Taivalkoski

TAIVALKOSKI

Tarina Isonvihan ajoilta

Kirj.

J.W.C [Johan Wiktor Calamnius]

Suom. M. K. [Minken / Kivekäs]

Oulussa, F. F. Kivekäs, 1908.

SISÄLLYS:

I. Laurila.

II. Elsa muorin kertomus Taivalkoskesta. -- Eräs viesti.

III. Jurva. -- Tervolan kirkontapulin iso kello.

IV. Jatkoa edelliseen. -- Muutamia Elsa muorin

       elämänvaiheita. – Vieraita.
    V. Taivalkoskella tapautuminen.
   VI. Sota ja sen seuraukset.
  VII. Laurilan perhe.
 VIII. Parikunnat.
   IX. Elsa muori erämaassa.
    X. Piilopirtti Kivalonvuorella Tervolassa.
   XI. Viime siteet katkeavat.
  XII. Elsa muori ja Taivalkoski.
 XIII. Rauha maassa.

I.

LAURILA.

Elettiin kahdeksannentoista vuosisadan ensi vuosia, tuon vuosisadan, mikä oli tuova mukanansa mitä suurinta kurjuutta Suomen kansalle. Enteistä päättäen tämä suotuisasti alkava aikakausi ei antanut minkäänlaista pelonaihetta. Seitsemännentoista vuosisadan viime vuosikymmenenä kolme mitä kovinta katovuotta peräkkäin oli tosin tehnyt tuhonsa maassamme; mutta kun sato sitten alkoi taas parata ja maamies jälleen vähitellen vaurastua, katovuosienkin jäljet hälvenivät ja entiset huolet unohtuivat nykyisten ilojen tieltä: kaikki oli suotuisaa ja toivehikasta.

Kemin pitäjässä, läntisellä jokivarrella, oli upea Laurilan talo – isännän nimi oli näet Lauri. Tarkkatoiminen ja uuttera talonväki oli kaikille esikuvaksi. Naapurit huomasivat miten talo yhäti vaurastui, mutta kukaan ei ollut siitä kateissaan, sillä kaikki tiesivät, että moinen tavattoman rohkea vaurastuminen oli vain tavattoman uutteran työn hedelmä. Ja mikä rehellisellä ja uutteralla työllä ansaitaan, sitä ei kukaan kadehdi paitsi ehkä laiskuri tai hutilus. Ei Laurilaa liioin vihattukaan, eikäpä vihaan olisi syytä ollutkaan. Sillä, vaikka viha usein järjellisettä syyttä, ilmanaikojaan vain, paneutuupi rikkauden eroamattomaksi toveriksi, niin on tuolla toveruudella usein syynsäkin; se tulee näet siitä, että rohkeasti rikastunut – varsinkin jos hänen rikkautensa ei ole oman ahkeruuden tai neron hankkimaa, vaan jonkinlaista onnen kauppaa – useimmiten käy ylpeäksi ja keimeäksi. Erittäinkin sanotaan rohkionnen ylentämää talonpoikaiskansaa alttiiksi tuommoiselle keimeydelle, tai kumminkin niitä, joilla ei ole sivistystä tarpeeksi arvaamaan rikkauden tuottamaa ulkonaista arvoa tyhjäksi kiilloksi vain. Mutta niin ei ollut ensinkään rikkaan Laurilan perheen laita: se pysyi yhä alallaan niinkuin ennenkin eikä tyhjään ylvästellyt vertaistensa rinnalla siitä muka, että sillä oli tämän maailman hyvää enemmän kuin heillä.

Eipä silti että naapuritalotkaan tai muut maatilat niillä tienoin köyhiä olleet. Vielä mitä! Jo siihen aikaan Kemi oli, samoin kuin vielä tänäänkin, Pohjois-Suomen varallisimpia seurakuntia, kaupungeista puhumattakaan. Se oli vaurastunut osaksi suotuisan luontonsa, osaksi kansan toimeliaisuuden ja uutteruuden vuoksi. Mahtava Kemijoki jakeli runsaalla mitalla aarteitaan – muinoin paljon runsaammasti vielä kuin nykyaikana – ja saaristossa sekä ulapalla saatiin viljalti kalaa, jota mielihyvällä ostettiin sekä omassa maassa että ulkomailla. Maaperäkin on siellä viljelykselle varsin otollinen, ja tasaiset, rehevät niittymaat myöskin puolestaan kehottavat kemiläisiä pitämään kutakuinkin isoa karjaa. Toimelias kemiläinen on sen ohessa keksinyt elinkeinokseen vielä kaupankäynninkin ja on tähän toimeen niin perehtynyt, että vielä nytkin sopii sanoa häntä miltei yhtä hyvin kauppamieheksi kuin talonpojaksi.

Tähän kemiläisten kaupankäyntihaluun lienee syynä ehkä yhtä paljon seudun kaupankäynnille otollinen asema kuin asukasten luonnekin sekä myöskin historialliset olot. Mitä tähän viimmemainittuun syyhyn tulee, niin, puhumattakaan kauppatoiminnoista, joita historian lehdillä paljon mainitut pirkkalaiset siellä kukaties harjottivat, mainittakoon vain, että Kemi oli yksi niitä paikkakuntia, joille Kustaa Vaasa antoi vapaakauppaoikeudet, mikähän varmaankin tehokkaasti vaikutti asukasten elämäntapoihin. Vielä mainittakoon siirtolaisia, jotka ovat sinne muuttaneet aikojen kuluessa. Muuankin ruotsalainen siirtokunta tuli Sigtunan kaupungista Uplannista. Tämä siirtokunta, parhaasta päästä kauppamiehiä, joita Kemin runsaat kalavedet olivat houkutelleet sinne, piti varmaankin sekin puolestaan kauppahalun vireillä, sen ohessa kun se muutenkin lienee hyvää vaikuttanut sikäläisen kansan keskuudessa, kuten ainakin vieras, korkeamman sivistyksen omaksunut kansa vaikuttaa toiseen, kunhan tämä vaikutus vain ei ole niin tehoisa, että se riistää toiselta omintakeisuuden.

Kemi oli, kuten sanottu, upea seutu, missä asujaimet ahkeroiden ja tyytyvin mielin puuhailivat, ja Laurila oli siellä varakkaista varakkain. Laurila oli Sigtunan kylässä – siksi sanotaan vielä tänään sitä kylää, jonne Ruotsin siirtolaiset asettuivat. Sanotaan sitä kyllä Liedakkalaksikin, mutta tuo historiallinen nimi on yleisempi ja tavallisempi, sen ohessa kun se on otollisempikin; sillä mitä historia on meille antanut, sitä emme saa halpana pitää. Kun valtatietä matkustaa etelästä pohjoiseen päin, tullaan – kun varovasti ensin on lautalla kuljettu joen poikki – kirkonkylään, ja sitten, kun on menty oikealla kädellä olevan uljaan pappilan ohitse, näkee kohta edessään kaksi kirkkoa, toisen oikealla toisen vasemmalla puolen tietä, sekä kolmannesta hiukan jälkiä, parhaasta päästä muutaman kalkkikerroksen vain ja näiden takana joukon siistejä, punaisiksi maalatuita taloja. Kerta, tämän vuosisadan alkupuolella, ovat kaikki nuo kolme kirkkoa olleet yhtaikaa tuossa, kivenheiton matkan päässä toisistaan, mutta silloin enää, kun tässä kerrotut tapaukset tapahtuivat, ei näkynyt kummastakaan vasemmalla puolen tietä olleesta kirkosta jälkiäkään, ainoastaan oikealla oleva oli siinä silloin kuten nytkin, jykeänä ja juhlallisena. Ja silloin pidettiin tuota 200-vuotista vanhusta kunnianarvoisena muistomerkkinä muinaisilta ajoilta; eriskummallisen näköinen kun se oli, se näet johti katsojan mieleen sen salaperäisen uskontunnustuksen, minkä synnyttämä se oli. Kansan kesken kerrottiin silloin jo kummallisia taruja sen iästä ja syntyperästä, ja katsellessa niitä isoja kiviä, joista seinät olivat rakennetut, vanhat pudistivat arvelevasti päätänsä, ja lapset töllöttivät avosuin tuota kummaa, josta isät kertoivat, ettei se muka ollutkaan ihmisten, vaan kaukaisessa muinaisuudessa eläneiden jättiläisten rakentama.

Kun nyt tältä kunnianarvoiselta kirkolta lähti joenrinnettä kävelemään virstan pari ylöspäin, niin jo oltiin keskellä Sigtunan kylää. Ja siinäpä nyt oli Laurilan talo. Ulkoakinpäin katsoen tämä talo oli miellyttävä. Se oli neliskulmaan rakennettu kartano, jonka joelle päin antavalla kyljellä seisoi tilava puuhuoneus, punaiseksi maalattu, salvoimet valkoisiksi. Tämä oli talon asuinrakennus, jossa isäntäväki asui; siinä oli isonlainen huone, jota sopinee saliksi sanoa, ja kolme kamaria. Seinäpaperia talonpoikainen kansa ei siihen aikaan vielä käyttänyt, mutta huoneet olivat kumminkin hyvin siististi pitsatuilla huonekaluilla sisustetut ja akkunoissa oli akuttimet, missä kotikutoiset, talonemännän kätevyyttä osottamassa, missä taas ostovaatteesta tehdyt, jota isäntä kaupunkimatkoillaan oli hankkinut. Joenrinteellä asuinrakennuksen edustalla oli aitaus, jota tietenkin käytettiin kasvitarhaksi taloustarpeisiin, vaikka nyt talvella, kun maa oli lumen peitossa, ei huomannut siinä muuta kasvullisuutta kuin muutamia nuoria puita, mutta osottivathan nuokin, että talossa harrastettiin luonnonkauneutta.

Portista oikealle käsin oli tupa- eli pirttirakennus palvelusväen asuttavana. Siihen kuului kaksi isoa huonetta, jotka käytävä erotti paikkakunnalla vallitsevan tavan mukaan. Vastapäätä pirttiä, pihan toisella puolella, aitat ja vajat olivat ja neljännellä kyljellä, asuinhuoneistoa vastapäätä, talli ja navetta.

Oli, kuten jo mainittiin, talvi. Ja pimeä oli, sillä talvipäivä on pohjolassa lyhyt. Pirtin takassa roimusi iso valkea, minkä ohessa päresoittoja oli sinne tänne muurin rakoihin pistetty, joten iso huone oli kylläkin valoisa väen siellä ahkerasti työskennellä.

Lieden ääressä istui maalatuilla jakkaroilla ja pölkyillä – joita oli puunrungosta sahattu tavallisen tuolin korkuisiksi joko istuttaviksi semmoisinaan tai alasimiksi kirvestyötä tehtäessä – talon kolme renkiä kiskomassa päreitä, joita jo olikin lattialla suuri riitta ikäänkuin osottamassa, että täällä ei vitkastelemalla työtä tehdä.

Eikä siellä olisikaan vitkasteleminen käynyt päinsä, sillä pirtin perässä Elsa muori istui penkillä rukkinsa ääressä; ja vaikka hän ahkerasti kehräsi, niin kyllä hän silti jouti pitämään palkollisiakin silmällä. Elsa muori oli näillä ajoin viidenkymmenen vaiheilla, siis hänen aikansa jo alkoi syystää, vaan hänen vilkkaista, älykkäistä silmistään, ripeistä liikkeistään ja hyvästä ryhdistään päättäen, olisi luullut häntä paljon nuoremmaksi. Hänen kasvonsa piirteet, jotka olivat liian säännölliset ollakseen ummikko suomalaisia, ilmaisivat pikemmin jonkinlaista suomalais-germanilaista sekarotua. Nuorena oli Elsa muori ollut kaunis, mutta kun nuo viisikymmentä ajastaikaa olivat nuoruuden pyöreyttä kulmille kuluttaneet, oli hänen kasvoihinsa tullut joku tuikea ilme, mikä ei ollut ennen kuulunut niihin. Elsa muori oli kelpo, toimekas nainen, ja hamaasta nuoruudestaan kun oli tottunut työhön ja tarkkaan järjestykseen, hän ei sietänyt nähdä muidenkaan laiskottelevan tai hutiloiden työtä tekevän. Siitäpä syystä hän ei säästellyt toria huomatessaan jonkun olevan leväperäisen, mutta hänen torumisensakin oli niin suopeaa, että selvästi huomasi sen tarkottavan parantamista eikä tyhjää moittimista.

Elsa muori oli ollut naimisissa ja joutunut leskeksi. Onnellisesta avioliitosta oli hänellä kolme lasta: kaksi poikaa ja yksi tytär. Kaikki olivat vielä elossa ja Elsa muori oli onnellinen. Pojat saivat perintönä Jurvan talon Tervolassa ja asuivat siis siellä, mutta mieluimmin Elsa muori oleskeli Sanni tyttärensä tykönä, joka oli Laurilassa emäntänä ja olikin nuori, kaunis emäntä, äitinsä kuva, mutta melko kauniimpi.

Ei ollut vielä vuodenkaan aikaa Sanni ollut naimisissa ja oli aivan äskettäin muuttanut miehensä taloon. Hänellä oli kaikkia mitä nuori sydän halajaa ollakseen onnellinen. Miestään hän mitä hellimmästi armasteli ja oli itse puolestaan miehensä silmäterä; tämän maailman antimia oli hänellä tarpeeksi, jotta niistä ei tarvinnut huolehtia, ja hyvä äitikulta sen lisäksi; mitäpä muuta hän olisikaan arvannut pyytää, kun vielä kaiken tämän ohessa hänen omassa sydämessään usko ja rakkaus asustelivat.

Tavan takaa katsahti Elsa muori peräpenkiltä, missä istui kehrätä hyristellen, äidillisellä mieltymyksellä kaunista Sanniansa, joka hänkin istui pirtissä. Sillä, vaikka, kuten sanottu, Laurilan nuori isäntäväki olikin hyvissä varoissa, niin eivät toki arvelleet arvonsa muka siitä vähenevän, jos pirtissä muun väen parissa toimittivat töitään, ja siitäpä syystä palvelijat pitivätkin heitä rakkaina ja olivat aina alttiit noudattamaan heidän hyviä esimerkkejään. Isäntä tai emäntä kun näet ahkeroina töissään puuhailivat tai järjestellen ja siistiellen kodissaan liikkuivat, niin se vaikutti kehottavasti palkollisiinkin; miten olisivatkaan juljenneet laiskotella tai siivottomuutta sietää, kun silloin olisivat pahottaneet rakkaan isäntäväkensä mieltä.

