[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fl3u0MCOxeg97b1grGAGC0yedvIxKhaWDgQ2JyMPEURY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1410,"Suomalaiset Amerikassa","Rauanheimo, Akseli",1871,1932,"1410-rauanheimo-aksel-suomalaiset-amerikassa","1410__Rauanheimo_Aksel__Suomalaiset_Amerikassa",null,"tietokirja",[],[],"fi",1899,67860,482791,false,53160,[22,23],"Finnish Americans","Finns -- Canada",[25,26],"History - American","History - Other","\"Suomalaiset Amerikassa\" by Akseli Järnefelt Rauanheimo is a historical account written in the late 19th century. This work delves into the lives and experiences of Finnish immigrants in America, exploring their cultural, social, and economic conditions as they adapt to a new land. The book aims to enlighten readers about the history of Finnish settlement in the United States, emphasizing the importance of these immigrants in the broader context of American society.  At the start of the book, the author dedicates his work to his fellow Finns in America, expressing the need for greater awareness among the Finnish population about their compatriots abroad. He outlines the historical backdrop of Finnish immigration, mentioning earlier settlers and how they navigated life in America. The opening also touches on the significant phenomenon of migration from Finland, motivated by various factors such as poverty and the pursuit of better opportunities, while establishing the identity of the \"American Finns.\" Through personal observations and research, Järnefelt sheds light on the unique challenges and aspirations of Finnish immigrants as they strive to maintain their heritage in a diverse society. (This is an automatically generated summary.)",[],308,"Laaja esitys suomalaisten siirtolaisuudesta ja asutushistoriasta Pohjois-Amerikassa. Teos käsittelee suomalaisten vaiheita 1600-luvun Uuden Ruotsin siirtokunnasta aina 1800-luvun lopun kaivosyhteisöihin ja maanviljelysalueisiin eri osavaltioissa sekä Kanadassa. Se kuvaa siirtolaisten ammatteja, elintapoja ja yhteisöllistä toimintaa.","Akseli Rauanheimon 'Suomalaiset Amerikassa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1410. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SUOMALAISET AMERIKASSA\n\nEsitti\n\nAkseli Järnefelt [Rauanheimo]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1899.\n\n\n\n\n\n\n      Kansalaisilleni Amerikassa\n      omistan tämän teoksen.\n\n                       Tekijä.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe.\n\nSuomalaiset vanhimpain uutisasukkaiden joukossa.\n\n  Ilmiö Ruotsin suuruuden ajalla. Etelämeren komppania. Ensimmäinen\n  Amerikan kiihko. Uuden Ruotsin perustaminen. Loistoaika.\n  Hollantilaisten alammaisuudessa. Englantilaisten voitto. Elintavat.\n  William Pennin lausunto suomalaisista.\n\nSiirtolaiset.\n\n  Siirtolaiset ja Amerikka. \"Amerikan suomalaiset\". Tilastoa\n  suomalaisten siirtymisestä. Suomalaiset pioneerit. Alaskan\n  siirtokunta. Varsinaisen siirtolaisuuden alku. Matkalla\n  Amerikkaan.\n\nSuomalainen asutus.\n\n  Amerikan suomalaisten lukumäärä.\n\nNew York.\n\n  Siirtyvien ammatti. Maallepääsyn esteet. Siirtolaiskonttorit.\n  Liikemiehet ja käsityöläiset. Merimiehet ja sotilaat. Naispalvelijat.\n  Kirkko-, raittius- y.m. puuhat. New Jersey.\n\nUuden Englannin valtiot.\n\n  _Maine_. Kivimurtimot Rocklandin ympärillä. Monson. Selitys kivityöstä.\n  _New Hampshire. Vermont Massachusetts_. Kiipin niemi. Kongressimies\n  kertoo suomalaisista. Onko suomalaisella tunteita. Fitchburg. Nolo\n  englanninkielen opetus. Worcester. Quincy. _Rhode Island. Connecticut_.\n\nPennsylvania.\n\nOhio.\n\n  Suomalaiset Harborissa. Puuhat hengellisen hoidon järjestämiseksi.\n  Kapakasta Kuntolaan. Fairport\n\nIndiana.\n\nIllinois.\n\n  Chicagon nopea edistys. Suomalaiset Chicagossa. Waukegan. De Kalb.\n\nMichigan.\n\n  Ala- ja Ylä-Michigan. Kuparisaari. Calumet & Hecla. Seurakuntain\n  kehitys Kuparisaarella. Palovakuutusyhtiö. Hancock. Käynti\n  kuparikaivannossa. Ishpeming ja Negaunee Kaivannot. Menomineeränssi.\n  Ironwood. Mielenvikaisuus. Vahvin työmies maailmassa.\n\nWisconsin.\n\nMinnesota.\n\n  Valtion tilasto ja suomalaiset. Cokaton kontri. Puimajuhla.\n  Nurmijärvi. Duluth. New York Mills. Runeberg. Ely ja Tower.\n  Mesabaränssi.\n\nDakota.\n\n  Maanviljelys preereillä. Savo. Lakota. Rolla. Mustat Kummut.\n\nMontana.\n\n  Valtion rikkaus. Butte. Yöllä intiaanien parissa.\n  Belt ja Sand Coulee.\n\nWyoming.\n\n  Carbon. Hanna. Rock Springs. Käynti hiilikaivannossa.\n\nColorado.\n\n  Valtion luonto. Pilvien kaupunki. Tellunde. Suomalaisia\n  kultakaivoksia.\n\nCalifornia.\n\n  Kultakuumeen aika. Paratiisillinen maa. Punapuut ja mahtava luonto.\n  San Francisco. Rocklin, Fort Bragg. Käynti punapuumetsässä. Eureka.\n  Ihana San Josén laakso.\n\nOregon ja Washington.\n\n  Miellyttävä valtio. Columbiajoki. Suomalainen aarniometsän\n  perkkaajana. Suomalaisten tulo Astoriaan. Monenlaista kalastusta.\n  Yö kalaveneessä Columbialla. Suomalaisia erakoita. Carbonado.\n  Suomalaiset suurviljelijät. Adams ja Centerville.\n\nAlaska.\n\n  Luonto ja ilmanala. Rikastumisen tilaisuuksia. Matka Klondikeen.\n  Suomalaiset kultamailla.\n\nSuomalaiset hajallaan eri valtioissa.\n\n  Syyt hajaantumiseen. Rahatonta kyytiä. Uutisasutuksen yritystä\n  etelässä. Merimieslähetyksen asema Floridassa.\n\nCanada.\n\n  Luonto ja asema. \"Canadan aika\". Hiilikaivoksia Tyynen meren rannalla.\n  Matka Canadan Pasificia pitkin. \"Uusi Suomi\". Port Arthur ja Fort\n  William. Copper Cliff.\n\nRuotsinkieliset suomalaiset.\n\n  Henkiset pyrinnöt vasta alussa. Ruotsinkieliset New Yorkissa,\n  San Franciscossa, Massachusettsissa y.m.\n\nHenkiset riennot.\n\n  Yhteispyrintöjen yleinen suunta. Hajaannusta ja yhtymistä.\n\nKirkolliset pyrinnöt.\n\n  Seurakunnallisten rientojen kehitys eri paikoilla. Suomisynoodi.\n  Amerikan suomalaisia pappeja. Synoodilaiset ja niiden vastustajat.\n  Keskisuunta. Suomen merimieslähetyksen työ Amerikassa.\n\nKouluharrastukset.\n\n  Puuhat vasta pienellä alulla. Suomiopisto.\n\nRaittiusriennot.\n\n  Juoppous pääpaheena siirtolaisuuden alkuaikoina. Vaivanen kaikki\n  kokee. Kehitystä parempaan päin. Raittiusaatteen heräys.\n  Veljeysseuran perustaminen. Raittiustyö pääsee kukoistukseen.\n  \"Ystäväin Yhdistys\". Itsenäisiä seuroja.\n\nTyöväenkysymys.\n\n  Suomalaiset amerikkalaisissa ammattiyhdistyksissä.\n  Omia työväenseuroja.\n\nNaisten yhteispyrinnöt.\n\n  Naisen asema Amerikassa. Suomalaisetkin naiset alkavat tuntea\n  uuden asemansa. Naisyhdistyksiä henkiseksi kohennukseksi ja\n  jäsenten turvaamiseksi.\n\nSanomalehdistö ja valistustyö.\n\n  Siirtolaislehtien toimitustapa. Ensimmäinen suomalainen sanomalehti\n  Amerikassa. Sven Tuuva ja Sankarin Maine. Amerikan Suomalainen\n  lehti. Uusi Kotimaa. Yhdysvaltain Sanomat. Amerikan Uutiset.\n  Siirtolainen. Muita uutis- y.m. lehtiä. Paimen-Sanomia.\n  Sanomalehtimieskokous. Lehtien sisältö. Kirjain kustannus.\n  Kaunokirjallisuus. Loppulause.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nSuurella osalla Suomen kansaa on tiedot Amerikan suomalaisista\nhyvin vajanaiset ja hämärät. Syynä tähän ei liene niin\nvälinpitämättömyyskään, vaan siirtolaistemme oloja käsittelevien\nesitysten puute.\n\nTämän kirjan tarkoitus on toki edes vähän valaista tuon jotenkin\nlukuisan suomalaiskansan elämää ja oloja, joka on Amerikkaan\nsiirtynyt ja siellä pyrkii edistymään niin hyvin aineellisella\nkuin henkisellä alalla, koettaen miten mahdollista sopeutua uusiin\nolosuhteisiin.\n\nSamaa Väinön kansaa on Atlannin tuolla puolen, samasta pesäkunnasta\nlähteneitä. Suomen nimi on heidänkin suurimmalle osalleen hyvin rakas\nja mielellään lukeutuvat meidän kansamme jäseniksi, vaikka toiselta\npuolen Amerikan ihmeellisen voimakas sulatusmylly koettaa heitä\nitseensä liittää.\n\nTarpeen olisi, että emämaassa suurempi huomio käännettäisiin Amerikan\nsuomalaisiin, muistaen että siellä on veljiä ja sisaria kansastamme\njo hyvin suuri joukko. Yhteys emämaan kanssa näin paremmin voisi\nruveta säilymään ja se taas turvaisi kansallisuutemme säilymistä\ntuolla suurella eri kansallisuuksien kilpakentällä uudessa maailmassa.\n\nTutustuessa Amerikan suomalaisiin Suomen kansalla yleisesti on\ntilaisuutta tutustua itseensä, sillä noin mierolaisen tavoin joutuen\nvieraaseen maahan, missä ei toinen kansallisuus jouda paljon\nvälittämään toisen nostamisesta, tullen outoihin oloihin, joissa ei\nole entisiä, vuosisatojen kehittämiä järjestyksellisiä seurakunta- y.m.\nlaitoksia pohjana, vaan siirtolaiskansan itsensä on kaikki\nrientonsa alusta pitäen muodosteltava ja kehitettävä, siellä Suomen\nnykyisellä kansallakin on tilaisuutta huomata mihin pystyy ja minne\ntaipumukset viepi. Vierellä kulkee siellä muut kansallisuudet,\ntoiset etempänä, toiset taampana. Se on kansallisuuksien kilpailua,\nvoimannäytöstä, kyvynosoitusta; siinä myöskin voidaan nähdä kuinka\nsyvälle järjestetyt olot ja vuosisatain kehitys on vaikuttanut\nkansaamme.\n\nSuomen syväin rivien lapsi on kotimaassa elänyt parressaan,\njohon tälle on valmiina henkinen ruoka kannettu. Valmiina on\nollut laitokset, joissa on saanut sieluansa ravita, ja on ollut\nkoulujakin hengen ylennykseksi. Tuosta parresta on hän lähtenyt pois\nmonenlaisten houkutusten vetämänä, on tullut vapauden laitumelle,\nmissä hänen itsensä on ravintonsa haettava. Myöntää täytyy, että tuo\non suuri olojen muutos kansamme syväin rivien lapselle.\n\nLuulisipa uteliaisuudenkin vetävän Suomen emäkansan jäseniä\nkatsomaan, miten siirtolainen suoriutuu uudessa asemassa, miten\nitse muodostelee olonsa Amerikan vapaassa maassa. Sen vuoksi lienee\nvajanainenkin esitys Amerikan suomalaisista tervetullut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaitsi persoonallisia havaintojani, joita tein toimiessani viidettä\nvuotta sanomalehtimiehenä Amerikan suomalaisten keskuudessa, olen\ntätä teosta varten kerännyt tietoja useista Amerikassa ilmestyneistä\nsuomalaisista sanomalehdistä. Myöskin monet Amerikan suomalaiset\nkansalaiset ovat ystävällisesti auttaneet työtäni antamalla tietoja\neri aloilta. Niistä kiitollisuudella mainitsen tässä seuraavat:\n\n    _Alex. Leinonen_, Calumetissa, Mich., _S. Ilmonen_, Hancockissa,\n    Mich., _Alex. Pantti_, Ishpemingissä, Mich., _Tuomas Holkko_,\n    Harborissa, O., Pastori _P. Airaksinen_, Kiipillä, Mass.,\n    Pastori _Adolf Riippa_, Astoriassa, Ore., _Antero Havela_, Rock\n    Springsissä, Wyo., _Fr. Lindgren_, Stoningtonissa, Me., _Antero\n    Riippa_, Brooklynissa, N. Y., _K. Aug. Juusola_, Elyssä, Minn.\n\nNäiden sekä useampien muiden ystävällinen avunanto on\nkirjoittamisessa ollut suurena apuna.\n\nNurmes, Sariola, syyskuulla 1898.\n\n_Akseli Järnefelt._\n\n\n\n\nSuomalaiset vanhimpain uutis-asukkaiden joukossa.\n\n\nVaikka tällä teoksella ei olekaan tarkoitus esittää Amerikan\nsuomalaisten historiaa, näyttää kumminkin tarpeelliselta kertoa\nvähän suomalaisten vanhimmasta uutisasutuksesta uudella mantereella.\nSehän ikäänkun ansaitsi suomalaisille oikeudellisen osuuden Amerikan\nmyöhempään asuttamiseen muiden suurempain siirtolaiskansojen\nrinnalla. Suomalaiset uutisasukkaat Delawaressa kolmatta vuosisataa\nsitte, jolloin vielä intiaanit hallitsivat laajaa Amerikkaa\nmetsästysmaanaan, ikäänkun ostivat hiellään, vaivallaan ja --\nhäviämisellään oikeuden kansalaisilleen uuteen mantereeseen.\n\nOmituisimpia ilmiöitä Ruotsin mahtavuuden ajalta oli Uuden Ruotsin\nuutisasutuksen perustaminen Delawarejoen varsille Amerikkaan\n16-sataluvulla. Se on selvimpiä todisteita suurvaltaisuuden tunteen\nheräämisestä jalon Kustaa II Aadolfin kansassa. Mitkään muut kun\nlaajentunut katsantokanta ja suuremmoiset uudet hankkeet eivät\nvoineet tuota aatetta nostaa.\n\nAlkuvaikutus tuohon tuumaan nousi kyllä vieraalta taholta, mutta\nRuotsi oli kypsynyt sen pilventakaisen puuhan vastaanottamiseen.\nNousevan suurvallan kunnianhimolle tarvittiin vaan pieni tyrkytys\nulkoapäin.\n\nHollantilainen Wilhelm Usselinx (Uxelius) oli kotimaisen\nkauppayhtiönsä palveluksessa käynyt hollantilaisissa uusissa\nsiirtokunnissa Amerikassa ja oli ihastunut sikäläiseen luontoon ja\nmaan viljavuuteen. Niihin aikoihin hollantilaiset juuri alkoivat\nuutisasutuksensa nykyisen New Yorkin kaupungin seuduilla.\n\nUsselinx tuli Ruotsiin ja rupesi houkuttelemaan Kustaa Aadolfia\nperustamaan suurvaltansa merkiksi siirtokuntaa Amerikkaan sekä\nrupeamaan mahtavasti esiintymään merellä Espanjan ja Hollannin\nkilpailijana. Ruotsin kuninkaan hovi oli niinä aikoina toimipaikkana\nkunnianhimoisille ulkolaisille kiihottelijoille, jotka halusivat\npäästä uuden suurvallan hommissa vaikuttaviin asemiin. Usselinx oli\nyksi tuollainen. Ruotsi oli voitokkaissa taisteluissaan Venäjää,\nPuolaa ja Tanskaa vastaan herättänyt mailman huomiota. Usselinx\nehdotti, että Ruotsin olisi tehtävä kauppasopimuksia kaukaisten\nmaiden kanssa ja muodostettava ruotsalaisia siirtokuntia kristinuskon\nlevittämiseksi, valtakunnan rajojen laajentamiseksi, valtiovaraston\nkartuttamiseksi ja kansan taakan keventämiseksi sekä kaikkien\nmaailman kaupan etujen hankkimiseksi.\n\nEhdotukseen innostui nuori kuningas ja Usselinx sai v. 1624\nvaltakirjan muodostaa n.k. Etelämeren komppania, jonka etuoikeudet\nvahvistettiin kesäk. 14 p:nä 1626. Yhtiön hallinto tuli sijaitsemaan\nGööteporissa ja siihen oli ulkomaalaisillakin lupa tulla.\n\nKuningas julisti kenelle tahansa Ruotsin valtakunnassa vapauden\nmennä Amerikkaan perustettavaan ruotsalaiseen siirtokuntaan. Asia\nherätti suurta innostusta. Kuningaskin merkitsi osakkeita yhtiöön.\nKaikensäätyistä kansaa ilmaantui siirtolaistarjokkaiksi, kerrotaanpa\nkuninkaan äidin ja prinssi Juhana Kasimirinkin aikoneen matkaan.\n\nMutta innostus oli suurempi kun tarjona olevat voimat. Maa oli sotien\nkautta köyhtynyt. Kuningas, joka isänmaan alttarille oli uhrannut\npöytähopeansakin, jätti nyt lunastamatta osakkeensa yhtiössä, samoin\njäi enimmiltä muilta. Kuninkaalle ja kansalle tärkeämpi asia,\navunanto Saksassa kärsiville uskonveljille, tukahutti Amerikankiihkon.\n\nEtelämeren komppania kumminkin pääsi alkuun ja jatkoi tointaan.\nUsselinx oli väsymätön ja sankarikuninkaan kuoltua koetti mainion\nvaltiokanslerin, Aksel Oxenstjernan kehoituksesta innostuttaa\nsaksalaisia asiaan. Mutta Nördlingenin tappio lamautti protestanttien\nmielet Saksassakin.\n\nTiedot ovat hyvin hämäriä siitä saiko Usselinx todella ruotsalaista\nuutisasutusta alkuun Amerikassa. Kumminkin kerrotaan, että keväällä\n1627 tuli Amerikkaan Delawarejoen suulle uutisasukkaita Ruotsista,\nSuomesta ja Liivin sekä Vironmaalta. Mahdollisesti nämä olivat\nirtolaisväkeä, jotka halusivat jossakin saada omaa maata.\n\nKumminkin olisi hukkaan kaikki nämä puuhat menneet (Etelämeren\nkomppaniaa kohtasi monet onnettomuudet, muiden muassa espanjalaiset\nja hollantilaiset anastivat sen parhaat laivat), ellei Oxenstjernan\ntoimesta olisi kolme rikasta hollantilaista Samuel Blommaert, Peter\nSpiring ja Peter Minuit innostuneet asiaan. Viimemainittu oli ollut\nhollantilaisen siirtokunnan kuvernöörinä Amerikassa, vaan oli juonien\nkautta joutunut siitä toimesta pois sekä ruvennut toimimaan entisiä\nystäviään vastaan.\n\nMinuit sai uuden Amerikankiihkon Ruotsissa. Uutta retkikuntaa\npuuhattiin ja yllämainitut hollantilaiset lupasivat suorittaa puolet\nkustannuksista, ja toisen puolen kustansi \"kolme Oxenstjernaa Ruotsin\nhallituksessa ja Klaus Flemming\". Säännöt tehtiin siirtolaa varten ja\nkuningatar Kristiina ne vahvisti.\n\nKaksi Etelämeren komppanian laivaa, \"Kalmarin avain\" ja \"Grip\"\nvarustettiin retkeä varten ja syksyllä 1637 lähti retkikunta\nliikkeelle Gööteporista. Mukana oli pappi, insinööri ja noin 50\nperhettä siirtolaisia. Varmaa ei ole siitä oliko tässä retkikunnassa\nsuomalaisia, mutta luultavaa on kumminkin, että siinä oli Vermlannin\nsuomalaisia, jotka olivat saaneet kokea kovaa sortoa Ruotsissa ja\nsiksipä olivat halukkaita muuttamaan.\n\nMaaliskuussa 1638 saapui tämä retkikunta Delawarejoelle ja\npian piti Minuit yhteisen neuvottelukokouksen ruotsalaisten ja\nintiaanien kanssa. Huomattavin intiaanipäällikkö kokouksessa oli\nMinquessa-intiaanien johtaja, soturivanhus Mitatsimint, joka\nihastuneena ruotsalaisten lahjoihin möi kernaasti maata tulokkaille\nja taivutti muitakin päälliköitä myymään. Ruotsalaiset maksoivat\nmaista enemmän kun intiaanit älysivät tahtoakaan. Näin ostivat\nruotsalaiset koko sen maa-alueen, joka on nykyisten Christiana\nCreekin ja Schuylkiljoen välillä. Ystävyys uutistulokkaiden ja\nintiaanien välillä vahvistettiin \"ikuisiksi ajoiksi\" eikä se koskaan\npahemmin päässyt särkeytymään, mikä on merkillistä, sillä muut\nuutisasutukset Amerikassa olivat melkein alituisesti sotajalalla\nintiaanien kanssa.\n\nRetkikunnan mukana tullut maanmittari, luutnantti Kling teki kartat\nja asetti rajoille patsaat varustettuna kuningattaren nimimerkillä.\n\nNyt oli hyvä ja luja alku \"Uuden Ruotsin\" siirtokunnalla, mutta\nkun 30-vuotinen sota yhä piti Ruotsin huomiota kiinnitettynä siinä\nja vaati varoja, ei muistettu valtameren takaisia. Onnettomuudeksi\nsiirtokunnan hyvä turva Peter Minuit hukkui ja hänen sijalleen\nlähetetty uusi kuvernööri palasi pian takaisin vanhaan maahan.\n\nSe toki oli hyvä asia, että intiaanit pitivät liittonsa ja olivat\nystävällisiä, mutta hollantilaiset Uudessa Amsterdamissa (nykyisessä\nNew Yorkissa) olivat koko ajan katsoneet karsain silmin ruotsalaisten\nsiirtokuntaa ja yhä vielä katsoivat Uuden Ruotsin alueen oikeastaan\nheille kuuluvan. Jo heti ruotsalaisten tultua oli hollantilaisten\nkuvernööri Wilhelm Keift pannut vastalauseensa asettumiselle\nDelawarejoen varsille.\n\nMutta ruotsalaiset eivät säikähtäneet. Vaikka heillä ei\nollutkaan muuta sotilaallista turvaa kun Minuitin rakennuttama\npieni Kristiinalinna nykyisen Wilmingtonin kaupungin kohdalla,\njossa varustuksessa oli vaan muutama tykki ja 24 miestä, eivät\nhollantilaiset uskaltaneet päälle tulla, sillä siihen aikaan\nolivat ruotsalaiset pelättyjä sankareita, johon asemaan uroteot\npitkällisessä sodassa olivat heidät korottaneet.\n\nUutisasukkaat vähälukuisinakin edistyivät hyvin. He onnistuivat\nsaamaan käsiinsä jotenkin huomattavan osan intiaanikauppaa.\nSiirtokunnassa vallitsi vilkas toimeliaisuus: huoneita rakennettiin,\nmaata viljeltiin, siementä kylvettiin ja tupakkaa istutettiin.\nViimemainittuun kasvatukseen pantiin hyviä toiveita, että se\ntulevaisuudessa muodostaisi siirtokunnan parhaan tulolähteen.\nTurkiskauppa ja kauppa Länsi-Intiassa antoi niinikään hyviä toiveita.\n\nNämä kaikki seikat käsitti Ruotsin hallitus, ja kun tilaisuutta\ntuli, lähettikin se vihdoin siirtokunnalle apua. V. 1642 lähetettiin\nRuotsista siirtokunnan avuksi uusia siirtolaisia kahdella laivalla.\nJa mukana tuli uusi kuvernööri everstiluutnantti Juhana Printz,\noikeudentuntoinen ja toimeensa sopiva mies. Laivat saapuivat\nAmerikkaan helmikuussa 1643 oltuaan matkalla viisi kuukautta.\n\nValoisammat ajat koittivat nyt siirtokunnan tulevaisuudelle.\nSeuraavat vuodet olivat kaunista edistyksen aikaa. Uusi Ruotsi oli\nkukoistuksessaan. Kirkkoja rakennettiin, sekä toimessaan harras\nja tunnollinen ruotsalainen pappi Juhana Campanius harjoitti\nsiunauksellista työtään siirtolaisten keskuudessa sekä intiaanien\nvalistamiseksi. Uutisasutusta lavennettiin aina nykyiseen New Jerseyn\nvaltioon Trentonin kaupungin tienoille asti. Mutta laajennus tähän\nsuuntaan suututti yhä enemmän hollantilaisia. Tämä hollantilaisten\nviha oli melkein ainoa synkkä pilvi muuten onnellisen siirtokunnan\ntaivaalla. Intiaanikauppa kävi hyvästi ja tavaroita, yksin\nmaanviljelyksen tuotteitakin pystyttiin myymään englantilaisille,\njotka kävivät Delawarejoen suulla ostoksiaan tekemässä.\n\nHollantilaisilla oli tähän aikaan Uudessa Amsterdamissa kuvernöörinä\nkarski sotaherra Peter Stuyvesant, joka piti omatkin alustalaisensa\nankarassa kurissa. Vahingoittaakseen Uuden Ruotsin siirtokuntaa\nja tehdäkseen tyhjäksi tämän kukoistavan kaupan anasti hän\nhollantilaisten haltuun laajan Delawarelahden rannat. Näin lakkasi\nruotsalaisten kauppa englantilaisten kanssa, mutta intiaanikauppa jäi\nentiselleen ja varsinkin ostettiin turkiksia Susquehanna-intiaaneilta.\n\nStuyvesant rakennutti ruotsalaiselle alueelle Kasimirlinnan ja asetti\nsiihen varustusväkeä sekä kuletti 26 hollantilaista perhettä linnan\nympärille uutisasukkaiksi. Mutta muihin suoranaisiin vihollisuuden\nosoituksiin eivät hollantilaiset vielä ryhtyneet.\n\nJos Printz olisi pysynyt kauvemman aikaa siirtokunnassa, olisi tämä\nehkä edelleenkin saanut rauhassa elää. Mutta hän palasi v. 1653\ntakaisin Ruotsiin. Se etu Printzin palauksesta kumminkin oli, että\nhän sai hallituksen taaskin kääntämään huomiotaan siirtokuntaan. Se\noli hyvin tarpeellista, sillä viiteen ja puoleen vuoteen ei ollut\ntullut tietojakaan, saatikka sitte apua emämaasta Uuteen Ruotsiin.\n\nNyt lähetettiin kaksi laivaa matkalle. Mukana oli uusi kuvernööri\nJohan Klaudius Rysingh, 60 sotilasta ja 150 siirtolaista. Tilan\nahtauden takia jäi aikovia paljon Gööteporiin. Mukana tuli myös\ninsinööri Pietari Lindström, joka teki Delawaren kartan ja pani\nsäännöllisen perustuksen Kristinakaupungille.\n\nRysingh oli jäykkätuumainen ja sotaisa mies. Hän ei käyttänyt\nmaltillisuutta hollantilaisia kohtaan, vaan ensi työkseen hävitti\nKasimirlinnan. Mutta intiaaneja kohtaan oli hän säyseämpi.\nSuuri kokous pidettiin, jossa punanahat päällikkönsä Naomanin\nsuosiollisuuden takia vahvistivat ystävyysliiton entistä lujemmaksi.\nHollantilaiset olivatkin tuota ystävyyttä koettaneet särkeä\nuskotellen, että ruotsalaisten tultua on kuolevaisuus intiaanien\nkesken ollut tavallista suurempi.\n\nNaoman kehoitti ruotsalaisia asettumaan Passyakjoen varsille, missä\nasui paljon intiaaneja. Ja erittäinkin suomalaiset kuuluvat siellä\nostaneen helpolla maata ja laittaneen sinne asumuksiansa.\n\nMutta Kasimirlinnan hävittämisen kautta oli myös Uuden Ruotsin\nkohtalo ratkaistu. Stuyvesant tuli syyskuussa 1555 viidellä\nsotalaivalla ja 600 miehellä Delawarejoen suulle. Ensin valloitettiin\npienempi ruotsalainen varustuspaikka, jota urheasti puolusti\nluutnantti Sven Skute. Sitte kahden viikon piirityksen jälkeen\nvalloitettiin ruotsalaisten pääturvapaikka Kristiinalinna. -- --\n\nSilloin loppui Uuden Ruotsin itsenäisyys. Kustaa Aadolfin kaunis\nunelma ei päässyt tämän enempää toteutumaan. Apua oli tullut liian\nvähän emämaasta.\n\nMutta silti ei itse siirtokunnan historia vielä tähän lopu. Tuskin\nmonta siirtolaista lienee muuttanut pois, vaan yleensä jatkettiin\nelämää entiseen tapaan. Hollantilaisille maksettiin veroa perheeltä\nvaan 6 floriinia vuodessa. Ruotsalaisen kuvernöörin sijaan tuli\nhollantilainen ylivouti. Ja ensimmäiseksi alivoudiksi asetettiin\nsuomalainen Antti Jurgen.\n\nSuomalaiset itse asiassa eivät mitään hävinneet valloituksen\nkautta. Heidän kansallisista tarpeistaan ei ennenkään mitään huolta\npidetty. Nyt toki oli vihollisuus hollantilaisten kanssa lopussa ja\nsiirtolaiset saivat turvallisemmin rauhassa edistyä.\n\nEivätkä hollantilaiset saaneet kauvan ylpeillä valloituksestaan.\nYhdeksän vuotta Uuden Ruotsin valloituksen jälkeen valloittivat\nenglantilaiset hollantilaisten siirtokunnan nykyisessä New Yorkissa\nja sen mukana tulivat Uuden Ruotsinkin siirtolaiset kuulumaan\nEnglannin vallan alle. Tämäkään valloitus ei pahentanut, pikemmin\nparansi siirtolaisten tilaa. Englantilaiset sallivat ruotsalaisten\nja suomalaisten pitää täyden persoonallisen vapautensa, kielensä ja\ntapansa.\n\nJa kun englantilainen William Penn toi v. 1682 kveekarit\nDelawarejoelle ruotsalaisten ja suomalaisten luo sekä osteli\nnäiltä ja intiaaneilta maata perustaen Philadelphian kaupungin,\njoka pyhitettiin veljelliselle rakkaudelle, vallitsi täysi sopu\nja rauhallinen toimeliaisuus siirtolaisten kesken. Kaupunki alkoi\nkukoistaa nopeasti ja onnellisuus vallitsi koko ympäristössä.\n\nSuomalaisten pääasuntopaikat olivat Philadelphian lähistössä,\nmissä nytkin on paikannimiä sellaisia kun Finland, Lapland y.m.\nKuten edellä on mainittu, heitä lienee tullut jo ensimmäisissä\nsiirtolaislaivoissa Usselinxin ja Minuitin mukana. Mutta varsinkin\ntuli heitä Juhana Printzin matkassa sekä sitte melkein jokaisessa\nlaivassa. Uutisasukkaat kun menestyivät hyvin, kirjoittelivat\nhe kotipuolelleen houkuttelevia kirjeitä ja saivat yhä useampia\nmuuttamaan. V. 1693 mainitaan suomalaisia olleen siirtokunnassa\nmuutamia satoja ja elivät he vähän erillään ruotsalaisista\nintiaanien naapureina. William Penn on noista ensimmäisistä\nAmerikan suomalaisista antanut kauniin tunnustuksen, että he olivat\nrehellisiä, rotevia, ahkeroita, raittiita ja kelpo ihmisiä; he\nkunnioittivat esivaltaa, käyttäytyivät siivosti englantilaisia\nkohtaan ja olivat ystävällisiä. Ja Penn myös todistaa, ettei ne\nsukupuuttoon hävinneet, sillä harva uutisasukas löytyi, jolla ei\nollut kolme, neljä poikaa ja yhtä monta tyttöä; muutamilla oli kuusi,\nseitsemän ja kahdeksankin poikaa.\n\nMelkein samallaista elämää elivät kansalaiset uusissa oloissa kun\nvanhassakin maassa. Maata viljeltiin erinomaisella menestyksellä.\nSuomalaiset kutsuivatkin siirtolaansa paratiisiksi. Kansalaisemme\nkykenivät vuosittain myymään naapureilleen leipää, jyviä, jauhoja\ny.m. Metsässä oli riistaa ja järvissä kaloja. Intiaanit kun\nelivät mitä parhaimmassa ystävyydessä suomalaisten kanssa, ei\nmetsästysmaista ollut puutetta. Ja suomalaiset vaimot ja tyttäret\nkotona kehräsivät, kutoivat ja valmistivat vaatteita. Rukin hyrinä\nja kangaspuiden hilske tekivät elämän kotoisaksi kaukaisellakin\nmaalla. Jokainen tuli hyvin toimeen. Paitsi kotoisia viljalajeja\nruista, ohraa ja kauraa, viljeltiin myös nisua ja maissia, jota\nviimeksimainittua kutsuttiin intiaaniohraksi.\n\nPari ikävämpää kohtaa tunnetaan suomalaisten historiasta tuossa\nsiirtokunnassa. Heti englantilaisen valloituksen jälkeen ilmestyi\nsiirtokuntaan eräs Königsmarck-niminen vehkeilijä ja nosti kapinan\nuutta hallitusta vastaan. Hän sai suomalaisista monta puoluelaista.\nKapinan kukistuttua ja sen johtajan tultua ajetuksi pois maasta,\nmenettivät hänen puoluelaisensa tilansa ja niin tulivat kärsimään\nsuurta vahinkoa.\n\nToisen häiriön teki eräs suomalainen, jota kutsuttiin nimellä Long\nFinn (Pitkä Suomalainen). Hän oli puhunut pahaa hallituksesta ja\njoutui sen vuoksi kiinni. Oikeudenkäynti asiassa toimitettiin ja\nPitkä Suomalainen lienee saanut rangaistukseksi seisoa häpeäpaalussa\nsekä sitte raippoja. Tämä tapahtui v. 1690. Asiaa tutkiessa syntyi\npula siitä, kun ei ymmärretty suomalaisia todistajia, jotka eivät\nosanneet muuta kieltä kun suomea. Kunnollista tulkkia ei löytynyt.\n\nNämä poikkeustapaukset eivät suomalaisten mainetta paljon pilanneet.\nVapaudessaan elivät kansalaisemme yleensä omaa rauhallista elämäänsä.\nJa kuten näkyy eivät he hevillä luopuneet kielestään. Sehän on\nsuomalaisten tunnettu kansallinen ominaisuus, ja todistus siihen\nsaadaan melkein kaikista suomalaisista siirtokunnista.\n\nMutta näkymättömiin on sittekin Amerikan ensimmäisten suomalaisten\nkansallisuus hävinnyt. Heitä oli liian vähän kestämään pitempien\naikojen kuluessa sulautumista. On arveluja siitä, että suomalaiset\nensin sulautuivat ruotsalaisiin, mutta se on tuskin luultavaa.\nMahdollisempi on ajatella että suomalaiset vähitellen sulautuivat\namerikkalaisiksi, omistaen englanninkielen. Olihan amerikkalaisen\nsivistyksen pesäpaikka, Philadelphia niin lähellä vetääkseen\npuoleensa. Ulkonainen pakko ei sitä sulautumista tehnyt, vaan\nAmerikan vapaa yhteiskuntaelämä, joka on upottanut amerikkalaisuuteen\npaljon mahtavammat siirtolaiskansat, espanjalaiset ja hollantilaiset,\nruotsalaisista puhumattakaan. Jos olisi suomalaista siirtolaisuutta\njatkunut vielä 18 vuosisadallakin, olisi ehkä kansallisuus säilynyt\nuudempaan siirtolaisuuteen asti, mutta Suomen onnettomuudet,\nsuuri nälänhätä, Iso viha y.m. panivat tukkeen ensimmäiselle\nAmerikankiihkolle.\n\nKumminkin niillä seuduilla Delawaressa ja Pennsylvaniassa, missä\nnuo vanhat suomalaiset asuivat, on nytkin hiljaista, itseensä\nsulkeutunutta, rauhallista ja jumalaapelkäävää kansaa, suuren\nvapaavallan parhaimpia kansalaisia. Kielikin on siellä vähän eroava\nyleisestä murteesta. Ja suomalaisia siellä muistetaan, sekä vähän\nylpeilläänkin polveutumista vanhoista pohjoisista siirtolaisista.\nKun suomalainen työmies nyt työnetsinnässään toisinaan sattuu\nniille tienoille, kohtelevat herttaiset asukkaat häntä melkein kun\nsukulaisenaan.\n\nHyvän todistuksen saivat ensimmäiset suomalaiset jalolta ja\nrehelliseltä William Penniltä. Nykyistenkin siirtolaisten on syytä\npitää noita ensimmäisiä suomalaisia siirtolaisia esikuvinaan.\n\n\n\n\nSiirtolaiset\n\n\nViimeisten Delawaren suomalaisten luut olivat jo aikoja sitte\nehtineet vaaleta haudoissaan kun uusi, varsinainen siirtolaisuus\nalkoi Suomesta Amerikkaan. Erittäinkin viime vuosikymmeninä se\non ollut hyvin mahtava, kymmeniä tuhansia Suomen kansan lapsia\non siirtynyt tuohon vapaavaltioon, joka on kaikista Euroopan\nkansallisuuksista vienyt osansa ja väkiluvussaan huimaavasti kasvanut\nmuiden kaikkien kustannuksella.\n\nAmerikan suuruus ja mahti on kokonaan Euroopasta tulleiden\nsiirtolaisten ja heidän jälkeläistensä luoma. Eturivissä tässä\nsuhteessa ovat kulkeneet englanninkieliset kansat ja niinpä ovatkin\nenglantilaisuudelle valloittaneet tuon suuren maan. Nykyään on\nenglanninkieli yleensä Pohjois-Amerikassa vallitsevana ja ainoastaan\nvanhat ranskalaiset uutisasukkaat itäisessä Canadassa ovat\nhuomattavammin ja pysyvämmin jaksaneet kielellistä omintakeisuuttaan\nsäilyttää. Suuretkin siirtolaiskansat, kuten saksalaiset, ovat\nsulautuneet tuohon yleisamerikkalaisuuteen. Kumminkaan ei Amerikan\nkansan, joka on kokoonpantu niin monenlaisista eri aineksista,\nyhtenäisyys johdu niin paljon yhteisestä kielestä kuin yhteisistä\nvapaista laitoksista, joihin vastatullut siirtolainenkin niin pian\nihastuu ja kiintyy.\n\nOnhan saksalaiset esimerkiksi tunnetut kansallisesta ylpeydestään,\nmutta Amerikan sulatusmylly jauhaa ne pian yleisamerikkalaisiksi.\nKotimaassa he eivät liene hyvinkään kiihkeitä vieraita kieliä\nsuosimaan, mutta Amerikassa katsovat kunnia-asiakseen perehtyä\nkansan yleiseen kieleen, vaikka kyllä omallakin kielellään toimeen\ntulisivat. He ovat amerikkalaisia, tunnustaen maan kielen ja\nlaitosten oikeudellisen aseman, mutta samalla kotielämässään ovat\nsaksalaisia lukien omakielisiä sanomalehtiä ja kasvattaen lapsiaan\nsaksa äidinkielenä.\n\nSamoin tekevät muut kansallisuudet. Sen vuoksi ei siellä kieliriitoja\nsekoitu politiikkaan -- entisinä aikoina mitä vähäsen on ollut, on\nne pian unehutettu. Kukaan ei enää yritä väkivaltaa kansan yleistä\nkieltä vastaan.\n\nSitte vuoden 1820 on Yhdysvaltoihin mennyt siirtolaisia Englannista\n2,7 milj., Irlannista 3,8 milj., Saksasta 5 milj., Itävalta-Unkarista\nlähes 1 milj., Skandinaaviasta 1,3 milj., Itaaliasta lähes 1 milj.\nj.n.e. Kuten näkyy on siis muukin, eikä pelkästään englanninkielinen\naines suuresti edustettuna.\n\nAmerikan suomalaisiltakaan kansallisuuteensa nähden ei siis ole\nmahdottomia toivominen. Heilläkin on kyllä omia kansallisia\nlaitoksia, jotka isoksi osaksi ovat vasta alkukehityksessä, he\nsäilyttävät kansallisuuttaan ehkä sitkeämmin kun monet muut\nsiirtolaiskansat, mutta sittekin ovat he myös amerikkalaisia,\nsuomalaisinakin lukevat enimmäkseen itsensä kuuluviksi tuon suuren\nvapaavallan kansaan, ottaen samat oikeudet ja velvollisuudet kun on\nmuilla amerikkalaisilla. Vaikuttavin osa heistä ei ole enää vieras\nAmerikassa, s.o. he eivät ole suomalaisia vieraalla maalla, vaan ovat\nhe _\"Amerikan suomalaisia\"_, kansa itsessään. Heidän käsityskantansa\non suureksi osaksi muodostunut toisenlaiseksi kun mikä on Suomen\nsuomalaisilla. Ja sellaisina on heitä ja heidän kehitystään\nkoetettava ymmärtää, niin he kumminkin itse toivovat.\n\nPuhtaasti Suomen suomalaisena on enin osa siirtolaisiamme lähtenyt\nAmerikkaan. Harva lienee mennyt sinne jäämisen aikomuksella.\nEnimmäkseen on lähdetty ansaitsemaan parempia päiväpalkkoja kun mitä\non ollut mahdollista Suomessa saada, on lähdetty rahoja kokoomaan\nvoidakseen sitte paremmin tulla toimeen synnyinmaassa.\n\nSillä tarkoituksella työskentelee vieläkin suuri osa Amerikan\nsuomalaisia. Heillä on hyvin monella perheet ja omaiset Suomessa ja\nne ovat lujimmat siteet, jotka kiinnittävät kotimaahan. Mutta kuta\nuseampia vuosia tulee Amerikassa työskennellyksi, sitä tutummaksi\nja miellyttävämmäksi alkaa sen maan olot tulla. Kutsutaankin perhe\nAmerikkaan, ja vaikka vieläkin on tarkoitus hyvin rahoja ansaittua\npalata Suomeen takaisin, siirtyy se tuuma kumminkin vuodesta toiseen.\nOn ruvettu Yhdysvaltain kansalaisiksi ja käytetään tuota oikeutta\nvaaleissa sekä niin perehdytään yleiseen kansalliselämään, joka on\nhyvin vilkasta Amerikassa.\n\nRahoja ansaitessa on työskennelty kaivannoissa tahi muissa töissä,\nmissä runsaampi palkka maksetaan. Vihdoin saattaa siirtolainen panna\nvanhan päätöksensä toimeen ja lähtee Suomeen, joka niin rakkaana on\nmielessä väikkynyt.\n\nMutta palaavan siirtolaisen mielessä onkin Suomi jo paljon muuttunut,\ntullut vieraammaksi. Se on: hän itse on muuttunut. Vaikka hän on\ntullutkin vakavasti jäämisen aikomuksella, alkaa hänen mielensä tehdä\ntakaisin. Hän kokoaa taas tavaransa, ja joukkonsa kera matkustaa\nuudelleen Amerikkaan jäädäkseen. Hän hankkii maatilan ja asettuu\nsitä viljelemään. Suomi on menettänyt ikipäiviksi kansalaisensa, ja\nsiirtolaisen mielessä vieläkin väikkyy Suomi ihanana -- muistojen\nmaana, jossa hän ei kumminkaan enää voi viihtyä.\n\nTämä on monen Amerikan suomalaisen elämäntarina lyhykäisyydessään.\n\nSuomalaisten luku maanviljelysseuduilla lisääntyy lisääntymistään,\nja nyt jo löytyy kymmeniä tuhansia suomalaisia Amerikassa, jotka\ntunnustavat kyllä olevansa suomalaisia, mutta joille on Amerikka\nkotimaa. Suomella ei auta murehtiminen. Kaikessa köyhyydessään on\nse saanut ottaa osaa muiden Europan maiden kohtaloihin. Kaikki nuo\nsamalla tavalla menettävät lapsiaan. Tässä on Suomi suhteellisesti\nparemmassa asemassa kun monet muut. Norjalaisia esimerkiksi lasketaan\nolevan Amerikassa melkein yhtä paljon kun Norjassa. Suomesta on vasta\npieni prosentti siellä -- vaikka tarvittu sekin olisi kotona.\n\nKuinka paljon on siis nykyään suomalaisia Amerikassa?\n\nVaikea on sitä tarkalleen sanoa, kun ei edes ole selvillä kuinka\npaljon sinne on mennyt. Paitsi Suomesta on Amerikkaan mennyt paljon\nsuomalaisia pohjois-Ruotsista ja Ruijasta. Yhdysvaltain tilastollinen\ntoimisto ilmoittaa, että vuodesta 1883 on sinne saapunut. Suomesta\nsiirtolaisia seuraavasti:\n\n    v. 1883   723    v. 1888 2,231   v. 1893 6,651\n       1884   835       1889 2,027      1894 2,400\n       1885   555       1890 2,451      1895 2,437\n       1886   491       1891 5,281      1896 6,308\n       1887 1,822       1892 5,099      1897 3,066\n\nSiis 15 viime vuoden kuluessa on Suomesta Yhdysvaltoihin saapunut\n42,377 siirtolaista. Mutta tässä luvussa ei ole vielä ne, jotka\novat Canadaan saapuneet eikä nekään, jotka Canadan kautta ovat setä\nSamulin alueelle tulleet.\n\nSuomenpuolinen tilasto ilmoittaa, että esimerkiksi v. 1893 otti\nSuomesta passin Amerikkaan 9,117 henkeä, -- ja onhan niitä kaikkina\naikoina ollut passittakin menijöitä. Seuraavana vuonna (1894)\notti Suomesta passin Amerikkaan 1,380 henkeä ja saapui yksistään\nYhdysvaltoihin -- 2,400 henkeä! Numerot valtameren molemmilla puolin\neivät käy läheskään yhteen. Amerikan tilasto tässä ei käynekään\nkalenteri- vaan tilivuoden (heinäkuusta heinäkuuhun) mukaan.\n\nMutta muutto Amerikkaan, huolimatta tuostakaan vanhasta \"Uuden\nRuotsin\" aikuisesta kiihkosta, johtuu paljon aikaisemmilta ajoilta\nkun v. 1883. Tiedetään, että jo aikaisin tällä vuosisadalla sortui\nyksi ja toinen Suomen kansalainen Amerikkaan. Joku merimies,\nkyllästyneenä merielämään, pysähtyi Amerikan satamakaupunkeihin,\nasettui sinne asumaan tahi mahdollisesti tunkeutui uutisasukkaana\nsisämaahan. Varsinaisten Amerikan pioneerien joukossa on tiettävästi\nollut suomalaisiakin, samoin kun vieläkin jotkut kansalaisistamme\nelävät pioneerielämää tunkeutuen Amerikan saloille raivaamaan tietä\nviljelykselle. Myöskin Californian kultakuume on vetänyt jo aikaisin\nsuomalaisiakin tuonne kaukaiseen länteen.\n\nNäitä Amerikan uutisasukkaan monivaiheisessa elämässä harmaantuneita\nsuomalaisia tavataan vieläkin paikoin tuolla mantereella. Kovaa\nelämän koulua ne ovat käyneet. Milloin ovat taistelleet intiaaneja,\nmilloin erämaan petoja ja puutteita vastaan. Osaltaan ovat\nsuomalaisetkin olleet tietä edistykselle raivaamassa. Ja näissä niin\nsanoaksemme urhoissa näkyy suomalaista sitkeyttä ja katajaisuutta\nvieläkin.\n\nYksi sellainen on Gustaf Wilson, Venäjän varakonsuli Portlandissa\nOregonin valtiossa. Noin puolen vuosisataa sitte saapui hän New\nYorkista laivalla San Franciscoon, joka siihen aikaan oli vaan\npieni kylä. Hän on ollut noita kaukaisen lännen raivaajia, on\nkehityksen alusta saakka ottanut osaa sen kohtaloihin. Hän on muiden\nuutisasukkaiden keralla elänyt erämaassa keskellä villien joukkoja.\nKokemuksesta on hänen muistossaan tuo julma sota, jonka intiaanit\nnostivat uutisasukkaita vastaan pitkin koko länsirannikkoa aina\nbrittiläisiin rajamaihin asti. Intiaanit eivät säästäneet ketään,\neivät uutisasukkaitten vaimoja ja lapsiakaan. Silloin saivat\nsiirtolaiset kestää kovia aikoja, silloin kysyttiin urhokkaisuutta\nuutisasukkaan puolelta.\n\nNyt on Gustaf Wilson vanha ukko, mutta herttainen suomalainen\nluonteeltaan. Kansalaisilleen on hän tilaisuudessa olemaan suureksi\navuksi, kun on ainoa suomenkieltä taitava Venäjän edustaja koko\nAmerikassa.\n\nVielä vanhempi Amerikan suomalainen on kansalainen William Lundell,\njoka elää varakkaana maanviljelijänä Massachusettsin valtiossa.\nMutta vaikka hän saapuikin Amerikkaan lähes 70 vuotta sitte, ei\nhänen kokemuksensa ole niin monet kun ukko Wilsonin, sillä hän on\nelänyt kaiken aikaa raivatummissa oloissa. Vanhus Lundell, vaikka\nonkin naimisissa amerikkalaisen kanssa, puhuu vielä suomen- ja\nruotsinkielet sujuvasti.\n\nMyöskin Yhdysvaltain sisällisessä sodassa on ollut suomalaisia\ntaistelemassa. Monta niitä ei enää liene elossa. Yksi niitä kumminkin\non Peter Lahti Franklinissa, Minnesotassa, ja hän kantaa osanotostaan\nsotaan hallitukselta eläkettä 14 dollaria kuukaudessa.\n\nVielä on otettava huomioon eräs ryhmä suomalaisia aikaisempia\nsiirtolaisia. Muistammehan, että \"Suomen kansakoulujen isän\"\nnimellä tunnettu, ansiokas Uno Cygnaeus oli nelisen vuotta pappina\nAlaskassa, missä oli suomalaisiakin, arvattavasti siirtyneet sinne\nVenäjän hallituksen toimesta, jolle tuo maa aikoinaan kuului. Myös\non siellä ollut joku muukin suomalainen pappi. Tuolla jäisen Sitkan\nkaupungin seuduilla on ollut järjestyksessään toinen suomalainen\nsiirtokunta Amerikassa. Sekin lienee melkein pohjineen hävinnyt.\nSuomalaisia lienee muuttanut pois venäläisten kera, sen jälkeen\nkun Yhdysvallat v. 1867 ostivat 7 1/2 miljoonalla dollarilla tuon\nrikkaan maan venäläisiltä. Nyt ei Sitkan suomalaisia paljon tunneta.\nKumminkin niitä vieläkin on ja yhäkin pitävät suomea äidinkielenään.\nSinne muuttaneiden suomalaisten Alaskassa syntyneitä täysi-ikäisiä\njälkeläisiä on, jotka puhuvat selvää suomea, aivan kun olisivat\nSuomessa eläneet ja kasvaneet.\n\nMutta varsinainen suomalainen siirtolaisuus, joka siitä lähtien on\nkatkeamatta jatkunut, voidaan laskea alkaneen vuosina 1867--68,\njolloin katovuoden johdosta enemmälti suomalaisia perheitä rupesi\nmenemään tuonne kaukaiseen lännen maahan, josta oli kuultu, ettei\nsiellä halloja ole ja että siellä työntekijä hyvin tulee toimeen.\nHyvät ajat olivat erittäinkin silloin Amerikassa. Sisällisen sodan\njälkeen oli liike suunnattomasti vilkastunut, työpalkat olivat\nkorkeat ja silloin alkoi suuremmassa määrässä pohjoislännen ja\n\"Suuren lännen\" uutisasutus. Hallituksen toimesta oli erinomaista\nviljelysmaata saatavana mainioilla ehdoilla, ja ilolla nähtiin, että\nmaa tuli asutuksi siirtolaisuuden kautta.\n\nSkandinaavialaiset olivat varsinaisen siirtolaisuutensa aikaisemmin\nalottaneet. Amerikan kiihko oli siellä jo ollut hyvän aikaa vallalla.\nMinnesota oli Amerikkaan aikovien siirtolaisten, maanviljelijäin\nsilmämääränä. Sinne alkoi varsinaisten ruotsalaisten mukana mennä\nnoita jo melkein ruotsalaistuneita Vermlannin suomalaisia, joita nyt\nelää jotenkin yhdessä joukossa Minnesotan Renvillekauntissa.\n\nVihdoin tarttui siirtolaisuuden halu suomalaisiin pohjois-Ruotsissa\nja Norjassa. Ensimmältä enimmät Amerikkaan menevät suomalaiset\nsiirtolaiset olivat sieltä kotoisin. Hyvin huomattavana osana\nAmerikan suomalaisista ovat nytkin nuo pohjois-Skandinaaviasta\nmenneet suomalaiset ja heidän jälkeläisensä, sillä he muiden\nvanhempien suomalaisten kera muodostavat ydinosan \"Amerikan\nsuomalaisista\". Luonnollisesti he helpommin omistivat uuden\nvapaavallan isänmaakseen ja perehtyivät oloihin, kun isänmaan käsite\nheillä ennestäänkin oli jakaantunut, olivathan he olleet suomalaisia\nvieraskielisessä maassa.\n\nTäältä käsin Amerikan kiihko lienee päässyt Suomeen, ja kuten jo\nmainittiin alkoi siirtolaisuus huomattavammin tuon surkuteltavan\nnälkävuoden aikana. Samaan aikaan kun monista paikoin Itäsuomessa\nmeni yhteensä tuhansia siirtolaisia Venäjälle parempia elämisen\nehtoja etsimään, silloin Pohjanmaalta ensimmäiset siirtolaisjoukot\npainautuivat meren taakse Amerikkaan. Ja kun verrataan näitä kahta\nsiirtolaisryhmää, täytyy myöntää, että paremmalle osalle ovat\nAmerikan suomalaiset päässeet. Sen sijaan kun Venäjälle menneistä\nsuomalaisista verrattain harvat pääsivät nousemaan itsenäisempään\ntaloudelliseen asemaan, jota vastoin monet sortuivat kurjuuteen,\nnuo Amerikan suomalaiset elävät yleensä hyvinvoipina maatiloillaan,\njoista useat ovat aivan suurviljelyksiksi nousseet.\n\nKun nyt suomalaiset saivat Amerikassa vakavamman jalansijan ja\nrupesivat tulemaan hyvin toimeen, oli luonnollista, että he\nkirjoittelivat tästä omaisilleen ja tuttavilleen Suomeen, ja niin\nrupesi siirtolaisuutta jatkumaan, vaikka ajat Suomessa paranivatkin\neikä kaikilla enää olisi ollut niin tarpeellista muuttaa. Amerikka\nkumminkin kykeni etuisuuden puolesta voittamaan parhaatkin ajat\nSuomessa.\n\nJa siirtolaisuutta on jatkunut säännöllisesti. Toisina vuosina\non Amerikkaan menevien luku ollut suurempi, toisinaan vähempi,\nriippuen ajoista ja työnsaantisuhteista tuossa maassa. On\nsanottu siirtolaisten aivan mielettöminä kiiruhtavan Amerikkaan,\ntaudintapaisessa kiihkossa. Iso osa lähtevistä muka tulisi hyvin\ntoimeen Suomessa lähtemättäkin. Saattaa niin olla, mutta lähtevällä\non toivossa vielä parempi toimeentulo tai ansionsaanti. Onneaan\nlähtee kyllä kukin Amerikkaan etsimään, mutta harva ajattelematta,\ntarkemmin punnitsematta. Suhde aikain ja ansioiden välillä Amerikassa\nja Suomessa näyttää olevan siirtolaistulvan mittarina. Työmiehelle\non palkka Amerikassa aina suurempi kun Suomessa, huononakin Amerikan\naikana. Mutta työnsaanti on toisinaan Amerikassa liikeseisauksien\naikana hyvinkin huonoa. Niin oli laita tunnettuna paniikkiaikana,\nvuosina 1894--95. Silloin siirtolaisuuskin Suomesta väheni melkein\nkolmanneksi osaksi siitä mitä se oli edellisinä vuosina ollut. Kun\ntaas republikaanipuolueen voitto viime presidentinvaalissa antoi\ntoiveita paremmista liikeajoista Amerikassa, nousi siirtolaisuus\nSuomesta taas melkein entisilleen, mutta kun asetetut toiveet\neivät näyttäneet ottavan toteutuakseenkaan, väheni siirtolaisuus,\nei kumminkaan niin alas kun oli noina paniikkivuosina, sillä ajat\nolivat toki jonkun verran parantuneet. Järkeä siinä siis kyllä on\nsiirtymisessä käytetty, eikä se ole ihmettä, sillä matka vieraaseen\nmaahan, outoihin oloihin kurjissa kortteereissa siirtolaislaivoissa\nei ole leikintekoa. Mutta tietysti löytyy kevytmielisestikin lähteviä.\n\nSiirtolaisuus käy etupäässä Pohjanmaalta ja muilta niiltä seuduilta,\njoista on jo ennen lähteneitä Amerikassa. Nuo antavat tietoja ajoista\nAmerikassa ja kertovat kokemuksistaan. Harvalle lähtevälle ovat\nihan outoja Amerikan ilot ja kärsimyksetkin. Mutta itse tulevaisuus\non kullekin outo, ja jos ensikertalaisen mielessä väikkyy ihania\ntoiveita ja kuvitelmia, väkisinkin pakkautuu mieleen pelkoa ja\nhirvittävääkin. Että tällaista liikkuu kevytmielisenkin mielessä,\nsitä todistaa se, kun nuo juuri enimmäkseen koettavat lähtöhetkellä\nvaihtelevia ajatuksiaan väkijuomiin upottaa.\n\nKoeta, lukija, asettua Amerikkaan menevän siirtolaisen asemaan, niin\nhuomaat tokko tuo matkanteko aivan niin hauskaa on.\n\nJos ei sinulta jäisikään lähempiä omaisia, kuten vaimo ja lapset\nsekä vanhemmat, joita kyllä jää usealta siirtolaiselta, jää\nsinulta kumminkin koko läheinen omais- ja tuttavapiiri, johon\nkumminkin jotkut siteet sinua kiinnittävät, jääpi kotiseutu\nmuistoineen. Jääpi myöskin suomenkieli, sillä tiedät että Amerikassa\npuhutaan toista kieltä eikä sinua ymmärretä. Mieleesi täytyy\nväkisinkin johtua ajatus: mitenhän minut siellä ymmärretään kun en\nyksinkertaisimpiakaan tarpeitani osaa selittää, mitenhän suoriudun\n\"puhumattomana\" edes matkalla, saatikka sitte perillä.\n\nJa kun Suomen rannat katoaa näkyvistä, katoaa myös ihanat toiveesi\njos niitä olisi ollutkin. Siirtolaiskortteeri laivoissa herättää\nsinut elämän todellisuuteen. Kärsi noissa kurjissa kortteereissa\nmerikivussa ja lähtösi ikävyydessä. Jos ei sinulla ole merikipua, on\nsiellä toisilla ja tämä ei suinkaan elämän suloutta sinuun vaikuta.\nLaivan vaihtopaikoissa anna kulettaa itseäsi kun eläintä ja sittekin\non aina pelko mielessä, että ehkä eksyt ja jäät yksinäsi selviämään\noudolla seudulla vieraskielisessä maassa. Rahaa ei ole sinulla\nkun muutama markka, mitenhän selviät, jos ei kaikki kävisi aivan\nsäännöllisesti. Mistäpä tiedät tokko tuokaan vieraskielinen kulettaja\non rehellinen.\n\nJoudut Atlannin laivaan. Joskin Suomen laivassa sait ruokaa, jonka\nruuaksi tunsit, täällä on toisellaiset ruuat, joita et tunne ja\njotka eivät tahdo mennä alas, vaikka nälkäkin olisi. Asemasi vaan\nhuononee. Kielelläsi et tule ollenkaan toimeen. Ja sattuu myrsky\nsuurella merellä, kun et ole moneen päivään nähnyt muuta kun vettä\nja taivasta. Isokin laiva on kun leikkikalu ankaran luonnonvoiman\nkäsissä. Ihme on, jos et kadu lähtöäsi. Amerikka alkaa mielessäsi yhä\npelottavampana esiintyä.\n\nKun tulet New Yorkiin, on ensiksikin pelko mielessäsi, tokko\nsinua vähien rahojesi takia maalle lasketaan. Olet kuullut, että\nvähärahaisia palautetaan takaisin. Joutua takaisin, uudestaan\ntekemään sama matka!\n\nJa jättiläiskaupungin hyrinä sitte hämmentää koko mailman silmissäsi.\nNäet itsestään kulkevia vaunuja, aivankun paholainen niitä\nliikuttaisi, näet... näet paljon, niin että ajatuksesi seisahtuu.\nMiten selvitä tästä ja päästä johonkin ansioille? Jos on sinulla joku\ntuttava, on se tavallisesti Amerikan sisäosassa. Tästä on vielä pitkä\nmatka. Sinä tiedät ja ehkä saat kokea, että New Yorkin satamassa\nkulkee kaikellaisia veijareita, jotka saattavat sinulle tehdä vaikka\nmitä vahinkoa.\n\nSiirtolaiskonttorista sinut autetaan rautatieasemalle, jos on\nrautatiepiletti ostettuna. Jos ei ole, saat itse parhaasi mukaan\nkoettaa päästä ansioille, ja se ei ole helppoa \"puhumattomalle\"\nmaassa, jossa kukin välittää vaan hiukan muista kun itsestään. Ehkäpä\nkumminkin pääset jatkamaan matkaa rautatiellä. Sinut tuupataan\nvaunuun, jossa kuulet kieliä, mutta et niistä ymmärrä mitään.\nMenisihän se nyt kumminkin, kun tämä sama juna veisi sinut perille\nasti. Mutta mitäs vielä! Sinun tulee pari kolme kertaa vaihtaa junaa.\nMitenhän niissä selviää?\n\nTulet vihdoinkin perille. Matkalla olit jo monta kertaa ajatellut,\nettä tuskin perille ollenkaan pääset. Perin rääkkäytyneenä olet\nmatkan päässä, mutta vaivoillesi ei siinäkään tule loppu. Nythän\nvasta on päästävä yrittämään saada Amerikan kullasta kiinni. Siinä\nsaat monet vaikeudet kestää ennenkun töihin pääset.\n\nEi, \"lystiä\" ei ole Amerikan matka. Ja useimmat Amerikkaan lähtijät\nsen edeltäpäin tietävät. Kevyellä mielellä sitä matkaa ei voi tehdä.\n\nJa kumminkin vuosittain tuhannet suomalaiset ovat noita kärsimyksiä\nkärsimässä. Todellisuus matkalla on kärsimystä kysyvää, mutta\nvielä hirveämpää on pelko mielessä, että mitähän tästä vielä,\ntulee, mikä on minun kohtaloni. Olet kuullut kertomuksia tuhansista\nperikatoon joutuneista. Kyllä sinua on peloteltu tarpeeksi ja siis\nmielikuvituksessasi saatat kärsimyksen hetkillä oikein hirmukuvia\nluoda. Harvalla on se luonto, että vastoinkäymisissä voi lohduttaa\nmieltään niillä kultaisilla toiveilla, joita myös kullakin Amerikkaan\nlähtevällä on. -- --\n\nNo-niin, olipa kärsimykset kuinka suuret tahansa ja olipa syyt\nAmerikkaan matkustamiseen mitkä tahansa, varma vaan on, että joka\nvuosi sinne joukko suomalaisia rientää ottaen vastaan kohtalon, mikä\nitsekullekin on suotu. Ja kun siirtolainen perehtyy Amerikan oloihin,\nkyllä se alkaa mennä. Elää sitä sielläkin, ja myöntää täytyy, että\ntoimelias suomalainen työmies on saanut ja edelleenkin saa itselleen\nhyvän aineellisen toimeentulon.\n\nSitä mukaa kun siirtolaiset kullakin paikkakunnalla asuttuvat ja\nlisääntyvät, nousee heillä myös henkisiä pyrinnöitä, valmistelevat\nitse olonsa. He toimivat parhaan järkensä mukaan enintäin hyvin\nvähällä ennakkokokemuksella, usein ei ole kokemusta ensinkään.\nSuomessa ovat he kuuluneet seurakuntiin ja muihin järjestettyihin\nlaitoksiin, mutta ne ovat heille olleet valmiina, täällä on\nheidän itsensä kaikki muodostettava alusta pitäen. Kun ajatellaan\nsitä Suomen kansaluokkaa, josta siirtolaiset ylipäänsä ovat, ei\nole ihmeteltävä, vaikka ei kaikki laitokset ensi kerralla, eikä\ntoisellakaan kunnollisia tule. Kokemus on ensiksi hankittava, ja\nAmerikan suomalainen se on \"vaivanen, joka kaikki kokee\".\n\nOttaen tämän huomioon voidaan paremmin ymmärtää Amerikan suomalaisia\nja niitä puutteellisuuksia, mitä heidän keskessään vallitsee. Samalla\nvoidaan oikein arvostella myös mitä hyvää heidän puuhissaan ilmenee.\n\n\n\n\nSuomalainen asutus.\n\n\nSuomalaisia on Amerikassa kaikissa valtioissa ja myös Canadan\njokaisessa maakunnassa. Muutamissa valtioissa on heitä vaan\njokunen, eksynyt sinne työnetsinnössään, mutta toisissa valtioissa\non tuhansittain. Etelävaltiot eivät ole olleet oikein mieluisia,\nvaikka tuon tuostakin ovat suomalaiset sinne farmareiksikin\n(maanviljelijöiksi) yrittäneet. Ilmanala on siellä suomalaisten\nmielestä liian kuuma, ja monessa yrityksessä ovat onnistuneet\nhedelmättömiä maa-aloja saamaan. Mutta näyttää siltä, että\ntulevaisuudessa suomalaiset rupeavat etelässäkin menestymään.\n\nMieluisimmat asuntopaikat suomalaisille löytyy pohjoisvaltioissa,\nerittäinkin Michiganissa ja Minnesotassa. Ilmanala on siellä\nsuomalaisille terveellistä ja enemmän vanhaa kotimaata muistuttavaa.\nOn siellä vesiäkin johtamassa mieleen tuhatjärvien maata.\nHedelmällistä on maa ja viljelykseen sopivaa.\n\nMinnesotassa ja erittäinkin Michiganissa on suuria, mahtavia\nkaivantoja, joissa tuhannet suomalaiset ovat löytäneet joltisenkin ja\nverrattain pysyväisen ansiopaikan. Ylä-Michiganissa on Kuparisaaren\nmailman mainiot vaskikaivokset. Siellä on suomalaisten suurimmat\npesäpaikat Calumetin ja Hancockin kaupungeissa. Kuparisaarelta\nhiukan etelään päin on mahtavia rautakaivosseutuja, joissa myöskin\non vankkoja suomalaisasutuksia kuten Ironwood, Ishpeming ja sen\nnaapurikaupunki Negaunee.\n\nMinnesotassa on suomalaisten suurimmat maanviljelysseudut,\njotka väkiluvultaan kilpailevat melkein Kuparisaaren paikkain\nkanssa. Siellä on Cokaton ja New York Millsin \"farmikontrit\"\nnaapuriseutuineen, joissa tuhansittain kansalaisiamme elää nisun\ny.m. maanviljelystuotteiden kasvatuksella. Ja pohjoisessa osassa\nMinnesotaa, suuren Superiorjärven länsipuolella on suomalaisista\nrikas rautakaivantoseutu, n.k. \"Mesabaränssi\". Siellä on Elyn,\nTowerin, Virginian y.m. kaupungit suomalaisineen.\n\nPaljon suomalaisia on asettunut viljelemään maata molempien\nDakotavaltioitten aavoille preereille, joissa kyllä ei suurtenkaan\nmaa-alojen perkkaus viljelykselle ole vaikeata, mutta joissa\nkuivuus tahtoo haitata kasvullisuutta ja sitä koetetaan korjata\npaljomaksavalla keinotekoisella kastelulla. Siellä on Frederickin,\nSavon, Lakotan y.m. suomalaiset maanviljelysseudut.\n\nJa Etelä-Dakotan länsiosassa on Mustien Kumpujen (Black Hills)\nrikkaat kultakaivannot, joissa myöskin koko joukko suomalaisia\nansaitsee verrattain hyviä päiväpalkkoja.\n\nJos jatkamme matkaa lännemmäs, on edessämme Wyomingin valtio ja\nsen naapurit Montana sekä Colorado. Kaikissa näissä on lukuisasti\nsuomalaisia. Wyomingissa kansalaiset ovat hiilikaivantoseuduilla\nkuten Rock Springsin, Hannan, Carbonin y.m. kaupungeissa. Montanassa\non myös suomalaisista rikkaat hiiliseudut Belt, Sand Coulee ja Red\nLodge, mutta kaivaa siellä suomalaiset jalometallejakin Butte Cityssä\nsekä muualla. Colorado on kullasta, hopeasta ja muusta metallista\nrikas valtio, kuten Montanakin. Siellä on paljon noita kaivannoita,\nja suomalaisia tavataan enimmän Leadvillen sekä Telluriden\nkaupungeissa.\n\nIdaho, mormoonivaltio Utah ja Nevada ovat myös jaloista metalleista\nrikkaat maat, mutta suomalaisia niissä ei hyvin paljon ole. Toista\non Tyynenmeren rantaan ulettuvien valtioiden Californian, Oregonin\nja Washingtonin laita. Suomalaisia on jokaisessa noissa valtioissa\ntuhansittain. Lännen erinomainen ilmanala ja maan rehevä kasvullisuus\non vaikuttanut sen, että siellä moni kansalaisemme menestyksellä\nviljelee maata ja elää tyytyväisenä. Siellä on Hockinsonin,\nCentrevillen, Adamsin ja monet muut suomalaiset maanviljelysseudut.\nPaljon on suomalaisia Fort Braggin y.m. seuduilla Californiassa\nkaatamassa jättiläispunapuita, Rocklinissa kivitöissä ja San\nFranciscosta lähtevinä merenkävijöinä.\n\nOregonissa on tunnettu suomalaisten pesäpaikka Astoria mahtavan\nColumbiavirran suulla. Kansalaisemme siellä ansaitsevat kesäisin\njotenkin hyvin pyytämällä joesta lohta, jota sitte kannuihin pantuina\nsyödään yli koko maapallon. Rohkeutta ja tarmokkuutta kysyy tuo\nkalastus ja monta uhria on ahnas Columbia niellyt.\n\nWashingtonin valtiossa on myös jalon metallin kaivoksia, mutta\nsuomalaisia työskentelee enemmän Carbonadon hiilikaivoksessa.\n\nJos vielä katselemme Yhdysvaltain alueita kaukana lännessä niin\ntapaamme suomalaisia jotenkin lukuisasti Alaskassa etupäässä\nkullankaivamishommissa.\n\nPalataksemme taas itään kulemme suuren, Englannille kuuluvan alueen,\nCanadan kautta. Jo Tyynen meren rannalla siellä tapaamme suomalaisia\nWellingtonin ja Nanaimon hiilikaivoksissa, sitte läpeensä pitkin\nCanadan Pacificrautatien vartta joko kaivoksissa tai rautatien\ntöissä. Lähestyessä itää tulemme suurempiinkin suomalaispaikkoihin\nkuten Port Arthurissa, Sudburyn kuparikaivoksilla y.m. Myös\nmaanviljelijöinä on suomalaisia Canadassa.\n\nSetä Samulin itävaltioissa on suuriakin suomalaisia pesäpaikkoja.\nAshtabula Harbor on vanhin suomalainen asutusseutu Ohiossa.\nSiellä samoinkun Fairportissa y.m. on laivanlastaus päätyönä\nkansalaisillamme. Illinoisissa ja Indianassa on suomalaisia\ntehdas- ja kaivostöissä. Massachusetts on idän suomalaisten enimmän\nasuttu seutu. Kansalaisiamme on siellä kivitöissä ja tehtaissa.\nKivityöt antavat suomalaisille elatusta myös Mainen, Vermontin\nja Connecticutin valtioissa. Pennsylvaniassa on kansalaisiamme\nhiilikaivannoissa, samoin Länsi-Virginiassa. Suuressa New Yorkin\nkaupungissa on paljon suomalaisia käsityöläisinä.\n\nTarkoitukseni on seuraavilla lehdillä johtaa lukijata tarkemmin\nkatselemaan noita suomalaisten eri asumaseutuja.\n\nNyt vielä koettakaamme tehdä jonkunlainen lasku suomalaisten luvusta\neri valtioissa. Tarkkaa laskua siitä on mahdoton saada, vaan\nsummittainen, erään paljon matkustaneen Amerikan suomalaisen kanssa\ntekemäni luettelo on seuraava:\n\n    Minnesota ...... 25,000 henkeä.\n    Michigan ....... 22,000   \"\n    Canada ......... 10,000   \"\n    Dakota .........  8,000   \"\n    Massachusetts ..  7,000   \"\n    California .....  7,000   \"     Oregon .........  6,000   \"\n    Washington .....  6,000   \"\n    Montana ........  4,000   \"\n    New York .......  4,000   \"\n    Ohio ...........  3,500   \"\n    Wyoming ........  3,000   \"\n    Wisconsin ......  3,000   \"\n    Pennsylvania ...  3,000   \"\n    Illinois .......  2,000   \"\n    Colorado .......  1,500   \"\n    New Jersey .....  1,000   \"\n    Alaska .........  1,000   \"\n    Maine ..........    500   \"\n    Connecticut ....    500   \"\n    Indiana ........    400   \"\n    Utah ...........    300   \"\n    Idaho ..........    300   \"\n    Vermont ........    200   \"\n    New Hampshire ..    200   \"\n    Muut valtiot ...  2,000   \"\n\nTämän laskun mukaan on suomalaisia Amerikassa siis vähän yli 120,000.\nToiset arvelevat että suomalaisten luku Amerikassa nousee tuskin\n100,000:een, mutta löytyy niitäkin jotka väittävät kansalaisiamme\nolevan aina 200,000 asti. Jos otamme lukuun Suomen ruotsalaiset\nsiirtolaiset ja merimiehet, niin kohtuullisin lasku lienee 125,000,\nvaikka yllä esitetyt numerot eri valtioihin nähden eivät aivan\npaikkaansa pitäisikään.\n\nKäykäämme nyt katselemaan suomalaisia valtioittain ja pesäpaikoittain.\n\n\n\n\nNew York.\n\n\nNew Yorkin valtio, Keisarivaltio (Empire State) on väkirikkain ja\nhuomattavin kaikista Uniooniin kuuluvista valtioista. Ja sen sydän\non jättiläiskaupunki New York, joka täyttää Hudsonjoen suulla olevan\nManhattansaaren ympäristöineen. Väkiluku Suuressa New Yorkissa nousee\nnykyään lähemmäs 3 1/2 miljoonaan.\n\nNew Yorkin kaupunki on Amerikan portti. Suuren Lännen asujamet\nsanovat, että se on vaan puoleksi amerikkalainen. Enin osa\nsiirtolaisista astuu ensiksi maalle New Yorkissa. Ainoastaan\nvähempi määrä kulkee Bostonin, Philadelphian, Baltimoren tai muiden\nmaallenousupaikkain kautta. Esimerkiksi v. 1897 saapuneista 230,832\nsiirtolaisesta nousi maalle New Yorkissa 180,556, Bostonissa 13,333,\nPhiladelphiassa. 10,930, Baltimoressa 6,215 j.n.e.. Kun vuonna\nvuotuisenaan tuollainen suuri joukko siirtolaisia (muutamina vuosina\non se paljon suurempi) kulkee New Yorkin kautta, näkee Amerikan\nsuuruuden ensiksi siinä, ei ole kumma että New Yorkia on totuttu\npitämään Amerikan pääkaupunkina, ja onkinhan se sitä paitsi suurin.\n\nSuomalaisista siirtolaisista on minulla käsillä Yhdysvaltain\nhallituksen tilasto tilivuodelta 1895 (heinäk. 1 p:stä 1894 kesäk. 30\np:ään 1895). Silloin saapui siirtolaisia Suomesta New Yorkin satamaan\n2,145, Bostoniin 242 ja Philadelphiaan 50. Myöskin on tässä tietoja\nsamana vuonna Canadan satamien kautta saapuneista suomalaisista\nsiirtolaisista. Heitä saapui sieltä 204.\n\nKun on tässä tullut käsille Yhdysvaltain hallituksen\nsiirtolaistilasto vuodelta 1895, tekee tuosta mieli tähän, vaikka\nonkin pieni syrjähyppäys aineesta, ottaa myös muutamia muita tietoja\nsuomalaisista siirtolaisista mainitulta vuodelta.\n\nSaapuneista kansalaisistamme sinä vuonna oli henkilöitä alle 15\nvuoden 259, henkilöitä 15--40 ikävuosien välillä 2,109 ja yli 40\nvuoden olevia 69. Sukupuoleen nähden oli siirtolaisista 1,309 miestä\nja 1,128 naista.\n\nAmmattiin katsoen oli mainittuna vuonna saapuneista suomalaisista\nsiirtolaisista:\n\n    Pappeja ..................................   1.\n    Soittotaiteilijoita ......................   6.\n    Lääkärejä ................................   1.\n    Kirjanpitäjiä ............................   1.\n    Leipureja ................................   3.\n    Läkkiseppiä ..............................   4.\n    Kirjansitojia ............................   1.\n    Puuseppiä ................................  14.\n    Kauppapalvelijoita .......................   3.\n    Ompelijattaria ...........................   2.\n    Insinöörejä ..............................   6.\n    Lämmittäjiä ..............................   2.\n    Koneenhoitajia ...........................   4.\n    Merimiehiä ...............................  60.\n    Muurareja ................................   3.\n    Mekaanikkoja .............................   1.\n    Kaivantomiehiä ...........................   2.\n    Maalareita ...............................   2.\n    Sahureja .................................   1.\n    Suutareja ................................   4.\n    Kivenhakkaajia ...........................   2.\n    Räätälejä ................................   9.\n    Tynnyrintekijöitä y.m. käsityöläisiä .....   2.\n    Ajureita .................................   1.\n    Maanviljelijöitä .........................  33.\n    Kalastajia ...............................   1.\n    Työmiehiä (laborers) ..................... 772.\n    Palvelijoita ............................. 396.\n    Ilman ammattia (lapset, vaimot y.m.) ... 1,100.\n\nTästä näkyy suunnilleen mistä luokasta suomalaisten siirtolaisten\nenemmistö on. Esimerkin vuoksi mainitsen, että samana vuonna\nsaapuneista tanskalaisista siirtolaisista oli opettaja- ja\nvirkamiesalalla 25, käsityöläisiä 564 ja kovantyön tekijöitä\n(maanviljelijöitä, työmiehiä ja palvelijoita) 1,318.\nSkotlantilaisista oli opettaja- ja virkamiesalalta 65, käsityöläisiä\n1454 ja kovantyöntekijöitä 1,213. Olen nämä ottanut vertaukseen\nsen vuoksi, kun näillä ja suomalaisilla oli kovantyöntekijäin luku\nmelkein yhtä suuri.\n\nTästä jo nähdään, että Suomesta käsityöläisten siirtolaisten luku\non suhteellisesti pienempi kun muista siirtolaismaista. Sen vuoksi\nsuomalaiset siirtolaiset ylipäänsä luetaan Amerikassa \"laborers\",\nkovantyöntekijäin luokkaan. Kansallisuutemme sivistyksen maineelle\nsuuressa vapaavallassa se ei ole eduksi. Ja tämä selittää senkin,\nettä suomalaisia on verrattain vähän edullisemmissa asemissa,\ntyönjohtajina y.m.\n\nMutta eräässä toisessa suhteessa Yhdysvaltain hallituksen\njulkaisema tilasto asettaa suomalaiset hyvin edulliseen valoon --\nniinikään sivistyskysymyksessä. Tilaston mukaan ovat suomalaiset\nsiirtolaiset ensimmäisten joukossa siinä suhteessa, että ne\nosaavat lukea. Saapuneista siirtolaisista tällä alalla olivat\nportugalilaiset kehnoimmassa asemassa. Heistä nimittäin oli 67,35\nprosenttia luvuntaitamattomia. Itaalialaisista oli sellaisia 52,93,\nunkarilaisista 37,69, venäläisistä 36,42, kreikkalaisista 25,18,\nbelgialaisista 15,22, turkkilaisista 14,79, espanjalaisista 8,71 ja\nirlantilaisista 7,27. Kaikki nämä kansat sekä monet muutkin ovat\njälellä suomalaisista, joiden joukossa löytyi vaan 3,58 prosenttia\nluvuntaitamattomia. Ranskalaisten, englantilaisten, hollantilaisten,\nskotlantilaisten, saksalaisten, sweitsiläisten ja skandinaavien\nprosenttiluku on vielä pienempi. Tanskasta saapuneista siirtolaisista\noli vaan 0,49 prosenttia luvuntaitamattomia.\n\nTutkimukset kaikkien näiden tietojen selville saamiseksi toimitetaan\nsiirtolaisten maallenoususatamassa, etupäässä laivalinjojen antamien\nluettelojen mukaan. Yhdysvalloissa on parhaillaan tekeillä laki,\njonka mukaan kaikki lukua ja kirjoitusta taitamattomat siirtolaiset\nestetään pääsemästä maalle. Suomalaisia ei tämä laki tule niin kovin\nkoskemaan kun etelä- ja itäeurooppalaisia kansoja. Mutta kyllä\nmuutamilta meikäläisiltäkin estyy sitte pääsö Amerikkaan. Palautetut\nsiirtolaiset lähetetään kulettavien laivalinjojen kustannuksella\ntakaisin.\n\nNykyään estetään maahan tulemasta ainoastaan ne siirtolaiset,\njotka ovat hömmelöitä (idiootteja), mielipuolia, köyhiä (s.o.\nsellaisia, joilla joko maalle astuessaan ei ole joku summa rahaa\ntahi joista päätetään, etteivät he pysty saamaan elatusta maassa),\nrikollisiksi tuomittuja ja n.k. kontrahtityömiehiä (sellaisia, joita\non ulkomailta kontrahdilla palkattu ja kutsuttu johonkin työhön).\nViimemainittu kysymys on jotenkin kierä ja saattaa oudon siirtolaisen\nusein pulaan. Kun siirtolaiselta kysytään: Onko Teillä edeltäpäin\nmäärätty, varma työpaikka tiedossa? tekee useimman mieli vastata\nmyöntävästi, arvellen että niin kaiketi varmemmin maalle pääsee,\nkun ei ole \"kruunulla\" pelkoa siitä, että joutuu häntä elättämään.\nMutta myöntävä vastaus on paha loukkauskivi vaikuttamaan sen, että\nsiirtolainen työnnetään takaisin laivaan ja viedään entisille\nasumasijoilleen. Usein saa tulkki tässä tapauksessa olla apuna asiaa\noikaisemassa.\n\nTuo laki kontrahtityömiehistä tuntuu omituiselta, mutta sen tarkoitus\non estää työnteettäjiä kulettamasta halpapalkkaista työväkeä\nulkomailta. Näin on tahdottu turvata amerikkalaista työmiestä.\n\nSiirtolaistilasto vuodelta 1895 osoittaa, että ainoastaan 2\nsuomalaista siirtolaista palautettiin Yhdysvaltain satamista, toinen\nköyhänä ja toinen kontrahtityömiehenä. Esimerkin vuoksi mainittakoon,\nettä samana vuonna palautettiin itaalialaisia 731 ja venäläisiä 599.\n\nKun nyt siirtolainen onnellisesti on päässyt kaikista kyselmyksistä\nja tutkimuksista, jotka tavallisesti toimitetaan New Yorkin satamassa\nolevalla Ellissaarella, paitsi tänä vuonna, jolloin entisen palaneen\nsiirtolaismajan sijalle ei vielä uutta ehditty rakentaa, pääsee hän\nvapaana astumaan vapaan maan kamanalle. Ja useimmiten siirtolainen\ntällöin on vapaampi kun taivaan lintu, vapaa lentämään minne tahansa,\nmutta ilman kotia, ilman pesää.\n\nMonet on mahtaneet olla suomalaistenkin siirtolaisten mietteet\nastuessa New Yorkin eteläpäässä olevaa Patteripuistoa sen varrella\nlöytyviin siirtolaiskonttoreihin. Kysymys: mikä on oleva kohtaloni\nAmerikassa? lienee noussut useamman mieleen.\n\nSiirtolaismatkustus on kokonaan n.s. laivalinjain käsissä.\nSuomalaisille tätä nykyä tunnetuimmat ja enimmän käytetyt laivalinjat\novat Cunard-, Walkean Tähden, Amerikan, Ankkuri- ja Thingvallalinjat.\nNäillä kaikilla on komeita laivoja kulkemassa Euroopan ja Amerikan\nvälillä. Ennen kulkivat suomalaiset enimmäkseen n.k. Breemenlinjalla,\njonka lähtöpaikka Euroopasta oli Breemenin satama Saksassa, mutta kun\nsen suomalaisen asiamiehen G. A. Grönlundin johtama siirtolaisyhtiö\nteki konkurssin ja kun sittemmin laivalinjat yhteisessä kokouksessaan\ntekivät sopimuksen, ettei Keski-Euroopan linjat kuleta matkustajia\nPohjoismaista, lakkasi suomalainen siirtolaisuus Saksan kautta\nkokonaan.\n\nHarvoja siirtolaispilettejä, eli \"tikettejä\", niinkun Amerikan\nsuomalaiset niitä nimittävät, ovat laivalinjat itse kumminkaan\nsuorastaan myyneet suomalaisille. Piletinmyynti on ollut\nerityisten siirtolaistoimistojen hallussa, joita on itsekullakin\nkansallisuudella. Paitsi piletin myyntiä toimittavat nuo\nsiirtolaistoimistot myös siirtolaisten rahalähetyksiä vanhaan maahan.\nMiljoonia markkoja kulkee näiden toimistojen kautta vuosittain\nSuomeen. Saadakseen paremman ansion rahalähetyksestä toimittavat nämä\nsen siten, että ostavat Amerikan dollareilla Englannin puntia ja\nlähettävät tällaisia pankkiosoituksia Suomen pankkeihin. Näin voivat\nhe maksaa Amerikan dollarista 5 mk. 10 penniä ja enemmänkin sekä\nsittekin voivat tehdä voittoa.\n\nSuomalaisille huomattavin siirtolaistoimisto on nykyisin Hornborg\n& C:o, jonka johtajana on hra Aksel Hornborg. Tämä on Suomen\nHöyrylaivaosakeyhtiön asiamies Amerikassa ja sen takia sekä kun\nSaksan linjat eivät enää kuleta suomalaisia matkustajia on sen\nhallussa suomalaisen siirtolaismatkustajaliikkeen enemmistö.\nToinen yhtiö, joka myös huomattavassa määrässä toimii suomalaisten\nkeskuudessa on skandinaavialainen S. Nielsen & C:o, jolla liikkeellä\non suomalaisiakin palvelijoita. Nämä molemmat toimistot ovat\nStatekadulla Patteripuiston varrella.\n\nSuomalaisten rahalähetyksen kotimaahan hoitanee nyt enimmäkseen vanha\npankkihuone C.B. Richard & C:o, jonka liike on New Yorkin suurimmalla\nliikekadulla Broadwaylla vähän ylempänä siirtolaistoimistoja.\nNyt voidaan katsoa rahalähetyksen ainakin tältäpuolen olevan\nturvallisissa käsissä. Niin ei ole aina ollut. Satoja tuhansia\nmarkkoja ovat suomalaiset siirtolaiset ja heidän omaisensa\nmenettäneet entisten siirtolaisyhtiöiden konkursseissa. Enimmän\nhäviötä on suomalaisille tullut skandinaavialaisen \"American Emigrant\nC:n\" sekä suomalaisen G.A. Grönlundin johtaman siirtolaisyhtiön\nkonkursseissa. Monen hiellä ja vaivalla kootut rahat hupenivat\nnäissä vararikoissa. G. A. Grönlund oli aikanaan suomalaisen\nsiirtolaisliikkeen huomatuin ja suosituin johtaja. Melkein koko\nsiirtolaismatkustajaliikkeemme oli hänen hallussaan, ja hän ilmoitti\nlähettävänsä siirtolaisten rahoja Suomeen vuosittain 6 miljoonaa\nmarkkaa. Tämä erinomainen menestyksensä houkutteli häntä liian\nsuuriin yrityksiin, ja noita varten lienee hän käyttänyt jossakin\nmäärin kansalaistemme rahoja. Mutta kun tuli yleinen paniikkiaika\nv. 1893, eivät hänen yrityksensä menestyneet ja seurauksena oli\nkonkurssi. Grönlund poistui Amerikasta kansalaistensa tuomitsemana\nja seikkaili sitte Ruotsissa, Suomessa ja Afrikassa. Nyt kuuluu\nhän olevan liikehommissa St. Louisin kaupungissa Missourin\nvaltiossa Amerikassa. Suomalaiset eivät ole vielä unehuttaneet sitä\nkatkeruutta, jonka hänen yhtiönsä konkurssi vaikutti. Siirtolaiset\nolivat tottuneet suosimaan Grönlundia m.m. sen takia, kun hän maksoi\ndollarista aina niinkin korkean kurssin kun S.mk. 5:15 ja ehkä\nenemmänkin, eivätkä ottaneet huomioon, että sitä ei Grönlund voinut\nmaksaa muuten kun heidän kustannuksellaan. Grönlundin vararikosta\npuhuivat aikoinaan amerikkalaisetkin lehdet laajalti ja kutsuivat\nmiestä \"Suomalaiseksi Napoleoniksi\", joka oli kärsinyt Waterloonsa.\n\nMuita suomalaisia liikehuoneustoja kun nuo siirtolaistoimistot on\nNew Yorkissa vähän. Varsinaisia kauppapuoteja ei ole kun parilla\nentisellä Suomen juutalaisella, jotka harjoittavat vaatekauppaa,\nyksi ehkä suuremmassakin määrässä. Myös pienempiä tupakka- ja\nrihkamakauppoja on toisinaan ollut suomalaisilla, vaikka eivät ole\noikein ottaneet menestyäkseen.\n\nKunnioitetuimpia New Yorkin suomalaisia on Brooklynin puolella\nasuva apteekari Niilo Kant. Hän on lehtori Canthvainajan orpana ja\nsaapui Amerikkaan lähes 30 vuotta sitte. Hänellä on suuremmoinen,\nsuosittu apteekkiliike ja lienee hän varakkaimpia Amerikan\nsuomalaisia. Apteekari Kant on hiljainen ja vaatimaton mies eikä\nota juuri ollenkaan osaa suomalaiseen seura-elämään, mutta milloin\nrahankeräyksessä tai muun neuvon pyynnössä mennään hänen luokseen, on\nhän aulis auttaja.\n\nSuuremmoinen on myös leipuri C. G. F. Lindstrandin leipuriliike.\nHänellä on aina joukottain hevosia kiidättämässä leivoksia\nsuomalaisiin ja ruotsalaisiin perheisiin. Yleinen tapa Amerikassa on\nnäet, että myyjä toimittaa tavaran ostajan kotiin. Herra Lindstrand\non Waasanpuolelta kotoisin.\n\nLiikkeistä mainitessa pitänee huomauttaa, että on myös muutamia\nsuomalaisia kapakoita. Ja Hämeenlinnasta karanneella juutalaisella\nteurastajalla Rosenbergillä sanotaan olevan makkaratehdas ja\nuseita lihapuoteja. Kuuluu niitä myös olevan muitakin suomalaisia\nliikemiehiä, jotka kuten viimemainittukin eivät oleskele ollenkaan\nsuomalaisten kanssa.\n\nSiirtymällä yleisestä kauppa \"bisneksestä\" muille aloille on ensiksi\nmainittava, että Amerikan suomalaisten enimmän levinnyt sanomalehti\n\"Siirtolainen\" ilmestyy New Yorkissa Brooklynin puolella. Lehteä\nkustantaa \"Suomalais-amerikkalainen Kustannusyhtiö\", joka harjoittaa\nmyös jotenkin suureksi kasvanutta kirjainkustannusliikettä.\nYhtiön osakkeet ovat äskettäin oston kautta joutuneet liikkeessä\ntyöskenteleväin miesten omiksi ja liike edistyy aikalailla. Yhtiöllä\non oma kolminkertainen talo (kellarikerros neljäs, jossa on koneet).\n\nEnimmät suomalaiset New Yorkissa ovat käsityöläisiä. Ylipäänsä\novat he itsenäisellä taloudellisella kannalla ja useita voidaan\nvarakkaiksikin kutsua. Muutamilla on omat talot. Yleensä lienee\nSuur-New Yorkin suomalaisilla ainakin 50 omaa taloa, joista kukin on\narvossa 2,000--10,000 dollarin välillä.\n\nPuuseppiä on paljon ja työskentelevät he etupäässä rakennustöissä\nja laivavarveilla. Palkka on siinä 3 dollarin vaiheilla päivältä ja\nniin ollen voisi hyvinkin saada säästöön, kun vaan työt olisivat\npysyväisempiä. Mutta kun muutamina aikoina kuluu kauvankin\ntyönetsintään, vähentää se tietysti vuotuista työnansiota. Työpäivä\npuusepillä kuten useimmilla käsityöläisillä on 8-tuntinen, vaikka\nei kaikilla aloilla sitä niin säännöllisesti noudateta kun\npuusepäntöissä.\n\nEpävakaisemmat työajat ovat muurareilla ja räätäleillä. Muurarien\nsäännöllinen päiväpalkka on 4 dollaria. Rakennustöitä ja siis\nmuurausta on New Yorkissa paljon, mutta paljon on työhönpyrkijöitäkin.\n\nSuomalaiset räätälit saavat ansionsa melkein yksinomaisesti\nkappaletyöllä. Päiväpalkalla tekeviä suomalaisia räätälejä lienee\nhyvin vähän. Osa suomalaisista tekee ainoastaan housuja, toiset vaan\nliivejä ja kolmannet takkeja j.n.e. Yleensä ovat suomalaiset räätälit\nhyvässä maineessa ja tekevät työtä parhaimpiin liikkeihin. Valmiina\nmyytävien vaatteiden tehtaissa, joissa maksetaan huonoja palkkoja,\nei suomalaisia työskennelle yhtään, vaan tavallisesti meikäläinen\nräätäli saa jo työpalkassa enemmän kun tuollaiset valmiit vaatteet\nmyydessä maksavat. Niinpä noissa tilauksesta tekevissä liikkeissä\nmaksaakin vaatekerta paljon enemmän. Työaika räätäleillämme on\nhyvin lyhyt, tavallisesti vaan muutamia kuukausia keväisin ja\nsyksyisin. Mutta silloin ansaitsevat he noin 20 dollarin vaiheille ja\nenemmänkin viikossa. Työnsä tekevät he joko kotonaan tai yhteisesti\nhyyräämissään työhuoneissa.