[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYyqOnsezOcZJoizhoxtk5N-TWPrMuIKzyxOjLAEay9o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1412,"Pidot","Platon (427-347 e.Kr.)",null,"1412-platon-pidot","1412__Platon__Pidot","tietokirja",[],[13],"klassikot","fi",-385,1919,19984,124903,false,53293,[22,23,24,25],"Classical literature","Love -- Early works to 1800","Philosophy, Ancient","Socrates, 470 BC-399 BC",[27,28],"Classics of Literature","Philosophy & Ethics","\"Pidot (Symposion)\" by Plato is a Socratic dialogue written around 385-370 BC. It depicts a banquet where prominent Athenian men—including Socrates, Alcibiades, and Aristophanes—compete in delivering speeches praising Eros, the god of love. Each speaker offers a different perspective on love's nature and power, from inspiring courage to achieving spiritual transcendence. Set during an evening of wine and philosophy, the dialogue explores love's many meanings through eloquent arguments that build toward Socrates' culminating speech. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Lehmuskoski, Niilo",235,"Filosofinen dialogi, jossa Sokrates ja muut pitojen vieraat pohtivat rakkauden eli Eroksen olemusta. Puheenvuorot tarkastelevat rakkautta voimana, joka ohjaa sielua kohti kauneuden ymmärtämistä, hyvettä ja perimmäistä totuutta.","Platonin 'Pidot' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1412. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PIDOT\n\n(Symposion)\n\n\nKirj.\n\nPLATON\n\n\nSuom. Niilo Lehmuskoski\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1919.\n\n\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nViisas Sokrates vakuuttaa Symposionissa ymmärtävänsä, jollei mitään\nmuuta, niin ainakin rakkautta. Saman tunnustuksen voisi Platon antaa\nitsestään. Siitä mitä molemmat tässä suhteessa ovat tehneet tai\nlausuneet, on paljon kirjoitettu ja paljon kiistelty. Kauniita\nnuorukaisia metsästävä Sokrates ja poikarakkaudesta avoimesti puhuva\nPlaton ovat olleet monelle loukkauskiviä, ja jo muuan muinaisajan\nfilosofi näkee Symposionissa pelkkää paheen ylistystä. Tuomiot ovat\nkuitenkin olleet liian äkkipikaisia. Rakkaudessakin on Sokrates se\nsuuri moralisti, joksi me muuten olemme oppineet hänet tuntemaan. Hän\ntahtoo voittaa nuorukaiset itselleen voidakseen heitä kasvattaa ja\nohjata tietoon ja tiedon omistamisen kautta hyveeseen. Miten syvä\nSokrateen vaikutus holhotteihinsa on ollut, sen osoittaa parhaiten\nAlkibiadeen Symposionissa siitä antama todistus. Platonille laajenee\nrakkaus universaaliseksi pyrkimykseksi ikuisuutta kohti, siksi\nvoimaksi, joka johtaa totuuden etsijää tavoittamaan korkeinta tietoa,\ntietoa ainoasta tosiolevaisesta, ideamaailmasta. Näin Phaidros\ndialogissa, näin myös Symposionissa.\n\nEros -- niin kertoo _Sokrates_ Diotiman, viisaan mantineialaisen vaimon\nhänelle opettaneen -- on pyrkimystä hyvään, halua sen ikuiseen\nomistamiseen, kuolemattomuuden kaipuuta. Tämä kuolemattomuuden kaipuu\nilmenee ja voi saada tyydytyksensä siten, että kaikki olennot pyrkivät\nsynnyttämään sekä ruumiillisesti että henkisesti, sillä tavoin\nsäilyttääkseen jotakin olemuksestaan. Tämä synnyttäminen voi tapahtua\nvain siinä, mikä on kaunista. Ja näin johtaa Eros kaikkeen, missä\nkauneus ilmenee. Ensin syttyy rakkaus kauniiseen ruumiiseen, sitten\nosoittaa lähempi tarkastelu, että kaikissa ruumiissa asuva kauneus on\nsukulaiskauneutta. Mutta sen, joka vihkiytyy Erokselle, tulee havaita,\nettä sielujen kauneus on jotakin korkeampaa kuin ruumiiden, tulee\ntajuta harrastuksiin ja lakeihin sisältyvä kauneus, ja pyrkiä yhä\nylöspäin tietojen kauneuteen, kunnes kauneuden ulappa avautuu katsojan\neteen, ja hän voi omaksua tiedon kauneudesta itsestään.\n\nTämä kauneus itsessään, kauneuden idea -- Platon ei tässä käytä tätä\nsanaa -- on syntymätön ja häviämätön, ikuinen ja muuttumaton,\nriippumaton kaikesta yksityisestä, jotakin itsessään ja itsestään\nolevaista, josta kaikki muu kauneus on osallisena.\n\nSille, joka on saavuttanut korkeimman päämäärän, oppinut tuntemaan,\nmitä kauneus itsessään on, on elämä vasta elämisen arvoinen. Se ihminen\non saavuttanut totuuden ja kykenee synnyttämään todellisen hyveen.\nHänen on suotu tulla jumalille rakkaaksi ja, jos ylipäänsä kenenkään,\nkuolemattomaksi.\n\nNäin on kauneus kohotettu aistinmaailman yläpuolelle, ideamaailmaan.\nMutta kuten Platonille usein, jää nytkin suhde aistin- ja ideamaailman\nvälillä epäselväksi. Niin riippumaton kuin kauneus itsessään\naistinmaailmasta onkin, on kaikki yksityinen kauneus kuitenkin siitä\nosallinen. Ristiriita on Platonilta jäänyt huomaamatta, eikä hän\nyritäkään sitä ratkaista.\n\nKauneuden idea ei Pidoissa ole niinkään ajattelun tietä saavutettu --\nkuten pyhiin salamenoihin vihkii Diotima Sokrateen oppiinsa rakkaudesta\n-- kuin runoilijan voimakas sisäinen näkemys, joka kokonaan täyttää\nhänen sielunsa dionyysisellä hurmiolla. Tämän yleisen kauneuden\nrinnalla jää kaikessa yksityisessä ilmenevä kauneus Platonille\nyhdentekeväksi. Kielteiselle kannalle hän ei kuitenkaan siihen nähden\nasetu, vaan pitää sitä tienä, joka johdattaa kauneuden ideaan.\n\nSiihen, mitä dialogin muut henkilöt esittävät rakkaudesta ja Eroksesta,\nsisältynee myös sellaisia ajatuksia, joita Platon ei hylkää, ja hän\nantaakin Sokrateen hyväksyä joitakin niistä. Ylimalkaan nämä\nsivuhenkilöt kuitenkin käsittelevät kysymystä pinnallisesti ja kukin\nkannaltaan yksipuolisesti ja kuvastavat sitä keskitasoa, jolla\nkeskustelut päivän ja elämän polttavista kysymyksistä Ateenan\nfilosofoivan sivistyneistön piirissä liikkuivat. On arveltu, että nämä\nhenkilöt ovat enemmän vissien koulukuntien mielipiteitten ja\nesitystavan tulkkeja -- ennen muita puhuja Isokrateen ja sofisti\nGorgiaan -- kuin esittävät omia ajatuksiaan ja omaa itseänsä, ja\nSokrateen pilanteko Agathonin Gorgianisesta puhetaidosta näyttäisi\nantavan tällaiselle otaksumalle tukea. Eiköhän kuitenkin ole oikeampaa\nja yksinkertaisempaakin ajatella, että Platon on kullekin dialogin\nhenkilölle sovittanut sekä ajatuksiltaan että muodoltaan mahdollisimman\nkarakteristiset lausunnot, joskin niissä on yhtä ja toista, joka on\nkotoisin jostakin koulukunnasta, johon asianomaiset sitäpaitsi\nsaattoivat kuulua? Joka tapauksessa tuskin voi mestarillisemmin\njäljitellä Aristophanesta kuin Platon on tehnyt, ja kaikki mitä me\ntiedämme Agathonista, antaa meidän aavistaa hänen karakteristiikkansa\nsekä ajatuksiin että esitystapaan nähden erinomaisen sattuvaksi.\n\nErikoista ihmettelyä herättää _Aristophaneen_ esiintyminen pidoissa\ntäydessä sovussa Sokrateen seurassa. Tunnettuahan on, miten\nAristophanes komediassaan Pilvet saattaa Sokrateen karkean pilkkansa\nesineeksi kuvatessaan hänet sellaiseksi, mitä hän kaikista vähimmin\noli, pahimmaksi sofistiksi ja ihmisten petkuttajaksi. Miten tyynesti\nSokrates katsojien joukossa tämän kestikin, hieman katkerasti antaa\nPlaton Sokrateen Puolustuspuheessaan tähän viitata.\n\nMuut dialogin henkilöt ovat hekin enemmän tai vähemmän tunnettuja\nSokrateen aikalaisia. _Agathon_, pitojen isäntä, oli aikansa etevimpiä\nmurhenäytelmän kirjoittajia, hienostunut maailmanmies, jota\nAristophanes Thesmophoriazusai näytelmässä purevasti ivaa. _Pausanias_\nkuului Agathonin ihailijoihin ja opinto- sekä kenties myös\nammattitovereihin. Hänet mainitaan myös Protagoras dialogissa.\n_Phaidros_ kuvataan innostuneeksi väittelijäksi, mutta ei erittäin\nteräväksi ajattelijaksi. Hän oli Platonin lähimpiä ystäviä, ja eräs\ntämän dialogeista on saanut hänen mukaan nimensä. _Eryximakhos_\nmainitaan myös dialogeissa Protagoras ja Phaidros. Hän, kuten hänen\nisänsäkin Akumenos, oli kuuluisa lääkäri.\n\nAivan erillisen kokonaisuuden muodostaa dialogin ihmeellinen loppu,\nmissä juopunut _Alkibiades_ tuodaan näyttämölle. On niitä, jotka\narvelevat juuri tästä osasta koko dialogin kasvaneen ja pitävät Pitoja\netusijassa puolustuskirjoituksena niitä häväistysjuttuja vastaan, mitä\nSokrateesta ja Alkibiadeesta oli liikkeellä. Oli miten tahansa, joka\ntapauksessa tämä kohtaus on suuremmoisinta, mitä Platon on\nkirjoittanut. Ei ainoastaan Alkibiades ole siinä ilmielävänä edessämme,\nmyöskin Sokrateen ihmeellinen persoonallisuus tulee Alkibiadeen\nkuvauksessa meitä lähemmäksi kuin missään muualla.\n\nKoko dialogin Platon esittää kertomuksena. _Apollodoros_, eräs\nSokrateen uskollisimpia oppilaita -- Phaidron dialogissa hän on yksi\nniitä, jotka Sokrateen kuolinhetkellä olivat hänen luonaan --\nkertoo keskustelun sellaisena kuin hän sen on kuullut eräältä\nAristodemokselta. Meistä tuntuu siltä, ettei tämä muoto ole\nonnistuneesti valittu, emmekä voi kieltää, että yhtämittaa toistuva\n\"hän sanoi\" oratio obliquoineen vaikuttaa yksitoikkoiselta. Itse\ndialogia ei tämä teknillinen virhe kuitenkaan tee kuolleeksi.\nPäinvastoin se elää enemmän kuin missään muussa Platonin teoksessa. Se\npaljastaa Platonin taiteilijaluonteen monipuolisuuden ja hänen\nilmaisukeinojensa rikkauden. Aina esitettävän henkilön ja aiheen\nmukaisesti vaihtelee onnistuneesti matala arkipäiväisyys ja dionyysinen\nhaltioituminen, karkea komiikka ja juhlallinen vakavuus ja kaikki\nsulautuu harmooniseksi kokonaisuudeksi. Pidot onkin ennen kaikkea, niin\nsyvä filosofinen sisältö kuin siinä onkin, taideteos. Tässä dialogissa\non Platon enemmän itseänsä kuin missään muualla. Hän on enemmän\ntaiteilija kuin ajattelija, enemmän runoilija kuin dialektikko.\n\nMyöskin Xenophon on kirjoittanut Symposionin, ja kummankin teoksen\nvälillä on lukuisia kosketuskohtia. Toistaiseksi ei ole voitu osoittaa,\nkumpi näistä kirjoitelmista on vanhempi. Platonin omassa tuotannossa\nkuuluu Pidot hänen kypsän miehuusikänsä teoksiin, niihin dialogeihin,\njotka varsinaisesti johtavat hänen filosofiansa ydinajatukseen --\nideaoppiin. Jos se käsitys on oikea, että Aristophaneen mainitsema\nhistoriallinen tapahtuma tarkoittaa spartalaisten hyökkäystä\nMantineiaan v. 385, on dialogi kirjoitettu tämän vuoden jälkeen ja\nluultavasti heti sen jälkeen, jolloin tapahtuma vielä oli tuoreessa\nmuistissa. Joka tapauksessa on tässä silloin anakhronisrni, koska\nSokrates tyhjensi myrkkymaljan 14 vuotta aikaisemmin, ja Agathonin\nmurhenäytelmällään saavuttama voitto, jonka kunniaksi pidot pidettiin,\ntapahtui v. 417.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nPIDOT.\n\n\nVuoropuhelun henkilöt:\n\n Apollodoros\n Apollodoroksen ystävä\n Glaukon\n Aristodemos\n Sokrates\n Agathon\n Phaidros\n Pausanias\n Eryximakhos\n Aristophanes\n Diotima\n Alkibiades\n\n\n\nAPOLLODOROS: En luullakseni ole valmistumaton siihen, mitä te minulta\nkyselette. Satuin näet hiljattain kulkemaan kaupunkiin kotoani\nPhaleronista,[1] kun muuan tuttavistani, joka minut takaapäin huomasi,\nhuusi minua kaukaa nimeltä ja puhutteli minua leikillisesti: \"Kuule,\nsinä Phaleronin[2] mies, Apollodoros, odotahan toki!\" Minä pysähdyin ja\njäin odottamaan. Hän sanoi: \"Apollodoros, minä olen todenteolla äsken\netsinyt sinua haluten saada tietoja Agathonin, Sokrateen, Alkibiadeen\nja muitten silloin pidoissa läsnäolleitten keskustelusta, nimittäin\nsiitä, mitä rakkaudesta lausuttiin. Muuan toinen on näet minulle siitä\nkertonut kuultuaan siitä Phoinixilta, Philippoksen pojalta, mutta hän\nmainitsi sinunkin siitä tietävän. Hänen oma esityksensä ei ollut\nollenkaan selvä. Kerro siis sinä minulle, sillä sinä olet eniten\noikeutettu esittämään ystäväsi sanoja. Mutta\", lausui hän, \"sano\nminulle ensin, olitko sinä läsnä tuossa kohtauksessa vai etkö.\" Minä\nvastasin: \"Eipä sinun kertojasi esitys tosiaankaan näytä olleen\nollenkaan selvä, jos luulet tuon kohtauksen, jota kyselet, tapahtuneen\näskettäin, niin että minäkin olisin ollut läsnä.\" -- \"Niin minä todella\nluulen\", sanoi hän. -- \"Mutta\", sanoin minä, \"mistä sinä olet tullut\nsiihen käsitykseen, Glaukon? Etkö tiedä, ettei Agathon moneen vuoteen\nole asunut täällä? Siitä taas, jolloin minä olen alkanut viettää\naikaani Sokrateen seurassa ja pitää huolenani joka päivä tietää, mitä\nhän puhuu tai tekee, ei ole vielä kolmea vuotta. Sitä ennen minä\njuoksentelin ympäri missä milloinkin ja luulin toimittavani jotakin,\nvaikka olin kurjempi kuin kuka tahansa, yhtä kurja kuin sinä nyt\narvellessasi, että tulee tehdä kaikkea mieluummin kuin harrastaa\nfilosofiaa.\" -- \"Älä pilkkaa\", sanoi hän, \"vaan kerro, milloin tuo\nkohtaus tapahtui.\" -- Minä sanoin, että se tapahtui meidän\nvielä ollessamme lapsia, kun Agathon sai voiton ensimäisellä\nmurhenäytelmällään, sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin hän ja hänen\nkhoorinsa jäsenet viettivät uhrijuhlaa voiton kunniaksi. -- \"Siis,\nkuten näyttää, kauan sitten\", sanoi hän. \"Mutta kuka on siitä sinulle\nkertonut; itse Sokratesko?\" -- \"Ei, kautta Zeun\", sanoin minä, \"vaan\nsama kuin Phoinixillekin, muuan Aristodemos, Kydathenalainen,[3] pieni\nmies, joka aina kulki avojaloin. Hän oli ollut kohtauksessa läsnä, hän\nkun minun nähdäkseni oli Sokrateen innokkaimpia silloisia ihailijoita.\nKuitenkin olen myös Sokrateelta kysellyt muutamia kohtia siitä, mitä\nhäneltä kuulin, ja hän on myöntänyt tämän kertomuksen oikeaksi.\" --\n\"Miksi siis et tahdo kertoa asiata minulle? Onhan kaupunkiin vievä tie\nsitä kulkeville erittäin sovelias sekä puhumiseen että kuulemiseen.\" --\nNiin me kuljimme ja keskustelimme asiasta. Siksipä en ole, kuten alussa\nsanoin, aivan valmistumaton. Jos tekin siis vaaditte minua kertomaan,\nniin täytyy kai tehdä niin. Sillä muutenkin minä puolestani, kun joko\nitse puhun filosofiasta tai kuulen muiden puhuvan, paitsi sitä että\npidän sitä hyödyllisenä, nautin siitä tavattomasti. Kun taas kuulen\nmuita puheita ja erittäinkin teidän rikkaiden ja rahamiesten, niin ne\ntoiselta puolen tympäisevät minua, toiselta puolen säälin teitä,\nystävät, sentakia, että luulette jotakin tekevänne, vaikka ette tee\nmitään. Te puolestanne pidätte ehkä minua onnettomana ja uskon, että\nluulonne on oikea. Minun mielipiteeni teistä taas ei perustu luuloon,\nvaan varmaan tietoon.\n\nYSTÄVÄ: Sinä olet aina samanlainen, Apollodoros. Sillä aina sinä moitit\nsekä itseäsi että muita ja näytät minusta yksinkertaisesti pitävän\nkaikkia itsestäsi alkaen kurjina olentoina, Sokratesta lukuunottamatta.\nMinä en tiedä, mistä olet saanut tuon liikanimen kiihkoilija, jota\nsinusta käytetään, mutta puheissasi olet aina sellainen. Sinä olet\nraivoissasi sekä itsellesi että muille paitsi Sokrateelle.\n\nAPOLLODOROS: Hyvä ystävä, selväähän on, että jos minä ajattelen sillä\ntavoin sekä itsestäni että muista, minä olen kiihkoilija ja mielipuoli.\n\nYSTÄVÄ: Ei kannata nyt riidellä tästä, Apollodoros. Äläkä tee vastoin\npyyntöämme, vaan kerro mitä silloin esitetyt lausunnot sisälsivät.\n\nAPOLLODOROS: Ne sisälsivät suunnilleen seuraavaa. -- Mutta mieluummin\nkoetan esittää kaiken alusta alkaen niinkuin hänkin.\n\nHän kertoi kohdanneensa Sokrateen, joka tuli kylvystä ja oli sitonut\nkengät jalkoihin, mitä hän harvoin teki. Hän oli kysynyt häneltä, minne\nhän menee niin juhlakunnossa. Hän oli vastannut: \"Päivällisille\nAgathonin huoneeseen. Sillä eilen voitonjuhlassa minä pakenin hänen\nluotaan peläten vierasten paljoutta, mutta suostuin täksi päiväksi\nsaapumaan hänen luokseen. Sentähden olen näin siistinyt itseäni,\nollakseni hieno mennessäni hienon miehen luo. Mutta\", sanoi hän, \"mitä\ntuumit siitä, että kutsumatta lähtisit päivällisille?\" \"Minä vastasin\",\nkertoi hän: \"kuten sinä käsket.\" -- \"Tule siis mukaan\", sanoi hän,\n\"jotta voisimme tehdä korjauksen sananlaskuun ja muuttaa sen\nseuraavantapaiseksi: 'Hyvien miesten pitoihin saapuvat hyvät miehet\nkutsumatta'.[4] Homeros taas ei näytä ainoastaan korjanneen tätä\nsananlaskua, vaan tykkänään väärentäneen sen ajatuksen. Sillä vaikka\nhän on esittänyt Agamemnonin erittäin eteväksi soturiksi ja Menelaoksen\ntaas veltoksi peitsimieheksi, on hän kuvannut, Agamemnonin valmistaessa\njuhla- ja uhriateriaa, Menelaoksen kutsumatta saapuvan juhlaan,\nhuonomman miehen paremman pitoihin.\" -- Tämän kuultuaan kertoi\nAristodemos sanoneensa: \"Mutta kenties en minä menekään sinne niin kuin\nsinä sanot, Sokrates, vaan Homeroksen mukaan kehnona miehenä viisaan\nmiehen juhlaan kutsumatta. Voitkohan esittää mitään puolustukseksi, jos\nviet minut mukaasi? Sillä minä en tule myöntämään sitä, että olen\nsaapunut kutsumatta, vaan sanon, että sinä olet minut käskenyt.\" --\n\"Kulkiessamme kahden\", sanoi Sokrates, \"neuvottelemme me yhdessä, mitä\nvastaamme. Mutta lähtekäämme matkaan.\"\n\nTähän tapaan suunnilleen hän kertoi heidän matkalla keskustelleen.\nMutta kulkiessaan Sokrates vaipui omiin ajatuksiinsa ja jättäytyi\njälkeen, ja kun hän jäi odottamaan, käski tämä hänen jatkaa matkaa. Kun\nhän oli tullut Agathonin talolle, havaitsi hän oven olevan avoinna ja\nsiellä kertoi hän kokeneensa jotakin hullunkurista. Häntä vastaan tuli\nnäet heti sisältä muuan orjapoika, joka vei hänet sinne, missä muut\nlepäsivät, ja hän yllätti heidät juuri ryhtymässä aterioimaan.\nNiinpiankuin Agathon oli hänet nähnyt, lausui hän: \"Kas, Aristodemos,\ntulet juuri parhaaseen aikaan syömään päivällistä kanssamme. Jos taas\nolet tullut jonkun muun asian takia, niin lykkää se toiseen kertaan.\nSillä eilenkin minä haeskelin sinua, kutsuakseni sinut, mutta en voinut\nsinua löytää. Mutta miksi et tuo Sokratesta meidän luoksemme;1\" -- Minä\nkäännyn ympäri, kertoi hän, mutten näe missään jälempänä Sokratesta.\nMinä sanoin silloin, että olin juuri tullut Sokrateen seurassa ja että\nhän minut oli tänne päivällisille kutsunutkin. \"Siinä teit aivan\noikein\", sanoi Agathon. \"Mutta missä on tuo mies?\" -- \"Hän tuli juuri\näsken jälessäni sisään ja itsekin ihmettelen, missä hän saattaa olla.\"\n-- \"Katsoppas poika, missä Sokrates on\", sanoi Agathon, \"ja tuo hänet\nsisälle. Sinä, Aristodemos\", sanoi hän, \"asetu sinä Eryximakhoksen\nviereen.\"\n\nPoika pesi sitten hänet, kertoi hän, jotta hän saattaisi asettua\naterialle. Muuan toinen poika oli tullut ja ilmoittanut, että Sokrates\noli poistunut ja seisoi nyt naapurin eteispihalla eikä hänen kutsustaan\ntahtonut tulla sisälle. \"Sinähän kerrot kummia\", sanoi Agathon. \"Kutsu\nhäntä, äläkä päästä häntä menemään.\" -- Mutta Aristodemos kertoi\nsanoneensa: \"Älä millään muotoa tee niin, vaan antakaa hänen olla.\nHänellä on näet sellainen tapa, että hän toisinaan pysähtyy ja jää\nseisomaan minne sattuu. Kyllä hän luullakseni kohta tulee. Älkää siis\nhäiritkö häntä, vaan antakaa hänen olla.\" -- \"Täytyy tehdä niin, jos\nsinusta siltä tuntuu\", sanoi Agathon. \"Mutta kestitkää meitä toisia,\npojat. Tarjotkaa aivan kuten haluatte, koska teitä ei ole kukaan\nkomentamassa, mikä milloinkaan ei ole kuulunut tapoihini. Kuvitelkaa\nnyt mielessänne, että te olisitte kutsuneet minut ja nämä muut\npäivällisille ja palvelkaa meitä niin, että voimme teitä kiittää.\"\n\nSenjälkeen kertoi hän heidän aterioineen. Mutta Sokrates ei tullut\nsisälle. Agathon käski monta kertaa mennä Sokratesta noutamaan, mutta\nAristodemos ei sallinut. Sokrates oli kuitenkin tullut, viipymättä\ntapansa mukaan kovin pitkää aikaa, kun he juuri olivat keskellä\nateriaa. Agathonin, joka lepäsi äärimäisenä yksinään, kertoi\nAristodemos lausuneen: \"Asetu tänne viereeni, Sokrates, jotta minäkin\nsaisin nauttia siitä viisaudesta, joka sinulle tuolla eteispihassa\nilmestyi. Sillä varmasti sinä sen löysit ja nyt se on sinulla.