Sanni istui selin oveen ja helskytteli kangaspuitaan. Ne olivat niin asetetut, että takkavalkea valaisi ne toiselta sivulta, jonka ohessa toisella puolen seinän rakoon pistetyssä puuvarressa oli kynttilä palamassa.

Ahkerasta kutomisesta ja loimovalkean lämmöstä oli kaunis puna noussut hänen poskilleen; sen ohessa tummat ripset, hienot, tummat kulmakarvat – samanlaiset kuin äidillä – ja sakea musta tukka, joka ikäänkuin kehänä ympäröi jalomuotoisia kasvoja, teki että ne näyttäytyivät mitä viehättävimmässä valossaan. Kankurin tavoin Sanni oli heittänyt kaikki liikavaatteet yltään. Valkopohjainen karttuunihuivi, siniset näkinkenkäkuvat laidassa, oli hänellä kaulassa, – jommoista kaulaa moni "muotinainen" mielellään olisi paljastanut mailman ihailtavaksi. Käsivarsia puolittain peitti lumivalkoiset paidanhihat, puolittain olivat ne paljaat ja niin pyöreän kauniita, jotta mikä kuvanveistäjä tahansa olisi mielellään käyttänyt niitä mallinaan. Kengätkin olivat ketteryyden tieltä heitetty syrjään ja kotikutoisiin sukkiin pistetyt pienet jalat osottivat, ettei niitä oltu ahtailla korkokengillä muodottomiksi rääkätty.

Paitsi näitä henkilöitä oli pirtissä vielä kaksi piikaa. Elsa muorin vieressä lieden ääressä he istuivat; toinen karttasi villoja, toinen ompeli säkkejä.

– Niin, niin, – puheli Elsa muori edelleen, tarinoiden viime katovuosien kauhistavista tuhotöistä – kovaa oli ja surkeata ylinmäärin, kun ihmisiä joukottain nälkään nääntyi. Jumala varjelkoon kansaa kokemasta koskaan enää niin kovia aikoja.

Elsa muori jutteli mielellään, hän niinkuin muutkin vanhat. Ja mielihyvällä hänen tarinoitaan kuunneltiin, sillä hän osasi niin hyvästi kaikkea selvitellä; työkin siinä sivussa paljon helpommasti sujui, arveltiin, aivan samalla tapaa kuin matka hupaisemmasti kuluu laulua kuunnellessa.

– Eikä niitä kovia aikoja nyt enää tarvitse pelätä – tuumaili Juho, isäntärenki, ja työnsi toisella kädellään lakkinsa takaraivolle.

– Hyvä on että niin voimme sanoa – arveli Elsa muori – ja ilahuttavaa on nähdä miten Herra nyt suopi meille kaikille, sekä koko kansalle että yksityisillekin, onnea ja menestystä. Mitä olen minäkin tehnyt, ollakseni mahdollinen näin suurta onnea nauttimaan; sillä mikä onkaan äidille suuremmanarvoista, kuin nähdä lapsensa onnellisina.

Tätä sanoessaan Elsa muori loi katseensa kangaspuissa istuvaan soreaan tyttäreensä, ja vanhuksen silmissä kiilsi ilon kyyneleet.

Tässä ehkä sopinee tarkemmin kuvata Elsa muorin luonnetta. Nyt vanhoilla päivillään, ulkomailma kun ei enää pystynyt viehättämään häntä, oli hänen olemukseensa – niin sanoakseni – jäänyt kolme omituisuutta. Ensimäinen ja tärkein näistä, mikä oli hänen pääominaisuutensa ja johti kaikkia hänen toimiaan, oli rakkaus lapsiin. Tämä oli hänelle kaikki kaikessa, keskipiste, minkä ympärillä hänen kaikki harrastuksensa pyörivät. Hän ei arvostellut asioita niiden yleisen laadun mukaan, vaan sen mukaan miten paljon hyötyä tai vahinkoa niistä saattoi olla hänen lapsilleen. Mutta jos sattui semmoiset asiat puheeksi, jotka olivat kokonaan tämän rakkauden piirin ulkopuolella, silloin hänen arvostelunsa oli tavallisesti terävä ja puolueeton, terveestä järjestä ja hellästä sydämestä lähtenyt. Elköön kumminkaan kukaan luulko, että Elsa muorin harras rakkaus lapsiinsa olisi voinut viekotella häntä tekemään vääryyttä muille. Hänen oli suorastaan mahdoton tiedoin tahdoin tehdä kenellekään vääryyttä, ja tässä kohden rakkauden ja hyvänsuovan sydämen velvollisuudet eivät ole niin suuressa ristiriidassa keskenään, ettei niiden välillä voisi saada sopua aikaan.

Omituisuuksia sanan varsinaisessa merkityksessä olivat molemmat toiset noista kolmesta harrastuksesta, joiden sanoimme kuvaavan Elsa muorin luonnetta. Toinen hänen silmitön sodanpelkonsa ja toinen hänen rakkautensa isoon kirkonkelloon Tervolan kirkon tapulissa. Mutta koska kumpaisellakin omituisuudella on oma pikku tarinansa, niin jätettäköön toistaiseksi niiden selvitteleminen ja tyytykäämme nyt siihen vain, että tiedämme niiden olevan olemassa. Siis: nuo kolme mielensuuntaa yhdistyneenä – siinä Elsa muorin koko olemus.

Näimme äsken miten Elsa muori vuodatti ilonkyyneliä ajatellessaan kaikkea sitä hyvää, minkä Jumala oli suonut hänelle ansiottomalle.

Samassa ovi aukeni ja muuan vaimonpuoli astui tupaan. Se oli karjapiika, joka juuri oli päättänyt päivätyönsä komeassa navetassa, jossa 30 lihavaa lehmää oli iloisesti ammunut hänelle, hänen heittäessään niille heiniä. Hän istahti jakkaralle lieden ääreen ja alkoi pistellä sukkaa.

– No, Liisa, miten lehmäin on laita? – Sanni kysyi, huomatessaan karjakon.

– Navetassa on kaikki hyvin, emäntä – Liisa vastasi.

– Saiko Mullikki suoloja, niinkuin määrä oli?

– Annoinhan minä, mutta sitäpä ei haluttanut syödä, kun ei emäntä itse ollut antamassa, ammui vain ja käänsi toisaanne päänsä. Sitten annoin suolat Myyrille kun ei Mullikki huolinut.

– Mullikki parka! – Sanni säälitteli. Tovin kuluttua hän kysyi taas:

– Mutta Liisa, eikö kuulunut Lauria vielä tulevaksi, etkö kuullut kulkusten helinää maantieltä?

– Sitä en huomannut, vaan sen kyllä tietää, ettei isäntä kauan raahdi poissa viipyä, kun ei ole emäntä muassa.

Elsa muori katseli seinässä raksuttelevaa vanhaa kelloa.

– Kellohan näyttää vasta kuutta – hän tuumi – vielä ei ole kuin kaksi tuntia siitä kuin hän läksi, ennen kahdeksaa hän on kyllä kotona.

Sannilla ei ollut siihen mitään sanottavaa, vaan ryhtyi jälleen työhönsä. Hetken aikaa kun oli ääneti pirtissä askaroitu, Jaakko renki esitteli:

– Ellei vanha emäntä pane vaivakseen, niin pyytäisimme kertomaan tuon vanhan tarinan Taivalkoskesta, joka pauhaa täältä puolen peninkulmaa ylempänä. Liisa ei ole vielä kuullut sitä, eikä Maija ja hätinä Riitukaan. Jotta, nuorta emäntää lukuun ottamatta, täällä ei ole muita kuin Juho ja minä, jotka olemme kuulleet sen; Paavosta ei puhettakaan, hänelle saa huoleti kertoa sen vaikka kolmasti vielä.

Paavo pyöritteli mälliä poskessaan ja katsoa muljotti Jaakkoon.

Elsa muori, jota Jaakko oli puhutellut, varustihe uudella lepeellä ja vastasi:

– Kun huvittanee, niin sopiihan tässä askaroidessa pakistakin ajan kuluksi, vai mitä arvelet, Sanni?

– Tee se, äiti, kerro meille tuo vanha taru kotiseuduiltamme.

Juho korjasi kasallisen kiskoksiaan orsille kuivamaan, Liisa lisäsi puita lieteen ja jokainen valmistihe kuuntelemaan Elsa muorin kertomusta Taivalkoskesta.

II.

ELSA MUORIN KERTOMUS TAIVALKOSKESTA. -- ERÄS VIESTI.

Välttääksemme kaikkia niitä keskeytyksiä ja lomia, jotka syntyivät Elsa muorin kertomuksessa, kun moni kuuntelijoista, varsinkin Paavo, tuontuostakin puhkesi kummastelemaan jotakuta kohtaa siinä, vaikka hän kaikista useimmin oli kuullut sen – hän kun oli palvellut Elsa muorin kodissa – ja kun milloin mikin joukosta aina väliin katsoi tarpeelliseksi pyytää erityistä selitystä johonkin mielestään epäselvään paikkaan, tahdomme, sen sijaan että kuuntelisimme sitä, esitellä tarinan katkeamatta, jättäen itsekunkin tehtäväksi mielessään kuvitella niitä välinäytöksiä, joihin erinomattain Paavon huudahdukset ja muistutukset antoivat aihetta. Näin se tarina kuului:

"Seisoi kerta kansanjoukko kallioisella niemekkeellä Kemijoen rannalla. Niemeke oli joka taholla joen ympäröimänä paitsi sillä kohdalla missä se yhtyi mannermaahan. Tältä kohdalta oli se kaitaisin ja muodosti taipaleen mantereen ja joelle päin vievän niemekkeen välillä, joka nokalle päin levenemistään leveni. Jytevän kallioinen oli tämä niemeke ja siitä syystä joki ei sillä kohdalla jatkanut suoraa juoksuaan, vaan katsoi parhaaksi mieluummin kiertää kallioiset seinät kuin yrittää murtamaan ne läpi päästäkseen.

"Kevät oli ja jäitten lähtöaika. Kovalla jyminällä kasautuivat isot jäätelit, törmäytyivät jyskien toisiinsa, työnsivät paukkuen eeltään suvannoissa seisovat jääpadot. Talven hyytämä musta vesi näytti yhä mustemmalta nyt kun valkoiset jäätelit siinä hurjassa tanssissa kuppuroivat ja kimalteli kauniisti tuolla täällä missä jo virtana pääsi vikeltämään.

"– On tuo ihmeellistä – arveli joukossa muuan vanha mies, joka hartain silmin katseli suurenmoista näytelmää – on ihmeellistä miten nuo kalliot noin lujina seisovat. Tiesi taatto kauanko jo ovat tuossa törröttäneet, ve'en voimaa vastustaneet, ja yhä niillä näkyy puuttuvan halu antautumiseen. Mutta mokomaa jäitten lähtöä Kemijoki ei olekaan ennen nähnyt – tuumaili hän, tarkastellen virran ponnistuksia; ellei tämä pysty noita kallioita järkähyttämään, niin ei mikään. Mutta katsokaahan! hän huudahti innostuneena, viitaten ylöspäin jokea – katsokaahan, nyt on Ahti ahkuinen!

"Kaikki katselivat siihen suuntaan, minne hän kädellään viittasi, ja olihan siinä jotain suurenmoista nähtävänäkin. Kappaleen matkaa ylöspäin kallioisesta niemekkeestä, siellä missä joki kulki suoraa suuntaa, iso jääjuhkura oli keskelle väylää tarttunut pohjaan, joten virtava vesi siinä jakaantui kahteen vuolteesen, jotka kohisten nuolivat sen kupeita. Pian tuli uusia jäätelejä työkkien ja ryskien jokea alas ja tarttuivat kaikki tuohon samaan paikkaan. Lisää ja yhä lisää niitä karttui. Ja siten vahva jääpato muodostui vähässä aikaa poikki joen, joten vesikään ei päässyt läpi, vaan alkoi pelottavasti paisua padon yläpuolella. Vesijoukko painoi painamistaan, jäälohkare toisensa perästä rynnisti aika puhtia patoa vasten, mutta järkähtämättömänä se vain siinä seisoi. Kasvoi siihen koko jäävuori katsojain silmäin eteen, kun virta alinomaa toi mukanaan uusia telejä, nostellen ne yhä ylemmäs toistensa päälle, eikä väistynyt sulku sittenkään, makasi siinä vain mahtavana.

"Raivostunut vesi ponnisteli kaikki voimansa päästäkseen eteenpäin. Turhilta ponnistukset näyttivät; missä jäävuori ei estänyt, estivät sivuilla seisovat vankat kivikalliot. Ylemmäs vain oli nousemisen varaa ja nousemistaan vesi nousikin. Nyt näkyi kaukana mahdottoman iso jääteli uiskentelevan. Mahtavana se tulla kääntelihi virrassa, joskus kiireimmin kiitäen, väliin vitkaan vain vaappuen; tarttui toisinaan pohjaan, vaan kohosi taas, nostaen mukanaan pohjasta kiviä ja soraa. Jo alkoi se tasaisemmin kulkea, joki kun tässä oli leveä ja syvä. Ei se puuttunut enää pohjaan, vaan kiidätti hillimättömänä eteenpäin, suoraan tuota tornin tapaista jääpatoa kohti. Tuokion verta vain ja – kovalla jyminällä törmäsi se pahki patoon. Ja nytpä nähtiin kummia. Kauheasti jylisten ja kolisten lähti yhtäkkiä liikkeelle koko tuo ääretön joukko jäitä ja vettä, joka tähän asti oli yhdessä kohti pysytellyt, ja syöksyi eteenpäin. Kömpelö lautta ei ehtinyt mukaantua virran mutkakulkuun kallioniemen ympärille, vaan ryntäsi suoraa tietä kallioon pahki.

