Kyyroksen sotaretki

KYYROKSEN SOTARETKI

(Anabasis)

Kirj.

KSENOFON

Kreikankielestä suomentanut ja johdannolla varustanut

T:ri K. JAAKKOLA

Porissa, Satakunnan Kirjateollisuus Osakeyhtiö, 1929.

SISÄLLYS:

Johdanto.

ANABASIS.

Ensimmäinen kirja:

1. Retken aihe ja valmistelut.

2. Kyyros kokoo joukkonsa Sardeeseen ja lähtee matkaan muka

     Pisidialaisia vastaan. Tissafernes ilmiantaa Kyyroksen hankkeet
     kuninkaalle, joka ryhtyy vastavarustuksiin. Kyyroksen matka
     Vähän-Aasian maakuntain halki. Sotaväen katselmus Kelainassa.
     Kilikian kuningatar Epyaksa.
  3. Sotaväen kieltäymys kulkemasta eteenpäin. Viipymys Tarsoksessa.
     Ylipäällikkö Klearkos hengenvaarassa.
  4. Matka Kilikian rajalle. Laivoilla tulee lisäväkeä. Kulku Kilikian
     ja Syyrian kautta Eufrates-joelle. Sotaväki saa tiedon matkan
     päämäärästä.
  5. Vaarallinen soturien kärhämä. Matka pitkin Mesopotamiaa.
  6. Persialainen ylimys Orontes ja hänen kohtalonsa.
  7. Matka Babylooniassa. Sotaväen tarkastus. Artakserkseen
     sotajoukko ja päälliköt.
  8. Kunaksan taistelu. Veljesten kaksintaistelu. Kyyroksen
     surullinen kohtalo.
  9. Kyyroksen kunniakas jälkimaine.
 10. Kuningas ja voittoisat Helleenit.

Toinen kirja:

1. Helleenit ja Ariaios. Kuningas vaatii Helleenien aseita.

2. Ariaios kieltäytyy kuninkuudesta. Helleenit neuvottelevat

    paluumatkasta. Viisas Klearkos.
 3. Aselepo.
 4. Matka Babylooniasta Meedian kautta.
 5. Keskinäiset epäluulot. Tissaferneen petollisuus.
 6. Klearkos, Proksenos ja Menon jälkimaineessaan.

Kolmas kirja:

1. Yleinen hämminki petoksesta päälliköitä kohtaan.

    Ksenofonin rohkaisu.
 2. Kheirisofos, Kleanor ja Ksenofon innostuttavat sotajoukkoa
    urhouteen.
 3. Helleenit ja Mithridates. Uusia varusteita.
 4. Mithridates ja Tissafernes. Uusi kulkujärjestys.
 5. Tissafernes polttaa kyliä. Helleenit päättävät matkata
    Kardukhien maan kautta.

Neljäs kirja:

1. Helleenit ja Kardukhit.

2. Joukko vapaaehtoisia. Helleenit valtaavat vuorisolan.

3. Kentrites-joella. Ksenofonin uni.

4. Matka Armeniassa Tigris-virran lähteillä ja lumivuorilla.

    Maaherra Tiribatsos.
 5. Kulku lumimyrskyssä. Lepopäiviä.
 6. Matka autioissa seuduissa. Hauska neuvottelu ennen rynnistystä
    vuorisolaan. Parempia päiviä.
 7. Matka eri maastoissa. Thalatta! thalatta! (meri! meri!).
 8. Matka Mustanmeren rannalle. Kiitos ja riemujuhla.

Viides kirja:

1. Neuvotteluja Trapetsuntissa merimatkasta.

2. Helleenien hyökkäys Driilien alueelle.

3. Pääjoukko lähtee maamatkalle. Heikot merimatkalle.

    Saaliinjako pyhiin asioihin.
 4. Matka Mossynoikien maassa.
 5. Kulku Khalybien ja Tibareenien alueilla.
 6. Neuvotteluja merimatkasta. Yritteitä siirtolan perustamiseksi
    Pontokseen.
 7. Ksenofon ja Helleenien sotakuri.
 8. Syytöksiä päälliköitä vastaan.

Kuudes kirja:

1. Sopimus Paflagonialaisten kanssa. Aseleikkejä. Merimatka.

    Ksenofon ja ylipäällikkö Kheirisofos.
 2. Merimatka Heerakleiaan. Joukon jakautuminen.
 3. Huonot seuraukset jakautumisesta.
 4. Kalpeen satama. Vastoinkäymisiä.
 5. Kaatuneitten hautaus. Farnabatsos. Menestystä retkillä
    vihollista vastaan.
 6. Maaherra Kleandros. Kalpeesta Khrysopolikseen.

Seitsemäs kirja:

1. Tapaukset Bysantionissa. Spartan amiraali Anaksibios.

    Ksenofonin hyvästijättö.
 2. Päälliköitten erimielisyys matkasta. Sotamiehiä hajaantuu
    ja joutuu orjiksi. Ksenofonin paluu ja sotamiesten riemu.
    Ksenofon hengenvaarassa. Traakian ruhtinas Seuthes.
 3. Liitto Seutheen kanssa. Traakialaispidot. Yllätyksiä.
 4. Retkeilyt Thyneläisten maassa.
 5. Heerakleideen vilpillisyys palkanmaksossa. Ksenofonin vaikeuksia.
 6. Lähettiläitä Lakedaimonista. Ksenofon syytteessä. Ksenofonin
    uljas puolustus. Seuthes ja Ksenofon.
 7. Neuvotteluja Meedosadeen ja Seutheen kanssa Helleenien tilasta
    ja maksamattomasta palkasta.
 8. Sotajoukon siirtyminen Aasian puolelle. Ksenofonin retki
    persialaista Asidatesta vastaan. Ksenofon runsaasti palkittuna.
    Sotajoukon jättäminen Thimbronin haltuun.

Viiteselitykset.

JOHDANTO

Ksenofonin Anabasis eli Kyyroksen sotaretki on kertomus siitä matkasta, jonka 10,000 Helleeniä teki halki Vähän-Aasian, Syyrian ja Mesopotamian Persian pääkaupungin Babyloonin tienoille sekä sieltä palaten Eufrates- ja Tigris-virtain seutuja pitkin itäisen Vähän-Aasian vuoristojen ylitse Mustanmeren rannalle ja siitä osittain maata, osittain merta myöden Bysantionin eli Konstantinopolin seutuville v.v. 401-399 e.Kr. Retken järjesti Persian kuninkaan Dareioksen poika Kyyros ja sen alkutarkoitus oli Helleenien eli Kreikkalaisten avulla kukistaa äsken hallitukseen astunut kuningas Artakserkses, Dareioksen vanhempi poika. Kaikki kävi hyvin ratkaisevaan ja Helleenien jo voittamaan taisteluun asti Babyloonin lähellä, jossa yrityksen alkajan ja Helleenien päälliköiden surullinen loppukohtalo aiheutti muun joukon ylläsanotun paluumatkan.

Tämän koko retken kirjoittaja on ateenalainen Ksenofon, joka alusta alkaen loppuun asti ollen siinä osallisena oli paluumatkan varsinainen johtaja ja Helleenien lopullisen pelastumisen aikaansaaja.

Ksenofonin kertomus Kyyroksen sotaretkestä on kaikkien aikojen merkkiteoksia niin hyvin asiallisen sisällyksen kuin kertomatavan ja muodon puolesta. Se perustuu ennen kaikkea kertojan omakohtaisiin kokemuksiin ja havaintoihin sekä nähtävästi matkan varrella tehtyihin tarkkoihin muistelmiin. Seitsemässä kirjassa kuvailee tämä jo kaukaisessa muinaisuudessa ihailtu historiateos yksinkertaisen koruttomasti, vaan viehättävän eloisasti uljaiden Helleenien kulun suuren Persian valtakunnan sydämmeen, kuinka Kunaksan taistelussa satatuhatta Persialaista ajettiin pakosalle ja kuinka urhea Helleenien päällikkö Klearkos saatiin viekotelluksi kuoleman loukkoon. Edelleen saamme tietää, kuinka nuori ateenalainen filosoofi Ksenofon ainoastaan korkeamman sivistyksensä perustuksella ikäänkuin itsestänsä ilman erikoista valintaa joutuu Helleenien sotajoukon paluumatkan johtajaksi. Sellaisena hänen kyllä on pakko puhua myös itsestänsä ja toimistansa, mutta kaikki tuo tapahtuu niin vaatimattomasti, epäitsekkäästi ja miehuullisen kauniisti, että siinä on oppimista kaikkien aikakausien historioitsijoille, kirjailijoille ja lukijoille. Matkan vaiheiden vaarat ja vastukset luonnon ja ihmisten taholta, vuoristojen ja vaikeapääsyisten maastojen kautta kulkemiset esitetään semmoisella selvyydellä, asian ymmärtämyksellä, viisaalla harkinnalla ja taitavasti toimitulla menettelyllä, että jo entisajan sotatieteilijät ja päälliköt ovat pitäneet tätä Ksenofonin esitystä oppaana, samoinkuin myöhempinä aikoina Ksenofonin Anabasista luetaan sotakouluissa, myös Suomen sotakorkeakoulussa. Ikimuistoisista ajoista on Anabasis ollut ja edelleen on lukukirjana myös oppikouluissa. Kun nälän, kärsimysten, vihollisten vainon, miesten väsymisen, pakkasen ja lumen paljouden, vierinkivien y.m. vaivojen kestämisen jälkeen hengissä säilyneet olivat päässeet korkealle vuorelle, Mustanmeren lähittyvillä, jossa kaikki kokoontuneina pelastuksen riemussa huusivat: meri! meri! on Ksenofonin esitys tässä, niinkuin kyllä monin muinkin paikoin juurikuin nykyaikaisen kertojan kuvausta äskeisistä tapauksista.

Aivan ihmeteltävä on Ksenofonin taitavuus, kärsivällisyys ja itsensä unohtavaisuus, varsinkin loppumatkan vaiheissa, huolehtiessaan kumppaniensa pelastuksesta ja toimeentulosta silloinkin, kun he kateuden, tyhmyyden ja vihan valtaamina nousivat itse ilmiriitaan ja vaikuttivat vieraidenkin yhtymiseen Ksenofonia vastaan. Kun järkisyyt näyttivät jäävän tehottomiksi, hän mielensä hilpeydellä ja vilpittömällä totuuden tarmolla sai vastahakoisimmatkin taivutetuksi lopulta tajuamaan, että "järjestys nähtävästi pelastaa ja että epäjärjestys on monet tuhonnut", ja että hän puolestansa on aina ja kaikessa parhaansa tehnyt tämän pelastavan järjestyksen ylläpitämiseksi.

Anabasiksen muu historiallinen merkitys on siinä, että Ksenofon on tuonut Helleenien ja myös muun maailman havaittavaksi suuren Persian valtakunnan epäjärjestykselliset olot, ja Helleenien retki on, niinkuin lausuu jo Plutarkos (50-130 j.Kr.), mainio oppinut, arvostelija, monipuolinen kirjailija ja elämäkertojen historioitsija: on tuonut ja todennut, että Persialaiset kuninkainensa eivät harrasta muuta kuin rikkautta, hekumaa ja ylöllisyyttä; turhalla komeudella koetetaan lumota silmät; mutta koko Hellas on yltynyt uuteen intoon ja alkanut halveksia barbareja.

Tämä Ksenofonin ylistetty teos ei ole merkitystänsä menettänyt eikä suosiotansa kadottanut. Epälukuiset ovat siitä eri painokset aina siitä saakka, kun sen ensimmäinen painos ilmestyi kirjapainosta v. 1540, johon Filippus Melankhton kirjoitti esipuheen. Siitä on käännöksiä kaikilla Euroopan kielillä, suunnaton paljous tutkielmia, väitöskirjoja, tekstiselityksiä, arvostelmia, y.m. sekä sanakirjoja eri kieliin; suomeksi on erittäin ansiokas: Xenofonin Anabasin Sanakirja. Toimittaneet Kaarlo Forsman ja Juuso Hedberg. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia. 44 osa. 1879; sekä: "Kyyroksen sotavaellus Ksenofonilta. Duo prima capita Fennice Translata, quae publico examini modeste offert Wolmar Styrbjörn Schildt. 1832." (Anabasiksen I. ja II. 1. suomennettuna karjalais-savolaisella murteella.)

Ksenofon, Grylloksen poika, oli Ateenasta syntyisin n. v. 444 e.Kr. Hänen nuoruuden harrastuksiaan oli kaikenkaltainen urheilu, Ateenalaisten nuorisonkasvatuksen mukaisesti, mutta varsinkin ratsastus ja metsästys olivat hänen mielitoimiansa. Niissä vaurastui hänestä väkevä ja kaunis mies. Jo nuorena joutui Ksenofon nuorison opettajan filosoofi Sokrateen (469-399) tuttavuuteen. Filosoofinen kirjailija Diogenes Laertios (2. vuosisadalla j.Kr.) kertoo Sokrateen kerran kohdanneen Ateenan kadulla Ksenofonin ja sauvallaan hänet pysäytettyänsä tiedustelleen, mistä mitäkin tavaroita on saatavissa. Ksenofonin tähän vastattua oli Sokrates kysynyt: missä saadaan ihmiset hyviksi ja jaloiksi? Kun Ksenofon vaikeni, sanoi Sokrates: Seuraa minua, minä osoitan sen sinulle. Siitä lähtien tuli Ksenofonista Sokrateen oppilas ja uskollinen seuralainen. Peloponneesolaissodassa (431-401) Spartan ja Ateenan kesken oli Ksenofon Deelionin taistelussa (424) pudonnut hevosen selästä, jolloin Sokrates oli nostanut hänet hartioillensa ja niin hengen vaarasta pelastanut. – V. 401 meni Ksenofon Sardeeseen, Vähän-Aasian Lyydian maakunnan pääkaupunkiin, jonne siellä hovissa vieraileva ystävänsä Proksenos kutsui hänet esitelläkseen Kyyrokselle, kun tämä oli aikeissa ryhtyä sotaretkeen veljeänsä kuningas Artakserksesta vastaan. Tästä sitten tuli se Anabasis = Matka ylämaihin, jonka Ksenofon niin tarkasti ja mielenkiintoisesti on kertonut ja jossa hän ymmärtäväisyydellään, puhetaidollaan ja itsensäkieltämyksellä tuli kumppaniensa pelastajaksi ja koko retkikunnan sankariksi, maiden, kansojen ja niiden olojen historiallisesti luotettavaksi kuvaajaksi.

Tällä välin olivat valtiolliset olot Kreikassa kokonaan muuttuneet. Peloponneesolaissodassa Sparttalaiset olivat voitollisina kukistaneet Ateenan, joka sitten rakenteli ystävyyttä Persian kanssa, ja kun ateenalainen Ksenofon oli Spartan, lakedaimonilaisen, päällikön mukana sotaretkellä Persiaa vastaan ja muutoinkin tiedettiin hänen antavan tunnustusta Spartalle, lienee siinä ollut syy, miksi Ksenofon tuomittiin isänmaastansa maanpakoon. Tästä aiheutuen viipyi Ksenofon Aasiassa vielä sen jälkeenkin kuin oli pelastamansa sotajoukon jäännöksen johtanut Euroopan puolelle ja jättänyt sen lakedaimonilaisen päällikön Thimbronin haltuun. Oleskeltuaan joitakuita aikoja Spartan päällikön Derkyllidaan seurueessa liittyi hän Spartan voittoisan sotasankarin Agesilaoksen seuraan (396) Aasiassa. Tämä Agesilaos oli aikakautensa kuuluisimpia johtajia ja Ksenofonin mielestä helleeniläisen sankarin ihannekuva. Agesilaoksella oli vakava aikomus tehdä loppu Persian valtakunnasta. Niin siis olivat osat vaihtuneet: Ateenalaiset olivat sen aikeen voitolliset alkuunpanijat, Sparttalaiset heitä kadehtien ja peläten kukistivat Ateenalaiset ja aikoivat jatkaa voittamiensa heimolaisten toimenpidettä, mutta Spartan ainainen valtiollinen lyhytnäköisyys aiheutti Kreikan perivihollisen yhä paikoillensa jäämisen, kun Agesilaos kutsuttiin kotiin; kolmas kreikkalainen valta, Makedonia, sitten vasta kukisti Persian. Agesilaoksen kanssa palasi vihdoin myös Ksenofon Eurooppaan. Sparttalaiset olivat nyt taas ryhtyneet sotaan toista helleeniläisheimoa Teebalaisia vastaan. Asia ratkaistiin Koroneian taistelussa (394), jossa Ksenofonkin oli osallisena kantaen asetta samalla omia maanmiehiänsä vastaan, koska Ateenalaiset silloin olivat Teeban liittolaisia.

Rauhanteon jälkeen osoittivat Sparttalaiset kiitollisuuttansa Ksenofonille lahjoittaen hänelle maatilan Skillus-nimisessä seudussa lähellä Olympiaa, valtaamassaan Eelis-maakunnassa Peloponneeson länsirannikolla. Siellä hän rakensi pienen temppelin ja eli 17 vuotta – "elämänsä onnellisimman ajan". Hänen kaksi poikaansa, toisesta vaimostansa Fileesiasta, Diodooros ja Gryllos, kasvatettiin Agesilaoksen toimesta Spartassa; ratsutaitonsa tähden nimitettiin näitä veljeksiä dioskoreiksi, kansallissankarien Kastorin ja Polluksin, dioskorien, mukaan.

Mutta Skillus ei saanutkaan olla hänen vanhuutensa rauhan majana. Teebalaiset Epameinondaan johdossa mursivat Spartan mahtavuuden Leuktran taistelussa (371), ja sen johdosta Eeliksen johtomiehet palauttivat heiltä riistetyn Skilluksen takaisin Eelis-maakunnan yhteyteen. Silloin Ksenofonin täytyi paeta. Hän siirtyi perheinensä Korinttoon. Sillä välin myös Ateenalaiset olivat peruuttaneet Ksenofonin maanpaontuomion, joten hänellä siis oli tilaisuus palata kotivaltioonsa. Ksenofon ei kuitenkaan itse koskaan palannut Ateenaan, mutta molemmat poikansa hän sinne lähetti ottamaan osaa Ateenalaisten kanssa Spartan viimeiseen otteluun Teebaa vastaan, jolloin Mantineian taistelussa (362) Gryllos kaatui. Kuolonsanoman saapuessa oli Ksenofon juuri uhraamassa. Ensi hetkellä hän vavahti ja järkytettynä otti uhriseppeleen päästänsä; mutta kuultuaan poikansa kunnialla kaatuneen, sanottiin nimittäin Grylloksen keihään iskusta Epameinondaan saaneen kuolinhaavan, laski seppeleen taas päähänsä ja lausui: Tiesinkin lapseni syntyneen kuolevaiseksi. Grylloksen kuolemaa ylistivät monet kaunopuhujat.

Ksenofon eli lopun ikäänsä Korintossa ja kuoli siellä n. 90 vuotiaana (355), niinkuin tiedoitsee mainio hulluttelijakirjailija Lukianos (130-190? j.Kr.). Ksenofonin kuolemasta on monilukuisia muistosäkeitä tallettanut hänen elämäkertansa kirjoittaja edellämainittu Diogenes Laertios.

Ksenofon oli sangen monipuolinen mies, joka maataloutensa ja hevoshoitonsa sivussa paljon askarteli historiallisissa, filosoofisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Jos hänen historiallisuutensa onkin enemmän omakohtaista eikä aina perehtynyttä perussyihin, on se kuitenkin tasapuolista, oikeamielistä ja totuutta tähtäävää, silloinkin kun hän, moniaiden myöhempien mielestä, arvostelee tilanteita vain persoonalliselta näkökannalta. Vaikka Ksenofon oli Ateenalainen, piti hän kuitenkin Spartan lujalakista valtiomuotoa ihailtavana, terveempänä ja parempana kuin Ateenan levotonta ja mielivallalle tilaa tekevää kansanvaltaisuutta. – Filosoofisissa kysymyksissä on hän uskollinen Sokrateen oppilas, mutta samalla kansanuskonnon harras noudattaja, ei hän milloinkaan ryhtynyt mihinkään käytännölliseen toimeen, ellei ensin tiedustellut "jumalien" mieltä uhrein, rukouksin ja kiitoksin; sen vuoksi on hänen filosofiiansakin etupäässä käytännöllistä elämää tarkoittavaa, siveys ja hurskaus on sen pääsisällys.

Arvattavasti on Skillus ollut se rauhan paikka, missä Ksenofon on kirjoittanut useimmat teoksensa, jotkut todenmukaisesti vasta Korintossa. Mainittavimmat niistä ovat järjestyksessä:

1. Anabasis, _Kyyroksen sotaretki_, jonka pääsisällys on edellä

selostettu ja joka tässä on kokonaisuudessaan suomennettuna, se on epäilemättä Ksenofonin pääteos.

2. Kyrou paideia, _Kyyroksen kasvatus_, on Ksenofonin toinen, muodon ja

sisällyksen puolesta täydellisin, suurteos kahdeksassa kirjassa. Tämä vanhemman Kyyroksen (558-529) kasvatus- ja elämänhistoria ei ole historia tavallisessa mielessä, vaan siinä on Ksenofon esittänyt aivan omalaatuisesti ikäänkuin ihannehistoriansa kaiken valtiollisen, kasvatuksellisen ja filosoofisen elämänviisautensa suloisen yksinkertaisesti, rakastettavan puhtaasti ja kirjallisesti sivistyneen miehen tarkkatuntoisuudella. Kirja on jonkinlainen valtiollisfilosoofinen historiallinen romaani, jossa Kyyroksen persoonassa osoitetaan, kuinka hallitsija on kasvatettava, kuinka hallitusta on hoidettava, kuinka puoluetaisteluja ja riitoja valtiossa on viisaalla menettelyllä oikeaan ohjattava. Kyyroksen esimerkissä selvitetään tapausten vaiheet, mutta ei aina tapahtuneen historian mukaisesti, ollen ikäänkuin mallina nuorempi Kyyros, josta hän tämän luonnetta kuvatessaan Anabasiksessa (1. 9.) sanoo m.m. että Kyyros kaikista Persialaisista vanhemman Kyyroksen jälkeen oli arvokkain hallitsemaan.

3. Hellenikoi, _Hellaan historia_, seitsemän kirjaa Thukydideen

peloponneesolaissotahistorian jatkoa v.v. 411-362, on pääasiallisesti historiallisia muistelmia ja selostuksia omien ja muiden tietojen perustuksella, Ksenofonin luontaisella viehättäväisyydellä kirjoitettu historiateos. Siihen liittyy eri osana Agesilaos, ylistys tuon merkkimiehen muistoksi.

4. _Memorabilia, Muistelmia Sokrateesta_, neljä ryhmää keskusteluja

Sokrateen puolustukseksi syytöksiä vastaan muka jumalattomuudesta ja nuorison viettelemisestä. Sisältää Sokrateen todistelut kaikkitietävän, kaikkinäkevän ja kaikesta huolehtivan jumaluuden olemisesta.

5. Apologia, _Sokrateen Puolustuspuhe_, Ksenofonin esittämänä Sokrateen

mielipide, että hän kuolemaa enemmän toivoo kuin pelkää. On suomennettu.

6. Symposion, _Pidot_, Ksenofonin ehkä suloisin ja viehättävin teos,

jossa pääsisällys on Sokrateen ajatelmia rakkaudesta ja ystävyydestä. Siinä on myös verrattain tarkka selvittely Sokrateen ulkomuodosta.

Ksenofonin muut vähemmät teokset ovat: Hiero: Tyranni Hieron ja runoilija Simonideen keskustelu keinoista maan hyvin hallitsemiseksi. – Oikonomikós, Taloudesta, vuoropuheluja Sokrateen kanssa kaikenlaatuisen talouden hoidosta, jossa erityisesti ylistetään maanviljelystä ja teroitetaan, kuinka maa kaikki elättää; samalla saadaan tietää, kuinka sangen alkuperäisellä kannalla oli helleeniläinen maanviljelys, hevosta ei sopinut käyttää maanviljelyksessä y.m. Heti kirjan alussa on sangen kiintoisa selvittely isännän ja emännän keskinäisen hyvän välin taloudellisesta merkityksestä perheellisen hyvinvoinnin ja aviorakkauden ylläpitämiseksi. Tätä teosta piti jo Cicero (106-43), kuuluisa roomalainen puhuja, erinomaisessa arvossa. – Lakedaimonion politeia Lakedaimonilaisten valtio, sisältää Spartan valtiolaitoksen perustellun hyväksymisen. Spartan kansalaiskunto ja vallitseva asema perustuu heidän ankaraan kasvatukseensa, lainkuuliaisuuteen ja oivalliseen maanpuolustuslaitokseen, samalla kuitenkin huomauttaen sen erinäisiä heikkouksia ja yksityisten valtiomiesten mielivaltaa. – Athenaion politeia, Ateenalaisten valtio, kiivailee Ateenan vallatonta kansanvaltaisuutta ja hallitusmuotoa vastaan, vaikka ei suinkaan tahdo kieltää sen johdonmukaista järkevyyttä useissa yksityiskohdissa. Muutamat arvostelijat katsovat tämän teoksen jonkun muun kuin Ksenofonin kirjoittamaksi ja arvelevat sitä vanhimmaksi muistomerkiksi Attikan suorasanaisesta kirjallisuudesta. – Póroi, Valtion tuloista, kirjasessa annetaan Ateenalaisille viisaita neuvoja, kuinka valtiotulojansa kartuttaisivat oivallista meriasemaansa muistaen kaupalla ja ulkomaanliikkeellä, vuorikaivoksillaan, rauhan mielessä sotatoimia karttaen ja rikkaita apulähteitänsä käyttäen sekä koettaen välttää omien kansalaisten ja liittolaisten liikaverotusta, j.n.e. Tämä on Kreikkalaisten vanhin kansantaloudellinen kirjoitus, mutta kun siinä ei puhuta mitään maanviljelyksestä, jota Talouskirjassa teroitetaan, on epäiltävää sen lähtöisyyttä Ksenofonilta. – Hipparkhikós, Ratsutaidosta, Perí hippikes, Hevoshoidosta, Konegetikós, Metsästyksestä, ovat varsin asiallisia ja opettavaisia esityksiä kukin alaltansa.

Kaikessa Ksenofonin kirjallisuudessa on yhteistä se, että tosiasiain, kokemuksen ja todistelun perustuksella asiat elävästi esitetään, osittain kertomalla todeten, osittain selittämällä opettaen. Ksenofonin filosofiia on pääasiassa siveysoppia. Tapausten kulku esitetään riippuvaksi jumaluuden välittömästä vaikutuksesta. Julkinen ja yksityinen elämä erinkaltaisissa muodoissaan on suorassa ja keskeymättömässä suhteessa jumalalliseen olentoon. Tähän ajatuskantaan perustuen on hänen kirjallinen esityksensä tyventä, teeskentelemätöntä, helposti tajuttavaa ja nykyaikaistakin lukijaa miellyttävää. Muinaisaikoina sai suurta tunnustusta ja arvonantoa Ksenofonin kertomistapa. Ihailtiin hänen esityksensä ja kuvauksensa tasasuhtaisuutta, suoruutta ja ikäänkuin läpikuultavaa selkeyttä, Attikankielen sulosointua sen luonnollisessa miellyttäväisyydessä ja rikkaassa täyteläisyydessä.

Niin selvä ja kirkas kuin Ksenofonin attikalainen haarniska, argolilainen kilpi ja boiootialainen kypäri on kieli hänen kirjoituksissansa: puhdasta ja luistavaa, eloisaa ja raikasta, täynnä luontaista viehkeyttä, säännöllistä ja miellyttävää, vailla Heerodotoksen (484-413) murteellisuutta ja Thukydideen (471-404) juhlallista kankeutta, jotka kolmisin ovat vanhan Kreikan kuuluisat historioitsijat. Vanhat nimittivät Ksenofonia attikalaiseksi mehiläiseksi ja Cicero (106-43) sanoo runottarien puhuvan Ksenofonin kielellä, mainio roomalainen kirjallisuuden arvostelija Fabius Kvintilianus (35-95 j.Kr,) ihailee jonkun sulopuheisuuden jumalattaren asuneen Ksenofonin huulilla samallaisesti kuin Ateenan kaunopuheisen valtiomiehen Perikleen (484-429). Niin myös ylistää häntä historioitsija Flavius Arrianus (n. 160 j.Kr.), joka itse on kirjoittanut Anabasis-kirjan Aleksanteri Suuren retkistä: "10,000 retki Kyyroksen kanssa Artakserksesta vastaan, Klearkoksen ja hänen kumppaniensa surullinen kohtalo, sekä juuri heidän paluuretkensä, jolla Ksenofon heitä johti, on maailmassa paljon enemmän mainetta saanut Ksenofonin tähden kuin Aleksanteri itse ja Aleksanterin uroteot."

Kun nimien ja lainasanojen kirjoittamisessa ei vielä ole yhdenkaltaisuutta, on sen johdosta lyhyesti mainittava, että suomennoksessa on seurattu sitä vanhoista ajoista saakka muissakin kielissä havaittavaa kirjoitustapaa, että lainattu kieli liittyy läheisesti lainan antavan kielen ulkonaiseen muotoon, mutta se samalla mukautuu lainan ottavan kielen äänneasuun. Tähän perustuen on myös Suomenkielen mukaista kirjoittaa: Ateena, Myysia, Traakia; Kristus, Ksenofon, Foibos; amiraali, falanki, seesami. Täydellistä johdonmukaisuutta nimien kirjoittamisessa ei ole missään kielessä, sillä nimet noudattavat myös omaa lakiansa, riippuen pääasiallisesti siitä, missä määrässä lainat ovat yleissivistyksellisiä joka kielen yhteisomaisuutta, tai missä muodossa ovat ajan mittaan joutuneet kieleen vakiintumaan: Lontoo, Foinikia, Cicero, Filippus, Sokrates, Soolon, tai vähemmän ja harvemmin yleissivistyksessä tarvittavia: Queebec, Khrysopolis, Nimrud, Seuthes, eikä tietenkään aina voida olla yksimielisiä nimen enemmästä tai vähemmästä yleissivistyksellisyydestä, tai Suomenkielen mukaisen muodon erinkaltaisuudesta: Sparta l. Spartta, Eurooppa l. Europpa, Kairooneia l. Kaironeia.

On historiallinen tosiasia, että samasta sanajuuresta on muodostunut kestolta, laajuudelta, eri kaikuisia sanoja: fîdes, fido, nôta, notus, rêgo, regula, ja että tällaista lyhyen ja pitkän eri kaikuisuutta on myös kirjoituksessa merkitty niin havainnollisesti kuin nykyään Suomessa ja osittain Saksassa merkitään: Maarcus, fructuus, paastor. Tässä on osviittaa suomeksi kirjoittamiseen: Deelos, Kyyros, Diodooros; logiikka loogillinen, fysiikka fyysillinen, kritiikki kriitillinen.

Erityistä haittaa näyttää olevan hengähdyksellä varustettujen Kreikan konsonanttien, aspiraattain kh, ph, th suomeksi kirjoittamisessa. Johtoa ja ohjausta sopii tässä kohdin saada Latinan avulla. Vanhassa ja yleensä kansan kielessä ei ollut aspiraattoja (siis niinkuin Suomessa), joka näkyy sekä itse vanhojen todistuksista että kivikirjoituksista: Aciles, Antiocus, arcitectus, Corinto, teatro, Delpis, Pilipus. Pompejin kivikirjoituksissa sekä Rooman ja maaseudun muistomerkeissä alkukristilliseltä ajalta on tällaisia sanamuotoja: Cristo, Clearco, Teodora; Dafne, Fileto, Fyllis, siis p = f (ei: ph), ks = c = k, th = t. Rooman Kvirinaaliskukkulalla n.s. Monte cavallo-paikassa on dioskorien suuret muistopatsaat, luultavasti keisariajan alkupuolelta, niistä toisen marmorijalustassa on suurilla kirjaimilla Opus Fidiae. Kuvanveistäjä Fidias, Feidias, on siis ollut patsaiden alkuperäinen tekijä, mutta Rooman jäljennösten jalustat ovat kaiken todennäköisyyden mukaan Konstantiinos Suuren (274-337) aikakaudelta, jolloin siis ph kirjoitettiin vastaavasti F (ei: Ph). Keisari Tiberiuksen (14-37) aikana eläneen juutalais-kreikkalaisen filosoofin nimi esiytyy myös muodossa: Filo (ei: Philo). Sittemmin ilmenee kreikkalaisen sivistyksen vaikutus myös toisemmin oikeinkirjoituksessakin, mutta vielä myöhemminkin on keski- ja etelä-Italian kivikirjoituksissa verrattain usein f ph:n ohessa. Priscianus, kuuluisa kielimies (491-518) toteaakin, että Latinan f on oleellisesti sama kuin Kreikan ph. Koska Suomessa f on välttämättömän tarpeellinen varsinkin lainasanoissa, on siis Kreikan Ph ph merkittävä Suomenkielessä aina F f.

Niin muodoin on kirjoitettava: Kreikka, Klearkos, Ateena, Teeba, Foifos, Ksenofon.

Anabasiksen suomennos on tehty tekstistä: Xenophons Anabasis, erklärt von Rektor Ferdinand Vollbrecht, vertaamalla myös muutamiin muihin teksteihin. – Muuta tarvittua kirjallisuutta on, paitsi sanakirjoja: Xenophons Anabasis oder Der Zug der Zehntausend. Aus d. Griechischen mit Einleitung u. Erläuterung von Dr. Max Oberbreyer. Wilh. Freund's Xenophons Anabasis. Xenofon Cyrus' härfärd och de 10,000:s återtåg. – Geschichte d. Griechischen Literatur von Edvard Munk u. Richard Volkman. – Denkmäler Griechischer und Römischer Skulptur Herausgegeben von A. Furtwängler und H.L. Urlichs, 1911. – Elegantiae: Geschichte der Vornehmen Welt im Klassischen Altertum von A. v. Gleichen–Russwurm, 1912. – Die Aussprache des Latein von Emil Seelman, y.m.

Ensimmäinen kirja.

I. LUKU.

Retken aihe ja valmistelut.

Dareioksella ja Parysatiksella oli kaksi poikaa, vanhempi oli Artakserkses ja nuorempi Kyyros. Kun Dareios[1] sairasteli ja aavisti elämänsä lopun lähenevän, tahtoi hän molemmat poikansa olemaan lähellänsä. Vanhempi sattuikin juuri olemaan saapuvilla ja Kyyrosta hän lähetti noutamaan siitä maakunnasta, jonka maaherraksi hän oli hänet tehnyt nimitettyään hänet samalla kaikkien niiden joukkojen päälliköksi, jotka kokoontuivat Kastooloksen kentällä [Lyydiassa]. Kyyros siis matkusti sinne seuranaan luultu ystävänsä Tissafernes ynnä 300 raskasaseista Helleeniä sekä niiden päällikkönä parrasialainen Ksenias.

Kun oli kuollut Dareios ja hallitukseen astunut Artakserkses,[2] teki Tissafernes Kyyroksen epäluulonalaiseksi veljelle siitä, että tämä salaa vehkeili häntä vastaan. Kuningas otti uskoaksensa sen, otatti kiinni Kyyroksen, surmatakseen hänet. Äiti kuitenkin sai hänet rukouksillaan pelastetuksi ja lähetti takaisin maakuntaansa. Mutta Kypros, kun hän hengen vaarassa oltuaan ja häväistynä oli poistunut, mietti itseksensä miten pääsisi olemasta enään milloinkaan veljensä vallassa, vaan jos mahdollista tulisi hänen sijaansa kuninkaaksi. Äiti Parysatis myös suosi salaisesti Kyyrosta, sillä hän rakasti häntä enemmän kuin hallitsevaa Artakserksesta. Ja Kyyros kohteli kaikkia kuninkaan luota hänen tykönsä tulleita sillä tavalla, että lähettäissänsä heidät luotansa, he olivat enemmän hänen kuin kuninkaan ystäviä. Myös alaisistansa Persialaisista hän niin huolehti, että ne olivat sekä kelvollisia sotaan että suosiollisia häntä kohtaan. Helleeniläisen sotajoukon hän myös kokosi mahdollisimman salaisesti, yllättääksensä kuninkaan kokonansa valmistamattomana. Seuraavalla tavalla hän siis järjesti sotaväen värväyksen.

Kaikkien niiden varusväkien päälliköt, joita hänellä oli kaupungeissa, velvoitti hän itsekunkin ottamaan palvelukseensa mahdollisimman määrän parhaita peloponneesolaisia miehiä, koska muka Tissafernes vehkeili hänen alaisiansa kaupunkeja vastaan. Joonian kaupungit kuuluivat nimittäin entuudestaan Tissaferneelle, kuninkaan läänittäminä, mutta silloin ne olivat luopuneet Kyyroksen puolelle kaikki paitsi Mileetos.[3] Mutta Mileetoksessa oli Tissafernes, ensin huomattuaan kaupunkilaisten puuhailevan samallaista luopumista, teloituttanut toisia ja karkoittanut toisia maanpakoon. Kyyros otti turviinsa pakolaiset, kokosi sotajoukon, piiritti Mileetosta maalta ja mereltä ja koetti palauttaa karkoitetut. Tästä sai hän taas toisen tekosyyn sotajoukon kokoamiseen. Mutta kuninkaalle hän lähetti pyynnön, että nämä kaupungit annettaisiin mieluummin hänelle, kuninkaan veljelle, hallittaviksi kuin Tissaferneelle, ja äiti Parysatis auttoi häntä tässä kohdin, niin että kuningas ei huomannut juonta häntä itseään vastaan, vaan luuli Kyyroksen sotivan Tissafernesta vastaan sekä tekevän sen johdosta sotakuluja; näin ollen hän ei ensinkään pahoitellut heidän sotimisistaan, sillä Kyyros lähetti kuninkaalle tulevat verot kaupungeista, jotka hänellä nyt oli Tissaferneelta hallussansa.

Toinen sotajoukko koottiin hänelle Kersoneesoksessa vastapäätä Abydosta[4] seuraavalla tavalla. Oli maanpakolainen mies Lakedaimonista[5] nimeltä Klearkos; häneen tutustui Kyyros, ihastui häneen ja antoi hänelle 10,000 dareikkia rahaa.[6] Klearkos otti rahat, kokosi niillä varoilla sotajoukon ja lähtien Kersoneesoksesta,[7] soti sen joukon avulla Hellespontoksen toisella puolen asuvia Traakialaisia vastaan hyödyttäen siten Helleenejä, niin että myös Hellespontoksen kaupungit vapaaehtoisesti keräsivät varoja sotamiesten elatukseen. Näin taas tämä sotajoukko hänelle elätettynä pysyi salassa.

Tessalialainen Aristippos, ollen Kyyroksen vierasystävä, tuli kotoisten vastapuoluelaistensa vainoamana Kyyroksen luo ja pyysi häneltä pari tuhatta palkkasoturia ynnä kolmen kuukauden palkan siten ehkä voittaaksensa vastapuoluelaiset. Kyyros antoi hänelle noin 4,000 ynnä kuuden kuukauden palkan ja pyysi, ettei hän ennen sopisi vastapuolueen kanssa kuin olisi neuvotellut hänen kanssaan. Täten taas Tessaliassa hänelle salaisesti varustettiin sotaväkeä.

Boiootialaisen Proksenoksen, vierasystävänsä, käski Kyyros tulemaan luoksensa mukanaan niin monta miestä kuin mahdollista ikäänkuin tahtoisi hän sodalla ahdistaa Pisidialaisia, koska ne hyökkäilivät hänen maakuntaansa.

Stymfalolainen Sofainetos ja akaialainen Sokrates, jotka myös olivat Kyyroksen vierasystäviä, saivat samoin häneltä käskyn saapua mahdollisimman suuren miesmäärän kanssa, ikäänkuin aikoisi hän sotia Tissafernesta vastaan mileetolaisien pakolaisten kanssa. Ja nämä tekivät niin.

II. LUKU.

Kyyros kokoo joukkonsa Sardeeseen, Lyydian maakunnan pääkaupunkiin, ja lähtee sieltä retkelle muka Pisidialaisia vastaan. Tissafernes ilmiantaa Kyyroksen hankkeet kuninkaalle, joka ryhtyy vastavarustuksiin. Kyyroksen matka moniaiden Vähän-Aasian maakuntain halki. Sotaväen katselmus Kelainassa. Kilikian kuningatar Epyaksa. Tulo Tarsokseen.

Kun Kyyros nyt oli päättänyt matkata ylämaihin, otti hän tekosyyksi tahtovansa kokonaan karkoittaa maakunnastansa Pisidialaiset ja kokosi juurikuin näitä vastaan sekä persialaisen että helleeniläisen sotajoukon. Sinne [Sardeeseen] hän käski Klearkoksen saapumaan koko sotajoukkoineen, Aristippoksen sopimaan kotipuoluelaistensa kanssa sekä lähettämään hänelle sotajoukkonsa, samoin arkadialaisen Kseniaan, joka oli hänen palkkasoturiensa päällikkönä kaupungeissa, tulemaan mukanansa muut miehet paitsi mitä tarvittiin linnojen vartioimiseen. Hän kutsui sinne myös Mileetoksen piirittäjät sekä käski pakolaisten ryhtymään retkeen hänen kanssansa luvaten heille, että jos hänen sotaretkensä onnistuisi, hän ei ennen lepäisi kuin palauttaisi heidät kunkin kotiinsa. Nämä tottelivat mielellänsä, sillä he luottivat häneen, tarttuivat aseisiin ja tulivat Sardeeseen. Sinne saapui myös Ksenias mukanaan kaupunkeihin sijoitetuista raskasaseisista noin 4,000 miestä, niin myös Proksenos tuoden n. 1,500 raskasaseista ja 500 kevytaseista sekä stymfalolainen Sofainetos 1,000 miestä mukanaan, akaialainen Sokrates noin 500 raskasaseista sekä megaralainen Pasion noin 300 raskasaseisen ja 300 kevytaseisen kanssa, ollen hän ja Sokrates Mileetoksen piirittäjäin joukkoa.

Nämä siis saapuivat hänelle Sardeeseen. Mutta Tissafernes tämän huomattuaan päätti varusteen olevan suuremman kuin mitä tarvittiin retkeen Pisidialaisia vastaan, matkusti mahdollisimman nopeasti kuninkaan luo mukanaan noin 500 ratsumiestä. Ja nyt kuningas kuultuaan Tissaferneelta Kyyroksen retkestä, ryhtyi vastavarustuksiin.

Kyyros lähti mainitsemieni joukkojen kanssa Sardeesta ja kulki Lyydian kautta kolme päivänmatkaa, 22 parasankia[8] Maiander-joelle, tämä oli parin pletrin[9] levyinen ja sen ylitse oli seitsemästä aluksesta rakennettu silta. Mentyänsä siitä ylitse hän kulki Frygian alueen poikki päivänmatkan kahdeksan parasankia Kolossan väkirikkaaseen, varakkaaseen ja suureen kaupunkiin. Siellä hän viipyi seitsemän päivää, jolloin saapui tessalialainen Menon, mukanaan 1,000 raskasaseista ja 500 kevytaseista, Dolopilaisia, Ainianilaisia ja Olyntolaisia. Sieltä hän kulki kolme päivänmatkaa, 20 parasankia Kelainaan, Frygian väkirikkaaseen, suureen ja varakkaaseen kaupunkiin. Siellä oli Kyyroksella linna ja suuri puisto täynnä villieläimiä, joita hän metsästi ratsain silloin kun halusi harjoittaa itseänsä ja hevosiansa. Puiston keskitse juoksee Maiander-joki, jonka lähteet ovat linnan alueella; se juoksee myös Kelainan kaupungin halki. Kelainassa on myös Persian suurkuninkaan luja linna ja Marsyas-joen lähteet linnoituksen juurella; tämäkin joki juoksee kaupungin kautta ja laskee Maianderiin. Marsyaan leveys on 25 jalkaa. Siellä sanotaan Apollon[10] nylkeneen Marsyaan, voitettuaan tämän, joka kiistaili hänen kanssansa soittotaidossa, sekä ripustaneen nahan luolaan, mistä joen lähteet saavat alkunsa; tämän tähden mainitaan jokeakin Marsyaaksi. Tänne kerrotaan Kserkseen[11] Hellaasta voitettuna palatessaan rakennuttaneen linnan ja Kelainan linnoituksen. Täällä viipyi Kyyros 30 päivää ja saapui Klearkos, lakedaimonilainen pakolainen, mukanaan 1,000 raskasaseista, 800 traakialaista kevytaseista sekä 200 kreettalaista jousimiestä. Samalla saapui syrakuusalainen Sosio, tuoden 300 raskasaseista sekä arkadialainen Sofainetos samoin 1,000 raskasaseista. Täällä toimitti Kyyros helleeniläisen sotaväen tarkastuksen ja luetteloimisen puistossa, ja oli kaikkiaan raskasaseisia 11,000 ja kevytaseisia noin 2,000.

Sieltä kulki hän kaksi päivänmatkaa, (kymmenen parasankia, Peltan väkirikkaaseen kaupunkiin. Siellä hän viipyi kolme päivää, jona aikana arkadialainen Ksenias järjesti Lykaia-juhlan vieton uhreineen sekä toimitti kiistakilpailun; palkinnot siinä olivat kultaisia päänkoristeita. Kyyroskin katseli kilpailua. Sieltä hän kulki kaksi päivänmatkaa, kaksitoista parasankia, Keramonagoran väkirikkaaseen kaupunkiin, joka on viimeinen Myysian maakunnan äärellä. Sieltä kulki hän kolme päivänmatkaa, 30 parasankia, Palonummelle, asuttuun kaupunkiin, viipyen siinä viisi päivää. Sotamiehille oli maksamatta enemmän kuin kolmen kuukauden palkka ja monesti he kävivät Kyyroksen teltan ovilla sitä pyytämässä. Hän puolestaan yhä lausui heille toiveita ja oli ilmeisesti alakuloinen, sillä ei ollut Kyyroksen tavan mukaista olla antamatta, jos hänellä oli.

Siellä esiytyi Kyyrokselle Kiliikian kuninkaan, Syennesiksen, puoliso Epyaksa ja hänen sanottiin antaneen paljon varoja Kyyrokselle, silloin ainakin maksoi Kyyros sotaväelle neljän kuukauden palkan. Kilikiattarella oli vartioväkenään Kilikialaisia ja Aspendilaisia; myös puhuttiin Kyyroksen pitäneen hyvänä Kilikiatarta. Sieltä kulki hän kaksi päivänmatkaa, 10 parasankia, Thymbrionin väkirikkaaseen kaupunkiin. Siellä oli tienvieressä n.s. Midaan, Frygian kuninkaan, lähde, jossa tuo kuningas oli pyydystänyt Seileenos-nimisen satyyrin [hedelmällisyyden hengen kasvattajan] sekoittamalla viiniä lähteeseen. Sieltä kulki hän pari päivänmatkaa, kymmenen parasankia, Tyriaeionin väkirikkaaseen kaupunkiin, jossa viipyi kolme päivää, ja sanotaan Kilikiattaren pyytäneen Kyyroksen näyttämään hänelle sotaväkensä. Haluten täyttää tämän pyynnön ja nyt siis näyttää, pitää hän kentällä Helleenien ja Persialaisten katselmuksen. Hän käski Helleenien järjestyä ja asettua niinkuin heidän taistelutapansa oli sekä kunkin johtajan järjestämään miehensä. He siis järjestyivät riviin neljä miestä perättäin: Menon ja hänen miehensä olivat oikealla, Klearkos miehinensä vasemmalla, keskustassa muut sotapäälliköt. Kyyros tarkasti ensin Persialaiset,[12] ne kulkivat hänen ohitsensa järjestettyinä ratsujoukottain ja ryhmittäin, sitten Helleenit, Kyyros ajaen [kaksipyöräisissä] sotavaunuissa ja Kilikiatar katetuissa matkavaunuissa. Kaikilla miehillä oli vaskiset kypärit päässä, purpuranpunaiset ihotakit ja säärivarusteet sekä verhottomat kilvet. Kuljettuaan kaikkien ohitse, seisahtui hän keskirintaman eteen ja lähetti Pigres-tulkin Helleenien päälliköiden luo käskien koko rintaman ojentamaan aseensa ja rynnistämään eteenpäin. Nämä ilmoittivat sen sotilaille, ja kun torvilla oli annettu merkki, ryntäsivät he aseet ojennettuina. Tämän johdosta heidän edetessään nopeammin ja sotahuudon nostettuaan syntyi itsestänsä sotamiesten kilpajuoksu Persialaisten leirille: mutta Persialaiset pelästyivät pahasti ja Kilikiatarkin pakeni vaunuin, myös leirikaupustelijat jättivät tavaransa ja pakenivat. Helleenit palasivat leiriinsä nauraen, ja Kilikiatar ihmetteli nähdessään sotajoukon loiston sekä järjestyksen. Mutta Kyyros ihastui nähdessään Helleenien vaikuttaman pelon muukalaisissa.

Sieltä kulki hän kolme päivänmatkaa, 20 parasankia, Ikonioniin, Frygian rajakaupunkiin. Täällä hän viipyi kolme päivää ja kulki sitten Lykaonian kautta viisi päivänmatkaa, 30 parasankia. Tämän, vihollismaan, hän jätti Helleenien ryöstettäväksi. Täältä lähetti Kyyros Kilikiattaren Kilikiaan lyhintä tietä antaen hänen saattojoukokseen Menonin sotilaineen. Kyyros kulki muiden kanssa Kappadokian kautta neljä päivänmatkaa, 25 parasankia, Tyanan väkirikkaaseen, varakkaaseen ja suureen kaupunkiin. Siellä hän viipyi kolme päivää ja surmautti sillä aikaa persialaisen Megaferneen, kuninkaallisen arvoherran, sekä myös jonkun toisen mahtimiehen alapäälliköistä, syyttäen heidän vehkeilleen häntä vastaan. Täältä he koettivat tunkeutua Kilikiaan, mutta vuorisolan kapea tie oli vain yksillä vaunuilla kuljettava, erittäin jyrkkä ja mahdoton sotajoukon kulkea, jos joku siinä esti. Sanottiin myös Syennesiksen olevan kukkuloilla vartioimassa solaa, sen vuoksi he viipyivät kentällä päivän; mutta seuraavana päivänä tuli sanansaattaja ilmoittaen Syennesiksen jättäneen kukkulat saatuaan tietää Menonin sotajoukon olevan jo Kilikiassa vuorten sisäpuolella sekä kuultuaan Lakedaimonilaisten ja itse Kyyroksen kolmisoutulaivojen purjehtineen Tamoksen johdossa Jooniasta Kilikiaan. Kyyros siis nousi vuorille kenenkään estämättä ja näki teltat, joissa Kilikialaiset olivat vartioineet. Sieltä laskeutui hän alas tasangolle, joka oli suuri, kaunis, vesirikas ja täynnä kaikenlaatuisia puita sekä viiniköynnöksiä, ja kasvoi paljon seesamiristaa, tesmäheinää, hirssiä, nisua ja ohraa; jyrkkä, korkea vuorijono kiertää sen kaikkialta merestä mereen.

Kuljettuaan tämän tasangon poikki saapui hän neljän päivänmatkan jälkeen, 25 parasankia, Tarsokseen, Kilikian suureen ja varakkaaseen kaupunkiin. Siellä oli Kilikian kuninkaan linna. Kaupungin lävitse juoksee Kydnos-niminen joki, parin pletrin levyinen. Tämän kaupungin olivat asukkaat ynnä Syennesis jättäneet [ja muuttaneet] varustettuun paikkaan vuorille muut paitsi ravintoloitsijat; paikallaan pysyivät myös Soloin ja Issoin asukkaat meren rannalla. Mutta Epyaksa, Syennesiksen puoliso, oli tullut Tarsokseen viisi päivää ennen Kyyrosta. Vuorisolassa matkalla tasangolle oli tuhoutunut kaksi ryhmää Menonin sotajoukosta: toiset sanoivat, että ne ryöstellessänsä olivat saaneet surmansa Kilikialaisilta, toiset taas, että ne jälkeenjääneinä ja osaamatta löytää muuta sotajoukkoa tai tietä olivat sitten eksyksissä tuhoutuneet; näitä oli satakunta raskasaseista.[13] Muut tämän kuultuansa ryöstivät kaupungin ja sen linnan kiukustuneina sotakumppaniensa kuolemasta. Kun Kyyros oli ajanut kaupunkiin, lähetti hän hakemaan Syennesistä luoksensa. Tämä kuitenkin vastasi, että hän ei ole milloinkaan ennen joutunut kenenkään häntä itseään mahtavamman käsiin, eikä tahtonut nytkään mennä Kyyroksen kuuluville, ennenkuin vaimonsa hänet oli suostuttanut ja hän saanut turvasanan. Kun he tämän jälkeen olivat yhtyneet toistensa kanssa, antoi Syennesis Kyyrokselle paljon varoja sotaretkeen, ja Kyyros puolestansa antoi hänelle lahjoja, joita pidetään suuriarvoisina kuninkaalle: kultasuitsisen hevosen, kultaiset kaulavitjat ja rannerenkaat, kultamiekan ja persialaisen puvun sekä lupauksen, ettei enään ryöstetä [Kilikian] maakuntaa, ja että ryöstetyt orjat saadaan takaisin, missä vain niitä kohtaavat.

III. LUKU.

Sotaväen kieltäymys kulkemasta eteenpäin epätietoisena matkan määrästä. Sen johdosta viipymys Tarsoksessa. Klearkos hengenvaarassa yrittäessään heitä rauhoittaa, saa kuitenkin Helleenit vihdoin liikkeelle, varsinkin kun Kyyros vielä vakuuttaa retken käyvän maaherra Abrokomasta vastaan Eufrates-virran tienoille.

Tarsoksessa viipyi Kyyros ja sotaväki 20 päivää, sillä sotamiehet kieltäytyivät menemästä eteenpäin, he nimittäin jo epäilivät menevänsä kuningasta vastaan, mutta sitä varten ei ole, sanoivat, heitä palkattu. Ensin koetti Klearkos pakoittaa sotamiehiänsä lähtemään liikkeelle, mutta ne heittivät häntä ja hänen juhtiansa kivillä, kun näiden piti alkaa kulkea. Klearkos töin tuskin pääsi joutumasta kivitetyksi, vaan kun hän sittemmin huomasi, ettei voi heitä pakottaa, kutsui hän kokoon sotamiehensä, ja ensiksi hän itki pitkän aikaa seisoen (paikallaan); miehet sen nähdessänsä ihmettelivät ja vaikenivat. Sitten hän puhui näin:

Sotamiehet! Älkää ihmetelkö että olen murhemielellä nykyisestä tilanteesta, sillä Kyyros rupesi minun ystäväkseni ja on minua, maanpakolaista, sekä muutoin kunnioittanut että antanut minulle 10,000 dareikkia rahaa. Niitä minä en ole tallettanut omiin tarpeisiini enkä tuhlannut turhuuteen, vaan olen kuluttanut ne teihin. Ensiksi sodin Traakialaisia vastaan ja Hellaan puolesta kostin heille teidän avullanne ajaen heidät kauvas Kersoneesoksesta, kun he tahtoivat maan asukkailta, Helleeneiltä, riistää maan. Mutta kun Kyyros kutsui (minua), otin teidät mukaani ja lähdin, että jos hän jotain tarvitsisi, hyödyttäisin häntä niiden hyvien töiden tähden, joita häneltä olin saanut kokea. Mutta kun te ette tahdo yhdessä seurata matkaan, täytyy minun siis joko luopuen teistä pysyä Kyyroksen ystävyydessä tai pettäen hänet olla teidän kanssanne. Teenkö oikein, en tiedä, mutta nyt valitsen teidät ja teidän kanssanne kärsin, mitä hyvänsä tarvinneekin. Eikä milloinkaan kukaan saa sanoa, että minä Helleenejä johtaessani muukalaisia vastaan petin Helleenit ja valitsin muukalaisten ystävyyden; vaan kun te ette tahdo totella minua ettekä seurata, seuraan minä teitä ja kärsin mitä vain tarvinneekin. Sillä katson teidän olevan minun isänmaani, ystäväni ja taistelukumppanini, ja teidän seurassanne luulen olevani kunnioitettu, missä sitten ollenkin, mutta teistä erotettuna ollen en luule pystyväni ystävää hyödyttämään enkä vihollista vastustamaan. Näin siis olkaa varmat siitä, että minä menen minne vain tekin.

Näin hän puhui. Mutta sotilaat, sekä hänen miehensä että muut, tämän kuultuansa, olivat mielissänsä, että hän ei ollut sanonut kuljettavan kuningasta vastaan, ja Kseniaan sekä Pasionin joukosta leiriytyi Klearkoksen puolelle enemmän kuin 2,000 miestä aseineen ja tavaroineen.

Kyyros tuskitellen ja mielipahoissaan lähetti hakemaan Klearkosta, mutta tämä ei tahtonut tulla, vaan lähetti sotamiehillä salaa sanan Kyyrokselle ja käski hänen olemaan levollinen siitä, että asiat järjestyisivät tarpeen mukaan ja käski hänen taas lähettää noutamaan häntä, mutta sanoi samalla, että hän ei tule.

Sen jälkeen hän kokosi omat sotilaansa sekä hänen puolellensa tulleet kuin myös muut tulemaan halukkaat ja puhui näin:

Sotilaat! on selvä, että Kyyroksen suhteet meihin ovat samat kuin meidän häneen; sillä emme me enään ole hänen sotamiehiänsä, koska kerran emme seuraa häntä, eikä hän enään ole meidän palkkaajamme. Että hän tietenkin katsoo kärsivänsä vääryyttä meiltä, sen tiedän, senpätähden en tahdo tulla hänen luoksensa, vaikka hän lähetti minua hakemaan, etenkin sen vuoksi, että häpeän, kun tunnen pettäneeni häntä kaikessa, sitten myös siksi, että pelkään hänen ottavan minut kiinni ja vetävän oikeuteen siitä, missä hän katsoo minulta vääryyttä kärsineensä. Minun mielestäni meidän ei siis ole aika maata eikä olla itsestämme välinpitämättömiä, vaan tulee harkita, mitä tämän johdosta on tehtävä. Ja ainakin niinkauvan kun viivymme täällä, on mielestäni tarkattava, kuinka turvallisimmin viivymme, jos taas päätetään jo lähteä, kuinka turvallisimmin poistumme ja kuinka ruokavaroja saamme, sillä ilman niitä ei ole mitään hyötyä päälliköstä eikä sotamiehestä. Kyyros on suurenarvoinen ystävä sille, jonka ystävä hän on, mutta vaarallisin vihamies sille, jonka vihollinen hän on, ja hänellä on jalka-, ratsu- ja merivoimaa, jonka me kaikin yhtäläisesti sekä näemme että tunnemme, sillä emmehän nähdäkseni majaile kaukana hänestä. Näin ollen on aika sanoa, mitä kukin ymmärtää parasta olevan.

Tämän sanottuaan ihan vaikeni.

Sen jälkeen nousivat toiset itsestään sanoen ajatuksensa, toiset hänen kehottaminaan, osoittaen kuinka arveluttavaa oli ilman Kyyroksen suostumusta niin hyvin jäädä kuin mennä. Mutta yksi, jolla oli olevinansa kova kiire mitä nopeimmin rientämään Hellaaseen, neuvoi, että tulisi hetimiten valita toisia päälliköitä, jos ei Klearkos tahtoisi johtaa heitä täältä pois, ostaa elintarpeita, – ruokatori oli Persialaisten sotajoukossa – ja varustautua matkaan, sekä mennä Kyyrokselta pyytämään laivoja, pois purjehtiaksemme. Jos hän ei laivoja antaisi, tulee pyytää häneltä opasta, joka johtaisi heidät ystävällisen maan kautta. Vaan jos Kyyros ei antaisi opastakaan, tulisi nopeasti järjestyä taistelukuntoon, lähettää miehiä edeltäpäin valtaamaan kukkulat, ettei Kyyros eivätkä Kilikialaiset niitä ennättäisi ottaa haltuunsa, joilta meillä on paljon ryöstettyjä ihmisiä ja tavaraa. Tämä nyt puhui näin ja hänen jälkeensä lausui Klearkos seuraavasti:

Älköön kukaan teistä esittäkö minua johtamaan tätä paluuretkeä, sillä näen monia syitä, joiden vuoksi minun ei käy tätä tekeminen; mutta parhaani mukaan tottelen teidän kaiketi valitsemaanne miestä, jotta näkisitte minun osaavan olla käskynalainen niinkuin kuka vaan muu ihminen.

Hänen jälkeensä nousi toinen huomauttaen sen miehen typeryyttä, joka kehotti pyytämään laivoja, ikäänkuin Kyyros ei jatkaisi retkeänsä, sekä osoittaen, kuinka yksinkertaista oli pyytää opasta siltä, jonka toimenpiteen me teemme turhaksi. Mutta jos uskoisimmekin Kyyroksen ehkä antamaa opasta, mikä estää Kyyrosta käskemästä meiltä myös edeltäpäin valtaamaan kukkulat? Sillä kyllä minua arveluttaisi astua Kyyroksen antamiin laivoihin, peläten että hän upottaisi meidät laivoineen, ja myös pelkäisin seurata hänen antamaansa opasta, että hän johtaisi meidät johonkin, josta ei olisi mahdollinen päästä pois; mutta jos vastoin Kyyroksen tahtoa täältä poistuisin, tahtoisin poistua salaa, joka taas ei ole mahdollista. Sanon siis nämä (ehdotukset) olevan turhia jaarituksia, ja tulee minun mielestäni soveliaiden miesten mennä Klearkoksen kanssa Kyyroksen luo kysymään häneltä, mihin hän tahtoo meitä käyttää, ja jos hanke on senkaltainen, johon hän ennen on käyttänyt palkkasotureita, sopii meidän seurata eikä olla huonompia kuin aikaisemmin hänen kanssansa matkustaneet. Mutta jos hanke näyttää edellistä suuremmalta ja vaivalloisemmalta sekä vaarallisemmalta, tulee vaatia, että hän joko suostuttaa meidät kulkemaan mukanansa tai itse taivutettuna antaa meidän mennä rauhassa. Sillä näin me sekä seuraten häntä saattaisimme seurata ystävinä ja suosiollisina että pois mennen saattaisimme mennä turvallisesti. Mitä hän tästä sanoo, ilmoitettakoon tänne. Me sitten siitä neuvottelemme.

Tämä hyväksyttiin. Valittuaan miehet lähettivät heidät yhdessä Klearkoksen kanssa kysymään Kyyroksen vastausta sotajoukon päätöksestä. Kyyros vastasi saaneensa tietää, että hänen vihamiehensä Abrokomas oleskeli Eufrates-joen lähistössä 12 päivän matkan päässä; tätä vastaan hän nyt sanoi tahtovansa käydä, ja, jos tuo olisi siellä, sanoi haluavansa rangaista häntä, mutta jos hän olisi paennut, niin me siellä siitä neuvottelemme. Valitut tämän kuultuansa ilmoittivat sotilaille. Näillä oli tosin epäluuloa, että Kyyros veisi heitä kuningasta vastaan, päätettiin kuitenkin seurata, mutta vaativat lisäpalkkaa. Kyyros lupasi antaa kaikille puolen yli sen, mitä ennen kantoivat, dareiikin sijasta kolme puolta dareikkia kuukaudessa kullekin sotamiehelle. Mutta että hän kulkisi kuningasta vastaan, siitä ei silloin kukaan kuullut ainakaan julkisesti.

IV. LUKU.

Matka Kilikian rajalle. Lakedaimonilaisella laivastolla tulee lisäväkeä. Kulku Kilikian ja Syyrian välisten vuorisolain, Kilikian porttien, kautta ja Syyrian halki Eufrates-joelle. Siellä vihdoin saa sotajoukko tiedon retken oikeasta päämäärästä. Palkintoja lupaamalla taivutetaan joukot käymään virran yli.

Sieltä kulkee hän kaksi päivänmatkaa, kymmenen parasankia, Psaros-joelle, joka oli kolmen pletrin levyinen. Sieltä kulkee hän päivänmatkan, viisi parasankia, Pyramos-joelle, joka oli stadion[14] levyinen. Sieltä kulkee hän kaksi päivänmatkaa, 15 parasankia, Kilikian äärimmäiseen kaupunkiin nimeltä Issoi, se on meren rannalla, väkirikas, suuri ja varakas. Siellä viipyivät kolme päivää, ja Kyyrokselle saapui Peloponneesoksesta 35 laivaa sekä niissä päällikkö, lakedaimonilainen Pythagoras. Laivaston johtajana oli egyptiläinen Tamos, Efesoksesta, tuoden Kyyroksen muut 25 laivaa, joilla hän oli piirittänyt Mileetosta, kun se kaupunki oli Tissaferneelle ystävällinen, ja jota Tamos oli Kyyroksen kanssa sodalla ahdistanut. Laivastolla saapui myös lakedaimonilainen Kheirisofos, Kyyroksen kutsumana, tuoden tullessaan 700 raskasaseista, joiden päällikkönä hän oli Kyyroksen johdossa. Laivat ankkuroivat Kyyroksen teltan lähellä. Siellä tuli Kyyrokselle myös Abrokomaasta luopuneet helleeniläiset palkkasoturit, 400 raskasaseista, ja ne myös ryhtyivät retkeen kuningasta vastaan.

Sieltä kulki hän päivänmatkan, viisi parasankia, Kilikian ja Syyrian (välisille) porteille. Nämä olivat kaksi muurivarustusta, toinen Kilikian turvana sisäpuolella Syennesiksen ja Kilikialaisten hallussa, toinen Syyrian puolella, sen maan turvana, ja sitä sanottiin kuninkaan väen vartioivan. Näiden välillä virtaa Karsos-niminen kymi, pletrin levyinen; muurien koko väli oli kolme stadiota. Siitä ei ollut mahdollinen mennä väkisin, sillä solatie oli ahdas ja muurit ulottuivat mereen asti; kalliot olivat ylhäällä jyrkät ja molemmissa muurivarustuksissa oli solan portit. Tämän solan tähden oli Kyyros tuottanut laivansa laskeaksensa maalle raskasaseisia solan porttien sisä- ja ulkopuolella Kilikiassa ja Syyriassa kukistamaan viholliset, jos niitä olisi Syyrian puoleisilla porteilla vartioimassa, niinkuin Kyyros arveli Abrokomaan tekevän, kun hänellä oli paljon sotaväkeä. Mutta Abrokomas ei tehnyt niin, vaan kuultuaan Kyyroksen olevan Kilikiassa oli hän kääntynyt Foinikiasta ja matkannut kuninkaan tykö mukanaan, niinkuin sanottiin, 300,000 miestä. Sieltä hän kulki Syyrian kautta päivänmatkan, viisi parasankia, Myriandros-nimiseen Foinikialaisten asumaan kaupunkiin meren rannalla. Paikka oli kauppasatama ja siellä ankkuroi paljon kuljetuslaivoja. Siellä he viipyivät seitsemän päivää; ja johtaja Ksenias, Arkadiasta, sekä Pasion Megarasta, astuivat alukseen, sijoittivat siihen enimmät arvoesineensä ja purjehtivat tiehensä, niinkuin useimmat arvelivat, loukkaantuneina siitä, että Kyyros salli Klearkoksen pitää ne heidän sotilaansa, jotka olivat hänen puolellensa luopuneet mennäksensä takaisin Hellaaseen eikä kuningasta vastaan. Kun he niin olivat kadonneet, levisi huhu, että Kyyros ajaa heitä takaa kolmisouduillaan; ja toiset toivoivat, että heidät pelkureina otettaisiin kiinni, toiset taas säälivät heitä, jos heidät saataisiin kiinni.

Mutta Kyyros kutsui päälliköt kokoon ja lausui: Jättäneet ovat meidät Ksenias ja Pasion; vaan sen he hyvin tietäkööt, etteivät he voi piiloutua, sillä tiedän, mihin ovat menneet, eivätkä voi päästä pakoon, sillä minulla on kolmisoutuja saavuttaakseni heidän laivansa. Mutta, jumalain nimessä, en minä ainakaan aja heitä takaa, eikä kukaan saa sanoa, että niinkauvan kuin joku on minun luonani, minä käyttäisin häntä, kun hän haluaa poistua, pidättäisin heitä, tekisin heille pahaa tai riistäisin heidän omaisuutensa. He menkööt, tietäen, että he ovat kehnommin menetelleet meitä kohtaan kuin me heitä. Onhan minulla heidän lapsensa ja vaimonsa Lyydian Tralleessa, panttina, mutta ei niitä heiltä riistetä, vaan he saavat ne pois entisen ansiollisuutensa tähden minua kohtaan. Näin hän puhui, ja joskin joku Helleeneistä oli haluttomampi matkaan, niin kuullessaan Kyyroksen jalomielisyyden, ryhtyivät retkeen nyt mieluisemmin ja halukkaammin.

Tämän jälkeen kulki Kyyros neljä päivänmatkaa, 20 parasankia, Khalos-virralle, se oli pletrin levyinen, täynnä suuria ja kesyjä kaloja, joille Syyrialaiset osoittivat jumalallista kunnioitusta eivätkä sallineet niitä loukattavan, aivan samoin kuin ei kyyhkysiäkään. Mutta kylät, joihin he leiriytyivät, kuuluivat Parysatikselle, annettuina hänen vyötänsä varten.[15] Sieltä kulkee hän viisi päivänmatkaa, 30 parasankia, pletrin levyisen Dardas-joen lähteille, jossa oli Syyrian tähän astisen maaherran Belesiksen linna sekä sangen suuri ja kaunis puisto ja siinä kaikkia, mitä eri vuodenajat tuottavat. Kyyros hakkautti puiston maahan ja poltti linnan. Sieltä kulki hän kolme päivänmatkaa, 15 parasankia, Eufrates-joelle, joka oli leveydeltään neljä stadiota, ja siellä oli asuttu, suuri ja varakas kaupunki, nimeltä Thapsaikos; siinä hän viipyi viisi päivää; ja Kyyros lähetti hakemaan luoksensa Helleenien päälliköt ilmoittaen heille retken olevan suurkuningasta vastaan Babylooniin sekä käski heidän sanomaan sen sotamiehille ja taivuttamaan heidät seuraamaan. Päälliköt kutsuivat miehet kokoukseen ja ilmoittivat tämän. Sotamiehet suuttuivat päälliköillensä ja sanoivat heidän sen kyllä ennakolta tietäneen, mutta salanneen, ja kieltäytyivät menemästä ellei heille annettaisi samaa palkkaa kuin aikaisemmin Kyyroksen kanssa matkustaneille Kyyroksen isän luoksi, vaikka ne eivät menneetkään taisteluun vaan seurasivat sen johdosta, että Kyyroksen isä kutsui poikansa luokseen. Päälliköt ilmoittivat tämän Kyyrokselle. Hän lupasi antaa joka miehelle viisi hopeaminaa[16] heidän tultuansa Babylooniin sekä täyden palkan siihen asti kuin hän saattaisi Helleenit takaisin Jooniaan. Suuri osa helleeniläistä sotajoukkoa taivutettiin täten; mutta Menon kokosi omat sotilaansa erilleen muista ennenkuin oli selvä, mitä muut soturit tekisivät, seuraisivatko Kyyrosta vai eivätkö, ja hän puhui heille näin: Miehet, jos seuraatte minun neuvoani, niin teitä vaaraan ja vaivaan joutumatta kunnioittaa Kyyros enemmän kuin muita sotilaita! Mitä siis käsken teidän tekemään? Nyt pyytää Kyyros Helleenejä seuraamaan hänen kanssaan kuningasta vastaan; minä sen johdosta sanon, että teidän tulee mennä Eufrates-virran yli ennenkuin selvenee, mitä muut Helleenit vastaavat Kyyrokselle. Sillä jos he päättävät seurata, näytätte te itse ensin mentyänne saaneen aikaan muiden ylimenon, ja niin teille, ollessanne muita alttiimpia, osaa Kyyros osoittaa kiitollisuutta sydämmessään ja tositeossa, ja sen ymmärtää hän jos kukaan. Mutta jos muut äänestävät vastaan, palaamme kaikin takaisin, mutta teitä, jotka yksin olitte alttiita, pitää hän uskollisimpina sekä linnoitusten että joukkueitten päälliköiksi; ja mitä hyvänsä muuta tarvitsette, tiedän, että te sen Kyyroksen ystävinä häneltä saatte.

