[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8N8dCxn8Ffv4E7CGMXeRLx_KzG7xZchnv9xCODVi_to":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":7,"yearPublishedTranslation":14,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":18,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":23,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},1408,"\"Huone\" ja \"Timon\"","Lukianos (n. 125-180)",null,"1408-lukianos-huone-ja-timon","1408__Lukianos__Huone_ja_Timon","romaani",[],[],"fi",1891,16072,104081,false,53291,[20],"Lucian, of Samosata -- Translations into Finnish",[22],"Novels","\"Huone\" ja \"Timon\" by Samosata Lucian is a fictional work written in the late 19th century. The text delves into themes of beauty, rhetoric, and the perceptions of excellence in speaking and artistic expression. The narrative introduces characters who grapple with the profound impact of their surroundings on their discourse and self-expression.   At the start of the book, the character Alexander is enchanted by the beauty and serenity of Kydnos River but is equally intrigued by a magnificent hall that inspires eloquence. He reflects on the nature of speaking amidst such splendor, pondering whether a speaker would be overwhelmed by the stunning environment or invigorated to express profound thoughts. In contrast, another speaker argues that such beauty could distract and hinder meaningful dialogue, suggesting that the brilliance of the surroundings might overshadow the substance of speech. The introduction sets the stage for a debate on the interplay between aesthetics and rhetoric, exploring the potential effects of one's environment on the art of communication. (This is an automatically generated summary.)",[25],"Koskimies, Kaarlo",249,"Kaksi antiikin kreikkalaisen satiirikon teosta. ”Huone” on loisteliaan rakennuksen kuvaus, kun taas ”Timon” on dialogi, joka käsittelee rikkautensa menettänyttä ja ihmisvihaajaksi muuttunutta miestä. Teos sisältää kääntäjän laatiman laajan kirjallishistoriallisen johdannon ja selityksiä.","Lukianon \"Huone\" ja \"Timon\" on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1408.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","\"HUONE\" ja \"TIMON\"\n\nKirj.\n\nLukianos\n\n\nKirjallishistoriallisella johdannolla varusti, suomensi, selitteli\n\nKaarlo Forsman\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nHämeen Sanomain Osakeyhtiön kirjapainossa,\n1891.\n\n\n\n\n\n\nLukianon elämä ja kirjallinen toimi.\n\n\n[Apukeinoina on etupäässä käytetty: Essai sur la vie et les oeuvres de\nLucien, par _Maurice Croiset_, Paris 1882. Ausgewählte Schriften des\nLucian erklärt von _J. Sommerbrodt_. Berlin 1872. _E. Motz_, Lucian als\nAesthetiker, 1875.]\n\nToinen vuosisata Kristuksen jälkeen oli alkanut. Mahtava Rooma oli\nvaltansa alle pannut koko silloisen tunnetun mailman. Kreikan\nkirjallisuuden kultainen kukoistus oli jo aikoja sitte kuihtunut,\nmikäli Kreikan valtiollinen itsenäisyys oli mennyt, sen kansallishenki\nsammunut. Mutta vielä puhuttiin kreikan kieltä, vielä eli kreikkalainen\nsivistys laajalti Kreikassa ja Itämailla niillä seuduin ja niiden\nkansojen keskellä, jonne Aleksanteri Suuren valloitusretket olivat\ntuota kieltä ja sivistystä levittäneet ja jotka sitten olivat olleet\nAleksanterin jälkeen perustettujen hellenistisien valtakuntien alueita,\nItse Roomassakin tuota sivistystä suosittiin, sillä olihan Rooman\nkirjallisuus pilkin mittansa kehittynyt ja varttunut kreikkalaisen\nesikuvia noudatellen. Vieläpä kreikkalainen kirjallisuus alkoi\nmyöhäistä jälkikukoistustaan rehotella keisarien semmoisien kuin\nHadriunin, Antoninon y.m. sitä suosiessa. Tältä ajalta, 2:lta, 3:lta ja\n4:ltä vuosisadalta, on Kreikan kirjallisuuden historiassa nimiä\nsemmoisia kuin historioitsijat Plutarchos, Josefos, Dion Kassios;\nmaantieteilijät Strabo, Ptolemaios, Pausanias; grammatikot Apollonios\nja Herodianos; filosofit Plotinos, Porfyrius, sofistat Dion\nChrysostonios, Filostratos, Aelius Aristeides; romaanikirjailija\nIamblichos y.m. Etenkin oli retoriikka ja sofistiikka sen ajan\nmielitieteitä ja taiteita. Edellinen opetti puhetaidon teoriiaa,\njälkimmäinen esitti sitä käytännössä. Varsinaista käytöllistä\nmerkitystä puhetaidolla tosin ei enää paljokaan ollut, sittekun\nvaltiollinen puhe, kansanvaltaisen hallitusmuodon lakattua, oli\nvaiennut; oikeustojen edessä tosin vielä puheita pidettiin, mikäli\nrikollisia syytettiin tai syytettyjä puolusteltiin, mutta sekin oli\nvaan varjo entisestään. Sitä korkeampaan kunniaan kohosi koru- eli\nloistopuhe, joka tarkoitti vaan kuuntelijain huvittamista loistavan\nkauniilla esitystavalla ja puhujan maineen saamista. Puheitten aine ja\nsisällys oli muodon rinnalla vähäpätöisempi asia. Olivatpa aineet usein\nnaurettavan joutaviakin, kun esim. joku puheessaan kiitteli savua tai\nvälipää-kuumetta tai jalansärkyä t.m.s. Ja jos aineet olivatkin\ntärkeämpiä, ei niitä juuri koskaan otettu tosi-elämästä, eikä ne\nkäsitelleet päivän kysymyksiä, vaan ne olivat teennäisiä harjotelmia\njumalaistaruston ja vanhan historian aloilta, tahi käsittelivät ne\nsiveysopillisia lauselmia, paradoksi-väitteitä, sananlaskuja, tahi\nkertoilivat jotain taide-esinettä j.n.e. (Kuluneimpia oli\ndeklamatsioni tiranneja vastaan.) Aineesta siis vähä väliä, kun sitä\nvain osattiin somasti ja sujuvasti esitellä. Sepä vasta mestari, ken\nosasi valmistelematta, suoraa päätä puhua jostain kuulijain hänelle\nesittämästä aineesta. Eikä siinä kyllä, että puhuja selvästi ja\nsomasti, sointuvissa sujuvissa lauseissa kehitteli aineensa\naatteellista sisällystä; hänen tuli lisäksi kasvojen ja käsien\nliikkeillä, äänen askelmääräisellä nousulla ja laskulla ja vienoilla\nvärähdyksillä osotella puheen sisällystä ja vaihtelevia tunteita\nvienoimpia sävyjä myöten. Hänen tuli olla yhtaikaa puhuja ja\nnäyttelijä. Elävästi kuvailee Lukianos tämmöistä puhujateikaria\n\"Puhujain opettaja\" kirjassaan. -- Tätä puhe-urheilua aikakausi siis\nsuuresti suosi, ja kaikkialla missä nuo \"sofistat\" matkoillaan\nesiintyivät, kokoontui ihastunut yleisö heidän esitelmiänsä kuulemaan\nja he saivat runsaasti mainetta ja rahaa saaliikseen. Suurissa juhlissa\nei saanut puhujia puuttua. Niissäpä he usein keskenään kilpailivat\npalkinnoista ja yleisön suosiosta. Etenkin toimi ja liikkui heitä\nrunsaasti isoissa kaupungeissa, Atheenassa, Smyrnassa, Efesossa,\nAntiochiassa y.m. Siellä oli varsinaisia reetorikouluja; ja Atheenaan\nja Koomaan oli keisarit asettaneet jonkinlaisia valtion palkkaamia\nkaunopuheisuuden professorinvirkoja. Kummako siis, että kaikki\nlahjakkaat miehet pyrkivät tälle uralle, joka lupasi heille kultaa ja\nkunniaa! Sofistain joukkoon on Lukianoskin alukseen luettava.\n\nHän syntyi noin 120 j.Kr. Syrian Samosatan kaupungissa, kieleltään ja\nsyntyperältään syrialaisena. Sivistys teki hänestä kreikkalaisen\nkieleltä ja mieleltä -- syrialaista perua oli vain ehkä hehkuva henki\nja vilkas mielikuvitus. Lapsena pantiin hän enonsa oppiin tullakseen\nkivenhakkaajaksi, mutta tähän toimeen hän pian suuttui -- ja hän sai\njatkaa koulunkäyntiänsä, oppia tieteitä, jotka -- niin hän uneksi --\navaisivat hänelle puhujan, sofistan valoisan uran, josta hän saisi\nmainetta, arvoa, rikkautta, onnea. Ahkerasti hän opiskeli. Hän oppi\npuhetaidon kaikki säännöt, temput ja juonet, samalla kuin hän täydensi\ntieteellisen kasvatuksensa; sillä puhujalta vaadittiin varsin laajat\ntiedot klassillisessa kirjallisuudessa, jonka aatteilla ja aineilla\nhänen tuli yhtenään puheitaan mehustaa ja elähyttää. Näin Lukianos\nkiipesi aikansa opin ja sivistyksen kukkuloille. Hän omaksui täydelleen\nklassillisten kirjailijain kielen ja oppi heiltä tuon omituisen hienon\nja soman esitystapansa.\n\nNäin täysin varustettuna alkoi hän sofistan ammattia harjotella, pitäen\npuheita tuomarien ja oikeustojen edessä sekä koru-esitelmiä suuremmalle\nyleisölle. Noin 25-vuotisena hän Rooman matkalla tapasi erään Nigrinus\nnimisen tietoviisaan joka aluksi teki häneen syvän vaikutuksen. Kaikki,\nmitä hän tähän asti oli pitänyt suurena ja haluttavana -- rikkaus,\nkunnia, maine, valta, elonnautinto -- alkoi hänestä tuntua tyhjältä.\nValoisampi siveellinen mailma alkoi häntä houkutella, filosofia avasi\nhänelle templinsä, ja hän oli vähällä astua sisään -- mutta vielä se\njäi häneltä tekemättä. Ei ollut niin helppo irtauda uralta, jolla hän\ntähän asti oli hyvästi menestynyt. Ehkäpä häntä siinä myös pidätti\nrakkautensa taiteesen, joka läheisesti liittyi retoriikkaan -- molemmat\nkun harrastavat kauneutta.\n\nTaiteen jaloja teoksia hän oli saanut ihailla Ionian ja Kreikan\nkaupungeissa, ja nepä epäilemättä suuresti kehittivät hänen\nkirjailijalahjojaan. Tästä hänessä vilkastui mielikuvituksen into,\nvarttui tuo plastillinen, helein värein loisteleva tyyli, joka luo\najatukset ilmi eloisiksi, tuo vienon somuuden vaisto joka karttaa\nliikoja -- kaikki nuo avuja, jotka antavat Lukianolle arvoisan sijan\nKreikan kirjallisuudessa. Sofistana Lukianos siis vielä matkusteli\nesitelmiä pitäen, taidollaan loistellen, mainetta ja rikkautta\nkorjaten. Tuommoiset matkat ovat sen ajan sivistys-oloissa verrattavat\nmeidän aikamme tapaan, että laulajat ja muut taiteilijat matkustelevat\ntaitoansa näyttelemässä tai kirjailijat esitelmiä pitämässä. Onhan\nmaine välttämätön menestyksen ehto näille niinkuin se oli noillekin.\nNiinpä Lukianos siis tavataan matkoilla ensin Kreikassa, sitte\nItaliassa, jossa hän piti esitelmiä kreikkaa osaavalle hienommalle\nyleisölle (latinaa hän ei liene osannut). Muuten Rooma ei näy häntä\nsuuresti miellyttäneen: häntä iljetti sikäläiset paheet ja kurja\nsiveellisyyden tila, jonka mätää ja turmelusta sivistyksen loistava\nulkokuori ei saanut peitetyksi (kats. Nigrinus; De mercede conductis).\nSiite Lukianos ulotti matkansa Galliaan asti, jossa hän jonkun aikaa\ntoimitti julkisen retoriikan-opettajan virkaa. Sitte tapaamme hänet\ntaas kotonaan Syriassa noin v. 160, samaan aikaan kuin käytiin sotaa\nParthilaisia vastaan. Antiochiassa, jonka ihana luonto häntä miellytti,\nasui hän muutamia vuosia, kunnes hän v. 161 perheineen muutti asumaan\nAiheenaan, jonne hän jo kauvan oli halunnut. Täällä hän viihtyi\noivallisesti. Täällä vallitsi henki joka häntä miellytti: tapojen\nyksinkertaisuus, individualisen ajatuksen vapaus, aatteellinen henki,\nsivistyksen ydin, eikä vaan sen kiiltävä kuori, kuten Roomassa,\nälyllisen etevyyden valta (Demonax, Nigr.) --- arvokas perintö niiltä\najoin jolloin sen suuret runoilijat, puhujat ja ajattelijat korkealle\nkohottivat henkisen sivistyksen lippua. Atheenalaiset olivat vieläkin\nherkkiä huomaamaan kaikkea kaunista, älykästä, viisasta, jopa\nnaurettavaakin. Ei, \"Attikan suola\" vieläkään ollut kirpelyyttänsä\nkadottanut. Eipä yleinen siveellinen turmelus, jonka mätätautia koko\npakanamailma poti ja jonka vasta kristinusko paransi, ollut heitäkään\nsäästänyt; suhteellisesti näkyy kuitenkin siveellisyys olleen täällä\nparemmalla kannalla kuin Roomassa. Senkin vuoksi Lukianos täällä\nparemmin menestyi (ks. Nigr.), ja täällä hän tapasi runsaasti tuota\nhienoa ivailua ja ja sukkelapuheisuutta, jota hän itse suuresti\nrakasti.\n\nNäissä oloissa Lukianon henkinen näköala laajeni -- ja hän pääsi\ntäydelleen vapaaksi retoriikan kahleista. Mitäs noista tyhjistä\nilmalinnoista, joista todellisuuden vankka pohja puuttui! miksi puhua\nteennäisistä aineista, kun tosiolot tarjosivat niin runsaasti\ntosiaiheita! Todellisuutta, olemuksen perusteita Lukianos päätti ruveta\ntutkimaan, ja kävi siis käsiksi filosofiaan. Vaan eipä tämäkään\njäykkine oppisäädelmineen kauan tyydyttänyt hänen vapaamielistä\nhenkeään. Paitsi sitä alkoi hän pian inhota filosofeja itseänsä, joiden\nelämä ei ensinkään ollut sen kauniin opin mukaista, jota he\nsaarnaelivat. Nuo filosofit kyllä kauniilla sanoilla ylistelivät\nhyvettä, sielun jaloutta, siveellistä etevyyttä sekä halveksivat\nkaikkia ulkonaisia etuja, rikkautta, mainetta, elonnautintoja, jota\nvarten he esiintyivätkin ryysyvaatteissa, ulko-asultaan aivan\nsiivottomina -- mutta siihenpä se kaikki supistuikin. Tilaisuuden\ntarjoutuessa orjailivat he halpoja himoja ja haluja, olivat hävyttömän\nahnaita, lihallisia, juomareita, saaliinhimoisia, imartelivat, rahaa\nsaadakseen, rikkaita, olivat keskenään kateellisia, riitaisia,\nitserakkaita. Kun Lukianos nyt kirjoissaan alkoi kaikkea tuota\nulkokullaisuutta ja siveellistä mätää paljastella, ivan ja pilkan\npistävillä aseilla valefilosofeja ahdistaa, sai hän heistä katkeria\nvihamiehiä. [Croiset luulee Lukianon tarkoittavan kuvauksillaan\nmäärähenkilöitä, joita silloiset Atheenalaiset kyllä tunsivat, ehkä\nsemmoisia kuin Thesmopolis, Aguthokles, Hetoimokles, Damis, Julius\nPollux y.m.] Erittäin vihasivat häntä Kyynikot, mutta näitäpä hän\nenimmin härnäilikin. Kuvaava on Peregrinus nimisen kyynikon juttu. Tämä\nkuuluisa haaveksija poltatti itsensä juhlallisesti roviolla kuoliaaksi\nOlympiassa äärettömän ihmisjoukon nähden v. 169. Kyynikot ylistivät\nveljeänsä marttiiraksi, joka tällä vapaaehtoisella sankarinkuololla\nmuka todisti olevansa kaikkia kipuja, jopa kuolonkin kammoa ylempänä.\nVaan kun Lukianos todisti, että tuo sankarinkuolema oli vaan hulluuteen\nasti yltynyttä kunnian himoa, niin siitäkös kyynikot hurjistuivat.\n\nNyt oli Lukianos kirjailija-alansa löytänyt: se oli tapojen,\nsiveysolojen, ihmisluonteen himojen, haaveitten, oikkujen,\ntaikaluulojen kuvailu ja ivallinen arvostelu. Tällä alalla hän sitte\npääasiallisesti pysyi, vaikka kirjoitustapa kyllä muutteli muotojaan\nmikäli hän laski mielikuvituksensa irremmälle. Teoksia seurasi nyt\nnopeasti peräkkäin ja hän saavutti suurta menestystä yleisön puolelta.\n\nLopulla ikäänsä Lukianos taas lähti matkoille, mainettaan ja\nkukkaroansa kartuttamaan. Vihdoin hän sai korkean keisarillisen\nvirkamiehen paikan Egyptissä, jossa vielä jatkoi kynäilyään entiseen\nsuuntaan. Hänen arvellaan kuolleen noin 200 j.Kr. Commodus keisarin\nhallitusaikana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLukianon nimellä on säilynyt noin 80 teosta, joista kritiikki kuitenkin\nepäperäisinä erottaa lähes 30. Näitä tulisi meidän nyt nimeltään ja\nsisällykseltään mainita; kyhäyksemme ahdas ala ei kuitenkaan salli\ntässä kohden täydellisyyttä. Mainitkaamme vaan tärkeimmät teokset.\nKirjaintekijän oma kehitys vaiheineen asteineen määrää myös teosten\nluokittelun.\n\n1:nen ryhmä sisältää siis nuoruuden teokset, jotka syntyivät silloisen\nretoriikan vaikutuksesta, jolloin Lukianos itse harjotteli sofistan\ntointa. Tämä aikakausi kestää siis siihen asti kuin hän noin 40:n\nvuoden ikäisenä siirtyi Atheenaan. Näissä teoksissa on usein esittelyn\naiheena joku moraalinen thema, historiallinen tapaus tai itsessään\naivan vähäpätöinen aine. Semmoisia ovat _Tirannintappaja; Phalaris I ja\nII; Kärpäsen ylistys_ (Suomennettuna Pedag. Tidskriftin n:ssa 1, 1891\n\"Muinais-aikainen esitelmä\" kirj. K. Forsman), varsin sievä jutelma;\n_Isänmaan ylistys; Hippias; Huone_, josta vasta enemmin; _Ambra_,\nmatkamuistelma Pon seuduilta; _Dipsades; Unelma_, jossa hän unelman\nmuodossa esittää elämäkertaansa; _Kuvat_, jossa sofistain tapaan\nkaunista naista ylistellään vertaamalla häntä etevimpiin taideteoksiin\n-- tärkeä taidehistoriallisessa suhteessa, samalla kun se todistaa\ntekijänsä hienoa taiteenälyä; _Kuvien puolusteeksi; Anacharsis_, jossa\nvuoroon puolustellaan ja vastustellaan voimistelun merkitystä\nkasvatukselle; _Toxaris_ eli ystävyydestä; _Ei ole panetteluja\nuskominen; Kuinka on historiaa kirjoittaminen_, oivallinen esitelmä,\njoka ensin näyttää kuinka historiaa ei saa kirjoittaa -- ei saa omia\njohtajia liioin ylistää eikä vihollista mustaksi maalata, vältettäköön\ntarujuttuja, asiallisia virheitä ja sotkua, ei saa orjallisesti matkia\nThukydidesta y.m. -- ja sitten vaatii historioitsijalta valtiotieteen\ntuntemista, selvää elävää esitystapaa, puolueettomuutta; _Nigrinus_ eli\nfilosofien tavoista; y.m. Nämä eivät ole tyhjiä deklamatsioneja, vaan\nniissä tavataan älyää ja pontevuutta, jopa usein jo sukkelaa ivaakin.\nSen lisäksi Lukianos jo muutamissa alkaa kääntää selkänsä sofistiikalle\nja hakea todellisempaa pohjaa. Hän tutustuu Platonin filosofiaan,\npyrkien olemusta todellisemmin käsittämään. Vaan jos hän toivoi sillä\ntiellä löytävänsä tyydytystä ja onnea, niin pian hän huomasi\npettyneensä. Tämän tunnustuksen lausuu hän _Hermotimos_ kirjassaan,\njossa hauskasti jutellaan filosofien opeista ja dogmeista, joita tekijä\nei hyväksy.