"Hurjan hämmästyneenä riensi kalliolla katsomassa seisonut kansanjoukko mantereelle ja hädintuskin oli viimeinen ennättänyt pakoon, ennenkuin kauhea räjähdys kuului. Ja kun käännyttiin katsomaan mikä tapahtunut oli, niin huomattiin niemeke erotetuksi mantereesta ja virta koskena pärskyväksi uudessa uomassaan.

"Tämän olivat jääröykkiöt ja vesi aikaansaaneet.

"Mutta keskellä jokea seisoi vielä kallio, joka ei ottanut väistyäkseen, vaan järkähtämättömänä vastusti virran kaikki ponnistukset.

"Tuota uutta väylää, jonka vesi ja jäät olivat uurtaneet, sanottiin Taivalkoskeksi, koska sieltä nyt kadonnut maakaistale oli ollut taipaleen tapainen, joka yhdisti niemekkeen mantereesen. Taivalkoski on nyt Kemijoen uljain koski ja koko seudun kaunistus. Usein se vieläkin suuttuu ja pauhaa silloin kovasti. Ja keväisin, olletikin jäitten lähtöaikana, se joutuu toisinaan vanhaan vimmaansa, kun sattuu muistelemaan miten äkästä vastarintaa tuo jäykkä kallioseinä hänelle aikanaan teki, ja purskaa silloin valkoisen vaahtonsa korkealle ilmaan, tempasee tuolta täältä jonkun kalliolohkareen, kuljettaa sen mukanaan ja asettaa muualle, minne mielii. Silloin varokoot ihmiset lähenemästä sitä."

Semmoinen oli sisällöltään tarina. Kun Elsa muori vaikeni, vallitsi tovin aikaa äänettömyys pirtissä. Jokainen mietti vain mitä kuullut oli, ja olivatpa kuunnelleet niin tarkkaan, että tuntui kuin olisivat itse tuon kaiken nähneet.

Paavo oli ensimäinen, joka puhkesi puhumaan, istuessaan tuossa tuleen tuijottamassa, vaikka luuli Taivalkoskella olevansa.

– Sen tähden siis – hän huudahti, puolittain kysymällä, puolittain vastaukseksi omille tuumilleen – sen tähden siis ei uskalleta sitä koskea veneellä laskea. Mutta kertoipa kuitenkin Lassilan Pekka, että muuan mies oli veneellä laskenut alas ja eheänä siitä pusasta päässyt; mutta kylläpä kuuluukin pursi olleen vettä täynnä.

– Jumalan sallimus se sillä kertaa oli – isäntärenki, joka oli taitava koskenlaskija ja sauvomies, arveli – mutta ei tuonne kukaan toistamiseen lähde yrittelemään.

– Hyvää iltaa! huusi samassa reipas, iloinen ääni ovensuusta.

Nuori Lauri isäntä itse oli kotiin saapunut. Jokainen oli hartaasti kuunnellut Elsa muorin kertomusta, jottei sattunut huomaamaan kulkusten helinää kun isäntä ajoi pihaan. Itse oli hän siis päästänyt hevosen valjaista, vienyt talliin ja nakannut sille heiniä eteen, sitten mennyt omaan huoneeseensa riisumaan yltään isot mustapäälliset karhunnahkaturkit, jonka jälkeen poikki pihan oli kiiruhtanut pirttiin.

Joukossa vastattiin isännän tervehdykseen, mutta se "Jumal'antakoon!" joka nuoren emännän huulilta lähti, hehkui niin vilpitöntä iloa ja sydämmellistä hellyyttä, että Laurin mielestä ei moisesta tervehtijättärestä viitsinyt matkan päässä pysytellä. Ennenkuin siis Sanni kerkesi kangaspuistaan noustakaan, Lauri seisoi hänen takanaan ja tarttui, heitettyään karhunnahka-naapukkansa kangaspuille, takaa päin molemmin käsin Sannin vyötäryksistä kiinni. Sanni, kun oli näin vangiksi joutunut, ei päässyt Lauria katsomaan muuten kuin päänsä yli; kallisti siis päänsä taaksepäin, joten tuosta liikkeestä huivi valahti alas ja paljasti hänen pyöreän valkoisen kaulansa. Hellästi kohotti Lauri leuan alta nuoren vaimonsa pään ylös ja antoi hänelle herttaisen suukkosen.

Hui, miten kylmät sinulla on kädet! – puhkesi Sanni puhumaan niin pian kuin sai suunsa käyttäneeksi ja pääsi vankeudestaan vapaaksi – annas tänne!

Sanni tarttui miehensä känsäkkäisiin käsiin ja alkoi omissa pehmoisissa käsissään hieroa niitä lämpimiksi. Tahdomme tässä lukijalle esitellä Laurilan nuoren isännän semmoisenaan kun hän menestymisensä aikoina oli, varsinkin koska hänen kauttansa opimme tuntemaan varakkaan Kemin talonpojan, jonka omintakeista luonnetta herrasmaisuus ei vielä ollut päässyt pilaamaan. Sillä "herrasteleminen" katsottiin silloin syystä talonpoikaiselle kansalle kuulumattomaksi koruksi. Mutta sitä vastoin kansan rohkeutta ja kunnollisuutta vaaran hetkessä kehuttiin niin suureksi, että se on vielä jälkeläisillekin tuottanut kunniaa.

Lauri oli roteva mies, pituudeltaan hiukka päälle keskimitan, valkoverinen niinkuin pohjolainen ainakin. Vaalakan, suoran tukan alta näkyi uskaliaisuutta uhkuva otsa, ja sinisenharmaat silmät katselivat kulmiensa alta vakavina ja pelkäämättöminä eteensä. Kasvot olivat pikemmin lihavat kuin laihat, ja varsinkin oli alipuoli kasvoja turpeine huulineen ja pyöreine leukoineen suopean näköiset; tämä suopeus ynnä otsassa ja silmissä ilmenevä rohkeus kuvasivat miehen koko luonteen.

Nuori isäntä oli käynyt pappilassa ja oli siitä syystä nyt pyhävaatteissa: mustaverkainen takki ja housut, lastinkiliivi, joka oli aina leuvan alle umpeen napitettu, punainen, musta ja viheriä villahuivi kaulaan käärittynä ja päät liivin sisäpuolelle pistetty. Villahuivin yläpuolella näkyi paidankauluksesta hieno viiru, ja pieksusaappaitten asemesta oli hänellä nyt jalassa rasvanahkaiset saappaat. Ainoana ylellisyystavarana oli hänellä leveät, hopeiset kellon vitjat, joiden toinen pää päättyi napinläpeen pistettyyn koukkuun ja toinen pää oli renkaasta kiinnitetty liivintaskussa olevaan suunnattoman suureen kopeasti naksuttavaan hopeakelloon. Vitjat olivat hänellä perintienä, vaan kellon oli hän ostanut kauppamatkoillaan Tukholmassa.

Sannin lämmitellessä miehensä kontistuneita käsiä istuutui tämä kangaslaudalle hänen viereensä.

– Terveisiä pappilasta, Elsa muori! – Lauri alkoi puhella – pastorin rouva laittoi teille terveiset, muori.

– Vai laittoi, Jumala suokoon hänelle pitkän iän! – sanoi Elsa – Oliko hänellä mitä uutta haastettavaa? Miten jaksaa nuori pastorimme?

– Pastorin rouva ei tiennyt mitään uutta hän; mutta pastori – joka näkyi kyllä hyvin jaksavan kertoi varsin ikäviä uutisia.

Herra meitä varjelkoon, mitä nyt lienee tapahtunutkaan? kysyi Elsa muori tuskastuneena.

Vielä ei ole mitään vaarallista tapahtunut, vaan pastori kertoi että luullaan sodan tulevan.

Tuo kuulema, tuo "sota" sana vain, teki Elsa muoriin hervostuttavan vaikutuksen. Hän lykkäsi jalallaan rukin luotaan ja yritti nousemaan, mutta vaipui takaisin penkille. Jokainen hänen jäsenensä tärisi, kasvot olivat kuolon kalvakkaat ja isot mustansiniset silmät tuijottivat liikkumattomina eteensä.

– Sota... sota! Ettäkö tulisi sota, mitä puhut sinä sodasta? hän huusi ja meni aivan voimattomaksi.

Sanni ja Lauri kiiruhtivat pelästyneinä hätään, vaan eipä tässä juuri ollutkaan mikään apu tarpeen; sillä Elsa muori, kun pääsi ensi hämmästyksestään, alkoi vähitellen toipua ja hillitä tunteitaan, joten vähän vain enää vapisi.

Lauri kun huomasi kuinka pahaa hänen kertomansa uutinen oli Elsa muorille tehnyt, rupesi, lieventääkseen sen vaikutusta, lohduttelemaan:

– Niin, tuota noin, hän vain tarkotti, että saattaisi ehkä sota tulla. Eihän se silti ole ollenkaan varmaa. Ja vaikkapa tulisikin, niin eihän vaara toki meitä uhanne.

Näyttäytyäkseen tyyneltä Elsa koetti minkä kykeni pakottaa mielensä rauhottumaan.

– Ja ketä vastaan sotaa ruvettaisiin käymään? – kysyi.

– Ketäpä muuta kuin Ryssää – Lauri vastasi – mutta tänne asti hän ei toki yrittäne.

– Entä mistä se pastori tiesi sodan tulevaksi?

– Sanomissahan tuo kuuluu olleen luettavana – selvitteli Lauri.

– Mistä syystä sota tulee? kuulusteli yhä Elsa muori.

– Ryssä kuuluu haluavan maita merenrannalla ja syystä siitä hän pyrkii vallottamaan Suomenlahden rannikot, eikä Ruotsi kuulemma vähällä siihen suostu, tietääpä sen.

Muihinkin pirtissä olijoihin oli sodan viesti vaikuttanut hämmästystä. Ja lukuun ottamatta Sannia, joka oli kiiruhtanut Elsaa tukemaan, kaikki muut olivat seisauttaneet työnsä ikäänkuin jäykistyneinä samaan asentoon, ihmetyksellä odottaen selvitystä oliko huhussa perää.

Mutta ei keneenkään koskenut viesti niin kipeästi kuin Elsa muoriin. Aavistiko hänen sielunsa kaikkea sitä kurjuutta ja surkeutta, joka oli kohtaava maata ja kansaa? Näkikö hän hengessään minkämoista kaameata tulevaisuutta kohti oltiin menossa? Vai arvasiko hän ehkä niitä kärsimyksiä, joita itse tulisi kokemaan, kärsimyksiä, jotka saattaisivat hänet toivottomuuden partaalle asti?

Turha vaiva, mitäpä meidän tarvitsee ruveta hänen tuumiansa urkkimaan. Jolla on paljon menetettävää, hänen täytyy paljon pelätä. Elsa muori oli onnellinen; hänellä oli kaikki mitä tämän maailman hyväksi sanotaan ja lempi kaikella sydämmensä lämmöllä lapsiaan; paljosta oli hänen oltava pelossaan.

Ensi toimi, johon hän ryhtyi, mielensä kun oli päässyt vähän rauhottumaan ja pastorilta kun oli saatu kaikki ne tiedot mitkä hän osasi asiasta antaa, oli sanan saattaminen pojille Jurvan taloon Tervolaan. "Sillä", arveli hän, "kentiesi kuinkakin pian viholliset ovat kimpussamme".

Vaikka Lauri koetti vakuuttaa hänelle, ettei tuohon pelkoon ollut vielä minkäänlaista syytä, koskapa sota oli käytävä kaukana näiltä mailta ja luultavasti pysyvä niiden maiden rajojen sisällä, joita se oikeastaan koski, Elsa muori pysyi kumminkin vaatimuksissaan; ja lopulta päätettiinkin, että isännän itsensä on lähteminen matkaan, jottei mitään erehdyttäviä puheita pääsisi leviämään kansaan ja turhanpäiten säikäyttämään sitä, ja kun Sanni tarjoutui Laurille matkatoveriksi, Elsa muorin piti jäädä kotimieheksi.

Kiiruhtakaamme kumminkin ennen noita matkustavaisia tutustumaan Jurvan perheeseen ja niihin olosuhteisiin joissa he elivät, sillä näiden molempain perheiden elämänvaiheitahan tämä kertomus aikookin kertoella.

III.

JURVA. -- TERVOLAN KIRKONTAPULIN ISO KELLO.

Elsa muorin kaksi poikaa oli, kuten mainittiin, isänsä kuoleman jälkeen perinyt Jurvan talon Tervolassa. Tervola on Kemin kappeli ja sieltä kuuden peninkulman matkan päässä jokea ylöspäin. Joka nykyiseen aikaan matkustaa näillä seuduin ja pyrkii Kemistä Rovaniemelle, huomaa varmaan, Tervolan kautta ajaessaan, että se tienoo merkillisesti eroaa naapurikunnista. Mieli käypi siellä yhtä apeaksi kuin lukon takana istuessa rautatievaunuissa, missä ei muuta hupia ole kuin pienestä akkunasta katsella näköalaa, joka kylläkin laajalta näyttää, vaikka sitten äkkiarvaamatta katoaa kun juna pujahtaa halki kallion louhitulle tielle, jolloin kohta akkunan takana olevat yksijonoiset harmaat seinät pimentävät vaunut ja painavat mielen alakuloiseksi.

Tuonlaisen surkastuttavan vaikutuksen Tervola tekee mieleen sekä luontonsa että väestönsä puolesta. Tasatantereinen Kemi vihannoivine nurmineen, rehoittavine vainioineen, komeine Kemijokineen ja kaukaisessa idässä siintävine Kivalovuorineen tarjoo, varsinkin jos tuohon lisäksi luettelee nuo pulskan näköiset valkoisiksi tai punaisiksi maalatut lukemattomat talot ja mökit, matkustajan katsottavaksi mitä mielyttävimmän näköalan. Sieltä kun sitten saapuu Tervolaan, missä talo siellä toinen täällä ikäänkuin toveria vailla ikävyyttään vaikeroipi ja missä mäennyppylät ja kukkulat ovat pianpa ainoat, jotka autiolle luonnolle antavat vaihtelevaisuutta, niin tuntee itsensä ihan kuin toiseen maahan siirretyksi. Toisella puolen Tervolaa, Rovaniemellä näet, alkaa jälleen samanlainen luonto kuin Kemissäkin, vaikka paremmin ylänkömaan tapaisena.

