[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fq5Wd6uUNq1WLIfN7x9ZSUVZS49zDSsums7t16YiYsRw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},141,"Myrtti ja alppiruusu; Punainen Mylly","Lehtonen, Joel",1881,1934,"141-lehtonen-joel-myrtti-ja-alppiruusu-punainen-mylly","141__Lehtonen_Joel__Myrtti_ja_alppiruusu;_Punainen_Mylly",null,"tietokirja",[],[],"fi",1932,49537,327988,true,[],[],[],"Kokoelma sisältää kaksi matkakirjaa, joissa kuvataan tunnelmia ja havaintoja Italian historiallisista kohteista sekä Pariisin sykkeestä. Ensimmäisessä osassa liikutaan alppimaisemissa ja antiikin raunioilla, kun taas jälkimmäinen osa keskittyy suurkaupungin ilmapiiriin ja Moulin Rougen maailmaan.","Joel Lehtosen 'Myertti ja alppiruusu'; 'Punainen Mylly' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 141. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MYRTTI JA ALPPIRUUSU; PUNAINEN MYLLY\n\nKirj.\n\nJoel Lehtonen\n\n\nOtava, Helsinki, 1932.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMYRTTI JA ALPPIRUUSU. Matkakuvia\n\nItalian portilla\nIdyllistä elämää\nMuinaisella Forumilla\nOrjantappura ja kruunu\nShelleyn haudalla\nKevät\nFlora-tarina\nSisilia\nAdrianmerellä\nAlppijärvi\nPaimen\nRomantiikan lipun alla\nFata\nAhasverus alpeilla\nIllalla Firenzessä\nVenetsia\nJouluyö Maffian ahdistamana\n\nPUNAINEN MYLLY. Matkakuvia ja -tunnelmia\n\nI.\nLaulu maantielle\nJunassa\nPilarin takaa\nUni\nVanitas\nUlkomaalaisia\n\nII.\nApachin lempeä\nRibby-Tom\nSeinen proomut\nKohtalon tähti\n\nIII.\nKoira\nParadokseja Mammonasta\nLäpi matkasin Parisin\nMadame Maquerelle\n\nIV.\nMoulin Rouge\nAhdas maa\n\"France la dulce\"\nPyhä Laurentius\n\nV.\nIllusioneille\n\"Sulo Suomi, pohjola\"\nNämä suuret kansat\nPatriootteja\nAbélard ja Héloïse\n\n\n\n\n\n\nMYRTTI JA ALPPIRUUSU\n\nMATKAKUVIA (1908-11)\n\n\n\n\nITALIAN PORTILLA.\n\n\nItalian portilla, jonka kahden puolen on taivasta tapailevat\nalppimuurit, ihanasta vuorisolasta tultua, siellä on pieni kylä syvässä\nlaaksossa, jota vuoret ympäröivät. Ne vuoret rajoittavat kapean\nkaistaleen sinistä taivasta laakson katoksi, niin että laakson\npohjassa, kilometriä syvällä, kulkee kuin levitetyn, sinisen lipun\nalla. Ja noiden vuorten huiput kimaltavat ylhäällä talvipäivän\nkuurassa, ne säkenöivät kuin jääkiteet, ne säihkyvät\nauringonpaisteessa. Valkea kylä taas, se on pieni, talot kivestä,\nraitit viinitarhain muurien sulkemat; siellä on viisi kirkkoa, -- ja\nvihreä, vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää sen läpi. Ja oli siellä jo\ntammikuussa myöskin lämpöinen auringonpaiste kuin huhtikuussa meillä;\nse oli sillä puolella kylää, eteläkupeilla, jonne vuorten synkät varjot\neivät siivillään ulottuneet. Vieno, merkillinen rauha henki hiljaisessa\nlaaksossa, ja pienten kirkkojen kellot silloin tällöin lempeästi\nhelähtelivät.\n\nSiellä, Italian portilla, tervehti minua ensikerran Italia ja sen\nkaikkinainen kauneus, ihmeellisessä hahmossa. Siellä -- ajelinko siellä\npitkin valkeaa kylänkujaa kirjavasti koristetun aasivaljaikon\nrattailla, remuavassa rahvaan seurassa? Niinköhän ajelin -- pitkin\nvanhain kiviaitain kuvetta ja solaa, jonka kahden puolen talviset,\nlakastuneet viininvesat nuokkuivat ja kahahtelivat tarhoissaan korkeain\nmuurien takana? Enkö mitä, vaikka niin kertomustani koristella aioin.\nJunassa ajoin vain, kohti vihreää maata, vaunussa, jossa tupakan\nsauhu ja pöly sakeana pöllysi, väki nauroi ja liikkui, miehet\nsamettihousuissa, naiset korvahelyineen; läpi valkean kylän, kohti\nkirkasta Italiaa. Ja siellä samassa vaunussa tuntui, kuin kaivattu maa\nja sen kauneus olisi henkilöityneenä tullut vastaan. Sillä pian näin,\nettä matkaajat olivat kokoontuneet vaunun keskimaille, erään henkilön\nympärille, joka heitä puheillaan, naurullaan viehätti. Ja kun katsoin\nenemmän, oli siinä keskimmäisenä italialainen maalaisnainen, kauneuden\nilmestys, -- ja juuri Italian portilla. Näyttipä kuin koko maan kauneus\nolisi siinä minua tervehtinyt -- ja enemmän: aavistelevasti luvannut\nkirkastumista sielulleni, jota sinne toivioretkelle vein -- ikäänkuin\nihmeitätekeväin kuvain eteen ihaniin temppeleihin.\n\nSilmää hiveli tuo sopusuhtainen luojanluoma, keskellä ihastelevaa,\niloista, laulavaa väen parvea. Kuinka hän puhua helisytti! Hän oli,\nkuten sanottu, maalaisnainen, pieni ja kohtalaisen ruskettunut. Hipiä\noli kuin kulta, hieman oranssinhohtoinen, kypsä ja terve; otsa korkea\nja nenä siro. Tukka pehmoinen ja pikimusta, somissa aalloissa. Minä\nkatsoin häneen kuin ilmestykseen, -- Italian portilla, vuorisolasta\ntullessamme.\n\nHän oli suulas. Kuinka hän puheli, pajatti, pakisi mielellänsä! Ja kun\nhän avasi ohuet, puhtaat huulensa lauselmaan, silloin pääsi hänen\nvalkeain, kirkkaiden hammastensa takaa helmirihma sanoja, sellainen\npitkä, sointuva, helisevä. Ehkä sitä voisi verrata pääskyn\nviserrykseen. Se oli italiaa, se! Pääskysen pakinaa, niin; mutta\nlentävämpi pääskyn pakinaakin. Ihastuneelta näytti seura; aina kun hän\nheläytti soinnutuksen ihanan kielensä kitaralla, niin joukko remahti\nnauruun, iloiseen, hampaat välkkyen. Minä en, kieleen outona, hänen\nkiireisestä liverryksestään montakaan sanaa ymmärtänyt; vaikkapa olisi\nitsestäni, barbaarista, hilpeitä sukkeluuksia lennättänyt. Minä vain\nkatselin luojanluomaa; ja aina sukkelan, pitkän sanasarjan jälkeen\nhänen silmänsä loistivat ilveillen ja riemukkaasti.\n\nHänellä oli sylissä lapsi. Ja aina kun hänen italialaisen kielensä\nkultakulkuset hetkeksi lakkasivat soimasta, hän kumartui lapsensa\npuoleen. Hän sulki silloin kuperat luomensa, hän painui suutelemaan\nlastaan; hän sille, nauravalle, jokelteli suutatusten, hän viserteli,\nliverteli, hän sitä hypitteli, hyvitteli, sille viserteli. Hän sitä\nsilitteli, lauloi laulusen kirkkaalla äänellä. Ja kun hän suutatusten\nsille jokelsi, silloin hän ummisti luomensa melkein kokonaan: nuo\nkorkeat luomet olivat minusta kauniit kuin lumpeen puhtaat terälehdet,\nkaartuilevat ja vaaleat. Mutta kun hän taas kohotti päätänsä, loistivat\nsilmät, ja hän päästi suustaan satakielen tavalla kultaisen\nsävelsoinnutuksen.\n\nSe oli vasta luonnollista, siroa, voimakasta äidin ilon suloisuutta!\nMinä katsoin häneen kuin ilmestykseen. Ja ihmeellistä: hän oli\nväsyneestä, murheisesta sielustani kuin mikä hyvä ennustus, kirkastavan\nkauneuden tervehdys, -- Italian portilla, vuorisolasta vihantaan maahan\ntullessamme. Niin, kuin taivaan lempeä viittaus, lupaus\ntoivioretkeläiselle luvattuun maahan päästessä. Mieleni keveni,\nnääntynyt sydän riemahti epämääräisestä, selittämättömästä toivosta.\nIkäänkuin taivas olisi tuon kauneutensa kuvalla minulle paljon\nluvannut. Ikäänkuin nuoruuteeni palaisin, tuntui kuin olisi itse etelän\nMadonna tullut vastaan, lapsi sylissä.\n\nMutta pehmoinen pitsisaali naisen hartioilla oli melkoisen likainen.\nValkea se oli aikoinaan ollut, nyt hämärävärinen, -- ja samoin oli\nhänen ketterän, potkahtelevan poikasensakin mekko. Niinpä tuli\nmieleeni, kun itsekseni kiitin kaunista sallimaa tästä kauniista\nkuvasta, ajatus:\n\nAve Maria, ave Marietta, joka vastaani osuit! Mutta kuules: miksi\nalennut kulkemaan hämärävärinen huivi hartioillasi? Ken saituri ei ole\nhennonut toimittaa sinulle punaista hametta, brokadilla kirjattua,\nsinistä silkkikauhtanaa, hartioillesi karitsanvalkeaa vaippaa,\npuhtaimmalla Hispanian hopealla tähditettyä? Ja pojallesi,\nhiilisilmälle, liljankukkaa käteen. Sellaiset näet ansaitsisit hyvin,\nsinä kauneuden armoitettu, joka vastaani tulit. Sinä kauniin maan\nkauneuden ilmestys, toivo, taikauskoiselle lupaus jostakin oudosta,\ntietämättäsi.\n\nNiin hän loisti, liverteli vaunussa, matkaajain ympäröimänä. Mutta\npian, jollakin pienellä pysäkillä, hän lähti junasta; heläytti vielä\nhyvästinsä. Ja sinne näin hänen, junan asemalla seisoessa, häipyvän,\nruskeaihoisen luojanluoman, korkean vuoren rinteelle, alppisolassa. Hän\nasteli keveästi ylös mutkaista, jyrkän jyrkkää polkua, käännähti,\nkatsoi taakse ja eteni taas kiertotietä, jonka päässä ylhäällä helotti\nvalkea talo päivänpaisteessa -- ja talon kulmalla jo ensimmäinen\nsypressi.\n\nMutta kauan hänen visertelevä äänensä lauloi korvissani. Se kiehtoi\nVeronan amfiteatterissa, vihreän Adigen silloilla, aavan Lombardian\nsurullisilla tasangoilla, illalla, himmeässä junavaunussa,\nsoperrellessani italiaa sotamiesten kanssa, -- Lombardiassa, jossa\ntehtaanpiiputkin kietoo ikivihreä muratti; -- se soi Apenninien\nrinteillä ja aamuisessa Firenzessä, vilisevissä katusokkeloissa. Ja\nvielä matkani maalissa, ikuisten muistojen kaupungissa, näin edessäni\nhänen pienet, ruskeat kasvonsa. Niin, pari viikkoa häntä ikäänkuin\netsi: kaiken kauneutta, levollista kauneutta, jonka yhtenä ilmestyksenä\nhän salaperäisellä tavalla oli.\n\nHän oli kohtalaisen ruskea ja heleä; otsansa korkea ja nenä hieno,\nsilmissä heittelehtivä loiste. Oliko se kuva Italiasta, toive,\nkäsittämätön kauneuden harha? -- Syvässä laaksossa, ihanasta\nvuorisolasta tultua, pienessä, valkeassa kylässä, jonka läpi vihreä,\nvaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää, jossa pienten kirkkojen kellot\nsilloin tällöin lempeästi helähtelivät, -- kahden puolen taivasta\ntapailevat alppimuurit, Italian portilla.\n\nAla, tammik. 1908.\n\n\n\n\nIDYLLISTÄ ELÄMÄÄ.\n\n\nAsuin eräällä vanhan Rooman seitsemästä kukkulasta, Mons\nEsquilinuksella, jonka rinteillä muinoin olivat Neron Domus aurea,\nmyöhemmin Tituksen termit. Nyt sen laella pieni Piazza S. Pietro in\nVincoli, jonka kupeilla pari kirkkoa. Lähellä oli vanhan, ruohottuneen\nsyrjäkujan päässä Colosseum, Forum Romanum, Capitolium, temppelit,\nPalatinuksen puistokukkula. Torille johtivat alhaalta vanhat,\nkorkeat kiviportaat, ensin leveät, ylöspäin kapenevat, -- kunnes\nsata-askelmaisina katosivat torin varrella vanhan linnan alle, komeaan,\nkaariteltuun holvikäytävään, -- ja siitä jälleen ylemmäksi pienelle,\nkirkkaalle torilleni. Tuo jylhä, ruskea, vanha talo tai linna oli\naikoinaan ollut Borgiain. -- Minun oloni siellä oli pelkkä idylli,\nvanhoilla renessanssi-parvekkeilla, edessäni suihkulähde ja rehevä\npuutarha tai auringonpaisteinen tori, jonne päin ikkunani oli.\n\nSe oli tosiaan kirkas ja joskus tarpeeksi vilkas tori. Sen yhtä kylkeä,\nkun ikkunasta vasemmalle katsoi, reunusti S. Pietro in Vincolin kirkko,\njossa istui Michelangelon synkkä Mosè, -- kirkko, päätypuolella\npilarikäytävä leveine portaineen; -- edessäni jokin vanha luostari,\nmuutettu saastaisesta munkkiasunnosta työn ja toimen pajaksi,\ninsinöörikouluksi. Samoin luostarin entinen puutarha ja jonkin vanhan\npalazzon sakarakatto. Oikealla, torin nurkassa, kaksi palmua.\n\nHuone pieni, matala, käynti eteisestä, joka oli kuin mikä atrium.\nHuoneessa moninkertaiset ikkunaluukut, vihreät. Ikkunan edessä pöytä,\nmarmorilevyinen samoinkuin piironki, jolla tiksutti lasikupunsa alla\npöytäkello, taulun päällä kuparinen pyhä Yrjänä. Oli piirongilla\nmuutakin: oli toisessa lasikuvussa vahasta leivottu verinen Kristus,\nmuistuttaen sammakkoa lasipurkissa. Ja sitäpaitsi oli valkeassa laessa\nleijuvia kreikkalaisia jumalattaria, mustalla tai punaisella pohjalla,\nrococo-viuhkoja ja vihreitä rypäleitä, ja keskellä lakea ruusuilla\nseppelöity sydän. Vielä sänky, jossa karmiinin värinen peitto, --\npöydän vieressä nojatuoli. Olipa pöydällä myös jokin savilampun\ntapainen lampetti, -- meidän mökeissä sitä katkuavaa valonantajaa\nsanottaisiin tihruksi tai kitupiikiksi.\n\nSellainen se oli. Ihanaa oli siellä herätä aamuisin hämärässä,\najatellen kuinka päivänsä mukavimmin kuluttaisi. Ei ihanaa sateisin\ntalvipäivin, jolloin tuuli ja tohisi. Mutta yhä tiheämmin alkoi\nkauniita päiviä tulla, kun katosi lyhyt talvi. -- Kirkkaana aamuna\nauringon kultasäteet alkoivat varhain luukkujen raoista kiilua, päivä\noli jo päässyt yli vastapäisen sakarakaton. Ja maalaisten rattaat jo\ntorilla rämisivät. Viinin ja vihannesten kauppiaiden. Heidän\ntelttakärryissään kymmenet kulkuset jo pauhasivat. Oli jo herrain ja\nnarrien nousuaika. Ylös siis, -- ennenkuin Benedetta-rouva ehtii tulla\novelle ja koputtaa ja huutaa: _Sor dormiglioso_, -- ylös, unikeko. No,\nmutta ylös nyt!\n\nAuki ikkunaluukut! Mikä kylmä, raikas aamutuuli lehahti ikkunasta\nsisään, siivitetty torin lentelijä! Ja talot vastapäätä: ne paistoivat\nikkunaani kuin kulta, kellertävinä ja iloisina. Pitkät palmut torin\nkulmalla huiskuttivat lehviään. Silloin koputtikin jo Benedetta-emäntä\noveen ja huusi \"buon mattinonsa\". Ja oven avattuani kantoi sisään\npöydälleni valtavan, sinisen- ja kullankirjavan kupin, höyryävän\naamukahvin, ja valkeaa vehnästä ja hedelmiä. Kantoi, kyseli kuulumiset,\njutteli yhtä ja toista, nauroi ja katosi. Tosiaan hupi istua ikkunassa\nkahvinsa ääressä siinä ja katsella elämää, joka torillani heräsi. Ensin\nvihanneskauppiaita! Huutaa öllöttäen, vasut päälaella. Rattailla\nkaaliksia, hedelmiä, heleitä oransseja, mehuisia viikunoita.\n\nSitten kokoontui torille pikku poikia, toinen toisensa jälkeen, kuin\nlinnut pesistään, kiharapäisiä ja mustia kuin pakanat. Pelaamaan\npilppaansa, kirkuen ja temmeltäen.\n\nJa siinä katsellessa, kuunnellessa, ehkä jotakin ohella lukiessa, tuli\ntaivas yhä uhkeamman siniseksi, tummanpuhuvaksi, samalla kuultaen kuin\nsilkki.\n\nNyt ulottui päivänpaiste jo S. Pietron portaille. Ja samall'aikaa\nilmestyi portaille lazzaroneja, kerjäläisiä, -- ei yhtä\nhauskoja tutustuen kuin kaukaa katsoen. Kirjavassa ryhmässä\nlammasnahkatakkeineen, sinisissä samettihousuissa, rieputöppöset\njalassa.\n\nSiihen ne nyt kellahtivat kirkon lämpöisille portaille ja alkoivat\nautuaassa levossa tirkistellä takkuisten kiharainsa varjosta siniselle\ntaivaalle, hopeisiin pilviin, -- ja siihen nukahtivat, tai uneksivat\nkai valveilla englantilaisista lordeista, herkkäuskoisista ulkomaan\nrouvista, joiden piti tulla heille veroa tuomaan. Niin, kaikenlaistahan\nväkeä siinä liikkui, aamuhetkeksi kyllin, -- kunnes tuli halu lähteä\nalas kaupungille.\n\nJos aikaisemmin lähti, hohteli talviaamuina katuvarsilla sillä\npuolella, minne aurinko ei ylettynyt, hieno, valkea kuura tai kylmä\nkaste. Mutta heti päivän koskettaessa se katosi, -- ja taivas kujien\nkattona tuli yhä uhkeammaksi. Pienillä kauppatoreilla, siellä oli\nkulkusten kulinaa, maalaisten kellojen helinää, piiskain viuhkinaa,\nväen huutoja, kirkunaa, pyöräin pauhaavaa kolinata. Mitkä ru'ot etelän\nluonnon aarteita! Vihanneksia, hedelmiä! Oransseja kuormittain kuin\nmeillä perunoita. Siinä oli väriä, kirjavuutta. Ja ääntä.\nRihkamakauppiaat huusivat kimeästi kuin säkkipillit. Naurua, riitaa,\nlaulua. Saipa puoliväkisin ostaa orvokkikimpun, joita tytöt myivät\nisosta vasusta päälaeltaan, viekkaasti tarjoten, veikeillen\nkorvarenkaillaan, jotka olivat kullatut, suuret kuin suitsirenkaat.\n\nMutta keskellä vilinää, keskellä somaa toria leikki vanha suihkukaivo,\nkoristeenaan marmorinen, sammaltunut meren poika, joka puhalteli vettä\nsuuresta näkinkuoresta, kasvot taapäin kallistettuina. Hopeaa\nsuihkulähteen maljakkoon, mistä se tippui alas altaaseen.\n\nJa siinä nousi päivä keskitaivaan tummaan korkeuteen, jolloin sopi\npalata asumukseensa päivälliselle.\n\nSiellä odotti jo Benedetta-rouvan melonikeitto -- harvoja ihanteitani;\n-- mehuisa kaurispaisti -- sille ei juotettu vasikka, ei lammas vedä\nvertaa. Siellä odotti pienen ruokasalin pöydällä \"punantumma ja\nsuloinen viini\", Homeroksen sanaan, ohutkaulaisessa pullossa. Ja ison\nmaljan kukkurana hedelmät: oranssit, imelät, isokiviset nespolat. Ja\npieni pöytäseura ja -- uutiset, pakinat, pilajutut. Siellä oli vakavuus\npahaa, loukkaus muille.\n\nRuokailukammion ikkuna täynnä resedoja. Sen takana vanha puutarha\npengermällä, puutarha ruusuineen, sitruunapuineen. Keskellä Borgiain\nlinnan yli kohoava poppeli, joka tammikuussa alkoi silmikoida, puhkesi\nhuhtikuussa lehteen. Ja puutarhan takaa sinertivät kaupungin\nsammaltuneet tiilikatot, Quirinale-kukkulan mäkiset kaupunginkorttelit.\nRuokailuhuoneessa seinillä teräspiirroksia, Michelangeloa ja Rafaelia.\nJoukossa myös tusinataulu: tummatukkaisen upseerin muotokuva,\nkullatuissa puitteissa.\n\nJa päivällisen jälkeen kävelylle. Nyt Tiberin toiselle puolelle Monte\nGianicololle, josta näki koko Rooman ja toisella puolella Campagnan.\nJaniculus, -- loitolla kaupungista, Rooman laiteilla. Sen rinteiden\nhuvilinnat hohtivat auringonpaisteessa kellervinä kuin kulta. Janiculus\n-- ja sen tummat puistot! Keskipäivällä, kevätpuolen tullessa, oli ilma\nuhkean kuulakas, taivas rauhallinen, silkkihohteinen. Vankat pinjat\nsuhisivat, palmun lehti vipatti lämpöisessä tuulessa. Korkealla mäellä\nterasseilla: toiselta puolelta paistoi aurinkoinen Rooma harmahtavana,\nsinertävänä kuin savi, välillä kupluileva virta, savinen Tiber.\nKaupungin hurisevaa kimalaisääntä keskeyttivät silloin tällöin vain\nkirkkojen kellot, helähdellen uneksivasti, rauhallisesti. Nyt läheltä,\nnyt kaukaa, yksi sieltä, toinen täältä, toisilleen vastaillen.\n\nNiin hohteli Rooma, ääret haihtuen kauas auringon autereeseen,\nvuoristoon, aina Tivolin ja Frascatin vuorille, jotka hymyilivät\nsinipunaisina, ruusunkarvaisina.\n\nMutta kun pään käänsi, oli toisella puolella Campagna Romana:\nroomalainen maaseutu. Vanhain muurien juurella, ikuisessa rauhassaan,\nautuailla silkkiniityillään pinjain tummat varjot. Ja huviloita,\npuistoja, valkeat marmoripatsaat pinjain alla. Kaukana vesijohtokaarien\nrivit. Hiljaista. Vain jokin torvenhelähdys Campagnalta etäältä, kanan\nkaakotus maatalosta, auringonpaisteiselta tanhualta.\n\nKelpasipa siellä olla, katsella. Mikään ei siellä häirinnyt.\nKeskipäivällä ei ollut kuljeksijoita liikaa; jokin nunnajoukkue, luomet\npuoliummessa. Joku ylimysnainen kiiltävissä vaunuissa, voikkoparin\nvetämänä: lojuen vaunujen samettipatjoilla oikoisenaan, kalpean\nkuultavat kasvot hymyillen, hatussa kirjavat höyhenet, --\naamuajelullaan kai vasta.\n\nJonoissa silloin tällöin myös jesuiittakoululaisia, -- ei mikään\nkirkastava näky. Joku englantilainen turistitar, harppaava,\npalvatunruskea ja tomuinen missi.\n\nNiin meni päivä; ikäpuolella viinikellarissa vanhan torin vieressä,\nedessä temppelipilarit ja portit, pakisten isännän kanssa italialaisen\nviininviljelyksen vaikutuksesta Suomen runouteen. Sitten kotiin, jossa\nillallinen odotti.\n\nJa nyt, kelpo muori Benedetta! Monta kymmentä vuotta hän oli asunut\nRoomassa, pitänyt pientä täyshoitolaa, jossa talvisin oleksi\nulkomaalaislakin. Oli asunut aina samassa talossa, muuttelematta.\nSiellä hän istui pienessä keittiössään italialaisella ruokotuolilla,\nruskeat kädet helmassa, selkä kyyryssä, tervehti, oli valmis juttuun.\nMinkä näköinen oli? Pieni, leikkotukka ruskea, jakaus viisti vinossa.\nKörtti repaleinen, sandaalit jalassa. Korvissa hopearenkaat. Mutta\nsuuret ja ruskeat silmät loistivat pelkkää hyvyyttä. Herttaisuudessa\nhän oli totinen pyhimys.\n\nMonen kaltaista oli ollut ulkomaalaisissa, joita hänen luonaan oli\nasunut. Oli ollut musta syyrialainen. Oli ollut _arabo_, arabialainen,\n\"joka oppi italiankieltä kuin lennossa\". Oli ruotsalainen ja kaksi\nsaksalaista. Hauskin oli englantilainen nuorimies, josta kertoessaan\nBenedetta-rouva nauroi vedet silmissä. Mies oli näet vuokrannut häneltä\nhuoneen, mutta ei siinä juuri koskaan asunut. Vuokran maksoi\nsäntillisesti, mutta kamarissaan tuskin kävi. Missä lienee oleskellut\nkaiket yönsä. Päivällä joskus pistäysi hoitolassa, mutta ei\nkamarissaan: tuli rouvan pieneen keittiöön, tunkeusi pienelle loggialle\npyykkien ja kukkaruukkujen joukkoon. Istua mökötti siinä sanatonna,\npiippuaan poltellen. Katseli puutarhaan. Ja lähti aikoinaan pois. Ne\novat merkillisiä ne \"inglesit\".\n\nToinen veitikka oli ranskalainen, joka tuhlasi rahansa ratsastushuviin:\njoka päivä Tivoliin. Joutui pulaan, panttasi kaikki, kiidätti\nhännystakkinsa \"armon vuorelle\", tai vippaili Benedetta-rouvalta.\n\nHellimmin Benedetta kuitenkin kertoi eräästä hoidokkaastaan. Hän oli\nkroaattilainen taidemaalari. Oli ollut synkkä ja rikkiraadeltu, oli\nviettänyt \"kunniatonta\" elämääkin täällä, -- ei ollut voinut suorittaa\nmaksua kuin ensimmäiseltä kuulta. Mutta mitäpä Benedetta-rouva siitä,\nmainitsi vain. Poloinen, hän oli tullut heikkopäiseksi. Kuitenkin hän\noli ollut niin herttainen, ja hänen valituksensa sairasvuoteella oli,\nettei hän saa nähdä isänmaataan, Albaniaa, Illyriaa. Sieltä oli\nBenedetta-rouva itsekin kotoisin. Niin hän kertoi ja silmiään pyyhki.\nKunnes käänsi puheen johonkin iloisempaan aiheeseen ja nauroi.\n\nKaikille noille holhoteilleen Benedetta oli ollut kuin oma äiti. Hyvään\npesään olivat ne muuttolinnut hänen luokseen tulleet. Ja lentäneet pois\ntaas, useimmat iäksi. Kai hän heidät kaikki otti vastaan yhtä iloisesti\nnauraen kuin minut. Varmaan autteli heitä vaatteiden ostossa. Joka aamu\nkepsutteli sandaalit kapisten torille ostamaan muukalaisilleen ateriaa.\nHänen luonaan kelpasi herkutella huokealla! Ja muukalaisille\nhoidokeilleen hän kai ennusteli ruokotuolilta kuten minulle, tuo\nPythia, savutorvien sauhuista hyviä kävelyilmoja. Tai varoitti\ntulevasta _tramontanasta_, ja takatalven sateista, jolloin oli\nviisainta kotona ahkeroida.\n\nMutta jos vieras kehui Italiaa, hän kohautti hartioitaan ja nauroi:\n\n\"Albania on kauniimpi, se on vasta kaunis, se on oikea paratiisi.\" Ja\nhän kertoi vieraalle Adrianmeren itärannikosta, sen kuulaasta vedestä,\nkoskista, jotka vuoristometsissä valkeina pauhaavat. \"Eh, se se on\nparatiisi!\"\n\nHän oli näet kotoisin Albaniasta. Tosin syntynyt Italiassa, muuttanut\npienenä sinne.\n\nJa kerran hän kertoi: hän oli ollut naimisissa kahdeksantoista\nvuorokautta. Nuorena mennyt nuorelle kroaattilaiselle upseerille, jonka\nkuva oli tuossa ruokasalin seinällä. Mutta ei täyttä kolmea viikkoa,\nniin mies kuoli aivokuumeeseen. Niin kertoi vanha rouva, punehtui\nhieman ja kääntyi kiireesti pois, hymy kasvoilta kadonneena,\npyyhkäisten levottomasti ohimoansa, kuin kyyneltä karkoittaen. Oli kai\njo niin monesti tämän tarunsa kertonut, että vain tottumuksesta kääntyi\npois ja pyyhkäisi kyyneltä, jota silmässä ei ollutkaan?\n\nAlbaniassa olivat vanhemmat kuolleet. Leski muutti Roomaan, jossa oli\nnyt lapsetonna kymmenet vuodet vieraita hoidellut. Niin hän kertoi --\nja kääntyi pian taas nauraen puoleeni, jutellen sosialismista; ei\nsietänyt sitä. Missään kyläilyllä ei käynyt: istui joutoajat tuolillaan\nkeittiössä, katseli puutarhaan, odotti hoidokkejaan myöhään yöhön\nruokineen. Kirkossa pistäysi, pyhimyksiä pilkkasi: \"että Padovan\nFrancesco on pannut vuoret kävelemään, hahaha!\" -- Ei lukenut kirjoja,\nei osannut edes kymmeniä käskyjä. Mutta Danten osasi! Muistanpa kuinka\nhän kerran, posket hehkuen ja miettivästi ruumistaan keinutellen,\nlasketteli ulkoa koko pitkän episodin. Francesca da Riminin! Tietysti.\n\nAlbanian kroaattilainen oli ollut hänen miesvainaansa. Siksikö hän niin\nhellästi, hellimmin puhui tuosta kroaattilaisesta maalarista, joka\nhänen luonaan asui?\n\nAlbania, Illyria! Sielläpäin oli Odysseuksen Ithaka, jonne lapsena,\nOdysseiaa lukiessani, unelmissani matkasin!\n\nSellainen oli tuo koti. Niin vietin päiviä Benedetta-rouvan luona. Niin\nkai muutkin muuttolinnut, jotka olivat tulleet kuka mistäkin, mikä\nkuukaudeksi, mikä vuodeksi hänen räystäänsä alle. Ja kesän helteistä he\nlähtivät. Ja jättivät hänet ypö yksin, vanhuuteensa, suljettujen,\nvihreiden ikkunaluukkujen taa. Tai paratiisin uniin, jossa häntä on\nvastassa hänen kroaattinsa, solakkana, kultakaulus loistaen.\n\nTosi pyhimys: ansaitseva ympärilleen satain vahakynttiläin loisteen. --\n\nIlloin tuli ikkunani alle kuljeksivia säkkipillin puhaltajia. Siihen ne\npiiriytyivät ja soluttivat kummallisia, pitkiä huilusäveliä, kuin\npastoralea, laulua unien Arkadiasta. Heidän kilpailijansa oli vanha,\nvalkopäinen kitaransoittaja, joka ei tohtinut koskaan esiintyä\npillipiiparien paikalla ollessa. Mutta kun he poistuivat, niin hän tuli\nesiin. Selkä koukussa, kitara lonkan päällä keikkuen. Ja hän nosti\nkitaran käsivarrelleen, kurotti kaulansa pystyyn ja alkoi laulaa: --\n_amore, amore!_ Kitara rämisi, hampaaton suu ammotti selällään taivasta\nkohti! Mutta rakkaudesta lauloi kuolemaan uskollinen trubaduuri. \"_Che\nbella cosa le giornate al sole!_\" Benedetta-rouva nauroi ikkunassa,\nliikutuksesta ja hauskuudesta, ja alkoi ensimmäisenä heitellä lantteja.\n\nIllan hämy lankesi pienelle torille. Hattarat leimusivat\nruusunpunaisina, palmujen lehvät lakkasivat huiskeesta.\n\nSadoista kelloista, läheltä, kaukaa, helähti Ave Maria. Rauhallinen,\nkirkas. Niin, läheltä kalahti myös S. Pietro in Vincolin kello. Ja\npyhimyksen kuvan eteen, joka oli kirkon kulmassa, sytytettiin lyhtyyn\ntuli. Porrasholvissa, Borgiain talon alitse johtavassa, lepatti vihreä\nkatulyhty. Ja tuttavatar Cremonankadulta tuli tapaamaan sen lyhdyn ja\nmadonnankuvan alle.\n\nIllalla leyhyi ulkoa lämmin tuuli. Kevät läheni. Resedat tuoksuivat\npuutarhassa, kuutamo hohti kuin sähkö.\n\nMinne olivat joutuneet ne monet, jotka olivat levänneet samassa\nvuoteessa kuin minä nyt lepäsin? Onnellisina vai poloisina?\n\nKeväämmällä lauloivat kaiken yötä torin toisella puolella puistopihassa\nsatakielet. Niin että Benedetta-rouva iloitsi: kohta saadaan\nsatakielenpaistia!\n\nRooma, helmik. 1908.\n\n\n\n\nMUINAISELLA FORUMILLA.\n\n\nSuruinen Rooman talvi-ilta. Kaiken päivää oli hämärä pimentänyt\nkukkulain kaupunkia. Sadekuurot olivat vähänväliä kohisseet. Pinjat\nCampagna Romanalla olivat kuultaneet sadetihkussa ja kaukaiset\nvuoristot sumussa, tummina, värittöminä.\n\nJa nyt illallakin, yhä vyöryi raskaita pilviä muinaisten kukkulain yli,\nja raukeasti hehkui laskeva päivä hattarain repeämistä. Pilvet olivat\nmilloin läpinäkymättömiä kuin jokin kaikkein pyhimmän esirippu, milloin\nne repeilivät kuin samainen esirippu ja langettivat hetkeksi iltavalon\nentisyyden raunioille. Ja jälleen sulkeutuivat, jättäen kulkijan\nmuinaismietteen suruisuuteen.\n\nSeisoin siten illalla Capitoliumilla, kaiken päivää kuljeskeltuani;\nollen niin pieni kuin mahdollista; nelikulmatorilla, S.P.Q.R:n linnan\nvierellä.\n\nSiitä Capitoliumin korkeilta portailta näki koko muinaisen Forum\nRomanumin. Sen takaa kuumotti Colosseumin synkkä pyörö, naukuvain\nnaakkain asuinsija, jotka lentelivät sen kaariaukoissa, kuin vainuten\nsiellä muinoin viljalti vuodatettua verta. Synkät olivat oikealta\nkädeltä kuumottavat Palatinuksen keisaripalatsien holvit. Niiden päällä\nsuhisivat raskaasti talviset pinjat, ja oviaukkojen edessä kiikkuivat\nmurattiverhot, kuin mitkä esiriput, sekavat, jättiläismäiset vyyhdet.\nSoikea torilaakso oli täynnä tummia raunioita. Kiveys kylvetty\nmarmorisiruin, katkennein pilarein, pilarikruunuin, korkokuvin, --\nriemuportti torin kummassakin päässä.\n\nIlta yhä pimeni. Kolkosti kalahtelivat keskiaikaisten kirkkojen kellot\nvasemmalta, ja suihkulähde Capitoliumin laella kohisi kolkosti kuin\nkorvessa.\n\nCapitoliumin laella Ara-Coelin kirkosta kuulsi himmeä valo kirjavista\nikkunaruuduista, ja urut soivat. Ankara tuulenpuuska nousi, ja sade\nalkoi taas rapista. Se suomi armottomasti marmorikuvia, jotka\nCapitoliumin katoilla tummenivat öiseen pimeyteen. Mutta kirkon ovi oli\nauki ja tarjosi kulkijalle suojaa. Menin kirkkoon, ja siellä jatkuivat\nmielikuvaiset mietteet.\n\nSiellä kirkon pilaristossa, kullatun alttarin lähistöllä, soivat urut,\nja huopaniskaiset munkit kumartelivat. Papit messusivat, ja kansa\ntoisteli kyyryllään yhtä ja samaa rukousta. Mutta sateen rapina ja\ntuulen kohu kuului ulkoa.\n\nAivan kuin alhaalta Forumilta. Muinaisten keisarillisten basilikain\nholveista. Soittoa pakanallisten temppelien pilareista, kuin sadun\nmainitsemasta Egyptin soivasta kuvasta.\n\nJa ikäänkuin ääniä, -- laulua ulkoa, alhaalta Forumilta.\n\nMuistelohan sieltä vain soi ja lauloi, muinaisuus, kaukaisiin aikoihin\nhäipyvä, raunioiselta torilta. Mitä laulua? Tuulen kohinaa ja iltaisen\nsateen rapinaa.\n\nTorilta.\n\nMistä sieltä? Lupercalin luolastako, tuolta Palatinusvuoren juurelta?\nLuolasta, jossa muinoin naarassusi imetti veljesparia, joista toisesta\nkasvoi valtias, nerous ja väkivalta. Ääniä oli kuulevinaan myrskyiseltä\ntorilta ja näkevinään hahmoja.\n\nTuulta vain ja illan tummuutta.\n\nSäveliä, joita ei, muistojen liian vilkkaina tulviessa, jaksanut\nselvästi erottaa. Tumma hahmo torilla. Jokin kaunis, epämääräinen\ntuulen sointu, entisestä, ihanasta, olleesta ja menneestä!\n\nOlihan näkevinään Forumilla korkean naisen hahmon, kirkkaan ja kauniin,\nsilmissä loiste, huulilla hymy. Ja samalla raskasmielisen heleydessään.\nMenneisyyden äänet; mutta nyt kirkossa ympäriltä raskas urkujen soitto\nja alttarilta yksitoikkoinen messu. Oli näkevinään torilla kulkevan\nhahmon; luulen, että se oli kuin raaka, muinainen roomalaisnainen,\nkorvissa killuvat, raskaat kultarenkaat. Ajatar. Saattoipa hän olla\nmyös kuin kiilusilmäinen, leikittelevä susi, joka ulahteli lapsilleen.\nTai kuin nykyaikainen etelän nainen, joka nukutteli lastaan\nitalialaisen kehtolaulun kertosäkeillä: _Ninna, ninna e nanna_.\n\nTuuli käy keisarilinnan metsissä, naakat naukuvat pyöröteatterissa,\nsade valuu suoraan temppelin permannoille. Suihkulähde kohisee kolkosti\nkuin korvessa.\n\n\"_Ninna, ninna e nanna!_\" Se nukutteli ihmisajatusten unelmia, kauniita\najatuksia. Ihmishaaveitten Julianus Apostatoja, joiden työn tuhoaa\ntosi, mutta joita Ajatar uusiin töihin kehoittaa. Ajatar, tosi-äiti.\nAra-Coelin urut veisasivat kuin kuolinvirttä talvisena iltana.\n\n\"_Ninna, ninna e nanna!_\" Se kuoleman laulu toi mieleen kuvan\nmuinaisuuden Forumista, Capitoliumista. Valkeista pilarilinnoista,\ntemppelien pylväiköistä ja jumalaisista ihmisistä.\n\nCapitolium! Täällä, Forumin toisessa päässä, hohti ennen Capitolium.\nMillaiselta se ennen näytti, tuo, jonka seinä nyt on tumma, umpinainen,\nväritön. Se hohti valkeana torille, jyrkkä seinä keskikohdalta avoimena\npilarikäytävänä, jokaisen kaaren alla marmoripatsas. Capitoliumin\nkukkula! Sen laella seisoi Rooman linna, kullanruskea akropolis,\nkeskeltä kohosi temppeli, jossa asui uhkea, oikkuisa jumalatar.\nJumalattaren jalkain juuressa pramea riikinkukko, kullalta paistava,\nsateenkaari-kirjava, kohottaen sinistä kaulaansa ja pyrstönsä viuhkaa\npäristellen. Jumalatar Juno. Tai oli hän se, jota myös monet orjuutetut\nja pilkatut ovat sanoneet portoksi, joka lepäsi seitsenpäisen pedon\npäällä, kallis malja kädessä, seitsemällä kukkulalla.\n\nOli Capitoliumilla toinenkin temppeli. Valtava ja valkea, hohtaen kuin\nlumi, kohoten taivaan ylhäiseen siintoon, näkyen Via Appialle, --\nSisiliaan ja Etruriaan vievälle. Antaen hohtaa marmoripilaristonsa ja\nkullattujen päätyjensä. Esipihoilta nousi päivin mustanpuhuva sauhu --\nlukemattomat joukko-uhrit, kiitokset voittojen jumalalle. Otsikkoa\nvalaisivat öisin sadat soihdut. Siinä asui jumala, jonka otsa oli\nuhkaavan ulkoneva, mutta ylevä ja tyyni. Huulet punaiset ja täyteläät.\nNimensä Jupiter. Valtikkansa väkevä, mutta silmissä keveä ilo. Ja\nelämäniloa uhkuva hovi oli näiden kahden jumalan ympärillä! Ne\ntemppelit: kuin tornit linnoituksessa, joka oli entinen Capitolium.\n\nSen linnan saleissa ovat istuneet kuninkaat, korkeat ihmiset,\nkokouksiaan. Sen mäen laella ovat liikkuneet, puhuneet Brutukset,\nGracchukset, Catot, Augustukset! Myös monta veri-vääryyttä siellä on\npäätetty. Saturnuksen temppeli on ollut täynnä verellä tahrattua\nkultaa. Ja kuitenkin sekin paikka, Capitoliumin varjo, hohtaa kaukaa\nvalkeudelta.\n\nPalatinus Forumin oikealla puolella. Sieltä, Lupercalluolasta, ovat\njuosseet elon lähteet ja kohtalon langat tuhansiin maihin, kymmeniin\nvuosisatoihin. Siellä mäellä hohtivat keisarien palatsit. Kultaiset\nkartanot, tuhansien pilarien piireinä. Siellä asuivat aikoinaan Caesar\nAugustukset. Sinne toivat kansain lähetit kaukaisista maanääristä\npyyntöjään.\n\nNyt Palatinus ja keisarien linnat: ne ovat nyt asumattomia raunioita.\nRikkinäisten kaarien kitoja, kuin erämaan petojen luolia.\nJättiläishautoja.\n\nCapitoliumin ja Platinuksen laaksossa muinainen Forum, Sacra vian\nhalkaisema. Nelikulmio, Forumin pääpaikka, alimmassa notkossa.\nRunoilijain ihanin mielikuva: sivustoilla pylväitä kuin metsää,\nvärikirjavaa kiveä, temppeleitä, palatseja, curioita, puhujalavoja.\nSaturnuksen, Concordian temppelit. Castorin ja Polluxin. Vestan pyöreä\npyhäkkö. Riemuportteja, joiden alitse kulki triumfaattorien jyrkkä tie,\nkaarillaan korskat kuusivaljakot. Tori kuin sileä marmorilattia\npilaripiirin keskellä. Voitonpilarien päässä Victoria-jumalatarten\nkultasiivet.\n\nJa torin kulmassa, riemuportin juuressa kartioksi muovattu kivi, josta\nroomalainen sanoi: Tässä on maailman keskipiste.\n\nSiellä kuhisi väkeä, suurine ja pienine kärsimyksineen, stadioneilla,\nteattereissa; kapinoineen, meteleineen? Aamulla Basilica Julian takana,\njosta nyt on vain permanto jäljellä, hirnuntaa ja kulkusten helinää,\nkun maalaiset toivat pääkaupunkiin tuotteitaan. Kaupustelua, tingintää,\nostajan ja myyjän huolta, kuhinaa, kiirettä. Persialainen huuteli\nkomeita, kirjavia mattojaan, kreikkalainen marmorikuvia. Mustapäiset\nRooman matroonat kulkivat korvahelyt keikkuen aamurukoukseen\ntemppeleihin, ennen aamuostoksia, orjalauma ympärillä. Kukkatyttöjä\ntemppelien aamuviileillä portailla, vasut täynnä päärynäpuun valkeaa\nkukoistusta, sinipunaisia syreeninterttuja. Pöytien ympärillä\nväkijoukossa kyyhkysparvi pilvenä pyrähti. Ylhäisiä kannettiin\nhuvipuistoihin, joiden sypressit auteren sinessä hohtivat.\nYlimysnuorukaisia remutun yön jälkeen kylpysaleihin, kasvot kalvaina,\nposkilta väri liuennut, hyräillen Lucanuksen kuolonlaulua, sekavana,\nsynkeänä aikana. Köyhä ryysyinen vetelehtijä Curian portailla\npäivänpaisteessa, odottaen kaupungin lahjaleipää. Tai pilarisella Forum\nRomanumilla kääntyivät vain varjot lämpöisinä, tummansinisinä, kunnes\nCapitoliumin kattokuvien takaa helottaa jo kullansekainen rusko, ja\ntuoksut leviävät oranssitarhoista. Harpunsoittajat virittävät\nhoratiolaisen laulun, nauttivan, viisaan oodin. Forum Romanum: kaipuu\n-- johonkin olemattomaan, kuvaamattomaan.\n\nNyt Capitolium on Campidoglio. Ruskea, synkkä, muuttunut. Tarpeian\nkallio ei enää mitään merkitse. Tasoittunut, rakennuksilla täytetty.\nNokiset hiilenmyyjät nukkuvat nyt sen juurella, entisten teattereiden\nholveissa, tomuisen, mustan tavaransa keskellä.\n\nPalatinuksella kohisevat keisarilinnain paikalla pinjapuut. Tiberiuksen\nlinnan raunio-uumenet ovat avoinna kuin teuraan rinta. Hävitetty\nBabylon. Turhaan koettavat murattiesiriput verhota salien tyhjyyttä.\n\nKeisarien kohoavilla teillä, joilla muinen välkkyivät patriisien\nkultaiset vaununpyörät, siellä kerjäävät nyt köyhät äidit likaisille,\nkitiseville lapsilleen almua. Marmoriportailla, Marsin ja Venuksen\npatsaiden keskellä, siellä kulki Livia keisarillisessa kantotuolissaan.\nSiellä rehoittavat nyt muratti, villiviini ja orjantappurat. Apollon\ntemppelin paikalla, nuolten singottajan, vihannoi munkkiluostarin\nkaalimaa. _Ninna, ninna e nanna!_\n\nJa Forum kukkulain välissä! Kaatuneitten pilarien sorroksessa: sieltä\nei ihmisääntä.\n\nHylätyissä viinikellareissa juoksevat sisiliskot viinimaljakoista,\njoista ilo virtaeli.\n\nVestan temppelin ikuisen tulen ahjoa ovat sateet kostutelleet toista\ntuhatta vuotta.\n\nBasilica Julian permantoon on katuväki ennen piirtänyt lautapelin,\nlaiskain päiväinsä huviksi. Se turha pelikuvio on vielä. Mutta milloin\non torilla viimeksi kohtaloiden arpaa heitetty?\n\nKatottomissa temppeleissä papittarena muratti, joka hakee suojaa\nlohjenneen pilarin kupeelta. Unikot kukkivat Castorin ja Polluxin\npyhäkön pohjakummulla. Ne kukkivat, lakastuvat ja virkoavat taas\nkeväällä. Vestan neitsytkammiot autioina. Narsissit ja okaiset ruusut\nheiluvat niiden seinäin laella. Lakastuvat kuuraiseksi talveksi, ja\nvirkoavat taas. _Ninna, ninna e nanna!_\n\nKauan, kauan on siitä, kun ikuisen kaupungin susi, arkaistinen ja\njäykästi irvistelevä, vaani saalista Ikuisen virran ruovistoista!\n\nMutta nyt! Capitoliumin laella, Ara-Coelin sata-askelmaisten portaiden\nkupeella, on laakerilehdossa elättisusi ruosteisessa häkissä,\nkaupunkilaisten huviksi. Koukkuselkäinen se on ja takkuinen, se susi.\nAhnaasti ja pelkurimaisesti se tempaa armopalat, joita katselijat\nheittävät sen eteen tahraiselle asfaltille.\n\nSe on nykyinen susi. Toisenlainen on sen perikuva, poikia imettävä\nvaskisusi. Nyt vankina, Romuluksen ja Remuksen häijy imettäjä!\n\nSade valuu, urut soivat kirkossa. Värilliset ikkunat kiiluvat synkästi.\nKolkko on yksitoikkoinen messu; jokapäiväistä on väki, joka polvilleen\nlangenneena toistaa yhtä ja samaa messun säveltä. Mitä soivat urut\nminulle, tai äänet torilta? Korkeammalle, ihminen! Pois taivaan\nkirkkauksiin. Ne jumalat ovat kuolleet.\n\nMutta taas tuuli kävi talviselta Forumilta. Melkein lempeästi. Elon\nvaivan ja rikkauden antajan ääni kuului melkein leikillisesti:\n\nJumalat, niin, ne kuolivat. Mutta ne olivat jumalia -- ja nousivat ylös\ntoisessa hahmossa. Menneet jumalat ne leikkivät aikansa kuin lapset.\nVarttuivat, kävivät kiivaita sotia titaaneja vastaan. Runoilivat\nkirkkaita jumalaistaruja. Heidän jäljestään seurasi nuori kansa, tai he\nkatselivat pilvistä ihmistaistelua maan kaupunkien edustalla. Kansa,\njoka oli nousevaa ja taistelevaa, pyrkivää, vapaata. Ja niin kansakin\nsepitti tarunsa, ylpeät _Aeneidinsä_.\n\nMutta sitten jumalat alkoivat kallistella maljaa, lemmiskellä, ne\nveitikat. Ja he tyyntyivät, rauhoittuivat, ne jumalat. Tulipa heistä\nepäuskoisiakin jumalia. Mistä he enää välittivät, rikkaudessaan,\nyltäkylläisyydessä, muusta kuin Venus-siskosta sekä unen ja viinin\njumalista? Niinpä he antoivat vähitellen jumaluutensa mennä. Ja sijalle\ntuli toisia: egyptiläiset, persialaiset jumalat pystyttivät telttansa\nheidän temppeliensä rinnalle.\n\nMutta jumalain iän seuraus ja syy oli kansan ikä. Se oli aikansa\nherännyt, noussut ja leikkinyt. Miettinyt, lennättänyt kotkiaan\ntaisteluihin. Se oli polkenut ja armahtanut. Se oli rikastunut nerolla\nja ryöstöllä. Sitten se arveli, töittensä palkkioksi, olevan itsellään\nonnen kallistaa maljaa -- jumalain esimerkin mukaan. Se näki\nepämukavaksi itse ajatella asioitaan. Se antoi viisaimpansa ajatella\npuolestaan. Mutta noiden viisaidenkin suku oli vanhentunut. Jumalten\nveljien kävi niinkuin jumalain: veri raukeni heidän suonissaan. Pian he\nloikoivat aatoksettomina malja kädessä, caesarit, Palatinuksen saleissa\nhe kuuntelivat itämaista ennustajaa, joka supatti heidän korvaansa.\nToinen jalka lepäsi vuoteella Sidonin purppuralla, toinen riippui\npermannolla Indian tiikerin taljalla. Silkkipielus pään alla oli\ntäytetty Bysantin tuoksuvilla ruusuilla, ja diadeemi-pää lemusi\nyrteiltä kuin naisen. Pöytä ja kolmijalat ympärillä olivat Hispanian\nhopeaa, herkut Etiopian pieniä lintuja tai Gallian kauriita. Syyrian ja\nGermanian neidot karkeloivat, kellot ja rummut pauhasivat. Tai vietiin\nkeisari kultavaunuissa pyöröteatteriin, jossa juopunut rahvas katseli,\nkuinka shakaalit upottivat kyntensä kidutettujen valkeaan sydänalaan;\nveriläikkien peitoksi kylvettiin areenalle kultajauhoa.\n\nMutta kun kaikki niin vanheni, kuului viestejä kapinoista,\nsisämaakuntain nälänhädästä, raakalaisten hyökkäyksistä. Rooman\nlegioonat olivat väistyneet puukilpisten metsäläisten edestä. Kansa\nvaati viisaimmaltaan suojaa ja leipää. Mutta Saturnuksen temppelin,\nmaamiesten jumalan, aarrekammio oli nyt tyhjä; keisari vaipui hädässä\nraukeaan mystillisyyteen, -- kuvitteli olevansa persialainen jumala\nMitra, -- jumala, jonka alttarille persialaiset olivat ripustaneet\nhänen voitetun isänsä nahan punaiseksi värjättynä. Tai hän teurasti\nkansaa: -- porras portaalta valui Forumin temppeleissä veri.\nMaakuntalegioonain päämies huudatti itsensä keisariksi, kansa yhtyi\nhäneen. Se ryntäsi Palatinukselle, veti vuoteesta entisen valtiaansa,\nraastoi torille, surmasi temppelin portailla ja heitti ruumiin\nTiberiin. Mutta pretoriaanien päälliköt surmasivat salamurhaajan\nmyrkyllä uuden keisarin ja nousivat itse Palatinukselle. Niin\ntaisteltiin, syöksyttiin alas. Ja nuoret barbaarit samosivat yhä\nlähemmäksi. Turhaan heitä vastaan palkattiin heidän veljiään. Turhaan\nmaksoi heille veroa Rooma.\n\nJa kaupungista keisarit siirsivät istuimensa uuteen paikkaan\nloitommaksi hillitsemättömästä pääpaikasta. Tuhannet taidetyöt kadotti\nsilloin Capitolium, Palatinus ja pilarinen, valkea Forum. Ajattaren\nuudet lapset, pian he melskivät ikuisten muurien edustalla ja nostivat\nniille rynnäkkötikapuunsa. Turhaan heidän päälleen vyörytettiin\nmarmorikuvia muureilta. Barbaari-päälliköt pitivät mässääviä kemuja\nkeisarien linnoissa, ja niinkuin Karthagosta loimusivat liekit\ntulipalojen, joita heidän pikisoihtunsa sytyttivät. Niin tuhoutui\nmarmorinen kauneus yhä. Ja kun nuoret, raisut muukalaiset nyt\nkiistausivat keskenään, niin he tekivät riemukaarista itselleen\nlinnoja, ja kuvapatsaiden päillä he ammuskelivat toisiaan.\n\nMutta yksi tiesi hallita riitaisia tulokkaita. Uudet jumalat, kuin\nvarkain he olivat riistäneet valtikan vanhoilta, heidän nukkuessaan. Ja\nmyöskin taistelulla. Nyt he ottivat ylleen vanhain, kuolevain jumalain\nvaatteet. He tulivat idästä, egyptiläisten ja persialaisten jälkiä, nuo\nuudet valtiaat, jumalainpojat, Jehovat, pyhimykset, enkelit. Nyt\nJupiterin toga hartioillaan. Ja niinkuin muinoin oli syntynyt ihmisten\ntyttäristä puolijumalia, Jupiterin poikia, niin syntyi nyt maailmaan\nuusi puolijumala. Syntyi kuin viisas Minerva putkahtaen Jupiterin\notsasta. Mutta tuo uusi viisaus, se oli myös julma. Sen papit voittivat\nsekä vanhan verettömän että uuden verisen kansan, -- entisten jumalain\nkaatuessa laakereilleen. Mikäli nousi rauhoituksen, kieltäymyksen\ntemppeleitä taistelun ja hekuman kaupunkiin, uudet papit lohkoivat\nentisten jumalain kuvilta pois lantiot, jumalattarilta rinnat. Jopa\nvanhat temppelit muutettiin kirkoiksi, joissa viisaan Minervan paikalla\nseisoi pyhä Lucia puhkaistuin silmin, ja Apollon alttarilla\ndemoni-kauhuinen pyhä Antonius.\n\nJa vihdoin jyrisivät Forumilla kalkkimyllyt. Viimeiset jumalat\njauhettiin valkaisukalkiksi paavin palatsiin. Niin siirtyi keskus,\nelämä, jumalat, aatteet Tiberin toiselle puolelle. Niin jätettiin\nForum, ryöstettynä, hävitettynä, ja unohdettiin.\n\nJo kulkivat lampaat vuonineen laitumella sillä paikalla, missä\nJupiterin temppeli ennen kohosi. Ja Forumilla, sillä rostralla, missä\nAntonius piti ruumispuheensa, sillä paikalla myi pian maamies härkiään.\nKarjatoriksi, tuntemattomaksi sora-auhdoksi, oli Forum Romanum\nmuuttunut.\n\nTuuli heilauttaa kirkon raskasvärisiä oviverhoja, ja suhahdus yötä käy\nsisään avoimesta ovesta. Niin kuolivat jumalat. Mutta he olivat\njumalia. Ja nousivat ylös uudessa hahmossa! Miksi ovat renessanssin\npyhimykset, enkelit kuten ihmisiä? Kas, temppelissä tässäkin, johon\nmuinoin keskiajan ruhtinaat ryömivät avojaloin suutelemaan piispain\nhameen lievettä, siellä seisovat nyt vähäpätöiset muukalaiset totisina,\nepäileväisinä, -- kaivaten vanhoja, leikkiviä jumalia. _Ninna, ninna e\nnanna!_\n\nSusi-emo! Korkea kuin taivaan tyhjyys. Käsittämätön kuin yö, armoton ja\nhellä. Ajatar, tuhatrintainen kuin muinaiset Efeson jumalattaret,\njoiden tehtävä oli synnyttää, antaa eloa, tuhlata elon rikkautta, --\nsijalle sen, joka uinahtaa haudan rauhaan. Se, jolla on naarassuden\nsilmät, joka lohduttavasti jokeltelee miettivälle inehmolle.\n\nForum Romanum! Kuin kaunis koru, kallis itämainen viinimaljakko, jonka\nlapsi, ihminen, langetessaan rikkoi. Niin kuvittelet, päästäksesi\nleikkiin jälleen, elämään, tarkoitukseesi. Nyt lapsi seisoo siinä\nkauhuissaan, katsoo rikkomansa runo-ihanan Forumin siruja, eikä voi\nedes itkun ääntä päästää. Suu tuskan väänteissä hän katsoo sirpaleita,\njotka kimaltavat hänen jaloissaan, rikkaruohojen seassa. Mutta\nAika-emo nukuttaa leikkiin, Aika-emo, joka luo uutta, tuhlaa\nrunsaudensarvestaan. Ja vie kauneuden, pakanallisen Forumin uuniin.\n_Ninna, ninna e nanna!_\n\nTuuli kohisee, pilvet lentävät. Muinainen Forum Romanum häämöttää\nalhaalta outona kuin kalmisto. Capitoliumin suihkulähde kohisee\nkolkosti kuin korvessa.\n\nRooma, tammik. 1908.\n\n\n\n\nORJANTAPPURA JA KRUUNU.\n\n\nMinulla on eräs tuttu, varmin ystäväni tässä maailmassa, josta tosin\nolen huomannut, että hän ei aina \"tunne itseään\", mutta sitä paremmin\nminut ja tietää mitä minä tarvitsen: siis oikea ystävä. Ja hänellä on,\nkertoi hän kerran minulle, taas eräs tuttu lumien maasta, joka on\nkääntynyt katoliseen oppiin. Näin muistan tuon veikkoni, joka ei aina\ntunne itseään, hänestä tarinoineen:\n\nRooman muinaisella Quirinalis-kukkulalla, syrjässä kaupungin\nvaltapaikoilta, on korkea, kellertävä lukiorakennus. Yksinkertaista,\nnykyistä tyyliä. Suljettu on tammiportti, jossa on vaskinen vasara,\nmuistuttaen jotakin luostarin porttia. Se on Collegio Germanico, --\nGermaanien lukio. Jesuiittakoulu, jossa nuorista \"emäkirkon helmaan\"\nkääntyneistä kasvatetaan pappeja ja lähetyssaarnaajia protestanttisiin\nisänmaihinsa. Sentapaisia lukioita, seminaareja on täällä paljon,\nkatolisen kirkkohallituksen perustamia ja ylläpitämiä. Niitä on melkein\nkaikkia kansakuntia varten: on brittiläisille ja irlantilaisille, on\namerikkalaisille, joiden henki ja ajatusvoima ei kasva, sillä raha sitä\nkasvattaa, joten he niin kernaasti heittävät rahansa mystilliselle\ntyhjälle, katoliselle kirkolle. On Espanjaa ja Kreikkaa varten, on\nitämaisia kansoja varten, eikö liene turkkilaisille, jopa\njapanilaisillekin. -- Noita lukemattomia jesuiittakoulujen oppilaita\nnäkee kaikkialla: samankuosisissa, vaikka erivärisissä puvuissa,\nhameissa. Kasvot kaikkien kansakuntain: ruskeita, vaaleita,\nmustapartaisia; melkein kaikki kuitenkin turmellun näköisiä:\nrasittunut, sairaalloinen karmiinipuna poskipäissä, kuin askeeteilla ja\nkaunosieluilla. Kalvakat kasvot, liiaksi henkisellä, kuolleella työllä\nrasitetut. Kädet luiset ja punertavat, -- yhtä vastenmielisiä kuin\nnunnan hymy: imelä, luonnoton, inhottava; ilmaiseva vaistoja, jotka on\ntehty luonnottomiksi sisään sulkemalla. Noita poikia näkee, mustissa\ntai sinipunertavissa kaavuissa, kaikkialla: joko rivissä kävellen,\nHerran kadetteina, rukouskirjat kourassa, tai kolmin, ei koskaan yksin,\ndisputeeraamassa patriarkoista. Tai pallonlyönnissä lomapäivinä Villa\nBorghesen kentillä, niinkuin tytöt, mekon helmat vapaiden liikkeiden\nvastuksina. Mutta germaaneilla, joista nyt eräästä puhun, on\ntulipunainen puku, heimon merkkinä, joten heidät helpommin huomaa. Kuin\nluteet, vilisten joka paikassa. Germaanien lukiota käyttävät myös\nmagyarit ja heidän sukulaisensa.\n\nNo niin, tuossa korkeassa, kellertävässä koulurakennuksessa on se\ntuttu, madonna-äidin helmassa, luostarissa, valmistumassa\nlähetystoimeen. Muukalainen muukalaisten keskellä, kaukaisesta lumien\nmaasta.\n\nTulin Roomaan, piti mennä näkemään miestä, jota en ollut moneen vuoteen\ntavannut.\n\nTulen lukion portille. Joka kolkuttaa, sille avataan. Avaaja, ovela\nitalialais-saksalainen portieeri. Kysyn miestäni. Ei tiedetä, lieneekö.\nMenee kysymään, johtaa odotushuoneeseen; siellä on katolisten kirkkojen\nkuvia ja hengettömiä madonnia. Pyöreä pöytä; ikävänvärinen nojatuoli.\n\nOdotusta kestää kauan. Siinä on tilaisuus katsella ikkunasta luostarin\npihalle. Kaunis ja hiljainen piha, kevääntyvän päivän paiste. Pihalla\nporisee suihkulähde. Yhdessä kulmassa on sakea laakeripensaikko;\nkeskellä laakereita ryhmä korkeita, itkuisia piilipuita, ja pensaikosta\npilkottaa valkeita veistokuvia. Eräällä jalustalla seisoo toisjalkainen\nfaunin kuva, huulilla monipillinen huilu. Sen faunin silmät\nkummallisesti kaluilevat, hehkuvat, kun aurinko luo lehvien välitse\nniihin hohdetta, -- ne katsovat nenänsä yli ristiin. Linnut\nvisertelevät kilvan. Mutta faunin jaloissa kahisee kuiva, okainen\norjantappurapensas, lakastunut ja keltainen.\n\nPihan takana lehtikuja, jossa keltaiset sitruunat loistavat ja\nkultaoranssien punainen liha kypsyy. Lehtikujassa vilahtaa tuon\ntuostakin lukiomunkkien tulipunaisia hameita ja neliskulmaisia, mustia\nlakkeja, -- kirjat kädessä kävelemässä, lukemassa: academiaa.\n\nHän pyhän Pietron kaupungissa valmistumassa ristin soturiksi, -- kuinka\njuhlalliselta se kajahtaa. Kuin ristiretkien ajalta. Ja samalla\nnaurettavalta, lapselliselta. Mutta tuttua ei kuulu. Vihdoin tulee\näskeinen porttimies. Hän oli unohtaa asian -- anteeksi, puhui paremmin\nsaksaa, -- kuinka oli halutun nimi? \"Henricus Fantasticus!\" Jaha, tokko\nsitä lienee. Hän menee tiedustamaan! Hän menee. Viimein hiipii ovesta\npunanahka, minulle outo. Hän on hämmästyvinään, kumartaa: mitä herra\ntahtoo? Oliko hän edeltäkäypä? Ah, hänen nimensä ei ollut Henricus\nFantasticus. Hän oli vain Bela Fifficus. Hän oli siis erehtynyt. Hän\nmenee tiedustelemaan, onko täällä lainkaan Henricus Fantasticusta.\nOdotan. Viimein hän tulee, tuttu. Kuin eilen olisimme tavanneet. Mutta\nnimensä, se oli erehdys: hänen nimensä on muuttunut, hän on nyt Magnus\nAnsgarius. Hän istahtaa puhelemaan, laskee neliskulmaisen\nsilkkilakkinsa pöydälle; -- isänmaasta ei sanaakaan, ei tutuista: ne\novat häneltä kuolleet. Ja hänen kasvoillaan näkyy huokaus. Mutta hän\nalkaa puhua lukion komeista kesätaloista, ja juutalaismellakoista, ja\ntodistaa sangen loogillisesti, paitsi epäloogillista alkua,\nepäinhimillisyyttä, että juutalaiset turmelevat maailman, että\nheidät pitäisi mestata, hirttää kaikki, heidät, jotka ovat --\nristiinnaulinneet Jeesuksen. Korkean, verenhimoisen ruhtinas\nKristuksen. Ja sitten hän saa hengelliseltä isältä luvan, ja menemme\nkatsomaan kirkon bysanttilaista koreutta, jonka keskellä pojat seisovat\ndekoraatioina suitsutusastioineen, pitsit kaulassa, ja yläkertaan,\nkammiota katsomaan. Kautta portaitten, joiden seinillä on muotokuvia:\nkalpeita, punaposkisia, silmät taivaaseen luotuina nurin päässä,\npitkissä hameissa, laihoissa askeettikäsissä rukousnauhat, sormet\nkirjan lehtien välissä, -- pään ympärillä sädekehä. Jesuiittoja. Ja\nhuoneeseen, mutta ei poikuudelta lemahtavaan, saa katsoa vain ovelta.\nKammiossa rautasänky, työpulpetti, rukousjakkara; vatunvärisiä\nsisällyksettömiä Neitsyen kuvia. Mutta lasiovesta käynti pienelle\npilariparvelle, loggialle. Sieltä näköala yli lukion pihan ja mäkisen\nkaupunginkorttelin. Sammalvihertäviä tiilikattoja vieri vieressään kuin\nneulaset muurahaiskeossa. Katoilla istujia, kukkain kastelijoita\nsievissä villiviinimajoissa. Pihoilla liikettä. Hopeanvärisiä kirkkojen\nkupoleja. Aasien rääkynää kuuluu kaukaa.