\n\nMaalarit tekevät työtä joko päiväpalkalla tai urakalla, s.o. ottavat\njonkun työn valmistaakseen vissistä hinnasta. Heidän ansionsa tehnee\nnoin 2 ja 3 dollarin vaiheille päivässä. Koristemaalari voi ansaita\npuolta enemmänkin.\n\nSuomalaisia kulta- ja hopeaseppiä on myös arvokkaimmissa tehtaissa\ntyössä ansaiten noin 3 dollarin vaiheille päivässä. Suurin osa näistä\nkansalaisistamme on sellaisia, jotka ovat jo ennen tehneet samaa\ntyötä Pietarissa. Yleensä on New Yorkissa verrattain lukuisasti\nPietarin suomalaisia.\n\nMyös löytyy New Yorkissa suomalaisia suutareja, kelloseppiä,\nhuonekalujenpäällystäjiä, mekaanikkoja y.m. Suutarit saavat\nAmerikassa ehkä huonompia päiväpalkkoja kun mitkään muut\nkäsityöläiset. Konetyö on sen ammatin ansiot turmellut, sillä\nenimmäkseen käytetään valmiita tehdaskenkiä.\n\nOmia liikkeitä suomalaisilla käsityöläisillä New Yorkissa on perin\nvähän. Yrittelijöitä on ollut, vaan enimmäkseen ne eivät ole\nonnistuneet.\n\nSuomalaista ammatitonta työväkeä on myös New Yorkissa tehden\nmitä työtä milloinkin sattuu. Niiden ansiot ovat vaihtelevat.\nYleensä olisi parempi, että se suomalainen siirtolainen, joka ei\ntaida jotakin erityistä ammattia, ei pysähtyisi New Yorkiin eikä\nyleensä idän valtioihin, sillä työnsaanti on täällä kehnompi sekä\npaikat huonommat. Länteen pitäisi mennä, siellä olisi paremmin\ntyön ja ansion tilaisuuksia. Mutta monet ovat rahanpuutteen takia\npakoitetut jäämään New Yorkiin ja usea heistä saapi ainakin alussa\nnähdä kurjuutta. Ikävä kuva New Yorkista mahtanee olla monilla\nniistä herrasmiehistä, joita Suomesta vanhemmat ja muut omaiset\novat lähettäneet juoppouden ja muiden paheiden takia korjautumaan\nAmerikan oloissa. Surkeaa kurjuutta lienevät he saaneet kokea\ntuossa jättiläiskaupungissa. Mutta Amerikassa sellainen, jolla on\nvähänkään tahdon lujuutta jälellä, ei tarvitse kauvan tuollaista\nkurjuutta kestää. Hän voi nousta, ja onkin esimerkkejä, että jotkut\ntuollaisista hyödyttömistä herrasmiehistä ovat nousseet ja tulleet\nhyödyllisiksi, toimeentuleviksi ihmisiksi. Mutta on myös esimerkkejä\nkurjuuteen lopullisesti sortuneista.\n\nPuhuessa New Yorkin suomalaisista ei voi jättää mainitsematta\nmerimiehiä, vaikka he liikkuvatkin kaiken mailman vesillä. New\nYorkista paljon suomalaisia palkkautuu merimiehiksi purjehtimaan\njoko syvillä vesillä tai rannikolla. Melkein jokaisessa Yhdysvaltain\nsotalaivassa palvelee suomalaisia merimiehinä, jossakin on heitä aina\npariinkymmeneen. Näin otti heitä useampia kymmeniä osaa viime sotaan\nEspanjan kanssa. Myös maaväessä oli paljon suomalaisia. Kaikkiaan\nlienee kansalaisiamme ollut osallisena viime sodassa muutamia\nsatoja. Jotkut saavuttivat erityistä huomiota, kuten surmansa saanut\nWidemark, jonka nimeen amerikkalaiset mielellään ovat liittäneet\ntunnustuksen \"urhoollinen\". Kuuluisassa sotalaivassa \"Maine\", joka\nräjähti Havanan satamassa, mikä tapaus oli yhtenä sodan jouduttajana,\nmenetti henkensä kolme suomalaista. Useissa amerikkalaisissa ja\nAmerikan satamissa käyvissä Ulkolaisissa laivoissa on suomalaisia. Ja\nrikkaiden amerikkalaisten komeissa huvialuksissa on myös suomalaisia\nmerimiehinä nauttien jotakuinkin hyvää palkkaa helposta työstä.\nSuomalaisen maine merimiehenä on Amerikassa hyvä, ovat ensimmäisiä\nnorjalaisten jälkeen.\n\nSuomalaisia naisia on hyvin paljon New Yorkissa. Niitä on enemmän kun\nmiehiä. Ne ovat ylipäänsä palvelijoina amerikkalaisissa perheissä.\nJa ne ovat verrattain edullisessa asemassa: ei niiden tarvitse\nniinkun miesten olla viikkoja ja kuukausia etsimässä ja odottelemassa\ntöitä, vaan tavallisesti saavat sen oitis, sillä paikkoja on\nenemmän kun palvelijoita. Jos panee ilmoituksen etenkin keväisin ja\nsyksyin amerikkalaiseen sanomalehteen, että siellä ja siellä olisi\nsuomalainen tyttö, joka haluaisi palveluspaikkaa, niin saattaa\nkymmenittäin herrasväkeä käydä tätä heille pyytämässä. Ja vaikka\nilmoituksessa mainitsee, että tyttö on vasta maahan tullut eikä osaa\nenglanninkieltä, on hakijoita sittekin runsaasti.\n\nEnemmän kun ilmoitusten kautta välitetään palveluksen saantia\npalvelushankintatoimistoissa. Siellä palvelustytöt istuvat\nodottelemassa, kun rouvat ja herrat käyvät tarjoamassa paikkoja.\nTavallisesti palvelusta hakevan tytön osaksi jää valitseminen,\njota vastoin rouva saa olla tyytyväinen kuka heille vaan tulee.\nTarkkaan otetaan huomioon montako henkeä on perheessä, onko muita\npalvelijoita, onko renki kantamassa sisään kivihiiliä, pestäänkö\npyykit kotona ja onko erityistä pesijätä j.n.e. Useimmiten ei täällä\ntoimistossa vielä asiaa ratkaista, vaan rouva tai herra, joka on\ntyttöä pestaamassa, antaa sähkövaunurahat ja tyttö käy katsomassa\ntarjottua paikkaa. Hän saattaa olla vuorokauden siellä, katsella\nemännän luontoa, ruuan hyvyyttä ja palvelijattarelle määrättyä\nkamaria. Jos ne eivät tyydytä, palaa tyttö takaisin toimistoon\nvalitsemaan toista paikkaa.\n\nAmerikka on naisten paratiisi, sanotaan. On se, varsinkin\npalvelusnaisiin nähden. Oikein täytyy ihmetellä amerikkalaisen\nrouvan kärsivällisyyttä opettaessaan esimerkiksi vasta Suomesta\nmaalta tullutta tyttöä. Tyttö ei saa kielestä mitään selvää, ei\ntunne ruuanlaitosta, ei osaa mitään amerikkalaisen maun mukaista.\nOpetuksen täytyy tapahtua kädestä pitäen, viitteloimalla. Siitä\ntyttö alkaa oppia tärkeimpiä sanoja kielestä ja tottuu laitoksiin.\nRuuan laitoksen suhteen Amerikassa ei olla niin suurvaateisia kun\nherrasväessä yleensä Suomessa. Vähemmillä sekoituksilla se ruoka\nsyntyy.\n\nPalvelusväellä täytyy olla oma kamarinsa, kyökissä ei makuuteta.\nVähintäänkin yhdeksi illaksi viikossa pitää palvelijan puolelta\npäivin päästä ulos vapaaksi huvitteleimaan. Jos talossa on vaan\nyksi palvelija, hoitaa rouva itse silloin taloustehtävät. Ja joka\nilta jälkeen kello 7 tai 8 on palvelija vapaa talon työstä ja saapi\ntehdä omia töitään tai lähteä tuttaviaan tervehtimään. Tavallisesti\ntytöillä on vapaina iltapäivinä joka toinen torstai ja joka toinen\nsunnuntai.\n\nPalkkaa maksetaan palvelustytöille seuraavasti: sisäpalvelijalle\n14--16 dollaria kuukaudessa, keittäjättärelle 18--20 dollaria ja\npesijättärelle 20--24 dollaria. Vasta maahan tullut siirtolaistyttö\nsaapi tavallisesti ensimmäiseltä kuukaudelta 8 dollaria. Pian se\nsitte nousee 10 dollariin. Löytyy suomalaisia palvelijattaria\nmuutamia, jotka saavat aina 30 dollaria ja enemmänkin palkkaa\nkuukaudessa. Olen kuullut erään suomalaisen tytön, joka\npalvelee yhdellä Vanderbiltilla, saavan palkakseen 75 dollaria\nkuussa. Mutta se on tavatonta. Suomalainen tyttö, joka palveli\nmiljoonainomistajalla Gouldilla ei saanut läheskään niin paljoa.\nLännessä maksetaan paikoin hiukan parempia palkkoja kun New Yorkissa.\n\nJos suomalaiset neitosemme New Yorkissa tahtoisivat säästää, voisivat\nhe palkka-ansioistaan koota hyväsesti vanhan päivän varalle. Ja\nonkinhan niitä koko joukko säästäviä, joilla on muutamien vuosien\nsäästöinä useita satoja dollareita. Mutta iso osa tytöistämme ei\nole niin halukas säästämään. Moni palvelee vaan muutaman kuukauden\nsaadakseen sitte laiskehtia yhtä kauvan ja kuluttaa säästöt.\nVaatetukseen kuluu myös hyväsesti, sillä neitoset ovat hyvin\npuettuja, mutta siitä ei ole mitään sanomista, sillä maassa maan\ntavalla.\n\nKun nyt olemme käyneet läpi suomalaisten ansio- ja työpuolet New\nYorkissa, heittäkäämme yleinen silmäys heidän henkisiin rientoihinsa,\n\"yhteispyrinnöihin\", niinkun niitä Amerikan suomalaisten keskuudessa\nkutsutaan.\n\nHuomattavimman ja siunauksellisimman vaikutuksen tässä suhteessa on\ntehnyt Suomen Merimieslähetys asemansa kautta. Se on vaikuttanut\npaikkakunnalla vuodesta 1887. Sitä ennen oli kyllä jo suomalaisilla\nseurakunta ollut ja olivat ostaneet kalliinlaisen kirkonkin. Mutta\nhe onnistuivat saamaan sopimattoman henkilön papikseen, ylioppilas\nJ. W. Lähteen, ja osaksi sen sekä osaksi liian suurten maksujen\nvuoksi menetettiin kirkko, ja seurakunta hajosi. Tämä olisi kauvaksi\najaksi tympässyt seurakuntaharrastuksen, ellei Merimieslähetys olisi\nruvennut seudulla työskentelemään. Vaikea oli saada ensin kansalaisia\nkokoon, mutta vähitellen ne liittyivät lähetykseen. Viime aikoina\nlienee Lähetyksen seurakuntaan kuulunut lasten kanssa kaikkiaan noin\ntuhat henkeä.\n\nKun yhteen aikaan kuului puheita, että ehkä Merimieslähetys\nlakkauttaa toimensa New Yorkissa, alkoivat Brooklynin puolella asuvat\nsuomalaiset varusteleutua ja muodostivat erityisen seurakunnan\n(silloin ei vielä Lähetyksen yhteydessä järjestettyä seurakuntaa\nollut). Kun suomalaisia lisääntyi paikkakunnalle (nyt on suomalaisia\nSuur-New-Yorkissa ja sen lähimmässä ympäristössä noin 4,000),\nsäilytettiin tuo seurakunta, vaikka lähetyskin jatkoi toimintaansa.\nV. 1897 ostivat Brooklynin suomalaiset itselleen kirkon, maksaen\nsiitä 2,800 dollaria, josta osa on vielä velkana, mutta johon hintaan\njoku tuhatkunta dollaria kerättiin lyhyeen aikaan ihmeteltävällä\nuhraavaisuudella (yhtenä ainoana iltana tuli lahja-antia noin 600\ndollaria).\n\nOsaksi tästä innostuneina Lähetysseurakunnankin jäsenet rupesivat\npuuhaamaan itselleen omaa kirkkoa, sillä näihin asti on käytetty\njotenkin kallisvuokraista hyyryhuoneustoa; nykyisestä kirkosta\nmaksetaan vuokraa noin 1,000 dollaria vuodessa. Keräys pantiin\ntoimeen ja yhtenä iltana tuli uhrauksia vähän yli 1,000 dollaria.\nMutta kirkon hankkiminen New Yorkin puolella on paljon vaikeampi kun\nBrooklynissa, sillä maa aijotuilla paikoilla on hyvin kallista. Asia\non tätä kirjoittaessa vielä valmistumassa.\n\nVilkkaat ovat myös raittiusriennot New Yorkin suomalaisten\nkeskuudessa. Brooklynin puolella on raittiusseura Aamunkoitto, joka\non jo toistakymmentä vuotta vanha. Varsinaisessa New Yorkissa, joka\non Manhattansaarella, on kaksi suomalaista raittiusseuraa, Oras ja\nTähti, joista ensinmainittu on vanhempi. Ja vielä tähän ryhmäkkeeseen\nkuuluu raittiusseura Alku, joka toimii joen toisella puolen Jersey\nCityssä New Jerseyn valtiossa. Vaikka seudulla onkin innokkaita\nraittiuden harrastajia, eivät he seuroihin ole saaneet suurta\njäsenlukua. Suurkaupunki laajuutensa puolesta sekä viettelyksineen\npitää kansamme enemmistöä noista hyödyllisistä seuroista poissa.\n\nUseimmat New Yorkin suomalaiset käsityöläiset kuuluvat\n\"toiskielisten\" toveriensa kanssa ammattiuniooneihin,\ntyöväenyhdistyksiin, joilla on tarkoituksena ammattinsa etujen\nvalvominen. Mutta on suomalaisilla omakin työväenyhdistyksensä\nBrooklynin puolella. Tällä on tarkoituksena suomalaisten tutustaminen\ntyöväenasiaan, mutta jäsenluku ei ole suuri, pääasiallisesti juuri\nehkä noiden ammattiunioonien takia.\n\nVielä on New Yorkin suomalaisilla naisyhdistys Pyrkijä, jonka\ntarkoitus on turvata jäseniään ja yleensä suomalaisia naisia\nseudulla. Miljoonakaupungissa, suurten viettelysten keskellä on\nsellaisella yhdistyksellä tärkeä työala.\n\nKristillinen Nuorisoyhdistys toimii hartaudella hengelliseksi\nherättämiseksi. Seudulla on toisinaan jotenkin hyvin harjoitetut\nlauluseurat, joskus torvisoittokunta, Ystävyyden seura y.m. Yleensä\non seuraelämä New Yorkin suomalaisten keskuudessa hyvin vilkas.\nIltamia ja juhlia on alinomaa, joissa kansalaiset kohtaavat toisiaan.\n\nOlen tähän asti puhunut vaan varsinaisen New Yorkin ja siihen\nyhdistetyn, joen toisella puolen olevan Brooklynin suomalaisista. On\nsuomalaisia muuallakin New Yorkin valtiossa vaikka paljon vähemmässä\nmäärässä. Useissa New Yorkin esikaupungeissa tavataan suomalaisia,\nvarsinkin palvelustyttöjä.\n\nBuffalon kaupungissa on myös pieni luku suomalaisia. Osa tekee työtä\nöljytehtaissa, osa käsityöläisinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNew Yorkin yhteydessä sopii tehdä lyhyt silmäys suomalaisiin\nnaapurivaltiossa, New Jerseyssä. Tuossa valtiossa ei olekaan monta\nkansalaistamme muualla kun aivan lähellä New Yorkin miljoonakaupunkia.\n\nHudsonvirran länsipuolella on Jersey City ja tämän yhteydessä\npohjoispuolella kaupunki Hoboken. Oikeastaan ovat nämä suuren New\nYorkin esikaupunkeja, vaikka kuuluvatkin toiseen valtioon. Näissä\nmolemmissa on lukuisasti suomalaisia eläen samanlaisissa olosuhteissa\nja ansioissa kun suuren kaupunginkin kansalaiset. Etupäässä on siellä\nsuomalaisia puuseppiä ja rakennustyömiehiä. Useita omia taloja on\nkansalaisilla, joukossa kallisarvoisiakin. Kansalaiset voivat yleensä\nhyvin, muutamia voi varakkaiksikin sanoa.\n\nSeurakunnallisessa suhteessa kuuluvat Jerseyn suomalaiset\nLähetysseurakuntaan ja ovatkin seurakunnan innokkaita kannattajia.\nRaittiuden edistämiseksi on seudulle hiljan perustettu raittiusseura\nAlku.\n\nJersey Cityn naapurikaupungeissa on myös vähän suomalaisia,\nkuten Newarkissa ja Elisabetissa. Newarkin laiteella on Amerikan\nsuurimman kultaseppäliikkeen, Tiffanyn, tehtaita. Siellä on muutamia\nsuomalaisia hopeaseppiä, ansaiten jotakuinkin hyvin.\n\n\n\n\nUuden Englannin valtiot.\n\nTällä nimellä tunnetaan kaikki ne valtiot, jotka ovat New Yorkin\nvaltiosta koilliseen päin, koko se nurkka Yhdysvaltoja. Päävaltiona\ntässä joukossa on Massachusetts, joka myös suomalaisiin nähden on\nseudun huomattavin valtio. Muut tähän ryhmään kuuluvat valtiot\novat Maine, New Hampshire, Vermont, Connecticut ja Rhode Island.\nJokaisessa näissä on suomalaisia.\n\nUusi Englanti lukee itsensä Amerikan sivistyksen kehdoksi, onhan\nsiellä Boston, \"Amerikan Ateena\". Jäykät, ylpeäluontoiset puritaanit\novat valkoisen uudisasutuksen esi-isiä. Ja ne amerikkalaiset, jotka\njohtavat sukunsa noista puritaaneista, erittäinkin ensimmäisistä\nv. 1626 Plymouthissa maalle nousseista, ovat ikäänkun Amerikan\naristokratiana, ylpeilevät suvustaan kuten Euroopan aateliset\nja katsovat enemmän tai vähemmän halveksien muuta myöhemmistä\nsiirtolaisista polveutuvaa kansaa. Sitä perikuntaa löytyy\nUuden Englannin valtioissa paljon ja se lyöpi muusta Amerikasta\neroavan leiman sikäläiseen elämään. Tämä ei olekaan enää niin\ntasa-arvoisuuden maata kun muu osa Yhdysvaltoja. Erittäinkin\npienempäin kansojen myöhemmin tulleet siirtolaiset, kuten\nsuomalaiset, ovat saaneet tuosta ylpeydestä kärsiä. Vaikeata on\nsiirtolaisen täällä nousta vaikuttaviin asemiin, sitä koetetaan pitää\nniin paljon kun mahdollista alempana syntyperäisiä amerikkalaisia.\nKansa on olevinaan sivistynyttä, ja onhan koulunkäynti ollut yleistä\naina siirtokuntien alusta saakka, mutta sittekin saattaa heidän\nkesken nousta kysymyksiä sellaisia kun: onko suomalaisella tunteita?!\nOutojen kansain siirtolaiset käsitetään puolittain eläimiksi, kuten\ntuokin todella eräälle sanomalehdelle tehty kysymys todistaa.\nSiirtolaisilla saattaa kumminkin olla sivistyspyrintöjä yhtä hyviä ja\nparempiakin kun noilla \"jenkeillä\", mutta nämä eivät viitsi niistä\nottaa selkoa. Vaikka suomalaisia Uudessa Englannissa asuu lukuisasti\nja on asunut jo kymmeniä vuosia, ovat he siellä melkein vähemmin\ntunnettuja kun missään muualla. Uusi Englanti ei suomalaisille eikä\nyleensä uudemmalle siirtolaisuudelle ole läheskään niin edullinen kun\novat suuren lännen seudut. Sen vuoksi on kyllä syytä ottaa varteen\nkuuluisan amerikkalaisen Horace Greeleyn uuttera kehoitushuuto:\n\"Länteen, länteen, nuori mies mene länteen\".\n\nUusi Englanti on kyllä ollut aikoinaan huomattu maanviljelysalue,\nmutta nyt alkaa se olla enemmän teollisuuden maa. Eteläiset\nvaltiot siinä ovat tehtaita täynnä, joten se todella ansaitsee\nolla vanhan Englannin kaima. Pohjoisosat eivät olekaan soveliaita\nmaanviljelykselle, maapohja on kallioista ja karua. Siellä\non kiviteollisuus huomattava, lohotaan ja hakataan erilaisia\nkiviä moniin tarkoituksiin. Vanhat puritaanit olivat tunnettuja\nuskonnollisesta järjestyksestään ja ankaroista, kaavamaisista\ntavoistaan. Tässä suhteessa on Uuden Englannin kansa hyvin muuttunut.\nKirkot monessakin uskonlahkossa ovat tulleet maallisen intoilun ja\nhuvittelun pesiksi. Ne ovat klubihuoneita, joissa seurakuntalaiset\nkäyvät seurustelemassa keskenään, nuoret huvittelemassa ja lapset\nleikkimässä. Vetääkseen kansaa kirkkoon toimittavat papit sinne\nnäytelmiä, kuvaelmia, jopa tanssiaisiakin. Ja Uuden Englannin sydän,\nBoston, pidetään muussa osassa Yhdysvaltoja olevaan amerikkalaiseen\nkäytännöllisyyteen nähden seisovan alimmalla asteella. Mutta ylpeitä\nsiellä ollaan, ylpeillään tieteistä, taiteista ja vanhasta suvusta.\n\nKieltämättä on Uusi Englanti Yhdysvaltain rikkaimpia osia.\nMonille miljoonanomistajille suitsuu tehtaitten savutorvista\nlisää dollareita, mutta silti ei voida sanoa, että yleinen\nkansan hyvinvointi olisi siellä paremmalla kannalla kun muualla\nYhdysvalloissa, päinvastoin on se huonompi. Työpalkat ovat yleensä\nhyvin alhaiset ja näkyvät vuosi vuodelta laskeutuvan. Työlakkoja on\ntiheään, mutta työväki niillä vähän voittaa, vastassa on liian väkevä\nkultamuuri. Tuskin missään muualla, paitsi ehkä Pennsylvaniassa, on\ntyöväki niin vähävoimainen.\n\nSyy siihen, että varsinainen Uuden Englannin kansa katsoo suomalaisia\nhalveksien, ei ole etsittävä ainoastaan kansan luonteesta;\nvaan suureksi osaksi myös suomalaisista itsestään. Ensiksi on\nhuomattava, että suomalaiset täällä vielä vähemmän kun muualla\nopettelevat englanninkieltä, joten amerikkalaisten seurustelu heidän\nkanssaan käy vaikeaksi. Toiseksi raittiuden suhteessa on suuri ero\nvarsinaisen amerikkalaisen ja suomalaisen välillä. Suomalaisissa on\nvielä paljon juoppoutta ja raakuutta, jota vastoin osaksi ehdoton\nkieltolaki, kuten Mainessa, ja osaksi paikallinen kielto (local\noption) on poistanut kapakat varsinaisten amerikkalaisten tahdosta\nusealla seudulla. Ennen ovat suomalaiset juoneet vielä enemmän kun\nnykyään, ennen, jolloin oli paremmat ansiot. Se oli Uuden Englannin\nsuomalaisten suurin alennusaika, se, jolloin työpalkka oli parempi.\nPaljon on nyt korjausta tapahtunut huonompien työaikain vallitessa.\n\nMutta lähtekäämme nyt tarkastelemaan suomalaisia heidän\nasumapaikoillaan tällä alueella. Jos lähdemme ensin etsimään\nsuomalaisia perukoilta, pohjoisesta, joudumme:\n\n\nMainen valtioon.\n\nKuten jo sanottu on Maine raittiusvaltio. Lain mukaan ei siellä\nsaa olla kapakoita, mutta todellisuudessa niitä kumminkin\non siellä täällä muka salassa, vaikka kansa niistä yleensä\ntietää. Ja suomalaiset eivät suinkaan ole eläneet siellä kuten\nraittiusvaltiossa. Muutamat matkustelijat ovat sanoneet, etteivät\nmissään ole nähneet suomalaisten juovan niin paljon kun tuolla. On\nsiellä kansalaisiamme kuollutkin aivan välittömästi väkijuomain\nliialliseen nauttimiseen.\n\nKun lähdemme Mainen suomalaisia etsimään, on paras pitää\nRocklandkaupunkia keskipisteenä, sillä sen ympäristöllä on vahvimmat\nsuomalaisseudut. Kaupungissa itsessään ei suomalaisia ole, paitsi\nehkä muutamia palvelustyttöjä, mutta lähistöllä ovat Hurricane\nIsland, Vinal Haven ja Greens Island yhdellä puolen sekä vähän\nsyrjempänä Long Cove ja Clarks Island. Kaikki nämä paikat, paitsi\nLong Cove ovat saarilla, ja sinnepä ensin lähdemmekin.\n\nHeti kun laiva on kaupungin rannasta lähtenyt kohti itäistä\nilmansuuntaa, alkaa saaristo häämöittää. Lähemmäksi tultua näemme,\nettä saarilla kasvaa tiheää kuusikkoa, ja kallioisia rantoja Atlannin\naallot huuhtelevat. Tyynelläkin loiskahtelee mainingit alinomaa\nlouhikossa. Ei kestä matka täyttä tuntia kun jo ollaan Hurricanen\nsaarella, \"Horikissa\", niinkun suomalaiset sanovat. Harmaa kallio\nkohoaa merenpinnasta toista sataa jalkaa korkealle. Ja siellä on\ntaloja, pieniä puuhökkeleitä jokunen määrä.\n\nEnsimmäiset suomalaiset tulivat tänne v. 1892. Samana vuonna\nolivat kivityömiehet melkein kaikkialla Amerikassa työlakossa. Kun\nei tämänkään saaren vanhat työmiehet ruvenneet työhön, käytiin\nMassachusettsin murtimoilta hakemassa suomalaisia. Palkkaa\nsuomalaiset saivat ensi alussa noin 2 dollaria päivältä, mutta nyt\nse on huonontunut, ja sen vuoksi suomalaisiakin, joita tänne jo tuli\nenemmälti, on taas lähtenyt joukolla pois.\n\nPuolen kolmatta \"mailin\" (engl. peninkulma, noin 1,6 kilometriä)\npäässä tästä toisella puolella on Vinal Haven ja siitä melkein\nsuoraan salmen poikki Greens Island. Vinal Haven on oikea kaupunki,\njonka asujamet elävät kivityöstä ja kalastuksesta. Suomalaiset, joita\nalkoi tulla tänne samaan aikaan kun Hurricaneenkin, ovat melkein\nyksinomaan kivityössä. Murtimoita on saarella useampiakin. Greens\nIsland on pieni paikka, suomalaisiakin vähäsen.\n\nKaikki nämä kolme saarta ovat yhden näköpiirin sisällä, lähellä\ntoisiaan. Vähän kauvempana, parin tunnin laivamatkan päässä on\nneljäs saari, Greens Landing, jossa on myös suomalaisia. Kauppala\non kauniilla paikalla, jyrkän kallion rinteellä. Suomalaisia saapui\nsinne pari vuotta myöhemmin kun noihin edellisiin saariin.\n\nPalaamme taas Rocklandiin ja lähdemme ajamaan sähkövaunulla Long\nCovea kohti. Loppumatkan ajamme hevosella. Noin kahden tunnin\nkuluttua olemme Long Covessa. Hienoa sinertävää graniittia ovat\nvuoret. Ensimmäiset talot tien varrella ovat suomalaisia ja onkin\nniitä kansalaisillamme useita. Suomalaisia on täällä asunut kauvemmin\nkun muualla Mainessa, vaan heidänkin lukumääränsä suureni vasta\nvuoden 1892 jälkeen. Suomalaisia on täällä vieläkin lukuisasti,\nvaikka on heitä paljon muuttanut pois kuten muualtakin Mainesta\ntyöaikain huonottua.\n\nClarks Island on soukan salmen erottamana Long Covesta. Se on hyvin\npieni paikka, mutta suomalaisia on sielläkin. Kivityö antaa täällä ja\nLong Covessa kansalaisillemme elatuksen.\n\nJa kivestä ne ottavat leipänsä Mainen suomalaiset muuallakin. Heitä\ntapaamme vielä sisämaassa Monsonissa ja Oakdalessa, jotka ovat noin\n80 mailia Bangorin kaupungista pohjaiseen. Kivi on täällä erilaista\nkun rannikolla, se on mustaa ja pehmeää. Siitä valmistetaan tauluja.\nNäitä taulukivikaivantoja on monta ja niiden yhteydessä kiven\nhöyläyslaitos. Myös on ympäristöllä vähän metsätöitä suomalaisille.\n\nKansalaisiamme on seudulla ollut melkein yhtä kauvan kun Long\nCovessakin, jotkut väittävät niitä olleen kauvemmankin, sillä kun\nseudulla on vanha ja vahva ruotsalaisasutus, ovat suomalaiset heidän\njoukkoonsa aikaisin tulleet.\n\nPaitsi näitä paikkoja on suomalaisia vielä Mainessa muuallakin, kuten\nStoningtonissa, State Pointissa, Hall Quarryssa y.m. Kivityö on\nyleinen ansion lähde.\n\nKolmisen vuotta sitte oli henkiset pyrinnöt Mainen suomalaisten\nkeskuudessa vilkkaassa alussa. Raittiusseuroja syntyi useita,\nvaikka ne eivät oikein onnistuneet juoppouteen vajonneita\nkansalaisiamme vetämään puoleensa. Syntyi seurakuntayhteyksiäkin\nja oli heillä yhteen aikaan oma pappinsakin, eräs piispa Eloheimon\nvihkimä suomalainen ylioppilas. Mutta sitte töiden vähettyä\nalkoi suomalaisia muuttamaan pois. Seurakunnat hajosivat ja nyt\non enimmät raittiusseuratkin nukahtaneet, ehkä kumminkaan ei\nlopullisesti. Massachusettsista käy suomalainen pappi toisinaan\ntekemässä kirkollisia toimituksia kansalaisten kutsuessa. Ja eräs\nmaallikkosaarnaaja on seuduilla pitänyt raamatunselityksiä.\n\nAineellinen toimeentulo ei ole ollut niin hyvä kun on suomalaisilla\nmonessa muussa paikassa. Jotkut ovat kyllä säästäneet hyvinkin ja\nsäästäähän sitä voisi pienestäkin palkasta, kun vaan olisi kykyä.\n\nUuden Englannin suomalaiset ansaitsevat enimmäkseen kivityöstä\nelantonsa. Mainessa on se työ melkein yksinomaista. Massachusettsissa\non hyvin paljon suomalaisia kivityössä. Myös Vermontissa ja\nConnecticutissa ottavat suomalaiset kivestä leivän. Sen vuoksi\nansaitsee vähän tutustua tuohon työhön ja kivimiesten elämään.\n\nUuden Englannin kivi on etupäässä graniittia, paikoin hyvin kaunista\nvalkoisilla, mustilla ja ruskeilla täplillä. Muutamilla seuduilla\non kivi kovempaa, toisilla pehmeämpää, on myös ero kauneudella ja\narvolla. Kallioissa on halkeamia ja se tekee työn irti ottaissa\nhuokeammaksi.\n\nKoneilla tehdään ensin reijät kallioon. Reikiin pannaan dynamiitia\nja ruutia, sekä työnjohtaja sitte toimittaa ampumisen. Panos ei saa\nolla liian kova, että kallio yhdellä laukauksella halkiaa. Parempi\non, että vasta toinen tai kolmas laukaus irroittaa kivimöhkäleen.\nEnnen ampumista antaa hyvissä työpaikoissa koneen pilli merkin, että\ntyömiehet ehtivät pakoon vaaramailta. Varomattomuus useinkin on syynä\nonnettomuuksiin.\n\nIrti saatu iso möhkäle paloitellaan sitä mukaa, mitä aijotaan\ntehdä. Työpäällikkö punavärilangalla viivoittaa kiven merkiten\nmiten hakkurin tulee se särkeä. Viivaa myöten hakkuri ensin\nteräsmeisselillä lyö matalan uran ja siihen sitte pienillä\nteräspurilla tekee reikiä noin 2--5 tuuman päähän toisistaan. Reijät\nkaivetaan tavallisesti 3 tuumaa syviksi ja paksummissa kivissä\ntehdään joitakin reikiä 6 tuumaisiksi. Pitäen poraa, \"rilliä\",\ntoisessa kädessään lyö hakkuri sen päähän 4 1/2 naulaa painavalla\nvasaralla ja niin syöttää reijän tarpeellisen syväksi. Tuollaisia\nkivenkalkuttajia on välistä monta kymmentä yhdellä linjalla. Noita\nkolmen tuuman reikiä tekee tavallinen kivimies 15 yhdessä tunnissa.\nOppimaton ja huonovoimainen ei saa läheskään niin monta. Työpalkka\ntavalliselle kivimiehelle on nykyään puolitoista dollaria päivässä,\nmutta kaikki eivät ansaitse sitäkään.\n\nNäin hakatuissa linjoissa käytetään harvoin ruutia. Ne halkeavat\nitse reikien avulla kiilaamalla. Kun kiilat on asetettu reikiin,\nlyödään niitä säännöllisesti kerta kutakin alkaen linjan päästä. Tätä\njatketaan kunnes kivi halkeaa. Tarkka ja varovainen täytyy tässä\nolla, että kivi määrätylle linjalle suoraan halkeaa.\n\nHuomattava osa kivityössä on \"peivien\" teko. Peivit ovat katukiviä,\nhakatut tiilikiven muotoon. Niitä tunnetaan kivimurtimoilla Uudessa\nEnglannissa kolmea laatua: Bostonin, New Yorkin ja Philadelphian\npeivit. Ensinmainitut ovat suurimmat ja Philadelphian pienimmät.\nPeivit tehdään yleensä urakalla. Nykyisin maksetaan noin 20 dollaria\ntuhannelta kappaleelta. Ennen saatiin näistä maksua 40 dollaria ja\nylikin. Tämä etupäässä on ansiot kivimurtimoilla huonontanut. Peivin\nvalmistuksessa käytetään 20 naulan painoista kivikirvestä, jolla\nkatkaistaan kiveä niinkun halonhakkaaja halkoja. Kun kivi on palottu\npeiveiksi, valmistetaan peivien sivut ja kulmat pienillä taltoilla\nja hämärillä. Huonoina aikoina on paljon peivejä kasassa myymättä.\nSilloin ei saa maksua tekijä eikä teettäjä.\n\nPeivin \"muusiksi\" sanotaan semmoinen murtimopaikka, jossa tekijä itse\nirroittaa kiven kalliosta. Tämä työ on ampuessa saattanut monelle\nsuomalaiselle kuoleman. Peivimuuseissa harvoin tapaa terikkaa, jolla\nmuuten murtimoissa nostetaan kivet. Terikka on vahva nostokone, voipi\nkohottaa tuhatkin leiviskää painavan kivimöhkäleen. Hyvinä aikoina,\nkuten v. 1893, ansaittiin hyvästi peivinteolla. Silloin, kun juuri\nmuualla Amerikassa vallitsi huonot ajat, oli murtimoilla \"Canadan\naika\".\n\nNyt on toista. Nyt tuskin on missään muualla niin huono aika kun\njuuri kivimurtimoilla. Mutta tämä huono aika on ollut henkisesti\npuhdistavaa. Paljon on juoppoutta ja raakuutta hävinnyt.\n\nMiehen ruoka ja hoito maksaa murtimoseuduilla keskimäärin 13--15\ndollaria kuussa. Ansio tekee talvella keskimäärin 17--20 dollaria\nkuussa ja kesällä 25--40 dollaria. Kun lasketaan vaatetarve y.m.,\nniin ei tarkkakaan mies talviansioista voi suuria säästää.\n\nKivityö Massachusettsin ja Mainen valtioissa on melkein samallaista.\nMainessa kuuluu olevan kivi eheämpää, lujempaa ja helpompaa\nirroittaa. Myöskin palkat lienevät Mainessa hiukan paremmat kun\nMassachusettsissa.\n\nMainen valtion naapurina länteen päin on\n\n\nNew Hampshiren valtio.\n\nSuomalaisia siellä ei ole paljoa. Enfieldissä ja Newportissa on\nkansalaisiamme tehtaissa. Viimemainitussa paikassa on erittäinkin\nsuomalaisia naisia, joita taas Mainen valtiossa on hyvin vähän.\nNewportin ympäristöllä on suomalaisia poikia farmitöissä. East\nJaffreyssa on myös suomalaisia pumpuli tehtaissa, samoin on\nkansalaisiamme Marlborossa. Goshen on myös merkitty paikaksi, jossa\non suomalaisia.\n\nPaikoin ovat New Hampshiren suomalaiset niin henkisesti vaurastuneet,\nettä ovat saaneet raittiusseurankin keskuuteensa. Seurakunnallisiin\npuuhiin on vaikeampi päästä, kun on heitä vähän ja paksummat\nsuomalaiset pesäpaikat ovat kauvempana.\n\nVähän on suomalaisia\n\n\nVermontissakin,\n\n\"Marmorivaltiossa\". Proctor on siellä huomattavin paikka.\nKansalaisemme ovat täällä marmorin hakkauksessa. Hiljaisesti he\nelävät tehden työtään ja viljellen uutterasti kirjallisuutta. Myöskin\non kansalaisiamme ilmoitettu olevan Rutlandissa, erittäinkin 5 mailia\nsiitä olevassa n.k. West Rutlandissa.\n\nEtelään päin Vermontista ja New Hampshiresta on\n\n\nMassachusetts.\n\nSuomalaisia on täällä enemmän kun missään muualla idän valtioissa. Ja\nsuomenruotsalaisiin nähden lienee Massachusetts kaikkein huomattavin\nvaltio Amerikassa. Kymmeniä suomalaispaikkoja täällä löytyy ja sitä\npaitsi on heitä paljon hajautuneina yli koko valtion.\n\nEnimmän asuu suomalaisia Massachusettsissa Bostonin kaupungin\nympäristössä. Siihen piiriinhän lukeutuu myös Cape Ann, \"Kiipin\nniemi\", kuten suomalaiset sitä kutsuvat. Ja tämä on suomalaisten\npääpaikka \"Massassa\".\n\nNeljättäkymmentä mailia Bostonista pohjoiseen on Gloucester-niminen\nkalastajain kaupunki. Se on suunnilleen niin suuri kaupunki kun on\nTurku Suomessa. Asujanten enemmistö elättää itseään kalastuksella\nAtlannin rannikolla sekä kulkien aina Newfundlandin matalikoille asti.\n\nGloucester on lahden pohjassa ja siitä pohjoisella puolella pistää\npitkähkö niemi mereen. Tuo on Kiipin niemi. Suomalaiset ovat sille\nnimen johtaneet englantilaisesta _cape_-sanasta, joka merkitsee\nnientä. Kiippi on kaunis niemi, kauniimpia suomalaisten asumaseutuja\nAmerikassa. Yltyleensä huuhtoo rantoja aava Atlantti, pitäen ilman\nviileänä ja raittiina. Mahtavat tammet ja muut puut kasvavat antaen\nsiimestä ja kaunistaen muuten kivistä seutua.\n\nNiemellä on neljä kauppalaa, joissa jokaisessa on runsas suomalainen\nasujamisto. Itäisellä puolella on Rockport ja Pigeon Cove, läntisellä\npuolella Bay View ja Lanesville. Paikat ovat hyvin lähellä toisiaan,\nainoastaan muutama maili kunkin väliä. Pigeon Cove on Pigeon kummun\nvierteellä ja Rockport pienen niemekkeen kannassa. Ensimmäiset\nsuomalaiset kerrotaan Kiipin niemelle tulleen kesällä 1876. Heitä\noli seitsemän ja heidän ensimmäisestä vastoinkäymisestään kerrotaan\nseuraavaa.\n\nEräästä Bostonin satamassa olleesta laivasta karkasi samaan aikaan\n7 miestä. Heitä kuulustellessa tuli tiedoksi, että Kiipille on\nilmestynyt 7 outoa miestä. Poliisivoimalla lähdettiin hakemaan\nmiehiä laivalle. Etsijät löysivät 7 miestä rauhallisina syömässä\nruokatalossaan paitahihasillaan, avopäin ja avojaloin. Poliisit\nvarmoina löydöstään ojentavat revolverinsa heitä kohti uhaten ampua,\njos kuka uskaltaisi vastustaa ja kieltäytyisi lähtemästä laivaan.\nMiehet hätääntyneinä moisesta kohtelusta koettivat paeta, ja kaksi\nheistä pääsikin käpälämäkeen. Kun olivat avojaloin, ilman nuttua ja\nmuuten hölmöstyneinä, pisti Rockportin poliisi heidätkin \"lakoppiin\"\n(joksi putkaa Amerikan suomalaiset kutsuvat). Toisetkin joutuivat\nsinne, vaan kun tulivat eri aikana, eivät tienneet toisistaan mitään\nennenkun valitus ja sadatus suomenkielellä alkoi kuulua. Tästä\nonnettomuudesta pelasti heidät eräs tyttö, joka selitti miesten\nolevan viattomia karkailemisiin.\n\nSeuraavana vuonna tuli taas seitsemän miestä Bostonista jalkasin\nKiipille. Tällekin joukolle kävi huonosti jo kolmantena päivänä, kun\nolivat työssä. Terikka kaatui ja särki yhdeltä pään sekä katkasi\ntoiselta reiden.\n\nHitaasti edistyi kansalaisten luku ensimmältä. V. 1884 ei kuulu\nsuomalaisia vielä olleen seudulla kun 15 henkeä. V. 1890 oli\nkansalaisia jo niin paljon, että perustettiin Pigeon Coveen\nraittiusseura, joka sai nimekseen Valon Leimu. Pian muutettiin tämä\nseura Rockportiin ja on vieläkin siellä toiminnassa.\n\nNyt jo rupesi kansalaisten luku kasvamaan joutuisasti, oikein\nihmeteltävästi. Kun muualla Amerikassa rupesi tulemaan huono aika, ei\nKiipillä siitä tietty mitään. Niinpä varsinkin v. 1893 moni muutti\nsinne ja seuraavana vuonna lasketaankin kansalaisia olleen Kiipillä\nyli kolmen tuhannen. Tämä oli Kiipin suomalaisten loistoaikaa.\n\nMutta henkinen elämä ei vastannut aineellisia ansioita. Eräs Amerikan\nsuomalaisten keskuudessa hyvin paljon matkustellut kansalainen kertoi\nkäynnistään niinä aikoina Kiipillä: \"Täällä juodaan enempi kun\nmissään suomalaisten asuinpaikoilla. On enempi kun muualla kurjia,\nlikasia ja huonosti hoidettuja koteja suomalaisilla, ja kaikkeen\ntuohon on juoppous suurinna syynä. Tappelut ja puukottamiset eivät\nole harvinaisia. Juovuksissa hoipertelevia suomalaisia tapaa liian\ntiheään.\" Kiipin kauppaloissa ei kyllä ollut kapakoita, mutta mentiin\nvarta vasten juomaan Gloucesteriin ja sen kaupungin putkassa melkein\njoka yö oli kansalaisiamme, toisinaan useita kymmeniä kerrallaan. Ja\nGloucesterin sekä Lanesvillen välisellä sähkövaunuradalla näki usein,\nettä konduktööri työnsi vaunuun yrittäviä juopuneita suomalaisia tien\nsyrjään, jonne ne jäivät selälleen huutamaan ja räyhäämään vaunun\nkiitäessä pois ja matkustajain, kunkin tavallaan, arvostellessa\nsuomalaisia.\n\nHuvin vuoksi ja näytteeksi miten Kiipin suomalaisia tuona aikana\narvosteltiin, tuon esiin erään jutun New Yorkin sanomalehdestä\n\"Mercury\".\n\nEräänä päivänä -- niin kertoo tuo amerikkalainen lehti -- oli joukko\nkongressimiehiä Washingtonissa mennyt väsyttävästä ja ikävästä\nistuntohuoneesta alakerrokseen virkistämään itseään millä aineella\nkukin luuli sen paraiten voivansa tehdä. Sattumalta oli tuossa\njoukossa miehiä melkein joka suunnalta Yhdysvaltoja.\n\nYksi joi kahvia, toinen olutta, kolmas wiskitotia j.n.e.\n\n\"Miksi te juotte tuota karvasta ainetta?\" kysyi eräs\nuusenglantilainen totia juovalta.\n\n\"Olen kai tottunut siihen kotona\", vastasi toinen. \"Eikä tämä\nmitään ole sen suhteen mitä meidän vuoristolaisemme juovat kotona\nTennesseessä. Jospa kerran näkisitte heidän juovan ja olevan\njuovuksissa puhtaasta kotitekoisesta!\"\n\n\"Luulen nähneeni paljon pahempiakin juoppoja kun teidän Tennesseenne\nvuoristolaiset ovatkaan\", sanoi uusenglantilainen, \"pienessä\nRockportin kaupungissa, Mass., jossa tapaan viettää kesälomani.\n\n\"Muutamia vuosia takaperin oli siellä tuskin yhtään muukalaista,\nmutta kun avattiin suuri kivimurtirno, tulvasi sinne kauhean paljon\nsuomalaisia työmiehiä. He olivat hyvin erikseen olevaa väkeä ja\nasettuivat kaikki yhdessä asumaan muutamia maileja kaupungin\npohjoispuolelle. Luonnollisesti vanhat asukkaat eivät juuri olleet\nmielissään heidän tulostaan ja oli heillä hiukan syytäkin tuohon\nvastenmielisyyteensä.\n\n\"Koko viikon olivat nuo uudet tulokkaat ahkerasti työssään, mutta\nlauvantai-iltana tulivat he aina kaupunkiin, ostivat viljalta\npuhdasta alkohoolia ja menivät kotiaan juomaan sekä päihtymään.\n\n\"Juopumusta seurasi tietysti tappelu. Ja vaikka he tavallisesti\nkäyttivät vaan nyrkkejänsä, tekivät he toisilleen kuitenkin melkoisia\nvammoja. Voitte helposti käsittää kuinka lujiksi ihmisen nyrkki\nja jäntereet kehittyvät, kun hän heiluttelee päiväkaudet raskaita\nkäsivasaroita. Tuskinpa itse Sandowkaan (voimiaan näyttelevä\njättiläinen) olisi antanut lujempia iskuja. Niin pian kun tappelu\nalkoi suomalaiskaupungissa, saatiin siitä tietysti heti tieto\nRockportiin. Silloin lähti kaupungin sheriffi, kookas ja harteva\nmies, jonka merielämä oli karaissut ja rohkaissut katsomaan vaikka\nitse paholaistakin vasten naamaa, tarpeellisen apujoukon kanssa\nseipäät kädessä tappelupaikalle. He palasivat tavallisesti noin\ntunnin perästä takaisin, taluttaen kukin muassaan yhtä jäntevää\nsuomalaista. Ja suomalaiset olivat kauntin vankilassa maanantaiaamuun\nasti, jolloin he taas menivät rauhallisesti työhönsä.\" --\n\nTuollainen se juttu. Nähtävästi on se liioiteltu, mutta kuvaava\nkuitenkin sitä aikaa.\n\nJa siihen aikaan sekin kysymys: onko suomalaisilla tunteita?\ntehtiin Gloucesterissa ilmestyvälle \"Fisherman\" lehdelle. Toimitus\naivan tosissaan ja vakavuudella koettaa selittää, että onhan niitä\ntoki tunteita suomalaisillakin, vaikka ne muuten tuollaisia ovat.\nHartaasti toimitus todistaa, että suomalaiset ovat ihmisiä eivätkä\neläimiä, ja väittää hävittömiksi sikäläisten amerikkalaisten\nkeskuudessa sananlaskuiksi tulleet lausunnot suomalaisista, sellaiset\nkun: suomalaiset ovat mitättömiä; kuusi suomalaista vastaa yhtä\nkoiraa y.m.\n\nNäin arvosteltiin suomalaisia siihen aikaan. Mutta myöntää täytyy,\nettä kaikki kansalaisemme Kiipillä eivät sellaista arvostelua\nansainneet. Päinvastoin oli toki lukuisasti niitäkin, jotka\nharrastivat hyvää ja koettivat kansalaisiaan nostaa alennuksen\ntilasta. Näistä ei amerikkalaisilla ollut tietoa. Paha kello kuului\nkauvemmas kun hyvä kello. Suomalaisilla oli silloin seudulla 5\nseurakuntaa, 3 raittiusseuraa y.m. pyrinnöitä. Seurakunnista oli\nsuurin evankelisluterilainen ja oli sen kirjoissa parhaimpana aikana\n1,800 maksavaa jäsentä, enemmän kun on vielä missään muussa Amerikan\nsuomalaisessa seurakunnassa ollut. Mutta enin osa jäsenistä oli vaan\nnimellisesti. Maksut olivat vapaaehtoiset, maksoipa enemmän tai tuiki\nvähän.\n\nRaittiusseuroista oli huomattava, paitsi edellä mainittua Valon\nLeimua, Pelastaja, jonka asentopaikka oli ja on vieläkin Lanesville.\n\nNyt on olot paljon järjestyneet Kiipillä, vaikka ajat on huonontuneet\nja kansalaisten luku suuresti vähentynyt. Raittiuskin on voittanut\nsuuresti alaa, vaikka vielä olisi täällä kuten muuallakin paljon\ntekemistä tässä suhteessa.\n\nKaksi on suomalaisilla omaa kirkkoa nykyään Kiipillä, toinen\nLanesvillessä ja toinen Rockportissa. Myös on heillä oikea pappi\nSuomesta.\n\nPaitsi raittiusseuroja on \"yhteispyrinnöitä\" vielä torvisoittokunta,\nompeluseuroja, puhujaklubeja y.m. Myös on Kiipillä pankin kertaa\nollut oma sanomalehti, Suomalainen ja sen jälkeen Kansan Lehti, mutta\nne eivät eläneet kaukaa. Kansallista itsetietoisuutta ovat nekin\npaikkakunnalla nostaneet.\n\nAineellinen toimeentulo ei nyt kiven alhaisen hinnan vuoksi ole\nhyvä. Suomalaisilla on kyllä siellä, erittäinkin Lanesvillessä,\njoukko omia taloja, mutta enemmänkin niitä olisi, jos olot olisivat\nvakaantuneemmat ja ajat paremmat.\n\nKansa on osaksi Pohjanmaalta, osaksi Savosta. Tuskin lienee\nAmerikassa mitään paikkaa, jossa olisi niinkin paljon savolaisia\nkun täällä. Osaksi johtunee savolaisesta luonteesta se, etteivät\nkansalaisemme ole yleisemmin opetelleet englanninkieltä. Kansa on\nenemmän kiintynyt omiin tapoihinsa. Muihin paikkoihin verraten on\nmyös suhteellisesti vähemmän niitä, jotka ovat itselleen ottaneet\nYhdysvaltain kansalaispaperit.\n\nKun lähdemme Kiipiltä Bostoniin päin, kohtaamme useita paikkoja,\njoissa on suomalaisia. Salem on suurellainen kaupunki. Siellä on\nmuutamia kymmeniä suomalaisia, jotka työskentelevät pääasiallisesti\ntehtaassa. Vaikka suomalaisia onkin vähän, on heidän keskuudessaan\nkumminkin ollut raittiusseura, johon naapurikaupungin Peabodyn\nsuomalaiset antavat lisävoimia. Peabody on Amerikan suurimpia\nnahkatehdaspaikkoja.\n\nTäältä ei meillä enää ole kun 20 minuutin rautatiematka Bostoniin.\nSuomalaisia ei ole tuossa suuressa kaupungissa hyvin paljoa,\nainoastaan muutamia kymmeniä. Mutta nykyisen Bostonin kaupungin\nsisälle lukeutuu muiden muassa esikaupungit Allston ja Brighton,\njoissa on enemmän suomalaisia. Boston on levinnyt niin, ettei\nole enää helppo sanoa missä Allston ja Brighton alkavat, ne\novat yhtä kaupunkia. Ahkeralla työllä ja säästäväisyydellä ovat\nsuomalaiset täällä saavuttaneet hyvän toimeentulon ja maineen.\nUsealla heistä on oma komea talonsa, jotka he ovat sisustaneet\nmukavasti amerikkalaiseen malliin. Enin osa suomalaisia tekee\ntyötä vaunutehtaassa, muut ovat käsityöläisinä edustaen eri\nammatteja. Suomalaisia tyttöjä on palveluksessa. Yleensä saavat\nsuomalaiset täällä taitavuutensa vuoksi hyviä palkkoja. Henkisiä\nrientoja on heillä seurakunta, raittiusseura ja myös nuorisoseura.\nVähälukuisuudestaan huolimatta kannattavat kansalaisemme näitä\ninnolla ja uhraavaisuudella.\n\nBostonista länteenpäin joku kolmisen kymmentä mailia on Maynard. Se\non pieni paikka, tavallinen kylä, mutta siellä on yli kahden sadan\nsuomalaisia, jotka enimmäkseen työskentelevät kutomatehtaissa.\nSuomalaisia tyttöjäkin on useita tässä tehdastyössä, ansaiten\nsaman palkan kun miehetkin, noin 1 doll. 25 senttiä päivässä.\nKaunis lampi on ihan kaupungin vieressä laskien vetensä suureen\nvillakutomatehtaaseen. Suomalaisilla on Maynardissa seurakunta,\nraittiusseura ja lainakirjasto, siis \"yhteispyrintöjä\" kuten\nsuuremmillakin pesäpaikoilla.\n\nMaynardista luoteeseen päin parisen kymmentä mailia on suurehko\ntehdaskaupunki Fitchburg. Se on Kiipin jälkeen suomalaisten suurin\npesäpaikka Massachusettsissa. Nyt on siellä kansalaisiamme noin\ntuhatkunta.\n\nFitchburg on kauniilla paikalla lähellä Wachusettsjärveä,\nrakennettu kahden mäen väliseen laaksoon. Kaupungin kasvaessa on\nmäkien rinteetkin alkaneet tulla asutuiksi. Pumpulin kehruu- ja\nkutomatehtaat Fitchburgissa ovat Uuden Englannin suuremmoisimpia.\n\nSanotaan, että Fitchburgissa olisi ollut jo v. 1874 pari suomalaista.\nKymmenen vuotta myöhemmin oli kansalaistemme luku tuskin 20\nhenkeä. V. 1885, jolloin suomalaisia lasketaan olleen 25 henkeä,\nalkoi heissä jo syntyä ajatus saada oma seurakunta ja saarnaaja.\nTietysti vähälukuisuuteen katsoen eivät voineet kunnollista pappia\najatellakaan, kunhan oli jotakin papin nimellistä. Silloin myös\npantiin pohja lainakirjastollekin.\n\nFitchburgin suomalaiset ovat alkuaikoina saaneet paljon kärsiä\nrettelöitsijöistä kirkollisella alalla. Saarnamiehiä valitessa ei\naina kelvollisuutta otettu huomioon, kunhan saatiin \"pappi\", henkilö,\njoka itselleen tuon arvonimen antoi. Tästä on kärsitty vuosikausia\nja vasta viime aikoina ovat ne haavat alkaneet parantua. Viime\nvuosina on saatu pappeja Suomesta, ja seurakuntarettelöt vähitellen\nkorjautuvat. Mutta ennenkun Suomen papit tulivat oli jo useita\n\"pappeja\" käynyt mellastamassa Fitchburgissa. Kansa kyllä ansaitsee\nkiitoksen siitä, että on aikaisin ruvennut seurakuntaharrastuksia\najattelemaan, mutta enemmän varovaisuutta ja pitemmälle ulottuvaa\nsilmää olisi tarvittu.\n\nV. 1889 on suomalaisia ollut Fitchburgissa alun toista sataa ja\nsilloin syntyi heidän keskuuteensa raittiusseura Aamunkoitto ja on\nse aina näihin asti vaihtelevalla menestyksellä koettanut raittiutta\nedistää. Tärkeä onkin sillä työala ollut. Juoppous on suuressa\nmäärässä vanginnut kansalaisiamme. Nykyisin on Fitchburgissa, kuten\nsanottu, noin tuhat suomalaista. Paitsi seurakuntaa ja raittiusseuraa\non heillä työväenyhdistys sekä aika ajoittain muitakin seuroja.\n\nKansalaisemme työskentelevät tehtaissa ja kivimurtimolla. Suomalaisia\nnaisiakin on lukuisasti tehtaissa ansaiten jotenkin niukan\npäiväpalkan. Palvelustyttöjen palkka vaihtelee kahdesta dollarista\nviiteen viikossa. Kivimurtimoilla on huonot ajat, kuten muuallakin.\n\nAineellinen toimeentulo yleensä kansalaisillamme ei ole kehuttava.\nPaljon vielä kuluu ansioita väkijuomiin. Mutta on hyvinvoipiakin.\nSuomalaisia talonomistajia on toistakymmentä. On seudulla oma\nsuomalainen sanomalehtikin, Idän Uutiset, toimittajana J. W. Lähde.\n\nVieläkin vallitsevan juoppouden todistuksena on pari hiljattaisin\ntapahtunutta kamalaa murhaa suomalaisten keskuudessa. Ne ovat myös\ntuoneet tutkinnossa ilmi, miten paljon raakuutta ja hillittömyyttä\nvielä osassa kansalaisiamme vallitsee. Kyllä vaan eivät nekään ole\nsuomalaisten arvoa nostaneet amerikkalaisten silmissä.\n\nSe, että amerikkalaiset kansalaistemme parempia puolia eivät tunne\ntäälläkään, johtuu myös suureksi osaksi suomalaisten englanninkielen\ntaitamattomuudesta. Liian vähän löytyy suomalaisia, jotka voivat\npitemmässä keskustelussa tulla toimeen englanninkielisten\nkanssa. Kerrotaan, että muutamia vuosia takaperin tarjoutuivat\nuseat Fitchburgin englanninkieliset naiset vapaasti opettamaan\nsuomalaisille englanninkieltä. He saapuivat sunnuntaisin kirkkoon,\nmissä suomalaisia jumalanpalveluksia pidettiin ja pyysivät saada\nantaa tuota maksutonta opetusta jälkeen kirkonmenojen. Siihen\nannettiin heille lupa. Parin kolmen sunnuntain perästä ei tullut\nkirkkoon ketään, ei saarnaa kuulemaan, sitä vähemmin kielenopetusta\nnauttimaan. Nyt pyysivät naiset saada tulla suomalaisten koteihin\nopettamaan nuorille miehille englanninkieltä. Tämä vapaus myönnettiin\nheille, vaan oppilaat eivät pysyneetkään kotona. Pitkin mäkiä\nvetelehtien väistivät sen hyvän, jota vieraat ihmisystävälliset\nnaiset heille tarjosivat.\n\nSittemmin on ollut iltakouluja, joissa kumminkin muutamat ovat\nuutteruudella opetelleet englanninkieltä.\n\nJa yleensä on Fitchburgin suomalaisten elämä paljon parantunut\nentisestään. Vakava elämä rupeaa voittamaan suosiota.\n\nFitchburgista vähän matkaa länteen on West Gardner. Siellä on\nsuomalaisia neljättä sataa ja työskentelevät kansalaisemme\npääasiallisesti tuolitehtaissa. Palkat eivät ole erinomaiset, mutta\nmeikäläiset tulevat kumminkin toimeen verrattain hyvin. Suomalaisilla\non siellä seurakunta ja raittiusseura. Omia taloja on muutamia\nkansalaisillamme.\n\nSuoraan etelään päin Fitchburgista on Worcesterin iso tehdaskaupunki.\nSuomenkielisiä kansalaisiamme on siellä noin puoli tuhatta, jotka\nkyllä kaupungin elämässä niin sulavat, ettei amerikkalaiset paljon\nhuomaa, mutta keskenään ovat he vilkkaassa yhteydessä ja täynnä\n\"rientoja.\" Enin osa kansalaisiamme työskentelee Washburn & Moen\nsuunnattoman suuressa teräslankatehtaassa ansaiten kohtuullisen hyviä\npäiväpalkkoja. Työ on kyllä raskasta ja osittain likaistakin.\n\nTuskin missään muualla, paitsi ehkä Calumetissa, ovat\nsuomalaiset olleet niin kiihkeässä, melkeinpä kuumeentapaisessa\n\"yhteispyrintöjen\" hommassa, ja Amerikan suomalaiset sanomalehdet\nainakin muutamia vuosia sitte olivat niistä täynnä. Worcesterissa\npuuhattiin, kirjoitettiin ja riideltiin. Puoluehurjuus vei siellä\nenimmät voimat, taistelu pingoitettiin niin lujalle kun suinkin\non mahdollista intohimojen kuohuessa. Siihen nähden olisi luullut\npaljonkin valmista tulevan, mutta useinpa vuorien rakentajat saavat\ntyytyä pieniin hiiriin.\n\nEntisestään on Worcesterin suomalaiset paljon tasaantuneet, väsyneet\nmellastuksiinsa ja nyt siellä vasta säännöllinen, vakava edistys on\nkäymässä. Vastakkaiset puolueet eivät enää niin paljon riitele ja\nsorra toisiansa, vaan sallivat toistensa rauhassa edistyä. Seudulla\non kaksi suomalaista raittiusseuraa, joista Sovittaja on vanhempi ja\nedistyneempi. Myös on seurakunta pitäen yhteistä pappia Fitchburgin,\nWest Gardnerin ja Maynardin kanssa. --\n\nNäihin ei vielä Massachusettsin suomalaispaikat ole loppuneet.\nPistäykäämme vielä Bostoniin, jonka pohjois- ja länsipuolen\nsuomalaiset olemme jo tarkastelleet. Etelässäpäin on myös suomalaisia\npaikkoja lukuisasti.\n\nAinoastaan muutamia maileja etelään on murtimopaikat Quincy ja West\nQuincy. Niiden vieressä kohoavalta vuorelta näkyy Bostonin kaupunki\naivan selvään. Quincy on Atlannin rannalla ja on kiven taidollisessa\nhakkauksessa tunnetuin koko Yhdysvalloissa. Siellä hakataan\nmuistopatsaita, hautakiviä, palatsipilareita ja kaikkea mitä vaan\ngraniittikivestä saadaan syntymään. Matkustajaan tekee Quincy melkein\nkolkon vaikutuksen. Katujen vierustalla on hautakiviryhmä toisensa\nvieressä, vielä tiheämmin kun hautausmaalla. Ja tuskin muutenkaan\nkivisempää paikkaa löytyy kun se.\n\nSuomalaisia on seudulla muutamia satoja ansaiten kivenhakkuussa\ntoimeentulonsa. Täällä olisi tilaisuutta saada hyviäkin\npäiväpalkkoja, kun pääsisi taidokkaimpiin hakkaustöihin. Mutta täällä\non hakkaustyö järjestetty Euroopan ammattiolojen mukaan. Parempiin\ntöihin ei pääse, vaikka osaisikin, ellei ole määrättyjä vuosia ollut\noppilaana. Oppiaika kestää tavallisesti kolme vuotta. Ensimmäisenä\nvuonna maksetaan palkkaa vaan 85 senttiä, toisena 1 doll. 25 senttiä\nja sitte nousee vuosi vuodelta. On täällä suomalaisia taitureita,\njotka ansaitsevat 4--5 dollaria päivässä. Mutta yleensä ovat\nsuomalaiset hitaita alkamaan tuota oppijaksoa. Löytyy seudulla myös\nsuomalaisia, joilla on oma kivimurtimo.\n\nQuincyssä on kaksi suomalaista seurakuntaa, joista toinen ev.\nluterilainen, toinen vapaakirkollinen. Myöskin on suomalaisilla\nraittiusseura.\n\nEtelään päin Quincystä, eteläisessä osassa Massachusettsia on\nuseita paikkoja, joissa on suomalaisia, mutta isompia pesäpaikkoja\nsiellä ei ole yhtään. Ei kaukana Plymouthista, siitä paikasta,\nmissä ensimmäiset valkoiset uutisasukkaat, puritaanit, astuivat\nMassachusettsin maalle, on suuria karpalon viljelysmaita. Täällä\non South Carver, jossa monet suomalaiset ansaitsevat elatuksensa\ntyöskentelemällä rikkaiden amerikkalaisten karpalomailla. Erittäinkin\nkarpalojen poiminta-aikana ansaitsevat he tavallisia päiväpalkkoja.\nKarpalojen viljeleminen näyttää hyvin kannattavan, siinä toimessa on\namerikkalaiset rikkauksiakin koonneet. Myös eräällä suomalaisella\nkerrotaan olevan tuottava karpalomaa.\n\nLähellä South Carveria etelään päin on Wareham ja West Wareham,\njoissa molemmissa tapaamme suomalaisia. Ja pitkällä Barnstablen\nniemellä asuu suomalaisia Barnstablessa, West Barnstablessa, East\nFalmouthissa y.m. Vähän heitä on itsekussakin paikassa ja työ on\nmonenlaista. Karpalomaita on sielläkin.\n\nLähellä Rhode Islandin valtiota on suuri tehdaskaupunki Fall River.\nSuomalaisia on siellä ainakin puoli sataa, mutta tehtaissa heitä\nvähän työskentelee. Pääansiolähteenä on kivityö. Suomalaisia tyttöjä\non palveluksessa ansaiten hyvänlaista palkkaa. Vähälukuisuudesta\nhuolimatta on suomalaisilla siellä raittiusseura, oli\ntyöväenyhdistyskin, vaan se lienee nukahtanut.\n\nTärkeimmät suomalaispaikat olen nyt luetellut. Mainitsen vielä\nmuutamia ainoastaan nimeltään: Rochester (lähellä Salemia), Turners\nFalls, jossa on suomalaisia tyttöjä tehdastyössä, Spring Hill,\nSouth Ashburnham (lähellä Gardneria), Quinsigamond, Marlborough ja\nWestminster.\n\n\nRhode Islandin valtiossa\n\nei ole monta suomalaista. Se onkin pienin ja amerikkalaisin valtio\nUnioonissa. Ruotsalaisia siirtolaisia on siellä kumminkin hyvä määrä,\njoukossa suomenruotsalaisiakin. Suomalaisia on muutamia Providencen\nja Newportin kaupungeissa.\n\n\nConnecticutin valtion\n\neteläosassa, New Londonin kaupungin ympäristöllä on joukko\nkivimurtimoita, joissa jokaisessa on suomalaisia. Siellä on paikat\nNiantic, Millstone, Stony Creek, Waterford, Leetes Island, Middletown\ny.m. Täällä on työ ja ansio jotenkin tasaista. Hiljaisesti elävät\nkansalaisemme ja jotkut ovat onnistuneet hiukan säästämäänkin\nvanhojen päiväin varalle. Suomalaisilla on raittiusseura ja on heillä\nollut seurakuntaharrastustakin. New Yorkista on merimiespappi tuon\ntuostakin käynyt heidän luonaan pitämässä jumalanpalveluksia.\n\n\n\n\nPennsylvania, Ohio, Indiana ja Illinois.\n\n\nPennsylvania on työmiehen ansioiden suhteen Amerikan huonoimpia\nvaltioita. Monopoolit ja suuret rahamiesyhtiöt ovat haltuunsa\nottaneet sen pohjarikkauden ja liiketilaisuudet. Työmiesten\ntyövoima kiristetään niin lujalle kun suinkin ja palkkoja alinomaa\npienennellään. Tuhkatiheään syntyy työlakkoja, joilla miehet\nkumminkaan enimmäkseen eivät voita mitään. Rahavalta on liian\nmahtava, se kietoo heitä yhä ahtaammalle.\n\nSiirtolaisia on tuossa valtiossa paljon, erittäinkin slaavilaisia,\nmutta rahamiehet eivät anna heille melkein mitään ihmisarvoa, pitävät\ntyöjuhtina, joiden on vaan lisättävä heidän rikkauksiaan. Työmiesten\nkurja asema hiilikaivannoissa ja tehtaissakin on valtion toimeen\npanemien tutkimusten kautta astunut jo liian räikeästi esille,\nmutta raha estää parannuksien toimeenpanon. Jos milloin saadaankin\nsäädetyksi hyödyttäviä lakeja työmiesten hyväksi, ei niitä panna\ntoimeen. Rahavalta julkisesti ylenkatsoo ja pilkkaa niitä.\n\nMuutama aika sitte sheriffi, valtion virkamies, apulaisineen, joiksi\noli kerännyt rikkaita nuorukaisia, ampui kolmattakymmentä viatonta\nsiirtolaistyömiestä Latimerissa. Asiasta oli oikeudenkäynti ja\nsiellä ammuttujen viattomuus selvästi ilmeni. Sheriffin joukkio oli\nampunut työmiehet maantiellä, vaikka nämät olivat aseettomia eivätkä\nolleet kenellekään pahaa tehneet. Ainoa vihan syy rahamiehillä heitä\nvastaan oli se, että miehet olivat työlakossa ja olivat menossa\nnaapurikaivannolle tapaamaan työtovereitaan. Oikeudessa ratkesi\nkumminkin asia niin, että ampujat pääsivät kaiketta rangaistuksetta.\nSiinä siis siirtolaistyömiehet tuomittiin melkein seisoviksi kaiken\nlain ja turvallisuuden ulkopuolella. Tällaista ihmisarvon loukkausta\nja siirtolaisen hengen halveksimista ei varmasti, ainakaan vielä, voi\ntapahtua missään muualla Unioonin valtioissa.\n\nNiin on jalomielisen William Pennin perustama veljesrakkauden\nvaltio syrjäytynyt perustajansa tarkoituksesta. Tuo on ainoastaan\nyksi esimerkki. Amerikkalaisista sanomalehdistä näkee useita muita.\nPennsylvania ei olekaan enää valtio, jossa jokaisella ihmisellä on\nsamat oikeudet ja vapaudet.\n\nPennsylvaniassa on myös olemassa vasta tehty laki, jonka mukaan\njokaisen ulkomaalaisen on suoritettava vero joka työpäivältä.\nTuo vero on kyllä hyvin vähäpätöinen ja se on tuomittu sotivan\nYhdysvaltain perustuslain henkeä vastaan, niin että sitä veroa tuskin\nenää missään kannetaan, mutta kumminkin sekin on yhtenä todistuksena\npennsylvanialaisten mielialasta siirtolaisia kohtaan.\n\nPennsylvania, jonka uutisasutuksen perustuksen ruotsalaiset ja\nsuomalaiset panivat Delawaresta käsin, mutta joka vasta William\nPennin uutisasutuksen kautta sai uuden, kasvavan voiman, on hyvin\ntuotantorikas valtio. Sen hiilialueet ovat laajat ja loppumattomat.\nTehtaita on siellä enemmän kun missään muualla Unioonin valtioissa.\nSuurteollisuus on Pennsylvanian leimana, ja sepä onkin yhtenä syynä\ntyömiehen polettuun asemaan siellä. Kaupunkien nimet Philadelphia ja\nerittäinkin Pittsburg panevat heti ajattelemaan taivaalle nousevia\nsavutorvia, suuria koneita, sulatusuuneja ja jättiläistuotantoa.\nPhiladelphia ei ole enää Amerikan suurin kaupunki, mutta on monessa\nsuhteessa huomattava. --\n\nSuomalaisia on Pennsylvaniassa paljon, mutta siellä ei kumminkaan ole\nyhtään suurempaa kansalaistemme pesäpaikkaa. Ei ole sellaisiakaan\npaikkoja, joihin kansalaisemme olisivat pysyvämmin asettuneet.\nTilapäiset työsuhteet kulettavat heitä paikasta toiseen. Alinomaiset\ntyölakot tekevät työn epävarmaksi, vaikka olisikin huonoon palkkaan\ntyytyväinen. Toisiin paikkoihin on työlakot kulettaneet suomalaisia\n\"skäbeinä\", sellaisina, jotka työnpuutteen takia ovat olleet\npakoitettuina lähtemään haettuina lakkolaisten sijalle heidän\nansioilleen ja heidän leipäänsä syömään.\n\nPhiladelphiassa, valtion suurimmassa kaupungissa, on vähemmän\nsuomalaisia kun missään muussa Amerikan suurkaupungissa.\nKansalaistemme luku siellä ei tee monta kymmentä. Mitään yhteistä ei\nheillä ole.\n\nEnimmät Pennsylvanian suomalaiset työskentelevät hiilikaivannoissa.\nKansalaisiamme lienee melkein jokaisessa huomattavammassa\nhiilikaivannossa kaikissa piirikunnissa. Enimmän heitä kumminkin on\nPittsburgista eteläänpäin Monongahelajoen varsilla. Siellä on Fitz\nHenry, Belle Vernon, Braddock, Allenport, Fayette City, Brownsville,\nCadvallader, y.m. Suomalaisia on siellä niin paljon, että heillä on\nyhteisiä raittiusharrastuksiakin.\n\nMuita paikkoja, joissa suomalaisia on, olen merkille pannut:\nWilkesbarre, Oliphant, Forks City, California, McCartney, Bellefonte,\nRankin Station, Brownsville, Gillespie, Ansonville ja Oshanter.\nEnimmäkseen näissäkin on suomalaisten työnä hiilenkaivaminen, mutta\non muutakin tointa. Bessemerissä ja New Castlessa on suomalaisia,\ntyössä kivimurtimoilla. Niissäkin on syntynyt kansalaistemme kesken\nraittiusyhteyksiä.\n\nSiinä kohdassa, missä Pennsylvanian valtio ulottuu suureen\nEriejärveen, on Erie-niminen satamapaikka. Sinne tuli ensimmäiset\nsuomalaiset jo v. 1872, mutta sittemmin muutti niistä osa Ohioon\nja osa aina Oregoniin asti. Aivan viime aikoina on Erie ruvennut\ntulemaan uudelleen huomattavammaksi suomalaisten asuinpaikaksi.\nMiljoonainomistaja M. A. Hanna isonti siellä laivatelakkaansa ja\nkuletti malmi- ja hiililaivain lastaustyöhön suomalaisia Ashtabula\nHarborista, Ohiosta, missä hänellä myös on telakat.\n\n\nOhio.\n\nOhio on Amerikan huomattavimpia ja vankimpia valtioita. On oikein\nihmeellistä ajatella, että tämäkin valtio-, joka melkein näyttää\nvanhan sivistyksen ja asutuksen pesäpaikalta, on tämän vuosisadan\nkuluessa kansoitettu ja viljelykseen saatettu. Erämaata oli se vielä\nsilloin kun v. 1802 otettiin valtioiden joukkoon. Silloin ei oltu\nvaltioksi hyväksyttäessä niin suurivaateisia kun nykyään.\n\nMutta sitte alkoikin uutisasukkaita suuremmissa joukoissa tulvata\nsinne. Pelätyt irokesi-intiaanit saatiin kukistetuiksi. V. 1840\noli Ohiossa asujamia 3/4 miljoonaa ja 30 vuotta myöhemmin oli se\nlisääntynyt puolella miljoonalla. Tämä ei ollut kyllä mitään nopeaa.\nkasvamista, mutta Ohio oli sinäkin aikana ehtinyt tehdä itsensä\nkuuluisaksi. Ohio on ensimmäinen valtio, jonka perustuslaissa\nkiellettiin orjuus kokonaan. Ja periaatteelleen uskollisena ottikin\nse innolla osaa orjasotaan, lähettäen liikkeelle yli 300,000\nsotilasta. Se oli ihmeellisen paljon verrattuna Ohion silloiseen\nväkilukuun. Ja sodan kuuluisimmat päälliköt ja voittajat Grant,\nSherman, Sheridan, McPherson, Rosecrans y.m. olivat kotoisin\nOhiosta. Myös on Ohio Yhdysvalloille antanut useampia presidenttejä\nkun mikään muu valtio. Ohiolaisia olivat synnyltään paitsi Grantia\npresidentit Hayes, Garfield ja Ben Harrison. Ohiolainen on\nnykyinenkin presidentti McKinley. Nykyisin on Ohion väkiluku noin 4\n1/2 miljoonaa, on siis melkein nelinkertaisesti kasvanut sitte vuoden\n1871. Suuria, komeita kaupunkeja on noussut, valtio on tuottavimpia\nmaanviljelysalueita. Ja tehtaiden vuotuinen tuotanto nousee noin\n400 miljoonaan dollariin. Se on todella jättiläisedistystä, ja on\npääasiallisesti tapahtunut nykyisen miespolven aikana!\n\nSiirtolaisille on Ohio osottautunut olevan paljon sopivampi\nvaltio kun itäiset naapurinsa. Yhteen aikaan kulki siirtolaisuus\npääasiallisesti tuohon valtioon ja sieltä sitte hajaantui lännemmäs.\nUsea suomalaisistakin siirtolaisista on ensin asettunut ansaitsemaan\nOhioon ja sitte on jatkanut matkaansa lännemmäs.\n\nSen vuoksi onkin tähän valtioon jo aikaisin muodostunut suomalainen\npesäpaikka, jonka asujamisto on ollut hyvin vaihtelevaa. Tuo\npesäpaikka on Eriejärven rannalla ja kuuluu nykyään Ashtabulan\nkaupunkiin, vaikka suomalaiset sen vieläkin tuntevat paremmin\nvanhalla nimellä Harbor. Nimi Harbor merkitsee satamaa ja on se\nluonnollinen satamapaikka juuri Ashtabulalle. Harborissa on suuret\nlaivatokat (telakat). Sinne tulee kesäisin paljon laivoja lastattuna\nrautamalmilla Michiganin ja Minnesotan rauta-alueilta. Malmi puretaan\nsatamassa ja kuletetaan rautatietä Pittsburgiin ja muihin suuriin\nrautatehdaskaupunkeihin. Ja laivoihin lastataan sitte kivihiiliä\nvietäväksi malmialueille. Suomalaisia on noilla rautaseuduilla\nkaivamassa malmia, mutta vielä yksinomaisemmin ovat he ottaneet\nhaltuunsa satamatyön Harborissa.\n\nKerrotaan, että lokakuulla 1872 saapuivat ensimmäiset suomalaiset\nAshtabulaan. Joukossa oli 25 miestä ja yksi nainen ja olivat he\nkotoisin Isostakyröstä, Ylistarosta ja Kälviältä -- noista seuduista\non nytkin enimmän suomalaisia Harborissa.\n\nMinään satamapaikkana ei Harboria vielä siihen aikaan tunnettu.\nJoitakin taloja kyllä löytyi, vaan nämä eivät olleet rakennettuina\nkaupunkitalojen järjestykseen.\n\nSyyskesällä 1873 saatiin rautatie Harboriin valmiiksi. Tokkaa oli\nmyös tehty; niin että samana syksynä jo joitakin rautamalmilla\nlastattuja laivoja tyhjennettiin. Sittemmin on tokkaa vuosi vuodelta\nlaajennettu, useat eri komppaniat ovat olleet puuhassa. Paitsi\nsatamatöitä ei Harborissa muita sanottavia yleisempiä työpaikkoja\nole, lukuunottamatta Ashtabulaa.\n\nVarsinaisesti asettui suomalaisia asumaan Harboriin v. 1874. Ja\nsyyskesällä 1875 tuli Eriestä, jonne kansalaisia oli saapunut\nsamaan aikaan kun Ashtabulaankin, joukko suomalaisia Harboriin.\nNyt alkoivat suomalaisetkin hommata omia asunnoita. Maa oli siihen\naikaan vielä jokseenkin halpaa, joten ei ollut mitään mahdotonta\nvähempivaraisenkin saada talo. Ne, jotka siihen aikaan talon\nlaittoivat, ansaitsivat hyvin pitämällä täysihoitoa työväelle.\n\nNopeasti kasvavan liikkeen vuoksi tuli Harbor hyvin kuuluksi\ntyöpaikaksi, joten keväisin suuret joukot siirtolaisia tulvasi\nHarboriin. Ennen muuttaneiden kehoituksista suomalaisetkin\nsuuntasivat kulkunsa sinne. Kuten jo mainittu, pysyväisesti eivät\nkumminkaan kaikki jääneet Harboriin, vaan sieltä kautta kulki\nsuuri osa siirtolaistulvasta länteen. Usea hyvänä työnaikana\nkesällä ansaitsi rahoja ja syksyllä muutti muualle työnetsintään.\nSuomalaisten vakaantumiselle Harborin asutuksessa on tämä ollut\nsuurena haittana. Tavallisesti ne, jotka perhesuhteiden vuoksi eivät\nniin helposti ole päässeet muuttelemaan, ovat pysyväisemmin jääneet\nsinne asumaan. Harvemmin on tapahtunut, että Harboriin olisi muualta\nkun suorastaan Suomesta kansalaisiamme muuttanut.\n\nVuoden 1884 paikoilla nousi suomalaisten luku Harborissa kesäisenä\naikana noin pariin sataan henkeen. Kymmenen vuotta myöhemmin nousi\nkansalaistemme luku lähemmäs tuhat henkeä, kesäisinä aikoina yli\nsenkin. Nykyisin on suomalaisten lukumäärä paikkakunnalla noin\npuolitoista tuhatta henkeä. Viime vuosina on suomalainen asutus koko\nlailla vakaantunut. Oma talo on Harborissa noin 50 suomalaisella\nperheellä.\n\nPari vuotta sitte muutti useita kymmeniä suomalaisia Erieen, kun\nsiellä alkoi suuremmat työt ja suomalaiset saivat sinne oman\ntyönjohtajansa. Myös Conneautiin (Jesteriin) ja Fairportiin on aina\njoitakin suomalaisia Harborista muuttanut.\n\nTokkatyö Harborissa ei ole kevyttä. Kesän ajalla puretaan rautamalmia\nja lastataan kivihiiliä laivoihin. Talven ajalla lastataan\nrautamalmia rautatievaunuihin kesällä nostetuista malmivarastoista.\nHeikompivoimaiset miehet eivät kestä tätä työtä. Malmin purkauksessa\non työ hengenvaarallistakin. Miehet luovat rautamalmia \"poketeihin\"\njuuri sen alla, mistä nostotelineet nostavat \"poketit\" ylös. Usein\ntapahtuu loukkauksia ja moniaat suomalaiset ovat henkensäkin\nmenettäneet.\n\nHyvän työkykynsä takia ovat suomalaiset tulleet suosituiksi tässä\ntyössä. Ansiot ovat kesällä hyvinkin hyvät, joten säästäväiset ovat\nvoineet koota talteenkin.. Suomeen on suuria summia rahoja lähetetty\nHarborista, mutta ainakin entisinä aikoina olisi enemmän voinut ja\npitänyt lähettää. Silloin oli juoppous ja raaka elämä mitä nurjinta.\nNyt ovat olot paljon muuttuneet.\n\nKäsityöläisinä on muutamia suomalaisia, samoin kauppa-alalla.\nHuomatuimmassa asemassa on kauppias J. Kinnunen, joka tekee suurinta\nliikettä Harborissa, otettiinpa sitte minkäkieliset liikemiehet\ntahansa huomioon.\n\nHarborin suomalaisten yhteispyrinnöistä, seurakunta- ja\nraittiusharrastuksista kannattaa erityisesti puhua, sillä ne ovat\nikäänkun kuvauksena, miten kehitys hyvään päin tapahtuu kelvollisen\njohdon ja kansan oman heräämisen kautta Amerikan suomalaisten\nkeskuudessa. Harborin suomalaisten elämä on kurjaa kurjemmasta\nmuuttunut verrattain siistiksi lujan henkisen työn ja taistelun\nkautta.\n\nEnsi vuosina ei mitään seurakunnallisen elämän harrastusta näkynyt\nHarborin suomalaisilla. Tuskinpa silloin kenenkään mieleen johtui\najatustakaan, että suomalaisilla vielä löytyisi järjestetty evank.\nluterilainen seurakunta Harborissa. Kun minkäänlaista paremman\nelämän opetusta silloiset suomalaiset eivät saaneet, arvaa helposti\nminkälaiseksi elämä vähitellen muuttui. Juominen ja sitä seuraava\nirstainen elämä lopetti melkein kaiken siveellisyyden. Kun ottaa\nhuomioon, että muittenkaan kansallisuuksien elämä ei ollut\nmallikelpoinen, niin ei ole ihme että suomalaisetkin vähitellen\nkehittyivät ja tottuivat raakalaiselämään. Surkeita kuvauksia ja\nkertomuksia levisi siihen aikaan Harborista. Ne siirtolaisten\nperheiden jäsenet, jotka seurasivat sanomalehdistä oloja Amerikassa,\noikein kammoksuen ajattelivat Harboria ja toivoivat, ettei vaan \"isä\nolisi Harborissa\".\n\nKun asukkaat Harborissa ovat melkein yksinomaan siirtolaisia useasta\neri kansallisuudesta, tahtoi usein syntyä rettelöitä kansallisuuksien\nkesken. Veriset tappelutkaan eivät olleet aivan harvinaisia. Ne\nolivat olevinaan kansallisuustaisteluita kunnian laakereiden\nsaavuttamiseksi, mutta suurimpana syynä niihin kumminkin oli juoppous\nja raaka elämä. Ruotsalaiset ja suomalaiset olivat näissä tappeluissa\naina yhtä poikaa.\n\nVaikka kansalaistemme elämä silloisena aikana näyttikin täydelliseltä\nraakalaiselämältä, löytyi joissakin vielä taipumusta miettimään\nsielunkin tulevaisuutta. Kotimaassa saatu kristillinen kasvatus ei\nollut vielä tykkänään siementänsä kadottanut. Kun pastori Backman\nv. 1881 kävi Harborissa, niin paljo suomalaisia riensi häneltä\nneuvoa saamaan. Past. Backmanin käynti ei jäänyt vaikutuksetta.\nUseissa suomalaisissa heräsi halu saada omakielinen pappi Harboriin.\nSeuraavana vuonna kutsuivatkin he Rock Islandin ruotsalaisessa\nAugustana Collegessa opiskelevan kansalaisemme J. J. Hoikan kesäloman\najaksi papillisia toimituksia tekemään. Parina vuotena kesän ajoilla\ntoimi hän Harborissa, mutta sitte kun hän vihittiin papiksi,\nmuutti hän pian Astoriaan. Sitte toimitti useita vuosia papillisia\ntoimituksia seikkailija J. W. Lähde. Vähän aikaa toimi Harborissa\npappina eräs toinenkin kulkusaarnaaja, joka myös oli saanut\npapiksivihkimyksen jossakin toiskielisessä synoodissa.\n\nKun pastori E. Panelius oli merimiespappina New Yorkissa, kävi hän\nHarborissakin. Hänelle silloiset suomalaiset valittivat kipeää papin\ntarvetta. Pastori Panelius lupasi olla apuna papinsaantiin Suomesta.\nMutta ei vieläkään sitä saatu.\n\nV. 1889 sattui taas eräs toiskielisessä synoodissa vihitty\nsuomalainen saarnamatkoillaan Harboriin ja tarjoutui papiksi\nsuomalaisille. Melkein yksimielisellä suostumuksella päätettiin\nhänet ottaa määräajaksi. Jonkun aikaa meni asiat jotenkin hyvin\neteenpäin. Kirkko hankittiin ja osa kirkon hinnasta maksettiinkin.\nMutta vuoden parin kuluttua alkoi kuulua yhä enemmän ja enemmän\ntyytymättömyyttä pappia vastaan. Vaadittiin pidettäväksi seurakunnan\nkokous, jossa käsiteltäisiin kysymys papin erottamisesta. Kokouksia\npidettiin kaksikin, mutta niissä ei saatu mitään aikaan. Ne olivat\nmyrskyisimpiä kokouksia, mitä Harborin suomalaisten keskuudessa\nlienee pidetty. Lopuksi pappi ja seurakunnan esimies julistivat, että\nse erotkoon ja katsottakoon erotetuksi seurakunnasta, joka ei ole\ntyytyväinen nykyiseen pappiin. Tätä julistusta noin kaksi kolmannesta\nseurakunnan jäsenistä noudattikin. Eronneet, kun heitä oli enemmistö,\najattelivat, että oikeuden mukaan kirkon pitäisi kuulua heille,\nja tahdottiin se sulkea, kunnes oikea pappi ehdittäisiin saada.\nLakimieheltä kysyttiin neuvoa, mutta asia oli selvä: suuri enemmistö\noli julkisesti luvannut erota seurakunnasta, mutta johtokunta oli\npysynyt seurakunnan yhteydessä, siis niillä, jotka ovat seurakunnasta\nluvanneet erota, ei ole mitään sanomista kirkkoon, vaikkapa ovatkin\nkirkon asuneet.\n\nAsiat olivat nyt niin huonolla kannalla kun ne olla saattaa.\nAmerikkalaiset kongregatsionalistit olivat kyllä huolehtineet\nsuomalaisten sielunhoitoa ja heidän toimestaan oli eräs suomalainen,\nentinen maalari, saarnaamassa, mutta enemmistö hengellisiä asioita\nharrastavista kansalaisista halusi hartaudella oikeata ev.\nluterilaista pappia.\n\nSuurin enemmistö suomalaisista kumminkin oli välinpitämätöntä. Heidän\nelämänsä oli mitä kurjimmalla kannalla. Kapakat olivat tavallisia\nkokouspaikkoja. Kapakasta lähdettiin työhön ja työstä kapakkaan.\nNiiden mielestä, jotka asiaa ajattelivat, näytti tila kauhealta.\nMutta mistä apu?\n\nMoniailla yksityisillä henkilöillä oli vieläkin ajatuksena, että\npitäisi koettaa yhäkin hankkia Suomesta pappi. Toiveen toteutuminen\nnäytti mahdottomalta. Viimein v. 1891 pidettiin yleisempi kokous,\njossa päätettiin hankkia pappi Suomesta.\n\nJa kun hätä oli suurin, apukin saapui. Samana vuonna onnistuttiin\nsaamaan pastori A. Kivioja Harborin suomalaisille papiksi. Heti\npidettiin seurakunnan perustava kokous. Ruotsalaisilta pyydettiin\nkirkkoa jumalanpalveluksiin ja lupa saatiin.\n\nNimellisesti oli nyt seurakunta perustettu, mutta todellisuudessa oli\nse vielä puolittain unelma. Tulevaisuus näytti synkältä olevaisten\nolojen synnyttämän kurjuuden takia. Synkältä se lienee näyttänyt\nopettajallekin ja hänen vaimolleen.\n\nMutta seurakunnallisen elämän harrastajia rupesi nousemaan yhä\nuseampia. V. 1893 päätettiin ryhtyä oman kirkon hankkimiseen. Kun\nensimmäinen kokous pidettiin, ei kirkon rakentamista varten ollut\nyhtään senttiä rahaa, mutta pari viikkoa kokouksen jälkeen ostettiin\ntonttimaa kirkolle. Se maksoi 500 dollaria. Rahat oli kerätty\nvapaaehtoisilla lahjoilla. Kirkkoa alettiin myös heti rakentaa.\nPuolen vuoden kuluttua oli se valmis ja vihittiin juhlallisesti\ntarkoitukseensa. Kirkko tuli maksamaan, paitsi tonttimaata, 3,257\ndollaria, joka jäi isoimmaksi osaksi velkaan. Kello laitettiin\ntapuliin ja maksoi se 135 dollaria. Muutenkin sisustettiin kirkko\ntarpeen mukaan.\n\nNiin on hyvin onnistuttu, että viimeinen velka kirkosta maksettiin\nheinäkuulla 1898 ja sen muistoksi on pidetty komeat seurakunnan\njuhlat. Samana vuonna, kun velka kirkosta suoritettiin, ostettiin\npappila, hinta 1,740 dollaria.\n\nPastori Kiviojan ja hänen rouvansa uutteralla, innokkaalla\nvaikutuksella parani Harborin suomalaisten olot ihmeteltävästi.\nSeurakuntalaisten luku lisääntyi lisääntymistään ja tavat alkoivat\nmuuttua. Hengellisistä asioista ruvettiin huolehtimaan.\n\nPaitsi toimintaa seurakunnan alalla ovat pastori ja rouva Kivioja\nmuistettavat yleensä Harborin suomalaisten henkisen elämän\nkohottajina. Erittäinkin on heidät mainittava raittiustyön tekijöinä.\n\nVuodesta 1892 on Harborin suomalaisten keskuudessa ollut\nvaikuttamassa raittiusseura \"Kunto\". Seuran alkuunpanijat ovat\npastori ja rouva Kivioja. Seuran perustava kokous pidettiin joulukuun\n7 p:nä ja vietetään sitä vuosipäivää vieläkin juhlana Harborin\nsuomalaisten keskuudessa. Puheenjohtajaksi valittiin rouva Liisa\nKivioja.\n\nSeuran jäsenluku alkuajoilla ei ollut suuri. Nuorison melkein\nyksinomaiset seurapaikat olivat kapakkain sitä varten laitetuissa\ntanssihuoneissa. Kapakkatanssit olivat nuorison varsinaiset huvit.\nNoita tansseja pidettiin useita kertoja viikossa. Ei pidetty häpeänä\nsitä, että naisetkin kävivät siellä. Yhdessä sitä juotiin, yhdessä\ntanssittiin. Ja elämä oli rivoa.\n\nKuntoseura rupesi kapakkatansseja vastustamaan. Rouva Kivioja teki\ninnolla työtä saadakseen nuoret naiset heittämään kapakkatansseissa\nkäynnin. Eikä se työ mennyt hukkaan. Vähän ajan kuluttua jo osa\nnuorisoa alkoi inhoa kapakkatansseja, ja parin vuoden kuluttua\nainoastaan huonomaineisimmat, muista erillään elävät kansalaiset\nkulkivat niissä. Yleinen katsantokanta oli muuttunut. Nuorison\nseurapaikka muuttui kapakasta Kuntolaan. Kyllä vieläkin löytyi niitä,\njotka kävivät kapakassa, mutta enemmistön suhteen oli asia voitettu.\n\nVanhempain, erittäinkin tokalla työskentelevien miesten keskuudessa\noli raittiusseuran alkuaikana, ja ennen sitä, yleinen mielipide,\nettei kovaa työtä tokalla voi tehdä juomatta olutta. Se usko oli\nluja, kun se oli saanut sijansa itsepintaisen suomalaisen päässä.\nMutta vähitellen alkoi sekin usko horjua. Raittiusseuralaiset tekivät\nkestäväisyydellä työtä sellaisten rinnalla, jotka oluen pitivät\nvarsinaisena juomanaan. Tultiinpa vielä sekin huomaamaan, että\nraittiit olivat kestävämpiä pitemmässä voimainponnistuksessa.\n\nMonta muuta hyödyllistä opetusta on Kuntoseura antanut. Se on myös\nsaanut aikaan seudulla siveämmän ja säädyllisemmän seurustelutavan.\nSeuran toimesta on lainakirjasto ja lukusali, jotka ovat kaikkien\nHarborin suomalaisten käytettävinä.\n\nKun pastori Kivioja joku aika sitte muutti Suomeen, herätti hänen\nlähtönsä suurta surua Harborin suomalaisissa. Monen silmät kyynelistä\nkostui lähtöhetkellä. Harborissa yleensä tunnustetaan, että hän oli\nsikäläisten suomalaisten henkisen elämän uudistaja.\n\nNyt on Harborin suomalaisilla pappina pastori Kaarlo Huotari, joka\nsitä ennen toimi Suomi-synoodin lähetyspastorina sekä Ironwoodin\nseurakunnan hoitajana.\n\nHarborissa on jo jonkun aikaa ollut toimessa toinenkin raittiusseura,\njohon Kuntoseurasta erosi toistakymmentä jäsentä voidakseen edistää\nasiaansa vapaampien sääntöjen mukaan. --\n\nVarsinaisessa Ashtabulassa on vähemmän suomalaisia, käsityöläisiä\nja palvelijattaria. Siellä ilmestyy myös suomalainen sanomalehti\n\"Amerikan Sanomat\", jonka julkaisijana on kokenut sanomalehtimies\nAugust Edwards. Mr. Edwardsilla on oma, sievä talo kaupungissa.