Sama ilmiö huomataan siellä mitä kansan luonteeseenkin tulee. Kemi- ja rovaniemeläiset kun ovat vilkkaat, rivakkaat ja yritteleväiset sekä puhtautta ja soreutta suosivaiset, niin tervolaiset ovat pianpa joka kohdassa heidän vastakohtansa. Joku harvinainen poikkeus tuolla täällä, kuten esim. muhkea ja siisti Romsan talo, ei voi tietysti mitättömäksi tehdä näitä huomioita.

Mutta siihen aikaan, jolloin kertomuksessamme mainitut tapaukset tapahtuivat, ei ollut vielä laita semmoinen; ja tässä tulemmekin niiden syiden perille, jotka ovat vaikuttaneet asian nykyistä tilaa. Ellei ota sitä lukuun, että Tervolan luonto oli jylhempi, maa harvempaan asuttu ja kansa köyhempi, niin Tervolan ja Kemin asukkailla ei ollut sanottavaa erotusta, ja sehän olikin sama väestö, sama kansakunta. Tosin paikan syrjäisyys vaikutti että sivistyksen virvoittava virta ei osunut sinne niin läheltä kulkemaan kuin Kemiin, mutta syrjäisempänähän vielä ja etäämpänä oli Rovaniemi, ja kumminkin Rovaniemi on nyt päässyt edelle Tervolasta. Syy siis ei ole yksistään siinä, että Tervola on syrjässä erillään, vaan ennen kaikkea siinä, että Kemi ja Rovaniemi kun saivat pitää varsinaisen oman väestönsä, joka vähitellen askel askeleelta on kehittynyt nykyiselle sivistyskannalleen, ovat Tervolaan aikoinaan siirtyneet melkein ihan uudet asujamet, jotka, niillä kun oli oudot tavat ja outo mielenlaatu, saivat täällä ikäänkuin uudelleen alkaa elämänsä, vastaanottaakseen vähitellen uutta virkeämpää elinvoimaa sikäläiseltä pohjolaiselta sekarotuiselta kansalta.

Tämä uusi väestö oli niiden levottomien aikojen tuoma, joihin kohtsiltään kertomuksemme siirtyy ja sen verran on siis tuossa kohden nykyisyys kehittynyt entisyydestä. Se kansa, mikä nyt asuu Tervolassa, ei ollut siellä tämän kertomuksemme aikana. Silloin asui siellä sama kansa kuin Kemissä, Rovaniemellä ja muissa naapurikunnissa, kansa, millä on tuo omituisen selväpiirteinen luonne, jota maakuntansa mukaan sanotaan Pohjolaiseksi; tätä nykyä sitä vastaan asuu Tervolassa sekarotuinen kansa, johon parhaasta päästä arvellaan kuuluvan hämäläisiä, jonkun verran savolaisia ja aivan vähän kainulaisia. Tämän muutoksen aikaansai Isoviha. Siihen määrään näet vihollisten luodit, sodan synnyttämä nälkä ja tämmöisten kovain aikojen kintereissä tavallisesti kulkeva tautisuus olivat vähentäneet asukasluvun, että kun rauha vihdoin saatiin ja kansa taas pääsi muuttamaan omille pesäpaikoilleen takaisin, se oli niin vähäksi huvennut, että moni paikkakunta jäi asukkaista ihan tyhjäksi. Näihin paikkakuntiin silloin siirtyi lukuisasti väkeä muista maakunnista. Ja monin paikoin nämä näin syntyneet siirtokunnat aikaansaivat tärkeän muutoksen kansan elämässä.

Mutta, kuten sanottu, vielä asui Tervolassa samaa kansaa kuin Kemissäkin. Kuuluttuaan noin 400 vuotta vaatimattomana "kylänä" vain nykyiseen emäkirkkoonsa, rakennettiin sinne vihdoin edellisen vuosisadan alkupuolella, 1627, oma kirkko ja puoli vuosisataa myöhemmin, siis neljännes vuosisataa ennenkuin kertomuksemme alkaa, saatiin sinne vakinainen pappi. Mutta vähäinen oli vielä seurakunta, ja tähän aikaan kappelin väkiluku ei noussut varsin 300 henkeen.

Näistä kolmestasadasta oli Elsa muorin pojat Pekka ja Antti etevimmät. Heidän talonsa oli isoin ja heidän tiluksensa laajimmat. Pekka oli veljeksistä vanhempi. Hän oli kookas vaikka laihanlainen, mustaverinen, ja ylehensä hän oli jäänyt aivan osattomaksi äitinsä kauneudesta. Poskessa kun myötään pyöritteli mälliä, näytti hän sangen naljakkaalta. Reipas ja iloinen velikulta oli hän muuten ja aika hölppähuuli. Rupattamishalunsa tähden kuin myös ulkonaisesta asustaan välinpitämättömyytensä vuoksi ja muihin hänen hullunkurisuuksiinsa nähden arvelivat ihmiset keskenään että "lienee sillä Pekalla joku kaira longallaan". Pekalla kyllä oli vihiä näistä ihmisten arveluista, mutta huoli niistä viisi, antoi ihmisten tuumia minkä mieli teki, hoiti talon ja tilukset hän, jotta paremmasta ei puhettakaan. Kerta oli Pekkakin haaveillut elämän kumppalia, mutta ei ottanut se tuuma toteutuakseen. Hänen lemmikkinsä oli Antti veljensä nykyinen vaimo. Mutta Pekkapa ei ollut herkkätunteinen, taipui tapahtumaan, yksin riisti ja raasti edelleen. Huhuttiin kyllä, että kun Elli – siksi tyttöä sanottiin – oli Antille ruvennut, joten Pekan piti peräytyä, hän, Pekka, silloin oli heittäytynyt hieman synkkämieliseksi, mennyt metsään ja viipynyt siellä kaiken päivää, vaan sieltä kun takaisin palasi, oli hän ollut ihan samanlainen kuin ennen; ja kysyttäissä missä oli käynyt vastasi käyneensä linnustamassa ja niine hyvineen sieppasi povestaan puolen tusinan mettikanoja ja paiskasi pirtin permannolle. Häissä oli hän rattoisa ja lystikäs kuin muutkin, eikä hänen tapansa ollutkaan itkeä tillittää. Kumminkin hän oli oikein toden takaa lempinyt Elliä, ja lempi yhäkin; mutta nythän oli Elli Antin vaimo ja Pekka ymmärsi kyllä, että siihen asiaan hänen ei tullut puuttua ei sekautua, piti siis surunsa omanaan eikä ollut siitä tietävinäänkään. Ei kateutta eikä vihaa hän päästänyt likimaille, piti päin vastoin paljon Antista ja Antti hänestä. Antin ruvettua naimisiin naapurit ilvehtivät, että Pekka oli ruvennut "kivikonttia" kantamaan, mutta Pekkapa ei tuosta pikkuistakaan piitannut.

Monessa kohden oli Antti Pekan vastakohta. Valkoverinen oli hän ja kaikinpuolin pulska mies. Hänen säännöllisistä kasvojen piirteistään huomasi kohta hänen tulevan äitiinsä. Ja yhtä vähän kuin Pekka välitti ulkonaisesta asustaan, yhtä paljon sen Antti teki. Hän oli aina siististi puettuna, itse työssäkin ollessaan, ja säntilleen ja somasti toimitti hän kaikki tehtävänsä. Pekan vastakohtana oli Antti harvapuheinenkin, oli malttavainen ja kiivastelematoin, miltei hidasluontoinen tai uneksivainen, ellei mitään erinomaisempaa tullut häntä virkistämään.

Oli siis Pekka noista kolmesta siskoista ainoa, joka tuskin ollenkaan tuli äitiinsä, ellei toki sielunkykyjensä puolesta, sillä mitä niihin tulee, oli Pekka empimättä etevin, vaikka näyttikin ulko-olennoltaan nololta. Elsa muori, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta ja joka jo Pekan lapsena ollessa oli pannut parastaan tehdäkseen hänestä "siivon" miehen, tiesikin arvostaa hänen hyviä avujaan, vaikka seurasihan äidin silmä mieluummin pulskaa Antti poikaa.

Talo oli heillä yhteinen ja veljellisessä sovussa he sen hoitivat. Pekka oli paitsi sitä harras kalastaja ja toi kesät talvet runsaasti kalaa taloon; oli hän innokas metsämieskin, joten metsänriistastakaan puutetta ei ollut. Antti, joka ei ollut niin ripeäluontoinen kuin Pekka, piti taloudesta huolen ja teki puuastioita ja työaseita. Niin oli kummallakin oma työalansa ja rakkaus ja tyytyväisyys talossa asusteli.

Sunnuntai oli. Tervolan kirkonkellot olivat ensi kerran soineet yhteen. Jurvan talossa istui kaikki talon väki pirtissä. Äskettäin oli einehditty ja nyt odotettiin toista yhteen soittoa, jotta päästäisiin lähtemään kirkkoon.

Antti pisti tupakaksi ja Pekka varustelihe uudella mällillä. Elli hääräili pitkän einepöydän riisunnassa, jossa toimessa häntä auttoi kaksi verevää piikaa ja esteli kaunis mustatukkainen poika, joka pitäen kiinni hänen hameestaan yhtäperää pyöri hänen jaloissaan. Punaposkinen oli Elli ja pyöräkkä, sukia ja sorea niinkuin maalaisimpyet useinkin.

– Mikä nyt? – kummasteli Antti kuullessaan kirkon kellojen taasen soivan – soitetaanko jo toistamiseen yhteen?

– Ei, se on vanha Reeta joka haudataan – vastasi Riitu, ruotimummu. – Hän on päässyt rauhaan hän; sitä tietä tulee meidän kaikkein vaeltaa. Herra siunatkoon meitä.

Pekka pyöritteli mälliänsä ja yritti jotakin sanomaan, mutta Elli, joka riisuttuaan pöydän oli poika sylissä istahtanut penkille kappaleen matkaa miehestään ja nyt pää kallellaan kuunteli kellojen sointia, keskeytti hänet.

– Kuulkaahan miten juhlallisesti kellot tänään soivat. Mielelläänhän niitä aina kuuntelee, mutta tänään soivat kuin olisi niissä elävä sielu, tuumaili Elli.

Muutkin kuuntelivat.

– Totta tosiaan – siihen Pekka – tänään saisi Elsa muori olla täällä niitä kuulemassa, hän joka niin hullusti rakastaa tuota isoa kelloa.

– Niin, kuulesta Antti – Elli pyysi, kääntyen miehensä puoleen ja nyppien pari pölyhiukkasta hänen pyhätakistaan – olen niin monta kertaa kuullut puhuttavan Elsa muorin rakkaudesta tuohon isoon kirkonkelloon; entä jos sinä nyt ajanratoksi, vartoessamme täällä kirkonmenon aikaa, kertoisit minulle miten se alkunsa sai. Muut kaikki näkyvät tietävän tuota juttua, minä vain en ole sitä oikein vielä kuullut.

– Sinä et ole näiltä tienoin kotoisin, siitä syystä on se sinulle outo. Muuten osaakin Pekka paremmin kertoa sen kuin minä, ja kyllä hän kertoo mielellään jos sinä pyydät.

Hymysuin Antti tätä sanoi, viitaten sillä sekä Pekan vanhaan rakkauteen Elliin, joka ei ollut mikään salaisuus, että hänen taipumukseensa "pitää puheita", joksi Antti leikillä sanoi Pekan pakisemishalua.

Elli vilkutti hymyhuulin silmää miehelleen, kääntyi sitten Pekkaan ja sanoi sievästi pannen painoa ensi sanalle:

Rupeaisiko Pekka kertomaan meille tuota juttua?

– Totta vissiin – Pekka kiiruhti vastaamaan – Elli kun... "Elli kun pyytää", hän yritti sanomaan, iloissaan siitä että Elli oli niin ystävällisellä äänellä pyytänyt, vaan toimentui kohta, katsoi lattiaan, sitten yhtäkaikkisesti ympäri huonetta ja sanoi: – Elli kun haluaa, niin miksikäs ei; pianhan tuo on kerrottu. Elsa muorihan on tuon kellon tänne hommannut, ja siitä syystä rakastaa hän sitä, kuten ihminen yleensä rakastaa kaikkea, jonka tähden hän on paljon työtä tehnyt ja vaivaa nähnyt tässä mailmassa, ja on se siihen lisäksi kahdesti pelastanut hänen henkensä, joten kiitollisuuden tunnekin on siihen yhtynyt, ja luulenpa että jos kello hävitettäisiin, niin kuolisi Elsa muori suruun tai tulisi ainakin hulluksi.

– Mutta eikö Pekka tahtoisi tarkemmin selittää tuota? Elli pyysi, katsoen Pekkaa suoraan silmiin.

– Vallan mielelläni, jos vaan tekee mieli kuulla – suostui Pekka ja alkoi kertoella:

"Siihen aikaan Tervolan piti saaman oma pappi, siellä kun ei näet ollut lähes puoleen vuosisataan pappia ollut eikä muuta jumalanpalvelusta pidetty kuin mitä toisten seurakuntain papit pitivät. Tapulissa lerkkui vaan yksi kello, pienempi niistä jotka nyt ovat siellä. Seurakunta sai silloin kehotuksen kerätä rahoja toiseen kelloon, sillä kaksihan niitä aina olla pitää, vasta yhdessä kun voivat aikaansaada sen kauniin soinnun, joka soinnuttaa mielen hartauteen ja rukoukseen. Tervolaiset ryhtyivät pontevasti keräykseen käsiksi ja saivatkin kokoon minkä minkin varat myönsivät. Mutta kunta oli harvaan asuttu ja asujamet köyhiä. Pian sitä huomattiin että täällä kokoon saadut varat olivat tarkotukseensa riittämättömät ja että koko puuha katkeaisi kesken, elleivät naapurikunnat rupeaisi auttamaan."

