Myrtti ja alppiruusu; Punainen Mylly
Joel Lehtonen (1881–1934)
Kokoelma sisältää kaksi matkakirjaa, joissa kuvataan tunnelmia ja havaintoja Italian historiallisista kohteista sekä Pariisin sykkeestä. Ensimmäisessä osassa liikutaan alppimaisemissa ja antiikin raunioilla, kun taas jälkimmäinen osa keskittyy suurkaupungin ilmapiiriin ja Moulin Rougen maailmaan.
Joel Lehtosen 'Myertti ja alppiruusu'; 'Punainen Mylly' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 141. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
MYRTTI JA ALPPIRUUSU; PUNAINEN MYLLY
Kirj.
Joel Lehtonen
Otava, Helsinki, 1932.
SISÄLLYS:
MYRTTI JA ALPPIRUUSU. Matkakuvia
Italian portilla Idyllistä elämää Muinaisella Forumilla Orjantappura ja kruunu Shelleyn haudalla Kevät Flora-tarina Sisilia Adrianmerellä Alppijärvi Paimen Romantiikan lipun alla Fata Ahasverus alpeilla Illalla Firenzessä Venetsia Jouluyö Maffian ahdistamana
PUNAINEN MYLLY. Matkakuvia ja -tunnelmia
I.
Laulu maantielle Junassa Pilarin takaa Uni Vanitas Ulkomaalaisia
II.
Apachin lempeä Ribby-Tom Seinen proomut Kohtalon tähti
III.
Koira Paradokseja Mammonasta Läpi matkasin Parisin Madame Maquerelle
IV.
Moulin Rouge Ahdas maa "France la dulce" Pyhä Laurentius
V.
Illusioneille "Sulo Suomi, pohjola" Nämä suuret kansat Patriootteja Abélard ja Héloïse
MYRTTI JA ALPPIRUUSU
MATKAKUVIA (1908-11)
ITALIAN PORTILLA.
Italian portilla, jonka kahden puolen on taivasta tapailevat alppimuurit, ihanasta vuorisolasta tultua, siellä on pieni kylä syvässä laaksossa, jota vuoret ympäröivät. Ne vuoret rajoittavat kapean kaistaleen sinistä taivasta laakson katoksi, niin että laakson pohjassa, kilometriä syvällä, kulkee kuin levitetyn, sinisen lipun alla. Ja noiden vuorten huiput kimaltavat ylhäällä talvipäivän kuurassa, ne säkenöivät kuin jääkiteet, ne säihkyvät auringonpaisteessa. Valkea kylä taas, se on pieni, talot kivestä, raitit viinitarhain muurien sulkemat; siellä on viisi kirkkoa, – ja vihreä, vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää sen läpi. Ja oli siellä jo tammikuussa myöskin lämpöinen auringonpaiste kuin huhtikuussa meillä; se oli sillä puolella kylää, eteläkupeilla, jonne vuorten synkät varjot eivät siivillään ulottuneet. Vieno, merkillinen rauha henki hiljaisessa laaksossa, ja pienten kirkkojen kellot silloin tällöin lempeästi helähtelivät.
Siellä, Italian portilla, tervehti minua ensikerran Italia ja sen kaikkinainen kauneus, ihmeellisessä hahmossa. Siellä – ajelinko siellä pitkin valkeaa kylänkujaa kirjavasti koristetun aasivaljaikon rattailla, remuavassa rahvaan seurassa? Niinköhän ajelin – pitkin vanhain kiviaitain kuvetta ja solaa, jonka kahden puolen talviset, lakastuneet viininvesat nuokkuivat ja kahahtelivat tarhoissaan korkeain muurien takana? Enkö mitä, vaikka niin kertomustani koristella aioin. Junassa ajoin vain, kohti vihreää maata, vaunussa, jossa tupakan sauhu ja pöly sakeana pöllysi, väki nauroi ja liikkui, miehet samettihousuissa, naiset korvahelyineen; läpi valkean kylän, kohti kirkasta Italiaa. Ja siellä samassa vaunussa tuntui, kuin kaivattu maa ja sen kauneus olisi henkilöityneenä tullut vastaan. Sillä pian näin, että matkaajat olivat kokoontuneet vaunun keskimaille, erään henkilön ympärille, joka heitä puheillaan, naurullaan viehätti. Ja kun katsoin enemmän, oli siinä keskimmäisenä italialainen maalaisnainen, kauneuden ilmestys, – ja juuri Italian portilla. Näyttipä kuin koko maan kauneus olisi siinä minua tervehtinyt – ja enemmän: aavistelevasti luvannut kirkastumista sielulleni, jota sinne toivioretkelle vein – ikäänkuin ihmeitätekeväin kuvain eteen ihaniin temppeleihin.
Silmää hiveli tuo sopusuhtainen luojanluoma, keskellä ihastelevaa, iloista, laulavaa väen parvea. Kuinka hän puhua helisytti! Hän oli, kuten sanottu, maalaisnainen, pieni ja kohtalaisen ruskettunut. Hipiä oli kuin kulta, hieman oranssinhohtoinen, kypsä ja terve; otsa korkea ja nenä siro. Tukka pehmoinen ja pikimusta, somissa aalloissa. Minä katsoin häneen kuin ilmestykseen, – Italian portilla, vuorisolasta tullessamme.
Hän oli suulas. Kuinka hän puheli, pajatti, pakisi mielellänsä! Ja kun hän avasi ohuet, puhtaat huulensa lauselmaan, silloin pääsi hänen valkeain, kirkkaiden hammastensa takaa helmirihma sanoja, sellainen pitkä, sointuva, helisevä. Ehkä sitä voisi verrata pääskyn viserrykseen. Se oli italiaa, se! Pääskysen pakinaa, niin; mutta lentävämpi pääskyn pakinaakin. Ihastuneelta näytti seura; aina kun hän heläytti soinnutuksen ihanan kielensä kitaralla, niin joukko remahti nauruun, iloiseen, hampaat välkkyen. Minä en, kieleen outona, hänen kiireisestä liverryksestään montakaan sanaa ymmärtänyt; vaikkapa olisi itsestäni, barbaarista, hilpeitä sukkeluuksia lennättänyt. Minä vain katselin luojanluomaa; ja aina sukkelan, pitkän sanasarjan jälkeen hänen silmänsä loistivat ilveillen ja riemukkaasti.
Hänellä oli sylissä lapsi. Ja aina kun hänen italialaisen kielensä kultakulkuset hetkeksi lakkasivat soimasta, hän kumartui lapsensa puoleen. Hän sulki silloin kuperat luomensa, hän painui suutelemaan lastaan; hän sille, nauravalle, jokelteli suutatusten, hän viserteli, liverteli, hän sitä hypitteli, hyvitteli, sille viserteli. Hän sitä silitteli, lauloi laulusen kirkkaalla äänellä. Ja kun hän suutatusten sille jokelsi, silloin hän ummisti luomensa melkein kokonaan: nuo korkeat luomet olivat minusta kauniit kuin lumpeen puhtaat terälehdet, kaartuilevat ja vaaleat. Mutta kun hän taas kohotti päätänsä, loistivat silmät, ja hän päästi suustaan satakielen tavalla kultaisen sävelsoinnutuksen.
Se oli vasta luonnollista, siroa, voimakasta äidin ilon suloisuutta! Minä katsoin häneen kuin ilmestykseen. Ja ihmeellistä: hän oli väsyneestä, murheisesta sielustani kuin mikä hyvä ennustus, kirkastavan kauneuden tervehdys, – Italian portilla, vuorisolasta vihantaan maahan tullessamme. Niin, kuin taivaan lempeä viittaus, lupaus toivioretkeläiselle luvattuun maahan päästessä. Mieleni keveni, nääntynyt sydän riemahti epämääräisestä, selittämättömästä toivosta. Ikäänkuin taivas olisi tuon kauneutensa kuvalla minulle paljon luvannut. Ikäänkuin nuoruuteeni palaisin, tuntui kuin olisi itse etelän Madonna tullut vastaan, lapsi sylissä.
Mutta pehmoinen pitsisaali naisen hartioilla oli melkoisen likainen. Valkea se oli aikoinaan ollut, nyt hämärävärinen, – ja samoin oli hänen ketterän, potkahtelevan poikasensakin mekko. Niinpä tuli mieleeni, kun itsekseni kiitin kaunista sallimaa tästä kauniista kuvasta, ajatus:
Ave Maria, ave Marietta, joka vastaani osuit! Mutta kuules: miksi alennut kulkemaan hämärävärinen huivi hartioillasi? Ken saituri ei ole hennonut toimittaa sinulle punaista hametta, brokadilla kirjattua, sinistä silkkikauhtanaa, hartioillesi karitsanvalkeaa vaippaa, puhtaimmalla Hispanian hopealla tähditettyä? Ja pojallesi, hiilisilmälle, liljankukkaa käteen. Sellaiset näet ansaitsisit hyvin, sinä kauneuden armoitettu, joka vastaani tulit. Sinä kauniin maan kauneuden ilmestys, toivo, taikauskoiselle lupaus jostakin oudosta, tietämättäsi.
Niin hän loisti, liverteli vaunussa, matkaajain ympäröimänä. Mutta pian, jollakin pienellä pysäkillä, hän lähti junasta; heläytti vielä hyvästinsä. Ja sinne näin hänen, junan asemalla seisoessa, häipyvän, ruskeaihoisen luojanluoman, korkean vuoren rinteelle, alppisolassa. Hän asteli keveästi ylös mutkaista, jyrkän jyrkkää polkua, käännähti, katsoi taakse ja eteni taas kiertotietä, jonka päässä ylhäällä helotti valkea talo päivänpaisteessa – ja talon kulmalla jo ensimmäinen sypressi.
Mutta kauan hänen visertelevä äänensä lauloi korvissani. Se kiehtoi Veronan amfiteatterissa, vihreän Adigen silloilla, aavan Lombardian surullisilla tasangoilla, illalla, himmeässä junavaunussa, soperrellessani italiaa sotamiesten kanssa, – Lombardiassa, jossa tehtaanpiiputkin kietoo ikivihreä muratti; – se soi Apenninien rinteillä ja aamuisessa Firenzessä, vilisevissä katusokkeloissa. Ja vielä matkani maalissa, ikuisten muistojen kaupungissa, näin edessäni hänen pienet, ruskeat kasvonsa. Niin, pari viikkoa häntä ikäänkuin etsi: kaiken kauneutta, levollista kauneutta, jonka yhtenä ilmestyksenä hän salaperäisellä tavalla oli.
Hän oli kohtalaisen ruskea ja heleä; otsansa korkea ja nenä hieno, silmissä heittelehtivä loiste. Oliko se kuva Italiasta, toive, käsittämätön kauneuden harha? – Syvässä laaksossa, ihanasta vuorisolasta tultua, pienessä, valkeassa kylässä, jonka läpi vihreä, vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää, jossa pienten kirkkojen kellot silloin tällöin lempeästi helähtelivät, – kahden puolen taivasta tapailevat alppimuurit, Italian portilla.
Ala, tammik. 1908.
IDYLLISTÄ ELÄMÄÄ.
Asuin eräällä vanhan Rooman seitsemästä kukkulasta, Mons Esquilinuksella, jonka rinteillä muinoin olivat Neron Domus aurea, myöhemmin Tituksen termit. Nyt sen laella pieni Piazza S. Pietro in Vincoli, jonka kupeilla pari kirkkoa. Lähellä oli vanhan, ruohottuneen syrjäkujan päässä Colosseum, Forum Romanum, Capitolium, temppelit, Palatinuksen puistokukkula. Torille johtivat alhaalta vanhat, korkeat kiviportaat, ensin leveät, ylöspäin kapenevat, – kunnes sata-askelmaisina katosivat torin varrella vanhan linnan alle, komeaan, kaariteltuun holvikäytävään, – ja siitä jälleen ylemmäksi pienelle, kirkkaalle torilleni. Tuo jylhä, ruskea, vanha talo tai linna oli aikoinaan ollut Borgiain. – Minun oloni siellä oli pelkkä idylli, vanhoilla renessanssi-parvekkeilla, edessäni suihkulähde ja rehevä puutarha tai auringonpaisteinen tori, jonne päin ikkunani oli.
Se oli tosiaan kirkas ja joskus tarpeeksi vilkas tori. Sen yhtä kylkeä, kun ikkunasta vasemmalle katsoi, reunusti S. Pietro in Vincolin kirkko, jossa istui Michelangelon synkkä Mosè, – kirkko, päätypuolella pilarikäytävä leveine portaineen; – edessäni jokin vanha luostari, muutettu saastaisesta munkkiasunnosta työn ja toimen pajaksi, insinöörikouluksi. Samoin luostarin entinen puutarha ja jonkin vanhan palazzon sakarakatto. Oikealla, torin nurkassa, kaksi palmua.
Huone pieni, matala, käynti eteisestä, joka oli kuin mikä atrium. Huoneessa moninkertaiset ikkunaluukut, vihreät. Ikkunan edessä pöytä, marmorilevyinen samoinkuin piironki, jolla tiksutti lasikupunsa alla pöytäkello, taulun päällä kuparinen pyhä Yrjänä. Oli piirongilla muutakin: oli toisessa lasikuvussa vahasta leivottu verinen Kristus, muistuttaen sammakkoa lasipurkissa. Ja sitäpaitsi oli valkeassa laessa leijuvia kreikkalaisia jumalattaria, mustalla tai punaisella pohjalla, rococo-viuhkoja ja vihreitä rypäleitä, ja keskellä lakea ruusuilla seppelöity sydän. Vielä sänky, jossa karmiinin värinen peitto, – pöydän vieressä nojatuoli. Olipa pöydällä myös jokin savilampun tapainen lampetti, – meidän mökeissä sitä katkuavaa valonantajaa sanottaisiin tihruksi tai kitupiikiksi.
Sellainen se oli. Ihanaa oli siellä herätä aamuisin hämärässä, ajatellen kuinka päivänsä mukavimmin kuluttaisi. Ei ihanaa sateisin talvipäivin, jolloin tuuli ja tohisi. Mutta yhä tiheämmin alkoi kauniita päiviä tulla, kun katosi lyhyt talvi. – Kirkkaana aamuna auringon kultasäteet alkoivat varhain luukkujen raoista kiilua, päivä oli jo päässyt yli vastapäisen sakarakaton. Ja maalaisten rattaat jo torilla rämisivät. Viinin ja vihannesten kauppiaiden. Heidän telttakärryissään kymmenet kulkuset jo pauhasivat. Oli jo herrain ja narrien nousuaika. Ylös siis, – ennenkuin Benedetta-rouva ehtii tulla ovelle ja koputtaa ja huutaa: Sor dormiglioso, – ylös, unikeko. No, mutta ylös nyt!
Auki ikkunaluukut! Mikä kylmä, raikas aamutuuli lehahti ikkunasta sisään, siivitetty torin lentelijä! Ja talot vastapäätä: ne paistoivat ikkunaani kuin kulta, kellertävinä ja iloisina. Pitkät palmut torin kulmalla huiskuttivat lehviään. Silloin koputtikin jo Benedetta-emäntä oveen ja huusi "buon mattinonsa". Ja oven avattuani kantoi sisään pöydälleni valtavan, sinisen- ja kullankirjavan kupin, höyryävän aamukahvin, ja valkeaa vehnästä ja hedelmiä. Kantoi, kyseli kuulumiset, jutteli yhtä ja toista, nauroi ja katosi. Tosiaan hupi istua ikkunassa kahvinsa ääressä siinä ja katsella elämää, joka torillani heräsi. Ensin vihanneskauppiaita! Huutaa öllöttäen, vasut päälaella. Rattailla kaaliksia, hedelmiä, heleitä oransseja, mehuisia viikunoita.
Sitten kokoontui torille pikku poikia, toinen toisensa jälkeen, kuin linnut pesistään, kiharapäisiä ja mustia kuin pakanat. Pelaamaan pilppaansa, kirkuen ja temmeltäen.
Ja siinä katsellessa, kuunnellessa, ehkä jotakin ohella lukiessa, tuli taivas yhä uhkeamman siniseksi, tummanpuhuvaksi, samalla kuultaen kuin silkki.
Nyt ulottui päivänpaiste jo S. Pietron portaille. Ja samall'aikaa ilmestyi portaille lazzaroneja, kerjäläisiä, – ei yhtä hauskoja tutustuen kuin kaukaa katsoen. Kirjavassa ryhmässä lammasnahkatakkeineen, sinisissä samettihousuissa, rieputöppöset jalassa.
Siihen ne nyt kellahtivat kirkon lämpöisille portaille ja alkoivat autuaassa levossa tirkistellä takkuisten kiharainsa varjosta siniselle taivaalle, hopeisiin pilviin, – ja siihen nukahtivat, tai uneksivat kai valveilla englantilaisista lordeista, herkkäuskoisista ulkomaan rouvista, joiden piti tulla heille veroa tuomaan. Niin, kaikenlaistahan väkeä siinä liikkui, aamuhetkeksi kyllin, – kunnes tuli halu lähteä alas kaupungille.
Jos aikaisemmin lähti, hohteli talviaamuina katuvarsilla sillä puolella, minne aurinko ei ylettynyt, hieno, valkea kuura tai kylmä kaste. Mutta heti päivän koskettaessa se katosi, – ja taivas kujien kattona tuli yhä uhkeammaksi. Pienillä kauppatoreilla, siellä oli kulkusten kulinaa, maalaisten kellojen helinää, piiskain viuhkinaa, väen huutoja, kirkunaa, pyöräin pauhaavaa kolinata. Mitkä ru'ot etelän luonnon aarteita! Vihanneksia, hedelmiä! Oransseja kuormittain kuin meillä perunoita. Siinä oli väriä, kirjavuutta. Ja ääntä. Rihkamakauppiaat huusivat kimeästi kuin säkkipillit. Naurua, riitaa, laulua. Saipa puoliväkisin ostaa orvokkikimpun, joita tytöt myivät isosta vasusta päälaeltaan, viekkaasti tarjoten, veikeillen korvarenkaillaan, jotka olivat kullatut, suuret kuin suitsirenkaat.
Mutta keskellä vilinää, keskellä somaa toria leikki vanha suihkukaivo, koristeenaan marmorinen, sammaltunut meren poika, joka puhalteli vettä suuresta näkinkuoresta, kasvot taapäin kallistettuina. Hopeaa suihkulähteen maljakkoon, mistä se tippui alas altaaseen.
Ja siinä nousi päivä keskitaivaan tummaan korkeuteen, jolloin sopi palata asumukseensa päivälliselle.
Siellä odotti jo Benedetta-rouvan melonikeitto – harvoja ihanteitani; – mehuisa kaurispaisti – sille ei juotettu vasikka, ei lammas vedä vertaa. Siellä odotti pienen ruokasalin pöydällä "punantumma ja suloinen viini", Homeroksen sanaan, ohutkaulaisessa pullossa. Ja ison maljan kukkurana hedelmät: oranssit, imelät, isokiviset nespolat. Ja pieni pöytäseura ja – uutiset, pakinat, pilajutut. Siellä oli vakavuus pahaa, loukkaus muille.
Ruokailukammion ikkuna täynnä resedoja. Sen takana vanha puutarha pengermällä, puutarha ruusuineen, sitruunapuineen. Keskellä Borgiain linnan yli kohoava poppeli, joka tammikuussa alkoi silmikoida, puhkesi huhtikuussa lehteen. Ja puutarhan takaa sinertivät kaupungin sammaltuneet tiilikatot, Quirinale-kukkulan mäkiset kaupunginkorttelit. Ruokailuhuoneessa seinillä teräspiirroksia, Michelangeloa ja Rafaelia. Joukossa myös tusinataulu: tummatukkaisen upseerin muotokuva, kullatuissa puitteissa.
Ja päivällisen jälkeen kävelylle. Nyt Tiberin toiselle puolelle Monte Gianicololle, josta näki koko Rooman ja toisella puolella Campagnan. Janiculus, – loitolla kaupungista, Rooman laiteilla. Sen rinteiden huvilinnat hohtivat auringonpaisteessa kellervinä kuin kulta. Janiculus – ja sen tummat puistot! Keskipäivällä, kevätpuolen tullessa, oli ilma uhkean kuulakas, taivas rauhallinen, silkkihohteinen. Vankat pinjat suhisivat, palmun lehti vipatti lämpöisessä tuulessa. Korkealla mäellä terasseilla: toiselta puolelta paistoi aurinkoinen Rooma harmahtavana, sinertävänä kuin savi, välillä kupluileva virta, savinen Tiber. Kaupungin hurisevaa kimalaisääntä keskeyttivät silloin tällöin vain kirkkojen kellot, helähdellen uneksivasti, rauhallisesti. Nyt läheltä, nyt kaukaa, yksi sieltä, toinen täältä, toisilleen vastaillen.
Niin hohteli Rooma, ääret haihtuen kauas auringon autereeseen, vuoristoon, aina Tivolin ja Frascatin vuorille, jotka hymyilivät sinipunaisina, ruusunkarvaisina.
Mutta kun pään käänsi, oli toisella puolella Campagna Romana: roomalainen maaseutu. Vanhain muurien juurella, ikuisessa rauhassaan, autuailla silkkiniityillään pinjain tummat varjot. Ja huviloita, puistoja, valkeat marmoripatsaat pinjain alla. Kaukana vesijohtokaarien rivit. Hiljaista. Vain jokin torvenhelähdys Campagnalta etäältä, kanan kaakotus maatalosta, auringonpaisteiselta tanhualta.
Kelpasipa siellä olla, katsella. Mikään ei siellä häirinnyt. Keskipäivällä ei ollut kuljeksijoita liikaa; jokin nunnajoukkue, luomet puoliummessa. Joku ylimysnainen kiiltävissä vaunuissa, voikkoparin vetämänä: lojuen vaunujen samettipatjoilla oikoisenaan, kalpean kuultavat kasvot hymyillen, hatussa kirjavat höyhenet, – aamuajelullaan kai vasta.
Jonoissa silloin tällöin myös jesuiittakoululaisia, – ei mikään kirkastava näky. Joku englantilainen turistitar, harppaava, palvatunruskea ja tomuinen missi.
Niin meni päivä; ikäpuolella viinikellarissa vanhan torin vieressä, edessä temppelipilarit ja portit, pakisten isännän kanssa italialaisen viininviljelyksen vaikutuksesta Suomen runouteen. Sitten kotiin, jossa illallinen odotti.
Ja nyt, kelpo muori Benedetta! Monta kymmentä vuotta hän oli asunut Roomassa, pitänyt pientä täyshoitolaa, jossa talvisin oleksi ulkomaalaislakin. Oli asunut aina samassa talossa, muuttelematta. Siellä hän istui pienessä keittiössään italialaisella ruokotuolilla, ruskeat kädet helmassa, selkä kyyryssä, tervehti, oli valmis juttuun. Minkä näköinen oli? Pieni, leikkotukka ruskea, jakaus viisti vinossa. Körtti repaleinen, sandaalit jalassa. Korvissa hopearenkaat. Mutta suuret ja ruskeat silmät loistivat pelkkää hyvyyttä. Herttaisuudessa hän oli totinen pyhimys.
Monen kaltaista oli ollut ulkomaalaisissa, joita hänen luonaan oli asunut. Oli ollut musta syyrialainen. Oli ollut arabo, arabialainen, "joka oppi italiankieltä kuin lennossa". Oli ruotsalainen ja kaksi saksalaista. Hauskin oli englantilainen nuorimies, josta kertoessaan Benedetta-rouva nauroi vedet silmissä. Mies oli näet vuokrannut häneltä huoneen, mutta ei siinä juuri koskaan asunut. Vuokran maksoi säntillisesti, mutta kamarissaan tuskin kävi. Missä lienee oleskellut kaiket yönsä. Päivällä joskus pistäysi hoitolassa, mutta ei kamarissaan: tuli rouvan pieneen keittiöön, tunkeusi pienelle loggialle pyykkien ja kukkaruukkujen joukkoon. Istua mökötti siinä sanatonna, piippuaan poltellen. Katseli puutarhaan. Ja lähti aikoinaan pois. Ne ovat merkillisiä ne "inglesit".
Toinen veitikka oli ranskalainen, joka tuhlasi rahansa ratsastushuviin: joka päivä Tivoliin. Joutui pulaan, panttasi kaikki, kiidätti hännystakkinsa "armon vuorelle", tai vippaili Benedetta-rouvalta.
Hellimmin Benedetta kuitenkin kertoi eräästä hoidokkaastaan. Hän oli kroaattilainen taidemaalari. Oli ollut synkkä ja rikkiraadeltu, oli viettänyt "kunniatonta" elämääkin täällä, – ei ollut voinut suorittaa maksua kuin ensimmäiseltä kuulta. Mutta mitäpä Benedetta-rouva siitä, mainitsi vain. Poloinen, hän oli tullut heikkopäiseksi. Kuitenkin hän oli ollut niin herttainen, ja hänen valituksensa sairasvuoteella oli, ettei hän saa nähdä isänmaataan, Albaniaa, Illyriaa. Sieltä oli Benedetta-rouva itsekin kotoisin. Niin hän kertoi ja silmiään pyyhki. Kunnes käänsi puheen johonkin iloisempaan aiheeseen ja nauroi.
Kaikille noille holhoteilleen Benedetta oli ollut kuin oma äiti. Hyvään pesään olivat ne muuttolinnut hänen luokseen tulleet. Ja lentäneet pois taas, useimmat iäksi. Kai hän heidät kaikki otti vastaan yhtä iloisesti nauraen kuin minut. Varmaan autteli heitä vaatteiden ostossa. Joka aamu kepsutteli sandaalit kapisten torille ostamaan muukalaisilleen ateriaa. Hänen luonaan kelpasi herkutella huokealla! Ja muukalaisille hoidokeilleen hän kai ennusteli ruokotuolilta kuten minulle, tuo Pythia, savutorvien sauhuista hyviä kävelyilmoja. Tai varoitti tulevasta tramontanasta, ja takatalven sateista, jolloin oli viisainta kotona ahkeroida.
Mutta jos vieras kehui Italiaa, hän kohautti hartioitaan ja nauroi:
"Albania on kauniimpi, se on vasta kaunis, se on oikea paratiisi." Ja hän kertoi vieraalle Adrianmeren itärannikosta, sen kuulaasta vedestä, koskista, jotka vuoristometsissä valkeina pauhaavat. "Eh, se se on paratiisi!"
Hän oli näet kotoisin Albaniasta. Tosin syntynyt Italiassa, muuttanut pienenä sinne.
Ja kerran hän kertoi: hän oli ollut naimisissa kahdeksantoista vuorokautta. Nuorena mennyt nuorelle kroaattilaiselle upseerille, jonka kuva oli tuossa ruokasalin seinällä. Mutta ei täyttä kolmea viikkoa, niin mies kuoli aivokuumeeseen. Niin kertoi vanha rouva, punehtui hieman ja kääntyi kiireesti pois, hymy kasvoilta kadonneena, pyyhkäisten levottomasti ohimoansa, kuin kyyneltä karkoittaen. Oli kai jo niin monesti tämän tarunsa kertonut, että vain tottumuksesta kääntyi pois ja pyyhkäisi kyyneltä, jota silmässä ei ollutkaan?
Albaniassa olivat vanhemmat kuolleet. Leski muutti Roomaan, jossa oli nyt lapsetonna kymmenet vuodet vieraita hoidellut. Niin hän kertoi – ja kääntyi pian taas nauraen puoleeni, jutellen sosialismista; ei sietänyt sitä. Missään kyläilyllä ei käynyt: istui joutoajat tuolillaan keittiössä, katseli puutarhaan, odotti hoidokkejaan myöhään yöhön ruokineen. Kirkossa pistäysi, pyhimyksiä pilkkasi: "että Padovan Francesco on pannut vuoret kävelemään, hahaha!" – Ei lukenut kirjoja, ei osannut edes kymmeniä käskyjä. Mutta Danten osasi! Muistanpa kuinka hän kerran, posket hehkuen ja miettivästi ruumistaan keinutellen, lasketteli ulkoa koko pitkän episodin. Francesca da Riminin! Tietysti.
Albanian kroaattilainen oli ollut hänen miesvainaansa. Siksikö hän niin hellästi, hellimmin puhui tuosta kroaattilaisesta maalarista, joka hänen luonaan asui?
Albania, Illyria! Sielläpäin oli Odysseuksen Ithaka, jonne lapsena, Odysseiaa lukiessani, unelmissani matkasin!
Sellainen oli tuo koti. Niin vietin päiviä Benedetta-rouvan luona. Niin kai muutkin muuttolinnut, jotka olivat tulleet kuka mistäkin, mikä kuukaudeksi, mikä vuodeksi hänen räystäänsä alle. Ja kesän helteistä he lähtivät. Ja jättivät hänet ypö yksin, vanhuuteensa, suljettujen, vihreiden ikkunaluukkujen taa. Tai paratiisin uniin, jossa häntä on vastassa hänen kroaattinsa, solakkana, kultakaulus loistaen.
Tosi pyhimys: ansaitseva ympärilleen satain vahakynttiläin loisteen. –
Illoin tuli ikkunani alle kuljeksivia säkkipillin puhaltajia. Siihen ne piiriytyivät ja soluttivat kummallisia, pitkiä huilusäveliä, kuin pastoralea, laulua unien Arkadiasta. Heidän kilpailijansa oli vanha, valkopäinen kitaransoittaja, joka ei tohtinut koskaan esiintyä pillipiiparien paikalla ollessa. Mutta kun he poistuivat, niin hän tuli esiin. Selkä koukussa, kitara lonkan päällä keikkuen. Ja hän nosti kitaran käsivarrelleen, kurotti kaulansa pystyyn ja alkoi laulaa: – amore, amore! Kitara rämisi, hampaaton suu ammotti selällään taivasta kohti! Mutta rakkaudesta lauloi kuolemaan uskollinen trubaduuri. "Che bella cosa le giornate al sole!" Benedetta-rouva nauroi ikkunassa, liikutuksesta ja hauskuudesta, ja alkoi ensimmäisenä heitellä lantteja.
Illan hämy lankesi pienelle torille. Hattarat leimusivat ruusunpunaisina, palmujen lehvät lakkasivat huiskeesta.
Sadoista kelloista, läheltä, kaukaa, helähti Ave Maria. Rauhallinen, kirkas. Niin, läheltä kalahti myös S. Pietro in Vincolin kello. Ja pyhimyksen kuvan eteen, joka oli kirkon kulmassa, sytytettiin lyhtyyn tuli. Porrasholvissa, Borgiain talon alitse johtavassa, lepatti vihreä katulyhty. Ja tuttavatar Cremonankadulta tuli tapaamaan sen lyhdyn ja madonnankuvan alle.
Illalla leyhyi ulkoa lämmin tuuli. Kevät läheni. Resedat tuoksuivat puutarhassa, kuutamo hohti kuin sähkö.
Minne olivat joutuneet ne monet, jotka olivat levänneet samassa vuoteessa kuin minä nyt lepäsin? Onnellisina vai poloisina?
Keväämmällä lauloivat kaiken yötä torin toisella puolella puistopihassa satakielet. Niin että Benedetta-rouva iloitsi: kohta saadaan satakielenpaistia!
Rooma, helmik. 1908.
MUINAISELLA FORUMILLA.
Suruinen Rooman talvi-ilta. Kaiken päivää oli hämärä pimentänyt kukkulain kaupunkia. Sadekuurot olivat vähänväliä kohisseet. Pinjat Campagna Romanalla olivat kuultaneet sadetihkussa ja kaukaiset vuoristot sumussa, tummina, värittöminä.
Ja nyt illallakin, yhä vyöryi raskaita pilviä muinaisten kukkulain yli, ja raukeasti hehkui laskeva päivä hattarain repeämistä. Pilvet olivat milloin läpinäkymättömiä kuin jokin kaikkein pyhimmän esirippu, milloin ne repeilivät kuin samainen esirippu ja langettivat hetkeksi iltavalon entisyyden raunioille. Ja jälleen sulkeutuivat, jättäen kulkijan muinaismietteen suruisuuteen.
Seisoin siten illalla Capitoliumilla, kaiken päivää kuljeskeltuani; ollen niin pieni kuin mahdollista; nelikulmatorilla, S.P.Q.R:n linnan vierellä.
Siitä Capitoliumin korkeilta portailta näki koko muinaisen Forum Romanumin. Sen takaa kuumotti Colosseumin synkkä pyörö, naukuvain naakkain asuinsija, jotka lentelivät sen kaariaukoissa, kuin vainuten siellä muinoin viljalti vuodatettua verta. Synkät olivat oikealta kädeltä kuumottavat Palatinuksen keisaripalatsien holvit. Niiden päällä suhisivat raskaasti talviset pinjat, ja oviaukkojen edessä kiikkuivat murattiverhot, kuin mitkä esiriput, sekavat, jättiläismäiset vyyhdet. Soikea torilaakso oli täynnä tummia raunioita. Kiveys kylvetty marmorisiruin, katkennein pilarein, pilarikruunuin, korkokuvin, – riemuportti torin kummassakin päässä.
Ilta yhä pimeni. Kolkosti kalahtelivat keskiaikaisten kirkkojen kellot vasemmalta, ja suihkulähde Capitoliumin laella kohisi kolkosti kuin korvessa.
Capitoliumin laella Ara-Coelin kirkosta kuulsi himmeä valo kirjavista ikkunaruuduista, ja urut soivat. Ankara tuulenpuuska nousi, ja sade alkoi taas rapista. Se suomi armottomasti marmorikuvia, jotka Capitoliumin katoilla tummenivat öiseen pimeyteen. Mutta kirkon ovi oli auki ja tarjosi kulkijalle suojaa. Menin kirkkoon, ja siellä jatkuivat mielikuvaiset mietteet.
Siellä kirkon pilaristossa, kullatun alttarin lähistöllä, soivat urut, ja huopaniskaiset munkit kumartelivat. Papit messusivat, ja kansa toisteli kyyryllään yhtä ja samaa rukousta. Mutta sateen rapina ja tuulen kohu kuului ulkoa.
Aivan kuin alhaalta Forumilta. Muinaisten keisarillisten basilikain holveista. Soittoa pakanallisten temppelien pilareista, kuin sadun mainitsemasta Egyptin soivasta kuvasta.
Ja ikäänkuin ääniä, – laulua ulkoa, alhaalta Forumilta.
Muistelohan sieltä vain soi ja lauloi, muinaisuus, kaukaisiin aikoihin häipyvä, raunioiselta torilta. Mitä laulua? Tuulen kohinaa ja iltaisen sateen rapinaa.
Torilta.
Mistä sieltä? Lupercalin luolastako, tuolta Palatinusvuoren juurelta? Luolasta, jossa muinoin naarassusi imetti veljesparia, joista toisesta kasvoi valtias, nerous ja väkivalta. Ääniä oli kuulevinaan myrskyiseltä torilta ja näkevinään hahmoja.
Tuulta vain ja illan tummuutta.
Säveliä, joita ei, muistojen liian vilkkaina tulviessa, jaksanut selvästi erottaa. Tumma hahmo torilla. Jokin kaunis, epämääräinen tuulen sointu, entisestä, ihanasta, olleesta ja menneestä!
Olihan näkevinään Forumilla korkean naisen hahmon, kirkkaan ja kauniin, silmissä loiste, huulilla hymy. Ja samalla raskasmielisen heleydessään. Menneisyyden äänet; mutta nyt kirkossa ympäriltä raskas urkujen soitto ja alttarilta yksitoikkoinen messu. Oli näkevinään torilla kulkevan hahmon; luulen, että se oli kuin raaka, muinainen roomalaisnainen, korvissa killuvat, raskaat kultarenkaat. Ajatar. Saattoipa hän olla myös kuin kiilusilmäinen, leikittelevä susi, joka ulahteli lapsilleen. Tai kuin nykyaikainen etelän nainen, joka nukutteli lastaan italialaisen kehtolaulun kertosäkeillä: Ninna, ninna e nanna.
Tuuli käy keisarilinnan metsissä, naakat naukuvat pyöröteatterissa, sade valuu suoraan temppelin permannoille. Suihkulähde kohisee kolkosti kuin korvessa.
"Ninna, ninna e nanna!" Se nukutteli ihmisajatusten unelmia, kauniita ajatuksia. Ihmishaaveitten Julianus Apostatoja, joiden työn tuhoaa tosi, mutta joita Ajatar uusiin töihin kehoittaa. Ajatar, tosi-äiti. Ara-Coelin urut veisasivat kuin kuolinvirttä talvisena iltana.
"Ninna, ninna e nanna!" Se kuoleman laulu toi mieleen kuvan muinaisuuden Forumista, Capitoliumista. Valkeista pilarilinnoista, temppelien pylväiköistä ja jumalaisista ihmisistä.
Capitolium! Täällä, Forumin toisessa päässä, hohti ennen Capitolium. Millaiselta se ennen näytti, tuo, jonka seinä nyt on tumma, umpinainen, väritön. Se hohti valkeana torille, jyrkkä seinä keskikohdalta avoimena pilarikäytävänä, jokaisen kaaren alla marmoripatsas. Capitoliumin kukkula! Sen laella seisoi Rooman linna, kullanruskea akropolis, keskeltä kohosi temppeli, jossa asui uhkea, oikkuisa jumalatar. Jumalattaren jalkain juuressa pramea riikinkukko, kullalta paistava, sateenkaari-kirjava, kohottaen sinistä kaulaansa ja pyrstönsä viuhkaa päristellen. Jumalatar Juno. Tai oli hän se, jota myös monet orjuutetut ja pilkatut ovat sanoneet portoksi, joka lepäsi seitsenpäisen pedon päällä, kallis malja kädessä, seitsemällä kukkulalla.
Oli Capitoliumilla toinenkin temppeli. Valtava ja valkea, hohtaen kuin lumi, kohoten taivaan ylhäiseen siintoon, näkyen Via Appialle, – Sisiliaan ja Etruriaan vievälle. Antaen hohtaa marmoripilaristonsa ja kullattujen päätyjensä. Esipihoilta nousi päivin mustanpuhuva sauhu – lukemattomat joukko-uhrit, kiitokset voittojen jumalalle. Otsikkoa valaisivat öisin sadat soihdut. Siinä asui jumala, jonka otsa oli uhkaavan ulkoneva, mutta ylevä ja tyyni. Huulet punaiset ja täyteläät. Nimensä Jupiter. Valtikkansa väkevä, mutta silmissä keveä ilo. Ja elämäniloa uhkuva hovi oli näiden kahden jumalan ympärillä! Ne temppelit: kuin tornit linnoituksessa, joka oli entinen Capitolium.
Sen linnan saleissa ovat istuneet kuninkaat, korkeat ihmiset, kokouksiaan. Sen mäen laella ovat liikkuneet, puhuneet Brutukset, Gracchukset, Catot, Augustukset! Myös monta veri-vääryyttä siellä on päätetty. Saturnuksen temppeli on ollut täynnä verellä tahrattua kultaa. Ja kuitenkin sekin paikka, Capitoliumin varjo, hohtaa kaukaa valkeudelta.
Palatinus Forumin oikealla puolella. Sieltä, Lupercalluolasta, ovat juosseet elon lähteet ja kohtalon langat tuhansiin maihin, kymmeniin vuosisatoihin. Siellä mäellä hohtivat keisarien palatsit. Kultaiset kartanot, tuhansien pilarien piireinä. Siellä asuivat aikoinaan Caesar Augustukset. Sinne toivat kansain lähetit kaukaisista maanääristä pyyntöjään.
Nyt Palatinus ja keisarien linnat: ne ovat nyt asumattomia raunioita. Rikkinäisten kaarien kitoja, kuin erämaan petojen luolia. Jättiläishautoja.
Capitoliumin ja Platinuksen laaksossa muinainen Forum, Sacra vian halkaisema. Nelikulmio, Forumin pääpaikka, alimmassa notkossa. Runoilijain ihanin mielikuva: sivustoilla pylväitä kuin metsää, värikirjavaa kiveä, temppeleitä, palatseja, curioita, puhujalavoja. Saturnuksen, Concordian temppelit. Castorin ja Polluxin. Vestan pyöreä pyhäkkö. Riemuportteja, joiden alitse kulki triumfaattorien jyrkkä tie, kaarillaan korskat kuusivaljakot. Tori kuin sileä marmorilattia pilaripiirin keskellä. Voitonpilarien päässä Victoria-jumalatarten kultasiivet.
Ja torin kulmassa, riemuportin juuressa kartioksi muovattu kivi, josta roomalainen sanoi: Tässä on maailman keskipiste.
Siellä kuhisi väkeä, suurine ja pienine kärsimyksineen, stadioneilla, teattereissa; kapinoineen, meteleineen? Aamulla Basilica Julian takana, josta nyt on vain permanto jäljellä, hirnuntaa ja kulkusten helinää, kun maalaiset toivat pääkaupunkiin tuotteitaan. Kaupustelua, tingintää, ostajan ja myyjän huolta, kuhinaa, kiirettä. Persialainen huuteli komeita, kirjavia mattojaan, kreikkalainen marmorikuvia. Mustapäiset Rooman matroonat kulkivat korvahelyt keikkuen aamurukoukseen temppeleihin, ennen aamuostoksia, orjalauma ympärillä. Kukkatyttöjä temppelien aamuviileillä portailla, vasut täynnä päärynäpuun valkeaa kukoistusta, sinipunaisia syreeninterttuja. Pöytien ympärillä väkijoukossa kyyhkysparvi pilvenä pyrähti. Ylhäisiä kannettiin huvipuistoihin, joiden sypressit auteren sinessä hohtivat. Ylimysnuorukaisia remutun yön jälkeen kylpysaleihin, kasvot kalvaina, poskilta väri liuennut, hyräillen Lucanuksen kuolonlaulua, sekavana, synkeänä aikana. Köyhä ryysyinen vetelehtijä Curian portailla päivänpaisteessa, odottaen kaupungin lahjaleipää. Tai pilarisella Forum Romanumilla kääntyivät vain varjot lämpöisinä, tummansinisinä, kunnes Capitoliumin kattokuvien takaa helottaa jo kullansekainen rusko, ja tuoksut leviävät oranssitarhoista. Harpunsoittajat virittävät horatiolaisen laulun, nauttivan, viisaan oodin. Forum Romanum: kaipuu – johonkin olemattomaan, kuvaamattomaan.
Nyt Capitolium on Campidoglio. Ruskea, synkkä, muuttunut. Tarpeian kallio ei enää mitään merkitse. Tasoittunut, rakennuksilla täytetty. Nokiset hiilenmyyjät nukkuvat nyt sen juurella, entisten teattereiden holveissa, tomuisen, mustan tavaransa keskellä.
Palatinuksella kohisevat keisarilinnain paikalla pinjapuut. Tiberiuksen linnan raunio-uumenet ovat avoinna kuin teuraan rinta. Hävitetty Babylon. Turhaan koettavat murattiesiriput verhota salien tyhjyyttä.
Keisarien kohoavilla teillä, joilla muinen välkkyivät patriisien kultaiset vaununpyörät, siellä kerjäävät nyt köyhät äidit likaisille, kitiseville lapsilleen almua. Marmoriportailla, Marsin ja Venuksen patsaiden keskellä, siellä kulki Livia keisarillisessa kantotuolissaan. Siellä rehoittavat nyt muratti, villiviini ja orjantappurat. Apollon temppelin paikalla, nuolten singottajan, vihannoi munkkiluostarin kaalimaa. Ninna, ninna e nanna!
Ja Forum kukkulain välissä! Kaatuneitten pilarien sorroksessa: sieltä ei ihmisääntä.
Hylätyissä viinikellareissa juoksevat sisiliskot viinimaljakoista, joista ilo virtaeli.
Vestan temppelin ikuisen tulen ahjoa ovat sateet kostutelleet toista tuhatta vuotta.
Basilica Julian permantoon on katuväki ennen piirtänyt lautapelin, laiskain päiväinsä huviksi. Se turha pelikuvio on vielä. Mutta milloin on torilla viimeksi kohtaloiden arpaa heitetty?
Katottomissa temppeleissä papittarena muratti, joka hakee suojaa lohjenneen pilarin kupeelta. Unikot kukkivat Castorin ja Polluxin pyhäkön pohjakummulla. Ne kukkivat, lakastuvat ja virkoavat taas keväällä. Vestan neitsytkammiot autioina. Narsissit ja okaiset ruusut heiluvat niiden seinäin laella. Lakastuvat kuuraiseksi talveksi, ja virkoavat taas. Ninna, ninna e nanna!
Kauan, kauan on siitä, kun ikuisen kaupungin susi, arkaistinen ja jäykästi irvistelevä, vaani saalista Ikuisen virran ruovistoista!
Mutta nyt! Capitoliumin laella, Ara-Coelin sata-askelmaisten portaiden kupeella, on laakerilehdossa elättisusi ruosteisessa häkissä, kaupunkilaisten huviksi. Koukkuselkäinen se on ja takkuinen, se susi. Ahnaasti ja pelkurimaisesti se tempaa armopalat, joita katselijat heittävät sen eteen tahraiselle asfaltille.
Se on nykyinen susi. Toisenlainen on sen perikuva, poikia imettävä vaskisusi. Nyt vankina, Romuluksen ja Remuksen häijy imettäjä!
Sade valuu, urut soivat kirkossa. Värilliset ikkunat kiiluvat synkästi. Kolkko on yksitoikkoinen messu; jokapäiväistä on väki, joka polvilleen langenneena toistaa yhtä ja samaa messun säveltä. Mitä soivat urut minulle, tai äänet torilta? Korkeammalle, ihminen! Pois taivaan kirkkauksiin. Ne jumalat ovat kuolleet.
Mutta taas tuuli kävi talviselta Forumilta. Melkein lempeästi. Elon vaivan ja rikkauden antajan ääni kuului melkein leikillisesti:
Jumalat, niin, ne kuolivat. Mutta ne olivat jumalia – ja nousivat ylös toisessa hahmossa. Menneet jumalat ne leikkivät aikansa kuin lapset. Varttuivat, kävivät kiivaita sotia titaaneja vastaan. Runoilivat kirkkaita jumalaistaruja. Heidän jäljestään seurasi nuori kansa, tai he katselivat pilvistä ihmistaistelua maan kaupunkien edustalla. Kansa, joka oli nousevaa ja taistelevaa, pyrkivää, vapaata. Ja niin kansakin sepitti tarunsa, ylpeät Aeneidinsä.
Mutta sitten jumalat alkoivat kallistella maljaa, lemmiskellä, ne veitikat. Ja he tyyntyivät, rauhoittuivat, ne jumalat. Tulipa heistä epäuskoisiakin jumalia. Mistä he enää välittivät, rikkaudessaan, yltäkylläisyydessä, muusta kuin Venus-siskosta sekä unen ja viinin jumalista? Niinpä he antoivat vähitellen jumaluutensa mennä. Ja sijalle tuli toisia: egyptiläiset, persialaiset jumalat pystyttivät telttansa heidän temppeliensä rinnalle.
Mutta jumalain iän seuraus ja syy oli kansan ikä. Se oli aikansa herännyt, noussut ja leikkinyt. Miettinyt, lennättänyt kotkiaan taisteluihin. Se oli polkenut ja armahtanut. Se oli rikastunut nerolla ja ryöstöllä. Sitten se arveli, töittensä palkkioksi, olevan itsellään onnen kallistaa maljaa – jumalain esimerkin mukaan. Se näki epämukavaksi itse ajatella asioitaan. Se antoi viisaimpansa ajatella puolestaan. Mutta noiden viisaidenkin suku oli vanhentunut. Jumalten veljien kävi niinkuin jumalain: veri raukeni heidän suonissaan. Pian he loikoivat aatoksettomina malja kädessä, caesarit, Palatinuksen saleissa he kuuntelivat itämaista ennustajaa, joka supatti heidän korvaansa. Toinen jalka lepäsi vuoteella Sidonin purppuralla, toinen riippui permannolla Indian tiikerin taljalla. Silkkipielus pään alla oli täytetty Bysantin tuoksuvilla ruusuilla, ja diadeemi-pää lemusi yrteiltä kuin naisen. Pöytä ja kolmijalat ympärillä olivat Hispanian hopeaa, herkut Etiopian pieniä lintuja tai Gallian kauriita. Syyrian ja Germanian neidot karkeloivat, kellot ja rummut pauhasivat. Tai vietiin keisari kultavaunuissa pyöröteatteriin, jossa juopunut rahvas katseli, kuinka shakaalit upottivat kyntensä kidutettujen valkeaan sydänalaan; veriläikkien peitoksi kylvettiin areenalle kultajauhoa.
Mutta kun kaikki niin vanheni, kuului viestejä kapinoista, sisämaakuntain nälänhädästä, raakalaisten hyökkäyksistä. Rooman legioonat olivat väistyneet puukilpisten metsäläisten edestä. Kansa vaati viisaimmaltaan suojaa ja leipää. Mutta Saturnuksen temppelin, maamiesten jumalan, aarrekammio oli nyt tyhjä; keisari vaipui hädässä raukeaan mystillisyyteen, – kuvitteli olevansa persialainen jumala Mitra, – jumala, jonka alttarille persialaiset olivat ripustaneet hänen voitetun isänsä nahan punaiseksi värjättynä. Tai hän teurasti kansaa: – porras portaalta valui Forumin temppeleissä veri. Maakuntalegioonain päämies huudatti itsensä keisariksi, kansa yhtyi häneen. Se ryntäsi Palatinukselle, veti vuoteesta entisen valtiaansa, raastoi torille, surmasi temppelin portailla ja heitti ruumiin Tiberiin. Mutta pretoriaanien päälliköt surmasivat salamurhaajan myrkyllä uuden keisarin ja nousivat itse Palatinukselle. Niin taisteltiin, syöksyttiin alas. Ja nuoret barbaarit samosivat yhä lähemmäksi. Turhaan heitä vastaan palkattiin heidän veljiään. Turhaan maksoi heille veroa Rooma.
Ja kaupungista keisarit siirsivät istuimensa uuteen paikkaan loitommaksi hillitsemättömästä pääpaikasta. Tuhannet taidetyöt kadotti silloin Capitolium, Palatinus ja pilarinen, valkea Forum. Ajattaren uudet lapset, pian he melskivät ikuisten muurien edustalla ja nostivat niille rynnäkkötikapuunsa. Turhaan heidän päälleen vyörytettiin marmorikuvia muureilta. Barbaari-päälliköt pitivät mässääviä kemuja keisarien linnoissa, ja niinkuin Karthagosta loimusivat liekit tulipalojen, joita heidän pikisoihtunsa sytyttivät. Niin tuhoutui marmorinen kauneus yhä. Ja kun nuoret, raisut muukalaiset nyt kiistausivat keskenään, niin he tekivät riemukaarista itselleen linnoja, ja kuvapatsaiden päillä he ammuskelivat toisiaan.
Mutta yksi tiesi hallita riitaisia tulokkaita. Uudet jumalat, kuin varkain he olivat riistäneet valtikan vanhoilta, heidän nukkuessaan. Ja myöskin taistelulla. Nyt he ottivat ylleen vanhain, kuolevain jumalain vaatteet. He tulivat idästä, egyptiläisten ja persialaisten jälkiä, nuo uudet valtiaat, jumalainpojat, Jehovat, pyhimykset, enkelit. Nyt Jupiterin toga hartioillaan. Ja niinkuin muinoin oli syntynyt ihmisten tyttäristä puolijumalia, Jupiterin poikia, niin syntyi nyt maailmaan uusi puolijumala. Syntyi kuin viisas Minerva putkahtaen Jupiterin otsasta. Mutta tuo uusi viisaus, se oli myös julma. Sen papit voittivat sekä vanhan verettömän että uuden verisen kansan, – entisten jumalain kaatuessa laakereilleen. Mikäli nousi rauhoituksen, kieltäymyksen temppeleitä taistelun ja hekuman kaupunkiin, uudet papit lohkoivat entisten jumalain kuvilta pois lantiot, jumalattarilta rinnat. Jopa vanhat temppelit muutettiin kirkoiksi, joissa viisaan Minervan paikalla seisoi pyhä Lucia puhkaistuin silmin, ja Apollon alttarilla demoni-kauhuinen pyhä Antonius.
Ja vihdoin jyrisivät Forumilla kalkkimyllyt. Viimeiset jumalat jauhettiin valkaisukalkiksi paavin palatsiin. Niin siirtyi keskus, elämä, jumalat, aatteet Tiberin toiselle puolelle. Niin jätettiin Forum, ryöstettynä, hävitettynä, ja unohdettiin.
Jo kulkivat lampaat vuonineen laitumella sillä paikalla, missä Jupiterin temppeli ennen kohosi. Ja Forumilla, sillä rostralla, missä Antonius piti ruumispuheensa, sillä paikalla myi pian maamies härkiään. Karjatoriksi, tuntemattomaksi sora-auhdoksi, oli Forum Romanum muuttunut.
Tuuli heilauttaa kirkon raskasvärisiä oviverhoja, ja suhahdus yötä käy sisään avoimesta ovesta. Niin kuolivat jumalat. Mutta he olivat jumalia. Ja nousivat ylös uudessa hahmossa! Miksi ovat renessanssin pyhimykset, enkelit kuten ihmisiä? Kas, temppelissä tässäkin, johon muinoin keskiajan ruhtinaat ryömivät avojaloin suutelemaan piispain hameen lievettä, siellä seisovat nyt vähäpätöiset muukalaiset totisina, epäileväisinä, – kaivaten vanhoja, leikkiviä jumalia. Ninna, ninna e nanna!
Susi-emo! Korkea kuin taivaan tyhjyys. Käsittämätön kuin yö, armoton ja hellä. Ajatar, tuhatrintainen kuin muinaiset Efeson jumalattaret, joiden tehtävä oli synnyttää, antaa eloa, tuhlata elon rikkautta, – sijalle sen, joka uinahtaa haudan rauhaan. Se, jolla on naarassuden silmät, joka lohduttavasti jokeltelee miettivälle inehmolle.
Forum Romanum! Kuin kaunis koru, kallis itämainen viinimaljakko, jonka lapsi, ihminen, langetessaan rikkoi. Niin kuvittelet, päästäksesi leikkiin jälleen, elämään, tarkoitukseesi. Nyt lapsi seisoo siinä kauhuissaan, katsoo rikkomansa runo-ihanan Forumin siruja, eikä voi edes itkun ääntä päästää. Suu tuskan väänteissä hän katsoo sirpaleita, jotka kimaltavat hänen jaloissaan, rikkaruohojen seassa. Mutta Aika-emo nukuttaa leikkiin, Aika-emo, joka luo uutta, tuhlaa runsaudensarvestaan. Ja vie kauneuden, pakanallisen Forumin uuniin. Ninna, ninna e nanna!
Tuuli kohisee, pilvet lentävät. Muinainen Forum Romanum häämöttää alhaalta outona kuin kalmisto. Capitoliumin suihkulähde kohisee kolkosti kuin korvessa.
Rooma, tammik. 1908.
ORJANTAPPURA JA KRUUNU.
Minulla on eräs tuttu, varmin ystäväni tässä maailmassa, josta tosin olen huomannut, että hän ei aina "tunne itseään", mutta sitä paremmin minut ja tietää mitä minä tarvitsen: siis oikea ystävä. Ja hänellä on, kertoi hän kerran minulle, taas eräs tuttu lumien maasta, joka on kääntynyt katoliseen oppiin. Näin muistan tuon veikkoni, joka ei aina tunne itseään, hänestä tarinoineen:
Rooman muinaisella Quirinalis-kukkulalla, syrjässä kaupungin valtapaikoilta, on korkea, kellertävä lukiorakennus. Yksinkertaista, nykyistä tyyliä. Suljettu on tammiportti, jossa on vaskinen vasara, muistuttaen jotakin luostarin porttia. Se on Collegio Germanico, – Germaanien lukio. Jesuiittakoulu, jossa nuorista "emäkirkon helmaan" kääntyneistä kasvatetaan pappeja ja lähetyssaarnaajia protestanttisiin isänmaihinsa. Sentapaisia lukioita, seminaareja on täällä paljon, katolisen kirkkohallituksen perustamia ja ylläpitämiä. Niitä on melkein kaikkia kansakuntia varten: on brittiläisille ja irlantilaisille, on amerikkalaisille, joiden henki ja ajatusvoima ei kasva, sillä raha sitä kasvattaa, joten he niin kernaasti heittävät rahansa mystilliselle tyhjälle, katoliselle kirkolle. On Espanjaa ja Kreikkaa varten, on itämaisia kansoja varten, eikö liene turkkilaisille, jopa japanilaisillekin. – Noita lukemattomia jesuiittakoulujen oppilaita näkee kaikkialla: samankuosisissa, vaikka erivärisissä puvuissa, hameissa. Kasvot kaikkien kansakuntain: ruskeita, vaaleita, mustapartaisia; melkein kaikki kuitenkin turmellun näköisiä: rasittunut, sairaalloinen karmiinipuna poskipäissä, kuin askeeteilla ja kaunosieluilla. Kalvakat kasvot, liiaksi henkisellä, kuolleella työllä rasitetut. Kädet luiset ja punertavat, – yhtä vastenmielisiä kuin nunnan hymy: imelä, luonnoton, inhottava; ilmaiseva vaistoja, jotka on tehty luonnottomiksi sisään sulkemalla. Noita poikia näkee, mustissa tai sinipunertavissa kaavuissa, kaikkialla: joko rivissä kävellen, Herran kadetteina, rukouskirjat kourassa, tai kolmin, ei koskaan yksin, disputeeraamassa patriarkoista. Tai pallonlyönnissä lomapäivinä Villa Borghesen kentillä, niinkuin tytöt, mekon helmat vapaiden liikkeiden vastuksina. Mutta germaaneilla, joista nyt eräästä puhun, on tulipunainen puku, heimon merkkinä, joten heidät helpommin huomaa. Kuin luteet, vilisten joka paikassa. Germaanien lukiota käyttävät myös magyarit ja heidän sukulaisensa.
No niin, tuossa korkeassa, kellertävässä koulurakennuksessa on se tuttu, madonna-äidin helmassa, luostarissa, valmistumassa lähetystoimeen. Muukalainen muukalaisten keskellä, kaukaisesta lumien maasta.
Tulin Roomaan, piti mennä näkemään miestä, jota en ollut moneen vuoteen tavannut.
Tulen lukion portille. Joka kolkuttaa, sille avataan. Avaaja, ovela italialais-saksalainen portieeri. Kysyn miestäni. Ei tiedetä, lieneekö. Menee kysymään, johtaa odotushuoneeseen; siellä on katolisten kirkkojen kuvia ja hengettömiä madonnia. Pyöreä pöytä; ikävänvärinen nojatuoli.
Odotusta kestää kauan. Siinä on tilaisuus katsella ikkunasta luostarin pihalle. Kaunis ja hiljainen piha, kevääntyvän päivän paiste. Pihalla porisee suihkulähde. Yhdessä kulmassa on sakea laakeripensaikko; keskellä laakereita ryhmä korkeita, itkuisia piilipuita, ja pensaikosta pilkottaa valkeita veistokuvia. Eräällä jalustalla seisoo toisjalkainen faunin kuva, huulilla monipillinen huilu. Sen faunin silmät kummallisesti kaluilevat, hehkuvat, kun aurinko luo lehvien välitse niihin hohdetta, – ne katsovat nenänsä yli ristiin. Linnut visertelevät kilvan. Mutta faunin jaloissa kahisee kuiva, okainen orjantappurapensas, lakastunut ja keltainen.
Pihan takana lehtikuja, jossa keltaiset sitruunat loistavat ja kultaoranssien punainen liha kypsyy. Lehtikujassa vilahtaa tuon tuostakin lukiomunkkien tulipunaisia hameita ja neliskulmaisia, mustia lakkeja, – kirjat kädessä kävelemässä, lukemassa: academiaa.
Hän pyhän Pietron kaupungissa valmistumassa ristin soturiksi, – kuinka juhlalliselta se kajahtaa. Kuin ristiretkien ajalta. Ja samalla naurettavalta, lapselliselta. Mutta tuttua ei kuulu. Vihdoin tulee äskeinen porttimies. Hän oli unohtaa asian – anteeksi, puhui paremmin saksaa, – kuinka oli halutun nimi? "Henricus Fantasticus!" Jaha, tokko sitä lienee. Hän menee tiedustamaan! Hän menee. Viimein hiipii ovesta punanahka, minulle outo. Hän on hämmästyvinään, kumartaa: mitä herra tahtoo? Oliko hän edeltäkäypä? Ah, hänen nimensä ei ollut Henricus Fantasticus. Hän oli vain Bela Fifficus. Hän oli siis erehtynyt. Hän menee tiedustelemaan, onko täällä lainkaan Henricus Fantasticusta. Odotan. Viimein hän tulee, tuttu. Kuin eilen olisimme tavanneet. Mutta nimensä, se oli erehdys: hänen nimensä on muuttunut, hän on nyt Magnus Ansgarius. Hän istahtaa puhelemaan, laskee neliskulmaisen silkkilakkinsa pöydälle; – isänmaasta ei sanaakaan, ei tutuista: ne ovat häneltä kuolleet. Ja hänen kasvoillaan näkyy huokaus. Mutta hän alkaa puhua lukion komeista kesätaloista, ja juutalaismellakoista, ja todistaa sangen loogillisesti, paitsi epäloogillista alkua, epäinhimillisyyttä, että juutalaiset turmelevat maailman, että heidät pitäisi mestata, hirttää kaikki, heidät, jotka ovat – ristiinnaulinneet Jeesuksen. Korkean, verenhimoisen ruhtinas Kristuksen. Ja sitten hän saa hengelliseltä isältä luvan, ja menemme katsomaan kirkon bysanttilaista koreutta, jonka keskellä pojat seisovat dekoraatioina suitsutusastioineen, pitsit kaulassa, ja yläkertaan, kammiota katsomaan. Kautta portaitten, joiden seinillä on muotokuvia: kalpeita, punaposkisia, silmät taivaaseen luotuina nurin päässä, pitkissä hameissa, laihoissa askeettikäsissä rukousnauhat, sormet kirjan lehtien välissä, – pään ympärillä sädekehä. Jesuiittoja. Ja huoneeseen, mutta ei poikuudelta lemahtavaan, saa katsoa vain ovelta. Kammiossa rautasänky, työpulpetti, rukousjakkara; vatunvärisiä sisällyksettömiä Neitsyen kuvia. Mutta lasiovesta käynti pienelle pilariparvelle, loggialle. Sieltä näköala yli lukion pihan ja mäkisen kaupunginkorttelin. Sammalvihertäviä tiilikattoja vieri vieressään kuin neulaset muurahaiskeossa. Katoilla istujia, kukkain kastelijoita sievissä villiviinimajoissa. Pihoilla liikettä. Hopeanvärisiä kirkkojen kupoleja. Aasien rääkynää kuuluu kaukaa.
Päivystäjä-noviisi pistäiksen sisään, ristii silmänsä, tervehtii veljeä ja ottaa Jeesuksen nimeen sängyn alta valkean, pyöreän, ja vie sen pois, ristien silmänsä. Kuinka tutun päivät kuluvat täällä? Aamusta varhain iltamyöhään kiireessä työssä. Aamulla ylös kello 5, rukoukseen, messuun, luennoille: teologiaa, kirkonhistoriaa. Viisaustiedettä niin lujasti, ettei oma järki ehdi ajatella. Logiikkaa, jolla opetetaan vääntämään epäloogilliset asiat loogillisiksi. Väittelyharjoituksia; hän naurahtaa: "Täällä saa usein puolustaa asiaa, joka oikein hävettää, – mutta se on – järjen voimistelua." Ah, järjen! Ja sydämen voimistelu? Gregoriaanisia messuja, väliin rukouksia. Ruokaa, paastopäiviä lukuunottamatta. Yksi arkipäivä lomaa, urheilua varten. Aina työtä, – kello kymmeneen illalla: silloin iltahuuto. Ja nukkumaan. Ja huomenna taas koulitaan, treenataan, ripitetään. Niin seitsemän vuotta: silloin upseeri on valmis.