\n\nTämä kirjoitelma sopii siis 2:sen sarjan alottajaksi. Aiheet on\ntodellisuudesta otettu, mutta mielikuvitus ei vielä lentele korkealle.\nTässä Lukianolle selveni hänen alansa -- tapojen ja olojen\nsatiirillinen arvostelu. Sen alaiseksi filosofit ensiksi joutuivat.\nSamaan suuntaan käy sitte _Parasiitti_ l. Norkkovieras, _Valheen\nystävä_ ja _Vieraspidot_, kolme tapain kuvaelmaa, täynnä sukkelaa\nivaa ja purevaa pilkkaa, jolla eräitä epäkohtia tarkastellaan.\nVieraspidoissa filosofit, nuo muka malli-ihmiset, joutuvat\ntukkanuottasilla ja siinä ne kaikki, stoalaiset, akademilaiset,\nperipateetikot y.m. ottelevat yhdessä sekamelskassa. Toinen kohta\nkuvailee oivasti filosofien herkkusuisuutta ja ahmivaisuutta. Hyvin\nperehtynyt kun Lukianos oli klassilliseen kirjallisuuteen, alkoi hän\nsiitä etsiä mallia ja esikuvia esitystavallensa. Siksi sopi hyvästi\nn.s. \"keskimmäinen\" ja \"uusi Attikan ilvenäytelmä\" (Antifanes,\nMenandros), jotka niinikään olivat tapojen maalailua ja sen lisäksi\nnoudattivat säyseämpää kuvausvoimaa, samoin kuin Lukianoskin vielä.\nTältä alalta on myös _Dialogi meretricii_.\n\n3. Kerran ivan ja ilveilyn tielle päästyään edistyy Lukianos siinä\nedistymistään, ja uutena momenttina tulee entistään vilkkaampi\nkuvituskyky. Tässä on nähty vaikutusta erään Menippos nimisen\nkyynillisen filosofin puolelta, jonka keksimä n.s. \"satira Menippea\"\nvivahti samaan suuntaan. Tekijä jättää todellisuuden jokapäiväiset,\nolot ja liikkuu haave-ilmoissa, josta hän kyynelisen filosofin silmällä\nsyvemmälti voi tarkastella ihmisen elin-ehtoja ja tarkoitusta ja sen\njohdosta vapaammin ilveillä olevia oloja ja henkilöitä. Tätä mielialaa\nja henkeä lausuu seuraavat kirjoitukset: _Nekyomanteia_, keskustelma,\njossa Menippos käy manalassa elon ongelmoita selville saamassa, syntyjä\nsyviä tiedustamassa; _Vainajien keskustelut_, sekin uskonnollista\npuolta kosketteleva, näyttää miten ihminen manalassa riisutaan aivan\npaljaaksi: kaikki mikä hänelle täällä oli suurta ja hauskaa, valta,\nvoima, komeus, loisto, rikkaus, ei maksa siellä mitään; ainoastaan hyve\nantaa hänelle arvoa; -- _Kronon kirjeet, Kronosolon_ esittelevät\nmaallisen tavaran epätasaista jakoa ja siitä aiheutuneita, usein\nnaurettavia epäkohtia. Sitte seuraa sarja teoksia, joissa fantastisen\nsommittelun kehissä ilmaantuu epäilijän henki, laskien pilan alaiseksi\nkansan uskontoa, jumalaisopin heikkoja kohtia. _Ikaromenippos_, jossa\nMenippos Ikaron siivillä singaiseksen taivaasen kysymään Zeus isältä\ntarkempia tietoja tään mailman menoista, näyttää, mihin naurettavan\nmielettömiin johtopäätelmiin joudutaan otaksumalla kaitsentoa, joka\npitää ihmisten tuhansista pikkutouhuista huolta. Samaan suuntaan käyvät\n_Kumoon-todistettu Zeus, Jumalien keskustelut, Merikeskustelut,\nKronon-juhla_. Ensinmainitussa Zeus pannaan pahaan pulaan nokkelilla\nkysymillä: \"Jos muuttumaton kohtalo hallitsee, mitä tointa sitte on\njumaloilla? ja mitä hyvää uhreista ja rukouksista?\" Zeus vastaa:\n\"jumalat panevat kohtalon päätökset toimeen, uhrit ovat heikomman\nkunnioitus mahtavampaansa kohtaan.\" \"Kuinka kunnioittaa jumalia, joissa\nei ole pyhyyttä vähääkään, jotka ovat haureellisia, toraisia j.n.e.? Ja\njos välttämätön kohtalo vallitsee, niin eihän ihminen silloin ole\nedesvastuun-alainen?\" Zeus suuttuu eikä voi vastata mitään. -- Muissa\ntaas ivataan ja pilkataan jumalaistarujen epäsiveellisiä ja naurettavia\npuolia; jumalat istuvat syytettyjen penkillä, heitä moititaan ankarasti\nja purevalla ivalla heidän monista ilkitöistään, julmuudesta,\nsiveettömyydestä j.n.e. Zeus ja Kronos koettavat puolustella itseään,\nmutta Prometheus on ankara asianajaja, ja nolosti edelliset selviytyvät\njutusta. Tarujen ja runojen aiheella luopi Lukianos vilkkaita\ndraamallisia kohtauksia, tapauksia jumalien arkielämästä, joissa nämä\nesiintyvät koomillisessa valossa. Niissä puhaltaa aina satiirin viima,\nvarsinkin kohdaten Zeuksen monia lempiseikkailuja. -- Vilkkaan\nmielikuvituksensa vuoksi mainittakoon tässä myös _Tosihistoria_, joka\nterveen järjen kannalta sukkelasti ivaa runoilijain ja muutamien\nhistorioitsijain hullunkurisia rosvojuttuja; Lukianos parodioitsee\nnäitä keksimällä ja vakaalla naamalla muka totena kertoillen vielä\nkahta kummallisempia ja mahdottomampia seikkoja.\n\n4. Vielä ylemmäs Lukianon satiirinen fantasia ponnahtaa, kun hän yhä\nselvemmin rupee Attikan vanhaa huvinäytelmää, Aristofanesta ja\nEupolista, mukailemaan. Tähän asti on vaan pari kolme henkilöä\nkeskenään jutellut, vaan nytpä näkymölle astuu niitä koko joukko ja\ntoiminta käy yhä vilkkaammaksi, yhä enemmin draaman tapaan. Tekijän\nkeksintö on entistään rohkeampi, nerokkaampi. Tarkoitus selviää\nselviämistään. Tämmöisiä ovat: _Tiranni_, joka ijäisyyden valossa\npunnitsee ihmiselämän eri kohtia ja tiloja; niinpä Charon nauraa\nHermestä, jonka niskalle tuhansia pikkutoimia sälytellään. _Kukko eli\nunelma_, keksinnöltään hauska ja sukkela, parantaa rikkautta himoavan\nMikyllos suutarin siitä kivusta. (Mainio sivukohtaus on tässä, kun\nsairas Thesmopolis ei anna taudin estää itseään tulemasta filosofin\nvelvollisuutta tekemään herkkupöydässä!). Elävästi sommiteltu on myös\n_Charon_; siinä Charon ja Hermes korkealta vuorelta katselevat sitä\nihmis-himojen, halujen, puuhien ja touhujen tohinaa joka kaikessa\npienuudessaan ja turhuudessaan vilisee täällä alhaalla. Siveyttä ja\nuskontoa käsittelevät puolittain ivaten dialogit: _Prometheus_, joka\nterveen järjen nimessä soimaa Zeusta ja puolustaa omantunnon oikeutta\nnoita vanhoja mörköjuttuja vastaan, samalla kun hän Zeuksen käskystä\nnaulataan kiinni Kaukason kylkeen; _Jumalien kokous; -- Zeus\nmurhenäyttelijänä_, jossa kaksi filosofia väittelee jumalain\nkaitsennosta ja jumalat koomillisessa mielenjännityksessä kuuntelevat\nodottaen väittelyn loppupäätöstä. Epikurolainen kumoo vastustajansa, ja\nZeus on täytenä nollana noita kapinoivia vapaa-ajattelijoita vastaan.\n\nToisissa kirjoitelmissa Lukianos panee filosofit kovin\nahtaalle. _Vitarum audio_, draamallista eloa uhkuva, koomillinen\nhuutokauppa-kohtaus, jossa Hermes myytäväksi tarjoo kaikenlaisia\nfilosofien edustamia ja ylistämiä elämiä. Tätä menettelyä puolustaa\nsitten kappale _Kalastaja_, jossa fantastisella kalastuskeinolla oikeat\nja väärät filosofit erotellaan toisistaan. Samaa henkeä puhuu\n_Kaksinkertainen syytös_, jossa Lukianos puolustaikse sekä filosofiaa\nettä retoriikkaa vastaan ja samalla moittii kumpaakin, toista siitä\nettä filosofit ovat niin riidanhaluisia, sanansaivartelijoita,\nitsepäisiä, toista siitä että se on veltostunut, ettei siinä ole sitä\npontta ja perää kuin esim. Demostheneen aikoina, että se kähertelee\ntukkaansa ja maalaa poskensa erästen naisten tapaan; siitäpä sille\nkerttyykin sulhoja jotka juovuspäissä sen ovella jyristävät...\n_Peregrinon kuolema_ ja _Pakolaiset_ pilkkaavat, semminkin jälkimmäinen\nkyynikkoja (\"koirafilosofeja\"): he ovat muka ottaneet vaan koirien\npahat tavat -- haukkuvat, ovat nälkäisiä ja hävyttömiä, hännittelevät\nniitä keiltä tietävät herkkupaloja saavansa --, mutta koiran hyvät\npuolet, valppaus, uskollisuus, on heiltä jäänyt huomaamatta.\n_Toivomukset_ -- mikä toivoo mitäkin: rahaa valtaa y.m., mutta toiveet\non vaan unelmia -- todistaa rohkeaa mielikuvattia, mutta iva on jo\nväljähtynyt. _Timon'ista_ vasta enemmin.\n\nLopuksi on vielä useita kirjoitelmia joita on vaikea tarkalleen\nryhmitellä. Semmoisia ovat m.m. _Oppimatonta monien kirjain haalijaa\nvastaan_, sapellinen hyökkäys; _Puhujain opettaja_, jossa sofistat ja\nreetorit (Pollux?) saavat selkäänsä; _Lexiphanes_, ivailu attikistain\nsanansaivartelua, vanhentuneitten tai teeskeltyjen sanain ja\nsananparsien tavottelua; -- _Palkatut_ on satiiri filosofeja vastaan\njotka matelevasti orjailevat rikkaita Roomalaisia, muuten Lukianon\nparaimpia kappaleita.\n\nLopulla ikäänsä Lukianos tyyntyi ja valeli niukemmalta satiirin sappea.\nMerkittäköön kaksi elämäkertaa, ja niissä kaksi vastakohtaa _Demonax_,\nLukianon ystävä, ihmisen ja filosofin malli, siveellinen, vakaa,\nvilpitön, ja _Alexander l. vale-profeetta_ petturi ja ulkokullattu. --\nMuut vähäpätöisemmät kirjaset jääkööt mainitsematta.\n\nNäiden monien teosten sisällykseen olemme vain muutamin sanoin\nsaattaneet kajota. Mutta niiden kehissä liikkuu vilkkaassa vilinässä\nkokonainen mailma, koko silloinen aika sivistys-oloineen, omituisine\nilmiöineen ja epäkohtineen, jotka tarjosivat rikasta aihetta\nLukianon moisen kritikoitsijan terävälle kynälle. Antiikin loistava\nsivistysmailma on hajoomaisillaan, uuden hengen viimojen puhaltaessa.\nMillä mielin Lukianos tätä näkee? Hän huomaa ajan potevan kuolintautia,\nmutta lääkettä hän ei siihen keksi eikä juuri haekaan. Ainoa keino\nolisi kenties palata entisiin ihanteihin -- mutta se oli mahdotonta,\nhistorian pyörää ei voi takaperin vierittää. Siis jäi hänelle vaan\ntoimeksi katsella tuota häviötä, paljastaa aikansa paheita ja vammoja,\nirvistellä niitä.\n\nHänen kantansa on kieltoperäinen, melkein pessimistinen. Niinpä ensin\nfilosofiassa. Hän ei liity mihinkään filosofiseen lahkoon tahi\nkatsantokantaan, sentähden että kaikki dogmit ja oppirakennelmat\nyleensä ovat hänelle vastenmieliset. Mitäs noista mietiskelyistä, jotka\nhäälyvät pilventapaisissa taika-ilmoissa tavotellen metafyysillisiä\nmeille vallan hämäriä asioita, joiden perille emme kuitenkaan tässä\nelämässä voi päästä! Älkäämme menkö edemmäs kuin pohjaa tuntuu jalkojen\nalla. Lukianon silmä ei siis kannata kauas, ei ilmiömailmaa ulommas.\nHän on tavallaan epäilijä tai, paremmin sanoen, hänen kantansa on n.s.\nterve järki, bon sens, joka ei pyri kaukomaille hämärille. Ihmismailma\noloineen -- siinä hän pysyy ja sitä hän sitä tarkemmin tähystelee.\nYksityisiä aatteen leimauksia, sattuvia havaintoja ja mietelmiä hänellä\nkyllä ehtimiseen tavataan, mutta ei mihinkään oppikaavaan\njärjestettyinä. Hänen terävää käytöllistä älyänsä säesti vilkas\nkuvitusvoima ja tarkka silmänsä, jolla hän heti keksi koomillisuutta.\nTämmöiselle hengelle tarjosi tapain kuvailu, semminkin noin\nmonimutkaisena, jos jotakin siveellisiä vammoja potevana ja kummia\nuhkuvana aikana, kiitollisen alan. Siinä hän tahtoi etupäässä puolustaa\nterveen ihmisjärjen oikeutta, rohkeasti puolustaa totuutta, luontoa,\nkauneutta vastoin kaikkea mielettömyyttä, taika-uskoa, valhetta ja\nulkokultaisuutta.\n\nMuuten on L:n kanta tässäkin negatiivinen. Jos epikurolainen sanoi:\nnauti! stoalainen: kärsi kaikkea hyveen tähden! kyynikko: halveksu\nloistoa ja kunniaa ja kaikkia! --- niin Lukianos puolestaan ei\nehdottomasti hyväksy sitä eikä tätä, hänpä vaan moittii niin toisen\nkuin toisenkin liiallisuuksia ja yksipuolisuutta, samoin kuin hän\nyleensä naureksii ihmisten monenlaista turhuutta ja hulluutta.\nTodellisuus ei täytä ihania onnen unelmiasi, soukenna siis siipesi\najoissa! Totu katsomaan elämää semmoisena kuin se todella on. Älä\nkiinnitä sydäntäsi mihinkään, vaan pysy individualisesti vapaana! Näin\nLukianos saarnaa. Oppi ei ole uusi, mutta uusi oli se hauska, tenhoisa\nmuoto, jossa Lukianos antaa aatteilleen lihaa ja verta.\n\nSanotun johdosta saattaa jo arvata Lukianon _uskonnollisen_ kannan.\nKansan polytheistinen uskonto siveyttä loukkaavine, naurettavine\ntaruineen ei hänessä voinut herättää kunnioitusta: päinvastoin näitä\njumalaisjuttuja hän juuri myrkyllisimmin pilkkaa, irvistää ja ivailee,\nkuten useat hänen kirjoituksensa jo meille näyttivät. Taika-uskoa hän\nsydämensä pohjasta halveksii. Hän on epäilijä, \"vapaa-aattelija\", ja on\nsiinä kohden samaa mieltä kuin epikurolaiset, vaikkei hän tässäkään\ntahdo sitoutua minkään määrä-koulun kaavoihin, vaan olla\nitselöllisesti vapaana. Hänen uskottomuutensa on selvän terveen järjen,\nei filosofisen mietiskelyn asia; ja siltä kannaltaan hän kansanuskontoa\nahdistaa. Tahtomatta sitä suorastaan raastaa ja repiä maahan, iskee hän\nsiihen vaan ivansa hampaan, mikäli hän siinä luulee huomaavansa\nhullutuksia ja heikkoja kohtia. Hänen täytyy saada tyydyttää\nirvistelyhaluansa tällä niinkuin muillakin aloilla. -- Muuten\njonkunlainen uskonnon virkistys ilmestyi pakanamailmassa 1:llä\nvuosisadalla, lieneekö sitte ollut kristinuskon vaikuttama\nvastavirtaus, vai mikä. Noita vanhoja jumalia aljetaan taas yleisemmin\nuskoa, vaikka se usko jo kauan oli ollut sammuksissa; etevämmätkin\nhenget, semmoiset kuin Dion Chrysostomos, Plutarchos, Marc. Aurelius,\nEpiktetos, uskovat jumalan voimaa ja koettavat syvemmältä selittää\nvanhaa monijumalais-tarustoa. Sekoitellaan monen kansan uskontoja\nyhteen ja Olympon jumalien rinnalla upeilee Egyptin ja Persian jumalia.\nVaan tämän uskon rinnalla käy kaikellainen epä- ja taika-usko; uskotaan\nmitä hassunpäiväisimpiä taikajuttuja ja ihmetarinoita, Tämä rikkaruoho\nrehottelee varsinkin suuren joukon keskellä. Näitä uskonnollisia oloja\nLukianos elävästi kertoilee ja pilkkaa monissa kohdin. Hän kertoo\nsairaista jotka turvasivat kaikellaisiin taikatemppuihin parantuakseen\n(Pseudophilos); hän kertoo niistä ihmeistä joita hoettiin Peregrinuksen\nhaudalla tapahtuvan. Nämä olivat itse tietämättänsä pettureita, jotka\nuskon innostuksessaan pettivät itseään ja muita; toisenlainen petturi\nja silmänkääntäjä oli Alexandros, joka petti herkkäuskoisia heiltä\nrahaa kiskoakseen. Kaikki tämmöiset saivat Lukianolta tuomionsa.\n\nKristityistä puhuu Lukianos teoksissaan muutamissa paikoin.\nKristinuskoa hän ei juuri ensinkään tuntenut; mutta kristittyjen\nelämästä, heidän alttiudestaan auttaa toisiaan, heidän keskenäisestä\nrakkaudestaan antaa hän varsin kauniin todistuksen, vaikka hän samalla\nmailmanviisaan kannaltaan surkuttelee heitä, kun muka maallista hyvää\nhalveksiessaan helposti joutuvat viekasten petturien saaliiksi.\nMutta ei hän pilkkaa heitä eikä Vapahtajaa yhdelläkään sanalla.\n(Sommerbrodt). Vahinko vaan että kristinuskon kauniit elon-hedelmät,\njoita ei pakanakaan voinut olla huomaamatta, eivät saattaneet häntä\ntarkemmin tutustumaan noiden hyvien töiden lähteesen, itse oppiin ja\nuskoon. Silloin hän olisi voinut jotain uutta rakentaa, eikä vaan\nvanhaa repiä. Hänen työnsä ei kuitenkaan, vaikka negatiivistakin\nlaatua, ole siltä arvotonta. Totuutta rakastaen on hän paljastanut\naikansa sivistyksen ja uskonnon turhan tyhjän, valheellisen, onton\nolennon ja siten ehkä enemmin kuin kukaan muu tahtomattansakin\njouduttanut tuon vanhan rakennuksen raukeamista. Siten on hän\nvälillisesti edistänyt totuuden, ijäisen totuuden, kristinuskon\nlopullista voittoa.\n\nKirjailijamme suurimpia ansioita on hänen _esitystapansa_. Vanhojen\nsivistyskansojen elämästä ei enää valunut kirjallisuudelle uusia\nhedelmällisiä aatteita, Lukianon täytyi tyytyä vanhoihin. Hän oli\nsyvälti perehtynyt klassillisen ajan suuriin kirjailijoihin, niistä hän\nammenteli aatteita, jotka hän sulatteli omiksensa. Tuo vilpas, vapaa,\nrohkea henki painoi niihin omituisen leimansa, niin että ne hänen\nlausuminaan taas tuntuivat tuoreilta, alkuperäisiltä, viehättäviltä.\nMiten tää tapahtui, se oli hänen sommittelunsa salaisuus. Tuo\nsommittelu on laadultaan niin monikeinoista, vaihettelevaa ja lietoa,\nettä sitä on melkein mahdoton osilleen säännellä, synnylleen\nselvitellä. Siinä on luontoa ja taidetta lähimmässä liitossa. Sen\nytimenä on Lukianon oma individualisuus: hieno, kirpelä ivailu, rohkea\nmielikuvitus ja kaiken sen ohessa omituinen sulosomuus ja sujuvuus.\nLukianoa lukiessa tuntuu hiukan Xenofonia, Platonia, Demosthenesta,\nAristofanesta, jopa Homeroa ja Herodotoakin, mutta nuo eri ainekset\novat niin sujuvasti sulaneet yhteen, ettei tunnu \"vasaran jälkiä eikä\npihtien pitämiä\". Siinä on Croisetin mukaan \"un fond brillant de fine\nérudition classique\", jonka päällä ylinnä leijaa hänen oma\nhenkilöisyytensä: äly, sukkeluus, kuvitusvoima.\n\nÄly ja sukkeluus ilmestyy siinä että Lukianos ei pysy kauan samalla\najatusten ja säännöllisten lausejaksojen yksitoikkoisella uralla, vaan\nmielii vaihtelua, hypellen milloin mitäkin sivupolkuja pitkin, kun\nniiden varrella vaan ilmaantuu arvaamattomia sulosattumia, pirteitä\nsävyjä, hauskoja vastakohtia, pahankurisia piloja ja salavehkeitä,\nsukkelia sanasutkauksia. Kuviton puhe vaihtuu vähä väliä kuvilliseksi.