\n\nAshtabulan ympäristöllä on muutamia suomalaisia maanviljelijöinä.\nEnimmäkseen viljelevät he lampuoteina muunkielisten tiloja.\n\nHarborista itäänpäin lyhyen matkan päässä niinikään Eriejärven\nrannalla on Conneautin (Jesterin) lastauspaikka. Sielläkin on\nsuomalaisia satamatyössä muutamia satoja. Heillä on oma raittiusseura\nja ovat edistyneet jotakuinkin hyvin.\n\nTäältä etelään päin on tehdaspaikoissa Warrenissa, Girardissa ja\nYoungstownissa suomalaisia. Kun rautatehtaat ovat käynnissä, on\ntilaisuutta ansaitsemaan jotakuinkin hyvin. Myös heillä on omia\nraittiusrientoja.\n\nHarborista jonkun matkaa länteenpäin on huomattava suomalaisten\nasuinpaikka Fairport Eriejärven rannalla. Se on Harborin jälkeen\nsuurin suomalainen pesäpaikka Ohiossa ja on siellä useita satoja\nkansalaisiamme.\n\nJuoppous oli tässäkin satamapaikassa viedä kansalaisemme kokonaan\nperikatoon, mutta vihdoin ajattelevat henkilöt rupesivat puuhaamaan\nraittiusseuraa. Puuhassaan saivat he hyvää apua pastori Kiviojalta,\njonka vaikutus ulottuu yleensä suomalaispaikkoihin Ohiossa, jopa\nPennsylvaniassa asti. Raittiusseura Kasvi perustettiin marraskuulla\n1893. Se on nyt Amerikan suurimpia suomalaisia raittiusseuroja\nkuuluen yleiseen raittiusliittoon Kansallis-Raittius-Veljeysseuraan.\nSuureksi osaksi on Kasvi saanut suomalaisten elämän Fairportissa\nmuuttumaan parempaan päin. Kansalaisemme ovat siistin elämän takia\nsaaneet tunnustusta muiltakin kansallisuuksilta. Mutta tietysti\nvieläkin löytyy joukossa paljon väkijuomain suosijoita, joita\nkumminkin yleinen mielipide jo tuomitsee. Sievä, oma talo on\nKasviseuralla noussut uutteran työn hedelmänä. Seurakunnallisessa\nsuhteessa on Fairportin suomalaisilla yhteinen pappi Harborin kanssa.\n\nMuutamia suomalaisia on ruvennut farmareiksi Fairportin ympäristöllä\nja toisia on muuten farmitöissä. Lähellä olevassa Painesvillen\nkaupungissa on suomalaisia erilaisissa töissä. Eteläänpäin\nFairportista Geaugakauntissa (kaunti vastaa melkein Suomen\nkihlakuntaa) on suomalaisia työnansioilla Burtonissa, Chardonissa,\nClaridonissa ja useissa paikoissa muualla.\n\nSuuressa Clevelandin kaupungissa Erien rannalla on vaan pienempi\nluku suomalaisia. Siitä länteenpäin Lorainin lastauspaikalla on\nkansalaisiamme enemmälti ja sitte taas hiukan useissa lähipaikoissa,\nElyriassa y.m.\n\nSyvempänä Ohion sisämaassa on ennen suomalaisista yleisemmin tunnettu\nhiilikaivantopaikka Jacksonville, mutta sittemmin työpäälliköiden\noikullisuuden vuoksi muutti paljon kansalaisiamme pois. On heitä\nvieläkin siellä jonkun verran sekä muutamissa naapurikaivannoissa.\nMutta jo kukoistamaan päässeet yhteispyrinnöt ovat kuihtuneet\nkansalaisten vähälukuisuuden takia. Samoin on käynyt monessa muussa\npaikassa Amerikassa.\n\n\nIndianan\n\nvaltiossa ei ole paljon suomalaisia. Hiilikaivannoilla lienee niitä\nkyllä muutamia itsekussakin paikassa. Sellaisia kaivantoja ja\ntehtaita, joissa tiedetään suomalaisia olevan, ovat Brazil, Coxville,\nPerth, South Bend ja Clinton. Viimemainitussa on suomalaisilla\nraittiusseurakin.\n\nEnemmän suomalaisia on Michiganjärven rannalla olevassa Whitingissä.\nTässä kaupungissa on kuuluisan Standardkomppanian öljysäiliöitä ja\ntuon yhtiön töissä enin osa suomalaisia onkin. Juoppous on myös\ntäällä tehnyt suurta tuhoa, vaan on toki raittiusseura saanut sitä\npaljon vähenemään.\n\nWhitingistä ei ole enää kun 17 mailia jättiläiskaupunkiin Chicagoon.\nJa silloin olemme Illinoisin suomalaisten luona.\n\n\nIllinois.\n\nKun amerikkalaista nopeata jättiläisedistystä tahdotaan kuvata,\nniin tavallisesti otetaan esimerkiksi Chicagon kaupunki ja koko\nIllinoisin valtio. Ja ihmeellisiä tosiasioita sieltä vedetäänkin\nesiin. Vuosisatamme alussa, v. 1800 ei koko Illinoisin valtiossa\nollut asujamia enempää kun 2,358 henkeä eikä Chicagosta vielä\ntiedetty mitään. Lähemmäs neljä vuosikymmentä myöhemmin, 1837, jo\nChicagokin Michiganjärven eteläpäässä kohotti päätään. Siilon tuli\nse kaupungiksi ja asukasluku oli jo neljän tuhannen vaiheilla.\nMuissa kaupungeissa naurettiin tälle \"suokylälle\", jonka asujamet\nolivat jo silloin kerskailevaisia ja korkealle tavoittelevia, --\njollaisia he ovat sittemminkin kaiken aikaa olleet. Chicagon suurta\ntulevaisuutta ei uskottu, sillä olihan se \"pohjattomassa\" suossa.\nMutta chicagolaiset panivat tuolle suolle pohjan, nostivat talonsa\npuujaloille ja vetivät muualta maata suohon.\n\nJa pääasia oli, että lujaa ääntä pidettiin sekä siten houkuteltiin\nihmisiä sinne muuttamaan. Tuota \"puumausta\" ensi sijassa ja asemaansa\njärven päässä toisessa sekä kolmannessa sijassa sitä, että rautatiet\njohtivat linjansa Chicagon kautta länteen, saapi tuo kaupunki\nkiittää edistyksestään. V. 1860 oli Chicagossa jo asujamia 100,000\nja niitä lisääntyi lakkaamatta. Lokakuussa 1871 paloi suurin ja\nparas osa kaupunkia kokonaan poroksi, ja syrjäiset luulivat, että\nnyt tuli lakaisi Chicagon nimenkin pois mailmasta. Mutta mitä vielä!\nChicago nousi kun Feenikslintu vielä ehompana tulesta. Ja nyt on\nsiinä ihmekaupungissa, \"Lännen kuningattaressa\", lähemmäs kaksi\nmiljoonaa asujamia. Se on suuruutensa puolesta toinen kaupunki\nAmerikan mantereella, ja ellei New York olisi äsken naapurikaupunkeja\nnielemällä itseensä enentänyt väkilukuaan, olisi Chicago pian ollut\nensimmäinen. Mutta ensimmäiseksi se pyrkii. Chicago tahtoo kaikessa\nvoittaa muut.\n\nTietysti tuollaiseen kaupunkiin on täytynyt tulla paljon\nsiirtolaislakin, sillä varsinaisesta amerikkalaisesta aineksesta\nei se niin olisi paisunut. Paljon siellä niitä onkin, myös hyvin\npaljon pohjoismaalaisia. Se on pääpiste ja huomattavin paikka\nskandinaavialaissiirtolaisille. Siellä ilmestyy heidän tärkeimmät\nsanomalehtensä ja lähellä on ruotsalaisen Augustanasynoodin suuri\noppilaitos.\n\nMutta suomalaisille ei Chicago ole ollut mieluisa paikka. Ei se\nole mikään henkisten eikä aineellistenkaan pyrintöjen keskusta\nsiirtolaisillemme. Moni suomalainen käsityöläinen ja muukin työmies\non koetellut Chicagoa, mutta useimmat ovat sieltä vähän ajan kuluttua\npoistuneet. Työtä on enimmäkseen ollut vaikea saada ja ansiot eivät\nole olleet kiitettävät.\n\nMutta on suomalaisia pysähtynytkin sinne, yksi silloin toinen\ntällöin. Löytyy suomalaisia, jotka ovat kauvemmankin aikaa jo asuneet\nsiellä ja ovat keränneet rikkauksia omistaen nyt arvokkaita maapaloja\nja kalliita rakennuksia.\n\nKansalaisemme Chicagossa asuvat hyvin hajallaan, enimmät välittämättä\nmitään toisistaan, useat unohtaen alkuperäisen kansallisuutensakin.\nSuomalaisten nykyistä lukumäärää siellä on vaikea sanoa, mutta\nnoussee se puoleen tuhanteen, kun vaan kaikki lukuun saadaan\notetuksi. Kuten sanottu, jotkut ovat varakkaita talonomistajia.\nEnimmän lienee käsityöläisiä kaikista ammateista.\n\nSovinnollisuutta ei ole tahtonut olla niidenkään kansalaisten kesken,\njotka ovat suomalaisista yhteispyrinnöistä välittäneet. Seurakuntia\non siellä tietääkseni ainakin kaksi. On raittiusseurakin, mutta\nsiinä ei ole monta jäsentä. Löytyy vielä muitakin seuroja. Vähäinen\nmerkitys niillä kaikilla on ollut tähän saakka. Yksimielisyyttä ja\nenemmän kansallista yhteisharrastusta olisi tarpeen.\n\nEräs uskalias sanomalehtimies on koettanut siellä julaista\nsuomenkielistä sanomalehteä, mutta sekään yritys ei onnistunut.\n\nMutta Chicagosta muutamien kymmenien mailien päässä on huomattavampia\nsuomalaisasutuksia. Jos kulemme kaupungista 36 mailia pohjoiseen\nMichiganjärven rantaa lähelle Wisconsinin rajaa, tulemme Waukeganin\npieneen, mutta kauniiseen kaupunkiin. Näköala järvelle on mahtava, ja\nkaupunki on hedelmällisen sekä hyvin viljellyn seudun keskessä.\n\nSuomalaisia on Waukeganissa muutamia satoja ja työskentelevät miehet\npääasiallisesti rautatehtaissa nauttien verrattain hyvää palkkaa.\nRautalankatehdas on täällä suuri ja samallainen kun Massachusettsin\nWorcesterissa, muistaakseni myös saman yhtiön omistama.\n\nEdistyneet ja hyviä pyrintöjä harrastavat ovat kansalaisemme\nWaukeganissa. Heillä on siellä seurakunta, joka on yhteisesti\nChicagon ja De Kalbin seurakunnan kanssa koettanut kannattaa\npappia. Nyt ei heillä kumminkaan taas ole pappia. Myöskin on heillä\nraittiusseura.\n\nKun kulemme Chicagosta lounaaseen päin vähän yli 20 mailia, tulemme\nLemontin pikkukaupunkiin, jossa nykyisin ei liene monta suomalaista,\nmutta joka kyllä aikanaan oli suurempikin kansalaistemme työpaikka.\nSilloin kaivettiin seudulla kanavaa, joka avasi Chicagolle vesitien\nMississippijokeen.\n\nSurkeata oli elämä, jota kansalaisemme Lemontissa viettivät. Palkka\noli pienenlainen ja sekin enimmäkseen juotiin. Raakuus ja huono elämä\nolivat vallitsevia. Kaivamistyö oli likaista ja vaarallistakin. Osa\nsuomalaisia asui kanavan varsilla maakuopissa. Jotkut elättivät\nitseään keräilemällä toisten ruuantähteitä. Amerikassa suomalaiset\ntuskin missään ovat alentaneet itseään niin paljon kun Lemontissa.\nOnneksi on Lemontin aika nyt ollutta ja mennyttä!\n\nLemontista vähän matkaa etelään on tehdaskaupunki Joliet. Siellä ei\nnykyään ole monta suomalaista.\n\nChicagosta länteen joku nelisenkymmentä mailia on De Kalb-niminen\nkaupunki samannimisessä kauntissa. Siellä on muutamia satoja\nsuomalaisia työskennellen tehtaissa. Huonosta ajasta eivät De Kalbin\nsuomalaiset ole paljoa tienneet. Työtä on ollut ajoittain liiankin\nrunsaasti ja palkat ovat olleet hyvänpuoliset. Pyhää arkea, yötä\npäivää on tehtaat \"runnanneet\" (olleet käynnissä).\n\nKansalaisten elämä De Kalbissa on ollut siivoa ja hiljaista.\nSeurakunta ja raittiusseura on heidän keskuudessaan. --\n\nMuita huomattavampia suomalaisseutuja ei ole Illinoisissa.\n\n\n\n\nMichigan.\n\n\nTämä valtio on ollut suomalaisen siirtolaisasutuksen lipunkantajana\nkoko nykyisen siirtolaisliikkeen ajan ja tulee epäilemättä sellaisena\nolemaan niinkauvan kun pohjois-Michiganin suuret työpaikat,\nrauta- ja kuparikaivannot, ovat käynnissä ja suomalaisia niissä\nsuositaan. Tähän vastataan Michiganissa, että malmialueet ovat\nmelkein loppumattomat, ja miksi ei suomalaisia suosittaisi siellä\nedelleenkin, kun heidän siveellinen elämänsä on entisestään alinomaa\nparantunut ja työkyky on ainakin yhtä hyvä kun ennen!\n\nKun katselemme Yhdysvaltain karttaa, herättää heti huomiotamme eri\nvaltioiden suorat, säännölliset rajat. Kukin valtio on yhdessä\nryhmässä oleva kokonaisuus, joka kartalta katsoen on kolmion, neliön,\nsuorakaiteen tai muun sellaisen näköinen.\n\nMelkein ainoa poikkeus tästä säännöllisyydestä on Michiganin valtio.\nSe on yhdistetty kahdesta palasta, jotka toisistaan eroavat hyvin\njyrkästi, ei ainoastaan maantieteellisen aseman vaan myös luonnon ja\nilmanalan puolesta.\n\nEnnen aikaan tuota eroa ei niin tarkalleen huomattu ja se\nlieneekin ollut syynä siihen, että kaksi niin tuiki erilaista\nmaa-aluetta yhdistettiin saman hallinnon alle. Vielä tämän\nvuosisadan alkupuolella, jopa jälkeen vuoden 1837, jolloin Michigan\notettiin valtioksi Uniooniin, katsottiin sitä ehkä huonoimmaksi\nmaa-alueeksi, mikä kuului suureen tasavaltaan. Koko Michigan, ja\nerittäinkin sillä tarkoitettiin ala-Michiganin suurta niemimaata,\noli suoperäistä erämaata, jossa ei muka ihminen ollenkaan elä.\nSitä kutsuttiin Suureksi Mustaksi Suoksi. Sille, joka aikoi tähän\nvaltioon uutisasukkaaksi, sanottiin: \"Tahdotko mennä Michiganiin,\njossa varmasti näännyt kuoliaaksi, ja sammakot yksinään laulavat\nhautajaisiasi? Eihän valtiossa ole eekeriäkään farmiksi sopivaa\nmaata. Jos säästytkin suosta nousevan epäterveellisen ilman\nvaikutuksesta, kumminkin pakkanen sinut tappaa.\"\n\nTietysti tällainen luulo Michiganista ei ollut edullinen\nuutisasutukselle siellä. Monet lännempänä olevat valtiot tulivat\nennen asutuiksi kun tämä. Mutta löytyi pioneereja sellaisiakin, jotka\neivät ennakkoluuloihin luottaneet, vaan itse kävivät kokemassa tuota\nMustaa Suota.\n\nJa vähitellen havaittiinkin suon erinomainen viljelysarvo. Nyt on\nMichigan hyvin arvokas valtio suuressa tasavallassa. Muutamina\nvuosina se jo oli viljankasvatuksessa ensimmäinen valtio, mutta nyt\non hedelmäviljelys ottanut huomattavamman sijan. Ala-Michiganissa,\nvaikka onkin pohjoisosassa Yhdysvaltoja, menestyy kaikellaiset\nhedelmäpuut erinomaisesti. Puhumattakaan kestävämmistä lajeista\nviljellään siellä aprikooseja, persikoita, viinirypäleitä, jopa\nviikunoitakin. Syynä tähän etelä-Michiganin ilmanalan erinomaiseen\nlauhkeuteen ovat suuret järvet, joista esimerkiksi Michiganjärvi ei\nkoskaan jäädy. Nuo järvet miedontavat pohjoisesta tulevia kylmiä\ntuulia ja pitävät ilmaston jotenkin tasaisena.\n\nMutta ylä-Michigan, eli Upper Peninsula, niinkun se englanninkielellä\nerotetaan alaniemimaasta, ei ole samallaisten etujen alaisena. Tosin\nsitäkin vastassa pohjoisessa on suuri Superiorjärvi, mutta tuo, ollen\njo siksi pohjoisessa, ei näy suurimmalla osalla vuotta jaksavan\nlauhduttaa pohjoisesta, jäiseltä Hudsonlahdelta tulevaa kylmyyttä,\npäinvastoin se antaa tuulille vapaan kulun. Talvi on hyvin kylmä\nja luminen tuolla ylä-Michiganissa, suomalaiset kutsuvatkin seutua\nYhdysvaltain Lapiksi. Erittäinkin tarkoitetaan tällä sitä niemekettä,\njoka Michiganin pohjoisimpana mantereena pistää Superiorjärveen ja\njota suomalaiset kutsuvat Kuparisaareksi.\n\nMutta vaikka ylä-Michigan ei tarjoakaan maanviljelykselle niin\nsuuria etuja kun alaniemeke, on se kumminkin maapohjaltaan tätä\nrikkaampi. Siellä on erittäin antoisat rautamalmi- ja kuparialueet.\nMailman rautatuotannossa ovat Yhdysvallat ensisijassa, ja arvoltaan\npuolet Yhdysvaltain rautatuotannosta saadaan ylä-Michiganista.\nJa Yhdysvallat tuottavat noin puolet mailman kuparisaaliista\nja kolmasosa tästä Setä Samulin tuotannosta lankeaa kuuluisan\nKuparisaaren osalle. Paljon rikkautta on siis tuohon verrattain\npieneen alaan kätkettynä.\n\nPohjois-Michiganissa, juuri tuolla kupari- ja rauta-alueella\non Amerikan suomalaisten suurimmat, vankimmat ja vanhimmat\npesäpaikat. Siellä ovat kansalaiset aivan kun kotonaan, eivät\nkyllä elä niin perin suomalaista elämää kun esimerkiksi Minnesotan\nmaanviljelysseuduilla, mutta elävät puhtaimpina \"Amerikan\nsuomalaisina\", ovat suomalaisia ja samalla tuon suuren vapaavallan\nkehittyneitä kansalaisia.\n\nSe suomalainen siirtolaisuus, joka näihin asti on keskeymättä\njatkunut ja epäilemättä jatkuu edelleenkin, johtui ensin\nKuparisaarelle noin kolmekymmentä vuotta sitte. Sieltä leveni se\nMichiganin rauta-alueelle ja Minneapolista länteenpäin oleville\nmaanviljelysseuduille Minnesotassa. Minun tiedossani ei ole mitkä\nerinomaiset asianhaarat kulettivat suomalaisen siirtolaisuuden\nensiksi juuri tuolle pohjoiselle, syrjäiselle Michiganin\nniemekkeelle. Ehkä yhtenä vaikuttavana syynä oli se, että vähää\nennen, v. 1866, löydettiin rikkain ja kaivantotyöhön soveliain\nCalumet & Heclan kuparisuoni, joka löytö oli aivan käännekohta\nkuparikaivannon historiassa täällä. Silloinhan työt suuremmassa\nmäärässä alkoivat. Ja kun kuparinkaivaminen on hyvin kovaa työtä,\njättivät varsinaiset amerikkalaiset sen, kuten yleensä kovan työn,\nsiirtolaisille. Suomalaiset olivat ruumiinvoimiltaan vahvaa kansaa\nja sopivia sekä halukkaita tuohon jotenkin hyväansioiseen työhön.\nSiitä lähtien ovat he kunnialla paikkansa säilyttäneet ja pidetäänkin\nparhaimpina työmiehinä seudulla.\n\nKuparisaari on oikeastaan niemi, jonka kapealla vedellään eroittaa\nmantereesta Portagejärvi ja siitä luoteisempana Kanaali. Se on\nollut synkän metsän peittämää, vaan on nyt suureksi osaksi hakattu.\nKumminkin hakkaustyötä jatkuu vielä varsinkin pohjoisemmassa,\nharvemmin asutussa osassa.\n\nPaitsi maanviljelystä ja kivenmurtamista, joita molempia jo\nvähemmässä määrässä harjoitetaan, antaa kupari, sen kaivaminen,\nsulattaminen y.m. melkein kaiken työn \"saaren\" asujamille. Kuparia\nlöydettiin saarelta ensin pohjoisosasta ja alettiin sen kaivamista\nhuomattavammassa määrässä noin 50 vuotta sitte. Enimmissä niistä\nkaivoksista on nyt lakkautettu työ, ei sentähden että niistä olisi\nloppunut kupari, vaan pikemmin siitä syystä että kuparia on ollut\nliiaksi. Parhaiten onnistuu kuparinkaivaminen sillä kohdalla, missä\nkupari on kiveen sekoitettuna, tietysti jotenkin runsaassa määrässä.\nMutta täällä on kuparia oikein puhtaana kalliona. Ja sitä ei\nnykyisillä keinoilla vielä osata saada irti metallin sitkeyden vuoksi\nmuuten kun kustannuksilla, jotka nousevat kalliimmiksi kuparin hintaa.\n\nParempia ja antavampia kuparikaivoksia on syntynyt saaren\netelä-osassa. Suurin ja kannattavin kaikista on Calumet & Hecla,\njoka on mailman merkillisimpiä kaivannoita. Kuparikivisuoni on siinä\nrikkain ja laaja-alaisin. Sen kaivoksen syvyys on nyt lähemmäs\n5,000 jalkaa, s.o. noin puolentoista kilometriä, ja on siis syvin\nkaivanto Amerikassa, melkeinpä koko mailmassa. Kaivanto on erittäin\nhyvässä, oikein mallikelpoisessa kunnossa. Ilma, ottaen huomioon\nkaivannon syvyyden, on erinomainen. Keskilämpö syvimmässä pohjassa\non 87,6 astetta Fahrenheitia (noin 31 Celsiusta). Kaivannon\njättiläiskonehisto on suurin ja paras mailmassa.\n\nTuhansia työmiehiä työskentelee tässä kaivannossa, iso osa on\nsuomalaisia, jotka asuvat Calumetissa. Keskimääräinen ansio\ntyömiehelle on, valtion julkaiseman tilaston mukaan vuodelta 1898,\npäivältä 2 doll. 37 senttiä, s.o. enemmän kun missään muussa saaren\nkuparikaivoksessa. Yhtiöllä on 640 omaa taloa, joita vuokraa\ntyömiehilleen 3--10 dollarin kuukautisella vuokralla. Osalla\ntyömiehistä on omat talot. Yhtiö pitää huolen työmiestensä lasten\nkouluutuksesta ja kustantaa sitä varten kouluja aina ylempiin\noppilaitoksiin asti. Arvokas kirjasto on työväen käytettävänä.\n\nYhtiön toimesta on olemassa työmiehiä varten apukassa. Kukin työmies\nmaksaa siihen 50 senttiä kuukaudessa ja yhtiö panee aina kassaan\nsaman verran kun työväenkin puolelta karttuu. Kassassa on niin\npaljon rahaa, että enää ei tarvitse kantoa säännöllisesti toimittaa.\nKassasta maksetaan miehille sairauden sattuessa 25 dollaria\nkuukaudessa ja tapaturmakuoleman kohdatessa 500 dollaria. Tilivuonna\n1897 maksettiin kassasta 33,000 dollaria.\n\nCalumet & Hecla yhtiö on tuottanut ihmeellisesti voittoa. Kaikkiaan\non se jakanut voitto-osinkoja yli 52 miljoonaa dollaria, kokonaan\nsuunnattomia summia alkuperäiselle pääomalle.\n\nCalumet & Heclan kuparisuoni kulkee koillisesta lounaaseen hiukan\nvinossa suunnassa maanpintaan verraten. Kun yhtiö teki noin hyviä\nasioita, alkoi muissakin syntyä ajatusta mitenhän olisi mahdollista\npäästä käsiksi tuohon erinomaiseen kuparisuoneen. Silloin esitti\nkapteeni John Daniell rohkean tuuman. Hän sanoi, että jos\nulkopuolella Calumet & Heclan piiriä, ottaen huomioon sen suunnan,\nmihin kuparisuoni kulkee, kaivetaan maata tarpeelliseen syvyyteen,\nlöytyy sieltä sama kuparisuoni. Työtä ruvettiin tekemään, työtä,\njoka veti suuria summia ja jonka kannattavaisuutta esitti vaan tuo\nrohkea ajatus. Ja todellakin 2,270 jalan syvyydessä yhdyttiinkin\nkuparisuoneen. Näin syntyi Tamarackin kaivanto, joka on nyt noin\n4,000 jalkaa syvä. Yhtiö on nyt jo maansisästä tuonut yli 160\nmiljoonaa naulaa kuparia ja on osakkailleen voitto-osinkoina jakanut\njo noin kuusi miljoonaa dollaria. Senkin yhtiön palveluksessa on\npaljon suomalaisia. Työmiesten keskimääräinen palkka on kaksi\ndollaria päivässä, valtion antaman tilaston mukaan.\n\nSamalla perusteella tehty kun edellinen on Tamarack Junior kaivanto.\nSe ei ole vielä tuottanut voittoa ollenkaan vaan päinvastoin on\nvienyt suuria summia, mutta hyvätuloinen siitäkin koituu.\n\nKun nyt olen luetellut jo muutamia kuuluisimpia kuparikaivantoja,\nmainitsen vielä muutamia, joissa jokaisessa suomalaisia työskentelee.\n\nCentennial (vanha Schoolcraft) kaivanto on vasta vähemmän aikaa ollut\nuuden yhtiön aikana käytännössä. Kaivanto on 1,000 jalkaa syvä.\nKeskimääräinen päiväpalkka doll. 1:85.\n\nOsceolan kaivanto on lähellä Calumetia, johon piiriin edellisetkin\nkuuluvat. Se on 2,800 jalkaa syvä ja on myös hyvästi kannattava\nkaivos. Työmiehet asuvat kaivannon vierellä Opechee-nimisessä\nkauppalassa.\n\nCalumetista aivan lyhyen matkaa pohjoiseen päin on Wolverinen ja\nKearsargen kaivannot. Edellinen on 1,400 jalkaa ja jälkimmäinen 2,900\njalkaa syvä. Molemmat ovat kannattavia kaivoksia.\n\nPohjoisosassa olevista kaivannoista on ainoa kannattava ja toimessa\noleva Centralkaivanto. On luultavaa, että useat muutkin alkavat\nuuteen käyntiin, kuten on merkkejä näkynyt esimerkiksi Copper Fallsin\nalueelle syntyneestä Arnoldkaivannosta.\n\nHancockin kaupungin ympärillä, joka on Calumetista lounaaseen päin ja\non sen jälkeen huomattavin kuparikaivoskaupunki, on antoisin Quincyn\nkaivanto. Se on myöskin jo vanha kaivanto ja on hyvin tuottava.\nKaivannosta saadaan kuparin muassa hopeatakin. Kaivos on noin 4,000\njalkaa syvä ja on hyvässä kunnossa. Siinä kuten useimmissa muissakin\nkaivannoissa ei ole vielä kuparisuonen pohjaa löydetty. Maapohjan\nrikkaus on vielä käsittämätön.\n\nNiin ei ole naapurikaivannon, Franklinin laita. Sen pohjarajalle\ntunkeutuu Quincyn alue, joten on kaivantoyhtiön täytynyt ruveta\nkaivamaan uusia aloja.\n\nUlkopuolella varsinaisen Kuparisaaren aluetta, hiukan matkaa\neteläpuolella salmea, on Atlantickaivanto. Se on merkillinen\nsiitä että siellä on voitolla otettu kuparia hyvin köyhästä\nkivestä, sellaisestakin jossa on vaan puolen prosenttia kuparia.\nOn luonnollista, että tällaisessa kaivannossa on täytynyt\nvälttää kaikkia liikoja kustannuksia. Yhtiön työmiehille maksama\nkeskimääräinen päiväpalkka on kumminkin doll. 1:91.\n\nKaikkien näiden kaivosten ympärillä on suomalaisia asumuksia. Osa\nkansalaisistamme asuu yhtiöiden huoneissa maksaen kohtuullista\nvuokraa.\n\nEnimmän asuu kansalaisiamme Calumetin kaupungissa, jossa heidän\nlukunsa nousee jo noin 6,000:een. Se onkin suomalaisten suurin\npesäpaikka Amerikassa. Suomalaisilla on siellä paljon komeita\ntaloja ja liikehuoneita. Suomalainen Södergrenin veljesten apteekki\non paikkakunnan suurin ja tekee liikettä melkein yhtä paljon kun\nmuut sikäläiset apteekit yhteensä. Kaksi suomalaista, Amerikassa\ntutkinnon suorittanutta lääkäriä löytyy, tohtorit Koivupalo ja\nKaarle J. Sorsen. Viimemainittu oli erisin apteekkiliikkeessä\nAlfred Södergrenin kanssa ja jo silloin tuli tuo liike hyvin\nhuomatuksi. Sittemmin möi hän osansa pois, ja veljekset Alfred ja\nUno Södergren ovat liikettä pitäneet sekä vieläkin laajentaneet.\nPaitsi hyvin varustettuja apteekkeja Calumetissa, Virginiassa ja\nHibbingissä (viimemainitut Minnesotan valtiossa) on heillä suurehko\nulkolähetysliike Minneapolin kaupungissa. Kaarle Sorsen myytyään\nosansa meni tunnettuun Rushin lääketieteelliseen oppilaitokseen\nChicagossa, opiskeli siellä muutamia vuosia ja suoritti keväällä 1898\nlääketieteen tohtorin tutkinnon.\n\nMyöskin on Calumetissa suomalainen Ann Arborin, Mich., yliopistossa\ntutkintonsa suorittanut lakimies Oskar J. Larson, joka nuoresta\nijästään huolimatta on jo hyvin huomatuksi tullut Kuparisaarella.\nHänellä sanotaan olevan hyvät lakimiehen lahjat ja oiva puhekyky.\nMonellaisia luottamusvirkoja on hänen osalleen tullut, ja luultavaa\non, että hän ensimmäisenä suomalaisena voi Amerikan valtiollisessakin\nelämässä kohota korkealle, kunhan vaan suomalaiset vaaleissa\nyksimielisesti auttavat omaa kansalaistaan eivätkä ala kadehtia\nja hajaantua puolueisiin, kuten kyllä näihin asti on suomalaisten\nehdokkaiden suhteen usein tapahtunut.\n\nViroista puhuessa täytyy mainita, että suomalaisilla\nHoughton- sekä Marquettekauntissa (Houghtonkaunti on kupari- ja\nMarquette rauta-alueen tärkein kaunti) on ollut suomalaiset\nrahastonhoitajat. Tämä on suurellainen luottamustoimi Yhdysvaltain\npaikallishallinnossa, josta yhtenä todistuksena mainittakoon,\nettä viranpitäjältä vaaditaan lähes miljoonan markan takaus.\nMolemmat noista miehistä J. V. Frimodig Houghtonissa ja Aatami\nKangas Marquettessa ovat rehellisellä käytöksellään osoittaneet\ntäysin määrin ansaitsevansa sen luottamuksen, jonka etupäässä omat\nkansalaisensa ovat heihin panneet.\n\nPienemmissä kunnallisissa toimissa on Calumetissa, kuten muissakin\nsuomalaisissa pesäpaikoissa, myös kansalaisiamme, mutta sopisi\ntoivoa, että suomalaiset, jotka niinkin vallitsevia ovat vaaleissa,\nauttaisivat vielä enemmän kansalaisiansa virkoihin.\n\nKaivantoyhtiön palveluksessa on yksi suomalainen kaivantokapteeni\nsekä muutamia alempia työpäälliköltä. Löytyy kaupungissa koko joukko\nsuomalaisia liikkeitä: puolenkymmentä ruokakauppaa, pari lihakauppaa,\nhuonekalukauppa, leipuri, pari raittiusjuomalaa, neljä kapakkaa,\nkuusi saunaa, kelloseppiä, partureita, suutareita, valokuvaajia,\nräätäleitä, seppiä, urakoitsijoita, maalareita, puuseppiä, y.m.\nkaikkia mitä suomalaisessa yhteiskunnassa tarvitaan.\n\nHenkisistä pyrinnöistään Calumetin suomalaiset ovat aivan kuuluisiksi\ntulleet. Siellä on rientoja, rientoja ja rientoja. Kuumeentapaisessa\nkiihkossa eletään alinomaa, kaikilla aloilla tahdotaan voittaa\nrekordit. Ja niinpä ovatkin he monessa suhteessa päässeet etusijaan,\nmutta juuri tuosta alituisesta rientämisestä on ollut seurauksena\nsuuria rettelöitä ja eripuraisuuksia. Todistuksena tästä on\nsekin, että Calumetissa on suomalaisilla neljä seurakuntaa, kolme\nraittiusseuraa ja muita yhdistyksiä kentiesi kuinka paljon.\n\nJotta lukija saisi jonkinlaisen käsityksen noista riennoista,\nsuuresta kiihkosta, mikä pyrinnöissä vallitsee, esitän erään arvoisan\nAmerikan suomalaisen avustamana vähän tarkemmin suomalaisten\nseurakuntain kehitystä Calumetissa ja yleensä Kuparisaarella, vaikka\nAmerikan suomalaisten kirkollisista oloista jälelläpäin erityisesti\nyleiskatsauksen muodossa puhutaankin. Kuvauksesta esiintynee myös\nmiten suurella innolla ja vaikeissa oloissa Amerikan suomalaiset ovat\nhenkisiä pyrintöjään eteenpäin vieneet.\n\nNoin viisikolmatta vuotta sitte liittyivät ensimmäiset suomalaiset\nCalumetissa norjalaiseen seurakuntaan ja rakensivat norjalaisten\nkanssa yhteisen kokoushuoneen. Sen seurakunnan pappina oli eräs\nRönäs, joka osasi vähän suomeakin. Kaikki meni jonkun aikaa hyvin,\nmutta sitte nousi riita Rönäsin ja suomalaisten välillä. Suomalaiset\nolivat laestadiolaisia ja Rönäs ei hyväksynyt heidän oppiaan,\nvaan asetteli heille esteitä seurakunnassa. Seurauksena oli, että\nsuomalaiset erosivat norjalaisista ja rakensivat Pinekadun varrelle\nCalumetissa oman kirkon, joka vieläkin seisoo isonnettuna paikallaan.\nEntinen Karungin lukkari Salomon Kortetniemi, joka vielä elää,\ntuli sen seurakunnan saarnamieheksi. Virallisesti se suomalaisten\nensimmäinen seurakuntayhdistys Amerikassa tunnettiin nimellä \"Salomon\nKortetniemen seura\".\n\nKun vanha Kortetniemi ei ollut oikein pystyvä ohjaajaksi, hänen\nseurakuntalaisensa kuulustelivat laestadiolaisliikkeen vanhukselta\nJuhani Raattamaalta itselleen saarnamiestä. Hänen välityksellään\ntuli Amerikkaan v. 1878 Juhani Takkinen, kotoisin Kuusamosta. Tällä\nmiehellä on ollut harvinainen merkitys Amerikan suomalaisten oloissa.\nVaikka hän oli yhtä vähän oppinut kun muutkin maallikkosaarnaajat,\noli hänen näköpiirinsä jotenkin laaja. Sen lisäksi hänellä oli\nluontaista johtajakykyä ja, vaikka itse oppimaton, hän ymmärsi oppia\narvostella ja oli kirjallisuuden harrastaja, -- ominaisuudet, joita\nsuurelta osalta laestadiolaisia puuttuu.\n\nHeti Takkisen Amerikkaan tultua laillistettiin Salomon Kortetniemen\nseura \"Apostolisluterilaisen seurakunnan\" nimellä, erotukseksi\nevankelisluterilaisista. Näistä ajoista saakka on laestadiolaisia\nAmerikassa nimitetty apostolisluterilaisiksi. Takkinen alkoi heti\ntehdä lähetysmatkoja länteen, aina Tyynenmeren rannoille saakka,\nperustaen siellä seurakuntia, jotka sitte rakensivat kirkkojakin, ja\nsitä hän jatkoi siihen saakka, kun lähti viimeisen kerran Amerikasta\nkotimaahan ja kuoli sillä matkalla Kittilässä talvella 1892. Takkinen\noli vaikuttavimpia miehiä \"Amerikan Suomalaisen Lehden\" uuteen eloon\nherättämisessä, joka tapahtui v. 1879. Etumiehenä hän oli Amerikan\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seurankin perustamisessa, jonka toimella\npainettiin suurella vaivalla ja kustannuksella Aapinen, Leinbergin\nBiblian Historia ja Luteeruksen vähempi Katkismus. Kaikissa näissä\ntoimissa ei Takkinen säästänyt vaivoja eikä varojansa.\n\nLaestadiolaisuuden suunta on ollut semmoinen, että pappi ja\nsanankuulija ovat yksi ja sama, se puhuu jonka \"henki\" antaa puhua,\nei mitään eroitusta ihmisten välillä, ei mitään eroitusta kykyjen\nvälillä. Se aate käytännössä ei onnistunut Amerikassa. Takkinen oli\nnäyttänyt olevansa monessa suhteessa niin paljon etevämpi muita,\nettä sen täytyi herättää kateutta, ja siinä oli hänen turmionsa.\nTakkinen sai pitkittää noin kymmenen vuotta rauhassa toimekasta\nvaikutustaan, mutta silloin alkoivat kadehtijat syyttää, että\nhän tekeytyy piispaksi ja rikastuu ylellisesti. Tämä tunne kyti\njo vuosia muutamissa hänen omissa seurakuntalaisissaan, kunnes\nse viimein riehahti ilmiliekkiin. Vuosikokouksessa talvella 1889\nnostettiin semmoinen melu, ettei voitu mitään toimittaa, jonka\nvuoksi seurakunnan esimies lykkäsi kokouksen pidon määräämättömään\naikaan. Mutta samana pyhänä jälkeen puolen päivän kokoontuivat\nmeluajat kirkkoon ja valitsivat Juhani Roanpään saarnamieheksensä.\nHe anastivat kirkon avaimet ja seurakunta jakaantui kahteen\nvihamielisimpään leiriin, mitä Calumetissa on nähty. Siitä seurasi\npari vuotta kestävä ja paljon maksava käräjöiminen aina ylioikeuteen\nsaakka. Ylioikeus päätti, että koska seurakunnan esimies lykkäsi\nkokouksen pidon määräämättömään aikaan, niin jälestäpäin pidetyn\nkokouksen vaali on seisova, kunnes seurakunta toisin päättää.\nPahinna syynä Takkisen puoluelaisten tappioon oli se, ettei\nseurakunnalla ollut mitään sääntöjä vaan ainoastaan joitakin\npäätöksiä kokousten pöytäkirjoissa. Takkinen pakotettiin muuttamaan\npois pappilasta ja osti oman talon. Hänen suosijansa rakensivat\nuuden kirkon myöskin Pinekadun varrelle Calumetissa, joten vanhalla\napostolisluterilaisella seurakunnalla on uusi kirkko ja uudella\nseurakunnalla vanha kirkko. Juhana Roanpään hoteihin jäänyt puoli\nseurakunnasta kutsui sitte opettajaksensa pappismies A. L. Heidemanin\nSuomesta. Hän on vieläkin tämän seurakunnan pappina. Juhani Roanpää\noli Abram Hietasen kanssa lähetysmatkalla idän valtioissa v. 1895 ja\nhe tukehtuivat molemmat kuoliaaksi kaasun häkään eräässä Bostonin\nhotellissa.\n\nTakkisen seurakunnan saarnamiehinä ovat olleet monta vuotta Kalle\nOjala ja Olli Matoniemi.\n\nCalumetin evankelisluterilaiset suomalaiset alkoivat muodostua\nseurakunnaksi v. 1875 vaiheilla ja kutsuivat Suomesta papikseen\npastori A. E. Backmanin. He liittyivät norjalaisten ja ruotsalaisten\nkanssa yhteisen kirkon rakennukseen, jota on kutsuttu kolmen\nkansallisuuden kirkoksi. Sama kirkko seisoo vieläkin ihan\nsamannäköisenä ja se on nykyänsä n.k. kansallisseurakunnan kirkkona.\nSiinä pidettiin v. 1890 Suomisynoodin ensimmäinen yleinen kokous.\n\nRohkeutta kysyttiin siltä papilta, joka ensimmäisenä lähti\nsiirtolaisten kutsumana Suomesta Amerikkaan, aivan uusiin ja\noutoihin, vieläpä jotenkin kehittymättömiin oloihin. Ajat\nolivat hyvin rauhattomat Calumetin suomalaisten keskuudessa.\nLaestadiolaisuus esiintyi silloin kaikkein kiihkoisimpana, niin että\nkaduillakin toisin ajattelevaa manattiin \"uskoon\". Pastori Backman\nkatsoi velvollisuudekseen tuota liikettä vastustaa ja siinä tietysti\nsortui tulisen taistelun pyörteeseen. Vihdoin muutti hän Hancockiin,\njossa parhaastaan kansalaisemme Antti Johnsonin puuhalla oli saatu\nseurakunta perustetuksi ja rakennettiin Quincyn mäelle pieni kirkko\nja pappila, Vaikutettuaan vielä jonkun aikaa Hancockissa muutti\npastori Backman pysyväisesti Suomeen v. 1882 väsyneenä Amerikan\nsuomalaisten riitaisiin oloihin.\n\nNyt alkoi evankelisluterilaisten seurakuntapyrinnöille kirjava\najanvaihe. Ensi vuosina ei ollut yhtään varsinaista suomalaista\npappia Amerikassa. Hancockin ja Calumetin seurakunnat pysyivät\nkumminkin olemassa ja niitä pidettiin ikäänkun yhteen kuuluvina.\n\nHancockissa oli saksalainen luterilainen pappi Wambsgarss, joka\noli ollut Backmanin tuttavuudessa ja Backman oli kehoittanut häntä\ntekemään papillisia toimituksia suomalaisille, merkiten hänelle\nvirsikirjaan vihkimä-, kaste- ja hautausluvut. Ja vaikka se\nsaksalainen ei tietysti kieltämme ymmärtänyt, niin hän osasi kirjasta\nlukea ihmeteltävän selvästi suomea, ja hän toimitti parin vuoden\nkuluessa paljon papillisia toimia suomalaisille.\n\nEntinen lähetyssaarnaaja Malmström oli niihin aikoihin saapunut\nSuomesta Amerikkaan ja kuulusteltuaan ruotsalaisen Augustanasynoodin\nesimiehiltä itselleen vaikutusalaa, oli häntä neuvottu Hancockiin,\njossa tiesivät suomalaisten olevan papittomia. Hän tuli kenenkään\nkutsumatta Hancockiin, asettui pappilaan asumaan ja alkoi tehdä\npapillisia toimia, kun ei ollut muutakaan pappia, kunnes pastori J.\nK. Nikander saapui.\n\nNiihin aikoihin olivat Hancockin ja Calumetin seurakunnat\nkuulustelleet Suomesta pappia ja olivat saaneet lupautumaan\nAmerikkaan lähtemään nuoren papin J. K. Nikanderin Heinolasta,\njolla miehellä sittemmin on ollut hyvin suuri merkitys Amerikan\nsuomalaisten keskuudessa.\n\nKun hän kumminkin viipyi tulemasta, ilmestyi Hancockiin eräs\nomituinen räätäli Henrik Turunen, josta kuultiin, että hän osasi\nsaarnata ja pitää kokouksia. Ja muutamat uteliaat menivät häntä\nkuulemaan. Hän kutsuttiin Calumetiinkin, jossa sai suomalaisten\nkirkossa saarnata. Hän voi hyvin sointuvalla äänellä kiljahdella,\nmutta puheessa ei ollut järkeä eikä järjestystä. Siihen ääneen\nmielistyi kuitenkin niin moni Calumetissa, että hän äänestettiin\ntuota pikaa väliaikaiseksi papiksi, vaikka varsinaista odotettiin\ntulevaksi Suomesta. Eräs kansalainen kustansi Turusen Minneapoliin,\njossa muuan norjalainen professori teki hänet kahdessa viikossa\npapiksi. Takaisin tultuansa hän arveli olevansa sekä Calumetin että\nHancockin seurakunnan pappi, anastellen Malmströmiltäkin papin\ntointa, jota kumminkaan tämä ei huolinut hänelle luovuttaa. Kun\nNikander saapui ensi kerran Calumetiin ja piti kirkossa matkasta\nväsyneenä pienen tulopuheen, niin Turunen oli myöskin saapuvilla\nja kiljui sointuvalla äänellään, virkkaen lopuksi: \"Nyt te olette\nkuulleet meidän molempien lahjat ja tiedätte kumman valitsette\npapiksenne.\" Mutta sillä ei ollut kuulijoihin mitään vaikutusta.\nTurunen oli sitte jonkun aikaa Poinsettissa, Dakotassa, sieltä meni\nSan Franciscoon muka merimiesten papiksi, oli taas jossakin opistossa\nPhiladelphiassa, kulki sieltä takaisin San Franciscoon ja viimeksi on\nkuultu, että hän on viety täydellisenä hulluna Napan holhulaitokseen,\njonne lienee kuollutkin.\n\nNikander tuli papiksi kahteen seurakuntaan, joilla oli kirkot,\nmutta jotka muuten olivat melkein rappiotilassa. Hän alkoi hoitaa\nsekä Hancockin että Calumetin seurakuntia, asuen Hancockissa.\nSuopealla ja maltillisella olennollaan alkoi hän rakentaa todellista\nseurakuntaelämää koko Kuparisaarella. Hän perusti seurakunnan\nAllouezin kaivannolle, jossa kulki saarnaamassa, sekä Portage\nEntryynkin, kivimurtimopaikkaan, johon on pieni kirkkokin rakennettu.\nJonkun ajan perästä ryhtyi Hancockin seurakunta uuden, isomman kirkon\nrakennukseen, ja se kirkko on parhaita, mitä onkaan suomalaisilla\nAmerikassa ja maksaa noin 5,000 dollaria. Siinä on tuhannen dollarin\nmaksavat piippu-urut ja 250 doll. arvoinen kello. Kirkon vierellä\nyläpuolella on sievä pappila ja vielä ylempänä \"Paimen-Sanomain\"\npainohuone. Hancockin seurakuntaan luetaan nykyään monia ympäristöllä\nolevia suomalaisten asuinpaikkoja, kuten Entry, Chassell, Atlantic ja\nBoston, joten se on väkirikkain suomalainen seurakunta Amerikassa.\nJ. K. Nikander on ollut sen seurakunnan pappina vielä ensi vuoden\nSuomiopiston johtajanakin ollessansa. -- Vasta v. 1897 tuli hänen\nsijalleen maisteri Juho Bäck.\n\nV. 1889 saivat Calumetin seurakuntalaiset, parhaastaan silloisen\nkouluttajan Pekka Westerisen vaikutuksesta, aatteen kutsua pastori\nJ. W. Eloheimo papikseen Astoriasta. Se oli ajattelematon teko,\nkun ei virketty asiasta mitään pastori Nikanderille, joka oli\nsenkin seurakunnan pappi. Mutta hän ei pannut sanallakaan vastaan,\nvarmaankin toivoen, että seurakunta edistyy paremmin saatuaan\nvarsinaisen papin.\n\nJ. W. Eloheimo tuli Calumetiin. Seurakunnan pappila oli jo silloin\nmyöty, mutta kolmasosa kirkosta oli vielä seurakunnan omana.\nEloheimo olisi ehkä onnistunut hyvinkin, jos hän olisi arvannut\npysyä varsinaisessa ammatissaan. Paikkakunnalle oli saapunut eräs\nrettelöitsevä mies, John Ekman, joka oli yritellyt julkaisemaan\nsuomalaista lehteä Harborissa ja Ishpemingissä, joutuen vararikkoon\nmolemmissa paikoissa. Hän sai viimein muutamain suosijainsa avulla\npainokapineita ja rupesi julkaisemaan marraskuulla 1889 Calumetissa\nlehteä, jonka nimi oli \"Kansan Lehti\". Eloheimo kirjoitti heti\nsiihen lehteen jotakin, näyttäen olevansa lehden suosija. Kiihko\nlisää aina kiihkoa. Toinen joukko kiihkoilijoita perusti heti toisen\nlehden, jonka nimi oli \"Kalevan Kaiku\" ja se alkoi ilmestyä kahdesti\nviikossa. Eloheimo kirjoitteli siihen kummallisia pätkiä ja näin\nasetti itsensä kahden tulen väliin. \"Kansan Lehti\" alkoi häntä\nherjaella.\n\nSamaan aikaan sattui toinen tärkeä seikka. Suomisynoodin ensimmäinen\nyleinen kirkolliskokous pidettiin maaliskuulla 1890. Tämän puuhan\nvaikuttavimpana miehenä oli ollut juuri Eloheimo, vaan häntä ei Siinä\ntilaisuudessa valittu esimieheksi.\n\nHeti yleisen kirkolliskokouksen jälkeen oli Calumetin seurakunnalla\nkokous, jossa oli kysymyksenä liittyykö seurakunta Suomisynoodiin.\nSiinä tilaisuudessa esiintyi Eloheimo niin käskevänä ja komentavana,\nettä melkein kaikki kokoukseen tulleet poistuivat. Heti sen jälkeen\nne käskivät pyyhkiä nimensä pois kirkon kirjoista.\n\nSilloin näki John Ekman ajan tulleeksi kostaakseen Eloheimolle ja\nsamalla pannakseen jotakin vastapainoa äsken perustetulle Synoodille.\nHän keräsi suosijansa oopperahuoneeseen, jossa suurella pauhinalla\njulistettiin, että nyt on perustettu \"Kansallisseurakunta\", josta\nsittemmin on niin usein kuultu.\n\nMuutamia kuukausia myöhemmin täytyi Eloheimon muuttaa kannatuksen\npuutteessa Ironwoodiin, jossa alkoi hänen vieläkin suurempi\nharhailemisensa, josta tuonnempana puhutaan.\n\nCalumetin evank. lut. seurakunnasta jäi kuitenkin kantajoukko\njälelle, joka liittyi lujasti Suomisynoodiin. Ne möivät 500\ndollarista kirkko-osansa sille \"kansallisseurakunnalle\" ja alkoivat\npuuhaella oman kirkon rakentamista. Se oli rohkein yritys, mitä\nvielä mikään suomalainen seurakunta on Amerikassa tehnyt, kun niin\npieni joukko uskalsi ruveta 500 dollarilla kirkon rakennukseen, joka\ntuli maksamaan 6,000 dollaria ja josta enää kuudesosa on velkana.\nKirkon paikan lahjoitti Calumet & Hecla yhtiö ja antoi vielä 500\ndollaria rahaa. Rakennus alotettiin syksyllä 1891 ja seuraavan\nvuoden lokakuussa oli valmis vihittäväksi. V. 1897 hankittiin siihen\nkirkkoköörin toimella 800 dollarin arvoiset piippu-urut, joista ei\nole mitään velkaa.\n\nPastori Nikander hoiti vieläkin tätä seurakuntaa, pitäen kirkonmenoja\nkahdesti kuukaudessa. Jäsenluku pysyi pienenä, mutta niiden joukossa\noli uhraavia jäseniä. Seurakuntalaiset alkoivat aina enemmän ikävöidä\nvarsinaista pappia, senkin vuoksi että jäsenluku lisääntyisi. Viimein\nsaivat he Amerikkaan lähtemään nuoren papin, E. W. Hynnisen, kotoisin\nJoroisista. Hän saapui Calumetiin kesällä 1893. Ollen miellyttävä\nluonteeltaan sai hän seurakunnan vähitellen kasvamaan. Vaikka hän\noli seurakuntalaistensa suuressa suosiossa, niin hän ei oikein\nhyvin olostunut outoihin oloihin. Niinpä hän haki kotipitäjäseensä\nkansanopiston johtajaksi ja pääsi sinne, lähtien Calumetista keväällä\n1895.\n\nNyt oli Betlehemin seurakunta, joksi sitä nyt oli ruvettu\nnimittämään, taas papitta ja pastori Nikander hoiti sitä\nväliaikaisesti. Kesällä 1896 kutsui seurakunta opettajaksensa\nnuoren pappismiehen J. H. Kampin Massachusettsista. Hän\nvoitti seurakuntalaistensa yleisen suosion ja äänivaltaisten\nseurakunnanjäsenten luku karttui puoleenkolmatta sataan, jota\npidetään noissa oloissa jo isonlaisena seurakuntana. Hänen tultuansa\nliittyi parikymmentä seurakunnan jäsentä yhteen, pannen kukin 50\ndollaria, ja rakensivat kirkon vierelle sievän pappilan, joka\nvuokrataan papille, sillä ehdolla että niin pian kun pappila on\nmaksanut vuokralla rakennuskulut, he lahjoittavat sen seurakunnalle.\nJ. H. Kampi näytti olevan hyvällä alulla saavuttamaan luottamusta,\nmutta kesällä 1898 seurakunnan vanhimmat saivat selville, että hänen\nsiveellinen kantansa oli rappiolla, ja pyysivät hänen poistumaan\nseurakunnasta. Hän lähti silloin karkaamalla Calumetista, jättäen\nperheensä ja velkoja jälkeensä.\n\nCalumetin kansallisseurakunta, jolla oli kolmasosa vanhaa kirkkoa,\nsai muutakin näkyvää muotoa, sillä A. L. Heideman Calumetiin tultuaan\nalkoi toimittaa papillisia toimituksia siinäkin seurakunnassa. V.\n1896 alkoi seurakunta puuhaella itselleen ensimmäistä varsinaista\npappia ja siksi tuli -- J. W. Eloheimo. Hän, \"Amerikan suomalaisen\nkirkon piispa\" oli tullut niin ahtaalle Ironwoodissa, että tarjoutui\nentisille potkijoillensa papiksi ja sai heiltä kutsumuksen siihen\ntoimeen. Eloheimon tultua on se seurakunta rakentanut sievän\npappilan ja aivan nykyisin on alotettu kookkaan kirkonkin rakennusta\nCalumetissa.\n\nQuincyn mäellä Hancockissa on ollut apostolisluterilaisilla pieni\nkirkko jo parikymmentä vuotta. Siellä ovat saarnanneet milloin mitkin\nsaamamiehet. Pari vuotta sitte panivat alkuun apostolisluterilaiset\nhomman suuremman kirkon rakentamiseksi. Juuri näihin aikoihin on\nheillä valmistunut kirkko Hancockin kaupungissa ja on se varmaankin\nheidän suurin kirkkonsa Amerikassa, sanotaan maksavan ainakin 5,000\ndollaria. Kokouksia pitää siinä A. L. Heideman.\n\nOlen nyt viivyttänyt lukijaa ehkä liiankin kauvan Calumetin ja\nyleensä Kuparisaaren seurakuntain kehityksen tarkastelussa. Lyhyesti,\nainoastaan pääpiirteissään on ne vaiheet käyty läpi, vaan jo nekin\nkuvaavat taistelua, minkä alaisena pyrinnöt siellä ovat. Kaikki, mikä\non saatu aikaan, on noussut kovilla ponnistuksilla ja uhrauksilla.\n\nSamallaista, yhtä melskeistä on raittiustyön historia\nKuparisaarella, erittäinkin Calumetissa. Emme lähde sitä nyt\nkumminkaan tarkastelemaan. Mainitsen vaan, että Calumetin kolmesta\nraittiusseurasta on kaksi samannimellistä. Yksi \"Hyvä Toivo\" kuuluu\nRaittius-Ystäväin Yhdistykseen, toinen \"Hyvä Toivo\" on itsenäinen.\nItsenäinen seura on nykyään kaikkein suurin.\n\nTyöväenyhdistys Suomiseura oli yhteen aikaan hyvin vilkkaassa\ntoimessa, mutta sittemmin on jonkun verran lamaantunut. Naisyhdistys\ntoimii vilkkaudella neitien Linda Mahlbergin ja Maggie J. Walzin\njohdolla.\n\nUseampia vuosia on Kansanvalistusseura, joka on perustunut\nhaaraosastona Suomessa olevaan seuraan, vaikuttanut, vaan nykyään sen\ntoimintaa lienee tuskin nimeksi olemassa. Seura on kumminkin jättänyt\npysyväisen muiston, kokoushuonerakennuksen, jossa useat yhdistykset\nkokoontuvat.\n\nLauluseuroista on suurinta huomiota herättänyt \"Suomen Sävel\", joka\nlienee ollut parhaiten harjoitettu suomalainen lauluseura Amerikassa.\nJohtajana on ollut S. Mustonen. Viime aikoina on seuran vaikutus\nollut heikkoa.\n\nKun vielä näiden seurain lisäksi luettelemme Calumetissa olevaksi\nuseampia muita lauluseuroja, pari torvisoittokuntaa, nuorisoseuroja,\nkansakouluyhdistys, lähetysseura, ompeluseuroja y.m., -- niin\neikö todella ole \"yhteispyrintöjä\" Calumetin suomalaisilla! Mutta\ntoisekseen epäilemättä seurain monilukuisuus paljon hajoittaa\npaikkakunnan suomalaisten voimia. Enemmän saataisiin aikaan, jos\nkeskitettäisiin voimia paremmin yhteen.\n\nVielä on mainitsematta kaksi erittäin hyvään vaikutukseen päässyttä\nsuomalaista yhdistystä Calumetissa. Nämä ovat keskinäinen\nPalovakuutusyhtiö ja apuseura Kaleva. Nämä yhdistykset saivat alkunsa\nmelkein samaan aikaan v. 1890.\n\nJo siihen aikaan oli suomalaisilla Calumetissa satoja omia\nhuoneita, jotka maksoivat vuosittain monia tuhansia suurille\npalovakuutusyhtiöille. Ja kun ruvettiin tarkkaamaan, niin\nhuomattiin, että ne yhtiöt eivät olleet maksaneet suomalaisille\nkuuden seitsemän vuoden kuluessa vahingonkorvausta kun 400 dollaria.\nSiitä ruvettiin ajattelemaan, että jos olisi oma yhtiö, jolle\nmaksettaisiin vuosittain ne tuhannet, mitä oli muille maksettu, niin\neiköhän niistä rahoista jotakin säästyisi, samalla kun omaisuus oli\nturvattu. Keskinäiset yhtiöt ovat tavallisesti sillä pohjalla, että\njäsen maksaa vakuuttaessa vaan jäsenrahan, ja vahinkojen korvaus\ntakseerataan ja kerätään vuoden kuluttua kultakin osansa jälkeen.\nSuomalaisten yhtiö pantiin aivan toisellaiselle pohjalle. Jäsen\nmaksaa jäsenrahan ja melkein saman vakuutusmaksun minkä suuret\nosakeyhtiötkin perivät. Mutta viiden vuoden perästä saa kukin\njäsen tässä yhtiössä kaikki mitä on hänen maksuistansa säästynyt\nsen ajan kuluessa. Nykyään kuuluu yhtiöön yli 700 jäsentä, joista\nnoin satakunta on muunkielisiä. Vakuutetun omaisuuden arvo on yli\n600,000 dollaria. Vahingoita se on maksanut yli 6,000 dollaria,\nosinkoja melkein saman verran. (68 senttiä jokaisesta dollarista)\nja säästössä on nykyänsä yli 18,000 dollaria. Sen yhtiön esimiehenä\non alusta alkaen ollut John Blomqvist, kirjurina Alex. Leinonen ja\nrahastonhoitajana P. A. Nordström.\n\nJokaisella paremmalla kaivantoyhtiöllä on oma apuyhtiönsä, johon\notetaan joku dollari kuussa jokaiselta työmieheltä ja sitte\nmaksetaan, vissi määrä kuukaudessa sairastaville ja hautauskulut\nkuolleiden perillisille. Calumet & Heclassa on laitos vielä\nparemmalla kannalla. Mutta tämän lisäksi on työväkikin perustanut\nsamallaisia yhtiöitä omassa keskuudessaan. Semmoinen on Kaleva,\nloukkausapuseura Calumetissa, joka on kauvan elänyt ja erittäin hyvin\nonnistunut.\n\nKun vielä mainitsen, että Calumetissa on ilmestynyt ja vielä\nnykyäänkin ilmestyy useampia suomalaisia sanomalehtiä, joista\nhuomattavin on tunnettu kiihkolehti \"Amerikan Uutiset\", lienen\njo antanut hiukan valaistusta tästä suomalaisten suurimmasta\npesäpaikasta. Tarkka kertomus veisi koko tämän kirjan alan, sillä\nniin monipuoleiset ja vaiherikkaat ovat Calumetin suomalaisten elämä\nja pyrinnöt. Niin paljon intoa ja harrastusta tuskin lienee missään\nmuualla suomalaisten keskuudessa. Kun se vaan saataisiin keskittymään\njohonkin yhteiseen, suureen asiaan, syntyisi epäilemättä ihmeitä.\nNäinkin ollen on Calumet monissa harrastuksissa lipunkantaja Amerikan\nsuomalaisten joukossa. Ei se syyttä haluakaan etevimmän suomalaisen\nsiirtolaisasutuksen nimeä.\n\nHancock on toinen suuri suomalainen pesäpaikka Kuparisaarella.\nSiellä ei niin paljon \"riennetä\", mutta eteenpäin sielläkin mennään,\neteenpäin säännöllisesti ja verrattain vakavasti. Seurakunta on\nsuurin ja parhaiten järjestetty, raittiusseura on ijältään vanhin. Se\non kauvan aikaa ollut Suomisynoodin konsistoorion esimiehen paikka.\nSiellä on Suomiopisto, ainoa Amerikan suomalaisen korkeamman koulun\nalku ollut toimessa jo kolmatta vuotta.\n\nHancockissa, kuten yleensä Kuparisaarella, ovat suomalaiset hyvin\ntoimeentulevaa väkeä, onpa joku varakaskin ja suurissa liikkeissä\nkuten Antti Johnson, joka on myös seurakunta- ja opistoasiain\ninnokkaana ja uhraavana harrastajana tunnettu. Suomalaisia\nliikehuoneita on Hancockissa kosolta. Paitsi pappien toimittamaa\nsanomalehteä, \"Paimen-Sanomia\", ilmestyy siellä myös \"Amerikan\nSuomalainen\" V.M. Burmanin toimesta.\n\nKaivannot ne antavat elatuksen Hancockinkin suomalaisille.\nKuparivuoret ovat rikkaita ja niiden sisässä suomalaiset kovasta\nkivestä leipänsä kiskovat. Lähtekäämme katsomaan yhtä noista\nkaivoksista, Quincyä, joka on aivan Hancockin äärellä. Näemme\nkorkeita rakennuksia ja korkeita savupiippuja kaivannon päällä.\nPuolen tusinaa reikiä johtaa maan sisään. Näitä kutsutaan\nshafteiksi. Enimmät näistä shafteista ovat niitä, joita myöten\nkaikki louhottu kivi nostetaan ylös. Miehistöllä on eri kulkutie,\nmaneesishafti. Kivennostoreikiä myöten, jotka ovat varustetut\nkaksilla rautatienkiskoilla lentää kaksi neljän tonnin vetoista\nrautaista kippaa hirmuisella vauhdilla edestakaisin. Kun toinen\nnousee täysinäisenä ylös, painuu toinen silloin tyhjänä alas, menee\njoutusammin kun hirmuisen raskas rautakippa ehtisi omaa painoaan\npudota. Täysi kippa lentää tietysti samalla kiireellä ylös. Noin\n720 syllän matkan tekevät ne noin 1 1/4 minuutissa. Kun vauhti\nraskaalla kipalla hirmuisen raskaine nostoköysineen on tuollainen,\nniin arvaa jokainen, että jättiläinen on se rukkikin, joka tuota\nköyttä kelaa. Rattaan, jonka ympäri köysi kiertää, ympärysmitta on 79\njalkaa, köyden paino 12 tonnia. Höyrykone on 2,000 hevosvoimainen.\nRakennuksissa kaivannon päällä käypi ryske ja pauke, kun kipat\noksentavat niiden ylilattialle sisältöänsä ja koneet niitä sitte\nrouhentavat.\n\nMusta ja kammottavannäköinen on shaftin suu. Omituinen haju virtaa\nsieltä nenään. Se on kun manalan suu, johon tuo jykevä kippa kolkolla\njyrinällä hukkuu.\n\nMutta siellä alhaalla, kilometrin jopa syvempänäkin maan sisässä,\non miehiä, rohkeita ja karastuneita. Siellä ontoissa lokeroissa he\nliikkuvat kun kotonaan, toiset (mainarit) ilmalla käypäin koneiden ja\ndynamiitin avulla särkien kalliota, toiset (trammarit) sitä kuormaten\nmelkoisiin rautatievaunuihin. Kaivanto on jaettu tasanteihin,\nleveneihin, jotka vastaavat korkeiden rakennusten lattiakerroksia.\nNoita tasanteita on Quincyn kaivannossa nykyään 48, kukin noin 10\nsylen päässä toisistaan (siis Quincyn kaivanto on kohtisuorasti maan\npäältä noin 480 jalkaa syvä). Joka tasannesta pitkin johtaa kiskotie\ntasanneksen perimpään pohjukkaan saakka. Kullakin tasanteella on\ntehty tai tehdään työtä laajentaen kaivantoa sivuille päin tasaisesti\nmaanpinnan kanssa. Trammerit työntävät noita rautatievaunuja\nshaftin (reijän) suulle ja tyhjentävät sisällön kippaan. Tämä\ntrammaus eli \"tyisän puskeminen\", kuten sitä suomalaiset kutsuvat,\nolisi oikeastaan hevosen työtä, eikä siinä muut ihmiset kestä kun\nsuomalaiset ja itaalialaiset. Oli se perukka kuinka pitkä tahansa,\njosta vaunut täytetään, ja oli siellä tavaran saanti kuinka huono\ntahansa, niin ei auta, joudu vaan määrälleen kuorminesi shaftille,\nsillä kippa ei saa odottaa. Jos viipyminen tapahtuu luvallista\nuseamman kerran, ei muuta kun mars ylös ja pois työstä. Kun tähän\nhengenottavaan kiireeseen lisää huonon ilman, kuumuuden, kosteuden ja\nalituisen hengenvaaran, niin huomaa itsekukin, että tässä on leikki\nkaukana. Moni outo, joutuessaan tylsää työntämään, palavoi niin että\nsaappaat turskaa jalassa ja on märkä kun uitettu. Ruoka ei maita\nlainkaan, ei muuta kun janottaa, ja sitte, kun on paljon juonut,\ntapaa uupumus. Kuumuus on pitkissä perukoissa niin suuri, että tali\nsulaa kynttilästä kiireemmin kun sydän ehtii palaa, joten tuli, tuo\nainoa kaivantomiehen heikko valo, jääpi vaan vaisusti tuikkimaan\npitkän sydämen kärkeen. Terveyttä ja elinvoimia leikkaa tuo työ ja\nonpa siis leipä kivessä todella lujassa.\n\nPaitsi Calumetia ja Hancockia on Kuparisaarella vielä muita paikkoja,\njoissa on paljon suomalaisia. Sellaisia ovat kaivantopaikat Allouez,\nWolverine, Kearsarge, Copper Falls, Central Mine ja Opechee,\nCalumet & Heclan survimo pienen Lake Linden järven rannalla ja\nkivimurtimopaikat ja kalastuskylät Jacobsville sekä Portage Entry\nSuperiorin rannalla. Dollar Bayssa on useampia työpaikkoja, muun\nmuassa ruutitehdas. Kivimurtimot tuottavat suurissa kaupungeissa\nrakennuksia varten tarvittavaa punaista hiekkakiveä. Useimmissa\nnäissä paikoissa on yhteispyrinnöt hyvin edistyneet, on ainakin\nraittiusseura, ja kansalaisemme elävät hiljaisesti sekä tulevat hyvin\ntoimeen. Suomalaisia, aivan kotimaiseen tapaan rakennettuja taloja\nnäkee siellä täällä Kuparisaarella, ja matkailijat aina ylistävät\nsuomalaisten luonteenomaista vierasvaraisuutta.\n\nKuparisaaren suomalaispaikkain kanssa samaan ryhmään voimme\nvielä lukea paitsi ennen mainittua Atlantic Mineä myös Oskarin\nja Chassellin sahat. Oskar on melkein kokonaan suomalaisen Oskar\nEliassonin luoma paikka. Hänen on siellä liikkeet ja hänen hommissaan\nehkä kaikki paikan monet suomalaiset ovat. Syntyään on Oskar Eliasson\nRuotsin suomalainen ja on jäntevyydellä saanut liikkeensä hyvin\nsuureksi. Tämän yhteydessä mainittakoon, että tunnetusti suurissa\nliikkeissä ovat Kuparisaarella olleet myös suomalaiset Burkman ja\nRuonavaara. Chassellissa on suurin työpaikka Sturgeon River Lumber\nCo:n saha, jossa on paljon suomalaisia työssä.\n\nKun nyt poistumme Kuparisaaren piiristä Marquettekauntin\nrauta-alueita kohti, tulemme ensin Baragakauntiin, jossa on\nsamanniminen kaupunki. Sahassa on sielläkin suomalaisia. Ei kaukana\nBaragasta on Laird-niminen kauppala, johon kansalaisen Aug. Nisulan\nalkuunpanosta on laitettu suomalainen kirkko.\n\nBaragasta noin kymmenkunta mailia intiaanialueen poikki tulemme,\npysyen yhä vielä Superiorjärven rannalla, Pequamingin sahalle.\nSuomalaiset ovat enemmistönä sahalla ja elävät kauniilla seudulla\nhiljaisesti sekä raittiisti, suuresti eroten työtovereistaan\nintiaaneista.\n\nPohjois-Michiganissa on oikeastaan kolme toisistaan jonkun verran\nerillään olevaa rautaränssiä (aluetta): Marquetten, Menomineen\nja Gogebicin ränssit. Kaikissa niissä on paljon suomalaisia.\nMarquetteränssi on samannimisessä kauntissa, Baragasta itään päin.\nSuomalaisesta asutuksesta huomattavat paikat ovat siellä: Ishpeming,\nNegaunee, Champion, Republic ja Palmer. Myös pääkaupungissa\nMarquettessa sekä joissakin muissa paikoissa on suomalaisia, vaikka\nvähemmässä määrässä.\n\nMichiganin rauta-alueilla ei ole työ niin vakavata eikä ansiotkaan\nniin suuria kun kuparikaivannoissa. Syynä siihen on se, että\nkuparilla on ulkomaillekin hyvä menekki, mutta rautakaivannot\ntuottavat rautamalmin etupäässä vaan Amerikan tarvetta varten.\nKumminkin on työ Michiganin rautakaivannoilla ollut vakavampaa kun\nMinnesotan rauta-alueella.\n\nVarakkaampia suomalaisia ei yleensä täällä rautaseuduilla tapaa,\nvaikka kyllä ovat he kaikinkin hyvinvoipia ja useimmilla on säästöjä\ntallessa. Kun nuo säästöt tulevat tarpeeksi suuriksi, poistuu\nkaivantomies tavallisesti Suomeen tai asettuu maanviljelijäksi\nMinnesotaan, Dakotaan tai muualle.\n\nIshpeming on Marquettekauntin suomalaisten pääpaikka. Ensimmäiset\nsuomalaiset saapuivat sinne vuoden 1873 vaiheilla Kuparisaarelta ja\nsittemmin tuli kansalaisiamme Norjan Vesisaarelta y.m. paikoista.\nNykyisin lienee kaupungissa noin puolentoista tuhatta suomalaista.\nEnimmäkseen tekevät he työtä kaivannoissa, mutta on suomalaisia\nliikealoillakin, joista mainittakoon kauppaliike Kangas & Lukkarila\nja Sorsenin veljesten räätäliliike.\n\nHenkiset pyrinnöt ovat Ishpemingin suomalaisilla hyvin edistyneet\nja ovat ne pääasiallisesti vakavalla pohjalla. Siellä on Amerikan\nsuomalaisten suurimman raittiusyhteyden S.K.R.W.-seuran päätoimisto\nseuran kirjurin Aleksanteri Pantin hallussa. Raittiustyö onkin\nseudulla ollut mitä huomattavinta.\n\nEvankelis- ja apostolisluterilaisilla on omat kirkot.\nEnsinmainittujen kirkko onkin sievä, ja seurakunta hyvässä,\njärjestetyssä kunnossa. Seurakunnan johtajana on nykyinen\nSuomisynoodin esimies, entinen lähetyssaarnaaja K. L. Tolonen.\nSeurakunnan jäsenluku on likelle 700 ja sen sunnuntaikouluissa käy\ntoista sataa jäsentä. Kirkon tornissa on puoli tonnia painava kello,\njoka on maksanut noin puolitoistasataa dollaria. Kirkon takapäähän on\nrakennettu pappila.\n\nKolmen mailin päässä Ishpemingistä on Negaunee, toinen suuri\nsuomalainen pesäpaikka tällä alueella. Siellä on kansalaisiamme noin\ntuhannen vaiheille ja koko joukko suomalaisia liikemiehiä. Negauneen\nsuomalaisen apteekin omistaja Verner Nikander (synt. Muonioniskassa\n1866) on Amerikan suomalaisten keskuudessa hyvin suosittu mies. Oman\napteekin osti hän itselleen Calumetissa v. 1891 ja muutti sieltä\nNegauneen v. 1896. Liike on hänellä jotenkin suuri ja on toinen\napteekki Ishpemingissä, vasta perustettu.\n\nNegauneessa on myös Amerikan suomalaisten suurin leipuriliike J.E.\nHögbergin omistamana. Högbergin leivokset ovat tunnetut aivan Alaskaa\nmyöten. Suuret määrät lähettää hän tuotteitaan yli koko Amerikan.\nMuista Negauneen suuremmista suomalaisista liikemiehistä mainittakoon\nkauppias J. Mitchell ja räätäli A. Paulson.\n\nOma kirkko on Negauneen suomalaisilla, pappi yhteinen Ishpemingin\nkanssa. Raittiusseuran toimesta on laitettu komea Kansan Koti\nyhteiseksi kokoushuoneeksi seudun suomalaisille.\n\nParikymmentä mailia Ishpemingistä länteen on Championin kaupunki,\njossa kaivannon takia on lukuisasti suomalaisia. Siitä vähän matkaa\netelään on Republic. Nämä ovat kauntin vanhimpia suomalaisseutuja.\nKansalaisiamme oli niissä jo aikoinaan jotenkin runsaasti, mutta\nsittemmin on vähentynyt. Joku aika sitten ei Championissa ollut enää\nmonta suomalaista, mutta kaivantotyön vilkastuttua on niitä taas\nlisääntynyt. Republic on vakava ja hiljainen suomalaisseutu. Harvoin,\ntuskin koskaan näkee sanomalehdissä riitakirjoituksia paikkakunnalta,\n-- ja se on Amerikan suomalaisten oloissa jotenkin harvinaista.\nRepublicissa asuu S.K.R.W.-seuran monivuotinen esimies Iisakki\nSillberg.\n\nVielä on suomalaispaikkana tässä kauntissa mainittava Palmer,\nNegauneesta hiukan etelään päin. Töiden ollessa seisahduksissa\npaikkakunnalla, on suomalaisten luku siellä entisestään paljon\nvähennyt.\n\nRautamalmi Michiganin kummuissa on paikoin kivessä, paikoin mullassa.\nSuuri ero on malmin välillä. Yleensä tunnustetaan Michiganin malmi\nparemmaksi Minnesotasta saatua. Ja Republicissa on mailman parasta\nbessemermalmia. Se antaa 67 prosenttia rautaa malmista. Tämä kaivanto\non vuodesta 1872 asti tuottanut rautamalmia yli 4 1/2 miljoonaa\ntonnia. Kaivanto on 1,300 jalkaa syvä.\n\nChampionin kaivanto on yli 1,400 jalkaa syvä ja on sen malmi parasta\nRepublicin jälkeen.\n\nSuurin kaivantoyhtiö on tällä alueella Cleveland Cliffs, joka\non tehnyt työtä seuraavissa kaivannoissa: Clevelandissa,\nJärvenalustassa, Cliffshaftissa, Salisburyssa, Fosterissa ja\nTildenissä. Työaika on näissä 8--10 tuntia päivässä. Työtä tehdään\nuseammalla vuorolla, kun on malmin menekki hyvä. Huomattavin\nnäistä on Järvenalustakaivanto. Lähellä Ishpemingiä oli järvi Lake\nAngeline, jonka pohjassa oli erinomaiset rauta-alueet. Mitäs muuta\nkun laitettiin pumput käyntiin ja tyhjennettiin järvi. Malmi siinä\nkaivannossa on pehmeätä rautamultaa. Tämän kaivannon työssä käypi\nnoin 300 suomalaista. Työpäivä on 8 tuntia. Kaivanto on valaistu\nsähköllä ja sähköveturi kulettelee kaivannon sisällä malmivaunuja\n3--4 mailin alalta shaftille. Kaivannon sisus pietään avonaisena\nhirsikehyksien avulla.\n\nLake Superiorin kaivanto on tehnyt työtä yhtä mittaa vuodesta 1855\nasti ja on tuottanut malmia 7 1/2 miljoonaa tonnia. Rautakiven otto\non alettu aivan maan pinnalta ja sen vuoksi kaivanto ei nytkään vielä\nole tuhatta jalkaa syvä. Ensin kaivettiin reiät kiviin käsiporan\navulla, nyt porataan reiät koneilla, joita käyttää erityisiä piippuja\nmyöten alas kaivantoon johdettu puserrettu ilma. Kivi säretään\ndynamiitin avulla.\n\nPittsburg & Lake Angelinen kaivanto on myöskin kuuluva Ishpemingin\npiiriin. Siitä saadaan erittäin runsasantoista rautamalmia. Yli neljä\nmiljoonaa tonnia on siitä saatu ja kaivamista riittää vähintäin\nkymmeneksi vuodeksi edelleen.\n\nWinthropin kaivannossa tehdään työtä kahdessa avonaisessa kuopassa\n(pitissä). Työtä tehdään ainoastaan kesän ajalla. Maanalaista\nkaivamista ei siinä nykyään ole. Kaivannon omistavat senaattori Mark\nA. Hanna Ohiosta ja norjalainen rahamies Fred. Braastad Ishpemingistä.\n\nQueenin kaivantoyhtiöön kuuluu useampia kaivannoita, Queen, Buffalo\ny.m.\n\nJacksonin kaivanto Negauneessa on vanhin rautakaivanto Michiganissa.\nSe löydettiin v. 1844 ja alettiin kivenlouhiminen maanpinnalta\nlähtien.\n\nMuita kaivantoja tällä alueella on Cambria, Lilly, Negaunee ja\nRichmond. Kaikissa niissäkin lienee suomalaisia.\n\nPäiväpalkka Marquetteränssin kaivannoissa on doll. 1: 25 ylöspäin.\nValtion antaman tilaston mukaan maksetaan paras palkka Championissa.\n\nMainitsemista ansaitsee vielä, että tässä kauntissa, noin 5 mailia\nIshpemingistä on Ropesin kulta- ja hopeakaivanto. Työtä on siellä\ntehty vähällä voimalla. Työmiehinä on ollut pääasiallisesti\nsuomalaisia.\n\nMarquetteränssistä eteläänpäin on toinen rauta-alue, Menomineeränssi,\njonka kaivannot ovat Dickinson- ja Ironkaunteissa. Suomalaispaikkoja\nsiellä on Crystal Falls, Columbia- (ent. Shafer) ja Dunnkaivannot,\nMansfield, Amasa, Commonwealth, Iron Mountain ja Metropolitan.\n\nKerrotaan, että kaivannot täällä ovat hyvin vaarallisia.\nAmerikkalaiset tarkastusmiehet koettavat useimmiten onnettomuuksien\nsyyksi väittää sitä, että ulkomaalaiset työmiehet eivät noudata\nvarovaisuussääntöjä, kun eivät osaa englanninkieltä. Näyttää siltä,\nettä tämä on useinkin tekosyy kaivannonomistajain pelastamiseksi\nkorvausmaksuista.\n\nKaivannot tällä alueella ovat: Chapin (1,330 jalkaa syvä), Columbia\n(syvyys 400 j.), Crystal Falls, Dunn (syvyys 720 j.), Mansfield (v.\n1893 hukkui tässä kaivannossa 28 henkeä siten, että Michigammejoki\ntunki vetensä kaivantoon), Hemlock, Cundy (malmi oikein hyvää\nbessemeriä), Loretta, Aragon, Peevelit, Traders ja West Vulcan.\nSuuri osa näissä työskentelevistä suomalaisista on ruotsinkielisiä.\nMuutamilla paikoilla täällä on suomalaisilla raittiusseuroja.\n\nKolmas Michiganin rauta-alue, Gogebicränssi samannimisessä kauntissa\non Wisconsinin rajalla. Siellä on suuria suomalaisia pesäpaikkoja\nIronwood ja sen naapurikaupunki Jessieville, Bessemer ja Wakefield.\n\nIronwood on muhkea ja hyvin rakennettu kaivantokaupunki. Suomalaisia\non siellä toista tuhatta ja on heitä siellä ollut ainakin hyvän\njoukon toistakymmentä vuotta. Paitsi kaivanto- ja puutöitä on\nsuomalaisia liikealoillakin. Suomalaisille on Ironwood tunnettu\npääasiallisesti \"piispa\" Eloheimon rettelöiden pesänä. Siellä hän\njulkaisi kirjan \"Yleisvaltakunnasta\", siellä rupesi hän suomalaisten\npiispaksi ja vihki sen arvonsa nojalla pappeja. On Ironwoodissa\nilmestynyt suomalaisia sanomalehtiäkin J. W. Lähteen, Eloheimon y.m.\ntoimesta. Siellä on Lähde antanut surullisia kapakkanäytöksiä y.m.\nMutta ne meteliset ajat ovat loppuneet ja varsinaisen suomalaisen\nkansan elämä on nyt hiljaista, -- kuten ennenkin, sillä vähän\nosanottoa yleisesti kansan puolelta noihin meteleihin tuli. Eloheimon\nseurakunta oli alussa hyvin suuri, mutta pieneni sitte pienenemistään\nniin että hänelle tuli tarpeelliseksi muuttaa pois.\n\nSuomalaisia seurakuntia lienee Ironwoodissa nyt ainakin pari ja\non Synoodiseurakunnalla Jessievillessä kirkko. Raittiusseuroja\non niinikään useampia. Valo-seuralla on hyvä kokoushuone ja\nlainakirjasto. Samoin on Valon Lähde-seuralla Jessievillessä.\nMolemmat nämä yhdistykset kuuluvat S.K.R.W.-seuraan.\n\nNorrien kaivanto on tärkein Ironwoodissa. Se onkin suurimpia\nrautakaivantoja Michiganissa. Malmi on hyvää bessemeriä. Muut\nkaivannot ovat: Newport, Aurora ja Ashland.\n\nLähellä Ironwoodia on Bessemer, jossa suomalaiset työskentelevät\nColbyn, Palmsin ja Tildenin kaivannoissa. Enimmät Wakefieldin\nsuomalaiset tekevät työtä Brothertonkaivannossa. Molemmilla näillä\nseuduilla elävät suomalaiset hiljaisesti harrastaen seurakunta- ja\nraittiusasioita.\n\nHyvin toimeentulevia ovat suomalaiset tälläkin alueella, hyvin\nmonella on omat talot ja kauniita säästöjä.\n\nGogebicin naapurissa Ontonagonkauntissa on suomalaisia metsätöissä,\njopa maanviljelijöinäkin. Ontonagonin kaupungissa, joka hiljattain\npaloi melkein kokonaan, ei liene näihin aikoihin monta suomalaista.\nEtelämpänä on suomalaisia talvisin ollut lukuisastikin Matchwoodin\nympärillä metsätöissä. Siitä itäänpäin on pieni suomalainen\nmaanviljelysseutu Finland ja sen läheisenä naapurina Trout Creek.\nVielä mainittakoon tällä seudulla Kenton paikkana, jossa myös on\nsuomalaisia.\n\nItäisessä osassa Ylä-Michigania on suomalaisia metsä- ja sahatöissä,\nmaanviljelijöinä, y.m. Onotassa, Rock Riverillä, Munisingissa\nja Grand Maraisissa. Kaikki nämä ovat lähellä Superiorjärveä.\nDeltakauntissa on siellä täällä suomenkielisiäkin kansalaisiamme,\nenemmän kumminkin ruotsinkielisiä. Schoolcraftkauntissa on Cooks,\njonka ympäristöllä on paljon metsätöitä. Myös Gulliverissa on\nsuomalaisia. Lucekauntissa on vanhastaan tunnettu suomalainen\nasutus Newberryssä. Sen kaupungin vierellä on ylä-Michiganin\nhouruinhuone. Siellä on noin 250 potilasta. Ja surullista mainita\non noista mielipuolista enempi kun kolmasosa suomalaisia. Ei mikään\nkansallisuus ylä-Michiganin asujamistosta ole tänne tuonut niin\npaljon potilaita kun suomalaiset. Vaikea on antaa selitystä mikä\ntähän on syynä. Yleinen syy mielenvian tapauksiin on tavallisesti\netsittävä irstaisesta elämästä ja juoppoudesta. Ne suomalaiset, jotka\nkäsittävät Amerikan vapauden väärin, himojen vapaudeksi, ne voivat\nhimoissaan vajota hyvin, hyvin alas. Kun tuollainen henkilö vihdoin\nherää oman suuren kurjuutensa tuntoon ja näkee olevansa perikadossa,\nnousee hänessä, etenkin suomalaisessa voimakas pelko sielunsa\ntulevaisuudesta. Tuo koskee niin kovasti, että useiden järki ei\nsitä kestä. Eihän Amerikan suomalaisten keskuudessa ole sielunhoito\nniin hyvällä kannalla, että jokainen olisi tilaisuudessa saamaan\ntunnonvaivoissaan lohdutusta ja kehoitusta. Useinkin saa asianomainen\nkauheat tunnontuskat yksin kestää sisällään, kylmäluontoisen mailman\ntuomitessa. Näin on ymmärrettävä, että niin monelta järki sortuu.\n\nTämän yhteydessä mainitsen, että Fergus Fallsin hulluinhuoneessa\nMinnesotassa oli valtion antaman tilaston mukaan v. 1897 suomalaisia\nmielipuolia 21 ja St. Peterin hulluinhuoneessa, niinikään\nMinnesotassa, oli meikäläisiä 6.\n\nMyöskin moneen vankilaan on väärä Amerikan vapauden käsitys\njohtanut suomalaisia. Tuskin lienee suomalaisseutujen lähistöllä\nyhtään suurempaa vankilaa, jossa ei olisi kansalaisiamme\nkärsimässä joko vuosituomioita tai elinkautista vankeutta. Tässä\nasiassa ei ole minulla tarkempia tilastoja eri valtioista esille\ntuotavana. Stillwaterin valtiovankilassa Minnesotassa ilmoitetaan\nistuvan 6 suomalaista. New Yorkin Sing Singissä on ainakin yksi\nsuomalainen ollut elinkautiseksi tuomittuna, sekä useampia on ollut\nvuosituomiolla.\n\nEräs suomalainen matkustelija kertoo Newberryssä kysyneensä vanhoilta\namerikkalaisilta urakoitsijoilta, joille suomalaisetkin ovat tehneet\ntyötä, mitä he pitävät kansalaisistamme työmiehinä. He, jotka\nolivat käytännössä tutustuneet kaikkiin siirtolaiskansallisuuksiin,\nvakuuttivat: \"Suomalainen on vahvin työmies mailmassa. Heidän\nrinnallaan ei kestä työn teossa mikään muu kansallisuus. Olemme\nnähneet tässäkin työpaikassa esimerkiksi kuumina kesäpäivinä,\nettä kaikkiin muihin kansallisuuksiin kuuluvat vahvankinnäköiset\nmiehet ovat kerrassaan nääntyneet, mutta suomalaiset ovat kestäneet\nraskaan työn.\" \"Mutta\", lisäsivät ukot, \"surkuteltavaa on se, että\nsuomalainen useammassa tapauksessa on patajuoppo. Kun saavat kovalla\ntyöllä ansaitsemansa rahat käteensä, menevät he kaupunkiin ja siellä\nkurjissa, likaisissa kapakoissa, joita laiskurit ja konnamaiset\nkansalaisensa pitävät, juovat muutamassa päivässä joka sentin. He\njuovat itsensä niin juovuksiin, etteivät voi silmiään räpäyttää.\nUseimmin kun täältä lähtevät, ei heillä ole senttiäkään taskussa,\nvaikka säästäen olisivat saaneet kokoon paljon rahaa. -- Eivät\nsuomalaiset ole ainoastaan kunnon työmiehiä, he ovat rehellisintä\nkansaa mitä olemme tavanneet. Usein olemme antaneet suomalaisille\npaljonkin velkaa, emmekä ole senttiäkään heidän kauttaan menettäneet.\"\n\nNäin lausuvat kokeneet amerikkalaiset työnjohtajat. Tuo kehuttu\nsuomalainen rehellisyys ei ole enää yleistä. Päinvastoin muutamilla\npaikoilla suomalaisten karkaamiset ja yksin ruokavelkainsa\nmaksamatta jättämiset ovat liian yleisiä. Mutta suomalaisten kykyä\nkovassa työssä kehutaan yleisesti. Kuparisaarellakin saa jokaiselta\ntyönjohtajalta siihen vakuutuksia. Ja kansan keskuudessa kulkee\npaljon tositarinoita suomalaisten suuresta voimasta. Pari kertomusta\nolkoon esimerkkeinä.\n\nEräässä paikassa, missä oli raskaita säkkejä kannettavana paikasta\ntoiseen, esitti muuan vankka suomalainen: \"Saanko minä kahden miehen\npalkan, jos kannan kaksi sen vertaa kun muut?\" Työnjohtaja tietysti\nsuostui. Kukin mies kantoi aina yhden säkin kerrallaan ja siinäkin\noli kulettamista. Suomalainen nosti kaksi säkkiä hartioilleen ja\nkulki toisten mukana.\n\nOhion Ashtabulassa kerskui kerran eräs väkevä amerikkalainen\nvoimistaan. Tuon kuuli muudan työnjohtaja Harborista. Hän sanoi, että\njos hän vaan saapi tuoda yhdenkään suomalaisen Harborin tokalta,\nkyllä kerskuja on voitettu. Veto lyötiin ja lähetettiin sana\nHarboriin. Sieltä tuotiin kaksi suomalaista, toinen lyhyenläntä,\ntanakka kälviäläinen ja toinen oikein kookas ja vankka Suomen poika.\nVedonlyöjä sanoi, että koettakoon tuo pienempi mies ensin, jos ei\nhän riitä, ryhtyköön vahvempi kilpaan. Vaan kälviäläinen heti voitti\namerikkalaisen.\n\nTällaiset tapaukset tietysti lisäävät suomalaisten mainetta, ja\nAmerikassa, kansallisuuksien kilpakentällä tarjoutuukin usein\ntilaisuuksia voimainnäytökseen. Toisinaan pannaan kaivannoissa\ntoimeen säännöllisiä kansallisuuskilpailuja. Useimmiten suomalaiset\njäävät voitolle, missä vaan suurista ruumiinvoimista kysymys tulee.\n\nJa kun viime aikoina juoppous, tuo amerikkalaisten yleensä\nsuomalaisissa moittima pahe on alkanut suuresti vähentyä, on\notaksuttavaa, että suomalaiset ennen pitkää osoittautuvat olevansa\nparas työkansa. -- --\n\nMutta nythän poikkesin aineestani, suomalaisen asutuksen\nesittämisestä Michiganissa.\n\nNewberryn suomalaisilla, kuten melkein yleensä suomalaispaikoissa\nMichiganissa, on raittiusseura-, seurakunta- y.m. edistyspyrintöjä.\nLähellä Newberryä on Dollarville, jossa suomalaiset työskentelevät\nsaha- ja metsätöissä.\n\nSamallaisia töitä on siitä itään päin olevassa Chippewakauntissakin.\nSuomalaisia on yltyleensä, kuten Rudyardissa, Trout Lakessa y.m.\nmetsätöissä. Rudyardiin on heitä asettunut maanviljelijöiksikin.\n\nSault Ste. Marien putousten luona on samannimiset kaupungit niin\nhyvin Yhdysvaltain kun Canadankin puolella. Michiganin puoleisessa\nkaupungissa on nykyään vähän suomalaisia, kun kanavatyöt muutamia\nvuosia sitte loppuivat.\n\nAla-Michiganin niemellä ei ole paljon suomalaisia. On heitä kumminkin\nsiellä liikkunut useammissa paikoissa metsätöissä y.m., mutta eivät\nole pysyväisemmin asettuneet.\n\nEnimmän heitä lienee siellä olemassa Ioscokauntissa Huronjärven\nrannalla. Suomalaispaikoista täällä mainittakoon East Tavas\nja Oscoda. Ensinmainitussa paikassa olevilla suomalaisilla on\nseurakunta, joka on hankkinut itselleen kirkon ja pappilan.\nSielunpaimenena on siellä toiminut pastori J. J. Hoikka. --\n\nLuetellen näin tärkeimmät paikat Michiganissa, joissa on suomalaisia,\non pienempiä asutuksia jäänyt koko joukko mainitsematta. Huoleti voin\nsanoa, että ylä-Michiganissa on suomalaisia jokaisessa suuremmassa\ntyöpaikassa. Niitä ei nyt käy tarkastaminen, kun on kuvaus näinkin jo\npitkäksi venynyt.\n\n\n\n\nWisconsin.\n\n\nTämänniminen valtio on Michiganin ja Minnesotan välillä. Itäpuoli\nsiitä muistuttaakin hyvin pohjois-Michigania. Gogebicin rauta-alue\njatkuu rajan yli ja täällä on muutamia hyviä rautakaivantoja.\n\nLänsipuoli taas on oivallista maanviljelysmaata, kuten Minnesotakin.\n\nWisconsin ei ole vähäpätöinen valtio suuren tasavallan unioonissa.\nSe on tiheästi asuttu, ja etelä-osa on täynnä tehtaita. Siellä\non mailman ehkä suurimmat huonekalutehtaat ja paljon muita\ntehdaslaitoksia. Maanviljelys- ja metsäntuotteista on se niinikään\nkuuluisa. Ja valtion suurin kaupunki Milwaukee, tuo rakennuskiven\nväristä Kermakaupungiksi kutsuttu, alkaa olla Amerikan kuuluisin\noluttehdaskaupunki.\n\nSiirtolaisia on Wisconsinissa hyvin paljon, erittäinkin saksalaisia.\nValtio onkin kaikellaisilla asutushuojennuksilla koettanut vetää\nsinne ulkomaalaisia asumaan. Etelä-osa, joka on ollut avointa\npreerimaata, on jo melkein yleensä viljelyksessä. Pohjoisessa on\nvielä suuria metsiä ja siellä on tuhansilla siirtolaisilla ansiota\ntukkitöissä.\n\nOn omituista, että tässä valtiossa, vaikka siellä on verrattain\nsuuri siirtolaisasujamisto ja vaikka se on Michiganin ja Minnesotan\nvälissä, joissa molemmissa on niin paljon suomalaisia, on kumminkin\nverrattain vähän kansalaisiamme. Vasta viime aikoina on sinne\nmuuttanut enemmän suomalaisia pysyväisesti asumaan. Suomalaiset\nfarmiseudut siellä ovat vielä aivan nuoria asutuksia jotenkin\nsynkkien metsien keskellä.\n\nJa hyvin hajallaan asuvat nekin harvat suomalaiset, jotka ovat\nWisconsiniin pysähtyneet. Heitä löydämme siellä täällä kaikilla\nsuunnilla valtiota.\n\nWest Superiorin kaupunki Superiorjärven rannalla Minnesotan rajalla\non huomattavimpia paikkoja, joissa on suomalaisia tässä valtiossa.