\n\nPäivystäjä-noviisi pistäiksen sisään, ristii silmänsä, tervehtii veljeä\nja ottaa Jeesuksen nimeen sängyn alta valkean, pyöreän, ja vie sen\npois, ristien silmänsä. Kuinka tutun päivät kuluvat täällä? Aamusta\nvarhain iltamyöhään kiireessä työssä. Aamulla ylös kello 5, rukoukseen,\nmessuun, luennoille: teologiaa, kirkonhistoriaa. Viisaustiedettä niin\nlujasti, ettei oma järki ehdi ajatella. Logiikkaa, jolla opetetaan\nvääntämään epäloogilliset asiat loogillisiksi. Väittelyharjoituksia;\nhän naurahtaa: \"Täällä saa usein puolustaa asiaa, joka oikein hävettää,\n-- mutta se on -- järjen voimistelua.\" Ah, järjen! Ja sydämen\nvoimistelu? Gregoriaanisia messuja, väliin rukouksia. Ruokaa,\npaastopäiviä lukuunottamatta. Yksi arkipäivä lomaa, urheilua varten.\nAina työtä, -- kello kymmeneen illalla: silloin iltahuuto. Ja\nnukkumaan. Ja huomenna taas koulitaan, treenataan, ripitetään. Niin\nseitsemän vuotta: silloin upseeri on valmis.\n\nErosimme. Huoaten ja raskaissa mietteissä poistuja. Takanani sulkeutui\nraskas luostarinportti. Vapaana astelin jumalan päivässä ja ravistelin\nitseäni kuin uitettu koira.\n\nUsein kohtasimme sitten, kuljeksimme katakombit talituikkujen valossa,\nnuo myyränkolot. Pari kirkkoa ja Cecilian kryptan, jossa pyhä Cecilia\nviruu muka mestattuna: pää nurin, keskiruumis aistillisissa\nlemmenkaipuun väänteissä; sen taiteilija oli viekas.\n\nUsein olin illoin näkevinäni, siitä Monte Pinciolle mennessäni, hänet\npoikakammionsa loggialla, firenzeläis-räystään alla, lepohetkellänsä.\nSiellä hän seisoi tulipunaisessa kaavussa kuin mikä pienoinen Dante.\nOsaksi ruhtinasta, -- sen vaikutti loistava puku; hyväksi osaksi pikku\npaholaista sarvimaisine lakinsärmineen. Suurimmaksi osaksi narria,\nfantastia. Kaikki koreasta iloitsevaa lasta, kärsivää, pinnalta tyyntä\naikuislasta. Olin silloin ajatuksissani näkevinäni hänet edessäni, --\nnäin hänen laihat, kapeat kasvonsa, ihonsa, joka oli hauras ja\nhuokoinen, poskipäissä rasittunut, täpläinen hehku, silmissä milloin\nkiiluva kiihko, milloin herkkä usko tai haaveileva raukeus. Keskeltä\npainunut nenä punertaa, suu on itsepäinen. Kohtalaisen korkea otsa\npiirteiltään epäselvä, niinkuin sitä verhoaisi merkillinen sumu.\n\nSiinä hän seisoo, tuo punapukuinen, nojaten pilarin kupeeseen.\nTalvisessa illassa on harmaan- ja kullansekainen hohde, joka sipoo\nkellertäviksi sammaltuneet katot, koko mäkisen kaupungin korttelin.\nTuuli, vinha _tramontana_, viuhuu ja vetää pitkät, laihat sormet\nkoukkuun. Mutta paksun pilarin takana on suojassa, ja myös aleneva\naurinko suo vielä lämmintä. Haikea illan hetki, lyhyt lomahetki;\nuutteran työn, ainaisen eteenpäinkulun lomassa. Muu aika viisaustieteen\nhämärässä, logiikan ankaria linnoja valtaamassa, kauniiden, mutta\nluonnottomien pyhimystarujen vilinässä. Aina päämäärä mielessä. Kun\nohjat keventyvät hetkeksi, silloin sielu raukeaa. Illan haikeassa,\nruusunpunaisessa hämyssä tulee muisto, osaksi suruisena, osaksi\nihmeellisenä. Kuin Punaisen meren yli kulkijoille johdattava\ntulenpatsas, rauhaisena. Muisto menneistä, kirjavana jonona.\n\nPohjolan sumuisilta rannoilta, kolkkojen, väritönten merten ääriltä. Ja\njoutunut tänne, etelän siniautereihin. Kodin pienen lapsi. Nyt\nmuinaisen Rooman ja Pyhän Pietarin kukkuloilla, samoilla, joita\npyhimyksen jalka aikoinaan astui. Poika pienistä oloista; päässyt opin\ntielle sinä murrosaikana, jolloin taivas aukaisi hänen köyhälle\nheimolleen tien valoon. Merkillinen aika! Murrosaika, jolloin isä ja\näiti heiluvat kuokka ja karttu kädessä ja poika käsittelee kirjoja ja\npapereita. Vaarallinen aika. Kun hän kasvaa, varttuu nuorukaiseksi, ei\nhänellä ole kokeneen taaton neuvoa elämänuraa tähytessä. Kun hän tulee\nmieheksi, saa hän itse aloittaa henkisen työn, omin neuvoin, ikäänkuin\nalusta. Yksin hän saa hapuilla, harvoin löytäen tukea ylemmän luokan\ntottuneilta, koskaan ei kylliksi. Yksin hän haparoi, etsii. Ihmekö, jos\nhän vasta pitkäin aikain päästä löytää itsensä, tai ei koskaan. Pois on\nriistetty edellisen polven kuokka, mutta annettu kirja käteen,\ntarpeeksi neuvomatta, miksi ja mitä varten ja miten sitä tulee käyttää.\nIhmekö siis, että ensipolvi on onneton, mutta viehättävän rikas,\nomituinen. Siinä näkyy koko suvun hengen etsintä, haparointi, ja\nsamalla yhä mullan voima. Se milloin kulkee perikatoon, monenkirjavalla\ntavalla, milloin nousee korkealle, suoraan kuin raketti. Toinen polvi\nkulkee jo tyynemmin, veren viittateitä, mutta eipä niin ponnahtavalla\ntarmolla. -- Niin on hän täällä, vanhan ihanuuden keskellä! Määränsä\nselvänä. Ja kuitenkin on kotoisen pohjolan lapsi tuomittu moniksi\nvuosiksi tähyämään etelän illanlaskuihin! Miksi tuuli viuhtoo\npahankurisesti harmenevan piilipuun ritvoja? Miksi punapilvien väri on\nsamea, kuin ennustaen lumimyrskyä tuolla kaukaisessa vuoristossa. Kuin\nkotimaassa, jossa hän kaulus pystyssä kepsutti piennä koulupoikana,\nahkerana, vakavana, myös etevimpänä. Ah, eipä hänellä nuorukaiseksi\ntulon iässä ollut samoja iloja kuin useilla tovereilla: sillä ja sillä,\njoka komeili lakeerikengillään, tai sillä, jolla oli komea koti,\nkruunujen loistoa, herkkupöytä. Tai sillä, joka sai soittaa. Mutta\nolipa siellä toisiakin, vielä vähempiä kuin hän. Ja hänellä oli\nhaavemaailmansa! Mielikuvituksen rikkaus nuoren ajan alkupuolella:\nkaiken perusta. Yksi veikko piirsi laivankuvia, ja hänestä kehittyi\nmerille pyrkijä -- joko kelpo kapteeni tai ainainen seikkailija. Tämän\ntutun haaveet hämärässä pesutuvassa, illan riutuvassa ruskossa? Äidin\naskarrellessa punkkineen, taaton tullessa nokisena, uupuneena kotiin?\nNe olivat kauniita kuvia, hellästä, auttavasta. Pieni mierolainen, joka\nuupuu hankeen ja jonka enkeli johdattaa taivaan kynttiläin loistoon.\nPikku lintu, joka suruissaan laulaa erämaassa, erämaassa. Myöskin\nPalmyrasta, jota erämaan sininen horisontti saartaa. Kaupungista, josta\nArabian kuningatar loistossaan, viisaudessaan tulee viisaan ja\nloistavan Salomon luokse. Köyhyys hänen lähistöllään kuin outo\nkummitus, hypnotisoiva, häijy indialainen käärme. Hellyys niitä\nkohtaan, jotka hänen köyhään heimoonsa kuuluivat. Halu kohota, auttaa\nomiaan. Siksi hän koulussa mielellään luvattomasti autteli\nkumppanejaan. Pieni, hiljainen petos, mutta tarkoitushan oli hyvä ja\ntyydyttävä. Hän, yksinäinen erämaan lintu, oli jotakin; hän sai näyttää\narvoaan noiden iloisten, punakkain kiiltokenkä-toveriensa edessä. Ja\nsukeltaa oikkuisana auttajana heidän ystävyyteensä, pitää heitä\nalamaisuudessa. Tekeytyä jäykäksi, armottomaksi. Ollen itse kuin tuo\nhypnotisoiva, indialainen käärme, basiliski, joka piti uhrejaan\nvangittuina edessään. Hän tuimentaa silmänsä, katsoa mullistelee\nkumppanejaan; hän sanoo toisen ihmetellessä: Nyt en tahdo olla\nkanssasi, mene. Minä olen basiliski -- huu! Niin hän varttui,\nvertaistensa ensimmäisenä kuitenkin; ansaitsi jo itse leipänsä, opetti\nrikkaita: se oli mahdintuntoa, suojelusta, hellyyttä ja vallanhimoa.\nTuossa hyvässä muistissa, joka otti vastaan kaikki kuin kone, siellä\noli se hallitseva voima. Mutta yksin aina, poloinen, käärmeineen,\nbasiliskeineen. Alhaison lapsi, omituinen, seuraa karttava.\nEntisoloista hänet oli viety kuin David, kansan tähden, jonkun Goljatin\npään leikkaajaksi. Ja uusi maailma: sehän oli hänelle outo, pilkkaava\nGoljat. Mutta hän voi pienellä muistinsa lingolla heittää sen\nkasvoilleen maahan! Ja haaveet versoivat muiden niitä hoitamatta. Ne\nsaivat muotoja: kansa, isänmaa; hyvyys näitä rikkaita kohtaan. Jos hän\nhaaveksi lasten ristiretkestä, niin paljon hartaammin vielä hyräili\nlaulua jalosta nuijapäälliköstä, uljasta hovia pitävistä kansansa\nherttuoista, kuningasaineksista, jotka puhuivat kansan omalla kielellä,\nCatarina Jagellonicasta, tuosta kaukaisen, rikkaan kansan naisesta,\njoka nosti herttuansa siihen suureen, minä hän hetken oli. Loistavista,\nylevistä piispoista, Maunu Tavastista, joka hankki kulta-alttarien\nkimallusta, juhlakulkueita köyhän maan kaukorannalle ja koetti kai\nnostaa hänen kansaansa tietoisuuteen. Ja aina murrosaikain suurmiehiin\nhänen mietteensä ylenivät, riidanalaisiin poliitikkoihin, jotka olivat\nitsepintaisesti taistelleet vähäisen kansansa herättämiseksi. Ja mistä\nvielä? Haaremin ruusuista, joita vangitsivat kummalliset, ihmiskätiset\nhevoset ja kannibaalit. Monesti hän piirsi heprealaisen naisen kuvaa:\nkorkea rinta, musta tukka olkapäillä, veripunaiset huulet, silmät\nsiniset. Oliko se Ester? Vai Judit? Hänellä oli verinen miekka kädessä,\njolla hän oli viiltänyt kansansa juopuneelta viholliselta pään. Kun\njoku kokeneempi, jo seikkaillut veikko, jolle hän salaa kuvaa näytti,\nsilloin ällistyi ja nauroi, hän punastui arasti, ja hän oli nyt, tuota\nhämärää kipua salatakseen, olevinaan häijy peto, kameleontti, jolla oli\nmahtinsa kuin silmillään lumoavalla indialaisella käärmeellä. Hän\nmullisteli silmiään, hän väänsi kyntensä pedon kynsiksi, hän oli\nolevinaan gorilla, joka toverin niskaan karkasi, tai mielipuoli.\nItsekseen hän nauroi tyynesti, mahdikkaasti. Veikot katsoivat häntä\nihmetellen ja kunnioittaen. Hänen otsallaan oli vakavuus kuin sumu.\n\nJa tulee sitten valkean lakin aika. Hanki velkaa, kulkeaksesi sen\navulla, minne? Etsi ja avaa tiesi, lapsuuden utuisten, kauniiden unten\njälkeen, elämän kalseaan totuuteen; yht'äkkiä kangastus katoaa, on\nedessä karuus. Minne sijoittaa elämänsä nyt, kun on lapsuuden komeista,\nolemattomista piispanlinnoista ja haaremeista lykätty ulos. Pyrkii kuin\nmuutkin kai, ajattelematta, jokapäiväisiin, arkisiin virkoihin, -- kun\nei ole varaa jatkaa haaveita pikarin ääressä, niinkuin joillakuilla\nonnellisilla, ylemmän kastin miekkoisilla. Hänen, vakaan ja toivokkaan,\nei sopinut hankkia itselleen tarvitsemaansa kevytintoisten ikätoverien\nseuraa; hänen täytyi olla arvokas, siis hän tuli vanhain luo. Mutta\nehkä nuo oppineet olivat nousukkaita, itsekin noustessaan jotakin\nmenettäneet, sen mitä hän juuri tarvitsi. Ne olivat hänelle liian\nihanteellisia, nuo samanheimoiset vanhemmat veljet, joilta hän sai\nneuvoja; ne polkivat nuoren iän välttämätöntä huikentelevaisuutta,\njohon hänellä ei ollut varaa. Ne neuvoivat työtä, hänen lahjainsa arvon\nmukaan. Ja hän teki, menestyksellisesti, mutta yksin. Lapsuuden\nhaavekotelosta liian kovakätisesti temmattu! Liian aikaisin jäytymään.\nEi häntä nähty nuoruuden kirkkaiden helleenimaljain ääressä, joiden\nsisällys on kaikkea muuta kuin juomaa; ei naikkonen, iloperhonen,\nkiinnittänyt hänen rintaansa paperikukkasta elävien ruusujen puutteessa\n-- eikä istunut hänen polvellaan, avannut hänelle aavistavaa näkyä\nelämän raakaan, ihanaan pohjimmaiseen. Mutta siihen arkiseen ja\ninnostavaan totuuteen osautui moni muu leikkivä, huikenteleva\nnuorisosta, kokemustensa kautta, ellei jo vanhempain sauva häntä siihen\nviitannut, opastanut. Mutta se piiri oli hänelle vieras, liikanainen;\nhän halusi ihanteiden, aatteiden toteen, ja tähän miekkoisten piiriin\nhän oli tottumaton, varaton, originelli, vanhain opastama. Siis hän ei\nsellaista myös tarvinnut, hänellä oli parempaa tehtävää. Hän kulki omaa\ntietään, hämärä katkeruus sydämessä, viha koko raikasta eloa kohtaan.\nTieto, että jotenkin voi kostaa. Itselleen!\n\nHän työskenteli menestyksellä, tuo automaattikone. Ja mietiskeli; mutta\nnäkemys ei kokemuksen puutteessa ollut yhtä tarkka kuin muisti. Se\nsekoitti kaikki käsittämättömäksi pyörteeksi, josta piti vain nousta.\nMiten? Itsensä, isänmaan puolesta, kansan, ihmisyyden -- kuinka?\nIsänmaalle ja entiselle iloiselle nuorisolle se oli pettymyksen,\narkenemisen murrosaika. Muukalainen ahdisti maata, ja ahdistetut eivät\nylivoiman edessä voineet muuta kuin syyttää toisiaan. Heikkojen\nkohtalo. Nuoriso näki, etteivät liput, joiden alla entinen rauhan\noptimisti-polvi oli kulkenut, merkinneet mitään. Oli keksittävä uudet\nneuvot. Mutta ei ole hengen neuvoja aseen ylivaltaa vastaan! Se nuoriso\ntuli arkipäiväiseksi, kovaksi; se tuskin katsoi vaivaa maksavaksi\nkantaa otsassaan kiiltävää Apollon lyyryä. Hän tuskin tiesi senkään\nvertaa kuin muut, mille puolelle keskinäisissä taisteluissa asettua:\ntunnesyillä näytti kumpikin olevan oikeassa. Eikä hänellä, totisen\nelämän kokemattomalla, ollut arkisyitä. Ainoa, minkä isänmaan surkeus,\nkansan keskinäinen sota ja riita hänessä herätti, oli katkeruus,\nkyllästymys. Ja veriviha sortajia vastaan.\n\nJa veljesvainon väärät intohimot johtivat moraalisiin mietteihin,\nuskonnollisten lakien aprikoimiseen. Vääryyttä, petosta joka paikassa.\nEikö ollut kelpoista, puhdasta missään? Tai edes rauhaa, kuten\nlapsuuden yksinäisissä haaveissa? Ulkonäöltä nuori oli tyyni ja\nsuljettu. Mutta sisällä kuohui rauhaton meri, harmaan taivaan saartama,\njolla pursi kulki peräsimettä. Kaikki käsittämätöntä -- varatonta,\ntarkoituksetonta. Hetket hengettömiä. Tulevaisuus samantekevä, ja\nkuitenkin tärkeä, ehdottomasti kirkastettava. Olisi tullut rakkaus ajan\nkuluksi, kevennykseksi! Olisi tyttö antanut hänen päänsä levätä\nhelmassaan, hekumallisessa kuin odaliskin. Mutta naiset väistivät\nmoraali-innostuksesta vapisevaa ylioppilasta, joka ei _osannut_ heille\npuhua kuin kieliopin pykälistä ja isänmaasta, -- tai laskea kömpelön,\npaksun, pilalehdestä lainatun pilan. He tulivat surullisiksi, jos mies\ninnostui puhumaan hengestään, eikä rakkaudesta; tai he hänelle\nnauroivat kuin narrille, häntä kammoivatkin. Hurjia päämääriä, jotka\neivät kotia, perhettä kohti viittoneet!\n\nAhkera virkalukija, omituinen, naurettu. Kunnes hänelle, jolla oli\nmiehen vakavuus, mutta ei voimakasta kokeneen hymyä, keskellä\narkipäiväisyyttä syttyi uusi aamu, kuva sisäisistä haaveista. Hänen\ntielleen osui merkillinen mies: pulska, vilkas, yllään solkikenkiin\nulottuva musta hame, rukouskirja kädessä, päässä silkkinukkainen\nlierihattu. Kasvot alhaalta kapeat, pitkät; ajettu parransänki teki ne\nsinertäviksi. Nenä punersi, se tiesi miksi, niin että pelkäsi joka\nhetki siitä veren tipahtavan. Sarvia ei omituisella olennolla ollut,\nmutta pikkuinen, juonikas mefisto hän kuitenkin oli: katolinen pappi,\nasuva ruman kirkkonsa vieressä harmaassa pappilassa. Tuon muukalaisen\nkanssa hän tuli tekemisiin kielioppilaana. Ja jesuiittakouluissa\näkseerattu rovasti oli heti ensimmäisestä illasta gemyyttinen. Hän\nesitteli itsensä vieraan kielellä, hän vei hänet vanhanpojansaliinsa,\njossa oli yhtä ja toista somaa, maallista mukavuutta. Hän puheli\nnotkeasti kaiken maailman asioista, filosofoi pulmat veitikan hymyin ja\nantoi ruosteensyömien rotanhampaittensa hauskasti vilkkua. Hän kysyi\npojalta, oliko tämä absolutisti. Tietysti. \"Sepä ikävää, minulla olisi\ntäällä juuri tullutta kirkkoviiniä.\" Se riemastutti. Mutta pappi\najatteli: Vai absolutisti! Aatteellinen. Ja hän kosketteli hänen\nisänmaansa surua ja löysi paljon herkkiä kohtia. Ja hän tunsi, että\nehkä tuota voi käyttää, -- auttaa. Pappi poikamies -- kaipasi seuraa.\nMiks'ei siis harrasta, viatonta suojeltavaa, kasvattia, jotta hänkin\nvoisi tehdä hyvää? Tuskin tuli ensin ajatelleeksi, että hän oli\nhelläsydäminen oman etunsa vuoksi. Käännytetyt lisäävät hänen\npappisarvoaan, ja hänellä on tosiaan asioita, joiden vastapainoksi\nlähetyssaarnaajan ansiot eivät olisi pahaksi! Niinpä hän oli kohtelias,\naulis, suojeleva. Hän kertoi vieraista maista; se nuorukaista hurmaa ja\npanee hänet pappia kunnioittamaan. Hän palasi sorretun maan\nisänmaallisiin asioihin, oli syvä ja vakava. Hän kuvaili pojalle etelän\nkauneutta: soveliaasti ensin kirkkojen kultaiset alttarit, jalot\ntaulut, kynttiläin ja väri-ikkunain mystillisen lumouksen. Sitten\nmaisemia ja pakanallisia rakennuksia. Sitten suloisen viinin, ja etelän\nluonnollisen-puhtaat naiset. Loihti itsekin ihastuen huikaisevan\nmielikuvan. Ja sitten taas pohjan kansan vaikeita oloja,\nrikkinäisyyttä, tapojen turmelusta, puolueiden raakaa toistensa\nrepimistä. Sortajalle mieluinen ja sopiva onni. Eikä ollut miehiä,\njotka yhdistäisivät, rauhoittaisivat, veisivät rintaman voittoon. Ja\npoika erosi papista ensi iltana ihastuneena; paljon hänellä oli\nihmettelemistä tuossa, joka _suoraan_ kehui osaavansa jesuiitan temput,\npienet, viattomat juonet, -- ja joka niin lämpimästi oli lähtiessä\nlaihan kätensä luupihdeillä puristanut hänen kaipuusta vapisevia\nkäsiään ja toivottanut näkemiin, ja pian!\n\nHän tuli papin luo pian takaisin, kuulemaan uutta. Kuin\nlapsuudenuniansa näkemään, ihailemaan Ave-Mariain helähdyksiä\nkauneusskeptikon puheissa, näkemään madonnakultin luomia. Papilla oli\nkyllä omat donnansa, mutta niistäpä ei arvo sallinut, sydän hennonut\nviattomalle puhua. Kuulemaan vieraista oloista, seikkailuretkistä.\nRikkaudet kaikki oli katolisilla mailla. Oliko siis katolinen kirkko\nmuka heikko? Sillä oli kultaa -- juuri kultamaa, rikas Amerikka, sitä\nhartaimmin etsii: se on ihmisluonnon heikkous, tai liikuttava jalous\ntuo -- pyrkimys sen opin mystillisyyteen, kauneuteen. Ja pappi kuvaili\nsitten kirkonmiesten loistavia, rauhallisia työmahdollisuuksia -- poika\noli tutkija, muistaja, ei eläjä; hänen silmänsä olivat litteät, vähän\nnäkevät. Kirkon ruhtinaiden elämää loistavissa kardinaalien\npalatseissa, entisissä ritarien ja ruhtinasten linnoissa. Taikka vain\nluostareissa, joissa punakat munkit tekivät työtä, lukivat, maalasivat,\nmiks'eivätpä tanssineet piiritanssiakin liköörikuppostensa ympärillä,\n-- muistatteko, miten muinainen jonglööri palveli Neitsyttä\nkuperkeikoilla? Se on rauhaa, iloa, tyyneyttä. Eikö siis nuorukaisen\nuni ruhtinaista olisi alkanut taas, mutta nyt merkillisen totena,\nläheisenä. Miks'ei hän voisi nousta, päästä pois siitä ulkonaisesta,\njota hän ei ymmärtänyt? Mutta entä kansa, jota hän rakasti? Isänmaa?\n\nPappia hauskutti nauttia ohjaamisesta, yksinäinen, seuraton ja joutilas\nkun oli. Ja mahtiaan näyttää; hauskaa on vetää ihmisten kohtalon\nlangoista. Ja nyt hän -- muistaen mitä koulussa oli logiikasta ja\nväittelystä opetettu -- loi pojalle kuvan, miten hän voisi kansaansa\npalvella. Se oli selvä, että tuolla kansalla oli raaka, ylivoimainen,\nviisikymmenkertainen vihollinen vastassaan. Lauma, jota ei mikään\nkansakunta jaksa vastustaa. Yksi sittenkin: kansain liitto -- liiga,\njoka perustui uskontoseikoille. Katoliset miljoonakansat ehkä -- siis\nkatolinen kirkko ... kolmitiarainen ruhtinas, joka -- asuu\nkolmessatuhannessa huoneessaan! Maailman komeimmassa hovissa! Puolan\nkansan oli pelastanut sen vieras, mahtava uskonto: paavi oli sen kansan\nturva. No, tässä maassa itsessään se ei olisi ehkä helppoakaan. Mutta\nVenäjällä, siellä oli unohdettuja pieniä kansoja, heimonveljiä,\nalhaisessa tilassa: kun ne joutuvat ortodoksisen kirkon helmaan, niin\nmuu katoaminen seuraa itsestään -- tai on hyvässä vauhdissa, noiden\nvielä puolipakanallisten heimolaisten. Ne olisi saatava poliittisesti\nedullisempaan uskontoon, joka yhdistää heidät länteen. Suur-Suomi! Ja\npoika, hän tarvitsi kiinteää ideaa, -- ja näkemistä, seikkailua. Eikö\nhän itsekin ollut kuvittelua, kielioppia, teoriaa, ajatustensa\nhämärässä suurpiirteisyydessä?\n\nJa että hän voisi paremmin kehittää kieltämättömiä kielilahjojaan,\ntarjosi innostunut pappi hänelle asunnon luonaan. Sehän ei hänelle\npaljoa maksanut, -- ja hän halusi seuraa; hänestä hyvääkin ajattelevaa\nseuraa. Ja poika tuli: rauhallinen työmahdollisuus, papin joviaalinen,\nhauska, terve olento häneen vaikutti; voimakkaamman kyynillinen, mukava\nkokeneisuus heikkoon. Pappilan gemyyttinen ovi oli avoinna hänelle,\nyksin ponnistelevalle. Aina valmiina pulska pöytä ja hiljainen, sievä\ntakakamari, hartaita mietiskelyjä, tutkimuksia, lukuja varten. Hän\ntahtoi välttää tovereita; monethan niistä huristivat jo aika vauhtia\nelämässään, perustivat useat kotia tai hilpeästi elelivät. Mutta hänen\nmielikuvainsa linnut eivät olleet pesää löytäneet. Ja kun kerran joutui\nniin anteliasten, hyvänsuopain penaattien luo, ei voinut heitä jättää,\nvaikka joskus olisi jokin epäilyttänyt. Minne jäi, sinne tottui. Hyvä\nsiellä oli olla; oppi tinkimään ajatuksissaan, itse epävarmana. Ja\nuudet hyvyyden osoitukset sitoivat yhä: vapaat, hienot vaatteet,\ntaskurahat, kaikki. Mistä kassasta ne lähtivät? No, ainakin se oli hyvä\nkassa hänelle.\n\nNyt hän eli taas lapsuutensa haavelinnoissa, kuin ruhtinas, huoletonna\nkamarissaan. Ja odotti kehitystään.\n\nKumppanit pudistivat hänelle päätänsä, mutta eivät hennoneet hänelle\nsanoa mitään, jota eivät tietäneetkään. Mutta se, joka tunsi rovastin\npunaverisen emännöitsijän, se tiesi ehkä jotakin. Niin ei kasvatti\nisäänsä tuntenut. Kuinka hän olisi luonut silmäänsäkään tuollaiseen\npunanaamaiseen naiseen, hän, joka ajatteli yhä odaliskeja tai Dolcin\nCecilioita. Mutta se, joka kohtasi emäntäpiian illan hämärissä pappilan\nporttipensaan varjossa, tiesi pientä hauskaa. Kuulkaas, rouva,\nmillainen on paterinne? Tyttö hymyili koketisti -- hänen silmänsä\nolivat veitikka-siniset, ja vastasi: \"Pappi -- millainen? Hän on iso,\npulska mies.\" Sen näkee muutkin! \"Hän on iloinen mies!\" Viehättävä?\n\"Niin.\" Ja hän on kai hyvin vakava mies? \"Pah, vakava. Hän on hulivili;\nsellainen pulska, iloinen mies. Kaiket yöt ne pitävät ilakkaa, juovat.\"\nKetkä? Tuo opetuslapsiko? \"Hän. -- Vai hän! Ai kuinka se on pyhä, se\npoika! Joka ei niin että naisiin katsoisikaan.\" Naisiin? Kuka sitten?\nVai pitää se munkki naisista! \"Hän nyt pitää vaikka mistä.\" Mutta kuka\nsiis se toinen? \"Kirkonisäntä, Salamandrus nimittäin. Juovat. Aina\nniillä on naikkosia tuolla. Uskokaa vain, sellaisia papit ovat.\" Mutta\nse poika, mitäs hän? \"Hän asuu talon toisessa päässä, nukkuu hurskaan\nunta -- ovet välillä kiinni, -- hän ei tiedä mistään. Hän on\nseimilapsi.\" Seimilapsi -- jota enkelit suojelevat. Mutta mistä\nnektari, tarkoitan, juomat, rahat? \"Kirkon viiniä ne veitikat.\nSellaisia! Pappi: hän _on_ kyllä hyvä mies. Mutta Salamandrus: hänen\nsilmänsä ovat kuin elohopea, sellainen, -- hyi!\" Mutta pappi on iso,\npulska mies? Ja se oppipoika, mitä ne hänellä? \"En tiedä, säälittää,\nehkä käännyttävät -- sellaisia veijareita ne papit.\" No, rouva,\ntaidatte itsekin kääntyä. \"Pyh, minua suututtaa -- tekisi mieleni --\naina heillä on vain uusia.\"\n\nPiika käännytettiin kuitenkin jonkin ajan kuluttua -- pappihan piti\nvaikka kenestä. Salamandrus joutui sillävälin kiikkiin kirkkokassan\nvaillingista, mutta asia selvisi niin, että huikenteleva pappi\npistettiin luostariin. Samapa se kai hänelle, filosofille. Mutta\nSalamandrus vapautettiin -- hän oli harras lähetyspappi.\n\nMutta ennen näitä tapauksia oli opetuslapsi tullut hiljalleen\nvakuutetuksi -- hän oli tottunut vanhempia kuuntelemaan, -- että\nainoastaan yksinkertainen, liikuttavasti uskonnollinen kansa on\njohdettavissa, tietysti älykkäiden ja jalojen päämiesten kautta,\nyhtenäisyyteen, sopuun ja mahtavuuteen. Ja se oppi, joka voi kansaa\nsokeasti innostaa uhrautuvaisuuteen, rodun taisteluun toista rotua\nvastaan, on sydänihmisten uskonto, ei skeptillisten, itsekästen, vaan\nhiljaisuudessa, nöyrän itsepäisesti työskenteleväin ja suuresti\nuskovain oppi: katolinen oppi. Nöyrä kuin Agnese-juhlain ruusuilla\nkoristettu, valkea karitsa, samalla haltioitunut kuin tyrolilaiset\nuskonkiihkossaan, kuulut sodistaan uskotonta Ranskaa vastaan. Kuin pyhä\nYrjänä, joka tappaa lohikäärmeen. Moderni protestanttisuus kieltää\nKristuksen jumaluuden -- katso moderneja kirjailijoita, hehän ovat\nareiolaisia, siis muka Nikean kokouksessa voitti vääryys, valhe! Mutta\nkun heille Kristus, esikuva, ei ole Jumala, vaan heikko kuolevainen,\njollaisten hairahdukset on suotava anteeksi, niin siitä ihmiset ottavat\noikeudekseen hairahtua ja rikkoa. Siitä nykyisten ihmisten itsekäs\njulkeus toisiaan kohtaan. Ja kansanluokkain -- siitä sosialismi,\nkapitalismi. Siitä heikkous ulkonaisia vihollisia vastaan. Katolisuus\nsanoo: Kristus on Jumala. Hänen nojallaan eivät ihmiset voi muuta kuin\ntietää tehneensä syntiä. Rikosta ei anna anteeksi se, että olemme\nihmisiä, vaan vaaditaan hyviä töitä, niinkuin Kristus näytti esimerkin.\nKatolinen kirkko rakentaa kristillisen, laillisen ja totisen työn\nyhteiskunnan.\n\nJa pian hän, mielikuvien koreutta ja iloa rakastava lapsi,\njärjesteli kulisseja, jouluseimiä, katoliseen kirkkoon, vähäisine\nneitsyenkuvineen, Joosefeineen, lapsineen, -- Melchiorit, paimenet,\npumpulilampaat. Ja ihastui voitosta, jonka hän tuolla nöyrällä pikku\nhommallaan saavutti: yksinkertainen kansa alkoi käydä seimellä, -- ja\nhe kääntyivät -- pieniä jouluapuja annettiin varattomille joulu-iloksi\n--, kääntyivät ja kastettiin. Siihen _hän_ oli vaikuttanut. Miten\nhelppoa ja selvää -- kai siis tuossa yksinkertaisessa oli suuri voima!\nHänkin rupesi polvilleen jouluseimen eteen. Hänen unessaan loisti\netelä, auringon kultana, taivaan sinenä. Rooma, tutkijain, lukijain\nRooma, ylinnä Pietarinkirkon hallitseva kupoli, -- siellä työ isänmaan\nystävänä, maailman rauhoittajana, parantajana omalta osaltaan. Ehkä\nkerran valtiomiehenä. Selvimmin papin ja piispan työ -- Maunu Tavastin\npurppurainen uni, toteutuva ilman arkipäiväisyyttä. Suuri\nvalloitustehtävä, vaikea ja nokkeluutta vaativa. Ja jalo, pyhä\ntarkoitus -- taivaan vallan lisääminen maan päälle, kansan kohottaminen\nuskonnollisesta ja moraalisesta viheliäisyydestä rakkauden, s.o.\nkärsimisen kautta. Marttyyrin ylhäinen, kadehdittu onniko siis --\norjantappura ja kruunu? Niin hän meni ja \"myi kaikki ja osti sen\nkalliin päärlyn\".\n\nJa nyt hän on kaukana etelässä -- lähti sinne, minne löydetyn\nkutsumuksen herra hänet johdatti, palatakseen jonakin. Päättäen sulkea\nkorvansa kovan onnen ja levottomuuden, epätiedon, joskus kiusauksenkin\nääniltä. Kulkien horjumatta määrään, joka oli ammoin uneksittu,\nvaistomaisesti tunnettu, mutta nyt annettu ihmeellisenä etuoikeutena\nveljien rinnalla hänelle: nousu kuolemattomuuteen, johonkin erikoiseen,\nyli ajan ponnistusten, taivaisen tyynenä, muillekin onnea ja levon\nheijastetta heittäen.\n\nNäin hän johtui ajattelemaan kääntymistä, näin tuli opistoon. Mutta\nsiinä opistossa ei enää opeteta ajattelemaan, siinä tukahdutetaan\najatus koteloonsa ylenpalttisella työllä, aamusta varhain väsyneeseen\nyömyöhään, pienillä tunnelmallisilla lomahetkillä. Työllä, jonka\ntarkoitus on saada väsyneet, omaa jaksamattomat aivot ajattelemaan\ntoisten mukaan. Siellä tiedetään viisaalla armeijasysteemillä, jossa\nsoturien onni ei suurinta merkitse, estää terve yksilökehitys:\nkuolettavain, tarpeetonten aineiden tutkimisella oma ajatus\nlähestymästä oppilasta, tai tehdä se houruja ajatuksia häneen\nrokottamalla vaarattomaksi, vääräksi. Kierot lähtökohdat, elämän puute,\nmaailmalta sulkeutuminen. Tilalle tunnelmia, oiva pohja väärille\ntiedoille. Logiikkaa: että kykenisi tekemään kirkolle hyödyllisiä\njohtopäätöksiä -- tuosta väärästä, maailman todelle vieraasta\nperustasta. Väittelytaito: tehdä korppi valkeaksi, päivä mustaksi.\nPuhe, esiintymistaito: sofistin kaunistukseksi, hurmaukseksi kansalle,\njoka aina uskoo silmänkääntäjiä, koreita trikoita. Säntillisyyttä,\nterveyttä: että soturi-orjat jaksaisivat kauemmin ponnistaa\nkirkkoruhtinaiden edestä. Sellaista niin monta vuotta, että kun viimein\nelämään pääsee ja silmät ehkä aukenevat, on myöhäistä kääntyä: ei tunne\nenää yhteiskuntaa, maailmaa. Vain saastattoman sikiämisen ja Marian --\nmutta ei yhtään Mariettaa; -- perisynnin, pyhänhengen ritarit, enkelien\nleivän, suitsutusastian makean hajun, seremoniat, juutalaisten\nharhaopit, kirkon organisaatiot, ihmisen esteettisten kykyjen\nuskonnollistamiset, pax Jesukset. Mutta ei pysty ainoaankaan ammattiin,\njolla voisi itsensä elättää. Paitsi papin. Pitkällisellä orjanapidolla\non mies tehty mahdottomaksi muuhun kuin orjuuteen. Siis hänen täytyy\nsiitälähin palvella ruhtinasta, jota on alkanut palvella, vaikka se\nelämä tekisi hänet synkäksi, kyynikoksi. Ei voi peräytyä.\n\nKoulu jo alusta sellainen Minotauroksen sokkelo, että sieltä ei voi\npäästä. Ensin kääntymys -- sitten opistoon. Kukapa hento nuorukainen\ntohtisi tuollaisen tapauksen jälkeen peräytyä vierovain, pilkallisten\nentisuskoistensa joukkoon? Sitten tointa -- ja vapaa ylläpito, kovat\nkuuliaisuuden-valat vannottuaan, -- niin paljon että tuskin ehtii\najattelemaan itse. Esimiesten valvonta, ripit, surujen tunnustukset\nheille, toverien valinta -- ja portti maailmalle umpilukossa. Sisällä\nkeinotekoisia haaveita, joita pitää tieteen apuneuvoilla pönkittää.\nNaista ei -- nainen on kiusaaja: se kehittää antaumisellaan terveen\nmiehen sielun, hedelmöittää ajatuksen; hänestä vuotaa mieheen\ntoimintatarmo kuin elämän veden virrat.\n\nSiinä hän nyt seisoo sieluni silmien edessä. Aamun pimeässä ovat\nluostarikellot hänet herättäneet; ja nyt on jo ilta, lyhyt lomahetki\nomassa sellissä, ensimmäinen vapaa, mutta väsynyt tunteen hetki koko\npäivänä, työskenneltyään koneellisesti kuin kello. Tarkoituksetta\nitselleen kuin kello: muut siitä aikaansa tähyävät.\n\nRooman talvinen ilta, surullinen ja haikea. Pohjatuuli vetää sormet\npunaisiksi. Piilipuu huojuu pihalla pahankurisesti. Tuossa edessä,\nkuvapatsailla koristetun palazzonräystään yläpuolella, hohtaa\nruusunpunaisia, sameita pilviä: lumimyrsky vuoristossa. Jonoittain\nkauas eteneviä punapilviä, kuin kulkisi autiolla taivaalla mikä\nkaravaani.\n\nPilariaan vasten nojautuvan ristisoturin mielestä nuo pilvijonot, hänen\nuupuneessa tunnelmassaan, ovat kuin pyhimysretkeläisiä: piispoja,\nruhtinaita, nuoria ja vanhoja, munkkejakin. Ken rikas, ken köyhä.\nTuolla pilvellä on aseseurue: auringonsäteiden kultakeihäät. Tuolla\ntoisella ei; se on vain paljasjalkainen dominikaani. Mutta kaikki he\nrientävät jonona kuin toivioretkelle, hakien viihdytystä itselleen.\nPyhiinvaeltajat ottivat muinoin pyhän virran ihmeitätekevää vettä -- ja\nmultaa pyhältä haudalta: amuletin, joka suojelee kaikilta vaaroilta ja\nsuruilta. Niin on hänkin nyt löytänyt rauhan ja tietoisuuden, hän näkee\nitsensä määrässä, vuosien kuluttua. Synnyinkaupungissaan, itsensä\nvoittaneena, voittajana: -- parantaja, paranna itsesi! Unkarilainen\nmagnaatti Zoltánkin on luvannut jo perusrahat kirkkoa varten. --\nYmpärillä kääntyneiden lauma, pyhiä lippuja, juhlakulkue. Hän nöyränä,\nrakastavana suitsuttavain kuoripoikain perästä. Niinpä he ovat hänen\nomituisuutensa syyt näkevät, -- ja hän on tunteva koston suloa, koston\nkoko elämälle, jota hän hämärästi vihaa, jolle hän on katkera, sillä\nhän ei sitä ymmärrä.\n\nLehtikujassa pihan taustalla kiikahtavat rikinkeltaiset sitruunat\nkiivaasti oksissaan. Piilipuissa viuhahtaa, soinnahtaa kuin huilun\njuoksutus -- mistä? Oliko se tuon toisjalkaisen kuvapatsaan, faunin\nhuilusta, -- vai tuuliko se valitti? Hän säpsähtää, tahtoo katsella\npihalle. Ja kas, siellä alhaalla, orjanruoskapensaan vieressä, faunin\nsuulla on irvistys, josta ei tiedä, onko se itkua vai naurua.\n\nKatse kohdistuu väsyneenä muualle. Tuolla on talon katto. Tasainen ja\nharmaan kellertävä. Ja siellä on joku -- tuulessa hulmahtelee sininen\nhame ja keltainen esiliina -- ihana ja hillitty värien yhtymä,\niltavalaistuksessa samalla voimakas.\n\nMadonna -- Carissima -- hän on soma -- uhkeat uumat, jotka notkuvat\nkukkia kastellessa -- povet upeat; -- kokematon ihailee komeita povia,\n_ne_ hänestä ovat kauniit; -- tukka pikimusta, suu punainen kuin ruusu.\n\nNainen. Jota hän ei ole koskaan lähestynyt. Eikä saa koskaan lähestyä\n-- kuin ehkä liian vanhana. Elintyönsä uhri, munkki, -- eunukki, kuten\nehkä jotkut hymyilevät.\n\nJa hetkeksi hänen kasvonsa synkistyvät. Kuin luhistuisi pyhä temppeli,\ntabernaakli, lapsuuskaipuun sannalle perustettu. Eihän -- sehän on\nsivuasia. Tai kiusaus -- juuri se pyhän Antoniuksen kiusauksen legenda,\n-- hän hymyilee: allegoriaa. Onko siinä moinen tosi pohjana? Tuskin?\nMiksi ei?\n\nMiksi juuri väsyneellä lomahetkellä tuo -- juuri kun on päässyt pyhästä\nmessusta ja ehtoolliselta, -- kun on siellä muistanut taivaan asiaa,\nveljiä, joita toivoisi kääntymään, taivaallista isänmaata, -- sillä\nsellaiseksi on monen vuoden kuluessa, vieraana kotimaan tapauksille,\nisänmaa jo muuttunut; -- taivaan Jerusalemia, sen kaikkia pyhiä,\ntaistelevaa kirkkoa; -- kun juuri on ajatellut, että yksinäinen murhe\non jaloa, josta palkka, tietymätön, tulee varmasti, -- kun on päivän\nkiireestä väsynyt, niin ettei jaksa ajatella, vain tuntea; väsynyt,\nettä rukoilee terveytensä puolesta, -- että sydän on kylläinen ja\ntahtoo puhua, -- miksi silloin juuri tulee tuo arin, armottomin:\nnainen, haaveksittu ennen ja menetetty?\n\nOnhan kasvanut sammal kivifauninkin sydänalaan, parantunut haava, jonka\njoku julma siihen iski. Eikö hänen; eikö hän etsiessään, juuri oikeaan\nuskoon kääntyessään, ottanut huomioon ehkä tätä?\n\nSehän on Antoniuksen näky: hän on kuin haavoitettu kauris. Missä haava,\nei tiedä.\n\nJa tuon naisen sininen hame ja keltainen esivaate! Puhtaan! Ei,\ntahraton ei ole kuin yksi! Hän on vain ampuja, vainooja kauneimmassa\nhahmossa. Diana, metsästäjä on nainen tuolla katolla, -- ja ampuu\nkiduttavan nuolen toisensa jälkeen häneen. Eikö parhain ole jäänyt\nhäneltä untensa tähden?\n\nTarmo hervahtaa kuin liiaksi jännitetty jousi.\n\nEikö tuon naisen hymy punaisilta huulilta sano: mikä lie tuossa --\neunukissa -- jotakin alennusta, nöyryytystä, häväistystä. Elon\nvirroista parhain osa juoksee hukkaan: -- miksi et huomannut sitä? Ja\nnyt seuraa kiusaajia tuhat, kuin lepakoita, vampyyreja pyhimyksen\nympärillä. Niin, olisipa hän pyhän asian pyhimys! Tuosta ampuu\nlapsuuden köyhyys, -- nuoruuden haaveet -- suureksi tulon himo --\nkaikki yht'aikaa! Ja kauris, se ammuttu, vääntelehtii kuin sidottuna.\nHänen silmänsä pyytävät kuolon armoa, -- epäselvissä väsyneen\nmietteissä; -- ja eikö niissä ole katkeruuskin kotia, yksinäisyyttä,\nvähiä oikeita uskottuja ja koko elämää vastaan. Sokaisevaa, loukkuun\najavaa pakkovaltaa kohtaan!\n\nIltavalo; puoli taivasta huikaisevaa tulipunaa ja purppuraa, josta\nkultasäteet sinkoavat. Katolta kuuluu naisen laulu, laulu oranssin\nkukista. Se laulu on tämä: oranssien kukinta-aikaan on niiden\nsulotuoksu hyvin vaarallista. Moni köyhä, jolla ei ole kattoa, ei\nmajaa, on illalla nukahtanut oranssitarhain viereen. Mutta aamulla on\nhänet tavattu kuolleena sulotuoksusta. _O dolce morte!_\n\nYht'äkkiä ilta sammuu, kaupunki vaipuu sinertävään usvaan, kuvapatsaat\nkatolla mustenevat. Soimaan helähtävät kirkkojen kellot satoja\nAve-Marioita: soitto sadoista torneista, uruista.\n\nKolkutetaan oveen, palveleva veli tulee, -- hän herää; -- on\nviivästynyt iltamessusta, miksi? Hän herää todellisuuteen, hän supisee\nmennessään niinkuin väsynyt, järjestyksettä, tunteesta vain. Se, ken\npitkällisen samassa paikassa olon tähden ei ole saanut virkeitä, uusia\nkuvia runoonsa, ei ajatuksia, -- vain tunteita, jotka mystiikkana ja\nraskaana toistamisena pursuvat:\n\nEi tuomiota -- ei lankeemusta. Hän, jonka rukous on voimakkain luotujen\nrukouksista, hän: vihan panen minä sinun ja vaimon välille; --\npuhtaampi pulmusta, nöyrä, armelias, kääntää kaikki parhain päin --\njoka kantaa sydämen taivaan seulottavaksi. Sieluni! Kipuja vastaan\nhaltioidu, huumaudu, _huumaudu_, nouse, sielu! Kärsimys on rakkautta,\n_autuutta_, jonka hän suo, rikas kuningatar, taivasten herratar, äiti\nMaria -- puhdas ja tahraton, synnitön, saastaton ennen jo syntymistäsi,\n-- liekki siunattu, vaimoista kaunehin kaikista, enkelin tervehdys\nsulle...\n\nVakaana ja hymyillen hän lähtee kirkkoon, rakasta suitsutusastiaa\nheiluttamaan. Veripunaisissa vaatteissa, hän, keskiaikainen Jussoila,\nristiritari, lumisen isänmaansa apostoli.\n\nTietä, jolta ei enää voi palata.\n\nRooma, helmik. 1908.\n\n\n\n\nSHELLEYN HAUDALLA.\n\n\nProtestanttien hautausmaa Roomassa -- mikä muu on sen vertainen? Campo\nSanto Pisassako: pieni pilaripiha, kuolonkuvien joukossa elämän laulu:\nuhkeat, virkut naiset sitraa sormien, kuunnellen lemmensanoja, joita\nheidän korviinsa kuiskaellaan. Mutta puita siellä ei ole. Milanonko\nkirkkomaa? Täynnä prameita muistomerkkejä, marmorista, suuria kuin\nkirkkoja, -- museo. Mutta Rooman protestanttien kalmisto: korkea,\nylitsepääsemätön muuri, suljettu elon tanhuajilta, sisällä\nsypressimetsä, tumma kuin yö, ylenevä taivaalle, joka kaartuu yllä\nkirkkaana kuin silkki, välkähdellen värivivahteissa kuin helmiäinen.\nLieneekö sitä kauniimpaa, ehkä vain vanha kalmisto lapsuudenkaupunkini\nvierellä: paksuja, valtoineen kasvaneita honkia, haaraoksaisia, --\nallansa villiytynyt ruohikko, siellä täällä peittoon painuvat paadet.\n\nMutta tämä _Camposanto dei protestanti!_ Sen vankan portin kautta\nkuljetaan hämärään hiljaisuuteen, missä kamelia tuuheassa ruohikossa\nheiluttaa notkeata varttaan.\n\nSiellä, terävän Cestius-pyramidin vieressä, on protestantin hauta,\nPercy Bysshe Shelleyn!\n\nKaunis, saavuttamaton hän oli. Kuin nainen, kuultavan hämärä ja hento.\nHänen muotonsa kauneutta kadehdin niinkuin laiseni voi. Ja samalla sitä\npilkkaan: siinä kukkasessa oli kukkassielu. Tuossa kukassa: solakassa,\npuhtaassa, -- silmät sinitummat, ylimykselliset kuin minkä\nMarie-Antoinetten, siinä oli kukan sielu. Ja kuitenkin, ja siksi, hän\noli mahtavan meren lemmityinen, meren, joka sulki hänet syliinsä\nkuolemaan, heitti rannalle, kupeelleen, hapset hiekalle, hymy huulilla.\n\nRikasta sukua hän oli; miksi sitten runoilla tavoitteli? Se minusta on\npilkkaa. Koulu, johon hänet pienenä suljettiin, melankoliseen\npimeyteen: kuinka hyvin ymmärrän hänet!\n\nJa vapaus sieltä päästyä! Hyrskähti kuin aalto kaikkea vastaan! _The\nnecessity of Atheism!_ Ettei _mikään_ hänen sielustaan saanut tukea,\nettä se ei ollut vesi kenenkään myllyyn, että se vapaus oli _hänen!_\nOikean _protestantin_. Sielunsa puhdas! Kuin taulu, johon ei ole\nainoaakaan dogmia, lakia, pykälää piirretty: vain yksi utuinen sana:\nvapaus, ateismi. Vapaus kuin pilven liito!\n\nHaltiattarensa! Queen Mab! Sen oli riemu nähdä purppuraiset,\nvaltaistuimet nurin, aseiden kantajat veressä, kirkot häpeässä, ei\njumalain temppeleitä niiden asemesta, _ei mitään_.\n\nMutta yhtä en ymmärrä; että hän sittenkin pyrki taivaihin, lenteli kuun\nistuimille yön vaunuissa: miten naisellinen ja herkkäuskoinen! Ei\nsittenkään negatiivisessa, mikä on ainoaa vapaata, -- positiivista.\n\nKuitenkin pyrki rakentamaan tuhatvuotista valtakuntaa, onnen ja\nihmisyyden. Naurettava! Naishaaveilija! Ettei enempää tuntenut\nihmisjoukkioitaan, joita niin inhosi ja karttoi.\n\nOlemattoman haaveena ja olevan pelkääjänä hänen runoutensa on arvoton.\nEi yhtään todellista, ikuista kuvaa siitä kouraantuntuvasta\nkauneudesta, joka näkyy ja on ikuista.\n\nUtua, hämyä vain. Alastorin luonnonkaipuu, värien hehkussa kuin\niltaruskossa, hymni yölle! _To the Westwind_.\n\nMutta: ihanaa _meidän_ ajatella, että enin osa hänen ilmaisuistaan oli\nhetken runoa, ilman ikuisuuden leimaa otsallaan! Mikä iva, jos sinun\nsielusi kuvista saisi jälkeenpäin iloita se suku, jota vieroit ja\nkammosit, -- matala valtikkain, yhteiskunnan, kirkon, dogmien,\naatteiden, ihanteen, taiteen suku, vakava, orjuuteen pyrkivä ihmissuku.\nIloita kärsimyksestäsi!\n\nKauneinta oli juuri kohtalonsa. Kauniina yksilönä haihtua teoitta\nilmaan, kuin \"Queen Mab\", -- yön peittäväin siipien varjoon. Hän oli\nkuin lintu, joka lensi käsistä pois -- jättämättä muuta kuin\naavistuksen liekki-linnusta. Kaipuun, joka nousee ihmiselon tuhasta,\nlentää pois.\n\nKuinka kadehdin hänen kuolemaansa. Yht'äkkiä, hänen aavistamattaan,\nrakastettu meri tukehduttaa hänet kuin intohimoinen rakastajatar,\njoka toivoo ensi hyväilyssä armaineen kuolevansa. Ja heitti, tuo\n_elementti_, hänet toisen alkuaineen huomaan: Toscanan runorannalle.\nSieltä löysi hänet ystävä ja tahtoi saattaa hänet vielä kolmannen\nelementin yhteyteen. Hänen ruumiinsa paloi alttariroviolla ja lennätti\nsielun, jota ei ollut, eetteriin, jonne hän kaipasi.\n\nNyt hän on kotonaan. Luonnossa. Ei missään. Sypressikossa, maan\nmullassa, josta rikkaruoho ja ruusut kilvalla pyrkivät merkkipaadelle;\n-- sinisilkkisessä ilmassa, josta puitten heiluvain latvain lävitse\nkimaltaa tuliaurinko. Läntisen suhistessa. Tai katselee pakanallinen\nyö, tummassa tähtimanttelissaan.\n\nNimi paadessa kuin hieno kevään sointu, joka haihtuu: Shelley.\n\nRooma, maalisk. 1908.\n\n\n\n\nKEVÄT.\n\n\nRooman laitapuolella, kullankellertäväin muurien vierellä Campagna\nRomanan reunassa, on vehmas puisto korkeain kivimuuriensa sisällä, --\nmuurien, joiden reunalta muratit riippuvat raskaina vyyhtinä sekä\nvilliviini, joka paikoin tunkeutuu ulos muurien luukuista, sakaroiden\nvälistä ja halkeamista verhoten vanhalla luonnonvärillä koko sulkevan\nmuurin.\n\nPakanallisen ihana ja houkutteleva on puisto muurien sisällä. Leveää\nporttia tukee kaksi kivipylvästä, laellaan marmorikuvat. Ja suljetusta\npääportista kuultaa puiston autereinen ihanuus, sen sisustan kutsuva\nkirkkaus. Muurin rosoisia kupeita kiipeilevät muurikasvit pyrkien\nsisälle. Muurin raoissa kasvaa keväällä räikeänkeltaisia kukkia,\noutoja, -- ja sinisiä silmämohoja, joitakin euphrasioita. Muurin\nleveällä harjalla tomuisia, kirkkaan sinertäviä kaktuksia leveine,\nmehevine piikkilehtineen. Jäykkinä harrottaen, -- aloeita, mitä\nlienevät.\n\nSinne kävellessä yli Janiculuksen, ali Montorion kirkon, jossa tuttu\nmunkki seisoskeli portailla, tirkistellen kipeillä silmillään aurinkoon\nja huuruavaan Roomaan, ja tarjosi taas muukalaiselle hiekkaa siitä\nkuopasta, johon S. Pietron risti oli istutettu, -- niin, Montorion\nkirkon ja kullanpaistavain huvilain ohi vie tie Villa Pamphiliin. Ja\nsiellä, kaupungista poissa, hiljaisuudessa, siellä huomasi kevään\ntulon.\n\nLumen valkeus oli kadonnut kaukaisesta vuoristosta; campagna,\nlaiduntasanko -- hiljainen, kukonlauluinen -- alkoi vihannoida.\nMantelipuu-rivit olivat kukkineet. Nyt olivat kirsikat komeimmassa\nverhossaan.\n\nSuljettu muuri ja sen takana tumma metsän ryhmä. Sitä muuria\nlähestyessä kahahti aina lakastunut talviruoho jaloissa, ja pitkin\nmuuria, jolla jo kärpäset hörisivät päivänpaisteessa, juosta vilisti\nsisilisko pakoon tulijan askelia. Näin sen nousevan pitkin muurin\njyrkkää seinää: sen vihreä ja kullanvärinen selkä kiilsi, kun se katsoi\ntaakseen, väänteli seinällä ruumistaan, ja sitten se tuokiossa pujahti\nmuurin loukkoon. Mutta -- hetken päästä näki sen pienten silmäin\nkiiluvan taas kolosta kuin nuppineulat, ja se tuli rohkeammaksi, kun ei\nahdistettu. Se lähestyi tarkastamaan. Ja kun se huomasi, ettei ollut\nvaaranpaikkaa, silloin se laskeusi rauhallisesti alemmaksi, rapisi. Ja\nasettui selälleen kaktuksen leveälle lehdelle, vanhalle, okaattomalle\nlehdelle, joka riippui harmaana muurin kolosta. Asettui siihen\nmakaamaan -- odottamaan kevään tuloa.\n\nMutta keväisessä, pyhässä puistossa asteli vastaan Kevät,\nhiekkakäytävillä, vihreillä ruohokentillä. Temppelirakennuksista se\ntuli.\n\nMillainen oli tuo kevät, tuo neiti Primavera?\n\nPilvet eivät liikkuneet, taivaan siniväri oli uhkea, päärynäpuut\npuhtaassa terässä. Kevät henki jokaisesta keltaisesta kukasta. Ja\nvastaani asteli Kevätär à la Botticelli: kultaiset kiharat kimalsivat,\nja helmat olivat sini- ja kultakukista kirjavat. Se liihotti vastaan\nheti puistossa, kuin kultapyörällä ajellen.\n\nJa Kevätär johti kulkijaa kautta puiston. Villa Pamphili, -- siellä\naukeni eteen nurmisia kunnaita, niittyjä, -- ja kunnaiden laella\nsuhisivat rauhallisesti pinjat. Väkevät, paksut, suorat pinjat, joiden\nlakkalatva oli kuin katto. Niiden alla oli kunnaiden ruohisto vihreää,\nsinervän heleää, välkkyvää kuin silkki ja sametinpehmoista. Pinjain\nlatvojen varjot lankesivat sille raskaan sinisinä ja mustanvihreinä.\nAurinkoisia, heleitä nurmia halkoivat puiden runkojen suorat varjot.\n\nJa metsistöissä, nurmikoilla istui nuorukaisia ja naisia kitaraa\nsoittaen, seppeleitä solmien, -- naisten suloiset kädet rauhaisesti\nristissä polvilla. Kitaraa soittaen: kai amoriinit leikittelivät\nvieressä ruohikolla. Mutta soitosta kuului vain muutamia helähteleviä\nnäppäyksiä, laulua ei. Istujain vieressä kohosi marmorikuvia, pinjain\nvarjossa.\n\nMutta eteenpäin vei Kevätär, kultapyörällään, kukkia sirotellen.\nKunnailta alas puiston sydämeen. Vei kukkaniityille, joilla\nauringonkukat hohtivat kuin lumi, tai geraniumit sinipunaisena harsona.\nKukkainen kurjenpolviniitty, huhtikuussa kuin meillä heinäkuussa. Päivä\npaistoi puiston syvänteessä kuin kesäisessä, vehmaassa ahossa. Valkeat\nja keltaiset kaaliperhoset lentelivät, ja hiljaa lirisi ja välkkyi\nniityn pohjalla mutkitteleva puro. Niityn yli vei vanha silta ja\npengermä. Tuuli, kaukaa lännestä lentävä, suhisi lempeästi honkapuiden\nlatvoissa tuolla kumpareilla.\n\nJa sitten, eteen, eteenpäin pitkin kaartelevia käytäviä, siimeisiä\npolkuja. Hyvän aikaa, -- puisto on suuri. Ja vihdoin aukeaa sen\nkeskellä laaja, avoin kenttä, kuin urheilukenttä tai lasten\nleikkitanner. Avoin, auringonpaisteinen tasanne, jota sypressimetsät\nympäröivät neljältä taholta. Rauhallinen, kirkas kenttä, jonka laisen\nnäette Böcklinin \"Autuaitten kedon\" taustalla. Muistatteko taulua?\nKeskellä tätä kenttää, anemone-ketoa, seisoo vanha marmorialttari,\nkorkokuvilla somistettu, muinainen uhrialttari. Alttarin ympärillä\nkukkia. Jotakin anemone-lajia, jonka terät ovat kuin tummanpunaista,\npaksua samettia, -- toiset kukat kuin liekkejä, mitä lienevät. Ja\nalttarilla riikinkukko: viuhka levällään, kimaltaen, sulkiaan\npäristellen.\n\nNousiko alttarilta sauhu, hyppelivätkö papit pillejä, huilua ja sitraa\nsoittaen sen ympärillä? Ah ei! Mustatakit papinkokelaat kulkivat vain\nrukouskirjat kädessä sypressikujilla, -- tai punaviittaiset\njesuiittanoviisit, -- ja lehmikarja laidunteli kukkasten keskellä.\n\nMutta eteenpäin, pitkä, sievä matka. Siellä kaukana, puiston syvimmässä\nnotkossa, on tuuhea lehto. Laakeria, myrttiä, pilaripoppelia. Ja\nlehdossa järvi tai lampi. Vilppaalia metsäpolulla varisivat päärynäin\nterät kulkijan jalkoihin, ja kävi kuin tuomen tuoksu. Pimennossa lauloi\nsatakieli, keskellä kirkasta päivää.\n\nJa sitten tuli se syvä, hiljainen lampi, rannat jyrkät, tai somasti\nviettäviä ruohikoita. Rauhallisina kuvastuivat siihen viidakot,\nsekoittaen veden värileikkiin vihreää. Lammen rannalla kuvapatsaita,\nluolia, nymfejä, nereidejä.\n\nJa melkein keskellä lampea on pieni saari. Sen äyräällä hento,\nvaaleanvihreä itkupaju ritvoillaan vettä juoden.\n\nLammikon poukamissa havisivat joutsenet, ja toisella rannalla,\nikivihreillä laitumilla kävivät kauriit, ynyen joskus kimeällä äänellä,\nkuin itkevät lapset.\n\nMutta tällä rannalla oli vanhan temppelin rauniot: pystyssä vain pari\nkolme pilaria ja kamana-paasia. Pilarien välissä pyhä kuva.\n\nTuo vanha, kullanruskea temppeli -- sen räystäspalkilta riippuu siro\nkukkasvyyhti ja heiluu tuulessa. Sen pilarien kruunuissa pakinoivat\nnaakat, -- se kuvastuu kirkkaaseen laineeseen, joka solisee\nrantahiekassa; -- ja kaukaa, jostakin kunnailta, kuuluu taas kitaran\nnäppäyksiä, hälvenee: lienevät äskeiset istujat kululla.\n\nKatson, -- ja on kuin tuo madonnan kuva pilarien välissä astuisi ulos\ntomuisesta kaapistaan. Astuisi ulos ja soluttaisi häveliäästi verhot\nyltään, sinisen päällysviitan. Siinä hän seisoo vain tummanpunaisessa\nsisävaipassaan, jonka avaa: ja huulet hehkuvat, punertuvat, rinta on\nhuikaisevan valkea, kasvot hymyilevän kalveat. Ventoa rauhallisuutta.\nJa yht'äkkiä hän on Diana, puhdaspiirteinen ja jalo, kuun kaari\notsallaan.\n\nJa kauriit lammen toisella rannalla säpsähtävät, ne teroittavat\nkuuloansa, ne vilkuvat sinervin, kuultavin silmin: jotakin kuului! Ja\nne kapaisevat pakoon, ylös rinnettä, ohuin kinterein. Nyt joutsenet,\ntuolla etäällä, posahtavat lammessa: lyövät siipiään, pyrkivät lentoon!\nDiana, kas! Hän tempaa jousen, hänen otsansa kuu välkähti, hänen\nviittauksestaan vilisee viita eräneitoja. Nyt nuolet kaarelle,\nmetsästys kautta rinteitten. Kukat lakoavat, loiskahtavat rannan\naallot, hei, läpi lehdon, räiskähtää oksat, pyryävät puitten kukat.\nNiin yli kenttäin, niittyjen he kiitävät kauriiden jäljestä, --\nkauriiden, -- kauas sinne, missä sininen vuoristo hohtaa.\n\nDianan metsästys?\n\nEi, automobiili se vain oli tullut, huristen ja pöristen, torvea\nsoittaen. Pelästytti kauriit ja joutsenet, paikallaan oli madonnan\nkorea, metallinen kuva.\n\nAutomobiili seisahtui, tuprahti lammen rannalle. Siitä törmäsi kaksi\nenglantilaista missiä ja saksalainen herra Grossartig. Misseistä\ntoisella vaaleanpunainen päivänvarjo ja tomuinen hattu, ruskeat,\nryppyiset kasvot. Toinen pieni, punainen Baedeker kourassa. He\nharppasivat kaikki kolme eteenpäin, he seisahtuivat kaikki rivissä,\nharppasivat askelen taaksepäin ja huudahtivat yht'aikaa: \"Ooh, kuinka\nkaunista!\" ja levittivät käsiään. Sitten he panivat silmälasit päähänsä\nja kopeloivat pilareita ja merkitsivät kaikki pieneen, sinikantiseen\nvihkoon. Sitten he raastoivat kukkavyyhden pilarin kruunusta alas, --\nja lähtivät Cascadille. Siellä he taas harppasivat askelen taaksepäin\nhermafrodiitin kuvan edessä, joka makasi heihin selin. Ja huusivat\nyhtaikaa: \"Her jee, kuinka kaunista!\" Ja missit menivät toiselle\npuolelle makaavaa tyttöä, -- ja: huih, miten heidän kasvonsa venyivät!\nMiten heidän silmänsä katsoivat pystyn soikeina. Eihän se tyttö\nollutkaan, se oli hermafrodiitti!\n\nJa nyt he riensivät vaununsa luo, eivät merkinneet yksityisseikkaa\nmuistiin. Ja auto ajoi, hörisi pois -- jättäen jälkeensä wunderschön\nturisti-katkun.\n\nSitten, -- sitten: jo tulee taas esiin kevätneito, kultakiharainen\n_monna Primavera!_ Tulevat esiin, kun pölypilvet haihtuvat, joutsenet,\nnyppivät höyheniään ja sukeltelevat, pyrstö pystyssä. Ja\nruskeasilmäiset kauriit palaavat.\n\nJa jälleen kuljen vienoa alhoa, vehmasta, puron poimuttelemaa, jonka\ntaustalta, sinertävistä uduista kuultaa kaaripylväineen huvilinna, --\nvilla valkeamuurinen, kukkamaljakkoineen. Ja tuolla korkeain pinjain\nsiimeessä istuu äskeinen seurue, yhä hiljaisempana, -- kitaraa\nnäppäillen. Soittoa ei kuulunut, vain säestyksen helähtelevät\nkumahdukset.\n\nNiin rienteli Kevätär, kultakiharainen, kultapyörällä liitäen, _monna\nPrimavera!_\n\nRooma, huhtik. 1908.\n\n\n\n\nFLORA-TARINA.\n\n\nViepä Kevätär nyt muinaiselle Forumille, kirkkaana huhtikuun päivänä.\nVie alas pieneltä Pietron piazzalta, kautta siimeisen, ruohoisen kadun,\nalas harjulta, jolla seisoi Neron kultatalo: sen kohdalla nyt piilipuu\non suloisen vaaleassa ritvassa. Tuossa avautuu eteen Forumin aukeama,\nensin Colosseum. Kullankellervässä auteressa kylpevät pyöröteatterin\nkaaripiirit, kolminkertaisina, päällekkäin. Kuiva hietapöly lentää\npilvenä. Tuolla johtaa muinainen Via Sacra oikealle, Forumille, Rooman\nja Venuksen temppelin raunioiden ohi.