Tämän kuultuansa he tottelivat ja menivät virran yli ennenkuin muut olivat vastanneet. Kyyros kuultuaan heidän menneen ylitse, riemastui ja lähetti Glus-nimisen tulkkinsa sanomaan sotajoukolle: Miehet, minä kiitän nyt teitä, mutta että tekin vielä kiitätte minua, siitä huolehdin minä, tai sitten ei teidän enää sovi sanoa minua Kyyrokseksi. Sotamiehet nyt siis suuresti toivehikkaina toivottivat hänelle menestystä, ja Menonille myös sanottiin Kyyroksen lähettäneen suurenmoisesti lahjoja. Tämän tehtyään hän meni yli ja koko muu sotajoukko seurasi häntä. Virran yli menijöistä ei kukaan kastunut virrassa rintojansa ylemmäksi; mutta Thapsakolaiset sanoivat, ettei tämän Eufrates-virran yli ole milloinkaan muulloisin menty jalkaisin, vaan aluksilla, jotka Abrokomas, silloin edellämennen, oli polttanut, ettei Kyyros pääsisi ylitse. Se näytti siis jumalalliselta viittaukselta, ja selvästi oli virta väistynyt Kyyroksen juurikuin tulevan kuninkaan tieltä. Sieltä kulki hän Syyrian kautta yhdeksän päivänmatkaa, 50 parasankia, ja saapui Arakses-joelle. Siellä oli monta kylää, täynnä viljaa ja viiniä; siellä he viipyivät kolme päivää ja hankkivat ruokavaroja.

V. LUKU.

Matka Eufrateen toisella puolella pitkin Mesopotamiaa monien vaikeuksien vallitessa. Klearkoksen ja Menonin sotilaitten kärhämä, jonka Proksenos ja Kyyros vihdoin vaimentavat.

Sieltä kulkee Kyyros halki Arabian, ja Eufrates-joki oli oikealla puolen, viisi autiota päivänmatkaa, 35 parasankia. Tässä erämaassa oli maa kauttaaltaan tasaista niinkuin merenselkä, mutta täynnä koiruohoa; ja jos oli jotakin muuta pensasta tai kortta, oli se hyvänhajuista niinkuin mausteet, puuta vaan ei ollut yhtään. Sensijaan oli kaikellaisia eläimiä, enimmästään villiaaseja, ja paljon suuria kameelikurkia, oli myös kanakurkia ja metsävuohia. Näitä eläimiä ratsumiehet välistä metsästivät. Kun aaseja ajettiin takaa, juoksivat ne ensin eteenpäin ja sitten seisahtuivat, sillä ne juoksivat paljon nopeammin kuin hevoset; ja joka kerta kun hevoset lähestyivät, tekivät ne taas samoin, eikä niitä ollut mahdollinen saavuttaa elleivät ratsastajat välimatkojen päähän asettuen ajaneet niitä vuorotellen. Näin saatujen liha oli hirvenlihan kaltaista, vaan hienompaa. Kameelikurkea ei saavuttanut kukaan; ne ratsastajista, jotka niitä ajoivat, luopuivat siitä pian, sillä se eteni pikaisesti paeten sekä juosten jaloin että kohoten siivin käyttäen niitä ikäänkuin purjeenaan, Kanakurkia voi saada, jos vain nopeasti ajoi, sillä ne lentävät lyhyeen niinkuin peltopyyt ja väsyvät pian; niiden liha oli erittäin hyvänmakuista.

Matkatessaan tämän seudun halki saapuvat pletrin levyiselle Maskas-joelle. Siellä oli autio suuri kaupunki nimeltä Korsote, jonka ympäri Maskas juoksi kehässä. Siellä he viipyivät kolme päivää ja hankkivat ruokavaroja. Sieltä hän kulki 13 autiota päivänmatkaa, 90 parasankia, Eufrates-joki oikealla puolen, ja saapuu Porttien linnovelle. Näillä päivämatkoilla menehtyi paljon juhtia nälkään, sillä ei ollut ruohoa eikä muutoin yhtään mitään puuta, vaan oli paljasta koko maa. Asukkaat kaivoivat ja tekivät virran rannalla myllynkiviä, veivät niitä Babylooniin, myivät ne siellä, ostivat sijaan viljaa ja niin siitä elivät. Sotajoukolta puuttui viljaa eikä sitä ollut ostettavissa muualta kuin lyydialaistorilta Kyyroksen muukalaissotajoukossa, missä kapithe-mitta nisu- tai ohrajauhoja maksoi neljä sikliä. Sikli vastaa seitsemän ja puoli Attikan obolia ja kapithe sisältää kaksi Attikan khoiniksia.[17] Sentähden sotamiehet söivät vain lihaa. Näistä päivänmatkoista muutamat hän kulki varsin pitkiä, kun nimittäin tahtoi ehtiä vesi- tai ruohopaikalle. Ja kun kerran ahdas tie ja suo näytti vaikeakulkuiselta vaunuille, pysähtyi Kyyros sekä hänen ylhäiset ja komeat seuralaisensa ja hän käski Glus- ja Pigres-tulkkien ottamaan muukalaissotajoukosta miehiä yhdessä vetämään vaunuja suosta. Mutta kun ne hänen mielestänsä näyttivät tekevän hitaasti, käski hän juurikuin suutuksissaan seuralaistensa persialaisten ylimysten yhdessä jouduttamaan vaunujen nostamista. Siinä oli sitten nähtävänä esimerkki hyvästä kurista. Sillä heittäen purpuraviittansa siihen, missä kukin osui seisomaan, riensivät ikäänkuin juostaisiin kilpaa ja varsin jyrkkää rinnettä alas, kallisarvoiset alusvaatteet ja persialaiset kirjavat roimahousut yllään vieläpä muutamilla kaulaketjut ja rannerenkaat. Heti he näissä tamineissa syöksyivät suohon ja nopeammin kuin saattoi luullakaan vetivät vaunut ylös. Kaikesta näkyi, että Kyyros kiirehti kaiken matkaa eikä viivytellyt paitsi missä pysähtyi muonituksen tai jonkun muun välttämättömyyden vuoksi, arvellen kohtaavansa kuninkaan sitä valmistamattomampana voittelemaan, mitä ennemmin hän ehtisi tulla, ja mitä hitaammin hän kulkisi sitä suuremman sotajoukon ennättäisi kuningas koota. Myös oli tarkkaavaisen helppo huomata, että kuninkaan valtakunta tosin oli vahva maan ja asukasten paljouden puolesta, mutta heikko teitten pituuteen ja sotavoimien hajallisuuteen katsoen, jos vihollinen nopeasti nousisi sotaan.

Eufrates-joen toisella puolen, sotajoukon kulkemien erämaitten suunnalla, oli varakas ja suuri kaupunki nimeltä Kharmande; täältä ostivat sotilaat ruokavaroja kulkien joen yli seuraavan laatuisilla lautoilla. He täyttivät peitenahkansa kuivilla heinillä, liittivät ja neuloivat nahat yhteen, niin ettei vesi päässyt koskemaan heiniin; näillä he kulkivat ylitse ja toivat elintarpeita, taatelipalmun hedelmästä tehtyä viiniä ja hirssiviljaa, sillä sitä oli siinä maassa sangen paljon.

Kun siellä oli Menonin ja Klearkoksen sotamiehiä joutunut keskenänsä riitaan, antoi Klearkos Menonin miehelle selkään katsoen sen olleen väärässä. Tämä meni omaan joukkoonsa ja kertoi asian. Sotamiehet sen kuultuansa suuttuivat ja kiukustuivat kovasti Klearkokselle. Samana päivänä Klearkos, tultuaan joen ylimenopaikalle ja siellä tarkasteltuaan toria, ratsasti pois omalle teltallensa harvojen seuralaistensa kanssa Menonin joukon lävitse – Kyyros ei ollut vielä tullut, mutta oli tulossa – Menonin miehistä joku silloin pilkkoi puita ja nähtyään Klearkoksen ajavan siitä sivutse, heitti häntä kirveellä, kuitenkaan osaamatta, yksi ja toinen heitti kivellä, lopuksi monetkin, josta syntyi meteliä. Klearkos pakeni omaan joukkoonsa ja kutsui sen heti aseisiin. Raskasaseisten hän käski pysyä paikallaan pitäen kilvet polvia päin. Itse hän otti Traakialaiset sekä ratsumiehet, joita hänellä oli joukossaan enemmän kuin 40, niistä useimmat Traakialaisia, ja meni ne mukanaan Menonin miehiä päin, niin että ne säikähtyivät, niin myös itse Menon, ja juoksivat ottamaan aseensa; muutamia seisoi neuvottomina tapahtuman johdosta. Mutta Proksenos, tullen satunnaisesti myöhemmin saapuville raskasaseistensa seurueen saattamana, meni heti molempien joukkojen väliin ja taisteluun valmiina alkoi pyytää, ettei Klearkos menettelisi siten. Tämä suuttui siitä, että kun hän oli vähällä joutua kivitetyksi, Proksenos puhui niin lievästi häntä kohdanneesta loukkauksesta, ja käski Proksenoksen poistua keskeltä. Samassa saapui Kyyros ja sai tietää tapahtuman. Heti otti hän heittokeihään kumpaankin käteensä, astui uskollisten seuralaistensa kanssa kaikkien keskelle ja lausui: Klearkos, Proksenos ja te muut saapuvilla olevat Helleenit! Ette tiedä, mitä teette. Sillä jos ryhdytte mihinkään otteluun keskenänne, pitäkää varmana, että sinä samana päivänä minut isketään kuoliaaksi ja myös teidät ei paljoakaan minun jälkeeni. Sillä jos meidän asiamme ovat huonosti, niin kaikki nämä muukalaiset, jotka täällä näette, käyvät vihamielisemmiksi meitä vastaan kuin ne, jotka ovat kuninkaan luona. Tämän kuultuaan Klearkos meni itseensä; ja molemmin puolin tyynnyttyä laskettiin aseet maahan.

VI. LUKU.

Persialainen ylimys Orontes, jo kahdesti ennen juonitellut Kyyrosta vastaan, joutuu uudelleen petoksesta kiinni ja tuomitaan.

Heidän sieltä edetessään näkyi tiellä hevosten jälkiä ja lantaa; ja arveltiin siitä kulkeneen noin 2,000 hevosta. Nämä edelläkävijät polttivat sekä ruoholaitumen että kaiken muun hyödyllisen. Persialainen mies Orontes, kuninkaan sukulainen ja sotatoimissa Persialaisten parhaimpien joukossa mainittu, vehkeili Kyyrosta vastaan, jonka kanssa hän jo ennenkin oli ollut sotakannalla, vaan nyt taas sopinut. Tämä sanoi Kyyrokselle, että jos hänelle annettaisiin 1,000 ratsumiestä, hän nuo edelläpolttajat ratsumiehet joko väijyksissä surmaisi tai monet heistä elävinä vangitsisi ja estäisi heidät polttaen etenemästä sekä toimisi niin, etteivät ne Kyyroksen sotajoukon nähtyänsä voisi siitä milloinkaan ilmoittaa kuninkaalle. Kyyros kuultuansa hyväksyi tuon tuuman ja käski hänen ottamaan osan kunkin johtajan joukosta. Mutta Orontes, arvellen ratsumiesten olevan hänelle auliit, kirjoitti kuninkaalle kirjeen, että hän tulee mahdollisimman monien ratsumiesten kanssa, mutta pyytää kuninkaan käskemään omien ratsumiestensä kohtelemaan häntä ystävänä; kirjeessä muistutettiin myös entistä ystävyyttä ja uskollisuutta. Tämän kirjeen antoi Orontes, niinkuin luuli, luotettavalle miehelle. Mutta tämäpä antoikin sen Kyyrokselle. Luettuansa kirjeen, otatti Kyyros kiinni Oronteen ja kutsui telttaansa seitsemän seuralaistansa Persian ylimystä sekä käski Helleenien päälliköitten tuomaan raskasaseisia ja asettumaan taistelujärjestykseen hänen telttansa ympäri. Nämä sen tekivät tuoden noin 3,000 raskasaseista. Mutta Klearkoksen hän kutsui myös sisälle neuvoston jäseneksi, sillä sekä hänen että muitten mielestä näytti Klearkos nauttivan enintä arvoa Helleeneistä. Kun Klearkos oli palannut teltasta kertoi hän ystävillensä Oronteen tuomion niinkuin se oli tapahtunut, sillä se ei ollut salaisuus. Hän kertoi Kyyroksen alkaneen tutkinnon näin:

Olen kutsunut teidät, ystäväni, neuvotellakseni teidän kanssanne, kuinka jumalain ja ihmisten edessä oikein menettelisin tätä Orontesta kohtaan. Hänet nimittäin antoi ensin isäni minulle alammaiseksi. Mutta sitten kun hän veljeni toimenpiteestä, niinkuin hän itse sanoi, soti minua vastaan pitäen hallussaan Sardeen linnan, ryhdyin minäkin sotimaan häntä vastaan ja sain toimeen, että hän katsoi parhaaksi tauota sodasta minua vastaan ja uskollisuuden merkiksi otin ja annoin kättä. Mitenkä tämän jälkeen, sanoi hän, olen sinua, Orontes, loukannut?

Ei mitenkään, vastasi Orontes.

Etkö sittemmin, niinkuin itse myönnät, minulta mitään loukkausta kärsimättä luopunut Myysialaisten puolelle ja voimiesi mukaan hävitit minun maatani? kysyi taas Kyyros.

Sen myönsi Orontes.

Etkö siis, tiedusti Kyyros, kun taas tunsit heikkoutesi, tullut Artemiksen alttarille, sanoit katuvasi, anoit anteeksi ja annoit minulle sekä sait minulta uskollisuuden takuun?

Tämänkin myönsi Orontes.

Missä siis, sanoi Kyyros, olet minulta vääryyttä kärsinyt, koskapa kolmannen kerran olet ilmeisesti vehkeillyt minua vastaan?

Oronteen vastattua, ettei hän missään ole Kyyrokselta vääryyttä kärsinyt, kysyi Kyyros häneltä:

Tunnustatko siis menetelleesi väärin minua kohtaan?

Täytyyhän tunnustaa, sanoi Orontes.

Sitten kysyi Kyyros taas:

Saattaisitko siis vielä tulla veljelleni vihamieliseksi ja minulle ystäväksi ja uskolliseksi?

Orontes vastasi: – Jos tulisinkin, et sinä, Kyyros, minua milloinkaan enään semmoisena pitäisi.

Sen jälkeen sanoi Kyyros kokoontuneille: Näin on tämä mies tehnyt ja näin hän tekonsa tunnustaa. Lausu sinä, Klearkos, ensimmäisenä ajatuksesi. Klearkos sanoi: Minä neuvon heti poistamaan tämän miehen elävien joukosta, ettei enää tarvitsisi hänestä varoa itseänsä, vaan että meillä olisi tilaisuutta hänestä huolimatta hyvin kohdella vapaaehtoisia ystäviämme. Tähän mielipiteeseen kertoi hän muidenkin yhtyneen. Tämän jälkeen olivat he kaikki paikaltaan nousten Kyyroksen käskystä, omaisetkin, tarttuneet Orontesta vyöhön kuolemaan viemisen merkiksi. Sitten veivät hänet pois ne, joille niin oli määrätty. Mutta kun hänet näkivät ne, jotka ennen olivat häntä kunnioittaen kumartaneet, ne silloinkin häntä kunnioittaen kumarsivat, vaikka näkivät hänet kuolemaan vietävän. Kun Orontes oli tuotu Artapateen, Kyyroksen uskollisimman valtikankantajan[18] telttaan, ei senjälkeen kukaan koskaan Orontesta nähnyt, ei elävänä eikä kuolleena, ei myös kukaan ole tietänyt kertoa kuinka hän kuoli;[19] arvelivat mikä milläkin tavalla. Hänen hautaansa ei ole nähty milloinkaan.

VII. LUKU.

Matka Babylooniassa. Taistelun edellä sotaväen tarkastus ja suuremmoiset tiedoittelut Helleeneille. Kulku kuninkaan juoksuhaudan yli. Artakserkseen sotajoukko ja sen neljä päällikköä.

Sieltä Kyyros kulkee Babyloonian halki kolme päivänmatkaa, 12 parasankia. Kolmannella päivänmatkalla hän piti Helleenien ja muukalaisten tarkastuksen kentällä keskiyön aikaan, sillä hän luuli kuninkaan tulevan seuraavana aamuna sotajoukkoineen taistelemaan. Ja hän käski Klearkoksen johtaa oikeata sivustaa, Menonin vasenta sekä järjesti itse erikseen omat joukkonsa. Tarkastelun jälkeen tuli heti päivän koitossa karkulaisia suurkuninkaan luota ja toivat Kyyrokselle tietoja kuninkaan sotajoukosta. Kyyros kutsui kokoon Helleenien ylipäälliköt ja joukkuejohtajat sekä neuvotteli heidän kanssaan taistelun suorittamisesta, itse hän myös puhutteli heitä rohkaisten näin sanoin:

Helleenit! En minä persialaisten miesten puutteessa johda teitä liittolaisinani, vaan koska katson teidän olevan uljaampia ja urhoollisempia kuin monilukuiset Persialaiset, sentähden olen teidät tähän toimeen valinnut. Olkaa siis miehiä, sen vapauden arvoisia, jonka olette hankkineet ja josta minä teitä onnittelen. Sillä tietäkää hyvin, että valitsisin vapauden kaiken sen sijaan, mitä minulla on ja moninkertaisen muun tilalle. Mutta että myös tietäisitte, minkälaiseen taistoon tulette, minä asiantuntijana teitä opastan. Vihollisten paljous on tosin suuri ja he hyökkäävät kovasti kirkuen; mutta jos tämän kestätte, luulen saavani muissa kohdin hävetä siitä, millaisiksi opitte tuntemaan tämän maan ihmiset. Mutta jos te olette miehiä ja minun asiani käyvät hyvin, laitan minä niin, että joka teistä tahtoo mennä kotiin, hän palaa kotolaisten kadehtimana; ja uskon voivani tehdä monille mieluisemmaksi olon minun luonani kuin heidän kotonansa.

Silloin esiytyi Gaulites, pakolainen Samos-saaresta, Kyyroksen uskottu, ja lausui: Kyyros, monet sanovat, että sinä tosin nyt lupaat paljon, sellaisessa lähestyvän vaaran tilanteessa, mutta jos käy hyvin, sanovat ettet sinä muista; jotkut taas sanovat, että jos muistaisitkin, ja tahtoisit, et voisi täyttää, mitä lupaat. Tämän kuultuaan sanoi Kyyros: Meillähän on, miehet, isäni valtakunta ulottuen etelään, missä kuumuuden tähden ei voi ihmisiä asua, ja pohjoiseen, missä ei pakkasen vuoksi, ja kaikkia näiden välisiä aloja hallitsevat veljeni ystävät. Jos me voitamme, tulee meidän tehdä omat ystävämme näiden valtiaiksi. Näin ollen en pelkää sitä, ettei minulla olisi antaa itsekullekin ystävistäni, jos hyvin käy, vaan ettei minulla olisi riittävästi niitä, joille annan. Teille, Helleenit, annan jokaiselle myös kultaisen seppeleen.

Tämän kuultuansa he itse olivat paljon alttiimpia ja ilmoittivat sen myös muille. Hänen tykönsä oli tullut sekä sotajoukon johtajia että erinäisiä muitakin Helleenejä haluten tietää, mitä heille tulisi, jos voittaisivat. Kyyros täytti kaikkien toiveet ja laski heidät pois. Mutta kaikki, jotka hänen kanssansa keskustelivat, kehottivat häntä pysymään poissa taistelusta ja asettumaan heidän taakseen.[20] Tässä tilaisuudessa kysyi Klearkos Kyyrokselta tähän tapaan: Luuletkohan, Kyyros, veljesi käyvän otteluun sinun kanssasi? – Totisesti, sanoi Kyyros, jos kerran hän on Dareioksen ja Parysatiksen poika ja minun veljeni, en tätä taistelutta minä saa.

Sitten laskettiin sotaväki ja oli Helleenejä jo täysin varustettuina 10,400 kilpeä raskasaseisia sekä 2,500 kevytaseista, muukalaisia Kyyroksen kanssa oli 100,000 miestä ja viikatevaunuja noin 20. Vihollisia sanottiin olevan 1,200,000 ja heillä viikatevaunuja 200; muuta väkeä oli 6,000 ratsumiestä, joiden päällikkönä oli Artagerses, nämä oli järjestetty itse kuninkaan eteen. Kuninkaan sotajoukon päälliköitä, valtiaita ja johtajia oli neljä, Abrokomas, Tissafernes, Gobryas ja Arbakes, kullakin 300,000 miestä. Näistä oli taistelussa osallisina 900,000 sekä viikatevaunuja 150. Abrokomas nimittäin, käväisten Foinikiassa, myöhästyi taistelusta viisi päivää. Näin kertoivat Kyyrokselle suurkuninkaan luota ennen taistelua karanneet ja samaa sanoivat taistelun jälkeen ne, jotka vihollisista myöhemmin vangittiin.

Sieltä kulkee Kyyros päivänmatkan, kolme parasankia, koko sotajoukkonsa, sekä helleeniläinen että persialainen, taistelujärjestyksessä, sillä hän luuli kuninkaan taistelevan tänä samana päivänä, oli nimittäin päivänmatkan puolitiessä syvä kaivettu juoksuhauta, viisi syltä leveä, kolme syvä. Hauta ulottui ylämaahan tasangon poikki 12 parasankia Meedian muuriin asti.[21] Siellä on neljä Tigris-virrasta juoksevaa kanavaa, pletrin levyisiä, sangen syviä ja niissä purjehtii vilja-aluksia, ne laskevat Eufrates-jokeen, kukin parasangin päässä toisestaan ja niiden yli on siltoja.

Eufrateen varrella oli kapea kulkutie joen ja haudan välissä, noin parinkymmenen jalan levyinen. Tämän haudan oli kuningas teettänyt varustukseksi saatuaan tietää Kyyroksen lähestyvän. Tätä tietä kulki Kyyros ja sotajoukko ja joutuivat haudan sisäpuolelle. Mutta kuningas ei taistellutkaan sinä päivänä, vaan näkyvissä oli paljon perääntyvien hevosten ja ihmisten jälkiä. Siellä kutsui Kyyros luokseen ambrakialaisen tietäjän Silanoksen, ja antoi hänelle 3,000 dareikkia, koska hän 11 päivää sitten uhrattuansa oli sanonut hänelle, että kuningas ei taistele seuraavien kymmenen päivän kuluessa, ja Kyyros oli sanonut, että kuningas ei ottele ensinkään, ellei hän niiden päivien kuluessa ryhdy taisteluun, mutta jos puhut totta, lupaan sinulle kymmenen talenttia. Tämän kullan hän silloin antoi, kun oli kulunut kymmenen päivää. Mutta koska kuningas ei estänyt Kyyroksen sotajoukkoa kulkemasta haudan yli, näytti Kyyroksen ja muiden mielestä, että kuningas oli luopunut sotimisesta, ja niin ollen Kyyros matkasi seuraavana päivänä huolettomammin. Kolmantena päivänä hän kulki vaunuissa istuen ja vain vähäinen joukko edellään järjestyksessä, enemmistö kulki epäjärjestyksessä, ja sotamiesten aseita kuljetettiin vaunuissa ja juhdilla.

VIII. LUKU.

Kuningas ja hänen sotalaumansa ilmestyvät yhtäkkiä. Kuninkaan taistelu. Helleenit Kyyroksen oikealla sivustalla tuhoavat kuninkaan vasemman sivustan. Veljesten kaksintaistelu.

Jo oli puolipäivän aika ja oltiin lähellä sovittua pysäyspaikkaa, kun ilmestyi Pategyas, persialainen, Kyyroksen uskotuita, ajaen täyttä vauhtia vaahtoisella hevosella ja huusi heti kaikille kohtaamillensa Persian ja Helleenien kielellä, että kuningas lähestyy suuri sotajoukko mukanaan juuri kuin taisteluun varustettuna. Siitä syntyi tavaton hämminki, sillä Helleenit ja kaikki muutkin luulivat kuninkaan heti yllättävän heidät epäjärjestyksessä kulkevina. Kyyros astui vaunuistaan, pukeutui haarniskaan, nousi hevosen selkään, otti käsiinsä keihäät ja käski kaikkien muiden varustautua täydellisesti ja jokaisen asettua riviin paikoillensa. Heti sijoittuivat kovalla kiireellä, Klearkos ohjaten oikeata sivustaa Eufrates-joen puolella, Proksenos liittyen häneen ja muut tämän oheen. Menon miehinensä oli Helleenien sotajoukon vasemmalla puolen. Muukalaisjoukosta oli Klearkoksen komennossa oikealla puolen noin 1,000 paflagonialaista ratsumiestä sekä Helleenien kevytaseiset, vasemmalla sivustalla oli Kyyroksen alapäällikkö Ariaios sekä muu muukalaissotajoukko. Kyyros ja hänen ratsumiehensä, noin 600, olivat keskellä, kaikki muut paitsi Kyyros varustettuina rinta- ja reisihaarniskoilla sekä kypärillä. – Kyyros ryntäsi taisteluun paljain päin – sanotaan muidenkin Persialaisten antautuvan sodassa vaaraan paljain päin. – Kaikilla Kyyroksen hevosilla oli otsa- ja rintasuojukset, sekä ratsumiehillä helleeniläiset miekat.

Oli jo keskipäivän aika, mutta ei vielä ollut näkyvissä vihollisia, vaan kun iltapäivä joutui, näkyi tomupilvi niinkuin valkoinen hattara ja melkoista myöhemmin oli niinkuin jotakin tummaa laajalta yli kentän. Mutta kun ne lähenivät, välähti pian myös vaskea, ja keihäät ja rivit tulivat näkyviin, ja valkohaarniskaisia ratsumiehiä oli vihollisen vasemmalla sivulla, Tissaferneen sanottiin johtavan niitä, niiden rinnalla oli kevytaseista kilpiväkeä ja taas näiden vieressä oli raskasaseisia jalkoihin ulottuvine puukilpineen: niiden sanottiin olevan Egyptiläisiä, toiset ratsu-, toiset jousimiehiä. Kaikki nämä kulkivat järjestettyinä kansakunnittain, kukin kansa mieslukuisena neliössä täynnä miehiä. Rintaman edessä oli vaunuja hyvän matkaa toisistansa, n.s. viikatevaunut, niissä oli viikatteet ulottuen akseleista sivulle päin ja vaunujen istuimen alla maahan päin, niittääkseen mitä vain eteen osui. Tarkoitus nimittäin oli tunkea Helleenien riveihin ja särkeä ne. Mutta mitä Kyyros oli sanonut, kun kutsuttuaan Helleenit kokoon oli kehottanut heitä kestämään Persialaisten parkunaa, pettyi hän siinä, sillä ne etenivät ilman karjuntaa mahdollisimman hiljaa ja tyyneesti, tasaisesti ja juoheasti. Sillä aikaa Kyyros itse ajoi Pigres-tulkin ja kolmen neljän muun kanssa ohitse ja huusi Klearkoksen viemään sotaväkensä vihollisen keskustaa vastaan, koska kuningas on siellä; ja, jos voitamme tämän, lisäsi hän, olemme tehneet kaikki. Mutta vaikka Klearkos näki vihollisen taajan keskijoukon ja kuuli Kyyrokselta, että kuningas oli Helleenien vasemman sivustan ulkopuolella – sillä niin paljon enemmän oli kuninkaalla väkeä, että hänen sotajoukkonsa keskusta oli Kyyroksen sotajoukon vasemman siiven ulkopuolella – niin ei hän kuitenkaan tahtonut vetää oikeata sivustaa pois virrasta, peläten joutuvansa saarroksiin molemmilta puolin, vaan vastasi Kyyrokselle huolehtivansa siitä, että kaikki kävisi hyvin.

Tällä hetkellä eteni persialainen sotajoukko suorassa linjassa, mutta helleeniläinen pysyi vielä paikallaan ja järjestäytyi sen mukaan kuin miehiä yhä vielä saapui riviin. Kyyros ratsastaen jonkun verran etäällä sotajoukostansa katseli kahden puolen silmäillen vihollisia ja ystäviä. Kun ateenalainen Ksenofon näki hänet helleeniläisestä sotajoukosta, ratsasti hän kohtaamaan Kyyrosta ja kysyi, käskikö hän jotakin. Kyyros pysähdyttyään sanoi ja käski ilmoittamaan kaikille, että uhrit ennustivat hyvää onnea. Tätä sanoessaan hän kuuli huminan käyvän pitkin rivejä ja hän kysyi: mikä se humina oli? Ksenofon vastasi, että tunnussana kulkee jo toistamiseen. Kyyros ihmetteli kuka sen antaa ja kysyi: mikä oli tunnussana? Ksenofon vastasi: Tseus pelastaja ja Voitto! Sen kuultuaan sanoi Kyyros: sen hyväksyn ja niin olkoon! Tämän sanottuansa hän palasi asemapaikallensa.[22]

Taistelurintamat eivät olleet toisistaan enään enemmän kuin kolmen neljän stadion välimatkan päässä, kun Helleenit virittivät sotalaulun ja alkoivat mennä vihollisia vastaan. Mutta kun heidän hyökätessään osa rintamaa aaltoili eteenpäin, alkoi jäljehtivä joukko rientää juosten ja samalla ponnahtivat kaikki elämöimään äänellänsä ikäänkuin eleleu-sotahuutoansa kaiuttaisivat sodan-jumalallensa, ja juoksivat kaikin. Jotkut kertovat heidän myös kilpiänsä täristäneen keihäisiinsä siten peloittaen hevosia. Mutta ennenkuin viholliset saapuivat nuolenkantaman päähän, kääntyivät he ja pakenivat. Helleenit hätyyttivät heitä nyt kaikin voimin ja huusivat toisillensa, etteivät juoksisi, vaan seuraisivat rivissä. Viikatevaunut syöksyivät vailla ohjaajia osaksi itse vihollisten, osaksi Helleenien rivien lävitse. Jälkimmäiset nähdessään näiden tulevan, jaottivat rivinsä, jotakuta tosin siinä sattui, niinkuin kilpakentällä sattuu, syöstynä paikaltansa, syrjään sysäytymistä, mutta ei siinäkään tapahtunut niinkuin kerrottiin, mitään vammaa eikä kukaan muukaan Helleeneistä yhtään loukkaantunut siinä taistelussa, paitsi vasemmalla sivustalla sanottiin nuolen osuneen yhteen mieheen. Kun Kyyros näki Helleenien voittavan heidän vastaisensa viholliset ja ajavan niitä takaa, ihastui hän, ja hänen seuralaisensa jo kumarsivat häntä kuninkaanansa, ei hän kuitenkaan viettynyt takaa ajamaan, vaan pitäen koossa 600 miehisen ratsujoukkonsa koetti tarkata, mitä kuningas tekisi; sillä hän tiesi kuninkaan olevan persialaisen sotajoukon keskustassa. Kaikkikin muukalaisten päälliköt johtavat joukkojensa keskustoissa ollen, koska katsovat täten sekä olevansa paraiten turvassa, kun heidän voimansa on molemmin puolin, että myös kun tarvitsee antaa käskyjä, sotajoukko saa ne tietää puolta lyhyemmässä ajassa. Ja vaikka kuningas tällöinkin oli sotajoukkonsa keskustassa, oli hän kuitenkin Kyyroksen sotajoukon vasemman äären ulkopuolella. Mutta kun ei kukaan vastapuolelta sotinut hänen kanssansa eikä myös hänen eteensä järjestettyjä vastaan, teki hän kaartoliikkeen saartaakseen vihollisen. Silloin Kyyros, peläten kuninkaan pääsevän Helleenien sotajoukon selkäpuolelle ja tuhoavan sen, ratsasti vastaan ja 600 miehisellä ratsujoukollansa voitti kuninkaan eteen järjestetyt sekä käänsi pakoon nuo 6,000, ja sanotaan hänen omalla kädellänsä kaataneen niiden päällikön Artagerseen. Kun pakokäänne tapahtui, hajautuivat myös Kyyroksen 600 rientäen ajamaan takaa, ainoastaan aivan harvat jäivät hänen ympärilleen, melkein vain n.s. pöytäkumppanit. Näiden seurassa ollen hän näki kuninkaan taajan seurueen ympäröimänä eikä häntä nyt mikään voinut pidättää, vaan huutaen: hänet näen, syöksyi päin kuningasta, heitti häntä keihäällä rintaan ja haavoitti haarniskan lävitse, niinkuin kertoo lääkäri Kteesias[23] joka sanoo itse parantaneensa sen haavan. Sillä aikaa kun Kyyros iski, heitti joku häntä kovasti keihäällä silmän alle; ja sitten taistelivat kuningas ja Kyyros ja heidän kummankin seuralaisensa; kuinka monta kuoli kuninkaan puolella, kertoo Kteesias, sillä hän oli kuninkaan lähellä; mutta Kyyros itse kuoli ja kahdeksan hänen etevintä miestänsä sai samalla surmansa. Kerrotaan, että Artapates, uskollisin hänen valtikankantajistansa, nähtyään Kyyroksen kaatuneen oli hypännyt hevosen selästä ja heittäytynyt hänen päällensä suojaksi. Toiset sanovat kuninkaan käskeneen jonkun surmaamaan hänet Kyyroksen päälle, toiset taas, että Artapates itse oli surmannut itsensä temmattuaan miekkansa; hänellä oli nimittäin kultainen miekka, myös oli hänellä kaulaketjut ja rannerenkaat y.m. niinkuin Persialaisten ylimyksillä, sillä Kyyros kunnioitti häntä suuresti hänen hyväntahtoisuutensa ja uskollisuutensa tähden.

IX. LUKU.

Kyyroksen kunniakas jälkimaine.

Näin siis kuoli Kyyros, joka oli kaikkien häntä omasta kokemuksestaan tunteneitten yksimielisen tunnustuksen mukaan vanhemman Kyyroksen[24] jälkeen eläneistä Persialaisista kuninkaallisin ja hallitsemaan arvokkain. Sillä ensiksi kun hän vielä oli lapsena ja häntä kasvatettiin yhdessä veljensä ynnä muiden poikain kanssa, katsottiin hän kaikista etevimmäksi kaikissa. Persialaisten ylhäisien pojat kasvatetaan nimittäin kuninkaan hovissa, jossa heillä on tilaisuutta oppia paljon itsensä hillitsemistä, ja mitään rivoa ei ole kuultavana eikä nähtävänä. Pojat näkevät ja kuulevat keitä kuningas kunnioittaa, sekä toisia, joille kuningas ei arvoa anna, niin että heti nuoresta pitäen he oppivat käskemään ja tottelemaan. Täällä näytti Kyyros olevan kainoin kaikista ikäkumppaneistaan ja vanhemmille ihmisille kuuliaisempi kuin häntä alhaisemmat. Hän oli suuri hevosten ystävä ja osasi parhaiten pidellä hevosia. Katsottiin myös, että hän oli sotatoimissa, jousella ampumisessa ja keihäänheitossa, opinhaluisin ja ahkerin. Mutta kun hän oli iässä varttunut, oli hän mitä hartain metsästäjä ja rohkein antautumaan vaaroihin villieläinten ajossa. Kerrankin hän hyökkäävää naaraskarhua ei väistänyt, vaan syösten sen kimppuun hän tosin riistyi hevosen selästä, sai jonkun verran vammaakin, josta hänellä oli näkyisät arvet, mutta lopuksi hän sen surmasi ja palkitsi sen, joka hänelle ensi avun antoi, monien mielestä kadehdittavaksi tehden.

Kun hänen isänsä oli lähettänyt hänet Lyydian, Suurfrygian ja Kappadokian maaherraksi sekä nimittänyt kaikkien niiden (sotavoimien) päälliköksi, joiden tuli kokoontua Kastooloksen kankaalla, osoittautui hän ennen kaikkia sellaiseksi, että piti tärkeimmän arvoisena ettei millään tavalla pettänyt sanaansa, jos oli jonkun kanssa tehnyt liiton tai sopimuksen tai jollekulle jotakin luvannut. Sentähden häneen luottivatkin hänelle antautuneet kaupungit sekä yksityiset ihmiset, ja jos joku oli ollut hänen vihollisensa, hän Kyyroksen julki sovittua hänen kanssansa, luotti, ettei hänen tarvitse kärsiä mitään vastoin sopimuksia. Sentähden myös hänen sotiessaan Tissaferneen kanssa kaikki kaupungit vapaaehtoisesti valitsivat Kyyroksen kannan eikä Tissaferneen, muut paitsi Mileetolaiset; nämä nimittäin pelkäsivät häntä, kun hän ei tahtonut luovuttaa maanpakoon karkoitettuja. Sillä hän osoitti työssä ja sanoissa, ettei hän heitä milloinkaan jättäisi, kun hän kerran oli heidän ystäväksensä ruvennut, vaikka he olisivat vielä vähälukuisempia ja olisivat vielä pahemmassa pulassa. Oli ilmeistä, että jos joku teki hänelle hyvää tai pahaa, hän koetti hänet siinä voittaa, ja jotkut kertovat hänen toivomuksensa, että hän toivoisi elävänsä niin kauvan, kunnes hän korvaten voittaisi sekä hyväntekijänsä että vihamiehensä. Senvuoksi halusivatkin sangen useat jättää omaisuutensa, kaupunkinsa ja itsensä hänelle, varmaan aikalaistemme ainoanlaatuiselle miehelle.

Ei kuitenkaan saata kukaan sanoa sitäkään, että hän olisi sallinut pahantekijöitten ja väärämielisten häntä pilkkanansa pitävän, vaan rankaisi aivan säälimättömäsi. Monesti oli maanteitten varsilla nähtävinä ihmisiä, joilta oli riistetty jalat, kädet tai silmät,[25] niin että Kyyroksen aluskunnassa sekä Helleeni että muukalainen sai, jos ei hän mitään vääryyttä tehnyt, pelkäämättä matkustaa minne tahtoi mukanaan mitä mieli. Mutta yksimielisesti tunnustettiin, että hän erityisesti kunnioitti sotaurhoja. Hänen ensimmäinen sotansa oli Pisidialaisia ja Myysilaisia vastaan, ollen siis itse johtamassa sotaretkeä näihin seutuihin, teki hän valtaamansa alueen päälliköiksi niitä, joiden näki vapaaehtoisesti vaaroihin antautuvan, ja sitten muillakin lahjoilla hän heitä kunnioitti, niin että urholliset näyttivät onnellisimmilta, pelkurit taas pidettiin näiden alaisina. Sentähden olikin hänellä suuri paljous sellaisia miehiä, jotka vapaaehtoisesti antautuivat vaaroihin, missä vaan luulivat Kyyroksen sitä huomaavan. Ja jos oli joku joka selvästi tahtoi kunnostautua rehellisyydessä, piti hän ennen kaikkea tärkeänä rikastuttaa näitä ennenkuin väärän voiton pyytäjiä. Senvuoksi hoidettiin hänen monet muut asiansa rehellisesti, ja siksi oli hänellä myös luotettava sotajoukko. Siksipä ylemmät ja alemmat päälliköt, jotka rahoja saadakseen olivat hänen luoksensa purjehtineet, havaitsivat olevan edullisempaa rehellisesti vaalia Kyyrosta kuin kuukausipalkkaansa. Sillä jos vaan joku hyvin täytti sen, mitä Kyyros oli hänelle tehtäväksi antanut, ei hän koskaan kenenkään auliutta palkitsematta jättänyt. Sentähden sanottiin Kyyroksella olleen kaikissa töissään parhaat palvelijat. Aina kun hän näki jonkun olevan rehellisellä tavalla ankaran taloudenhoitajan, hyvin hoitavan hallitsemaansa aluetta ja toimivan itsellensä tuloja, ei hän silloin koskaan keneltäkään ottanut pois, vaan antoi aina lisää, niin että ne sekä mielellänsä näkivät vaivaa että luottavasti hankkivat, ja mitä oli hankkinut, ei sitä ensinkään Kyyrokselta salannut. Sillä ei hänen nähty kadehtivan julkisesti rikkaita, vain niiden varoja hän koetti käyttää, jotka niitä salailivat. Ketkä hän vaan teki ystäviksensä ja oppi tuntemaan hyväntahtoisiksi ja katsoi taitaviksi olemaan hänen työkumppaninsa tahtoessaan ryhtyä johonkin toimenpiteeseen, ne kaikki yksimielisesti tunnustivat, että hän oli parhaiten aulis auttamaan. Sillä juuri siitä syystä, minkätähden hän itse arveli tarvitsevansa ystäviä, että hänellä olisi työkumppaneja, hän itsekin koetti olla ystäviensä paras työkumppani siinä, mitä havaitsi kunkin haluavan.

Lahjoja sai hän, luullakseni ainoanlaatuinen mies ollen, sangen paljon monesta syystä, mutta ne hän jakoi kaikki enimmiten ystävilleen, kunkin luonteen mukaan ja mitä hän näki itsekunkin parhaiten tarvitsevan. Mitä kaunisteita joku lähetti hänelle henkilökohtaisesti joko sotaan tai vain upeiluun, sanovat hänen näistäkin sanoneen, ettei hänen ruumistansa sovi näillä kaikilla koristaa, vaan että hän pitää miehen suurimpana koristuksena kauniisti koristetut ystävät. Että hän suurissa asioissa voitti ystävänsä hyväntekeväisyydessä, ei ole yhtään ihmeteltävää, koskapa hän oli mahtavampi, mutta että hän huolenpidossa voitti ystävänsä ja auliudellaan miellytti, se ainakin minun mielestäni näyttää olevan enemmän ihailtavaa. Sillä Kyyros lähetti usein heille puolen astiaa viiniä, aina kun oli saanut hyvin hienoa, ilmoittaen, ettei hän pitkään aikaan ollut saanut tätä hienompaa, sentähden lähettää hän sinulle tätä ja pyytää sinun tänään nauttimaan sitä rakkaimpien ystäviesi kanssa. Usein lähetti hän ystävilleen hanhen- ja leivänpuolikkaita y.m.s, käskien tuojan sanomaan: näihin oli Kyyros ihastunut ja tahtoo nyt sinunkin näitä maistamaan. Mutta missä oli suuri rehun puute, ja hän itse voi sitä monien palvelijoittensa ja huolenpitonsa avulla hankkia, lähetti hän ystävillensä ja käski heittämään heiniä heitä kuljettaville hevosillensa, etteivät ne nälkäisinä kuljettaisi hänen ystäviänsä. Kun hänen kulkeissaan joskus sangen monet tietenkin näkisivät hänet, kutsui hän lähellensä ystävät ja keskusteli heidän kanssaan vakavasti, osoittaaksensa keitä hän kunnioitti. Näin ollen minä päätän siitä, mitä olen kuullut, että ei ketään Helleeneistä eikä Persialaisista ole useammat ihmiset rakastaneet. Todistuksena siihen on tämäkin. Kyyroksen luota, vaikka hän olikin alammainen, ei kukaan luopunut kuninkaan puolelle, paitsi Orontes yritti, ja tämäkin, Orontes, pian havaitsi olevan uskollisemman Kyyrokselle kuin hänelle juuri sen, jonka luuli olevan uskollisen hänelle; mutta kuninkaan luota tuli monia Kyyroksen luokse, sittenkun veljekset olivat toistensa vihamiehiksi tulleet, ja etenkin niitä, joita kuningas enimmin helli, ne kun uskoivat, että he Kyyroksen luona urhoollisia ollen saisivat arvokkaampaa kunnioitusta kuin kuninkaan luona. Mutta sekin, mikä tapahtui hänelle elämänsä lopussa, on hyvänä todistuksena siitä, että hän sekä itse oli urhea että osasi oikein arvostella uskollisia, hyväntahtoisia ja luotettavia. Sillä kun hän kaatui, niin kaikki hänen lähellänsä ystävät ja pöytäkumppanit kuolivat hänen viereensä paitsi Ariaios. Tämä oli silloin sijoitettu vasemmalle sivustalle ratsuväen päälliköksi. Kun hän sai tietää Kyyroksen kaatuneen, pakeni hän mukanaan johtamansa sotajoukko.

X. LUKU.

Kuningas syöksee Kyyroksen leiriin ja voittoisia Helleenejä vastaan; hänet karkoitetaan. Helleenien suru ja surkeus.

Sitten katkaistaan Kyyrokselta pää ja oikea käsi. Kuningas seuralaisineen tunkeutuu takaa ajaen Kyyroksen leiriin, mutta Ariaios ja hänen joukkonsa eivät enää kestäneet, vaan pakenivat leirinsä lävitse asemapaikalle, josta olivat lähteneet, sitä matkaa sanottiin olleen neljä parasankia. Kuningas ja hänen seurueensa sekä ryösti paljon muuta että otti myös Kyyroksen rakastetun, fookaialaisen Milto-nimisen naisen, jota mainittiin kauniiksi ja älykkääksi. Toinen nuorempi, mileetolainen, pääsi alusvaatteissansa pakoon kuninkaan seuralaisilta, jotka jo olivat hänet vanginneet; hän joutui niiden Helleenien luo, jotka olivat asestettuina kuormastossa, ja vastaanasettuen ne surmasivat useita ryöstäjiä ja jotkut heistäkin saivat surmansa. Helleenit eivät kuitenkaan paenneet, vaan pelastivat sekä tämän että muut mitä heidän hallussaan oli, niin tavarat kuin ihmiset he kaikki pelastivat.

Kuningas ja Helleenit olivat nyt toisistaan noin 30 stadion päässä, Helleenit vastustajiansa takaa ajaen ikäänkuin olisivat kaikki viholliset voittaneet, kuningas väkineen ryöstäen juurikuin jo olisivat kaikki voittaneet. Mutta kun Helleenit huomasivat kuninkaan sotajoukkoineen olevan kuormastossa ja kun kuningas puolestaan oli kuullut Tissaferneelta, että Helleenit voittivat vastustajansa ja että he takaa ajaen samosivat eteenpäin, niin kuningas kokosi joukkonsa ja järjesti ne taistelurintamaksi. Silloin Klearkos kutsui Proksenosta – hän oli siinä lähellä – ja neuvotteli hänen kanssaan lähettäisivätkö joukkueen vai menisivätkö kaikin leiriä auttamaan.

Samassa kuningaskin taas ilmeisesti eteni, niinkuin näytti, takaapäin. Helleenit kääntyivät ja varustautuivat ottamaan vastaan hänen aikoessansa kulkea tätä suuntaa, mutta kuningas ei kulkenutkaan tälle suunnalle, jolla hän oli sivuuttanut Helleenien vasemman siiven, vaan vetäytyi samaa tietä takaisin ottaen mukaansa taistelussa Helleenien puolelle karanneet sekä Tissaferneen hänen joukkoineen. Tissafernes nimittäin ei ollut ensimmäisessä ottelussa paennut, vaan oli hyökännyt virran varrelle Helleenien kevytaseisia vastaan. Sinne tunkeutuessaan hän ei kaatanut ketään, mutta Helleenit jaottaessaan rivinsä iskivät ja heittivät keihäitä heihin. Amfipolilainen Episthenes johti kevytaseisia ja hänen sanottiin menetelleen taitavasti. Tissafernes alakynnessä ollen peräytyi eikä enään kääntynyt, vaan tuli Helleenien leiriin ja kohtasi siellä kuninkaan, sitten yhdessä järjestyttyään he poistuivat; vaan kun olivat Helleenien vasemman sivustan vastassa, pelkäsivät Helleenit heidän hyökkäävän sivustaa vastaan ja molemmilta puolin saartaen tuhoavan heidät, päättivät sentähden siirtäen kääntää sivustan niin, että saivat taaksensa virran. Mutta heidän tästä neuvotellessaan oli kuningaskin jo vetäytynyt heidän ohitsensa ja järjestänyt joukkonsa heitä vastapäätä samaan taisteluasentoon kuin hän ensikerran taistellessaan oli hyökännyt. Kun Helleenit näkivät heidän olevan lähellä ja taisteluvalmiina, virittivät he taas sotalaulunsa ja hyökkäsivät paljon uljaammin kuin ensikerralla. Persialaiset eivät kuitenkaan vastustaneet, vaan pakenivat jo kauvempaa kuin edellisellä kerralla. Helleenit ajoivat heitä takaa johonkin kylään asti, jossa pysähtyivät. Kylän yläpuolella oli nimittäin kukkula, johon kuningas seurueineen oli sijoittunut; jalkaväkeä ei siinä ollut, vaan ratsuväkeä oli kukkula täynnä, niin ettei saatu tietää mitä siellä tehtiin. Jotkut sanoivat näkevänsä kuninkaan sotalipun, kultaisen kotkan siivet leveinä kilvellä (keihään päässä). Mutta kun Helleenit hyökkäsivät sinnekin, jättivät ratsumiehet kukkulan, eivät kuitenkaan yhdessä, vaan mikä minnekin mennen, ja kukkula puhdistui Persialaisten ratsumiehistä; lopuksi poistuivat kaikki. Klearkos ei noussut kukkulalle, vaan pysytti sotajoukon sen juurella sekä lähetti syrakuusalaisen Lykioksen ja jonkun toisen kukkulaille tarkastamaan, mitä sen takana tapahtui sekä siitä ilmoittamaan. Lykios ajoi sinne, näki ja ilmoitti vihollisten pakenevan kaikin voimin. Tämä tapahtui lähes auringon laskun aikaan.

Helleenit jäivät silloin siihen paikkaan, riisuivat aseensa ja lepäsivät, samalla ihmetellen että Kyyrosta ei missään näkynyt eikä kukaan muukaan hänen miehistään saapunut: sillä he eivät tietäneet hänen kuolleen, vaan luulivat hänen joko menneen takaa ajaen tai jonkun muun saavutuksen vuoksi edenneen. He sentähden neuvottelivat jäisivätkö paikallensa ja kuljettaisivat kuormastonsa sinne vai palaisivatko leiriin; päättivät palata ja saapuivat teltoille noin illallisen aikaan, niin loppui se päivä. He havaitsivat ryöstetyksi sekä enimmät muista tavaroista että kaikki ruoka- ja juoma-varat, niin myös täysinäiset jauho- ja viini-vaunut, jotka Kyyros oli hankkinut siltä varalta, että saattaisi sotajoukolle tulla suuri puute ja että silloin antaisi Helleeneille; näitä vaunuja sanottiin olleen 40. Ne nyt kaikki oli kuninkaan seurue ryöstänyt. Useimmat Helleenit jäivät näin ollen ilman illallista, eivätkä he suurustakaan olleet syöneet, sillä ennenkuin sotajoukko oli laskettu suurukselle, oli kuningas ilmaantunut. Tällä tavoin he siis tämän yön viettivät.

Toinen kirja.

I. LUKU.

Helleenit tarjoavat Ariaiokselle Persian kuninkuutta. Artakserkses vaatii Helleenien aseita.

Kuinka Kyyrokselle koottiin helleeniläinen sotajoukko, kun hän ryhtyi sotaan veljeänsä Artakserksesta vastaan, mitä tapahtui sotaretkellä, kuinka taistelu suoritettiin ja Kyyros kaatui ja kuinka Helleenit leiriin tultuansa lepäsivät luullen kaikki voittaneensa ja Kyyroksen elävän, on edellisessä kirjassa kerrottu.

Päivän koitossa päälliköt kokoonnuttuansa ihmettelivät, että Kyyros ei lähetä ketään ilmoittamaan, mitä on tehtävä eikä itsekään ilmaannu. Päättivät siis koota tavaransa ja täysin varustettuina kulkea eteenpäin, kunnes kohtaisivat Kyyroksen. Mutta heidän ollessaan jo liikkeellä, saapui auringon noustessa Prokles, Teuthranian hallitsija (Myysiassa), lakedaimonilaisen Damaratoksen jälkeläinen, sekä Glus, Tamoksen poika. Nämä sanoivat, että Kyyros on kuollut ja Ariaios paennut muiden muukalaisten kanssa siihen pysäyspaikkaan, josta edellisenä päivänä olivat lähteneet, ja että hän sanoo odottavansa heitä tämän päivän, jos he ehkä tulisivat, vaan toisena päivänä sanoi lähtevänsä Jooniaan, jostapa oli tullutkin. Päälliköt tämän kuultuansa ja muut Helleenit sen tietää saatuansa tunsivat syvää surua. Mutta Klearkos lausui: Jospa eläisi Kyyros! vaan kun hän nyt on kuollut, ilmoittakaa Ariaiokselle, että me voitimme kuninkaan, ja, niinkuin näette, ei enään kukaan taistele meitä vastaan ja ellette te olisi tulleet, olisimme käyneet kuningasta vastaan. Mutta me ilmoitamme Ariaiokselle, jos hän tulee tänne, että me asetamme hänet kuninkaalliselle istuimelle, sillä taistelussa voittajille kuuluu myös hallitusvalta. Tämän sanottuaan hän lähetti pois lähettiläät sekä heidän kanssaan lakedaimonilaisen Kheirisofoksen ja tessalialaisen Menonin, joka niin itsekin tahtoi, sillä hän oli Ariaioksen ystävä ja vieras. He siis menivät ja Klearkos jäi odottamaan.

Sotaväki hankki itselleen ruokaa ja juotavaa mahdollisuuden mukaan kuormajuhdista, teurastaen härkiä ja aaseja. Sotajoukosta edeten hiukan sinne, missä taistelu oli ollut he saivat poltinaineiksi sekä niitä monia nuolia, joita Helleenit pakoittivat kuninkaan puolelta karanneitten heittämään pois, että vesoista niottuja kilpiä kuin myös egyptiläisiä puukilpiä; oli myös paljon keveitä nahkapäälliskilpiä ja tyhjiä kuormavaunuja käytettävinä; näitä kaikkia käyttäen he laittoivat lihaa syödäksensä sinä päivänä.

Oli jo puolipäivän aika, kun tuli lähettiläitä kuninkaalta ja Tissaferneelta, muut Persialaisia paitsi yksi heistä oli Helleeni nimeltä Falinos, joka silloin oli Tissaferneen luona ja oli suuressa arvossa, sillä hän oli olevinaan taktiikan sekä asekäytön tuntija. Nämä tultuaan kutsuivat Helleenien päälliköt ja sanoivat, että kuningas käskee Helleenien luovuttamaan aseensa, koskapa hän on voittaja ja kaatanut Kyyroksen sekä käymään kuninkaan hovileiriin saadakseen itsellensä mahdollisesti jotakin hyvää etua. Tätä sanoivat kuninkaan lähetit; mutta Helleenit kuulivat sitä mieliharmin, kuitenkin vastasi Klearkos sen verran, että ei voittajien asia ole luovuttaa aseita; mutta, sanoi hän, vastatkaa te, päälliköt, näille, mikä on mielestänne kunniakkainta ja sopivinta; minä tulen heti. Hänet kutsui nimittäin joku palvelija katsomaan ulosotettuja uhrieläimen sisuksia; sillä hän osui juuri silloin uhraamaan.

Sitten vastasi arkadialainen Kleanor, ollen vanhin, että he ennen kuolevat kuin antavat aseensa. Teebalainen Proksenos taas sanoi: Totta tosiaan minä ihmettelen, Falinos, pyytääkö kuningas aseitamme voittajana vai ystävyyden lahjanako; sillä jos voittajana: mitä tarvitsee hänen pyytää, miksei tule ottamaan? Jos hän taas tahtoo ne saada sopimuksella, sanokoon, mitä seuraa sotilaille, jos he tässä häntä hyvittävät. Tähän sanoi Falinos: Kuningas katsoo voittaneensa, koska hän on kaatanut Kyyroksen, sillä kuka häntä enää hallituksessa vastustaisi? Teidätkin hän katsoo kuuluvan itsellensä, koska hänellä on teidät keskellä maatansa, ylipääsemättömien virtojen välissä ja voi tuoda teitä vastaan sellaisen ihmispaljouden, ettette voisi sitä tuhota, vaikka siihen saisitte tilaisuuttakin. Hänelle vastasi ateenalainen Theopompos: Meillä ei nyt ole, niinkuin näet, Falinos, mitään muita aarteita kuin aseemme ja urhoutemme; niinkauvan kuin meillä on aseemme, arvelemme käyttää myös urhouttamme, mutta jos jätämme nämä, menetämme elomme ja onnemme, älä siis luule meidän luovuttavan ainoata omaisuuttamme, vaan näillä samoilla aseilla me taistelemme teidänkin tavarainne puolesta. Tämän kuultuaan nauroi Falinos ja sanoi: Oletpa oikein filosoofin vertainen, sinä nuori mies, etkä puhu epämieluisesti. Tiedä kuitenkin olevasi ymmärtämätön, jos luulet teidän urheutenne voittavan kuninkaan voiman. – Muutamien sanottiin puhuneen myötämielisemmin, että, samoinkuin he olivat olleet Kyyrokselle uskollisia, he saattaisivat olla kuninkaallekin suurenarvoisia, jos hän haluaisi olla ystävä ja joko johonkin muuhun heitä käyttää tai lähteä sotaretkelle Egyptiä vastaan, he auttaisivat häntä sitä valloittamaan.

Samassa saapui Klearkos ja kysyi olivatko jo vastanneet. Falinos rupesi puhumaan ja sanoi: Nämä sanovat mikä mitäkin, vaan sano sinä meille mielipiteesi. Klearkos lausui: Minä olen mielelläni nähnyt sinut täällä, Falinos, ja luullakseni kaikki muut ovat samoin, sillä sekä sinä olet Helleeni, että me kaikki niin paljon kuin meitä täällä näet. Näissä oloissa ollen kysymme sinulta neuvoa, mitä olisi tehtävä siinä, mitä puhut. Sinä siis, jumalain nimessä, neuvo meille, mikä sinun mielestäsi on kunniakkainta ja parasta ja tuottaa sinulle tulevaisuudessa mainetta, kun aina sanotaan, että kerran Falinos, kuninkaan lähettämänä käskemään Helleenejä luovuttamaan aseensa ja heidän neuvoa kysyessään, antoi heille tämän neuvon. Sinä tiedät, että Hellaassa väittämättä puhutaan, mitä sinä vain neuvotkin. – Klearkos viekasteli tässä taitavasti, tahtoen itse kuninkaan lähettiläänkin neuvomaan Helleenejä, etteivät antaisi aseitansa, jotta Helleenit yhä enemmän pysyisivät hyvässä toivossa. Mutta vastoin hänen luuloansa vastasi Falinos kartellen: Minä neuvon teitä, jos teillä kymmentuhansista toivoista on yksi toivo pelastua sotimalla kuningasta vastaan, siinä tapauksessa olemaan luovuttamatta aseitanne; mutta jos ei ole yhtään toivoa pelastumisesta vastoin kuninkaan tahtoa, neuvon pelastumaan miten teille vain on mahdollista. Tähän sanoi Klearkos: Näin sinä siis lausut; mutta ilmoita meiltä seuraavaa: me arvelemme, että jos täytyy olla kuninkaan ystäviä, olemme paljon arvokkaampia ystäviä aseellisina kuin aseet toiselle luovuttaneina; mutta jos täytyy sotia, on parempi sotia aseellisina kuin aseet toiselle luovuttaneina. Falinos sanoi: Tämän kyllä kerromme, mutta kuningas käski sanomaan teille sitäkin, että jos jäätte tänne, on aselepo, mutta jos menette eteenpäin tai poispäin, on sota. Sanokaa siis siitäkin mielenne, jäättekö ja silloin on aselepo, vai ilmoitanko teiltä, että on sota. Klearkos lausui: Ilmoita siis siitäkin, että meillä on sama mieli kuin kuninkaalla. Ja mikä se on? sanoi Falinos. Klearkos vastasi: Jos jäämme, on aselepo, jos menemme eteenpäin tai poispäin, on sota. Siitä Falinos kysyi taas: Ilmoitanko aselevon vai sodan? Klearkos taas vastasi samaa: aselepo, jos jäämme, sota, jos menemme eteenpäin tai poispäin. Mutta mitä hän aikoi tehdä, sitä hän ei ilmaissut.

II. LUKU.

Ariaios kieltäytyy kuninkuudesta. Helleenit liikehtivät ja neuvottelevat paluumatkasta. Kuninkaan leiri. Klearkoksen viisas menettely.

Falinos siis poistui seuralaisineen. Ariaioksen tyköä tuli Prokles ja Kheirisofos, Menon jäi Ariaioksen luo. Nämä kertoivat Ariaioksen sanoneen, että on paljon häntä etevämpiä Persialaisia, jotka eivät suvaitsisi häntä kuninkaana, mutta jos tahdotte yhdessä kulkea, käskee hän teidän tulemaan jo tänä yönä; vaan jos ette tule, sanoo hän lähtevänsä aamulla aikaisin. Siihen sanoi Klearkos: Tulee tehdä niin, jos tulemme, niinkuin sanotte, mutta jos emme, tehkää, minkä luulette olevan etujenne mukaisinta. Mitä hän aikoi tehdä, sen hän jätti näille sanomatta.

Silloin oli jo auringon laskun aika ja Klearkos kutsui kokoon yli- ja alipäälliköt ja puhui seuraavasti:

Miehet, uhratessani menosta kuningasta vastaan eivät enteet olleet hyviä ja syystä kylläkin; sillä niinkuin juuri saan tietää, on meidän ja kuninkaan välissä Tigris-joki, laivoin kuljettava, emmekä sen yli voi mennä ilman aluksia ja niitä ei meillä ole. Mutta ei tännekään jääminen ole mahdollista, sillä ei ole saatavissa ruokavaroja; sen sijaan menosta Kyyroksen ystävien luo olivat uhrienteet meille sangen suotuisat.[26] Tulee siis tehdä näin: menkää aterioimaan mitä kullakin on; sittenkun torvella annetaan levollemenon merkki, kootkaa kapineenne; kun toisen kerran merkkiääni kuuluu, kuormittakaa juhdat, kun kolmannen kerran, seuratkaa johtajaanne pitäen juhdat joen puolella, aseet maan puolella.

Yli- ja alipäälliköt tämän kuultuaan menivät pois ja tekivät niin. Ja sittemmin hän johti ja muut tottelivat, ei niinkuin he olisivat hänet ylipäälliköksi valinneet, vaan nähdessään, että hän yksin ymmärsi, mitä ylipäällikön tulee ymmärtää, kun muut olivat kokemattomia.

Sen matkan mitta, jonka he Joonian Efesoksesta olivat tulleet taistelupaikalle asti, oli 93 päivänmatkaa, 535 parasankia, 16,050 stadiota. Taistelupaikasta sanottiin olevan Babylooniin 360 stadiota.

Pimeän tultua karkasi sieltä kuninkaan puolelle traakialainen Miltokythes vieden mukanaan noin 40 ratsumiestänsä sekä traakialaisia jalkasotureita noin 300. Klearkos johti muita määräysten mukaisesti ja he seurasivat. Puoliyön aikaan he saapuivat ensimmäiseen pysäyspaikkaan Ariaioksen ja hänen sotajoukkonsa luo. Järjestettyään aseelliset paikallensa kokoontuivat Helleenien yli- ja alipäälliköt Ariaioksen luo; ja vannoivat sekä Helleenit että Ariaios ja hänen esikuntansa etevimmät, etteivät pettäisi toisiansa ja että olisivat aseveljiä; muukalaiset vannoivat lisäksi vilpittömästi opastavansa. Tämän he vannoivat teurastaen härän [suden] ja kauriin sekä jäärän kilvelle, Helleenit kastoivat vereen miekan, muukalaiset keihään.

Kun liitto oli tehty, lausui Klearkos: Hyvä siis, Ariaios, koska on sama matka teillä ja meillä, sano, mikä on sinun mielesi matkasta, palaammeko sitä tietä, jota tulimme, vai luuletko keksineesi jonkun paremman tien? Ariaios sanoi: Jos palaamme sitä tietä, jota tänne tulimme, kuolisimme kaikin nälkään, kun ei meillä nyt enään ole yhtään ruokavaroja; sillä 17 viimeisen päivänmatkan aikana ei meillä tänne tullessammekaan ollut maasta mitään saatavana, ja missä jotakin oli, sen me kulkeissamme kulutimme. Nyt tuumimme kulkea tosin pitempää tietä, mutta siellä ei meiltä puutu ruokavaroja. Meidän on kuljettava ensimmäiset päivänmatkat mahdollisimman pitkiä etääntyäksemme kuninkaan sotajoukosta niin kauvaksi kuin suinkin. Sillä jos kerran eristymme parin kolmen päivän matkan päähän, ei kuningas voi meitä enää saavuttaa, sillä vähäisellä voimalla hän ei uskalla seurata ja suuren joukon kanssa hän ei voi nopeasti liikkua. Ruokavaroja häneltä myös arvattavasti puuttuu. Tämä on, sanoi hän, minun ajatukseni.

Tämä sotasuunnitelma ei tarkoittanut mitään muuta kuin vetäytyä tiehensä tai paeta pois, mutta onni ohjasi paremmin. Sillä päivän tultua he kulkivat aurinko oikealla puolellaan arvellen auringon laskussa ennättävänsä Babyloonian maan kyliin, eivätkä siinä pettyneetkään. Mutta vielä iltapäivällä luulivat näkevänsä vihollisten ratsumiehiä, ja ne Helleenit, jotka eivät olleet rivissä, juoksivat paikallensa. Ariaios, ollen haavoitettuna, ajoi vaunuissa, vaan astui nyt alas sekä pukeutui haarniskaan, niin myös hänen seurueensa. Mutta sillä aikaa kun he varustautuivat, tulivat edeltäpäin lähetetyt tiedustelijat ilmoittaen, etteivät ne ole ratsumiehiä, vaan juhtia laitumella. Heti huomasivat kaikki, että kuningas leiriytyi jossakin lähittyvillä, näkyipä sauhuakin kylissä jonkun matkan päässä. Klearkos ei kuitenkaan vienyt väkeänsä kuningasta vastaan, sillä tiesi sotamiesten olevan väsyneitä ja syömättömiä, ja oli myös jo myöhäinen aika, mutta ei hän sentään muuttanut suuntaa, varoen, ettei näyttäisi pakenevan, vaan johtaen etujoukkonsa suoraan, samalla auringon laskeissa, lähimpiin kyliin ja leiriytyi sinne; niistä oli kuninkaallinen sotajoukko repinyt huoneitten hirretkin. Ensimmäiset leiriytyivät kuitenkin jossakin järjestyksessä, mutta hämyssä myöhemmin tulleet majoittuivat kuinka kukin osui, ja he pitivät paljon hälinää huutaen toinen toisiansa, niin että vihollisetkin kuulivat ja niin lähimmät vihollisista pakenivatkin telteistään; tämä tuli ilmi seuraavana päivänä, sillä ei enään missään näkynyt lähellä yhtään juhtaa, ei leiriä eikä sauhua. Nähtävästi oli kuningaskin säikähtynyt sotajoukon tulosta. Tämän hän osoitti sillä, minkä hän teki seuraavana päivänä.

Mutta tämän yön kuluessa valtasi Helleenitkin pelko ja oli melua ja hämminkiä niinkuin tavallisesti tapahtuu kun pelko pääsee vallalle. Klearkos kuitenkin käski eeliläisen Tolmideen, senaikuisen parhaan äänimiehen, joka juuri sattui olemaan hänen luonansa, vaatimaan hiljaisuutta ja kuuluttamaan päälliköitten julistuksen, että kuka saa ilmi sen, joka on irti laskenut leiriin aasin, se saa talentin palkaksensa.[27] Kun se oli kuulutettu, huomasivat sotamiehet pelkonsa turhaksi ja päälliköiden olevan hengissä. Aamun sarastaessa käski Klearkos Helleenien asettumaan riviin siihen järjestykseen, mikä heillä oli taistelussa.

III. LUKU.

Aselepo.

Kuninkaan pelästyminen Helleenien hyökkäyksen johdosta, mistä edellä olen kirjoittanut, selkeni seuraavasta. Sillä lähetettyänsä edellisenä päivänä vaatimaan aseitten luovuttamista hän sitten auringon nousun aikaan lähetti välittäjiä ehdottamaan aselepoa. Nämä tultuaan etuvartiain luo tiedustelivat päälliköitä. Kun etuvartiat tämän olivat ilmoittaneet, sanoi Klearkos, joka silloin juuri piti sotaväen katselmusta, että etuvartiat käskisivät välittäjäin odottamaan siksi kun hän joutuisi. Järjestettyään sotajoukon niin, että sitä oli hyvä nähdä joka puolelta tiheänä rintamana eikä yhtään aseetonta ollut nähtävänä, kutsui hän lähettiläät ja esiytyi itse parhaiten asestettujen ja hyvännäköisimpien soturiensa keralla sekä käski muiden päälliköiden tekemään samoin. Lähestyttyään lähettiläitä hän kysyi mitä he tahtoivat. Nämä sanoivat, että aselevon tähden tässä tulee kuninkaan luota miehiä valtuutettuina ilmoittamaan kuninkaan ehdot Helleeneille sekä Helleenien ehdot kuninkaalle. Klearkos vastasi: Ilmoittakaa siis hänelle, että ensiksi tarvitaan taistelua, ruokaa nimittäin ei ole meillä, ja älköön kukaan uskaltako puhua aselevosta Helleeneille, ellei hän hanki ruokaa. Tämän kuultuaan poistuivat lähettiläät, vaan palasivat pian, josta ilmeni, että jossain lähettyvillä oli kuningas tai joku muu, jolle oli jätetty tämä tehtävä. He sanoivat, että Helleenien puhe oli kuninkaan mielestä kohtuullinen ja että he nyt tulivat mukanaan oppaita, jotka johtaisivat heitä sinne, mistä saisivat ruokavaroja, jos aselepo syntyisi. Klearkos kysyi: koskisiko välirauha vain menijöitä ja tulijoita vai myös kaikkia muita? He sanoivat: kaikkia siihen asti kun teidän ehtonne kuninkaalle ilmoitetaan. Heidän näin sanottuaan antoi Klearkos heidän poistua ja neuvotteli muiden päälliköitten kanssa. Päätettiin heti tehdä aselepo ja rauhassa mennä ottamaan ruokavaroja. Klearkos sanoi: niin on minunkin mielipiteeni, mutta en kuitenkaan heti ilmoita sitä heille, vaan viivyttelen, kunnes lähettiläät alkavat epäröidä, ettemme suostuisikaan aselepoon. Arvelenpa myös, sanoi hän, että omillakin miehillämme on sama pelko. Mutta sittenkun näytti olevan sovelias hetki, ilmoitti hän, että aselepo päätettäisiin ja käski heti opastaa heitä ruokavaroille. He opastivatkin.

Klearkos tosin lähti tekemään aselepoa, mutta hän piti sotajoukon järjestyksessä itse johtaen jälkijoukkoa. Saavuttiin vesirikkaille kanaville ja haudoille, joiden yli ei voitu kulkea ilman sillakkeita. He siis tekivät kulkukeinoja palmupuista, joita löysivät siellä kaatuneina, toisia kaatoivat itsekin. Ja siellä sopi havaita kuinka Klearkos hoiti päällikön tointa, vasemmassa kädessä keihäs, oikeassa sauva, ja jos joku hänen mielestänsä siihen toimeen määrätyistä näytti nahjustelevan, niin valitsi hän asianomaisen, kuritti häntä ja samalla tarttui itsekin työhön astuen suohon, niin että kaikki häpesivät olla työhön ryhtymättä. Tähän oli määrätty kaikki 30-vuotiset, mutta kun näkivät myös Klearkoksen ahkeroivan, ryhtyivät vanhemmatkin toimeen. Klearkos kiirehti sitäkin enemmän, kun hän oli epäluuloinen siitä, että kanavat olivat vettä täynnä, sillä ei ollut kentän kastelemiseen sovelias vuodenaika, vaan että Helleeneille esiytyisi paljon vaikeuksia matkalla, sen vuoksi epäili hän kuninkaan laskeneen vettä kentälle. Kuljettuaan he saapuivat kyliin, mistä oppaat osoittivat heidän ottamaan ruokavaroja.

Olikin paljon viljaa sekä palmuviiniä ynnä terhoista keitettyä hapanta juotavaa. Palmun terhot olivat näköjään samallaisia kuin Helleeneillä kotimaassaan ja ne olivat kotoväen varalta, isäntäväelle varatut olivat valittuja, kauneuden ja suuruuden puolesta ihmeteltäviä, ulkomuodoltaan aivan merenkullan kaltaisia; muutamia niistä kuivaten he käyttivät jälkiruokana. Palmuviini oli makeata, mutta meni päähän. Täällä söivät sotilaat ensikerran palmun ytyä, ja monet ihmettelivät sen muotoa ja omituista suloisuutta, sekin meni kovasti päähän. Palmu, josta yty otettiin, kuivettui kokonaan.[28]

Siellä viipyivät kolme päivää ja suurkuninkaan luota tuli Tissafernes ja kuninkaan lanko sekä kolme muuta Persialaista; paljon palvelijoita seurasi samalla. Kun Helleenien päälliköt olivat kohdanneet heidät, puhui ensin Tissafernes tulkin välityksellä seuraavaa:

Minä, Helleenit, asun Hellaan naapurina ja nähdessäni teidän joutuneen moniin vaikeuksiin katsoin itselleni onneksi, jos jotenkin voisin saada kuninkaalta suostumuksen pelastaa teidät takaisin Hellaaseen. Arvelen nimittäin etten tee tätä saamatta kiitosta niin hyvin teiltä kuin koko Hellaalta. Tämän tuntien pyysin kuninkaalta ja sanoin hänelle, että hänen kohtuudella sopisi tehdä minulle mieliksi, koska minä sekä ensimmäisenä ilmoitin hänelle Kyyroksen lähtevän sotaretkelle häntä vastaan että samalla toin tullessani hänelle apua, minä myös olin ainoa, joka Helleenejä vastaan asetetuista en paennut, vaan mursin lävitse ja yhdyin kuninkaaseen teidän leirissänne, johon kuningas oli tullut, surmattuaan Kyyroksen ja ahdistaen Kyyroksen muukalaisjoukkoja näillä nyt minua seuranneilla, jotka ovat hänen luotettavimpiansa. Näistä lupasi hän neuvotella ja käski minun tulla kysymään teiltä, minkätähden te soditte häntä vastaan. Neuvon teitä vastaamaan harkitusti, jotta minun olisi helpompi hankkia teille häneltä, jos mahdollista, jotakin hyvää.