\nSiellä on ilmestynyt suomalaisia sanomalehtiäkin, on olemassa\nraittius- ja seurakuntaharrastusta y.m. Sinne oli yhteen aikaan\naikomus perustaa suomalainen korkeakoulukin.\n\nLähtien Illinoisin rajalta Michiganjärven rantaa pohjoiseen tapaamme\nsuomalaisia Kenoshan ja Racinen tehtaissa. Ensinmainitussa on\nsuurenlainen nahkatehdas.\n\nTäältä vähän pohjoiseen on Milwaukee. Siellä ei ole paljon\nsuomalaisia. Kumminkin on siellä suuren konepajan isäntänä\nsuomalainen insinööri Nordberg, joka on edistyneimpiä suomalaisia\nAmerikassa. Taitonsa ja keksintöjensä kautta on hän päässyt\nsuureen varallisuuteen ja huomatun konepajan isännäksi.\nSuomalaisia insinöörejä on useampiakin aika ajoittain ollut hänen\npalveluksessansa. Milwaukeessa on asuntoa myös suomalainen kapteeni\nAadolf Frietsch, joka saavutti mainetta kulkien yksinään pienellä\nveneellä Atlannin poikki. Samallaisia tuumia on hänellä jälkeenkin\npäin ollut päässään. Hän on aikeissa tehdä pienellä veneellä matkan\nmaapallon ympäri.\n\nSheboyganin, Michiganjärven rannalla, ja Ashlandin, Superiorjärvellä,\nsatamissa on suomalaisia satamatöissä.\n\nLähellä Ashlandia on Wisconsinin rautakaivannot. Niissä on jokaisessa\nsuomalaisia lukuisasti ja on heillä verrattain järjestyneet olot\nraittiusseuroineen y.m. Näistä mainittakoon Hurley, Pence, Iron\nBelt ja Commonwealth. Nämä kuuluvat samaan ryhmään Ironwoodin\nsuomalaisten kanssa ja ovatkin sieltä tänne levinneet. Kaivantojen\nympäristöllä on metsätöitä ja on muutamat suomalaiset asettuneet\nmaanviljelijöiksikin. Samoin on Brulessa, jossa myös löytyy enemmälti\nkansalaisiamme.\n\nVarsinaiset suomalaiset maanviljelysseudut, jotka kaikki ovat pieniä\nuutisasutuksia, löydämme Duluth South Shorerautatien varrelta.\nSiellä, noin 82 mailia Minneapolista, on vähäinen suomalaisseutu Uusi\nSuomi, noin puoli neljättä mailia etelään Almenan kauppalasta. Jylhät\nmetsät on siellä kaadettu, kannot on vielä jälellä todistuksena\nsuuresta työstä. Maata sanotaan viljavaksi. Saksalaisia asutuksia on\nympärillä. Brantwoodin aseman ympärillä on kasvamassa siirtokunta\nUusi Savo. Uutisasukkaat tekevät lähellä olevassa sahassa työtä\nansiokseen ja vähitellen perkkaavat peltoa. Metsärikasta on maa\nsielläkin ja uutisasukas voi siellä ansaita hiukan rahaa kohta maalle\ntultuaan. Pellon tekeminen ei ole leikkiä näillä tienoin, vaan\novathan suomalaiset pahempiakin korpia raataneet.\n\nNämä maat ovat rautatieyhtiön hallussa ja myydään niitä Minneapolin\nmaatoimistoissa vähittäismaksulla.\n\nPaitsi näitä on suomalaisia tässä valtiossa ilmoitettu olevaksi\nmetsä- ja sahatöissä sekä osaksi maanviljelijöinä Fond du Lacissa,\nLa Pointessa, Wentworthissa, Woodvillessä y.m. Oshkoshin kaupungissa\nWinnebagojärven rannalla kuuluu muutamat suomalaiset tekevän työtä\ntehtaissa.\n\nTulevaisuuteenkaan katsoen ei ole toivottavissa, että Wisconsin tulee\nsuositummaksi valtioksi suomalaisille. Uutisasutukset näyttävät\nalkaneen siellä melkein liian myöhään. Minnesota on päässyt\nparemmin vetämään puoleensa. Mutta juuri se, että on suomalaisia\nmaanviljelijöitä asettunut tänne, vaikkakin vähemmässä määrässä,\ntakaa valtion eteenkin päin jäävän sellaiseksi, jossa kansalaisiamme\non löydettävänä.\n\n\n\n\nMinnesota.\n\n\nAmerikan valtioista ei näy mikään niin miellyttäneen pohjoismaalaisia\nsiirtolaisia kun Minnesota. Sanotaan, että se onkin puoleksi\nskandinaavilainen valtio. Vaikuttavia ovat pohjoismaalaiset\nvaltion hallinnossakin. Yksi norjalainen, Knut Nelson, on ollut\nvaltion kuvernöörinä ja on nyt Minnesotaa edustamassa Yhdysvaltain\nsenaatissa. Ruotsalainen John Lind on ollut kongressimiehenä ja\nolisi epäilemättä päässyt kuvernööriksi Nelsonin jälkeen, jos olisi\nnoudattanut maamiestensä enemmistön valtiollista uskontunnustusta,\njos olisi ollut puhdas republikaani. Mutta hän rupesi ihantelemaan\nvapaahopeata ja vaalitaistelussa lyötiin pienellä äänitappiolla.\nValtiosihteerinä on ollut kauvan aikaa ruotsalainen Albert Berg.\nJos skandinaavilaiset olisivat enemmän yksimielisiä, voisivatkin he\nmelkein yleensä vallita vaaleja.\n\nMaanviljelijöinä asuvat skandinaavilaiset joka osassa valtiota,\nollen uutteroita ja edistyväisiä. Erittäinkin kehutaan norjalaisia\nparhaiksi uutisasukasaineksiksi valtiossa.\n\nMinnesota on Yhdysvaltain huomatuimpia maanviljelysmaita ja\ntulevaisuudessa käypi sen arvo vielä suuremmaksi. Sekin valtio\non noita äkisti vaurastuneita, aivan kun ihmeen kautta nousseita\nkilpailemaan mailman viljamarkkinoilla. V. 1849, jolloin se otettiin\nterritooriksi Unioonin yhteyteen, oli siinä asujamia noin neljä\ntuhatta. Nyt nousee väkiluku viimeiselle neljännekselle toista\nmiljoonaa. Maa on melkein yleensä hyvin hedelmällistä erittäinkin\nlänsipuolella Mississippivirtaa, joka saa alkunsa tässä valtiossa.\nIlmanala on maanviljelykselle hyvin edullista, sadettakin on\ntavallisesti riittävästi, jossa suhteessa tämä suuresti eroaa\nDakotan maista. Osa maata on avointa preeria, jossa vaan siellä\ntäällä on jokin metsikkö, mutta toinen ja ehkä suurempi osa kasvaa\nkaikenlaista puuta. Valtiossa virtaa paljon jokia, joiden varsilla on\nerinomaisia luonnonniittyjä. Paljon on pikku järviäkin siellä, tehden\nluonnon vaihtelevaksi ja kauniiksi. Eteläosa kasvaa pääasiallisesti\nlehtipuuta, pohjoisempana ovat havupuut yleisimpiä.\n\nVehnä on pääviljalaji Minnesotassa. Noin kymmenesosa Yhdysvaltain\nvehnäsadosta tulee tämän valtion osalle. V. 1896 oli valtion\nvehnäsadon arvo yli 31 1/2 miljoonaa dollaria. Maissiakin viljellään\njo suuressa määrässä sekä kauraa, ruista, ohraa y.m. Suurin osa\nvaltiosta on kumminkin vielä viljelemättä, joten sato voi ajan ollen\nnousta moninvertaisesti.\n\nSekin maa, mikä on viljelyksessä, ei vielä tuota niin paljoa kun\nolisi mahdollista. Syynä on n.k. rosvoviljeleminen. Maata ei väetetä\nollenkaan, kiskotaan siitä vaan viljasato toisensa jälkeen. Puhumatta\nlannoittamisesta ei maata edes lepäytetä. Viime vuosina on kumminkin\nruvettu laittamaan viljelystä järkiperäisemmälle ja vakavammalle\nkannalle.\n\nMyöskin on viime vuosina karjanhoidon harrastus noussut Minnesotassa\nja siitäkin on tulossa suuri tulolähde asujamistolle.\n\nUutisasukkaalla on ollut monta keinoa saada huokealla maata\nvaltiossa. Halpahintaisinta on ollut n.k. hallituksen maa, jota\nannetaan 160 eekerin (64 hehtaarin) suuruisina paloina jokaiselle,\njoka vaan sitoutuu saattamaan tuon maan viljelykseen ja asettumaan\nsinne asuntoa. Kustannus maansaannista tekee vaan muutamia\ndollareita, jotka suoritetaan papereista. Tällaista maata on vieläkin\nsaatavana, mutta ei enää kaupunkien eikä rautateiden lähistöltä.\nMutta kun Amerikassa rakennetaan rautateitä alinomaa, on toivoa, että\nsyrjässäkin oleva uutisasukas vielä pääsee rautatien ääreen.\n\nToinen osa viljelykseen sopivaa maata on annettu Minnesotan koulujen\nylläpitämiseksi. Sitä maata on kaikissa osissa valtiota ja myydään\ntavallisesti huutokaupalla koulurahaston kartuttamiseksi.\n\nMutta enin osa vielä viljelykseen ottamattomista maista kuuluu\nrautatieyhtiöille, joiden radat risteilevät valtiossa. Näitä saadaan\nostaa vielä verrattain halvasta hinnasta ja pitkällä maksuajalla.\nNykyisin enimmäkseen hankkivat uutisasukkaat itselleen tätä maata,\nsillä se on tavallisesti liikepaikkain lähistöllä.\n\nPaitsi maanviljelystä antaa Minnesotassa metsätyöt ansiota suurelle\nihmisjoukolle. Talvisin onkin tuhansia ihmisiä metsän kaadannassa\nja valmistamassa puista kaikenlaisia tarpeita. Alueet, joista\nmetsä hakataan pois, joutuvat sitte tavallisesti maanviljelykselle\nalttiiksi ja moni puunhakkaaja valitsee siellä itselleen sopivan ja\nmiellyttävän asuinpaikan. Niin on useat suomalaisseudut valtiossa\ntulleet asutuiksi.\n\nKoillisosa Minnesotaa on muutamien viime vuosien kuluessa tullut\nhyvin kuuluisaksi rautarikkauksistaan. Suuria malmilöytöjä on tehty\ntiheään, näyttääpä koko maapohja siellä olevan rautamalmia täynnä\näärettömät alat.\n\nMyöskin tehdasliike on alkanut voittaa alaa Minnesotassa. Minneapolin\nkaupungissa on mailman suurimmat jauhomyllyt. Naapurikaupungissa St.\nPaulissa on myös jo suuria tehtaita. Nouseva kaupunki on niinikään\nDuluth, jolla on erinomainen asema suuren vesistöryhmän alkupäässä ja\njoka uneksuu vielä kerran tulevansa toiseksi Chicagoksi.\n\nSuomalaiset ovat muiden pohjoismaalaisten mukana asettuneet\nlukuisasti asumaan Minnesotaan. Siellä on kansalaisiamme nykyään\nenempi kun missään muussa Amerikan valtiossa, ja tulevaisuuteenkin\nnähden on syytä arvella sen säilyttävän tuon etusijan. Suomalaisia\nmaanviljelijöitä on siellä enimmän ja nehän ovat vakavata paikoillaan\npysyvää kansaa.\n\nMinnesotan valtion tilasto vuodelta 1895 ilmoittaa silloin olleen\nvaltiossa suomalaisia 7,652 henkeä. Mutta on väärin luulla, että\non tässä kansalaistemme ja suomenkielisten koko luku. Ensiksikin\non siitä poissa kaikki ne, jotka ovat Amerikassa suomalaisista\nvanhemmista syntyneet. Ne lasketaan syntyperänsä mukaan\namerikkalaisiksi. Ja niitä ei suinkaan ole vähän, sillä siellä on\nniinkin vanhoja Amerikassa syntyneitä, jotka jo ovat naimisissa ja\njoilla itselläänkin on lapsia. Kieleltään ja mieleltään ovat nämät\nsuomalaisia. Farmiseuduilla on kansallisuuden säilyminen varmempaa\nkun missään muualla Amerikassa. Näytteeksi siitä kuinka harhaan\ntuo tilasto voi viedä mainitsen, että Otter Tail kauntissa, joka\nsuomalaisten kesken luetaan melkein puhtaaksi, ainakin puolittain,\nsuomalaiseksi maanviljelysseuduksi, mainitaan olevan suomalaisia vaan\n971, vaikka kauntin asukasluku ilman Fergus Fallsin kaupunkia tekee\n34,362! Niinpä ei olekaan esim. Henningin townshipissa ja kauppalassa\nlöydetty yhtään suomalaista, vaikka sitäkin kutsutaan suomalaiseksi\n\"farmikontriksi\". New York Millsin kauppalassa, jossa ilmestyy\nsuomalainen sanomalehtikin, on keksitty vaan 87 suomalaista.\n\nToiseksi suomalaisten luvun määrääminen tuon tilaston mukaan johtaa\nväärään senkin vuoksi kun siinä kaikki pohjois-Ruotsista ja Norjasta\nmuuttaneet suomalaiset lasketaan ruotsalaisiksi ja norjalaisiksi.\nSiten on esim. Wrightkauntiin, jossa on sellaiset suomalaiset\nasuinpaikat kun Annandale, Cokato ja French Lake, jäänyt suomalaisia\nvaan 479, vaikka asujamia on siellä 27,653. Cokaton yli 2,000\nasujamesta ei ole täyttä kahtasataa suomalaista ja Annandalesta on\nlöydetty 2 suomalaista!\n\nKolmanneksi jo edelliset esimerkit panevat epäilemään tokko laskussa\non kaikki Suomessa syntyneetkään tulleet suomalaisten joukkoon. Tätä\nvahvistaa sekin kun Cromwellissa Claykauntissa, jota pidetään myös\nosaltaan suomalaisena seutuna, mainitaan olevan vaan yksi suomalainen.\n\nPelkäämättä ollenkaan liioittelevani arvelen suomalaisia olevan\nMinnesotassa ainakin yli 20,000. Enimmän heitä asuu St. Louis, Otter\nTail, Wright, Carlton, Wadena, Becker ja Crow Wing kaunteissa.\n\nKun lähdemme heitä etsimään, on lähtöpaikaksi otettava joko\nMinneapolin kaupunki tai Duluth. Kulkien kummastakin kaupungista\nlänteen ja pohjoiseen tapaamme lukuisasti kansalaisiamme.\n\nKoko Hennepinkauntissa, johon Minneapolin kaupunkikin kuuluu,\non edellä mainitun tilaston mukaan vaan 45 suomalaista, mutta\nkansalaistemme oman laskun mukaan on yksistään Minneapolissa\nvähintäin 300 suomalaista. Suurin osa suomalaisista tässä kaupungissa\nlienee palvelustyttöjä, jotka ovat maanviljelysseuduilta tulleet\ntänne ansaitsemaan verrattain hyviä palkkoja. Heidän joukossaan on\nvarakkaidenkin farmarien tyttäriä, jotka eivät pelkää kovaa työtä\neivätkä häpeä palvelemista.\n\nSuomalaisia työmiehiä ei ole kaupungissa paljon, kun ei ole\nheille erityisiä, vakituisempia työpaikkoja. Joitakin suomalaisia\ntyöskentelee rautatieasemilla.\n\nKaupungin suomalaisilla on ollut paljonkin yhteispyrintöjä, mutta\nkun kansa on liikkuvaa, eivät ne ole ottaneet oikein menestyäkseen.\nOn seudulla ollut seurakunta- ja raittiusharrastuksia. Vilkkainta\ntoimintaa on osoittanut sikäläinen suomalainen naisyhdistys. Se on\npaljon hyvää saanut aikaan.\n\nMinneapolista noin 50 mailia länteenpäin on vanha ja suuri\nsuomalainen maanviljelysseutu, n.k. Cokaton kontri. Noin\nkolmisen kymmentä vuotta sitte on sinne ensimmäiset suomalaiset\nuutisasukkaat tulleet, nykyisen siirtolaisuuden alkuajoilla. Se\nonkin tätä nykyä vanhin suomalainen maanviljelysseutu Amerikassa.\nEnsimmäiset uutisasukkaat ovat tulleet osa vanhasta maasta\nsuoraan, osa Kuparisaarelta. Vanhimmat uutisasukkaat lienevät\nolleet pohjois-Ruotsista ja Norjasta sekä tunnustukseltaan\napostolisluterilaisia.\n\nOikein ihmetellä täytyy sitä edistystä, minkä tuon seudun asukkaat\novat maanviljelyksen alalla saavuttaneet. Kerrotaan, että heidän\ntullessaan oli maa sankka aarniokorpi, kasvoi suurta metsää\nniin että tuskin läpi pääsi. Nyt on siitä tehty kaunis ja laaja\nmaanviljelysseutu, missä on suuret alat aaltoilevaa viljapeltoa.\nMaanviljelys on siellä kansalaistemme kesken suurempaa, arvokkaampaa\nja varmempaa kun muualla suomalaisseuduilla Minnesotassa.\nUutisasukkaiksi niitä ei enää tee mieli sanomaan, niin upealta kaikki\nnäyttää. Varallisuuskin on jotenkin yleistä. Siellä löytyy kosolta\nsuomalaisia suurmaanviljelijöitä.\n\nAsemansa puolesta Cokato on hyvin edullisella paikalla. Rautatie\nkulkee seudun läpi ja viljakaupan pääpaikka on lähellä. Maanlaatu\non hyvää, suomalaisen voima on ollut kestävää ja maata on\njärkevästi muokattu. Hauskasti kuluu suomalaisen matkailijan aika\nsiellä ihaillessa silmän siintäviä peltovainioita, suuria lihavia\nkarjalaumoja y.m. Väestö on ystävällistä. Suomalainen vierasvaraisuus\non täällä suuri kuten muuallakin siirtolaisseuduillamme.\n\nCokaton asemalta lähtien heti pistää silmään yhden suurviljelijän\nJaakko Ojanperän komea kartano. Ojanperä on myös suuri viljanostaja\nja myyjä, tehden liikettä sadoissa tuhansissa dollareissa Minneapolin\nviljapohattain kanssa. Pitkin Cokatojärven rannikkoa on Saarenpään\nja Iisakki Kristofferin talot, siitä pohjoiseen Järppi ja Suomela.\nJokikylässä on useita sieviä kartanoita tuulipumppuineen. Cokaton\nkontrissa on useita osia, paitsi varsinaista Cokatoa myös French\nLake, Annandale, Kingston ja Dassel. Nuo kaksi viimemainittua\nkuuluvat Meekerkauntiin, jota vastoin pääosa on Wrightkauntia\n(\"kaunti\" vastaa melkein kihlakuntaa Suomessa). Annandalen perukalla\non huomattavin Kunnarin linnamainen kartano. Kingstonissa on\nKurtti ja Nurmi, Dasselissa Haapalan komea kivitalo. Luulisipa\nkulkevansa Etelä-Pohjanmaan varakkailla seuduilla. Maat eivät\nole suuria, mutta ovat ne mahdollisimman tarkasti viljelyksessä.\nSuurimmat maanviljelijät saavat viljaa yli 5,000 bushelia (yli 1,750\nhehtolitraa) vuosisatona.\n\nMyös ovat suomalaiset täällä havainneet karjanhoidon suuren hyödyn.\nMeijeriä löytyy jo useita, suuriakin, ja niistä maksetaan joka\nkuukausi useita tuhansia dollareita seudun suomalaisille.\n\nSeudun suomalaiset ovat enimmäksi osaksi apostolisluterilaisia\n(laestadiolaisia) ja on heillä kaksi kirkkoa. Myös on\nevankelisluterilainen seurakunta, kuuluva Suomisynoodiin.\nRaittiusseura, lastenkouluja y.m. on vaikuttanut seudulla.\n\nJos, lukija, tahdot nähdä amerikkalaista maanviljelijää toimessa, on\nparasta että pistäydyt suomalaiseen \"tryskijuhlaan\". Silloin puidaan\npuimakoneella elot eikä siinä kaukaa viivytäkään. Kun kone tulee\ntaloon, muodostuu siitä oikea juhla. Farmari iloitsee kun saa silloin\ntukussa palkkansa koko vuoden työstä.\n\nPuimakoneet ovat höyrynvoimalla käypiä ja tarvitaan tavallisesti sen\nkäyttämisessä 16--20 miestä. Kuusi miestä heittelee lyhteitä koneen\nsuulle, kolme kummaltakin puolelta, kaksi on siteiden leikkaajaa,\nyksi tai usein kaksi syöttäjää, jotka panevat lyhteet koneen kitaan.\nJyviä vastaan ottamassa tarvitaan kaataja, säkin pitäjä ja säkkien\nsiirtelijä, sillä pian ne säkit täyttyy. Olkipahnassa tarvitaan kolme.\n\nPäivässä voidaan koneella puida aina 4,000 busheliin saakka.\nTällainen kone on kallis ja sitä varten yhdistyy useampia farmareita\nyhtiöön. Konetta käytetään talosta taloon ja viipyy se kussakin vaan\npäivän tai pari. On luonnollista, että puintitalkoot ovat aika juhlia.\n\nMinneapolista pohjoiseen päin, St. Paul & Duluth rautatien varrella\non useita nuorempia suomalaisia uutisasutuspaikkoja. Ensin tulemme\näkillisesti suurella \"puumauksella\" perustettuun Nurmijärven\nsiirtokuntaan. Se on Finlaysonin asemalta muutaman mailin päässä.\nKeväällä v. 1894 alkoi suomalainen siirtolaisyhtiö Oldenburg-Jasberg\nCo. myydä täältä maita. Suuria, repäseviä ilmoituksia pantiin\nsanomalehtiin ja pian kävi kauppa hyvin. Maat olivat rautatieyhtiön\nja myytiin viidellä dollarilla eekeri vähittäismaksulla. Nyt\nasunee Nurmijärvellä satoja suomalaisia, jotka ovat jo olonsa\nhyvin järjestäneet. Heillä on useampia kouluhuoneita, kirkko y.m.\nMaanlaatu on hyvää ja maisemat viehättäviä. Useampia pieniä järviä\non seudulla ja se muistuttaa hyvin paljon Suomea. Yleensäkin\nsanotaan suomalaisten mielistyneen Minnesotaan sen vuoksi kun se\nniin paljon muistuttaa Suomea. Tässä on paljon perää ja olipa onni,\nettä Minnesotaa juuri silloin innolla asutettiin, kun suomalaisetkin\nrupesivat etsimään itselleen maata Amerikassa. Järviä on kaikkialla,\nehkä ei kumminkaan niin paljon kun muutamissa osissa Suomea.\nKasvullisuuskin muistuttaa suuresti viljavapohjaisia seutuja Suomessa.\n\nPinekauntissa, johon Nurmijärvikin kuuluu, on suomalaisia\nlukuisasti vielä Sandstonessa, Hinckleyssä ja Rutledgessa. Ja kuta\nlähemmäksi Duluthia tullaan, sitä vahvempia suomalaisasutuksia on.\nCarltonkauntissa tulee ensin Barnum, jossa ei kumminkaan isompaa\nasutusta ole. Duluthista 22 mailin päässä on Moose Laken asema ja\nsiinä on Kattilajoen laaja ja suuri suomalainen siirtokunta. Moose\nLaken kauppala on pieni eikä siellä asukaan paljon suomalaisia.\nMutta etempänä pitkin Kattilajoen vartta heitä on lukuisasti\nuutisasukkaina. Vähän kolkonnäköisen kuusikon keskellä on monta majaa\nja viljelysalaa laitettu suomalaisten toimesta. Mutta varallisuus ei\nole vielä päässyt sinne oikein perehtymään. Monellaisia vaikeuksia\non uutisasukkailla, kun vähillä varoilla ovat ruvenneet oman\ntilan perkkaukseen. Kumminkin ovat he syrjäansiota saaneet vähän\nmetsätöissä.\n\nJatkamme nyt matkaa Duluthiin ja jätämme pohjoisessa osassa\nCarltonkauntia löytyvät suomalaiset tarkasteltavaksi sillä matkalla,\njonka teemme Duluthista pohjoiseen.\n\nMonet, jotka ovat Amerikan suomalaisten keskuudessa paljon\nmatkustaneet, kertovat Duluthissa elävän suomalaisia niin kurjassa\nsiveellisessä rappiotilassa, että sellaista tuskin tavattanee\nmuualla. Minnesota Pointiksi kutsutaan tuota kaupunginosaa, jossa\nsuuri osa suomalaisiakin on. Siellä kuuluu olevan nähtävänä paljon\nmädännäisyyttä. Syytä olisi toivoa, että kumminkin ne suomalaiset,\njotka eivät vielä ole siveellisesti rappeutuneita ja nekin, jotka\nkorjautua voivat siirtyisivät pois tuolta perukalta kaupunkia.\n\nOn Duluthissa jo kauvan aikaa toiminut suomalainen raittiusseura.\n\nSuuri olisi sillä vieläkin työala, mutta näin satamakaupungissa\ntahtoo henkinen työvainio olla liian kiviperäistä raittiuden\nmenestymiselle.\n\nDuluthissa on muutamina aikoina vuodesta paljon työtä lastauksessa,\nkuten sen naapurissa, Wisconsinin puolella olevassa West\nSuperiorissakin.\n\nWest Duluthissa on suomalaiset henkisesti paljon paremmalla kannalla.\nHe ovat vakaata toimeentulevaa väkeä, omistaen useita talojakin. On\nsiellä useampia suomalaisia liikehuoneita, jopa oma kirkkokin.\n\nDuluthista länteenpäin pääasiallisesti Northern Pacificin\nja siitä haarautuvien ratojen alueella on useita ja suuria\nsuomalaisasutuksia. Ensin tulemme Aitkinkauntiin. Siellä on nuoria\nsuomalaisia siirtokuntia Beoneissa, Aitkinissa ja aivan hiljattain\njärjestetyissä townshipeissa. Osa näistä lukeutuu lähemmin Moose\nLaken suomalaispiiriin.\n\nSeuraavassa, Crow Wing kauntissa on Brainerdin kaupunki, jossa\non rautatien vaunutehdas. Suomalaisia on täällä työssä jokunen\njoukko. Heillä on evank. luterilainen seurakunta, lainakirjasto\nja raittiusseura, siis lukumäärään katsoen ovat hyvin edistyneet.\nHyvinvointi on yleinen ja on usealla omat kartanot.\n\nSiitä etelään päin on Little Fallsin vilkas ja kaunis kaupunki.\nKesän ajalla on suomalaisilla hyvänlaista ansiota höylä- ja\nsahalaitoksissa. Heilläkin on seurakunta ja lainakirjasto sekä on\nollut muitakin yhteispyrintöjä. Mississippivirta tekee kaupungin\nkohdalla putouksen ja niin on se luonnolleen mitä ihanimpia seutuja.\n\nBrainerdista jonkun matkaa länteen Northern Pacificia on Wadenan\nkaupunki, samannimisen kauntin pääpaikka. Tästä haarautuu rautatie\nkahtia. Noiden teiden varsilla sekä välisellä maalla on epäilemättä\nlaaja-alaisin suomalainen maanviljelysseutu. Me suomalaiset voisimme\nsitä useimpiin kaunteihin kuuluvaa aluetta kutsua kansallisella\nnimellä Runebergin piiriksi, sillä tuonkinniminen uutisasutus tähän\nlukeutuu. Pohjoisen haaran varrella on Wadena- ja Beckerkauntit\nja niiden eteläpuolella Otter Tail kaunti. Ensinmainituissa on\nsuomalaisseutuja: Blueberry, Menahga, Red Eye, Rockwood, Shell River,\nRuneberg, Green Valley, Spruce Grove y.m. Viimemainitussa on Newton,\nLeaf Lake, Paddock, Otto, Deer Creek, Blowers, New York Mills,\nHenning y.m. Nämä ovat townshipien ja kauppalain virallisia nimiä,\nsuomalaisilla on niitä varten osaksi omat nimityksensä.\n\nNoin parikymmentä vuotta sitte saapui tänne vanhimmat suomalaiset\nNew York Millsin ympäristöön. Kansalaisiamme lisääntyi vähitellen\nja viljelysalat laajenivat. Paljon ovat siellä suomalaiset\nraataneet, perkanneet peltoja, laajentaneet laitumia, rakennelleet\nkoteja, kirkkoja ja kouluja. Maanlaatu on oivallinen, sopiva\nmaanviljelykselle. Nisua kasvatetaan suuressa määrässä. Kymmeniä\neekerejä on kullakin maanviljelijällä nisukylvössä ja hyvinä vuosina\nlähtee tuhansia busheleja viljaa.\n\nAlue on lähellä Dakotan rajaa ja sikäläinen kuivuus tahtoo tännekin\ntoisinaan ulottua. Sen vuoksi on aika väliin ahdastakin, kun on vielä\nusealla velkoja ja takaussitoumuksia suoritettavana. Moni, kun on\nalkanut maanviljelyksensä melkein vaan kahdella paljaalla kädellä,\non ollut pakoitettu alussa ottamaan velkaa koneita y.m. varten. Ja\nkansalaiset ovat toisiaan taanneet. Kun sitte on tullut huonompi\nvuosi, ettei viljaa kunnolla ole saatu omiksi tarpeiksikaan, onkin\nvelat ottaneet tiukalle. Osa uutisasukkaita on sortunut ja takaajat\novat saaneet heidänkin velkojaan suorittaa. Useissa paikoissa\nsuomalaisilla maanviljelysseuduilla on sivuansiota saatavana\nsahalaitoksissa, metsätöissä y.m., mutta niin ei ole ollut täällä.\nSen vuoksi on ollut yksinomaan vuosisadosta riippuminen. Ja kun hyvä\nvuosi tulee, kuten, Jumalan kiitos, useimmin sattuu, ei olekaan\nmitään hätää. Runsas sato antaa työntekijälle hyvät palkat. Niinpä\nonkin farmarit tällä seudulla yleensä sanoen hyvin toimeentulevia\nveloista huolimatta. Monella isännällä on rahojakin tallessa, sievät\nkartanot, iso karja ja oivalliset maanviljelyskoneet. Yleensä täytyy\nkumminkin myöntää, että vähemmän on ajateltu kartanoita kun maan\nviljelemistä.\n\nKun nisunviljelyksen avuksi on ruvettu harrastamaan karjanhoitoakin,\non myös toimeentulo käynyt varmemmaksi. Karjanlaitumet ja heinämaat\novat hyviä, erittäinkin Heinäjoen varsilla Paddockin ja Sebekan\ntienoolla sekä Menahgan puolella, missä löytyy järvi järvessä kiinni\nja niistä kuivuneissa alankomaissa kasvaa erinomainen ruoho.\n\nSuomalaisten uutisasukkaiden tavat ovat koko suurella alueella\nperin umpisuomalaisella kannalla, hauskaa kyllä. Viikkokausia\nsaapi matkustaja siellä samota kuulematta muukalaista sanaa.\nAsuinrakennukset muistuttavat salvattuine nurkkineen täydellisesti\nkotoisia oloja. Sisään astuessasi tehdään sinulle tavallisesti\nsuomalaiset kysymykset: mistä kaukaa vieras on? y.m. Huoneen\nkalusto on myös suomalainen. Suomalainen kahvipannu töröttää\nhellalla, rukki on nurkan puolella ja naisväki ahkerassa kehruu- ja\nkutomatyössä. Naisilla on yllä kotitekoinen, tuollainen tuttu,\nlyhyt röijy. Vartalot eivät ole pinnistetyt, ovat tukevat ja vahvat\nniinkun uutisasukkaat tarvitsevatkin. Ulkona liikkuessa näet naisten\nenimmäkseen käyttävän huivia, arvelevat hatun pitämistä liialliseksi\nkoristelemiseksi. Miehet kävelevät Suomen pieksut jalassa, kotona\nkudotut kintaat käsissä, vieläpä usein vaatteetkin ovat kotitekoiset.\nLapset aapiskirja tai katkismus kädessä opettelevat tiedon kalliita\nalkeita, isommat tyttäret häärivät tupatöissä tai tekevät uutterasti\nkäsitöitä.\n\nOn luonnollista, että tuollaisissa seuduissa, kuten New York\nMillsissäkin, on suomalaisilla omat liikkeensä ja yleensä omat\nvirkamiehensäkin. Suomalainen on siellä kaupunginkassamiehenä,\nsuomalaiset verottajana, rauhantuomarina, poliiseina y.m. Mutta\noikein huolellisia eivät kansalaisemme ole omia kansalaisiaan saamaan\nvirkoihin. Usein pistetään sinne muunkielisiäkin, vaikka suomalaiset\nolisivat paremmat. Suomalaisia kauppahuoneita, yksityisiä ja yhtiöitä\non tarpeen tyydytykseksi. Yhteistoiminta usealla liikealalla on\nantanut kauniita tuloksia.\n\nUskonnollisissa harrastuksissa ovat apostolisluterilaiset näyttäneet\nvilkkaampaa toimintaa. Heillä on pari kirkkoakin, yksi kauppalassa,\ntoinen eteläkontrilla.\n\nOn raittiusseurakin ollut toiminnassa, mutta väliin on se\nviettänyt hyvin kituvaa elämää. Kumminkaan ei pidä luulla, että\nseudulla vallitsisi suuremmassa määrässä muu juoppous kun ehkä\n-- kahvinjuonti. Maanviljelysseuduilla ei raittiustyö ole niin\nvälttämätön kun kaivantopaikoilla, missä rahaa enemmän liikkuu ja\nviekotukset ovat suuremmat.\n\nNew York Millsin kauppalassa ilmestyy Nylundin veljesten omistamana\nsanomalehti Uusi Kotimaa, joka on vanhimpia nykyään ilmestyvistä\nsuomalaisista lehdistä Amerikassa.\n\nKun lähdemme New York Millsin kyläntapaisesta kauppalasta\npoikki maisin pohjoiseen, tulemme Paddockiin ja siitä sitte\nSebekan asemalle. Täältä hiukan matkaa länteen on Menahgan asema\n\"Mustikka\"-alueella. Niin hyvin Sebekassa kun Menahgassakin on\nsuomalaisia liiketoimissa. Menahgasta viidettä mailia hevostietä läpi\nsynkän petäjikön tulemme Runebergin siirtokuntaan. Siellä, kuten\nyltäänsä tällä seudulla, on vankka suomalainen asutus. Viljelys ei\nole vielä niin vanhaa kun New York Millsin ympäristöllä, mutta alku\non hyvä, ja tyytyväisinä kansalaisemme siellä asustavat. Sanotaan,\nettä koko tällä alueella, lukuun ottaen edellä mainitutkin seudut,\nasuu suomalaisia ainakin yli 6,000. Varsinainen Runebergin kauppala\non vielä pieni, mutta hiljalleen edistyvä. Alkupuolella vuotta 1898\npaloi siellä postikonttori ja sen sisälle suomalainen postimestari.\nRuneberg on puhtaasti suomalainen siinäkin suhteessa, että siellä\nkauppalan virkakuntakin on tavallisesti läpeensä suomalainen.\n\nLänteen, pohjoiseen ja etelään päin Runebergistä, samoin kun New York\nMillsistäkin on vielä muita vankkoja suomalaisseutuja, ja asutus\njatkuu pitkälle. Edellisten lisäksi mainitsen vaan nimeltä muutamia\npaikkoja. Claykauntissa on Cromwell, Douglasissa Holmes City,\nBrandon, Spruce Hill y.m. Holmes Cityssä on ennen ollut paljonkin\nsuomalaisia, mutta moni on sieltä muuttanut muualle etsimään parempia\nmaita. Myöskin Kittson, Roseau, Polk ja Casskaunteissa on suomalaisia\nasutuksia. Ja Itascakauntissa on suomalaisia La Prairiessa, Swan\nRiverillä, Trout Lakessa y.m. Metsätyöt siellä vasta ovat avanneet\nasutusta siirtolaisille. Toddkauntissa on suomalaisena asutuksena\nmainittu Grey Eagle.\n\nEtelämpänä on vielä mainitsematta jätetty Renvillekaunti, jossa on\nvanhaa suomalaisasutusta aina niiltä ajoilta, jolloin Cokatoonkin\nvanhimmat suomalaiset asettuivat. Siellä on Bandonin, Franklinin y.m.\nsuomalaiset siirtokunnat. Myöskin täällä ovat Vermlannin suomalaiset\nlöytäneet itselleen uuden kotimaan.\n\nHubbard ja Swiftkaunteissa mainitaan myös olevan suomalaisia, sekä\nRamseykauntissa, johon St. Paulin suuri kaupunki kuuluu, tietää\ntilasto löytyvän kansalaisiamme lukuisasti. Useassa muussa kauntissa,\nhajallaan yli koko valtion, on heitä pienemmässä määrässä. Mutta\ntarkastelemista vielä ansaitsee suuret suomalaisseudut Duluthista\npohjoiseen päin. Siellä onkin useita tuhansia kansalaisiamme,\ntyöskennellen etupäässä rautakaivannoissa.\n\nLuoteessa päin, jotenkin lähellä Duluthia on n.k. Thompsonin kontri,\nsuurehko suomalainen maanviljelysseura. Se kuuluu Carltonkauntiin\nsamoin kun Moose Lakekin etelän puolella. Enimmät farmarit ovat St.\nLouisjoen varsilla. Jotenkin hyvin tulevat kansalaisemme siellä\ntoimeen, eläen hiljaisesti ja rauhallisesti.\n\nSt. Louisjokeen laskee vasemmalta Cloquetjoki. Täällä on Cloquetin\npieni kaupunki, jossa on vilkas lauta- ja sahaliike. Suomalaisia\non siellä useita satoja varsinkin kesäiseen aikaan ja omistavat he\nuseita kymmeniä talojakin. Talvisin menevät nuoret miehet tukkitöihin\nja kaivoksiin.\n\nUseita vuosia on Cloquetissa työskennellyt raittiusseura Ilmarinen\nylipäänsä jotenkin hyvällä menestyksellä.\n\nYlempänä St. Louis joen varsilla, noin 60 mailia Duluthista on\nFloodwoodin suomalainen maanviljelysseutu. Maa on metsäistä ja on\nsiellä näihin asti ollut hyvät tukkityöt, joissa maanviljelijätkin\novat saaneet tarpeellista sivuansiota.\n\nKoko koillinen osa Minnesotaa on hyvin arvokasta rauta-aluetta. Siitä\non tullut vaarallinen kilpailija Michiganin tunnetulle ja vanhalle\nrautaseudulle. Nyt kuuluu alueeseen oikeastaan kaksi rautaseutua,\nVermillion- ja Mesabaränssit. Viimemainittu nimitys on kumminkin\nalkanut voittaa yleisemmän merkityksen. Mesaban rautakaivannot\novat suureksi osaksi Amerikan rikkaimman miehen, tunnetun\nöljykuninkaan John D. Rockefellerin omia. Niiden omistuksella on hän\nhankkinut itselleen myös rautakuninkaan arvonimen. Sanotaan, ettei\ntyömiesten asema täällä ole niin varma ja edullinen kun Michiganin\nrautaseudulla. Yleensä onkin Rockefeller tunnettu siitä, ettei hän\npaljon välitä niistä, jotka hänelle rikkauksia kokoovat. Koneella\nteettää hän työn siinä missä suinkin mahdollista. Ja missä kone ei\nkäy laatuun, ainoastaan siellä saavat työmiehet ansiota ja leipää.\nKoneisiin nähden ovat Mesabaränssin kaivannot edistyneimpiä.\n\nKauvimman aikaa on tällä perukalla ollut tunnettuna Vermillionränssi\nja siellä on vanhin paikka Tower. Lähemmäs parikymmentä vuotta jo\nlienee kulunut siitä kun täällä löydettiin rautamalmia ja ruvettiin\nsitä kaivamaan. Towerin kaupungin viereen on kasvanut vielä\nkookkaampi Soudanin kaupunki, jossa moni Towerinkin kaivannoissa\ntyöskentelevä asuu.\n\nYmpäristö täällä on luonnoltaan hyvin Suomeen vivahtavaa. Eroa ei\ntunne olevan muualla kun maapohjan rikkaudessa. Siinä suhteessahan\nse Amerikka viepi Suomelta voiton ja sen vuoksi moni suomalainenkin\non rientänyt tuonne kauvas, aina Towerin perukalle, jopa vielä\nkauvemmas. Rautamalmia on Soudanissa aivan arvaamattomiksi ajoiksi,\nsamoin kun muuallakin sillä puolella. Rautamalmi on maassa\npohjakerroksena. Kaivoa kaivaessakin sen yhdyttää.\n\nVermillionalueeseen kuuluu myös Ely ja on niinikään vanha\nsuomalaisten asuma paikka. Kansalaisiamme lienee siellä lähemmäs\ntuhatkunta. Hyvän arvon ovat Elyn suomalaiset saaneet työnantajilta.\nHeitä pidetään parhaimpina kaivantomiehinä. Ja raittius- y.m. alalla\novatkin suomalaiset kunnostaneet itseään erinomaisesti. Juoppous on\nverrattain vähäistä. Suuri osa kansalaisia kuuluu raittiusseuraan.\nKaivantopäällikkö Pengilly on erinomainen suomalaisten suosija juuri\nsen hyvän käytöksen vuoksi, jota kansalaisemme ovat osoittaneet.\nPengilly, syntyään englantilainen, tuli ensimmäisten mukana Elyyn\nv. 1886 ja on nyt Chandlerkomppanian kaivantotyön ylijohtaja. Aivan\näsken lähettämässään kirjeessä, jossa antaa tietoja tätä teosta\nvarten, vakuuttaa mr. Pengilly aina tunteneensa mitä suurinta\nkunnioitusta suomalaisia kohtaan, kun hän on havainnut heidät\n\"eteenpäin pyrkiviksi, rehellisiksi, uutteroiksi ja raittiusasian\nalalla ensimmäisiksi sekä hyviksi Amerikan kansalaisiksi, jotta ei\nsynnyinmaan mitenkään tarvitse hävetä heitä.\" Voimainsa mukaan on\nhän auttanut suomalaisten puuhia, raittius- ja seurakuntatyötä.\nKiitollisuuden ja ystävyyden osoitteeksi ovat suomalaiset\nlahjoittaneet hänelle englanninkielisen painoksen teosta \"Suomi XIX\nvuosisadalla\". Samaa kirjaa ovat suomalaiset muillakin seuduilla\nlahjoitelleet amerikkalaisille ystävilleen ja amerikkalaisiin\nkirjastoihin sekä lukutupiin.\n\nYhtenä raittiustyön tuloksena on Elyssä suuri raittiustalo,\nsiveellisten pyrintöjen keskipiste. Näkyvänä merkkinä hengellisistä\npyrinnöistä on kirkko ja seurakunta. On heillä lainakirjastokin,\ntorvisoittokunta y.m., joten yhteispyrinnöissä ovat edistyneimpien\njoukkoon luettavat Amerikan suomalaisista. Erimielisyys ei ole\ntäällä päässyt niin suurta hajoitustyötä tekemään kun muualla tämän\nrauta-alueen piirissä.\n\nMyös Tower ja Soudan ovat vilkkaasta raittiusharrastuksestaan\ntunnettuja ja on sielläkin raittiustalo. Seurakuntia on siellä\nsuomalaisilla parikin ja myös jo alkanee olla valmiina molemmilla\nkirkot. Evank. luterilainen seurakunta on edistyneempi.\n\nVermillionalueen vakavat suomalaiset ovat yleensä hyvin voipia.\nUsealla on omat talot. On moitittu sitä, että suomalaisia omia\nliikkeitä on täällä kansalaisten lukumäärään verrattuna liian vähän.\nEnimmäkseen tekevät suomalaiset kauppaa muunkielisten puodeissa,\njoissa on suomalaisia palvelijoita. Isompi suomalainen liikehomma on\nJaakko Perttulalla. Kymmenien tuhansien dollarien arvosta tekee hän\npuuliikettä vuosittain.\n\nKun rautamalmin kaivaminen alotettiin Biwabikissa riensi sinne\nsuomalaisia joukolla. Heti rupesivat he puuhaamaan raittiustaloa,\nja tulevaisuus näytti hyvältä. Mutta samalla työtkin vähenivät\nja iso osa miehiä sai mennä muuanne. Jäi silti seudulle niin\npaljon kansalaisia, että rakensivat talon valmiiksi odottamaan\ntaaskin suomalaisten tulvaa. Paremmat ajat ovat vähitellen\nruvenneet koittamaan Biwabikissa ja hiljalleen on menty eteenpäin\nsovinnollisuudessa.\n\nVirginia on Mesabaränssin pääpaikka. Vaikka siellä onkin työajat\nhyvin vaihdelleet, on kumminkin sinne karttunut suomalaisia\nlukuisasti, joten kaupunki on kansalaisiimme nähden tämän puolen\nmerkillisimpiä paikkoja.\n\nVanha ei ole vielä Virginia, vaikka lieneekin vanhin kaivantopaikka\nvarsinaisella Mesabaränssillä. Sitä alettiin rakentaa erämaahan v.\n1892. Rakennettiin rautatie ja alettiin kaivaa malmia rautakummuista.\nSe oli oikein amerikkalaista kaupunginperustamista. Vuoden kuluessa\noli autiosta paikasta syntynyt sievähkö kaupunki lukuisine\nkirkkoineen, kouluineen ja komeine yksityisine rakennuksineen.\nMainittakoon, että kaupungissa oli muun muassa jo -- 45 kapakkaa.\nNehän ne tahtovat aina tunkeutua tuollaisiin \"puumaus\"-paikkoihin\nensimmäisinä.\n\nMutta vuoden perästä, kesäkuulla 1893 paloi koko kaupunki yhtenä\npäivänä poroksi. Ei jäänyt jälelle kun neljä taloa, joista kolme oli\nsuomalaisten omia. Moni kansalaisemmekin menetti kaiken omaisuutensa.\n\nHeti ruvettiin kaupunkia uudelleen rakentamaan ja on siitä taas\ntullut aika sievä. Vaikkakin työajat seudulla huononivat heti\njälkeen, on se silti oikein ihmeteltävästi kasvanut. Kaupungilla\non oivallinen, kaunis asema kahden järven välissä, joten yleisen\nliikkeenkin suhteen sillä on tulevaisuutta.\n\nSuomalaisilla on Virginiassa paljon omia taloja, onpa omia\nliikehuoneitakin. Suomalainen Södergrenin veljesten apteekki\non hienoin kaupungissa. Raittiusriennot ovat olleet vilkkaat\npaikkakunnalla, vaan erimielisyys on herpaissut voimat. Komea talo on\nvanhemmalla raittiusseuralla. Myöskin on suomalaisilla seurakunta ja\nhiljattain valmistunut kirkko. Ruotsinkieliset suomalaiset kuuluvat\nruotsalaiseen seurakuntaan ja ovatkin enempänä puolena siinä.\n\nLähellä Virginiaa on pienempi kaivantopaikka McKinley. Siinä,\nsamoin kun nuoressa Spartassakin on vaan vähemmälti suomalaisia.\nViimemainitussa on puuhattu myös raittius- ja seurakunta-alalla.\n\nMountain Iron on hiljainen ja näyttää nykyään olevan vakavakin\ntyöpaikka. Rautamalmi kaivannoissa siellä kuuluu olevan parasta koko\nMesabaränssillä. Suomalainen raittiustalo on sinnekin noussut.\n\nEveleth ja Hibbing ovat nuoria kaivantoseutuja, rakennetut yhtä\nsuurella melulla kun Virginiakin muutamia vuosia sitä ennen.\nEvelethissa nousi suomalainen raittiustalo sitä mukaa kun muutkin\nensimmäiset rakennukset erämaahan. Erimielisyys kumminkin tuli\nturmelemaan kaunista alkua. Raittiusseura jakaantui kahtia ja sitte\nvaipuivat molemmat osastot kuolon uneen. Seurakuntakin kuoli saman\nruton raivotessa. Mutta tietysti ei henkisten rientojen taivas voinut\nkauvan noin synkkänä pysyä. Aletaan uudella voimalla ja toivottavasti\nparemmalla kokemuksella.\n\nHibbingissä on myös paljon suomalaisia ja on erimielisyys sielläkin\ntehnyt tuhoaan. Keskinäisessä puoluetaistelussa on paljon kulutettu\nhenkisiä voimia.\n\nSuomalaisia taloja ja liikehuoneita on noussut paikkakunnalle.\nSuomalainen apteekki on saavuttanut yleistä kannatusta.\n\nYleensä on Mesabaränssillä olot paljon tasaantuneet aivan viime\naikoina. Seurakuntaharrastuskin on vakaantunut. Laittomuuden ja\nvallattomuuden harjoittajia löytyy vieläkin, mutta yleinen mielipide\nrupeaa niitä vähitellen tuomitsemaan.\n\nTyönsaanti on ollut hyvin vaihtelevaa seudulla, sekin on syynä\nsäännöttömyyksiin. Palkka ei ole ollut korkea, on ollut siinä\npuolentoista dollarin vaiheille ja hiukan yli päivältä. Joissakuissa\npaikoissa on ollut n.k. pakkoboordi, työmiehen on täytynyt asua ja\nsyödä työnteettäjien majaloissa. Maksut ovat siellä olleet korkeammat\nkun suomalaisissa majaloissa, mutta työmies ei ole saanut valita.\n\nKaivannot eivät ole tällä alueella syviä, ovathan ne vielä verrattain\nnuoria, ja rikas malmisuoni kulkee aivan lähellä maanpintaa.\n\nSyvimmät kaivokset lienevät Soudan-Towerin alueella. Elevaatori\n(nosto- ja laskukoju) laskeutuu hiljalleen alas noin 800 jalkaa maan\nsisään, ehkä paikoin enemmänkin.\n\nTwo Harborissa, lastauspaikassa Superiorjärven rannalla, jonkun\nmatkaa ylempänä Duluthia, työskentelee joku määrä suomalaisia. Heidän\nelämästään ja satunnaisista ansioistaan ei ole paljon mainitsemista.\n\nUseita Minnesotan suomalaisten asuinpaikkoja on vielä jäänyt\nmainitsematta, mutta niiden luettelo kävisi liian pitkäksi ja\nikäväksi. Talviaikoina on kymmenissä metsätyöpaikoissa suomalaisia,\nmuutamilla seuduilla hyvinkin paljon. Mutta ne ovat enimmäkseen vaan\ntilapäisiä työpaikkoja. Kumminkin usein asettuu tuollaiselle seudulle\nentinen tukkimies maanviljelijäksi, tehden asutuksen vakaammaksi.\n\nMinnesota on jo nyt hyvin tärkeä valtio suomalaiseen asutukseen\nnähden. Tulevaisuudessa käy sen arvo siirtolaiskansamme historiassa\nvielä suuremmaksi. Nykyään monella suomalaisella farmiseudulla ovat\nolot vasta alussaan, farmarit kituvat velassa ja uutisasutustyö on\nvienyt kaikki voimat. Mutta on syytä toivoa, että noista seuduista\nvielä tulevaisuudessa nousee vahvin tuki siirtolaiskansamme\nhenkiselle viljelystyölle. Ja nepä tullevat kansallisuutemme\nvarmimmiksi säilyttäjiksi Amerikassa.\n\n\n\n\nDakota.\n\n\nDakota, tuo jättiläisalue aavaa preerimaata muodostaa kaksi valtiota\nUnioonissa. Tämä alue otettiin vasta v. 1889 Yhdysvaltain yhteyteen\nkahdessa osassa: Pohjois- ja Etelä-Dakota. Kumminkin on luonnonsuhteet\nniissä kummassakin melkein samallaiset. Suomalaisia asuu molemmissa\netupäässä maanviljelijöinä. Etelä-Dakotassa on myös rikas kaivosalue,\nMustat Kummut, jossa on huomattavia suomalaisseutuja.\n\nDakota on kuvaavin seutu \"Suuresta Lännestä\". Paitsi noita Mustia\nKumpuja on molempain Dakotain koko alue ääretöntä tasankoa, jota\npaikoin joet viiltelevät. Siellä täällä nousee tasangolla mataloita\nharjanteita, aivan kun aaltoja meressä. Löytyy myös vähän pieniä\njärviä, joissa useissa on suolaista vettä. Mutta näitä on niin\nharvassa, ettei ne anna aavikolle paljon vaihtelua.\n\nKauvan ei ole vielä valkoinen ihmisrotu liikkunut Dakotan aukeilla,\nvielä vähemmän aikaa on se siellä asunut. Preerit ovat olleet\npuhvelien ja muiden ruohokentillä elävien villieläinten laidunmaina.\nJa intiaanit, erittäinkin tuo valkoisia vihaava Siouxheimo, ovat\nsaaneet siellä vallita ja vapaasti metsästää. Tosin sanotaan, että\nturkiksien ostajia Canadasta asettui jo vuoden 1775 tienoilla\nPohjois-Dakotaan, mutta vielä sata vuotta myöhemmin oli koko tällä\nalueella tuskin tuhatta valkoista uutisasukasta. Ja Etelä-Dakotaan\nkerrotaan ensimmäisten valkoisten uutisasukkaiden asettuneen vasta\nv. 1857. Monta kovaa ovat uutisasukkaat saaneet kokea taisteluissa\nintiaaneja vastaan, mutta verinen sota v. 1862 kukisti Siouxheimon\nylpeyden ja nyt on siellä turvallista elellä. Intiaaneja on siellä\nvieläkin tuhkatiheässä, mutta harvoin ne enää uskaltavat valkoisia\nhätyyttää. Nyt on Dakota valmis avautumaan viljelykselle.\n\nJa siitä se vielä kerran viljelysala koituukin. Ajateltakoon, että\npelloksi voipi kääntää koko tuon mahdottoman alan, molemmat Dakotat,\nenemmän kun 150,000 neliömailia, vähentämällä pois sen pienen alan\nmitä Mustat Kummut ja vähäiset vesistöt ottavat.\n\nDakota on sellaista preeria, ettei siinä näy yhtään puuta, ei yhtään\npensasta eipä edes kiveäkään. Mutta karua maata, aroa se ei siltä\nole. Maa kasvaa yltäänsä miehenkorkuista heinää ja on pohjalleen\nviljavinta alaa, mitä maapallolla löytyy. Maan päällimmäisin kerros\non väkevätä ruokamultaa, jota tavallisesti on kyynärän paksuudelta.\nSen alla on useita jalkoja paksulti saven ja hiekan sekaista\nmaata, joka tarvitsee vaan avautua vedelle, ilmalle ja valolle\nmuodostuakseen erinomaiseksi maan viljelysmaaksi. Seuraava kerros on\nhiekkaa ja sitte on pohjana kilsisavikko, joka estää veden vajoamasta\nalemmaksi. Tämä saapi sen aikaan, että Dakotassa voidaan kasvattaa\nviljaa paljon vähemmällä sademäärällä kun usein muualla. Jos vaan\nlumentulo talvella on runsas ja kevätkesällä on pari hyvää sadetta,\nriittää se jo tavallisesti viljankasvuun.\n\nMutta kumminkin on tosiasia, että kuivuus tahtoo vielä liian usein\nhaitata Dakotan maanviljelystä. On kyllä tehty havaintoja, että\nvuosi vuodelta lisääntyy sademäärä, arvatenkin sitä mukaa kun metsät\nlännessä ja idässä hakataan, mutta silti sataa siellä kesällä\nharvoin. Talvella tulee siellä toisinaan paljon lunta, mutta on usein\nvähälumisiakin talvia. Paras lumentulo on vasta kevätpuolella. On\nluonnollista, että myrskyt ovat aivan hirmuisia Dakotassa, kun ei\nole mikään estämässä niiden voimaa. Usein kaatuu taloja, ja talvisin\nhautaa kauheat pyryt ihmisiä ja eläimiä kinoksiin.\n\nPolttoaineena preerillä on kivihiili ja sitä löytyykin runsaasti\nDakotassa. Paikoin voi farmari kaivaa hiilitarpeensa omalta maaltaan.\nTämä polttoaine ei ole kallista. Mutta rakennuspuulla on hintaa ja\nsitä tuodaan usein hyvinkin kaukaa. Tämän takia preerillä ollaan\nhyvin säästäväisiä rakennusten suhteen, usein kaivetaan asunto\nmaahan, ja vähän korkeammalle nouseva katto on ainoa, joka viittaa\nasumusta. Euroopassa herättäisi ihmettelyä, miten farmari voi niin\nvähillä ja kehnoilla rakennuksilla tulla toimeen.\n\nEtupäässä on maanviljelijöinä Dakotassa pohjoismaalaisia. Sijaa olisi\nvielä tuhansille uutisasukkaille. Ja hyvääkin maata on vielä helposti\nsaatavana. Enimmäkseen otetaan maata n.k. homesteadlain perusteella,\nasunto-oikeudella. Jokainen Yhdysvaltain kansalainen, tahi joka\nilmoittaa aikomuksensa tulla sellaiseksi, saapi hallitukselta maata\n160 eekeriä (yksi eekeri on noin 0,4 hehtaaria), kun vaan suorittaa\nkiinnityskustannukset, jotka tekevät tuollaiselta maa-palalta noin\n16 dollaria. Asukkaan on viimeistään 6 kuukautta kiinnityksen\njälkeen alettava viljelemään maata ja on viljelyksen jatkuttava\nvähintäin 5 vuotta. Sitte lankeaa maa täydellisesti asujalle ja hän\nsaa sen myydäkin, jos tahtoo. Tällä perusteella on vielä paljon\nmaata saatavana Dakotassa, mutta tietysti on maat lähimpänä\nrauta- ja vesiteitä jo otetut. Myös löytyy useampia muita perusteita,\njoilla hallituksen maata saa, mutta tämä on yleisin ja tunnetuin\nmaanottotapa.\n\nNiillä yhtiöillä, joiden rautatiet kulkevat läpi Dakotan, on siellä\nsuuria aloja maata pitkin rautatienvarsia hallussaan. Ne myyvät maata\nvähäisestä maksusta, noin 2--8 dollaria eekeriltä. Kalliiksi ei\nmaa näinkään tule ja sen summan saapi vielä suorittaa tavallisesti\nvähitellen viiden vuoden kuluessa.\n\nUsea uutisasukas on aivan tyhjällä alkanut, ainoana pääomana on\nollut työkykynsä. Ja onhan se näinkin onnistunut, vaan ei kumminkaan\nkaikilta. Viisaammin tekee se, joka ennen maamieheksi rupeamistaan\nhankkii pienen pääoman, että voi saada itselleen tarpeelliset koneet,\nhevosen y.m. ja vielä voi muutaman vuoden elää, ettei tarvitse\nvelkaa tehdä. Kyllähän Amerikassa on helppo velaksi koneita ja muuta\nsaada, mutta moni uutisviljelijä on saanut paljon katua velantekoa.\nMoni on niiden takia sortunut maaltaan, jonka kumminkin niin\nhelpolla sai. Jos jo ensimmäinen vuosi tulee uutisviljelijälle hyvä,\nsaattaa vähävarainenkin päästä alkuun, mutta jos kuivuus, halla tai\nraesateet, nuo Dakotan vitsaukset, joista ensimmäinen on pelättävin,\ntuhoavat ensimmäisen sadon, on vaikea varattoman jatkaa viljelystään.\nMuutamin paikoin voi kyllä saada syrjäansiota, mutta enimmäkseen on\nse tuolla tasangolla mahdotonta. Tyhjällä on vaikea Dakotassakin\nalkaa, vaikka maa on valmista nurmea, odottaen pelloksi kääntämistä\nja vaikka maata ei tarvitse ainakaan ensi vuosina lannoittaa.\n\nPaitsi maanviljelystä on Dakota erittäin sopiva karjankasvatukselle.\nJa sitäkin siellä harjoitetaan suuressa määrässä. On siellä\nsuomalaisiakin, joilla on satoja, ehkä tuhansia lampaita. Kasvatetaan\nmyös hevosia, raavaskarjaa y.m. Laidunmaista ei ainakaan vielä ole\npuutetta, ei pitkiin aikoihin. Lähempänä kaupungeita ja rautateitä\non jo ruvettu meijerihommiinkin, vaikka se vielä on aivan alulla.\nKunhan se pääsee kasvamaan noissa edullisissa oloissa, kyllä sieltä\nrupeaa voita ja muuta karjantuotetta mailman markkinoille menemään\nvaikuttaen hintain alenemista samoin kun Dakota ja muut Amerikan\nviljaseudut ovat viljanhinnalle tehneet. Dakota, kun pääsee alkuunsa,\nei ole halveksittava kilpailija mailman markkinoilla.\n\nSuomalaisia asuu Dakotassa jo paljon ja on heitä monessa paikassa.\nEnimmäkseen ovat he ryhtyneet maiden ottoon aivan vähävaraisina,\njoten on ollut vaikea päästä alkuun. Sen vuoksi on oikein\nihmeteltävä, että suomalaiset niinkin hyvin ovat päässeet jaloilleen\nja kunnialla edistyvät maanviljelijöinä muiden kansallisuuksien\nrinnalla.\n\nHuomattavimmat suomalaisten asumapaikat Etelä-Dakotassa ovat: Snoma,\nElk Creek, Estelline, Bryant, Poinsett, Castlewood, Savo, Frederick,\nHecla, Houghton, Mapes, Perry, Terry, Lead City ja Terraville.\nPohjois-Dakotan merkittävimmät suomalaiset seudut ovat: Lakota, Pelto\nja Rolla.\n\nKuten luettelosta näkyy on siellä kumminkin kaksi sellaista\nsuomalaisseutua, joiden nimetkin ovat suomalaiset. Savo onkin\njo suuri suomalainen maanviljelysseutu. Pelto on vasta pieni ja\nalotteleva siinä Lakotan kupeella, oikeastaan kuuluenkin tämän\npiiriin.\n\nFrederick ja Savo kuuluvat myös keskenään yhteen piiriin. Tämä seutu\nlienee vanhin suomalainen, maanviljelysalue Dakotassa. Kansalaisiamme\nasettui sinne farmareiksi hyvillä tulevaisuudentoiveilla jo v. 1882.\nHeitä näytti silloin kaikki suosivan. Hyvät oli vuodet niinä aikoina.\nHevospari maksoi silloin 400 dollaria ja lehmät 50 dollarista\nylöspäin. Mutta ajat muuttuivat. V. 1889--90 tuli katovuosia\nkuivuuden takia. Parina seuraavana vuonna rikkaruoho häkkärö turmeli\nviljan. Muuhun kansallisuuteen kuuluvia farmareita alkoi muuttamaan\npois paikkakunnalta, vaan suomalaiset pysyivät paikoillaan. Kumminkin\nmyös heitä on sittemmin siirtynyt pois erittäinkin Pohjois-Dakotaan,\njossa on saatu parempia vuosia ja luullaan sateen olevan hiukan\nrunsaamman. Viljasato seudulla on hyvin vaihteleva. Nisua saadaan\n5--30-pusseliin eekeriltä. Suomalaisilla on seudulla kolme\nkirkkoa, joista kaksi on apostolisluterilaista (laestadiolaista).\nViimemainituilla on pappinsakin.\n\nPoinsettissa on myös paljon suomalaisia maanviljelijöinä. Apost.\nluterilaisilla on sielläkin saarnaajansa, mutta ei evank.\nluterilaisilla.\n\nKumminkin lienee viimemainittujen uusi kirkko jo valmis. Dakotan\nluterilaiset haluavat innolla omaa pappia, mutta eivät ole vielä\nonnistuneet saamaan. Toisinaan heidän kutsumuksestaan on pappi\nmuualta käynyt pitämässä rippikoulua ja jakamassa ehtoollista.\n\nSnomassa on samoin kun muuallakin erittäin Etelä-Dakotassa ollut\nhaittana liiallinen kuivuus. Sitä on koetettu auttaa keinokastelulla\nja on yhtiö tämän saantia varten olemassa. Estellinessä ja Bryantissa\non myös lukuisasti suomalaisia. Nekin ovat maanviljelysseutuja. Elk\nCreekissä on ollut metsätöitä suomalaisilla. Houghton, Hecla ja\nCastlewood ovat farmiseutuja, mutta Lead City ja Terraville ovat\nMustien Kumpujen tärkeimpiä kaivantopaikkoja -- näistä myöhemmin.\n\nJos nyt lähdemme Etelä-Dakotan suomalaisilta farmiseuduilta\nPohjois-Dakotan suomalaisten luo on meillä tilaisuutta tarkastella\nDakotan äärettömiä ruoholakeuksia, jotka Savon tienoilla ovat\nsäännöllisesti aaltoilevia. Paikoin näkyy aalto kohoavan huipuksi,\nmutta tuota tuskin muuksi kun kummuksi voipi nimittää. Matka kulkee\nSanbornin, Oakesin ja Lamouren kautta Sheyennejoelle, josta Lakota on\nenää vaan 25 mailin päässä.\n\nSuomalaisten kylä on varsinaisesta Lakotan kauppalasta noin 10 mailia\nkoilliseen. Maanlaatu on hyvin viljelykseen kelpaavaa. Kentät kasvaa\nheinää runsaasti.\n\nSuomalaisia on asunut Lakotassa jo toistakymmentä vuotta ja\novat he hyvin ihastuneet seutuunsa, kutsuvat sitä Pohjolaksi ja\nSuureksi Suomeksi. Etelä-Dakotasta ja Minnesotasta on siirtokunta\nsaanut runsaasti vahvistusta, sillä tänne on tullut hyviä vuosia\nja runsaampi sato. Monet suomalaiset, jotka muutamia vuosia sitte\novat uutisviljelyksen alottaneet omistaen noin 300 dollaria, jopa\nvähemmänkin, ovat nyt jo vuosisatona saaneet 5,000 pusselia ja\nenemmänkin viljaa. Hauska on myöskin, että suomalaisten maat täällä\nyleensä ovat velattomia. Se on jotenkin harvinaista näinkin isossa,\nvähillä varoilla perustetussa siirtokunnassa. Lähellä rautatietä ei\nLakotassa enää ole maata asunto-oikeudella saatavana.\n\nLakotan suomalaisilla on lainakirjasto ja nuorisoseura sekä ovat tätä\nvarten rakentaneet kokoushuoneen. Apostolisluterilaisilla on siellä\noma kirkko.\n\nEi täyttä sataa mailia pohjoiseen Lakotasta on aivan nuori Rollan\nsuomalainen siirtola. Se on Pohjois-Dakotan pohjoisella laiteella\nolevan pienen ylängön Turtle Mountainin kaakkoisessa kulmassa. Kuusi\nmailia itäänpäin kauppalasta on suomalaisia maanviljelijöinä. Tämä\nseutu on muita Dakotan suomalaispaikkoja etuisampi siinä, että metsä\non lähellä ja siitä saapi polttopuutakin. Kaivoja on seudulle vaikea\nsaada, sillä niiden täytyy olla syviä, jos mieli yhtyä vesisuoneen.\nMutta maanpäällysvettä säilyy yli vuoden sitä varten kaivetuissa\nkuopissa. --\n\nPaitsi näitä varsinaisia suomalaisia maanviljelijöitä liikkuu\nnaapurivaltioista ja etempääkin suomalaisia kesän aikana Dakotassa\nmaanviljelystöissä ansaiten yhden dollarin vaiheille päivältä ja\nruuan. Tämä työ on hyvin lyhytaikaista ja epävarmaa. -- --\n\nVielä on tarkastelematta eräs tärkeä osasto Dakotan\nsuomalaisia, seutu, jossa on ollut suomalaisia, ennenkun näistä\nmaanviljelyspaikoista mitään tiedettiin. Mustat Kummut ja niiden\nsuomalaiset ansaitsevat erityisen tarkastuksen.\n\nMustat Kummut (Black Hills) kohoavat Etelä-Dakotan länsirannalla\nylös laajan aavikon pinnalla kuni saari meressä. Osa vuoria\njääpi Wyomingin valtion puolelle. Vuoriston korkeus vaihtelee\n1,000 4,000 jalan välillä ylempänä ympäröivää aavikkoa. Mäkien\nulkosyrjät loivenevat vähitellen ja niin sulavat yhteen aavikon\nkanssa. Vuoriston sisällä ovat mäet jyrkkiä ja rotkot syviä, selvä\nmerkki siitä, että jolloinkin on maanalainen tuli tässä repinyt ja\nmylleröinyt maanpinnan.\n\nMaa on pinnaltaan täällä mustaa ja siihen tummat mäntymetsät\nlevittävät synkät varjonsa. Tuskinpa sopivampaa nimitystä olisi voitu\nseudulle löytää kun \"Mustat Kummut\".\n\nTämä vuoristo on itsenäinen, enempi kun sata mailia laajan aavikon\nkautta eroitettuna Kalliovuoriryhmästä. Mutta Mustat Kummut ovat\nmailman merkillisimpiä pohjarikkautensa takia. On sanottu ja lienee\ntottakin, että ne ovat rikkain sadan mailin ala maan pinnalla,\nNäistä mäistä kaivetaan 62 erilajista mineraalia. Kultaa, hopeaa,\nkivihiiltä, rautaa ja tinaa on löydetty runsaasti. Ja sittekin,\nvaikka miljoonain arvosta on vuosittain saatu noita arvokkaita\naineita, on niiden etsintä vasta alussaan, ainoastaan päältäpäin\nvähän rapsimista. Kultasuoni näyttää laajenevan ja tulevan\nrikkaammaksi, kuta syvemmälle mennään. Vuoriston todellista rikkautta\non mahdoton arvostella. Kullan kaivamisen alettua noin 28 vuotta\nsitte on Hilleistä kaivettu tuota keltaista metallia noin 100\nmiljoonan dollarin arvosta. Vuotuinen tuotanto on noin 7 miljoonaa\ndollaria ja lisääntyy se säännöllisesti. Paitsi kultasuonikaivantoja\nmaan sisässä on siellä myös kullanpesupaikkoja. Kivihiilenkaivamista\ntoimitetaan Cambriassa Wyomingin puolella.\n\nIlmanalaa Mustilla Kummuilla kehutaan mainioksi. Kesän aikana päivät\novat harvoin liian kuumat. Yöt ovat viileät. Talvimyrskyt ovat\nmiedommat kun muualla Dakotassa.\n\nKolmattakymmentä vuotta on kulunut siitä kun ensimmäiset suomalaiset\nmuuttivat Mustille Kummuille. Deadwoodin ja Lead Cityn seuduilla he\nsuorittivat ensimmäisiä päivätöitään. Sittemmin ovat he hajaantuneet\nympäri Kumpuja. Lead ja Terraville ovat suurimmat suomalaisten\npesäpaikat seudulla.\n\nJotenkin vähälukuisina olivat kansalaisemme alkuvuosina, kunnes\nnoin 18 vuotta sitte lukunsa alkoi kasvaa rautateiden avauduttua\nvuoristoon saakka. Ensimmäiset tulokkaat saivat matkata satoja\nmaileja Dakotan aavikkoa jalkaisin ja hitaasti kulkevissa\nvankkureissa.\n\nNoin tuhatkunta suomalaisia löytyy nyt seudulla. Enimmän työskentelee\nkansalaisiamme rikkaassa Homestaken sekä sen vieressä olevassa\nHighlandin kaivannoissa. Terran kaivanto on noin mailin päässä näistä\nja sielläkin tekevät suomalaiset työn melkein kokonaan.\n\nTerravillessä ja erittäinkin Leadissa omistavat suomalaiset kymmeniä\ntaloja, useita arvokkaitakin rakennuksia ja kartanomaita. Sieviä\nsuomalaisten kaivantomiesten koteja tapaa mäkien laiteilla ja useita\nruokataloja sekä liikehuoneita kaupungin keskuksessa.\n\nAnsiot ovat hyvät Leadin puoleisissa kaivannoissa. Kaivantomiehelle\nmaksetaan 3 1/2 dollaria päivässä. Muun työn tekijöillä on palkka\nvähän halvempi työn suhteen. Terran kaivannossa on mainari\n(kaivantomies) saanut päiväpalkakseen vaan 2 1/2 dollaria sitte\nvuoden 1894, jolloin yhtiö suostui alkamaan seisotetun työn, kun\nmiehet lupasivat tehdä työtä sillä palkalla. Työ on kaivannoissa\njotenkin vaarallista. Useita suomalaisia on loukkautunut ja\nkuollutkin tapaturmaisesti.\n\nMiehen täysi ylläpito majaloissa maksaa keskimäärin 23 dollaria\nkuukaudessa. Runsaasti katetussa pöydässä syövät Kumpujen\nsuomalaiset ja kulkevat, joutohetkinään, joita heillä kumminkin on\nvähän, hyvin puettuina. Ikävä asia vaan on, että monet suomalaiset\nkuluttavat hyvät ansionsa pelipöytien ääressä ja kapakoissa. On\nLeadissa kyllä raittiusrientojakin, mutta kaikki eivät niitä suosi.\nSeurakuntahommaakin on pidetty vireillä, mutta enimmän aikaa ovat\nsaaneet olla ilman omaa pappia.\n\nNe Mustien Kumpujen suomalaiset, jotka tahtovat säästää, ovat oikein\nhyvinvoipia ja varakkaitakin.\n\n\n\n\nMontana.\n\n\nJo Montanan nimi panee ajattelemaan vuoria, ja niitä on toki tuossa\nvaltiossa. Vuoria, vaan preerejäkin, autioita aukeita ylänkömailla.\nLoppumattomat metalli- ja kivihiilivarastot ovat kätkettyinä sen\nvuorissa ja tasankomaissa. Sieltä missä veden valtava voima on\nkaivanut itselleen uria, sieltä missä äkkijyrkät vesiputoukset ja\nkohisevat kosket kulettavat vettä laaksoon, on jo vuosikymmeniä\nhuuhdottu kultaa ja lienee melkein lopulleen tullut haetuksi\nkeltaisen metallin santa. Jokipurot ovat aikoja sitte tutkitut, kulta\npesty pois.\n\nMutta sitte on siirrytty etsimään kultaa vuorien sisästä muiden\nmetallien yhteydestä. Muutamissa vuosissa laitettiin satoja\nkaivantoja, missä tuhannet miehet ovat ahkerassa työssä ja minkä\nseutuvilla suuret survimot tupruttavat savuaan. Kovan työn alla\non kivi, ennenkun se päästää itsestään pois metallit. Survimoissa\neroitetaan kulta, hopea ja kupari toisistaan, ja niitähän metalleja\nsaadaan runsaasti Montanan kaivoksista. Yhdysvalloissa kaivetaan\nenempi kun puolet siitä kuparista, mikä mailmassa nykyisin saadaan.\nJa noin puolen Yhdysvaltojen saaliista antaa Montana. Sen jälkeen\nvasta tulee Michigan kuuluisan Kuparisaarensa kera. Kuparin\nmukana tulee Montanan kaivoksista kultaa ja hopeaa, erittäinkin\nviimemainittua metallia niin runsaasti, että noita kaivoksia\ntoisinaan hopeakaivoksiksi nimitetään.\n\nTasaisemmilta paikoilta muutamien jalkain syvyydestä on löytynyt\nmelkein loppumattomat kivihiilivarastot taaten murheettomasti\npolttoainetta määräämättömäksi ajaksi.\n\nMontanan rikkaus on ollut enemmän tunnettu vasta kolmisenkymmentä\nvuotta, mutta sen ajan kuluessa onkin se edistynyt ihmeteltävästi.\nNykyään on Montanassa useita suuria kaivantoseutuja, kuten Butten\ntienoo kuuluisine kupari- ja hopeakaivantoineen, tuhansiin\nnousevine työpaikkoineen, sulimoineen ja myllyineen, Silver Bow,\nAnaconda, Helenan ympäristö, Neihart sekä useat muut alueet. Suuret\nkivihiilivarastot ovat kätkettyinä useihin eri seutuihin, joista\ntunnetuimmat ovat Red Lodge, Sand Coulee ja Belt.\n\nSuomalaisia asustaa Montanassa lukuisasti. Huomattavimmat pesäpaikat\novat Belt, Sand Coulee, Butte ja Red Lodge.\n\nHelenan laaksossa on suomalaisia ollut aina kultakuumeen ensi ajoilta\nasti. Elämä siihen aikaan, v. 1870 tienoilla, oli näillä eräseuduilla\nmitä raainta ja irstainta. Jokaisella miehellä oli ladattu pistooli\nja pitkä puukko vyöllään valmiina joka hetki joko puolustamaan\nisäntäänsä tahi sen tahdosta tekemään vallattomuutta ja murhaa\ntoisia vastaan. Sen aikuiset suomalaiset voivat jokikinen jutella\ntappeluista ja konnankujeista. Tulipa vaan paikkakunnalle joku, joka\nei ollut hyvin varustettu tai ystävyyssiteillä puollettu, piankin hän\nsai luodin kalloonsa tai ripustettiin nuoran jatkoksi puun oksaan\nkuten kulkukoira. Ihmishenki ei maksanut kultaunssia, ja miehelle,\njolla tiedettiin olevan rikoksia, annettiin sankarin arvo.\n\nMutta jos se aika tarjosi vaaroja, antoi se etujakin. Työmiehen\npäiväpalkka oli parhaimmillaan ollessa 20 dollaria, siis enemmän kun\nnykyisin Klondikessa. Mutta tähän vaadittiin mieheltä rohkeutta,\nhyvää silmää ja tarkkaa ampumakättä. Kaivanto- ja huuhdontatyössä tuli\naina olla valmis tappelemaan ja itseään puolustamaan ryöväreitä sekä\npaikan anastajia vastaan.\n\nMutta Montana ei ole enää se vallaton, mikä se oli 30 vuotta sitte.\nEivät ole ansiotkaan enää samat. Siirtolaistulvan enetessä on\nsivistys ottanut jalansijan, oikeus saanut arvon. Päiväpalkkakin on\n20 dollarista laskeutunut 3--4 dollariin, jopa vähemmäksikin. Mutta\nvieläkin on Montana verraten onnellinen maa työmiehille, palkka on\nparempi ja työmiehellä on suurempi itsenäisyys kun muualla.\n\nVarsinainen suomalainen siirtolaisuus tähän valtioon saa\nmerkityksensä vasta vuoden 1880 jälkeen, jolloin ajan hurja henki oli\nehtinyt tasautua ja palkatkin vähetä. Suomalaisia kerääntyi Helenan\nja Butten ympäristöille kaivanto- ja metsätöihin.\n\nButte on Amerikan suurin kaivantokaupunki. Siellä nousee\nkaivantomiesten luku noin 10,000 ja on heillä vahva veljeysliitto,\ntyöväenunio, joka valvoo työkansan etuja ja estää palkkoja\nlaskeutumasta. Niinpä onkin siellä kaivantomiehen säännöllinen\ntyöpalkka 3 1/2 dollaria päivässä. Saadaan siellä tavallisessa työssä\n4 dollarinkin päiväpalkkoja. Maanpäällystöissä on palkka 3 dollaria\npäivässä. Mies, joka kerran on työn saanut, saa tehdä työtä joka\npäivä, sunnuntaisinkin. Työväenunio katsoo, ettei liikoja miehiä\nkaivantoihin pääse.\n\nSavuinen ja nokinen on Butten kaupunki. Satoihin nousevain\nkaivantojen savupiipuista tupruaa sakeata savua tehden ilman\nhimmeäksi, mutta samalla todistaen työstä ja toimesta. Alempana\nlaaksossa sijaitsee isot survimot metallin puhdistusta varten ja\nniissä tarvittavaan voimaan poltetaan satoja tonneja hiiliä päivässä,\nmikä savuna leviää ilmaan lisäämään Butten nokisuutta.\n\nSuomalaisia elää Buttessa lähemmäs neljään sataan. Siellä on koko\njoukko suomalaisia perheitä ja suuri luku yksinäisiä. Enimmät\nsuomalaiset työskentelevät kaivannoissa saaden hyvää palkkaa,\nkuten on mainittu. Täysi hoito yksinäiselle miehelle maksaa 28--35\ndollaria kuukaudessa. Säästää siis voi melkoisen joukon se, jolla\nvaan on halua säästää. Enimmäkseen ovatkin seudun suomalaiset hyvin\ntoimeentulevia, vaikka osalta tahtoo liian, suuret verot kapakoihin\nkulua. Butte on tullut oikein kuuluisaksi väkijuomatulvastaan.\n\nHenkiset riennot eivät ole tahtoneet saada pysyväistä jalansijaa\nButten kuumeentapaisen elämän reuhauksessa. Useampia eri kertoja\non perustettu raittiusseuroja estämään juoppouspaheen leviämistä\näärettömiin, mutta ne eivät ole kauvan eläneet. Viime aikoina on\nkumminkin vakavampi henki päässyt nousemaan, kun on raittiutta\ntäydellisesti harrastavain henkilöiden jäsenluku lisääntynyt. Ovat\nsuomalaiset seutukunnalla olleet seurakuntaharrastuksissakin.\nViimeinen seurakunta hajosi sen takia, että saivat sopimattoman\nmiehen, F. E. Uhteen opettajakseen.\n\nButten suomalaiset ovat kyllä uutterasti yrittäneet henkisissä\nriennoissaan, mutta harrastajain luku on ollut vähäinen. Paitsi\nylläkerrottuja on heillä lainakirjasto, on myös suomalaiset\nsäveleet kaikuneet torvisoittokunnasta y.m. Mutta juoppous on isoon\nosaan kansalaisista syvät juurensa lyönyt, ei ainoastaan miehiin,\nvaan naisiinkin. Entisestään ovat Butten suomalaiset kumminkin\nhuomattavasti parantuneet.\n\nRed Lodgen kivihiilikaivanto on rikas hiilestä ja laadultaan on aine\nhyvää. Se on vanhempi Sand Couleen ja Beltin kaivantoja. Kaupunki\nsijaitsee Kalliovuorten itäisellä harjanteella, etelään päin\nYellowstonejoesta. Sinne kulkee Northern Pacificrautatien haararata\nja käytetäänkin hiilet pääasiallisesti rautatievetureissa. Laadulleen\non hiili puoleksi bituminimaista ja sisältää varsinaista hiiltä lähes\nyhtä paljon kun se ensi luokan bituminihiili, jota Ohiossa saadaan.\nKuusi hiilisuonta pistää maanpinnalle siinä mäenkupeella, jossa\nkaivokset ovat, noin 100--200 metrin päässä toisistaan. Ainoastaan\npaksuimmat niistä ovat vasta otetut työn alle. Tuskin löytyy\nYhdysvalloissa monta kaivantoa, joissa hiilenotto tulee niin halvaksi\nkun näissä, syystä että hiilisuonet ovat paksuja ja puhtaasti hiiltä\nsisältäviä eikä tarvita mitään nostokoneita, hiiliä kun kaivetaan\nmäen kupeesta maanpinnan tasalta ja suoraan lastataan vaunuihin.\n\nSuomalaisia asustaa täällä muutamia satoja. Hauskan vaikutuksen tekee\nkävijään heidän elämänsä. Tuskin on montakaan suomalaista, jotka\neivät kuulu raittiusseuroihin, niitä nimittäin on kauvan aikaa ollut\nkaksi seudulla. Suomalaiset seurustelevat aivan kun veljekset myös\nmuunkielisten kanssa ja näyttävät kansalaisemme olevan johtavina\nkaupungin seuraelämässä. Siivolla ja rehellisellä käytöksellään ovat\nhe saavuttaneet muunkielisten kunnioituksen. Muutamat suomalaiset\novat ottaneet amerikattaria kainaloisiksi kanoikseen.\n\nSuomalaisten ensi tuloa Red Lodgeen kuvaa kans. John Joki\nkokemuksestaan seuraavasti: Paikka on 43 mailia Northern Pacificin\npääradalta ja oli villissä intiaaniseudussa, ilman rautateitä tai\nmuitakaan ihmisteitä. Kun minä v. 1888 aloin pyrkiä kohti uutta\npaikkaa ottaen repun selkääni, jouduin heti ensi iltana hirveän\nrankkaan syksyiseen myrskyyn. Aavikkotuuli puhalti santaa ja sitte\nvettä virtanaan tehden pimeyden sietämättömäksi. Melkeinpä uhkasi\nse kuolemaakin. Kauvan harhailtuani pimeässä näin etäämmältä\nvalopilkun loisteen ja uusine toiveineni ponnistelin väsyneitä\nvoimia ehtiäkseni ihmisasunnolle. Mutta ensimmäinen iloni oli pian\nkarkoitettu saavuttuani tupaan ja huomattua joutuneeni intiaanien\njoukkoon. Yritin jo kääntyä takaisin, mutta sen intiaanit saivat\nestetyksi ja tulin vasten tahtoani pysytetyksi sisällä. Pelkoni oli\nalussa varsin suuri, mutta kun sittemmin näin intiaanien rauhaisan\ntoimiskelun ja sen ystävällisyyden, millä he minua kohtelivat, katosi\npelkoni pois ja aloin turvallisesti odotella aamukullan nousua.\nEnnen aamua saapui eräs intiaani metsästämästä tuoden tuliaisiksi\njäniksen, jota heti alettiin syödä keittämättä, paistamatta. Tuntui\nminusta ilkeältä syödä raakaa lihaa, vaan olin pakoitettu elämään\ntalon tapain jälkeen. Aamulla miesten lähdettyä metsästykseen sain\nminäkin vapauteni. Ja kun he arvasivat minun pyrkivän Red Lodgeen,\nviittasivat sinne tienkin. Näin sitte onnellisesti saavuin perille ja\naloin työskentelyn ansaiten 4--5 dollaria päivältä.\n\nTyöpalkat eivät ole enää entisen veroiset, vaan toki osalla vieläkin\non hyvä palkka. Mutta se on pahaksi ettei työ ole säännöllistä, ei\ntehdä joka päivä työtä, sillä hiilen menekki ei ole tarpeeksi runsas.\nHiilivarasto on kyllä vuoressa loppumaton.\n\nPaitsi raittiusseuroja on suomalaisten keskuudessa myös ollut\nseurakunta. Pappina on siellä toiminut m.m. norjalaisen\nHaugensynoodin vihkimä pastori Aleksanteri Sandström (Suomen\nnimeltään: Saastamoinen).\n\nBeltin kaivantokaupunki sijaitsee pohjoispuolella valtiota 20 mailia\nGreat Fallsista pienen joen tasangolla. Luonto ympärillä on aavikkoa,\n\"preeriä\". Korkeat vuoriharjanteet, kuuluen Kalliovuoristojonoon,\nympäröivät aavikkoa ja itse tasankokin on noin 4,000 jalkaa ylempänä\nmerenpintaa. Maaperä on hiekkasekaista multaa tai hiekkaa, missä\naavikkoruoho on ainoana kasvillisuuden tuotteena. Heinä on vahvaa\nja ennen kaikkea mehukasta, koska se säilyttää tuon ravitsevan\nmehunsa yli talvenkin ja antaa tuhansille karjalaumoille riittävästi\nelatustaan.\n\nSuuret kivihiilivarastot löytyy kätkettyinä aavikon alle. Työmiehet\nkaivavat miljoonia tonneja tätä hyödyllistä polttoainetta.\n\nLuonto ylipäänsä aavikoilla ei ole viehättävää, onhan tasaista,\nyksitoikkoista, hiljaista ja pelottavaakin. Mutta laaksoissa ja joen\nvarsilla muuttaa luonto muotonsa, pieni puronen lirisee kiivaasti\neteenpäin, haapa- ja leppäpuut kasvavat kilpaa useanlaisten\nkukkalajien kanssa, ja janoiset karjalaumat pyrkivät sammuttamaan\njanoaan puron kirkkaassa vedessä.\n\nTällaisella paikalla sijaitsee Beltin kaupunki kuni helmi erämaassa,\nse on pienen joen varrella suojassa alituisilta aavikkotuulilta\nja sen myrskyiltä. Luonto laaksossa on miellyttävä, kesän aikana\nhyvinkin kaunis, kun laakson rehevä luonto on elossa. Lumivuoria\nnäkyy kaikkialta.\n\nPaikka on vasta vähän aikaa ollut tunnettu, ainoastaan muutamia\nvuosia. Mutta työtä on hiilikaivoksessa tehty lujasti, ja kaupunki on\nnoussut äkkiä kun taikasanalla, kuten useat kaivantokaupungit. Kaivos\nkuuluu mailman mainiolle kuparikaivosyhtiölle Anacondakomppanialle,\nja hiilet kulutetaan yhtiön suurissa sulimoissa Anacondassa ja\nmuualla. Mutta on seudulla pienempiäkin, itsenäisiä kaivantoja.\n\nEnsimmäiset suomalaiset saapuivat seudulle 1893. Seuraavana vuonna\ntuli isompia suomalaisjoukkoja Elystä, Minn., ynnä muualta, joten\nkansalaistemme luku alkoi kasvaa joutuun. Nyt löytyy suomalaisia\nseudulla enemmän kun missään muussa paikassa Montanassa eikä\npitkää aikaa kulune ennenkun ensimmäinen tuhatluku on täysi. Noin\nkolmesataa miestä tekee työtä hiilikaivannoissa. Nuoria neitosia on\npalveluksessa.\n\nSitä mukaa kun kansalaiset ovat asettuneet, vakaantuneet ja\nlisääntyneet, sitä mukaa ovat henkiset pyrinnötkin kehittyneet.\nRaittiusseura se ensin perustettiin kevättalvella 1894. Samana kesänä\nrakennettiin suuri kokoushuone, joka tuli maksamaan noin 2,000\ndollaria, mutta suureksi harmiksi paloi se juuri kun oli valmiiksi\ntulemaisillaan.\n\nSeurakuntakin syntyi. Ja nyt ruvettiin palon jälkeen tekemään\nyhteistä kokoushuonetta seurakunnan, raittiusseuran ja muittenkin\nedistyspyrintöjen suojaksi. Kirkko, joksi sitä kutsutaan, maksanee\njoukon toista tuhatta dollaria. Seurakunnalla on ollut perustamisesta\nsaakka oma pappi yhteinen Sand Couleen kanssa. Pappeina ovat\ntoimineet ensin pastori J. Bäck ja sitte pastori R. Ylönen.\n\nJuoppous on suureksi osaksi hävinnyt kansalaisten keskuudesta\nja sijalle on tullut lukuhalu ja into edistymiseen. Myöskin on\nseurakunnalla ollut soitto-, laulu- ja näyttelykuntia. Huomattava\non myös, että suomalaisilla on erityinen loukkausapuyhdistyskin\nkeskuudessaan. Siitä he maksavat 5 dollaria viikossa niille, jotka\nkaivannoissa loukkautuvat ja sen tähden ovat työhön kykenemättömät.\nUseita loukkauksia ei kaivannoissa täällä tapahdu, vaikka hiili on\nhyvin kivistä ja siis työnteko kyllä vaarallista. Se hyvä puoli on\nnäillä kaivannoilla, että ne ovat kaasuttomia.\n\nUseimmilla suomalaisilla perheillä on omat talonsa ja tulevat he\nverrattain hyvin toimeen. Ansio voi kuukaudessa nousta sataankin\ndollariin, vaikka tulee vähemmänkin.\n\nSand Couleen hiilikaivanto on vanhempi Beltiä. Se on 18 mailin\npäässä Beltistä sekä saman verran Great Fallsista. Paikka ei luonnon\nkauneuden puolesta vedä läheskään vertoja Beltille. Kumpaakin kyllä\nympäröivät aavat tasankomaat, mutta Sand Couleessa ei juokse jokea.\nPaikka on kuiva ilman lehdikkoa tai muita vilvoituksia. Mutta\nharvoinpa hiilikaivannot yleensä tarjoavat luonnonihailulle sopivata\nalaa, niiden nokinen työkin jo viittaa päinvastaiseen. Hiilen musta\ntomu peittää paikat, ei saata ajatella yleisiä mukavuuksia eikä\ntarkkaa puhtaanapitoa.\n\nSand Couleesta on kaivettu kivihiiliä noin vuosikymmenen. Hiili\nkäytetään Great Northernrautatiellä.\n\nTyömiesten ansiot ovat jaetut hyvin epätasaisesti, osa saapi kelpo\npalkkaa, aina 4--5 dollaria päivältä, jota vastoin osa saa tyytyä\nyhden dollarin palkkaan päivässä. Työt tehdään kontrahdilla, missä\nkaivantomies saa dollarin tonnilta. Tässä voi ansaita hyvin.\nMutta työtä tehdään koneillakin ja siinä sivussa tulee olla\nhiilenlastaajia, jotka saavat 20 senttiä tonnilta. Jos nyt lastaajat\nsaisivat tarpeeksi asti tekemistä, voisivat he jotakin ansaita, mutta\ntyötä täytyy heidän odotella ja niin ansio kutistuu.\n\nSuomalaisia on Sand Couleessa ollut kaivannon alusta pitäen.\nEnsi aikoina tietenkin oli palkat hyvät, ansiot oivalliset, vaan\nsilloin ei osattu säästää. Vasta sitte kun raittiusseura \"Ilonääni\"\nperustettiin v. 1890, alkoi elämän tavat vakaantua, hyvinvointi\nkasvaa ja yleiset pyrinnöt vilkastua. Seuralla on oma kokoushuone,\njota on käytetty kirkkonakin. Seurakunta ja raittiusseura ovat\nauttaneet toisiaan ystävällisesti. Maksut seurakunnassa ovat niin\nolleet järjestettyinä, että jokainen kaivannossa työskentelevä\nsuomalainen on suostunut luovuttamaan 25 senttiä kuukaudessa\nkirkonkassaan ja se summa on vedetty yhtiön toimesta pois.\n\nSoiton harrastammenkin on ollut vilkasta Sand Couleessa. Soittokunta\non hankkinut itselleen noin pari tuhatta dollaria maksavan\nseurahuoneen.\n\nLoukkaus- ja kipukassa turvaa niitä, jotka kaivantotyössä tulevat\nloukatuiksi ja siitä sairastavat. Apua maksetaan 5 dollaria viikolta.\n\nYleinen kirjasto on vuosi vuodelta kasvanut ja on nideluvultaan\nrunsas.\n\nVäkilukuun nähden on Sand Coulee kasvanut taaksepäin. Syynä siihen\non se, että hiilivarasto nykyisestä kaivannosta loppuu, mutta yhtiö\nomistaa 5 mailin päässä toisen hiilialueen. Suomalaisia lienee\nseudulla noin puolen tuhatta. Perheet omistavat melkein järjestään\nomia taloja.\n\nSand Coulee samoin kun Beltkin on suomalaisten aineelliseen ja\nhenkiseen kehitykseen nähden tasaisesti edistynyt.\n\nBonnerin suomalainen kylä sijaitsee länsipuolella Montanaa Missoulan\nkaupungin luona. Paikka on tunnettu sahastaan ja siellä on joku\nsata suomalaisia työssä. Talveksi siirtyy osa yksinäisiä miehiä\nmuualle, vaan perheenmiehet tekevät mitä työtä sattuu löytymään.\nSuomalaiset ovat ensimmäisiä työhön pääsemään. Heitä onkin siellä\nollut toistakymmentä vuotta ja ovat saavuttaneet uutteran sekä kelpo\ntyömiehen maineen.\n\nMutta kaikkialla Montanassa ei suomalaisia ole yhtä suosiollisilla\nsilmillä katseltu. Miljonääri Marcus Daly, joka on Anacondayhtiön\njohtavana sieluna, on pannut suomalaisia useista työpaikoistaan pois,\nei kelvottomuuden takia vaan sen vuoksi kun eivät kansalaisemme ole\nsoveltuneet hänen valtiollisiin tarkoituksiinsa. Daly on kiihkoisa\n\"vapaan hopean\" mies ja kun suomalaiset pääasiallisesti ovat tätä\nvastaan, ovat he saaneet väistyä pois. Kun saha Hamiltonissa pantiin\nkäymään, ei suomalaisia otettu työhön, vaikka tarjolla kyllä oli. Kun\nDaly v. 1894 koetti hommata Anacondaa Montanan pääkaupungiksi eikä\nonnistunut, suuttui hän taaskin suomalaisiin ja pani heitä työstä\npois.\n\nKumminkin lienee suomalaisia vielä jokunen Hamiltonissa. Ja\nAnacondassa on heitä muutamia kymmeniä kuparisulimossa. Anacondan\nympäristöllä suomalaiset aikoinaan ansaitsivat jotakuinkin hyvin\nhalonhakkuulla. Heitä lienee siellä parhaimpana aikana ollut\nsatakunta. Esimerkin vuoksi mainittakoon, että eräs mies siellä\nkahden poikansa kera säästi kolmen vuoden ajalla 30,000 markkaa ja\nlähetti Suomeen. Eräs toinen mies lähetti halonhakkuussa tekemiään\nsäästöjä 12,000 markkaa Suomeen. Voi sitä säästääkin, kun on\nluontoa! Anacondassa on suomalaisilla aikoinaan ollut raittiusseura.