\n\nVia Sacralla aurinko paistaa, pyhällä tiellä, jonka sileitä paasia\nsatojen sukupolvien jalat ovat astelleet. Se vie Tituksen riemuportin\nalitse, joka hohtaa korkealla kannaksella valkeana kuin lumi. Portin\nholvista aukeaa eteen koko vanha Forum; vasemmalla humisee Palatinuksen\nraunioilla pinjapuisto, oikealla kalahtelevat keskiaikaisten kirkkojen\nkellot ikuista rauhaa. Mutta kauimpana edessä kohoaa Capitolium,\nkeskellä siro kellotorni.\n\nForumilla, tuossa vasemmalla tavernoissa ja kellareissa versovat\npensaat täynnä keltaisia kukkia. Muinaisilla pihoilla tuoksuvat\nsyreenimetsiköt. Raunioiden keoilla ja sortuneilla seinillä hohtavat\nunikot. Kuin punainen matto. Muutamat sorakasat ovat aivan narsissien\ntai iriksien peitossa. Alhaalta taas, etäältä, hohtaa marmorivalkea\nForumin pääpaikka: temppelien pylväät, voittopatsaat, riemuportit.\n\nKevätaurinko kulki Forumin poikki, kultaisena, tummanpuhuvalla\ntaivaalla. Palatinukselta hyökkäävät suihkuojat kohisivat. Kirkkojen\nkellot kalahtelivat, Capitoliumin tornikello helähti tunti tunnilta.\nSanomaton hiljaisuus. Vestan neitseiden atriumissa marmorialtaassa\nvälkkyi vesi kuin myrkynsininen peili, -- ja altaaseen kuvastuivat\nmustanpunaiset ruusut, -- hymyillen tummaa, salaperäistä hymyään.\nKirkkaina seisoivat ympärillä vestaalien kuvapatsaat.\n\nSilloin tuntui siellä usein, kuin vanhat jumalat eivät olisikaan\nkuolleet. \"_La resurrection des dietix_\" soitti mielessä! Ne nukkuivat\nvain levon unta muinaisuuden paatten alla.\n\nHyvä oli levätä puiden varjossa ja antaa entisten kevättarujen herätä\nmielessä.\n\nMuinoin eli Roomassa kreikkalainen kuvanveistäjä, nuori, nimeltä\nPheidon. Kirkas ja riehakas hän oli, keskellä aikaa, joka oli jo\nkultakauden loppua, sillä hilpeät vanhat jumalat alkoivat riutua, ja\nsijaan tuli raskaita, kalvaita hahmoja: idän jumalat, Mitrat ja\nOsirikset. Mutta nytpä, kun hän eräänä kevätaamuna astuu asunnostaan\nkadulle, hän on synkeä. Huomenna on Floran juhla, ilon ja\njälleenheräämisen. Viikon hän on ollut synkeä, laihtuneet ovat hänen\nkasvonsa ja katkeruuden riuduttamat. Mantelipuut ovat kukkineet hänen\nasuntonsa edustalla, hymyillen kuin vuoriston raikas lumi kaukaa, mutta\nhän ei ole niiden kukintaa huomannut. Hänen silmänsä ovat olleet\nkääntyneet häneen itseensä, synkkiin mietteisiin, ratkaisemattomaan\npulmaan. Niin, mantelipuut olivat kukkineet ja tulleet punertavan\nruskeiksi, hurmeen värisiksi, ja tekivät nyt jo pientä hedelmää, mutta\nhän ei ollut niitä huomannut, Pheidon. Niin myös kirsikkain\nkevätloistoa ei ollut havainnut. Ja nyt, viime yön, olivat satakieliset\nviserrelleet hänen asuntonsa pihalla, mutta niiden laulu oli häntä\nvaivannut, herättänyt hänet kuolontuskaan unohduksen halauksesta. Niin\nhän kulki synkissä ajatuksissa, valvoneena kaidoille kaduille ja tuli\nkiertäen keskustaan Forumille, jossa pilaristot aamuauringossa\npaistoivat ja viirit liehuivat aamutuulessa. Sielläpä jo väki hälisi,\nja kirjavat vaunut vierivät kuormanaan kevätkukkien uhkeutta, ruusujen\npunaa ja narsissien valkeutta. Huomennahan oli kevään ja Floran juhla.\nSiksi oli pylväiköt kaunistettava seppeleillä ja kukkasköynnöksillä,\nsiksi oli torilla vilinää ja huimaa riemun huisketta. Sinne Pheidon\nkulki ajatuksissaan. Mutta kun hän tuli tuonne ilon ja riemun paikkaan\nja kohotti kasvojaan, niin hän kuin heräsi, hän säpsähti: hän luuli\nkaikkien juhlan valmistajain, naisten ja nuorten miesten, häntä\nkatselevan, surkutellen hänen onnettomuuttaan. Tietysti eivät nuo sadat\noudot hänen suruaan tienneet, eivät häntä katselleet. Mutta kiireesti\nhän kuitenkin väistyi torilta, temppelien vieritse, kaidalle\nsivukadulle, katosi hammasta purren. Ja sitten hän, aamuviileässäkin,\nkulki kadun synkeätä varjopuolta, ikäänkuin aurinkoa ja sen\nkultavaunuja vihaten. Niin hän kulki ja joutui vihdoin minne jalka vei:\nkeisarikukkulan taakse suureen puistoon, toisen kukkulan rinteille, ja\nasettui sinne pinjain siimeeseen. Siihen hän istahti penkille, pää\nkumarassa, kulmat varjossa, suihkuakaan eteen, jonka kupeissa\nlähdeneidot ja faunit löivät leikkiään. Mutta kas, kun hän istui, niin\nkiemurteli suihkulähteen luo auringonläikkään hänen eteensä vihreä\nkäärme. Hän ei sen tuloa huomannut, se asettui kiemuraan lämpöiselle\npaadelle ja nukahti siihen. Mutta kun Pheidon sattui kasvojaan\nkohottamaan, niin _käärmeen_ hän nyt huomasi, vaikk'ei ollut\nkirsikkapuiden suloista valkeutta nähnyt. Ja hänet valtasi vimma, hän\nnousi, ja matelijan varalta, joka hänelle pelästyneenä näytti\nhampaitaan, hän tempasi puun oksan ja pieksi kyyn veriseksi vyyhdeksi,\nikäänkuin siihen vihansa purkaakseen. Mutta siitä hän väsyi ja istahti\ntaas penkilleen varjoon, otti poveltaan pienen punasinisen kiven ja\nalkoi leikata siihen strutsin sulkaa, tumman Osiris-jumalan ikuisuuden\nmerkkiä.\n\nMistäpä sitten syyt tähän kärsimykseen ja tumman kiven muovailuun,\njosta kuulsivat Osiriksen, tuonelan uskollisen herran, merkit? Pheidon\noli lemmestynyt aikaa sitten roomalaisnaiseen, -- nimeltä Flora,\nhänkin, -- saamatta vielä täyttä vastinetta rakkaudelleen. Tällä\nnaisella, kauppiaan vaimolla, oli vartalo hyväiltävä ja hyväilevä,\nhipiä valkea, otsa raskas, kädet kuin helmiäinen, luodut hyväilyä\nvarten. Pari kuukautta sitten he olivat tavanneet toisensa Osiriksen\ntemppelissä, jota Pheidon koristi kelloin ja lootuskukkasin ja jossa\nFlora joka päivä kävi, sillä hänellä oli nuoressa suloudessaan painumus\nmietiskelyyn, punnintaan, kaivaten suloisen Isiksen tavalla\nuhrautumista jollekin, koska hänen puolisonsa päivät kuluivat poissa\nhänen luotaan kauppahuolissa. Niin oli nuori nainen kaivannut ja\nitämaisen temppelin hämäryydessä vaipunut jalon, ankaran Osiriksen\noppeja miettimään, ja luvaten olla tuolle oikeuden jumalalle iäti\nuskollinen hän teki hyvää elämässään ja kävi joka päivä rukoilemassa ja\nuhraamassa Osirikselle. Siellä, vasaransa iskujen seisahtuessa, Pheidon\noli lemmestynyt hänen vartalonsa kauneuteen ja hänen äänensä kärsivään\nsuloon ja Flora taas nuorukaisen kirkkauteen, hänen nuorekkuuteensa ja\nlootuskukkiinsa, joita hän esipihan pilarien päihin veisti. Siitä\npäivästä ei naisella ollut enää rauhaa. Kun hän vaelsi kukkinensa\ntemppeliin, niin hän tiesi, että hän siellä näki Pheidonin ja että hän\nhalusi hänet nähdä. Mutta hänet vain: siispä hän kääntyi takaisin, kuin\nPheidonia paetaksensa. Tieltä hän palasi kuitenkin ja kävi temppelissä\nyhä uutterammin, tuskissaan, että hän jumalansa pahoittaisi, myös\npeläten, ettei siellä ehkä nuorukaista tapaisikaan. Mutta Pheidonhan\noli siellä melkein aina; ja kun Flora oli kulkenut esipihan kautta\nhänen ohitseen temppelin hämärään ja laskeutunut alttarin eteen, sai\nOsiris hänen sielussaan Pheidonin muodon ja kirkkaat silmät. Silloin\nhän nousi ja pakeni pois, palatakseen temppeliin jälleen. Yhä\nhartaammin hän rukoili utuista Osirista, ja kun hänen luomensa uneen\nummistuivat, niin unessa astui Osiris hänen luokseen. Ja siellä Pheidon\nja Flora tutustuivat toisiinsa. Pheidon näytti hänelle veistoksiaan,\njoista he keskustelivat; niinpä he yhdessä koristivat jumalan\nmonipihaisen temppelin. Ja kun Flora kuunteli Pheidonin ääntä, niin\nhänen täytyi sulkea silmänsä, hän tunsi suuren onnen siinä, kuin ei\nolisi tiennyt, Osirisko hänelle puhui ja nauroi vai Pheidon, vaippa\nolkapäällä, vasara kädessä. Ja kun Pheidon huomasi hänet sellaisena,\nniin hän oli kyllin onnekas.\n\nNiin kului monta aikaa iloisesti; mutta kun heissä rakkaus kasvoi ja\nlemmen täyttymyksen piti tulla, kas silloin Pheidon sai kokea outoa,\navatessaan sydämensä Floralle pilariston hämärässä, kiihkeitä sanoja\nlausuen. Flora väistyi valkeana, huulet hehkuen ja silmät loistaen,\nmutta väistyi pois. Ja kun he sitten tapasivat, niin Flora sai\nsanotuksi, ettei se tapahtuisi koskaan, niin suuresti kuin hän\nPheidonia rakastikin. Poishan olivat Floran sydämestä väistyneet\nkirkkaat entiset jumalat, ja paikalle olivat tulleet itämaiset, hämärät\najatukset, oikeuden Osiris, joka punnitsee ihmisten tekoja kultavaaoin,\nhallitsee ruoskalla ja valtikalla. Annetut lupaukset, toiselle vannottu\nuskollisuus, niiden unohtamus oli Osirikselle rikos, joka rangaistaan\npitkällisellä tuonelalla.\n\nMutta Eros taisteli Itämaan hirviöitä vastaan. Jo salli Flora Pheidonin\ntulla kotiinsa, hänen kammioonsa, ja salli hänen suudella noita\nhaluttuja, hehkuvia huulia. Mutta kun Pheidon silloin anoi kirkkainta,\npuhkesi Flora kyyneliin, ja hänen sanansa näyttivät olevan kuin kallio.\nJa kun nuorukainen tuskan ja uhkaustensakin jälkeen valitti, ettei\nFlora häntä rakastanut kuten vakuutti, -- silloin Flora sinkautti auki\nvaippansa ja avasi sydänalansa hänen suudelmalleen, näyttäen, ettei\nhänen rakkaudellaan ollut muuta rajaa kuin yksi, outojen jumalain\nmerkitsemä. Yksi tie pelastukseen oli: että Pheidon veisi hänet pois,\nkauas jonnekin. Mutta Pheidon, taideniekka, hänkö olisi uskonut lemmen\npitkäikäisyyteen, niin tulisesti kuin hän Floraa rakastikin; hänkö\nolisi hennonut viedä lemmittyään kodin turvasta? Ja niinpä hän sanoi\nkatkerasti Floran sanat hulluiksi houreiksi ja kääntyi sitä tulisemmin\nkuvaamaan heidän parhainta nuoruuden kukoistustaan, elon kultamaljaa,\njonka iki-valtiaat jumalat tarjoovat vain harvoille, syösten vihansa\nkuiluun sen, joka sitä halveksii. Mutta voi! Turhaan hän käytti\nrukouksia ja uhkaa, suloutta ja hellyyttä: vastaus oli kyyneliä ja\nkylmyyttäkin, jos taistelu rajuksi yltyi.\n\nNiin seisoivat rakastavaiset Osiriksen hämäräin laintaulujen edessä;\nnaisen silmät vuodattivat kyyneliä yhä viljemmin, ja hänen kasvonsa\nharmenivat riutumuksesta. Mutta sitä uutterammin hän kulki kuitenkin\nOsiriksen temppelissä, toivoen apua samalta luojalta, jonka käskyjä\nnoudattaen hän oli saanut tuskat poveensa, tuskat, joista hän halusi\npäästä ja joihin hän oli lempeä etsien antanut itsensä luisua, saaden\niloa itse kyynelistäkin. Mutta Osiriksen ilmestyksen aika ei ollut\nvielä tullut.\n\nNiin oli mennyt jo kaksi kuukautta turhassa, ja sillä ajalla oli kirkas\nnuorukainen synkennyt, hänen elämänsä oli kuin tulen, jota\ntukahdutetaan. Niin, hän oli tullut synkäksi, hänen verensä nousi\nkapinaan sitä vastaan, joka oli syynä hänen kärsimyksiinsä. Usein hän\nvannoi, ettei heltyisi, vaikka näkisi Floran ruumiina; mutta kun hän\nsitä ajatteli, niin hän kauhistui, anteeksi anellen. Ja kun hän muisti\nFloran kyyneliä, niin hänen vaivansa unohtuivat; mutta sen sijaan hänen\nvihansa kohdistui itse ajan ajatuksiin, Osirikseen, -- hänen\nleikatessaan tuon jumalan merkkejä kiveen, muistoksi Floralle, koska\nFlora sitä jumalaa rakasti. Hän toivoi, että surma ampuisi häneen\nnuolensa, ja hän kulki tahallaan Suburran iltamyöhään arveluttavilla\nkujilla, odottaen että jonkun rikollisen tikari tai tauti hänet\ntappaisi. Mutta Osiris, jonka amulettia hän veisti ja jonka temppeliä\nhän oli jalosti kaunistanut, Osiris kai Pheidonia suojeli, tuo hänen\nvihaamansa jumala. Säästääkseen vielä kauheammille kidutuksille? Joten\nhän usein, raskaan vihan ja tuskan vimmassa, aikoi riistää hengen\nitseltään; mutta kuinka hän olisi voinut, olisipa hän sillä tuottanut\ntuskan sille, joka häntä rakasti. Niinpä hänen työnsä temppelissä\nkeskeytyi, ja hän hoippui päivät pitkät toimetonna, kuin juopuneena,\nCampagnan suorilla teillä, väistäen elämää ja ihmisiä, kaupunkia.\nNiinpä tänäkin juhlan aattona, jolloin hän pakeni riemuisesta\nväkijoukosta puiston yksinäisyyteen.\n\nJa olipa hän turhaan miettimiseen väsynyt ja usein päättänyt palata\nkotimaahansa, kirkkaan Aphroditen Melokseen, heittääkseen siellä\nsielustaan surun paulat.\n\nNytkin hänelle tuli se luja päätös; hän nousi istuinpaadelta ja lähti\ntyynenä astelemaan Tiberin saarelle päin, joka oli keskellä virtaa kuin\nmarmoriin veistetty kolmisoutu, terävine keuloineen, kajuuttana perällä\nterveydenjumalan temppeli, mastona kultainen triumfipylväs. Oli tullut\nilta jo; aurinko oli vastarannan vuorten takana, ja veripunaisina\nhohtivat Aventinuksen sypressit ruskon heijasteessa. Siellä seisoivat,\nsiltain alapuolella sisäsatamassa, pitkäairoiset kolmisoudut, joita\nlastattiin ja varustettiin matkalle. Pheidon meni, tiedusteli\ntrireemien kulkua, ja kun hän pian sai kuulla, että pari niistä oli\nFlora-juhlien jälkeen, jos tuuli salli, lähtevä itään, niin hän\nkiiruhti päättävästi kaupunkiin, valmistuakseen matkalle ja\nheittääkseen Floran. Mutta kai sattuma, tottumus ja kaipaus veivät\nhänen askelensa juuri Osiriksen temppelin, tuon turman paikan ohitse,\njossa hän oli niin usein, päivin ja iltamyöhään, kohdannut\nrakastettunsa. Siihen hän seisahtui nytkin, hätkähtäen, huoaten -- ja\nmeni vielä portista sisään, esipihalle, jossa hänen tuoreet\nlootuskukkansa loistivat matalain pilarien päissä, ja kulki edelleen,\ntuijottaen kaikkein pyhintä kohti. Floraa ei ollut siellä, mistä\ntumman, kielletyn harson takaa kuumotti Osiriksen kuva, kädet ristissä\nryntäillä.\n\nMutta siihen tuli temppelin puistosta, jossa kuulas lammikko päilyi,\npappi poikasten ja miesten seuraamana, kukkavasujen kantajain, joiden\ntoimeksi tuli koristaa nyt pilarit ja pylväiköt iriksillä ja\npalmunlehvillä, huomisten juhlain varalta, kaikille jumalille pyhäin.\nHän oli kolmileukainen ja hymyilevä, silmät älykkäät, ripset sinisiksi\nväritetyt, huulet ohuet ja viisaat. Hän näki Pheidonin seisovan siinä\nsynkkänä taas, -- ja eikö hän Floran rukouksista ja ripistä tietänyt\nheidän asiaansa? Hänen oli käynyt sääliksi kahta harhaantunutta, ja hän\ntunsi velvollisuuden heitä auttaa, sen herran palvelijana, jonka käsky\ntuotti sellaista onnettomuutta. Ja kun hän nyt tuli nuoren Pheidonin\nluo ja kuuli ystävältä, että hänen aikomuksensa oli lähteä ja jättää\ntyönsä, kaikki, niin nyt hänen oli hupainen aikeensa täytettävä. Eikö\nhän ollut Aleksandriasta syntyisin, viisaasta ja uudesta, jossa\nosattiin ajatella kirkkaasti? Osiriksen, Isiksen ja Horuksen, jalouden\nja hyvyyden henkien maasta? Typhon oli kahlittava. Niinpä hän pisti\nkätensä tuttavallisesti Pheidonin kainaloon ja vaikenemista vannoen vei\nhänet temppelin puistikkoon, jättäen palvelijat temppeliä koristamaan.\n\nPian astuikin Pheidon papin seurassa ulos temppelin edustalle, ja hän\nvapisi jännityksestä, hänen poskensa hehkuivat toivosta ja ilosta. Ja\nkas: tuolla kukki läheisessä tarhassa kirsikkapuu, täynnä hentoja\nvalkoteriä, tuhannet aukeamatta vielä, hienosti punertaen; nyt hän ne\nhuomasi. Ja pappi ja Pheidon hyvästelivät, lähtien päätä nyökäyttäen\neri suunnilleen.\n\nSillä hetkellä oli Flora, jonka kasvot kuulsivat hienoina kuin\nelfenluusta leikattuina, kammiossaan, Osiriksen pieni veistokuva\nedessä, kalvaana riutumuksesta. Hän rukoili selvitystä tuohon: ollako\nOsiriksen vai ei, -- ja vaaka oli huolettavasti Pheidonin puoleen\nkallistumassa. Monta päivää oli Pheidon väistänyt häntä; millä\nkahleilla hän voisi hänet sitoa, pidättää hänet lähellään? Pheidon, hän\non kaikki, mitätöntä muu, koti, rikkaus, Osirisko myös? Pheidon: mitä\non muu hänettä: kuolon tyhjyys! Pheidon oli sanonut: rakkaus on\nvirvatuli, joka jättää eksyttämänsä pimeyteen. Niin ei saanut olla,\nFlora tahtoi hänen näkevän, että se oli onni. Niin hän tahtoi, mutta\nkuinka; siinäpä hän nyt taas odotti Osirikselta selvitystä ja\nlohdutusta. Silloin ilmoitettiin, että pappi tahtoi häntä tavata. Ja\npappi puhui, viisaasti ja arvokkaasti, vakavana, kauhistavana Osiriksen\nlähettiläänä. Floran uskollisuuden jumaluutta kohtaan on Osiris\nmuistanut ja on heltynyt ja aikoo hänen rukouksensa kuulla. Hän on\npalkitseva hänet onnella, joka on kuin ikuisuuden rauha, kuolema: hän\ntulkoon Osiriksen temppeliin nyt. Se on huomisiin juhliin valmis,\nkoristettu, seppelöity; veistäjän työ vain kesken: Pheidon matkustaa\npois, Melokseen, -- ellei ole jo matkustanutkin. Silloin kohoaa ja\nluhistuu Flora; kaikki sulot, toiveet, kauhu ja täyttymys, kirkkaus\nhänessä yhtyvät. Mutta kun pappi astuu kadulle, luvattuaan tulla Floraa\nnoutamaan, niin hän astuessaan hymyilee tyytyväisenä.\n\nMiksi Flora ei olisi uskonut, että Osiris tahtoo tänä yönä keventää\ntyttäreltään taakan, jonka on hänelle koetukseksi määrännyt.\n\nJa sitten illalla, kun kevätkuu on kohonnut heleälle, siniselle\ntaivaslaelle, pappi palaa ja noutaa Floran, vie hänet vakavan Osiriksen\ntemppelin luo, taluttaa Floran, jonka silmät loistavat uskoa ja\nmieluista uskomista, -- sillä se hetki oli tullut, -- temppelin tummaan\nkammioon ja avaa sen verhot hänelle, tuoden hänen käteensä maljan ja\nsanoen, että hänen tulee, unijuoman juotuaan, levätä ja odottaa\nOsiriksen ilmestymistä ja salaperäistä vaikutusta. Ja hän poistuu\ntemppelipilaristojen kautta kaduille, lukiten jälkeensä pyhät ovet.\n\nFlora on lähtenyt temppeliin kuin rakastajan luo, silmät loistaen,\nmitään ajattelematta; hän asettuu nyt lepolavitsalleen pitäen\nkultamaljaa povensa päällä. Hän ajattelee, että Pheidon on mennyt,\niäksi mennyt, ja haluaa uhrautua itse jotenkin, kuin suloisella\nkuolemalla; kuolemalla jotakin sovittaa. Tokihan on kuolemalla\narmahtava Osiris oleva hänen muotoisensa. Niin hän lepää silmät\nloistaen, ja tähdet loistavat äärettömältä taivaalta, cellan oven\ntummista verhoista, ja hän painaa huulensa uhrimaljan laitaan ja\nkallistaa sen.\n\nJa Osiris tulee, ei vakavana ja peljättävänä kuin hänen kuvansa verhon\ntakana; verhon takaa hän astuu, taivaallisessa loistossa, otsallaan\nsulka-diadeemi; se oli Pheidon, mutta kuitenkin Osiris, joka oli\nFloralle tuottava kuolon sulouden. Ja Flora sulki silmänsä, niihin\nkoski sitä suloutta katsoa, -- ja huulet sulkivat hänen janoavan\nsuunsa, ja Osiris liversi hänen korvaansa jumalaisia sanoja suloisemmin\nkuin satakieli. Niin veivät Floran kuin tummat, suuret siivet jonnekin\nkorkealle, jossa tähdet sinkoilivat ja sammuivat, hänen ummessa luomin\njättäytyessään hyväilyyn, oli se sitten Osiriksen tai Pheidonin, hänen\nmuotoisensa.\n\nMutta aamulla, kun päivä sarasti, -- silloin hälveni Osiris jälleen\ntumman verhonsa taakse; mutta sitä ennen hän kietoi Floran kaulaan\nkultarihman, jossa riippui violetti kivi ja siinä Osiriksen tiaran\nsulka, ikuisuuden kuva. Mutta nyt tunsi raukea Flora, punehtunein\nhuulin hymyilevä, jo sellaisen riemun, että hänestä olisi tosiaan ollut\nrikos epäillä, Osirisko häntä oli lohduttanut. Ja onneansa naurahtaen\nhän lähti keveänä temppelistä.\n\nPheidon, hän riensi jo viinilaulua hyräillen aamun kalpenevia katuja,\nja kun päivä nousi, Flora-juhlan päivä, tyhjensi maljan jumalain\nkunniaksi. Ja sitten hän meni kotiinsa, ja kun korkean päivän säteet\nvihdoin avasivat hänen silmänsä, hän kuuli kaduilta jo juhlan pauhun,\nparhaillaan evoet ja huudot ja tuubain soitot. Kiireesti hän pukeutui\nja riensi keskelle elämää, pilaristoihin, pylväikköihin, joissa\nlainehti kirjava kansa. Tuolla Dionysos, muratilla seppelöitynä\npantterivaljaikolla: tuolla kukilla koristettuna, korkeissa\nkukkavaunuissa Flora-jumalatar, perästä faunien tyrsosta heiluttavat ja\nvalko-käsivartisten tanssijatarten liuta. Niin evoena kansan joukko\nvirtasi Via Sacraa myöten, ohi riemuporttien, jotka päivä pani\nhuikaisemaan kuin kevätlumi.\n\nNiinpä vieri siis kulkue temppelien ohi ja Pheidon kulkueessa.\nOsiriksen temppelin ohitse vierittäessä, siellä hän näki temppelin\nportailla, kirjavain viirien alla, Floran: pukeutuneena sinisimpään\nsilkkiinsä, riemusta loistaen, sylissä kukkia jumalalleen, temppeliin\nmenossa alttarin luo. Pheidon huomasi hänet ja vartioi, näkeekö Flora.\nJa Flora näki, Pheidon tervehti nauraen, ja Flora punehtui ja kääntyi,\nmutta pyörähti vielä takaisin ja otti korun kaulaltaan ja suuteli sitä\nPheidonin nähden. Ja sitten hän meni ja vei kukat Osirikselle, uhrina\nsiltä, jonka tämä oli valinnut onnelliseksi tulemaan, -- asteli\nylpeänä, syli täynnä narsisseja ja liljoja.\n\nRooma, toukok. 1908.\n\n\n\n\nSISILIA.\n\n\nMeren helmassa on saari, kolmikulmainen, -- siitä myös nimi Trinakria.\n\nSe meri on niin sininen, että voisi sanoa, ettei ole nähnyt sinistä\nväriä, jollei sitä ole nähnyt! Jalovärinen pohjoismaalaiselle, joka ei\nväristä mitään tiedä, tuo Homeroksen usein mainitsema orvokinväri, --\nsamalla kuin Indian jaloin indigo. Niin ystävällisen ja iloisen\nsininen, ettei luulisi siihen voivansa hukkua.\n\nJa laivat väikkyvät sen kalvolla kuin lasten lelut, joihin on purjeeksi\npistetty valkea joutsenen sulka. Luonnon ihana, levoton, leikkivä\nsielu. Meri, joka hymyilevänä sinijuovana yhtyy taivaaseen; punertavat\npurjeet, joita läntinen paisuttaa ja kallistaa.\n\nSen \"sinertävän syvyyden päällä\" on saari, tummanvärinen, autereinen,\nutuinen. Joskus aivan violetti tai sinisen-punertava. Se on Sisilia,\nmuinaisuuden Trinakria.\n\nSen saaren rannat nousevat paikoittain merestä jyrkkinä kuin seinä,\nkotka-korkeina: pohjoisessa ja idässä.\n\nJa tuon seinän juuressa kimaltaa meri niin kirkkaana ja läpikuultavana,\nettä erottaa monen sylen syvyydestä sen helmasta auringon valorenkaat,\njotka helottavat kuin kulta; jopa tyynellä vihreät levät ja punertavat\nkorallit sen pohjasta.\n\nMutta paikoitellen rannat ovat aavoja, aukeita ja tasakumpuisia\nvehnävainioita: eteläranta. Tai kaarevia lahtia, niinkuin idässä,\njoihin Joonianmeren mainingit hyökyvät virstoja pitkinä, säkenöivinä\nhelmivöinä, valkeina kuin huikaisevin maaliskuun lumi, tuosta\nhymyilevästä merestä kohoillen.\n\nSillä saarella on mahtavia kaupunkeja jyrkkäin rantavuorten juuressa,\nsuurine satamineen, joissa vilisee laivain mastoja kuin metsää.\n\nSiellä on pieniä kaupunkeja miljoonakaupunkien raunioilla etelässä,\nviljeltyjen vainioitten reunassa. Siellä on somia huvilakaupunkeja,\niloisia kyliä rantajyrkänteiden hyllyillä, riippuen meren päällä kuin\nmeripääskyn pesät, -- turvallisina kuin merikotkain pesät.\n\nAavoja, punertavia ja aaltoavia vehnävainioita meren\ntasankorannikoilla. Jyrkillä rinteillä ja sisävuoristossa\nhedelmätarhat, joissa oranssi paistaa kultana, sitruuna keltaisena\nkiiluu, kirsikkapuut kantavat raskaan taakan, -- öljypuut, leipäpuut.\nSiellä viihtyy sokeriruoko, papyrus. Siellä kilisevät vuorilaitumilla\nja kaupunkien, kylien mutkaisilla kujilla vuohien kellot. Karujen\nkallioiden povessa piilee rikki ja hopea ja lyijy, akaatti ja jaspis.\nSiellä on kaikki rikkaudet, mitä luonto luo.\n\nSellainen utuinen maa meren keskellä, kuin meren kasvattama! Ja saaren\nitäpäässä, ulottaen liepeensä kauas länteen, siellä nostaa huippunsa\nsaaren muiden ääriviivain yli Etna! Vesuvius, se on kääpiö tuon utuisen\npyramidin rinnalla. Etna: sen kupeet alenevat pehmein laskoksin, sen\nhelmoissa ovat rypäletarhat ja oranssilehdot. Sen pilvienylisessä,\nterävässä kärjessä on usein vielä kesäkuussa lunta, sillä _kaikkea_\npitää sillä saarella olla.\n\nMutta lumen keskestä nousee valkoista sauhua. Ja joskus se sauhu\nmustaksi synkistyy. Pilviin kääriytyy Etnan otsa, se suuttuu, vuori ja\nmaa tärisee sen vihaa. Se pukeutuu veripunaiseen vaippaan, se nakkelee\nkiviä ja suitsee tulta. Ja hautaa palaviin virtoihin kaupungit aina\nSyrakusaan asti, mutta hävittää kauempaa viljelykset maanjäristyksellä.\n\nSellainen on Sisilia, ylinnä jalo Etna.\n\nOli aamu, kun tuon kauniin saaren ensikerran näin. Mereltä raikkaita\ntuulenhenkäyksiä: yksi pohjoisesta Tyrrhenan mereltä, toinen\nkaakkoiselta Joonialta. Meri oli aamun hämärässä vaaleaa kuin maito,\ntai kuin himmeää hopeaa.\n\nMerilinnut jo hälisivät; saaren vuoririnteet alkoivat kellertää:\nylimmät huiput kääriytyneinä punahattaroihin. Lahtien valtaviin\npuolipyöröihin sohahtelivat aamumainingit pitkinä helmijonoina, nousten\nmeren kohdusta, joka alkoi, auringon välkähtäessä autereisten vuorten\ntakaa, kiiltää hiottuna hopeana. Sitten se muuttui pikaisesti\nsinertäväksi, väkevämmän siniseksi. Sitten violetiksi, siellä täällä\nrannan varjoissa viheriää, virien kohdalla punertavaa.\n\nNiin, kun aurinko oli kohonnut ja rakentanut merelle kultaisen tien,\noli meri lähempää rannoilta kuin vihreää smaragdia. Kauempaa\nheleänsinistä kuin safiiri. Mutta sen väri tummeni taivaanrantaa kohti,\njossa sen hymy oli hurmaavan sinipunainen kuin ametistin.\n\nJa kaikkialla tuossa tuulisessa meressä väikkyi uduissa valkeita ja\nruusunpunaisia purjeita, ohi korkeain rantain, kuten kyyhkynsulkia\njossakin sinisessä ruusuöljyssä, rosogliossa.\n\nNäin ikkunain kimaltavan kultaa, -- vuoristojen sauhuiset auteret,\nsatamain mastot, purjeet. Väki kierteli ylös vuorikyliinsä\nmutkaisia teitä, ikivanhoihin, linnoitettuihin kyliin, tai ajeli\nkuvakoristeisilla rattaillaan. Ja silloinpa soinnahtivat sielussani\nkuin muinaisen sankarirunon keveät, iloiset säkeet.\n\nOdysseiaa muistellen ajatus ensinnä -- Polyphemokseen! Sehän on\nOdysseian tunnelma: taistelu luonnon puolesta jotakin anastajaa\nvastaan! Polyphemos: mikä se on muu kuin villi, rehevä, jättiläismäinen\nluonnontila, johon Odysseus tunkeutuu!\n\nTällä saarella se kuului olleen se Polyphemos. Aavalla rantahietikolla,\nkorkean vuoriston juurella, seisoi Polyphemos, toissilmäinen, järeä\nvaari, tuijotellen merelle ainoalla silmällään, korkea\n\n    -- -- -- kuin salon tuuhea huippu,\n    jok' yli vuoristoinaan pääns' yksin ja suurena nostaa.\n\nNiin hänestä Homeros. Ja mikäpä tuo vuori olisi muu kuin Etna.\nSellaisena seisoi Polyphemos vuorirannalla, tuuheapäinen villi. Ehkä\nhistoriantakainen _sikaani, sikuli_, Trinakrian ensimmäinen eläjä.\nSeisoi vaari rannalla, -- aamun meri läikkyi maidonkarvaisena,\nmainingit hyökyivät kauniina kierteinä aarniosaaren sannalle.\n\nJa kun hän tuijotti, niin hän näki jotakin. Ja hänen sydäntään paisutti\nkummastus ja pelko. Mikä tulee mereltä? Valkea lokkiparviko? Liian\niso on siksi, iso uivaksi kilpikonnaksi. Delfiiniparviko, kukin\nkulta-vihrein kupein? Delfiinit siellä kyllä suihkuttavat, mutta eivät\nyksin: ne uivat jonkin etupuolia, joka keinuu kuin pysty joutsenen\nsulka tuulessa. Hän varjosti tuuheakulmaista silmäänsä, näin hän\ntosiaan runollisesti loi silmän merelle, ja näki tuon sulan alla\naluksenkin ja liikkuvia olentoja. Aluksen \"tummansini-pintaisen\", ja\nolentojen käsissä keihäät ja \"keihäissä voimaa\". Sen näki ukko, ja\nhänen pedonsydäntään leimutti enteellinen kiukku. Hänen oli tämä saari,\nSisilia. Sen rautatammi-metsät, väärät ikipuut, sen kirsikkalehdot, sen\n\"lumivillaiset vuohet\", sen meret, jotka rajoittivat näköpiirin\nlempeänä utuviivana, pehmoisena kuin sininen öljy. Mitä oli muilla\nsiellä? Miksi piti muitten sitä nähdä?\n\nMutta purjehtija, tuolta mereltä tuleva, se oli harhaava Ithakan mies,\nPallas-Athenen suojatti.\n\nYstävällisesti laski jättiläinen heidät kuitenkin maihin, otti heidät\nluolaansa vastaan. Mutta kavala koston vimma poltti hänen raivoaan.\n\nHän sulki luolansa suun vankalla paadella -- ja alkoi vieraitaan syödä.\n\nKuin koiranpenikat hän heidät löi seinään, ja aivot räiskyivät luolan\nlattialle.\n\nMutta Odysseus, viisauden jumalattaren lemmikki, hän mietti kavalan\npelastuksen. Hänellä oli muhkea, pukinnahkainen viinileilinsä ja siinä\noli \"tumma ja suloinen viini\", jolla raakalaisuus petetään. Hän tarjosi\nsitä tuomisina isännälleen, ja isäntä siihen ihastui. Hän kestitsi nyt\nvieraita vuohenjuustolla ja juopui itse viinistä ja nukkui. Mutta kun\nhän siinä nukkui, rajusti, tiedottomana rovionsa ympärillä, jalat pään\nalla, niin hän heräsi viiltävään kipuun, joka tuntui hänen silmässään\nja aivoissaan. Odysseus ja hänen kumppaninsa olivat hiiltäneet roviossa\npähkinäpuisen hirren ja upottaneet kekäleen Polyphemoksen ainoaan\nsilmään. Raivossa hapuili ukko kirottuja kouraansa, mutta eipä heitä\nlöytänyt pukkiensa, vuohiensa ja kiliensä joukosta. Päätti siis johtaa\nlemmikkinsä ulos ja sitten toimittaa tyhjässä luolassa kostotyön.\nLongotti oven paatta ja laski karjansa yksitellen laitumelle. Mutta\neipä älynnyt tunnustella vuohiaan alapuolelta. Vatsavilloihin oli\npetturi veikkonsa ja toverinsa piilottanut.\n\nJa pian kajahti jo Odysseuksen pilkkahuuto mereltä, missä aamunkulta\nnäkeville kimalsi.\n\nNyt tempasi Polyphemos hirveän kallion, kohotti päänsä yli ja heitti\nääntä kohti pimeyteen. Pauhahti vesipatsas kuin Kharybdis, mutta heitto\nei osunut. Hän huusi avuksi veikkojaan: ne hänelle nauroivat; hänen\nnimensä oli luonto, tajuttomuus, Ei-mikään. Kirvelevin sydämin hän itki\nrannalla verensekaisia kyyneliään. Mutta Odysseus uhrasi\npiripintamaljasta kiitosuhrin jumalilleen.\n\nMutta siitäpä pitäen alkoi ainainen vaellus Trinakriaan. Vuorotellen\nsiellä ovat seikkailleet sikulien jälkeen foinikialaiset,\nkreikkalaiset, Karthagon puunilaiset, roomalaiset, vandaalit,\nitägootit, Bysantti; saraseenit, normannit, berberit, Ranska,\nsaksalaiset, Italia ja Espanjan Aragonia, vielä muut. Kaikki he ovat\nsitä tahtoneet, kuin seikkailujen taikakalua. Kukapa ei tuota rikasta,\nihanaa saarta! Kaikkien kulkijain valtaväylällä, aikansa maailman\nkeskustassa, se kimaltelee ja houkuttelee kuin verrattomista aarteista\nraskas arkku, jonka joku outo jumala, idän tai lännen, oli\njumalais-seikkailuillaan mereen pudottanut.\n\nEnsin soutelivat siihen käsiksi Zor ja Theokles, Foinikian mies ja\nKreikan mies. Purppuraisin purjein kiidätti rannalle, missä\nPolyphemoksen luut rojottelivat, Tyroksen ja Sidonin maanääristä Zor:\ntumma, raaka, nautiskeleva, rahaa rakastava, rahan keksijä, joka ei\nvaltakuntia perustanut, ei taidetta jälkeensä jättänyt. Sille\nrannalle hän purjehti, Zor. Ja sillä metsäisellä saarella hän kokosi\nvoimia uskaltaakseen sieltä vielä länteen, Herkuleen patsaille,\nOkeanos-virrankin taakse. Noutamaan metallia sumuisilta saarilta,\nmeripihkaa pohjan pimeiltä periltä. Ja kun Zor noilta retkiltään palasi\nhymyilevälle Välimerelle, oli hänelle ja hänen tovereilleen, monesti\nehkä myrskyn harhauttamille, Etnan tultasyöksevä huippu majakkana. Ja\nhän nousi saarelle lepäämään, ja Baalille, auringolle, sytytetyn\nkiitosroihun ääressä kertomaan hirmunäkyjä oudoilta meriltä, -- estäen\nhalun muilta kauppiailta sinne lähtöön. Tai hän vaihtoi saaren\nmetsäläisiltä koralleja ja metsänriistaa halvoilla purppurakankailla.\nUseinpa hän lienee saanut myös käydä veristä sotaa alkuasukkaita\nvastaan, jotka uhkasivat hänen laivojaan. Ja kun Zor, ruskeaihoinen\nTyroksen mies, voitti, niin hän sytytti Etnan juurelle veriuhrin.\n\nMutta taistelussa kirkkaan Theokleen kanssa, joka toi saarelle\nviljelyksen ja marmorikuvansa, ajettiin Zor vähitellen pois. Ja Hellas\nedistyi saarella suurvallaksi, Suur-Kreikaksi! Näille samoille\nrannoille, joiden kaari-lahtiin kirkaisevan valkeat vaahtomainingit\nhyökyvät, sinne Theokles perusti valtavia siirtokuntia. Kaupunkeja,\njoissa oli miljoonat asukkaat. Avasi pellot kummukkaille rannikoille.\nKaivoi kallion poveen, maan uumeniin penikulmittain vesijohtoja.\nLaittoi maanteitä, sotateitä, varusti linnoituksia suurvaltansa\nsuojaksi. Niinkuin nykyaikana kypsyi punertava vehnä, viinimäkien puut\nkumartuivat rypäleiden painosta. Kaupunkien talojen luku oli\nsatatuhantinen ja niiden pohja-ala penikulmainen. Pieni taiteen\nkansako? Pienen maan kansa? Näet raunioina valtavat satamalaitteet,\nlinnoitukset, jotka vielä uhmaavat aikaa, temppelien pylväät, joiden\nympärys on liki kymmentä syltä, atlantit, jotka olivat pieninä\nfriisikoristeina, mutta nyt maassa kuutena kuljettamattomana\nkappaleena: alat aavistaa, _pientäkö_ se kansa vain rakasti. Näet\nhekatombi-alttarin pohjan, joka on kuin tori. Vain taiteellisista\nihanteistako Theokles eli? Siellä aavistaa suurvallan, joka käytti\nairoa ja veristä miekkaa yhtä taitavasti kuin talttaansa.\n\nZor, mitä on hänestä jäljellä muuta kuin hämärä, purppurainen muisto?\nMitä tällä saarella, jossa hän vertansa vuodatti kullan vuoksi: --\njotkut vaskiset uhrirattaat museoissa, homehtuneet mynttikokoelmat.\nNiin, Theokles voitti, mutta sai käydä veristä sotaa Zorin\nhengenperijäin, puunilaisten kanssa. Niin vaihtelevat kansat kuin\ntarukirjan lehtiä kääntelisi.\n\nKateellisina ja rahanhimoisina tulivat Didon lapset etelästä saarelle,\nkamppailuun idästä saapunutta Hellasta vastaan. Keltaisen erämaan\nääriltä he tulivat. Satumaisen rikkaasta kaupungista, keveillä\nsotalaivoillaan, jotka olivat täynnä palkkasotureja, afrikkalaisen\nerämaan villejä asukkaita, hispanialaisia, pohjanperäläisiä orjia, --\nkaikkien palkattavien villikansojen yhtymä. Mustanruskeita he olivat\nitse, silmät leimusivat saaliin ja veren himoa. He karkasivat kavalasti\nsuuren Hellaan siirtokuntain kimppuun, mutta valppaat vartijat\nhuomasivat heidät jonkin Euryelos-linnan muureilta. Kiireesti marssi\nväki rannikon suojaksi, ja kolmisoudut, sinikylkiset veden\nlinnoitukset, miehitettiin. Tyrtaiosta laulaen soutivat kreikkalaiset\nerämaan hyeenoja vastaan, heidän laivainsa keulassa hohtivat Areksen ja\nvaahtisyntyisen kultaisen jumalattaren kuvat. Laivat puskivat\ntoisiinsa, valtaushaat iskettiin, hauislihakset jännittyivät jousta\njännitettäessä.\n\nMonipa kamppaileva pari syöksyi silloin toistensa lävistämänä meren\nhelmaan.\n\nSiellä he, vihamiehet, uinuivat sylikkäin. Ja terävähampainen kala\naukoi heidän kypäriensä hihnat ja haarniskat, jotta heidän olisi\nhelpompi uinua. Kunnes heidän ruumiinsa liukenivat raikkaaseen\nsinimereen.\n\nMutta voittajat palasivat riemuiten kotiinsa, ja pantiin voittojuhlat\ntoimeen. He uhrasivat kultasarvisia härkiä tummatukkaiselle, maatamme\nsyleilevälle Poseidonille. Niin he tekivät heti rannalla, jonne kansa\nkeräytyi suutelemaan \"tervetulleiksi\" soturin otsaa ja olkaa. Zeuksen\nalttarilla suistuivat sadat härät, ja imelä uhrisavu samensi ilmaa kuin\nEtna. Temppelien edustalla, jotka nyt rosoilevat vanhuuttaan,\ntanssittiin haltioituneina. Teattereissa, joiden taustamaalauksena\nhohti sininen meri, kuhisi katsojia kymmenin tuhansin, valkeissa\nvaipoissaan. Siellä säestivät huilut ja \"ontelo lyyra\". Pindaroksen ja\nAiskhyloksen runous sai osakseen ihastushuutoja ja palmunoksain\nhuisketta.\n\nMutta verisen tappion jälkeen viileksivät puunilaiset itseään\nveitsillä, ja äidit syytivät kilvan lapsiaan Molokin tulipunaiseen\nsyliin.\n\nMutta menivät nekin ajat. Ei ole Karthagon hyeenoista jäljellä kuin\nhämärä, veri-kultainen muisto vain. Ja kreikkalaisista? Äärettömät\nsorakasat, joilla nyt lainehtii vehnä ja kasvaa meloni ja viikuna.\nMahtavat jumalien temppelit meren hengessä, vehnävainioitten keskellä,\nniin suuret, ettei kristillisyys ole niitä jaksanut hävittää: mitenkä\nolisivat papit uskaltaneet kumota moisia pylväitä? He olisivat itse\njääneet suistuvain jättiläis-arkitraavien alle. Vain aika kaasi\ngigantit, ja kuljetti museoihin, -- herättääkseen katsojien sielussa\npakanuuden. Siinä se makaa, atlantti, selällään: iskee hymyillen\nsilmää, pikkuvarvaskin miehenpään kokoinen. Niin ne loistavat\nvehnäpelloilla Junon ja Concordian temppelit, lempeinä, punakellervinä,\nmeren sinisen viivan hymyillessä kaukaa.\n\nTheokleelta veivät saaren Romuluksen pojat, tullen pohjoisesta\nkömpelöin laivoin, seikkailleiden etruskien teitä. Kreikkalaisten\navuksi he ensin tulivat, ja suden pojat voittivat erämaan hyeenan,\npuunilaiset. Mutta voitettuaan he suistivat alamaisuuteen\nautettavansa. Nyt tuli saarelle järjestys ja yhteiskuntauskonto.\nGladiaattoriteatterit ja kilpa-ajoradat.\n\nJa vähitellen riutui kreikkalaisuus. Rooman ylimysten kesähuviloiksi ja\njoutorahvaan vilja-aitaksi joutui ihana Sisilia.\n\nRaunioina ovat nyt gladiaattoriteatterit; petolinnut pyöröjen yllä\nkaartelevat ja huutelevat.\n\nMutta vielä lisää seikkailuja. Pyhä Rooma sortui kuin Karthago.\nVandaalit kiitivät yli saaren ja hävittivät. Itägootit sitä koettivat\npitää käsissään. Mutta heidän kanssaan taisteli saaliista Bysantti.\n\nHyväpä oli siellä Geiserikien levätä pitkistä, hurjista\nseikkailuistaan. Riisua turkiksensa, pestä veri ja hiki karkeasta\nihostaan ja kilpi pään alla nukahtaa oranssipuun varjoon ja uneksia\njäisistä, pimeistä lapsuudenmaistaan. Mutta kalpa kädessä prameaa\nBysantin keisaria ja hänen munkkejaan vastaan.\n\nMutta ei jaksanut pohjolan Geiserik karkoittaa kreikkalaisen keisarin\nkiskovia käskynhaltijoita saarelta. Sen teki Abdallah. Kauan sitten oli\n\"kuolo tummiin pilviin helleenien kohtalon kätkenyt\". Nyt tuli\nAbdallah! Arabiasta hän oli, tuo valloittaja, haaveellinen, tulinen!\nHurjalla ratsulla, päässä liehuva liina, hän kiiti pitkin tupruavaa\nerämaata, seikkailun ja autuuden himossa. Niin riensi Abdallah yli\nmanteren, -- kunnes meri tuli vastaan.\n\nJa nyt hän kannusti ratsunsa veteen ja päätti valloittaa myös meren ja\nsaaret. Niin tuli saraseeni Abdallah tarujen saareen ja vuodatti\nviljalti Allahin kunniaksi uskottomain verta. Koko saaren hän valtasi\nyhdellä ratsastuksella.\n\nMutta kun hän sen sai omakseen, näytti siinä olevan kyllälti hänelle\nparatiisia, ja hän tuli levolliseksi, vaikka oli huutanut: Paratiisissa\nsaan levätä!\n\nHän vaipui mietteisiin tuolla ihanalla meren rannalla sotaorhia\njuottaessaan. Mikä kukkakimppu tämä saari! Paratiisista mereen\npudonnut. Siellä Abdallah tuli rauhanhaaveilijaksi.\n\nSaraseeni ja berberi valjasti nyt sotaorhinsa auran eteen, hän johti\nvirrat vuorilta \"Conca d'oronsa\" kasteeksi, hän istutti hedelmäpuita,\nrakensi huvilinnoja. Mikä kaarien loisto! Hän rakensi pihoja, joissa\nsuihkulähteet solisivat ja joita ympäröivät hevoskenkäkaaret, hienot\nkuin pitsi, kimaltaen kulta-, hopea- ja helmiäis-arabeskeja.\n\nHän harrasti tieteitä ja rakasti suloista runoutta.\n\nMaa kukoisti taas kreikkalaisten ajoista. Ja illoin, kun meri uupui\nlepoon ja sohisi jo suurena univirttään, kajahti moskeain minareeteista\nkiitoslaulu rauhan Allahille!\n\nMutta erämaan pojan tulinen päivä laski! Silti ei Sisilian kansan satu\nollut loppuva.\n\nPohjoiselta Tyrrhenan mereltä, josta aallot vihreän sinisinä ja\nsuolalta tuoksuvina hyrskähtelevät, -- sieltä tuli Roger. Normannit\nlohikäärme-pursillaan. Kaukaa Thulen pimeydestä he olivat syntyisin.\nNyt heidän piti kilpailla Arabian kanssa. Viikinkilaivoilla he olivat\ntulleet Normandiaan, siellä sivistyneet hiukan. Ja -- nyt Roger\nseikkailulle Sisiliaan. Punanverevä hän oli, vankka ja keltakiharainen.\nHän tiesi vielä vähät tieteistä, taiteista. Taas kalskahtivat\nSisiliassa kansain aseet: saraseenien ruostuneet käyräsapelit ja\npohjolan raskaat kalvat. Ja normannit voittivat.\n\nMutta Roger, Rollon jälkeläinen: hän ei ollut vielä oikea kristitty\neikä enää pimeä pakana. Siksi hän ei ruvennut uskonvimmassa hävittämään\nmaata.\n\nEi, Roger otti vain vallan, ja tummat saraseenit saivat palvella häntä\nja hänen vasallejaan entisellä uskollaan, tavoillaan, jopa\nlaeillaankin. Ja siinä nuo palkolliset hienostivat herransa. He saivat\nheidät tukemaan viljelystä, tieteitä, taiteita.\n\nJa siltä ajalta näkee kuvan saaren kansainkulttuurista. Normannikirkko,\n-- kirkko, jonka sisusta on peitetty kultaisella, välkkyvällä\nmosaiikilla. Sen teetti puolipakanallinen normanniruhtinas. Arkkitehti\nsaraseeni. Muhamettilainen rakensi -- kristityn kirkon. Arabialaisilla\nkaarilla hän sen kaunisti. Ja järjesti noiden kaarien päälle kymmeniä\nkuvia raamatusta: heprealaisten jumalaistarustosta ja historiasta.\nSiellä on Noat, Moosekset, Kristukset, piirtäminä muhamettilaisen, joka\nei olisi saanut kuvaa piirtää. Ja heprealaisilla kuvaprofeetoilla:\nheillä on pukuna -- klassilliset helleeniviitat ja roomalaiset togat!\n\nNiin sekoittivat kansat verta, yhdistyivät, sulautuivat! Ja sitten --\nsiinä Sisilian satua vielä: Sitten tuli saarelle, jossa jokainen kävi\nja josta jokainen lähti, vuorotellen vaaleita germaaneja ja tummia\nromaaneja: ranskalaisia, saksalaisia, espanjalaisia. Anjoun tyrannit\najoi sekarotu pois sukupuutto-surmalla, kapinalla, johon kirkkojen\nkellot antoivat nousumerkin: Sisilian jalo iltamessu. Mutta tuskin\nhukkui Anjou, tunkihen tilalle ahnas ja uskonnollinen Aragonia.\n\nSitten saksalaiset, italialaiset, itävaltalaiset ovat siellä\nkeinotelleet, taistelleet, kukin koettaen omistaa aarretta.\n\nKunnes viimein italialainen sekarotu, Herra ties miten monista\nkansoista syntynyt, suuttui muukalaisiin ja Palermossa liehahti\nGaribaldin punainen pusero.\n\nSiltä vuorelta, Palermon Monte Pellegrinolta, jolla Hamilkar Barkas\nmuinoin oli epätoivon vimmalla puolustautunut Rooman hukkaa vastaan,\nlevisivät vapaustaistelijat kulona kaikkialle. He kiipesivät vuoria\nkeveästi kuin sveitsiläiset palkkanihdit! He kiitivät tasankoja kuin\narabialaiset ratsurit! He puhdistivat saarensa riistäjistä, mereen\ntottuneina kuin ennen Zor tai Theokles.\n\nNiin sai vilja-aittansa takaisin Italia. Nyt sen haave on omaksi\nvaltioksi.\n\nOli ilta, kun Sisiliasta läksin.\n\nMessinan salmella, höyrylautan leveällä kannella. Mielessäni kulkivat\nsaattueena sikulit, Zor, Theokles, Hamilkar, Rooman preetorit. Ja\nitägootit, Bysantti, Abdallah ja Roger ja espanjalaiset. Kaikki\nmenneisyyden utuihin haihtuen.\n\nTyrrhenan mereltä kävi väkevä, lämmin viima. Tähdet loistivat suurina,\nkone jyskyi kumeasti.\n\nMinua vastapäätä istui verevä maalaisnainen: nenä jalo, kreikkalainen;\nkorkean hiussykerön ympärillä metallipangat. Pari matruusia, hanuria\neli sirmakkaa soittaen: toisena heistä kotkannenä ja vaalea tukka, --\nminkä normannin jälkeläinen tuokin lienee! Mutta erillään toisten\njoukosta istui kaksi maalaisukkoa: kasvot keltaiset, posket ryppyiset,\notsat matalahkot, mutta älykkäät. Nenät kuin käyräsapelit, sieraimet\nlaajat; suut leveät, suoraviivaiset. Heidän pienet silmänsä\nkiiluivat kuin hiilet, kun he helistivät käsillään huitaisten\nsisilialais-murrettaan. Valkeat hammastarhat paistoivat kirkkaina, kun\nohuet huulet aukenivat leveään, ylimieliseen ja äänettömään nauruun.\nPäässä heillä oli siniset fetsit ja toisella fetsin ympärillä kirjava\nturbaani: saraseenien jälkeläisiä.\n\n\"Valo vaipunut yön oli helmaan jo.\" Rusko oli sammunut, Poseidon väsyi,\nlaski tyttärensä ja raakkuihin puhaltelevat poikasensa lepoon.\n\nSinipunerviin utuihin alkoi tummeta taakse Sisilian jyrkkä ja korkea\nranta. Korkeimmalla huipulla, Etnan lumisärmällä, häilyi punaisia\nhattaroita.\n\nAallot solahtelivat uneliaasti laivan kupeissa. Tuolla pohjoisessa\nolivat Aioloksen saaret. Ja tuossa lähellä Skylla.\n\nKuin houkuttelevat seireenit vilkuttivat Sisilian rantakaupunkien\ntuhannet tulet. Suurina heijastelivat ikuiset tähdet meren\nmustanvälkkyvästä pinnasta.\n\nGirgenti, Reggio Calabria, kesäk. 1908.\n\n\n\n\nADRIANMERELLÄ.\n\n\nAalloilla keinuen etelän kulta-auringon kimaltaessa. Aallot kaukaa\nilmanrannoilta matkaavat, ääriltä taivaan, missä hopeapilvet hohtavat,\nvalkeina, kellervinä kuin autuuden maat.\n\nKeikahtaa pursi mahtavasti aaltojen kehdossa, hyrskähtää laine, veden\nsormet leikkivät laitaan lyöden: -- pursimiehen poskelle räiskyy\nviillyttävä vaahto, -- pursimiehen, köyhän kalamiehen, joka aalloista\nelatustaan etsii. Kalamiehen repaletakkisen: hän katselee vesiä,\nkatselee illan kultapilviä, -- katselee kaupunkia, rannalta kaukaa\nkellervänä hohtavaa; -- katselee haahtea, joka verkalleen ohi matkaa:\nperälaidalla poikanen kyynärvarttensa varassa laulaen laulua\nkaukaiselle armaalleen; -- katselee mies, ja hänen sydämestään\nkiitollisena kumpuaa:\n\nMikä onnen ja kirkastuksen hetki!\n\nJa hän hiljalleen jatkaa:\n\nSiunaus rannoilla ja mailla, siunaus kultapilvillä ja aalloilla\nvaeltavilla, siunaus kaupungilla, rannalta kellervänä hohtavalla,\nkaloilla, syvyyden asukkailla, siunaus palava kuin kiitollinen\nihmissydän.\n\nNiin huokasi mies; mutta lyhyt on päivä.\n\nMerimies palaa kotiinsa iltatähden alla. Rymistäen hän astuu majaansa,\njossa häntä vaimo ja lapset odottavat, lapset kuin tiiran poikaset\ntaattoaan. Riemun huuto kajahtaa, riistan ympärillä tungeksitaan. Ja\npian jo liesikin loimuaa.\n\nMutta tämän laulaja, hän, jolla ei ole vaimoa, ei lasta, häntä taas\nlevottomuus ahdistaa, ja hän ihmettelee:\n\nMikä lyhyt onnen hetki äsken! Mikä siunaus vesillä ja mailla, siunaus\nkultaisilla pilvillä, kaupungilla, rannalta kellervänä hohtavalla,\nsiunaus palava kuin kiitollinen ihmissydän!\n\nNapoli, kesäk. 1908.\n\n\n\n\nALPPIJÄRVI.\n\n\nSveitsinmaassa valtavat vuoret ympäröivät syviä laaksoja, joissa\nvihreät järvet kimaltavat. Järviin syöksyvät vuorikosket kuin pilvistä:\npatsaina, pilareina, häilyvinä uturyöppyinä! Alas vuorten seiniä, joita\npitkin kuusimetsät kapuavat ylös kuin hyökkäävät sotajoukot! Alhaalla\nrannoilla vihannoi viini ja ruusut kukkivat. Mutta ylhäällä,\nkuusikoiden yläpuolella, on aavat laitumet, ikuisen, säkenöivän lumen\nrinnalla.\n\nVarhainen aamu, kello neljä. Harmaa oli vielä veden pinta, sumussa\njärveä ympäröivät alpit. Hiljaista aivan. Vain aallot ikkunan alla\nloiskahtelivat aamu-unisesti. Etäällä kumisi vuorikoski.\n\nSitten alkoivat linnut tirskahdella. Ja jo värittyi taivas alppien\ntakana, etäällä, väkevän keltaiseksi, -- hohtavaksi kuin vaski,\nhuikaisevaksi hiljaisessa aamussa. Merkillisesti hohti se kylmä\nkultateltta, jossa aurinko heräili, mahtavain vuorten tummien hahmojen\ntakaa. Ja nyt kukahti jo käki! Aalto loiskahti pirteämmin ja heräten.\n\nJo alkavat linnut hälistä tiheän rantakylän takana rinteillä,\nkeväisessä koivikossa.\n\nYhä kiivaammin helottaa taivaan keltaisuus.\n\nJa nyt kumahtavat kirkkojen kellot, kaukaa vuoristosta. Kumeat kellot\netäältä, tuskin kuultavasti, jumala ties mistä: -- rotkoista,\nsalaperäisestä etäisyydestä, -- syvin äänin laulaen. Aamukellot. Niiden\nkumu katkeaa syviin vuorten onkaloihin.\n\nAamu kirkastuu.\n\nYht'äkkiä ilmestyy tuonne korkean vuorimuurin harjalle ruusunpunainen\npilvi, heleästi paistava.\n\nSe on aamun tulo, valon viitta! Ja samalla kalahtelevat jo lähempääkin,\njärven toiselta rannalta, pienten kirkkojen kellot. Kutsuen,\nherätellen, vastaten etäisten malmien kuminaan, kuin noviisit kuultuaan\nvanhan priorin äänen.\n\nNiin herää kylä, ja kolistellaan jo rannalla ikkunan alla airoja. Ja\nkaukana vuonossa utuisten vuorten välissä, siellä väikkyy jo purje,\nklassillinen latinalaispurje: kuin kaksi kyyhkyn siipeä ristissä,\ntoinen valkea, toinen kellertävä. Tuo siipipari hohtaa aamun uduissa.\n\nKeltaisena yhä taivas. Missä aurinko?\n\nNyt se tekee nousuaan: sinipunaisella värittyvät alppien veteen\nkuvastuvat kupeet, värillä aivan sinikellon-heleällä.\n\nJa jo iskee aurinko silmää, kohoaa vuorten raosta. Iskee kuin\npenikulmaista, tulista keihästä, -- siten leimahtaa kuin syttyvä\nkekäle! Ja sieltä ylhäältä, vuorten huipuilta, sieltä valahtaa laaksoon\nutuinen, kullansäihkyvä, sini-usvainen sädevuo, valovirta. Kuin\nPäivättären kankaan loimet alas järvelle. Ja nyt kilkahtavat kaikkein\nmatalimmalla piileväin kirkkojen kellot, iloisesti vastaten äskeisten\nkellojen ääniin, jotka vähitellen loitos vaikenevat.\n\nKellojen soittoa. Laitumelle vietävän karjan vaskikellot etäältä,\nmetsäisiltä vuoripoluilta. Lintujen viserrystä. Vaikenemus sitten. On\nkohonnut korkealle välkehtivä päivä.\n\nSuloinen järven hiljaisuus. Ihana maa, kirkas vesi.\n\nSiniset vuoret kuvastuvat veden pohjattomuuteen. Monet kylät vuorten\nhelmoissa kuvastuvat kuin peiliin, valkein, suipoin kellotapulein.\nKalastajat viilettelevät järvellä, ruuhessa potkahtelee veden riista.\nPurjeet: toinen valkea, toinen kellervä. Ikkunan alta ruusupensaikon\nraikas tuoksu. Huuruten syöksyy tuolla vastapäätä vuorikoski laaksoon,\nkuin hiidenkirnuun.\n\nTuo järvi, jota vuoret taivaskorkeat saartavat, sulkevat, missä olen\nnäitä vuoriseiniä ja maisemaviivoja ennen haaveillut? >\n\nEräässä sadussa, jota joka lapsi lukee.\n\nNiin kyselen itsekseni ja muistelen. Nyt muuttuu uni taas elämäksi.\nNäen sankarihahmon.\n\nKas, tuolla kirkkaan veden äyräällä kajastaa keskiaikainen kylä. Siellä\nkiertelevät rinnettä väärät kujat. Keskellä kylää tapuli,\nkuparikattoinen. Ja kansaa soutaa kylään, juhlille. Vanhaa ja nuorta.\nNeitoja, joiden hipiä on valkeaa kuin maito, katse kirkas.\n\nJa myös ylhäältä vuorilta, ei vain vesiltä, tulee väkeä, mikä karjaa,\nmikä metsänriistaa tuoden. On markkinat kai, kylän väkisillä kujilla\nviulujen, pillien vinguntaa. Mutta väki on raskasmielistä nyt.\nVainoojan ies painaa maata. Siksi kyselee väki surren toisiltaan\nuutisia ja saa synkkiä sanomia. Ja se toivoo jotakin. Mutta torille,\nkaivon viereen, jonka patsaalla seisoo kullattu kuva: oikeus vaaka\nkädessä, silmät peitettyinä, -- siihen oli ilkeä vouti pystyttänyt\nriu'un ja pannut sen päähän sulkahattunsa: sitä piti ohikulkijain muka\ntervehtiä.\n\nJa he tervehtivät, ja he punastuivat vartioivain huovien edessä. Ja he\nodottivat jotakin.\n\nJa tulee markkinoille vuorten mies, alppikotkien ampuja. Päätänsä\npitempi muita hän on. Jousimiehen tuima katse. Se näki kautta\nsumujenkin. Jo astuu mies torille, jousi olalla, poika pieni käsivarren\nsuojassa. Ja väen kuhinassa hän silmää riukua, hän hieman hämmästyy,\naikoo jatkaa matkaansa, -- kunnes huovit vaativat häntä tervehtimään\nhattua. Hänkö -- vakaa, vapaan luonnon mies, erämaan sinisen taivaan,\njolla aurinko säihkyy kuin vapauden vaakunakilpi,-- hänkö kumartaisi --\nvoudin hattua! Hän, jonka jalkain juuresta vuoriston sumut ja pilvet\ntupruavat ylös kuin luonnon uhrisauhu! Hän, jonka sisar on tuuli\nja veli jousi, kilpaajansa kotka, joka rakentaa pesänsä\npilven yläpuolelle, riippuvan paaden kupeeseen, punaiseen\nalppiruusumättääseen. Hänen verensä kuohahtaa käskyn kuullen. Ei voi!\nJa huovit häneen kiinni! Voudin eteen vietynä hänet pilkalla tuomitaan\nampumaan omena poikansa päälaelta.\n\nSadat kerrat hän oli lennosta tavannut ryöstökorpin, jyrkänteillä\nkoikkuvan. Mutta nyt. Nyt hän vavahti ja kuohahti raivosta!\n\nHän ampui. Omena vierähti. Mutta kysyipä vouti silloin, miksi oli\ntoinen vasama varattu talonpojan vyöhön.\n\nSilloin hän kohotti päänsä ja katsoi kysyjän silmiin. Hänen silmistään\nnäki vouti, mitä varten oli toinen, teräskärki, vyöhön varattu.\n\nKun omena putosi, niin salavihainen kansa riemahti, se nosti päätään\nylpeydestä. Mutta köysiin omenan-ampuja nyt, yli järven, vaarallinen\nkotkain-ampuja! Kansa pelkäsi, suri ja vaikeni.\n\nKirkas päivä. Satoja vuosia sitten. Vuoret kuvastuivat rauhaisina,\nkesäistä untaan nukkuivat rinteillä metsät.\n\nNiin purressa kotkain-ampujaa yli järven.\n\nMutta tulee ikäpuoli, -- nousee tuuli, ja aallot käyvät ärtyisiksi,\nmyrkyllisen vihreiksi. Viima purjeissa vinkuu.\n\nJo kuohahtelee vaahto.\n\nJo yleni alppien ylle mustanpuhuvia lonkia. Kaukainen lumihuippu\npaistoi päivänlaskussa kuin verinen ruhtinasvaippa.\n\nPilvessä välähti salama.\n\nTuli myrsky. Pursi kiiti kallellaan, pitkäinen jylähti onkaloissa.\nSalamat viilsivät haavoja kautta koko taivaan kannen. Tuulenpuuskat\ntemmelsivät. Lähellä rantaa kuljettiin. Tammet kohisivat, vesi löi yli\nlaitojen. Vaarallinen niemen kärki.\n\nHätäpä pakotti nyt vartijat päästämään kahlitun köysistä, rukoilemaan\ntien tuntijalta pelastusta. Niin, kotkain-ampuja peräsimeen!\n\nHän kiidätti purren suoraan terävimpään kariin! Itse hypähti tutulle\nkalliolle, -- huovien hätähuudot lyhyet.\n\nJa kerran, kun korska Itävallan käskynhaltija ratsasti seurueineen\nvuoren solassa: hän suistui satulasta, rinnassa nuoli, -- tuttu,\nuhkaava nuoli.