Tämän jälkeen Helleenit mennen syrjään neuvottelivat ja antoivat vastauksen ja Klearkos puhui: Me emme ole kokoontuneet kuningasta vastaan sotiaksemme emmekä lähteneet liikkeelle kuninkaan kimppuun käydäksemme, vaan Kyyros keksi monia tekosyitä, niinkuin sinäkin hyvin tiedät, sekä yllättääksensä teidät varustautumattomina että tuodaksensa meidät tänne. Mutta kun sitten jo havaitsimme hänen olevan pulassa, häpesimme jumalain ja ihmisten edessä pettää häntä, jonka aikaisemmin annoimme tehdä meille hyvää. Mutta sittenkun Kyyros oli kuollut, emme me vastusta kuningasta hänen hallituksessaan eikä meillä ole syytä hävittää kuninkaan aluetta emmekä suinkaan tahdo häntä tappaa, vaan aiomme mennä kotiin, jos ei vaan kukaan meitä häiritse. Mutta joka meitä hätyyttää, sen me jumalain avulla koetamme päältämme torjua. Jos taas joku meille ensin tekee hyvää, emme me puolestamme anna itseämme voittaa hyväntekeväisyydessä voimiemme mukaan. Näin hän puhui.

Tissafernes sen kuultuaan sanoi: Tämän minä ilmoitan kuninkaalle ja taas teille hänen vastauksensa. Kunnes minä palaan, pysyköön aselepo ja me pidämme teille tarjolla ruokavaroja. Mutta hän ei tullutkaan seuraavana päivänä, joten Helleenit huolestuivat. Kolmantena päivänä tultuansa hän sanoi saaneensa kuninkaan suostumuksen siihen, että hänelle on annettu tilaisuus pelastaa Helleenit, vaikkakin monet olivat vastustaneet, koska ei ole kuninkaalle soveliasta rauhassa laskea luotansa häntä vastaan sotineita. Lopuksi hän lausui: Ja nyt sopii teidän ottaa meiltä takuu siitä, että me totisesti teemme seudun teille suosiolliseksi ja vilpittömästi viemme teidät Hellaaseen pitäen tarjolla ruokavaroja; mutta missä ei olisi ostettavissa, sallimme teidän niitä ottaa ympäristön seudusta. Teidän taas tulee vannoa meille vakaasti kulkevanne kuin ystävällisen maan halki vahinkoa tekemättä ottaen viljaa ja juotavaa, milloin me emme pidä tarjolla; mutta jos pidämme tarjolla, saatte ostaa elintarpeita. Nämä [ehdot] hyväksyttiin. Tissafernes ja kuninkaan lanko vannoivat ja antoivat kättä Helleenien yli- ja ali-päälliköille ja nämä samoin heille. Tämän jälkeen sanoi Tissafernes: Nyt menen kuninkaan luo, mutta sittenkun saan tehtäväni suoritetuksi, palaan varustautuneena viedäkseni teidät Hellaaseen ja itse mennäkseni omaan maakuntaani.

IV. LUKU.

Helleenit ja Ariaios. Matka Babylooniasta Meedian maan kautta.

Sitten Helleenit ja Ariaios leiriytyneinä lähekkäin odottivat Tissafernesta enemmän kuin 20 päivää.[29] Tällä aikaa tuli Ariaioksen luo hänen veljensä ynnä muita sukulaisia sekä hänen seuralaistensa tykö moniaita Persialaisia; nämä rohkaisivat heitä, vieläpä muutamille lupasivat kuninkaan nimessä, että kuningas ei vihoittele heille osanotosta Kyyroksen retkeen eikä muistakaan entisistä asioista. Näiden tapausten johdosta Ariaios ja hänen joukkonsa alkoivat ilmeisesti kylmemmin kohdella Helleenejä, niin että tämänkin tähden he moniin Helleeneihin tekivät vastenmielisen vaikutuksen. Sentähden nämä menivätkin Klearkoksen luo ja sanoivat hänelle sekä muille päälliköille: Mitä me odotamme? Vai emmekö tiedä, että kuningas mieluimmin tahtoisi tuhota meidät pelottaakseen muitakin Helleenejä sotimasta suurkuningasta vastaan? Nyt viekoittelee hän meitä viipymään sen vuoksi, että hänen sotajoukkonsa on hajaantunut, mutta heti kun se taas saadaan hänelle kootuksi, ryhtyy hän varmasti meitä vainoamaan. Arvattavasti hän jossakin yrittää estää kulkuamme joko juoksuhaudoilla tai vallituksilla, jotta tietä olisi mahdoton taivaltaa. Sillä ei suinkaan hän tahallaan salli meidän menevän Hellaaseen ilmoittamaan, että me, niin vähälukuisina, voitimme kuninkaan hänen omilla ovillaan ja sitten pilkaten poistuimme sieltä.

Klearkos vastasi näille: Minäkin mietin näitä kaikkia, mutta ajattelen, että jos nyt menemme pois, näyttäisi siltä kuin lähtisimme sotaan ja tekisimme vastoin välirauhaa. Sitten ensiksikin ei kukaan pitäisi meille tarjolla ruokavaroja eikä niitä olisi mistään saatavissa, sitten ei myös olisi ketään matkan opastajaa. Ja niinpiankuin näin tekisimme, heti myös Ariaios meistä luopuisi eikä meille jäisi yhtään ystävää, vaan entisetkin ystävät vaihtuisivat vihollisiksi. Onko meillä ehkä joku toinenkin joki yli kuljettava, en tiedä, mutta sen tiedämme, että Eufrateen yli on mahdoton mennä, jos viholliset estävät. Eikäpähän meillä ole ratsumiehiä apunamme, jos täytyisi taistella, vihollisilla sen sijaan on runsaasti ratsuväkeä ja erittäin oivallista, niin että, vaikka voittaisimmekin, kenen saisimme surmatuksi? mutta jos häviäisimme, ei olisi yhdenkään mahdollinen pelastua. Minä siis en tiedä, miksi kuninkaan, jolla on niin paljon apukeinoja, vaikkapa haluaisikin meidät tuhota, pitäisi vannoa ja antaa kätensä ja sitten väärällä valalla loukata jumalia ja tehdä petollisiksi omat liittolupauksensa Helleeneille ja Persialaisille. Paljon tähän tapaan hän puhui.

Sillä välin saapui Tissafernes sotavoimineen ikäänkuin menossa kotiinsa mukanaan [Armenian maaherra] Orontes ja hänen väkensä; hänellä oli kanssansa myös kuninkaan tytär puolisonaan. – Tissaferneen johdossa he sieltä nyt siis kulkivat ja hän myös piti kaupan ruokavaroja. Yhdessä Tissaferneen ja Oronteen kanssa matkusti myös Ariaios pitäen komennossaan Kyyroksen muukalaisjoukkoa ja hän leiriytyi näiden yhteyteen. Mutta Helleenit epäluuloisina näitä kohtaan, kulkivat itseksensä omine oppaineen. He leiriytyivät joka paikassa toisistaan noin parasangin tai pitemmänkin välimatkan päähän, kumpikin pitäen silmällä toisiaan ikäänkuin vihollisia, ja se synnytti heti epäluuloa. Välistä tapahtui, että kun he samasta paikasta kokosivat puita, tai heiniä y.m.s. he joutuivat tappeluun keskenänsä, niin että tämäkin vaikutti vihamielisyyttä. Kuljettuaan kolme päivänmatkaa saapuivat he n.s. Meedian muurille ja kävivät sen sisäpuolelle. Se oli rakennettu tiilikivistä, jotka oli muurattu maapihkalla;[30] muuri oli 20 jalkaa leveä ja 100 jalkaa korkea, sen pituuden sanottiin olevan 20 parasankia eikä ole kaukana Babyloonista. – Sieltä kulkivat he kaksi päivänmatkaa, kahdeksan parasankia, mennen kahden kanavan ylitse, toisen kiinteätä siltaa myöten, toisen seitsemästä aluksesta liitettyä siltaa pitkin. Kanavat lähtivät Tigris-joesta ja niistä oli vedetty valtaojia maahan, ensimmäiset suuria, sitten vähempiä, lopuksi pieniä ojia, niinkuin Hellaassa hirssivainioilla. Ja he tulivat Tigris-joelle, jonka varrella oli suuri ja väkirikas kaupunki nimeltä Sittake, joesta 15 stadion päässä. Helleenit leiriytyivät siinä liki suurta ja kaunista puistoa, jossa oli tiheässä kaikenlaatuisia puita, mutta Persialaiset jo mentyään joen yli eivät sittemmin enään näyttäytyneet.

Kun illallisen jälkeen Proksenos ja Ksenofon käyskelivät leirin edustalla, tuli outo mies ja kysyi etuvartioilta missä saisi tavata Proksenoksen tai Klearkoksen; Menonia hän ei kysynyt, vaikka hän oli Ariaioksen, Menonin vierasystävän, luota. Kun Proksenos ilmoitti olevansa se, jota hän etsi, sanoi mies: Minut lähettivät Ariaios ja Artaotsos, Kyyroksen uskotut ja teille suosiolliset miehet, ja käskevät teidän olemaan varoillanne, etteivät muukalaiset kävisi kimppuunne yöllä; läheisessä puistossa on nimittäin suuri sotajoukko. He käskevät lähettämään Tigriksen sillalle vartioväkeä, koska Tissafernes aikoo, jos vaan voi, yöllä sen särkeä, jotta te ette pääsisi siitä ylitse, vaan virran ja kanavan välillä joutuisitte kiinni. Tämän kuultuaan he veivät miehen Klearkoksen luo ja kertoivat hänen puheensa. Klearkos kuultuaan säikähtyi kovasti ja alkoi pelästyä. Mutta muuan läsnäolijoista, nuori mies, lausui asiaa harkittuansa, että ei kimppuun käyminen ja sillan särkeminen sovellu yhteen. Sillä on selvä, että hyökkääjien täytyy joko voittaa tai hävitä: jos voittavat, minkätähden täytyisi heidän särkeä silta? Emmehän me silloin, vaikka olisi useampiakin siltoja, voisi paeten pelastua mihinkään. Jos taas me voitamme, niin sillan särjettyänsä ei heillä olisi minne pakenisivat, eikä toiselta puolen virtaa voisi tulla, vaikka siellä olisi paljonkin väkeä, kukaan heitä auttamaan heidän särjettyänsä sillan. Tämän kuultuaan kysyi Klearkos lähettiläältä, kuinkahan avara oli maa Tigriksen ja kanavan välillä. Tämä sanoi sen olevan suuren ja siinä on paljon ja suuria kyliä ja kaupunkeja. Nyt vasta huomattiin, että muukalaiset olivat petollisesti lähettäneet miehen pelätessään, että Helleenit, mennen sillan ylitse jäisivät saareen turvanansa toisella puolen Tigris, toisella kanava; ruokavaroja he saisivat näiden välisestä maasta, joka oli hedelmällinen ja vahvasti asuttu, siitä tulisi sitten myös turvapaikka, jos tahdottaisiin kuningasta hätyyttää. Sitten menivät levolle. Varmuuden vuoksi lähettivät kuitenkin vartioston sillalle. Mutta ei kukaan mistään hyökännyt eikä vartioitten ilmoituksen mukaan sillalle yhtään vihollista miltään taholta tullut. Aamun koitossa kulkivat he 37 aluksesta tehdyn sillan ylitse mahdollisimman varovasti, sillä muutamat Tissaferneen tyköä tulleet Helleenit ilmoittivat, että oli aikomus ahdistaa Helleenejä heidän yli kulkeissaan; mutta tämä oli perätöntä. Tosin ilmestyi heidän yli mennessään tulkki Glus muiden mukana vakoillen menisivätkö Helleenit joen yli. Sen nähtyään hän meni matkaansa.

Tigris-joelta kulkivat he neljä päivänmatkaa 20 parasankia pletrin levyiselle Fyskos-joelle, siinä oli silta ja lähellä suuri asuttu kaupunki nimeltä Opis. Sen lähittyvillä kohtasi Helleenejä Kyyroksen ja Artakserkseen velipuoli tuoden Suusasta ja Ekbatanasta [sisämaan pääkaupungeista] valtavan sotajoukon ja aikoen viedä sen kuninkaalle avuksi. Pysäyttäen sotajoukkonsa hän katseli ohi kulkevia Helleenejä. Klearkos johti joukkoansa kaksimiehisissä riveissä, ja antoi sen tuontuostakin pysähtyä. Mutta aina sillä aikaa kun joukon etupää pysähtyi, täytyi koko muun joukon pysyä sen aikaa paikallaan, niin että itse Helleeneistäkin näytti sotajoukko sangen suurelta ja Persialainen hämmästyi sitä silmäillessään. Sieltä he kulkivat Meedian lävitse kuusi autiota päivänmatkaa, 30 parasankia, Parysatiksen, Kyyroksen ja kuninkaan äidin, kyliin. Nämät jätti Tissafernes, Kyyrosta häväistäkseen, Helleenien ryöstettäväksi, eivät kuitenkaan saisi ottaa orjia. Siellä oli paljon viljaa ja lampaita sekä muuta tavaraa. Sieltä kulkivat he autioita seutuja neljä päivänmatkaa, 20 parasankia, Tigris-joki vasemmalla puolellaan. Ensimmäisellä päivänmatkalla joen toisella puolen oli suuri, hyvinvoipa kaupunki nimeltä Kainai, josta Persialaiset toivat leipää, juustoa ja viiniä.

V. LUKU.

Keskinäiset epäluulot. Tissaferneen petollisuus.

Tämän jälkeen he saapuivat Tsapatas-joelle, joka oli neljän pletrin levyinen, ja viipyivät siinä kolme päivää. Tällöin oli tosin aiheita epäluuloihin, mutta ei missään esiytynyt julkista juonittelua. Klearkos katsoi sentähden sopivaksi yhtyä Tissaferneen kanssa neuvottelemaan, jos ehkä voisi lopettaa epäluulot, ennenkuin niistä syntyisi sota. Hän lähetti jonkun tiedustelemaan, että olisi tarpeellista neuvotella hänen kanssansa. Tämä käski hänen heti tulla. Heidän yhdyttyänsä puhui Klearkos näin:

Minä tiedän, Tissafernes, vannoneemme valat ja antaneemme kättä siitä, ettemme tekisi toisillemme vääryyttä; kuitenkin näen sinun varovan meitä niinkuin vihollisia ja me tätä nähden olemme samoin varuillamme. Mutta kun tarkatessani en saata huomata sinun yrittävän tehdä meille pahaa, ja kun taas selvästi tiedän, että me emme mitään sellaista mieti, katsoin hyväksi tulla sinun kanssasi puheisiin, jotta mahdollisuuden mukaan poistaisimme toisistamme epäluulon. Sillä jo (kokemuksesta) tiedän, että ihmiset milloin parjauksen, milloin epäluulon perusteella, toisiansa peläten ja tahtoen ennättää toisensa ennenkuin heitä tuntevat, ovat tehneet sanomatonta pahaa niille, jotka eivät mitään sellaista aikoneet tai tahtoneet. Koska nyt ajattelen sellaiset nurjamielisyydet parhaiten poistettavan keskusteluilla, olen tullut ja tahdon sinulle osoittaa, että sinä meitä syyttä epäilet. Sillä ensiksikin ja pääasiallisesti jumalain valat meitä estävät olemasta toistemme vihamiehiä, mutta joka tunnossansa tietää näitä loukanneensa, häntä en saata suinkaan onnelliseksi ylistää. Sillä en tiedä kuinka nopeasti paeten kukaan pakenisi jumalain vihaa tai millaiseen pimeyteen hän piiloutuisi tai mihin vahvaan asuinsijaan hän vetäytyisi,[31] kaikkialla kaikki on jumalain vallan alaista ja kaikkialla kaikkia jumalat yhtäläisesti hallitsevat. Näin ajattelen jumalista ja valoista, joiden haltuun olemme tallettaneet tekemämme ystävyydenliiton. Sinun minä inhimillisistä asioista arvelen nykyään olevan meille suurimman hyvän. Sillä sinun kanssasi on jokainen tie hyväkulkuinen, jokainen joki ylikulkuinen, ruokavaroista puutteeton. Ilman sinua käy koko matka pimeässä, sillä emme tunne tietä, jokainen virta on vaikeakulkuinen, jokainen joukko pelottava, vaan erämaa pelottavin, sillä se on täynnä monemmoisia vastuksia. Ja jos nyt mielettöminä murhaisimme sinut, mitä muuta olisimme silloin tehneet kuin tappaneet hyväntekijämme ja niin saisimme otella suurinta vastustajaamme kuningasta vastaan? Kuinka monet ja kuinka suuret toiveet riistäisinkään itseltäni, jos sinulle yrittäisin tehdä mitään pahaa, sen nyt osoitan. Minä olen halunnut Kyyroksen tulemaan ystäväkseni, kun arvelin hänen aikalaisistaan kykenevimmäksi hyödyttämään ketä hän vain tahtoisi. Nyt näen sinun hallussasi sekä Kyyroksen sotavoiman että maan, sinun turvaavan oman valtasi ja sinun liittolaisenasi olevan kuninkaan sotavoiman, joka oli Kyyroksen vihollinen. Asiain näin ollen kuka olisi niin mieletön, ettei tahtoisi olla sinun ystäväsi? Mutta toiselta puolen sanonpa sellaistakin, minkä johdosta minulla on toiveita siitä, että sinäkin tahdot olla meidän ystävänämme. Tiedän nimittäin Myysialaisten olevan teille vastuksena, vaan heidät arvelen voivani nykyisellä sotaväelläni taivuttaa teille alammaisiksi; samaa tiedän Pisidialaisista; kuulen myös olevan paljon muita sellaisia kansakuntia, jotka luulen lakkauttavani aina häiritsemästä teidän onneanne. En myös näe millä apuvoimalla te paremmin kuin tällä minua sotaväelläni kykenisitte kurittamaan Egyptiläisiä, joille ennen kaikkia tiedän teidän nyt olevan suuruksissanne. Mutta jos tahtoisit olla ystävä jollekulle lähimmistä naapureistasi, olisit sinä arvokkain ystävä, vaan jos joku sinua loukkaisi, esiintyisit sinä hänen herranansa, kun sinulla olisi meidät apulaisinasi, jotka emme avustaisi sinua palkan vuoksi, vaan, sinun pelastaminasi, velvollisesta kiitollisuudesta sinua kohtaan.

Tätä kaikkea miettiessäni, näyttää minusta tosiaan niin kummalliselta sinun epäluulosi meitä kohtaan, että kovin mielelläni kuulisin sen nimen, joka puheillansa pystyy saamaan teidät uskomaan, että me vehkeilisimme sinua vastaan. Näin puhui Klearkos, ja Tissafernes vastasi seuraavasti: Olen ihastuksissani, Klearkos, kuullessani sinun viisaan puheesi; sillä jos sinulla niin ajatellessasi olisi jotakin pahaa mielessä minua vastaan, silloin mielestäni olisit häijymielinen itseäsikin kohtaan. Mutta tietääksesi, että teillä ei ole oikeata syytä epäillä kuningasta eikä minua, niin kuullos vastaukseni. Sillä jos tahtoisimme teidät tuhota, luuletko meiltä puuttuvan runsasta ratsuväkeä tai jalkaväkeä tai aseita, joilla voisimme teitä vahingoittaa itse yhtään vahinkoa tai vaaraa kärsimättä? Vai näyttääkö sinusta, että meiltä puuttuu soveliaita seutuja käydäksemme teidän kimppuunne? Ettekö suurin vaivoin kulje niin aavojen aukeitten poikki, vaikka ne ystävällisiäkin ovat? ettekö näe niin valtavia vuoria, joiden yli teidän on mentävä, mutta jotka me voimme edeltäpäin vallata ja tehdä teille ylipääsemättömiksi? eikö ole niin paljon virtoja, joilla meidän sopii määrätä, kuinka monia vastaan teistä tahdomme taistella? ja niitä on sellaisiakin, joiden yli te ette ensinkään pääsisi ylitse ilman meidän apuamme. Mutta vaikkapa me kaikissa näissä häviäisimmekin, on toki tuli väkevämpi kuin vilja, jonka me saatamme polttaa ja tuottaa teille nälän viholliseksenne, jota vastaan ette voi sotia, vaikka olisitte kuinkakin urhoollisia. Kun siis meillä on niin monta keinoa teitä vastaan sotiaksemme ja kun näistä mikään ei ole meille vaarallinen, kuinka näin ollen näistä kaikista valitsisimme juuri sen ainoan tavan, joka on jumalain edessä rikoksellinen, ihmisten edessä häpeällinen? Se on vain avuttomien, neuvottomien ja hätääntyneitten sekä niiden kunnottomien tapa, jotka jotakin tahtovat aikaan saada valapattoisuudella jumalia kohtaan ja vilpillisyydellä ihmisiä kohtaan. Niin tyhmiä ja niin taitamattomia, Klearkos, me emme ole. Mutta miksi emme käy tuhoamaan teitä, kun meillä siihen on tilaisuus? Tietäös siis syynä siihen olevan sen, että minä rakastan olla uskollinen Helleeneille ja että sen sotajoukon turvin, johon Kyyros palkan perusteella luotti matkatessaan tänne ylös, minä hyväntyöni tähden sitä kohtaan voimakkaana vaellan taas täältä takaisin. Missä määrin te olette minulle hyödyllisiä, sen sinäkin osaksi sanoit, mutta tärkeimmän tiedän minä: sillä ainoastaan kuninkaan on sallittu kantaa tiaraa päässään pystyssä, mutta teidän ollessanne saapuvilla saanee sydämmessään helposti joku toinenkin niin tehdä.[32]

Kun hän näin oli lausunut, uskoi Klearkos hänen puhuvan totta ja vastasi: Koska meillä on, sanoi hän, tällaisia aiheita ystävyyteen, eikö siis niiden, jotka parjaten koettavat tehdä meistä toistemme vihollisia, tule kärsiä kovinta rangaistusta? Kyllä minä ilmoitan, sanoi Tissafernes, jos te, yli- ja ali-päälliköt, suvaitsette tulla minun tyköni, julkisesti niiden nimet, jotka minulle ovat sanoneet, että sinä vehkeilet minua ja minun sotajoukkoani vastaan. Minä tuon mukanani, vastasi Klearkos, kaikki ja sinulle puolestani selvitän, mistä minä sinusta sellaista olen kuullut.

Tämän keskustelun jälkeen oli Tissafernes varsin ystävällinen ja käski Klearkoksen sillä kertaa viipymään sekä piti hänelle pidot. Seuraavana päivänä palasi Klearkos leiriin ja näkyi selvästi, kuinka hän luuli olevansa ystävällisissä väleissä Tissaferneeseen ja hän ilmoitti, mitä Tissafernes oli puhunut, lisäten, että hänen nimittämiensä miesten tulisi mennä Tissaferneen tykö, ja jotka Helleeneistä todistettaisiin syyllisiksi parjauksiin, ne pettureina ja Helleeneille pahansuopina rangaistaisiin. Hän epäili parjaajaksi Menonia, tietäessään hänen olleen Tissaferneen luona Ariaioksen kanssa sekä häntä vastustelevan ja vehkeilevän saadaksensa koko sotajoukon puolellensa ja siten päästäksensä Tissaferneen ystäväksi. Klearkos tahtoi samalla saada koko sotajoukon luottamuksen puolellensa sekä syrjäyttää hangoittelijat. Sotamiehistä muutamat vastustivat häntä, sanoen ettei kaikkien ali- ja yli-päälliköiden pitäisi mennä eikä uskoa Tissafernesta. Klearkos ponnisteli kiivaasti, kunnes sai viisi ylipäällikköä ja 20 alipäällikköä lähtemään; mukana seurasi ikäänkuin toriasioille noin 200 muuta sotilasta.

Heidän tultuaan Tissaferneen teltille kutsuttiin sisälle päälliköt: boiootialainen Proksenos, tessalialainen Menon, arkadialainen Agias, lakedaimonilainen Klearkos ja akaialainen Sokrates; alipäälliköt jäivät ulkopuolelle. Vähän senjälkeen saman merkin johdosta sisällä olijat vangittiin ja ulkopuolelle jääneet heti surmattiin.[33] Sen jälkeen joitakuita Persialaisten ratsumiehiä samoili pitkin kenttää ja kenen Helleenin vain kohtasivat, orjan tai vapaan, kaikki he tappoivat. Helleenit hämmästyivät noiden ratsastelua leiristään nähdessänsä ja olivat epätietoisia mitä he tekivät, kunnes arkadialainen Nikarkos tuli paeten haavoitettuna vatsaan käsin kantaen sisälmyksiään ja kertoi kaikki mitä oli tapahtunut. Siitä Helleenit juoksivat aseisiin kaikki säikähtyneinä ja luullen vihollisten heti hyökkäävän leiriin. Viholliset eivät kuitenkaan tulleet kaikin, ainoastaan Ariaios, Artaotsos ja Mitradates, jotka olivat olleet Kyyroksen luottamusmiehiä – Helleenien tulkki sanoi näkevänsä ja tuntevansa joukossa myös Tissaferneen veljen – ja heitä seurasi noin 300 haarniskoitua Persialaista. Kun olivat tulleet lähelle, käskivät he jonkun Helleenien yli- tai ali-päällikön, jos niitä olisi, astumaan esille ilmoittaakseen tiedonannon kuninkaalta.

Varoillaan ollen tulivat sitten esiin ylipäälliköt orkhomenolainen Kleanor ja stymfalolainen Sofainetos sekä heidän kanssaan ateenalainen Ksenofon saadakseen tietoa Proksenoksesta – Kheirisofos sattui olemaan poissa jossakin kylässä muiden ruokavarain hankkijoitten kanssa. Kun olivat tulleet kuulomatkan päähän lausui Ariaios:

Klearkos on, Helleenit, havaittu valapattoiseksi ja aselevon rikkojaksi ja on sentähden saanut rangaistuksensa ja kuollut. Mutta Proksenos ja Menon, kun ilmoittivat hänen vehkeilynsä, ovat suuressa kunniassa. Teiltä vaatii kuningas aseet, sillä hän katsoo niiden olevan hänen, koska ne olivat Kyyroksen, hänen orjansa. Tähän vastasivat Helleenit ja onkhomenolainen Kleanor lausui: Ihmisistä kelvottomin, sinä Ariaios, ja te muut, jotka olitte Kyyroksen ystäviä, ettekö te häpeä jumalia, ettekö ihmisiä, te, jotka vannoitte pitävänne ystävinä ja vihollisina samoja kuin mekin, olette pettäneet meidät yhdessä Tissaferneen kanssa, tuon jumalattomimman ja katalimman miehen kanssa, olette murhanneet juuri ne miehet, joille turvallisuutta vannoitte ja meidät muut petettyänne tulette vihollisten kanssa meitä kohtaamaan? Ariaios vastasi: Klearkoshan ilmeisesti ensin vehkeili Tissafernesta, Orontesta ja meitä kaikkia muita näiden seuralaisia vastaan. Siihen sanoi Ksenofon: Jos Klearkos vastoin valaa on rikkonut aselevon, on hän nyt siis saanut rangaistuksen, mutta koska Proksenos ja Menon ovat teidän hyväntekijöitänne ja meidän päälliköitämme, niin lähettäkää heidät tänne, sillä selvähän on, että he meidän molempien ystävinä koettavat neuvoa parasta teille ja meille. Tämän jälkeen Persialaiset pitkän aikaa keskenänsä keskusteltuaan poistuivat mitään vastaamatta.

VI. LUKU.

Klearkos, Proksenos ja Menon jälkimaineessaan.

Näin vangitut ylipäälliköt vietiin kuninkaan luo, heidän päänsä katkaistiin ja niin he kuolivat.[34]

Heistä oli Klearkos kaikkien yksimielisen arvostelun mukaan, jotka häntä kokemuksesta tunsivat, sotasankari ja sotaa rakastava äärimmäisyyteen asti. Niin kauvan kun kesti Lakedaimonilaisten sotaa Ateenalaisia vastaan, pysyi hän paikoillaan,[35] mutta rauhan tultua taivutti hän kotikaupunkinsa uskomaan, että Traakialaiset sortavat sikäläisiä Helleenejä, ja vaikutusvallallansa hallitusmiehiin sai toimeen, että hänet lähetettiin laivastolla sotimaan Kersoneesoksen ja Perintoksen yläpuolella asuvia Traakialaisia vastaan. Mutta kun jo laivaston lähdettyä hallitusmiehet jostakin syystä olivat muuttaneet mielensä ja koettivat häntä palauttaa Istmoksesta, ei hän siellä enään totellut, vaan purjehti pois Hellespontokseen. Sen johdosta Spartan ylin oikeusneuvosta tuomitsi hänet tottelemattomuudesta kuolemaan. Pakolaisena hän sitten tuli Kyyroksen luo ja millä keinoin hän taivutti Kyyroksen itselleen suosiolliseksi on muualla kerrottu.[36] Kyyros antoi hänelle 10,000 dareikkia rahaa, mutta näitä hän ei käyttänyt kevytmielisesti, vaan kokosi näillä varoilla sotajoukon ja ryhtyi sotaan Traakialaisia vastaan, voitti heidät taistelussa, ryösti heidän maatansa ja pitkitti sotimistansa, kunnes Kyyros tarvitsi joukkonsa, silloin hän sieltä poistui ryhtyäkseen uudestaan hänen kanssansa sotimaan. Nämä nyt näyttävät minun mielestäni sotaarakastavan miehen toimenpiteiltä, kun valitsee sotimisen, vaikka olisi tilaisuus elää rauhassa ilman häpeää ja haittaa, tahtoo kärsiä vaivaa saadaksensa sotia, vaikka olisi tilaisuus elää huoletonna, pitää parempana sodassa kuluttaa tavaraansa, vaikka olisi tilaisuus vaaratta hoitaa varojansa, juuri kuin lemmenleikkiin tai johonkin muuhun tahtoi hän käyttää omaisuutensa sotaan; niin sotaa rakastava hän oli. Hänen sotasankariuttansa taas todistaa se, että hän raikasti vaaraa, öin päivin kävi vihollisia vastaan, oli vaikeuksissa neuvokas, niinkuin läsnäolijat kaikkialla kaikin yksimielisesti tunnustivat. Myös mainittiin häntä taitavaksi päälliköksi; niinkuin olikin mahdollista sellaiselle luonteelle, mikä hänellä oli; sillä hän jos kukaan muu pystyi huolehtimaan, että hänen sotajoukollaan oli elintarpeita, sekä myös niitä hankkimaan, niinikään kykeni hän väkeensä vaikuttamaan sen tietoisuuden, että Klearkosta oli totteleminen. Tämän hän sai aikaan tuimuudellaan, sillä hän oli synkännäköinen ja ääneltään karkea, rankaisi kovasti, välistä vihassakin, niin että hän monesti sai katua. Hän rankaisi tahallaan, sillä hän katsoi kurittoman sotajoukon olevan kelvottoman ja sanoivat hänen sanovankin, että sotilaan tulee pelätä enemmän päällikköänsä kuin vihollisia, kun tulee joko huolehtia vartioinnista tai säästää ystäviä tai siekailematta mennä vihollisia vastaan. Vaikeissa tilanteissa soturit häntä täsmällisesti tottelivat eivätkä halunneet ketään muuta johtajaa, sillä silloin, sanoivat he, tuntui hänen kasvojensa synkkyys kirkastuvan ja hänen tuimuutensa näytti voimalta vihollisia vastaan, niin että siinä välähti pelastus eikä enään tuimuus. Mutta kun oli vaarasta päästy ja oli tilaisuutta mennä toisen päällikön palvelukseen, niin monet jättivät hänet; sillä hänessä ei ollut mitään miellyttävää, vaan oli aina tuima ja tyly, niin että sotilaat olivat häneen sellaisessa suhteessa kuin pojat koulumestariinsa. Eikäpä ollutkaan hänellä milloinkaan sotamiehiä, jotka olisivat ystävyydestä tai suosiosta häntä seuranneet, mutta, jotka joko valtionsa määrääminä tai puutteen tai jonkin muun pakon ajamina olivat hänen huostassansa, ne häntä tarkoin tottelivat. Mutta sittenkun he hänen johdossaan alkoivat voittaa vihollisia, ilmeni jo suuremmoisesti mikä hänen soturinsa teki oivallisiksi: sillä silloin oli rohkeutta vihollisia vastaan, ja pelko hänen rankaisustansa piti heitä hyvässä järjestyksessä. Sellainen hän oli päällikkönä, ja sanottiin, ettei hän juuri suvainnut muiden häntä komentavan. Hän oli kuollessaan noin 50-vuotias.

Boiootialainen Proksenos halusi heti nuoruudesta asti tulla kykeneväksi toimittamaan suuria tekoja ja tämän halunsa tähden hän antoi [opetuksesta] paljon rahaa leontinilaiselle Gorgiaalle.[37] Kun hän Gorgiaan johdossa opiskeltuansa arveli jo kykenevänsä sekä (muita) hallitsemaan että, ollen valtion ensimmäisten miesten ystävä, palkitsemaan heidän hyvättyönsä, otti hän osaa Kyyroksen hankkeisiin arvellen sieltä saavuttavansa suuren maineen, paljon vaikutusvaltaa ja runsaasti rikkautta. Mutta vaikka hän näitä halusi, osoitti hän toiselta puolen varsin selvästi, ettei hän näitä ensinkään tahdo saada vääryydellä, vaan oli sitä mieltä, että näitä tulee saavuttaa rehellisellä ja kunniallisella tavalla, muutoin ei. Hyviä ja kunnon miehiä kykeni hän komentamaan, mutta ei hän saanut vaikutettua sotamiehissänsä kunnioitusta eikä pelkoa häntä itseä kohtaan, hän oli kohteliaampi sotamiehille kuin ne hänelle ja ilmeisesti hän enemmän pelkäsi joutuvansa sotamiesten vihattavaksi kuin sotamiehet ollakseen hänelle kuuliaisia. Hän arveli komentamiseen riittävän hyvin tehnyttä kiittää, pahoin tehnyttä olla kiittämättä. Sentähden hyvät ja kunnon miehet hänen väestään olivat hyväntahtoisia, mutta kelvottomat juonittelivat ikäänkuin helposti pideltävää miestä vastaan. Hän oli kuollessaan noin 30-vuotias.

Tessalialainen Menon ilmeisesti kovin halusi rikastua, hän halusi myös valtaa enemmän kootaksensa, kunniaa enemmän hyötyäksensä. Hän tahtoi olla mahtimiesten ystävä, jottei häntä väärintekijänä riistettäisi rangaistukseen. Mutta saavuttaakseen mitä halusi, arveli hän lyhyimmän tien olevan väärän valan, valheen ja petoksen, suoruuden ja totuuden hän piti tuhmuutena. Oli selvää, että hän ei rakastanut ketään; kenen ystävä hän näytti olevan, sitä vastaan hän ilmeisesti vehkeili. Hän ei pilkannut ketään vihollista, mutta kaikkien seuralaistensa kanssa hän keskusteli aina pilkallisesti. Vihollistensa varoja hän ei väijynyt, sillä hän katsoi vaikeaksi ottaa varansapitävien tavaroita; mutta ystäviensä omaisuutta luuli hän etupäässä helpoimmin ymmärtävänsä ottaa sen ollen vartioimatta. Ketkä hän vain tiesi valapatoiksi ja väärintekijöiksi, niitä hän pelkäsi niinkuin ainakin hyvin varustettuja, rehellisten ja totuutta rakastavien kanssa hän koetti menetellä niinkuin ne olisivat olleet epämiehuullisia. Ja niinkuin toinen iloitsee jumalanpelosta, totuudesta ja rehellisyydestä, niin iloitsi Menon pettämistaidostansa, valheitten punomisesta ja ystäviensä pilkkaamisesta; joka ei osannut olla kavala, sitä hän aina piti sivistymättömänä. Keiden ylimpänä ystävänä hän halusi olla, arveli sen aseman saavuttamiseen olevan tarpeellista parjata niitä, jotka ennemmin olivat siinä asemassa. Sotamiesten kuuliaisuutta koetti hän saavuttaa siten, että teki vääryyttä yhdessä heidän kanssansa. Kunnioitusta ja palveliaisuutta tahtoi hän heiltä pakottaa itsellensä osoittamalla, että hänellä oli tarpeen tullen suurin valta ja halu heitä vahingoittaa. Kun joku oli hänestä luopunut, luki hän hyväksi työksensä sen, ettei ollut tuota tuhonnut, silloinkun tuo oli ollut hänen käytettävissään. On mahdollista, että hänestä puhutaan perättömiä asioissa, joita ei julkisesti tunneta, mutta seuraava on sellaista, minkä kaikki tietävät. Aristippokselta oli hän vielä nuorukaisena ollessaan saanut hankituksi itselleen palkkasoturien päällikkyyden, ja persialaisen Ariaioksen parhaaksi ystäväksi hän pääsi samoin vielä varhaisessa nuoruudessaan, tämä kun oli mielistynyt kauniisiin nuorukaisiin, itse hänellä oli poikalemmikkinään Tharypas, parrattomalla parrakas.

Hänen päällikkökumppaneittensa kuoltua, koska he Kyyroksen kanssa olivat ottaneet osaa sotaretkeen kuningasta vastaan, ei Menonia surmattu, vaikka hän oli samoin tehnyt, vaan muiden päälliköiden murhan jälkeen hän kärsi kuninkaan tuomion johdosta kuoleman rangaistuksen; ei kuin Klearkos ja muut päälliköt, joiden päät katkaistiin, joka nähtävästi on nopein kuolema, vaan elävänä vuosikauden kidutettuna niinkuin pahantekijä, sanotaan hänen saaneen loppunsa.

Arkadialainen Agias ja akaialainen Sokrates saivat samoin surmansa kumpikin. Näitä miehiä ei kukaan saattanut soimata pelkuruudesta sodassa eikä mainita mitään alhaista ystävyydessä. Molemmat he olivat noin 35 vuoden ikäisiä.

Kolmas kirja.

I. LUKU.

Yleinen hämminki petoksesta päälliköitä kohtaan. Ksenofonin rohkaisu ja toimenpide uusien päälliköitten valitsemiseksi.

Helleenien toimet retkellänsä Kyyroksen kanssa taisteluun asti sekä tapaukset Kyyroksen kuoltua heidän kulkeissaan yhdessä Tissaferneen kanssa aselevon aikana on edellisessä kirjassa kerrottu.

Kun päälliköt oli vangittu ja heitä seuranneet alipäälliköt ja sotilaat surmattu, olivat Helleenit suuressa pulassa, tarkatessaan, että he olivat kuninkaan hovin lähellä, joka puolella heidän ympärillään paljon vihamielisiä kansoja ja kaupunkeja, ei kukaan enään pitäisi heille tarjolla ruokavaroja, olivat Hellaasta enemmän kuin 10,000 stadion päässä, ei yhtään opasta matkalle, ylipääsemättömät joet estivät heitä kotimatkasta, Kyyroksen kanssa kulkeneet Persialaiset olivat heidät pettäneet, yksistänsä jätettyinä ei heillä ollut yhtään ratsumiestä apunansa taistelussa ja näin ollen oli selvä, että jos he voittaisivatkin, eivät voisi tuhota ketään, mutta jos taas he häviäisivät, ei heistä yksikään jäisi henkiin. Tätä tuumiessaan ja alakuloisina ollen harvat heistä sinä iltana maistivat ruokaa, harvat sytyttivät tulta, monet eivät ensinkään tulleet tänä yönä leiriin, vaan lojuivat missä kukin osui olemaan, voimatta nukkua surusta ja isänmaan, vanhempien, vaimojen ja lastensa kaipuusta, joita eivät luulleet enään milloinkaan näkevänsä. Sellaisessa mielentilassa ollen kävivät kaikki levolle.

Sotajoukossa oli muuan ateenalainen Ksenofon, joka seurasi mukana olematta yli- tai ali-päällikkö tai sotilas, vaan oli Proksenos, hänen vanha vierasystävänsä, lähettänyt häntä hakemaan kotoa ja luvannut hänelle, jos hän tulisi, tehdä hänet Kyyroksen ystäväksi ja sanonut pitävänsä tätä itsellensä otollisempana kuin isänmaatansa. Ksenofon luettuansa kirjeen neuvotteli ateenalaisen Sokrateen kanssa matkasta. Sokrates epäili, että kansalaisten puolelta ehkä luettaisiin viaksi Kyyroksen ystäväksi rupeaminen, koska Kyyroksen luultiin suosivan Lakedaimonilaisia ja aikovan näiden kanssa sotia Ateenaa vastaan, siksi hän neuvoi Ksenofonia tulemaan Delfoihin kysymään neuvoa matkasta.[38] Ksenofon tultuaan kysyi Apollolta, kenelle hän uhraisi ja ketä rukoilisi, jotta parhaiten ja menestyksellä aiotun matkansa suorittaisi ja onnellisesti palaisi. Apollo ilmoitti keille hänen tuli uhrata.[39] Palattuaan hän kertoi Sokrateelle ennusvastauksen. Sokrates soimasi häntä, ettei hän ensin ollut kysynyt, oliko hänen parempi matkustaa vai jäädä kotiin, vaan oli itse päättänyt lähteä ja tiedustanut vain kuinka parhaiten matkustaisi. Mutta, sanoi Sokrates, koska nyt kerran näin kysyit, tulee tehdä mitä jumala käski. Ksenofon siis, uhrattuaan määräyksen mukaisesti, purjehti pois ja saavutti Sardeessa Proksenoksen ja Kyyroksen näiden jo ollen lähdössä ylämaan matkalle, ja hänet esitettiin Kyyrokselle. Proksenos kehotti häntä jäämään ja tähän kehotukseen yhtyi itse Kyyroskin sekä lausui, että kohta kun sotaretki loppuisi hän heti lähettäisi hänet takaisin. Retken sanottiin olevan Pisidialaisia vastaan.

Ksenofon otti siis osaa sotaretkeen näin petettynä, ei Proksenoksen toimesta, sillä ei hän eikä kukaan muukaan Helleeneistä paitsi Klearkos tietänyt matkan käyvän kuningasta vastaan. Sillä vasta kun olivat tulleet Kilikiaan, näytti jo kaikille selvältä, että retki oli kuningasta vastaan. Vaikka enimmät pelkäsivätkin matkaa, he vastenmielisesti seurasivat mukana häveten toisiaan ja Kyyrosta. Yksi näitä oli myös Ksenofon.

Yleisessä neuvottomuudessa hän niinkuin muutkin oli murheissaan eikä voinut saada unta. Hiukan kuitenkin nukahdettuansa hän näki unta. Oli ukkonen jyrisevinänsä ja salama iskevinänsä hänen kotitaloonsa, niin että se siitä kokonansa valkeni. Kovin säikähtyneenä hän kohta heräsi ja piti unennäkönsä toiselta puolen hyvänä, koska vaivoissa ja vaaroissa ollen luuli nähneensä suuren valon Tseus-jumalalta, toiselta puolen hän taas pelkäsi, koska luuli unennäkönsä tosin olevan jumala-kuninkaalta, mutta ympäristö näytti tulessa leimuavan, niin ettei voisi päästä pois kuninkaan alueelta, vaan kaikkialla vaikeudet olisivat esteenä.

Mitä nyt sellainen unennäkö voisi olla, sen sopi nähdä siitä, mitä seurasi unen jälkeen. Tapahtui nimittäin näin: Kohta herättyään iski hänen mieleensä ajatus: Miksi makaan? Yö kuluu ja päivän tullen tietenkin tulevat viholliset. Jos joudumme kuninkaan valtaan, mikä estää meitä, nähtyämme kaikkia kauhuja ja kärsittyämme kaikkia hirmuja, joutumasta rääkättyinä surman suuhun? Kuinka puolustautuisimme, siitä ei kukaan varo eikä huolehdi, vaan makaamme niinkuin olisi paras rauhan aika. Mistä kaupungista minä odotan ohjaajaa tätä tekemään? Minkä iän toivon itselleni tulevan? Enhän vielä taida ehtiä vanhemmaksi, jos tänään jätän itseni vihollisille!

Sitten hän nousee ylös ja kutsuu kokoon ensin Proksenoksen alipäälliköt. Heidän kokoonnuttuansa hän puhui: Miehet! minä en voi nukkua, niinkuin luullakseni ette tekään, enkä enään maatakaan nähdessäni millaisessa tilassa olemme. Sillä selvästi viholliset eivät ryhtyneet ilmi sotaan meitä vastaan, ennenkuin arvelivat itse hyvin varustautuneensa. Mutta ei meistä kukaan puolestansa yhtään välitä kuinka parhaiten vastarintaa tekisimme. Ja kuitenkin, jos lannistumme ja joudumme kuninkaan valtaan, mitä luulemme saavamme kärsiä häneltä, joka hakkasi pään ja käden jo kuolleelta täysiveljeltänsäkin ja ristiinnaulitsi hänet, mutta mitä luulemme joutuvamme kärsimään me, joilla ei ole ketään puoltajaa, jotka olemme sotineet häntä vastaan tehdäksemme hänestä kuninkaan sijasta orjan ja jos mahdollista hänet surmataksemme? Eikö hän käyttäisi kaikkia keinoja, jotta hän, äärimmäisyyteen asti meitä kidutettuansa, valmistaisi kaikille ihmisille pelotuksen milloinkaan sotimasta häntä vastaan? Mutta sen estämiseksi, että me emme joudu hänen valtaansa, on uskallettava kaikki. Aselevon aikana en minä puolestani koskaan lakannut säälimästä meitä itseämme ja onnittelemasta kuningasta ja hänen kumppaneitansa, tarkatessani kuinka suuri ja millainen on heillä maa, kuinka runsaasti ruokavaroja, kuinka paljon palvelijoita ja karjaa, mikä rikkaus kultaa ja vaatteita; ja kun taas mietin meidän miesten tilaa, että näistä hyvyyksistä meillä ei ollut yhtään mitään paitsi mitä ostimme, mutta tiesin meissä olevan vain harvoilla, millä ostaisimme ja mitenkään muuten kuin ostamalla hankkimasta ruokavaroja meitä estivät jo valat; kun nyt näitä harkitsin, niin pelkäsin välistä enemmän aselepoa kuin nyt sotaa. Mutta kun he ovat rikkoneet välirauhan, niin on mielestäni myös lopetettu heidän röyhkeytensä meitä kohtaan ja meidän epäselvä suhteemme heihin. Sillä jo julki nähtävissä ovat nämä edut voitonpalkintoina urhollisimmille meistä ja palkintotuomareina ovat jumalat, jotka oikeudenmukaisesti ovat meidän puolellamme. Sillä nuo ovat olleet valapattoisia, mutta me, vaikka näimmekin paljon hyvyyksiä, pysyimme vakavasti erillämme niistä, vannomiemme valain tähden, niin että mielestäni meidän sopii mennä otteluun paljon suuremmalla luottamuksella kuin noiden. Lisäksi ovat meidän ruumiimme tukevammat kestämään kylmää, kuumaa ja vaivoja, ja jumalien avulla ovat myös meidän hengenvoimamme paremmat, mutta he ovat helpommin haavoitettavia ja kuoletettavia kuin me, jos jumalat antavat, niinkuin ennenkin, voiton meille. Arvattavasti muutkin ajattelevat näitä asioita, mutta jumalain nimessä, älkäämme odottako muiden tulevan tänne kehottamaan meitä urotöihin, vaan alkakaamme me innostamaan muitakin urhouteen. Näyttäkää olevanne johtomiehistä parhaat ja (muita) päälliköitä arvokkaammat johtamaan. Ja mitä minuun tulee, tahdon seurata teitä, jos te tahdotte ryhtyä näihin toimenpiteisiin, jos taas tahdotte minun itse johtamaan, en ensinkään vetoa ikääni, vaan arvaan olevani mies tuhoa luotani torjumaan.

Näin puhui hän. Tämän kuultuansa alipäälliköt vaativat hänen käymään johtoon kaikki paitsi muuan Apollonides, sopertaen Boiootian murretta lausui, että se lörpöttelee, joka sanoo pelastusta saatavan mitenkään muuten kuin mahdollisuuden mukaan kuningasta suostutellen, ja alkoi samalla luetella vaikeuksia. Mutta Ksenofon keskeytti kohta hänen puheensa ja lausui; "Sinä kummallisin ihminen, sinä et ymmärrä mitä näet etkä muista mitä kuulet! Olithan sinä toki samassa paikassa näiden kanssa silloin, kun kuningas Kyyroksen kuoltua sen johdosta pöyhkeillen lähetti vaatimaan meiltä aseita; mutta kun me emme antautuneet, vaan varustettuina tullen leiriydyimme hänen lähellensä, mitä kaikkea hän tekikään, lähetti lähettiläitä, pyysi aselepoa ja tarjosi ruokavaroja, kunnes sai aselevon? Mutta kun taas ylipäälliköt, juuri niinkuin sinä nyt vaadit, menivät heidän kanssansa keskustelemaan aseettomina luottaen aselepoon, eikö heitä lyöty, kidutettu, häväisty eivätkä ne onnettomat voineet kuolla vaikka he varmaankin sitä halusivat? Tämän kaiken sinä tiedät ja sanot niiden lörpöttelevän, jotka vaativat puolustautumaan ja vaadit taas menemään kuningasta suosittelemaan? Miehet! minun mielestäni tätä miestä ei saa laskea olemaan yhdessä meidän kanssamme, vaan tulee ottaa pois häneltä päällikkyys, sijoittaa hänet kuormastoon kantajaksi ja käyttää semmoisena; sillä hän häpäisee sekä isänmaansa että koko Hellaan, koska hän Helleeninä on sellainen."

Tässä tarttui puheeseen stymfalolainen Agasias ja sanoi: Tälle miehelle ei vähintäkään kuulu Boiootia eikä yleensä Hellas, koska minä olen nähnyt hänen molemmat korvansa lävistettyinä niinkuin Lyydialaisen.[40] Ja niin olikin. Hänet he siis ajoivat tiehensä. Muut kävivät rivejä pitkin ja missä ylijohtaja oli hengissä, kutsuivat hänet esiin, missä häntä ei ollut, kutsuivat alijohtajan, missä taas oli alipäällikkö hengissä, kutsuivat sen. Kaikkien kokoonnuttua he asettuivat leirin edustalle, ja oli yhteensä yli- ja ali-päälliköitä noin 100. Tämä tapahtui lähes puoliyön aikaan.

Sitten alkoi eeliläinen Hieronymos, vanhin Proksenoksen alipäälliköistä puhua seuraavasti:

Yli- ja alipäälliköt! Nähdessämme nykyisen olotilan, päätimme sekä itse kokoontua että kutsua teidät neuvotellaksemme, jos jotakin hyvää mahdollisesti saisimme aikaan. Ja lausu myös sinä, Ksenofon, mitä meille jo esitit.

Sen jälkeen puhui Ksenofon näin:

"Sen kyllä kaikin tiedämme, että kuningas ja Tissafernes ovat vanginneet meistä niin monta kuin ovat voineet, ja on selvää, että he väijyvät meitä muita tuhotaksensa, jos vain voisivat. Mutta meidän on puolestamme tehtävä kaikki, ettemme milloinkaan joudu muukalaisten valtaan, vaan pikemmin, jos mahdollista, he meidän valtaamme. Hyvin siis tietäkää, että teillä niin monilukuisina ollen kuin nyt olette kokoontuneet, on suurin vaikutusvalta. Sillä kaikki nämä sotilaat katsovat teihin ja jos he näkevät teidät neuvottomina, niin he käyvät kaikki pelkureiksi, mutta jos te itse olette ilmeisesti varustautuneina vihollisia vastaan ja elähytätte muita, niin tietäkää hyvin, että he seuraavat teitä ja koettavat teitä jäljitellä. Ja tietenkin on oikeudenmukaista, että te esiinnytte heitä etevämpinä. Sillä te olette ylipäälliköltä, joukkuepäälliköitä ja alipäälliköltä, ja rauhan aikana te olitte heistä edellä varallisuudessa ja kunniapaikoissa, nyt siis sodan aikana tulee teidän arvata itsenne joukkoa etevämmiksi ja missä vaan tarpeellista on olla heille esimerkkinä neuvossa ja vaivassa. Ja nyt ensiksi luulen teidän saattavan suuresti hyödyttää sotajoukkoa, jos pidätte huolta, kuinka surmattujen sijaan mitä pikaisimmin valittaisiin yli- ja alipäälliköt. Sillä ilman johtajia ei saata syntyä mitään kunniakasta eikä hyvää, lyhyesti sanoen ei missään ja kaikkein vähimmän sotatoimissa. Järjestys nähtävästi pelastaa, mutta epäjärjestys on monia turmioon vienyt. Sittenkun olette valinneet tarpeellisen määrän johtajia ja jos kokootte toisetkin sotilaat ja rohkaisette heitä, arvelen sen tekevänne aivan oikeaan aikaan. Nyt nimittäin arvattavasti tekin huomaatte kuinka alakuloisesti he tulivat leiriin, kuinka alakuloisesti vahtiin, niin että enpä tiedä kuinka näin ollen heitä saatettaisiin käyttää tarpeellisiin toimiin yöllä tai päivällä. Mutta jos kääntäisi heidän mielensä, niin etteivät ajattelisi ainoastaan tätä, mitä kärsivät, vaan myös mitä heidän on tehtävä, niin rohkaistuvat he suuresti. Sillä tiedättehän, että ei väen paljous eikä voima ole sodassa voiton aiheuttaja, vaan jotka jumalain avulla hengeltään rohkeampina menevät vihollisia vastaan, niitä enimmästi vastustajat eivät kestä. Olen minä havainnut, miehet, myös sen, että ne, jotka sotaoloissa kaikin tavoin pyrkivät eloon jäämään, ne enimmäkseen pelossa ja häpeässä kuolevat, mutta jotka tuntevat kuoleman olevan kaikille ihmisille yhteisen ja välttämättömän ja jotka kilvoittelevat kunnialla kuollaksensa, niiden näen ennemmin ikääntyvän ja niinkauvankun elävät, viettävän onnellisempaa elämää. Tässä vakaumuksessa ollen tulee meidän nykyisessä tilassamme sekä itse olla urheita miehiä että rohkaista muita."

Näin sanottuaan hän lopetti puheensa. Hänen jälkeensä puhui Kheirisofos:

"Ennen tunsin sinua, Ksenofon, vain senverran, että tiesin sinun olevan Ateenalaisen, mutta nyt kiitän sinua sekä sanoistasi että teoistasi ja tahtoisin mitä useimpien olemaan sellaisia, sillä silloin harrastettaisiin yhteistä hyvää. Ja nyt, sanoi hän, miehet, älkäämme viivytelkö, vaan menkää ja valitkaa heti tarpeelliset päälliköt ja valittuanne tulkaa keskelle leiriä ja tuokaa valitut. Sitten kutsukaa sinne muut sotilaat. Saatuvillamme olkoon myös, sanoi hän, julistaja-airut Tolmides."

Tämän sanottuaan hän heti nousi, ettei viivyteltäisi, vaan toimitettaisiin tarpeelliset asiat. Sen jälkeen valittiin johtajiksi: Klearkoksen sijaan dardanolainen Timasion, Sokrateen sijaan akaialainen Ksantikles, Agiaan sijaan arkadialainen Kleanor, Menonin sijaan akaialainen Fileesios ja Proksenoksen sijaan ateenalainen Ksenofon.

II. LUKU.

Kheirisofos, Kleanor ja Ksenofon innostuttavat sotajoukkoa urhouteen ja järjestykseen.

Kun päälliköt oli valittu, valkeni päivä ja valitut tulivat leirin keskelle. He päättivät asettaa etuvartioita ja kutsua kokoon sotilaat. Sittenkun myös sotilaat olivat kokoontuneet, nousi ensiksi lakedaimonilainen Kheirisofos ja puhui näin:

"Sotilaat! Vaikea on tosin nykyinen tilamme, kun meiltä on riistetty sellaiset johtajat, päälliköt ja soturit ja kun lisäksi Ariaios miehineen, meidän entiset sotakumppanimme, ovat pettäneet meidät. Kuitenkin tulee meidän nykyisistä vaikeuksista selviytyä urheina miehinä eikä masentua, vaan koettaa kuinka mahdollisuuden mukaan uljaasti voittaen pelastumme, mutta jos ei se ole mahdollista, ainakin kunnialla kuollaksemme ja että emme milloinkaan elävinä joudu vihollisen valtaan. Sillä arvelen saavamme kärsiä sellaista, mitä jumalat tehkööt vihollisillemme."

Tämän jälkeen nousi onkhomenolainen Kleanor ja puhui näin: Miehet! te näette kuninkaan valapattoisen jumalattomuuden ja Tissaferneen petollisuuden, hänen, joka sanoi olevansa Hellaan naapuri ja pitävänsä perin tärkeänä meidän pelastumisemme, joka sen jälkeen itse vannoi meille, itse antoi siihen kätensä, hän samainen itse petti meidät, vangitsi meidän päällikkömme, ei kunnioittanut edes vierastensuojelijaa Tseusta, vaan kutsuen Klearkoksen vielä vieraaksensa juuri noilla lupauksillaan petti miehet ja tuhosi heidät. Ja Ariaios, jonka me aioimme tehdä kuninkaaksi, annettuamme hänelle ja otettuamme häneltä lupauksen, ettemme petä toisiamme, ei hänkään pelännyt jumalia eikä kunnioittanut kaatunutta Kyyrosta, vaikka juuri Kyyros eläissään oli häntä suurimmassa arvossa pitänyt, vaan meni hänen verivihollistensa puolelle ja koettaa tehdä pahaa meille, Kyyroksen ystäville. Mutta jumalat heitä rangaiskoot! Meidän sitävastoin tulee tällaista nähdessämme laittaa niin, etteivät he enää saa meitä pettää, vaan tulee meidän mitä miehuullisimmin taistella ja kestää, mitä jumalat hyväksi näkevät.

Hänen jälkeensä nousi Ksenofon, varustettuna taisteluun mitä kauneimmin vain saattoi, sillä hän ajatteli, että jos jumalat antavat voiton, soveltuu kaunein koristus voittoon, tai jos täytyy kuolla, on oikein, että se, joka arvioi ansainneensa kauneimman koristeen, myös siinä käy kuolemaan. Puheensa hän alkoi seuraavasti:

"Persialaisten petollisen valapattoisuuden kertoi Kleanor, ja luullakseni itsekin sen tiedätte. Jos nyt siis tahdomme taas käydä heidän ystävyyteensä, täytyy meillä olla suuri mielten masennus, nähdessämme mitä saivat kärsiä päällikkömme, jotka heihin luottaen antautuivat heidän haltuunsa. Mutta jos päätämme ase kädessä rangaista heitä siitä, mitä ovat tehneet ja muuten kaikin tavoin ahdistaa heitä sodalla, niin jumalien avulla on meillä paljon kauniita pelastuksen toiveita."

Hänen tätä sanoessaan aivasti[41] joku. Sotamiehet sen kuullessaan yksimielisesti rukoilivat jumalaa ja Ksenofon lausui: "Sotamiehet! kun pelastuksesta puhuessamme ilmeni ennemerkki Tseus-pelastajalta, ehdotan, että lupaamme uhrata hänelle kiitosuhria pelastuksestamme niinpiankun tulemme ystävälliseen maahan ja että samalla lupaamme uhrata muillekin jumalille voimiemme mukaan. Ja kuka tämän hyväksyy, sanoi hän, nostakoon kätensä"; kaikki nostivat. Sitten he rukoilivat ja yhtyivät ylistyslauluun. Kun uskonnolliset toimet oli oikein suoritettu, alkoi Ksenofon taas näin:

"Sanoin äsken, että meillä on paljon hyviä toiveita pelastuksesta, sillä ensiksikin pidämme me jumalien valat loukkaamattomina, mutta viholliset sen sijaan ovat vannoneet väärin ja vastoin valaansa rikkoneet sopimukset. Näin ollen jumalat toivoaksemme ovat vihollisiamme vastaan, vaan meidän liittolaisiamme, jotka voivat pian tehdä suuret pieniksi ja pienet hädästä helposti pelastaa, kun vain tahtovat. Ja sitten – muistutan teille esi-isiemme vaaroja huomataksenne, että teidän tulee olla urhollisia ja että jumalien avulla urhot pelastuvat vaarallisimmastakin tilanteesta. Sillä kun tulivat Persialaiset ja heidän kanssaan epälukuinen lauma liittolaisia tuhoamaan Ateenaa, uskalsivat Ateenalaiset heitä vastustaa ja voittivat heidät. Ja he lupasivat uhrata Artemikselle niin paljon vuohia kuinka paljon vihollisia surmaisivat, mutta kun eivät voineet löytää niin paljon vuohia, päättivät uhrata vuotuisesti 500, ja niin uhraavat vieläkin. Kun sitten myöhemmin Kserkses kokosi lukemattoman suuren sotajoukon ja tuli Hellaaseen, niin silloinkin meidän esi-isämme voittivat näiden esi-isät maalla ja merellä. Näistä on todistuksina nähtävänä voitonmerkit, mutta suurin muistomerkki siitä on niiden yhteiskuntien vapaus, joissa te olette syntyneet ja kasvaneet, sillä te ette kumarra ketään ihmistä hallitsijana, vaan jumalia. Sellaisista esi-isistä te olette. En sano tätä ikäänkuin he saisivat teitä hävetä, päinvastoin on siitä vain muutamia päiviä, kun te taistellen noiden jälkeläisiä vastaan voititte heidän teitä monin verroin lukuisemman joukkonsa. Silloin olitte te urheita miehiä Kyyroksen kuninkuuden puolesta, mutta nyt kun on taisteltava teidän oman pelastuksenne puolesta, tulee teidän olla paljon urheampia ja rohkeampia ja tietenkin uljaampina ja paremmalla mielellä on nyt mentävä vihollisia vastaan. Sillä silloin ei teillä ollut kokemusta heistä nähdessänne heidän lukemattomat laumansa, ja kuitenkin uskalsitte isienne urhoudella mennä heitä vastaan; mutta nyt kun teillä jo on kokemusta heistä, että he eivät monilukuisempinakaan ollen tahdo teitä vastustaa: mitä teidän enään tarvitsee heitä pelätä? Älkää ainakaan sitä luulko itsellenne epäedulliseksi, että teidän kanssanne ennen olleet Ariaioksen joukot nyt ovat luopuneet, sillä he ovat vielä kehnompia kuin ne, jotka te olette voittaneet, he kun pakenivat niiden puolelle jättäen teidät. Mutta vapaaehtoisesti paon alkaneita on paljon parempi nähdä vihollisiin yhtyneinä kuin meidän riveissämme. Jos taas joku teistä on huolissaan siitä, että meillä ei ole ratsumiehiä, vihollisella sensijaan on paljon, ajatelkaa, että 10,000 ratsumiestä ei ole muuta kuin 10,000 ihmistä, sillä ei taistelussa ole kukaan koskaan kuollut hevosen puremasta tai potkusta, ihmiset tekevät sen mitä taisteluissa tapahtuu. Emmekö me siis ole paljon vakavammalla pohjalla kuin ratsumiehet? He nimittäin heiluvat hevosten selässä peläten sekä meitä että putoamistansa, me taas maassa astuen iskemme voimallisemmin, kun joku meitä lähestyy ja osaamme paljon sattuvammin mihin vain tahdomme. Yhdessä kohdin ratsumiehet ovat etevämmät: he pääsevät turvallisemmin pakoon kuin me. Mutta jos nyt ette häikäilekään taisteluja, vaan pahoittelette sitä, että Tissafernes meitä ei enään opasta eikä kuningas pidä tarjolla ruokavaroja, tarkatkaa onko parempi pitää Tissafernesta tien oppaana, joka julkisesti juonittelee meitä vastaan, vai sellaisia miehiä, jotka me itse otamme oppaiksemme ja jotka tietävät, että jos he jossakin rikkovat meitä vastaan, rikkovat samalla omaa henkeänsä ja ruumistansa vastaan. Ja onko parempi ostaa elintarpeita heidän tarjoomaltaan mitättömiä määriä runsaalla rahalla, eikä sitäkään meillä enään ole, vai ottaa itse, kun voitamme, käyttäen sen mukaista mittaa kuin kukin tahtoo. Mutta jos tämän tajuattekin paremmaksi, vaan varotte virtain olevan vaikeana esteenä ja luulette teitä pahoin petetyn, kun olette menneet niiden ylitse, niin ajatelkaa, eivätkö Persialaiset juuri tässä ole tehneet perin tyhmästi. Sillä joskin kaikki virrat kaukana lähteistään ovat vaikeasti yli kuljettavia, niin lähteitten lähellä niiden yli pääsee polven pituudeltakaan kastumatta. Mutta jos niinkin kävisi, että joet eivät ole ylikulkuisia eikä ilmesty yhtään opasta meille, emme sittenkään saa menettää malttiamme. Sillä tiedämmehän, että kuninkaan maassa on Myysialaisilla, joita tietenkään emme saata uskoa meitä urhollisemmiksi, hallussaan paljon varakkaita ja suuria kaupunkeja, samaa tiedämme Pisidialaisista ja Lykaonialaisten näemme tasangoilla vallanneen varustetut paikat ja pusertavan heidän maastansa mehun. Eikä meidänkään minun mielestäni pitäisi näyttää aikovamme lähteä kotiin, vaan varustautua ikäänkuin asuaksemme jossakin täällä. Tiedän nimittäin, että kuningas antaisi Myysialaisillekin sekä paljon oppaita että paljon panttivankeja turvallisen matkan takeeksi ja tasoittaisi heille tien, vaikka he nelivaljakoilla tahtoisivat vaeltaa. Tiedän myös, että hän meillekin kolmasti kiitollisena tekisi samoin. Mutta pelkään, että jos kerran opimme joutilaina elämään ja ylellisyydessä lorvailemaan, sekä Meedian ja Persian kauniiden ja kookkaiden naisten ja neitojen kanssa seurustelemaan,[42] me lootoksen syöjäin lailla unhottaisimme kotimatkan.[43]

"Sentähden katson olevan oikein ja kohtuullista ensin yrittää tulla Hellaaseen ja omaistemme luo ja näyttää Helleeneille, että he tahallaan kärsivät köyhyyttä, kun on heillä tilaisuus nähdä, että ne, jotka siellä kotona tukalassa tilassa elävät, rikastuisivat jos tulisivat tänne. Vaan se siitä, sillä on selvä, miehet, että kaikki tämä varallisuus kuuluu voittajille. – Nyt on sanottava siitä, kuinka sekä turvallisimmin kulkisimme että myös, jos taistella täytyy, kuinka voimallisimmin taistelisimme. Mitä nyt ensin sanottuun tulee, sanoi hän, ehdotan, että poltamme kuormastovaunumme, etteivät kuormajuhdat määrää matkamme kulkua, vaan vaellamme missä on joukollemme edullista. Sitten tulisi polttaa myös teltat, sillä niiden kuljettaminen tuottaa vain hankaluutta eikä niistä ole ensinkään hyötyä taistelussa tai ruokavarojen hankinnassa. Niin myös tulee meidän vapautua kaikesta muustakin tarpeettomasta tavarasta, paitsi mitä meillä on sodan, ruoan ja juoman varalta, jotta mahdollisimman monet meistä saisivat olla aseissa ja mitä vähin määrä miehiä kuormastossa. Sillä te tiedätte, että kaikki voitettujen oma jää vieraalle; mutta jos voitamme, tulee pitää vihollisia kuormankantajinamme. – Lopuksi on minun sanottava asiasta, jonka katson kaikista tärkeimmäksi. Te nimittäin näette, että vihollisetkaan eivät ennen uskaltaneet ryhtyä julki sotaan meitä vastaan kuin olivat ottaneet pois meidän päällikkömme, koska katsoivat, että niinkauvankun meillä on päälliköt ja me niitä tottelemme, me pystymme sodassa voittamaan, mutta otettuaan meidän päällikkömme, arvelevat meidän tuhoutuvan kurin ja järjestyksen puutteeseen. Tulee siis nykyisten päälliköitten olla paljon huolellisempia kuin entisten, ja käskettävien tulee olla järjestystä noudattavia ja päälliköillensä kuuliaisia paljon enemmän kuin ennen. Tulee päättää, että jos joku on tottelematon, on sen, joka teistä osuu olemaan saapuvilla, päällikön kanssa tottelematonta rangaistava; siten viholliset parhaiten joutuvat petteeseen, sillä sinä päivänä he näkevät yhden Klearkoksen sijassa 10,000 Klearkosta, jotka eivät salli kenenkään käyttäytyvän kehnosti. Mutta jopa on aika toimia, sillä arvattavasti pian saapuvat viholliset. Ken siis hyväksyy nämät ehdotukset, antakoon niille vahvistuksen, että päästään toimeen. Mutta jos jokin on toisin paremmin kuin näin, uskaltakoon yksityinen sotamieskin sanoa neuvonsa, sillä tässä on kysymyksessä kaikkien yhteinen pelastus."

Tämän jälkeen lausui Kheirisofos: Jos jotakin muuta tarvitaan siihen mitä Ksenofon esittää, niin sen myös sopii tehdä kohta; mutta mitä hän on ehdottanut, on minun mielestäni paras mitä kiireimmin päättää, ja joka näin ajattelee, nostakoon kätensä. Kaikki nostivat.

Jälleen nousi Ksenofon ja puhui:

"Miehet! kuulkaa, mitä mielestäni on lisäksi tarpeen. On selvä, että meidän täytyy kulkea sinne, mistä saamme ruokavaroja. Olen saanut kuulla, että on uhkeita kyliä noin parinkymmenen stadion päässä täältä. En nyt suinkaan kummastelisi, jos viholliset arkain koirain tavoin ohikulkevia voimainsa mukaan ahdistaen ja purren, mutta ahdistajiansa paeten, myös meitä poismennessämme hätyyttäisivät. Ehkä on sentähden meidän matkallemme turvallisempaa, että kuljemme aseellisina neliössä joten kuormajuhdat ja kuormasto ovat taatummin turvassa. Jos siis nyt määrättäisiin, kenen tulee johtaa neliötä ja hoitaa järjestystä etusivulla, keiden olla kummallakin kyljellä, keiden komentaa jälkijoukkoa, niin ei vihollisten vainotessa tarvitsisi neuvotella, vaan olisi meillä heti valmiina siihen järjestetyt. Vaan jos joku huomaa jotain parempaa, olkoon toisin; ellei, johtakoon Kheirisofos, koskapa hän on Lakedaimonilainen; kumpaakin kylkisivua hoitakoon kaksi vanhinta ylipäällikköä, me nuoremmat, minä ja Timasion, komennamme aluksi jälkijoukkoa. Sitten saatamme neuvotella, kun olemme tätä järjestystä koetelleet, mikä milloinkin näyttää parhaalta. Jos joku huomaa jotain parempaa, puhukoon." Kun ei kukaan sanonut vastaan, lausui hän: Ken hyväksyy tämän, nostakoon kätensä. Tämä hyväksyttiin.

Nyt, sanoi hän, lähtekäämme tästä ja pannaan päätökset toimeen. Ja ken teistä tahtoo nähdä omaisensa, huolehtikoon olla uljas mies; sillä tätä ei toisin saavuteta. Ja kuka haluaa elää, koettakoon voittaa; sillä voittajien asia on kuolettaa, voitettujen kuolla. Ja jos joku haluaa tavaroita, koettakoon vallata, sillä voittajien asia on sekä suojella omaansa että ottaa voitetuilta.

III. LUKU.

Helleenit ja Mithridates. Matka Tsapatas-joen yli. Uusia varusteita.