\nPilapuhe on usein hieman oppinutta, viisastellen vanhan kirjallisuuden\nja taruston jutuilla ja niihin viittaillen; jos se ei aina nauratakaan,\npitää se kuitenkin lukijan hereillä ja hyvällä tuulella. Yhden aatteen\naiheesta venyy usein pitkä pilajuttu, jolle joku sanasutkaus luopi\nleikillisen tai ivallisen sävyn. Sama alkuaan aivan yleinen aate\nuusiutuu ja käy yhä paremmaksi, elävämmäksi, hauskemmaksi, ja asia\nilmestyy yhä uudessa valossa, toiselta kannalta katseltuna. -- Tämä on\nselvästi sofistain koulussa opittu, loistovaikutusta tavotteleva\ntemppu.\n\nTämmöiseen aatosten laajennukseen ja muodon muunteluun, uusien sävyjen\nkeksintöön tarvitaan tietysti mielikuvitusta, fantasiiaa, jos sen\nkanssa yhdessä toimiikin järjen äly. Mielikuvitteellinen esitys välttää\nyleisiä abstraktisia lajikäsitteitä ja niiden yksijonoista kulkua;\nse käyttää, mikäli mahdollista, vaan speciem pro genere, todellista\neloa esittäviä, ajalleen ja paikalleen konkreetisesti määrättyjä\ntapauksia, elokuvia, jotka kertomusta vilkastuttavat. Tavallisesti hän\nvalitsee kuvat niin,, että ne antavat asialle pilallisen, hauskan\nvalon. Ne eivät ole runoilijan pontevia tenhokuvauksia, ne ovat\nvaatimattomampia, mutta luovat kuitenkin asioihin todellisuuden eloa.\nKuinka naurettavan somalta näyttääkään esim. Olympin jumalien olot ja\npuuhat katsottuina jokapäiväisen ihmis-elämän kannalta! Tuo\nmailmanhallinto on loputonta ikävää hommaa ja rähmettä, \"sitä\nviimeistä\" virkaa, josta jumalakin väsyneenä pyytää eronsa saada.\nLukianon kertoilu uhkuu eloa ja todellisuutta. Hän vetää verhon\ntapausten edestä ja paljastaa ne, kun ne juuri paraikaa ovat tekeillä.\nJa lisäksi elvyttää hän kuvailuaan sattuvilla vertauksilla. Tämä oli\nkaikki sofistain koulusta kotoisin. Sofistillinen sävy on myös hänen\nhalunsa puhua pro et contra, väitellä ja todistella, niinkuin sofistat\ntekivät, näyttääkseen viisastelutaitoansa. Väittelyn aine saattoi olla\nvähäpätöinen, jopa naurettavan turha, riitaa \"paavin parrasta\" --\npääasia olikin vaan dialektisen taitonsa näytteleminen. Tälle ajan\nmuodille suoritti Lukianoskin veronsa, hän kun m.m. sepitti \"Kärpäsen\nylistyksen\" -- mutta vielä sittekin kun hän muuten oli sofistiikasta\nluopunut, käyttää hän mielellään sen todistelutapaa. Siis esitetään\njoku väitteen-aine; toiset puhuvat puoleen, toiset vastaan, ja eri\nmielipiteet törmäävät yhteen; väittely käy dialektiikan sääntöjen\nmukaan. Tätä tapaa Lukianos harjottelee huvikseen tahi on hänellä siinä\nsatiirillinen salatarkoitus. Kats. esim. Akademian ja Juopumuksen\nväittelyä (Bis accusat.), tahi Diogeneen ja Parrhesiadeen s.o. Lukianon\n(Piscator). Väittely ei tarkoita filosofista syvyyttä, vaan hauskuutta\nja pilanlaskua.\n\nKertoilun tahi kuvailun muodossa Lukianos siis ilmaisee ajatuksiansa.\nKaikki on elävää toimintaa, useinpa oikein draamallista. Hän on mestari\nkuvailutaidossa. Kun hän esim. pääsee maalaamaan noita inhotuitaan\nvale-filosoofeja, jotka ulko-asussaan, pitkällä parrallaan, synkän\nsyvämielisellä naamallaan, reppu selässään ja sauva kourassaan,\nhavittelivat filosofin nimeä ja mainetta, mutta itse asiassa olivat\nulkokullattuja lurjuksia ja lorunlaskijoita -- silloin hän tekee\nasiansa oikein \"con amore\". Muuten kuvat suoritellaan muutamilla\nreippailla hätäisillä piirteillä, ne ovat hahmopiirroksia, mutta\nkuitenkin sattuvia, vivahtavatpa sentään usein irvikuvien laatuun.\nNaurettava puoli tuodaan aina etupäässä esiin, mutta sitä lievittää\njoku sulo; kaikki käy lievällä kädellä, sujuvasti, sulavasti. Yhtä\nhyvin luonnistuu häneltä tapausten ja kohtausten kuvailu, olkoot ne\ntosi-oloista otetut tahi taiteen, kirjallisuuden, taruston aloilta.\nEtupäässä valaistaan tapausten pääkohtia, niiden karakteristinen puoli,\nusein humorilla. Kaikenlaisten, semminkin hullunaikaisten kohtausten\nkertoilu uhkuu eloa ja luonnontotuutta. Pilajuttuja ja pikkukaskuja\nesiintyy paljon, ei ainoastaan kertoelmissa, vaan keskusteluissakin,\njoiden tehtävänä on todistella. Kertoilun sävy on hilpeänlainen ja\nvivahtaa läheltä suusanalliseen pakinaan, joka ei aivan tarkasti\nnoudata logiikan sääntöjä. Lukianos kertoo mielellään ja häntä haittaa\nkertoilijain yleinen vika, että niin helposti hairahtuu pikkuseikkoihin\nja erityiskohtiin. Tietysti hän myös liioittelee. Ei hän tarkoin\njäljittele todellisuuden maata; hän koskettelee siihen kyllä usein\nvalaakseen siihen aatteen välkettä, mutta ei vajoo siihen. Kaikkea\nrumaa ja törkeää hän hyvällä aistilla karttaa, suosien somuutta ja\nmiellyttävää sukkeluutta.\n\nVasta dialogin, keskustelun muodossa Lukianos ilmaisee koko kykynsä.\nDraamallinen muoto sallii hänen valaa vahvemmalti tosi-eloa ja\nrealismia esitykseensä. Tässä ilmaantuu hänessä kehitys siihen\nsuuntaan, että kuvitusvoima pääsee yhä enempään valtaan, kohoo rohkeana\nyhä korkeammalle. Kuten jo mainittiin alkoi hän mukailemalla Platonin\nfilosofista dialogia (esim. Hermotimos) ja lopetti Aristofaneen jälkiä\nkäymällä. Hän valitsee jonkun, tavallisesti koomillisen, situatsionin,\njoka jo semmoisenaan sopusoinnussa tekijän tendenssin kanssa määrää\ntoiminnan kulun ja keskustelun pääpiirteissään. Toiminta ja\npuheenvaihtelot suorittavat todistuksen, saattavat sen aatteen, minkä\ntekijä milloinkin tahtoo, voitolle.\n\nKullakin henkilöllä on osansa, aatteensa kannatettavana, siitä he\nsaavat kukin tyyppinsä ja muotonsa. Usein ne ovat vaan personoittuja\naatteita, allegorioja, tämä luonnollisena seurauksena Lukianon koko\nsuunnasta. Eihän hän olekaan runoilija, vaan paremmin filosoofi, joka\ntoimii aatteilla. Hän ei tarkoita etupäässä lukijain esteetillistä\nnautintoa, vaan tahtoo antaa heille jotain ajateltavaa. Muuten on hän\nrohkea ja kekseliäs näiden allegoriain luonnissa ja poistaa siten sen\nkuivuuden joka allegoriaa muuten haittaa. Eipä lukija, niiden vilkasta\ntointa ja hauskaa puuhaa nähdessään, tule juuri muuta aatelleeksi, kuin\nettä hänellä on eläviä henkilöitä edessään. Tosi henkilöt ovat tietysti\nsitä elävämmin kuvatut. He puhuvat ja toimivat luonteensa ja\ntunteittensa mukaan; ja kaikki uhkuu vilkasta draaman eloa, jonka\nvilinästä kuitenkin näytelmän pääaate aina vilahtaa esiin lopullisesti\nvoittaakseen. Usein tekijä itse piiloutuu jonkun näkymöllä toimijan\nnaamarin takana ja lausuu hänen suunsa kautta omia mielipiteitään\n(Tychiades, Lykinos, Mikyllos, Mómos).\n\nMielikuvitus vallitsee vapaasti ja laveasti. Huolimatta siitä mikä on\nmahdollista tai todennäköistä, häilyy se keveästi läpi maan ja taivaan,\nkunhan se vaan saa hauskuttaa, yllättää ja -- pilaa laskea ja ilvehtiä.\nMuuten tuo lento on enemmän säyseää kuin huimaa; tunteille maireita\nsulohaaveita ja unelmia Lukianos ei suosi. Tunnetta ylempänä vallitsee\njärki, ja sen avulla hän luo äkki-ihmetyttäviä, sukkelia, vaihtelevia\nolotiloja ja seikkoja, usein satiiria pohjallaan. Kekseliäinnä\ntuo kuvitusvoima ilmaantuu \"Tosihistoriassa\", joka vilisee mitä\nhullunkurisimpia juttuja ja seikkailuja -- oikea senaikuinen\nMünchhausiadi. Vakavalla naamalla noita juttuja kerrotaan, ikäänkuin ei\nepäilys olisi mahdollinenkaan -- siinä hän ilvehtii kuulijoita, joille\nvoi jos jotakin syötellä.\n\nKaiken tämän ilveen takana oli Lukianolla kuitenkin täysi tosi\nsilmämääränään. Hän tahtoi _sillä_ keinolla taistella harhoja ja\nvalhetta vastaan paraan ymmärryksensä mukaan. Siitä jää hänelle pysyvä\narvo sivistyshistoriassa. Croiset lausuu hänen merkityksensä\nseuraavilla sanoilla: \"Or il est incontestahle quil y a dans l'homme\ncomme un conflit perpetuel entre une disposition prudente et positive\nqui le porte à ne croire que son expérience, à douter de tout oe qui\ndépasse la raison commune, et un autre disposition toute contraire, qui\nle rend avide d'affirmations légères et marveilleuses. Ces deux\ndispositions ont leur raison d'être, et il est necessaire qu'elles se\nfassent équilibre mutuellement. Si l'esprit humain était trop\nsoeptique, il nirait jamais on avant; si il est trop croyant, il se\nperdrait dans le rève. C'est donc lui rendre service que de le prémunir\ncontre l'excés de ces tendences opposées. Lucien est un des écrivains\nqui ont le plus fait pour fortifier la résistance de la raison aux\nélans irréfléchis de la crédulite.\"\n\nLukianos ei ehtinyt vielä vanhaan aikaan saada arvoansa tunnustetuksi.\nOlihan hänen ilmestyessään jo antiikin henki sammumaisillaan, hän oli\nsen viimeisiä loistavimpia valon leimauksia. Vasta renässansi uuden\najan alulla, joka taas antoi ihmisjärjelle sen oikeudet, osasi häntä\noikein ansion mukaan arvostella. Sittemmin on häntä ahkeraan selitelty,\ntutkittu, mukailtu; varsinkin viimis-aikoina ovat filologit kääntäneet\nhäneen huomionsa. Me tahdomme tässä esitellä häntä suomalaisille\nlukijoille kahdella hänen teoksellaan, jotka edustavat eri asteita\nhänen kehityksessään.\n\nSaksan ja Ranskan oppikouluissa on nykyaikoina ruvettu vaatimaan ja\nsaamaankin entistään enemmän sijaa tälle kirjailijalle, sillä\nperustuksella että hän näkyy olevan sovelias kehittämään nuorison\nkriitillistä kykyä samalla kuin hän myös harrastuttaa siihen mikä on\nhyvää ja kaunista. Meillä kun kreikka saa tyytyä sellaiseen orvon\nosaan, jota sivistyksen nimessä ei voi muuta kuin surkutella, on turha\nsiinä kohdin Lukianon hyväksi mitään toivoakaan. Kuitenkin voinevat jo\nnämätkin otteet hänestä saattaa oppilaita hiukan oivaltamaan antiikin\nkultuuri-elämää ja Lukianon merkitystä siinä.\n\n\n\n\n\n\nHUONE.[1]\n\n\n1. Aleksander halusi kylpeä Kydnos-virrassa, nähtyään sen olevan\nkauniin, kuultavan, vaarattoman syvän, miellyttävän vuolaan, hauskan\nuida ja suvenkin aikana viileän, niin ettei hän luullakseni sen\ntaudinkaan uhalla, johon hän kylvyn johdosta sairastui, olisi pysynyt\nsiitä erillään. -- Vaan jos joku näkee salin, suurta suuremman,\nkaunista kauniimman, valosta välkkyvän, kullasta kuultavan ja\nmaaluutauluilla komeilevan[2] eikös häntä haluttaisikaan puheita siinä\nsommitella -- jos hän muuten tätä alaa harrastaisi -- eikö häntä\nhaluttaisi siinä loistella ja kunniaa saada, täyttää huone äänellään ja\nsiten mikäli mahdollista itsekin osaltaan sen kauneutta kartuttaa,[3]\nvaan, tyynni katseltuaan kaikki ja ainoasti ihmeteltyään, lähtisikö\npois, jättäen huoneen mykäksi ja sanattomaksi, mitään lausumatta,\nikäänkuin mykkä tai joku suomattomuudesta suunsa sulkenut?[4] 2.\nJumaliste! tuo ei ole minkään kaunomielisen eikä somamuotoisimpia\nlempivän tointa, vaan suurta moukkamaisuutta, törkeyttä ja\nkauneen-älyttömyyttä[5] noin halveksia herttaisinta ja vieraksua\nihaninta eikä ymmärtää, että oppimattomat ja sivistyneet eivät samalla\nsilmällä katsele katseltavia, vaan nuo eivät enempää tahdo kuin vaan\nyleensä katsoa, kurkistaa ympärilleen, siirrellä silmiään sinne tänne,\ntöllistellä kattoon heiluttaen kättänsä, ja äänetönnä ihastella,[6]\nheiltä kun puuttuu kyky puhua jotain noiden katselmiensa arvoista; vaan\njoka sivistyneen silmällä katselee kauneen ilmeitä, eipä hän vaan\nluulteni tyydy pelkällä katseellaan korjaamaan sulon satoa,[7] hän ei\njää äänetönnä katsojana kauneutta ihailemaan, vaan hän yrittää mikäli\nmahdollista siinä viivähtää ja omalla puheella palkita[8] näkemiänsä,\n-- 3. Tuo palkka-vastike ei ole pelkkää huoneen ylistystä -- semmoinen\nsopisi ehkä entiselle saarelais-nuorukaiselle,[9] joka hurmaantuneena\nihmetteli Menelaon taloa ja vertaili sen norsunluuta ja kultaa taivaan\nihanuuksiin, hän kun näet ei vielä ollut nähnyt mitään muuta kaunista\nmaan päällä -- vaan jo loistosuojassa puhuminenkin ja se että hän,\nkutsuttuaan kuulijoikseen parhaat, heille esittää näytteen puheistaan,\njo sekin olisi osaltaan ylistystä. Ja ylen hauskaahan tuo toimi\nluullakseni oliskin. Aatteleppa! Huoneista loistavin aukenee puheitasi\nvastaanottamaan, täynnä puhetta[10] ja harrasta hiljaisuutta[11]\nvieläpä itsekin luolien tapaan hiljaa kajahtelee vastaan, matkien\nsanoja, venytellen sanojen viimeisiä äänteitä[12] tai paremmin sanoen,\nopinhaluisen kuulijan tavoin, se sanottuja muistiinsa teroitellen ja\npuhujaa kiitellen siten maksaa hänelle varsin sopivan vaivanpalkkion.\nSamoin käy kallioiden,[13] kun ne paimenten huilunsäveliä kajahuttavat:\nponnahtaen takasin palajaa sävelen kaiku sinne mistä se lähti; vaan\noppimaton rahvas luulee jonkun neitosen olevan jossain louhien ja\nkallionkolojen keskellä ja sieltä haastelevan vuorien sisältä: hänen\nluulevat matkivan laulajien ja huutajain ääniä. -- 4. Minun nähteni\nsiis huoneen upeus ylentää puhujan mieltä ja kiihottaa sitä sanojen\npuoleen, ikäänkuin jos tuo näkykin johtaisi hänelle aatoksia mieleen;\nsillä kaiketi silmien kautta sieluun virtaa jotakin kaunista,[14] jonka\nmukaan se somistelee sanat ja lähettää ne sitte julki. Vai uskommeko\nsota-asun välkkeen ja muodon kiihottaneen Achilleen kiukkua Frygejä\nvastaan,[15] niin että hän, kun koetteeksi pukeutui siihen, heti\nhurmaantui, yltyi ja siivistyi sota-innon lentoon -- vaan puheenko into\nei kiihtyisi paikkojen kauneuksia myöten? Ja Sokratestapa[16] tyydytti\nvainen platanipuun solevuus, ruohoisan nurmen nukka ja kuulakas lähde\nlähellä Eilissos-jokea,[17] jo siellä istuen hän naureskeli Myrrinusion\npoikaa Faidroa ja kumosi Kefalon pojan Lysiaan puhetta ja kutsui\npariinsa Runottaria ja uskoi heidän tulevan sinne yksinäisyyteen osaa\nottamaan heidän juttuihinsa rakkaudesta, ja vielä kun kehtasikin vanha\nmies haastaa neitosia kuuntelemaan poikainrakastelu-seikkoja! Ja näin\nihanaan suojaan emmekö uskoisi heidän kutsumattakin saapuvan? -- 5.\nEikä tämä suoja tarjoo ainoastaan varjoa[18] eikä se mukaile plataanin\nkauneutta, ei vaikkapa, jättäen tuon Eilisson varrella kasvavan,\ntarkoittaisitkin kuninkaan kulta-plataania; sillä tuo oli vaan upean\nrikkautensa takia ihmeteltävä: siinä ei ollut taidetta, ei kauneutta,\nei hauskuutta, ei sopusuhtaisuutta, ei sulorytmiä kultaan yhdistynyt ja\nsitä muodostellut, vaan se oli barbarinen näkökappale, pelkkää\nrikkautta, katselijain kateus, omistajansa onni. Mitään ylistystä\nsiihen ei liittynyt, sillä ei Arsakiidit tosi-kauniista väliä pitäneet,\neivät huviksi komeuttansa näytelleet, eivätkä siitä huolta pitäneet\nettä katselijat heitä ylistäisivät, vaan että he hämmästyisivät. Eivät\nbarbarit ole kauneen suosijoita, vaan rikkauden mielisiä.[19] 6. Vaan\ntämän huoneen kauneus ei noudata barbarilaisen silmän vaatimuksia, ei\npersialaista prameilua eikä kuninkaallista korskeilua; se ei kysy yksin\nköyhää, alhaista, vaan sivistynyttä katselijaa, semmoista jonka\narvostelu ei ole ainoastaan silmissä vaan jossa joku järjenkin harkinto\nseuraa katselun mukana. Sen vaatii huoneen kauneus.[20] Sillä se\nkääntyy päivän ihaninta suuntaa kohti -- vaan päivän ihanin ja suloisin\naika on aamu -- ja heti kun aurinko kurkistaa esiin idän rannalta,\nhuone ottaa sen valoa vastaan avatuista ovistaan ja täyttyy siitä\ntulvilleen, jonka vuoksi vanha kansa rakensikin templinsä itää kohti\nkatsoviksi; edelleen sen pituus, leveys ja korkeus ovat sopusuhtaiset\nkeskenään, valoaukkojen asema on vapaa ja kutakin päivänhetkeä myöten\nsovellettu ja eikö kaikki tämä ole somaa ja kiitettävää? 7. Vielä\nsopinee ihmetellä katon liikoihin menemätöntä somamuotoisuutta ja\nmoitteetonta koristusta, johon ei ole kultaa liioin tuhlailin, vaan\nsuhdallisen maltillisesti käytetty sievyyden vertaan asti,[21] samoin\nkuin siveä ja kaunis nainen kauneuttaan ylentääkseen ei enempää\ntarvitse kuin kapeat vitjat kaulaansa, tai halvan kantasormuksen\nsormeensa, tai renkaan kellukat korviinsa, soljen tahi nauhan\nkiinnittämään hajallisia hiuksiaan, mikä saman verran lisää muodon\nsomuutta, kuin purppurakaista vaatteen kauneutta. Vaan eräät toiset\nnaiset, varsinkin rumanpuoliset niistä, laativat pukunsa kauttaaltaan\npurppurasta ja verhovat kaulansa kokonaan kultaan, tavotellen tällä\nkalliilla komeudella viehätystä ja korvaten puuttuvaa kauneuttansa\nulkokoristeilla; he luulevat näet käsivartensa hempeämmin heloittavan\nkun ne välähtävät kullan hohteessa ja jalan epäkaunisten ääriviivain\npiilevän kullatun sandaalin suojaan sekä kasvojensa näyttävän\nsuloisemmilta korujen heijastuksissa katseltuina. Noin nuo; vaan siveä\nkotinainen viljelee kultaa vain kohtuullisin määrin ja ainoastaan\ntositarpeiksi; eipä hän, luulen ma, häpeisi näyttää kauneuttaan aivan\nalastonnakaan.