\n\nNiin mies kosti poikansa, itsensä puolesta. Ampui tulevaisuuden\nvasaman. Hän näki voudin suistuvan ja seurueen varustavan jousiaan.\nMutta hän kapusi tammestaan viereiselle kallion äyräälle. Ja ylös\nvuorenseinää kuin ilves. Kuin kostonhengen nauru kajahti hänen äänensä\njo ylhäältä, näkymättömistä.\n\nGessler surmattu! Nyt juhlivat kylät, vapaiden järvien rannat! Nytpä\noli köynnöksillä koristettu karkelolavat, vanhukset iloitsivat\npoikasina, miehet löivät sarkkansa vanteiksi pöytään. Nuoret kumarsivat\npäänsä sankarin ihanteluun. Missä hän itse? Yksin hän vaelsi\nvuoristossa. Ei kiitosta kaivannut. Mutta kiitollisuus kohosi hänen\nrinnastaan jylypilvien pitäjälle, joka hänen kättänsä tuki. Ja niin hän\noli rientänyt kotiinsa, vaimonsa ja poikansa luo, tulevaisuuden\nkauniita unia nähden. Miten vapaus oli nouseva, kulkeva hänen jälkiään.\n\nJa se nousi. Maassa oli sota julistettu: veressä, hiljaisissa,\nmyrtyvissä sieluissa.\n\nSeurasivat ensi nuolta öisten niittyjen salaliitot, Rütlin valat.\nNuijain ryskeet vuorisolissa. Winkelriedit mursivat rintainsa kautta\ntien vapaudelle.\n\nJa vihdoin nousi oikea vapaus, verellä ostettu.\n\nOn vieläkin maita, joissa itävalta polkee, häväisee! Mutta niissä\nGessler saa palvelijoita. Ja Wilhelm Tell: hän oli germaani!\n\nIlta oli tullut, -- jälkeen päiväisen kulun pitkin rannikoita,\nruusulehtoja, koivikoita.\n\nAlppijärvi muuttui sinertävän harmaaksi. Aurinko laski. Vuoret,\nmahtavat, jättimäiset, helähtivät himmertävään alppihehkuun.\n\nJärvi tummui. Mutta vuoriston takana kaukana viipyi ja hymyili\nruusunpunainen pilvi. Kuin pitkä, punainen harso, joka heijastui alas,\nhohti syvistä vesistä.\n\nKarjankellot soinnuttivat ohutta vaskeansa. Ja nyt, myöhään illalla,\nkajahti kaukaa alpeilta vaskitorven heleä, vakava sävel.\n\nSe soi hartaana kuin virsi. Soi hetkisen, kierteli kaukana vuoristossa\nja vaikeni.\n\nLausanne, kesäk. 1908.\n\n\n\n\nPAIMEN.\n\n\nAlppipaimen, Senn, _armailli_, asuu talvin kyläisissä laaksoissa,\nkesällä vuorilla vihertävillä. Keväällä miehet vuorille, naiset ja\nlapset kotiin. Raskas on miesten työ vuorilla.\n\nJos paimen on nuori eikä ole jaksanut vielä hankkia itselleen omaa\ntupaa, jonka ikkunaruutujen rivi sievästi kiiluu, eikä mehiläis- ja\nkukkatarhaa, -- jos ei, niin vieraan pirtissä hän on viettänyt talven.\nMutta hän on unessaan pyrkinyt omaan majaan. Vaimoa hän on, kylän\ntyttöjen komeinta, katsellut. Työllä ylhäällä vuoristossa on hänen\nsaavutettava onnensa.\n\nNiin hän on vuokra-tuvassa viettänyt kaiken talven. Tehnyt minkä\nmitäkin, puusta koruja leikellyt. Ehkä käynyt töissä pienessä talonsa\nsahassa.\n\nJa kaivannut kai vuorille, kerätäkseen taas kultaa säästöön. Kaivannut\nvuoriston hiljaisuutta, kylätöntä rauhaa. Vuorilampea ja pärekattoista\nmajaa.\n\nJa tulee kevät. Kauan se on taistellut viimeisiä pyryjä vastaan. Mutta\nkun se vihdoin voittaa, se astuu reippaasti vuorille, viittoo\njäljestänsä tulemaan, -- ja katoaa sinne. Tuokiossa se luo siellä\nkesän, lyhyen keväthurmion jälkeen. Silloin, touko- ja kesäkuun\nvaiheilla, ollaan laaksoissa valmiit kevättapahtumaan: ajetaan karja\nvuorille. Jo kauan sitten on valittu pääpaimeneksi parhain\nkylänlaidunten vuokraajista. Hän on vuokrannut talollisilta karjansa,\nmiltä naudan, miltä kolme, neljä. Ja pestannut apulaisensa.\n\nOdotetaan kylässä päivää, jolloin voidaan karja laskea.\n\nJa kun tulee se päivä, niin paimen herää kuin kontio talvipesässään.\nOikoo jäseniään, pilkistää sataruutuisesta päätyikkunasta ulos.\n\nAh, jo syöksyy vuorikoski pauhaten vuorten ylhäisyydestä, tupruaa\nvalkeana usvana. Kevätaurinko paistaa hiljaisessa laaksossa; pienen\nkirkon kuparisipuli kimaltaa. Koivut ja poppelit vihannoivat.\nTulvillaan vilisee somien myllyjen ohitse virta, alitse vanhan,\npärekattoisen sillan.\n\nAlppipaimen tirkistää virkistyneenä ulos ikkunasta. Kas, jo vihottaa\nylhäällä laitumilla paljaita ruohotäpliä. Parin päivän päästä loihtii\nkevät levenevät täplät vihreiksi niityiksi. Ylimmilläkin laitumilla\nkiiluvat nyt hanget vain pieninä läikkinä.\n\nPois siis, vuorille! Kevätpäivän kimalteeseen! Pois laakson miekkoisten\nparista, jotka saavutetussa onnessaan makailevat. Vuorille hän,\nkirkkauteen, tekemätöntä onneaan tekemään. Raikkaille vuorille nyt!\n\nPaimen irmastuu, hänen otsansa kohoaa. Jo kaikuvat kylän kujilla kellot\nja tiu'ut. Kiireesti pukeutuu paimen, vetää siniset polvihousut\njalkaansa, hihattoman takin ylleen: sen rintapielet on mielitietty\ntikkaellut valkeilla edelweisskukilla. Solkikengät hän panee jalkaansa,\nvyöttää helmillä somistetun, leveän vyönsä, tarttuu valtavaan\npaimentorveensa; ja tuuhea paimenkoira on hänen ympärillään hypellyt,\novelle juossut, intoisena kuin metsäkoira nähdessään isännän tarttuvan\ntuliluikkuun. Ja paimen silittää koiraansa: lähtään, lähtään. Ja pistää\njo mustan, punasaumaisen patalakin takaraivolleen ja astuu kylän\nraitille. Astuu talvimajansa kaideniekoilta kaksoisportailta,\nseinäleikkausten alta.\n\nSiellä jo väki vilisee. Siellä kukkia kimpuiksi solmitaan. Kellojen\nlavit koetellaan. Keräydytään nuoren pääpaimenen luo: isännäiset,\nemännäiset, neuvoja antaen, onnea ja tarmoa toivotellen.\n\nPaimenen luo juoksevat karjan laitumelle saattajat. Komeana hän seisoo\nmuiden keskellä, paidanhihat kevättuulessa tutisten. Patalakin\ntöyhtöjouhet väristen kuin iloista naurua.\n\nTupien seinämillä jo ruusut aukovat umppujaan. Ravintolan lehtimajassa\njo villiviini rakentaa siimeistä kattoa.\n\nIloiten, kuin koetteeksi, puhaltaa nyt paimen torveensa viimekesäisen\nsävelen. Se sävel: kohta vastaa siihen navetoista karjan ammuna. Ne\ntuntevat torven äänen. Ne tietävät, miksi heidän kaulaansa suuria\njuhlakelloja soljitetaan. Karjankin mielestä luonto hymyää: muisto\nalppiruohosta, päivänpaisteesta.\n\nJa karja johdetaan koristettuna ulos. Ensimmäisenä mahtava,\nsilokylkinen \"Muni\", kylänhärkä. Sillä on kukkaköynnös niskassa, kuin\nuhriin ja jumalanpalvelukseen talutettuna. Arvokkaasti se astuu\nvankoilla jaloillaan: on jo ennen usein ollut alpeilla.\n\nSitten pöllistäytyvät navetasta lehmät, ruokakellon kokoiset\nhelkyttimet kaulassa, leveissä, kirjatuissa kaulaimissa. Auringon\nsokaisemina ne seisovat, eivät raitin ruohoa tapaile. Tuijottavat\nauringonpaisteeseen. Mutta sitten potkaltavat kerran iloisesti ja\njuoksevat paimentorvea kohti, kylän kaivotorille.\n\nKellokkaiden jäljestä, joiden sarviin on sidottu yksijalkainen\nlypsyjakkara, kuin kultarihmoilla koristettu kruunu, tölmää nuori\nnautakarja: kukitettuina kuin tyttöset häihin. Ne heiskuvat, ne\nkiitävät pitkin kujaa kuin viiriä liehutellen, ne ynyvät, puskevat\nkellokkaita, jotka hymyilevät kevään säkenöiviin korkeuksiin.\nViimeisinä päästetään vuohet, partaiset penteleet, karjan katupojat,\njotka milloin juoksevat muun karjan edelle, milloin kopaisevat kukkia\nlavoista, milloin tyttöjä pokkaavat. Vallattomina, mahdottomina\njärjestykseen. Heistäpä on alppipojalla ja koiralla huoli!\n\nNiin asetetaan karja jonoon kylärahille. Etumaisena Muni, sitten\nkellokkaat komein kruunuin, saattajat sivulla, vuohet ja kilit lehmäin\nvälissä vilistäen. Satuloitu on myös, ja eväillä ja juustokojeilla\nsälytetty, hevonen paimenta laitumelle saattamaan. Tulee pappikin,\nsiunaa karjan vihkivedellä.\n\nJo katselevat kellokkaat ihmetellen paimenta ja ovat hänet kaataa,\nkatsovat: lähtään jo vuorille! Siellä ruoho tuoksuu, purot solisevat.\n\nViimeiset maljat _armaillin_ kanssa, joka on hänelle uskotun omaisuuden\nherra ja tietää iloisen edesvastuunsa. Hänelle kaikuu viimeinen:\nonnellista paluuta! Ja punapuseroinen tyttö, katseltu, hymyilee hänelle\nja heittää hyvästit. Ja hän kulkee karjansa etunenässä komeana kylästä,\nkohti siintävää vuorenseinää, joka sulkee raitin pään. Etumaisena\nylenee pari lumivalkeata vuohta. Ja väki seuraa jonkin matkaa, isolle\naukealle, jonne muiden kyläin paimenet tulevat, eri tahoilta pienien\nvalkeiden kirkkojen luota, juhlakaulukset kaulassa, naisten\nkukittamina. Siellä yhtyvät paimenet, onnittelevat. Ja siellä he\nkiinnittävät kukat ja seppeleet pyhimyksen kuvan eteen, joka hymyilee\nkatoksensa alta tienristeyksessä. Nyt nousevat kyläin karjat yhtä\nmatkaa. Kunnes pian eroavat, kukin pääpaimen karjoineen eri polulle,\nkukin kylänsä laitumelle. Silloin satainen karja hajautuu. Pian\nvastaavat paimenet toisilleen kaukaa vanhalla alppilaululla. Se laulu\nkaikuu heleänä, hartaana kuin virsi:\n\n    _Le z'armaillis dei Colombette\n    de bon matin se sanlevâ,\n    ha ha -- ha-ah!\n    Liauba! Liauba! por ariâ!_\n\nJa vanha-sanaisten säkeiden kaiut raukenevat vuoristoon.\n\nNyt kulkee paimen yksin laitumelleen, vain pieni paimenpoika mukana, ja\nvanha toveri, pörröinen koira. Komeana hän käy, kämmenen levyinen lakki\ntakaraivolla, valkeat hihat vilkkuen. Ja hän painuu äänten hiljetessä\nmietteisiin. Vapaudesta riemuiten, samalla monia vaaroja ajatellen,\njotka häntä ja hänelle uskottua vähäistä karjaa uhkaavat. Ja myöskin\npälkähtää hänen päähänsä; punaisessa puserossa seisoi tyttö kylän\nviimeisen talon kulmalla, hänelle onnea toivottaen. Rikkaan talon uhkea\ntyttö. Punaisessa puserossa, musta tukka hohtaen kuin korpin sulka. Ja\nraskain mielin _armailli_ heitti hänelle koko kesäksi hyvästinsä. Mutta\nrikas tyttö nauroi vuorten pojalle, kun hän, punapuserossaan, ojensi\nkätensä hyvästiksi.\n\nJa nyt ylenee paimen laaksosta pois. Vuorille, joilla kasvaa myös\npunainen lumivalko. Sadun edelweiss. Niin, sellainen oli tyttö ollut\ntalon kulmalla, punapuserossaan.\n\nPaimen seisahtuu, katselee taakse, jossa suuri järvi kaukana auteroi\nsinisenä utuna. Tuolla alhaalla hypittää kotivirta valkeaa vaahtoaan.\nTuolla kotikylä, vihreän virran polvekkeessa. Tuolla talvinen\nravintola, jossa hän mielitiettyään kohtasi. Vielä näkyvät kiiluen\nkullatut sarvet päädystä. Ja tuolla hänen pyöreäruutuinen ikkunansa.\nEikö avatussa ikkunassa hohtanut myös jotakin punaista?\n\nPaimen on kulkenut ohi viimeisen pikku ravintolan, ohi viimeisten\nviljapeltojen. Hän tulee koivumetsään, jonka yläpuolella hänen\nlaidunpalstansa alkaa.\n\nSiihen hän nyt jää, antaa karjansa levitä ruohikkoon; jää alkukesäksi,\njo kaukana kotikylästä. Ja sitten hän kulkee sikäli ylemmäksi, mikäli\nalempana karjanruoka loppuu ja ylempänä ruoho kasvaa. Parin viikon\npäästä synkeään, naavaiseen kuusikkoon, jonka hiljaisuudessa vain tikka\nnakuttaa ja palokärki viheltää. Kulkee karjoineen kapeaa uraa myöten,\nsynkkäin rotkojen kautta, mihin päivä kuultaa korkealta, korkealta\nhavukon läpi terhenisenä, outona utuna.\n\nNiin hän loittonee, nousee toisille laitumensa rinteille, johtaa\nkarjansa vaarallisia polkuja pitkin. Jättiläiskuusien latvat hänen\njaloissaan kiikkuvat. Rotkosta alhaalta kuuluu kosken kumu. Tien\npolvessa on madonna kattonsa alla. Siinä hän nyt polvistuu ja rukoilee\nsitä, joka on häntä alkukesänkin varjellut. Ja nousee yhä ylemmäksi.\n\nSyyskesällä hän on viimein jo aivan laidunalueensa äyräällä, ylempänä\nenää vain kaljut, synkät kalliotornit. Ja niiden yläpuolella alppien\nlumikentät: jäätiköt, kiiltävät jättiläisten lakit. Mutta alla ovat\nkuusikot kaukana, ympärillä laitumen aukeus. Alla laakso\nnäkymättömissä, pilvien verhossa.\n\nIhana vuoristo! Mutta työ ja aherrus on paimenella siellä. Työ,\nhankkiakseen kultaa rakentaakseen laaksoon kodin: sievän,\ntervanruskean, luhdeilla somistetun, ja karjaa. Johtaakseen katseltunsa\nmajaansa!\n\nAamulla ani varhain, kun kotkat viheltävät, paimen herää majan\nylisillä, heinävuoteellaan pärekaton alla, koiran vinguntaan ja karjan\nyninään. Hän nousee, herättää paimenpoikasensa, lypsää karjan ja laskee\nsen leveästä ovesta ulos. Hän juottaa, suurustaa lehmänsä ja vuohensa\nvuoripurolla, tippuvan ruuhen luona. Ja antaa karjan hajota, pannen\nkaitsijoiksi pojan ja silpputurkkisen koiransa. Sitten hän sytyttää\nviileässä kodassa, joka lemuaa maidolta, mullalta, lannalta ja\njuustolta, kuusipuu-roihun valtavan kuparikattilan alle, joka riippuu\nkarstakatossa hahloissaan, -- ja täyttää kattilan maidolla. Hän kuorii\njuuston, kauhoo sen sammioon, lisää maitoa kattilaan, kohentaa\nmustan-savuavaa roviota. Hän kiristää juuston syltä leveään painimeen,\n-- hän huuhtoo kulhot, kiulut höyryävällä sinnulla. Hänellä on työtä,\ntouhua. Punapuseroisen, punaisen edelweissin tavoittelua! Ajoittain hän\nhyppää ovelle kellokkaita katsomaan, huutaa huikauttaa. Lomassa, jos\njyrkänne on vaarallinen, menee itse karjaa kaitsemaan, päästäen pojan\nruualle. Puraiseepa itsekin suuruksensa: kovaa leipää, -- jos leipää\naina eväiksi riittää, -- valkeaa juustoa, ja päälle alppipuron kylmää\nvettä. Joskus levähtääkin, seisten matalan, leveän majan portailla,\ntupakoi ja mietiskelee.\n\nSiinä hän seisoo ruskeana, ahavoituneena _chalet_'nsa ovella, vuoriston\nhiljaisuudessa. Pitkä aika on keväisistä, hilpeistä lähtöjuhlista\nkulunut. Alla leviää alppiseutu jylhänä ja autiona. Portaiden edestä\nlaskeutuu rinne ylänkölaaksoon, josta kuuset turhaan koettavat\nkorkeammalle kavuta. Mustien suurten salojen yli, jotka pieninä\nläikkinä tänne pilkottavat, siintää etäinen kotilaakso sini-utuna.\nMutta usein peittävät sen raskaat sumut, sakeat, vierivät pilvet.\nSilloin ei pilkahdusta muusta maailmasta: vain ääretön sumumeri\nlainehtii alla. Pilvet pöllyävät. Mutta yläpuolella on sininen taivas,\njoka on kirkas, siintävä silloinkin, kun alla salamat ukkospilvissä\nsinkoilevat. Yläpuolella ovat säröiset, pakkasta huuruavat alppihuiput,\nauringossa säihkyvät, ikuisessa kuurassa kimaltavat.\n\nNiin katselee paimen, ruskeat, hihattomat käsivarret ristissä\nryntäillä, -- katselee ahavan puremana, työn vaivaamana, viiman leveitä\nlahkeita nykiessä, tupsukas patalakki peittäen takaraivosta pienen\npyörön, otsatukka pörröllään. Yksinäinen, sanaton, vieraille\nharvasanainen autiomaan asukas. Uskollinen koira tulee, huiskuttaa\nhäntäänsä, kiepahtaa seisovan jalkoihin, uinuu -- toista silmäänsä\nvähänväliä raotellen.\n\nJa paimen ajattelee kai yksinäistä elämäänsä täällä, koiransa ja pienen\npojan kanssa, joka nyt alkaa kavuta samaa työn-vuorta, jota myöten hän\non näin korkealle päässyt. Korkealle -- hänellä on säilyssä kultaa, --\nja kesä on sitä taas lisännyt.\n\nJa kesäkyliä hän ajattelee. Laaksossa, siellä rikkaat talolliset\nistuvat illoin köynnösmajoissa viinin ääressä, naureskellen, maailman\nuutisia pohtien. Ehkä, ehkäpä on hänen punainen jalovalkonsa siellä? He\njymistävät tanssilavalla, miekkoiset, sirmakkain tai viulujen soidessa.\nHän yksin täällä, työssä. Mutta vapaudessa ja toiveineen.\n\nJa myrsky-syysyössä hän ajattelee. Se maitohipiäinen, mustatukkainen\ntyttö, ei se ollut viime katseella mitään hänelle luvannut.\n\nSyysyössä tuuli tohisee kivillä kuormatussa pärekatossa, lyö pieneen\npäätyruutuun kuin nyrkillä, vinkuu, puhaltaa vilua. Räntää sataa\nvuoriylängöllä.\n\nJa nyt tulevat mieleen taas vanhain kertomat näistä vuorenhuipuista.\nNiin, niin ajattelee hänkin, kuin vanhat, että nämä vuoret, ne eivät\nolekaan pelkkää kalliota. Muuta ne ovat. Kaskujen punaisen edelweissin\nkasvattajia, kuin suloisen laakson tytön. \"Kuulitkos\", hän itsekseen\nmutisi, melkein aikoen pojan herättää, \"kuulitkos, miten kaukana\nylängöllä jymähti?\" Mikä siellä? Yhden äänen hän oli kuulevinaan,\nniinkuin vanha paimen vuolupenkillään oli kertonut, vanhaa vaudlaista\nkansansatua. Wildhorn oli nimeltä se vuori, joka nyt puhui. Se puhui\nlangolleen Dent-du-Morcles'ille. Mitä se puhui? Mitä tehdä paimenelle\ntuolla helmoissamme? se humahti. Pyöräytämme ison kallion irti, --\nlaskemme laviinin.\n\nSe lakaisee majan ja kaikki laaksoon.\n\nMyrsky hänet luudallaan pois sipaisee.\n\nPeitämme laitumen aikaisella jäällä, -- langetamme sumun, jotta karja\nsyöksyy kuiluun.\n\nKiusaava tauti hänen keuhkoihinsa puhalletaan!\n\n\"Hah-haa, niin tehdään\", vastasi öinen Dent-du-Morcles\nWildhorn-vuorelle.\n\nPoikakin heräsi myrskyn jyskeestä. -- Hän oli aivan virkku vilusta ja\nonnettomuuksien pelosta. \"Juttele jotakin\", hän sanoi pääpaimenelle,\n\"yön ratoksi\". -- \"Mitäpä juttelisin\", paimen vastaa ja hengittää\nraskaasti. Johtui taas mieleen punainen jalovalko. Juustonhakija pari\nviikkoa sitten kertoi, että nuori talollisen poika, rikas miekkoinen,\nkuului muka nähdyn hänen katsottunsa kanssa. Laaksossa, jossa ylös\nyrittävä ei saanut olla. \"Mitäpä juttelisin. Vanhoja kaskuja, kaskua\npunaisesta jalovalkosta. No, jo sen olet kuullut. Mutta nyt on sen\nhetki. Vuorilla kasvaa valkeita edelweissejä, tavallisia. Mutta kasvaa\nsiellä punainenkin edelweiss. Sellainenkin on olemassa. Missäkö?\nKorkeimmilla huipuilla, pahimpana kuilujen äyräällä, -- melkein\npyörivän kallionlohkareen kupeella. Siellä se hohtaa kuin veri --\npimeästä yöstäkin. -- Niin. Moni metsämies kuuluu sitä koettaneen\netsiä, mutta ei ole löytänyt. Jotkut _armaillit_ löytäneen kuuluvat.\nMutta ei se helposti lähde. Kiipeä ylös kuin liukkaita vuoria: kesken\ntietä pitää alas liukua! Sitä kukkaa ei saa. Vaikka pään halkaisen\nuhalla, -- ei. Kerran oli muuan paimenpoika nähnyt vuoren rinteellä\nmiehen, ylhäällä kuin pilvissä. Se oli ryöminyt melkein irtonaista\nlohkaretta pitkin. Ja se oli nähnyt, nähnyt kukan. Kurottanut kättään,\nhuutanut. Mutta juuri kun oli sen käteensä saamassa, hän syöksyi alas\nkuiluun. Kädessä sillä paistoi jokin kuin veri. Mutta kun hänen\nruumiinsa rotkosta löydettiin, ei hänellä ollut enää sitä kättä, joka\noli kukan poiminut. Mikä särmä lienee syöksyessä sen katkaissut, minne\nlienee jäänyt.\"\n\nPoika kuunteli ääneti; paimen ajatteli jaloa punapuseroistaan.\n\nSyksypuolella paimen alkaa laskeutua päivä päivältä alemmaksi. Sikäli\nkuin laidun ylhäällä kellastuu, sikäli kuin lunten raja huipuilta\nalkaen alenee. Niin laskeutuvat paimenet joka laidunrinteellä,\npaimenmajasta toiseen.\n\nAlenevat, -- kunnes karjankellot syyskuulla soittelevat\nluonnonsävellystään kotilaakson kuuluvilla.\n\nSilloin on taas suuret ilon ja riemun juhlat kylissä. Paimenet palaavat\ntuotteineen laaksoon! Runsaat syksyn juhlat, keväisiä huimemmat:\nisännät, emännät kestitsevät paimeniaan, kaiken kesää kaukana olleita,\nviljalla, viinillä, hedelmillä.\n\nAhavoituneiden, vähäsanaisten paimenten joukot kokoutuvat yhteiseen\nkeskuskylään, seppelöityine härkineen, valkeine vuohineen,\njuhla-asussa.\n\nSilloin tanssitaan veripunaisissa villiviinimajoissa! Silloin sarkat\nkeikistyvät, kun vuorten kesäerakot pääsevät rypäleen tai humalan\nmakuun! Koottuaan kultaa, vietyään karjan ja vuokrat omistajilleen\ntakaisin, kovan työn tehtyään.\n\nJa _tuo_ paimen voi istua tanssimajassa. Varjonurkassa hän istuu.\nHarvain toverien kanssa, poissa kirjavain lyhtyjen valopiiristä. Hän ei\npuhu paljoa, hän juo, hän lyö tyhjän sarkan lyömistänsä pöytään. Ja\nkatsoo tanssivain sikermään. Ja lehtimajan toiselle puolelle, jossa\ntaas hohtaa punainen pusero.\n\nJa siellä istuu se punanverevä talollisen poika, josta hän kesällä oli\nkuullut. Hänen keväällä uneksimaansa vastapäätä.\n\nPojan kasvot ovat kauniit, silmät tyynet -- hänen leveää selkäänsä\nristivät kalliisti tikatut nauhat.\n\nNiin, hän on kaunis ja suora. Ei ole hänen tarvinnut kantaa\nhalkokuormia ylös vuorille, ei taakkoja alas. Siksi hänen selkänsä on\nsoreaksi kehittynyt. Mutta paimen on tullut vuorilla vaivatuksi,\ntummaksi.\n\nJa tyttö, tuo punainen jalovalko, nauttii talokkaan läheisyydestä, --\nja hän luo yli lavan paimeneen voitokkaan silmäyksen.\n\nSilloin paimenen päähän viini syöksee, hän kuohahtaa, kääntää päänsä\npois, -- ja antaa täyttää pullonsa, tyhjentää taas.\n\nJa kun hän kovaa onneaan ajattelee, se kasvaa hänen päässään\njuopuneeksi, epätoivoiseksi vimmaksi. Nyt hän menee mustatukkaisensa\nluo. Hän vaatii talokasta väistymään pois. Toinen hämmästyy, suuttuu.\nYmpärille keräytyneet nauravat. Punapuseroinen riistää käsivartensa\npaimenelta irti, vetäytyy pelokkaana talokkaan sivulle, he kääntyvät\nhymyillen poistuakseen. Silloin paimenen silmissä mustenee. Hän näkee\nvain kuin syöksyvänsä jonnekin kukkaa tavoittamatta. Ja\nkauriinsarvipäisen puukkonsa hän iskee kilpailijansa kauniiseen,\nleveään selkään.\n\nSe satu paimenesta -- sveitsiläinen legenda kovan onnen edelweissistä.\n\nLausanne, heinäk. 1908.\n\n\n\n\nROMANTIIKAN LIPUN ALLA.\n\n\nKorkealla vuoristossa, viheriäisessä laaksossa on muurahaiskeon\nmuotoinen kukkula, ja kukkulalla pieni, vanha kaupunki, muinaisen\nkreivikunnan pääpaikka.\n\nPolvitteleva tie johtaa laaksosta ylös kaupunkiin, joka hohtaa somana\nmuurien keskellä: linnoineen, kirkkoineen, luostareineen. Kaupungin\nvankkaa porttia ympäröivät pärekattoiset vallikäytävät ja pienet\npunaiset ampumatornit. Portin päällä välkkyy vanha, hopeanvärinen\nvaakuna, jossa on kurki.\n\nKun kiipeää ylös portille, niin sen holvista aukeaa eteen jo koko\nkaupungin sisusta kaikkineen. Yksi ainoa tori tai katu siellä on -- ja\nsiinä ympärillä vanhat talot kallellaan, pienine, vihreäluukkuisine\nikkunoineen. Joka ikkunalla on kukkia: pelargoneja, punaisena ja\nkirjavana kuin runsaudensarvesta uhkuen.\n\nKeskellä kaupungin ainoaa toria eli katua porisee iloisesti\nsuihkukaivo, patsaan päässä keskiaikaisen ritarin kuva. Ja torin\nyläreunassa on kyömykattoinen muinainen luostari, nykyinen kuuromykkäin\nlasten kasvatuslaitos, jossa nunnasisaret vaalivat onnen-osattomia.\nLuostarin alitse vie holvikäytävä ylemmäksi linnaan, ja luostarimäen\nrinteellä loistaa valkea kirkko, viirinä kääntelehtivä kukko.\n\nSellainen on pieni kaupunki Gruyères, viheriäisessä laaksossa! Mutta\nympäröivistä vuorista kohottaa yksi melkein kaupungin vieressä\nuhmapäisesti kahta huippuaan taivasta kohti. Vuori on satulamainen:\nylhäältä kaksihaarainen, niin että huiput muodostavat ikäänkuin\njättiläissatulan nupit. Ensimmäisenä aamuna, kun siinä kaupungissa\nheräsin, häilyi usva avarilla, heinäkuisilla niityillä, ikkunan alla\nvalkeana kuin niittyvilla. Aurinko nousi parhaillaan satulavuoren takaa\nja laski sen nuppien välitse laaksoon sinertävän valovirran, joka\njuoksi kuin mitkä kankaan loimet. Aamukellot soinnahtivat\nkuparihuippuisesta tapulista, -- ja jo näin nunnien kiiruhtavan\nmustankirjavana jonona hoidokkeineen aamumessuun. Avatusta ikkunasta\nviuhui sisälle viileä vuorten viima.\n\nLäksin kaupunkia katselemaan. Muurien vallikäytäville, ja kertaalleen\nkaupungin ympäri, läpi tammimetsän. Vanhasta portista mennessäni väki\njo palasi aamumessusta.\n\nKaunis on tämä seutu. Kaunis mahtaa olla keväällä, kun taivas siintää\nja kevätaurinko hautoo nuoskaa lunta. Kärpäset surisevat, koivuviidat\npunertavat, ja vesi luostarin räystäistä tippuu. Satulavuorella\nkimaltaa lumi nuppien välissä valkeana satulavaippana, ja pian se on\nsyöksyvä pauhaavana ryöppynä alas. Ja käki on kukahteleva lumisten\nvuorten vihannoivissa pyökki- ja tammirotkoissa.\n\nMuinoin, -- monta sataa vuotta sitten, -- seisoi tällä samaisella\nkaupunginkukkulalla roomalainen huvila pilareineen, puistoineen, kertoo\nkaupungin opaskirja. Tämän laakson kauttahan kulki roomalainen sotatie\nGermaniaan. Se huvila loisti Venuksen, Isiksen ja Astarten kuvin.\nKoivut rehoittivat äsken puhjenneessa lehdessä, tuuli suhisi, ja käki\nkukahteli lumisten vuorten rotkoissa.\n\nHuvilan isäntä, rikas roomalainen ylimys, joka tuli tänne viettämään\nkesiään, lepäsi aamupäivällä aterian jälkeen huvilansa parvekkeella\npäivää paistatellen; falerno kimalsi, ja orjat helskyttivät\nkauriinsarvi-kannelta.\n\nSilloin ilmestyi yht'äkkiä laakson toiselle puolelle vieras sotalauma.\nKeihäänkärjet, korpin sulilla siivitetyt kypärät ja nauloitettujen\nkilpien kupurat kiilsivät. Ne olivat barbaareja, Burgundin\nkeltatukkaisia urhoja, \"kansanvaeltajia\", jotka tulivat ottamaan maita\nja rikkauksia Helvetian entisiltä mustapäiltä herroilta. Seitsemän oli\nheillä, kertoo Gruyèren alkuaikain taru, ylvästä päällikköä, ja väkeä\nkymmenet tuhannet. Niin, pian he levisivät laaksoon kuin heinäsirkat.\nKauhu valtasi huvilan isännän. Luonnostaan kelmeä poski lensi\nvalkeaksi, ja heikot, kynsiin saakka sormuksista kiiltelevät sormet\nvapisivat. Kiireesti koottiin kalleimmat aarteet, -- ja mielettömään\npakoon, päätäpahkaa, vuoriston vihannoivaan, syvään saloon!\n\nMutta kesähuvilan nuorenlainen emäntä, kreikatar, oli kuljeksinut\netäämpänä aurinkoisella kukkulan rinteellä. Oli käynyt poimimassa\nsinivuokkoja. Hän oli hempeän soma, -- vain kaksikolmattavuotias; hän\noli lyhyenlainen ja upea. Kasvot soikean sirot, -- vaaleanruskea tukka\nkierretty palmikkoina seppeleeksi pään ympärille. Ja kuinka silmistä\nkuulsi syvyys, mutta ei pohjaton lainkaan! Hento ja vento oli leuka,\nsärmikäs ei. Pehmoisesti hän liikkui, notkeasti kuin pajun virpi,\nkeikahteli soreasti ja leikitellen. Niin hän poimi vuokkoja ja nautti\nmäntyjen pihkantuoksusta. Kunnes yht'äkkiä tuli vieras sotalauma.\nRatsujoukot kiitivät. Päättömältä pakoretkeltä myöhästyen joutui\nkreikatar erään päällikön käsiin, tuhantisten laumain saartaessa\nhuvilan, niin kertoo satu. Päällikkö otti hänet kiinni, -- kauhistus\nsiinä tuli, -- mitä hän teki? Katsoiko hän poskiensa hädän punaa\npeittääkseen maata kohti, koettiko kaikin voimin riuhtoutua irti\nraakalaisten käsistä? Ehkäpä. Paremminkin hänen sydämensä jyski\nhaljetakseen, hän värisi kauhusta. Aivan hiljaa hän seisoi hetken,\npelkoaan salatakseen, ja ehkä tunsi miehestä, ettei nyt ponnistella ja\nriuhtoa auttanut. Ja nyt hän ajatteli pääsevänsä irti siten, että\nkatsoi raakalaiseen: miksi tämä oli rusentanut häntä niin\nkovakouraisesti? Burgundin mies arastuikin sitä silmäystä ja hellitti\nhiukan syliänsä, -- silloinpa lintu koetti pehmoisesti väistyä hänen\nkäsivarsistaan. Mutta heti nuo lujenivat hänen kiertyvään vartaloonsa\nkoskiessaan: kreikatar tunsi olevansa kahleissa käsivartten, jotka\nolivat paksut ja kovat kuin rautatammi. Toista oli tämä mies kuin hänen\nlihakseton, veltto roomalaisensa, -- pelkuri ja pakenija! Hätä muuttui\njo hämmästykseksi, ja kun hän kohotti taas katseensa ja näki vieraan\nleimuavan hymyn, joka oli muutakin kuin raakalaisen, -- päällikkö oli\nroomalaisessa Galliassa sivistynyt, kunnianintoinen burgundi, -- niin\nhän tunsi miehen lujassa sylissä ennenaavistamattoman sulon. Hänet\nhuumasi halu painautua miehen ryntäitä vasten, ja tahtomattaan hän\nkurottautui hänen puoleensa, -- kuin laine mukaantuen kallion\nsyvennyksiin. Ja merkillistä: hän oli onnellisempi kuin ikinä ennen,\nniinkuin kaiken ikänsä olisi kaivannut vain tällaista. Eikö hän\nollutkin aina hiljaisissa unelmissa ajatellut barbaaria, joka olisi\nkeltakutri, voimakas kuin vuoristokarhu, katse palava!\n\nJa niinpä nyt kävi, että keveäluontoinen Aphroditen tytär taipui\nnuorekkaaseen burgundilaispäämieheen ja jäi mielisuosiollakin hänen\nomakseen, -- väkivallalla, kertoo tosin legenda. Kuusi Burgundin\nruhtinasta samosi edelleen, mutta se yksi jäi tänne. Hän rakensi\nroomalaisen huvilan paikalle kömpelön linnan, -- jälkeentulevat sitten\nsen komistivat sellaiseksi kuin se parhaina aikoinaan oli.\n\nVaeltaja-burgundi otti koko laakson kreivikunnakseen. Hän eli\nryöstönaisensa kanssa, rikastui tavaroilla kauppamiesten, jotka\nmatkasivat Italian ja Germanian väliä. Hän oli hilpeä rosvoritari.\nHänelle kreikatar lahjoitti voimakkaita vallanperillisiä.\n\nSiinäpä on Gruyèren kreivien sukupuun juuret. Alkuhistoriaa kaupungin,\njoka vähitellen kasvoi linnan ympärille, loivalle mäenrinteelle:\npienissä olkikattoisissa majoissa asuvia alustalaisia.\n\nSitten tulee Kaarle Suuren aika. Onpa mielikuvissaan näkevinään Kaarle\nSuuren hahmon seisovan tuolla uhkapäisten alppimuurien huipulla:\nkiireestä kantaan on rautaan puettuna se keisari, kömpelö kruunu päässä\nja valtaomena kädessä -- lukemattomien metsäläiskansain kuninkaalla ja\nroomalaisten Augustuksella. Vasalleina olivat raivoisat Rolandit,\nuskolliset puoliraakalaisseikkailijat, jotka sotivat hänelle alueita\nlisää.\n\nKaarle Suuren aikana joutui myöskin Gruyère roomalaiseen valtakuntaan\nja maksoi veroa Carolus Magnukselle.\n\nMutta Kaarlen aika oli lyhyt. Hänen kuollessaan laaja valtakunta\nhajoaa. Häntä seuraavat heikot Pikku-Pipinit ja Kaarle-Paksut. Ja\ntämäkin kreivinmaa, jonka hän oli laskenut valtansa alle, ja linnan\nympärille kasvanut kaupunki, julistautui itsenäiseksi. Se laajensi\naluettaan, se oli aikoinaan Sveitsin mahtavimpia pikkuvaltioita.\n\nJa sitten näkee muistelija valkeita sotisopia ja niissä punaisia\nristejä. On tullut ristiretkien aika. Haaveellista uskonintoa. --\nSatoja vuosia sitten, paahteisena kesäpäivänä, jolloin tammien lehdet\nvälkkyvät ja apila tuoksuu, näki tämän kreivillisen kaupungin\nasukkaiden silmissä toisilla päättäväisen leimun ja toisilla tuskan. Ja\nkreivi, ihailtu, haaveksiva, hieman raaka ranskalaiskreivi, ratsasti\nlinnastaan ulos torille oljenkarvaisella oriilla. Hänen jäljestään tuli\nsata kaunista vuoriston paimenta. He olivat lähdössä niille maille,\nmistä aamulla aurinko nousee, vapauttamaan pyhää hautaa uskottomain\nvallasta, päitä halkomaan, seikkailemaan, rikkauksia ryöstämään. Heidän\nsuomupaitansa päällä liehuivat valkeat vaatteet, ja kunkin rinnassa tai\nkilvessä paistoi punainen risti. Papit kyllä siunasivat heitä, mutta\nkaupungin naisten, paimenten puolisoiden, morsianten ja siskojen suusta\nkajahti tuskan ja vimman huuto. He juoksivat porteille, lukitsivat ne\nja heittivät avaimet vallikäytävästä ulkopuolelle, rotkoon. Tämä\nniinkuin muutkin tarinan tapaukset on suurissa seinämaalauksissa\nkuvattu Gruyèren jaloon linnansaliin, kaari-ikkunaiseen ja valoisaan.\nMiehet eivät olleet naisten hädästä tietääkseenkään; he eivät kuulleet,\neivät nähneet heitä, kun he takertuivat lähteväin jalkoihin rukoillen:\n\"Miksi jätätte tylysti kodit ja lapset, kotimaan, syöksyen kaukaiseen\nPalestinaan surmaa hakemaan?\" Väkivalloin murtautuivat miehet\nnaisjoukon läpi ja alkoivat särkeä lukittuja portteja. -- Kreivin\npuoliso on houkutellut miestään, koettanut saada hänet hymyilyillä ja\nhyväilyillä unohtumaan onnelliseen kotikammioon. Hän on kietonut kylmän\nsoturin kaulaa, hän on leperrellyt hätäänsä ja tuskaansa, hän on\npilkannut hänen suurta intoaan -- mutta pilkasta mies on kylmennyt, hän\non tylysti, kovasti lykännyt vaimonsa luotaan, vaikka tämä on vuoroin\nsyleillyt hänen polviaan ja vuoroin koettanut hellällä väkivallalla\nriisua hänen raskasta miekanhankkilustaan. Tuossa nyt istuu kreivi\nsatulassaan, ja miehet murtavat portteja. Linnan rouva seisoo\nhervottomana ja neuvottomana muurin kupeella. Ja portit kaatuvat auki,\nja laakso paistaa, naisparvi parkaisee ja vaikenee sitten, -- pienen\nristiarmeijan lippumies heilauttaa punaista vaatetta ja huutaa:\n\n\"Eespäin, jalo kurkemme! Palatkoon ken voi!\" \"_Kyrie eleison!_\" vastaa\nristilauma, ja se katoaa vuorisolaan, -- sieltä Tonavan laaksoon,\nKonstantinopoliin, Vähään-Aasiaan. Siellä se nääntyy nälkään ja janoon.\nKuolee saraseenien sapeleihin. Tuskin Jerusalemia nähdenkään!\n\nJa syksyllä kerran, -- syksyllä, kun kesä on mennyt lämpöisten öiden\nhiljaisuudessa, sirkkoineen, lehmänkellon kauas kuuluvine helinöineen.\nKuura paistaa nyt ankarana alpeilla, mahtavilla ympäristön muureilla.\nToisinaan lumiset pilvet jo saartavat niitä, toisinaan vedestä raskaat,\nniin että vuoret vain synkeinä haamuina sisältä kuumottavat. Surullinen\nilta. Ja mieleen johtuvat muistot Sveitsin valaliiton ajalta.\n\nSyksyisenä iltana, satoja vuosia sitten -- kun laakso lepäsi mustana\nkuin meri, ja merestä vain tupain tulet alhaalta tuikkivat kuin\nlaivojen vartiovalkeat, -- satoja vuosia sitten leimahti hätäroihu\ntuolta satulamaisen vuoren nupilta. Se tuikki levottomasti kylmistä\nusvista. Ja samassa huusivat hätäluikut alpeilta, ja kirkonkellot\nalkoivat soittaa hätää, niin että tapuli tärisi. Ja levolle riisuutuvat\nurhot kavahtivat, sivalsivat seinältä jousensa, siunasivat ne ja\nitsensä pyhimysten nimeen ja kokoontuivat kreivinsä linnaan. Oli tullut\nsana, että vieras sortaja, habsburgilaisen keisarin armeija, oli\nvoittamaisillaan naapurikanttonin Bernin joukot kaukaisessa laaksossa.\nSilloin kreivin väki, jalot ranskalaiset paimenet, samosi suoraan yli\nvuorten, vaanivien rotkojen vieritse veljille avuksi, saaden matkalla\napuväkeä. Ja ennenkuin uusi syyspäivä sarasti, oli vainooja kumottu\nvuorensolaan melkein viime mieheen. Ja kreivin kaupunki oli pelastanut\nnaapurinsa lipun -- Gruyèren kurki auttanut Bernin karhua -- kun se oli\njoutunut vihollisten saartamaksi. Mutta aika kului, -- valaliiton\nihanneaika oli mennyt. Sveitsi riitautui sisäisesti. Toisenlaisilta\nretkiltä kreivin väki palasi vuorilta jonkin aikaa myöhemmin.\n\nVoittajana se silloinkin palasi, mutta voittajan kasvot olivat\npilkalliset, ylimieliset, katse kyräilevä, ja riemu oli uhkapäistä,\nvilliä. Äskeiset, yhteistä vapautta puoltaneet liittolaiset olivat\nkiistautuneet keskenään. Naapurikarhu, kansanvaltainen Bern, joka\ntavoitteli Sveitsissä ylivaltaa, oli hiipinyt murhaan ja ryöstöön\nkurkikreivin alueelle, kavalasti kuin varas yöllä. Olisi ylimys,\nkreivi, voitettava, ylimysasetukset muutettava, ranskalainen maa\nliitettävä saksalaiseen Berniin. Mutta äläs, sinä kade, kiittämätön!\nPari virkkua kreivin paimenta huomasi heidät, ja kahteen mieheen he\ntorjuivat vihollista monta tuntia vuorisolassa, hätäluikuilla\ntoitotellen, -- kunnes kreivin soturit ehtivät apuun. Ja nuolillaan ja\nvieritetyillä kivillä kreivin väki silloin kaatoi naapurikarhun pojat,\nkaatoi melkein viimeiseen mieheen, ja palasi kotiin kädet veljien\nveressä.\n\nKyllä silloin, sinä syysyönä, kun kuun kiekko kiersi keltaisena\nvuorella kaupungin kattojen päällä, riemu raikui linnan\nkaari-ikkunaisessa ritarisalissa! Kokonaisia härkiä paistettiin\nvartaassa avoimessa liedessä, ja palkittu hovinarri, -- jonka soma\ntalo, lohikäärmeenpäillä ja naamioilla koristettu, on vieläkin\nGruyères'issä muistona Gruyèren hovin loistoajoilta, -- hän sepitti\nrunoa kymmenen syltä voittajain kunniaksi! Raikui riemu linnassa aamuun\nsaakka, ja jatkui kaupungilla liputuksina ja linnan pihalla\nturnajaisleikkeinä. -- Mutta linnan takalistolta kuului hengenhätäistä\nparkunaa kidutuskammion rautaristikoiden takaa: nipistettiin näet\nvangituilta salaisuuksia tulisilla pihdeillä. Kidutuskammiot,\nvälttämättömiä huoneita ylimyslinnassa: nyt linnan omistajan,\nkauppiaan, biljardihuone.\n\nTämän sadun sankariko lienee ollut se kreivi, jonka haamun kerrotaan\nsateisina syyspäivinä istuvan pilventönkänä tuolla satulavuorella?\nSatulassaan hän istuu, jättiläiskokoisena ja jäykkänä, Gruyèren kreivi,\nylpeä pää vyöryilevissä pilvissä. Keihäs on tanassa taistelupukarilla,\nja raudoitetut sääret melkein laakson pohjalle ulottuvat. Syyspäivinä\nkurjet, hänen vaakunalintunsa, kiitävät laulavana falangina hänen\npäänsä ohi etelään -- Italiaan, Egyptiin...\n\nKerran keväällä, toukokuun lopulla, seisoi eräs suvun myöhemmistä ja\nheikommista vesoista -- keskiajalla vielä -- kreivin poika, nuori\nprinssi, linnan pihassa, sveitsiläisillä luhtiportailla. Hän oli\nviidennellätoista, siinä iässä, että rakkaus heräsi hänessä. Keväästä\nja kaipauksesta hän oli kalpea. Yht'äkkiä pyrähti varjoisalle\nlinnanpihalle paimenparvi, -- lähdössä kesäksi alpeille: _armaillit_.\nKarja jo torilla ammui, vuoriston kaiku vastasi. Nyt tulivat paimenet\ntavan mukaan heittämään hyvästejä ruhtinaallisilleen. Sinisissä\nsamettipuseroissa komeilivat miehet, heidän käsivartensa olivat paljaat\nkuin indiaaneilla, ja kämmenenlevyiset patalakit keikkuivat päälaella.\nTytöillä oli vuokoista ja voikukista solmitut sinikeltaiset seppeleet\npäässä. He suorittivat iloisen piirihypyn prinssille hyvästiksi. Miehet\ntaas lauloivat ikivanhaa _Le z'armaillis_... Mutta tanssivain tyttöjen\njoukossa oli eräs rohkea, joka tohti viitata kreiville tanssiin kutsuen\nja jatkoi pyörtävää piiriään. Sepä rohkeus riitti nuorta kreiviä\nsuututtamaan ja kiehtomaan! Kun prinssi näki nuoren tytön kaartuvan\npoven, ja tukan, ja kiehtovan suun hymyn -- kas, jo laskeutui alas, ja\nhänen polvensa vapisivat. Tyttö vain viittasi, ei pysähtynyt, tanssi\nedelleen kuin ilvehtien. Kreivi vihastui, -- hän kuuli jo eräiden\npaimenten naurun, näki tytön silmät. Ja niinpä hän rohkaistui, kävi\nkovasti asiaan ja sai velhon kiinni -- tyttö antautui hänen parikseen,\nja he tanssivat piirin keskellä. Arkuuttaan ja kiukkuaan salatakseen\nkreivi pyöritti nyt tyttöä varmasti ja reippaasti. Ja siinä soman tytön\nlähellä unohtui jo kiukku ja muiden nauru. Niin he tanssivat,\ntanssivat, sitrat soivat -- ja kas: piiri alkoi vieriä alas linnan\npihalta. Tanssivat, tanssivat -- paimenten hihattomat puserot\nvilkkuivat, ja tyttöjen kukkaseppeleet kiersivät. Ja tanssien he\npyörivät alas torille, ja torilta ulos kaupungin portista -- jäljestään\nmuut ajaen seppelöityä karjaa, laulaen paimenvirttä. Tanssivat,\ntanssivat: jo vartija ampumatornista heille hyvästejä vilkutti!\nTanssivat alas laaksoon, virran varrelle, yli harmaan sillan, ylös\nrinteelle, ja pois vuoristoon -- soittojen ja karjankellojen\nhelistessä. Sinne he kauaksi katosivat, viimeisen kerran kajahti\nalppilaulun kerto: _Ha-ha, liauba, por ariâ, -- ha-ah!_ Ja nuori\nruhtinas velhoutui koko kesäksi vuoristoon, paimenten elämään.\n\nMutta syksyllä, huimain paluujuhlain jälkeen, tuli siitä tytöstä\nkreivin vihkimätön vaimo. Linnan tornissa hän nyt asui, ja sieväksi oli\nprinssi hänen kamarinsa varustanut. Siellä oli tytön rukki, ja seinällä\nkalliita mattoja, ja puuleikkauksilla koristetussa vuoteessa sininen\nkunniataivas -- ja on vieläkin. Kaikki on ennallaan, kuin vanha,\nkaihoisa balladi: ihmiset vain puuttuvat. Mutta nyt ei se entinen\npaimentyttö ollut leikittelevä tyttönen enää. Tumma tuli oli hänen\nsilmissään, ja hän ummisti luomensa, kun odotti kultaansa kammioon.\n\n... Mutta vain puolitoista vuotta onnen uhkeudesta, niin jo neito,\npaimentyttö, istui tornikammiossa yksin. Hän oli pikaisesti\nvanhettunut, kasvot olivat kellastuneet, ja hiuksista pilkki himmeitä\nhapsia. Mutta kyynelet toki vielä vierivät, kun hän tuijotti ulos\nvalkeaan talveen. Kreivi näet oli hänet hylännyt, matkustanut\nylimysneittä kihlaamaan jaloihin länsivaltakuntiin. Eikä hän ollut\npitkiin aikoihin lähettänyt muuta kuin lempeitä kirjeitä; hän ei ollut\nse kalpea prinssi tätä nykyä, hän oli mies: tyttö oli hänet vereväksi\nsuudellut ja itse kalvennut. Eikä tyttö nyt odottanut kreiviä muuten\nkuin rukoillakseen häneltä kuolemaa.\n\nNiitä opaskirjan juttuja ajatellen olin kaupungin kiertänyt, ympäri\nlinnan, jonka tornissa liehui suuri, vaaleansininen lippu, kuin itse\nromantiikka; ja olin tullut toista tietä takaisin torin aurinkoiseen\nkeskustaan.\n\nGruyère, elok. 1908.\n\n\n\n\nFATA.\n\n\nOli elokuu, Marian taivaaseenastumisen päivä. Aamulla oli aurinko\nsäteillyt, ja laaksossa, pienen kaupungin ympärillä, hymyili\nsunnuntainen rauha. Ei viikatteen vilausta kedoilla, ei niittäjän\nääntä. Vain kirkon kymmenen viritettyä kelloa soittivat kuin\njättiläiskannelkielet vuorelta toiselle jännitettyinä, virsiä ja\nheleitä kansanlauluja. Ja kellopelin soittoa kohti vaelteli kirjava\nrahvas verkalleen, kynttilöitä kimaltavaan messuun ja koreaan\njuhlakulkueeseen.\n\nMutta miten katoavat auringonpaiste ja juhlasoinnut! Puolipäivä vain\nehti, niin maa himmeni. Vuoriston takaa nousi raskaita sadepilviä. Kuin\nVaud'n tarujen pilvikäärmeet ne ryömivät korkeain, törröttävien\nhuippujen ympärillä. Alhaalla vainioilla raakkuivat varikset sadetta.\nPian peittyi koko laakso virtoineen, kaupunkeineen harmaaseen,\nsuruisaan sumuun.\n\nJa mieleeni en tiedä miten lie tullut eräs vaudlainen tarina. -- Tuolla\nikkunani edessä kohosi jyrkkä vuoren seinä, sulkien näköpiirin kuin\nuutimet: vihreää sammalta, udun harsosta kuultaen.\n\nNiin, tuolla vuoristossa asuivat Vaud'n haltiattaret pohjattomissa,\nhämärissä uduissa. Siellä myös monet \"diablet\", vuoriston hirmut,\nkyynäröisin maaten, katsoen kulmainsa alta ihmisten taisteluja. Myös\nVaud'n Gargantua, suuri, kuulu aarni, jonka hampaan koloon lammaskatras\nmahtuu sateen turvaan. Lentokäärmeet, rubiini-silmä otsassa, -- muita\nlapsellisten rahvaantarujen salaperäisyyksiä.\n\nKoettaisinko kertoa kansantarun paimenesta ja haltiatar Fatasta?\n\n_Haltiatarten_, ruumiittomain fantoomien, rakkaus on aina tuhoksi.\n\nNäen edessäni alppipaimenen. Vähän kalvas hän on ja hento, mutta\nsilmissä into, punaisenkirjava nahkahykyrä korskasti päälaella. Tupaa\nhän jo rakennutti laaksoon, ruskeaa, vihreillä luhdeilla ja parvilla\nkoristettua. Niin, olipa hän, taru kertoo, katsellut laakson tyttöjä,\nemännäistä kohoavaan kotiinsa.\n\nKaikki hyvä, -- hän oli elävä kuin muutkin paimenet. Kunnes hän kerran\ntoukokuussa, -- toukokuu on alppiseudulla tuhon kuu, -- näki\nvuoristossa haltiattaren kylvyssä. Onneton, jolle se suosio osuu; hänen\nolisi kasvonsa käsin peitettävä. Mutta tuotako olisi muistanut, ihanan\nnäyn edessä, nuori _armailli!_\n\nIhana kylpijä: jalkansa kuin maito, kuin punertavat ruusun terälehdet;\nsilmissä kummallinen, syvä kimallus, ja tukka pikimusta, -- kansan\npelkäämä musta tukka. Niin hän valeli vyötäröitään. Mutta kun näki\nihmisen, tuokiossa sipaisi ilta-udusta kaistaleen, kietoutui siihen ja\nkauhistuneena katosi.\n\nVain hetken näki paimen hänen jalkainsa vaalean kuullon.\n\nMutta ken sen näkee, ei sitä unhota, -- ei myös _armailli_\nyksinäisyydessään. Hän palasi taas lammelle nähdäkseen. Ja haltiatar\ntuli, kertoo kasku, lemmen polulla, ojensi pienen huilun hänelle ja\nsanoi, että milloin halunnet nähdä, puhalla; ja katosi.\n\nNytpä vasta paimen alkoi outoja ajatella. Hän puhalsi kerran, -- Fata\ntuli, lumosi hänet kummilla silmillään, herätti punahuulillaan kaipuun.\n\nNiin unohti paimen neiden laaksossa, -- hän puhui _haltiattarelle_\ntuvasta laaksossa: kuinka siellä oli kukka loistava, puut kumartuvat\nhedelmäin painosta.\n\nMutta sen kuullen tuli Fata valkeaksi, hän sanoi: \"Tyydy vuorten\nlinnoihin, -- utuiseen rakkauteen. Niin on meidät tehty, ettei\nihmislapsi saavuta meitä syleilyyn: avaa sylinsä, utuna haihdumme.\nVäisty! Arvoitukselliset kurimot ovat usviemme kätkössä,\nsuojelushenkien, kohtalon kehrääjien.\"\n\nJa satu kertoo vuoren hengettären tulleen paimenen _chalet_'hen\nistuneen, kertoneen mitä näki syttyvässä valkeassa: \"Kas suurta\nleikkiä, se on tulen kuningas. Tuo sateesta tuotu puu, se on Lula, jota\nkuningas hyväilee liekkisormin. Nyt kiihtyy Lula; tohtisiko hän syttyä\nja palaa poroksi tulen sylissä! Ei siitä nouse siniliekkiä, ei se luo\nvaloa, -- tulen kuningas palaa erillään, muissa, ei kaipaamassaan, ja\nsammuu. Nyt loppuu heikko hiilus myös Lulasta, hän tummuu. Minun äitini\noli Lula, mutta minä olen kohtalotar Fata.\"\n\nSe paimen ei muistanut, että haltiattaret ovat selästä ontelot kuin\nlahopuu, -- tai haihtuvat syliin tavoitettaessa kuin huuru: vain\ntyhjyys kalvaa riutuvaa povea. Niin kävi paimenen: milloin hän Fataa\ntavoitti, se parahtaen väistyi. Ja kuitenkin hän oli hänen vuoksensa\nunhottanut laakson neidon, kuitenkin hänen täytyi aina ajatella Fatan\nvaaleita, ruusuisia jalkoja.\n\nSe kaipuu ja tavoittamattomuus poltti viimein hänen aivojaan kuin\nliekki! Se tuhosi kuin hourupäisyys. Niin hän oli vimmassa ja vihassa\nkuin lukin verkoissa. Monesti hän virui majan ylisillä mistään\nvälittämättä, -- samosi vaarallisilla äyräillä.\n\nNiin meni vuosi, ja kaksi. Hän ajoi väistyvää. Ja viimein hän myi\nlaaksossa karjansa, pisti tulen uuden tupasensa nurkkaan ja katosi\nseudulta sen tulipalon roihussa. Minne lienee, toisiin laaksoihin:\nkoskaan ei hänestä ole kotipuolessa kuultu. Eivät hänen ikkunoillaan\nruusut loistaneet, eivät tuvan kulmalla kumartuneet hedelmäpuut.\n\nMutta rahvas näkee sadepäivinä vuorenhuipulla naisen hahmon istuvan:\npikimustat hiukset kasvoilla, itkien. Se on haltiatarten rakkautta,\nettä he tuhoa tuottavat. Raskaita sadepilviä nyt vyöryy. Usva kätkee\nvuoret, vain ylimmät huiput pistävät mustat päälakensa esiin\nhattaroista.\n\nTulee ilta, -- ylimpiin huippuihin syttyy yht'äkkiä alppihehku,\nkellervä helo. Heijastus näkymättömästä lännen auringosta. Kuin\npunertavaa silkkiä, -- kangastus autuuden maista. Se syttyi, sammui\nheti. Iltakellot kalahtivat. Sade alkoi rankkana rapista.\n\nGruyères, Marian taivaaseenastumisen päivänä. 1908.\n\n\n\n\nAHASVERUS ALPEILLA.\n\n\nOli syksy, ja villiviini riippui punaisena kuin hyytynyt hurme.\nViluisen aamun valjetessa lähdettiin nousemaan alppijäätiköille. Tiirat\njärvellä olivat äskettäin heränneet, ja vedenpinnalla lenteli\naamutuulen punasinertäviä vireläikkiä. Autiosti kapsahtelivat\nväettömillä teillä matkalaisten raudoitetut anturat, ja keihässauvan\nkärki vingahteli.\n\nNiin kohottiin kaupungista, järven rannalta, viinitarharinteille,\njoissa ruskeat rypäleet kiiluivat yön kasteesta. Noustiin pieniin,\npunakattoisiin kyliin, joiden valkeain kirkkojen kellot heläyttivät\naamusoiton. Jo yleni aurinko, ja edessä hohti etäältä autio vuoristo,\nympäröiden kylänlaaksoa kuin järkkymätön muuri, mustan ja valkean\nkirjava, sakaroillaan ikuinen lumi. Kylän ympärillä laitumilla\nkäyskenteli karja, vuoristosta alas ajettuna, ja alakuloisesti\nsoittivat sen sadat vaskikellot syysvirttä. Tupien ikkunoilla olivat\nkukat karistaneet teränsä, ja tarhoissa oli enää vain jokunen märkä,\nlakastunut georgiini. Kylän ylänkölaaksossa varstat jyskivät, ja\nvihreän vaahtoisen virran rannalla kolkkivat myllyt.\n\nKiivettiin kylästä kohti ankaraa vuoristoa. Tuossa jäi taakse viimeinen\nkapakka. Sen ovella seisoi nuori tyttö. Hänen päänsä yläpuolella\nkimalsivat kullatut peuransarvet, ravintolan kyltti oven kamanassa;\nhänen kasvonsa olivat hienojuonteiset kuin vanhoissa teräspiirroksissa,\nhuulet tuoreet kuin aukeavan ruusun terät, ja kädet kellertävän valkeat\nkuin norsunluu; silmät hohtivat syksyistä kirkkautta...\n\nAlkoi laakson peltojen jälkeen koivikko, jossa keltaiset lehdet\nlentelivät, ja sitten tuli kuusimetsä, musta ja tuima, jossa vuolaat\nputoukset jylisivät ja syöksyivät alas hiidenkirnuihin, hulmuten kuin\nvalkeat morsiushunnut tuulessa. Ratisten vieri rotkoon somero\nmatkalaisten jaloissa...\n\nKuusikon yläpuolella lakastunut alppilaidun. Kulonkeitaista oli lyhyt\nruoho, ei silkinvihreää kuin kesällä, ja kukkia näkyi ainoastaan siellä\ntäällä jokin alppikämmekkä, levittäen vaniljantuoksuaan. Laitumen\nylärajassa kohosi kallioseinä kuin vuoripeikon linna. Ei ääntä, ei\nelämää; kalliotornin ulkonevilla sakaroilla vain korpit koikkuivat.\nKallioseinän juurella karjamajat autiot ja paimenten jättämät. Pienet\npurot hiljaa lirisivät. Kalliotornin juurella ammotti pyöreä lampi, ja\nlammen toisella rannalla, mihin ei aurinko ylettänyt, hohti jo lumi.\n\nNiin oli ilta ehtinyt; pilvet kallioiden seinämillä paistoivat kuin\nkultamöhkäleet. Etäältä laaksosta soivat kirkkojen kellot heikosti kuin\ntiu'ut... Tummenivat alla rotkot... Edessä pilkotti kalliorinteellä\nalppimaja, johon noustiin yöksi.\n\nTulet laaksojen pohjista tuikkivat sinne alppimajalle kuin kaivosta.\nMutta ylhäällä viipyi valo vielä. Ja yht'äkkiä syttyi ylimmän huipun\nkupeessa alppihehku! Kellertävä ja veripunainen se oli! Heleä ja\nhymyilevä kuin autuuden maat. Pian se sammui, -- ja sammui myöskin\nruskon ruusuinen hymy jylhäin vuorten takana. Jäätävä tuuli kohahti\nylhäältä, sulamattomilta jäätiköiltä. Edelweiss uinahti yksinäisenä\nillan viluun. Huipun jäätiköt vongahtelivat... Ja keltainen kuu nousi\nvuoren laelle kuin mikäkin paholainen, joka kiipesi tähystystorniinsa\n... kultakruunu päässä. Hiilet alppimajan liedessä sammuivat ... ja\nmatkalaiset nukahtivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan aamun pimeässä, tuikkivain lyhtyjen valossa, yhä\nkorkeammalle. Jo tultiin lumelle. Hankikate narahteli... Niin\nvaellettiin verkkaisena jonona, viisi miestä köydellä toisiinsa\nsidottuina. Päästiin vuoren tasaiselle laelle, jäätiköille... Ja päivä\nvalkeni.\n\nIdän taivas oli heleän keltainen. Lännessä se vihertyi. Ja yht'äkkiä\nkimmahti aamuhämärässä auringon sädekimppu eräästä kaukaisesta\nrotkosta, kuin hirviön hampaiden raosta. Jäätikköylänkö leimusi\npunaisena, se säkenöi ja häikäisi. Kavuttava oli enää vain ylin huippu.\nSe hohti edessä kuin iankaikkinen faarao-patsas, päälaella säihkyvä\njäähiippa, ja matkalaisjono kiipesi hiipan kärkeen kuin muurahaiset\nhongan latvaan.\n\nYlimmältä huipulta aukesi eteen maailman ihanuus. Päivä oli jo ehtinyt\nkorkealle. Edessä, ympärillä ja jalkain juuressa oli jäätikkö, jonka\nyli oli kuljettu, kuin pirunkirkon katto: sen yläpuolella, tornissa nyt\nseisottiin.\n\nEdempänä nukkuivat laaksot vielä aamun hämärässä. Ja kauimpana hohtivat\nalpit äärettömänä pyöreänä kehänä, sininen taivas.\n\nLännessä oli vuori kuin valtava, hopeinen katedraali, tuon paholaisen,\nvuoripeikon tuomiokirkko, jossa kimalsivat sadat tornit ja jonka\nkattojäätikkö huikaisi kuin kuvastin. Idässä uhkasi tumma alppipiiri\nkuin jättiläissahan terä tai rivi piiluja, joiden lappeissa huppelehti\nauringon hurme. Etelässä tapasivat taivasta vuoret, joiden valkeilla\nkentillä asui kuoleman kauneus. Pohjoisessa synkkiä torneja, sarvia,\nhaljenneita vuorten torahampaita.\n\nJa kaiken yllä tummanpuhuvaksi värittyvä taivas! Iankaikkisena kupuna\nse kaareutui tämän pakkashuuruisen vuorihelvetin päällä. Sitä\nkannattivat ilmanäärillä jäiset pilarit, alpit.\n\nAurinko paistoi, lämpeni. Jalkain juuresta nousivat onkaloista pilvet\nkuin höyryt kattiloista. Oli kuolemanhiljaisuus; ei linnun lentoa; vain\nhanki sirahteli hiljalleen kuin huhtikuussa, ja ouruvesi pirahteli\nkultapisaroina peikkoruhtinaan suihkulähteistä. -- Metsämies etäällä\njoikui: kaiku vastasi vuorista urkuina.\n\nSe näytti itse Saatanan ruhtinaskunnalta. Ikinä ei ole sinne kaupunkia\nrakennettu, kylää aiottu, koskaan ei ole siellä kukko kiekahtanut.\nIkinä ei ruoho sinne nouse. Peikko vain huvikseen siellä hyppelee,\nteiskaa jäisillä pihoillaan. Mihin hän loiskahtaa, siihen halkeaa\nrailo ja aukeaa kuilu, jonka pohjalla vesi kohisee syvällä kuin\nkaivossa, sinisten jääseinäin välissä. -- Ja Saatana pyöräyttää\nauringonpaisteessa lumipallon: se kierii alas tältä maailman katolta,\nse kasvaa, paisuu, vyöryy alas laviinina jylisten, ja kaukainen\nalppikehä vastaa pitkäisenjyrinällä.\n\nMutta enimmäkseen tämän vilunvaltakunnan ruhtinas, tämän valtakunnan,\njoka Danten olisi pitänyt nähdä luodessaan alimmaista helvettiään,\nenimmäkseen hän makaa vatsallaan kirkkonsa katolla, kuvittelen, makaa\nleuka kämmenten varassa ja tuijottaa laaksoon ... miettien elkeitään...\n\nAinoa merkkitapaus täällä on koukkusarvisen kauriin ilmestyminen\nalppihuipulle, tai metsästäjän ja matkalaisten tulo. Mutta se ei muuta\ntaivasta, ääretöntä sinikupua, jonka reunassa alpit kimaltelevat\nkirjavina kuin sateenkaari.