\"\nSokrates istuutui ja lausui: \"Hyvin olisivat asiat, Agathon, jos\nviisaus olisi sellaista, että se saattaisi, meidän tullessamme lähelle\ntoinen toistamme, virrata täysinäisemmästä tyhjempään, kuten maljoista\nvesi, joka villalankaa myöten juoksee täysinäisemmästä tyhjempään. Jos\nnäin on viisauden laita, pidän paikkaa vieressäsi suurenarvoisena.\nSillä luulen, että sinä täytät minua paljolla kauniilla viisaudella.\nMinun viisauteni näet lienee kehnoa ja kiistanalaista ollen kuin unta,\nsinun taas loistaa ja kasvaa valtavasti. Sillä niin nuori kuin oletkin,\non se niin voimakkaasti säteillyt sinusta ja käynyt niin ilmeiseksi\näsken enemmän kuin kolmenkymmenentuhannen helleenin ollessa sen\ntodistajana.\" -- \"Sinä pilkkaat, Sokrates\", sanoi Agathon. \"Mutta me\nsaamme vähän myöhemmin ratkaista tämän kysymyksen viisaudesta, kun\nmeillä on tuomarina Dionysos. Nyt pitää sinun ensiksi käydä aterialle.\"\n\nTämän jälkeen, kertoi Aristodemos, asettui Sokrates leposijalle ja\naterioitsi. Niin tekivät toisetkin. Kun he olivat uhranneet juomauhrin,\nlaulaneet jumalan kunniaksi ja täyttäneet muut tavalliset menot, olivat\nhe käyneet juomiin käsiksi. Pausaniaan kertoi Aristodemos silloin\nalkaneen puhua jotenkin seuraavaan tapaan: \"Hyvät miehet, millähän\ntavoin saisimme juomisemme kaikkein vähimmin rasittavaksi. Sillä minä\nsanon teille, että itse asiassa voin sangen huonosti eilisten\njuominkien jälkeen ja kaipaan nyt vähän hengähdysaikaa. Useat teistä\novat luullakseni samassa kunnossa, sillä olittehan eilen mukana.\nMiettikäähän nyt, mitenkä juominen saataisiin vähimmin voimia\nkysyväksi.\" -- Aristophanes sanoi tähän: \"Sinä puhut aivan oikein, että\nkaikin tavoin pitäisi hankkia hiukan helpoitusta juopotteluun. Sillä\nminäkin kuulun niihin, jotka eilen ajoivat aikalailla nestettä\nsisäänsä.\" -- Näiden sanat kuultuaan sanoi Eryximakhos Akumenoksen\npoika Aristodemoksen kertoman mukaan: \"Hyvin puhuttu, tosiaankin! Mutta\neräs asia olisi vielä hyvä saada tietää: Missä juomakunnossa Agathon\non?\" -- \"En kerrassaan missään kunnossa\", vastasi tämä. -- \"Olisi\nsuuremmoinen voitto meille\", jatkoi Eryximakhos, \"nimittäin minulle,\nAristodemokselle ja Phaidrokselle sekä näille tässä, jos te, jotka\nkestätte enimmän, nyt annatte perään. Sillä mehän emme koskaan kestä\nmitään. Sokrateen minä kuitenkin luen pois joukosta, sillä hän kykenee\nkumpaankin, niin että hänestä on samantekevää, kumman teemme. Koska\nsiis minusta näyttää, ettei kukaan läsnäolevista ole halukas juomaan\npaljon viiniä, niin kenties en ikävystytä seuraa, jos selitän\ntodenperäisesti, millaista juopumus oikeastaan on. Sillä luulen\nlääketieteestä tulleeni selville siitä, että juopumus on ihmisille\njotakin vahingollista. Itse puolestani en minä, jos vain itse saisin\nmäärätä, tahtoisi jatkaa juomista, enkä neuvoisi ketään toistakaan niin\ntekemään, etenkin jos häntä eilispäivän jälkeen vaivaa kohmelo.\" -- Nyt\nkertoi Aristodemos myrrinusilaisen[5] Phaidroksen puuttuneen puheeseen:\n\"Minä puolestani olen tottunut sinua tottelemaan ja erittäinkin milloin\npuhut lääketaidosta. Tällä kertaa tottelevat sinua toisetkin, jos\najattelevat järkevästi.\" -- Tämän kuultuaan myöntyivät kaikki siihen,\netteivät viettäisi yhdessäoloa juopottelussa, vaan noin vain\nnautinnoksi maistellen.\n\n\"Koska nyt siis on päätetty\", sanoi Eryximakhos, \"että jokainen saa\njuoda niin paljon kuin häntä haluttaa ja ettei mitään pakkoa ole\nolemassa, niin ehdotan minä tämän jälkeen, että äsken sisään tulleen\nhuilunsoittajattaren annettaisiin mennä tiehensä ja soittaa itselleen\ntai -- jos häntä haluttaa -- tuolla sisällä oleville naisille, ja että\nme tänään keskustellen viettäisimme aikaamme. Jos haluatte, tahdon\nehdottaa teille keskusteluaiheen.\" -- Kaikki sanoivat haluavansa, ja\nkäskivät hänen tehdä ehdotuksen. Eryximakhos lausui nyt: \"Alan puheeni\nEuripideen Melonippen[6] mukaan. 'Sanani, jotka aion esittää eivät ole\nomiani', vaan tämän Phaidroksen tässä. Phaidros puhuu näet aina\nkiukuissaan minulle: 'Eikö ole ihmeellistä, Eryximakhos, että\nrunoilijat ovat sepittäneet hymnejä ja ylistyslauluja kaikille muille\njumalille, mutta ettei koskaan kukaan runoilijoista, niin monta kuin\nheitä onkin, ole tehnyt yhtään kiitosrunoa Eroksen kunniaksi, joka\nkuitenkin on niin suuri ja mahtava jumala? Jos taas tahdot ajatella\nmeidän kelpo sofistejamme, niin kirjoittavat he suorasanaisesti\nHerakleen ja muitten kiitospuheita, kuten mainio Prodikos.[7] Tämä ei\nvielä ole niin ihmeellistä; mutta äsken sain käsiini kirjan, jossa oli\nsuolalle sen hyödyn takia suitsutettu ihmeellinen ylistys. Ja paljon\nmuuta tämäntapaista saattaisit nähdä kiitetyn. Huomauttaessaan siitä,\nettä he tällaisten asioitten takia näkevät paljon vaivaa, mutta ettei\nErosta ole kenkään ihmisistä tähän päivään saakka rohjennut hänen\narvonsa mukaisesti ylistää, vaan että siten on laiminlyöty niin mahtava\njumala, on Phaidros minusta aivan oikeassa. Sentähden tahdon minä\ntoiselta puolen tehdä hänelle palveluksen ja olla hänelle mieliksi,\ntoiselta puolen pidän minä sopivana, että me läsnäolevat tässä\ntilaisuudessa ylistämme jumalaa. Jos te olette samaa mieltä, niin olisi\nmeillä puheista kyllä riittävästi ajanvietettä. Minä siis ehdotan, että\njokainen meistä, puheenvuoron siirtyessä aina oikealle, pitää Eroksen\nkunniaksi niin kauniin puheen kuin vain taitaa, ja että Phaidros alkaa,\nkoska hän sekä lepää ensimäisenä että on koko asian isä.\" -- \"Kukaan ei\ntule äänestämään sinua vastaan, Eryximakhos\", sanoi Sokrates. \"Sillä\nminä, joka väitän, etten mitään muuta ymmärrä kuin rakkausasioita, en\nmitenkään tahtoisi kieltäytyä, eikä kai Agathon eikä Pausanias eikä\nsuinkaan Aristophanes, jonka koko harrastuspiiri liikkuu Dionysoksen ja\nAphroditen ympärillä, eikä kukaan muu näistä, jotka tässä näen.\nKuitenkaan emme me, jotka lepäämme äärimäisinä, ole yhtä hyvässä\nasemassa. Mutta meille on kylliksi, jos ne, jotka ovat meidän\nedellämme, puhuvat tarpeeksi laajasti ja kauniisti. Mutta hyvällä\nonnella alkakoon Phaidros ja ylistäköön Erosta.\"\n\nKaikki muutkin yhtyivät näihin Sokrateen sanoihin ja toivomuksiin.\nMutta kaikkea sitä, mitä kukin lausui, ei Aristodemos tarkoin muistanut\nenkä minäkään muista kaikkea, mitä hän puhui. Mutta kaikkien niiden\nlausunnot, joitten sanat minusta näyttivät enimmin muistamisen\narvoisilta, minä kyllä esitän teille.\n\nEnsinnä siis kertoi hän, kuten sanottu, Phaidroksen puhuneen. Hän alkoi\nsuunnilleen siitä ajatuksesta, että Eros on suuri ja ihmeellinen sekä\nihmisten että jumalien joukossa hyvin monessakin suhteessa, mutta\nerittäinkin syntynsä puolesta. \"Sillä on kunniakasta olla jumalista\nvanhimpia\", sanoi hän. \"Siitä on olemassa todistus. Eroksella ei\nnimittäin ole vanhempia eikä niitä mainitse kukaan proosakirjailija\neikä runoilija, vaan Hesiodos väittää ensin syntyneen Khaoksen ja hänen\njälkeensä\n\n    \"'Laajalle rintavan Maan, ikiturvaisan sijan kaikkein\n    Ynnä Eros jumalan.'\n\n\"Hesiodokseen yhtyy Akusilaos,[8] joka väittää Khaoksen jälkeen näiden\nkahden, Maan ja Eroksen syntyneen. Parmenides[9] taas esittää näin\nLuomisen:\n\n    \"'Ennen multapa toi elämän hän Eros jumalalle.'\n\n\"Näin monelta taholta esitetään se yhteinen ajatus, että Eros on\nvanhimpia. Mutta koska hän on vanhin, on hän suurimman meitä kohdanneen\nhyvän aiheuttaja. Sillä minä en ainakaan osaa sanoa, mitä suurempaa\nonnea saattaa olla aivan nuoruusiässä olevalla kuin hyväätarkoittava\nrakastaja ja rakastajalla lemmikki. Sillä sitä, minkä tulee johtaa\nlävitse koko elämän ihmisiä, jotka tahtovat elää jalosti, sitä ei voi\nheille hankkia sukulaisuus eikä arvossapidetty asema eikä rikkaus eikä\nmikään muu niin runsain määrin kuin rakkaus. Mitä minä tällä tarkoitan?\nHäveliäisyyttä häpeälliseen nähden, harrasta pyrkimystä kauniiseen.\nSillä ilman sitä ei ole mahdollista valtion eikä yksityisen kansalaisen\nsuorittaa suuria ja kauniita tekoja. Minä väitän nyt, että jos joku\nmies, joka rakastaa, tulee ilmi jostakin häpeällisestä teosta tai\nsiitä, että hän on kärsinyt jotakin sellaista jonkun taholta sentähden,\nettei pelkuruudesta ole puolustautunut, hän ei tuntisi niin suurta\ntuskaa joutuessaan isänsä tai ystävänsä tai kenenkä muun tahansa\nsilmien eteen kuin lemmikkinsä edessä. Tämän saman huomion teemme\nrakastetun suhteen, nimittäin että hän erikoisesti häpeää rakastajiaan,\nkun hänet on tavattu jossakin häpeällisessä teossa. Jos siis olisi\nmahdollinen jokin keino sellaisen valtion tai leirikunnan\naikaansaamiseen jossa olisi pelkkiä rakastajia ja lemmikkejä, niin he\neivät voisi paremmalla tavalla elää näissä yhteiskunnissaan kuin\npysyttäytymällä erillään kaikesta häpeällisestä ja kilpailemalla tässä\npyrkimyksessä keskenään. Ja taistellen toinen toisensa vieressä\nvoittaisivat tällaiset miehet harvalukuisinakin suoraan sanoen koko\nmaailman. Sillä mies, joka rakastaa, antaisi mieluummin kenenkä muun\ntahansa nähdä hänen jättävän rivit tai heittävän aseensa kuin\nrakastettunsa ja tahtoisi monta vertaa ennemmin kuolla kuin tehdä näin.\nJa niin huono ei toki ole kukaan, että jättäisi rakastettunsa tai olisi\nrientämättä hänen avukseen, kun hän on vaarassa. Kukaan ei ole niin\nhuono, ettei Eros innostaisi häntä sellaiseen urhoollisuuteen, että hän\nvetää vertoja sille, joka luonnostaan on paras. Lyhyesti sanoen, kuten\nHomeros kertoo, että jumala puhalsi muutamiin urhoista rohkeutta, niin\ntekee Eroskin antaessaan sitä itsestään rakastaville.\n\n\"Vieläpä kuollakin toinen toisensa puolesta tahtovat yksinomaan\nrakastavaiset, eivätkä vain miehet, vaan myöskin naiset. Tämän\nväitteeni puolesta tarjoaa kaikille helleeneille riittävän todistuksen\nAlkestis,[10] Peliaksen tytär, joka yksin tahtoi kuolla miehensä\npuolesta, vaikka tällä oli sekä isä että äiti. Ja hän voitti nämä siinä\nmäärässä ystävyydessä rakkautensa takia että osoitti heidän olevan\npojalleen vieraita ja vain nimeltään kuuluvan yhteen. Ja näin\ntehdessään näytti hän ei vain ihmisistä vaan myöskin jumalista tehneen\nniin kauniin teon, että kun jumalat vain luetuille niistä monista,\njotka ovat suorittaneet useita kauniita tekoja, ovat suoneet sen\nkunnialahjan, että ovat sallineet heidän sielunsa jälleen nousta\nHadeksesta, he hänen tekoaan ihaillen päästivät hänen sielunsa sieltä.\nNäin jumalatkin kunnioittavat sitä puhdasta innostusta, jonka rakkaus\nsynnyttää. Mutta Orpheuksen,[11] Oiagroksen pojan, antoivat he tyhjin\ntoimin poistua Hadeksesta, näytettyään hänelle valekuvan hänen\nvaimostaan, jota varten hän oli tullut, mutta antamatta hänelle tätä\nitseään, koska hän näytti olevan hempeä, kuten kitaransoittaja ainakin,\neikä rohkenevan rakkautensa takia kuolla, kuten Alkestis, vaan elävänä\npyrkivän Hadekseen. Sentähden he sääsivät hänelle tuomion ja antoivat\nhänen kuolla naisten kätten kautta, eivätkä kunnioittaneet häntä kuten\nAkhilleusta, Thetiksen poikaa, jonka he lähettivät autuaitten saarille,\nkoska hän kuultuaan äidiltään, että kuolisi, jos tappaisi Hektorin,\nmutta jollei tappaisi tätä, voisi palata kotiansa ja kuolla korkeassa\niässä, uskalsi mieluummin rientää ystävänsä avuksi ja kostaa hänet ja\nniin ei ainoastaan kuolla hänen puolestaan, vaan myöskin seurata häntä\nkuolemaan. Aiskhylos lörpöttelee sanoessaan, että Akhilleus oli\nPatrokloksen rakastaja. Akhilleushan ei ollut ainoastaan Patroklosta\nvaan kaikkia sankareita kauniimpi ja vielä parraton sekä Homeroksen\nsanojen mukaan paljoa nuorempi. Sillä vaikka jumalat todellisuudessa\npitävät suurimmassa arvossa rakkauden hyvettä, niin he kuitenkin\nenemmän ihailevat, kunnioittavat ja tekevät hyvää, kun lemmikki\nrakastaa rakastajaansa kuin kun rakastaja rakastaa lemmikkiä. Sillä\nrakastaja on jotakin jumalallisempaa kuin lemmikki. Hänessä asuu näet\njumala. Sentakia he Akhilleustakin kunnioittivat enemmän kuin\nAlkestista lähettäessään hänet autuaitten saarille.\n\n\"Niin minä siis väitän, että Eros on jumalista sekä vanhin että jaloin\nja mahtavin hankkimaan hyveen ja onnen omistuksen ihmisille, niin hyvin\neläville kuin kuolleillekin.\"\n\nJotenkin tähän suuntaan hän kertoi Phaidroksen puhuneen ja sen jälkeen\nesiintyneen joidenkuiden muiden, joiden puheita hän ei tarkoin\nmuistanut. Hän sivuutti ne ja esitti Pausaniaan lausunnon. Tämä taas\nsanoi: \"Minusta tehtävämme ei ole hyvin määritelty, Phaidros, kun me\nnoin vaan ilman muuta olemme saaneet käskyn ylistää Erosta. Jos Eros\nolisi vain yksi, olisi kaikki hyvin, mutta nyt ei Eros ole vain yksi.\nJa kun hän ei ole vain yksi, on oikeampaa edeltäpäin ilmoittaa, kumpaa\ntulee ylistää.\n\n\"Minä koetan nyt oikaista tämän ja ensin osoittaa, mitä Erosta tulee\nylistää, ja sitten ylistää jumalaa hänen arvonsa mukaisesti. Sillä me\nkaikki tiedämme, ettei ole Aphroditea ilman Erosta. Jos taas olisi vain\nyksi Aphrodite, olisi Eroskin yksi. Mutta koska kerran on olemassa\nkaksi Aphroditea, täytyy olla kaksi Erostakin. Mutta miksi ei\njumalattaria olisi kaksi? Toinenhan on vanhempi ja äiditön Uranoksen\n(taivaan) tytär, jota me nimitämmekin taivaalliseksi. Nuorempi taas on\nZeun ja Dionen[12] tytär ja häntä me kutsumme yleiseksi. Välttämättä on\nsiis sitä Erosta, joka on viimeksi mainitun apulainen, kutsuttava\noikealla nimellä yleiseksi, edellistä taivaalliseksi. Tosin kaikkia\njumalia tulee ylistää; mutta on koetettava lausua, mitä kummallekin\n(Erokselle) on ominaista. Sillä jokaisen teon luonne on sellainen,\nettei teko vielä itsessään ole kaunis eikä häpeällinen. Niinpä siitä,\nmitä nyt teemme, joko juomme tai laulamme tai keskustelemme, ei mikään\nitsessään ole kaunista, vaan sen suorituksessa, siinä tavassa miten se\nsuoritetaan, se tulee sellaiseksi. Sillä jos se tehdään kauniisti ja\noikein, tulee se kauniiksi, jos taas väärin, häpeälliseksi. Näin on\nrakastamisenkin laita, eikä jokainen Eros ole kaunis ja ylistämisen\narvoinen, vaan ainoastaan se, joka johdattaa kauniisti rakastamaan.\n\n\"Yleisen Aphroditen Eros on totisesti yleinen ja tekee, mitä sattuu. Ja\ntätä rakastavat kehnot ihmiset. Nämä tällaiset rakastavat ensiksi yhtä\npaljon naisia kuin poikia, ja edelleen, ketä he rakastavatkin, he\nenemmän rakastavat ruumista kuin sielua, edelleen, mikäli voivat,\njärjettömimpiä, pitäen silmällä ainoastaan halunsa tyydyttämistä,\nvälittämättä siitä, tapahtuuko se kauniisti vai eikö. Sentähden käykin\nheidän niin, että he tekevät, mitä heidän eteensä kulloinkin sattuu,\nsamalla tapaa hyvää kuin sen vastakohtaa. Sillä onhan tämä Eros\nsyntyisin siitä jumalattaresta, joka sekä on paljoa nuorempi kuin\ntoinen että syntymässään osallinen sekä nais- että miessukupuolesta.\nTaivaallisen Aphroditen Eros taas on jumalattaresta, joka ensiksi ei\nole osallinen naissukupuolesta, vaan ainoastaan miessukupuolesta --\nsiitä poikarakkaus -- ja toiseksi on vanhempi, vapaa rikoksesta.\nSentakia tämän Eroksen innoittamat kääntyvät miehisen suvun puoleen,\nrakastaen sitä, mikä on luonnostaan voimakkaampaa ja millä on enemmän\njärkeä. Ja itse poikarakkaudessakin saattaisi tuntea ne, jotka ovat\npuhtaasti tämän Eroksen kiihoittamia. Sillä he eivät rakasta näitä\nheidän poikaiässä ollessaan, vaan vasta sitten, kun heillä alkaa olla\njärkeä. Tämä taas lankeaa läheisesti yhteen ensi parrankasvun kanssa.\nNe, jotka tästä ajankohdasta alkavat rakastaa, ovat luullakseni valmiit\nkoko eliniän olemaan ja elämään yhdessä, mutta eivät, kun ovat\nvalloittaneet jonkun, joka on nuori ja ymmärtämätön, pettämään ja\npilkkaamaan häntä ja sitten poistumaan hänen luotaan ja juoksemaan\ntoisen luo. Pitäisi olla laki, joka kieltäisi rakastamasta lapsia,\njottei niin paljon vaivannäköä tuhlattaisi epävarmaan tarkoitukseen.\nSillä lapsiin nähden on lopputulos epävarma, mihin se päättyy, sielun\nja ruumiin huonouteenko vai hyveeseen. Hyvät tosin asettavat itse\nitselleen vapaaehtoisesti tämän lain, mutta tulisi myös näitä yleisiä\nrakastajia pakottaa tällaiseen, kuten pakotamme voimaimme mukaan heitä\nolemaan rakastamatta vapaita naisiakin. Sillä nämä ne ovat\naikaansaaneet sellaisen häpeän, että jotkut tohtivat sanoa, että on\nhäpeällistä antautua rakastajille. He sanovat näin pitämällä näitä\nsilmällä nähdessään heidän tahdittomuutensa ja epäsiveellisyytensä,\nsillä eihän toki mikään teko, joka suoritetaan tahdikkaasti ja\nsiveellisesti, voi oikeudenmukaisesti saada osakseen moitetta. Ja\nrakkauteen nähden voimassa oleva siveyslaki on muissa valtioissa helppo\ntuntea. Se sisältää nimittäin yksinkertaisia määräyksiä. Mutta täällä\nja Lakedaimonissa voimassaoleva on monimutkainen. Sillä Eliissä ja\nBoiotiassa ja siellä, missä ei olla taitavia puhujia, on\nyksinkertaisesti hyväksytty, että rakastajille mieliksi olo on\nkaunista, eikä kukaan, ei nuori eikä vanha, sanoisi tätä häpeälliseksi,\nluullakseni sen takia, ettei kenenkään tarvitsisi nähdä vaivaa\nkoettamalla sanoilla taivuttaa nuoria, huonoja puhujia kun he ovat.\nIoniassa ja monessa muussa seudussa, missä vain asukkaat ovat barbarien\nvallan alaisia, pidetään tätä tapaa häpeällisenä. Sillä barbareille on\ntämä rajattoman itsevaltiuden johdosta häpeällistä samoin kuin myös\npyrkimys viisauteen ja ruumiin jalostamiseen. Hallitseville ei näet\nkäsittääkseni ole hyödyksi, että suuria ajatuksia syntyy hallittavissa\nja lujia ystävyyssuhteita ja liittoja, mitä etupäässä varsinkin rakkaus\ntavallisesti saa aikaan. Kokemuksesta ovat tämän saaneet tuta\ntäkäläisetkin tyrannit. Sillä Aristogeitonin ja Harmodioksen[13]\nystävyys mursi tultuaan lujaksi heidän valtansa. Missä siis on säädetty\nhäpeälliseksi noudattaa rakastajain mieltä, johtuu se säätäjien\nhuonoudesta, nimittäin toiselta puolen hallitsevien itsekkyydestä,\ntoiselta puolen hallittavien miehuuttomuudesta. Missä tämä taas\nyksinkertaisesti on säädetty kauniiksi, on se tapahtunut säätäjien\nhenkisen hitauden takia. Täällä taas on näitä paljoa kauniimpi periaate\nsaanut hyväksymisen, vaikka, kuten sanoin, se ei ole helposti\ntajuttavissa.\n\n\"Sillä (sellaiselta asianlaita näyttää) jos ajattelemme,[14] että\nsanotaan kauniimmaksi rakastamista julkisesti kuin salaa, ja ennen\nkaikkea jaloimpien ja parhaitten rakastamista, olkootpa he muita\nrumempiakin, ja että rakastajalle tulee kaikkien taholta osaksi\nrohkaisua ihmeteltävässä määrässä, koska hän ei näytä tekevän mitään\nhäpeällistä, ja että rakastetun voittaminen tuntuu kauniilta,\nepäonnistuminen hänen valloittamisessaan häpeälliseltä, ja että\nsiveyslaki sallii rakastajan valloittamisyrityksissään tehdä\nihmeellisiä tekoja ja sittenkin saada kiitosta, sellaisia tekoja, että\njos joku tohtisi tehdä niitä missä muussa tarkoituksessa tahansa ja\nsaavuttaa pyrkiessään mihin muuhun tahansa kuin tähän, hän korjaisi\nitselleen filosofian mitä ankarimmat moitteet. Sillä jos joku joko\ntahtoessaan saada joltakulta rahoja tai pyrkiessään virkaan tai\nvalta-asemaan tahtoisi tehdä samoin kuin rakastajat lemmikeilleen, kun\nhe kerjäten ja apua anoen rukoilevat näitä, vannovat valoja, makaavat\novien edessä, ja tahtovat alistua orjuuteen, jollaiseen ei yksikään\norja antautuisi, niin estäisivät häntä tällaisesta menettelystä sekä\nystävät että viholliset, jälkimäiset herjaamalla häntä imartelijaksi ja\nepävapaaksi, edelliset varoittamalla häntä ja häpeämällä hänen\ntähtensä. Mutta jos rakastaja tekee kaikkea tätä, seuraa häntä\narvonanto, ja vallitseva siveyslaki sallii hänen näin tehdä ilman\nmoitetta, koska hänen katsotaan harjoittavan jotakin perin kaunista\ntyötä. Ja mikä on tärkeintä, suuren yleisön sanojen mukaan hän yksin,\njos tekee valan, saa jumalilta anteeksiannon, jos on valansa rikkonut.