"Siihen aikaan oli Elsa muori sorea kahdeksantoista vuotias impi. Häntä kehuttiin yleisesti Kemin kauniimmaksi tytöksi. Neidonpa alkoi sääliksi käydä tervolaisten kohtalo, varattomuuden takia kun eivät kyenneet hankkimaan jotakin muka niin välttämättömän tarpeellista kuin kirkonkello ja kun heidän keräämänsä rahat lisäksi jäisivät hyödyttömiksi. Hänpä siis otti nyt ajaakseen asian ja kehotti varakkaita kemiläisiä uhraamaan roposensa hyvään tarkotukseen. Eikä hän tyhjiin sanoihin tyytynyt, vaan ryhtyi todenteolla toimeen. Hän tiesi olevansa soma tyttö, johon kaikki nuoret miehet mielihyvällä iskivät silmänsä ja jolta eivät malttaneet mitään kieltää. Nyt alkoi hän kulkea talosta taloon rikkaassa kotipitäjässään keräten rahaa tarkotusta varten hankittuun säästötölkkiin, johon antaja itse sai pistää antimensa. Moni pisti siihen kirkkaita riksiä oikein miellyttääkseen kaunista kerääjätärtä. Kuta enempi annettiin sitä tyytyväisempi oli tyttö ja sitä hempeämmin hymyilivät hänen silmänsä kiitosta antajalle. Ja noitten silmäyksien tähden vain pani moni nuori talonpoika tai isäntä toistamiseen rahaa säästötölkkiin ja nyt runsaammin vielä kuin ensikerralla. Niin tavoin alkoi keräys rutosti edistyä. Esimerkki vaikutti, että muutkin nuoret neidot ryhtyivät samanlaiseen kokoilemiseen, joten muistakin paikoin riennettiin antamaan rahoja. Näinpä oli nyt saatu kokoon koko nätti summa: tuhatkaksisataa riksiä, joka yhdessä niiden kahdensadan riksin kanssa, joita ennestään oli koottu, riittikin jo komeaan kirkonkelloon, jonka tilaamiseen Tukholmasta kohta ryhdyttiin".

"Mutta kaikki tiesivät ja tunnustivat että Elsa oli ennen muita uupumattomalla uutteruudellaan tämän aikaansaanut, ja siitä häntä kilvan kehuttiin. Vanhat ennustivat hänestä jotain suurta tulevaksi, nuoret pyrkivät kaikki hänen tuttavuuteensa. Naineet kiittivät sitä miestä onnen myyräksi joka moisen hempukan saisi ja paki parastansa panivat nuoret miehet päästäkseen hänen suosioonsa ja kiittivät hänen tointaan varsin vain saadakseen nähdä hänen punastuvan ja ujostelevan tai puheen aluksi vain pyrkiessään hänen pakinoilleen."

"Vihdoin saapui kello Tukholmasta. Ylimmillään oli silloin ilo. Vanhat ja nuoret riensivät katselemaan kun se kirkontapuliin ripustettiin. Vihittävä oli se virkaansa samassa kun ensi kerta sillä soitettiin".

"Osaantui niin, että tänne määrätty uusi pappi, joka oli entisen kirkkoherramme veli ja nimeltään Tuderus äskettäin oli saapunut. Juhannus oli tulossa, ja silloin oli määrä kirkonkellojen ensi kerran soida yhteen. Mutta Kemissä oli myös vanhan tavan mukaan juhannuksena rippikoulunuoriso ensi kerta laskettava Herran ehtoolliselle. Miten olikaan, papit suostuivat keskenään että nuo molemmat juhlallisuudet yhdistettäisiin. Tätä juuri olivat nuoret rippikoulutytöt, joiden joukossa Elsakin, hartaasti toivoneet. Ja tietysti pojat toivoivat samaa. Mikä saattoikaan olla niille siis mieluisampaa kuin se kuulutus, joka seuraavana sunnuntaina luettiin julki kirkossa, ja jossa ilmotettiin, että rippikoulunuoriso lasketaan ripille Tervolan uudessa kirkossa jolloin myös kirkonkellot vihitään ja uusi kappalainen asetetaan virkaansa."

"Ja kuka vain kynnelle kykeni, kyllä hän sinä pyhänä painui Tervolaan päin, joten se kumma tapahtui, että silloin Kemin vanha kivikirkko oli miltei typö tyhjä. Mutta Tervolan kirkkoon ei mahtunut toinen puolikaan sinne kiiruhtavasta kansasta, vaan uteliaat saivat ulkopuolella seista. Juhlallinen oli tuo päivä ja uusi kello kun ensi kerta kumisi, kyllä oli silloin ihastus korkeimmallaan. Moista ei oltu ikinä kuultu, niin vakuuttivat kaikki."

"Mutta miten kuvata Elsan iloa ja riemua tänä hänen kahdenkertaisena juhlapäivänään? Siihen en kykene, vaikka muori kyllä monasti mitä kauniimmasti on minulle siitä kertonut. Mutta kaikki hyvin muistavat, kaikki tytöt olletikin, miten harras ja herkkä mieli on ensi kerta kun ripille lasketaan. Kummako siis että Elsa muori oli haltioissaan, hän kun vielä riemuitsi uudesta kirkonkellostakin. Ensi läppäykset kun kuuluivat, oli hänen sielunsa ikäänkuin liitänyt mukaan avaruuteen kellon värisevillä äänilaineilla ja aina siitä hetkestä tuo kaunis kello on tuntunut hänelle ikäänkuin osalta hänen omasta olemuksestaan."

Pekan tätä juuri kertoessa kuului kellojen kumiseva yhteensoitto. Kaikki kavahtivat istuviltaan joutuakseen kirkkoon.

– Jo on aika kiiruhtaa, toinen kerta kun yhteen soipi – arveli Antti.

Niin, suoritaanpa matkaan – Pekkakin hoputteli ja pujottelihe turkkiinsa.

– Kaiketi saamme vielä kuulla kertomuksen jatkon? Elli kysyi, kääntyen Pekan puoleen.

– Vallan mielelläni.

Joutuin nyt pukeuduttiin ja lähellä olevaan kirkkoon kiiruhdittiin, ja hyvään aikaan sinne jouduttiinkin.

Pekan kertomus oli suuresti miellyttänyt kuulijoita. Elli olletikin ilmeisellä ikävällä odotti iltaa saadakseen kuulla lisää Elsa muorin elämänvaiheista. Pekka oli Ellin mielestä perin taitava tarinoija, ja tarkkaan kun katseli, niin oli hän muutenkin potra poika, vaikka kuitenkaan ei niin miellyttävän näköinen kuin Antti.

IV.

JATKOA EDELLISEEN. -- MUUTAMIA ELSA MUORIN ELÄMÄNVAIHEITA. --

VIERAITA.

Oli saman päivän iltapuoli.

Pyhä kun on lepopäivä, ei kukaan silloin ole työssä maalla. Kirkolle tultua tervehditään tuttuja kirkonmäellä ennenkuin jumalanpalvelus alkaa ja haastellaan niitä näitä, sitten mennään kuulemaan mitä papilla lienee sanomista, ja kirkosta päästyä kukin rientää kotiinsa päivällisen syöntiin. Iltapäivällä kyläläiset käyvät tervehtimässä toisiaan; pirttiin silloin kokoutaan kylän kuulumisia utelemaan.

Jurvaan oli nyt kokounut joukko kyläläisiä. Nuorukaiset juttelivat tyttöjen kanssa, kerrottiin ketkä olivat kirkolla käyneet ja laskettiin leikkiä viime viikon lysteistä; miehet istuivat piippunysä hampaissa ja puhelivat totisista asioista, päivän saarnasta, papeista, vuodentulosta ja maan hyväonnisesta tilasta, nyt kun ei pitkään aikaan sodan rasituksista oltu mitään tietty j.m.s.

Käyttääksemme hyväksi kylässä ja ihmisten mielissä vallitsevaan huolettoman rauhallisuuden, viivähtäkäämme hetkinen tässä, ja tehkäämme se sitä mieluummin kun kertomuksemme juoksussa kylliksemme vielä rauhattomuutta nähdään. Kuunnelkaammehan sitä pakinaa, jota Jurvan tilavassa pirtissä pidettiin, niin opimme siinä sivussa tarkemmin tuntemaan muutaman kertomuksemme etevimmistä henkilöistä.

Pimittää jo alkoi. Elli, talon emäntä, kehotti piikojaan virittämään valkeaa takkaan, ja pian räiskyikin siellä iloinen roihu. Tuommoinen rattoisa roihu on aina miellyttävä ja puoleensa pyytävä, olletikin kun, niinkuin tänään, oli kolea ilma. Kaikki siirtyivät hiljoilleen lähemmäs liedettä.

Mieli kun on rauhasa, palajaa se kernaasti menneisiin aikoihin. Niin nytkin. Elli ehdotteli, että vieraat yhtyisivät hänen kanssaan pyytämään Pekkaa heille kertomaan miten iso kirkonkello oli pelastanut Elsa muorin hengen. Kyläläiset kaikki tunsivat Elsa muorin, joka niin kauan oli asunut heidän keskellään. Ja useimmat kyllä tiesivätkin tuon jutun, mutta saattoihan sen yhtä hyvin kuulla vieläkin kerta kuin istua tuossa tyhjää tuumailemassa. Suostuivat siis Ellin ehdotukseen, ja Elli, kääntyen Pekan puoleen, kysyi suopeasti:

– Niin, mitä Pekka itse arvelee? Haluaisitteko nyt kertoa meille lisää tuota aamullista kertomustanne.

– Hei, miksikäs ei, mielenne jos tekee kuulla vastasi Pekka, pureskellen mälliään.

Siirtelihe sitten lähemmäs liedettä ja asettui niin roihuvalkean paisteen rajalle, jotta mukavasti saattoi siirtyä, kasvot joko varjoon tai paisteeseen, sen mukaan, kyykistyikö eteenpäin vaiko oikasihe kenoon; itse silti saattoi hyvästi nähdä kaikki kuulijansa. Rykäsihän sitten puheen aluksi:

– "Niin, siihenhän Elsa muorin ripille-pääsöön se katkesi, Elsan suureen juhlapäivään. Miehelään mennessään hän joutui sitten asumaan tähän taloon ja sai sillä tavoin usein kuulla kelloin juhlallisen kuminan. Tähän yhtyneet muistot kartuttivat yhä enemmän hänen myötätuntoisuuttaan, joka vähitellen varttui oikeaksi rakkaudeksi, olletikkin sen jälkeen kun hänen henkensä tämän kuminan kautta kahdesti pelastui surman suusta".

– No, mitenkäs tuo kävi? Elli uteli.

– Kävi se sillä tavoin – Pekka aikoi selvitellä – että Elsa muori oli joutua sutten saaliiksi. Kolme vuotta oli hän ollut naimisissa. Oli talvinen pyhäaamu ja oikea kirvespohja-pakkanen. Muori oli valvonut yön erään neljänneksen päässä asuvan sairaan tykönä. Aamulla kun hän nyt palasi kotiin, keretäkseen vielä kirkkoon, oijusti hän jäitse muuatta polkua, mutta oli tuskin päässyt talon nähtävistä, kuin susilauma ulvoen karkasi joentörmää alas jäälle talon ja hänen välille ja alkoi ulisten ajaa häntä takaa. Kuolemaan asti kauhtuneena rupesi äiti juoksemaan minkä kykeni. Mutta mitäpä se häntä hyödyttäisi. Lähes neljänneksen matkaa oli hänellä vielä jälellä eikä taloja yhtään taipaleella. Henkensä uhalla hän juoksi, juoksi minkä ikinä jaksoi, ja sudet ulvoen kantapäissä. Vihdoin hän kaatui voimattomana ja hengästyneenä jäälle, petojen ruoaksi varmaankin. Jo oli yksi juuri purasemaisillaan häntä kurkkuun, ja se isku olisi ollut muorin loppu, kun kova kumina kajahti halki selkeän ilman. Ikäänkuin ammuttuina sudet lähtivät pakoon ja Elsa muori, joka hänkin tuosta heleästä äänestä oli kavahtanut ja kummeksien katseli ympärilleen, näki nyt vilahdukselta vain sutten keltaisine häntineen katoavan metsään kukin kulmilleen. Kiireesti hän hypähti pystöön ja lähti uudelleen juoksemaan. Pian tuli isäkin hevosella vastaan, hän kun oli varsin lähtenyt noutamaan äitiä. Ja niin äiti pääsi onnellisesti kotiin. Kirkontapulin iso kello pelasti hänet surmaan suistumasta. Alettiin näet silloin juuri soittaa "aamukelloa" kirkolla. Sen pituinen se.

– Jo vainen, jo – muisteli vanha kurttukasvoinen mies – kylmä oli se talvi ja sudet tokiottoiset. Selvästi muistan vielä miten iloittiin tuosta Elsa muorin eriskummallisesta pelastumisesta.

– Jo Pekka – yhtyi tuohan muuan vanha mummukin, miettiväisenä päätään vaaputtaen – on totta totisesti kertonut sen tapauksen nipasta napaan.

Pekka kyykistyi tulesta sieppaamaan palavan puukekäleen, jolla sytytti sammuneen piippunsa.

– Mutta kyllä vain Elsa sitä kelloa siunailikin! sama eukko päivitteli, joka äsken oli puhunut, läimäytti paremmaksi vakuudeksi kätensä yhteen ja tositteli, yhä syvemmin vaappuen ja laulavalla äänellä pannen painon ensi sanoille: voi vooih sentään!! en saata sitä niin suin sanoa!...

Olihan siihen toki syytäkin, mummuseni – arveli Antti, joka pelkäsi, että eukko rupeaisi liian suuresti voivottelemaan.

Elli oli aivan ihmeissään tuon tavattoman tapauksen johdosta.

– Mutta tuohan on eriskummallista! – hän ihmetteli.

– Ei eriskummallisempaa kuin toinenkaan tapaus – Pekka väitti.

– No minkälainen se sitten oli? Eikös Pekka nyt kertoisi siitäkin? – Elli pyysi, nostaen pikku poikansa syliin.

Jo vainenkin – Pekka siihen, ja alkoi edelleen tarinoida:

– "Viisi oli vuotta kulunut äsken kertomastani tapauksesta, ja Heinäkuun lopussa elettiin. Kesä oli ollut lämmin ja helteinen. Miltei joka ilta, karjan koteuduttua, paimen ilmotti jonkun lehmän hukkaan joutuneen, teille tietämättömille salomaahan sortuneen. Tuota menoa oli jo kauan kestänyt, jotta muorin alkoi harmiksi käydä. Hän pani rengit ja piiat liikkeelle kadonneitten lehmien etsintään, mutta mitäs tyhjää, eihän niitä löytynyt. Vihdoin muutamana keskiviikkoaamuna, kun paimenpiika tuli kotiin, julistaen että jälleen oli kaksi lehmää kadoksissa – hukassa oli nyt kaikkiaan seitsemän lehmää – silloin muori ei enää voinut hillitä harmiaan, vaan puhkesi torumaan palkollisia siitä, että olivat huolimattomia ja vaarinpitämättömiä, ja sanoi lähtevänsä itse huomenna hakemaan elukoita".