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kulkija miettii:\n\n-- Miksi matkaavat muutamat ihmiset, elämässään, aatoksissaan, aina yli\nmerten, yli korkeain vuorten?\n\nMiksi eivät ole kuin enimmät, joiden kehdolle rauhan enkeli siipensä\nlevitti?\n\nMiksi jo lapsena heidän otsainsa alla kiiluivat levottomat mietteet?\n\nJa rakkauskin astui kai heidän poveensa kuin murhapolttaja, -- ei kuin\nnaurusuu neito?\n\nMiksi eivät ole kuin miekkoiset, jotka rakastavat onnellista\nlaaksomaata ja mullan pyyteitä, ja velvollisuudet täytettyään kuolevat\nkuin patriarkat, valkoparrat, varmoina suvustaan ja taivaastaan?\n\nNämä: tietävät vain, että siirryttävä, muutettava heidän on. Joskus\nriemuiten kuin muuttolintu kesämaille, useimmin kuin lastu laineilla,\nlehdet tuulessa.\n\nNäistä toisenlaisista on siis moni jonkinlainen Ahasverus.\n\nMitä he rikkoivat, josta näin levottomuudella veroa kantavat?\n\nRikkoivat? Mitä on rikos heille, aavistusten, kaipuiden ajelemille\npilville? Tietämättömyys syistä.\n\nMutta kumman palon on Jumala tai Saatana -- sama se lie -- heidän\nsydänahjoonsa sytyttänyt: Kuvan kaukaisesta lähdejuoksujen maasta,\njossa aurinkoisilla kedoilla aina kisataan punaisin vaattein kuin\nviinikuurnanpolkijat.\n\nHe näkevät sielussaan kuvan _tuosta_ maasta. Siksi on heistä maan\nvajavainen onni kyllästyttävä. -- Aherrus joutavaa, -- kuin linnun oloa\nhäkissä.\n\nHe rakentavat kodin, saavuttamatta mielikuvansa rajatonta kimallusta...\n\nNainen, rakastettu ja pyydetty, muuttuu vihattavaksi, niinkuin lapsesta\nlelu, jonka se rikkoo.\n\nIhmekö siis, että he, kun eivät maan onnea _tunne_, sen perustaa\n_käsitä_: usko narriutta, -- lait sekavaa ihmishouretta, jonka ovelat\npilkkaajat näyttävät köykäiseksi; -- aatteet, ihanteet, kaikki petosta,\nmataluutta leivän hankinnaksi!\n\nHe karttavat tätä. He tavoittelevat lähdejuoksujen maata, josta oma\nkokemus kuitenkin neuvoo, ettei sitä löydy, että se edestä väistyy!\n\nIhmekö siis, jos he, -- siten puolinaista paeten ja täydellistä\nsaavuttamatta, -- monesti vimmastuvat kuin ansaan ajettu riista,\ntemmeltävät, -- sadatellen kaikkea, kerskuen rakastavansa vain niitä,\n-- olemattomia -- jotka nauttivat pilkastaan ja kuolevat!\n\nJa hän, Ahasverus, joka ei perille pääse, tahtoisi silloin kuolla.\nMutta juuri samassa alkaa hänen sielussaan taas leimuta se kuva\nlähdejuoksujen maasta. Ja hän ihastuu, -- ja vaikk'ei siihen usko,\ntäytyy hänen vaeltaa, sitä tavoitella...\n\nJoskus riemuiten kuin muuttolintu kesämaille, -- useimmin kuin lehdet\ntuulessa, lastu laineilla.\n\nNäin vaeltajan, pienen Ahasveruksen jäätiköiden kuolonihanuudessa. Hän\nseisoi alppijärven rannalla. Näin hänen kuvansa kirkkaassa, raikkaassa\nvedessä: hän seisoi siellä kumaraisena, lähdön hetkellä; hänen kasvonsa\nolivat ruskeat, silmissä epäusko ja suru; huulilla raukeus, joka --\nmuuttui hymyksi.\n\nGeneve, syysk. 1908.\n\n\n\n\nILLALLA FIRENZESSÄ.\n\n\nIllalla Firenzessä. Kello viiden tienoissa Piazza Signorialla,\ntasavallan ja Medicien muinaisella ihanalla torilla.\n\nIlma kummallista illan utua. Punertavaa, kellertävää. Valo kuin\nkultahiukkasia. Aleneva aurinko luo jykeviin palazzoihin, linnojen\nkorkeihin sakaraharjoihin ruskeanheleää hohtoa. Siroihin räystäihin,\nkirjavain puuvuoliaisten kannattamiin.\n\nPiazza Signorialla, kuvapatsaitten himmetessä hämyyn. Palazzo Vecchio,\nkorkea kuin sotalinna, kohottaa hoikkaa torniaan rusoisiin ilmoihin.\nKupariviiriään, punaisena paistavaa kuin kevyt liljankukka. Punainen\nvaakunalilja! Kuin sormi viitaten taivaan kultaan!\n\nPiazza Signorialla. Kahden puolen palazzon portaita himmenevät\nmarmoriryhmät: vasemmalla Neptunus: vankka, valkea meren jumala lähteen\nylimmällä pylväällä. Alempana allas aallottarineen. -- Oikealla\npuolella Herkules, rusentaen nuijalla Cacus-jättiläistä.\n\nTorin toisella sivulla vanha loggia marmoriryhmineen: Perseus, jalona,\nvoimallisena kohottaen Medusan kuparihurmeista päätä. Sabinitarten\nryöstö. Judit, Holofernes jalkainsa alla.\n\nKaupunki alkaa liikehtiä ilta-askareissaan. Ratsu-upseereja\nsiniviitoissa, -- porvarisrouvat kävelyllä, -- virkamiehet salkku\nkainalossa kotiin tai kahviloihin. Illan nurinaa, kellot kilisevät,\nautomobiilit määkyvät.\n\nJo herää, jo venytteleiksen ja nousee katuasukas murkinauneltaan\nCosimo-herttuan ratsupatsaan jalustalta. Poikaset, tummahipiäiset,\ntemmeltävät, leikkivät Loggia dei Lanzin kuvapatsaiden välissä.\n\nFirenze, sen ruusut! Syksy oli, vain jokunen ruusu vihannestorilla,\nmuut ruusut kuihtuneet. Niinkuin kuihtuvat, muuttuvat entiset\nmielikuvat nykyisiksi.\n\nNiin illan rusottaessa Arnon rantamille...\n\nSignorian torilta ohi Palazzo Vecchion vie siro, valtava pylväskäytävä\naukealle rantakadulle, Arnon korkeille rantalaitureille.\n\nKahden puolen hohtavat käytävässä, pilasterien komeroissa, muinaisen\nFiorenzan suurmiesten kuvat. Mikä mahtava rivi kahden puolen!\n\nRuhtinaita, taideniekkoja, tiedemiehiä.\n\nJa jokainen -- suuri!\n\nHeidän nimiensä jalo kaiku on levinnyt yli kaikkien merten ja maitten.\nNiin eteläisten ja itäisten kuin pohjolan pimeydessä piileväin!\n\nMikä Atena ennen! Moinen rivi valtiomiehiä, kuolemattomia runoilijoita,\nmaalareja, kuvanveistäjiä, koneitten ja kirjain ääressä eläneitä. Eipä\nkirjain: intohimoinen rakkaus elämään heillä oli.\n\nMiehiä, joiden nimet jo sointuvat kuin suloiset riimit! Tuossa, -- vain\nmuutamien kasvoihin katsellessa, -- mikä korkeus:\n\nMedicit, Giotto ... Dante Alighieri, Petrarca, Boccaccio, Buonarotti...\nKaikki täältä, suloisen Fiorenzansa lapsia. Täällä syntyneet tai\neläneet, tai tänne, isänmaahan, maanpaosta kaivanneet. Tätä rakkaudessa\npilkanneet ja ruoskineet, sen orjuutta surreet...\n\nLeonardo da Vinci, Cellini, -- Donatello, Galileo Galilei,\nGuicciardini...\n\nKaikki täältä.\n\nOrgagna, Niccoló Pisano, Guido Aretino, -- Accorso, Antonino,\nCisalpino...\n\nTäältä... Monet, monet muut...\n\nJo punoittavat pylväskäytävän päässä Arno-virran kivikaiteet. Ja kun\nsinne tulee, niin jo tummuvat Arnon siltain kaaret iltaan.\n\nMuistoisimpana, surun-tummimpana on raskas Ponte Vecchio. Kuin virran\nyli rakennettu katu: kauppakojut riippuen sillan ulkokupeissa, -- kuin\nkorit lastatun muulin satulassa.\n\nArno, Ponte Vecchio! Illan helossa himmertävä Arno! Vesi seisoo\nkivityksen altaassa, -- kellertävä, rupainen, homeinen. Matala särkkä\npistää pohjasta esiin. Rotat juoksentelevat särkällä, raskaan, paksun,\nöljymäisen veden partaalla, nuuskien perkeitä...\n\nJa kirkas etelän kuu kohoaa ilmi vastarannan sypressimäkien takaa.\n\nIlta kiiruhtaa.\n\nYhä kullankeltaisemmaksi saa siltakaarten takana iltarusko. Kultaisella\ntaivas-taustalla liihottelevat ruusunpunaiset pilvet. Kuin enkelit, Fra\nAngelicon kädellä siveltyinä.\n\nPonte Vecchiolla. Siellä syttyvät jo iltatulet. Siellä kuhisee väkeä,\nkävelijöitä. Siltakatosten varjossa syttyvät tulet kultaseppäin\ntiskeillä ja ikkunoissa, -- kulta- ja mosaiikkirihkamaa kiiluvissa.\nSiellä on kuhinaa, punatulia tuikkivalla sillalla. Keskellä joukkoa\nhinkuu aasi. Rattailla maalaiset piiskoineen. Jalaton kerjäläinen\nlykkii rulla-laatikossa, rallatellen, kepeillä itseään kotiin.\n\nPonte Vecchiolla, -- missä muinoin ovat seisoneet Dante, Leonardo,\nsinne iltataivas paistaa yhä kultaisempana.\n\nJa yht'äkkiä helähtävät Fiorenzan kymmenten kirkkojen kellot Ave\nMariaa: Santa Maria Novella, Annunziata, marmorinen duomo: valkean- ja\nmustankirjava, puhdas, jalo...\n\nKellot, -- läheltä ja kaukaa. Sointuisasti, suloisesti.\n\nAve Mariaa, -- kello on kuusi.\n\nTummui ilta. Hämy verhosi virran leveää uomaa. Kuun kuvajainen alkoi jo\nsen pinnassa välkkyä.\n\nPonte Vecchiolla liihottelevat yösiipat hämärissä, rannalta toiselle,\nvedestä suoraan kohoavien, vanhain talojen väliä. Jo soutaa kotiinsa\nkalamies, mutainen haavi keulassa.\n\nTuolla toisen sillan kaarella kiitää raitiovaunun tuli. Pyörät\nrymyävät.\n\nSitten: kello seitsemän. Jo huutavat tehtaat Arnon alajuoksulla.\nViimeiset sauhut haihtuvat torvista hämärään. Työläisjonot vierivät\nsilloilla.\n\nArno -- kuinka kaunis tuo ruhkainen, seisova joki oli kuitenkin, kun\npimeys kätki sen vihreänkeltaisen ja ruman pinnan. Kaarevain, pitkäin\nlaiturien lyhtyjonot siihen kuvastuvat: liekkien kuvat vedessä häilyen,\nseisoen virin tyyntyessä kuin kultasauvat.\n\nKuun kuparihohde yllä. Kaukaa lämpöisiä tuulen leyhkiä.\n\nKello seitsemän. Ruokailuhetki... Tutusta trattoriasta maan alta oiva\nkukkopaistin tuoksu. Siellä maanalaisessa kellarissa, matalain holvien\nalla, keskellä seinille liimattuja reklaamikuvia, siellä ikävöivät\nmonet vanhat missit, ja naukuilee trattorian missi! Siellä haaveksii\njoku pitkätukkainen runoilija -- tuijottaen menneisyyteen kuin\nMedusaan. Vehnäleipä murretaan. Paisti höyryää. Punainen viini\nkallistetaan. Kokin hupaisa huuto kajahtelee...\n\nPuoli kahdeksan Piazza Signorialla kahvilan edustalla... Palazzo\nVecchion torni häipyy ylös taivaan tummuuteen. Marmoripatsaat\nkangistuneessa unessaan. Väen vyörinää, leppoista hälinää.\nPitsijakuissaan katuperhoja, joihin porvarisrouvat poikainsa vierestä\nheittävät tuikeita katseita ... mutta nuorikot kiintyvät puolisoittensa\nkainaloon...\n\nKello yhdeksän ... ihmiset levolle...\n\nTorilla vain alempaa rahvasta.\n\nHeille näytti silmänkääntäjä kärrylavaltaan, kuuden tekoparran ja\npuolen peruukkitusinan avulla, Abdul Hamidin ja Leo Tolstoin, Bertha\nvon Suttnerin ja Köpenickin kapteenin, Italian kuningasparin ja keisari\nVillen ja Sarah Bernhardtin.\n\nSitten Eldoradoon, yökahvilaan, lähellä Piazza Signoriaa.\n\nMatala sali puolillaan väkeä: työmiehiä, liikeapulaisia,\nsirkusniekkoja. Keskellä tahrainen viinuri... Pikku näyttämöllä\nprimadonna lasihelyt korvissa, lallattaen jotakin pianon säestyksellä.\nLaiha, keltainen, yllä punainen pusero ja pölyinen pitsiviitta, --\nselkä kyssyssä, kasvot kurttuiset, ja kurtut punatut. Ääni särkynyt,\nkova ja käheä. Hänen nimensä on Laura.\n\nNiin kävellen, katsellen. Jo on tulet sammutettu Ponte Vecchiolla, \"_In\nsul ponte d'Arno_\", jossa muinoin Dante seisoi, kehitteli synkän\nintohimonsa, kultaisen rakkautensa runoa.\n\n_In sul ponte d'Arno_...\n\nJo ovat kultaseppäin kojujen luukut suljetut.\n\nKadut hiljenevät, pimenevät... Vain rantain lyhdyt kuultavat kahtena\npitkänä kaarena, kuvaimet vedessä kuin palavat vahakynttilät alassuin,\nliekit lepattaen...\n\nPylväskäytävässä muinaiset suurmiehet, syvissä mietteissään, -- kuun\nsinertävässä hohteessa...\n\nJa eivätkö Arnon rannalla myös kulje nuo muinaisten väkeväin aikojen\nhahmot?\n\nDante, tulipunaisessa viitassaan kuin kostonenkeli...\n\nBrunelleschi, duomo-kupolin pystyttäjä, -- aivot kunnianhimon\ntaivasta-uhmaavassa tulessa.\n\nLorenzo Medici, sieraimet leveinä: voimaa, intohimoa, viisautta,\nväkivaltaista ylhäisyyttä...\n\nVäkevä, synkän-riutuva Michelangelo. Toinen enkeli, Fra Angelico,\nnöyrässä, kultaisessa hartaudessa...\n\nÄäni ylinnä mekastaen Cellini...\n\nMitä kuuluu? he tiedustelevat toisiltaan. Mitä tapahtunut? Miten voi\nFiorenza?\n\nMitä viime päivästä, viime yöstä?\n\nOvatko miekat paljastuneet huotrista? Vuoksi naisen? Vuoksi kunnian?\nKunnianhimon? Vapauden?\n\nOnko kaatunut leppymätön vastustaja, raudan, myrkyn ruttoon?\n\nEi, ajat ovat paranneet. Ei kaadeta siten enää.\n\nOnko kukaan laskeutunut helvettiin aatteiden, ihanteiden tähden?\nTosi-ihanteen, jonka nimi on _virtù_? Kunto!\n\nTai aivoissa noussut kunnianpyyde kuin Signorian taivasuhma-torni?\nValtava kuin duomon kupoli?\n\nOnko välkähtänyt kauneusajatus, jolle ihmisiät, kullat uhrataan, --\nettä _se_ eläisi, kuolematon, marmorissa, tauluissa, palazzoissa?\n\nVai tuokion iloko? Onko kemuttu kuin muinaiset jumalat ruhtinaallisissa\npalazzoissa?\n\nEi. Ajat ovat menneet, kaupunki nukkuu.\n\nKummissaan katselevat silloin hahmot, kuuntelevat yössä.\n\nHeidän kaunis Fiorenzansa, -- muinainen kiihkon, elämän kaupunki, --\naikansa Atena -- aikansa rikkauksien, toimen keskus, suurkaupunki...\n\nKaikki hiljenee yöhön...\n\nHe aivan kumartuvat nähdäkseen niitä harvoja, joita hiljaisen kaupungin\nkaduilla enää liikkuu... Kello puoli yksitoista. Nykyajan muurahaiset,\njotka ovat pesiytyneet heidän kimaltavaan, intohimoiseen\nhengenkaupunkiinsa.\n\nPilvi kulkee, luo varjon -- hahmot haihtuvat.\n\nMieleni on suruinen -- ja mietin, missä minä voimanponnistukseni\nlöytäisin? Sellaista mietin, selvää, -- pieni!\n\nKatua käydessäni kotiin, kello yksitoista. Kadut tyhjät,\nhaudanhiljaiset. Ei valoja kemutalojen, ravintolain, työpajain\nikkunoissa.\n\nJoku poikaparvi vain kulkee ikkunani alitse, kitaraa sormiellen,\njotakin laulaen...\n\nMuutaman säkeen kuulin astelevain laulusta...\n\nKauas yli puoliyön se soinnahteli mielessäni:\n\n    _Tutte le fontanelle\n    si sono seccate...\n    Pover amore mi\n    muore di sete..._\n\nJa mitä nämä merkitsevät? Sitä, että\n\n    Ehtyneet kaikkialla\n    lähteet on kuiviin...\n    Rakkaus raukkani\n    janohon kuolee...\n\nEi vanha, elämänkiihkoinen laulu:\n\n    _Chi vuol esser lieto, sia!\n    Di doman non c'è certezza!_\n\nFirenze, syysk. 1908.\n\n\n\n\nVENETSIA.\n\n\nKilometrejä pitkälle rautatiepankille, joka johtaa laguunan ylitse\nsaarikaupunkiin, kävi koillisesta kylmä, vinkuva viima. Hyrskyten\nlöivät viluisessa aamussa aallot ratapenkereen kupeihin. Niin kiidetään\npimeydessä, juna kiljuu. Ja pian alkaa etäältä, sieltä täältä kimaltaa\ntulia kaupungista: kylmänvihreitä, punertavia valoja. Ja jo kuumottaa\naution meren helmasta Venetsia, meren ihme, aaltojen kaupunki.\n\nJuna porhaltaa kaupunkiin, jonne ei vieraan ikinä ole ollut yrittämistä\njalkaväen ja ratsujen voimalla. Kaupunkiin, jonka ihmisnero rakensi\nveden varaan. Sälytti linnat orjuuttamansa elementin hartioille.\n\nUljas, jalo ihmisylpeyden luoma! Kaupunki, jota kaikkialla saartaa\nhyrskyvä meri. Aaltojen joukot kaikkialla: idässä ja etelässä,\npohjassa, lännessä. Vallaton meri, vihamies ja ystävä, vainooja ja\nkasvattaja, rohkeaksi pakottaja! Myrskyssä kuulu, länsituulissa hellä,\nmuinainen Hadria.\n\nPieni tori aseman edustalla. Gondola-ranta, hiljainen, mykkä.\n\nEipä katuja siellä, ei kapsanut ainoankaan hevosen kavio, eivät\nrämisseet rattaat, eivät vinkuneet rautaiset kiskot.\n\nVain musta, leveä kanaali aukesi, Canal Grande. Pimeä ja\nkuolonhiljainen aamun salaperäisyydessä. Vain aallot siellä jo\nrauhattomina loiskehtivat valkeiden palazzojen kivijalkaan. Palazzojen\nkaari-ikkunoineen, parvekkeineen, joiden kahden puolen umpinaiset,\nlaajat seinäpinnat.\n\nGondolat laiturissa, kiiltävine keula-hellebardeineen. No, senkin\nviimeisen romantiikan voi itselleen sallia. Gondolaan siis, mustaan\nkuin ruumisarkku. Ja airomies alkaa aamu-unisena meloa. Keveästi\nkiitelee kaareva, jalon-siro gondola, tuskin vettä hipoen\nkeskipohjalla, keulansa korupertuskaa välkytellen. Keveästi tuolla\noudolla virralla aamun valjetessa.\n\nJo kirkastuvat kahden puolen palazzojen pitkät rivit, parvekkeet,\nruusunkukka-kuvioilla koristetut, hohtaen kuin kimaltava kuura. Linnat\nportaineen suoraan vedestä kohoten kuin lumouksella. Heleänvihreinä\nväristen hyppelivät aaltojen heijasteet niiden seinillä, kun aamu\nruskotti.\n\nMeloja, hän huojui gondolan peräkohokkeella notkeana kuin Neptunuksen\npuhdasrotuisin poika. Voimakkaana, keveänä. Niin hän liikuttelee\naironkääntämällä venhettä, helposti kuin leikillä. Niin kuljetaan Canal\nGrandea. Alitse Rialton, keveydessä jalon kuin marmoroitunut unelma. Ja\nnyt kääntyy pursi ketterästi vasemmalle, hämärään laguunaan. Se\npujahtaa, korkeaa keulaansa hiukan alentaen, pienten marmorisiltain\nalitse kuin loivain luokkien. Se kulkee talojen kupeitse, joiden\nverannoilla villiviini kiemurtaa pylväitten ympärillä. Se kääntelehtii,\nkiertelee kanavasokkeloita, jotka silloin tällöin aukeavat suurehkoiksi\nlammiksi. Se kulkee torien reunamitse, joilla rappeutuneet kirkot\npunertavat. Elävää kanaalia, \"laguna vivaa\", pitkin, joissa vesi\ntuoksuu tuoreelta ja joissa vielä luode ja vuoksi hengittää. Ja se\npoikkeaa kuolleillekin kanaville, joiden vesi on raskasta, homeista,\nruohoista: laguuna on kuollut. Se on äitinsä, meren, yhteydestä\nsuljettu. Siellä asuvat kuumeen henget ja syöjättäret.\n\nJa vihdoin se venhe, käärmehyinen, hopeavärillä kirjaeltu, pujahtaa\nsuoraan johonkin luolaan, hämärään kellariin, joka on puolillaan vettä.\nMutta holvin katossa sähköliekit syttyvät, ja yhdeltä seinämältä\njohtavat leveät marmoriportaat ja kaariportti majataloon.\n\nSitten seisoo muukalainen huoneessaan. Ääretön hiljaisuus. Vain vesi\njuuri ikkunan alla lotisee. Hän ihmettelee tätä pakon ja ihmisuljuuden\nrakentamaa kaupunkia. Kaupunkia, jonka sisässä asuu vesi, jota vesi\nympäriltä saartaa. Hyrskyvä meri. Särkille ja tammipaaluille\näärettömällä sitkeydellä rakennettu; joka kivimöhkäle kaukaa soudettu,\nalla vihollisten vainon. Jokainen jalo pilari ponnistellen tuotu,\nmuilta veren hinnalla ryöstetty. Jokainen pylväs mielikuvain mukaan\nkiverretty, kova kivi viiniköynnöksen tapaan kierteille. Kanavain,\nkanaalien, viemärien labyrintti. Sata ja seitsemäntoista on särkkää ja\nihmiskäsin tehtyä saarta. Sata ja viisikymmentä vesisolaa, joiden yli\nvie neljäsataa marmorisiltaa.\n\nSen labyrintin keskellä on kuin Leviathan, merikäärme, Canal Grande.\nJättiläismäisenä kysymysmerkkinä kiertyen. Meripeto, johon nuo pienet\nväylät ja kiemurat ja ojat yhtyvät kummallisina okaina ja evinä.\n\nNiin oli valjennut jo päivä. Jo hohtivat kiitävien pilvien kuvaiset\nlammikossa ikkunan alla. Ja kulkija lähtee kaupungille: kiertelee\npitkin viemärien varsia, kapeita käytäviä. Kiertelee solissa alhaalla,\nkapeissa kuin uunin holmit. Tuossa kääntyy kyynäränlevyinen katu,\npuhdas ja sileä kuin parkettilattia, jyrkästi oikealle ja päättyy\numpilammikkoon. Mutta lammikon laitaa pitkin vie soma pilarikäytävä,\nikäänkuin luhti, -- kunnes taas tie katkeaa syvään, mustaan vesiojaan,\nkorkeilla möljillä reunustettuun. Mutta sen ojan yli johtaa pieni\nmarmorikaari. Ja kaarelle kun seisahtuu, niin aukeaa oikealta,\nvasemmalta pitkä kanaali. Kanaalin yli samanlaisia pieniä siltoja\npitkät jonot: valkeita, keveitä, kuin mitä itämaisia valtaistuimia;\nkoristettuja marmorikaiteita. Ihania kaaria, jotka sitovat\nkaupunginkorttelin toiseen, saran sarkaan. Ja niillä väkeä vilahtaa, --\nkatoaa talorykelmiin, kaupungin salaperäiseen kätköön.\n\nKiertelee siinä, seuraa isompia väkijoukkoja pääpaikoille osatakseen.\nJa niin tulee tuolta Minotauroksen eksytyksistä meren rannalle! Riva\ndegli Schiavonille, Adrianmeren näköpiiriin.\n\nAdrianmeri! Tuulinen syyspäivä. Aallot puuskuvat vedestä kohoaville,\nkymmeniä syliä leveille portaille, joita jalot marmoripatsaat\nreunustavat. Kuninkaalliset portaat: ikäänkuin sen jumalattaren maihin\nastua, johon S. Marcon kaupunki kihlautui: Adrianmeren! Portaiden\njuuressa keinuvat nuo mustat merikäärmeet, gondolat. Nuo kirvestä\nheiluttavat pienet vaakunaleijonat, mikä kullan ja sinisen kirjavaan\npaaluun kytkettynä, mikä juovikkaaseen, punakeltaiseen vaajaan.\n\nAamu tuulinen, pilvinen. Silloin tällöin hajoavat päivän edestä hyiset\npilvet. Ja kuin kultainen jalopeura kimalsi minusta silloin aurinko,\npään ympärillä S. Marcon pyhimyskehrä. Venetsian sotaisa vaakuna!\n\nPäivän edestä hajosivat pilvet, -- ja silloin välkähteli meren\naalloilla, jotka olivat harmaat äsken, punertavia vihuriläikkiä. Ja\nkaukaa etelästä siinti Lidon, paripenikulmaisen merivallin, ääriviiva,\nsinisenä ja hymyilevänä.\n\nKeulat vaahtoa hyrskyttäen kiitivät kalamiesten purret Canal della\nGiudeccalla. Kiitivät ulapalle Lidon porttien kautta. Heidän pursiensa\npurjeet, toinen puoli pääpurjeesta punainen, toinen keltainen,\npullottivat kuin paratiisilinnun kupu. Ja pursien keuloissa hohtivat\nkullatut ja sinetyt pyhimysten ja Venus-jumalatarten kuvat.\n\nLaguunan toiselta puolelta saarelta hohti Pyhän Yrjön kirkko\nmyrkynvihreine kupoleineen. Meren väristä räikeästi erottuen, --\nkupolin huipulla leijaili kultainen arkkienkeli.\n\nAamuostoksille rientävää väkeä vilisee. Köyhälistön puukengät kapsavat,\nhartioilla hulmuavat paksut saalit, mustat ja punaiset. Siellä täällä\njoku solakka, vaaleasilmäinen porvarisrouva.\n\nTuossa kaksi miestä: tulevat juuri ulos matalasta rantakahvilasta.\nToinen on pitkä merimies, toinen hoikka merisotilas. Käsikoukkua he\nhuojuvat, hiukan hipperissä. Kai merilaulua laulavat. Etenevät pitkin\nleveää, kivettyä rantaa.\n\nMitä he lauloivat? En sanojaan kuullut. Mutta näin minä hyreksin:\n\nOi tämä kaupunki! S. Marcon ja hänen leijonansa kaupunki. Ihmisvoiman\nja älyn jumalainen luoma. Harvain rauta-tarmolla, tuli-innolla omaksi\nsodittu. Ei mitään lahjaksi saatua. Ei suurilukuisen kansan ylivoimalla\nsaavutettu mahtavuus, vaan vähälukuisten ponnistuksilla, viekkaudella.\n\nHyvä kohtalo ajoi muinoin rannikon asukkaat tänne särkille goottien ja\nhunnien edestä! Ankara isä, joka pakotti poikansa ottamaan elatuksensa\nsieltä, mistä se on vaikein saavuttaa! Seikkailuista, sodasta,\nälynjuonista! Niin se isä kasvatti lempipoikansa soturiksi.\n\nPakolaisten olkikattoiset majat autioilla luodoilla muuttuivat\nlinnoiksi, palazzoiksi. Kalastajista ja suolakippareista nousi\nylimyksellisten suurkauppiaiden valioporvaristo, jolle ei maailmassa\nvertaa!\n\nVoimakas, kylmäjärkinen, elämää intohimoisesti rakastava\nporvaris-aatelisto! Siinä valtiossa on uskonnon, kirkon ja munkkien\nvalta ollut aina naurettavan vähäinen. Sen vertainen kuin valtion\njärkeisetu ja poliittiset juonet joskus vaativat! Sen kaupungin\npyrkimykset eivät ole koskaan leijuneet pilvien yläpuolella. Koskaan\nsiellä ei ole uskonnollisuudelle ja pyhyydelle muuta kuin hymyilty.\nTarmon ja nautinnon kaupungissa!\n\nSille riitti maan ja meren seikkailuja kylliksi.\n\nSen ylimystön silmämääränä oli jalo mainen onni: hyvinvointi,\nnautinnot, ilon tuottaminen sille joukolle, jonka turvaajaksi se oli\ntietoisesti asettunut.\n\nSe antoi alamaisilleen rajattoman yksityisen vapauden, kiihotti sitä\nyritteliäisyyteen, rikastumiseen, avasi sille kaikki elämänilot. Siinä\nvaltiossa ei ollut uskonriitoja, siveyttä. Ainoa rikos oli se, joka oli\nrikos yhteistä onnea, valtiota vastaan.\n\nSe oli sukujaloa ylimystöä, joka ei ryöstänyt alamaisiltaan, mutta ei\nsallinut myös muiden ryöstää, ei suvainnut yksinvaltaa. Mutkikas\nvaltiokoneisto paljasti kohta ne, jotka tyranniutta tavoittelivat.\n\nHarvainvalta, viisaat sukukokemukset veressään. Jonka jäsenet olivat\nensimmäisinä ei vain nautinnoissa, mutta myös taistelussa,\nuhrautumisessa oman edun hyväksi. Omaa vertaan säästämättä vuodattaen.\nVenetsia, se oli he!\n\nNiin se valtio laajeni omantunnonvapaudessa, terveessä elininnossa\nmaailmanvallaksi: se kihlasi koko Välimeren. Sen jalopeura valtikoi\nAddasta Levanttiin. Viljattoman särkän alusmaita olivat Kreikat ja\nJooniat, Kyprot, Kandiat. Sen hallussa olivat Krimin, Sinopen, Egyptin,\nArmenian rikkaudet. Etiopian elfenluu! Indian karneolit, granaatit ja\nsafiirit! Se vietti ylimmästä alimpaan luokkaan ainaista _trionfoa_,\njulkista juhlaa. Sen jalo, maallinen henki kuvastui taiteessa, joka on\nlähinnä hellenismiä: loiston, elämänilon, itsetietoisen nautinnon\nilmaus. Kaukana pilvientakaisesta, symbolistisesta, olemattomasta.\nSiinä taiteessa sykki onnen ja elämän veri.\n\nJa kun tuo loisto meni, kun pienen valtion veri vanheni eikä se\njaksanut ylivoimaisia kadehtijoita vastustaa, niin ensimmäisinä\nkaatuivat ylimyssuvut pienen, suuria suorittaneen yhteiskuntansa\nedestä. Heidän nautinnoissaan ei petturuudella ja arkuudella ollut\npöytäsijaa!\n\nViimeisen doogin tuli vannoa uskollisuutta Itävallalle. Mutta hänen\nsydämensä halkesi, ennenkuin suu ehti aueta siihen. Hän suistui\nkuoliaana S. Marconsa permannolle, jalokivistä raskas _corno_ päässä,\nylväine doogin-mantteleineen.\n\nSen kaupungin historia on ruumiin ja järjen sotaa maallisen onnen\npuolesta.\n\nIhmekö, että sellaisessa rikkauden, väriloiston ja aistien kaupungissa\npyhimykset maallistuivat! Pyhä Markus, jonka luut tuotiin\nAleksandriasta, joka kai merimatkallaan tuli tuntemaan aallot ja\ntuulet, niin että voi hillitä meren kuin paimen pelästyneet karitsansa\nja vuohensa, ja oppi turvaamaan kaupunkia, tupia tuulessa ja aaltojen\nvarassa, -- hänen luostarinsa, mitä ne olivat? Viinitupia, tanssisaleja\nja rakastavaisten kohtauspaikkoja. Kas sellainen on soturien uskonto!\n\nKaunis S. Marcon ja hänen leijonansa kaupunki! Kaunis kuin\nkoralliriutta merestä kohonnut. Ei: harvain älyllä rakennettu. Jumalain\nlahja: tarmon ja itsetunnon.\n\nKäänsin päätä: tuollapa hohti oikealta vaaleanpunainen doogipalatsi\nvankkoine goottilais-halleineen. Paksut, ikäänkuin maasta kasvaneet\npylväät. Yläkerrosten laajassa pinnassa ammottavat kaari-ikkunat, katon\nitämaisten sakaroiden alla. Palazzo kuin meren uumenista kohonnut\nsalaperäinen merenlinna!\n\nPalazzon kulmalla torin suulla kaksi kivipatsasta, leveäkruunuista.\nToisella S. Teodoro. Toisella S. Marcon kuparinen leijona, tasavallan\nvaakuna. Merkillinen vaakuna! Siivekäs jalopeura; leveä,\nterävähampainen suu irvissä tuolla väijyvällä, hyppäykseen\nvalmistuvalla kissalla. Häntä pahaenteisesti kaaressa. Vihreät\nkuparisilmät ovelat ja pullollaan kuin kiinalaisveistoksissa. Ja\nkäpälällään se osoittaa, hieman kuin pilkalla, hyvyyden evankeliumia,\nraamattua, joka on sen jaloissa. Kirjan lehdellä on luettavana suurin\nkirjaimin: _Pax tibi Marce, evangelista meus!_ Rauha sulle, Markus! --\nMutta sodalla anastettu rauha!\n\nJa vielä ihmeellisempi näky!\n\nS. Marcon temppeli!\n\nNiin lienee muinoin hämmästyttänyt pohjanperäläisiä varjageja Bysantti!\nHämmästyttävä kuin Tuhannen ja yhden yön väririkkaus! Sokaiseva,\nhuumaava! Siro, kimaltava, pieneltä näyttävä, valtavan suuri.\n\nSen päätyjen huikaisevan valkeat puolipyöröt! Sen hopeanharmaat\nkupolit. Sen mosaiikkiset, kirjavat kuvat päätykaarien alla! Sakea\nsikermä torneja; joka tornissa vallattomat kultaviirit! Portaaleissa\nsadat eriväriset pilarit. Niiden yllä, päätykaarten päällä, huikaisevan\nvalkeat lehtikiemurat, enkelit, pyhimykset. Pääportin luokilla neljä\nkullattua orhia, Neron kultapalatsista kotoisin, kulkeneet Bysanttiin,\ntuodut voittosaaliina valloitetusta Konstantinopolista, Napoleonin\nryöstämät Ranskaan, tuodut takaisin jälleen.\n\nKun syystuuli käännähtää ja aurinko pilkistää, niin kaikki nuo\nkultaviirit tornisella katolla äännähtävät, vinkaisevat iloisesti, --\nja kupolien kultapalloilla koristetut ristit kimaltavat.\n\nS. Marco! Mikä villien tyylien suloinen sulautuma! Nyt tuntemattomalta\nmaailmanrannalta on aalto tuonutkin sen kimaltavan simpukan!\n\nS. Marco. Puolituhatta pilariasi, bysanttilaisten kupujen, roomalaisten\nholvien alla! Sisällä siellä, raskaassa hämärässä, tuikkivat\nkeltaiset ja punertavat tulet sylenkorkuisissa kynttilöissä. Pienet\nkupoli-ikkunat korkealla heijastavat sinistä taivasta. Vanha, kolkko\nmessu hymisee. Kultaa, prameutta. Mosaiikin kiilua katon\nbysanttilaisten enkelien ympärillä, joilla on siivet kuin synkillä\nvaakunakotkilla.\n\nMutta torilla temppelin edustalla, siellä liehuvat kirkkaassa päivässä\nvaltavat purppurastandaarit mastoissaan. Siellä suhisevat ja\nvälkähtelevät kyyhkysparvien siivet, -- siniset ja vihertävät ja\nenkelivalkeat sulat. Porvarisnaiset ruokkivat vielä noita, joita\nmuinoin elätettiin tasavallan kustannuksella, samaisella S. Marcon\ntorilla, leijonastandaarien juurella.\n\nVäkeä torilla. Ja kuitenkin outo hiljaisuus! Ei rämähtele ratas, ei\nhevon kavio kapsahda, -- ja kuitenkin joka hetki odottaa ääntä, hevosen\nhirnuntaa, ohjaajien huutoja. Mutta meri vain humisee, ja laineet\nlipattelevat ahtaissa laguunoissa!\n\nHyvän kohtalon pakko kasvattaa inehmon niin lujaksi, että hän rakentaa\nmajansa petomaisten ja kavalain valtain varaan! Vieläpä palazzot,\nkalteri-kauniit.\n\nJopa suuret puistotkin: tammineen, palmustoineen. Nyt niissä\nsyyskoillinen viuhui ja lennätteli mereen kukkasten teriä.\n\nNiin, hautausmaankin on meren kansa rakentanut mereen. Tuolla se on\nulapalla, Murano-saaren ja Venetsian välillä. Neliskulmainen, möljäin\nympäröimä saari, risteineen, S. Michele-kappeleineen. Meren helmasta se\nkansa sai elatuksensa, rikkautensa. Meren helmassa se nukkuu ikiuntaan,\nkuunnellen myrskykellojen soittoa...\n\nS. Marcon kaupunki! Kaunis kuin meren helmi, aaltojen harjalle myrskyn\nkohottama! S. Marco, -- joka on hillinnyt aallot kaupunkinsa ympärillä\nkuin paimen vuohensa. Joskus kyllä närkästynyt -- tai koetellut\nlastensa uskallusta. Silloin se on päästänyt meren omaan valtaansa ja\nantanut sen petona nousta toreille. Pannut hätäkellot tulvaa\nsoittamaan. Mutta sitten on pyhimys auttanut taas kylänsä merestä\nentistä kauniimpana. Niin kauniina, että vielä nykyinenkin kuollut\nkaupunki on kuin kangastus. Muotoon jäykistynyt, -- lukemattomine\nvirtoineen, torneineen.\n\nKaunis, kuollut, vainaja! Ei tuudi enää rikkautta meri tyttärensä\njalkoihin. Ei valloita Enrico Dandalo Konstantinopoleja. Eivät porvarin\nvuositulot enää nouse sataan tuhanteen Hadrian kulta-dukaattiin. Eivät\nvoita Lepanton taisteluissa enää Hadrian galeonit ja galeerit! Ei enää\nkäy dogaressa toreilla kymmenen donzellansa seuraamana. Ei vihi\nVenetsiaa Bucintoro-laivalla enää doogi meren kanssa. Ei Venetsian\ntaide, maailman jumalaisin taide, kuvastele enää voimakasta nautinnon\nja sodan elämää. Ei seuraa Europa jännityksessä S. Marcon jalopeuran\nväkeviä liikkeitä. Kuollut ylimys se nyt on. Mutta sen hautapaadessa ei\nole häpeän kirjoitusta!\n\nIlta oli tullut. Viluna ja keltaisena hohti läntinen taivas pyhän\nGiorgion vihreän tornin takaa. Porvaristo lähti iltakävelylle. Melkein\näänettömät kulkijain askelet talojen ja kanavain solakkeissa. Tähdet\nalkoivat kimaltaa.\n\nMutta yhtä kimaltavat kuin tähdet olivat kultapalloset S. Marcon\nristeissä: kiilsivät kuin tähtisikermät.\n\nTuhansin tulin säteili syvyyksien kaupunki, -- kimmelsi kuin fosfori\nlaineilla.\n\nKävelijät kiertelivät torin pilaristoissa, valkeissa, sateen ja usvan\nhaalistamissa: väriltään kuin kalmiston luut tai harmaa vesihako.\n\nHe kiersivät hiljalleen mutkaisia solia Canal Grandelle ja\nRialto-sillan jalolle, keveälle kaarelle. Katselemaan kauppojen\nikkunoita: kristalleja, pitsejä, peilejä, jalokiviä, mosaiikkia,\nsilkki- ja kultabrokadia. Miehet vankat, pitkät, vaaleasilmäiset,\nlaajat turkit hartioilla. Naiset soleat, viileät, silmät selvät ja\nsamalla utuiset kuin tähtien kuvastus tyynissä laguunoissa. Eivät\nmustan-loimuvat kuin etelässä, alla Romagnan paahteen. Mutta kävipä nyt\njäätävä syyskoillinen: siitäkö haaleus meren Aphroditen silmissä?\n\nNiin kulkee porvaristo Rialto-sillalta, jonne tulet kimaltavat\npalazzoista, vedestä, -- kanavaltakin gondola-lyhdyt. Mutta laulua ei\nkaiu.\n\nSitten he vähitellen katoavat taloihinsa, kammioihinsa, kuin mataliin\nkajuuttoihin, nukkumaan.\n\nHetki vielä -- ei kuulu eläväisen ääntä. Pimenee meren fosforihohteinen\nmeduusa, kanavakaupunki. Vain vesi lotisee sadoissa kanavien ja\nlammikoiden sokkeloissa.\n\nMyöhään valvon kammiossani, pää pyörällä päivän näyistä, valtavista\nmuistoista. Yhä soivat korvissani kirkonkellojen ja aaltojen äänet,\niltainen, puolihiljainen humina. Valvon. Olen kulkevinani\nsalaperäisillä, pimeillä viemärien rantamilla. Yht'äkkiä jalka\nkäytävässä kapsahtaa, kulmauksesta tulee mies lyhdyn valossa, --\nsupattaa korvaani, -- \"varokaa\", sanoo, ja katoaa. Koetan nauraa -- ja\netsin pääsyä runsasliikkeisemmälle torille. Tien katkaisi lammikko,\nyht'äkkiä, syvä kuin kaivo. Ja miehiä tulee ympärilleni katsellen\nminua. Minä suutun ja kysyn heidän asiaansa, minä uhkaan; mutta he\nkarkaavat kimppuuni, pian olen kahlehdittu, -- seison neuvoston edessä.\nMinä koetan nauraa: olen muukalainen, olen vain kuljeksinut\nkatselemassa, seisonut Ponte Rialton portailla, tuijottanut kanaaliin,\njosta tulten heijastus lekuttaa kuin vahakynttilät, -- tuijotellut\nPonte dei Sospirin suruisia ristikkoja. Minua, minuako ei uskota, --\nkaivotyrmiin minut, lyijykammioihin. Jonnekin; -- joku malmiin puettu\nColleoni oli pyöveli, joka ruhjoi päätäni rautavaltikallaan. Ja sitten\nmuuttui: näen jotakin Marino Falierosta, Venetsian kavaltajasta. Marino\nFaliero, lahjakas, kaunis ja rikas. Monta palvelusta teki isänmaalle,\nsen valiopoika, lähettiläänä Ranskassa, Genovassa, paavin luona,\nUnkarissa. Niitti kunniaa. Nyt hän oli palaamassa kotimaahan.\nSuurneuvosto valitsi hänet doogiksi. Itse ei hän vaalista tiennyt, kun\nlaski S. Marcon rantaan. Kaupunki häntä vastassa, pantiin doogin-hytyrä\nhänen päähänsä. Mutta kun hän nousi rannalta, niin hän kompastui S.\nMarcon ja S. Teodoron pylväiden välissä, viittansa helmuksiin. Se oli\nenne! Ja pian tuli ilmi: doogi pyrki itsevaltiaaksi.\n\nLiiton jäsenet, heidät hirtettiin. Doogin täytyi sitä katsella\nparvekkeeltaan. Ja viimeiseksi hänet itse mestattiin. Hänen päätänsä\nnäytettiin kansalle. Hänen ruumiinsa makasi kolme päivää alastomana\npalazzon pihalla, pää polvien välissä! Hänen kuvansa ei saanut säilyä:\nmissä niitä tavattiin, ne poltettiin. Hänen paikkansa doogien\nkuvagalleriassa on tyhjä: vain musta vaate on sillä kohdalla, ja siinä\nkirjoitus: _Hic est locus Marini Faletri, decapitati pro crimine\neius.._.\n\nKamala, raskas uni. -- Ja pyöveli ei osannut katkaista kaulaa yhdellä\nsivalluksella ... miksi hän rouhi pala palalta leukaluita ... kohotti\nsyltä pitkän miekkansa, huiskautti olkansa taa ja iski, mutta vieden\nvain pienen hitusen, -- ja aivoissani kipu säkenöitsi. Kirottu,\nkirottu! Olin kuulevinani huudon: Kirottu meripeto, siivekäs jalopeura,\nMarkuksen leijona, jonka silmät kiiluvat ilkeyttä... Ja sellaisen pedon\neteen on pyhimys, S. Marco, polvistunut, rukoilee sen edestä\nJumalaa!...\n\nAamun hämärissä heräsin -- uni oli mennyt. Valkeni päivä.\n\nTaivas paistoi etelän sini-uhkeudessa. Aallot loiskivat lammikossa\nikkunan alla...\n\nAuringon noustessa punersi aaltojen kaupunki värikkäänä kuin\nkoralliriutta. Tai kirjava, hopeankiiluva simpukka, -- hietasärkällään,\nihanan Adrianmeren partailla.\n\nVenetsia, marrask. 1908.\n\n\n\n\nJOULUYÖ MAFFIAN AHDISTAMANA.\n\n(Myöhemmin kirjoitettu lisä Italian matkakuvien sarjaan.)\n\n\nSiitä on nyt kolmattakymmentä vuotta, kun vanhempi ystävämme X. tuli ja\nhuudahti muutama päivä ennen joulua nuorelle ystävälleni ja minulle,\nRoomassa, jossa me kaikki kolme silloin olimme:\n\n\"No pojat, tahdotteko mennä Sisiliassa? Ilmaiseksi. Varkaina,\nkruununvarkaina? Niin saatte minulta biljetit!\"\n\nVanhempi ystävämme, suomalainen kyllä, mutta ulkomailla lapsuutensa ja\nnuoruutensa ja kauan miehuuttakin viettänyt, ei osannut aivan\nmallikelpoisesti suomea. Jopa hän, -- muuten suomenmielisenä, --\nintoilikin esim. tällaisten kielemme uudistusten puolesta:\n\n\"Miksi me sanomme suomenkielen päällä: _Minä tulen Roomaan_? Se on\nsekavaa. Täytyy sanoa: _Minä tulen Roomassa!_ Aina! Ja fnaasimaista on\nsanoa: Minä rakastan sinua. -- Jos minä rakastan, niin minä todella\nrakastan; siis kokonaisobjekti. Rakkaudentunnustuksen pitää kuulua:\n_Minä rakastan sinut!_ Kokonaan! Sydämeni pohjasta. Muu on sellaista\nrakkautta, jolla _akkat_ rakastavat, tarkoitan: akkamaiset miehet! Ei,\noikea mies rakastaa kokonaan: Minä rakastan _sinut_, sieluinesi,\nruumiinesi.\"\n\nMutta asiaan. Vanhempi ystävämme tarjosi siis meille ilmaista\nmatkalippua Sisiliaan. Hänellä ei suinkaan ollut rahoja maantielle\nheitellä, -- ja olipa hän lisäksi sanonut, että me kaksi matkustaisimme\nkruununvarkaina. Ällistyimme ja kuuntelimme korvat hörössä, me\nnuoremmat.\n\nHän selitti nyt asian, innokkaasti ja vakavasti:\n\nHän oli juuri erään kansalaisemme kanssa tehnyt kiertomatkan Sisiliaan;\nsen me tiesimme hyvin, nuori ystäväni ja minä. Matka oli suoritettu\n_tesseralla_ eli kiertomatkapiletillä: vihkonen matkalippuja, joista\njokainen oikeutti sanokaamme määrättyyn asemaväliin, määrättyjen\nrautatiekilometrien kulkemiseen. -- Sisiliaan lähtiessään oli vanhempi\nystävämme ajatellut kuitenkin meitä, nuoria köyhiä poikia: että meidän\npitäisi saada nähdä sellainen Välimeren aarre kuin Sisilia. Siksi oli\nhän ehdottanut toverilleen, että he kaksi käyttäisivät kumpikin\ntesseransa lehdistä ainoastaan puolet: toiset puolet säästettäisiin\nmeille poikasille. Hänen toverinsa oli suostunut esitykseen. Ja nyt\nveti ystävä X. nuo puoleksi riivityt vihot povitaskustaan:\n\n\"_Ecco, signori!_ Me kirjoitimme nimemmekin tesserain kanteen vain\nlyijykynällä, -- omakätinen nimikirjoitus näet vaaditaan, -- jotta\nvoisitte _skraapata_ meidän nimemme pois ja kirjoittaa omanne musteella\nsijaan. Hahaha, siinä teille seikkailua, pojat. Mutta, peijakkaan\n_pähkinät_, jos joudutte kiinni: jos teidät nähdään väärentäjiksi ja\nbiljettivarkaiksi! _Me_ kiellämme kaiken, -- te joudutte vankilaan:\nkatsokaa paragraafeja tesseran kannessa, niin huomaatte, että\nsellaisesta rangaistaan ankarasti. -- No, mitä arvelette, _signori_?\"\n\nOikein meitä uhatakseen, -- tehdäkseen meistä kyllin varovaisia, -- oli\nhän miettinyt meitä varten soveliasta haukkumasanaa: sanaa, joka\nsoveltuisi typeryksille, sellaisille, jotka antavat itsensä kiinni.\nRuotsalais-suomalaisesta sanakirjasta hän näki _nöt_-sanan kohdalta\nmerkitykset \"pähkinä; nauta, raavas; hölmö, pölkkypää\" ja valitsi\nensinnä näkemänsä suomalaisen vastineen: _pähkinä_.\n\nMe olimme kovin nuoria, siis onnellisia, -- siltä saattaa nyt\njäljestäpäin tuntua.\n\nYritys saattoi olla vaarallinen. Mutta sitähän me oikeastaan\nhalusimmekin, -- edes pientä vaaraa! Seikkailua!... Seikkailuntapaisia\nrakastimme kaipuussamme melkeinpä kuin aurinkoa.\n\nJa me olimme köyhiä. Niin köyhiä kuin kirkonrotat, kuten sanotaan!\n\nMikä rikkaus ja aarre etenkin jouluna laihalta tuntuvaan kassaamme oli\ntämä _tessera_, tämä -- Sisilia! Oikea ihmeitten kuningaskunta. Palermo\nja sen kultamosaiikeilla verhotut normannilais-saraseenilaiset linnat\nja kirkot! _Conca d'oro_, -- Palermon ihana laakso, jonka nimikin jo\nsoi kultaa! Girgenti ja Syrakusa, muinaisen Suur-Kreikan aikuiset\ntemppelit niissä, -- nähdä moiset n.s. ilmielävinä. Ja ihana Taormina,\nPolyphemoksen rannikko!\n\nNeljään rautatie-taipaleeseen tesseraimme lehdet juuri riittivät:\nMessina--Palermo, Palermo--Girgenti, Girgenti--Syrakusa ja\nSyrakusa--Messina.\n\nMekö emme olisi lähteneet? Mekö emme olisi vanhemmalle ystävällemme\nsyvään kumartaneet, jaloa veikkoa kiittäneet, ylistäneet ja\nkunnioittaneet?\n\nAsian n.s. juridinen tai moraalinen puoli aprikoitti meitä, suoraan\ntunnustaen, sangen vähän. Mitä? Varastaa hiukan Italian kruunulta?\nItalialta, jolla on varaa pitää kuningas ja paavi ja parisataa piispaa,\nja munkki- ja nunnakuntia ja lazzaroneja. -- Ja lisäksi: jos näpistimme\nrahtusen, niin vaaransimmehan toki selkänahkammekin, kenties\nenemmänkin, ja sehän oli tarkoituskin: pieni vaara, suloinen seikkailu,\n-- eikä suinkaan varkaus!\n\nJoutuisimme joulunpyhiksi Sisiliaan. Näkisimme palmuja, satukeitaitten\npuita, oikeina metsikköinä, -- Roomassahan niitä ei kasva paljon\navomaalla. Ehei, emme ikävöineet Suomea ja sen joulukuusia!\n\nMe lähdimme täsmälleen kaksi päivää ennen jouluaattoa.\n\nMatkavalmistuksista ei kannata puhua. Olihan niistä suurin raaputella\nentiset lyijykynällä tehdyt nimet pois matkalippu-vihkojen kansista ja\ntäyttää musteella kirjoittaen omilla nimillämme siten saatu puhdas\npaikka. Suurin vaiva kylläkin! Ja oikein ilkeä! Sillä matkatoverilleni\nsattui se vahinko, että hän, kun joutui raaputtamaan ensimmäisenä\nvihosta vierasta nimeä, ei ollut vielä erikoisen kokenut, vaan raaputti\nliian kovasti, joten ohueen rättipaperiin jäi sille kohtaa tuskin\nkestävä kalvo: konduktööri saattoi huomata, että nimillä oli jotakin\nvehkeilty!\n\nMatkapukumme olivat samat kuin arki- ja vierailupukummekin. Ja\nmatkakassasta ei tarvinnut pankkien kanssa neuvotella: se lepäsi\ntaskuissamme, toisella ehkä 80 liiraa, toisella 40, -- koko\nkaksiviikkoista Sisilian kiertelyä varten! Ja me siis lähdimme.\n\nTarinaani ei kuulu kumminkaan kuvata tätä Sisilianmatkaa.\nMatkakuvauksia, ah, niitä on maailmassa tarpeeksi, -- kuvauksia\nkaupungeista, kirkoista, palatseista, tulivuorista; museoiden\nesineetkin ovat tuhannesti tarkoin märehdityt, -- enkä tahdo lisätä\nniiden kuvausten totunnaisuutta, pintapuolisuutta tai kuivuutta vielä\nyhdellä. Kuinka aniharvoin turisti kirjoittaakaan oikeastaan mitään? Ja\nminäkö voisin siinä suhteessa tehdä parannuksen!\n\nAikailimme hetken Napolissa. Ja tulimme Messinaan jouluyöksi.\n\nMutta hyvin myöhään yöllä, aamupuolella: sellaiseen junaan olimme\nmenneet! Mitä meihin kuuluivat oikeastaan junat ja rautateiden\naikataulut? Mehän olimme onnellisia: vapaita, ajattelemattomia, -- me\nliikuimme niinkuin päähämme pälkähti.\n\nMatkalta Messinaan ei kertomisen arvoista yhtään. Junassa, varsinkin\nalkumatkalla, vähän väkeä. Me olemme väsyneet Napolista: jouluseimien\nkatselusta kirkoissa, Vesuviuksella kiipimisestä, ja ennen\nkaikkea tungettelevien oppaiden pettämisestä, jopa pienistä\nnyrkkitappeluistakin heidän kanssaan, ennenkuin pääsimme yksinämme\ntulivuorelle kiipeämään. Niin, ei mitään esim. jalkamatkasta Posilipoon\nja samanlaisista tempuista ajurien kanssa siellä kuin oppaiden kanssa\nVesuviuksella. Mitäpä myöskään uiskentelustamme Välimeren\nloistovedessä, lähellä muinaisen Rooman hienoimman kylpylaitoksen\npaikkaa. Niin, yksi seikka kuitenkin kuulunee asiaan: Napolin asemalta\nlähdettäessä oli konduktööri tosiaan alkanut lähemmin tarkastaa\ntoverini tesseraa, -- käännellä sitä, tirkistellä nimikirjoitusta, ja\nasettipa hän sen auringon säteilevää valoakin vasten, ja katseli\nasianomaiseen, -- katseli niin merkillisen ilkeästi, vakuutti toverini,\n-- ja pudisti päätänsä. Toverini muistutti minulle jo siinä\npäätöksestä, jonka olimme tehneet sen hetken varalta, jolloin kenties\njoutuisimme kiinni: hän heittäytyisi aivan kieltä taitamattomaksi, niin\nettei ristikuulustelu kävisi päinsä, ja minä yksinäni valehtelisin,\nmissä kaikkialla olimme kuluttaneet tesseroistamme neljä lehteä\nkummastakin.\n\nJuna kiitää, -- tunnelista toiseen yhtä päätä, -- tunneleita on varmaan\nsenkin seitsemänkymmentä tuolla matkalla Napolista Italian saappaan\nkärkeen, kuten ainaista kiusallista silmien ripsuttamista kiinni ja\nauki: taas tunneli ja pimeä, taas päivänvalo, ja yhä riemukkaampana\nhäikäisevä päivänvalo, kuta etelämmäksi ehditään... Ja ilta lähenee.\n\nSilloin saamme matkaseuraa, virkistävää ja hauskaa. Ja hyvää, sen\nvakuutan. Tosin tuo mies, joka lienee tullut joltakin väliasemalta, tai\nehkä Napolista asti, änkytti pahasti:\n\n\"Eke-ke-ke, pa-ka-ka-ka...\"\n\nMutta muuten näemme hänet pian ihmisenä moitteettomaksi! Aivan asunsa\narvoiseksi: hänellä kohoaa päässä loistava, koreilla heloilla\nvarustettu kypärä, vyöllä roikkuu tavattoman pitkä, kaliseva\nratsuväensapeli, jonka huotra on tehty keveämmäksi perässä vedellä\nsiten, että sen kärkeen on pistetty pieni, kilisevä kiekko eli pyörä;\nvielä iloisemmin kilisevät pyörät hänen välkkyvien saappaittensa\nkantapäissä -- italialainen ratsuväenluutnantti tai -kapteeni, mikä\nlienee...\n\nHeti on juttu täydessä käynnissä. Hän kyselee Suomesta, hyvin\nkiinnostuneena, ja me kerromme, ylpeinä isänmaastamme kuten ulkomailla\naina ollaan, ja kartutamme tietojamme Italiasta. Jutellaan vilkkaasti.\nVeljeillään: hän tarjoaa meille jonkinlaisia voileipiään, me\npalkitsemme hänet hedelmillä ja viinipullolla, jotka ostamme jollakin\npysäkillä, hän vastaa taas makeisilla ja uudella pullolla hienompaa\nviiniä, jotka hän kiljuu seuraavalla asemalla sisälle ikkunasta.\nTavattoman ritarillinen mies, joskin kankea kieli kuin Aaronilla! Mutta\nviini sitä toki norjentaa, niinkuin Demostheneen kieltä paljon\nkehnompi: kivennupulain imeskely. Tullaan Reggio Calabriaan, ja\nlautalle, joka vie salmen poikki Sisiliaan, Messinaan.\n\nJa siinä siis on se Välimeri, jota kaipasimme. Sisilian ja manteren\nvälinen salmi. Tuolla tuo paikka, josta pienet tulet kuutamossa\ntuikkavat, kuului olevan nimeltään Scilla: mikä taikasauvan kosketus\nkirjalliselle muistillemme, joka oitis herättää mielessämme kuvan\nSkyllasta ja Kharybdiista, Odysseuksen tukalasta kujanjuoksusta niiden\nvälitse, seireeneistä, kykloopeista, Suur-Kreikasta, tyranni\nDionysoksesta, joka hallitsi Syrakusassa, karthagolaisista,\nsaraseeneista, jotka Sisiliasta ottelivat, j.n.e. tuhansittain pikku\ntietoja nyt ikäänkuin elävinä.\n\nJa mikä yö! Kuutamoa taivaan täydeltä. Tähdet tuikkivat tulisesti.\nLauttalaivan kone jyskyttää kumeasti. Meri päilyy tyynenä, kummallisen\nmustana, missä se ei silmiä häikäisten säteile; ja mustista paikoista\nkuvastuvat taivaan tähdet kuin syvältä, syvältä merenpohjasta\nhoukuttelevat seireenien silmät.\n\nKuutamo!... Jo tulee Messina, jo paistaa se edessämme valkeaina\namfiteatterina, puolipyöreän, valtavan lahtensa rannalle uljaasti\nrakennettuna. -- Niin, vähän jälkeen matkamme se uljas komeus sortui\nmaanjäristyksessä...\n\nLautta lähenee Messinaa. Pian olemme siellä. -- Minne yöksi? Sitä\nkyseli luutnantti meiltä. -- Mekö nukkumaan tällaisena yönä? Me\nrakastimme kuutamoa, me tiesimme Messinan suureksi, halusimme samota\nsitä yöllä, jopa aioimme kiertää nyt maaseutuakin sen ympärillä, nähdä\npaitsi kaikki julkiset rakennukset myöskin läheiset maisemat\nkuutamossa. Jos väsyttäisi, aioimme ottaa virkisteeksi kulauksen sieltä\nja täältä, -- olihan Sisiliassa kelpo viiniä; -- yleensä, nauttia\nharvinaisuudesta: jouluyö täällä, -- yö, jota emme olisi silloin\nmihinkään kotoiseen jouluun ja pohjolan puhtaisiin kinoksiin\nvaihtaneet! Sitäpaitsi: voisimme varjella matkakassaammekin nukkumalla\nhieman vaikkapa siltojen alla, -- varjella hotelliverotukselta,\ntarkoitan. Se kassa ei tosiaan ollut suuri. Emme siis aikoneet\nMessinassa hotelliin, vaan kävelylle jouluyöksi, umpimähkään.\n\nMutta matkaseuramme, ritarillinen upseeri, teki meille vaikeuksia. Hän\nepäili jotakin, tiukkeni, kysyi aivan täsmällisesti, mihin hotelliin\naioimme yöksi.\n\nVastasimme kierrellen ja kaarrellen: kyllä meillä muka oli hotelli\ntiedossa; mutta ainakin ensiksi halusimme vähän katsella kaupunkia:\nolihan jouluyö.\n\nHän mittaili meitä kummastunein silmin. Änkytti, että hänellä olisi\nmeille hotelli tiedossa ... hyvä hotelli, sen hän takasi, aivan lähellä\nsatamaa. Ja jouluyö: kylläkin, mutta -- näin myöhä: kello paljon yli\nkahdentoista, kirkoissa ei enää mitään näkemistä, ihmiset kotonaan;\neikä joulu täällä tosiaan ollut sellainen juhla kuin hän oli kuullut\nmeidän kertovan sen Suomessa olevan, vaan vasta uudenvuoden aatto oli\nse oikea, suuri juhla...\n\nHän selittelee... Me tulemme yhä jörömmiksi. Kun lautta päästää vähät\nmatkustajat rannalle, teemme, toverini ja minä, jyrkän, brutaalin\npäätöksen: menemme ja lyömme kättä upseerille, sanomme hänelle\ntavallaan ikuiset jäähyväiset, kiitämme erinomaisesta matkaseurasta ja\n-- alamme juosta laiturille. Seikkailemaan!\n\nMutta -- hän perästä! Ottaa meidät kiinni, oikein olkapäästä, ja\nällistelee, änkyttää:\n\n\"Mu-mu-mutta, _signori_, nä-nä-mä ... ke-ke-ke luulen huomaavani, että\nherrat aikovat ehkä kävelemään ja katselemaan kaupunkia tähän aikaan\nyöstä! Antakaa anteeksi, -- se on vaarallista. Ma-ma-maffia...\"\n\nPurskahdimme nauruun: mekö olisimme uskoneet romaanien ja turistien\nloruja Maffiasta, Sisilian camorrasta! Lieneekö sitä olemassakaan?\nSakilaiset Suomessakaan eivät siihen asti olleet tehneet meille mitään\npahaa... Ja olihan meitä kaksi nuorta miestä, jotka saattoivat pelastua\n-- ellei muuten niin käpälämäellä! Ja mitä tuo mahtava Maffia meistä\npoloisista, joilla ei ollut montakaan lanttia taskussa?\n\nEi, me nauroimme upseerille. Tyrkytimme hänelle jälleen kädenlyöntiä ja\naloimme taas rientää kaupungille.\n\n\"Hyvä\", lausui silloin nuori upseeri. \"Kuten sanottu, olen matkalla\nCataniaan, uudenvuodenlomalle kotiin; tulen sinne aamupäivällä. Jos\nherrat sallivat, haluan minäkin nähdä Messinaa yöllä. Voin valvoa yön,\nja nukun sitten junassa. Minä tulen kanssanne!\"\n\nMitäpä tähän väittämistä? Messinan kuutamoisesta jouluyöstä me kaksi\nemme luopuisi; emme vaihtaisi sitä hotellin uneen, vaikka taivas\nhalkeaisi ja maa repeäisi. Ja eihän kohteliasta upseeria voitu kieltää\ntulemasta seuraksemme.\n\nLähdimme tallustamaan kaikin kolmin. Upseerin pyörällä varustettu\nsapeli kalisi hiljaisilla kaduilla, -- oli todellakin myöhä, -- kun\nkatselimme palatseja, sokerinvalkeina paistavia kirkkoja, niiden\nihmeellisiä portaaliveistoksia, jotka näimme selvästi kuin päivällä,\nmuistopatsaita, solisevia suihkulähteitä...\n\nHiljaista: jouluyö ei näyttänyt, tosiaankaan, olevan täällä mitään\nerikoista, ainakaan kaduilla.\n\nVäsyimme ja kaipasimme virkistystä. Upseeri tiesi erään kahvilan eli\nravintolan, jossa sanoi käyneensä ja joka kenties oli auki ...\njonkinmoinen merimiespaikka. Vaatimaton se oli, mutta ainakin paremmat\nolivat kiinni tähän aikaan aamulla.\n\nMentiin tuohon pieneen luolaan. Yleisöä ei montakaan. Kallistimme\nliköörilasin ja pari, juttelimme vilkkaasti, -- siinä ohella jälleen\nMaffiastakin; -- ja painuimme taas ulos kaupunginkatselua jatkamaan.\n\nMitä? Kun tulimme kadulle ja kuljimme pari kortteliväliä, niin takaamme\nilmestyi ja alkoi meitä lähetä viisi, kuusi miestä.\n\n\"Kas siinä ne nyt ovat\", sanoi upseeri. \"Ette uskoneet minua. Mitä nyt\ntekisitte yksin ja aseettomina, te ulkomaalaiset? Mainitsitte, ettei\nteillä ole paljon rahaa. Mutta näille kelpaa vähäkin, -- eivätkä he\nkursaile parin ihmisen henkeä parin liiran vuoksi. He ovat\nmaffialaisia!\"\n\nJa samassa upseeri kääntyi ympäri, kohotti pitkän kätensä, heristi\nnyrkkiä ja huusi sarjan mitä vahvimpia sadatuksia ja uhkauksia\ntakanamme maleksiville miehille. Roikaleet katosivat pimeälle\nsivukadulle.\n\nMutta kuinka ollakaan: kun upseeri taas johtaa meitä uusille kirkoille,\npalatseille, toreille, -- kun sitten oikaisemme jälleen toiseen\npaikkaan jotakin sokkeloista ja porrasteltua kujaa, niin jo näkyy\nkintereillämme sama miesroikka. Samat sadatukset kuin äsken ritarimme\nsuusta, nyt lisättyinä kahta ilkeämmillä. Miehiltä ei vastausta.\n\nJa kuutamointia jatketaan.\n\nMiehet seuraavat meitä kuin uskolliset koirat. Koirat? Kuin hyeenat\nsaaliin jäljillä, tohtimatta yrittää ihan lähelle, sillä meillä on\nhampaat: upseerimme suunnattoman pitkä sapeli.\n\nSitä peliä neljä tuntia: vähän väliä ritarimme vilkaisee taakseen,\npyörähtää ympäri, kalistelee kiukuissaan kannuksiaan kadun\nasfalttikiveykseen, -- ja pimeästä solasta takaamme näkyy samassa vain\nvilahdus pakenevia töppösiä. Niin, hän hätistelee maffialaisia\njalkaintöminällä kuin hiiriä.\n\nNyt mekin kaksi uskomme jo pienen vaaran mahdolliseksi. Lumoava\nseikkailu alkaa tuntua kuivalta, ikävältä, niin, ilkeältäkin.