Erosimme. Huoaten ja raskaissa mietteissä poistuja. Takanani sulkeutui raskas luostarinportti. Vapaana astelin jumalan päivässä ja ravistelin itseäni kuin uitettu koira.
Usein kohtasimme sitten, kuljeksimme katakombit talituikkujen valossa, nuo myyränkolot. Pari kirkkoa ja Cecilian kryptan, jossa pyhä Cecilia viruu muka mestattuna: pää nurin, keskiruumis aistillisissa lemmenkaipuun väänteissä; sen taiteilija oli viekas.
Usein olin illoin näkevinäni, siitä Monte Pinciolle mennessäni, hänet poikakammionsa loggialla, firenzeläis-räystään alla, lepohetkellänsä. Siellä hän seisoi tulipunaisessa kaavussa kuin mikä pienoinen Dante. Osaksi ruhtinasta, – sen vaikutti loistava puku; hyväksi osaksi pikku paholaista sarvimaisine lakinsärmineen. Suurimmaksi osaksi narria, fantastia. Kaikki koreasta iloitsevaa lasta, kärsivää, pinnalta tyyntä aikuislasta. Olin silloin ajatuksissani näkevinäni hänet edessäni, – näin hänen laihat, kapeat kasvonsa, ihonsa, joka oli hauras ja huokoinen, poskipäissä rasittunut, täpläinen hehku, silmissä milloin kiiluva kiihko, milloin herkkä usko tai haaveileva raukeus. Keskeltä painunut nenä punertaa, suu on itsepäinen. Kohtalaisen korkea otsa piirteiltään epäselvä, niinkuin sitä verhoaisi merkillinen sumu.
Siinä hän seisoo, tuo punapukuinen, nojaten pilarin kupeeseen. Talvisessa illassa on harmaan- ja kullansekainen hohde, joka sipoo kellertäviksi sammaltuneet katot, koko mäkisen kaupungin korttelin. Tuuli, vinha tramontana, viuhuu ja vetää pitkät, laihat sormet koukkuun. Mutta paksun pilarin takana on suojassa, ja myös aleneva aurinko suo vielä lämmintä. Haikea illan hetki, lyhyt lomahetki; uutteran työn, ainaisen eteenpäinkulun lomassa. Muu aika viisaustieteen hämärässä, logiikan ankaria linnoja valtaamassa, kauniiden, mutta luonnottomien pyhimystarujen vilinässä. Aina päämäärä mielessä. Kun ohjat keventyvät hetkeksi, silloin sielu raukeaa. Illan haikeassa, ruusunpunaisessa hämyssä tulee muisto, osaksi suruisena, osaksi ihmeellisenä. Kuin Punaisen meren yli kulkijoille johdattava tulenpatsas, rauhaisena. Muisto menneistä, kirjavana jonona.
Pohjolan sumuisilta rannoilta, kolkkojen, väritönten merten ääriltä. Ja joutunut tänne, etelän siniautereihin. Kodin pienen lapsi. Nyt muinaisen Rooman ja Pyhän Pietarin kukkuloilla, samoilla, joita pyhimyksen jalka aikoinaan astui. Poika pienistä oloista; päässyt opin tielle sinä murrosaikana, jolloin taivas aukaisi hänen köyhälle heimolleen tien valoon. Merkillinen aika! Murrosaika, jolloin isä ja äiti heiluvat kuokka ja karttu kädessä ja poika käsittelee kirjoja ja papereita. Vaarallinen aika. Kun hän kasvaa, varttuu nuorukaiseksi, ei hänellä ole kokeneen taaton neuvoa elämänuraa tähytessä. Kun hän tulee mieheksi, saa hän itse aloittaa henkisen työn, omin neuvoin, ikäänkuin alusta. Yksin hän saa hapuilla, harvoin löytäen tukea ylemmän luokan tottuneilta, koskaan ei kylliksi. Yksin hän haparoi, etsii. Ihmekö, jos hän vasta pitkäin aikain päästä löytää itsensä, tai ei koskaan. Pois on riistetty edellisen polven kuokka, mutta annettu kirja käteen, tarpeeksi neuvomatta, miksi ja mitä varten ja miten sitä tulee käyttää. Ihmekö siis, että ensipolvi on onneton, mutta viehättävän rikas, omituinen. Siinä näkyy koko suvun hengen etsintä, haparointi, ja samalla yhä mullan voima. Se milloin kulkee perikatoon, monenkirjavalla tavalla, milloin nousee korkealle, suoraan kuin raketti. Toinen polvi kulkee jo tyynemmin, veren viittateitä, mutta eipä niin ponnahtavalla tarmolla. – Niin on hän täällä, vanhan ihanuuden keskellä! Määränsä selvänä. Ja kuitenkin on kotoisen pohjolan lapsi tuomittu moniksi vuosiksi tähyämään etelän illanlaskuihin! Miksi tuuli viuhtoo pahankurisesti harmenevan piilipuun ritvoja? Miksi punapilvien väri on samea, kuin ennustaen lumimyrskyä tuolla kaukaisessa vuoristossa. Kuin kotimaassa, jossa hän kaulus pystyssä kepsutti piennä koulupoikana, ahkerana, vakavana, myös etevimpänä. Ah, eipä hänellä nuorukaiseksi tulon iässä ollut samoja iloja kuin useilla tovereilla: sillä ja sillä, joka komeili lakeerikengillään, tai sillä, jolla oli komea koti, kruunujen loistoa, herkkupöytä. Tai sillä, joka sai soittaa. Mutta olipa siellä toisiakin, vielä vähempiä kuin hän. Ja hänellä oli haavemaailmansa! Mielikuvituksen rikkaus nuoren ajan alkupuolella: kaiken perusta. Yksi veikko piirsi laivankuvia, ja hänestä kehittyi merille pyrkijä – joko kelpo kapteeni tai ainainen seikkailija. Tämän tutun haaveet hämärässä pesutuvassa, illan riutuvassa ruskossa? Äidin askarrellessa punkkineen, taaton tullessa nokisena, uupuneena kotiin? Ne olivat kauniita kuvia, hellästä, auttavasta. Pieni mierolainen, joka uupuu hankeen ja jonka enkeli johdattaa taivaan kynttiläin loistoon. Pikku lintu, joka suruissaan laulaa erämaassa, erämaassa. Myöskin Palmyrasta, jota erämaan sininen horisontti saartaa. Kaupungista, josta Arabian kuningatar loistossaan, viisaudessaan tulee viisaan ja loistavan Salomon luokse. Köyhyys hänen lähistöllään kuin outo kummitus, hypnotisoiva, häijy indialainen käärme. Hellyys niitä kohtaan, jotka hänen köyhään heimoonsa kuuluivat. Halu kohota, auttaa omiaan. Siksi hän koulussa mielellään luvattomasti autteli kumppanejaan. Pieni, hiljainen petos, mutta tarkoitushan oli hyvä ja tyydyttävä. Hän, yksinäinen erämaan lintu, oli jotakin; hän sai näyttää arvoaan noiden iloisten, punakkain kiiltokenkä-toveriensa edessä. Ja sukeltaa oikkuisana auttajana heidän ystävyyteensä, pitää heitä alamaisuudessa. Tekeytyä jäykäksi, armottomaksi. Ollen itse kuin tuo hypnotisoiva, indialainen käärme, basiliski, joka piti uhrejaan vangittuina edessään. Hän tuimentaa silmänsä, katsoa mullistelee kumppanejaan; hän sanoo toisen ihmetellessä: Nyt en tahdo olla kanssasi, mene. Minä olen basiliski – huu! Niin hän varttui, vertaistensa ensimmäisenä kuitenkin; ansaitsi jo itse leipänsä, opetti rikkaita: se oli mahdintuntoa, suojelusta, hellyyttä ja vallanhimoa. Tuossa hyvässä muistissa, joka otti vastaan kaikki kuin kone, siellä oli se hallitseva voima. Mutta yksin aina, poloinen, käärmeineen, basiliskeineen. Alhaison lapsi, omituinen, seuraa karttava. Entisoloista hänet oli viety kuin David, kansan tähden, jonkun Goljatin pään leikkaajaksi. Ja uusi maailma: sehän oli hänelle outo, pilkkaava Goljat. Mutta hän voi pienellä muistinsa lingolla heittää sen kasvoilleen maahan! Ja haaveet versoivat muiden niitä hoitamatta. Ne saivat muotoja: kansa, isänmaa; hyvyys näitä rikkaita kohtaan. Jos hän haaveksi lasten ristiretkestä, niin paljon hartaammin vielä hyräili laulua jalosta nuijapäälliköstä, uljasta hovia pitävistä kansansa herttuoista, kuningasaineksista, jotka puhuivat kansan omalla kielellä, Catarina Jagellonicasta, tuosta kaukaisen, rikkaan kansan naisesta, joka nosti herttuansa siihen suureen, minä hän hetken oli. Loistavista, ylevistä piispoista, Maunu Tavastista, joka hankki kulta-alttarien kimallusta, juhlakulkueita köyhän maan kaukorannalle ja koetti kai nostaa hänen kansaansa tietoisuuteen. Ja aina murrosaikain suurmiehiin hänen mietteensä ylenivät, riidanalaisiin poliitikkoihin, jotka olivat itsepintaisesti taistelleet vähäisen kansansa herättämiseksi. Ja mistä vielä? Haaremin ruusuista, joita vangitsivat kummalliset, ihmiskätiset hevoset ja kannibaalit. Monesti hän piirsi heprealaisen naisen kuvaa: korkea rinta, musta tukka olkapäillä, veripunaiset huulet, silmät siniset. Oliko se Ester? Vai Judit? Hänellä oli verinen miekka kädessä, jolla hän oli viiltänyt kansansa juopuneelta viholliselta pään. Kun joku kokeneempi, jo seikkaillut veikko, jolle hän salaa kuvaa näytti, silloin ällistyi ja nauroi, hän punastui arasti, ja hän oli nyt, tuota hämärää kipua salatakseen, olevinaan häijy peto, kameleontti, jolla oli mahtinsa kuin silmillään lumoavalla indialaisella käärmeellä. Hän mullisteli silmiään, hän väänsi kyntensä pedon kynsiksi, hän oli olevinaan gorilla, joka toverin niskaan karkasi, tai mielipuoli. Itsekseen hän nauroi tyynesti, mahdikkaasti. Veikot katsoivat häntä ihmetellen ja kunnioittaen. Hänen otsallaan oli vakavuus kuin sumu.
Ja tulee sitten valkean lakin aika. Hanki velkaa, kulkeaksesi sen avulla, minne? Etsi ja avaa tiesi, lapsuuden utuisten, kauniiden unten jälkeen, elämän kalseaan totuuteen; yht'äkkiä kangastus katoaa, on edessä karuus. Minne sijoittaa elämänsä nyt, kun on lapsuuden komeista, olemattomista piispanlinnoista ja haaremeista lykätty ulos. Pyrkii kuin muutkin kai, ajattelematta, jokapäiväisiin, arkisiin virkoihin, – kun ei ole varaa jatkaa haaveita pikarin ääressä, niinkuin joillakuilla onnellisilla, ylemmän kastin miekkoisilla. Hänen, vakaan ja toivokkaan, ei sopinut hankkia itselleen tarvitsemaansa kevytintoisten ikätoverien seuraa; hänen täytyi olla arvokas, siis hän tuli vanhain luo. Mutta ehkä nuo oppineet olivat nousukkaita, itsekin noustessaan jotakin menettäneet, sen mitä hän juuri tarvitsi. Ne olivat hänelle liian ihanteellisia, nuo samanheimoiset vanhemmat veljet, joilta hän sai neuvoja; ne polkivat nuoren iän välttämätöntä huikentelevaisuutta, johon hänellä ei ollut varaa. Ne neuvoivat työtä, hänen lahjainsa arvon mukaan. Ja hän teki, menestyksellisesti, mutta yksin. Lapsuuden haavekotelosta liian kovakätisesti temmattu! Liian aikaisin jäytymään. Ei häntä nähty nuoruuden kirkkaiden helleenimaljain ääressä, joiden sisällys on kaikkea muuta kuin juomaa; ei naikkonen, iloperhonen, kiinnittänyt hänen rintaansa paperikukkasta elävien ruusujen puutteessa – eikä istunut hänen polvellaan, avannut hänelle aavistavaa näkyä elämän raakaan, ihanaan pohjimmaiseen. Mutta siihen arkiseen ja innostavaan totuuteen osautui moni muu leikkivä, huikenteleva nuorisosta, kokemustensa kautta, ellei jo vanhempain sauva häntä siihen viitannut, opastanut. Mutta se piiri oli hänelle vieras, liikanainen; hän halusi ihanteiden, aatteiden toteen, ja tähän miekkoisten piiriin hän oli tottumaton, varaton, originelli, vanhain opastama. Siis hän ei sellaista myös tarvinnut, hänellä oli parempaa tehtävää. Hän kulki omaa tietään, hämärä katkeruus sydämessä, viha koko raikasta eloa kohtaan. Tieto, että jotenkin voi kostaa. Itselleen!
Hän työskenteli menestyksellä, tuo automaattikone. Ja mietiskeli; mutta näkemys ei kokemuksen puutteessa ollut yhtä tarkka kuin muisti. Se sekoitti kaikki käsittämättömäksi pyörteeksi, josta piti vain nousta. Miten? Itsensä, isänmaan puolesta, kansan, ihmisyyden – kuinka? Isänmaalle ja entiselle iloiselle nuorisolle se oli pettymyksen, arkenemisen murrosaika. Muukalainen ahdisti maata, ja ahdistetut eivät ylivoiman edessä voineet muuta kuin syyttää toisiaan. Heikkojen kohtalo. Nuoriso näki, etteivät liput, joiden alla entinen rauhan optimisti-polvi oli kulkenut, merkinneet mitään. Oli keksittävä uudet neuvot. Mutta ei ole hengen neuvoja aseen ylivaltaa vastaan! Se nuoriso tuli arkipäiväiseksi, kovaksi; se tuskin katsoi vaivaa maksavaksi kantaa otsassaan kiiltävää Apollon lyyryä. Hän tuskin tiesi senkään vertaa kuin muut, mille puolelle keskinäisissä taisteluissa asettua: tunnesyillä näytti kumpikin olevan oikeassa. Eikä hänellä, totisen elämän kokemattomalla, ollut arkisyitä. Ainoa, minkä isänmaan surkeus, kansan keskinäinen sota ja riita hänessä herätti, oli katkeruus, kyllästymys. Ja veriviha sortajia vastaan.
Ja veljesvainon väärät intohimot johtivat moraalisiin mietteihin, uskonnollisten lakien aprikoimiseen. Vääryyttä, petosta joka paikassa. Eikö ollut kelpoista, puhdasta missään? Tai edes rauhaa, kuten lapsuuden yksinäisissä haaveissa? Ulkonäöltä nuori oli tyyni ja suljettu. Mutta sisällä kuohui rauhaton meri, harmaan taivaan saartama, jolla pursi kulki peräsimettä. Kaikki käsittämätöntä – varatonta, tarkoituksetonta. Hetket hengettömiä. Tulevaisuus samantekevä, ja kuitenkin tärkeä, ehdottomasti kirkastettava. Olisi tullut rakkaus ajan kuluksi, kevennykseksi! Olisi tyttö antanut hänen päänsä levätä helmassaan, hekumallisessa kuin odaliskin. Mutta naiset väistivät moraali-innostuksesta vapisevaa ylioppilasta, joka ei osannut heille puhua kuin kieliopin pykälistä ja isänmaasta, – tai laskea kömpelön, paksun, pilalehdestä lainatun pilan. He tulivat surullisiksi, jos mies innostui puhumaan hengestään, eikä rakkaudesta; tai he hänelle nauroivat kuin narrille, häntä kammoivatkin. Hurjia päämääriä, jotka eivät kotia, perhettä kohti viittoneet!
Ahkera virkalukija, omituinen, naurettu. Kunnes hänelle, jolla oli miehen vakavuus, mutta ei voimakasta kokeneen hymyä, keskellä arkipäiväisyyttä syttyi uusi aamu, kuva sisäisistä haaveista. Hänen tielleen osui merkillinen mies: pulska, vilkas, yllään solkikenkiin ulottuva musta hame, rukouskirja kädessä, päässä silkkinukkainen lierihattu. Kasvot alhaalta kapeat, pitkät; ajettu parransänki teki ne sinertäviksi. Nenä punersi, se tiesi miksi, niin että pelkäsi joka hetki siitä veren tipahtavan. Sarvia ei omituisella olennolla ollut, mutta pikkuinen, juonikas mefisto hän kuitenkin oli: katolinen pappi, asuva ruman kirkkonsa vieressä harmaassa pappilassa. Tuon muukalaisen kanssa hän tuli tekemisiin kielioppilaana. Ja jesuiittakouluissa äkseerattu rovasti oli heti ensimmäisestä illasta gemyyttinen. Hän esitteli itsensä vieraan kielellä, hän vei hänet vanhanpojansaliinsa, jossa oli yhtä ja toista somaa, maallista mukavuutta. Hän puheli notkeasti kaiken maailman asioista, filosofoi pulmat veitikan hymyin ja antoi ruosteensyömien rotanhampaittensa hauskasti vilkkua. Hän kysyi pojalta, oliko tämä absolutisti. Tietysti. "Sepä ikävää, minulla olisi täällä juuri tullutta kirkkoviiniä." Se riemastutti. Mutta pappi ajatteli: Vai absolutisti! Aatteellinen. Ja hän kosketteli hänen isänmaansa surua ja löysi paljon herkkiä kohtia. Ja hän tunsi, että ehkä tuota voi käyttää, – auttaa. Pappi poikamies – kaipasi seuraa. Miks'ei siis harrasta, viatonta suojeltavaa, kasvattia, jotta hänkin voisi tehdä hyvää? Tuskin tuli ensin ajatelleeksi, että hän oli helläsydäminen oman etunsa vuoksi. Käännytetyt lisäävät hänen pappisarvoaan, ja hänellä on tosiaan asioita, joiden vastapainoksi lähetyssaarnaajan ansiot eivät olisi pahaksi! Niinpä hän oli kohtelias, aulis, suojeleva. Hän kertoi vieraista maista; se nuorukaista hurmaa ja panee hänet pappia kunnioittamaan. Hän palasi sorretun maan isänmaallisiin asioihin, oli syvä ja vakava. Hän kuvaili pojalle etelän kauneutta: soveliaasti ensin kirkkojen kultaiset alttarit, jalot taulut, kynttiläin ja väri-ikkunain mystillisen lumouksen. Sitten maisemia ja pakanallisia rakennuksia. Sitten suloisen viinin, ja etelän luonnollisen-puhtaat naiset. Loihti itsekin ihastuen huikaisevan mielikuvan. Ja sitten taas pohjan kansan vaikeita oloja, rikkinäisyyttä, tapojen turmelusta, puolueiden raakaa toistensa repimistä. Sortajalle mieluinen ja sopiva onni. Eikä ollut miehiä, jotka yhdistäisivät, rauhoittaisivat, veisivät rintaman voittoon. Ja poika erosi papista ensi iltana ihastuneena; paljon hänellä oli ihmettelemistä tuossa, joka suoraan kehui osaavansa jesuiitan temput, pienet, viattomat juonet, – ja joka niin lämpimästi oli lähtiessä laihan kätensä luupihdeillä puristanut hänen kaipuusta vapisevia käsiään ja toivottanut näkemiin, ja pian!
Hän tuli papin luo pian takaisin, kuulemaan uutta. Kuin lapsuudenuniansa näkemään, ihailemaan Ave-Mariain helähdyksiä kauneusskeptikon puheissa, näkemään madonnakultin luomia. Papilla oli kyllä omat donnansa, mutta niistäpä ei arvo sallinut, sydän hennonut viattomalle puhua. Kuulemaan vieraista oloista, seikkailuretkistä. Rikkaudet kaikki oli katolisilla mailla. Oliko siis katolinen kirkko muka heikko? Sillä oli kultaa – juuri kultamaa, rikas Amerikka, sitä hartaimmin etsii: se on ihmisluonnon heikkous, tai liikuttava jalous tuo – pyrkimys sen opin mystillisyyteen, kauneuteen. Ja pappi kuvaili sitten kirkonmiesten loistavia, rauhallisia työmahdollisuuksia – poika oli tutkija, muistaja, ei eläjä; hänen silmänsä olivat litteät, vähän näkevät. Kirkon ruhtinaiden elämää loistavissa kardinaalien palatseissa, entisissä ritarien ja ruhtinasten linnoissa. Taikka vain luostareissa, joissa punakat munkit tekivät työtä, lukivat, maalasivat, miks'eivätpä tanssineet piiritanssiakin liköörikuppostensa ympärillä, – muistatteko, miten muinainen jonglööri palveli Neitsyttä kuperkeikoilla? Se on rauhaa, iloa, tyyneyttä. Eikö siis nuorukaisen uni ruhtinaista olisi alkanut taas, mutta nyt merkillisen totena, läheisenä. Miks'ei hän voisi nousta, päästä pois siitä ulkonaisesta, jota hän ei ymmärtänyt? Mutta entä kansa, jota hän rakasti? Isänmaa?
Pappia hauskutti nauttia ohjaamisesta, yksinäinen, seuraton ja joutilas kun oli. Ja mahtiaan näyttää; hauskaa on vetää ihmisten kohtalon langoista. Ja nyt hän – muistaen mitä koulussa oli logiikasta ja väittelystä opetettu – loi pojalle kuvan, miten hän voisi kansaansa palvella. Se oli selvä, että tuolla kansalla oli raaka, ylivoimainen, viisikymmenkertainen vihollinen vastassaan. Lauma, jota ei mikään kansakunta jaksa vastustaa. Yksi sittenkin: kansain liitto – liiga, joka perustui uskontoseikoille. Katoliset miljoonakansat ehkä – siis katolinen kirkko ... kolmitiarainen ruhtinas, joka – asuu kolmessatuhannessa huoneessaan! Maailman komeimmassa hovissa! Puolan kansan oli pelastanut sen vieras, mahtava uskonto: paavi oli sen kansan turva. No, tässä maassa itsessään se ei olisi ehkä helppoakaan. Mutta Venäjällä, siellä oli unohdettuja pieniä kansoja, heimonveljiä, alhaisessa tilassa: kun ne joutuvat ortodoksisen kirkon helmaan, niin muu katoaminen seuraa itsestään – tai on hyvässä vauhdissa, noiden vielä puolipakanallisten heimolaisten. Ne olisi saatava poliittisesti edullisempaan uskontoon, joka yhdistää heidät länteen. Suur-Suomi! Ja poika, hän tarvitsi kiinteää ideaa, – ja näkemistä, seikkailua. Eikö hän itsekin ollut kuvittelua, kielioppia, teoriaa, ajatustensa hämärässä suurpiirteisyydessä?
Ja että hän voisi paremmin kehittää kieltämättömiä kielilahjojaan, tarjosi innostunut pappi hänelle asunnon luonaan. Sehän ei hänelle paljoa maksanut, – ja hän halusi seuraa; hänestä hyvääkin ajattelevaa seuraa. Ja poika tuli: rauhallinen työmahdollisuus, papin joviaalinen, hauska, terve olento häneen vaikutti; voimakkaamman kyynillinen, mukava kokeneisuus heikkoon. Pappilan gemyyttinen ovi oli avoinna hänelle, yksin ponnistelevalle. Aina valmiina pulska pöytä ja hiljainen, sievä takakamari, hartaita mietiskelyjä, tutkimuksia, lukuja varten. Hän tahtoi välttää tovereita; monethan niistä huristivat jo aika vauhtia elämässään, perustivat useat kotia tai hilpeästi elelivät. Mutta hänen mielikuvainsa linnut eivät olleet pesää löytäneet. Ja kun kerran joutui niin anteliasten, hyvänsuopain penaattien luo, ei voinut heitä jättää, vaikka joskus olisi jokin epäilyttänyt. Minne jäi, sinne tottui. Hyvä siellä oli olla; oppi tinkimään ajatuksissaan, itse epävarmana. Ja uudet hyvyyden osoitukset sitoivat yhä: vapaat, hienot vaatteet, taskurahat, kaikki. Mistä kassasta ne lähtivät? No, ainakin se oli hyvä kassa hänelle.
Nyt hän eli taas lapsuutensa haavelinnoissa, kuin ruhtinas, huoletonna kamarissaan. Ja odotti kehitystään.
Kumppanit pudistivat hänelle päätänsä, mutta eivät hennoneet hänelle sanoa mitään, jota eivät tietäneetkään. Mutta se, joka tunsi rovastin punaverisen emännöitsijän, se tiesi ehkä jotakin. Niin ei kasvatti isäänsä tuntenut. Kuinka hän olisi luonut silmäänsäkään tuollaiseen punanaamaiseen naiseen, hän, joka ajatteli yhä odaliskeja tai Dolcin Cecilioita. Mutta se, joka kohtasi emäntäpiian illan hämärissä pappilan porttipensaan varjossa, tiesi pientä hauskaa. Kuulkaas, rouva, millainen on paterinne? Tyttö hymyili koketisti – hänen silmänsä olivat veitikka-siniset, ja vastasi: "Pappi – millainen? Hän on iso, pulska mies." Sen näkee muutkin! "Hän on iloinen mies!" Viehättävä? "Niin." Ja hän on kai hyvin vakava mies? "Pah, vakava. Hän on hulivili; sellainen pulska, iloinen mies. Kaiket yöt ne pitävät ilakkaa, juovat." Ketkä? Tuo opetuslapsiko? "Hän. – Vai hän! Ai kuinka se on pyhä, se poika! Joka ei niin että naisiin katsoisikaan." Naisiin? Kuka sitten? Vai pitää se munkki naisista! "Hän nyt pitää vaikka mistä." Mutta kuka siis se toinen? "Kirkonisäntä, Salamandrus nimittäin. Juovat. Aina niillä on naikkosia tuolla. Uskokaa vain, sellaisia papit ovat." Mutta se poika, mitäs hän? "Hän asuu talon toisessa päässä, nukkuu hurskaan unta – ovet välillä kiinni, – hän ei tiedä mistään. Hän on seimilapsi." Seimilapsi – jota enkelit suojelevat. Mutta mistä nektari, tarkoitan, juomat, rahat? "Kirkon viiniä ne veitikat. Sellaisia! Pappi: hän on kyllä hyvä mies. Mutta Salamandrus: hänen silmänsä ovat kuin elohopea, sellainen, – hyi!" Mutta pappi on iso, pulska mies? Ja se oppipoika, mitä ne hänellä? "En tiedä, säälittää, ehkä käännyttävät – sellaisia veijareita ne papit." No, rouva, taidatte itsekin kääntyä. "Pyh, minua suututtaa – tekisi mieleni – aina heillä on vain uusia."
Piika käännytettiin kuitenkin jonkin ajan kuluttua – pappihan piti vaikka kenestä. Salamandrus joutui sillävälin kiikkiin kirkkokassan vaillingista, mutta asia selvisi niin, että huikenteleva pappi pistettiin luostariin. Samapa se kai hänelle, filosofille. Mutta Salamandrus vapautettiin – hän oli harras lähetyspappi.
Mutta ennen näitä tapauksia oli opetuslapsi tullut hiljalleen vakuutetuksi – hän oli tottunut vanhempia kuuntelemaan, – että ainoastaan yksinkertainen, liikuttavasti uskonnollinen kansa on johdettavissa, tietysti älykkäiden ja jalojen päämiesten kautta, yhtenäisyyteen, sopuun ja mahtavuuteen. Ja se oppi, joka voi kansaa sokeasti innostaa uhrautuvaisuuteen, rodun taisteluun toista rotua vastaan, on sydänihmisten uskonto, ei skeptillisten, itsekästen, vaan hiljaisuudessa, nöyrän itsepäisesti työskenteleväin ja suuresti uskovain oppi: katolinen oppi. Nöyrä kuin Agnese-juhlain ruusuilla koristettu, valkea karitsa, samalla haltioitunut kuin tyrolilaiset uskonkiihkossaan, kuulut sodistaan uskotonta Ranskaa vastaan. Kuin pyhä Yrjänä, joka tappaa lohikäärmeen. Moderni protestanttisuus kieltää Kristuksen jumaluuden – katso moderneja kirjailijoita, hehän ovat areiolaisia, siis muka Nikean kokouksessa voitti vääryys, valhe! Mutta kun heille Kristus, esikuva, ei ole Jumala, vaan heikko kuolevainen, jollaisten hairahdukset on suotava anteeksi, niin siitä ihmiset ottavat oikeudekseen hairahtua ja rikkoa. Siitä nykyisten ihmisten itsekäs julkeus toisiaan kohtaan. Ja kansanluokkain – siitä sosialismi, kapitalismi. Siitä heikkous ulkonaisia vihollisia vastaan. Katolisuus sanoo: Kristus on Jumala. Hänen nojallaan eivät ihmiset voi muuta kuin tietää tehneensä syntiä. Rikosta ei anna anteeksi se, että olemme ihmisiä, vaan vaaditaan hyviä töitä, niinkuin Kristus näytti esimerkin. Katolinen kirkko rakentaa kristillisen, laillisen ja totisen työn yhteiskunnan.
Ja pian hän, mielikuvien koreutta ja iloa rakastava lapsi, järjesteli kulisseja, jouluseimiä, katoliseen kirkkoon, vähäisine neitsyenkuvineen, Joosefeineen, lapsineen, – Melchiorit, paimenet, pumpulilampaat. Ja ihastui voitosta, jonka hän tuolla nöyrällä pikku hommallaan saavutti: yksinkertainen kansa alkoi käydä seimellä, – ja he kääntyivät – pieniä jouluapuja annettiin varattomille joulu-iloksi –, kääntyivät ja kastettiin. Siihen hän oli vaikuttanut. Miten helppoa ja selvää – kai siis tuossa yksinkertaisessa oli suuri voima! Hänkin rupesi polvilleen jouluseimen eteen. Hänen unessaan loisti etelä, auringon kultana, taivaan sinenä. Rooma, tutkijain, lukijain Rooma, ylinnä Pietarinkirkon hallitseva kupoli, – siellä työ isänmaan ystävänä, maailman rauhoittajana, parantajana omalta osaltaan. Ehkä kerran valtiomiehenä. Selvimmin papin ja piispan työ – Maunu Tavastin purppurainen uni, toteutuva ilman arkipäiväisyyttä. Suuri valloitustehtävä, vaikea ja nokkeluutta vaativa. Ja jalo, pyhä tarkoitus – taivaan vallan lisääminen maan päälle, kansan kohottaminen uskonnollisesta ja moraalisesta viheliäisyydestä rakkauden, s.o. kärsimisen kautta. Marttyyrin ylhäinen, kadehdittu onniko siis – orjantappura ja kruunu? Niin hän meni ja "myi kaikki ja osti sen kalliin päärlyn".
Ja nyt hän on kaukana etelässä – lähti sinne, minne löydetyn kutsumuksen herra hänet johdatti, palatakseen jonakin. Päättäen sulkea korvansa kovan onnen ja levottomuuden, epätiedon, joskus kiusauksenkin ääniltä. Kulkien horjumatta määrään, joka oli ammoin uneksittu, vaistomaisesti tunnettu, mutta nyt annettu ihmeellisenä etuoikeutena veljien rinnalla hänelle: nousu kuolemattomuuteen, johonkin erikoiseen, yli ajan ponnistusten, taivaisen tyynenä, muillekin onnea ja levon heijastetta heittäen.
Näin hän johtui ajattelemaan kääntymistä, näin tuli opistoon. Mutta siinä opistossa ei enää opeteta ajattelemaan, siinä tukahdutetaan ajatus koteloonsa ylenpalttisella työllä, aamusta varhain väsyneeseen yömyöhään, pienillä tunnelmallisilla lomahetkillä. Työllä, jonka tarkoitus on saada väsyneet, omaa jaksamattomat aivot ajattelemaan toisten mukaan. Siellä tiedetään viisaalla armeijasysteemillä, jossa soturien onni ei suurinta merkitse, estää terve yksilökehitys: kuolettavain, tarpeetonten aineiden tutkimisella oma ajatus lähestymästä oppilasta, tai tehdä se houruja ajatuksia häneen rokottamalla vaarattomaksi, vääräksi. Kierot lähtökohdat, elämän puute, maailmalta sulkeutuminen. Tilalle tunnelmia, oiva pohja väärille tiedoille. Logiikkaa: että kykenisi tekemään kirkolle hyödyllisiä johtopäätöksiä – tuosta väärästä, maailman todelle vieraasta perustasta. Väittelytaito: tehdä korppi valkeaksi, päivä mustaksi. Puhe, esiintymistaito: sofistin kaunistukseksi, hurmaukseksi kansalle, joka aina uskoo silmänkääntäjiä, koreita trikoita. Säntillisyyttä, terveyttä: että soturi-orjat jaksaisivat kauemmin ponnistaa kirkkoruhtinaiden edestä. Sellaista niin monta vuotta, että kun viimein elämään pääsee ja silmät ehkä aukenevat, on myöhäistä kääntyä: ei tunne enää yhteiskuntaa, maailmaa. Vain saastattoman sikiämisen ja Marian – mutta ei yhtään Mariettaa; – perisynnin, pyhänhengen ritarit, enkelien leivän, suitsutusastian makean hajun, seremoniat, juutalaisten harhaopit, kirkon organisaatiot, ihmisen esteettisten kykyjen uskonnollistamiset, pax Jesukset. Mutta ei pysty ainoaankaan ammattiin, jolla voisi itsensä elättää. Paitsi papin. Pitkällisellä orjanapidolla on mies tehty mahdottomaksi muuhun kuin orjuuteen. Siis hänen täytyy siitälähin palvella ruhtinasta, jota on alkanut palvella, vaikka se elämä tekisi hänet synkäksi, kyynikoksi. Ei voi peräytyä.
Koulu jo alusta sellainen Minotauroksen sokkelo, että sieltä ei voi päästä. Ensin kääntymys – sitten opistoon. Kukapa hento nuorukainen tohtisi tuollaisen tapauksen jälkeen peräytyä vierovain, pilkallisten entisuskoistensa joukkoon? Sitten tointa – ja vapaa ylläpito, kovat kuuliaisuuden-valat vannottuaan, – niin paljon että tuskin ehtii ajattelemaan itse. Esimiesten valvonta, ripit, surujen tunnustukset heille, toverien valinta – ja portti maailmalle umpilukossa. Sisällä keinotekoisia haaveita, joita pitää tieteen apuneuvoilla pönkittää. Naista ei – nainen on kiusaaja: se kehittää antaumisellaan terveen miehen sielun, hedelmöittää ajatuksen; hänestä vuotaa mieheen toimintatarmo kuin elämän veden virrat.
Siinä hän nyt seisoo sieluni silmien edessä. Aamun pimeässä ovat luostarikellot hänet herättäneet; ja nyt on jo ilta, lyhyt lomahetki omassa sellissä, ensimmäinen vapaa, mutta väsynyt tunteen hetki koko päivänä, työskenneltyään koneellisesti kuin kello. Tarkoituksetta itselleen kuin kello: muut siitä aikaansa tähyävät.
Rooman talvinen ilta, surullinen ja haikea. Pohjatuuli vetää sormet punaisiksi. Piilipuu huojuu pihalla pahankurisesti. Tuossa edessä, kuvapatsailla koristetun palazzonräystään yläpuolella, hohtaa ruusunpunaisia, sameita pilviä: lumimyrsky vuoristossa. Jonoittain kauas eteneviä punapilviä, kuin kulkisi autiolla taivaalla mikä karavaani.
Pilariaan vasten nojautuvan ristisoturin mielestä nuo pilvijonot, hänen uupuneessa tunnelmassaan, ovat kuin pyhimysretkeläisiä: piispoja, ruhtinaita, nuoria ja vanhoja, munkkejakin. Ken rikas, ken köyhä. Tuolla pilvellä on aseseurue: auringonsäteiden kultakeihäät. Tuolla toisella ei; se on vain paljasjalkainen dominikaani. Mutta kaikki he rientävät jonona kuin toivioretkelle, hakien viihdytystä itselleen. Pyhiinvaeltajat ottivat muinoin pyhän virran ihmeitätekevää vettä – ja multaa pyhältä haudalta: amuletin, joka suojelee kaikilta vaaroilta ja suruilta. Niin on hänkin nyt löytänyt rauhan ja tietoisuuden, hän näkee itsensä määrässä, vuosien kuluttua. Synnyinkaupungissaan, itsensä voittaneena, voittajana: – parantaja, paranna itsesi! Unkarilainen magnaatti Zoltánkin on luvannut jo perusrahat kirkkoa varten. – Ympärillä kääntyneiden lauma, pyhiä lippuja, juhlakulkue. Hän nöyränä, rakastavana suitsuttavain kuoripoikain perästä. Niinpä he ovat hänen omituisuutensa syyt näkevät, – ja hän on tunteva koston suloa, koston koko elämälle, jota hän hämärästi vihaa, jolle hän on katkera, sillä hän ei sitä ymmärrä.
Lehtikujassa pihan taustalla kiikahtavat rikinkeltaiset sitruunat kiivaasti oksissaan. Piilipuissa viuhahtaa, soinnahtaa kuin huilun juoksutus – mistä? Oliko se tuon toisjalkaisen kuvapatsaan, faunin huilusta, – vai tuuliko se valitti? Hän säpsähtää, tahtoo katsella pihalle. Ja kas, siellä alhaalla, orjanruoskapensaan vieressä, faunin suulla on irvistys, josta ei tiedä, onko se itkua vai naurua.
Katse kohdistuu väsyneenä muualle. Tuolla on talon katto. Tasainen ja harmaan kellertävä. Ja siellä on joku – tuulessa hulmahtelee sininen hame ja keltainen esiliina – ihana ja hillitty värien yhtymä, iltavalaistuksessa samalla voimakas.
Madonna – Carissima – hän on soma – uhkeat uumat, jotka notkuvat kukkia kastellessa – povet upeat; – kokematon ihailee komeita povia, ne hänestä ovat kauniit; – tukka pikimusta, suu punainen kuin ruusu.
Nainen. Jota hän ei ole koskaan lähestynyt. Eikä saa koskaan lähestyä – kuin ehkä liian vanhana. Elintyönsä uhri, munkki, – eunukki, kuten ehkä jotkut hymyilevät.
Ja hetkeksi hänen kasvonsa synkistyvät. Kuin luhistuisi pyhä temppeli, tabernaakli, lapsuuskaipuun sannalle perustettu. Eihän – sehän on sivuasia. Tai kiusaus – juuri se pyhän Antoniuksen kiusauksen legenda, – hän hymyilee: allegoriaa. Onko siinä moinen tosi pohjana? Tuskin? Miksi ei?
Miksi juuri väsyneellä lomahetkellä tuo – juuri kun on päässyt pyhästä messusta ja ehtoolliselta, – kun on siellä muistanut taivaan asiaa, veljiä, joita toivoisi kääntymään, taivaallista isänmaata, – sillä sellaiseksi on monen vuoden kuluessa, vieraana kotimaan tapauksille, isänmaa jo muuttunut; – taivaan Jerusalemia, sen kaikkia pyhiä, taistelevaa kirkkoa; – kun juuri on ajatellut, että yksinäinen murhe on jaloa, josta palkka, tietymätön, tulee varmasti, – kun on päivän kiireestä väsynyt, niin ettei jaksa ajatella, vain tuntea; väsynyt, että rukoilee terveytensä puolesta, – että sydän on kylläinen ja tahtoo puhua, – miksi silloin juuri tulee tuo arin, armottomin: nainen, haaveksittu ennen ja menetetty?
Onhan kasvanut sammal kivifauninkin sydänalaan, parantunut haava, jonka joku julma siihen iski. Eikö hänen; eikö hän etsiessään, juuri oikeaan uskoon kääntyessään, ottanut huomioon ehkä tätä?
Sehän on Antoniuksen näky: hän on kuin haavoitettu kauris. Missä haava, ei tiedä.
Ja tuon naisen sininen hame ja keltainen esivaate! Puhtaan! Ei, tahraton ei ole kuin yksi! Hän on vain ampuja, vainooja kauneimmassa hahmossa. Diana, metsästäjä on nainen tuolla katolla, – ja ampuu kiduttavan nuolen toisensa jälkeen häneen. Eikö parhain ole jäänyt häneltä untensa tähden?
Tarmo hervahtaa kuin liiaksi jännitetty jousi.
Eikö tuon naisen hymy punaisilta huulilta sano: mikä lie tuossa – eunukissa – jotakin alennusta, nöyryytystä, häväistystä. Elon virroista parhain osa juoksee hukkaan: – miksi et huomannut sitä? Ja nyt seuraa kiusaajia tuhat, kuin lepakoita, vampyyreja pyhimyksen ympärillä. Niin, olisipa hän pyhän asian pyhimys! Tuosta ampuu lapsuuden köyhyys, – nuoruuden haaveet – suureksi tulon himo – kaikki yht'aikaa! Ja kauris, se ammuttu, vääntelehtii kuin sidottuna. Hänen silmänsä pyytävät kuolon armoa, – epäselvissä väsyneen mietteissä; – ja eikö niissä ole katkeruuskin kotia, yksinäisyyttä, vähiä oikeita uskottuja ja koko elämää vastaan. Sokaisevaa, loukkuun ajavaa pakkovaltaa kohtaan!
Iltavalo; puoli taivasta huikaisevaa tulipunaa ja purppuraa, josta kultasäteet sinkoavat. Katolta kuuluu naisen laulu, laulu oranssin kukista. Se laulu on tämä: oranssien kukinta-aikaan on niiden sulotuoksu hyvin vaarallista. Moni köyhä, jolla ei ole kattoa, ei majaa, on illalla nukahtanut oranssitarhain viereen. Mutta aamulla on hänet tavattu kuolleena sulotuoksusta. O dolce morte!
Yht'äkkiä ilta sammuu, kaupunki vaipuu sinertävään usvaan, kuvapatsaat katolla mustenevat. Soimaan helähtävät kirkkojen kellot satoja Ave-Marioita: soitto sadoista torneista, uruista.
Kolkutetaan oveen, palveleva veli tulee, – hän herää; – on viivästynyt iltamessusta, miksi? Hän herää todellisuuteen, hän supisee mennessään niinkuin väsynyt, järjestyksettä, tunteesta vain. Se, ken pitkällisen samassa paikassa olon tähden ei ole saanut virkeitä, uusia kuvia runoonsa, ei ajatuksia, – vain tunteita, jotka mystiikkana ja raskaana toistamisena pursuvat:
Ei tuomiota – ei lankeemusta. Hän, jonka rukous on voimakkain luotujen rukouksista, hän: vihan panen minä sinun ja vaimon välille; – puhtaampi pulmusta, nöyrä, armelias, kääntää kaikki parhain päin – joka kantaa sydämen taivaan seulottavaksi. Sieluni! Kipuja vastaan haltioidu, huumaudu, huumaudu, nouse, sielu! Kärsimys on rakkautta, autuutta, jonka hän suo, rikas kuningatar, taivasten herratar, äiti Maria – puhdas ja tahraton, synnitön, saastaton ennen jo syntymistäsi, – liekki siunattu, vaimoista kaunehin kaikista, enkelin tervehdys sulle...
Vakaana ja hymyillen hän lähtee kirkkoon, rakasta suitsutusastiaa heiluttamaan. Veripunaisissa vaatteissa, hän, keskiaikainen Jussoila, ristiritari, lumisen isänmaansa apostoli.
Tietä, jolta ei enää voi palata.
Rooma, helmik. 1908.
SHELLEYN HAUDALLA.
Protestanttien hautausmaa Roomassa – mikä muu on sen vertainen? Campo Santo Pisassako: pieni pilaripiha, kuolonkuvien joukossa elämän laulu: uhkeat, virkut naiset sitraa sormien, kuunnellen lemmensanoja, joita heidän korviinsa kuiskaellaan. Mutta puita siellä ei ole. Milanonko kirkkomaa? Täynnä prameita muistomerkkejä, marmorista, suuria kuin kirkkoja, – museo. Mutta Rooman protestanttien kalmisto: korkea, ylitsepääsemätön muuri, suljettu elon tanhuajilta, sisällä sypressimetsä, tumma kuin yö, ylenevä taivaalle, joka kaartuu yllä kirkkaana kuin silkki, välkähdellen värivivahteissa kuin helmiäinen. Lieneekö sitä kauniimpaa, ehkä vain vanha kalmisto lapsuudenkaupunkini vierellä: paksuja, valtoineen kasvaneita honkia, haaraoksaisia, – allansa villiytynyt ruohikko, siellä täällä peittoon painuvat paadet.
Mutta tämä Camposanto dei protestanti! Sen vankan portin kautta kuljetaan hämärään hiljaisuuteen, missä kamelia tuuheassa ruohikossa heiluttaa notkeata varttaan.
Siellä, terävän Cestius-pyramidin vieressä, on protestantin hauta, Percy Bysshe Shelleyn!
Kaunis, saavuttamaton hän oli. Kuin nainen, kuultavan hämärä ja hento. Hänen muotonsa kauneutta kadehdin niinkuin laiseni voi. Ja samalla sitä pilkkaan: siinä kukkasessa oli kukkassielu. Tuossa kukassa: solakassa, puhtaassa, – silmät sinitummat, ylimykselliset kuin minkä Marie-Antoinetten, siinä oli kukan sielu. Ja kuitenkin, ja siksi, hän oli mahtavan meren lemmityinen, meren, joka sulki hänet syliinsä kuolemaan, heitti rannalle, kupeelleen, hapset hiekalle, hymy huulilla.
Rikasta sukua hän oli; miksi sitten runoilla tavoitteli? Se minusta on pilkkaa. Koulu, johon hänet pienenä suljettiin, melankoliseen pimeyteen: kuinka hyvin ymmärrän hänet!
Ja vapaus sieltä päästyä! Hyrskähti kuin aalto kaikkea vastaan! The necessity of Atheism! Ettei mikään hänen sielustaan saanut tukea, että se ei ollut vesi kenenkään myllyyn, että se vapaus oli hänen! Oikean protestantin. Sielunsa puhdas! Kuin taulu, johon ei ole ainoaakaan dogmia, lakia, pykälää piirretty: vain yksi utuinen sana: vapaus, ateismi. Vapaus kuin pilven liito!
Haltiattarensa! Queen Mab! Sen oli riemu nähdä purppuraiset, valtaistuimet nurin, aseiden kantajat veressä, kirkot häpeässä, ei jumalain temppeleitä niiden asemesta, ei mitään.
Mutta yhtä en ymmärrä; että hän sittenkin pyrki taivaihin, lenteli kuun istuimille yön vaunuissa: miten naisellinen ja herkkäuskoinen! Ei sittenkään negatiivisessa, mikä on ainoaa vapaata, – positiivista.
Kuitenkin pyrki rakentamaan tuhatvuotista valtakuntaa, onnen ja ihmisyyden. Naurettava! Naishaaveilija! Ettei enempää tuntenut ihmisjoukkioitaan, joita niin inhosi ja karttoi.
Olemattoman haaveena ja olevan pelkääjänä hänen runoutensa on arvoton. Ei yhtään todellista, ikuista kuvaa siitä kouraantuntuvasta kauneudesta, joka näkyy ja on ikuista.
Utua, hämyä vain. Alastorin luonnonkaipuu, värien hehkussa kuin iltaruskossa, hymni yölle! To the Westwind.
Mutta: ihanaa meidän ajatella, että enin osa hänen ilmaisuistaan oli hetken runoa, ilman ikuisuuden leimaa otsallaan! Mikä iva, jos sinun sielusi kuvista saisi jälkeenpäin iloita se suku, jota vieroit ja kammosit, – matala valtikkain, yhteiskunnan, kirkon, dogmien, aatteiden, ihanteen, taiteen suku, vakava, orjuuteen pyrkivä ihmissuku. Iloita kärsimyksestäsi!
Kauneinta oli juuri kohtalonsa. Kauniina yksilönä haihtua teoitta ilmaan, kuin "Queen Mab", – yön peittäväin siipien varjoon. Hän oli kuin lintu, joka lensi käsistä pois – jättämättä muuta kuin aavistuksen liekki-linnusta. Kaipuun, joka nousee ihmiselon tuhasta, lentää pois.
Kuinka kadehdin hänen kuolemaansa. Yht'äkkiä, hänen aavistamattaan, rakastettu meri tukehduttaa hänet kuin intohimoinen rakastajatar, joka toivoo ensi hyväilyssä armaineen kuolevansa. Ja heitti, tuo elementti, hänet toisen alkuaineen huomaan: Toscanan runorannalle. Sieltä löysi hänet ystävä ja tahtoi saattaa hänet vielä kolmannen elementin yhteyteen. Hänen ruumiinsa paloi alttariroviolla ja lennätti sielun, jota ei ollut, eetteriin, jonne hän kaipasi.
Nyt hän on kotonaan. Luonnossa. Ei missään. Sypressikossa, maan mullassa, josta rikkaruoho ja ruusut kilvalla pyrkivät merkkipaadelle; – sinisilkkisessä ilmassa, josta puitten heiluvain latvain lävitse kimaltaa tuliaurinko. Läntisen suhistessa. Tai katselee pakanallinen yö, tummassa tähtimanttelissaan.
Nimi paadessa kuin hieno kevään sointu, joka haihtuu: Shelley.
Rooma, maalisk. 1908.
KEVÄT.
Rooman laitapuolella, kullankellertäväin muurien vierellä Campagna Romanan reunassa, on vehmas puisto korkeain kivimuuriensa sisällä, – muurien, joiden reunalta muratit riippuvat raskaina vyyhtinä sekä villiviini, joka paikoin tunkeutuu ulos muurien luukuista, sakaroiden välistä ja halkeamista verhoten vanhalla luonnonvärillä koko sulkevan muurin.
Pakanallisen ihana ja houkutteleva on puisto muurien sisällä. Leveää porttia tukee kaksi kivipylvästä, laellaan marmorikuvat. Ja suljetusta pääportista kuultaa puiston autereinen ihanuus, sen sisustan kutsuva kirkkaus. Muurin rosoisia kupeita kiipeilevät muurikasvit pyrkien sisälle. Muurin raoissa kasvaa keväällä räikeänkeltaisia kukkia, outoja, – ja sinisiä silmämohoja, joitakin euphrasioita. Muurin leveällä harjalla tomuisia, kirkkaan sinertäviä kaktuksia leveine, mehevine piikkilehtineen. Jäykkinä harrottaen, – aloeita, mitä lienevät.
Sinne kävellessä yli Janiculuksen, ali Montorion kirkon, jossa tuttu munkki seisoskeli portailla, tirkistellen kipeillä silmillään aurinkoon ja huuruavaan Roomaan, ja tarjosi taas muukalaiselle hiekkaa siitä kuopasta, johon S. Pietron risti oli istutettu, – niin, Montorion kirkon ja kullanpaistavain huvilain ohi vie tie Villa Pamphiliin. Ja siellä, kaupungista poissa, hiljaisuudessa, siellä huomasi kevään tulon.
Lumen valkeus oli kadonnut kaukaisesta vuoristosta; campagna, laiduntasanko – hiljainen, kukonlauluinen – alkoi vihannoida. Mantelipuu-rivit olivat kukkineet. Nyt olivat kirsikat komeimmassa verhossaan.
Suljettu muuri ja sen takana tumma metsän ryhmä. Sitä muuria lähestyessä kahahti aina lakastunut talviruoho jaloissa, ja pitkin muuria, jolla jo kärpäset hörisivät päivänpaisteessa, juosta vilisti sisilisko pakoon tulijan askelia. Näin sen nousevan pitkin muurin jyrkkää seinää: sen vihreä ja kullanvärinen selkä kiilsi, kun se katsoi taakseen, väänteli seinällä ruumistaan, ja sitten se tuokiossa pujahti muurin loukkoon. Mutta – hetken päästä näki sen pienten silmäin kiiluvan taas kolosta kuin nuppineulat, ja se tuli rohkeammaksi, kun ei ahdistettu. Se lähestyi tarkastamaan. Ja kun se huomasi, ettei ollut vaaranpaikkaa, silloin se laskeusi rauhallisesti alemmaksi, rapisi. Ja asettui selälleen kaktuksen leveälle lehdelle, vanhalle, okaattomalle lehdelle, joka riippui harmaana muurin kolosta. Asettui siihen makaamaan – odottamaan kevään tuloa.
Mutta keväisessä, pyhässä puistossa asteli vastaan Kevät, hiekkakäytävillä, vihreillä ruohokentillä. Temppelirakennuksista se tuli.
Millainen oli tuo kevät, tuo neiti Primavera?
Pilvet eivät liikkuneet, taivaan siniväri oli uhkea, päärynäpuut puhtaassa terässä. Kevät henki jokaisesta keltaisesta kukasta. Ja vastaani asteli Kevätär à la Botticelli: kultaiset kiharat kimalsivat, ja helmat olivat sini- ja kultakukista kirjavat. Se liihotti vastaan heti puistossa, kuin kultapyörällä ajellen.
Ja Kevätär johti kulkijaa kautta puiston. Villa Pamphili, – siellä aukeni eteen nurmisia kunnaita, niittyjä, – ja kunnaiden laella suhisivat rauhallisesti pinjat. Väkevät, paksut, suorat pinjat, joiden lakkalatva oli kuin katto. Niiden alla oli kunnaiden ruohisto vihreää, sinervän heleää, välkkyvää kuin silkki ja sametinpehmoista. Pinjain latvojen varjot lankesivat sille raskaan sinisinä ja mustanvihreinä. Aurinkoisia, heleitä nurmia halkoivat puiden runkojen suorat varjot.
Ja metsistöissä, nurmikoilla istui nuorukaisia ja naisia kitaraa soittaen, seppeleitä solmien, – naisten suloiset kädet rauhaisesti ristissä polvilla. Kitaraa soittaen: kai amoriinit leikittelivät vieressä ruohikolla. Mutta soitosta kuului vain muutamia helähteleviä näppäyksiä, laulua ei. Istujain vieressä kohosi marmorikuvia, pinjain varjossa.
Mutta eteenpäin vei Kevätär, kultapyörällään, kukkia sirotellen. Kunnailta alas puiston sydämeen. Vei kukkaniityille, joilla auringonkukat hohtivat kuin lumi, tai geraniumit sinipunaisena harsona. Kukkainen kurjenpolviniitty, huhtikuussa kuin meillä heinäkuussa. Päivä paistoi puiston syvänteessä kuin kesäisessä, vehmaassa ahossa. Valkeat ja keltaiset kaaliperhoset lentelivät, ja hiljaa lirisi ja välkkyi niityn pohjalla mutkitteleva puro. Niityn yli vei vanha silta ja pengermä. Tuuli, kaukaa lännestä lentävä, suhisi lempeästi honkapuiden latvoissa tuolla kumpareilla.
Ja sitten, eteen, eteenpäin pitkin kaartelevia käytäviä, siimeisiä polkuja. Hyvän aikaa, – puisto on suuri. Ja vihdoin aukeaa sen keskellä laaja, avoin kenttä, kuin urheilukenttä tai lasten leikkitanner. Avoin, auringonpaisteinen tasanne, jota sypressimetsät ympäröivät neljältä taholta. Rauhallinen, kirkas kenttä, jonka laisen näette Böcklinin "Autuaitten kedon" taustalla. Muistatteko taulua? Keskellä tätä kenttää, anemone-ketoa, seisoo vanha marmorialttari, korkokuvilla somistettu, muinainen uhrialttari. Alttarin ympärillä kukkia. Jotakin anemone-lajia, jonka terät ovat kuin tummanpunaista, paksua samettia, – toiset kukat kuin liekkejä, mitä lienevät. Ja alttarilla riikinkukko: viuhka levällään, kimaltaen, sulkiaan päristellen.
Nousiko alttarilta sauhu, hyppelivätkö papit pillejä, huilua ja sitraa soittaen sen ympärillä? Ah ei! Mustatakit papinkokelaat kulkivat vain rukouskirjat kädessä sypressikujilla, – tai punaviittaiset jesuiittanoviisit, – ja lehmikarja laidunteli kukkasten keskellä.
Mutta eteenpäin, pitkä, sievä matka. Siellä kaukana, puiston syvimmässä notkossa, on tuuhea lehto. Laakeria, myrttiä, pilaripoppelia. Ja lehdossa järvi tai lampi. Vilppaalia metsäpolulla varisivat päärynäin terät kulkijan jalkoihin, ja kävi kuin tuomen tuoksu. Pimennossa lauloi satakieli, keskellä kirkasta päivää.
Ja sitten tuli se syvä, hiljainen lampi, rannat jyrkät, tai somasti viettäviä ruohikoita. Rauhallisina kuvastuivat siihen viidakot, sekoittaen veden värileikkiin vihreää. Lammen rannalla kuvapatsaita, luolia, nymfejä, nereidejä.
Ja melkein keskellä lampea on pieni saari. Sen äyräällä hento, vaaleanvihreä itkupaju ritvoillaan vettä juoden.
Lammikon poukamissa havisivat joutsenet, ja toisella rannalla, ikivihreillä laitumilla kävivät kauriit, ynyen joskus kimeällä äänellä, kuin itkevät lapset.
Mutta tällä rannalla oli vanhan temppelin rauniot: pystyssä vain pari kolme pilaria ja kamana-paasia. Pilarien välissä pyhä kuva.
Tuo vanha, kullanruskea temppeli – sen räystäspalkilta riippuu siro kukkasvyyhti ja heiluu tuulessa. Sen pilarien kruunuissa pakinoivat naakat, – se kuvastuu kirkkaaseen laineeseen, joka solisee rantahiekassa; – ja kaukaa, jostakin kunnailta, kuuluu taas kitaran näppäyksiä, hälvenee: lienevät äskeiset istujat kululla.
Katson, – ja on kuin tuo madonnan kuva pilarien välissä astuisi ulos tomuisesta kaapistaan. Astuisi ulos ja soluttaisi häveliäästi verhot yltään, sinisen päällysviitan. Siinä hän seisoo vain tummanpunaisessa sisävaipassaan, jonka avaa: ja huulet hehkuvat, punertuvat, rinta on huikaisevan valkea, kasvot hymyilevän kalveat. Ventoa rauhallisuutta. Ja yht'äkkiä hän on Diana, puhdaspiirteinen ja jalo, kuun kaari otsallaan.
Ja kauriit lammen toisella rannalla säpsähtävät, ne teroittavat kuuloansa, ne vilkuvat sinervin, kuultavin silmin: jotakin kuului! Ja ne kapaisevat pakoon, ylös rinnettä, ohuin kinterein. Nyt joutsenet, tuolla etäällä, posahtavat lammessa: lyövät siipiään, pyrkivät lentoon! Diana, kas! Hän tempaa jousen, hänen otsansa kuu välkähti, hänen viittauksestaan vilisee viita eräneitoja. Nyt nuolet kaarelle, metsästys kautta rinteitten. Kukat lakoavat, loiskahtavat rannan aallot, hei, läpi lehdon, räiskähtää oksat, pyryävät puitten kukat. Niin yli kenttäin, niittyjen he kiitävät kauriiden jäljestä, – kauriiden, – kauas sinne, missä sininen vuoristo hohtaa.
Dianan metsästys?
Ei, automobiili se vain oli tullut, huristen ja pöristen, torvea soittaen. Pelästytti kauriit ja joutsenet, paikallaan oli madonnan korea, metallinen kuva.
Automobiili seisahtui, tuprahti lammen rannalle. Siitä törmäsi kaksi englantilaista missiä ja saksalainen herra Grossartig. Misseistä toisella vaaleanpunainen päivänvarjo ja tomuinen hattu, ruskeat, ryppyiset kasvot. Toinen pieni, punainen Baedeker kourassa. He harppasivat kaikki kolme eteenpäin, he seisahtuivat kaikki rivissä, harppasivat askelen taaksepäin ja huudahtivat yht'aikaa: "Ooh, kuinka kaunista!" ja levittivät käsiään. Sitten he panivat silmälasit päähänsä ja kopeloivat pilareita ja merkitsivät kaikki pieneen, sinikantiseen vihkoon. Sitten he raastoivat kukkavyyhden pilarin kruunusta alas, – ja lähtivät Cascadille. Siellä he taas harppasivat askelen taaksepäin hermafrodiitin kuvan edessä, joka makasi heihin selin. Ja huusivat yhtaikaa: "Her jee, kuinka kaunista!" Ja missit menivät toiselle puolelle makaavaa tyttöä, – ja: huih, miten heidän kasvonsa venyivät! Miten heidän silmänsä katsoivat pystyn soikeina. Eihän se tyttö ollutkaan, se oli hermafrodiitti!
Ja nyt he riensivät vaununsa luo, eivät merkinneet yksityisseikkaa muistiin. Ja auto ajoi, hörisi pois – jättäen jälkeensä wunderschön turisti-katkun.
Sitten, – sitten: jo tulee taas esiin kevätneito, kultakiharainen monna Primavera! Tulevat esiin, kun pölypilvet haihtuvat, joutsenet, nyppivät höyheniään ja sukeltelevat, pyrstö pystyssä. Ja ruskeasilmäiset kauriit palaavat.
Ja jälleen kuljen vienoa alhoa, vehmasta, puron poimuttelemaa, jonka taustalta, sinertävistä uduista kuultaa kaaripylväineen huvilinna, – villa valkeamuurinen, kukkamaljakkoineen. Ja tuolla korkeain pinjain siimeessä istuu äskeinen seurue, yhä hiljaisempana, – kitaraa näppäillen. Soittoa ei kuulunut, vain säestyksen helähtelevät kumahdukset.
Niin rienteli Kevätär, kultakiharainen, kultapyörällä liitäen, monna Primavera!
Rooma, huhtik. 1908.
FLORA-TARINA.
Viepä Kevätär nyt muinaiselle Forumille, kirkkaana huhtikuun päivänä. Vie alas pieneltä Pietron piazzalta, kautta siimeisen, ruohoisen kadun, alas harjulta, jolla seisoi Neron kultatalo: sen kohdalla nyt piilipuu on suloisen vaaleassa ritvassa. Tuossa avautuu eteen Forumin aukeama, ensin Colosseum. Kullankellervässä auteressa kylpevät pyöröteatterin kaaripiirit, kolminkertaisina, päällekkäin. Kuiva hietapöly lentää pilvenä. Tuolla johtaa muinainen Via Sacra oikealle, Forumille, Rooman ja Venuksen temppelin raunioiden ohi.
Via Sacralla aurinko paistaa, pyhällä tiellä, jonka sileitä paasia satojen sukupolvien jalat ovat astelleet. Se vie Tituksen riemuportin alitse, joka hohtaa korkealla kannaksella valkeana kuin lumi. Portin holvista aukeaa eteen koko vanha Forum; vasemmalla humisee Palatinuksen raunioilla pinjapuisto, oikealla kalahtelevat keskiaikaisten kirkkojen kellot ikuista rauhaa. Mutta kauimpana edessä kohoaa Capitolium, keskellä siro kellotorni.