Kun näin oli päätetty, noustiin ja mentiin polttamaan vaunut ja teltat. Tuleen heitettiin myös tarpeettomat tavarat, paitsi mitä niistä tarpeellista toisillensa jakoivat. Tämän tehtyään aterioivat. Mutta heidän ruokaillessaan saapui Mithridates mukanaan n. 30 ratsumiestä ja kutsuttuaan päälliköt kuuluvillensa puhui näin:

Minä, Helleenit, olin Kyyrokselle uskollinen, niinkuin te tiedätte, ja olen nyt myös teille suosiollinen; ja olen täällä yhä suuressa pelossa. Jos nyt tietäisin teidän tuumivan jotakin pelastuskeinoa, tulisin teidän puolellenne kaikkine väkineni. Ilmoittakaa siis minulle niinkuin hyvänsuovalle ystävälle, joka aikoo kulkea yhdessä teidän kanssanne, mitä teillä on mielessä.

Päälliköt päättivät neuvoteltuaan vastata seuraavasti (Kheirisofos oli puheenjohtaja):

Olemme päättäneet, jos saamme rauhassa kulkea kotiin, matkata maan halki mahdollisimman vähän vahinkoa tehden; mutta jos joku meitä estää matkalla, käymme sitä vastaan sotaa mahdollisimman voimallisesti.

Sen jälkeen koetti Mithridates osoittaa, kuinka mahdotonta oli vastoin kuninkaan tahtoa pelastua. Siitä taas selkeni, että hän oli urkkija ja olikin hänen seurassaan joku Tissaferneen tuttava vakoilua varten. Ja nyt päättivät päälliköt olevan parasta tehdä sellaisen säännöksen, että on sota ilman sodanjulistusta niinkauvankuin ollaan vihollisen maassa; sillä he lähentelivät sotilaitakin ja houkuttelivat heitä ja viettelivät yhden joukkuepäällikönkin, arkadialaisen Nikarkoksen, joka poistui yöllä mukanaan n. parikymmentä miestä.

Aterioituaan menivät Tsapatas-joen yli taisteluvalmiina, juhdat ja kuormasto keskellä. Mutta eivät olleet pitkälle päässeet, kun taas ilmaantui Mithridates mukanaan pari sataa ratsumiestä sekä noin neljäsataa sangen nopeata ja kevytaseista jousi- ja linkomiestä. Hän lähestyi Helleenejä ikäänkuin ystävänä, mutta lähelle tultuaan heti toiset heistä, sekä ratsu- että jalkamiehet, ampuivat, toiset linkosivat ja haavoittivat. Helleenien jälkijoukko kärsi siitä pahasti, voimatta vastustaa, sillä Kreettalaiset ampuivat lyhemmälle kuin Persialaiset ja varusteitta ollen olivat sulkeutuneet neliön sisään; ja keihäsmiehetkin heittivät lyhyemmälle kuin että olisivat linkoojiin ulottuneet. Ksenofon katsoi sentähden tarpeelliseksi ajaa heitä takaa, ja niin tekivätkin ne raskas- ja kevytaseiset, jotka olivat hänen johdossaan jälkijoukossa, mutta takaa-ajaessaan eivät saavuttaneet ainoatakaan vihollista. Helleeneillä nimittäin ei ollut ratsuväkeä ja jalkamiehet eivät voineet lyhyellä alalla saavuttaa pitkälle pakenevia vihollisten jalkamiehiä, sillä ei käynyt päinsä etääntyä kauvaksi muusta sotajoukosta. Persialaiset ratsumiehet vielä paetessaankin haavoittivat ampuessaan hevosen selästä taaksepäin, ja minkä verran Helleenit etenivät, sen verran täytyi heidän taistellen peräytyä; siten he koko päivänä eivät kulkeneet enempää kuin 25 stadiota ja vasta illan tullen ehtivät kyliin. Siellä alkoi taas alakuloisuus vallata. Kheirisofos ja vanhimmat ylipäälliköt syyttivät Ksenofonia siitä, että hän takaa-ajaessaan oli muusta joukosta eristynyt ja joutunut itse vaaranalaiseksi voimatta yhtään enempää vahingoittaa vihollista.

Ksenofon tämän kuultuansa vastasi, että he syystä kyllä häntä soimasivat ja että tulos sen todisti heille. Mutta, sanoi hän, minun oli pakko ahdistaa ja ajaa heitä, kun näin, että jos pysyisimme paikallamme, saisimme kärsiä pahasti voimatta itse vastustaa. Totta puhutte, sanoi hän, siinä, ettemme takaa-ajaessamme yhtään enempää voineet vihollista vahingoittaa ja että varsin vaivalloisesti peräydyimme. Mutta jumalain kiitos, etteivät tulleet suurella joukolla, vaan vähin voimin, niin etteivät tuottaneet meille paljon tuhoa, mutta osoittivat, mitä me tarvitsemme. Sillä nyt viholliset ampuvat ja linkoavat niin, etteivät Kreettalaiset voi ampua vastaan eivätkä käsin heittäjät voi ulottua heihin. Kun hätyytämme heitä, ei ole hyvä ajaa takaa etäälle sotajoukosta, mutta lyhyellä matkalla ei nopeakaan jalkamies saavuta vihollista nuolenkantaman päästä. Jos siis aiomme estää näitä vahingoittamasta meitä matkallamme, niin me tarvitsemme mitä pikimmin linkoojia ja ratsuväkeä. Kuulen sotajoukossamme olevan Rodolaisia, joista useiden sanotaan osaavan lingota ja heidän heittonsa kantavat kaksi kertaa niin pitkälle kuin persialaisten linkoojien; ne nimittäin linkoovat nyrkin kokoisilla kivillä ja siitä syystä lyhyen matkan, mutta rodolaiset linkoojat osaavat käyttää lyijykuuliakin. Jos siis otamme selville, keillä heistä on linkoja, ja maksamme niistä, sekä suoritamme hinnan niille, jotka tahtovat tehdä uusia ja niille, jotka vapaaehtoisina järjestetään linkomiehiksi, keksimme jonkin muun helpotuksen, niin arvattavasti ilmaantuu eräitä, jotka kykenevät meitä hyödyttämään. – Näen myös hevosia sotajoukossa, muutamia minulla, muutamia Klearkoksen jättämiä, sekä useita muita vihollisilta otettuja kuormankantajina. Jos nyt valitsemme näistä kaikki kelvolliset ja jätämme sijaan kuormajuhtia sekä järjestämme hevoset ratsujoukoksi, niin arvattavasti nämäkin jossakin määrin saattavat pakenevia pulaan.

Tämä hyväksyttiin; tänä yönä asetettiin noin 200 linkoojaa ja seuraavana päivänä valittiin noin 50 ratsua ja ratsumiestä, heille hankittiin nahka- ja vaskihaarniskat ja ratsuväen päälliköksi määrättiin ateenalainen Lykios, Polystrateen poika.

IV. LUKU.

Mithridateen toinen hyökkäys torjutaan. Tissaferneen toimintaa. Uusi kulkujärjestys. Tissaferneen uusi ahdistus vuoristossa.

Tämän päivän levättyään he seuraavana aamuna sitä aikaisemmin noustuaan lähtivät liikkeelle, sillä heidän täytyi kulkea solasta, jossa pelkäsivät kulkeissaan vihollisen ahdistavan heitä. Kun olivat solasta selviytyneet, ilmaantui taas Mithridates seuranaan 1,000 ratsumiestä sekä noin 4,000 jousi- ja linkomiestä, sillä niin paljon hän oli pyytänyt ja saanut Tissaferneelta, luvattuaan, että jos hän nämä saisi, hän toisi Tissaferneelle Helleenit, joita tämä piti kehnoina, koska hän edellisessä kahakassa vähäväkisenä itse mitään kärsimättä luuli tehneensä paljonkin pahaa Helleeneille. Kun Helleenit solan lävitse samottuaan olivat siitä noin kahdeksan stadion päässä, meni Mithridateskin sotaväkineen siitä lävitse. Osasto kevyt- ja raskasaseisia oli määrätty ajamaan heitä takaa ja ratsumiesten oli käsketty rohkeasti rynnistää, sillä riittävä apuvoima seuraisi. Kun Mithridates oli ennättänyt niin liki, että jo lingot ja nuolet ulottuivat, raikui Helleenien sotatorvi ja siihen määrätyt miehet riensivät samaan suuntaan ja ratsuväki liikehti; mutta viholliset eivät viivähtäneetkään, vaan syöksivät solaan. Tässä rytäkässä sortui Persialaisilta paljon jalkaväkeä ja solassa siepattiin heiltä elävänä noin 18 ratsumiestä. Kaatuneita Helleenit tahallaan silpoivat, jotta vihollisille olisi hirvittävämpää näkemistä.

Tämän tappion jälkeen viholliset väistyivät pois, ja Helleenit matkattuaan lopun päivää levollisesti tulivat Tigris-joelle. Siellä oli autio suuri kaupunki nimeltä Larissa,[44] muinoin Meedialaisten asuma. Sen muuri oli 25 jalkaa leveä ja 100 korkea, ympäryskehä oli kaksi parasankia ja oli rakennettu tiilikivistä; kivijalka 20 jalkaa korkea.

Tätä kaupunkia oli Persian kuningas piirittänyt, kun Persialaiset yrittivät riistää vallan Meedialaisilta, vaan ei ollut mitenkään voinut valloittaa, kunnes auringon eteen vetäytynyt pilvi peitti päivän,[45] jolloin asukkaat jättivät kaupungin, ja niin se valloitettiin. Tämän kaupungin lähellä oli kivinen pyramiidi, pletrin levyinen ja parin pletrin korkuinen; sen päällä oli lukuisasti lähi kylistä paenneita ihmisiä.[46]

Sieltä kulkivat Helleenit päivänmatkan, kuusi parasankia likelle autiota suurta linnaa, Mespila nimisen kaupungin lähellä, siinä oli entisaikoina asunut [Assyyrialaisia] Meedialaisia. Muurin kivijalka oli kiilloitettua simpukkamarmoria, leveydeltään ja korkeudeltaan 50 jalkaa. Tämän päälle oli rakennettu tiilikivinen muuri, 50 jalkaa vahva ja 100 jalkaa korkea, ja sen ympärys oli kuusi parasankia.[47] Sinne sanottiin Meedian kuninkaan puolison paenneen, kun Meedialaiset menettivät valtansa Persialaisille. Persian kuningas piiritti tätä kaupunkia, mutta ei voinut ajan mittaan eikä väkivoimalla sitä valloittaa, mutta Tseus säikäytti ukkosenjyrinällä asukkaat ja niin se valloitettiin.[48]

Sieltä kulkivat he päivänmatkan, neljä parasankia. Tällöin ilmaantui Tissafernes mukanaan oma ratsuväkensä ja Oronteen, kuninkaan vävyn, sotavoima sekä ne Persialaiset, jotka kuninkaan veli oli tuonut apuväeksi ynnä kaikki kuninkaan hänelle antama sotaväki, joten se sotajoukko näytti sangen suurelta. Tissafernes lähestyttyään sijoitti osan rivejänsä taakseen, osan hän antoi astua sivustoille, mutta ei uskaltanut hyökätä eikä tahtonut heittäytyä vaaraan, vaan käski linkoamaan ja ampumaan jousilla. Mutta kun eri tahoille rivitetyt Rodolaiset linkosivat ja Skythalaiset, jousimiehet, ampuivat, kenenkään erehtymättä miehestänsä – mikä ei olisi ollut helppoa vaikka olisi tahtonutkin – niin Tissafernes poistui pikaisesti joukkoinensa ampumalinjan ulkopuolelle. Lopun päivää Helleenit etenivät ja viholliset seurasivat, kaukoammunnassa tosin enää vahingoittamatta, sillä Rodolaiset linkosivat kauvemmaksi kuin Persialaiset ja enimmät jousimiehet. Persialaistenkin jouset ovat suuria, jonka vuoksi kaikki Kreettalaisten kokoamat nuolet olivat käyttökelpoja. He siis edelleen käyttivätkin vihollisten nuolia ja harjoittelivat kaukoammuntaa tähdäten ylös ilmaan. Kylissä löydettiin myös paljon jänteitä ja lyijyä, joita käytettiin linkoihin. Kun Helleenit sinä päivänä olivat saapuneet kyliin ja leiriytyneet sinne, poistuivat Persialaiset, kärhämässä kärsittyään tappion. Helleenit viipyivät seuraavan päivän hankkien ruokavaroja, sillä kylissä oli paljon viljaa. Seuraavana päivänä he menivät lakeuden poikki, ja Tissafernes seurasi kahakoiden.

Tällöin huomasivat Helleenit, että tasasivuinen neliö on huono asenne vihollisten seuratessa. Sillä kun kapea tie tai vuoret tai silta kulkeissa pakottavat neliön sivut likistymään, täytyy raskasaseisten työntyä pois paikaltansa ja kulkea vaivalloisesti, ollessaan yhtaikaa ahdistuksessa ja hämmennyksessä, joten he tässä epäjärjestyksessä eivät ole käyttökuntoisia. Kun sivustat taasen erkanevat, joutuvat paikaltansa työnnetyt pakostakin eristymään muista; samalla syntyy aukko sivustojen keskelle ja tämän ahdingon alaiset menettävät malttinsa vihollisten vainotessa. Ja kun on kuljettava sillasta tai muusta ylimenopaikasta, kiiruhtaa kukin ja tahtoo ehtiä ensimmäiseksi, silloin oli vihollisten helppo hyökätä.

Tämän kokemuksen johdosta ylipäälliköt muodostivat kuusi osastoa, kuhunkin 100 miestä, ja asettivat niille osastonpäälliköt sekä toisia 50-, toisia 25-miehisen ryhmän päälliköiksi. Kuljettaissa nämä osastonpäälliköt jäivät viimeisiksi joka kerta kun sivustat likistyivät, ja siksi eivät hämmentäneet sivustoja, vaan ohjasivat osastonsa sivustojen taitse; mutta kun neliön sivut ulonivat, sopi heidän täyttää tästä tullut tyhjä paikka: 100 miestä perätysten jos tie oli ahtaampi, kaksi miestä rinnatusten ja 25 perätysten, jos tie oli leveämpi, sekä 25 rinnatusten, jos oli aivan leveä, niin että keskusta oli aina täysi.[49] Kun siis oli kuljettava kapeata tietä tai sillan yli, ei syntynyt hämminkiä, vaan osastonpäälliköt kulkivat kukin vuorollansa, ja jos jossakin sotarintaman osassa tarvittiin jotakin lisää, tulivat nämä saatuville. Tällä tavalla kulkivat neljä päivänmatkaa.

Viidentenä päivänä matkatessaan näkivät kuninkaallisen linnan ja sen ympäristössä useita kyliä, mutta tie tähän seutuun kävi yli korkeiden kukkulain, jotka jakosivat vuoresta, minkä juurella oli kylä. Mielihyvin Helleenit katselivat kunnaita, niinkuin oli luonnollista, kun viholliset olivat ratsain. Kun he kulkeissaan kentältä nousivat ensimmäiselle kukkulalle ja sieltä laskeutuivat noustakseen toiselle, kohtasivat viholliset ja kukkulalta jyrkänteelle heittivät, linkosivat, ampuivat, ruoskilla ajettuina ja haavoittivat useita, voittivat Helleenien kevytaseisia ja sulkivat heidät rivistön keskelle, niin että he sen päivän olivat kokonaan kykenemättöminä kuormastossa sekä linko- että jousimiehet. Helleenit näin hätyytettyinä yrittivät ajaa takaa vihollisiansa, mutta raskasaseisina he vain hitaasti saapuivat huipulle, jolloin taas viholliset väistyivät nopeasti. Kun Helleenit jälleen vetäytyivät muuhun sotajoukkoon, kärsivät he uudelleen samaa ja toisella kukkulalla uusiintui entinen meno, niin että päättivät olla viemättä miehiä kolmannelta kukkulalta ulos ennenkuin olisivat tuoneet kevytaseisia neliön oikealta sivulta vuorelle. Mutta kun nämä olivat korkeammalla kuin viholliset, eivät viholliset enään ahdistaneet alas kulkevia, peläten joutuvansa eristetyksi ja saarroksiin kummaltakin puolen. Näin kulkivat lopun päivää, raskasaseiset tiellä kukkulain yli, kevytaseiset vuoren yli käyden rinnan pääjoukon kanssa, ja saapuivat kylään, jossa asettivat kahdeksan haavuria toimeen, sillä oli paljon haavoitettuja.

Helleenit viipyivät siellä kolme päivää, osaksi haavoitettujen tähden, osaksi sentähden, että saivat siellä paljon ruokavaroja: nisujauhoja, viiniä ja hevosille hankittuja ohria. Näitä oli koottu maakunnan maaherralle. Neljäntenä päivänä he laskeutuivat tasangolle. Kun Tissafernes joukkoineen oli saavuttanut Helleenit, opetti hätä heitä leiriytymään ensimmäiseen kohtaamaansa kylään eikä etenemään taistellen, sillä oli paljon taisteluun kykenemättömiä sekä haavoitettuja että haavoitettujen ja heidän aseittensa kantajia. Heidän leiriydyttyänsä yrittivät viholliset, kylää lähestyen, kahakoida heidän kanssansa, mutta helposti Helleenit heidät torjuivat, sillä paljon etuisampaa oli paikaltansa hyökäten puolustautua kuin liikkeellä ollen taistella hyökkääviä vihollisia vastaan.

Illan tullen oli vihollisten aika poistua, sillä he eivät milloinkaan leiriytyneet lähemmäksi kuin 60 stadion päähän Helleeneistä, peläten näiden yöllä käyvän heidän kimppuunsa. Persialainen sotajoukko on nimittäin yön aikana hyvin hankala, sillä heidän hevosensa kytketään yöksi enimmäkseen etujalat sidottuina,[50] etteivät pääse karkaamaan jos pääsisivät irti. Kun syntyy jokin meteli, täytyy Persialaisen satuloida ja suitsittaa hevosensa ja sitten haarniskoittuna nousta hevosen selkään. Kaikki tämä on vaivalloista yöllä ja sotatelmeessä.[51] Tämän vuoksi leiriytyivät etäälle Helleeneistä. Mutta kun Helleenit huomasivat heidän tekevän lähtöä ja siitä ilmoittelevan toisillensa, annettiin Helleeneille vihollisten kuullen merkki varustautumaan. Viholliset hetken pysähtyivät lähtöpuuhastansa, mutta kun jo tuli myöhäinen, lähtivät, sillä eivät katsoneet edulliseksi yöllä kulkea ja kääntyä leiriin.

Mutta kun Helleenit näkivät heidän jo todella poistuvan, varustautuivat hekin lähtöön ja kulkivat noin 60 stadiota. Siten tuli niin pitkä välimatka sotajoukoille, että vihollisia ei näkynyt seuraavana eikä kolmantenakaan päivänä, mutta neljäntenä päivänä he, yöllä sivuutettuaan Helleenit, valtasivat korkeammalla sijaitsevan paikan, minkä ohi Helleenit aikoivat oikaista, vuoren kukkulan, jonka juurella oli pääsöpaikka tasangolle. Kun Kheirisofos näki kukkulan vallatuksi, kutsui hän Ksenofonin jälkijoukosta ja käski hänen kevytaseisten kanssa tulemaan esiin. Mutta Ksenofon ei tuonutkaan kevytaseisia, sillä hän näki Tissaferneen ilmaantuneen koko sotajoukkoineen, vaan ratsasti itse esille ja kysyi: Miksi kutsut? Kheirisofos vastasi: "Sopiihan nähdä! sillä kukkula meidän laskukohtamme yläpuolella on vallattu eikä siitä sovi päästä sivu, ellemme nutista noita; vaan miksi et tuonut kevytaseisia mukanasi?" Ksenofon sanoi, että hänen mielestänsä ei sopinut jättää jälkijoukkoa paljaaksi vihollisten näkyvissä; mutta aika on, sanoi hän, neuvotella, kuinka nuo miehet karkoitetaan kukkulalta. Ksenofon näki nyt vuoren huipun olevan heidän oman sotajoukkonsa yläpuolella ja että sieltä oli polku kukkulalle, jossa viholliset olivat; siksi hän sanoi: Kheirisofos, meidän on paras mitä kiireimmin mennä huipulle, sillä jos sen otamme, eivät viholliset voi pysyä asemassaan tien yläpuolella. Vaan jos tahdot, jää sinä sotajoukkoon ja minä menen, mutta jos katsot paremmaksi, mene sinä vuorelle ja minä jään tänne. Annan sinun valita kumman tahdot, sanoi Kheirisofos. Ksenofon sanoi valitsevansa vuorelle menon, koska hän oli nuorempi, mutta käski lähettämään hänelle miehiä etujoukosta, sillä veisi aikaa ottaa jälkijoukosta. Kheirisofos lähetti kevytaseisia etujoukosta ja otti miehiä myös neliön keskustasta sekä käski seuraamaan myös ne 300 valittua neliön eturintamasta, jotka olivat hänen komennossaan.

Sitten he riensivät mitä kiireimmin. Mutta kun viholliset vuorella huomasivat heidän kulkunsa huippua kohden, heti hekin lähtivät kilpailemaan sille kukkulalle, ja nyt nousi suuri ärjyntä helleeniläisessä sotajoukossa miesten rohkaistessa toisiaan, ja samoin paljon parkua Tissaferneen miesten kiihoittaessa toisiaan. Mutta Ksenofon ajaen hevosella ohitse kehoitti: Miehet, nyt kuvitelkaa kilvoittelevanne Hellaan tähden, nyt lasten ja vaimojenne vuoksi, nyt pikkuisen ponnisteltuamme kuljemme loppumatkan taistelutta! Soteridas-niminen sotamies Sikyonista, lausui tähän: "Emme me, Ksenofon, ole yhtäläisessä asemassa, sinä ajat hevosella, minä väsyksissä vaivalla kannan kilpeäni." Ksenofon sen kuultuaan hyppäsi hevosen selästä, työnsi miehen syrjään rivistä, sieppasi hänen kilpensä ja astui niin nopeasti kuin voi, hänellä osui olemaan päällänsä myös raskas ratsuhaarniska, ja etumaisia hän kehoitti astumaan vitkaan, takimmaisia seuraamaan mukana, itse töin tuskin pysyen ohella. Mutta muut sotilaat löivät, tyrkkivät ja soimasivat Soteridasta, kunnes pakottivat hänen ottamaan kilpensä ja kulkemaan muiden keralla. Ksenofon nousi taas ratsaille ja missä maasto oli kulkukelpoista, ajoi hevosella, missä mahdotonta ratsain kulkea, jätti hevosen ja astui jalan. Helleenit ennättivät huipulle ennenkuin viholliset.

V. LUKU.

Tissafernes taas liikkeellä polttaen kyliä, joiden kautta kävi Helleenien matka. Helleenit neuvoteltuaan päättävät suunnata kulkunsa pohjoiseen Kardukhien maahan.

Viholliset kääntyivät nyt pakoon minne kukin kerkisi ja Helleenit hallitsivat kukkulaa. Tissafernes ja Ariaios joukkoinensa kääntyivät menemään toista tietä. Kheirisofos miehinensä laskeutui tasangolle ja he leiriytyivät kylään, jossa oli yllin kyllin kaikkea hyvää. Tällä tasangolla oli paljon muitakin kyliä Tigris-virran varrella, ja ne täynnä paljon hyvää. Iltapäivällä ilmaantui äkkiä vihollisia tasangolle tuhoten muutamia Helleenejä, joita oli siellä hajallaan ryöstöhommissa, sillä sieltä saatiin paljon karjaa, jota oli kuljetettu virran toiselle puolen. Siellä Tissafernes ja hänen joukkonsa ryhtyivät polttamaan kyliä; mutta monet Helleeneistä olivat siitä kovin murheissaan ajatellessansa, että heiltä loppuisi ruokavarojen saanti, jos nuo pitkittäisivät polttamistansa. Kheirisofos ja hänen väkensä palasivat auttamasta (Tissaferneen ahdistamia), mutta kun Ksenofon oli tullut alas kukkulalta ja ratsastaessaan pitkin rivejä kohdannut avunviennistä palaavat Helleenit, sanoi hän: miehet, ettekö näe vihollisten myöntävän maan jo kuuluvan meille? Sillä he saivat aikaan välirauhan teossa sen ehdon, ettemme polttaisi kuninkaan maata, mutta nyt he itse polttavat ikäänkuin vierasta aluetta; mutta jos jossakin jättävät itsellensä ruokavaroja, saavat nähdä meidänkin saapuvan sinne. Minun mielestäni, Kheirisofos, sanoi hän, meidän tulisi auttaa karkoittamaan murhapolttajat maastamme.

Ei suinkaan, sanoi Kheirisofos, vaan minun mielestäni polttakaamme mekin, niin he pikemmin siitä taukoavat.

Leiriin tultuansa toiset askartelivat ruokatavaratoimissa, mutta yli- ja alipäälliköt kokoontuivat neuvottelemaan. Asema oli hyvin huolestuttava. Toisella puolen oli nimittäin sangen korkea vuoristo, toisella puolen niin syvä virta, että koeteltaissa keihäs ei ulottunut pohjaan. Heidän neuvottomina ollessaan tuli paikalle muuan rodolainen mies, joka sanoi: Minä otan viedäkseni teidät ylitse, 4,000 miestä erältänsä, jos hankitte minulle mitä tarvitsen ja maksatte palkkiota talentin. Kysyttäessä, mitä hän tarvitsi? sanoi hän: "Tarvitsen parituhatta nahkasäkkiä. Täällä näenkin paljon lampaita, vuohia, raavaita ja aaseja, joiden nahat nyljettyinä ja säkeiksi puhallettuina hankkivat ylipääsön. Lisäksi tarvitsen semmoiset remmit, mitä te käytätte kuormajuhdille, niillä sidon säkit toisiinsa, ankkuroitsen joka säkin kiinnittämällä niihin kiviä ja upotan ne niinkuin uppikivet veteen, vien niin säkkiketjun virran yli ja kytken kummallekin rannalle, päälle heitän risuja ja kannan maata, pian te huomaatte, ettei ole uppoamisen vaaraa, sillä kukin säkki kannattaa kaksi miestä vaipumasta ja päällysmaa estää liukumasta veteen." Päälliköt tämän kuultuaan katsoivat aikeen somaksi, mutta mahdottomaksi toteuttaa, sillä virran toisella puolen oli esteenä paljon ratsumiehiä, jotka eivät sallisi edes ensimmäisten tehdä mitään tuollaista.

Seuraavana päivänä he vetäytyivät taaksepäin, Babyloonia kohden, polttamattomiin kyliin, sytytettyään ne kylät, joista lähtivät. Sen johdosta viholliset eivät edenneet, vaan katselivat ja olivat ihmeissään, minne Helleenit kääntyisivät ja mitä heillä oli mielessä. Siellä toiset sotilaat menivät hankkimaan ruokavaroja, päälliköt taas kokoontuivat ja tuotettuaan esille vangit tiedustelivat kaikkea ympäristön maata mikä mikin oli. Vangit sanoivat tien eteläänpäin vievän Babylooniin ja Meediaan, josta Helleenit juuri tulivat, itään kulkeva tie on Suusaan ja Ekbatanaan, joissa kuninkaan sanotaan viettävän kevättä ja kesää, virran yli kuljetaan länteenpäin Lyydiaan ja Jooniaan, ja vuorien poikki käännyttäissä kulkemaan pohjoista kohti johtaa tie Kardukhien maahan. Näiden he sanoivat asuvan vuorilla ja olevan sotaista kansaa eikä kuulevan kuningasta, kerrankin oli kuninkaallinen sotajoukko, 120,000 miestä, hyökännyt heidän alueellensa, mutta niistä ei ollut maaston vaikeuksien vuoksi yksikään palannut. Mutta jos he liittoutuisivat maaherran kanssa tasangolla, olisi molemmilla kansoilla vuorovaikutusta keskenänsä! Päälliköt tämän kuultuansa asettivat eri suuntien tuntijat kunkin eriksensä ilmaisematta mihin aikoivat suunnata kulkunsa; mutta heistä näytti välttämättömältä rynnätä vuorien ylitse Kardukhien maahan;[52] sillä jos sen kautta kulkisivat, tulisivat vankien tiedoituksen mukaan Armeniaan, jossa hallitsi Orontes ja joka oli avara ja rikas maa. Sieltä sanoivat he olevan hyvän pääsyn, minne vain tahtoi matkata. Sitten Helleenit uhrasivat, jotta ajan tullen alkaisivat matkansa, sillä pelkäsivät, että vuorisolat vallattaisiin ennen heidän sinne ehtimistänsä. Senjälkeen käskivät kaikkien varustautua ja illallisen nautittuaan mennä levolle sekä kohta kun merkki annettaisiin lähteä liikkeelle.

Neljäs kirja.

I. LUKU.

Helleenit kulkevat Kardukhien vuoristoon (marraskuun puolitienoissa, kolmatta kuukautta Kunaksen taistelun jälkeen). Kardukhit hätyyttävät heitä ja estävät heidän kulkuettansa. Vangittu mies opastaa heitä oikealle suunnalle.

Mitä tapahtui matkalla [Kunaksan] taisteluun asti, mitä taistelun jälkeen aselevon aikana, jonka kuningas ja Kyyroksen kanssa kulkeneet Helleenit keskenänsä tekivät, kuinka kuningas ja Tissafernes rikkoivat liiton ja sotivat Helleenejä vastaan persialaisen sotajoukon seuratessa, on edellisessä kertomuksessa esitetty.

Saavuttuansa seudulle, missä Tigris-virran yli oli aivan mahdoton kulkea sen syvyyden ja leveyden tähden ja kun ei ollut sivutietäkään, vaan Kardukhien vuoret kohosivat jyrkkinä juuri virran yläpuolella, päättivät päälliköt, että on mentävä vuorien ylitse. He kuulivat nimittäin vangeilta, että jos kulkisivat Kardukhien vuorten kautta, pääsisivät Armeniassa Tigris-virran lähteitten yli, jos tahtoisivat, mutta jos eivät tahtoisi mennä ylitse, sopisi kiertääkin. Sanottiin myös, että Eufrates-virran lähteet eivät ole kaukana Tigris-virran lähteistä, ja niin onkin asianlaita.[53] Kardukhien alueelle samotessaan koettivat Helleenit sekä päästä vihollisten huomaamatta että ehtiä ennen vihollisia valtaamaan kukkulat. Oli noin viimeisen yövartion aika ja yötä vielä niin paljon, että pimeässä ehtisivät tasangon poikki, silloin nousivat liikkeelle suullisen määräyksen mukaan ja saapuivat päivän koitossa vuorelle. Kheirisofos johti sotajoukkoa mukanaan sekä oma osastonsa että kaikki kevytaseiset. Ksenofon seurasi jälkijoukon raskasaseisten kanssa ilman yhtäkään kevytaseista, sillä ei näyttänyt olevan ensinkään vaaraa, että vuorelle noustaissa kukaan hyökkäisi heidän selkäänsä. Kheirisofos nousi kukkulalle ennenkuin kukaan vihollisista huomasi, sitten hän eteni ja häntä seurasi aina vuoren yli kulkenut osa sotajoukkoa kyliin vuorten onkaloissa ja rotkoissa. Kardukhit jättivät asuntonsa ja vaimoineen ja lapsineen pakenivat vuorille. Ruokavaroja oli paljon otettavissa, niin myös oli asunnoissa paljon vaskiastioita, joita Helleenit eivät kuitenkaan ottaneet eivätkä ahdistaneet ihmisiä, koettaen päinvastoin sääliväisyydellä saada aikaan sen, että Kardukhit ehkä suvaitsisivat Helleenien mennä heidän ikäänkuin ystävällisen maansa lävitse, semmenkin kun olivat kuninkaan vihamiehiä. Ruokavaroja he kuitenkin ottivat missä osuivat saamaan, sillä siihen oli pakko. Mutta Kardukhit eivät kuulleet heitä kutsuttaessa eivätkä osoittaneet yhtään ystävällisyyttä, vaan kun viimeiset Helleenit jo hämärässä astuivat vuorelta alas tasangolle kyliin – sillä kapean tien tähden kului heiltä koko päivä ylös ja alas astuntaan – kokoontui joukko Kardukheja, hyökkäsivät viimeisten päälle, surmasivat joitakuita ja kivillä ja nuolilla haavoittivat muutamia Helleenien ollessa vain harvalukuisia, sillä Helleenien nousu oli tapahtunut aivan heidän odottamattansa. Mutta jos heitä tällöin olisi kokoontunut enemmän, olisi suuri osa sotajoukkoa joutunut tuhoutumisen vaaran alaiseksi. Niin nyt viettivät sen yön kylissä. Mutta Kardukhit sytyttivät paljon tulia ympäristön vuorilla ja antoivat merkkejä toisillensa.

Päivän koitossa kokoontuivat Helleenien yli- ja alipäälliköt ja päättivät ottaa matkaan vain välttämättömät ja väkevimmät juhdat ja jättää muut, samoin myös laskea pois sotajoukosta kaikki äsken vangitut orjat, sillä sotajoukon kulkua hidastutti juhtien ja vangittujen paljous ja näiden tähden täytyi varsin monien pysyä poissa taistelusta: ruokavaroja myös tarvitsi hankkia ja kuljettaa puolta enemmän, kun ihmisiä oli niin paljon. Tämän päätöksen he ilmoittivat siten toimeenpantavaksi.

Suurusteltuaan lähtivät liikkeelle. Vuorenahtaissa päälliköt pysähtyivät ja poistivat kaiken löytämänsä, mitä oli kielletty mukana kuljettamasta. Miehet tottelivat, paitsi että jokunen oli salaa ottanut joko haluamansa pojan tai kauniin naisen. Sen päivän he kulkivat osaksi taistellen, osaksi rauhassa levähtäin.

Seuraavana päivänä tuli rajuilma, mutta täytyi kulkea, sillä ei ollut riittävästi ruokavaroja. Kheirisofos johti, Ksenofon ohjasi jälkijoukkoa. Viholliset ahdistivat väkevästi ja kun kulkupaikat olivat ahtaat, tulivat Kardukhit hyvin likelle ampuen ja lingoten, niin että Helleenien täytyi milloin taistellen milloin peräytyen kulkea hitaasti, ja tuon tuostakin käski Ksenofon pysähtyä, kun viholliset kovasti ahdistivat. Kheirisofos muulloin tapasi pysähtyä kun siihen kehotettiin, mutta kerran hän ei pysähtynyt, vaan kiirehti eteenpäin ja käski seuraamaan, joten oli selvä, että siellä oli jokin vastus; mutta ei ollut tilaa päästä katsomaan kiireen syytä ja niin jälkijoukkojen kulku lähenteli pakoa. Siinä kaatui urhea mies lakoonialainen Kleonymos, ammuttuna kilven ja haarniskan lävitse kylkiin, sekä arkadialainen Basias pään lävitse ammuttuna. Tultuaan pysäyspaikalle meni Ksenofon heti semmoisena Kheirisofoksen luo ja moitti häntä siitä, että ei ollut pysähtynyt, vaan oli heidän täytynyt yhtaikaa taistella ja paeta ja nyt on kaksi uljasta ja urhollista miestä kaatunut emmekä me voineet heitä ottaa mukaamme emmekä haudata.

Kheirisofos vastasi: Katso vuoria ja näe, kuinka ylipääsemättömiä ne ovat kauttaaltansa! Tämä jyrkkä tie, jonka näet, on ainoa ja siinä näet niin paljon ihmisiä vallanneina ja vartioimassa kulkupaikkaa. Sentähden kiiruhdin enkä odottanut sinua voidakseni ennättää ennenkuin viholliset valtaisivat ainoan kulkutien, oppaamme nimittäin sanovat, että ei ole toista tietä.

Tähän sanoi Ksenofon: Minulla on pari miestä, sillä kun viholliset meille tuottivat vastuksia, otimme ne kiinni väjyksistä, jolloin saimme hiukan hengähtää, surmasimme muutamia ja halusimme ottaa elävinä joitakuita saadaksemme käyttää heitä seutua tuntevina oppaina. Heti tuotiin miehet esille ja heiltä erikseen otettuina tutkittiin tuntisivatko jonkun muun tien kuin mikä oli näkyvissä. Toinen ei sanonut tuntevansa mitään muuta, vaikka käytettiin varsin paljon pelotuskeinojakin, ja kun ei hän ilmoittanut mitään asiallista, hän toisen nähden surmattiin. Jälelle jäänyt sanoi, että tuo toinen sen vuoksi ei sanonut tietävänsä, että hänellä oli siellä tytär miehelässä, itse hän ilmoitti johtavansa heidät tielle, jota myöten juhdatkin pääsisivät. Kysyttynä oliko sillä tiellä vaikeakulkuista kohtaa, sanoi olevan kukkulan, jonka ohi on mahdoton mennä, ellei sitä ole ennakolta otettu menijöitten haltuun. Sitten päätettiin kutsua kokoon kevyt- ja raskasaseisten päälliköt, esittää nykyinen tilanne ja tiedustaa olisiko heissä joku, joka tahtoisi esiintyä niin uskaliaana miehenä, että vapaaehtoisesti alistuisi lähtemään. Raskasaseisista ilmoittautui methydriolainen Aristonymos ja stymfalolainen Agasias sekä heidän kanssaan kilpaileva parrasialainen Kallimakhos, kaikki Arkadiasta, joka viime mainittu sanoi tahtovansa mennä mukanaan vapaaehtoisia koko sotajoukosta, sillä tiedän, lisäsi hän, monen nuoremman seuraavan, jos minä saan johtaa. – Sitten kysyivät tahtoisiko joku kevytaseisten ryhmäpäälliköistä lähteä mukaan. Silloin tarjoutui khiolainen Aristeas, joka sellaisissa olosuhteissa oli monesti tehnyt sotajoukolle suurta hyötyä.

II. LUKU.

Joukko vapaaehtoisia hyökkää yöllä vihollisen selkään. Helleenit valtaavat ylimmän vuoritien ja kulkevat Kentrites-joelle.

Oli jo iltapäivä, kun Kheirisofos ja Ksenofon käskivät näiden nopeasti aterioimaan ja sitten lähtemään, samalla antoivat heille oppaan sidottuna ja sopivat, että yön vartioisivat paikkaa, jos valtaisivat kukkulan, vaan päivän koitossa antaisivat torvella merkin; lisäksi tuli ylempänä olijain mennä näkyvän tien vallitsijoita vastaan, he itse taas kiipeisivät mahdollisimman nopeasti näiden avuksi. Näin sovittuaan he lähtivät luvultaan noin parituhatta; oli kova rankkasade. Ksenofon alkoi kulkea jälkijoukon kanssa tämän puoleista vuoritietä kohden kääntääkseen vihollisten huomion heihin, jotta kiertotienkulkijat olisivat heiltä mahdollisimman salassa. Kun jälkijoukko joutui vuorisolaan, jonka lävitse heidän tuli kulkea päästäksensä harjanteelle, alkoivat viholliset vierittää kuormankokoisia kallionlohkareita ja suurempia ja pienempiä kiviä, jotka vieriessään ja kallioihin iskien pirstoutuivat pitkälle eikä tietä pitkin ollut ensinkään mahdollinen lähestyä. Muutamat johtomiehet yrittivät nousta toista tietä, jos eivät tätä tietä voisi päästä, ja tätä tekivät he pimeän tuloon asti. Kun he luulivat kulkeissaan olevansa näkymättömiä rupesivat aterioimaan; jälkijoukkolaiset heistä eivät olleet vielä suurustelleetkaan. Viholliset eivät kuitenkaan koko yön kuluessa tauonneet vierittämästä kiviä, niinkuin sopi päättää jyrinästä. Mutta oppaan kanssa kiertotien kulkijat kohtasivat vihollisten vartioita tulen ääressä istumassa, näistä he muutamia surmasivat, toisia ajoivat takaa ja jäivät itse sinne luullen jo vallanneensa kukkulan. Mutta he erehtyivät, heidän yläpuolellansa olikin vuoren nuppu, jonka sivutse kulki juuri se kapea tie, missä vihollisten etuvartiat majailivat. Sieltä tosin oli oikotie niiden vihollisten lähelle, jotka olivat miehittäneet avoimen tien.

Siellä he yöpyivät; päivän koitossa lähtivät liikkeelle äänettöminä taistelujärjestyksessä vihollisia kohden; nousi sakea sumu, ja vihollisten huomaamatta pääsivät aivan heidän lähellensä. Heti kun näkivät toisensa, soitettiin sotatorvea ja Helleenit sotahuudoin hyökkäsivät miesten niskaan. Ne eivät ryhtyneet vastustamaan, vaan jättäen tien pakenivat; harvat sentään saivat surmansa, sillä Kardukhit olivat sukkelasäärisiä.

Kun Kheirisofos ja hänen miehensä kuulivat sotatorven, riensivät he kohta avointa tietä kohden, muut päälliköt menivät raivaamattomia teitä myöten missä kukin sattui olemaan, kiipesivät parhaansa mukaan ja kiskoivat toisiansa keihäällään ylös. Nämä yhtyivät ensimmäisinä niihin, jotka jo olivat vallanneet kukkulan. Ksenofon johtaen puolta jälkijoukkoa kulki oppaan osoittamaa tietä, sillä se oli juhdille mukavin, toisen puolen joukkoaan hän järjesti juhtien taakse. Kulkeissaan joutuivat tietä hallitsevalle kukkulalle, joka oli vihollisten hallussa, heidän täytyi siis joko syöstä ne pois tai eristäytyä muista Helleeneistä; itse he kyllä olisivat saattaneet kulkea muiden käymää tietä, mutta juhdat jaksoivat astua ainoastaan tätä tietä. Sentähden rohkaisten toisiansa hyökkäsivät kukkulalle rivit perättäin, ei rintamassa eikä kehässä, vaan jättäen vihollisille aukkopaikan, jos tahtoisivat paeta. Kunnes Helleenit olivat kavunneet kukkulalle, mistä kukin kykeni, ampuivat ja heittivät heitä viholliset laskematta kuitenkaan lähellensä, mutta sitten pakenivat siltä paikalta. Kun Helleenit olivat kulkeneet sen sivutse, näkivät he edessään toisen kukkulan, joka samoin oli vallattu, ja he päättivät kulkea sitä päin. Mutta Ksenofon huolehtiessaan, että, jos jättäisi vallatun kukkulan vartioimatta, viholliset taas ottaisivat sen haltuunsa ja ahdistaisivat ohi kulkevia kuormajuhtia, – ne nimittäin olivat kapeata tietä kulkien eristyneet pitkälle – jätti kukkulalle alipäälliköt Keefisodooroksen, Keefisofonin pojan, ja Amfikrateen, Amfideemoksen pojan, molemmat Ateenalaisia, sekä Arkhagoraan, argeiolaisen maanpakolaisen, ja lähti itse muiden kanssa toiselle kukkulalle ottaen haltuunsa sen samalla tavoin. Näiden jälkeen oli vielä kolmas kukkula kaikista jyrkin, ollen sen kukkulan yläpuolella, jonka vartioston vapaaehtoiset olivat yöllä tulen äärestä yllättäneet. Helleenien lähestyessä Kardukhit taistelutta jättivät kukkulan, niin että kaikki ihmettelivät ja arvelivat heidän poistuneen peläten joutuvansa saarroksiin; mutta kun he kukkulalta näkivät mitä takana tapahtui, ryntäsivät he kaikin jälkijoukon selkään. Ksenofon nousi nuorimpain kanssa harjulle ja käski muiden astua hitaasti, että viimeiset joukkueet ehtisivät yhtyä, ja tien kuljettuaan pysähtyisivät tasangolla. Tällä välin tuli edellä mainittu Arkhagoras paeten ja ilmoitti, että heidät on syösty pois ensimmäiseltä kukkulalta ja että Keefisodooros, Amfikrates ynnä muut jotka eivät kalliolta hypäten päässeet jälkijoukkoon, ovat kaatuneet. Tämän jälkeen Kardukhit kokoontuivat kukkulan vastapäiselle vuoren harjanteelle, ja Ksenofon keskusteli heidän kanssansa tulkin kautta aselevosta sekä vaati kuolleet annettaviksi. Kardukhit lupasivat antaa ehdolla, ettei hän polttaisi asumuksia. Siihen suostui Ksenofon. Sillä aikaa kun muu sotajoukko kulki ohitse, ja nämä keskustelivat, tulvasi sen seudun kaikki vihollisväki kokoon; mutta kun Helleenit alkoivat laskeutua kukkulalta kentälle niiden luo, jotka sinne olivat sijoittuneet, törmäsivät viholliset suurena joukkona ja rymyten ja tultuansa sen kukkulan huipulle, josta Ksenofon paraikaa laskeutui alas, alkoivat kierittää kiviä ja eräältä murskasivat reisiluun. Ksenofonin oli hänen kilvenkantajansa kilpineen jättänyt, mutta raskasaseinen Eurylokhos, Lusoin kaupungista Arkadiasta, juoksi paikalle suojellen kilvellään Ksenofonia ja itseään, niin he pääsivät pois ja tulivat muiden kanssa taisteluun järjestyneitten joukkoon. Näin yhtyi koko helleeniläinen sotajoukko ja leiriytyivät siellä moniin kauniisiin asumuksiin, joissa oli runsaasti ruokavaroja, olipa paljon viiniäkin, jota asukkaat (astioissa) säilyttivät maakuopissa.[54] Ksenofon ja Kheirisofos saivat aikaan sen, että he vaihtoivat vainajat Helleenien luovuttamaan oppaaseen. Vainajille osoitettiin sitten tilanteen mukaan kaikkea mahdollista kunnioitusta, mitä sopii tehdä urhollisille miehille.

Seuraavan päivän he kulkivat ilman opasta. Viholliset koettivat estää heidän matkaansa milloin hyökäten, milloin ahtaassa paikassa edeltäpäin vallata solat. Mutta joka kerta kun estivät etumaisia, astui Ksenofon takaa vuorille koettaen joutua ylemmäksi kuin estäjät ja siten särki tiensulun ensimmäisiltä, heidän taas ahdistaessaan jälkijoukkoa, astui Kheirisofos ylös ja koettaen joutua ylemmäksi kuin estäjät, särki siten tiensulun jälkijoukolta, ja niin he aina turvasivat toinen toistansa ja huolehtivat toisistansa voimallisesti.

Tuon tuostakin tapahtui, että viholliset tuottivat paljon vastuksia vuorille noustaissa, ja taas vuorilta laskeutuville tekivät samoin, sillä he olivat nopealiikkeisiä, niin että Helleenien läheltäkin paeten pelastuivat, heillä ei nimittäin ollut mitään muita tamineita kuin jousia ja linkoja ja olivatkin erittäin hyviä jousimiehiä. Heidän jousensa olivat melkein kolmikyynäräisiä ja nuolet runsaasti kaksikyynäräisiä, ampuessaan he vetivät jänteet jousen alipuoleen saakka astuen sen päälle vasemmalla jalallaan. Nuolet tunkivat kilpien ja haarniskain lävitse. Helleenit käyttivät niitä, milloin osuivat saamaan, heittokeihäinänsä varustaen ne vetoremmillä. Niissä seuduissa Kreettalaiset olivat heille sangen hyödyllisiä, heidän johtajansa oli Stratokles Kreetasta.

III. LUKU.

Vastuksia Kentrites-joella. Ksenofonin uni. Kaalamo Kentriteen ylitse. Kardukhien karkoitus.

Tämän päivän viipyivät Helleenit taas kylissä tasangon yläpuolella Kentrites-virran varrella, joka oli noin parin pletrin levyinen ja on Armenian ja Kardukhien alueen rajana.[55] Helleenit levähtivät täällä, mielissään kun näkivät tasangon. Joki oli Kardukhien vuorista kuuden tai seitsemän stadion päässä. Silloin he siis leiriytyivät hyvillä mielin, kun heillä oli kylliksi ruokavaroja ja elävästi muistivat kärsittyjä vaivoja.

Sillä seitsemän päivää he olivat samonneet Kardukhien maan kautta, kaiken aikaa taistellen ja kärsien niin paljon pahaa, ettei yhteensä enempää kuninkaalta ja Tissaferneelta. Nyt näistä vaivoista vapautuneina he nauttivat suloista lepoa.

Mutta päivänkoitossa he näkivät ratsumiehiä virran toisella puolen täysissä varusteissa ja nähtävästi aikeissa estää heidän ylimenoaan sekä jalkamiehiä järjestettyinä joen äyräillä ratsuväen yläpuolella samoin estämässä pääsyä Armeniaan. Ne olivat Oronteen ja Artukhaan palkkasotureita, Armenialaisia, Mardonilaisia ja Khaldaialaisia. Khaldaialaisten kerrottiin olevan itsenäistä ja uljasta väkeä, aseina heillä oli pitkiä nahkapäällyskilpiä ja keihäitä. Joen äyräät, joissa nämä seisoivat, olivat kolme neljä pletriä joesta, ja näkyvissä oli yksi ainoa tie, joka näytti olevan käsin tehty ja se johti ylöspäin; siitä yrittivät Helleenit kulkea ylitse. Heidän koetellessaan ulottui vesi rintain yläpuolelle ja joki oli (pohjasta) epätasainen, täynnä suuria ja liukkaita kiviä, eikä vedessä voinut pitää aseita väkevän virran vuoksi, jos taas koetti kantaa aseensa pään päällä, jäi mies paljaaksi ja alttiiksi nuolille y.m. heitteille, näin ollen peräytyivät ja leiriytyivät siellä virran varrelle. Mutta vuorella, missä olivat edellisen yön, näkivät paljon Kardukheja kokoontuneina ja aseissa. Se näky tuotti paljon mielenmasennusta Helleeneille, kun näkivät mahdottomaksi käydä joen ylitse, kun näkivät ylimenon estäjät, kun näkivät Kardukhien takaapäin käyvän heidän kimppuunsa ylimenoa yrittäissään. Tämän päivän ja seuraavan yön he siten olivat siellä aivan neuvottomina. Silloin Ksenofon näki unen: hän oli olevinansa jalkasiteissä, mutta sitten ne itsellänsä irkenivät ja hän vapautui menemään minne tahtoi. Aamuhämärässä hän kävi Kheirisofoksen luo ja ilmoitti olevan hyviä toiveita siitä, että kaikki käy hyvin sekä kertoi hänelle unensa. Tämä ihastui ja niinpiankun aamu koitti, toimittivat kaikki saapuvilla olleet ylipäälliköt uhrin, ja uhrienteet olivat heti alussa suotuisat; uhrin jälkeen yli- ja alipäälliköt käskivät sotajoukon suurustelemaan. Ksenofonin aterioidessa riensi hänen tykönsä kaksi nuorukaista – kaikki nimittäin tiesivät, että on sallittua Ksenofonin suurustellessa ja illastellessa tulla hänen tykönsä, vieläpä hänen nukkuessaankin herättää hänet ja ilmoittaa hänelle mitä oli sotaa koskevalta ilmoitettavaa. Nuorukaiset kertoivat, että he kootessaan risuja tuleen, olivat nähneet virran toisella puolen jokeen asti ulottuvilla kallioilla ukon, akan ja tyttöjä juurikuin työntämässä vaatesäkkejä kallion onkaloon. Tämän nähdessään päättelivät siinä olevan varman ylimenopaikan, sillä ei vihollisenkaan ratsumiesten ole mahdollinen päästä sinne. He olivat riisuneet vaatteensa ja puukko mukanaan olivat alastomina aikoneet uida ylitse, mutta olivat tulleet ylitse keskiruumiinkaan kastumatta; sitten olivat kahlanneet takaisin, ottaneet vaatteet ja palanneet leiriin. Ksenofon teki kohta juomauhrin ja käski nuorukaisten tekemään samoin sekä rukoilemaan, kun jumalat olivat selventäneet unennäöt ja kaalamon ja että kaiken muunkin saattaisivat hyvään loppuun. Uhrattuaan hän heti vei nuorukaiset Kheirisofoksen luo, ja he kertoivat saman kaiken. Kheirisofoskin kuultuaan uhrasi. Uhrattuaan ilmoittivat muille, että varustautuisivat, ja itse kutsuttuaan kokoon ylipäälliköt neuvottelivat kuinka parhaiten pääsisivät ylitse voittaen viholliset edestänsä, kärsimättä haittaa heiltä takaansa. Päätettiin, että Kheirisofos kulkee edellä puolen sotajoukon kanssa joen yli, toinen puoli jää vielä Ksenofonin kanssa sille puolen ja juhdat ja kuormasto kulkee ylitse näiden keskellä. Kun kaikki oli järjestyksessä, lähdettiin, nuorukaiset näyttivät tietä pitäen virran vasemmalla puolellaan. Matkaa kaalamolle oli noin neljä stadiota. Heidän matkatessaan kulki heidän kohdallaan vastaisella rannalla vihollisten ratsumiehiä. Saavuttuaan kaalamolle ja vastapäätä kalliorantaa, pysähtyivät ja ensimmäisenä itse Kheirisofos seppele päässä ja viittansa riisuneena otti aseensa ja käski kaikkien muiden tehdä samoin sekä määräsi alipäälliköt viemään joukkueen miehet jäljekkäin rivitettyinä, toiset hänen oikealla toiset vasemmalla puolellaan. Ennustajat uhrasivat teuraat virtaan ja viholliset ampuivat ja linkosivat, mutta tuloksetta. Kun uhrit ennustivat onnea, virittivät kaikki sotilaat ylistyslaulun sekä sotahuudon, johon ääneen yhtyivät kaikki naisetkin; sotajoukossa oli nimittäin monta leinaa.

Kheirisofos ja hänen joukkonsa kaalasivat nyt joessa, mutta Ksenofon otti jälkijoukosta kevytaseisimmat ja kiirehti kaikin voimin takaisin rantamalle, joka oli vastapäätä Armenian vuorille aukenevaa tiensuuta, ikäänkuin aikoisi siitä mennä ylitse eristämään virran varrelle rivitetyt ratsumiehet. Viholliset näkivät Kheirisofoksen joukkoineen helposti menevän veden lävitse ja näkivät myös Ksenofonin joukkoineen kiirehtiväin takaisin, sentähden he, peläten joutuvansa eristetyiksi, voimansa perästä pakenivat sen tien suuntaan, joka vei virrasta ylös. Tälle tielle tultuansa ponnistivat ylös vuorelle. Mutta kun ratsuväen päällikkö Lykios ja Kheirisofoksen kevytaseisten päällikkö Aiskhines huomasivat heidän kaikin voimin pakenevan, ryhtyivät he ajamaan takaa ja sotamiehet huusivat, ettei heitä jätettäisi, vaan astuisivat yhdessä vuorelle. Kheirisofos taas kuljettuaan joen ylitse, ei ryhtynyt hätyyttämään vihollisten ratsumiehiä, vaan lähti heti ylös joen rannasta kohoaville kunnaille sijoittuneita vihollisia vastaan. Ylhäällä ollen Kardukhit näkivät omien ratsumiestensä pakenevan ja Helleenien raskasaseisten heitä hätyyttävän, silloin he jättivät joen yläpuoleiset kukkulat. Mutta kun Ksenofon näki tapausten kehittyvän hyvin joen toisella puolen, liittyi hän kiireesti miehinensä joen yli kulkevaan sotajoukkoon, sillä jo ilmaantui Kardukheja laskeutuen tasangolle ahdistamaan jälkijoukkoa. Kheirisofos piti ylängöt miehitettyinä ja Lykios yritettyään vähin voimin ajaa takaa saalisti kuormaston jätteet ja niissä kauniita vaatteita sekä maljoja. Silloin juuri kulkivat Helleenien juhdat ja kuormasto joen poikki, kun Ksenofon kääntyi, otti asennon päin Kardukheja ja käski alipäälliköitten muodostamaan jokaisen osastonsa neljännesryhmiä ja antaa näiden kääntyä vasemmalle muodostaaksensa vierettäin suoran rintaman (falangin) sekä ali- ja ryhmäpäälliköitten mennä Kardukhien puoleiseen eturintaan, joukkuepäälliköitten taas asettua virran puoleiseen jälkirintaan. Kun Kardukhit näkivät jälkijoukkojen erottuneen kuormastosta ja nähtävästi vain harvoja enää jääneen, alkoivat he nyt nopeammin karata joitakin lauluja laulain. Kun Kheirisofoksen taholla kaikki oli jo turvassa, lähetti hän Ksenofonille kevytaseisia sekä linko- ja jousimiehiä, käskien heidän tehdä, mitä hän vaan käskisi. Ksenofon taas nähdessään näiden kulkevan joen yli, lähetti sanansaattajan ja käski heidän pysyä joella ylitse menemättä, mutta heti kun hän itse miehinensä alkaisi lähteä käymään jokeen, tulee heidän käydä häntä vastaan järjestyen hänen molemmille sivuillensa ikäänkuin mennäkseen joen yli, keihään heittäjät valmiina heittoon ja jousimiehet jousi vireessä, ei kuitenkaan edeten virtaan. Omalle joukollensa hän antoi määräyksen että, heti kun linko ulottuisi ja (lingon iskusta) kilpi kajahtaisi, sotahuudoin juoksevat vihollista päin, mutta kohta kun viholliset kääntyvät ja joelta kuuluu torven täräys hyökkäysmerkkinä, tulee ryhmäpäälliköitten kääntyä oikealle ja kulkea etumaisina, sitten kaikki juoksevat kiireesti joen yli kukin kohdaltaan toistensa tielle joutumatta; se on urhollisin, joka ensimmäisenä ehtii toiselle rannalle.

Mutta kun Kardukhit näkivät vain harvoja jäävän toiselle puolen – sillä monet jäämään määrätyistä olivat poistuneet mitkä huolehtimaan juhdista, mitkä tavaroista, mitkä naisista – ryntäsivät nyt rohkeasti ja alkoivat ampua ja lingota. Siitä Helleenit nostivat sotahuudon ja hyökkäsivät heidän kimppuunsa juoksujalkaa, mutta viholliset eivät ryhtyneet vastarintaan, sillä he olivat varustetut niinkuin ainakin vuorelaiset karkaamaan päälle ja pakenemaan, mutta kykenemättömiä käsikähmään. Samassa tärähti sotatorvi ja viholliset pakenivat entistä nopeammin. Helleenit kääntyivät taas toisaalle ja riensivät mitä kiireimmin virran poikki. Kun eräät vihollisista huomasivat sen, juoksivat he takaisin virralle ja ampuessaan haavoittivat muutamia, enimmät kuitenkin näyttivät pakenevan, kun Helleenejä jo oli joen takana, mutta jotka vihollisia kohdatessaan olivat kunnostautuneet ja menneet edemmäksi kuin oli välttämätöntä, kahlasivat vasta Ksenofonin miesten joukon jälkeen takaisin, ja joitakuita näistäkin oli haavoittunut.

IV. LUKU.

Helleenit kulkevat Armeniassa Tigris-virran lähteitten yli. Maaherra Tiribatsos ja vaellus lumivuorilla.

Päästyään Kentrites-joesta puolipäivän aikaan he kulkivat taistelujärjestyksessä Armenian koko tasangon poikki ja tasasileiden kunnaitten yli ainakin viisi parasamkia, sillä ei ollut asumuksia virran lähellä sotien tähden Kardukhien kanssa. Se kylä, johon tulivat, oli suuri ja siinä oli maaherran linna ja useimmissa taloissa oli torneja; ruokavaroja oli myös runsaasti. Sieltä kulkivat he kaksi päivänmatkaa kymmenen parasankia kunnes tulivat Tigris-virran lähdeuomain yli. Sieltä samosivat kolme päivänmatkaa 15 parasankia Teeleboas-joelle, joka ei ollut suuri, vaan kaunis ja sen varrella oli paljon kyliä. Seutua sanottiin länsi Armeniaksi ja sen päällikkö oli Tiribatsos, kuninkaan suosikki, ja joka kerta kun kuningas kävi täällä, ei kukaan muu häntä auttanut hevosen selkään. Tämä lähestyi ratsumiesten kera, lähetti tulkin ja sanoi, että hän halusi keskustella päälliköitten kanssa. Päälliköt päättivät kuulla häntä, lähestyivät huutomatkan päähän ja kysyivät mitä hän tahtoi. Tiribatsos sanoi tahtovansa tehdä heidän kanssansa sopimuksen, että hän ei tee pahaa Helleeneille ja että Helleenit eivät polta asumuksia sekä saavat ottaa ruokavaroja tarpeen mukaan. Päälliköt hyväksyivät tämän ja tekivät niillä ehdoilla sopimuksen.

Sieltä he matkasivat kolme päivän matkaa, 15 parasankia, tasankoa myöten. Tiribatos seurasi sotaväkineen rinnalla noin kymmenen stadion etäisyydessä ja saapuivat kuninkaallisen linnan lähittyville, missä ympäristössä oli paljon kyliä ja runsaasti ruokavaroja. Heidän leiriydyttyään satoi yöllä paljon lunta; aamun koitossa päätettiin sijoittaa joukko-osastot päällikköineen kyliin, sillä eivät nähneet yhtään mitään vihollista ja lumen paljouden vuoksi katsoivat olevansa turvassa. Täällä oli heillä kaikenlaatuisia oivallisia ruokatarpeita: teuraita, viljaa, vanhoja hyväntuoksuisia viinejä, rusinoita ja monenlaisia ristoja. Jotkut leiristä etääntyneet kertoivat kuitenkin, että he olivat nähneet sotaväkeä ja että yöllä oli näkynyt paljon tulia. Sen johdosta päälliköt katsoivat, ettei ole turvallista majautua eri tahoille, vaan on parasta koota taas sotajoukko; sitten he leiriytyivät yhteen, sillä ilma näytti selkenevän. Mutta heidän siinä yöpyessään pyrytti niin tavattomasti, että lumi peitti aseet ja makaavat ihmiset ja juhdatkin kietoi kinos; oli varsin vaivalloista nousta kasaantuneen lumen alta, sillä lumi lämmitti missä se ei ollut sivulta sulanut. Mutta kun Ksenofon rohkeni nousta pukematta hakkaamaan puita, nousi pian joku toinenkin ja otti hänen hakkuutoimensa. Sitten nousivat muutkin, sytyttivät tulen ja voitelivat ruumiinsa, siellä saatiin nimittäin paljon rasvavoidetta, jota käyttivät öljyn sijasta, se oli valmistettu ihrasta, seesamista, karvasmantelista ja tärpätistä, näistä samoista saatiin myös hyvänhajuista voidetta.

Tämän jälkeen päätettiin taas majoittua asumuksiin kylissä ja sotamiehet riensivät riemuhuudoin asumuksiin ja ruokavaroihin. Mutta ne, jotka edellisellä kerralla asunnoista poistuessansa olivat ylimielisyydessään pistäneet ne palamaan, kärsivät nyt siitä rangaistuksen surkeasti sijoittuneina taivasalla. Sitten lähettivät yöllä temnolaisen Deemokrateen miesten kanssa vuorille, missä leiristä etääntyneet olivat nähneet tulia; tämä mies oli nimittäin jo ennenkin monissa sellaisissa tapauksissa näyttänyt pystyvänsä esittämään asioita täysin totuuden mukaisesti; todet tosina, erheelliset erheellisinä. Hän kertoi nyt, ettei hän lähdettyään ollut nähnyt tulia, vaan oli hän ottanut kiinni miehen ja toi sen nyt tullessansa, miehellä oli persialainen jousi, viini ja tappara niin kuin Amatsooneilla. Kysyttäessä mikä hän on miehiänsä? sanoi olevansa Persialainen Tiribatsoksen sotajoukosta ja lähteneensä hakemaan ruokavaroja. Helleenit kysyivät sen sotajoukon suuruutta ja mitä varten se oli koottu. Mies sanoi Tiribatsoksella olevan mukanaan oman sotajoukkonsa sekä palkkasotureina Khalybeja ja Taokholaisia, se oli hankittu hyökkäämään Helleenien niskaan vuoren ylimenopaikassa solissa, missä oli kulkukohta.

Päälliköt päättivät tämän kuultuansa koota sotajoukon; paikalle jättivät vartioita ja niiden päälliköksi määrättiin stymfalolainen Sofainetos, ja niin lähdettiin liikkeelle oppaana vangittu mies. Kun menivät vuorten ylitse, niin kevytaseiset edellä kulkien ja nähdessään vihollisen leirin, eivät odottaneet raskasaseisia, vaan kirkuen syöksivät sinne. Viholliset metelin kuultuaan eivät vastustaneet vaan pakenivat, kuitenkin kuoli heistä joitakuita ja saatiin saaliiksi noin parikymmentä hevosta, Tiribatsoksen teltta sekä siinä hopeajalkaisia nojavuoteita ja maljoja ynnä muutamia miehiä, jotka sanoivat olevansa leipojia ja edeskäypiä. Kun raskasaseisten päälliköt saivat tästä tiedon, he kiireimmiten päättivät palata leiriinsä, ettei sinne jääneitten kimppuun käytäisi. Ja heti antoivat paluumerkin saapuen leiriin samana päivänä.

V. LUKU.

Kulku lumimyrskyssä (joulukuussa). Lepopäiviä varakkaissa kylissä.

Päätettiin lähteä samana päivänä matkaan niin nopeasti kuin mahdollista, ennenkuin vihollisen sotajoukko ehtisi taas kokoontua ja vallata solat. Lähtö tapahtui heti ja kuljettiin syvässä lumessa useita oppaita mukana. Vielä samana päivänä kuljettuaan kukkulan yli, jossa Tiribatsoksen piti heitä hätyyttämän, he leiriytyivät. Siitä kulkivat kolme autiota päivänmatkaa, 15 parasankia, Eufrates-joelle mennen sen ylitse ja kastuen ainoasti napaan asti. Joen lähteet sanottiin olevan lähittyvillä. Sieltä kulkivat paksun lumen peittämän tasangon poikki kolme päivänmatkaa kymmenen parasankia. Kolmas oli vaivalloinen, pohjatuuli puhalsi vastaan, pakkanen poltti ja kohmetutti ihmiset. Silloin toimitti eräs ennustajista uhraamaan tuulelle, niin tehtiin ja kaikkien mielestä ilmeisesti lauhtui ilma. Lunta oli sylen paksuudelta ja sen johdosta paljon juhtia ja orjia sekä noin 30 sotilasta menehtyi. Yö kulutettiin tulta polttaen, sillä pysähdyspaikalla oli paljon puita; mutta myöhemmin tulleille ei riittänyt puita. Aikaisemmin saapuneet ja tulen sytyttäneet eivät laskeneet tulen ääreen myöhästyneitä, elleivät nämä antaneet heille nisuja tai muuta syötävää; siten jakoivat toisilleen mitä kullakin oli. Lumen sulaessa tulen kohdalla syntyi syviä kuoppia aina maahan asti ja siitä sopi mitata lumen paksuutta.

Koko seuraavan päivän kulkivat lumessa ja paljon ihmisiä sai kärsiä nälkätautia. Ksenofon johti jälkijoukkoa ja kokosi hangelle kaatuneet tietämättä mikä kipu niitä vaivasi. Silloin sanoi joku asiantuntija hänelle, että ne sairastavat nähtävästi nälkätautia ja nousevat kyllä pystyyn, jos saavat jotakin syötävää. Ksenofon siis meni kuormastoon ja missä näki syötävää, antoi juoksemaan kykenevien jakaa nälkätautia sairastaville. Ruokaa nautittuaan ne nousivat ja lähtivät liikkeelle.

Matkaa tehtäissä saapui Kheirisofos hämärässä kylään ja kohtasi varustuksen edustalla kylän kaivolla vettä kantavia kylän vaimoja ja tyttöjä, jotka kysyivät keitä he olivat. Tulkki vastasi Persiankielellä, että he tulevat kuninkaalta maaherran luo. Naiset sanoivat, että ei maaherra ole täällä, vaan noin parasangin päässä. Kun oli myöhäinen, menivät he vedenkantajien kanssa kylän esimiehen luo varustukseen. Kheirisofos leiriytyi sinne muiden kanssa, jotka jaksoivat ehtiä, muut, jotka eivät voineet käydä koko matkaa, yöpyivät syömättä ja valkeetta; silloin sortui muutamia sotamiehiä. Oli myös muutamia vihollisia kokoontunut seuraten heitä ja ryöstäen väsyneitä juhtia sekä keskenään niistä tapellen. Moniaita sotilaitakin oli jäänyt jälkeenpäin, kun lumi oli häikäissyt heidän silmänsä sokeiksi ja pakkanen palelluttanut varpaat. Keinoksi lumen häikäisyä vastaan matkan varrella käytettiin jotakin mustaa silmillä, ja jalkojen palelemista estettiin yhtämittaisella jalkojen liikkeillä sekä jalkineitten riisumisella yöksi. Ketkä nukkuivat jalkineet jalassa, niillä hihnat hyytyivät nahkoihin ja kengät jäätyivät kiinni jalkapohjiin, olivat nimittäin raa'asta härännahasta tehtyjä anturakenkiä, kun vanhat santaalikengät olivat kuluneet. Sellaisten hankaluuksien tähden jäi joitakuita sotilaita jälkeen ja kun ne näkivät jonkun mustan lumettoman paikan, luulivat siitä lumen sulaneen, todellisuudessa oli lumi sulanut lämpöä höyryävän lähteen vaikutuksesta, joka oli siinä lähellä laaksossa. Sinne he poikkesivat tieltä, jäivät istumaan ja kieltäytyivät lähtemästä eteenpäin. Kun Ksenofon jälkijoukkoineen sai siitä tiedon, pyysi hän kaikin mahdollisin keinoin, etteivät jättäytyisi ja sanoi vihollisia kokoontuneen ja seuraavan heitä, lopuksi hän suuttui. Miehet käskivät hänen surmaamaan heidät, sillä he eivät voi kulkea. Sentähden katsottiin parhaaksi peloittaa seuraavia vihollisia niin paljon kuin voitaisiin, etteivät ahdistaisi väsyneitä. Oli jo pimeä ja viholliset lähenivät kovalla melulla, riidellen saaliistansa. Silloin nousivat jälkijoukkolaisista terveet miehet ja juoksivat vihollisia vastaan ja väsyneetkin rymysivät voimiensa mukaan täristäen kilpiään keihäillänsä. Säikähtyneet viholliset pakenivat lumessa laaksoon missään ääntä päästämättä.

Ksenofon jälkijoukkoineen kulki eteenpäin luvattuansa väsyneille, että seuraavana päivänä tullaan heitä hakemaan; mutta ennenkuin olivat ehtineet neljä stadiota, kohtasivat tiellä miehiä makaamassa ja kinoksiin peittyneinä eikä ollut edes yhtään vartioita asetettu, näitä he koettivat saada jalkeille, mutta ne sanoivat, että etumaiset eivät väisty. Ksenofon tuli siihen ja lähetti vahvimpia raskasaseisia käskien heidän katsomaan mikä oli etenemisen esteenä. Nämä ilmoittivat, että koko sotajoukko lepäsi tällä tavalla. Siitä myös Ksenofon miehinensä pysähtyi tähän ilman tulta ja syömättä, asetettuaan kuitenkin mahdollisuuden mukaan vartioita. Päivän tullen lähetti Ksenofon nuorimpia miehiä auttamaan väsyneitä ja käski näiden nostamaan heitä ja pakottamaan heitä kulkemaan eteenpäin. Sillä välin lähetti Kheirisofos kylästä miehiä katsomaan kuinka jälkijoukko jaksoi. Nämä olivat heille sangen tervetulleita ja he jättivät väsyneet näiden huostaan leiriin vietäväksi, itse he kulkivat edelleen ja ennenkuin olivat kulkeneet 20 stadiota, saapuivat kylään, jossa Kheirisofos majaili. Heidän kaikin yhdyttyänsä näytti turvalliselta sijoittaa joukot kyliin. Kheirisofos jäi paikoilleen, mutta muut arpoivat näkemänsä kylät ja menivät sitten kukin osumiinsa.