\nBonnerissa on se vieläkin.\n\nCarrollissa ovat suomalaiset tehneet työtä valimossa ja rautatiellä.\nJefferson on halonhakkuupaikka. Samassa työssä ovat suomalaiset\nansainneet Lockhartissa. Neihartissa on rikkaita hopean ja kullan\nkaivoksia, mutta hopeanhinnan ollessa alhaalla niistä useat seisovat.\nCombinationissa ja Blossburgissa on suomalaisia ollut halonhakkuussa.\nViimemainitussa paikassa on jotkut suomalaiset karjankasvattajina,\npitäen teurastusta varten suunnattomia karjalaumoja.\n\n\n\n\nWyoming.\n\n\nWyomingin valtio on karua ylätasankoa, mutta pohjaltaan rikasta.\nRumia seutuja on siellä oikein silmiä väsyttävästi. Osa on kyllä\nvähän samanlaista kun Dakotan preerit, mutta ylänköisempää. Korkeaa\nruohoa kasvaa täälläkin ja on se aikanaan ollut puhvelien hyvää\nlaidunmaata. Toinen ja hyvin suuri osa on aivan alastomia tasangoita,\nhiekkavuoria, taasen tasankoja ja vuorijaksoja toistensa takaa. Ei\nkasva puita, ei ruohoakaan, rumaa hietikkoa kaikkialla. Joskus sattuu\nsilmään vaivasmänty taikka katajapensas, mutta enemmälti ei ole\nniitäkään matkustajaa huvittamassa.\n\nLöytyy kyllä erittäinkin läntisessä osassa Wyomingia joitakin\npienempiä jokipuroja, jotka koettavat hiukan pitää yllä\nkasvillisuutta. Näiden jokien varsilla asuu maanviljelijöitä ja\nkarjankasvattajia.\n\nMutta sulkeutuupa Wyomingin sisälle Amerikan ja ehkä koko mailman\nmainittavin alue luonnonmerkillisyyksien suhteen. Luoteisosassa\nvaltiota on nimittäin Yellowstonepuisto, iso alue täynnä luonnon\nihmeitä. Siellä on vuoria, jotka suitsevat kuumaa vettä, siellä on\nsatoja geysirejä, on kuumia lähteitä, ja järviä, sisältäen värillistä\nvettä, on mahtavia vuoria ja Yellowstonejoen 300 jalkaa korkea\näkkiputous, on paljon muuta ihmeellistä.\n\nVaikka Wyomingin valtiosta enin osa onkin ikävännäköistä päältä\nkatsoen, on siinä maanalaiset tavarat ja rikkaudet loppumattomat.\nÄärettömät kivihiilikerrokset, jotka ovat kätkössä maan sisällä,\ntuottavat miljoonia dollareita vuosittain ylösottajilleen. Löytyypä\nvielä muitakin mineraaleja. On löydetty suuria aloja kuparia ja\nkultaa, mutta niiden kaivamiseen on vasta vähemmässä määrässä\nryhdytty. --\n\nKun lähdemme valtiossa olevia suomalaisia etsimään, kulemme Union\nPacificrautatietä idästä länteen päin. Ensimmäiseksi saavumme\nCarbonin hiilikaivannolle. Suomalaisia saapui tänne ensin v. 1879.\nSiitä saakka on Carbonissa aina ollut kansalaisiamme. Ansiot, kun\nvaan työtä on saanut tehdä, ovat olleet paremmat kun missään muualla\nhiilikaivannoissa. Alkuaikoina olikin oikein hyvät ajat, mutta\nsittemmin ovat työt vähentyneet, joten on kansalaisiamme paljon\nmuuttanut pois.\n\nCarbonissa Wyomingin suomalaisten henkiset pyrinnöt ensiksi pääsivät\neleille. Helmikuussa 1887 saatiin raittiusseura perustetuksi ja\nannettiin sille nimi Lännen Rusko. Ennen seuran perustamista ja vielä\njoku aika jälkeenkin päin oli juoppous oikein hirmuisessa määrässä\nvallalla. Raakaa ja hurjaa oli kaikkien kansallisuuksien elämä siihen\naikaan Wyomingissa. Karjanpaimenet, metsästäjät ja kaivantomiehet\njoivat kilpaa. Asestettuna kävi jokainen ja kapakoissa näytettiin\nusein todellisuudessa Lännen revolveridraamoja.\n\nVähitellen alkoivat suomalaiset Carbonissa huomaamaan, että\nraittiusseurasta on hyötyä. Seura on niin ehkäissyt juoppoutta,\nettä viime vuosina ei ole enää ollut suomalaisia kapakoita lainkaan\npaikkakunnalla. Raittiusseuran toimesta on lainakirjasto, joka\nsisältää noin 600 nidosta hyvää suomalaista kirjallisuutta.\n\nSeurakunta on ollut vaikuttamassa yhden vuosikymmenen. Vakituisia\nopettajia on joskus ollut, vaan enimmäkseen on toisten\nkaivantoseutujen kanssa ollut yhteinen opettaja. Seurakunnalla\non oma pieni kirkkonsa. Entiseen aikaan on ollut kova riita\nseurakuntalaisten ja raittiusseuran välillä huoneesta. Käräjiä\nkäytiin ja rahoja tuhlattiin. Lopulta jäi kuitenkin huone\nseurakunnalle. Ja kun raittiusseurakin laittoi itselleen tilavan ja\nmuhkean kodin, on sen jälkeen rauha vallinnut paikkakunnalla.\n\nPaljon on suomalaisia lähtenyt pois seudulta. Paitsi töiden\nvähenemistä on syynä myöskin työn vaarallisuus. Nykyisin on\nsuomalaisia siellä jonkun verran toista sataa.\n\nLoukkausapuyhdistys on Carbonin kansalaisilla Hannan suomalaisten\nkanssa yhteinen. Paljon on se jakanut apua tarvitsevaisille.\n\nCarbonin kaivoksen syvyys, s.o. maan alle hiljalleen laskeutuva reikä\n(slope), josta hiilet nostetaan, on 3,800 jalkaa pitkä. Työpaikka,\njossa miehet työskentelevät, on mailin syvyydellä. Kohtisuoraan maan\npäältä mitaten on syvyys 450 jalkaa.\n\nKahdentoista mailin päässä Carbonista, vähän syrjässä valtatieltä,\non kaivantokaupunki Hanna. Ensimmäiset suomalaiset tulivat tänne\nCarbonista v. 1889. Nykyään on suomalaisten luku siellä noin 300\nhenkeä.\n\nKauvan ei suomalaiset olleet täällä ennenkun alkoivat hommata\nyhteistoimintaa. Elokuulla 1890 perustettiin raittiusseura nimellä\nVuoriston Ruusu.\n\nKun kansaa alkoi enempi karttua, kasvoi toimintakin sitä mukaa ja\nperustettiin seurakunta huhtikuulla 1892. Yhteinen opettaja tuli\nhoitamaan molempia seurakuntia, Carbonia ja Hannaa.\n\nRaittiustaloa alkoivat seuran innokkaat jäsenet puuhaamaan, joten\nsekin oli pian paikkakunnalla. Hiljattain sitä isonnettiin ja\nkorjattiin, ja on se nyt aika komea. Kirjasto on myöskin seuralla ja\nsuomalaiset sitä ahkerasti käyttävät. Paljon hyvää on raittiusseura\nsaanut aikaan.\n\nSeurakunnalla ei ole vielä ollut omaa kirkkoa, vaan on raittiustaloa\nkäytetty siihenkin tarkoitukseen.\n\nTorvisoittokunta on ollut jo useita vuosia paikkakunnalla, kaijuttaen\nsäveliään suomalaisten ja toiskielistenkin suureksi iloksi.\n\nHiilikaivanto Hannassa on hiukan kaasuinen. Suurempaa vaaraa ei kaasu\nole kuitenkaan saanut aikaan. Kaivoksen syvyys on 3,000 jalkaa.\n\nToimeentulo Hannan suomalaisilla, kuten yleensä täällä\nvuoristovaltioissa, on hyvä. On toistakymmentä suomalaista, joita\nvarakkaiksikin voipi kutsua.\n\nJos nyt taaskin lähdemme jatkamaan matkaa Union Pacificrautatietä\nja ajamme pitemmälti, saavumme Wyomingin suomalaisten suurimpaan\npesäpaikkaan Rock Springsiin.\n\nTänne lienevät ensimmäiset suomalaiset saapuneet vähän myöhemmin\nkun Carboniin. V. 1886 ovat nykyään paikkakunnalla vanhimmat\nsuomalaiset tänne pysähtyneet. Vaikka kaivostyö onkin siellä alettu\nnoin kolmisenkymmentä vuotta takaperin, ei vielä v. 1886 ollut\nasuinhuoneita riittävästi. Pieniä maanalaisia luolia oli silloin\nkäytettävänä asuinhuoneitten asemasta. Myöhemmin on tuo puute saatu\npoistetuksi, joten nykyään on monella suomalaisellakin oma koti.\n\nKun suomalaisia alkoi tänne kokoontua, oli heidän elämänsä hyvin\nraakaa. Ei mitään harrastuksen ilmausta hyvään, ei kaipausta\nparempaan elämään. Juoppous oli syynä alennukseen. Joutohetket\nvietettiin kapakassa. Siellä juotiin ja tapeltiin. Suomalaisen puukko\nsai uudellakin mantereella tehdä tuhoa. Linnaa ja vankeutta saivat\nrikoksentekijät joskus.\n\nVihdoin eräänä heinäkuun aamuna 1889 kokoontui poikia raskaalla\npäällä ja mielellä muutaman talon edustalle, jossa makasi useita\ntyhjiä oluttynnyreitä, tuumimaan mitä olisi tehtävä nykyisen kurjan\ntilan parantamiseksi. Ja silloin tehtiin ehdotus ja päätös, että\nperustetaan raittiusseura. Toistakymmentä miestä antoi heti nimensä\njäsenluetteloon ja seuralle annettiin nimi Valon Lähde. Siitä saakka\non seura ollut voimassa ja työskennellyt hyvällä menestyksellä.\n\nSeura hankki itselleen oman talon, vaan sekin pian kävi liian\npieneksi tarkoitukseensa. Alettiin kesällä 1894 puuhaamaan uutta\nkokoushuonetta keskelle kaupunkia. Silloin erosi joku osa jäseniä\nseurasta ja perustivat itselleen uuden seuran. Vielä nytkin on tuo\ntoinen seura nimellisesti olemassa, vaan isoja ei se ole saanut\naikaan ja jäsenluku on pieni.\n\nValon Lähteen uusi talo valmistui lokakuulla 1894 ja tuli se\nmaksamaan noin kolme tuhatta dollaria. Seuralla on myöskin oma hyvä\nlainakirjasto.\n\nVaikka raittiustyö onkin Rock Springsissä hyvää saanut paljon aikaan,\non tehnyt muutoksen oloissa entisyyteen nähden, niin kumminkin yhä\nvielä saadaan nähdä väkijuomainkin vaikutuksia. Onhan seudulla pari\nkolme suomalaista kapakkaa, jotka levittävät kirousta ympärilleen.\n\nRaittiusseuran rinnalla on myös herännyt halu seurakunnalliseen\njärjestykseen. Keväällä 1891 perustettiin tänne seurakunta ja\nopettajaksi saatiin Carbonista pastori H. Tanner. Useita vuosia hoiti\nTanner seurakuntaa, mutta sitte tuli pientä erimielisyyttä, joten\npaikkakunnalle perustettiin toinen seurakunta.\n\nVanha seurakunta käytti ensin erästä vanhaa kouluhuonetta kirkkona,\nmutta kun se ei enää vastannut tarkoitustaan, alettiin puuhaamaan\nuutta kirkkoa. Tätä hanketta johti silloinen seurakunnan innokas\npappi, pastori A. Riippa, joka oli Tannerin sijalle tullut. Keväällä\n1897 oli oma kirkko seurakunnalla. Se on aika sievän näköinen. Kellon\ntorniin lahjoitti eräs kansalainen, Jaakko Särkijärvi. Seurakunta on\nnykyään hyvällä kannalla. Opettajana toimii nyt pastori A. Granholm.\n\nToisen, n.k. kansallisseurakunnan pappina on pastori K. A. A. Koski,\njoka pitää jumalanpalveluksia myös Hannassa.\n\nTorvisoittokunta on Rock Springsinkin suomalaisten kesken ollut\ntoimessa jo kuudetta vuotta. Siihen kuuluu noin 20 soittajaa. Paljon\non se hauskuutta tuonut.\n\nLoukkausapuyhdistys on ollut suuresta hyödystä loukkautuneita\navustaessa. Noin pari tuhatta dollaria on se jo maksanut\nloukkautuneille.\n\nHiilikaivoksissa ansaitsevat suomalaiset kuten muutkin täällä\nelatuksensa. Kaivannossa n:ro I työskentelee suomalaisia lähemmäs\nkaksi sataa.\n\nLukija, lähdeppäs kerran katsomaan hiilikaivantoa sisältä. Puemme\nkaivantovaatteet yllemme ja astuskelemme aamulla ennen seitsemää n:ro\nI:n nostohuoneelle. Siellä noustaan hiilivaunuun. Nyt sytytetään\nhatussa olevaan lamppuun tuli, sillä niin pian kun mustasta\naukosta pujahdetaan sisälle, tulee aivan pimeä, pimeämpi kun outo\nvoi aavistaa. Ei pimeimpänä syysyönä voi olla niin pimeä kun on\nluonnostaan tuolla kaivannossa, ei siellä ole tähden himmeääkään\nväikettä. Olemme maansisässä. Seinät, katto ja lattia ovat\npikimustat, ei kajastustakaan näy.\n\nVaunuja on pitkä juna ja niihin sijoittuu puolen tuhatta\nkaivantomiestä. Juna päästetään menemään ja hyvää kyytiä kiidämmekin\npuolentoista mailia kaivannon sisään. Meno kestää vaan noin 7\nminuuttia. Loppumatka kävellään niitä käytäviä, joita myöten muulit\nvetävät vaunuja. Lokeroita on satoja ja siellä tehdään kaivamista.\n\nTässä n:ro I:ssä on noin 10 jalkaa paksulti kivihiiltä kallioiden\nvälissä. Kivet pönkitetään paksuilla pölkyillä. Tonnin vetoisia\nvaunuja ottaa tavallisesti lastata irtiotetusta hiilestä 40\nminuuttia. Hiilen irroittaminen tapahtuu siten, että alhaalta\nkalliota vasten hakataan pikkakirveellä syvät kolot. Sitte porataan\nkoneella reikä, mikä on pari tuumaa läpimitaten ja välistä\nkahdeksankin jalkaa pitkä. Reikään pannaan ruutia ja ammutaan.\nJoka ammunnalla putoaa monta vaununlastia hiiliä. Kuta isompia\nhiilet tulevat, sen parempi on ansio. Kaivantomiehen päiväansio\non monenlainen, tavallisesti vaihtelee se 2--3 dollarin välillä.\nToisinaan nousee ansiot ylikin tuosta määrästä.\n\nMiehet, jotka hiilikaivannoissa tekevät jonkun aikaa työtä,\novat siihen hyvin tyytyväisiä eivätkä halua vaihtaa työtään\nmaanpäällystyöhön.\n\nRock Springsin kaivannon n:o I pohjasta maan päälle kohtisuoraan\non matkaa 4--5,000 jalkaa. Enimmät kaivannot kuuluvat Union\nPacificrautatielle, mutta on joku yksityinenkin. Kaivanto n:o IX\non hyvä työmiehille puhtaan ilman ja hyvän ansionkin tähden. Sen\nkaivannon sisällä on rautatietä yli 10 mailia, josta voi päästä\nkäsitykseen kuinka laaja on kaivanto ja kuinka suuri liike on sen\nsisällä. Siitä ovat Rock Springsin kaivannot hyvät, ettei siellä\nole kaasua ja ilma pidetään verrattain hyvänä. Mutta tapahtuu niitä\ntapaturmia täälläkin. Karaistu täytyy olla kaivantomies, sillä\nkuolema uhkaa häntä joka askeleella.\n\nJos nyt lähdemme Rock Springsistä ja siirrymme 5 mailia sivulle\nvaltatiestä, niin löydämme pienen kaivantopaikan, jonka nimi\non Hopkinsville. Tänne ovat suomalaiset siirtyneet ensin Rock\nSpringsistä v. 1889. Paljon ei ole siellä kansalaisiamme.\nRaittiusseura on heillä ollut, vaan lienee nykyisin kuolluksissa.\nHupina on heillä pieni lainakirjasto.\n\nJatkaen matkaa etemmäksi tulemme lähellä Utahin rajaa Red Canoniin.\nTälle nurkalle mormoonien keskeen ovat ensimmäiset suomalaiset\ntulleet v. 1883. Hyvät ansiot, kauniimpi seutu ja raittiimpi ilma\nhoukuttelivat suomalaisia tänne muualta Yhdysvalloista. Red Canonin\nläpi juoksee pieni joki antaen seudulle kauniinlaisen näköalan. Maa\nyleensä on ruohonpeittämää ja keinotekoisella kastelemisella on kasvu\npaikoin saatu niin hyväksi, että niitetään paljo heinää.\n\nKun suomalaisia sinne enemmän saapui, tulivat hekin keskuuteensa\nperustaneeksi raittiusseuran v. 1890. Ei kauvan jälempää perustivat\nhe sinne myöskin seurakunnan, jota hoiti Rock Springsin pastori.\n\nRed Canonin kaivannot ovat kaasuisia, ja kaasu pääsee joskus\nräjähtämään tuottaen suurta turmiota miehille. Eräässäkin\ntuollaisessa kaasu räjähdyksessä kuoli 62 työmiestä, joitten joukossa\n8 suomalaista. Kaasun y.m. vaikutuksesta on suomalaisia muuttanut\npois paikkakunnalta, joten ei heidän joukkonsa enää ole monta\nkymmentä. Niinpä raittiusseura ja seurakunta ovat kuolleet, ainoana\nyhteissiteenä on heillä enää loukkausyhdistys. --\n\nKun matkustimme Union Pacificia suomalaisten luo Red Canoniin,\nkulimme rautatien sitä haaraa, joka menee Utahiin. Toinen haara\nlähtee vähä ennen Red Canoniin saapumista Montanaan päin. Sen\nvarrella, noin 80 mailia länteen Rock Springsistä on nuori\nhiilikaivanto Diamondville, jonne myöskin on suomalaisia asettunut.\n\nTämä kaivanto avattiin v. 1893 ja jo seuraavana vuonna tulivat sinne\nensimmäiset suomalaiset. Kun kansaa alkoi enempi karttua, perustivat\nhe raittiusseuran keskuuteensa lokakuussa 1897 ja on se ollut hyvänä\napuna kansalaisten sivistämisessä. Omaa raittiustaloa on alettu\nhommaamaan. Lainakirjasto on myöskin paikkakunnalla. Seurakuntakin\non jo perustettu, mutta omaa pappia ei vielä ole. Nykyään käy\nheidän luonaan Rock Springsin pastori kerran kuussa. Suomalaisia\nasujamia lienee paikkakunnalla noin 300. Elämä heillä on siivoa ja\nmallikelpoista. Työmiesunioni on heillä, ja yhdessä toiskielisten\nkanssa koettavat pitää oikeuksiaan voimassa.\n\nDiamondvillestä pari mailia länteen on pieni paikkakunta nimeltä\nKemmer, suomalaisten kesken tunnettu nimellä: Kuilin kaivanto.\nTämä on aivan uusi paikka. Suomalaisia on tullut seudulle v. 1897\nja lienee heitä nyt pariin sataan. Raittiusseura on perustettu\ntammikuulla 1898.\n\nNämä kaivannot ovat sievällä paikalla. Joki, joka tuo virkistystä\npaikkakunnalle, kasvattaa samalla ruohoa maahan. Suomalaiset pitävät\nolostaan täällä hyvin.\n\nOlemme nyt käyneet Wyomingin suomalaisten enimmät asumaseudut\nkatselemassa. Vielä on pari paikkaa, joista tulee mainita. Ne\novat Dakotan rajalla ja kuuluvat Mustien Kumpujen ryhmään. Hiiliä\nniissäkin, Cambriassa ja Glen Rockissa, kaivetaan. Cambria on\nomituisen luonnonihanalla paikalla kahden jättiläisvuoren raossa.\nGlen Rockin ympäristöllä ovat suomalaiset tilaisuudessa ampumaan\njoutohetkinään antiloopeja aavikolta, jossa niitä joukolta on.\nSuomalaisia on kummassakin näissä paikoissa vähän.\n\n\n\n\nColorado.\n\n\nTuskin löytynee mailmassa onnellisempaa ihmistä kun kullanetsijä\nsillä hetkellä, jolloin hän perkkausalastaan löytää kultakimpaleen\ntai kallion, jossa huomaa olevan runsaammassa määrässä kultaa. Hän\nnäkee suuret vaivansa palkituiksi ja toivo rikkaudesta täyttää mielen.\n\nMuuten ei kullanetsijän elämä ole mitään kadehdittavaa. Hän on\nkoko elämänsä uhrannut jalon metallin etsimiseen. Hän kulkee\nvuoristolta vuoristolle pikka (teräväpäinen kaivantokuokka) ja lapio\nolallaan. Muonavaroja on hänellä jonkun kuun varaksi, hyvä pyssy\non ampumavaroineen taistelun varalta petojen kanssa ja riistan\nhankkimista varten. Näin kullanetsijät (Amerikan suomalaiset kutsuvat\nheitä prospäkkäreiksi) eleskelevät viikot, kuukaudet, vuodet nuuskien\npurojen varsia ja vuorten rotkoja, tehden työtä milloin mieli\ntekee ja sää on suotuisa. Illat pitkät ja myrskysäät oleskellaan\nhirsihuoneissa kertoellen urhojuttuja ja poltellaan piippua. Heidän\nelämänsä on monessa suhteessa vähemmän hupainen ja he saavat kestää\nmonia vaivoja, mutta elämä on vapaata, he ovat omia isäntiään.\nKun he löytävät lupaavan kivilajin, alkavat he kaivella reikää,\netsiskellen varsinaista metallisuonta. Usein, liian usein saavat he\nturhaa työtä tehdä ja aikansa kaivettuaan heittävät työnsä siihen ja\nlähtevät uusia aloja etsimään. Siksipä kun kullanhakija sitte löytää\nsellaisen paikan, josta hän on varma, niin onhan ilon syytä. Onhan\nvuosien toiveet silloin toteutuneet ja kaikki vaivat sekä pettymykset\npalkittu. Colorado on maa, jossa prospäkkärit lienevät liikkuneet\nenemmän kun missään muualla. Sen vuoristoja ja syvänteitä ovat\nsuomalaisetkin kullanetsijät tutkineet toivon ja pelon vaiheilla.\nValtio on mineraaleista mitä rikkain. Luonto on sen alueen suurilla\nrikkauksilla täyttänyt.\n\nMuutenkin näyttää Colorado olleen luonnon erityinen leikkikalu. Se\nlienee mailman merkillisimpiä maita. Jylhäin Kalliovuorten pääselänne\nkulkee sen läpi. Mutta vuoret eivät ainoastaan kule läpi, ne\nnäyttävät monin kohdin pyrkivän äärettömään korkeuteen. Idänpuolella\nMissourilaakson rajalla nousee vuoriselänne äkkijyrkkänä muurina\njotain 10,000 jalkaa merenpinnasta. Sinne tänne on vesi kaivanut\nitselleen läpipääsön ja on sorvannut kuiluja sekä syvänteitä,\nmuodostaen kohisevia koskia ja liriseviä puroja. Koko luonto on\nvallatonta epäjärjestystä ja sittekin ihmeellisen viehättävää.\nKaikkialla kohoaa ikuisen lumen peittämiä vuoria aina 15,000\njalkaakin ylemmäksi merenpinnan.\n\nJa vuorten välillä löytyy ihania laaksoja rikkaine kasvillisuuksineen\nja pienine kirkkaine järvineen. Ylhäällä vuoristoissa lepää raskas\nkuolevaisuus, ei kasva puut, ei ruoho vihannoi. Jään ja lumen\npeitossa on vuoret kaikki ajat. Ja siellä huipussa on hyvin kylmä.\nMutta alhaalla laaksossa ja vuoren syvänteessä saattaa löytyä\noikein paratiisimaisia seutuja, suojassa pohjatuulilta ja kylmältä.\nVallaton vuoripuronen heittää tuhansia kuperkeikkoja, ryntää\nvuoriston huimaavasta korkeudesta alas milloin jyrkkänä putouksena,\nmilloin kohisevana koskena tai monimutkaisena hopeavyönä. Ja laakson\ntasangolle kun pääsee, hiljentyy vauhti, vakaantuu kulku ja sitte\nkirkkaana purona antaa virvoitusta laakson runsaalle kasvistolle. Ja\nvuorieläimet ne käyvät sammuttamassa janoaan sen kirkkaassa vedessä.\n\nVaan tämä ei ole kaikki mitä Coloradon laaksot ja syvänteet\ntarjoavat. Sieltä täältä vuorenkupeesta pulppuaa mineraalilähteitten\nkiehuvannäköinen vesi, toisinaan kiehuvan kuumana, toisinaan\nkylmänäkin. Kaikenlaisia mineraalivesiä ja vesilähteitä löytyy täällä\nAmerikan alppimaassa. Tuhansia sairaita käypi vuosittain kylpemässä\nlähteitten terveellisessä vedessä. Komeita kylpypaikkoja, sairaaloita\nja hotelleja löytyy.\n\nIhminen on ottanut asuntonsa melkein kaikkialle. Kun ensin pestiin\nkulta laaksojen puroista, kasvoi kaupungit niitten sijalle.\nSittemmin on pyritty ylemmäs ja ylemmäs vuoristoon, niin kauvas ja\nkauvemmaksikin kun ihminen oikein kestäisi. Kaupunkeja löytyy aina\n11,000 jalan korkeudessa kuten Leadville ja onpa useita kaivantoja\naina 13,000 jalan korkeudessakin. Jos mikään valtio tarjoaa\nvaihtelevaisuutta luontonsa ja ilmastonsa tähden, on se juuri\nColorado, Amerikan Sweitsi.\n\nSuomalaisiakin on tässä kummallisessa maassa, heitä tavataan aina\nlaaksojen pohjilta korkeille vuoristoille asti, aina yläpuolelle\nkasvillisuuden rajan. Ja kaivantohommat ovat kansalaistemme\nelinkeinona. Kumminkaan ei Coloradon luonto näytä oikein voineen\nsuomalaisia viihdyttää, vuoret lienevät tuntuneet liian jylhiltä,\nliian kammottavilta. Suomen luonto on kokonaan toisellaista lehtevine\nvaaroineen ja siintävine järvineen.\n\nEnsin suomalaiset ohjasivat kulkunsa Denverin lähelle, siitä\nylemmäksi ja kauvemmaksi vuoristoon Pikesvuoren juurelle ja\nvielä kauvemmas Leadvilleen. Vuoden 1880 seuduilla löytyi muudan\nsuomalainen kullanpesijä Californian kurussa, lähellä sitä paikkaa\nmihin myöhemmin rakennettiin kuuluisa kaivantokaupunki Leadville.\nKun sitte vuosia myöhemmin alettiin rautatietä rakentaa Denveristä\nLeadvilleen, löytyi useita kymmeniä suomalaisia rautatientyössä,\nansaiten siihenaikaan hyvänlaista palkkaa. Kun rautatienteko loppui,\njäi osa sen työmiehistä, suomalaisia y.m. kansallisuuksia Leadvilleen\nkaivantotöihin. Silloin oli Yhdysvalloissa olemassa Shermanin\nhopealaki, joka velvoitti hallituksen ostamaan suuret määrät hopeaa\npitääkseen hopeanhinnan korkealla. Ja kun Leadvillen kaivannot ovat\nrikkaat hopeasta, ei ihme jos siellä hyvää palkkaa ja hyviä aikoja\nnautittiin. Kaivantomiehen palkka oli 3 1/2--5 dollaria.\n\nMutta tätä ei kestänyt kauvan, lakkautettiin Shermanlaki ja sitä\nseurasi hopeanhinnan alennus ja useain kymmenien kaivantojen seisaus.\nAika ei ole sittemmin parantunut entisilleen, on ollut työlakkoja\nja muita mullistuksia. Kumminkin on työpalkka kaivannossa vielä\nverrattain hyvä, maksetaan 3 dollaria päivältä.\n\nMiehenpuoliset kansalaiset Leadvillessä ovat melkein järkiään\nkaivantohommissa. Joitakuita suomalaisia tyttöjä on palveluksessa,\nansaiten 20, 25 jopa enemmänkin dollareita kuukaudessa.\n\nLeadvilleä kutsutaan \"Pilvien kaupungiksi\" ja onhan se 11,000\njalkaa merenpintaa korkeammalla, joten usein pilvet ovat kaupungin\nalapuolella laaksossa päin. Suomalaiset asuvat noin mailin verran\nkaupungista vuoren rinteellä monta sataa jalkaa ylempänä Leadvilleä.\nKaupungin ympäristöllä on tuhansia kaivantoja ja suomalaiset saavat\nniistä elatuksensa. Onpa ollut ja ehkä vieläkin on suomalaisia\nkaivantoyhtiöitä, jotka muilta vuokraavat kaivantoja määräajaksi\ntehdäkseen työtä omin päinsä. Suomalaiset ovat näin ansainneet hyviä\nrahoja. Jos käyt katsomassa noissa kaivannoissa, huomaat ettei jalo\nmetalli lähde puuveitsellä vuolten. Hikipäässä saa siinä tehdä työtä\nterästetyillä työkaluilla ennenkun hopeamalmi lähtee liikkeelle, ja\nsekin sulimossa puhdistettuna antaa vaan pienen osan hopeaa sekä\nmuuta metallia.\n\nMitä suomalaisten aineelliseen toimeentuloon tulee, ovat he\ntavallisen hyvissä varoissa omistaen omat talonsa, ja usealla on\nomia kaivantoalueitakin, joskaan niissä nyt hopeanhinnan alhaalla\nollessa ei kannata työskennellä. Hopeakaivajaksi, kuten yleensä\nmetallikaivantoihin, ei pääse kuka tahansa. Siinä vaaditaan\ntottumusta. Uusi mies, tuntematta metallin tai maan laatua, usein\nsekoittaa kelvotonta maata malmiin ja tekee aika vahingon. Kyllä\nsitä kuokkia, kaivaa ja porata osaa kuka tahansa, mutta tuntea\nmetallimalmi arvottomasta maasta vaatii vuosien kokemusta. Paitsi\nhopeata saadaan Leadvillen kaivoksista isossa määrässä lyijyä, mutta\ntämä vaikuttaa kaivantomiehiin usein vaarallisen taudin, lyijytyksen.\nKultaa ja rautaakin tulee noista kaivoksista.\n\nHenkisiä pyrinnöitä Leadvillen suomalaisilla on ollut, kuten\nraittiusseura, soittokunta y.m. On heillä oma seurahuonekin yhteisiä\nkokouksia varten. Mutta suomalaista pappia siellä ei ole ja seutu on\nkaukana sellaisilta paksummilta pesäpaikoilta, joissa on oma pappi.\nColoradon suomalaisseudut eivät ole väkirikkaita ja ovat ne hajallaan\ntoisistaan.\n\nToinen huomattavampi suomalaisseutu Coloradossa on Telluride,\njoka on eteläosassa valtiota. Se on kaivantokaupunki samoin kun\nLeadvillekin, mutta sen kaivannoissa saadaan hopean ohella enemmän\nkultaa. Telluride ei ole varsin niin korkealla kun Leadville, on\nvaan noin 8,000 jalan korkeudessa, mutta sen ympärillä kohoaa vuoret\nvielä noin 6,000 jalkaa ylemmäksi. Leadville on vuoren kupeella, jota\nvastoin Telluride on laaksossa joen varrella. Kaivannot täällä ovat\nyleensä useita tuhansia jalkoja ylempänä kaupungista, usein hyvinkin\nvaikeiden esteiden takia. Tomboyn kaivanto, joka joku aika sitte\njoutui Rothschildien omaksi, on rikas kultakaivanto. Se on jonkun\nmatkaa ylempänä kasvillisuuden rajasta, seudulla missä ilma jo on\nmelkein liian kevyttä ja missä ei enää puut kasva. Siellä Suomen\npojatkin muiden mukana ovat kultaa kaivaneet, mutta kovassa kivessä\nsielläkin on metalli. Kulta on niin kiveen sekaantunut, että harvoin\nsitä näkyy. Jos sattuu tuollainen kultajuova näkymään kivipalasessa,\nsilloin kivi useinkin osuu livahtamaan kaivantomiehen taskuun.\nNiin saattaa käydä kultapalasellekin, jos sellainen milloin sattuu\nlöytymään.\n\nTelluriden tienoolla on suomalaistenkin huomattavimmalla\nkultakaivosyhtiöllä, \"Mustan Karhun komppanialla\", alueensa. Työ\nalettiin tässä helmikuulla 1894. Paitsi \"Mustaa Karhua\" on yhtiöllä\nmuitakin alueita vierellä, kuten \"Valkea Karhu\", \"Ryssän Karhu\"\ny.m. Musta Karhu on kumminkin osoittautunut antoisimmaksi. Siinä\non havaittu löytyvän sellaistakin malmia, joka sisältää kultaa 38\ndollarin arvosta tonnille. Ja sellaisen ottaminen hyvin kannattaa.\nMutta tuotantoon asti kaivanto ei ole päässyt, sillä yhtiö ei\nole jaksanut saada itselleen kallista kivisurvimoa, missä kulta\nerotetaan kivestä. Luulon mukaan pitäisi noiden kaivantoalueiden olla\npohjaltaan hyvinkin rikkaita, sillä seudun rikkaimmat kultasuonet\nkulkevat tämän alueen läpi. Yhtiö on ollut kaupoissa osasta näitä\n\"kleimejä\" 60,000 dollarin hinnasta ja ostajakin jo oli tiedossa,\nmutta hän ei hankkinut ajalleen rahoja, joten lienee se kauppa\njäänyt. Yhtiölle olisi vielä jäänyt \"kleimejä\", joista sopi odottaa\nmelkein samaa hintaa. Sellaisten kaivosten hyödykseen käyttäminen,\njoissa kulta on kiveen kätkettynä, on vähillä varoilla mahdoton,\nsillä survimot ja muut konelaitokset nielevät kymmeniä tuhansia\ndollareita.\n\nPaitsi tätä yhtiötä on seudun suomalaisilla useita yksityisiä\nkaivantoalueita, joissa he tekevät työtä varojen ja voimien mukaan.\nNäissäkin alueissa on hyvin toiverikkaita kleimejä, joten mahdollista\non, että ajan pitkään voipi niiden omistajista varttua upporikkaita\nkaivosparooneja.\n\nSuomalaiset Telluridessa tulevat toimeen oikein hyvin, ehkä\nparemmin kun missään muualla vuoristovaltioissa. Heidän henkisistä\npyrinnöistään on raittiusseura ja kirjasto huomioonotettavat, onpa\nheillä oma kokoushuonekin. Suomalaisilla on omat talot melkein\njärjestään.\n\nJonkun matkan päässä Telluridesta on Ricon kaupunki, missä jokunen\nsuomalainen työskentelee. Lyonsissa on muutamia suomalaisia\nkivitöissä. Myös muualla siellä täällä on suomalaisia reippaita\nkaivantomiehiä, jotka siellä vapaassa luonnossa ovat saaneet\nomituisen vapaan ja suoran käytöstavan. Heti tuntee ulkoapäin\ntuollaisen vuoristossa eläneen suomalaisen. Hänessä ei ole vähääkään\norjamaisuutta eikä paljon sievistelevää kohteliaisuuttakaan.\nHän ajattelee itsenäisesti ja vapaasti kaikissa asioissa sekä\nkainostelematta sanoo mielipiteensä välittämättä ollenkaan oliko\nse kuulijalle mieleen vai ei. Myöntää jokaisen täytyy, että\njärkevätuumaisia he ovat ja olennoltaan hyvin miellyttäviä, sillä\non oikein hauska nähdä suomalaisia noin reippaina ja ryhdikkäinä.\nUseimmiten ovat he varakkaita, ovat koonneet hyvästi rahoja ja sekin\nantaa heidän käytökselleen varmuutta.\n\nSuomalaisia naisia on Coloradossa vähemmänpuolisesti, vaikka\npalveluksessa on palkka hyvä, -- ja monella seudulla reippaat\nsuomalaiset kaivantomiehet ikävöivät Suomen sinisilmiä ja haluaisivat\nsaada heitä kainaloisiksi kanoikseen.\n\nDenverin ihanassa ja raitisilmaisessa kaupungissa on joitakin\nsuomalaisia tyttöjä palveluksessa sekä joku miespuolinen\nkäsityöläisenä. Ja ympäristöllä kerrotaan suomalaisia olevan\nkivityössä.\n\n\n\n\nCalifornia.\n\n\nNimi California herättänee sinussa, lukijani, heti ajatuksen kullasta\nja suurista rikkauksista. Mutta saadaksesi nykyisestä Californiasta\noikean kuvan on sinun johdettava mieleesi suuret viini- ja\nhedelmäpuuviljelykset, rehevä, mahtava luonto ja ihmeellisen lauhkea\nilmanala. Kultaa on vieläkin Californiassa, mutta tullaksesi oikein\ntuntemaan sen kulta-aikoja on sinun palattava muutamia vuosikymmeniä\ntakaperin ajassa, oikeisiin kultakuumeen aikoihin.\n\nCalifornian historia tarjoaa selvimmin kuvan Amerikan nopeasta\njättiläisedistyksestä. Vielä elää ihmisiä, suomalaisiakin,\njotka tultuaan nykyiseen Californiaan tapasivat sen erämaana,\nperkkaamattomana Eikähän siitä olekaan vielä kulunut kun tasalleen\npuoli sataa vuotta jolloin suuri Californian kultakuume, Suuren\nLännen asuttamisen lähin aihe alkoi. Sitä ennen, tai noin 1840\nvaiheilla oli ensin alkanut pienempiä yksityisiä joukkoja,\nenimmäkseen metsästäjiä, rientää kohti kaukaista länttä.\nOlipa joukossa uutisasukkaiksikin haluavia. Monien vastuksien\nperästä aavoilla preereillä, missä saivat tapella intiaanien ja\npuhvelihärkäin kanssa, saapuivat he perille. Paljo hävisi ensimmäisiä\nmatkustajia. He kärsivät jos jonkinlaista puutetta, tulivat kipeiksi\nja kuolivat. Paljon heitä surmasivat intiaanitkin.\n\nV. 1848 löydettiin kultaa suurissa määrin. Moni uutisasukkaista sai\nkultaa enempi kun leipää. Ja kulovalkean nopeudella levisi huuto\nCalifornian kultamaista aina Eurooppaan asti Miehet ja vaimot, köyhät\nja rikkaat alkoivat varustautumaan matkalle siihen maahan, jossa\nkultaa voi puuveitsellä leikellä.\n\nSuunnattomat joukot kaikenlaista kansaa, vanhoja kullankaivajia\nonnenetsijöitä ja seikkailijoita ryntäsi kun hurjistunut härkälauma\nkohti Californiaa. Joka päivä aamusta iltaan nähtiin pitkiä\nkaravaanijoukkoja suuntaavan kulkuaan länttä kohti. Aavat preerit,\njoissa ennen vaan puhvelit ja intiaanit asustivat, saivat nyt nähdä\nkansainvaelluksen kirjavaa joukkoa. Näitä siirtolaisia seurasi\ninsinöörejä, jotka mittasivat rautatielinjaa. Ne joilta oli kesken\nloppunut matkarahat, voivat helposti ansaita sitä rautatietyössä.\nPäiväpalkka oli hyvä. Mutta kullankaivuussa oli toivoa ansaita vielä\nparemmin.\n\nJa kultaa sitä tosiaan löytyikin siihen aikaan. Suunnattomat\nmäärät sitä kaivettiin ja huuhdottiin. Tarkkaan ei puroja joudettu\npuhdistamaan, sillä nyt vielä saadaan jotenkin hyvästi kultaa useasta\nennen hylätystä purosta. Mutta kuta helpompi oli kullan saanti, sitä\nnopeammin se meni. Leipä oli kullanhintaista, monesti annettiin paino\npainosta kun vaihdettiin leipää kullalla. Muut ruokavarat olivat\nyhtä suuressa hinnassa. Kuppi kahvia maksoi dollarin, omena tai\nmuu hedelmä maksoi saman verran. Ruoka-aterian hinta oli viidestä\ndollarista aina sataan asti.\n\nMuuten vallitsi hirmuinen nyrkkivallan aikakausi. Puukko ja revolveri\noli lakina, mielivalta ja voima hallitsijana.\n\nIhmeellisesti ovat ajat muuttuneet tuskin ihmisijässä. Ennen ei\nCaliforniassa ollut dollaria pienempää rahaa käytännössä. Rautatien\nmukana tuli 50-senttiset ja 25-senttiset. Nyt jo käytetään\n\"nikkelejä\", 5-senttisiä, kumminkin on tuo vielä käytännössä pienin\nraha ei ainoastaan Californiassa vaan vuoristovaltioissakin.\n\nSeikkailija sanonee Californiassa aikain huonontuneen. Mutta kyllä\nne ovat parantuneet. Rahalle on tullut arvo, ja ruoka on helpommin\nsaatavissa. Nyt voi saada Californiassa ruoka-aterian 10 ja 15\nsentillä, kupin kahvia 5 sentillä, vaatekerran 10 dollarilla j.n.e.\nVallattomuuden sijaan on tullut tyyni rauhallisuus. Oikeus ja laki on\nottanut sijan siinä, missä ennen nyrkkivalta temmelsi.\n\nKulta on kyllä isoksi osaksi noukittu pois, vaikka vieläkin saadaan\nCaliforniasta vuosittain monien miljoonain dollarien arvosta\nkultaa. Mutta turhaan matkustaja rautatien varsilta kultakiveä\nkatselee. Sen sijaan kohtaa silmää ihanille mäenrinteille istutetut\nhedelmäpuutarhat. Kukkia kukoistaa läpi vuoden, ruusuja on\njoulunaikanakin. Jo tammi- ja helmikuussa tehdään kylvöjä sekä\nensimmäinen sato korjataan silloin kun Suomessa maanviljelijä\nalottelee kevätkylvöjä. Toinen sato saadaan jouluksi. Ihana,\nparatiisillinen maa on California! Luonto ja maan rehevä kasvullisuus\novat monta vertaa arvokkaammat kun se kulta, mikä tuon maan povesta\non ryöstetty ja ryöstetään. Tuskin on mitään etelämaan kasvia, joka\nei ottaisi Californiassa menestyäkseen.\n\nCalifornia ja yleensä Tyynen meren Amerikan puoleinen ranta on\nkasvillisuudelta kokonaan toisellaista kun muu osa maapalloa.\nKaikki siellä on jättiläismäistä. Seeteri-, tammi- y.m. metsät ovat\nmahtavia, mutta Californian ylpeys on sen punapuissa. Punapuu (red\nwood) on suurimpia puulajeja mailmassa. Sen varsinainen kotimaa on\nCalifornian pohjoisrannikko ja osa Oregonia. Californiassa Mendocino-\nja Humboldtkaunteissa sitä eniten löytyy ja siellä on niiden hakkuu\nvireintä. Suurin punapuu mainitaan olleen se, joka kaadettiin useita\nkymmeniä vuosia sitte ja jota kaatamassa ja halkomassa on ollut viisi\nmiestä kokonaista 22 päivää. Puu kuuluu olleen 308 jalkaa pitkä, 28\njalkaa paksu ilman kuorta, ja kuori itsestään kahta jalkaa paksu.\nKannon päällä kuuluu olevan tilaa kolmellekymmenelle kahdelle parille\ntanssia. Nyt pidetään kannon päällä koulua kesäisin ajoin. Suuri on\neräskin puu, joka on kaadettu sillaksi laakson poikki. Laaksossa\nkulkee rautatie, joten puuhun on tehty tunneli, mistä juna mahtuu\nkulkemaan. Toisessa päässä puuta on sen sisälle kaiverrettu huone,\njota käytetään ravintolana.\n\nJonkun verran pienempi puu on ollut kansalaisemme Abram Henriksonin\nmaalla Noyossa. Muutamia vuosia sitte on Henrikson kaadattanut\npuun ja halkonut siitä rautatiepölkkyjä, \"taiseja\", kuten Amerikan\nsuomalaiset kutsuvat. Kanto on vielä jälellä, se on 20 jalkaa\nläpimitaten ilman kuorta. Ympärysmitta on 70 jalkaa. Vähän pienempiä\novat ne kaadetut punapuut, joiden kantoihin jotkut suomalaiset ovat\nitselleen saunan kaivertaneet. Hyvä kuuluu olevan löyly tuollaisessa\ntiviissä saunassa.\n\nNuo punapuut antavat monelle suomalaiselle elannon. Siellä metsissä\non kansalaisiamme sadottain hakkuutöissä. -- Mutta kun alamme puheen\nCalifornian suomalaisista, on paras lähteä heitä tarkastelemaan San\nFranciscosta, siitä paikasta, josta suomalaisten leveneminen on\ntapahtunut.\n\nMutta San Franciscon laajuus, sen kirjava väestö, sen kuumeentapainen\nelämä panee meille suuria vaikeuksia löytää kansalaisiamme.\nAjellessamme kaupungin katuvaunuissa tai kävellessämme saatamme\ntehdä tarkasteluja koettaen etsiä tuttuja suomalaiskasvoja, mutta\njos luulemme löytävämme saatamme yhtä hyvin ajaa kantoon, että\npaukahtaa. Siellä on siksi paljon suomalaispiirrettä, että jos sillä\nongella rupeamme onkimaan saattaa tulla kaloja sellaisia, jotka ovat\ntuskin koskaan kuulleet Suomen nimeä mainittavan. Intiaaneja kun\non sekaantunut idästä tulleitten kanssa, on muodostunut jos jonkin\nkansan omaisia piirteitä.\n\nSan Franciscossa on paljon suomalaisia, jotka eivät enää\ntunnusta kansallisuuttaan, elävät amerikkalaisten joukossa ja\nkulkevat amerikkalaisina. Yleensä tästä ei ole mitään vahinkoa\nkansallisuudellemme, päinvastoin on parempi, ettei Suomen nimi\nsekoitu heidän tekoihinsa, sillä he ovat ylimpinä tappelupaikoissa\nja ovat sortuneita kapakkasankareja. Puhuessasi suomenkieltä\nkatuvaunussa tai jossakin muussa yleisessä paikassa, saatat nähdä\njonkun läsnäolevan suun menevän irvistykseen. Uteliaisuudella hän\nseuraa puhettasi, vaikka on olevinaan välinpitämätön. Hän ei ole\nenää suomalainen, mutta sitä hän on ollut. Hänkin on lapsuudessaan\npuhunut suomen sulokieltä, mutta on sittemmin mailmanrannalla entisiä\nmuistoja koettanut haihduttaa mielestään. Kohtalo ja oma hurjuutensa\non koventanut hänet, hän on vieraantunut entisyydestä.\n\nSan Franciscossa on paljon suomalaisia, mutta heidän lukumääräänsä on\nmahdoton sanoa juuri noiden vieraantuneiden vuoksi. Kansalaisia on\nsiellä tuhat, voipi olla kaksi tuhatta ja enemmänkin, ken sen tietää\nja kuka heidät kokoo kaupungin kaikista kätköistä.\n\nSan Franciscon suomalainen siirtokunta on vanhimpia Amerikassa,\nalkaen tuolta kultakuumeen ajoilta asti eli vuodelta 1850.\nEnimmäkseen ovat kansalaisemme merimiehiä, entisiä ja nykyisiä.\nHe ovat toden totta kokeneet elämää puolelta jos toiseltakin, ja\nusea mies on tuttu maapallon monen kulman kanssa. Mutta merimiehen\nlevoton elämä, alinomainen taistelu myrskyjen kanssa panee\n\"tervanutun\" hakemaan levollisempaa tointa ja työtä. Vaan heitä\nei sittekään huvita maaelämän hiljaisuus, heistä tuntuu meri niin\ntutulta, laivat niin kodikkailta, että he enimmäkseen jäävät suuriin\nmerikaupunkeihin, työskentelevät laivanlastauksessa ja muissa\nsatamatöissä tai rupeavat pitämään kapakkaa.\n\nOsa San Franciscon suomalaisia vieläkin matkailee merillä kesinä ja\ntalvet makaa ravintoloissa. Toinen osa lastailee, tyhjentää ja korjaa\nlaivoja. Ja kapakoitsijat hoitavat merimiehiä, tyydyttävät heidän\ntarpeitaan niin kauvan kun raha piisaa, ja kun raha loppuu annetaan\nvelaksikin syödä ja juoda, joka kuitataan tulevien meriretkien\nansioista.\n\nPaljon on San Franciscon suomalaisten keskuudessa turmeltunutta ja\nmoitittavaa, erittäinkin tuo surkea kapakkaelämä. Mutta on siellä\nparempaakin, on kunnollisia oikean edistyksen harrastajia ja sen\nvuoksi on siellä noussut henkisiä pyrinnöitäkin.\n\nSuomalaisilla siellä on säännöllinen seurakunnallinen elämä\ntarjolla, mutta siitä ei tule ansio heille itselleen, vaan Suomen\nMerimieslähetykselle. Tämä on jo useita vuosia pitänyt lähetysasemaa\nSan Franciscossa, ja on merimiespappi Sanalla palvellut merimiehiä\nsekä maissa asuvia. Jumalanpalveluksia pidetään joka pyhä ja\narkinakin. Vakituista omaa kirkkoa vielä ei ole, vaan ovat\nkansalaiset hiljoilleen koonneet kirkonrakennuskassaa, joten on\ntoivottavissa omankin kirkon saanti.\n\nKeskinäiseksi aineelliseksi turvaamisekseen ovat San Franciscon\nsuomalaiset puuhanneet aikaisemmin ja innokkaammin kun ehkä missään\nmuualla kansalaistemme keskuudessa uudella mantereella. Jo v. 1882\nperustivat sikäläiset suomalaiset keskuuteensa \"Veljeysseuran\", joka\non ollut aivan näihin asti toimessa ja yhä vielä vaikuttaa. Sen\ntarkoitus on ollut auttaa sairastavia ja apua tarvitsevia jäseniä\nsekä niiden omaisia. Kirjat näyttää hyviä numeroita. Yli 15,000\ndollaria on seura olemassa olonsa ajalla jakanut apu- ja kipurahoina\nulos. Se maksaa 10 dollaria viikolta sairasapua, antaa vapaan\nlääkärin ja monessa tapauksessa vapaan hoitajankin. Kun seuran jäsen\nkuolee, maksetaan 75 dollaria hautausapua, ja saatetaan yhteisesti\nlepokammioonsa tuo kuollut veli.\n\nSeuran maksut eivät ole aivan pienet, kun 10 dollaria menee jäseneksi\npyrkiessä ja yksi dollari jäsenrahaa kuukaudessa. Mutta seura ei\nmuuten olisikaan aineellisesti niin hyvässä kunnossa, ellei sillä\nolisi vakaiset tulot ja kannattajat. Kassassa lienee nykyään noin\n6,000 dollaria ja se niissä oloissa on verrattain hyvä summa.\n\nVeljeysseuraan kuuluu ainoastaan miehiä, mutta San Franciscon\nnaisillakin on oma samanmallinen yhdistyksensä, \"Sisarseura\". Se\nperustettiin kymmenen vuotta myöhemmin kun Veljeysseura, nimittäin\nv. 1892. Sekin turvaa turvattomia, hoitaa sairaita ja auttaa\nkärsiviä siskojaan. Lyhyellä toiminta-ajallaan on sisarseura tehnyt\narvaamattomia palveluksia sikäläisille suomalaisille, joista monikin\nkovien aikojen tähden olisi tullut hätää kärsimään. Seura maksaa 5\ndollaria viikolta kipurahaa vapaan lääkärihoidon ohessa. Kuoleman\nkohdatessa antaa se 50 dollaria hautausrahaa. Jäsenmaksut ovat 5\ndollaria tulorahaa ja 50 senttiä kuukausimaksua. Kassassa on toista\ntuhatta dollaria.\n\nRaittiusaatteen lippua on \"Murtaja\" seura kannattanut. Seuran\nhistoria antaa kuvauksen \"Friscon\" suomalaisten naisten, seuran\njohtajien innosta. Juoppous kun oli levinnyt merimiehiin ja piti\nniitä liian lujalla kapakan orjina, meni kolme suomalaista naista\nkapakasta kapakkaan, missä vaan tiesivätkin suomalaisia olevan, ja\nsiellä kehoittivat miehiä muistamaan velvollisuuksiaan ja alkamaan\nparempaa elämää. Se oli oloissamme silloin aivan tavatonta eikä\nse ollut vaikuttamatta. Monta merimiestä luopui silloin hurjasta\nelämästään ja tekivät raittiuslupauksen.\n\nHarvoilla kansalaisilla on San Franciscossa omat talot, mutta\nlahden toisella puolen, esikaupungissa on monta suomalaista taloa.\nOlletikin on suomalaisten talojen luku suuri Länsi-Berkeleyssä,\nkahdeksan mailia Friscosta. Siellä asuukin paljon suomalaisia.\nTalojen omistajat toimivat merikapteeneina, merimiehinä jopa muuan\nliikemiehenäkin.\n\nMitä yleiseen varallisuuteen tulee, harva kansalaisistamme on\nrikas, joskin yleinen toimeentulo on tyydyttävä. Mutta kerrotaan\nSan Franciscossa asuvan rikkaimman Amerikan suomalaisen, mr.\nNybomin, jonka omaisuus tehnee miljoonan, ellei enempää. Hän\nomistaa suuren maatalon ja viinitarhan sekä on hänellä tuottava\nosuus eräässä Alaskan yhtiössä. Suomalaiset hänestä ylipäänsä vähän\ntietävät, vaikka kuuluukin hän auliudella käyttävän kansalaisiamme\npalveluksessaan.\n\nLähtien San Franciscosta löydämme seuraavan huomattavamman\nsuomalaisen asuinpaikan Rocklinissa lähellä Californian pääkaupunkia\nSacramentoa. Rockiin on oivallinen kivimurtimopaikka. Ensimmäisten\nsuomalaisten kerrotaan tänne tulleen Massachusettsin kivimurtimoilta\nv. 1876. Siihen aikaan oli Californiassa vielä hyvä ansion saanti,\nja kivityössäkin voitiin ansaita 4 ja 5 dollaria päivässä. Aika on\nsittemmin huonontunut, kiven menekki vähentynyt ja tuotanto kasvanut.\nNykyiset ansiot ovat jotenkin huonot.\n\nSuomalaiset omistavat useimmat kivimurtimot seudulla ja työmiehetkin\novat pääasiallisesti kansalaisiamme. Mr. J. Mäntylä, Jurvasta\nkotoisin, omistaa ehkä parhaan paikan koko seudulla ja on antanut\ntyötä monelle kansalaiselle.\n\nHenkisistä pyrinnöistä on raittiusseura vanhin. Seuralla on oma\nkokoushuone, jota käytetään kirkkona aina silloin kun merimiespappi\nkäy siellä, tavallisesti kerran kuukaudessa. Lainakirjasto on ja on\naika ajoin soittokuntakin kajahdutellut suomalaisia säveliä ansaiten\nkiitosta amerikkalaiseltakin taholta.\n\nCalifornian pohjoisessa osassa Mendocino- ja Humboldtkaunteissa elää\npaljon suomalaisia punapuumetsissä, puunhakkaajina, sahatöissä ja\nmaanviljelyksessä.\n\nJo kultakuume lienee työntänyt suomalaisia tännekin, mutta\nvarsinainen suomalainen asutus alkaa vasta vuodesta 1872, jolloin\nmerenkulkuun kyllästyneitä merimiehiä asettui metsätöihin Cuffeys\nCovessa. Keväällä 1875 tuotiin myös suomalaisia siirtolaisia\nSan Franciscosta Noyon sahalle töihin. Ensi aikoina saivat nämä\numpisuomalaisina kovaa kokea kielen taitamattomuuden takia.\nVähäinenkin asian selittäminen tuotti paljon vaikeuksia, kunnes\noppivat käyttämään englanninkieltä siihen määrään, että voivat sillä\najatuksensa lausua. Kesällä samana vuonna tuli uusia joukkoja ja\nseuraavana syksynä myöskin ensimmäinen suomalainen nainen. V. 1877\nalkoi heidän huomionsa kiintyä valtion metsämaihin, joita ottivat\nhaltuunsa asunto-oikeudella kauntin rannikko-alueelta, etenkin Noyon\ntakalolta. Tällä tavalla perustivat he omia koteja samalla turvaten\ntoimeentulonsa tekemällä työtä sahayhtiöille sekä teettäen muilla\nja itse tehden metsissään olevista suurista punapuista rautatien\nratapölkkyjä, joita möivät suuremmille yhtiöille satamapaikoissa.\nMaanviljelyä ovat he vielä harjoittaneet verrattain vähä, vaan\ninnostunevat siihen enemmän, kun metsä tulee häviämään. Karjaa he\nkasvattavat yleisemmin.\n\nEnsimmäisen kansankirjaston perustivat Noyon suomalaiset v.\n1882. Se ei kuitenkaan tyydyttänyt ulompana Noyon takalolla\nasuvia, vaan v. 1887 tienoilla perustivat sinne toisen kirjaston.\nSamaan aikaan alettiin raittiusaatettakin ajatella ja juoppouden\nvähentämiseksi syntyi Noyon takalolle raittiusseura ja sen toimesta\ntorvisoittokunta. Nämä ensimmäiset yritykset eivät kumminkaan kauvan\nkestäneet.\n\nNoyossa ei tehdä enää isosti työtä. Sen vanha sahalaitoskin on jo\nvuosia sitte ollut kunnotonna. Kun heitämme Noyon ja kulemme siitä\npari mailia rannikkomaantietä pohjoiseen, niin tulemme Fort Braggiin.\nTämä on pienenlainen kaupunki, mutta suomalaisiin nähden on se\nottanut voiton Cuffeys Covelta ja Noyolta, ollen nykyään suurin\nsuomalainen pesäpaikka Mendocinokauntissa. Kymmenen vuotta myöhemmin,\nkun Noyoon, asettuivat ensimmäiset suomalaiset perheet Fort Braggiin.\nJa kun sitte yhä toisia suomalaisia perheitä ja yksinäisiä kokoontui\npaikkakunnalle, perustivat he seurakunnan v. 1889. Kirkko myös\nrakennettiin ja osa seurakunnan jäseniä vastoin muiden tahtoa kutsui\nsilloin papikseen San Franciscosta seikkailijana tunnetun, omituisen\nH. Turusen. Heikkomielisyytensä tähden hän pian joutui epäsuosioon\nja niin täytyi hänen poistua täältä. Jäsenet, jotka ennen hänen\ntuloaan olivat innolla seurakuntaa edistäneet, olivat nyt luopuneet.\nSeurakunta joutui kannattajien vähyydessä rappiotilaan eikä sen\nuudelleen rakentaminen ole ollut helppoa. Vihdoinkin on järjestytty\nniin, että San Franciscossa toimiva suomalainen merimiespappi käy\naika ajoittain jumalanpalveluksia pitämässä.\n\nEdistyksen suurena vastustajana kirkollisella alalla on ollut se\nkun suomalaiset täälläkin jakaantuvat uskonnon eri käsitteiden\nmukaan lahkokuntiin. Apostolisluterilaiset (laestadiolaiset) ovat\nperustaneet oman seurakunnan. Toinen vähäinen joukko on niitä,\njotka seuraavat Turusen oppia. Heillä ei ole erityistä seurakuntaa,\nvaan ovat pysyneet yleisessä evank. luterilaisessa seurakunnassa,\nmutta usein on syntynyt kiivaita sanasotia heidän ja muiden\nseurakuntalaisten välillä. He eivät suosi tutkinnon ja opin kautta\nsuoriutunutta pappia, vaan tahtovat itse toimia papin tehtävät.\n\nSuomalaisten suurin sivistyspyrintö Mendocinokauntissa on Fort\nBraggin raittiusseura. Väkijuomain nautinto on ollut suurena paheena\nkansamme riveissä ja juuri tuon haihduttamiseksi perustettiin Fort\nBraggin raittiusseura v. 1892. Seuralla on oma talo ja on seuran\ntyö ollut erittäin suureksi siunaukseksi. Kansankirjastokin on Fort\nBraggin suomalaisilla hyvin varustettu ja arvokas. Lukuhalu on\nerittäin hyvä.\n\nVielä ansaitsee mainitsemista suomalaisten keskinäinen Veljeysseura,\njonka tarkoitus on auttaa jäseniään aineellisesti sairauden ja\nloukkausten sattuessa.\n\nPaitsi Fort Braggia ja Noyoa elää suomalaisia tässä kauntissa vielä\nCasparissa, Cleonessa, Albionissa, Navarrossa, Greenwoodissa, Hare\nCreekillä, Elk Riverillä, y.m. -- niin, melkein joka paikassa missä\nvaan metsä- ja sahatöitä on. Yhteen kerättynä varsinkin suomen\nruotsalaisten kera tulisi heitä hyvä joukko. Pysyväisemmin asettuneet\nsuomalaiset ovat hyvin toimeentulevia, eläen Lännen vapaata, raitista\nelämää.\n\nSuomalaisten lapset saavat täällä kuten muuallakin opetuksen\nenglanninkielellä valtion julkisissa kouluissa. Suomenkieli on osalle\nlapsista jo vierasta. Ei ole suomalaisia alkukoulujakaan, joissa\nlapset saisivat johdatusta äidinkielen lukemiseen. Uskonnonkin\npuolesta olisivat nuo suomalaiset alkukoulut, sanokaamme vaikka\n\"pyhäkoulut\", tarpeellisia, sillä kun ei valtion kouluissa opeteta\nuskontoa, käyvät lapset presbyteerien, baptistien y.m. johtamissa\nuskonnollisissa pyhäkouluissa. --\n\nSuomalainen työmies on kehittynyt kovaan työhön, sitä hän etsii\nja siinä hän hyvin viihtyy, kun ahkeruudella voipi ansaita\nelantonsa. Ainoastaan kovaa, kovaa ruumiillista työtä, sitä juuri\nsuopikin suuret aarniometsät Mendocinokauntissa. Jättiläispunapuun\nhakkauksessa, sahauksessa sekä ratapölkkyjen tekijöinä tapaa\nsuomalaisia. Erittäinkin ratapölkkyjen teko, n.s. \"taisityö\",\non melkein kokonaan suomalaisten hallussa. Siinä voipikin\nkykeneväisyytensä mukaan saada palkkaa, sillä niitä tehdään yleensä\nkappalemaksulla. Mutta tätä työtä ei ole riittävästi ja sen\nvuoksi paljon kansalaisiamme on sahalaitoksissa ja vielä enemmän\ntukkimetsissä.\n\nLähdeppä lukija nyt tekemään vierailu kansalaistemme luo tuonne\ntukkimetsiin. Rautatie kulkee metsään ja sitä mukaa sitä jatketaan\nkun keritään puut kaatamaan lähitienoilta. Saat hyvää kyytiä tyhjässä\nhirsivaunussa ja pian ollaan \"metsäkämpillä\". Koko tukkihomma on\ntoisellaista kun Suomessa. Punapuu kaadetaan ensin, jätetään siihen\nsiksi, että auringonpaiste ehtii kuivaamaan havun. Sitte sytytetään\npuu palamaan, tuli polttaa oksat ja muun töryn pois. Tämän perästä\ntulevat kuorijat ja ne, jotka sahaavat puut pölkyiksi Sitte tulee\nmiehet koneineen, hevosineen y.m. kulettamaan hirsiä rautatien\nvarrelle. Juuri tuossa se onkin kova työ, sillä tuollaisia hirsiä,\njotka ovat yhtä paksuja kun pitkiäkin, ei liikutella miesvoivoimalla,\nsiihen tarvitaan koneita, voimakkaita koneita. Puut, jos ne aijotaan\nlaudoiksi, paloitellaan 14--16 jalkaa pitkiksi pölkyiksi, isommat\npölkyt halaistaan ennenkun ne viedään sahalaitokseen, sillä on perin\nvaikea sahata esimerkiksi 16 jalkaa läpimitaltaan paksua pölkkyä.\n\nKaikki miehet ovat tukkiyhtiön ruuassa, asuvat varta vasten\ntehdyissä, helposti kokoonpannuissa lautahökkeleissä, n.k. kämpeissä.\nRuokahoidon pito on kiinalaisten käsissä ja ovatkin he aika\nnäppäröitä pihvin paistajia, ja kaikenlaista ne nuo vinosilmät saavat\npöytään. Ruoka on koko hyvää ja voimakasta.\n\nMutta majailu noissa kämpeissä ei ansaitse ylistystä. Surkeaa\nsiivottomuutta on näissä asunnoissa, joissa satakin työmiestä asuu\nyhdessä eikä ole naisen kättä siistiä tekemässä. Seinämillä on\nvuoteita kahdessa kerroksessa. Makuuvaatteiden varustaminen on kunkin\ntyömiehen omassa hallussa. Tulen paikka on keskellä lattiaa. Nuotio\nsiinä palaa ja katossa sen kohdalla on aukko savun pääsemiseksi,\nmutta se täyttää vaan puoleksi tehtävänsä. Kämppä on savua täynnä\neikä suinkaan hengitys ole hauskaa. Samoin kun vuodejärjestys on\nkämpän puhdistuskin kunkin itsensä tehtävä, jos sitä tahdotaan,\nsillä semmoiset kysymykset eivät koske yhtiötä. Tarkemman huolen\nyhtiö pitää siitä, että kiinalainen kokki ei myöhästyisi torvea\ntoitottaessaan vähän yli kello viiden aamulla. Silloin on työmiesten\nherättävä unestaan. Pian on kaikki valveilla ja kukin pukeutuu\ntyötamineihinsa ja astelee yhteen kämppään, joka on valmistettu\naterioimista varten.\n\nAamiaisen syötyään menevät he työhönsä kello 6 aikana. Päivällinen\nsyödään kello 12. Puolessa tunnissa on syötävä ja kulettava matka\nedestakaisin työpaikalta. Kello puoli yhdestä puoli seitsemään\nillalla tehdään sitte työtä. Illallisen jälkeen rientää kukin\nkämppäänsä ja juttelee nuotion ääressä toveriensa kanssa. On siinä\nhauska kuunnella eri kielien sointua. Siinä puhutaan englantia,\nitaaliaa, saksaa, ruotsia, suomea y.m. Keskustelua jatkuu myöhään\nillalla, vaikka onkin kaksitoista tuntia raadettu kovassa työssä.\n\nKuten näkyy on Amerikassa pitkiäkin työpäiviä. Lukuunottaen sen,\nettä työtä tehdessä vaaditaan suurempaa joutuisuutta kun Suomessa,\nettä aina on työnjohtaja kiiruhtamassa, huutamassa \"horioppia\"\n(engl. \"hurry up\"), täytyy myöntää, ettei punapuun miehet helpolla\nole. Työhön nähden ei palkka ole suuri: miehet saavat keskimäärin\nyhden dollarin päivältä ja ruuan. On sellaisia, jotka ansaitsevat\nenemmänkin, aina 40 dollariin kuussa, mutta tehdään työtä dollariakin\nvähemmällä. Niiltä päiviltä, jolloin mies ei ole työssä, saa hän\nsuorittaa yhtiölle 50 senttiä ruuasta päivältä. Tämä vähentää ansiota.\n\nOn sitä täälläkin ollut parempia aikoja. Silloin kun suomalaiset\nensin tulivat seudulle, oli keskinkertainen työmiehen palkka 40\ndollaria kuukaudessa, mutta on sitte vähitellen alentunut.\n\nPalkan saannissa on ollut vielä se epäkohta, että palkka maksettiin\nkolmen tai neljän kuun perästä ja silloinkin vaan 30 ja 60 päivän\nvekseleissä. Mies sai siis noin puolen vuottakin tehdä työtä ennenkun\npalkan sai käsiinsä. Jos heti tahtoi vaihettaa saadun vekselinsä\nrahaksi, täytyi antaa hyvitystä aina kymmeneen prosenttiin asti. Nyt\ntoki miehet ovat tuon huonon maksutavan saaneet korjatuksi.\n\nPäästäksemme Mendocinokauntista pohjoisnaapuriin Humboldtkauntiin\non viisainta lähteä laivalla, sillä keskinäinen liike maisin on\nhyvin vähäinen. Maamatkalla kyllä näkisimme mahtavia aarniometsiä,\npunapuukorpia, ja huomaisimme, että on sitä vielä tuota puuta\nCaliforniassa, vaikka sitä niin sydämmettömästi hävitetään.\nEi kumminkaan kulune pitkiä aikoja, ennenkun punapuu on jo\nharvinaisuutta, sillä mitään metsälakia ei ole, vaan kukin omistaja\nsaa hävittää metsäänsä niin paljon kun ennättää. Samoin käynee\nseeterillekin, jota Amerikassa vielä on runsaasti, mutta joutunee se\nyhtä harvinaiseksi kun vanhan maan seeteri Libanonilla.\n\nTyynen meren ranta täällä ei muodosta hyviä satamia ei ole lahtia ei\nniemiä, joiden suojiin laivat voisivat päästä. Fort Braggin satama\non kehno, suojaton, samoin Humboldtkauntin pääkaupungin Eurekan\nsatama, vaikka viimemainittuun paikkaan onkin äsken aallonmurtaja\nlaitettu. Ranta yleensä on täällä tasareunaista. Maa kohoaa merestä\näkkijyrkkänä kallio- tai hiekkarantana. Ei ole saaria, ei salmia\nhauskuutta luomassa.\n\nLyhyen merimatkan päästä tullaan Eurekaan. Se on vilkas ja hyvin\nedistyvä paikka, kaikkea kansallisuutta on täällä koolla, myös joukko\nsuomalaisia. Suomalaiset ovat töissä Eurekan monissa sahoissa ja\npunapuumetsissä ympäristöllä. Onpa joku kauvempana kaivannoissakin\nja voidaan tavata heitä myös maanviljelijöinä. Suomalaisilla on\nraittiusseura ja seurakuntakin. Onpa siellä suomenruotsalaisillakin\nraittiusseura. Yleensä ovat kansalaisemme siellä hyvinvoipia.\nHumboldtkauntin suomalaisten elämä on melkein samallaista kun elämä\nMendocinokauntissa, onhan työt ylipäänsä samoja. Sen vuoksi emme\ntäällä tee lähempää tarkastelua.\n\nOlemme nyt käyneet suomalaisten luona pohjois-Californiassa\nyläpuolella San Franciscoa. Kaikkia asumapaikkoja emme ole\nmaininneet. Suomalaisia löytynee jokaisessa suuremmassa työpaikassa\nsiellä.\n\nEnnenkun jätämme pohjois-Californian, tekee mieli mainita, että\neräällä kauniilla, ylävällä viheriällä niemellä Tyyntä merta\nvastassa täällä on komeain hedelmäpuitten suojassa yksinäinen,\nkallisarvoinen huvila. Asujamet näyttävät elävän onnellista rikkaan\nelämää nauttien luonnosta ja Californian erinomaisesta ilmanalasta.\nSiellä elää skotlantilainen mr. Campbell, joka omisti muutamia vuosia\nsitte kultakaivoksen Alaskassa. Myytyään tuon kaivoksen kutsuttiin\nhäntä miljonääriksi ja hän asettui Californiaan, ostaen ihanan\nmaakaistaleen johon rakensi kauniin huvilan. Täällä hän elää nauttien\ntyytyväisenä rikkauksistaan. Alaskassa meni hän naimisiin suomalaisen\nneidon Thekla Aholan kanssa, kotoisin Kristiinankaupungista. Nyt\nelävät he onnellisina Californiassa. Nuori \"missis\" on kulettanut\näitinsäkin Suomesta sinne. Campbell oli joku aika sitte vaimonsa kera\nkäymässä Suomessa ja niin tutustumassa vaimonsa synnyinmaahan. Tuon\nsuomalaisen tytön elämästä tulisi romaani, miten hän, köyhä tyttö,\nvaelsi Amerikan läpi, joutui Tyynen meren rannalle ja vihdoin kylmään\nAlaskaan, jossa saavutti kaivantopohatan rakkauden.\n\nEteläpuolella San Franciscoa, Californian paratiisillisimmassa\nosassa elää myös suomalaisia, ehkä onnellisimpia, tyytyväisimpiä\nkaikista Amerikan suomalaisista. Heillä on omat maakaistaleet,\npienet, Suomen torpan kokoiset alat. Mutta enempää eivät he tarvitse.\nHedelmäviljelys antaa pienelläkin alalla hyvän elannon. Pienet,\nkauniit asunnot etelämaisten puitten varjossa, kauniit puutarhat,\njotka kukinta- ja hedelmäaikana näyttävät erittäin reheviltä.\nViinirypäleiset lehtimajat ja kujat. Viiniköynnökset kiertyy pitkin\ntalojen seiniä, tunkeutuen väliin akkunoista ja ovesta sisälle\nikäänkun tarjoten meheviä terttujaan. Ja Californian ilmanala:\nalinomainen kesä, ei koskaan liian kylmä eikä koskaan liian kuuma.\nMitä ihanampaa voisi ihminen ajatella! Eikö tässä ole jo edellytyksiä\nonnelliselle elämälle, jos sitä kerta ulkonainen luonto ja mukavuus\nvoi tarjota! Niin elävät suomalaiset Californian eteläosassa,\nerittäinkin herttaisessa San Josén laaksossa. Sieltä voi suomalainen\njoulun aikana kirjoittaa lämpimästä ilmasta, ihanasta sateesta,\nmaasta, joka on viheriän vaipan peitossa, missä kukkaiset kukoistavat\nja ruusut tuoksuvat, potaatin varsi on pitkää ja kaunista, toinen\nkerta jo samalle vuodelle, jouluksi uusia potaatteja, kaaliksia ja\nhedelmiä.\n\nTähän sopiikin lopettaa kertomus Californian suomalaisista.\nMainita kumminkin tulee vielä, että suomalaisia löytyy monessa\npaikassa Californian sisämaassa kaivoksilla, kaivaen kultaa\nvuorista ja purojen reunoilta. On suomalaisella F. Olsonilla ollut\noma kultakaivantokin Sawyers Barissa. Siellä hänen aikanaan moni\nsuomalainen oli kultaa pesemässä rannan hiekasta. Sittemmin Olson\nmuutti Astorian läheisyyteen Olneyjoelle. Victorissa, Manda Vistassa,\nLargossa, Alamedassa y.m. on tavattavana suomalaisia. Ja suomalaisia\npalvelustyttöjä on jokaisessa Californian suuremmassa kaupungissa\nansaiten jotenkin hyvää kuukausipalkkaa.\n\n\n\n\nOregon ja Washington.\n\n\nAstorian suomalainen ei väsy kehuessaan Oregonin ilmanalaa ja\nmahtavaa Columbiavirtaa. Olen monesti ajatellut kuullessa noita\nhartaita puheita: Jos jokin maa onnistuu valtaamaan suomalaiselta\nhänen rakkautensa isänmaahan, on se toki Oregon. Suomalainen, joka\non siellä elänyt, haluaa välttämättömästi sinne päästä, toisinaan\nhartaammin kun synnyinmaahansa Suomeen. Ja länteläinen ihmettelee:\nken ei kaipaisi Lännettären lempeää hyväilyä, viehkeää tasaista\nviileyttä, kun kerran on sitä saanut kokea! Oregon, Oregon, se nimi\nkaikuu monesta rakkaammalta rinnalla Suominimen kanssa.\n\nLähde nyt sinäkin, lukija, tuohon puoleensa viehättävään maahan\nkatsomaan siellä kansalaisia. Samalla voimme tehdä silmäyksen\nnaapurivaltion Washingtonin suomalaisiin.\n\nColumbiavirta on noitten molempien valtioiden emo, se on niiden\nNiili, antaen elatusta ja hyvyyttään, se on niiden asukkaiden Ganges,\njumaloimisen ja ihailun esine. Kalliovuorten lumipeitteisiltä\nharjanteilta se iloisena työntäisee liikkeelle, kooten ja keräten\ntoistatuhatta mailia pitkällä matkallaan suunnattoman joukon isompia\nja pienempiä puroja, jotka tanssien ja hyppien, kuni vallattomat\nvuorikauriit, pilviä piirtävien vuorten harjanteilta, vyöryvinä\nkoskina, pauhaavina putouksina heittäytyvät tyynen äidin helmaan.\nMahtavana, jopa ylpeänäkin Columbia sitte hiljalleen kasvaen ja\nlaajeten, Washingtonin valtio oikeassa ja Oregon vasemmassa kädessään\nlaskeutuu Tyyneen mereen. Sieltä Vellamon rikkaasta linnasta\nColumbian suupuoli säännöllisesti nousee ja taas laskeutuu, tuoden\nrunsaat määrät hopeaisia lohia, antaen rantojensa asukkaille yllin\nkyllin emon runsasta ruokaa, pitäen heitä hyvinvoipina ja onnellisina\nkuni kelpo äiti konsanaan.\n\nColumbiajoki on valkoisille ollut tunnettu noin sata vuotta, ja\nensimmäisenä pani näihin seutuihin huomionsa John Jacob Astor, joka\non laskenut pohjan tunnetun Astorsuvun rikkauksille. Columbian\njokivarret olivat erinomaisen rikkaat metsäntuotteista, ja Astor\nperusti joen suulle kauppapaikan turkiksien ostoa varten. Tuolle\nkauppapaikalle pantiin v. 1811 kaupungin perustus ja Astoria\ntuli ensimmäiseksi kaupungiksi nykyisessä Oregonissa. Hitaasti\nkaupunki kasvoi ja on se vieläkin vaan pienenlainen. Ylempänä\noleva Portland meni edelle, tuli suureksi kaupungiksi ja on kaiken\naikaa ollut Astorian edistyksen estäjänä. Vasta nyt on Astoria\nsaanut oman rautatiensä, jota vastoin Portland on jo kauvan ollut\nrautatiekeskuksena.\n\nAstoria on kapealla niemekkeellä, joki molemmin puolin. Oivallinen se\non satamalleen. Lohenkalastuspaikkana se on mailman mainio.\n\nLuonto Columbian varsilla on suurenmoista, metsä oikein mahtavaa\naarniota. Ihmetellä täytyy miten on noita seutuja saatu viljelykselle\ntasoitetuksi. Luonnon suuruus ja alkuperäisyys valtaa, mielen niitä\nseutuja nähdessä. Vedet laajat, maisemat rannoilla mahtavat, jylhät,\nmutta samalla kesäiset ja puoleensa houkuttelevat. Kyllä kulunee\nvuosikymmeniä, ehkä satoja, ennenkun Lännen mahtavimman virran\nrannikkoseudut ovat ummelleen asutuita. Hauskalta vaan tuntuu ja\nomituiseltakin se tosiasia, että suomalaiset ovat uutisasukkaina\nuseissa paikoin alkaneet Columbian rannikkomaitten viljelyksen\nja erittäin hyvällä menestyksellä. Suomalaisen sitkeyttä ja\ntyyneyttä tarvitaankin aarniometsäin raivauksessa, jättiläispuiden\nkaatamisessa. Tähän perkkaustyöhön ei maassa syntynyt amerikkalainen\nuskalla eikä halua ryhtyä -- siirtolaisten hyväksi onneksi.\n\nDeep Riverin farmiseutu vastapäätä Astoriaa joen toisella puolen\nWashingtonin valtiossa on suurin ja suomalaisin farmiseutu näillä\ntienoin. Joku parisen kymmentä vuotta sitte oli seutu läpipääsemätön\nkorpi, piti hakata ja kaataa puita pois tieltä, jos mieli edes\npienen polun saada. Mutta kun sitte suomalaiset alkoivat perustaa\nkoteja korpeen, täytyi satavuotisten honkain kaatua uutisasukkaan\nvoimakkaissa käsissä. Ja näistä komeista tukkipuista saaduilla\nrahoilla sitä rakenneltiin huoneita, raivattiin alaa pelloksi ja\npantiin hyvä ja luja perustus viljelykselle.\n\nNaselissa, vähän matkaa Deep Riveriltä panivat niinikään suomalaiset\nalun uudisasutukselle. Suomalaisia on seutu nykyään melkein täynnä.\nSiellä saapi hämmästyä luonnon suuruudesta, saapi kulkea pieniä\npolkuja läpi sellaisen metsän missä puu makaa puun päällä, puu\nmelkein kasvaa puussa kiinni. Näkee kauhean suuria jättiläispuita\nmakaavan maassa, missä lienevät maanneet tiesi kuinka kauvan, sillä\nkauvan ottaa puu mädätä tällaisessa metsikössä, jonne ei auringon\nsäteet paljon pääse ja liekö sadettakaan liottamassa. Kun sahaa\nhalonmittaisen pölkyn tuollaista jättiläispuuta ja sen halkoo, voipi\nsaada puolitoista syltä halkoja yhdestä ainoasta pölkystä. On siellä\nkuusia, jotka ovat puolitoista syltä läpimitaten, jopa isompiakin. Ja\nisoimmat puut lähentelevät sataa syltä pituudessa.\n\nJo sellaisessa korvessa Suomen uutteralle kaskenhakkaajalle ja metsän\nhävittäjälle on kiitollinen työala. Ei tarvitse sääliä puun kokoa\neikä pahoitella metsän harvuutta.\n\nMutta maata ei tuolla voi perkata kuokalla eikä kirveellä. Siellä\ntarvitaan koneita, ruutia, sahaa ja työtä, jos mielii jotain saada\naikaan. Tuli on parhain ja halvin keino perkata maata. Pitää polttaa\nja taas polttaa puuta. Sitä uutisasukkaat enimmäkseen tekevät, pitäen\nkesät pitkät tulen yhdessä tai toisessa paikassa, siten vähitellen\nsaaden peltoa. Ja kun peltoa saa, kyllä se tuottaakin, kyllä se\nkasvaa ja antaa runsaan sadon.\n\nTärkein suomalaisten pesäpaikka ei ole kuitenkaan maanviljelysalue,\nvaan on se juuri tuo kalastuskaupunki Astoria. Se on myös vanhin\nsuomalainen asuinpaikka täällä. Vaan ei ole siitä vielä hyvinkään\npitkä aika, jolloin tänne ensimmäiset suomalaiset siirtolaiset\nsamosivat. V. 1873 lähti neljätoista suomalaista Pennsylvaniasta,\nAmerikan äärimmäisestä idästä pyrkimään kohti Lännen luvattua maata.\nHeillä oli aije asettua maanviljelijöiksi, oli toivo saada valtion\nmaita asunto-oikeudella, joten siihen aikaan niitä oli yllin kyllin\nsaatavana. Matka kulki silloin San Franciscon kautta ja sieltä\nlaivalla Portlandiin. Tulo kesti 17 päivää. Nyt voi matkan tehdä 5\npäivässä.\n\nKun miehemme saapuivat Portlandiin, huomasivat he suuresti\npettyneensä maansaannin suhteen. Maata kyllä oli saatavana, mutta\nniin kaukana, suurten vaikeuksien takana, että sinne ei tehnyt mieli.\nSitäpaitsi olisi vaadittu hyvänlainen pääoma alkuun pääsemiseksi.\nAsiain näin ollen jäivät he Portlandiin, jäivät sinne odottamaan mitä\nkohtalo toisi eteen.\n\nTalvella ryhtyi usea näistä rautakaivantoon työhön, missä palkkaa\nluvattiin 1 doll. 75 senttiä päivältä. Mutta kun oli jonkun aikaa\ntehty työtä, karkasi rahastonhoitaja eikä siis palkkaa saatu. Niin\ntäytyi heittää työt siihen.\n\nKeväällä sitte alkoi kalastus Columbialla ja tämä sai vilkkaan\nliikemuodon. Kun ei ollut muutakaan työtä, rupesivat suomalaisemme\nkalastajiksi. Viisas kohtalo teki maamiehiksi aikovista kalastajia ja\nsiten rakensi suomalaisten suurimman pesäpaikan Oregonissa. Kalastus\nkyllä ei noihin aikoihin ollut kovin tuotteliasta, vaikka kalansaanti\noli hyvä. Lohen hinta oli vaan 25 senttiä kappale, josta hiljalleen\non kohoutunut pysyen dollarin vaiheilla useampina vuosina, vaikka on\ntaas viime vuosina alkanut laskeutua.\n\nSiihen aikaan kun ensimmäiset suomalaiset asettuivat Astoriaan, oli\nse pahainen kylän resu, yksi oli kaduntapainen. Lika ja lohenraadot\nkuvasivat kurjaa kalastuskylää.\n\nMutta Astoria on kasvanut sitä mukaa kun suomalaisiakin on tullut.\nKadut on laitettu kuntoon, rakennettu ja järjestetty. Kaupungissa on\nnyt noin 8,000 asujanta, joista ehkä kolmatta tuhatta suomalaisia.\nEi kaupungin vaan tarvitse olemassa oloaan hävetä. Ja nyt se vasta\npääsee edistymään kun on rautatiekin saatu.\n\nSuomalaiset asuvat kaupungin kummassakin päässä, ala- ja\nyläkaupungissa. Alakaupungissa, jota kutsutaan Uniontowniksi asustaa\nnoin puolitoista tuhatta suomalaista aivan tarkassa järjestyksessä,\ntalo talolta, eroitettuina toiskielisistä. Siellä on heillä oma\nkokoushuoneensakin, joka komeana esiintyy korkealta paikaltaan\nnäyttäen ohikulkeville, että tässä se on \"Suomihaali\". Huone\non raittiusseura \"Suomen\", joka on toistakymmentä vuotta ollut\nvaikutuksessaan. Rakennus on tullut maksamaan noin 3,000 dollarin\nvaiheille. Komeat talot ympäröivät komeaa kokoushuonetta ja koko\nseutu näyttää jykevältä, itsenäiseltä suomalaiskylältä.\n\nYläkaupungilla on toinen suomalaisten kyläkunta liki tuhanteen\nnousevan väestön kanssa, vaikka he siellä ovat enemmän toiskielisten\nseassa. Kirkko ja pappila ovat siellä tienoin myöskin, ja suomenkieli\nsointuu tasarintaa englannin ja ruotsin kanssa. Keskikaupungilla asuu\nuseita liikemiehiä ja perheitäkin.\n\nSuomalaisia liikehuoneita on useita ja jotkut niistä ovat jotenkin\nvaltaviksi nousseet. On siellä suomalainen sanomalehtikin \"Lännetär\".\nMyös on suomalainen apteekki. Ja suomalainen lääkäri, tri Beckman\non muutamia vuosia ollut asettuneena Astoriaan. Hän on syntynyt\nJalasjärvellä 1851, tullut Amerikkaan noin 30 vuotta sitte,\nsuorittanut lääkärintutkinnon Philadelphiassa v. 1884 ja toiminut\nsitte lääkärinä Philadelphiassa vuoteen 1895, jolloin muutti\nAstoriaan. Melkein kaikissa \"toiskielisissä\" liikehuoneissa palvelee\nsuomalaisia, joten ei puutu mitään mukavuuksia, vaikka ei englantia\ntaitaisikaan.\n\nMuutamia suomalaisten suurempia liikeyrityksiä on mennyt kumoon.\nNiistä harmillisimmat ovat olleet kalakeittimöiden häviöt, joita\nsuomalaiset ovat pari kertaa saaneet kokea. Mutta nyt on kalamiehillä\nkeittimö, jonka yhtiö näyttää varmalta. Tämä syntyi kesällä 1896\nolleesta työlakosta, kun eivät yksityisten keittimöiden isännät\nsuostuneet maksamaan kalastajille viittä senttiä lohinaulasta. Pari\nsataa kunnollisinta kalastajaa, enemmistö suomalaisia, muodosti\nyhtiön, jonka keittimö on suurin kaikista ja panee kannuihin parasta\nlohta. Kaikki työ toimitetaan uusimmanaikuisilla koneilla. Yhtiön\nkala on saanut suurinta suosiota markkinoilla. V. 1897 valmisti tämä\nuusi keittimö säilykkeinä 48 tuhatta laatikkoa lohta; jokaisessa\nlaatikossa on 48 naulanvetoista astiaa, \"kannua\".\n\nHenkisten pyrintöjen puutetta ei Astorian suomalaisilla ole ollut\npitkiin aikoihin. Kuten jo mainittu, raittiusseura \"Suomi\" on\ntoistakymmentä vuotta vanha. Se on paljon vaikuttanut Astorian\nsuomalaisten kehityksessä. Seura on toiminut itsenäisesti, kuulumatta\nmihinkään \"yleisyhdistykseen\".\n\nKirkollinen toimi ja seurakuntaelämä on ollut säännöllistä\nvuosikausia. Komea kirkko ja pappila todistavat kansan harrastusta.\nPappina Astorian suomalaisten keskuudessa on monta vuotta toiminut\npastori J. J. Hoikka, joka onkin Astorian suomalaisen seurakunnan\nluoja. Kun pastori Hoikka muutti Michiganiin, toimi Astoriassa vähän\naikaa pastori Tanner. Nyt on seurakunnassa pappina pastori Adolf\nRiippa ja on seurakunnalla hyvä kannatus suomalaisten keskuudessa.\nAstorian suomalaista kirkkoa koristaa kansalaisemme J. A. Oldenburgin\nrouvan maalaama ja lahjoittama alttaritaulu, kuvaten Jeesusta\nsaarnaamassa venheestä kalastajille.\n\nPaitsi evankelisluterilaista seurakuntaa on Astoriassa myös\napostolisluterilainen seurakunta ja on silläkin oma kirkko.\nSaarnamiehenä on monia vuosia toiminut J. Lumijärvi.\n\nAstorian suomalaisilla on myös Veljeysseura, samanmallinen jäsentensä\nturvaaja kun on San Franciscon Veljeysseura. Tämäkin seura on\ntoistakymmentä vuotta vanha. Ensimmäisen 10 vuoden kuluessa keräytyi\nseuran kassaan rahaa yli 16 tuhatta dollaria ja tästä maksoi se\napuina lähes 10 tuhatta. Seura maksaa tavallisesti kipurahoja 9\ndollaria viikossa ja hautausrahaa 75 dollaria. Vapaa lääkärinhoito\non tietysti sen ohessa. Yhtymismaksu seuraan on 10 dollaria ja\njäsenmaksu yksi dollari kuukaudessa.\n\nHarva seura on jalommin ja oikeudentuntoisemmin jakanut apuaan kun\ntämä seura. Usea veli on saanut sairausrahaa aina Suomeen saakka tai\nmissä muualla lienee ollut vaan.\n\nPaitsi Veljeysseuraa on Astorian suomalaisilla myös Sisarseura,\nperustettu samain aatetten mukaan. Myöskin lauluseuroja,\nompeluyhdistyksiä, torvisoittokunta y.m. on toiminut Astorian\nsuomalaisten keskuudessa. Runsaasti varustettuja lainakirjastoja on\nparikin.\n\nKaikesta tästä voi päättää miten kehittyneellä kannalla ovat\nsuomalaiset yhteispyrinnöt Astoriassa. Mutta missä hyvyyden kylvö\nrehoittaa, siellä koettaa pahakin tukahuttaa sitä kylvämällä jos\nminkälaista rikkaruohoa. Niinpä ei ole Astoriakaan paheista ja\npaheiden turmeluksesta vapaa. Kapakkaelämä ja uhkapeli erittäinkin\naikaisempina aikoina ovat olleet surettavasti vallan päällä.\nTavattoman runsas ansio yhdellä osaa vuotta ja täydellinen\njoutilaisuus suurimmalla osaa vuotta on luonnollisesti suurena\nviettelyksenä siihen. Erään pelihuoneen pitäjän sanottiin kerta\nyhtenä ainoana yönä voittaneen 8,750 dollaria. --\n\nAstorian elämä on kalastuksessa. Siitä riippuu sen hyvinvointi, siitä\nahtaat ajat, miten vaan Columbia on antoisa lohiensa suhteen. Suuria,\nkomeita lohia nousee Tyynestä merestä virtoihin niin hyvin Aasian kun\nAmerikankin puolella. Ne Aasian virratkin, jotka laskevat Tyyneen\nmereen, sanotaan muutamina vuodenaikoina olevan \"täynnä lohia\", mutta\nsiellä eivät vielä ihmiset ole kalastusta niin osanneet hyväkseen\nkäyttää kun on tapahtunut Amerikassa. Alaskassa kalastetaan innolla,\nmutta huomattavinta kuitenkin on kalastus Columbialla, Washingtonin\nja Oregonin välisellä rajalla. Tänne nouseekin lohista uljain,\nkomein: chinooklohi, jonka punanen liha on kaikkein maukkainta.\nTuon lohen keskimääräinen paino on 20 naulaa ja ovatkin lohet hyvin\ntasaisia koolleen. Mutta saadaan paljon raskaampiakin lohia.\n\nVarsinainen kalastuskausi Columbialla kestää neljä kuukautta. Sen\nalku ja loppu on tarkalleen määrätty huhtikuun 10 päivästä elokuun\n10 päivään. Koko talven ajan valmistaudutaan tähän kalastukseen,\nkudotaan verkkoja, laitetaan veneitä. Ja kuta lähemmäs kalastuskausi\ntulee, sitä kiihkoisammiksi valmistukset käyvät. On siinä kiirettä ja\ntouhua!\n\nKalastajat jakautuvat kahteen luokkaan, niitä on rannikkokalastajia\nja verkkokalastajia. Viimemainitut näistä pitävät itseään\narvokkaampina ja elävät isommassa tai pienemmässä eripuraisuudessa\nrannikkokalastajien kanssa. Ja todellakin vaatii verkolla kalastus\nsuurempaa rohkeutta ja kokemusta. Kalamies menee ulapalle, taistelee\nmyrskyjen kanssa antaen henkensäkin alttiiksi ammatilleen.\nSitävastoin \"träppikalastaja\" rannikolla on turvallisempi virran\naaltoja vastaan. Hän käy tyynesti kokemassa katiskoitaan ja on\nkeksinyt vielä paremman, tulokkaamman kalastuskeinon. Hän lyö\npaaluja rantamatalikoille, kiinnittää niihin pitkät verkkonsa ja\nodottaa varmasti saalista. Tuota paalutusta eivät verkkokalastajat\nvoi hyväksyä. Se tekee heidän vaarallisen ammattinsa yhä\nvaarallisemmaksi. Huolimatta siitä, että parhaatkin kalapaikat\npaalutetaan, voipi verkkokalastajan verkot joella laskeutuessaan\ntarttua paaluihin ja repeytyä. Sen vuoksi kun matalikkoja alettiin\nkovin paaluttaa meni satoja verkkokalastajia sinne ja pakottivat\npaaluttajat vetämään pölkkynsä pois ja menemään helkkariin. Pantiinpa\njoku mies menemäänkin \"helkkariin\", tukkien päällä aavalle merelle.\nVäkivaltaisuuksia on paljon tehty noita träppikalastajia kohtaan,\nuseampikin niistä on hävinnyt, tiesi minne. Liekö ammuttu tai\ntyönnetty Tyynelle merelle? Kukaan ei niistä salaperäisyyksistä\nselkoa saane. Rannikkokalastajien on tyytyminen tuskaansa, voima on\nlakina siinä, missä ei oikeus muuten turvaa yhteistä hyvää. Niin se\non kumminkin Amerikassa. Väärin olisikin, jos matalikoita saisi noin\nvaan suotta paaluttaa muutamain yksityisten keittimöiden hyväksi.\n\nKomeata on nähdä kun kalastajat sunnuntai-illoin lähtevät Astoriasta\nkalastamaan joelle, joka tältä kohdaltaan on 7 mailia leveä. Tuhansia\nveneitä valkopurjeineen kiitää veden pintaa. Ne ovat kun perhoset\naavalla kentällä, hyppien, tanssien ja leijaillen liitävät ne mikä\nylös, mikä alas jokea, mikä pitkin, mikä poikki. Kuvan taustana on\nWashingtonin puoleinen jylhä, korkea ranta aarniometsineen. Sama näky\nkuvastuu kalastusaikana joka ilta, kun kalastajat menevät, ja joka\naamu, kun he tulevat joelta.