\n\n8. Niinpä siis tämän talon katto, eli pikemmin pää, kauniinmuotoisena\njo itsessään,[22] on senverran kullalla koristettu kuin taivaanlaki\nyöllä kauttaaltaan loistelee sinne tänne sirotetuista tähdistä,\nkiiltelee hajallaan olevista tulikukista. Jos taivaanlaki olisi\nkokonaan tulta, se ei meistä näyttäisi kauniilta, vaan kamalalta. Niin\ntuossakin nähtänee että kulta ei ole joutavaa eikä vain silmähuvin\nvuoksi muun koristuksen sekaan siroteltu,[23] vaan se välkyttää jotain\nsuloista lämpöloistetta ja punaa sillä koko huoneen. Sillä kun\npäivänvalo kohtaa kultaa ja sen loistoon sekaantuu, leimuaa siitä\nyhtymästä kaksinkertainen loiste, jonka säteissä kaikki näyttää kahta\nkirkkaammalta. 9. Tämmöisiä on talon yläosat ja harjat, kaivaten\njotakin Homeroa ylistäjäkseen, joka sanoisi sitä \"korkeakattoiseksi\"\nkuten Helenan makuusuojaa tahi \"sädeloistoisaksi\" kuten Olympoa; sen\nmuuta koristelua, seinien kuvamaalauksia, värien kauneutta, kunkin\nkuvan elävyyttä, säntillisyyttä, totuutta[24] sopisi somasti verrata\nkevään kirkkauteen tai nurmen kukkaisverhoon, paitsi että kevät\nkukkineen lakastuu, kuihtuu, muuttaa muotonsa, heittää kauneutensa,[25]\nvaan tämä (taiteen) kevät on ainainen, sen nurmi ikivihanta, sen kukka\nkuolematon,[26] kun näet vaan silmä siihen vajoo, katse sen suloutta\nniittelee.[27] 10. Kuka ei näitä näin monia ja eteviä ansioita\nihastellen katselisi tai kuka ei mielisi yli kykynsäkin niiden keskellä\npuhua, tajuten aivan häpeälliseksi jos puheen puolesta jäisi\nnäkemistänsä takapajulle?[28] Mitä viekoittelevinta on näet ihanain\nilmiöiden näkö, ei ainoastaan ihmisille, vaan hevonenkin[29] luulen ma\nmieluummin juoksee viettävää pehmeää kenttää pitkin, joka lempeästi\nvastaa sen astelua ja vienosti notkahtelee sen jalan alla eikä kovaa\npamahtele kaviota vastaan:[30] silloin oro juoksee täysin voimin ja\nkokonaan antautuen nopeutensa valtaan se kilpailee kentän kauneuden\nkanssa. 11. Kun riikinkukko astuu niitylle kevään alussa,[31] jolloin\nkukatkin versovat esiin, ei tosin suloisempina, mutta, niin\nsanoaksemme, kukkeampina ja väripaineeltaan puhtaampina, silloin tuokin\nlevitellen siipiään ja näytellen niitä auringolle sekä nostaen\npyrstöään ja kohotellen sitä kaikkialle ympärilleen, näyttää hänkin\nkukkiansa ja siipiensä kevätloistoa, ikäänkuin jos niitty haastaisi\nhäntä kilpailuun; siinäpä hän nyt väänneleikse ja prameilee\nkomeudessaan; ja sitä ihmeteltävämmältä hän siinä näyttää, kun värit\nvaihtelevat välkettään, kunne hiljakseen muuttuvat ja vivahtelevat\ntoisenlaiseen somuuteen. Tämän muutteen alaiseksi joutuu hän varsinkin\nniiltä renkailta, jotka hänellä on siipisulkien päissä, kun ikäänkuin\nsateenkaari välähtelee kunkin renkaan ympäri: sillä mikä tähän asti oli\nvasken väristä, se vähän väipähtäessä kuultaa kullalle, ja mikä\nauringonvalossa välkkyi tummansinervänä, se varjostuessa vivahtaa\nvihreälle. Näin sulkaverho valon mukaan vaihtelee koristustaan.[32]\n-- 12. Että merikin tyvenellä voi puoleensa vetää ja viehättää, sen\nsanomattanikin tiedätte; niin, vaikkapa joku olisikin aivan\nmanterelainen ja purjehdukseen perin tottumaton, mielisi hän kuitenkin\nkaikin mokomin astua laivaan, lähteä purjehtimaan, jopa etääntyä\nrannasta jos kuinka kauas, etenkin jos hän näkee ilmanhengon vienosti\npurjetta pullistelevan ja laivan hiljakseen somasti ja keveästi\nliukuvan lainetten pinnalla.[33] -- 13. Niinpä myös tämän huoneen\nkauneus voi kehottaa puhetten pitoon, kiihottaa ja elähyttää puhujaa ja\nkaikin tavoin varustaa häntä mieltymystä saamahan. Minä ainakin luotan\nja olen ennenkin luottanut noihin ja tähän huoneesen olen tullut\npuhetta pitämään sen kauneuden viehättämänä, ikäänkuin jonkin\ntaikahyrrän tai Sireenin tenhovoimasta, vahvasti toivoen, että jos\npuheemme tähänasti olivatkin epäsomia, ne nyt ikäänkuin kauniisen\npukuun verhottuina tulevat kauniilta kuulumaan.\n\n14. Mutta eräs toinen puhe,[34] ei sekään halpasukuinen vaan, kuten\nitse sanoi, hyvinkin jalosyntyinen, kesken puhettani tarttuili\nsanoihini, -- yritti niitä keskeyttää ja heti lakattuani lausui,\nihmettelevänsä, jos minä luulen kuvilla ja kullalla koristetun huoneen\nihanuuden olevan korupuheitten pitämiselle edullisen ja sitä auttavan;\nasian laita on muka päinvastoin. Vaan jos sallitte, astukoon puhe itse\nesiin puhumaan puolestansa teidän ikäänkuin tuomarien edessä, miten hän\nluulee huoneen halpuuden ja koruttomuuden olevan puhujalle\nhyödyllisintä. Minun kuulitte jo puhuvan, joten minun ei siis tarvitse\nkahdesti sanoa samaa asiaa; vaan hän astukoon nyt esiin ja puhukoon;\nminä olen sillaikaa vaiti ja hiukan väistyn hänen tieltänsä. 15. Näinpä\nsiis puhe sanoo: Arvoisat tuomarit! edellinen puhuja ylisti tätä salia\nlaajasti ja laveasti ja kaunisteli sitä sanoillaan; ja minä, kaukana\nsiitä että häntä tästä moittisin, aion vaan lisätä mitä hän puheestaan\nunhotti. Mitä kauniimmalta näet huone teistä näyttää, sitä vähemmin se\nnäkyy puhujan tarvetta ja tarkoitusta suosivan. Ja ensiksi, koska hän\nmainitsi naisia, koruja ja kultaa, niin sallikaa minunkin käyttää\nvertausta.[35] Sanonpa siis rikkaan koruston ei lisäävän kauniille\nnaiselle somuutta, vaan pikemmin sitä vastustavan, kun näät jokainen\nhänen eteensä sattuva katselija heti hämmästyy kullan ja jalokivien\nhohtoa eikä niiltä muista ihailla naisen ihoa, silmiä, kaulaa,\nkäsivartta, sormia, vaan jättäen nuo sikseen luo silmänsä karnooleihin,\nsmaragdeihin, kaulavitjaan tai rannerenkaasen,[36] niin että kaunotar\narvatenkin paheksii kun häntä itseään ei huomata hänen koruiltaan, eikä\nkatsojat ehdi häntä ihailla, vaan hänen ilmiönsä jää heiltä\nsivuseikaksi. 16. Samaa täytyy luulteni sen myös kokea, joka näin\nkaunisten taideteosten keskellä ryhtyy puhetta esittämään. Sillä\nkaunojen paljoudessa puhe jää huomaamatta,[37] himmenee ja hukkuu,\nsamoin kuin jos joku toisi kynttilän ja asettaisi sen keskelle isoa\ntuliroviota tai näyttelisi muurahaista norsun tai kameelin seljässä.\nTätä on siis puhujan varominen. Lisäksi hänen äänensäkin hämmenee\nsekavaksi näin kajeassa ja kajahtavassa salissa puhuessa. Tämä näät\nkumisee,[38] ja kaikuu vastaan, puhuu vastaan, jopa kaiullaan vallan\nkuulumattomiin painaa hänen huutonsa, kuten sotatorvi tekee huilulle,\njos niitä yhdessä puhalletaan, tahi meri komentajille, kun nämä\naaltojen pauhinassa koettavat soutajille soittaa soudun tahtia.\nVäkevämpi ääni voittaa ja heikompi vaikenee. 17. Ja mitä vastustajani\nväitti, että kaunis huone kiihottaa ja innostuttaa puhujaa, näkyy se\nminusta vaikuttavan perin vastoin.[39] Sepä vaan hämmästyttää[40] ja\npelottaa, hämmentää aatosjuonen ja tekee miehen aremmaksi, hänen\naatellessaan, että kaikkein häpeällisintä on, jos kauniissa paikassa\nsanat eivät sukeudu samaan suuntaan. Tämä on ihan ilmeinen skandaali,\nsamoin kuin jos joku, puettuaan yllensä kauniin sotisovan, sitte pötkii\npakoon muitten edelle, kahta julkisempana pelkurina komeassa\nasussaan.[41] Sitä tuo Homeron puhuja myös näyttää minusta harkinneen,\nhän kun varsin vähä välitti somasta ulko-asusta, mieluumminpa\nkerrassaan tekeytyi aivan typeräksi mieheksi, jotta sanojen kauneus\ntuohon muodon rumuuteen verrattaissa tuntuisi sitä arvaamattomalta.\nVaan eipä itse puhujankaan mieli voi olla hyörimättä tuon kauniin näön\nympärillä, josta taas ajatuksen tarkkuus höltyy, tuon katseltavan\nvallitessa, puoleensa vetäessä ja estäessä häntä jännittämästä henkensä\nhuomiota puheesen yksinään. Mikä kumma siis jos hän puhuu tavallistaan\nhuonommin, sielunsa viipyessä katseltavien ihailussa? 18. Sillä jätän\nsikseen sen asian,[42] että kuulijat, tämmöiseen saliin tultuansa,\nkuulijain asemesta muuttuvat katselijoiksi, eikä kukaan ole semmoinen\nDemodokos tai Femios tai Thamyris, Amfion tai Orfeus puhumaan,[43] että\nhän voisi temmata mukaansa heidän mieltänsä katselemasta; vaan\njokainen, kun kerran on kynnyksen yli astunut,[44] hän heti joutuu tuon\nkasatun kauneuden virtaan,[45] niin ettei hän ensinkään näy tajuavan\nnoita sanoja ja tuota esitelmää, vaan vaipuu kokonaan katseltaviin,\njollei hän satu olemaan umpisokea tai yön pimeässä kuuntele puhetta\nkuten Areiopagon neuvosto. 19. Ettei sanojen voima pysty taistelemaan\nnäköä vastaan, sen opettanee myös Sireenien[46] taru pantuna Gorgonien\ntarun rinnalle. Edelliset ne näet tenhosivat sulosävelillään\nohipurjehtivia, lumosivat heitä lauluillaan tulemaan luoksensa ja\npidättivät heitä pitkältä; heidän toimensa vaati jotain ajankuluketta,\nja ehkäpä joku myös purjehti heidän sivutsensa, laulusta välittämättä.\nVaan Gorgonien kauneus, ollen tenhoisinta laatua ja kosketellen sielun\narinta kohtaa, heti hämmästytti näkijöitä ja sai heidät sanattomiksi,\neli, kuten taru tahtoo, he kivettyivät ihmetyksestä.[47] Minkä puheen\nhän siis äsken piti riikinkukon ylistykseksi, sillä hän vaan puolusti\nminun väitettäni, sillä tuon ihanuus ei ole äänessä, vaan ulkonäössä.\nJa jos joku toisi paikalle satakielen tai joutsenen ja käskisi niitä\nlaulamaan, vaan sitte kesken laulua toisi nähtäviin riikinkukon, joka\nolisi aivan vaiti, niin tiedänpä varmaan, että ihmisten huomio\nkääntyisi tähän ja he heittäisivät hyvästi edellisten laulun. Näin\nvastustamaton näyttää näköperäinen nautinto olevan. 20. Ja jos\ntahdotte, tuotan eteenne todistajaksi viisaan miehen, joka heti\ntodistaa minun kanssani, että silmän näkemät ovat korvan kuulemia\npaljoa tehosammat. Ja, julistaja,[48] kutsupa tänne itse Herodotos[49]\nLyxon poika Halikarnassosta; ja sitte kun hän on ollut niin hyvä ja\nkuullut jutun, astukoon esiin todistamaan. Sallikaat hänen tapansa\nmukaan haastaa Ionian kieltänsä. \"Toen tosia tuo hoastaapi teille,\ntuomari uroot; ja uskokaa pois mitä hän sanoneekin asiasta, arvellen\nettä kyllä kuulo ei nävölle piisaa. Korvat neätsen sattuvat olemaan\nsilmiä epäuskosemmat\". -- Siinähän kuulitte vieraan miehen samaa\nsanovan että näölle on etusija suotava. Ja syystäkin! Sillä ovathan\nsanat[50] \"siivekkäitä\"; ja samassa kun ne pääsevät ilmi, lentävät ne\ntiehensä, vaan näköjen sulous, aina ilmaantuen ja pysyen, viekoittelee\nkaikittain katsojaa. 21. Kuinka ei siis näin kaunis ja ihastuttava\nhuone olisi siinä puhuvalle vaarallinen kilpailija? Vaan pääasiaa en\nole vielä sanonut. Itsehän te tuomaritkin, minun paraikaa puhuessani,\nkurkistatte kattoon ja ihailette seiniä ja tarkastatte maalauksia\nkääntyen kuhunkin kuvaan päin. Ja älkää sitä hävetkö! Onhan anteeksi\nsuotava, jos inhimillinen heikkous teidät voittaa, etenkin näin somien\nja vaihtelevain esitysaineitten edessä; Sillä taiteen tarkka\nsäntillisyys[51] ja historiallisen sisällyksen vanhuuteen yhtyvä\nhyödyllisyys on tosiaankin viehättävä ja vaatii sivistyneitä\nkatselijoita. Ja ettette tuonne katsellessanne kokonaan minua jättäisi,\nniin antakaas, minäpä sanoilla kuvailen teille samoja asioita.[52]\nEtteköhän ilomielin kuuntele samaa mitä nyt ihmetellen katselette? Ja\nehkäpä vielä kiittänette minua siitä ja annatte minulle etusijan\nkilpailijani edelle, koska hän ei esittänytkään niitä eikä siten\nkahdenvertaiseksi kartuttanut nautintoanne. Uhkayritykseni vaikeuden te\noivallatte, minun kun ilman värejä, muotopiirustelmaa ja paikkaa on\nnäin somia kuvia sommitteleminen. Alaston ja väritön on sanojen\nkuvaus.[53] 22. Sisään tulijalla siis on oikealla puolen argolilaiseen\ntaruun sekotettu aithiopilainen kärsimysjuttu: Perseus surmaa\nmerihirviön, vapauttaa Andromédan ja vähän jälkeenpäin nai hänet ja\nlähtee vieden naisen mukanaan; tämä on vain sivuhaarake hänen\nretkestään Gorgoja vastaan. Vaan muutamin piirtein on taiteilija\nlausunut paljon: neiden kainouden ja pelon -- hän näet ylhäältä\nkalliolta katselee taistelua, nuorukaisen lemmenkiihottamaa rohkeutta\nja pedon vastaan-sotimatonta ilmiötä. Ja peto se ryntää kohti harjakset\npörröllään ja kita kamalasti ammollaan, vaan Perseus vasemmalla\nkädellään ojentaa sitä kohtaan gorgonpäätä, oikealla hän iskee\nmiekalla; ja mikäli peto on nähnyt Medusaa, se jo on kivenä, mikäli\nvielä on elävää, sitä sirppikalvalla hakataan. 23. Kohta tämän kuvan\nperästä on maalattu toinen, oikeutta esittävä näytelmä, jonka\nalku-aiheen maalaaja luullakseni on saanut Euripideeltä tai\nSofokleelta; sillä nämä ovat esittäneet samallaisen kuvan. Kaksi\nystävystä, nuorukaiset Pylades Fokiista ja Orestes, jota jo luultiin\nkuolleeksi, astuvat esiin linnaan ja tappavat salaa Aigisthon;\nKlytaimnestra on jo tapettuna ja makaa pitkänään puolialastonna\njollakin vuoteella, palvelusväki säikähtyneenä, muutamat ikäänkuin\nhuutavat, toiset vilkaisevat ympärilleen minne pakenisivat. Sen\npieteetin on maalaaja älynnyt, että hän ikäänkuin viitaten tehotyön\njumalattomuuteen luiskahtaa sen ohi esittäen äidinmurhan jo\ntapahtuneeksi,[54] kun hän sen sijaan antaa nuorukaisten kauemmin\nviipyä avioviettelijän tapannossa.\n\n24. Sitten seuraa somamuotoinen jumala ja hehkeä nuorukainen, ja näillä\njoku lemmenleikki: Branchos istuen kalliolla pitää yläällä jänistä ja\nleikkii koiran kanssa; tämä näkyy hyppivän ylöspäin häntä vastaan, ja\nvieressä seisoo Apollo hymyillen; häntä huvittaa kumpikin: poika joka\nleikkii ja koira kun yrittelee. 25. Näiden perästä tulee taas Perseus\ntoimittaen noita rohkeita tekojaan ennen meripedon surmaa, Medusa jolta\npää leikataan ja Athena suojelee Perseestä. Hän on jo urotyönsä tehnyt,\nvaikkei vielä ole nähnyt itse otusta, vaan ainoastaan sen kuvan\nkilvessään. Hän tiesi näet rankaisun[56] mi seuraisi todellista näkyä.\n26. Ylhäälle keskiseinälle on vastapäätä ovea tehty joku Athenan\ntempli; jumalatar on valkomarmorista, muoto ei ole sotaisa, vaan\nsemmoinen kuin sotaisen jumalattaren muoto lienee, hänen rauhaa\nviettäessään. 27. Sitten taas toinen Athena, tämä ei kiveä, vaan taas\nmaalaus. Hefaistos ajaa häntä takaa rakastaen, vaan hän pakenee ja\ntämän takaa-ajon johdosta syntyy Erichtonios. 28. Tätä seuraa toinen\nvanha kuvaus. Orion sokeana viepi Kedalionia, vaan tämä näyttää hänelle\ntietä valoon. 29. Ja Helios (aurinko) ilmaantuen parantaa sokeuden,\nvaan Hefaistos Lemnosta katselee tapausta. 30. Sitten Odysseus hulluna,\nkun hän vasten tahtoansa sotii Atreidein mukana,[56] saapuvilla ovat\nlähetit jo kutsumassa. Ja teeskentelyn toimet kaikki uskottavia:\nvaunut, valjastettujen epäsopuisuus, tietämättömyys asioista; kuitenkin\nlopuksi lapsi saa hänen teeskelynsä ilmi. Sillä Palamedes aavistaen\nasian laidan, sieppaa Telemachon ja uhkaa tappaa hänet, ojentaen jo\nmiekkaa, ja hulluuden teeskelylle vastineeksi hän teeskelee myös vihaa.\nSilloinpa Odysseus peljästyksestä toipuu tervejärkiseksi, tulee isäksi\nja heittää teeskentelynsä. 31. Vihdoin on Medea maalattuna, hehkuen\nlemmenkateudesta,[57] hän katselee molempia poikiansa ja miettii jotain\njulmaa. Hänelläpä jo onkin miekka, vaan lapsiraukat istuvat maassa\nnauraen, aavistamatta mitään tulevaa pahaa, vaikkapa näkevätkin miekan\nhänen käsissään. -- 32. Oi tuomarit! Ettekö näe, miten kaikki nämä\nhoukuttelevat kuulijaa kuulemasta ja kääntävät häntä katselemaan, ja\njättävät vihdoin puhujan yksikseen puhumaan? Ja minä olen ne kertonut,\nen siksi, että te, katsoen vastustajaani uhkarohkeaksi, kun hän ehdon\ntahdon on heittäynyt niin tukalaan tilaan, tuomitsisitte ja vihaisitte\nhäntä ja jättäisitte hänen sanoihinsa, vaan pikemmin jotta puuhaisitte\nhänen avukseen ja mikäli mahdollista ummessa silmin kuulisitte hänen\nsanottaviaan, arvaellen tehtävän vaikeutta. Sillä vaikka hän ei\nkäyttäisi teitä tuomareina, vaan vieläpä apulaisina, tuskinpa häntä\nsittekään voitanee niin arvostella, ettei hän ole tään salin komeuteen\nnähden kokonaan sopimatonna esiytynyt. Älkää ihmetelkö, että näin\nrukoilen vastustajani puolesta. Sillä siitäpä tahtoisinkin vaan kunniaa\nsaada, että rakastan tätä huonetta sekä siinä puhujaa, olkoonpa hän\nkuka hyvänsä.\n\n\n\n\n\nSelityksiä:\n\n\n[1] Tämä sepitelmä on epäilemättä tekijän nuoremmilta ajoilta, jolloin\nhän innolla harjotti kaunopuheisuutta, puhetaiturina l. \"sofistana\"\nkulkien maasta maahan esitelmiä pitämässä, joissa taiten sommiteltu,\nkaunis, sointuisa sanapuku oli sisällystä tärkeämpi. \"Huone\" eli \"Sali\"\non oikea loistokappale tältä alalta. Esitellään upea, taideteoksilla\nkoristettu sali, ja sitte perin sofistiseen tapaan keskustellaan, onko\ntällaisessa huoneessa hyvä puhua, sujuuko siinä puhe puhujalta ja\nkuuleeko yleisö mielellään? vai onko päinvastoin? Asiasta puhutaan sekä\n_pro_ että _contra_. Meille puhe on tärkeänlainen taiteen historiaan\nkatsoen.