"Torstaiaamuna ennenkuin kukko oli kenkinyt, läksi hän matkaan, isävaarin varotuksista huolimatta. Kaksi renkiä ja paimenpiian otti hän joukkoon. Oli määrä palata illalla eikä syystä siitä otettu kuin vallan vähä evästä konttiin".

"Ilta kun tuli, palasivat rengit ja paimen ja kävivät suuresti kummiinsa, kuullessaan ettei ollut emäntää vielä näkynyt Tuopa tuntui huolettavalta. Palkolliset selvittivät syöneensä vielä päivällisen emännän kanssa metsässä, mutta sittemmin eivät olleet häntä nähneet. Ehtoo ehätti loppuun eikä emäntää kuulunut ei näkynyt".

"Jo alkoi vaari todenteolla hätäytyä, pani kaiken väkensä kadonnutta etsimään ja lähti itse joukkoon hänkin. Ei löytynyt. Etsittiin kaiken yötä, turha vaiva. Huomenaamuna lähdettiin uudelleen oikein miehissä, tutkittiin metsät poikki ja pitkin. Vielä mitä, saa tyhjät pyytämättäkin. Lauantaina yhä laajemmalta etsittiin, aina Kivalovuorille asti, no sen selvempää ei tullut. Ei nyt muuta voitu uskoa kuin että joko pedot ovat häntä raadelleet tai hän on jonnekin nälkään nääntynyt".

– Voi hyvänen aika sentään; no, mutta mihin oli hän sitten joutunut? – Elli tuskitteli.

"Muori oli eksynyt metsään", Pekka selvitteli. "Kaksi vuorokautta hän harhaili erämaassa ihan suojattomana, ja ravinnokseen hänellä ei ollut muuta kuin vähäväkiset marjat mättähillä, kunnes kolmantena vuorokautena hänen voimansa olivat niin uupuneet, että voivuksissaan vaipui maahan".

– Ja siitäkö hänet sitten löydettiin?

"Ei, häntä ei löydetty. Muori makasi yhä siinä ikäänkuin kuolon horroksissa, samalla paikalla, johon oli vaipunut, kunnes kova, värähtelevä ääni tutisutti hänen hermojaan ja herätti hänet eloon jälleen. Tuo ääni oli hänelle tuttu. Hän ponnisti viimeisetkin voimansa, jotta pääsi pystöön, ja lähti kävellä hoippumaan sinne, mistä päin ääni kuului. Hänen askeleensa ohjasi Jumala ja tuon äänen vielä kumistessa oli hän jo päässyt tutuille poluille. Taasenkin se oli iso kirkonkello, jonka ääni oli hänet pelastanut, tällä kertaa nälän ja voimattomuuden uhkaavasta surmasta".

– Totisesti, niin se oli – niin vakuutti joukosta muuan mies – sillä minähän se olin, joka silloin sapattia soitin isolla kellolla.

– Ihmeellistä sentään! – Elli kummasteli – mutta miten kerkesi hän perille sill'aikaa kuin kelloja soitettiin, ja kumma oli, että soitto saattoi kuulua kauas erämaahan.

– Muori metsiä kahakäteen taivaltaessa kaiketikin tietämättänsä vihdoin oli lähestynyt kotia, – Pekka piti luultavana.

– Entä mistä syystä eivät löytäneet häntä, jotka olivat lähteneet hakemaan?

– No, ensi päivinä, jolloin hän oli etäämpänä, etsittiin häntä lähimetsistä. Toisena päivänä oli hän jo tehnyt mokoman kierroksen, jotta oli mahdoton saavuttaa. Ja kolmantena päivänä kun haettiin kaukaisimmista metsistä, oli hän jo lähempänä, ja sillä konstin kävi vaikeaksi löytää.

– No mitä Elsa muori siihen, kello kun jo toisen kerran kuminallaan pelasti hänen henkensä? – Elli taas kysäsi.

– Mitä lienee siihen sanonut, sitä en kyllä tiedä, sen vain tiedän, että noiden tapahtumain jälkeen arvostaa hän kelloa kalliimmaksi paljon kuin tavallista kirkonkelloa vain – Pekka vastasi.

– Niin, on tuo sangen merkillistä – puuttui puheeseen se mies, joka ennenkin oli puhunut. – On siinä olemassa aivan kuin jonkinlainen yhteys Elsa muorin ja kirkonkellon välillä, ja aivan kuin tuolla kellolla olisi sielu, joka vaatii häntä osottamaan kiitollisuutensa sille, joka enite on hänen puolestaan vaivaa nähnyt.

– Ja jos Elsa muori kuolisi – yhtyi joukkoon ruotimummukin, ikäänkuin edellisen puhujan ajatuksen juoksun jatkoksi – niin luulempa, totta toisen kerran, että kello ihan itsekseen rupeaisi surusta soimaan. Niin, tuota... – änkytti hän nyt, muka korjatakseen puhettaan, Antin tyytymättömiä silmiä nähdessään, sillä Antti ei suvainnut taikauskoisia tuumia julkisesti lausuttavan vaikka itsekin oli vallan taikauskoinen vielä – tuota noin, niin jos...

Mutta ei hänen tarvinnutkaan ruveta selittämään mitä oli tarkottanut, sillä samassa kuului pihalta heleä kulkusten kilinä, ja kaikki hyökkäsivät akkunalle, nähdäkseen, mikäli pimeän tähden taisivat, kuka siellä lienee kartanoon ajaa luikuttanut. Mutta sisäakkunoita kun ei ollut talossa, oli pakkanen kattanut lasit, jottei läpi näkynyt.

Eikä uteliaisuus ollutkaan tarpeen, sillä pianpa, samassa piiramassa kuin kulkusten helinä taukosi, avattiin ovi ja sointuisa naisen ääni lausui "terve talolle".

Takka, joka oli iso ja ovenpieliseen nurkkaan neliskulmaan rakennettu, kaihti ovea näkymästä, jotta lieden lähellä istujat eivät tunteneet tulijaa ennenkuin hän sieltä valommas kävi.

Mutta Ellin ei ollut tarvis tällä kertaa odottaa vieraan lähenemistä, tunteakseen hänet. Sillä hätinä oli hän kuullut tulokkaan äänen ennenkuin ilosta kirkuen karahti hänen kaulaansa, niin turkkiin tyrsystetty kuin olikin vielä vieras, eikä puuttunut suinkaan iloisia tervetuliaisia:

– No terve, mielivieraani! terve tulemasi taloon! hän riemuitsi, hellittäen vihdoinkin tulokkaan käsistään – toki olet tervetullut! Vaan tulehan lämmittelemään valkean viereen, olethan aivan kylmästä tönkistynyt.

Kuljetti sitten Sannin – sillä Sanni se oli – valkean luo ja alkoi riisua häneltä päällysvaatteet. Tuossa tuokiossa oli se tehty, ja nytkös sitä nyykäytettiin tuttaville tuonne ja tänne ja parhaimmille pistettiin kättä, ja Antti ja Pekka, Sannin veljet, otettiin oikein syliin, tiettyhän se. Kaikki lausuivat Laurilan nuoren emännän tervetulleeksi hänen lapsuutensa kotiin, ja Sanni sanoi terveisiä Kemistä ja Elsa muorilta.

Antti, joka oli toimen mies, ensimäisenä muisti Lauriakin, ja sanoi rengeilleen:

– Joutuin miehet, menkää valjaista päästämään Laurilan isännän hevonen! Sillä on kai sinulla Lauri muassa, Sanni?

Ei hän vastaustakaan odottanut, vaan kiiruhti renkeinensä ulos. Palasi sitten melkein paikalla takaisin, tuoden mukanansa Laurin, joka oli kerennyt sitoa hevosensa kaivontolppaan kunnes saisi parempaan korjuuseen.

– Hei, terve teille, ihmiskullat! – Lauri huusi, huoneeseen astuessaan ja alkoi lyödä kättä tuttavilleen – maallahan ovatkin kaikki tuttuja – sitten päästi hän päältään pitkän ja leveän puna- ja viheriärantuisen vyönsä ja nakkasi penkille karhunnahkaisen turkkinsa. Istahti sitten tuolille lähelle liedettä parhaimpaan paisteeseen.

Kerrottu ja kuunneltu kun oli kummaltakin puolen kotikuulumisia – joista tärkeimmät tietysti: miten jaksoivat ystävät ja tuttavat, Elsa muori ennen muita sanoi Lauri, laskien kätensä Antin polvella jotta paukahti:

Se niin, Antti, nyt tulee sota!

Hän sanoi sen niin kovalla äänellä että kaikki kuulivat. Kummallista oli nähdä minkä eri vaikutuksen mihinkin teki tuo sanoma. Ääneen ei puhjennut kukaan puhumaan. Sillä jotakuta hämmästyksen mutinaa vaimoväen puolelta lukematta, katsoa tuiottivat kaikki äimistyneinä puhujaan, millä suu enemmin millä vähemmin ammollaan, sen mukaan miten valtavasti hämmästys vaikutti. Anttikaan ei puhunut mitään, sillä hänen luontonsa ei ollut nopeasti vaihteleville mielenliikutuksille altis, siinä kysyi aikaa ennenkuin hänen tunteensa selvisivät, mutta syvälle ne sitten laskeusivatkin, eivätkä hevin hälvenneet. Hän katseli Lauria, ikäänkuin odottaen mitä muuta hänellä olisi sanottavaa. Elli, joka yhtenään oli hyörinyt Sannin ympärillä, kanneskellut hänen vaatteensa "vieraskamariin" ja kaikin tavoin koettanut osottaa iloansa rakkaan vieraan tulosta, oli istuutunut Sannin viereen, paijaten hänen käsiään. Oli kyllä hänkin kuullut Laurin sanat, mutta lapsekas mieleltään kun oli, ei hän ymmärtänyt mitä pahaa tuossa sota sanassa oikeastaan oli. Vaan nähdessään miten muut kaikki olivat hämmästyksissään, hänkin alkoi vähitellen huolestua, tähysteli Anttia, Antista Lauria, ja sitten taas Anttia. Mutta niiden kasvoista kun ei sen selvemmästi asian perille päässyt, katseli taas toisia ja oli vallan ihmeissään. Pekka oli ainoa joka ei uutisesta ollut millänsäkään. Että sota oli tulossa ymmärsi hän. Mutta mitäs siitä. Sota oli tuleva samoin kuin mikähän muukin, joka tulee. "Olkoon menneeksi" olikin tuonlaisissa kohdissa hänen mielilauseensa. Hän siis nyt ensimäisenä puuttui puheeseen:

– Kas vain! – hän tuumaili – vai tulee tässä sota! Joutuneekohan talonpoika kärsimään?

Nyt pääsivät kielet kaikki sulamaan niin pian kuin ensi sana oli lausuttu. Sinkoili nyt kysymyksiä minkä ikinä kerkesi ja Lauri sai kertoa kaikki tietonsa. Puheltiin asiasta pitkin ja poikki, mutta vähitellen alkoivat mielet tyyntyä, kun huomattiin että sodan sekä mahdollisuus että keskuspaikka olivat niin kokonaan kaukaisia ja niin rupesi puhe vähitellen käymään sodasta yleensä vain.

– Mitä Elsa muori sanoi sodan viestit kun kuuli, hän joka kammoo sotaa pelkkänä sananakin? – kysyi tovin kuluttua Pekka, Sannin puoleen kääntyneenä.

– Niin äimistyi äiti, jotta pelkäsimme oikein sairaaksi käyvän – Sanni siihen.

– Eihän toki, ei se niin vaarallista liene – tuumaili Pekka – semmoinen sodan pelko hänellä vain on ollut lapsuudesta pitäen.

– Niin, hamasta siitä hetkestä kun hänelle tuli sanoma, että isänsä oli Kaarlo Kustaan puolella kaatunut Varsovan tappelussa – Antti selvitteli.

– Minkä tähden on sitten tuon sanoman muisto jäänyt niin syvälle hänen mieleensä? Lauri kysyi.

– Muori oli nuori silloin ja mieli sula kuin meden vaha. Siihen lisäksi oli hänen äitinsä sairas kun viesti tuli. Kolaus koski niin kovasti, jotta potilas paikalla kuolla kuukahti, ja täpärältä piti, ettei tytär mennyt mukaan. Mutta hän olikin vain viemistynyt – Pekka kertoi.

– Mutta ei tainnutkaan viestin tuoja ymmärtää säälivällä tavalla sitä ilmi lausua niille, joita se kipeimmin kohtasi – Sanni siihen.

– Senhän juuri aioinkin vielä mainita – myöntyi Pekka. – Oli ollut raaka ryökäle samanen sotamies. Ja hän kun rupesi oikein kuvaamaan tuota hirmuista tappelua kaikkine kauhuineen ja surkeuksineen, kertomaan silvotuista hevosista, rusentuneista ruumiista, miltä sääret pois ammuttiin, miltä miekka katkaisi käsivarret mikä kaatui luodin lävistämänä, miltä kalpa katkaisi pään, ihmiset sotkeusivat hevosten jalkoihin, hurjistuneet hevoset kentältä karkaessaan kavioillaan mäsäksi polkivat polosia, maassa matelevia haavotettuja, ja kaiken tuon ohessa oli mitä hirmuisinta melua, kiväärien ja kanuunanlaukauksien pauketta, johon lisäksi haavotettujen ja kuolevien parku ja porina – niin kyllä olisi vähemminkin herkkä sydän sortunut. Jos olisi joku ymmärtänyt keskeyttää tuon kamalan kertomuksen, olisi vaara välttynyt. Vaan hän kun sai häiritsemättä pitkittää, kävi niinkuin kerroin, että mummo kuoli ja tyttären mieleen jäi mokoma kaamea kauhu ikäänkuin tulella siihen poltettu, joka ei mahtane tällä puolen hautaa siitä hälvetä.