\n\nAstuppa sinäkin lukija veneeseen elämään yhden yön Astorian\nkalastajan elämää. Valitaan ihana, tyynenlainen ilta, sillä myrskyllä\nei syrjäisten, jos ei asianomaistenkaan, ole hauska olla ulapalla.\n\nRannalle kokoontuu kalastajia. He ovat pukeneet karkeat vaatteet\nylleen. Veneet päästetään telineiltään ja nostetaan purjeet pystyyn.\nMeidänkin veneemme pian on yksi tuossa perhosliudassa joella.\n\nKussakin kalaveneessä on tavallisesti kaksi asianomaista: kapteeni ja\nsoutumies. Viimemainittu on edellisen palveluksessa. Kapteeni omistaa\ntavallisesti veneen ja verkon ja pitää voiton hyvänään. Paitsi\nnäitä on veneessä kauniilla ilmalla tuon tuostakin syrjäisiä, jotka\novat lähteneet huvitteleimaan. Naisten laulu siis saattaa kajahtaa\nilmoille matkatessa kalapaikoille ja saalista odottaessa. Ihanasti\nsointuu suomalainen kansanlaulu pehmoisilla aalloilla.\n\nAuringon laskeutuessa saavumme sille paikalle, missä on tarkoitus\nlaskea verkko. Nyt on elämä vilkasta Columbialla, kukin koettaa\nsaada verkkonsa lasketuksi sellaiseen paikkaan, missä ei olisi monta\nverkkoa edessä. Mutta kun on tuhansia kalastajia verkkoineen, kukin\nyrittäen parasta paikkaa, syntyy väliin tungos, ja tungosta seuraa\ntoisinaan pieniä kahakoita. Pahin kaikista on jos ensin tullut on\nkerinnyt laskea verkkonsa, ja toinen tulee sekä laskee verkkonsa\njuuri muudan syli eteen. Silloin täytyy edellisen nostaa verkkonsa\nylös ja etsiä sopivampi paikka. Tätä kutsutaan \"korkkaamiseksi\".\n\nVerkko on tavallisesti noin 300 syltä pitkä, silmukat 9 tai 10\ntuumaa. Veneen perästä lasketaan verkko veteen aivan kun nuotta. Työ\nkäypi siten, että soutumies soutelee hiljalleen ja kapteeni työntää\nverkkoa minkä ennättää.\n\nKun verkko on saatu lasketuksi, asetutaan päähän levolle ja annetaan\nvirran kulettaa verkkoa ja venettä hiljalleen alas. Nyt ei ole\njuuri muuta tointa kun vaan on pidettävä silmällä, ettei verkko\nvirran muassa laskeudu sellaisiin paikkoihin, joissa voipi repeytyä.\nKalastajan tulee nuo paikat tuntea. Tuo kaikki on kapteenin huolena,\njota vastaan soutumies saapi nukahtaakin veneen keulassa.\n\nKauniilla ilmalla on kalastus todellista nautintoa: suloinen kesäyö,\nylhäällä vilkkuva tähtitaivas, tähdet loistaen timanttien tavoin\ntummansiniseltä pohjaltaan, helakka kuu antaen väritystä Columbian\ntyynelle pinnalle. Yhdeltä puolen rantaa näkyy synkkä, musta metsä,\ntoisella rannalla Astorian kaupungista valot. Etäämpää kuultaa\nSatulavuorten mahtavat harjanteet pelottavina kuni öiset aaveet.\n\nMutta aina ei ole kalastus näin rauhallista Columbialla. Varsinkin\nkeväisin kun lounastuuli lähettää vihurin liikkeelle, saaden mahtavan\nTyynen meren hurjaan raivontaan, silloin on eri leikki. Aavalta\nmereltä tulee nuo aallot yhtenä hurinana ylös leveää Columbiata\nkäyden taisteluun virran kanssa ja muuttaen veden valkeaksi vaahdoksi\nkun koskessa. Silloin tulee jos jonkinlaista vahinkoa kalastajille,\nverkkoja repeytyy, myrsky kaataa veneitä ja heittää joskus\nkalastajatkin pohjattomaan syvyyteen, mistä eivät koskaan palaa.\nValtameri nielee tavallisesti saaliit. Väliin kumminkin löydetään\ntällaisen myrskyn jälkeen yksinäinen vene tai repiytynyt verkko,\nlöytyypä joskus kalastajakin omasta verkostaan kuolleena.\n\nKun verkot ovat olleet tunnin pari vedessä ja alkaa olla puoliyön\naika, rupeavat kalastajat kahvinkeittoon veneessään. Tehdään mukana\nolevaan pieneen uuniin valkea kuivista ja helposti palavista\npuista. Pian on kahvi valmis. Mukana on tietysti myös ruokaa jos\njonkinlaista, kalamies ei ole oppinut niukkaan ruokaan. Yöllä maistuu\nruoka hyvältä vesillä, ja kahvi sekoitettuna kananmunalla kuuluu\nolevan voimakasta ja lämmittävää. Syödessä, laulaessa ja jutellessa\nkuluu aika hupaisesti. Kun alkaa tulla aamupuoli ja taivaanrannalle\nilmestyy vähän valonkoitetta, silloin ruvetaan nostamaan verkkoa ylös\nja katsomaan mitä on tullut saaliiksi.\n\nVerkon nostaminen, \"pakkaaminen\", on hupaisaa työtä, sitä hupaisempaa\nmitä useammin saa komean hopeahtavan lohen nostetuksi ylös. Niinpian\nkun nostaja näkee lohen olevan verkon silmukassa, ottaa hän koukkunsa\nja lyöpi sen kalan niskaan, nostaen saaliin veneeseen. Ei tarvitse\nkovin monta tuollaista leiviskän painoista lohta olla, kun jo tulee\nkelpo palkka. Jokainen lohi on arvossa siinä dollarin vaiheilla.\nSaalis on noin kymmenen lohta yössä, usein vähemmän, mutta toisinaan\nenemmänkin.\n\nKalat säilytetään veneen pohjalla, kunnes mennään keittimöön, missä\nne punnitaan, ja kalastaja saapi merkitä saaliinsa. Keittimöt\nmaksavat lohesta määrätyn taksan mukaan, joten kalastaja saapi\nvapaasti mennä aamusella kotiin, levähtää taas iltaan, ellei halua\nkalastaa päivällä. Päiväkalastus ei varsinkaan sydänkesällä ole\noikein tuottelias, joten siihen ei niin yleisesti oteta osaa.\n\nLohikeittimöyhtiöitä toimii Astoriassa ja sen ympäristöllä useita. Jo\nolen puhunut kalamiesten omasta keittimöstä. Parhaat keittimöyhtiöt\ntekevät kesässä säilykkeitä noin 50,000 laatikkoa, jopa ylikin. Siis\nne tekevät kukin kesässä noin 2 1/2 miljoonaa naulanvetoista kannua.\nJokaisesta laatikosta lasketaan keittimöisännälle tulevan voittoa\nnoin yksi dollari. Parhaimpien keittimöyhtiöiden joukossa on eräs,\njonka omistaa suomalainen B. A. Seaborg. Hän on varakas mies, lienee\nmiljonäärikin. Hän on yksi niitä suomalaisia, jotka ensimmäisinä\ntulivat Eriestä Pennsylvanian valtiosta aikoen maanviljelijöiksi,\nmutta jotka kohtalo käänsi kalastajiksi. Eikä ainakaan hänen tarvitse\ntuota käännöstä katua. Seaborg, rikkaimpia Amerikan suomalaisia,\nei itse asu Astoriassa, vaan sen lähellä olevassa Ilwacon pienessä\nkaupungissa. Keittimöissä lohi keitetään, leikataan naulanpaloihin\nja sullotaan täkkiastioihin, jotka ilmattomina juotetaan kiinni.\nTyön täällä suorittavat pääasiallisesti kiinalaiset. Kannulohi on\nerittäin hyvää ja halpaa. Astorian lohta säilykkeinä syödään yli koko\nmaapallon, on sitä saatavana Suomessakin.\n\nSilloin kun kalastuskausi loppuu, vietetään suuria juhlia Astoriassa.\nKalastus ja nuo juhlat yhdessä ovat kun pitkät talkoot, joissa\nensin nähdään vaivaa ja sitte riemuitaan. Silloin alkaa yhdistysten\nja seurojen kalastusaika. Iltamia ja arpajaisia on alinomaa.\nKalamiehillä on rahaa ja tulot ovat suuret. Silloin myös pannaan\ntoimeen kilpapurjehduksia ja muita kilpailuja. Iloista on mainita,\nettä suomalaiset ovat näissä melkein aina voittajina.\n\nTalviajan viettää kalastaja rauhallisesti, useimmiten joutilaana.\nOnhan se kyllä vielä syyskalastus, mutta se on vähemmän huomattava.\nUutterimmat hankkivat itselleen jotakin talvityötä. --\n\nKun nyt lienemme jo tarpeeksi kauvan viipyneet Astorian suomalaisten\nluona, käykäämme katsomaan suomalaisia muuallakin Oregonin ja sen\nnaapurin Washingtonin valtiossa.\n\nVastapäätä Astoriaa, joen toisella puolen (väliä 7 mailia) on\npienehkö suomalaisjoukko Knappton-nimisessä paikassa, missä on\nsahalaitos. Yhteispyrinnöitä ei sikäläisillä suomalaisilla ole, kun\nonkin heitä vaan muutamia kymmeniä. Suomalainen pappi käy siellä\ntoisinaan pitämässä jumalanpalveluksia.\n\nKnapptonista eteenpäin Deep Riverin varrella ja tienoolla on suuri\nsuomalaisseutu, kymmeniä maileja laajuudeltaan. Uutisasutukset ovat\nDeep Riverin, Salmon Creekin, Naselin ja muiden pienien jokien\nvarsilla. Kovan työn alla on maa näissä aarniometsissä, mutta minkä\nraadetuksi saa, on se taattua kasvussaan.\n\nHarva kansalaisistamme on siellä kumminkaan yksistään maanviljelyksen\nvaraan vielä uskaltanut heittäytyä. Heidänkin tärkeänä elinkeinonaan\non vielä suureksi osaksi kalastus. Alavammilla paikoilla kasvatetaan\nheinää karjaa varten. Rauhallista, melkeinpä yksinäistä on\nkansalaistemme elämä siellä. Naapurikin on aina korven takana, joten\nuutisasukas elää usein melkein erakkoelämää. On siellä tilaisuutta\nmiettiä elämän suuria kysymyksiä. Ehdon tahdon on uutisasukas juuri\ntuollaisen hiljaisuuden valinnut. Se sopii niin erinomaisesti\nsuomalaisen luonteelle. Syyksi erakkoelämäänsä moni sanoo:\n\"Yksinäisyydessä tahdon täällä Herraani palvella\".\n\nSeurakunnallinen elämä on heillä niin järjestetty, että Astorian\npappi käy määrätyillä ajoilla pitämässä jumalanpalveluksia.\n\nKaikki nämä, melkeinpä lukemattomat suomalaiset uutisasutukset\novat Washingtonin valtiossa. Siellä on myöskin pieni kalastajain\nkaupunki Ilwaco, Columbiajoen pohjoisessa suupielessä, valtameren\nja joen rajoittamassa niemessä. Siellä on suomalaisilla toiminut\nraittiusseurakin omassa talossaan.\n\nAstorian ympäristö on aivan täynnä suomalaista asutusta. Takana on\nOlney noin kymmenen mailin päässä sievällä paikalla maaharjanteella.\nJa kun Olneyhin pääsee, saa samota suomalaisissa aina Newhalemiin\nasti, jotain 50 mailia. Harvassa heitä kumminkin siellä on. Synkän\nluonnon ihailija löytää sieltä juuri sopivaa seutua, jylhää, synkkää,\nisokasvuista metsämaata.\n\nJos sitte lähdetään Astoriasta Portlandiin päin, niin suomalaisia\nkyliä on tuhkatiheään. Knappa-nimisessä paikassa on useita taloja\nsekä myös seudulla, joka tunnetaan \"Vesikontrin\" nimellä. Aina\nPortlandiin asti on suomalaista asutusta molemmin puolin jokivartta.\n\nHockinson eli niin kutsuttu Brush Prairie ansaitsee erittäin\nmainitsemista muitten lisäksi. Nimensä on tuo paikka saanut\nruotsalaisesta miehestä, mutta suomalaisia siellä on lujasti\nmaata itselleen perkkaamassa. Suuri korpi väistyy suomalaisten\ntarmokkaisuuden takia, ränsiköt muuttuvat viljapelloiksi. Soma on\nnähdä siellä kun suomalaiset joulunkin edellä kyntävät peltojaan\nja laittelevat siementä kasvamaan. Talvi läpeensä voidaan olla\nmaanviljelyksessä. Sellaista se on Oregonin ja Washingtonin ilmanala.\nEnin osa suomalaisista Hockinsonissa on apostolisluterilaisia ja on\nheillä oma kirkkokin.\n\nEnnenkun poistumme Astorian ympäristöltä, täytyy minun, ollakseni\nrehellinen, vastapainoksi lausua ylistyksille ihanasta ilmanalasta,\njoita sikäläisten suomalaisten tapaan olen ladellut, että ei ne\nkaikki päivät silti sielläkään ole päiväpaisteisia, \"herttaisia\".\nPäinvastoin on siellä hyvin sateista. Sanotaankinhan melkein\nsananlaskuna: \"Astoriassa sataa kolmetoista kuukautta vuodessa\", eikä\nsiinä monella kuukaudella liene erehdyttykään. Varsinkin talviaika\non siellä sadeaika, sataa melkein keskeyttämättä. Mutta ilmanalan\nlauhkeuteen, jopa viileyteenkin ei se mitään vaikuta. Ja enemmän\nmaanviljelijä pitää pitkällisestä sateesta kun pitkällisestä poudasta\nkesällä ja pakkasista talvella. Kalastajalle on se yhden tekevä,\nsatoi tai paistoi.\n\nTulemme nyt Oregonin suurimpaan kaupunkiin, Portlandiin. Täällä\nasuu suomalaisia hyvänen joukko, enimmäkseen käsityöläisinä\nja tehtaantyömiehinä. Paljon on siellä myös suomalaisia\npalvelustyttöjä ansaiten hyvää palkkaa. Heillä on raittiusseura, ja\nseurakunta-asiansa ovat niin järjestäneet, että suomalainen pappi\nkäypi silloin tällöin pitämässä jumalanpalveluksia.\n\nPortlandissa asuu myös kansalaisemme konsuli Wilson. Hän on monessa\nsuhteessa kansallismainettamme kohottanut harvinaisen suoralla ja\nvilpittömällä käytöksellään. Hän on Portlandin vanhimpia asukkaita,\non siellä ollut kaupungin lapsipäivistä asti. On siis luonnollista,\nettä amerikkalaiset kohtelevat kunnioituksella \"Venäjän konsulia\",\nsamalla kun hän suomalaisille on rakas ja isällinen ystävä.\n\nErittäin kauniilla paikalla on tuo Portlandin kaupunki, Columbian\nsyrjäjoen Willametten varrella. Alinomainen kesäinen ilmanala siellä\non, kuten yleensä Oregonissa. Ympäri vuoden näkee siellä kumminkin\nlunta, sillä vaan muutamien kymmenien mailien päässä itäänpäin on\nkaksi vuorenhuippua, joilla ikuinen lumi asustaa. Korkeampi niistä,\nMount Hood, on yli 11,000 jalkaa ylempänä Tyynen meren pintaa.\nKirkkaina päivinä kimaltelee lumi niillä ja synnyttää säteitä kuni\npuhtaimmasta timantista.\n\nEtelään Astoriasta, sillä paikalla, missä Coosjoki laskee vetensä\nCooslahteen, on pieni Marshfieldin kaupunki. Tämäkin on huomattava\nsuomalaistensa suhteen, vaikka siellä ei olekaan paljon suomenkieltä\npuhuvia. Se on kumminkin suurimpia suomenruotsalaisten asumaseutuja\nTyynen meren rannalla. Kaupungissa on paljon sahoja ja ympäristöllä\non tukkityötä sekä hiilikaivoksia. Myös pyydetään seudulla lohia\nvaikka vähemmässä määrässä. Viime aikoina ei työt siellä ole olleet\noikein vilkkaassa käynnissä. Sanotaan, että suomalaiset ovat siellä\ntyömiehinä oikein hyvässä maineessa kuten monessa muussa paikassa\nAmerikassa. Kun työtä on, annetaan sitä ensiksi suomalaisille. Niin\nhyvin suomen- kun ruotsinkielisilläkin kansalaisillamme on seudulla\nollut yhteispyrintöjä, raittius- ja apuseuroja.\n\nJos vielä pysymme Tyynen meren rannalla, vaan menemme pohjoiseen\nWashingtonin valtioon, tapaamme siellä hiilikaivantoseudulla jotenkin\nhuomattavia suomalaisten asumaseutuja. Carbonado, yli 14,000 jalkaa\nkorkean Reiner-vuoren juurella, on näistä huomattavin. Siellä on\nsuomalaisia jo ollut pitemmän aikaa ja ovat he erittäin hyvin\ntoimeentulevaa väkeä. Palkka on 10-tuntiselta työpäivältä 2 1/2\ndollaria, mutta kontrahtityössä ansaitsee tuntuvasti enemmänkin.\nPankeissa on joillakuilla kauniita summia rahoja. Ennen aikaan on\nsuomalaisia seudulla ollut enemmänkin, mutta kaivantoyhtiö rupesi\nheitä häätämään pois itsekkäisistä syistä. Muutamia vuosia sitte\nkuoli siellä pari suomalaista tapaturmaisesti kaivantoon. Näiden\nsukulaiset rupesivat yhtiötä, jota pidettiin syyllisenä heidän\nkuolemaansa, hätyyttämään käräjänkäynnillä. Sen vuoksi sai moni\nsuomalainen lähteä pois työstä.\n\nYhteisissä pyrinnöissä vallitsee vilkkautta Carbonadon suomalaisten\nkesken. Heillä on raittiusseura, jolla on oma talo ja lainakirjasto.\nMyöskin on heillä ollut seurakunta, joka on aika ajoin pitänyt pappia\nyhteisesti niiden suomalaisten kanssa, jotka rajan toisella puolen,\nCanadassa, elävät sikäläisillä hiilikaivannoilla, Nanaimossa ja\nWellingtonissa.\n\nLähellä Carbonadoa on Burnettin hiilikaivanto. Siellä on myös\nsuomalaisia. Vaikka heitä on nykyään vähän, näyttää heissä kumminkin\nolevan tosi yhteisyyden halu. Raittiusseura on toiminut heidän\nkeskuudessaan ja on melkein jokainen kansalaisemme ehdottomasti\nraitis.\n\nMuualla Oregonissa ja Washingtonissa elää suomalaisia pienissä\njoukoin, mutta sellaisia paikkoja onkin lukuisasti. Kumminkin on\nvielä tarkastelematta pari hyvin huomattavaa suomalaisseutua,\nOregonin Adams ja Washingtonin Centerville, joissa elää\nsuomalaisia suurmaanviljelijöitä. Mutta ennenkun sinne lähdemme,\nmainitsen pikimmältään muutamia muita tässä vielä nimittämättä\njätettyjä seutuja, joissa on mahdollista tavata suomalaisia.\nOregonissa on tuollaisia pienempiä suomalaispaikkoja: Blind Slough\n(maanviljelystä), Cascade Locks (halonhakkuuta), Beaver Creek\n(maanviljelystä) y.m. Washingtonissa: Aberdeen (kalastusta),\nFranklin, Cokedale ja Cumberland (hiilenkaivamista), Everett,\nSpokane, Seattle ja Tacoma (monenlaista työtä kaupungissa), Parkland\n(maanviljelystä lähellä Tacomaa), McMurray (maanviljelystä),\nCosmopolis (sahatyötä), Sioux Creek (maanviljelystä), Charleston\n(satamatyötä), New Castle (hiilenkaivamista lähellä Seattlea),\nIndependence (maanviljelystä) y.m. Viimemainitussa paikassa on eräs\nhyvinkin suuri suomalainen maatila.\n\nJa nyt lähtekäämme varsinaisten suomalaisten suurmaanviljelijäin luo.\n\nColumbiajoki suupuolellaan kumminkin noin 100 mailin matkalla antaa\nrunsaan kalansaaliin, mutta ylempänä sen vartta höysteiset rannikot\nja tasangot ovat mitä parhaita maanviljelysmaita ja erinomaista\nkasvamaan heinää.\n\nYlempänä Cascadevuoriston itäpuolella aukeaa aava tasankomaa. Se\non Columbian tasanko ja on aikoinaan ollut veden alla, suuren\nColumbiajärven peittämänä, vaan on sitte maanjäristyksien,\ntulivuorten puhkeamisien ja muitten mullistuksien kautta kaivanut\nvedellensä läpipääsön vuorten läpi ja kuivanut höysteisen tasangon\ntuottavaksi ja runsasantoiseksi peltomaaksi.\n\nSiellä elää koko joukko suomalaisia maanviljelijöitä hiljaisesti,\nrauhallisesti ja tyytyväisesti kyntäen, kylväen ja eloa korjaillen.\nMuu mailma tietää vähän heistä, itse kun eivät tahdo kerskuillen\nkohottaa päätään ja ylpeillä asutuksillaan. Syvä kristillisyys on\nluonut heihin nöyryyttä ja vaatimattomuutta, se on luonut ahkeruutta\nja työhalua, on karsinut pois ylelliset elämäntavat ja muut\njoutavuudet.\n\nKunnioituksella ja ihmetellen katsovat amerikkalaiset heidän tasaista\nja varmaa edistymistään. Kun toiskielisten on ollut pakko ahtaitten\naikojen, halvan viljanhinnan ja kalliin elämäntapansa tähden myydä\ntai jättää maatilansa velkamiehilleen, pankkihuoneille, niin\nsuomalaiset ovat niitä ostaneet ja siten laajentamalla laajentaneet\nalueitaan.\n\nMikä ihme siinä sitte on, kun ei suomalainen maanviljelijä täällä\nusein joudu takapajulle, ei tule hätään eipä paljon velkoihinkaan?\nPäinvastoin hyötyvät he hiljoilleen, vaurastuvat varmasti, isontavat\npeltojaan. Ja kumminkin on myös heidän maksaminen veronsa, eläminen,\nhankkiminen koneita kuten toiskielistenkin. Eikä he saa viljastaan\nsenttiäkään enempää kun muut.\n\nSiinä on todellakin taika, vaan se taika ei ole sen kummempi kun\nahkera työnteko ja säästäväisyys. Ne ominaisuudet ovat sikäläisillä\nsuomalaisilla, niin miehillä kun naisillakin. Ei siinä aamukultaa\nodoteta pehmeissä nojatuoleissa, ei iltakausia venytellä eikä\nyökausia valvota tanssiaisissa tai muissa iltahuveissa. Työtä tehdään\nkun on työn aika, levätään levon aikana. Kesällä noustaan auringon\nkanssa ja sepä viittaa levollekin illalla. Jos jossakin perheessä\nluonto on ollut säästeliäs poikain suhteen ja on lahjoitellut\ntyttäriä taloon, niin mitäs muuta kun pannaan tytöt pellolle\nohjaamaan nelivaljakolta. On aivan tavallista näitten maanviljelijäin\nluona nähdä talontyttäriä pellolla kyntämässä, karhitsemassa ja eloa\nkokoomassa. Ja tästä he tietysti vaan reipastuvat ja vilkastuvat.\nSamoja neitosia voidaan nähdä myöskin ompelukoneen ääressä ja\nhyörivän kotitoimissa yhtä suloisina, sulavina jopa miellyttävinäkin\nkun kaupungin hennot naiset konsanaan.\n\nSuomalaiset maanviljelijät täällä, Adamsissa ja Centervillessä sekä\nympäristöllä, ovat enimmäkseen laestadiolaisia. Heidän rauhallisessa\nelämässään tapahtuu pienempi muutos ainoastaan jonkun kerran\nvuodessa, kun saarnamiehiä tulee ulompaa kyliin. Silloin on kyläilyä\nja kestailua, sillä tavaksi on tullut pitää raamatunselitys niin\npaljon kun mahdollista jokaisen kotona. Tällaista juhlimista, mikä\ntavallisesti tulee joulunaikana, kestää viikon pari, jolloin käydään\nuutteraan kirkossa ja iltakokouksissa. Sanomattakin ymmärtää, ettei\nne tällaiset taloa hävitä, kun ei niissä tule viina kysymykseenkään.\nJa ruokaahan sitä on joka talossa. Jos tuossa nyt joku ylimääräinen\nkahvinaula kuluu, se kai ei suuriin tunnu.\n\nNäitä saattaa todella sanoa suurmaanviljelijöiksi, sillä siellä on\ntaloja, joissa on 500--1,000 eekeriin (noin 200--400 hehtaaria)\nmaata itsellään ja monesti saman verran vuokramaata. Niin suuret\nmaa-alat läpeensä viljeltynä on kylläkin suurta. Työtä tehdään\n15--25 hevosella. Nisua saadaan vuosisatona 5,000--10,000 bushelia\n(1,750--3,500 hehtolitraa). Kun otetaan huomioon, että viljelys\ntäällä ei ole vuosisatoja vanhaa, vaan tavallisesti asujamet itse\novat uutisviljelijöitä, ovat kääntäneet pelloiksi seudut, joissa ei\nennen ole ollut peltoa ollenkaan, niin täytyy ihmetellä suomalaisen\nkäsialaa siellä.\n\nJa tarkastellessa kuinka he maataan viljelevät ja millaisten\nkonetten avulla, syrjäinen aivan oudostuu nähdessään kaksiteräisiä\nkääntöauroja kuuden hevosen vetäminä kääntäen 3--4 jalkaa maata\nkerrallaan. Karhitkin ovat lähes niin leveitä kun peltosarat paikoin\nSuomessa ja tarvitaan niitäkin vetämään 6--8 hevosta. Elonleikkuu\ntapahtuu sekin itsesitovien leikkuukoneitten avulla. Ja kerrotaanpa\nniitä koneita olevan sellaisiakin, jotka leikkaavat, puivat viljan,\nvaristavat ne säkkiin, sitovat säkinsuun kiinni ja pudottavat kolme\nsäkkiä paikkaansa! Tämä on tosiamerikkalaista maanviljelystä. Maan ja\nilman laatu kuivaa nisun siihen määrin, että sen voipi puida pellolta\nkäsin.\n\nSuomalaisen uutisasutuksen perustus näille tienoille tapahtui\nmelkein samaan aikaan ja samaten kun muuallakin vanhemmilla\nsuomalaisilla farmiseuduilla. Vuosina 1870--80 pyrki suomalaisten\nsuurimmasta pesäpaikasta Calumetista suomalaisia moneen paikkaan\nmaanviljelijöiksi. Silloin syntyi suomalaiset pesäpaikat erittäinkin\nMinnesotassa. Cokatoon ja New York Millsiin kiiruhti suomalaisia\nmaanottoon ja vakaisen kodin perustamiseen. Oli maanviljelijöiksi\naikovissa niitäkin, joita halutti päästä lännen ikuiseen kesämaahan,\nsillä oltiinhan maassa, missä oli valikoiman varaa.\n\nG. W. Planting, kotoisin Kemijärveltä, oli ensimmäinen, joka\nlähti Lännen maita tarkastamaan ja jäi sinne asumaan. Saatuaan\nCalumetin kaivantotöissä puolitoista tuhatta dollaria säästöön sekä\ntaloustoimiin perehtyneen kelpo tytön emännäksi, läksi hän lauhkeille\nTyynen meren rannikkoseuduille. Tultuaan Portlandiin ja kuultuaan\nPendletonin luona, noin 200 mailia sisämaahan päin, olevan oivallista\nnisunviljelysmaata saatavana asunto-oikeudella meni hän sinne ja\nsaapui perille vuonna 1877. Häntä seurasi muutamia muita ja kukin\notti itselleen pienen palasen, 80 eekeriä, maata. He eivät huomanneet\nottaa isompaa maa-alaa luullen muka tuossakin olevan yhden miehen\nosalle.\n\nIntiaaneja majaili seudulla ja tahtoivatpa hekin isännöidä maata.\nEi kumma vaikka syntyikin kahakoita. Kunkin uutisasukkaan piti olla\nvarustettuna ampuma-aseilla. Pari kertaa saatiin lähettää vaimotkin\npois seudulta, kun kiivain ottelu tuli. Sotaväen ja uutisasukkaiden\nyhä paisuvan voiman edessä täytyi vihdoin intiaanien taipua rauhaan\nja tyytyä jakamaan maansa sekä peräytymään syrjemmälle. Olot ovat\nsittemmin tulleet rauhallisiksi sekä entiset intiaanitappelut\ntaruiksi ja seikkailuiksi.\n\nMaan laatu Pendletonin luona (Adamsissa) on tasaista, hyvin\nviljavaa ja oivallista nisun kasvatukselle. Kylvöt tehdään syksyin\nkeväin; enimmäkseen käytetään syyskylvöjä, koska se on havaittu\ntuotteliaammaksi sekä varmemmaksi. Paikoin jätetään pellot\nkesannoksikin voimistumaan. Yksinomaisesti viljellään nisua, ja\nedistyneimmillä on sato 10,000 bushelia vuodessa. Lienee joitakuita,\njotka saavat enemmänkin.\n\nKarjanhoitoa ei harjoiteta, koska puuttuu laidunmaita. Hevosia\npidetään 10--30 vaiheille talossa. Keskimäärin on kullakin\nsuomalaisella perheellä Pendletonin luona 400 eekeriä maata.\nToimeentulo on yleisesti hyvänpuoleinen, vaikka on ollut\nuutisviljelijän vaikeudet voitettavana.\n\nSata mailia Pendletonista länteen on toinen suomalainen\nsuurviljelyspaikka Clikitatjoen laaksossa lähellä Dallesin kaupunkia.\nSe on luontonsa puolesta oikein paratiisimainen. Korkea Adams-niminen\nlumivuori kohoaa sieltä korkeuteen. Kun matkustaja jonakin kirkkaana\ntalvi- tai kevätpäivänä tekee matkan Clikitatin laaksoon, on hänellä\ntilaisuutta nähdä lännen luonto kaikessa majesteetillisuudessaan.\nNiin pian kun hän on kulkenut poikki leveän Columbiavirran ja päässyt\ntöyräälle, aukeaa siihen hämmästyttävän laaja ja suuremmoinen\nnäköala. Takana ja sivuilla vyöttää mäkeä Columbian leveä hopeavyö,\njonka Oregonin puoleiselta rannalta näkyy Dallesin kaunis kaupunki.\nJa kaupungin takaa kohoaa sammunut tulivuori Mt. Hood, jonka huippu\non nyt peittynyt ikuiseen lumeen. Mt. Hoodin takaa pistää Jeffersonin\nvuoren lumivalkea pää esiin ja vielä sen takaa siintää \"Kolmen\nSisaruksen\" lumipeitteiset harjat.\n\nVasemmalla sivulla kohoaa Cascadejonosta Mt. Helena ja Mt. Tacoma\nkuni jättiläiset pilviin. Mutta komeimmalta näyttää sittekin edessä\noleva Adamsin entinen tulivuori, senkin huippu valkean lumivaipan\npeittämänä. Auringon valo luopi siihen kristallin kirkkautta.\n\nTässä alla on nyt se laakso, jonka höysteistä pohjaa viljelee\nCentervillen suomalaiset. Heitä on siellä neljättäkymmentä perhettä.\n\nSuomalaiset löysivät tämän paikan aivan sattumalta. He aikoivat\nPendletoniin toisten suomalaisten luo, joilta oli tullut kiittäviä\nlausuntoja Calumetiin. Mutta juuri kun he pääsivät Portlandiin, oli\njoukon johtajalta hävinnyt osoite, joten tie tuli pystyyn. Arveltiin\nkumminkin paikka löytyvän, kunhan joudetaan etsiä. Kun he tulivat\nDallesin tienoolle, näytti maa monessa suhteessa vastaavan niitä\nkuvia, mitä olivat kirjeellisesti saaneet Pendletonin maista. Näin\njäätiin siihen ja alettiin etsiä suomalaisia. Niitä ei löytynyt,\nmutta löydettiin Clikitatin laakso, joka näytti kaikin puolin\nlupaavalta. Sinne jäätiin omistamaan maapaloja. Nämäkään eivät\nkatsoneet tarvitsevansa enempää kun 80 eekeriä, jonka vuoksi sitte\novat saaneet oston kautta laajentaa peltojaan.\n\nKun matkaajille kulkuväyliltä on Centerville ennen Pendletonia, on\nsinne jälkeenkin päin joku jäänyt, vaikka oli aikomus mennä etemmäksi.\n\nAhkeruudella ja säästäväisyydellä ovat suomalaiset täälläkin\nkehittyneet kelpo maanviljelijöiksi ja tulevat hyvin toimeen. He\nomistavat keskimäärin noin 350 eekeriä maata taloa kohti. Tosin on\nmuutamilla maanviljelijöillä yli 500 eekeriä maata, on jollakin noin\n1,000 eekeriä, mutta muutamilla alottelevilla on vaan 160 eekeriä.\nMaa on kaikki viljelyskunnossa, ei ole mitään tyhjän panttina.\n\nHuvikseen katselee suomalaisten maanviljelijäin hyörinää kesäkiireen\najalla, ollenkin kun on viljan korjuu. Ja talvella kun heillä ei ole\nkiireitä töitä, saat viettää hupaisia iltoja kuunnellessa vakaiden ja\nelämää kokeneiden isäntien keskustelevan henkisistä ja maallisista\nriennoista.\n\nSuomalaisia ei Pendletonissa eikä Clikitatlaaksossa ole paljon, mutta\novat he itsenäisiä ja hyvin toimeentulevaa kansaa. Jos ei heidän\nkeskuudessaan upporikasta löydykään, ei siellä myöskään rutiköyhää\nole.\n\nYleensä täytyy Oregonin ja Washingtonin valtioiden suomalaisille\nmyöntää, etteivät he ole tehneet huonoa maa- ja asumapaikkavalintaa.\nJa itse ovatkin he oloihinsa erittäin tyytyväisiä. Sehän on\nonnellisuuden merkki. Kernaasti kehukoot valtioitaan, kun kerta\nnäyttävät käytännössä tulevansa niin hyvin toimeen.\n\n\n\n\nAlaska.\n\n\nUutena Californiana on Alaska aivan viime aikoina tullut tunnetuksi,\nCaliforniana kultansa, vaan ei ilmanalansa puolesta. Kultaa saadaan\nsieltä nykyisin niinkun ennen Californiasta säkittäin. Monen\nonnenetsijän on se jo tehnyt upporikkaaksi ja epäilemättä yhä\nuseampia tekee. Kultaa siellä löytyy runsaasti ja monesti riippuu\nasianomaisen kullankaivajan kunnottomuudessa, ellei hän mitään saa\nkokoon. Monet ovat saaneet kultaa aivan suunnattomasti, mutta eivät\nole osanneet sitä säilyttää. Alaskan lyhyt kulta-ajan historia\njo tietää kertoa henkilöistä, jotka ovat äkkiä miljonääreiksi\ntulleet, vaan ovat yhtä nopeaan pelihimon y.m. kautta taaskin\nkeppikerjäläisiksi sortuneet. Paljon puhutaan kurjuudesta Alaskan\nkullanetsijäin keskuudessa ja onhan siellä vaivoja ja vastuksia,\nmutta monesti syy on itsessään niissä henkilöissä, jotka ovat siellä\nkurjiksi joutuneet. Alaska tarjoaa vakavalle, eteenpäin pyrkivälle\nluonteelle sellaisia aineellisen vaurastumisen tilaisuuksia, joita\ntuskin on löydettävänä missään muualla maapallollamme.\n\nVaikka Alaska ilmanalansa puolesta ei olekaan verrattava ihanaan\nCaliforniaan, liioitellaan kumminkin usein sen kylmyyttä ja\nkaruisuutta. Osa Alaskaa on kyllä hyvinkin pohjoisessa ja\nluonnollisesti siellä napapiirin sisällä on hyvinkin kylmää, mutta\nne pohjoisimmat seudut ovat enimmäkseen asumattomia eikä nykyinen\nkultakuume vielä sinne ole ohjautunut. Ne seudut, missä kultakuume\nparhaillaan riehuu, eivät suinkaan ole kylmempiä kun pohjoisempi osa\nSuomea. Talvet ovat siellä vähälumiset ja jotenkin lauhat.\n\nJa tunnetuin osa Alaskaa on lämmintä kun etelä-Suomessa, ehkä\nlämpimämpääkin. Tyynen meren Amerikan puoleinen ranta on merivirtojen\ntakia hyvin lämmintä suhteellisesti verraten muihin samalla\nleveysasteella oleviin maihin. Amerikan Atlanninpuoleinen ranta\non paljon kylmempi, jo Labradorin niemimaa on Lappia, verrattuna\nAlaskaan. Käsitys kylmästä, jäisestä Alaskasta on suureksi osaksi\nväärä.\n\nAlaska on noin kuudes osa koko Yhdysvaltain maa-alueesta. Sen\nsuurin leveys on 800 ja pituus 1,100 mailia. Se on siis yli 300\nmailia pitempi Californiaakin. Ja kun se on pitkä pohjoisesta\netelään, on aivan luonnollista, että siinä eri paikoissa on hyvinkin\nerilainen ilmanala. Ylimalkaan on se asumatonta, vuorista maata.\nEtelärannikko, jonka saaririkas alue on erittäin ihana kesällä,\non muuten siksi kallioista, ettei maanviljelys oikein tahdo käydä\npäinsä. Myös karjanhoito on siellä vaikeaa, sillä vaikka jokien\nvarsilot kasvavatkin heinää, on sen korjuu peräti vaikeata liiallisen\nmärkyyden tähden. Alaskassa nimittäin sataa kesälläkin melkein joka\npäivä.\n\nYlempänä pitkän Yukonvirran varrella, juuri nykyisillä\nkultaseuduilla, kyllä voisi viljaakin kasvattaa, mutta vielä nykyään\nei siitä ole välitetty. Muut elinkeinot pitävät mieliä jännityksissä.\nSillä vaikka Alaska ei tarjoakaan maanviljelijälle suuria etuja on\nsiellä muuten luonto rikasta.\n\nJo kauvan aikaa on Alaska ollut tunnettu oivalliseksi turkiksistaan,\nkallisarvoisista metsäeläinten nahoista. Kuuluisimmat ovat Alaskan\nmustan- ja hopeankarvaiset ketunnahat, joilla kummallakin on hyvä\nhinta markkinoilla. Paitsi näitä löytyy muita metsäneläviä, joista\nsaadaan kalliita turkiksia.\n\nKauvan on myös ollut tunnettuna toinen tuotantoala, hylkeiden pyynti.\nSitä harjoitetaan Alaskan länsirannikolla aina Behringin salmeen\nasti, jopa ulommaksikin, suurena tulolähteenä, ja satoja ihmisiä\nelää sillä. Suuriin summiin nousee hylkeiden ja turkiksien arvo,\nmitä vuosittain Alaskasta saadaan. Järjetön hylkeiden surmaaminen on\nkumminkin viime aikoina niiden saalista vähentänyt ja ellei olisi jo\nryhdytty rauhoitustoimiin, olisi pian se tulolähde loppunut.\n\nLohenkalastus on myös hyvin antoisa Alaskassa, jopa antoisampi kun\nkalastus Columbialla. Viime vuosina on paljon huomiota kiinnitetty\nsiihenkin. Satoja lohenkalastajia menee joka kesä Alaskaan, missä\nsilloin on jokien suut ihan sakeana näitä kaloja. San Franciscosta\nja Astoriasta kulkee monia kalalaivoja keväisin sinne ja palaavat\nsyksyllä tuoden suuret saaliit kannuihin keitettyä lohta.\nKalastusyhtiöillä on Alaskassa omat keittimönsä ja kalastuspaikkansa.\n\nMutta kaikista näistä rikkauksista viepi voiton Alaskan\nmetallivarastot, mitkä näyttävät vuosi vuodelta tulevan yhä\ntuottavammiksi. Ja kivihiilialueetkin näyttävät Alaskassa olevan\nloppumattomat, vaikka niihin ei ole vielä ehditty suuremmassa\nmäärässä huomiota kiinnittämään.\n\nJo aikaisin on tiedetty myös Alaskan kultarikkaudesta, mutta\nsiihen aikaan kun alue kuului Venäjälle ei siihen huomiota pantu.\nJo heti sen jälkeen, kun Venäjä möi tuon rikkaan maan v. 1867\npuolella kahdeksatta miljoonalla dollarilla Yhdysvalloille,\nalkoivat amerikkalaiset prospäkkärit (kullanetsijät) tehdä hyviä\nlöytöjä. Silloin vielä löydettiin suurempia metallirikkauksia\nvarsinaisissa Yhdysvalloissa, joten Alaskan kulta sai maata\nkätköissään. Mutta jälkeen vuoden 1880 rupesi kummallisempia puheita\nkulkemaan Alaskan kultapaljoudesta. Eräs prospäkkäri Juneau löysi\nsen rikkaan kultaseudun, missä on nyt hänen nimelleen omistettu\nkaupunki, suurin Alaskassa. Vastapäätä olevalta Douglassaarelta\nlöydettiin yhä enemmän kultaa. Nyt rupesi tänne ihmisiä tulvaamaan.\nLaitettiin säännölliset kaivantotyöt koneineen, muserrusmyllyineen\nja sulimoineen. Juneau sai löydöistään myydessä ne yhtiölle kymmeniä\ntuhansia dollareita, mutta joi ne muutamassa kuukaudessa, joten taas\npian suorisi kullanetsintään. Se oli hurjaa aikaa. Vihdoin syntyi\nTreadwellin kultakaivosyhtiö Douglasin puolelle ja nyt on siellä yksi\nmailman suurimpia ja rikkaimpia kultakaivoksia. Nyt ei enää niiden\nkulta-alueiden arvo ole kymmeniä tuhansia, vaan miljoonia dollareita.\n\nUusia kultalöytöjä tehtiin etempänä Alaskassa. V. 1896 keväällä\nkuului kullantoitotus Cooks Inletistä ja tuhansia kullanetsijöitä\nriensi sinne, toiset onnistuen, toiset pettyen. Samoihin aikoihin,\njopa ennen sitä tunkeutui paljon kullanetsijöitä Yukonvirralle ja\nsaivat jotkut runsaastikin kultaa emäjokeen virtaavista puroista.\nNäin syntyi kullanhuuhtomot Forty Milessa, Circle Cityssä y.m.\nMutta vasta kesällä 1897 kuului sieltä ihmeistä ihmeellisimpiä\nasioita. Silloin saapuivat ihmisten ilmoille ensimmäiset onnelliset\nkullankaivajat Klondikesta, joka oikeastaan ei enää ole Alaskaa,\nvaan kuuluu Canadan alueeseen. Kultaa tuotiin säkittäin. Moni köyhä\nkullankaivaja oli muutamissa kuukausissa päässyt satojen tuhansien\ndollarien omistajaksi.\n\nTämä oli käännekohta Alaskan historiassa. Nyt vasta oikea ihmistulva\nryntäsi sinne. Alaskan kultakuume voitti Californian kuumeen.\nSeuraavana kevännä kävi oikea kansainvaellus Alaskaan. Seattle\nja muut satamakaupungit olivat lähtijöitä täynnä. Mikä noiden\nkullanetsijäin kohtalona lienee, tulevaisuus osoittaa. Varmasti\nheistä moni pettyy toiveissaan ja osa sortuu kurjuuteen. Mutta\nepäilemättä myös usea tuo sieltä kultaa tullessaan. Alaskalle\nitselleen on tästä se etu, että yksi ja toinen jää sinne asumaan ja\nniin tulee tuokin syrjäinen seutu asutuksi.\n\nSuomalaisia on asunut Alaskassa jo Venäjän vallan aikana ja lienevät\nhe silloin oleskelleet melkein yksinomaan pääkaupungin, Sitkan\nympäristöllä. Luultavaa on, että niitä on nytkin siellä joku määrä,\nvaikka tämän kirjoittajalla ei siitä ole tarkempaa selkoa. Vieläkin\non Alaskan hallituspaikkana Sitka, mutta se on jo joutunut yleisestä\nliiketiestä niin syrjään, että harvoin sieltä mitään kuuluu. Juneau\non nykyisin pääpaikka Alaskassa. Se on porttina kultamaille. Sinne\non tullut joku Sitkan suomalaisistakin ja useita muualta. Edistyvän\nkaupungin moninaiset puuhat antavat suomalaisille työtä, ja onhan\nsitä ansiota saatavana seudun kultakaivoksistakin. Juneaun ja sen\nnaapurin Douglasin kultakaivannot ovat kivilouhoksia. Ainoastaan joku\nvähemmänarvoinen kullanhuuhtomo löytyy. Yukonvirran varrella sitä\nvastoin ovat kultapaikat yleensä huuhtomoita. Juneaun tienoilla ei\nyksityisen kullankaivajan kannata tehdä työtä omin neuvoinsa, vaan on\nhänen ryhdyttävä työhön kaivantoyhtiöille. Ja rikkaassa Treadwellin\nkaivannossa onkin moni suomalainen työssä ansaiten päivältä vähintäin\n2 dollaria ja sen lisäksi vapaan ruuan.\n\nMuutamilla Juneaun suomalaisilla on omia kaivosalueita, vaan kun\nniihin tarvittaisiin kalliita koneita, eivät ole ruvenneet kultaa\nkaivamaan enemmälti kun vaan ovat saaneet selville kuinka rikasta\nkultasuoni on. Jos hyvin käy, voivat he myydessä saada näistä\nalueista suuriakin summia.\n\nTyöskentely Juneaun seudun kaivannoissa on erillaista kun\ntavallisesti muualla, joissa tällaiset kaivantotyöt tehdään\nenimmäkseen maanalaisissa tunneleissa, mutta täällä on kaivannot\navonaisia. Metallisuoni alkaa maasta juoksemaan kohti maansisään,\njoten tehdään avonaisia kaivoja. Nämät ovat monessa suhteessa\nepämukavammat ja vaarallisemmat kun maanalaiskaivannot. Jota\nsyvemmäksi ja laajemmaksi tällainen kaivanto tulee, sitä\nvaarallisemmaksi käy työntekokin. Mäenrinteestä saattaa milloin\nhyvänsä irtautua kiviä ja muuta soraa, joka päästen vauhtiinsa\nkaataa alleen mitä sattuu eteen. Tapaturmat ovatkin monilukuiset ja\non muutamia suomalaisiakin saanut siellä surmansa tai tärväytynyt\nikipäiviksi. Talvella on työnteko tuollaisessa avonaisessa reijässä\nhyvin surkeaa.\n\nJuneaun ja Douglasin suomalaisilla on omia taloja useita ja tulisivat\nhe kaikki yleensä hyvin toimeen, jos ei osassa olisi juoppous ja\npelaus liian suuresti vallalla.\n\nNykyään on Juneau enimmäksi osaksi vaan läpikulkupaikka\nsuomalaisille. Harva Alaskan suomalainen on ollut käymättä Juneaussa,\nvaikka on sittemmin siirtynyt paremmin toiverikkaille seuduille.\nUsea, jonka rahavarat ovat olleet lopussa, ettei ole voinut tehdä\ntarpeellisia varustuksia erämaaelämälle, on tehnyt jonkun aikaa työtä\nTreadwellin y.m. kaivannoissa ja sitte, ansaittuaan rahaa, jatkanut\nmatkaansa etemmäksi.\n\nLähdeppä sinäkin, lukijani, seuraamaan suomalaista kullanetsijää\nYukonille ja noille kehutuille Klondiken seuduille. Matka\nAmerikan eri osista tavallisesti kulkee ensin Seattlen kaupunkiin\nWashingtonissa. Sieltä voi kulkea laivalla aivan Klondikelle asti,\nmutta harva tavallinen kullanetsijä mennessään käyttää tätä pitkää\nja kallista, vaikkakin mukavaa, kulkukeinoa. Palatessa, jos on\nkullansaalis ollut oikein hyvä, kuletaan herroiksi sieltä kautta,\nYukonia St. Michaelsiin ja sieltä merta myöten Seattleen tai San\nFranciscoon.\n\nMutta me lähdemme Seattlesta Juneauhin. Se matka maksaa 16 dollaria,\ntoisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. On ne laivat aikoinaan\nkulettaneet tuon matkan 5 dollarillakin, mutta kallistivat\nkultakuumeen paisuttua suureksi. Matkatamineet ja koko vuoden muona\nostettiin ennen tavallisesti Juneaussa, mutta nyt se suureksi osaksi\nostetaan Seattlessa. Meneehän ne vähemmälläkin kun koko vuoden\nmuonalla, mutta viisasta on ottaa se matkaan. Ruoka Yukonin ja\nKlondiken kultaseuduilla on kallista. Jos kultaa löytyy hyvästi,\nei niistä hinnoista paljon surkeilla, mutta vähemmän onnistunut\nkullanetsijä syöpi mieluummin omaa ruokaansa. Paitsi ruokaa tulee\nottaa mukaan lämpimiä villavaatteita, jalkineita, kintaita,\ntärkeimpiä lääkkeitä, kirves ja vähän muita puusepän kaluja, pyssy\ny.m. Kaikki nämä varustukset vuoden muonan keralla nousevat noin 200\ndollariin.\n\nJuneausta viepi laiva meidät vähän toista sataa mailia\nChilkoot-nimiseen seutuun. Siinä on nyt Dyea-niminen\nkauppala, syntynyt viime kultakuumeen aikana. Chilkoot on\nkahden jättiläisvuoren välinen sola. Siinä kulkee nyt kyllä\ntramwayvaunutkin, mutta tavallinen kullanetsijä säästää kyytirahat\nja vetää itse tavaransa kelkalla solan yli. Tietysti ei koko tuo\ntavarajoukko kule yhdellä kerralla jyrkän ja vaikeakulkuisen\nvuorisolan yli, vaan tavallisesti kuletetaan ensin pienempi osa\njonkun matkaa, jätetään sinne ja käydään toista hakemassa. Jos\nkulemme kesällä, silloin emme voi käyttää kelkkaa, vaan täytyy\nmeidän kantaa tavaroita selässämme. Intiaanikantajia saisimme kyllä\nvuokrata ja heidän leveihin selkiinsä kyllä tavaraa sopisikin, mutta\nmielellämme säästämme senkin rahan, sillä intiaanit ovat tottuneet\npalveluksistaan aika lujasti nylkemään.\n\nParas aika kulkea Chilkootin yli on maaliskuu. Talvella on siellä\nmelkein alinomaista lumipyryä, ja lumivyöryt ovat haudanneet kymmeniä\nmatkalaisia kerrallaan.\n\nKun olemme päässeet solan huipulle, alkaa matka alaspäin. Se on kyllä\nhelpompaa, vaan on hyvin vaivaloista ja vaarallista. Vuoren alla\nalkaa matkamme vesiteitse. Ensin kuletaan järviä, vaan kun olemme\nmaaliskuulla liikkeelle lähteneet, olemme nyt parhaillaan siihen\naikaan järvillä, kun ne ovat vielä jäässä, lumettomana iljanteena.\nMeidän on nyt lumipaikoilla hyvä vetää kelkkaa ja iljanteella\nsaamme oikein tulista kyytiä, kun panemme kelkkoihimme purjeet\nja annamme tuulen viedä. Tätä matkaa kestää 170 mailia ja sitte\ntullaan joelle, joka parhaillaan purkaa jäitä. Metsästä haemme hyvää\nlautapuuta, sahaamme lautoja ja laitamme veneen, jolla jatkamme\nkulkua myötävirtaa. Paikoin on joki vaarallinen laskea, sillä siinä\non jyrkkiä putouksia. Mutta moni suomalainen kullanetsijä on jo\nennen kotimaassaan tottunut koskia laskemaan. Niinpä kun milloin\nsattuu suomalaisen veneen mukaan muidenkin veneitä, saa kansalaisemme\nnekin laskea alas ja ansaitsee siten jonkun verran vähien rahojensa\nlisäksi. Erästä oululaista pyydettiin muutamalle putoukselle\nvarsinaiseksi laskijaksi ja luvattiin 10 dollaria päivältä, mutta\nkukapa sinne jäi, kun oli isomman ansion toivo kultamailla.\n\nPaljon on vaikeuksia välillä, mutta sitte kun päästään laskemaan\nvuolasta Yukonia, ei ole enää hätää. Nyt kulkee tavaravarastokin,\njoka kunkin henkilön osalle painaa noin 500 naulaa, helposti\nveneessä. Pysähdymme siinä paikassa, missä Klondikejoki laskee\nYukoniin. Siinä onkin Dawson City, pieni kultakuumeesta syntynyt\nkaupunki. Asujamia on siinä nyt noin 8,000. Jos nyt Dawsonissa\nkuulemme huutoja uusista kulta-alueiden löydöistä, kiiruhdamme sinne\nja koetamme saada oman kleimin (kaivantoalueen). Meidän täytyy olla\nnopeita, sillä pian nuo alueet otetaan. Parhaimmat kulta-alueet ovat\nKlondikeen juoksevien syrjäjokien ja niiden sivupurojen varsilla.\nKaivantoalue on nyt leveydeltään 100 jalkaa joen vartta (ennen oli se\n500 jalkaa) ja pituudeltaan lähellä rantaa nousevaan vuoren rintaan.\nMaksu tuosta on Canadan hallitukselle 15 dollaria. Kukin saa vaan\nyhden kleimin, paitsi alueen löytäjä, joka saa palkkioksi yhden,\nkeksijäkleimin, lisää. Eräs noista kultarikkaista puroista, Bear\nCreek, on suomalaisten löytämä. Kannattavat kultakleimit on jo kaikki\notettu, mutta uusia löytöjä yhä tehdään ja ken silloin ehtii, saapi\nosansa. Kultahieta kaivetaan joen rantamaalta useampien jalkojen\nsyvyydestä. Kaivaja kaivaa siksi; kunnes on päässyt pohjakallioon.\nKultasuoni on juuri tuota kalliota vastassa. Talvella nostetaan tuo\nmulta ylös ja keväällä vesien auvettua huuhdotaan.\n\nMonella suomalaisella on omia kleimejä Klondiken seudulla ja jotkut\nniistä ovat hyvin antoisat. Eräs suomalainen on sieltä tuonut vähän\nenemmän kun neljän kuukauden saaliina 30,000 dollaria. On muitakin\nsuomalaisia, jotka ovat oikein hyvin onnistuneet. Mutta iso osa\nsuomalaisista Klondikella tekee toisille työtä ansaiten palkaksi\npuolitoista dollaria työtunnilta. Kymmentuntiselta työpäivältä tekee\nsiis ansio 15 dollaria. Se on hyvää sekin. Se, jolla ei ole itsellään\nruokavaroja, saa maksaa ruuastaan joka päivä keskimäärin 3 dollaria.\nVaikka siis ruoka onkin kallista, jääpi sittekin hyvä päiväraha.\nTavallisesti tehdään toisille työtä ainoastaan niin kauvan, kunnes\noma kannattava kleimi saadaan.\n\nSuomalaisia on Klondikessa paljon ja jokaisella olisi tilaisuutta\nansion tekoon, mutta osalta kansalaisiamme, kuten muiltakin\nkansallisuuksilta, kuluu ansiot kapakassa ja varsinkin pelipöydän\nääressä. Erittäinkin pelihimo on Klondikessa hirveä. Suuria summia\npelataan pois, kaivantomiesten ansiot joutuvat keinottelijain käsiin.\n\nMuuallakin Yukonin alueella on suomalaisia. Forty Mile ja Circle City\nolivat ennen Klondikea tunnetuimmat huuhtomopaikat. Nykyisin lienee\nkansalaisemme niistä enimmäksi osaksi työntyneet Klondikelle. Ja ne,\njotka eivät tuoliakaan ole saaneet hyvää kleimiä, ovat tunkeutuneet\netemmäksi erämaahan. Suomalaisia savupirttejä, kullanetsijäin\nasuntoja, voitanee tavata hyvinkin kaukana muiden ihmisten ilmoilta.\n\nJa paitsi kullanetsijöinä ovat suomalaiset tunkeutuneet Alaskan\nerämaihin metsästäjinäkin. Sellaisina kulkevat he aivan Jäämerelle\nasti. Moni peto ja harvinainen metsäeläin on kaatunut siellä\nsuomalaisen luodista.\n\nPaitsi Yukonin seutua on suomalaisia kullanetsijöitä Tyynen meren\nrannalla olevassa Cooks Inletissä y.m. Melkeinpä voidaan sanoa\nsuomalaisia olevan jokaisessa huomattavammassa kultapaikassa\nAlaskassa. Keväällä 1898 meni monta suomalaista Tyyneen mereen\nlaskevan Copper Riverin varsille etsimään keltaista metallia.\n\nJuneausta joku matka eteläänpäin on Sumdumin kultakivikaivanto.\nSiellä on myöskin monena vuonna ollut suomalaisia. Sumdumlahden\nympärillä tulevaisuudessa tullee suuriakin työpaikkoja.\n\nSuomalaisia lohenkalastajia on joka kesä Alaskan kalastuspaikoilla,\nFort Wrangelissa y.m. Alaskan lohta alkaa jo olla kaiken mailman\nmarkkinoilla. Myöskin löytyy suomalaisia, vaikka vähemmässä määrässä,\nkaikenlaisten turkisyhtiöiden palveluksessa ja hylkeenpyytäjinä.\n\nSuomalainen ei kammo vaivoja ja sen vuoksi hän tulee toimeen\nAlaskassakin. Vaikka Alaskan kultakuumekin häviäisi, tuskinpa\nsuomalaiset niiltä seuduilta katoavat.\n\n\n\n\nSuomalaiset hajallaan eri valtioissa.\n\n\nHajallaan asuvat yleensä Amerikan suomalaiset, hajallaan yli\nYhdysvaltain ja Canadan. Edellä olemme tarkastelleet heitä niissä\nvaltioissa, joissa on lukuisammin. Nyt on vielä luotava lyhyt silmäys\nsellaisiin valtioihin, joissa heitä vaan vähän löytyy, yksi siellä\ntoinen täällä. Vaikea on heitä kaikista suuren maan lokeroista\nlöytää. Sen vuoksi emme voikaan muuta kun suunnilleen mainita näistä\nhajanaisista asutuksista.\n\nYleensä ei suomalainen ole tuollaiseen hajoilemiseen taipuvainen.\nMielellään hän asettuu sinne, missä on muitakin kansalaisiaan.\nMutta monet syyt Amerikassa vaikuttavat hajaantumiseen. Enin osa\nsiirtolaisista on tullut Amerikkaan ansaitsemaan rahoja niin nopeasti\nkun suinkin. Sen vuoksi koettaa hän etsiä tuottavimpia työpaikkoja ja\nlähtee sinne, missä noita kuulee olevan. Mutta työpaikat Amerikassa\novat hyvin epävarmoja mitä pysyväisyyteen tulee. Suurella voimalla\nsaatetaan tehdä työtä yksi viikko, mutta toisella viikolla jo työt\nlopetetaan tai ainakin miehiä vähennetään. Paljon vähemmän on\npysyväisiä työpaikkoja varsinkin sellaiselle, joka juoksee etsien\nkorkeimpia palkkoja.\n\nNäin joutuvat suomalaiset paljon matkustelemaan, monet ovat\nkulkeneet Amerikan ristiin rastiin. Ja matkatessa sattuu töihin\nsellaisillekin seuduille, missä ennestään on vähän tai ei ollenkaan\nsuomalaisia. Usein seuraavat suomalaiset skandinaavialaisia. Niin\non monta suomalaista pesäpaikkaakin tullut asutuksi, mutta niin on\nkansalaisiamme syrjäänkin joutunut.\n\nMatkustellessa kuluu tietysti paljon rahaa. Moni hyviäkin ansioita\nsaanut kuluttaa säästönsä parempia työpaikkoja etsiessään. Mutta on\nsuomalaisia seikkailijoita, jotka muiden seikkailijaan tavan mukaan\nmatkustelevat Amerikassa melkein alinomaa maksamatta kyydistään\nmitään. Tätä kulkua kutsutaan jumppaukseksi.\n\nJumppari käyttää tavallisesti tavarajunia. Hän menee asemalta vähän\nsyrjään sinne päin, jonne juna lähtee. Siellä odottaa hän, kunnes\njuna on hiljalleen lähtenyt liikkeelle. Kun se on tullut kohdalle,\ntarttuu hän kiinni johonkin vaunuun ja nousee ylös. Avonaiset hiili-\nja hiekkavaunut ovat jumppareille oivallisia. Sinne kätkeytyy hän\nistualleen ja ajaa huristaa vapaata kyytiä. Evästä on hänellä\nmatkassa, ja jos ei ole, rohkenee hän asemilta ostaa ruokaa ja pysyy\nkumminkin mukana. Tavallisesti tapaa hän noissa tyhjissä vaunuissa\ntovereita, sillä jumppaus on hyvin yleistä. Seikkailijoita kaikesta\nkansallisuudesta siten kulkee, eikä tavallisesti rautatienpalvelijat\nheistä välitä, vaikka näkevätkin kyytiä varastettavan, pistäytyvät\najan kuluksi puhelemaankin heidän kanssaan.\n\nMutta kaikilla teillä ei vallitse sellaista vapautta.\nRautatiepalvelijoita on käsketty ajamaan jumppaajat pois. Sattuu\ntoisinaan, että tuollainen kyydin varastaja viskataan pois junan\nliikkeellä ollessa. Silloin sattuu tulemaan vammoja. Mutta jumppaaja\non itsepäinen. Ellei hän ennätä tarttua kiinni saman junan jälessä\nkulkeviin vaunuihin, odottaa hän toista junaa ja pääsee edelleen\njatkamaan matkaansa.\n\nJotkut rautatiepalvelijat ovat jumppauksesta keksineet itselleen\npienen sivutulolähteen, vaativat jumppaajilta muutamia kymmeniä\nsenttejä vaitiolorahoja ja antavat sitte niiden vapaasti kulkea. Jos\nei jumppareilla ole rahaa, ahneet palvelijat ottavat heiltä jonkun\nvaatekappaleen. Mutta on väärin luulla, että kaikki jumpparit ovat\nrahattomia. Joillakuilla saattaa olla runsaastikin rahaa, mutta eivät\ntahdo maksaa kallista rautatiemaksua.\n\nAina ei ole niin onnellista, että jumppari pääsee tyhjään vaunuun,\nusein saa hän olla hyvinkin epämukavissa oloissa: seista vaunun\nedustalla tai takana ja olla alituisessa pelossa putoamisesta.\nOnnettomuuksia sattuu usein. Parempi on kun pääsee vaunun\nkatolle, tai vielä parempi on olla vaunun alla akselien päällä,\nsillä siellä ei sade kastele eikä tarvitse joka asemalla poistua\npaikalta. Pikajunissakin vaunujen alla otetaan kyytiä. Mutta kyllä\nsiellä ihminen likaantuu, ja jos sattuu rautatieonnettomuus,\non sellainen jumppari varmasti mennyttä. Melkein jokaisessa\nrautatieonnettomuudessa kuolee jumppareita.\n\nRohkea jumppari ajaa pikajunissakin kun herra. Hän on tarttunut\nkiinni matkustajavaunuun ja pysyttelee ulkona, kunnes konduktööri\non piletit katsonut; sitte menee hän muiden matkustajien joukkoon\nistumaan. Matkustaa voi siis Amerikassa rahalla ja rahatta.\nSuomalaiset tekevät kumpaakin, mutta enimmän kulkevat rahakyydillä.\n\nNiin on kansalaisiamme hajaantunut yli koko Amerikan. Varmasti ei\nole yhtään valtiota, jossa ei olisi jotakuta suomalaista. Muutamissa\nvaltioissa, joita emme vielä ole käsitelleet, on heitä paikoin niin\nlukuisasti, että ovat raittiusseurojakin keskuuteensa luoneet.\n\n_Marylandin_ valtiossa on suomalaisia joitakin Baltimoressa.\nErittäinkin on sinne merimiehiä pysähtynyt.\n\n_Länsi-Virginiassa_ on suomalaisia paikoin enemmältikin\nhiilikaivannoissa, samoin _Virginiassa_ sekä molemmissa _Carolinan_\nvaltioissa. Virginiassa ja Carolinassa on suomalaisia ruvennut\nmaanviljelijöiksikin ostaen palasen entisten orjaherrain maata.\nOrjasodan jälkeen hävisi moni suuren plantaashin omistaja kokonaan\nmaaltaan. Sota oli vienyt varat, ja orjuuden lakkauttaminen teki\nheille mahdottomaksi maanviljelyksen. Nuo tilat ovat saaneet\nmetsittyä, vaan nyt on niitä ruvettu pienissä palasissa myymään\npohjoisesta tuleville uutisasukkaille. Täten on moni halvalla saanut\nhyviäkin viljelysalueita.\n\nSuomalaisia on Pantherin kaivoksilla Länsi-Virginiassa, tukkitöissä\nRichardsonissa ja farmareina Levistonissa Pohjois-Carolinassa.\nNämä on vaan mainittu esimerkiksi muutamina paikkoina, joissa on\nsuomalaisia.\n\n_Georgian_ valtiossa on suomalaisia käsityöläisiä Atlantassa.\n\n_Floridassa_, tuossa lämpimässä etelä-valtiossa, jossa ei ole\ntalvea ollenkaan, on suomalaisia yrittänyt farmareiksikin. Kuuluisa\ntanskalainen utopisti Louis Pio, joka Amerikkaan on useampiakin\ntyhjäksi rauvenneita ihannesiirtokuntia perustanut, rupesi muutamia\nvuosia sitte houkuttelemaan siirtolaisia etelä-Floridaan White\nCityyn. Joukko suomalaisiakin vuoristovaltioista seurasi tätä\nhoukutusta. Muutamilla heistä oli hyvästi rahoja säästössä. Seudulla\noli ihana kesäinen ilmanala. Ruusut kukkivat talvellakin ulkona.\nMutta maa oli sillä seudulla huonoa, pelkkää valkeaa hiekkaa,\njoka ei kasvanut mitään lannoittamatta. Ja vesi upotti lannan\nvoimankin alas maaperiin, ettei maanviljelystä voinut jatkaa. Näin\ntulivat suomalaiset samoin kun muutkin petetyiksi. Rahat kuluivat\nsinne tyhjään. Maayhtiö kyllä antoi työtä uutisasukkaille, mutta\nonnettomuudeksi karkasi yhtiön rahastonhoitaja rahain kera. Ja Louis\nPio itse kuoli.\n\nMuutamia vuosia oltuaan palasivat suomalaiset rahattomina takaisin.\nUutisasutuksesta ei tullut mitään.\n\nFloridassa on muuten suomalaisia melkein jokaisessa\nrannikkokaupungissa, muutama kussakin. Pensacola on valtion\nhuomatuimpia satamapaikkoja. Siellä käy joka vuosi monta suomalaista\nlaivaa. Merimiehinä kulkevia kansalaisiamme on siellä aina,\nerittäinkin talvisaikaan. Tämän vuoksi on Suomen Merimieslähetys\nvalinnut Pensacolan yhdeksi asemapaikaksi. Talvikuukausina on siellä\nLähetyksen palvelija johtamassa asemaa ja pitämässä merimiehille\njumalanpalveluksia. Aseman hoitajana on ollut K. M. Hellin, joka\nkesän aikana on assistenttina New Yorkin asemalla.\n\nPaitsi merimiehinä ja satamissa on suomalaisia myös muuallakin\nFloridassa. Warnellissa on heitä ollut tukkitöissä.\n\n_Alabaman_ valtiossa ovat jotkut suomalaiset yrittäneet farmareiksi\nja onkin heitä siellä esimerkiksi Cloverdalessa. Hiilikaivannoissa on\nsuomalaisia esim. Blocktonissa. Pieni osa Alabamaa ulottuu Meksikon\nlahteen. Täällä Mobilen satamassa on joku suomalainen.\n\n_Tennesseen_ valtioon on suomalaista maanviljelyssiirtokuntaa\nruvennut perustamaan toiminimi Hornborg & C:o New Yorkista\nBristolin kaupungin luo. Usea on sieltä ostanut maata ja muutamia\nkansalaisiamme on sinne jo asettunutkin. Maa on punaista savipohjaa\nja kuuluu olevan sopivata viljelykselle.\n\n_Kentuckyn_ valtiossa on joku suomalainen kaivantotöissä.\n_Mississipin_ valtiossa ei ole monta suomalaista. Enemmän on heitä\n_Louisianassa_. Siellä on New Orleansin suuressa kaupungissa\nMississippijoen suulla suomalaisia käsityöläisiä ja satamatyömiehiä.\nEtempänä sisämaassa on suomalaisia tukkitöissä, kuten White\nCastlessa, Ruddockissa ja Vintonissa.\n\n_Texasin_ valtiossa on myös koko joukko suomalaisia. Siellä\non kansalaisiamme ollut pitemmän aikaa tukkitöissä. Tällaisia\ntukkipaikkoja ovat Orange ja Laurell. Galvestonin kaupungissa\nsanotaan olevan ainakin pari sataa suomalaista, mutta iso osa\non niistä kokonaan unehuttanut kansallisuutensa. Päätyönä on\npumpulinlastaus.\n\n_Arkansasissa, Oklahomassa, Uudessa Meksikossa ja Arizonassa_ lienee\nvaan muutamia suomalaisia.\n\nVähän on kansalaisiamme _Kansasissakin_ ja _Nebraskassa_, vaikka\nnäissä valtioissa on siirtolaisia muista kansallisuuksista\nlukuisasti. Ne ovat huomattavia maanviljelysseutuja.\n\n_Missourin_ valtiossa on suomalaisia käsityöläisiä St. Louisin ja\nKansas Cityn kaupungeissa. Ensinmainitussa paikassa on suomalainen\nraittiusseurakin.\n\n_Iowassa_ on joku suomalainen Des Moinesissa ja vähän muuallakin.\n\nMormoonivaltiossa, _Utahissa_, on paljon kaivantoja ja useihin\nniistä on kokoontunut suomalaisiakin. Scofieldissa, noin sata mailia\nSuolajärven kaupungista on hiilikaivannoissa useampia suomalaisia.\nHeillä on raittiusseurakin keskuudessaan. Myös Bingbamissa, Park\nCityssä, Provossa y.m. on joitakin kansalaisiamme.\n\n_Nevadassa_ on paljon hopeakaivantoja, mutta nyt kun hopean hinta\non alhainen, on moni niistä seisauksissa. Suomalaisia onkin nykyään\nvähän tässä valtiossa.\n\n_Idahosta_ näyttää tulevaisuudessa syntyvän valtio, jossa suomalaiset\nviihtyvät. Siellä on jo nyt lukuisasti kaivantoja, joissa runsaasti\ntehdään työtä ja maksetaan jotenkin hyviä palkkoja. Pohjoisosassa\non kaksi kaivantopaikkaa Mullan ja Wardner lähellä toisiaan. Niissä\non jo enemmälti suomalaisia ja on heillä raittiusseurakin. Vuorinen\npohjoisosa on yleensä kaivantotyölle sopiva. Etelä-Idaho on korkeata\nylätasankoa. Siellä on alotettu maanviljelystäkin. Myös siellä, kuten\nesim. Shosonessa, on joitakin suomalaisia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt olemme käyneet läpi Yhdysvaltain etsiskellen kansalaisiamme.\nOlemme havainneet niitä olevan joka puolella, aina Jäämerestä\nMeksikon lahteen, Atlannista Tyyneen mereen. Enimmän on heitä\npohjois-Yhdysvaltain keskiosassa, mutta sielläkin hajallaan.\n\nEdellä on myöskin esitetty syitä hajaantumiseen, joka on suomalaisen\nkansallisuuden tulevaisuudelle hyvin vahingollista. Parempi olisi,\nettä suomalaiset asuisivat yhdessä valtiossa. Silloin heidän\nlukumääränsä tuntuisi ja he voisivat jotain yhteisesti vaikuttaa.\nHe voisivat kansoittaa kaksikin valtiota, Wyomingin ja Nevadan,\nsillä suomalaisia on Amerikassa suunnilleen yhtä paljon kun noiden\nvaltioiden asukasluvut yhteensä.\n\nOn Amerikan suomalaisten keskuudessa herkkämielisimmät rakennelleet\ntuollaisia tuulentupia, että suomalaisten pitäisi asettua yhteen\nvaltioon ja ruveta siinä vaikuttamaan. Sillä tavalla voisi syntyä\nsuomalainen valtio omine virkamiehineen aina ylimpään asti.\n\nMutta se on mahdotonta. Vähän enemmän voisi kyllä kokoontua yhteen,\nmutta siirtolaisten alkuperäinen tarkoitus ei oikein sovi yhteen tuon\nvaltiokäsitteen kanssa.\n\n\n\n\nCanada.\n\n\nEsittäessäni Alaskaa ja sen suomalaisia olen vetänyt Klondikenkin\n-- tuohon piiriin, vaikka se oikeastaan kuuluu Canadaan. Se on\nsyrjäisimpiä kolkkia Canadan North Western territoorissa, tuon muuten\nhyvin vähän tunnetun, suuren maa-alueen kyljessä.\n\nCanada on laaja maa-alue, laajin kaikista Englannin maista, noin 26\nkertaa suurempi kun Englanti, Skotlanti ja Irlanti yhteensä. Canada\non kookkaampi kun Yhdysvallat ilman Alaskaa. Se ulottuu Atlannilta\nTyyneen mereen asti. Ja pohjoisena rajana on Jäämeri. Pohjoisimmat\nosat ovat vielä hyvin vähän tunnettuja. Lähimpänä Yhdysvaltoja olevat\nosat ovat edistyksessä, jopa asukasluvussakin samalla asteella kun\nalueet rajan toisella puolen. Huomattavimmat maakunnat ovat Ontario,\nQuebec ja Manitoba. Viimemainittu, ollen pääasiallisesti preeriä,\non tulossa hyväksi maanviljelysalueeksi. Canadan hallitus maan\nasuttamisessa noudattaa pääasiallisesti Yhdysvaltain esimerkkiä.\nHyvää viljelysmaata on asunto-oikeudella ja -velvollisuudella\nsaatavana, kunhan maanottaja suorittaa kustannukset maanmittauksesta.\n\nMetalleista on nykyäänkin jo tunnettu osa Canadaa rikas. Maasta\nkaivetaan kultaa, hopeaa, rautaa, kuparia, kivihiiliä y.m. Ja\npohjoisosassa, jatkona Klondikelle luullaan olevan paljonkin vielä\nsalattuja kulta-alueita suuren Mackenziejoen tienoilla. Maasta\nviedään ulos tavaraa paljon enemmän kun tuodaan ja se pitää yllä\n\"hyviä aikoja\". Työansiot ja palkat ovat Canadassa joltisenkin hyvät,\ntoisinaan paremmat kun Yhdysvalloissa. Läpi maan, valtamerestä\nvaltamereen, kulkee Canadan Pacificrautatie, joka pituudessa voittaa\nkaikki muut Pacifictiet. Silloin kun tuota rakennettiin oli työansiot\nCanadassa aivan erinomaiset. Yhä vielä Yhdysvalloissa kutsutaan hyviä\ntyö- ja ansio-aikoja \"Canadan ajan\" nimellä.\n\nCanadalla on oma hallitus ja voidaan sitä käytännöllisesti\nkatsoa melkein itsenäiseksi. Englanti nimittää maalle vaan\nkenraalikuvernöörin, jonka valta kumminkin on jotenkin vähäinen.\nHallitusta hoitaa pääasiallisesti Canadan oma ministeristö, ja lakia\nsäätää edusmieskunta. Yleensä ollaan Canadassa tyytyväisiä tähän\nasemaan, vaikka kyllä löytyy siellä Yhdysvaltainkin puolue, tahtoen\nmaan liittää kokonaan suureen Uniooniin.\n\nSiirtolaisuutta suosii Canadan hallitus erityisesti, sitä\noikein autetaankin. Samalla kun Yhdysvallat alkavat rajoittaa\nsiirtolaistulvaa, koettaa Canadan hallitus kääntää sitä sinnepäin. Ja\ntästä tietysti on vaan etua tuolle ihmeellisesti edistyvälle maalle.\nErittäinkin suositaan pohjoisista maista tulevia siirtolaisia.\n\nSuomalaisia on Canadassa paljon ja yhä enemmän niitä sinne asettuu.\nMutta hajallaan asuvat kansalaisemme siellä. Suurempia pesäpaikkoja\nei ole ollenkaan.\n\nAlkaen suomalaisen asutuksen tarkastelun Tyynen meren rannalla on\nmeillä siellä heti muutamia huomattavia suomalaispaikkoja.\n\nCanadan Pacificrautatie päättyy Vancouver-nimiseen nuoreen, mutta\neloisaan kaupunkiin. Edessä on siinä Georgian kapeanlainen salmi,\njoka eroittaa Vancouverin saaren mannermaasta. Useampia muita\npienempiä saaria on salmen suulla. Tuolla isommalla saarella on kaksi\nkivihiilikaivantopaikkaa Nanaimo ja Wellington, joissa molemmissa\non runsaasti suomalaisia. Molemmat kaivannot ovat hyvin kauniilla\npaikalla, eipä niitä hiilikaivannoiksi luulisikaan. Erittäinkin\nNanaimon vertaista hiiliseutua luonnon ihanuuden takia tuskin\nlöytynee. Kaupunki on lahden rannalla saariryhmäin suojassa, juuri\ntarpeeksi korkealla ylänteellä antamaan sille miellyttävän aseman ja\nnäön. Tietysti kaivantojen nokisuus hiukan rumentaa seutua.\n\nKaivannot eroavat täällä hyvin paljon hiilikaivannoista Yhdysvaltain\npuolella. Hiili kaivetaan suureksi osaksi meren alta. Nanaimon\nedustalla on pienehkö saari, josta tunnelit kulkevat veden alitse\nkaupunkia kohti. Onpa itse kaupunginkin alta niin paljon kaivettu\nhiiltä, että perusta on tullut ontoksi ja jo kumisee ripeämmin\nastuessa. Kun pelättiin talojen sortuvan syvyyteen, keskeytettiin\nvihdoinkin työ ja alettiin laajemmalti meren pohjan alta nostamaan\nhiiliä. Nosto- ja konehuoneet ovat aivan meren rannassa. Sieltä\nlasketaan hiilivaunut noin 600 jalkaa syvälle pystysuoraan mitaten\nmaan sisään. Valo sekä vaunujen kuletusvoima johdetaan kaivantoon\nmaan päällä olevista konehuoneista. Muulit vetävät ensin vaunuja\nkaivannon lokeroista pääkäytävälle, jota myöten niitä sitte\nkuletetaan sähkövoiman avulla. Kaivanto on noin sata syltä meren\npohjaa alempana ja ulettuu rannasta noin viiden kilometrin päähän\nmeren alle.\n\nIkävänä puolena mainittakoon, että kaikissa näissä kaivannoissa on\nkaasua, vaan erinomaisen tarkalla huolenpidolla on saatu varjelluksi,\nettei sinä aikana, jolloin suomalaisia on täällä ollut työssä,\nole tapahtunut huomattavampia kaasuräjähdyksiä. Mutta vähän ennen\nensimmäisten suomalaisten tuloa oli tapahtunut kauhea räjähdys, jossa\noli toista sataa miestä saanut surmansa.\n\nNanaimossa on aikoinaan ollut suomalaisia enemmänkin, vanhimmat\nkansalaisemme ovat olleet lähemmäs kymmenen vuotta. Enimmät\nnykyisistä suomalaisista ovat perheellisiä ja asuvat omissa sievissä\nkodeissaan. Nanaimon ja Wellingtonin suomalaisilla on seurakunta\nyhteinen ja on heillä ollut Wermlannissa syntynyt suomalainen\npastori J. Lundell pappinaan. Nanaimon suomalaisten raittiusseura\non ollut toimessa jo yhdeksän vuotta ja on enin osa kansalaisiamme\nehdottomasti raittiita.\n\nWellington, tahi oikeammin kutsutaan North Wellingtoniksi\nsitä seutua, missä suomalaiset asuvat, on vaan viiden mailin\npäässä Nanaimosta. Hiilenkaivaminen on sielläkin kansalaistemme\npääelinkeinona. Enin osa kansalaisistamme omistaa täälläkin omat\nrakennukset ja ovat hyvin toimeentulevia. Raittiusseura on toimessa\nja kuuluu siihen enin osa kansalaisistamme.\n\nYleensä on näiden naapurikaupunkien suomalaiset yhteiskuntaolot\nverrattain hyvät. Siivo käytös ja raitis elämä ei ole jäänyt\ntyöpäälliköiltäkään huomaamatta. Sitenpä onkin suomalaisilla ollut\nhyvä työhönpääsy. Ja vaikka kansalaisiamme muihin verraten siellä ei\npaljon olekaan, ovat he saaneet myös valtiollisissa vaaleissa omia\ntovereitaan läpi.\n\nErittäin on tämän seudun suomalaiset tulleet tunnetuiksi suuren\nlukuhalunsa ja kirjallisuuden viljelemisen kautta. Sanomalehtiä tulee\nuseita joka taloon, ja lainakirjastot ovat rikkaita sekä uutterasti\nkäytettyjä.\n\nPoistuttuamme näiltä hauskoilta seuduilta tapaamme taas suomalaisia\njo lähellä Vancouveria olevan New Westminsterin sahoissa ja sitte\nsiellä täällä Canadan länsiosan vuoristossa, useinkin hyvin\nsyrjäseuduilla. Mutta niitä on kussakin paikassa hyvin vähän, yksi\nsiellä toinen täällä. Enemmän ja tiheämmässä löydämme kansalaisiamme\nCanadan Pacificrautatien varrelta. Tuskin löytynee asemaa, jossa ei\nolisi tahi ainakaan olisi ollut suomalaisia. Ovathan kansalaisemme\njotenkin lukuisasti olleet rakentamassa tuota tietä koko sen\npituudella.\n\nVaikeata on ollut saada rautatie vuoriston läpi Canadassakin, vaikka\nei täällä ole niin korkeita vuoria ollut kavettavana kun esimerkiksi\nColoradossa ja Idahossa. Kierrätellä sielläkin saa juna noustessa\nvuorille. Mutta yli sitä päästään, vaikka matkustajaa monin paikoin\nhirvittää.\n\nJoku matka Canadan päätieltä etelään päin, aivan Idahon rajalla\non Rosslandin kultaseutu. Sinne muutama vuosi sitte kävi mahtava\nkultatoitotus. Tuhansia ihmisiä lähti matkaan. Paljon meni\nsuomalaisiakin. Mutta yleensä toiveet pettivät. Työtä ei ollutkaan\npaljon saatavana ja ansiot olivat huonot. Suomalaisia on siellä\nvieläkin ja ansiot ovat hiukan parantuneet.\n\nKun olemme Canadan päätietä päässeet juuri pahimman vuoriston yli,\ntulemme Canmoren asemalle, joka sekin on vielä hyvin korkealla.\nKaupunki on suurien tunturien lomassa. Toisella puolella on\nHoodoostunturit, toisella Three Sisters. Noiden päällä vallitsee\nikuinen lumi. Tunturien juurella sijaitsee hiilikaivannot, joissa\ntyöskentelee muutamia kymmeniä suomalaisia. Päiväpalkka on heillä\nhyvä ja usea on siellä hyvin säästänyt. Kun on siellä ollut\npaljaastaan suomalaisia miehiä, ovat he itse pitäneet ruokahoitoa,\n\"pätsänneet\". Elanto näin on kyllä tullut halvaksi, mutta ei olekaan\nollut makean leivän päiviä.\n\nPian Canmoresta lähtiessä vuoret loppuvat ja tulemme Canadan\npreereille. Päiväkausia saa junalla ajaa ja maa on vaan yhtä sileätä\nheinäkenttää. On siinä aroa, on tilaa miljoonille uutisasukkaille. Ei\ntarvitse pelätä viljelyskelpoisen maan vielä Amerikassa loppuneen.\n\nKeskellä tuota suurta preeriseutua, jossa on paikoin metsikköäkin,\ntulemme Whitewoodin asemalle. Siitä otamme hevoskyydin ja ajamme\nmuutamia tunteja. Näin tulemme -- Uuteen Suomeen, puhtaaseen\nsuomalaiseen kylään New Finlandiin.\n\nHajanainen, mutta hauska on tuo suomalainen kylä. Suomalaisia taloja\non siellä noin puoleen sataan ja asuntojen väliä on noin kolmekin\nmailia. On siinä lääniä, ja vielä on tilaa useammille tuhansille\nperheille.\n\nTämä uutisasutus perustettiin v. 1887, vaan vielä kului muutamia\nvuosia ennenkun useampia suomalaisia seudulle asettui. Nyt on se\nhiljalleen, vaan varmasti eteenpäin menevä. Maata ovat suomalaiset\nsaaneet mittaushinnalla. Maapala, jonka kukin sivu on puoli mailia,\nmaksaa 20 dollaria. Kun on kolme vuotta maalla asunut, saapi siihen\nkiinnekirjan. Veroja ei ole maksettava muuta kun oman koulun vero,\njoka on kaikilta seudun tilallisilta yhteensä yksi seitsemäs\nosa opettajan palkasta. Valtio maksaa muun kuusi seitsemäsosaa.\nSuomalaisilla on siis seudulla koulu, mutta se on englanninkielinen.\n\nEnimmillä taloilla, vaikka ovatkin nuoria uutisasutuksia, on leikkuu-\nja niittokoneet. Maa on helposti pelloksi perattua. Tavallinen\nvuosisato nisusta on 9 jyvää, mutta sattuu 5 jyvänkin satoja. Suurin\nsato, minkä uutisasukas siellä vielä on saanut kylvöstään, teki noin\n280 hehtoa nisuja. Tietysti pellon lisäytyessä saantikin enenee.\n\nSyrjäinen voipi ajatella miksi suomalainen asettuu tuonnekin\nsyrjäiseen ja pohjoiseen seutuun maanviljelijäksi. Yhtä hyvinhän\nvoisi Suomessakin tulla toimeen. Pääsyynä lienee se, kun siellä,\nmaata saa noin helpolla. Suomalainen, jolla ei ole toivoa päästä\nkotimaassaan maan isännäksi, voi tuolla saada pienestä maksusta\nitselleen maatilkareen.\n\nSuomalaisilla on Uudessa Suomessa oma seurakunta, vaan ei ole pappia.\nMyös on siellä postikonttori, jonka hoitajana tietysti on suomalainen.\n\nKun palaamme Whitewoodiin ja taas lähdemme junalla itäänpäin, saamme\nyhä pitkän matkaa ajaa preeriä. Suomalaisia on nyt tiheämmässä\nrautatien varrella. Heidän lukunsa enenee, kuta lähemmäksi tulemme\nPort Arthuria. Suomalaisia on paljon rautatien töissä, muutamia on\npäässyt luottamustoimiinkin. Winnipegissä on vaan muutamia suomea\npuhuvia kansalaisia, mutta sitä enemmän ruotsinkielisiä.\n\nPort Arthur ja sen naapuri Fort William ovat Canadan kaupunkeja sillä\ntienoolla, missä lännestä tuleva Canadan Pacificin juna ensi kertaa\nsattuu suuren Superiorjärven rannalle. Noissa kaupungeissa sekä\nniiden ympäristöllä on lukuisasti suomalaisia. Port Arthur on ennen\nollut suurimpia liikepaikkoja Superiorjärven rannalla, mutta nykyään\non suurin osa liikkeestä siirtynyt noin neljän mailin päässä olevaan\nFort Williamiin. Suomalaisiakin asuu viimemainitussa paikassa enemmän.\n\nPort Arthuriin keräytyy joka kevät ja syksy satoja suomalaisia\nlevähtämään töistään. Ja silloin, ikävä kyllä, moni elää hurjasti\nkapakoissa kuluttaen säästönsä. Mutta on ajattelevampiakin ja he\nkäyttävät levon todelliseksi virkistykseksi. Port Arthurissa elää\nmyös hotellin omistajana suomalainen Iisakki Erkkilä, joka luetaan\nAmerikan rikkaimpien suomalaisten joukkoon.\n\nFort Williamissa on suomalaisten elämä rauhallisempaa. Heitä\nelähyttääkin raittiusaate. Seuraan kuuluu lukuisasti kansalaisia ja\non seuralla oma raittiustalo. Myös Port Arthurin ja Fort Williamin\nsuomalaisilla on yhteinen seurakunta, vaan ei ole vielä pappia.\n\nTyöt molemmissa noissa kaupungeissa ovat hyvin epäsäännöllisiä.\nKansalaisiamme on monenlaisissa puuhissa. Muutamat suomalaiset ovat\nhyvin varakkaita, jollakin on kultakleimejä.\n\nVarmempi työ on suomalaisilla rautatien varsilla metsä- y.m. töissä.\nRatapölkkyjen hakkuussa maksetaan 20 dollaria ja ylikin sekä ruoka\nkuussa.\n\nJoku matka Port Arthurista länteen päin on uusia kultakaivantoja.\nSinnekin, Seine Riverille on ollut kullantoitotusta lujasti, mutta\ntyö ei ota oikein antaakseen. Enin osa työmiehistä on siellä\nsuomalaisia.\n\nLähtien Port Arthurista itäänpäin on rautatien varsilla taas\nyltyleensä suomalaisia. Näköala Superiorin rantoja kulkiessa on mitä\nihaninta. Suomalaisia on paikoin enemmistö harvasti asuttujen asemien\nympärillä.\n\nTulemme sitte Sudburyn asemalle. Sieltä eroo yksi tie Yhdysvaltoihin.\nMatkustamme tältä asemalta hevoskyydillä noin neljä mailia, niin\ntulemme suomalaisten asuntopaikkaan Copper Cliffiin. Kansalaisemme\ntekevät siellä työtä kuparikaivannossa ja sulimossa. Kummassakin\non työtä runsaasti, sillä ainakin aika ajoin työskennellään siellä\nöisinkin. Mutta työ on hyvin vaarallista. Kaivannoissa usein\nputoo irtonaisia kiviä laesta tehden tuhoa. Ja kuparinsulatus on\nepäterveellistä, sillä kuparimullassa löytyy paljon tulikiveä, joka\non ensin poltettava läjissä. Malmia poltetaan läjissä noin kuukauden\najan ja sitte jäähdyttyä viedään se sulimoon. Polttoläjistä nousee\ntukehduttava tulikiven haju. Se on niin myrkyllistä, että kuolettaa\nkasvillisuuden maasta monen mailin alalla, tehden Copper Cliffin\nseudun hyvin rumaksi. Lukija voi arvata mitä vaikuttaa ihmisen\nterveyteen työskennellä tuollaisessa savussa.\n\nSuomalaisia on Copper Cliffissä toista sataa, enimmät Kyröstä ja\nKauhavalta. Edistyneet he ovat aineellisesti ja henkisesti. Heillä\non raittiusseura, jota varten on oma talo rakennettu. Iso osa\nsuomalaisista kuuluu tuohon seuraan. Seurakuntaakin ovat Copper\nCliffin suomalaiset puuhanneet, vaan ovat liian vähälukuiset omaa\npappia kannattamaan. Pyhäkoulu kumminkin toimii heidän keskuudessaan.\nJa toisinaan ohikulkeva pappi pitää heille jumalanpalveluksen.\n\nSudburysta Montrealiin päin ei ole rautatien varrella enää paljon\nsuomalaisia, Montrealin ympäristöllä on muutamia paikkoja, kuten\nLachine Rapids, joissa tavataan suomalaisia töissä. Ja Montrealissa\nitsessään on muutamia suomalaisia, etenkin palvelustyttöjä, jotka\novat Suomesta tulleet suoraan Canadaan ja ovat pysähtyneet tähän\nCanadan suurimpaan kaupunkiin ja siirtolais-asemapaikkaan. Siellä on\nmyös suomalainen siirtolaistoimisto, New Yorkissa olevan toiminimen\nHornborg & Co:n haarakonttori.\n\nJos Sudburysta lähdemme haararataa Yhdysvaltoihin päin, kohtaamme\nsielläkin tiheässä suomalaisia. Ja sillä kohdalla, missä Canada\nloppuu ja Yhdysvallat alkavat, Sault Ste Marien putousten luona, on\nkaksi putouksista nimensä saanutta kaupunkia, toinen Yhdysvaltain ja\ntoinen Canadan puolella. Canadan \"Soossa\" on suomalakia enemmän kun\nMichiganin \"Soossa\". Näille seuduille kokoontui paljon suomalaisia\nsiihen aikaan kun kaivettiin kanavaa putousten viereen. Silloin oli\ntyötä lujasti, mutta palkka ei ollut suuri, tavallisesti vaan 1\n1/4 dollaria päivältä. Työ oli vaarallista ja loukkauksia tapahtui\ntiheään.\n\nKurjaa oli silloin kansalaisten olo. He asuivat pienissä kurjissa\nhökkeleissä ahtaudessa ja liassa. Ja työpaikka oli hyvin\nlikainen. Seurauksena tästä kuume- ja muut taudit liikkuivat\ntyöväen keskuudessa. Sairaalaa ei ollut paikkakunnalla, ei kunnon\nlääkäriäkään. Suomalaisten taudeista ei paljon pidetty huolta.\n\nJa kansamme oma elämä ei ollut myötätuntoisuutta herättävää. Joka\nmaksopäivän aikana hyökkäsivät he joukottain Yhdysvaltain puolelle\njuomaan suomalaisissa kapakoissa. Sieltä palasivat he jonkun\npäivän perästä rahatta, vaatteet revittyinä, pää verissä, ruumis\nviileskeltynä, puukot kädessä meluten ja räyhäten.\n\nOlot ovat nyt muuttuneet. Kanavatyö on loppunut ja sen mukana\nsuomalaisten hurja elämä. Kansalaisiamme on seudulta paljon\nvähennytkin, kun ei ole säännöllisiä työpaikkoja. Raittiusseura\ntoimii kansalaistemme keskuudessa parantaen tapoja. Enimmät\nkansalaiset asuvat kaupungista vähän syrjässä Sault Ste Marien\nputouksen yli menevän rautatiesillan korvassa.\n\nCanadan suomalaiset, vaikka elävätkin eri valtakunnassa, ovat\nvilkkaassa yhteydessä Yhdysvalloissa olevien kansalaisten kanssa.\nMitään \"valtakunnan rajaa\" ei siinä suhteessa tunnu olevan olemassa.\nCanadassa ei ilmesty yhtään suomalaista sanomalehteä, mutta sitä\nuutterammin seuraavat he asioita Yhdysvaltain suomalaisista\nsanomalehdistä. Myöskin seurakunnallisissa ja raittiusharrastuksissa\nkuuluvat he, siinä määrässä kun olonsa ovat kehittyneet, Yhdysvaltain\npuolella toimiviin suomalaisiin pääyhdistyksiin.\n\n\n\n\nRuotsinkieliset suomalaiset.\n\n\nEdellä olemme pääasiallisesti ottaneet huomioon suomenkielisiä\n-- kansalaisiamme, jotka ovat Amerikkaan muuttaneet. Mutta on\nmuistettava, että siirtolaisuus ruotsinkielisten keskuudesta\nrantaseuduilta on suhteellisesti miltei suurempi. Se siirtolaisuus\nkyllä jakaantuu enemmän kun suomenkielinen eikä yksinomaan\nmene Amerikkaan. Suomenkielisiin nähden on Suomen ruotsalaisia\nsuhteellisesti enemmän Afrikassa, Austraalian mantereella ja Uudessa\nSeelannissa. Mutta silti on heitäkin paljon Amerikassa.\n\nEnsiksikin suomenruotsalaisia on paljon merimiehinä. Niitä\ntapaa ulkomaalaisissa laivoissa suunnilleen yhtä paljon kun\nsuomenkielisiäkin kansalaisiamme. Jokaisessa Amerikan satamapaikassa,\nmissä on suomenkielisiä merimiehiä, on ruotsalaisiakin kansalaisia.\n\nNew York ja San Francisco ovat näistä huomattavimmat. Ensinmainitussa\nkaupungissa nousee suomenruotsalaisten luku vähintäin tuhanteen,\nvaikka emme tilapäisesti satamassa käypiä merimiehiä ottaisikaan\nlukuun. Paljon löytyy siellä heitä käsityöläisinä ja monenmoisissa\ntoimissa. Ruotsinkieltä puhuvia palvelustyttöjä on kosolta.