\nSillä rakkausvalan ei sanota olevan mikään vala. Näin sekä jumalat että\nihmiset ovat antaneet rakastavalle täyden vapauden täkäläisen\nsiveyslain mukaan.\n\n\"Tämän mukaan saattaisi siis luulla, että tässä valtiossamme pidetään\nperin kauniina sekä rakastamista että hellää suhdetta rakastajiin.\nMutta kun isät asettavat rakastetuille kaitsijoita eivätkä salli\nrakastajain seurustella heidän kanssaan, ja tällainen määräys on\nannettu kaitsijalle, kun samanikäiset ja ystävät herjaavat, jos näkevät\njotakin tällaista tapahtuvan, eivätkä vanhemmat ihmiset taasen näitä\nherjaajia tästä estä eivätkä moiti heitä siitä, että puhuisivat väärin,\ntätä taas silmällä pitäen saattaisi päinvastoin luulla tällaista\npidettävän täällä mitä häpeällisimpänä. Asianlaita on luullakseni tämä.\nAsia ei ole, kuten alunpitäen sanottiin, yksinkertaisesti sellainen,\nettä se sinänsä olisi itsessään kaunista tai häpeällistä, vaan se on\nkauniisti harjoitettuna kaunista, häpeällisesti harjoitettuna taas\nhäpeällistä. Häpeällisesti sitä harjoitetaan, jos antaudutaan huonolle\nhuonolla tavalla, kauniisti taas, jos antaudutaan kelvolliselle\nkauniilla tavalla. Huono taas on tuo yleinen rakastaja, joka rakastaa\nenemmän ruumista kuin sielua, sillä hän ei ole edes kestävä, koska hän\nei rakasta mitään pysyvää asiaa. Sillä kun ruumiin kukoistus, jota hän\non rakastanut, lakkaa, lentää hän pois saattaen häpeään monet puheensa\nja lupauksensa. Mutta se rakastaja, joka rakastaa luonnetta, joka on\nhyvä, pysyy läpi elämän, koska hän on sulautunut pysyväiseen. Nämä\ntahtoo meidän siveyslakimme saattaa oivallisen ja tarkan koettelemisen\nalaisiksi, toisille olemaan mieliksi, toisia taas välttämään. Siksipä\nse kehoittaa toisia (rakastajia) ajamaan takaa, toisia (rakastettuja)\ntaas pakenemaan, kilpailulla koettaen saattaa selväksi, kumpaan\nluokkaan rakastaja kuuluu ja kumpaan rakastettu. Niin siis on tämän\nsyyn takia katsottu häpeälliseksi joutua nopeasti valloitetuksi, jotta\nolisi aikaa, joka näyttää useat asiat hyvin tutkivan. Edelleen on\nhäpeällistä antautua varojen tai valtiollisen mahtiaseman takia, joko\nsitten joku vastoinkäymisestä masentuu eikä pysy lujana tai\nvastaansanomatta sallii itseään autettavan varallisuuteen tai\ntoteuttamaan valtiollisia suunnitelmiaan. Sillä ei mikään tällainen\nsuhde näytä olevan luja eikä pysyväinen, siitä puhumattakaan, ettei\ntällaisesta synny jaloa ystävyyssuhdetta. Yksi tie meidän siveyslakimme\nmukaan jää, jos lemmikki tahtoo kauniisti miellyttää rakastajaansa.\nSillä samoinkuin siveyslakimme mukaan rakastajiin nähden oli voimassa\nse katsantotapa, ettei millaisten palvelusten teko tahansa lemmikille\nole liehakoimista eikä moitittavaa, samoin on toiselta puolen vain yksi\ntapa palvella mahdollinen, vapaaehtoinen palveleminen, joka ei tuota\nmoitetta. Ja tämä tarkoittaa hyvettä.\n\n\"Se katsantokanta on näet meidän keskuudessamme päässyt vallitsemaan,\nettä jos joku tahtoo palvella jotakuta luullen tulevansa hänen avullaan\nparemmaksi joko viisaudessa tai muussa lajissa hyvettä, tämä\nvapaaehtoinen palvelus ei ole häpeällistä eikä liehakoimista. Nämä\nmolemmat katsantokannat, sekä se, joka koskee poikarakkautta, että se,\njoka koskee viisauden harjoitusta ja muuta hyvettä, tulee yhdistää\nsamaksi, jos mieli saada syntymään se johtopäätös, että on kaunista\nlemmikin antautua rakastajalleen. Sillä kun rakastaja ja lemmikki\ntulevat yhteen ja kummallakin on vakaumuksensa, edellisellä se, että\nhän kaikella mahdollisella tavalla palvellessaan lemmikkiä, joka on\ntehnyt hänelle mieliksi, suorittaa oikeita palveluksia, jälkimäisellä\ntaas se, että on oikein, että hän kaikin tavoin on kuuliainen hänelle,\njoka tekee hänet viisaaksi ja hyväksi, ja kun toinen on kykenevä\nauttamaan viisauteen ja hyveeseen, toinen taas pyrkii hankkimaan\nsivistystä ja muuta viisautta, silloin kun nämä molemmat vakaumukset\nyhtyvät, vain silloin käy mahdolliseksi, että on kaunista lemmikin\nantautua rakastajalleen, mutta missään muussa tapauksessa ei. Tässä\ntapauksessa ei edes petetyksi joutuminen ole mitenkään häpeällistä,\nmutta kaikissa muissa tapauksissa tuottaa tällainen suhde häpeää,\njoutukoonpa joku petetyksi tai ei. Sillä jos joku on antautunut\nrakastajalle siinä luulossa, että hän on rikas ja sitten joutunut\npetetyksi eikä ole saanutkaan rahoja, koska rakastaja on osoittautunut\nköyhäksi, ei se ole yhtään vähemmän häpeällistä. Sillä tällainen\nihminen tuntuu kuitenkin paljastaneen luonteensa laadun, että hän\nnimittäin rahojen takia on valmis palvelemaan ketä hyvänsä miten\nhyvänsä, ja se ei ole kaunista. Mutta jos samalla tavalla joku on\nantautunut jollekulle siinä luulossa, että tämä on hyvä, ja tahtoen\ntulla paremmaksi rakastajan ystävyyden kautta, ja joutunut petetyksi,\nkun on käynyt ilmi, että tämä on huono ja hyvettä vailla, niin\npettyminen on kuitenkin kaunista. Sillä tämäkin tuntuu ilmaisseen oman\nluonteensa laadun, sen, että hän hyveen vuoksi ja paremmaksi tullakseen\non kaikille valmis kaikkeen, ja tämä taas on kaikkein kauneinta. Niin\non siis kaikin tavoin kaunista hyveen takia antautua.\n\n\"Tämä rakkaus on taivaallisen jumalattaren Eros, joka on sekä\ntaivaallinen että suurenarvoinen niin hyvin valtiolle kuin\nyksityisille, se kun pakottaa sekä rakastajan että rakastetun pitämään\nsuurta huolta itsestään hyveen saavuttamiseksi. Kaikki muu rakkaus on\nkotoisin tuosta toisesta jumalattaresta, yleisestä Aphroditesta.\n\n\"Tämä on, Phaidros\", sanoi hän, \"esitykseni Eroksesta, sellaisena kuin\nsen valmistumattomana olen voinut pitää.\"\n\nKun Pausaniaan puhetta oli seurannut paussi, -- näin näet opettavat\noppineet minua puhuessani käyttämään samanlaisia äänteitä -- olisi\nAristophaneen -- sanoi Aristodemos -- pitänyt puhua. Mutta häneen oli\nsattumalta joko kylläisyydestä tai jostakin muusta syystä iskenyt\nnikotus eikä hän kyennyt puhumaan, vaan sanoi -- häntä alempana hänen\nvierellään näet lepäsi lääkäri Eryximakhos --: \"Oi -- Eryximakhos --\nsinun velvollisuutesi on joko -- päästää minut -- nikotuksesta -- tai\npuhua minun puolestani, kunnes minä itse -- siitä pääsen.\" Eryximakhos\nsanoi: \"Minä teen nämä molemmat, sillä minä puhun sinun vuorollasi,\nsinä taas, kun pääset vaivastasi, minun vuorollani. Ja jos sinä sillä\naikaa kun minä puhun, hyvän ajan pidätät henkeäsi, niin kenties nikotus\nlakkaa, jollei, huuhdo se vedellä pois. Mutta jos se on kovin\nitsepintainen, niin ota jotakin, jolla voit ärsyttää sieraimiasi, ja\naivasta. Ja jos niin teet kerran tai kahdesti, niin lakkaa se, olkoonpa\nse hyvinkin itsepintainen.\" -- \"Kiirehdi puhumaan\", vastasi\nAristophanes; \"minä teen siten.\"\n\nEryximakhos lausui: \"Minusta näyttää välttämättömältä, että koska\nPausanias sai kauniin alun puheeseensa, mutta ei sitä tyydyttävästi\nlopettanut, minun tulee laatia puheeseen loppu. Sillä selittäessään\nEroksen olevan kaksinaisen, näyttää hän minusta tehneen aivan oikean\njaoituksen. Mutta että se ei ole ainoastaan ihmisten sieluissa ja\nkohdistu kauneihin ihmisiin, vaan että se suuntautuen paljoon muuhun,\nasuu muussakin, sekä kaikkien eläinten ruumiissa että siinä, mikä\nmaassa kasvaa, sanalla sanoen kaikessa olevaisessa, sen luulen\nhavainneeni meidän ammatistamme, lääketaidosta, sekä kuinka suuri ja\nihmeellinen jumala on, ja miten hänen vaikutuksensa ulottuu kaikkeen,\nmitä niin hyvin ihmiset kuin jumalat tekevät. Ja minä alan puheeni\nlääketaidosta, saattaakseni myöskin ammattini kunniaan.\n\n\"Ruumiin olemuksessa on tämä kaksinainen Eros. Sillä ruumiin terve tila\non tunnustetusti toista ja erinkaltaista kuin sen sairas tila, ja\nerinkaltainen tavoittelee ja rakastaa erinkaltaista. Sillä toista on\nrakkaus terveessä, toista sairaassa. Ja varmasti on, kuten Pausanias\näsken sanoi olevan kaunista tehdä mieliksi hyville ihmisille, mutta\nhäpeällistä suostua kurittomille, samaten myös itse ruumiiseen nähden\nkaunista tyydyttää ja tuleekin tyydyttää jokaisen ruumiin hyviä ja\nterveitä osia, ja tätä juuri nimitys lääketaito tarkoittaa; mutta\nhuonoihin ja sairaihin osiin suostuminen on häpeällistä eikä tule niitä\ntyydyttää, jos mieli olla etevä ammattimies. Sillä lääketaito on,\nlausuakseni asian ytimen, tietoa siitä, mitä ruumis rakastaa\ntäyttymiseen ja tyhjenemiseen nähden, ja se, joka tässä eroittaa\ntoisistaan kauniin ja häpeällisen rakkauden, hän on taitavin lääkäri,\nja se, joka aikaansaa vaihdoksen, niin että toisen rakkauden asemasta\nomaksutaan toinen, ja se, joka ymmärtää synnyttää rakkautta, missä sitä\nei ole, mutta missä sitä tulisi olla, tai ottaa sen pois, missä sitä\non, hän olisi oivallinen ammattimies. Sillä ne voimat, mitkä ruumiissa\novat toisilleen vihamielisimpiä, on osattava saattaa toisilleen\nystävällisiksi ja rakastamaan toinen toistaan. Ja vihamielisimpiä ovat\ntoisilleen enimmän vastakkaiset ominaisuudet, kuten kylmä lämpimälle,\nkatkera makealle, kuiva kostealle, ja kaikki sentapaiset. Ymmärtämällä\nnäissä synnyttää rakkautta ja sopua on meidän esi-isämme Asklepios,\nkuten nämä meidän runoilijamme väittävät ja minäkin uskon, perustanut\ntämän meidän tieteemme. Lääketaitoa siis ohjaa, kuten sanottu, kokonaan\ntämä jumala, samoin kuin ruumiin harjoitusta ja maanviljelystä. Mitä\ntaas säveltaiteeseen tulee, on jokaiselle, joka hiukankin on asiaa\najatellut, ilmeistä, että sen laita on sama kuin näiden, kuten ehkä\nHerakleitoskin[15] tahtoo sanoa; sillä hänen sanontatapansa ei ole\nsattuva. Hän näet väittää, että ykseys itsessään eroaa ja itseensä\nyhdistyy, kuten jousen ja lyran harmonia. Mutta on suurta\njärjettömyyttä väittää, että harmonia eroaa tai että se on yhä vielä\neroavaisista sävelistä kokoonpantu. Kenties hän onkin tahtonut sanoa,\nettä harmonia on syntynyt ennen toisistaan eroavaisista korkeasta ja\nmatalasta sävelestä, jotka sitten säveltaiteen vaikutuksesta myöhemmin\novat yhtyneet yhdeksi. Sillä eihän mitenkään voi yhä edelleen\ntoisistaan eroavasta korkeasta ja matalasta sävelestä syntyä harmoniaa.\nOnhan harmonia yhteensointumista, yhteen sointuminen taas on\nyhteensoveltumista. Mutta toisistaan eroavaisten asiain\nyhteensoveltuminen, niin kauan kuin ne vielä eroavat toisistaan, on\nmahdottomuus. Ja erinkaltaisen ja yhteensoveltumattoman on mahdoton\nsointua yhteen, kuten rytmikin on syntynyt nopeasta ja hitaasta\ntahdista, jotka ennen ovat eronneet toisistaan, mutta sittemmin\nsopeutuneet yhteen. Mutta yhteensoveltumisen saa aikaan kaikissa\nnäissä, kuten äsken mainitsemallani alalla lääketiede, tällä alalla\nsäveltaide, synnyttäessään niiden kesken rakkautta ja sopua. Ja\nsäveltaide onkin rakkauden tuntemista sillä alalla, jonka muodostavat\nharmonia ja rytmi. Itse harmonian ja rytmin olemuksessa taas ei ole\nlainkaan vaikeata havaita rakkauden ilmenemistä, ja tällä alalla ei\nkaksinainen Eros esiinny. Mutta kun ihmisten kesken on sovellutettava\nrytmiä ja harmoniaa joko sepittämällä, mitä kutsutaan sävellykseksi tai\noikein käyttämällä sävelmiä ja säveltahteja, mitä kutsutaan\nesitykseksi, silloin syntyy vaikeuksia ja hyvä taiteilija on tarpeen.\nJälleen toteutuu sama ajatus, että tulee noudattaa siveellisten\nihmisten tahtoa ja sillä tavoin, että ne, jotka vielä eivät ole\nsiveellisiä, sellaisiksi tulisivat yhä enemmän, ja että tulee säilyttää\nnäiden rakkaus; tässä meillä on tuo kaunis, taivaallinen rakkaus,\nUrania runottaren Eros. Mutta toinen, Polyhymnian[16] Eros, on yleinen\nEros; ja sitä tulee varovaisesti sovelluttaa, mihin sitä sovelluttaa,\njotta tosin voisi korjata siitä nautintoa silti vajoamatta\nhillittömyyteen, kuten meidän ammatissamme on suuri vaikeus hyvin\nsuhtautua niihin himoihin, jotka kohdistuvat keittotaitoon, niin että\nilman sairautta voi niittää nautintoa. Säveltaiteessa ja lääketieteessä\nja kaikilla muilla sekä inhimillisillä että jumalallisilla aloilla on\nniin paljon kuin mahdollista kumpaankin Erokseen kiinnitettävä\nhuomiota. Sillä ne molemmat ovat niissä olemassa.\n\n\"Onhan myöskin vuodenaikojen järjestys näiden molempien läpitunkema. Ja\nkun ne tilat, jotka juuri mainitsin, lämmin ja kylmä sekä kuiva ja\nkostea tulevat osallisiksi siveellisestä rakkaudesta toinen toiseensa,\nja saavuttavat oikean harmonian ja oikein sekaantuvat toisiinsa, niin\nne tuovat tullessaan runsaan sadon ja terveyden ihmisille ja muille\neläville olennoille ja kasveille eivätkä aikaansaa mitään vahinkoa.\nMutta kun hillitön Eros pääsee eri vuodenaikoina voitolle, tuottaa se\npaljon tuhoa ja vahinkoa. Sillä rutot tavallisesti syntyvät\ntämäntapaisista syistä ja monet muut samanlaiset taudit sekä eläimissä\nettä kasveissa. Sillä kuura, rakeet ja kasvihome syntyvät tällaisten\nrakkauden voimien itsekkyydestä ja hillittömyydestä toisiinsa nähden,\nvoimien, joitten tuntemista tähtien liikunnossa ja vuodenaikojen\nvaihtelussa kutsutaan tähtitieteeksi.\n\n\"Edelleen sekä uhrit että kaikki se, mikä kuuluu ennustustaidon piiriin\n-- ja tämähän on jumalien ja ihmisten keskeistä vuorovaikutusta -- ovat\nolemukseltaan yksinomaan rakkauden suojelemista ja hoivaamista. Sillä\nkaikki jumalattomuus syntyy tavallisesti siitä, että joku ei palvele\nsiveellistä Erosta eikä kunnioita ja arvossapidä häntä kaikissa\nteoissaan, vaan palvelee tuota toista sekä suhteessaan vanhempiinsa,\nniin hyvin heidän eläessään kuin heidän kuoltuaankin, että suhteessaan\njumaliin. Ennustustaidon tehtävänä on tarkata molempia Eroksia ja\nhoivata niitä. Ja ennustustaito on jumalien ja ihmisten keskisen\nystävyyden synnyttäjä sen tuntemuksen kautta, mikä sillä on ihmisissä\nvallitsevista rakkauden voimista, jotka tähtäävät hurskauteen ja\njumalattomuuteen. Näin monipuolinen ja suuri voima, tai oikeammin\nkaikki voima, on Eroksella kokonaisuudessaan. Mutta sillä Eroksella,\njoka vaikuttaa hyvän piirissä kohtuullisena ja oikeamielisenä sekä\nmeidän että jumalien keskuudessa, sillä on suurin voima ja se valmistaa\nmeille kaikkea onnellisuutta, niin että me voimme seurustella\nystävyydessä toistemme kanssa samoinkuin meitä mahtavampien -- jumalien\n-- kanssa.\n\n\"Kenties olen minä ylistäessäni Erosta jättänyt paljon mainitsematta,\nmutta en ainakaan tieten tahtoen. Mutta jos olen jättänyt jotakin pois,\non sinun asiasi, Aristophanes, täydentää puhettani. Tai jos jollakin\nmuulla tavalla aiot julistaa jumalan kunniaa, niin julista, koska olet\npäässyt nikotuksesta.\"\n\nAristophanes puuttui nyt -- niin kertoi Aristodemos -- puhumaan ja\nlausui: \"Kyllä se nyt lakkasi, mutta ei kumminkaan ennen kuin olin\nkäyttänyt sitä vastaan aivastusta, niin että minua ihmetyttää,\ntarvitseeko ruumiin siveellinen puoli sellaista meteliä ja sellaisia\nkutkutuksia kuin aivastus on. Sillä se lakkasi aivan paikalla, kun\nkäytin aivastusta sitä vastaan.\" Eryximakhos sanoi: \"Hyvä Aristophanes,\nkatso, mitä teet! Sinä teet pilaa, vaikka sinun pitäisi puhua, ja\npakoitat minun ryhtymään sanojesi vartiaksi sen varalta, että sanot\njotakin naurettavaa, vaikka sinun olisi tilaisuus puhua rauhassa.\"\nAristophanes lausui nauraen: \"Oikein puhuttu, Eryximakhos, ja olkoot\nsanani mitättömät! Mutta älä vartioitse minua, minä kun pelkään sen\npuolesta, mitä aion puhua, en sitä, että sanon jotakin, joka herättää\nnaurua -- sehän olisi etu ja minun runottareni mukaista, vaan että\nsanon sellaista, joka tekee minut naurettavaksi.\" -- \"Luuletko,\nAristophanes\", sanoi toinen, \"pääseväsi pakoon, kun kerran olet\nampunut? Mutta ole nyt tarkkana ja puhu niin, kuin sinun pitäisi\nvastata sanoistasi! Kenties kuitenkin, jos hyväksi näen, minä vapautan\nsinut.\"\n\n\"Varmasti, Eryximakhos\", sanoi Aristophanes, \"aion puhua hieman toiseen\ntapaan kuin sinä ja Pausanias puhuitte. Sillä minusta näyttää siltä,\netteivät ihmiset ylipäätään ole huomanneet Eroksen mahtia. Jos he näet\nsen olisivat huomanneet, olisivat he hänelle pystyttäneet suurimmat\ntemppelit ja alttarit ja valmistaneet hänelle suurimmat uhrit, eivätkä\nolisi asiat kuten nyt, jolloin ei mitään kaikesta tästä hänelle\ntapahdu, vaikka niin pitäisi ennen kaikkea tehtämän. Sillä hän on\njumalista suurin ihmisystävä, ollen ihmisten sekä auttaja että lääkäri\nsiinä, minkä parantaminen saattaisi synnyttää suurimman onnen\nihmissuvulle. Minä koetan siis teille esittää hänen mahtinsa, ja te\nsaatte olla muitten opettajia. Mutta ensiksi tulee teidän oppia\ntuntemaan inhimillinen luonto ja ne vaiheet, mitä se on kokenut. Sillä\nmeidän luontomme ei muinoin ollut sama kuin nyt, vaan toisenlainen.\nEnsiksi näet oli kolme ihmissukupuolta, ei kuten nyt, kaksi, miehinen\nja naissukupuoli, vaan niiden lisäksi oli kolmaskin, joka oli yhdistys\nkummastakin näistä ja jonka nimi enää on jälellä, sen itsensä hävittyä.\nMiesvaimo oli silloin näet yhtenä olentona olemassa ja sekä muotonsa\nettä nimensä puolesta se oli yhdistys kummastakin, mies- ja\nnaissukupuolesta. Mutta nyt sitä ei ole olemassa muuta kuin\nhäväistysnimenä. Sitäpaitsi oli jokainen ihminen muodoltaan\nympyriäinen, niin että selkä ja keuhkot muodostivat pyöreän kehän,\nhänellä oli neljä kättä ja yhtä monta jalkaa kuin kättä, ja pyöreällä\nniskalla kahdet kasvot, joka suhteessa samanlaiset. Ja molemmilla\nnäillä vastakkaisilla kasvoilla oli yksi päälaki ja neljä korvaa,\nhänellä oli kahdet sukuelimet ja kaikki muu niinkuin tästä voi päättää.\nHän kulki suorana kuten nytkin, kummanne päin halusi. Ja kun hän pyrki\nnopeasti kulkemaan eteenpäin, niin hän nojasi niihin kahdeksaan\nraajaan, jotka hänellä oli, ja kulki pyöränä nopeasti eteenpäin, kuten\nne, jotka heittävät kuperkeikkaa ja niin tehdessään kiertävät raajansa\npyöräksi. Mutta sentakia oli olemassa kolme tällaista sukupuolta, että\nmiehinen suku polveutui alkuaan auringosta, naissuku maasta, ja se\nsukupuoli, jolla oli osaa molemmista, kuusta, koska kuullakin on osaa\nmolemmista. Kehänmuotoisia he olivat sekä itse että heidän liikuntonsa\nsentakia, että he olivat vanhempiensa kaltaisia. Väeltään ja voimiltaan\nhe olivat mahtavia, heillä oli suuret ajatukset ja he ryhtyivät\nhyökkäämään jumalien kimppuun, ja se, mitä Homeros kertoo Ephialteesta\nja Otoksesta,[17] se soveltuu heihin, nimittäin että he ryhtyivät\nrakentamaan tietä taivaaseen hyökätäkseen jumalien kimppuun.\n\n\"Zeus siis ja muut jumalat neuvottelivat, mitä heidän tuli tehdä, ja\nolivat neuvottomia. Sillä he eivät pystyneet heitä tappamaan eivätkä\niskien heitä salamalla kuten gigantteja tekemään tyhjäksi koko\nsukukuntaa, sillä silloin heiltä olisi mennyt tyhjiin se palvelus ja ne\nuhrit, joita ihmisten puolelta heidän osakseen tuli, eivätkä he\nmyöskään voineet sallia heidän pöyhkeillä. Lopulta Zeus suurella\ntuskalla keksi jonkun ajatuksen ja sanoi: 'Luulen keksineeni keinon,\njoka tekee ihmisten olemassaolon mahdolliseksi, mutta samalla saattaa\nheidät lakkaamaan hillittömyydestään, kun he käyvät heikommiksi. Minä\nnimittäin', sanoi hän, 'halkaisen heidät nyt jokaisen kahtia, ja he\nkäyvät samalla heikommiksi ja meille hyödyllisemmiksi sen kautta, että\nhe lukumäärältään lisääntyvät. He tulevat käymään pystysuorassa\nasennossa kahdella jalalla. Mutta jos he yhä edelleen näyttäisivät\npöyhkeilevän eivätkä tahtoisi pysyä rauhallisina, niin minä halkaisen\nheidät jälleen kahtia, niin että he saavat kulkea yhdellä jalalla\nhyppien.' Tämän sanottuaan hän halkaisi ihmiset kahtia, kuten ne, jotka\nhalkovat hedelmiä hilloamista varten tai kuten ne, jotka hiuksilla\nhalkovat munia. Ja joka kerta kun hän halkaisi jonkun, käski hän\nApollonin kääntää tämän pään ja puolen kaulaa halkaisukohtaan päin,\njotta ihminen nähdessään itsessään tapahtuneen halkomisen olisi\nsäädyllisempi; kaiken muun hän käski hänen parantaa. Tämä käänsi ympäri\nkasvot ja veti joka puolelta nahkaa kokoon sen paikan ylitse, mitä nyt\nkutsutaan mahaksi, ja sitoi kiinni sen keskellä mahaa kokoon vedetyn\nrahakukkaron tavoin niin, että jätti yhden suun, jota nimitetään\nnavaksi. Muut poimut hän enimmäkseen siloitteli ja muodosteli rinnan\njollakin sentapaisella työkalulla, jollaista suutarit käyttävät\ntasoitellessaan lestille pannun nahan poimuja. Mutta muutamia ryppyjä\nhän jätti, nimittäin ne, jotka ovat juuri mahan ja navan seutuvilla,\nolemaan muistomerkkinä muinaisesta onnettomuudesta.