\n\n[2] Omituinen vertaus: ihanan viileä virta jossa uidaan ja komea sali\njossa puhutaan. Kummankin luontoa ja laatua lukuisat epitetit\nkaikinpuolin kuvailevat. Figurae: distributio rei & amplificatio per\ncongeriem (synonymorum) hän tässä kuin myös:\n\n[3] ja [4] ja edelleen. Congeries l. jotenkin samaa merkitsevien sanain\nja lauselmain kasailu valaisee asiaa yhä enemmin. Eipä sanain aina\ntarvitse olla synonyymejä, jos ne valaisevat asian eri puolia.\n\n[5], [6] Synonymien kasailua jatkuu tässä ja pitkin matkaa miltei\nliikoihin asti. Tätä figuraa Lukianos käyttelee hyvin halusti.\n\n[7], [8] Metafora.\n\n[9] s.o. Telemachos, vrt. Homer. Od:. 4. 44-47 71-75. Usein Lukianos\nnäin viittailee tuttuihin juttuihin, tai sovittelee esitystänsä\nelvyttääkseen siihen pikku-jutelmia.\n\n[10] Puhujan puolesta.\n\n[11] Kuulijain puolesta.\n\n[12] Congeries.\n\n[13] Viljalti vertausta. Kauniit elokuvat elvyttävät esitystä. Oikein\nrunollisen viehättävältä tuntuu tuo puheen kajahtelu komeassa salissa.\n\n[14] Elävä havainnollinen esitystapa.\n\n[15] Vrt. Hom. Iliad. 19: v. 15-23. Taaskin jutelma vertuukuvana.\nSamoin kohta toinen.\n\n[16] Platonin Faidron sisällys lyhyesti mainittu. --\n\n[17] Lukianon maiseman ihanne: varjoisat kukkanurmet puineen ja\nlorisevine kirkkaine virtoineen, laululintuineen niin monin paikoin.\nHäntä, kuten antiikkia yleensä, viehätti maiseman hiljainen sulous\n(amoenitas), ei romantillinen jylhyys ja komeus.\n\n[18] Amplificatio per comparationem.\n\n[19] Aineellinen rikkaus, komeus ja loisto ei ole siltä kaunista, siitä\nkun puuttuu taiteen henki, sen sulosointu ja sopusuhta. -- Ainoastaan\nsivistys tajuaa taidetta.\n\n[20] Ne eri seikat, joista huoneen kauneus yhteensä syntyy, mainitaan\ntällä kohtaa ja vielä edelleen: distributio rei.\n\n[21] Koristuksillakin on määränsä: ne olkoot sopusoinnussa\nkokonaisuuden kauneuteen. Tää on Lukianon mielipide muuallakin.\nTaideteos kokonaisenaan pääasia, koristeet vain sivuseikkoja. Asiaa\nvalaisee pari sattuvaa vertausta, vilkkaine, selväpiirteisine\nkuvauksineen.\n\n[22] Tasasuhteisten koristusten merkitystä kokonaisuuden kauneudelle\nvalaisee vielä runollinen vertuukuva. --\n\n[23] Koristeen syvempi esteetillinen merkitys.\n\n[24] Kummatkin taideteoksen pääominaisuuksia. Taaskin vertauksia.\n\n[25] Conger. Synonym. --\n\n[26] ja [27] translationes. \"Ei silmä osaa vie\". --\n\n[28] Interrogatio rhetorica.\n\n[29] Vertauskuvia taas koko sarja: hevonen, riikinkukko, meri.\n\n[30] Pehmeyden ulko-ilmiöt, concreta pro abstractis.\n\n[31] Mikä väriloisto ja komeus vertauksissa ja kuvissa! Ne ovat\ntableaux vivants, todistaen tekijänsä mielikuvitusta. Aate-sisällys\nesiintyy aina aistillisissa ulko-ilmiöissään. -- Vertuukuvat on\nosakohtiaan myöten suoritettu, ollen itsenäisiä kappaleita.\n\n[32] Tässä riikinkukon-kuvauksessaan, kuten usein muuallakin (vrt.\nesim. \"Kärpäsen ylistystä\"), Lukianos näyttää luonnon-elon kuvailun\nlahjaansa.\n\n[33] Kuinka elävästi tääkin kuvailtu? Tähän loppuu vertuukuvat, jotka\nvaan tahtovat todistaa pääteemaa: kaunis sali viehättää puhumaan.\n\n[34] Tähän asti on todistettu että näin uhkeassa salissa puheen\ntäytyy somasti soida, solkenaan sujua. Nyt sofista katselee asiaa\nvastakkaiselta kannalta. Astuu esiin toinen puhe, koittaen edellistänsä\nkumota. Väittely on tapahtuvinaan tuomarien edessä.\n\n[35] a. Haitta kuulijoihin nähden.\n\n[36] Distributio rei.\n\n[37], [38] Klimax l. incrementum. Obs. vertauksia.\n\n[39] b. haitat puhujaan nähden.\n\n[40] Congeries.\n\n[41] Asiaa valaistaan vertauksilla ja homerisilla esimerkeillä; niin\nusein.\n\n[42] Vrt. luv. 15, 16.\n\n[43] Allusio.\n\n[44] Metonymia (concret. pro abstr.)\n\n[45] Metafora.\n\n[46] Exempla homerica et mythologica.\n\n[47] Toinen taide vaikuttaa silmiin, näköaistiin, toinen kuulo-aistiin,\nkumpikin eri tavalla, eri voimalla, joka myös riippuu subjektiivisesta\nherkkyydestä. -- Kullakin taiteella on oma alansa kuten kullakin\nesineellä oma kauneensa. (Quom. hist. 11. 45. 46.) Eri taiteita ei pidä\ntoisiinsa sekoitella.\n\n[48] Oikeuston palvelijaksi oletettu polisimies.\n\n[49] Runollista mielikuvitusta ei estä tosiolojen mahdottomuudet, ajan\nja paikan rajat. Näin menettelee usein Attikan vanha komedia. --\nTehdäkseen Herodoton ilmi-eläväksi, antaa tekijä hänen puhua omaa\nmurrettaan. Ehkä meidän Savon murre sopivimmin mukailisi tuon\nkieleltään ja naiviselta mieleltään kansan eposta vielä niin lähellä,\nseisovan historioitsijan kieltä. -- Obs. Sermocinatio figura.\n\n[50] Homeron mukaan.\n\n[51] s.o. huolekas työnsuoritus.\n\n[52] Näin sukkelasti saa hän syytä kertomaan meille noiden taulujen\nsisällystä.\n\n[53] Tämä seuraa vaan siitä että kullakin taiteella on omat alansa ja\nrajansa. Vrt. ylemp. Cap. 20 ja Imag. 3. Toisaalta Lukianos ei kiellä\nkielellisen esityksen etuja, sillä kun yksistään saa puhtaasti henkiset\nasiat täydellisesti lausutuksi. Imag. 23. -- Näiden kuvain originalit\noli Lukianos luultavasti itse jossain nähnyt.\n\n[54] Toisiaan hieno huomio Lukianolta. Maalaus ei saa pääasianaan\nesittää rumaa, hellempiä tunteita loukkaavata. Äidin murha on vaan\nohimennen mainittu.\n\n[55] Nim. kivettyminen.\n\n[56] Tarinan mukaan Odysseus ei tahtonut ruveta Troijan sotaan ja\npäästäkseen siitä oli olevinaan hullu. M.m. hän valjasti auran eteen\nhevosen ja härän ja alkoi kyntää.\n\n[57] Kreusaa, Iasonin uutta morsianta kohtaan.\n\n\n\n\n\n\nTIMON ELI IHMISVIHAAJA.\n\n\n\n\n[Tämän draamallista eloa uhkuvan dialogin Lukianos sommitteli Athenassa\nollessaan, jolloin hän oli kehityksensä kukkulalle ehtinyt. Tuo\nkuuluisa ihmisvihaaja, joka kuuluu eläneen Peloponnesolaissodan aikoina\nja vetäysi yksinäisyyteen ihmisten seurasta, arvatenkin paheksuen\naikansa turmelusta, vaikka hän ei itsekään suinkaan ollut virheetön,\nantoi Attikan koomikoille usein käsittelyn aihetta. Onpa vielä\nShakespearekin hänestä näytelmän kirjoittanut. -- Hänestä Lukianos sai\nkiitollisen aiheen kuvatakseen aikansa monenlaista kurjuutta:\nnorkkovierasten nälkäisyyttä ja herkkusuisuutta, heidän ja muiden\nmatelevaa imartelua rikkaita kohtaan, filosofien ja rhetorien tyhjää\nsananpauhinaa, joilta puuttui pontta, kaikkien itsekästä\nnautinnonhimoa.]\n\n\n\nHenkilöt:\n\n Timoin, Zeus, Hermes, Plutos, Penia,\n Gnathonides, Filiades, Demeas, Thrasykles.\n\n\n1. _Timon_. Oi Zeus, sä ystävyyden, vieraanvaraisuuden, toveruuden ja\nkotilieden suoja, sä valan-valvoja, ja pilvien kasaaja, salaman\nsingahuttaja ja ukonjyristäjä, tai miten nuo löylyn lyömät\nrunoilijahöpsöt muuten sinua nimittelevätkään -- varsinkin kun ovat\npulassa, mistä saada säkeen täytettä; silloin sinä monilla nimilläs\nsaat säkeen aukkoja täytellä ja antaa runopolville pontta -- mihin on\nnyt sulta jäänyt räiskyvän ratiseva salamasi, jymeän jyrisevä jylinäsi,\nsun leimahtava, häikäisevän kirkas, kamala ukonnuolesi?[1] Tyhjää\nloruahan tuo kaikki jo onkin nähty olevan, pelkkää runoilijain savua,\nainoastaan puheen pauhinaa. Vaan tuo sinun maanmainio, kauas-ampuva,\naina käsillä oleva tulinuolesi, en tiedä eikö tuo jo vaan liene lopen\nsammunut ja jähtynyt, niin ettei siitä liikene enää pientä kipinääkään\npahankuristen varalle.[2] 2. Pikemminpä joku väärän-valan teon aikeissa\noleva pelkäisi eilistä lampun kartta kuin sinun kaikkiruhjovan salamasi\nliekkiä. Niin, heidän luullen sinä heilutatkin vain jotain päresoihtua,\njonka tulta ja savua ei kukaan pelkää; jos sillä isketkin, niin ainoa\nhaitta siitä on heistä se, että saavat naamansa noetuksi![3] Kummako\nsitte että Salmoneus[4] uskalsi jyristä sinua vastaan? Oliko se niin\nperin tavatonta että noin kiivas ja kuumaverinen mies kerskaili mointa\nhidasluontoista Zeuta vastaan? Kuinkas muuten? Kun sinä nukut sikeästi\nikäänkuin unijuomasta uupuneena, niin ettet kuule valapattoja etkä näe\nmuita ilkitöitä, vaan olet vanhuuttas käynyt räämäsilmäksi ja huonoksi\nnäöltäs sekä korvistas kuuroksi niinkuin ikäloppu ainakin. -- 3.\nNuorena olit tosin kiivas ja kiukkuinen,[5] tuima ja tulinen, ja\nsilloin kuritit kovasti pahantekijöitä ja väkivaltaisia etkä suonut\nheille mitään sotilakkoa. Aina oli nalkkisi täydessä toimessa, kilpesi\n(egiidisi) heilui aina, jylinäsi jyrisi ja ehtimiseen salamasi sinkoili\nedestakasin niinkuin heittokeihot kahakassa; maa järähteli ikäänkuin\nseulassa ravisteltuna, lunta pyrysi parvittain, rakeita paasittain,[6]\nja oikein pontevasti pulmakseni, sadekuurot tulla romahtelivat rajusti\nja rankasti maahan, joka pisara virtana, ja siitäpä tuota pikaa\nDeukalionin aikana syntyi veden tulva semmoinen, että kaikki hukkuivat\nhaaksirikkoon aaltojen alle, ja yksi pieni arkkunen hädintuskin\npelastui törmähtäen Lykorian vuorenhuipulle, säilyttäen ihmissuvun\ntaimi-kipinän, josta uusi entistään pahempi sukupolvi sukeusi. -- 4.\nVaan nyt on toisin, ja siksipä sinä heiltä saatkin velttoutesi ansaitun\npalkan, kun näet ei kukaan enää sinulle uhraa eikä sinua seppelöitse,\npaitsi jos se joskus tapahtuu sivuseikkana eli kaupanpäällisenä\nOlympian leikeissä. Vaan eipä silloinkaan sitä luulla välttämättömäksi,\nvaan se tapahtuu noin sivumennen ja ajattelematta, vanhan tavan vuoksi.\nTäten sinusta, jaloin jumala, vähitellen tehdään toinen Kronos: ne\npanevat sinut viralta pois. Jätän sanomatta, kuinka usein he jo ovat\nryöstäneet templiäsi, ovatpa muutamat jo käyneet käsiksi sinuun\nitseesikin Olympiassa! Vaan sinä, jyryjumala, et viitsinyt edes\nherättää koiria etkä edes huutaa naapureita hätään, jotta nämä olisivat\njuosseet rosvojen perään ja ottaneet heidät kiinni, ennenkuin vielä\npääsivät pakoon: vaan sinä kaikkivaltias \"Titaanien tuhooja\" ja\n\"Jättiläisten-voittaja\" istuit siinä, kymmenkyynäräinen ukonvaaja\nkädessäs, ja annoit varasten vaan keritä tukkaasi.[7] Milloinkahan,\nsinä kummallinen herra, lakkaat tätä niin väliäpitämättä katsomasta?\nmilloin kaiken tään ilkivallan masennat? Montakohan Faesthonia[8] tai\nDeukalionia tarvitaan rankaisemaan ihmisiä kylliksi niiden äärettömästä\nhäijyydestä? 5. Mutta jätän sikseen yhteiset asiat, ja puhun vaan\nomasta kohdastani. Minä, joka nostin jalkeille niin monta\natheenalaista, joka tein monta köyhää raukkaa rikkaaksi ja autoin\nkaikkia hätää kärsiviä, jopa tuhlasin koko summattomat varani\nystävilleni hyväntekemiseen[9] -- nyt kun kaiken tämän kautta olen\njoutunut köyhäksi, nytpä saan jos jotakin heiltä kärsiä. Nytpä eivät\nenää ole tuntevinaan minua, ja ne samat ihmiset, jotka ennen nöyrästi\nkumartelivat ja ryömivät edessäni ja tottelivat mun pienintä\nvihjaustani, ne nyt hätinä katsahtavat minuun. Jos sattumalta kohtaan\njonkun heistä kadulla, niin kiertää hän minut kiireesti, aivan niinkuin\nkauan aikaa sitte kuolleen vainajan vanhuuttaan kumoon kaatuneen\nmuistopatsaan ohi mennään, sen kirjoitusta lukemattakaan; niin monipa\njo kaukaa, minut nähtyään, kääntyy toiselle tielle, ikäänkuin peläten\nkohtaavansa jotain pahan-enteistä ja inhaa ilmiötä, jos kohtaisi\nminun, jota he vähä aikaa sitte kiittelivät suojelijakseen ja\nhyväntekijäkseen. -- 6. Niinpä siis hädän ajamana tälle takamaalle,\nylläni kurja nahkapuku, kaivelen maata neljän obolin[10] päiväpalkasta\nja juttelen filosofiaa lapiolleni ja tälle autiolle seudulle. Sen\nverran voitan tällä kumminkin, ettei minun täällä tarvitse nähdä noita\nmonia, joiden vastoin heidän ansiotaan käy hyvin; sillä sitä en saata\nsietää. Jospa siis nyt kerrankin, sä Kronon ja Rhean poika, ravistaisit\npäältäsi tuon syvän ja sikeän unesi -- sillä vetelethän raskaampaa unta\nkuin itse Epimenides[11] -- sytyttäisit tulinuolesi Aetnan ahjosta tai\nmuuten virittäisit ne ilmi-liekkiin ja vielä kerran ilmestyisit tuona\nmiehekkäänä ja nuoren reippaana Zeuna -- jos ehkei vaan ole totta mitä\nKretalaiset juttelevat sinusta ja sun haudastasi.\n\n7. _Zeus_ (katsoen alas Olympista, Hermekselle). Kuules Hermes! Kukahan\ntuo lienee tuolla alhaalla Attikassa Hymetton juurella, tuo likainen\nryysyinen vuohennahalla vyötetty mies rahjus joka niin huutaa ja\nmeluaa?[12] Hän on selkä kyyryssä ja kaivaa maata, luulenma. Mikä\nrohkea ja laverteleva äijä! Taitaa olla joku filosofi. Ei hän muuten\nsemmoista jumalatonta suukopua pitäisi meitä vastaan.\n\n_Hermes_. Kuinka, isäni! Etkö enää tunne Timonia Echekrateen poikaa\nKollyttosta, häntä joka niin usein kestitsi meitä juhla-uhreilla, jopa\nkokonaisilla hekatombeilla, hän jonka luona me usein niin ihanaa iloa\npidimme Diasia-juhlissa?\n\n_Zeus_. No jestanpoo sitä muutosta! Tosiaanko! tuo komea rikas mies,\njonka ympärillä aina liehui niin paljo ystäviä? Mikäs hänelle on\ntapahtunutkaan kun hän on tuommoiseen tilaan joutunut? Siis nähtävästi\nkurja kuokkuri, päiväpalkkalainen, päättäen tuosta raskaasta kuokasta,\njota hän heiluttaa.\n\n8. _Hermes_. Voisi sanoa, että hänet hävitti hänen hyvyytensä,\nihmisrakkautensa ja surkonsa kaikkia hädänalaisia kohtaan; mutta totta\npuhuen, se oli hänen ymmärtämättömyytensä, typeryytensä ja\nälyttömyytensä ystävien valinnassa,[13] hän kun ei älynnyt että hän\nhyvyydellään suosi susia ja korppeja, vaan vaikka nuo petolinnut syödä\nnokkivat onnettoman maksaa, luuli hän niitä pelkiksi ystävikseen ja\nveljikseen, jotka muka vaan ystävyydestä häntä kohtaan jakoivat hänen\nkanssaan saalista. Vaan kuinkas kävi? Sitte kun olivat hänestä tyynni\njyrsineet ja kalvaneet kaiken lihan luita myöten, vieläpä, jos luihin\noli jäänyt hiukan ydintä, perin tarkoin senkin suuhunsa imeneet,\nlähtivät ne tiehensä, jättäen hänet kuivana luurankona, juuresta\npoikkihakattuna puun runkona[14] maahan makaamaan, sen enempää häntä\ntuntematta tai katsomatta -- sillä mitäspä hänestä enää? -- saatikka\nsitte että olisivat häntä nyt vuorostaan auttaneet tai antaneet hälle\njotain takasin. Siitäpä syystä hän nyt kuokkurina ja nahkavaatteissa,\nkuten näet, häpeästä jätettyään kaupungin, päiväpalkasta viljelee\nmaata, synkkämielisenä ja äissään, kun nuo hänen vahingostaan\nrikastuneet konnat ylpeästi astuvat hänen ohitsensa, enää\nmuistamattakaan että hänen nimensä muinoin oli tuo \"rikas\" Timon.\n\n9. _Zeus_. Mutta tuota miestä ei saa enää heittää huomaamatta ja\nlaiminlyödä. Eipä hän suinkaan suotta vaikeroitse vaivojansa ja soimaa\nmeitä, jos olemme yhtä kiittämättömät kuin nuo konnamaiset imartelijat\nja unhotamme miehen, joka alttareilla on meille polttanut niin monta\nlihavaa härän ja vuohen reittä. Tunnenpa vieläkin nenässäni niiden\nmakeaa käryä. Muuten täss' on ollut niin paljo puuhaa ja tointa,[15]\nnuo valapatturit, rosvot ja ryöstelijät pitävät niin kauheaa melua, ja\netenkin on semmoinen pelko kirkonvarkaista -- niitä kun on paljo, ovat\nvaikeat silmällä pitää enkä niiltä uskalla hetkeksikään silmiäni\nummistaa -- niin etten enää moneen aikaan ole kerjennyt katsahtaa\nAttikan puolelle, etenkin sittekun filosofia ja sanakiistat siell' on\nruvennut rehottamaan. Sillä siellä on nyt sellainen riita ja rähinä,\nettei hurskasten rukouksia enää voi kuullakaan: siis täytyy joko istua\nkorvat lummessa tai ruveta noiden rääkättäväksi, ne kun suurella\näänellä saarnata holottavat jostain \"hyveestä\" tai \"ruumiittomista\nolioista\" tai mitä rojua se lieneekään.[16] Siitäpä syystä emme\nollenkaan tulleet huomanneeksi tuota kelpo miestä.\n\n10. Vaan kuules nyt, Hermes! Ota mukaasi Plutos (Rikkauden jumala) ja\nlähde viipymättä hänen luokseen. Vieköön Plutos muassaan Thesaurin\n(Aarteen); asukoot molemmin Timonin luona ja älkööt ensi hopussa sieltä\npaetko, jos kohta hän hyvänluontoisuutensa viettelyksestä taaskin\nalkaisi heitä kotoaan karkoitella. Mitä taas tulee noihin\nimartelijoihin ja heidän kiittämättömyyteensä häntä kohtaan, niin pidän\nminä siitä asiasta toiste huolta. Jahka saan salamani paratuksi ja\nkuntoon, niin kyllä minä ne lurjukset opetan.[17] Siitä särkyi näet\nkaksi suurinta sädettä ja muut tylstyivät, kun tuonaan liian kiivaasti\niskaisin Anaxagoras sofistaa, joka uskotteli oppilaitaan että meitä\njumalia ei ole olemassakaan.[18] En tosin osannut häntä -- sillä\nPerikles nosti kätensä hänen suojakseen -- mutta salama iski tuonne\nKastorin ja Polydeukeen templiin ja poltti sen poroksi, vaan itse se\noli vähällä särkyä säpäleiksi kallioon. Vaan taitaapa siinäkin jo olla\nkyllin kuritusta noille lurjuksille, kun jälleen näkevät Timonin\nentistään upporikkaampana.