\n\nHenkisessä suhteessa ovat ruotsinkieliset paljon jälellä suomalaisia\nveljiään. Yleensä tehdään se havainto, että juoppous vallitsee paljon\nsuuremmassa määrässä ruotsinkielisten keskuudessa. Heillä kyllä\nolisi henkisissä pyrinnöissään paljon valmista, jos liittyisivät\nvarsinaisiin ruotsalaisiin siirtolaisiin. Jotkut niin tekevätkin,\nmutta kun katsovat itsensä vieraiksi sielläkin, eivät voi viihtyä.\n\nViime aikoina ovat he itse jo alkaneet järjestyä ja paremman elämän\nmerkkejä onkin alkanut näkyä. Heillä on nyt jo seuroja ja niin\nyhteispyrintöjä, jotka ovat merkkeinä parempaan päin. Ensin syntyy\nheidän keskuudessaan seura tavallisen veljeys- ja toveriseuran\nmalliin. Alussa saattaa siellä elämä olla raakaakin ja säädytöntä.\nMutta vähitellen totutaan. Seura muodostuu säännöllisemmäksi,\nelämä vakaisemmaksi. Vihdoin ei seura ilman tarkempaa, määrättyä\ntarkoitusta ja ohjelmaa enää miellytä. Asetetaan tarkoitus jonkin\npolttavan kansalaiskysymyksen mukaiseksi. Jopa tehdään raittiusseura.\nNiin sivistyy kansalaiset itse ja niiden seuraelämä. Seurauksena on\nlopulta seurakunnan perustaminen.\n\nTällaista kehitystä huomataan tapahtuvaksi yleensä\nsuomenruotsalaisten keskuudessa Amerikassa. Ja samalla tavallapa se\nnäkyy kehitys käyneen muissakin siirtolaiskansoissa.\n\nNew Yorkissa on suomenruotsalaisilla jo useampiakin toveriseuroja,\njoista veljeysyhdistys \"Vaasa\" on huomattavin ja väkirikkain.\nYhdistys panee kevätkesäisin toimeen tavallisesti yhden suuremmoisen\nhuviretken, jossa on ollut tuhatkin osanottajaa kerrallaan. Vaikka\njoukossa tietysti vähän on muutakin kansallisuutta, on siinä\nkumminkin myös todistusta suomenruotsalaisten suuresta lukumäärästä\npaikkakunnalla.\n\nSeurakunnallisessa suhteessa on New Yorkin suomenruotsalaisilla sama\netu kun suomenkielisilläkin. Heillä on Lähetysseurakunta, jonka\npappina on Suomen Merimieslähetyksen kustantama merimiespappi.\nKumminkin vielä tähän asti ruotsinkieliset kansalaisemme ovat\nkannattaneet tätä paljon vähemmässä määrässä kun suomalaiset, vaikka\nnauttivat aivan samoja oikeuksia. Jumalanpalvelus pidetään joka\nsunnuntai sekä ruotsiksi että suomeksi.\n\nOsa suomenruotsalaisia New Yorkissa kuuluu ruotsalaisten seurakuntiin\neivätkä näytä olevan aina tarkkoja vaalissaan: kutsuvat itseään\nevank.luterilaisiksi, vaikka kuuluvatkin muihin lahkoseurakuntiin.\n\nMassachusettsin valtiota voidaan katsoa varsinaiseksi\nsuomenruotsalaisten pesäpaikaksi idässä. Siellä on heitä paljon\nja ovat hyvin hajaantuneet. Keskipiste on kumminkin Worcesterin\nkaupunki. Siellä on heillä oma sanomalehtikin, \"Finska\nAmerikanaren\", ainoa suomenruotsalaisten sanomalehti Amerikassa.\nLehti perustettiin alussa vuotta 1897 ja on siitä saakka ilmestynyt\nsäännöllisesti kerran viikossa. Ensin oli se neljäsivuinen,\nmutta sitte laajennettiin puolta suuremmaksi. Erityisellä ilolla\novat ruotsinkieliset kansalaisemme tätä lehteä tervehtineet ja\nkannattavat sitä rakkaudella. Lehti olikin hyvin tarpeen ja näyttää\ntäyttävän tarkoituksensa ruotsalaisten kansalaistemme kokoamisessa\nja heidän herättämisessä yhteisiin, jalompiin harrastuksiin. Lehden\ntoimittajina ovat olleet järjestyksessään seuraavat: J. W. Lähde, S.\nK. Hj. Euren ja E. J. Antell.\n\nLienee ainakin osaksi lehden vaikutusta se, että Worcesterissa ovat\nsuomenruotsalaisten harrastukset käyneet henkisemmiksi ja yhteisyyden\nhalu on noussut. Heillä on siellä raittiusseurakin, \"Aavasaksa\",\nperustettu jo v. 1892. Siihen kuulunee nykyisin noin parisataa\njäsentä.\n\nEast Douglasissa, lähellä Worcesteria on suomenruotsalaisilla myös\nraittiusseura, nimeltä \"Vasalåset\".\n\nWest Gardnerissa on lukuisasti suomenruotsalaisia, pääasiallisesti\nkotoisin Mustasaarelta ja Närpiöstä. He ovat vakavaa väkeä ja on\nheillä oma järjestynyt seurakunta sekä ovat pitäneet yhteistä pappia\nWorcesterin ja Fitchburgin suomalaisten kanssa. Seurakunnan hyväksi\ntoimii ompeluseura \"Hoppet\". Vielä on heillä soittokunta \"Vasa\".\n\nBostonissa on suomenruotsalaisilla oma yhdistyksensä, jonka nimi on\n\"Imatra\".\n\nMuissakin Idän valtioissa on suomenruotsalaisia, kuten Rhode\nIslandissa Woonsocketissa ja Providencessä, Connecticutissa Stoney\nCreekissä ja Branfordissa.\n\nKeskivaltioissa on suomenruotsalaisten huomattavin asuinseutu\nMichiganin pohjoisemman niemen eteläosassa. Siellä Delta ja\nMenomineekaunteissa on useita paikkoja, joissa on enemmälti\nsuomenruotsalaisia. He työskentelevät siellä tukki-, saha- ja\nlastaustöissä. Noquetlahden rannalla on sellaisia seutuja Escanaba,\nFord River ja Gladstone. Menomineejoen suulla ja sen läheisessä\nympäristössä ovat Menominee, Daggett ja Cedar River. Vastapäätä\nMenomineeta Wisconsinin puolella on Marinette. Vähän sisempänä maassa\non maanviljelysseutuja Metropolitan ja Norway. Ensinmainitussa\npaikassa on suomenruotsalaisilla oma seurakunta sekä ruotsalainen\npappi.\n\nVastapäätä, Michiganin alaniemellä on ruotsinkielisten kansalaistemme\nasumaseutuja Manistee ja Ludington, joissa on heitä osaksi\nkalastajinakin.\n\nThompsonin sahalla on suomenruotsalaisilla oma Emanuelin seurakunta\nsekä kirkko, joka on rakennettu v. 1895.\n\nNewberryssa, Grand Maraisissa sekä monessa muussa paikassa, missä\non suomalaisia, on myös ruotsinkielisiä kansalaisia. Ironwoodissa\nsanotaan olevan noin pari sataa suomenruotsalaista. Heillä on\nraittiusseura.\n\nWisconsinin paikoista, joissa on suomenruotsalaisia, mainittakoon\nRhinelander, Lac du Flambeau (maanviljelysseutuja) ja kaupunki West\nSuperior.\n\nViimemainitun kaupungin lähellä olevassa, Minnesotan puolisessa\nkaupungissa Duluthissa kuuluu suomenruotsalaisia olevan noin 400.\nMyös heitä on farmareina Duluthin ympäristöllä sekä kaivantomiehinä\nMesabaränssillä. Ewelethissä on heillä raittiusseurakin.\n\nVuoristovaltioissa on suomenruotsalaisia useissa niissä paikoin,\nmissä suomenkielisiäkin, kuten Montanan Buttessa ja Anacondassa,\nColoradon Leadvillessä ja Telluridessa.\n\nMormoonivaltiossa, Utahissa, lienee suomenruotsalaisia enemmän kun\nsuomenkielisiä kansalaisia. Näistä paikoista ovat huomattavat Eureka\nja Bingham Canyon.\n\nOregonissa, kuten jo ennen siitä valtiosta puhuessamme mainitsimme,\non suomenruotsalaisten pesäpaikka Cooslahden seudulla, Marshfieldissa\nja sen lähellä olevassa North Bendissa. Heillä on keskuudessaan\nsairas- ja tapaturma-apuyhdistys Suomi, joka on jo näyttänyt\nhyödyllisen vaikutuksensa. Myös on heillä soittokunta.\n\nCaliforniassa on paljon suomenruotsalaisia. Seuraelämä on virkunut\nheidänkin keskuudessaan. San Franciscossa on heillä seura\nnimeltä \"Stjernan i Finland\". Greenwoodin sahakaupungissa on\nsuomenruotsalainen Forsberg sheriffin toimessa. Californian Eurekassa\non suomenruotsalaisillakin raittiusyhdistys, joka suomenkielisten\nraittiusyhdistyksen kanssa toimii läheisessä ystävyydessä.\n\nYleensä on Amerikassa elävistä suomenruotsalaisista se mainittava,\netteivät he suinkaan vihaa ja ylenkatso suomenkielisiä veljiään,\nvaan päinvastoin kunnioittavat heitä ja mielellään ovatkin heidän\nseurassaan. Amerikassa on nostettu kysymystä siitä tahtovatko he\nesiintyä \"finländareina\" vai pelkkinä suomalaisina. Viimemainittu\nnimitys on heille rakkain.\n\nPakko on käskenyt henkisyyttä harrastavien suomenruotsalaisten\nAmerikassa usein liittymään varsinaisten ruotsinmaalaisten\nsiirtolaisten puuhiin, mutta siellä he eivät viihdy. Vaikka kieli\nheitä yhdistääkin, tuntevat he olevansa vieraita ja kuuluvansa muuhun\njoukkoon. Ei ole harvinaista nähdä heitä suomenkielisten seuroissa ja\niltamissa, vaikka eivät kieltä ymmärräkään.\n\nKun raittiusharrastus on tullut vilkkaammaksi heidän keskuudessaan,\novat he halunneet paikallisyhdistyksinä liittyä suureen suomalaiseen\npääyhdistykseen, Veljeysseuraan. Äskettäin ruvettiin heitä ottamaan\nsiihen ja nyt on jo monta seuraa ruvennut yhdystyöhön suomalaisten\nkanssa.\n\nSeurakuntaharrastukset suomenruotsalaisten keskuudessa ovat vasta\nalulla, mutta nekin ovat vilkastumassa suomenkielisten antaman\nesimerkin mukaan. Kunnioituksella puhuvat he suomenkielisten\nharrastuksista, jotka ovat jo enemmän näkyvää saaneet aikaan.\n\nNykyisin on pari suomenruotsalaista, John Gullans ja C. W. Carlson,\nruotsalaisten tunnetussa oppilaitoksessa Augustana kolledshissa\nvalmistumassa papeiksi. Näin pääsee vähitellen kehittymään\nseurakuntapuuhat ruotsinkielisilläkin kansalaisillamme ja he\nkunnialla alkavat kulkea suomenkielisten veljiensä näyttämää tietä.\n\n\n\n\nHenkiset riennot.\n\n\nAmerikan suomalaisten keskuudessa puhutaan paljon ja\nalinomaa \"yhteispyrinnöistä\". Niillä tarkoitetaan seura- ja\nseurakuntaharrastuksia. Nimi ei ole aina aivan paikalleen sattuva.\nLöytyy \"yhteispyrintöjä\", joilla ei ole yhteisyys, vaan juuri\nyhteisyyden hajoittaminen tarkoituksena. Mikä yhteispyrintö on\nsellainen seurakunta tai raittiusseura, joka jollakin paikkakunnalla\non nostettu pystyyn toisen, ennestään toimimassa olevan seurakunnan\ntai raittiusseuran hajoittamiseksi! Ja sellaisia esimerkkejä tarjoaa\nAmerikan suomalaisten seuraelämä kosolta.\n\nHuolimatta siitä on Amerikan suomalaisen luonteen pohjana halu\nyhteistyöhön, kansalliseen yhteisvaikutukseen. Ei tarvitse sattua\nkun muutamia kymmeniä suomalaisia yhdelle seudulle ja silloin he jo\nalkavat laittaa noita \"yhteispyrintöjä\", perustavat raittiusseuran,\nsitte lainakirjaston jopa lauluseuran tai soittokunnan. Ja kun\nraittiusseura on saanut vähän aikaa vaikuttaa, muokataan maata sekä,\nkun kansalaisten luku hiukan kasvaa, aletaan jo perustaa seurakuntaa\nja vähitellen ruvetaan hankkimaan pappia käymään seudulla. Alku\nmelkein aina näyttää hyvin kauniilta, ollaan yksimielisiä ja saadaan\nväkilukuun nähden ihmeellisiä aikaan. Mutta sitte tavallisesti alkaa\npian erimielisyyttäkin näkyä. Seudulle on ilmestynyt sellaisia,\njotka eivät ole tyytyväisiä yhteispyrintöjen johtoon. He alkavat\npyrkiä johtajiksi, vaan vanhat, ennestään valjaissa olevat eivät\nhekään ole herkkiä luopumaan asemastaan. Syntyy puolueita ja niiden\nvälillä enemmän tai vähemmän kiivasta taistelua keskenään. Sitte\nkäy tavallisesti niin, että yhteispyrinnöt jakautuvat kahtia,\nruvetaan ajamaan kaksilla valjailla: on kaksi seurakuntaa, on kaksi\nraittiusseuraa j.n.e. Ja kansalaisten välille syntyy syvä juopa,\njota ei ole helppo saada tasautumaan. Puoluetaistelu herättää\npersoonallista vihaa, eri puolueet koettavat vahingoittaa toisiaan\nniin paljon kun suinkin ja kansalaiset niistä puolueista eivät enää\nseurustele keskenään.\n\nOn ymmärrettävä, että yhteispyrintöjen varsinainen tarkoitus näin\ntulee unehutetuksi. Raittiusseura ei enää niin innolla ajakaan\nraittiusasiaa, vaan etusijan harrastuksissa on saanut toisen seuran\nkanssa taisteleminen. Mutta syntyy toisinaan eri seurain välillä\nhyvääkin kilpailua. Koetetaan saada seurain jäsenlukua hyvin\nkasvamaan, tehdään suuria uhrauksia, joita, ilman puoluekiihkon\ninnostusta, tuskin vaan tehtäisiin. Tämä kyllä näyttää kauniilta.\nEnnen toisen raittiusseuran syntymistä ei ehkä kuulunut kun\npieni osa paikkakunnan suomalaisista seuraan. Nyt kuuluu pian\nenemmistö, jopa melkein kaikki. Raittiuslupauksia tehdään ja ollaan\ninnostuneita. Mutta kun puoluekiihkossa unehutetaan todellisen,\nvakavan raittiushengen ylläpitäminen seurassa, eivät jäsenet olekaan\nkun nimeksi siinä. Lupauksia rikotaan lakkaamatta, siveellinen\nperustus höltyy -- ja lopuksi näinkin on tuosta kahden seuran\npuoluekilpailusta vaan vahinkoa todelliselle aatteelle.\n\nKun kilpailussa ja sodassa aletaan väsyä ja kun nähdään, että\nasiat vaan pahenee, saattaa yhtäkkiä tulla seurain jäsenten kesken\nerinomainen sovinnollisuuden hengen puhallus. Aletaan kummaltakin\npuolen ehdottaa, että seurat yhdistetään ja taistelu lopetetaan. Ja\nsuuressa sovintokokouksessa yhdistyminen päätetään.\n\nMutta keskinäisessä taistelussa isketyt haavat ovat liian\nsyvät. Vaikka ne päältäpäin näyttävätkin umpeen menneen, on\nsisällä kumminkin mädätystä. Loistava sovinnollisuus on enemmän\npintapuolista. Ja ennen pitkää puhkeaa puoluehenki vielä suuremmalla\nraivolla. Ennen ammuttiin eri leireistä, nyt ollaan käsirysyssä\nyhdessä mylläkässä. Oikea asia, seuran perustarkoitus ei tule\nollenkaan toteutetuksi. Ja sovinnollisuuden vuoksi sitte taas erotaan\neri leireihin. Kun sitte ollaan erossa ja vielä hetken aikaa on\nkiivailtu, rupeaa kumpikin puolue rauhallisemmin kulkemaan urassaan.\nRauhallisuutta aletaan saavuttaa, mutta se on voitettu pitkillä\ntaisteluilla ja kansalaisten perinpohjaisella kahtia jakaumisella.\nVaikka nyt ruvetaankin seurain tarkoituksia tyynemmin ja vakavammin\najamaan, on kumminkin luonnollista, ettei työ niin hyvin käy, kun\nolisi mahdollista täydellisessä sovinnollisuudessa yhdessä leirissä,\ntodellisessa yhteistyössä. Mutta se kahdella parilla ajaminen näyttää\nainakin nykyisin vielä olevan välttämätöntä Amerikan suomalaisten\nkesken. Vasta sitte kun kansalaisemme kehittyvät, harrastuksissaan\nharjaantuvat, voidaan odottaa täydellisempää yhteistyötä.\n\nSamalla tavalla, kuten yllä olemme esittäneet raittiustyön yleisen\nkehityksen, käypi kehitys seurakunnallisellakin alalla. Mutta\nkumminkin se, että esimerkiksi papin kustannus vaatii enemmän\nvaroja, pakoittaa lujempaan yhteistyöhön. Se käskee puoluehurjuutta\nväkisinkin hillitsemään. Mutta sittekin se aivan liian suuressa\nmäärässä vielä vallitsee.\n\nJos koetamme etsiä syytä tuohon kansalaistemme suureen\neripuraisuuteen henkisten pyrintöjensä harrastuksissa, huomaamme\nsenkin ymmärrettäväksi.\n\nAjatellaan ensin, että siirtolaisista enin osa on kokonaan noihin\nhenkisiin yhteispyrintöihin ja niiden järjestykselliseen toimintaan\nkehittymätöntä kansaa. Suomessa ei ole heillä ollut tilaisuutta\najamaan, vielä vähemmin johtamaan raittius- tai muita seurapyrintöjä.\nJos olisikin juuri tilaisuutta ollut, eivät he ole sitä hyväkseen\nkäyttäneet. Siis ovat he kokonaan harjaantumattomia.\n\nJa seurakunnallisella alalla on heillä kaikki järjestys ja toiminta\nollut Suomessa valmiina. Pappi tulee säännöllisesti ilman heidän\nerityisiä puuhiaan, maksut on määrätty eikä niitä auta muuttaminen.\nMutta Amerikassa ovat olot vasta kehkeytymässä. Valmista ei ole, vaan\nseurakunta on toimintaan alusta pitäen puuhattava.\n\nTietysti tuo, kun noin äkkiä vaadittaisi täydellistä kokemusta, on\nmahdotonta. Puuhat Amerikan suomalaisten keskuudessa ovat enemmän\nharjoitelmia, joissa puuhaajat kehittävät itseään ja hankkivat\nkokemusta. Että niinkin paljon on toimeensaatu, ansaitsee ihmettelyä.\nKummastella ei pidä, että on paljon erehdyttykin ja erehdytään\nalinomaa. Kukin puuhissa koettaa käyttää järkeään ja kykyään niin\npaljo kun suinkin. Siitä johtuu erimielisyyksiä. Suomalainen on\nsitkeä pysymään vakuutuksessaan ja tahtoo itsepäisesti viedä läpi\nsen tuuman, jonka oikeaksi käsittää. Pikkumaisissakin asioissa hän\non omapäinen, ja pikkumaisuuksista useimmat erimielisyydet Amerikan\nsuomalaisten yhteispyrinnöissä ovat syntyneetkin.\n\nMutta suurimman häiriön suomalaisten siirtolaisten henkisissä\npyrinnöissä tekevät niiden johtajat. Monta puolisivistynyttä ja\nkokematonta, jopa siveellisesti kelvotontakin on Suomesta mennyt\nAmerikkaan ja ryhtynyt sikäläisiä rientoja ohjaamaan. Suomessa ovat\nne saattaneet olla joissakin seurapyrinnöissä osallisina ja tahtovat\nolla täysiä mestareita Amerikan suomalaisten keskuudessa. Ellei\nheille heti anneta johtajanpaikkaa, nostavat he riitaa ja kokoavat\nitselleen herkkäuskoisimmista puolueen. Jos tuollainen röyhkeä\njohtajaksi pyrkijä sattuu olemaan siveellisesti haaksirikkoinen,\njoita kyllä liian paljon on Suomesta Amerikan siirtolaisoloja\nturmelemaan mennyt, on helposti ymmärrettävä, etteivät ajattelevammat\ntaivu hänen johdatettavakseen. Johtajissa on kyllä pystyväisiäkin,\nmutta heilläkin tahtoo sikäläisiin oloihin nähden olla liian vähän\nkokemusta -- ja itsepäisyyttä on liian paljon.\n\nPuolueitten pääjaon muodostaa siirtolaisten keskuudessa kansalaisten\nsuhde yleisimpään kirkolliseen yhdistykseen Suomisynoodiin ja\nsuurimpaan raittiusyhteyteen Veljeysseuraan. Kysymys siitä oletko\nniiden puolella tai niitä vastaan on puoluelaisten tunnusmerkkeinä.\nJyrkimmän rajoituksen on tehnyt kysymys kirkollisesta yhteydestä.\nSiitä on ollut kiivain väittely, tulisin sota.\n\nKäykäämme nyt tarkastelemaan erikseen noita Amerikan suomalaisten\n\"yhteispyrintöjä\". Niiden oikein tuntemiseksi täytyy myös tuntea\nhiukan niiden historiaa.\n\n\n\n\nKirkolliset pyrinnöt.\n\n\nSuuri on todella kirkon vaikutus Suomen kansaan. Pappien vuosisatoja\nkestänyt uuttera, hiljainen työ itse kansan keskellä on tuohon\nkansaan uskonnollisen leiman lyönyt. Ja vielä enemmän on se\nvaikuttanut kun mitä pinnalle näkyy. Se on syvälle Suomen kansan\nsydämmen muokannut. Puhuttakoon mitä tahansa, papisto se on ollut\nkansamme varsinainen opettaja. Se kehitysaste, mille kansamme on\nennättänyt, on pääasiallisesti papiston luoma. Vasta viime aikoina on\nsiihen muita vaikuttimia huomattavammassa määrässä lisäksi tullut.\n\nPaljon, varsinkin Amerikassa, puhutaan Suomen kansan pappisvihasta.\nSiellä suomalaisten keskuudessa on varsinaisia apostoleja pappisvihan\nherättämiseksi.\n\nSuomessa on vaikeampi nähdä kansan varsinaista rakkautta hengellisiin\nasioihin ulkonaisten tekojen kautta. Kun täällä kirkko puretaan, on\npakko rakentaa toinen sijaan, kun pappi kuolee, täytyy kansan ottaa\ntoinen. Amerikassa ei niin ole. Siellä ei virallisesti kysytä onko\nsinulla pappia tai onko kirkkoa. Jos Suomen kansa olisi kyllästynyt\nhengellisiin asioihin, näkyisi se pian siirtolaistemme keskuudessa\nAmerikassa. Siellä ei ole mitään valmista eikä ole valtion tai\nkenenkään muun puolesta käskyä mitään valmistamaankaan.\n\nKumminkin, mitä nähdään? Ensimmäisiä asioita mitä siirtolaisemme\nAmerikassa ajattelee on kysymys sielunhoidosta. Sydämmen sisimmässä\npovessa on hengellisten asioiden kaipuu. Se on sellaisellakin\nsiirtolaisella, joka päältäpäin kevytmieliseltä näyttää.\n\nOnnettomalta, turvattomalta tuntee Amerikan suomalainen itsensä,\njos on sellaisella paikalla, jossa ei jumalansanan selitystä kuule\nomalla kielellään. Sanomalehdissä valittaa hän surkeasti: \"Ei\nole meillä kirkkoa, ei pappia, olemme siksi vähälukuiset.\" Mutta\nkun useampia kansalaisia karttuu seudulle, niin että on toivoa\nsiitä, jotta voidaan pappia kustantaa, muodostuu seurakunta. Pian\naletaan hommaamaan kirkkoa. Ja siinä asiassa on uhraavainen sekin,\njoka muuten pitää lompakkonsa kiinni. Satoja dollareita kootaan\nmuutamassa tunnissa. On oikein liikuttavaa nähdä miten joku satakunta\nkansalaista kustantaa itselleen pappia, rakentaa komean kirkon ja\nylläpitää seurakuntaa. Siinä kysytään verrattain suurta uhrausta\ntyömiehiltä, jotka ovat Amerikkaan tulleet rahoja ansaitsemaan ja\nsäästämään.\n\nAmerikan suomalaisten keskuudessa lienee nykyään seurakuntia noin\nsatakunta ja kirkkoja puolensataa. Kaikki ne ovat syntyneet ilman\nulkonaista pakotusta, sisällisen tunteen vaatimuksesta.\n\nMutta läheskään kaikilla noilla seurakunnilla ei ole omaa pappia.\nUseat niistä ovat kannattamiseen liian vähävoimaiset, ja taas moni\nniistäkin, jotka voisivat ja sydämmellisesti haluaisivat pappia\nkannattaa, saapi olla ilman, kun Amerikassa ei sellaisia tarpeeksi\nole ja kun Suomesta ei ole saatu enemmän pappeja muuttamaan\nAmerikkaan.\n\nTuo on hyvin ikävä epäkohta ja suureksi vahingoksi Amerikan\nsuomalaisten hengellisen elämän kehittymiselle. Yksinään ovat he\nsaaneet olla, yksinään puuhata ja kun ovat seurakunnan saaneet, eivät\nsaa pappia. Joskus saavat matkailevan papin käymään heidän luonaan ja\nne ovat juhlahetkiä siirtokunnan elämässä.\n\nTavallisesti papittomissa seurakunnissa esimies tahi joku muu\nlukee saarnan jostakin postillasta sunnuntaisin. Joskus pitää hän\noman parhaan taitonsa mukaan raamatunselityksen. Mutta monessa\nseurakunnassa ollaan vuosikausia papinpuuhassa ja sinä aikana ei\ntuota saarnankaan lukemista pidetä tapana, ajatellaan että kun pappi\ntulee, hän sitte panee toimeen täyden seurakunnallisen hoidon.\n\nLuonnollisesti papin ja varsinaisen seurakunnallisen elämän puute\nlamauttaa sitä suurta innostusta, joka alussa oli seurakuntaa\npuuhatessa. Mielet voivat kylmetä, aletaan jo tottua hengellisen\nhoidon puutteeseen.\n\nKun näin tapahtuu seudulla, missä seurakuntaakin on puuhattu,\nei ole kumma, että vielä enemmän vieraantuvat hengellisyydestä\nne suomalaiset, jotka asuvat hajallaan vähälukuisina siellä\ntäällä voimatta koskaan toivoa saavansa yhteyteensä seurakuntaa,\nvielä vähemmän pappia. Monesta sellaisesta paikasta kirjoittavat\najattelevammat surulla: \"Kapakat ovat meillä kirkkoina ja kortit\nkirjoina.\"\n\nSurkuteltavaa, oikein sydämmellisesti säälittävää on, että Amerikan\nsuomalaiset eivät saa itselleen järjestettyä sielunhoitoa, silloin\nkun ne itse sitä haluavat. Moititaan paljon jumalattomuutta ja\nraakuutta löytyvän Amerikan suomalaisen kansan keskuudessa. Ja paljon\nsitä löytyykin, mutta silti _jokaisella_ paikkakunnalla, missä\nvähänkään useampia suomalaisia on koolla, on tuo hengellisen hoidon\nhalu pilkistänyt esiin. Parempaa on haluttu, hoitoa ja huovaa, mutta\nsitä ei ole saatu.\n\nJo Delawaren siirtokunnan suomalaiset kaipasivat itselleen pappia\nja omakielistä jumalanpalvelusta. Heille koetettiin hankkia pappia,\nmutta ei saatu.\n\nAlaskan siirtokuntaan tuli Venäjän hallituksen huolenpidosta papiksi\nUno Cygnaeus, joka lienee ollut ensimmäinen suomalainen pappi\nAmerikassa. Cygnaeuksen jälkeenkin on siellä Venäjän vallan aikana\nollut suomalaista jumalanpalvelusta oman papin toimittamana.\n\nMutta siihen siirtolaiskuntaan, johonka varsinaiset, nykyiset\nAmerikan suomalaiset kuuluvat, ei vaikutus noin kaukaa ulettunut.\nJa vähän olikin kansalaisiamme vielä siihen aikaan Amerikan\nYhdysvalloissa. Vasta noin 30 vuotta takaperin alkoi suomalaisia\nenemmän karttua Michiganin ja Minnesotan valtioihin. Ja jo heti alkoi\nnäkyä kirkollista mieltä heissä, näkyi, että heidän keskuudessaan oli\njoukko sellaisia, jotka harrastivat kristillisen seurakuntaelämän\nvireillä ja voimassa pitämistä. Suuri osa ensimmäisistä\nsiirtolaisista oli laestadiolaisia ja he ovatkin ensiksi järjestyneet\nseurakunnalliseen toimintaan. Kuparisaarella rupesivat he yhteyteen\nsikäläisen norjalaisen evank.luterilaisen seurakunnan kanssa, jonka\npappi osasi jonkun verran suomenkieltäkin. Mutta tämä yhteys hajosi,\nkun pappi luuli havainneensa laestadiolaisten mielipiteissään\npoikkeavan evank.luterilaisen kirkon opista ja sen vuoksi esti\nlaestadiolaiset käymästä ehtoollisella ja olemasta kummeina.\nLaestadiolaiset erosivat eivätkä yleensä ole sen jälkeen yhtyneet\nseurakuntapuuhiin muiden evank.luterilaisten kanssa, vaan pitävät\nomia seurakuntiaan ja omia saarnaajiaan. Kumminkin yhä vielä katsovat\nhe kuuluvansa evank.luterilaiseen kirkkoon ja hyväksyvät sen\ntunnustuksen.\n\nMyös muut suomalaiset rupesivat järjestymään ja osoittivat haluansa\nsaada hengellistä hoitoa. Jo v. 1875 olivat he harrastuksissaan niin\nedistyneet, että saivat nuoren suomalaisen pastorin, A. E. Backmanin\nSuomesta seurakuntansa papiksi. Tähän aikaan oli väittely kovin\nkiivasta laestadiolaisten ja muiden suomalaisten välillä. Pastori\nBackmanilla oli vaikea asema. Kuten muutkin suomalaiset oli hänkin\nniihin aikoihin uutisraivaaja alallaan.\n\nPastori Backman vaikutti Amerikan suomalaisten keskuudessa 7 vuotta.\nHän kävi myös Minnesotan ja Dakotan uutisasutuksilla. Nykyisin on hän\nkirkkoherrana Ätsärissä.\n\nSilloin kun pastori Backman meni pois, oli jo suomalaisia\npesäpaikkoja muuallakin kun pohjois-Michiganissa. Pappien ja\nseurakunnallisen hoidon tarve alkoi käydä tuntuvammaksi.\n\nHancockin ja Calumetin, s.o. Kuparisaaren suomalaiset, rupesivat\ntaas hankkimaan itselleen pappia Suomesta. Ja pastori J. G. Nikander\nlupasikin tulla. Mutta hänen tulonsa viipyi viipymistään, seurakunnat\nkärsivät papinpuutetta. Kun heillä alkoi jo olla syytä epäillä, ettei\nkutsuttu pappi tulekaan, vihitettiin papiksi Henry Turunen, kuten\njo on kerrottu. Mutta hän ei hätävaraksikaan kelvannut. Pian joutui\nhän toimesta pois ja harhaili Amerikan eri osissa. Omatekemällään\nvaltakirjalla koetti hän myöhemmin tunkeutua suomalaisten\nsielunpaimeneksi San Franciscossa, mutta vihdoin teki täydellinen\nmielenhäiriö lopun hänen vaikutuksestaan.\n\nVihdoinkin alussa vuotta 1885 saapui kauvan odotettu pastori J.\nG. Nikander. On ymmärrettävä miten suurella riemulla Amerikan\nsuomalaiset tervehtivät uuden papin tuloa. Pastori Nikanderin työala\ntuli heti suureksi.\n\nJo ennen tätä valmistui Amerikan suomalaisille oikea pappi\ntoiseltakin taholta. Pastori Backmanin aikana oli tunnetussa\nruotsalaisessa oppilaitoksessa Augustana kolledshissa Amerikassa\nopiskelemassa nuorukainen Jaakko J. Hoikka (synt. Rovaniemellä\n1854). Hän oli Amerikkaan tullut v. 1873 ja valmisteleutui papiksi.\nSuomalaisten papintarve oli jo niin suuri, että niinä aikoina, kun\nopistosta oli lomaa, täytyi hänen kansalaisten kutsumuksesta käydä\njumalanpalveluksia pitämässä suomalaisseuduilla. Kesäkuulla 1883\nvalmistui hän papiksi Augustanasynoodin vihkimyksellä. Astoriassakin,\nOregonissa, oli silloin jo enemmälti suomalaisia ja he tahtoivat\nhäntä sinne papiksi. Elokuulla samana vuonna saapui pastori Hoikka\nsinne ja toimi siellä yhtä mittaa tätä jaksoa kolmatta vuotta.\n\nSuomalaisia pohjois-Michiganiin oli jo kokoontunut paljon ja olivat\nhe niin hajaantuneet, että pastori Nikander ei jaksanut heidän\ntarpeitaan tyydyttää. Tämän vuoksi kutsuttiin pastori Hoikka\nvaikuttamaan Marquettekauntin suomalaisten keskuudessa. Hän saapui\nlokakuussa 1885 Republiciin ja toimi siellä aina vuoteen 1890.\n\nNyt oli jo kaksi suomalaista pappia seudulla ja seurakuntain\njärjestäminen kävi helpommaksi. Pastori Hoikka oli myös seudullaan\nolevan ruotsalaisen seurakunnan pappina, joten hänen työnsä jakaantui\nkahden kansallisuuden kesken. Kumminkin useampia suomalaisia\nseurakuntia järjestyi Marquettekauntiin ja kirkkoja laitettiin.\n\nTuntien suomalaisten suuren papintarpeen rupesivat Augustanasynoodi\nja norjalainen Haugesynoodi valmistamaan meikäläisille enemmänkin\npappeja. Mutta kun tahdottiin tehdä hätävaroja, kun ei otettu\ntarpeeksi pyrkijäin oppia ja siveellistä elämää lukuun, ei nyt\nonnistuttukaan niin hyvin kun pastori Hoikan suhteen, vaan\nannettiinkin siirtokansallemme turmiota tuottavia lahjoja.\n\nV. 1885 vihki Augustanasynoodi papiksi J.W. Lähteen. Hän\ntuli suomalaisen seurakunnan papiksi Harboriin. Sitte on hän\nliikkunut pappina ja sanomalehden toimittajana monessa paikassa\nseikkaillen kaikkialla ja eläen huonosti. Monen kaupungin putkassa\non hän humalaisena virunut, monet suomalaiset edistyspyrinnöt\nturmellut, seurakuntaharrastuksen laimentanut. Suomalaisten\nhenkiset harrastukset Harborissa, Pennsylvaniassa, New Yorkissa,\nMassachusettsissa, New York Millsissä, Ironwoodissa, Rock Springsissä\nja monessa muussa paikassa ovat saaneet hänen huonon elämänsä\nvaikutuksen takia kärsiä. Saarnalahjat ovat hänellä hyvänpuoleiset ja\nkykynsä suositella kansaa erinomainen. Hän on voinut mennä uudelleen\nseudulle, missä on ennen turmiollisesti vaikuttanut, ja kumminkin\nsaa siellä taas kannatusjoukon. Harva suomalainen on Amerikassa niin\npaljon vaikuttanut kun J.W. Lähde, mutta ikävä kyllä tuo vaikutus\non ollut enimmäkseen pahaan päin. Aina ei liene Lähteen vaikutuksen\ntarkoitus ollut niin paha, mutta hillitön väkijuomain himo on pahan\nsaanut aikaan. Viime aikoina on Lähteen toiminta ollut hiljaisempaa\neikä hänen elämäänsäkään vastaan ole hiljattaisin julkisuudessa\nmoitteita näkynyt. -- Augustanasynoodi, joka oli Lähteen papiksi\nvihkinyt, erotti hänet huonon elämän takia siitä virasta jo\nalkupuolella vuotta 1887.\n\nYhtä huonosti onnistui seuraavakin Augustanasynoodin pappilahja\nsuomalaisille. V. 1887 vihki se nimittäin papiksi suomalaisen F.\nE. Öhden, jolla ei ollut paljon koulusivistystä, mutta jolle Turun\ntuomiokapituli oli myöntänyt oikeuden saarnata, sen jälkeen kun\nhän käsityöläisenä, seppänä, jonkun aikaa oli oleskellut Afrikassa\nensimmäisten suomalaisten lähetyssaarnaajien kera. Myös Öhde on\nkokonaan ollut sopimaton saarnavirkaa pitämään. Hänkin käytöksellään\non monessa paikassa kansalaisten seurakuntaharrastuksia laimentanut.\nHän on kuleksinut kaikkialla Amerikan suomalaisten keskuudessa, ollen\npappina ja papintarjokkaana sekä saaden aikaan rettelöitä. Öhdellä\nei ole ollut Lähteen lumoavaa vaikutuskykyä kansaan. V. 1890 erotti\nAugustanasynoodi hänet yhteydestään.\n\nV. 1886 pyysi suomalainen William Williamsson Augustanasynoodilta\nvihkimystä papiksi, mutta kun häneltä puuttui koulusivistystä eikä\nollut kutsumusta miltään suomalaiselta seurakunnalta, hyljättiinkin\nhänen pyyntönsä. Mutta seuraavana vuonna vihki norjalainen\nHaugesynoodi hänet papiksi sillä perusteella että hän oli toiminut\njonkun aikaa saarnaajana Astoriassa. Hän tuli nyt suomalaiseksi\npapiksi Carboniin. Wyomingissakin oli siis jo seurakuntapyrinnöt näin\nvirkuneet. Nyt on Williamsson erään suomalaisen seurakunnan pappina\nHarborissa.\n\nVihdoin alkoi taas ruveta tulemaan pappeja Suomesta. Mutta pahaksi\nonneksi niissäkin tuli häiriöntekijöitä. Ja yleensä on huomattava,\nettä moni Suomesta Amerikkaan tullut pappi, vaikka muuten\nkunnollinenkin ja hyvää tarkoittava, on osoittautunut olevansa\nenemmän tai vähemmän sopimaton vaikuttamaan Amerikan suomalaisten\nerilaisissa oloissa.\n\nVuoden 1888 alkupuolella saapui pastori J. W. Eloheimo Suomesta\nAmerikkaan ryhtyäkseen Astoriassa suomalaisen evank.luterilaisen\nseurakunnan papiksi. Eloheimon alkuperäinen nimi lienee Lindqvist\nja on hän pappina toiminut muiden muassa myös Helsingissä.\nKunnianhimoisuudessaan Eloheimo heti alkoi hapuilla johtavaa asemaa.\nHän rupesi ehdottelemaan eri seurakuntain kirkollisen yhteyden\naikaansaamista.\n\nJo kesällä 1886 Augustanasynoodin vuosikokouksen aikana Minneapolissa\ntästä asiasta norjalaisen, suomea taitavan papin J. Eistensenin\nasunnossa neuvottelivat hän, suomalaiset pastorit Nikander ja Hoikka,\nsaarnaaja Williamsson, herra Bergstadi sekä joku muukin. Silloin\najateltiin kirkkoyhteyttä synodaaliseen malliin, niinkun ovat\nyleensä Amerikan luterilaiset kirkkokunnat. Kun vielä tähän aikaan\noli vähän suomalaisia seurakuntia, ei ajateltu yhteyden pikaisesti\nvoivan syntyä, vaan tarpeellisuus kumminkin havaittiin. Sääntöjen\nvalmistamista varten valittiin kokouksessa valiokunta. Sitte kun\nnuo säännöt saataisiin valmiiksi, piti ne kansalaisten nähtäviksi\nja tulkittaviksi sanomalehdissä julaista ja jonkun ajan perästä oli\nsitte uusi kokous Minneapolissa pidettävä ja sen ajasta edeltäpäin\ntieto annettava, että asiaa harrastavat voisivat kokoontua siitä\nkeskustelemaan ja päättämään. Tällaisia muistoonpanoja teki pastori\nNikander eräässä silloisessa sanomalehdessä.\n\nMutta Eloheimoa ei miellyttänyt synodaalisen kirkkokunnan\nperustamisen aate. Hän kirjoitteli paljon tästä sanomalehtiin ja\ntahtoi, että olisi perustettava hiippakunta piispan johdannolla. Hän\ntahtoikin erottaa Astorian seurakunnan Augustanasynoodista ja laittaa\nsiitä pohjan tuolle suomalaiselle hiippakunnalle. Mutta ei Astorian\nseurakunnalla eikä koko Amerikan suomalaisella kansalla ollut halua\ntällaiseen.\n\nLoppupuolella vuotta 1889 muutti pastori Eloheimo Calumetin\nsuomalaisten papiksi ja oli niin muita lähellä. Nikanderin\nasemapaikka oli Hancock (hän kumminkin näihin aikoihin kävi Suomessa)\nja Hoikka oli Republicissa.\n\nMyös muita työmiehiä oli saapunut Kirkolliselle vainiolle. V. 1888\noli kutsuttu lähetyssaarnaaja K. L. Tolonen papiksi Ishpemingiin ja\ntyöala tulikin hänellä heti suureksi. Suomalaisia seurakuntia oli jo\nrauta-alueella monta, niitä oli perustunut aina Ironwoodiin saakka.\n\nJo v. 1889 tuli pastori H. Tanner (Pellikka) Amerikkaan menetettyään\nSuomessa virkansa. Hän oli vähän aikaa pastori Nikanderin sijaisena,\nmutta sitte matkusti Mustille Kummuille Dakotan ja Wyomingin rajalla\njärjestäen sinne sekä sittemmin Wyomingiin seurakuntia.\n\nNyt alettiin innokkaammin puuhata suomalaista evank.luterilaista\nkirkkokuntaa. Pastori Eloheimokin taipui synodaalisuuden puolelle\nja rupesi puuhassa johtajaksi. Eloheimo teki säännöt ja sai\nkannattajiksi niille Nikanderin ja Tolosen. Minneapolissa tehdyt\npäätökset oli unehutettu eikä säännöistä edeltäpäin ollut julkista\nkeskustelua. Suomalaisten seurakuntien edustajia kutsuttiin kokoon\nja niin kokoontui Suomisynoodin (se annettiin kirkkokunnalle\nnimeksi) ensimmäinen kirkolliskokous Calumetiin 25 p:nä maaliskuuta\n1890. Läsnä oli edustajina yhdeksästä seurakunnasta 4 pappia ja 17\nmaallikkoa. Noista seurakunnista oli 8 pohjois-Michiganissa ja 1\nDakotassa.\n\nKauvan ei säännöistä keskusteltu. Yhdessä ainoassa istunnossa ne\nhyväksyttiin laiksi alkavalle kirkkokunnalle.\n\nParempi olisi ollut että noiden sääntöjen kelvollisuutta olisi\nalussa tarkemmin punnittu, sillä ei mikään ole Amerikan suomalaisten\nkeskuudessa sittemmin antanut aihetta niin paljolle keskustelulle\nja kiistalle kun nuo säännöt. Todellisuudessa nuo säännöt, jotka\nsyntyivät Eloheimon piispallisesta mielestä, olivatkin kypsymättömiä\nja amerikkalaisiin oloihin sopimattomia. Ne poikkesivat suuresti\nmuista amerikkalaisten luterilaisten synoodien säännöistä.\nSeurakuntain oma päätösvalta supistettiin hyvin pieneksi, ja\nkonsistooriolle, johon tuli kuulumaan määrätty luku pappeja, tuli\nmelkein tuo Eloheimon tarkoittama korkea piispallinen valta.\nEpäkäytännöllisyys näissä laeissa huomattiin heti Suomessakin niissä\npiireissä, joissa Amerikan suomalaisten oloja seurattiin. Erään\netevän piispan mainitaan jo samana vuonna, kun synoodi perustettiin,\nkirjoittaneen: \"Pelkään, että olette vähän Amerikassa erehtyneet\nsiinä, että annoitte mielestäni liian vähän vaikutusalaa kansalle\nSuomisynoodin asetuksessa. Luulen, että Amerikan kansa ja olot\nolisivat sitä vaatineet.\"\n\nPian alkoi toteutuakin ennustukset. Calumetissa syntyi puolue, joka\npelkäsi Eloheimon piispallista mielialaa noissa säännöissä. Eräs\nrettelöitsijä rupesi tuon puolueen johtajaksi. Jo talvella 1890 erosi\nsuuri osa pois Eloheimon Suomisynoodiin kuuluvasta seurakunnasta ja\nperusti itsenäisen seurakunnan. Ja tämä oli lähimpänä vaikutuksena\nsiihen, että pastori Eloheimo jo samana vuonna muutti Calumetista\nIronwoodiin.\n\nSuomisynoodin ensimmäiseen konsistoorioon tuli pastori J. G.\nNikander esimieheksi, J. W. Eloheimo sihteeriksi, K. L. Tolonen\nrahastonhoitajaksi ja J. J. Hoikka notaarioksi. Mutta Hoikka jäi\nkumminkin ruotsalaisen Augustanasynoodin papiksi ja jo samana\nvuonna matkusti Ruotsiin ja oli pappina Ruotsin valtiokirkossa,\npääasiallisesti Såbråssa ja Haaparannalla. V. 1893 palasi hän\ntakaisin Amerikkaan Astorian suomalaisen seurakunnan kutsumana ja\nliittyi uudelleen Augustanasynoodiin.\n\nPastori Hoikka kannatti ja suosi Suomisynoodia, mutta ei hyväksynyt\nkaikkia kohtia noissa säännöissä. Hän tunnusti tämän rehellisesti\njo alussa ja Ruotsistakin lienee jotakin kirjoittanut asiasta.\nMutta Suomisynoodin konsistoorio ei silloin eikä jälkeenpäinkään\nole suvainnut kenenkään \"syrjäisen\" arvostelevan noita sääntöjä\nja tekevän parannusehdotuksia niiden suhteen. Suomisynoodin\nkonsistoorio, Nikander, Eloheimo ja Tolonen, lähettivät nyt\nHernösandin piispalle, Martin Johanssonille, kirjoituksen, jossa\npyydettiin piispaa käskemään, että Hoikka lakkaisi kirjoittamasta\nSuomisynoodista. Tätä pyyntöä ei tietysti piispa noudattanut, ja\nolenkin sen tuonut vaan esiin näytteeksi miten amerikkalaisille\noloille vastaisesti mainittu konsistoorio silloin toimi.\n\nSynoodikysymys alkoi jo ruveta puoluekannan määrääjäksi Amerikan\nsuomalaisten keskuudessa. Osa syntyneistä seurakunnista rupesi\nsynoodin yhteyteen, mutta osa oli sitä vastaan. Rettelöitä oli jo\nsyntynyt, mutta vielä yhä enemmän asiat sekaantuivat. Hajaannusta\ntapahtui itse synoodin konsistooriossa.\n\nKun pastori Eloheimo muutti Ironwoodiin, ei hän enää ollut niin\nharras yhteistyön jäsen. Hän yhä unelmoi piispanarvoa, jopa\nenempääkin. V. 1892 julkaisi hän painosta kirjan nimeltä: \"Julistus\nsiitä Yleis-Valtakunnasta, joka esiintyy tulevana tuhatvuotisena\naikakautena.\" Siinä koetetaan Jumalan välittömän ilmestyksen\nperustuksella väittää, että kaikkivaltias Jumala on edeltäpäin\nmäärännyt ja kutsunut sen tekijän, pappi William Elohimin ja hänen\njälkeläisensä (elohidit) johtamaan tuhatvuotisen valtakunnan yleistä\nhallitusta. Tässä ilmestyksessään saa pappi, William, Jumalan\nsijaisena ollen, arvonimen, joka ilmaisee suunnattoman suurta valtaa\nja kunniaa. Hänen nimensä on \"Valtamajesteetti\".\n\nLuonnollisesti tämä ei tyydyttänyt Suomisynoodin muita konsistoorion\njäseniä. Amerikkaan oli vähä ennen tätä saapunut Suomesta pastori\nK. Huotari synoodin matkustavaksi saarnaajaksi. Hän, Nikander ja\nTolonen tahtoivat, että Eloheimo selittäisi, miksi hän oli julkaissut\ntuollaisen kirjan. Eloheimo ei alistunut näiden tutkittavaksi ja\ntuomittavaksi. Hän luopui (tahi luovutettiin) Suomisynoodista ja\nmyöskin hänen seurakuntansa erosi kirkkokunnasta.\n\nEloheimon aikana oli Ironwoodiin rakennettu suomalainen kirkko,\njoka vihittiin joulukuussa 1890. Suomisynoodin säännöissä sanotaan,\nettä jos seurakunta eroaa kirkkokunnasta tai katsotaan hajonneeksi,\nlankeaa tuon seurakunnan omaisuus kirkkokunnan hoitoon. Tämä onkin\nyksi noita vieläkin kiistan alla olevia pykäliä synoodin säännöissä.\nNyt synoodi tahtoi tuota pykälää käyttää ja ottaa Eloheimon\nseurakunnalta kirkon. Syntyi kallis ja pitkällinen oikeudenkäynti\nIronwoodin kirkonomaisuudesta. Mutta Michiganin, samoin kun muidenkin\nAmerikan valtioitten lait, eivät ole sopusoinnussa synoodin tuon\nsääntöpykälän kanssa, vaan sallivat eroavan seurakunnan pitää\nomaisuutensa, jonka on omin neuvoinsa hankkinut. Niin sai Eloheimo\nseurakuntineen pitää kirkonomaisuuden.\n\nKaikki Ironwoodin suomalaiset eivät kumminkaan yhtyneet Eloheimoon.\nPäinvastoin suuri osa heistä muodosti oman seurakunnan liittyen\nSuomisynoodiin. Tälle seurakunnalle tuli K. Huotari papiksi. Nyt on\nsilläkin seurakunnalla jo oma, sievä kirkko ja on se hyvin edistynyt.\nSen pappina on nyt, Huotarin muutettua Harboriin, H. Tanner,\njoka jouduttuaan riitoihin Wyomingissa, muutti Astoriaan, vaan\nsielläkin kun syntyi rettelöitä, tuli Ironwoodiin. Pastori Tanner on\nosoittautunut Amerikassa ankaraksi kirkkokurin mieheksi, mutta hänen\ntodella hyvää tarkoitustaan ei ole Amerikan vapaissa oloissa aina\noikein ymmärretty. Astoriaan muutti Tanner J. J. Hoikan sijalle, joka\noli siirtynyt papiksi East Tawasiin.\n\nEloheimo kulki nyt omaa tietään. Hän perusti uuden suomalaisen\nkirkkokunnan, jonka piispaksi julistutti itsensä. Saadakseen\nhiippakuntaansa seurakuntia rupesi hän vihkimään pappeja ja lähetti\nheidät seurakuntia perustamaan ja hoitamaan. Mutta vihkimyksissään ei\nhän ole onnistunut, vaikka kyllä hän pappinensa on paljonkin häiriötä\nsaanut aikaan Amerikan suomalaisten kirkollisissa oloissa.\n\nEloheimon luovuttua rupesi Suomisynoodi paljon paremmin ja vakavammin\nedistymään. Yhä enemmän ja enemmän saavutti se suosiota, ja uusia\nseurakuntia liittyi siihen, vaikkakin yhä vielä kesti kinastusta\nnoista säännöistä. Suomisynoodi kumminkin todisti pystyvänsä\nolemaan yleisenä suomalaisten kirkkokuntana. Ja sääntöjäkin\nvähitellen, vaikka ihmeteltävän jäykästi korjattiin. Kumminkin on\nniissä vielä olemassa muiden muassa tuo seurakuntien omaisuuden\nomistusoikeuspykälä, entisestään hiukan muutettuna sanamuodossaan.\n\nSitä mukaa kun seurakuntaelämä on virkunut Amerikan suomalaisten\nkeskuudessa, on oikeiden pappien puute käynyt tuntuvammaksi.\nSuomestakin kyllä saapui lisää pappeja, mutta muutamat niistä\nvaikuttivat vaan vähän aikaa. Pastori A. Kiviojan siunauksellisesta\nvaikutuksesta Ohiossa olen jo sikäläisistä suomalaisista puhuessa\nkertonut. Kesällä 1893 tuli Calumetiin papiksi pastori E. W. Hynninen\nSuomesta, mutta lyhyen aikaa vaikutettuaan muutti hän takaisin\nSuomeen. Vielä lyhyempi oli pastori A. Lindgrenin vaikutusaika\nMassachusettsissa.\n\nPoistaakseen edes kipeintä papintarvetta täytyi Suomisynoodinkin\nkonsistoorion ruveta vihkimään pappeja. Se saikin tarjolle kaksi\nsopivaa ehdokasta, Aadolf Riipan ja J. Bäckin. Edellinen oli\nSuomessa ollut jumaluusopin ylioppilaana ja Amerikassa oli jo\ntoiminut saarnamiehenä omaten hyvän puhelahjan. J. Bäck oli Suomessa\njumaluusopillisessa tiedekunnassa suorittanut alkututkintoja ja\noli sitte myös suorittanut filos. kandidaattitutkinnon. Nämä\nolivat ensimmäiset, jotka Suomisynoodi vihki papiksi. Se tapahtui\nmaaliskuussa 1895. J. Bäck tuli väliaikaisesti papiksi Calumetiin,\nsiirtyi sieltä Montanaan ja sieltä taas Mesabaränssille Minnesotaan.\nAadolf Riippa toimi ensin matkustavana pappina, tehden samalla\ntutuksi synoodin puuhaamaa opistoasiaa. Sitte asettui hän Tannerin\njälkeen papiksi Rock Springsiin, josta on siirtynyt Astoriaan.\n\nSeuraava papiksivihkimys Suomisynoodissa tapahtui muutama kuukausi\nmyöhemmin. Kun Eloheimon piispakunta alkoi hajota, luopuivat muutamat\nhänen vihkimistä papeistaan hänestä pois. Ensiksi luopui J. H.\nKampi, joka rupesi hoitamaan suurta seurakuntaa Kiipin niemellä.\nHän yhdisti seurakuntansa Suomisynoodiin ja itsekin pyysi sieltä\nuutta papiksi vihkimistä. Synoodin esimies opetti häntä kuukauden\najan ja sitte toimitettiin vihkiminen. V. 1896 muutti Kampi\nCalumetiin synoodiseurakunnan papiksi ja esiintyi pian tulisimpana\nSuomisynoodin ja sen konsistoorion puoltajana. Kovat tuomiot lausui\nhän muiden muassa synoodin kirkolliskokouksessa 1898 niille, jotka\nolivat uskaltaneet konsistooriota ja sääntöpykäliä moittia. Hänet\nvalittiinkin silloin Suomisynoodin rahaston- ja taloudenhoitajaksi.\nMutta ennenkun hän ennätti kassaakaan saada käsiinsä, paljastui\nrumia kohtia hänen yksityiselämästään, joten hänen täytyi poistua\nCalumetista ja papinvirasta.\n\nPaitsi Williamsonia on norjalainen Haugesynoodi vihkinyt muitakin\npappeja suomalaisille. Yksi niistä, H. Sarvela, on liittynyt\nSuomisynoodiin ja on pääasiallisesti toiminut Minnesotassa.\nA. Sandström (Saastamoinen) on toiminut pappina synoodiin\nkuulumattomissa seurakunnissa Minnesotassa, Wyomingissa ja Montanassa.\n\nSuomesta on ollut vaikea saada pappeja Amerikan suomalaisten\nkeskuuteen, vaikka niitä hartaasti halutaan ja vaikka yleisesti\npapinpalkka Amerikassa on tuntuvasti korkeampi papinapulaisten\ntavallista palkkaa Suomessa. Suomalaisen papin tulot Amerikassa\nvaihtelevat 70--130 dollarin vaiheille kuukaudessa. Viime aikoina\non useampia pappeja tullut Suomesta ja toivottavasti uudet papit\nvaikuttavat terveellisesti kirkollisten olojen kehittymiseen\nsiirtolaisten keskuudessa. On ymmärrettävää että vanhemmat papit\nhermostuvat seistessään alituisesti puoluesodassa, johon ovat\nsynoodisääntöjen takia joutuneet. Kumminkaan ei sovi unehuttaa, että\nheidän seurakuntansa ovat pitkällisen, uutteran vaikuttamisen kautta\nparhaiten ja vakavimmin järjestyneet.\n\nVuoden 1896 alkuun saapui pastori A. Hukkanen Suomesta Worcesterin\nja siihen yhdistettyjen seurakuntain papiksi. Kun hän siirtyi\nMerimieslähetyksen palvelukseen New Yorkiin, tuli hänen sijalleen\nSuomesta pastori Havukainen.\n\nKiipin suomalaiset saivat v. 1897 Kampin jälkeen papikseen Suomesta\npastori P. Airaksisen.\n\nLopulla vuotta 1896 tuli pastori R. Ylönen Suomesta papiksi Sand\nCouleehen Montanaan. Sieltä on hän nyt siirtynyt Suomiopiston\nopettajistoon.\n\nPastori K. A. A. Koski tuli Suomesta kesällä 1895 ja asettui\ntoimimaan Illinoisin suomalaisten keskuuteen. Kun Suomisynoodi, jonka\nyhteyteen sikäläiset suomalaiset seurakunnat kuuluivat, ei hyväksynyt\nKoskea niihin papiksi, erosivat seurakunnat synoodista. Myöhemmin on\nKoski siirtynyt n.k. kansallisseurakunnan papiksi Rock Springsiin,\njonne toisen, synoodiseurakunnan papiksi saapui v. 1898 alkupuolella\npastori A. Granholm Suomesta.\n\nKun Suomiopisto saatiin alkuun, rupesi sen johtajaksi pastori J.\nG. Nikander. Sen ohessa pysyi hän edelleen synoodin esimiehenä ja\nhoiti alussa Hancockin seurakuntaakin, joka oli hänen vakavan ja\nmonivuotisen vaikutuksensa aikana tullut Amerikan suomalaisten\nsuurimmaksi ja järjestetyimmäksi seurakunnaksi. Sittemmin tuli\nHancockin seurakunnan papiksi J. Bäck ja kirkolliskokouksessa\n1898 katsottiin sopimattomaksi, että synoodin esimiehyys ja\nopiston johtajan toimi olivat samoissa käsissä, joten kirkkokunnan\nesimieheksi valittiin pastori K. L. Tolonen.\n\nEloheimon suuriunelmainen hiippakunta on nyt sulanut niin, että\nsiihen enää tuskin kuulunee yhtään seurakuntaa. Eloheimo itse on\nollut Calumetissa pappina siinä seurakunnassa, joka hänen synoodia\nperustaessaan syntyi hänen vastustajistaan.\n\nSuomisynoodi on kasvanut suureksi. Siihen kuuluu noin 40 seurakuntaa\nja noin 10,000 jäsentä. Pappeja kuuluu siihen alun toistakymmentä ja\nkirkkoja kolmattakymmentä.\n\nMutta paljon on seurakuntia, jotka eivät ole liittyneet\nsynoodiin, paljon, vaikka ei laestadiolaisia lukuun otetakaan.\nYhtenä syynä noiden kuulumattomuuteen on tuo jo ennen mainittu\npykälä omistusoikeudesta. Mutta on muitakin syitä. Vastustajat,\nnimittävät Suomisynoodia pappisvaltaiseksi, todella ilman syytä,\nsillä korjattujen sääntöjen mukaan on synoodin päähallinto\nkirkolliskokouksella, johon seurakunnat saavat lähettää edustajia,\nja maallikot, niin hyvin kun papitkin, äänestävät kukin yhdellä\näänellä. Maallikkojen luku kokouksissa on paljon suurempi kun\npappien luku, joten pappisvaltaisuus on turhaa kiihkopuhetta,\nsyntynyt liian tulisesta puoluetaistelusta. On kyllä totta, että\nmaallikkoedustajissa on vielä esiintynyt paljon kypsymättömyyttäkin,\nmutta onhan kehitys vasta alussaan eikä suinkaan tuo ole\n\"pappisvaltaisuuden\" syy.\n\nOsa synoodia vastustavista kutsuu itseään \"kansallisiksi\" ja\nseurakunnat ovat \"kansallisseurakuntia\". Nämäkin ovat havainneet,\nettä kirkkokunnalleen yhteys on keskinäiseksi turvaksi\ntarpeellinen. Sen vuoksi pidettiin kesäkuun 26 p:nä 1898 pastori\nKosken kutsumuksesta kansallisseurakuntain yhteinen kokous Rock\nSpringsissä. Edustajia oli lähetetty seitsemästä seurakunnasta. Uuden\nkirkkokunnan nimeksi tuli \"Amerikan Suomalainen Evankelisluterilainen\nKansalliskirkko\". Sille hyväksyttiin säännöt, joissa Suomisynoodin\nsäännöissä moitittuja kohtia on koetettu korjata. Sääntöjen teossa\non vaikuttavimpana henkilönä toiminut sanomalehtimies K. Haapakoski.\nKirkkokunnan esimieheksi valittiin J. W. Eloheimo ja varaesimieheksi\nK. A. A. Koski.\n\nLaestadiolaisseurakunnat, n.k. apostolisluterilaiset, eivät ole\nnäihin riitoihin ottaneet osaa. Ne toimivat nykyisin hiljaisuudessa\nomassa piirissään. Mutta aina ei ole heidänkään keskuudessaan näin\nrauhallista ollut. Myös siellä on riidan laineet kuohuneet. Riitoja\nkoetettiin ratkaista sovintokokouksilla ja sovittajia kutsuttiin\naina Lapista asti, muiden muassa vanha johtomies J. J. Purnu, joka\nGellivaarasta kävi Amerikassa v. 1893.\n\nLaestadiolaisia on Amerikan suomalaisten keskuudessa paljon,\nerittäinkin maanviljelysseuduilla. Yleensä ovat he kirkollisissa\nharrastuksissaan hyvin edistyneet, paikoin edellä muita suomalaisia.\nHeillä on omat kirkkonsa ja saarnaajansa. Nuo saarnamiehet kastavat\nlapsia, vihkivät parikuntia ja hautaavat kuolleita, aivan kun muutkin\npapit. Näistä laestadiolaisten nykyisistä johtajista mainittakoon\npastori A. L. Heideman, joka toimittuaan Suomessa pappina siirtyi\nCalumetiin ja on hänellä siellä suuri seurakunta.\n\nLaestadiolaisia \"esikoisvanhuksia\" Lapissa, kuten Raattamaata y.m.\novat pitäneet Amerikankin laestadiolaiset johtajinaan. Vilkas\nvuorovaikutus on uskonveljien välillä.\n\nLaestadiolaisia Amerikassa kuten muuallakin moititaan siitä, etteivät\ntahdo antaa lapsilleen tietopuolista oppia. Kumminkin on myös heidän\nkeskuudessaan valistuneempia kansalaisia.\n\nVapaakirkollinen, s.o. kongregatsionalistinen liike on myös ruvennut\ntoimimaan Amerikan suomalaisten keskuudessa. Sillä on jo muutamia\njärjestettyjä seurakuntia etupäässä Massachusettsissa ja Ohiossa.\nKongregatsionalistinen pappiskolledshi Chicagossa on valmistanut\nmuutamia suomalaisia pappeja. Niistä toimii A. Groop Fitchburgissa,\nK. F. Henrikson Quincyssä ja F. Lehtinen Ohiossa.\n\nMuut amerikkalaiset uskokunnat ovat saaneet hyvin vähän kannattajia\nAmerikan suomalaisten keskuudessa. Tässä suhteessa on suuri ero\nsuomalaisten ja ruotsalaisten siirtolaisten välillä. Viimemainittuja\non mitä useammissa uskokunnissa, mutta suomalaiset ylipäätään\nsydämmen vakuutuksella tahtovat säilyttää luterilaisen uskontonsa.\nMuutamat heistä kyllä niillä seuduilla, missä on vähemmän\nsuomalaisia, voivat liittyä tuntemattomuudessa johonkin muunuskoiseen\nseurakuntaan, mutta silti ovat mieleltään luterilaisia.\n\n\u003Ctb\n\nVielä on meillä yksi tärkeä osa kirkollisesta työstä Amerikan\nsuomalaisten keskuudessa mainittavana. Se on se siunauksellinen\nvaikutus, jota Suomen Merimieslähetys toimittaa satamakaupungeissa ja\nniitten ympäristöillä.\n\nJo toista kymmentä vuotta sitte järjestettiin merimieslähetysasema\nNew Yorkissa sekä muutamia vuosia jälkeenpäin San Franciscossa.\nSeurakuntaelämän virkoaminen näissä molemmissa paikoissa on\npääasiallisesti Lähetyksen ja niiden palvelijain työtä. Paitsi\nmerimiesten auttamista on alusta alkaen pidetty myös maissa olevain\nhengellisistä tarpeista huolta.\n\nNew Yorkissa ovat vaikuttaneet suomalaiset merimiespapit Emil\nPanelius, J. Korhonen, W. K. Durchman ja A. Hukkanen. Olot ovat\nvuosi vuodelta kehittyneet. Alussa oli siirtolaisten kannatus hyvin\nvähäinen, mutta nyt on toimessa suurehko lähetysseurakunta. San\nFranciscon asemalla ovat toimineet järjestyksessään suomalaiset papit\nM. Tarkkanen, Rob. Hemberg ja A. Renvall. Sielläkin on päivänpaiste\npäässyt pilkistämään karussa henkisessä korvessa, olot ovat paljon\njärjestyneet. Työ näillä molemmilla asemilla on niin suureksi\npaisunut, että papeille on täytynyt lähettää apulaiset. Assistenttina\nNew Yorkin asemalla on kesäkuukausina toiminut K. M. Hellin, joka\naina talvisin on ollut hoitamassa Lähetyksen kolmatta Amerikan\nasemaa Pensacolassa, Floridan valtiossa. San Franciscon asemalla on\nassistenttina J. H. Heimonen.\n\nMerimieslähetyksen päätös ruveta toimimaan myös siirtolaislähetyksenä\non erittäin kiitettävä katsoen Amerikan suomalaisten hengellisiin\ntarpeisiin. Lähetys toimittaa New Yorkiin siirtolaissaarnaajan,\njoka on auttamassa aina siellä olevia siirtolaismatkustajia ja\ntoimittamassa heille jumalanpalveluksia. Myöskin sama seura kustantaa\nmatkustavan papin, joka kiertelee palvelemassa jumalansanalla ja\nkirkollisilla toimituksilla kansalaisia eri osissa maata. Vielä on\nLähetyksen aikomus olla avullisena siirtolaisseurakunnille heidän\nkoettaessaan saada pappeja Suomesta.\n\nKaikki nämä toimet, kun ne käytännössä vaikuttavat, tulevat\nepäilemättä olemaan suuresta arvosta siirtolaiskansallemme. Ne\novat apuna Amerikan suomalaisten seurakuntain järjestämisessä ja\nsäännölliseen toimintaan alkamisessa. Ne ovat paras lahja, mitä\nSuomessa vielä tähän saakka on puuhattu siirtokansalle.\n\nSyytä on toivoa, että tulevaisuudessa kirkolliset järjestysriidat\n(oppiriitoja siellä on ollut tuskin ollenkaan) loppuvat ja\nkirkollinen kehitys, jota auttaa suuren siirtolaiskansaosan hyvä\nhalu, pääsee kukoistukseensa.\n\n\n\n\nKouluharrastukset.\n\n\nYhtenä todistuksena siitä, että Amerikan suomalaisten henkiset\nriennot kansallisen tulevaisuuden säilyttämiseksi ovat vasta aivan\npienellä alulla, on koulujen vähälukuisuus. Siirtolaiskansain ainoa\nkeino kansallisen elämänsä turvaamiseksi Amerikassa on omakielisissä\nkouluissa. Ilman niitä jo toinen sukupolvi on alkuperäiseltä\nkansallisuudeltaan kuollutta. Suomalainenkin kansallisuus ilman\nomakielisiä kouluja voi kyllä säilyä Amerikassa niin kauvan kun\nsiirtolaisuutta jatkuu, mutta kun se loppuu, jo seuraavassa\nsukupolvessa on suomalaisuus hävinnyttä. Suomalainen aines on\nkieleltäänkin sulanut amerikkalaisuuteen.\n\nOn väärin luulla, että suomalainen kansa Amerikassa ei voi tehdä\ntehtäväänsä tasarintaisesti muitten amerikkalaisten kanssa\nhävittämättä kieltään. Amerikan kansallisuus ei ole perustettu\nkielen, mutta vapaitten laitosten yhteisyyteen. Totta on kyllä,\nettä englanninkieli on virallinen kieli Amerikassa ja sitä tulee\nedistystä haluavan siirtolaisen osata, mutta yhtä totta on\nettä siirtolaiskansallisuus saapi ja häviöttä voipi säilyttää\nkielensä maankielen rinnalla, kun vaan on halua ja kansallista\nitsetietoisuutta siihen.\n\nSuomalaisilla on Amerikassa aivan liian vähän omakielisiä kouluja,\nja kansallisuuteen nähden olisi tärkeintä, että niitä enemmän\nperustetaan ja kannatetaan. Siinä suhteessa ainakin täytyisi kaiken\npuoluesodan kansallisuutemme kesken laata ja pitäisi ruveta täydellä\ntodella yhteisvoimin yhteistyöhön.\n\nEi pidä luulla, että suomalaiset lapset Amerikassa ovat ilman\nkoulunkäyntiä ja opinsaantia. Jokainen kouluijässä oleva lapsi käypi\nkoulua, sillä onhan jokaisen lapsen velvollisuus Amerikassa sitä\ntehdä. Paikoin on valtion puolesta oikein \"koulupoliisit\" katsomassa,\nettei lapsi ilman laillista syytä saa olla poissa koulusta. Nuo\nkoulut ovat englanninkielisiä kansakouluja ja valtio niitä niin\nauliisti kustantaa, ettei kenellekään vanhemmalle käy vaikeaksi\nkoulussa lastansa käyttäminen.\n\nNoissa kouluissa herätetään myös amerikkalaisuuden rakkaus\nsiirtolaislapsiin. Ne ovat siirtolaisiin nähden hyvin vaikuttavia\namerikkalaistuttamislaitoksia. Ei ole harvinaista, että lapsi,\njoka on käynyt niissä kouluissa, rupeaa halveksimaan omaa\nsiirtolaiskansallisuuttaan ja äidinkieltään. Lapset eivät enää\nvanhempiensakaan kanssa tahdo puhua omaa siirtolaiskieltä.\n\nKun tuollaista sulattavaa vaikutusta vastaan täytyy toimia oman\nkansallisuuden säilyttämisen nimessä, tarvitaan suomalaisia kouluja.\nSuuri osa lasten vanhempia ei pysty kotonaankaan säilyttämään\nsuomalaisuutta. Kotikielenä koetetaan pitää englanninkieltä ja\nvanhemmat yrittävät lapsiltaan oppia tuota kieltä! Niin vähäinen on\nvielä kansallisuuden säilyttämisen halu suuressa osassa suomalaista\nsiirtolaiskansaa. Moni vanhempi äänettömänä kuuntelee lapsensa\nhalveksivaa puhetta siirtolaiskansallisuudesta.\n\nNäin ollen varsinkin kaupungeissa ja suuremmissa työpaikoissa uhkaa\nsuomalaisuus kokonaan hävitä, ellei sen säilyttämisestä ruveta\nsuurempaa huolta pitämään. Maanviljelysseuduilla ei vaara ole niin\nsuuri. Jos kansallistunto siirtolaisissa jo Suomesta lähtiessä\nolisi eläväksi noussut, silloin ei olisi niinkään paljo pelkoon\nsyytä, mutta suuri osa siirtyvistä on itse kokonaan tajuamaton\nkansallisuuden merkityksestä. Moni kumminkin Amerikassa herää\nelävämpään kansallistuntoon. Ja sitä mukaa kun valistus nousee\nsiirtolaiskansan keskuudessa, tulee kansallisuudenkin säilyminen\nvarmemmaksi. Siihen on selviä todistuksia näkyvissä muista\nsiirtolaiskansoista.\n\nAmerikassa ovat suomalaiset ruvenneet jo entistä innokkaammin\npuuhaamaan suomalaisia kouluja, mutta suurempaa innostusta vielä\ntarvittaisiin.\n\nErittäinkin pyhäkoulutyö on papiston vaikutuksella ilahduttavasti\nversonut. Jokaisessa paremmin järjestetyssä seurakunnassa on toimessa\npyhäkouluja, muutamissa oikein useita. Pyhäkoulujen merkitys\nAmerikan suomalaisten keskuudessa onkin hyvin suuri, kenties vielä\nsuurempi kun kotimaassa. Ensiksikin Amerikan kansakouluissa ei\nopeteta uskontoa, ja lasten vanhemmat useinkin ovat aineellisissa\npuuhissaan niin kiinnitetyt, etteivät jouda antamaan lapsilleen\nuskonnon opetusta. Toiseksi, oikein järjestettyinä voivat pyhäkoulut\npuhtaasti kansallisellakin alalla paljon vaikuttaa. Käyhän\nopetus niissä äidinkielellä; tokihan kalliimpain asiain opetus\ntuolla kielellä herättää vähitellen kunnioitusta itse kieltäkin\nkohtaan. Muutamilla seuduilla on pyhäkouluissa ruvettu opettamaan\nsuomenkielen sisälukuakin. Tämä on hyvin hyvä asia ja toivottavasti\nesimerkkiä yleisemmin aletaan seurata. Lapset, jotka arkisin ovat\nenglanninkielisissä kouluissa, ehtivät kyllä sunnuntaina käydä\nsuomalaista pyhäkoulua.\n\nSuomalaisen kansakoulun pito Amerikassa ei ole oikein ottanut\nmenestyäkseen. Paljon ei ole yrityksiä tähän suuntaan ollutkaan.\nLapset, jotka käyvät englanninkielistä koulua, eivät tähän oikein\nehdi, ja vanhemmat kumminkin suureksi osaksi haluavat mielellään\nlapsiaan englanninkielisissä kouluissa pitää, kun koulumatkat yleensä\nhyvin sopivat ja kun suomalaisen koulun on vaikea opetuksella ja\nopetusvälineillä englanninkielisen valtiokoulun kanssa kilpailla.\nKumminkin suomalaista kansakoulua on menestyksellä pidetty\nCalumetissa. Opetusta on hoitanut kansakouluopettaja Suomesta.\n\nParemmin ovat onnistuneet n.s. kesäkoulut, suomalaiset pienten lasten\nkoulut kesän aikana, jolloin englanninkielisistä kouluista on ollut\nloma. Tällaisissa kouluissa Calumetissa, Hancockissa ja muuallakin on\nollut lukuisasti oppilaita.\n\nEnimmän kumminkin toivotaan, ja on syytäkin toivoa, suomalaisten\nsuurimmasta koulupuuhasta Amerikassa, Suomisynoodin alkuunpanemasta\nja johtamasta Suomiopistosta.\n\nJo kun Suomisynoodi perustettiin pantiin sen yhdeksi tarkoitusperäksi\nkoettaa saada suomalainen korkeakoulu toimeen. Ja alusta pitäen on\nse sitä puuhannut, vaikka, ajan kuluessa puoluetaistelussa, on puuha\nvaan hiljalleen edistynyt.\n\nSuurin osa Amerikan yliopistoista ja kolledsheista kuuluu\nkirkkokunnille. Unioonilla ja eri valtioilla on vaan muutama oma\nyliopisto. Hallitus ei raha-avuillakaan kannata noita yksityisiä\noppilaitoksia. Esimerkin vuoksi mainitsen, että lukuvuodella 1895--96\noli Yhdysvalloissa olevilla yliopistoilla ja kolledsheilla tuloja\nkaikkiaan lähes 18 miljoonaa dollaria, josta Unioonin eri valtioiden\nja kaupunkikuntain antama osa teki vaan vähän päälle 3 1/2 miljoonaa\ndollaria. Yleensä nuo oppilaitokset kannatetaan lahjavaroilla ja\npääasiallisesti kirkkokuntain toiminnalla.\n\nAmerikan luterilaisten opistoista mainitsen vaan ruotsalaisen\nAugustanasynoodin oppilaitoksen Augustanakolledshin, joka\non Rock Islandissa Illinoisissa. Hyvin pienellä alulla tämä\nperustettiin 1860-luvulla ja tuli täydelliseksi kolledshiksi\n(lyseoksi) v. 1876. Nyt on siinä yli puolentuhatta oppilasta ja\nkolmattakymmentä opettajaa. Siinä on nyt paitsi valmistavaa osastoa:\n1) liikemiesosasto, jossa opetetaan kaikellaisille liikealoille;\n2) musiikkiosasto, jossa valmistetaan lukkareja, urkunisteja ja\nsoittotaiteilijoita; 3) taideosasto, jossa opetetaan piirustusta,\nmaalausta y.m.; 4) normaaliosasto koulunopettajien valmistamiseksi;\n5) kolledshiosasto yleistä tieteellistä pohjasivistystä varten; ja 6)\npappisseminaari.\n\nTämä oppilaitos, jossa on puolenkymmentä suomalaistakin ollut\nopiskelemassa, on mallina Suomiopistolle, joka on vasta aivan\npienessä alussa.\n\nSuomiopiston ohjesääntö hyväksyttiin synoodin kirkolliskokouksessa v.\n1896 ja samana syksynä alkoi koulu ensimmäisellä luokalla. Opiston\nsuunnitelma on samantapainen kun Suomen klassillisissa lyseoissa.\nKurssi on tarkoitettu seitsenluokkaiseksi ja sen lisäksi tulee\nolemaan jumaluusopillinen seminaari kahdessa osastossa.\n\nSitä mukaa kun varat myöntää laitetaan muita osastoja.\n\nOpiston, jossa on nyt jo kolme luokkaa, johtajana toimii pastori J.\nG. Nikander. Lukuvuonna 1897--98 oli opistolla tuloja entisen kassan\nkanssa doll. 4,091: 49 ja menoja doll. 3,350: 02.\n\nOpistorakennusta on kauvan aikaa puuhattu ja on koetettu saada\nmaalahjoituksia amerikkalaiselta taholta. Useita lahjoituksia on\nilmoitettukin, mutta lahjoittajat ovat syystä ja toisesta aina\nperäytyneet lupauksissaan. Nyt vihdoin on ostettu maa Hancockissa\nja sinne rakennus aikoinaan tullee. Suurella melulla lähdettiin\nalussa liikkeelle, kerran jo puuhattiin 60,000 dollarin rakennusta,\nmutta vihdoin on laskeuduttu lennosta alemmas, maanpinnalle. Ensin\nmelkein koko Amerikan suomalainen kansa oli innostunut asiaan,\nmutta sittemmin puoluetaistelussa on monen mielet kylmenneet.\nMutta toivottava on, että kun puoluehurjuus laimenee, asia pääsee\nvakaisesti edistymään ja saapi taas Amerikan suomalaisen kansan\nenemmistön kannattajakseen.\n\nSuomiopisto ansaitsisi yleistä kannatusta ollen ainoa suuremman\nopinahjon puuha Amerikan suomalaisten keskuudessa. Kun se pääsee\ntäyteen vaikutukseensa, on siitä paljonkin toivoa Amerikan\nsuomalaisten valistajana ja kansallisuuden säilyttäjänä. Sieltähän\nlähtee siirtolaiskansalle sikäläisiin oloihin täydellisesti\nperehtyneitä opettajia. Se toki vielä kerran pystynee lopettamaan\ntuon alituisen papinpuutteenkin, joka siirtolaisten keskuudessa\nnykyään vallitsee.\n\nPaljon tullaan vielä kysymään kannatusta, ennenkun Suomiopisto\ntäydellisenä toimii. Sen vuoksi tarvittaisiinkin suurta\nyksimielisyyttä Amerikan suomalaiselta kansalta sitä kannattaessaan\nErittäinkin pitäisi kaikkien kansallisuuden säilyttämisen ystävien\nliittyä opiston kannattajiin.\n\n\n\n\nRaittiusriennot.\n\n\nKatsellessamme suomalaista asutusta Amerikassa lukija varmaan huomasi\nyleisen piirteen siirtolaisten elämästä. Ensi aikoina suomalaiset\nyleensä tekivät itsensä tunnetuiksi suuren juoppouden kautta.\nRaakaa elämää vietettiin kapakoissa, sinne ansiot kulutettiin ja\nsiellä mässättiin. Kaikissa suomalaisissa pesäpaikoissa on tuo\nollut ensimmäinen kehityskausi. Se on levittänyt maineen Amerikan\nsuomalaisten suuresta juoppoudesta ei ainoastaan toiskielisten\nkeskuuteen, vaan Suomeenkin. Syrjäinen ei ole vielä oikein ehtinyt\nhavaitakaan, että suuri muutos on viimeisen vuosikymmenen ajalla\nsiirtolaisissamme tapahtunut.\n\nTyökuntoisuudessa suomalaiselle muista kansallisuuksista harva,\ntuskin yksikään voi vertoja vetää. Se on yleensä havaittu Amerikan\nsuurissa työpaikoissa, joissa eri kansallisuudet ovat olleet\ntilaisuudessa kilpailemaan. Amerikkalaiset työnjohtajat ovat usein\nvakuuttaneet: \"Suomalainen olisi mailman paras työmies, jos hän\nvaan ei joisi.\" Siinä on kansallisuutemme hyvä ja paha puoli, mitkä\namerikkalainen on huomannut. Suomalainen on sitkeä ja kestävä kovassa\ntyössä, missä ruumiinvoimia tarvitaan. Mutta työssä, missä vaaditaan\nsukkeluutta ja kekseliäisyyttä, ei suomalainen ylipäänsä muunkielisiä\nvoita. Ovat myös amerikkalaiset koettaneet väittää, että kaivannoissa\ntulee tapaturmia suomalaisten osalle suhteellisesti enemmän kun\nmuille. Miten sitte lienee?\n\nPaljon vieläkin juodaan Amerikan suomalaisten keskuudessa, mutta nyt\njo on väärin siirtolaiskansaamme yleensä siitä paheesta syyttää.\nRaittiusharrastus on Amerikan suomalaisten joukossa elävämpi kun mitä\nse on kotimaassa, jopa lienee suhteellisesti elävämpi kun missään\nmuussa kansallisuudessa.\n\nSuomalainen siirtolainen on lähtenyt Amerikkaan ansaitsemaan\nrahoja palatakseen sitte takaisin kotimaahan. Ja säästäväiselle,\nkunnollisesti elävälle ihmiselle Amerikka kyllä tarjoo tilaisuuksia.\nMutta tietysti säästäminen ei onnistu, jos ruvetaan kapakkaa\npitämään kotina. Siirtolaisten juopotteleminen on kokonaan vastoin\nsitä päämäärää, jonka saavuttamiseksi on lähdetty Amerikkaan. Mutta\noudot olot ja vapauden käsittäminen väärin ainakin alussa tahtovat\njohtaa harhaan. Monella siirtolaisella yksinäisyydenkin tunne, kun\nomaiset ovat kaukana \"vanhassa maassa\", johtaa etsimään seuraelämää\nkapakasta, missä ystävällisesti otetaan vastaan rahoja omistava\nkielentaitamatonkin.\n\nKun amerikkalainen kapakka tuli tutuksi ja suosituksi olinpaikaksi\nsuomalaisille, rupesivat vähitellen jotkut omat kansalaisetkin\npitämään sellaista. Ne olivat suomalaisten ensimmäisiä omia\nliikeyrityksiä ja menestyivätkin aineellisesti hyvin. Niitä\ntervehdittiin kansalaisten kesken riemulla, kansallisella ylpeydellä.\n\nJa että naisetkin niissä houkuteltaisi käymään, laittoivat\nkapakoitsijat perähuoneisiin tanssiaisia. Ensin tanssittiin\nharvemmin, sitte melkein joka ilta. Muuta ohjelmaa ei ollut kun\nhuonoa tanssimusiikkia. Miehet ja naiset joivat olutta, kelpasipa\nväkevämpikin. Voidaan ajatella miten kurjaksi elämä noissa\nkapakkatansseissa muodostui. Kapakka turmeli miehet ja nuo tanssit\nturmelivat naiset. Moni suomalainen nainen on kurjuuteen joutunut\nniissä, moni kunniansa menettänyt ja elämänsä onnen turmellut.\n\nEi ole ihme, että ajattelevammat rupesivat tuumimaan parempaa,\nkun näkivät, että tuota menoa käyden uhkaa perikato koko\nsiirtolaiskansaamme. Amerikka ei vastannutkaan nimeään. Rahoja\nkyllä tuli, mutta ne kuluivatkin jäljettömiin. Omaiset kotona\nsaivat olla puutteessa, ja puutepa tuo kulki ansiomiehenkin\nkintereillä. Ruokataloihin jäi syönnökset maksamatta. Moni turvautui\nkarkailemiseen, söi niin kauvan kun velaksi syötettiin ja sitte\nhiljaa poistui paikkakunnalta jatkaakseen elämäänsä samalla tavalla.\nSuomalainen rehellisyys joutui saduksi.\n\nAsiat olivat niin huutavan huonolla kannalla, että pakko käski\nperustamaan raittiusseuroja, liittymään säännölliseen taisteluun\nviinatulvaa vastaan.\n\nTunnetusti ensimmäinen suomalainen raittiusseura perustettiin\nHancockissa helmikuun 22 p:nä v. 1885. Norjalaiset olivat\npaikkakunnalla jo ennen ryhtyneet raittiustyöhön, perustaneet\nraittiusseuran, joka paikallisseurana liittyi suureen\nskandinaavialaiseen goodtemplariyhdistykseen. Suomalaisiakin yhtyi\ntähän seuraan ja sitte pian opittuaan seurajärjestykseen laittoivat\noman seuran, Pohjantähden, joka myös liittyi goodtemplareihin.\n\nLiike rupesi pian levenemään muihinkin suomalaisiin pesäpaikkoihin.\nHerättiin kun pahasta unesta ja uusi aamu näytti koittavan.\nRepublicissa oli silloin jo paljon suomalaisia ja juoppouskin oli\nsuuressa vauhdissa. Sielläkin oli muutamia suomalaisia kansalaisen\nJ. H. Jasbergin johtamana liittynyt \"Klippa\"-nimiseen ruotsalaiseen\nraittiusseuraan. Kun siellä tuntui olo vieraalta, vaikka ystävällisiä\nokiinkin, rupesi Jasberg ja hänen ystävänsä Iisak Sillberg\nperustamaan omaa suomalaista seuraa. Se syntyi nimellä Onnen Aika\nelokuun 2 p:nä 1885.\n\nCalumet, jonka suomalaiset ovat aina innolla kilpailleet muitten\npaikkakuntain rientojen kanssa, sai oman raittiusseuran, Hyvän\nToivon, syyskuun 7 p:nä samana vuonna.\n\nAlku raittiustyölle oli pantu. Sitä nopeasti seurasi kaunis jatko.\nSelvästi näkyi, että aate oli jo kauvan kytenyt kansalaisten\nrinnoissa, vaan nyt vasta se ilmiliekkiin pääsi. Suitsutuksia nousi\nkaikkialla. V. 1886 perustettiin Ishpemingissä Väinö, Atlanticin\nkaivannolla Aura, Towerissa Minnesotassa Pohjan Leimu, Ironwoodissa\nValo ja Lead Cityssä Dakotassa Iltahetki. Seuraavana vuonna syntyi\nyhä useampia raittiusseuroja: Tarrytownissa New Yorkissa Armonlähde,\nPerryssä Dakotassa Kansan Onni, Carbonissa Wyomingissa Lännen Rusko,\nAstoriassa Suomi, Bessemerissä Kaiku ja Duluthissa Toivontähti.\n\nEnin osa näistä seuroista liittyi paikallisyhdistyksinä ruotsalaisiin\ngoodtemplareihin. Toimittiin niiden sääntöjen ja johdannon alaisena.\nMutta tästä oli paljon hankaluutta, vaikka toiselta puolen oli\nhyväkin, että outoina saatiin opastusta. Tulkkia täydyttiin käyttää\neikä sittekään aina oikein ymmärretty toisiaan. Seura Onnen Aika\njoutui vähän pitempiin rettelöihin ruotsalaisten kanssa ja niin\nrupesivat sen seuran vaikuttavimmat henkilöt, etupäässä Sillberg\nja Jasberg, vakavuudella harkitsemaan eikö voitaisi perustaa oma\nsuomalainen pääyhdistys. Tehtiin ehdotus naapuriseuroille ja saatiin\nvarsinkin Väinöltä ja Pohjantähdeltä lämpimää kannatusta. Päätettiin\npitää asiasta yhteinen neuvotteleva ja perustava kokous tammikuun 19\np:nä 1888 Republicissa.\n\nEdustajia saapui tänne vaan Hancockin, Ishpemingin ja Republicin\nseuroista, kumminkin perustettiin yleisyhdistys nimellä \"Suomalainen\nKansallis-Raittius-Veljeysseura\". Nimi tuli todella pitkäksi ja on\nsitä jälestäpäin moitittukin, mutta tahdottiin nimessä saada seuran\ntarkoituskin huomattavammin esiintymään. Kokouksen puheenjohtajana\noli Iisak Sillberg ja kirjurina Jafet Lukkarila. Seuraava kokous\npäätettiin pitää juhannuksen aikaan ja siihen mennessä pitäisi olla\nsääntöjä käsikirja-ehdotukset valmiina.\n\nHeti alkoi Veljeysseuraan liittymään paikallisyhdistyksiä. Seurain\noma jäsenluku karttui ja toiminta vilkastui. Pohjantähti rakensi\nitselleen sievän raittiustalon. Muut voimainsa mukaan seurasivat\nesimerkkiä. Negauneen Aamuruskoseura oli ensimmäinen, joka\nsuoranaisesti perustui Veljeysseuran yhteyteen olematta ensin\ngoodtemplariyhdistyksessä.\n\nPohjantähti, jolle pääyhdistyksen johto ensin annettiin, valmisti\nperustuslakiehdotuksen, Väinöseura teki paikallisseurain säännöt ja\nOnnen Aika käsikirja-ehdotuksen. Mallina käytettiin goodtemplarien\nkirjoja tarpeellisilla muutoksilla ja lyhennyksillä. Templariorderi\non salaseura, yksi noista monista salaseuroista Amerikassa.\nErittäinkin ovat ne huomattavat monimutkaisten seremoniain vuoksi,\njoita käytetään seurain suletuissa kokouksissa. Nuo juhlalliset,\ntarkasti määrätyt menot vaikuttavat erityisesti tulokkaan mieleen, ja\netupäässä ne vaikuttanevatkin sen, että salaseurat Amerikassa ovat\nhyvin suosittuja.\n\nTähän suuntaan tuli S.K.R.V.-seurankin käsikirja, vaikka kyllä\nseremonioita lyhennettiinkin. Vuosikokouksessa kesäkuun 22 ja 23\np:nä 1888 Hancockissa hyväksyttiin säännöt, tehtiin ohjesääntö\nhenkivakuutukselle, määrättiin vuosineljännesmaksu jäseneltä\n20 sentiksi, jona se on näihin asti pysynyt, y.m. Johtokunnan\nesimieheksi tuli Iisak Sillberg ja on sen jälkeen melkein kaiken\naikaa ollut tuossa toimessa.\n\nSaman vuoden lopulla oli Veljeysseuran yhteydessä jo 14\npaikallisseuraa.\n\nSeuraavana vuonna ruvettiin maksamaan hautausrahaa jokaiselle\nseurasta kuolleelle jäsenelle 50 dollaria. Tämä maksu on edelleenkin\nja niin ollen tarjoaa Seura hyvän edun jäsenilleen. Nykyisin on\nvuosittain noin 20 jäsentä kuollut ja on siis Seurasta niiden\nomaisille suoritettu 1,000 dollaria, joka onkin Seuran suurin meno.\n\nVuosikokouksen aikana 1889 oli paikallisseurain luku 22. Muiden\nmuassa oli silloin yhdistykseen liittynyt Hyvä Toivo-seura\nCalumetissa, joka kumminkin oli pian aiheena rettelöihin tässä\nkauniisti ja rauhallisesti alkaneessa yhteydessä.\n\nTässä kokouksessa myöskin päätettiin ruveta auttamaan raittiusasiaa\najavaa uutislehteä. Lehden toimittajaksi ja kustantajaksi tarjoutui\nF. Karinen, kunhan vaan Veljeysseuran toimesta perustettaisiin yhtiö,\njoka hankkii painokoneet. Yhtiö perustettiin ja Veljeysseura antoi\n150 dollaria apua ensi vuodeksi Kariselle, joka suostui tarkoin\nnoudattamaan Veljeysseuran periaatteita.\n\nNäissä, Hyvä Toivo-seurassa ja F. Karisen lehdessä tuli\neripuraisuuden siemen yhteiseen raittiustyöhön.\n\nHyvä Toivo-seuran johtavain joukkoon oli päässyt eräs Pekka\nWesterinen, joka oli kovaksi rettelöitsijäksi tunnettu. Miehellä\non muuten Amerikan suomalaisten historiassa ansioitakin: hän oli\nlaulu- ja soittoharrastuksen henkiin herättäjä. Tuota seuraa ei\nkauvan tyydyttänyt Veljeysseuran käsikirja, ja säännötkin olivat muka\nmuutosten tarpeessa. Mutta pääseuran vuosikokouksessa ei hyväksytty\nnoita Hyvä Toivo-seuran ehdotuksia. Westerinen rupesi kirjoittelemaan\njohtokunnalle raakoja solvauskirjeitä ja parjailemaan sitä\nsanomalehdissä. Siihen aikaan Westerinen ja Karinen olivat keskenään\npahoissa väleissä, vaikka kyllä jälkeenpäin olivat ystäviäkin. Nämä\nmiehet kävivät keskenään tulista sanomalehtisotaa. Tuo raittiudelle\naijottu lehti, Työmieskin, tässä sodassa turmeli mainettaan.\n\nHyvä Toivo syytti Veljeysseuran johtokuntaa lehden parjauksista,\nmutta johtokunnalla ei ollut lehteen nähden mitään määräysvaltaa.\nKerrotaan, että Hyvän Toivon johtajain ärtyisyys sai vauhtinsa\nniistä pettyneistä toiveista, kun eivät päässeetkään johtamaan\nVeljeysseuraa. Loppuseurauksena oli, että Hyvä Toivo lopulla vuotta\n1889 erosi Veljeysseuran yhteydestä ja alkoi muodostamaan uutta\npääyhdistystä, joka saatiinkin aikaan nimellä Raittiusystäväin\nYhdistys. Sen säännöt olivat alussa vapaammat, mutta sittemmin\nkokemuksesta on se nähnyt tarpeelliseksi tehdä samallaisia\nkovennuksia, kun on Veljeysseurankin säännöissä. Nykyisin ei noiden\npääyhdistysten periaatteissa enää liene mitään huomattavampia\neroavaisuuksia ja sen vuoksi olisi kyllä toivottava, että ne\nyhtyisivät. Ystäväin Yhdistys onkin useamman kerran ehdottanut\nyhtymistä, vaan Veljeysseurassa ei ole tätä otettu huomioon. Näyttää\nsiltä, että johtavain väliltä ei ole vielä kylmyys haihtunut.\n\nHyvä Toivo rupesi tietysti heti pääyhdistyksensä kanssa toimimaan\nVeljeysseuraa vastaan ja saikin siinä alussa vähän hajaannusta.\nPuoluekiihkoa lietsottiin niin, että pian oli R. Y. Yhdistyksessäkin\nuseita seuroja. Amerikan suomalaiset raittiudenharrastajat olivat\nkahdessa leirissä. Mutta aate oli niin kypsynyt, että se silti\npääsi levenemään. Vanhin raittiusseura Pohjantähti joutui pahasti\npuoluetaistelun pyörteeseen. Se erosi Veljeysseurasta ja liittyi\nYstäviin, mutta ei sielläkään viihtynyt kaukaa, joten tuli takaisin\nentiseen pääyhdistykseen. Riidoissa heikkeni se kumminkin niin,\nettä pian lakkasi vaikutuksestaan ja vaikka ennen pitkää virkosikin\nuudelleen toimintaan, oli sen elämä kauvan kituvaista. Nyt on se taas\nvilkkaassa vaikutuksessa ja on siinä monta vakavaa raittiusmiestä.