\n\n\"Kun ruumis siis oli halkaistu kahtia, niin jokainen kaipasi omaa\npuoliskoansa ja lyöttäytyi sen kanssa yhteen; ja he heittivät kädet\ntoistensa ympäri ja syleilivät toisiaan haluten kasvaa yhteen. Niin he\nkuolivat nälkään tai muuten hoidon puutteessa, kun he eivät mitään\ntahtoneet tehdä toisistaan erotettuina. Ja joka kerta kun puoliskoista\njoku kuoli toisen jäädessä eloon, niin jälelle jäänyt etsi toista ja\nkietoutui sitä syleilemään, kohtasipa se muinaisen kokonaisen naisen\npuolikkaan, jota me nyt kutsumme naiseksi, tai miehen puolikkaan. Ja\nnäin he hukkuivat. Mutta Zeus alkoi tuntea sääliä, keksi toisen keinon\nja muutti heidän sukuelimensä etupuolelle. Siihen asti näet nämä olivat\nheidän ulkopuolellaan, eivätkä he siittäessään yhtyneet toisiinsa, vaan\nhe siittivät ja synnyttivät maassa, kuten heinäsirkat. Hän muutti siis\nnämä etupuolelle ja laittoi siitoksen niiden kautta tapahtumaan\nkeskinäisessä yhtymisessä, miehen yhtymisessä naiseen, sentakia, että\njos mies syleilyssä yhtyisi naiseen, he siittäisivät ja syntyisi uusi\nsuku, ja taas jos mies yhtyisi mieheen, tästä yhtymisestä syntyisi\ntyydytystä, ja he sen lopetettuaan kävisivät töihin käsiksi ja\npitäisivät huolta muusta, joka elämään kuuluu. Niin kaukaisesta ajasta\nasti siis on ihmisiin istutettu rakkaus toinen toiseensa. Se johtaa\nheitä takaisin heidän entiseen luontoonsa ja pyrkii tekemään yhtä\nkahdesta ja parantamaan inhimillisen luonnon.\n\n\"Jokainen meistä on siis ihmisen puolikas, koska meidät on halkaistu\nkuten kampelat ja siten tehty kaksi yhdestä. Ja jokainen etsii aina\nomaa puolikastaan. Siis kaikki miehet, jotka on lohottu kaksoisoliosta,\njota silloin kutsuttiin miesvaimoksi, ovat naislempisiä, ja enemmistö\navionrikkojia on lähtöisin tästä suvusta. Ne naiset taas, jotka ovat\nmieslempisiä ja puolisoina uskottomia, lähtevät tästä suvusta. Mutta\nnaisista kaikki ne, jotka ovat halkomia naisesta, eivät paljon kiinnitä\nhuomiotansa miehiin, vaan ovat mieluummin kääntyneitä naisten puoleen,\nja naisystävykset syntyvät tästä suvusta. Ne taas, jotka ovat halkomia\nmiehisestä sukupuolesta, ajavat sitä takaa, mikä on miehistä, ja\nniinkauan kuin he ovat poikasia, rakastavat he, miessuvun osia kun\novat, miehiä ja iloitsevat saadessaan maata miesten vieressä ja\nsyleillä heitä, ja nämä ovat pojista ja nuorukaisista parhaita, koska\nhe ovat miehekkäimpiä luonnostaan. Muutamat sanovat heidän olevan\nhäpeämättömiä, mutta siinä he valehtelevat. Sillä eivät he tee tätä\nhäpeämättömyydestä, vaan rohkeudesta ja uljuudesta ja miehekkyydestä,\nrakastaen sitä, mikä on heidän kaltaistaan. Siitä on oiva todistus, se\nnimittäin, että yksinomaan nämä tällaiset miehet täyskasvaneina\nantautuvat valtiolliseen toimintaan. Kun he ovat tulleet miehiksi,\nrupeavat he rakastamaan poikia eivätkä luonnostaan välitä avioliitosta\nja lasten tekemisestä, vaan laki pakoittaa heidät siihen, ja he ovat\ntyytyväisiä, jos saavat elää naimattomina toistensa parissa. Kaikissa\ntapauksissa tulee tällaisesta poikien rakastaja ja rakastajansa ystävä,\nhän kun aina rakastaa sitä, mikä on hänen sukuaan. Joka kerta kun siis\npoikien rakastaja ja jokainen muu tapaa juuri tuon oman puoliskonsa,\nvaltaa heidät ihmeellisellä tavalla ystävyys, sukulaistunne ja rakkaus,\neivätkä he -- lyhyesti sanoen -- halua erota toisistaan edes vähäksi\naikaa. Ja nämä, jotka elävät koko elinaikansa toistensa parissa, ovat\nniitä, jotka eivät osaisi sanoa, mitä haluavat toisiltaan itselleen\ntapahtuvan. Sillä eihän sitä toki voisi olla yhdyselämä aistillisen\nrakkauden nautinnoissa, niin että toinen sen takia niin täydellä\ninnolla pyrkisi nauttimaan yhdessäolosta toisen kanssa; vaan ilmeisesti\nkummankin sielu kaipaa jotakin muuta, jota ei osaa sanoa, vaan\nainoastaan aavistaa ja arvailee. Ja jos heidän eteensä heidän yhdessä\nmaatessaan ilmestyisi Hephaistos, kädessään työaseensa, ja kysyisi:\n'Mitä te, ihmiset, toisiltanne oikeastaan tahdotte?' ja jos he eivät\ntietäisi, mitä vastata, ja hän uudestaan kysyisi: 'Sitäkö te haluatte,\nettä mahdollisimman paljon saisitte olla yhdessä, niin ettei teidän\ntarvitsisi yöllä eikä päivällä erota toisistanne; jos te sitä haluatte,\ntahdon minä sulattaa ja kasvattaa teidät yhteen, niin että teistä,\njoita nyt on kaksi, tulee yksi ja että, niin kauan kuin elätte, yhtenä\nollen molemmat elätte yhdessä, ja kuoltuanne tuolla Hadeksessa olette\nyhdessä kuolleina yksi kahden asemasta. Katsokaa siis, tätäkö te\nhalajatte ja onko teille kylliksi, jos tämän saavutatte!' -- tämän\nkuultuaan ei kukaan -- sen tiedämme -- vastaisi kieltävästi tai\nnäyttäisi jotakin muuta tahtovan, vaan yksinkertaisesti uskoisi\nkuulleensa sitä, mihin jo kauan on pyrkinyt, nimittäin että yhtyneenä\nja sulautuneena rakastettuunsa saisi tulla kahdesta yhdeksi. Tähän on\nse syynä, että meidän vanha luontomme oli juuri tämä ja että olimme\nkokonaisia. Juuri tällä kokonaisen kaipuulla ja tavoittelulla on nimenä\nrakkaus. Tätä ennen, kuten sanottu, olimme yksi. Mutta nyt on jumala\nmeidät vääryytemme takia jakanut erilleen, kuten lakedaimonilaiset ovat\ntehneet arkadialaisille.[18] Näin ollen pyörii vaara, että, jollemme\nole säädyllisiä jumalia kohtaan, meidät uudestaan halkaistaan ja me\nsaamme kulkea ympäri sennäköisinä kuin pylväisiin hakatut kuvat, jotka\nnenän kohdalta ovat halki sahatut, kuten kahtia jaetut kuutiot. Mutta\nsentähden tulee joka miehen kehoittaa jokaista pitämään jumalia\nkunniassa, jotta voisimme tällaisen kohtalon välttää, mutta siitä tulla\nosallisiksi, jossa Eros on johtajamme ja sotapäällikkömme. Häntä\nvastaan älköön kukaan toimiko! Häntä vastaan taas toimii jokainen, joka\nvetää päällensä jumalien vihan. Mutta jos me pääsemme jumalan ystäviksi\nja hyvään sovintoon hänen kanssaan, löydämme me lemmikkimme ja saamme\nhänet omaksemme, mikä nyt vain harvoille onnistuu. Älköön Eryximakhos\nkeskeyttäkö minua ja tehkö sanojani pilkan alaisiksi selittämällä, että\nminä muka tarkoitan Pausaniasta ja Agathonia! Sillä kenties hekin\nsattuvat kuulumaan näihin ja molemmat luonnostaan ovat miehisiä.\nMinähän tarkoitan nyt kaikkia, sekä miehiä että naisia, kun sanon, että\nmeidän sukumme siten tulisi onnelliseksi, jos me pääsisimme rakkauden\ntäyttymykseen ja jokainen saavuttaisi oman lemmikkinsä päästen entiseen\nluontoonsa. Jos tämä on parasta, niin täytyy siis myös nykyisissä\nolosuhteissa sen olla parasta, mikä on sitä lähinnä. Sitä taas on\nlemmikin saavuttaminen, joka on rakastajan mielenlaadun mukainen. Jos\nsiis ylistämme jumalaa, joka tämän aiheuttaa, niin täydellä syyllä\nsilloin saamme ylistää Erosta, joka nykyhetkellä antaa meille enimmät\nlahjat johtaessaan meidät meille sukulaiseen, ja tulevaisuuden varalle\ntarjoaa meille suurimmat toiveet, nimittäin, että jos osoitamme\nkunnioitusta jumalia kohtaan, hän saattaa meidät vanhaan luontoomme,\nparantaa meidät ja tekee meidät autuaiksi ja onnellisiksi. --\n\n\"Tällainen, Eryximakhos, sanoi hän, on minun puheeni Eroksesta,\ntoisenlainen kuin sinun. Kuten jo olen sinua rukoillut, älä tee sitä\npilkanalaiseksi, jotta saisimme kuulla jälellä olevia, mitä kukin\nsanoo, tai mieluummin, mitä kumpikin. Sillä Agathon ja Sokrates vain\novat jälellä.\"\n\n\"Minä teen tahtosi mukaan\", kertoi Aristodemos Eryximakhoksen\nlausuneen. \"Sillä puheesi on minustakin tuntunut miellyttävältä. Ja\njollen tietäisi, että Sokrates ja Agathon erinomaisesti tuntevat\nrakkausasioita, niin pahasti pelkäisin heidän jäävän sanattomiksi,\nsentakia että niistä on paljon ja monipuolisesti puhuttu. Nyt kuitenkin\nolen luottavaisella mielellä.\" Sokrates sanoi: \"Sinähän olet itse\njalosti suorittanut kilpataistelun. Mutta jos sinä olisit siinä\nasemassa, missä minä nyt olen, tai ehkä mieluummin, missä minä tulen\nolemaan, kun Agathonkin on puhunut, olisit sinä aikalailla peloissasi\nja suuresti hädissäsi, kuten minä nyt olen.\" -- \"Sinä tahdot huumata\nminut, Sokrates\", sanoi Agathon, \"jotta joutuisin hämilleni luullessani\nkuulijakunnalla olevan suuria odotuksia puhetaitoni suhteen.\" --\n\"Minulla olisi tosiaankin huono muisti, Agathon\", sanoi Sokrates, \"jos\nminä, nähtyäni sinun varmuutesi ja jalon tyyneytesi sinun astuessasi\nnäyttämölle näyttelijäin seurassa ja katsoessasi päin niin suurta\nkatsomoa lainkaan joutumatta pelon valtaan, kun sinun piti esittää\nnäytelmäsi, jos minä luulisin sinun joutuvan hämillesi meidän muutamien\nharvojen ihmisten takia.\" -- \"Kuinka Sokrates\", sanoi Agathon, \"ethän\nsinä toki luule minun olevan niin täynnä teatteria, etten hyvin\nkäsittäisi, että järkimiehelle muutamat ymmärtäväiset ovat\npelottavampia kuin joukko ymmärtämättömiä?\" -- \"En tosiaan tekisi\nkauniisti, Agathon\", sanoi Sokrates, \"jos ajattelisin sinusta jotakin\nepähienoa. Sillä tiedän hyvin, että jos sattuisit joidenkuiden pariin,\njoita pitäisit viisaina, sinä välittäisit niistä enemmän kuin joukosta.\nMutta tuskin me olemme sellaisia. Sillä mehän olimme siellä saapuvilla\nja kuuluimme joukkoon. Mutta jos sattuisit muitten viisaiden pariin,\nniin pian sinä heitä häpeäisit, jos luulisit tekeväsi jotakin, joka on\nhäpeällistä. Vai mitä tarkoitat?\" -- \"Totta puhut\", sanoi hän. --\n\"Mutta joukkoa et sinä häpeäisi, jos luulisit tekeväsi jotakin\nhäpeällistä.\" -- Phaidroksen sanoi Aristodemos silloin puuttuneen\npuheeseen ja lausuneen: \"Hyvä Agathon, jos vastaat Sokrateelle, ei hän\nenää lainkaan välitä siitä, miten keskustelumme aiheen käykään, kunhan\nhänellä vain on joku, jonka kanssa keskustella; varsinkin jos tämä on\nkaunis mies. Minä kuulen kyllä mielelläni Sokrateen keskustelevan,\nmutta minun täytyy pitää huolta ylistyspuheesta Erokselle, ja\nvastaanottaa itsekultakin teistä puhe. Kun kumpikin on antanut osansa\njumalalle, keskustelkoon sitten tällä tavalla.\" -- \"Hyvin puhuttu,\nPhaidros\", sanoi Agathon, \"eikä mikään estä minua puhumasta, sillä\nSokrateen kanssa voin minä toistekin usein keskustella.\n\n\"Minä tahdon nyt ensin lausua, mitenkä minun tulee puhua, ja sitten\npuhua. Sillä minusta näyttää siltä, ettei kukaan niistä, jotka ovat\ntätä ennen puhuneet, ole ylistänyt jumalaa, vaan kaikki ovat kiittäneet\nihmisiä onnellisiksi sen hyvän takia, jonka jumala on heille\nlahjoittanut. Mutta millainen hän oikeastaan on, joka nämä lahjat on\nantanut, sitä ei ole kukaan sanonut. Ainoa oikea tapa kuitenkin\njokaisessa ylistyspuheessa ja jokaista ylistäessä on puheella koettaa\nesittää, millainen ja minkä aiheuttaja se on, josta on puhe. Siten\ntulee meidän Erostakin ylistää, ensinnä häntä itseään, millainen hän\non, ja sitten hänen lahjojaan. Minä puolestani väitän, että niin\nonnellisia kuin kaikki jumalat ovatkin, Eros on, jos on luvallista niin\nsanoa joutumatta kenenkään kostonalaiseksi, onnellisin heistä, koska\nhän on kaunein ja paras. Kaunein hän on seuraavista syistä. Ensiksi hän\non, Phaidros, jumalista nuorin. Painavan todistuskappaleen tälle\nväitteelle tarjoaa hän itse pakenemalla paetessaan vanhuutta, joka\nkuitenkin ilmeisesti on nopea. Ainakin se nopeammin kuin sen tulee,\nmeitä lähenee. Tätä Eros luonnostaan vihaa eikä sitä kaukaakaan lähene.\nNuorten parissa ja seurassa hän aina on. Sillä vanha sananparsi lausuu\naivan oikein sanoessaan, että samanlainen aina liittyy samanlaiseen.\nPhaidrokseen minä yhdyn monessa muussa suhteessa, mutta en siinä, että\nEros on vanhempi Kronosta ja Iapetosta,[19] vaan väitän, että hän on\nnuorin jumalista ja ikuisesti nuori ja että ne muinaiset jumalien\nkeskuudessa sattuneet tapahtumat, joista Hesiodos ja Parmenides\nkertovat, ovat syntyneet Ananken[20] (Välttämättömyyden) eikä Eroksen\nvaikutuksesta, jos heidän kertomuksensa ylipäänsä on tosi. Sillä eivät\njumalat olisi silponeet eivätkä sitoneet kahleisiin toisiaan eivätkä\ntehneet monenlaista muuta väkivaltaa, jos Eros olisi ollut heidän\nkeskellään, vaan ystävyys ja rauha olisi vallinnut, kuten nyt, siitä\nasti kuin Eros on jumalia hallinnut. Nuori hän siis on, ja paitsi että\non nuori, on hän hento; ja hän kaipaa runoilijaa sellaista kuin oli\nHomeros kuvailemaan jumalan hentoutta. Sillä Homeros sanoo, että\nAte[21] on jumalatar ja hento; ainakin hänen jalkojaan hän kuvaa\nhennoiksi, sanoen:\n\n    \"'Hennot jalkansa ei käy koskaan maan tämän pintaan.\n    Ei, vaan miesten päitäpä myöten kulkunsa leijaa.'\n\n\"Hän näyttää minusta kauniilla todistuksella osoittavan hänen\nhentoutensa, sillä nimittäin, ettei hän kulje pitkin kovaa pohjaa, vaan\npehmeätä. Samaa todistusta mekin tahdomme käyttää Eroksesta\nosoittaaksemme, että hän on hento. Hän ei näet kulje maan kamaralla\neikä päälakia myöten, mitkä eivät ole erittäin pehmeitä, vaan hän sekä\nkulkee että asuu sellaisessa, mikä on kaikkein pehmeintä olevaisesta.\nSillä hän on asettunut asumaan jumalien ja ihmisten mieliin ja\nsieluihin, ei kuitenkaan järjestänsä kaikkiin sieluihin, vaan aina kun\nhän tapaa sielun, missä on karkea mielenlaatu, hän väistyy, mutta\nasettuu sinne asumaan, missä on pehmeä mieli. Kun hän siis aina sekä\njaloillaan että kaikin tavoin tarttuu sellaiseen, mikä on pehmeimmästä\npehmeintä, niin täytyy hänen olla kaikista hennoin. Nuorin hän siis on\nja hennoin ja sen lisäksi notkea vartaloltaan. Sillä ei hän olisi\nkykenevä hiipimään kaikkeen eikä salaa käymään sisälle jokaiseen\nsieluun eikä sieltä pois, jos hän olisi kova ja karkea. Mutta hänen\ntasasuhtaisesta ja notkeasta olennostaan on hyvänä todisteena jalo\nulkomuoto, joka Eroksella kaikkien olentojen joukossa yleisen\ntunnustuksen mukaan erikoisesti on. Sillä muodottomuudella ja Eroksella\non ikuinen keskinäinen sota. Hänen ihonsa kauneutta osoittaa jumalan\nelämä kukkien keskellä. Sillä kukoistamattomaan ja loppuun kukkineeseen\nruumiiseen ja sieluun ja mihin muuhun tahansa ei Eros asetu, mutta\nmissä on kukkea ja tuoksuva paikka, sinne hän sekä asettuu että siellä\npysyy.\n\n\"Jumalan kauneudesta riittäköön tämä, vaikka paljon vielä on sanomatta.\nEroksen hyveestä on tämän jälkeen puhuttava. Suurinta on se, ettei Eros\ntee vääryyttä jumalalle eikä ihmiselle eikä kärsi vääryyttä jumalalta\neikä ihmiseltä. Sillä hän ei väkivaltaisesti koe mitään, jos hän\njotakin kokee, koska väkivalta ei koske Erokseen. Eikä hän väkivalloin\ntee, mitä tekee. Sillä jokainen palvelee Erosta vapaaehtoisesti\nkaikessa, ja mihin joku vapaaehtoisesti myöntyy toisenkin puolen\nmenetellessä vapaasta tahdosta, sen lait, valtion kuninkaat, julistavat\noikeaksi. Paitsi oikeamielisyyttä on hänessä mitä suurin määrä\nkohtuullisuutta. Sillä kohtuullisuus on -- kuten tunnustetaan --\nnautintojen ja halujen hallitsemista, Erosta voimakkaampi ei taas\nmikään nautinto ole. Mutta jos on heikompia nautintoja, hallitsee niitä\nEros, ja hän siis on hallitseva. Ja hallitessaan nautintoja ja haluja\nlienee Eros erikoisen kohtuullinen. Urhoollisuudessa taas ei edes Ares\nvedä Erokselle vertoja. Sillä ei Ares omista Erosta, vaan Eros Areksen,\nEros, rakkaus Aphroditehen,[22] kuten kerrotaan. Ja se, joka omistaa,\non voimakkaampi kuin se, jota omistetaan. Mutta se, joka hallitsee\nmuista urhoollisinta, on kai itse urhoollisin. Olen nyt puhunut jumalan\noikeamielisyydestä, kohtuullisuudesta[23] ja urhoollisuudesta, mutta\nviisaudesta on minun vielä puhuminen. Niin paljon kuin mahdollista on\nminun koetettava olla tässäkään mitään laiminlyömättä. Ensiksi -- jotta\nminäkin antaisin kunnian meidän taiteellemme, kuten Eryximakhos\nomalleen -- on jumala niin viisas runoilija, että kykenee toisenkin\ntekemään runoilijaksi. Jokaisesta ainakin tulee runoilija, johon Eros\nvain koskee, vaikka hän ennestään olisikin epärunollinen. Tätä seikkaa\nsopii käyttää todistuksena siitä, että Eros on suuri taituri ylipäänsä\nkaikessa muusillisessa taiteessa. Sillä sitä, mitä jollakulla joko ei\nole tai mitä hän ei tiedä, sitä hän ei kykenisi antamaan eikä\nopettamaan toiselle. Ja mitä taas tulee taitoon synnyttää kaikki elävät\nolennot, niin kuka väittää vastaan, ettei juuri Eroksen viisaudesta\nkaikki elollinen synny ja kasva. Mitä taas mestaruuteen muissa\ntaiteissa tulee, niin emmekö tiedä, että se taide, minkä\nopetusmestariksi tämä jumala ryhtyy, se kehittyy kuuluisaksi ja\nloistavaksi, se taas, johon Eros ei koske, jää varjoon. Sillä\njousella-ampumistaidon ja lääketaidon sekä ennustustaidon Apollon löysi\nkaipuun ja rakkauden opastamana, niin että hänkin kai on Eroksen\nopetuslapsi kuten Musat runoustaiteessa, Hephaistos takomistaidossa,\nAthena kutomataidossa ja Zeus taidossa hallita jumalia ja ihmisiä.\nSiispä on jumalienkin asiat saatu järjestykseen Eroksen asetuttua\nheihin, Eroksen, joka ilmeisesti on rakkautta kauneuteen. Sillä\nrumuuteen ei Eroksella voi olla mitään suhdetta. Tätä ennen sattui,\nkuten alussa sanoin, paljon pahaa jumalille Ananken (Välttämättömyyden)\nhallitusvallan kautta, kuten kerrotaan. Mutta kun tämä oli syntynyt,\njohtui kauneuden rakkaudesta kaikkea hyvää jumalille ja ihmisille. Niin\nminusta näyttää, Phaidros, Eros ensinnä olevan itse kaunein ja parahin,\nja senjälkeen muissakin synnyttävän muita samanlaisia ominaisuuksia.\nJohtuu mieleeni sanoa jotain runomitassakin, nimittäin että tämä\n\n    \"'Suo levon maailmalle ja tyyneyden ulapalle,\n    tuulet vaimentaa, surut unten rauhalla poistaa.'\n\n\"Tämä vapauttaa meidät vieraudesta ja täyttää meidät tuttavallisuudella\nsaattaen meille kaikkia tällaisia yhtymätilaisuuksia toistemme kanssa,\nollen johtajanamme juhlissa, khooritansseissa ja uhritilaisuuksissa,\njakaen lahjaksi lempeyttä ja poistaen viileyden, mielellään lahjoittaen\nhyväntahtoisuutta, estäen pahantahtoisuutta, ollen lempeä hyville,\nihailtava viisaille, jumalille rakastettava, kadehdittava hänestä\nosattomille, omistamisen arvoinen hänestä osallisille, hempeyden,\nylellisyyden, sirouden, sulouden, kaipuun ja ikävöinnin isä, hyvien\nhuoltaja, huonoja huoltamaton, hädässä ja pelossa, ikävöinnissä ja\najattelussa paras ohjaaja ja seuralainen, auttaja ja pelastaja,\nkaikkien jumalien ja ihmisten koristus, ihanin ja paras johtaja, jota\njoka miehen tulee seurata kauniisti hänen ylistystään veisaten ja\nyhtyen ihanaan lauluun, jota laulaen hän hurmaa kaikkien jumalien ja\nihmisten mielen.\n\n\"Tämä puhe, Phaidros\", sanoi hän, \"olkoon minun osani jumalalle,\nsisältäen osaksi leikkiä, osaksi soveliasta vakavuutta sen mukaan kuin\nkykyni sallii.\"\n\nAgathonin puhuttua kertoi Aristodemos kaikkien läsnäolijoitten\näänekkäästi osoittaneen suosiotaan sen johdosta, että nuorukainen oli\npuhunut tavalla, joka oli sekä hänelle itselleen että jumalalle\nsovelias. Sokrates katsahti silloin Eryximakhokseen ja lausui:\n\"Näyttääkö sinusta, Akumenoksen poika, siltä, että minä olen turhaan jo\nkauan pelännyt? Vai eikö näytä siltä, että se, mitä äsken lausuin,\nsisälsi oikean ennustuksen, että Agathon puhuu ihmeteltävästi, mutta\nettä minä jään sanattomaksi?