Forumilla, tuossa vasemmalla tavernoissa ja kellareissa versovat pensaat täynnä keltaisia kukkia. Muinaisilla pihoilla tuoksuvat syreenimetsiköt. Raunioiden keoilla ja sortuneilla seinillä hohtavat unikot. Kuin punainen matto. Muutamat sorakasat ovat aivan narsissien tai iriksien peitossa. Alhaalta taas, etäältä, hohtaa marmorivalkea Forumin pääpaikka: temppelien pylväät, voittopatsaat, riemuportit.
Kevätaurinko kulki Forumin poikki, kultaisena, tummanpuhuvalla taivaalla. Palatinukselta hyökkäävät suihkuojat kohisivat. Kirkkojen kellot kalahtelivat, Capitoliumin tornikello helähti tunti tunnilta. Sanomaton hiljaisuus. Vestan neitseiden atriumissa marmorialtaassa välkkyi vesi kuin myrkynsininen peili, – ja altaaseen kuvastuivat mustanpunaiset ruusut, – hymyillen tummaa, salaperäistä hymyään. Kirkkaina seisoivat ympärillä vestaalien kuvapatsaat.
Silloin tuntui siellä usein, kuin vanhat jumalat eivät olisikaan kuolleet. "La resurrection des dietix" soitti mielessä! Ne nukkuivat vain levon unta muinaisuuden paatten alla.
Hyvä oli levätä puiden varjossa ja antaa entisten kevättarujen herätä mielessä.
Muinoin eli Roomassa kreikkalainen kuvanveistäjä, nuori, nimeltä Pheidon. Kirkas ja riehakas hän oli, keskellä aikaa, joka oli jo kultakauden loppua, sillä hilpeät vanhat jumalat alkoivat riutua, ja sijaan tuli raskaita, kalvaita hahmoja: idän jumalat, Mitrat ja Osirikset. Mutta nytpä, kun hän eräänä kevätaamuna astuu asunnostaan kadulle, hän on synkeä. Huomenna on Floran juhla, ilon ja jälleenheräämisen. Viikon hän on ollut synkeä, laihtuneet ovat hänen kasvonsa ja katkeruuden riuduttamat. Mantelipuut ovat kukkineet hänen asuntonsa edustalla, hymyillen kuin vuoriston raikas lumi kaukaa, mutta hän ei ole niiden kukintaa huomannut. Hänen silmänsä ovat olleet kääntyneet häneen itseensä, synkkiin mietteisiin, ratkaisemattomaan pulmaan. Niin, mantelipuut olivat kukkineet ja tulleet punertavan ruskeiksi, hurmeen värisiksi, ja tekivät nyt jo pientä hedelmää, mutta hän ei ollut niitä huomannut, Pheidon. Niin myös kirsikkain kevätloistoa ei ollut havainnut. Ja nyt, viime yön, olivat satakieliset viserrelleet hänen asuntonsa pihalla, mutta niiden laulu oli häntä vaivannut, herättänyt hänet kuolontuskaan unohduksen halauksesta. Niin hän kulki synkissä ajatuksissa, valvoneena kaidoille kaduille ja tuli kiertäen keskustaan Forumille, jossa pilaristot aamuauringossa paistoivat ja viirit liehuivat aamutuulessa. Sielläpä jo väki hälisi, ja kirjavat vaunut vierivät kuormanaan kevätkukkien uhkeutta, ruusujen punaa ja narsissien valkeutta. Huomennahan oli kevään ja Floran juhla. Siksi oli pylväiköt kaunistettava seppeleillä ja kukkasköynnöksillä, siksi oli torilla vilinää ja huimaa riemun huisketta. Sinne Pheidon kulki ajatuksissaan. Mutta kun hän tuli tuonne ilon ja riemun paikkaan ja kohotti kasvojaan, niin hän kuin heräsi, hän säpsähti: hän luuli kaikkien juhlan valmistajain, naisten ja nuorten miesten, häntä katselevan, surkutellen hänen onnettomuuttaan. Tietysti eivät nuo sadat oudot hänen suruaan tienneet, eivät häntä katselleet. Mutta kiireesti hän kuitenkin väistyi torilta, temppelien vieritse, kaidalle sivukadulle, katosi hammasta purren. Ja sitten hän, aamuviileässäkin, kulki kadun synkeätä varjopuolta, ikäänkuin aurinkoa ja sen kultavaunuja vihaten. Niin hän kulki ja joutui vihdoin minne jalka vei: keisarikukkulan taakse suureen puistoon, toisen kukkulan rinteille, ja asettui sinne pinjain siimeeseen. Siihen hän istahti penkille, pää kumarassa, kulmat varjossa, suihkuakaan eteen, jonka kupeissa lähdeneidot ja faunit löivät leikkiään. Mutta kas, kun hän istui, niin kiemurteli suihkulähteen luo auringonläikkään hänen eteensä vihreä käärme. Hän ei sen tuloa huomannut, se asettui kiemuraan lämpöiselle paadelle ja nukahti siihen. Mutta kun Pheidon sattui kasvojaan kohottamaan, niin käärmeen hän nyt huomasi, vaikk'ei ollut kirsikkapuiden suloista valkeutta nähnyt. Ja hänet valtasi vimma, hän nousi, ja matelijan varalta, joka hänelle pelästyneenä näytti hampaitaan, hän tempasi puun oksan ja pieksi kyyn veriseksi vyyhdeksi, ikäänkuin siihen vihansa purkaakseen. Mutta siitä hän väsyi ja istahti taas penkilleen varjoon, otti poveltaan pienen punasinisen kiven ja alkoi leikata siihen strutsin sulkaa, tumman Osiris-jumalan ikuisuuden merkkiä.
Mistäpä sitten syyt tähän kärsimykseen ja tumman kiven muovailuun, josta kuulsivat Osiriksen, tuonelan uskollisen herran, merkit? Pheidon oli lemmestynyt aikaa sitten roomalaisnaiseen, – nimeltä Flora, hänkin, – saamatta vielä täyttä vastinetta rakkaudelleen. Tällä naisella, kauppiaan vaimolla, oli vartalo hyväiltävä ja hyväilevä, hipiä valkea, otsa raskas, kädet kuin helmiäinen, luodut hyväilyä varten. Pari kuukautta sitten he olivat tavanneet toisensa Osiriksen temppelissä, jota Pheidon koristi kelloin ja lootuskukkasin ja jossa Flora joka päivä kävi, sillä hänellä oli nuoressa suloudessaan painumus mietiskelyyn, punnintaan, kaivaten suloisen Isiksen tavalla uhrautumista jollekin, koska hänen puolisonsa päivät kuluivat poissa hänen luotaan kauppahuolissa. Niin oli nuori nainen kaivannut ja itämaisen temppelin hämäryydessä vaipunut jalon, ankaran Osiriksen oppeja miettimään, ja luvaten olla tuolle oikeuden jumalalle iäti uskollinen hän teki hyvää elämässään ja kävi joka päivä rukoilemassa ja uhraamassa Osirikselle. Siellä, vasaransa iskujen seisahtuessa, Pheidon oli lemmestynyt hänen vartalonsa kauneuteen ja hänen äänensä kärsivään suloon ja Flora taas nuorukaisen kirkkauteen, hänen nuorekkuuteensa ja lootuskukkiinsa, joita hän esipihan pilarien päihin veisti. Siitä päivästä ei naisella ollut enää rauhaa. Kun hän vaelsi kukkinensa temppeliin, niin hän tiesi, että hän siellä näki Pheidonin ja että hän halusi hänet nähdä. Mutta hänet vain: siispä hän kääntyi takaisin, kuin Pheidonia paetaksensa. Tieltä hän palasi kuitenkin ja kävi temppelissä yhä uutterammin, tuskissaan, että hän jumalansa pahoittaisi, myös peläten, ettei siellä ehkä nuorukaista tapaisikaan. Mutta Pheidonhan oli siellä melkein aina; ja kun Flora oli kulkenut esipihan kautta hänen ohitseen temppelin hämärään ja laskeutunut alttarin eteen, sai Osiris hänen sielussaan Pheidonin muodon ja kirkkaat silmät. Silloin hän nousi ja pakeni pois, palatakseen temppeliin jälleen. Yhä hartaammin hän rukoili utuista Osirista, ja kun hänen luomensa uneen ummistuivat, niin unessa astui Osiris hänen luokseen. Ja siellä Pheidon ja Flora tutustuivat toisiinsa. Pheidon näytti hänelle veistoksiaan, joista he keskustelivat; niinpä he yhdessä koristivat jumalan monipihaisen temppelin. Ja kun Flora kuunteli Pheidonin ääntä, niin hänen täytyi sulkea silmänsä, hän tunsi suuren onnen siinä, kuin ei olisi tiennyt, Osirisko hänelle puhui ja nauroi vai Pheidon, vaippa olkapäällä, vasara kädessä. Ja kun Pheidon huomasi hänet sellaisena, niin hän oli kyllin onnekas.
Niin kului monta aikaa iloisesti; mutta kun heissä rakkaus kasvoi ja lemmen täyttymyksen piti tulla, kas silloin Pheidon sai kokea outoa, avatessaan sydämensä Floralle pilariston hämärässä, kiihkeitä sanoja lausuen. Flora väistyi valkeana, huulet hehkuen ja silmät loistaen, mutta väistyi pois. Ja kun he sitten tapasivat, niin Flora sai sanotuksi, ettei se tapahtuisi koskaan, niin suuresti kuin hän Pheidonia rakastikin. Poishan olivat Floran sydämestä väistyneet kirkkaat entiset jumalat, ja paikalle olivat tulleet itämaiset, hämärät ajatukset, oikeuden Osiris, joka punnitsee ihmisten tekoja kultavaaoin, hallitsee ruoskalla ja valtikalla. Annetut lupaukset, toiselle vannottu uskollisuus, niiden unohtamus oli Osirikselle rikos, joka rangaistaan pitkällisellä tuonelalla.
Mutta Eros taisteli Itämaan hirviöitä vastaan. Jo salli Flora Pheidonin tulla kotiinsa, hänen kammioonsa, ja salli hänen suudella noita haluttuja, hehkuvia huulia. Mutta kun Pheidon silloin anoi kirkkainta, puhkesi Flora kyyneliin, ja hänen sanansa näyttivät olevan kuin kallio. Ja kun nuorukainen tuskan ja uhkaustensakin jälkeen valitti, ettei Flora häntä rakastanut kuten vakuutti, – silloin Flora sinkautti auki vaippansa ja avasi sydänalansa hänen suudelmalleen, näyttäen, ettei hänen rakkaudellaan ollut muuta rajaa kuin yksi, outojen jumalain merkitsemä. Yksi tie pelastukseen oli: että Pheidon veisi hänet pois, kauas jonnekin. Mutta Pheidon, taideniekka, hänkö olisi uskonut lemmen pitkäikäisyyteen, niin tulisesti kuin hän Floraa rakastikin; hänkö olisi hennonut viedä lemmittyään kodin turvasta? Ja niinpä hän sanoi katkerasti Floran sanat hulluiksi houreiksi ja kääntyi sitä tulisemmin kuvaamaan heidän parhainta nuoruuden kukoistustaan, elon kultamaljaa, jonka iki-valtiaat jumalat tarjoovat vain harvoille, syösten vihansa kuiluun sen, joka sitä halveksii. Mutta voi! Turhaan hän käytti rukouksia ja uhkaa, suloutta ja hellyyttä: vastaus oli kyyneliä ja kylmyyttäkin, jos taistelu rajuksi yltyi.
Niin seisoivat rakastavaiset Osiriksen hämäräin laintaulujen edessä; naisen silmät vuodattivat kyyneliä yhä viljemmin, ja hänen kasvonsa harmenivat riutumuksesta. Mutta sitä uutterammin hän kulki kuitenkin Osiriksen temppelissä, toivoen apua samalta luojalta, jonka käskyjä noudattaen hän oli saanut tuskat poveensa, tuskat, joista hän halusi päästä ja joihin hän oli lempeä etsien antanut itsensä luisua, saaden iloa itse kyynelistäkin. Mutta Osiriksen ilmestyksen aika ei ollut vielä tullut.
Niin oli mennyt jo kaksi kuukautta turhassa, ja sillä ajalla oli kirkas nuorukainen synkennyt, hänen elämänsä oli kuin tulen, jota tukahdutetaan. Niin, hän oli tullut synkäksi, hänen verensä nousi kapinaan sitä vastaan, joka oli syynä hänen kärsimyksiinsä. Usein hän vannoi, ettei heltyisi, vaikka näkisi Floran ruumiina; mutta kun hän sitä ajatteli, niin hän kauhistui, anteeksi anellen. Ja kun hän muisti Floran kyyneliä, niin hänen vaivansa unohtuivat; mutta sen sijaan hänen vihansa kohdistui itse ajan ajatuksiin, Osirikseen, – hänen leikatessaan tuon jumalan merkkejä kiveen, muistoksi Floralle, koska Flora sitä jumalaa rakasti. Hän toivoi, että surma ampuisi häneen nuolensa, ja hän kulki tahallaan Suburran iltamyöhään arveluttavilla kujilla, odottaen että jonkun rikollisen tikari tai tauti hänet tappaisi. Mutta Osiris, jonka amulettia hän veisti ja jonka temppeliä hän oli jalosti kaunistanut, Osiris kai Pheidonia suojeli, tuo hänen vihaamansa jumala. Säästääkseen vielä kauheammille kidutuksille? Joten hän usein, raskaan vihan ja tuskan vimmassa, aikoi riistää hengen itseltään; mutta kuinka hän olisi voinut, olisipa hän sillä tuottanut tuskan sille, joka häntä rakasti. Niinpä hänen työnsä temppelissä keskeytyi, ja hän hoippui päivät pitkät toimetonna, kuin juopuneena, Campagnan suorilla teillä, väistäen elämää ja ihmisiä, kaupunkia. Niinpä tänäkin juhlan aattona, jolloin hän pakeni riemuisesta väkijoukosta puiston yksinäisyyteen.
Ja olipa hän turhaan miettimiseen väsynyt ja usein päättänyt palata kotimaahansa, kirkkaan Aphroditen Melokseen, heittääkseen siellä sielustaan surun paulat.
Nytkin hänelle tuli se luja päätös; hän nousi istuinpaadelta ja lähti tyynenä astelemaan Tiberin saarelle päin, joka oli keskellä virtaa kuin marmoriin veistetty kolmisoutu, terävine keuloineen, kajuuttana perällä terveydenjumalan temppeli, mastona kultainen triumfipylväs. Oli tullut ilta jo; aurinko oli vastarannan vuorten takana, ja veripunaisina hohtivat Aventinuksen sypressit ruskon heijasteessa. Siellä seisoivat, siltain alapuolella sisäsatamassa, pitkäairoiset kolmisoudut, joita lastattiin ja varustettiin matkalle. Pheidon meni, tiedusteli trireemien kulkua, ja kun hän pian sai kuulla, että pari niistä oli Flora-juhlien jälkeen, jos tuuli salli, lähtevä itään, niin hän kiiruhti päättävästi kaupunkiin, valmistuakseen matkalle ja heittääkseen Floran. Mutta kai sattuma, tottumus ja kaipaus veivät hänen askelensa juuri Osiriksen temppelin, tuon turman paikan ohitse, jossa hän oli niin usein, päivin ja iltamyöhään, kohdannut rakastettunsa. Siihen hän seisahtui nytkin, hätkähtäen, huoaten – ja meni vielä portista sisään, esipihalle, jossa hänen tuoreet lootuskukkansa loistivat matalain pilarien päissä, ja kulki edelleen, tuijottaen kaikkein pyhintä kohti. Floraa ei ollut siellä, mistä tumman, kielletyn harson takaa kuumotti Osiriksen kuva, kädet ristissä ryntäillä.
Mutta siihen tuli temppelin puistosta, jossa kuulas lammikko päilyi, pappi poikasten ja miesten seuraamana, kukkavasujen kantajain, joiden toimeksi tuli koristaa nyt pilarit ja pylväiköt iriksillä ja palmunlehvillä, huomisten juhlain varalta, kaikille jumalille pyhäin. Hän oli kolmileukainen ja hymyilevä, silmät älykkäät, ripset sinisiksi väritetyt, huulet ohuet ja viisaat. Hän näki Pheidonin seisovan siinä synkkänä taas, – ja eikö hän Floran rukouksista ja ripistä tietänyt heidän asiaansa? Hänen oli käynyt sääliksi kahta harhaantunutta, ja hän tunsi velvollisuuden heitä auttaa, sen herran palvelijana, jonka käsky tuotti sellaista onnettomuutta. Ja kun hän nyt tuli nuoren Pheidonin luo ja kuuli ystävältä, että hänen aikomuksensa oli lähteä ja jättää työnsä, kaikki, niin nyt hänen oli hupainen aikeensa täytettävä. Eikö hän ollut Aleksandriasta syntyisin, viisaasta ja uudesta, jossa osattiin ajatella kirkkaasti? Osiriksen, Isiksen ja Horuksen, jalouden ja hyvyyden henkien maasta? Typhon oli kahlittava. Niinpä hän pisti kätensä tuttavallisesti Pheidonin kainaloon ja vaikenemista vannoen vei hänet temppelin puistikkoon, jättäen palvelijat temppeliä koristamaan.
Pian astuikin Pheidon papin seurassa ulos temppelin edustalle, ja hän vapisi jännityksestä, hänen poskensa hehkuivat toivosta ja ilosta. Ja kas: tuolla kukki läheisessä tarhassa kirsikkapuu, täynnä hentoja valkoteriä, tuhannet aukeamatta vielä, hienosti punertaen; nyt hän ne huomasi. Ja pappi ja Pheidon hyvästelivät, lähtien päätä nyökäyttäen eri suunnilleen.
Sillä hetkellä oli Flora, jonka kasvot kuulsivat hienoina kuin elfenluusta leikattuina, kammiossaan, Osiriksen pieni veistokuva edessä, kalvaana riutumuksesta. Hän rukoili selvitystä tuohon: ollako Osiriksen vai ei, – ja vaaka oli huolettavasti Pheidonin puoleen kallistumassa. Monta päivää oli Pheidon väistänyt häntä; millä kahleilla hän voisi hänet sitoa, pidättää hänet lähellään? Pheidon, hän on kaikki, mitätöntä muu, koti, rikkaus, Osirisko myös? Pheidon: mitä on muu hänettä: kuolon tyhjyys! Pheidon oli sanonut: rakkaus on virvatuli, joka jättää eksyttämänsä pimeyteen. Niin ei saanut olla, Flora tahtoi hänen näkevän, että se oli onni. Niin hän tahtoi, mutta kuinka; siinäpä hän nyt taas odotti Osirikselta selvitystä ja lohdutusta. Silloin ilmoitettiin, että pappi tahtoi häntä tavata. Ja pappi puhui, viisaasti ja arvokkaasti, vakavana, kauhistavana Osiriksen lähettiläänä. Floran uskollisuuden jumaluutta kohtaan on Osiris muistanut ja on heltynyt ja aikoo hänen rukouksensa kuulla. Hän on palkitseva hänet onnella, joka on kuin ikuisuuden rauha, kuolema: hän tulkoon Osiriksen temppeliin nyt. Se on huomisiin juhliin valmis, koristettu, seppelöity; veistäjän työ vain kesken: Pheidon matkustaa pois, Melokseen, – ellei ole jo matkustanutkin. Silloin kohoaa ja luhistuu Flora; kaikki sulot, toiveet, kauhu ja täyttymys, kirkkaus hänessä yhtyvät. Mutta kun pappi astuu kadulle, luvattuaan tulla Floraa noutamaan, niin hän astuessaan hymyilee tyytyväisenä.
Miksi Flora ei olisi uskonut, että Osiris tahtoo tänä yönä keventää tyttäreltään taakan, jonka on hänelle koetukseksi määrännyt.
Ja sitten illalla, kun kevätkuu on kohonnut heleälle, siniselle taivaslaelle, pappi palaa ja noutaa Floran, vie hänet vakavan Osiriksen temppelin luo, taluttaa Floran, jonka silmät loistavat uskoa ja mieluista uskomista, – sillä se hetki oli tullut, – temppelin tummaan kammioon ja avaa sen verhot hänelle, tuoden hänen käteensä maljan ja sanoen, että hänen tulee, unijuoman juotuaan, levätä ja odottaa Osiriksen ilmestymistä ja salaperäistä vaikutusta. Ja hän poistuu temppelipilaristojen kautta kaduille, lukiten jälkeensä pyhät ovet.
Flora on lähtenyt temppeliin kuin rakastajan luo, silmät loistaen, mitään ajattelematta; hän asettuu nyt lepolavitsalleen pitäen kultamaljaa povensa päällä. Hän ajattelee, että Pheidon on mennyt, iäksi mennyt, ja haluaa uhrautua itse jotenkin, kuin suloisella kuolemalla; kuolemalla jotakin sovittaa. Tokihan on kuolemalla armahtava Osiris oleva hänen muotoisensa. Niin hän lepää silmät loistaen, ja tähdet loistavat äärettömältä taivaalta, cellan oven tummista verhoista, ja hän painaa huulensa uhrimaljan laitaan ja kallistaa sen.
Ja Osiris tulee, ei vakavana ja peljättävänä kuin hänen kuvansa verhon takana; verhon takaa hän astuu, taivaallisessa loistossa, otsallaan sulka-diadeemi; se oli Pheidon, mutta kuitenkin Osiris, joka oli Floralle tuottava kuolon sulouden. Ja Flora sulki silmänsä, niihin koski sitä suloutta katsoa, – ja huulet sulkivat hänen janoavan suunsa, ja Osiris liversi hänen korvaansa jumalaisia sanoja suloisemmin kuin satakieli. Niin veivät Floran kuin tummat, suuret siivet jonnekin korkealle, jossa tähdet sinkoilivat ja sammuivat, hänen ummessa luomin jättäytyessään hyväilyyn, oli se sitten Osiriksen tai Pheidonin, hänen muotoisensa.
Mutta aamulla, kun päivä sarasti, – silloin hälveni Osiris jälleen tumman verhonsa taakse; mutta sitä ennen hän kietoi Floran kaulaan kultarihman, jossa riippui violetti kivi ja siinä Osiriksen tiaran sulka, ikuisuuden kuva. Mutta nyt tunsi raukea Flora, punehtunein huulin hymyilevä, jo sellaisen riemun, että hänestä olisi tosiaan ollut rikos epäillä, Osirisko häntä oli lohduttanut. Ja onneansa naurahtaen hän lähti keveänä temppelistä.
Pheidon, hän riensi jo viinilaulua hyräillen aamun kalpenevia katuja, ja kun päivä nousi, Flora-juhlan päivä, tyhjensi maljan jumalain kunniaksi. Ja sitten hän meni kotiinsa, ja kun korkean päivän säteet vihdoin avasivat hänen silmänsä, hän kuuli kaduilta jo juhlan pauhun, parhaillaan evoet ja huudot ja tuubain soitot. Kiireesti hän pukeutui ja riensi keskelle elämää, pilaristoihin, pylväikköihin, joissa lainehti kirjava kansa. Tuolla Dionysos, muratilla seppelöitynä pantterivaljaikolla: tuolla kukilla koristettuna, korkeissa kukkavaunuissa Flora-jumalatar, perästä faunien tyrsosta heiluttavat ja valko-käsivartisten tanssijatarten liuta. Niin evoena kansan joukko virtasi Via Sacraa myöten, ohi riemuporttien, jotka päivä pani huikaisemaan kuin kevätlumi.
Niinpä vieri siis kulkue temppelien ohi ja Pheidon kulkueessa. Osiriksen temppelin ohitse vierittäessä, siellä hän näki temppelin portailla, kirjavain viirien alla, Floran: pukeutuneena sinisimpään silkkiinsä, riemusta loistaen, sylissä kukkia jumalalleen, temppeliin menossa alttarin luo. Pheidon huomasi hänet ja vartioi, näkeekö Flora. Ja Flora näki, Pheidon tervehti nauraen, ja Flora punehtui ja kääntyi, mutta pyörähti vielä takaisin ja otti korun kaulaltaan ja suuteli sitä Pheidonin nähden. Ja sitten hän meni ja vei kukat Osirikselle, uhrina siltä, jonka tämä oli valinnut onnelliseksi tulemaan, – asteli ylpeänä, syli täynnä narsisseja ja liljoja.
Rooma, toukok. 1908.
SISILIA.
Meren helmassa on saari, kolmikulmainen, – siitä myös nimi Trinakria.
Se meri on niin sininen, että voisi sanoa, ettei ole nähnyt sinistä väriä, jollei sitä ole nähnyt! Jalovärinen pohjoismaalaiselle, joka ei väristä mitään tiedä, tuo Homeroksen usein mainitsema orvokinväri, – samalla kuin Indian jaloin indigo. Niin ystävällisen ja iloisen sininen, ettei luulisi siihen voivansa hukkua.
Ja laivat väikkyvät sen kalvolla kuin lasten lelut, joihin on purjeeksi pistetty valkea joutsenen sulka. Luonnon ihana, levoton, leikkivä sielu. Meri, joka hymyilevänä sinijuovana yhtyy taivaaseen; punertavat purjeet, joita läntinen paisuttaa ja kallistaa.
Sen "sinertävän syvyyden päällä" on saari, tummanvärinen, autereinen, utuinen. Joskus aivan violetti tai sinisen-punertava. Se on Sisilia, muinaisuuden Trinakria.
Sen saaren rannat nousevat paikoittain merestä jyrkkinä kuin seinä, kotka-korkeina: pohjoisessa ja idässä.
Ja tuon seinän juuressa kimaltaa meri niin kirkkaana ja läpikuultavana, että erottaa monen sylen syvyydestä sen helmasta auringon valorenkaat, jotka helottavat kuin kulta; jopa tyynellä vihreät levät ja punertavat korallit sen pohjasta.
Mutta paikoitellen rannat ovat aavoja, aukeita ja tasakumpuisia vehnävainioita: eteläranta. Tai kaarevia lahtia, niinkuin idässä, joihin Joonianmeren mainingit hyökyvät virstoja pitkinä, säkenöivinä helmivöinä, valkeina kuin huikaisevin maaliskuun lumi, tuosta hymyilevästä merestä kohoillen.
Sillä saarella on mahtavia kaupunkeja jyrkkäin rantavuorten juuressa, suurine satamineen, joissa vilisee laivain mastoja kuin metsää.
Siellä on pieniä kaupunkeja miljoonakaupunkien raunioilla etelässä, viljeltyjen vainioitten reunassa. Siellä on somia huvilakaupunkeja, iloisia kyliä rantajyrkänteiden hyllyillä, riippuen meren päällä kuin meripääskyn pesät, – turvallisina kuin merikotkain pesät.
Aavoja, punertavia ja aaltoavia vehnävainioita meren tasankorannikoilla. Jyrkillä rinteillä ja sisävuoristossa hedelmätarhat, joissa oranssi paistaa kultana, sitruuna keltaisena kiiluu, kirsikkapuut kantavat raskaan taakan, – öljypuut, leipäpuut. Siellä viihtyy sokeriruoko, papyrus. Siellä kilisevät vuorilaitumilla ja kaupunkien, kylien mutkaisilla kujilla vuohien kellot. Karujen kallioiden povessa piilee rikki ja hopea ja lyijy, akaatti ja jaspis. Siellä on kaikki rikkaudet, mitä luonto luo.
Sellainen utuinen maa meren keskellä, kuin meren kasvattama! Ja saaren itäpäässä, ulottaen liepeensä kauas länteen, siellä nostaa huippunsa saaren muiden ääriviivain yli Etna! Vesuvius, se on kääpiö tuon utuisen pyramidin rinnalla. Etna: sen kupeet alenevat pehmein laskoksin, sen helmoissa ovat rypäletarhat ja oranssilehdot. Sen pilvienylisessä, terävässä kärjessä on usein vielä kesäkuussa lunta, sillä kaikkea pitää sillä saarella olla.
Mutta lumen keskestä nousee valkoista sauhua. Ja joskus se sauhu mustaksi synkistyy. Pilviin kääriytyy Etnan otsa, se suuttuu, vuori ja maa tärisee sen vihaa. Se pukeutuu veripunaiseen vaippaan, se nakkelee kiviä ja suitsee tulta. Ja hautaa palaviin virtoihin kaupungit aina Syrakusaan asti, mutta hävittää kauempaa viljelykset maanjäristyksellä.
Sellainen on Sisilia, ylinnä jalo Etna.
Oli aamu, kun tuon kauniin saaren ensikerran näin. Mereltä raikkaita tuulenhenkäyksiä: yksi pohjoisesta Tyrrhenan mereltä, toinen kaakkoiselta Joonialta. Meri oli aamun hämärässä vaaleaa kuin maito, tai kuin himmeää hopeaa.
Merilinnut jo hälisivät; saaren vuoririnteet alkoivat kellertää: ylimmät huiput kääriytyneinä punahattaroihin. Lahtien valtaviin puolipyöröihin sohahtelivat aamumainingit pitkinä helmijonoina, nousten meren kohdusta, joka alkoi, auringon välkähtäessä autereisten vuorten takaa, kiiltää hiottuna hopeana. Sitten se muuttui pikaisesti sinertäväksi, väkevämmän siniseksi. Sitten violetiksi, siellä täällä rannan varjoissa viheriää, virien kohdalla punertavaa.
Niin, kun aurinko oli kohonnut ja rakentanut merelle kultaisen tien, oli meri lähempää rannoilta kuin vihreää smaragdia. Kauempaa heleänsinistä kuin safiiri. Mutta sen väri tummeni taivaanrantaa kohti, jossa sen hymy oli hurmaavan sinipunainen kuin ametistin.
Ja kaikkialla tuossa tuulisessa meressä väikkyi uduissa valkeita ja ruusunpunaisia purjeita, ohi korkeain rantain, kuten kyyhkynsulkia jossakin sinisessä ruusuöljyssä, rosogliossa.
Näin ikkunain kimaltavan kultaa, – vuoristojen sauhuiset auteret, satamain mastot, purjeet. Väki kierteli ylös vuorikyliinsä mutkaisia teitä, ikivanhoihin, linnoitettuihin kyliin, tai ajeli kuvakoristeisilla rattaillaan. Ja silloinpa soinnahtivat sielussani kuin muinaisen sankarirunon keveät, iloiset säkeet.
Odysseiaa muistellen ajatus ensinnä – Polyphemokseen! Sehän on Odysseian tunnelma: taistelu luonnon puolesta jotakin anastajaa vastaan! Polyphemos: mikä se on muu kuin villi, rehevä, jättiläismäinen luonnontila, johon Odysseus tunkeutuu!
Tällä saarella se kuului olleen se Polyphemos. Aavalla rantahietikolla, korkean vuoriston juurella, seisoi Polyphemos, toissilmäinen, järeä vaari, tuijotellen merelle ainoalla silmällään, korkea
– – – kuin salon tuuhea huippu,
jok' yli vuoristoinaan pääns' yksin ja suurena nostaa.Niin hänestä Homeros. Ja mikäpä tuo vuori olisi muu kuin Etna. Sellaisena seisoi Polyphemos vuorirannalla, tuuheapäinen villi. Ehkä historiantakainen sikaani, sikuli, Trinakrian ensimmäinen eläjä. Seisoi vaari rannalla, – aamun meri läikkyi maidonkarvaisena, mainingit hyökyivät kauniina kierteinä aarniosaaren sannalle.
Ja kun hän tuijotti, niin hän näki jotakin. Ja hänen sydäntään paisutti kummastus ja pelko. Mikä tulee mereltä? Valkea lokkiparviko? Liian iso on siksi, iso uivaksi kilpikonnaksi. Delfiiniparviko, kukin kulta-vihrein kupein? Delfiinit siellä kyllä suihkuttavat, mutta eivät yksin: ne uivat jonkin etupuolia, joka keinuu kuin pysty joutsenen sulka tuulessa. Hän varjosti tuuheakulmaista silmäänsä, näin hän tosiaan runollisesti loi silmän merelle, ja näki tuon sulan alla aluksenkin ja liikkuvia olentoja. Aluksen "tummansini-pintaisen", ja olentojen käsissä keihäät ja "keihäissä voimaa". Sen näki ukko, ja hänen pedonsydäntään leimutti enteellinen kiukku. Hänen oli tämä saari, Sisilia. Sen rautatammi-metsät, väärät ikipuut, sen kirsikkalehdot, sen "lumivillaiset vuohet", sen meret, jotka rajoittivat näköpiirin lempeänä utuviivana, pehmoisena kuin sininen öljy. Mitä oli muilla siellä? Miksi piti muitten sitä nähdä?
Mutta purjehtija, tuolta mereltä tuleva, se oli harhaava Ithakan mies, Pallas-Athenen suojatti.
Ystävällisesti laski jättiläinen heidät kuitenkin maihin, otti heidät luolaansa vastaan. Mutta kavala koston vimma poltti hänen raivoaan.
Hän sulki luolansa suun vankalla paadella – ja alkoi vieraitaan syödä.
Kuin koiranpenikat hän heidät löi seinään, ja aivot räiskyivät luolan lattialle.
Mutta Odysseus, viisauden jumalattaren lemmikki, hän mietti kavalan pelastuksen. Hänellä oli muhkea, pukinnahkainen viinileilinsä ja siinä oli "tumma ja suloinen viini", jolla raakalaisuus petetään. Hän tarjosi sitä tuomisina isännälleen, ja isäntä siihen ihastui. Hän kestitsi nyt vieraita vuohenjuustolla ja juopui itse viinistä ja nukkui. Mutta kun hän siinä nukkui, rajusti, tiedottomana rovionsa ympärillä, jalat pään alla, niin hän heräsi viiltävään kipuun, joka tuntui hänen silmässään ja aivoissaan. Odysseus ja hänen kumppaninsa olivat hiiltäneet roviossa pähkinäpuisen hirren ja upottaneet kekäleen Polyphemoksen ainoaan silmään. Raivossa hapuili ukko kirottuja kouraansa, mutta eipä heitä löytänyt pukkiensa, vuohiensa ja kiliensä joukosta. Päätti siis johtaa lemmikkinsä ulos ja sitten toimittaa tyhjässä luolassa kostotyön. Longotti oven paatta ja laski karjansa yksitellen laitumelle. Mutta eipä älynnyt tunnustella vuohiaan alapuolelta. Vatsavilloihin oli petturi veikkonsa ja toverinsa piilottanut.
Ja pian kajahti jo Odysseuksen pilkkahuuto mereltä, missä aamunkulta näkeville kimalsi.
Nyt tempasi Polyphemos hirveän kallion, kohotti päänsä yli ja heitti ääntä kohti pimeyteen. Pauhahti vesipatsas kuin Kharybdis, mutta heitto ei osunut. Hän huusi avuksi veikkojaan: ne hänelle nauroivat; hänen nimensä oli luonto, tajuttomuus, Ei-mikään. Kirvelevin sydämin hän itki rannalla verensekaisia kyyneliään. Mutta Odysseus uhrasi piripintamaljasta kiitosuhrin jumalilleen.
Mutta siitäpä pitäen alkoi ainainen vaellus Trinakriaan. Vuorotellen siellä ovat seikkailleet sikulien jälkeen foinikialaiset, kreikkalaiset, Karthagon puunilaiset, roomalaiset, vandaalit, itägootit, Bysantti; saraseenit, normannit, berberit, Ranska, saksalaiset, Italia ja Espanjan Aragonia, vielä muut. Kaikki he ovat sitä tahtoneet, kuin seikkailujen taikakalua. Kukapa ei tuota rikasta, ihanaa saarta! Kaikkien kulkijain valtaväylällä, aikansa maailman keskustassa, se kimaltelee ja houkuttelee kuin verrattomista aarteista raskas arkku, jonka joku outo jumala, idän tai lännen, oli jumalais-seikkailuillaan mereen pudottanut.
Ensin soutelivat siihen käsiksi Zor ja Theokles, Foinikian mies ja Kreikan mies. Purppuraisin purjein kiidätti rannalle, missä Polyphemoksen luut rojottelivat, Tyroksen ja Sidonin maanääristä Zor: tumma, raaka, nautiskeleva, rahaa rakastava, rahan keksijä, joka ei valtakuntia perustanut, ei taidetta jälkeensä jättänyt. Sille rannalle hän purjehti, Zor. Ja sillä metsäisellä saarella hän kokosi voimia uskaltaakseen sieltä vielä länteen, Herkuleen patsaille, Okeanos-virrankin taakse. Noutamaan metallia sumuisilta saarilta, meripihkaa pohjan pimeiltä periltä. Ja kun Zor noilta retkiltään palasi hymyilevälle Välimerelle, oli hänelle ja hänen tovereilleen, monesti ehkä myrskyn harhauttamille, Etnan tultasyöksevä huippu majakkana. Ja hän nousi saarelle lepäämään, ja Baalille, auringolle, sytytetyn kiitosroihun ääressä kertomaan hirmunäkyjä oudoilta meriltä, – estäen halun muilta kauppiailta sinne lähtöön. Tai hän vaihtoi saaren metsäläisiltä koralleja ja metsänriistaa halvoilla purppurakankailla. Useinpa hän lienee saanut myös käydä veristä sotaa alkuasukkaita vastaan, jotka uhkasivat hänen laivojaan. Ja kun Zor, ruskeaihoinen Tyroksen mies, voitti, niin hän sytytti Etnan juurelle veriuhrin.
Mutta taistelussa kirkkaan Theokleen kanssa, joka toi saarelle viljelyksen ja marmorikuvansa, ajettiin Zor vähitellen pois. Ja Hellas edistyi saarella suurvallaksi, Suur-Kreikaksi! Näille samoille rannoille, joiden kaari-lahtiin kirkaisevan valkeat vaahtomainingit hyökyvät, sinne Theokles perusti valtavia siirtokuntia. Kaupunkeja, joissa oli miljoonat asukkaat. Avasi pellot kummukkaille rannikoille. Kaivoi kallion poveen, maan uumeniin penikulmittain vesijohtoja. Laittoi maanteitä, sotateitä, varusti linnoituksia suurvaltansa suojaksi. Niinkuin nykyaikana kypsyi punertava vehnä, viinimäkien puut kumartuivat rypäleiden painosta. Kaupunkien talojen luku oli satatuhantinen ja niiden pohja-ala penikulmainen. Pieni taiteen kansako? Pienen maan kansa? Näet raunioina valtavat satamalaitteet, linnoitukset, jotka vielä uhmaavat aikaa, temppelien pylväät, joiden ympärys on liki kymmentä syltä, atlantit, jotka olivat pieninä friisikoristeina, mutta nyt maassa kuutena kuljettamattomana kappaleena: alat aavistaa, pientäkö se kansa vain rakasti. Näet hekatombi-alttarin pohjan, joka on kuin tori. Vain taiteellisista ihanteistako Theokles eli? Siellä aavistaa suurvallan, joka käytti airoa ja veristä miekkaa yhtä taitavasti kuin talttaansa.
Zor, mitä on hänestä jäljellä muuta kuin hämärä, purppurainen muisto? Mitä tällä saarella, jossa hän vertansa vuodatti kullan vuoksi: – jotkut vaskiset uhrirattaat museoissa, homehtuneet mynttikokoelmat. Niin, Theokles voitti, mutta sai käydä veristä sotaa Zorin hengenperijäin, puunilaisten kanssa. Niin vaihtelevat kansat kuin tarukirjan lehtiä kääntelisi.
Kateellisina ja rahanhimoisina tulivat Didon lapset etelästä saarelle, kamppailuun idästä saapunutta Hellasta vastaan. Keltaisen erämaan ääriltä he tulivat. Satumaisen rikkaasta kaupungista, keveillä sotalaivoillaan, jotka olivat täynnä palkkasotureja, afrikkalaisen erämaan villejä asukkaita, hispanialaisia, pohjanperäläisiä orjia, – kaikkien palkattavien villikansojen yhtymä. Mustanruskeita he olivat itse, silmät leimusivat saaliin ja veren himoa. He karkasivat kavalasti suuren Hellaan siirtokuntain kimppuun, mutta valppaat vartijat huomasivat heidät jonkin Euryelos-linnan muureilta. Kiireesti marssi väki rannikon suojaksi, ja kolmisoudut, sinikylkiset veden linnoitukset, miehitettiin. Tyrtaiosta laulaen soutivat kreikkalaiset erämaan hyeenoja vastaan, heidän laivainsa keulassa hohtivat Areksen ja vaahtisyntyisen kultaisen jumalattaren kuvat. Laivat puskivat toisiinsa, valtaushaat iskettiin, hauislihakset jännittyivät jousta jännitettäessä.
Monipa kamppaileva pari syöksyi silloin toistensa lävistämänä meren helmaan.
Siellä he, vihamiehet, uinuivat sylikkäin. Ja terävähampainen kala aukoi heidän kypäriensä hihnat ja haarniskat, jotta heidän olisi helpompi uinua. Kunnes heidän ruumiinsa liukenivat raikkaaseen sinimereen.
Mutta voittajat palasivat riemuiten kotiinsa, ja pantiin voittojuhlat toimeen. He uhrasivat kultasarvisia härkiä tummatukkaiselle, maatamme syleilevälle Poseidonille. Niin he tekivät heti rannalla, jonne kansa keräytyi suutelemaan "tervetulleiksi" soturin otsaa ja olkaa. Zeuksen alttarilla suistuivat sadat härät, ja imelä uhrisavu samensi ilmaa kuin Etna. Temppelien edustalla, jotka nyt rosoilevat vanhuuttaan, tanssittiin haltioituneina. Teattereissa, joiden taustamaalauksena hohti sininen meri, kuhisi katsojia kymmenin tuhansin, valkeissa vaipoissaan. Siellä säestivät huilut ja "ontelo lyyra". Pindaroksen ja Aiskhyloksen runous sai osakseen ihastushuutoja ja palmunoksain huisketta.
Mutta verisen tappion jälkeen viileksivät puunilaiset itseään veitsillä, ja äidit syytivät kilvan lapsiaan Molokin tulipunaiseen syliin.
Mutta menivät nekin ajat. Ei ole Karthagon hyeenoista jäljellä kuin hämärä, veri-kultainen muisto vain. Ja kreikkalaisista? Äärettömät sorakasat, joilla nyt lainehtii vehnä ja kasvaa meloni ja viikuna. Mahtavat jumalien temppelit meren hengessä, vehnävainioitten keskellä, niin suuret, ettei kristillisyys ole niitä jaksanut hävittää: mitenkä olisivat papit uskaltaneet kumota moisia pylväitä? He olisivat itse jääneet suistuvain jättiläis-arkitraavien alle. Vain aika kaasi gigantit, ja kuljetti museoihin, – herättääkseen katsojien sielussa pakanuuden. Siinä se makaa, atlantti, selällään: iskee hymyillen silmää, pikkuvarvaskin miehenpään kokoinen. Niin ne loistavat vehnäpelloilla Junon ja Concordian temppelit, lempeinä, punakellervinä, meren sinisen viivan hymyillessä kaukaa.
Theokleelta veivät saaren Romuluksen pojat, tullen pohjoisesta kömpelöin laivoin, seikkailleiden etruskien teitä. Kreikkalaisten avuksi he ensin tulivat, ja suden pojat voittivat erämaan hyeenan, puunilaiset. Mutta voitettuaan he suistivat alamaisuuteen autettavansa. Nyt tuli saarelle järjestys ja yhteiskuntauskonto. Gladiaattoriteatterit ja kilpa-ajoradat.
Ja vähitellen riutui kreikkalaisuus. Rooman ylimysten kesähuviloiksi ja joutorahvaan vilja-aitaksi joutui ihana Sisilia.
Raunioina ovat nyt gladiaattoriteatterit; petolinnut pyöröjen yllä kaartelevat ja huutelevat.
Mutta vielä lisää seikkailuja. Pyhä Rooma sortui kuin Karthago. Vandaalit kiitivät yli saaren ja hävittivät. Itägootit sitä koettivat pitää käsissään. Mutta heidän kanssaan taisteli saaliista Bysantti.
Hyväpä oli siellä Geiserikien levätä pitkistä, hurjista seikkailuistaan. Riisua turkiksensa, pestä veri ja hiki karkeasta ihostaan ja kilpi pään alla nukahtaa oranssipuun varjoon ja uneksia jäisistä, pimeistä lapsuudenmaistaan. Mutta kalpa kädessä prameaa Bysantin keisaria ja hänen munkkejaan vastaan.
Mutta ei jaksanut pohjolan Geiserik karkoittaa kreikkalaisen keisarin kiskovia käskynhaltijoita saarelta. Sen teki Abdallah. Kauan sitten oli "kuolo tummiin pilviin helleenien kohtalon kätkenyt". Nyt tuli Abdallah! Arabiasta hän oli, tuo valloittaja, haaveellinen, tulinen! Hurjalla ratsulla, päässä liehuva liina, hän kiiti pitkin tupruavaa erämaata, seikkailun ja autuuden himossa. Niin riensi Abdallah yli manteren, – kunnes meri tuli vastaan.
Ja nyt hän kannusti ratsunsa veteen ja päätti valloittaa myös meren ja saaret. Niin tuli saraseeni Abdallah tarujen saareen ja vuodatti viljalti Allahin kunniaksi uskottomain verta. Koko saaren hän valtasi yhdellä ratsastuksella.
Mutta kun hän sen sai omakseen, näytti siinä olevan kyllälti hänelle paratiisia, ja hän tuli levolliseksi, vaikka oli huutanut: Paratiisissa saan levätä!
Hän vaipui mietteisiin tuolla ihanalla meren rannalla sotaorhia juottaessaan. Mikä kukkakimppu tämä saari! Paratiisista mereen pudonnut. Siellä Abdallah tuli rauhanhaaveilijaksi.
Saraseeni ja berberi valjasti nyt sotaorhinsa auran eteen, hän johti virrat vuorilta "Conca d'oronsa" kasteeksi, hän istutti hedelmäpuita, rakensi huvilinnoja. Mikä kaarien loisto! Hän rakensi pihoja, joissa suihkulähteet solisivat ja joita ympäröivät hevoskenkäkaaret, hienot kuin pitsi, kimaltaen kulta-, hopea- ja helmiäis-arabeskeja.
Hän harrasti tieteitä ja rakasti suloista runoutta.
Maa kukoisti taas kreikkalaisten ajoista. Ja illoin, kun meri uupui lepoon ja sohisi jo suurena univirttään, kajahti moskeain minareeteista kiitoslaulu rauhan Allahille!
Mutta erämaan pojan tulinen päivä laski! Silti ei Sisilian kansan satu ollut loppuva.
Pohjoiselta Tyrrhenan mereltä, josta aallot vihreän sinisinä ja suolalta tuoksuvina hyrskähtelevät, – sieltä tuli Roger. Normannit lohikäärme-pursillaan. Kaukaa Thulen pimeydestä he olivat syntyisin. Nyt heidän piti kilpailla Arabian kanssa. Viikinkilaivoilla he olivat tulleet Normandiaan, siellä sivistyneet hiukan. Ja – nyt Roger seikkailulle Sisiliaan. Punanverevä hän oli, vankka ja keltakiharainen. Hän tiesi vielä vähät tieteistä, taiteista. Taas kalskahtivat Sisiliassa kansain aseet: saraseenien ruostuneet käyräsapelit ja pohjolan raskaat kalvat. Ja normannit voittivat.
Mutta Roger, Rollon jälkeläinen: hän ei ollut vielä oikea kristitty eikä enää pimeä pakana. Siksi hän ei ruvennut uskonvimmassa hävittämään maata.
Ei, Roger otti vain vallan, ja tummat saraseenit saivat palvella häntä ja hänen vasallejaan entisellä uskollaan, tavoillaan, jopa laeillaankin. Ja siinä nuo palkolliset hienostivat herransa. He saivat heidät tukemaan viljelystä, tieteitä, taiteita.
Ja siltä ajalta näkee kuvan saaren kansainkulttuurista. Normannikirkko, – kirkko, jonka sisusta on peitetty kultaisella, välkkyvällä mosaiikilla. Sen teetti puolipakanallinen normanniruhtinas. Arkkitehti saraseeni. Muhamettilainen rakensi – kristityn kirkon. Arabialaisilla kaarilla hän sen kaunisti. Ja järjesti noiden kaarien päälle kymmeniä kuvia raamatusta: heprealaisten jumalaistarustosta ja historiasta. Siellä on Noat, Moosekset, Kristukset, piirtäminä muhamettilaisen, joka ei olisi saanut kuvaa piirtää. Ja heprealaisilla kuvaprofeetoilla: heillä on pukuna – klassilliset helleeniviitat ja roomalaiset togat!
Niin sekoittivat kansat verta, yhdistyivät, sulautuivat! Ja sitten – siinä Sisilian satua vielä: Sitten tuli saarelle, jossa jokainen kävi ja josta jokainen lähti, vuorotellen vaaleita germaaneja ja tummia romaaneja: ranskalaisia, saksalaisia, espanjalaisia. Anjoun tyrannit ajoi sekarotu pois sukupuutto-surmalla, kapinalla, johon kirkkojen kellot antoivat nousumerkin: Sisilian jalo iltamessu. Mutta tuskin hukkui Anjou, tunkihen tilalle ahnas ja uskonnollinen Aragonia.
Sitten saksalaiset, italialaiset, itävaltalaiset ovat siellä keinotelleet, taistelleet, kukin koettaen omistaa aarretta.
Kunnes viimein italialainen sekarotu, Herra ties miten monista kansoista syntynyt, suuttui muukalaisiin ja Palermossa liehahti Garibaldin punainen pusero.
Siltä vuorelta, Palermon Monte Pellegrinolta, jolla Hamilkar Barkas muinoin oli epätoivon vimmalla puolustautunut Rooman hukkaa vastaan, levisivät vapaustaistelijat kulona kaikkialle. He kiipesivät vuoria keveästi kuin sveitsiläiset palkkanihdit! He kiitivät tasankoja kuin arabialaiset ratsurit! He puhdistivat saarensa riistäjistä, mereen tottuneina kuin ennen Zor tai Theokles.
Niin sai vilja-aittansa takaisin Italia. Nyt sen haave on omaksi valtioksi.
Oli ilta, kun Sisiliasta läksin.
Messinan salmella, höyrylautan leveällä kannella. Mielessäni kulkivat saattueena sikulit, Zor, Theokles, Hamilkar, Rooman preetorit. Ja itägootit, Bysantti, Abdallah ja Roger ja espanjalaiset. Kaikki menneisyyden utuihin haihtuen.
Tyrrhenan mereltä kävi väkevä, lämmin viima. Tähdet loistivat suurina, kone jyskyi kumeasti.
Minua vastapäätä istui verevä maalaisnainen: nenä jalo, kreikkalainen; korkean hiussykerön ympärillä metallipangat. Pari matruusia, hanuria eli sirmakkaa soittaen: toisena heistä kotkannenä ja vaalea tukka, – minkä normannin jälkeläinen tuokin lienee! Mutta erillään toisten joukosta istui kaksi maalaisukkoa: kasvot keltaiset, posket ryppyiset, otsat matalahkot, mutta älykkäät. Nenät kuin käyräsapelit, sieraimet laajat; suut leveät, suoraviivaiset. Heidän pienet silmänsä kiiluivat kuin hiilet, kun he helistivät käsillään huitaisten sisilialais-murrettaan. Valkeat hammastarhat paistoivat kirkkaina, kun ohuet huulet aukenivat leveään, ylimieliseen ja äänettömään nauruun. Päässä heillä oli siniset fetsit ja toisella fetsin ympärillä kirjava turbaani: saraseenien jälkeläisiä.
"Valo vaipunut yön oli helmaan jo." Rusko oli sammunut, Poseidon väsyi, laski tyttärensä ja raakkuihin puhaltelevat poikasensa lepoon.
Sinipunerviin utuihin alkoi tummeta taakse Sisilian jyrkkä ja korkea ranta. Korkeimmalla huipulla, Etnan lumisärmällä, häilyi punaisia hattaroita.
Aallot solahtelivat uneliaasti laivan kupeissa. Tuolla pohjoisessa olivat Aioloksen saaret. Ja tuossa lähellä Skylla.
Kuin houkuttelevat seireenit vilkuttivat Sisilian rantakaupunkien tuhannet tulet. Suurina heijastelivat ikuiset tähdet meren mustanvälkkyvästä pinnasta.
Girgenti, Reggio Calabria, kesäk. 1908.
ADRIANMERELLÄ.
Aalloilla keinuen etelän kulta-auringon kimaltaessa. Aallot kaukaa ilmanrannoilta matkaavat, ääriltä taivaan, missä hopeapilvet hohtavat, valkeina, kellervinä kuin autuuden maat.
Keikahtaa pursi mahtavasti aaltojen kehdossa, hyrskähtää laine, veden sormet leikkivät laitaan lyöden: – pursimiehen poskelle räiskyy viillyttävä vaahto, – pursimiehen, köyhän kalamiehen, joka aalloista elatustaan etsii. Kalamiehen repaletakkisen: hän katselee vesiä, katselee illan kultapilviä, – katselee kaupunkia, rannalta kaukaa kellervänä hohtavaa; – katselee haahtea, joka verkalleen ohi matkaa: perälaidalla poikanen kyynärvarttensa varassa laulaen laulua kaukaiselle armaalleen; – katselee mies, ja hänen sydämestään kiitollisena kumpuaa:
Mikä onnen ja kirkastuksen hetki!
Ja hän hiljalleen jatkaa:
Siunaus rannoilla ja mailla, siunaus kultapilvillä ja aalloilla vaeltavilla, siunaus kaupungilla, rannalta kellervänä hohtavalla, kaloilla, syvyyden asukkailla, siunaus palava kuin kiitollinen ihmissydän.
Niin huokasi mies; mutta lyhyt on päivä.
Merimies palaa kotiinsa iltatähden alla. Rymistäen hän astuu majaansa, jossa häntä vaimo ja lapset odottavat, lapset kuin tiiran poikaset taattoaan. Riemun huuto kajahtaa, riistan ympärillä tungeksitaan. Ja pian jo liesikin loimuaa.
Mutta tämän laulaja, hän, jolla ei ole vaimoa, ei lasta, häntä taas levottomuus ahdistaa, ja hän ihmettelee:
Mikä lyhyt onnen hetki äsken! Mikä siunaus vesillä ja mailla, siunaus kultaisilla pilvillä, kaupungilla, rannalta kellervänä hohtavalla, siunaus palava kuin kiitollinen ihmissydän!
Napoli, kesäk. 1908.
ALPPIJÄRVI.
Sveitsinmaassa valtavat vuoret ympäröivät syviä laaksoja, joissa vihreät järvet kimaltavat. Järviin syöksyvät vuorikosket kuin pilvistä: patsaina, pilareina, häilyvinä uturyöppyinä! Alas vuorten seiniä, joita pitkin kuusimetsät kapuavat ylös kuin hyökkäävät sotajoukot! Alhaalla rannoilla vihannoi viini ja ruusut kukkivat. Mutta ylhäällä, kuusikoiden yläpuolella, on aavat laitumet, ikuisen, säkenöivän lumen rinnalla.
Varhainen aamu, kello neljä. Harmaa oli vielä veden pinta, sumussa järveä ympäröivät alpit. Hiljaista aivan. Vain aallot ikkunan alla loiskahtelivat aamu-unisesti. Etäällä kumisi vuorikoski.
Sitten alkoivat linnut tirskahdella. Ja jo värittyi taivas alppien takana, etäällä, väkevän keltaiseksi, – hohtavaksi kuin vaski, huikaisevaksi hiljaisessa aamussa. Merkillisesti hohti se kylmä kultateltta, jossa aurinko heräili, mahtavain vuorten tummien hahmojen takaa. Ja nyt kukahti jo käki! Aalto loiskahti pirteämmin ja heräten.
Jo alkavat linnut hälistä tiheän rantakylän takana rinteillä, keväisessä koivikossa.
Yhä kiivaammin helottaa taivaan keltaisuus.
Ja nyt kumahtavat kirkkojen kellot, kaukaa vuoristosta. Kumeat kellot etäältä, tuskin kuultavasti, jumala ties mistä: – rotkoista, salaperäisestä etäisyydestä, – syvin äänin laulaen. Aamukellot. Niiden kumu katkeaa syviin vuorten onkaloihin.
Aamu kirkastuu.
Yht'äkkiä ilmestyy tuonne korkean vuorimuurin harjalle ruusunpunainen pilvi, heleästi paistava.
Se on aamun tulo, valon viitta! Ja samalla kalahtelevat jo lähempääkin, järven toiselta rannalta, pienten kirkkojen kellot. Kutsuen, herätellen, vastaten etäisten malmien kuminaan, kuin noviisit kuultuaan vanhan priorin äänen.
Niin herää kylä, ja kolistellaan jo rannalla ikkunan alla airoja. Ja kaukana vuonossa utuisten vuorten välissä, siellä väikkyy jo purje, klassillinen latinalaispurje: kuin kaksi kyyhkyn siipeä ristissä, toinen valkea, toinen kellertävä. Tuo siipipari hohtaa aamun uduissa.
Keltaisena yhä taivas. Missä aurinko?
Nyt se tekee nousuaan: sinipunaisella värittyvät alppien veteen kuvastuvat kupeet, värillä aivan sinikellon-heleällä.
Ja jo iskee aurinko silmää, kohoaa vuorten raosta. Iskee kuin penikulmaista, tulista keihästä, – siten leimahtaa kuin syttyvä kekäle! Ja sieltä ylhäältä, vuorten huipuilta, sieltä valahtaa laaksoon utuinen, kullansäihkyvä, sini-usvainen sädevuo, valovirta. Kuin Päivättären kankaan loimet alas järvelle. Ja nyt kilkahtavat kaikkein matalimmalla piileväin kirkkojen kellot, iloisesti vastaten äskeisten kellojen ääniin, jotka vähitellen loitos vaikenevat.
Kellojen soittoa. Laitumelle vietävän karjan vaskikellot etäältä, metsäisiltä vuoripoluilta. Lintujen viserrystä. Vaikenemus sitten. On kohonnut korkealle välkehtivä päivä.
Suloinen järven hiljaisuus. Ihana maa, kirkas vesi.
Siniset vuoret kuvastuvat veden pohjattomuuteen. Monet kylät vuorten helmoissa kuvastuvat kuin peiliin, valkein, suipoin kellotapulein. Kalastajat viilettelevät järvellä, ruuhessa potkahtelee veden riista. Purjeet: toinen valkea, toinen kellervä. Ikkunan alta ruusupensaikon raikas tuoksu. Huuruten syöksyy tuolla vastapäätä vuorikoski laaksoon, kuin hiidenkirnuun.
Tuo järvi, jota vuoret taivaskorkeat saartavat, sulkevat, missä olen näitä vuoriseiniä ja maisemaviivoja ennen haaveillut? >
Eräässä sadussa, jota joka lapsi lukee.
Niin kyselen itsekseni ja muistelen. Nyt muuttuu uni taas elämäksi. Näen sankarihahmon.
Kas, tuolla kirkkaan veden äyräällä kajastaa keskiaikainen kylä. Siellä kiertelevät rinnettä väärät kujat. Keskellä kylää tapuli, kuparikattoinen. Ja kansaa soutaa kylään, juhlille. Vanhaa ja nuorta. Neitoja, joiden hipiä on valkeaa kuin maito, katse kirkas.
Ja myös ylhäältä vuorilta, ei vain vesiltä, tulee väkeä, mikä karjaa, mikä metsänriistaa tuoden. On markkinat kai, kylän väkisillä kujilla viulujen, pillien vinguntaa. Mutta väki on raskasmielistä nyt. Vainoojan ies painaa maata. Siksi kyselee väki surren toisiltaan uutisia ja saa synkkiä sanomia. Ja se toivoo jotakin. Mutta torille, kaivon viereen, jonka patsaalla seisoo kullattu kuva: oikeus vaaka kädessä, silmät peitettyinä, – siihen oli ilkeä vouti pystyttänyt riu'un ja pannut sen päähän sulkahattunsa: sitä piti ohikulkijain muka tervehtiä.
Ja he tervehtivät, ja he punastuivat vartioivain huovien edessä. Ja he odottivat jotakin.
Ja tulee markkinoille vuorten mies, alppikotkien ampuja. Päätänsä pitempi muita hän on. Jousimiehen tuima katse. Se näki kautta sumujenkin. Jo astuu mies torille, jousi olalla, poika pieni käsivarren suojassa. Ja väen kuhinassa hän silmää riukua, hän hieman hämmästyy, aikoo jatkaa matkaansa, – kunnes huovit vaativat häntä tervehtimään hattua. Hänkö – vakaa, vapaan luonnon mies, erämaan sinisen taivaan, jolla aurinko säihkyy kuin vapauden vaakunakilpi,– hänkö kumartaisi – voudin hattua! Hän, jonka jalkain juuresta vuoriston sumut ja pilvet tupruavat ylös kuin luonnon uhrisauhu! Hän, jonka sisar on tuuli ja veli jousi, kilpaajansa kotka, joka rakentaa pesänsä pilven yläpuolelle, riippuvan paaden kupeeseen, punaiseen alppiruusumättääseen. Hänen verensä kuohahtaa käskyn kuullen. Ei voi! Ja huovit häneen kiinni! Voudin eteen vietynä hänet pilkalla tuomitaan ampumaan omena poikansa päälaelta.
Sadat kerrat hän oli lennosta tavannut ryöstökorpin, jyrkänteillä koikkuvan. Mutta nyt. Nyt hän vavahti ja kuohahti raivosta!
Hän ampui. Omena vierähti. Mutta kysyipä vouti silloin, miksi oli toinen vasama varattu talonpojan vyöhön.
Silloin hän kohotti päänsä ja katsoi kysyjän silmiin. Hänen silmistään näki vouti, mitä varten oli toinen, teräskärki, vyöhön varattu.
Kun omena putosi, niin salavihainen kansa riemahti, se nosti päätään ylpeydestä. Mutta köysiin omenan-ampuja nyt, yli järven, vaarallinen kotkain-ampuja! Kansa pelkäsi, suri ja vaikeni.
Kirkas päivä. Satoja vuosia sitten. Vuoret kuvastuivat rauhaisina, kesäistä untaan nukkuivat rinteillä metsät.
Niin purressa kotkain-ampujaa yli järven.
Mutta tulee ikäpuoli, – nousee tuuli, ja aallot käyvät ärtyisiksi, myrkyllisen vihreiksi. Viima purjeissa vinkuu.
Jo kuohahtelee vaahto.
Jo yleni alppien ylle mustanpuhuvia lonkia. Kaukainen lumihuippu paistoi päivänlaskussa kuin verinen ruhtinasvaippa.
Pilvessä välähti salama.
Tuli myrsky. Pursi kiiti kallellaan, pitkäinen jylähti onkaloissa. Salamat viilsivät haavoja kautta koko taivaan kannen. Tuulenpuuskat temmelsivät. Lähellä rantaa kuljettiin. Tammet kohisivat, vesi löi yli laitojen. Vaarallinen niemen kärki.
Hätäpä pakotti nyt vartijat päästämään kahlitun köysistä, rukoilemaan tien tuntijalta pelastusta. Niin, kotkain-ampuja peräsimeen!
Hän kiidätti purren suoraan terävimpään kariin! Itse hypähti tutulle kalliolle, – huovien hätähuudot lyhyet.
Ja kerran, kun korska Itävallan käskynhaltija ratsasti seurueineen vuoren solassa: hän suistui satulasta, rinnassa nuoli, – tuttu, uhkaava nuoli.