\n\n11. _Hermes_ (itsekseen, Plutoa noutaessaan). Kas vaan! kun huutaa\nkohti kurkkuaan, räyhää rohkeasti ja pauhaa pahanpäiväisesti -- kyllä\nsiitä usein on apua, eikä ainoastaan käräjöiville, vaan jumaliltakin\nrukoileville. Kas vaan Timonia! Keppikerjäläisestä tulee hän nyt\nyhtäkkiä upporikkaaksi sillä vaan, että hän rohkeni räyhätä ja herjata\nZeuta rukoillessaan; jos hän olisi jäänyt ääneti selkä kyyryssä maata\nkaivamaan, kyllä hän huoleti vastakin saisi kaivaa.\n\n_Plutos_. Vaan minäpä en halusta lähtisi hänen pariinsa.\n\n_Zeus_. Miksi et, Plutos kulta? Olenhan minä sua käskenyt.\n\n12. _Plutos_. Sentähden, kautta Zeun! että hän piteli minua niin\npahasti,[19] silpoi minua siruiksi, vaikka olin hänen ystävänsä isänsä\najoilta asti, milt'eipä sontatadikolla karkoitti minut kotoaan ja\nheitti menemään ikäänkuin oisin tulena hänen sormiaan polttanut. Ja\npitäisikö mun taas mennä sinne norkkojen, narttujen ja imartelijain\nhaaskattavaksi? Ei, lähetä minut, Zeus, ennen niitten luo, jotka\nosaavat lahjaasi arvossa pitää ja helliä, joille olen arvokas ja\nhaluttu. Vaan nuo ahmatit pysykööt köyhyyden parissa, jonka ovat minua\nparempana pitäneet! Saakoot häneltä kuokan ja lammasnahkatakin ja\ntyytykööt neljän obolin päiväpalkkaan, nuo narrit, jotka niin hurjasti\nheittivät kymmentalentin summia menemään!\n\n13. _Zeus_. Kyllä Timon jo varoo kohtelemasta sinua samoin kuin ennen.\nKyllä kuokka on häntä niin kovassa koulussa pitänyt,[20] jollei hän ole\nperäti tunnoton kivuille kupeiltaan, että hän on oppinut asettamaan\nsinua arvosijaan köyhyyden edelle. Muuten näytät sinä olevan aika\nnurkuja. Nyt soimaat Timonia siitä että hän avasi ovensa selko\nselälleen ja salli sun vapaasti leijailla ympäri,[21] mustasukkaisen\nrakastajan tavoin salpaamatta sinua huoneesen. Toisin ajoin taas\npäinvastoin kiukuttelet rikkaita vastaan, sanoen heidän sulkevan sinua\nlukkojen ja telkien taka, jopa painavan sinettiäkin päällesi, niin\nettet voinut edes kurkistaa päivänvaloon. Tätä kaikkea valittelit\nkatkerasti minulle ja sanoit tukehtuvasi tuossa pilkkopimeässä. Sen\ntakia näytit myös kalpealta ja surun sortamalta, alituisesta rahain\nlukemisesta oli sormesi kangistuneet[22] ja ensi tilaisuudessa, milloin\nvaan se tarjoutuisi, uhkasit karata heidän käsistään. Ylimalkaan:\ntilasi tuntui sinusta kovin tukalalta Danaeen[23] tavoin viettää\nneitsyytesi päiviä vaski- tai rautakammiossa[24] kahden ankaran ja\nilkeän opettajan, Koronkiskonnon ja Laskun, kasvatettavana. 14.\nJärjettömästi arvelet kuitenkin niiden menettelevän, jotka lempivät\nsinua ylenmäärin ja vaikka vapaasti voisivat sulouttasi nauttia, ollen\nsinun herrojasi, eivät kuitenkaan sitä uskalla tai malta tehdä, vaan\nyhtä päätä valvoen, vartioiden ja silmiään rävähyttämättä tuijottaen\nsinettiä ja salpaa, jonka takana siinä piilet, jos kohta eivät itse\nsinua nautikkaan, pitävät riittävänä lemmennautintona sen, kun siitä\nsaattavat jokaista muuta estää;[25] niinkuin koira seimessä, joka ei\nitse syö seimeen kasattuja kauroja, mutta ei myöskään tahdo sallia\nnälkäisen hevosen niitä syödä. Usein naureskelit myös noita\nrakastelijoitas, kun ne surkeilivat ja vahtailivat sinua; vaan\nhullunkurisinta sinusta oli, kun he olivat lemmenkateita itsiänsä\nkohtaan, heidän aavistamattakaan että samalla kuin isäntä parka, istuen\nhimmeän kapeakaulaisen, öljyn janoa kituvan lampun ääressä, antaa\nkorkojenlaskun riistää itseltään unen, samalla joku petollinen orja\nroisto, tai talonhoitaja tai orjainvartija salaa hiipii saiturin\naarteistoon ja tekee hänelle aika kepposet hänen selkänsä takana. Ennen\noli tapanasi moittia kaikkia näitä; kun nyt Timon kääntyi perin\ntoiselle tolalle, niin soimaat häntäkin -- eikö se ole sinulta aivan\nväärin?\n\n15. _Plutos_, Jos katsot asiaa oikealta kannalta, niin huomaat että\nkummassakin tapauksessa menettelen oikein. Timonin ylön hurja ja\nhuolimaton menettely ei osota suopeutta ainakaan minua kohtaan, se on\nihan selvä; ne taas jotka vartioivat minua teljettynä pilkkopimeään\nsalpojen ja ovien taa, siinä aikeessa että siellä hyötyisin, lihoisin\nja turpoaisin[26] oikein paksuksi, jotkeivät kajoo minuun eivätkä tuo\nminua päivän valoon, jottei kukaan sais minua nähdä, niitähän täytyy\nmun pitää mielettöminä ja väkivallantekijöinä mua kohtaan, kun\nmädättävät minua viatonta niin raskailla kahleilla eivätkä muista,\nettä heidän pian täytyy täältä lähteä ja jättää minut muille ennestään\nrikkaille. 16. En siis voi kiittää kumpaisiakaan, en saitureita enkä\nniitä jotka aina pitävät minua käsillä, vaan ainoastaan niitä, jotka\nkohtuutta noudattaen -- joka aina onkin parasta -- eivät tykkänään\nkarta minua eivätkä myöskään tuhlaa minua tyhjiin. Ajatteleppas, oi\nZeus, kautta Zeun, asiaa! Jos esimerkiksi[27] joku naisi nuoren ja\nkauniin vaimon eikä sitte ensinkään pitäisi häntä silmällä tai kotona\neikä vähääkään olisi kade hänen puolestaan vaan antaisi hänen mielin\nmäärin öin päivin reijata ja leijuta ja seurustella kenen parissa vaan\nmielisi, entäpä jos vielä itse käyttelisi vaimoaan rakastelijoille,\npitäisi ovensa näille avoinna, rupeisi itse parittajaksi ja kutsuisi\nkaikkia hänen herkuilleen vieraiksi,[28] tokkohan tuommoinen näyttäisi\nvaimoaan rakastavan?[29] Et sinä ainakaan, Zeus, sitä myöntäisi, joka\nniin usein olet rakastellut. 17. Jos taas toinen tuotuaan kotiaan jalon\naviovaimon, siittääkseen hänen kanssaan kelpo lapsia, ei kuitenkaan\nnauttisi aviollisia oikeuksiaan eikä soisi kenenkään muunkaan häntä\nedes silmäilläkään, vaan sulkisi hänet perimmäiseen huoneesen ja\njättäisi tuon ihanan suloisen olennon ikäänkuin Demeterin papittaren\nhedelmätönnä iki-impenä elin-iäkseen surkastumaan, ja kaiken tämän\nohessa kuitenkin vakuuttaisi häntä rakastavansa, jota rakastajan\nkalpeus, laihtumus ja kololle vajonneet silmät kyllä todistaisivatkin;\neikö mointa miestä syystä saisi hulluksi sanoa?[30] --- Näin minunkin\naina käy. Toiset ne minua halvasti potkivat, haaskaavat ja hukuttavat;\ntoiset taas sitovat ja merkitsevät minua poltinraudalla ikäänkuin\nmitäkin karkulaista -- ja tuo se minua sydämestäni suututtaa.\n\n_Zeus_. Suotta suutut heille. Saavathan he siitä kumpikin puoli sopivan\nrankaisun. Toiset, niinkuin Tantalos, janoissaan nälissään, kuivin suin\nja kita ammollaan aina turhaan tavottelevat tuota rakasta rahaa;\ntoisten käy kuin Fineuksen:[31] petolinnut sieppaavat heiltä ravinnon\nsuusta. Vaan lähde nyt jo tapaamaan Timonia entistään monin verroin\nviisaampana!\n\n_Plutos_. Ja hänkö koskaan lakannee minua tahallaan ikäänkuin\nmoniläpisen kopan kautta ajamasta, ennenkuin vielä olen ehtinyt sen\nsisään valuakaan, tahtoen ajoissa jouduttaa ulosvuotoani, etten ehkä\nreunojen yli paisuttuani ehtisi hukuttaa häntä tulviini? Niinpä minä\nmielestäni vaan kannan vettä Danaotarten seulaan ja ammentamistani\nammennan siihen turhaan: astia jää kun jääkin tyhjäksi, koska vanha\ntavara on jo melkein maahan vuotanut ennenkuin ehdin ammentaa uutta\nsijaan. Ja vuotoa en minä voi estää, reikää en saa tukituksi.\n\n19. _Zeus_. Timon tukkikoon itse läven! Jos hän ei sitä tee, vaan antaa\nsinut uudelleen suotta vuotaa maahan, niin löytääpä hän kumminkin\nastian pohjasakasta -- nahkanuttunsa ja kuokkansa! Vaan lähtekää jo ja\ntehkää hänet rikkaaksi! Ja kuuleppa Hermes! muista tullessasi tuoda\nAetnasta kykloopit korjaamaan ja hiomaan salamaani teräväksi. Olen jo\nkauan kaivannut terävämpää asetta (lähtee).\n\n20. _Hermes_ (kahden Pluton kanssa). No Plutos, lähdetäänpä nyt\nastumaan? Mutta mitä! Onnuthan sinä? Tiesin sun kyllä olevan sokean;\nmutta että sinä, herraseni, myös olet nilkku, sitä en aavistanut.\n\n_Plutos_. Ei laitani aina ole niin. Vaan kun Zeun lähettämänä lähden\njonkun luo, silloin, tiesi miksi, hidastelen[32] aina ja onnun molemmin\npuolin, niin että vaivoin pääsen matkani perille ja ihmiset minua\nodotellessaan joskus ehtivät jo vanhetakin. Vaan näkisitpä, kun lähden\npois, mitä vauhtia sitä silloin mennään! Silloin lennän lintuna,[33]\nhaihdun unelmia nopeammin. Tuskin on sulkuköysi[34] maahan laskettu,\nniin julistaja jo huutaa minut voittaneeksi, minä kun niin nopeaan olen\nkiitänyt kilpakentän päähän, että katsojat tuskin näkivät minusta\nvilahdusta.\n\n_Hermes_. Tuo ei ole totta. Voisinpa mainita sinulle useita, joilla ei\neilen ollut penniäkään, sillä ostaakseen itselleen (hirtto)\nnuoranpätkää, vaan tänään äkkiä rikastuneina ajavat komeasti\nvalkoisella vaunuparilla, vaikkei heillä eläissään ennen ollut yhtä\naasiakaan. He astelevat ylpeinä, purppuraviitta hartioilla ja sormet\ntäynnä kultasormuksia, niin että tuskin itsekään oikein voivat uskoa,\nettei heidän rikkautensa liene vaan unennäköä.[35]\n\n21. _Plutos_. Se on jotain aivan toista, Hermes. Silloin en kävele omin\njaloin, eikä minua silloin lähetä Zeus, vaan Pluton, näet kun hänkin on\nrikkauden antaja ja runsaslahjainen, kuten hänen nimensäkin ilmaisee.\nKun minun nyt Plutonin käskystä on mentävä toisen luota toisen luo,\npanevat he minut ensin tauluun,[36] sitte sulkevat minun tarkasti\nsinetillä,, nostavat ja kantavat kiiruusti muualle. Sillä välin\nvainaja[37] makaa jossain talon pimeässä loukossa, polviltaan\npeitettynä vanhalla huivi-rääsyllä, ja kissat tappelee keskenään\nhänestä; minua taas perilliset odottavat oikeuspaikassa, toivossa\niloiten ja suut ammollaan ikäänkuin pääskysenpojat, jotka odottavat\npesään palaavaa emäänsä. 22. Kun sitte sinetti on revitty pois; lanka\nleikattu poikki, testamenttikirja avattu ja minun uusi isäntäni julki\njulistettu, olkoon hän sitte joku vainajan sukulainen tahi entinen\nimartelija tai joku siloposkinen, isännän hempukaksi heittäynyt ja\nsiten monen vuoden vaivoista näin suuren palkan ansainnut orja --\nsilloin tietysti tuo onnen myyrä, olkoon ken hyvänsä, ei muuta kuin\nsieppaa minut testamenttineen, rientää joutuun kotiin, ja entisen\nPyrrhias tai Drómon tai Tibias[38] nimensä sijaan ottaa hän uuden nimen\nMegakles, Megabyzos tai Protarchos,[39] vaan muut, jotka turhaan olivat\nsuutansa ammottaneet saalista kaapatakseen, ne jäävät sinne pitkin\nnenin toisiaan töllistelemään ja vilpittömästi vaikeroimaan, että niin\nlihava kala pääsi heidän verkostaan puikahtamaan pois, vaikka oli\nmontakin syöttiä heiltä niellyt.\n\n23. Kun nyt minun keskelleni pudota pölskähtää mokoma[40] raaka,\nsivistymätön, paksunahkainen moukka, joka vielä pöyristyy[41]\njalkarautaa aatellessa ja, jos joku ohi-ajaja ilman aikojaan mäjähyttää\nruoskalla, heti hörössä korvin sävähtää ja myllyhuoneen nähdessään\nsylkäisee, inhoten sitä ikäänkuin isäntänsä asuntoa, käy hän aivan\nsietämättömäksi niille, joilla on hänen kanssaan tekemistä: vapaita hän\nkohtelee röyhkeästi, entisiä orjatovereitaan hän ruoskii, koetellen\nmiltä tällainen huvi nyt vihdoin hänestä itsestäänkin tuntuneisi --\nkunnes hän vihdoin joutuu jonkun tyttö-naasikan permiin tai mielistyy\nhevos-urheiluun taikka heittäytyy imartelevain norkkojen haltuun, jotka\nvannovat että hän on muka Nireuta[42] kauniimpi, Kekropsia tai Kodroa\njalosyntyisempi, Odysseuta viisaampi, kuuttatoista Kroisoa yhtaikaa\nrikkaampi, -- ja tällä kurin miesparka vähässä aikaa hävittää sen\ntavaran mikä vähitellen oli kokoon kääritty monilla väärillä valoilla,\nryöstöillä ja konnankoukuilla.\n\n24. _Hermes_. Likipitäin esität asiat niinkuin ne tapahtuvatkin. Mutta\nkun kävelet omin jaloin, mitenkä silloin, noin sokea kun olet, osaat\ntien? Tai millä keinoin saat selville ne, joille Zeus sinun lähettää\nkatsottuaan ne rikkautta ansainneeksi?\n\n_Plutos_. Ja luuletko minun ne todella löytävän? Totta jumaliste, eipä\nniinkään! Sitte en suinkaan olisi mennyt Aristeideen sivutse ja tullut\nHipponikon ja Kalliaan[43] ja niin monen muun atheenalaisen majaan,\njoista tosiaan ei viitsisi maksaa viittä penniä.\n\n_Hermes_. No kuinkas teet tänne lähetettynä?\n\n_Plutos_. Kuljeskelen sinne tänne, kunnes sattumalta kohtaan jonkun\nkenen hyvänsä: Hän ilman muitta mutkitta vie minut mukaansa kotiaan ja\nylistää sinua, Hermes, odottamattomasta saaliistaan.[44]\n\n25. _Hermes_. Mutta näinhän Zeuta petetään, hän kun luulee sinun hänen\nmieltään myöten rikastuttavan ainoastaan niitä, joita hän katsoo siihen\notollisiksi.\n\n_Plutos_. Syystä, kyllä, ystäväni. Tarvitseeko hänen ehdon tahdon panna\nsokea tutkimaan asiaa, niin hämärää, pientä ja elämässä harvoin\nilmaantuvaa, ettei Lynkeuskaan[45] sitä voisi hevin huomata? Kun siis\nhyviä on ani harvassa, mutta huonoja on paljo ja ne enimmäkseen\nhallitsevat ja vallitsevat maailmassa, kummako sitte että\nharhaillessani helposti kohtaan näitä ja joudun niiden verkkoihin.\n\n_Hermes_. Mutta kuinkas sitte, jättäessäsi heidät, niin helposti pääset\npakoon, kun et tiestä tiedä.\n\n_Plutos_. Silloinpa taas, tiesi miten, minusta tulee tarkkasilmä ja\ntervejalka tuota paon tilaisuutta varten.\n\n26. _Hermes_. Selitä minulle vielä yksi asia: kuinka sinä, joka olet\nsokea ja -- suo anteeks suoruuteni! -- lisäksi vielä noin harmaan\nkalpea naamaltasi ja kömpelö sääriltäsi, kuitenkin saat niin monta\nrakastajaa, että kaikki sinulle silmää iskevät ja sinut saatuaan\nluulevat tulevansa autuaiksi, vaan jos sinut menettävät, eivät\nmielestään enää jaksa elääkään? Tunnenpa useita heistä, jotka olivat\nsinuun tuiki rakastuneet, niin että he -- runoilijan kanssa puhuakseni\n-- \"syöksyivät, syväkuiluiseen mereen tai huimaavilta kalliohuipuilta\nmaahan\",[46] ainoastaan sen tähden että luulivat sinun heti\nylönkatsovan, vaikket ollut heihin edes katsonutkaan. Vaan kaiketi\nitsekin myöntänet, jos muuten itseäsi osaat arvostella, että ne jotka\nhullastuvat rakkaudesta mokomaan rakastettuun, varmaankin ovat\nkoryhanti-vimman[47] valtoihin joutuneet.\n\n27. _Plutos_. Luuletko heidän sitte näkevän minun tämmöisenä kuin\ntodella olen, sokeana, rampana, raajarikkona ja niin edespäin?\n\n_Hermes_. Kuinkas muuten, Plutos, jolleivät itsekin ole sokeita\nkaikkityyni?\n\n_Plutos_. Ei ihan juuri sokeita, veikkoseni, mutta tietämättömyys ja\npetos, joka nyt kaikkialla vallitsee,[48] sumentaa heidänkin silmänsä;\nlisäksipä itsekin, etten näyttäisi niin peräti rumalta ja sulottomalta,\notan päälleni varsin kauniin ja ihastuttavan, kullasta ja jalokivistä\nhohtavan naamarin sekä kirjavan puvun ylleni ja sitte vasta esiinnyn\nheille. Nuo raukat luullen näkevänsä oikean naamani ihastuvat\nkauneuteeni ja jos eivät sitte saa käsiinsä minua joutuvat he hukkaan.\nVaan jos joku riisuisi minut alastomaksi ja ilmestyisin heille oikeassa\nkarvassani, kyllä varmaan ankarasti tuomitsisivat lyhytnäköisyyttään\ntässä kohden ja mieletöntä rakastumistansa niin sulottomaan ja\nrujomuotoiseen olentoon.\n\n28. _Hermes_. Vaan kun he jo ovat rikkauden perille päässeet ja jo itse\novat tuon valenaaman yllensä saaneet, kuinka he vielä sittekin sietävät\nsamaa petosta, siihen määrään asti, että jos joku yrittäisi sen heiltä\nriistää, he ennen antavat päänsä kuin naamarinsa? Käsittämätöntä!\nLuulisipa heidän jo silloin, nähtyään kaikki sisäpuolelta, selvästi\ntietävän, että koko tuo kauneus on vain päälle päin sivellettyä\nmaalausta.\n\n_Plutos_. Siinä tulee avukseni useita seikkoja.\n\n_Hermes_. Mitä?\n\n_Plutos_. Heti kun joku, minut ensi kerran nähtyään avaa minulle ovensa\nja laskee mun sisään,[49] pujahtaa minun perästäni huomaamatta sisään\nylpeys, ymmärtämättömyys, pöyhkeys, röyhkeys, itsepetos ja sen\nseitsemän muuta semmoista. Nämä kaikki saa hänen sielunsa valtaansa ja\nsilloin hän ihailee ihailtamattomia, haluaa kartettavia; ja minua,\nkaikkien noiden häneen päässeitten pahusten isää, hän silmittömästi\nihailee, moisten aseenkantajien ympäröimänä, ja ennen hän kärsisi\nvaikka mitä, ennenkuin tahtoisi minusta luopua.\n\n29. _Hermes_. Olet niin siloinen[50] ja liukas, oi Plutos, vaikea\npideltävä ja helposti pakeneva; et tarjoo yhtään tukevaa pidäkettä,\nvaan niinkuin käärme tai ankerias livahdat sormien lävitse, ennenkuin\narvaakaan.[51] Vaan Penia,[52] hänpä sen sijaan on limakas, tarttuisa\nja helposti kiini pidettävä; hänen koko ruumiistansa[53] kohoilee\ntuhatmäärin hienoja koukkusia, joihin heti tarttuu kiinni, jos häntä\nlähenee, eikä hän helposti laske ketään itsestään irti. Mutta tässä\njutellessamme on tärkeä seikka meiltä unohtunut.\n\n_Plutos_. Mikä se olisi?\n\n_Hermes_. Emme ole mukaamme ottaneet Thesauroa, jota tässä paraiten\ntarvitaan.\n\n30. _Plutos_. Ole huoleti siitä! Hänen jätän aina maan poveen,\ntullessani tänne ylös teidän luoksenne; lisäksi määrään, että pysyköön\nhän kotona, pitäköön oven lukossa ja älköön kellekään avatko, ennenkun\nkuulee minun huutoni.