\" -- \"Toiselta puolen\", sanoi Eryximakhos,\n\"näytät ennustaneen oikein, nimittäin että Agathon tulee puhumaan\nhyvin. Mutta siinä en usko ennustukseesi, että sinä joutuisit\nsanattomaksi.\" -- \"Kuinka niin, miekkonen\", sanoi Sokrates, \"enkö minä\njoutuisi sanattomaksi, minä yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, jonka\npitää puhua niin kauniin ja monivivahteisen puheen jälkeen kuin äsken\nlausuttu on? Muut puheen kohdat tosin eivät olleet yhtä ihmeteltäviä,\nmutta lopussa -- kuka ei olisi hurmaantunut kuullessaan sanojen ja\nsanankäänteiden kauneuden? Sillä minä ainakin, kun ajattelen, etten\nkykene lausumaan mitään kaunista, joka tulisi tätä lähellekään,\nhäpeästä miltei karkaisin tieheni, jos minulla olisi, minne mennä.\nSillä puhe muistutti minusta Gorgiasta,[24] niin että suoraan sanoen\nkoin sellaista, mistä Homeros kertoo. Pelkäsin, että Agathon lopuksi\nviskaisi puheessaan minun puhettani vastaan Gorgiaan, suurpuhujan, pään\nja tekisi minut mykkyydestä kiveksi. Ja minä huomasin silloin olevani\nnaurettava, kun lupasin teille vuorostani pitää ylistyspuheen Erokselle\nja vakuutin ymmärtäväni rakkausasioita, vaikken lainkaan tiennyt koko\nsiitä asiasta, miten tulee ylistää mitä tahansa ylipäätään. Minä näet\nyksinkertaisuudessani luulin, että tulee puhua totta jokaisesta, jota\nylistetään, että se muodostaisi perustan, ja että siitä sitten tulisi\nvalita kauneinta ja kokoonpanna se niin taitavasti kuin mahdollista.\nMinä näet suurellisesti ajattelin tulevani puhumaan hyvin, minä kun\nmuka tunsin totuuden minkä asian ylistämisessä hyvänsä. Mutta tämäpä ei\nollutkaan, kuten näyttää, taitoa ylistää kauniisti mitä tahansa, vaan\nsiihen sisältyy, että asiaan liitetään niin paljon ja niin kaunista\nkuin mahdollista, huolimatta siitä, onko sitä todellisuudessa olemassa\nvai eikö. Jos se on valheellista, ei se merkitse mitään. Sillä oli,\nkuten näyttää, sovittu, että jokainen meistä näyttäisi ylistävän\nErosta, ei, että häntä ylistetään. Sen takia te luullakseni panette\nliikkeelle kaikki asiat omistaaksenne ne Erokselle ja sanotte hänen\nolevan sellaisen ja sellaisen ja saavan niin ja niin suurta aikaan,\njotta hän näyttäisi niin kauniilta ja jalolta kuin mahdollista,\ntietysti niistä, jotka eivät häntä tunne; sillä niistä, jotka hänet\ntuntevat, hän tuskin siltä näyttää. Ja niin on ylistyspuhe kaunis ja\njalo. Mutta minä en tuntenut tätä ylistämistapaa, ja sitä tuntematta\nlupasin teille minäkin vuorostani pitää ylistyspuheen. Kieli siis\nlupasi, mutta ei mieli. Jääköön se siis silleen, sillä en minä pidä\ntähän tapaan ylistyspuhetta; en näet sitä osaisi. Mutta totuuden minä\ntahdon sanoa, jos tahdotte, omalla tavallani, en teidän puheittenne\nmukaan, jotten joutuisi naurunalaiseksi. Katso nyt siis, Phaidros,\nhaluatko kuulla tällaista puhetta, jossa Eroksesta sanotaan totuus,\nmutta sellaisin sanoin ja lauserakentein, jotka sattumalta\ntarjoutuvat!\" Phaidroksen ja muiden kertoi Aristodemos kehoittaneen\nhäntä puhumaan, sillä tavalla, millä hän luuli olevan velvollisuutensa\npuhua. \"Phaidros\", sanoi Sokrates, \"salli minun vielä kysyä Agathoniita\nmuutamia pikku asioita, jotta minä pääsisin yksimielisyyteen hänen\nkanssaan ja sitten puhumaan!\" -- \"Sallin kyllä\", sanoi Phaidros, \"kysy\nvain!\" Senjälkeen hän sanoi Sokrateen alkaneen jotenkin tähän tapaan.\n\n\"Tosiaankin, rakas Agathon, näytti johdatus puheeseesi minusta\noivalliselta, kun sinä sanoit, että ensin tulee osoittaa, millainen\nEros itse on, ja sitten hänen työnsä. Tätä alkua minä ihailen suuresti.\nNo niin, kun sinä muissakin suhteissa olet kauniisti ja oivallisesti\nesittänyt, millainen Eros on, niin sano myöskin tämä: 'Onko Eros\nsellainen, että se on rakkautta johonkin, vai eikö se ole rakkautta\nmihinkään?' Minä en kysy, onko hän rakkautta johonkin äitiin tai isään,\nsillä naurettava olisi kysymys, onko Eros rakkautta äitiin tai isään,\nvaan ikäänkuin minä kysyisin itse käsitteestä isä, onko isä jonkun isä\nvai eikö, sinä kai sanoisit, jos tahtoisit kunnollisesti vastata, että\nisä on pojan ja tyttären isä. Vai miten?\" -- \"Aivan niin\", sanoi\nAgathon. -- \"Eikö ole samoin äidin laita?\" -- Tämänkin hän myönsi. --\n\"Vastaa vielä\", sanoi Sokrates, \"vähän useampiin kysymyksiin, jotta\nparemmin oivaltaisit, mitä minä tahdon! Jos minä kysyisin: Miten on,\nonko veli itse käsitteeltään jonkun veli vai eikös? miten vastaisit?\"\n-- Hän vastasi myöntävästi. \"Eikö hän siis ole veljen tai sisaren\nveli?\" -- Hän myönsi. \"Koeta nyt\", lausui hän, \"sanoa mielipiteesi --\nEroksestakin! Eikö Eros ole rakkautta mihinkään, vai onko se rakkautta\njohonkin?\" -- \"On varmasti.\" -- \"Pidä nyt tämä mielessäsi\", sanoi\nSokrates, \"ja muista, mihinkä rakkaus kohdistuu! Vastaa nyt sen verran,\nkaipaako Eros sitä, mitä kohtaan se on rakkautta, vai eikö!\" -- \"Kyllä\nvarmasti\", sanoi hän. -- \"Omistaenko sen, mitä hän kaipaa ja rakastaa,\nhän kuitenkin kaipaa ja rakastaa, vai omistamattako?\" -- \"Omistamatta,\ntodennäköisesti.\" -- \"Mietippä\", sanoi Sokrates, \"ei onko\ntodennäköistä, vaan onko välttämätöntä, että kaipaava kaipaa sitä, mitä\ntarvitsee, vai onko hän kaipaamatta, jos hän ei tarvitse! Sillä minusta\nse ihmeellisesti näyttää, Agathon, olevan välttämätöntä. Miten\nsinusta?\" -- \"Niin minustakin näyttää\", sanoi hän. -- \"Hyvin sanottu,\nsillä tahtoisiko joku, joka jo on suuri, olla suuri, tai joka on\nvoimakas, olla voimakas?\" -- \"Se on mahdotonta sen mukaan, mistä olemme\ntulleet yksimielisyyteen. Sillä hän ei saattaisi olla sen tarpeessa,\nmitä hän on.\" -- \"Totta puhut. Sillä\", sanoi Sokrates, \"jos joku, joka\non voimakas, tahtoisi olla voimakas, joka on nopea, olla nopea, ja joka\non terve, olla terve -- kenties näet joku saattaisi uskoa tätä ja\nkaikkea tämäntapaista, että nimittäin ne, jotka ovat tällaisia tai\nomaavat näitä ominaisuuksia, myöskin kaipaavat sitä, mitä omistavat --\njottemme joutuisi erehtymään, sentakia minä tämän sanon -- näiden on --\njos vain ajattelet, Agathon -- välttämätöntä tällä hetkellä omistaa\nkaikki, mitä omistavat, joko he sitten tahtovat tai eivät. Ja kuka\nvielä voisi kaivata _tätä?_ Mutta joka kerta, kun joku sanoo: 'Minä,\njoka olen terve, tahdon myös olla terve, ja joka olen rikas, tahdon\nmyös olla rikas ja kaipaan juuri sitä, mitä minulla on', sanoisin minä\nhänelle: Sinä, ihminen, joka omistat rikkautta, terveyttä ja voimaa,\ntahdot omistaa tätä myös vastaisuuden varalle, sillä nykyhetkellä\nsinulla tätä on, joko tahdot tai et. Mieti siis, tarkoitatko sinä\nsanoessasi: 'Haluan sitä, mitä minulla nykyään on' jotakin muuta kuin:\n'Haluan, että se, mitä minulla nyt on, on myös vastaisuuden varalle\ntarjolla.' Eiköhän hän mahtaisi myöntää?\" Agathonin kertoi Aristodemos\nvastanneen myöntävästi. Sokrates sanoi silloin: \"Eikö siis se ole sen\nrakastamista, mikä ei vielä ole asianomaisella itsellään valmiina ja.\nmitä hän ei omista, että haluaa tämän olevan vastaisuudessakin\nitselleen varattuna?\" -- \"Aivan niin\", sanoi hän. -- \"Siis tämä ja\njokainen muu kaipaava kaipaa sitä, mikä ei ole valmista eikä ole\nkäsillä, ja mitä hänellä ei ole ja mitä hän ei itse ole ja mitä hän\ntarvitsee, sellaista suunnilleen on se, mihin on halua ja rakkautta.\"\n-- \"Aivan niin\", sanoi hän. -- \"No hyvä\", sanoi Sokrates, \"kerrataanpa\nnyt vielä se, mitä on lausuttu. Eikö Eros ensinnä ole rakkautta\njohonkin, ja toiseksi siihen, mitä asianomaiselta puuttuu?\" -- \"Kyllä\",\nsanoi hän. -- \"Palauta tämän lisäksi mieleesi, mihin sinä puheessasi\nsanoit Eroksen olevan rakkautta! Jos haluat, muistutan minä sinua\nsiitä. Minä näet luulen sinun sanoneen suunnilleen siten, että\njumalien keskuudessa asiat saatettiin järjestykseen kauneuteen\nkohdistuvan rakkauden kautta; sillä rakkautta rumuuteen ei ole. Etkö\nsanonut jotenkin näin?\" -- \"Sanoin kyllä\", vastasi Agathon. --\n\"Hyväksyttävästi sanoit, hyvä ystävä\", sanoi Sokrates. \"Ja jos asia on\nsillä tavoin, eikö Eros ole rakkautta kauneuteen, vaan ei rumuuteen?\"\n-- Hän myönsi. -- \"Eikö ole sovittu siitä, että rakastetaan sitä, minkä\npuutteessa ollaan ja mitä ei omisteta?\" -- \"Kyllä\", sanoi hän. -- \"Eros\nsiis tarvitsee kauneutta eikä hänellä sitä ole.\" -- \"Välttämättä\",\nsanoi hän. -- \"Miten siis? Senkö, joka tarvitsee kauneutta ja jolla ei\nsitä millään muotoa ole, senkö sinä sanot olevan kauniin?\" -- \"En\nmillään muotoa.\" -- \"Vieläkö nyt myönnät Eroksen olevan kauniin, jos\nnäin ovat asiat?\" -- Agathon vastasi: \"Näyttää siltä, Sokrates, kuin en\ntietäisi mitään siitä, mitä silloin sanoin.\" -- \"Taisit lausua aivan\noikein, Agathon\", sanoi hän. \"Mutta sano vielä vähäisen! Onko hyvä\nsinun mielestäsi myös kaunista?\" -- \"On kyllä.\" -- \"Jos Eros kaipaa\nsitä, mikä on kaunista, ja kaunis on hyvää, niin kaivannee hän myös\nhyvää.\" -- \"Minä, Sokrates\", vastasi hän, \"en kyenne väittämään sinua\nvastaan, vaan olkoon niin, kuten sanot.\" -- \"Niin, totuutta vastaan\nsinä et kykene väittämään, rakas Agathon, sillä Sokratesta vastaan\nväittäminen ei ole lainkaan vaikeata.\n\n\"Ja nyt minä jätän sinut rauhaan ja tahdon esittää puheen Eroksesta,\njonka kerran kuulin mantineialaiselta vaimolta, Diotimalta,[25] joka\nsekä näissä että useissa muissa asioissa oli viisas, ja joka toimitti\nateenalaisille heidän uhratessaan ennen ruttoa kymmeneksi vuodeksi\ntaudin lykkäyksen, ja joka minulle opetti rakkausasioita -- sen puheen,\njonka hän puhui, tahdon minä teille esittää lähtien siitä, mistä minä\nja Agathon olemme tulleet yksimielisiksi, kokonaan omin voimin, mikäli\nminä osaan. Nyt tulee, kuten sinä Agathon selitit, ensin esittää Eros\nitse, kuka hän on ja millainen hän on, ja sitten hänen työnsä. Minusta\nnäyttää nyt helpoimmalta käyttää samaa esitystapaa, jota tämä vieras\nnainen käytti, tehden minulle kysymyksiä. Sillä minäkin puhuin hänelle\njotakin samansuuntaista, kuin Agathon nyt minulle, että Eros on suuri\njumala, ja että hän kuuluu kauniiden joukkoon. Hän todisti minun olevan\nväärässä samoilla perusteilla, joilla minä kumosin tämän (Agathonin)\nväitteet, osoittaen, ettei hän minun väitteeni mukaan saattanut olla\nkaunis eikä hyvä. Ja minä lausuin: 'Kuinka sanot, Diotima? Onko Eros\nsiis ruma ja huono?' -- 'Älä käytä syntisiä sanoja! Vai luuletko, että\nsen, mikä ei ole kaunista, välttämättä täytyy olla rumaa?' -- 'Luulen\nkyllä.' -- 'Tai että se, mikä ei ole viisautta, on tietämättömyyttä?\nVai etkö ole huomannut, että on jotakin, joka on viisauden ja\ntietämättömyyden välillä?' -- 'Mitä se on?' -- 'Etkö tiedä', sanoi hän,\n'että oikea arvelu[26] voimatta esittää todistusta, ei ole tietämistä?\nSillä mitenkä tieto voisi olla jotakin, jota ei voi todistaa? Mutta se\nei ole myöskään tietämättömyyttä. Sillä mitenkä se, joka koskee\ntotuutta, voisi olla tietämättömyyttä? Jotakin sellaista on siis\noikea arvelu, tietämättömyyden ja tietämisen väliaste.' -- 'Puhut\ntotta', vastasin minä. -- 'Älä nyt siis pidä sitä johtopäätöstä\nvälttämättömänä, että se, mikä ei ole kaunista, on rumaa ja että se,\nmikä ei ole hyvää, on huonoa! Niin myös mitä Erokseen tulee, niin älä\nsinä', sanoi hän, 'kun myönnät, ettei hän ole hyvä eikä kaunis, silti\nusko, että hänen tulee olla ruma ja huono, vaan jotenkin näiden\nominaisuuksien välimailla!' -- 'Mutta', sanoin minä, 'kaikkihan\ntunnustavat, että hän on suuri jumala.' -- 'Tarkoitatko sinä', sanoi\nhän, 'kaikkia niitä, jotka eivät häntä tunne, vai niitäkin, jotka hänet\ntuntevat?' -- 'Kaikkia.' -- Hän hymyili ja lausui: 'Mitenkähän ne,\nSokrates, voisivat tunnustaa häntä suureksi jumalaksi, jotka sanovat,\nettei hän olekaan jumala?' -- 'Kutka ovat näitä?' sanoin minä. -- 'Yksi\nolet sinä', sanoi hän, 'ja toinen minä.' -- Minä sanoin: 'Kuinka voit\nsanoa niin?' -- Hän vastasi: 'Aivan hyvin. Sanoppa minulle, etkö väitä\nkaikkien jumalien olevan onnellisia ja kauniita! Vai uskaltaisitko\nsanoa, ettei joku jumalista ole kaunis ja onnellinen?' -- 'Kautta Zeun,\nen suinkaan!' lausuin. -- 'Etkö sinä kuitenkin kutsu niitä\nonnellisiksi, jotka omistavat hyvää ja kaunista?' -- 'Varmasti.' --\n'Mutta sinä olet myöntänyt, että Eros hyvän ja kauniin puutteesta\nkaipaa näitä ominaisuuksia, joita häneltä puuttuu.' -- 'Sen olen\nmyöntänyt.' -- 'Kuinka siis se voisi olla jumala, joka ei ole osallinen\nhyvästä ja kauniista?' -- 'Ei mitenkään, kuten näyttää.' -- 'Näetkö\nnyt', sanoi hän, 'ettet sinäkään pidä Erosta jumalana?'\n\n\"'Mutta', sanoin minä, 'mitä Eros siis saattaa olla? Kuolevainenko?' --\n'Ei mitenkään.' -- 'Mutta mitä hän sitten on?' -- 'Edelläsanotun\nmukaan', sanoi hän, 'on hän kuolevaisen ja kuolemattoman väliaste.' --\n'Mitä siis, Diotima?' -- 'Hän on suuri haltia, Sokrates. Sillä kaikki,\nmikä on haltiaolemusta, on jumalan ja kuolevaisen välillä.' -- 'Mikä\nvalta-asema on hänellä?' -- 'Hän tulkitsee ja saattaa jumalien tietoon\nsen, mikä tulee ihmisiltä ja ihmisten tietoon sen, mikä tulee\njumalilta, ihmisten rukoukset ja uhrit ja jumalien määräykset ja uhrien\nvastalahjat, hän täyttää molempien välitilan, niin että kokonaisuus on\nitsessään muodostunut yhtäjaksoiseksi. Ja tämän kautta kulkee kaikki\ntietäjätaito ja pappistaito, sekä uhreja koskeva, että juhlamenoja että\nmanauksia että kaikenlaista ennustusta ja loihtimista. Sillä jumala ei\nyhdy ihmisen seuraan, vaan kaikki yhteys tapahtuu tämän välityksellä,\nja kaikki keskustelu jumalien ja ihmisten välillä niin hyvin valveilla\nollessa kuin unessakin. Ja se, joka tällaisissa asioissa on viisas, hän\non haltioitunut ihminen, mutta se, joka on viisas muussa, joko\njoissakin taiteissa tai käsitöissä, hän on arki-ihminen. Näitä\nhaltioita on useita ja monenlaisia, ja yksi heistä on Eros.' -- 'Kuka\non hänen isänsä', sanoin minä, 'ja kuka hänen äitinsä?' -- 'Se käy\ntosin pitkälliseksi selittää, mutta kuitenkin kerron sen sinulle. Kun\nAphrodite syntyi, viettivät jumalat pitoja, ja muitten muassa myös\nMetiksen poika Poros. Kun he olivat syöneet, tuli sinne Penia,[27]\nkuten ainakin kemuihin, kerjäämään ja seisoi oven ulkopuolella. Nyt\nPoros, joka oli juopunut nektarista -- viiniä ei silloin vielä ollut --\nlähti Zeun puutarhaan ja väsynyt kun oli, vaipui uneen. Penia keksi\nsilloin köyhyytensä takia ovelan tuuman synnyttää lapsen Poroksen\nkanssa, asettui lepäämään hänen viereensä ja tuli raskaaksi Eroksesta.\nSentähden Eroksesta on tullutkin Aphroditen seuralainen ja palvelija,\nkoska hän on siinnyt hänen syntymäjuhlanaan ja koska hän luonnostaan\non kauniin rakastaja, koska Aphroditekin on kaunis. Koska Eros on\nPoroksen ja Penian poika, on hänen tilansa seuraavantapainen:\nEnsiksi on hän ikuisesti köyhä ja kaukana siitä että hän olisi hento ja\nkaunis, millaiseksi useimmat häntä luulevat, hän päinvastoin on\nkarkearakenteinen ja likainen, paljasjalkainen ja koditon sekä makaa\naina paljaalla maalla ja ilman peitettä ja nukkuu vapaan taivaan alla\novien edessä ja kujilla. Hänellä on äitinsä luonto ja puute on hänellä\nalituisena seuralaisena. Mutta isänsä mukaan hän tavoittelee hyvää ja\nkaunista, on urhoollinen, rohkea ja voimakas, mahtava metsästäjä, punoo\naina juonia, pyrkii tietoon, on kekseliäs ja filosofoi kautta koko\nelämänsä, on mahtava noita, myrkynsekoittaja ja sofisti. Luonnostaan\nhän ei ole kuolematon eikä kuolevainen, vaan samana päivänä hän milloin\nkukoistaa ja elää, kun hänellä on menestystä, milloin taas kuolee,\nmutta elpyy uuteen eloon isänsä luonnon voimasta. Mitä hän hankkii\nitselleen, se häviää alituisesti, niin ettei Eros koskaan ole varaton\neikä rikas ja hän on viisauden ja tietämättömyyden välitilassa.\nAsianlaita on näet seuraava: Jumalista ei kukaan harrasta filosofiaa\neikä pyri tulemaan viisaaksi, jokainen heistä kun jo on viisas. Eikä\nmyöskään, jos on joku muu viisas olemassa, tämä harrasta filosofiaa.\nEivät toiselta puolen myöskään tietämättömät harrasta filosofiaa\neivätkä halua tulla viisaiksi. Sillä juuri siinä suhteessa\ntietämättömyys on pahaa, että se, vaikkakaan se ei ole kaunista, hyvää\neikä viisasta, pitää itseään täydellisenä. Se, joka ei luule olevansa\npuutteellinen, se ei halua sitä, mitä hän ei luule tarvitsevansa.' --\n'Kutka siis, Diotima', sanoin minä, 'ovat filosofian harrastajia, jos\nniitä eivät ole viisaat eikä tietämättömät?' Hän lausui: 'Sehän on\nlapsellekin selvää, että niitä ovat ne, jotka ovat molempien\nvälimailla, ja näihin kuuluu myös Eros. Sillä viisaus kuuluu kaikkein\nkauneimpaan, Eros taas on rakkautta kauniiseen, niin että Eroksen\nvälttämättä täytyy olla filosofi ja filosofina olla viisaan ja\ntietämättömän välimailla. Siihen on hänellä syynä hänen syntyperänsä.\nSillä hänen isänsä on viisas ja varakas, äiti taas ymmärtämätön ja\nvaraton. Tällainen on, rakas Sokrates, haltian luonto. Siinä, että\nluulit Eroksen siksi kuin sen luulit, ei ole mitään ihmeteltävää. Sillä\nsinä luulit, kuten minusta näyttää, kun teen johtopäätöksiä sinun\npuheestasi, että Eros on se, jota rakastetaan, eikä se, joka rakastaa.\nSentakia Eros luullakseni näytti sinusta ihmeen kauniilta. Sillä\nrakastettava on todellisuudessa kaunista, hienoa, täydellistä ja\nonnelliseksi ylistettävää. Mutta rakastavalla on toisenlainen olemus,\nsellainen, jommoisen olen esittänyt.'\n\n\"Minä sanoin: 'Hyvä, muukalainen! Hyvin puhuttu! Mutta jos Eros on\ntällainen, niin mitä hyötyä hänestä on ihmisille?' -- 'Sen koetan minä,\nSokrates', sanoi hän, 'tämän jälkeen sinulle osoittaa. Tällainen on\nEros ja täten syntynyt, ja hän on, kuten sinä sanot, rakkautta\nkauniiseen. Mutta jos joku kysyisi meiltä: Miten Eros on rakkautta\nkauniiseen, Sokrates ja Diotima? tai sanoakseni tämän selvemmin: Mitä\nrakastaa se, joka rakastaa kaunista?' -- Minä sanoin: 'Sitä, että se\ntulisi hänen osakseen.' -- 'Mutta', sanoi hän, 'tämä vastaus kaipaa\nvielä seuraavaa kysymystä: Mitä tulee sen osaksi, jolle lankeaa se,\nmikä on kaunistat?' -- Minä sanoin, etten ole aivan valmis vastaamaan\ntähän kysymykseen. 'Mutta', sanoi hän, 'jos joku vaihtaisi sanan\n'kaunis' sanaan 'hyvä' ja tiedustelisi ja kyselisi: Kuule, Sokrates,\nmitä rakastaa se, joka rakastaa hyvää?' -- Minä sanoin: 'Sitä, että se\ntulisi hänen osakseen.' -- 'Mitä sitten tulee hänen osakseen, joka saa\nosakseen hyvää?' -- 'Siihen voi helpommin vastata', sanoin minä: 'hän\ntulee onnelliseksi.' -- 'Hyvän omistamisen kautta nimittäin', sanoi\nhän, 'ovat onnelliset onnellisia. Eikä enää tarvitse tehdä uutta\nkysymystä, minkä takia se tahtoo olla onnellinen, joka niin tahtoo,\nvaan vastaus näyttää täydelliseltä.' -- 'Puhut totta', vastasin minä.\n-- 'Luuletko siis, että tämä tahto ja tämä rakkaus on yhteistä kaikille\nihmisille, ja että kaikki tahtovat, että heillä aina olisi hyvää, vai\nmitä tarkoitat?' -- 'Sitä tarkoitan', vastasin, 'että se on yhteistä\nkaikille.' -- 'Miksi siis, Sokrates', lausui hän, 'emme sano kaikkien\nrakastavan, kun kaikki rakastavat samaa ja lisäksi aina rakastavat,\nvaan sanomme toisten rakastavan, toisten ei?' -- 'Sitä minä itsekin\nihmettelen', vastasin. -- 'Älä toki ihmettele!' sanoi hän.\n'Sillä me erotamme rakkaudesta jonkun lajin ja nimitämme sitä, antaen\nsille kokonaiselle kuuluvan nimen, rakkaudeksi, muita nimitämme\ntoisilla nimityksillä.' -- 'Kuten esimerkiksi?' sanoin minä. --\n'Esimerkiksi seuraavasti: Tiedät, että sepittäminen[28] on jotakin\nmonenlaista. Sillä kaiken olemattomasta olevaiseen siirtyvän koko syynä\non sepittäminen, niin että toiminta kaikkien taiteitten alalla on\nsepittämistä ja näitten harjoittajat kaikki sepittäjiä.' -- 'Se on\ntotta.' -- 'Mutta kuitenkin', sanoi hän, 'tiedät, ettei heitä kutsuta\nsepittäjiksi, vaan on heillä toisia nimiä, mutta sepittämisestä\nkokonaisuudessaan on eroitettu yksi osa, joka käsittää sävel-, runo- ja\nrytmitaidon, ja sitä kutsutaan kokonaisuudelle kuuluvalla nimellä. Sitä\nnäet yksinään kutsutaan sepittämiseksi (runoudeksi) ja sitä taidetta\nhallitsevia sepittäjiksi (runoilijoiksi).' -- 'Oikein puhuttu', sanoin.