Niin mies kosti poikansa, itsensä puolesta. Ampui tulevaisuuden vasaman. Hän näki voudin suistuvan ja seurueen varustavan jousiaan. Mutta hän kapusi tammestaan viereiselle kallion äyräälle. Ja ylös vuorenseinää kuin ilves. Kuin kostonhengen nauru kajahti hänen äänensä jo ylhäältä, näkymättömistä.
Gessler surmattu! Nyt juhlivat kylät, vapaiden järvien rannat! Nytpä oli köynnöksillä koristettu karkelolavat, vanhukset iloitsivat poikasina, miehet löivät sarkkansa vanteiksi pöytään. Nuoret kumarsivat päänsä sankarin ihanteluun. Missä hän itse? Yksin hän vaelsi vuoristossa. Ei kiitosta kaivannut. Mutta kiitollisuus kohosi hänen rinnastaan jylypilvien pitäjälle, joka hänen kättänsä tuki. Ja niin hän oli rientänyt kotiinsa, vaimonsa ja poikansa luo, tulevaisuuden kauniita unia nähden. Miten vapaus oli nouseva, kulkeva hänen jälkiään.
Ja se nousi. Maassa oli sota julistettu: veressä, hiljaisissa, myrtyvissä sieluissa.
Seurasivat ensi nuolta öisten niittyjen salaliitot, Rütlin valat. Nuijain ryskeet vuorisolissa. Winkelriedit mursivat rintainsa kautta tien vapaudelle.
Ja vihdoin nousi oikea vapaus, verellä ostettu.
On vieläkin maita, joissa itävalta polkee, häväisee! Mutta niissä Gessler saa palvelijoita. Ja Wilhelm Tell: hän oli germaani!
Ilta oli tullut, – jälkeen päiväisen kulun pitkin rannikoita, ruusulehtoja, koivikoita.
Alppijärvi muuttui sinertävän harmaaksi. Aurinko laski. Vuoret, mahtavat, jättimäiset, helähtivät himmertävään alppihehkuun.
Järvi tummui. Mutta vuoriston takana kaukana viipyi ja hymyili ruusunpunainen pilvi. Kuin pitkä, punainen harso, joka heijastui alas, hohti syvistä vesistä.
Karjankellot soinnuttivat ohutta vaskeansa. Ja nyt, myöhään illalla, kajahti kaukaa alpeilta vaskitorven heleä, vakava sävel.
Se soi hartaana kuin virsi. Soi hetkisen, kierteli kaukana vuoristossa ja vaikeni.
Lausanne, kesäk. 1908.
PAIMEN.
Alppipaimen, Senn, armailli, asuu talvin kyläisissä laaksoissa, kesällä vuorilla vihertävillä. Keväällä miehet vuorille, naiset ja lapset kotiin. Raskas on miesten työ vuorilla.
Jos paimen on nuori eikä ole jaksanut vielä hankkia itselleen omaa tupaa, jonka ikkunaruutujen rivi sievästi kiiluu, eikä mehiläis- ja kukkatarhaa, – jos ei, niin vieraan pirtissä hän on viettänyt talven. Mutta hän on unessaan pyrkinyt omaan majaan. Vaimoa hän on, kylän tyttöjen komeinta, katsellut. Työllä ylhäällä vuoristossa on hänen saavutettava onnensa.
Niin hän on vuokra-tuvassa viettänyt kaiken talven. Tehnyt minkä mitäkin, puusta koruja leikellyt. Ehkä käynyt töissä pienessä talonsa sahassa.
Ja kaivannut kai vuorille, kerätäkseen taas kultaa säästöön. Kaivannut vuoriston hiljaisuutta, kylätöntä rauhaa. Vuorilampea ja pärekattoista majaa.
Ja tulee kevät. Kauan se on taistellut viimeisiä pyryjä vastaan. Mutta kun se vihdoin voittaa, se astuu reippaasti vuorille, viittoo jäljestänsä tulemaan, – ja katoaa sinne. Tuokiossa se luo siellä kesän, lyhyen keväthurmion jälkeen. Silloin, touko- ja kesäkuun vaiheilla, ollaan laaksoissa valmiit kevättapahtumaan: ajetaan karja vuorille. Jo kauan sitten on valittu pääpaimeneksi parhain kylänlaidunten vuokraajista. Hän on vuokrannut talollisilta karjansa, miltä naudan, miltä kolme, neljä. Ja pestannut apulaisensa.
Odotetaan kylässä päivää, jolloin voidaan karja laskea.
Ja kun tulee se päivä, niin paimen herää kuin kontio talvipesässään. Oikoo jäseniään, pilkistää sataruutuisesta päätyikkunasta ulos.
Ah, jo syöksyy vuorikoski pauhaten vuorten ylhäisyydestä, tupruaa valkeana usvana. Kevätaurinko paistaa hiljaisessa laaksossa; pienen kirkon kuparisipuli kimaltaa. Koivut ja poppelit vihannoivat. Tulvillaan vilisee somien myllyjen ohitse virta, alitse vanhan, pärekattoisen sillan.
Alppipaimen tirkistää virkistyneenä ulos ikkunasta. Kas, jo vihottaa ylhäällä laitumilla paljaita ruohotäpliä. Parin päivän päästä loihtii kevät levenevät täplät vihreiksi niityiksi. Ylimmilläkin laitumilla kiiluvat nyt hanget vain pieninä läikkinä.
Pois siis, vuorille! Kevätpäivän kimalteeseen! Pois laakson miekkoisten parista, jotka saavutetussa onnessaan makailevat. Vuorille hän, kirkkauteen, tekemätöntä onneaan tekemään. Raikkaille vuorille nyt!
Paimen irmastuu, hänen otsansa kohoaa. Jo kaikuvat kylän kujilla kellot ja tiu'ut. Kiireesti pukeutuu paimen, vetää siniset polvihousut jalkaansa, hihattoman takin ylleen: sen rintapielet on mielitietty tikkaellut valkeilla edelweisskukilla. Solkikengät hän panee jalkaansa, vyöttää helmillä somistetun, leveän vyönsä, tarttuu valtavaan paimentorveensa; ja tuuhea paimenkoira on hänen ympärillään hypellyt, ovelle juossut, intoisena kuin metsäkoira nähdessään isännän tarttuvan tuliluikkuun. Ja paimen silittää koiraansa: lähtään, lähtään. Ja pistää jo mustan, punasaumaisen patalakin takaraivolleen ja astuu kylän raitille. Astuu talvimajansa kaideniekoilta kaksoisportailta, seinäleikkausten alta.
Siellä jo väki vilisee. Siellä kukkia kimpuiksi solmitaan. Kellojen lavit koetellaan. Keräydytään nuoren pääpaimenen luo: isännäiset, emännäiset, neuvoja antaen, onnea ja tarmoa toivotellen.
Paimenen luo juoksevat karjan laitumelle saattajat. Komeana hän seisoo muiden keskellä, paidanhihat kevättuulessa tutisten. Patalakin töyhtöjouhet väristen kuin iloista naurua.
Tupien seinämillä jo ruusut aukovat umppujaan. Ravintolan lehtimajassa jo villiviini rakentaa siimeistä kattoa.
Iloiten, kuin koetteeksi, puhaltaa nyt paimen torveensa viimekesäisen sävelen. Se sävel: kohta vastaa siihen navetoista karjan ammuna. Ne tuntevat torven äänen. Ne tietävät, miksi heidän kaulaansa suuria juhlakelloja soljitetaan. Karjankin mielestä luonto hymyää: muisto alppiruohosta, päivänpaisteesta.
Ja karja johdetaan koristettuna ulos. Ensimmäisenä mahtava, silokylkinen "Muni", kylänhärkä. Sillä on kukkaköynnös niskassa, kuin uhriin ja jumalanpalvelukseen talutettuna. Arvokkaasti se astuu vankoilla jaloillaan: on jo ennen usein ollut alpeilla.
Sitten pöllistäytyvät navetasta lehmät, ruokakellon kokoiset helkyttimet kaulassa, leveissä, kirjatuissa kaulaimissa. Auringon sokaisemina ne seisovat, eivät raitin ruohoa tapaile. Tuijottavat auringonpaisteeseen. Mutta sitten potkaltavat kerran iloisesti ja juoksevat paimentorvea kohti, kylän kaivotorille.
Kellokkaiden jäljestä, joiden sarviin on sidottu yksijalkainen lypsyjakkara, kuin kultarihmoilla koristettu kruunu, tölmää nuori nautakarja: kukitettuina kuin tyttöset häihin. Ne heiskuvat, ne kiitävät pitkin kujaa kuin viiriä liehutellen, ne ynyvät, puskevat kellokkaita, jotka hymyilevät kevään säkenöiviin korkeuksiin. Viimeisinä päästetään vuohet, partaiset penteleet, karjan katupojat, jotka milloin juoksevat muun karjan edelle, milloin kopaisevat kukkia lavoista, milloin tyttöjä pokkaavat. Vallattomina, mahdottomina järjestykseen. Heistäpä on alppipojalla ja koiralla huoli!
Niin asetetaan karja jonoon kylärahille. Etumaisena Muni, sitten kellokkaat komein kruunuin, saattajat sivulla, vuohet ja kilit lehmäin välissä vilistäen. Satuloitu on myös, ja eväillä ja juustokojeilla sälytetty, hevonen paimenta laitumelle saattamaan. Tulee pappikin, siunaa karjan vihkivedellä.
Jo katselevat kellokkaat ihmetellen paimenta ja ovat hänet kaataa, katsovat: lähtään jo vuorille! Siellä ruoho tuoksuu, purot solisevat.
Viimeiset maljat armaillin kanssa, joka on hänelle uskotun omaisuuden herra ja tietää iloisen edesvastuunsa. Hänelle kaikuu viimeinen: onnellista paluuta! Ja punapuseroinen tyttö, katseltu, hymyilee hänelle ja heittää hyvästit. Ja hän kulkee karjansa etunenässä komeana kylästä, kohti siintävää vuorenseinää, joka sulkee raitin pään. Etumaisena ylenee pari lumivalkeata vuohta. Ja väki seuraa jonkin matkaa, isolle aukealle, jonne muiden kyläin paimenet tulevat, eri tahoilta pienien valkeiden kirkkojen luota, juhlakaulukset kaulassa, naisten kukittamina. Siellä yhtyvät paimenet, onnittelevat. Ja siellä he kiinnittävät kukat ja seppeleet pyhimyksen kuvan eteen, joka hymyilee katoksensa alta tienristeyksessä. Nyt nousevat kyläin karjat yhtä matkaa. Kunnes pian eroavat, kukin pääpaimen karjoineen eri polulle, kukin kylänsä laitumelle. Silloin satainen karja hajautuu. Pian vastaavat paimenet toisilleen kaukaa vanhalla alppilaululla. Se laulu kaikuu heleänä, hartaana kuin virsi:
Le z'armaillis dei Colombette
de bon matin se sanlevâ,
ha ha – ha-ah!
Liauba! Liauba! por ariâ!Ja vanha-sanaisten säkeiden kaiut raukenevat vuoristoon.
Nyt kulkee paimen yksin laitumelleen, vain pieni paimenpoika mukana, ja vanha toveri, pörröinen koira. Komeana hän käy, kämmenen levyinen lakki takaraivolla, valkeat hihat vilkkuen. Ja hän painuu äänten hiljetessä mietteisiin. Vapaudesta riemuiten, samalla monia vaaroja ajatellen, jotka häntä ja hänelle uskottua vähäistä karjaa uhkaavat. Ja myöskin pälkähtää hänen päähänsä; punaisessa puserossa seisoi tyttö kylän viimeisen talon kulmalla, hänelle onnea toivottaen. Rikkaan talon uhkea tyttö. Punaisessa puserossa, musta tukka hohtaen kuin korpin sulka. Ja raskain mielin armailli heitti hänelle koko kesäksi hyvästinsä. Mutta rikas tyttö nauroi vuorten pojalle, kun hän, punapuserossaan, ojensi kätensä hyvästiksi.
Ja nyt ylenee paimen laaksosta pois. Vuorille, joilla kasvaa myös punainen lumivalko. Sadun edelweiss. Niin, sellainen oli tyttö ollut talon kulmalla, punapuserossaan.
Paimen seisahtuu, katselee taakse, jossa suuri järvi kaukana auteroi sinisenä utuna. Tuolla alhaalla hypittää kotivirta valkeaa vaahtoaan. Tuolla kotikylä, vihreän virran polvekkeessa. Tuolla talvinen ravintola, jossa hän mielitiettyään kohtasi. Vielä näkyvät kiiluen kullatut sarvet päädystä. Ja tuolla hänen pyöreäruutuinen ikkunansa. Eikö avatussa ikkunassa hohtanut myös jotakin punaista?
Paimen on kulkenut ohi viimeisen pikku ravintolan, ohi viimeisten viljapeltojen. Hän tulee koivumetsään, jonka yläpuolella hänen laidunpalstansa alkaa.
Siihen hän nyt jää, antaa karjansa levitä ruohikkoon; jää alkukesäksi, jo kaukana kotikylästä. Ja sitten hän kulkee sikäli ylemmäksi, mikäli alempana karjanruoka loppuu ja ylempänä ruoho kasvaa. Parin viikon päästä synkeään, naavaiseen kuusikkoon, jonka hiljaisuudessa vain tikka nakuttaa ja palokärki viheltää. Kulkee karjoineen kapeaa uraa myöten, synkkäin rotkojen kautta, mihin päivä kuultaa korkealta, korkealta havukon läpi terhenisenä, outona utuna.
Niin hän loittonee, nousee toisille laitumensa rinteille, johtaa karjansa vaarallisia polkuja pitkin. Jättiläiskuusien latvat hänen jaloissaan kiikkuvat. Rotkosta alhaalta kuuluu kosken kumu. Tien polvessa on madonna kattonsa alla. Siinä hän nyt polvistuu ja rukoilee sitä, joka on häntä alkukesänkin varjellut. Ja nousee yhä ylemmäksi.
Syyskesällä hän on viimein jo aivan laidunalueensa äyräällä, ylempänä enää vain kaljut, synkät kalliotornit. Ja niiden yläpuolella alppien lumikentät: jäätiköt, kiiltävät jättiläisten lakit. Mutta alla ovat kuusikot kaukana, ympärillä laitumen aukeus. Alla laakso näkymättömissä, pilvien verhossa.
Ihana vuoristo! Mutta työ ja aherrus on paimenella siellä. Työ, hankkiakseen kultaa rakentaakseen laaksoon kodin: sievän, tervanruskean, luhdeilla somistetun, ja karjaa. Johtaakseen katseltunsa majaansa!
Aamulla ani varhain, kun kotkat viheltävät, paimen herää majan ylisillä, heinävuoteellaan pärekaton alla, koiran vinguntaan ja karjan yninään. Hän nousee, herättää paimenpoikasensa, lypsää karjan ja laskee sen leveästä ovesta ulos. Hän juottaa, suurustaa lehmänsä ja vuohensa vuoripurolla, tippuvan ruuhen luona. Ja antaa karjan hajota, pannen kaitsijoiksi pojan ja silpputurkkisen koiransa. Sitten hän sytyttää viileässä kodassa, joka lemuaa maidolta, mullalta, lannalta ja juustolta, kuusipuu-roihun valtavan kuparikattilan alle, joka riippuu karstakatossa hahloissaan, – ja täyttää kattilan maidolla. Hän kuorii juuston, kauhoo sen sammioon, lisää maitoa kattilaan, kohentaa mustan-savuavaa roviota. Hän kiristää juuston syltä leveään painimeen, – hän huuhtoo kulhot, kiulut höyryävällä sinnulla. Hänellä on työtä, touhua. Punapuseroisen, punaisen edelweissin tavoittelua! Ajoittain hän hyppää ovelle kellokkaita katsomaan, huutaa huikauttaa. Lomassa, jos jyrkänne on vaarallinen, menee itse karjaa kaitsemaan, päästäen pojan ruualle. Puraiseepa itsekin suuruksensa: kovaa leipää, – jos leipää aina eväiksi riittää, – valkeaa juustoa, ja päälle alppipuron kylmää vettä. Joskus levähtääkin, seisten matalan, leveän majan portailla, tupakoi ja mietiskelee.
Siinä hän seisoo ruskeana, ahavoituneena chalet'nsa ovella, vuoriston hiljaisuudessa. Pitkä aika on keväisistä, hilpeistä lähtöjuhlista kulunut. Alla leviää alppiseutu jylhänä ja autiona. Portaiden edestä laskeutuu rinne ylänkölaaksoon, josta kuuset turhaan koettavat korkeammalle kavuta. Mustien suurten salojen yli, jotka pieninä läikkinä tänne pilkottavat, siintää etäinen kotilaakso sini-utuna. Mutta usein peittävät sen raskaat sumut, sakeat, vierivät pilvet. Silloin ei pilkahdusta muusta maailmasta: vain ääretön sumumeri lainehtii alla. Pilvet pöllyävät. Mutta yläpuolella on sininen taivas, joka on kirkas, siintävä silloinkin, kun alla salamat ukkospilvissä sinkoilevat. Yläpuolella ovat säröiset, pakkasta huuruavat alppihuiput, auringossa säihkyvät, ikuisessa kuurassa kimaltavat.
Niin katselee paimen, ruskeat, hihattomat käsivarret ristissä ryntäillä, – katselee ahavan puremana, työn vaivaamana, viiman leveitä lahkeita nykiessä, tupsukas patalakki peittäen takaraivosta pienen pyörön, otsatukka pörröllään. Yksinäinen, sanaton, vieraille harvasanainen autiomaan asukas. Uskollinen koira tulee, huiskuttaa häntäänsä, kiepahtaa seisovan jalkoihin, uinuu – toista silmäänsä vähänväliä raotellen.
Ja paimen ajattelee kai yksinäistä elämäänsä täällä, koiransa ja pienen pojan kanssa, joka nyt alkaa kavuta samaa työn-vuorta, jota myöten hän on näin korkealle päässyt. Korkealle – hänellä on säilyssä kultaa, – ja kesä on sitä taas lisännyt.
Ja kesäkyliä hän ajattelee. Laaksossa, siellä rikkaat talolliset istuvat illoin köynnösmajoissa viinin ääressä, naureskellen, maailman uutisia pohtien. Ehkä, ehkäpä on hänen punainen jalovalkonsa siellä? He jymistävät tanssilavalla, miekkoiset, sirmakkain tai viulujen soidessa. Hän yksin täällä, työssä. Mutta vapaudessa ja toiveineen.
Ja myrsky-syysyössä hän ajattelee. Se maitohipiäinen, mustatukkainen tyttö, ei se ollut viime katseella mitään hänelle luvannut.
Syysyössä tuuli tohisee kivillä kuormatussa pärekatossa, lyö pieneen päätyruutuun kuin nyrkillä, vinkuu, puhaltaa vilua. Räntää sataa vuoriylängöllä.
Ja nyt tulevat mieleen taas vanhain kertomat näistä vuorenhuipuista. Niin, niin ajattelee hänkin, kuin vanhat, että nämä vuoret, ne eivät olekaan pelkkää kalliota. Muuta ne ovat. Kaskujen punaisen edelweissin kasvattajia, kuin suloisen laakson tytön. "Kuulitkos", hän itsekseen mutisi, melkein aikoen pojan herättää, "kuulitkos, miten kaukana ylängöllä jymähti?" Mikä siellä? Yhden äänen hän oli kuulevinaan, niinkuin vanha paimen vuolupenkillään oli kertonut, vanhaa vaudlaista kansansatua. Wildhorn oli nimeltä se vuori, joka nyt puhui. Se puhui langolleen Dent-du-Morcles'ille. Mitä se puhui? Mitä tehdä paimenelle tuolla helmoissamme? se humahti. Pyöräytämme ison kallion irti, – laskemme laviinin.
Se lakaisee majan ja kaikki laaksoon.
Myrsky hänet luudallaan pois sipaisee.
Peitämme laitumen aikaisella jäällä, – langetamme sumun, jotta karja syöksyy kuiluun.
Kiusaava tauti hänen keuhkoihinsa puhalletaan!
"Hah-haa, niin tehdään", vastasi öinen Dent-du-Morcles Wildhorn-vuorelle.
Poikakin heräsi myrskyn jyskeestä. – Hän oli aivan virkku vilusta ja onnettomuuksien pelosta. "Juttele jotakin", hän sanoi pääpaimenelle, "yön ratoksi". – "Mitäpä juttelisin", paimen vastaa ja hengittää raskaasti. Johtui taas mieleen punainen jalovalko. Juustonhakija pari viikkoa sitten kertoi, että nuori talollisen poika, rikas miekkoinen, kuului muka nähdyn hänen katsottunsa kanssa. Laaksossa, jossa ylös yrittävä ei saanut olla. "Mitäpä juttelisin. Vanhoja kaskuja, kaskua punaisesta jalovalkosta. No, jo sen olet kuullut. Mutta nyt on sen hetki. Vuorilla kasvaa valkeita edelweissejä, tavallisia. Mutta kasvaa siellä punainenkin edelweiss. Sellainenkin on olemassa. Missäkö? Korkeimmilla huipuilla, pahimpana kuilujen äyräällä, – melkein pyörivän kallionlohkareen kupeella. Siellä se hohtaa kuin veri – pimeästä yöstäkin. – Niin. Moni metsämies kuuluu sitä koettaneen etsiä, mutta ei ole löytänyt. Jotkut armaillit löytäneen kuuluvat. Mutta ei se helposti lähde. Kiipeä ylös kuin liukkaita vuoria: kesken tietä pitää alas liukua! Sitä kukkaa ei saa. Vaikka pään halkaisen uhalla, – ei. Kerran oli muuan paimenpoika nähnyt vuoren rinteellä miehen, ylhäällä kuin pilvissä. Se oli ryöminyt melkein irtonaista lohkaretta pitkin. Ja se oli nähnyt, nähnyt kukan. Kurottanut kättään, huutanut. Mutta juuri kun oli sen käteensä saamassa, hän syöksyi alas kuiluun. Kädessä sillä paistoi jokin kuin veri. Mutta kun hänen ruumiinsa rotkosta löydettiin, ei hänellä ollut enää sitä kättä, joka oli kukan poiminut. Mikä särmä lienee syöksyessä sen katkaissut, minne lienee jäänyt."
Poika kuunteli ääneti; paimen ajatteli jaloa punapuseroistaan.
Syksypuolella paimen alkaa laskeutua päivä päivältä alemmaksi. Sikäli kuin laidun ylhäällä kellastuu, sikäli kuin lunten raja huipuilta alkaen alenee. Niin laskeutuvat paimenet joka laidunrinteellä, paimenmajasta toiseen.
Alenevat, – kunnes karjankellot syyskuulla soittelevat luonnonsävellystään kotilaakson kuuluvilla.
Silloin on taas suuret ilon ja riemun juhlat kylissä. Paimenet palaavat tuotteineen laaksoon! Runsaat syksyn juhlat, keväisiä huimemmat: isännät, emännät kestitsevät paimeniaan, kaiken kesää kaukana olleita, viljalla, viinillä, hedelmillä.
Ahavoituneiden, vähäsanaisten paimenten joukot kokoutuvat yhteiseen keskuskylään, seppelöityine härkineen, valkeine vuohineen, juhla-asussa.
Silloin tanssitaan veripunaisissa villiviinimajoissa! Silloin sarkat keikistyvät, kun vuorten kesäerakot pääsevät rypäleen tai humalan makuun! Koottuaan kultaa, vietyään karjan ja vuokrat omistajilleen takaisin, kovan työn tehtyään.
Ja tuo paimen voi istua tanssimajassa. Varjonurkassa hän istuu. Harvain toverien kanssa, poissa kirjavain lyhtyjen valopiiristä. Hän ei puhu paljoa, hän juo, hän lyö tyhjän sarkan lyömistänsä pöytään. Ja katsoo tanssivain sikermään. Ja lehtimajan toiselle puolelle, jossa taas hohtaa punainen pusero.
Ja siellä istuu se punanverevä talollisen poika, josta hän kesällä oli kuullut. Hänen keväällä uneksimaansa vastapäätä.
Pojan kasvot ovat kauniit, silmät tyynet – hänen leveää selkäänsä ristivät kalliisti tikatut nauhat.
Niin, hän on kaunis ja suora. Ei ole hänen tarvinnut kantaa halkokuormia ylös vuorille, ei taakkoja alas. Siksi hänen selkänsä on soreaksi kehittynyt. Mutta paimen on tullut vuorilla vaivatuksi, tummaksi.
Ja tyttö, tuo punainen jalovalko, nauttii talokkaan läheisyydestä, – ja hän luo yli lavan paimeneen voitokkaan silmäyksen.
Silloin paimenen päähän viini syöksee, hän kuohahtaa, kääntää päänsä pois, – ja antaa täyttää pullonsa, tyhjentää taas.
Ja kun hän kovaa onneaan ajattelee, se kasvaa hänen päässään juopuneeksi, epätoivoiseksi vimmaksi. Nyt hän menee mustatukkaisensa luo. Hän vaatii talokasta väistymään pois. Toinen hämmästyy, suuttuu. Ympärille keräytyneet nauravat. Punapuseroinen riistää käsivartensa paimenelta irti, vetäytyy pelokkaana talokkaan sivulle, he kääntyvät hymyillen poistuakseen. Silloin paimenen silmissä mustenee. Hän näkee vain kuin syöksyvänsä jonnekin kukkaa tavoittamatta. Ja kauriinsarvipäisen puukkonsa hän iskee kilpailijansa kauniiseen, leveään selkään.
Se satu paimenesta – sveitsiläinen legenda kovan onnen edelweissistä.
Lausanne, heinäk. 1908.
ROMANTIIKAN LIPUN ALLA.
Korkealla vuoristossa, viheriäisessä laaksossa on muurahaiskeon muotoinen kukkula, ja kukkulalla pieni, vanha kaupunki, muinaisen kreivikunnan pääpaikka.
Polvitteleva tie johtaa laaksosta ylös kaupunkiin, joka hohtaa somana muurien keskellä: linnoineen, kirkkoineen, luostareineen. Kaupungin vankkaa porttia ympäröivät pärekattoiset vallikäytävät ja pienet punaiset ampumatornit. Portin päällä välkkyy vanha, hopeanvärinen vaakuna, jossa on kurki.
Kun kiipeää ylös portille, niin sen holvista aukeaa eteen jo koko kaupungin sisusta kaikkineen. Yksi ainoa tori tai katu siellä on – ja siinä ympärillä vanhat talot kallellaan, pienine, vihreäluukkuisine ikkunoineen. Joka ikkunalla on kukkia: pelargoneja, punaisena ja kirjavana kuin runsaudensarvesta uhkuen.
Keskellä kaupungin ainoaa toria eli katua porisee iloisesti suihkukaivo, patsaan päässä keskiaikaisen ritarin kuva. Ja torin yläreunassa on kyömykattoinen muinainen luostari, nykyinen kuuromykkäin lasten kasvatuslaitos, jossa nunnasisaret vaalivat onnen-osattomia. Luostarin alitse vie holvikäytävä ylemmäksi linnaan, ja luostarimäen rinteellä loistaa valkea kirkko, viirinä kääntelehtivä kukko.
Sellainen on pieni kaupunki Gruyères, viheriäisessä laaksossa! Mutta ympäröivistä vuorista kohottaa yksi melkein kaupungin vieressä uhmapäisesti kahta huippuaan taivasta kohti. Vuori on satulamainen: ylhäältä kaksihaarainen, niin että huiput muodostavat ikäänkuin jättiläissatulan nupit. Ensimmäisenä aamuna, kun siinä kaupungissa heräsin, häilyi usva avarilla, heinäkuisilla niityillä, ikkunan alla valkeana kuin niittyvilla. Aurinko nousi parhaillaan satulavuoren takaa ja laski sen nuppien välitse laaksoon sinertävän valovirran, joka juoksi kuin mitkä kankaan loimet. Aamukellot soinnahtivat kuparihuippuisesta tapulista, – ja jo näin nunnien kiiruhtavan mustankirjavana jonona hoidokkeineen aamumessuun. Avatusta ikkunasta viuhui sisälle viileä vuorten viima.
Läksin kaupunkia katselemaan. Muurien vallikäytäville, ja kertaalleen kaupungin ympäri, läpi tammimetsän. Vanhasta portista mennessäni väki jo palasi aamumessusta.
Kaunis on tämä seutu. Kaunis mahtaa olla keväällä, kun taivas siintää ja kevätaurinko hautoo nuoskaa lunta. Kärpäset surisevat, koivuviidat punertavat, ja vesi luostarin räystäistä tippuu. Satulavuorella kimaltaa lumi nuppien välissä valkeana satulavaippana, ja pian se on syöksyvä pauhaavana ryöppynä alas. Ja käki on kukahteleva lumisten vuorten vihannoivissa pyökki- ja tammirotkoissa.
Muinoin, – monta sataa vuotta sitten, – seisoi tällä samaisella kaupunginkukkulalla roomalainen huvila pilareineen, puistoineen, kertoo kaupungin opaskirja. Tämän laakson kauttahan kulki roomalainen sotatie Germaniaan. Se huvila loisti Venuksen, Isiksen ja Astarten kuvin. Koivut rehoittivat äsken puhjenneessa lehdessä, tuuli suhisi, ja käki kukahteli lumisten vuorten rotkoissa.
Huvilan isäntä, rikas roomalainen ylimys, joka tuli tänne viettämään kesiään, lepäsi aamupäivällä aterian jälkeen huvilansa parvekkeella päivää paistatellen; falerno kimalsi, ja orjat helskyttivät kauriinsarvi-kannelta.
Silloin ilmestyi yht'äkkiä laakson toiselle puolelle vieras sotalauma. Keihäänkärjet, korpin sulilla siivitetyt kypärät ja nauloitettujen kilpien kupurat kiilsivät. Ne olivat barbaareja, Burgundin keltatukkaisia urhoja, "kansanvaeltajia", jotka tulivat ottamaan maita ja rikkauksia Helvetian entisiltä mustapäiltä herroilta. Seitsemän oli heillä, kertoo Gruyèren alkuaikain taru, ylvästä päällikköä, ja väkeä kymmenet tuhannet. Niin, pian he levisivät laaksoon kuin heinäsirkat. Kauhu valtasi huvilan isännän. Luonnostaan kelmeä poski lensi valkeaksi, ja heikot, kynsiin saakka sormuksista kiiltelevät sormet vapisivat. Kiireesti koottiin kalleimmat aarteet, – ja mielettömään pakoon, päätäpahkaa, vuoriston vihannoivaan, syvään saloon!
Mutta kesähuvilan nuorenlainen emäntä, kreikatar, oli kuljeksinut etäämpänä aurinkoisella kukkulan rinteellä. Oli käynyt poimimassa sinivuokkoja. Hän oli hempeän soma, – vain kaksikolmattavuotias; hän oli lyhyenlainen ja upea. Kasvot soikean sirot, – vaaleanruskea tukka kierretty palmikkoina seppeleeksi pään ympärille. Ja kuinka silmistä kuulsi syvyys, mutta ei pohjaton lainkaan! Hento ja vento oli leuka, särmikäs ei. Pehmoisesti hän liikkui, notkeasti kuin pajun virpi, keikahteli soreasti ja leikitellen. Niin hän poimi vuokkoja ja nautti mäntyjen pihkantuoksusta. Kunnes yht'äkkiä tuli vieras sotalauma. Ratsujoukot kiitivät. Päättömältä pakoretkeltä myöhästyen joutui kreikatar erään päällikön käsiin, tuhantisten laumain saartaessa huvilan, niin kertoo satu. Päällikkö otti hänet kiinni, – kauhistus siinä tuli, – mitä hän teki? Katsoiko hän poskiensa hädän punaa peittääkseen maata kohti, koettiko kaikin voimin riuhtoutua irti raakalaisten käsistä? Ehkäpä. Paremminkin hänen sydämensä jyski haljetakseen, hän värisi kauhusta. Aivan hiljaa hän seisoi hetken, pelkoaan salatakseen, ja ehkä tunsi miehestä, ettei nyt ponnistella ja riuhtoa auttanut. Ja nyt hän ajatteli pääsevänsä irti siten, että katsoi raakalaiseen: miksi tämä oli rusentanut häntä niin kovakouraisesti? Burgundin mies arastuikin sitä silmäystä ja hellitti hiukan syliänsä, – silloinpa lintu koetti pehmoisesti väistyä hänen käsivarsistaan. Mutta heti nuo lujenivat hänen kiertyvään vartaloonsa koskiessaan: kreikatar tunsi olevansa kahleissa käsivartten, jotka olivat paksut ja kovat kuin rautatammi. Toista oli tämä mies kuin hänen lihakseton, veltto roomalaisensa, – pelkuri ja pakenija! Hätä muuttui jo hämmästykseksi, ja kun hän kohotti taas katseensa ja näki vieraan leimuavan hymyn, joka oli muutakin kuin raakalaisen, – päällikkö oli roomalaisessa Galliassa sivistynyt, kunnianintoinen burgundi, – niin hän tunsi miehen lujassa sylissä ennenaavistamattoman sulon. Hänet huumasi halu painautua miehen ryntäitä vasten, ja tahtomattaan hän kurottautui hänen puoleensa, – kuin laine mukaantuen kallion syvennyksiin. Ja merkillistä: hän oli onnellisempi kuin ikinä ennen, niinkuin kaiken ikänsä olisi kaivannut vain tällaista. Eikö hän ollutkin aina hiljaisissa unelmissa ajatellut barbaaria, joka olisi keltakutri, voimakas kuin vuoristokarhu, katse palava!
Ja niinpä nyt kävi, että keveäluontoinen Aphroditen tytär taipui nuorekkaaseen burgundilaispäämieheen ja jäi mielisuosiollakin hänen omakseen, – väkivallalla, kertoo tosin legenda. Kuusi Burgundin ruhtinasta samosi edelleen, mutta se yksi jäi tänne. Hän rakensi roomalaisen huvilan paikalle kömpelön linnan, – jälkeentulevat sitten sen komistivat sellaiseksi kuin se parhaina aikoinaan oli.
Vaeltaja-burgundi otti koko laakson kreivikunnakseen. Hän eli ryöstönaisensa kanssa, rikastui tavaroilla kauppamiesten, jotka matkasivat Italian ja Germanian väliä. Hän oli hilpeä rosvoritari. Hänelle kreikatar lahjoitti voimakkaita vallanperillisiä.
Siinäpä on Gruyèren kreivien sukupuun juuret. Alkuhistoriaa kaupungin, joka vähitellen kasvoi linnan ympärille, loivalle mäenrinteelle: pienissä olkikattoisissa majoissa asuvia alustalaisia.
Sitten tulee Kaarle Suuren aika. Onpa mielikuvissaan näkevinään Kaarle Suuren hahmon seisovan tuolla uhkapäisten alppimuurien huipulla: kiireestä kantaan on rautaan puettuna se keisari, kömpelö kruunu päässä ja valtaomena kädessä – lukemattomien metsäläiskansain kuninkaalla ja roomalaisten Augustuksella. Vasalleina olivat raivoisat Rolandit, uskolliset puoliraakalaisseikkailijat, jotka sotivat hänelle alueita lisää.
Kaarle Suuren aikana joutui myöskin Gruyère roomalaiseen valtakuntaan ja maksoi veroa Carolus Magnukselle.
Mutta Kaarlen aika oli lyhyt. Hänen kuollessaan laaja valtakunta hajoaa. Häntä seuraavat heikot Pikku-Pipinit ja Kaarle-Paksut. Ja tämäkin kreivinmaa, jonka hän oli laskenut valtansa alle, ja linnan ympärille kasvanut kaupunki, julistautui itsenäiseksi. Se laajensi aluettaan, se oli aikoinaan Sveitsin mahtavimpia pikkuvaltioita.
Ja sitten näkee muistelija valkeita sotisopia ja niissä punaisia ristejä. On tullut ristiretkien aika. Haaveellista uskonintoa. – Satoja vuosia sitten, paahteisena kesäpäivänä, jolloin tammien lehdet välkkyvät ja apila tuoksuu, näki tämän kreivillisen kaupungin asukkaiden silmissä toisilla päättäväisen leimun ja toisilla tuskan. Ja kreivi, ihailtu, haaveksiva, hieman raaka ranskalaiskreivi, ratsasti linnastaan ulos torille oljenkarvaisella oriilla. Hänen jäljestään tuli sata kaunista vuoriston paimenta. He olivat lähdössä niille maille, mistä aamulla aurinko nousee, vapauttamaan pyhää hautaa uskottomain vallasta, päitä halkomaan, seikkailemaan, rikkauksia ryöstämään. Heidän suomupaitansa päällä liehuivat valkeat vaatteet, ja kunkin rinnassa tai kilvessä paistoi punainen risti. Papit kyllä siunasivat heitä, mutta kaupungin naisten, paimenten puolisoiden, morsianten ja siskojen suusta kajahti tuskan ja vimman huuto. He juoksivat porteille, lukitsivat ne ja heittivät avaimet vallikäytävästä ulkopuolelle, rotkoon. Tämä niinkuin muutkin tarinan tapaukset on suurissa seinämaalauksissa kuvattu Gruyèren jaloon linnansaliin, kaari-ikkunaiseen ja valoisaan. Miehet eivät olleet naisten hädästä tietääkseenkään; he eivät kuulleet, eivät nähneet heitä, kun he takertuivat lähteväin jalkoihin rukoillen: "Miksi jätätte tylysti kodit ja lapset, kotimaan, syöksyen kaukaiseen Palestinaan surmaa hakemaan?" Väkivalloin murtautuivat miehet naisjoukon läpi ja alkoivat särkeä lukittuja portteja. – Kreivin puoliso on houkutellut miestään, koettanut saada hänet hymyilyillä ja hyväilyillä unohtumaan onnelliseen kotikammioon. Hän on kietonut kylmän soturin kaulaa, hän on leperrellyt hätäänsä ja tuskaansa, hän on pilkannut hänen suurta intoaan – mutta pilkasta mies on kylmennyt, hän on tylysti, kovasti lykännyt vaimonsa luotaan, vaikka tämä on vuoroin syleillyt hänen polviaan ja vuoroin koettanut hellällä väkivallalla riisua hänen raskasta miekanhankkilustaan. Tuossa nyt istuu kreivi satulassaan, ja miehet murtavat portteja. Linnan rouva seisoo hervottomana ja neuvottomana muurin kupeella. Ja portit kaatuvat auki, ja laakso paistaa, naisparvi parkaisee ja vaikenee sitten, – pienen ristiarmeijan lippumies heilauttaa punaista vaatetta ja huutaa:
"Eespäin, jalo kurkemme! Palatkoon ken voi!" "Kyrie eleison!" vastaa ristilauma, ja se katoaa vuorisolaan, – sieltä Tonavan laaksoon, Konstantinopoliin, Vähään-Aasiaan. Siellä se nääntyy nälkään ja janoon. Kuolee saraseenien sapeleihin. Tuskin Jerusalemia nähdenkään!
Ja syksyllä kerran, – syksyllä, kun kesä on mennyt lämpöisten öiden hiljaisuudessa, sirkkoineen, lehmänkellon kauas kuuluvine helinöineen. Kuura paistaa nyt ankarana alpeilla, mahtavilla ympäristön muureilla. Toisinaan lumiset pilvet jo saartavat niitä, toisinaan vedestä raskaat, niin että vuoret vain synkeinä haamuina sisältä kuumottavat. Surullinen ilta. Ja mieleen johtuvat muistot Sveitsin valaliiton ajalta.
Syksyisenä iltana, satoja vuosia sitten – kun laakso lepäsi mustana kuin meri, ja merestä vain tupain tulet alhaalta tuikkivat kuin laivojen vartiovalkeat, – satoja vuosia sitten leimahti hätäroihu tuolta satulamaisen vuoren nupilta. Se tuikki levottomasti kylmistä usvista. Ja samassa huusivat hätäluikut alpeilta, ja kirkonkellot alkoivat soittaa hätää, niin että tapuli tärisi. Ja levolle riisuutuvat urhot kavahtivat, sivalsivat seinältä jousensa, siunasivat ne ja itsensä pyhimysten nimeen ja kokoontuivat kreivinsä linnaan. Oli tullut sana, että vieras sortaja, habsburgilaisen keisarin armeija, oli voittamaisillaan naapurikanttonin Bernin joukot kaukaisessa laaksossa. Silloin kreivin väki, jalot ranskalaiset paimenet, samosi suoraan yli vuorten, vaanivien rotkojen vieritse veljille avuksi, saaden matkalla apuväkeä. Ja ennenkuin uusi syyspäivä sarasti, oli vainooja kumottu vuorensolaan melkein viime mieheen. Ja kreivin kaupunki oli pelastanut naapurinsa lipun – Gruyèren kurki auttanut Bernin karhua – kun se oli joutunut vihollisten saartamaksi. Mutta aika kului, – valaliiton ihanneaika oli mennyt. Sveitsi riitautui sisäisesti. Toisenlaisilta retkiltä kreivin väki palasi vuorilta jonkin aikaa myöhemmin.
Voittajana se silloinkin palasi, mutta voittajan kasvot olivat pilkalliset, ylimieliset, katse kyräilevä, ja riemu oli uhkapäistä, villiä. Äskeiset, yhteistä vapautta puoltaneet liittolaiset olivat kiistautuneet keskenään. Naapurikarhu, kansanvaltainen Bern, joka tavoitteli Sveitsissä ylivaltaa, oli hiipinyt murhaan ja ryöstöön kurkikreivin alueelle, kavalasti kuin varas yöllä. Olisi ylimys, kreivi, voitettava, ylimysasetukset muutettava, ranskalainen maa liitettävä saksalaiseen Berniin. Mutta äläs, sinä kade, kiittämätön! Pari virkkua kreivin paimenta huomasi heidät, ja kahteen mieheen he torjuivat vihollista monta tuntia vuorisolassa, hätäluikuilla toitotellen, – kunnes kreivin soturit ehtivät apuun. Ja nuolillaan ja vieritetyillä kivillä kreivin väki silloin kaatoi naapurikarhun pojat, kaatoi melkein viimeiseen mieheen, ja palasi kotiin kädet veljien veressä.
Kyllä silloin, sinä syysyönä, kun kuun kiekko kiersi keltaisena vuorella kaupungin kattojen päällä, riemu raikui linnan kaari-ikkunaisessa ritarisalissa! Kokonaisia härkiä paistettiin vartaassa avoimessa liedessä, ja palkittu hovinarri, – jonka soma talo, lohikäärmeenpäillä ja naamioilla koristettu, on vieläkin Gruyères'issä muistona Gruyèren hovin loistoajoilta, – hän sepitti runoa kymmenen syltä voittajain kunniaksi! Raikui riemu linnassa aamuun saakka, ja jatkui kaupungilla liputuksina ja linnan pihalla turnajaisleikkeinä. – Mutta linnan takalistolta kuului hengenhätäistä parkunaa kidutuskammion rautaristikoiden takaa: nipistettiin näet vangituilta salaisuuksia tulisilla pihdeillä. Kidutuskammiot, välttämättömiä huoneita ylimyslinnassa: nyt linnan omistajan, kauppiaan, biljardihuone.
Tämän sadun sankariko lienee ollut se kreivi, jonka haamun kerrotaan sateisina syyspäivinä istuvan pilventönkänä tuolla satulavuorella? Satulassaan hän istuu, jättiläiskokoisena ja jäykkänä, Gruyèren kreivi, ylpeä pää vyöryilevissä pilvissä. Keihäs on tanassa taistelupukarilla, ja raudoitetut sääret melkein laakson pohjalle ulottuvat. Syyspäivinä kurjet, hänen vaakunalintunsa, kiitävät laulavana falangina hänen päänsä ohi etelään – Italiaan, Egyptiin...
Kerran keväällä, toukokuun lopulla, seisoi eräs suvun myöhemmistä ja heikommista vesoista – keskiajalla vielä – kreivin poika, nuori prinssi, linnan pihassa, sveitsiläisillä luhtiportailla. Hän oli viidennellätoista, siinä iässä, että rakkaus heräsi hänessä. Keväästä ja kaipauksesta hän oli kalpea. Yht'äkkiä pyrähti varjoisalle linnanpihalle paimenparvi, – lähdössä kesäksi alpeille: armaillit. Karja jo torilla ammui, vuoriston kaiku vastasi. Nyt tulivat paimenet tavan mukaan heittämään hyvästejä ruhtinaallisilleen. Sinisissä samettipuseroissa komeilivat miehet, heidän käsivartensa olivat paljaat kuin indiaaneilla, ja kämmenenlevyiset patalakit keikkuivat päälaella. Tytöillä oli vuokoista ja voikukista solmitut sinikeltaiset seppeleet päässä. He suorittivat iloisen piirihypyn prinssille hyvästiksi. Miehet taas lauloivat ikivanhaa Le z'armaillis... Mutta tanssivain tyttöjen joukossa oli eräs rohkea, joka tohti viitata kreiville tanssiin kutsuen ja jatkoi pyörtävää piiriään. Sepä rohkeus riitti nuorta kreiviä suututtamaan ja kiehtomaan! Kun prinssi näki nuoren tytön kaartuvan poven, ja tukan, ja kiehtovan suun hymyn – kas, jo laskeutui alas, ja hänen polvensa vapisivat. Tyttö vain viittasi, ei pysähtynyt, tanssi edelleen kuin ilvehtien. Kreivi vihastui, – hän kuuli jo eräiden paimenten naurun, näki tytön silmät. Ja niinpä hän rohkaistui, kävi kovasti asiaan ja sai velhon kiinni – tyttö antautui hänen parikseen, ja he tanssivat piirin keskellä. Arkuuttaan ja kiukkuaan salatakseen kreivi pyöritti nyt tyttöä varmasti ja reippaasti. Ja siinä soman tytön lähellä unohtui jo kiukku ja muiden nauru. Niin he tanssivat, tanssivat, sitrat soivat – ja kas: piiri alkoi vieriä alas linnan pihalta. Tanssivat, tanssivat – paimenten hihattomat puserot vilkkuivat, ja tyttöjen kukkaseppeleet kiersivät. Ja tanssien he pyörivät alas torille, ja torilta ulos kaupungin portista – jäljestään muut ajaen seppelöityä karjaa, laulaen paimenvirttä. Tanssivat, tanssivat: jo vartija ampumatornista heille hyvästejä vilkutti! Tanssivat alas laaksoon, virran varrelle, yli harmaan sillan, ylös rinteelle, ja pois vuoristoon – soittojen ja karjankellojen helistessä. Sinne he kauaksi katosivat, viimeisen kerran kajahti alppilaulun kerto: Ha-ha, liauba, por ariâ, – ha-ah! Ja nuori ruhtinas velhoutui koko kesäksi vuoristoon, paimenten elämään.
Mutta syksyllä, huimain paluujuhlain jälkeen, tuli siitä tytöstä kreivin vihkimätön vaimo. Linnan tornissa hän nyt asui, ja sieväksi oli prinssi hänen kamarinsa varustanut. Siellä oli tytön rukki, ja seinällä kalliita mattoja, ja puuleikkauksilla koristetussa vuoteessa sininen kunniataivas – ja on vieläkin. Kaikki on ennallaan, kuin vanha, kaihoisa balladi: ihmiset vain puuttuvat. Mutta nyt ei se entinen paimentyttö ollut leikittelevä tyttönen enää. Tumma tuli oli hänen silmissään, ja hän ummisti luomensa, kun odotti kultaansa kammioon.
... Mutta vain puolitoista vuotta onnen uhkeudesta, niin jo neito, paimentyttö, istui tornikammiossa yksin. Hän oli pikaisesti vanhettunut, kasvot olivat kellastuneet, ja hiuksista pilkki himmeitä hapsia. Mutta kyynelet toki vielä vierivät, kun hän tuijotti ulos valkeaan talveen. Kreivi näet oli hänet hylännyt, matkustanut ylimysneittä kihlaamaan jaloihin länsivaltakuntiin. Eikä hän ollut pitkiin aikoihin lähettänyt muuta kuin lempeitä kirjeitä; hän ei ollut se kalpea prinssi tätä nykyä, hän oli mies: tyttö oli hänet vereväksi suudellut ja itse kalvennut. Eikä tyttö nyt odottanut kreiviä muuten kuin rukoillakseen häneltä kuolemaa.
Niitä opaskirjan juttuja ajatellen olin kaupungin kiertänyt, ympäri linnan, jonka tornissa liehui suuri, vaaleansininen lippu, kuin itse romantiikka; ja olin tullut toista tietä takaisin torin aurinkoiseen keskustaan.
Gruyère, elok. 1908.
FATA.
Oli elokuu, Marian taivaaseenastumisen päivä. Aamulla oli aurinko säteillyt, ja laaksossa, pienen kaupungin ympärillä, hymyili sunnuntainen rauha. Ei viikatteen vilausta kedoilla, ei niittäjän ääntä. Vain kirkon kymmenen viritettyä kelloa soittivat kuin jättiläiskannelkielet vuorelta toiselle jännitettyinä, virsiä ja heleitä kansanlauluja. Ja kellopelin soittoa kohti vaelteli kirjava rahvas verkalleen, kynttilöitä kimaltavaan messuun ja koreaan juhlakulkueeseen.
Mutta miten katoavat auringonpaiste ja juhlasoinnut! Puolipäivä vain ehti, niin maa himmeni. Vuoriston takaa nousi raskaita sadepilviä. Kuin Vaud'n tarujen pilvikäärmeet ne ryömivät korkeain, törröttävien huippujen ympärillä. Alhaalla vainioilla raakkuivat varikset sadetta. Pian peittyi koko laakso virtoineen, kaupunkeineen harmaaseen, suruisaan sumuun.
Ja mieleeni en tiedä miten lie tullut eräs vaudlainen tarina. – Tuolla ikkunani edessä kohosi jyrkkä vuoren seinä, sulkien näköpiirin kuin uutimet: vihreää sammalta, udun harsosta kuultaen.
Niin, tuolla vuoristossa asuivat Vaud'n haltiattaret pohjattomissa, hämärissä uduissa. Siellä myös monet "diablet", vuoriston hirmut, kyynäröisin maaten, katsoen kulmainsa alta ihmisten taisteluja. Myös Vaud'n Gargantua, suuri, kuulu aarni, jonka hampaan koloon lammaskatras mahtuu sateen turvaan. Lentokäärmeet, rubiini-silmä otsassa, – muita lapsellisten rahvaantarujen salaperäisyyksiä.
Koettaisinko kertoa kansantarun paimenesta ja haltiatar Fatasta?
Haltiatarten, ruumiittomain fantoomien, rakkaus on aina tuhoksi.
Näen edessäni alppipaimenen. Vähän kalvas hän on ja hento, mutta silmissä into, punaisenkirjava nahkahykyrä korskasti päälaella. Tupaa hän jo rakennutti laaksoon, ruskeaa, vihreillä luhdeilla ja parvilla koristettua. Niin, olipa hän, taru kertoo, katsellut laakson tyttöjä, emännäistä kohoavaan kotiinsa.
Kaikki hyvä, – hän oli elävä kuin muutkin paimenet. Kunnes hän kerran toukokuussa, – toukokuu on alppiseudulla tuhon kuu, – näki vuoristossa haltiattaren kylvyssä. Onneton, jolle se suosio osuu; hänen olisi kasvonsa käsin peitettävä. Mutta tuotako olisi muistanut, ihanan näyn edessä, nuori armailli!
Ihana kylpijä: jalkansa kuin maito, kuin punertavat ruusun terälehdet; silmissä kummallinen, syvä kimallus, ja tukka pikimusta, – kansan pelkäämä musta tukka. Niin hän valeli vyötäröitään. Mutta kun näki ihmisen, tuokiossa sipaisi ilta-udusta kaistaleen, kietoutui siihen ja kauhistuneena katosi.
Vain hetken näki paimen hänen jalkainsa vaalean kuullon.
Mutta ken sen näkee, ei sitä unhota, – ei myös armailli yksinäisyydessään. Hän palasi taas lammelle nähdäkseen. Ja haltiatar tuli, kertoo kasku, lemmen polulla, ojensi pienen huilun hänelle ja sanoi, että milloin halunnet nähdä, puhalla; ja katosi.
Nytpä vasta paimen alkoi outoja ajatella. Hän puhalsi kerran, – Fata tuli, lumosi hänet kummilla silmillään, herätti punahuulillaan kaipuun.
Niin unohti paimen neiden laaksossa, – hän puhui haltiattarelle tuvasta laaksossa: kuinka siellä oli kukka loistava, puut kumartuvat hedelmäin painosta.
Mutta sen kuullen tuli Fata valkeaksi, hän sanoi: "Tyydy vuorten linnoihin, – utuiseen rakkauteen. Niin on meidät tehty, ettei ihmislapsi saavuta meitä syleilyyn: avaa sylinsä, utuna haihdumme. Väisty! Arvoitukselliset kurimot ovat usviemme kätkössä, suojelushenkien, kohtalon kehrääjien."
Ja satu kertoo vuoren hengettären tulleen paimenen chalet'hen istuneen, kertoneen mitä näki syttyvässä valkeassa: "Kas suurta leikkiä, se on tulen kuningas. Tuo sateesta tuotu puu, se on Lula, jota kuningas hyväilee liekkisormin. Nyt kiihtyy Lula; tohtisiko hän syttyä ja palaa poroksi tulen sylissä! Ei siitä nouse siniliekkiä, ei se luo valoa, – tulen kuningas palaa erillään, muissa, ei kaipaamassaan, ja sammuu. Nyt loppuu heikko hiilus myös Lulasta, hän tummuu. Minun äitini oli Lula, mutta minä olen kohtalotar Fata."
Se paimen ei muistanut, että haltiattaret ovat selästä ontelot kuin lahopuu, – tai haihtuvat syliin tavoitettaessa kuin huuru: vain tyhjyys kalvaa riutuvaa povea. Niin kävi paimenen: milloin hän Fataa tavoitti, se parahtaen väistyi. Ja kuitenkin hän oli hänen vuoksensa unhottanut laakson neidon, kuitenkin hänen täytyi aina ajatella Fatan vaaleita, ruusuisia jalkoja.
Se kaipuu ja tavoittamattomuus poltti viimein hänen aivojaan kuin liekki! Se tuhosi kuin hourupäisyys. Niin hän oli vimmassa ja vihassa kuin lukin verkoissa. Monesti hän virui majan ylisillä mistään välittämättä, – samosi vaarallisilla äyräillä.
Niin meni vuosi, ja kaksi. Hän ajoi väistyvää. Ja viimein hän myi laaksossa karjansa, pisti tulen uuden tupasensa nurkkaan ja katosi seudulta sen tulipalon roihussa. Minne lienee, toisiin laaksoihin: koskaan ei hänestä ole kotipuolessa kuultu. Eivät hänen ikkunoillaan ruusut loistaneet, eivät tuvan kulmalla kumartuneet hedelmäpuut.
Mutta rahvas näkee sadepäivinä vuorenhuipulla naisen hahmon istuvan: pikimustat hiukset kasvoilla, itkien. Se on haltiatarten rakkautta, että he tuhoa tuottavat. Raskaita sadepilviä nyt vyöryy. Usva kätkee vuoret, vain ylimmät huiput pistävät mustat päälakensa esiin hattaroista.
Tulee ilta, – ylimpiin huippuihin syttyy yht'äkkiä alppihehku, kellervä helo. Heijastus näkymättömästä lännen auringosta. Kuin punertavaa silkkiä, – kangastus autuuden maista. Se syttyi, sammui heti. Iltakellot kalahtivat. Sade alkoi rankkana rapista.
Gruyères, Marian taivaaseenastumisen päivänä. 1908.
AHASVERUS ALPEILLA.
Oli syksy, ja villiviini riippui punaisena kuin hyytynyt hurme. Viluisen aamun valjetessa lähdettiin nousemaan alppijäätiköille. Tiirat järvellä olivat äskettäin heränneet, ja vedenpinnalla lenteli aamutuulen punasinertäviä vireläikkiä. Autiosti kapsahtelivat väettömillä teillä matkalaisten raudoitetut anturat, ja keihässauvan kärki vingahteli.
Niin kohottiin kaupungista, järven rannalta, viinitarharinteille, joissa ruskeat rypäleet kiiluivat yön kasteesta. Noustiin pieniin, punakattoisiin kyliin, joiden valkeain kirkkojen kellot heläyttivät aamusoiton. Jo yleni aurinko, ja edessä hohti etäältä autio vuoristo, ympäröiden kylänlaaksoa kuin järkkymätön muuri, mustan ja valkean kirjava, sakaroillaan ikuinen lumi. Kylän ympärillä laitumilla käyskenteli karja, vuoristosta alas ajettuna, ja alakuloisesti soittivat sen sadat vaskikellot syysvirttä. Tupien ikkunoilla olivat kukat karistaneet teränsä, ja tarhoissa oli enää vain jokunen märkä, lakastunut georgiini. Kylän ylänkölaaksossa varstat jyskivät, ja vihreän vaahtoisen virran rannalla kolkkivat myllyt.
Kiivettiin kylästä kohti ankaraa vuoristoa. Tuossa jäi taakse viimeinen kapakka. Sen ovella seisoi nuori tyttö. Hänen päänsä yläpuolella kimalsivat kullatut peuransarvet, ravintolan kyltti oven kamanassa; hänen kasvonsa olivat hienojuonteiset kuin vanhoissa teräspiirroksissa, huulet tuoreet kuin aukeavan ruusun terät, ja kädet kellertävän valkeat kuin norsunluu; silmät hohtivat syksyistä kirkkautta...
Alkoi laakson peltojen jälkeen koivikko, jossa keltaiset lehdet lentelivät, ja sitten tuli kuusimetsä, musta ja tuima, jossa vuolaat putoukset jylisivät ja syöksyivät alas hiidenkirnuihin, hulmuten kuin valkeat morsiushunnut tuulessa. Ratisten vieri rotkoon somero matkalaisten jaloissa...
Kuusikon yläpuolella lakastunut alppilaidun. Kulonkeitaista oli lyhyt ruoho, ei silkinvihreää kuin kesällä, ja kukkia näkyi ainoastaan siellä täällä jokin alppikämmekkä, levittäen vaniljantuoksuaan. Laitumen ylärajassa kohosi kallioseinä kuin vuoripeikon linna. Ei ääntä, ei elämää; kalliotornin ulkonevilla sakaroilla vain korpit koikkuivat. Kallioseinän juurella karjamajat autiot ja paimenten jättämät. Pienet purot hiljaa lirisivät. Kalliotornin juurella ammotti pyöreä lampi, ja lammen toisella rannalla, mihin ei aurinko ylettänyt, hohti jo lumi.
Niin oli ilta ehtinyt; pilvet kallioiden seinämillä paistoivat kuin kultamöhkäleet. Etäältä laaksosta soivat kirkkojen kellot heikosti kuin tiu'ut... Tummenivat alla rotkot... Edessä pilkotti kalliorinteellä alppimaja, johon noustiin yöksi.
Tulet laaksojen pohjista tuikkivat sinne alppimajalle kuin kaivosta. Mutta ylhäällä viipyi valo vielä. Ja yht'äkkiä syttyi ylimmän huipun kupeessa alppihehku! Kellertävä ja veripunainen se oli! Heleä ja hymyilevä kuin autuuden maat. Pian se sammui, – ja sammui myöskin ruskon ruusuinen hymy jylhäin vuorten takana. Jäätävä tuuli kohahti ylhäältä, sulamattomilta jäätiköiltä. Edelweiss uinahti yksinäisenä illan viluun. Huipun jäätiköt vongahtelivat... Ja keltainen kuu nousi vuoren laelle kuin mikäkin paholainen, joka kiipesi tähystystorniinsa ... kultakruunu päässä. Hiilet alppimajan liedessä sammuivat ... ja matkalaiset nukahtivat.
Seuraavan aamun pimeässä, tuikkivain lyhtyjen valossa, yhä korkeammalle. Jo tultiin lumelle. Hankikate narahteli... Niin vaellettiin verkkaisena jonona, viisi miestä köydellä toisiinsa sidottuina. Päästiin vuoren tasaiselle laelle, jäätiköille... Ja päivä valkeni.
Idän taivas oli heleän keltainen. Lännessä se vihertyi. Ja yht'äkkiä kimmahti aamuhämärässä auringon sädekimppu eräästä kaukaisesta rotkosta, kuin hirviön hampaiden raosta. Jäätikköylänkö leimusi punaisena, se säkenöi ja häikäisi. Kavuttava oli enää vain ylin huippu. Se hohti edessä kuin iankaikkinen faarao-patsas, päälaella säihkyvä jäähiippa, ja matkalaisjono kiipesi hiipan kärkeen kuin muurahaiset hongan latvaan.
Ylimmältä huipulta aukesi eteen maailman ihanuus. Päivä oli jo ehtinyt korkealle. Edessä, ympärillä ja jalkain juuressa oli jäätikkö, jonka yli oli kuljettu, kuin pirunkirkon katto: sen yläpuolella, tornissa nyt seisottiin.
Edempänä nukkuivat laaksot vielä aamun hämärässä. Ja kauimpana hohtivat alpit äärettömänä pyöreänä kehänä, sininen taivas.
Lännessä oli vuori kuin valtava, hopeinen katedraali, tuon paholaisen, vuoripeikon tuomiokirkko, jossa kimalsivat sadat tornit ja jonka kattojäätikkö huikaisi kuin kuvastin. Idässä uhkasi tumma alppipiiri kuin jättiläissahan terä tai rivi piiluja, joiden lappeissa huppelehti auringon hurme. Etelässä tapasivat taivasta vuoret, joiden valkeilla kentillä asui kuoleman kauneus. Pohjoisessa synkkiä torneja, sarvia, haljenneita vuorten torahampaita.
Ja kaiken yllä tummanpuhuvaksi värittyvä taivas! Iankaikkisena kupuna se kaareutui tämän pakkashuuruisen vuorihelvetin päällä. Sitä kannattivat ilmanäärillä jäiset pilarit, alpit.
Aurinko paistoi, lämpeni. Jalkain juuresta nousivat onkaloista pilvet kuin höyryt kattiloista. Oli kuolemanhiljaisuus; ei linnun lentoa; vain hanki sirahteli hiljalleen kuin huhtikuussa, ja ouruvesi pirahteli kultapisaroina peikkoruhtinaan suihkulähteistä. – Metsämies etäällä joikui: kaiku vastasi vuorista urkuina.
Se näytti itse Saatanan ruhtinaskunnalta. Ikinä ei ole sinne kaupunkia rakennettu, kylää aiottu, koskaan ei ole siellä kukko kiekahtanut. Ikinä ei ruoho sinne nouse. Peikko vain huvikseen siellä hyppelee, teiskaa jäisillä pihoillaan. Mihin hän loiskahtaa, siihen halkeaa railo ja aukeaa kuilu, jonka pohjalla vesi kohisee syvällä kuin kaivossa, sinisten jääseinäin välissä. – Ja Saatana pyöräyttää auringonpaisteessa lumipallon: se kierii alas tältä maailman katolta, se kasvaa, paisuu, vyöryy alas laviinina jylisten, ja kaukainen alppikehä vastaa pitkäisenjyrinällä.
Mutta enimmäkseen tämän vilunvaltakunnan ruhtinas, tämän valtakunnan, joka Danten olisi pitänyt nähdä luodessaan alimmaista helvettiään, enimmäkseen hän makaa vatsallaan kirkkonsa katolla, kuvittelen, makaa leuka kämmenten varassa ja tuijottaa laaksoon ... miettien elkeitään...