\n\nViimein kuu alkaa kalveta. Ilmassa on aamun häivettä. Ja piakkoin\nlähtee se juna, jolla ystävämme ja kelpo ritarimme aikoo matkustaa\nCataniaan.\n\n\"Kohta tulee kirkas päivä, ja poliisitkin alkavat liikkua\", sanoo\nupseerimme. \"Minä johdan teidät erääseen kahvilaan, joka on aivan\nrautatieaseman luona, ja te pysytte siellä, kunnes kaupunki on\nherännyt. Muuten ette noista roikaleista selviä.\"\n\nNiin tehtiin. -- Tällä kertaa me jätimme upseerille oikein kiitolliset\njäähyväiset kahvilassa, jonka hän oli meille auki rynkyttänyt; --\nasemakello helisi ensimmäistä kertaa, ja hän juoksi torin poikki\nasemalle niin että sapeli rämisi ja kannukset helisivät.\n\nMe suomalaispojat istuimme kahvilan nurkkasohvalla, silmät hieman\npyöreinä ihmetyksestä, että pikku vaaroja maailmassa sittenkin saattaa\nolla, ja tilaamme juuri kahvia isännältä, joka tukka pörrössä ja silmät\nunitahmeina seisoo levein vatsoin edessämme, kun yht'äkkiä kavahdamme\npuolittain pystyyn karjahduksesta, joka kuuluu kaukaa torin toiselta\npuolelta. Tuttu ääni, -- sieltä se tuli! Upseerimme ääni. Katsomme\novesta ulos: aseman portailla seisoo upseeri, tai paremminkin hyppii;\nhän hyppelee kuin tanssija, kalistelee kannuksiaan, sadattelee ja uhkaa\nniinkuin äskenkin kaupungilla, ja heiluttaa paljastettua sapeliaan\nilmassa:\n\n\"Jos te konnat ette anna niiden ulkomaisten taiteilijain olla rauhassa,\nniin...! Tämä on häpeä Italialle. Isäntä, pitäkää huoli siitä, etteivät\nnuo lurjukset tule kahvilaan sisälle!...\"\n\nTaas asemakello soi, nyt kai viimeistä kertaa, ja upseeri katoaa aseman\nportailta.\n\nIsäntä on juossut kahvilasta ulos torille. Mekin tirkistelemme ovesta\ntorille ja syrjäkadulle, olisivatko ne äskeiset miehet taas... Ja\ntietysti ne olivat: sama joukkio kuin koko yön kintereillämme. Tunsimme\nheidät jo, nuo joulukyöpelimme...\n\nMuristuaan ja haukuttuaan ulkona isäntä palasi sisään ja sanoi:\n\n\"Niistä on maanvaiva, noista Maffia-pojista tässä kaupungissa. No, nyt\nne eivät uskalla enää tulla, kun päivä alkaa. Pysykää vain siinä ...\nminä menen keittämään kahvia.\"\n\nJa me pysyimme, sen saatte uskoa! Hieman noloina tästä jouluyöstä, joka\nei tosiaan täällä ollut mitään, varsinkaan kun ihan liian myöhään\nsiihen jouduimme; noloina siitäkin, että tunsimme lopulta vähän\npelkäävämme seikkailua, jota niin olimme odottaneet, ihannoineet; ja\nkuitenkin onnellisina yöstämme: oli se sentään jotakin, -- jouluaatto\ntäällä etelässä, melkein palmujen kotimaassa, kuutamossa, etelän\nsuurten tähtien alla! Entäpä sitten tämä seikkailu, ulkomaillahan ei\nyleensä mitään seikkailuja satu!\n\nJa tuo ihastuttava änkkäkieli ritarimme! Ilman upseeria ehkä makaisimme\nMessinansalmen syvyydessä tai -- olisimme ainakin saaneet taskumme\nputipuhtaiksi ja oikean joulusaunan!\n\n\"Kippis, olipa se ihana jouluyö!\"\n\n\n\n\n\n\nPUNAINEN MYLLY\n\nMATKAKUVIA JA -TUNNELMIA (1913)\n\n\n\n\nLAULU MAANTIELLE.\n\n\nMaantie, rakkahin ystävä! Jo monta vuotta sitten halusin laulaa laulun\nsinulle, kiitoksena kaikesta, jota minulle annoit. Sinä, joka olet\nrajaton, lopun-näkymätön!\n\nMaantie, joka olet herättänyt minut vähän väliä uuteen elämään, joka\nolet kenkinyt jalkani jälleen keveästi nousemaan. Aina niistä ajoista\nasti, jolloin piennä poikana kuulin ensi kertaa ylistyksen sinulle.\n\nPieni piikatyttö lauloi sen kesäisenä sunnuntaina kuistilta, jota\nhumaloista rakennettu lehtimaja köynnösti. Näin hän lauloi, laaksoihin\nkatsellen, surunvoittoisesti, kun kuuntelin häntä kuistin kaidetta\nvasten nojaten:\n\n    \"Maantie on pitkä ja sannoitettu...\"\n\n-- -- oli siinä paljon muita säkeitä. Mutta tämä ensimmäinen oli\nkaunein, aina on se soinut ihanasti mielessäni.\n\nSe oli sunnuntai, välkkyvissä koivuissa lempeä tuuli. -- Ja silloin\nhuomasin sinut, maantie, ensi kertaa mäeltä, miten sinä laaksossa\nkiertelit ja nousit keltaisena vaaroille. Ja siellä hohdit kutsuvana,\naukenit kuin kultainen virta. Sieltä etenit kesäiseen metsään,\nrakkaihin kyliin, joissa kotikoirat kulkijoita haukkuivat, kuljit\nlainehtivain ruiskumpareitten alla, sitten ylös, sitten iloisesti\nalamäkeen huimaa rinnettä, ja menit välkkyväin vetten kannasta,\npoppeleita ja syreenejä kasvavan kalmiston ohi. Ja kaupunkiin, jonka\nkellojen soitto kuului loitolta, ihanaisena päivänä.\n\nSilloin rakastuin sinuun, loppumaton, määrätön: sentähden kaunis kuin\naavistus.\n\nOlen kulkenut sinua sitten monet vuodet. Monet vuodet olen sinua\nrakastanut enimmän maailmassa, -- ehkä yhtä paljon vain liitäviä\npilviä, -- kotimaassa ja muuallakin, -- sillä sinä olet universaali\nkuin itse kauneus.\n\nSinä veit minut kotilaaksosta surumielisenä elokuun iltana.\n\nEnsimmäisillä seikkailuilla diligenssissä mielistyin varrellasi\nmajatalojen vallattomaan riemuun.\n\nAjoin silloin pohjan raukoilla rajoilla, jossa ainoa iloni oli, että\nsinä johdit minua sieltä pois, sieltä, kolkoilta korpimailta, jossa kai\nsinä itsekin surit kaiken köyhyyttä, kaitana louhissa ryömien.\n\nJa sitten kävelin sinua paljain jaloin nuorena valkolakkina.\nEnsimmäiset lauluni olet sinä innoittanut. Ensimmäiset ihanat, melkein\nlapsen kultakiharat ovat maantien kululla vastaani liehuneet.\n\nNiin, ne olivat onnen päiviä, mutta niitä seurasi muuta, -- elämän\nvaihtelu kuin maantie, joka päivänpaisteisilta vainioilta painuu metsän\npimentoon.\n\nSinulle, uskottu, ovat kyyneleni tippuneet. Sinua pitkin olen sairaana\nkulkenut. Sinä olet johtanut yksinäisten jokien rannoille, kuin\nunhotuksen virroille, -- kunnes taas olet kutsunut minut elämään\nsuloisilla, epämääräisillä lupauksillasi.\n\nMitä kaikkea sinusta kertoisin! Olet ollut seuralaiseni, kulkenut\nkanssani kuin ystävä käsikoukkua, -- kesin, talvin, keväällä, rattaiden\npyörät kinoksia vääntäen, syksyöisin, jolloin tie kuultaa edestä kuin\nharmahtava nauha.\n\nEnkö muistaisi vaihteluja, joita annoit minulle, kun kiidin seurassasi\nhanuria soittaen ja runoillen nuoressa voimassani?\n\nEnkö sinun varrellasi metsäruusulehdossa voittanut sinisilmäistä\nneittä? Eikö hän sinun nähtesi kuutamossa hyväillyt ohimoitani?\n\nEnkö ole vierelläsi pellolla lapio kädessä tervehtinyt onnellisia\nohi-ajavia! Silloin ikäänkuin heräsin jälleen, -- tuskaan, että olin\nunohtanut sinut, että halveksin elämää niin, että voin pitää peltoa\nsinua parempana!\n\nTaas kiidin veikkojen kanssa elon-uhmasta juopuneena, pyssyjä laukoen,\nsyksyn keltaisen kuun kumottaessa.\n\nAh, sadat ja parhaat ovat minun muistoni sinusta, öin ja päivin, talvin\nja syksyin. Kauniit täällä. Kauniit muualla, kun läksin veljesi, jalon,\nkiitävän rautatien seurassa kohti ihania maita.\n\nJa kun palasin, löysin jälleen sinut yhtä kauniina kuin ennen\nsynnyinseudulla, siimeisessä metsässä, lämmin santa paljaan jalan\nastella, tuulen vilvoittaessa rintaa, tie, jota äitini harhaavat jalat\njo astelivat.\n\nJa muistan talven, jolloin lausuilin taas lumipyryssä naiselle, joka\nkahlaili edessäni hangessa, kuumia tunnustuksia, kunnes hän, tumma,\nkääntyi ja kietoutui kaulaani. Sinä tiedät, maantie, intohimon\nväristykset, tiedät, kuinka puut sinä yönä seisoivat korkeina ja\nylhäisinä kahden puolen sinua, mahtavina kuin sankarirunoelmat.\n\nKesän hautoessa kangasta olen hyväillyt partaallasi nauravaa, vaaleaa\nnaista, -- senkin näit sinä, kevytmielinen ystävä. Ja leikilläsi\nkiedoit kuumana kesäpäivänä lapsesi tomun pyörteeseen, kuin jumalia\nkuljettavaan pilveen... Ken luki kaiken onnen, luetteli aarteet, kuin\nmeren sannan, joita ihmislapselle suot. Miten sinut nähdessään tahtoo\nkulkea, yhä kulkea, kuinka on vaikea kääntyä takaisin, koska haluaa\nnähdä mitä tulevan käänteesi takana piilee? Mitä ihmisiä ja kohtaloita\nolet näyttänyt minulle! Viisautta, -- hulluutta. Kuinka onnellisia\nollaan hevosenkengän kappaleista, joita sinä hulluille lahjoitat! Mutta\nminä tunnen rikkaat lahjasi, joita annoit, kuljinpa repaleissa tai\najoin vaunuilla. --\n\nAh, maantie, kuinka syvämielinen, toivoton olet syysyönä. Mutta miten\nkeikaileva ja kevyt olet, kun kevät-ilta hymyilee ja sielussa herää\nsuloinen, eleginen uusien vaiheiden laulu.\n\nErilainen eri seuduilla, et yhtä ja samaa yksitoikkoista, vaan rikas\nkuin elämä! -- Siellä, aivan sinisessä etelässä, öljypuumetsissä olet\nlumivalkea, -- siellä olen kävellyt ruusunpunertavia vuoristoja ja\nmuuritettuja vuorikaupunkeja kohti.\n\nMiten erilainen kuin kotituulella ollessasi, -- lapsuuden laakson\nmaantie, jonka varrella emännäiset tarjosivat minulle sinisestä kupista\nkirkasta viinaa.\n\nMuuttelet muotoasi kuin sadun käärme. Paikoin olet punainen, paikoin\nsinertävä. Joskus, kaivosseuduilla, olet musta hiilistä, ja itsekin\nnäytät silloin koettavan juosta kiireesti pois tuosta liekitsevästä\nhelvetistä, orjuutetuimman työn paikoilta. -- -- --\n\nJa sinä, joka olet kaikkea, -- sinulle en ole ennen laulanut! --\nParhaalleen on ihminen aina kiittämätön! Miksi palvelisi sitä, joka on\nkuitenkin uskollinen? -- Niinpä jäi kiitos sanomatta sinulle, joka\nnäytit minulle alppien kylmän yksinäisyyden ja jotakin niin muistoilla\nrauhoittavaa kuin Via Appian laatat, sinulle, joka olet yhtä suuri kuin\nse rakkaus, jota -- ei ole missään.\n\nNiinkin uskoton olin jo, että aloin haaveilla maantien vastakohtaa,\nkotia! Neljää pian nähtyä seinää, jotakuta ihmistä, johon tutustuu\ntuokiossa kyllästyäkseen. Ahtautta, kahleita. Sinun kilpailijanasi,\nsuuri, tuntematon, iäti uutta antava!\n\nNiin, sellaista minä jo mietin. Miten naurettavaa! Mutta tänään näin\nsinut jälleen -- Jumalan kiitos! Pelastitko minut vielä kerran\nkuolemasta, paikalleni juurtumasta kuin puu? -- Näin sinut taas tänään\nihanuudessasi, marraskuun päivänä, Parisin ruohoisilta valleilta!\nKuinka olit kaunis, kuinka avonainen! Ja päätön! Siellä höyryt, siellä\nriemuiset lähtösoitot, vihellykset!\n\n... Menet jonnekin, riemastut, katselet, -- kaikki tulee pian tutuksi,\nnähdyksi, -- rumaksi. Kaikesta tahtoo pois. Mutta yksi on, joka on niin\nmäärätön, että se aina pysyy kauniina, -- sitä kauniimpana, kaunoiseni.\n\nJälleen tahdon kanssasi nyt, lumoojatar. Ehkä _nyt_ tiedän mihin\nsovellun?\n\nOta minut, ota, kunnes lasket iäksi rinnallesi, sinä, jota olen\nrakastanut enimmän maailmassa.\n\n    \"Maantie on pitkä ja sannoitettu...\"\n\nParis, marrask. 1911.\n\n\n\n\nJUNASSA.\n\n\nVaunuosastossa ottaa nuori ja harmaaihoinen pappi käsille\nkultareunaisen rukouskirjansa ja alkaa lukea höpötellä, tuo, jonka\nnaama on litteä kuin loukussa olleen rotan ja parransänki karkea.\n\nHänen vieressään istuu ranskalainen nuori mies, ja pappiin katsoessaan\nhän vetää suunsa hymyyn, silmähtää uudestaan pappiin ja sitten nuoreen\nmadameen, joka istuu häntä ja pappia vastapäätä.\n\nMadame ottaa vilkkaasti vastaan hänen hymynsä, kuin tempaisemalla, ja\nvilkaisee pappiin; ja häntä hytkähdyttää niin nauru, että hänen täytyy\nkääntyä ikkunasta katsomaan.\n\nJa hymyilevä nuori mies keikahtaa sohvalla selkäkenoon ja ummistaa\nsilmänsä kuin uneen. Ja madamekin kallistaa nyt keikailevasti kasvonsa\nseinän nojaan, ummistaa silmänsä, mutta povi kohoilee huokauksesta.\n\nSillä välistä he kumpikin raottavat silmiään ja katsovat toisiinsa, ja\nnuori mies hymyilee sitten silmät ummessa ja ojentelee kiusaantuneesti\nsääriään.\n\nPappi, hän supisee kultareunaista kirjaansa; nyt hän katselee varovasti\nympärilleen ja luulee, että toiset osastossa nukkuvat. Silloin hän\nlaskee kirjan helmaansa, raaputtelee uutterasti päätänsä ja haukottelee\nikävissään.\n\n\n\n\nPILARIN TAKAA.\n\n\nSuuressa kaupungissa, suuressa kahvilassa viulut vinkuvat ja\nsähkötulten heijasteet sinkoavat peiliseinästä toiseen... Viulut\nvinkuvat aikaisin illalla suuressa kahvilassa, ja sellot ja oboet ja\npiccolot, ja sunnuntaiväkeä kuhisee pilarisalissa: punakoita\nporvarisrouvia, joita ei arkina siellä juuri näe, porvaris-äitejä\nhöyhenissä ja katinkullassa, tuoden tyttäriään tapaamaan tulevia\nvävyjään, kävelyttäen meheviä ja muhevia ja punaposkisia\nporvarisneitoja.\n\nTalvinen sade lyö rankkana kadulla, ja kun kahvilan ovet lentävät vähän\nväliä auki, koska tulee lisää väkeä tai entisiä lähtee, kuuluu ulkoa\nkavioiden läiske ja pyöräin räsähtely välkkyvissä vesilätäköissä, ja\novensuussa puhaltaa kylmä viima. Mutta kahvilassa iloitsee pyhärahvas,\nvalossa, sähköliljain peiliseinistä paistaessa, ja viulut ja sellot\nvetävät lämmintä, ihanaa valssia.\n\nPaksun, kiiltävän pilarin kupeella istuu -- tuon ison, sinisen\nhattusulan takana -- muuan mies kahden naisen seurassa. Mies on pitkä,\nhän heilahtelee tuolillaan, hän on kuivanahkainen, mutta hänen nauravat\nhuulensa ovat paksut ja punaiset, ja hän on kiilusilmä; -- tukka on\nlähtenyt keskeltä päälakea vakona melkein niskaan asti. Hän ja hänen\nmolemmat naisensa nauttivat kuumaa viiniä, naiset, joista toinen istuu\nmiehen vieressä: laiha ja vanhahtava, mustiin puettu. Hänen\nnenänsä selkä kohoaa kuin setolkka, hän on sormuksissa, ja hän on\nkelta-ihoinen. Hän hymyilee ja huokaa; hänellä ei ole kädessä\nhansikkaita.\n\nMutta näitä kahta, herraa ja tätä naista, vastapäätä istuu pilarin\nvieressä kolmas. Hän on vaaleaverikkö ja nuorempi, hänen kasvonsa\nhehkuvat -- kuumasta viinistä. Hän on punainen kuin ruusu -- tekoruusu.\nHänen silmänsä ovat kuin mustansiniset orvokit, niissä on kostea ja\nriemukas loiste. Hänen povensa aaltoaa, -- ja hän näyttää kirkkaita\nhampaitaan, -- hän on kipinä, tunnetta ja tulta. Hän vilkuu kulkevia,\nja silloin hänen päänsä pyörähtelee ja heittyy vilkkaasti kuin iloisen\npenikan. Hänen puseronsa on valkea, täynnä rimssuja, ja lihalliset\nrinnat kohoilevat pitsien alla. Hänen melkeinpä ranteettomat kätensä\novat valkeissa hansikkaissa ja pää Egyptin haikaran sulissa, pää, joka\nheiluu ja keikkuu edestakaisin, -- kun viulut laulavat ja helisevät\nvalssia. Pää heiluu tahdissa olalta toiselle, ja suu hymyilee, --\ntotisesti hän on taivaassa, seitsemännessä taivaassa. Suu hymyilee, se\non kuin herttakuvio: ylähuuli kuin pieni ja aivan kaareva jousi,\nalahuuli kirsikka, -- silmät välkkyvät kuin jalokivet, valejalokivet.\n-- Niin valssin tahdissa, kun viulut vinkuvat ja sellot veisaavat ja\noboet puhaltavat ja piccolot livertelevät, -- sähköliljain heijastuessa\npeilistä peiliin.\n\nJa tummaverinenkin nainen hymyilee, näyttäen miettivältä, ja hänen\nsydänalansa liikahtelee raskaasti. Ja kaikki kolme he juttelevat\nvilkkaasti keskenään. Tuon vaaleaverikön taivaansiniset silmät ovat\nvähän väliä käännetyt yläluomia kohti, kun mies puhelee toiselle,\nmiettivän näköiselle naiselle, -- ja vaaleaverikkö on kohtelias\ntummalle, joka hymyilee ohuilla, värähtelevillä huulillaan, mutta ei\nylentele nenäänsä riehakasti kuin hän. Ja herra raapaisee jakausta,\njoka ulottuu niskaan asti, luonnonjakaus,-- ja hän on jalo ja iloinen\nkavaljeeri sekä keltaiselle että punatulle,-- ja heillä on hauskaa\npienen, pyöreän pöydän ympärillä, pilarin vieressä ja hehkuviinin\nääressä, -- kun viulut ja sellot vetävät lämmintä, ihanaa valssia ja\nsähköt monistuvat tuhansina heijasteina peiliseinästä toiseen.\n\nJa sitten vaikenee valssi, ja väen sorina ja nauru ja humu kuuluu, ja\nulkoa sateen lätinä, -- ja nyt pauhahtaa orkesterista kukkien ja\npalmunlehtien takaa \"Manon\". Silloin juttelevat he kaikki kolme entistä\nhartaammin ja innokkaammin, joihinkin asioihin vakavasti syventyen.\nTämä laiha ja käyränenäinen ja punahuulinen mies puhuu totisesti ja\ninnostuneena tummapukuiselle naiselle, ja myöskin pilarin tuolla\npuolella istuva vaaleaverikkö, jonka sieraimet laajenevat ja suu\nhuohottaa, kun \"Manon\" itkee ja ilkkuu ja nauraa, hänkin puhuu\niloisesti, joskin hajamielisesti, suruisesti hymyilevälle tummalle.\nNiin he puhelevat. -- Ja yht'äkkiä ilmestyy heidän puhellessaan pilarin\ntakaa ja sen takimmaista sivua hiipien valkeaan pitsihansikkaaseen\nverhottu naisen oikea käsi, -- ja samassa ojentaa kaljuraivoinen\nkavaljeeri vasemman kätensä puhellessaan pilarin taakse. Ja\nvalkohansikkainen pieni käsi, se haparoi, se vapisee, se etsii\nhätäisesti kuin sokea. Ja käden omistaja huudahtaa riemusta, kun mies\nlöytää viileän pilarin takaa pehmoisen, pyöreän käden, ja nyt\ntempaisevat, puristavat vapisevat kädet toisiaan. Samalla kun herra ja\nvaaleaverikkö puhelevat vakavasti ja päätä nyykytellen tuolle tummalle\nja laihalle, joka tutkivasti vilkaisee ylös ja jonka silmät näyttävät\nyhä tummenevan.\n\nNiin, hän on tosiaan kasvoiltansa harmaa, mutta hän hymyilee, hänen\npienet silmänsä ovat kovin mustat, mutta nyt hän nauraakin. Ja nyt\nvasta hän luo riutuvat kasvonsa pois, -- peiliseinään päin, josta\npienen ja tupsutukkaisen soittoniekan kasvot ovat katsoneet häntä jo\naikaa, vaikka hän ei ole niihin katsonut, kun ne huomasi, -- noihin\nvakaviin kasvoihin ja silmiin, jotka ensin tähtäsivät vaaleaverikköä,\nkeikaillen ja silmiä välkytellen ja lapsellisesti, tuota nuorta naista,\njolla on suu kuin herttakuvio. Soittajan kasvot ovat hetkisen olleet\nkatkerat ja väsyneet, mutta hänen silmänsä kirkastuvat jälleen, kun\nhänen ja tuon tumman katseet yhtyvät peilissä, pyytävinä ja\nonnellisina, -- samalla kun kiihkeät kädet tempovat toisiaan pilarin\ntakana.\n\nNiin, \"Manon\" pauhaa, viulut vinkuvat, ja sellot ja oboet kumisevat, ja\npiccolot livertävät -- suuressa kahvilassa, jossa tuoksuu naisilta ja\nvaniljalta ja kukkasilta, myskiltä ja äitelästi hehkuviiniltä, -- kun\nsähköliljat loimottavat tuhannesti toistuneina peileissä ja\nsunnuntairahvasta kuhisee, sateisena talvi-iltana.\n\n\n\n\nUNI.\n\n\nKerran näin unta, -- se oli sumuinen illansuu, ja korkealle kammiooni\nkuumotti jättiläiskaupunki sinertävänä siluettina, ja kalvaankellertävä\nkuu oli kohonnut ja paistoi ikkunaani synkän Notre-Damen takaa. Minä\nolin palannut kaupungilta turhalta kululta ja hervahtanut uneen.\n\n... Näin kauniin puiston, jossa suorat käytävät ulottuivat äärettömiin.\nAurinko paistoi, ja taivas hymyili ja ilmanranta välkehti kuin\nhelmiäinen: sinisen ja vihreän ja kullan vivahteissa. Taivaan alla\nhymyilivät kuvapatsaat peitellen kädellään sulojansa. Kukkalavat\npaistoivat valkeina ruutuina, ja niiden välistä suihkusi\nheleänsinisistä lammikoista vettä taivaan korkeuteen, ja kun suihku\nputosi jälleen alas, rapisi se puiden lehvistöissä, jotka hohtivat\ntummaa sineä. Mutta suihkujen helmirihmain takaa siintivät kaukaa\nriemukaaret.\n\nSiellä oli kaikkea ihanuutta. Suloiset nurmikentät nukkua puiden\nsiimeessä, ja temppelit pilaristoineen. Siellä oli päivänpaistetta, --\nsiellä ei ollut ihmiskasvoissa köyhyyden vääristystä. Siellä välkehti\nvain silkki ja kultatikkaukset, ja siellä ui sielu keveänä kuin\nvalkoviinissä. -- -- Se kuva minulle kangasteli unessa.\n\nJa ajelin jotakin -- joka keijui kultapallolla edessäni ja liehui pois\nedestäni. Ajoin kauan, puistossa ristiin rastiin, toivovana ja nauraen,\nmutta välistä levähtäen.\n\nEn tiedä, miten aikani lienee siellä mennyt! Mutta silloin minä kuulin\näänen, joka sanoi minulle: \"Sinun täytyy kuolla.\" Ja minä heräsin.\n\nHeräsin kiireesti hengittäen, ja silmät raottuivat ja jäykistyivät\ntuijottamaan kalpeaan kuutamoon. Ja sydänalassa oli vaiva, joka väänsi\nmelkein suun itkuun. Mutta yhä kajahtivat kammiossani ikäänkuin sanat:\n\"Sinun täytyy kuolla.\"\n\nVaikka aistejani yhä kiehtoi se, joka oli kiitänyt kultapallolla\nedeltäni ja joka ei mitään ollut kuin unta. Yhä se kiehtoi\nselittämättömästi. Ja minä vaikeroin: yksi ainoa seikka on elämässäni,\njoskin voin muuten sanoa: vieläkö enemmän ihanuutta luojaltani\nvaatisin? -- yksi on siinä raskasta: että täytyy kuolla.\n\nKuu välkkyi ikkunaan synkän Notre-Damen paritornien viereltä. Se oli\nkellertävä ja kalpea kuu, joka levitti valoaan himmeältä ja utuiselta\ntaivaalta. Sen valo oli itkun-surullista, se lekutti kuin\nkuolinkynttilät.\n\n\n\n\nVANITAS.\n\n\nKaukana on suurkaupungin arkinen harmaus, sen hurina ja helinä ja\nryske, sen kivihiilenlöyhkä ja katujunien jyskytys, pillien käheät\nhihkaisut. Versailles'issa syysaurinko säteilee.\n\nSäteilee vienona penikulmaisessa ja soikeassa puistossa, terasseilla,\njoilla puiden tummat kuutiot ja kartiot kohoavat, -- kaukaisten\ntekojärvien väreileville vesille loistaa sen valo, ja vaaleaan linnaan,\njoka hohtaa kummullaan, sen kymmeniin saleihin.\n\nSurumielistä ja tyyntä säteilyä, ikuisen auringon hohde katoavaan,\nkauniiseen maailmaan.\n\nPuutarha, jonka reunama on viivasuora, ulottuu kauas, metsän sininen\nväri sulaa autereisiin etäisyyksiin, kuin sinertävien soitten utuun. Ja\nkeskellä sini-siimeisiä puistoja loistaa tuo linna aukealla, jossa\nkymmenien suihkulähteiden vesi leikkii ja väreilee sateenkaarina.\n\nJärven kuvastelevilla rantamilla kulkevat huvikävelijät, pari siellä,\ntoinen täällä, hiljaa. Sillä syksyhän on, -- puistokujain holvistossa\npudottavat kastanjat kiiltäviä, punaisia hedelmiään, kukkalavojen\nloisto sammuu, ja terasseilla ovat suuret, pallomaiset myrttipensaat\nsameanväriset. Metsistössä, jonne huvikävelijät painuvat, on jo madon\ntahrat tammien lehdissä, syys pukee maat heleään keltaan ja varistelee\nkultaa kulkijain poluille, kun he astelevat jumalatarten ja sankarien\nkuvain ohitse, jotka surevat tummin kasvoin ja verhoutuvat\nsammaleeseen, -- unohdetut ja rammat, yhdeltä käsi poikki, toiselta\njalka lyijyllä paikattu.\n\nNiin he kulkevat jättiläiskokoisten kukkamaljakkojen ja neliskulmaisten\nlaakeriruukkujen ohitse, joissa laakerit näyttävät lakastuneilta. Niin\nmyöskin pitkän linnan saleissa, joissa heidän askelensa autiosti\npaukkuvat.\n\nJa syysaurinko säteilee kimaltaviin saleihin, hiljaiselle kentälle,\njossa on ristinmuotoinen järvi ja jota ulottuu ilmanrantain utuun.\n\nLinnan ikkunat säteilevät, mutta liikettä ei niissä näe. Ja kun siirtyy\nsen saleista, joissa askelet parkettilattioissa kolkosti paukkuvat,\nhuvimetsään, ei kuulu siellä kisaa eikä naurua, ei elämää ja vilinää.\nVain lintunen visertää syysauringon paisteessa, -- autiossa, suuressa\nmetsässä, jonka tammien runkoja kasvipeto, muratti, syleilee\ntukehduttaen, imee niiden voimaa, -- hämärtäen näköalan kuin vihreillä\nliaaneilla, harvalla harsolla. Omituisina ja villeinä paistavat\nmurattiverhon läpi pyökit, joiden kyljet himmertävät kuin vanha hopea,\n-- poppelit, joiden tyvet työntävät vallattomasti uutta vesaa.\n\nAurinko paistaa autioon linnaan, jossa asui kerran kuningas Aurinko.\nLoistossa ja hymyssä verrattiin häntä Jupiteriin, kun hän liikkui\nnäillä terasseilla. Samoili näillä kentillä joukkoineen värikkäässä\nsilkissä ja jalokivissä, -- kentillä, missä leikittiin ja kuherreltiin.\nMutta kun kuningas läheni, niin valkealla ja karmiinilla väritetyt\nnaiset, jotka läpyttelivät viuhkojaan kuin kalat eviään, -- silloin\nheidän äänensä hiljeni, kunnioituksen ja pelon vallassa, kunnes heitä\nkäskettiin iloon ja leikkiin. Niin hän kulki kesänsä päivinä, kuningas\nAurinko, -- metsiin, joissa äänet remahtelivat, nyt hiljaisiin.\n\nMissä hän on nyt?\n\nKysy Trianon-linnoilta, jos ne taitavat vastata. Siellä ovat miljoonat\nkukat nyt loistottomat ja tuoksuttomat, siellä vain lintu piipattaa\nsyysauringon säteillessä. Puiston pyöreillä aukioilla lakastunut ruoho\ntallattua, hiekkakäytävät nurmettuneet, mutta sieltä täältä paistaa\npaljas, raaka savi. Luonto ottaa valtaansa, murtaa ja harventaa\nleikatut lehtimajain holvit, kätkee sammaleeseen suihkulähteiden kuvat,\n-- niinkuin sadun prinsessat unohdetaan nukkuvaan metsään.\n\nHuvikävelijät kulkevat hiljalleen metsässä ja hiekkapolkuja Pikku\nTrianonin, Marie-Antoinetten jalon ja keveän paviljongin edustalle, --\nhiljaisen Pikku Trianonin, jonka tummissa lehtikujissa on ihmisilo ja\nnautinto uhkunut, joihin pienet silkkikengät aikoinaan ovat jättäneet\nleikkiviä jälkiä ja miehen polvet merkkinsä maahan painuessaan. Pikku\nTrianonin, jonka pienissä ikkunaruuduissa jo ilta-aurinko välkkyy...\nNyt ei käytävillä riennellä; harvalukuisten kulkijain olalle vain\nsyyslehdet tippuvat.\n\nIlta-aurinko pilkahtaa jo, päivä on tyynesti ehtinyt päättymään.\nKultana se hymyilee hiljaisessa Pikku Trianonissa, suuressa\nköynnösmetsässä ja kuningas Auringon Versailles'issa korkealla mäellä.\nJo ovat salot ilmanäärillä syvänsiniset. Jo kokoutuu hämy suurten\nsuihkulammikkojen ympärille, joiden suihku on lakannut pauhaamasta;\nvain särkyneen reunustan lovesta vesi tippuu salavihkaa ja raukeasti.\n\nJa ylhäälle Versaillesin mäelle, tuonne jättiläisterassille loistavat\nkaukaa lännen himmeänpunaiset pilvet. Tekojärven vesi välkkyy hämärässä\nheleänä -- kuin punainen risti, -- tarumaisena kuin Egyptin virrat,\nkukkapyramideineen.\n\nJa marmori-sfinkseineen, joiden selässä leikkivät kupariset amoriinit.\n\nPää olkaa vasten lepäävät jumalattaret sammalessa, -- mutta heidän\nhymynsä peittää jo yö. Hymyn, jossa tuhannet lukevat viisauden: maista\nmalja, sillä se huuliltasi riistetään; -- kuoleman ajatus yllyttää\nkevytmielisyyteen.\n\nKuningas Aurinko ja Pikku Trianonin jumalatar, jonka silmät kiiltelivät\nkuin turkoosit, missä he ovat? Autio ja äänetön metsä, linnan sadat,\npian öiset salit, vastatkaa, missä he ovat?\n\nVain kasa multaa. Tuskin sitäkään. Ei mitään.\n\nSäteillyt ja riemuava Versailles. Vain öisen kuun väikettä\nneliskulmaisilla järvillä, joiden vettä levät samentavat.\n\nJa ainoastaan yksinäinen, kellervä kuu pilkistää Pikku Trianonin\npienten, vihreäin ruutujen läpi.\n\n\n\n\nULKOMAALAISIA.\n\n\nTanssipaikan ovella rallattavat aamupuolella yötä sähkökulkuset kuin\npärpäkön kieli, koreat valot hohtavat avenuelle, sisäportaissa astuvat\nsalahiipijäin jalat tulipunaista, pehmeää mattoa. Salissa säkenöivät\nkristallikruunut, ja symbaalit helisevät paksussa hienon tupakan ja\nhien katkussa. Lakeijain ja kyypparien ja pikenttien ja heitukkain\npunaiset takit vilahtelevat, juomat kuohuvat. Ulkomaalaisia istuu\nkorokkeella.\n\nKaljupäitä herroja ja Argentinan raavasfarmarien ja Floridan\npumpulinkaupustelijain vanhoja vaimoja ja leskiä ja puolivillejä\ntyttäriä. -- Nuo rouvat, paksuja he ovat kuin tynnyrit, heidän niskansa\non punaisissa ihralaskoksissa, heillä on kolme leukaa päälletysten, --\nheidän naamansa on tällainen: ylähuuli yhtyy sieraimiin maalattuna ja\nlatuskana kuin kärsä. Hyllyviä he ovat, nuo vanhuuden raihnaamat, kuin\nsyöttösiat heidän karjakartanoillaan Michiganissa. Sali, jossa\nsymbaali-kurikat iskevät, on kuuma, joten he puuskuttavat hiessään ja\nheidän silmänsä seisovat pullollaan päässä...\n\nJa vanhat rouvat ja lesket ja nuorehkot tytöt syövät vatsaansa eläviä\nostereita ja raakkuja ja kilpi-etanoita, hyllyvään vatsaan, jota kai\nkivistää, koska he painelevat sitä punaisilla käsillään, joiden\npaksuutta barbaariset jalokivet -- tai lasinpilsa -- yhä tehostavat.\n\nJa symbaali laulaa, ja viulunsoittaja kulkee pitkin punaista mattoa ja\nyllyttää alaikäisiä tyttöjä tanssiin, ja huvimestari irvistelee ja\nvääntelee takapuoliaan kuin Mefisto noidan keittiössä.\n\nJa vanhat rouvat, nuo raavasrikkaat ja tupakka-rikkaat, he nostavat\nsamppanjalasiaan ämmähumalassa, ja puhkuen he tuijottelevat\nlorgneteillaan alaikäisiin tyttöihin, jotka tanssivat älyttöminä kuin\nkaniinit ja tekevät toisilleen pienen tempun, nuo laihat, kalpeat\nlapset. Ja vanhat, ihratutisevat Pernambucon ämmät, he kilistävät\nsamppanjalla kaljupäisten hentukkainsa kanssa ja huudahtavat alahuuli\nriippuen kuin lehmällä: \"Gesu! Mitä kulttuuria! Hienoutta. Vive la\nFrance!\"\n\nTässä viulujen vingunnassa, -- ah, kaikki on tuttua, kaikkialla\nrimputetaan samoin Maxim-säveliä, kaikkialla junat viheltävät samoin ja\ntupruttavat savua, -- täällä hien ja hajuveden ja sikarien ja muun\ntuoksussa, jossa lakeijain ja pikenttien punaiset takit paistavat kuin\nammattiratsastajain, tai kuin luteet, -- jossa symbaali paukkuu, --\ntäällä istuu nuori suomalainen dosentinrouva, joka harjoittaa \"hiukan\"\nlauluopintoja, hartevan norjalaisen filologin rinnalla. Norjalainen:\nhän katselee Argentinan puolivillaisia rouvia ja alaikäisiä tyttöjä ja\nhaukottelee, -- luulisi hänen leukainsa vääntyvän paikoiltaan. Mutta\nsuomalainen dosentinrouva, joka on ollut jonkin aikaa erossa miehestään\nja on hiukan \"hm hm\", -- ah, hänen sielunsa nousee! Hänen profiilinsa\non kuin kuonolaisen: leukaa ei juuri ole, pieni nenä on punainen, ja\nleuan alla on lystikäs syvennys, otsaa ei ole juuri mainittavaksi. Hän\nnäkee edessään samppanjaa, ah, kuohuvaa, ranskalaista samppanjaa, hän\nnäkee tytöt, jotka tekevät toisilleen pienen tempun, ja kääntää\nnokkaansa hiukan pois, mutta huudahtaa: \"Ah, eikö tämä ole unta? Voiko\nuskoa, että tämä on totta! Punaista, tulipunaista, -- kyypparien takit!\nNoita tyttöjä, kuinka ne ovat suloisia! Kuinka viattomasti ne nostavat\ntoistensa loistavia helmoja. Ne ovat lapsia, -- eikö totta? Eikö totta:\nranskalaiset ovat suuria, ihania lapsia! Kuinka luonnollista tämä on,\npäiväperhosille! Kas noita, tuossa vieressä! Tuota tyttöä\nsilkkikoltussa, ruusunpunaisessa paidassa. Ja tuota nuorukaista, -- he\nsuutelevat! He _suutelevat_, noin, iih, -- he _suutelevat_! Eikö totta,\nettä tämä on elämää! Ah, elämää, _samppanjaa_, ei unta.\"\n\nJa symbaali helisee ja huvimestari irvistelee, Argentinan vanhat ja\npuuskuttavat rouvat tuijottelevat lorgneteillaan - alaikäisten tyttöjen\nhelmoja, norjalainen nauraa ja heilauttaa päätään ja haukottelee. Ja\ndosentinrouva, jonka pienet silmät ovat sirrallaan kuin rotan ja\nruosteenkarvainen hiussykerö kurrillaan, hän kohottaa korkean lasinsa\nja huudahtaa:\n\n\"Ach, minä rakaztan tätä maata! Tämä on espriitä! Eläköön Ranska,\nelämä!\"\n\nMutta keikkaselkä norjalainen pudistaa jalopeuranharjaansa, hänen\nkulmakarvansa rypistyvät ylen juhlallisesti, ja vielä juhlallisemmin\nhän sanoo:\n\n\"Madame, -- no, juodaan sitten pohjaan! Mennään, -- niin päästään --\n_tuosta ranskalaisesta_!\" Ja hän nauraa pirullisesti.\n\nPikku rouvan silmät tulevat pyöreiksi, hänen äänensä vapisee, häntä\nmelkein itkettää: \"Mitä, mitä te arvelette... Herra! Ei, ei...\" Ja hän\nkalpenee, hänen pieni, pysty nenänsä on närkästyksestä valkea.\nNorjalainen nauraa kyynillisesti. Ja symbaali soi, viulut ulvahtelevat,\nja aladobina tutisevat Buenos-Airesin rouvat huutavat:\n\n\"Mitä kulttuuria! Vive la France!\"\n\nPölkkypää norjalainen! Juhlallinen karhu, miksi laskit käpäläsi jo\nHerran voideltuun? Nyt on \"heikko\" hetki ohitse, huomenna on pienellä\nrouvalla, joka harjoittele hiukan laulua, päänsärkyä kuin kanalla, jota\nviina narrasi, niin, mikä katzenjammer! Silloin on madame Esprit'n\nsielu \"en fuite\", -- silloin on jalosta \"esprit-de-suitesta\" tullut\n\"esprit-de-fuite\". Sillä aamulla istuessanne suurissa halleissa\nvoimistusryypyillä hän juhlastelee: \"Miten se oli sellaista --\nsairaalloista, onnetonta -- elämää! Hyi, sitä turmelusta!\"\n\nPuupää norjalainen! Juhlallinen -- jääkarhu.\n\n\n\n\nAPACHIN LEMPEÄ.\n\n\nSuurilla bulevardeilla, missä sähköt hulmusivat, istui katukahvilassa\nkatkera ja synkkäsilmäinen, sielulta väsynyt ja luonnolta tyly, typerä\napachi tyttönsä kanssa. Ja koska hän ehkä oli runollisella tuulella,\nniin hän kai lauloi ajatuksissaan, -- ehkä oikeille naisille, jotka\nohitse kulkivat:\n\n-- Kurjuudessa olen syntynyt minä, isäni soi kodikseni likaisen kadun\nja siltain alukset, äitini on minun itkulleni kironnut.\n\nKukaan ei ole minua auttanut, omaan älyyni olen saanut luottaa kuin\nmetsäkissa kynsiinsä. Kirkas ei minun mieleni ole, -- kuinka se voisi\nolla sillä, joka on varhain paljoin nähnyt, -- ja nähnyt vain\ntyhmyyttä, kaikki ihmislapset narreina tai tiikereinä.\n\nSillä kuinka voisi hyvyys kulkea siellä, missä köyhyys asuu? Hyvyys on\nrikkaiden ylellisyys, -- rikkaan on helppo olla hyvä, köyhän täytyy\nhyvyytensä syödä, sillä vatsa on hänellekin tärkein.\n\nHeikkojen narriuden ja vahvain tiikeryyden minä olen nähnyt. Mutta\ntaistelu on väsyttänyt minut, etten voi olla edes oikea tiikeri. Heikko\nja narri minä olen, jolla on tiikerin sydän. Tiikeri, jota narrius\nheikontaa, tiikeri, joka vihaa tiikereitä. Yhteiskuntaa, joka on\ntiikerien valtakunta. Yhteiskuntaa, josta en ole saanut muuta tietoa,\nkuin että narrien on siinä paha olla.\n\nEn usko yhteiskuntaan, en sen aatteisiin enkä uskoihin, sillä ne ovat\nkullattuja ansoja, joilla narrit pyydetään tiikerien uhreiksi. En usko\nmuuhun kuin nautintooni, mikäli sitä jaksan nyrkeilläni hankkia. -- --\nEnkä usko siihenkään oikein, sillä _kaikki_ olen varhain saanut\nnauttia, ja ihmisen nautintamahdollisuudet ovat jotakuinkin rajoitetut.\nSuurempaa nautintoa en enää tavoittele, koska en nautintoonkaan usko.\n\nNautintoni: -- hetkellinen unohtamus, ja viha ja epäusko ja pilkka.\n\nNainen on ehkä suurin nautinnoista, parhain unohtamisista. Se minua,\ntyperää, vielä saattaa soaista. Mutta mitä on sekään sellaisena kuin se\nistuu vieressäni: avuttomuus ja ahnaus -- köyhyys.\n\nSiksi minut valtaa usein vielä kaipaus, jota voisi sanoa puhtaan ja\njalon ja viisaan kaipaukseksi -- valtaa tuossa ainoassa tunteessani,\njoka minua, narria, vielä joskus hurmaa. Kaipaus, vaikka tiedän, että\nsitä jaloa ja viisasta tuskin kannattaa kaivata, sillä tuskin sitä on.\nJa vaikka tiedän, että sitä halveksisin enkä siinä viihtyisi. Sillä\njalous on typeryyttä, joka ei tosiasioita näe; kuinka voisi viisaus\nsiihen yhdistyä? Viisaus on kokemusta, -- kurjuutta ja kirousta, jota\nei kannata mainitakaan.\n\nJa kuitenkin, katsellessani näin ohikulkevia \"oikeita\" naisia valtaa\ntuo hetkellinen hurmautumiseni ja suurin hullutukseni minut. Kuinka voi\nepäilys ummistaa luomiaan näin? Ja niinpä minä, unohtaakseni, laulan\nsielussani noille kulkijattarille:\n\nTe oikeat naiset, -- te _rikkaat_. Elämän jalokiviksi voin imarrella\nteitä nyt, tällä hetkellä, teitä kauniita ja puhtaita ja hellän\nnäköisiä, -- rikkaan on hyvä olla kaunis ja puhdas ja hellä!\n\nMinun ystävättäreni on musta ja tyly, ja häntä minä _ihailen_, mutta\nteitä rakastaisin, ehkä, _jos_ olisitte sitä, mitä silmäni\nvalhettelevat.\n\nNe valhettelevat, että te, jotka sipsutatte suorina ja siroina ja\nuhkuvin uumin ja hymy pienillä punaisilla huulilla, ja silmissä mustain\nluomien alla syvä kimallus, -- että te olette viisaita ja hyviä.----\nSiroina te tepsutatte. Uumanne ovat upeat, mutta vyöhyt hoikka kuin\nmuurahaisen. Rintavassa kengässä kiireesti kepsutatte, ohut nilkka\nvilahtaa kohtuullisesti, kun suojaatte puhtaita helmojanne. Otsalla\nvärisee leikillisesti kiharrettu tukka, ja leukanne on aistillinen ja\npyöreä. Hansikas verhoaa puhdasta rannetta, harsohansikas, jonka läpi\nvälkkyy yksinkertainen kultarengas. Kyynärpäänne ovat taipuisat ja\nkäsivartenne raikkaasti voimakkaat, -- teidän oikeain, porvarillisten\nnaisten, kaita-uumaisten ja siro-otsain.\n\nNiin te rientelette, korkein kannoin, iltapuuhissanne, -- kun sähköt\npukevat, ah, vihdoin taas, bulevardien päiväisen arkisuuden\nvarietee-huikaisuun. Teitä minä rakastaisin -- ehkä.\n\nMinun sydäntäni viiltää jokin hullu harhausko, että teidän kauneutenne\non muka totta ja puhdasta, -- kun te ohi rientäessänne luotte\nkummastuneen katseen kirkkaista silmistänne synkkään, villin näköiseen\nrikolliseen, joka istuu kahvilan markiisin alla välinpitämättömän ja\nepäilyttävän näköisenä, käsi lallattavan ja kirjavissa sulissa\nkoreilevan proletaari-siskonsa vyötäisillä, -- tuon, jonka huulet ovat\nveripunaisiksi värjätyt ja laihat kasvot liidussa, -- kasvot, joista\nmustat silmät ammottavat välinpitämättöminä ja kylminä, -- tyhjinä ja\nsuruisina, -- _köyhinä_.\n\nSe viiltää sydäntäni, varsinkin, jos teidän epäilevä katseenne on\nkummastuksesta kaunis.\n\nMutta jos se on tuikea, jos halveksinta rumentaa kauniita silmiänne,\nnoita jalokiviä, silloin minun sydämeni kylmenee. Teille, varakkaille,\nporvarillisille, joilla ei sievän, kapean otsanne takana ole aivoja\nymmärtääksenne, mihinkä katkeruuteen ja villiyteen ja vihaan saattaa se\nsyttyä, jolle ei ole syntymästä annettu muuta kuin omat kädet ja omain\naivojen epäilys ja oman lihan pyyteet, -- koska hän näkee rikkauden\nkeltavoikoilla ja välkkyvissä vaunuissa ajavan ohitseen sähköjen\ntulikujassa, hänen saamattaan siitä muuta kuin välähdyksen. Joten hän\nmyrtyy surussaan ja uhmaa ja miettii koston töitä, -- teidän\nyhteiskuntanne pilkkaamista ja tuhoa, jonka tiikerivoimille puhdas,\ntyperä kauneutenne perustuu.\n\nSilloin kuitenkin halveksin teitä, ja nauran teidän hyvyyttänne, jonka\non luonut rikkaus, joka on maksanut kultaa, _paljon_ kultaa ja\nvarakkuuden onnea, sekä kauneuttanne, tuota kokematonta ja viatonta\nkauneuttanne brysselinpitseissä.\n\nSillä onnen, kullan voimalla te olette tulleet puhtaiksi ja hyviksi, --\njos sellaisia olette. Onnen keikaus on teidät hionut, te jalokivet!\nKullalla teidät on ostettu sellaisiksi kuin olette, ostettu hyviksi, --\njos sellaisia olette. Oikeat jalokivet ovat kalliita!\n\nMutta kaikilla ei ole kultaa, ja heikko saa tyytyä jalokivien asemesta\nkirjaviin lasihelyihin, -- niin, te oikeat naiset, jotka kepsutatte\nohitse puhtain helmoin, tumma otsatukka leikillisesti väristen, te\nlaaja-uumaiset ja kaitavyöt kuin muurahaiset. Kaipaan teidän\npuhtauttanne, mutta halveksin teitä, jotka on luonut raha, -- joiden\npienissä otsissa ei viisautta ollutkaan.\n\nTylyllä ilolla minä silloin tahdon jälleen syleillä köyhää\nystävätärtäni, joka on viisas ja jotakin totta nähnyt, koska hän on\nköyhä; tylyllä julkeudella minä silloin hyväilen tuon lallattavan ja\nhetkeksi juopuneen rintoja -- tahdon yllyttää häntä rikoksiin ja\nhalveksuntaan ja välinpitämättömyyteen, joka on epäuskoisen ja\nvoimattoman suurin nautinto sillä hetkellä. Köyhyydessään hän on nyt\nminusta viisas, siis kaunis, tuo liiduttu, kalpea tyttö, huulet kuin\nverinen viiva, pilkan veriviiva, -- hän unohtaa köyhyytensä huokaukset\nhetkeksi juopumuksessaan. Ystävättäreni, jonka laajan hatun otsikossa\npaistaa, markiisin alta valojen huikaistessa, punainen sulkarivi kuin\nindiaanin päähine. Apachitar! Suuri, punaiseksi värjätty sulkaviuhka,\nkuin julkea kyltti yleisen talon ovella.\n\nHäntä minä _ihailen_, jos teitä voisinkin rakastaa, te porvarilliset,\nkauniit ja puhtaat naiset, elämän kalliit jalokivet, jotka ette\nelämästä mitään tiedä!\n\n\n\n\nRIBBY-TOM.\n\n\nRibby-Tom tulla laahustaa pimeänä talvipäivänä kahvilaan, --\nmaailmanmatti, koroillaan elelijä ja vanhapoika. Pieni ja vatsalta\nmuheva hän on, vaatteilta lystikkään ruudukas kuin shakkilauta:\nkellertävää ja ruskeaa, -- se on hänen omaa amerikkalais-sekaista\nchic'iään. Hän katsahtaa ympärilleen mukavan untelosti ja alkaa kuoria\nhansikkaita käsistään, jotka ovat pienet ja veltot ja pehmeät, vaikka\npunoittavatkin nyt viluisena päivänä kuin kravunsakset, -- ja jokunen\njalokivi niissä välkähtää. Kyyppari kiiruhtaa tuttavallisesti luokse\naikoen vaihtaa sanan pari hänen kanssaan riisuessaan hänen\nsilkkivuorista palttootaan, jonka sisustassa on budapestiläinen leima,\nmutta vaikenee sitten ja tulee juhlalliseksi, sillä Ribby-Tom näyttää\nkärtyiseltä ja jöröltä. Hän antaa hiippamaisen soopelinnahka-lakkinsa\nkyypparille ja kepsuttaa vaivaisesti stamminurkkaansa, kaidalle ja\npullistuvalle nahkasohvalle.\n\nSiinä hän sitten hyllyy ja huokaisee, ei näytä tietävän mitä tekisi, --\nkatselee tylsästi ruskeilla silmillään, ja sormet vapisevat. -- Hänen\nkaljussa pääkuvussaan, jota jo harmaat hapset ympäröivät, kiiltelevät\naikaisin sytytetyt kaasut kuin biljardipallossa, -- vanhassa ja\nkuhmuisessa biljardipallossa. Hänen huulensa ovat punaiset ja pehmeät,\n-- mutta nyt ne töröttävät kuin -- virtahevolla.\n\nHän on kuivalla tuulella.\n\nÄlä kiusaa jumalia, ihminen!\n\nMiksi Tomin suu on kuin virtahevon, kun hän torkkuu paikallaan? Liikaa\nkylläisyyttäkö hänen vatsansa huokaa? Toimettomuuttako tutisevat hänen\njalkansa, amerikkalaisissa paksupohjaisissa kengissä. Mikä häntä\nvaivaa, -- kyyppariin hän ei käännä silmäänsäkään, vaikka toinen seisoo\nhänen edessään, mutta lähtee sitten naurahtaen pois: Antaa originellin\nolla rauhassa, -- hänen tapansa tunnetaan täällä, \"paroni\" on jöröllä\ntuulella.\n\nPakottaako menneen yön ilottelu hänen päätänsä? Vai tämä kostea ja\npimeä talvipäiväkö häntä raukaisee, -- marraskuun päivä, jolloin jo\nkello kolme tupsautetaan kaasulamppuihin tulet? Vai onko hänen donnansa\nollut petollinen ja jäänyt pois kohtauksesta, teatterista,\ntaidegallerioista? Tai onko hänen aamiaissalaattinsa ollut\nepämiellyttävä?\n\nVai mikä hänellä on, hän ei myhäile eikä loista pyöreänä, ei puhaltele\npehmeästi savua sikaristaan, ei hyräile hiljaa soiton tahtiin eikä\nnapsuttele sormuksillaan keppiin -- keppi on kyllä hänen kädessään, sen\nnuppina on norsunluinen sfinksi!\n\nMiksi hän on ikäänkuin suruinen? Miksi poskiparrat, jotka riippuvat\nkahtena villatupsuna, tutisevat hermostuneesti? Miksi Ribby-Tom\ntuijottaa pienin, ryttyisin otsin kuin mullikka? Miettiikö hän,\nfilosofoiko?\n\nÄlä kiusaa jumaliasi, ihminen! -- Mutta jos sitä teet, niin tee se\nainakin viisaasti, sinä, heidän lempipoikansa ja lelleä\nsunnuntailapsensa, Ribby-Tom.\n\nSinä onnellinen, -- onnellisin, -- luulen. Sinä, jolle isäsi\nUruguayssa, Paraguayssa, missä lienee, lammas- ja tupakkaruhtinas, on\njättänyt sievoisen omaisuuden, jolla voit elää joka paikassa kuin\nomassa valtakunnassasi, -- sinä möhkäkala, onnenpoika, aina matkalla,\nirti ja vapaana.\n\nKesät pohjoisessa tai vuorilla, talvet etelässä tai alhaalla, -- kuin\nlintu. Sinä tulevaisuuden aeroplaani-ihminen, lentokone siipiä vailla,\n-- joka paikassa oleksiva. Mikä vika on nyt moottorissa, kun se puhkuu\nja pihahtelee tyytymättömästi?\n\nÄlä kiusaa Amerikan armorikkaita jumalia, vaan ole viisas, ihminen!\n\nMiettiikö Ribby-Tom, ettei hänellä ole isänmaata, että hän kulkee\nkaikkien kansain vaateparsissa ja sopertaa jokaisen kieltä? Isänmaa --\nmitä se on? Onko se vain maa tai sen ihmiset vai molemmat yhteensä? Jos\nse on ainoastaan maa hänen mielestään, niin: on kai hän joskus käynyt\nsitä katsomassa, -- mikä olisi estänyt? Mutta maan kauneus himmeni, kun\nhän tuli sitä lähelle, kaikki suhteet pienenivät: vuoret laskeutuivat,\ntasanko tuli ahtaaksi, ja hän kaipasi sieltä pois. Maa oli siis jokin\nlapsuudenkuvitelma vain, -- joka loitolla ollen sai armaan hohteensa.\nSe oli myös tottumus, että on lapsena käsketty ihailemaan isänmaataan.\nMitä? Onhan joka maalla kauneutensa, hetkeksi. No, miksi ei siis pysyä\nloitolla, -- jos juuri ja ainoastaan siten saa kauneutta, -- sen toki\nRibby-Tom tiennee.\n\nVai ihmisetkö olisi isänmaa? Hän ajattelee heimoaan, -- mutta\nvälittäisikö hän aivan erikoisesti heistä, jos joukkoon sattuisi?\nEivätkö he ole puutteellisia kuin ihmiset joka paikassa? Ovathan\nihmiset kaikkialla kuitenkin samoja, -- tyhmiä, ihmislapsia. Yhtä hyvä\nlienee nähdä ne täällä kuin kotona, -- joka paikassa he ovat yhtä --\nintressantteja.\n\nMutta jos maa ja sen ihmiset eivät ole kumpikaan mitään kaivattavaa,\njos niiden paras hurmaus on vain -- kaipaus, niin eivät kai ne\nyhteensäkään ole mitään? Eivät sille, joka ei ole niistä rahallisesti\nriippuvainen, -- ja niin ei ole Ribby-Tom, tuo kultapilvellä ajelija.\nVai olisiko isänmaa niiden menneiden sukupolvien työmaa, jotka ovat\nuurastaneet tulevien polvien hyväksi? Mutta ovatko he mitä saaneet\nparanemaan? Millaisia hyväntekijöitä he siis ovat, -- jos sitä aikoivat\nollakaan? Isänmaa on siis jokin, jossa rakastaa -- itserakkauttaan,\npuutteellisuuttaan, heikkouttaan. Mutta Tomilla ei _puutetta_ liene, ja\nmitä heikkouteen tulee, niin: hän näyttää nyt filosofoivan. Vai kuinka\non asian laita, -- jos nimittäin se isänmaan ikävöimistauti häntä nyt\nvaivaa; ja tauti, eihän se ole hyvettä vaan heikkoutta!\n\nKotiako hän kaipaa, pientä suloista, siis naista, rakkautta ja lapsia?\nNiinkuin hän ei tietäisi, kullan-kukko, joka on saanut vapaana\nrakastaa, mitä samaa satakertaisesti märehdittyä rakkaus on! Huudahtaa\nyhdelle: Ah, minun ruumiini sielu! Ah rakkaus! _Je fadore! Quel delire!\nQuel jouissance!_ Minä itken! Panttaan housuni tähtesi! _A mourir!_ Ja\nniin rakentaa yhdelle kodin. Sitten näkee, että yksi oli paras loitolta\nnähden ja että niitä oli legio, joita voisi yhtä hyvin rakastaa. Mutta\nvelvoitukset, uskottelut tai puute sitovat juuri tuohon ainoaan, -- jos\nsitovat. Mutta mikä sitoisi Tomia, kultaista jumalankuvaa, pyöreää,\nvapaata, itsevaltiasta, -- jolla on ollut valta kokea, että rakkaita on\nlegio! Sellainen on rakkaus -- hänelle, jonka auton edessä liihottelee\njoka päivä perhoslauma, niin ettei hänen tarvitse kuin haavilla heitä\npyytää: kultaisella haavilla, -- tuon pyöreän, pehmeän, hymyileväisen,\njonka olen nähnyt ajelevan huvikaduilla kiiltohattu harmahtavalla\nohimolla heiluen.\n\nNäitäkö lienee miettinyt Ribby-Tom, nahkasohvalla kellotellen? Huokaako\nhän vieläkin? Kiusaisiko hän yhä jumalia, tuo onnenpoika? Mistä syystä?\nÄrtyiseltä hän näyttää vieläkin, -- kuin jokin olisi radaltaan poissa.\nJa hullunkurisesti hän nyt naputtaa sfinksillään pöytään, jotta\nkyyppari juoksee kiireesti hänen luokseen ja kumartaa hänelle kuin\nbamburuoko taifun-myrskyssä, -- sillä mahtava on Tom joillekuille, tuo\nkultapoika. Kuin palmu pyhälle perheelle kumartaa luihu kyyppari\nhänelle. Ja nenäänsä puhaltaen tilaa paroni sikarinsa ja juomansa,\nlyhyesti, äksynä. Mutta salaa iskee kyyppari piccololle silmää ja\npuraisee alahuultansa, rientäessään tuomaan juonikolle tilattua. Pian\nkantaa kyyppari sikarit ja antaa Tomille tulen ja lennättää sitten\nhänen eteensä kuuman, höyryävän juoman.\n\nJokin häntä vieläkin vaivaa ja hermostuttaa. Ei nähtävästi hälinä, joka\nkahvilassa kasvaa, ei soittajain harjoittelu sivuhuoneessa. Kaiketi --\nkärpänen, joka tulee luistelemaan hänen päälaelleen, imelän höyryn\nviehättämänä, mikä nousee hänen lasistaan. Se on suuri kiukun syy, tuo\npieni kärpänen kaiketi, -- muun puutteessa! Vai ajatteleeko hän, että\nhänellä pitäisi olla esim. sukua, poika, toinen tuollainen Ribby-Tomin\nkaltainen? Ei, parempi. Hahaa, -- niinkuin ihmiset tulisivat paremmiksi\ntai pahemmiksi, -- kun ovat -- ihmisiä. Yhdenlaisia -- Jumalan edessä.\n-- Mitä hän \"unelmainsa\" toteuttajalla, -- hän, joka ei ole koskaan\nvoinut ehkä mitään unelmoida, sillä hän on kaiken saanut.\n\nTyötäkö hänelle vielä pitäisi olla, -- tuolle pyylevälle, puhkuvalle\nkellukalle, -- tuolle ruutupojalle elfenluusta ja teak-puusta ja\nkullasta. Tuolle miekkoiselle! Hahaa -- nouskoonpa hän aamulla\nhaahkanpesästään kello viiden aikaan ja menköön kaivamaan ratavallia,\n-- hän, jonka ovelle kamaripalvelija hiipii kello kymmeneltä päivällä\nkuuntelemaan, joko hän on valveilla. Hahaa -- moni virastomies\nhaukottelee pulpettinsa ääressä ja ajattelee kadehtien: Ollapa kuin\nRibby-Tom, -- vapaa, ulkopuolella, yläpuolella, -- Pekingissä,\nCalcuttassa, kaikessa, -- paitsi tässä pulpetin ääressä. Ollapa niin,\nettei mikään sitoisi. Moni sellaista miekkoista kadehtii; kyllä kai hän\nsiis onkin onnellinen.\n\nVai mitä voisin vielä ajatella hänen ikävöivän? Kunniaa, mainettako --\nlaakerinlehtiä tuon kaljun päänupin ympärille. Töistä ihmisten hyväksi,\njotka eivät koskaan muuksi tule kuin mitä ovat. \"Neron\" töistäkö, jotka\neivät mitään auta, -- joista nero ei kuoltuaan mitään tiedä.\nIkuisuuttako hän haluaisi uskoa? Mitä se ikuisuudella, joka on saanut\nmaassa kaiken onnen maistaa. Vain köyhät tarvitsevat autuutta.\n\nMitä hän on siis niin nurjalla päällä? Varmasti hän kiusaa jumalia, en\nmuuta ymmärrä. Mutta sehän on paha, -- ja miksi hän sekautuisi niin\nkäsittämättömiin mietteihin, viisas, itsekäs maailmanmatti?\n\nKiusaisiko hän näin jumalia? Älä toki tee sitä, Ribby-Tom! Mikä olet\nsinä jumalia kiusaamaan! Aika porho sinä kyllä olet kultinesi, mutta\ntyhjää sinä olet kuitenkin heidän rinnallaan. He ovat sinulle antaneet\nsuuren onnesi, -- mutta heillä on kyllä neuvonsa sinullekin, jolta ei\nnyt mitään puutu, joka olet irti kaikesta, -- jos he sitä vain tahtovat\nja jos sinä sitä tahdot! Naksaus vain heidän sormillaan, -- ja\nsinulla on parantumaton vatsakatarri. Niksaus vain, ja voit kuolla\nauto-onnettomuudessa, sinä osteripussi!\n\nÄlä kiusaa siis jumalia, sinä onnellinen, sinä maailmanmatkaaja,\nmilloin lordi, milloin pajari. Ole sinä viisas bramiini, -- jos\nfilosofoit, niin tee se edes viisaasti.\n\nJa niin hän kai tekeekin, -- sillä nyt hänen kasvojensa kalseus näyttää\nsulavan, kun hän nauttii höyryävää juomaansa. Hänen poskiinsa tulee\nvaalea, kaunis punerrus. Silmät aukenevat suuremmiksi, -- ja huulet jo\nhymyilevät, kun hän tupsauttelee sikarin savua entistä keveämmin. Hän\npuhaltelee lasiinsa leikitellen ja höyryjä hajoitellen. --\n\nIlta oli tummentunut, kaasujen ja sähköjen loimu kirkastuu. Väkeä\nlisääntyy.\n\nKas niin, nyt on Ribby-Tom virkistynyt. Nyt hänen kallonsa ympärillä on\ngloria-kiilto, melkeinpä autuaallinen. Ei liene tuhmasti filosofoinut,\n-- jos sitä tekikään.\n\nLuultavasti häntä kiusasi vain reumatismi, -- se lienee hänet\nkeskipäivällä herättänyt pahalta kyljeltä, ja nyt kunnon juoma sen\nlievensi.\n\nNo, se on vähäinen vaiva. Moni ottaisi sata reumatismia, jos saisi\nhänen muun onnensa, tuon, jolle ei ole annettu työtä, ei kotia, --\njotka tuskin jumalien lahjoja lienevätkään. Sillä milloin on kuultu\njumalien otsansa hiessä työskennelleen tai kattaneen tupaansa?\n\nMutta joskus on Zeus langennut ihmislapsille kultasateena, -- niin,\nihmisten _tyttärille_, -- harvemmin hän kai on satanut kultaa ihmisen\npoikain kohdalle. No, sitäpä harvinaisempi ja jalompi on Ribby-Tomin\nonni.\n\nEn voi muuta kuin olettaa, että tuo jumaliaan kiusannut lapsi on nyt\npäässyt reumatismikohtauksesta.\n\nSymbaalit helisevät, naiset tanssivat. Ribby-Tom puhaltelee renkaitaan\nja hyräilee ja lyö hiljaa tahtia jalallaan, hän on jo antanut\nkeppinsäkin pois. Jo vilkkuu veitikka hänen ruskeista silmistään, kun\nnaiset luovat häneen huoaten katseensa, -- hänen sormuksiinsa ja\nharmahtaviin hapsiinsa, jotka säteilevät jälleen nuoruutta. He\ntietävät, mitä kannattaa rakastaa, -- yksin kallista Ribby-Tomin\nkeppiäkin. Ilta on parhaillaan. Naiset kumartuvat sangen rakkaina yli\nhänen olkainsa, naiset silkissä ja kalleissa töyhdöissä. He\ntuudittaisivat hänet uneen kuin lapsen, he antaisivat hänelle\n\"kaikkensa\", -- hän on tytöistä ihmeissään. Mutta hän vapautuu heistä,\nsaattaen samalla parilla frangilla Ganymedeksensä, joka ajoi naiset\nloitommalle, kolmanteen taivaaseen.\n\nNiin, lihavuutta puhkava ja hymyilevä Ribby-Tom ei kai kiusannutkaan\njumaliaan, hyväntekijöitään, -- tuo shakkilauta, ruskean ja keltaisen\nkirjava, tuo yksinäinen ja vapaa. Ei, hän ylistää jumaliaan: isäänsä,\nUruguayn tupakoita ja Paraguayn lammaslaumoja.\n\n\n\n\nSEINEN PROOMUT.\n\n\nKuulaana syyspäivänä ja keskellä jättiläiskaupungin harmaata utua ja\npauhua ja sauhua virtaa Seinen vuo, ja raikas koillinen puhaltaa.