\n-- 'Samoin on myös rakkauden laita. Ylipäänsä on kaikki hyvän ja\nonnellisuuden kaipuu jokaiselle suurinta ja korkeinta rakkautta. Mutta\nniiden, jotka kääntyvät moneen muuhun suuntaan sen tavoittelussa, joko\nrikkauden hankkimiseen tai ruumiinharjoituksiin tai tieteen\nharjoittamiseen, ei sanota rakastavan eikä heitä kutsuta rakastajiksi,\nne, jotka kääntyvät sen yhteen puoleen innostuksella, saavat\nkokonaisuuden nimen: rakkaus, rakastaa, rakastaja.' -- 'Näytät puhuvan\ntotta', sanoin minä. -- 'Sellainenkin väite esitetään, että ne, jotka\netsivät omaa puolikastaan, ne rakastavat. Minun mielipiteeni mukaan\nrakkaus ei kohdistu puoleen eikä kokonaiseen, jollei se, ystäväni, ole\njotakin hyvää. Sillä ihmiset tahtovat jalkansa ja kätensä leikattaviksi\npois, jos nämä -- niin heidän omiaan kuin ne ovatkin -- näyttävät\nolevan heille haitallisia. Sillä ei jokainen ole kiintynyt siihen, mikä\non hänen omaansa, lukuunottamatta sitä tapausta, että joku kutsuu hyvää\nomaisuudekseen ja omakseen, ja pahaa vieraaksi. Siis eivät ihmiset\nrakasta mitään muuta kuin hyvää. Vai näyttävätkö he sinusta\nrakastavan?' -- 'Kautta Zeun, eivät minusta!' sanoin minä. -- 'Käykö\nsiis', lausui hän, 'näin yksinkertaisesti sanominen, että ihmiset\nrakastavat hyvää?' -- 'Kyllä', sanoin. -- 'Kuinka?' sanoi hän. 'Eikö\nole lisättävä, että he rakastavat myös sitä, että heidän omanaan olisi\nse, mikä on hyvää?' -- 'On kyllä.' -- 'Ja ettei se vain olisi', sanoi\nhän, 'vaan että se aina olisi?' -- 'Sekin on lisättävä.' -- 'Rakkaus on\nsiis, lyhyesti sanoen', lausui hän, 'halua alituisesti omistaa se, mikä\non hyvää.' -- 'Aivan oikein lausuttu', sanoin minä.\n\n\"Kun siis rakkaus kohdistuu tähän', sanoi hän, 'niin millä tavalla ja\nmitä tehden ne sitä etsivät, joiden intoa ja ponnistusta voidaan kutsua\nrakkaudeksi? Mikä tämä teko on? Voitko sinä sanoa?' -- 'Minä en\nsilloin', sanoin minä, 'ihailisi sinua viisautesi takia, enkä kävisi\nluoksesi saadakseni sinulta juuri tätä tietää.' -- 'No niin', sanoi\nhän, 'minä sanon sinulle. Se on synnyttämistä kauniissa, sekä ruumiin\nettä sielun puolesta.' -- 'Tarvitaan tietäjälahjaa', sanoin minä,\n'jotta voisi käsittää, mitä sinä sanot, enkä minä sitä ymmärrä.' --\n'Minä sanon', lausui hän, 'sen sinulle selvemmin. Kaikki ihmiset näet,\nSokrates, ovat raskaita sekä sielun että ruumiin puolesta, ja kun he\novat tulleet vissiin ikään, pyrkii luontomme synnyttämään. Mutta se ei\nvoi synnyttää rumuudessa, vaan kauneudessa. Sillä miehen ja naisen\nyhtyminen on synnyttämistä. Ja tämä on jumalallinen asia ja elollisessa\nolennossa, joka on kuolevainen, on tämä kuolematonta, raskaaksitulo ja\nsynnyttäminen. Epäsuhtaisessa tämä ei voi käydä päinsä. Epäsuhtaista\ntaas on se, mikä on kaiken jumalallisen kannalta rumaa, kaunis taas on\nsopusuhtaista. Kauneuden jumalatar (Kallone) on siis kohtalon ja\nkirvoittamisen jumalatar (Moira ja Eileithyia) synnyttämiseen nähden.\nSentakia nimittäin, että kun se, joka on raskaana, lähenee kaunista,\nniin se ilosta ja riemusta laajenee ja synnyttää, mutta kun se lähenee\nrumaa, niin se harmistuneena ja surullisena vetäytyy itseensä, kääntyy\npois ja kiertyy kokoon, eikä synnytä, vaan kantaa vaivaloisesti\nsikiötä. Siksipä se, joka on raskas ja valmis synnyttämään, tuntee\nkaipuuta kauniiseen sentakia, että se voi vapauttaa hänet suuresta\ntuskasta. Sillä, Sokrates', sanoi hän, 'rakkaus ei kohdistu kauniiseen,\nkuten sinä luulet.' -- 'Mihinkä sitten?' -- 'Kauniissa siittämiseen ja\nsynnyttämiseen.' -- 'Olkoon niin', sanoin. -- 'Varmasti', sanoi hän, --\n'Kuinka juuri synnyttämiseen?' -- 'Koska synnyttäminen on ikuista ja\nkuolevaiseen verrattuna kuolematonta. Pyrkimyksen kuolemattomuuteen\ntäytyy kuitenkin sen mukaan, mistä olemme tulleet yksimielisiksi,\ntapahtua yhdistettynä hyvään, jos rakkaus kerta tavoittaa hyvän\nalituista omistamista. Tämän todistelun perusteella rakkauden täytyy\nkohdistua myöskin kuolemattomuuteen.'\n\n\"Kaikkea tätä hän opetti minulle, kun hän puhui rakkauden luonteesta ja\ntoisella kertaa hän kysyi minulta: 'Minkä sinä, Sokrates, luulet olevan\ntähän rakkauteen ja kaipuuseen syynä? Vai etkö huomaa, mitenkä\nvoimakkaan kiihoituksen valtaan kaikki eläimet joutuvat, kun he\ntuntevat synnyttämisen halua, sekä siivettömät että siivekkäät, kuinka\nhe ovat sairaita ja kuinka rakkauden vaistot heitä kiihoittavat ensiksi\nyhtymään toisiinsa, ja sitten pitämään huolta synnytetyn elättämisestä,\nkuinka ne ovat valmiit, heikoimmatkin väkevimpiä vastaan näiden\npuolesta taistelemaan ja kuolemaan, kuinka ne antautuvat kärsimään\nnälkää elättääkseen näitä ja tekevät kaikkea muuta. Ihmisten voisi\narvella näin tekevän järjellisen harkinnan perusteella, mutta mikä on\nsyynä siihen, että eläimet siinä määrässä joutuvat rakkauden valtaan?\nTaidatko sanoa?' -- Minä vastasin jälleen, etten tiennyt. Hän sanoi:\n'Ajatteletko joskus tulevasi rakkausasioissa taitavaksi, jollet tätä\nkäsitä?' -- 'Mutta senhän tähden, kuten jo äsken sanoin, olen tullut\nluoksesi Diotima, että olen tuntenut tarvitsevani opettajia. Selitä\nsiis minulle syy tähän ja muuhunkin, joka koskee rakkautta!' -- 'Jos\nsinä siis uskot', sanoi hän, 'että rakkaus luonnostaan kohdistuu\nsiihen, mistä jo useasti olemme päässeet yksimielisyyteen, niin älä\nihmettele. Sillä samoin kuin siinä, koettaa tässäkin kuolevainen luonto\nmikäli mahdollista olla ikuinen ja kuolematon. Mutta se voi olla sitä\nvain tällä tavalla, synnyttämisen kautta, koska se jättää toisen uuden\nolennon vanhan sijaan. Sillä kun jokaisen elollisen olennon sanotaan\nelävän ja olevan saman, kuten jokaista lapsuudesta vanhuuteen asti\nkutsutaan samaksi, niin hänessä, vaikka häntä kutsutaan samaksi, ei\nkuitenkaan ole itsessään samaa olemusta, vaan hän syntyy aina uutena,\nja kadottaa toisia osia, sekä hiuksista, että lihasta, luista, verestä\nja koko ruumiista. Eikä niin ole vain ruumiin laita, vaan myöskin\nsielun: luonteesta, tavoista, mielikuvista, haluista, hyväntunteesta,\nsuruista, pelosta, kaikesta tästä ei koskaan ole jokaisella kaikissa\nsuhteissa samaa sielussa, vaan osa syntyy, osa häviää. Paljoa\nihmeellisempää on, että meidän tietomme eivät ainoastaan osaksi synny,\nosaksi häviä ja ettemme tietoihimme nähden koskaan ole samoja, vaan\nettä jokainen yksityinenkin tietomme joutuu saman kohtalon alaiseksi.\nSillä se, mitä me kutsumme mietiskelyksi, se tapahtuu tiedon kadotessa.\nSillä unohdus on tiedon häviämistä, mietiskely taas synnyttää katoavan\nsijasta uudestaan muiston ja säilyttää tiedon, niin että se näyttää\nolevan sama. Tällä tavalla kaikki kuolevainen säilyy, ei siten, että se\nkauttaaltaan aina olisi sama, kuten jumalallinen, vaan siten, että\nkatoava ja vanheneva jättää toisen uuden kaltaisensa luoman sijalleen.\nTällä keinoin, Sokrates, on kuolevainen osallinen kuolemattomuudesta\nsekä ruumiin että kaiken muun puolesta. Mahdotonta on sen olla sitä\nmuulla tavalla. Älä siis ihmettele sitä, että jokainen olento\nluonnostaan pitää arvossa jälkeläistään, sillä kuolemattomuuden vuoksi\non jokaisessa olennossa tämä into ja tämä rakkaus.'\n\n\"Kuultuani tämän puheen minä ihmettelin ja sanoin: 'Hyvä, viisahin\nDiotima! Onko tämän laita nyt todellakin niin?' -- Hän vastasi,\nkuten aito sofisti: 'Ole varma siitä, Sokrates! Sillä jos tahdot\nkiinnittää huomiosi ihmisten kunnianhimoon, niin ihmettelet heidän\nmielettömyyttään, jollet käsitä, mitä olen sanonut, ajatellessasi,\nkuinka voimakkaasti rakkaus heitä kiihoittaa saamaan nimeä itselleen ja\njättämään ikuisiin aikoihin kuolemattoman kunnian jälkeensä, kuinka he\nsen puolesta ovat valmiit antautumaan kaikille vaaroille alttiiksi\nvielä ennemmin kuin lapsien puolesta, uhraamaan varoja, kärsimään mitä\nvaivoja tahansa ja vieläpä kuolemaankin. Sillä luuletko sinä, että\nAlkestis olisi kuollut Admetoksen puolesta, tai Akhilleus seurannut\nPatroklosta kuolemaan, tai teikäläinen, Kodros[29] kuollut\nennenaikaista kuolemaa hankkiakseen lapsilleen kuningasvallan,\njolleivät he olisi uskoneet, että heidän hyveestään säilyisi kuolematon\nmuisto, joka meillä siitä nyt on. Kaukana siitä että näin olisi',\njatkoi hän, 'minä päinvastoin luulen, että kaikki hyveen\nkuolemattomuuden ja sellaisen loistavan maineen saavuttamiseksi tekevät\nkaikkensa, sitä enemmän, mitä parempia he ovat. Sillä he rakastavat\nkuolemattomuutta. Ne, jotka ruumiiltaan ovat raskaita', sanoi hän,\n'kääntyvät etupäässä naisten puoleen ja ovat tällä tavalla\nrakastuneita, he kun lasten synnyttämisen kautta uskovat hankkivansa\nitselleen kuolemattomuuden, muiston ja onnellisuuden kaikeksi\njälkeentulevaksi ajaksi. Toiset taas ovat raskaita sielultaan[30] --\nsellaisia näet on, jotka ovat hedelmällisempiä sielullisesti kuin\nruumiillisesti, nimittäin siinä, mitä sielun sopii siittää ja\nsynnyttää. Mitä siis sen sopii synnyttää? Viisautta ja muuta hyvettä;\nniiden synnyttäjiä ovat sekä kaikki runoilijat että kaikki ne\ntaiteilijat, joita kutsutaan keksijöiksi. Mutta kaikkein tärkein ja\nkaunein laji viisautta on', sanoi hän, 'se, joka koskee valtion ja\nyksityistalouden järjestelyä, minkä nimenä on kohtuullisuus ja\noikeamielisyys. Se, joka nuoruudesta asti sydämessään kantaa näitä\nhyveitä, ollen jumalallinen, se haluaa myöskin sopivan iän saapuessa\nsynnyttää ja käy luullakseni ympäri ja etsii kaunista, missä voisi\nsynnyttää. Sillä rumassa hän ei milloinkaan synnytä. Kauniita ruumiita\nhän rakastaa enemmän kuin rumia, hänessä kun elää halu synnyttää, ja\njos hän kohtaa kauniin, jalon ja hyvin muodostuneen sielun, niin hän\narmastaa molempia yhdessä, ja tälle ihmiselle on hänellä heti valmiina\nrunsaasti sanoja hyveestä ja siitä, millainen tulee hyvän miehen olla\nja mitä hänen tulee harrastaa, ja hän ryhtyy opettamaan tätä. Sillä\nluulen, että hän, tullessaan kosketukseen ja yhteyteen kauniin kanssa,\nsynnyttää ja elävöittää sen, jota hän kauan on kantanut, sekä\nläsnä- että poissaollen häntä muistellen, ja kasvattaa synnyttämänsä\nyhdessä sen kanssa. Sentähden on näillä paljon suurempi keskinäinen\nyhteys kuin se, joka syntyy lasten kautta, ja lujempi ystävyys, koska\nheille ovat yhteisiä kauniimmat ja kuolemattomimmat lapset. Sentähden\nhalunneekin jokainen itselleen mieluummin sellaisia lapsia kuin\nihmislapsia, jos hän luo silmänsä Homerokseen ja Hesiodokseen ja muihin\nhyviin runoilijoihin kateudella ajatellen, millaisia jälkeläisiä he\novat jättäneet, jälkeläisiä, jotka tuottavat heille kuolematonta\nkunniaa ja muistoa, koska ne itse ovat kuolemattomia; tai jos haluat,\nmillaisia lapsia Lykurgos jätti Lakedaimoniin, Lakedaimonin ja lyhyesti\nsanoen koko Hellaan pelastajia. Meidän keskuudessamme taas on Solon\narvossapidetty lakien synnyttämisen takia ja muut miehet monella muulla\ntaholla, sekä hellenien että barbarien keskuudessa, miehet, jotka ovat\ntehneet monia kauniita tekoja ja synnyttäneet kaikenlaista hyvettä.\nNäille onkin jo rakennettu useita temppeleitä tällaisten lasten takia,\nmutta ei kenellekään inhimillisten jälkeläisten tähden.'\n\n\"'Tähän rakkauden tuntemiseen voidaan sinut, Sokrates, kenties vihkiä,\nmutta en tiedä, kykenetkö pääsemään kaikkein täydellisimpiin ja\nkorkeimpiin salaisuuksiin, joihin tähänastinen esitykseni tähtää, jos\npäätelmäin tekoa vain oikein jatketaan. Kuitenkin', sanoi hän, 'tahdon\nne sinulle esittää, jottei minulta ainakaan puuttuisi hyvää tahtoa.\nKoeta seurata, jos siihen kykenet! Sillä sen, joka oikealla tavalla käy\ntähän asiaan käsiksi, tulee nuoruudessa etsiä kauniita ruumiita, ja\nensinnä tulee hänen, jos häntä oikein ohjaa hänen ohjaajansa, rakastaa\nyhtä ruumista ja siinä synnyttää kauniita ajatuksia, mutta sitten tulee\nhänen huomata, että missä ruumiissa tahansa oleva kauneus on\nsisarkauneutta toisessa ruumiissa olevalle, ja että jos tulee seurata\nsitä, mikä käsitteeltään on kaunista, on aivan järjetöntä olla\npitämättä kaikissa ruumiissa olevaa kauneutta yhtenä ja samana. Ja\ntämän huomattuaan tulee hänen esiintyä kaikkien kauniiden ruumiiden\nrakastajana ja hellittää tuosta tulisesta rakkaudesta yhteen ainoaan ja\npitää sitä halpana ja vähäarvoisena. Senjälkeen tulee hänen pitää\nsielun kauneutta suuremmassa arvossa kuin ruumiin kauneutta, niin että,\njos jollakulla on oivallinen sielu, hän tyytyy siihen, vaikkakin tällä\nolisi ruumiillista kukkeutta vähäisessä määrässä, rakastaa tätä ja\npitää tästä huolta ja synnyttää ja etsii sellaisia ajatuksia, jotka\ntekevät nuoret ihmiset paremmiksi, jotta hän tulisi pakotetuksi\nkatselemaan inhimillisissä harrastuksissa ja laeissa esiintyvää\nkauneutta ja huomaamaan, että se kaikkialla on itselleen läheisesti\nsukulaista, ja pitäisi ruumiillista kauneutta vähäarvoisena.\nHarrastuksista tulee hänen kulkea eteenpäin tietojen piiriin, jotta hän\nhuomaisi niiden kauneuden ja jo luoden silmänsä kauneuteen sen\nmoninaisuudessa ei enää orjan tavoin palvelisi yksityisessä olevaa\nkauneutta eikä rakastaisi poikasen kauneutta, tai jonkun miehen tai\nyksityisen harrastuksen kauneutta eikä olisi matala pikkusielu, vaan\nkääntyen kauneuden aavalle ulapalle ja katsellen sitä synnyttäisi\nmoninaisia kauniita ja ihania sanoja ja ajatuksia rajattomassa\npyrkimyksessään viisauteen, kunnes hän tästä voimistuneena ja\nkehittyneenä käsittäisi yhden ainoan tällaisen tiedon, joka koskee tätä\nkauneutta. Koeta nyt', sanoi hän, 'olla niin tarkkaavainen kuin\nmahdollista!'\n\n\"'Sillä se, joka tähän asti on saanut opetusta rakkaudessa ja joka\nkatsoo kauneuden eri asteita järjestyksessä ja oikealla tavalla, hän on\nkäyden kohti rakkauden tuntemisen täydellisyyttä yhtäkkiä havaitseva\njotakin luonnostaan ihmeellisen kaunista, juuri sitä, Sokrates, jota\nedelläkäyneet ponnistukset tarkoittivat, ja joka ensiksi on ikuista,\nsyntymätöntä ja häviämätöntä, lisääntymätöntä ja vähenemätöntä, joka ei\nole toiselta puolen kaunista, toiselta taas rumaa, eikä milloin\nkaunista, milloin ei, eikä toiseen verraten kaunista, toiseen rumaa,\neikä toisessa paikassa kaunista, toisessa rumaa, ikäänkuin se olisi\ntoisille kaunista, toisille rumaa. Eikä tämä kauneus näyttäydy hänelle\nkasvoina tai käsinä tai minään muuna ruumiiseen kuuluvana, ei myöskään\npuheena tai tietona, eikä liioin toisessa olevana, kuten elollisessa\nolennossa, maassa, taivaassa tai muussa, vaan itsestään ja itsessään\naina yhtenäisenä, ja kaikki muut kauneuden muodot ovat siitä osallisia,\njotenkin siihen tapaan, että muiden syntyessä ja hävitessä se ei\nmitenkään enene eikä vähene eikä joudu minkään muutoksen alaiseksi. Kun\nnyt joku muusta kauneudesta oikean poikarakkauden kautta kohoten\nylöspäin alkaa havaita äskenmainittua kauneutta, on hän miltei\nsaavuttanut päämäärän. Sillä se on oikea tie rakkauden tuntemiseen,\njoko sitä itse kulkee tai antaa toisen johdattaa, että alkaen\nyksityisistä kauneuden ilmiöistä tuon mainitun kauneuden takia aina\nnousee ylöspäin ikäänkuin portaita myöten, yhdestä kahteen ja kahdesta\nkaikkiin kauneihin ruumiisiin, kauniista ruumiista kauneihin\nharrastuksiin, kauniista harrastuksista kauneihin tietoihin, kunnes\nkauniista tiedoista päätyy siihen tietoon, joka ei ole tietoa muusta\nkuin tuosta täydellisestä kauneudesta itsestään, ja lopulta oppii\ntuntemaan itse kauneuden.'\n\n\"'Tässä kohdassa elämää, rakas Sokrates', jatkoi tuo vieras Mantineian\nnainen, 'on, jos missään, elämä ihmiselle elämisen arvoista, kun hän\nkatselee kauneutta itseään. Ja jos sen kerran näet, et ole vertaava\nsitä kultaan etkä vaatteisiin, et kauneihin poikiin etkä nuorukaisiin,\njoitten näkemisestä nyt olet hurmaantunut, ja olet valmis useitten\nmuitten tavoin heidät nähdessäsi ja aina ollessasi yhdessä heidän\nkanssaan, jos se vain kävisi päinsä, olemaan syömättä ja juomatta ja\naina vain heitä katselemaan ja olemaan heidän seurassaan. Mitä siis',\nsanoi hän, 'ajattelemme, jos jollekulle onnistuisi nähdä itse kauneus\nkirkkaana, puhtaana, sekoittamattomana ja vapaana inhimillisestä\nlihasta ja väreistä ja monenlaisesta muusta katoavasta turhuudesta, jos\njoku voisi nähdä jumalallisen kauneuden sen omassa yhtenäisessä\nmuodossa? Luuletko', sanoi hän, 'että sen ihmisen elämä muodostuu\nalhaiseksi, joka siihen luo silmänsä, katselee sitä oikeilla katseilla\nja elää sen yhteydessä? Vai etkö luule, että jos hän oikealla tavalla\nkatsoo kauneutta, hänelle vain silloin käy mahdolliseksi synnyttää, ei\nhyveen harhakuvia, koska hän ei ole tekemisissä harhakuvan kanssa, vaan\ntodellinen hyve, koska hän on saavuttanut totuuden? Mutta sen, joka on\nsynnyttänyt todellisen hyveen ja sitä kasvattanut, on suotu tulla\njumalille rakkaaksi ja kuolemattomaksi, jos kuolemattomuus kerran on\njollekin ihmiselle suotu.'\n\n\"Tämän, Phaidros ja te toiset, Diotima minulle puhui ja minä uskoin.\nItse uskoessani koetan muitakin saada uskomaan, että tämän omaisuuden\nsaavuttamiseksi ei helposti voi löytää inhimilliselle luonnolle\nparempaa auttajaa kuin Eros. Sentakia minä väitän joka miehen\nvelvollisuuden olevan pitää arvossa Erosta, ja minä itse kunnioitan ja\nharjoitan rakkauden taitoa ja kehoitan muitakin niin tekemään, ja\nylistän nyt ja aina Eroksen mahtia ja miehuutta niin paljon kuin voin.\nJos tahdot, Phaidros, niin pidä nämä sanani ylistyspuheena Erokselle,\nmuussa tapauksessa anna niille se nimi, joka sinua haluttaa!\"\n\nKun Sokrates oli näin puhunut, olivat toiset kiittäneet, mutta\nAristophanes oli aikonut lausua jotakin sen johdosta, että Sokrates oli\npuheessaan viitannut häneen hänen sanojensa johdosta, kun yhtäkkiä oli\nsyntynyt kova meteli siitä, että ulko-ovelle kolkutti -- ainakin siltä\ntuntui -- juopuneita ja kuului huilunsoittajattaren ääni. Agathon\nsanoi: \"Käykää katsomaan, pojat, ja jos siellä on joku tuttava, niin\nkutsukaa sisälle; jollei ole, niin sanokaa, ettemme juo, vaan lepäämme\njo!\" Vähän myöhemmin kuului eteissalissa Alkibiadeen ääni; tämä oli\nvahvasti juovuksissa ja huusi kovasti, kyseli, missä Agathon oli, ja\nkäski viedä itseään Agathonin luo. He veivät nyt hänet heidän luokseen\nja huilunsoittajattaren, joka talutti häntä käsivarresta sekä muutamia\nmuita hänen seuralaisistaan. Hän seisahtui ovelle, päässään tiheä\nmuratti- ja orvokkiseppele ja sangen paljon nauhoja, ja sanoi: \"Terve,\nmiehet! Otatteko juomatoveriksenne aika vahvasti liikutetun mieheni Vai\npitääkö meidän lähteä seppelöityämme Agathonin, jota varten olemme\ntulleet? Minä näet -- sanoi hän -- en eilen kyennyt saapumaan, mutta\nnyt minä olen tullut päässäni nämä nauhat, jotta voisin ne ottaa sieltä\nja sitoa viisaimman ja -- jos niin saan sanoa -- kauneimman miehen\npäähän. Te taidatte nauraa minua sentakia, että olen juovuksissa.\nKuitenkin -- vaikka te minua nauraisittekin -- tiedän minä varmasti\npuhuvani totta. Mutta sanokaa nyt minulle heti paikalla, saanko näillä\nehdoilla astua sisälle vai enkö! Juotteko te minun kanssani vai\nettekö?\" -- Kaikki melusivat silloin ja käskivät hänen käydä sisälle ja\nasettua lepopaikalle, ja Agathon kutsui hänet. Hän kävi nyt sisälle\njoukon saattamana ja otti samalla päästään nauhoja seppelöintiä varten\nja kun hänellä oli ne silmiensä edessä, ei hän nähnyt Sokratesta, vaan\nistuutui Agathonin viereen Sokrateen ja tämän väliin. Sokrates oli näet\nväistynyt syrjään antaakseen tälle istumasijaa. Hän istuutui nyt,\nsyleili Agathonia ja seppelöitsi hänet.