Ainoa merkkitapaus täällä on koukkusarvisen kauriin ilmestyminen alppihuipulle, tai metsästäjän ja matkalaisten tulo. Mutta se ei muuta taivasta, ääretöntä sinikupua, jonka reunassa alpit kimaltelevat kirjavina kuin sateenkaari.
Ja kulkija miettii:
– Miksi matkaavat muutamat ihmiset, elämässään, aatoksissaan, aina yli merten, yli korkeain vuorten?
Miksi eivät ole kuin enimmät, joiden kehdolle rauhan enkeli siipensä levitti?
Miksi jo lapsena heidän otsainsa alla kiiluivat levottomat mietteet?
Ja rakkauskin astui kai heidän poveensa kuin murhapolttaja, – ei kuin naurusuu neito?
Miksi eivät ole kuin miekkoiset, jotka rakastavat onnellista laaksomaata ja mullan pyyteitä, ja velvollisuudet täytettyään kuolevat kuin patriarkat, valkoparrat, varmoina suvustaan ja taivaastaan?
Nämä: tietävät vain, että siirryttävä, muutettava heidän on. Joskus riemuiten kuin muuttolintu kesämaille, useimmin kuin lastu laineilla, lehdet tuulessa.
Näistä toisenlaisista on siis moni jonkinlainen Ahasverus.
Mitä he rikkoivat, josta näin levottomuudella veroa kantavat?
Rikkoivat? Mitä on rikos heille, aavistusten, kaipuiden ajelemille pilville? Tietämättömyys syistä.
Mutta kumman palon on Jumala tai Saatana – sama se lie – heidän sydänahjoonsa sytyttänyt: Kuvan kaukaisesta lähdejuoksujen maasta, jossa aurinkoisilla kedoilla aina kisataan punaisin vaattein kuin viinikuurnanpolkijat.
He näkevät sielussaan kuvan tuosta maasta. Siksi on heistä maan vajavainen onni kyllästyttävä. – Aherrus joutavaa, – kuin linnun oloa häkissä.
He rakentavat kodin, saavuttamatta mielikuvansa rajatonta kimallusta...
Nainen, rakastettu ja pyydetty, muuttuu vihattavaksi, niinkuin lapsesta lelu, jonka se rikkoo.
Ihmekö siis, että he, kun eivät maan onnea tunne, sen perustaa käsitä: usko narriutta, – lait sekavaa ihmishouretta, jonka ovelat pilkkaajat näyttävät köykäiseksi; – aatteet, ihanteet, kaikki petosta, mataluutta leivän hankinnaksi!
He karttavat tätä. He tavoittelevat lähdejuoksujen maata, josta oma kokemus kuitenkin neuvoo, ettei sitä löydy, että se edestä väistyy!
Ihmekö siis, jos he, – siten puolinaista paeten ja täydellistä saavuttamatta, – monesti vimmastuvat kuin ansaan ajettu riista, temmeltävät, – sadatellen kaikkea, kerskuen rakastavansa vain niitä, – olemattomia – jotka nauttivat pilkastaan ja kuolevat!
Ja hän, Ahasverus, joka ei perille pääse, tahtoisi silloin kuolla. Mutta juuri samassa alkaa hänen sielussaan taas leimuta se kuva lähdejuoksujen maasta. Ja hän ihastuu, – ja vaikk'ei siihen usko, täytyy hänen vaeltaa, sitä tavoitella...
Joskus riemuiten kuin muuttolintu kesämaille, – useimmin kuin lehdet tuulessa, lastu laineilla.
Näin vaeltajan, pienen Ahasveruksen jäätiköiden kuolonihanuudessa. Hän seisoi alppijärven rannalla. Näin hänen kuvansa kirkkaassa, raikkaassa vedessä: hän seisoi siellä kumaraisena, lähdön hetkellä; hänen kasvonsa olivat ruskeat, silmissä epäusko ja suru; huulilla raukeus, joka – muuttui hymyksi.
Geneve, syysk. 1908.
ILLALLA FIRENZESSÄ.
Illalla Firenzessä. Kello viiden tienoissa Piazza Signorialla, tasavallan ja Medicien muinaisella ihanalla torilla.
Ilma kummallista illan utua. Punertavaa, kellertävää. Valo kuin kultahiukkasia. Aleneva aurinko luo jykeviin palazzoihin, linnojen korkeihin sakaraharjoihin ruskeanheleää hohtoa. Siroihin räystäihin, kirjavain puuvuoliaisten kannattamiin.
Piazza Signorialla, kuvapatsaitten himmetessä hämyyn. Palazzo Vecchio, korkea kuin sotalinna, kohottaa hoikkaa torniaan rusoisiin ilmoihin. Kupariviiriään, punaisena paistavaa kuin kevyt liljankukka. Punainen vaakunalilja! Kuin sormi viitaten taivaan kultaan!
Piazza Signorialla. Kahden puolen palazzon portaita himmenevät marmoriryhmät: vasemmalla Neptunus: vankka, valkea meren jumala lähteen ylimmällä pylväällä. Alempana allas aallottarineen. – Oikealla puolella Herkules, rusentaen nuijalla Cacus-jättiläistä.
Torin toisella sivulla vanha loggia marmoriryhmineen: Perseus, jalona, voimallisena kohottaen Medusan kuparihurmeista päätä. Sabinitarten ryöstö. Judit, Holofernes jalkainsa alla.
Kaupunki alkaa liikehtiä ilta-askareissaan. Ratsu-upseereja siniviitoissa, – porvarisrouvat kävelyllä, – virkamiehet salkku kainalossa kotiin tai kahviloihin. Illan nurinaa, kellot kilisevät, automobiilit määkyvät.
Jo herää, jo venytteleiksen ja nousee katuasukas murkinauneltaan Cosimo-herttuan ratsupatsaan jalustalta. Poikaset, tummahipiäiset, temmeltävät, leikkivät Loggia dei Lanzin kuvapatsaiden välissä.
Firenze, sen ruusut! Syksy oli, vain jokunen ruusu vihannestorilla, muut ruusut kuihtuneet. Niinkuin kuihtuvat, muuttuvat entiset mielikuvat nykyisiksi.
Niin illan rusottaessa Arnon rantamille...
Signorian torilta ohi Palazzo Vecchion vie siro, valtava pylväskäytävä aukealle rantakadulle, Arnon korkeille rantalaitureille.
Kahden puolen hohtavat käytävässä, pilasterien komeroissa, muinaisen Fiorenzan suurmiesten kuvat. Mikä mahtava rivi kahden puolen!
Ruhtinaita, taideniekkoja, tiedemiehiä.
Ja jokainen – suuri!
Heidän nimiensä jalo kaiku on levinnyt yli kaikkien merten ja maitten. Niin eteläisten ja itäisten kuin pohjolan pimeydessä piileväin!
Mikä Atena ennen! Moinen rivi valtiomiehiä, kuolemattomia runoilijoita, maalareja, kuvanveistäjiä, koneitten ja kirjain ääressä eläneitä. Eipä kirjain: intohimoinen rakkaus elämään heillä oli.
Miehiä, joiden nimet jo sointuvat kuin suloiset riimit! Tuossa, – vain muutamien kasvoihin katsellessa, – mikä korkeus:
Medicit, Giotto ... Dante Alighieri, Petrarca, Boccaccio, Buonarotti... Kaikki täältä, suloisen Fiorenzansa lapsia. Täällä syntyneet tai eläneet, tai tänne, isänmaahan, maanpaosta kaivanneet. Tätä rakkaudessa pilkanneet ja ruoskineet, sen orjuutta surreet...
Leonardo da Vinci, Cellini, – Donatello, Galileo Galilei, Guicciardini...
Kaikki täältä.
Orgagna, Niccoló Pisano, Guido Aretino, – Accorso, Antonino, Cisalpino...
Täältä... Monet, monet muut...
Jo punoittavat pylväskäytävän päässä Arno-virran kivikaiteet. Ja kun sinne tulee, niin jo tummuvat Arnon siltain kaaret iltaan.
Muistoisimpana, surun-tummimpana on raskas Ponte Vecchio. Kuin virran yli rakennettu katu: kauppakojut riippuen sillan ulkokupeissa, – kuin korit lastatun muulin satulassa.
Arno, Ponte Vecchio! Illan helossa himmertävä Arno! Vesi seisoo kivityksen altaassa, – kellertävä, rupainen, homeinen. Matala särkkä pistää pohjasta esiin. Rotat juoksentelevat särkällä, raskaan, paksun, öljymäisen veden partaalla, nuuskien perkeitä...
Ja kirkas etelän kuu kohoaa ilmi vastarannan sypressimäkien takaa.
Ilta kiiruhtaa.
Yhä kullankeltaisemmaksi saa siltakaarten takana iltarusko. Kultaisella taivas-taustalla liihottelevat ruusunpunaiset pilvet. Kuin enkelit, Fra Angelicon kädellä siveltyinä.
Ponte Vecchiolla. Siellä syttyvät jo iltatulet. Siellä kuhisee väkeä, kävelijöitä. Siltakatosten varjossa syttyvät tulet kultaseppäin tiskeillä ja ikkunoissa, – kulta- ja mosaiikkirihkamaa kiiluvissa. Siellä on kuhinaa, punatulia tuikkivalla sillalla. Keskellä joukkoa hinkuu aasi. Rattailla maalaiset piiskoineen. Jalaton kerjäläinen lykkii rulla-laatikossa, rallatellen, kepeillä itseään kotiin.
Ponte Vecchiolla, – missä muinoin ovat seisoneet Dante, Leonardo, sinne iltataivas paistaa yhä kultaisempana.
Ja yht'äkkiä helähtävät Fiorenzan kymmenten kirkkojen kellot Ave Mariaa: Santa Maria Novella, Annunziata, marmorinen duomo: valkean- ja mustankirjava, puhdas, jalo...
Kellot, – läheltä ja kaukaa. Sointuisasti, suloisesti.
Ave Mariaa, – kello on kuusi.
Tummui ilta. Hämy verhosi virran leveää uomaa. Kuun kuvajainen alkoi jo sen pinnassa välkkyä.
Ponte Vecchiolla liihottelevat yösiipat hämärissä, rannalta toiselle, vedestä suoraan kohoavien, vanhain talojen väliä. Jo soutaa kotiinsa kalamies, mutainen haavi keulassa.
Tuolla toisen sillan kaarella kiitää raitiovaunun tuli. Pyörät rymyävät.
Sitten: kello seitsemän. Jo huutavat tehtaat Arnon alajuoksulla. Viimeiset sauhut haihtuvat torvista hämärään. Työläisjonot vierivät silloilla.
Arno – kuinka kaunis tuo ruhkainen, seisova joki oli kuitenkin, kun pimeys kätki sen vihreänkeltaisen ja ruman pinnan. Kaarevain, pitkäin laiturien lyhtyjonot siihen kuvastuvat: liekkien kuvat vedessä häilyen, seisoen virin tyyntyessä kuin kultasauvat.
Kuun kuparihohde yllä. Kaukaa lämpöisiä tuulen leyhkiä.
Kello seitsemän. Ruokailuhetki... Tutusta trattoriasta maan alta oiva kukkopaistin tuoksu. Siellä maanalaisessa kellarissa, matalain holvien alla, keskellä seinille liimattuja reklaamikuvia, siellä ikävöivät monet vanhat missit, ja naukuilee trattorian missi! Siellä haaveksii joku pitkätukkainen runoilija – tuijottaen menneisyyteen kuin Medusaan. Vehnäleipä murretaan. Paisti höyryää. Punainen viini kallistetaan. Kokin hupaisa huuto kajahtelee...
Puoli kahdeksan Piazza Signorialla kahvilan edustalla... Palazzo Vecchion torni häipyy ylös taivaan tummuuteen. Marmoripatsaat kangistuneessa unessaan. Väen vyörinää, leppoista hälinää. Pitsijakuissaan katuperhoja, joihin porvarisrouvat poikainsa vierestä heittävät tuikeita katseita ... mutta nuorikot kiintyvät puolisoittensa kainaloon...
Kello yhdeksän ... ihmiset levolle...
Torilla vain alempaa rahvasta.
Heille näytti silmänkääntäjä kärrylavaltaan, kuuden tekoparran ja puolen peruukkitusinan avulla, Abdul Hamidin ja Leo Tolstoin, Bertha von Suttnerin ja Köpenickin kapteenin, Italian kuningasparin ja keisari Villen ja Sarah Bernhardtin.
Sitten Eldoradoon, yökahvilaan, lähellä Piazza Signoriaa.
Matala sali puolillaan väkeä: työmiehiä, liikeapulaisia, sirkusniekkoja. Keskellä tahrainen viinuri... Pikku näyttämöllä primadonna lasihelyt korvissa, lallattaen jotakin pianon säestyksellä. Laiha, keltainen, yllä punainen pusero ja pölyinen pitsiviitta, – selkä kyssyssä, kasvot kurttuiset, ja kurtut punatut. Ääni särkynyt, kova ja käheä. Hänen nimensä on Laura.
Niin kävellen, katsellen. Jo on tulet sammutettu Ponte Vecchiolla, "In sul ponte d'Arno", jossa muinoin Dante seisoi, kehitteli synkän intohimonsa, kultaisen rakkautensa runoa.
In sul ponte d'Arno...
Jo ovat kultaseppäin kojujen luukut suljetut.
Kadut hiljenevät, pimenevät... Vain rantain lyhdyt kuultavat kahtena pitkänä kaarena, kuvaimet vedessä kuin palavat vahakynttilät alassuin, liekit lepattaen...
Pylväskäytävässä muinaiset suurmiehet, syvissä mietteissään, – kuun sinertävässä hohteessa...
Ja eivätkö Arnon rannalla myös kulje nuo muinaisten väkeväin aikojen hahmot?
Dante, tulipunaisessa viitassaan kuin kostonenkeli...
Brunelleschi, duomo-kupolin pystyttäjä, – aivot kunnianhimon taivasta-uhmaavassa tulessa.
Lorenzo Medici, sieraimet leveinä: voimaa, intohimoa, viisautta, väkivaltaista ylhäisyyttä...
Väkevä, synkän-riutuva Michelangelo. Toinen enkeli, Fra Angelico, nöyrässä, kultaisessa hartaudessa...
Ääni ylinnä mekastaen Cellini...
Mitä kuuluu? he tiedustelevat toisiltaan. Mitä tapahtunut? Miten voi Fiorenza?
Mitä viime päivästä, viime yöstä?
Ovatko miekat paljastuneet huotrista? Vuoksi naisen? Vuoksi kunnian? Kunnianhimon? Vapauden?
Onko kaatunut leppymätön vastustaja, raudan, myrkyn ruttoon?
Ei, ajat ovat paranneet. Ei kaadeta siten enää.
Onko kukaan laskeutunut helvettiin aatteiden, ihanteiden tähden? Tosi-ihanteen, jonka nimi on virtù? Kunto!
Tai aivoissa noussut kunnianpyyde kuin Signorian taivasuhma-torni? Valtava kuin duomon kupoli?
Onko välkähtänyt kauneusajatus, jolle ihmisiät, kullat uhrataan, – että se eläisi, kuolematon, marmorissa, tauluissa, palazzoissa?
Vai tuokion iloko? Onko kemuttu kuin muinaiset jumalat ruhtinaallisissa palazzoissa?
Ei. Ajat ovat menneet, kaupunki nukkuu.
Kummissaan katselevat silloin hahmot, kuuntelevat yössä.
Heidän kaunis Fiorenzansa, – muinainen kiihkon, elämän kaupunki, – aikansa Atena – aikansa rikkauksien, toimen keskus, suurkaupunki...
Kaikki hiljenee yöhön...
He aivan kumartuvat nähdäkseen niitä harvoja, joita hiljaisen kaupungin kaduilla enää liikkuu... Kello puoli yksitoista. Nykyajan muurahaiset, jotka ovat pesiytyneet heidän kimaltavaan, intohimoiseen hengenkaupunkiinsa.
Pilvi kulkee, luo varjon – hahmot haihtuvat.
Mieleni on suruinen – ja mietin, missä minä voimanponnistukseni löytäisin? Sellaista mietin, selvää, – pieni!
Katua käydessäni kotiin, kello yksitoista. Kadut tyhjät, haudanhiljaiset. Ei valoja kemutalojen, ravintolain, työpajain ikkunoissa.
Joku poikaparvi vain kulkee ikkunani alitse, kitaraa sormiellen, jotakin laulaen...
Muutaman säkeen kuulin astelevain laulusta...
Kauas yli puoliyön se soinnahteli mielessäni:
Tutte le fontanelle
si sono seccate...
Pover amore mi
muore di sete...Ja mitä nämä merkitsevät? Sitä, että
Ehtyneet kaikkialla
lähteet on kuiviin...
Rakkaus raukkani
janohon kuolee...Ei vanha, elämänkiihkoinen laulu:
Chi vuol esser lieto, sia!
Di doman non c'è certezza!Firenze, syysk. 1908.
VENETSIA.
Kilometrejä pitkälle rautatiepankille, joka johtaa laguunan ylitse saarikaupunkiin, kävi koillisesta kylmä, vinkuva viima. Hyrskyten löivät viluisessa aamussa aallot ratapenkereen kupeihin. Niin kiidetään pimeydessä, juna kiljuu. Ja pian alkaa etäältä, sieltä täältä kimaltaa tulia kaupungista: kylmänvihreitä, punertavia valoja. Ja jo kuumottaa aution meren helmasta Venetsia, meren ihme, aaltojen kaupunki.
Juna porhaltaa kaupunkiin, jonne ei vieraan ikinä ole ollut yrittämistä jalkaväen ja ratsujen voimalla. Kaupunkiin, jonka ihmisnero rakensi veden varaan. Sälytti linnat orjuuttamansa elementin hartioille.
Uljas, jalo ihmisylpeyden luoma! Kaupunki, jota kaikkialla saartaa hyrskyvä meri. Aaltojen joukot kaikkialla: idässä ja etelässä, pohjassa, lännessä. Vallaton meri, vihamies ja ystävä, vainooja ja kasvattaja, rohkeaksi pakottaja! Myrskyssä kuulu, länsituulissa hellä, muinainen Hadria.
Pieni tori aseman edustalla. Gondola-ranta, hiljainen, mykkä.
Eipä katuja siellä, ei kapsanut ainoankaan hevosen kavio, eivät rämisseet rattaat, eivät vinkuneet rautaiset kiskot.
Vain musta, leveä kanaali aukesi, Canal Grande. Pimeä ja kuolonhiljainen aamun salaperäisyydessä. Vain aallot siellä jo rauhattomina loiskehtivat valkeiden palazzojen kivijalkaan. Palazzojen kaari-ikkunoineen, parvekkeineen, joiden kahden puolen umpinaiset, laajat seinäpinnat.
Gondolat laiturissa, kiiltävine keula-hellebardeineen. No, senkin viimeisen romantiikan voi itselleen sallia. Gondolaan siis, mustaan kuin ruumisarkku. Ja airomies alkaa aamu-unisena meloa. Keveästi kiitelee kaareva, jalon-siro gondola, tuskin vettä hipoen keskipohjalla, keulansa korupertuskaa välkytellen. Keveästi tuolla oudolla virralla aamun valjetessa.
Jo kirkastuvat kahden puolen palazzojen pitkät rivit, parvekkeet, ruusunkukka-kuvioilla koristetut, hohtaen kuin kimaltava kuura. Linnat portaineen suoraan vedestä kohoten kuin lumouksella. Heleänvihreinä väristen hyppelivät aaltojen heijasteet niiden seinillä, kun aamu ruskotti.
Meloja, hän huojui gondolan peräkohokkeella notkeana kuin Neptunuksen puhdasrotuisin poika. Voimakkaana, keveänä. Niin hän liikuttelee aironkääntämällä venhettä, helposti kuin leikillä. Niin kuljetaan Canal Grandea. Alitse Rialton, keveydessä jalon kuin marmoroitunut unelma. Ja nyt kääntyy pursi ketterästi vasemmalle, hämärään laguunaan. Se pujahtaa, korkeaa keulaansa hiukan alentaen, pienten marmorisiltain alitse kuin loivain luokkien. Se kulkee talojen kupeitse, joiden verannoilla villiviini kiemurtaa pylväitten ympärillä. Se kääntelehtii, kiertelee kanavasokkeloita, jotka silloin tällöin aukeavat suurehkoiksi lammiksi. Se kulkee torien reunamitse, joilla rappeutuneet kirkot punertavat. Elävää kanaalia, "laguna vivaa", pitkin, joissa vesi tuoksuu tuoreelta ja joissa vielä luode ja vuoksi hengittää. Ja se poikkeaa kuolleillekin kanaville, joiden vesi on raskasta, homeista, ruohoista: laguuna on kuollut. Se on äitinsä, meren, yhteydestä suljettu. Siellä asuvat kuumeen henget ja syöjättäret.
Ja vihdoin se venhe, käärmehyinen, hopeavärillä kirjaeltu, pujahtaa suoraan johonkin luolaan, hämärään kellariin, joka on puolillaan vettä. Mutta holvin katossa sähköliekit syttyvät, ja yhdeltä seinämältä johtavat leveät marmoriportaat ja kaariportti majataloon.
Sitten seisoo muukalainen huoneessaan. Ääretön hiljaisuus. Vain vesi juuri ikkunan alla lotisee. Hän ihmettelee tätä pakon ja ihmisuljuuden rakentamaa kaupunkia. Kaupunkia, jonka sisässä asuu vesi, jota vesi ympäriltä saartaa. Hyrskyvä meri. Särkille ja tammipaaluille äärettömällä sitkeydellä rakennettu; joka kivimöhkäle kaukaa soudettu, alla vihollisten vainon. Jokainen jalo pilari ponnistellen tuotu, muilta veren hinnalla ryöstetty. Jokainen pylväs mielikuvain mukaan kiverretty, kova kivi viiniköynnöksen tapaan kierteille. Kanavain, kanaalien, viemärien labyrintti. Sata ja seitsemäntoista on särkkää ja ihmiskäsin tehtyä saarta. Sata ja viisikymmentä vesisolaa, joiden yli vie neljäsataa marmorisiltaa.
Sen labyrintin keskellä on kuin Leviathan, merikäärme, Canal Grande. Jättiläismäisenä kysymysmerkkinä kiertyen. Meripeto, johon nuo pienet väylät ja kiemurat ja ojat yhtyvät kummallisina okaina ja evinä.
Niin oli valjennut jo päivä. Jo hohtivat kiitävien pilvien kuvaiset lammikossa ikkunan alla. Ja kulkija lähtee kaupungille: kiertelee pitkin viemärien varsia, kapeita käytäviä. Kiertelee solissa alhaalla, kapeissa kuin uunin holmit. Tuossa kääntyy kyynäränlevyinen katu, puhdas ja sileä kuin parkettilattia, jyrkästi oikealle ja päättyy umpilammikkoon. Mutta lammikon laitaa pitkin vie soma pilarikäytävä, ikäänkuin luhti, – kunnes taas tie katkeaa syvään, mustaan vesiojaan, korkeilla möljillä reunustettuun. Mutta sen ojan yli johtaa pieni marmorikaari. Ja kaarelle kun seisahtuu, niin aukeaa oikealta, vasemmalta pitkä kanaali. Kanaalin yli samanlaisia pieniä siltoja pitkät jonot: valkeita, keveitä, kuin mitä itämaisia valtaistuimia; koristettuja marmorikaiteita. Ihania kaaria, jotka sitovat kaupunginkorttelin toiseen, saran sarkaan. Ja niillä väkeä vilahtaa, – katoaa talorykelmiin, kaupungin salaperäiseen kätköön.
Kiertelee siinä, seuraa isompia väkijoukkoja pääpaikoille osatakseen. Ja niin tulee tuolta Minotauroksen eksytyksistä meren rannalle! Riva degli Schiavonille, Adrianmeren näköpiiriin.
Adrianmeri! Tuulinen syyspäivä. Aallot puuskuvat vedestä kohoaville, kymmeniä syliä leveille portaille, joita jalot marmoripatsaat reunustavat. Kuninkaalliset portaat: ikäänkuin sen jumalattaren maihin astua, johon S. Marcon kaupunki kihlautui: Adrianmeren! Portaiden juuressa keinuvat nuo mustat merikäärmeet, gondolat. Nuo kirvestä heiluttavat pienet vaakunaleijonat, mikä kullan ja sinisen kirjavaan paaluun kytkettynä, mikä juovikkaaseen, punakeltaiseen vaajaan.
Aamu tuulinen, pilvinen. Silloin tällöin hajoavat päivän edestä hyiset pilvet. Ja kuin kultainen jalopeura kimalsi minusta silloin aurinko, pään ympärillä S. Marcon pyhimyskehrä. Venetsian sotaisa vaakuna!
Päivän edestä hajosivat pilvet, – ja silloin välkähteli meren aalloilla, jotka olivat harmaat äsken, punertavia vihuriläikkiä. Ja kaukaa etelästä siinti Lidon, paripenikulmaisen merivallin, ääriviiva, sinisenä ja hymyilevänä.
Keulat vaahtoa hyrskyttäen kiitivät kalamiesten purret Canal della Giudeccalla. Kiitivät ulapalle Lidon porttien kautta. Heidän pursiensa purjeet, toinen puoli pääpurjeesta punainen, toinen keltainen, pullottivat kuin paratiisilinnun kupu. Ja pursien keuloissa hohtivat kullatut ja sinetyt pyhimysten ja Venus-jumalatarten kuvat.
Laguunan toiselta puolelta saarelta hohti Pyhän Yrjön kirkko myrkynvihreine kupoleineen. Meren väristä räikeästi erottuen, – kupolin huipulla leijaili kultainen arkkienkeli.
Aamuostoksille rientävää väkeä vilisee. Köyhälistön puukengät kapsavat, hartioilla hulmuavat paksut saalit, mustat ja punaiset. Siellä täällä joku solakka, vaaleasilmäinen porvarisrouva.
Tuossa kaksi miestä: tulevat juuri ulos matalasta rantakahvilasta. Toinen on pitkä merimies, toinen hoikka merisotilas. Käsikoukkua he huojuvat, hiukan hipperissä. Kai merilaulua laulavat. Etenevät pitkin leveää, kivettyä rantaa.
Mitä he lauloivat? En sanojaan kuullut. Mutta näin minä hyreksin:
Oi tämä kaupunki! S. Marcon ja hänen leijonansa kaupunki. Ihmisvoiman ja älyn jumalainen luoma. Harvain rauta-tarmolla, tuli-innolla omaksi sodittu. Ei mitään lahjaksi saatua. Ei suurilukuisen kansan ylivoimalla saavutettu mahtavuus, vaan vähälukuisten ponnistuksilla, viekkaudella.
Hyvä kohtalo ajoi muinoin rannikon asukkaat tänne särkille goottien ja hunnien edestä! Ankara isä, joka pakotti poikansa ottamaan elatuksensa sieltä, mistä se on vaikein saavuttaa! Seikkailuista, sodasta, älynjuonista! Niin se isä kasvatti lempipoikansa soturiksi.
Pakolaisten olkikattoiset majat autioilla luodoilla muuttuivat linnoiksi, palazzoiksi. Kalastajista ja suolakippareista nousi ylimyksellisten suurkauppiaiden valioporvaristo, jolle ei maailmassa vertaa!
Voimakas, kylmäjärkinen, elämää intohimoisesti rakastava porvaris-aatelisto! Siinä valtiossa on uskonnon, kirkon ja munkkien valta ollut aina naurettavan vähäinen. Sen vertainen kuin valtion järkeisetu ja poliittiset juonet joskus vaativat! Sen kaupungin pyrkimykset eivät ole koskaan leijuneet pilvien yläpuolella. Koskaan siellä ei ole uskonnollisuudelle ja pyhyydelle muuta kuin hymyilty. Tarmon ja nautinnon kaupungissa!
Sille riitti maan ja meren seikkailuja kylliksi.
Sen ylimystön silmämääränä oli jalo mainen onni: hyvinvointi, nautinnot, ilon tuottaminen sille joukolle, jonka turvaajaksi se oli tietoisesti asettunut.
Se antoi alamaisilleen rajattoman yksityisen vapauden, kiihotti sitä yritteliäisyyteen, rikastumiseen, avasi sille kaikki elämänilot. Siinä valtiossa ei ollut uskonriitoja, siveyttä. Ainoa rikos oli se, joka oli rikos yhteistä onnea, valtiota vastaan.
Se oli sukujaloa ylimystöä, joka ei ryöstänyt alamaisiltaan, mutta ei sallinut myös muiden ryöstää, ei suvainnut yksinvaltaa. Mutkikas valtiokoneisto paljasti kohta ne, jotka tyranniutta tavoittelivat.
Harvainvalta, viisaat sukukokemukset veressään. Jonka jäsenet olivat ensimmäisinä ei vain nautinnoissa, mutta myös taistelussa, uhrautumisessa oman edun hyväksi. Omaa vertaan säästämättä vuodattaen. Venetsia, se oli he!
Niin se valtio laajeni omantunnonvapaudessa, terveessä elininnossa maailmanvallaksi: se kihlasi koko Välimeren. Sen jalopeura valtikoi Addasta Levanttiin. Viljattoman särkän alusmaita olivat Kreikat ja Jooniat, Kyprot, Kandiat. Sen hallussa olivat Krimin, Sinopen, Egyptin, Armenian rikkaudet. Etiopian elfenluu! Indian karneolit, granaatit ja safiirit! Se vietti ylimmästä alimpaan luokkaan ainaista trionfoa, julkista juhlaa. Sen jalo, maallinen henki kuvastui taiteessa, joka on lähinnä hellenismiä: loiston, elämänilon, itsetietoisen nautinnon ilmaus. Kaukana pilvientakaisesta, symbolistisesta, olemattomasta. Siinä taiteessa sykki onnen ja elämän veri.
Ja kun tuo loisto meni, kun pienen valtion veri vanheni eikä se jaksanut ylivoimaisia kadehtijoita vastustaa, niin ensimmäisinä kaatuivat ylimyssuvut pienen, suuria suorittaneen yhteiskuntansa edestä. Heidän nautinnoissaan ei petturuudella ja arkuudella ollut pöytäsijaa!
Viimeisen doogin tuli vannoa uskollisuutta Itävallalle. Mutta hänen sydämensä halkesi, ennenkuin suu ehti aueta siihen. Hän suistui kuoliaana S. Marconsa permannolle, jalokivistä raskas corno päässä, ylväine doogin-mantteleineen.
Sen kaupungin historia on ruumiin ja järjen sotaa maallisen onnen puolesta.
Ihmekö, että sellaisessa rikkauden, väriloiston ja aistien kaupungissa pyhimykset maallistuivat! Pyhä Markus, jonka luut tuotiin Aleksandriasta, joka kai merimatkallaan tuli tuntemaan aallot ja tuulet, niin että voi hillitä meren kuin paimen pelästyneet karitsansa ja vuohensa, ja oppi turvaamaan kaupunkia, tupia tuulessa ja aaltojen varassa, – hänen luostarinsa, mitä ne olivat? Viinitupia, tanssisaleja ja rakastavaisten kohtauspaikkoja. Kas sellainen on soturien uskonto!
Kaunis S. Marcon ja hänen leijonansa kaupunki! Kaunis kuin koralliriutta merestä kohonnut. Ei: harvain älyllä rakennettu. Jumalain lahja: tarmon ja itsetunnon.
Käänsin päätä: tuollapa hohti oikealta vaaleanpunainen doogipalatsi vankkoine goottilais-halleineen. Paksut, ikäänkuin maasta kasvaneet pylväät. Yläkerrosten laajassa pinnassa ammottavat kaari-ikkunat, katon itämaisten sakaroiden alla. Palazzo kuin meren uumenista kohonnut salaperäinen merenlinna!
Palazzon kulmalla torin suulla kaksi kivipatsasta, leveäkruunuista. Toisella S. Teodoro. Toisella S. Marcon kuparinen leijona, tasavallan vaakuna. Merkillinen vaakuna! Siivekäs jalopeura; leveä, terävähampainen suu irvissä tuolla väijyvällä, hyppäykseen valmistuvalla kissalla. Häntä pahaenteisesti kaaressa. Vihreät kuparisilmät ovelat ja pullollaan kuin kiinalaisveistoksissa. Ja käpälällään se osoittaa, hieman kuin pilkalla, hyvyyden evankeliumia, raamattua, joka on sen jaloissa. Kirjan lehdellä on luettavana suurin kirjaimin: Pax tibi Marce, evangelista meus! Rauha sulle, Markus! – Mutta sodalla anastettu rauha!
Ja vielä ihmeellisempi näky!
S. Marcon temppeli!
Niin lienee muinoin hämmästyttänyt pohjanperäläisiä varjageja Bysantti! Hämmästyttävä kuin Tuhannen ja yhden yön väririkkaus! Sokaiseva, huumaava! Siro, kimaltava, pieneltä näyttävä, valtavan suuri.
Sen päätyjen huikaisevan valkeat puolipyöröt! Sen hopeanharmaat kupolit. Sen mosaiikkiset, kirjavat kuvat päätykaarien alla! Sakea sikermä torneja; joka tornissa vallattomat kultaviirit! Portaaleissa sadat eriväriset pilarit. Niiden yllä, päätykaarten päällä, huikaisevan valkeat lehtikiemurat, enkelit, pyhimykset. Pääportin luokilla neljä kullattua orhia, Neron kultapalatsista kotoisin, kulkeneet Bysanttiin, tuodut voittosaaliina valloitetusta Konstantinopolista, Napoleonin ryöstämät Ranskaan, tuodut takaisin jälleen.
Kun syystuuli käännähtää ja aurinko pilkistää, niin kaikki nuo kultaviirit tornisella katolla äännähtävät, vinkaisevat iloisesti, – ja kupolien kultapalloilla koristetut ristit kimaltavat.
S. Marco! Mikä villien tyylien suloinen sulautuma! Nyt tuntemattomalta maailmanrannalta on aalto tuonutkin sen kimaltavan simpukan!
S. Marco. Puolituhatta pilariasi, bysanttilaisten kupujen, roomalaisten holvien alla! Sisällä siellä, raskaassa hämärässä, tuikkivat keltaiset ja punertavat tulet sylenkorkuisissa kynttilöissä. Pienet kupoli-ikkunat korkealla heijastavat sinistä taivasta. Vanha, kolkko messu hymisee. Kultaa, prameutta. Mosaiikin kiilua katon bysanttilaisten enkelien ympärillä, joilla on siivet kuin synkillä vaakunakotkilla.
Mutta torilla temppelin edustalla, siellä liehuvat kirkkaassa päivässä valtavat purppurastandaarit mastoissaan. Siellä suhisevat ja välkähtelevät kyyhkysparvien siivet, – siniset ja vihertävät ja enkelivalkeat sulat. Porvarisnaiset ruokkivat vielä noita, joita muinoin elätettiin tasavallan kustannuksella, samaisella S. Marcon torilla, leijonastandaarien juurella.
Väkeä torilla. Ja kuitenkin outo hiljaisuus! Ei rämähtele ratas, ei hevon kavio kapsahda, – ja kuitenkin joka hetki odottaa ääntä, hevosen hirnuntaa, ohjaajien huutoja. Mutta meri vain humisee, ja laineet lipattelevat ahtaissa laguunoissa!
Hyvän kohtalon pakko kasvattaa inehmon niin lujaksi, että hän rakentaa majansa petomaisten ja kavalain valtain varaan! Vieläpä palazzot, kalteri-kauniit.
Jopa suuret puistotkin: tammineen, palmustoineen. Nyt niissä syyskoillinen viuhui ja lennätteli mereen kukkasten teriä.
Niin, hautausmaankin on meren kansa rakentanut mereen. Tuolla se on ulapalla, Murano-saaren ja Venetsian välillä. Neliskulmainen, möljäin ympäröimä saari, risteineen, S. Michele-kappeleineen. Meren helmasta se kansa sai elatuksensa, rikkautensa. Meren helmassa se nukkuu ikiuntaan, kuunnellen myrskykellojen soittoa...
S. Marcon kaupunki! Kaunis kuin meren helmi, aaltojen harjalle myrskyn kohottama! S. Marco, – joka on hillinnyt aallot kaupunkinsa ympärillä kuin paimen vuohensa. Joskus kyllä närkästynyt – tai koetellut lastensa uskallusta. Silloin se on päästänyt meren omaan valtaansa ja antanut sen petona nousta toreille. Pannut hätäkellot tulvaa soittamaan. Mutta sitten on pyhimys auttanut taas kylänsä merestä entistä kauniimpana. Niin kauniina, että vielä nykyinenkin kuollut kaupunki on kuin kangastus. Muotoon jäykistynyt, – lukemattomine virtoineen, torneineen.
Kaunis, kuollut, vainaja! Ei tuudi enää rikkautta meri tyttärensä jalkoihin. Ei valloita Enrico Dandalo Konstantinopoleja. Eivät porvarin vuositulot enää nouse sataan tuhanteen Hadrian kulta-dukaattiin. Eivät voita Lepanton taisteluissa enää Hadrian galeonit ja galeerit! Ei enää käy dogaressa toreilla kymmenen donzellansa seuraamana. Ei vihi Venetsiaa Bucintoro-laivalla enää doogi meren kanssa. Ei Venetsian taide, maailman jumalaisin taide, kuvastele enää voimakasta nautinnon ja sodan elämää. Ei seuraa Europa jännityksessä S. Marcon jalopeuran väkeviä liikkeitä. Kuollut ylimys se nyt on. Mutta sen hautapaadessa ei ole häpeän kirjoitusta!
Ilta oli tullut. Viluna ja keltaisena hohti läntinen taivas pyhän Giorgion vihreän tornin takaa. Porvaristo lähti iltakävelylle. Melkein äänettömät kulkijain askelet talojen ja kanavain solakkeissa. Tähdet alkoivat kimaltaa.
Mutta yhtä kimaltavat kuin tähdet olivat kultapalloset S. Marcon risteissä: kiilsivät kuin tähtisikermät.
Tuhansin tulin säteili syvyyksien kaupunki, – kimmelsi kuin fosfori laineilla.
Kävelijät kiertelivät torin pilaristoissa, valkeissa, sateen ja usvan haalistamissa: väriltään kuin kalmiston luut tai harmaa vesihako.
He kiersivät hiljalleen mutkaisia solia Canal Grandelle ja Rialto-sillan jalolle, keveälle kaarelle. Katselemaan kauppojen ikkunoita: kristalleja, pitsejä, peilejä, jalokiviä, mosaiikkia, silkki- ja kultabrokadia. Miehet vankat, pitkät, vaaleasilmäiset, laajat turkit hartioilla. Naiset soleat, viileät, silmät selvät ja samalla utuiset kuin tähtien kuvastus tyynissä laguunoissa. Eivät mustan-loimuvat kuin etelässä, alla Romagnan paahteen. Mutta kävipä nyt jäätävä syyskoillinen: siitäkö haaleus meren Aphroditen silmissä?
Niin kulkee porvaristo Rialto-sillalta, jonne tulet kimaltavat palazzoista, vedestä, – kanavaltakin gondola-lyhdyt. Mutta laulua ei kaiu.
Sitten he vähitellen katoavat taloihinsa, kammioihinsa, kuin mataliin kajuuttoihin, nukkumaan.
Hetki vielä – ei kuulu eläväisen ääntä. Pimenee meren fosforihohteinen meduusa, kanavakaupunki. Vain vesi lotisee sadoissa kanavien ja lammikoiden sokkeloissa.
Myöhään valvon kammiossani, pää pyörällä päivän näyistä, valtavista muistoista. Yhä soivat korvissani kirkonkellojen ja aaltojen äänet, iltainen, puolihiljainen humina. Valvon. Olen kulkevinani salaperäisillä, pimeillä viemärien rantamilla. Yht'äkkiä jalka käytävässä kapsahtaa, kulmauksesta tulee mies lyhdyn valossa, – supattaa korvaani, – "varokaa", sanoo, ja katoaa. Koetan nauraa – ja etsin pääsyä runsasliikkeisemmälle torille. Tien katkaisi lammikko, yht'äkkiä, syvä kuin kaivo. Ja miehiä tulee ympärilleni katsellen minua. Minä suutun ja kysyn heidän asiaansa, minä uhkaan; mutta he karkaavat kimppuuni, pian olen kahlehdittu, – seison neuvoston edessä. Minä koetan nauraa: olen muukalainen, olen vain kuljeksinut katselemassa, seisonut Ponte Rialton portailla, tuijottanut kanaaliin, josta tulten heijastus lekuttaa kuin vahakynttilät, – tuijotellut Ponte dei Sospirin suruisia ristikkoja. Minua, minuako ei uskota, – kaivotyrmiin minut, lyijykammioihin. Jonnekin; – joku malmiin puettu Colleoni oli pyöveli, joka ruhjoi päätäni rautavaltikallaan. Ja sitten muuttui: näen jotakin Marino Falierosta, Venetsian kavaltajasta. Marino Faliero, lahjakas, kaunis ja rikas. Monta palvelusta teki isänmaalle, sen valiopoika, lähettiläänä Ranskassa, Genovassa, paavin luona, Unkarissa. Niitti kunniaa. Nyt hän oli palaamassa kotimaahan. Suurneuvosto valitsi hänet doogiksi. Itse ei hän vaalista tiennyt, kun laski S. Marcon rantaan. Kaupunki häntä vastassa, pantiin doogin-hytyrä hänen päähänsä. Mutta kun hän nousi rannalta, niin hän kompastui S. Marcon ja S. Teodoron pylväiden välissä, viittansa helmuksiin. Se oli enne! Ja pian tuli ilmi: doogi pyrki itsevaltiaaksi.
Liiton jäsenet, heidät hirtettiin. Doogin täytyi sitä katsella parvekkeeltaan. Ja viimeiseksi hänet itse mestattiin. Hänen päätänsä näytettiin kansalle. Hänen ruumiinsa makasi kolme päivää alastomana palazzon pihalla, pää polvien välissä! Hänen kuvansa ei saanut säilyä: missä niitä tavattiin, ne poltettiin. Hänen paikkansa doogien kuvagalleriassa on tyhjä: vain musta vaate on sillä kohdalla, ja siinä kirjoitus: Hic est locus Marini Faletri, decapitati pro crimine eius...
Kamala, raskas uni. – Ja pyöveli ei osannut katkaista kaulaa yhdellä sivalluksella ... miksi hän rouhi pala palalta leukaluita ... kohotti syltä pitkän miekkansa, huiskautti olkansa taa ja iski, mutta vieden vain pienen hitusen, – ja aivoissani kipu säkenöitsi. Kirottu, kirottu! Olin kuulevinani huudon: Kirottu meripeto, siivekäs jalopeura, Markuksen leijona, jonka silmät kiiluvat ilkeyttä... Ja sellaisen pedon eteen on pyhimys, S. Marco, polvistunut, rukoilee sen edestä Jumalaa!...
Aamun hämärissä heräsin – uni oli mennyt. Valkeni päivä.
Taivas paistoi etelän sini-uhkeudessa. Aallot loiskivat lammikossa ikkunan alla...
Auringon noustessa punersi aaltojen kaupunki värikkäänä kuin koralliriutta. Tai kirjava, hopeankiiluva simpukka, – hietasärkällään, ihanan Adrianmeren partailla.
Venetsia, marrask. 1908.
JOULUYÖ MAFFIAN AHDISTAMANA.
(Myöhemmin kirjoitettu lisä Italian matkakuvien sarjaan.)
Siitä on nyt kolmattakymmentä vuotta, kun vanhempi ystävämme X. tuli ja huudahti muutama päivä ennen joulua nuorelle ystävälleni ja minulle, Roomassa, jossa me kaikki kolme silloin olimme:
"No pojat, tahdotteko mennä Sisiliassa? Ilmaiseksi. Varkaina, kruununvarkaina? Niin saatte minulta biljetit!"
Vanhempi ystävämme, suomalainen kyllä, mutta ulkomailla lapsuutensa ja nuoruutensa ja kauan miehuuttakin viettänyt, ei osannut aivan mallikelpoisesti suomea. Jopa hän, – muuten suomenmielisenä, – intoilikin esim. tällaisten kielemme uudistusten puolesta:
"Miksi me sanomme suomenkielen päällä: Minä tulen Roomaan? Se on sekavaa. Täytyy sanoa: Minä tulen Roomassa! Aina! Ja fnaasimaista on sanoa: Minä rakastan sinua. – Jos minä rakastan, niin minä todella rakastan; siis kokonaisobjekti. Rakkaudentunnustuksen pitää kuulua: Minä rakastan sinut! Kokonaan! Sydämeni pohjasta. Muu on sellaista rakkautta, jolla akkat rakastavat, tarkoitan: akkamaiset miehet! Ei, oikea mies rakastaa kokonaan: Minä rakastan sinut, sieluinesi, ruumiinesi."
Mutta asiaan. Vanhempi ystävämme tarjosi siis meille ilmaista matkalippua Sisiliaan. Hänellä ei suinkaan ollut rahoja maantielle heitellä, – ja olipa hän lisäksi sanonut, että me kaksi matkustaisimme kruununvarkaina. Ällistyimme ja kuuntelimme korvat hörössä, me nuoremmat.
Hän selitti nyt asian, innokkaasti ja vakavasti:
Hän oli juuri erään kansalaisemme kanssa tehnyt kiertomatkan Sisiliaan; sen me tiesimme hyvin, nuori ystäväni ja minä. Matka oli suoritettu tesseralla eli kiertomatkapiletillä: vihkonen matkalippuja, joista jokainen oikeutti sanokaamme määrättyyn asemaväliin, määrättyjen rautatiekilometrien kulkemiseen. – Sisiliaan lähtiessään oli vanhempi ystävämme ajatellut kuitenkin meitä, nuoria köyhiä poikia: että meidän pitäisi saada nähdä sellainen Välimeren aarre kuin Sisilia. Siksi oli hän ehdottanut toverilleen, että he kaksi käyttäisivät kumpikin tesseransa lehdistä ainoastaan puolet: toiset puolet säästettäisiin meille poikasille. Hänen toverinsa oli suostunut esitykseen. Ja nyt veti ystävä X. nuo puoleksi riivityt vihot povitaskustaan:
"Ecco, signori! Me kirjoitimme nimemmekin tesserain kanteen vain lyijykynällä, – omakätinen nimikirjoitus näet vaaditaan, – jotta voisitte skraapata meidän nimemme pois ja kirjoittaa omanne musteella sijaan. Hahaha, siinä teille seikkailua, pojat. Mutta, peijakkaan pähkinät, jos joudutte kiinni: jos teidät nähdään väärentäjiksi ja biljettivarkaiksi! Me kiellämme kaiken, – te joudutte vankilaan: katsokaa paragraafeja tesseran kannessa, niin huomaatte, että sellaisesta rangaistaan ankarasti. – No, mitä arvelette, signori?"
Oikein meitä uhatakseen, – tehdäkseen meistä kyllin varovaisia, – oli hän miettinyt meitä varten soveliasta haukkumasanaa: sanaa, joka soveltuisi typeryksille, sellaisille, jotka antavat itsensä kiinni. Ruotsalais-suomalaisesta sanakirjasta hän näki nöt-sanan kohdalta merkitykset "pähkinä; nauta, raavas; hölmö, pölkkypää" ja valitsi ensinnä näkemänsä suomalaisen vastineen: pähkinä.
Me olimme kovin nuoria, siis onnellisia, – siltä saattaa nyt jäljestäpäin tuntua.
Yritys saattoi olla vaarallinen. Mutta sitähän me oikeastaan halusimmekin, – edes pientä vaaraa! Seikkailua!... Seikkailuntapaisia rakastimme kaipuussamme melkeinpä kuin aurinkoa.
Ja me olimme köyhiä. Niin köyhiä kuin kirkonrotat, kuten sanotaan!
Mikä rikkaus ja aarre etenkin jouluna laihalta tuntuvaan kassaamme oli tämä tessera, tämä – Sisilia! Oikea ihmeitten kuningaskunta. Palermo ja sen kultamosaiikeilla verhotut normannilais-saraseenilaiset linnat ja kirkot! Conca d'oro, – Palermon ihana laakso, jonka nimikin jo soi kultaa! Girgenti ja Syrakusa, muinaisen Suur-Kreikan aikuiset temppelit niissä, – nähdä moiset n.s. ilmielävinä. Ja ihana Taormina, Polyphemoksen rannikko!
Neljään rautatie-taipaleeseen tesseraimme lehdet juuri riittivät: Messina–Palermo, Palermo–Girgenti, Girgenti–Syrakusa ja Syrakusa–Messina.
Mekö emme olisi lähteneet? Mekö emme olisi vanhemmalle ystävällemme syvään kumartaneet, jaloa veikkoa kiittäneet, ylistäneet ja kunnioittaneet?
Asian n.s. juridinen tai moraalinen puoli aprikoitti meitä, suoraan tunnustaen, sangen vähän. Mitä? Varastaa hiukan Italian kruunulta? Italialta, jolla on varaa pitää kuningas ja paavi ja parisataa piispaa, ja munkki- ja nunnakuntia ja lazzaroneja. – Ja lisäksi: jos näpistimme rahtusen, niin vaaransimmehan toki selkänahkammekin, kenties enemmänkin, ja sehän oli tarkoituskin: pieni vaara, suloinen seikkailu, – eikä suinkaan varkaus!
Joutuisimme joulunpyhiksi Sisiliaan. Näkisimme palmuja, satukeitaitten puita, oikeina metsikköinä, – Roomassahan niitä ei kasva paljon avomaalla. Ehei, emme ikävöineet Suomea ja sen joulukuusia!
Me lähdimme täsmälleen kaksi päivää ennen jouluaattoa.
Matkavalmistuksista ei kannata puhua. Olihan niistä suurin raaputella entiset lyijykynällä tehdyt nimet pois matkalippu-vihkojen kansista ja täyttää musteella kirjoittaen omilla nimillämme siten saatu puhdas paikka. Suurin vaiva kylläkin! Ja oikein ilkeä! Sillä matkatoverilleni sattui se vahinko, että hän, kun joutui raaputtamaan ensimmäisenä vihosta vierasta nimeä, ei ollut vielä erikoisen kokenut, vaan raaputti liian kovasti, joten ohueen rättipaperiin jäi sille kohtaa tuskin kestävä kalvo: konduktööri saattoi huomata, että nimillä oli jotakin vehkeilty!
Matkapukumme olivat samat kuin arki- ja vierailupukummekin. Ja matkakassasta ei tarvinnut pankkien kanssa neuvotella: se lepäsi taskuissamme, toisella ehkä 80 liiraa, toisella 40, – koko kaksiviikkoista Sisilian kiertelyä varten! Ja me siis lähdimme.
Tarinaani ei kuulu kumminkaan kuvata tätä Sisilianmatkaa. Matkakuvauksia, ah, niitä on maailmassa tarpeeksi, – kuvauksia kaupungeista, kirkoista, palatseista, tulivuorista; museoiden esineetkin ovat tuhannesti tarkoin märehdityt, – enkä tahdo lisätä niiden kuvausten totunnaisuutta, pintapuolisuutta tai kuivuutta vielä yhdellä. Kuinka aniharvoin turisti kirjoittaakaan oikeastaan mitään? Ja minäkö voisin siinä suhteessa tehdä parannuksen!
Aikailimme hetken Napolissa. Ja tulimme Messinaan jouluyöksi.
Mutta hyvin myöhään yöllä, aamupuolella: sellaiseen junaan olimme menneet! Mitä meihin kuuluivat oikeastaan junat ja rautateiden aikataulut? Mehän olimme onnellisia: vapaita, ajattelemattomia, – me liikuimme niinkuin päähämme pälkähti.
Matkalta Messinaan ei kertomisen arvoista yhtään. Junassa, varsinkin alkumatkalla, vähän väkeä. Me olemme väsyneet Napolista: jouluseimien katselusta kirkoissa, Vesuviuksella kiipimisestä, ja ennen kaikkea tungettelevien oppaiden pettämisestä, jopa pienistä nyrkkitappeluistakin heidän kanssaan, ennenkuin pääsimme yksinämme tulivuorelle kiipeämään. Niin, ei mitään esim. jalkamatkasta Posilipoon ja samanlaisista tempuista ajurien kanssa siellä kuin oppaiden kanssa Vesuviuksella. Mitäpä myöskään uiskentelustamme Välimeren loistovedessä, lähellä muinaisen Rooman hienoimman kylpylaitoksen paikkaa. Niin, yksi seikka kuitenkin kuulunee asiaan: Napolin asemalta lähdettäessä oli konduktööri tosiaan alkanut lähemmin tarkastaa toverini tesseraa, – käännellä sitä, tirkistellä nimikirjoitusta, ja asettipa hän sen auringon säteilevää valoakin vasten, ja katseli asianomaiseen, – katseli niin merkillisen ilkeästi, vakuutti toverini, – ja pudisti päätänsä. Toverini muistutti minulle jo siinä päätöksestä, jonka olimme tehneet sen hetken varalta, jolloin kenties joutuisimme kiinni: hän heittäytyisi aivan kieltä taitamattomaksi, niin ettei ristikuulustelu kävisi päinsä, ja minä yksinäni valehtelisin, missä kaikkialla olimme kuluttaneet tesseroistamme neljä lehteä kummastakin.
Juna kiitää, – tunnelista toiseen yhtä päätä, – tunneleita on varmaan senkin seitsemänkymmentä tuolla matkalla Napolista Italian saappaan kärkeen, kuten ainaista kiusallista silmien ripsuttamista kiinni ja auki: taas tunneli ja pimeä, taas päivänvalo, ja yhä riemukkaampana häikäisevä päivänvalo, kuta etelämmäksi ehditään... Ja ilta lähenee.
Silloin saamme matkaseuraa, virkistävää ja hauskaa. Ja hyvää, sen vakuutan. Tosin tuo mies, joka lienee tullut joltakin väliasemalta, tai ehkä Napolista asti, änkytti pahasti:
"Eke-ke-ke, pa-ka-ka-ka..."
Mutta muuten näemme hänet pian ihmisenä moitteettomaksi! Aivan asunsa arvoiseksi: hänellä kohoaa päässä loistava, koreilla heloilla varustettu kypärä, vyöllä roikkuu tavattoman pitkä, kaliseva ratsuväensapeli, jonka huotra on tehty keveämmäksi perässä vedellä siten, että sen kärkeen on pistetty pieni, kilisevä kiekko eli pyörä; vielä iloisemmin kilisevät pyörät hänen välkkyvien saappaittensa kantapäissä – italialainen ratsuväenluutnantti tai -kapteeni, mikä lienee...
Heti on juttu täydessä käynnissä. Hän kyselee Suomesta, hyvin kiinnostuneena, ja me kerromme, ylpeinä isänmaastamme kuten ulkomailla aina ollaan, ja kartutamme tietojamme Italiasta. Jutellaan vilkkaasti. Veljeillään: hän tarjoaa meille jonkinlaisia voileipiään, me palkitsemme hänet hedelmillä ja viinipullolla, jotka ostamme jollakin pysäkillä, hän vastaa taas makeisilla ja uudella pullolla hienompaa viiniä, jotka hän kiljuu seuraavalla asemalla sisälle ikkunasta. Tavattoman ritarillinen mies, joskin kankea kieli kuin Aaronilla! Mutta viini sitä toki norjentaa, niinkuin Demostheneen kieltä paljon kehnompi: kivennupulain imeskely. Tullaan Reggio Calabriaan, ja lautalle, joka vie salmen poikki Sisiliaan, Messinaan.
Ja siinä siis on se Välimeri, jota kaipasimme. Sisilian ja manteren välinen salmi. Tuolla tuo paikka, josta pienet tulet kuutamossa tuikkavat, kuului olevan nimeltään Scilla: mikä taikasauvan kosketus kirjalliselle muistillemme, joka oitis herättää mielessämme kuvan Skyllasta ja Kharybdiista, Odysseuksen tukalasta kujanjuoksusta niiden välitse, seireeneistä, kykloopeista, Suur-Kreikasta, tyranni Dionysoksesta, joka hallitsi Syrakusassa, karthagolaisista, saraseeneista, jotka Sisiliasta ottelivat, j.n.e. tuhansittain pikku tietoja nyt ikäänkuin elävinä.
Ja mikä yö! Kuutamoa taivaan täydeltä. Tähdet tuikkivat tulisesti. Lauttalaivan kone jyskyttää kumeasti. Meri päilyy tyynenä, kummallisen mustana, missä se ei silmiä häikäisten säteile; ja mustista paikoista kuvastuvat taivaan tähdet kuin syvältä, syvältä merenpohjasta houkuttelevat seireenien silmät.
Kuutamo!... Jo tulee Messina, jo paistaa se edessämme valkeaina amfiteatterina, puolipyöreän, valtavan lahtensa rannalle uljaasti rakennettuna. – Niin, vähän jälkeen matkamme se uljas komeus sortui maanjäristyksessä...
Lautta lähenee Messinaa. Pian olemme siellä. – Minne yöksi? Sitä kyseli luutnantti meiltä. – Mekö nukkumaan tällaisena yönä? Me rakastimme kuutamoa, me tiesimme Messinan suureksi, halusimme samota sitä yöllä, jopa aioimme kiertää nyt maaseutuakin sen ympärillä, nähdä paitsi kaikki julkiset rakennukset myöskin läheiset maisemat kuutamossa. Jos väsyttäisi, aioimme ottaa virkisteeksi kulauksen sieltä ja täältä, – olihan Sisiliassa kelpo viiniä; – yleensä, nauttia harvinaisuudesta: jouluyö täällä, – yö, jota emme olisi silloin mihinkään kotoiseen jouluun ja pohjolan puhtaisiin kinoksiin vaihtaneet! Sitäpaitsi: voisimme varjella matkakassaammekin nukkumalla hieman vaikkapa siltojen alla, – varjella hotelliverotukselta, tarkoitan. Se kassa ei tosiaan ollut suuri. Emme siis aikoneet Messinassa hotelliin, vaan kävelylle jouluyöksi, umpimähkään.
Mutta matkaseuramme, ritarillinen upseeri, teki meille vaikeuksia. Hän epäili jotakin, tiukkeni, kysyi aivan täsmällisesti, mihin hotelliin aioimme yöksi.
Vastasimme kierrellen ja kaarrellen: kyllä meillä muka oli hotelli tiedossa; mutta ainakin ensiksi halusimme vähän katsella kaupunkia: olihan jouluyö.
Hän mittaili meitä kummastunein silmin. Änkytti, että hänellä olisi meille hotelli tiedossa ... hyvä hotelli, sen hän takasi, aivan lähellä satamaa. Ja jouluyö: kylläkin, mutta – näin myöhä: kello paljon yli kahdentoista, kirkoissa ei enää mitään näkemistä, ihmiset kotonaan; eikä joulu täällä tosiaan ollut sellainen juhla kuin hän oli kuullut meidän kertovan sen Suomessa olevan, vaan vasta uudenvuoden aatto oli se oikea, suuri juhla...
Hän selittelee... Me tulemme yhä jörömmiksi. Kun lautta päästää vähät matkustajat rannalle, teemme, toverini ja minä, jyrkän, brutaalin päätöksen: menemme ja lyömme kättä upseerille, sanomme hänelle tavallaan ikuiset jäähyväiset, kiitämme erinomaisesta matkaseurasta ja – alamme juosta laiturille. Seikkailemaan!
Mutta – hän perästä! Ottaa meidät kiinni, oikein olkapäästä, ja ällistelee, änkyttää:
"Mu-mu-mutta, signori, nä-nä-mä ... ke-ke-ke luulen huomaavani, että herrat aikovat ehkä kävelemään ja katselemaan kaupunkia tähän aikaan yöstä! Antakaa anteeksi, – se on vaarallista. Ma-ma-maffia..."
Purskahdimme nauruun: mekö olisimme uskoneet romaanien ja turistien loruja Maffiasta, Sisilian camorrasta! Lieneekö sitä olemassakaan? Sakilaiset Suomessakaan eivät siihen asti olleet tehneet meille mitään pahaa... Ja olihan meitä kaksi nuorta miestä, jotka saattoivat pelastua – ellei muuten niin käpälämäellä! Ja mitä tuo mahtava Maffia meistä poloisista, joilla ei ollut montakaan lanttia taskussa?
Ei, me nauroimme upseerille. Tyrkytimme hänelle jälleen kädenlyöntiä ja aloimme taas rientää kaupungille.
"Hyvä", lausui silloin nuori upseeri. "Kuten sanottu, olen matkalla Cataniaan, uudenvuodenlomalle kotiin; tulen sinne aamupäivällä. Jos herrat sallivat, haluan minäkin nähdä Messinaa yöllä. Voin valvoa yön, ja nukun sitten junassa. Minä tulen kanssanne!"
Mitäpä tähän väittämistä? Messinan kuutamoisesta jouluyöstä me kaksi emme luopuisi; emme vaihtaisi sitä hotellin uneen, vaikka taivas halkeaisi ja maa repeäisi. Ja eihän kohteliasta upseeria voitu kieltää tulemasta seuraksemme.
Lähdimme tallustamaan kaikin kolmin. Upseerin pyörällä varustettu sapeli kalisi hiljaisilla kaduilla, – oli todellakin myöhä, – kun katselimme palatseja, sokerinvalkeina paistavia kirkkoja, niiden ihmeellisiä portaaliveistoksia, jotka näimme selvästi kuin päivällä, muistopatsaita, solisevia suihkulähteitä...
Hiljaista: jouluyö ei näyttänyt, tosiaankaan, olevan täällä mitään erikoista, ainakaan kaduilla.
Väsyimme ja kaipasimme virkistystä. Upseeri tiesi erään kahvilan eli ravintolan, jossa sanoi käyneensä ja joka kenties oli auki ... jonkinmoinen merimiespaikka. Vaatimaton se oli, mutta ainakin paremmat olivat kiinni tähän aikaan aamulla.
Mentiin tuohon pieneen luolaan. Yleisöä ei montakaan. Kallistimme liköörilasin ja pari, juttelimme vilkkaasti, – siinä ohella jälleen Maffiastakin; – ja painuimme taas ulos kaupunginkatselua jatkamaan.
Mitä? Kun tulimme kadulle ja kuljimme pari kortteliväliä, niin takaamme ilmestyi ja alkoi meitä lähetä viisi, kuusi miestä.
"Kas siinä ne nyt ovat", sanoi upseeri. "Ette uskoneet minua. Mitä nyt tekisitte yksin ja aseettomina, te ulkomaalaiset? Mainitsitte, ettei teillä ole paljon rahaa. Mutta näille kelpaa vähäkin, – eivätkä he kursaile parin ihmisen henkeä parin liiran vuoksi. He ovat maffialaisia!"
Ja samassa upseeri kääntyi ympäri, kohotti pitkän kätensä, heristi nyrkkiä ja huusi sarjan mitä vahvimpia sadatuksia ja uhkauksia takanamme maleksiville miehille. Roikaleet katosivat pimeälle sivukadulle.
Mutta kuinka ollakaan: kun upseeri taas johtaa meitä uusille kirkoille, palatseille, toreille, – kun sitten oikaisemme jälleen toiseen paikkaan jotakin sokkeloista ja porrasteltua kujaa, niin jo näkyy kintereillämme sama miesroikka. Samat sadatukset kuin äsken ritarimme suusta, nyt lisättyinä kahta ilkeämmillä. Miehiltä ei vastausta.
Ja kuutamointia jatketaan.