\n\nTyömieslehden toimittaja F. Karinen ei kauvan voinut sopia muiden\njohtajien kanssa. Se luonteenominaisuus on hänen toiminnassaan aina\nollut havaittavana. Riitaisuus tulistui ja niin ovat asiat vähitellen\nkehittyneet sille kannalle, että hänestä on tullut Veljeysseuran\nkiivain vastustaja.\n\nSitte laittoi Veljeysseura itselleen oman varsinaisen\näänenkannattajan, Raittiuslehden, jonka tuli ajaa yksinomaan\nraittiusasiaa ja Veljeysseuran tarkoituksia.\n\nVakava, onpa sanottu \"vanhoillinen\", kanta on aina vallinnut\nVeljeysseuran ohjelmassa. Kevytmielisyydelle ja höllälle\nraittiusharrastukselle ei ole annettu sijaa. Vuosikokoukset ovat\npikemmin tiukentaneet ohjaksia. Ei ole välitetty siitä, josko jonkin\ntoimenpiteen kautta olisi hetkellistä suosiota ja etua saavutettu.\nKumminkin aina vaan enemmän liittyi seuroja tähän yhdistykseen. Ja\nseurat ylipäätään vahvistuivat, laittoivat omia taloja sekä muutenkin\nvaurastuivat.\n\nVeljeysseuran päätöksestä ei paikallisseurat saa panna toimeen\ntanssiaisia tai muita senlaatuisia huveja. Mutta nuoriso monellakin\npaikkakunnalla oli vielä tanssihaluista ja monet ajattelivat\nparemmaksi että nuoriso tanssii raittiushuoneissa kun kapakoissa.\nTämä esti useampiakin seuroja liittymästä S.K.R.V.-seuraan. Mutta\nmuutamat keksivät keinon kiertääkseen sääntöä: yksityiset panivat\ntoimeen tanssiaisia raittiusseuran talossa. Mutta Veljeysseura\nrupesi tätäkin väärinkäytöstä ehkäisemään. Tanssia puolustavista\npaikallisseuroista väitettiin, että kun seurat ovat rakentaneet\nitselleen kalliit talot, pitäisi niiden saada kantaa pientä tuloa\nnoiden tanssiaisten pitäjiltä. Kumminkin tehtiin sääntö, ettei\nraittiusseurain huoneissa saa ollenkaan tanssia. Muutamat seurat\ntämän johdosta luopuivat yleisyhdistyksestä, mutta rauhakin saatiin\nvähitellen palautumaan. Useissa vuosikokouksissa oli tanssi-asia\nesillä, mutta nyt se lienee jo lopulleen käsitelty.\n\nVeljeysseuran toiminta laajeni laajenemistaan. Henkivakuutus- ja\nsairausapuosasto toimi sen yhteydessä. Erittäinkin kirjurin työ\noli raskasta. Veljeysseuran johtokunnan jäsenet ovat olleet kaikki\ntyöväkeä kansan omasta keskuudesta. Kirjurin tehtäviä on pitkän aikaa\nhoitanut kaivantomies Aleksanteri Pantti. Vaikean päivätyön jälkeen\nylityönä toimitti hän virkaansa ja sai öitä käyttää päivien jatkoksi.\nVihdoin kun kirjurin kirjevaihto vuoden kuluessa teki jo noin 2,000\nnumeroa, alettiin tuumata, että kirjuri olisi asetettava seuran\npalvelukseen vakituisella kuukausipalkalla. Asia päätettiin Virginian\nkokouksessa 1896. Palkaksi määrättiin 40 dollaria kuukaudessa.\n\nTämä antoi aihetta taas erimielisyyteen. Se muiden tekosyiden\nmukana vaikutti, että taaskin erosi seuroja yhteydestä. Myöskin\noli mainitussa kokouksessa kova kilpailu siitä, tuleeko Minnesota\nvai Michigan johtokunnan asemapaikaksi. Katsottiin yhdeltä puolen,\nettä seuran edulle olisi hyvä, jos vanha johtokunta vaihtuisi\nuuteen, ettei kukaan johtajista rupeaisi katsomaan itseään niin\nvälttämättömäksi, jotta seura ei ilman häntä voisi tulla toimeen.\nTähän asti johtokunta kaiken aikaa oli ollut Michiganista ja oli sen\npäähenkilöinä olleet melkein samat. Toiselta puolen pidettiin vanhain\nkokemusta siksi arvossa, että muutosta ei ole ajatteleminenkaan.\nVanhain puolustajat saivat voiton.\n\nSeuraavat vuosikokoukset olivat paljon rauhallisempia, mutta se oli\nostettu muutamain seurain luopumuksella. Uudeksi kysymykseksi on\nalkanut tulla piirikuntajakoasia. Kun Veljeysseuran työ on laajennut\naina Atlannista Tyyneen mereen asti, on oltu havaitsevinaan,\nettä Michiganista syrjemmässä olevat seurat tulevat olemaan myös\nyhteistoiminnasta syrjäytetympinä. Kalliiden matkojen vuoksi on\nniillä vaikea olla edustettuina vuosikokouksissa omien jäseniensä\nkautta. Myös muita haittoja on havaittu, jotka tulisivat korjatuiksi\npiirijaon kautta. Piirikunnat hoitaisivat keskinäisiä asioitaan\nyleisten sääntöjen mukaan ja olisivat kukin suhteellisesti\nedustettuina yleisissä vuosikokouksissa. Mutta Michiganissa ei\ntunneta piirijaon tarpeellisuutta ja sentähden on asia saanut\nvielä näihin saakka rauveta. Ennen pitkää se kumminkin käynee\ntarpeelliseksi, jos Veljeysseuraa tahdotaan yleisenä Amerikan\nsuomalaisten raittiusyhteytenä pitää. Todistuksena siihen on se, että\nyhä vaan useampia Michiganin ulkopuolella olevia seuroja on eronnut\npois yhteydestä. Uusia on toki aina liittynyt, mutta silti vähenee\nulkopuolisien seurain luku. Tuskin kahdessa vuodessa on Michiganin\nulkopuolella olevain seurain luku vähennyt 10 prosentilla. Se on\ntehnytkin nyt Veljeysseuran kasvamisen hitaammaksi. Syyskuuhun 1896\noli Veljeysseuran yhteyteen liittynyt kaikkiaan 106 paikallisseuraa,\njoista kumminkin oli lakannut toiminnastaan tai eronnut yhteydestä\n31 seuraa, joten yhteydessä olevia seuroja oli silloin 75. Viime\nvuosikokouksessa, heinäkuulla 1898, oli viimeiseksi yhtyneen seuran\njärjestysnumero 120, mutta yhteydessä olevia seuroja oli vaan 74,\njoten pois oli jäänyt ajan kuluessa 46 paikallisseuraa, melkein\nkaikki seuroja ulkopuolelta Michigania. Yhteydessä olevista seuroista\noli Michiganissa 30, Minnesotassa 10, Massachusettsissa 5, Ohiossa\n4, Montanassa, Californiassa, Illinoisissa ja Pennsylvaniassa 3\nkussakin, New Yorkissa ja Canadassa 2 sekä yhdeksässä eri valtiossa 1\nkussakin, Jäsenluku teki yhteensä vähän yli 3,000.\n\nViime aikoina on Veljeysseura ottanut yhteyteensä myös\nsuomenruotsalaisten raittiusseuroja. Niitä oli viime vuosikokoukseen\nasti 4 yhtynyt.\n\nSeuran äänenkannattaja Raittiuslehti ilmestyy kerran kuukaudessa.\nSen leviäminen on erittäin käytännöllisesti sovitettu. Jokaisessa\nvuosineljännesveron kannossa suorittaa kukin jäsen tavallisen\npääyhdistykselle tulevan veron, 20 sentin, lisäksi vielä 5 senttiä\nRaittiuslehdestä. Niin ollen tulee Raittiuslehti jokaiselle seuran\njäsenelle.\n\nVuosikokouksiensa yhteydessä pitää Veljeysseura aina suuremmoisen\nraittiusjuhlan, joka on tullut hyvin suosituksi ja vaikuttaa\ninnostuttavasti ympäristöön. Muunkielisetkin ovat oppineet näitä\njuhlia kunnioittamaan, jopa kun juhla on kaivantoseudulla kaivantojen\npäälliköt pitävät työn kaivannoissa seisomassa tuona päivänä, että\nmuunkielisetkin voivat nähdä suomalaisten juhlivan.\n\nViime aikoina on juhlan yhteyteen puuhattu laulu- ja\nsoittokilpailuja, mutta näihin saakka on vielä osanotto ollut\nvähäinen. Kumminkin voidaan toivoa, että niistä vähitellen tulee\nAmerikan suomalaisille kunniakkaat laulu- ja soittojuhlat.\n\nRaittiudenystäväin Yhdistys ei ole edistynyt läheskään niin vakavasti\nkun Veljeysseura, mutta eteenpäin on sekin mennyt. Siihen kuuluu nyt\n12 seuraa. Yhdistyksen esimiehenä on kauvan aikaa toiminut N. A.\nLempeä.\n\nKolmas suomalainen pääyhdistys syntyi pari vuotta sitte Idän\nvaltioissa. Syynä tämän syntymiseen oli osaksi tyytymättömyys\nVeljeysseuraan, osaksi muutamien sanomalehtien yllytys. Yhdistys on\nnopeasti edistynyt. Sitä on auttanut monen Idän seuran halu päästä\nläheisempään yhteistoimintaan, kun ei Veljeysseura ole piirijakoa\njärjestänyt. Yhdistykseen kuulunee nyt toistakymmentä paikallisseuraa.\n\nPaitsi näitä yleisyhdistyksiä on vielä monta vaikuttavaa\npaikallisseuraa, jotka toimivat itsenäisinä. Sellainen on Calumetissa\ntoimiva \"Hyvä Toivo Itsenäinen\". Se syntyi suuren sovintopuhalluksen\nhetkellä mainitussa paikassa. Ajan ollen oli siellä syntynyt kaksi\nseuraa, toinen Ystäviin ja toinen Veljeysseuraan kuuluva. Oli\ntarkoitus nämä yhdistää ja saada suuri itsenäinen seura. Suureksi\ntuo seura muodostuikin, mutta kaikkia raittiuden harrastajia\nse ei voinut yhdistää. Vaikutus oli vaan, että paikkakunnalle\nsyntyi kolme raittiusseuraa: tuo itsenäinen, toinen Ystäviin ja\nkolmas Veljeysseuraan kuuluva. Surkea näyte Amerikan suomalaisten\npuolue-elämästä!\n\nHarborin Kunto, Rock Springsin Valon Lähde ja Astorian Suomiseura\novat niinikään itsenäisiä. Edistyneitä seuroja ovat ne kaikki. Rock\nSpringsin ja Astorian seuroilla on kauniit raittiustalot.\n\nUseammalla vähänkään vanhemmalla raittiusseuralla Amerikassa, on omat\ntalot. Niitä on ainakin puolensataa. Sekin on todistus vilkkaasta\nraittiudenharrastuksesta.\n\nKoko Amerikan suomalaisessa kansassa on raittius elävänä ja\nvaikuttavana aatteena. Harva on siitä välinpitämätön; yleisesti\nollaan joko sen puolella tai jyrkästi sitä vastaan. Tästä\nymmärrettänee sekin, että Amerikan suomalaisten keskuudessa juodaan\nhyvin paljon. Kohtuullisia lienee vähemmän kun muualla. Ken ei\nole ehdottomasti raitis, hän tavallisesti juopi paljon. Kukin\non ajatellut raittiusasiaa ja tullut joko sen vastustajaksi tai\ninnokkaaksi kannattajaksi.\n\nRaittius on jo voinut hyviä hedelmiään näyttää. Ehdottomasti\nraittiit ovat yleensä paremmin toimeentulevia, heidän joukossaan\non enimmän varakkaita ja sellaisia, jotka johtavina toimivat niin\nhyvin aineellisissa kun henkisissä riennoissa. Usein raittiuden\nvastustaja pahoina päivinä turvautuu raittiin apuun. Sekin auttaa\npaljon raittiuden edistymistä. Seurakuntaharrastuksien vankimpana\nkantajoukkona on ehdottomasti raittiit kansalaiset.\n\nJa itse raittiusseuroilla on verraton sivistävä vaikutus. Ne\novat siveellisen ja kasvattavan seuraelämän keskuksena. Ne\neivät työskentele ainoastaan juoppouden hävittämiseksi vaan\nyleensä sivistyksen nostamiseksi. Kun käyt Amerikan suomalaisen\nraittiusseuran kokouksessa, varmasti ihmettelet sitä juhlallisuutta,\nsäntillisyyttä ja arvokkaisuutta, jotka toiminnassa kuvastuvat,\nihmettelet, miten ovat nuo Suomen kaikilta ääriltä kokoontuneet,\nennen niin kehittymättömät ja usein raa'atkin kansalaiset sivistyneet.\n\nTavalliset raittiusseurain kokoukset siirtolaisten keskuudessa ovat\nsulettuja, s.o. niihin pääsee ainoastaan jäsenet, jotka ovelta\nlausuvat vartijalle määrätyn tunnussanan. Tuo tunnussana annetaan\njoka vuosineljännekseksi ja saapuu yleisyhdistyksen johtokunnalta\nsuletussa kirjeessä.\n\nKun astut sisään, näet kauniin kokoushuoneen perällä korotetun\nlavan. Sen takana seinällä on kehyksissä seuran lupakirja, charteri,\nusein komean raittiuslipun suojaamana. Lavalla on useampia\ntuoleja, joista keskimmäinen on esimiehen. Muilla tuoleilla hänen\nvierellään istuvat iltamien aikana ne puhujat y.m., jotka esiintyvät\nohjelmanumeroiden suorittajina. Lavalla on myös kummallakin sivulla\npöydät, joiden ääressä istuvat pöytäkirjuri ja rahastonkirjuri.\nKullakin toimihenkilöllä on määrätyt paikat. Huoneen sivuseinämillä\non pienet lavat, joilla kummallakin on tavallisesti vaan yksi tuoli.\nSiellä istuu rahastonhoitaja ja seuran välittäjä (kirjeenvaihtaja).\nNeljännellä seinämällä, vastapäätä puheenjohtajan lavaa, on\nvarapuheenjohtajaa varten lava ja tuoli.\n\nKeskellä lattiaa istuvat jäsenet vakavina. Kokous alkaa rukouksella\nja jonkun raittiuslaulun laulannalla. Käsiteltävät asiat otetaan\nesille tarkasti määrätyssä järjestyksessä käsikirjan ohjeiden mukaan.\nSeremonioissa on kaikki toimihenkilöt osallisina.\n\nErittäin juhlallista on uuden jäsenen vastaanotto. Ulkona esittää\nhän pyrkimyksensä seuran palvelijalle, joka tuo esityksen seuralle.\nJäsen astuu palvelijan ohjaamana puheenjohtajan lavan eteen ja\npuheenjohtaja huomauttaa raittiustyön tärkeyttä, jota vielä\ntarkemmin, ohjelmalleen selittää varapuheenjohtaja käsikirjan mukaan.\nKaikki jäsenet nousevat seisomaan. Puheenjohtaja ottaa juhlallisen\nlupauksen ja sen saatua annetaan jäsenelle vielä kehoituksia\ntoimimaan innolla raittiusriveissä. Puheenjohtaja kuiskaa uuden\njäsenen korvaan tunnussanan ja kättä puristaen toivottaa hänet\ntervetulleeksi. Muut jäsenet samaten antavat kättä ja lauletaan\nyhteisesti joku vastaanotoksi sopiva laulu. Jäsen, joka näin\njuhlallisesti on tehnyt raittiuslupauksen, ei sitä hevillä unehuta.\nLupausten rikkomiset vakavissa seuroissa ovatkin vähälukuiset,\nkatsoen siihen kiusaukseen mikä Amerikassa on.\n\nJoka vuosineljännes valitaan seuralle kaikki muut virkamiehet paitsi\nvälittäjä, jonka virka-aika kestää yhden vuoden. Valitut virkamiehet\npannen käden sydämmelleen tekevät juhlallisen lupauksen, että\nvointinsa mukaan toimivat raittiusaatteen ja seuran hyväksi.\n\nKokous lopetetaan rukouksella ja laululla.\n\nPaitsi näitä sulettuja kokouksia panevat seurat toimeen\nulkopuolisille avonaisia iltamia, joihin hankitaan voimien mukaan\nhyvä ohjelma. Siellä esitetään puheita, laulua, lausuntoa, jopa\nnäytelmäkappaleitakin ja torvisoittoa. --\n\nPaljon ovat olot Amerikan suomalaisten keskuudessa muuttuneet\nparempaan päin viimeisten kymmenen vuoden kuluessa. Tähän muutokseen\nparempaan päin on suurimpana vaikuttajana raittiustyö ollut. Jos\nraittiustyö edelleenkin pysyy tuollaisena _elävänä_ voimana, voimme\ntulevaisuudelta vieläkin enemmän odottaa.\n\nSe riitaisuus, mitä raittiustyössä, kuten muissakin yhteispyrinnöissä\nvielä vallitsee, toivottavasti vähenee sitä mukaa kun kehitytään. Se\nlienee ohimenevää, murrosajan tuotetta. Alutta nytkin jo näkyy, että\nAmerikan suomalaiset pyrkivät innolla edistymään hyvässä. Ansaitkoot\nsiitä kiitoksen tunnustuksen muulta Suomen kansalta!\n\n\n\n\nTyöväenkysymys.\n\n\nAmerikan suomalaiset ovat työkansaa, sen keskuudesta lähteneet ja\nsellaisina elävät. Siis luokkajakoa herra- ja työmiesperusteella\nei siellä todellisuudessa ole. Kaikilla on samallaiset vapaudet ja\noikeudet. Toinen ei voi toistaan sortaa minkäänlaisten ennestään\nasetettujen etuoikeuksien nojalla. Kumminkin koettavat muutamat\nAmerikan suomalaiset lehdet tekemällä tehdä jonkunlaista luokkajakoa\npuoluekysymyksen perusteella. Ne ovat kernaat \"herroiksi\"\nluokittamaan ne, jotka kannattavat Suomisynoodia ja Veljeysseuraa.\nMuu osa on sitte muka tuota varsinaista työväkeä, oikeata Amerikan\nsuomalaista kansaa.\n\nTuollainen jaoittelu on järjetöntä ja nähtävästi tehty vaan\npuoluekiihkon ylläpitämiseksi. Työkansa on varsinainen aines\nkummallakin puolen, ehkäpä löytyy herroja ja narrejakin molemmissa\nryhmissä.\n\nKansalla on ohjakset käsissään Amerikassa yleensä ja myös\nsuomalaistenkin riennoissa. Mutta kuten vielä Amerikankin kansassa\nvallitsee kypsymättömyyttä tuon vallan pitämiseen kokonaan käsissään,\nsamoin vielä suuremmassa määrässä saattaa nähdä kypsymättömyyttä\nolevan Amerikan suomalaisissa. Annetaan liian paljon valtaa\njohtajille ja niiden itsekkäitäkin kädenviittauksia totellaan. Tätä\non havaittavana siirtolaistemme jokaisessa puolueessa.\n\nOn luonnollista, että kun Amerikan suomalaiset ovat yleensä\ntyökansaa, ei heillä itse työväenkysymyksessä suurta erimielisyyttä\nole. Löytyy kyllä joukossa muutamia sosialisteja, mutta harvalukuiset\nne ovat, ja aatteensa, ovat imeneet jo työskennellessään jossakin\nEuroopan suurkaupungissa. Yleensä ovat Amerikan suomalaiset\nmaltillisia ammattiunioonien suosijoita. Sillä tavalla katsovat he\ntyöväenasian parhaiten tulevan suoritetuksi. Nuo unioonit eivät\nvielä ole esiintyneet erityisenä valtiollisena puolueena, vaan ovat\nkulkeneet vaaleissa milloin demokraattien, milloin republikaanien\nkannattajina, suomalaiset kumminkin kannattaen melkein yksinomaan\nviimemainittua puoluetta.\n\nAmerikkalaisiin ammattiuniooneihin suomalaiset enimmäksi osaksi\nkuuluvat. Kaivantomiehillä on paikoin hyvinkin vahvat yhdistyksensä\nja suomalaiset niihin ottavat osaa. Mutta missä työlakon tai muun\ntakia on uniooni hajaantunut, siellä tietysti ei ole suomalaisilla\nparemmin kun muunkielisilläkään järjestettyä yhteyttä.\n\nKumminkin useissa paikoissa, missä amerikkalaiset työväenjohtajat\nnostaakseen omaa mainettaan tai päästäkseen mahtavampaan asemaan\nkoettavat unioonia joutavilla tekosyillä sotkea tekemään työlakkoja\ntai muita mielenosoituksia, ovat suomalaiset asettuneet tällaista\njyrkästi vastaan. Heidän mielestään vakava vähempipalkkainenkin\ntyö on rettelöitä parempi. Mutta kun sitte syntyy työlakko, eivät\nsuomalaiset siitä ole poissa. Uskollisesti kannattavat he yhteiseksi\ntullutta asiaa. Näin on ollut suurenkinlaisia työlakkoja, kuten\nHarborissa, Michiganin rautaseudulla, Wyomingissa ja Coloradossa,\nAstoriassa ja Californian punapuuseuduilla. Näissä ovat suomalaiset\nolleet lakkolaisten etupäässä, herättäneet suurta huomiota\nvakavuutensa ja päättäväisyytensä takia. Useassa paikassa ovat juuri\nhe vaikuttaneet siihen, että lakot ovat onnellisesti päättyneet.\n\nMutta, ikävä kyllä, löytyy suomalaisia \"skäbejäkin\" (lakkolaisten\nsijalle työhön meneviä). Pennsylvanian kaivannoille on sellaisia\nkuletettu New Yorkista. Ne ovatkin olleet vielä Amerikan\ntyöväenelämään tottumattomia.\n\nSuomalaiset käsityöläiset kaupungeissa kuuluvat yleensä\nammattiuniooneihinsa, kun vaan sellaisia on. Tähän ei vaikuta\nainoastaan aatteellinen työväenasia, vaan oma persoonallinen etukin.\nTyöväenyhdistykset ovat paikoin niin vaikuttavia, että suurempiin\ntyöpaikkoihin ei saa ottaa muita kun uniooneihin kuuluvia miehiä.\nSenpätähden suomalaisetkin unioonien kautta voivat päästä parempiin\nja vakavampiin työpaikkoihin. Unioonit tavallisesti määräävät palkan,\nmillä uniooninmies saa tehdä työtä. Tässä suhteessa kumminkin\nmuutamissa ammateissa suomalaiset kuten muunkielisetkin menettelevät\nunioonia vastaan petollisesti: huonompina työaikoina salaa tekevät\ntyötä allekin unioonin palkan.\n\nAmmattiunioonien elämään ja kokouskeskusteluihin suomalaiset\nylipäänsä vajanaisen englanninkielitaidon takia voivat hyvin vähän\nottaa osaa. Parempi olisi, jos he muunkielisten siirtolaisten\nesimerkkiä noudattaen pystyisivät perustamaan omia kansallisia\nosastoja, \"lodsheja\", niihin kuuluviksi. Mutta kaikissa uniooneissa\ntämä ei ole mahdollista, ja muutenkin on esteenä sama-ammattilaisten\nsuomalaisten vähälukuisuus kullakin seudulla.\n\nKun työväenasia Amerikassa ajetaan pääasiallisesti ammattiunioonein\nkautta, ei siirtolaisten yleiset kansalliset työväenyhdistykset ota\noikein menestyäkseen. Suomalaisilla onkin niitä ollut vähän.\n\nVanhin Amerikan suomalaisista työväenyhdistyksistä lienee\nBrooklynissa toimiva Imatra. Sen elämä on ollut toisinaan\nvilkkaampaa, toisinaan hyvinkin kituvaa. Itse työväenasian ajamisessa\nei ohjelma ole ollut oikein selvillä. Mutta kumminkin on yhdistys\npuuhannut kipu- ja hautausapurahaston keskuuteensa. Fitchburgissa on\ntoiminut työväenyhdistys Saimaa, ja Calumetissa on ollut jonkun aikaa\ntoimessa Suomiseura, joka suomalaisista työväenyhdistyksistä lienee\nsuurinta vilkkautta osoittanut. Alussa sen jäsenluku nousi oikein\nihmeellisesti, mutta sittemmin on se osaksi sisällisten riitojen\nosaksi ohjelmapuutteen takia vähentynyt.\n\nTuo ohjelmapuute tahtoo yleensä Amerikan suomalaisten\ntyöväenyhdistyksiä vaivata. Olen jo edellä osoittanut, että näiden\nyhdistysten toiminta ei käy päinsä siinä merkityksessä kun muualla.\nNe eivät ole ammattiyhdistyksiä eivätkä voi vaikuttaa suoranaisesti\ntyöväen asian parantumiseen. Mutta välillisesti voisivat ne kyllä\nvaikuttaa kasvattamalla jäsenensä tuntemaan tarkasti työväenasiaa ja\ntotuttamalla ne vaikuttamaan ammattiyhteyksissä. Siinä olisi siis\nkylläkin ohjelmaa, mutta sen perille ajaminen tahtoo käydä liian\nlaajaperäiseksi ja vaikeaksi sikäläisissä oloissa. Niinpä onkin nuo\nyhdistykset muodostuneet enemmän vaan yleisiksi kansalaisseuroiksi\nhupiohjelmalla. Hyödyllisintä niiden toiminnassa saattaa olla juuri\njäsentensä turvaaminen kipu- ja hautausapukassoilla, joita ne ovatkin\npuuhanneet.\n\nMyös on moitittu, että noissa seuroissa on raittiudenharrastaminen\njätetty liian syrjälle. Onpa sanottu niitä tarpeettomiksikin, mutta\nniin ei kumminkaan asianlaita ole. Tarvitaan vaan enemmän kehitystä\nja oikean, käytännöllisen ohjelman selviämistä.\n\n\n\n\nNaisten yhteispyrinnöt.\n\n\nTuskin missään maassa arvostetaan nainen niin korkealle kun\nAmerikassa. Ritarillinen on amerikkalaisen luonne, ritarillinen,\nvaikka muuten raakuutta siinä esiintyisikin. Ensimmäisiä huomioita,\nminkä muukalainen Amerikkaan tultuaan tekee, on juuri tuo naisen\nerikoisasema. Itävaltioissa näyttää se vähän samallaiselta\nhemmoittelulta, mitä Euroopassakin on nähtävänä. Naista pidetään\nvielä jonkinlaisena korukaluna. Mies on valmis osoittamaan hänelle\nkaikkea kohteliaisuutta, mutta sittekin pitää häntä henkisesti\nkypsymättömämpänä. Tämä ilmenee muun muassa selvästi Amerikan\nvanhan sivistysvaltion, Massachusettsin käytöksessä. Kerta toisensa\nperästä on siellä otettu esille kysymys yleisen äänestysoikeuden\nmyöntämisestä naisille. Kaikilla kohteliaisuuksilla on se aina tullut\nevätyksi. Nainen saa vapaasti olla kodin haltijana jopa käskijänä,\nyhteiskunnallisessakin elämässä suodaan hänelle paljon vapauksia,\nmutta valtiollista tasa-arvoisuutta ei tunnusteta.\n\nLännessä, niin, juuri tuolla \"villissä\" lännessä on naisen asema\ntoinen. Siellä tavataan vähemmän hemmoittelua, mutta enemmän\ntodellisen tasa-arvoisuuden tunnustamista. Onpa jo kolmessa\nvaltiossa, Wyomingissa, Idahossa ja -- mormoonivaltiossa Utahissa\nannettu naiselle täysi äänestysoikeus.\n\nMutta vaikka tällaista eroa voidaankin huomata naisen asemassa idän\nja lännen valtioissa, on se kumminkin yhteistä, että naisen arvo\nyleensä Amerikassa on suurempi kun Euroopassa. Eikä tässä tarvitse\nottaa huomioon jotakin naisen eri säätyluokkaa. Palvelustyttökään ei\nole eroitettuna tästä yleisestä arvonannosta. Siinä onkin suuri ero\nvanhan ja uuden mailman naisarvostelun välillä. Palvelija luetaan\nperheen jäseneksi ja hän kohdellaan sellaisena.\n\nSuomalainen nainen, joka on tullut Amerikkaan, kuten muutkin\nsiirtolaiset, ansaitsemaan ja pääasiallisesti on palvelustoimissa,\noivaltaa heti asemansa erillaisuuden entiseen nähden. On oikein\nomituista nähdä miten pian hän tottuu outoihin oloihin. Tyttösemme\nAmerikassa eivät ole kaikkeen tyytyväisiä, tahdottomia olentoja, vaan\ntuntevat arvonsa ja osaavat vaatia sen mukaista kohtelua. Tarkkaan\nvalitsevat he palveluspaikkansa ja muuttavat melkein liiankin usein,\nkun kaikki ei ole heidän mielensä mukaan.\n\nPalveluksessa ollessaan on heillä runsaasti vapaa-aikoja, joita\nkehoitetaan heidän käyttämään omaksi hyväkseen. Toisilta saavat he\nesimerkkejä siitä, miten nuo vapaa-ajat ovat käytettävät.\n\nMutta nämä esimerkit eivät läheskään aina ole hyviä. Päinvastoin\nne usein vievät hyvin harhaan. Siirtolaisillamme yleensä on vielä\nväärä käsitys vapaudesta. Monessa suomalaisessa kodissa, joissa\npalvelustytöt tavallisesti viettävät vapaa-aikansa, työnnetään\nvastatulleelle Suomen neidolle olutlasi käteen ja sanotaan: \"Tässä\nmaassa on tapana, että naisetkin juovat biiriä. Ethän sinä tunne\nAmerikassa olevasikaan, jos et tätä juo.\" Kokonaan väärällä tavalla\nselitetään vapaan maan, \"frii kontrin\" vaatimukset. Moni tyttönen\nnäistä uskotteluista erehtyy, ottaa lasin, vaikka omassa mielessään\nse väärältä saattaa tuntuakin. Ja lasin jälkeen voipi monta muuta\nerehdystä tulla.\n\nVilkasluontoiselle tytölle tahtoo olla vaarana sekin, että\nAmerikassa ei ole seurapiirin suhteen ollut niin paljon tilaisuutta\nvalitsemiseen kun olisi tarpeen. Vasta nyt kun on raittius kasvanut,\non valitsemistilaisuutta tullut. Mutta tässä ei olla vielä niin\ntarkkoja. Vaikkakin jo useassa paikassa on raittiusseuroja ja\nraittiita koteja, on kevytmielisemmät huvitilaisuudet pahoja\nhoukuttelijoita. Monen huvihaluisen nuoren tytön mielestä ovat\nraittiusseurat liian vakavia. Tekisi mieli päästä tanssin pyörteeseen\nja sitä ei suosita raittiusseuroissa, kuten onkin luonnollista.\nNäin suostuu nuori tyttönen menemään tansseihin, missä sellaisia\non. Ja niitä ei suomalaisten kesken löydy muualla kun kapakkain\nperähuoneessa.\n\nVaarallisen askeleen ottavat tytöt silloin, kun astuvat\nkapakkatansseihin. Moni on sitä katkerasti saanut katua.\nSiirtolaiselämän raaistuttamiseen on noilla tansseilla ollut mitä\nsuurin vaikutus.\n\nMutta sitte on raittiustyö yhä ankarammin sotinut noita\nhuvitilaisuuksia vastaan ja onkin parhaimman osan kansasta saanut\nniistä vieroitetuksi pois. Ensin on se koettanut vetää niistä\nnaiset ja heidän mukanaan on sitte nuorukaisetkin tulleet. Näin on\nviime aikoina käynyt, ja nyt jo useimmissa paikoissa halveksitaan\nkapakkatansseissa kulkijoita.\n\nRaittiusseurain sivulla on muutamissa paikoin syntynyt\nnaisyhdistyksiäkin, joiden tarkoituksena on juuri naisten\nsivistäminen ja jalompiin ajatuksiin nostaminen. Ne koettavat\nsiirtolaisnaisillemme opettaa, että joskin naisella Amerikassa on\nsuuremmat oikeudet ja vapaudet, täytyy niitä seurata myös suuremmat\nvelvollisuudet. Kun siirtolaisnaiset niin pian tuntevat uudet\noikeutensa ja vapautensa, on heidän myös velvollisuuksia opittava, on\nhenkisesti korkeampiin tarkoitusperiin pyrittävä.\n\nTärkeä on työala Amerikan suomalaisilla naisyhdistyksillä ja\ntoivottava on, että niitä enemmän syntyy ja vilkkaasti rupeavat\nliikkumaan toiminta-alallaan.\n\nOn luonnollista, että siirtolaisnainen tuntee itsensä Amerikassa\nyksinäisemmäksi kun mies. Omaiset ja kotiperhehän ovat hänelle\nrakkaampia. Ei ole äidin hellää kättä vaalimassa, ei ole sisaret\ntai lapsuudentuttavat ottamassa osaa suruihin ja iloihin.\nPalveluspaikassa, vaikka siellä hyvä hoito onkin, tuntee tyttö\nitsensä kovin yksinäiseksi. Ymmärtää kieltä vaan vajanaisesti,\nvarsinaiset puhekumppalit voivat olla pitkänkin matkan päässä. Kun\nsitte noissa perheissä, jonne tytöt vapaa-aikoinaan keräytyvät,\nuseinkin välitetään liian vähän henkisyydestä, ei kumma, että\najattelevammat naiset suosivat naisyhdistyksiä ja löytävät niiden\nkokouksissa henkisesti miellyttävää seuraa, ja kaipauksen tunne\nhälvenee.\n\nOn kummallista, että joihinkin myös Amerikan suomalaisten keskuudessa\ntoimivien seurain apukassoihin eivät pääse naiset osallisiksi. Ja\nsairauden sattuessa on yksinäinen suomalainen palvelustyttö hyvin\nturvaton. Mahdotonta on, että perhe, jonka palveluksessa hän on,\nvoipi kauvemmin pitää sairasta luonaan. Turvan saanti on tällaisia\ntapauksia varten hyvin tarpeen. Tässäkin on naisyhdistyksille\nerinomainen työala.\n\nJa näille perustuksille ovat Amerikan suomalaiset naisyhdistykset\ntoimintansa rakentaneet. Monta niitä ei kyllä olekaan. Huomattavimmat\novat Calumetin, New Yorkin ja Minneapolin naisyhdistykset. Calumet\non tässä, kuten monissa muissa pyrinnöissä, pääpaikka. Sikäläinen\nnaisyhdistys on osoittanut vilkkainta toimintaa. Jos tahtoisin tehdä\neroituksen näiden yhdistysten työtavassa, sanoisin että Calumetin\nyhdistys on henkisempi, New Yorkin käytännöllisempi. Tarkoitan,\nettä ensinmainitussa yhdistyksessä työskennellään enemmän naisen\nhenkisen tilan kohottamiseksi, ja jälkimmäinen toimii pääasiallisesti\nauttavana sisarseurana. Tämä tapahtuu paikkakuntain eri vaatimuksista\nja niistä kyvyistä, mitä kullakin on käytettävänä. Calumetin\nyhdistys pitää henkisesti ohjelmarikkaita kokouksia ja panee toimeen\noppikursseja y.m. New Yorkissa maksaa kukin jäsen pienen jäsenmaksun\nja on sitte turvattu mahdollisissa onnettomuuden, kuten sairauden\ny.m. kohtauksissa. Minneapolin naisyhdistys on myöskin osoittanut\ntyöskentelevänsä kasvattavana sekä auttavanakin sisaryhdistyksenä.\n\nCalumetin suomalainen naisyhdistys kustantaa erityistä Naisten\nLehteä, joka on vielä vaari pieni yritys oman äänenkannattajan\nalalla, mutta sellaisenakin on paljon valaissut asiaa ja selventänyt\nyhdistysten tarkoituksia.\n\nMyöskin San Franciscossa, Astoriassa sekä muuallakin on sisarseuroja,\njotka jäseniään turvaavat sairauden y.m. sattuessa. Näistä on San\nFranciscon seura varttunein ja on erittäin hyvällä aineellisella\nkannalla.\n\nEteenpäin siis mennään tälläkin alalla Amerikan suomalaisten\nkeskuudessa. Alulla kyllä vasta ollaan, vaan toivoa sopii, että\nkehitystä jatkuu. Sitä mukaa kun jäsenten omat voimat varttuvat,\nmyöskin yhdistysten toiminta laajenee ja henkisentyy. Ja sitte kun\nuseampia seuroja syntyy sekä nämä muodostuvat keskenään yhteiseksi\nliitoksi, voidaan jo Amerikan suomalaisilta naisilta enemmän odottaa.\n\n\n\n\nSanomalehdistö ja valistustyö.\n\n\nSanomalehdistöllä on Amerikan suomalaisten keskuudessa hyvin\nvaikuttava merkitys. Kotimaassa ei harrasteta niin paljon\nsanomalehden lukemista kun siirtolaistemme luona Amerikassa. Se\nnäyttää aivan kun tarpeen välttämättömältä vaatimukselta, että\njokaiseen siirtolaisperheeseen tulee ainakin yksi sanomalehti.\nUseihin tulee niitä paljon enemmän. Ja sellaisiin perheisiin,\njoiden luona on täysihoidossa (boordissa) nuorta väkeä, tilataan\ntavallisesti kaikki Amerikan suomalaiset sanomalehdet, jopa\nuseampiakin vuosikertoja erittäin suosituita lehtiä. Niin löytyy\ntaloja, joihin tulee aina parikin kymmentä vuosikertaa sanomalehtiä.\nUseaan suomalaiseen asumaseutuun tulee lehtiä enemmän kun on siellä\nperheitä, paikoin enemmän kun on täysinkasvaneitten lukumäärä.\nSattumalta on käsissäni eräs tiedonanto, jonka mukaan muutamalle\nsuomalaiselle seudulle, jossa on vaan 23 perhettä, tulee sanomalehtiä\nyhteensä 130 vuosikertaa! Tämä ei ole mikään erikoistapaus.\nEtsiskellen voisi löytää vieläkin puhuvampaa tilastoa.\n\nPaitsi Amerikan suomalaisia lehtiä lukevat siirtolaiset jotenkin\npaljon myös Suomen sanomalehtiä, etenkin Pohjanmaalla ilmestyviä,\nonhan siirtolaisten enemmistö pohjalaisia. Kumminkin näyttää siltä,\nettä Suomen lehtiä tilataan Amerikkaan suhteellisesti vähemmän kun\nsikäläisiä suomalaisia lehtiä kulkeutuu Suomeen. Pohjanmaalla luetaan\nAmerikan suomalaisia lehtiä melkein yhtä paljon kun kotimaisiakin.\nTavallisesti tehdään tilaus Suomeen lehtitoimistoissa niiden\nomaisten kautta, jotka ovat Amerikassa. Verrattain vähän tilataan\namerikkalaisia lehtiä Suomesta käsin. Amerikassa ansioilla oleva\nperheenisä tai muu omainen tilaa lehden kotiinsa Suomeen, samalla kun\nitsellensäkin. Ja toiset taas lähettävät omat lehtensä Suomeen sitä\nmukaa kun ovat lukeneet.\n\nSyitä siihen, miksi Amerikan suomalaiset tilaavat ja lukevat enemmän\nsanomalehtiä kun kotimaassa, on montakin. Ensiksikin on heillä\naina enemmän rahaa käsillä kun oli kotimaassa. Toiseksi tuntee\nsiirtolainen aina enemmän tiedon kaipuuta kun mitä tunsi Suomen\nvanhoissa, totutuissa oloissa. Hän tahtoo tietoja kotimaastaan, ja\nkun hänen ansionsa riippuu suureksi osaksi ajoista Amerikassa, haluaa\nhän saada selkoa siitä, miten nuo ajat kehittyvät. Tavallisesti on\nhän lujasti sitä uskoa, että republikaanipuolue antaa työmiehelle\nhyviä aikoja ja demokraatit huonoja. Niinpä katseleekin hän\nsanomalehdistä, millä kannalla republikaanien puoluetoiveet ovat.\nAmerikan suomalaiset sanomalehdet kirjeenvaihtajiensa kautta kertovat\ntarkalleen minkälainen ansio ja työnsaanti on kullakin työpaikalla,\nniissä on suomalaisia. Näiden tietojen johtamana voi työtön tai\nhuonoansioisessa paikassa työskentelevä siirtyä paremmille seuduille.\nFarmarit seuraavat lehdistä innolla viljanhinnan nousua ja laskua\nsuurissa viljapörsseissä.\n\nVielä on yksi huomattava syy sanomalehtien suureen tilaukseen\nmainitsematta. Amerikassa kaupitellaan sanomalehtiä kokonaan\nerilaisella innolla ja toimeliaisuudella kun mitä Suomessa on\ntavallista. Sen vuoksi parhaimmat Amerikan suomalaiset lehdet ovat\nsaaneet tilaajamääränsä nousemaan aina kahdeksaan tuhanteenkin,\njoka on kokonaan erinomaista verraten kotimaan sanomalehtien\ntilaajamääriin. Amerikkalainen sanomalehden julkaisija lähettää\nasiamiehiä lukuisasti kulkemaan yleisön keskuudessa. Suomalaisten\nsanomalehtien asiamiehet kulkevat jokaisessa siirtolaiskodissa,\njonne vaan on mahdollista kannattavaisuuden toivolla käydä. Niinpä\non esimerkiksi \"Siirtolaisen\" asiamies käynyt aina Alaskassa asti.\nMatkat tietysti maksavat paljon, kun asuvat suomalaiset hyvin\nhajallaan laajassa maassa. Mutta sittekin on sellainen levittämistapa\nosoittautunut hyvin kannattavaksi. Suuri ero mahtaisi tilaajamäärässä\nolla, jos ei tällä tavalla lehteä levitettäisi. Asiamies ei\nainoastaan kerää uusia tilauksia, vaan kantaa maksuja vanhoista ja\nottaa uudistuksia.\n\nAmerikan suomalaisten kiivas puolue-elämä vaikuttaa sekin\nsanomalehtien leviämiseen. Onpa lehtiä, joiden kannatus aivan\npääasiallisesti riippuu puolue villityksestä ja sen vuoksi\nne koettavatkin kaikilla keinoilla pitää puoluekiihkoa yllä.\nKiihkoisimmat puoluemiehet levittävät harvinaisella kiihkolla\nomaa äänenkannattajataan ja pitävät lehtiasiaa päivänkysymyksenä,\nalituisena puheaineena suomalaispiireissä.\n\nMitä tulee itse siirtolaissanomalehtiin yleensä ovat ne kokonaan\neri lajia muista, syntyneet omituisten olosuhteiden vaikutuksesta.\nParhaimmat siirtolaissanomalehdet Amerikassa ovat saksalaisilla.\nNe vetävät vertoja sisältönsä etevyydessä vaikka minkä maan\nvarsinaiselle valtiolliselle sanomalehdistölle. \"Staats-Zeitung\"\nNew Yorkissa lienee suurin saksankielinen sanomalehti mailmassa.\nSe ilmestyy vähintäin kaksi kertaa päivässä ja monisivuisena. Sen\nvertainen alkaa jo pian olla saman kaupungin \"Morgen-Journal\".\nUutisten ja kirjoitusten arvokkaisuuden puolesta kilpailevat ne\nkaupungin suurien englanninkielisten lehtien kanssa.\n\nTähän asemaan on ne saattanut saksalaisten suurilukuisuus.\nMutta muilla siirtolaiskansoilla ei olekaan sellaisia lehtiä.\nSkandinaavialaiset lehdet ovat jo kokonaan toista maata. Ne ovat\nkuvaavimpia varsinaisista siirtolaislehdistä. Niiden lukijakunta\nei ole pysyvä ja sen vuoksi ovatkin ne ikäänkun välitysajan\nsanomalehtiä, hätävaroja. Siirtolainen, joka ei vielä osaa tarkemmin\nenglanninkieltä, pitää niitä päälehtinään, mutta kun tottuu saamaan\nasioista selvän suurissa englanninkielisissä lehdissä, hylkää hän\nnämä tahi pitää niitä sivulla, enemmän vaan huvitavarana. Sen\nvuoksi ne lehdet täyttävätkin ainoastaan vajanaisesti varsinaisen\nsanomalehden tehtävän. Uutisia (paitsi tietoja vanhasta maasta)\non niissä vähän ja nekin kokonaan lyhyessä, yleiskatsauksen\nmuodossa. Sen sijaan on niissä paljon kertomus- ja romaanilukemista.\nTavallisesti ilmestyvätkin ne vaan kerran viikossa, silloin kyllä\nisokokoisina. Seikkaperäiset uutiset niissä vanhenisivat sellaiselle,\njoka voi englanninkielisiä päivälehtiä seurata. Harvoja poikkeuksia\ntästä yleisyydestä löytyy. Norjalaisilla on kaksi päivälehteä,\njoista Chicagossa ilmestyvä \"Skandinaven\" on suurin ja huomattavin\nkoko skandinaavialaisessa siirtolais-sanomalehdistössä. Siinä on\nuutisetkin seikkaperäisesti esitettyinä.\n\nRuotsalaisilla siirtolaisilla, vaikka heitä onkin hyvin paljon,\nei tietääkseni ole yhtään päivälehteä. Suurimmat, suosituimmat\nja tunnetuimmat ovat Chicagossa ilmestyvät viikkolehdet \"Svenska\nTribunen\", \"Gamla och Nya Hemlandet\", \"Svenska Amerikanaren\" ja\n\"Svenska Kuriren\". Sisällöltään ovat ne enemmän romaani- kun\nuutislehtiä. Päivänsankarien kuvat niissä kyllä on ja lyhyet yleiset\nuutiset, mutta siinä kaikki, mitä varsinaiseen sanomalehden alaan\nkuuluu. Enin osa toimitustyötä tehdään sakseilla. Romaaniosasto\non melkein yksinomaan Ruotsissa ilmestyneiden kirjain uudestaan\npainamista.\n\nNäitä lehtiä leviää niiden oman ilmoituksen mukaan kutakin\nkahdenkymmenen, jopa kolmenkinkymmenen tuhannen painoksessa.\nTilaushinta on 1 1/2 ja 2 dollaria vuodessa. Minneapolin suurellainen\nruotsalainen viikkolehti \"Svenska Amerikanska Posten\" maksaa vaan\nyhden dollarin.\n\nOn vähän omituista ja Amerikan siirtolaisten oloja kuvaavaa, että\ntuollaisesta menekistä huolimatta lehtien isännistöt panevat\nhyvin vähän arvoa itse lehden omintakeiselle sisällölle. Sen\nsijaan lehden \"bisnespuoli\", tulojen hankkiminen, toimitetaan\nsuurella tarkkuudella. Yksi, tai korkeintaan kaksi henkilöä on\npitämässä toimituksesta huolta, mutta tilausten, ilmoitusten y.m.\ntulolähteitten kerääjäin kaarti on hyvin suuri.\n\nJos vertaamme ruotsalaista ja suomalaista siirtolaissanomalehdistöä\ntoisiinsa, huomaamme eron jotenkin suureksi, vaikka on\nyhtäläisyyksiäkin olemassa. Arvostelussa jääpi suomalainen\nsanomalehdistö paremmalle puolelle. Monessa suhteessa on se etevämpi\nruotsalaista. Ensiksikin suomalaiset siirtolaislehdet vastaavat\nparemmin varsinaisen _sanomalehden_ tarkoitusta. Kokoonsa nähden\nseuraavat ne suurella valppaudella mailman tapahtumia. Saksia\nkäytetään hyvin vähän, usein ei ollenkaan muuta kun mikä koskee\nSuomen uutisia ja asioita. Oikein kilpaillaan omatakeisilla\nkirjoituksilla. Novellitkin ovat joko alkuperäisiä tai lehteä\nvarten erityisesti käännettyjä. Ja vielä ovat suomalaiset lehdet\nhuomatut kansallisesta ohjelmastaan. Artikkelit ovat melkein yleensä\npäivänkysymyksistä siirtolaisten omassa keskuudessa, kirjoitellaan\nedistysharrastuksista ja niitä koetetaan parhaan ajatuksen mukaan\noikeaan ohjata. Ja kun mielipiteet eivät satu yhteen, niistä\nsitä sitte riidellään. Ruotsalaisissa siirtolaislehdissä ei\ntällaisia artikkeleja siirtolaisten omista edistyskysymyksistä\nole juuri ollenkaan. Jo tämänkin vuoksi suomalaiset lehdet ovat\nlukijakunnalleen rakkaampia ja läheisempiä kun ruotsalaiset.\n\nMutta on suomalaisissakin lehdissä se huomattavana, että niissä\npidetään enemmän huolta lehden liikepuolen hyvästä hoitamisesta\nkun kunnollisesta sisällöstä. Sivuasia on se miten oivallisia\nkirjoituksia lehdet sisältävät, kunhan ne vaan saadaan hyvin\nleviämään.\n\nTähän vaikuttaa osaksi olosuhteiden pakko, osaksi Amerikan yleinen\nliikesuunta. Täytymys on Amerikan suomalaisissa lehdissä vähentää\nkustannuksia niin paljon kun suinkin. Ei siinä tarvitse olla syynä\nomanvoiton pyynti, sillä sanomalehdet voivat aineellisesti hyvin\nedistyä ainoastaan kovalla työllä. Vaikka lehteä paljon leviää,\novat tulot kumminkin pienenlaiset. Lehden levittämisen kiihkossa on\nruvettu antamaan sitä velaksi. Kun suomalaiset ovat hyvin muuttelevaa\nväkeä eivätkä velaksi saatua tavaraa osaa oikein arvostella, jääpi\nkoko joukko tilauksia maksamatta. Tässä kyllä suojelee sanomalehtiä\nAmerikan laki. Jokainen, joka postissa ottaa vastaan lähetetyn\nlehden, on lain mukaan velvollinen maksamaan tilaushinnan, vieläpä\nsilloinkin vaikka ei ole lehteä tilannutkaan. Mutta saatavien\nperiminen tuon lain nojalla ei käytännössä tahdo soveltua. Pikku\nperimysten hakeminen sieltä täältä tulee kustannuksilleen liian\nkalliiksi. Vasta aivan äsken ovat lehdet tehneet päätöksen\nvelkatilauksien lopettamisesta.\n\nVielä on Amerikan suomalaiset lehdet skandinaavialaisiakin\nsiirtolaislehtiä huonommassa asemassa ilmoitustulojen suhteen. Tulot\nilmoituksista eivät ollenkaan vastaa esimerkiksi Suomen lehtien\nsamoja tuloja. Ja ilmoituksia on vaikea saada, kun on suomalaisia\nliikkeitä liian vähän ja suomalaiset niin hajallaan, etteivät\nmuunkielisetkään liikemiehet katso maksavan vaivaa niitä varten\nyleisemmin ilmoittaa.\n\nTämän vuoksi, ja kun vielä ottaa huomioon, että työpalkka yleiseen on\nAmerikassa verrattuna esimerkiksi Suomeen kalliinlainen, ei lehdillä\nole tavattomat tulot, vaan tullakseen toimeen täytyy kustannuksia\npitää niin alhaalla kun suinkin. Ja kun yleensä latomisessa sekä\npaperissa ei voi vähennystä tehdä, täytyy säästämisen käydä\npääasiallisesti toimitusvoimain kustannuksella. Tarkaten tätä ei ole\nsyytä suuresti moittia, vaikka Amerikan suomalaiset lehdet eivät\nolekaan mallikelpoisesti toimitettuja.\n\nMyöskin tästä, erittäinkin ilmoituskannatuksen vähyydestä, johtuu,\nettei Amerikan suomalaisten keskuudessa tiheämmin kun kerran viikossa\nilmestyvät lehdet ole ottaneet oikein menestyäkseen. Lisäsyynä vielä\non hankaluus postintoimittamisessa. Postimaksu on kyllä halpa, yksi\nsentti naulalta, mutta jokaisessa lehdessä täytyy olla osoite,\nminne se on menevä. Postitoimistot eivät ole minään sanomalehtien\nasiamiehinä.\n\nUutisiin nähden eivät suomalaiset sanomalehdet voisi lukijalleen\nyleensä tuoreina saapua, vaikka ne ilmestyisivät joka päiväkin.\nTilaajat asuvat hyvin hajallaan yli koko maan, aina Alaskassa asti.\nEnnenkun lehti esimerkiksi Atlannin rannalta Tyynelle merelle\nehtii saapua, on jo melkein viikko kulunut. Jos uutiset saapuvat\npäivää tai paria vieläkin vanhempina, ei se suurelta tunnu. Mutta\nuutisia tahtovat suomalaiset lukea lehdistään, sillä useakaan ei voi\ntarkkaa selkoa saada englanninkielisistä lehdistä. Tässä suhteessa\nsuomalaisilla ja skandinaavisilla siirtolaisilla näyttää olevan\nerilaiset vaatimukset.\n\nLähtekäämme nyt katselemaan tarkemmin Amerikan suomalaista\nsanomalehdistöä, hiukan sen kirjavia vaiheitakin, palataksemme sitte\ntaas yleisempiin kysymyksiin, joihin sanomalehdistöllä on vaikutusta.\n\nJo on kulunut kolmattakymmentä vuotta siitä, kun suomalainen\nsanomakirjallisuus Amerikassa sai alkunsa. Vaikea on enää muistaakaan\nkuinka monta onnistumatonta yritystä on jo tehty tämä ajan kuluessa.\nNykyänsä siirtolaistemme keskuudessa ilmestyvät lehdet ovat vaan\npieni osa noista monista yrityksistä.\n\nSamalla paikalla, jossa nyt seisoo Hancockin ensimmäinen\nkansallispankki, oli jo parikymmentä vuotta sitte pienempi\nkivirakennus. Se oli suomalaisen kirjallisuuden kehto Amerikassa.\nSiinä painoi sukkelasanainen amerikkalainen E. P. Kibbee\nviikkolehteä, jonka nimi oli \"The Northwestern Mining Journal\".\nSuomalaisia oli jo silloin melkoinen joukko Hancockissa ja heistä\njotkut kävivät Kibbeen luona tuumimassa, että eikö hän myös suomeksi\nvoisi jotakin painaa. Kibbee huomasi, että tässäpä taitaisi olla\njotakin tulolähdettä ja otti muutaman Norjan suomalaisen pojan,\nFred. Karisen opettelemaan latomista. Pastori P. Grapen saarna oli\nlähetetty kopioituna Tornionjoelta Hancockiin, ja kauppapalvelija\nIsrael Anderson sai semmoisen innon, että tuo pitää saada painetuksi.\nSe painettiin Kibbeen painossa ja niin ilmestyi suomenkielellä\nensimmäinen painotuote Amerikassa.\n\nPhiladelphian mailmannäyttelyn aikaan v. 1876 saapui Kuparisaarelle\nonnirikkoiseksi joutunut ylioppilas A. J. Muikku, maalarin poika\nJoensuun kaupungista. Hänen päähänsä pälkähti ruveta julkaisemaan\nsuomalaista lehteä, koska Kibbeen painossa osattiin latoa\nsuomeakin. Hän alkoi puhua asiasta muutamille suomalaisille ja sai\nlupaan jonkun verran kannatusta. Suomalaisia oli kahta ryhmää,\nevankelisluterilaisia ja laestadiolaisia. Näiden väli oli mitä\nkirein siihen aikaan Kuparisaarella. Ainoastaan ensinmainittuja sai\nMuikku puolellensa. Ja niin ilmestyi Kibbeen painossa \"Amerikan\nSuomalainen Lehti\". Tämä oli nelisivuinen ja nelipalstainen. Sitä\nilmestyi 12 ja puoli numeroa ja sen huomattavimpana ansiona oli useat\nkuvat Philadelphian näyttelystä. Lehdellä lienee ollut noin 300\ntilaajaa, ja kun jokainen numero tuli maksamaan noin 25 dollaria eikä\njulkaisija ymmärtänyt rahoja hallita, niin ei ihmettä, että lehti\nlakkasi ilmestymästä.\n\nSe oli joka suhteessa ennenaikainen yritys, mutta se herätti\nkuitenkin aatteen suomalaisen lehden mahdollisuudesta Amerikassa.\nTätä todistaa sekin, että kolmisen vuotta jälkeenpäin, jolloinka\n\"Amerikan Suomalainen Lehti\" saatiin uuteen eloon, pystytettiin\nvapaaehtoisilla lahjoilla ostettu hautakivi Muikun haudalle Hancockin\nhautausmaalla. Tähän kiveen on kirjoitettu: \"A. J. Muikku. Kuollut v.\n1877. Amerikan suomalaisen sanomakirjallisuuden perustaja. Muistoksi\nkansalaisilta.\"\n\nNäin oli saatu Amerikan suomalaisen sanomalehden aate, mutta se\nehkä olisi vielä kauvankin saanut uinaella, ellei olisi suomalainen\nmaalari, Matti Fred, Hancockissa joutunut ajattelemaan, että pystyy\nse hänkin sanomalehden toimittajaksi. Hän hankki vähän kirjasimia,\nteki itse painokoneen puusta, otti edellämainitun Fred. Karisen\nlatojaksensa ja alkoi julkaisemaan pientä lehteä nimellä \"Sven\nTuuva\". Sen mielilause oli: \"Sinulle, suomalainen, sanon sanan\nharvaan vainen\". Itse hän oli veitsellänsä kaiverrellut puusta\nlehtensä karkeat nimikirjaimetkin. Oikokirjoituksen salaisuuksia hän\nei ollut tullut tuntemaan ja sen tähden ei korrehtuurin lukemistakaan\npitänyt tarpeellisena. Painovirheistä ei siis ollut puutetta.\n\nLehden lukijakunta on aina viisaampi kun toimittaja ja antaa\nankaroita arvosteluja. Useimmat lukijat nauroivat Matin lehdelle\nja toivoivat jotakin parempaa. Mutta Matilla oli hyvinkin suuressa\nmäärässä se sanomalehden toimittajan omituisuus, että uskoo oman\nlehtensä olevan parhaimman mailmassa ja uskaltaa taistella. \"Sven\nTuuva\" oli kaimansa vertainen. Se löi vaan, oikeaan ja vasempaan,\neikä peräytymisestä tiennyt.\n\nTaistelu kävi kuumemmaksi, kun Matti kuuli toisenkin lehden puuhia\nolevan hankkeissa. Hän ylvästellen isonsi lehtensä ja pani sille\nnimeksi \"Sankarin Maine\", jonka mielilause oli: \"Sankarin maine\neläköön, ja kansan arvo yletköön\". Kolmisen vuotta pitkitti hän\ntaistellen lehteänsä, kunnes näki tarpeelliseksi ryhtyä vanhaan\ntoimeensa, maalarinammattiin.\n\nOsa suomalaisia katsoi \"Sankarin Mainetta\" häpeäksi\nsiirtolaiskansalle ja arveltiin, että pitäisi saada parempi\nlehti. Niinpä Calumetissa alettiinkin uutta lehteä varten hommata\nosakeyhtiötä. Sen puuhan etumiehiä olivat Niilo Maihannu, Aukusti\nNylund, Taavetti Castren y.m. Suurimpana haittana yritykselle oli\nse, kun verinen vihollisuus vallitsi silloin laestadiolaisten ja\nmuiden kansalaisten välillä. Muikun aikana oli laestadiolaisten\nohjaajana vanha Salomon Kortetniemi, joka opetti, että kaikki\nsemmoiset kun sanomalehdet ovat pahasta hengestä ja sen vuoksi\non niistä pysyttävä erillänsä. Siinäkin oli syytä Muikun huonoon\nonnistumiseen. Mutta näihin aikoihin, v. 1878, tuli laestadiolaisten\nsaarnamieheksi toisenluontoinen mies, Juho Takkinen, joka kehotti\nseurakuntalaisiansa ryhtymään uuden lehden hommaan, ja he ottivatkin\nsuurimman osan osakkeista. Syksyllä mainittuna vuonna oli jo myyty\nosakkeita 500 dollarin edestä ja nyt alettiin kuulustella lehden\ntoimittajaa, mutta sitä ei ollut helppo löytää. Keväällä 1879\ntilattiin kapineet Chicagosta, vaan toimittajasta ei vieläkään\nollut tietoa. Esitettiin yhtä ja toista, muiden muassa August\nNylundia, mutta hän ei ruvennut. Vihdoin suostui toimittajaksi Alex.\nLeinonen. Hän on syntynyt Paltamossa v. 1846 ja lähti Amerikkaan\nv. 1869, työskenteli ensi vuosina kahdellatoista eri rautatiellä\nMississippivirran länsipuolella ja tuli sitte piirustajaksi ja\nkirjanpitäjäksi Jones & Murphy yhtiön maakauppakonttoriin Dallasin\nkaupungissa Texasissa, jossa toimessa oli ollut kuusi vuotta, kun\nrupesi uuden suomalaisen lehden toimittajaksi. Kysyttiin koko joukko\nuskallusta ja uhrausta siirtyä varmasta toimesta niin epävarmaan, kun\nsuomalaisen sanomalehden toimittaminen oli vielä silloin Amerikassa.\nNytpä tulikin Leinoselle toteennäytettäväksi voiko suomalainen lehti\nelää uudella mantereella. Hän oli Amerikasta kirjoittanut tietoja ja\nkuvaelmia \"Oulun Viikko-Sanomiin\" ja \"Keski-Suomeen\" ja se lieneekin\nollut aiheena siihen miksi arveltiin hänen soveltuvan uuden lehden\ntoimittajaksi. Halua hänellä oli sanomalehtitoimeen, koska lähti\nkoettamaan outoa ammattia, jonka onnistuminen oli hyvin epäiltävä.\n\nPienesti oli alettava, kun kansaa oli vähän ja sekin niin jyrkästi\nerimielistä. Heinäkuun 4 päivänä 1879 ilmestyi \"Amerikan Suomalainen\nLehti\" ensi kerran uuteen eloon Calumetissa. Lehdessä oli neljä sivua\nja neljä palstaa sivulla. Tukalat oli olosuhteet, joissa tämä lehti\nalkoi ilmestymisensä.\n\nLeinonen otti yhtiön painokapineet ensin vuodeksi ilman vuokraa,\nsitoutuen vastaamaan lehden tuloista ja menoista eikä julkaisemaan\nuskonnollisia kiistakirjoituksia. Kun yhtiön osakkeita olivat\nostaneet kummankin puolueen miehet, niin hänen ensimmäinen aikeensa\nluonnollisesti oli, että lehden olisi pitänyt kelvata molemmille,\njotka yhteensäkin olivat niin harvalukuiset, että ensimmäiselle\npuolivuodelle ilmestyi vaan kolmisensataa tilaajata. Jos lehteä\nei olisi tilattu niin suuressa määrässä sukulaisille ja ystäville\nkotimaahan, niin ei näinkään pienen lehden julkaiseminen olisi\nkannattanut.\n\nEi kulunut monta kuukautta, kun jo tuli selville, että lehden\n\"kultainen keskitie\" oli mahdoton. Puolueet olivat todellisuudessa\nryhtyneet lehden hommaan saadakseen sen avulla toisensa kukistetuksi.\nMutta heti huomattiin, että lehti ei sitä tarkoittanut.\nLaestadiolaiset olivat enemmistönä sekä kirjapainoyhtiössä että\npaikkakunnalla ja osoittivat he valistuksen harrastusta lasten\nkirjojen painattamisella y.m. Niinpä \"Amerikan Suomalainen\nLehti\" näitä puolsi. Mutta kun puoluesota oli suuri, heti\nevankelisluterilaiset syyttivät lehteä \"hihhulilaisuudesta\" ja\nalkoivat työskennellä sitä vastaan. Se sai lehden vielä enemmän\nkääntymään laestadiolaisten puoleen.\n\nSilloin evankelisluterilaisista etevimmät Calumetissa alkoivat\ntuumaella, että \"oma äänenkannattaja\" on saatava keinolla millä\nhyvänsä. Amerikan suomalaisissa on se aina ollut omituisuutena, että\neri puolueet eivät yhteistyössä ole voineet menestyä, vaan kukin on\ntahtonut puuhata omassa leirissä ja pitää \"omaa äänenkannattajaa\".\nJa puolueet aina ovat koettaneet toisilleen vastapainoa nostaa. Nyt\nalettiin puuhaella \"Uuden kotimaan seuraa\", jonka tarkoituksena\noli ruveta kustantamaan suomalaista evank.luterilaista lehteä\nMinneapolissa. Siinä aikeessa saatiin kerätyksi kolmisen sataa\ndollaria yritykseen. Edellämainittu kelloseppä August Nylund, joka\nei ollut uskaltanut ruveta A. S. Lehden toimittajaksi, silloin kun\nsitä hänelle tarjottiin, rohkeni nyt käydä uuden puuhan etupäähän.\nHän lähti Calumetista Minneapoliin, otti Fred. Karisen latojaksensa\nja alkoi kesällä 1881 julkaista \"Uusi Kotimaa\" nimistä lehteä. Nylund\noli siivo ja hiljainen mies. Hänen lehdessään ei alkanut näkyäkään\ntoivottua puolustusta evank.luterilaisille eikä mitään surmaa\nlaestadiolaisille, joten lehden pystyttäjät pettyivät toiveissaan ja\nmuutamien kuukausien kuluttua lehti kuoli varojen puutteessa, kun ei\nsaanut perustetulta seuralta jatkuvaa aineellista kannatusta.\n\nAugust Nylund oli kotoisin Kiuruvedeltä ja oli keski-ikäinen mies\nAmerikkaan tullessaan. Paitsi isältään opittua kellosepän taitoa oli\nhän ollut kauppapalvelijana, jopa Ivalossa kullanhuuhtojanakin ja\ntunsi myös hiukan lääkärin tointa. Hän ei jättänyt lehtihommaansa\nkuolleeksi, vaan matkusteli suomalaisten asuinpaikoilla Minnesotassa,\ntehden sitä kansalaisille tunnetuksi. Muutamien kuukausien kuluttua\nsai hän sen uuteen eloon Minneapolissa. Jonkun ajan perästä alkoi\nMinneapolis tuntua hänelle sopimattomaksi paikaksi, siinä kun on niin\nvähän suomalaisia. Hän muutti lehtihommansa suureen New York Millsin\nsuomalaiseen siirtokuntaan. Ennen pitkää kyllästyi hän siihenkin,\nkun alkavat asukkaat olivat niin vähävaraisia. Hän muutti hommansa\nsuurella kulungilla Astoriaan. Kauvan ei hän viipynyt sielläkään,\nvaan tuli takaisin New York Millsiin, jossa Uusi Kotimaa ilmestyy\nvieläkin. Parina vuotena julkaisi Nylund painossaan ensimmäistä\nAmerikan suomalaista novellilehteä \"Aamuruskoa\", joka oli kiitettävä\nsikäläisiin oloihin verrattuna. New York Millsissä kuolikin\nAugust Nylund ja lehtihomma jäi hänen poikiensa jatkettavaksi.\nVanhin pojista, August, on liikkeen johtajana. Itse eivät he ole\nsanottavasti ottaneet osaa lehden toimitukseen, vaan ovat pitäneet\napulaisia, joista mainittakoon J. W. Lähde, John R. Heino, ja\naivan äskettäin oli toimittajana lyhyemmän aikaa ylioppilas Väinö\nAndelin. Lehti on aina välttänyt riitakirjoituksia ja sen vuoksi on\nniin paljon kun mahdollista ollut puuttumatta Amerikan suomalaisten\nedistysharrastusten selvittelyyn ja ohjaamiseen, seikka, joka ei\nsuinkaan ole ollut lehden arvolle eduksi, mutta jonka takia myös on\nse saanut olla enemmän rauhassa. Lehdellä on hyvin vähän ansiota\nsiihen henkiseen edistymiseen, mikä Amerikan suomalaisten keskuudessa\non tapahtunut, mutta myös hyvin vähän syytä siihen sekasortoon, joka\nsiirtolaistemme oloissa vallitsee. Suurempaa virkeyttä on lehti\nosoittanut Yhdysvaltain valtiopolitiikassa ja onkin Minnesotan\nvaltiossa saavuttanut republikaanipuolueelta tunnustusta. Niinpä\nyksi lehden toimittajista John Heino sai palveluksistaan, joita\noli tehnyt republikaaneille, Wm. McKinleyn tultua presidentiksi\nnimityksen ylitullimestarin apulaisen ja rahastonhoitajan virkaan\nsiinä piirissä, johon kuuluu Minnesotan ja Dakotain valtiot. Tämä\non korkeimpia valtiollisia nimityksiä, mitä suomalaiset ovat vielä\nsaaneet.\n\nLeinonen jatkoi lehtensä julkaisemista Calumetissa sitkeydellä\nja virkeydellä. Lehti isoni vähitellen seitsenpalstaiseksi. Sen\nmielilauseena oli: \"Siveys, vapaus, itsenäisyys\". Hinta oli alusta\nalkaen 2 dollaria vuosikerta ja painettiin melkein koko elinaikansa\nkäsipainolla. Suurin tilaajamäärä sillä oli 800 ja useana vuotena\nsitä lähetettiin noin 300 kappaletta kotimaahan. Leinonen julkaisi\nja toimitti yksinään lehteä 13 l/2 vuotta, kunnes vuoden 1892\nlopulla möi sen ylioppilas V. M. Burmanille, jolloin se muutettiin\nCalumetista Hancockiin ja sieltä jonkun vuoden kuluttua suureen\nChicagoon. Burman sai tilaajamäärän nousemaan suureksikin, mutta\nChicago ei oikein sopinut julkaisupaikaksi. Lehti myytiin siellä v.\n1895 sanomalehti \"Siirtolaista\" kustantavalle yhtiölle, joka lehti\noli tullut enimmän levinneeksi Amerikassa.\n\nLeinonen elää vielä Calumetissa ja on lähelle sitä alkanut\nuutisasutuksen, jota kutsuu \"Rauhalaksi\". Hän on Amerikan\nsuomalaisten sanomalehdentoimittajaveteraani ja on nyt myös\nseurakunnallisella alalla johtavia miehiä. Hän on tunnollinen\nSuomisynoodin kannattaja, siis ei mikään laestadiolainen. Hän on\nladun hiihtänyt myöhemmille toimittajille ja kulettanut lehtensä läpi\nmitä epäedullisimmissa olosuhteissa.\n\nSuomalaisia lehtiä alkoi vähitellen syntyä aina vaan useampia.\nEnimmät niistä ovat olleet mitättömiä yrityksiä, alkaneet aina\njonkin puolueen mielennoudatteeksi ja ovat kuolleet sitte kun suurin\nkiihko on laimennut. Muutamat seikkailijat, kuten J. W. Lähde, John\nEkman y.m. ovat niitä perustelleet ja räyhättyään paikkakunnalla,\nkunnes kannatus on loppunut, ovat siirtyneet toisiin paikkoihin yhtä\nhuonolla menestyksellä. Lehtihomma on ollut helppo saada pystyyn,\nkun on tavaroita saatu velaksi. Mutta kun maksuaika on tullut, on\nlehdenkin elämä ollut lopussa. Kaikkiaan on Amerikan suomalaisten\nkeskuudessa ilmestynyt ainakin yli 60 suomalaista lehteä, joista\nnykyään lienee elossa tuskin 15.\n\nSen vuoksi ei olekaan tarkoitukseni kertoa kaikista noista\nyritelmistä, vaan mainita edellä esitettyjen lisäksi ainoastaan\ntärkeimpiä.\n\nKun suomalaisten elämä Ohion Harborissa rupesi järjestäytymään, alkoi\nsielläkin ilmestyä suomalaisia lehtiä, joista merkittävimmäksi tuli\n\"Yhdysvaltain Sanomat\", joka August Edwardsin erityisen vilkkaalla ja\nmonipuolisella liikejohdolla nousi enimmän levinneeksi suomalaiseksi\nsanomalehdeksi Amerikassa. Edwardsin myytyä lehden joutui se uuden\nisännän huostassa rappiolle, mutta sitte yhdistettiin v. 1893\nTyömieslehden kanssa, jonka ilmestymisestä erityisesti raittiuden\nja Veljeysseuran asiaa ajamaan olen raittiusriennoista puhuessa\nmaininnut. Työmieslehden toimittaja oli sama Fred. Karinen, joka\nAmerikan ensimmäisenä suomalaisena latojana on tämän luvun alussa\nmainittu. Karinen oli jo joutunut erimielisyyteen Veljeysseuran\njohtajain kanssa ja kulki omaa uraansa. Lehtiyhdistyksen nimeksi\ntuli \"Amerikan Uutiset\" ja ilmestyi se ensin Minneapolissa, josta v.\n1894 muutti Calumetiin, kun Karinen osti siellä ilmestyneen \"Kalevan\nKaiku\" nimisen lehden. Calumet, ollen suurimmalla suomalaisella\nasutusseudulla, on erittäin sopiva sanomalehden ilmestymispaikaksi.\nLehti onkin siellä hyvin edistynyt, jopa niin, että Karinen on\nuskaltanut ajatella päivälehteä. Viimeisen espanjalais-amerikkalaisen\nsodan ajaksi rupesikin hän julkaisemaan pientä kuudesti viikossa\nilmestyvää lehteä ja jatkoi sitä vähän aikaa. Tämä ei kumminkaan ole\nensimmäinen suomalaisen päivälehden yritys Amerikassa. Sellaista\njo ennen koetteli julkaista J. O. Östman, vaan oli se vielä liian\naikainen puuha.\n\nTuskin yhtään siirtolaistemme lehteä on niin eri tavalla arvosteltu\nkun Amerikan Uutisia. Ylimpänä kuuluu moitteet lehteä vastaan ja\nmyöntää täytyy, että puolueraivo tuskin yhdessäkään muussa lehdessä\non niin kiihkoisana esiintynyt. Fred. Karinen, Naavuonossa syntynyt\nNorjan suomalainen, on vihollisjalalla Amerikan suomalaisten\netevimpiä yhteispyrinnöitä, Suomisynoodia ja Veljeysseuraa, sekä\nniiden johtajia vastaan. Viha lienee etupäässä persoonallista, niin\nainakin nuo johtajat itse väittävät. Ja senpä vuoksi artikkelitkin\nAmerikan Uutisissa ovat olleet osaltaan persoonallisia hyökkäyksiä\nnoita vastaan. Kyllä ovat he saaneet kuulla \"kunniansa\". Tosiasioita\non liioiteltu ja tarkoituksia pahoin päin käännetty. Karisella on\napulaisena lehden toimituksessa ollut ylioppilas Kalle Haapakoski,\njoka terävän, pisteliään kynänsä on käyttänyt erityisellä\nuutteruudella lehden palveluksessa. Hän onkin tullut oikein\nkammotuksi Suomisynoodin innokkaimpien puolueystäväin piirissä,\njopa niin, että Synoodin äänenkannattaja, Paimen-Sanomat, on\nverrannut hänet paholaiseen. Niin hurjaksi voi puolueraivo Amerikan\nsuomalaisten keskuudessa mennä, kun on vaan puoluetulen lietsojia. Ja\nKalle Haapakoski on yksi tuollainen lietsoja.\n\nAmerikan Uutisten ystävät kutsuvat itseään \"kansallisiksi\",\nvaan synoodilaiset sanovat heitä huonoimmaksi osaksi Amerikan\nsuomalaista kansaa. Usea heistä ihailee sitä miten hyvin lehti osaa\nvastustajiaan haukkua. Mutta on sellaisiakin, jotka katsovat lehden\ntoimintaa syvemmältä. He näkevät lehdessä kansan oikeuksien tulisen\npuolustajan. Ja siinä on kyllä perää, että A. Uutiset leimaavat\ntekevänsä kaikki kansan nimessä. Mutta tuo kansan ystävä on niin\ntulinen, että \"näkee pöppöjä keskellä päivää\", taistelee, taistelee,\nvaikka ei syrjäisen mielestä olisikaan syytä miekan heiluttamiseen.\nAmerikassa suomalaisten keskuudessa on omain yhteispyrintöjensä\njärjestäminen kokonaan kansan käsissä. Kansa itse on laitoksensa\ntehnyt ja niiden hallitseminen on sen omassa vallassa.\n\nTähän saakka on Amerikan Uutisten työ ollut hajoittavaa, vasta viime\naikoina on se kokoamisenkin halua osoittanut. Mutta tuo kokoaminen ei\ntapahdu entisten, vaivalla saatujen laitosten perusteella, vaan se\nkoettaa aivan uutta rakentaa, uutta kirkkokuntaa ja nähtävästi myös\nuutta yleisyhdistystä raittiuden alalla.\n\nAmerikan Uutiset ovat myös ehkä enemmän kun mikään muu lehti\nvaikuttaneet kansan heräämistä henkisiin harrastuksiin. Tätä\nherätystä on se saanut aikaan ei ainoastaan ystävissään mutta\nvihollisissaankin. Kunhan vaan liika kiihko laimenee, niinkun on\nmerkkejä alkanut näkyä jo siinäkin, että lehden ennen jotenkin raaka\nkirjoitustapa on silistynyt, on luultavaa että Amerikan suomalaisen\nkansan keskuudessa alkaa kiitokset lehteä kohtaan voittaa nykyisten\nmoitteiden sijan.\n\nV. 1890 perustettiin New Yorkissa suomalaisten toimesta \"New Yorkin\nLehti\". Pian joutui se siirtolaisasioitsija G. A. Grönlundin omaksi,\njoka lukuisain asiamiestensä kautta levitti lehteä erityisellä\ninnolla. Lehti pääsi myös hyvään maineeseen paljastamalla erään\nsuomalaisen kultakaivosyhtiön epävarman perustan. Muutaman vuoden\nkuluttua oli lehti enimmän levinnyt Amerikan suomalaisten keskuudessa.\n\nVuotta myöhemmin kun New Yorkin Lehti syntyi Astoriassa, Tyynen meren\nrannalla Lännetär, jonka puuhaajat olivat Aadolf Riippa, J. E. Saari\nja A. Ketonen. Lehti tuli heti tunnetuksi etevän henkisen sisältönsä\nkautta. Jonkun ajan kuluttua siirtyi lehti West Superioriin,\nWisconsinissa, ja ilmestyi nimellä \"Siirtolainen\".\n\nVuoden 1894 alussa ehdotti G. A. Grönlund Siirtolaisen miehille,\nettä muodostettaisi osakeyhtiö, joka ostaisi New Yorkin Lehden ja\nSiirtolaisen sekä alkaisi niitä yhdessä julkaista. Näin saataisi\nsanomalehtialalla varmempaa yhteistoimintaa ja voitaisi lehti\ntehdä paremmaksi. Osakeyhtiö muodostettiin ja Siirtolainen muutti\nNew Yorkiin. Siitä lähtien on se lehti ollut suosituin ja enimmän\nlevinnyt siirtolaissanomalehdistössämme. Se mielilauseellaan\n\"Ahkeruus kovan onnen voittaa\" on tullut varttuneimmaksi lehdeksi,\nomistaen nyt muiden muassa latomakoneen (ensimmäisen, mitä on ollut\nsuomalaisessa kirjapainossa) ja oman talon Brooklynin puolella.\nSen kustannusyhtiön esimies J. E. Saari on Amerikan suomalaisten\nkeskuudessa hyvin tunnettu nimellä \"Siirtolaisen Jaska\". Moneen\nkertaan on hän lehteä kaupaten ja raittiuspuheita pitäen kulkenut\nAmerikan ristiin ja rastiin. Lehden toimittajina ovat nyt maisteri\nE.E. Takala ja Antero Riippa. Siirtolainen on kaiken aikaa\npuolustanut Amerikan suomalaisten yhteispyrintöjä, Suomisynoodia\nja Veljeysseuraa. Mutta samalla on se parhaansa mukaan neuvonut\nmiten nuo parhaiten voisivat vielä yleisemmiksi tulla. Tässä\ntarkoituksessa on se tehnyt parannusehdotuksia, joita ei kumminkaan\nole asianomaisella taholla haluttu ymmärtää.\n\nKun V. Burmanin omistama lehti myytiin v. 1895 Chicagossa\nSiirtolaiselle, siirtyi hän Hancockiin, osti siellä ilmestyvän\n\"Kuparisaaren Sanomat\" nimisen lehden, jonka vähän ajan\nkuluttua muutti \"Amerikan Suomalaiseksi\". Burman puolusti\nensin mitä kiivaimmin Suomisynoodia ja lienee hän nytkin itse\nkirkkokunta-aatteen puolustaja, mutta johtajien kanssa joutui hän\nv. 1898 tuliseen riitaan Hancockissa tapahtuneiden rettelöiden\nvuoksi. Burman oli seurakunnan enemmistön puolella. Hänet valittiin\nseurakunnan puolesta yhdeksi edusmieheksi kirkolliskokoukseen, mutta\nsieltä karkoitettiin hänet pois, vaikka olikin laillinen edusmies.\nPuoluekiihkossa ei yleisiä parlamentaarisia sääntöjä muisteta!\n\nAugust Edwards toimittaa nyt \"Amerikan Sanomat\" nimistä lehteä\nAshtabulassa Ohiossa. Lehti on jo paljon levinnyt halpahintaisuutensa\nvuoksi, vaikka onkin vielä aivan nuori.\n\nFitchburgissa Massachusettsissa ilmestyy \"Idän Uutiset\" J. W. Lähteen\ntoimittamana. Astoriassa ilmestyy uusi, \"Lännetär\" niminen lehti.\n\nOlen jo ennen maininnut \"Raittiuslehdestä\", jota kustantaa\nVeljeysseura, ja Calumetin naisyhdistyksen julkaisemasta \"Naisten\nLehdestä\".\n\nKaunokirjallisuutta erityisesti edustavia lehtiä on 32-sivuinen\nviikottain ilmestyvä aikakauskirja \"Romaanijakso\", joka ilmestyy\nBrooklynissa saman kustannusyhtiön toimesta kun Siirtolainenkin, ja\n\"Novellilehti\", jota New Yorkissa kustantaa toiminimi Hornborg & Co.\n\nOlen tahallani jättänyt hengellisen sanomalehdistön edustajan,\n\"Paimen-Sanomat\" tässä nykyisten sanomalehtien luettelossa\nviimeiseksi. Tätä en tee sen vuoksi, että lehti olisi vaikutukseltaan\nvähäpätöisin, vaan koska sen toimittajat tahtovat erottaa lehtensä\njyrkästi muista sanomalehdistä.\n\nJo v. 1888 alkoivat evank.luterilaiset papit J. K. Nikander ja K. L.\nTolonen julaista \"Paimen-Sanomia\", joka tarkoitettiin käsittelemään\nhengellisiä asioita. He hankkivat painokapineita sekä pienen\npainokoneen. Jo siihen aikaan oli hengellisen sanomalehden tarve\ntuntuva, mutta kumminkin kysyttiin rohkeutta näiltä yrittäjiltä,\nkun uskaltautuivat lehden toimittamiseen muun paljon työnsä\nohella. Suomisynoodin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa v. 1890\ntunnustettiin lehti sen kirkkokunnan äänenkannattajaksi.\n\nHengellisen sanomalehden alalla ei ole Paimen-Sanomat puhtaasti\npysyneet. Nykyisin on siinä ollut tavallisesti ensin joku saarna,\njoka onkin usein ollut ainoa puhtaasti hengellistä sisältöä.\nSisäsivuilla on toimituksen lausumia ajatuksia Amerikan suomalaisten\nyleisistä kysymyksistä, enimmäkseen tuomitsevia paloja muita\nsanomalehtiä tai toimittajille vastenmielisiä persoonia vastaan.\nSanoja ei ole siinä punnittu eikä \"arvonimiä\" säästetty. Näiden\njälkeen tulee kirkollisia ja lähetysuutisia, sekä lopuksi yleisiä\nuutisia kuten muissakin sanomalehdissä.\n\nKun on moitittu, että lehti on hengellisen sisältönsä supistanut\nvähiin ja sen sijaan tunkeutunut yhteiskunnallisiin y.m.\nriitakysymyksiin, ovat toimittajat puolustautuneet sillä, ettei\nheillä ole maallikkolehteä näitä tarkoituksia varten. Ja arvatenkin\nsen vuoksi ovat he olleet puuhassa perustaa myös maallikkolehden. Jos\ntuon kautta Paimen-Sanomain oma sisältö puhdistuisi, olisi uusi lehti\nhyväkin olemassa.\n\nPaimen-Sanomilla sen vähäisestä tilaajamäärästä huolimatta\non ollut suuri, ehkäpä ei aina kiitettävä merkitys Amerikan\nsuomalaisten kehityksessä. Se on ollut suurena vaikuttimena siihen\nkamalaan puoluetaisteluun erittäinkin kirkollisella alalla, mikä\nsiirtolaistemme keskuudessa vallitsee. Epäilemättä on lehden\ntoimittajilla ollut paras tarkoitus auttaa siirtolaiskansan kulkua\neteenpäin hyvässä ja oikeassa suunnassa, mutta kun ei hetkelliselle\nkiukulle ole rajoja pantu, on vaikutus ollut huono.\n\nPalataksemme maallikkolehtiin on niidenkin keskinäinen politiikka\nollut kaikkea muuta vaan ei mallikelpoista. Riita ja tora on useissa\nniissäkin vienyt suuren osan lehden sisältöä. Yleisistä asioista\npuhuttaessa on liian paljon sorruttu persoonallisiin parjauksiin.\nOnpa välistä toisen lehden asioista pidetty parempaa huolta kun\nomista. Tässä suhteessa on nyt hieman toivoa parempaan. Amerikan\nsuomalaisilla sanomalehtimiehillä on elokuussa v. 1898 ollut\nensimmäinen yhteinen kokous, jossa on suostuttu tuota epäkohtaa\nkorjaamaan. Sen jälkeen ovatkin maallikkolehdet näyttäneet olevan\nerittäin puhdassisältöisiä persoonallisiin parjauksiin nähden.\n\nAmerikan suomalaiset sanomalehdet ovat niin hyvin toimitustavalleen\nkun ulkomuodolleenkin eroavat Suomen lehdistä. Sikäläinen sanomalehti\non tavallisesti 8-sivuinen. Ensimmäisellä sivulla on yleiset uutiset\nja neljännen sivun alussa on n.k. editoriaaliosasto. Siinä toimitus\nlausuu lyhyissä pätkissä ajatuksiaan päivän kysymyksistä. Sitte\nseuraa varsinaiset artikkelit. Viimeisellä sivulla on paikkakunnan\nuutisia.\n\nIlmoituksia silmätessä tuntuu omituiselta n.k. \"halutaan tietoja\"\nosasto. Siinä hajaantuneet suomalaiset kyselevät toistensa\nosoitteita. Poika kysyy siellä isäänsä, sisar veljeään j.n.e. Näitä\ntällaisia kysymyksiä saattaa olla satakuntakin ja yli yhdessä\nnumerossa.\n\nSuomalaiset siirtolaislehdet ovat lukijainsa kanssa vilkkaassa\nvuorovaikutuksessa. Oikein ihmetyttää se into, millä lukijat\neri paikkakunnilta antavat uutisia ja tietoja lehdellensä.\nEnimmäkseen tekevät he tätä ilman mitään aineellista korvausta. Nuo\n\"kansankirjeet\" muodostavat tärkeän osan sanomalehden sisällöstä.\nMutta niissä myöskin usein piilee riidan itu. Paikkakunnallisia\npuolueriitoja koetetaan niihin sukelluttaa ja toimituksen on usein\nvaikea niitä eroittaa, vaikka tarkempiakin oltaisiin kun mitä on\ntavallista.\n\nOn moitittu kovin Amerikan suomalaista sanomalehdistöä\nkelvottomuudesta. Paimen-Sanomissa oli joku aika sitte yleensä\nmailman sanomalehdistöstä sekä erittäinkin Amerikan suomalaisesta\nseuraava lausunto: \"Aikamme sanomalehdistö on uskottomuuden lapsi ja\nuskottomuuden palveluksessa se on. Sanomalehdistöttä olisi paljon\nvähemmän paheita harjoituksessa sekä paljon enemmän sivistystä.\nSanomalehdistö turmelee kaikki. Se on tullut ihmiskunnan kiusaksi\nja vaivaksi. Sanomalehdistöllä on halu hävittää usko ja lihottaa\nkukkaroaan. Toimittajat tietävät itsekin olevansa vääryyden\npalveluksessa, mutta häpeävät kerjätä eivätkä viitsi kaivaa, työtä\ntehdä, niin ruvetaan vääryydellä henkeään elättämään\".\n\nTarvitsematta ruveta mailman yleistä sanomalehdistöä sekä erittäin\nAmerikan suomalaistakaan tällaisia lausuntoja vastaan puolustamaan\non kumminkin siirtolaistemme sanomalehdistöstä mainittava, että se\non läpeensä uskonnollisten asiain puolustamisen pohjalla. Uskonnon\nasioissa niin sanottuja \"vapaamielisiä\" kirjoituksia ei niissä näe\nollenkaan. Siinä suhteessa ovat ne jyrkästi konservatiiveja. Pikemmin\nvoisi moittia, että niissä on aitohengellisiä asioita käsitteleviä,\npuolikypsyneitä kirjoituksia enemmän kun mitä yleensä on\nmaallikkosanomalehdissä tavallista. Seurakuntia ne kaikki kehoittavat\ninnolla perustamaan, kirkkoja rakentamaan ja pappeja hankkimaan.\n\nMelkein kaikki Amerikan suomalaisten sanomalehtien toimittajat\novat ehdottomasti raittiita ja käytännöllisessäkin elämässä ovat\ninnokkaita raittiusasian ajajia. Myös työväki useissa kirjapainoissa\non ehdottomasti raitista. Paikkakuntainsa seurakuntaharrastuksien\neturiveissä myös sanomalehtien toimittajat työskentelevät. Niinpä\nnäyttävätkin he harvalla poikkeuksella hyvää esimerkkiä kansalle.\n\nVaikka Amerikan suomalaisessa sanomalehdistössä onkin myös moitteen\nsijaa, on se tuntuvasti parempi esimerkiksi skandinaavialaista\nsiirtolaissanomalehdistöä, kuten edellä olen osoittanut. Yleensä\nsanomalehtimiehet toiminnallaan kulkevat siirtolaistemme\nvalistustyön etupäässä. Kun sikäläiset sanomalehdet eivät ole\nainoastaan toimittajainsa, mutta myös lukijainsa luomat, ovat ne\nselvinä kuvauksina siirtolaiskansamme kehityksestä. Ja sitä mukaa\nkun kehitys jatkuu, jota sanomalehdet lämmöllä edistävät, häviää\nsanomalehdistöstäkin ainakin nykyiset puutteellisuudet.\n\nMuuta omaa kirjallisuutta, paitsi sanomalehdet, on Amerikan\nsuomalaisilla vähän. Kumminkin hankitaan jotenkin suuressa määrässä\nkirjallisuutta Suomesta. Useiden sanomalehtitoimistojen yhteydessä\non kirjakaupat. Melkein jokaisessa suomalaisessa pesäpaikassa on\nhyvin varustetut kirjastot, joita viljellään uutteruudella. Moni on\nkirjallisuuden viljelemisen kautta kehittänyt itseään erinomaisesti.\n\nSanomalehti Siirtolaisen kustannusyhtiö harjoittaa jo jotenkin\nsuuressa määrässä myös kirjankustannusta, mutta arvokkaampaa\nomatakeista kirjallisuutta se ei ole vielä voinut kustantaa,\nkun menekki sellaiselle olisi ollut liian vähäinen. Romaaneja\nja kertomuksia, käännöksinä englannin y.m. kielistä on useampia\npainosta ilmestynyt sekä myös joku alkuperäinen kyhäelmä. Pienempi\nYhdysvaltain historia, perustuslait y.m. sellaista on ilmestynyt\nsekä käytännöllisiä kirjoja sellaisia kun suomalais-englantilainen\nsanakirja, keittokirja, lääkärikirja y.m.\n\nKaunokirjallisuudesta, jota suomalaiset ovat Amerikassa julaisseet,\non erittäin mainittava Kalle Kosken (toimittaja Haapakosken) kokoelma\nalkuperäisiä runoja, joiden joukossa on monta arvokastakin.\n\nKaikista merkeistä päättäen on omatakeinen kirjallisuus nousemassa\nAmerikan suomalaisten keskuudessa. Nykyisin on kirjoja julaistessa\notettu etusijaan kirjan menekki ja vasta toisessa sijassa sisällinen\narvo. Tähän on pakoittanut se, että kustantaminen verrattain pienelle\nsiirtolaisjoukolle tulee jotenkin kalliiksi. Mutta tässäkin suhteessa\non kehitystä parempaan päin näkymässä.\n\nArvostellessa valistustyötä Amerikan suomalaisten keskuudessa on\notettava huomioon työvoimien puute. Vähän on Amerikkaan mennyt\nsellaisia suomalaisia, jotka itse ovat opillista sivistystä enemmälti\nsaaneet, ja niistä sinne menneistäkään eivät kaikki ole antautuneet\neivätkä ole soveliaitakaan valistustyön alalle.\n\nKansa itse ei Suomesta lähtiessä ylipäätään ole ollut valistuksen ja\nopillisen sivistyksen harrastaja. Aineelliset asiat ovat johtaneet\nvaltameren taakse. Mutta, ilahuttavaa kyllä, siellä on jommoinenkin\njoukko herännyt haluamaan valistusta ja koettavat voimainsa mukaan\nitseään kehittää. Jo tämäkin tosiasia puhuu siirtolaistemme puolesta,\nvaikka toiselta puolen on kyllä monet suomalaiset Amerikassa\nkehittyneet himojensa hillittömyyteen.\n\nSiirtolaistemme elämään lähemmin tutustuessa valtaa meidät pikemmin\nsääli kun tuomitsevaisuus, sääli siitä että kansalaisemme ovat\nsiellä kaukaisella maalla oman onnensa nojassa ilman ulkopuolista\nhoivaa. On väärin tuomita heitä, vaikka eivät aina pyrinnöissään\noikeaan osaisikaan. Jo se, että heillä kenenkään käskemättä\nja ohjaamatta on kauniita henkisiä pyrinnöitä, todistaa hyvän\nharrastuksen olevan heissä voitolla. Vaikka heillä onkin vielä, kuten\nluonnollista kehitysaikana tuollaisissa oloissa, paljon riitaisuutta\nja erimielisyyttä harrastuksissaan, on se merkki omantakeisen\narvostelukyvyn nousemisesta. Ja kansa tai kansan-osa, joka on\ntällaiseen tuntoon herännyt, ei voi puolueriidoissa menehtyä, vaan\nkestää se ne, joskin yhdeltä puolen uhrauksilla, kumminkin toiselta\npuolen saaden kokemusta. Niin pääsee se kulkemaan valoisampaa\ntulevaisuutta kohti. Jo nyt Amerikan suomalaisten riennot osoittavat,\nettä Suomen kansan ei tarvitse hävetä valtameren takana olevaa\nosaansa. Sitä leiviskäänsä, mitä siirtolaiskansallemme on annettu,\nhoitaa se ylipäätään hyvin. Kun siirtolaiskansa ei ole mitään muuta\nkun osa Suomen yleisestä kansasta, olisihan surkeata, jos sitä\ntäytyisi hävetä, sillä silloinhan olisi kansan hävettävä itseään.\nIloisia saamme olla niistäkin edistyksistä, joita kansamme saavuttaa\ntuolla kansallisuuksien yleisellä kilpakentällä.\n\n\n\n\nLoppuhuomautus.\n\n\nPainatustyön aikana, joka sattuneista syistä valitettavasti on kauvan\nkestänyt, on Amerikan suomalaisten elämässä ja toiminnassa kyllä\nmonta huomattavaa tapausta esiintynyt, mutta en ole katsonut voivani\nenää niitä tähän kirjaan sovittaa, kun olisi alkuperäistä esitystä\ntäytynyt paikoin paljonkin laajentaa. Elämä kaikilla aloilla rientää\neteenpäin, olot Amerikan suomalaisten keskuudessa eivät kauvan pysy\nsamalla tasalla. Esityksen täytyy välttämättä pysähtyä johonkin\naikaan. Kehitys on ajan huolena.\n\nNurmes, heinäkuulla 1899.\n\nTekijä.\n\n\n\n"]