\n\n_Hermes_. No! nyt ollaan siis Attikan rajalla. Tartu nyt takkini\nhelmaan ja pysy perässäni, kunnes olen tuon takaliston löytänyt.[54]\n\n_Plutos_. Hyvä on, Hermes, että talutat minua. Voisinhan muuten omin\npäin harhaillessani helposti joutua Hyperbolon tai Kleonin kynsiin.[55]\nVaan mitä tuo on... ikäänkuin raudan kalskahdusta kiviin?\n\n31. _Hermes_. Kas siinähän Timon kuokkiikin kivistä ja karuista maata!\nKas vaan! Onhan siinä myös Penia (\"köyhyys\")[56] ynnä Työ, Uutteruus,\nViisaus, Urhous ja koko tuo muu joukko niitä joita komentaa Nälkä ja\njotka ovat paljo paremmat sinun henkivartioitasi.\n\n_Plutos_. Eiköhän siis meidän olisi parasta heti paikalla rientää\nmatkoihimme. Miestä vastaan, jota moinen henkivartiosto suojelee, emme\nsaane mitään mainittavaa aikaan.[57]\n\n_Hermes_. Toisin ajatteli Zeus. Älkäämme siis pelkurimaisesti\nperäytykö!\n\n32. _Penia_. Minnekäs tuota taluttelet, Hermes?\n\n_Hermes_. Tuon Timonin luo Zeus meidät lähetti.\n\n_Penia_. Vai niin! Vai Plutosko taas lähetetään Timonin luo, sittekun\nminä, korjattuani hänen haltuuni kurjasta tilasta Hempeyden helmoista,\njätin hänet lasteni Sofian (Viisauden) ja Ponon (Työn) huostaan ja\njuuri olen saanut hänestä kelpo miehen. Niinkö helposti vain voi teidän\nmielestänne Penia parkaa halveksia ja pilkata, että hänen ainoa\ntavaransa häneltä riistetään? Sitäkö varten olen vaivalla ja työllä\nTimonin hyveen tielle saattanut, että Plutos taaskin saa hänet\nhaltuunsa, jättääkseen hänet Kopeuden ja Hekuman käsiin, jotka tekevät\nhänestä tuon entisensä kaltaisen houkan ja velttiön, kunnes minä\nvihdoin taaskin perin hänet täydellisenä retkaleena ja heittiönä?[58]\n\n_Hermes_. Zeus on sen päättänyt, Penia hyvä!\n\n33. _Penia_. Lähdenpä sitte pois. Ja te Sofia ja Ponos, seuratkaa\nminua! Kyllä mies parka piankin on huomaava, mitä hän on menettänyt.\nTässä häneltä nyt menee hyvä työtoveri ja kaikkeen hyvään opastaja,\njonka parissa ollen hän nautti sekä ruumiin että sielun terveyttä ja\neli miehen tavoin, turvaten omaan itseensä[59] ja katsoen kaikki muut\nasiat hänelle kuulumattomiksi ja arvottomiksi, niinkuin ne tosin\novatkin. Mitä hän nyt lie vaihdosta kostunut?\n\n_Hermes_. Ne lähtevät, Plutos. Mennäänpäs nyt häntä lähemmäs!\n\n34. _Timon_.[60] Keitä te riivatut olette? Mitä vasten tulette\nhäiritsemään ahkeran päiväpalkkalaisen työtä? Vaan ettepä iloiten tästä\npalaja, konnia kun olette joka kynsi. Minä nakkelen teidät kivillä ja\npaakuilla mäsäksi -- --\n\n_Hermes_. Älä suinkaan heitä Timon! Sinä et heitä ihmisiä, vaan minä\nolen Hermes ja tuo on Plutos. Meidät lähetti Zeus, joka on kuullut\nsinun rukoukses. Luovu siis vaivoista ja ota nyt vastaan vauraus ja\ntavara hyväksi onneksesi!\n\n_Timon_. Olkaa aika jumalia tai mitä hyvänsä ... parkua saatte! Minä\nvihaan kaikkia, oli ne jumalia tai ihmisiä; ja tuon sokon, oli se ken\ntahansa, minä muserran kuokallani.\n\n_Plutos_. Herran tähden, Hermes, mennään pois! Onhan tuo mies aivan\nhullu. Meille saattaa käydä pahasti.\n\n_Hermes_. Älä tee mitään hullutusta, Timon! Jätä tuo hurja ja raaka\ntapa, ja käy molemmin käsin kiinni hyvään onneesi! Rikastu jälleen ja\nole Atheenan ensimmäinen mies. Mutta ole onnellinen itsellesi ja\nhalveksi noita kiittämättömiä!\n\n_Timon_. En tarvitse teitä. Älkää häiritkö mua! Kuokkani on minulle\nriittävä rikkaus. Muuten olen tyytyväisin, jos ei kukaan minua lähene.\n\n_Hermes_. Niinkö epäystävällisesti puhut, ystäväni? \"Onko mun vietävä\nsiis sana jäykkä ja röyhkeä Zeulle\"?[61] Ymmärrettävää kyllä on että\nolet ihmisvihaaja, sinä kun olet heiltä niin paljo pahaa kärsinyt;\nmutta ei suinkaan se, että olet jumalainvihaaja, jumalat kun pitävät\nsinusta niin hellää huolta.\n\n_Timon_. Sinulle, Hermes, ja Zeulle olen hyvin kiitollinen teidän\nhuolenpidostanne, mutta tuosta Plutos veijarista en huoli.\n\n_Hermes_. Ja mikset?\n\n36. _Timon_. Siksi että hän ennen muinoin saattoi minulle niin paljo\npahaa.[62] Hänpä minut heitti norkkojen ja liehakkojen valtaan, toi\nluokseni vilpillisiä ystäviä, herätti vastaani vihaa ja kateutta,\nturmeli minua hekumalla ja vihdoin -- yht'äkkiä hylkäsi minut kurjan\npetturin tavoin.[63] Vaan aivan toisin jalo Penia minua kohteli.\nMiehekkäällä työllä ja voimain harjoituksella hän sai terveyteni\nentiselleen. Seurustellessaan kanssani, noudatti hän totuutta ja\nvilpitöntä suoruutta. Työtä tekemälläni hankki hän minulle\nvälttämättömät tarpeeni ja opetti minua halveksimaan noita rikasten\nmonia tekotarpeita; hän antoi elämäni toiveet riippua minusta itsestäni\nja näytti minulle mikä on minun todellinen ja oma tavarani, jota ei\nmikään imartelias kärkkyvieras, ei uhitteleva panettelija, ei\nraivostunut rahvas, ei mikään äänestävä kansanpuhuja, ei vaaniva\ntiranni[64] voi minulta ryöstää. 37. Siis työstä voimistuneena ja\ntyytyväisenä viljelen tätä peltotilkkua, näkemättä kaupungissa olevaa\npaljoa pahaa, ja saan riittävän ja turvallisen elantoni kuokallani.\nPalaja siis, Hermes, saman tien kuin tulitkin ja vie mukanasi Plutos\nZeulle takaisin! Minä soisin, että hän veisi kaikki ihmiset suoraa\npäätä -- hiiteen!\n\n_Hermes_. Eihän toki, velikultani! Ei kaikki ole niinkään hiiteen\nmeneviä. Mutta jätä nyt jo kerran nuo äkäiset ja keltanokkamaiset\npuheesi, ja laske Plutos luoksesi.\n\n\"Ei Jumalain sulosuuria lahjoja hyljätä saa näin\".[65]\n\n_Plutos_. Sallitko, Timon, minun puolustaida vai etkö ilkee edes kuulla\nsanojani?\n\n_Timon_. Puhu aikaa, kunhan vaan et puhu pitkältä etkä alota\nesipuheilla, niinkuin nuo reetori lurjukset! Hermeksen mieliksi\nkärsinen sinulta sanan tai pari.\n\n38. _Plutos_.[66] Oikeastaan minun pitäisi puhua pitkältä, kun olet\nniin monta asiaa minun syykseni pannut. Ajatteleppas nyt kuitenkin\nitsekin, olenko minä, niinkuin väität, sinulle vääryyttä tehnyt, minä\njoka juuri olen sinulle tuottanut kaikkia suloisimpia etuja: arvot,\netusijat, kunniaa, kunniapalkintoja ja muuta hauskuutta ja mukavuutta,\nminun toimestani sinä olit arvossa pidetty ja mainio ja jokainen hääri\nympärilläsi. Jos norkkovierailta sait pahaa kärsiä, niin siihen minä\nolen viaton. Pikemmin on minulla syytä sinua moittia, kun niin\nhalveksivasti viskelit minua kehnojen ihmisten haaskattavaksi, jotka\nkiitoksillaan lumoilivat sinua, kaikin tavoin vain vaanien minua. Mitä\nviimeiseksi sanoit, että minä muka hylkäsin sinut, voisin minä\npäinvastoin syyttää sinua minut hyljänneeksi, sinä kun kaikin mokomin\najoit minua karkuun, jopa nurin niskoin viskoit minut huoneestasi\nulos.[67] Siitä hyvästä onkin tuo sinun ylistetty Peniasi hienon\nherraspukusi asemesta pukenut yllesi tuon vuohennahkanutun. -- Muuten\nvoi Hermeskin tässä todistaa, kuinka rukoilin Zeuta ettei mun enää\ntarvitsisi mennä sinun luoksesi, joka niin pahoin pitelit minua.\n\n39. _Hermes_. Vaan näethän nyt, Plutos, että hän jo on tapansa\nparantanut.[68] Voit siis jo pelkäämättä hänen seurassaan liikkua.\nSiis, mitäs niistä pitkistä jutuista! Sinä, Timon, kaiva päälle! -- Ja\nPlutos, toimita sinä Thesauros kuokan alle! Kyllä se kuulee, jos\nhyvästi huutaa huikahutat.\n\n_Timon_. Täytyy kai sitte totella, Hermes, ja uudelleen rikastua.\nMinkäs siihen voi, kun jumalat itse väkisin pakottavat! Aattele\nkuitenkin, mihin oloihin syökset minut mies paran, joka vastikään elin\nniin onnellista elämää köyhyydessäni, ja nyt yht'äkkiä, vaikk'en mitään\npahaa ole tehnyt, täytyy ottaa vastaan semmoinen kasa kultaa ja sen\nmukana niin paljo huolia!\n\n40. _Hermes_. Kärsi tuo nyt kumminkin minun tähteni, Timon, jos kohta\nse tuntuisikin sinusta vastenmieliseltä; kärsii senkin vuoksi että nuo\nentiset norkot ja nolvehtijat kateuteensa ja harmiinsa halkeisivat! Nyt\nminä lennän Aetnan ylitse taivaasen. Hyvästi! (poistuu).\n\n_Plutos_. Hän lähti pois, luulenma, päättäen siipien suihkinasta. Jää\nsinä, Timon, tänne! Minä menen nyt tästä ja toimitan tänne Thesauron\nsinulle. Taikka oikeammin, kuoki se itse ilmi! -- Ja sinä,\nkulta-Thesauro, tottele tätä Timonia ja tarjoudu hänen saatavilleen!\nKuoki, Timon! Luo maata syvempää! Minä väistyn nyt teidän tieltänne!\n\n41. _Timon_. Noh, kuokkaseni,[69] paneppa nyt parastas äläkä väsy\nkäskemästä Aarretta maanpovesta näköisälle[70] tulemaan -- Voi sinä\nihmetten tekijä Zeus, Korybantti-ystävät ja sinä voitonantaja Hermes!\nmistä tämä kullan paljous? Onko tää vaan unta? Ei, mutta kyllä tämä\nvaan on oikeaa myntättyä kultaa, ruskeaa, täysipainoista, näöltään mitä\nihaninta...\n\n\"Oi kulta, kuolevaisten aarre armahin\"![71] \"Niinkuin leimuva lieska\nloistelet sä öin ja päivin yhtenään\"![72] Tervetultuasi armahin\nja suloisin! Nyt voin uskoa, että Zeuskin kerran muuttihen\nkultasateeksi.[73] Kuka neito ei olisi avoimin sylin helmaansa ottanut\nvastaan näin kaunista, katon läpi pisaroivaa rakastajaa? 42. Oi\nMidas,[74] oi Kroisos, oi Delfi-templin aarre, kuinka vähäpätöisiä te\nolette Timonin ja hänen rikkautensa rinnalla, joille ei vertoja vedä\nPersian kuningaskaan! Oi kuokka ja sinä rakas vuohennahkani! Teidät mun\nsopii uhrilahjana pyhittää Panille täällä. Sitte ostan minä koko tämän\ntakaliston, rakennutan siihen tornin aarteeni päälle, ainoastaan niin\nsuuren että yksin mahdun siihen asumaan: se olkoon minun asuntoni, se\nmyös kuoltuani hautani. Vaan jälellä olevaa elämääni varten olkoon tämä\nlaki säädettynä ja päätettynä:[75] etten seurustele kenenkään ihmisen\nkanssa, etten tunne ketään, että halveksin heitä kaikkia! \"Sanat\nystävä, vieras, toveri, sääliväisyyden alttari\" olkoot täällä tyhjää\nlorua; itkevää armahtaminen ja tarvitsevaa auttaminen pidettäköön\nlakien rikkomisena ja tapojen turmelemisena! Yksikseen elettäköön\nniinkuin sudet ja ainoa ystävä olkoon Timon! 43. Kaikki muut olkoot\nvihollisia ja kavaltajia; seurustelu jonkun kanssa heistä on\nsaastutusta. Pahan-enteinen on se päivä, jolloin näenkin vaan jonkun\nihmisen. En tahdo heistä välittää enempää kuin kivi- tai\nvaskipatsaista. En tahdo heiltä ottaa vastaan lähettiä enkä ruveta\nheidän kanssaan sopimuksiin. Erämaa olkoon rajana minun ja heidän\nvälillä! Heimolaisia, sääty- ja seurakuntalaisia, kansalaisia,\nisänmaata ei minulla ole; ne ovat tyhjiä joutavia nimiä, joita\nainoastaan järjettömät houkat kunnioittavat. Timon olkoon vaan\nitsekseen rikkaana, halveksikoon muita; yksikseen hän herkutelkoon ja\nirstailkoon, torjuen kauas luotansa kärkkyvien norkkojen imartelut ja\nkiitokset! Yksinään hän myös jumalille uhratkoon ja uhriateriaa\nsyököön, hänellä kun ei ole muuta rajalaista ja naapuria kuin hän itse,\nja kaikki muut ovat kaukana! Kun hän kerran kuolee, pankoon itse\nkuolinseppeleen päähänsä! 44. Ihana nimeni olkoon tästälähin\n_Ihmisvihaaja_, luonteeni tunnusmerkit jörömäisyys, karkeus, tuimuus,\näkäisyys, epäinhimillisyys. Jos näen jonkun olevan tuleen\nkuolemaisillaan ja hän rukoilee minua sammuttamaan, tahdon sammuttaa --\ntervalla ja öljyllä; ja jos virta tempaa jonkun pyörteesensä ja hän\nkorottain käsiänsä rukoilee minua pelastamaan, lyön minä häntä päähän\nja työnnän vielä syvemmälle, ettei hän enää kohoisi veden päälle.[76]\nSillä ainoastaan siten voivat he ansaitun osansa saada. \"Tämän\nlakiehdotuksen esitti Timon Echekratideen poika Kollyttalainen; sama\nTimon esitti sen myös kansan äänestettäväksi ja kansa (= Timon) sääsi\nsen laiksi\".[77] No niin! Päätetty asia ja pysykäämme lujasti\npäätöksessä!\n\n45. Olispa muuten varsin hauskaa minulle, jos ne kaikki saisivat\nkuulla, että minä taas olen upporikkaaksi päässyt. Kyllä varmaan\nharmista halkeisivat. Mutta... mitä kummia näen! No, kas sitä vauhtia!\nKaikkialtahan niitä juoksee tännepäin henkitoreissaan, niin että pöly\ntuoksuu![78] Mistähän ovat jo kullastani vihiä saaneet? Kiipeänköhän\ntuonne kukkulalle ja alan korkealta asemalta kivisodalla heitä\nkarkoittaa? Vai poikkeanko sen verran laistani, että vielä kerran\npuhuttelen heitä, että häpeällinen kohtelu heitä vielä kipeämmin\npahoittaisi? Taitaa se olla parasta. Jään siis tähän ja otan heitä\nvastaan. Kukas tuo ensimäinen tulija onkaan? Gnathonides kärkkyvieras,\njoka, kun häneltä tuonain pientä apua rukoilin, ojensi minulle\nnuoranpätkän, vaikka tuo lurjus ennen oli luonani oksennellut\ntynnyrittäin viiniä. Hyvä vaan että hän tuli ensinnä; hän saakoon ennen\nmuita selkäänsä!\n\n46. _Gnathonides_.[79] Enkös aina sanonut että jumalat eivät hylkää\nsemmoista kelpo miestä kuin Timonia? No, hyvää päivää kerrankin taas,\npulska potra poikani! Timo kultaseni! Kuinkas jaksat, vanha\njuomaveikko?\n\n_Timon_. Päivää sinäkin, Gnathonides, sinä nälkäisin nälkähaukka ja\nilkipintaisin ihmisistä?\n\n_Gnathonides_. Hahahaa! Oletpa aina vielä sama hullunpuhuja! Vaan\nmissäs sulla täällä on kemupöytä? Ei pikku ryyppykään pahaa tekisi.\nTuonpa tässä sulle ihkasen uuden laulun oikein komean dityrambin.\n\n_Timon_. Tules tänne, niin saat kuokaltani oppia laulamaan myös uutta\nelegiaa, jopa hyvinkin korkeanäänistä! (antaa G:lle selkään).\n\n_Gnathonides_. Mitä? mitä? Lyötkö sinä minua Timon? Peeveli vieköön\nsun! Minä huudan vieraita miehiä! Ai! ai! Minä haastan sun Areiopagiin\nhaavanlyömästä.\n\n_Timon_. Jos hiukan varrot, saa kohta samalla haastaa mun murhasta.\n\n_Gnathonides_. Eipä sentään! Mutta kuules, kyllä haavani paranee,\njos levität siihen kultaa laastariksi päälle. Se on oivallista\nverenasetus-lääkettä.\n\n_Timon_. Etkö sinä vieläkään luitas korjaa? (lyö taas).\n\n_Gnathonides_, Minä menen. Mutta hullusti sun vielä käy, kun kelpo\nmiehestä olet moiseksi julmuriksi muuttunut. (Menee.)\n\n47. _Timon_. Vaan kukas tuolta tulee... kaljupää? Jo tunnen...\nFiliades, tuo inhottavin kaikista nolvehtijoista. Hän sai minulta\nkokonaisen vainion ja kaksi talenttia[80] tyttärensä myötäjäisiksi,\npalkaksi siitä, että hän kerran yksinään ylisti lauluani kaikkien\nmuiden vaiti ollessa, ja vannoi minun laulavan joutseniakin ihanammin;\nvaan kun äskettäin sairaana tulin häneltä pientä apua anomaan, antoi\ntuo jalo mies minua jopa selkäänkin.\n\n46. _Filiades_. Hyi sitä hävyyttömyyttä! Nytkö vasta taas tunnette\nTimonin? Nytkö Gnathonides taas tarjoutuu hänelle ystäväksi ja\njuomaveikoksi? Hän sai mokoma kiittämätön ansaitun palkkansa. Vaan me,\nvaikka olemmekin Timonin vanhat tuttavat, nuoruuden-ystävät ja\nheimolaiset, pysymme kohtuuden rajoissa emmekä tahdo hänen päällensä\ntungeta. Terve, herramme ja isäntämme! Mutta varo noita pahuksen\nnorkkoja, jotka ovat ystäviä niinkauan kuin herkut kestävät, mutta\nmuuten ovat raatelevia petoja. Nykyään ei ole kehenkään luottamista. Ne\novat kaikki kiittämättömiä lurjuksia. -- Mun piti juuri tulla tuomaan\nsinulle talentin rahoja käytettäväksi kipeimpiin tarpeihin, kun\nmatkalla aivan likellä täältä kuulin että sinä taaskin olet saanut\näärettömän rikkauden. Enpä siis enää voi sinua auttaa muulla kuin\nhyvillä neuvoillani. Vaan mitäpä sinä meikäläisen neuvoja kaipaat, sinä\njoka hätätilassa voisitpa jopa Nestoriakin neuvoa ja opettaa.\n\n_Timon_. Mitäs siitä, Filiades? Astu lähemmäs, niin minä saan\nsinullekin lausua kiitollisuuteni tällä -- kuokalla (iskee häntä vasten\nnaamaa).\n\n_Filiades_. Ihmiset, avuksi! Tuo kiittämätöin on pääkalloni halki\nlyönyt, sentähden että annoin hänelle hyvän neuvon. (Pakenee).\n\n49. _Timon_. Kas tuolla tulee vielä kolmas, puhuja Demeas, paperi\nkädessä. Kaiketi hän nyt halusta olisi minun sukulaiseni. Hän oli\nkerran valtionkassaan velkaa kuusitoista talenttia, ja kun hän ei\nkyennyt maksamaan, tuomittiin hän vankiuteen. Minun tuli häntä säälini\nja lunastin hänet vankilasta velan maksamalla. Kun hän hiljattain arvan\nkautta oli saanut toimekseen jaella teaterirahaa Erechtidein heimolle\nja minäkin tulin häneltä osaani saamaan, kehtasi hän äyskäistä minulle:\n\"en ole tiennytkään, että sinäkin olet kansalainen!\"\n\n50. _Demeas_. Terve, Timon, sinä sukusi suuri suoja, sinä Athenalaisten\nturva, sinä Kreikan varusmuuri! Kokoontunut kansa ja molemmat\nneuvoskunnat odottavat sinua jo kauan. Mutta kuuleppas ensiksi\nlakiehdotusta, jonka sinua varten olen kyhännyt: \"Sittekun Timon\nEchekratideen poika Kollyttolainen, aimo mies, kunnollinen ja\nrehellinen jopa viisaskin siinä määrin kuin ei kukaan muu koko\nHellaassa, kaiken aikaa on tehnyt ja yhä vaan tekee pelkkää hyvää\nisänmaallensa, sekä nyt viimeiksi on voittopalkinnon saanut\nnyrkkitaistelussa, painissa ja kilpajuoksussa, jopa nelivaljakon ja\nkaksivaljakon kilpa-ajossa, kaikki yhtenä päivänä Olympiassa --\"\n\n_Timon_. Vaan enhän minä koskaan ole Olympian juhlissa käynytkään!