Miehet seuraavat meitä kuin uskolliset koirat. Koirat? Kuin hyeenat saaliin jäljillä, tohtimatta yrittää ihan lähelle, sillä meillä on hampaat: upseerimme suunnattoman pitkä sapeli.
Sitä peliä neljä tuntia: vähän väliä ritarimme vilkaisee taakseen, pyörähtää ympäri, kalistelee kiukuissaan kannuksiaan kadun asfalttikiveykseen, – ja pimeästä solasta takaamme näkyy samassa vain vilahdus pakenevia töppösiä. Niin, hän hätistelee maffialaisia jalkaintöminällä kuin hiiriä.
Nyt mekin kaksi uskomme jo pienen vaaran mahdolliseksi. Lumoava seikkailu alkaa tuntua kuivalta, ikävältä, niin, ilkeältäkin.
Viimein kuu alkaa kalveta. Ilmassa on aamun häivettä. Ja piakkoin lähtee se juna, jolla ystävämme ja kelpo ritarimme aikoo matkustaa Cataniaan.
"Kohta tulee kirkas päivä, ja poliisitkin alkavat liikkua", sanoo upseerimme. "Minä johdan teidät erääseen kahvilaan, joka on aivan rautatieaseman luona, ja te pysytte siellä, kunnes kaupunki on herännyt. Muuten ette noista roikaleista selviä."
Niin tehtiin. – Tällä kertaa me jätimme upseerille oikein kiitolliset jäähyväiset kahvilassa, jonka hän oli meille auki rynkyttänyt; – asemakello helisi ensimmäistä kertaa, ja hän juoksi torin poikki asemalle niin että sapeli rämisi ja kannukset helisivät.
Me suomalaispojat istuimme kahvilan nurkkasohvalla, silmät hieman pyöreinä ihmetyksestä, että pikku vaaroja maailmassa sittenkin saattaa olla, ja tilaamme juuri kahvia isännältä, joka tukka pörrössä ja silmät unitahmeina seisoo levein vatsoin edessämme, kun yht'äkkiä kavahdamme puolittain pystyyn karjahduksesta, joka kuuluu kaukaa torin toiselta puolelta. Tuttu ääni, – sieltä se tuli! Upseerimme ääni. Katsomme ovesta ulos: aseman portailla seisoo upseeri, tai paremminkin hyppii; hän hyppelee kuin tanssija, kalistelee kannuksiaan, sadattelee ja uhkaa niinkuin äskenkin kaupungilla, ja heiluttaa paljastettua sapeliaan ilmassa:
"Jos te konnat ette anna niiden ulkomaisten taiteilijain olla rauhassa, niin...! Tämä on häpeä Italialle. Isäntä, pitäkää huoli siitä, etteivät nuo lurjukset tule kahvilaan sisälle!..."
Taas asemakello soi, nyt kai viimeistä kertaa, ja upseeri katoaa aseman portailta.
Isäntä on juossut kahvilasta ulos torille. Mekin tirkistelemme ovesta torille ja syrjäkadulle, olisivatko ne äskeiset miehet taas... Ja tietysti ne olivat: sama joukkio kuin koko yön kintereillämme. Tunsimme heidät jo, nuo joulukyöpelimme...
Muristuaan ja haukuttuaan ulkona isäntä palasi sisään ja sanoi:
"Niistä on maanvaiva, noista Maffia-pojista tässä kaupungissa. No, nyt ne eivät uskalla enää tulla, kun päivä alkaa. Pysykää vain siinä ... minä menen keittämään kahvia."
Ja me pysyimme, sen saatte uskoa! Hieman noloina tästä jouluyöstä, joka ei tosiaan täällä ollut mitään, varsinkaan kun ihan liian myöhään siihen jouduimme; noloina siitäkin, että tunsimme lopulta vähän pelkäävämme seikkailua, jota niin olimme odottaneet, ihannoineet; ja kuitenkin onnellisina yöstämme: oli se sentään jotakin, – jouluaatto täällä etelässä, melkein palmujen kotimaassa, kuutamossa, etelän suurten tähtien alla! Entäpä sitten tämä seikkailu, ulkomaillahan ei yleensä mitään seikkailuja satu!
Ja tuo ihastuttava änkkäkieli ritarimme! Ilman upseeria ehkä makaisimme Messinansalmen syvyydessä tai – olisimme ainakin saaneet taskumme putipuhtaiksi ja oikean joulusaunan!
"Kippis, olipa se ihana jouluyö!"
PUNAINEN MYLLY
MATKAKUVIA JA -TUNNELMIA (1913)
LAULU MAANTIELLE.
Maantie, rakkahin ystävä! Jo monta vuotta sitten halusin laulaa laulun sinulle, kiitoksena kaikesta, jota minulle annoit. Sinä, joka olet rajaton, lopun-näkymätön!
Maantie, joka olet herättänyt minut vähän väliä uuteen elämään, joka olet kenkinyt jalkani jälleen keveästi nousemaan. Aina niistä ajoista asti, jolloin piennä poikana kuulin ensi kertaa ylistyksen sinulle.
Pieni piikatyttö lauloi sen kesäisenä sunnuntaina kuistilta, jota humaloista rakennettu lehtimaja köynnösti. Näin hän lauloi, laaksoihin katsellen, surunvoittoisesti, kun kuuntelin häntä kuistin kaidetta vasten nojaten:
"Maantie on pitkä ja sannoitettu..."
– – oli siinä paljon muita säkeitä. Mutta tämä ensimmäinen oli kaunein, aina on se soinut ihanasti mielessäni.
Se oli sunnuntai, välkkyvissä koivuissa lempeä tuuli. – Ja silloin huomasin sinut, maantie, ensi kertaa mäeltä, miten sinä laaksossa kiertelit ja nousit keltaisena vaaroille. Ja siellä hohdit kutsuvana, aukenit kuin kultainen virta. Sieltä etenit kesäiseen metsään, rakkaihin kyliin, joissa kotikoirat kulkijoita haukkuivat, kuljit lainehtivain ruiskumpareitten alla, sitten ylös, sitten iloisesti alamäkeen huimaa rinnettä, ja menit välkkyväin vetten kannasta, poppeleita ja syreenejä kasvavan kalmiston ohi. Ja kaupunkiin, jonka kellojen soitto kuului loitolta, ihanaisena päivänä.
Silloin rakastuin sinuun, loppumaton, määrätön: sentähden kaunis kuin aavistus.
Olen kulkenut sinua sitten monet vuodet. Monet vuodet olen sinua rakastanut enimmän maailmassa, – ehkä yhtä paljon vain liitäviä pilviä, – kotimaassa ja muuallakin, – sillä sinä olet universaali kuin itse kauneus.
Sinä veit minut kotilaaksosta surumielisenä elokuun iltana.
Ensimmäisillä seikkailuilla diligenssissä mielistyin varrellasi majatalojen vallattomaan riemuun.
Ajoin silloin pohjan raukoilla rajoilla, jossa ainoa iloni oli, että sinä johdit minua sieltä pois, sieltä, kolkoilta korpimailta, jossa kai sinä itsekin surit kaiken köyhyyttä, kaitana louhissa ryömien.
Ja sitten kävelin sinua paljain jaloin nuorena valkolakkina. Ensimmäiset lauluni olet sinä innoittanut. Ensimmäiset ihanat, melkein lapsen kultakiharat ovat maantien kululla vastaani liehuneet.
Niin, ne olivat onnen päiviä, mutta niitä seurasi muuta, – elämän vaihtelu kuin maantie, joka päivänpaisteisilta vainioilta painuu metsän pimentoon.
Sinulle, uskottu, ovat kyyneleni tippuneet. Sinua pitkin olen sairaana kulkenut. Sinä olet johtanut yksinäisten jokien rannoille, kuin unhotuksen virroille, – kunnes taas olet kutsunut minut elämään suloisilla, epämääräisillä lupauksillasi.
Mitä kaikkea sinusta kertoisin! Olet ollut seuralaiseni, kulkenut kanssani kuin ystävä käsikoukkua, – kesin, talvin, keväällä, rattaiden pyörät kinoksia vääntäen, syksyöisin, jolloin tie kuultaa edestä kuin harmahtava nauha.
Enkö muistaisi vaihteluja, joita annoit minulle, kun kiidin seurassasi hanuria soittaen ja runoillen nuoressa voimassani?
Enkö sinun varrellasi metsäruusulehdossa voittanut sinisilmäistä neittä? Eikö hän sinun nähtesi kuutamossa hyväillyt ohimoitani?
Enkö ole vierelläsi pellolla lapio kädessä tervehtinyt onnellisia ohi-ajavia! Silloin ikäänkuin heräsin jälleen, – tuskaan, että olin unohtanut sinut, että halveksin elämää niin, että voin pitää peltoa sinua parempana!
Taas kiidin veikkojen kanssa elon-uhmasta juopuneena, pyssyjä laukoen, syksyn keltaisen kuun kumottaessa.
Ah, sadat ja parhaat ovat minun muistoni sinusta, öin ja päivin, talvin ja syksyin. Kauniit täällä. Kauniit muualla, kun läksin veljesi, jalon, kiitävän rautatien seurassa kohti ihania maita.
Ja kun palasin, löysin jälleen sinut yhtä kauniina kuin ennen synnyinseudulla, siimeisessä metsässä, lämmin santa paljaan jalan astella, tuulen vilvoittaessa rintaa, tie, jota äitini harhaavat jalat jo astelivat.
Ja muistan talven, jolloin lausuilin taas lumipyryssä naiselle, joka kahlaili edessäni hangessa, kuumia tunnustuksia, kunnes hän, tumma, kääntyi ja kietoutui kaulaani. Sinä tiedät, maantie, intohimon väristykset, tiedät, kuinka puut sinä yönä seisoivat korkeina ja ylhäisinä kahden puolen sinua, mahtavina kuin sankarirunoelmat.
Kesän hautoessa kangasta olen hyväillyt partaallasi nauravaa, vaaleaa naista, – senkin näit sinä, kevytmielinen ystävä. Ja leikilläsi kiedoit kuumana kesäpäivänä lapsesi tomun pyörteeseen, kuin jumalia kuljettavaan pilveen... Ken luki kaiken onnen, luetteli aarteet, kuin meren sannan, joita ihmislapselle suot. Miten sinut nähdessään tahtoo kulkea, yhä kulkea, kuinka on vaikea kääntyä takaisin, koska haluaa nähdä mitä tulevan käänteesi takana piilee? Mitä ihmisiä ja kohtaloita olet näyttänyt minulle! Viisautta, – hulluutta. Kuinka onnellisia ollaan hevosenkengän kappaleista, joita sinä hulluille lahjoitat! Mutta minä tunnen rikkaat lahjasi, joita annoit, kuljinpa repaleissa tai ajoin vaunuilla. –
Ah, maantie, kuinka syvämielinen, toivoton olet syysyönä. Mutta miten keikaileva ja kevyt olet, kun kevät-ilta hymyilee ja sielussa herää suloinen, eleginen uusien vaiheiden laulu.
Erilainen eri seuduilla, et yhtä ja samaa yksitoikkoista, vaan rikas kuin elämä! – Siellä, aivan sinisessä etelässä, öljypuumetsissä olet lumivalkea, – siellä olen kävellyt ruusunpunertavia vuoristoja ja muuritettuja vuorikaupunkeja kohti.
Miten erilainen kuin kotituulella ollessasi, – lapsuuden laakson maantie, jonka varrella emännäiset tarjosivat minulle sinisestä kupista kirkasta viinaa.
Muuttelet muotoasi kuin sadun käärme. Paikoin olet punainen, paikoin sinertävä. Joskus, kaivosseuduilla, olet musta hiilistä, ja itsekin näytät silloin koettavan juosta kiireesti pois tuosta liekitsevästä helvetistä, orjuutetuimman työn paikoilta. – – –
Ja sinä, joka olet kaikkea, – sinulle en ole ennen laulanut! – Parhaalleen on ihminen aina kiittämätön! Miksi palvelisi sitä, joka on kuitenkin uskollinen? – Niinpä jäi kiitos sanomatta sinulle, joka näytit minulle alppien kylmän yksinäisyyden ja jotakin niin muistoilla rauhoittavaa kuin Via Appian laatat, sinulle, joka olet yhtä suuri kuin se rakkaus, jota – ei ole missään.
Niinkin uskoton olin jo, että aloin haaveilla maantien vastakohtaa, kotia! Neljää pian nähtyä seinää, jotakuta ihmistä, johon tutustuu tuokiossa kyllästyäkseen. Ahtautta, kahleita. Sinun kilpailijanasi, suuri, tuntematon, iäti uutta antava!
Niin, sellaista minä jo mietin. Miten naurettavaa! Mutta tänään näin sinut jälleen – Jumalan kiitos! Pelastitko minut vielä kerran kuolemasta, paikalleni juurtumasta kuin puu? – Näin sinut taas tänään ihanuudessasi, marraskuun päivänä, Parisin ruohoisilta valleilta! Kuinka olit kaunis, kuinka avonainen! Ja päätön! Siellä höyryt, siellä riemuiset lähtösoitot, vihellykset!
... Menet jonnekin, riemastut, katselet, – kaikki tulee pian tutuksi, nähdyksi, – rumaksi. Kaikesta tahtoo pois. Mutta yksi on, joka on niin määrätön, että se aina pysyy kauniina, – sitä kauniimpana, kaunoiseni.
Jälleen tahdon kanssasi nyt, lumoojatar. Ehkä nyt tiedän mihin sovellun?
Ota minut, ota, kunnes lasket iäksi rinnallesi, sinä, jota olen rakastanut enimmän maailmassa.
"Maantie on pitkä ja sannoitettu..."
Paris, marrask. 1911.
JUNASSA.
Vaunuosastossa ottaa nuori ja harmaaihoinen pappi käsille kultareunaisen rukouskirjansa ja alkaa lukea höpötellä, tuo, jonka naama on litteä kuin loukussa olleen rotan ja parransänki karkea.
Hänen vieressään istuu ranskalainen nuori mies, ja pappiin katsoessaan hän vetää suunsa hymyyn, silmähtää uudestaan pappiin ja sitten nuoreen madameen, joka istuu häntä ja pappia vastapäätä.
Madame ottaa vilkkaasti vastaan hänen hymynsä, kuin tempaisemalla, ja vilkaisee pappiin; ja häntä hytkähdyttää niin nauru, että hänen täytyy kääntyä ikkunasta katsomaan.
Ja hymyilevä nuori mies keikahtaa sohvalla selkäkenoon ja ummistaa silmänsä kuin uneen. Ja madamekin kallistaa nyt keikailevasti kasvonsa seinän nojaan, ummistaa silmänsä, mutta povi kohoilee huokauksesta.
Sillä välistä he kumpikin raottavat silmiään ja katsovat toisiinsa, ja nuori mies hymyilee sitten silmät ummessa ja ojentelee kiusaantuneesti sääriään.
Pappi, hän supisee kultareunaista kirjaansa; nyt hän katselee varovasti ympärilleen ja luulee, että toiset osastossa nukkuvat. Silloin hän laskee kirjan helmaansa, raaputtelee uutterasti päätänsä ja haukottelee ikävissään.
PILARIN TAKAA.
Suuressa kaupungissa, suuressa kahvilassa viulut vinkuvat ja sähkötulten heijasteet sinkoavat peiliseinästä toiseen... Viulut vinkuvat aikaisin illalla suuressa kahvilassa, ja sellot ja oboet ja piccolot, ja sunnuntaiväkeä kuhisee pilarisalissa: punakoita porvarisrouvia, joita ei arkina siellä juuri näe, porvaris-äitejä höyhenissä ja katinkullassa, tuoden tyttäriään tapaamaan tulevia vävyjään, kävelyttäen meheviä ja muhevia ja punaposkisia porvarisneitoja.
Talvinen sade lyö rankkana kadulla, ja kun kahvilan ovet lentävät vähän väliä auki, koska tulee lisää väkeä tai entisiä lähtee, kuuluu ulkoa kavioiden läiske ja pyöräin räsähtely välkkyvissä vesilätäköissä, ja ovensuussa puhaltaa kylmä viima. Mutta kahvilassa iloitsee pyhärahvas, valossa, sähköliljain peiliseinistä paistaessa, ja viulut ja sellot vetävät lämmintä, ihanaa valssia.
Paksun, kiiltävän pilarin kupeella istuu – tuon ison, sinisen hattusulan takana – muuan mies kahden naisen seurassa. Mies on pitkä, hän heilahtelee tuolillaan, hän on kuivanahkainen, mutta hänen nauravat huulensa ovat paksut ja punaiset, ja hän on kiilusilmä; – tukka on lähtenyt keskeltä päälakea vakona melkein niskaan asti. Hän ja hänen molemmat naisensa nauttivat kuumaa viiniä, naiset, joista toinen istuu miehen vieressä: laiha ja vanhahtava, mustiin puettu. Hänen nenänsä selkä kohoaa kuin setolkka, hän on sormuksissa, ja hän on kelta-ihoinen. Hän hymyilee ja huokaa; hänellä ei ole kädessä hansikkaita.
Mutta näitä kahta, herraa ja tätä naista, vastapäätä istuu pilarin vieressä kolmas. Hän on vaaleaverikkö ja nuorempi, hänen kasvonsa hehkuvat – kuumasta viinistä. Hän on punainen kuin ruusu – tekoruusu. Hänen silmänsä ovat kuin mustansiniset orvokit, niissä on kostea ja riemukas loiste. Hänen povensa aaltoaa, – ja hän näyttää kirkkaita hampaitaan, – hän on kipinä, tunnetta ja tulta. Hän vilkuu kulkevia, ja silloin hänen päänsä pyörähtelee ja heittyy vilkkaasti kuin iloisen penikan. Hänen puseronsa on valkea, täynnä rimssuja, ja lihalliset rinnat kohoilevat pitsien alla. Hänen melkeinpä ranteettomat kätensä ovat valkeissa hansikkaissa ja pää Egyptin haikaran sulissa, pää, joka heiluu ja keikkuu edestakaisin, – kun viulut laulavat ja helisevät valssia. Pää heiluu tahdissa olalta toiselle, ja suu hymyilee, – totisesti hän on taivaassa, seitsemännessä taivaassa. Suu hymyilee, se on kuin herttakuvio: ylähuuli kuin pieni ja aivan kaareva jousi, alahuuli kirsikka, – silmät välkkyvät kuin jalokivet, valejalokivet. – Niin valssin tahdissa, kun viulut vinkuvat ja sellot veisaavat ja oboet puhaltavat ja piccolot livertelevät, – sähköliljain heijastuessa peilistä peiliin.
Ja tummaverinenkin nainen hymyilee, näyttäen miettivältä, ja hänen sydänalansa liikahtelee raskaasti. Ja kaikki kolme he juttelevat vilkkaasti keskenään. Tuon vaaleaverikön taivaansiniset silmät ovat vähän väliä käännetyt yläluomia kohti, kun mies puhelee toiselle, miettivän näköiselle naiselle, – ja vaaleaverikkö on kohtelias tummalle, joka hymyilee ohuilla, värähtelevillä huulillaan, mutta ei ylentele nenäänsä riehakasti kuin hän. Ja herra raapaisee jakausta, joka ulottuu niskaan asti, luonnonjakaus,– ja hän on jalo ja iloinen kavaljeeri sekä keltaiselle että punatulle,– ja heillä on hauskaa pienen, pyöreän pöydän ympärillä, pilarin vieressä ja hehkuviinin ääressä, – kun viulut ja sellot vetävät lämmintä, ihanaa valssia ja sähköt monistuvat tuhansina heijasteina peiliseinästä toiseen.
Ja sitten vaikenee valssi, ja väen sorina ja nauru ja humu kuuluu, ja ulkoa sateen lätinä, – ja nyt pauhahtaa orkesterista kukkien ja palmunlehtien takaa "Manon". Silloin juttelevat he kaikki kolme entistä hartaammin ja innokkaammin, joihinkin asioihin vakavasti syventyen. Tämä laiha ja käyränenäinen ja punahuulinen mies puhuu totisesti ja innostuneena tummapukuiselle naiselle, ja myöskin pilarin tuolla puolella istuva vaaleaverikkö, jonka sieraimet laajenevat ja suu huohottaa, kun "Manon" itkee ja ilkkuu ja nauraa, hänkin puhuu iloisesti, joskin hajamielisesti, suruisesti hymyilevälle tummalle. Niin he puhelevat. – Ja yht'äkkiä ilmestyy heidän puhellessaan pilarin takaa ja sen takimmaista sivua hiipien valkeaan pitsihansikkaaseen verhottu naisen oikea käsi, – ja samassa ojentaa kaljuraivoinen kavaljeeri vasemman kätensä puhellessaan pilarin taakse. Ja valkohansikkainen pieni käsi, se haparoi, se vapisee, se etsii hätäisesti kuin sokea. Ja käden omistaja huudahtaa riemusta, kun mies löytää viileän pilarin takaa pehmoisen, pyöreän käden, ja nyt tempaisevat, puristavat vapisevat kädet toisiaan. Samalla kun herra ja vaaleaverikkö puhelevat vakavasti ja päätä nyykytellen tuolle tummalle ja laihalle, joka tutkivasti vilkaisee ylös ja jonka silmät näyttävät yhä tummenevan.
Niin, hän on tosiaan kasvoiltansa harmaa, mutta hän hymyilee, hänen pienet silmänsä ovat kovin mustat, mutta nyt hän nauraakin. Ja nyt vasta hän luo riutuvat kasvonsa pois, – peiliseinään päin, josta pienen ja tupsutukkaisen soittoniekan kasvot ovat katsoneet häntä jo aikaa, vaikka hän ei ole niihin katsonut, kun ne huomasi, – noihin vakaviin kasvoihin ja silmiin, jotka ensin tähtäsivät vaaleaverikköä, keikaillen ja silmiä välkytellen ja lapsellisesti, tuota nuorta naista, jolla on suu kuin herttakuvio. Soittajan kasvot ovat hetkisen olleet katkerat ja väsyneet, mutta hänen silmänsä kirkastuvat jälleen, kun hänen ja tuon tumman katseet yhtyvät peilissä, pyytävinä ja onnellisina, – samalla kun kiihkeät kädet tempovat toisiaan pilarin takana.
Niin, "Manon" pauhaa, viulut vinkuvat, ja sellot ja oboet kumisevat, ja piccolot livertävät – suuressa kahvilassa, jossa tuoksuu naisilta ja vaniljalta ja kukkasilta, myskiltä ja äitelästi hehkuviiniltä, – kun sähköliljat loimottavat tuhannesti toistuneina peileissä ja sunnuntairahvasta kuhisee, sateisena talvi-iltana.
UNI.
Kerran näin unta, – se oli sumuinen illansuu, ja korkealle kammiooni kuumotti jättiläiskaupunki sinertävänä siluettina, ja kalvaankellertävä kuu oli kohonnut ja paistoi ikkunaani synkän Notre-Damen takaa. Minä olin palannut kaupungilta turhalta kululta ja hervahtanut uneen.
... Näin kauniin puiston, jossa suorat käytävät ulottuivat äärettömiin. Aurinko paistoi, ja taivas hymyili ja ilmanranta välkehti kuin helmiäinen: sinisen ja vihreän ja kullan vivahteissa. Taivaan alla hymyilivät kuvapatsaat peitellen kädellään sulojansa. Kukkalavat paistoivat valkeina ruutuina, ja niiden välistä suihkusi heleänsinisistä lammikoista vettä taivaan korkeuteen, ja kun suihku putosi jälleen alas, rapisi se puiden lehvistöissä, jotka hohtivat tummaa sineä. Mutta suihkujen helmirihmain takaa siintivät kaukaa riemukaaret.
Siellä oli kaikkea ihanuutta. Suloiset nurmikentät nukkua puiden siimeessä, ja temppelit pilaristoineen. Siellä oli päivänpaistetta, – siellä ei ollut ihmiskasvoissa köyhyyden vääristystä. Siellä välkehti vain silkki ja kultatikkaukset, ja siellä ui sielu keveänä kuin valkoviinissä. – – Se kuva minulle kangasteli unessa.
Ja ajelin jotakin – joka keijui kultapallolla edessäni ja liehui pois edestäni. Ajoin kauan, puistossa ristiin rastiin, toivovana ja nauraen, mutta välistä levähtäen.
En tiedä, miten aikani lienee siellä mennyt! Mutta silloin minä kuulin äänen, joka sanoi minulle: "Sinun täytyy kuolla." Ja minä heräsin.
Heräsin kiireesti hengittäen, ja silmät raottuivat ja jäykistyivät tuijottamaan kalpeaan kuutamoon. Ja sydänalassa oli vaiva, joka väänsi melkein suun itkuun. Mutta yhä kajahtivat kammiossani ikäänkuin sanat: "Sinun täytyy kuolla."
Vaikka aistejani yhä kiehtoi se, joka oli kiitänyt kultapallolla edeltäni ja joka ei mitään ollut kuin unta. Yhä se kiehtoi selittämättömästi. Ja minä vaikeroin: yksi ainoa seikka on elämässäni, joskin voin muuten sanoa: vieläkö enemmän ihanuutta luojaltani vaatisin? – yksi on siinä raskasta: että täytyy kuolla.
Kuu välkkyi ikkunaan synkän Notre-Damen paritornien viereltä. Se oli kellertävä ja kalpea kuu, joka levitti valoaan himmeältä ja utuiselta taivaalta. Sen valo oli itkun-surullista, se lekutti kuin kuolinkynttilät.
VANITAS.
Kaukana on suurkaupungin arkinen harmaus, sen hurina ja helinä ja ryske, sen kivihiilenlöyhkä ja katujunien jyskytys, pillien käheät hihkaisut. Versailles'issa syysaurinko säteilee.
Säteilee vienona penikulmaisessa ja soikeassa puistossa, terasseilla, joilla puiden tummat kuutiot ja kartiot kohoavat, – kaukaisten tekojärvien väreileville vesille loistaa sen valo, ja vaaleaan linnaan, joka hohtaa kummullaan, sen kymmeniin saleihin.
Surumielistä ja tyyntä säteilyä, ikuisen auringon hohde katoavaan, kauniiseen maailmaan.
Puutarha, jonka reunama on viivasuora, ulottuu kauas, metsän sininen väri sulaa autereisiin etäisyyksiin, kuin sinertävien soitten utuun. Ja keskellä sini-siimeisiä puistoja loistaa tuo linna aukealla, jossa kymmenien suihkulähteiden vesi leikkii ja väreilee sateenkaarina.
Järven kuvastelevilla rantamilla kulkevat huvikävelijät, pari siellä, toinen täällä, hiljaa. Sillä syksyhän on, – puistokujain holvistossa pudottavat kastanjat kiiltäviä, punaisia hedelmiään, kukkalavojen loisto sammuu, ja terasseilla ovat suuret, pallomaiset myrttipensaat sameanväriset. Metsistössä, jonne huvikävelijät painuvat, on jo madon tahrat tammien lehdissä, syys pukee maat heleään keltaan ja varistelee kultaa kulkijain poluille, kun he astelevat jumalatarten ja sankarien kuvain ohitse, jotka surevat tummin kasvoin ja verhoutuvat sammaleeseen, – unohdetut ja rammat, yhdeltä käsi poikki, toiselta jalka lyijyllä paikattu.
Niin he kulkevat jättiläiskokoisten kukkamaljakkojen ja neliskulmaisten laakeriruukkujen ohitse, joissa laakerit näyttävät lakastuneilta. Niin myöskin pitkän linnan saleissa, joissa heidän askelensa autiosti paukkuvat.
Ja syysaurinko säteilee kimaltaviin saleihin, hiljaiselle kentälle, jossa on ristinmuotoinen järvi ja jota ulottuu ilmanrantain utuun.
Linnan ikkunat säteilevät, mutta liikettä ei niissä näe. Ja kun siirtyy sen saleista, joissa askelet parkettilattioissa kolkosti paukkuvat, huvimetsään, ei kuulu siellä kisaa eikä naurua, ei elämää ja vilinää. Vain lintunen visertää syysauringon paisteessa, – autiossa, suuressa metsässä, jonka tammien runkoja kasvipeto, muratti, syleilee tukehduttaen, imee niiden voimaa, – hämärtäen näköalan kuin vihreillä liaaneilla, harvalla harsolla. Omituisina ja villeinä paistavat murattiverhon läpi pyökit, joiden kyljet himmertävät kuin vanha hopea, – poppelit, joiden tyvet työntävät vallattomasti uutta vesaa.
Aurinko paistaa autioon linnaan, jossa asui kerran kuningas Aurinko. Loistossa ja hymyssä verrattiin häntä Jupiteriin, kun hän liikkui näillä terasseilla. Samoili näillä kentillä joukkoineen värikkäässä silkissä ja jalokivissä, – kentillä, missä leikittiin ja kuherreltiin. Mutta kun kuningas läheni, niin valkealla ja karmiinilla väritetyt naiset, jotka läpyttelivät viuhkojaan kuin kalat eviään, – silloin heidän äänensä hiljeni, kunnioituksen ja pelon vallassa, kunnes heitä käskettiin iloon ja leikkiin. Niin hän kulki kesänsä päivinä, kuningas Aurinko, – metsiin, joissa äänet remahtelivat, nyt hiljaisiin.
Missä hän on nyt?
Kysy Trianon-linnoilta, jos ne taitavat vastata. Siellä ovat miljoonat kukat nyt loistottomat ja tuoksuttomat, siellä vain lintu piipattaa syysauringon säteillessä. Puiston pyöreillä aukioilla lakastunut ruoho tallattua, hiekkakäytävät nurmettuneet, mutta sieltä täältä paistaa paljas, raaka savi. Luonto ottaa valtaansa, murtaa ja harventaa leikatut lehtimajain holvit, kätkee sammaleeseen suihkulähteiden kuvat, – niinkuin sadun prinsessat unohdetaan nukkuvaan metsään.
Huvikävelijät kulkevat hiljalleen metsässä ja hiekkapolkuja Pikku Trianonin, Marie-Antoinetten jalon ja keveän paviljongin edustalle, – hiljaisen Pikku Trianonin, jonka tummissa lehtikujissa on ihmisilo ja nautinto uhkunut, joihin pienet silkkikengät aikoinaan ovat jättäneet leikkiviä jälkiä ja miehen polvet merkkinsä maahan painuessaan. Pikku Trianonin, jonka pienissä ikkunaruuduissa jo ilta-aurinko välkkyy... Nyt ei käytävillä riennellä; harvalukuisten kulkijain olalle vain syyslehdet tippuvat.
Ilta-aurinko pilkahtaa jo, päivä on tyynesti ehtinyt päättymään. Kultana se hymyilee hiljaisessa Pikku Trianonissa, suuressa köynnösmetsässä ja kuningas Auringon Versailles'issa korkealla mäellä. Jo ovat salot ilmanäärillä syvänsiniset. Jo kokoutuu hämy suurten suihkulammikkojen ympärille, joiden suihku on lakannut pauhaamasta; vain särkyneen reunustan lovesta vesi tippuu salavihkaa ja raukeasti.
Ja ylhäälle Versaillesin mäelle, tuonne jättiläisterassille loistavat kaukaa lännen himmeänpunaiset pilvet. Tekojärven vesi välkkyy hämärässä heleänä – kuin punainen risti, – tarumaisena kuin Egyptin virrat, kukkapyramideineen.
Ja marmori-sfinkseineen, joiden selässä leikkivät kupariset amoriinit.
Pää olkaa vasten lepäävät jumalattaret sammalessa, – mutta heidän hymynsä peittää jo yö. Hymyn, jossa tuhannet lukevat viisauden: maista malja, sillä se huuliltasi riistetään; – kuoleman ajatus yllyttää kevytmielisyyteen.
Kuningas Aurinko ja Pikku Trianonin jumalatar, jonka silmät kiiltelivät kuin turkoosit, missä he ovat? Autio ja äänetön metsä, linnan sadat, pian öiset salit, vastatkaa, missä he ovat?
Vain kasa multaa. Tuskin sitäkään. Ei mitään.
Säteillyt ja riemuava Versailles. Vain öisen kuun väikettä neliskulmaisilla järvillä, joiden vettä levät samentavat.
Ja ainoastaan yksinäinen, kellervä kuu pilkistää Pikku Trianonin pienten, vihreäin ruutujen läpi.
ULKOMAALAISIA.
Tanssipaikan ovella rallattavat aamupuolella yötä sähkökulkuset kuin pärpäkön kieli, koreat valot hohtavat avenuelle, sisäportaissa astuvat salahiipijäin jalat tulipunaista, pehmeää mattoa. Salissa säkenöivät kristallikruunut, ja symbaalit helisevät paksussa hienon tupakan ja hien katkussa. Lakeijain ja kyypparien ja pikenttien ja heitukkain punaiset takit vilahtelevat, juomat kuohuvat. Ulkomaalaisia istuu korokkeella.
Kaljupäitä herroja ja Argentinan raavasfarmarien ja Floridan pumpulinkaupustelijain vanhoja vaimoja ja leskiä ja puolivillejä tyttäriä. – Nuo rouvat, paksuja he ovat kuin tynnyrit, heidän niskansa on punaisissa ihralaskoksissa, heillä on kolme leukaa päälletysten, – heidän naamansa on tällainen: ylähuuli yhtyy sieraimiin maalattuna ja latuskana kuin kärsä. Hyllyviä he ovat, nuo vanhuuden raihnaamat, kuin syöttösiat heidän karjakartanoillaan Michiganissa. Sali, jossa symbaali-kurikat iskevät, on kuuma, joten he puuskuttavat hiessään ja heidän silmänsä seisovat pullollaan päässä...
Ja vanhat rouvat ja lesket ja nuorehkot tytöt syövät vatsaansa eläviä ostereita ja raakkuja ja kilpi-etanoita, hyllyvään vatsaan, jota kai kivistää, koska he painelevat sitä punaisilla käsillään, joiden paksuutta barbaariset jalokivet – tai lasinpilsa – yhä tehostavat.
Ja symbaali laulaa, ja viulunsoittaja kulkee pitkin punaista mattoa ja yllyttää alaikäisiä tyttöjä tanssiin, ja huvimestari irvistelee ja vääntelee takapuoliaan kuin Mefisto noidan keittiössä.
Ja vanhat rouvat, nuo raavasrikkaat ja tupakka-rikkaat, he nostavat samppanjalasiaan ämmähumalassa, ja puhkuen he tuijottelevat lorgneteillaan alaikäisiin tyttöihin, jotka tanssivat älyttöminä kuin kaniinit ja tekevät toisilleen pienen tempun, nuo laihat, kalpeat lapset. Ja vanhat, ihratutisevat Pernambucon ämmät, he kilistävät samppanjalla kaljupäisten hentukkainsa kanssa ja huudahtavat alahuuli riippuen kuin lehmällä: "Gesu! Mitä kulttuuria! Hienoutta. Vive la France!"
Tässä viulujen vingunnassa, – ah, kaikki on tuttua, kaikkialla rimputetaan samoin Maxim-säveliä, kaikkialla junat viheltävät samoin ja tupruttavat savua, – täällä hien ja hajuveden ja sikarien ja muun tuoksussa, jossa lakeijain ja pikenttien punaiset takit paistavat kuin ammattiratsastajain, tai kuin luteet, – jossa symbaali paukkuu, – täällä istuu nuori suomalainen dosentinrouva, joka harjoittaa "hiukan" lauluopintoja, hartevan norjalaisen filologin rinnalla. Norjalainen: hän katselee Argentinan puolivillaisia rouvia ja alaikäisiä tyttöjä ja haukottelee, – luulisi hänen leukainsa vääntyvän paikoiltaan. Mutta suomalainen dosentinrouva, joka on ollut jonkin aikaa erossa miehestään ja on hiukan "hm hm", – ah, hänen sielunsa nousee! Hänen profiilinsa on kuin kuonolaisen: leukaa ei juuri ole, pieni nenä on punainen, ja leuan alla on lystikäs syvennys, otsaa ei ole juuri mainittavaksi. Hän näkee edessään samppanjaa, ah, kuohuvaa, ranskalaista samppanjaa, hän näkee tytöt, jotka tekevät toisilleen pienen tempun, ja kääntää nokkaansa hiukan pois, mutta huudahtaa: "Ah, eikö tämä ole unta? Voiko uskoa, että tämä on totta! Punaista, tulipunaista, – kyypparien takit! Noita tyttöjä, kuinka ne ovat suloisia! Kuinka viattomasti ne nostavat toistensa loistavia helmoja. Ne ovat lapsia, – eikö totta? Eikö totta: ranskalaiset ovat suuria, ihania lapsia! Kuinka luonnollista tämä on, päiväperhosille! Kas noita, tuossa vieressä! Tuota tyttöä silkkikoltussa, ruusunpunaisessa paidassa. Ja tuota nuorukaista, – he suutelevat! He suutelevat, noin, iih, – he suutelevat! Eikö totta, että tämä on elämää! Ah, elämää, samppanjaa, ei unta."
Ja symbaali helisee ja huvimestari irvistelee, Argentinan vanhat ja puuskuttavat rouvat tuijottelevat lorgneteillaan - alaikäisten tyttöjen helmoja, norjalainen nauraa ja heilauttaa päätään ja haukottelee. Ja dosentinrouva, jonka pienet silmät ovat sirrallaan kuin rotan ja ruosteenkarvainen hiussykerö kurrillaan, hän kohottaa korkean lasinsa ja huudahtaa:
"Ach, minä rakaztan tätä maata! Tämä on espriitä! Eläköön Ranska, elämä!"
Mutta keikkaselkä norjalainen pudistaa jalopeuranharjaansa, hänen kulmakarvansa rypistyvät ylen juhlallisesti, ja vielä juhlallisemmin hän sanoo:
"Madame, – no, juodaan sitten pohjaan! Mennään, – niin päästään – tuosta ranskalaisesta!" Ja hän nauraa pirullisesti.
Pikku rouvan silmät tulevat pyöreiksi, hänen äänensä vapisee, häntä melkein itkettää: "Mitä, mitä te arvelette... Herra! Ei, ei..." Ja hän kalpenee, hänen pieni, pysty nenänsä on närkästyksestä valkea. Norjalainen nauraa kyynillisesti. Ja symbaali soi, viulut ulvahtelevat, ja aladobina tutisevat Buenos-Airesin rouvat huutavat:
"Mitä kulttuuria! Vive la France!"
Pölkkypää norjalainen! Juhlallinen karhu, miksi laskit käpäläsi jo Herran voideltuun? Nyt on "heikko" hetki ohitse, huomenna on pienellä rouvalla, joka harjoittele hiukan laulua, päänsärkyä kuin kanalla, jota viina narrasi, niin, mikä katzenjammer! Silloin on madame Esprit'n sielu "en fuite", – silloin on jalosta "esprit-de-suitesta" tullut "esprit-de-fuite". Sillä aamulla istuessanne suurissa halleissa voimistusryypyillä hän juhlastelee: "Miten se oli sellaista – sairaalloista, onnetonta – elämää! Hyi, sitä turmelusta!"
Puupää norjalainen! Juhlallinen – jääkarhu.
APACHIN LEMPEÄ.
Suurilla bulevardeilla, missä sähköt hulmusivat, istui katukahvilassa katkera ja synkkäsilmäinen, sielulta väsynyt ja luonnolta tyly, typerä apachi tyttönsä kanssa. Ja koska hän ehkä oli runollisella tuulella, niin hän kai lauloi ajatuksissaan, – ehkä oikeille naisille, jotka ohitse kulkivat:
– Kurjuudessa olen syntynyt minä, isäni soi kodikseni likaisen kadun ja siltain alukset, äitini on minun itkulleni kironnut.
Kukaan ei ole minua auttanut, omaan älyyni olen saanut luottaa kuin metsäkissa kynsiinsä. Kirkas ei minun mieleni ole, – kuinka se voisi olla sillä, joka on varhain paljoin nähnyt, – ja nähnyt vain tyhmyyttä, kaikki ihmislapset narreina tai tiikereinä.
Sillä kuinka voisi hyvyys kulkea siellä, missä köyhyys asuu? Hyvyys on rikkaiden ylellisyys, – rikkaan on helppo olla hyvä, köyhän täytyy hyvyytensä syödä, sillä vatsa on hänellekin tärkein.
Heikkojen narriuden ja vahvain tiikeryyden minä olen nähnyt. Mutta taistelu on väsyttänyt minut, etten voi olla edes oikea tiikeri. Heikko ja narri minä olen, jolla on tiikerin sydän. Tiikeri, jota narrius heikontaa, tiikeri, joka vihaa tiikereitä. Yhteiskuntaa, joka on tiikerien valtakunta. Yhteiskuntaa, josta en ole saanut muuta tietoa, kuin että narrien on siinä paha olla.
En usko yhteiskuntaan, en sen aatteisiin enkä uskoihin, sillä ne ovat kullattuja ansoja, joilla narrit pyydetään tiikerien uhreiksi. En usko muuhun kuin nautintooni, mikäli sitä jaksan nyrkeilläni hankkia. – – Enkä usko siihenkään oikein, sillä kaikki olen varhain saanut nauttia, ja ihmisen nautintamahdollisuudet ovat jotakuinkin rajoitetut. Suurempaa nautintoa en enää tavoittele, koska en nautintoonkaan usko.
Nautintoni: – hetkellinen unohtamus, ja viha ja epäusko ja pilkka.
Nainen on ehkä suurin nautinnoista, parhain unohtamisista. Se minua, typerää, vielä saattaa soaista. Mutta mitä on sekään sellaisena kuin se istuu vieressäni: avuttomuus ja ahnaus – köyhyys.
Siksi minut valtaa usein vielä kaipaus, jota voisi sanoa puhtaan ja jalon ja viisaan kaipaukseksi – valtaa tuossa ainoassa tunteessani, joka minua, narria, vielä joskus hurmaa. Kaipaus, vaikka tiedän, että sitä jaloa ja viisasta tuskin kannattaa kaivata, sillä tuskin sitä on. Ja vaikka tiedän, että sitä halveksisin enkä siinä viihtyisi. Sillä jalous on typeryyttä, joka ei tosiasioita näe; kuinka voisi viisaus siihen yhdistyä? Viisaus on kokemusta, – kurjuutta ja kirousta, jota ei kannata mainitakaan.
Ja kuitenkin, katsellessani näin ohikulkevia "oikeita" naisia valtaa tuo hetkellinen hurmautumiseni ja suurin hullutukseni minut. Kuinka voi epäilys ummistaa luomiaan näin? Ja niinpä minä, unohtaakseni, laulan sielussani noille kulkijattarille:
Te oikeat naiset, – te rikkaat. Elämän jalokiviksi voin imarrella teitä nyt, tällä hetkellä, teitä kauniita ja puhtaita ja hellän näköisiä, – rikkaan on hyvä olla kaunis ja puhdas ja hellä!
Minun ystävättäreni on musta ja tyly, ja häntä minä ihailen, mutta teitä rakastaisin, ehkä, jos olisitte sitä, mitä silmäni valhettelevat.
Ne valhettelevat, että te, jotka sipsutatte suorina ja siroina ja uhkuvin uumin ja hymy pienillä punaisilla huulilla, ja silmissä mustain luomien alla syvä kimallus, – että te olette viisaita ja hyviä.—- Siroina te tepsutatte. Uumanne ovat upeat, mutta vyöhyt hoikka kuin muurahaisen. Rintavassa kengässä kiireesti kepsutatte, ohut nilkka vilahtaa kohtuullisesti, kun suojaatte puhtaita helmojanne. Otsalla värisee leikillisesti kiharrettu tukka, ja leukanne on aistillinen ja pyöreä. Hansikas verhoaa puhdasta rannetta, harsohansikas, jonka läpi välkkyy yksinkertainen kultarengas. Kyynärpäänne ovat taipuisat ja käsivartenne raikkaasti voimakkaat, – teidän oikeain, porvarillisten naisten, kaita-uumaisten ja siro-otsain.
Niin te rientelette, korkein kannoin, iltapuuhissanne, – kun sähköt pukevat, ah, vihdoin taas, bulevardien päiväisen arkisuuden varietee-huikaisuun. Teitä minä rakastaisin – ehkä.
Minun sydäntäni viiltää jokin hullu harhausko, että teidän kauneutenne on muka totta ja puhdasta, – kun te ohi rientäessänne luotte kummastuneen katseen kirkkaista silmistänne synkkään, villin näköiseen rikolliseen, joka istuu kahvilan markiisin alla välinpitämättömän ja epäilyttävän näköisenä, käsi lallattavan ja kirjavissa sulissa koreilevan proletaari-siskonsa vyötäisillä, – tuon, jonka huulet ovat veripunaisiksi värjätyt ja laihat kasvot liidussa, – kasvot, joista mustat silmät ammottavat välinpitämättöminä ja kylminä, – tyhjinä ja suruisina, – köyhinä.
Se viiltää sydäntäni, varsinkin, jos teidän epäilevä katseenne on kummastuksesta kaunis.
Mutta jos se on tuikea, jos halveksinta rumentaa kauniita silmiänne, noita jalokiviä, silloin minun sydämeni kylmenee. Teille, varakkaille, porvarillisille, joilla ei sievän, kapean otsanne takana ole aivoja ymmärtääksenne, mihinkä katkeruuteen ja villiyteen ja vihaan saattaa se syttyä, jolle ei ole syntymästä annettu muuta kuin omat kädet ja omain aivojen epäilys ja oman lihan pyyteet, – koska hän näkee rikkauden keltavoikoilla ja välkkyvissä vaunuissa ajavan ohitseen sähköjen tulikujassa, hänen saamattaan siitä muuta kuin välähdyksen. Joten hän myrtyy surussaan ja uhmaa ja miettii koston töitä, – teidän yhteiskuntanne pilkkaamista ja tuhoa, jonka tiikerivoimille puhdas, typerä kauneutenne perustuu.
Silloin kuitenkin halveksin teitä, ja nauran teidän hyvyyttänne, jonka on luonut rikkaus, joka on maksanut kultaa, paljon kultaa ja varakkuuden onnea, sekä kauneuttanne, tuota kokematonta ja viatonta kauneuttanne brysselinpitseissä.
Sillä onnen, kullan voimalla te olette tulleet puhtaiksi ja hyviksi, – jos sellaisia olette. Onnen keikaus on teidät hionut, te jalokivet! Kullalla teidät on ostettu sellaisiksi kuin olette, ostettu hyviksi, – jos sellaisia olette. Oikeat jalokivet ovat kalliita!
Mutta kaikilla ei ole kultaa, ja heikko saa tyytyä jalokivien asemesta kirjaviin lasihelyihin, – niin, te oikeat naiset, jotka kepsutatte ohitse puhtain helmoin, tumma otsatukka leikillisesti väristen, te laaja-uumaiset ja kaitavyöt kuin muurahaiset. Kaipaan teidän puhtauttanne, mutta halveksin teitä, jotka on luonut raha, – joiden pienissä otsissa ei viisautta ollutkaan.
Tylyllä ilolla minä silloin tahdon jälleen syleillä köyhää ystävätärtäni, joka on viisas ja jotakin totta nähnyt, koska hän on köyhä; tylyllä julkeudella minä silloin hyväilen tuon lallattavan ja hetkeksi juopuneen rintoja – tahdon yllyttää häntä rikoksiin ja halveksuntaan ja välinpitämättömyyteen, joka on epäuskoisen ja voimattoman suurin nautinto sillä hetkellä. Köyhyydessään hän on nyt minusta viisas, siis kaunis, tuo liiduttu, kalpea tyttö, huulet kuin verinen viiva, pilkan veriviiva, – hän unohtaa köyhyytensä huokaukset hetkeksi juopumuksessaan. Ystävättäreni, jonka laajan hatun otsikossa paistaa, markiisin alta valojen huikaistessa, punainen sulkarivi kuin indiaanin päähine. Apachitar! Suuri, punaiseksi värjätty sulkaviuhka, kuin julkea kyltti yleisen talon ovella.
Häntä minä ihailen, jos teitä voisinkin rakastaa, te porvarilliset, kauniit ja puhtaat naiset, elämän kalliit jalokivet, jotka ette elämästä mitään tiedä!
RIBBY-TOM.
Ribby-Tom tulla laahustaa pimeänä talvipäivänä kahvilaan, – maailmanmatti, koroillaan elelijä ja vanhapoika. Pieni ja vatsalta muheva hän on, vaatteilta lystikkään ruudukas kuin shakkilauta: kellertävää ja ruskeaa, – se on hänen omaa amerikkalais-sekaista chic'iään. Hän katsahtaa ympärilleen mukavan untelosti ja alkaa kuoria hansikkaita käsistään, jotka ovat pienet ja veltot ja pehmeät, vaikka punoittavatkin nyt viluisena päivänä kuin kravunsakset, – ja jokunen jalokivi niissä välkähtää. Kyyppari kiiruhtaa tuttavallisesti luokse aikoen vaihtaa sanan pari hänen kanssaan riisuessaan hänen silkkivuorista palttootaan, jonka sisustassa on budapestiläinen leima, mutta vaikenee sitten ja tulee juhlalliseksi, sillä Ribby-Tom näyttää kärtyiseltä ja jöröltä. Hän antaa hiippamaisen soopelinnahka-lakkinsa kyypparille ja kepsuttaa vaivaisesti stamminurkkaansa, kaidalle ja pullistuvalle nahkasohvalle.
Siinä hän sitten hyllyy ja huokaisee, ei näytä tietävän mitä tekisi, – katselee tylsästi ruskeilla silmillään, ja sormet vapisevat. – Hänen kaljussa pääkuvussaan, jota jo harmaat hapset ympäröivät, kiiltelevät aikaisin sytytetyt kaasut kuin biljardipallossa, – vanhassa ja kuhmuisessa biljardipallossa. Hänen huulensa ovat punaiset ja pehmeät, – mutta nyt ne töröttävät kuin – virtahevolla.
Hän on kuivalla tuulella.
Älä kiusaa jumalia, ihminen!
Miksi Tomin suu on kuin virtahevon, kun hän torkkuu paikallaan? Liikaa kylläisyyttäkö hänen vatsansa huokaa? Toimettomuuttako tutisevat hänen jalkansa, amerikkalaisissa paksupohjaisissa kengissä. Mikä häntä vaivaa, – kyyppariin hän ei käännä silmäänsäkään, vaikka toinen seisoo hänen edessään, mutta lähtee sitten naurahtaen pois: Antaa originellin olla rauhassa, – hänen tapansa tunnetaan täällä, "paroni" on jöröllä tuulella.
Pakottaako menneen yön ilottelu hänen päätänsä? Vai tämä kostea ja pimeä talvipäiväkö häntä raukaisee, – marraskuun päivä, jolloin jo kello kolme tupsautetaan kaasulamppuihin tulet? Vai onko hänen donnansa ollut petollinen ja jäänyt pois kohtauksesta, teatterista, taidegallerioista? Tai onko hänen aamiaissalaattinsa ollut epämiellyttävä?
Vai mikä hänellä on, hän ei myhäile eikä loista pyöreänä, ei puhaltele pehmeästi savua sikaristaan, ei hyräile hiljaa soiton tahtiin eikä napsuttele sormuksillaan keppiin – keppi on kyllä hänen kädessään, sen nuppina on norsunluinen sfinksi!
Miksi hän on ikäänkuin suruinen? Miksi poskiparrat, jotka riippuvat kahtena villatupsuna, tutisevat hermostuneesti? Miksi Ribby-Tom tuijottaa pienin, ryttyisin otsin kuin mullikka? Miettiikö hän, filosofoiko?
Älä kiusaa jumaliasi, ihminen! – Mutta jos sitä teet, niin tee se ainakin viisaasti, sinä, heidän lempipoikansa ja lelleä sunnuntailapsensa, Ribby-Tom.
Sinä onnellinen, – onnellisin, – luulen. Sinä, jolle isäsi Uruguayssa, Paraguayssa, missä lienee, lammas- ja tupakkaruhtinas, on jättänyt sievoisen omaisuuden, jolla voit elää joka paikassa kuin omassa valtakunnassasi, – sinä möhkäkala, onnenpoika, aina matkalla, irti ja vapaana.
Kesät pohjoisessa tai vuorilla, talvet etelässä tai alhaalla, – kuin lintu. Sinä tulevaisuuden aeroplaani-ihminen, lentokone siipiä vailla, – joka paikassa oleksiva. Mikä vika on nyt moottorissa, kun se puhkuu ja pihahtelee tyytymättömästi?
Älä kiusaa Amerikan armorikkaita jumalia, vaan ole viisas, ihminen!
Miettiikö Ribby-Tom, ettei hänellä ole isänmaata, että hän kulkee kaikkien kansain vaateparsissa ja sopertaa jokaisen kieltä? Isänmaa – mitä se on? Onko se vain maa tai sen ihmiset vai molemmat yhteensä? Jos se on ainoastaan maa hänen mielestään, niin: on kai hän joskus käynyt sitä katsomassa, – mikä olisi estänyt? Mutta maan kauneus himmeni, kun hän tuli sitä lähelle, kaikki suhteet pienenivät: vuoret laskeutuivat, tasanko tuli ahtaaksi, ja hän kaipasi sieltä pois. Maa oli siis jokin lapsuudenkuvitelma vain, – joka loitolla ollen sai armaan hohteensa. Se oli myös tottumus, että on lapsena käsketty ihailemaan isänmaataan. Mitä? Onhan joka maalla kauneutensa, hetkeksi. No, miksi ei siis pysyä loitolla, – jos juuri ja ainoastaan siten saa kauneutta, – sen toki Ribby-Tom tiennee.
Vai ihmisetkö olisi isänmaa? Hän ajattelee heimoaan, – mutta välittäisikö hän aivan erikoisesti heistä, jos joukkoon sattuisi? Eivätkö he ole puutteellisia kuin ihmiset joka paikassa? Ovathan ihmiset kaikkialla kuitenkin samoja, – tyhmiä, ihmislapsia. Yhtä hyvä lienee nähdä ne täällä kuin kotona, – joka paikassa he ovat yhtä – intressantteja.
Mutta jos maa ja sen ihmiset eivät ole kumpikaan mitään kaivattavaa, jos niiden paras hurmaus on vain – kaipaus, niin eivät kai ne yhteensäkään ole mitään? Eivät sille, joka ei ole niistä rahallisesti riippuvainen, – ja niin ei ole Ribby-Tom, tuo kultapilvellä ajelija. Vai olisiko isänmaa niiden menneiden sukupolvien työmaa, jotka ovat uurastaneet tulevien polvien hyväksi? Mutta ovatko he mitä saaneet paranemaan? Millaisia hyväntekijöitä he siis ovat, – jos sitä aikoivat ollakaan? Isänmaa on siis jokin, jossa rakastaa – itserakkauttaan, puutteellisuuttaan, heikkouttaan. Mutta Tomilla ei puutetta liene, ja mitä heikkouteen tulee, niin: hän näyttää nyt filosofoivan. Vai kuinka on asian laita, – jos nimittäin se isänmaan ikävöimistauti häntä nyt vaivaa; ja tauti, eihän se ole hyvettä vaan heikkoutta!
Kotiako hän kaipaa, pientä suloista, siis naista, rakkautta ja lapsia? Niinkuin hän ei tietäisi, kullan-kukko, joka on saanut vapaana rakastaa, mitä samaa satakertaisesti märehdittyä rakkaus on! Huudahtaa yhdelle: Ah, minun ruumiini sielu! Ah rakkaus! Je fadore! Quel delire! Quel jouissance! Minä itken! Panttaan housuni tähtesi! A mourir! Ja niin rakentaa yhdelle kodin. Sitten näkee, että yksi oli paras loitolta nähden ja että niitä oli legio, joita voisi yhtä hyvin rakastaa. Mutta velvoitukset, uskottelut tai puute sitovat juuri tuohon ainoaan, – jos sitovat. Mutta mikä sitoisi Tomia, kultaista jumalankuvaa, pyöreää, vapaata, itsevaltiasta, – jolla on ollut valta kokea, että rakkaita on legio! Sellainen on rakkaus – hänelle, jonka auton edessä liihottelee joka päivä perhoslauma, niin ettei hänen tarvitse kuin haavilla heitä pyytää: kultaisella haavilla, – tuon pyöreän, pehmeän, hymyileväisen, jonka olen nähnyt ajelevan huvikaduilla kiiltohattu harmahtavalla ohimolla heiluen.
Näitäkö lienee miettinyt Ribby-Tom, nahkasohvalla kellotellen? Huokaako hän vieläkin? Kiusaisiko hän yhä jumalia, tuo onnenpoika? Mistä syystä? Ärtyiseltä hän näyttää vieläkin, – kuin jokin olisi radaltaan poissa. Ja hullunkurisesti hän nyt naputtaa sfinksillään pöytään, jotta kyyppari juoksee kiireesti hänen luokseen ja kumartaa hänelle kuin bamburuoko taifun-myrskyssä, – sillä mahtava on Tom joillekuille, tuo kultapoika. Kuin palmu pyhälle perheelle kumartaa luihu kyyppari hänelle. Ja nenäänsä puhaltaen tilaa paroni sikarinsa ja juomansa, lyhyesti, äksynä. Mutta salaa iskee kyyppari piccololle silmää ja puraisee alahuultansa, rientäessään tuomaan juonikolle tilattua. Pian kantaa kyyppari sikarit ja antaa Tomille tulen ja lennättää sitten hänen eteensä kuuman, höyryävän juoman.
Jokin häntä vieläkin vaivaa ja hermostuttaa. Ei nähtävästi hälinä, joka kahvilassa kasvaa, ei soittajain harjoittelu sivuhuoneessa. Kaiketi – kärpänen, joka tulee luistelemaan hänen päälaelleen, imelän höyryn viehättämänä, mikä nousee hänen lasistaan. Se on suuri kiukun syy, tuo pieni kärpänen kaiketi, – muun puutteessa! Vai ajatteleeko hän, että hänellä pitäisi olla esim. sukua, poika, toinen tuollainen Ribby-Tomin kaltainen? Ei, parempi. Hahaa, – niinkuin ihmiset tulisivat paremmiksi tai pahemmiksi, – kun ovat – ihmisiä. Yhdenlaisia – Jumalan edessä. – Mitä hän "unelmainsa" toteuttajalla, – hän, joka ei ole koskaan voinut ehkä mitään unelmoida, sillä hän on kaiken saanut.
Työtäkö hänelle vielä pitäisi olla, – tuolle pyylevälle, puhkuvalle kellukalle, – tuolle ruutupojalle elfenluusta ja teak-puusta ja kullasta. Tuolle miekkoiselle! Hahaa – nouskoonpa hän aamulla haahkanpesästään kello viiden aikaan ja menköön kaivamaan ratavallia, – hän, jonka ovelle kamaripalvelija hiipii kello kymmeneltä päivällä kuuntelemaan, joko hän on valveilla. Hahaa – moni virastomies haukottelee pulpettinsa ääressä ja ajattelee kadehtien: Ollapa kuin Ribby-Tom, – vapaa, ulkopuolella, yläpuolella, – Pekingissä, Calcuttassa, kaikessa, – paitsi tässä pulpetin ääressä. Ollapa niin, ettei mikään sitoisi. Moni sellaista miekkoista kadehtii; kyllä kai hän siis onkin onnellinen.
Vai mitä voisin vielä ajatella hänen ikävöivän? Kunniaa, mainettako – laakerinlehtiä tuon kaljun päänupin ympärille. Töistä ihmisten hyväksi, jotka eivät koskaan muuksi tule kuin mitä ovat. "Neron" töistäkö, jotka eivät mitään auta, – joista nero ei kuoltuaan mitään tiedä. Ikuisuuttako hän haluaisi uskoa? Mitä se ikuisuudella, joka on saanut maassa kaiken onnen maistaa. Vain köyhät tarvitsevat autuutta.
Mitä hän on siis niin nurjalla päällä? Varmasti hän kiusaa jumalia, en muuta ymmärrä. Mutta sehän on paha, – ja miksi hän sekautuisi niin käsittämättömiin mietteihin, viisas, itsekäs maailmanmatti?
Kiusaisiko hän näin jumalia? Älä toki tee sitä, Ribby-Tom! Mikä olet sinä jumalia kiusaamaan! Aika porho sinä kyllä olet kultinesi, mutta tyhjää sinä olet kuitenkin heidän rinnallaan. He ovat sinulle antaneet suuren onnesi, – mutta heillä on kyllä neuvonsa sinullekin, jolta ei nyt mitään puutu, joka olet irti kaikesta, – jos he sitä vain tahtovat ja jos sinä sitä tahdot! Naksaus vain heidän sormillaan, – ja sinulla on parantumaton vatsakatarri. Niksaus vain, ja voit kuolla auto-onnettomuudessa, sinä osteripussi!
Älä kiusaa siis jumalia, sinä onnellinen, sinä maailmanmatkaaja, milloin lordi, milloin pajari. Ole sinä viisas bramiini, – jos filosofoit, niin tee se edes viisaasti.
Ja niin hän kai tekeekin, – sillä nyt hänen kasvojensa kalseus näyttää sulavan, kun hän nauttii höyryävää juomaansa. Hänen poskiinsa tulee vaalea, kaunis punerrus. Silmät aukenevat suuremmiksi, – ja huulet jo hymyilevät, kun hän tupsauttelee sikarin savua entistä keveämmin. Hän puhaltelee lasiinsa leikitellen ja höyryjä hajoitellen. –
Ilta oli tummentunut, kaasujen ja sähköjen loimu kirkastuu. Väkeä lisääntyy.
Kas niin, nyt on Ribby-Tom virkistynyt. Nyt hänen kallonsa ympärillä on gloria-kiilto, melkeinpä autuaallinen. Ei liene tuhmasti filosofoinut, – jos sitä tekikään.
Luultavasti häntä kiusasi vain reumatismi, – se lienee hänet keskipäivällä herättänyt pahalta kyljeltä, ja nyt kunnon juoma sen lievensi.
No, se on vähäinen vaiva. Moni ottaisi sata reumatismia, jos saisi hänen muun onnensa, tuon, jolle ei ole annettu työtä, ei kotia, – jotka tuskin jumalien lahjoja lienevätkään. Sillä milloin on kuultu jumalien otsansa hiessä työskennelleen tai kattaneen tupaansa?
Mutta joskus on Zeus langennut ihmislapsille kultasateena, – niin, ihmisten tyttärille, – harvemmin hän kai on satanut kultaa ihmisen poikain kohdalle. No, sitäpä harvinaisempi ja jalompi on Ribby-Tomin onni.
En voi muuta kuin olettaa, että tuo jumaliaan kiusannut lapsi on nyt päässyt reumatismikohtauksesta.
Symbaalit helisevät, naiset tanssivat. Ribby-Tom puhaltelee renkaitaan ja hyräilee ja lyö hiljaa tahtia jalallaan, hän on jo antanut keppinsäkin pois. Jo vilkkuu veitikka hänen ruskeista silmistään, kun naiset luovat häneen huoaten katseensa, – hänen sormuksiinsa ja harmahtaviin hapsiinsa, jotka säteilevät jälleen nuoruutta. He tietävät, mitä kannattaa rakastaa, – yksin kallista Ribby-Tomin keppiäkin. Ilta on parhaillaan. Naiset kumartuvat sangen rakkaina yli hänen olkainsa, naiset silkissä ja kalleissa töyhdöissä. He tuudittaisivat hänet uneen kuin lapsen, he antaisivat hänelle "kaikkensa", – hän on tytöistä ihmeissään. Mutta hän vapautuu heistä, saattaen samalla parilla frangilla Ganymedeksensä, joka ajoi naiset loitommalle, kolmanteen taivaaseen.