\n\nSe virtaa rautaisten siltojen alla, jotka tutisevat satojen pyöräin\nniillä kieriessä, ja ikivanhain kivisten siltakaarien alitse, -- ja\nvihurit kiitävät iloisesti virran vihertävällä kalvolla myötävirtaan.\nRantapuistojen lakastuneet lehdet varisevat Seineen, ne soluvat jonoina\njoen pinnalla, alas, monien siltain alitse, -- keskellä utuista ja\npauhuista ja sauhuista kaupunkia.\n\nVihreät laineet hyppelevät iloisesti, kun raikas tuuli lentää\nkoillisesta.\n\nJa siltain kaariteitä soluvat Seinen proomut, kymmenisenä jonona, --\nmyötävirtaan, -- kohti raikasta valtamerta.\n\nVihuroiva vesi ja pois kierivä virta, ja koillistuulen tuoksu, -- ne\nsaavat vereni riemuun.\n\nNuo kauniit, pois matkaavat proomut! Pitkänä jonona, -- kukin matala ja\nkaita, perästä ja keulasta pyöristetty! Kuin sukkuloita ovat nuo\npuunväriset tai tervanruskeat proomut, jotka lähtevät kohti merta,\nvaltamerta.\n\nNiillä on tasapohjat ja sirot ankkurit ja pitkät, notkuvat\nperäsinvivut. Ja valkeana hyrskähtelee vaahto niiden pyöreään rintaan.\n\nKun raikas koillinen puhaltaa... Niin ne kiitävät pois kaupungista,\npauhuisesta, utuisesta, sauhuisesta, -- silta sillan jälkeen, -- kohti\nvapaata merta, nuo proomut, sileäkantiset, että niillä voisi vaikka\ntanssia.\n\nJa proomumiehet seisovat pitkää peräsinsalkoa käännellen, mielestäni\niloisina: toinen jalka sirosti koukussa ja yllä vihreä tai punertava\nmerimiesjakku, jonka kaulus lepattaa tuulessa. Ja tuosta juuri allani\nsoluvasta proomusta kohoaa kajuutasta sauhu, -- ja ruorimiehen edessä\nseisoo nuori tyttö nauraen ja puhellen, nojaten notkeaa vartaloaan\nmatalan kajuutan kattoon.\n\nJa haukkuen juoksevat koirat pitkin proomujen vankkoja reunoja. -- Niin\npitkänä jonona, -- rautaisten siltain alitse, joita ajoneuvojen pyörät\ntutisuttavat, ja ikivanhain ja harmaiden siltakaarten teitä, -- pois\nkeskeltä jättiläiskaupunkia, pois pauhuista, sauhuista, kohti Havrea,\nraikasta valtamerta.\n\nNämä Seinen proomut soluvat minusta lännen merille päin riemuiten, kuin\nPaltamon tervavenheet rientävät suurten ja surullisten metsien keskeltä\nlänttä kohti. Sillä ääretön kaupunki, syyspäivänä harmaa ja utuinen, on\nkuin suuri syksyinen metsä, se on pauhuinen kuin autio metsä\nsyysmyrskyssä.\n\nIhmekö siis, että näyttävät mielestäni riemuitsevilta nuo kaidat ja\npitkät Seinen alukset, kun ne kulkevat ja kääntelehtivät siltojen alta\ntulevana jonona, vaahto keuloissa kuohuen, -- kun virta vie ja hinaajat\nkiidättävät ja tuuli avittaa, -- solumalla kulkien, savu kajuutoista\nsuitsuten, kirjavat kaulukset liehuen, -- kohti raikasta valtamerta.\nKohti Atlanttia, -- Atlantista.\n\nKuinka? Atlantista? Sitäkö, joka sadussa kätkeytyi aarteineen merten\npohjaan? Jota ei ole.\n\nAh, vain Roueniin ja Havreen ne kulkevat, ainoastaan toisia samanlaisia\nkaupunkeja kohti, -- sumuisia ja pauhuisia. Sitä edemmäksi ne eivät\naio, sinne ne pysähtyvät, sitä loitommalle ne eivät jaksa, nämä\ntavalliset ja avuttomat proomut, kuorma-alukset. Ne palaavat jälleen\nylävirtaan, palaavat iäti, joutuvat entisille kohdilleen, -- tuoden\nkivilohkareita ja sementtiä, jauhoja sekä viiniä tomuisissa\ntynnyreissä, sikuria, kahvia, sokeria, -- vieden meren rannalle\njättiläiskaupungin sepelisoraa ja raudan kuonaa ja rautaromua ja\nkalkkia ja rupaa.\n\nMinne Atlantikseen? Sinnekö, joka on merten syvyydessä, jota ei ole.\nVain kaupunkeihin, kilpaaviin, kiitäviin, turhaa touhuaviin,\nsauhuisiin...\n\nMutta hyvä, että ne edes lähtevät! Että ne edes liikkuvat. Etteivät ne\naina voi olla paikallaan, nuo tavalliset ja vaatimattomat proomut. Että\nne edes vaihtavat, -- ikäänkuin hulluttelevat. Ja että edes muutto\ntuntuu riemulliselta, -- myötävirtaan, raikkaassa koillistuulessa.\nKoillistuulessa, joka minulle tuntuu humahtavan: Hyvä on, että on onni,\njoka on siellä, missä ihminen ei ole...\n\nNiin kulkevat Seinen proomut, -- siltain alitse, kun joen virit\nhyppelevät vihreinä ja syyslehdet soluvat virran harmaalla kalvolla, --\nmiehet ruorissa pakinoivat ja tyttöset nauravat, koirat haukkuvat. Niin\nne kulkevat keskellä kaupunkia, joka on pauhuinen, sumuinen ja\nsauhuinen, -- kohti raikasta valtamerta, kohti -- ei mitään.\n\n\n\n\nKOHTALON TÄHTI.\n\n\nMuhammed:\n\nMinne johdat minua, säteilevä tähteni?\n\nErämaassa, -- siitä on jo kauan, -- erämaassa, jossa aurinko paahtoi\nkuin vaski, tai surullisessa erämaassa, koska iltarusko punersi\nhietameren, minulle ilmestyit, ihana, kohtalon enkelin otsalla.\n\nTumman, sinisen yön holvin alla, taivaasta, jossa tuhansien tuhannet\nkultatähdet tuikkivat, luolassa itkiessäni, -- siitä on jo kauan, -- ja\nhentoja käsiäni kurotellessani, -- silloin ilmestyit minulle, pyhä,\nvalkea enkelini, ja vapisin.\n\nPyhään Mekkaan sinä minut johdit, vaeltamaan kaupunkiin, joka keitaassa\nhohti, sinä riemuotsainen ja säteilevä: säteilevä tähti otsallasi.\n\nEttä julistaisin uutta oppia, uutta uskoa, kauneutta, raikasta kuin\ntuuli, joka erämaassa lentää.\n\nEttä herättäisin erämaan heimot teltoistaan, hurjat heimot karkeloon\nkutsuisin. Että rientäisimme valtaamaan sinulle, Allah, uusia maita,\nuusia virtoja, joita ei korvessamme ole, uusia, hohtavia meriä, oi\nAllah!\n\nPian oli hiottu keihäät, pian oli taottu tuhat sapelia, tuhat välkkyvää\nkäyräsapelia kuin kuun sirpit. Niin kiiti beduiiniparvi pilven pyöränä\nja silmät haavetta loimuten, nauraen sille, jota se odotti: oi itäiset\nvirrat, oi jalokivet kuormattuina erämaan laivain satuloihin!\n\nNe valloitin, juuri sen, mitä halusin, sinä johdattava tähteni.\n\nMutta koska sen sain, mitä minut saamaan tahdoit, kun sinne tulin,\njonne veit, niin silloin sammuit. Ja katso: sinä sytyit taas muualla,\nja minä tahdoin nyt muualle ja muuta.\n\nMihin johdat vielä minua, outo, taivainen tähti?\n\nPois halusin uskotonten taisteluista, joissa päät koristivat ratsujen\nrintoja, pois idän kullan ryöstöstä sinne, missä vedet lepäävät\ntyyninä, missä palmu läpättää ikuisen Niilin partaalla ja sfinksi\nhymyilee mykässä rauhassaan taivaan kuvun alla, missä mantelisilmät\nuuvuttivat minut uneen, -- sinun hymyillessäsi, oi tähteni, Allahin\nenkelin otsalta.\n\nNiin minut rauhoitit, niin minä huvikseni läksin sitten ylös valtaamaan\ntaas uutta, kuin ajan kuluksi; katso, sinä olit kylmentänyt otsani ja\nmuuttanut vihansapelin hymyileväksi järjeksi kuin tikariksi. Sitä\nsinulta tahdoin, sen sain, kohtaloni, Allah.\n\nMitä on saatu? Kuin rakkaus, kuin puku naisen yllä: outo on kaunis; --\nkoska sen riisuu, ei siellä kauneutta ollut, se oli katsojan silmissä,\nhänen odotuksessaan. Siispä tahdoin taas odottaa, rientää kokemaan\nBaalin ja Astarten, kullan ja himon.\n\nMutta Jumala oli kuitenkin yksi, sinä, Allah.\n\nJaa, siitä on kauan. Mitään, missä ennen olin, en halaa.\n\nMinne tahdot mua vielä? Tahdotko minne, Itämaitten tähti? Kaukaisimmat\nmaat, tuntemattomimmat meret minua houkuttelevat, ehkä, haaveen metsät\nja loistokukka-maat, merkilliset, ennen näkemättömät. Tahdotko minua\nsinne, säteilevä tähteni, kaunis kuin aurinko?\n\nKatso, minä olen väsynyt, luulen, että en niitä maita enää näe. Minulla\non valkeita suortuvia, -- ah, kuinka ne kerran kiilsivät, oi Allah,\nsinun lahjoittamasi voimanhapset! --\n\nMuut erämaan lapset, en minä, ovat niiden tuntemattomien merten takana\nkerran veisaavat sinulle voittolaulunsa, -- asettuvat sinne, rakentavat\nsinulle säteilevät temppelisi, joita minä en rakentanut, joka matkasin\nja viitoin teitä. He sinulle veisaavat kunniaasi, oi Allah.\n\nNiin luulen, vai minne aiot minua, tähteni?\n\nVai vietkö tummaan paratiisiini, Aishan helmaan, tuon suloisimpani,\norjani, valtiattareni, -- jonka sylissä on hyvä hulmahtaa viimeisen\nveriaallon, katsoen sinuun, tähteni, kaipuu?\n\n\n\n\nKOIRA.\n\n\n\"Rungottoman Tammen\" kapakka Montmartre-kukkulalla on lähellä valtavaa\nSacre-Coeurin kirkkoa, joka on valkea kuin haamu, jättiläiskokoinen ja\nnäkyy penikulmien päähän. Se on kömpelö ja ruma temppeli, kuin\nbysanttilainen pyhimyksenkuva, pramea ja töykeä, se on kuin itämainen,\nvalkea ja samalla synkkä Kristuksen kuva, -- ruhtinas Kristuksen. --\nSellaisena se kirkko seisoo keskellä köyhää kaupunginkorttelia,\nMontmartrea, jossa kapeat kujat kiertävät vanhain ja nokisten talojen\nvälitse, kapuavat vaivalloisesti jyrkkää rinnettä ylös jättiläiskirkon\nprameain portaitten eteen. Keskellä korttelia, jossa punaiset myllyt\npyörivät ja ilotytöt rinkuvat, -- jossa on hauskuutta ja vilkkautta,\nainainen väkivirta vuoren juurella puistokujilla. Siellä leikkivät\nlapset laitakaduilla likalätäköissä rikkonaisen katulyhdyn alla,\npuotien edessä, joiden ikkunoissa riippuu teurastettuja härkiä ja\ntoisissa ikkunoissa koreita ristiinnaulitunkuvia. Ah, siellä on\niloista, siellä on karuselleja, sirkusta, siellä neitseet ratsastavat\nsian satulassa, kädet serpentiiniohjaksissa, siellä on vilkkautta ja\nkiirettä.\n\nMitä tuo ainainen väkivirta avenuella vierii, mitä ihmiset huutavat,\nmitä he katselevat? Nälkänsä vuoksi he touhuavat. Miksi he järjestävät\niloja? Nälkänsä vuoksi. Miksi he etsivät iloja? Heidän sielunsa ovat\nnälissään.\n\nNo niin, siellä muratti- ja ruohopeitteisen Montmartren kukkulan\nrinteellä on \"Rungottoman Tammen\" krouvi, -- pienen, vinon torin\nkulmauksessa. Se on harmaa ja savustunut ja pölyinen; liuskakivinen\nkatto on sammaltunut, ja kapakan seinustalla kasvaa vanha tammi,\nkallellaan alamäkeen: siitä on väännetty ravintolan nimi, kuten monien\nmuiden huvipaikkain: \"Kuolleet rotat\", \"Valkeat kottaraiset\", \"Siniset\nkoirat\", \"Mustat kissat\". -- On talvi, ja tammen lehdet rapisevat\npysytellen yhä kuivinakin oksissa.\n\nErään illan hämärtyessä ja tulten syttyessä ruskottaville,\nsurumielisille kaduille istui matalassa brasseria-salissa, jota suuren\nlieden hulmahteleva roihu valaisi, kaksi ilonpitoon tullutta\nnuorukaista, nähtävästikin taiteilijoita. Salissa henkäili vartaassa\nruunistuvan kauriinpaistin suloinen tuoksu, -- tai kissanpaistin, ja\njuuri lieden vieressä, sen kotoisessa hohteessa istuivat nuoret miehet,\nmaalaamattoman pöydän kahden puolen. Ilta oli pikaisesti pimennyt, ja\nalhaalta kuului jo ilon hälinä ja pauhu. Toisella nuorella miehellä oli\npitkä tukka, nenä käyrä ja punoittava, silmissä uneksiva ja katseeton\nilme, -- hän oli runoilija, kuulin sitten. Vaalean ja likaisen\nmanttelinsa hän oli heittänyt klassillisen olkituolin selkämykselle,\nsamoinkuin hänen toverinsakin, jolla oli vieressään pöydällä\ncroquis-vihko, sillä hän oli maalari. Viiniä he olivat tilanneet,\npaksua ja pettävää punaviiniä, ensin puolikkaan, sitten toisen, ja\nsitten iloisesti koko pullon. He juhlivat. Jos he olivat äsken olleet\njotensakin kuivasanaisia, niin siinä he vilkastuivat, varsinkin\nrunoilija; heidän puheensa kävi aatteelliseksi, innostuneeksi, heidän\nposkensa alkoivat punoittaa muustakin kuin varraspaistiroihun\nsuloisesta heijasteesta, heidän piippunsa tuprusivat makeasti. Ja\nrunoilija, joka istui oveen päin, hänen katseensa oli auennut ja\nterävä, ja hän puhui ikäänkuin vapautuneena haaveen ja haltioitumisen\nsanoja. Juopumuksen onnellisilla mailla he pian olivat, viinikuurnaa he\npolkivat, jotta rypäleet tirskuivat ja hurmehtivat heidän jalkainsa\nalla, heidän puheensa oli pian äänekästä ja nuorekasta ja vannovaa,\nylpeästi he ylistivät, nuo pitkätukkaiset ja tahratakkiset, oikeaa\nkorkeaa taidetta, ja halveksivat sitä taidetta, jota paljosto ymmärtää:\n\"jouluseimen kipsistä aasinkuvaa, aivan luonnollisen kokoista ja aasin\nnäköistä, niin, aasia\". Ja krouvarin korkearintainen piikatyttö\nheitteli heille iloisia, ilvehtiviä katseita.\n\nNiin he istuivat \"Rungottomassa Tammessa\", kukkulan sokkeloisella\nrinteellä, jossa apachit ja alaikäisiä tyttöjään kauppaavat äidit\npitävät kokouksiaan purettavien talojen parakeissa, -- jossa on iloa ja\nriemua, jossa rammat ja luuvaloiset kerjäläiset istuvat öisin\nkatuojassa, kun käytävällä ei saa maata eikä voi mennä keskikadulle,\nsillä siellä ajaisivat päälle. Montmartressa, jonka huipulla seisoo\nmahtava Sacre-Coeur, kuin bysanttilainen Kristus, prameana köyhyyden\nkeskellä, -- ei ihana, helleeninen jumalanpoika. Niin he istuivat,\npakisten ja väitellen ja innostuen, nuo onnekkaat, viinin höyryissä,\nsuuren roihun valaistessa brasseriaa.\n\n\"Bacchus, Bacchus!\" huusi runoilija, \"sinä olet laupias, sinä olet\nainoa laupias jumala\". Ja maalari yhtyi viisaasti nauraen hänen\nmaljaansa: \"Humala, se on silloin tällöin sangen tarpeellinen ja kallis\nasia.\"\n\nNiin, humala, se voi loihtia tyhjästä täyden ja tyhmästä kauniin. Se\nrauhoittaa sydämen ja antaa levon aivoille, jotka aprikoivat aina\nturhaan elämisen salaisia pulmia. Se virittää sielun laulavaksi\nkanteleeksi.\n\nNiin, se tekee ihmisen hyväksi ja auliiksi, ruhtinaallisen anteliaaksi,\nja hän unohtaa, mitä kovaa huominen vaatii hänen sellaisen hyvyytensä\nkorvaukseksi, -- Bacchus, unhotuksen jumala, silmäin verhooja, sielun\navartaja, valistaja. --\n\nNiin, valistaja ja silmäin avaaja kyllä, kuten monesti tiedämme. Mutta\nsiis myöskin hetkellisten hurjain tuskien tuoja.\n\nSillä kun nuorukaiset nyt heiskuvat ja kiikkuvat onnessaan,\n\"Rungottoman Tammen\" juurella, joka on heille nyt talvellakin ikäänkuin\nlehteen puhjennut, -- kun he väittelevät innoissaan ja heidän sydämensä\nikäänkuin laajenee \"ottaakseen koko maailman syleilyynsä\", kun viinin\nylväs huumaus on heidät jo vallannut, -- niin: mikä uikahti ja ulahti\nilkeästi tuolla ovella, -- brasserian pimeällä ovella, joka on kadulle\nauki ja josta kostea tuuli huoahtelee?\n\nMikä se oli? Katukoira. Ja se tulee näiden piipunpöllyttäjien luokse,\njotka huuhtelevat tupakan karvauden pois kurkuistaan paksulla ja\njuovuttavalla punaisella. Se tulee heidän luokseen ikäänkuin kerjäten,\n-- ja mikä koira! Selkä koukussa kuin luokki! Kipeä elukka, takapuoli\nja lanteet vapisten, -- hiipien ja kiskoen perässään hervottomia\ntakaraajojaan. Kuin vaivainen, halvattu kerjäläinen, -- likainen ja\nkapinen ja takkuinen Parisin koira. Se näyttää olleen aikoinaan valkea,\njokin vinttikoiran sekasikiö; nyt se on -- minkä värinen.\n\nSe uikuttaa silmät rähmäisinä ja punaisina, se kurottaa kaulaansa ja\nulvaisee tuskasta, se seisahtuu tullessaan vähän väliä kuin pitelemään\nkipeitä lantioitaan, -- häntä pystyssä. Saastainen, taudin kiduttama,\nlöyhkäävä koira!\n\nMissäpä olisi se juoma, se jumalain nektari, joka maistuisi, kun\nmoinen koira tutisee ääressä! Ja runoilijaa, keskellä hänen\nhumalakorskeuttaan, yökättää, suututtaa, häntä vimmastuttaa\nepätoivoisesti. Hän potkaisee koiraa, ja elukka ulvahtaa ja ponnistelee\npakoon etujaloillaan takaruumistaan perässään raahaten. No nyt siitä\npääsi!\n\nMutta samassa, -- mitä autuutta viini kykeneekään antamaan, niin\nsamalla se voi näyttää helvetin kuvia! Mitä raivohullun tunteita se voi\nherättää. Sillä juopuneen, punanenäisen runoilijan silmä, --\n\"Rungottoman Tammen\" krouvissa, Montmartren sokkeloissa, -- hänen\nsilmänsä synkkenevät nyt, -- hän vaikenee heti ja tuijottaa, -- näkee\nluultavasti jotakin. Ja hänen herkät huulensa alkavat tutista, -- ah\nsitä viinin ilveilyä, noituutta, sen kataluutta! Hänen silmiinsä\ntulevat kyynelet, -- oi tätä viinin kauneutta! Totisesti viini voi\ntehdä hyväksi ja olla valistaja!\n\nRunoilijasta tuntuu nyt, kuin häntä itseään olisi potkaistu ja lyöty,\n-- ja jokaista ihmistähän lyödään, vaikkeivät he juuri siitä parane\neivätkä tule sellaisiksi, jotka eivät itse lyö. Hänen sydämensä on\nollut kai elämästä sairas, nyt on hänen omatuntonsa haavoitettu, se on\nkipeä, -- ehkä on ollut kauan kipeä. Ehkä hän ei ole voinut oppia\nolemaan lyömättä.\n\n\"Löin -- tuota raukkaa\", hän sanoo, \"potkaisin. Mitenkä se voivotti\nkivusta. Potkaista vaivaista kipeihin lantioihin --!\"\n\nMitä hän näkee sielussaan? Mikä helvetti siellä myllyää, koska hän\nkiristää hampaitaan, koska hän haroo tuuheaa tukkaansa, ja hänen\nsilmänsä ammottavat.\n\nMitä me olemme täällä maailmassa, ihmiset? hän ajattelee. Mitä olemme\ntoiveinemme, tarinoinemme, nuorin voimin?\n\nSuuressa kaupungissa, ahtaassa maailmassa me kuhisemme, vilisemme,\nryntäämme. Mitä me ryntäämme? Nälkämme tähden pohjaltakin, -- sen\ntyydyttämisen ilosta me laulamme, ulvomme, sen vaikeutta me vikisemme,\nuikutamme, huudamme. Sen tähden me hiivimme, nuuskimme, sen tähden\nmietimme, aatteilemme, innostumme, siksi kilpailemme, tappelemme,\nrähisemme, -- tempoen toiselta riistaa. Niin vilisee väkeä\nlaidattomissa, suruisissa kaupungin sokkeloissa. Sellaista on ahtaassa\nmaailmassa, -- joka lienee kerran yhtä ainoaa kylää ja kaupunkia, yhä\nahtaampaa: kilpajuoksua yhdellä ainoalla kadulla ja turulla. --\n\nKoiria juoksee kaduilla niinkuin tuo, avuttomia, likaisia juoksukoiria,\narkoja ja äkäisiä, tuhmia raukkoja ja joitakin viisaita petoja, --\nisoja ja pieniä. Vain koiria, -- mitä niistä, sinä ihminen! Mutta\nihmiset, -- he ovat paljon kummempia? Mikä välkkää tai kuultaa eläimen\nsilmistä paitsi nälkää, -- eläimen, joka hyppelee kevätkiimassa?\nKoiran, joka juoksee siinä aina? Viettinsä vallassa nuo hullut, koirat,\nsikiävät, ajatuksetta, luonnon pakosta, sikiintyvät turun loassa, nuo\nkulkukoirat, toistensa laumaa lisäämään, toisiaan puremaan,\ntappelemaan, ulvomaan ja liehumaan voiton vimmassa. Sellaiset --\nelukat!\n\nJaa, maailma on ahdas, -- kerran se lienee yksi ainoa kaupunki,\nmuurahaispesä, -- koskapa siitä ihmisten tapella täytyy. Ja kuitenkin\nihminen _ajattelee_ ja hänellä on \"aate\", suurin tyhmyytensä,\nhedelmällisyys, lisätä tungosta, -- ah noita tyhmiä koiria. Tungosta,\njoka merkitsee nälkää, joka on sairautta, vääristymistä,\nepäsuhtaisuutta.\n\n\"Kas tuollaisia ihmisiä kuin nuo kerjäläiset kadulla: leuka pitkä ja\npysty, silmissä mataluus ja ajatuksettomuus! Kas tuota toista: laihaa,\notsatonta luurankoa. Kas rampaa, sielu-raajarikkoa, joka juoksee\nsuurkaupungin kadulla.\"\n\nVoi sitä, joka sen merkillisen ajatuksen saa; sen sielua synkistävät\nvampyyri-siivet, sen aivoissa kiehuu Baudelairen vihreä\nabsintti-hulluus, -- ihmisjärjen halveksunta.\n\n\"Meitä ihmisiä\", lisää runoilija, \"kuta enemmän meitä yli niin\nsanoakseni heikäläisen määrän tulee, sitä vaivaisemmiksi joudumme, sitä\nvähemmän on kullakin osaa, sitä kavalammiksi ja tylymmiksi, tyhmemmiksi\ntulemme, -- kauneuden silmissä, -- kuin elukat. Voi sitä, joka sen\nnäkee, -- ja potkaisee koiraa. Koiraa, joka juoksee nälissään ja\nkiimassaan.\n\n\"Mitä ovat nuo juoksukoirat kadulla? Mitä he tietävät, -- sen\nainoastaan, että tuntevat, kun heihin jokin koskee, kun heitä isketään,\nsiksi että heillä on jokin vaiva, suuri vaiva: he haluavat syödä ja\nsikiintyä.\n\n\"Ihmisiä, ah, me olemme muka ihmisiä! Joita erottaa muista elävistä se,\nettä meillä on järki. Järki? Jolla emme lopultakaan taida mitään.\nEtsimme kuin sokeat onnea, nerollamme ja voimallamme. Sattuma, pieni\noikku, naurettava tilapäisyys, tauti, innostus, haave, voi meidät\ntuhota, tehdä sairaiksi, hulluiksi, rammoiksi, -- nuoret ja viisaat.\nLyödä meidät kuin kaupunginkorttelin koiravouti iskee koukkunsa\nisännättömän koiran kylkeen. Tai niinkuin kujeileva poika huvikseen\nhosaisee piiskallaan varomatonta penikkaa. Tappaa meidät oikulla, josta\nemme ymmärrä muuta kuin että se tuo tuskaa. Me -- viisaat, ihmiset.\n\n\"Järkemme, -- eikö eläin liene onnellisempi siksi, ettei hänellä liene\njärkeä onnettomuuttaan ajatella? Mutta ihminen on onneton aina...\"\n\nJotakin samanlaista kuin tuo nuorukainen Montmartren iloisten tulten\nloimutessa lienee S. Francesco kerran tuntenut, kun hän auringon\nnoustessa ohjasi auraa vaolla ja lauloi härkien sierainten huurutessa\neläinten laulun. Jotakin samanlaista nöyryyttä ja armeliaisuuden\nkaipausta, -- mutta tässä laulussa ei ollut Francescon iloa.\n\n\"Haha\", nauraa runoilija, \"ihmisiä me ollaan. -- --\"\n\nMutta kuka ties, jos onkin meitä ylempänä, -- voisihan olettaa,\nkuvitella, -- joitakin sellaisia olentoja kuin me olemme koirille.\nNäkymättömissä, ehkä miljardejakin. Sanokaammepa heitä vaikka jumaliksi\ntai ihmistä ylemmiksi, -- kuten koira kai sanoisi meitä, jos niin\npaljon voisi ajatella, ylikoiriksi. Hahaa, -- _olettakaamme_, että on\nmeitä onnekkaampia, jotka pitävät meitä koirinaan. Tuollaisia taivaan\nkoiravouteja, tai metsästäjiä tai isäntiä, -- tahi vain vierailla\nkoirilla huvittelevia, rasavillejä. Salliman olentoja, joille me olemme\nkoiria, -- joille me olemme samaa kuin koirat ihmisille. Olemme\njumalien koiria, -- emmehän tiedä mitä olemme, miksi oikeastaan\ninnostumme muun kuin nälän tähden, mitä haluamme, mihin joudumme. He\ntietävät, meidän isäntämme: he _metsästävät_ meillä, he ajattavat\nmeillä petojaan ja sukuamme, -- he antavat meille ruokaa, jos olemme\nhyviä talonvahteja, -- he pieksävät meitä syystä, jota tuskin\nymmärrämme, sillä nälässä ja himossa me rikoimme, -- he potkivat meitä.\nJotakuta makuuttavat ehkä helmassaan. He saattavat hymyillä meille,\nkoirilleen.\"\n\n\"Anna jo olla!\" huudahtaa nuori maalari, joka on kuunnellut hymyillen\ntoisen juttua ja katsellut häntä tutkivasti. Mutta toinen jatkaa:\n\n\"Tuo koira, jolla ei ole älyä, joka ei kai tiedä, miksi häntä on\njossakin lyöty niin, etteivät takajalat nyt häntä juoksuta, -- jonka\njoku usutti tappeluun, mihin hän ei pystynyt, tai nälkä siihen ajoi;\ntuo, jolla on tauti, josta se ei tiedä enempää kuin me järkemme\nheikkoudesta, mutta tuntee tuskan, -- tuo koira, hahaa, meidän ihmisten\nrinnalla...\"\n\n\"Äh, anna nyt jo olla!\" huutaa toinen jo kiivaasti ja punastuen,\nniinkuin olisi arkaan paikkaan koskettu. \"Anna olla. Koira! Vaivainen,\nsaatana! Se on vain elämän laki: että joka on heikko, sitä potkaistaan,\nsen on heikkona hävittävä. Se on elämän _oikeus_!\"\n\nHän on vaiti hetkisen, mutta jatkaa sitten kauhistuneena, sillä hänen\nhumalaisiin aivoihinsa on jo tarttunut toisen mielikuva ihmiskoirista\nja heidän isännistään, jumalista tai sallimasta: \"Vai kujeiletko sinä?\"\n\nSilloin runoilija naurahtaa toisen ärtymykselle, hänen synkkä tuulensa\nhaihtuu, sillä se siirtyy ja hajoaa toiseen, ja hän vastaa:\n\n\"No -- se oli vain Goyaa, jota, kuten tiedät, olen viime aikoina\nkatsellut ... kippis.\"\n\nJa niin he siirtyivät puhumaan jälleen taiteesta, kauneudesta, --\nvarrasvalkean punaisessa hulmussa, \"Rungottoman Tammen\" vinokulmaisessa\nbrasseriassa, Montmartren kukkulan kupeella, jonka juurella leviää\nauttamaton, riemuava jättiläiskaupunki ja jonka huipulla kuumottaa\nvalkea temppeli Sacre-Coeur, itämaisine, kömpelöine kupoleineen. Sen\nprameudessa ja varmuudessa piilee epäilyttävä koiruus, sen\nitsevaltiaassa ylpeydessä ulkokultaisuus, joka pettää antamalla\nonnettomille pelkkiä haaveita.\n\nMutta kun päivä joskus talvella paistaa, silloin hohtaa sekin\nkauniilta, -- varsinkin kaukaa katsoen; -- se hohtaa penikulmien päähän\nParisista, tuo korkea ja valkea temppeli, kuin hieno pitsi, --\npilvenpatsas autereessa.\n\n\n\n\nPARADOKSEJA MAMMONASTA.\n\n\nKauas se paistaa, tuo jumalankuva, joka on puhtaasta kullasta valettu\nja taottu.\n\nTuhansien mielikuvissa kimaltaa se kuin voitonjumalattaren kultaiset\nsiivet, -- vaakalinnun siivet: joka sulka häikäisten.\n\nMiljoonain unelmissa ylenee hän kuin se jättiläiskuva, jonka Daniel\nnäki unessa. Se on kuin Neron kultainen patsas, joka kohotti muinoin\ntaivasta kohti diadeemi-otsaansa verisen amfiteatterin sisällä.\n\nSellainen hän on, jonka edessä -- ken pitää muita jumalia?\n\nMiksi kansat valavat pienemmät jumalansa kultaan, koristavat ne\nkullalla ja säihkyvillä jalokivillä, -- joiden arvo on kultaa? Miksi on\nKiinan jumalien selkänojana kultainen säteikkö, miksi on Buddha\nkullattu, miksi Neitsyt Marialla moninkertaiset kultavaipat yllä, miksi\nKristuksen risti ulkoa kullataan? Metsäläinenkin vuolee uhrinaan\nlähteihin kultaa. Siten käännytään ylijumalan puoleen, -- pienet\njumalat merkitään hänen värillään kuin hänen sotureikseen, -- kullalla,\nkuten ritarit puetaan kuninkaansa sota-asuilla. Sillä häntä kaikkien\njumalien nimessä ylinnä ja syvinnä toivotaan, ylijumalaa, Mammonaa.\n\nMonina hetkinä tuntuu se minusta olevan kaikki kaikessa. Se on vapaus,\nse on kauneus, terveys, aatteet ja taiteiden kukoistus ja\nelämännautinto.\n\nKuinka monet ovat hetkellä, jolloin Mammona on ollut heille\nsuosiollinen ja karistanut heidän ylleen hiukankin kultatomua,\nvirittäneet hänelle riemukkaimman ylistysvirren: kirkkaan ja\npulpahtelevan kuin leivon kevätlaulu sinisessä ilmassa auringon alla,\n-- joka on säihkyvän kultarahan muotoinen.\n\nKaunis on se jumala voittajalle, sille, jolle se on ollut armollinen,\njota se on omana lapsenaan rakastanut!\n\nMitä on elämä, ellei kultaa -- jota ilman ei mitään ole?\n\nSielujen kauneimmat haaveet, ihmeellisimmät keksinnöt eivät sen avutta\ntoteudu.\n\nKoskaan ei ole kaikkein suurin, enimmän inhimillistä nautintoa antava\ntaide syntynyt muualla kuin ruhtinaiden hoveissa, sen jumalan avulla.\nKoskaan eivät taiteen kultaiset hedelmät ole kypsyneet muuten kuin\nhitaasti, itseään varten ja hyödyttöminä, -- kullan avulla.\n\nMitä voivat puhdas ja korkea ihmisyys ja kunto ja järki, -- ellei\nniiden takana seiso sankari, jonka ase on taottu kirkkaimmasta\nmetallista, kullasta?\n\nMissä kullan alueelle pääset, siellä olet rauhoitettu. Kuka tohtii\nsanoa sinulle silloin muuta kuin että olet kuntoa ja hyvyyttä ja\nviisautta loistava? Niin todistaa sinusta jumalasi, kulta.\n\nVain kullalla on ääni, joka helähtää niin kirkkaasti ja kovasti, että\nmuut äänet heikoiksi hämmentyvät.\n\nMiksi kihlatut sitoutuvat toinen toisiinsa kultaisilla renkailla,\nkullasta valetuilla kahleilla, -- se tunne on siis kullan heijastetta?\nMitä on rakkaus, ellei rakastetulle puhu kodista, toiveista, --\nkullasta? Toivottomuutta. Ja jos rakkaus siinäkin \"elää\" ja rakastavat\nkuolevat, -- niin onko kuolema enää rakkautta, -- kuolema, joka ei ole\nmitään.\n\nKultaa etsii neitsyt etsiessään voimakasta sulhoa, -- hänen sydämensä\non kultainen. Kultaisiin miehensydämiin kiintyy naisen rakkaus\nneitseestä tylsään ja armoa kerjäävään katunaiseen saakka.\n\nKullan väri on keltainen kuin mandariinin silkkipuku. Mutta epätoivo:\nmustaksi sitä aina sanotaan, -- ja se väri ei ole kullan.\n\nVoi impeä, joka onnea, -- kotia: kultaa, -- tavoittelematta antautuu\nrakastetulleen! Häntä sanotaan portoksi, -- sillä hän on tehnyt sen\n_pelkästään_ rakkaudesta, ei onnen aikeissa ja kullasta.\n\nÄitiys ja isyys, mitä se on muuta kuin oman tulevan turvallisuuden\ntoivetta, kultaa? Milloin tahtoisi emo tyttärensä onnettomalle,\nkullattomalle miehelle? Isät haluavat poikia itselleen kultaisiksi\nsauvoiksi, kun he itse vanhenevat. Mitä tavoittavat kaikki maiset\naatteet, työ, pyrkimykset ja uhraukset? Onnettomat ehkä sanovat\netsivänsä totuutta, ainoastaan totuutta, -- sillä paha on näyttää\nvoimattomuuttaan. Se tunnustus, ettei jotakin tahtomaansa jaksanut\nsaada, onhan se panssarissa rako, johon toinen heti iskee keihäänsä.\nTulee siis sanoa etsineensä totuutta, vaikka taistelikin onnestaan,\njoka on kultaa.\n\nSillä kultapanssarissaan on kukin kirkas ja hymyilevä ja rauhallinen.\n\nMitä ovat puolueet ja niiden aatteet ja innostukset? Kunniaa ne\ntavoittelevat, -- joka on valtaa. Ja valta on maita ja meriä, -- ja\nkultaa.\n\nMitä ovat yhteiskuntain sisäiset taistelut, aatelisten, pappien,\nhiilenkaivajain? Leipään pyrkimistä, -- kullan kokoamista. Niin kauan\nkuin aurinko palaa, niin kauan kuin taivas vihmoo sadetta, on viljakin\nkeltaista ja kullanväristä.\n\nKulta on kauneutta. Miksi ovat rikkaiden ja kukoistavien maiden lapset\nkauniita? Elämän leikki, nautinto, joka on kultaa, on heidät\nkaunistanut. Niinpä ovat ylimysluokat tulleet kullan suosiosta\nkauniimmiksi kuin työn runtelema alhaiso.\n\nKulta on veljeys; jolla on olutta, sillä on ystäviä.\n\nJa sanopa, kulta, mikä on isänmaa? Se paikka, jossa viihtyy parhaiten,\n-- koska siellä on mukavin tulla toimeen. Koska siellä tulee kultaa\nvähimmällä vaivalla.\n\nMitä kansallisuudet? Laumoja, joiden kunkin jäsenet ovat nähneet\nedullisimmaksi pyrkiä yhteisvoimin varallisuuteen, kultaan. Ne\naatteilevat ja houkuttelevat jäseniään kilpailemaan toisten kansain\nkanssa ja anastamaan toisten kansain hyveitä, voimaa, onnea, -- kultaa.\n\nMiksi tunkeutuu kansa, sivistynyt tai sivistymätön, toisen maahan?\nSe huutaa tekevänsä kansallista tehtäväänsä, hankkivansa alaa\nomintakeiselle kulttuurilleen. Mutta miksi se tuo sinne jumalansa ja\npistimensä?\n\nKoskaan ei kulttuurin levittäjä ryntää hieta-aavikoille, ellei hän\ntoivo löytävänsä hiedan alta kultaa ja usko erämaan takana olevan\nkosteikkoja. Koskaan hän ei ehdoin tahdoin kostuta verellään\nauttamatonta karua kalliota, mutta uhraa henkensä saadakseen louhia\nkivestä kultaa.\n\nSuuret kansat sulattavat sillä itseensä pienemmät, että ovat väeltään\nlukuisammat, voimakkaammat, rikkaammat, etevämmät, -- sillä, että\nniillä on lopultakin enemmän kultaa.\n\nKultavyöt ja kultavirrat kiertävät maapallon ympärillä, ja ne virrat\nleviävät ja lainehtivat ja kultaavat maapalloa, -- suuret niistä\nvetävät puoleensa pieniä ja sulattavat ne itseensä. -- Ja kerran\nsuurimmatkin sulavat toisiinsa, yhdeksi kultapinnaksi. Silloin on\nmaailmassa yksi kansallisuus, tuo miljoonien haaveksima. Silloin on\nahdas maapallomme yhdessä suhteessa täydellinen: se on kultakeränen,\nvaltaomena Mammonan ruhtinaan kädessä.\n\nSatoja, tuhansia alijumalia on Mammonalla, -- ja lukemattomia nimiä:\nkansa, kansallisuus, sivistys, valistus, taide, onni, veljeys, rauha,\nmiehuus, tiede, terveys, kunnia, vihreät laakerit, huikaiseva totuus,\nkansanvalta, ihmiskunnan tehtävät, filosofia. Yhteensä ne muodostavat\nkuitenkin sen kaipuun, onnen kaipuun, -- jonka nimeä ei tavallisesti\nmainita.\n\nSillä suurimmalla jumalalla on satoja nimiä kuin juutalaisten Jahvella,\nmutta yhtä ja tosinta nimeä ei lausuta, -- niin pyhä ja peljättävä on\nse jumala. \"Ei sinun pidä turhaan lausuman\", -- sillä ainoan\nvalheettoman tunnustaminen voisi mystillisesti repiä reiän panssariisi,\njota taistelussa käytät.\n\nSen olemuksen voi ilmaista myöskin täten: herkkuja ja hedelmiä,\npehmeitä vuoteita, ihania näköaloja, rauhallista työtä, rakkautta,\ntaiteen nautintoa, -- kaikkea. --\n\nJa kuitenkin, kulta, kaikki antava, jonka tuhansia nimiä miljoonat\nsekasortoisessa kuorossa huutavat, ryömien toistensa ruumiilla, sinä\nkaikkein ylimmäinen, jonka eteen miljoonain rukoukset nousevat kuin\nhirvittävän hekatombin sauhu, musta ja veripunertava ja paksu ja\näitelä, -- kuitenkin: sinunko pappisi olisin?\n\nSinä, -- kultainen aina kultaisesta vasikasta dollariin saakka!\n\nSinä, joka olet Brahma, jonka surmavaunujen alle miljoonat ruhjoutuvat!\n\nSinä, Molok, jonka syli hehkuu punaisena ja kiehtoo äitejä siihen\nlapsensa heittämään.\n\nJulmilla aseilla on laulu leikattu sydämestäni, -- nakatakseni sen\nkasvoillesi, sinä verenimijä, korkein jumala. Sillä lukemattomat kerrat\nolen halunnut laulaa sinulle hymnin oman sydämeni helpotukseksi,\nsilloin, kun sinä olet riistänyt kaiken minulta, sinä itsevaltias\nherra. Laulaa aivojeni kevennykseksi, joihin kaiken raukkuuden näyt\nnousevat kuin raivohulluus, -- raukkuuden ja heikkouden, jotka sinun\nepäsuosiosi ja suosiosi luovat.\n\nLaulun, joka kajahtaa kuin _kirous_, -- niinkuin Baalin papit muinoin\nviileskelivät itseään veitsillä, kun jumala ei heitä kuullut.\n\nMutta sinun epäsuosiosi teki minut voimattomaksi ja turrutti sydämeni\nja mykisti suuni. Itsesi ylistyksestäkin, sinä aikamme ja kaikkien\naikain Baal! Sinun suosiostasi riippuu sekin, miten paljon sinua\nkirotaan.\n\nNiin, kun sinä tahdot, jää kaikkein synkin ja katkerin ja totisinkin\niäksi tekemättä. Sytyttämättä polttouhri, jonka tulisi kohota\nsieraimiisi kuin satojen kärvennettyjen sydänten äitelä ja imelä ja\nkatkera savu!\n\nMutta -- se on Mammonan tahto, ettei hänen nimeään kukaan saa koko sen\nkauheudessa lausua. Se on sen Jahven jumalallinen salaisuus.\n\nTuon kaikkeuden vakavoiman, jonka avutta tuhannet ja miljoonat eivät\nole voineet tehdä mitään hyvää. Kuin kahleet käsissä ja jaloissa he\novat viruneet köyhyydessään. Kalpeina he ovat kituneet pimeydessä, sen\nkaikkivoivan vihan alla.\n\nMiten se jumala solvaa ja sortaa ja vääristää! Se kapuloi\ntotuudensanoja lausuvan suun, se lamauttaa tahdot, tuo kiduttaja, jonka\nleikkiriistaa me olemme.\n\nSe kauneuden ehto ja kauneuden kukistaja! Pohjimmainen olevainen, joka\npanee suuremman kansan kiskomaan kielenkin heikomman suusta, jos voi\nsiten tulla lähemmäksi sinua, kulta! Joka teet olojen köyhyydellä\nlumisten maiden asukkaat rumiksi ja tihrusilmiksi, -- heikkoälyisiksi\nkuin jäisen Tulimaan lapsetkin.\n\nKöyhyys ja rumuus kulkevat käsitysten. Tai selittäin: toinen on rampa,\ntoinen aistiviallinen, köyhyys kantaa kehittymättömyyttä ja pienuutta.\nJa kuitenkin ne toisiaan sadattelevat kuin kurjat ja kerjäläiset\nainakin, vaikka ovat toistensa apuun kytketyt. Ja ne huutavat\npelastustaan, metallia, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa.\n\nKuinka moni lienee huoannut: \"Jos vanhemmillani olisi ollut kultaa,\nolisivat he valinneet kauniin, voimakkaan isän ja äidin minulle. Niin\nen olisi nyt ruma ja heikko, vaan sopusuhtainen. Minkä ajatusten\nkirkkaudenkin olet minulta riistänyt, Mammona! Miten jo äitini kohdussa\nteit minut rumaksi, sielulta pieneksi, ja eloni alusta alkoi katkeruus\nja pienentyminen edelleen. Rautapyörillä on minua ruhjottu, ja ne\nhaavat eivät koskaan parane. Yksinäiseksi ja surevaksi ja aprikoivaksi\ntulee köyhä.\"\n\nKuinka monen sinä hirviö, Mammona, epäsuosiollasi seisautat hänen\nkauniimpain kaipuidensa tiellä! Sinä imet kuin iilimato voiman ytimistä\nja tylsistät silmät ja heikonnat aivot. Sinä kuristat kurkusta ja sinä\nraiskaat, sinä lasten saastuttaja, Astarte! Sinä, joka panet jalot\nkynät ylistämään typerää ja taivas-taikauskoista, itsekästä, ja\nkohtelemaan hartaudella älytöntä ja heikkoa! Sinä, joka teet yksinäiset\nja korkeat niin harvoiksi. Sinä olet toive, jonka tähden ihmiset\nhaluavat toistensa seuraa; missä kaikki toivo loppuu, siinä loppuu\nveljeys, rakkaus, ja sijaan tulee kuolema -- joka ei ole mitään. Sinun\npuutteesi, kulta, on mykkyys, kaikkien suurin kärsimys: sanaton tuska.\nSinun helinäsi vaimentaa muut äänet, kuin riemuitsevat soittimet\ntukahduttavat taistelussa kaatuvien voivotukset.\n\nSinä ihmisten auttamaton luonteen pohja, sinä totisin valta, joka\nsaatat heidät palvelemaan jopa itseäsi, sinä rietas, järjetön, sokea ja\nkiduttava!...\n\nSinuako ylistäisin, vaikka pappisi olen, sinä Baal, vaunuilla rusentava\nBrahma, ulkokullattu risti, kullattu Mariankuva, jolle tämäkin\nkärvennetty sydän huutaa samoinkuin miljoonien sydämet!\n\nKoettaa huutaa ylistykseksesi herjausta, vaikka suukapulasi tukkii\nkurkkuni, herjausta, joka voi saattaa kuulijat epätoivoon ja vihaan:\nettä maailman väkevin olisi muka kultaa. Että kaikki, mikä elää, on\nsitä, esiintyen tuhansilla nimillä. Mutta kaikkikäsittävää nimeä ei saa\nmainita, sillä se Jahve vaatii: ei sinun pidä lausuman!\n\nEi sinun pidä lausuman, sinun, joka rukoilet kirouksella, samoinkuin\nmiljoonat muut, kidutetuin sydämin ja taivaalle kurotetuin käsin, tuota\nylimmäistä, jonka metallilla Buddhat ja ristit merkitään, tuota kaikki\nsynnyttävää ja kehittävää ja tappavaa, jonka nimi on Mammona,\nitsekkyys.\n\n\n\n\nLÄPI MATKASIN PARISIN...\n\n\nOli sieluni uupunut, oli aivoni turtuneet.\n\nTalvinen päivä oli ollut harmaa, tihkusade harsonnut bulevardien jylhiä\nonkaloita, -- penikulmaisten katujen, joiden päästä tornit kuumottivat\nusvasta kuin erämaan takaa. Seine vieri raskaana ja kellertävänä, -- ei\nturkoosinvärisenä niinkuin aurinkoisina päivinä.\n\nIhmekö, jos sellaisten päivien iltoina huudahtaa: Oi olematon, anna\nminulle, jos siihen pystyt, jotakin, jota en epäile, en muissa enkä\nitsessäni!\n\nJa niin lähtee illalla kulkemaan. Niin matkasin läpi kaupungin, -- oli\nsieluni uupunut, oli aivoni turtuneet.\n\nBulevardilla seisoivat lehmukset, tuossa ensimmäinen alastomana ja\nruskeana, jokin lehti oksassa hiljaa värähtäen. Se seisoi sumussa, kuin\nuneksuen, -- hämäränä varjokuvana, kuin olisi ollut vain sakeampaa\nsumua. Se seisoi kuin itse uni, -- keskellä harmaata maailmaa.\n\nJa sitten toinen lehmus: se alkaa kuultaa sakeasta usvasta, nyt sen jo\nerottaa, -- sekin seisoo kuin unessa, jäykin oksin ja värähtävin\nlehdin...\n\nOn sunnuntai, ja väki kulkee hiljaa ja rauhassa -- kerrankin!\nKerrankin, touhuavassa maailmassa. Ja kulkiessaan he tuijottavat kauas\nusviin, rauhallisin silmin. Kerrankin.\n\nNiin haluan tuntemattomille paikoille minäkin, kuljen tunneleissa,\njoissa junat kiitävät ja jyrisevät, mutta niiden jyrinä ja kiito tuntuu\nikäänkuin rauhalliselta, sillä väki istuu vaunuissa sunnuntaisessa\nlevossa ja väsyneen näköisenä. Ohitse kiitävät merkkitulet, ja vaunujen\nvalo heijastuu valkeista tunnelien kaakeliseinistä. Ja yhä oudompina,\nkauniimpina aukeavat maanalaisen tien holvit, mustina ja\ntulikiiluisina, -- ja ihmisiä lähtee ja tulee rauhallisina ja raukeina,\nsunnuntaina, kerrankin.\n\nJa katso, kun nousen jälleen oudossa kaupunginosassa maankamaralle, --\nniin: lumihiuteita lentelee! Kuin valkea kuolinvaippa, -- koko\ntouhuisen elämän paareille, -- sillä kuollut on kiivas touhu,\nkerrankin.\n\nPian verhoaa lumi katot valkealla, -- mutta väen posket alkavat\npunertaa viileyttä ja silmiin syttyy vilun kirkkaus.\n\nJa kuulkaas: minun mielestäni bulevardin lehmus raikkaan lumen tullessa\nikäänkuin onnesta värähti, -- tuo uneksija, jonka kesä oli kuollut,\nmutta joka ei ollut saanut vielä talven rauhaa...\n\nJa tulet syttyivät salaperäisille kaduille, singottaen kirkkaita\nsäteitä läpi lumisateen harson. -- Vanhassa korttelissa, jossa vinojen\ntalojen katot pian ovat valkeat.\n\nJa krouvista, kellarikerroksesta, -- sieltä kumisee intohimoinen ja\nraskasmielinen kontrabasso, siellä laulaa heleä ja toivorikas altto, --\nsinne minä aionkin. Minä painun sinne. Siellä on lämmintä, siellä on\nväkeä, -- siellä istuu joukkoa kuin maaseudun krouvissa, -- keskellä\nsuurta kaupunkia.\n\nSiellä minä sain jälleen mitä olin kaivannut.\n\nSillä siellä nousi lavalle ensin nuori poika: laiha hän oli ja kalpea\nja rinta kuopalla. Hänen ihonsa oli kuin tuhka ja äänensä särähtävä ja\nyskäinen. Mutta hän lauloi humalasta, -- viinistä ja muusta\njuovuttavasta. Ja kun hän sai pikarin virkistystä, niin hän voimistui,\n-- hänen silmänsä alkoivat loistaa leikillisinä, hänen äänensä selveni,\nhän innostui. Pian taputti väki hänelle hurjasti käsiään ja lauloi\nmukana, maljat kädessä, kun hän haltioituneena tulisti heitä\nlaulullaan, -- laululla viinistä, juopumuksesta.\n\nHänen jälkeensä nousi maalaamattomalle lavalle keski-ikäinen madame, --\nhänen tomuinen pukunsa oli violetin värinen, ja hänen vyötärönsä oli\nkuin säkki. Mutta hän oli väen tuttu lemmikki, se läiskytti käsiään,\nkun madame kiipesi esiintymään, ja se huusi hänen nimeään. Hänenkin\nposkensa alkoivat hehkua, ja kujeilevasti ja älykkäästi ja kokeneesti\nhän lauloi lemmestä, -- nuoren tytön keralla, jonka huulet olivat vielä\nluonnostaan punaiset ja silmänluonti arasteleva ja povi kaino ja\nkiivaasti hengittävä.\n\nJa sitten esiintyi vanha mies, yllä kulunut sortuutti, toinen jalka\nontuva. Hänen tukkansa oli hurrillaan ja musta parta riippui sekaisena.\nHänen mustat silmänsä kuulsivat surumielisinä, mutta niihinkin tuli\nloiste, kun laulu jatkui, -- omituinen laulu elon matkamiehistä, --\nmatkoista aina Pohjan tuntureilta Calcuttaan, -- vaihtelusta.\n\nSiellä oli lämmintä, siellä oli viuluja ja juopumusta. Siellä lauloivat\nnuo kolme laulajaa, jotka kaikki olivat kärsiviä ja kuihtuneita,\niloiten he lauloivat hetken illusioneista. Yksi ontuva, toinen\nvanhahko, kolmas sairas, -- mutta kaikkien heidän silmänsä loistivat\nleikillisesti -- hetkisen.\n\nMitä on kaikki pysyvä ja tuttu ja koettu?\n\nEi, he lauloivat vaudevillensa vaihtelusta, hetkestä, unohduksesta,\nkuolemastakin, -- kulusta kohti ennennäkemättömiä ilmanääriä. Lauloivat\nlemmestä, lauloivat matkoista, lauloivat humalasta, joka kultaa\nsielun...\n\nTalviyönä, kun krouvin ovi sulkeutui jälkeeni ja ilma huurusi ovella,\noli kaupunki lumen käärinliinoissa. Lumisateesta kiiluivat lyhdyt kuin\narolta tai ulapalta.\n\nTuossa häämötti lehmus, jonka oksiin lumi oli tarttunut, häämötti kuin\nunelma, kuin ollen vain sakeampaa usvaa; sitten ilmestyi toinen valkea\nlehmus, sitten uusia, uusia. Mutta sydämeni jälleen riemuisesti löi.\n\n\n\n\nMADAME MAQUERELLE.\n\n\nMadame Maquerelle istuu baarissaan, Bar d'Aboukirissa, välkkyvän\nja sinkillä peitetyn tiskinsä takana, joka ympäröi häntä kuin\nhevosenkenkä. Bar d'Aboukir, se on jossakin katusokkeloiden aarniossa\nSeinen pohjoispuolella, -- peileineen, joista tulet heijastuvat\nihmeellisenä fantasmagoriana.\n\nMadame Maquerelle, hän on kuin hevonen, kuin nuori ja vetreä tamma, --\nniin hän istuu tai kulkee keinahdellen pitkin tiskinsä rintamaa,\nkaadellen laseihin myrkkyä, punaisia tai vihreitä juomia, hän, pompöösi\nja komea baarin emäntä.\n\nNiin, hän on tosiaan kuin hevonen, kuin nuori ja voimakas tamma. Ei,\nhän on meijeri, sillä korkeina kohoavat hänen rintansa. Äärettömiin\nmonistuvat peileissä hyllyt ja niillä kirjavat putelit; näyttää kuin\nsiellä olisi miljoonia pulloja, samanlaisina sarjoina toistuen. Siellä\non muhkean makuista mustaa olutta ja kitkerää vaaleaa. Siellä on\npaloviinaa, väritöntä kuin kirkas lähde, kuminaviinaa, valkeaa ja\nsakeanlaista, joka kihahtaa nopeasti päähän; tummanpunaista\nquinquinaa, jolla on ruskosokerin ja siirapin sivumaku, noissa\nsievissä, sipulikaulaisissa pulloissa; -- Danzigin viinaa,\nhaalistuneen-kellertävää elämänvettä neliskulmaisissa pulloissa, joiden\nnurkat säkenöivät peileissä kuin prisma. Siellä on rauhoittava vermut,\nsiellä kuultaa grenadinen haalea oranssipuna, siellä houkuttelee paksu\ncordial médoc, sydämenvahvistustippa, joka lohduttaa kipakasti. Siellä\non sokerinhajuista, imelää ja tiilenpunertavaa madeiraa, noilla\npeiliseinäin hyllyillä. Siellä on paksua, ruskeaa ja täyttävää malagaa,\nsiellä komeilevat tummat likööripotut paksuine lakkoineen,\nkaulakääreineen ja rakkosuineen. Siellä kutsuu lämmittävä bourgogne,\nihmisen juoma, joka nostaa paatokseen ja lämmittää hermot, siellä kiiluu\nhyllyllään silmälasikäärme, absintti, joka ilmaisee kauas\nmyrkyllisyytensä vihreällä, samealla värillä, levittäen aina ovelle\naniksen löyhkää. Siellä on, -- niin, siellä on vaikka mitä, melkeinpä\nkaikkea, mitä ihminen on keittänyt ja keksinyt unhottaakseen. Ja siellä\non madame Maquerelle.\n\nHän on jättiläiskokoinen kupukyyhkynen, rinnat noin kohoillen,\nuntuva-booa kaulassa. Hän on panssarilaiva: kupeet vankasti korseteilla\nraudoitetut. Hän on kuin teekeittiö, tiukasti vaskeen valettu. Hän on\nkaksi valtavaa pylvästä, jotka pitävät yllä komeaa pyhättöä, laajaa\nperää. Hän on manttaalin tila, seitsemän leivän uuni. -- Niin, hän on\nmasina, madame Maquerelle. Hevonen, vankka tamma.\n\nHänen tukkansa on musta, se välkkyy kuin korpin sulka, jopa vivahtelee\nvihreälle kuin harakan sulka. Runsas tukka, -- ainoallakaan hevosella\nei olisi niin runsasta harjaa, jos sen levittäisi, sinimustia jouhia,\njotka on sievästi kääritty viidelle paksulle palmikolle madame\nMaquerellen pään ympärille, kuin kruunuksi.\n\nHänen leukansa on paksu, nenä klassillinen ja suuri ja silmät pienet ja\nloistavat. Niin hän istuu siellä ja pitää kirjaa, koukerrellen\nnumeroita sormin, jotka ovat lastatut sormuksilla, lasihelyillä. Niin\nhän kävelee ja kaatelee laseihin, astelee rinnat koholla kuin\nkupukyyhkynen, kuin kalkkuna, jos häntä voisi uroskalkkunaan verrata.\nHän on komea ja kaunis helmifasaani, -- hän on mainio.\n\nIllan hämärtyessä ja tuhansien vilkkuvain tulten syttyessä käy siellä\nvarsinkin väkeä, Bar d'Aboukirissa, katusokkeloiden keskustassa,\nbaarissa, jossa piano soi ja jokin viulukin vinkuu. Siellä on vilinää,\nhurinaa, siellä lasiovet paukkuvat, sinne yksi tulee, toinen lähtee. Ja\nkun joku tulee, niin madame kohoaa istuimeltaan pulpettinsa äärestä,\nhänen rintansa nousevat taivasta kohti rautakorsettia pullistaen. Hän\nastelee niin, että pehmoiset, pyöreät korvalehdet, jotka ovat\nkoristetut kiiltävillä, valkeilla helmillä, keikahtelevat, hän kysyy,\nmitä halutaan, tai hän kumartuu tiskin yli ja puhelee tutun kanssa\nsormet ristissä ja hiljaisesti nauraen ja maalatut posket oikeaakin\nverta hohtaen.\n\nSiellä käy kaikenlaista väkeä, kunniallisia ja kunniattomia, herroja,\ntyöväkeä, kokotteja, grisettejä. Siellä käy punakoita ja paksuja\nkatunaisia, jotka pyytävät omenan tai oranssin ja puraisevat,\nhotkaisevat hedelmän kuin sudet. Siellä käy souvareita, autokuskeja,\nmuurareita, maalareita. Sinne sattuu tulemaan sikariaan sytyttämään\njoku hieno snobbi tupsukenkineen, leveine liepeineen.\n\nAh, madame Maquerelle, hän on hyvä tyyppi, komea, hänen reitensä ovat\nkuin kirkon pylväät.\n\nSiellä käy kotimaan väkeä ja ulkolaisia, siellä istuu taiteilijoita ja\nsaksalaisia turisteja polvihousuineen. Siellä käy nuoria tyttöjä\nEgyptin haikaran valkeissa kynkkähöyhenissä, imaisten laajojen\nhattujensa varjossa väkevää quinquinaa. Sinne tulee vanhoja naakkoja,\nsellaisia, että heillä on enää jäljellä vain toinen kiiluva silmä;\nheille madame kaataa valkeaa ja huokeaa ja ilahduttavaa paloviinaa.\nSiellä istuu merisolttu, hänen lakkinsa iso pumpula heilahtelee, kun\nhän kallistaa tiskin ääressä oluttaan, mutta kadunlaskijoita istuu\npyöreän pöydän ympärillä plyyssipuvuissa, joiden lahkeet ovat kuin\nhöllät säkit. Apachin näköisiäkin siellä istuskelee, otsatukkineen,\nkaulassa punaiset liinat, vieressä velton ja villin näköiset tytöt,\njoiden lantiossa nytkähtelee kuin: oh, la-la-la! kun ovet liikkuvat,\nkaasulamput hurisevat, peiliseinät säteilevät, ja kun viisuja lauletaan\nlavalla ja piano rämisee ja soittajan pörröinen pää heilahtelee\nuutterasti pianon takana.\n\nJa madame Maquerelle, -- hänen puheilleen tungeksitaan sinkkisen tiskin\nluo, hänelle supatellaan, ja hän nauraa, näyttäen kaksikymmentä\nloistavaa hammasta. Hänelle tarjotaan sigaretteja, hänelle heitetään\nkujeellisia lentomuiskuja. Ja hän ilahtuu sellaisesta, ja on ylpeä ja\nkohottaa rintojaan kuin kahta isoa kurpitsaa, ja alkaa välistä\nlauleskella viisua, jota viulunsoittaja esittää lavalla.\n\nHän on mainio, hän on republiikin vertauskuva -- hän sivelee tiskinsä\ntakaa miesten ranteita kädellään, jonka kyynärkoukku taipuu taaksepäin\nja jonka ranne on paksu ja pehmyt, melkeinpä olemattomissa.\n\nHän on hevonen, hän on panssarilaiva, -- kun hän joskus astuu ja\npurjehtii ulos tiskiaitauksestaan puhelemaan miesten kanssa\ntuttavallisemmin. Hän nauraa suulla, jonka ylähuulessa on selvä\npuraisun merkki, hän lyö heitä helyjä välkkyvällä kädellä olalle. Niin,\nhän purjehtii ulos satamastaan, tuo komea barkassi, hänen lantionsa\novat oikea kuljetettava lasti. Kun joku vieras sitä taputtaa, niin\nmadame nyökkää iloisesti: \"Kiitos, hyvä herra.\" Tai toisille antaa\nkorville, kun eivät malta jättää hänen aarrettaan sipaisematta. Hänen\nläväyksestään miehet ovat iloissaan. Niin juuri hän astuu nytkin\ntiskinsä sinkkisen kaiteen ulkopuolelle, hänen hiukan maalatut poskensa\nhehkuvat vienosti, hänen pyöreät, pienet korvalehtensäkin mustan tukan\njuuressa punastuvat hiukan, hänen silmänsä hohtavat haavetta ja\näidillistä hellyyttä. Sillä hän menee nuoren miehen luo, joka istuu\nkamiinin luona pyöreän pöydän ääressä, ja kumartuu valtavin\nkyyhkysrinnoin hänen puoleensa, nuorukaisen, joka on koulupojan\ntakissa. Ja poika: veri syöksyy hänen aivoihinsa, hänen kasvonsa ovat\ntulipunaiset, hän on kuin keitetty krapu, -- hän on niin nuori vielä.\nHänen silmänsä ikäänkuin pienenevät, pieniksi kuin neulannuppi, ja\npalaviksi: ne näyttävät kuumeisilta ja melkein punaisilta ja samalla\nväsyneiltä, -- kun hän välistä tohtii katsahtaa madame Maquerelleen,\njonka tukka on kuin Itämaitten yö, jonka ääni on hellä ja vieno. Poika\non katsonut tiskin taa sydän hiljaa sykkien, mutta nyt sydän lyö\nankarasti ja hänen polvensa tutisevat, kun madame silittää hänen\nkiharaista, mustaa päätänsä, madame syvin silmäyksin ja povi\nhuokauksesta kohoten -- sinkauttaen samalla mustan ja tiukan katseen\nkokotteihin, jotka hymyilevät hänen viattomalle, herttaiselle\nkoulupojalleen.\n\nMutta nyt, pojan silmät yhä enemmän samenevat, -- silloin tulee vanha,\npunanenäinen herra pojan ja madamen luo. Hän on äsken liehitellyt\nmadamea, tuota vienoa ja pehmoista, ja remahdellut riemuiseen nauruun,\nkun madame on lyönyt hänen rohkeaa kättään. Mutta nyt hän huokaisee\nkarvaasti. Niin, hän katsoo silmät palavina ja häijyinä viatonta poikaa\nja oivaa madamea, -- juuri tullessaan nopeasti heidän luokseen. Ja tuo\npunanenä, hän vääntää silmänsä kieroon ja hän puree vähiä hampaitaan,\ntunkeutuu heidän väliinsä, nyhjäisee poikaa kiusoittavasti\nkyynärpäällään, madamen läsnäollessa, ja kumartaa ja supattaa\nsähisyttäen koulupojan korvaan, kätensä alta, mutta tahallaan niin,\nettä madame kuulee:\n\n\"Ah, aijai, nuorimies. Aijai, vai sellaisissa te käytte!\" ja hän\nheristää sormellaan. \"Tämä -- niin, hän on hevonen, Ardennien pulska\nhevonen. Mutta tuo, jota ihailette ... tuo pyöreä: luuletteko,\nnuorimies, että se, enempää kuin nuo rintamuksetkaan, -- haha: tuolille\nne yöksi jäävät -- haha -- nuorimies, -- madame Maquerelle!\"\n\n\n\n\nMOULIN ROUGE.\n\n\nIllan hämärtyessä kuumottaa taivas bulevardin päässä harmaana kuin\nsumu, pian mustana kuin noki, jota vasten lehdettömien kastanjain oksat\nhaihtuvat näkymästä.\n\nJa sähkövalot syttyvät: lamppujen tulet läpättävät, kyltit iskevät\nsilmää, sinkauttavat kirjaimia, pyörittävät hyrriä, renkaita, lyövät\nvihreinä ja punaisina salamoina, syttyvät mikä milloinkin, sammuvat\nhetkiseksi mikä mitenkin, ja välähtävät jälleen. -- Väki kuhisee\nbulevardin syksyisessä loassa, mustanaan sitä virtailee kastanjakujain\nhämyssä. Erottaa tuossa lähellään ihmisiä, sadanlaisia; pian ne\nkatoavat pauhaavaan pimeyteen, josta tulet ja lyhdyt ja kirjaimet ja\nsoihdut kilvalla loimuavat. Moulin Rouge pyörittää verkalleen punaisia\nsähkösiipiään.\n\nJa myllyn ovella seisoo, kiertää mustanaan väkeä. Kun ovi aukeaa, niin\npäät kurkottuvat kuulemaan melua sisältä, ja tungeksien väki työntyy\nsinne. Ja siellä on hauskaa, hirtehismäistä, ihanaa. Valtavassa\nsalissa, kuin kirkossa, huikaisevat sähköt, musiikki räikkyy torvista\nraakana kuin janitshaari-marssi, villinä symbaaleista. Tai\njouhisoittimista suloisena ja hillitysti, sillä nyt ne soittavat\nvienosti: \"_Kennst du das Land, wo die Zitronen blühn_...\" Imelä\napéritif-juoma syöksyy petollisena päähän.\n\nNiin, se syöksyy, se panee aivot vyyhtenä kerinpuulle. Niin että pää\npyörii kuin myllyn siivet -- kun torvien ja rumpujen räikkeessä tytöt\ntanssivat, kiljuvat. Kirkaisevat kuin pedot erämaassa, kuin kymmenet\nnaarastiikerit!