Tällöin pyysi alipäällikkö Polykrates Ateenalainen päästä hiukan liikuskelemaan, hän otti mukaansa kevytaseisia, riensi kylään, joka oli osunut Ksenofonille, otti haltuunsa kaikki kyläläiset ja niiden esimiehen sekä 17 varsaa, joita kasvatettiin veroksi kuninkaalle, otti myös esimiehen tyttären, joka vasta yhdeksättä vuorokautta oli naimisissa, hänen miehensä oli mennyt jänisjahtiin eikä häntä kohdattu kylissä. Asumukset olivat maanalaisia, aukkokäytävä niinkuin kaivoon, alhaalta ne olivat tilavia, elukoitten tiet olivat kaivettuja, ihmiset astuivat alas tikkaita myöden. Näissä asunnoissa oli vuohia, lampaita, raavaita ja lintuja sikiöineen; kaikkia eläimiä ruokittiin sisällä talvisaikaan rehuilla. Siellä oli myös nisuja, ohria, ristoja sekä ruukkuja täynnä ohrista tehtyä olutta, jossa reunoja myöden ohranjyviä ja siksi oli siinä isompia ja pienempiä ruokoja, polvettomia, janoisten ottaa suuhunsa ja imeä. Juoma oli hyvin väkevää, ellei siihen sekoittanut vettä; siihen tottuneelle se oli erittäin mieluista. Ksenofon kutsui kylän esimiehen aterioimaan kanssansa, käski hänen olemaan hyvällä mielellä ja sanoi, että ei häneltä riistetä hänen lapsiansa ja että he lähteissänsä täyttävät hänen asuntonsa ruokavaroilla korvaukseksi, jos ilmenee että hän tekee sotajoukolle jonkun hyvän työn opastaen heitä kunnes tulevat toiseen kansakuntaan. Mies lupasi tämän ja mielissään ilmaisi missä viiniä oli maahan kaivettuna. Näin viettivät kaikki sotilaat kaikessa ylellisyydessä tämän yön eri paikkoihin majautuneina, samalla kuitenkin pitäen silmällä kylän esimiestä ja hänen lapsiansa. Seuraavana päivänä meni Ksenofon esimiehen kanssa Kheirisofoksen luo. Kulkeissaan kylän ohi, poikkesi hän kylissä majailevia tervehtimään ja havaitsi heidän kaikkialla pitävän hyvää eloa ja olevan hyvillä mielin eikä heitä missään päästetty pois ennenkuin oli tarjottu lounasta, ja joka paikassa tarjosivat samalta pöydältä lampaan, vohlan, porsaan, vasikan ja linnun lihaa sekä runsaasti nisu- tai ohraleipää. Kun joku hyvillään halusi juoda toisen muistoksi, veti hän tämän viiniruukun ääreen ja tämän täytyi kumarassa särpiä siitä niinkuin härkä. Esimiehen antoivat ottaa mitä vain halusi, mutta hän ei ottanut mitään, paitsi jos tapasi jonkun omaisistaan, otti hän sen aina luoksensa.

Kheirisofoksen luo tultuaan kohtasivat he miehet sielläkin kekkeröimässä heinäseppeleet päässä ja heillä palvelijoina armenialaisia poikia paikkakunnan puvuissa; merkeillä osoittivat pojille, niinkuin kuuromykille, mitä tuli tehdä. Kun Kheirisofos ja Ksenofon olivat ystävällisesti tervehtineet toisiaan, kysyivät he yhdessä esimieheltä Persiankieltä puhuvan tulkin välityksellä: mikä oli se maa? Hän vastasi: Armenia. Vielä kysyivät häneltä: kenelle kasvatettiin siellä hevosia? Mies vastasi: kuninkaalle veroksi; läheisen maan sanoi kuuluvan Khalybeille, ja tien sinne hän osoitti. Sitten Ksenofon vei hänet takaisin hänen omaisillensa ja antoi hänelle valitsemansa vanhan hevosen, joka lihotettuna uhrattaisiin, kuultuaan nimittäin, että hevonen on pyhä eläin auringolle[56] – hän kun pelkäsi sen menehtyvän, sillä se oli matkalla kovin rasiintunut. Itsellensä hän otti hevosen kuninkaan varsoista ja antoi samoin yhden itsekullekin yli- ja alipäällikölle. Täkäläiset hevoset olivat pienempiä kuin persialaiset, mutta paljon tulisempia. Täällä heille myös opetti mainittu opastaja, kuinka kietoivat hevosten ja juhtien jalkoihin säkkejä, kun joutuvat kulkemaan lumihangessa, sillä ilman jalkasäkkejä upposivat hevoset hankeen mahaansa myöden.

VI. LUKU.

Matka autioissa seuduissa. Kheirisofos ja opas. Pääsy Fasis-joelle. Hauska neuvottelu ennen rynnistystä vuorisolaan. Parempia päiviä.

Kahdeksantena päivänä antoi Ksenofon esimiehen Kheirisofokselle oppaaksi, hänen huonekuntalaisensa hän jätti kotiin muut paitsi oppaan pojan, joka juuri oli tulemassa nuorukaisikään, antaen hänet amfipolilaisen Epistheneen hoitoon, jotta poika palaisi isänsä kanssa, jos hän hyvin opastaisi. Hänen asuntoonsa he hankkivat niinpaljon kuin suinkin saivat kokoon. Sitten he varustautuivat ja lähtivät liikkeelle. Esimies opasti heitä lumen lävitse irrallaan. Oltiin jo kolmannella päivänmatkalla, kun Kheirisofos suuttui hänelle siitä, ettei hän ohjannut heitä kyliin. Mies sanoi, että siinä seudussa ei ole kyliä. Silloin Kheirisofos löi häntä, mutta ei vanginnut. Sen johdosta opas karkasi yöllä jättäen poikansa. Tämä oli ainoa riita Kheirisofoksen ja Ksenofonin kesken koko matkalla, nimittäin oppaan pahoinpitely ja varomattomuus. Mutta Episthenes mielistyi poikaan, otti hänet kanssaan kotiin ja tämä oli hänelle sangen uskollinen.

Sitten he kulkivat seitsemän päivänmatkaa viisi parasankia päivässä, pletrin levyiselle Fasis-virralle.[57] Sieltä samosivat kaksi päivänmatkaa kymmenen parasankia. Tasangolle vievässä solassa oli heitä vastassa Khalybejä, Taokheja ja Fasilaisia.

Kun Kheirisofos näki viholliset solassa, pysähtyi hän noin 30 stadion päässä heistä, ettei lähestyisi vihollisia miehet jäljekkäin järjestettyinä, ja käski muidenkin järjestäytymään joukkueittain, niin että muodostuisi taistelurintama. Jälkijoukkojen päästyä paikalle, kutsui hän päälliköt kokoon ja lausui: Vihollisilla on, niinkuin näette, vallassaan vuorensolat, on siis aika neuvotella, miten taistelisimme menestyksellisimmin. Ehdotan, että käskemme miehet einehtimään ja sillä aikaa neuvottelemme tänäänkö vai huomenna menemme vuorten yli. Minä puolestani ehdotan, sanoi Kleanor, että heti einehdimme ja sitten täysin varustein mitä kiireimmin ryntäämme vihollisia vastaan. Sillä jos tänään vitkastelemme, niin viholliset virkistyvät, jo nähdessään meidät, ja näiden rehennellessä arvatenkin tulee toisia lisää.

Hänen jälkeensä puhui Ksenofon: Minä ajattelen näin: jos täytyy taistella, tulee varustautua taistelemaan mitä urheimmin, jos taas tahdomme helpoimmin päästä ylitse, on mielestäni tarkattava, mitenkä vähimmin saamme haavoja ja niin vähän kuin mahdollista menetämme miehiä. Vuori edessämme ulottuu ainakin 60 stadion etäisyyteen eikä näy olevan ihmisiä meitä vaanimassa muualla missään kuin juuri tällä tiellä, on siis paljon parempi koettaa huomiotta saada varkain haltuumme vartioton kohta vuorta ja mahdollisuuden mukaan ennättää huiputtaa se heiltä, ennenkuin taistella lujia asemia ja varustettuja vihollisia vastaan. On nimittäin paljon helpompi mennä mäkeä ylös tarvitsematta taistella kuin kulkea kenttää pitikin, jos vihollisia vilisee joka puolella, ja yöllä ilman taistelua näkee eteensä paremmin kuin päivällä kulkeissa taistellen; niin myös on holjuinen maa taistelutta matkaajalle mukavampaa kuin tasainen tanner iskujen kimpoillessa kulkijan päähän. Eikä varkain valtaaminen näytä minusta mahdottomalta, kunhan kuljetaan yöllä näkymättöminä ja niin etäällä, ettemme herätä huomiota. Jos siis olemme hyökkäävinämme tältä kohdalta, jää vuori sitä vapaammaksi päästä yli toisaalla, sillä viholliset pysyvät mieluummin koossa täällä. Vaan miksipä minä kehuskelen varkautta, Kheirisofos? Kuulenhan minä teidän, Lakedaimonilaisten, jotka olette tasa-arvoisia jo pienestä pitäen harrastavan varkautta eikä sitä pidetä häpeällisenä, vaan kehuttavanakin, silloinkun laki ei estä. Ja jotta oikein loistavasti osaisitte varastaa ja salata, on teillä tietenkin lainmukaista saada selkään, jos joudutte kiinni kähveltämisestä. Nyt on siis sinulla tilaisuus osoittaa kasvatuksesi tulosta ja varoa, ettemme joudu kiinni vuoren varkaudesta säästyäksemme selkäsaunasta.

Olen sentään minäkin kuullut, vastasi Kheirisofos, että te, Ateenalaiset, olette vallan kovia varastamaan valtion omaa, vaikka se onkin varkaalle kovin vaarallista,[58] varsinkin teidän ylhäisimpänne, joita pidätte arvollisina hallitsemaan.[59] Niin ollen on sinullakin tilaisuus osoittaa kasvatuksesi hedelmiä.

Minä olen valmis jälkijoukkoineni, sanoi Ksenofon, suuruksen jälkeen menemään vuorta valtaamaan. Minulla on oppaitakin, sillä väijyvät kevytaseiset kaappasivat muutamia meitä seuranneita varkaita, näiltä sain tietää, että vuorelle ei ole mahdoton nousta, vaan siellä käy laitumella vuohia ja raavaita, niin että juhtienkin sopii siellä kulkea, jos kerran valtaamme jonkun kohdan vuorta. Toivon myös, etteivät viholliset viivy siellä sitten enään, kun näkevät meidät samalla tasolla vuoren kukkuloilla, sillä eivätpä he nytkään halua alentua meidän tasollemme.

Tähän sanoi Kheirisofos: Minkätähden täytyisi sinun mennä ja jättää jälkijoukot? lähetä ennemmin muita, ellei ilmaannu vapaaehtoisia! Tällöin tuli saapuville Aristonymos, kotoisin Methydrionista, mukanaan raskasaseisia, sekä khiolainen Aristeas ja oitalainen Nikomakhos kevytaseisten kanssa. Nämä sopivat siitä, että kun saavat haltuunsa kukkulat, sytyttävät tulia paljon. Näin suostuttuaan suurustelivat; sitten vei Kheirisofos koko sotajoukon vihollisia kohden noin kymmenen stadiota, että näyttäisi aivan siltä kuin hän tätä tietä hyökkäisi.

Illallisen jälkeen ja yön tultua lähtivät siihen määrätyt ja valtasivat vuoren, muut jäivät lepäämään paikallensa. Kun viholliset huomasivat vuoren vallatuksi, valveutuivat he, ja polttivat paljon tulia koko yön. Päivän tultua uhrasi Kheirisofos ja eteni tietä pitkin; vuoren valtaajat pyrkivät kukkuloille. Vihollisen enemmistö pysyi vuorensolassa, osa meni kukkuloille kulkijoita vastaan. Mutta ennenkuin pääjoukot yhtyivät toisiinsa, ottelivat jo kukkuloilla olijat, ja Helleenit voittivat ja ahdistivat vihollisia. Sillä välin Helleenien kevytaseiset myös juoksivat tasangolla eteen asettuneita vihollisia vastaan, ja Kheirisofos seurasi rientakulussa raskasaseisten kanssa. Mutta kun viholliset tiellä näkivät joukkonsa vuorella voitetun, lähtivät he pakoon. Heitä tosin ei kaatunut monia, mutta paljon heidän kilpiänsä saatiin saaliiksi, vaan Helleenit tekivät ne miekan iskuillaan käyttökelvottomiksi. Vuorelle päästyään Helleenit uhrasivat ynnä pystyttivät voitonmerkin ja astuivat sitten alas tasangolle sekä saapuivat kyliin, jotka olivat täynnä monia hyviä varoja.

VII. LUKU.

Helleenien matka vuoden vaihteessa (401-400) Taokhien, Khalybien ja Skythinien alueiden kautta pyhälle Theekhes-vuorelle, josta näkevät meren.

Sieltä kylistä kulkevat he Taokhien maahan[60] viisi päivänmatkaa, 30 parasankia, ja ruokavarat olivat lopussa, sillä Taokhit asuivat lujasti varustetuissa paikoissa, joihin olivat korjanneet kaikki elintarpeet. Helleenien saavuttua sellaisen paikan lähelle, johon oli kokoontunut miehiä, naisia ja paljon karjaa, vaikka ei siinä ollut linnaa eikä asumuksia, hyökkäsi Kheirisofos heti tultuaan sen kimppuun, ja ensimmäisen hyökkäysjoukon väsyttyä ryntäsi aina vuorotellen uusia voimia, sillä sitä ei voitu kaikin voimin joka puolelta piirittää, kun virta kiersi sen kolmelta taholta. Mutta kun Ksenofon saapui kevyt- ja raskasaseisine jälkijoukkoineen, sanoi Kheirisofos: Paraiksi tulette, sillä tuo paikka on otettava, kun sotaväellä ei ole ruokavaroja, ellemme tuota valtaa.

Yhdessä he sitten neuvottelivat ja kun Ksenofon kysyi: mikä estää etenemästä? sanoi Kheirisofos: sinne on vain tämä yksi pääsykohta, niinkuin näet, mutta kun koettaa siitä mennä, vierittävät he tältä ulkonevalta kallionkielekkeeltä kiviä, ja kehen ne sattuvat, sen käy näin, osoittaen samalla ihmisiä, joiden lonkat ja kyljet oli ruhjottu. Mutta, sanoi Ksenofon, kun ovat kivensä kierittäneet, mikä muu estää meitä sinne tunkeutumasta? Sillä emmehän näe vastassamme kuin muutamia ihmisiä, niistäkin vain pari kolme aseellista, ja niinkuin näet, on kivenvierimä-alueen kauttakulkua noin puolentoista pletriä, ja siinä on noin pletrin leveydeltä suuria mäntyjä taajassa toisistansa hiukan erillään, jos miehet seisovat näiden turvissa, mitä vaaraa heillä olisi heitetyistä tai kierivistä kivistä? loppumatkaa on sitten noin puolen pletriä, jonka yli täytyy juosta, kun kivisade taukoo.

Vaan heti kun lähdemme liikkeelle metsikköön päin, intti Kheirisofos, heitetään enimmät kivet. Juuri niin pitääkin, sanoi Ksenofon, sillä sen pikemmin loppuvat heidän kivensä. Lähtekäämme siis sinne, mistä meidän on mahdollisimman lyhyt matka juosta yli ja helpoin palata kun tahdomme.

Siitä lähtivät Kheirisofos, Ksenofon ja parrasialainen alipäällikkö Kallimakhos, jolla sinä päivänä oli jälkijoukkojen osastonpäälliköitten johto; muut osastonpäälliköt pysyivät vaarattomassa asemassaan. Niin sitten meni noin 70 miestä puitten alle, ei yhdessä vaan yksitellen, kukin parhaansa mukaan varoen. Stymfalolainen Agasias ja methydrolainen Aristonymos, ollen hetkin jälkijoukkojen johtajia, sekä muutamia muita, seisahtuivat puuryhmän ulkopuolelle, sillä ei ollut turvallista seisoa puiden välissä useampien kuin yhden joukko-osaston. Silloin keksi Kallimakhos seuraavan tempun: hän juoksi pari kolme askelta poispäin puusta, jonka alla hän seisoi, ja kun kiviä rupesi kiitämään, peräytyi hän pikaisesti, ja niin hupeni hänen jokaiseen hypintäänsä yli 10 kuormaa kiviä. Kun Agasias huomasi Kallimakhoksen toimenpiteen ja koko sotajoukon sitä katselevan, niin hän, peläten, että tämä pääsisi paikalle ensimmäisenä, lähti itse juoksemaan huutamalla Aristonymosta tai Eurylokhosta, sivukumppaneitansa, ja pääsi kaikkien ohitse. Kun Kallimakhos näki hänen rientävän sivutsensa, tarttui hän tämän kilven reunaan. Sillä välin juoksivat heidän vieritsensä Aristonymos ja tämän jäljessä Eurylokhos, kaikki nämä nimittäin kiistelivät urhoudessa ja kilpailivat toistensa kanssa, ja niin kiistaillen valtasivat paikan, sillä kun he kerran olivat tulleet siihen sisälle, ei enään yhtään kiveä kierinyt ylhäältä.

Nyt nähtiin hirvittävä näky: vaimot viskasivat lapsensa ja sitten syöksyivät itse niiden jäljessä alas, samoin myös miehet. Stymfalolainen alipäällikkö Aineias näki jonkun kaunispukuisen juoksevan syöksemään itsensä alas, tarttui häneen kiinni ja koetti estää häntä siitä, mutta tämä tempasi hänet mukaansa ja molemmat vyöryivät alas kallioilta ja kuolivat. Sieltä saatiin tosin vain muutamia ihmisiä, mutta paljon karjaa, aaseja ja lampaita.

Sieltä kulkivat Helleenit Khalybien maan[61] kautta seitsemän päivänmatkaa 50 parasankia. Nämä olivat urheimpia niistä kansakunnista, joiden alueiden läpi Helleenit olivat kulkeneet, ja ne ryhtyivät käsikähmään heidän kanssansa. Heillä oli aivinaiset vatsalle ulottuvat rintahaarniskat ja haarniskan lievesuomujen sijasta oli tiheässä palmikoittuja nauhoja. Heillä oli myös säärivarusteet ja kypärit sekä vyössä lakoonialaisen käyräsapelin kaltainen puukko, jolla tappoivat voittamansa leikaten päät poikki ja niitä sitten kantoivat kulkeissaan laulaen ja karkeloiden, kun joutuivat vihollisten näkyviin. Heillä oli myös yksikärkisiä keihäitä, noin 15 kyynärän mittaisia.[62] Asukkaat pysyivät paikoillaan kauppaloissansa, mutta Helleenien ehdittyä heidän ohitsensa, he aina taistellen seurasivat ja senjälkeen vetäytyivät varustukseensa; niihin he olivat kasanneet elintarpeita, jotenka Helleenit eivät sieltä saaneet mitään, vaan elää kituuttivat Taokheilta tavoittamistansa teuraista.

Sitten saapuivat Helleenit Harpasos-joelle,[63] se oli neljän pletrin levyinen. Siinä samosivat he Skythinien alueiden halki neljä päivänmatkaa, parikymmentä parasankia, tasangon poikki kyliin ja viipyivät siellä kolme päivää ruokavarojen hankinnassa.

Täältä he vaeltelivat neljä päivänmatkaa, 20 parasankia, suureen, varakkaaseen ja väkirikkaaseen kaupunkiin nimeltä Gymnias.[64] Sen seudun päällikkö lähetti Helleeneille oppaan johtamaan heitä näiden vihollisten maan kautta. Opas tultuaan sanoi henkensä uhalla johtavansa heidät viidessä päivässä paikalle, josta saavat nähdä meren. Hän ryhtyi nyt johtamaan, mutta syöstyään vihollistensa alueelle kehotti hän polttamaan ja hävittämään maata; siitä selveni, että hän oli tullut vain sen vuoksi eikä hyväntahtoisuudesta Helleenejä kohtaan. Viidentenä päivänä he saapuivat vuorelle, jonka nimi oli Theekes.[65] Ensimmäisten päästyä harjulle syntyi kova huuto. Sen kuullessaan Ksenofon ja jälkijoukon väki luulivat toisia vihollisia käyvän heidän kimppuunsa edestäpäin, sillä heidän jäljessänsä seurasi poltetun maan miehiä, josta Helleenit väijyksistä surmasivat joitakuita ja vangitsivat moniaita otettuaan samalla saaliiksi parikymmentä raaoilla härän vuodilla päällystettyä kilpeä. Mutta kun huuto lakkaamatta lisääntyi ja läheni kuta likemmäksi tulijat juosten yhä lähestyivät huutajia, ja kun sitä paljon suuremmaksi kävi kirkuna mitä useampia tuli huutajia, niin luuli Ksenofon siellä olevan jotakin tärkeätä tekeillä. Hän sentähden nousi ratsaille, otti mukaansa Lykioksen ynnä ratsumiehiä ja riensi avuksi. Samassa he pian kuulivat sotamiesten innoissaan huutavan: thalatta! thalatta! (meri! meri!) Nyt alkoi yleinen juoksu jälkijoukossakin ja myös juhdat ja hevoset riennytettiin sinne. Kun kaikki olivat päässeet huipulle, niin he kyyneliä vuodattaen halasivat toisiansa sekä yli- ja alipäälliköltä. Ja äkkiä ikäänkuin sopimuksesta sotamiehet kokosivat kiviä ja tekivät niistä suuren kummun. Siihen he sijoittivat joukon härännahkakilpiä, matkasauvoja sekä saalistamiansa vasukilpiä, ja opas itse särki kilvet ja kehotti muita tekemään samoin. Sitten lähettivät oppaan pois annettuaan hänelle yhteisvaroista lahjaksi hevosen, hopeamaljan, persialaisen puvun sekä kymmenen dareikkia rahaa. Hän piti enimmän sormuksista ja saikin niitä paljon sotilailta. Osoitettuaan heille kylän, johon sopisi leiriytyä, sekä tien, jota myöden menisivät Makroonien maahan, hän illan tullen poistui yön tietämissä.

VIII. LUKU.

Matka Mustanmeren rannalle ja Trapetsuntin kaupunkiin. Kiitos- ja riemujuhla.

Helleenit kulkivat sitten Makroonien maan poikki kolme päivänmatkaa kymmenen parasankia. Ensimmäisenä päivänä joutuivat Makroonien ja Skythinien rajajoelle. Oikealla puolellaan oli heillä sangen vaikeakulkuinen maa ja vasemmalla puolella toinen joki, johon laski heidän ylimentävänsä rajajoki. Sen rannalla kasvoi tiheätä pikkumetsää. Helleenit kaatoivat sen päästäksensä etenemään ja mahdollisimman pian pois siitä paikasta. Makroonit, joilla oli vasukilvet ja keihäät käsissään ja karvamekot yllänsä, olivat järjestyneet kaalamon vastaiselle rannalle, yllyttelivät toisiansa ja viskelivät jokeen kiviä; ne eivät kuitenkaan ulottuneet yli eivätkä ensinkään vahingoittaneet.

Silloin astui Ksenofonin tykö kevytaseisista mies, joka kertoi olleensa Ateenassa orjana ja sanoi ymmärtävänsä noiden ihmisten kieltä; luulen myös, lisäsi hän, että tämä on minun isänmaani ja, ellei mikään estä, puhuttelen heitä.

Ei mikään estä, sanoi Ksenofon. Puhuttele heitä ja tiedusta ensin keitä he ovat. He vastasivat hänen kysymykseensä ja sanoivat olevansa Makrooneja.

Kysy nyt heiltä, sanoi Ksenofon, miksi ovat järjestyneet meitä vastaan ja pitävät meitä vihollisinansa?

He vastasivat: koska tekin tulette meidän maahamme.

Päälliköt käskivät miehen sanomaan, että Helleenit eivät aio tehdä pahaa Makrooneille, vaan sodittuamme kuningasta vastaan palaamme Hellaaseen ja tahdomme saavuttaa meren.

Makroonit kysyivät antavatko Helleenit siitä luotettavan vakuuden?

Helleenit sanoivat sen antavansa ja ottavansa. Sitten Makroonit antoivat Helleeneille yhden heidän keihäänsä ja Helleenit heille helleeniläisen keihään: tämän näet sanoivat olevan takuun, ja he kumpikin ottivat jumalat todistajiksi.

Tämän sopimuksen jälkeen Makroonit heti hakkasivat puut pois polulta, raivasivat tien joen yli rientäville Helleeneille, joiden kanssa he nyt veljeilivät, ja parhaansa mukaan pitivät tarjolla ruokavaroja sekä opastivat heitä kolmen päivän ajan, kunnes olivat kuljettaneet heidät Kolkhien rajoille. Siellä oli suuri, mutta pääsykuntoinen vuori, johon Kolkhit olivat asettuneet. Helleenit järjestivät heitä vastaan ensin suljetun rivistön hyökätäksensä siinä asennossa vuorelle; mutta sitten päättivät päälliköt yhdessä neuvotella, kuinka parhaiten taistelisivat. Ksenofon lausui, että hänen mielestänsä tulisi luopua suljetusta rivistöstä ja muodostaa suorat (pitkät) joukkiot; sillä suljettu rivistö heti hajautuu, kun havaitsemme vuorella kulkemisen olevan paikoin mahdollista, paikoin mahdotonta, ja se aiheuttaa kohta alakuloisuutta, kun suljettuun rivistöön järjestetyt näkevät rivistön hajautuvan. Sitten, jos etenemme järjestettyinä monta miestä peräkkäin (kapeana rintamana), niin viholliset voivat kiertää meidät ja kohtelevat kierrettyjä mielensä mukaan; jos taas lähestymme järjestettyinä muutama mies jäljekkäin (leveänä rintamana), ei olisi kumma, jos rintamamme murtuisi kokoontuneen ihmispaljouden ja näiden nuolien ahdistaessa; mutta jos jossakin kohdin näin kävisi, olisi se onnettomuus koko rivistölle. Minun mielestäni tulisi sentähden tehdä sellainen syvärivinen leveä rintama, jossa pidämme niin paljon tilaa rivien välissä, että äärimmäiset joutuvat vihollisten sivustain ulkopuolelle, siten meidän äärimmäiset joukkueemme pääsevät kiertämään vihollisten rivistön ja meidän urheimmat (eturintamasta) hyökkäävät miehinensä ensin, ja kukin joukkue kulkee, mistä parhaiten pääsee. Ja vihollisten ei ole helppo tunkeutua riviemme väliaukkoihin, kun joukkueitamme on joka puolella, ei myös ole helppo murtaa suoraan etenevää joukkuetta; jos taas joku heistä joutuisi ahdinkoon, on läheisin aina auttamassa, ja jos yksikin pystyy jossakin pääsemään huipulle, ei sitten enään yksikään vihollinen siellä viivy.

Tämä ehdotus hyväksyttiin, ja he muodostivat jäljettäisrivisen rintaman. Ksenofon lähti sitten oikealta sivustalta vasemmalle ja sanoi mennessään sotamiehille: Miehet, nuo tuolla, jotka näette, ovat vielä ainoat (esteemme) pidättämässä meitä olemasta jo siellä, jonne kauvan olemme kaihonneet, ne meidän täytyy, jos mahdollista, syödä sarvinensa päivinensä.

Kun kaikki olivat paikoillaan, ja kun olivat muodostaneet edellä sanotun kaltaiset joukkueet, oli niistä raskasaseisia n. 80, kussakin n. 100 miestä; kevytaseiset ja jousimiehet jakautuivat kolmia, kuhunkin n. 600 miestä, ollen kolmannes vasemman, toinen kolmannes oikean sivustan ulkopuolella, ja kolmas kolmannes keskustassa. Sitten antoivat päälliköt käskyn rukoukseen. Rukoiltuaan ja sotalaulun kaiutettuaan lähtivät liikkeelle. Kheirisofos ja Ksenofon kevytaseisinensa liikehtivät niin, että tulivat vihollisten rivien ulkopuolelle. Sen nähdessään viholliset juoksivat vastatahoilta heitä päin, hajautuen toiset oikealle, toiset vasemmalle ja tehden siten suuren aukon keskustaansa. Arkadialaiset kevytaseiset, päällikkönään akarnalainen Aiskhines, kun huomasivat heidän eristyvän toisistansa, luulivat niiden pakenevan ja nostaen sotahuudon lähtivät juoksemaan heidän kimppuunsa. Ja niin nämä ensimmäisinä nousivat vuorelle; heitä seurasi arkadialainen raskasaseisto onkhomenolaisen Kleanorin johdossa. Mutta kun viholliset älysivät Helleenien hyökkäyksen, eivät he enään pysyneet paikoillaan, vaan kaikkosivat mikä minnekin. Helleenit vuorelle päästyään leiriytyivät moniin kyliin, joissa oli paljon elintarpeita.

Seudussa ei ollut heille muuta merkillistä kuin että siellä oli paljon mehiläispesiä; mutta kaikki miehet, jotka söivät mesileipiä, menettivät tajuntansa, antoivat ylön ja saivat vatsurin eikä kukaan voinut pysyä pystyssä; ne jotka näitä olivat vähän syöneet, hoipertelivat kuin juopuneet, mutta jotka paljon, olivat toiset kuin raivohulluja, toiset kuolevien kaltaisia. Monet makasivat maassa kuin hävityn taistelun jälkeen, ja neuvottomuus oli suuri. Seuraavana päivänä ei sentään kukaan ollut kuollut ja jotenkin samaan aikaan he tointuivat. Kolmantena tai neljäntenä päivänä he toipuivat ikäänkuin hurmauksesta.

Sieltä kulkivat he kaksi päivänmatkaa seitsemän parasankia ja saapuivat meren rannalle helleeniläisen kaupungin Trapetsuntin seutuville, se sijaitsee Mustanmeren rannalla, ja on Sinopelaisten siirtola kolkhilaisalueella. Siellä viipyivät n. 30 päivää Kolkhien kylissä, joista lähtien he ryöstivät seutukuntaa. Trapetsuntilaiset pitivät heille tarjolla ruokavaroja leirissä, kutsuivat myös luoksensa Helleenejä sekä lahjoittelivat heille härkiä, ohrajauhoja ja viiniä. He olivat myös avullisina sopimusten aikaansaamiseksi läheisten Kolkhien kanssa, semmenkin tasangolla asuvien, näiltäkin tuli lahjaksi härkiä.

Tämän jälkeen Helleenit valmistivat lupaamansa uhrit; heillä olikin nyt riittävästi härkiä uhratakseen kiitosuhrit Tseus-pelastajalle ja Heerakles-oppaalle y.m. avuksi huutamillensa jumalille. He järjestivät myös urheilukilpailut vuorella, jossa leiriytyivät, ja valitsivat radan huoltajaksi ja kilpailun valvojaksi sparttalaisen Drakontioksen, joka jo poikana oli paennut kotoansa, koska hän vahingossa oli sapeliniskulla surmannut toisen pojan. Uhritoimituksen jälkeen antoivat palkintoina jaettavat (uhrieläinten) nahat hänelle ja käskivät hänen toimittaa ne sinne, mihin järjestäisi kilparadan. Hän osoitti paikkaa, jossa silloin osuivat seisomaan ja sanoi: tämä kukkula soveltuu kaikin puolin parhaiten juoksupaikaksi.

Mutta kuinka voivat otella, väittivät toiset, näin koluisella ja pensaisella paikalla?

Sitä paremmin sen tuntee kaatuja, vastasi hän.

Kilparataa (stadiota, 192 metriä) juoksivat enimmäkseen vangittujen joukosta otetut pojat; pitkänmatkan rataa (dolikosta = 20 stadion mittaa seitsemän kertaa) juoksi useampi kuin 60 Kreettalaista; muut kilpailivat painissa, nyrkkeilyssä ja yleisottelussa. Näky oli kaunis, sillä monet esiytyivät, ja heidän naistensa katsellessa nousi kova kiistan halu.

Oli myös kilparatsastusta, oli ajettava jyrkännettä alas, sitten käännyttävä meren rannalla ja palattava ylös alttarin ääreen. Alas mentäissä monet suistuivat selästä, ylös tultaissa taas, kun oli järin jyrkkää, hevoset töin tuskin kulkivat käyden. Siinä sitten syntyi paljon hälinää, naurua ja huutoa.

Viides kirja.

I. LUKU.

Neuvotteluja kotimatkasta merta myöden. Laivojen ja ruokavarojen hankintaa. Petollinen ja tunnollinen laivojen hankkija.

Helleenien toimenpiteet sotaretkellä Kyyroksen kanssa, heidän paluumatkansa Mustanmeren äärelle ja tulonsa Trapetsuntiin, helleeniläiseen kaupunkiin, heidän luvatut kiitosuhrinsa pelastuksesta, päästyänsä ensimmäiseen ystävälliseen maahan, on edellisessä kertomuksessa esitetty.

Tämän jälkeen kokoonnuttuaan Helleenit neuvottelivat loppumatkasta. Ensimmäisenä nousi tuurilainen Antileo ja lausui näin: Miehet, minä ainakin olen jo väsynyt alinomaa varustautumaan, patikoimaan, kirmaamaan ja aseita kantamaan, rivissä tepastamaan, vahdissa jöröttämään ja tappelemaan ja haluan jo vapautua näistä vaivoista, koska kerran olemme meren partaalla, purjehtia lopun matkaa ja vuoteessa venyen niinkuin Odysseus saapua Hellaaseen. Sotamiehet tämän kuullessaan suosiohuudollansa ilmaisivat hänen hyvin puhuneen; joku toinen sanoi samaa ja niin kaikki läsnäolijat. Sitten nousi Kheirisofos puhumaan näin: Miehet, minulla on ystävä Anaksibios, hän on paraikaa laivaston päällikkönä. Jos nyt lähetätte minut hänen luoksensa, luulen palaavani sota- ja kuljetuslaivoja muassani noutamaan teitä. Jos siis te tahdotte purjehtia, viipykää täällä kunnes palaan, minä tulen pian. – Sotamiehet tämän kuultuaan riemastuivat ja päättivät, että hän hetimiten purjehtisi.

Hänen jälkeensä nousi Ksenofon ja puhui näin: Kheirisofos siis lähetetään hakemaan laivoja, ja me odotamme. Mitä meidän tulee täällä viipyissämme tehdä, siitä aion sanoa. Ensin täytyy hankkia ruokavaroja vihollisalueelta, sillä ei ole riittävästi tarjolla eikä ole varaa, paitsi muutamilla harvoilla, millä ostaisimme, ja seutukunta on vihamielistä. On siis vaara, että monet tuhoutuvat, jos huolimattomasti ja varomatta menette ruokavaroja hankkimaan. Sen sijaan tulee muonitusretkikunnilla ottaa ruokavaroja eikä umpimähkään samoella, hengen vaarasta säilyäksenne, ja meidän, päälliköiden, asia on näistä huolehtia. – Tämä hyväksyttiin. – Nyt vielä kuulkaa seuraavaa. Muutamat teistä lähtevät saaliin hankintaan. Luulen teille olevan parasta, että se, joka aikoo lähteä, ilmaisee sen sekä mihin hän menee, jotta tietäisimme niin hyvin menijäin ja jääpien joukon kuin myös tarpeen tullen yhdessä toimisimme, ja jos tarvitsisi joitakuita auttaa, tietäisimme mihin apua tarvitaan, ja jos joku kokemattomista yrittää jotakin, antaisimme heille neuvoja koettaen saada selvää siitä vihollisvoimasta, jota vastaan kulloinkin menevät. – Tähänkin suostuttiin. – Miettikää vielä seuraavaakin, lisäsi hän. Vihollisilla on hyvä tilaisuus kiristää meitä, ja syystä kyllä he meitä vastaan vehkeilevät, sillä meillä on heidän omansa, mutta he ovat voitolla meistä. Pidän sentähden tärkeänä, että leirin ympäri on vartiosto; jos siis vuorotellen vartioimme ja tarkkaamme, sitä vähemmän voivat viholliset meitä metsästää. Vielä tätäkin ottakaa huomioon. Jos varmasti tietäisimme, että Kheirisofos tulee ja tuo laivoja riittävästi, olisi tarpeetonta se, mitä aion sanoa, mutta koska tuo on epätietoista, tulee mielestäni koettaa hankkia laivoja täältäkin. Sillä jos hän tuleekin (laivoineen) ja jos meillä on täällä hankittuja, purjehdimme sitä useammilla; mutta jos hän ei tuo laivoja, käytämme täkäläisiä. Näen useasti laivoja tästä ohi purjehtivan. Jos nyt lainaisimme Trapetsuntilaisilta sotalaivoja, toisimme ne tänne ja vartioisimme niitä, poistaen peräsimet, kunnes niitä karttuisi riittävästi, niin arvattavasti ei meillä olisi puutetta tarpeellisista kuljetuskeinoista. – Tämäkin katsottiin hyväksi. – Miettikää myös, sanoi hän lisäksi, eikö ole kohtuullista, että yhteisestä varastosta kustannamme ne laivat miehistöineen, jotka tänne tuotamme, niinkauvan kun ne meidän tähden täällä viipyvät, ja sovimme kuljetusmaksusta, että he itse hyötyen meitä hyödyttävät. – Hyväksyttiin. – Tarpeellista on mielestäni myös, sanoi hän, siinä tapauksessa, että emme saa riittävästi aluksia, vaatia rantakaupunkien rakentamaan kuntoon tiet, joiden kuulemme olevan vaivoin kuljettavia; varmaankin he tottelevat sekä peläten että haluten meistä päästä.

Tällöin sotamiehet huusivat vastaan, että ei tarvitse teiden tekoa eikä maitse kulkua. Kun Ksenofon huomasi heidän ymmärtämättömyytensä, ei hän äänestyttänyt asiasta, mutta kaupungit hän taivutti vapaaehtoisesti korjauttamaan tiet, tiedoittaen heidän nopeammin poistuvan, kun tiet ovat kunnossa. He myös saivat Trapetsuntilaisilta viisisoutulaivan, jonka päälliköksi asettivat lakoonialaispiirikuntalaisen nimeltä Deksippos. Mutta tämä ei huolinutkaan koota laivoja, vaan karkasi salaa ja vei laivan Mustanmeren ulkopuolelle. Myöhemmin hän kärsi ansaitun rangaistuksen: sillä kun hän Traakiassa Seutheen luona harjoitteli joitakin juonia, sai hän surmansa lakoonialaiselta Nikandrokselta. He saivat myös kolmikymmensoutajalaivan, jonka päälliköksi pantiin ateenalainen Polykrates. Hän toi leirille kaikki ottamansa alukset. Tavarat niistä laivoista, joissa jotakin oli, he ottivat maalle ja varovaisuuden vuoksi asettivat vartioita, mutta laivat he käyttivät (rannikko-) liikenteeseen. Sillä välin Helleenit kävivät partioretkillä, toiset saivat jotakin, toiset eivät mitään. Mutta Kleainetos, joka oli vienyt omansa ja jonkun toisen joukkueen vaaralliseen paikkaan, sekä itse kuoli että moni muu hänen miehistänsä.

II. LUKU.

Helleenien hyökkäys Driilien alueelle.

Kun ei enään ollut ruokavaroja saatavissa niin läheltä, että olisi ehditty samana päivänä palata leiriin, vei Ksenofon trapetsuntilaisoppaiden johdossa puolen sotajoukkoa Driilien alueelle, jättäen toisen puolen vartioimaan leiriä, sillä asunnoistaan karkoitetut Kolkhit olivat kokoontuneet suurilukuisina ja vallitsivat vuorilla. Mutta Trapetsuntilaiset eivät ohjanneetkaan sinne, mistä olisi helposti saatu ruokavaroja, sillä siellä oli heidän ystäviänsä, vaan veivät heidät mielellään Driilien maahan, koska ne olivat heitä pahoin pidelleet, vuorisiin ja vaikeakulkuisiin paikkoihin, joissa asui sen (läntisen) meriseudun sotaisimpia ihmisiä.

Kun Helleenit olivat jo korkealla vuoristossa, pistivät Driilit tuleen kaikki paikat, jotka heidän mielestänsä voitiin vallata ja menivät matkaansa, eikä ollut saatavissa muuta kuin sikoja, raavaita y.m. karjaa, joka oli päässyt tulta pakoon.

Oli yksi paikka, heidän pääkaupunkinsa, johon kaikki olivat syöksyneet. Sen ympärillä oli sangen syvä rotko, ja tiet itse paikkaan vaikeat. Kevytaseiset, jotka olivat rientäneet viisi tai kuusi stadiota raskasaseisten edelle, kulkivat rotkon poikki ja nähdessään paljon lampaita y.m. tavaraa hyökkäsivät paikkaa vastaan, heitä seurasi myös paljon keihäsmiehiä, jotka olivat lähteneet ruokavaroja hankkimaan, niin että rotkon yli menneitä oli enemmän kuin pari tuhatta ihmistä. Mutta kun he hyökkäyksellään eivät voineet vallata paikkaa – sen ympäri oli nimittäin luotu leveä kaivos ja vallille oli tehty paaluvarustuksia sekä taajaan puutorneja – yrittivät he poistua, mutta viholliset ahdistivat heitä. Kun eivät päässeet peräytymään, täytyi nimittäin laskeutua yksi erällänsä varuspaikasta rotkoon, lähettivät hakemaan Ksenofonia, joka johti raskasaseisia. Lähettiläs tultuansa tiedoitti: paikka on täynnä paljon tavaraa, sitä emme voi ottaa, sillä se on luja, eikä ole helppo palata, sillä viholliset ryntäävät taistellen ja pakotie on vaikea. Tämän kuultuaan riensi Ksenofon rotkotielle, käski raskasaseisten pysähtyä ja itse mentyään päälliköitten kanssa sen ylitse, tarkkasi olisiko parempi palauttaa ylimenneet vaiko viedä myös raskasaseiset ylitse paikan valtaamisen toivossa (niiden avulla), sillä palauttaminen ei näyttänyt käyvän päinsä ilman paljon kaatuneita, mutta kun päällikötkin katsoivat paikan valtaamisen mahdolliseksi, taipui Ksenofon luottaen uhrienteisiin; tietäjät olivat näet ilmoittaneet taistelun tosin syntyvän, mutta että retken loppu on hyvä. Hän lähetti päälliköt viemään raskasaseiset rotkon yli, itse hän jäi, peräytti kaikki kevytaseiset eikä sallinut kenenkään kahakoida. Kun raskasaseiset olivat ehtineet perille, käski hän jokaisen päällikön järjestämään joukkueensa niin, kuinka se hänen mielestänsä parhaiten osoittaisi kuntonsa ottelussa, sillä toistensa lähellä olivat ne päälliköt, jotka kaiken aikaa olivat urhouden uljuudessa kilpailleet. Niin tehtiin. Kaikkien kevytaseisten hän käski kulkea heittovalmiina käsi keihään hihnassa osataksensa lennättää keihäänsä heti kun merkki annettaisiin, niin myös joutsimiesten pitää joutset vireessä nuoli päällä ja merkin kuultuaan ampua, sekä linkomiesten olla taskut täynnä kiviä, samalla hän lähetti asianomaisia huolehtimaan näiden määräysten käytäntöön saattamisesta.

Kun kaikki oli valmistettu ja ylemmät ja alemmat päälliköt sekä ne, jotka pitivät itsensä näiden vertaisina, olivat kaikki järjestyneet paikoillensa ja saattoivat nähdä toisensa – paikan luonnon vuoksi oli rintama puolikuun muotoinen – ja kun oli kaiutettu sotalaulu ja rumpu raikunut, niin silloin he nostivat sotahuudon ja raskasaseiset juoksivat kiireesti ja samalla lensivät ammukset, keihäät, nuolet, kivet lingoista ja sangen paljon myös paljaista käsistä, jotkut viskasivat tultakin. Ammusten paljouden johdosta jättivät viholliset paaluvarustuksensa ja torninsa, niin että stymfalolainen Agasias ja pelleeneläinen Filoksenos riisuivat aseensa ja vain vaatteissaan astuivat ylös, toinen veti toista, toinen oli kiivennyt omin päinsä ja paikka näytti jo vallatun. Kevytaseiset ja puolustusaseettomatkin syöksivät sisälle ja ryöstivät mitä kukin voi; mutta Ksenofon seisoi portilla ja pidätti ulkopuolelle kaikki raskasaseiset mitkä vain voi, sillä toisia vihollisia näkyi muutamilla varustetuilla kukkuloilla. Vähän ajan päästä syntyi sisällä huutoa ja muutamia pakeni kantaen saalistansa, pian myös jokunen haavoitettukin, ja tungos porteilla oli suuri. Ulosryntääjät sanoivat kysyttäissä, että sisällä (kaupungissa) on linnavarustus ja paljon vihollisia, jotka rynnäten löivät miehiämme siellä sisällä.

Silloin käski Ksenofon kuuluttaja Tolmideen julistamaan, että kuka tahtoo saalista, menköön sisälle. Monet juoksivat sisälle, ja sisääntunkijat voittivat ulosryntääjät sekä sulkivat viholliset taas linnavarustukseen. Sen ulkopuolelta Helleenit ryöstivät kaikki ja veivät pois; raskasaseiset sijoittuivat osittain paaluvarustuksille, osittain linnaan vievälle tielle. Ksenofon ja päälliköt tarkastivat olisiko mahdollista vallata linnavarustus, sillä vain siten olisi pelastus turvattu, muutoin näytti poistuminen sangen vaikealta. Tarkastettuaan havaitsivat paikan valtaamisen aivan mahdottomaksi. Sitten varustautuivat poistumaan: kukin kiskoi paalut irti läheltänsä, lähettivät pois taisteluun kykenemättömät ja saaliinkantajat sekä enemmistön raskasaseisia, pidättäen vain ne, joihin kukin päällikkö enimmin luotti.

Mutta kun Helleenit alkoivat vetäytyä poispäin, ryntäsivät sisältä viholliset monilukuisina heidän päällensä varustettuina vasukilvin, keihäin ja säärivaruksin sekä päässä paflagonialaiskypärit, ja toisia astui niiden asumusten päälle, joita oli linnaan vievän tien molemmin puolin, niin että ei ollut vaaratonta ahdistaa heitä edes linnan porteille asti, vieläpä heittelivät ylhäältä suuria puita, joten sekä siinä pysyminen että poistuminen oli vaaranalaista, ja lähestyvä yö oli pelottava.

Heidän ollessaan tässä taistelun pulassa antoi jumala heille pelastuskeinon. Äkkiä leimahti nimittäin tuleen huone oikealla puolen, kaiketi jonkun sytyttämänä; sen sortuessa ihmiset pakenivat oikeanpuolisista asumuksista. Ksenofon otti oppia tästä tapauksesta ja käski sytyttää vasemman puoliset puurakennukset; pian ne paloivatkin, ja asukkaat pakenivat niistäkin. Vaivaa oli nyt enää vain heidän edessään seisovista vihollisista ja silminnähtävästi ne ahdistaisivat Helleenejä pois- ja alasmentäissä. Silloin käski Ksenofon ampumamatkan ulkopuolella olijain kantaa puita heidän ja vihollisten välimaalle. Kun pino oli riittävän suuri, sytyttivät sen; sytyttivät myös itse rotkon ääreiset rakennukset, että vihollisilla olisi siinä tekemistä. Näin he töin tuskin pääsivät siitä paikasta tehtyään tulen itsensä ja vihollisten välille. Niin poltettiin koko kaupunki, asumukset, tornit, paaluvarustukset ynnä kaikki muut paitsi linna.

Seuraavana päivänä Helleenit poistuivat ruokavaroilla varustettuina. Matka alas Trapetsuntiin teki heidät kuitenkin levottomiksi, sillä tie oli jyrkkä ja kapea, sentähden järjestivät näennäisen väjytyksen. Mysos-niminen mies otti kymmenkunta Kreetan miestä kanssansa, jäi pensaiseen paikkaan ja teeskenteli yrittävänsä piiloutua vihollisilta, mutta heidän kilpensä kimaltelivat silloin tällöin, kun ne olivat vaskisia. Viholliset tämän nähdessään pelkäsivät siinä arvatenkin olevan salajuonen; sillä välin sotajoukko asteli alas. Kun sotajoukko näytti jo kylliksi etääntyneen, annettiin Mysokselle merkki pakenemaan parhaansa mukaan; hän hyppäsi pystyyn ja pakeni kumppaneineen. Muut Kreettalaiset, luullen juoksumatkallaan joutuvansa kiinni, väistivät tieltä metsään ja pitkin laaksoja lipuen pelastuivat. Mutta Mysos tietä myöten paeten huusi apua, ja hänelle riennettiin avuksi, ja toivat hänen haavoitettuna; itse auttajatkin nuolilla ahdistettuina peräytyivät jalka jalalta sekä jotkut Kreettalaisetkin, samalla kuitenkin ampuen vastaan. Siten saapuivat kaikki hengissä leiriin.

III. LUKU.

Laivojen viipymisen johdosta lähtee pääjoukko maamatkalle. Saaliin jako pyhiin asioihin.

Kun ei Kheirisofos palannut eikä aluksia ollut riittävästi eikä myös elintarpeita enään ollut saatavissa, päätettiin lähteä matkaan. Laivoihin vietiin sairaat, yli 40-vuotiset, lapset ja naiset sekä kuormastosta mitä ei välttämättä tarvittu. Fileesios ja Sofainetos, päälliköistä vanhimmat, pantiin mukaan ja heille määrättiin huolenpito näistä. Muut menivät maitse, ja tie oli korjattu. Matkansa kolmantena päivänä saapuivat Kerasuntiin, joka oli helleeniläinen kaupunki meren rannalla, Sinopelaisten siirtola Kolkhien kulmalla. Siellä viipyivät kymmenen päivää ja sillä aikaa pidettiin sotaväen asetarkastus ja -lasku, lukumäärä oli 8,600 miestä. Nämä olivat säilyneet, muut olivat saaneet surmansa vihollisilta tai lumessa, joitakuita oli kuollut tautiin.

Kerasuntissa[66] jakoivat myös vangeista saadun rahan. Apollolle ja Artemikselle otetut kymmenykset jakoivat päälliköt keskenänsä siten, että kukin talletti osuutensa jumalille; Kheirisofoksen osuuden otti asinelainen Neon. Ksenofon teetti (myöhemmin) Apollon osuudesta uhrilahjan ja sijoitti sen Ateenalaisten aarrekammioon Delfoin temppeliin ja kirjoitti siihen sekä oman nimensä että vierasystävänsä Proksenoksen, joka kuoli yhdessä Klearkoksen kanssa. Efesolaiselle Artemikselle pyhitetyn osuuden jätti Ksenofon Megabytsokselle, Artemiksen temppelin vartialle, silloinkun hän Agesilaoksen kanssa palasi (persialais-) retkeltä Boiootiaan, koska hän itse arveli joutuvansa vaaraan (Koroneian taistelussa). Hän oli määrännyt, että jos hän pelastuisi, palautettaisiin tuo osuus hänelle, mutta jos hänelle jokin tuho tulisi, olisi siitä teetettävä Artemista miellyttävä uhrilahja. Mutta kun Ksenofon oli (myöhemmin Ateenasta) maanpaossa ja asui jo Skillus-nimisessä paikkakunnassa, jonka Lakedaimonilaiset olivat perustaneet Olympian lähelle, tuli Megabytsos katsomaan Olympian kilpailuja ja antoi talletetun rahan Ksenofonille. Ksenofon osti sillä jumalalle tämän määräämän maakappaleen. Sen alueen lävitse juoksi Selinus-niminen joki, juuri niinkuin efesolaisenkin Artemiksen temppelin ohi virtaa senniminen joki. Kummassakin joessa on kaloja ja simpukoita, edellisen ympäristössä on myös kaikenkaltaisia metsästyseläimiä.

Pyhitetyllä rahalla hän teetti myös alttarin ja pyhäkön ja määräsi maantuotteista aina tulevaisuudessakin kymmenykset uhriksi jumalalle, ja kansalaiset ynnä naapurit, miehet ja naiset, ottivat osaa juhlaan. Juhliville tarjottiin jumalan kustannuksella ohrajauhoja, leipää, viiniä, hedelmiä sekä osa siitä, mitä pyhältä alueelta uhriksi teurastettiin ja muualta metsästettiin. Sillä sekä Ksenofonin että muiden kansalaisten pojat yhdessä keiden hyvänsä halullisten metsämiesten kanssa harjoittivat juhlaksi metsästystä, jolloin saatiin metsäsikoja, metsänkauriita ja hirviä niin hyvin pyhältä alueelta kuin myös (läheiseltä) Foloe-vuorelta. Paikka on sen tien varrella, joka vie Lakedaimonista Olympiaan, noin parinkymmenen stadion päässä Tseun pyhäköstä Olympiassa. Pyhällä alueella on myös niitty ja metsäisiä mäkiä, joista ruokitaan sikoja, vuohia, härkiä ja hevosia, niin että juhlaan tulijoitten juhdat siellä kyllä ravintonsa saavat. Itse pyhäkön ympäri on istutettu lehto jalostettuja puita, joiden hedelmät ovat syötäviä.

Pyhäkkö on pienoisuudessaan Efesoksen suuren temppelin kaltainen ja sen kypressipuusta tehty kuvapatsas on Efesoksen kullatun kuvan kaltainen. Pyhäkön lähellä seisoi patsas ja siinä oli seuraava kirjoitus:

Artemiksen pyhä paikka.

Omistaja ja vuositulonsaaja uhratkoon kymmenykset joka vuosi. Jäännöksellä pitäköön kunnossa pyhäkön. Ken tätä ei tee, sen jumala muistaa.

IV. LUKU.

Maitse kulkeissaan Helleenit joutuvat Mossynoikien maahan. Seikkailut siellä.

Kerasuntista kulkivat edellämainitut merta myöden, muut taas jatkoivat matkaansa maitse. Ollessaan Mossynoikien rajoilla lähettivät trapetsuntilaisen Timesitheoksen, joka oli näiden vierasystävä, näiltä kysymään, kulkisivatko he ystävän vai vihollisen maan kautta. Nämä vastasivat, etteivät salli kulkua; sillä he luottivat lujiin paikkoihinsa. Sitten kertoi Timesitheos, että näiden (Mossynoikien) vihollisia ovat näistä etäämpänä asuvaiset. Päätettiin kutsua näitä ja tiedustella tahtoivatko tehdä sotaliiton Helleenien kanssa. Lähetettiin Timesitheos ja hän palasi mukanaan Mossynoikien johtomiehet.

Heidän tultuaan kokoontuivat Mossynoikien johtomiehet ja Helleenien päälliköt. Ksenofon puhui ja Timesitheos käänsi sen:

Mossynoikien miehet! Me tahdomme Hellaaseen päästäksemme kulkea jalkaisin, sillä ei meillä ole aluksia, mutta meitä estävät nuo, joiden kuulemme olevan teidän vihollisianne. Jos nyt tahdotte, sopii teidän saada meidät liittolaisiksenne ja siten kostaa, jos he jotenkin ovat teille vääryyttä tehneet, ja niin tulevaisuudessa heidät olemaan teidän alammaisianne. Mutta jos hylkäätte meidät, katsokaa, mistä toisten luulette saavanne niin suuren liittolaisvoiman. – Tähän vastasi Mossynoikien päämies, että he sekä tahtovat tätä että suostuvat sotaliittoon. – Hyvä siis, sanoi Ksenofon, mihin haluatte meitä käyttää, jos tulemme teidän liittolaisiksenne, ja kuinka te pystytte auttamaan meidän matkaamme? He vastasivat, että me kykenemme toiselta puolelta hyökkäämään teidän ja meidän vihollisten alueelle sekä lähettämään tänne teille laivoja ja miehiä taistelemaan teidän kanssanne ja opastamaan teitä matkallanne.

Kun näillä ehdoilla liittosopimus oli molemmin puolin vahvistettu, poistuivat he ja tulivat seuraavana päivänä tuoden 300 ruuhta sekä kolme miestä kussakin, näistä jokaisesta astui kaksi miestä maalle ja asettuivat järjestyksessä riviin, yksi pysyi ruuhessa. Ruuhimiehet menivät pois aluksinensa ja jääneet järjestyivät seuraavasti: seisoivat noin satamiehisissä ryhmissä ikäänkuin karkelorivissä toisiansa vastapäätä itsekullakin oli vasukilpi, muratinlehden muotoinen, päällystetty tihukarvaisella valkean härän nahalla, oikeassa kädessä noin kuuskyynäräinen keihäs, nirkosta kärkevä, toisesta päästä puuvarren pää tehty pallonmuotoiseksi. He olivat puetut lyhyeen takkiin, joka ulottui polviin, ja oli pellavaisen säkkikankaan vahvuista, päässä oli heillä paflagonialaismuotoiset nahkakypärit, ja siinä tiarahatun kaltaiset töyhtöt keskessä; lisäksi oli heillä rautaiset kaksiteräiset tapparat.

Sitten alkoi yksi heistä edetä ja kaikki muut seurasivat tahdissa laulaen ja Helleenien raskasaseisten rivien välistä marssien he kohta suuntasivat kulkunsa vihollisia kohti näköjään helpoimmin valloitettavaa paikkaa päin. Se oli heidän n.s. pääkaupunkinsa edustalla ja siinä oli Mossynoikien maan korkein (ja lujin) kohta. Siitä oli (sisäinen) sota, sillä aina sen omistajat katsoivat olevansa myös kaikkien Mossynoikien valtiaita, ja nämä (liittolaiset) sanoivat noiden sitä vääryydellä hallussaan pitävän, ja vaikka se on yhteinen, sortavan muita.

Helleeneistäkin jotkut seurasivat heitä, ei päälliköitten määräyksestä, vaan saalistaaksensa. Heidän hyökätessään viholliset pysyivät jonkun aikaa paikallansa, mutta heidän lähestyttyään (korkeata) paikkaa, he ryntäsivät, ajoivat pakoon hyökkääjät ja surmasivat monia Mossynoikeista sekä joitakuita heitä seuranneista Helleeneistä ja ajoivat takaa niin kauvas kun näkivät Helleenien rientävän apuun, mutta sitten kääntyivät ja peräytyivät, leikkasivat kaatuneilta päät ja näyttelivät niitä Helleeneille ja vihollisillensa samalla karkeloiden ja laulaen jonkin nuotin mukaan. Helleenit pahoittelivat kovasti, että olivat rohkeuttaneet vihollisia ja että mukana lähteneet Helleenit olivat yhdessä paenneet, vaikka heitä oli paljon; sitä he eivät olleet ennen tehneet milloinkaan koko sotaretkellä. Ksenofon kutsui Helleenit kokoon ja puhui: Sotamiehet, älkää masentuko tästä tapahtumasta, sillä tietäkää, että siitä on syntynyt etuakin, joka ei ole vahinkoa vähempi, sillä ensinkin nyt ymmärrätte, että meidän tulevat saattajamme todella ovat niiden vihollisia, joille meidänkin samoin täytyy olla; sitten ovat Helleeneistä ne, jotka eivät piitanneet meidän sotajärjestyksestämme, vaan luullen pystyvänsä muukalaisten kanssa aikaansaamaan samaa kuin meidän kanssamme, kärsineet rangaistuksen, niin että toisten taitavat vähemmin luopua meidän sotajärjestyksestämme. Mutta teidän velvollisuutenne on esiytyä niin, että olette urheampia kuin nämä meidän muukalaisystävämme ja selvästi osoitatte vihollisille, että he eivät nyt taistele samallaisten miesten kanssa kuin taistellessansa järjestymättömien joukkojen kanssa.

Tämän päivän sitten Helleenit pysyivät paikallansa. Seuraavana päivänä uhrattuansa, kun enteet näyttivät suotuisilta ja kun olivat suurustelleet, järjestivät jäljettäisriviset joukkueet ja asettivat samallaisesti muukalaiset vasemmalle ja lähtivät liikkeelle, jousimiehet rivien välissä, kuitenkin niin, että ne hiukan olivat raskasaseisten rintaman takana. Vihollisilla oli nimittäin kevyttä väkeä, jotka juoksentelivat alas ja viskoivat kiviä; jousimiehet ja kevytaseiset karkoittivat nämä. Muut etenivät hitaasti, ensin sitä paikkaa kohden, josta Mossynoikit ja heitä seuranneet oli työnnetty takaisin, sillä sinne olivat viholliset järjestyneet vastarintaan. Kevytaseisia vastaan he nyt kestivät ja alkoivat taistella näiden kanssa, mutta kun raskasaseiset lähestyivät, kääntyivät pakoon. Heti kevytaseiset seurasivat heitä ja ajoivat takaa ylös kaupunkiin asti; raskasaseiset seurasivat rintamajärjestyksessä.

Kun Helleenit olivat kaupungin rakennusten lähellä ylhäällä, alkoivat viholliset kaikki siellä jo yhteen kokoontuneina taistella ja viskasivat heittokeihäitä, ja heillä oli muitakin keihäitä, niin paksuja ja pitkiä, että mies töin tuskin jaksoi kantaa, näillä he yrittivät puolustautua läheltä. Mutta kun Helleenit eivät väistyneet vaan etenivät yhä, pakenivat Mossynoikit sieltäkin ja kaikin jättivät paikan. Mutta heidän kuninkaansa, joka oleili korkeimmalle kohdalle rakennetussa puisessa tornitalossa[67] ja jota siellä aina asustavana elätettiin ja vartioitiin, ei tahtonut tulla ulos, samoin ei myös aikaisemmin vallatun paikan väki, vaan paloivat siellä tornissa. Helleenit ryöstivät paikat ja löysivät huoneiden säilyissä talletettuina leipiä viime vuodelta, niinkuin Mossynoikit sanoivat, sekä uutta viljaa vielä puimattomana oljissa, enimmäkseen nisua. Myös löydettiin delfiininlihaa suolattuna kaksikorvaisissa ruukuissa sekä astioissa delfiininrasvaa, jota Mossynoikit käyttivät samalla tavoin kuin Helleenit öljyä; huoneiden yläkerroksissa oli paljon litteitä pähkinöitä, joissa ei ollut yhtään halkeamaa (pinnalla).[68] Näitä he käyttivät jopa enimmäkseen ravintonansa keittäen ja leipinä paistaen. Viiniäkin löydettiin, se oli sekoittamatonna hapanta ja muikeata, mutta sekoitettuna hyvänhajuista ja -makuista.

Kun Helleenit olivat täällä aterioineet, marssivat he eteenpäin jättäen paikan sotaliittolaisilleen Mossynoikeille. – Kaikki muut vihollispaikat, joiden ohi kulkivat, asukkaat, helposti vallattavina, jättivät, tai itse vapaaehtoisesti antautuivat. Enimmät paikat olivat tämänlaatuisia: kaupungit olivat toisistaan n. 80 stadion päässä, toiset enemmän, toiset vähemmän, ja huudellessaan toisillensa, kuulivat toisesta kaupungista toiseen, niin vuorinen ja laaksoinen oli maa. Kulkeissaan ystäviensä alueiden kautta, näyttelivät Helleeneille varakkaiden lihavia lapsia, niitä oli ruokittu keitetyillä pähkinöillä, ne olivat hienoihoisia, ja varsin vaaleita, melkein yhtä pitkiä kuin paksuja, kirjaviksi koristeltuja selästä ja koko etupuoli täynnä kukkaispiirroksia. He halusivat julkisesti pitää yhtä Helleenien matkassa kulkevien naisten kanssa, sillä se oli heidän tapansa. Kaikki olivat vaaleita, miehet ja naiset. Nämä olivat, niinkuin kaikki sotaretkellä olleet sanoivat, sivistymättömimmät kaikista kohtaamistansa ihmisistä ja enimmän eroavaiset helleeniläisistä tavoista. Sillä he tekivät kaikkien nähden mitä ihmiset yksin ollen saattavat tehdä ja jota eivät muutoin rohkenisi, ja yksin ollen menettelivät niinkuin olisivat olleet toisten seurassa, puhuivat itseksensä, nauroivat itsellensä, karkeloivat missä hyvänsä sattuivat seisomaan, ikäänkuin muille näyttäytyäkseen.

V. LUKU.

Matka Khalybien ja Tibareenien alueiden kautta. Rettelöt Sinopelaisten kanssa.

Tämän Mossynoikien maan läpi kulkivat Helleenit, vihollisten ja ystävien alueella, kahdeksan päivänmatkaa ja saapuivat Khalybien maahan. Nämä olivat harvalukuiset ja Mossynoikien alamaisia ja heidän useimpien elinkeinonsa oli raudan valmistus.[69] Sieltä tulivat Tibareenien maahan. Se oli paljon tasaisempaa ja näillä oli paikkakuntia meren rannalla, jotka olivat verrattain vähän varustettuja. Niihin mielivät päälliköt hyökätä, jossain määrin siten hyödyttääkseen sotajoukkoa, eivätkä sen vuoksi ottaneet vastaan Tibareenien lähettämiä ystävyyslahjoja, vaan käskivät tuojien odottamaan, kunnes he neuvottelisivat, ja sitten uhrasivat. Paljon uhrattuansa julistivat kaikki tietäjät vihdoin sen neuvon, että sota ei mitenkään olisi sallittua. Sitten Helleenit ottivat lahjat, ja kuin ystävällisen maan kautta kuljettuansa kaksi päivää saapuivat Kotyooraan, helleeniläiseen kaupunkiin, joka on Sinopelaisten siirtola Tibareenien maassa.

Tähän asti oli sotajoukko kulkenut jalkaisin. Paluumatkan pituus taistelusta Babylooniassa Kotyooraan oli 122 päivänmatkaa, 620 parasankia, 18,600 stadiota, aika kahdeksan kuukautta. Siellä viipyivät 45 päivää. Sen ajan kuluessa ensin uhrasivat jumalille, järjestivät juhlakulkueita Helleenien kansakunnittain sekä urheilukilpailuja. Elintarpeita ottivat osaksi Paflagoniasta, osaksi Kotyoorien alueilta, sillä ne eivät pitäneet tarjolla eivätkä ottaneet sairaita kaupunkiinsa. Tällä välin saapui lähettiläitä Sinopesta, jossa oltiin huolissaan sekä Kotyooran kaupungin puolesta, sillä se maksoi veroa ja kuului heille, että myös maan tähden, jonka ryöstämisestä olivat kuulleet. Leiriin tultuansa he lausuivat (muiden puolesta esiytyi Hekatoonymos, jota pidettiin suurena puhujana): "Soturit! Sinopen kaupunki on lähettänyt meidät niin hyvin kiittämään teitä, Helleenit, muukalaisten voittamisestanne kuin myös iloitsemaan teidän kanssanne siitä, että nyt olette täällä pelastuneina niin monista ja, niinkuin olemme kuulleet, vaarallisista vaiheista. Mutta me, ollen itsekin Helleenejä, katsomme kohtuulliseksi saada teiltä, Helleeneiltä, vain hyvää eikä yhtään pahaa kohtelua; sillä emmehän me ole teille milloinkaan mitään pahaa tehneet. Nämä Katyooralaiset ovat meidän siirtokuntalaisiamme ja heille olemme antaneet muukalaisilta ottamamme maan; sentähden he meille maksavat määrätyn veron samoinkuin Kerasuntin ja Trapetsuntin kaupungitkin, joten näille tekemänne paha koskee Sinopen kaupunkia. Kuitenkin saamme kuulla, että te olette väkisin tunkeutuneet kaupunkiin, että jotkut teistä ovat majoittuneet taloihin, ja väkivallalla ilman sopimusta otatte tarpeitanne maaseudulta. Tätä emme katso kohtuulliseksi. Mutta jos näin yhä teette, täytyy meidän tehdä ystäviksemme Korylas ja hänen Paflagonialaisensa ja kenenkä muun vain voimme."

Tämän johdosta nousi Ksenofon ja vastasi sotilaitten puolesta: "Sinopelaiset! Me olemme mielissämme, että olemme tulleet tänne ja pelastaneet itsemme ja aseemme, sillä ei ollut mahdollista samalla viedä ja kuljettaa tavaraa ja taistella vihollisia vastaan. Mutta nyt tultuamme helleeniläisiin kaupunkeihin ostimme mitä tarvitsimme, ja siitä, että he meitä kunnioittivat sekä antoivat sotaväelle lahjoja, me kunnioitimme heitä, ja jos joku muukalaisista oli heidän ystävänsä, sitä emme häirinneet; mutta heidän vihollisiansa me voimiemme mukaan vahingoitimme joka kerta kun veivät meidät heitä vastaan. Kysykää heiltä, millaisiksi he ovat havainneet meidät, sillä täällä on muutamia, jotka tuo kaupunki on ystävyydestä lähettänyt meille oppaiksi. Mutta missä meille tultuamme ei ole tarjolla ruokavaroja, muukalaisten tai Helleenien maassa, emme niitä ota ilkivallalla, vaan täytymyksestä. Kardukhit, Taokhit ja Khaldaialaiset, vaikka eivät olekaan suurkuninkaan alamaisia ja vaikka ovatkin varsin peloittavia, saatoimme vihollisiksemme, sentähden että oli pakko ottaa ruokavaroja, kun eivät pitäneet niitä kaupaksi. Makrooneja sitä vastoin, vaikkeivät olleetkaan Helleenejä, kohtelimme ystävinä emmekä ottaneet heiltä mitään väkisin, koska he parhaansa mukaan koettivat pitää tarjolla ruokavaroja. Mutta Kotyooralaiset, joita sanotte teikäläisiksi, ovat itse syypäitä, jos heiltä jotakin otimme, sillä he eivät käyttäytyneet ystävinä meitä kohtaan, vaan sulkivat porttinsa, eivät ottaneet meitä sisälle kaupunkiinsa eivätkä lähettäneet kaupaksi ulkopuolelle ja syyttivät siitä teidän tänne asettamaanne maaherraa. Mitä tulee siihen, että sanot muutamien täällä väkisin majoittuneen, niin me pyysimme ottamaan katonalle sairaat, mutta kun eivät avanneet portteja, tulimme sisälle siitä, missä itse paikka meidät päästi, mitään muuta väkivaltaa tekemättä; sairaat ovat nyt seinien sisällä ja elävät omilla varoillaan; me vartioimme portteja, etteivät sairaamme olisi teidän maaherranne hallussa, vaan meidän vallassamme olisi korjata heidät mielemme mukaan. Me muut taas majailemme, niinkuin näette, taivasalla, järjestyksessä, valmiina palkitsemaan hyvällä hyväntekijöitämme, puolustautumaan pahantekijöitä vastaan. Mitä taas tulee siihen uhkaukseesi, että jos näkisitte hyväksi, tekisitte Korylaan ja hänen Paflagonialaisensa sotaliittolaisiksenne meitä vastaan, niin me, jos niin tarvitaan, sodimme teitä molempia vastaan, sillä me jo olemme sotineet muitakin, teitä paljon monilukuisempia, vastaan, ja jos hyväksi näemme, teemmepä vielä ystäväksemme Paflagonialaisen, sillä kuulemme hänen haluavan teidän kaupunkianne sekä rantaseutuja. Aiomme siis suosien hänen aikeitansa koettaa tulla hänen ystäviksensä."

Tällöin huomattiin sangen selvästi, että Hekatoonymoksen lähettiläskumppanit olivat suutuksissaan hänen sanoistansa. Heidän joukostansa astuikin esille toinen ja sanoi, etteivät he ole tulleet tekemään sotaa, vaan osoittamaan, että he ovat ystäviä. Jos tulette Sinopen kaupunkiin, otamme teidät siellä lahjoilla vastaan, ja nyt käskemme täkäläisten antamaan mitä voivat, sillä näemme totta olevan kaiken sen, mitä sanotte. Sitten lähettivät Kotyooralaiset vieraslahjoja ja Helleenien päälliköt kestitsivät Sinopen lähettiläitä. He keskustelivat toistensa kanssa paljon ja ystävällisesti ja tiedustelivat sekä monesta muusta että loppumatkasta ja molemminpuolisista tarpeista. – Niin loppui se päivä.

VI. LUKU.

Neuvotteluja merimatkasta. Yritteitä siirtolan perustamisesta Pontokseen.

Seuraavana päivänä päälliköt kokosivat sotaväen ja päättivät kutsua Sinopelaiset yhdessä heidän kanssansa neuvottelemaan loppumatkasta. Sillä jos täytyisi matkustaa maitse, katsoivat Sinopelaisten saattavan olla heille hyödyksi, he kun tunsivat Paflagonit, jos taas meritse, näytti Sinopelaisia erityisesti tarvittavan, sillä ainoastaan ne saattoivat kyetä hankkimaan riittävästi aluksia sotajoukolle. Kutsuttuansa siis lähettiläät he neuvottelivat yhdessä ja toivoivat että he, itse Helleenejä ollen, Helleeneille siinä ensin osoittaisivat hyväntahtoisuuttaan, että antaisivat heille parhaat neuvot.