Niin, lihavuutta puhkava ja hymyilevä Ribby-Tom ei kai kiusannutkaan jumaliaan, hyväntekijöitään, – tuo shakkilauta, ruskean ja keltaisen kirjava, tuo yksinäinen ja vapaa. Ei, hän ylistää jumaliaan: isäänsä, Uruguayn tupakoita ja Paraguayn lammaslaumoja.
SEINEN PROOMUT.
Kuulaana syyspäivänä ja keskellä jättiläiskaupungin harmaata utua ja pauhua ja sauhua virtaa Seinen vuo, ja raikas koillinen puhaltaa.
Se virtaa rautaisten siltojen alla, jotka tutisevat satojen pyöräin niillä kieriessä, ja ikivanhain kivisten siltakaarien alitse, – ja vihurit kiitävät iloisesti virran vihertävällä kalvolla myötävirtaan. Rantapuistojen lakastuneet lehdet varisevat Seineen, ne soluvat jonoina joen pinnalla, alas, monien siltain alitse, – keskellä utuista ja pauhuista ja sauhuista kaupunkia.
Vihreät laineet hyppelevät iloisesti, kun raikas tuuli lentää koillisesta.
Ja siltain kaariteitä soluvat Seinen proomut, kymmenisenä jonona, – myötävirtaan, – kohti raikasta valtamerta.
Vihuroiva vesi ja pois kierivä virta, ja koillistuulen tuoksu, – ne saavat vereni riemuun.
Nuo kauniit, pois matkaavat proomut! Pitkänä jonona, – kukin matala ja kaita, perästä ja keulasta pyöristetty! Kuin sukkuloita ovat nuo puunväriset tai tervanruskeat proomut, jotka lähtevät kohti merta, valtamerta.
Niillä on tasapohjat ja sirot ankkurit ja pitkät, notkuvat peräsinvivut. Ja valkeana hyrskähtelee vaahto niiden pyöreään rintaan.
Kun raikas koillinen puhaltaa... Niin ne kiitävät pois kaupungista, pauhuisesta, utuisesta, sauhuisesta, – silta sillan jälkeen, – kohti vapaata merta, nuo proomut, sileäkantiset, että niillä voisi vaikka tanssia.
Ja proomumiehet seisovat pitkää peräsinsalkoa käännellen, mielestäni iloisina: toinen jalka sirosti koukussa ja yllä vihreä tai punertava merimiesjakku, jonka kaulus lepattaa tuulessa. Ja tuosta juuri allani soluvasta proomusta kohoaa kajuutasta sauhu, – ja ruorimiehen edessä seisoo nuori tyttö nauraen ja puhellen, nojaten notkeaa vartaloaan matalan kajuutan kattoon.
Ja haukkuen juoksevat koirat pitkin proomujen vankkoja reunoja. – Niin pitkänä jonona, – rautaisten siltain alitse, joita ajoneuvojen pyörät tutisuttavat, ja ikivanhain ja harmaiden siltakaarten teitä, – pois keskeltä jättiläiskaupunkia, pois pauhuista, sauhuista, kohti Havrea, raikasta valtamerta.
Nämä Seinen proomut soluvat minusta lännen merille päin riemuiten, kuin Paltamon tervavenheet rientävät suurten ja surullisten metsien keskeltä länttä kohti. Sillä ääretön kaupunki, syyspäivänä harmaa ja utuinen, on kuin suuri syksyinen metsä, se on pauhuinen kuin autio metsä syysmyrskyssä.
Ihmekö siis, että näyttävät mielestäni riemuitsevilta nuo kaidat ja pitkät Seinen alukset, kun ne kulkevat ja kääntelehtivät siltojen alta tulevana jonona, vaahto keuloissa kuohuen, – kun virta vie ja hinaajat kiidättävät ja tuuli avittaa, – solumalla kulkien, savu kajuutoista suitsuten, kirjavat kaulukset liehuen, – kohti raikasta valtamerta. Kohti Atlanttia, – Atlantista.
Kuinka? Atlantista? Sitäkö, joka sadussa kätkeytyi aarteineen merten pohjaan? Jota ei ole.
Ah, vain Roueniin ja Havreen ne kulkevat, ainoastaan toisia samanlaisia kaupunkeja kohti, – sumuisia ja pauhuisia. Sitä edemmäksi ne eivät aio, sinne ne pysähtyvät, sitä loitommalle ne eivät jaksa, nämä tavalliset ja avuttomat proomut, kuorma-alukset. Ne palaavat jälleen ylävirtaan, palaavat iäti, joutuvat entisille kohdilleen, – tuoden kivilohkareita ja sementtiä, jauhoja sekä viiniä tomuisissa tynnyreissä, sikuria, kahvia, sokeria, – vieden meren rannalle jättiläiskaupungin sepelisoraa ja raudan kuonaa ja rautaromua ja kalkkia ja rupaa.
Minne Atlantikseen? Sinnekö, joka on merten syvyydessä, jota ei ole. Vain kaupunkeihin, kilpaaviin, kiitäviin, turhaa touhuaviin, sauhuisiin...
Mutta hyvä, että ne edes lähtevät! Että ne edes liikkuvat. Etteivät ne aina voi olla paikallaan, nuo tavalliset ja vaatimattomat proomut. Että ne edes vaihtavat, – ikäänkuin hulluttelevat. Ja että edes muutto tuntuu riemulliselta, – myötävirtaan, raikkaassa koillistuulessa. Koillistuulessa, joka minulle tuntuu humahtavan: Hyvä on, että on onni, joka on siellä, missä ihminen ei ole...
Niin kulkevat Seinen proomut, – siltain alitse, kun joen virit hyppelevät vihreinä ja syyslehdet soluvat virran harmaalla kalvolla, – miehet ruorissa pakinoivat ja tyttöset nauravat, koirat haukkuvat. Niin ne kulkevat keskellä kaupunkia, joka on pauhuinen, sumuinen ja sauhuinen, – kohti raikasta valtamerta, kohti – ei mitään.
KOHTALON TÄHTI.
Muhammed:
Minne johdat minua, säteilevä tähteni?
Erämaassa, – siitä on jo kauan, – erämaassa, jossa aurinko paahtoi kuin vaski, tai surullisessa erämaassa, koska iltarusko punersi hietameren, minulle ilmestyit, ihana, kohtalon enkelin otsalla.
Tumman, sinisen yön holvin alla, taivaasta, jossa tuhansien tuhannet kultatähdet tuikkivat, luolassa itkiessäni, – siitä on jo kauan, – ja hentoja käsiäni kurotellessani, – silloin ilmestyit minulle, pyhä, valkea enkelini, ja vapisin.
Pyhään Mekkaan sinä minut johdit, vaeltamaan kaupunkiin, joka keitaassa hohti, sinä riemuotsainen ja säteilevä: säteilevä tähti otsallasi.
Että julistaisin uutta oppia, uutta uskoa, kauneutta, raikasta kuin tuuli, joka erämaassa lentää.
Että herättäisin erämaan heimot teltoistaan, hurjat heimot karkeloon kutsuisin. Että rientäisimme valtaamaan sinulle, Allah, uusia maita, uusia virtoja, joita ei korvessamme ole, uusia, hohtavia meriä, oi Allah!
Pian oli hiottu keihäät, pian oli taottu tuhat sapelia, tuhat välkkyvää käyräsapelia kuin kuun sirpit. Niin kiiti beduiiniparvi pilven pyöränä ja silmät haavetta loimuten, nauraen sille, jota se odotti: oi itäiset virrat, oi jalokivet kuormattuina erämaan laivain satuloihin!
Ne valloitin, juuri sen, mitä halusin, sinä johdattava tähteni.
Mutta koska sen sain, mitä minut saamaan tahdoit, kun sinne tulin, jonne veit, niin silloin sammuit. Ja katso: sinä sytyit taas muualla, ja minä tahdoin nyt muualle ja muuta.
Mihin johdat vielä minua, outo, taivainen tähti?
Pois halusin uskotonten taisteluista, joissa päät koristivat ratsujen rintoja, pois idän kullan ryöstöstä sinne, missä vedet lepäävät tyyninä, missä palmu läpättää ikuisen Niilin partaalla ja sfinksi hymyilee mykässä rauhassaan taivaan kuvun alla, missä mantelisilmät uuvuttivat minut uneen, – sinun hymyillessäsi, oi tähteni, Allahin enkelin otsalta.
Niin minut rauhoitit, niin minä huvikseni läksin sitten ylös valtaamaan taas uutta, kuin ajan kuluksi; katso, sinä olit kylmentänyt otsani ja muuttanut vihansapelin hymyileväksi järjeksi kuin tikariksi. Sitä sinulta tahdoin, sen sain, kohtaloni, Allah.
Mitä on saatu? Kuin rakkaus, kuin puku naisen yllä: outo on kaunis; – koska sen riisuu, ei siellä kauneutta ollut, se oli katsojan silmissä, hänen odotuksessaan. Siispä tahdoin taas odottaa, rientää kokemaan Baalin ja Astarten, kullan ja himon.
Mutta Jumala oli kuitenkin yksi, sinä, Allah.
Jaa, siitä on kauan. Mitään, missä ennen olin, en halaa.
Minne tahdot mua vielä? Tahdotko minne, Itämaitten tähti? Kaukaisimmat maat, tuntemattomimmat meret minua houkuttelevat, ehkä, haaveen metsät ja loistokukka-maat, merkilliset, ennen näkemättömät. Tahdotko minua sinne, säteilevä tähteni, kaunis kuin aurinko?
Katso, minä olen väsynyt, luulen, että en niitä maita enää näe. Minulla on valkeita suortuvia, – ah, kuinka ne kerran kiilsivät, oi Allah, sinun lahjoittamasi voimanhapset! –
Muut erämaan lapset, en minä, ovat niiden tuntemattomien merten takana kerran veisaavat sinulle voittolaulunsa, – asettuvat sinne, rakentavat sinulle säteilevät temppelisi, joita minä en rakentanut, joka matkasin ja viitoin teitä. He sinulle veisaavat kunniaasi, oi Allah.
Niin luulen, vai minne aiot minua, tähteni?
Vai vietkö tummaan paratiisiini, Aishan helmaan, tuon suloisimpani, orjani, valtiattareni, – jonka sylissä on hyvä hulmahtaa viimeisen veriaallon, katsoen sinuun, tähteni, kaipuu?
KOIRA.
"Rungottoman Tammen" kapakka Montmartre-kukkulalla on lähellä valtavaa Sacre-Coeurin kirkkoa, joka on valkea kuin haamu, jättiläiskokoinen ja näkyy penikulmien päähän. Se on kömpelö ja ruma temppeli, kuin bysanttilainen pyhimyksenkuva, pramea ja töykeä, se on kuin itämainen, valkea ja samalla synkkä Kristuksen kuva, – ruhtinas Kristuksen. – Sellaisena se kirkko seisoo keskellä köyhää kaupunginkorttelia, Montmartrea, jossa kapeat kujat kiertävät vanhain ja nokisten talojen välitse, kapuavat vaivalloisesti jyrkkää rinnettä ylös jättiläiskirkon prameain portaitten eteen. Keskellä korttelia, jossa punaiset myllyt pyörivät ja ilotytöt rinkuvat, – jossa on hauskuutta ja vilkkautta, ainainen väkivirta vuoren juurella puistokujilla. Siellä leikkivät lapset laitakaduilla likalätäköissä rikkonaisen katulyhdyn alla, puotien edessä, joiden ikkunoissa riippuu teurastettuja härkiä ja toisissa ikkunoissa koreita ristiinnaulitunkuvia. Ah, siellä on iloista, siellä on karuselleja, sirkusta, siellä neitseet ratsastavat sian satulassa, kädet serpentiiniohjaksissa, siellä on vilkkautta ja kiirettä.
Mitä tuo ainainen väkivirta avenuella vierii, mitä ihmiset huutavat, mitä he katselevat? Nälkänsä vuoksi he touhuavat. Miksi he järjestävät iloja? Nälkänsä vuoksi. Miksi he etsivät iloja? Heidän sielunsa ovat nälissään.
No niin, siellä muratti- ja ruohopeitteisen Montmartren kukkulan rinteellä on "Rungottoman Tammen" krouvi, – pienen, vinon torin kulmauksessa. Se on harmaa ja savustunut ja pölyinen; liuskakivinen katto on sammaltunut, ja kapakan seinustalla kasvaa vanha tammi, kallellaan alamäkeen: siitä on väännetty ravintolan nimi, kuten monien muiden huvipaikkain: "Kuolleet rotat", "Valkeat kottaraiset", "Siniset koirat", "Mustat kissat". – On talvi, ja tammen lehdet rapisevat pysytellen yhä kuivinakin oksissa.
Erään illan hämärtyessä ja tulten syttyessä ruskottaville, surumielisille kaduille istui matalassa brasseria-salissa, jota suuren lieden hulmahteleva roihu valaisi, kaksi ilonpitoon tullutta nuorukaista, nähtävästikin taiteilijoita. Salissa henkäili vartaassa ruunistuvan kauriinpaistin suloinen tuoksu, – tai kissanpaistin, ja juuri lieden vieressä, sen kotoisessa hohteessa istuivat nuoret miehet, maalaamattoman pöydän kahden puolen. Ilta oli pikaisesti pimennyt, ja alhaalta kuului jo ilon hälinä ja pauhu. Toisella nuorella miehellä oli pitkä tukka, nenä käyrä ja punoittava, silmissä uneksiva ja katseeton ilme, – hän oli runoilija, kuulin sitten. Vaalean ja likaisen manttelinsa hän oli heittänyt klassillisen olkituolin selkämykselle, samoinkuin hänen toverinsakin, jolla oli vieressään pöydällä croquis-vihko, sillä hän oli maalari. Viiniä he olivat tilanneet, paksua ja pettävää punaviiniä, ensin puolikkaan, sitten toisen, ja sitten iloisesti koko pullon. He juhlivat. Jos he olivat äsken olleet jotensakin kuivasanaisia, niin siinä he vilkastuivat, varsinkin runoilija; heidän puheensa kävi aatteelliseksi, innostuneeksi, heidän poskensa alkoivat punoittaa muustakin kuin varraspaistiroihun suloisesta heijasteesta, heidän piippunsa tuprusivat makeasti. Ja runoilija, joka istui oveen päin, hänen katseensa oli auennut ja terävä, ja hän puhui ikäänkuin vapautuneena haaveen ja haltioitumisen sanoja. Juopumuksen onnellisilla mailla he pian olivat, viinikuurnaa he polkivat, jotta rypäleet tirskuivat ja hurmehtivat heidän jalkainsa alla, heidän puheensa oli pian äänekästä ja nuorekasta ja vannovaa, ylpeästi he ylistivät, nuo pitkätukkaiset ja tahratakkiset, oikeaa korkeaa taidetta, ja halveksivat sitä taidetta, jota paljosto ymmärtää: "jouluseimen kipsistä aasinkuvaa, aivan luonnollisen kokoista ja aasin näköistä, niin, aasia". Ja krouvarin korkearintainen piikatyttö heitteli heille iloisia, ilvehtiviä katseita.
Niin he istuivat "Rungottomassa Tammessa", kukkulan sokkeloisella rinteellä, jossa apachit ja alaikäisiä tyttöjään kauppaavat äidit pitävät kokouksiaan purettavien talojen parakeissa, – jossa on iloa ja riemua, jossa rammat ja luuvaloiset kerjäläiset istuvat öisin katuojassa, kun käytävällä ei saa maata eikä voi mennä keskikadulle, sillä siellä ajaisivat päälle. Montmartressa, jonka huipulla seisoo mahtava Sacre-Coeur, kuin bysanttilainen Kristus, prameana köyhyyden keskellä, – ei ihana, helleeninen jumalanpoika. Niin he istuivat, pakisten ja väitellen ja innostuen, nuo onnekkaat, viinin höyryissä, suuren roihun valaistessa brasseriaa.
"Bacchus, Bacchus!" huusi runoilija, "sinä olet laupias, sinä olet ainoa laupias jumala". Ja maalari yhtyi viisaasti nauraen hänen maljaansa: "Humala, se on silloin tällöin sangen tarpeellinen ja kallis asia."
Niin, humala, se voi loihtia tyhjästä täyden ja tyhmästä kauniin. Se rauhoittaa sydämen ja antaa levon aivoille, jotka aprikoivat aina turhaan elämisen salaisia pulmia. Se virittää sielun laulavaksi kanteleeksi.
Niin, se tekee ihmisen hyväksi ja auliiksi, ruhtinaallisen anteliaaksi, ja hän unohtaa, mitä kovaa huominen vaatii hänen sellaisen hyvyytensä korvaukseksi, – Bacchus, unhotuksen jumala, silmäin verhooja, sielun avartaja, valistaja. –
Niin, valistaja ja silmäin avaaja kyllä, kuten monesti tiedämme. Mutta siis myöskin hetkellisten hurjain tuskien tuoja.
Sillä kun nuorukaiset nyt heiskuvat ja kiikkuvat onnessaan, "Rungottoman Tammen" juurella, joka on heille nyt talvellakin ikäänkuin lehteen puhjennut, – kun he väittelevät innoissaan ja heidän sydämensä ikäänkuin laajenee "ottaakseen koko maailman syleilyynsä", kun viinin ylväs huumaus on heidät jo vallannut, – niin: mikä uikahti ja ulahti ilkeästi tuolla ovella, – brasserian pimeällä ovella, joka on kadulle auki ja josta kostea tuuli huoahtelee?
Mikä se oli? Katukoira. Ja se tulee näiden piipunpöllyttäjien luokse, jotka huuhtelevat tupakan karvauden pois kurkuistaan paksulla ja juovuttavalla punaisella. Se tulee heidän luokseen ikäänkuin kerjäten, – ja mikä koira! Selkä koukussa kuin luokki! Kipeä elukka, takapuoli ja lanteet vapisten, – hiipien ja kiskoen perässään hervottomia takaraajojaan. Kuin vaivainen, halvattu kerjäläinen, – likainen ja kapinen ja takkuinen Parisin koira. Se näyttää olleen aikoinaan valkea, jokin vinttikoiran sekasikiö; nyt se on – minkä värinen.
Se uikuttaa silmät rähmäisinä ja punaisina, se kurottaa kaulaansa ja ulvaisee tuskasta, se seisahtuu tullessaan vähän väliä kuin pitelemään kipeitä lantioitaan, – häntä pystyssä. Saastainen, taudin kiduttama, löyhkäävä koira!
Missäpä olisi se juoma, se jumalain nektari, joka maistuisi, kun moinen koira tutisee ääressä! Ja runoilijaa, keskellä hänen humalakorskeuttaan, yökättää, suututtaa, häntä vimmastuttaa epätoivoisesti. Hän potkaisee koiraa, ja elukka ulvahtaa ja ponnistelee pakoon etujaloillaan takaruumistaan perässään raahaten. No nyt siitä pääsi!
Mutta samassa, – mitä autuutta viini kykeneekään antamaan, niin samalla se voi näyttää helvetin kuvia! Mitä raivohullun tunteita se voi herättää. Sillä juopuneen, punanenäisen runoilijan silmä, – "Rungottoman Tammen" krouvissa, Montmartren sokkeloissa, – hänen silmänsä synkkenevät nyt, – hän vaikenee heti ja tuijottaa, – näkee luultavasti jotakin. Ja hänen herkät huulensa alkavat tutista, – ah sitä viinin ilveilyä, noituutta, sen kataluutta! Hänen silmiinsä tulevat kyynelet, – oi tätä viinin kauneutta! Totisesti viini voi tehdä hyväksi ja olla valistaja!
Runoilijasta tuntuu nyt, kuin häntä itseään olisi potkaistu ja lyöty, – ja jokaista ihmistähän lyödään, vaikkeivät he juuri siitä parane eivätkä tule sellaisiksi, jotka eivät itse lyö. Hänen sydämensä on ollut kai elämästä sairas, nyt on hänen omatuntonsa haavoitettu, se on kipeä, – ehkä on ollut kauan kipeä. Ehkä hän ei ole voinut oppia olemaan lyömättä.
"Löin – tuota raukkaa", hän sanoo, "potkaisin. Mitenkä se voivotti kivusta. Potkaista vaivaista kipeihin lantioihin –!"
Mitä hän näkee sielussaan? Mikä helvetti siellä myllyää, koska hän kiristää hampaitaan, koska hän haroo tuuheaa tukkaansa, ja hänen silmänsä ammottavat.
Mitä me olemme täällä maailmassa, ihmiset? hän ajattelee. Mitä olemme toiveinemme, tarinoinemme, nuorin voimin?
Suuressa kaupungissa, ahtaassa maailmassa me kuhisemme, vilisemme, ryntäämme. Mitä me ryntäämme? Nälkämme tähden pohjaltakin, – sen tyydyttämisen ilosta me laulamme, ulvomme, sen vaikeutta me vikisemme, uikutamme, huudamme. Sen tähden me hiivimme, nuuskimme, sen tähden mietimme, aatteilemme, innostumme, siksi kilpailemme, tappelemme, rähisemme, – tempoen toiselta riistaa. Niin vilisee väkeä laidattomissa, suruisissa kaupungin sokkeloissa. Sellaista on ahtaassa maailmassa, – joka lienee kerran yhtä ainoaa kylää ja kaupunkia, yhä ahtaampaa: kilpajuoksua yhdellä ainoalla kadulla ja turulla. –
Koiria juoksee kaduilla niinkuin tuo, avuttomia, likaisia juoksukoiria, arkoja ja äkäisiä, tuhmia raukkoja ja joitakin viisaita petoja, – isoja ja pieniä. Vain koiria, – mitä niistä, sinä ihminen! Mutta ihmiset, – he ovat paljon kummempia? Mikä välkkää tai kuultaa eläimen silmistä paitsi nälkää, – eläimen, joka hyppelee kevätkiimassa? Koiran, joka juoksee siinä aina? Viettinsä vallassa nuo hullut, koirat, sikiävät, ajatuksetta, luonnon pakosta, sikiintyvät turun loassa, nuo kulkukoirat, toistensa laumaa lisäämään, toisiaan puremaan, tappelemaan, ulvomaan ja liehumaan voiton vimmassa. Sellaiset – elukat!
Jaa, maailma on ahdas, – kerran se lienee yksi ainoa kaupunki, muurahaispesä, – koskapa siitä ihmisten tapella täytyy. Ja kuitenkin ihminen ajattelee ja hänellä on "aate", suurin tyhmyytensä, hedelmällisyys, lisätä tungosta, – ah noita tyhmiä koiria. Tungosta, joka merkitsee nälkää, joka on sairautta, vääristymistä, epäsuhtaisuutta.
"Kas tuollaisia ihmisiä kuin nuo kerjäläiset kadulla: leuka pitkä ja pysty, silmissä mataluus ja ajatuksettomuus! Kas tuota toista: laihaa, otsatonta luurankoa. Kas rampaa, sielu-raajarikkoa, joka juoksee suurkaupungin kadulla."
Voi sitä, joka sen merkillisen ajatuksen saa; sen sielua synkistävät vampyyri-siivet, sen aivoissa kiehuu Baudelairen vihreä absintti-hulluus, – ihmisjärjen halveksunta.
"Meitä ihmisiä", lisää runoilija, "kuta enemmän meitä yli niin sanoakseni heikäläisen määrän tulee, sitä vaivaisemmiksi joudumme, sitä vähemmän on kullakin osaa, sitä kavalammiksi ja tylymmiksi, tyhmemmiksi tulemme, – kauneuden silmissä, – kuin elukat. Voi sitä, joka sen näkee, – ja potkaisee koiraa. Koiraa, joka juoksee nälissään ja kiimassaan.
"Mitä ovat nuo juoksukoirat kadulla? Mitä he tietävät, – sen ainoastaan, että tuntevat, kun heihin jokin koskee, kun heitä isketään, siksi että heillä on jokin vaiva, suuri vaiva: he haluavat syödä ja sikiintyä.
"Ihmisiä, ah, me olemme muka ihmisiä! Joita erottaa muista elävistä se, että meillä on järki. Järki? Jolla emme lopultakaan taida mitään. Etsimme kuin sokeat onnea, nerollamme ja voimallamme. Sattuma, pieni oikku, naurettava tilapäisyys, tauti, innostus, haave, voi meidät tuhota, tehdä sairaiksi, hulluiksi, rammoiksi, – nuoret ja viisaat. Lyödä meidät kuin kaupunginkorttelin koiravouti iskee koukkunsa isännättömän koiran kylkeen. Tai niinkuin kujeileva poika huvikseen hosaisee piiskallaan varomatonta penikkaa. Tappaa meidät oikulla, josta emme ymmärrä muuta kuin että se tuo tuskaa. Me – viisaat, ihmiset.
"Järkemme, – eikö eläin liene onnellisempi siksi, ettei hänellä liene järkeä onnettomuuttaan ajatella? Mutta ihminen on onneton aina..."
Jotakin samanlaista kuin tuo nuorukainen Montmartren iloisten tulten loimutessa lienee S. Francesco kerran tuntenut, kun hän auringon noustessa ohjasi auraa vaolla ja lauloi härkien sierainten huurutessa eläinten laulun. Jotakin samanlaista nöyryyttä ja armeliaisuuden kaipausta, – mutta tässä laulussa ei ollut Francescon iloa.
"Haha", nauraa runoilija, "ihmisiä me ollaan. – –"
Mutta kuka ties, jos onkin meitä ylempänä, – voisihan olettaa, kuvitella, – joitakin sellaisia olentoja kuin me olemme koirille. Näkymättömissä, ehkä miljardejakin. Sanokaammepa heitä vaikka jumaliksi tai ihmistä ylemmiksi, – kuten koira kai sanoisi meitä, jos niin paljon voisi ajatella, ylikoiriksi. Hahaa, – olettakaamme, että on meitä onnekkaampia, jotka pitävät meitä koirinaan. Tuollaisia taivaan koiravouteja, tai metsästäjiä tai isäntiä, – tahi vain vierailla koirilla huvittelevia, rasavillejä. Salliman olentoja, joille me olemme koiria, – joille me olemme samaa kuin koirat ihmisille. Olemme jumalien koiria, – emmehän tiedä mitä olemme, miksi oikeastaan innostumme muun kuin nälän tähden, mitä haluamme, mihin joudumme. He tietävät, meidän isäntämme: he metsästävät meillä, he ajattavat meillä petojaan ja sukuamme, – he antavat meille ruokaa, jos olemme hyviä talonvahteja, – he pieksävät meitä syystä, jota tuskin ymmärrämme, sillä nälässä ja himossa me rikoimme, – he potkivat meitä. Jotakuta makuuttavat ehkä helmassaan. He saattavat hymyillä meille, koirilleen."
"Anna jo olla!" huudahtaa nuori maalari, joka on kuunnellut hymyillen toisen juttua ja katsellut häntä tutkivasti. Mutta toinen jatkaa:
"Tuo koira, jolla ei ole älyä, joka ei kai tiedä, miksi häntä on jossakin lyöty niin, etteivät takajalat nyt häntä juoksuta, – jonka joku usutti tappeluun, mihin hän ei pystynyt, tai nälkä siihen ajoi; tuo, jolla on tauti, josta se ei tiedä enempää kuin me järkemme heikkoudesta, mutta tuntee tuskan, – tuo koira, hahaa, meidän ihmisten rinnalla..."
"Äh, anna nyt jo olla!" huutaa toinen jo kiivaasti ja punastuen, niinkuin olisi arkaan paikkaan koskettu. "Anna olla. Koira! Vaivainen, saatana! Se on vain elämän laki: että joka on heikko, sitä potkaistaan, sen on heikkona hävittävä. Se on elämän oikeus!"
Hän on vaiti hetkisen, mutta jatkaa sitten kauhistuneena, sillä hänen humalaisiin aivoihinsa on jo tarttunut toisen mielikuva ihmiskoirista ja heidän isännistään, jumalista tai sallimasta: "Vai kujeiletko sinä?"
Silloin runoilija naurahtaa toisen ärtymykselle, hänen synkkä tuulensa haihtuu, sillä se siirtyy ja hajoaa toiseen, ja hän vastaa:
"No – se oli vain Goyaa, jota, kuten tiedät, olen viime aikoina katsellut ... kippis."
Ja niin he siirtyivät puhumaan jälleen taiteesta, kauneudesta, – varrasvalkean punaisessa hulmussa, "Rungottoman Tammen" vinokulmaisessa brasseriassa, Montmartren kukkulan kupeella, jonka juurella leviää auttamaton, riemuava jättiläiskaupunki ja jonka huipulla kuumottaa valkea temppeli Sacre-Coeur, itämaisine, kömpelöine kupoleineen. Sen prameudessa ja varmuudessa piilee epäilyttävä koiruus, sen itsevaltiaassa ylpeydessä ulkokultaisuus, joka pettää antamalla onnettomille pelkkiä haaveita.
Mutta kun päivä joskus talvella paistaa, silloin hohtaa sekin kauniilta, – varsinkin kaukaa katsoen; – se hohtaa penikulmien päähän Parisista, tuo korkea ja valkea temppeli, kuin hieno pitsi, – pilvenpatsas autereessa.
PARADOKSEJA MAMMONASTA.
Kauas se paistaa, tuo jumalankuva, joka on puhtaasta kullasta valettu ja taottu.
Tuhansien mielikuvissa kimaltaa se kuin voitonjumalattaren kultaiset siivet, – vaakalinnun siivet: joka sulka häikäisten.
Miljoonain unelmissa ylenee hän kuin se jättiläiskuva, jonka Daniel näki unessa. Se on kuin Neron kultainen patsas, joka kohotti muinoin taivasta kohti diadeemi-otsaansa verisen amfiteatterin sisällä.
Sellainen hän on, jonka edessä – ken pitää muita jumalia?
Miksi kansat valavat pienemmät jumalansa kultaan, koristavat ne kullalla ja säihkyvillä jalokivillä, – joiden arvo on kultaa? Miksi on Kiinan jumalien selkänojana kultainen säteikkö, miksi on Buddha kullattu, miksi Neitsyt Marialla moninkertaiset kultavaipat yllä, miksi Kristuksen risti ulkoa kullataan? Metsäläinenkin vuolee uhrinaan lähteihin kultaa. Siten käännytään ylijumalan puoleen, – pienet jumalat merkitään hänen värillään kuin hänen sotureikseen, – kullalla, kuten ritarit puetaan kuninkaansa sota-asuilla. Sillä häntä kaikkien jumalien nimessä ylinnä ja syvinnä toivotaan, ylijumalaa, Mammonaa.
Monina hetkinä tuntuu se minusta olevan kaikki kaikessa. Se on vapaus, se on kauneus, terveys, aatteet ja taiteiden kukoistus ja elämännautinto.
Kuinka monet ovat hetkellä, jolloin Mammona on ollut heille suosiollinen ja karistanut heidän ylleen hiukankin kultatomua, virittäneet hänelle riemukkaimman ylistysvirren: kirkkaan ja pulpahtelevan kuin leivon kevätlaulu sinisessä ilmassa auringon alla, – joka on säihkyvän kultarahan muotoinen.
Kaunis on se jumala voittajalle, sille, jolle se on ollut armollinen, jota se on omana lapsenaan rakastanut!
Mitä on elämä, ellei kultaa – jota ilman ei mitään ole?
Sielujen kauneimmat haaveet, ihmeellisimmät keksinnöt eivät sen avutta toteudu.
Koskaan ei ole kaikkein suurin, enimmän inhimillistä nautintoa antava taide syntynyt muualla kuin ruhtinaiden hoveissa, sen jumalan avulla. Koskaan eivät taiteen kultaiset hedelmät ole kypsyneet muuten kuin hitaasti, itseään varten ja hyödyttöminä, – kullan avulla.
Mitä voivat puhdas ja korkea ihmisyys ja kunto ja järki, – ellei niiden takana seiso sankari, jonka ase on taottu kirkkaimmasta metallista, kullasta?
Missä kullan alueelle pääset, siellä olet rauhoitettu. Kuka tohtii sanoa sinulle silloin muuta kuin että olet kuntoa ja hyvyyttä ja viisautta loistava? Niin todistaa sinusta jumalasi, kulta.
Vain kullalla on ääni, joka helähtää niin kirkkaasti ja kovasti, että muut äänet heikoiksi hämmentyvät.
Miksi kihlatut sitoutuvat toinen toisiinsa kultaisilla renkailla, kullasta valetuilla kahleilla, – se tunne on siis kullan heijastetta? Mitä on rakkaus, ellei rakastetulle puhu kodista, toiveista, – kullasta? Toivottomuutta. Ja jos rakkaus siinäkin "elää" ja rakastavat kuolevat, – niin onko kuolema enää rakkautta, – kuolema, joka ei ole mitään.
Kultaa etsii neitsyt etsiessään voimakasta sulhoa, – hänen sydämensä on kultainen. Kultaisiin miehensydämiin kiintyy naisen rakkaus neitseestä tylsään ja armoa kerjäävään katunaiseen saakka.
Kullan väri on keltainen kuin mandariinin silkkipuku. Mutta epätoivo: mustaksi sitä aina sanotaan, – ja se väri ei ole kullan.
Voi impeä, joka onnea, – kotia: kultaa, – tavoittelematta antautuu rakastetulleen! Häntä sanotaan portoksi, – sillä hän on tehnyt sen pelkästään rakkaudesta, ei onnen aikeissa ja kullasta.
Äitiys ja isyys, mitä se on muuta kuin oman tulevan turvallisuuden toivetta, kultaa? Milloin tahtoisi emo tyttärensä onnettomalle, kullattomalle miehelle? Isät haluavat poikia itselleen kultaisiksi sauvoiksi, kun he itse vanhenevat. Mitä tavoittavat kaikki maiset aatteet, työ, pyrkimykset ja uhraukset? Onnettomat ehkä sanovat etsivänsä totuutta, ainoastaan totuutta, – sillä paha on näyttää voimattomuuttaan. Se tunnustus, ettei jotakin tahtomaansa jaksanut saada, onhan se panssarissa rako, johon toinen heti iskee keihäänsä. Tulee siis sanoa etsineensä totuutta, vaikka taistelikin onnestaan, joka on kultaa.
Sillä kultapanssarissaan on kukin kirkas ja hymyilevä ja rauhallinen.
Mitä ovat puolueet ja niiden aatteet ja innostukset? Kunniaa ne tavoittelevat, – joka on valtaa. Ja valta on maita ja meriä, – ja kultaa.
Mitä ovat yhteiskuntain sisäiset taistelut, aatelisten, pappien, hiilenkaivajain? Leipään pyrkimistä, – kullan kokoamista. Niin kauan kuin aurinko palaa, niin kauan kuin taivas vihmoo sadetta, on viljakin keltaista ja kullanväristä.
Kulta on kauneutta. Miksi ovat rikkaiden ja kukoistavien maiden lapset kauniita? Elämän leikki, nautinto, joka on kultaa, on heidät kaunistanut. Niinpä ovat ylimysluokat tulleet kullan suosiosta kauniimmiksi kuin työn runtelema alhaiso.
Kulta on veljeys; jolla on olutta, sillä on ystäviä.
Ja sanopa, kulta, mikä on isänmaa? Se paikka, jossa viihtyy parhaiten, – koska siellä on mukavin tulla toimeen. Koska siellä tulee kultaa vähimmällä vaivalla.
Mitä kansallisuudet? Laumoja, joiden kunkin jäsenet ovat nähneet edullisimmaksi pyrkiä yhteisvoimin varallisuuteen, kultaan. Ne aatteilevat ja houkuttelevat jäseniään kilpailemaan toisten kansain kanssa ja anastamaan toisten kansain hyveitä, voimaa, onnea, – kultaa.
Miksi tunkeutuu kansa, sivistynyt tai sivistymätön, toisen maahan? Se huutaa tekevänsä kansallista tehtäväänsä, hankkivansa alaa omintakeiselle kulttuurilleen. Mutta miksi se tuo sinne jumalansa ja pistimensä?
Koskaan ei kulttuurin levittäjä ryntää hieta-aavikoille, ellei hän toivo löytävänsä hiedan alta kultaa ja usko erämaan takana olevan kosteikkoja. Koskaan hän ei ehdoin tahdoin kostuta verellään auttamatonta karua kalliota, mutta uhraa henkensä saadakseen louhia kivestä kultaa.
Suuret kansat sulattavat sillä itseensä pienemmät, että ovat väeltään lukuisammat, voimakkaammat, rikkaammat, etevämmät, – sillä, että niillä on lopultakin enemmän kultaa.
Kultavyöt ja kultavirrat kiertävät maapallon ympärillä, ja ne virrat leviävät ja lainehtivat ja kultaavat maapalloa, – suuret niistä vetävät puoleensa pieniä ja sulattavat ne itseensä. – Ja kerran suurimmatkin sulavat toisiinsa, yhdeksi kultapinnaksi. Silloin on maailmassa yksi kansallisuus, tuo miljoonien haaveksima. Silloin on ahdas maapallomme yhdessä suhteessa täydellinen: se on kultakeränen, valtaomena Mammonan ruhtinaan kädessä.
Satoja, tuhansia alijumalia on Mammonalla, – ja lukemattomia nimiä: kansa, kansallisuus, sivistys, valistus, taide, onni, veljeys, rauha, miehuus, tiede, terveys, kunnia, vihreät laakerit, huikaiseva totuus, kansanvalta, ihmiskunnan tehtävät, filosofia. Yhteensä ne muodostavat kuitenkin sen kaipuun, onnen kaipuun, – jonka nimeä ei tavallisesti mainita.
Sillä suurimmalla jumalalla on satoja nimiä kuin juutalaisten Jahvella, mutta yhtä ja tosinta nimeä ei lausuta, – niin pyhä ja peljättävä on se jumala. "Ei sinun pidä turhaan lausuman", – sillä ainoan valheettoman tunnustaminen voisi mystillisesti repiä reiän panssariisi, jota taistelussa käytät.
Sen olemuksen voi ilmaista myöskin täten: herkkuja ja hedelmiä, pehmeitä vuoteita, ihania näköaloja, rauhallista työtä, rakkautta, taiteen nautintoa, – kaikkea. –
Ja kuitenkin, kulta, kaikki antava, jonka tuhansia nimiä miljoonat sekasortoisessa kuorossa huutavat, ryömien toistensa ruumiilla, sinä kaikkein ylimmäinen, jonka eteen miljoonain rukoukset nousevat kuin hirvittävän hekatombin sauhu, musta ja veripunertava ja paksu ja äitelä, – kuitenkin: sinunko pappisi olisin?
Sinä, – kultainen aina kultaisesta vasikasta dollariin saakka!
Sinä, joka olet Brahma, jonka surmavaunujen alle miljoonat ruhjoutuvat!
Sinä, Molok, jonka syli hehkuu punaisena ja kiehtoo äitejä siihen lapsensa heittämään.
Julmilla aseilla on laulu leikattu sydämestäni, – nakatakseni sen kasvoillesi, sinä verenimijä, korkein jumala. Sillä lukemattomat kerrat olen halunnut laulaa sinulle hymnin oman sydämeni helpotukseksi, silloin, kun sinä olet riistänyt kaiken minulta, sinä itsevaltias herra. Laulaa aivojeni kevennykseksi, joihin kaiken raukkuuden näyt nousevat kuin raivohulluus, – raukkuuden ja heikkouden, jotka sinun epäsuosiosi ja suosiosi luovat.
Laulun, joka kajahtaa kuin kirous, – niinkuin Baalin papit muinoin viileskelivät itseään veitsillä, kun jumala ei heitä kuullut.
Mutta sinun epäsuosiosi teki minut voimattomaksi ja turrutti sydämeni ja mykisti suuni. Itsesi ylistyksestäkin, sinä aikamme ja kaikkien aikain Baal! Sinun suosiostasi riippuu sekin, miten paljon sinua kirotaan.
Niin, kun sinä tahdot, jää kaikkein synkin ja katkerin ja totisinkin iäksi tekemättä. Sytyttämättä polttouhri, jonka tulisi kohota sieraimiisi kuin satojen kärvennettyjen sydänten äitelä ja imelä ja katkera savu!
Mutta – se on Mammonan tahto, ettei hänen nimeään kukaan saa koko sen kauheudessa lausua. Se on sen Jahven jumalallinen salaisuus.
Tuon kaikkeuden vakavoiman, jonka avutta tuhannet ja miljoonat eivät ole voineet tehdä mitään hyvää. Kuin kahleet käsissä ja jaloissa he ovat viruneet köyhyydessään. Kalpeina he ovat kituneet pimeydessä, sen kaikkivoivan vihan alla.
Miten se jumala solvaa ja sortaa ja vääristää! Se kapuloi totuudensanoja lausuvan suun, se lamauttaa tahdot, tuo kiduttaja, jonka leikkiriistaa me olemme.
Se kauneuden ehto ja kauneuden kukistaja! Pohjimmainen olevainen, joka panee suuremman kansan kiskomaan kielenkin heikomman suusta, jos voi siten tulla lähemmäksi sinua, kulta! Joka teet olojen köyhyydellä lumisten maiden asukkaat rumiksi ja tihrusilmiksi, – heikkoälyisiksi kuin jäisen Tulimaan lapsetkin.
Köyhyys ja rumuus kulkevat käsitysten. Tai selittäin: toinen on rampa, toinen aistiviallinen, köyhyys kantaa kehittymättömyyttä ja pienuutta. Ja kuitenkin ne toisiaan sadattelevat kuin kurjat ja kerjäläiset ainakin, vaikka ovat toistensa apuun kytketyt. Ja ne huutavat pelastustaan, metallia, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa.
Kuinka moni lienee huoannut: "Jos vanhemmillani olisi ollut kultaa, olisivat he valinneet kauniin, voimakkaan isän ja äidin minulle. Niin en olisi nyt ruma ja heikko, vaan sopusuhtainen. Minkä ajatusten kirkkaudenkin olet minulta riistänyt, Mammona! Miten jo äitini kohdussa teit minut rumaksi, sielulta pieneksi, ja eloni alusta alkoi katkeruus ja pienentyminen edelleen. Rautapyörillä on minua ruhjottu, ja ne haavat eivät koskaan parane. Yksinäiseksi ja surevaksi ja aprikoivaksi tulee köyhä."
Kuinka monen sinä hirviö, Mammona, epäsuosiollasi seisautat hänen kauniimpain kaipuidensa tiellä! Sinä imet kuin iilimato voiman ytimistä ja tylsistät silmät ja heikonnat aivot. Sinä kuristat kurkusta ja sinä raiskaat, sinä lasten saastuttaja, Astarte! Sinä, joka panet jalot kynät ylistämään typerää ja taivas-taikauskoista, itsekästä, ja kohtelemaan hartaudella älytöntä ja heikkoa! Sinä, joka teet yksinäiset ja korkeat niin harvoiksi. Sinä olet toive, jonka tähden ihmiset haluavat toistensa seuraa; missä kaikki toivo loppuu, siinä loppuu veljeys, rakkaus, ja sijaan tulee kuolema – joka ei ole mitään. Sinun puutteesi, kulta, on mykkyys, kaikkien suurin kärsimys: sanaton tuska. Sinun helinäsi vaimentaa muut äänet, kuin riemuitsevat soittimet tukahduttavat taistelussa kaatuvien voivotukset.
Sinä ihmisten auttamaton luonteen pohja, sinä totisin valta, joka saatat heidät palvelemaan jopa itseäsi, sinä rietas, järjetön, sokea ja kiduttava!...
Sinuako ylistäisin, vaikka pappisi olen, sinä Baal, vaunuilla rusentava Brahma, ulkokullattu risti, kullattu Mariankuva, jolle tämäkin kärvennetty sydän huutaa samoinkuin miljoonien sydämet!
Koettaa huutaa ylistykseksesi herjausta, vaikka suukapulasi tukkii kurkkuni, herjausta, joka voi saattaa kuulijat epätoivoon ja vihaan: että maailman väkevin olisi muka kultaa. Että kaikki, mikä elää, on sitä, esiintyen tuhansilla nimillä. Mutta kaikkikäsittävää nimeä ei saa mainita, sillä se Jahve vaatii: ei sinun pidä lausuman!
Ei sinun pidä lausuman, sinun, joka rukoilet kirouksella, samoinkuin miljoonat muut, kidutetuin sydämin ja taivaalle kurotetuin käsin, tuota ylimmäistä, jonka metallilla Buddhat ja ristit merkitään, tuota kaikki synnyttävää ja kehittävää ja tappavaa, jonka nimi on Mammona, itsekkyys.
LÄPI MATKASIN PARISIN...
Oli sieluni uupunut, oli aivoni turtuneet.
Talvinen päivä oli ollut harmaa, tihkusade harsonnut bulevardien jylhiä onkaloita, – penikulmaisten katujen, joiden päästä tornit kuumottivat usvasta kuin erämaan takaa. Seine vieri raskaana ja kellertävänä, – ei turkoosinvärisenä niinkuin aurinkoisina päivinä.
Ihmekö, jos sellaisten päivien iltoina huudahtaa: Oi olematon, anna minulle, jos siihen pystyt, jotakin, jota en epäile, en muissa enkä itsessäni!
Ja niin lähtee illalla kulkemaan. Niin matkasin läpi kaupungin, – oli sieluni uupunut, oli aivoni turtuneet.
Bulevardilla seisoivat lehmukset, tuossa ensimmäinen alastomana ja ruskeana, jokin lehti oksassa hiljaa värähtäen. Se seisoi sumussa, kuin uneksuen, – hämäränä varjokuvana, kuin olisi ollut vain sakeampaa sumua. Se seisoi kuin itse uni, – keskellä harmaata maailmaa.
Ja sitten toinen lehmus: se alkaa kuultaa sakeasta usvasta, nyt sen jo erottaa, – sekin seisoo kuin unessa, jäykin oksin ja värähtävin lehdin...
On sunnuntai, ja väki kulkee hiljaa ja rauhassa – kerrankin! Kerrankin, touhuavassa maailmassa. Ja kulkiessaan he tuijottavat kauas usviin, rauhallisin silmin. Kerrankin.
Niin haluan tuntemattomille paikoille minäkin, kuljen tunneleissa, joissa junat kiitävät ja jyrisevät, mutta niiden jyrinä ja kiito tuntuu ikäänkuin rauhalliselta, sillä väki istuu vaunuissa sunnuntaisessa levossa ja väsyneen näköisenä. Ohitse kiitävät merkkitulet, ja vaunujen valo heijastuu valkeista tunnelien kaakeliseinistä. Ja yhä oudompina, kauniimpina aukeavat maanalaisen tien holvit, mustina ja tulikiiluisina, – ja ihmisiä lähtee ja tulee rauhallisina ja raukeina, sunnuntaina, kerrankin.
Ja katso, kun nousen jälleen oudossa kaupunginosassa maankamaralle, – niin: lumihiuteita lentelee! Kuin valkea kuolinvaippa, – koko touhuisen elämän paareille, – sillä kuollut on kiivas touhu, kerrankin.
Pian verhoaa lumi katot valkealla, – mutta väen posket alkavat punertaa viileyttä ja silmiin syttyy vilun kirkkaus.
Ja kuulkaas: minun mielestäni bulevardin lehmus raikkaan lumen tullessa ikäänkuin onnesta värähti, – tuo uneksija, jonka kesä oli kuollut, mutta joka ei ollut saanut vielä talven rauhaa...
Ja tulet syttyivät salaperäisille kaduille, singottaen kirkkaita säteitä läpi lumisateen harson. – Vanhassa korttelissa, jossa vinojen talojen katot pian ovat valkeat.
Ja krouvista, kellarikerroksesta, – sieltä kumisee intohimoinen ja raskasmielinen kontrabasso, siellä laulaa heleä ja toivorikas altto, – sinne minä aionkin. Minä painun sinne. Siellä on lämmintä, siellä on väkeä, – siellä istuu joukkoa kuin maaseudun krouvissa, – keskellä suurta kaupunkia.
Siellä minä sain jälleen mitä olin kaivannut.
Sillä siellä nousi lavalle ensin nuori poika: laiha hän oli ja kalpea ja rinta kuopalla. Hänen ihonsa oli kuin tuhka ja äänensä särähtävä ja yskäinen. Mutta hän lauloi humalasta, – viinistä ja muusta juovuttavasta. Ja kun hän sai pikarin virkistystä, niin hän voimistui, – hänen silmänsä alkoivat loistaa leikillisinä, hänen äänensä selveni, hän innostui. Pian taputti väki hänelle hurjasti käsiään ja lauloi mukana, maljat kädessä, kun hän haltioituneena tulisti heitä laulullaan, – laululla viinistä, juopumuksesta.
Hänen jälkeensä nousi maalaamattomalle lavalle keski-ikäinen madame, – hänen tomuinen pukunsa oli violetin värinen, ja hänen vyötärönsä oli kuin säkki. Mutta hän oli väen tuttu lemmikki, se läiskytti käsiään, kun madame kiipesi esiintymään, ja se huusi hänen nimeään. Hänenkin poskensa alkoivat hehkua, ja kujeilevasti ja älykkäästi ja kokeneesti hän lauloi lemmestä, – nuoren tytön keralla, jonka huulet olivat vielä luonnostaan punaiset ja silmänluonti arasteleva ja povi kaino ja kiivaasti hengittävä.
Ja sitten esiintyi vanha mies, yllä kulunut sortuutti, toinen jalka ontuva. Hänen tukkansa oli hurrillaan ja musta parta riippui sekaisena. Hänen mustat silmänsä kuulsivat surumielisinä, mutta niihinkin tuli loiste, kun laulu jatkui, – omituinen laulu elon matkamiehistä, – matkoista aina Pohjan tuntureilta Calcuttaan, – vaihtelusta.
Siellä oli lämmintä, siellä oli viuluja ja juopumusta. Siellä lauloivat nuo kolme laulajaa, jotka kaikki olivat kärsiviä ja kuihtuneita, iloiten he lauloivat hetken illusioneista. Yksi ontuva, toinen vanhahko, kolmas sairas, – mutta kaikkien heidän silmänsä loistivat leikillisesti – hetkisen.
Mitä on kaikki pysyvä ja tuttu ja koettu?
Ei, he lauloivat vaudevillensa vaihtelusta, hetkestä, unohduksesta, kuolemastakin, – kulusta kohti ennennäkemättömiä ilmanääriä. Lauloivat lemmestä, lauloivat matkoista, lauloivat humalasta, joka kultaa sielun...
Talviyönä, kun krouvin ovi sulkeutui jälkeeni ja ilma huurusi ovella, oli kaupunki lumen käärinliinoissa. Lumisateesta kiiluivat lyhdyt kuin arolta tai ulapalta.
Tuossa häämötti lehmus, jonka oksiin lumi oli tarttunut, häämötti kuin unelma, kuin ollen vain sakeampaa usvaa; sitten ilmestyi toinen valkea lehmus, sitten uusia, uusia. Mutta sydämeni jälleen riemuisesti löi.
MADAME MAQUERELLE.
Madame Maquerelle istuu baarissaan, Bar d'Aboukirissa, välkkyvän ja sinkillä peitetyn tiskinsä takana, joka ympäröi häntä kuin hevosenkenkä. Bar d'Aboukir, se on jossakin katusokkeloiden aarniossa Seinen pohjoispuolella, – peileineen, joista tulet heijastuvat ihmeellisenä fantasmagoriana.
Madame Maquerelle, hän on kuin hevonen, kuin nuori ja vetreä tamma, – niin hän istuu tai kulkee keinahdellen pitkin tiskinsä rintamaa, kaadellen laseihin myrkkyä, punaisia tai vihreitä juomia, hän, pompöösi ja komea baarin emäntä.
Niin, hän on tosiaan kuin hevonen, kuin nuori ja voimakas tamma. Ei, hän on meijeri, sillä korkeina kohoavat hänen rintansa. Äärettömiin monistuvat peileissä hyllyt ja niillä kirjavat putelit; näyttää kuin siellä olisi miljoonia pulloja, samanlaisina sarjoina toistuen. Siellä on muhkean makuista mustaa olutta ja kitkerää vaaleaa. Siellä on paloviinaa, väritöntä kuin kirkas lähde, kuminaviinaa, valkeaa ja sakeanlaista, joka kihahtaa nopeasti päähän; tummanpunaista quinquinaa, jolla on ruskosokerin ja siirapin sivumaku, noissa sievissä, sipulikaulaisissa pulloissa; – Danzigin viinaa, haalistuneen-kellertävää elämänvettä neliskulmaisissa pulloissa, joiden nurkat säkenöivät peileissä kuin prisma. Siellä on rauhoittava vermut, siellä kuultaa grenadinen haalea oranssipuna, siellä houkuttelee paksu cordial médoc, sydämenvahvistustippa, joka lohduttaa kipakasti. Siellä on sokerinhajuista, imelää ja tiilenpunertavaa madeiraa, noilla peiliseinäin hyllyillä. Siellä on paksua, ruskeaa ja täyttävää malagaa, siellä komeilevat tummat likööripotut paksuine lakkoineen, kaulakääreineen ja rakkosuineen. Siellä kutsuu lämmittävä bourgogne, ihmisen juoma, joka nostaa paatokseen ja lämmittää hermot, siellä kiiluu hyllyllään silmälasikäärme, absintti, joka ilmaisee kauas myrkyllisyytensä vihreällä, samealla värillä, levittäen aina ovelle aniksen löyhkää. Siellä on, – niin, siellä on vaikka mitä, melkeinpä kaikkea, mitä ihminen on keittänyt ja keksinyt unhottaakseen. Ja siellä on madame Maquerelle.
Hän on jättiläiskokoinen kupukyyhkynen, rinnat noin kohoillen, untuva-booa kaulassa. Hän on panssarilaiva: kupeet vankasti korseteilla raudoitetut. Hän on kuin teekeittiö, tiukasti vaskeen valettu. Hän on kaksi valtavaa pylvästä, jotka pitävät yllä komeaa pyhättöä, laajaa perää. Hän on manttaalin tila, seitsemän leivän uuni. – Niin, hän on masina, madame Maquerelle. Hevonen, vankka tamma.
Hänen tukkansa on musta, se välkkyy kuin korpin sulka, jopa vivahtelee vihreälle kuin harakan sulka. Runsas tukka, – ainoallakaan hevosella ei olisi niin runsasta harjaa, jos sen levittäisi, sinimustia jouhia, jotka on sievästi kääritty viidelle paksulle palmikolle madame Maquerellen pään ympärille, kuin kruunuksi.
Hänen leukansa on paksu, nenä klassillinen ja suuri ja silmät pienet ja loistavat. Niin hän istuu siellä ja pitää kirjaa, koukerrellen numeroita sormin, jotka ovat lastatut sormuksilla, lasihelyillä. Niin hän kävelee ja kaatelee laseihin, astelee rinnat koholla kuin kupukyyhkynen, kuin kalkkuna, jos häntä voisi uroskalkkunaan verrata. Hän on komea ja kaunis helmifasaani, – hän on mainio.
Illan hämärtyessä ja tuhansien vilkkuvain tulten syttyessä käy siellä varsinkin väkeä, Bar d'Aboukirissa, katusokkeloiden keskustassa, baarissa, jossa piano soi ja jokin viulukin vinkuu. Siellä on vilinää, hurinaa, siellä lasiovet paukkuvat, sinne yksi tulee, toinen lähtee. Ja kun joku tulee, niin madame kohoaa istuimeltaan pulpettinsa äärestä, hänen rintansa nousevat taivasta kohti rautakorsettia pullistaen. Hän astelee niin, että pehmoiset, pyöreät korvalehdet, jotka ovat koristetut kiiltävillä, valkeilla helmillä, keikahtelevat, hän kysyy, mitä halutaan, tai hän kumartuu tiskin yli ja puhelee tutun kanssa sormet ristissä ja hiljaisesti nauraen ja maalatut posket oikeaakin verta hohtaen.
Siellä käy kaikenlaista väkeä, kunniallisia ja kunniattomia, herroja, työväkeä, kokotteja, grisettejä. Siellä käy punakoita ja paksuja katunaisia, jotka pyytävät omenan tai oranssin ja puraisevat, hotkaisevat hedelmän kuin sudet. Siellä käy souvareita, autokuskeja, muurareita, maalareita. Sinne sattuu tulemaan sikariaan sytyttämään joku hieno snobbi tupsukenkineen, leveine liepeineen.
Ah, madame Maquerelle, hän on hyvä tyyppi, komea, hänen reitensä ovat kuin kirkon pylväät.
Siellä käy kotimaan väkeä ja ulkolaisia, siellä istuu taiteilijoita ja saksalaisia turisteja polvihousuineen. Siellä käy nuoria tyttöjä Egyptin haikaran valkeissa kynkkähöyhenissä, imaisten laajojen hattujensa varjossa väkevää quinquinaa. Sinne tulee vanhoja naakkoja, sellaisia, että heillä on enää jäljellä vain toinen kiiluva silmä; heille madame kaataa valkeaa ja huokeaa ja ilahduttavaa paloviinaa. Siellä istuu merisolttu, hänen lakkinsa iso pumpula heilahtelee, kun hän kallistaa tiskin ääressä oluttaan, mutta kadunlaskijoita istuu pyöreän pöydän ympärillä plyyssipuvuissa, joiden lahkeet ovat kuin höllät säkit. Apachin näköisiäkin siellä istuskelee, otsatukkineen, kaulassa punaiset liinat, vieressä velton ja villin näköiset tytöt, joiden lantiossa nytkähtelee kuin: oh, la-la-la! kun ovet liikkuvat, kaasulamput hurisevat, peiliseinät säteilevät, ja kun viisuja lauletaan lavalla ja piano rämisee ja soittajan pörröinen pää heilahtelee uutterasti pianon takana.
Ja madame Maquerelle, – hänen puheilleen tungeksitaan sinkkisen tiskin luo, hänelle supatellaan, ja hän nauraa, näyttäen kaksikymmentä loistavaa hammasta. Hänelle tarjotaan sigaretteja, hänelle heitetään kujeellisia lentomuiskuja. Ja hän ilahtuu sellaisesta, ja on ylpeä ja kohottaa rintojaan kuin kahta isoa kurpitsaa, ja alkaa välistä lauleskella viisua, jota viulunsoittaja esittää lavalla.
Hän on mainio, hän on republiikin vertauskuva – hän sivelee tiskinsä takaa miesten ranteita kädellään, jonka kyynärkoukku taipuu taaksepäin ja jonka ranne on paksu ja pehmyt, melkeinpä olemattomissa.
Hän on hevonen, hän on panssarilaiva, – kun hän joskus astuu ja purjehtii ulos tiskiaitauksestaan puhelemaan miesten kanssa tuttavallisemmin. Hän nauraa suulla, jonka ylähuulessa on selvä puraisun merkki, hän lyö heitä helyjä välkkyvällä kädellä olalle. Niin, hän purjehtii ulos satamastaan, tuo komea barkassi, hänen lantionsa ovat oikea kuljetettava lasti. Kun joku vieras sitä taputtaa, niin madame nyökkää iloisesti: "Kiitos, hyvä herra." Tai toisille antaa korville, kun eivät malta jättää hänen aarrettaan sipaisematta. Hänen läväyksestään miehet ovat iloissaan. Niin juuri hän astuu nytkin tiskinsä sinkkisen kaiteen ulkopuolelle, hänen hiukan maalatut poskensa hehkuvat vienosti, hänen pyöreät, pienet korvalehtensäkin mustan tukan juuressa punastuvat hiukan, hänen silmänsä hohtavat haavetta ja äidillistä hellyyttä. Sillä hän menee nuoren miehen luo, joka istuu kamiinin luona pyöreän pöydän ääressä, ja kumartuu valtavin kyyhkysrinnoin hänen puoleensa, nuorukaisen, joka on koulupojan takissa. Ja poika: veri syöksyy hänen aivoihinsa, hänen kasvonsa ovat tulipunaiset, hän on kuin keitetty krapu, – hän on niin nuori vielä. Hänen silmänsä ikäänkuin pienenevät, pieniksi kuin neulannuppi, ja palaviksi: ne näyttävät kuumeisilta ja melkein punaisilta ja samalla väsyneiltä, – kun hän välistä tohtii katsahtaa madame Maquerelleen, jonka tukka on kuin Itämaitten yö, jonka ääni on hellä ja vieno. Poika on katsonut tiskin taa sydän hiljaa sykkien, mutta nyt sydän lyö ankarasti ja hänen polvensa tutisevat, kun madame silittää hänen kiharaista, mustaa päätänsä, madame syvin silmäyksin ja povi huokauksesta kohoten – sinkauttaen samalla mustan ja tiukan katseen kokotteihin, jotka hymyilevät hänen viattomalle, herttaiselle koulupojalleen.
Mutta nyt, pojan silmät yhä enemmän samenevat, – silloin tulee vanha, punanenäinen herra pojan ja madamen luo. Hän on äsken liehitellyt madamea, tuota vienoa ja pehmoista, ja remahdellut riemuiseen nauruun, kun madame on lyönyt hänen rohkeaa kättään. Mutta nyt hän huokaisee karvaasti. Niin, hän katsoo silmät palavina ja häijyinä viatonta poikaa ja oivaa madamea, – juuri tullessaan nopeasti heidän luokseen. Ja tuo punanenä, hän vääntää silmänsä kieroon ja hän puree vähiä hampaitaan, tunkeutuu heidän väliinsä, nyhjäisee poikaa kiusoittavasti kyynärpäällään, madamen läsnäollessa, ja kumartaa ja supattaa sähisyttäen koulupojan korvaan, kätensä alta, mutta tahallaan niin, että madame kuulee:
"Ah, aijai, nuorimies. Aijai, vai sellaisissa te käytte!" ja hän heristää sormellaan. "Tämä – niin, hän on hevonen, Ardennien pulska hevonen. Mutta tuo, jota ihailette ... tuo pyöreä: luuletteko, nuorimies, että se, enempää kuin nuo rintamuksetkaan, – haha: tuolille ne yöksi jäävät – haha – nuorimies, – madame Maquerelle!"
MOULIN ROUGE.
Illan hämärtyessä kuumottaa taivas bulevardin päässä harmaana kuin sumu, pian mustana kuin noki, jota vasten lehdettömien kastanjain oksat haihtuvat näkymästä.
Ja sähkövalot syttyvät: lamppujen tulet läpättävät, kyltit iskevät silmää, sinkauttavat kirjaimia, pyörittävät hyrriä, renkaita, lyövät vihreinä ja punaisina salamoina, syttyvät mikä milloinkin, sammuvat hetkiseksi mikä mitenkin, ja välähtävät jälleen. – Väki kuhisee bulevardin syksyisessä loassa, mustanaan sitä virtailee kastanjakujain hämyssä. Erottaa tuossa lähellään ihmisiä, sadanlaisia; pian ne katoavat pauhaavaan pimeyteen, josta tulet ja lyhdyt ja kirjaimet ja soihdut kilvalla loimuavat. Moulin Rouge pyörittää verkalleen punaisia sähkösiipiään.
Ja myllyn ovella seisoo, kiertää mustanaan väkeä. Kun ovi aukeaa, niin päät kurkottuvat kuulemaan melua sisältä, ja tungeksien väki työntyy sinne. Ja siellä on hauskaa, hirtehismäistä, ihanaa. Valtavassa salissa, kuin kirkossa, huikaisevat sähköt, musiikki räikkyy torvista raakana kuin janitshaari-marssi, villinä symbaaleista. Tai jouhisoittimista suloisena ja hillitysti, sillä nyt ne soittavat vienosti: "Kennst du das Land, wo die Zitronen blühn..." Imelä apéritif-juoma syöksyy petollisena päähän.