\n\nAgathon sanoi silloin: \"Riisukaa, palvelijat, kengät Alkibiadeen\njaloista, jotta hän lepäisi tässä kolmantena!\" -- \"Oikein!\" sanoi\nAlkibiades. \"Mutta kuka on meillä kolmantena juomatoverina?\" Samassa\nhän kääntyi ja huomasi Sokrateen. Ja nähtyään hänet hypähti hän ylös ja\nsanoi: \"Oi Herakles, mitä tämä on? Sokratesko täällä? Tännekin olet\nasettunut väijymään minua, kuten sinun tapanasi on ollut odottamatta\nsiellä näyttäytyä, missä kaikkein vähimmin olisin luullut sinun olevan.\nJa minkätähden sinä nyt olet tullut? Ja miksi olet asettunut lepäämään\njuuri tälle paikalle etkä Aristophaneen viereen tai jonkun muun\nviereen, joka on ja tahtoo olla hauska mies, vaan olet keinotellut\nitsellesi paikan läsnäolijoista kauneimman vieressä?\" -- Sokrates\nsanoi: \"Katsohan, Agathon, tahdotko puolustaa minua! Tämän miehen\nrakkaus on tuottanut minulle aika lailla harmia. Sillä siitä ajasta\nalkaen, jolloin rupesin tätä rakastamaan, ei minun enää ole ollut\nlupa luoda katseitani yhteenkään kauniiseen mieheen eikä vaihtaa\nsanaakaan sellaisen kanssa, sillä silloin tekee tämä kateudesta ja\nmustasukkaisuudesta kummallisia tekoja, haukkuu minua ja tuskin\npidättäytyy käymästä minuun käsiksi. Katso siis, ettei hän vain nytkin\ntekisi jotakin tällaista tekoa, ja sovita meidät keskenämme, tai jos\nhän ryhtyy käyttämään väkivaltaa minua vastaan, niin suojele minua,\nsillä minä kammoan vahvasti tämän miehen hurjaa rakastamishalua!\" --\n\"Ei ole\", sanoi Alkibiades, \"sovinto mahdollinen minun ja sinun\nvälillä. Mutta tästä saat toisella kertaa minulta rangaistuksen. Nyt,\nAgathon\", sanoi hän, \"anna minulle osa nauhoja voidaksemme sitoa\nseppeleen myöskin tämän miehen ihmeelliseen päähän, jottei hän moittisi\nminua siitä, että olen sinut seppelöinyt, mutta en senjälkeen häntä,\njoka kuitenkin puheessa voittaa kaikki ihmiset, ei vain äsken, kuten\nsinä, vaan aina.\" Ja samassa hän otti nauhoja, seppelöitsi niillä\nSokrateen ja heittäytyi lepäämään.\n\nKun hän oli asettunut leposijalleen, sanoi hän: \"Hei, miehet! Tehän\nnäytätte minusta olevan selviä. Sitä ei ole teille sallittava, vaan\nteidän on juotava, sillä niin olemme keskenämme sopineet. Juominkien\npäämieheksi valitsen itseni, siksi kunnes olette kyllin juoneet. Jos\nAgathonilla on joku suuri pikari, laittakoon hän sen tänne! Taikka\noikeastaan ei tarvitakaan, vaan tuo, poika, tuo jäähdytysastia!\" sanoi\nhän nähtyään sellaisen, joka veti enemmän kuin kahdeksan korttelia. Sen\nhän antoi täyttää itselleen ja tyhjensi sen ensin itse, sitte käski hän\ntäyttää sen Sokratesta varten ja lausui samalla: \"Sokratesta vastaan\nolen aivan neuvoton. Sillä niin paljon kuin hänen käsketäänkin juoda,\nniin hän juo tulematta silti koskaan humalaan.\" Poika kaatoi nyt\nmaljaan, ja Sokrates joi. Eryximakhos sanoi silloin: \"Miten nyt teemme,\nAlkibiades? Emmekö me maljojen ääressä puhu ja laula, vai juommeko me\nnoin vaan ilman muuta ikäänkuin janoiset.\" Alkibiades vastasi: \"Parhaan\nja ymmärtäväisimmän isän paras poika, terve!\" -- \"Terve, sullekin!\"\nsanoi Eryximakhos. \"Mutta mitä meidän pitää tehdä?\" -- \"Kuten sinä\nkäsket. Sillä sinua tulee totella.\" --.\n\n    \"'Lääkärhän arvoltaan toki vastaa montakin miestä'.[31]\n\n\"Määrää siis, mitä haluat!\" -- \"Kuulehan\", sanoi Eryximakhos,\n\"ennenkuin sinä tulit tänne, olimme me päättäneet, että jokainen\nvuorostaan -- alkaen vasemmalta oikealle -- pitäisi Eroksesta niin\nkauniin puheen kuin mahdollista ja ylistäisi häntä. Kaikki me muut\nolemmekin puhuneet. Koska sinä et vielä ole puhunut, vaikka olet\ntyhjentänyt pikarisi, on kohtuullista, että puhut ja puhuttuasi määräät\nSokrateelle sellaisen aiheen käsiteltäväksi kuin haluat, ja että tämä\ntekee samoin oikeanpuoleiselle vierustoverilleen ja samaten toisetkin.\"\n-- \"Niin, Eryximakhos\", sanoi Alkibiades, \"ehdotuksesi on hyvä, mutta\neihän liene sopivaa, että juopunut mies puheissa kilpailee selvien\nkanssa. Ja muuten, miekkonen, onko Sokrates saanut sinut uskomaan\njotakin, mitä hän äsken on lausunut? Vai tiedätkö sinä, että kaikki on\naivan päinvastoin kuin hän sanoi? Sillä jos minä hänen läsnäollessaan\nkiitän jotakin muuta kuin häntä, joko jumalaa tai ihmistä, ei hän\npidättäydy käymästä minuun käsiksi.\" -- \"Ole vaiti!\" sanoi Sokrates. --\n\"Kautta Poseidonin\", sanoi Alkibiades, \"älä väitä mitään vastaan, sillä\nsinun läsnäollessasi en voisi ylistää ketään muuta!\" -- \"Mutta tee\nniin\", sanoi Eryximakhos, \"jos haluat: kiitä Sokratesta!\" -- \"Miten\nsanot\", virkkoi Alkibiades. \"Niinkö tahdot, Eryximakhos? Pitääkö minun\nkäydä miehen kimppuun ja kostaa hänelle teidän läsnäollessanne.\" --\n\"Kuule sinä\", sanoi Sokrates, \"mitä sinä ajattelet? Pilkataksesiko sinä\naiot minua ylistää? Vai mitä sinä aiot tehdä?\" -- \"Aion puhua täyttä\ntotta. Katso siis, suostutko tähän!\" -- \"Tottahan minä toden sallin\",\nvastasi tämä, \"ja käsken sinun lausua sen.\" -- \"Tahdon heti alkaa\",\nsanoi Alkibiades, \"sinun taas pitää menetellä seuraavasti: Jos minä\nsanon jotakin, mikä ei ole totta, niin puutu puheeseen, jos haluat, ja\nsano, että siinä kohden valehtelen! Jos minä taas esitän milloin minkin\nasian, sitä mukaa kuin ne palautuvat mieleeni, niin älä sitä lainkaan\nihmettele! Sillä ei ole suinkaan helppoa esittää sinun omituisuuksiasi\ntaitavasti ja järjestyksessä, kun olen tällaisessa tilassa.\n\n\"Sokratesta minä, hyvät miehet, ryhdyn ylistämään vertauksin. Hän itse\nkyllä kenties luulee, että teen niin pilkatakseni häntä, mutta vertaus\non totuuden takia eikä pilkan. Minä väitän nimittäin, että hän on aivan\nniiden seileenien[32] kaltainen, joita on kuvanveistäjäin työpajoissa\nja joita taiteilijat kuvaavat pitämässä paimenpillejä ja huiluja\nkäsissään, mutta joissa, kun ne avataan molemmilta puolin, osoittautuu\nolevan jumalankuvia. Ja edelleen väitän minä, että hän on satyri\nMarsyaan kaltainen. Että ulkonäöltäsi olet näiden kaltainen, Sokrates,\nsitä et sinä toki itsekään kieltäne. Miten muissakin suhteissa olet\nsamallainen, saat tämän jälkeen kuulla. Olet veitikka; vai etkö? Jollet\nmyönnä olevasi, kutsun todistajia. Mutta et huilunsoittaja? Olet paljon\nihmeellisempi kuin tuo. Sillä soittokoneensa avulla hän hurmasi ihmisiä\nsuunsa voimalla, ja vielä nytkin vaikuttaa siten jokainen, joka\npuhaltaa hänen sävelmiään. Olympoksen huilunsoittosuoritukset näet luen\nMarsyaan ansioksi, tämä kun oli hänen opettajansa. Hänen sävelmänsä,\nesittäköön niitä sitten joko etevä huilunsoittaja tai kehno\nhuilunsoittajatar, riittävät yksinään, koska ne ovat jumalallisia,\nhurmaamaan ja saattamaan ilmi ne, jotka kaipaavat jumalia ja\nvihkimysmenoja. Sinä eroat hänestä vain sen verran, että sinä ilman\nmitään välinettä paljailla sanoilla vaikutat samaa. Meitä ainakaan, jos\nkuulemme jonkun muun puhujan -- olkoonpa hyvinkin hyvä puhuja --\npuhuvan jotakin muuta, ei se suoraan sanoakseni lainkaan liikuta. Mutta\nkun joku saa kuulla sinun puhuvan -- tai jonkun toisen esittävän sinun\npuheitasi, olkoonpa tämä esittäjä hyvinkin kehno -- niin, olkoon\nkuulija sitten joko nainen, mies tai nuorukainen, kaikki olemme me\npuheittesi hurmioissa ja lumoissa. Minä ainakin, hyvät miehet, valalla\nvakuuttaisin, jollen näyttäisi teistä olevan täydellisesti humalassa,\nmiten tuon miehen sanat ovat minuun vaikuttaneet ja vieläkin\nvaikuttavat. Sillä joka kerta kun häntä kuulen, hyppii sydämeni paljoa\nrajummin kuin korybanttihurmion[33] täyttämäin ja hänen sanansa saavat\nkyyneleet vuotamaan silmistäni. Ja olen nähnyt useiden muidenkin\nkokevan samaa. Kun kuulin Perikleen ja muitten hyvien puhujien puhuvan,\nolin kyllä sitä mieltä, että he puhuivat hyvin, mutta mitään tällaista\nen kokenut, eikä sieluni tullut levottomaksi eikä siinä ollut mitään\nvastenmielisyyden tunnetta, joka olisi osoittanut minun olevan orjuuden\ntilassa. Mutta tämä Marsyas tässä on useasti saattanut minut sellaiseen\nmielentilaan, että minusta elämäni ei ole näyttänyt elämisen arvoiselta\nminun tilassani. Etkä sinä, Sokrates, voi sanoa, ettei tämä ole totta.\nVielä nytkin tunnen tunnossani, että jos kallistaisin hänelle korvani,\nen voisi seistä lujana, vaan kokisin samaa. Sillä hän pakottaa minut\ntunnustamaan, että vaikka olen monessa suhteessa puutteellinen,\nkuitenkin laiminlyön itseäni ja hoitelen ateenalaisten asioita.\nSentähden minun täytyy väkisin sulkea korvani kuin seireeneiltä[34] ja\npötkiä tieheni, jottei minun tarvitsisi aina istua samassa paikassa ja\nvanheta hänen vieressään. Ja vain tähän ihmiseen nähden olen tuntenut\ntunnetta, mitä ei kukaan luulisi minussa kehenkään nähden olevankaan,\nhäpeäntunnetta. Ainoastaan tätä miestä minä häpeän. Sillä tiedän\ntunnossani, etten voi väittää vastaan, ettei tule tehdä kuten hän\nkäskee; mutta niin pian kuin olen lähtenyt hänen luotaan, sorrun minä\njoukon kunnianosoituksiin. Sentähden karkaan hänen luotaan ja pakenen\nhäntä ja aina kun minä näen hänet, joudun häpeän valtaan sen johdosta,\nmistä olemme tulleet yksimielisiksi, ja useasti mielelläni näkisin,\nettei hän olisi ihmisten ilmoilla. Mutta jos taas tämä tapahtuisi, niin\nse varmasti tuottaisi minulle paljon suurempaa surua. Näin en ymmärrä,\nmiten tulla toimeen tämän ihmisen kanssa.\n\n\"Tähän tapaan ovat tämän satyrin huilun äänet vaikuttaneet sekä minuun\nettä useihin muihin. Mutta kuulkaa minua, mitenkä samanlainen hän on\nkuin ne, joihin häntä vertasin, ja mitenkä ihmeellinen voima hänellä\non! Olkaa varmoja siitä, ettei kukaan teistä häntä tunne, mutta minä\npaljastan hänet, koska kerran olen alkanut! Tiedättehän te, että\nSokrates on rakastunut kauneihin ihmisiin, aina liikkuu heidän\nympärillään ja on hurmaantunut heihin ja että hän toiselta puolen on\nkaiken suhteen tietämätön eikä mitään tiedä, kuten hänen ulkomuotonsa\nosoittaa. Eikö tämä ole seileenien tapaista? Aivan varmasti. Tämä on\nkuitenkin vain ulkokuorta hänessä kuten veistetyssä seileeninkuvassa.\nMutta jos paljastaa hänet sisältäpäin, niin tiedättekö, hyvät miehet ja\njuomatoverit, millainen määrä kohtuullisuutta hänet täyttää? Tietäkää,\nettä jos joku on kaunis, ei se liikuta häntä lainkaan, vaan hän pitää\nsitä niin vähässä arvossa kuin ei kukaan voisi luullakaan. Ei hän\nmyöskään pane mitään arvoa siihen, onko joku rikas tai onko jollakin\njoku sellainen etu, jonka omistajia suuri joukko ylistää onnellisiksi.\nHän on sitä mieltä, että nämä kaikki asiat eivät ole minkään arvoisia\nemmekä me mitään, vaikkakaan hän ei tätä sano, vaan teeskentelee\nihmisten edessä ja tekee heistä pilkkaa ja näin kuluttaa elämänsä.\nMutta kun hän on puhunut täyttä totta ja paljastanut itsensä, niin en\ntiedä, onko kukaan nähnyt hänen sisäisiä aarteitaan. Mutta minä olen ne\njoskus nähnyt, ja ne näyttivät minusta niin jumalallisilta ja\nkultaisilta, ihanilta ja ihmeellisiltä, että minusta tuntui, että heti\noli tehtävä, mitä Sokrates vain käski. Uskoen, että hän oli vakavasti\nkiintynyt minun nuorteaan kauneuteeni, pidin minä tätä erinomaisena\nvoittona ja ihmeellisenä onnenani, koska minun oli mahdollista, jos\nmiellyttäisin Sokratesta, kuulla kaikki, mitä hän tiesi. Sillä minulla\noli jo ihmeellisen suuret ajatukset kauneudestani. Kun olin johtunut\nnäihin ajatuksiin, niin minä silloin, sen sijaan ettei minulla ennen\nollut ollut tapana yksinäni ilman palvelijaa olla hänen seurassaan,\nlähetin palvelijan pois ja jäin yksinäni hänen seuraansa. Täytyyhän\nminun puhua teille koko totuus. Tarkatkaa siis te, ja jos minä\nvalehtelen, niin todista sinä, Sokrates, minun puhuvan väärin! Minä\nolin siis, hyvät miehet, kahdenkesken hänen kanssaan ja minä luulin\nhänen heti alkavan puhua minulle sellaisia asioita kuin rakastaja\nyksinäisyydessä puhuisi lemmikilleen ja olin iloissani. Mutta mitään\nsiitä ei tapahtunut, vaan tapansa mukaan keskusteltuaan kanssani ja\nvietettyään päivän seurassani lähti hän tiehensä. Senjälkeen haastoin\nhänet kanssani voimisteluharjoituksiin ja voimistelin hänen kanssaan,\ntätä tietä muka saavuttaakseni jotakin. Hän voimisteli minun myötäni ja\npainiskeli usein kanssani kenenkään olematta läsnä. Mutta miksi puhua\nsiitä? Sillä ei minulla ollut tästä sen enempää hyötyä. Kun en tällä\ntavoin päässyt mihinkään, päätin väkivallalla käydä miehen kimppuun ja\nolla hellittämättä, koska kerran olin alkanut, ja päinvastoin saada\nselville, miten asian laita oikeastaan oli. Minä kutsun nyt hänet\nkanssani aterialle aivan niin väijyen häntä kuin rakastaja lemmikkiään.\nTähänkään pyyntöön hän ei heti suostunut, mutta ajan pitkään hän\nkuitenkin taipui. Kun hän ensimäisen kerran tuli, tahtoi hän\naterioituaan poistua. Ja silloin minä häpeissäni annoin hänen mennä.\nMutta minä yritin samaa juonta uudelleen, ja kun hän oli aterioinut,\nkeskustelin hänen kanssaan pitkälle yöhön asti, ja kun hän tahtoi mennä\npois, esitin hänelle, että oli liian myöhäistä, ja pakotin hänet\njäämään. Hän asettui lepäämään vuoteeni viereen leposijalle, jossa hän\noli syönytkin, eikä huoneessa nukkunut ketään paitsi meitä. Tähän\nsaakka kertomukseni kai on aivan säädyllinen ja sovelias esittää\nkenelle hyvänsä. Sitä, mitä sitten seuraa, ette kuulisi minun puhuvan,\njollei ensiksi sananlaskun mukaan viini toisi ilmi totuutta -- olkoon\nsitten palvelijoita kuuntelemassa tai ei -- ja jollei toiseksi minusta\nnäyttäisi olevan väärin salata Sokrateen ylevää tekoa, kun kerran on\nryhtynyt pitämään hänelle ylistyspuhetta. Sitäpaitsi on minulla\nsamanlainen tunne kuin käärmeen puremalla. Sanotaan näet, että se, joka\non tämän saanut kokea, ei tahdo kertoa siitä muille kuin niille, joita\nmyös on käärme purrut, koska ainoastaan nämä voivat ymmärtää ja antaa\nanteeksi, jos hän tuskasta on rohjennut tehdä ja puhua mitä tahansa.\nKun minä olen haavoittunut tuskallisemmasta puremasta ja arimmasta\nkohdin, mistä ylipäänsä voi haavoittua -- sillä sydämeen eli sieluun,\neli miksi sitä pitää nimittää, olen saanut iskun ja pistoksen\nfilosofian sanoista, jotka tavatessaan luonnostaan terveen nuoren\nsielun tarttuvat kiinni lujemmin kuin käärme ja saattavat hänet\ntekemään ja puhumaan mitä tahansa -- ja kun näen Phaidrokset,\nAgathonit, Pausaniaat, Aristodemokset ja Aristophaneet -- ja miksi\nminun pitää mainita Sokrates ja ketä muita täällä on; kaikkiahan teitä\non samoinkuin minuakin ahdistanut sama mieletön hulluus filosofiaan --\nsentähden pitää teidän kaikkien kuulla, sillä te tulette antamaan\nanteeksi, mitä silloin tein ja nyt puhun. Mutta palvelijat, ja jos\ntäällä on muita vihkimättömiä ja sivistymättömiä, asettakoot korviinsa\ntarpeeksi suuret salvat.\n\n\"Kun siis, hyvät miehet, lamppu oli sammutettu ja palvelijat olivat\nulkona, tuntui minusta siltä, ettei minun mitenkään tullut teeskennellä\nhänen edessään, vaan vapaasti lausua ajatukseni. Minä tyrkkäsin häntä\nja sanoin: 'Sokrates, nukutko?' -- 'En suinkaan', sanoi hän. --\n'Tiedätkö, mitä minä olen ajatellut?' -- 'Mitä sitten?' kysyi hän. --\n'Sinä näytät minusta', sanoin minä, 'olevan ainoa, joka ansaitsee\npäästä minun rakastajakseni, mutta minusta tuntuu kuin sinä epäröisit\ntästä minulle huomauttaa. Minun kantani on tämä: minä pidän hyvin\ntyperänä olla tässä taipumatta tahtoosi samoinkuin silloinkin, jos\ntarvitsisit jotakin omaisuudestani tai ystävieni omaisuudesta. Sillä\nminulle ei mikään ole tärkeämpää kuin että tulen niin hyväksi kuin\nmahdollista, eikä siihen kukaan luullakseni voi minua paremmin auttaa\nkuin sinä. Jos minä en taipuisi tällaisen miehen tahtoon, häpeäisin\nsentakia paljon enemmän ymmärtäväisiä miehiä, kuin ymmärtämätöntä\njoukkoa siten tehtyäni.' -- Kun hän oli tämän kuullut, sanoi hän aivan\npilkallisesti ja niin kuin hänen tapaistansa on: 'Rakas Alkibiades,\nsinä et todella näytä olevan huono mies, jos se kerran on totta, mitä\nsinä minusta puhut, ja minussa on joku voima, jonka kautta sinä\nsaattaisit tulla paremmaksi. Sinä näkisit silloin minussa ihmeellisen\nkauneuden, joka olisi paljoa edellä sinun kauneudestasi. Jos sinä nyt\ntämän nähdessäsi aiot liittyä yhteyteeni ja vaihtaa kauneutta\nkauneuteen, et aio saavuttaa vähäistä etua minuun verraten, vaan yrität\nhankkia luulotellun kauneuden asemasta todellisen kauneuden ja aiot\nitse asiassa vaihtaa vaskea kultaan. Mutta, miekkonen, katso paremmin,\nettei sinulta jää huomaamatta, etten mitään ole. Sielun silmä alkaa\nterävästi nähdä, kun ruumiin silmät alkavat kadottaa terävyyttään.\nMutta sinä olet tästä vielä kaukana.' -- Kun minä olin tämän kuullut,\nsanoin minä: 'Minun puoleltani on asia näin, enkä ole tästä mitään\nlausunut toisin kuin ajattelen. Mutta mieti sinä itse, mitä pidät sekä\nitsellesi että minulle parhaana!' -- 'Kas', sanoi hän, 'siinä sinä\nsanoit oikein. Sillä tulevaisuudessa me harkiten teemme, mikä meille\nkummallekin sekä tässä että muissa suhteissa näyttää parhaalta.' -- Kun\nminä tämän keskustelun kuluessa olin ikäänkuin ampunut nuolia häneen,\nluulin hänen haavoittuneen. Minä nousin ylös ja antamatta hänelle\ntilaisuutta sanoa sanaakaan, heitin minä viittani hänen ylleen -- oli\nnäet talvi -- asettauduin lepäämään hänen kuluneen vaippansa alle,\nkiedoin käteni tämän jumalallisen ja todella ihmeellisen miehen\nympärille ja lepäsin niin koko yön. Etkä sinä, Sokrates, voi sanoa\nminun tätäkään valehtelevan. Ja vaikka olin näin tehnyt, kesti hän\nkaiken voitollisesti, halveksi ja ivaili minun nuorteata kauneuttani\nsekä teki siitä pilkkaa. Ja sen minä kuitenkin luulin olevan jotakin,\narvoisat tuomarit. Sillä te olette Sokrateen ylimielisyyden tuomareita.\nJa kautta jumalien ja jumalattarien, tietäkää, että nousin Sokrateen\nvieressä mitään erinomaisempaa unessa kokematta, aivankuin olisin\nnukkunut isän tai vanhemman veljen vieressä!\n\n\"Missä mielentilassa luulette te minun tämän jälkeen olleen,\ntoiselta puolen katsoessani tulleeni loukatuksi, toiselta puolen\ntaas ihaillessani tämän miehen luonnetta, kohtuullisuutta ja\nmiehuullisuutta, tavattuani sellaisen miehen, jollaista en koskaan\nolisi uskonut tapaavani viisauteen ja pidättäytyväisyyteen nähden.\nSenpätähden en saattanut hänelle suuttua enkä riistäytyä irti hänen\nseurastaan, mutta en myöskään tiennyt keinoa, millä vetää häntä\npuoleeni. Sillä tiesin hyvin, että häntä oli paljon vaikeampi\nhaavoittaa rahoilla kuin Aiasta miekalla, ja käyttäessäni sitä keinoa,\njonka olin luullut ainoaksi mahdolliseksi hänen valloittamisekseen, oli\nhän päässyt minulta pakoon. Minä olin neuvoton ja kuljeskelin ympäri\ntuon miehen orjana enemmän kuin kukaan kenenkään muun.\n\n\"Kaikki tämä oli tapahtunut minulle, kun senjälkeen sattui meille\nyhdessä sotaretki Potidaiaan[35] ja siellä olimme pöytätovereita.\nEnsinnäkin oli hän rasitusten kestämisessä ei vain minua, vaan kaikkia\nmuita etevämpi. Kun me joskus olimme joutuneet muista eristetyiksi ja,\nkuten sotaretkellä tapahtuu, olemaan syömättä, niin eivät muut olleet\nmitään häneen verraten nälän kestämisessä. Kemuissa taas hän yksin oli\nkykenevä nauttimaan niin hyvin muissa suhteissa kuin siinä, että kun\nhänet, joka ei yleensä ollut halukas juomaan, siihen pakotettiin, hän\nvoitti kaikki ja mikä on kaikista ihmeellisintä, kukaan ihminen ei\nkoskaan ole nähnyt Sokratesta juovuksissa. Tästä on nähdäkseni\ntäälläkin todistus saatavissa. Talven kestämisessä taas -- talvet ovat\nnäet siellä ankaria -- olivat hänen saavutuksensa ihmeellisiä yleensä\nja erikoisesti kerran, jolloin oli mitä tuimin pakkanen. Kaikki joko\nsilloin olivat menemättä sisältä ulos, tai, jos joku meni, oli hän\ntavattomasti vaatetettu ja hänellä oli jaloissa kengät, joihin oli\nkiedottu huopaa ja turkiksia. Mutta tällaisella säällä hän meni ulos\nyllään vain se vaippa, jota hän aikaisemminkin tavallisesti oli\nkantanut ja kulki jäätä myöten avojaloin helpommin kuin toiset kengät\njaloissa. Sotilaat katsoivat häntä karsaasti luullen hänen halveksivan\nheitä.