Silloin esiytyi Hekatoonymos ja puolustautui ensin siitä, kun oli sanonut heidän tekevän ystäväksensä Paflagonialaisen, että hän ei sillä ollut tahtonut sanoa heidän aikovan sotia Helleenejä vastaan, vaan että he, vaikka voisivatkin olla muukalaisten ystäviä, kuitenkin valitsisivat itsellensä Helleenit. Kun he sitten kehottivat hänen antamaan neuvonsa, niin hän, ensin rukoiltuansa, lausui:

Jos neuvon teille sellaista, mikä minun mielestäni on parasta, käyköön minulle hyvin, mutta ellen, niin päinvastoin. Tässä näyttää nimittäin olevan se tapaus, mistä sananlaskussa sanotaan: neuvo on pyhä asia, sillä jos selkenee minun neuvovan teitä hyvin, niin monet minua kiittävät, mutta jos huonosti, niin te monet minua kiroatte. Vaikeuksia tiedän saavanne paljon enemmän, jos menette meritse, sillä meidän täytyy hankkia alukset, jos taas suuntaatte matkanne maitse, täytyy teidän taistella. Kuitenkin on sanottava mitä ajattelen, sillä tunnen Paflagonialaisten maan ja voiman, siinä on nimittäin kumpiakin: hyvin kauniita kenttiä ja kovin korkeita vuoria. Ensiksikin tiedän heti, mistä maahan ryntäys on tehtävä, sillä se ei ole mahdollinen muualla kuin siinä, missä vuoren kyljet kummallakin puolen tietä ovat korkeat, jos valtaa nämät, voivat aivan harvalukuisetkin pitää ne hallussaan; mutta jos nämät on vallattu, ei koko ihmiskuntakaan voisi siitä päästä lävitse; tämän saatan todistaakin, jos suvaitsette lähettää jonkun minun mukanani sinne. Sitte tunnen myös heidän kenttänsä ja ratsuväkensä, jonka itse muukalaisetkin katsovat kelvollisemmaksi kaikkea kuninkaan ratsuväkeä. Aivan äskettäinkin tapahtui, että nämät eivät tulleet saapuville kuninkaan kutsuessa, sillä heidän päämiehensä (ennen mainittu Korylas) on siihen liian ylpeä. Mutta jos voisittekin vuoret salaa vallata tai ennakolta ehtiä ottaa ja kentällä taistellen voittaa heidän ratsuväkensä ja enemmän kuin 120,000:n jalkaväkijoukkonsa, tulette virroille, ensin kolmen pletrin levyiselle Thermodon-joelle, jonka ylikulun luulen vaikeaksi muutoinkin saati vihollisten paljouden ollessa edessä ja seuratessa takaa; toinen virta on Iris, samoin kolmen pletrinen, kolmas Halys, joka ei ole vähemmän kuin parin stadion levyinen ja jonka yli ette mitenkään pääsisi ilman aluksia, mutta kuka teille niitä kauppaisi? Samoin on mahdoton kulkea Parthenios-joen yli, jonka rannalle joutuisitte, jos Halyksen yli pääsisitte. Minä siis katson, että teidän maamatkanne ei ole ainoastaan vaikea, vaan kokonaan mahdoton. Mutta jos menette merta myöden, sopii täältä purjehtia rannikkoa pitkin Sinopeen, Sinopesta Heerakleiaan, ja Heerakleiasta ei ole maa- eikä merimatka vaikea, sillä paljon aluksiakin on Heerakleiassa.

Hänen näin puhuttuansa epäilivät jotkut hänen puhuneen ystävyydestä Korylasta kohtaan – tuo oli nimittäin hänen vierasystävänsä – toiset taas lahjojen saannin toivossa tästä neuvostansa, muutamat epäilivät hänen niin puhuneen myös sen vuoksi, etteivät Helleenit maamatkallaan vahingoittaisi Sinopelaisten seutuja. Helleenit sentään päättivät matkata merta myöden.

Tämän jälkeen lausui Ksenofon: Sinopelaiset! Sotamiehet ovat valinneet teidän neuvomanne tien, kuitenkin sillä ehdolla, että jos saadaan aluksia niin riittävästi, että ei yhdenkään joukosta tarvitse jäädä tänne, niin me purjehdimme, mutta jos muutamien tarvitsisi jäädä, kun muut purjehtisivat, niin emme saata astua aluksiin. Tiedämme nimittäin, että missä me olemme ylivoimaisia, pystymme sekä pelastumaan että saamaan ruokavaroja, mutta jos meidät jossakin tavataan heikompina kuin viholliset, on selvä, että olemme orjien asemassa.

Lähettiläät tämän kuultuansa käskivät lähettämään lähettiläitä. Lähetettiin arkadialainen Kallimakhos, ateenalainen Ariston ja akaialainen Samolas, ja niin nämä menivät.

Kun Ksenofon tällä välin tarkkaili Helleenien raskasaseisten paljoutta, katseli monilukuisia kevytaseisia, jousi-, linko- ja ratsumiehiä, jotka jo harjaantumisensa johdosta olivat perin päteviä ja olivat paraikaa Pontoksessa, jossa ei vähillä varoilla suinkaan voitaisi varustaa niin suurta voimaa, näytti hänestä hyvältä se aije, että hankittaisiin Hellaalle aluetta ja valtaa, jos perustaisivat sinne kaupungin; ja hänen mielestänsä tulisi sillä olemaan merkitystä katsoen sekä heidän oman väkensä lukuun että Pontoksen ympäristössä asuvaisiin. Tämän vuoksi hän kutsui luoksensa ambrakialaisen Silanoksen, Kyyroksen entisen tietäjän, ja uhrasi ennenkuin kenellekään sotaväestä siitä mitään puhui. Mutta Silanos, peläten että tämä tuuma toteutettaisiin ja sotajoukko jäisi johonkin, levitti sotaväkeen huhun, että Ksenofon tahtoo pidättää täällä sotajoukon, perustaa kaupungin ja hankkia itsellensä mainetta ja valtaa, mutta Silanos itse tahtoi mitä pikimmin päästä Hellaaseen, sillä hänellä oli tallella ne 3,000 dareikkia, jotka Kyyros oli antanut hänelle, kun hän uhreista oli oikein ennustanut kymmenen päivää kuluvan ennenkuin kuningas kuuluisi. Sotamiehistä, asian kuultuansa, toiset pitivät parhaana jäädä, enimmät kuitenkin olivat vastaan. Dardanolainen Timasion ja boiootialainen Tooraks puhuivat muutamille läsnäoleville Heeraklean ja Sinopen kauppiaille, että ellei hankita sotaväelle palkkaa, niin että heillä täältä purjehtiessaan on riittävästi ruokavaroja, on vaara, että niin suuri sotavoima jää Pontokseen, sillä Ksenofon tahtoo ja kehottaa meitäkin, laivojen saavuttua, heti sanomaan sotajoukolle: Miehet! Näemme nyt olevamme kykenemättömiä sekä merimatkalle lähteissämme saamaan ruokavaroja että kotiin tultuamme hyödyttämään kotiväkeämme. Mutta jos haluatte Pontoksen ympäristöstä valita ja omistaa mieleisenne paikan ja sallitte sen, joka niin haluaa, mennä kotiin tai jäädä tänne, niin on teillä aluksia heti heittäytyänne minne kukin mielii. Kauppiaat, tämän kuultuaan, ilmoittivat sen kaupungeillensa, heidän mukanaan lähetti Timasion dardanolaisen Eyrymakhoksen sekä ennen mainitun Tooraksin sanomaan samaa. Sen johdosta Sinopelaiset ja Heeraklealaiset tiedoittivat Timasionille, että hän ottaisi haltuunsa rahat ja vaikuttaisi siihen suuntaan, että sotajoukko purjehtisi pois. Tämä kuuli sen tyytyväisenä ja lausui sotamiesten kokouksessa näin: Miehet: ei tarvitse tuumia tänne jäämistä eikä pitää mitään parempana Hellasta. Kuulen, että sen johdosta uhreilta kysytään neuvoa, teille mitään ilmoittamatta. Mutta lupaan teille, jos täältä purjehditte ennen uutta kuuta, maksaa jokaiselle kuukausipalkkaa Kytsikon-kultarahan[70] ja johdan teidät Trooakseen, josta olen paennut, ja minun kotikaupunkini tukee teitä, sillä suopeasti he ottavat minut takaisin. Minä itse vien teidät seutuihin, joissa pääsette suuresti vaurastumaan. Sillä minulle on tunnettua Aiolis, Frygia, Trooas sekä koko Farnabatsoksen aluskunta, osittain koska olen sieltä kotoisin, osittain koska olen ollut siellä sotaretkellä Klearkoksen ja Derkyllidaan kanssa.

Heti hänen jälkeensä nousi boiootialainen Tooraks, joka oli Ksenofonin ainainen vastustaja sodanjohdosta puheen ollen, ja lausui: Jos Helleenit poistuvat Pontoksesta, on heillä hallussaan Kersoneesos, kaunis ja rikas maa, ja niin saa kuka haluaa jäädä sinne asumaan ja ken ei halua, hänen sopii mennä kotiin. Kun Hellaassa on paljon viljavaa maata, on naurettavaa maleksia muukalaisten maassa. Siksi kun saavutte sinne, lupaan minäkin, niinkuin Timasion, teille palkan.

Tämän hän sanoi tietäen, mitä Timasionille Sinopelaiset ja Heeraklealaiset olivat luvanneet, jos purjehtisivat pois.

Tällöin Ksenofon oli vaiti. Mutta nyt nousivat akaialaiset Fileesios ja Lykon puhumaan, kuinka kiusallista oli, että Ksenofon omin päinsä sekä houkutteli heitä jäämään että tiedusteli uhreilla, neuvottelematta sotajoukon kanssa, ensinkään esittämättä asiaa julkisesti. Sen johdosta täytyi Ksenofonin esiytyä ja lausua seuraavaa:

Sotamiehet! Minä uhraan niinkuin näette, niin usein kuin voin sekä teidän että itseni tähden siten osatakseni puhua, ajatella ja toimia kuinka olisi parasta ja edullisinta teille sekä minulle. Niin nytkin uhrasin juuri sen vuoksi, että saisin selville, olisiko parempi puhua teille ja ryhtyä toimenpiteisiin näiden johdosta, vai olla koskematta koko asiaan. Tietäjä Silanos vastasi minulle, ja se onkin pääasia, että uhrit ovat suotuisat, sillä hän tiesi, etten minäkään ole niissä kokematon, kun olen aina saapuvilla uhritoimituksissa; mutta hän sanoi, että uhrissa ilmeni jokin juoni ja salahanke minua vastaan, niinkuin hän tietenkin tunsi, koskapa hän itse vehkeili parjataksensa minua teille. Hän nimittäin on levittänyt jutun, kuinka minä muka jo mietin saattaa käytäntöön asian teille sitä perustelematta. Minä kyllä olisin harkinnut, jos näkisin teidän olevan pulassa, millä tavalla kävisi päinsä, että valtaisitte kaupungin, josta kukin saisi purjehtia pois mielensä mukaan jo nyt, tai jos ei tahtoisi, vasta sitten kun olisi hankkinut riittävästi, millä hyödyttäisi kotolaisiansa, mutta kun näen sekä Sinopelaisten ja Heeraklealaisten lähettävän teille laivoja täältä purjehtiaksenne että myös luvattavan teille palkkaa ensi uudesta kuusta alkaen, niin näyttää minusta olevan oivallista, että me hyvissä voimin pääsemme sinne, mihin tahdomme ja saamme vielä palkan pelastuksesta ja niin hyvin minä itse luovun tuosta tänne jäämisajatuksesta kuin myös sanon kaikille, jotka minulle tulivat puhumaan tuon tuuman toteuttamisesta, että heidän tulee tuosta luopua. Sillä näin ajattelen: jos olette yhdessä monilukuisina, niinkuin nyt, teitä minun mielestäni pidetään arvossa ja saatte ruokavaroja, sillä voittaminen merkitsee voitettujen oman ottamista haltuunne; mutta eristäytyneinä ja voimanne jakaannuttua pienoisosiin, ette voi saada elintarpeita ettekä kunnialla selvitä selkkauksista. Minä siis päätän niinkuin tekin, että on lähdettävä Hellaaseen ja jos kuitenkin keksittäisiin jonkun jättäneen meidät ennenkuin koko sotajoukko on turvassa, on hän rikoksellisena rangaistava. Ja kuka tämän hyväksyy, sanoi hän, nostakoon kätensä.

Kaikki nostivat.

Mutta Silanos huusi ja yritti osoittaa olevan kohtuullista, että ken tahtoisi saisi mennä tiehensä. Mutta sotamiehet eivät sellaista suvainneet, vaan uhkasivat rangaista kiinni saadun karkurin. Kun Heeraklealaiset saivat tietää, että oli päätetty purjehtia sieltä ja että Ksenofon itse oli sitä äänestänyt, lähettivät he laivoja, mutta Timasionille ja Tooraksille lupaamissansa palkkarahoissa Heeraklealaiset söivät sanansa. Silloin säikähtyivät palkan lupaajat ja pelkäsivät sotaväkeä, kutsuivat luoksensa ne muut päälliköt, joiden kanssa ennen olivat yhteisesti neuvotelleet toimenpiteistänsä – niitä olivatkin kaikki muut paitsi asinelainen Neon, vielä poissa olleen Kheirisofoksen alipäällikkö –, tulivat Ksenofonin tykö ja sanoivat katuvansa ja että he pitivät parhaana purjehtia Fasikseen, koska kerran aluksia oli, ja vallata Fasilaisten maan. Siellä hallitsi siihen aikaan Aieetes-kuninkaan pojanpoika. Ksenofon vastasi, että hän ei puhu tästä mitään sotajoukolle, mutta jos te tahdotte, kootkaa sotamiehet ja ilmoittakaa. Siihen ilmaisi dardanolainen Timasion mielipiteensä olevan, että ei pidetä yleistä kokousta, vaan kukin koettaa taivuttaa ensin omat osastonpäällikkönsä. Sitten he poistuivat ja tekivät niin.

VII. LUKU.

Ksenofon ja Helleenien sotakuri.

Sotamiehet saivat kuitenkin tietoa näistä hankkeista ja Neon väitti Ksenofonin taivuttaneen muut päälliköt sekä mielivän vilpillisesti viedä sotamiehet taas Fasis-maakuntaan. Tämän kuultuaan sotamiehet suuttuivat, syntyi seurueita, kokoontuivat ryhmiin ja oli varsin pelättävä, että tekisivät mitä myöhemmin tekivät Kolkhien kuuluttajille ja toritarkastajille, sillä kaikki ne, jotka eivät päässeet pakoon merelle, kivitettiin. Tämän huomattuaan katsoi Ksenofon välttämättömäksi mitä kiireimmin koota heidät eikä sallia heidän omin päinsä ryhmittyä. Hän käski kuuluttajan julistaa kokouksen. Kuultuansa kuuluttajan juoksivat kokoon aivan auliisti. Syyttämättä päälliköitä heidän tulemisestaan hänen tykönsä lausui Ksenofon:

"Kuulen jonkun teistä, miehet, moittivan minua, että muka minä vilpillisesti aion viedä teidät Fasikseen. Kuulkaa siis minua totuuden nimessä, ja jos ilmenee minun tekevän väärin, en saa lähteä tästä ennenkuin saan rangaistuksen, mutta jos ilmenee minun moittijaini tekevän teille väärin, menetelkää heitä kohtaan ansion mukaan. Te arvattavasti tiedätte, jatkoi hän, mistä aurinko nousee ja mihin laskee, niin myös, jos joku haluaa mennä Hellaaseen, tulee hänen lähteä länteen päin, jos taas tahtoo mennä muukalaisten maahan, tulee työntyä päinvastoin itään. Kykenisikö siis kukaan pettämään teitä siinä, että aurinko nousee sieltä minne se laskee, ja että aurinko laskee sinne mistä se nousee? Edelleen tiedätte myös sen, että pohjatuuli vie Pontoksesta Hellaaseen ja etelätuuli Fasikseen ja sentähden sanotaan: kun pohjoinen puhaltaa, on hyvä keli Hellaaseen. Kuinka niin muodoin olisi mahdollista kenenkään pettää teitä astumaan aluksiin etelätuulella? Mutta (sanonette) laivaan teidät tyvenellä. Mutta minähän purjehdin yhdellä laivalla, te taas vähintään sadalla: mitenkä nyt minä voisin pakottaa teitä purjehtimaan minun kanssani vastoin tahtoanne tai kuinka minä teitä kavalasti kuljettaisin? olettaen, että minun pettäminäni ja lumoominani tulette Fasikseen ja niin astumme maalle: tottakai silloin tuntisitte, että ette ole Hellaassa, ja minä pettäjänne, olen yksi ainoa, te, petetyt, olette lähes 10,000 aseellista! Kuinka nyt saattaisi yksi mies joutua rangaistukseen varmemmin kuin näin (petollisesti) menettelemällä itseänsä ja teitä kohtaan? Vaan nämä ovat tyhmien puheita, kun kadehtivat minua, sentähden että te kunnioitatte minua. Kuitenkin syyttä minua kadehtivat, sillä ketä teistä minä estän joko puhumasta teille, jos jotakin hyvää hän pystyy teille tuomaan, tai jos vain tahtoo, taistelemasta teidän ja itse puolestansa, tai valvomasta teidän turvallisuudestanne huolehtien? Vai olenko minä kenenkään tiellä päälliköitä valitessanne? minä väistyn, hän komentakoon, kunhan vain osoittautuu jossakin teidän hyväntekijäksenne. Mutta tämä on tarpeeksi sanottu minun puolestani; jos kuitenkin joku teistä luulee joko itse olevansa tässä petetty tai että tässä olen pettänyt jonkun toisen, niin osoittakoon sen. Mutta jos teillä on tästä kylliksi, niin älkää poistuko ennenkuin kuulette, minkälaisen hengen näen alkaneen sotajoukossa. Jos se pääsee valtaan ja olestaa niin kuin se nyt alkaa ilmetä, on aika meidän neuvotella itse puolestamme, ettemme esiinny kelvottomimpina ja häpeällisimpinä jumalien ja ihmisten, ystävien ja vihollisten edessä ja joudu halveksittaviksi."

Tämän kuultuansa sotamiehet kummastelivat mitä se oli ja käskivät hänen puhumaan. Sitten hän taas alkoi:

"Luulen tietävänne, että vuoristossa oli Kerasuntilaisille ystävällisiä muukalaisseutuja, joista tuli alas miehiä myymään meille teuraita y.m. Luullakseni meni muutamia teistäkin näiden lähiseutuun ostoksille ja palasitte myös takaisin. Kun alipäällikkö Klearetos oli saanut tietoonsa tämän paikan ja että se oli heikko ja vartioimaton, koska sen asukkaat arvelivat olevansa ystävyyssuhteissa meihin, niin hän kellekään meistä mitään sanomatta hyökkäsi yöllä heidän joukkoonsa ryöstämään. Hänen tarkoituksensa oli, että, jos hän valtaisi sen paikan, hän ei enään palaisi sotajoukkoon, vaan astuisi laivaan, jossa hänen telttakumppaninsa paraikaa purjehtelivat rannikolla, sijoittaisi sinne mahdollisen saaliinsa ja purjehtisi pois Pontoksesta. Ja tästä olivat suostuneet hänen kanssansa hänen telttakumppaninsa laivassa, niinkuin nyt minä tiedän. Hän kutsui luoksensa ketkä vain voi taivuttaa ja ohjasi heidät tuohon paikkaan. Mutta matkalla ennättikin hänet päivänkoitto, paikkakunnan ihmiset kokoutuivat, heittivät ja iskivät varustuksistansa sekä surmasivat Klearetoksen ynnä monta muuta, eräät heistä karkasivat Kerasuntiin. Tämä tapahtui sinä päivänä, jona me tänne tulimme maitse, merelle lähteneistä oli vielä muutamia Kerasuntissa, matkaansa lähtemättä. Tämän jälkeen tuli, niinkuin Kerasuntilaiset kertovat, kolme miestä tuon paikan vanhimmista haluten kääntyä meidän johtomiestemme puoleen. Mutta kun eivät enään kohdanneet meitä, sanoivat Kerasuntilaisille kummastelevansa, mikä meidän päähämme oli pistänyt hyökätä heidän kimppuunsa. Kun kuitenkin Kerasuntilaiset tiedoittivat heille, ettei se toimenpide ollut tapahtunut yhteisestä päätöksestä, olivat he iloinneet ja aikoneet purjehtia tänne kertomaan meille tapahtumasta ja käskemään sitä haluavaisten ottamaan vainajansa itse ne haudataksensa. Pakoon päässeistä Helleeneistä osui vielä muutamia olemaan Kerasuntissa; kun nämä saivat tietää, minne muukalaiset olivat menossa, rohkenivat he sekä itse heittää heitä kivillä että kehottivat muita siihen. Ja nuo kolme lähettilästä kuoli kivitettynä. Tämän tapauksen jälkeen tuli Kerasuntilaisia meidän puheillemme ja kertoivat mitä oli tehty. Me päälliköt olimme murheissamme tapahtumista ja neuvottelimme Kerasuntilaisten kanssa kaatuneitten Helleenien hautaamisesta. Mutta istuessamme yhdessä leirin ulkopuolella kuulemme yhtäkkiä kovan melun: lyö! lyö! heitä! heitä! ja pian näemme ihmisjoukon juoksevan kiviä kädessä ja toisien poimivan niitä maasta. Ja Kerasuntilaiset, jotka olivat nähneet mitä heidän luonaan oli tapahtunut, riensivät pelästyneinä laivoille. Olipa totisesti meikäläisiäkin pelästyneitä! Minäpä menin niiden luo ja kysyin: mitä oli tekeillä? Toiset heistä eivät tietäneet mitään, kuitenkin oli heillä kiviä kädessään. Kohdattuani jonkun, joka tiesi jotakin, sanoi hän minulle, että toritarkastajat mitä säädyttömimmästi kohtelevat sotajoukkoa. Samassa joku näki toritarkastaja Tseelarkoksen rientävän merelle päin, ja kirkasi kovasti; sen kuulijat syöksyivät hänen jälkeensä ikäänkuin villisian tai hirven ilmestyessä. Kerasuntilaiset taas nähdessään niiden ryntäävän heitä päin, ilmeisesti luullen niiden syöksevän heidän päällensä, pakenivat juosten ja työntyivät mereen; sinne syöksyi muutamia meikäläisiäkin ja kuka ei osannut uida, hukkui. Ja mitä te pidätte näistä Kerasuntilaisista? He eivät tehneet mitään pahaa; mutta he pelkäsivät, että meihin oli mennyt jokin raivo niinkuin koiriin. Jos nyt tätä saa jatkua edelleen, tulee teidän katsoa, mihin tilaan joutuu sotajoukkomme. Te kaikin ette kykene alkamaan ettekä lopettamaan sotaa tahtonne mukaan, mutta kellä kekseliäisyyttä on, se vie sotajoukon ominpäinsä minne vain tahtoo. Ja jos teidän tykönne tullaan lähettiläinä pyytämään rauhaa tai jotakin muuta, niin ne saavat surmansa siihen halukkailta, jotka siten estävät teidän kuulemasta tykönne tulijain esityksiä. Ja vielä, ne päälliköt, jotka te kaikin valitsisitte, eivät nauti mitään arvonantoa, vaan joka itse valitsisi itsensä ja sanoisi: heitä! heitä! se pystyy tutkimatta tappamaan sekä päällikön että sotamiehen kenen teistä hän vain haluaa, jos on hänellä kannattajia, niinkuin nyt tapahtui. Tarkatkaa, mitä nämäkin itse valitut päälliköt ovat teille tehneet. Jos toritarkastaja Tseelarkos on tehnyt teille vääryyttä, on hän nyt purjehtinut pois kärsimättä teiltä rangaistusta; mutta jos hän ei ole tehnyt vääryyttä, on hän paennut sotajoukosta peläten, että saisi surmansa väärin ja tutkimatta. Lähettiläiden kivittäjät ovat saaneet aikaan sen, että Helleeneistä ainoastaan meidän ei suinkaan ole turvallista tulla Kerasuntiin ilman sotavoimaa. Ja kuolleita, joita itse niiden kaatajat ennen tarjosivat haudattavaksemme, ei meidän ole enään turvallista korjata – sen ovat he saaneet aikaan – kuuluttajankaan avustuksella; sillä kuka tahtoisi kuuluttajaksi mennä kuuluttajia murhattuansa? olemmekin pyytäneet Kerasuntilaisten hautaamaan heidät. Onko tällainen nyt sopivaa, päättäkääte, jotta asiain niinollen kukin kohdaltansa vartioisi ja koettaisi saada korkealta kohdalta turvallisen telttapaikkansa. Jos sentään katsotte tuollaisten puuhain sopivan villipedoille eikä ihmisille, niin harkitkaa jotakin loppua niille, mutta jos ette, niin kuinka jumalain nimessä, me mieluisesti saatamme uhrata jumalille tehdessämme tihutöitä, tai kuinka taistella vihollisia vastaan, jos tapamme toisiamme? Mikä ystävällinen kaupunki huolii meistä, jos näkee sellaista laittomuutta meissä? Ken uskaltaa tuoda tarjolle elintarpeita, jos esiinnymme niin rikollisina pyhimmissäkin asioissa? Kunniaa luulemme saavamme kaikilta, kuka meitä sellaisina ylistäisi? Mehän itsekin, sen tiedän, pitäisimme kelvottomina sellaisten tekijöitä."

Tämän jälkeen nousivat kaikki ja julki lausuivat, että näiden paheiden alkajat on rangaistava ja vastedes ei sallita kenenkään ryhtyä enään laittomuuksiin, mutta jos jokukin alkaisi, viedään heidät kuolemaan. Päälliköiden tulee vetää kaikki oikeuteen, on oikeuden mukaan meneteltävä, jos joku on jossakin kärsinyt vääryyttä Kyyroksen kuolemasta saakka; tuomareiksi järjestivät osastonpäälliköt. Ksenofonin kehotuksesta ja tietäjien suostumuksella päätettiin pitää puhdistus- ja sovitusjuhla, ja niin tapahtui.[71]

VIII. LUKU.

Syytöksiä päälliköitä vastaan.

Päätettiin myös vetää päällikötkin tilille kuluneesta ajasta. Tällöin havaittiin syyllisiksi ja tuomittiin Fileesios ja Ksantikles laivatavarain puutteellisesta vartioinnista maksamaan korvaukseksi 20 minaa, sekä Sofainetos, tarkastajaksi valittuna, huolimattomuudesta 10 minaa.

Ksenofonia syyttivät jotkut siitä, että hän oli lyönyt heitä kuin myös, että hän oli heitä kohdellut ylimielisesti. Ksenofon käski ensiksi puhuneen sanomaan missä häntä oli lyöty. Tämä vastasi: siellä, missä olimme menehtyä pakkasesta ja oli tavattomasti lunta. Ksenofon sanoi: tosiaankin, talvisääliä, niinkuin sanot, kun puuttui ruokaa ja viinin hajuakaan ei nyt ollut, monien nääntyessä vaivoihin ja vihollisten seuratessa kintereillä, jos sellaisessa tilanteessa olin ylimielinen, tunnustan olevani kopeampi kuin aasitkaan, joista sanotaan, etteivät nuo ylpeydessään tunne väsymystäkään. Sano kuitenkin, jatkoi Ksenofon, minkä tähden sinua lyötiin? Vaadinko sinulta jotakin ja kun et antanut, löin? vai vaadinko jotain takaisin? vai kiistelinkö tytöistä? vai rienasinko sinua juovuspäin?

Kun ei hän näistä mitään myöntänyt, kysyi Ksenofon häneltä: palveliko hän raskasaseisena? Ei. Entäs kevytaseisena? Ei siinäkään, sanoi hän, vaan telttakumppanit määräsivät hänet vapaan miehen kuorma-aasin ajajaksi. Silloin tunsi Ksenofon hänet ja kysyi: Etkö sinä ole se, joka kuljetit uupunutta miestä? Kyllä niin, sanoi hän, sinähän pakotit siihen ja heitit syrjään kumppanieni kapineet. – Mutta tuo syrjään heittäminen, sanoi Ksenofon, kävi siten, että jaoin kapineet toisien kannettavaksi käskien tuoda ne taas minulle ja sainkin ehjänä kaikki takaisin, sekä palautin sinulle, sitten kun sinä myös olit minulle näyttänyt omistajan? Kuulkaa nyt, sanoi Ksenofon, millainen oli se seikka, sillä se on sen arvoinen.

Mies jäi muista jälkeen, kun ei hän enää jaksanut kulkea. Minä tunsin miestä vain sen verran, että hän oli yksi meistä, pakotin sinun tuomaan tuon miehen, ettei hän sortuisi, sillä luullakseni viholliset seurasivat likellä. Ihminen myönsi tämän. Kun sitten, sanoi Ksenofon, lähetettyäni sinut edeltäpäin ja itse tullessani jälkijoukon kanssa, taas tapasin sinun kaivamassa kuoppaa haudataksesi hänet siihen, seisahduin ja kiitin sinua. Mutta meidän siinä seisoessamme sätkähytti mies säärtänsä, ja läsnäolijat huusivat, että mies elää, mutta sinä sanoit: eläköön niin paljon kuin tahtoo, minä vaan en enään häntä kuljeta. Silloin löin sinua, sen sanot oikein, sillä minun mielestäni sinä näytit tietävän, että hän eli. – Entäs sitten? sanoi hän, kuolipas hän kuitenkin, sittenkun minä sinulle hänet olin osoittanut. – Tosin kyllä, sanoi Ksenofon, me kaikki kuolemme, mutta täytyykö meidät sentähden elävinä haudata?

Silloin he huusivat, että Ksenofon on liian vähän häntä kurittanut.

Ksenofon kehotti nyt muita sanomaan, minkä vuoksi kutakin oli kuritettu, mutta kun ei kukaan noussut, sanoi hän itse:

Miehet! Minä myönnän tosin lyöneeni epäjärjestyksen johdosta moniaita, joiden kelpasi olla teidän turvissanne niin hyvin rivissä käydessänne kuin tarpeen vaatiessa taistellessanne, mutta jotka itse jättivät rivit, riensivät muiden edelle tahtoen ryöstää ja niin etuilla. Mutta jos kaikin olisimme niin tehneet, olisimme kaikin tuhoutuneet. Myös kuritin jotakuta kuhnuria ja nousemaan halutonta, joka jättäytyi alttiiksi vihollisille, ja pakotin hänen astelemaan. Sillä kun kerran itsekin kovassa pakkasessa odottelin eräitä lähtöön hankkivia, niin pitkän aikaa istuttuani huomasin, että vaivoin pääsin nousemaan ja sain sääreni töin tuskin ojennetuksi. Saatuani täten kokemusta omasta itsestäni, ajoin liikkeelle toisenkin joka kerta kun näin jonkun istahtavan tai vetelehtivän, sillä liikunto ja ponnistelu tuotti lämpöä ja norjuutta, mutta istumisen ja lepäilyn näin vaikuttavan veren jähmettymistä ja varpaitten palelemista, joista tekin tiedätte monien kärsineen. Kun joku laiskuri jäi muiden jälkeen ja siten esti kulussa sekä teitä, etujoukkolaisia, että meitä, jälkijoukkolaisia, saatoin nuijata häntä nyrkillä, jottei vihollinen iskisi häntä keihäällä. Sopii siis nyt heidän, pelastettuina, vetää minut tilille, jos ovat jotakin oikeuden vastaista minulta kärsineet; mutta jos olisivat joutuneet vihollisten valtaan, mitä suurta (vääryyttä) he tällöin olisivat kärsineet ja kenen siitä vaatisivat vastuuseen? Esitykseni on yksinkertainen: jos hyvässä tarkoituksessa jotakuta olen kurittanut, vaadin saada tehdä tilin semmoisen kuin vanhemmat lapsillensa ja opettajat oppilaillensa; lääkäritkin polttavat ja leikkaavat hyvässä tarkoituksessa. Mutta jos luulette minun tätä tehneen ylimielisyydestä, huomatkaa, että minä jumalan avulla nyt olen rohkeampi kuin silloin, uskaliaampi nyt kuin silloin ja viiniä nautin enemmän, enkä kuitenkaan kolhi ketään, sillä näen teidän olevan turvassa. Mutta kun on myrsky ja meri pauhaa mahtavana, ettekö näe, kuinka pelkän nyökkäyksen tähden suuttuu keulamies keulassa kulkijoille, suuttuu perämies peräpuolen väelle? sillä sellaisessa tilanteessa pienetkin harhamat pystyvät yhdessä pilaamaan kaikki. Mutta että syystä kuritin heitä, siihen olette te todistajina heitä vastaan: miekat kädessä eikä äänestysliuskat seisotte siinä, ja teillä oli tilaisuus auttaa heitä, jos olisitte tahtoneet, mutta, totisesti, ette keitään auttaneet ettekä minun kanssani järjestyksen häiritsijää kurittaneet. Siten hankitte kehnoille heidän keskensä valtaa salliessanne heidän röyhkeillä. Luulen nimittäin, jos tahdotte tarkata, että havaitsette samoiksi silloin kehnoimmat ja nyt kopeimmat. Tessalialainen nyrkkeilijä Boiskos kieltäytyi kantamasta kilpeä muka väsyneenä, mutta on jo, kuulemma, riisunut monta Kotyooralaista. Jos siis olette järkeviä, teette tälle päinvastoin kuin koirille tehdään: vihaiset koirat kytketään päiväksi, lasketaan irti yöksi, mutta tämä, jos olette järkeviä, kytkekää yöksi, päästäkää päiväksi. Mutta kyllä muuten oudoksun, sanoi hän, että jos olen saattanut itseni vihatuksi jollekulle teistä, sen muistatte ettekä siitä vaikene, mutta jos jotakuta kylmältä varjelin tai torjuin vihollisen tai sairasta ja puutteenalaista hoivasin, sitä ei kukaan muista, ei myös jos jotakuta kunnostaunutta kiitin, ei jos jotakuta urheata miestä parhaani mukaan kunnioitin, niitä ette muista. Ja kuitenkin on kaunista ja oikeata ja jaloa ja hauskempaa muistaa mieluummin hyvää kuin pahaa.

Sitten nousivat ja muistelivat. Ja loppupäätös oli, että kaikki oli hyvin.

Kuudes kirja.

I. LUKU.

Sopimus Paflagonialaisten kanssa. Aseleikkejä. Merimatka. Ksenofon ja Kheirisofos.

Täällä Kotyoorassa viipymisensä viikkoina Helleenit elivät mitkä torilta tuomastansa, mitkä Paflagoniasta ryöstäen. Mutta Paflagonialaisetkin sangen ovelasti sieppasivat eri tahoille hajaantuneita miehiä ja koettivat öisin vahingoittaa leiristä loitommalle majoittuneita, ja näiden johdosta pysyttiin varsin vihamielisellä kannalla toisiansa vastaan. Korylas, Paflagonian silloinen päämies, lähetti Helleenien luo lähettiläitä ja niiden mukana hevosia ja kauniita vaatteita, tiedoittamaan, että Korylas oli valmis siihen, että hän ei kohtele vihamielisesti Helleenejä eikä suvaitse heiltä vihamielisyyttä. Päälliköt vastasivat neuvottelevansa näistä seikoista sotajoukon kanssa ja vierasvaraisesti vastaanottivat lähettiläät sekä kutsuivat aterialle muista miehistä ne, jotka katsoivat oikeutetuimmiksi. Uhrattuaan saalistamiansa härkiä y.m. teuraita järjestivät runsaat kemut ja lepopatjoilla nojallaan aterioivat juoden sarvimaljoista, joita olivat saaneet siltä seudulta. Kun juoma-uhri oli suoritettu ja juhlalaulu laulettu[72] nousivat ensin Traakialaiset karkeloimaan aseissa huilunsoiton säestäessä, keveästi tehden korkeita hyppyjä ja miekkoja välkytellen, lopuksi hyökkäsi toinen toisensa päälle ja kaikkien mielestä näytti kuin olisi hän iskenyt toisen hengettömäksi, mutta tuo kaatuikin vain taitavasti tahallaan, ja Paflagonialaiset kirkuivat kovasti. Sitten hyökkääjä riisti toisen asun ja poistui Sitalkasta laulaen;[73] toiset Traakialaiset kantoivat kaatuneen pois ikäänkuin olisi hän kuollut, mutta hänelle ei ollut vähintäkään vahinkoa tapahtunut.

Senjälkeen esiintyivät Ainiaanit ja Magnesialaiset karkeloiden n.s. karpaia- (viljely-) leikkiä aseissa. Karkelo oli seuraavan kaltaista: toinen riisuu aseensa ja kylvää ja kyntää juhtaparillansa, tuon tuostakin kääntyellen ikäänkuin peloissaan: lähestyy ryöstäjä: kun toinen huomaa hänet etäältä, tempaa hän aseensa, käy tulijaa päin ja taistelevat juhlaparin edessä; kaiken tämän tekivät nämäkin huilunsoiton tahdissa; lopuksi ryöstäjä sitoi miehen ja vei pois juhdat. Välistäin päinvastoin kyntäjä voittaa ryöstäjän, sitoo hänen molemmat kätensä selän taakse, kytkee hänet juhtien rinnalle ja niin ajaa ne menemään.

Näiden jälkeen astui sisälle Myysialainen, kummassakin kädessään pieni kilpi, ja karkeloi milloin olettaen vastassansa olevan kaksi, milloin käyttäen kilpeään ikäänkuin yhtä vastaan, milloin pyöri piirissä ja heitti siitä kuperkeikkaa kilvet käsissään; se oli kaunista nähdä; lopuksi hän karkeloi "persialaista", kalistellen kilpiänsä vuoroin polvistui, vuoroin nousi, ja kaikki nämä temput hän teki huilun soiton tahdissa.

Sitten esiytyivät Mantinealaiset ja muutamat muut Arkadialaiset mahdollisimmasti kauneimmissa varusteissaan, astuivat tahdissa, huilun puhaltajattarien säestäissä karkelon mukaista tahtia, lauloivat ylistyslaulua ja karkeloivat niinkuin juhlakulkueissa jumalain temppeleihin. Paflagonialaiset tämän nähdessään olivat aivan ihmeissänsä siitä, että kaikki karkelot suoritettiin aseissa. Kun Myysialainen näki heidän hämmästyneen tämän johdosta, toi häh sisälle karkelotytön, erään Arkadialaisen luvalla, jolle tyttö kuului, koristettuaan hänet mitä kauneimmin ja annettuaan hänelle köykäisen kilven; ja sulavasti neito karkeloi pyrrikeetä.[74] Siinä oli valtava suosionjyminä ja Paflagonialaiset kysyivät ottivatko naisetkin osaa heidän taisteluihinsa. Nämä vastasivat, että naisetpa kuninkaankin olivat karkoittaneet leiristä.[75] Näin loppui tämä yö.

Seuraavana päivänä tuotiin lähettiläät sotajoukon kokoukseen ja sotamiehet päättivät, että eivät he kohtele vihamielisesti Paflagonialaisia eivätkä suvaitse heiltä vihamielisyyttä. Sitten poistuivat lähettiläät. Mutta Helleenit astuivat laivoihin, koska niitä näytti olevan riittävästi saatuvilla, ja purjehtivat myötätuulta päivän ja yön ollen Paflagonia heidän vasemmallaan. Toisena päivänä saapuivat Sinopeen, ankkuroiden Harmeene-nimiseen satamaan. Sinopelaiset asuvat Paflagoniassa, vaan ovat Mileetolaisten uutisasukkaita. Nämä lähettivät Helleeneille lahjaksi 3,000 jyvämittaa ohrajauhoja ja 1,500 ruukkua viiniä.[76]

Tänne tuli myös Kheirisofos mukanaan kolmisoutulaiva, ja sotilaat odottivat, että hän tullessaan toisi heille jotakin, mutta hän ei tuonut mitään muuta kuin ilmoituksen, että laivaston päällikkö Anaksibios y.m. kiittivät heitä ja lupaa Anaksibios heidän pääsevän nauttimaan palkkaa heti kun olisivat poistuneet Pontoksesta.

Tässä Harmeenen satamassa sotilaat viipyivät viisi päivää. Mutta sitä mukaa kuin näyttivät lähestyvänsä kotipuoleen, nousi heidän mieleensä nyt enemmän kuin ennen ajatus, kuinka heidän ei sopisi tyhjin käsin kotiin tulla. Arvelivat sentähden, että jos valitsisivat yhden päällikön, voisi yksi päällikkö enemmän kuin monivalta käyttää sotajoukkoa öin päivin, ja jos tarvitsisi jotakin pitää salassa, se paremmin säilyisi, ja jos olisi johonkin ehdittävä ennen muita, tapahtuisi vähemmän viivytystä, sillä ei silloin tarvittaisi keskinäistä keskustelua, vaan yhden päätös pantaisiin toimeen; aikaisemmin toimittivat päälliköt kaikki äänestyksen perustuksella.

Näitä asioita miettiessään kääntyivät Ksenofonin puoleen; osastonpäälliköt tulivat hänen tykönsä sanoen, että sotajoukko ajattelee niin, ja jokaisen osoittaessa hänelle myötätuntoansa koettivat häntä taivuttaa ottamaan ylipäällikkyyden. Ksenofon oli osaksi siihen halukas, sillä hän katsoi siitä tulevan itsellensä suurempaa kunniaa ystäviensä joukossa ja saavansa suuremman nimen kotikaupungissaan ja kenties voisi hän myös jollakin tavoin hyödyttää sotajoukkoa.

Sellaiset ajatukset kehottivat häntä haluamaan päästä itsevaltiaaksi ylipäälliköksi. Mutta kun hän toiselta puolen ajatteli, että jokaiselle ihmiselle on tulevaisuus tuntematon ja että oli siis sekin vaara, että menettäisi jo hankkimansakin maineen, oli hän kahden vaiheilla. Ratkaisusta neuvotonna hän katsoi parhaaksi kysyä jumalain neuvoa: hän tuotti paikalle kaksi teurasta ja uhrasi Tseus-kuninkaalle, niinkuin hänelle Delfoissa oli määrätty, ja silloin näkemänsä unikin oli mielestänsä siltä jumalalta, kun hän alkoi järjestää sotajoukon huolehtimista. Samoin muisti hän, kuinka Efesoksesta lähteissään esiteltäväksi Kyyrokselle, kotka oli hänen oikealla puolellaan äännellyt, tosiaankin istumassa, joka mukana seuranneen tietäjän mukaan oli tärkeä enne eikä suinkaan yksityistä tarkoittava, vaan merkitsi kunniaa, vaikkakin myös vaivoja, sillä linnut ahdistavat etenkin istuvaa kotkaa; enne kuitenkaan ei tiedä tavaraa, sillä kotka hankkii helpommin lennossa saaliinsa.

Ksenofonille selvisi näin ollen hänen uhristansa ilmeisesti, ettei hänen tulisi tavoitella ylivaltaa eikä huolia siitä, jos he hänet valitsisivat, niinkuin todella tapahtui. Sotajoukko kokoontui ja kaikki sanoivat, että yksi valitaan, ja kun tämä oli päätetty, ehdottivat Ksenofonia. Kun näytti selvältä, että valitsevat hänet, jos äänestettäisiin, nousi Ksenofon ja lausui näin:

"Minua ilahuttaa, miehet, koska kerran olen ihminen, että te minua kunnioitatte, ja kiitän teitä ja rukoilen jumalain antamaan minulle tilaisuutta tekemään teille jotakin hyvää, vaan että valitsette päälliköksi minut, vaikka saapuvilla on lakedaimonilainen mies, ei minusta näytä hyödyttävän teitä, vähemmän (vaikutusta) te vain tämän kautta saavuttaisitte, jos jotakin heiltä tarvitsisitte, enkä toiselta puolen luule sen olevan itsellenikään aivan vaaratonta. Sillä näen, etteivät he tauonneet sotimasta isänmaatani vastaan ennenkuin olivat saaneet koko valtion tunnustamaan Lakedaimonilaiset heidänkin johtajiksensa.[77] Kun tähän oli suostuttu, lakkasivat heti sotimasta ja lopettivat kaupungin piirityksen. Jos nyt minä tämän tietäissäni näyttäisin tekeväni tyhjäksi heidän arvonsa siinä missä vain voisin, niin käsitän, että minut liiankin pian saatettaisiin järkiini. Mutta jos ajattelette, että vähemmän ristiriitaa syntyy yhden kuin monen päällikön puolelta, niin tietäkää hyvin, että jos valitsette toisen, ette löydä minua ristiriidan aiheuttajaksi, sillä olen sitä mieltä, että joka sodassa kapinoi päällikköä vastaan, kapinoi omaa säilymistään vastaan; mutta jos valitsette minut, en oudoksuisi, jos löytäisitte jonkun, joka siitä sekä teille että minulle suututtelisi."

Hänen näin puhuttuansa, nousivat vielä paljon useammat ja sanoivat, että Ksenofonin täytyy tulla päälliköksi: Stymfalolainen Agasias sanoi olevan naurettavaa, jos asianlaita niin olisi; vai vihastuisivatko Lakedaimonilaiset, jos pidoissa pöytäkumppanit kokoonnuttuaan eivät valitsisi Lakedaimonilaista pääedeskäyväksi.[78] Sillä jos niin on, sanoi hän, niin eihän meidän nähtävästi käy oleminen osastonpäällikköinäkään, koska olemme Arkadialaisia. Tähän yhdyttiin suosiohuudoin ja sanoivat Agasiaan hyvin puhuneen.

Kun Ksenofon havaitsi lisäselityksen tarpeelliseksi, astui hän esiin ja lausui: Miehet! Jotta tarkoin tietäisitte koko seikan, vannon teille kaikkien jumalain nimessä, että minä, huomattuani teidän mielipiteenne, uhrasin saadakseni selville oliko teille parempi tämän ylipäällikkyyden minulle jättäminen ja minulle sen ottaminen, ja uhrista selvisi niin ilmeisesti, jotta taitamatonkin olisi sen tuntenut, että minun tulee pysyä pois yksinvallasta.

Nyt sitten valittiin Kheirisofos. Kun hänet oli valittu, esiytyi hän ja puhui: Miehet! Se tietäkää, etten minäkään olisi kapinoinut, jos toisen olisitte valinneet. Ksenofonia tosin olette hyödyttäneet, kun ette häntä valinneet, koska nyt jo Deksipposkin häntä parhaansa mukaan parjasi Anaksibiokselle, vaikka minä vaadin hänen vaikenemaan. Hän nimittäin sanoi luulevansa Ksenofonin tahtovan olla päällikkönä mieluummin yhdessä dardanolaisen Timasionin kanssa, joka kuului Klearkoksen joukkoon, kuin hänen, syntyperäisen Lakedaimonilaisen, kanssa. Kun kuitenkin olette valinneet minut, sanoi hän, koetan minäkin voimieni mukaan hyödyttää teitä. Varustautukaa siis huomenna purjehtimaan, jos ilma on suotuisa. Matka käy Heerakleiaan; kaikkien tulee siis koettaa suunnata sinne, muusta neuvottelemme sinne tultuamme.

II. LUKU.

Merimatka Heerakleiaan. Joukon jakautuminen.

Seuraavana päivänä nostettuaan ankkurit he sieltä purjehtivat hyvällä tuulella kaksi päivää pitkin rannikkoa ohikulkiessaan katselivat Iasonin rantaa, jossa Argo-laivan sanotaan ankkuroineen, sekä virtojen suuseutuja, ensin oli Thermodon, sitten Iris, Halys, Parthenios, jonka sivuutettuansa saapuivat Heerakleiaan; se oli helleeniläinen kaupunki, Megaralaisten siirtokunta Mariandynien maassa. Siellä he ankkuroivat Akheruusian niemekkeen lähelle paikkaan, missä muka Herkules oli laskeutunut manalaan Kerberos-koiraa kytkemään; vieläkin siinä näytetään laskupaikan merkkinä enemmän kuin parin stadion syvyistä rotkoa. Heerakleialaiset lähettivät Helleeneille vieraslahjaksi 3,000 medimniä ohrajauhoja, 2,000 ruukkua viiniä, satakunta lammasta ja parikymmentä härkää. Tasangon poikki juoksee siellä parin pletrin levyinen Lykos-joki.

Mutta sotamiehet kokoontuivat neuvottelemaan olisiko loppumatka Pontoksesta tehtävä maitse vai meritse. Akaialainen Lykon nousi ja lausui: Miehet, kummastelen, että päälliköt eivät yritä hankkia meille evästä, sillä nuo vieraslahjat eivät riitä ruoaksi sotajoukolle kolmea päivää, ja täällä ei ole seutua, josta matkan varrella saisimme ruokavaroja. Minun mielestäni tulee siis anoa Heerakleialaisilta ainakin 3,000 kytsikeeniä rahaa. Siihen sanoi toinen: ainakin 10,000, ja tulee heti tässä kokouksessamme valita lähettiläät ja lähettää ne kaupunkiin ottamaan selvää, mitä he vastaavat, siitä sitten saamme neuvotella.

Lähettiläiksi ehdotettiin sen jälkeen ensiksi Kheirisofos, koska hänet oli valittu ylijohtajaksi, jotkut ehdottivat myös Ksenofonia. Mutta nämä vastustivat jyrkästi, sillä kumpikin oli samaa mieltä, että nimittäin ei sovi väkisin vaatia helleeniläiseltä kaupungilta, joka sen lisäksi on ystävällinen, mitään elleivät itse vapaaehtoisesti anna. Kun siis nämä näyttivät vastahakoisilta, lähetettiin akaialainen Lykon, parrasialainen Kallimakhos ja stymfalolainen Agasias. Perille tultuaan nuo ilmoittivat mitä oli päätetty, ja Lykon oli vielä uhannutkin, elleivät tekisi sen mukaisesti. Heerakleialaiset sen kuultuansa sanoivat neuvottelevansa, mutta nopeasti he kokosivat omaisuutensa maaseudulta kaupunkiin, sijoittivat sinne myös ruokatavarain myynnin, sulkivat portit ja näyttäytyivät aseellisina kaupungin muureilla.

Tämän hämmingin aiheuttajat syyttivät nyt ylipäälliköitä toimenpiteen tyhjäksi tekemisestä. Arkadialaiset ja Akaialaiset liittyivät nyt yhteen ja heidän etumiehinään oli varsinkin parrasialainen Kallimakhos sekä akaialainen Lykon. Näiden sanat olivat: kuinka häpeällistä on, että yksi Ateenalainen vallitsee Peloponneesolaisia ja vieläpä Lakedaimonilaisia, vaikkei hän ole tuonut yhtään mitään miesvoimaa sotajoukkoon, he saavat vaivat palkaksensa, edut koituvat muille, vaikka he ovat hankkineet pelastuksen, sillä sen aiheuttajat ovat Arkadialaiset ja Akaialaiset eikä muu sotaväki ole mistään kotoisin. – Totta olikin, että enempi kuin toinen puoli sotajoukkoa oli Arkadialaisia ja Akaialaisia. – Jos nyt nämät olisivat ymmärtäväisiä, niin he liittyisivät yhteen, valitsisivat keskuudestaan itsellensä johtajat, matkaisivat omin päinsä ja koettaisivat itsellensä saada jonkun verran aineellista hyötyä. Tämä hyväksyttiin, ja Kheirisofoksen jättivät ne Arkadialaiset ja Akaialaiset, jotka sattuivat olemaan hänen komennossaan, sekä samoin Ksenofonin, liittyivät yhteen ja valitsivat joukostansa kymmenen päällikköä; näiden määräsivät tekemään äänten enemmistön päätöksen mukaan. Niin siis riistettiin Kheirisofokselta kaiken johto kuudentena tai seitsemäntenä päivänä siitä kun hänet oli valittu.

Ksenofon kuitenkin tahtoi lähteä matkaan yhdessä heidän kanssansa, arvellen siten olevan turvallisempaa kuin jos kukin kulkisi eriksensä, mutta Neon taivutti hänen matkustamaan itseksensä, sillä hän oli kuullut Kheirisofokselta, että Kleandros, Bysantionin maaherra, oli sanonut tulevansa Kalpeen satamaan kolmisoutulaivoilla. Hän siis antoi tämän neuvon sen vuoksi, ettei kukaan muu kuin he miehinensä saisi tilaisuutta kolmisouduilla purjehtimaan. Ja Kheirisofos harmissaan tapahtumista sekä sen johdosta vihaten sotajoukkoa, antoi hänen tehdä tahtonsa mukaan. Jonkun aikaa Ksenofon aikoikin purjehtia erillään sotajoukosta, mutta uhrattuaan tienopastaja Heerakleelle ja tiedusteltuaan olisiko edullisempi ja parempi olla retkellä uskollisina pysyneitten soturien kanssa vaiko erota, sai hän uhrista merkin retketä yhdessä. Täten jakautui sotajoukko kolmia: Arkadialaiset ja Akaialaiset, enemmän kuin 4,500, kaikki raskasaseisia, Kheirisofoksen joukko noin 1,400 raskasaseista ja 700 kevytaseista (Klearkoksen traakialaisia), Ksenofonilla oli noin 1,700 raskasaseista ja 300 kevytaseista; ainoastaan hänellä oli ratsumiehiä, noin 40.

Arkadialaiset hankkivat laivoja Heerakleialaisilta ja purjehtivat ensimmäisinä pois, yhtäkkiä hyökätäksensä Bithynialaisten maahan ja sieltä mahdollisimman paljon saalistaaksensa. He laskivat maalle Kalpeen satamaan, joka on melkein keskikohdalla Bithynian Traakiaa. Kheirisofos kulki heti Heerakleiasta jalkaisin maakunnan poikki, mutta Traakiaan tultuaan matkasi pitkin meren rantaa, sillä hän oli jo sairas. Ksenofon meni laivoilla merta myöden Traakian ja Heerakleian alueen rajoille ja samosi siitä maitse.

III. LUKU.

Huonot seuraukset sotajoukon jakautumisesta.

Kuinka Kheirisofoksen ylipäällikkyys loppui ja kuinka Helleenien sotajoukko jakautui, on ylempänä sanottu. Nuo kukin kolme joukko-osastoa menettelivät sitten seuraavasti: Kun Arkadialaiset olivat yöllä saapuneet Kalpeen satamaan, lähtivät he kohta lähimpiin kyliin, noin 30 stadiota merestä. Päivän valjettua johti kukin päällikkö joukkonsa kylään, mutta kun kylä näytti suuremmalta, johti kaksi päällikköä joukkonsa yhdessä. He suostuivat myös kukkulasta, johon kaikki kokoontuisivat, ja kun olivat odottamatta hyökänneet, ottivat paljon orjia ja saivat saaliiksensa paljon lampaita. Mutta Traakialaiset hajalle paettuansa kokoontuivat jälleen ja ollen kevytaseisia pääsi heitä paljon pakoon myös raskasaseisten Helleenien käsistä. Kokoonnuttuansa hyökkäsivät ensin arkadialaisen päällikön Smikreen joukon kimppuun, joka jo oli menossa sovitulle paikalle suurine saaliinensa. Jonkun aikaa Helleenit taistelivat marssiessaan, mutta heidän kulkeissaan solasta, käänsivät viholliset heidät pakoon ja siinä Smikres kaikkine miehinensä sai heiltä surmansa, toisesta kymmenen miehen johtamasta joukosta, nim. Heegesanderin, pääsi hengissä ainoastaan kahdeksan miestä, niissä myös itse Heegesander. Muut johtajat yhtyivät sovitulla paikalla mitkä vaivoin, mitkä vaivoitta. Mutta Traakialaiset tässä yrityksessä onnistuttuaan huutelivat toinen toisensa kokoon ja yhtyivät yöllä uljaasti. Päivänkoitossa he piirittivät kukkulan, johon Helleenit olivat sijoittuneet, ollen heillä paljon ratsumiehiä ja kevytaseisia ja yhä useampia tulvasi täytteeksi; sitten he vaaratta hyökkäsivät Helleenien raskasaseisia päin, sillä Helleeneillä ei ollut yhtään jousi-, keihäs- eikä ratsumiestä. Viholliset juoksivat ja ratsastivat lähelle ja ampuivat, mutta kun heidän kimppuunsa käytiin, he helposti pakenivat; hyökkäyksiä tapahtui milloin miltäkin puolen ja Helleenejä haavoittui paljon, Traakialaisia tuskin yhtään, ja niin Helleenit eivät voineet liikkua paikastansa, lopuksi Traakialaiset estivät heiltä veden saannin. Hädän ollessa suuren, ryhtyivät keskustelemaan sopimuksesta. Muista ehdoista sovittiinkin, mutta Traakialaiset eivät tahtoneet antaa panttivankeja, niinkuin Helleenit vaativat; ja siihen raukeni koko asia. Sellainen oli Arkadialaisten asema.

Kheirisofos sen sijaan kulki turvallisesti rannikkoa pitkin ja saapui Kalpeen satamaan. Ksenofon samosi keskimaan kautta ja hänen edellä menneet ratsumiehensä kohtasivat vanhoja miehiä matkalla jonnekin. Kun nämä oli tuotu Ksenofonin tykö, kysyi hän heiltä: olivatko he huomanneet muuta helleeniläistä joukkoa jossakin muualla? Nämä kertoivat kaikki mitä oli tapahtunut ja että Helleenit nyt ovat piiritettyinä kukkulalla ja että Traakialaiset kaikin ovat saartaneet heidät. Ksenofon käski nyt viedä nämä miehet varmaan talteen, käyttääksensä heitä tarpeen tullen oppaina, sekä asetettuaan tähystäjiä kutsui sotamiehet kokoon ja lausui:

"Miehet! Arkadialaisista ovat muutamat kuolleet ja loput ovat saarroksissa jollakin kukkulalla. Luulen puolestani, että jos nuo tuhoutuvat, ei meillä ole mitään pelastusta, kun vihollisia on niin paljon ja kun ovat niin ylvästyneitä. On siis parasta meille mitä kiireimmin auttaa maanmiehiämme, niin että, jos he vielä ovat hengissä, yhdessä heidän kanssansa taistelemme emmekä yksin jätettyinä yksin jäisi vaaraan. Nyt siis tulee meidän edetä niin kauvaksi kuin näyttää tarkoituksenmukaiselta leiriytyäksemme ja illastaaksemme. Meidän marssiessamme edetköön Timasion ratsumiehineen pitäen meidät näkyvissään ja tarkaten mitä on edessäpäin, ettei meiltä jäisi mitään huomaamatta! Samalla lähetti hän myös kevytaseisista riuskoja miehiä sivustoille ja kunnaille merkinannolla ilmoittamaan, jos jotain jossakin huomaisivat; hän käski myös polttamaan kaikki mitä vaan tulelle kelpaavaa kohtaisivat, sillä emme me täältä saata päästä mihinkään, kun nimittäin on liian pitkä matka palata Heerakleiaan, liian pitkä matka joutua Khrysopolikseen, ja viholliset ovat lähellä; mutta Kalpeen satamaan, jossa kaiketi on Kheirisofos jos hän vain on pelastunut, on matka lyhyin. Arvattavasti siellä kuitenkaan ei ole laivoja, joilla pääsisimme purjehtimaan, jos taas jäisimme sinne, ei siellä olisi ruokavaroja päiväksikään. Mutta jos piiritetyt jäävät surman suuhun, käy sitä huonommin meille kestää kaikki vaarat yksin Kheirisofoksen miesten kanssa kuin jos nämä pelastuvat ja me kaikin yhdessä yhtyneinä huolehdimme pelastuksestamme; vaan meidän tulee lähteä liikkeelle siinä vakaassa mielessä, että nyt joko kunnialla kuolemme tai saamme aikaan jaloimman työn: Helleenien pelastuksen. Jumalakin ehkä johtaa näin, tahtoen nöyryyttää nuo kerskaavaiset kansalaisemme, jotka luulivat olevansa meitä viisaampia ja sen sijaan saattaa kunniaan ennen heitä meidät, jotka toimimme jumalallisen viittauksen mukaan. Teidän tulee siis seurata ja huomioita voidaksenne täyttää mitä määrätään."

Tämän sanottuaan hän lähti liikkeelle. Ratsumiehet hajautuivat niin laajalle kuin kävi laatuun polttaen missä samosivat, ja kevytaseiset, kulkien kunnailla pääjoukon rinnalla, polttivat kaikki, mitä tulenarkaa näkivät, samoin myös pääjoukko, jos kohtasivat jotakin jäänyttä, niin että koko seutukunta näytti olevan liekkien vallassa ja sotajoukko suuri. Ajan tullen he nousivat kukkulalle sekä leiriytyivät ja näkivät vihollisten tulet noin 40 stadion päässä sytyttäen itsekin mahdollisimman paljon tulia, mutta heti kun olivat aterioineet, käskettiin sammuttaa kaikki tulet. Yövartiot asetettuaan menivät nukkumaan. Päivänkoitossa pitivät rukoushetken ja järjestyttyään juuri kuin taisteluun kulkivat niin nopeasti kuin voivat. Timasion ja ratsumiehet oppaineen kulkien edellä eivät huomanneet tulleensa sille kukkulalle, jossa Helleenejä piiritettiin. He siten eivät nähneet ystävien eikä vihollisten sotajoukkoa – tästä he tiedoittivat Ksenofonille sekä sotajoukolle – ainoastaan vanhoja vaimoja ja miehiä, liuman lampaita ja härkiä jääneinä. Ensin ihmettelivät, mitä nyt on tapahtunut, mutta saivat sittemmin jäljessä kulkevilta tietää, että Traakialaiset olivat heti illan tullen poistuneet ja Helleenienkin sanoivat aamun koitossa lähteneen, mihin, sitä eivät tietäneet.

Ksenofon ja hänen väkensä tämän kuultuaan suurustelivat ja lähtivät sitten matkaan järjestyneinä tahtoen mahdollisimman pian yhtyä toisten kanssa Kalpeen satamassa. Matkatessaan näkivät Arkadialaisten ja Akaialaisten jälkiä tiellä Kalpeen satamaan. Yhteen tultuaan he nyt iloiten näkivät toisensa ja hartaasti tervehtelivät niinkuin veljiä. Arkadialaiset tiedustelivat Ksenofonin miehiltä, miksi he sammuttivat tulet. Me luulimme ensin, vastasivat nämä, kun emme nähneet tulia, teidän karkaavan yöllä vihollisten kimppuun, ja että viholliset, meidän mielestämme, peläten samaa poistuivat, sillä melkein samaan aikaan he lähtivät. Mutta kun teitä ei kuulunut ja aika kului, luulimme teidän saaneen tietää meidän tilamme sekä siitä säikähtyneinä rientävän meren rantaan, päätimme siis, ettei meidän sovi jäädä teidän jälkeenne, ja niin nyt sitten mekin suuntasimme kulkumme tänne.

IV. LUKU.

Kalpeen satama. Vastoinkäymisiä.

Sen päivän viettivät Helleenit nyt siellä meren rannikolla sataman seutuvilla. Tämä paikka, nimeltä Kalpeen satama, on Aasian Traakiassa; tämä Traakia alkaa Pontoksen suupuolesta ja ulottuu Heerakleiaan asti oikealla puolen Pontokseen purjehtiessa. Kolmisoutulaivalla ehtii Heerakleiaan Bysantionista airoilla soutaen pitkän päivän merimatkan. Välimatkalla ei ole yhtään muuta ystävällistä eikä helleeniläistä kaupunkia, vaan ainoastaan Bithynian Traakialaisia, joiden sanotaan julmasti rääkkäävän haaksirikkoutuneita tai muutoin heidän käsiinsä joutuneita Helleenejä. Kalpeen satama on aivan Heerakleian ja Bysantionin keskikohdalla, se on mereen pistävä maa, ja sen merenpuoleinen osa on jyrkkä kallio, jonka matalin kohta on ainakin parikymmentä syltä korkea; niemeä mantereeseen yhdistävä kannas on enintään neljän pletrin levyinen, mutta niemen sisäseutuun sopisi 10,000 ihmistä asumaan. Satama on juuri kallion alla, reuna länttä kohden. Makeata vettä runsaasti vuotava lähde pulppuaa aivan lähellä merta niemiseudun alueella. Puita kasvaa siellä paljon niin hyvin muita kuin monenlaisia ja hyviä laivanrakennusaineita semminkin ihan meren ääressä. Vuorijono jatkuu sisämaahan noin parikymmentä stadiota, ollen multainen ja kivetön, merenpuoleisella sivulla on enemmän kuin 20 stadion alalla taajassa paljon ja monenlaatuisia sekä suuria puita.

Muu seutu on kaunis ja laaja ja siinä on paljon ja hyvin asuttuja kyliä, sillä maa tuottaa ohraa, nisua, kaikellaista palkoviljaa, hirssiä, seesamia, runsaasti viikunoita ja viinirypäleitä, makeata viiniä, ynnä kaikenkaltaista muuta paitsi öljypuita; sellainen oli seutu.

Helleenit olivat leirissä meren rannalla; mahdolliseen siirtolapaikkaan eivät tahtoneet leiriytyä, jopa luulottelivatkin, että sinne tulo tapahtui jostakin aikaisemmasta suunnitelmasta, koska muka jotkut tahtoivat perustaa sinne kaupungin. Enimmät sotamiehistä nimittäin eivät olleet elannon puutteessa purjehtineet tälle palkkaretkelle, vaan Kyyroksen kunnollisuudesta kuultuaan olivat toiset vieläpä miehiä mukanansa tuoneet ja sitä varten rahojakin kuluttaneet, toiset olivat jättäneet isät ja äidit, toiset heittäneet lapsensakin, jotta palaisivat hankittuaan heille varoja, kuullen muidenkin Kyyroksen palveluksessa olleiden erittäin hyvin menestyvän. Näin ollen he nyt ikävöivät pelastua Hellaaseen.

Seuraavana päivänä jälleen yhtymisen jälkeen uhrasi Ksenofon aiotun retkeilyn johdosta, sillä täytyi lähteä hakemaan ruokavaroja ja myös kuolleitten hautaamista hän harkitsi. Kun uhrit olivat suotuisat, seurasivat Arkadialaisetkin (Traakialaisia pelkäämättä) ja hautasivat enimmät kuolleet sinne, missä ne olivat kaatuneet, sillä ruumiit olivat jo viisipäiväisiä eikä niitä enään ollut mahdollista muualle kuljettaa; muutamia he kuitenkin kokosivat teiltä ja hautasivat olosuhteitten mukaan niin juhlallisesti kuin voivat; niille vainajille, joita eivät löytäneet, pystyttivät suuren muistomerkin ja kiinnittivät siihen seppeleitä. Tämän tehtyään palasivat leiriinsä ja sitten illastettuansa kävivät levolle.

Seuraavana päivänä kokoontuivat kaikki sotilaat; heidät sai kokoon etupäässä joukko-osaston päälliköt stymfalolainen Agasias ja eeliläinen Hieronymos y.m. Arkadialaisten vanhimmat. He tekivät päätöksen, että joka tästälähin yrittäisi sotajoukon jakamista, hänet rangaistaan kuolemalla, niin myös, että sotajoukko järjestettäisiin entisellensä, samoin että entiset johtajat ottaisivat päällikkyyden. Kheirisofos oli tällävälin jo kuollut, kuumeeseen, vaikka hän oli lääkettäkin ottanut, ja hänen paikkansa oli saanut asinelainen Neon. Tämän jälkeen nousi Ksenofon ja lausui:

Sotilaat! Matkamme näyttää selvästi olevan tehtävä jalkaisin, sillä ei ole laivoja, ja meidän täytyy lähteä heti, sillä jos jäämme tänne, puuttuu ruokavaroja. Tahdomme siis uhrata, mutta teidän tulee varustautua taistelukuntoon nyt jos milloinkaan muulloin, sillä viholliset ovat jälleen saaneet rohkeutta. – Sitten päälliköt uhrasivat ja saapuvilla oli uhritietäjänä arkadialainen Areksion, kun ambrakialainen Silanos oli jo poistunut sieltä Heerakleiasta vuokraamallansa laivalla. Mutta lähtöä tarkoittava uhri ei onnistunut. Sinä päivänä siis luopuivat siitä hankkeesta, ja eräät rohkenivat sanoa, että Ksenofon tahtoi asuttaa sen seutukunnan ja oli sen vuoksi houkutellut uhritietäjän sanomaan, että lähtöä tarkoittava uhri ei tietänyt hyvää. Ksenofon sentähden julisti, että huomispäivän uhritoimitukseen saa tulla saapuville kuka vaan tahtoo, ja jos vielä joku on tietäjä, tulkoon hänkin saapuville uhria tarkkaamaan. Sitten hän uhrasi ja saapuvilla oli monia. Kolmesti uudistettiin uhritoimitus, mutta matkalle myönteisiä enteitä ei vaan ollut. Sen johdosta sotamiehet suututtelivat, sillä lopussa olivat ruokavarat, joita tullessaan olivat tuoneet eikä missään ollut niiden myymälää. Heidän tämän jälkeen kokoonnuttuaan puhui taas Ksenofon:

Miehet! Lähtöämme tarkoittava uhri ei vielä onnistu, niinkuin itse näette, mutta huomaan teiltä puuttuvan ruokavaroja, minun näyttää siis tarvitsevan uhrata juuri tätä varten. Silloin nousi joku ja sanoi: On luonnollista, ettei uhrimme onnistu, sillä niinkuin eräältä satunnaisesti eilen tulleelta laivalta minä sain kuulla, on Bysantionin maaherra Kleandros tulossa tänne mukanaan kuljetusaluksia ja kolmisoutuisia sotalaivoja.

Tämän johdosta päätettiin yksimielisesti jäädä sinne; mutta ruokavaroja hankkimaan täytyi lähteä; sitä varten taas uhrattiin kolmesti, kuitenkin ilman menestystä. Silloin kokoontuivat jo Ksenofonin teltalle ja sanoivat, ettei heillä ole ruokavaroja, mutta hän sanoi, ettei hän heitä vie mihinkään niinkauvan kun uhrit ovat vastaan. Seuraavana päivänä taas uhrattiin, ja melkein koko sotajoukko piiritti uhritoimituksen, koska se kiinnosti kaikkien mieliä; mutta uhrista ei tullut mitään. Päälliköt eivät siis vieneet väkeä toimenpiteisiin, vaan kutsuivat kaikki kokoon ja Ksenofon lausui: Arvattavasti viholliset ovat kokoontuneet ja meidän täytyy taistella. Jos me nyt jätämme kuormaston suojattuun paikkaan ja lähdemme niinkuin taisteluun varustettuina, kenties uhrit onnestavat meille. – Tämän kuullessaan sotamiehet huusivat, ettei mitään tarvitse viedä suojattuun paikkaan, vaan on kiireimmiten uhrattava. Kun ei ollut lampaita, ostivat vetojuhtia vaunujen edestä ja uhrasivat, ja Ksenofon käski arkadialaisen Kleanorin ottamaan selville, olisiko siinä jotakin; mutta ei nytkään ollut uhri-enne suotuisa.

Kun Neon, Kheirisofoksen jälkeinen päällikkö, näki miesten hirmuisen hädän, tahtoi hän mielistellä heitä; ja kohdattuansa jonkun Heerakleialaisen, joka sanoi tietävänsä lähistössä kyliä, mistä saataisiin ruokavaroja, tiedoitutti hän, että kuka vain haluaisi rientää ruokavaroja hankkimaan, on kyllä siihen opas. Tämän johdosta lähti noin parituhatta miestä mukanaan seipäitä, säkkejä, laukkuja y.m. astioita. Kun he kyliin tultuaan olivat hajaantuneet elintarpeita ottamaan hyökkäsi heidän päällensä ensin Farnabatsoksen ratsumiehiä, jotka olivat Bithynialaisten apuna koettaen yhdessä näiden kanssa voimiensa mukaan estää Helleenejä tulemasta Frygiaan. Nämä ratsumiehet surmasivat ainakin 500 miestä; muut pakenivat ylös vuorelle, eräs pakoonpäässeistä toi tästä tiedon leiriin. Kun tämän päivän uhri taas oli epäsuotuisa, otti Ksenofon kuormajuhdan, sillä muita uhrattavia puuttui, uhrasi sen ja riensi kaikkien kolmenkymmenen ikäisten kanssa apuun. Saatuaan mukaansa muut murhasta pelastuneet palasivat leiriin. Oli jo päivän laskun aika ja varsin alakuloisina Helleenit aterioivat, kun yhtäkkiä pensaikosta syöksähti Bithynialaisia etuvartijoitten kimppuun, tappoivat toisia ja toisia työnnyttivät aina leiriin asti. Tästä tulleen hälinän johdosta kaikki Helleenit karkasivat aseisiin, mutta vihollisten ahdistaminen ja leirin levotuttaminen ei näyttänyt turvalliselta yön aikaan, sillä seutu oli metsäinen. Yön viettivät siis aseissa järjestettyään riittävän vahvat etuvartiat.

V. LUKU.

Kaatuneitten hautaus. Menestystä vihollisia vastaan retkeiltäissä.

Tämän yön siis viettivät näin vartioiden, mutta päivän koitossa päälliköt johtivat kaikki suojattuun paikkaan ja väki seurasi nyt aseineen ja tavaroineen. Ennen aamiaisaikaa kaivoivat paikan pääsykohdan eteen juoksuhaudan ja paaluttivat sen kauttaaltansa paitsi kolme portin kohdustaa. Samaan aikaan saapui Heerakleiasta laiva tuoden ohrajauhoja, uhrieläimiä ja viiniä. Aamulla varhain nousi Ksenofon uhraamaan matkan tähden, ja heti ensiuhri lupasi myötäkäymistä, ja jo uhrijuhlallisuuksien lopussa näki tietäjä parrasialainen Areksion hyväenteisen kotkan sekä kehotti Ksenofonia liikehtimään. Juoksuhaudan yli tultuaan pysähtyivät ja julistettiin, että suuruksen jälkeen sotamiehet lähtevät eteenpäin aseissa, mutta kuormasto ja sotavangit jäävät siihen paikallensa. Kaikki muut lähtivät paitsi Neon, sillä pidettiin parhaana jättää hänet leirin vartiaksi; mutta hänen osastonpäällikkönsä ja sotamiehensä häpesivät, kun eivät saaneet seurata muita lähteneitä ja menivät mukaan jättäen leiriin yli 45-vuotiset, nämä siis jäivät, muut poistuivat. Ennenkuin olivat ehtineet viisitoista stadiota, kohtasivat jo kuolleita. Kun kulkueen etujoukko oli kohdannut ensimmäiset kaatuneet ja kun jälkijoukko oli joutunut niiden kohdalle, hautasivat he kaikki kuolleet, jotka sotajoukko kulkueen suunnassa oli löytänyt. Ensimmäisten hautaamisen jälkeen etenivät jälleen ja taas antoivat jälkijoukon kulkea ensimmäisten hautaamattomien kohdalle sekä hautasivat samaten kaikki, jotka sotajoukko kulkusuunnassaan kohtasi. Tultuansa kylätielle, jossa kaatuneita oli kasoittain, kantoivat heidät kokoon ja niin hautasivat.