Niin, se syöksyy, se panee aivot vyyhtenä kerinpuulle. Niin että pää pyörii kuin myllyn siivet – kun torvien ja rumpujen räikkeessä tytöt tanssivat, kiljuvat. Kirkaisevat kuin pedot erämaassa, kuin kymmenet naarastiikerit!
Näyttämöllä tanssitaan, keskilattialla tanssitaan. Kirkuvat tytöt, – selkä kenossa, nuoret ja notkeat, – kukitetuissa, heleäkukkaisissa silkkiharsoissa, vatsa kaarevana. Suloiset tytöt, tuskin vielä maalatuin poskin, tytöt, joilla on rinnat kovat ja sievät puolipallot.
Ja vanhemmat tytöt kirkuvan punaisin huulin, posket valkeina, liepeet polvissa, tuon tuostakin koskettaen tanssiessaan huulillaan tanssittajan hikisiä, rasvattuja kiharoita. Ja jälleen huohottavasta tanssista menevät he pöytiinsä, juovat janoonsa ja nousevat vimmassaan ja lähtevät tanssin pyörteeseen, – nuo iäkkäämmät tytöt, joilla on kuin vampyyrin punainen imusuu.
Ja vielä vanhemmat naiset, he istuvat kiemailevina, hiukan maalattuina, – naisellisen kypsinä ja rauhallisina he katsovat miehiin suurin, mustin silmin, pää hekumallisesti kenossa ja huulet hymyillen. Ja toiset heidän ikäisensä tai vanhemmat istuskelevat hiukan syrjemmällä, povi korkealla ja nilkkojaan näytellen, heitellen katseita, jotka imevät ja pyörryttävät. Niin he istuvat, ylpeinä kuin äidit, nuo höllävyöhystät tai pinkatut kuin muurahaiset: luulisi keskeltä poikki niksahtavan, – nuo vaniljalta lemahtavat, nuo tiukka-silmät, äkä-silmät, piki-silmät. Nuo hymyillen vaikenevat tai lepertävät, räpättävät naiset. Nuo myskiltä löyhkäävät, – joilla on valkea muhvi, iso kuin jääkarhu; nuo väljässä pitsikoltussa höllehtivät. Nuo punakat tai kalpeat.
Nuo hampaiset hauet, tai nuo, joilla on suu suippo kuin haikaloilla!
Nuo sudet, nuo, jotka välistä kirkaisevat älyttömästi taikka haukottelevat. Nuo, joiden luuhampaat välkähtävät hurinassa, – nuo, joilla on kasvot puuterissa ja nenä kuin iso pelikaanin nokka, nuo apinan-naamat, nuo, kymmenet, kymmenet, sadat, katsellen, hymyillen, riutuen. Kun keskilattialla nuoret, suloiset tanssivat. Niin, vatsa vatsalla nytkytellen, kädet tytön tai pojan kaulassa, ne tanssivat huokaillen ja aivan ääneti, – kun musiikki soi, kunnes yht'äkkiä huohottavat, puuhkaisevat, kirkaisevat! – Ja toisten tanssiessa rientävät toiset lasiensa luo, – valkeat pedot, nuo punakitaiset tiikerit, nuo ihmiseläimet, – kun tyrolilainen torvimusiikki räikkyy, peltilautaset rämähtelevät, tytöt näyttämöllä kirkuvat.
Mutta miesapurit istuvat naisten piirissä syrjässä, matalaotsaiset apachit, joiden tekohiukset on öljyllä sivelty, joiden paksut huulet riippuvat pitkällä. Niin he istuvat ja katselevat peileihin, joista tuhannet kirjavat paperilyhdyt heijastuvat, ja oikovat jakaustaan. – Ja mammat katselevat väliajat, kunnes heidän tyttärensä tulevat heidän luokseen, – tulevat suomuksissa, höyhenissä, käärmeennahassa; tulevat lemuten ja iho paistaen, nostavat jalkansa tuolille ja sanovat: "Sitokaa sukkanauhani, kiltti herra." Niin istuvat arvokkaat vanhat rouvat, viisileukaiset ja paksut kuin tynnyrit, – nuo kuusikymmenvuotiaat, jotka on punattu ruusunkarvaisiksi. Ja he nauttivat absinttia ja hymyilevät tottuneina ja silittelevät ylpeinä tyttäriään, kun he palaavat tanssista vimmastunut, kalpea mies käsikynkässä.
Ja musiikki räikkyy ja hivelee ja itkee. Se soittaa: "Kennst du das Land, wo die..."
Keskellä näyttämöä lihava vatsatanssijatar. Ammattimaisesti ja huoaten hän toimii, vatsa pyörii kuin nisulimppu, ja jänteet elävät, tuon tyynen, rauhallisen, jonka pystynenä on puuteroitu ja pukuna on keltainen silkkipeite. Niin hän tanssii väsyneenä, vanhana, – kunnes kyyppari tulee ja ruiskauttaa kylmää viiniä lasista vatsalle. Silloin tanssijatar suojeleiksen käsillään ja painautuu kyyryyn ja nauraa viattomana. Ja miesten nauru raikuu, ja nuoret tytöt riemuitsevat, – kunnes kyyppari poistuu, ja vatsatanssijatar jälleen tanssii.
Musiikki hivelee ja itkee, ja jouhet soivat sordiinilla. Ja nuoret, suloiset tytöt tanssivat kukitetuissa harsoissaan... Paljaita selkiä, pieniä nilkkoja, muhkeita lanteita. Loimahtavia, tummia katseita, – kun apéritif hullaannuttaa ja huumaa, naurussa, hälinässä, kun tuhannet tulet ja värit sinkoilevat silmissä. Ah, se on hullunkurista, se on hupaista, kun soi: "Kennst du das Land!" Ah, ihanaa.
Pehmeällä, punaisella samettimatolla nuo tytöt, – nuoret ja keveät kuin gasellit, notkeat ja leikkivät, povet pyöreät ja kovat kuin paratiisiomenat. –
Keskellä ihanuutta tulee kuolontanssi. Keskelle permantoa lehahtaa nuorehko tyttö, hän on kuin luuranko, laiha, selästä kylkiluut näkyvät, jok'ainoa. Hänen käsivartensa ovat kuin kynttilät, kasvot valkeat ja hiukset hajallaan. Vyötäreillä on hänellä välkehtiviä hetaleita, toinen reisi on paljas. Niin hän hyökkää tanssiin, kädessä tamburiini, jonka kulkuset kilisevät, kun hän rämistää rummun kalvoa. Ja hän tanssii – pian itsekseen, – ja nauraa jäykin suin, ja hän laulaa. Hän sinkauttaa paljaan jalkansa pään tasalle ja tanssii Salomea ja gitanaa, notkistaa selkänsä taapäin luokiksi ja laulaa särähtelevästi, – mutta ääni ja nauru katkeaa yskään ja kirkunaan, ja veripunaisille huulille purskahtaa vieläkin punaisempaa.
Tanssijoukko kaikkoaa kuin pelästyneet linnut. – Mutta kyypparien kourat tarttuvat jo luurangon käsivarsiin, väki vaikenee, hänet lennätetään ovelle, hänet työnnetään ulos. "Hän on kuuluisa diiva, erinomainen taiteilijatar", suhahtaa vieressäni tyttö, joka sanoo olevansa tai on espanjatar.
Väki huutaa riemuissaan, kun kutsumaton syöstään ulos, alastomana yöhön, – nokimustaan, sateiseen, jossa myllyn punaiset siivet pyörivät verkalleen.
Se on hupaisaa, iloista, se on ihanaa huumetta, hullunkurista ja hirtehismäistä. Sillä pyörre jatkuu, kuolontanssi on mennyt, unohdettu. Nyt on tanssia ja riemua! Nuoret tytöt leijuen kukitetuissa silkkiharsoissa, – kypsät, hekumalliset naiset selkäkenossa ja hymy huulilla, naiset rikkaiden ylellisyystavarat. Madamet nakaten jalkaterällään kiiltohatun pois rakastajansa päästä, – hohtavia selkiä, mustia silmiä, – tyttöset kuin gasellit, notkeat ja viattomat. Kun musiikki räikkyy ja soi kymmenistä jouhista, hivellen ja itkien, – kun kukkia sirotellaan ja myrttipensaissa lyhdyt hulmuavat. "Kennst du das Land, wo die..." Huumaus jatkuu...
AHDAS MAA.
Ikkunaani vastapäätä, pihan yläpuolella, joka syventyy ikkunan alla kuin kaivo, asuu muuan vanha rouva. Hänellä on ikkunansa koristeena köynnös, jonka lehdet ovat nyt varisseet, niin että tukinuorat hämmentävät hänen näköalaansa kuin pölyinen hämähäkinverkko. On hänellä toinenkin kukka, pelargoni. Sen hän nostaa usein aamuisin, kun aurinko pilkahtaa vähänkin sadepilvistä, ulkopuolelle laudalle, jotta se saisi päivän kalpean säteen. Ja rouva ilmestyy monesti katselemaan kukkaansa. Hänellä on musta silkkiröijy ja päässä musta pitsimyssy, hänellä on suuret, vihertävän-harmaat silmät, jotka ovat väsyneet, niin että luomet usein ovat painua kiinni.
Ja surullisina talvihämärän hetkinä, loputtomina sadepäivinä hän useasti soittelee pieniä urkuja, yksin kamarissaan. Omituisia säveliä hänen vanhat sormensa manaavat soittimesta, kun hän istuu ikkunanpielessä kynttilän ääressä; ne sävelet kajahtelevat kummallisesti ahtaassa, sateisessa pihassa. Sävel on melkein aina yhtä ja samaa: ensin korkeilla äänillä soitettu kappale jotakin säveltä, joka pian sekautuu vähäisiin keksintöihin, juoksutuksiin, jotka soivat uruista kuin piccolosta. Fantasia vaihtuu ylimmästä äänestä alimpaan, kaikkein matalimpiin ääniin, jotka soivat kuin tuuba.
Se soitto on aivan kuin hiljaista valitusta, jota kuulee kadulla ihmiskuhinassa sokean naisen suulta, – laulavan, heikon äänen, joka pyytää almua, – yhtämittaa, yhtämittaa samat sanat, toivottomasti ja väsyneesti, kuitenkaan valitukseensa väsymättä. Niin tämäkin urkujen soittelu keskellä ääretöntä kaupunkia, yksinäisenä ja avuttomana, kuulijoita toivomatta, alistuen ja ainoastaan kuin itseään lohdutellen.
Lohdutellen jollakin, joka voi olla vain sävelissä: jonkin loppuvan ja katoavan toiveella. Vanha rouva soittaa, otsa raskaana ja silmät melkein ummessa, – jo monta kertaa on se soitto herättänyt minussa omituisia tunteita ja ajatuksia.
Ja nyt jälleen, hämärän tullessa, kuuluu se soitto, ja sateisena talvi-iltana jättiläiskaupungissa se puhuu minulle taas, mitä puhunee, – jostakin auttamattomasta ja ihmisnarrillisesta. Kärsimyksestä, jota ihmisjärki ei voi poistaa, – jostakin onnesta, joka on vain – olemattomuus. Näin nuo omituiset juoksutukset puhelevat minulle:
Maailma on suuri ja harmaa. Onnekas, jonka hetki tulee sieltä poistua, ja onnellisempi, joka ei ole sinne tullut.
Suuri ja harmaa ja auttamaton se on niille, joita on eniten, heikoille ja köyhille ja kurjille, jotka odottavat kaunista tuhatvuotista valtakuntaansa, mutta eivät sitä koskaan saa, sillä sitä ei ole kuin – taivaassa. Mitä on suuren, pauhaavan maailman touhu? Miksi juoksevat kaduilla ihmisvirrat, miksi soivat kellot ja torvet ahtaissa solissa ja miljoonat kiitävät pyörät rämisevät? Miksi tuo vilkkaus ja liike? Miksi syntyvät kaupungit, miksi syttyvät sähköt, miksi punaiset ja siniset tulet iskevät silmää, vaihtavat väriä, – mitä kirjoittavat nuo sähköjumalan sormet kyltteihin harmaiden muurien seinille? Mitä valonheijastajat kuvaavat yön himmeyteen taivaalle saakka? Miksi loisto ja kirkkaus, mitä valot vilkuttavat ja salamoivat? Mitä kirjoittavat sulatkin, miksi liikkuvat siveltimet, mitä piilee sanojen kauniiden naamioitten takana?
Maa on sutten häkki, – jonka ruuanantaja on heittänyt omiin hoteisiinsa; siinä repivät nälkäiset toisensa. Mitenkä loistavat sen suden silmät kauniina ja sähköisinä, joka on saanut toisella veljellään hetkeksi tyydytetyksi pyyteensä! Enimmät tuossa häkissä ovat revittyjä, kaadettuja, kuolevia susia, – jotka vielä kuollessaan isoovat ja ajattelevat: maailma on suuri, ja siinä olisi paljon ihanaa, – jos toiset pedot vain olisivat sen minulle antaneet.
Kansakunnat – susilaumoja ne ovat, koskaan niiden taistelu ei lopu, yhäti ne karkaavat toistensa kurkkuun ja riemastuvat suloisesta verestä. Ne taistelevat, ihanteidensa ja maineensa ja kunniansa ja asemansa puolesta – siksi, että niillä on nälkä, ja iankaikkisesti huuruaa maan pinta sutten verta, jota sudet juovat.
Köyhän maan pinta.
Ne rakentavat äärettömiä kaupunkeja, ne keksivät, työskentelevät, ne kilpailevat, kun pyyde niille ojentaa seppelettä. Nuo kaikkein enimmät, nuo köyhät, kurjat, heikot, – joille maailma on suuri. Suuri ja harmaa maailma; ja toiveissa kaunis maailma. Tuossa äärettömässä laumassa, joka tempoo ja raastaa ja temmeltää maaemon nisissä, on ani harvoja sellaisia, jotka olivat poikueessa veljiään voimakkaammat ja saivat äidiltään parhaan osan. He onnelliset ajavat vaunuissa, – hahaa, nuo sudet, miten omituista ajatella: vaunuissa he kieriskelevät, asuvat linnoissa, joissa valot häikäisevät, he syövät ja juovat sitä, jota heikko ei saa ehtoollisellakaan, loistavat jalokivissä, joista yksi pelastaisi satojen hengen. Mutta heille on maailma taas – pieni. Mitään ei ole, jota he eivät olisi saaneet, mitä maa voi antaa, mitään uutta ei heille ole auringon alla. Onnen aurinko koskee kipeästi heidän silmiinsä, he nääntyvät onnen kuorman alle, – he nääntyvät kaipuuseen, he jälleen, sillä heilläkin on nälkä – saavuttamattomaan kauneuteen, maan yläpuolelle. Siihen tuhatvuotiseen valtakuntaan, – jota ei ole kuin kuolemassa.
Susia ovat maan asukkaat, enimmät riehuvia ja pyrkiviä ja ponnistavia, joille maa on suuri, tai voittaneita susia, jotka eivät voittoonkaan tyydy. Mutta paitsi susia ovat he vielä muutakin. Maa on paitsi susihäkki myöskin kaniinihäkki, – kaikki sen asukkaat ovat paitsi susia myöskin kaniineja, jotka lisääntyvät, taistellen samalla kuin sudet. Taistelevat elääkseen, levitäkseen. Ei näet ole niillä eläimillä, jotka on tänne häkkiin suljettu, sitä yhteistä älyä, että vaikka maailma suurelta näyttää, se on liian ahdas. Liian ahdas onnen paikoista, joista kannattaa taistella.
Maa on hullu äiti, joka ei kykene elättämään kelvollisesti lapsiaan, – se vain siittää kilpailevia ja nälkäisiä susia, ja nääntyy lisääntyessään, ja sen vaikerrus yhä kasvaa. Voiko se koskaan huudahtaa suuren sanoja: autuaat ovat nisät, jotka eivät imetä, – viisaat ne sudet, jotka eivät leviä puutteeseen, jota maa ei jaksa auttaa.
Sillä maa on köyhä äiti, suurelle lapsijoukolleen se on pieni ja ahdas. Sen vaatimuksille se on liian ahdas, – sillä ihmisten kaipuut leviävät aina siihen tuhatvuotiseen valtakuntaan, jota – ei ole.
Sudet koettavat sammuttaa halunsa toistensa verellä, lämpöisellä verellä, – kunnialla, rikkaudella. Iankaikkisesti huuruaa pienen maan pinta verta, jota järjettömät vuodattavat järjettömistä. – –
Sillä tavoin soivat korvissani nuo urut, keskellä jättiläiskaupunkia, – juoksutukset, jotka ovat niin hiljaisia ja väsyneitä ja valittavaisia kuin sokean almulaulu kadun pauhinassa.
Eikä noissa tummissa tuuba-äänissä ollut muuta iloista kuin silloin tällöin livertävä piccolo-juoksutus, joka oli tuskaakin hiljaisempi ja loi sieluun ikäänkuin pienen mielikuvan taivaasta, jossa on punasiipisiä ja sinisiipisiä enkelejä ja kultainen kaupunki, josta maan lapset soittelevat lohdukseen uruillaan. Johon he eivät usko, – ja kuitenkin kuvittelevat tuota autuutta ilokseen, tuhatvuotista valtakuntaa, joka on vain kuolema.
Niin, vanha rouva soitteli surullisina talvihämärän hetkinä ikkunansa ääressä, musta pitsimyssy päässä. Hänen päänsä oli kuin sammakon: niskaa ei lainkaan, tai selkä ulottui päälakeen saakka, – vihertävän-harmaat silmät kuin sammakolla, – mutta niin kokeneet ja väsyneet.
"FRANCE LA DULCE."
Taivas sininen, kuin itsestään valaiseva, auerta himmertävä, ja ilma lämmin, – jouluaatto maaseudulla etelässä. Mikä kirkkauden ihastus ja hurmaus! Ja jouluaatto, – se tuo tumman mietteen ja kummallisen tuskan sille, joka on siellä poissa kotimaastaan ja kuitenkin vierasta maata joskus ehkä rakastaa.
Taivas sininen, aurinko läikehtii. Ilmoista jo aavistaa, millainen taivas voi olla täällä keväällä, arvaa jo Provencen sinipunan. Mahtava tuuli puissa kohisee ja tammen latvat taipuvat. Se tuuli on voimaa, rajuutta ja suloutta, – mistral, joka lentää luoteesta. Aurinko loistaa suloisen Ranskan kumpareilla. "France la dulce!"
Keväisesti henkii Ranskan kumpareilla ja laaksoissa, joiden maanteitä vieras kulkee kevein askelin, jouluaattona. Kulkee matalan joen vartta, joka kiemuroitsee levollisissa käänteissä, rannoillaan poppelirivit, joiden latvoissa tuulenpesät heiluvat... Hyvä on niissä tuulen, joka pohjanpuolelta tömähtää, hyvä on leikkivän tuulen niissä keinuella ja laulella, asua kehdoissaan, jotka sille on rakentanut poppelikujiinsa suloinen Ranska!
Virran rannalta, joka etenee hopeanvälkkyvänä metsäin vehmastoon, loistavat punakattoiset talot poppelien alta, – somat kodit heleänpunaisine kattoineen, – kuin iloiset punahilkat, – les Petits Chaperons-rouges! Ja talojen edessä on puutarhat, joissa vihanta versoo keskellä talvea, – salaatit aukovat mehukkaita lehtiään ja kaali kukkii. Jopa sammalruusutkin.
Niin auringon lauhkeassa paisteessa laaksoista ylös mäille. Kaitoja solia myöten, joiden kahden puolen ovat maatalojen sulkevat muurit. Vanhat muurit, paikoin sortuneet, muratin verhossa, joka on nyt talvella himmeänvärinen ja väsynyt, – Herra ties, millainen mies aikoinaan noidenkin ikivanhain muurien pohjakivet väänsi!
Mutta harmaita muuri-solia myöten noustaan aukealle harjulle, pellolle, jossa hohtaa paljas multa! Ruskea, väkevä, tuoksuva multa. Maa hedelmällisyydessään ja voimassaan, alastomana auringon sylissä! Ja se maa valvoo ja riemuitsee, nauttii ja uhkuu rikkautta. Se on viinipelto, jossa viinivesat värisevät keppeihinsä sidottuina, vieri vieressä – ruskeita viinivesoja silmänkantamiin. Mitkä aukeat, suuret rinteet viinimäkiä, – juovutusta, ruumiin voimistusta ja sielun janon sammutusta miljoonat vesat, – tuonne korkealle saakka.
Tuonne korkealle, jossa jättiläiskuusi kohisee ja jossa näkyy vanha ranskalainen kylä. Kevein jaloin ja riemu sielussa sinne kiipeää viinimaan polkuja pitkin, – kivikylään, joka on kuin ammoisten aikain vaakuna. Niinkuin linnoitus, – taivas tietää, milloin rakennettu; talot yhdessä ryhmässä ja vielä korkeilla muureilla varustetut ja raitille päin umpinaiset. Niiden maakartanoiden katot kyömyilevät kymmenissä mutkissa ja niitä peittää naava ja vihertävä sammal. Tai kohoavat niiden talojen yläosat kuin ruostuneet kypärät aitavarustusten keskeltä, jotka ovat kuin itsestään kalliosta kasvaneet.
Kivillä lasketut ja askelissa kapisevat kujat ovat hiljaiset. Niitä pitkin kiertelee nyt yhä ylemmäksi, – kun armas aurinko hautoo kunnaita, – jouluaattona.
Tuossa on suuri, jykevä talo, sen tammiporttiin, joka on vesiharmaa, on leikattu vuosiluku 1481! Sen talon pihalla se jättiläiskuusi kohisi. Taloa ei kadulta näe, mutta ylempää mäeltä kyllä. Raitilta muurin alta näkee ainoastaan valtakuusen oksan ja kuulee kohinan kuin surulaahus viistäisi maata. Ja vahtikoira räiskää pihalla. – Mutta ylempää mäeltä näkee, että talo on kodikas ja turvallinen. Sitä verhoaa muratti kuin kaapu ja huppu munkkia. Siinä on soma parveke, jonka kaiteen yli luumupuut kurottavat oksiaan, ja korkeasta savupiipusta pöllyää päivällissauhu. Tahtoisitko asua täällä iäti, kylien rakastaja? Rikkaassa, rauhallisessa, kauniissa kylässä? – –
Sitten tulee kyliä joka viiden minuutin päästä, vieri vieressään kuin harmaita vanhuksia, – pienten, vinojen kirkkojensa ja kalmistojensa vieressä. Kyliä, joiden viinimäet silmikoivat, kyliä, joiden takana soi metsä, kaunis metsä, harsottu köynnöksillä ja murateilla. Siellä välkkyvät pyökkien rungot heleää, homeenväristä vihreää, ja haaraiset tammet karistavat lehtiänsä väkevään multaan, joka yhä hedelmöityy...
Kunnes sillä tavoin joutuu korkeimmalle kukkulalle, missä tuuli pauhaa, missä aurinko aivan kuumentaa, missä matkalaisen vaippa avoinna hulmuaa!
Ja sinne kukkulalle kuultaa paitsi kyliä kymmenittäin kaupunkeja, valkeina ja punertavina päivänpaisteessa, mäkien rinteillä, loistaa tiheältä punaisia kattoja. Paitsi kyliä, joissa asuu tervettä ja rikasta ja herttaista väkeä, myöskin kaupunkeja, joissa työ ja leikki kilpailee ja joissa palvellaan kauneutta kai enemmän kuin missään muualla, – niin luulen, – la douce France!
Tahtoisit iäti asua täällä?
Niin miettii ja katselee kauan vuorelta. Ja siten on tullut ikäpuoli, jolloin lähtee takaisin laaksoon, – kaiken maailman ihanuuden nähneenä, ja samalla kuten nöyrtyneenä. Ja pian kulkee jälleen laakson pohjalla leveällä ja sileällä maantiellä, auringonpaisteessa.
Siellä valtaavat vanhenevan sydämen jälleen viattomat, lapselliset mielikuvat, hullut haaveet. Omituinen riemu ja silkkiset unelmat. No, vallatkoot!
La douce France! Hei, minäkin olen, – olen entisaikain trovere, – kävelen silkissä, luuttu kainalossa, – pistäydyn viinituvissa, joissa tumma viini sammuttaa janon ja vapauttaa sielun, ajan orjan. Kuljen juopuneena jälleen, notkahtelevin ja kevein jaloin kohti linnaa, jossa lauluja odotetaan, – suloinen "herttarouvani", – kuljen sepitellen haltioitunutta laulua suloisesta Ranskan maasta, – "France la dulce" – –
Virran rannalla ovat poppelipuut nyt mielestäni kuin hupaisia, jättiläissuuria peltokortteita. Ei, kuin harpun kielet ovat nuo ohuet poppelit, puut rivissä, – ja raikas, iloinen tuuli kannelta soittelee.
Mikä maa! Talvellakin sirkkalehtiä aukova. Silmuja tuoksuva, kukkiin puhkeava. Rikas maa. Älykäs, onnellinen kansa, – niin näyttää. Viisas ja iloitseva kansa. Iäti tahtoisit asua täällä?
Sitä ajatellen valahtaa sieluun vuorotellen riemu ja haikeus, – ilon ja surun sekavuus. Kuin omituinen tauti...
Että näille on kaikki annettu, – ja meille, maalle, josta vieras on kotoisin, ei mitään.
Tahtoisit asua täällä?
Se täyttää sydämen melkein lapsellisella ja synkällä vihalla. Ettei edes vapautta ole meille suotu.
Ja jouluaatto täällä. Tuntuuko koti-ikävä? Se omituinen tauti. Tauti tosiaan: riutumus, väsymys, kummallinen kyllästyminen ja hermostus. Tauti, joka ei ole hyvettä, vaan heikkoutta, kuten kaikki taudit. Sen syyt eivät ole hyvät ja terveet, huomaan. Sillä voinko ikävöidä kotimaan jouluaattoa? kysyn itseltäni. Ja heti nauran: tuota pimeimmän ajan juhlaa, joka puhkuu liian täyttä vatsaansa. Ja hartaimpana onnitteluna toivon kotijoulun aviopareille, etteivät söisi illalla silavaa niin paljon, että vuoteessa yöllä hiostuvat ja saavat aamulla joulukirkossa lentsun. Sitäkö ikävöisi täällä!
Ilta on tullut, ja poppelikujat kellertävät kuin kulta...
Iloisessa pikkukaupungissa, jossa on vain kuusitoista tuhatta asukasta, siellä on kadulla juhla, siellä on huminaa ja hälinää ja naurua tumman taivaan alla. Siellä kulkee, kuohuu väkeä toreilla, siellä loistavat tummat naisten silmät, siellä soivat kitarat, siellä, siellä leviää krouveista suloisen keitetyn viinin tuoksu, siellä varustaudutaan nauraen ja kuherrellen jouluyön messuun. Siellä on hyvä olla.
Tahtoisit iäti asua siellä, sijaa antaisi kai sinullekin aulis la douce France?
Kuitenkin, – tuo tauti. Että vaikka tahtoisikin, – ei tahdo olla siellä.
Se on katkeruutta, jopa raivoa. Ettei, hélas, ole mikään trovere, – kaukana se meistä. Vaan otsa on synkkä ja ajatus raskas ja kömpelö ja mielikuvat lapselliset ja ilo muokkaamatonta...
Että otsassa on kätkössä, kuin vaanimassa, kuva toisesta maasta, synkästä ja surkeasta ja pimeästä ja häväistystäkin. Että sen vähäpätöiset joulukynttilät tuikkavat korkean katedraalin tuhansien kirkkaiden vahakynttiläin takaa, – ja on kuin sen tuuli kohisisi kolkosti yöllä korvissa.
Että tahtoisi sinne, sen vaivaisten töllien ovelle, kun vainoojat hiipivät niitä ryöstämään ja häpäisemään. Että tahtoisi kuitenkin olla siellä elämässään ja pienessä kuolemassaan, – vaikka ympärillä on kaunis la douce France, karkeloiva iloisena yönä, – vaikka viisaat ja mustat silmät hymyilevät, suloisessa maassa, jota tuntee joskus rakastavansa.
PYHÄ LAURENTIUS.
Pyhä Laurentius, kuinka kauan saat venyä vielä halstarilla, suitsevat hiilet alla, kuinka kauan kipu viiltää luitasi ja rintasi tuskasta kohoelee?
Kuinka kauan ihminen, kuka tahansa, voi kestää kaipuunsa tulella, aivoissa sama, tylsän-kolkko ajatus?
Vuosia kymmenet hän saattaa riutua hiljaisella valkealla, punaisilla hiilillä. Monena yönä hän valvoo vuoteellaan kolkoin ajatuksin: mitä hän on uskonut ja parhainta tahtonut ja tavoitellut. Monet unelmat ovat ihmistä johtaneet, hän on tuijottanut taivaan rannalle ja hurmautunut kuten nähden siellä ihanan näyn. Ja sinne hän on mennyt, vaivalla tai helposti; mutta mikä harmaus ja kyllästys hänet on siellä ottanut vastaan!
Ja se on voinut hänelle tapahtua monen monesti, kymmenenä vuonna. Että hän on kauneimman saavuttamansa nähnyt narrillisena, pienenä, tyhjänä.
Siksi hän on usein ihmetellyt, miten paljon, miten paljon hänen ympärillään on jo tuhkaa, palaneita pyyteitä, jotka eivät enää koskaan syty. Mitkä keot mustuneita hiiliä! Ja silloin hän on jo rohjennut ajatella: nyt eivät poltetut luuni enää kestäne, nyt loppuu työ halujen hiililtä. Nyt on kaikki nähty, ja kaikki on jotenkin vajanaista ja auttamatonta ja inhoa ja tyhjyyttä. Kaikki, mitä ihmisen maailmassa on, kaikki on hänestä tuntunut selvästi ajatellen samalta: typeryydeltä tai rumuudelta.
Niin on kymmenesti tapahtunut. Mutta hän elää vielä! – Mistä on uutta poltettavaa tullut, kuinka hän ei ollut jo loppuun palanut?
Minkä enkeleiden hän on antanut itselleen tuoda lisää voimaa? Mitä hurmaavia ääniä hän on kuunnellut, yhä nääntyäkseen, ihminen, kuka tahansa, jokainen ehkä!
Millaisen uuden halun hän on antanut itseään petellä? Miksi hänen täytyy virua hiilillä?
Sinä ponnisteleva ja lankeava ja taas nouseva ihminen, joka aikoinasi ehkä olit selkeä ja kirkas: eivätkö huulesi monena raskaana yönä ole auenneet kuin kuolin virteen? Jonkin vaivasi tähden?
Ainakin olen minä joskus kidutettu tarpeeksi, mikäli tunnen, niin että melkein laulan hourua virttä, kun kaikkialta auttamattomasti ammottaa tyhjyys, – niin että alan haluta jotakin olematonta: siis näen taivaat avoinna ylläni, täynnä utuista kauneutta.
Mutta sehän on uskonnollisuutta, järkiheikkoutta, sillä ei sellaisella ole toden pohjaa.
Miten lienee muiden, kenen tahansa, ehkä kaikkien!
Hahaa – uskotteleeko pettyvä ihminen, joka on melkoisesti väsynyt, täten: Minä olen Pyhä Laurentius, – minäkin! Ja huudahtaa itselleen: Ole huoletta, Pyhä Laurentius! Pian on loistava säteikkö pääsi ympärillä. Pian olet taivaassasi, – mutta silloin muistostasi, sinun, joka olet jalon kaipuussa elänyt, jotkut saavat rohkaisua ja lohdutusta. Silloin sinun nimessäsi rukoilevat kaikki, joita puhdas tuli polttaa.
Mutta mitä iloa siitä sinulle, ihminen?
Kuinka kauan saat venyä vielä hiilillä, Pyhä Laurentius? Kuinka kauan?
ILLUSIONEILLE.
Ihmisen tulevaisuuden kangastus on ihana kuin tuntematon kaupunki, kun siihen tulee ensi kertaa.
Kaikki on siinä vierasta, kaunista, – hermojen huumausta ja riemullista lupausta... Kun saapuu illalla kaupunkiin, jonne on halunnut, kuinka suurelta meri sen vieressä näyttää! Tai virta, – se on outo elämän virta, joka haipuu illan pimeyteen.
Meren rannalla hohtaa haaveitten kaupunki utuisena ja tuhansin tulin... Tai virrassa värisevät rantatulten kaariviivat punaisina ja keltaisina kimaltaen.
Tuntemattoman kauneus, kun ihminen astuu katupaasille, joita ei ole ennen kävellyt, se tulistaa hermot, se nousee päähän kuin juopumus, se loihtii sieluun onnellisuuden unia kuin opiumi. Rauhattomaksi ja vallattomaksi ja tuhlaavaksi ja ihmisrakkaaksi se tekee. Se kultaa sielun, herättää mielikuvituksen, tekee anteliaaksi ja hyväksi, saa nauramaan, kyynelöimään.
Niin käy vieraassa kaupungissa, jossa lyhdyt loistavat jumalanäidin kuvain edessä ja porttolain ovilla, jossa vieras rientää hyllyvillä vaunuilla suuria katuja pitkin. Taikka venheellä virroilla, joihin palatsit kuvastuvat marmori-ikkunoineen, – ja kaikki on tuntemattomuuden vapautusta ja siihen heittäytymistä, – jumalaista vallattomuutta ja palkattomuutta.
Jokin epämukavuus on outoa lähetessä vain iloksi ja hullunkuriseksi huviksi, niinkuin sille, jolla on suuret unelmansa. Jos sielulla olisi kasvot, niin ne nauraisivat koko maailmalle kuin miljonääri – pelkästään siitä onnesta, että ihminen lähestyy jotakin, jota luulee tuntemattomaksi.
Hän katselee vaunuista päättömältä näyttävää katua, joukkojen kuohuvaa ja vierasta virtailua. Hän häikäistyy sähköistä, salamoivista tulista, – koko kaupungin juhlaheijasteesta, jonka hän näkee mustalla yötaivaalla. Hän huumautuu vilinästä ja huudoista, naurusta...
Kiitäviä ajoneuvoja, loistavia ikkunoita, jumalain patsaita. Meneviä, tulevia, hätäkirkaisuja, kun hurisevat vaunut tunkevat päälle kuin helvetinkone. Meneviä ja tulevia, jyryä ja pauhua ja pillien vihellystä. Kaikki vilisee ohi, – tulet kuvastuvat laineihin... Kulta ja hopea kulisevat, kellot kalisevat, – tuntemattomain ravintolain telttakattojen alla istuvat loimottavassa valossa naiset valkein kasvoin, jokaisen huulilla hymy.
Niin, – ilotulitus on silloin meressä, virrassa, kanaaleissa, – ilotulet ihmisen kiihtyneissä hermoissa.
Ja unelmansa ensi hetket hän nauttii jossakin kolkassa, joka tuntuu kyllin yksinäiseltä, iloiselta, – ympärillä oudot kadut, ilta, yö, – ja sielu on alttojen ja sellojen säveltä, – valojen keskellä, jotka ovat ihanat siksi, että ne ovat oudot. Ja jos hän yhtyy hetkelliseen tuttavaan, on tämä hyvä tai kaunis ja suloinen, siksi, että hän on tuntematon, – katseessa syvä arvoituksellisuus.
Kas sellainen on mielestäni ihmiselle hänen tulevaisuutensa, – kaikki hänen uskonsa ja toiveensa.
Mutta koska hän pääsee siihen, jota kaipasi, kun odotettu ja uneksittu tulee eteen, kun saapuu tulevaisuus: kas, kaikki on silloin kuin suuri, nähty kaupunki. Äitelää ja kyllästyttävää. Sillä ovathan ihmiset joka paikassa samat, samaan pienuuteen sitovat heitä heidän puutteensa aina, ja mitään uutta eivät he luo auringon alla. Ja niinpä on nähty ja koettu harmaata ja haikeaa kuin tuttu kaupunki... Mutta hélas! onni kuitenkin, että tuota odottamista riittänee ihmisissä kuolemaan saakka, – niin, kuollessaankin hän haaveilee vielä jotakin uutta, johon kulkee – uusia tähtiä, Uranusta ... saadakseen siellä tuntemattomaan kaupunkiin...
Onni, ettei kuollessaan muistane sitä harmautta, jonka koki, kun näkee kangastuksen, johon pyrkii, – ettei hän kuollessaankaan voi ajatella itseään pian ruumiina, kaikkea mennyttään multana, mätänä, – sillä hän ajattelee outoa kaupunkia, jota kohti hetki häntä kiidättää.
"SULO SUOMI POHJOLA..."
(Illusioni.)
Kerran ennen – siitä on jo kauan, – kotilaaksossani, – olin silloin vielä pieni poikanen, – keikkui nuori maalarinsälli korkeilla telineillä ja siveli valkeaksi kotini toisen kerroksen päätyä. Oli kesäpäivä: koivikko suloisessa lehdessä, aurinko säteili vienosti, ja syreenipensaissa nuokkuivat tertut.
Siitä on jo kauan. Sälli keikkui telineillä ja pensseli liikkui nopeasti, ja mies lauloi riemullista laulua. Istuin aitan portailla, paljaita jalkojani lämmitti käytävän hiekka, ja kuuntelin, kuinka sälli lauloi. Se oli suloista; korkealta lipputangon alta, jossa sinivalkoinen leijui hiljalleen, kajahteli raisu laulu. Mitä hän lauloi? Tuttua, aivan tuttua laulua:
"Sulo Suomi, pohjola..."
Reipas ja rehentelevä ja samalla kaihoisa kansanlaulu. Valkea pääty kaikui ja ilma raikui ja laulu liiteli salmille, joiden hopeassa kuvastuivat talot ja vihreät pellot ja vanha tapuli ja kalmisto.
Riemuitseva loppuveto:
"Ei ole maata sen armaampaa!"
Siitä on kauan. – Yksi tie lähti sieltä kartanolta; mutta se haarautui moniksi, – sadoiksi, tuhansiksi. Nyt: missä kulkenenkin, missä aikojani viettänen...
Kuljinpa yksin ja kuoloon saakka synkkänä, – tai riemullisena ja otsa seppeleissä, jonka unohdus antaa...
Oikkuisan onnettaren heittelemänä tai varmana...
Tai uusien maiden riemuissa, pitkillä maanteillä tahi keinuvan meren rantamilla...
Tammistoissa, ripustaen soiton oksaan ja nukkuen siimeessä...
Pohjolassa, jossa kalevaiset välkähtelevät... Taikka toivioretkillä etelän huikaisevain marmorikirkkojen portailla...
Niin, turha luetella: kuljinpa yöllä tai päivällä, olinpa sielua kuin sävel, jota soitetaan ensiviulun ohuimmalla kielellä ja vaimennetaan sordiinilla; tai heittäydyinpä lokaan. Olinpa onnen poika, rikas tai köyhä, mustalainen tai majoihin tyytyvä, ulkokullattu tai jalo, hyvä tai kelvoton, laskeva tai aulis, olin kiitetty tai naurettu, joskus väsynyt, joskus voittamaton kuin ainoastaan kärsivällisyys... Surinpa, iloitsinpa, elin, kuolin... Niin kaikkialla kajahtaa se laulu. Ja kaikki tiet vievät takaisin sinne, – pihalle, jossa istuin aitan portailla, paljaat jalat hiekassa, ja kuuntelin sällin raisua ja omituisesti raukenevaa laulua:
"Ei ole maata sen armaampaa!"
... Koivut armaassa lehdessä, syreenien tertut nuokkuvat, ja aurinko säteilee vienosti.
Alati on se sävel mielessäni: milloin sordiinilla soittaen, milloin pauhaten pasuunalla.
... Niiden rantain rakkautta! Keltaiset maantiet, joista lähin vei vanhan, harmaan tapulin ohitse, missä ristit lahoavat poppelien siimeessä...
Nuori maalari korkeilla telineillä, liikutellen nopeasti pensseliä... Sinivalkea tangossa ... kun aurinko välkkyi suhisevalla koivikkorinteellä...
"Ei ole maata sen armaampaa!"
NÄMÄ SUURET KANSAT.
Niin sanovat nämä suuret kansat, nämä suuret valtakunnat: että yksi on oikeus maailmassa, ja se on voima. Ja he innostuvat siitä kuin juopuneet sotamiehet kapakassa korttipöydän ääressä. He remuavat, rähisevät ja kerskuvat kilvan. Yksi kopeilee, että hänellä on paljon kanuunaväkeä, kanuunan ruokaa, toinen, että hänpä on tehnyt paljon lapsia, nälkäistä liikalaumaa, ryöstössä verratonta, kolmas, että hänelläpä on hallussaan meri, neljäs, että hänpä muka on kotka, sillä hän lentää. Niin he kerskuvat tulevaisuudellaan ja kaunistelevat menneisyyttään, ja jokainen on isänmaallisessa asiassaan oikeassa, toinen isänmaallinen toista isänmaallista vastaan. Niin he mäiskivät korttejaan, koettavat pettää toisiaan, riitelevät ja ovat valmiit tempaamaan hukarinsa. Kaunista väkeä, nämä suuret kansat – isänmaistaan juopuneita soldateskeja. Itserakkaus heistä haisee neuvospöydän äärestä.
Ja vain yhdessä he ovat yksimielisiä: että ennenkuin he karkaavat toistensa kimppuun ja kurkkuun isänmaitaan varjellakseen, on kaduilla ja kujilla vielä pieniä, joille he näkevät velvollisuudekseen levittää sivistystä ja uskoa, s.o. ryöstää heidän kukkaronsa ja kuristaa heidät, – nuo soldateskit, voidakseen itse juoda ja pöhöttyä, nuo villit legioona sotamiehet.
... Sinä pieni Suomi, sinä vaikenevain, pyhäin metsien poika, sinä valkotukkainen ja sielulta ehkä jotenkin lapsi vielä! Että onni onkin sinut kohottanut kansakuntien joukkoon, johdattanut maailman turulle, näiden pöhöttyneiden juopuneitten ovelle! Eikö sinun olisi ollut kauniimpaa kadota vaikka lappalaisena – kuin pakosta keinotella tällaisten kanssa. Sinä pieni ja tuhma ja kokematon, mikä kohtalo odottaa sinua täällä? Hehän karjuvat oikeuttaan kilvan, suuria, räyhääviä sanoja, nuo vanhat. Hehän remahtelevat keksintönsä ilosta. Tietysti on kohtalosi se, että he antavat sinut yksituumaisesti kuristaa, siksi, että sinulla on jokunen lantti, – nuo mahtavat sotamiehet, tuo loistorykmentti, jonka päällikkö, järki, on jättänyt.
Mikä onni sinut johti hiljaisuudesta kansain kapakan ovelle?
Mutta eihän voine olla totta, että orpo kuristetaan ja tapetaan hänen vaivaisten lanttiensa tähden? Mitä pahaa olet oikeastaan siis tehnyt?
Paimennellut olet ahoillasi, viritellyt ansoja metsiin, asetellut mertoja vesiin, pyydystellyt metsoja hongistoissasi. Siinä kaikki, – joskaan et ole juuri tehnyt hyvääkään, avannut tilkun peltoa, hiukan pilliä piipitellyt, kaarnaan ja tuoheen kirjojasi leikannut, – olethan aivan lapsi vielä.
Et pahaa, et hyvää ole toimittanut. Ja se on kohtalosi, kuin muidenkin pienten. Se on isänmaitten kapakassa julistettu oikeus ja kohtuus, – he ovat järkeviä ja viisaita, nämä komeat kansat.
Niinkö tosiaan?
Ovatko nämä kansoja, nämä miehet, jotka hurjuudessaan touhuavat?
Ah, ole huoletta! Vai kansoja nämä sotamiehet! Nämä kerskujat, pöyhkeilijät! Nämä pelivimmaiset juopuneet! Nämä, jotka kiristelevät hampaitaan, mikäli puukko hampaissa sallii, toinen käsi pistimessä ja toinen väärissä korteissa, – nämä mustat ryövärit, hattu silmillä. Vai kansoja! Harvain perverssiä luokkaa he ovat, hallituksia, kapitaalihulluja, diplomaatteja. Niitä, jotka eivät ole koskaan nähneet hätää ja ovat liian tylsiä sitä kuvitellakseen, jotka sanovat kulttuurin levittämiseksi kaivosalueiden valtaamisia, jotka saarnaavat hedelmällisyyttä itse hedelmättömän onnea tavoitellen. Tämä omituisiin, hulluihin oikkuihin kasvatettu luokka, joka ei voi luopua käsityksistä isänmaa, kansa – vai kansoja! Sanomalehtihuijareita he ovat, diplomaatteja! Nämä kapakkateuhaajat ja peuhaajat, – toinen toistansa isänmaallisempi, niin että itse Jumala halkeaa kymmeneksi, kun ei tiedä, mikä heistä on isänmaallisin ja kristityin, auttaakseen häntä.
Ah, ole huoletta, – kärsi, – ehkä se auttaa.
Vaikka he antaisivatkin mielellään kuristaa sinut, poloinen, ryöstää siksi, että olet väärässä, koska olet heikko, niin yhdellä kuvittelulla toki voit edes lohduttaa itseäsi odotellessasi:
Katsele ajan merkkejä, katsele kadullekin, älä tyrmistyneenä näiden kapakkaan, niin mitä näet kaduilla, missä liikkunetkin? Siellä näet ihmiset, kansat, joilla, vaikka he ovatkin vanhoja ja pitkiä, on yhtä ystävälliset ja kiltit silmät kuin sinulla kuitenkin kaikitenkin – ehkä lienevät. Ja mitä näet niissä silmissä? Rauhallisen ja vähään tyytyvän ihmisen, ainoastaan leipäänsä, kotionneaan ja pientä huvia haluavan, ja suuttumuksen näitä puukko-souvareita kohtaan, näitä soldateskeja, joiden yhteinen nimi on: yksinvalta tai harvainvalta ja sotilasvalta ja dollarikiihko ja sanomalehti-humbugi ja kirkko, joka on epäkristillisistä epäkristillisin, – mutta jotka tohtivat nimittää itseään kansoiksi. Niin, nuo silmät, ne katselevat kummastuneina, – mutta niissä huomaat heräävän järjen – ehkä. Että milloin on aika, jolloin ei rauhallisia petetä kauniilla sanoilla: isänmaa, uskonto, sivistys? Että taistella isänmaan puolesta on kauneinta: murhata oman tai läheistensä leivän puolesta. Miksi ei sulautua halulla toisiinsa? Milloin ovat isänmaa- ja kansallisuus-sanat yhtä hullunkurisia kuulla kuin nykyään kertomus gnostilaisista uskontotappeluista? Milloin puhutaan vain yksityisistä ihmisistä, yksityisistä konnista tai sairaalloisista tai tyhmäpäistä, ei isänmaista, ja milloin ihmiset viisastuvat sen verran, ettei mikään asia taivaan alla ole heille niin pyhää, että he sen vuoksi antaisivat itsensä teurastettaviksi?
Niin supisevat tosiaankin ne todelliset suuret kansat, kuunnellessaan sotamiestensä meteliä, heidän rähinätään silloin, kun oikeat kaipaisivat päivätöittensä perästä rauhaa.
Pieni sinä olet, metsän poika. Mutta kun sinun kerran täytyy kasvaa ja varttua näiden suurten kujilla, niin totta et kasva, et voi, luojan kiitos, koskaan kasvaa tahraamaan käsiäsi rosvoudella ja verellä, – niin taidan omassa isänmaallisessa pöyhkeydessäni luulla. Mutta varttuessasi painuu vereesi vanhempien veljiesi pyrkimys masentamaan jo nuo korttihuijarit, nuo pitkin katuja ratsastajat, mellastajat, rääkyjät, – että oikeat ihmiset saavat heidän diplomaattivehkeiltään rauhan.
Niin sopii haaveilla:
Että kansat kasvaisivat, että niiden aivoissa olisi jokin lokero varattu järjelle ja anarkian itsekkyydelle, – sopii haaveilla, että pieni Suomeni, sinä pyhäin metsäin poika, olet kerran valmis suurten kelpo veljiesi kanssa kohottamaan sen punaisen lipun, joka kerran yksinään kohoaa ja ajamaan osaltasi pois melupaikoistaan nuo soltut, nuo sananväärentäjät, nuo ulkokullatut, perverssit, ja hautamaan heidän korttipöytänsä, noiden huojuvien juomapöydän.
Niin sopii - haaveilla, ja - lapsetella!
PATRIOOTTEJA.
"Viel' ei ole mennyt Puola!"
Skrevelin, Peijanen ja Tunkkala ovat myöskin patriootteja, kaikki paksuja miehiä, kansanedustajia he kaikki ovat, ja isänmaan kohtalo heitä raskauttaa. Niin, he ovat kaikki povi pullollaan, kunnioitettuja miehiä he ovat, kelpo miehiä.
Vedä suruharso kasvoillesi, Suomi, isänmaa-äiti! Vanha vainooja uhkaa silpoa kappaleen ruumiistasi, – jos ei juuri kahta maakuntaa, niin kuitenkin pari kolme kuntaa, pääkaupunkinsa tsinovnikkain mukavuudeksi, jotka tahtovat huvitella kesät alueellasi viinoilla ja hirsipuilla. Vedä suruharso tummaisille kasvoillesi, pyhä isänmaa!
Niin lausuvat Skrevelin, Peijanen ja Tunkkala, jotka ovat kaikki patriootteja, kaikki kunnioitettuja miehiä, kansansa edustajia. Ensimmäinen heistä kymmenkunta vuotta sitten Ruotsista Suomeen siirtynyt kyyppari, joka on metsäkaupoilla ja moukkia puijaamalla, – ei omalla nerollaan, vaan muitten tuhmuudella, – paisunut hotelliherraksi pikkukaupunkiin ja sitten tullut pääkaupungissa sivistyneen säädyn kermaksi. Toinen on itäsuomalainen kauppias, tuo Peijanen, ja kolmas on rusthollari, pönäkkä ja punakka, joka on nyt tullut pääkaupunkiin tilaltaan Hämeestä puolueen tärkeillä asioilla.
Vedä suruharso kasvoillesi, äiti! Voi heitä, jotka ovat tulleet sinua syyttä leikkaamaan; ethän ole sairas, eihän sinussa ole syöpää, ei muuta sisusvikaa, – ei vainkaan.
Vastalausekokousta varten avaa nyt Skrevelin välkkyvät ovensa, yksimielistä kokousta varten, – sillä onhan koko isänmaan kohtalo kysymyksessä, – jonne hänen lupaava veljensä Peijanen ja Tunkkalakin tulevat, ja paljon väkeä. Ja Skrevelin puhuu kerrankin sovinnossa Peijasen ja Tunkkalan puolueiden kanssa. Ja Peijanen puhuu ja Tunkkala puhuu ja aprikoi. Ja laaditaan ankara vastalause uhkauksen johdosta, jonka tähden isänmaan on täytynyt vetää kasvoilleen suruharso. Ja sitten on pitkät pöydät katettu, ja Tunkkalan ja Peijasen viisikertaiset niskat hikoilevat rasvaa, kun heidän suunsa käyvät ja Skrevelin kohottaa paistimaljan ja lausuilee juhlallisesti ja kunniakkaan isänmaallisesti. Ja myöhäisten päivällisten jälkeen pohditaan hotellissa sikarin savussa ja juomain hajussa, mikä oli syynä noiden kuntain katoamiseen, jos ne meiltä katoavat, ja miten olisi vasta vältettävä sellaiset vaarat. Ja Peijanen väittelee, että kansan taloudellinen ja sitä mukaa sivistyksellinen tila uhatulla alueella on huono, rajavartiosto nukkuu; sen sivistystä on siis kohotettava. Ja hän väittää arvokkaasti, jopa kiivastuenkin Skreveliniä vastaan, joka julkeaa kahden kesken puhuen suosiollisesti epäillä, sopiiko suomalainen rotu koskaan varjelemaan yhteiskuntaa. Ja Skrevelin julistaa innon korkeimmilleen noustessa, sittemmin, ettei hän tästälähin, kosk'ei isänmaan punakeltainen väri ole sallittu, liputa huvilaansa lainkaan, johon päätökseen myöskin isänmaan rouvat riemuiten yhtyvät. Ja Tunkkala jälleen, hän on lähtenyt muita varhemmin pois kokouksesta, noilta Pohjoismaiden tomuisilta plyyssisohvilta, jotka ovat tehdyt ikäänkuin uneen torkahtamista varten, hän on lähtenyt arvokkaana ja todellisena suomalaisena liian suurmaailmallisesta ja myöhäisestä juhlasta, ja kotiin astellessaan hänkin miettii syitä, miksi nuo kunnat meiltä voidaan riistää. Ja hän joutuu siihen johtopäätökseen, että syynä on vihollisen pääkaupungin liika läheisyys, – joten noita alueita ei voi mikään pelastaa, tuskin koko isänmaatakaan, koska se on mahtavaa keisarikuntaa liian lähellä, joten sen katoaminen on melkeinpä oikeus ja kohtuus. Hohoi, onni, että hänen rusthollinsa on rajasta loitompana, helpompi on olla, rauhaisempi, menestyä rakkaassa isänmaassaan, kunnioitettuna isänmaanystävänä.
Niin hän tallustaa turkinkaulus pystyssä, ja illan sähköt näyttävät hankisessa kaupungissa vaivalla palavan. Ja koko surullisen kaupungin yllä paistaa kuu, pienenä ja toivottomana pakkastaivaalta.
Joten hän menee mielellään maata aikaisin ja nousee myöhään.
Myöhään nousee myöskin koko maa, niin sivistyneet, jäykistyneet tai humalapöhöiset, silmissä valottomuus, kuin myöskin muu avuton kansa. Ja pohjolan unisessa aamussa luetaan sitten lehtiä, – vastalausekokouksesta, – niin, Peijasen ja Tunkkalan ja Skrevelinin suoria ja mieheviä sanoja tyytyväisyydellä ja kunnioituksella. Ovathan he toki jättäneet jälkimaailmalle kunniakkaat sanat, jos muu menneekin. Siinä on suorastaan uskonnollista hartautta, mikä tuikekin.
No niin, – Jumala ompi linnamme. Mutta mitäpä auttavat pikku kansaa varustukset ja linnat! Mutta onpahan nyt kuitenkin tehty mitä on voitu. Skrevelin, Peijanen ja Tunkkala ovat kunnioitettuja miehiä, kaikki patriootteja, kaikki paksuja miehiä, pulleapovisia miehiä.
Ovat yömyöhään pitäneet neuvottelukokousta, aprikoineet, mistä syistä isänmaa-äidin täytyy vetää kasvoilleen suruharso, miten tuollaiset vaarat vasta vältettäisiin.
Mutta sitäpä eivät aamulehdet lukijoilleen tiedä kertoa, miten nuo mainitsemani herrat, eivät muut, ovat keinotelleet ja vaurastuneet juuri noiden hukkuvain kuntain kustannuksella. Skrevelinhän on siellä ostanut moukilta tiloja polkuhintaan ja myynyt ne huvilapalstoina keisarikunnan rikkaille yli-virkaherroille, – tuotti se satoja tuhansia, ja vielä arvoa ja sivistystä. Ja Peijanen, toinen seudun asiantuntija, on palstoittanut synnyintilansa "valloittajain" huvila-alueiksi, tosin vain auttamattomassa pulassa, – ne loistoelämän velat; mutta eipä hän ole myynyt kuin omansa, vähäpätöisen osan. Ja Tunkkala on kyllä maakansan tarpeet tuntevana saanut kahdesta ratasuunnitelmasta jo kauan sitten toteutetuksi sen, joka johti hänen navettansa nurkitse, – toinen olisi sitonut noita muukalaistuvia nälkäkuntia kiinteämmin isänmaahan.
Niin, sitä eivät aamulehdet tiedä kertoa. Me vain valitamme, miksi vihamies ottaa poloisia maitamme, meiltä, jotka olemme itse myyneet maamme viholliselle, niin rikkaat kuin köyhät. Ne selostelevat vain Skrevelinin ja Peijasen ja Tunkkalan suoria sanoja eilisessä kokouksessa. Ja ne lukijat aprikoivat vain syitä, miksi isänmaan täytyy vetää suruharso kasvoilleen, – kuten aprikoivat Skrevelin, Peijanen ja Tunkkalakin, – kaikki kansanedustajia ja patriootteja, kaikki paksuja miehiä! Pulleapovisia, pulleaposkisia miehiä, kunnioitettuja miehiä.
ABÉLARD JA HÉLOÏSE.
Näin ajatteli Abélard, koska hän illalla kiiruhti Héloïsen luo:
Arvoituksia olen minä ajatellut ja niistä surrut. Nyt en ajattele enää.
Saarellaan Seine-virrassa on temppeli, ylenee jalo Notre-Dame. Valkea ja harmaa se on, suljettu ja tumma, muun maailman keskellä. Sen tornien kulmapilarit ovat kuin luurangon nikamista rakennetut, siinä on omituisuuden tenhoa. Sen räystäissä istuvat irvistelevät piru-koirat ja näyttävät haukkuvan alas Seinelle ja kaduille, – kuin temppeliäni vartioiden ja ivaten maailman touhua. Siinä on mystiikan suloista haavetta, – sen ikkunat ovat ulkomaailmalta verhotut, värilliset ruudut kuultavat sisustassa kuin omituiset punasiniset ruusut. Suuret, valtavat, säteilevät ruusut, – kukin niistä Rosa mystica. Kierikööt maailman rattaat, soikoot kellot tallatuilla kujilla, – temppeli on pyhyyttä ja rauhaa.
Päivää olen rakastanut ja ulkoilmaa. Nyt olen viisastunut ja tullut välinpitämättömäksi. Nyt on päiväni arkinen ja harmaa, ja sen parissa olen vieras ja outo. Mutta illoin, kun Seine hälvenee pohjattomaan pimeyteen, josta vain siltojen ja rantain tulet lekkuvat, silloin alan elää. Silloin minä sytyn ja minut valtaa ihmeellinen hulluus. Silloin sytytetään alttarikynttilät minun temppelissäni, Notre-Damessani, joka on sydämessäni.
Se on pienoiskuva sinusta, jalo, kivinen, harmaa Notre-Dame, – sisältä loistava ja hiljainen ja riemukas. Siinä vasta olet minulle autuutesi antanut, kivisen temppelin jalo rouva, kaiken äiti, jota olen usein rukoillut.
Mitä olen sinulta ennen rukoillut? Anna minulle jokin, josta henkeni hurmautuu ja johon se uskoo, olen rukoillut. Ja anna minulle hulluutta, että sen uskon edestä voisin taistella. Anna sielulleni juopumus, sinä jalo temppelin asukas, sinä kaiken äiti, jonka silmät säteilevät mystillistä, vaaleaa kirkkautta.
Niin olen rukoillut pitkät ajat. Nyt en rukoile enää. Sillä kylmäksi on jäänyt Notre-Damen rouva, kuvaksi kivisen temppelin pääalttarilla, eikä ole vastannut, ei antanut mitään. Kylmänä ja korkeana on kohonnut yötaivaan korkeuteen harmaa ja musta temppeli. Kylmemmäksi yhäti on sydämeni tullut, kaikki innostus on ollut minusta ulkoa kalkituiden hautain kaltaista, kaikki pyrkimykset ja pyyteet kuin portot, jotka rientävät luokse koreina ja maalattuina.
Tyhmät olivat rukoukseni. Nyt en niitä rukoile enää, en kysy mitään. Arvelen, että juuri kaikella hartaudella ja innolla tehdään maailmassa enimmän pahaa, tunkeudutaan lähimmäisten pyhättöihin. Miksi ei kukin ihminen tyydy omaan temppeliinsä?
Niin minä arvelen, sillä kivikirkon rouva, tuo armelias, lienee silmäni avannut. Niin, hän on antanut minulle oman pyhättöni, pienoiskuvan omastaan, suljetusta ja mystillisestä, jossa yön Rosa mystica kukkii.
Hän on ilmestynyt minulle itse lihassa ja veressä, ei aatteissa.
Viimeinkin lienee taivas kyllästynyt rukouksiini, työlästynyt hullun etsintään. Se on säälinyt minua ja vastannut. Héloïse, unhe ja maailman kielto! Kun kiiruhdan sinun luoksesi, en kysy mitään, en välitä, vaikka maailma palaisi. Ja tuntuu kuin taivas minua nyt nuhtelisi entisten rukousteni tähden. Kuten se haastaisi korviini: Kuinka olet pyytänyt kuonaa, – kun kulta on sinulle aiottu? Mitä olet anellut, tyhmä ja haaveileva lapsi! Miksi olet luullut sydänten valtiatarta, ihminen? Mutta nyt olet juovuttavan maljasi saanut, – mitä puuttuu sinulta vielä? Mitä vielä tahtoisit taivaan sinulle antavan?
Niin, totisesti en mitään. Olen tyytyväinen, kaikkeen väsynyt. Paitsi siihen, joka seisoo sydämeni alttarilla, Héloïse, – unohdus kuin kuolema.
Hän on kuin kevät, syvä kuin yö, hän on tuli, joka polttaa ja kuolettaa.
Sydämessäni seisoo jalo temppeli, Notre-Dame, ylhäisenä ja salaperäisenä. Ja sen jumalatar pukeutuu silmieni iloksi valkeaan, pukeutuu siniseen, hän on koristettu kullalla ja on tuoksuva kuin kaukaisin, taivaisin haave.
Hän on kuin lilja. Kuinka monta tummantuikkeista kynttilää olen saanut hänen edessään polttaa, ennenkuin hän on minulle ihanuutensa antanut! Kuinka hartaasti, missä tuskissa olen häntä rukoillut temppelin hämärässä! Mystillistä syvyyttä ja ristiriitain tummuutta hän on minulle antanut, minulle, joka olen oppinut ihailemaan himmeäin pyhättöjen suloa, en päivän räikeyttä. Kunnes hänen suosionsa on ollut tulta ja hurmausta.
Hän on neitsyt ja hellä kuin äiti. Aina voin maailman poluilta paeta hänen luokseen, joka minua eniten rakastaa. Mitään, mitään ei hän vaadi, – ainoastaan rakkauttani.
Hän on hehkuva kuin kiirastuli, hän on lilja ja neitsyt ja Diana ja Astarte. Hänen silmistään hohtaa hymyilevä viisaus ja sydämestään sammumaton liekki.
Kaikki hän on minulle antanut. En nyt enää katsele elämän kukkia, kun minulla on unhotuksen Rosa mystica. Hän kiertää minua, hän tukehduttaa minut syleilevillä kukkaköynnöksillä.
Turhaa ja joutavaa minä ennen haaveilin. Nyt en kysy enää mitään, nyt nauran kaikelle, jos se mieleeni johtuukaan. Mitä on minulla elämän kanssa tekemistä?
Juopuneena riennän minä kivitemppelin ohitse, jolta olen paljon kysynyt ja joka minulle nyt on vastannut, – valkean ja harmaan Notre-Damen, jonka kynttilät illan pimentyessä tuikkavat kirkkaammin, Notre-Damen, joka ylenee saarellaan keskellä kaupunkia hiljaisena ja suljettuna. Minä riennän riemuiten sen ohitse oman temppelini kammioon, Héloïsen helmaan, jonka kanssa tahdomme nauttia ja kuolla.
Totisesti me uinumme kerran yhteisessä hautakammiossa, ja ruusut haudallamme toisiinsa kietoutuvat.
Paris, lokak.-jouluk. 1911.