\n\n\"Tämä tästä, mutta\n\n    \"'Kuin uros valtainen tuo toimensa täytti ja kesti'.[36]\n\n\"tuolla sotaretkellä, on kuulemisen arvoista. Kun joku asia oli\njohtunut hänen mieleensä, seisoi hän samassa paikassa varhaisesta\naamusta asti sitä mietiskellen, ja kun tämä mietiskely ei häneltä\nedistynyt, ei hän antanut myöten, vaan jäi tutkistellen seisomaan. Ja\noli jo keskipäivä, kun miehet huomasivat hänet ja ihmeissään kertoivat\ntoinen toiselleen, että Sokrates aamuvarhaisesta asti oli seissyt\npaikallaan ja miettinyt jotakin. Lopuksi, kun oli ilta, kantoivat\nmuutamat ioonilaiset aterioituaan makuupatjansa ulos, sillä silloin oli\nkesä, osaksi nukkuakseen vilpoisessa ilmassa, osaksi pitääkseen\nsilmällä, jäisikö hän yönkin seisomaan. Ja hän jäi seisomaan, kunnes\naamu koitti ja aurinko nousi. Sitten hän rukoili aurinkoa ja lähti\npois. Tahdotteko kuulla millainen hän oli taisteluissa? Sillä on\noikeudenmukaista, että hän siitäkin saa tunnustuksen. Kun näet se\ntaistelu tapahtui, josta sotapäälliköt antoivat minulle palkinnon, niin\nei kukaan muu ihminen minua pelastanut kuin hän. Hän ei näet tahtonut\nminua jättää, kun olin haavoittunut, vaan pelasti sekä aseeni että\nminut vaarasta. Ja minä käskin kyllä silloin, hyvä Sokrates,\npäälliköiden antaa sinulle palkinnon, etkä sinä voi minua tästä moittia\netkä väittää minun valehtelevan. Mutta kun päälliköt kiinnittivät\nhuomionsa minun arvoasemaani ja tahtoivat antaa palkinnon minulle, olit\nsinä päälliköitä innokkaampi puoltamaan minulle palkintoa mieluummin\nkuin itsellesi. Edelleen, hyvät miehet, kannatti nähdä Sokratesta, kun\nsotajoukko paeten väistyi Delionin[37] luota. Minä satuin näet olemaan\nmukana ratsumiehenä, hän raskasaseisena jalkamiehenä. Hän väistyi\nvasta, kun kaikki miehet oli lyöty hajalle, hän ja Lakhes. Minä kohtaan\nheidät ja nähtyäni heidät kehoitan heitä olemaan rohkealla mielellä ja\nsanoin, etten jätä heitä. Silloin saatoin vielä paremmin katsella\nSokratesta kuin Potidaiassa, sillä olin nyt vähemmän peloissani, koska\nkuljin ratsain. Silloin saatoin ensinnä nähdä, kuinka paljon paremmin\nhän säilytti mielenmalttinsa kuin Lakhes. Edelleen näytti hän minusta\n-- kuten sinun sanasi kuuluvat, Aristophanes -- niin siellä kuin\ntäälläkin kulkevan pöyhkeänä ja mulkoillen silmillään, rauhallisesti\nkatsellen sekä ystäviä että vihollisia, niin että jokaiselle jo\nkaukaakin kävi ilmeiseksi, että jos joku käy tuohon mieheen käsiksi,\nhän sangen voimakkaasti tulee puolustautumaan. Sentähden hän\nturvallisesti pääsi poistumaan, hän ja tuo toinenkin. Sillä niihin,\njotka näin esiintyvät sodassa, tuskin käydään käsiksi, mutta niitä\najetaan takaa, jotka suin päin pakenevat.[38]\n\n\"Monesta muusta ihailtavasta ominaisuudesta voisi Sokratesta ylistää.\nMitä hänen muuhun toimintaansa tulee, saattaisi kukaties jostakusta\ntoisesta esittää samantapaista, mutta se, ettei hän ole kenenkään\nihmisen, ei entisten eikä nykyisten kaltainen, ansaitsee kaikkea\nihailua. Sillä sellaiseksi kuin Akhilleus oli, saattaisi esittää\nBrasidaan[39] ja muita, sellaiseksi kuin Perikles taas, sekä Nestorin\nettä Antenorin, ja on niitä muitakin. Ja samaan tapaan voisi vertailuja\nmuihinkin nähden tehdä. Mutta tämän miehen kaltaista, sellainen kuin\nhän omituisuudessaan on, sekä hän että hänen puheensa, ei etsimälläkään\nvoisi löytää, ei nykyisten eikä entisten joukosta, jollei häntä\nmahdollisesti vertaisi niihin, joihin minä häntä vertaan, ei kehenkään\nihmiseen, vaan seileeneihin ja satyreihin, häntä ja hänen puheitaan.\n\n\"Sen olen aivan alussa jättänyt mainitsematta, että hänen puheensa ovat\naivan noiden seileenien kaltaisia, joita voidaan aukaista. Sillä jos\njoku tahtoo kuulla Sokrateen puheita, saattavat ne aluksi tuntua\nnaurettavilta. Sillä ne ovat verhotut sanoihin ja käänteihin aivan kuin\njulkea satyri nahkaansa. Hän näet puhuu kuorma-aaseista, sepistä,\nsuutareista ja nahkureista ja näyttää aina samoilla sanontatavoilla\npuhuvan samaa, niin että jokainen kokematon ja ymmärtämätön ihminen\nsaattaa nauraa hänen puheilleen. Mutta jos joku näkee ne paljastettuina\nja syventyy niihin, niin huomaa hän ensiksi, että kaikista puheista\nvain niillä on syvällinen sisältö, ja edelleen, että ne ovat aivan\njumalallisia ja täynnään hyveen ihania kuvia ja että ne koskettavat\nenintä osaa siitä tai oikeammin kaikkea sitä, mitä sen tulee\ntutkistella, joka tahtoo tulla hyväksi ja jaloksi ihmiseksi.\n\n\"Tästä, hyvät miehet, minä kiitän Sokratesta. Ja minä olen myöskin\nsovittanut esitykseeni sen, mistä häntä moitin, kertomalla, miten\nylimielisesti hän on minua kohdellut. Tätä hän ei kuitenkaan ole tehnyt\nyksistään minulle, vaan myöskin Kharmideelle, Glaukonin pojalle ja\nEuthydemokselle Diokleen pojalle[40] ynnä monelle muulle, joita hän on\npettänyt ollen muka heidän rakastajansa, mutta paremminkin asettuessaan\nheidän lemmikikseen rakastajan asemasta. Ja tämän sanon myös sinulle,\nAgathon, ettet sinä antaisi tämän miehen pettää itseäsi, vaan\nviisastuneena meidän surullisista kokemuksistamme olisit varuillasi,\nniin ettet -- kuten sananlasku sanoo -- kuten lapsi vahingoista\nviisastu.\"\n\nKun Alkibiades oli näin puhunut, oli hänen avomielisyytensä synnyttänyt\nnaurua, koska näytti siltä, että hän vielä oli rakastunut Sokrateeseen.\nSokrates lausui silloin: \"Sinä näytät olevan selvä, Alkibiades. Muuten\net olisi yrittänyt niin viekkailla kiertoliikkeillä salata sitä,\nminkätähden olet tämän kaiken lausunut, ja ikäänkuin sivuseikkana\nasettanut sitä puheesi loppuun, ikäänkuin et olisi kaikkea sentähden\npuhunut, että saisit minut ja Agathonin eroitetuiksi toisistamme. Sillä\nsinun mielestäsi pitää minun rakastaa sinua eikä ketään muuta ja\nAgathonin taas olla sinun rakastettusi eikä kenenkään muun. Mutta sinun\ntarkoituksesi ei ole jäänyt huomaamatta, vaan sinun satyri- ja\nseileeninäytelmäsi ydin[41] on paljastunut. Mutta, rakas Agathon,\nälköön hän tässä onnistuko, vaan ole varuillasi, ettei kukaan saata\neroittaa minua ja sinua toisistamme!\" -- Agathon sanoi: \"Tosiaankin,\nhyvä Sokrates, sinä näytät puhuvan totta. Minä oletan myös, että hän\nasettui minun ja sinun välille lepäämään saattaakseen meidät erillemme.\nMutta se ei hänelle onnistu, vaan minä käyn sinun viereesi lepäämään.\"\n-- \"Aivan oikein\", lausui Sokrates, \"asetu tänne minun alapuolelleni.\"\n-- \"Oi Zeus\", sanoi Alkibiades, \"mitä saan tuon ihmisen puolelta\nkärsiä. Joka paikassa hänellä mielestään täytyy olla etusija minun\nedelläni. Mutta jollet suostu muuhun, sinä ihmeellinen mies, niin anna\nAgathonin levätä ainakin keskellämme.\" -- \"Se on mahdotonta\", sanoi\nSokrates. \"Sinähän olet pitänyt minulle ylistyspuheen, ja nyt tulee\nminun vuorostani ylistää oikealla puolellani olevaa. Mutta jos Agathon\nasettuisi sinun alapuolellesi, niin pitäisi hän minulle uuden\nylistyspuheen, sen sijaan että minun ennemmin pitäisi pitää sellainen\nhänelle. Jätä siis asia silleen, sinä mainio mies, äläkä kadehdi\nnuorukaista sentakia, että minä pidän hänelle ylistyspuheen! Sillä minä\nhalajan suuresti kiittää häntä.\" -- \"Hei, hei Alkibiades\", sanoi\nAgathon, \"en voi mitenkään jäädä tähän, minun on ehdottomasti\nmuutettava paikkaa, jotta saisin ylistyspuheen Sokrateelta.\" -- \"Taas\ntuo vanha juttu\", sanoi Alkibiades. \"Kun Sokrates on saapuvilla, on\nkenenkään toisen mahdotonta saada osaa kauniista nuorukaisista. Miten\nhelposti hän nytkin keksi todennäköisen tekosyyn siihen, että tuon\ntuossa pitää levätä hänen vieressään.\" --\n\nAgathon nousi nyt ylös asettuakseen Sokrateen viereen. Mutta yht'äkkiä\noli joukko yökulkijoita tullut portille, ja kun he huomasivat sen\nolevan auki, sen takia että joku meni heitä vastaan, tulivat he sisään\nheidän luokseen ja asettuivat lepäämään. Syntyi yleinen meteli, ja\nseura tuli pakotetuksi juomaan suuria määriä viiniä ilman mitään\njärjestystä. Eryximakhoksen, Phaidroksen ja muutamien muitten sanoi\nAristodemos nyt lähteneen tiehensä, hänet taas valtasi uni ja hän\nnukkui hyvin kauan, yöt kun siihen aikaan olivat pitkiä. Hän heräsi\nvasta päivän koittaessa kukonlauluun, ja näki herättyään, että muut\nosaksi nukkuivat, osaksi olivat poistuneet, mutta Agathon, Aristophanes\nja Sokrates yksistään olivat vielä valveilla ja joivat suuresta\nmaljasta, joka kiersi oikealle päin. Sokrates piti yllä keskustelua\nheidän kanssaan. Muuten ei Aristodemos sanonut keskustelua muistavansa,\nhän kun ei alusta alkaen ollut ollut mukana ja yhä uudelleen oli\nnukahtanut, mutta pääasian siinä sanoi hän olleen sen, että Sokrates\npakotti toiset myöntämään, että saman miehen tulee osata sepittää\nsekä huvi- että murhenäytelmiä ja että se, joka on taituri\nmurhenäytelmänkirjoittajana, on myöskin huvinäytelmän kirjoittaja.\nTämän hän pakotti heidät myöntämään, mutta he eivät oikein jaksaneet\nseurata mukana, vaan nukahtivat. Ensin nukahti Aristophanes, ja päivän\njo koittaessa Agathon. Sokrates taas nousi saatettuaan heidät uneen ja\nlähti pois, ja Aristodemos seurasi häntä kuten tavallisesti.\nSaavuttuaan Lykeioniin kylpi hän ja kulutti siellä -- kuten muulloinkin\n-- muun osan päivää ja niin vietettyään päivänsä meni illalla kotia\nlepäämään.\n\n\n\n\nSELITYKSIÄ:\n\n\n[1] _Phalcron_ oli muuan Ateenan deemoksia ja vanha satamapaikka.\n\n[2] Nykyaikaisen lukijan on vaikeata käsittää, missä sukkeluus\noikeastaan on, ja tästä kohdasta on esitetty monia selityskokeita.\nYleisimmin hyväksytty, että nimi phaleronilainen, _phalereus_,\näänteellisesti muistuttaen sanaa _phaleris_, joka on nokikanan nimitys,\nsisältäisi vihjauksen Apollodoroksen joko keinuvaan käyntiin tai\nkaljuun päälakeen -- linnulla on päässä valkea täplä -- tuntuu\netsityltä. Kenties sukkeluus onkin vain siinä virallisessa tavassa,\nmillä ystävä Apollodorosta puhuttelee.\n\n[3] _Kydathenai_ oli Ateenan eteläisiä deemoksia.\n\n[4] Sananlasku lienee alkuaan kuulunut: hyvät miehet saapuvat\nhuonompien luo kutsumatta. Samalla kuin Sokrates muuttaa sananlaskun\najatuksen, sisällyttää hän siihen sanaleikin, _agathon epi daitas_\n(hyvien pitoihin), joka ääntyy aivan samoin kuin _Agathon' epi daitas_\n(Agathonin luo pitoihin). Se Homeroksen kohta, johon Sokrates viittaa,\non Iliadin II, 408.\n\n[5] _Myrrhinus_, Attikan kaakkoisia deemoksia.\n\n[6] _Euripideen Melanippe_ tragediassa oli eräs kohta, \"sanani eivät\nole omiani, vaan äidiltäni lähteneitä\", jota Eryximakhos käyttää.\n\n[7] _Prodikos_, Keos saarelta kotoisin oleva sofisti, jossa\nsyvälliseen, vakavaan luonteeseen yhtyi suuri tutkimusinto. Platonin\nivallisista viittauksista tiedämme hänen harrastaneen _synonymiikkaa_,\ns.o. koettaneen yhdistää merkitykseltään samanlaisia sanoja ja eroittaa\nniiden eri merkitysvivahdukset. Kansanuskontoon nähden hän asettui\narvostelevalle kannalle selittäen luonnonilmiöitten ensinnä ihmisten\ntajunnassa jumaloituneen. Toiset jumalat hän taas selitti alkuaan\nkuuluisiksi sankareiksi. Elämänkatsomukseltaan hän oli pessimisti.\nIhmisen parhaan lohdutuksen hän näki työssä, ja työn sankari Herakles\ntuli hänen mieliheroksekseen. Prodikoksen ylistyspuhe Herakleen\nkunniaksi sisälsi tunnetun episodin \"Herakles tienhaarassa\".\n\n[8] _Akusilaos_, eräs vanhimpia historian tai oikeammin tarujen\nkirjoittajia, n.s. logografeja, jotka proosamuotoon sovittivat\nrunoilijain teoksia. Akusilaos mukaili näin melkein sanatarkasti\nHesiodosta.\n\n[9] _Parmenides_, n.s. elealaisen filosofikoulun kuuluisa päämies,\nykseyden ja muuttumattomuuden suuri edustaja, jolla oli Platoniin suuri\nvaikutus. Platonin ideoilla onkin samoja määreitä kuin Parmenideen\n\"olevaisella\". Phaidroksen mainitsema säe on hänen opetusrunoelmaansa\n_Peri'physeos_ (luonnosta), josta katkelmia on jälellä. Dialogissaan\n_Parmenides_ Platon on saattanut yhteen Sokrateen ja Parmenideen,\nanakhronistisesti, sillä Parmenides vaikutti paljon ennen Sokratesta.\n\n[10] _Alkestis_ on Kreikan kirjallisuudessa erinomaisen hienosti\npiirretty naisluonne. Euripides on hänestä saanut aiheen samannimiseen\ndraamaansa.\n\n[11] _Orpheus_, tarunomainen runoilija, jonka laululla oli samanlainen\ntenhovoima kuin Väinämöisemme laululla. Hän koetti pelastaa puolisonsa\nEurydiken manalasta ja saikin laulullaan manalan haltiattaren\nPersephonen taivutetuksi päästämään hänet pois, kuitenkin vain sillä\nehdolla, ettei Orpheus paluumatkalla saisi kääntyä katsomaan\npuolisoansa. Kun Orpheus ei voinutkaan ehtoa täyttää, täytyi Eurydiken\njäädä manalaan. Bakkhottaret repivät hänet kuoliaaksi. Orpheun kultti\noli hyvin yleinen ja siihen liittyi uskonnollisia salamenoja.\n\n[12] _Dione_ on feminininen puoli Zeuta. Dionen kultti oli Attikassa\nhyvin vanha.\n\n[13] _Harmodios_ ja _Aristogetton_. olivat ylhäissukuisia ateenalaisia\nnuorukaisia, jotka persoonallisesta loukkauksesta suuttuneina yrittivät\nsyöstä Ateenan tyrannit Hippiaksen ja Hipparkhoksen vallasta.\nHipparkhoksen he surmasivat, mutta muuten yritys epäonnistui. Harmodios\nkaatui kahakassa ja Aristogeiton sai myöhemmin kärsiä kidutuskuoleman.\nMolempia kunnioitettiin Ateenassa myöhemmin kansallisina\nvapaussankareina.\n\n[14] _Sillä jos joku ajattelee_. -- Pausanias puhuu sellaisella\nvauhdilla, että hän kokonaan unohtaa päälauseen. Käännökseen olen\nkoettanut sovittaa sellaisen heti alkuun, sulkumerkkien väliin.\n\n[15] _Herakleitos_ opetti päinvastoin kuin Parmenides, ettei mikään\npysy samana, vaan on alituisen muutoksen alaisena. Opin ydin sisältyy\ntunnettuun lauseeseen: \"Kaikki virtaa.\" Samoin kuin Platonin ideat\nosoittavat yhtäläisyyttä Parmenideen olevaisen kanssa, samoin hänen\nkäsitykseensä aistinmaailmasta on Herakleitoksen maailmankuva\nvaikuttanut. Vaikeatajuisen sanontansa takia sai Herakleitos liikanimen\n\"skoteinos\" (hämärä).\n\n[16] _Urania_ oli tähtitieteen, _Polyhymnia_ lyriikan runotar.\n\n[17] _Ephialtes_ ja _Otos_ olivat giganttiveljeksiä, jotka pitivät\nAresta vankina 13 kuukautta, kunnes Hermes hänet vapautti. Heidän\nyrittäessään hyökätä taivaaseen surmasi Apollo heidät. (Vrt. Il. V, 385\nss. ja Odyss. XI, 505 ss.)\n\n[18] V. 385 spartalaiset hyökkäsivät Mantineiaan, hävittivät sen ja\npakottivat kaupungin asukkaat asettumaan hajanaisiin maaseutukyliin\nasumaan. Vrt. johdantoa.\n\n[19] _Kronos_, Uranuksen poika ja Zeun isä, jonka Zeus kukisti.\n_Iapetos_ oli titaani ja m.m. Prometheun isä.\n\n[20] _Ananke_, välttämättömyys, hallitsi kreikkalaisen katsantotavan\nmukaan jumaliakin.\n\n[21] _Ate_ on Homeroksella turmioon johtavan mielenhäiriön\npersonifikatio.\n\n[22] _Aphroditen_ ja _Areksen_ välillä oli rakkaussuhde, josta m.m.\nHomeros kertoo. Agathonin todistelu perustuu siihen, että sana Eros\ntarkoittaa sekä rakkauden jumalaa että itse rakkautta.\n\n[23] Agathon ylistäessään Erosta mainitsee nuo neljä kardinaalihyvettä.\nVaikeimmin käännettävissä on _sophrosyne_. Sanalla tarkoitettiin sielun\neri kykyjen ja taipumusten tervettä hallintaa. Käännöksessä olen\nenimmäkseen käyttänyt sen vastineena sanaa kohtuullisuus.\n\n[24] Sutkaus Gorgiaan päästä johtuu tämän nimen ja Gorgon, kauhean\nhirviön, yhtäläisyydestä. Gorgon kammottavan pään näky saattoi näkijät\nkivettymään. Viittaus Homerokseen tarkoittaa Odyss. XI, 633 ss.\n\n[25] _Diotima_ tuntuu olevan sadunomainen henkilö. Myöhemmillä\nkirjailijoilla hänestä olevat tiedot perustuvat Platoniin.\nSillä rutolla, josta Sokrates puhuu, tarkoitetaan epäilemättä\npeloponnesolaissotien alussa raivonnutta hirveätä kulkutautia, johon\nm.m. Perikles kuoli v. 429.\n\n[26] _Oikea arvelu_. Tämän tietoasteen Platon koko ajan eroittaa\nvarsinaisesta tiedosta, joka kohdistuu ideamaailmaan. Aikaisemmin\nPlaton ei tee mitään eroitusta sen ja havainnon välillä, mutta\nmyöhemmin hän määrittelee sen varsinaisesta aistillisesta havainnosta\neriäväksi, vieläpä siitä riippumattomaksikin.\n\n[27] _Penia_ on köyhyyden, _Poros_ yritteliäisyyden ja _Melis_\nviisauden personifikatio.\n\n[28] Sanaa sepittäjä vastaa alkutekstissä _poietés_, ja sanaa\nsepittäminen _poiesis_. Poietis, runoilija ja poiesis, runoilu johtuvat\nverbistä _poicn_, tehdä, ja niiden alkumerkitys on tekijä ja tekeminen.\nPlaton käyttää tässä sanoja kummassakin merkityksessä.\n\n[29] _Kodros_, tarunomainen attikalainen kuningas, joka uhraamalla\nhenkensä pelasti maansa dorilaisten hyökkäykseltä.\n\n[30] Kuten jo johdannossa on mainittu esittää Diotima oppinsa\nrakkaudesta ikäänkuin vihkimyksenä salamenoihin. Nyt alkaa kolmas ja\nkorkein aste, jolloin mysterioiden syvin ja salaisin sisältö paljastuu.\nEnsimäinen aste, joka vastaa salamenojen puhdistusastetta, aikaa,\njolloinka niihin jäseneksi pyrkijän oli vapauduttava kaikesta\nruumiillisesta synnistä ja saastasta, käsittää opin Eroksesta itsestään\nja sen kautta Sokrates puhdistuu vääristä käsityksistään. Toinen aste\nselvittelee jo yhtä toista rakkauteen kuuluvaa, s. o. hänet vihitään jo\nmuutamiin vähempiin salamenoihin.\n\n[31] Runosäe on Iliadista 11, 54.\n\n[32] _Seileenit_ ja _satyrit_ kuuluivat Bakkhoksen saattueeseen. Ero\nheidän välillään ei ole täysin selvä. Seileenejä kuvailtiin kuitenkin\n-- varsinkin myöhemmin -- vanhemmiksi satyreiksi. Heidän ulkonäkönsä\noli ruma ja eläimellinen. Nenä oli tylppä, huulet paksut, usein koko\nruumis karvan peitossa. -- _Marsyas_ oli alkuaan phrygialainen\nvirtajumala, joka kreikkalaisessa jumalauskossa muuttui huilua\nsoittavaksi satyriksi. Huilunsa hän oli saanut Athena jumalattarelta,\njoka oli heittänyt sen pois huomattuaan sen rumentavan kasvojen\nilmeitä. Kilpailussa Apollon kanssa, jossa tämä soitti kitaraa, Marsyas\nhävisi, ja Apollon nylki hänet elävältä. Aihe Walter Runebergin\ntunnettuun veistokseen. -- _Olympos_ Platonin mukaan oli Marsyaan\noppilas.\n\n[33] _Korybantit_ olivat phrygialaisen äitijumalan, Kybelen\nseuralaisia, jotka hurjilla tansseilla saattoivat jumalatarta. Kybelen\npalvelijattaret joutuivat koettaessaan jäljitellä korybantteja,\nhurmiotilaan, jossa he saattoivat tuskaa tuntematta haavoittaa itseään.\n\n[34] _Seireenit_ ja heidän laulunsa ovat jokaiselle tuttuja\nOdysseiasta. He olivat alkuaan kuolonhengettäriä ja heitä kuvailtiin\nosittain linnuiksi, osittain neitosiksi.\n\n[35] _Potidaia_ oli korinttolainen kolonia Makedoniassa. Kuuluttuaan\npitkän aikaa Ateenan valtioliittoon se luopui siitä, mutta vallattiin\ntakaisin v. 429.\n\n[36] Runosäe on Iliadista 4, 242.\n\n[37] _Delion_ oli Boiotian kaakkoisrannikolla. Siellä theebalaiset\nvoittivat ateenalaiset v. 424.\n\n[38] Sanat ovat komediasta Pilvet, s. 362. Vrt. johdantoa.\n\n[39] _Brasidas_, kuuluisa spartalainen sotapäällikkö ja\npeloponnesolaissotien ensi vaiheessa Spartan mahtavin mies.\n\n[40] _Kharmides_ ja _Euthydemos_ olivat kumpikin sofisteja, joiden\nmukaan kaksi Platonin dialogia on saanut nimensä.\n\n[41] Jokaista tragediakolmikkoa seurasi hilpeäsävyinen satyridraama,\njossa seileenit ja satyrit muodostivat khoorin. Tällaiseen Sokrates\nleikillisesti vertaa Alkibiadeen puhetta siihen sisältyvine\nseileeni- ja satyrivertauksineen.\n\n\n\n"]