\n\nNäyttämöllä tanssitaan, keskilattialla tanssitaan. Kirkuvat tytöt, --\nselkä kenossa, nuoret ja notkeat, -- kukitetuissa, heleäkukkaisissa\nsilkkiharsoissa, vatsa kaarevana. Suloiset tytöt, tuskin vielä\nmaalatuin poskin, tytöt, joilla on rinnat kovat ja sievät puolipallot.\n\nJa vanhemmat tytöt kirkuvan punaisin huulin, posket valkeina, liepeet\npolvissa, tuon tuostakin koskettaen tanssiessaan huulillaan\ntanssittajan hikisiä, rasvattuja kiharoita. Ja jälleen huohottavasta\ntanssista menevät he pöytiinsä, juovat janoonsa ja nousevat vimmassaan\nja lähtevät tanssin pyörteeseen, -- nuo iäkkäämmät tytöt, joilla on\nkuin vampyyrin punainen imusuu.\n\nJa vielä vanhemmat naiset, he istuvat kiemailevina, hiukan maalattuina,\n-- naisellisen kypsinä ja rauhallisina he katsovat miehiin suurin,\nmustin silmin, pää hekumallisesti kenossa ja huulet hymyillen. Ja\ntoiset heidän ikäisensä tai vanhemmat istuskelevat hiukan syrjemmällä,\npovi korkealla ja nilkkojaan näytellen, heitellen katseita, jotka\nimevät ja pyörryttävät. Niin he istuvat, ylpeinä kuin äidit, nuo\nhöllävyöhystät tai pinkatut kuin muurahaiset: luulisi keskeltä poikki\nniksahtavan, -- nuo vaniljalta lemahtavat, nuo tiukka-silmät,\näkä-silmät, piki-silmät. Nuo hymyillen vaikenevat tai lepertävät,\nräpättävät naiset. Nuo myskiltä löyhkäävät, -- joilla on valkea muhvi,\niso kuin jääkarhu; nuo väljässä pitsikoltussa höllehtivät. Nuo punakat\ntai kalpeat.\n\nNuo hampaiset hauet, tai nuo, joilla on suu suippo kuin haikaloilla!\n\nNuo sudet, nuo, jotka välistä kirkaisevat älyttömästi taikka\nhaukottelevat. Nuo, joiden luuhampaat välkähtävät hurinassa, -- nuo,\njoilla on kasvot puuterissa ja nenä kuin iso pelikaanin nokka, nuo\napinan-naamat, nuo, kymmenet, kymmenet, sadat, katsellen, hymyillen,\nriutuen. Kun keskilattialla nuoret, suloiset tanssivat. Niin, vatsa\nvatsalla nytkytellen, kädet tytön tai pojan kaulassa, ne tanssivat\nhuokaillen ja aivan ääneti, -- kun musiikki soi, kunnes yht'äkkiä\nhuohottavat, puuhkaisevat, kirkaisevat! -- Ja toisten tanssiessa\nrientävät toiset lasiensa luo, -- valkeat pedot, nuo punakitaiset\ntiikerit, nuo ihmiseläimet, -- kun tyrolilainen torvimusiikki räikkyy,\npeltilautaset rämähtelevät, tytöt näyttämöllä kirkuvat.\n\nMutta miesapurit istuvat naisten piirissä syrjässä, matalaotsaiset\napachit, joiden tekohiukset on öljyllä sivelty, joiden paksut huulet\nriippuvat pitkällä. Niin he istuvat ja katselevat peileihin, joista\ntuhannet kirjavat paperilyhdyt heijastuvat, ja oikovat jakaustaan. --\nJa mammat katselevat väliajat, kunnes heidän tyttärensä tulevat heidän\nluokseen, -- tulevat suomuksissa, höyhenissä, käärmeennahassa; tulevat\nlemuten ja iho paistaen, nostavat jalkansa tuolille ja sanovat:\n\"Sitokaa sukkanauhani, kiltti herra.\" Niin istuvat arvokkaat\nvanhat rouvat, viisileukaiset ja paksut kuin tynnyrit, -- nuo\nkuusikymmenvuotiaat, jotka on punattu ruusunkarvaisiksi. Ja he\nnauttivat absinttia ja hymyilevät tottuneina ja silittelevät ylpeinä\ntyttäriään, kun he palaavat tanssista vimmastunut, kalpea mies\nkäsikynkässä.\n\nJa musiikki räikkyy ja hivelee ja itkee. Se soittaa: \"_Kennst du das\nLand, wo die_...\"\n\nKeskellä näyttämöä lihava vatsatanssijatar. Ammattimaisesti ja huoaten\nhän toimii, vatsa pyörii kuin nisulimppu, ja jänteet elävät, tuon\ntyynen, rauhallisen, jonka pystynenä on puuteroitu ja pukuna on\nkeltainen silkkipeite. Niin hän tanssii väsyneenä, vanhana, -- kunnes\nkyyppari tulee ja ruiskauttaa kylmää viiniä lasista vatsalle. Silloin\ntanssijatar suojeleiksen käsillään ja painautuu kyyryyn ja nauraa\nviattomana. Ja miesten nauru raikuu, ja nuoret tytöt riemuitsevat, --\nkunnes kyyppari poistuu, ja vatsatanssijatar jälleen tanssii.\n\nMusiikki hivelee ja itkee, ja jouhet soivat sordiinilla. Ja nuoret,\nsuloiset tytöt tanssivat kukitetuissa harsoissaan... Paljaita selkiä,\npieniä nilkkoja, muhkeita lanteita. Loimahtavia, tummia katseita, --\nkun apéritif hullaannuttaa ja huumaa, naurussa, hälinässä, kun tuhannet\ntulet ja värit sinkoilevat silmissä. Ah, se on hullunkurista, se on\nhupaista, kun soi: \"_Kennst du das Land_!\" Ah, ihanaa.\n\nPehmeällä, punaisella samettimatolla nuo tytöt, -- nuoret ja keveät\nkuin gasellit, notkeat ja leikkivät, povet pyöreät ja kovat kuin\nparatiisiomenat. --\n\nKeskellä ihanuutta tulee kuolontanssi. Keskelle permantoa lehahtaa\nnuorehko tyttö, hän on kuin luuranko, laiha, selästä kylkiluut näkyvät,\njok'ainoa. Hänen käsivartensa ovat kuin kynttilät, kasvot valkeat ja\nhiukset hajallaan. Vyötäreillä on hänellä välkehtiviä hetaleita, toinen\nreisi on paljas. Niin hän hyökkää tanssiin, kädessä tamburiini, jonka\nkulkuset kilisevät, kun hän rämistää rummun kalvoa. Ja hän tanssii --\npian itsekseen, -- ja nauraa jäykin suin, ja hän laulaa. Hän sinkauttaa\npaljaan jalkansa pään tasalle ja tanssii Salomea ja gitanaa, notkistaa\nselkänsä taapäin luokiksi ja laulaa särähtelevästi, -- mutta ääni ja\nnauru katkeaa yskään ja kirkunaan, ja veripunaisille huulille\npurskahtaa vieläkin punaisempaa.\n\nTanssijoukko kaikkoaa kuin pelästyneet linnut. -- Mutta kyypparien\nkourat tarttuvat jo luurangon käsivarsiin, väki vaikenee, hänet\nlennätetään ovelle, hänet työnnetään ulos. \"Hän on kuuluisa diiva,\nerinomainen taiteilijatar\", suhahtaa vieressäni tyttö, joka sanoo\nolevansa tai on espanjatar.\n\nVäki huutaa riemuissaan, kun kutsumaton syöstään ulos, alastomana\nyöhön, -- nokimustaan, sateiseen, jossa myllyn punaiset siivet pyörivät\nverkalleen.\n\nSe on hupaisaa, iloista, se on ihanaa huumetta, hullunkurista ja\nhirtehismäistä. Sillä pyörre jatkuu, kuolontanssi on mennyt, unohdettu.\nNyt on tanssia ja riemua! Nuoret tytöt leijuen kukitetuissa\nsilkkiharsoissa, -- kypsät, hekumalliset naiset selkäkenossa ja hymy\nhuulilla, naiset rikkaiden ylellisyystavarat. Madamet nakaten\njalkaterällään kiiltohatun pois rakastajansa päästä, -- hohtavia\nselkiä, mustia silmiä, -- tyttöset kuin gasellit, notkeat ja viattomat.\nKun musiikki räikkyy ja soi kymmenistä jouhista, hivellen ja itkien, --\nkun kukkia sirotellaan ja myrttipensaissa lyhdyt hulmuavat. \"_Kennst du\ndas Land, wo die_...\" Huumaus jatkuu...\n\n\n\n\nAHDAS MAA.\n\n\nIkkunaani vastapäätä, pihan yläpuolella, joka syventyy ikkunan alla\nkuin kaivo, asuu muuan vanha rouva. Hänellä on ikkunansa koristeena\nköynnös, jonka lehdet ovat nyt varisseet, niin että tukinuorat\nhämmentävät hänen näköalaansa kuin pölyinen hämähäkinverkko. On hänellä\ntoinenkin kukka, pelargoni. Sen hän nostaa usein aamuisin, kun aurinko\npilkahtaa vähänkin sadepilvistä, ulkopuolelle laudalle, jotta se saisi\npäivän kalpean säteen. Ja rouva ilmestyy monesti katselemaan kukkaansa.\nHänellä on musta silkkiröijy ja päässä musta pitsimyssy, hänellä on\nsuuret, vihertävän-harmaat silmät, jotka ovat väsyneet, niin että\nluomet usein ovat painua kiinni.\n\nJa surullisina talvihämärän hetkinä, loputtomina sadepäivinä hän\nuseasti soittelee pieniä urkuja, yksin kamarissaan. Omituisia säveliä\nhänen vanhat sormensa manaavat soittimesta, kun hän istuu\nikkunanpielessä kynttilän ääressä; ne sävelet kajahtelevat\nkummallisesti ahtaassa, sateisessa pihassa. Sävel on melkein aina yhtä\nja samaa: ensin korkeilla äänillä soitettu kappale jotakin säveltä,\njoka pian sekautuu vähäisiin keksintöihin, juoksutuksiin, jotka soivat\nuruista kuin piccolosta. Fantasia vaihtuu ylimmästä äänestä alimpaan,\nkaikkein matalimpiin ääniin, jotka soivat kuin tuuba.\n\nSe soitto on aivan kuin hiljaista valitusta, jota kuulee kadulla\nihmiskuhinassa sokean naisen suulta, -- laulavan, heikon äänen, joka\npyytää almua, -- yhtämittaa, yhtämittaa samat sanat, toivottomasti ja\nväsyneesti, kuitenkaan valitukseensa väsymättä. Niin tämäkin urkujen\nsoittelu keskellä ääretöntä kaupunkia, yksinäisenä ja avuttomana,\nkuulijoita toivomatta, alistuen ja ainoastaan kuin itseään lohdutellen.\n\nLohdutellen jollakin, joka voi olla vain sävelissä: jonkin loppuvan ja\nkatoavan toiveella. Vanha rouva soittaa, otsa raskaana ja silmät\nmelkein ummessa, -- jo monta kertaa on se soitto herättänyt minussa\nomituisia tunteita ja ajatuksia.\n\nJa nyt jälleen, hämärän tullessa, kuuluu se soitto, ja sateisena\ntalvi-iltana jättiläiskaupungissa se puhuu minulle taas, mitä puhunee,\n-- jostakin auttamattomasta ja ihmisnarrillisesta. Kärsimyksestä, jota\nihmisjärki ei voi poistaa, -- jostakin onnesta, joka on vain --\nolemattomuus. Näin nuo omituiset juoksutukset puhelevat minulle:\n\nMaailma on suuri ja harmaa. Onnekas, jonka hetki tulee sieltä poistua,\nja onnellisempi, joka ei ole sinne tullut.\n\nSuuri ja harmaa ja auttamaton se on niille, joita on eniten, heikoille\nja köyhille ja kurjille, jotka odottavat kaunista tuhatvuotista\nvaltakuntaansa, mutta eivät sitä koskaan saa, sillä sitä ei ole kuin --\ntaivaassa. Mitä on suuren, pauhaavan maailman touhu? Miksi juoksevat\nkaduilla ihmisvirrat, miksi soivat kellot ja torvet ahtaissa solissa ja\nmiljoonat kiitävät pyörät rämisevät? Miksi tuo vilkkaus ja liike? Miksi\nsyntyvät kaupungit, miksi syttyvät sähköt, miksi punaiset ja siniset\ntulet iskevät silmää, vaihtavat väriä, -- mitä kirjoittavat nuo\nsähköjumalan sormet kyltteihin harmaiden muurien seinille? Mitä\nvalonheijastajat kuvaavat yön himmeyteen taivaalle saakka? Miksi loisto\nja kirkkaus, mitä valot vilkuttavat ja salamoivat? Mitä kirjoittavat\nsulatkin, miksi liikkuvat siveltimet, mitä piilee sanojen kauniiden\nnaamioitten takana?\n\nMaa on sutten häkki, -- jonka ruuanantaja on heittänyt omiin\nhoteisiinsa; siinä repivät nälkäiset toisensa. Mitenkä loistavat sen\nsuden silmät kauniina ja sähköisinä, joka on saanut toisella veljellään\nhetkeksi tyydytetyksi pyyteensä! Enimmät tuossa häkissä ovat revittyjä,\nkaadettuja, kuolevia susia, -- jotka vielä kuollessaan isoovat ja\najattelevat: maailma on suuri, ja siinä olisi paljon ihanaa, -- jos\ntoiset pedot vain olisivat sen minulle antaneet.\n\nKansakunnat -- susilaumoja ne ovat, koskaan niiden taistelu ei lopu,\nyhäti ne karkaavat toistensa kurkkuun ja riemastuvat suloisesta\nverestä. Ne taistelevat, ihanteidensa ja maineensa ja kunniansa ja\nasemansa puolesta -- siksi, että niillä on nälkä, ja iankaikkisesti\nhuuruaa maan pinta sutten verta, jota sudet juovat.\n\nKöyhän maan pinta.\n\nNe rakentavat äärettömiä kaupunkeja, ne keksivät, työskentelevät, ne\nkilpailevat, kun pyyde niille ojentaa seppelettä. Nuo kaikkein enimmät,\nnuo köyhät, kurjat, heikot, -- joille maailma on suuri. Suuri ja harmaa\nmaailma; ja toiveissa kaunis maailma. Tuossa äärettömässä laumassa,\njoka tempoo ja raastaa ja temmeltää maaemon nisissä, on ani harvoja\nsellaisia, jotka olivat poikueessa veljiään voimakkaammat ja saivat\näidiltään parhaan osan. He onnelliset ajavat vaunuissa, -- hahaa, nuo\nsudet, miten omituista ajatella: vaunuissa he kieriskelevät, asuvat\nlinnoissa, joissa valot häikäisevät, he syövät ja juovat sitä, jota\nheikko ei saa ehtoollisellakaan, loistavat jalokivissä, joista yksi\npelastaisi satojen hengen. Mutta heille on maailma taas -- pieni.\nMitään ei ole, jota he eivät olisi saaneet, mitä maa voi antaa, mitään\nuutta ei heille ole auringon alla. Onnen aurinko koskee kipeästi heidän\nsilmiinsä, he nääntyvät onnen kuorman alle, -- he nääntyvät kaipuuseen,\nhe jälleen, sillä heilläkin on nälkä -- saavuttamattomaan kauneuteen,\nmaan yläpuolelle. Siihen tuhatvuotiseen valtakuntaan, -- jota ei ole\nkuin kuolemassa.\n\nSusia ovat maan asukkaat, enimmät riehuvia ja pyrkiviä ja ponnistavia,\njoille maa on suuri, tai voittaneita susia, jotka eivät voittoonkaan\ntyydy. Mutta paitsi susia ovat he vielä muutakin. Maa on paitsi\nsusihäkki myöskin kaniinihäkki, -- kaikki sen asukkaat ovat paitsi\nsusia myöskin kaniineja, jotka lisääntyvät, taistellen samalla kuin\nsudet. Taistelevat elääkseen, levitäkseen. Ei näet ole niillä\neläimillä, jotka on tänne häkkiin suljettu, sitä yhteistä älyä, että\nvaikka maailma suurelta näyttää, se on liian ahdas. Liian ahdas onnen\npaikoista, joista kannattaa taistella.\n\nMaa on hullu äiti, joka ei kykene elättämään kelvollisesti lapsiaan, --\nse vain siittää kilpailevia ja nälkäisiä susia, ja nääntyy\nlisääntyessään, ja sen vaikerrus yhä kasvaa. Voiko se koskaan huudahtaa\nsuuren sanoja: autuaat ovat nisät, jotka eivät imetä, -- viisaat ne\nsudet, jotka eivät leviä puutteeseen, jota maa ei jaksa auttaa.\n\nSillä maa on köyhä äiti, suurelle lapsijoukolleen se on pieni ja ahdas.\nSen vaatimuksille se on liian ahdas, -- sillä ihmisten kaipuut leviävät\naina siihen tuhatvuotiseen valtakuntaan, jota -- ei ole.\n\nSudet koettavat sammuttaa halunsa toistensa verellä, lämpöisellä\nverellä, -- kunnialla, rikkaudella. Iankaikkisesti huuruaa pienen maan\npinta verta, jota järjettömät vuodattavat järjettömistä. -- --\n\nSillä tavoin soivat korvissani nuo urut, keskellä jättiläiskaupunkia,\n-- juoksutukset, jotka ovat niin hiljaisia ja väsyneitä ja\nvalittavaisia kuin sokean almulaulu kadun pauhinassa.\n\nEikä noissa tummissa tuuba-äänissä ollut muuta iloista kuin silloin\ntällöin livertävä piccolo-juoksutus, joka oli tuskaakin hiljaisempi ja\nloi sieluun ikäänkuin pienen mielikuvan taivaasta, jossa on\npunasiipisiä ja sinisiipisiä enkelejä ja kultainen kaupunki, josta maan\nlapset soittelevat lohdukseen uruillaan. Johon he eivät usko, -- ja\nkuitenkin kuvittelevat tuota autuutta ilokseen, tuhatvuotista\nvaltakuntaa, joka on vain kuolema.\n\nNiin, vanha rouva soitteli surullisina talvihämärän hetkinä ikkunansa\nääressä, musta pitsimyssy päässä. Hänen päänsä oli kuin sammakon:\nniskaa ei lainkaan, tai selkä ulottui päälakeen saakka, --\nvihertävän-harmaat silmät kuin sammakolla, -- mutta niin kokeneet ja\nväsyneet.\n\n\n\n\n\"FRANCE LA DULCE.\"\n\n\nTaivas sininen, kuin itsestään valaiseva, auerta himmertävä, ja ilma\nlämmin, -- jouluaatto maaseudulla etelässä. Mikä kirkkauden ihastus ja\nhurmaus! Ja jouluaatto, -- se tuo tumman mietteen ja kummallisen tuskan\nsille, joka on siellä poissa kotimaastaan ja kuitenkin vierasta maata\njoskus ehkä rakastaa.\n\nTaivas sininen, aurinko läikehtii. Ilmoista jo aavistaa, millainen\ntaivas voi olla täällä keväällä, arvaa jo Provencen sinipunan. Mahtava\ntuuli puissa kohisee ja tammen latvat taipuvat. Se tuuli on voimaa,\nrajuutta ja suloutta, -- _mistral_, joka lentää luoteesta. Aurinko\nloistaa suloisen Ranskan kumpareilla. \"_France la dulce_!\"\n\nKeväisesti henkii Ranskan kumpareilla ja laaksoissa, joiden maanteitä\nvieras kulkee kevein askelin, jouluaattona. Kulkee matalan joen vartta,\njoka kiemuroitsee levollisissa käänteissä, rannoillaan poppelirivit,\njoiden latvoissa tuulenpesät heiluvat... Hyvä on niissä tuulen, joka\npohjanpuolelta tömähtää, hyvä on leikkivän tuulen niissä keinuella ja\nlaulella, asua kehdoissaan, jotka sille on rakentanut poppelikujiinsa\nsuloinen Ranska!\n\nVirran rannalta, joka etenee hopeanvälkkyvänä metsäin vehmastoon,\nloistavat punakattoiset talot poppelien alta, -- somat kodit\nheleänpunaisine kattoineen, -- kuin iloiset punahilkat, -- _les Petits\nChaperons-rouges!_ Ja talojen edessä on puutarhat, joissa vihanta\nversoo keskellä talvea, -- salaatit aukovat mehukkaita lehtiään ja\nkaali kukkii. Jopa sammalruusutkin.\n\nNiin auringon lauhkeassa paisteessa laaksoista ylös mäille. Kaitoja\nsolia myöten, joiden kahden puolen ovat maatalojen sulkevat muurit.\nVanhat muurit, paikoin sortuneet, muratin verhossa, joka on nyt\ntalvella himmeänvärinen ja väsynyt, -- Herra ties, millainen mies\naikoinaan noidenkin ikivanhain muurien pohjakivet väänsi!\n\nMutta harmaita muuri-solia myöten noustaan aukealle harjulle, pellolle,\njossa hohtaa paljas multa! Ruskea, väkevä, tuoksuva multa. Maa\nhedelmällisyydessään ja voimassaan, alastomana auringon sylissä! Ja se\nmaa valvoo ja riemuitsee, nauttii ja uhkuu rikkautta. Se on viinipelto,\njossa viinivesat värisevät keppeihinsä sidottuina, vieri vieressä --\nruskeita viinivesoja silmänkantamiin. Mitkä aukeat, suuret rinteet\nviinimäkiä, -- juovutusta, ruumiin voimistusta ja sielun janon\nsammutusta miljoonat vesat, -- tuonne korkealle saakka.\n\nTuonne korkealle, jossa jättiläiskuusi kohisee ja jossa näkyy vanha\nranskalainen kylä. Kevein jaloin ja riemu sielussa sinne kiipeää\nviinimaan polkuja pitkin, -- kivikylään, joka on kuin ammoisten aikain\nvaakuna. Niinkuin linnoitus, -- taivas tietää, milloin rakennettu;\ntalot yhdessä ryhmässä ja vielä korkeilla muureilla varustetut ja\nraitille päin umpinaiset. Niiden maakartanoiden katot kyömyilevät\nkymmenissä mutkissa ja niitä peittää naava ja vihertävä sammal. Tai\nkohoavat niiden talojen yläosat kuin ruostuneet kypärät aitavarustusten\nkeskeltä, jotka ovat kuin itsestään kalliosta kasvaneet.\n\nKivillä lasketut ja askelissa kapisevat kujat ovat hiljaiset. Niitä\npitkin kiertelee nyt yhä ylemmäksi, -- kun armas aurinko hautoo\nkunnaita, -- jouluaattona.\n\nTuossa on suuri, jykevä talo, sen tammiporttiin, joka on vesiharmaa, on\nleikattu vuosiluku 1481! Sen talon pihalla se jättiläiskuusi kohisi.\nTaloa ei kadulta näe, mutta ylempää mäeltä kyllä. Raitilta muurin alta\nnäkee ainoastaan valtakuusen oksan ja kuulee kohinan kuin surulaahus\nviistäisi maata. Ja vahtikoira räiskää pihalla. -- Mutta ylempää mäeltä\nnäkee, että talo on kodikas ja turvallinen. Sitä verhoaa muratti kuin\nkaapu ja huppu munkkia. Siinä on soma parveke, jonka kaiteen yli\nluumupuut kurottavat oksiaan, ja korkeasta savupiipusta pöllyää\npäivällissauhu. Tahtoisitko asua täällä iäti, kylien rakastaja?\nRikkaassa, rauhallisessa, kauniissa kylässä? -- --\n\nSitten tulee kyliä joka viiden minuutin päästä, vieri vieressään kuin\nharmaita vanhuksia, -- pienten, vinojen kirkkojensa ja kalmistojensa\nvieressä. Kyliä, joiden viinimäet silmikoivat, kyliä, joiden takana soi\nmetsä, kaunis metsä, harsottu köynnöksillä ja murateilla. Siellä\nvälkkyvät pyökkien rungot heleää, homeenväristä vihreää, ja haaraiset\ntammet karistavat lehtiänsä väkevään multaan, joka yhä hedelmöityy...\n\nKunnes sillä tavoin joutuu korkeimmalle kukkulalle, missä tuuli pauhaa,\nmissä aurinko aivan kuumentaa, missä matkalaisen vaippa avoinna\nhulmuaa!\n\nJa sinne kukkulalle kuultaa paitsi kyliä kymmenittäin kaupunkeja,\nvalkeina ja punertavina päivänpaisteessa, mäkien rinteillä, loistaa\ntiheältä punaisia kattoja. Paitsi kyliä, joissa asuu tervettä ja\nrikasta ja herttaista väkeä, myöskin kaupunkeja, joissa työ ja leikki\nkilpailee ja joissa palvellaan kauneutta kai enemmän kuin missään\nmuualla, -- niin luulen, -- _la douce France!_\n\nTahtoisit iäti asua täällä?\n\nNiin miettii ja katselee kauan vuorelta. Ja siten on tullut ikäpuoli,\njolloin lähtee takaisin laaksoon, -- kaiken maailman ihanuuden\nnähneenä, ja samalla kuten nöyrtyneenä. Ja pian kulkee jälleen laakson\npohjalla leveällä ja sileällä maantiellä, auringonpaisteessa.\n\nSiellä valtaavat vanhenevan sydämen jälleen viattomat, lapselliset\nmielikuvat, hullut haaveet. Omituinen riemu ja silkkiset unelmat. No,\nvallatkoot!\n\n_La douce France!_ Hei, minäkin olen, -- olen entisaikain _trovere_, --\nkävelen silkissä, luuttu kainalossa, -- pistäydyn viinituvissa, joissa\ntumma viini sammuttaa janon ja vapauttaa sielun, ajan orjan. Kuljen\njuopuneena jälleen, notkahtelevin ja kevein jaloin kohti linnaa,\njossa lauluja odotetaan, -- suloinen \"herttarouvani\", -- kuljen\nsepitellen haltioitunutta laulua suloisesta Ranskan maasta, --\n\"_France la dulce_\" -- --\n\nVirran rannalla ovat poppelipuut nyt mielestäni kuin hupaisia,\njättiläissuuria peltokortteita. Ei, kuin harpun kielet ovat nuo ohuet\npoppelit, puut rivissä, -- ja raikas, iloinen tuuli kannelta soittelee.\n\nMikä maa! Talvellakin sirkkalehtiä aukova. Silmuja tuoksuva, kukkiin\npuhkeava. Rikas maa. Älykäs, onnellinen kansa, -- niin näyttää. Viisas\nja iloitseva kansa. Iäti tahtoisit asua täällä?\n\nSitä ajatellen valahtaa sieluun vuorotellen riemu ja haikeus, -- ilon\nja surun sekavuus. Kuin omituinen tauti...\n\nEttä näille on kaikki annettu, -- ja meille, maalle, josta vieras on\nkotoisin, ei mitään.\n\nTahtoisit asua täällä?\n\nSe täyttää sydämen melkein lapsellisella ja synkällä vihalla. Ettei\nedes vapautta ole meille suotu.\n\nJa jouluaatto täällä. Tuntuuko koti-ikävä? Se omituinen tauti. Tauti\ntosiaan: riutumus, väsymys, kummallinen kyllästyminen ja hermostus.\nTauti, joka ei ole hyvettä, vaan heikkoutta, kuten kaikki taudit. Sen\nsyyt eivät ole hyvät ja terveet, huomaan. Sillä voinko ikävöidä\nkotimaan jouluaattoa? kysyn itseltäni. Ja heti nauran: tuota pimeimmän\najan juhlaa, joka puhkuu liian täyttä vatsaansa. Ja hartaimpana\nonnitteluna toivon kotijoulun aviopareille, etteivät söisi illalla\nsilavaa niin paljon, että vuoteessa yöllä hiostuvat ja saavat aamulla\njoulukirkossa lentsun. Sitäkö ikävöisi täällä!\n\nIlta on tullut, ja poppelikujat kellertävät kuin kulta...\n\nIloisessa pikkukaupungissa, jossa on vain kuusitoista tuhatta asukasta,\nsiellä on kadulla juhla, siellä on huminaa ja hälinää ja naurua tumman\ntaivaan alla. Siellä kulkee, kuohuu väkeä toreilla, siellä loistavat\ntummat naisten silmät, siellä soivat kitarat, siellä, siellä leviää\nkrouveista suloisen keitetyn viinin tuoksu, siellä varustaudutaan\nnauraen ja kuherrellen jouluyön messuun. Siellä on hyvä olla.\n\nTahtoisit iäti asua siellä, sijaa antaisi kai sinullekin aulis _la\ndouce France_?\n\nKuitenkin, -- tuo tauti. Että vaikka tahtoisikin, -- ei tahdo olla\nsiellä.\n\nSe on katkeruutta, jopa raivoa. Ettei, _hélas_, ole mikään _trovere_,\n-- kaukana se meistä. Vaan otsa on synkkä ja ajatus raskas ja kömpelö\nja mielikuvat lapselliset ja ilo muokkaamatonta...\n\nEttä otsassa on kätkössä, kuin vaanimassa, kuva toisesta maasta,\nsynkästä ja surkeasta ja pimeästä ja häväistystäkin. Että sen\nvähäpätöiset joulukynttilät tuikkavat korkean katedraalin tuhansien\nkirkkaiden vahakynttiläin takaa, -- ja on kuin sen tuuli kohisisi\nkolkosti yöllä korvissa.\n\nEttä tahtoisi sinne, sen vaivaisten töllien ovelle, kun vainoojat\nhiipivät niitä ryöstämään ja häpäisemään. Että tahtoisi kuitenkin olla\nsiellä elämässään ja pienessä kuolemassaan, -- vaikka ympärillä on\nkaunis _la douce France_, karkeloiva iloisena yönä, -- vaikka viisaat\nja mustat silmät hymyilevät, suloisessa maassa, jota tuntee joskus\nrakastavansa.\n\n\n\n\nPYHÄ LAURENTIUS.\n\n\nPyhä Laurentius, kuinka kauan saat venyä vielä halstarilla, suitsevat\nhiilet alla, kuinka kauan kipu viiltää luitasi ja rintasi tuskasta\nkohoelee?\n\nKuinka kauan ihminen, kuka tahansa, voi kestää kaipuunsa tulella,\naivoissa sama, tylsän-kolkko ajatus?\n\nVuosia kymmenet hän saattaa riutua hiljaisella valkealla, punaisilla\nhiilillä. Monena yönä hän valvoo vuoteellaan kolkoin ajatuksin: mitä\nhän on uskonut ja parhainta tahtonut ja tavoitellut. Monet unelmat ovat\nihmistä johtaneet, hän on tuijottanut taivaan rannalle ja hurmautunut\nkuten nähden siellä ihanan näyn. Ja sinne hän on mennyt, vaivalla tai\nhelposti; mutta mikä harmaus ja kyllästys hänet on siellä ottanut\nvastaan!\n\nJa se on voinut hänelle tapahtua monen monesti, kymmenenä vuonna. Että\nhän on kauneimman saavuttamansa nähnyt narrillisena, pienenä, tyhjänä.\n\nSiksi hän on usein ihmetellyt, miten paljon, miten paljon hänen\nympärillään on jo tuhkaa, palaneita pyyteitä, jotka eivät enää koskaan\nsyty. Mitkä keot mustuneita hiiliä! Ja silloin hän on jo rohjennut\najatella: nyt eivät poltetut luuni enää kestäne, nyt loppuu työ halujen\nhiililtä. Nyt on kaikki nähty, ja kaikki on jotenkin vajanaista ja\nauttamatonta ja inhoa ja tyhjyyttä. Kaikki, mitä ihmisen maailmassa on,\nkaikki on hänestä tuntunut selvästi ajatellen samalta: typeryydeltä tai\nrumuudelta.\n\nNiin on kymmenesti tapahtunut. Mutta hän elää vielä! -- Mistä on uutta\npoltettavaa tullut, kuinka hän ei ollut jo loppuun palanut?\n\nMinkä enkeleiden hän on antanut itselleen tuoda lisää voimaa? Mitä\nhurmaavia ääniä hän on kuunnellut, yhä nääntyäkseen, ihminen, kuka\ntahansa, jokainen ehkä!\n\nMillaisen uuden halun hän on antanut itseään petellä? Miksi hänen\ntäytyy virua hiilillä?\n\nSinä ponnisteleva ja lankeava ja taas nouseva ihminen, joka aikoinasi\nehkä olit selkeä ja kirkas: eivätkö huulesi monena raskaana yönä ole\nauenneet kuin kuolin virteen? Jonkin vaivasi tähden?\n\nAinakin olen minä joskus kidutettu tarpeeksi, mikäli tunnen, niin että\nmelkein laulan hourua virttä, kun kaikkialta auttamattomasti ammottaa\ntyhjyys, -- niin että alan haluta jotakin olematonta: siis näen taivaat\navoinna ylläni, täynnä utuista kauneutta.\n\nMutta sehän on uskonnollisuutta, järkiheikkoutta, sillä ei sellaisella\nole toden pohjaa.\n\nMiten lienee muiden, kenen tahansa, ehkä kaikkien!\n\nHahaa -- uskotteleeko pettyvä ihminen, joka on melkoisesti väsynyt,\ntäten: Minä olen Pyhä Laurentius, -- minäkin! Ja huudahtaa itselleen:\nOle huoletta, Pyhä Laurentius! Pian on loistava säteikkö pääsi\nympärillä. Pian olet taivaassasi, -- mutta silloin muistostasi, sinun,\njoka olet jalon kaipuussa elänyt, jotkut saavat rohkaisua ja\nlohdutusta. Silloin sinun nimessäsi rukoilevat kaikki, joita puhdas\ntuli polttaa.\n\nMutta mitä iloa siitä sinulle, ihminen?\n\nKuinka kauan saat venyä vielä hiilillä, Pyhä Laurentius? Kuinka kauan?\n\n\n\n\nILLUSIONEILLE.\n\n\nIhmisen tulevaisuuden kangastus on ihana kuin tuntematon kaupunki, kun\nsiihen tulee ensi kertaa.\n\nKaikki on siinä vierasta, kaunista, -- hermojen huumausta ja\nriemullista lupausta... Kun saapuu illalla kaupunkiin, jonne on\nhalunnut, kuinka suurelta meri sen vieressä näyttää! Tai virta, -- se\non outo elämän virta, joka haipuu illan pimeyteen.\n\nMeren rannalla hohtaa haaveitten kaupunki utuisena ja tuhansin tulin...\nTai virrassa värisevät rantatulten kaariviivat punaisina ja keltaisina\nkimaltaen.\n\nTuntemattoman kauneus, kun ihminen astuu katupaasille, joita ei ole\nennen kävellyt, se tulistaa hermot, se nousee päähän kuin juopumus, se\nloihtii sieluun onnellisuuden unia kuin opiumi. Rauhattomaksi ja\nvallattomaksi ja tuhlaavaksi ja ihmisrakkaaksi se tekee. Se kultaa\nsielun, herättää mielikuvituksen, tekee anteliaaksi ja hyväksi, saa\nnauramaan, kyynelöimään.\n\nNiin käy _vieraassa_ kaupungissa, jossa lyhdyt loistavat jumalanäidin\nkuvain edessä ja porttolain ovilla, jossa vieras rientää hyllyvillä\nvaunuilla suuria katuja pitkin. Taikka venheellä virroilla, joihin\npalatsit kuvastuvat marmori-ikkunoineen, -- ja kaikki on\ntuntemattomuuden vapautusta ja siihen heittäytymistä, -- jumalaista\nvallattomuutta ja palkattomuutta.\n\nJokin epämukavuus on outoa lähetessä vain iloksi ja hullunkuriseksi\nhuviksi, niinkuin sille, jolla on suuret unelmansa. Jos sielulla olisi\nkasvot, niin ne nauraisivat koko maailmalle kuin miljonääri --\npelkästään siitä onnesta, että ihminen lähestyy jotakin, jota luulee\ntuntemattomaksi.\n\nHän katselee vaunuista päättömältä näyttävää katua, joukkojen kuohuvaa\nja vierasta virtailua. Hän häikäistyy sähköistä, salamoivista tulista,\n-- koko kaupungin juhlaheijasteesta, jonka hän näkee mustalla\nyötaivaalla. Hän huumautuu vilinästä ja huudoista, naurusta...\n\nKiitäviä ajoneuvoja, loistavia ikkunoita, jumalain patsaita. Meneviä,\ntulevia, hätäkirkaisuja, kun hurisevat vaunut tunkevat päälle kuin\nhelvetinkone. Meneviä ja tulevia, jyryä ja pauhua ja pillien\nvihellystä. Kaikki vilisee ohi, -- tulet kuvastuvat laineihin... Kulta\nja hopea kulisevat, kellot kalisevat, -- tuntemattomain ravintolain\ntelttakattojen alla istuvat loimottavassa valossa naiset valkein\nkasvoin, jokaisen huulilla hymy.\n\nNiin, -- ilotulitus on silloin meressä, virrassa, kanaaleissa, --\nilotulet ihmisen kiihtyneissä hermoissa.\n\nJa unelmansa ensi hetket hän nauttii jossakin kolkassa, joka tuntuu\nkyllin yksinäiseltä, iloiselta, -- ympärillä oudot kadut, ilta, yö, --\nja sielu on alttojen ja sellojen säveltä, -- valojen keskellä, jotka\novat ihanat siksi, että ne ovat oudot. Ja jos hän yhtyy hetkelliseen\ntuttavaan, on tämä hyvä tai kaunis ja suloinen, siksi, että hän on\ntuntematon, -- katseessa syvä arvoituksellisuus.\n\nKas sellainen on mielestäni ihmiselle hänen tulevaisuutensa, -- kaikki\nhänen uskonsa ja toiveensa.\n\nMutta koska hän pääsee siihen, jota kaipasi, kun odotettu ja uneksittu\ntulee eteen, kun saapuu tulevaisuus: kas, kaikki on silloin kuin suuri,\nnähty kaupunki. Äitelää ja kyllästyttävää. Sillä ovathan ihmiset joka\npaikassa samat, samaan pienuuteen sitovat heitä heidän puutteensa aina,\nja mitään uutta eivät he luo auringon alla. Ja niinpä on nähty ja\nkoettu harmaata ja haikeaa kuin tuttu kaupunki... Mutta _hélas!_ onni\nkuitenkin, että tuota odottamista riittänee ihmisissä kuolemaan saakka,\n-- niin, kuollessaankin hän haaveilee vielä jotakin uutta, johon kulkee\n-- uusia tähtiä, Uranusta ... saadakseen siellä tuntemattomaan\nkaupunkiin...\n\nOnni, ettei kuollessaan muistane sitä harmautta, jonka koki, kun näkee\nkangastuksen, johon pyrkii, -- ettei hän kuollessaankaan voi ajatella\nitseään pian ruumiina, kaikkea mennyttään multana, mätänä, -- sillä hän\najattelee outoa kaupunkia, jota kohti hetki häntä kiidättää.\n\n\n\n\n\"SULO SUOMI POHJOLA...\"\n\n(Illusioni.)\n\n\nKerran ennen -- siitä on jo kauan, -- kotilaaksossani, -- olin silloin\nvielä pieni poikanen, -- keikkui nuori maalarinsälli korkeilla\ntelineillä ja siveli valkeaksi kotini toisen kerroksen päätyä. Oli\nkesäpäivä: koivikko suloisessa lehdessä, aurinko säteili vienosti, ja\nsyreenipensaissa nuokkuivat tertut.\n\nSiitä on jo kauan. Sälli keikkui telineillä ja pensseli liikkui\nnopeasti, ja mies lauloi riemullista laulua. Istuin aitan portailla,\npaljaita jalkojani lämmitti käytävän hiekka, ja kuuntelin, kuinka sälli\nlauloi. Se oli suloista; korkealta lipputangon alta, jossa\nsinivalkoinen leijui hiljalleen, kajahteli raisu laulu. Mitä hän\nlauloi? Tuttua, aivan tuttua laulua:\n\n    \"Sulo Suomi, pohjola...\"\n\nReipas ja rehentelevä ja samalla kaihoisa kansanlaulu. Valkea pääty\nkaikui ja ilma raikui ja laulu liiteli salmille, joiden hopeassa\nkuvastuivat talot ja vihreät pellot ja vanha tapuli ja kalmisto.\n\nRiemuitseva loppuveto:\n\n    \"Ei ole maata sen armaampaa!\"\n\nSiitä on kauan. -- Yksi tie lähti sieltä kartanolta; mutta se haarautui\nmoniksi, -- sadoiksi, tuhansiksi. Nyt: missä kulkenenkin, missä\naikojani viettänen...\n\nKuljinpa yksin ja kuoloon saakka synkkänä, -- tai riemullisena ja otsa\nseppeleissä, jonka unohdus antaa...\n\nOikkuisan onnettaren heittelemänä tai varmana...\n\nTai uusien maiden riemuissa, pitkillä maanteillä tahi keinuvan meren\nrantamilla...\n\nTammistoissa, ripustaen soiton oksaan ja nukkuen siimeessä...\n\nPohjolassa, jossa kalevaiset välkähtelevät... Taikka toivioretkillä\netelän huikaisevain marmorikirkkojen portailla...\n\nNiin, turha luetella: kuljinpa yöllä tai päivällä, olinpa sielua kuin\nsävel, jota soitetaan ensiviulun ohuimmalla kielellä ja vaimennetaan\nsordiinilla; tai heittäydyinpä lokaan. Olinpa onnen poika, rikas tai\nköyhä, mustalainen tai majoihin tyytyvä, ulkokullattu tai jalo, hyvä\ntai kelvoton, laskeva tai aulis, olin kiitetty tai naurettu, joskus\nväsynyt, joskus voittamaton kuin ainoastaan kärsivällisyys... Surinpa,\niloitsinpa, elin, kuolin... Niin kaikkialla kajahtaa se laulu. Ja\nkaikki tiet vievät takaisin sinne, -- pihalle, jossa istuin aitan\nportailla, paljaat jalat hiekassa, ja kuuntelin sällin raisua ja\nomituisesti raukenevaa laulua:\n\n    \"Ei ole maata sen armaampaa!\"\n\n... Koivut armaassa lehdessä, syreenien tertut nuokkuvat, ja aurinko\nsäteilee vienosti.\n\nAlati on se sävel mielessäni: milloin sordiinilla soittaen, milloin\npauhaten pasuunalla.\n\n... Niiden rantain rakkautta! Keltaiset maantiet, joista lähin vei\nvanhan, harmaan tapulin ohitse, missä ristit lahoavat poppelien\nsiimeessä...\n\nNuori maalari korkeilla telineillä, liikutellen nopeasti pensseliä...\nSinivalkea tangossa ... kun aurinko välkkyi suhisevalla\nkoivikkorinteellä...\n\n    \"Ei ole maata sen armaampaa!\"\n\n\n\nNÄMÄ SUURET KANSAT.\n\n\nNiin sanovat nämä suuret kansat, nämä suuret valtakunnat: että yksi on\noikeus maailmassa, ja se on voima. Ja he innostuvat siitä kuin\njuopuneet sotamiehet kapakassa korttipöydän ääressä. He remuavat,\nrähisevät ja kerskuvat kilvan. Yksi kopeilee, että hänellä on paljon\nkanuunaväkeä, kanuunan ruokaa, toinen, että hänpä on tehnyt paljon\nlapsia, nälkäistä liikalaumaa, ryöstössä verratonta, kolmas, että\nhänelläpä on hallussaan meri, neljäs, että hänpä muka on kotka, sillä\nhän lentää. Niin he kerskuvat tulevaisuudellaan ja kaunistelevat\nmenneisyyttään, ja jokainen on isänmaallisessa asiassaan oikeassa,\ntoinen isänmaallinen toista isänmaallista vastaan. Niin he mäiskivät\nkorttejaan, koettavat pettää toisiaan, riitelevät ja ovat valmiit\ntempaamaan hukarinsa. Kaunista väkeä, nämä suuret kansat --\nisänmaistaan juopuneita soldateskeja. Itserakkaus heistä haisee\nneuvospöydän äärestä.\n\nJa vain yhdessä he ovat yksimielisiä: että ennenkuin he karkaavat\ntoistensa kimppuun ja kurkkuun isänmaitaan varjellakseen, on kaduilla\nja kujilla vielä pieniä, joille he näkevät velvollisuudekseen levittää\nsivistystä ja uskoa, s.o. ryöstää heidän kukkaronsa ja kuristaa heidät,\n-- nuo soldateskit, voidakseen itse juoda ja pöhöttyä, nuo villit\nlegioona sotamiehet.\n\n... Sinä pieni Suomi, sinä vaikenevain, pyhäin metsien poika, sinä\nvalkotukkainen ja sielulta ehkä jotenkin lapsi vielä! Että onni onkin\nsinut kohottanut kansakuntien joukkoon, johdattanut maailman turulle,\nnäiden pöhöttyneiden juopuneitten ovelle! Eikö sinun olisi ollut\nkauniimpaa kadota vaikka lappalaisena -- kuin pakosta keinotella\ntällaisten kanssa. Sinä pieni ja tuhma ja kokematon, mikä kohtalo\nodottaa sinua täällä? Hehän karjuvat oikeuttaan kilvan, suuria,\nräyhääviä sanoja, nuo vanhat. Hehän remahtelevat keksintönsä ilosta.\nTietysti on kohtalosi se, että he antavat sinut yksituumaisesti\nkuristaa, siksi, että sinulla on jokunen lantti, -- nuo mahtavat\nsotamiehet, tuo loistorykmentti, jonka päällikkö, järki, on jättänyt.\n\nMikä onni sinut johti hiljaisuudesta kansain kapakan ovelle?\n\nMutta eihän voine olla totta, että orpo kuristetaan ja tapetaan hänen\nvaivaisten lanttiensa tähden? Mitä pahaa olet oikeastaan siis tehnyt?\n\nPaimennellut olet ahoillasi, viritellyt ansoja metsiin, asetellut\nmertoja vesiin, pyydystellyt metsoja hongistoissasi. Siinä kaikki, --\njoskaan et ole juuri tehnyt hyvääkään, avannut tilkun peltoa, hiukan\npilliä piipitellyt, kaarnaan ja tuoheen kirjojasi leikannut, -- olethan\naivan lapsi vielä.\n\nEt pahaa, et hyvää ole toimittanut. Ja se on kohtalosi, kuin muidenkin\npienten. Se on isänmaitten kapakassa julistettu oikeus ja kohtuus, --\nhe ovat järkeviä ja viisaita, nämä komeat kansat.\n\nNiinkö tosiaan?\n\nOvatko nämä kansoja, nämä miehet, jotka hurjuudessaan touhuavat?\n\nAh, ole huoletta! Vai kansoja nämä sotamiehet! Nämä kerskujat,\npöyhkeilijät! Nämä pelivimmaiset juopuneet! Nämä, jotka kiristelevät\nhampaitaan, mikäli puukko hampaissa sallii, toinen käsi pistimessä ja\ntoinen väärissä korteissa, -- nämä mustat ryövärit, hattu silmillä. Vai\nkansoja! Harvain perverssiä luokkaa he ovat, hallituksia,\nkapitaalihulluja, diplomaatteja. Niitä, jotka eivät ole koskaan nähneet\nhätää ja ovat liian tylsiä sitä kuvitellakseen, jotka sanovat\nkulttuurin levittämiseksi kaivosalueiden valtaamisia, jotka saarnaavat\nhedelmällisyyttä itse hedelmättömän onnea tavoitellen. Tämä omituisiin,\nhulluihin oikkuihin kasvatettu luokka, joka ei voi luopua käsityksistä\nisänmaa, kansa -- vai kansoja! Sanomalehtihuijareita he ovat,\ndiplomaatteja! Nämä kapakkateuhaajat ja peuhaajat, -- toinen toistansa\nisänmaallisempi, niin että itse Jumala halkeaa kymmeneksi, kun ei\ntiedä, mikä heistä on isänmaallisin ja kristityin, auttaakseen häntä.\n\nAh, ole huoletta, -- kärsi, -- _ehkä_ se auttaa.\n\nVaikka _he_ antaisivatkin mielellään kuristaa sinut, poloinen, ryöstää\nsiksi, että olet väärässä, koska olet heikko, niin yhdellä\n_kuvittelulla_ toki voit edes lohduttaa itseäsi odotellessasi:\n\nKatsele ajan merkkejä, katsele kadullekin, älä tyrmistyneenä näiden\nkapakkaan, niin mitä näet kaduilla, missä liikkunetkin? Siellä näet\nihmiset, kansat, joilla, vaikka he ovatkin vanhoja ja pitkiä, on yhtä\nystävälliset ja kiltit silmät kuin sinulla kuitenkin kaikitenkin --\nehkä lienevät. Ja mitä näet niissä silmissä? Rauhallisen ja vähään\ntyytyvän ihmisen, ainoastaan leipäänsä, kotionneaan ja pientä huvia\nhaluavan, ja suuttumuksen näitä puukko-souvareita kohtaan, näitä\nsoldateskeja, joiden yhteinen nimi on: yksinvalta tai harvainvalta ja\nsotilasvalta ja dollarikiihko ja sanomalehti-humbugi ja kirkko, joka on\nepäkristillisistä epäkristillisin, -- mutta jotka tohtivat nimittää\nitseään kansoiksi. Niin, nuo silmät, ne katselevat kummastuneina, --\nmutta niissä huomaat heräävän järjen -- ehkä. Että milloin on aika,\njolloin ei rauhallisia petetä kauniilla sanoilla: isänmaa, uskonto,\nsivistys? Että taistella isänmaan puolesta on kauneinta: murhata oman\ntai läheistensä leivän puolesta. Miksi ei sulautua halulla toisiinsa?\nMilloin ovat isänmaa- ja kansallisuus-sanat yhtä hullunkurisia kuulla\nkuin nykyään kertomus gnostilaisista uskontotappeluista? Milloin\npuhutaan vain yksityisistä ihmisistä, yksityisistä konnista tai\nsairaalloisista tai tyhmäpäistä, ei isänmaista, ja milloin ihmiset\nviisastuvat sen verran, ettei mikään asia taivaan alla ole heille niin\npyhää, että he sen vuoksi antaisivat itsensä teurastettaviksi?\n\nNiin supisevat tosiaankin ne todelliset suuret kansat, kuunnellessaan\nsotamiestensä meteliä, heidän rähinätään silloin, kun oikeat\nkaipaisivat päivätöittensä perästä rauhaa.\n\nPieni sinä olet, metsän poika. Mutta kun sinun kerran täytyy kasvaa ja\nvarttua näiden suurten kujilla, niin totta et kasva, et voi, luojan\nkiitos, koskaan kasvaa tahraamaan käsiäsi rosvoudella ja verellä, --\nniin taidan omassa isänmaallisessa pöyhkeydessäni luulla. Mutta\nvarttuessasi painuu vereesi vanhempien veljiesi pyrkimys masentamaan jo\nnuo korttihuijarit, nuo pitkin katuja ratsastajat, mellastajat,\nrääkyjät, -- että oikeat ihmiset saavat heidän diplomaattivehkeiltään\nrauhan.\n\nNiin sopii haaveilla:\n\nEttä kansat kasvaisivat, että niiden aivoissa olisi jokin lokero\nvarattu järjelle ja anarkian itsekkyydelle, -- sopii _haaveilla_, että\npieni Suomeni, sinä pyhäin metsäin poika, olet kerran valmis suurten\nkelpo veljiesi kanssa kohottamaan sen punaisen lipun, joka kerran\nyksinään kohoaa ja ajamaan osaltasi pois melupaikoistaan nuo soltut,\nnuo sananväärentäjät, nuo ulkokullatut, perverssit, ja hautamaan heidän\nkorttipöytänsä, noiden huojuvien juomapöydän.\n\nNiin sopii - haaveilla, ja - lapsetella!\n\n\n\n\nPATRIOOTTEJA.\n\n\n    \"Viel' ei ole mennyt Puola!\"\n\nSkrevelin, Peijanen ja Tunkkala ovat myöskin patriootteja, kaikki\npaksuja miehiä, kansanedustajia he kaikki ovat, ja isänmaan kohtalo\nheitä raskauttaa. Niin, he ovat kaikki povi pullollaan, kunnioitettuja\nmiehiä he ovat, kelpo miehiä.\n\nVedä suruharso kasvoillesi, Suomi, isänmaa-äiti! Vanha vainooja uhkaa\nsilpoa kappaleen ruumiistasi, -- jos ei juuri kahta maakuntaa, niin\nkuitenkin pari kolme kuntaa, pääkaupunkinsa tsinovnikkain mukavuudeksi,\njotka tahtovat huvitella kesät alueellasi viinoilla ja hirsipuilla.\nVedä suruharso tummaisille kasvoillesi, pyhä isänmaa!\n\nNiin lausuvat Skrevelin, Peijanen ja Tunkkala, jotka ovat kaikki\npatriootteja, kaikki kunnioitettuja miehiä, kansansa edustajia.\nEnsimmäinen heistä kymmenkunta vuotta sitten Ruotsista Suomeen\nsiirtynyt kyyppari, joka on metsäkaupoilla ja moukkia puijaamalla,\n-- ei omalla nerollaan, vaan muitten tuhmuudella, -- paisunut\nhotelliherraksi pikkukaupunkiin ja sitten tullut pääkaupungissa\nsivistyneen säädyn kermaksi. Toinen on itäsuomalainen kauppias, tuo\nPeijanen, ja kolmas on rusthollari, pönäkkä ja punakka, joka on nyt\ntullut pääkaupunkiin tilaltaan Hämeestä puolueen tärkeillä asioilla.\n\nVedä suruharso kasvoillesi, äiti! Voi heitä, jotka ovat tulleet sinua\nsyyttä leikkaamaan; ethän ole sairas, eihän sinussa ole syöpää, ei\nmuuta sisusvikaa, -- ei vainkaan.\n\nVastalausekokousta varten avaa nyt Skrevelin välkkyvät ovensa,\nyksimielistä kokousta varten, -- sillä onhan koko isänmaan kohtalo\nkysymyksessä, -- jonne hänen lupaava veljensä Peijanen ja Tunkkalakin\ntulevat, ja paljon väkeä. Ja Skrevelin puhuu kerrankin sovinnossa\nPeijasen ja Tunkkalan puolueiden kanssa. Ja Peijanen puhuu ja Tunkkala\npuhuu ja aprikoi. Ja laaditaan ankara vastalause uhkauksen johdosta,\njonka tähden isänmaan on täytynyt vetää kasvoilleen suruharso. Ja\nsitten on pitkät pöydät katettu, ja Tunkkalan ja Peijasen\nviisikertaiset niskat hikoilevat rasvaa, kun heidän suunsa käyvät ja\nSkrevelin kohottaa paistimaljan ja lausuilee juhlallisesti ja\nkunniakkaan isänmaallisesti. Ja myöhäisten päivällisten jälkeen\npohditaan hotellissa sikarin savussa ja juomain hajussa, mikä oli syynä\nnoiden kuntain katoamiseen, jos ne meiltä katoavat, ja miten olisi\nvasta vältettävä sellaiset vaarat. Ja Peijanen väittelee, että kansan\ntaloudellinen ja sitä mukaa sivistyksellinen tila uhatulla alueella on\nhuono, rajavartiosto nukkuu; sen sivistystä on siis kohotettava. Ja hän\nväittää arvokkaasti, jopa kiivastuenkin Skreveliniä vastaan, joka\njulkeaa kahden kesken puhuen suosiollisesti epäillä, sopiiko\nsuomalainen rotu koskaan varjelemaan yhteiskuntaa. Ja Skrevelin\njulistaa innon korkeimmilleen noustessa, sittemmin, ettei hän\ntästälähin, kosk'ei isänmaan punakeltainen väri ole sallittu, liputa\nhuvilaansa lainkaan, johon päätökseen myöskin isänmaan rouvat riemuiten\nyhtyvät. Ja Tunkkala jälleen, hän on lähtenyt muita varhemmin pois\nkokouksesta, noilta Pohjoismaiden tomuisilta plyyssisohvilta, jotka\novat tehdyt ikäänkuin uneen torkahtamista varten, hän on lähtenyt\narvokkaana ja todellisena suomalaisena liian suurmaailmallisesta ja\nmyöhäisestä juhlasta, ja kotiin astellessaan hänkin miettii syitä,\nmiksi nuo kunnat meiltä voidaan riistää. Ja hän joutuu siihen\njohtopäätökseen, että syynä on vihollisen pääkaupungin liika läheisyys,\n-- joten noita alueita ei voi mikään pelastaa, tuskin koko\nisänmaatakaan, koska se on mahtavaa keisarikuntaa liian lähellä, joten\nsen katoaminen on melkeinpä oikeus ja kohtuus. Hohoi, onni, että hänen\nrusthollinsa on rajasta loitompana, helpompi on olla, rauhaisempi,\nmenestyä rakkaassa isänmaassaan, kunnioitettuna isänmaanystävänä.\n\nNiin hän tallustaa turkinkaulus pystyssä, ja illan sähköt näyttävät\nhankisessa kaupungissa vaivalla palavan. Ja koko surullisen kaupungin\nyllä paistaa kuu, pienenä ja toivottomana pakkastaivaalta.\n\nJoten hän menee mielellään maata aikaisin ja nousee myöhään.\n\nMyöhään nousee myöskin koko maa, niin sivistyneet, jäykistyneet tai\nhumalapöhöiset, silmissä valottomuus, kuin myöskin muu avuton\nkansa. Ja pohjolan unisessa aamussa luetaan sitten lehtiä, --\nvastalausekokouksesta, -- niin, Peijasen ja Tunkkalan ja Skrevelinin\nsuoria ja mieheviä sanoja tyytyväisyydellä ja kunnioituksella. Ovathan\nhe toki jättäneet jälkimaailmalle kunniakkaat sanat, jos muu menneekin.\nSiinä on suorastaan uskonnollista hartautta, mikä tuikekin.\n\nNo niin, -- Jumala ompi linnamme. Mutta mitäpä auttavat pikku kansaa\nvarustukset ja linnat! Mutta onpahan nyt kuitenkin tehty mitä on voitu.\nSkrevelin, Peijanen ja Tunkkala ovat kunnioitettuja miehiä, kaikki\npatriootteja, kaikki paksuja miehiä, pulleapovisia miehiä.\n\nOvat yömyöhään pitäneet neuvottelukokousta, aprikoineet, mistä syistä\nisänmaa-äidin täytyy vetää kasvoilleen suruharso, miten tuollaiset\nvaarat vasta vältettäisiin.\n\nMutta sitäpä eivät aamulehdet lukijoilleen tiedä kertoa, miten nuo\nmainitsemani herrat, eivät muut, ovat keinotelleet ja vaurastuneet\njuuri noiden hukkuvain kuntain kustannuksella. Skrevelinhän on siellä\nostanut moukilta tiloja polkuhintaan ja myynyt ne huvilapalstoina\nkeisarikunnan rikkaille yli-virkaherroille, -- tuotti se satoja\ntuhansia, ja vielä arvoa ja sivistystä. Ja Peijanen, toinen seudun\nasiantuntija, on palstoittanut synnyintilansa \"valloittajain\"\nhuvila-alueiksi, tosin vain auttamattomassa pulassa, -- ne loistoelämän\nvelat; mutta eipä hän ole myynyt kuin omansa, vähäpätöisen osan. Ja\nTunkkala on kyllä maakansan tarpeet tuntevana saanut kahdesta\nratasuunnitelmasta jo kauan sitten toteutetuksi sen, joka johti hänen\nnavettansa nurkitse, -- toinen olisi sitonut noita muukalaistuvia\nnälkäkuntia kiinteämmin isänmaahan.\n\nNiin, sitä eivät aamulehdet tiedä kertoa. Me vain valitamme, miksi\nvihamies ottaa poloisia maitamme, meiltä, jotka olemme itse myyneet\nmaamme viholliselle, niin rikkaat kuin köyhät. Ne selostelevat vain\nSkrevelinin ja Peijasen ja Tunkkalan suoria sanoja eilisessä\nkokouksessa. Ja ne lukijat aprikoivat vain syitä, miksi isänmaan täytyy\nvetää suruharso kasvoilleen, -- kuten aprikoivat Skrevelin, Peijanen ja\nTunkkalakin, -- kaikki kansanedustajia ja patriootteja, kaikki paksuja\nmiehiä! Pulleapovisia, pulleaposkisia miehiä, kunnioitettuja miehiä.\n\n\n\n\nABÉLARD JA HÉLOÏSE.\n\n\nNäin ajatteli Abélard, koska hän illalla kiiruhti Héloïsen luo:\n\nArvoituksia olen minä ajatellut ja niistä surrut. Nyt en ajattele enää.\n\nSaarellaan Seine-virrassa on temppeli, ylenee jalo Notre-Dame. Valkea\nja harmaa se on, suljettu ja tumma, muun maailman keskellä. Sen tornien\nkulmapilarit ovat kuin luurangon nikamista rakennetut, siinä on\nomituisuuden tenhoa. Sen räystäissä istuvat irvistelevät piru-koirat ja\nnäyttävät haukkuvan alas Seinelle ja kaduille, -- kuin temppeliäni\nvartioiden ja ivaten maailman touhua. Siinä on mystiikan suloista\nhaavetta, -- sen ikkunat ovat ulkomaailmalta verhotut, värilliset\nruudut kuultavat sisustassa kuin omituiset punasiniset ruusut. Suuret,\nvaltavat, säteilevät ruusut, -- kukin niistä _Rosa mystica_. Kierikööt\nmaailman rattaat, soikoot kellot tallatuilla kujilla, -- temppeli on\npyhyyttä ja rauhaa.\n\nPäivää olen rakastanut ja ulkoilmaa. Nyt olen viisastunut ja tullut\nvälinpitämättömäksi. Nyt on päiväni arkinen ja harmaa, ja sen parissa\nolen vieras ja outo. Mutta illoin, kun Seine hälvenee pohjattomaan\npimeyteen, josta vain siltojen ja rantain tulet lekkuvat, silloin alan\nelää. Silloin minä sytyn ja minut valtaa ihmeellinen hulluus. Silloin\nsytytetään alttarikynttilät minun temppelissäni, Notre-Damessani, joka\non sydämessäni.\n\nSe on pienoiskuva sinusta, jalo, kivinen, harmaa Notre-Dame, -- sisältä\nloistava ja hiljainen ja riemukas. Siinä vasta olet minulle autuutesi\nantanut, kivisen temppelin jalo rouva, kaiken äiti, jota olen usein\nrukoillut.\n\nMitä olen sinulta ennen rukoillut? Anna minulle jokin, josta henkeni\nhurmautuu ja johon se uskoo, olen rukoillut. Ja anna minulle hulluutta,\nettä sen uskon edestä voisin taistella. Anna sielulleni juopumus, sinä\njalo temppelin asukas, sinä kaiken äiti, jonka silmät säteilevät\nmystillistä, vaaleaa kirkkautta.\n\nNiin olen rukoillut pitkät ajat. Nyt en rukoile enää. Sillä kylmäksi on\njäänyt Notre-Damen rouva, kuvaksi kivisen temppelin pääalttarilla, eikä\nole vastannut, ei antanut mitään. Kylmänä ja korkeana on kohonnut\nyötaivaan korkeuteen harmaa ja musta temppeli. Kylmemmäksi yhäti on\nsydämeni tullut, kaikki innostus on ollut minusta ulkoa kalkituiden\nhautain kaltaista, kaikki pyrkimykset ja pyyteet kuin portot, jotka\nrientävät luokse koreina ja maalattuina.\n\nTyhmät olivat rukoukseni. Nyt en niitä rukoile enää, en kysy mitään.\nArvelen, että juuri kaikella hartaudella ja innolla tehdään maailmassa\nenimmän pahaa, tunkeudutaan lähimmäisten pyhättöihin. Miksi ei kukin\nihminen tyydy omaan temppeliinsä?\n\nNiin minä arvelen, sillä kivikirkon rouva, tuo armelias, lienee silmäni\navannut. Niin, hän on antanut minulle oman pyhättöni, pienoiskuvan\nomastaan, suljetusta ja mystillisestä, jossa yön _Rosa mystica_ kukkii.\n\nHän on ilmestynyt minulle itse lihassa ja veressä, ei aatteissa.\n\nViimeinkin lienee taivas kyllästynyt rukouksiini, työlästynyt hullun\netsintään. Se on säälinyt minua ja vastannut. Héloïse, unhe ja maailman\nkielto! Kun kiiruhdan sinun luoksesi, en kysy mitään, en välitä, vaikka\nmaailma palaisi. Ja tuntuu kuin taivas minua nyt nuhtelisi entisten\nrukousteni tähden. Kuten se haastaisi korviini: Kuinka olet pyytänyt\nkuonaa, -- kun kulta on sinulle aiottu? Mitä olet anellut, tyhmä ja\nhaaveileva lapsi! Miksi olet luullut sydänten valtiatarta, ihminen?\nMutta nyt olet juovuttavan maljasi saanut, -- mitä puuttuu sinulta\nvielä? Mitä vielä tahtoisit taivaan sinulle antavan?\n\nNiin, totisesti en mitään. Olen tyytyväinen, kaikkeen väsynyt. Paitsi\nsiihen, joka seisoo sydämeni alttarilla, Héloïse, -- unohdus kuin\nkuolema.\n\nHän on kuin kevät, syvä kuin yö, hän on tuli, joka polttaa ja\nkuolettaa.\n\nSydämessäni seisoo jalo temppeli, Notre-Dame, ylhäisenä ja\nsalaperäisenä. Ja sen jumalatar pukeutuu silmieni iloksi valkeaan,\npukeutuu siniseen, hän on koristettu kullalla ja on tuoksuva kuin\nkaukaisin, taivaisin haave.\n\nHän on kuin lilja. Kuinka monta tummantuikkeista kynttilää olen saanut\nhänen edessään polttaa, ennenkuin hän on minulle ihanuutensa antanut!\nKuinka hartaasti, missä tuskissa olen häntä rukoillut temppelin\nhämärässä! Mystillistä syvyyttä ja ristiriitain tummuutta hän on\nminulle antanut, minulle, joka olen oppinut ihailemaan himmeäin\npyhättöjen suloa, en päivän räikeyttä. Kunnes hänen suosionsa on ollut\ntulta ja hurmausta.\n\nHän on neitsyt ja hellä kuin äiti. Aina voin maailman poluilta paeta\nhänen luokseen, joka minua eniten rakastaa. Mitään, mitään ei hän\nvaadi, -- ainoastaan rakkauttani.\n\nHän on hehkuva kuin kiirastuli, hän on lilja ja neitsyt ja Diana ja\nAstarte. Hänen silmistään hohtaa hymyilevä viisaus ja sydämestään\nsammumaton liekki.\n\nKaikki hän on minulle antanut. En nyt enää katsele elämän kukkia, kun\nminulla on unhotuksen _Rosa mystica_. Hän kiertää minua, hän\ntukehduttaa minut syleilevillä kukkaköynnöksillä.\n\nTurhaa ja joutavaa minä ennen haaveilin. Nyt en kysy enää mitään, nyt\nnauran kaikelle, jos se mieleeni johtuukaan. Mitä on minulla elämän\nkanssa tekemistä?\n\nJuopuneena riennän minä kivitemppelin ohitse, jolta olen paljon kysynyt\nja joka minulle nyt on vastannut, -- valkean ja harmaan Notre-Damen,\njonka kynttilät illan pimentyessä tuikkavat kirkkaammin, Notre-Damen,\njoka ylenee saarellaan keskellä kaupunkia hiljaisena ja suljettuna.\nMinä riennän riemuiten sen ohitse oman temppelini kammioon, Héloïsen\nhelmaan, jonka kanssa tahdomme nauttia ja kuolla.\n\nTotisesti me uinumme kerran yhteisessä hautakammiossa, ja ruusut\nhaudallamme toisiinsa kietoutuvat.\n\nParis, lokak.-jouluk. 1911.\n\n\n\n"]