\n\n_Demeas_. Mitä siitä! Käythän vasta. Mitä enemmin tämmöisiä lisätään,\nsitä parempi -- \"sekä viime vuonna mainioitti itseään taistellen\nisänmaan eteen Acharnain luona, hakaten maahan kaksi komppaniaa\nPeloponnesolaisia -- --\"\n\n51. _Timon_. Kuinka se olisi ollut mahdollista? Enhän, aseitten\npuutteeltani, ollut edes aseellisten luetteloon kirjoitettuna.\n\n_Demeas_. Kainoudesta et ole omia ansioitasi tietävinäsi, vaan me\nolisimme kiittämättömiä, jos ne unohtaisimme -- \"ja vielä lisäksi\nlakiehdotuksilla, neuvoilla ja sotapäällikön toimilla on suuresti\nvaltiota hyödyttänyt; tähän kaikkeen nähden päättäköön ja suostukoon\nneuvoskunta, kansa ja Heliastit heimoittain ja kunnittain, kaikki\nyhteisesti ja kukin erikseen pystyttää Timonille kultaisen kuvapatsaan\nAthenan viereen linnanmäelle, ukkosnalkki kädessä ja seitsemän sädettä\npään ympärillä, sekä seppelöidä häntä kultaseppelin, ja tämä kunnia\njulistettakoon Dionysia-juhlassa, joka hänen kunniakseen tulee tänään\nuusilla murhenäytelmillä vietettäväksi. Tämän päätöksen ehdotti Demeas\npuhuja, Timonin läheisin sukulainen ja oppilas. Sillä Timon on paras\npuhujakin ja kaikkia mitä hän vaan tahtoo.\" -- 52. Näin kuuluu\npäätösehdotelmani. Muutoin tuumasin esitellä sinulle poikanikin, jolle\nsinun mukaan olen antanut nimen Timon.\n\n_Timon_. Ohoh! Mun tietääkseni et ole edes naimisissakaan.\n\n_Demeas_. Vaan ensi vuonna, jos jumala suo, nain ja rupeen lapsia\nsiittämään, ja kun ensi sikiöni varmaan on poika, saa hän nimen Timon\n-- ja se tapahtukoon nyt jo!\n\n_Timon_ (lyödessään häntä). Saas nähdä, tuleeko naimisistas mitään, kun\nsaat multa tämmöisiä kolhauksia.\n\n_Demeas_. Oi voih! Mitä tuo on? Rupeetko sinä täällä hirmuvaltiaaksi,\nTimon, ja piekset vapaita miehiä, sinä jonka vapaasyntyisyys ja\nkansalaisoikeus on sangen epätietoinen! Vaan kyllä tästä pian toinen\njuttu syntyy sulle, joka paitsi muita ansioitas myös pistit tulta\nkaupunginlinnaan.\n\n_Timon_. Mutta eihän kaupunginlinna ole palanutkaan, sinä sen vietävä\npanettelija!\n\n_Demeas_. Vaan sitte sinä olet rikkautes ryövännyt murtamalla auki\naarreaitan!\n\n_Timon_. Ei se ole auki murrettu. Sillä valheella et pitkällekään\npäässyt.\n\n_Demeas_. Vaan se murretaan; ja koko aarteisto on jo sinun takanas.\n\n_Timon_ (lyöden uudelleen). Siitä valheesta tarvitset yhden lisää.\n\n_Demeas_. Voi selkääni!\n\n_Timon_. Ole rääkkymättä... taikka saat vielä kolmannen.\nHullunkuristahan olisikin, jos aseetonna olen maahan mätännyt kaksi\nkomppaniaa Lakedaimonilaisia enkä saa yhtä ainoaa viheliäistä\nmieslurjusta masennetuksi. Suottahan sitte olisin Olympiassakin\nvoittoja saanut. (Demeas poistuu).\n\n54. Vaan mitäs nyt? Eikös tuo ole Thrasykles filosofi? Juuri hän eikä\nkukaan muu! Kas kuinka hän astuu itsekseen ylvästellen, parta\nhajallaan, kulmakarvat korollaan, katseensa titanimaisen tuimana, tukka\npörröllään otsan päällä -- tosiaan ilmielävä Boreas tai Tritoni;\njommoisia Zeuksis maalasi! Tuo mies osaa yhtenä päivänä esiintyä\nkahdessa ihan vastakkaisessa roolissa. Aamulla aikaisin hänen koko\nulkoihmisensä ja ryhtinsä, hänen astuntansa ja pukupartensa ilmaisee\npelkkää siveellisyyttä, itsensähillintöä, puhdastapaisuutta,\nsäädyllisyyttä. Silloin hän puhuu satoja sanoja hyveestä, moittii\nankarasti hempeitä ja hekumallisia, ylistää sitä joka vähällä tulee\ntoimeen. Mutta annappas illan tulla! Tuskin on hän kylvystä saapunut\nvieraskemuihin ja pikentti on hänelle antanut ison viinimaljan --\nsellainen hänellä näet aina pitää olla, ja mitä tulisempaa viini on,\nsitä parempi -- niin mies on kerrassaan muuttunut. Ikäänkuin Letheen\n(Unholan) vettä juotuaan hän ei ollenkaan enää muista kaunista\naamusaarnaansa, vaan tekee ihan juuri päinvastoin sitä. Niinkuin\nkanahaukka, iskee hän kyntensä ruokiin, tuuppii kyynäspäillään\nvieruskumppaliansa tieltään, kurkottaa vateihin ikäänkuin hän niistä\ntoivoisi löytävänsä \"ylintä hyvää\" ja syödä hotkii ruokaa koiramaisella\nnälkäisyydellä, niin että liemi valuu pitkin hänen leukaansa, ja\npyyhkäisee tarkoin nuolusormellaan suuhunsa mitä mahdollisesti vielä on\njäänyt kastia lautasen pohjalle. Aina vieläkin hän morkkaa osansa\nvähyyttä, toivoen että hän yksinään saisi syödä piirakan tai\nporsaanpaistin tai jonkun muun makupalan, joka tyydyttäisi hänen\nherkkusuisuuttansa ja nälkäisyyttänsä.\n\n55. Sitte hän juo ja ryyppii, eikä pysähdy siihen määrään, jolloin\nhaluttaa laulaa ja hypellä, vaan menee niin pitkälle että rupee\nhävyttömäksi ja haastaa riitaa. Edelleen hän maljan ääressä laskettelee\npitkiä puheita, ja silloin jos koskaan, kohtuullisuudesta ja\nsäädyllisyydestä, vaikka mies jo liiasta nautinnosta hoipertelee ja\nkieli surkeasti sopertelee, kunnes puheen päätteeksi tulee -- oksennus.\nLeikin loppu on se, että pari miestä tarttuu häneen, hän käy molemmin\nkäsin kiinni huilunsoittajanaiseen, mutta he laahaavat hänet väkisin\nulos salista. Vaan eipä hän selväpäisenäkään luovuta kellekään etusijaa\nvalheesen, hävyttömyyteen ja rahanahnauteen nähden. Imartelija on hän\nverraton, valapattoon aina valmis; viekastelu ja ulkokultaisuus käy\nhänen edellään, hävyttömyys hänen vieressään: hän on kerrassaan\nkonstinsa oppinut, kaikinpuolin täydellinen -- konna! Tules lähemmäs\nkelpo mies -- niin sinäkin saat palkkasi! (Thrasykleelle, joka sillä\nvälin on saapunut.) Voi toki! Myöhäänpä Thrasykles veikkomme tuleekin!\n\n56. _Thrasykles_ (deklamoiden). Oi Timon! En ole minä saapunut samaa\nvarten kuin nuo monet muut, jotka, toivoen saavansa sulta kultaa,\nhopeaa ja herkkupöytiä, joukossa juoksevat tänne aarteitasi ihailemaan\nja imartelukeinoillaan koettelemaan sinua niin hyvänluontoista ja\nantelijasta miestä. Tiedäthän että ohraleipä on minulle riittävä\nateria, sipulit ja krassit ovat parainta särvintäni ja, jos joskus\nherkuttelen, hiukan suoloja päälle. Juomani antaa mulle kaupunginkaivon\nyhdeksän suihkua, ja tämä ikäkulu vaippa on minulle purppurapukua\nkalliimpi. Kultarahat eivät silmissäni ole enemmän arvoisia kuin\nkivoset tuolla merenrannalla. Vaan sinun itsesi vuoksi minä tänne\nriensin, ettei sinua turmelisi tuo pahin ja vaarallisin tavara,\nrikkaus, tuo joka niin useille ja niin usein on tuottanut\nparantumattomia vammoja. Rikkautta ei kelpo mies ensinkään tarvitse,\nolletikin jos hän on oppinut näkemään filosofian rikkautta. Jos siis\nnoudatat minun neuvoani, olisi sinun viisainta viskata koko rikkautesi\njärveen -- ei kuitenkaan aivan syvälle, veikkoseni. Mene vaan niin\nkauas, että vesi ulettuu reiden juureen; sinne upota rahasi hiukan\naikaa ennen mainingin tuloa, ainoastaan minun läsnäollessani. 57. Vaan\nellet siihen suostu, on toinen vielä parempi keino: vie rikkautesi ulos\nmajastasi, jättämättä itsellesi penniäkään. Jakele se kaikille\nköyhille, antaen mille viisi drachmaa, mille sata, mille\npuolentalentin. Filosofi on kai oikeutettu saamaan kaksi, kolme vertaa\nenemmin kuin muut. Minä puolestani en pyydä itseäni varten, vaan\nvoidakseni jaella köyhille ystävilleni, ja olenkin siis aivan\ntyytyväinen, jos täytät tämän matkareppuni, joka ei vedä täyteen kahta\nAiginan medimnoa (karpiota). Näetsen: filosofin on oltava vähään\ntyytyvä, kohtuullinen eikä surra reppunsa ylitse.\n\n_Timon_. Minä kiitän jalouttasi, Thrasykles. Mutta ennenkuin reppusi\ntäytän, salli mun ensin kuokallani mitata sinulle kaupanpäälliseksi\nmuutamaa mukulaa päälaelle (lyö häntä).\n\n_Thrasykles_. Voi vapaus, kansanvalta ja lait! Tuo roisto julkee lyödä\nminua -- vapaassa valtiossa!\n\n_Timon_. Mitäs kiivastut, veliseni? Olenko sua peijannut? Onko mittasi\nvajaa? No pannaanpa sitte päälle kaupan vielä neljä karpiota! (pieksee\nT:tä joka lähtee pakoon).\n\n58. Vaan mitäs tuossa näen? Siinäkös joukkoa on! Blepsias hyvänen,\nLaches ja Gnifon ja, koko komppaniia niitä, joiden selkänahkaa syhyy.\n-- Parasta lienee että nyt annan kuokkani levähtää vaivoistaan ja\nkiipeän tuonne kallion huipulle. Sinne kokoon koko kasan nakkuukiviä\nja, kun lähenevät, annan niitä rakeina sadella päälle. (Hän tekee\nniin.)\n\n_Blepsias_. Älä heitä Timon! Lähdemmehän pois.\n\n_Timon_, (yhä nakellen). Vaan ettepä ainakaan pääse täältä verettömin\npäin ja haavattomina!\n\n\n\n\nSelityksiä:\n\n\n[1] = missä on nyt valtasi ja voimasi? Aateperäisen asian asemasta\npannaan sen aistiperäiset ilmaukset. --\n\n[2] Tässä samoin concreta pro abstractis: sinun valtasi on ollutta ja\nmennyttä.\n\n[3] Koomillinen parodia.\n\n[4] Salmoneus matki huvikseen Zeuta, jyristellen vaskilevyillä ja\nsalamoiden tulisoihtuja heiluttamalla, kunnes Zeus ukonnuolellaan teki\nleikistä lopun, syöksi miehen manalaan.\n\n[5] Nuorena ollessaan Zeus mitä pontevimmin osotti valtaansa. --\nPonteva on myös tään voiman kuvaus: koskena pauhaa puhe eteenpäin,\nlause lauseelta voimistuen. (Congeries; distributio, omnia sensui\nsubjecta).\n\n[6] Elävillä eri tapauksilla kuvataan ja pilkataan Zeun laiskuutta ja\nkurjuutta. Ivaa viljalti.\n\n[7] Zeun voimattomuus ylimmillään. Jumalankuvain tukka ja parta\ntehtiin usein kullasta.\n\n[8] Lyhyt viittaus tunnettuihin taruihin. Faesthonin ja Deukalionin\ntapaisia miehiä s.o. mailmanpaloja ja vedenpaisumuksia.\n\n[9] Amplif. per conger.\n\n[10] Noin 50 penniä.\n\n[11] Hänen kerrottiin luolassa nukkuneen 57 vuotta yhtä puhkua.\n\n[12] Muutamilla piirteillä on Timonin ulkoasu kuvattu, samalla kuin\nsilloiset filosofit saavat siimauksen.\n\n[13] Asian kaikenpuolinen valaisu (congeries), jota varten vielä tulee\nvertuukuva (metaphora).\n\n[14] Edell. vertuukuva vaihtuu toiseen.\n\n[15] Distributio rei, genus per species. Zeus saa tässä hyvän aiheen\npilkata senaikuisia ihmisiä yleensä ja erittäin viisastelijoita --\nkaikki kuvia täynnä todellisuuden eloa.\n\n[16] Anaxagoras ja Platon filosofit saavat kolhauksen.\n\n[17] Zeuksen majesteetti vedetään jokapäiväisyyden alhaiseen ilmaan ja\nnäyttää miltei omalta irvikuvaltaan tai parodialtaan. Vaan tämän\ntietysti vaatii kappaleen naljallinen henki.\n\n[18] Uskottomuutensa tähden Anaxagoras karkoitettiin Athenasta, ja\ntiesi kuinka hänen olisi käynyt, jollei Perikles pelastanut häntä\nkansan raivolta.\n\n[19] Plutos (Rikkaus) on allegorillinen henkilö, allegoriaa on siis\nmyös hänen puheensa pitkin matkaa tarkoittaen tuhlausta, rahan\nhaaskuuta, ahneutta, saituruutta y.m.s.\n\n[20] Metaphora.\n\n[21] Allegoriaa yhä edelleen: tuhlausta, ahneutta.\n\n[22] Sattuva luonteenkuvaus.\n\n[23] Akrisios Argoon kuningas salpasi, niin taru kertoo, vaskityrmään\ntyttärensä Danaeen, estääkseen miehiltä pääsön hänen luokseen, kunnes\nZeus kultasatuna pääsi sisään valumaan.\n\n[24] s.o. rahakirstussa; allegoriaa ja vertausta.\n\n[25] Allegoriaa yhä ja vertuita (ahneutta, kitsautta).\n\n[26] Amplific. per conger. synonym.\n\n[27] Jo viittaamalla käytetyn allegorian aihe luopi vielä kaksi\nvastakkaista vertauskuvaa.\n\n[28] Congeries l. incrementum.\n\n[29] = tuhlaus.\n\n[30] Saiturin hulluus.\n\n[31] Tunnetuilla taruilla asiaa vielä valaistaan.\n\n[32], [33] Incrementum & antithesis.\n\n[34] Kilparadan alkupäähän pingotettu köysi; kun se laskettiin maahan,\nalkoi kilpajuoksu -- hyperbole.\n\n[35] Köyhyys ja rikkaus elävissä ilmikuvissa.\n\n[36] s.o. testamenttiin.\n\n[37] Vainaja unhotetaan, rahoista riidellään -- tuo ajatus esiintyy\npontevasti elävissä tosi-ilmiöissään.\n\n[38] Orjannimiä.\n\n[89] Vapaasukuisten nimiä.\n\n[40] Conger. synonym.\n\n[41] Kuinka elävästi nuo seikat kuvaavat äskeistä orjan-eloa ja vielä\npysyvää orjanmieltä!\n\n[42] Kreikkalaisten kauniin mies Troijan sodassa. II. 2:673. -- Nää\nmainitut miehet ovat kukin alallaan etevimmät.\n\n[43] Nää olivat uppo-rikkaita, mutta elivät pahasti. Ks. Aristofan.\n\"Sammakot\" 431, \"Linnut\" 284.\n\n[44] Odottamatonta rikastumista, rahalöytöjä y.s. sanottiin Hermeksen\nlahjaksi.\n\n[45] Eräs tarumainen sankari, tarkasta silmästään mainio, -- hyperbole.\n\n[46] Tarkoittaa kai erästä Theogniin epigrammaa v. 175.\n\n[47] Rhea-Kybeleen pappien huimaa tanssia tarkoitetaan.\n\n[48] Metaphora.\n\n[49] Allegoria cum metaphoris.\n\n[50] Congeries synonymorum cum comparatione, ad rem illustrandam.\n\n[51] Res contraria item congestis synonymis illustrata.\n\n[52] = köyhyys.\n\n[53] Personificatio.\n\n[54] Dialogiin yhtyy draamallista ainesta, toimintaa. Jutellessaan\nrikkauden luonnosta ja laadusta ovat Hermes ja Plutos samall' aikaa\nlentäneet Attikaan. Niinikään sokea haltio pitää Hermeen vaipasta,\nosatakseen Timonin majalle, ja heidän puheesta kuulemme mitä Timon\nparaikaa tekee.\n\n[55] Kaksi kuuluisaa rahvaanjohtajaa, joiden monenlaista vilpillisyyttä\nja ryöstelijäisyyttä vanha Attikan komedia usein ilveilee.\n\n[56] Koko joukko ominaisuuksia personoituina, siis taaski runsaita\nallegorian aiheita. -- Penialla on samoin kuin Plutoksella (cap: 28)\nmyös aseenkantatajansa.\n\n[57] Ajatus pysyy saman kuvan (sodan) tolalla.\n\n[58] Kaksi vastakkaista ajatusjonoa kehittyy yhtä rinnan, samaan tapaan\n(paromoeosis).\n\n[59] Distributio rei: utilitas et bona paupertatis.\n\n[60] Timonin puheista näemme mitä on tapahtumaisillaan. Näemme hänen\näkäisen-naamaisena maasta koperoivan kiviä heittääkseen vastatulleita,\nja Pluton säikähtyneenä, pyrkivän pakoon pötkimään, kun Timon häntä\nkuokallaan uhkaa. -- Kohta uhkuu draamallista eloa.\n\n[61] II. 15:202. Tällä Homerin säkeellä Hermes \"riisuu aseet\"\nvihaiselta, samoin kuin selityksellään ihmisvihasta ja jumalainvihasta.\nKumpikin on yhtä sopiva paikallaan.\n\n[62] Distributio rei per partes singulas, sensui subjectas. Yleinen\nasia esitellään mainitsemalla sen ulko-ilmiöitä ja osia: rikkauden\nmoninaisia haittoja. Samoin heti jälkeen vastineeksi luetellaan\nköyhyyden ansiot, pro genere species.\n\n[64] Siis yleensä: ei mikään vihollinen (distributio).\n\n[65] Hom. II. 3:65\n\n[66] Plutos puhuu ikäänkuin oikeuston edessä, ja väittelyn temput hän\ntietää. Ei siinä kyllä, että hän väittää syytöksen perättömäksi: hänpä\nvielä vierittää syyn ja syytöksen vastustajansa niskoille. --\nTämmöisistä näkyy että Lukianos ei suotta ollut sofistain koulua\nkäynyt.\n\n[67] Klimax l. incrementum.\n\n[68] Tästä kuten siitä mikä seuraa, näkyy että Timonin mieli jo\nlauhtuu.\n\n[69] Apostrophe.\n\n[70] Ihmissydäntä kuvaa sattuvasti se että Timon yhtäkkiä taas ihastuu\nkultaan ja rikkauteen, jota hän vastikään vihasi. -- Ihastus ilmestyy\nhänen puheessaan, joka kohoaa korkeampaan lentoon, runolliseen tyyliin.\nHän huudahtelee, anoo jumalia, pelkää kaiken olevan unta; hän lausuu\ntunteitaan runoilijain sanoilla, hän puhuttelee lempeästi rakasta\n\"kultaansa\" (apostrophe); nyt vasta hän ymmärtää Danaeen tarun\nsyvemmälti, hän valaisee tilaansa rohkeilla vertauksilla, hän haaveksii\nomasta mielestään onnellista tulevaisuutta.\n\n[71] Joku Euripideen runosäe.\n\n[72] Pindaron Olymp. I. 1.\n\n[73] Viittailee Danaeen taruun.\n\n[74] Frygian kuningas, jonka käsissä kaikki muuttui kullaksi.\n\n[75] Vastaisen menettelynsä, ihmisvihansa, esittää Timon varsinaisen\nlakisäädöksen muodossa. Siinä Timon kuvaa ihmisvihaansa perin\npontevilla, yhä yltyvillä mielikuvilla ja sanoilla. Ilmaisu uhkuu\naistillista tarmoa ja lisäksi tulee lauselmain paljous, jotka\nvalaisevat asiaa joka puolelta. Yleinen viha esiintyy elävissä\nerikoisilmiöissään (distributio incrementum; congeries).\n\n[76] Ihmisviha yltyy ylimmilleen, inhottaviin asti.\n\n[77] Timon yhdistää omaan itseensä koko yhteiskunnan!!\n\n[78] Timonin toivomus täyttyykin äkkiarvaamatta. Kohtaus on hyvin\nelävä, draamallinen ja ihmisluonteita kuvaava, kun norkot tuossa tulla\ntuhrittavat ja Timon miettii miten kohdella heitä. Norkot esiintyvät\nkukin luonteensa mukaisena. Tuo hävytön ahmatti ehdottelee heti\njuominkia, tarjoo uusia runoja (hän saakin kohta laulaa -- mutta\nsurkeaa valitusvirttä) ja on valmis antamaan selkänahkansa rahasta; tuo\nhienompi herkuttelija koettaa sukkelammin luikerrella Timonin suosioon,\nollen muka hyvinkin ymmärtävinään Timonin pessimismiä; tuo kansanpuhuja\nehdottaa kultaista kunniamerkkiä Timonille ylistyspuheessa, joka\nvilisee valheita. Selkäsauna ja kostonhimo saa häntä kuitenkin toista\nvirttä vetämään, ja nyt näkyy, että imartelu oli vain keino, itsekäs\nnautinto syy ja tarkoitus. Kiitoslausetten sijaan seuraa hävyttömiä,\nvalheellisia parjauksia. Oivasti, sattuvalla ivalla filosofi kuvattu.\nSellainen on ihminen, Jumala paratkoon!\n\n[79] Suomeksi melkein \"Ahmaleuka, Nälkäkurki\".\n\n[80] Noin 6 à 7000 markkaa.\n\n\n\n"]