– Tosi se, ja siitäpä syystä muori kävikin aivan haltioihinsa, Lauri kun vain mainitsi hänelle sodasta – sanoi Sanni.

– Hän kun noin kammoo kaukaistakin sotaa, miten mahtaisikaan pelätä jos lähelle sattuisi tulemaan! Lauri tuohon. – On toki hyvä, että se tulee niin kaukana käytäväksi, jottei näille maille voi ylettyä.

– On se totisesti oikein hyvä asia muorille ja meille kaikille – yhtyi siihen Sanni; – taivaalliselle isälle olkoon kiitos siitä, etteivät sodan jyskeet tule tärisyttämään armasta kotimaatamme, vaan että vahvassa rauhassa saamme yhä peltojamme perkata ja kotilieden lämmittäminä kankaitamme kutoa.

V.

TAIVALKOSKELLA TAPAUTUMINEN.

Kaksi vuotta oli jo kulunut edellisistä tapauksista, oli siis vuosi 1702. Kesä oli, vieläpä Heinäkuu. Kemijoen vasemmalla rannalla Taivalkosken partaalla istui ruohikossa muutamia henkilöitä, keskenänsä jutellen. Oli siinä Elsa muori, oli Sanni ja Lauri, oli pastorin rouvakin, yksinpä pastori itse, maisteri Lauri Heikinpoika Forbus siellä oli, ja rannalla tuossa seisoi pappilan nuori herra Sakari, heitellen lystikseen kiviä koskeen. Kovasti kohisi Taivalkoski, valkovaahtoisena kiemuroitsi se kiireesti alaspäin, pärskyttäen vetensä korkealle kallioita kohti. Tuota karkeloa oli jo kestänyt ja oli vieläkin kestävä tiesi kuinka kauan. Mutta yltä ympäri oli kesä kauniimmillaan. Nurmi vihantana notkui, kukat kuulsivat monikirjavina, kuuset ja männyt siinä joukossa mehevinä mahtailivat, nyykkien poloset taivahan pilville niinkuin ainakin saamattomat maanemon lapset.

Elsa muori haasteli pastorin rouvan kanssa lehmistä, maidosta ja voista. Lauri pastorin kanssa maanviljelyksestä, vuodentulotoiveista ja valtiollisista asioista, ja Sanni pakisi milloin minkäkin kanssa. Vielä nähtävästi odotettiin jotakuta tulevaksi, sillä tuhkatiheään sitä vartoen katseltiin joenäyrästä myöten vievälle maantielle päin.

– Eihän he vain liene unohtaneet koko asiaa! virkkoi Lauri, keskeyttäen puheensa pastorin kanssa ja kääntyen vaimonsa puoleen, vilkaistuaan sitä ennen isoon hopeakelloonsa.

– En sitä usko – vastasi puhuteltu – kohtasin Elliä viikko sitten ja hän asiasta muistutti.

Samassa näkyikin kaksi hevosta ajopeleineen ja arvoisine omistajineen tulla lönkyttävän maantietä pitkin. Siinä varrotut tulivat. Lähdettiin kävelemään heille vastaan.

– Minua alkoi jo epäilyttää, että olisitte tärkeän asian kokonaan unohtaneet – sanoi Lauri, tervehdittyään tulokkaita.

– Unohtaneet emme toki ole. Enkä luovu oikeudestani minä – väitteli Pekka, hymysuin katsellen Elsa muoria – mutta meillä on matkaa ummelleen kolme vertaa enemmän kuin teillä, ja kirkossakin käytiin ensin, jotta ihmekös siinä on viipymisessä.

Pekan lisäksi oli tulokkaita vielä Antti ja Elli pikku poikansa kanssa. Istuuduttiin nyt parvittain törmälle, miehet jutellen omia asioitaan, Elsa muori ja pastorin rouva ihan lähellä heitä, pakisten väliin keskenänsä, toisinaan yhtyen miestenkin tuumiin, mutta molemmat nuoret emännät Sanni ja Elli poistuivat puuhaamaan joukolle virvotuksia, joita oli otettu mukaan parhaasta päästä pappilan herrasväkeä varten.

– Entä mitä sinne Tervolaan kuuluu? – kysyi pastori, päästyään mukavaan asentoon. – Mitenkä Jurvan pellot tänä kesänä hyötyvät?

Tuossa vastausta vartoillessaan pisti pastori hampaisiinsa imukkeen, jossa letkui piippu helmillä kirjaillussa pitkässä varressa, ja valmistelihe varustamaan tupakkia samalla tapaa helmillä koreaksi ommellusta samettimassista, jota rouva tyytyvin silmin vähä väliä katseli. Mutta Lauri, joka tässä tilaisuudessa piti pappilan herrasväkeä vierainaan ja ehkäpä sen ohessa halusi osottaa itsellänsä olevan yhtä hyvää tupakkia kuin itse pastorilla, otti lakkaristaan ison punaisesta sahviaanista ja hylkeen nahasta koreasti ommellun massin ja vaati pastoria siitä pistämään hänen oivallista tupakkiansa, taaten sitä kerrassaan kelpokaluksi. Niinikään toisetkin tuohon ylellisyystavaraan jo harjaantuneet isännät haalivat hekin käsille nysänsä ja alkoivat pistää tupakaksi.

– Kiitos kysymästä, vainiot ovat reheviä, ja jos tätä menoa kestää, on meillä hyvä vuosi odotettavissa, josta Luojalle kiitos – virkkoi Pekka vastaukseksi.

– Niin aivan, vanhoista merkeistä jos saapi päättää, niin on Herra runsaasti siunaava vuoden satoa, ja köyhiltä ei tule leipää puuttumaan – arveli pastori.

– Onko pastorille tullut mitään vereksiä tietoja sotatantereelta, miten siellä lienee laita? – kysyi Antti.

– Eipä paljo mitään uutta sieltä. Kaarlo kuningas pitkittääpi niinkuin alkanutkin on ja kaikki hänen yrityksensä näkyvät menestyvän. Vihollinen kärsii myötään vaurioita: hoetaan kumminkin nyt, että Venäjän keisari on tuumannut ruveta rakennuttamaan kaupunkia, ja päällepäätteeksi vielä pääkaupunkia, merenrannalle meidän alueillemme aivan.

Niinkuin lukija historiasta tietää, olivat ne sodan viestit, mitkä Lauri edellisessä luvussa oli kertonut ja jotka niin suuresti olivat äimistyttäneet Elsa muoria, sen pahempi aivan todenmukaiset. Alinomaisista ystävyydenvakuutuksista huolimatta oli kun olikin sodan julistus jo Elokuussa 1700 tehty Moskovassa tiettäväksi ja vielä samana vuonna oli Kaarlo lähtenyt Viroon, josta teki sotaretken ja sai Narvalle loistavan voiton.

Elsa muorin tavan takaa ilmaiseva sodanpelko, jota miehet aina hymyssä huulin olivat kuunnelleet, sai nyt pastorin sanoista tuulta myllyynsä.

– No niin, enkö olekin sitä aina sanonut – hän huudahti – että viholliset saattavat olla täällä vaikka jo huomispäivänä, mutta minua ei huolita vain uskoa.

– Elkäähän toki, muori kulta! – virkkoi tuohon pastori, partaansa naurahtaen – ei se nyt niinkään tuokiossa tapahdu. Tosin sanotaan venäläisten aikovan rakentaa tuommoisen kaupungin, vaan sepä ei ole tietty suostuvatko siihen meidän sotilaamme. Ja jospa vaikka niinkin tapahtuisi, että kaupunki sinne rakennettaisiin, eivät he silti olisi suuresti lähempänä meitä silloin kuin nytkään.

– Mutta jos he nyt saisivat rakentaa pääkaupunkinsa valtakunnan rajojen sisään, niin helppohan niiden olisi sieltä puikahtaa tänne Suomeen! – innosteli yhä Elsa muori.

– No noh, ei se liene niinkään helppoa ruveta meitä hätyyttämään – siihen Antti yksivakaisena. Me tunnemme kyllä ryssiä vanhasta. Esi-isämme ovat osanneet estää heitä emmekä toki mekään liene heitä huonompia.

Niin, niin, te miehet turvaatte aina käsivarsiinne ja pelkäämättömyyteenne, mutta vihollinen kun tulee, hän polttaa talonne ja ajaa vaimonne ja lapsenne erämaahan; mitäs silloin arvelette?

– Sen jättävät koreasti tekemättä – puuttui puheeseen Lauri – onhan meillä sotaväkeä maamme ja omaisuutemme puolustamiseksi; kaiketi se pystynee vielä eleillä pitämään vanhaa mainettaan ja voittamaan semmoisen vihollisen kuin ryssä, sillä taistelevathan omat poikamme sotaväen riveissä hekin.

– Niin juuri, ja sotilaamme jos pettävät, niin ryhdymme me talonpojat puolustamaan kotiamme, vaimojamme ja lapsiamme, emmekä petä me – liitti Antti lisäksi.

Molemmat nuoret emännät, jotka hekin nyt tarjottavineen olivat yhtyneet joukkoon, vilkaisivat tyytyväisinä toisiinsa, ikäänkuin ilmottaen hyvän mielensä miestensä miehuullisista puheista, ja katsahtivat sitten molemmat Elsa muoriin, ikäänkuin sanoakseen: "kas semmoiset meidän ovat miehet" ja "onko mahdollista että moiset pettäisivät". Elsa muorinkin silmät kimaltelivat, mutta pudisteli hän kumminkin päätään.

– Kuinka luulenettekin hyvässä turvassa nyt olevanne – hän sanoi – uskonpa minä kumminkin, että sota jos kerta ylettyypi meidän maahan, niin kyllä se meidän kyläänkin tulee, eikä silloin vihollinen meitä armahda.

– Henkemme tai vapautemme puolesta ei liene meidän tarvis mitään pelätä – Lauri lausui mahtavana kuin se joka aikoo saada loppusanan sanotuksi vaan hullumpi on kauppamme ja muiden rauhasain yritystemme laita, joille saattaa kylläkin olla vahingoksi, jos aika rupeaa levottomaksi käymään, ja samoin on tilustemme laita, jos veroja määrätään lisää otettavaksi ja sota venyisi pitkälliseksi.

– Oikein puhuttu – sanoi pastori – olen samaa mieltä kuin Laurilan isäntä siinä kohden, että Herra kyllä armahtaa meitä, jottei sodan melske näille seuduin osunne, mutta sen se kyllä vaikuttaa, että kallistuu meiltä hinnat, ja onhan tuota jo tuossakin Jumal' paratkoon! – vastusta. Mutta – virkkoi hän hilpeämmällä äänellä, kiitettyänsä ensin, ehkä herttaisemmallakin hymyllä kuin hänen oiva Saaransa olisi tarpeelliseksi katsonut, molempia nuoria emäntiä heidän tarjoomistaan suunmakeista, ja kääntyi Lauria puhuttelemaan: – nuoret emäntämme ovat täällä panneet parastaan kestitäkseen meitä, mutta vielä en tiedä syytä minkätähden tänne on tultu toisiamme tapaamaan. Sillä vaikka tää Taivalkoskemme on niin kaunis, että kyllä vasite kannattaa tänne matkailla, ymmärrän hyvästi, että tämänpäiväiseen matkaamme on sen ohessa joku erityisempi syy.

Nuori Sakari herra, joka oli väsynyt "littiin heittämiseen", palasi samassa rannasta ja kysäsi Elsa muorilta:

– No muori, mitenkä nyt on veikan laita?

"Turhanpäiväinen asia vain – vastasi Lauri pastorin kysymykseen – ja, kuten pastorin nuori poika jo näkyy tietävän, pyytäisimme pastoria lausumaan mielensä muutamasta veikasta, ja vaikka asia ei olekaan epäiltävä, olisi kumminkin mukava, jos pastori suvaitsisi olla saapuvilla."

– Minkä päältä se veikka sitten oli? Selvittäkääpä minulle asia – kehotteli pastori hymysuin.

Lauri ilmotti nyt asian ja pastorin mielestä oli se perin lystikäs, varsinkin Elsa muorin luonnetta hyvin sattuvasti kuvaava. Nauraen kääntyi hän vanhuksen puoleen ja sanoi, pilanpäiten sormellansa uhitellen:

– Atuu, kutti parahiksi teille, muori, kosk'ette tuon enempää luota sotilaisiimme! Siinä nyt näette, että vaikka musta pilvi pelättää, ei se silti aina sada. Entäs Pekka, tekään kun ette sen parempaa kuninkaasta uskoneet! Sitäpä en olisi arvannut.

Pekka myhäili neuvottomana, iski veitikkamaisesti silmää Ellille ja vastata tokasi:

– Niin, tuota, ei sitä juuri niinkään tarkotettu, oli siinä vaan toinenkin syy.

Kaksi veikkaa oli pantu, toinen Elsa muorin ja Pekan välillä, toinen Pekan ja Ellin. Kohta kun oli sodasta varmat tiedot saatu, oli Elsa muori ruvennut uskottelemaan itselleen ja muille kaikkia niitä monenlaisia turmioita, jotka nyt olivat odotettavissa; ja kun hän muutamanakin kertana tuosta asiasta taas oli lavealti puhellut, Pekka oli piloillaan kysynyt uskoiko hän tosiaan mitä pelkäsi ja oliko niin vallan varma siitä, että uskaltaisi panna veikkaa. No, varmahan Elsa muori siitä oli ja intti, että vuodessa, tai kumminkin puolessatoista, jos sotaa kestäisi, olisi vihollinen muka näillä seuduin, minkä Pekka tietysti kiisti tyhjäksi. Veikkaan oli pantu neljä hopeatalaria. Samassa tilaisuudessa olivat muutkin Jurvan perheen jäsenet vierailemassa Laurilassa, jolloin oli Elli tuohon sanonut: "Olkoon, mutta uskaltaako Pekka lyödä vetoa siitä, että meikäläiset voittavat ensi kahakassa?" Ja tuota sanoessaan oli hän ikäänkuin suostumusta vaatien kurottanut Pekalle pienen pehmoisen kätösensä. Että kuningas perisi voiton ensi tappelussa ja kukaties kaikissa muissakin, sitä ei Pekka epäillyt ensinkään, mutta vähät siitä, väittäen kivenkovaan vastaan, hän paikalla suostui vedon lyöntiin, saadakseen vain puristaa Ellin kättä, sillä milläpä kurin hän muuten olisi sitä saanut! Sanotaanpa että veikanpanohalu muka ilmaisee Suomen kansan mielenlaadun, se kun niin tuiki yksipintaisesti aina kiistelee oman mielipiteensä oikeaksi. Mutta tässä nyt ei ollut puhettakaan mistään tuonlaisesta syystä, vaan ainoastaan siitä, että Pekka halusi kouristaa somaa pehmoista kättä, sillä veikkaa kun pannaan, on ihan välttämätöntä vahvistaa se kädenpuristuksella, jolloin se on ikäänkuin sinetillä solmuun pantu, ja sen tiesi Pekka kyllä.