Päivä oli kulunut jo yli puolen kun sotajoukko johdettiin pois kylistä ja joukon keskellä oli jokaisen nähtävänä saadut ruokavarat. Silloin näkivät yhtäkkiä vihollisia syöksyvän alas vastapäisiltä kukkuloilta, riviin järjestyneinä paljon ratsu- ja jalkaväkeä, siinä tuli nimittäin Spithridates ja Ratines joukkoineen Farnabatsoksen luota. Helleenit huomattuaan he pysähtyivät noin 15 stadion päähän.

Siitä Helleenien tietäjä Areksion heti toimitti uhrin ja jo ensi uhri tiesi hyvää, sentähden sanoi Ksenofon: Päälliköt, minun mielestäni on järjestettävä varajoukkoja rintaman selkäpuolelle, jotta tarpeen tullen on rintaman auttajia ja viholliset häiriöön saatettuina kohtaavat ehjiä ja järjestettyjä joukkoja. Tämä hyväksyttiin yksimielisesti. Lähtekää te siis, sanoi hän, vihollisia kohden, ettemme seisoskele, kun meidät on nähty ja me heidät olemme nähneet, minä tulen aseteltuani määräyksenne mukaan takimmaiset varajoukot paikoilleen. Rintama lähti liikkeelle hiljalleen, ja Ksenofon, erotettuaan kolme jälkijoukon osastoa, kussakin 200 miestä, määräsi yhden seuraamaan oikealla puolen noin pletrin etäisyydessä, sitä joukkoa johti akaialainen Samolas; toisen joukon hän erotti seuraamaan keskellä, sitä komensi arkadialainen Pyrrias; kolmannen hän vuovasi vasemmalle, sen esimiehenä oli ateenalainen Frasias.

Heidän edetessään ja etumaisten tullessa suuren ja vaikeakulkuisen laakson reunaan, pysähtyivät epätietoisina oliko mentävä laakson lävitse ja käskivät yli- ja alipäälliköiden tulemaan rintamalle. Ksenofon ihmetteli mikä pidätti kulkueen ja kuullessaan käskyn ratsasti sinne nopeasti. Päälliköitten kokoonnuttua sanoi Sofainetos, vanhin ylipäälliköistä, että on tarpeetonta neuvotellakaan senkaltaisen laakson läpi kulkemisesta, mutta Ksenofon keskeytti hänet kiireesti ja lausui:

"Miehet! Tiedättehän, etten minä milloinkaan ole teille tahallani suosittanut vaaraa, sillä näen, että te urhoollisuutta ette tarvitse kunnian tähden, vaan pelastuaksemme. Nyt on asian laita niin, että taistelutta ei täältä päästä: jos emme me käy vihollisia vastaan, niin nämä seuraavat meitä heti kun väistymme ja hyökkäävät päällemme. Katsokaa siis onko parempi mennä miehiä vastaan aseet etupuolellamme, vai poispäin kääntyneinä huomata hyökkääviä vihollisia takanamme. Kyllä te tiedätte, että vihollisia väistäminen ei sovi kellekään kunnon miehelle, mutta vihollisia hätyyttäminen tekee pelkuritkin rohkeiksi. Minä puolestani mieluummin puolella joukolla seuraisin vihollisia kuin koko joukolla väistäisin. Tiedän myös teidän toivovan, että viholliset eivät pysty meitä vastustamaan, kun me hyökkäämme; mutta samoin on selvä kaikille, että jos me väistymme, he rohkenevat rynnätä. Eikös varsinkin ole vaivan arvoista heti tarttua siihen toimeen, että hankala matka saadaan selän taakse, koska juuri nyt olemme taistellen menemäisillämme sen ylitse? Vihollisille minä toivoisin kaikkialla koituvan hyväkulkuisia pakopaikkoja; mutta meidän tulee tästäkin paikasta oppia, että vain voittajat pelastuvat. Sitä minä sentään kummastelen, että kukaan tätä notkoa pitää pelottavampana kuin muita kauttakulkujamme; sillä kuinka päästäisiin tasangon poikki, ellemme voita hevosväkeä? kuinka jo kulkemiemme vuorien poikki, jos semmoinen paljous kevytaseisia kintereillä seuraisi? Ja jos pelastuisimmekin meren rannalle, kuinka suuri rotko onkaan Pontos (Mustameri)? Siellä ei ole laivoja meitä kuljettamaan, ei myös elintarpeita, joilla viipyessämme hengissä pysyisimme, vaan mitä pikemmin sinne saapuisimme, sitä pikemmin täytyisi mennä muonaa hankkimaan. Eikö siis ole parempi taistella tänään ravintoa saaneina kuin huomenna paastoa pitäen? Miehet! uhrimme ovat hyvät, linnut hyväenteisiä, uhrimerkit onneatietäviä: menkäämme vihollisia vastaan: meidät kerran nähtyään eivät nämät enää saa rauhassa syödä eivätkä mielensä mukaan leiriytyä."

Senjälkeen päälliköt kehottivat häntä johtamaan, eikä kukaan vastustanut. Ksenofon otti siis johdon ja käski kunkin käymään notkon yli siltä kohtaa, missä hän osui silloin olemaan, sillä hän päätti sotaväen pikemmin pääsevän laakson läpi taajassa joukossa kuin perättäin jonossa laakson lievettä kulkevaa siltapolkua pitkin. Kun olivat kulkeneet laakson lävitse, ratsasti hän rintamalle ja lausui:

Miehet! muistelkaa kuinka monta taistelua jumalain avulla ja yhdessä käyden olette voittaneet ja mitä saavat kärsiä vihollisia pakenevat, ja sitäkin ajatelkaa, että nyt olemme Hellaan porteilla. Seuratkaa siis Herkules-opasta ja rohkaiskaa toisianne nimeltä mainiten. Suloista on miehuullisilla ja kauniilla sanoilla ja teoilla jättää itsestänsä muiston niille, joille niin tahtoo. – Näin hän puhui sivukulkeissaan ja johti samalla keskustan eteenpäin, kevytaseiset sijoittuivat kummallekin sivulle ja niin vyöryivät vihollisia päin.

Oli käsketty pitää keihäät oikealla olalla, kunnes torvella toitottaisiin merkki, jolloin laskisivat ne hyökkäysasentoon ja seuraisivat askeltahdissa, vaan ei kukaan saa juoksujalassa kiitää. Sitten kulki pitkin rivejä tunnussana: Tseus pelastaja, Herkules johtaja. Viholliset pysyivät paikallaan, kun katsoivat aseman edulliseksi; mutta kun lähenivät toisiansa, nostivat Helleenien kevytaseiset sotahuudon ja kenenkään käskemättä juoksivat vihollisia vastaan. Viholliset liikehtivät vastaan, sekä ratsuväki että Bithynialaisten ryhmä, ja tunkivat takaisin Helleenien kevytaseiset. Mutta kun raskasaseisten rivi nopeasti liikkuen tuli heitä päin sekä samalla torvi toitotti ja Helleenien sotalaulu kajahti ja sotahuuto raikui keihäitten kääntyessä hyökkäykseen, eivät viholliset enää vastustaneet, vaan alkoivat paeta. Timasion ratsumiehineen ryhtyi ajamaan heitä takaa ja surmasivat niin monta kuin voivat ollen itse harvalukuiset. Vihollisten vasen siipi hajautui heti, kun Helleenien ratsuväki oli sen vastassa, mutta heidän oikeansa heikommin ahdistettuna kokoontui kukkulalle. Kun Helleenit huomasivat heidän pysähtyvän, näytti heistä olevan helpointa ja vaarattominta heti heitä ahdistaa, sentähden he sotalaulun virittäen heti ryntäsivät, mutta viholliset eivät pysyneet paikallaan. Kevytaseiset sen vuoksi hätyyttivät heitä kunnes nekin hajautuivat, kuitenkin vain harvoja niistä kaatui, sillä vihollisten monilukuinen ratsuväki vaikutti piirittämisen pelkoa. Mutta kun Helleenit huomasivat sekä Farnabatsoksen ratsuväen vielä pysyvän koossa että bithynialaisen ratsujoukon heihin yhtyneenä kukkulalta katselevan tapausten menoa, päättivät, vaikka väsyneinäkin, täytyvän sittenkin mennä näitäkin vastaan voimiensa mukaan, etteivät nuo rohkaistuneina taas pääsisi virkistymään. Järjestyttyään siis syöksivät.

Silloin vihollisten ratsumiehet pakenivat jyrkännettä alas ikäänkuin ratsuväen takaa-ajamina päästen rotkon suojaan. Kun Helleenit eivät siitä saaneet selvää, niin taukosivat takaa-ajosta, sillä oli jo myöhäinen. Palattuaan paikalle, missä ensihyökkäys oli tapahtunut, pystyttivät voitonmerkin ja menivät auringon laskussa meren rannalle. Siitä oli noin 60 stadiota leiriin.

VI. LUKU.

Maaherra Kleandros ja rettelöt hänen kanssansa. Matka Kalpeesta Khrysopolikseen.

Tämän jälkeen puuhasivat viholliset tavaroittensa tallentamisessa ja kuljettivat kotolaisensa sekä kapineensa mahdollisimman etäälle; Helleenit taas odottelivat Kleandrosta sekä niitä sota- ja kuormalaivoja, joita hänen piti tuoman, lähtivät joka päivä juhtineen ja orjineen ja vaaratta toivat nisuja ja ohria, viiniä, palkokasveja, hirssiä, viikunoita, sillä maa kantoi kaikkia paitsi öljyä. – Sotaväen lomapäivinä sallittiin jokaisen mennä saalistamaan ja kukin lähtenyt sai pitää ottamansa; mutta kun koko sotajoukko lähti liikkeelle, katsottiin sen olevan yhteistä, mitä silloin kukin yksityinen erkani ottamaan. Nyt oli jo yllin kyllin kaikkia, sillä ruokavaroja saapui kaikista helleeniläiskaupungeista ja ohipurjehtijat poikkesivat mielellänsä maalle kuullessaan kaupunkia perustettavan ja sataman siihen syntyvän. Jopa lähiseudun vihollisetkin lähettivät tiedustelemaan Ksenofonilta, kun kuulivat hänen järjestävän asutusta paikkakunnalle, mitä heidän olisi tehtävä ystävyksin ollakseen. Ksenofon esitti heidät sotamiehille.

Silloin juuri saapui Kleandros, mukanaan kaksi kolmisoutua, vaan ei yhtään kuormalaivaa. Sotaväki sattui hänen tullessaan olemaan poissa, jotkut saalistamassa, mikä missäkin vuoriseutuun menneenä ja olivat ottaneet sieltä paljon lampaita. Peläten, että nämät otettaisiin heiltä, toimittivat Deksippokselle (joka Trapetsuntista oli karannut viisikymmenairoisella laivalla ja nyt palannut Kleandroksen kanssa) kehottaen, että hän säilyttäisi heille lampaat, ottaisi itse osan ja palauttaisi heille loput. Deksippos ajoi heti pois ne ympärillä seisoneet vastapuolen sotilaat, jotka sanoivat lampaiden olevan yhteisomaisuutta ja meni sanomaan Kleandrokselle, että sotamiehet yrittävät ryöstöä. Tämä käski ryöstäjän tuotavaksi hänen luokseen. Deksippos tarttui erääseen ja toi. Samassa tuli Agasias ja riisti miehen pois, sillä se kuului hänen joukkoonsa. Muut läsnäolleet sotamiehet alkoivat kivittää Deksipposta nimittäen häntä petturiksi. Monet laivaväestäkin pelkäsivät ja pakenivat merelle, pakenipa Kleandroskin. Ksenofon ja muut päälliköt pidättivät sotamiehiä ja selittivät Kleandrokselle tapahtuman olevan mitättömän ja sen aiheutuvan vain sotajoukon päätöksestä. Mutta Kleandros, Deksippoksen ärsyttämänä ja itsekin suutuksissaan pakenemisestansa, tiedoitti purjehtivansa pois ja julistuttavansa, ettei yksikään kaupunki saa huolia heistä, vihollisista. Siihen aikaan oli nimittäin kaikkien Helleenien ylivalta Lakedaimonilaisilla ja siksi tämä juttu Helleeneistä näytti vaaralliselta, ja he pyysivät, ettei hän sitä tekisi. Mutta Kleandros sanoi, ettei saata tapahtua toisin kuin että luovuttavat kivittämisen alkajan ja miehenriistäjän. Se, jota hän vaati pois, oli Agasias, Ksenofonin ikuinen ystävä, sentähden myös Deksippos häntä parjasi. Kun tämän johdosta oltiin neuvottomia, kutsuivat päälliköt sotajoukon kokoon. Muutamat tosin pitivät Kleandrosta halpamaisena, mutta Ksenofonin mielestä seikka ei suinkaan ollut vähäpätöinen, vaan hän nousi ja puhui:

Sotilaat! Minun mielestäni tämä tapaus ei mitenkään ole vähäpätöinen, jos Kleandros poistuu meitä kohtaan tuonmielisenä kuin hän sanoo; sillä lähellä on kyllä helleeniläisiä kaupunkeja, mutta nyt on Hellaan johto Lakedaimonilaisilla, joista jokainen kykenee kaupungeissa saamaan tahtonsa perille, vaikka missä seikassa tahansa. Jos siis Kleandros sulkee meidät ensin Bysantionista ja sitten määrää muille maaherroille, ettei kaupunkeihin saa ottaa meitä, Lakedaimonilaisille uskottomia ja lainrikkojia, ja kun vielä laivastonpäällikkö Anaksibioksen korviin tulee meistä tämä kertomus, niin käy hankalaksi sekä täällä viipyminen että pois purjehtiminen, sillä Lakedaimonilaiset vallitsevat tätä nykyä niin hyvin maalla kuin merellä. Sentähden olisi kohtuutonta, että me muut yhden tai kahden miehen tähden estettäisiin palaamasta Hellaaseen, vaan tulee tehdä, mitä he määräävät, sillä meidän kotikaupunkimmekin kuulevat heitä. Kun nyt kuulen Deksippoksen tiedottaneen Kleandrokselle, ettei hän, Agasias, olisi tätä tehnyt, ellen minä olisi häntä käskenyt, niin minä vapautan sekä teidät että myös Agasiaan tästä syytöksestä, jos Agasias itse sanoo minun olevan syypään sellaiseen, ja tuomitsen itseni, jos olen aiheuttanut kiviheiton tai jonkin muun väkivallan teon, ankarimman rangaistuksen ansainneeksi ja alistun tuomioon. Väitän myös, että jos hän jotakuta muuta syyttää, tulee tämän tarjoutua Kleandroksen tuomittavaksi, sillä siten te voitte vapautua syytöksestä. Mutta niinkuin nyt on asian laita, on kovaa, jos meitä, luullessamme Hellaassa saavamme kiitosta ja kunniaa, sen sijaan ei pidettäisi edes muiden arvoisina, vaan pidätettäisiin meidät helleeniläisistä kaupungeista.

Tämän jälkeen nousi puhumaan Agasias lausuen: Miehet! Minä jumalain nimessä vannon, ettei Ksenofon eikä kukaan teistä käskenyt minun vapauttamaan miestä Deksippoksen käsistä, vaan nähdessäni hänen, pettäjämme, niinkuin tiedätte, riistävän kunnon miehen minun joukkueestani, oli se minun mielestäni julmaa ja vapautin miehen, sen tunnustan; mutta teidän ei tarvitse luovuttaa minua, tarjoudun itse, niinkuin Ksenofon sanoo, Kleandroksen tuomittavaksi ja hän tehköön mitä tahtoo, eikä teidän tarvitse sen asian johdosta joutua sotatilaan Lakedaimonilaisten kanssa, vaan pelastukaa rauhassa kukin minne tahtoo. Valitkaa kuitenkin joukostanne joitakuita ja lähettäkää ne minun kanssani Kleandroksen luo, että jos minä jotakin unhotan, he minun puolestani puhuvat ja tekevät. – Tämän johdosta sotajoukko salli hänen valita seuralaiset mielensä mukaan ja sitten mennä. Hän valitsi ylipäälliköt. Sitten lähtivät Kleandroksen luo Agasias, ylipäälliköt sekä Agasiaan vapauttama mies. Päälliköt lausuivat:

Meidät lähetti sotajoukko sinun luoksesi, Kleandros, ja käski sinun itse tuomitsemaan ja menettelemään niinkuin tahdot, jos syytät kaikkia, mutta jos syytät yhtä tai kahta tai myös useampia, katsoo sotajoukko näiden velvollisuuden olevan antautua tuomittavaksesi. Jos siis syytät jotakuta meistä, olemme saapuvillasi; jos taas jotakuta muuta, niin sano se, sillä luotasi ei jää pois kukaan, joka taipuu meitä tottelemaan. Sitten esiytyi Agasias ja lausui:

Kleandros! Minä olen se, joka vapautin tämän miehen Deksippokselta ja käskin lyödä Deksipposta; sillä tämän tunnen kunnon mieheksi, mutta Deksippoksesta tiedän, että sotajoukko valitsi hänet sen viisikymmenairoisen laivan päälliköksi, jonka olimme pyytäneet ja saaneet Trapetsuntilaisilta kootaksemme laivoja ja niillä täältä pelastuaksemme, ja että sama Deksippos karkasi ja petti sotilaat, joiden kanssa hän oli pelastunut. Trapetsuntilaisilta olemme siten riistäneet heidän viisikymmenairoisensa ja näytämme nyt tämän tähden kehnoilta, niin myös itsekin olisimme tuhoutuneet, sitä myöden kuin asia hänestä riippui; sillä hän kuuli, niinkuin mekin, kuinka mahdoton oli maata myöden edetä, virtain yli kulkea ja Hellaaseen onnellisesti saapua. Tuollaiselta siis minä tämän miehen tempasin. Mutta jos sinä hänet olisit vienyt tai joku muu sinun miehistäsi, vaan ei meidän karkureistamme, niin tietäös hyvin, etten olisi mitään tään kaltaista tehnyt. Ajattele siis, jos minun nyt surmaat, sinä pelkurin ja kelvottoman miehen tähden surmaat kunnon miehen.

Tämän kuultuaan sanoi Kleandros, että hän ei tosin hyväksy Deksipposta, jos hän on tuollaista tehnyt, mutta hän kuitenkin arvelee, että vaikka Deksippos olisi kuinkakin kelvoton, ei hänen kuitenkaan tarvitse kärsiä väkivaltaa, vaan saada rangaistuksensa oikeuden mukaan tuomittuna, niinkuin tekin nyt toivotte. Menkää nyt ja jättäkää tänne tämä mies; mutta saapukaa tutkintoon, kun minä kutsun. En enään syytä sotajoukkoa enkä ketään muuta, koska tämä itse tunnustaa vapauttaneensa miehen.

Vapautettu sotamies lausui sitten:

Jos sinä, Kleandros, luuletkin, että minä jonkun väärinteon tähden vietiin, niin tiedä, etten minä ketään lyönyt enkä kivittänyt, vaan sanoin, että lampaat ovat yhteisomaisuutta, sillä sotamiesten päätös oli: jos joku sotajoukon liikkeelle lähdettyä saalisti omin päinsä, tuli saalistetun olla kaikillen yhteistä. Sen minä sanoin. Siitä tämä tarttui minuun ja ryhtyi viemään pois, ettei kukaan hiiskuisi mitään, vaan hän itse kaappaisi keronsa ja pelastaisi perut vastoin päätöstä ryöstäjille.

Tähän sanoi Kleandros: Koska nyt olet niin karski, niin jää tänne, jotta neuvottelisimme sinustakin.

Senjälkeen Kleandros miehineen suurusteli. Mutta Ksenofon kokosi sotajoukon ja neuvoi lähettämään miehiä Kleandroksen luo tekemään anteeksipyynnön miesten puolesta. Niin päätettiin lähettää yli- sekä alipäälliköt ja sparttalainen Drakontios y.m. soveliaiksi havaitut miehet Kleandrokselta hartaasti pyytämään, että hän vapauttaisi molemmat miehet. Heidän saavuttuaan paikalle sanoi Ksenofon:

Kleandros! Sinun hallussasi ovat miehet, ja sotajoukko on alistanut sinun päätettäväksesi tehdä heille sekä kaikille heille itselleen mitä tahdot, nyt he pyytävät ja rukoilevat sinun antamaan heille ne molemmat miehet eikä surmaamaan heitä, sillä kuluneena aikana he ovat paljon vaivaa nähneet sotajoukon tähden. Jos he tämän sinulta saavat, lupaavat he sinulle sen sijaan, jos tahdot tulla heidän johtajaksensa ja jos jumalat ovat armollisia, osoittaa sinulle, kuinka järjestystä rakastavaisia, kelvollisia, päälliköllensä kuuliaisia ollen eivät jumalain auttaessa pelkää vihollisia. Myös pyytävät he sinulta sitäkin, että jos tulet heidän tykönsä ja ryhdyt johtamaan, koettelet näitä kahta sekä Deksipposta y.m. heitä minkäkaltainen kukin on ja kullekin ansion mukaisen palkan annat.

Tämän kuultuaan sanoi Kleandros: Totta totisesti![79] te saatte heti minun vastaukseni: molemmat miehet annan teille ja tulen itse luoksenne ja jos jumalat suovat, johdan teidät Hellaaseen. Nämä puheet ovat aivan päin vastaisia kuin mitä muutamilta kuulin teistä, kuinka muka liehoittelette sotajoukon vieraantumaan Lakedaimonilaisista.

Lähetystö poistui nyt kiitollisena mukanaan molemmat miehet. Kleandros uhrasi matkaa varten ja seurusteli ystävällisesti Ksenofonin kanssa ja heistä tuli vierasystävät. Kun hän myös näki, kuinka tunnontarkasti he täyttivät hänen määräyksensä, hän entistä enemmän halusi tulla heidän johtajaksensa. Mutta kun hän uhrattuansa kolmena päivänä perättäin ei saanut onnen enteitä, kutsui hän päälliköt kokoon ja lausui: Minulle teidän johtoanne tarkoittavat uhrit eivät onnistu, kuitenkaan älkää te masentuko tämän johdosta, näyttää nimittäin siltä, että teidän on suotu saattaa miehet täältä pois. Lähtekää siis! ja sinne saavuttuanne me teidät otamme vastaan parhaimmalla tavalla.

Tämän jälkeen päättivät sotamiehet hänelle lahjoittaa yhteisomaisuuteen kuuluvat lampaat; hän otti ne vastaan, mutta lahjoitti ne heille taas takaisin. Sitten purjehti hän pois. Sotamiehet kauppasivat kootun muonan y.m. saaliin ja lähtivät matkaan Bithynian poikki. Mutta kun he suoraa tietä kulkeissaan eivät kohdanneet yhtään mitään otettavaa, päättivät pyörtää takaisin ja retkeillä päivän ja yön, jotteivät tyhjin käsin tulisi ystävälliselle maalle. Tämän tehtyään saivat paljon orjia ja lampaita ja saapuivat kuudentena päivänä Khrysopolikseen Kalkheedonian alueella; siellä viipyivät seitsemän päivää saalistansa myyskennellen.

Seitsemäs kirja.

I. LUKU.

Tapaukset Bysantionissa. Spartan amiraali Anaksibios. Ksenofonin hyvästijättö.

Helleenien toimenpiteet retkellään Kyyroksen kanssa [Kunaksan] taisteluun asti sekä Kyyroksen kaaduttua heidän paluumatkansa Mustallemerelle ja maa- ja merimatka sieltä Aasian Khrysopolikseen Mustanmeren suulla, se kaikki on edellisissä kirjoissa kerrottu.

Sitten lähetti Farnabatsos, peläten Helleenien sotajoukon hyökkäävän hänen alueellensa, pyynnön laivastonpäällikkö Anaksibiokselle, joka sattui silloin olemaan Bysantionissa, että hän kuljetuttaisi sotajoukon pois Aasiasta, luvaten palkita häntä kaikesta. Anaksibios lähetti noutamaan Bysantioniin sotajoukon yli- ja alipäälliköt ja lupasi säätää sotamiehille palkan, jos he menisivät ylitse. Muut sanoivat neuvoteltuaan vastaavansa, mutta Ksenofon sanoi haluavansa jo luopua sotajoukosta ja purjehtivansa pois. Kuitenkin Anaksibios vaati hänen yhdessä muiden kanssa tulemaan ylitse ja sitten vasta jättämään sotajoukon. Siihen suostui Ksenofon.

Sillä välin traakialainen kuningas Seuthes lähetti Ksenofonin luo Meedosades-nimisen edustajansa pyytämään Ksenofonin hartaasti toimimaan siihen suuntaan, että sotajoukko menisi ylitse, lisäten, että hänen ei tarvitse tätä harrastustansa suinkaan katua. Ksenofon vastasi: sotajoukko kyllä kulkee ylitse, siitä hänen ei tarvitse maksaa minulle tai kellekään muulle, ja niinpiankuin on ylimeno tapahtunut, poistun minä; mutta jääpiä ja vaikutusvaltaisia kohtaan menetelköön sen mukaan kuin hänelle saattaa turvalliselta tuntua. Sen jälkeen kulkivat Bysantioniin kaikki sotilaat; mutta Anaksibios ei maksanutkaan palkkaa, vaan julistutti sotamiesten tarvitsevan lähteä kaupungista mukanaan aseet ja tavaransa juurikuin hän heidät laskisi lomalle ja lukisi. Siitä sotamiehet pahoittelivat, kun ei heillä ollut rahaa matkamuonan hankintaan ja senvuoksi vastahakoisesti lähtöänsä valmistivat.

Ksenofon, joka oli tullut maaherra Kleandroksen vierasystäväksi, meni häntä hyvästi jättämään aikoen heti purjehtia pois. Mutta maaherra sanoi: Älä tee sitä! sillä muutoin joudut syytteeseen, koska jotkut juuri nyt syyttävät sinua siitä, ettei sotajoukko siirry kyllin kiireesti. – Siihen en minä vaan ole syypää, lausui Ksenofon, sotamiehet itse, ruokavarojen puutteen tähden, ovat haluttomia lähtemään. – Siitä huolimatta neuvon sinua, sanoi Kleandros, lähtemään niinkuin menisit mukaan, ja sotajoukon saavuttua kaupungin ulkopuolelle, poistut siitä. – Menkäämme siis, sanoi Ksenofon, Anaksibioksen luo ja järjestäkäämme tämä. – Sitten menivät ja puhuivat asian. Hän käski tekemään niin ja kiireimmiten varustettuina lähtemään sekä tiedoittamaan, että joka jää tulematta tarkastukseen ja luentaan, syyttäköön itseänsä. Sen jälkeen lähtivät ensin päälliköt ja sitten muut. Pian he kaikki järjestänsä, paitsi muutamia harvoja, olivat ulkopuolella kaupungista, ja lakedaimonilainen Eteoniikos seisoi portilla, sulkeaksensa portit, heti kun kaikki olisivat tulleet ulos, sekä työntääkseen telkimen kiinni. Mutta Anaksibios kutsui kaikki päälliköt kokoon ja lausui: ottakaa ruokavaroja traakialaisista kylistä, siellä on paljon ohraa, nisua y.m. varoja, sitten niitä otettuanne suunnatkaa kulkunne Kersoneesokseen, siellä lakedaimonilainen Kyniskos maksaa teille palkan. Tämän osuivat kuulemaan muutamat sotamiehet tai joku osastonpäälliköistä saattoi siitä tiedon sotajoukolle. Tämän johdosta päälliköt tiedustelivat oliko traakialainen kuningas Seuthes Lakedaimonilaisten ystävä vai vihollinen, ja täytyykö kulkea Pyhänvuoren poikki vaiko sen kiertäen keski Traakian kautta.

Näistä keskusteltaissa tarttuivat sotamiehet aseisiin ja juosten ryntäsivät porteille mennäksensä takaisin kaupunkiin. Kun Eteoniikos ja hänen seurueensa näkivät raskasaseisten juoksevan kaupunkia kohden; sulkivat he portit ja työnsivät telkimen kiinni. Sotamiehet kolistivat porttia ja sanoivat, että he kärsivät suunnatonta vääryyttä, kun heidät on syösty vihollisten maahan ja uhkasivat särkeä portit, ellei heille niitä hyvällä aukaista. Toiset juoksivat mereen ja siihen pistävältä muurin kielekkeeltä kiipesivät kaupunkiin, toiset sotilaat, jotka vielä sattuivat olemaan kaupungissa ja näkivät mitä porteilla tapahtui, iskivät kirveillä salvat säpäleiksi ja paiskasivat portit auki; kumppanit ryntäsivät kaupunkiin.

Kun Ksenofon näki mitä tapahtui, pelkäsi hän sotaväen ryhtyvän ryöstämään ja niin koituvan korvaamatonta onnettomuutta kaupungille, hänelle itselle ja sotilaille; sen vuoksi hän juoksi joukkoon, ja syöksi sen kanssa portista sisälle. Bysantiolaiset nähdessään sotaväen väkisin ryntäävän kaupunkiin pakenivat torilta mitkä laivoihin, mitkä koteihinsa ja päinvastoin taas kotolaiset kiirehtivät ulos, toiset työnsivät kolmisoutuja vesille niissä pelastuaksensa, kaikki luulivat olevansa hukassa juuri kuin valloitetussa kaupungissa. Eteoniikos pakeni linnaan, Anaksibios riensi rantaan ja kalastajaveneessä kierteli merta myöden linnaan, sekä lähetti heti hakemaan apuväkeä Kalkheedonista, sillä linnan varusväki näytti kykenemättömältä torjumaan hyökkäystä.

Kun sotamiehet huomasivat Ksenofonin, tunkeutuivat monet hänen tykönsä ja sanoivat: Nyt sopii sinun, Ksenofon, olla mies: sinulla on kaupunki, sinulla kolmisoutuja, sinulla on rahaa, sinulla näin paljon miehiä, nyt jos tahdot, voit hyödyttää meitä ja me teemme sinusta suuren. Ksenofon vastasi: Puhutte hyvin ja minä teen niin, mutta jos tätä todella haluatte, järjestykää nopeasti riveihin! (tahtoen siten heitä tyynnyttää) tätä järjestymistä sekä hän itse kehotti heille että käski muidenkin kehottamaan. He järjestyivät itsestään, raskasaseiset aivan pian kahdeksanmiehisiin perättäisriveihin ja kevytaseiset kiirehtivät kummallekin sivustalle. Paikka, nimeltään Traakian tori, onkin varsin sovelias sotaväen harjoituksiin, ollen tyhjä rakennuksista ja tasainen. Kun olivat järjestyneet ja tyyntyneet, kutsui Ksenofon sotaväen ympärillensä ja puhui näin:

"Että te suututtelette, sotamiehet, ja katsotte kärsivänne vääryyttä siinä, että teitä on petetty, sitä en ensinkään ihmettele. Mutta jos antaudumme vihan valtaan sekä kostamme petoksen täkäläisille Lakedaimonilaisille ja ryöstämme tähän syyttömän kaupungin, niin ajatelkaa seurauksia: meidät julistetaan Lakedaimonilaisten ja heidän liittolaistensa vihollisiksi. Millainen sota siitä syntyy, on helppo kuvitella, nähtyämme ja muistaissamme juuri viimeaikaisia tapauksia: me, Ateenalaiset, ryhdyimme sotaan Lakedaimonilaisia ja heidän liittolaisiansa vastaan aikana, jolloin oli meillä kolmisoutulaivoja, osittain vesillä, osittain veistämöillä, kumminkin 300, meillä oli riittävän paljon rahaa kaupungissa,[80] vuotuistuloveroa sekä kotimaasta että ulko-omistuksistamme vähintäin 1,000 talenttia, vallitsimme kaikkia saaria sekä paljon Aasian kaupungeita, ja Euroopassa meillä oli paitsi monia muita kaupunkeja myös juuri tämä Bysantion, jossa nyt olemme, ja kuitenkin meidät niin kokonaan kukistettiin kuin te kaikki tiedätte. Mitä kärsimyksiä olisikaan odotettavissamme, kun on Lakedaimonilaisilla heidän vanhat liittolaisensa, kun ovat lisäksi tulleet kaikki Ateenalaiset ynnä niiden silloiset liittolaiset ja kun Tissafernes sekä kaikki muut merenrannikon raakalaiset ovat meidän vihollisiamme ja vaarallisin vihollisemme on itse Persian kuningas, jolta voimiemme mukaan me hallitusta ja henkeä riistämään olemme tulleet? Kuka nyt on niin mieletön, että näiden kaikkien vastuksien yhtyessä luulee meidän pystyvän voittamaan? Totisesti! älkäämme riehuko, älkäämme häpeällisesti tuhoutuko kotimaamme, omien ystäviemme ja sukulaistemme vihollisiksi muuttuen, sillä he kaikki elävät niissä kaupungeissa, jotka ryhtyisivät sotakannalle meitä vastaan, ja syystä kyllä he niin tekisivät, jos kerran emme tahtoneet pitää hallussamme yhtään muukalaisilta vallattua kaupunkia, mutta sen sijaan ryöstäisimme ensimmäisen kohtaamamme helleeniläisen kaupungin. Minä sentähden toivon, että, ennenkuin näen teiltä tämän teon, painun sata syltä maan alle. Ja teitä neuvon pitämään kiinni oikeudestanne, mutta Helleeneinä tottelemaan Helleenien johtajia; mutta jos ette saa oikeutta, niin vaikka vääryyttäkin kärsien, meidän ei kuitenkaan tule riistää kotimaatamme Hellasta. Nyt katson parhaaksi lähettää lähettiläitä Anaksibiokselle tiedoittamaan, ettemme ole tulleet tänne kaupunkiin väkivaltaa tekemään, vaan jos mahdollista, saamaan apua teiltä, mutta jos ei saada, niin kumminkin osoittamaan, ettemme poistu kaupungista petoksen vaan kuuliaisuuden käskeminä."

Tämä hyväksyttiin ja lähetettiin eeliläinen Hieronymos, arkadialainen Eurylokhos säkä akaialainen Fileesios ilmoittamaan asiaa, ja niin he menivät.

Sotaväen ollessa vielä koossa saapui paikalle teebalainen Koiradates, entinen päällikkö, joka oli kierrellyt Hellaassa, tosin ei pakolaisena, vaan päälliköksi pyrkijänä, tarjoutuen, jos joku kaupunki tai kansa johtajaa tarvitsisi. Tässä tarkoituksessa hän nytkin tuli ja sanoi olevansa valmis johtamaan heidät n.s. Traakian suistamoon, josta saisivat paljon saalista, mutta kunnes ehtisivät sinne, sanoi tarjoavansa heille yllin kyllin ruokaa ja juomaa. Sotamiehet kuulivat tämän sekä samalla vastauksen Anaksibiokselta, hän nimittäin vastasi, ettei heidän tarvitse katua kuuliaisuuttansa, hän ilmoittaa siitä hallitukselle kotimaassa, ja hän itse voimainsa mukaan huolehtii heidän parhaastansa.

Senjälkeen ottivat sotamiehet Koiradateen päällikökseen ja poistuivat kaupungin muurin ulkopuolelle; hän sopi heidän kanssaan siten, että hän tulee seuraavana päivänä sotajoukkoon ja tuo mukanaan uhrieläimiä ja tietäjän sekä ruokaa ja juomaa sotajoukolle. Sotamiesten poistuttua kaupungista sulki Anaksibios portit ja julistutti sotamiehistä sen, joka kohdattaisiin kaupungista, myytävän. Seuraavana päivänä tuli Koiradates mukanaan uhriteuraita ja tietäjä; häntä seurasi parikymmentä miestä kantaen ohrajauhoja ja toiset 20 kantaen viiniä, kolme öljyä, yksi mies kynsilaukkaa sangen suuren kantamuksen, toinen sipulia; ne hän jätti jaettavaksi ja uhrasi.

Ksenofon lähetti hakemaan Kleandrosta ja pyysi hänen toimimaan niin, että hän pääsisi kaupunkiin purjehtiakseen sitten Bysantionista. Kleandros tuli ja sanoi: Töin tuskin olen sen saanut toimeen, sillä Anaksibios sanoi vallan sopimattomaksi sen, että sotamiehet ovat kaupungin lähellä ja Ksenofon kaupungissa; Bysantiolaiset ovat riitaisia ja keskenään eripuraisia; kuitenkin, sanoi Kleandros, käski Anaksibios sinun tulemaan, jos tahdot purjehtia pois hänen kanssaan. Ksenofon sanoi siis hyvästi sotamiehille ja meni kaupunkiin Kleandroksen kanssa.

Koiradates uhrasi nyt ensi päivänä, mutta ilman menestystä, sotamiehille hän ei myös jakanut mitään. Seuraavana päivänä seisoivat uhrieläimet alttarin ääressä ja hän seppelöitynä niinkuin ainakin uhraaja, mutta dardanolainen Timasion, asinelainen Neon ja orkhomenolainen Kleanor astuivat esiin ja kielsivät Koiradateen uhraamasta, koska hänestä ei tule johtajaa, jos ei hän hanki tarpeeksi ruokavaroja. Koiradates käski sitten niitä jakaa. Mutta kun häneltä puuttui niin paljon, ettei kullekin sotamiehellen olisi tullut edes yhdeksi päiväksi ruokaa otti hän uhrit, meni tiehensä ja luopui päällikkyydestä.

II. LUKU.

Päälliköitten erimielisyys matkasta. Sotamiehiä hajautuu eri tahoille ja joutuu orjiksi. Ksenofonin paluu ja sotamiesten riemu sen johdosta. Rettelöitä maaherran kanssa. Ksenofon hengenvaarassa. Traakian ruhtinas Seuthes haluaa Helleenit palvelukseensa.

Asinelainen Neon, akaialaiset Fryniskos, Fileesios ja Ksantikles sekä dardanolainen Timasion jäivät sotajoukkoon ja edettyänsä Traakialaisten kyliin Bysantionin lähellä, he leiriytyivät sinne. Päälliköt olivat erimielisiä: Kleanor ja Fryniskos olisivat menneet Seutheen seuralaisiksi (tämä nimittäin oli houkutellut heitä ja lahjoittanut toiselle tamman, toiselle muijan), mutta Neon tahtoi Kersoneesokseen, laskien, että jos he joutuisivat Lakedaimonilaisten alaisiksi, pääsisi hän koko sotajoukon päälliköksi. Timasion halusi taas mennä merensalmen toiselle puolen Aasiaan, arvellen sitä tietä saapuvansa kotiin: tätä tahtoivat sotamiehetkin. Ajan kuluessa monet sotamiehistä myivät aseensa paikkakuntalaisille ja purjehtivat pois sen mukaan kuin kykenivät, toiset samoin tehtyään siirtyivät kaupunkeihin. Anaksibios oli mielissään kuullessansa sotajoukon hajautuneen, sillä täten hän luuli parhaiten miellyttävänsä Farnabatsosta.

Mutta kun Anaksibios purjehti Bysantionista, kohtasi hänet Kytsikossa Bysantionin maaherra Aristarkos, Kleandroksen seuraaja; puhuttiin myös, että Poolos, laivaston päällikön sijainen, kohdakkoin saapuisi Hellespontokseen. Tällöin Anaksibios toimitti Aristarkokselle, että niin monta Kyyroksen sotamiestä kuin hän löytäisi Bysantioniin jääneinä, ne hän kaikki myyttäisi, sillä Kleandros ei ollut myynyt ketään, vaan päinvastoin säälien hoivannut sairaita ja pakottanut ottamaan heitä huoneeseen. Aristarkos heti tultuaan myytti vähintäin 400 miestä. Anaksibios purjehti Parioniin, Myysiassa, ja [lähetti Farnabatsokselle tiedon tilanteesta hänen sitten täyttääkseen lupauksensa. Mutta kun Farnabatsos oli saanut tietää Aristarkoksen tulleen Bysantionin maaherraksi ja Anaksibioksen poistuneen laivaston päällikkyydestä, ei hän enään piitannut Anaksibioksesta, vaan keskusteli Aristarkoksen kanssa Kyyroksen sotajoukosta samaa kuin ennen Anaksibioksen kanssa.

Tämän johdosta Anaksibios kutsui luoksensa Ksenofonin ja käski hänen kaikin keinoin mitä nopeimmin purjehtimaan sotajoukon avuksi, pitämään sen koossa ja kokoomaan hajaantuneista niin monta kuin mahdollista, kuljettamaan Traakian Perinthokseen ja sieltä mitä kiireimmin ylitse Aasiaan, antoi hänelle kolmisoutulaivan sekä kirjeen ynnä mukaan miehen, jonka tuli riennyttää Perintholaisia mitä kiireimmin hevosilla lähettämään Ksenofonin sotajoukon saatuville. Ksenofon purjehtikin ylitse ja tuli sotajoukkoon: sotamiehet riemuiten ottivat hänet vastaan ja seurasivat heti mielellänsä palatakseen Traakiasta Aasiaan.

Kun Seuthes sai kuulla Ksenofonin palanneen, lähetti hän tämän luokse merta myöden Meedosades-nimisen lähettiläänsä pyytämään Ksenofonin tuomaan sotajoukon hänen luoksensa, luvaten hänelle minkä hän arveli voivan häntä taivuttaa. Ksenofon vastasi, ettei mitään sellaista saata tapahtua. Tämän kuultuaan poistui Meedosades.

Helleenien päästyä Perinthokseen, erkani heistä Neon ja leiriytyi erilleen n. 800 miehen kanssa; koko muu sotajoukko pysyi koossa Perinthoksen muurien lähellä.

Sitten neuvotteli Ksenofon laivoista, mitä joutuisimmin purjehtiakseen Aasian puolelle. Samassa saapui paikalle Aristarkos, Bysantionin maaherra, Farnabatsoksen toimenpiteestä mukanaan kaksi kolmisoutua, kielsi laivanvarustajia lauttaamasta sotajoukkoa toiselle puolen, ja mennen sotajoukon luoksi kielsi sotamiehiä menemästä Aasiaan. Ksenofon sanoi, että Anaksibios on niin käskenyt ja sitä varten on hän lähettänyt minut tänne. Siihen sanoi Aristarkos: Anaksibios ei nyt enään ole laivastonpäällikkö ja minähän olen täällä maaherra ja jos jonkun teistä tapaan merellä, hänet upotan. – Tämän sanottuaan hän meni kaupunkiin.

Seuraavana päivänä hän lähetti hakemaan sotajoukon ylipäälliköt ja alipäälliköt luokseen. Heidän ollessaan jo kaupungin lähellä, huomautti joku Ksenofonille, että jos hän käy kaupunkiin, otetaan hän kiinni ja joko tapahtuu hänelle jotakin inhimillistä tai työnnetään hänet Farnabatsoksen käsiin. Tämän kuultuaan hän lähetti muut menemään, vaan itse sanoi tahtovansa vähän uhrata. Sitten hän poistui ja uhrasi saadaksensa tietää, olisiko hänen sallittu yrittää sotajoukon viemistä Seutheelle. Sillä hän näki sinne purjehtimisen olevan vaaranalaista, koska sen estäjällä oli kolmisoutulaivoja, myös Kersoneesokseen hän ei tahtonut mennä ja joutua siellä saarroksiin sekä saattaa sotajoukon kaiken puutteeseen, ja jossa täytyisi totella sikäläistä maaherraa, sotajoukon kuitenkaan saamatta ruokavaroja.

Ksenofonin näitä toimiessa palasivat päälliköt Aristarkoksen luota ja tiedoittivat, että hän käski heidän nyt poistua, vaan palata pimeän tullen. Silloin ilmeni salajuoni vielä selvemmin. Kun Ksenofonin uhri näytti tietävän hyvää hänelle itselle ja sotajoukolle ja meno Seutheen tykö turvalliselta, otti hän kanssansa Polykrateen, ateenalaisen alipäällikön, sekä kultakin ylipäälliköltä, paitsi Neonilta, luotettavan miehen ja meni yöllä Seutheen sotajoukon luo, noin 60 stadiota. Lähelle tultuaan kohtasivat leiritulia, vaan ei vartioita. Sen johdosta luulivat ensin, että Seuthes oli vetäytynyt jonnekin; mutta kuultuaan melua ja Seutheen miesten antavan merkkihuutoja toisilleen, huomasivat, että Seuthes oli sytyttänyt tulet yövartioitten edustalle sitä varten, ettei vartioita nähtäisi pimeässä ja jäisi selville saamatta paljonko ja missä niitä oli, sen sijaan lähestyjät eivät pysyisi piilossa, vaan tulien valossa heidät selvästi nähtäisiin. Ksenofon tästä selviydyttyään lähetti tulkkinsa, joka hänellä oli mukanaan, ja käski tämän sanoa Seutheelle, että Ksenofon on täällä ja tahtoo kohdata Seutheen. Vartiat tiedustivat onko ateenalainen Ksenofon sotajoukosta? Saatuaan myöntävän vastauksen lähtivät kiireesti, ja vähän myöhemmin saapui noin 200 kevytaseista, ottivat vastaan Ksenofonin ynnä hänen seurueensa ja saattoivat heidät Seutheen luoksi. Seuthes asusti huolellisesti vartioituna tornissa, jonka ympärillä oli suitsitettuja hevosia, sillä pelkonsa vuoksi laski hän hevoset laitumelle vain päivisin, mutta öisin antoi niiden olla suitsitettuina vartioimassa. Sanottiin, että kerran aikaisemminkin hänen esi-isänsä Teeres majaillessaan tässä seudussa suuren sotajoukon kanssa, kadotti seudun asukkaiden hyökätessä paljon miehiä ja menetti kuormastonsa. Hyökkääjät olivat Thyneläisiä, joita pidettiin vaarallisimpina vihollisina yön aikaan.

Kun oli tultu lähelle, käski Seuthes Ksenofonin tulemaan sisälle mukanaan kaksi omaa mieleistänsä mäestä. Torniin tultua tervehtivät ensin toisiaan ja traakialaisen tavan mukaan joivat toistensa maljan nauttien juomasarvista viiniä; saapuvilla oli myös Meedosades, Seutheen ainainen lähettiläs. Sitten alkoi Ksenofon puheen:

Seuthes, sinä lähetit minun luokseni Kalkheedoniin ensin tämän Meedosadeen, pyytäen minun toimimaan siihen suuntaan, että sotajoukko tulisi ylitse Aasiasta ja luvaten, jos sen saisin aikaan, palkita minut, niinkuin sanoi tämä Meedosades. Tämän sanottuaan hän kysyi Meedosadeelta oliko tämä totta. Sen myönsi Meedosades.

Ksenofon jatkoi: Kun minä jälleen olin palannut Parionista sotajoukkoon, tuli taas tämä Meedosades ja lupasi, että jos minä toisin sotajoukon sinulle, sinä niin hyvin muutoin kohtelisit ystävänä ja veljenä minua kuin myös että minä sinulta saisin vallitsemasi merenrantapaikat.

Tässä hän taas kysyi, oliko Meedosades sanonut näin. Tämä myönsi sen.

Hyvä siis, sanoi Ksenofon, kerro Seutheelle minun vastaukseni ensin Kalkheedonissa.

"Sinä vastasit, että sotajoukko kyllä saatettaisiin ylitse Bysantioniin eikä siitä tarvitse maksaa mitään, ei sinulle tai kellenkään muulle, itse sanoit poistuvasi heti kun tulisit toiselle puolen, ja tapahtuikin niinkuin sanoit."

Mutta mitä sanoin, jatkoi Ksenofon, kun tulit Selymbrian[81] seutuville?

"Sanoit, ettei se käy päinsä, vaan että menette Perinthokseen ja sieltä taas ylitse Aasiaan."

Nyt siis, sanoi Ksenofon, olen täällä minäkin ja tämä Fryniskos, yksi ylipäälliköistä sekä tämä Polykrates, yksi alipäälliköistä, ja ulkona on jokaisen ylipäällikön, paitsi lakoonialaisen Neonin, luottamusmies. Jos niin muodoin tahdot neuvottelumme olevan luotettavamman, kutsu nekin tänne. Mene sinä, Polykrates, ja sano minun käskeneen heidän jättämään pois aseensa, sinä itsekin jätä sinne miekkasi ja käy tänne.

Tämän kuultuaan sanoi Seuthes, ettei hän epäile ketään Ateenalaista, sillä hän tietää, sanoi hän, heidän olevan hänen sukulaisiaan ja pitää heitä hyvänsuopina ystävinänsä. Kutsuttujen tultua sisälle kysyi Ksenofon ensin Seutheelta, mihin hän halusi käyttää sotajoukkoa?

Seuthes vastasi: Maisades oli minun isäni; hänen valtansa alaisiin kuuluivat Melanditit, Thynit ja Tranipsit. Mutta kun Odrysien[82] valtio riutui, karkoitettiin isäni pois aluskunnastansa ja hän itse kuoli tautiin, vaan minä kasvatettiin orpona nykyisen kuninkaan Meedokoksen luona. Mutta nuorukaiseksi tultuani en voinut elää oma jalka vieraan pöydän alla ja kun istuin kuokkavieraana hänen pöydässään, pyysin hänen antamaan minulle niin monta miestä kuin hänen sopisi, jotta mahdollisuuden mukaan kostaisin meidän karkoittajillemme tarvitsematta elää niinkuin koira kurkoittaen hänen pöytäänsä. Hän antoi minulle miehet ja hevoset, jotka huomenna saatte nähdä. Nyt elän minä ja nämä miehet ottaen saalista omasta isäini maasta. Mutta jos te tulisitte lisäjoukoksi minulle, luulen jumalien avulla helposti saavani takaisin valtakuntani. Tähän minä teitä tarvitsen.

Mitä sinä sitten, toisti Ksenofon, saattaisit, jos tulisimme, sotajoukolle antaa, niin myös ali- ja ylipäälliköille? Ilmoita, jotta nämä sen tiedoittaisivat.

Seuthes lupasi kuukausipalkkaa (kullekin sotilaalle Kytsikon-kultarahan,[83] alipäälliköille kaksinkertaisen, ylipäälliköille nelinkertaisen sekä niin paljon maata kuin tahtoisivat ynnä juhtia ja muuritetun paikan meren rannalla.

Mutta jos emme, sanoi Ksenofon, tätä yritettyämme, saa mitään toimeen, vaan nousee jokin lakedaimonilaispelko, otatko sittenkin maahasi sen, joka tahtoo tulla sinun luoksesi?

Seuthes vastasi: Minä teen heidät veljiksi ja pöytäkumppaneiksi sekä osallisiksi kaikkeen, mitä voimme haltuumme saada. Ja sinulle, Ksenofon, annan tyttäreni, ja jos sinulla on tytär, ostan sen traakialaiseen tapaan, annan hänelle asunnoksi Bisantheen,[84] joka on kaunein paikka minun aluskunnistani meren rannalla.

III. LUKU.

Liitto Seutheen kanssa. Traakialaispidot. Yllätyksiä.

Nämät kuultuaan ja molemmin puolisesti käteltyään ratsastivat Helleenit pois Seutheen luota saapuen leiriin ennen päivän koittoa sekä ilmoittivat matkansa tuloksen lähettäjilleen. Mutta päivän tultua kutsui taas Aristarkos Helleenien päälliköt luoksensa. Nämä kuitenkin päättivät jättää tekemättä sen matkan, vaan kutsua kokoon sotajoukon. Kaikki muut tulivat paitsi Neonin miehet, jotka majailivat n. 10 stadion päässä. Heidän kokoonnuttuaan nousi Ksenofon ja puhui näin:

Miehet! Purjehtimasta sinne, mihin haluamme, estää maaherra Aristarkos, jolla on kolmisoutulaivoja. Näin ollen ei suinkaan ole turvallista nousta kuormalaivoihin. Sama mies käskee meidän nyt mennä Kersoneesokseen väkivoimalla kulkien Pyhänvuoren poikki. Kun tämän vallattuamme olisimme tulleet sinne, lupaa hän, ettei hän enään meitä myy niinkuin Bysantionissa, eikä teitä tästedes petä, vaan maksaa palkan eikä myös piittaamatonna katsele, niinkuin nykyään, teidän elintarvepulaanne. Näin puhuu nyt Aristarkos, mutta Seuthes sanoo hyvittävänsä teitä, jos tulette hänen tykönsä. Katsokaa siis nyt neuvotteletteko näistä seikoista täällä viipyen vai vasta ruokavarojen pariin päästyänne. Minun mielestäni, kun meillä täällä ei ole rahaa ostaaksemme ja kun (Lakedaimonilaiset) eivät salli rahatta ottaa, tulee mennä sellaisiin kyliin, josta (Traakialaiset) heikompina ollen eivät estä meidän muonitustamme. Siellä sitten elintarpeita saatuanne ja kuullessanne mihin mikin teitä pyytää, sopii valita sen, mikä mielestänne on paras. Ja joka tämän hyväksyy, nostakoon kätensä. Kaikki nostivat. Menkää nyt, sanoi hän, valmistautukaa ja kun merkki annetaan, seuratkaa johtajaanne.

Tämän jälkeen Ksenofon otti johdon ja sotajoukko seurasi. Neon tosin sekä moniaat Aristarkoksen miehet koettivat houkutella heitä palaamaan, mutta nämät eivät ottaneet sitä kuullaksensa. Heidän kuljettuaan noin 30 stadiota tuli tiellä vastaan Seuthes. Hänet nähtyään käski Ksenofon hänen ratsastaa esiin, jotta mahdollisimman monien kuullen saisi hänelle sanotuksi, mikä hänen mielestään oli hyödyllistä. Hänen tultuansa sanoi Ksenofon:

Me matkaamme sinne, mistä sotajoukko saa elintarpeita. Sittenkun siellä saamme kuulla sinun ja Lakedaimonilaisen ehdot, valitsemme minkä parhaaksi näemme. Jos siis ohjaat meidät sinne, missä enimmän on ruokavaroja, katsomme nauttivamme sinun vieraanvaraisuuttasi. Seuthes vastasi:

"Tiedän useita toistensa läheisiä kyliä, joissa on kaikkia ruokavaroja; ne ovat täältä hyvän ruokahalun antavan matkan päässä." – Johda siis meidät sinne, sanoi Ksenofon.

Kun iltapäivällä oli saavuttu kyliin, kokoontuivat sotamiehet ja Seuthes puhui näin:

Miehet! Minä pyydän teitä sotaretkelle minun kanssani ja lupaan teille antavani sotamiehille kullekin kytsikeenos-kultarahan,[85] ali- ja ylipäälliköille kullekin tavanmukaisessa suhteessa näitä paitsi palkitsen erikoisesti kunkin ansiollisen. Ruokaa ja juomaa saatte seutukunnasta niinkuin nytkin; mutta mitä saaliiksi saadaan, sen pidätän itselleni, jotta sen myynnistä maksan teidän palkkanne. Pakenevia ja karkureita kykenemme ajamaan takaa ja etsimään, vastustajat koetamme teidän avullanne voittaa.

Ksenofon kysyi: Kauvaksiko merestä katsot sotajoukon tarvitsevan seurata sinua? Seuthes vastasi: Ei missään edemmäksi kuin seitsemän päivänmatkan päähän, vaan monin paikoin vähemmän.

Tämän jälkeen sallittiin jokaisen, joka tahtoi, puhua, ja monet sanoivat tämän mukaisesti, että Seuthes on puhunut aivan asiallisesti, sillä on talvisaika eikä ole mahdollista purjehtia kotiin sen, joka sitä haluaisi, ei myös käy päinsä viipyä ystävällisessä maassa, jos täytyy ostoksista elää, sen sijaan oleskelu vihollisen maassa ja siellä elannon hankkiminen on turvallisempaa Seutheen kanssa kuin yksin, koska niin paljon etuja on saatavissa, ja jos vielä lisäksi saavat palkkaa, tuntuu se oikein onnen potkulta. – Sitten sanoi Ksenofon: Jos jollakulla on vastaansanomista, puhukoon! mutta jos ei, niin minä äänestytän tästä. Kun ei kukaan vastustanut, äänestettiin ja esitys hyväksyttiin. Heti hän tiedoitti Seutheelle päätöksen, että he lähtevät sotaretkelle hänen kanssansa.

Sen jälkeen majautuivat muut joukkuettain telttoihin, mutta yli- ja alipäälliköt kutsui Seuthes pitoihin läheiseen kyläänsä. Juuri kun olivat menossa pitopöytään, kohtasi heidät ovella muuan Heerakleides, Maroneian kaupungista; tämä lähestyi jokaista, jolla hän luuli olevan jotakin antamista Seutheelle, ensin eräitä Parionin kaupungin miehiä, jotka olivat tulleet tekemään ystävyyttä Meedokoksen, Odrysien kuninkaan, kanssa, tuoden lahjoja hänelle ja hänen vaimollensa, ja hän sanoi heille, että Meedokos on merestä sisämaahan päin noin 12 päivänmatkan päässä, mutta että Seuthes tämän sotajoukon saatuansa tulee meren valtiaaksi. Naapurina hän parhaiten pystyy teitä hyödyttämään ja vahingoittamaan. Jos siis olette viisaita, lahjoittakaa tälle, mitä teillä kenties on mukananne, ja niin käy teille paremmin kuin jos antaisitte kaukana asuvalle Meedokokselle. Näin hän houkutteli heitä. Edelleen hän kääntyi dardanolaisen Timasionin puoleen kuultuansa tällä olevan persialaisia juoma-astioita ja mattoja sanoen tavan olevan, että kun Seutheella on kutsuvieraita, kutsutut antavat hänelle lahjoja. Jahka hän tulee mahtavaksi, kykenee hän sekä saattamaan sinut kotiin että rikastuttamaan täällä. Näin puhuen hakkaeli hän itse kutakin Seutheelle. Hän lähestyi myös Ksenofonia ja sanoi: Sinä olet suurimmasta valtiosta ja sinun nimesi on Seutheella suurimmassa arvossa ja sinä tietenkin katsotaan arvolliseksi saamaan tässä seudussa linnoitettuja paikkoja sekä maa-alueen, niinkuin saivat muutkin teikäläiset, sentähden sopii myös sinun mitä komeimmin osoittaa kunnioitustasi Seutheelle. Hyvässä mielessä tätä sinulle suositan, sillä hyvin tiedän, että mitä runsaammin tälle lahjoitat, sitä runsaammin hän sinut palkitsee. Ksenofon tämän kuullessaan joutui vallan pulaan, sillä Parionista meren poikki tultuaan ei hänellä ollut mukanansa muuta kuin palvelijapoika sekä riittävät matkarahat.

Kokoonnuttuaan juhlapaikkaan asettuivat saapuvilla olleet Traakialaisten ylimykset, Helleenien yli- ja alipäälliköt sekä jotkut kaupunkien lähettiläät kehään juhla-aterialle. Sitten tuotiin kaikille kolmijalkapöytiä täynnä paloitettua lihaa, ja lihapalasiin oli liitetty suuria happamia leipiä. Pöydät asetettiin aina enimmiten joka vieraan eteen, sillä niin oli tapa. Ja ensimmäisenä teki Seuthes näin: otti leivät pöydältä edestänsä, mursi ne palasiksi ja heitti keille hyväksi näki, samoin myös lihapalat, jättäen itsellensä vain sen verran kuin hän itse nauttisi, samalla tavalla tekivät muut, joiden edessä pöydät seisoivat, paitsi muuan arkadialainen nimeltä Arystas, suursyömäri, heittämisestä huolimatta, otti käteensä kolme annosta leipää, asetti lihan polviensa päälle ja aterioi. Viinisarvia kierteli myös pöydissä ja kaikki ottivat, mutta kun juomanlaskija tuli viinisarvinensa Arystaan kohdalle, sanoi tämä, nähdessään Ksenofonin lopettaneen aterioinnin: Anna tuolle, hänellä on jo aikaa, minulla ei vielä. Äänen kuultuansa kysyi Seuthes juomanlaskijalta (Traakian kielellä): mitä se mies sanoi? Tämä tulkitsi sen, sillä hän ymmärsi Helleenien kieltä. Siitä syntyi paljon naurua.

Pitojen pitkittyessä saapui paikalle traakialainen mies mukanaan valkoinen hevonen, hän tarttui täysinäiseen maljaan ja lausui: Juon sinun terveydeksesi, Seuthes, ja lahjoitan sinulle tämän hevosen, jolla ajaen saavutat kenen vain tahdot ja väistyessäsi pääset pelkäämästä vihollista. – Joku toinen toi pojan lahjoittaen sen Seutheelle ja juoden hänen muistoksensa, kolmas lahjoitti pukimia hänen puolisollensa. – Timasion viinillä tervehtien lahjoitti hopeaisen maljan sekä kymmenen minan arvoisen maton. – Muuan ateenalainen Gneesippos nousi ja lausui: On vanha hyvä tapa, että varakkaat kunnioituksesta kuningasta kohtaan lahjoittavat kuninkaalle, niin myös että kuningas lahjoittaa varattomille, ja niin vain saan minäkin kunnian lahjoittaa sinulle. – Ksenofon oli pulassa mitä tekisi, sillä kunniavieraana oli hänen istuinpaikkansa lähinnä Seuthesta. Heerakleides käski juomanlaskijan ojentamaan hänelle viinisarven ja tämä, jo hiukan himeltyneenä, nousi rohkeasti, tarttui sarveen ja virkkoi: Minä annan sinulle, Seuthes, itseni ja nämä kumppanini uskollisiksi ystäviksi, en ketään vastoin hänen omaa tahtoansa, vaan kaikki vielä hartaammin kuin minä tahtoen olla sinun ystäviäsi. Ja nyt ovat he täällä vaatimatta sinulta mitään, vaan tahtoen sinun tähtesi mennä vaivoihin ja vaaroihin. Näiden avulla, jos jumalat suovat, saat takaisin sekä laajan isäisi maa-alueen että valtaat toisen, hankit paljon hevosia, paljon miehiä ja naisia, joita sinun ei tarvitse ryöstää, vaan ne tulevat itse tuoden tullessaan sinulle lahjoja. – Seuthes nousi, joi yhdessä ja vihmoi hänen kanssansa viinisarven tyhjäksi.

Tämän jälkeen tuli sisälle miehiä soittaen sotatorvien kaltaisilla puhaltimilla ja toitottaen tahdissa nahkatorvilla juurikuin lyydialaisen magadis-kanteleen (oktaavi-) säveleitä soinnuttaen. Seuthes itsekin nousi, kirkasi sotahuudon ja sangen sulavasti hyppäsi syrjään ikäänkuin keihästä väistäen. Esiytyi myös ilvehtijöitä.

Auringon laskun aikaan nousivat Helleenit ja sanoivat, että on aika sijoittaa yövartiat ja ilmoittaa tunnussana. He käskivät Seutheen määräämään, ettei kukaan Traakialainen saa tulla yöllä Helleenien leiriin, sillä Traakialaiset ovat vihollisianne, mutta te meidän ystäviämme. Heidän lähdettyänsä nousi Seutheskin, ei vähintäkään humaltuneena, ja tultuaan ulos kutsui päälliköt syrjään sekä lausui: Miehet! Vihollisemme eivät vielä tiedä meidän liitostamme, jos siis syöksemme heitä vastaan ennenkuin he varovat vangiksijoutumistansa tai varustautuvat puolustautumaan, voimme helposti vallata sekä ihmiset että tavarat. Päälliköt hyväksyivät tämän ja käskivät hänen johtamaan. Seuthes sanoi: Odottakaa valmiina! Aikanansa minä tulen teidän luoksenne, ja johdan omat kevytaseiseni, teidät ja ratsut vihollisia vastaan. Siihen sanoi Ksenofon: Jos kuljemme yöllä, harkitse, eikö helleeniläinen tapa ole parempi, meidän päivämatkoillamme käy nimittäin maaston mukaan milloin raskasaseinen, milloin kevytaseinen, milloin ratsuväen osasto sotajoukon etupäässä, mutta yöllä käy Helleenien tavan mukaan hitain joukko-osasto edellä, sillä siten hajautuu sotajoukko vähimmän ja jos toisistansa syrjäytyvät, jäävät vähimmin huomaamattomiksi, mutta toisistansa hajaantuneet törmäävät monestikin toisiansa vastaan ja tietämättänsä tekevät ja kärsivät vahinkoa. Seuthes vastasi: Oikein puhutte, ja minä noudatan teidän tapaanne. Teille oppaiksi annan vanhinten joukosta seutua parhaiten tuntevat miehet ja seuraan itse viimeisenä jälkijoukossa ratsuväen kanssa; sillä tarpeen tullen pääsen sieltä pian ensimmäiseksi. Tunnussanaksi määräsivät sukulaisuuden vuoksi sanan Atheenaia. Näin sovittuaan menivät levolle.

Puoliyön aikaan ilmestyi Seuthes mukanaan haarniskoitut ratsumiehensä ja aseistetut kevytaseiset. Kun hän oli järjestänyt oppaat, kulkivat raskasaseiset sotajoukon etupäässä, niiden jäljessä kevytaseiset ja jälkijoukon muodosti ratsuväki. Päivän valjettua ratsasti Seuthes eturintamaan ja kiitti helleeniläistä tapaa, sillä usein, sanoi hän, harvojenkin kanssa kulkeissani, olen yöllä ratsumiesten kanssa joutunut erilleen jalkajoukosta, nyt sen sijaan olemme, niinkuin pitääkin, päivän tullen kaikin yhdessä. Mutta odottakaa te nyt tässä ja levätkää, minä tarkastan tilannetta ja palaan. Tämän sanottuaan hän ratsasti jotakin polkua pitkin vuorelle. Jouduttuaan lumikinoksiin hän tarkasteli, olisiko menneitten tai tulleitten ihmisten jälkiä näkyvissä. Havaittuaan, ettei siinä kukaan ollut kulkenut, palasi hän kiireesti ja sanoi: Miehet! hyvin käy, jos Jumala suo, yllätämme viholliset odottamatta. Minä ryntään ratsumiesten kanssa muiden edellä, ettei kukaan, jos näkisimme jonkun, pääsisi pakoon eikä ehtisi varoittaa vihollisia; te seuratkaa ja jos jäisitte meitä näkemättä, seuratkaa hevosten jälkiä. Vuorten yli päästyämme, kohtaamme monta hyvinvoipaa kylää.

Puolipäivän aikaan hän oli jo vuoren harjulla ja nähdessään alhaalla kylät hän heti ratsasti raskasaseisten tykö ja sanoi: Nyt lähetän ratsumiehet rientämään tasangolle ja kevytaseiset kyliin. Seuratkaa te kiireimmiten auttaaksenne meitä, jos kohtaamme vastusta. Ksenofon tämän kuultuaan astui alas hevoseltaan. Seuthes kysyi: miksi astut alas juuri kun on kiire? Ksenofon vastasi: tiedän, ettet tarvitse ainoastaan minua, mutta raskasaseiset juoksevat nopeammin ja mieluummin jos minäkin johdan heitä jalkaisin. Sitten hän poistui ja hänen kanssansa Timasion ynnä noin 40 Helleenien ratsumiestä.

Ksenofon käski, että noin 30-vuotiset Helleenien kevytaseiset tulisivat esille joukko-osastoistansa, ja hän itse juoksi näiden kanssa, muita Helleenejä johti Kleanor. Kyliin saavuttua tuli Seuthes noin 30 ratsumiehen kanssa vastaan ja sanoi Ksenofonille: niin kävi kuin sinä sanoit: yllätimme viholliset, mutta ratsumiehet ovat hajaantuneet jalkaväestä ja samoilevat mikä missäkin, minä pelkään, että viholliset kokoontuvat ja tuottavat heille tappiota. Joidenkuiden meistä täytyy jäädä myös kyliin, sillä ne ovat täynnä ihmisiä. Minä miehineni, sanoi Ksenofon, valtaan kukkulat, käske sinä Kleanorin levittämään ketjussa miehet kentälle kyliin asti. Tämän tehtyään otettiin noin 1,000 sotavankia, 2,000 härkää sekä noin 10,000 kappaletta muuta karjaa. Siellä he sitten yöpyivät.

IV. LUKU.

Retkeilyt Thyneläisten maassa.[86]

Seuraavana päivänä Seuthes poltti kylät poroksi jättämättä ainoatakaan asumusta herättääkseen siten muissakin pelkoa siitä, mitä saisivat kärsiä, elleivät alistuisi, sitten hän taas poistui. Sotasaaliin hän lähetti Perinthokseen Heerakleideen myytäväksi, saadakseen siitä sotamiesten palkan. Seuthes itse ja Helleenit leiriytyivät Thyneläisten tasangolle. Asukkaat jättivät maansa ja pakenivat vuorille. Oli paljon lunta ja niin kova pakkanen, että ruokavesi jäätyi, niin myös viinikin astioissa, ja monien Helleenien nenät ja korvat paleltuivat. Siitä ymmärrettiin miksi Traakialaisilla oli ketunnahkalakit päässä ja korvilla sekä ihovaatteet niin hyvin rinnan kuin reisien ympäri, lisäksi myös jalkoihin ulottuvat päällystakit vaan ei viittaa. Seuthes lähetti vuorille muutamia vangittuja sanomaan, että jos eivät pakolaiset palaa takaisin asuntoihinsa, hän polttaa heidänkin kylänsä ja viljansa ja he kuolevat nälkään. Sen johdosta vaimot, lapset ja vanhukset tulivat alas vuorilta, mutta nuoremmat jäivät kyliin vuoren juurelle. Tämän kuultuaan käski Seuthes Ksenofonin ottamaan mukaansa nuorimpia aseistettuja miehiä ja seuraamaan häntä. Yöllä he sitten lähtivät liikkeelle ja saapuivat päivän koitossa kyliin. Useimmat asukkaat lähtivät pakoon läheiselle vuorelle, mutta kiinni saamansa Seuthes säälimättä keihästi.

Muuan olyntholainen Episthenes oli kiintynyt kauniisiin nuorukaisiin, kun hän siellä näki kauniin nuoren pojan, kilvellä aseistettuna, ja joka juuri piti surmattaman, riensi hän Ksenofonin luo ja rukoili häntä auttamaan kaunista poikaa. Tämä kääntyi Seutheen puoleen ja pyysi, ettei hän surmaisi poikaa, sekä kuvasi hänelle Epistheneen mielenlaatua, kuinka hän kerran värväsi miehiä tarkaten ainoastaan, että ne olivat kauniita ja kuinka hän niiden kanssa oli uljas mies. Seuthes kysyi: Episthenes, tahtoisitko tämän edestä kuolla? Episthenes kurotti kaulaansa ja sanoi: Hakkaa päälle! jos tämä nuorukainen käskee ja tahtoo osoittaa minulle kiitollisuutta. Seuthes kysyi pojalta surmaisiko hän tuon hänen sijastansa. Poika ei sitä sallinut, vaan rukoili, ettei hän surmaisi heitä kumpaakaan. Silloin halasi Episthenes nuorukaista ja sanoi: Nyt saat sinä, Seuthes, taistella minun kanssani tästä nuorukaisesta, sillä minä en häntä laske! Seuthes nauroi ja jätti sen asian sikseen.

Hän päätti viipyä siellä varoen, etteivät vuorille paenneet saisi ruokavaroja näistä kylistä. Laskeutuen vähän alemmaksi hän itse leiriytyi kentälle, Ksenofon valittuineen majautui yliskylään vuoren juurelle ja muut Helleenit sijoittuivat lähelle n.s. vuoritraakialaisten alueelle.

Muutamien päivien kuluttua tuli Traakialaisia vuorilta Seutheen tykö keskustelemaan aselevosta ja panttivangeista. Myös Ksenofon tuli Seutheen luo ja sanoi hänelle, että he ovat vaarallisissa paikoissa vihollisten lähettyvillä ja että he mieluummin majailisivat taivasalla turvallisissa paikoissa kuin katosalla hengenvaarassa. Seuthes käski hänen olemaan rohkealla mielin ja näytti hänelle heidän läsnäolevat panttivankinsa. Muutamat vuorilta tulleet pyysivät myös itse Ksenofonin vaikuttamaan aselevon aikaansaamiseksi heille. Hän suostui siihen ja rauhoittaen heitä olemaan turvallisella mielellä, takasi, etteivät he joudu kärsimään mitään pahaa, jos tottelevat Seuthesta. – Mutta he puhuivat niin vain vakoilutarkoituksessa.

Tämä tapahtui päivällä; mutta seuraavana yönä Thyneläiset tulivat alas vuorilta ja tekivät rynnäkön, ollen johtajana kunkin asunnon isäntä, sillä muutoin oli vaikea pimeässä löytää kylien asumuksia, joiden ympärillä oli korkeita paaluaitauksia lampaiden turvaksi. Tultuansa kunkin asumuksen ovelle heittivät toiset keihäitä, toiset nuijia, joilla sanoivat katkovansa keihäitten kärjet, toiset sytyttivät tulia, nimeltä kutsuen Ksenofonia käymään ulos kuolemaan tai muuten polttaisivat hänet siellä. Tuli loimusikin jo katosta ja Ksenofon kumppaninensa haarniskat, kilvet, miekat ja kypärit varusteinaan olivat siellä sisällä; silloin puhalsi merkin Silanos, 18-vuotias makistolainen nuorukainen, ja silloin syöksyi miehiä toisista majoista miekat sojossa. Traakialaiset pakenivat ja tapansa mukaan sinkahuttivat kilvet selkäänsä. Hypätessään paaluaitauksen yli takertuivat jotkut kiinni kilvistänsä ja jääden riippumaan heidät vangittiin, toiset ulospääsystään eksyen joutuivat samoin surman suuhun; Helleenit hätyyttivät heitä kylän ulkopuolelle saakka. Muutamat Thyneläiset palasivat pimeässä takaisin ja heittivät piilopaikastansa keihäitä palavan asunnon ohitse tulipalon valossa juokseviin sekä haavoittivat alipäälliköitä Hieronymusta ja Theogenesta, ei kuitenkaan kuolettavasti. Monet menettivät tulipalossa vaatteensa ja tavaransa. Seuthes saapui avuksi seitsemän ensimmäisen ratsumiehen ja traakialaisen torvensoittajan kanssa. Seuthes, saatuaan selville mitä oli tapahtunut, antoi kaiken aikaa, minkä hän apumatkalla viipyi, puhaltaa torveen ja siten myös säikäytti vihollisia. Paikalle päästyänsä hän tervehti ja sanoi luulleensa kuolleita löytävänsä paljon.

Sitten pyysi Ksenofon Seutheen antamaan hänelle panttivangit ja, jos hän suvaitsisi, lähtemään hänen kanssansa vuorelle, vaan jos ei, sallimaan hänen mennä. Seuraavana päivänä Seuthes antoi panttivangit, jotka olivat jo vanhoja miehiä, vuorelaisten arvokkaimpia, niinkuin sanottiin, ja hän itsekin saapui sotavoimineen, joka nyt oli kasvanut kolminkertaiseksi, sillä Odrysien kansakunnasta oli tullut alas vuorilta monia osallisiksi Seutheen retkeen, kuultuaan hänen toimenpiteistään. Mutta Thyneläiset vuorelta nähdessään paljon raskasaseisia, paljon kevytaseisia, paljon ratsumiehiä, tulivat alas vuorelta ja rukoilivat häneltä sopimusta, sanoivat täyttävänsä kaikki ehdot ja käskivät hänen ottamaan heiltä juhlallisen vakuuden. Seuthes kutsui Ksenofonin, ilmoitti hänelle heidän esityksensä ja sanoi, ettei hän tee sopimusta, jos Ksenofon tahtoo heitä rangaista heidän yöllisen hyökkäyksensä tähden. Mutta Ksenofon sanoi: Minä katson riittäväksi rangaistukseksi, jos nämät vapaat ihmiset nyt tulevat orjiksi. Neuvon muuten sinua toisten ottamaan panttivangiksi sellaisia, jotka enimmän kykenevät pahaa toimeen saamaan ja jättämään vanhukset kotiin. Kaikki tämän seudun Traakialaiset suostuivat siihen.

V. LUKU.

Heerakleideen vilpillisyys palkanmaksossa. Ksenofonin vaikeuksia.

Helleenit siirtyivät Bysantionin yläpuolella asuvia Traakialaisia vastaan n.s. Suistamoon. Tämä ei kuulunut ennen mainitun Maisadeen valtaan, vaan erään odrysilaisen päällikön Teereksen. Täällä oli Perinthoksesta saapunut Heerakleides sotasaaliista saadun hinnan kanssa. Seuthes antoi tuoda esiin kolme muuliaasiparia – useampia ei ollutkaan – sekä muutaman parin härkiä ja kutsuttuaan Ksenofonin käski hänen ottamaan osansa ja jakamaan loput yli- ja alipäälliköille. Mutta Ksenofon sanoi: Minulle riittää jos saan joskus toisten. Anna näille ylipäälliköille, jotka ovat olleet minun seuralaisiani, sekä alipäälliköille. Niin sai dardanolainen Timasion yhden juhtaparin, yhden onkhomenolainen Kleanor, yhden akaialainen Fryniskos; härkäparit jaettiin alipäälliköiden kesken; mutta palkkaa hän maksoi vain 20 päivästä, vaikka oli kulunut koko kuukausi. Heerakleides sanoi nimittäin, ettei hän ollut saanut enempää myydyksi. Tästä pahoitellen sanoi Ksenofon kimmastuen: Näyttää mielestäni siltä kuin sinä, Heerakleides, et velvollisuutesi mukaan pitäisi väliä Seutheen eduista, sillä jos välittäisit, olisit tullessasi tuonut täyden palkan vaikka itse lainaamalla, jos et muuten olisi saanut, vieläpä panttaamalla omat vaatteesi.

Tästä harmistui Heerakleides ja pelkäsi joutuvansa syrjäytetyksi Seutheen suosiosta sekä alkoi siitä päivästä lähtien parhaansa mukaan parjata Ksenofonia Seutheelle: sotamiehet laskivat Ksenofonin viaksi sen, etteivät saaneet palkkaansa, Seuthes suututteli Ksenofonille siitä, että hän pontevasti vaati palkkaa sotamiehille, ja tähän oli hän aina maininnut, että heti kun hän tulisi meren lähelle, hän antaisi Ksenofonille Bisantheen, Ganoksen ja Uuskaupungin, mutta siitä lähtein hän ei näistä puhunut enään, sillä Heerakleides oli parjaten hänelle huomauttanut, että oli vaarallista jättää varustettuja paikkoja sotaväen päällikölle.

Ksenofon mietti itseksensä mitä tulisi tehdä matkan jatkamiseksi ylä-Traakiaan (Seutheen seurassako vai toisin). Mutta Heerakleides vei muut päälliköt Seutheen luo ja kehotti heidän selittämään, että he kykenivät johtamaan sotajoukkoa yhtä hyvin kuin Ksenofon, ja lupasi heille maksaa muutamissa päivissä kahden kuukauden täyden palkan, sekä käski heidän yhdessä lähteä sotaretkelle. Tähän sanoi Timasion: Vaikka maksettaisiin viiden kuukauden palkka, en minä lähtisi sotaretkelle ilman Ksenofonia. Fryniskos ja Kleanor yhtyivät häneen.

Silloin soimasi Seuthes Heerakleidesta siitä, ettei hän ollut kutsunut myös Ksenofonia saapuville. Ksenofon kutsuttiin nyt yksistänsä; mutta hän huomasi Heerakleideen vilpillisyyden, että hän tahtoi parjata Ksenofonia toisille päälliköille. Ksenofon senvuoksi tuli kaikkien yli- ja alipäälliköiden kanssa.

Sittenkun kaikki olivat suostuneet, ryhtyivät he yhteiseen sotaretkeen. Pitäen oikealla puolen Mustanmeren saapuivat n.s. hirssinsyöjäin Traakialaisten alueen halki Salmydessos-nimiseen rantakaupunkiin, jonka lähellä paljon laivoja Mustallemerelle purjehtiessaan rantaantuu ja joutuu haaksirikkoon, sillä meri on varsin laajalta matalaa. Seudun Traakialaiset ovat rajapylväillä merkinneet alueensa ja mitä kunkin kohdalle ajautuu, sen he pitävät saaliinansa. Siihen asti olivat monet, kertoman mukaan, ennen rajapylväiden asettamista, ryöstöpuuhissaan saaneet surmansa toinen toisiltansa. Täällä löydettiin paljon vuoteita, paljon lippaita, paljon kirjoitettuja kirjoja y.m. mitä laivaväki kuljettaa puulaatikoissa. Nämä vallattuansa he palasivat. Täällä oli nyt jo Seutheella sotajoukko, suurempi kuin Helleenien, sillä Odrysien heimosta oli vuorilta tullut yhä useampia ja kaikki alistuneet yhtyivät retkeen. He leiriytyivät tasangolle Selybrian kaupungin yläpuolella noin 30 stadiota merestä. Mutta palkkaa ei vaan kuulunut eikä näkynyt, ja sotilaat olivat kovin suutuksissaan Ksenofonille, Seutheskaan ei enää seurustellut ystävällisesti hänen kanssansa ja joka kerta kun hän aikoi tulla Seutheen luo, ilmaantui heti paljon esteitä tielle.

VI. LUKU.

Lähettiläitä Lakedaimonista. Ksenofon syytteessä. Ksenofonin uljas puolustus. Seuthes ja Ksenofon.

Tällä välin kului lähes kaksi kuukautta ja saapui Thimbronin, Lakedaimonilaisia edustavan päällikön, luota kaksi lähettilästä, Kharmiinos ja Polyniikos, tiedoittaen, että Lakedaimonilaiset ovat päättäneet lähteä sotaretkelle Tissafernesta vastaan, ja että Thimbron on jo siinä tarkoituksessa purjehtinut pois ja pyytää tätä sotajoukkoa, luvaten joka miehelle kuukausipalkkaa dareiikin, alipäälliköille puolta enemmän ja ylipäälliköille nelinkertaisesti. Lakedaimonilaisten tultua huomasi Heerakleides kohta, että he olivat tulleet sotajoukon vuoksi ja sanoi Seutheelle: nyt käy kaikki hyvin: Lakedaimonilaiset tarvitsevat sotajoukkoa, sinä et enään sitä tarvitse, jos luovutat joukon heille, saatat itsesi heille mieluisaksi, ja miehet eivät enää vaadi palkkaa sinulta, vaan poistuvat maasta. Tämän kuultuaan käski Seuthes tuoda lähettiläät, ja kun nämä sanoivat tulleensa sotajoukon vuoksi, sanoi hän antavansa sotajoukon sekä tahtovansa tulla heidän ystäväksensä ja sotaliittolaiseksi. Hän kutsui heidät myös vieraiksensa ja kestitsi heitä komeasti. Ksenofonia hän ei kutsunut, ei myös muita päälliköitä. Lakedaimonilaisten tiedustellessa mikä mies oli Ksenofon, vastasi hän, että Ksenofon ei muuten ole huono mies, mutta on sotamiesten ystävä ja siten vahingoittaa itseänsä. Lähettiläät kysyivät: onko se mies miesten villitsijä? On niinkin, sanoi Heerakleides. Mutta ei suinkaan hän vastusta meitä viemästä sotajoukkoa pois täältä? sanoivat he. Jos te kokootte miehet, sanoi Heerakleides, ja lupaatte heille palkan, vähät he hänestä piittaavat ja rientävät teidän kanssanne. – Kuinka me heidät saamme kokoon? kysyivät. Huomenaamulla aikaisin, vastasi Heerakleides, esitämme teidät sotajoukolle, ja minä tiedän, sanoi hän, että teidät nähtyään he mielellänsä kokoontuvat. Niin loppui se päivä.

Seuraavana päivänä Seuthes ja Heerakleides veivät Lakedaimonilaisten lähettiläät sotajoukon luoksi ja sotajoukko kokoontui. Molemmat lähettiläät sanoivat, että Lakedaimonilaiset ovat päättäneet sotia Tissafernesta, teidän väärintekijäänne, vastaan, jos siis menette meidän kanssamme, kostatte vihollisellenne ja saatte kuukausipalkkaa joka mies dareiikin, alipäällikkö puolta enemmän ja ylipäällikkö nelinkertaisesti. Sotamiehet kuulivat tämän tyytyväisinä ja heti nousi muuan Arkadialainen syyttämään Ksenofonia. Saapuvilla oli myös Seuthes, haluten tietää tapahtumain menoa, hän seisoi kuulomatkan päässä tulkki mukanaan, vaikka hän itsekin verrattain hyvin ymmärsi Helleenien kieltä. Arkadialainen puhui näin:

Me olisimme, Lakedaimonilaiset, jo kauvan sitten olleet teidän luonanne, ellei Ksenofon houkutellen olisi tuonut meitä tänne, jossa me olemme saaneet yöt päivät käydä kovaa talvisotaa herkeämättä, ja hän nauttii meidän vaivojemme hedelmät, ja Seuthes puolestansa on tehnyt hänet rikkaaksi, mutta meiltä hän pidättää palkan, niin että jos minä, ensimmäinen puhuja, näkisin hänet kivitetyksi ja siten saaneen rangaistuksen siitä, että hän on meitä laahannut ympäri, niin minä sekä katsoisin saaneeni palkan, että en yhtään valittaisi kärsityistä vaivoista. – Hänen jälkeensä esiintyi samankaltaisesti toinen ja kolmaskin.

Sitten puhui Ksenofon seuraavasti:

Tosiaankin kaikkeen tulee siis ihmisen olla valmistunut, kun te nyt syytätte minua siitä, missä minä tunnossani tiedän pitäneeni suurinta huolta teidän menestymisestänne. Minä käännyin takaisin, vaikka olin jo kotimatkalla, en totisesti sentähden, että olisin tietänyt teille hyvin käyvän, vaan kuullessani teidän olevan pulassa, hyödyttääkseni teitä, jos voisin. Tultuani lähetti tämä Seuthes monta sanantuojaa minun luokseni ja lupasi minulle paljon jos taivuttaisin teidät tulemaan hänen luoksensa, mutta tätä en yrittänytkään tehdä, niinkuin itse te tiedätte, vaan johdin teidät sinne, mistä luulin teidän pikemmin pääsevän meren yli Aasian puolelle, sillä sen katsoin teille parhaaksi ja tiesin myös teidän sitä tahtovan. Mutta kun maaherra Aristarkos tuli kolmisoutulaivoilla ja esti meidän menemästä ylitse, kutsuin teidät kokoon, niinkuin tietenkin oli asian mukaista, neuvotellaksemme mitä tulisi tehdä. Kuullessanne Aristarkoksen määräyksen teille menemään Kersoneesokseen ja kuullessanne Seutheen suostuttelevan teitä lähtemään hänen kanssansa sotaretkelle, te kaikin sanoitte menevänne Seutheen kanssa, kaikin päätitte tämän. Mitä minä siinä tein väärin, että johdin teidät sinne, minne te kaikki tahdoitte mennä? Kuitenkin kun sitten Seuthes alkoi vilpistellä palkkauksessa, niin te kyllä oikein saisitte syyttää ja vihata minua, jos minä hänen menettelynsä hyväksyisin; vaan jos minä, hänen entinen paras ystävänsä, nyt olen hänestä kaikkein kauvimpana, millä oikeudella minä, joka valitsin teidät ennen Seuthesta, saatan joutua teidän syytöksenne alaiseksi siitä, mistä minä hänen kanssansa olen riidassa? Mutta, saattaisi joku sanoa, sopiihan sinun teeskennellä (vihaisuutta Seuthesta kohtaan) pitäessäsi Seutheelta saamaasi meille tulevaa osuutta. Mutta eikö ole selvä, että jos Seuthes maksoi minulle jotakin, ei hän tietenkään maksanut siinä mielessä, että hän sekä riistäisi itseltänsä minulle antamansa, että kustantaisi teille toiset summat? vaan luulen, että jos hän antoi, on hän antanut sitä varten, että minulle vähemmän antamalla, ei tarvitsisi maksaa teillen enempää. Jos siis luulette asian olevan näin petollisesti, sopii teidän heti tehdä tyhjäksi tämä meidän molempain toimenpide, jos vaaditte häneltä rahat. Sillä on selvä, että jos minulla on jotakin Seutheelta, hän sen vaatii minulta, ja syystä vaatiikin, jos en hänelle täytä sitä etua, jonka tähden lahjan sain. Mutta kaukana on minusta se, että pitäisin teidän omaanne, sillä vannon teille jumalain kautta, että ei minulla ole sitäkään, mitä Seuthes minulle erikoisesti lupasi: hän on itse saapuvilla, kuulee ja tietää tunnossaan vannonko väärin. Ja jotta vielä enemmän ihmettelisitte, vannon lisäksi, etten ole saanut sitäkään, minkä muut ylipäälliköt saivat enkä edes sitä mitä muutamat alipäälliköt. Ja miksi niin tein? Miehet, luulin, että jota enemmän kärsin hänen kanssaan silloista puutetta, sitä enemmän tekisin hänet ystäväksi, kun hän valtaan pääsisi. Minä nyt sekä näen hänen olevan hyvällä kannalla että tunnen hänen mielenlaatunsa. Joku kyllä saattaa sanoa: Etkös häpeä, kun olet niin tyhmästi petetty? Totisesti häpeisinkin, jos minut olisi vihollinen pettänyt, mutta minusta on petollinen ystävä häpeällisempi kuin petetty. Sillä jos ystäviä vastaan tarvitaan valveutta, tiedän käyttäneenne kaikkea valppautta, ettei hänellä vain olisi oikeutettua tekosyytä jättämään täyttämättä lupauksiansa meille, sillä mitään vääryyttä emme ole tehneet hänelle, mitään hänen etuansa emme ole jättäneet piittaamatta, mitään emme ole pelkureina laiminlyöneet, mihin hän meitä kutsui. Mutta, saatatte sanoa, silloin olisi tarvinnut ottaa panttia, ettei hänellä olisi ollut voimaa, joskin tahtoa, meitä pettämään. Kuulkaa nyt vastaukseksi, mitä minä hänen kuultensa en olisi milloinkaan sanonut, jos ette te olisi näyttäneet olevanne niin perin tylyjä ja sangen kiittämättömiä minua kohtaan. Muistakaa nimittäin minkälaisissa vaikeuksissa te jouduitte silloin olemaan, kun minä teidät johdin Seutheen luokse. Eikö lakedaimonilainen Aristarkos sulkenut teiltä portit, kun lähestyitte Perinthoksen kaupunkia? majailitte taivasalla, keskellä talvea, teidän täytyi ostaa ruokavaroja vaikka näitte niitä täpärästi riittävän sekä varanne niukaksi kaupantekoon, ja kuitenkin oli pakko pysyä Traakian rajalla, sillä kolmisoudut satamassa estivät ylimenon. Mutta jos oli jääminen, täytyi olla vihollisen maassa, jossa paljon ratsuväkeä, paljon jalkaväkeä oli meitä vastassa. Meillä tosin oli raskasaseisia, joiden turvin joukossa kyliin käyden me kenties olisimme saaneet ruokavaroja, jos ei juuri niin runsaastikaan, mutta meillä ei ollut, millä vihollista hätyyttäen olisimme voineet saada saaliiksi orjia tai lampaita, en nimittäin havainnut ratsu- enkä jalkaväkeä vielä kunnossa teillä. Jos siis sellaisessa pakkotilassanne, minkäänkaltaista palkkaa pyytämättä, olisin saattanut liittolaiseksenne Seutheen, jolla oli sekä ratsu- että jalkaväkeä, ja niitähän te tarvitsitte, olisinko siinä mielestänne huonosti teistä huolehtinut? Sillä näihin yhtyneinähän te keksitte kylissä viljaa verrattain runsaasti, kun Traakialaiset pakotettiin kiireesti pakenemaan ja te saitte lampaita ja orjia. Emme myös sitten enään nähneet yhtään vihollista, kun ratsuväki oli liittynyt meihin, siihen saakka vihollisten ratsu- ja jalkaväki meitä seurasi rohkeammin, estäen meidän missään pikkujoukoiksi hajaantuneina hankkimasta runsaammin elintarpeita. Jos siis tämän turvan teille hankkija ei lisäksi suorita teille kyllin suurta palkkaa turvasta, onko tämä niin kovaa kohtelua, ettette luule sen vuoksi tarvitsevanne sallia minun elävän? Missä tilassa lähdette nyt liikkeelle? Ettekös ole talvehtineet elintarpeitten ylellisyydessä, säästäen mitä kaiketi saitte Seutheelta? sillä vihollisten varoilla te elitte ja tämän hyvän olon aikana ette nähneet yhtään miestänne menetetyn kuolleena tai vankina. Ja jos Aasiassa niititte kunniaa töillänne vihollisia vastaan, eikö se teillä ole myös tallella? ettekö sen lisäksi samoin ole hankkineet uutta mainetta Euroopassa voitettuanne Traakialaiset, joita vastaan ryhdyitte sotaretkeen? Niin ollen minä puolestani katson kohtuulliseksi, että kiitätte jumalia juuri siitä hyvästä, josta minulle vihoittelette. Niin on asia teidän kohdaltanne.

Mutta, totuuden nimessä, tarkatkaa myös minun tilaani; sillä kun aikaisemmin olin lähdössä kotiin, sain paljon kiitosta teiltä mukaani matkaan, sain kunniaa teidän kauttanne muiltakin Helleeneiltä ja myös Lakedaimonilaiset luottivat minuun, sillä eivätpä he muutoin olisi minua lähettäneet takaisin teidän luoksenne. Nyt sen sijaan poistun teidän parjattuanne minua Lakedaimonilaisille, teidän tähtenne Seutheen vainoamana, hänen, jonka toivoin hankkivan kunniallisen turvapaikan itselleni ja lapsilleni, jos niitä olisi, siitä, että olin teidän kanssanne ollut hänelle avulias. Mutta teillä, joiden tähden minä olen joutunut sangen vihatuksi, jopa minua paljon mahtavampien taholta, voimatta nyt vieläkään tauota teille hyvää tekemästä, teillä on niin huono mielipide minusta. – Olen teidän hallussanne, pakenematta ja karkaamatta. Jos teette mitä sanotte, tietäkää murhaavanne miehen, joka teidän tähtenne on paljon valvonut, teidän kanssanne paljon vaivoja ja vaaroja kestänyt sekä velvollisuudessa että velvollisuudetta, jumalan armosta teidän kanssanne pystyttänyt monta muistomerkkiä vihollisvoitosta, ja ettette tulisi keidenkään Helleenien viholliseksi, olen voimieni mukaan kaikessa ponnistellut teidän hyväksenne. Sentähden on teillä nyt tilaisuus esteettömästi kulkea mihin haluatte, sekä maalla että merellä. Ja te, koska teille nyt ilmenee moninainen yltäkylläisyys ja pääsette purjehtimaan minne jo kauvan olette mielineet, koska mahtavimmat pyytävät teidän apuanne ja häämöittää palkka, koska johtajiksenne joutuvat Lakedaimonilaiset, nuo parhaina pidetyt, teillä näyttää nyt olevan sovelias hetki mahdollisimman pian ottaa minut hengiltä! Totisesti, silloin kun olimme hädässä, te merkillisen hyvämuistoiset miehet, ei teillä silloin ollut siihen soveliasta hetkeä, vaan sanoitte minua isäksi ja lupasitte aina muistaa minua hyväntekijänä. Mutta eivät nämäkään miehet, jotka nyt tulevat teidän tykönne, ole väärämielisiä, niin että luullakseni ei teitä heidän suosioonsa sulje menettelynne minua kohtaan. – Tämän sanottuaan hän vaikeni.

Silloin nousi lakedaimonilainen Kharmiinos ja lausui: Totta totisesti![87] Minun mielestäni te vallan väärin olette vihoissanne tälle miehelle, sillä minä saatan hänen hyväksensä sen itse todistaa. Kun nimittäin minä ja Polyniikos kysyimme Seutheelta Ksenofonista, mikä mies se on, ei hänellä ollut muuta moitittavaa kuin että hän on suuri sotamiesten ystävä ja sen kautta vahingoittaa itseänsä sekä meidän, Lakedaimonilaisten, että hänen, Seutheen, seurassa.

Tämän jälkeen nousi arkadialainen Eurylokhos ja sanoi: Minun mielestäni tulee teidän, Lakedaimonilaiset, esiintyä meidän johtajinamme kaikkein ensin siinä, että vaaditte hyvällä tai pahalla meille palkkamme Seutheelta, ettekä sitä ennen johda meitä täältä.

Ateenalainen Polykrates lausui Ksenofonin puolesta: Miehet, näenhän täällä saapuvilla myös Heerakleideen, joka otti huostaansa ne varat, joista me olimme vaivaa nähneet, mutta ne myytyään ei antanut hintaa Seutheelle eikä meille, vaan pitää varkain omanansa. Jos nyt olemme viisaita, pidämme kiinni hänestä, semmenkin kun hän ei ole Traakialainen, vaan Helleeninä tekee vääryyttä Helleeneille.

Heerakleides tämän kuultuaan säikähti kovasti, läheni Seuthesta ja sanoi: Me jos olemme viisaita, poistumme näiden miesten mailta. Ja nousten hevosille he riensivät omaan leiriinsä. Sieltä lähetti Seuthes tulkkinsa Abroselmeen Ksenofonin luo ja käski hänen 1,000 miehen kanssa jäämään hänen luoksensa luvaten antaa hänelle aikaisemmin lupaamansa merenrantapaikat y.m. Samalla hän ilmoitti hänelle Polyniikokselta kuulemansa salaisuuden, että jos Ksenofon joutuisi Lakedaimonilaisten valtaan, päällikkö Thimbron hänet varmasti surmauttaisi. Monet muutkin tätä tiedoittivat Ksenofonille, että nimittäin häntä parjattiin ja että hänen tulisi varoa. Ksenofon tämän kuultuaan otti kaksi uhrieläintä ja uhrasi ne Tseus-kuninkaalle tiedustaen olisiko parempi jäädä Seutheen luo tämän esittämillä ehdoilla, vai mennä sotajoukon kanssa. Hän sai viittauksen mennä.

VII. LUKU.

Neuvotteluja Meedosadeen ja Seutheen kanssa Helleenien tilasta ja maksamattomasta palkasta.

Seuthes siirtyi nyt leirinensä kauvemmaksi ja Helleenit majoittuivat kyliin, josta aikoivat runsaasti ruokavaroja hankittuaan mennä merelle. Nämä kylät oli Seuthes antanut Meedosadeelle. Kun nyt Meedosades näki, kuinka Helleenit kuluttivat kylien varat, otti hän sen pahaksensa ja meni mukanaan Odrysein mahtavin mies niistä, jotka olivat ylä-Traakiasta tulleet alas, sekä noin 30 ratsumiestä ja kutsui Helleenien sotajoukosta saapuville Ksenofonin. Tämä tuli joidenkuiden alipäälliköitten ynnä muutamien muiden sopivien miesten seurassa. Meedosades sanoi sitten: Ksenofon! Te teette väärin hävittäissänne meidän kylämme. Vaadimme siis minä Seutheen nimessä ja tämä mies ylämaan kuninkaan Meedokoksen lähettiläänä, teidän poistumaan tästä maasta; mutta jos ette lähde, emme salli teidän täällä viipyvän, vaan torjumme teidät vihollisina.

Tämän kuultuaan lausui Ksenofon: On vastenmielistä vastata sinulle, joka puhut tuollaista, mutta tämän nuoren miehen tähden tahdon puhua, jotta hän saisi tietää, mitä miehiä olette te ja mitä me. Sillä ennenkuin me liittouduimme teihin, kuljimme tämän maan kautta mihin tahdoimme ryöstäen siellä tai polttaen täällä mielemme mukaan, ja joka kerta kun sinä tulit neuvottelemaan, majailit silloin meillä pienintäkään pelkäämättä vihollisia; te taas ette tulleet tähän maahan, tai jos joskus tulitte, majailitte niinkuin ylivoimaisen vihollisen maassa hevoset suitsitettuina. Mutta liittouduttuanne meidän kanssamme ja meidän avullamme omistaessanne tämän maan, nyt tahdotte ajaakin meidät pois tästä maasta, jonka te olette saaneet meiltä sen väkivoimalla vallattuamme; viholliset eivät voineet meitä karkoittaa, niinkuin itse tiedät. Ja sinä, puhumattakaan, että olisit antanut meille lahjoja tai hyvitystä meiltä saamistasi hyväntekemisistä, olisit meidät arvollisesti laskenut luotasi, parhaasi mukaan estät meitä kotimatkallamme täällä majoittumasta. Ja tämän määräyksen lausuessasi et häpeä jumalia etkä tätä miestä, joka nyt näkee sinun varakkaana, sinun, joka oman tiedoituksesi mukaan ennen meidän ystäväksi tuloasi sait toimeentulosi rosvoamisesta. Mutta miksi tätä sanot minulle? Enhän minä enään ole johtaja, vaan Lakedaimonilaiset, joille te jätitte sotajoukon täältä kuljettamisen, minua edes kuulematta, te kummalliset ihmiset, niin että minä samoinkuin jouduin heidän vihoihinsa tuotuani sotajoukon teille, samoin nyt saatan joutua suosioon nyt sen luovutettuani.

Kun Odrysilainen tämän kuuli sanoi hän: Meedosades! Minä painun häpeästä maan alle, kuullessani tällaista. Ja jos ennen olisin tämän tietänyt, en olisi sinua seurannutkaan, mutta nyt menen, sillä kuningas Meedokos ei suinkaan kiittäisi minua, jos karkoittaisin hyväntekijämme.

Tämän sanottuaan hän nousi hevosen selkään ja ratsasti pois ja hänen kanssansa muut ratsumiehet paitsi neljä viisi. Mutta Meedosades, joka oli murheissaan maan hävityksestä, käski Ksenofonin kutsumaan molemmat Lakedaimonilaiset. Ksenofon meni soveliaan seuran kanssa etsimään Kharmiinosta ja Polyniikosta ja sanoi Meedosadeen kehoittavan heille samaa kuin oli hänellekin sanonut, nimittäin lähtemään maasta. Luulen, sanoi hän, teidän voivan hankkia sotajoukolle tulevan palkan, jos sanotte, että sotajoukko teidät on vaatinut yhdessä velkomaan palkan Seutheelta, tahtokoon hän tai ei; palkan saatuansa seuraavat he teitä mielellään, ja että te pidätte vaatimuksen oikeana sekä lupaatte heille lähdön tapahtuvan silloin kun sotilaat saavat oikeutensa.

Lakedaimonilaiset tämän kuultuansa sanoivat kannattavansa tätä ja kaikkea muutakin mitä pontevimmin ja lähtivät matkaan kaikkien arvovaltaisten kanssa. Heidän perille tultuaan kysyi Kharmiinos: Onko sinulla, Meedosades, jotakin sanottavaa meille? Ellei, on meillä sanomista sinulle. Mutta Meedosades sanoi varsin nöyrästi: Minä sanon ja samoin Seuthes katsovamme kohtuulliseksi, että meidän ystäviksemme tulleet Traakialaiset eivät saisi kärsiä teiltä mitään pahaa, sillä jos teette näille pahaa, sen jo teette meille, he kun nyt ovat meikäläisiä.

Me menemme pois, sanoivat Lakedaimonilaiset, heti kun saavat palkkansa ne, jotka teille ovat tämän edullisen olotilan hankkineet; mutta jos ei, tulemme myös nyt auttamaan heitä sekä rankaisemaan niitä miehiä, jotka valapattoisesti ovat näille vääryyttä tehneet. Jos tekin olette sellaisia, niin alamme oikeudenkäyntimme teistä. – Tähän lisäsi Ksenofon: Ettekö te tahtoisi, Meedosades, jättää näille, joiden maassa nyt olemme ja jotka te sanoitte ystäviksenne, ratkaistavaksi tuleeko teidän vai meidän maasta lähteä. Mutta tähän ei Meedosades suostunut, vaan katsoi parhaaksi, että molemmat Lakedaimonilaiset menisivät Seutheen luo palkkausasiassa, hän luulee heidän taivuttavan Seutheen; mutta jos eivät mene, lähettäkööt Ksenofonin hänen kanssansa ja hän lupasi myötävaikuttaa; kuitenkin pyysi hän etteivät polttaisi kyliä.

Sitten he lähettivät Ksenofonin ja hänen kanssansa soveliaiksi katsomansa miehet. Seutheen tykö tultuaan lausui Ksenofon: En tule tänne mitään vaatimaan sinulta, Seuthes, vaan osoittamaan, jos voin, kuinka epäoikeata oli sinun suuttumisesi minuun siitä, että sotilaitten puolesta vaadin sinulta, mitä heille suosiollisesti olit luvannut; sinulle minä nimittäin en katsonut vähemmän hyödylliseksi antaa kuin heille ottaa. Sillä ensiksikin tiedän, että lähinnä jumalia nämä miehet ovat saattaneet sinut huomattavaan asemaan ja tehneet sinut laajan maan ja monilukuisten ihmisten kuninkaaksi, niin että sinun ei ole mahdollista salassa tehdä hyvää tai pahaa. Ja kun sinä olet niin arvokas mies, näytti minusta tärkeältä, että ei ole sinun arvosi mukaista kiittämättömästi lähettää pois hyväntekijöitäsi, tärkeältä että 6,000 ihmistä sinua kehuu, mutta tärkeimmältä, ettet mitenkään esiinny epäluotettavana lupauksissasi. Sillä näen, että epäluotettavien sanat eivät tee tarkoitettua vaikutusta, kun ovat tyhjiä, voimattomia ja halpa-arvoisia, mutta taas niiden sanat, jotka tunnetaan totuuden harrastajiksi, saavat aikaan, jos jotakin toivovat, yhtä paljon kuin muiden väkivalta. Jos he tahtovat joitakuita saada järkiinsä, tiedän, että heidän uhkauksensa eivät vähemmän vaikuta järkiintymiseen kuin muiden mieskohtainen rankaisu. Ja jos sellaiset miehet jollekulle jotakin lupaavat, he sanallansa vaikuttavat yhtäpaljon kuin jos muut heti antavat. Mutta muista sinäkin, mitä sinä meille suoritit etukäteen, kun sait meidät liittolaisiksesi: et mitään, niinkuin tiedät, vaan koska me luotimme sinun puhuvan totta, nostit sinä liikkeelle niin paljon ihmisiä lähtemään sinun kanssasi sotatoimiin ja sinulle hankkimaan alueen, joka ei ole vain 30 talentin arvoinen, minkä summan nämä nyt luulevat heidän täytyvän saada, vaan on monin verroin arvokkaampi. Niin siis jätetään ensinkin tämä luottamus, sitten sinulle hankittu kuninkuus annetaan alttiiksi tästä hinnasta. Mene ja muista kuinka silloin arvostelit suureksi saada sen, minkä nyt vallattuasi omistat. Minä tiedän varmasti, että toivoisit nyt saamasi sinulle hankituksi mieluummin kuin että saisit näitä rahoja suuremmat summat. Minun mielestäni on suurempi ja häpeällisempi tappio, jos ei voi pitää mitä nyt omistaa, kuin että sitä ei olisi ollenkaan saanut haltuunsa, samoin kuin on paljon kovempaa tulla rikkaasta köyhäksi kuin ettei ensinkään ole ollut rikas ja niinkuin on haikeampaa muuttaa kuninkaasta yksityisihmiseksi kuin ettei alkuunkaan ole kuninkoinnut. Hyvin toki tiedät, etteivät nykyiset alammaisesi ole taipuneet sinun hallittaviksesi ystävyydestä sinua kohtaan vaan pakosta, ja että he hyvinkin koettaisivat taas vapautua, jos ei jokin pelko heitä pidättäisi. Kummalla tavoin siis luulet heidän mieluummin pelkäävän ja tottelevan sinua: jos näkevät sotamiehen olevan sinua kohtaan sitä mieltä, mitä nyt paikallaan pysyen, kun sinä käsket, ja jälleen tarpeen tullen nopeasti palaavan, ja että toiset näiltä sinusta paljon hyvää kuultuaan nopeasti saapuisivat sinun luoksesi silloin kuin sinä tahdot, tai jos heillä on se huono ajatus, että ketkään toiset eivät tule sinun tykösi nykyoloista aiheutuneen epäluulonsa tähden ja että nämä, Helleenit, ovat suosiollisempia heille, sinun uusille alamaisillesi, kuin sinulle. Eivätkä he alistuneet sinun käskyvaltaasi meidän paljoutemme vuoksi, vaan johtajien puutteessa. On siis nyt sekin vaara, että he johtajiksensa ottavat joitakuita näistä, jotka katsovat kärsineensä vääryyttä sinulta, tai niiksi valitsevat näitä mahtavammat – Lakedaimonilaiset, jos sotamiehet lupaavat halukkaammin heidän kanssansa lähteä sotaan siinä tapauksessa, että Lakedaimonilaiset kiristävät heidän saatavansa sinulta ja, koska he tarvitsevat sotajoukkoa, sille tämän lupaavat. Edelleen on selvä, että nyt sinun valtaasi tulleet Traakialaiset paljon mieluisemmin menevät sinua vastaan kuin sinun kanssasi, sillä jos sinä voitat, odottaa heitä orjuus, mutta jos sinut voitetaan: vapaus.

Mutta jos sinun velvollisuutesi on jo huolehtia myös maasta, joka nyt on sinun, luuletko sen kärsimyksistä vapautuvan paremmin, jos nämä sotilaat saavat vaatimuksensa täytetyiksi ja poistuvat rauhassa, tai jos nämä jäävät juurikuin vihollismaahan ja sinä koettaisit asettua näitä vastaan toisella näitä suuremmalla sotajoukolla, joka myös tarvitsee ruokavaroja? Rahaako kuluisi enemmän, jos näille maksettaisiin mitä heille tulee, tai jos sinun, näille velallisena, täytyisi palkata toisia, näitä voimakkaampia? Mutta Heerakleideen mielestä on, niinkuin hän minulle mainitsi, tämä summa ylön suuri. Mutta sinun on nyt varmaan paljon helpompi koota ja maksaa se summa, kuin ennen meidän tänne tuloamme kymmenennen osan siitä. Sillä ei numeroluku ole se, joka määrää paljouden ja pienuuden, vaan antajan ja ottajan voima. Sinun vuositulosi ovat nyt suuremmat kuin ennen koko omaisuutesi. Minä huolehdin tästä, Seuthes, sinun ystävänäsi sekä sen vuoksi, että sinä olisit niiden hyvien töiden arvoinen, joita jumalat sinulle ovat osoittaneet, kuin myös, etten minä menettäisi arvoani sotajoukossa. Sillä tiedä, etten minä nyt voisi, jos tahtoisinkin tällä sotajoukolla tehdä vahinkoa vihollisellekaan, enkä myös, jos taas tahtoisin auttaa sinua, pystyisi siihenkään; sellainen on sotajoukon mielentila minua kohtaan. Mutta totuuden nimessä, minä teen sinut itse todistajaksi, etten ole sinulta mitään saanut sotamiesten hyväksi enkä milloinkaan ole vaatinut omakseni heidän osuuttansa, en myös ole velkonut sinulta, mitä minulle lupasit. Vannon myös, että jos olisit tahtonut antaa, en olisi ottanut elleivät sotamiehetkin olisi samalla saaneet osaansa; olisipa ollut häpeällistä minun hankkia oma osuuteni, mutta olla piittaamatta heidän huonosti hoidetusta oikeudestansa, semmenkin kun he kunnioittivat minua. Heerakleideelle näyttää kyllä kaikki olevan joutavan päiväistä, kunhan vain saa rahaa millä keinoin tahansa, mutta minun mielestäni, Seuthes, ei miehellä, erittäinkin hallitsijalla, ole mitään kauniimpaa omaisuutta ja kunniakkaampaa kuin kunto, oikeus ja jalous; sillä näiden omistaja on rikas monilukuisista ystävistä ja rikas niistä, jotka tahtovat hänen ystäviksensä tulla, ja myötäkäymisessä on hänellä iloonsa osanottajia, vastoinkäymisissä auttajia. Mutta jos et teoistani oppinut tuntemaan, että olin sydämmestäni sinun ystäväsi etkä sanoistani voi sitä havaita, niin huomaa toki tarkoin sotamiesten puheet, sillä olithan saapuvilla ja kuulit, mitä he sanoivat tahtoessaan minua parjata. He nimittäin syyttivät minua Lakedaimonilaisille siitä, että pidin sinua suuremmassa arvossa kuin Lakedaimonilaisia ja ne puolestansa soimasivat minun huolehtivan enemmän sinun kuin heidän eduistansa, sanoivatpa sinun lahjoneenkin minua. Mutta luuletko sinä heidän moittivan minua tästä lahjomisesta nähtyään nurjamielisyyteni sinua kohtaan, vaiko huomattuaan suuren suosion sinua kohtaan? Minä puolestani luulen kaikkien ihmisten katsovan asiaa siltä kannalta, että tulee olla tallella hyväntahtoisuutta sille, jolta lahjoja ottaa. Mutta ennenkuin minä missään olin ollut sinulle avullinen, otit sinä minut vastaan mielihyvällä, joka ilmeni silmissä, äänessä ja vierasvaraisuudessa etkä kyllästynyt lupaamaan mitä minun piti saaman; mutta sittenkun saavutit mitä tahdoit ja tulit niin suureksi vallassa kuin minä voin aikaan saada, suvaitsetko nyt olla piittaamaton siitä, että minä sotamiesten kesken olen niin halpa-arvoinen? Uskon kuitenkin ajan opettavan sinulle, että velvollisuutesi on maksaa ja että et itsekään kärsi nähdä sinulle hyvyyttänsä haaskaavien soimaavan sinua. Pyydän siis nyt sinulta, että kun maksat sotamiehille, huolehdit minun saattamisestani sotamiesten kesken sellaiseksi, jollaisena minut tuttavuuteesi sait.

Tämän kuultuansa Seuthes kirosi sitä, joka oli syypää siihen, ettei jo kauvan sitten ollut palkkaa maksettu (ja kaikki epäilivät siksi Heerakleidestä), sillä minä, sanoi hän, en ole milloinkaan ajatellut pidättyä palkkaa maksamasta. Siihen sanoi taas Ksenofon: Koska siis aiot maksaa, pyydän minä nyt sinulta, että suorittaisit sen minun välitykselläni ja ettet suvaitse minun olevan sotajoukossa erinkaltaisena arvossa kuin olin silloin kuin tulimme sinun luoksesi.

Seuthes vastasi: Ei sinun tarvitse sotamiesten kesken olla minun tähteni vähemmän kunnioitettu; jos jäät minun luokseni vain 1,000 raskasaseisen kanssa, annan sinulle ne varustetut paikat y.m., mitä olen luvannut. Siihen sanoi Ksenofon: Sepä ei niin käy päinsä, vaan lähetä meidät täältä pois.

Mutta minä tiedän, väitti Seuthes, että sinun on turvallisempi jäädä minun luokseni kuin poistua. – Saan kiittää sinua huolestasi, sanoi Ksenofon, mutta minun on mahdoton jäädä; tietäös, että missä hyvänsä saankin enemmän kunnioitusta, tulee siitä hyötyä sinullekin. Silloin sanoi Seuthes: Rahaa minulla ei ole muuta kuin vähän, talentin verran, ja sen annan sinulle; sen sijaan on 600 härkää, noin 4,000 lammasta sekä noin 120 orjaa, ota ne sekä sinulle vääryyttä tehneitten Thyneläisten panttivangit, ota ja lähde.

Ksenofon naurahti ja sanoi: Jos nyt tämä ei riitä palkaksi, kenen omaksi julistan talentin? Eiköhän ole parempi toki poistuen varoa kivitystä, koska olo minulle on vielä vaarallistakin; kuulithan uhkaukset. Sitten hän jäi sinne.

Seuraavana päivänä Seuthes antoi heille mitä hän oli luvannut sekä lähetti mukaan eläinten ajajia. Siihen aikaan asti juttelivat sotamiehet, että Ksenofon on mennyt Seutheen luo asumaan ja saamaan mitä Seuthes on hänelle luvannut, mutta kun näkivät hänen tulevan juoksivat riemuiten häntä vastaan.

Kun Kharmiinos ja Polyniikos tulivat Ksenofonin näkyviin, sanoi hän: Nämä varat on teidän kauttanne pelastettu sotajoukolle, ja teille minä ne jätän, myykää ne ja jakakaa sotajoukolle. He ottivat vastaan saaliin ja järjestettyänsä kaupanvälittäjät myivät kaikki, ja paljon soimauksia sateli. Ksenofon ei mennyt sinne saapuville, vaan varustautui julkisesti kotimatkalle, sillä Ateenassa ei ollut vielä nostettu maanpakokannetta häntä vastaan. Mutta hänen ystävänsä leirissä tulivat hänen luoksensa ja pyysivät, ettei hän lähtisi ennenkuin olisi kuljettanut sotajoukon pois ja jättänyt sen Thimbronille, Lakedaimonilaisten päällikölle.

VIII. LUKU.

Sotajoukon siirtyminen Aasian puolelle. Ksenofonin retki persialaista Asidatesta vastaan. Ksenofon runsaasti palkittuna. Sotajoukon jättäminen Thimbronin haltuun.

Sitten purjehtivat Helleenit meren poikki Lampsakos-nimiseen Myysian kaupunkiin, ja Ksenofonin kohtasi tietäjä Eukleides, Ateenan "Lykeionin Unikirjan" kirjoittaja. Tämä onnitteli Ksenofonia hänen pelastumisensa johdosta ja tiedusteli paljonko hänellä oli rahaa. Ksenofon sanoi vannoen, ettei hänellä ole riittävästi matkarahoja kotiin päästäksensä, ellei myisi hevostansa ynnä kaiken muun omaisuutensa. Sitä Eukleides ei uskonut. Mutta kun Lampsakolaiset olivat lähettäneet Ksenofonille vieraslahjoja ja kun hän uhrasi Apollolle, tuotatti hän siihen tilaisuuteen Eukleideen, joka uhria katseltuaan sanoi nyt uskovansa, ettei Ksenofonilla ole rahoja. Mutta tiedän, sanoi hän, että jos joskus olisit rahoihin pääsemässä, ilmestyy jokin esteeksi, ellei mikään muu, niin sinä itse itsellesi. Ksenofon myönsi sen. Tämä sanoi: Sinulla on esteenä Sovittaja Tseus, ja kysyi samalla, joko hän uhrasi tälle niinkuin minun oli tapana kotona uhrata ja tehdä polttouhri teidän edestänne. Ksenofon sanoi, ettei hän kotoa lähdettyänsä ole tälle uhrannut. Eukleides neuvoi häntä uhraamaan tavan mukaisesti ja sanoi sen olevan hänelle onneksi. Seuraavana päivänä Ksenofon tultuaan Ofryon kaupunkiin Troas-maakunnassa, uhrasi kotoiseen tapaan polttouhriksi porsaita, ja enteet olivat hyvät. Sinä päivänä saapui Bion ja hänen kanssaan Nausikleides Thimbronin lähettiläinä tuoden rahoja sotajoukolle; he seurustelivat vierasvaraisesti myös Ksenofonin kanssa ja lunastivat hänelle hänen hevosensa, jonka hän Lampsakossa oli myynyt 50 dareikista, epäillen Ksenofonin niin tehneen puutteessansa, kun kuulivat hänen olleen mieltyneen hevoseensa, eivätkä nyt tahtoneet ottaa vastaan sen hintaa.

Täältä kulkivat Troaksen kautta Iida-vuoren yli saapuen ensin Antandros-nimiseen kaupunkiin, sitten meren rantaa myöden Teeban kentälle Lyydiassa. Sieltä kulkivat Adramyttion ja Kytonion kautta Atarneuksen ohi Kaikos-joen kentälle ja saapuivat Myysian Pergamokseen.

Täällä kohteli Ksenofonia vierasvaraisesti Hellas, eretrialaisen Gongyloksen puoliso, Gorgionin ja Gongyloksen äiti. Tämä kertoi hänelle, että tasangolla majailee persialainen mies nimeltä Asidates, hänet voisi siepata sekä hänen vaimonsa, lapsensa ja melkoiset varansa, jos lähtisi matkaan yöllä 300 miehen kanssa; oppaiksi antoi hän orpanansa ja Dafnagoras-nimisen luottamushenkilönsä. Nämät saatuaan uhrasi Ksenofon ja läsnä ollut tietäjä Basias sanoi enteiden olevan hyvät ja että Asidates on saatavissa. Illastettuaan hän siis lähti ottaen mukaansa hänelle ystävällisimmät ja kaikessa luotettavat alipäälliköt palkitaksensa heitä. Hänen seuraansa tuli ja tunkeutui muitakin noin 600 miestä, mutta alipäälliköt työnsivät ne pois, ettei heidän tarvitsisi niille jakaa odottamaansa saalista.

Puoliyön aikaan paikalle saavuttuaan päästivät huolettomuudessaan tornin ympäriltä orjat ja niiden mukana enimmät saaliit pois käsistänsä saadakseen haltuunsa itse Asidateen ja hänen omaisuutensa. Mutta kun rynnättyään eivät voineet vallata tornia, sillä se oli korkea ja suuri ja siinä oli rintasuojuksia sekä paljon taistelukuntoisia miehiä, yrittivät kaivaa tornin puhki. Muuri oli kahdeksan tiilikiven vahvuinen, vaan päivänkoitossa se oli puhkaistu. Mutta kun ensimmäinen valonsäde pilkisti siitä, lävisti joku sisällä olijoista pitkällä härkävartaalla lähimmän miehen reiden ja nuolia ampumalla saivat aikaan, ettei muuria lähestyminen enään ollut turvallista. Huudon nostettuaan ja tulimerkkejä annettuaan tuli tornilaisillen avuksi Itabelios joukkoineen, sekä läheisestä Komanian linnueesta assyrialaisia raskasaseisia, hyrkanialaisia ratsumiehiä, kuninkaan palkkaväkeä, noin 80, kevytaseisia noin 800, lisäksi vielä ratsuväkeä y.m. Partheniosta, Apolloniasta ja lähiseuduista.

Silloin oli jo selvästi aika harkita paluuta. He muodostivat neliön ja sijoittivat sen keskelle ottamansa härät, lampaat ja orjat ja vetäytyivät pois, enään huolehtimatta saaliistaan, tehden niin ainoastaan siksi, ettei paluu näyttäisi paolta, jos poistuessaan jättäisivät saaliinsa, ja siitä viholliset rohkaistuisivat ja sotamiehet masentuisivat; mutta nyt he peräytyivät ikäänkuin saaliinsa puolesta taistellen. Kun Gongylos näki Helleenien vähälukuisuuden ja ahdistajien paljouden, lähti hänkin, vastoin äitinsä tahtoa, miehinensä ottaakseen osaa toimenpiteeseen, avuksi tuli myös Prokles, Damaratoksen jälkeläinen, joukon kanssa Halisarnesta ja Teuthraniasta. Kun Ksenofon miehinensä oli taajan linko- ja nuolisateen alaisena, kulkivat he sen vuoksi kehässä suojellakseen itsiään kilvillä nuolilta, ja vaivoin he pääsivät Karkasos-joen ylitse, melkein puolet haavoittuneina. Tällöin haavoittui myös stymfalolainen Agasias, joka kaiken aikaa oli taistellut vihollisia vastaan. He pelastuivat siitä tuoden noin 200 orjaa sekä uhritarpeiksi lampaita.

Ksenofon seuraavana päivänä uhrattuansa kulki sotajoukon kanssa yön tietämissä, tullaksensa mahdollisimman pitkälle Lyydiaan, ettei vihollinen Helleenien läheisyyden tähden olisi varoillansa, vaan rupeisi huolettomaksi. Kun Asidates oli saanut kuulla Ksenofonin taas uhranneen retken johdosta häntä vastaan, ja lähestyvän koko sotajoukkoineen, majoittui hän Parthenion kaupungin läheisiin kyliin. Siellä Ksenofon miehineen törmäsi yhteen Asidateen väen kanssa ja he vangitsivat Asidateen, hänen vaimonsa, lapsensa, hevosensa ja kaiken omaisuuden, ja niin toteutuivat ensimmäiset uhrienteet. Sitten he taas palasivat Pergamokseen. Nyt Ksenofon ilomielellä tunsi jumalallisen armon; sillä Lakedaimonilaiset sekä muut ylipäälliköt ja alipäälliköt ja sotilaat kaikki yhdessä toimittivat, että hän valitsisi ja ottaisi parhaat hevosista, juhdista y.m., niin että hän kykenisi muillekin hyvää tekemään.

Tähän aikaan[88] saapui Thimbron, otti haltuunsa sotajoukon ja liitettyänsä sen muuhun helleeniläisjoukkoon lähti sotaretkelle Tissafernesta ja Farnabatsosta vastaan.

Tässä on luettelo maaherroista niissä Persian kuninkaan maakunnissa, joiden kautta me kuljimme.

Lyydian maaherra oli Artimas, Frygian Artakamas, Lykaonian ja Kappadokian Mithridates, Kilikian Syennesis, Foinikian ja Arabian Dernes, Syyrian ja Assyyrian Belesis, Babyloonin Rooparas, Meedian Arbakas, Fasianien ja Hesperiitain Tiribatsos; itsenäisiä olivat: Kardukhit, Khalybit, Khaldaialaiset, Makroonit, Kolkhit, Mossynoikit, Koitit ja Tibareenit; Paflagonian Korylas, Bithynian Farnabatsos ja Euroopan Traakialaisten hallitsija oli Seuthes.

Koko meno- ja paluumatkan tien pituus Lyydian Sardeesta lähelle Babyloonia ja sieltä Kotyooraan Mustanmeren rannalle oli 215 päivänmatkaa, 1,155 parasankia, 34,650 stadiota.[89]

Meno- ja paluumatkan ajan pituus oli vuosi ja kolme kuukautta.

Viiteselitykset:

[1] Dareios II. Persian kuningas 423-404 e.Kr.

[2] Historiassa tunnettu nimellä Artakserkses II. Hyvämuistinen.

[3] Suuri kauppakaupunki Vähän-Aasian länsirannalla Maiander-joen suulla; nykyään nimellä Palatia eli (myöh. ääntämys) Pellatia.

[4] Abydos oli kaupunki Aasian puolella Hellespontoksen kapeimmalla parin kilometrin levyisellä kohdalla, kuuluisa Kserkseen, Filippos Makedonialaisen, Heeron ja Leanderin y.m. historioissa.

[5] Lakedaimon eli Spartta muinaisen Kreikan mainio pääpaikka Ateenan jälkeen.

[6] "Dareikki oli muinaispersialainen kultaraha, ehkä n. 30 Smk.

[7] Nykyinen nimi on Gallipolin niemeke.

[8] Parasanki oli persialainen matkamitta = 5,25 km. Persialaisilla nyk. farsank.

[9] Pletri oli kreikkalainen pituuden mitta = 32 m.

[10] Apollo = valon ja taidon jumala Helleeneillä. Valter Runeberg on tunnetussa kuvanveistoksessa tämän tarun esittänyt.

[11] Kserkses Persian kuningas 486-465 e.Kr.

[12] "Barbarit", jolla sanalla Helleenit nimittivät kaikkia muukalaisia, jotka eivät puhuneet Helleenien eli Kreikkalaisten kieltä.

[13] N.s. raskasaseisten (hoplitai) sota-aseet olivat:

1. Puolustusaseet: kypäri, rintahaarniska, säärivarusteet ja suuri

soikea kilpi.

2. Hyökkäysaseet: keihäs ja miekka; ne kaikki aseet painoivat n. 35 kg.

Kevytaseisten (peltastai) aseet olivat: heittokeihäs, jousi, linko, lyhyt miekka ja pieni kilpi.

[14] Olympialainen stadio oli Helleeneillä 192 m. Roomalainen stadio oli 185 m.

[15] Persialaisen tavan mukaan saivat kuninkaan suosimat henkilöt kuninkaalta lahjaksi aluskuntia erinäisiin tarpeisiinsa, niinkuin vaatetukseen, koristuksiin, puvun eri osiin, elantoon y.m.s. kuitenkaan tarvitsematta käyttää näitä tilojansa juuri näihin määrätarkoituksiin. Vrt. meidän juomarahaa.

[16] Muinaishelleeniläinen mina (oik. mnaa) oli noin 100 Suomen kultamarkan arvoinen raha.

[17] Oboli oli n. 15 penniä, siis sikli n. 113 penniä; – khoiniks oli päivän annos viljaa, n. litran verran, joten kapithe oli melkein pari litraa.

[18] Persian kuninkaan hovivirkamiesten joukosta oli ylin valtikan- eli sauvankantaja korkea arvohenkilö.

[19] Arvattavasti hän persialaisen kuolemanrangaistustavan mukaan haudattiin elävänä; vrt. Heerodot. I. VII: 114.

[20] Elämäkertain kirjoittaja Plutarkos (s. n. 46 j.Kr.) kertoo (Artakserkses 9) Kyyroksen siihen vastanneen: Mitä sinä puhut, Klearkos? Kehotatko minua, joka kuninkuutta haluan, olemaan kuninkuuteen arvoton?

[21] Nebukadnesarin tai Semiramiksen rakennuttama suojamuuri v. 580 e.Kr. estääkseen Meedialaisia hyökkäämästä Babylooniaan.

[22] Ksenofon oli yksityisenä miehenä sotajoukossa ja saattoi sentähden kulkea rivien ulkopuolellekin puhuttelemaan Kyyrosta. – Varovaisuuden vuoksi oli tapana antaa tunnussana vähää ennen taistelua rivien päämiehille, jotka sen kuiskasivat sivukumppanilleen; rivin päähän päästyään kulki sama sana "toistamiseen" alkulähteeseensä.

[23] Tässä mainittu Kteesias oli kuuluisa kreikkalainen lääkäri ja historioitsija Persian hovissa Dareios II ja Artakserkses II kuninkaitten aikana, Ksenofonin aikalainen, kotoisin Kaarian maakunnasta Vähässä-Aasiassa. Käyttäen valtakunnan arkistoa hän kirjoitti Persian historian, 23 kirjaa, vuoteen 399 e.Kr.; siitä on säilynyt kuitenkin vain katkelmia. Hän oli läsnä veljesten taistelussa ja paransi kuninkaan siinä saaman haavan. On oudoksuttavaa, että Ksenofon ei mainitse taistelupaikkaa. Se oli Kunaksan kylä Eufrateen rannalla n. lähes kymmenkunta penikulmaa itään päin Babyloonista, 3. p:nä syyskuuta v. 401 e.Kr. Taistelusta kertoo Kteesias m.m. seuraavaa: Kun Kyyros oli kaatanut Artagerseen, kuninkaan 6,000 uljaan päällikön, hyökkäsi hän ja kuningas ääneti toistensa kimppuun. Ariaios tavoitti keihäällään kuningasta, mutta ei osunut. Kun kuningas heitti keihäänsä Kyyrosta päin, osaamatta häneen, tappoi se isku Kyyroksen seuralaisen. Nyt heitti Kyyros keihäänsä kuningasta kohden, haavoitti häntä haarniskan lävitse, niin että keihäs tunkeutui parin sormen syvyydeltä kuninkaan rintaan ja kuningas putosi hevosen selästä. Syntyi hämminki ja pakokauhu, mutta kuningas tointuneena pääsi muutamien seuralaisten kanssa läheiselle kukkulalle. Hämärän tullen laukkasi Kyyroksen hevonen vihollisten joukkoon, vaan ne eivät Kyyrosta tunteneet ja hänen seuransa etsi häntä. Voitonvarmana hän huutaa: väistäkää, raukat! He väistyvät kunnioittain; mutta tällöin putosi Kyyroksen päästä tiara (sinivalkoisella nauhalla kiedottu päähine kuninkaan arvomerkkinä), silloin muuan persialainen Mitradates Kyyrosta tuntematta heitti häntä keihäällä ohimoon. Huumaantuneena Kyyros putosi hevosen selästä. Hänen vähitellen siitä toinnuttuaan tarjosivat palvelijat toista hevosta, mutta kun hän tahtoi käydä jalkaisin, ohjasivat he häntä ja hän, Kyyros, piti itseänsä voittajana, kun pakenevat Persialaiset huusivat häntä kuninkaaksi. Sitten saapui paikalle persialaisia kuormastomiehiä, jotka ensin luulivat joutuneensa oman väkensä seuraan, mutta purpurahaarniskoista pian tunsivat vihollisensa. Yksi heistä heitti takaapäin keihäänsä Kyyrosta kohti ja katkasi sillä iskulla hänen polvisuonensa. Kyyros kaatui, loukkasi haavoittuneen ohimonsa kiveen ja kuoli.

[24] Kyyros vanhempi, Persian valtakunnan perustaja, hallitsi 560-529 e.Kr.

[25] Näin tehtiin etenkin ryöväreille y.m.s.

[26] Klearkos nähtävästi tahtoi saada salaperäisillä toimenpiteillänsä taikauskoisen joukkonsa kannatuksen muka jumalain viittauksen mukaisesti.

[27] Tämä oli ilmeisesti K:n keksimä juoni sotamiesten pelon haihduttamiseksi.

[28] Palmun rungon päässä muodostunut ydin on lehden alkuja ihmeellisissä kiehkuroissa. Majesteetillisen muotonsa vuoksi on palmupuu aina ollut ihailun ja ihmettelyn esineenä ja kaikkien muiden hyödyllisten ominaisuuksiensa tähden ylistää maantieteilijä Strabo (s. 63 e.Kr.) palmusta olevan niin paljon etuja kuin vuodessa on päiviä; vrt. myös Ps. 92: 13.

[29] Tissafernes oli Babyloonissa kuninkaan vieraana koko tämän ajan, jolloin juhlittiin Kyyroksen kaatumisen johdosta, ja hän sai ansiostansa suuret ja runsaat palkinnot: entisten läänitystensä lisäksi Kyyroksen maakunnat sekä puolisoksensa kuninkaan tyttären.

[30] Vrt. 1. Moos. 11: 3: Ja heillä oli tiilit kivien sijassa ja maapihka siteeksi.

[31] Vrt. Ps. 139: 7.

[32] Persian ylimykset pitivät pääkoristeensa, tiaran, vinossa. – Tissafernes näyttää hienosti viitanneen siihen mahdollisuuteen, että saattaisi luopua kuninkaasta ja Helleenien avulla itse kohota kuninkaaksi.

[33] Tissaferneen teltan harjalle vedettiin punainen lippu murhamerkiksi. – Vrt. samallaista Caesarin menettelyä germanialaisheimoja Usipeteja ja Tenkterejä kohtaan. Caesar: Bellum Gallicum IV. 13.

[34] Parysatis oli saanut kuninkaan vannomaan, ettei hän surmauta Klearkosta, sittemmin kuningas Artakserkses kuitenkin muutti mielensä ja kaikki päälliköt paitsi Menon murhattiin. Parysatis antoi haudata Klearkoksen, mutta muiden ruumiit heitettiin koirien ja petolintujen raadeltaviksi.

[35] Peloponnesolaissota, surkeankuuluisa heimosota 431-404.

[36] Ei tässä kirjassa, sillä I. 1. 9 ja I. 3. 4 puhutaan vain sotaväen pestaamisesta Kyyrokselle.

[37] Kuuluisa sofisti ja puhetaidon opettaja Sikiliassa, luennoitsi v. 427 Ateenassa y.m.; kukin oppilas sai maksaa kurssista meidän rahan mukaan noin 9,400 kultamarkkaa.

[38] Delfoi oli muinais Kreikkalaisten mainio ennustamo Fookis-maakunnassa. Apollon kuuluisa temppeli ja kansalliset pythialais-kilpailut kokosivat sinne kansaa yleensäkin ja määräaikoina erittäin. – Tämän retkensä johdosta Ksenofon menettikin isänmaansa.

[39] Vrt. VI. 1. 22. s. 195.

[40] Hempeyden tai myös orjuuden merkkeinä oli muutamissa itäläiskansoissa miehilläkin korvissa lävet ja niissä korvarenkaat.

[41] Aivastusta on aina Homeeroksen ajoista asti pidetty onnen enteenä indoeurooppalaisilla kansoilla. Juutalaisilla aivastus aavisti pahaa.

[42] Kreikkalaiseen naiskauneuteen kuului myös kookkaisuus.

[43] Homeeroksessa kerrotaan (Od. IX: 81) harhailija Odysseun kumppanien menettäneen muistonsa syötyään lootos-kasvin hedelmiä; ne ovat vieläkin pohjois-Afrikassa maukas ja mieluisa ravintoaine.

[44] Todennäköisesti I. Moos. 10: 12 mainittu Resen muinaisassyyrialainen kaupunki, jonka joku kaldeankielinen muoto on Leresen; sen valtavat rauniot tunnetaan nimellä Nimrud; sen hävitti Persian kuningas Dareios Hystaspeen poika v. 515 e.Kr. ja sen arvellaan kuuluneen osana suureen Niniven kaupunkiin.

[45] Oli arvattavasti auringon pimennys.

[46] Tämä on nykyään keilan muotoinen kukkula ja siinä nähtävästi rakennusten raunioita, mistä on löydetty "kirjaston" jätteinä suuret määrät assyyrialaisia kiilakirjoituksia, tiilikivitauluja, joissa kerrotaan m.m. maailman luomisesta, syntiinlankeemuksesta, vedenpaisumisesta y.m.

[47] Mespila on myös raunioita suuren Niniven hävityksestä, jota Mespilan nimi merkitseekin. Vanhat maantieteilijät määrittelevät sen. ympäryksen 480 stadioksi. Profeetta Joonas kirjoittaa 3: 3 sen olleen kolmen päiväkunnan matkan.

[48] Vrt. profeetta Nahumin esitystä Niniven häviöstä.

[49] Toisen selityksen mukaan kävi kulku niin, että 1. tapauksessa oli: 5 miestä rinnakkain ja 20 peräkkäin; 2.: 10 rinnakkain ja 10 peräkkäin; 3.: 20 rinnakkain ja 5 peräkkäin.

[50] Ikivanha itäläinen tapa, jota vieläkin noudatetaan m.m. Intian ratsuväessä. Ruotsissakin olen Jemtlannissa nähnyt rajattomilla tunturilaitumilla hevosia sillä tavalla "paimennettavan".

[51] Tätä seikkaa selostaa Ksenofon myös Kyyropaidia-kirjassaan III: 3.

[52] Kardukhit nimitetään nykyään Kurdeiksi, jotka vieläkin ovat rajua paimentolaiskansaa, muiden itäläisten kansojen yleisinhimillisistä ominaisuuksista, vieraanvaraisuudesta y.m.s. piittaamattomia, ollen itsekin saanut paljon kärsiä, varsinkin Venäläisiltä. Asiantuntijat päättelevät, että jos Kurdit olisivat yksimielisiä, olisivat he voittamaton kansa.

[53] Sotamarsalkka Moltke, joka on näissä seuduissa liikkunut, osoittaa näiden alkuvirtojen välin olevan noin kilometrin verran.

[54] Se tapa on vieläkin muutamissa viinimaissa. – Lappalaisten olen nähnyt siten säilyttävän poron maitoa, joka ajan mittaan muuttuu "kivimaidoksi".

[55] Kentrites, nyt Bohtantsai, on Tigris-virran itäinen alkuhaara, Kurdien vuoriston pohjoisrajalla.

[56] Persialaiset palvelivat aurinkoa ja uhrasivat sille hevosia mithras-juhlassaan.

[57] Fasis on Arakses-joen alkupää, jonka nimi vieläkin on Pasin-su, vanhojen Armenialaisten Basen. Tämä näyttää harhauttaneen Helleenejä kulkemaan koilliseen, kun heidän olisi pitänyt lähteä luoteeseen, joten joutuivat tekemään pitkän kiertomatkan.

[58] Valtionvarain anastaminen oli Ateenassa korvattava kaksinkertaisesti; jos anastajan omaisuus ei siihen riittänyt, menetti hän ja vielä hänen lapsensakin kansalaisluottamuksensa siihen asti kuin viimeinen ropo oli maksettu. Erinäisissä tapauksissa tuomittiin valtionvaras menettämään henkensä.

[59] On katkeraa ivaa, sillä puheenalaisena aikana ylhäisimmät eivät olleet ylhäisimpiä ylevässä mielessä, vaan kansan yllyttäjiä alhaisessa mielessä.

[60] Arakses-joesta luoteeseen päin. Vuoristossa on vieläkin Taoskari-niminen tienoo.

[61] Khalybit lienevät olleet Armenian rajanaapureita Ertserumin kaupungin seutuvilla. Muuten tuntuu jokin sekanaisuus olevan tässä kohdin Ksenofonin matkakertomuksessa.

[62] Helleenien keihäät olivat kaksikärkisiä, yli kaksi m pitkiä.

[63] Arakses-virran pohjoinen lisäjoki.

[64] Jotkut luulevat tätä nyk. Ertserumiksi.

[65] Ertserumin ja Trapetsuntin välimailla.

[66] Tästä seudusta toi roomalainen sotapäällikkö L. Lukullus v. 73 e.Kr. Italiaan kirsikka-puun, joka nimi johtuu armenialaisesta keras.

[67] Mossyn = puutorni, siitä Mossynoikoi = tornikotolaiset.

[68] Luultavasti = kastania, mikä oli näissä seuduissa yleinen, mutta ei silloin vielä viljelty Kreikassa, johon tuo hedelmäpuu tuotiin vasta myöhemmin ja näyttää siellä saaneen nimensä ensimmäisestä istutuspaikastaan, Tessalian Kastanasta.

[69] Aikaisemmin (IV: 7, s. 147) mainittu Khalybien kansa on Armenian naapuri, tunnettu myös Khaldaialaisten nimellä. Nämä Mossynoikien Khalybit, rautateollisuuden harjoittajat, aiheuttivat Kreikankieleen nimestänsä teräksen nimen khalyps.

[70] Meidän raha-arvon mukaan n. 250 mk.

[71] Siveellinen saasta katsottiin olevan samalla myös ulkopuolista tahraa, jonka poistaminen puhdistaisi kuvaannollisesti sisällisenkin saastan ja niin tuottaisi sovituksen. – Puhdistusvälineitä olivat kylpy, pesu ja sauhu.

[72] Kreikkalaisten pidoissa historiallisena aikana oltiin pöytien ääressä vasemmalla kyljellä nojallaan tyyny selän takana, oikea käsi toimivana. Aterian jälkeen seurasi juominki (paitsi Lakedaimonilaisilla, jotka olivat yleensä raittiita) (symposion), johon kuului ensin kolminainen juomauhri, laulua, soittoa, henkeviä puheita ja keskusteluja, useasti myös karkeloa, leikkejä y.m., lopuksi saattoi olla monenkaltaisia kansallisia aseleikkejä.

[73] Sotalaulu sennimisen muinaisen traakialaiskuninkaan kunniaksi.

[74] Pyrrikee oli huilun säestyksellä suoritettu draamallinen asekarkelo, jossa liikkeet ja käänteet aseineen tapahtuivat erinomaisen nopeasti ja kevyesti. Maantieteilijä Strabo kertoo, että tämän alkaja Pyrrikhos oli sen sovitellut nuorukaisten sotaharjoitteluksi.

[75] Leikillinen liioittelu I: 10, 3 kerrotusta tapauksesta, s. 58.

[76] Jyvämitta, medimnos, oli n. 100 litraa; viiniruukku, keramion, veti n. 40 litraa.

[77] Peloponneesolaissodan rauhanehdoissa v. 404 e.Kr.: "Ateenalaiset sitoutuvat seuraamaan Spartan ylipäälliköitä maalla ja merellä."

[78] Kreikkalaisten kesteissä oli pääedeskäypä, oik. juomamestari, tärkeä tekijä: hän hoiti viinin sekoituksen, määräsi montako maljaa kukin sai nauttia, ohjasi keskustelun kulkua, valvoi järjestystä y.m.

[79] Lakedaimonilainen vannomus tapahtui sanoin: nai too sioo = dioskorien Kastorin ja Polluksin nimessä! Doorilaismurteessa oli Sios = Theos (Jumala).

[80] Historioitsija Thukydides sanoo Ateenan linnassa talletetun ennen peloponnesolaissodan alkua 6,000 talenttia = n. 3,5 milj. Suomen kultamarkkaa.

[81] Selymbria eli Selybria oli pikku kaupunki Bysantionin lähettyvillä.

[82] Odrysit olivat vahva traakialainen kansa, joka oli vallinnut tässä mainittujen heimojen alueita, kunnes ne vapauttivat maansa Odryseista.

[83] Meidän kultarahassa n. 250 markkaa.

[84] Kaupunki Propontiksen Euroopan puoleisella rannalla.

[85] S.o. kuukausipalkkaa; ks. edell.

[86] Thyneläiset asuivat Bysantionista luoteeseen päin Mustanmeren rannalla.

[87] Kts. VI: 6, 34, s. 220.

[88] S.o. keväällä 399 e.Kr.

[89] Noin 780 maantieteellistä penikulmaa = n. 6,000 kilometriä.