Tähänkin veikkaan oli pantu 4 talaria – varsin iso raha siihen aikaan – ja sen lisäksi tuli hävinneen ikäänkuin kohentaakseen kuninkaan arvoisuutta, josta hän oli huonoja ajatellut, maksaa veikka rahalla, joka on kuninkaan nimellä kruunattu. Tämä veikka oli vahvistettava samaan aikaan kuin toinenkin. Nyt molemmat olivat joutuneet maksettaviksi, ja Elsa muori ja Pekka olivat hävinneet.

Kysymys oli nyt mihin tarkotukseen rahat olivat käytettävät. "Köyhille" oli pastori ehdotellut; vaan hyvä vuosi kun oli odotettavissa ja asianosaisilla sen ohessa tapana vuonna vuotuissaan lahjottaa määräraha vaivaisille, ei saanut ehdotus ehyttä kannatusta; ja kun nuoren Sakari herran tuumaa, että viskattaisiin rahat Taivalkoskeen – jolloin hän tinki itselleen luvan saada ainakin yhden heittää – ei sitäkään hyväksytty, vaan se päinvastoin tuotti hänelle isällisen nuhteen: "No, jo sinä olet jonkinlainen pojan hutilus, viskata rahoja koskeen, kyllä kai!" ja muutkaan esitykset kun eivät saavuttaneet yleistä suostumusta, arveli vihdoin pastori: "No niin, nyt keksin ainakin yhden keinon millä voisi käyttää ne tai oikeimmin olla käyttämättä, koska siltä näyttää, ett'ei haluta panna niitä mailmaa vaeltamaan. Koska Elsa muori yhä edelleen pysyy siinä väitteessään, että viholliset tulevat tänne, ja yhtä jäykästi vielä uskottelee, että ne aikovat ryöstää kotimme ja kontumme – josta hänen todella sopisi maksaa vaikka kahdenkertaisesta – niin pantakoot rahat talteen, ja niin hyvään talteen, että viholliset, kun he muorin ennustuksen mukaan tulevat meitä paljaiksi panemaan, eivät pysty löytämään niitä. Ja olkoot talteessaan, kunnes sota on loppunut, ja omistakoon aarteen sitten se, jonka kartanon viholliset ovat polttaneet, ja käyttäköön uuden kartanon rakennusrahaksi; sanalla sanoen, kätkekäämme ne maahan!"

– Isä sen keksi, huroo! Pitkiä pellavia, hienoja hamppuja! huroo! – huusi Sakari, jonka lapsekas mieli piti maahan kaivettua aarretta mahdottoman lystikkäänä tuumana.

Eikä yksistään poika, vaan kaikki muutkin pitivät tämän ehdotuksen hyvänä, varsinkin semmoisena kuin pastori oli sen sovittanut Elsa muorin synkkiin aavistuksiin. Kelvoksi sen Elsa muori itsekin ja ajatteli mielessään: joka piilossa on se piilossa pysyy. Pekka, joka tarkasti tunsi kaikki paikat näillä mailla, takasi, että jos kelpo piiloon rahat ovat saatettavat, niin kyllä vaan hän tiesi paikan, josta ei löydä niitä itse pahuskaan, ellei ollut juonessa osallisena.

Mentiin nyt koreaksi maalattujen ajopelien luo, jotka olivat puolittain kääsien puolittain kurerirattaiden tapaiset ja joiden ääressä seisoivat hyvällä ruokolla olleet hevoset kirjavine suitsineen, välkkyvine päitsineen, ja alettiin ottaa käsille mukana tuodut rahat. Huomattiin nyt että Elsa muorin rahat olivat samanlaiset kuin Pekankin: isoja, viiden naulan painoisia ja kahdesta hopeatalarista käypiä vaskiplootuja, joiden kussakin neljässä kulmassa oli Kaarlo XII:nnen nimileima. Maahan kaivettava koko summa oli siis neljä kappaletta tuonlaista vaskiplootua tai yhteensä kahdeksan talaria hopeassa.

Pekka kulki edellä, muut joukkona jälessä. Kappaleen matkaa joelta, ei täyttä virstaakaan, oli rahkasuo ja sen ympärillä tiheä metsä. Tähän oli aarre kaivettava tai upotettava, sillä painamalla vain sai suohon uppoamaan jos minkälaisia kapineita. Pekka tarttui vaskiplootuihin ja pisti ne syrittäisin suohon ja painoi päälle kunnes niitä ei enää näkynyt, taaten ettei kukaan syrjäinen niitä sieltä "sataan vuoteen" löytäisi.

Elsa muori näytti miettiväiseltä, mutta Sakari hosui käsillään ilmaa, mumisten tolkuttomia sanoja, niinkuin oli kuullut poppamiesten tekevän kätkiessään aarteita maan poveen, toiset taas myhäellen katselivat mokomaa menoa, iskien väliin silmää toisilleen, kunnes naurusuin ja naljaillen palattiin joentörmälle takaisin. Kotvan kuluttua pistettiin hevoset valjaisiin ja koko seurue läksi Laurilaan, ja pitkään sitä vielä iloa piisasi muistellessa pastorin mukavaa ehdotusta. Mutta Sakari vannoi lukeneensa niin tehokkaita loihtusanoja, ettei millään mokomin aarretta löydettäisi "sataanviiteenkymmeneen vuoteen" – joka oli pisin aika ja ylin määrä hänen kaikissa laskuissaan. – Saas nähdä nyt taitavako poppamies hän oli.

VI.

SOTA JA SEN SEURAUKSET.

Sotaa yhä edelleen jonku aikaa käytiin, niinkuin alotettukin oli, maamme äärien ulkopuolella. Mutta Kemijoen varrella asuvain ystäviemme luottamus siihen, ettei se ehtisi heidän pohjoisiin seutuihinsa, alkoi vähitellen pettää. Tosin kyllä kuluivat tuon pitkällisen sodan kymmenen ensi vuotta, suoranaisesti heidän paikkakuntaansa mitään vaikuttamatta; he vain kuulivat silloin noita tavallisia sekavia kulkupuheita, joista ei tiedä mistä tulevat eikä kuka ne sepusti, ja aika-ajoin kirkossa luettavan kiitoksia voitetuista tappeluista ja muista sodan tuottamista eduista, kiitoksia joissa ylistettiin sotajoukkojen Jumalaa siitä tavattomasta menestyksestä, minkä hän oli suonut kuninkaalle ja valtakunnalle, jonka ohessa kumminkin kulkupuheet hokivat vihollisten voittaneen aloja maamme etelä- ja itä-osissa, polttaneen Porvoon kaupungin ja vihdoin vallottaneen vahvasti varustetun Viipurin, sekä että päällystö oli kehno ja pelkurimainen. Mutta näitä puheita kun ei virallisesti todeksi vahvistettu, pidettiin niitä, samoin kuin niitäkin huhuja, jotka vuosisata myöhemmin samanlaisten olosuhteitten vallitessa levisivät yli maiden ja mantereiden ja joista runoilia sanoo:

    "Jo huhu joutui seutuumme,
    Se tuli etelästä,
    Et häväisty on aseemme
    Hoki, ja petoksesta"

paljaina utukuvina vain, jotka muka oli keksitty hetasuskoisten pelotukseksi, tai ämmämäisinä loruina, joiden uskominen olisi ollut sama kuin valtakunnan uljaan sotaväen kaunaaminen, tahi niinkuin runoilia sanoo:

    "Vaan miehet, minne saapuiki,
    Sit' ylönkatseell' kohteli."

Mutta yht'äkkiä tuli silloin niinkuin ukkosen isku viesti vihollisten ryöstöstä Kajaanin kaupungissa, ja se aikaansai tällä puolen suurempaa kauhua kuin jos olisi kerrottu heidän polttaneen kaikki kaupungit maamme eteläosassa. Huomattiin nyt kerrassaan todeksi kaikki ne huhut, joita ei oltu kuuleviin korviin otettu. "Ryssä Kajaanissa", se oli pohjolaisille yhtä hirmuinen sana kuin ennen muinoin "Hannibal Rooman portin takana", ja tuossa paikassa nyt tuntui ikäänkuin olisi oltu keskellä palavan sodan.

Syynä tähän mielialan muutokseen oli osaksi paikkakuntain keskenäinen läheisyys – Kajaanista oli helppo päästä Ouluun, ja pöpö jos kerta Oulussa oli, ei silloin puhetta naapurikuntienkaan turvallisuudesta – ja varsinkin se turvallisuuden tunto äkkiä katosi, minkä historialliset olot olivat aikojen kuluessa juurruttaneet rannikkolaisten mieliin.

Toistasataan vuoteen ei ollut mikään vihollinen – joka heidän mielestään oli yhtä kuin ei mikään ryssä – käynyt näillä tienoin; ja ylpeät kun meikäläiset olivat, kehuivat muka omaksi tai urheain esi-isien ansioksi tuota. Sen jälkeen kun he näet lakkaamattomilla ryöstöretkillään Vienanmeren rannoilla viidentoista vuosisadan loppupuolella olivat ponnistelleet voimansa naapurivaltakuntalaisia vastaan, olivat naapurukset kahtapuolta tehneet semmoisen sopimuksen, että toinen ei saisi toisen kotia tai kontua hätyyttää. Tätä sopimusta eivät hieroneet esivaltain lähettiläät, eikä sitä liioin asiakirjoihin eikä muihinkaan papereihin merkitty, mutta se oli kuitenkin paljon lujempi kuin konsanaan tuonlaiset viralliset asiakirjat, sillä se oli syvästi juurtunut kummankin liittokumppalin mieleen. Keskenäinen rauha oli pysytettävä, eikä kummankaan tarvinnut pelätä, että tapahtuisi niinkuin ennen, jolloin toisessa silmänräpäyksessä saattoi olla tiluksellinen ja perheellinen mies, ja yren aikaa vain, niin jo näki talonsa poroksi poltettuna ja pere vankeuteen riistettynä tai omain silmäinsä helteessä maahan hakattuna. Hyvässä rauhassa sai peltojaan perata ja muita rauhallisia toimiaan hoitaa, molemminpuolinen kaupankäynti vahvisti hyvän naapurisovun, venäläiset toivat verkansa, huivinsa ja pikku kamansa tänne ja suomalaiset kulettivat talvella tavarakuormansa Venäjälle ja turvallisuus kasvoi kummallakin puolen.

Yhdellä iskulla oli nyt tämä loppunut, Kajaani oli vallotettu ja rajasovinto rikottu. Nyt oli taas ajateltava miten puolustaa omaa kotiansa. Sillä että viholliset tulisivat rannikolle asti, se ei ollut yksistään mahdollinen, vaan aivan luultavakin. Tällä kertaa ei kumminkaan siitä mitään kuulunut. Vuosi kului loppuunsa, toinen niinikään, ja alkoi jo turvalliselta taas tuntua. Tällä välin kyllä kerrottiin, että tsaari oli ottanut haltuunsa Helsingin, mutta sitten kerrottiin taas, että katala Lybecker oli pantu viralta pois ja päällikkötoimi uskottu Armfeltille, joka kohta oli urheasti tapellut ryssää vastaan Pälkäneellä; ja olivathan kaikitenkin viholliset kaukana näiltä mailta.

Mutta uudelleen taas virisi pelko. Hoettiin, että viholliset olivat saapuneet Etelä-Pohjanmaalle, ja kohta sen jälkeen, että sotajoukkomme oli huonolla menestyksellä otellut heidän kanssaan Isossa-Kyrössä. Tämä tapahtui helmikuussa vuonna 1714, ja ennenkuin tämä vuosi oli loppuunsa kulunut, kurjuus oli leviävä yltympäri Pohjanmaan. Kauan peräpohjolaiset olivat saaneet rauhassa elää, mutta sitä julmemmin vain oli sota kaikkine kauhuineen nyt kohtaava heitä.

Neuvoskunta Tukholmassa oli sitä mieltä, että Armfelt vähälukuisine joukkoineen ei kykenisi muka puolustamaan maata. Antoi siitä syystä hänelle käskyn joukkoinensa peräytyä Ruotsiin. Tämän häpeällisen käskyn Armfelt sai syyskuussa 1714, ja nurisevin mielin hän ryhtyi viipymättä noudattamaan sitä. Tästä Armfeltin peräytymisretkestä pitäen alkoivat Pohjolassa kurjat olot, siitä lähtivät ne onnirikot kaikki, jotka sen kansa sai kärsiä. Osa armeiasta kuletettiin meritse Uumajaan, mutta ratsuväki kulki pitkin rannikkoa Oulun, Iin, Kemin ja Tornion kautta, ja sen kintereissä olivat viholliset, jotka jo työllä ja teolla ilmitoivat mitä tulevaisuudessa odotettavissa oli, kuten muuan sen aikuisten tapahtumain kertoja [Åbo Tidningissä 1776] lausuu: ruotsalaiset peräytyivät pohjoiseen päin ja venäläiset heidän kintereillään "kuulumattomalla julmuudella hävittäen, rääkäten, polttaen ja autioksi pannen mitä heidän tiellensä sattui, erinomattain Raahen ja Oulun tienoilla ja sieltä ylöspäin. Tuleen, surmaan ja valituksiin päättyi Pohjanmaan surkea voivotusvuosi."

Ei nyt enää tarvinnut ajatellakaan kenenkään voivan suojella kotiansa ja kontuansa, sillä ryssäin, joiden julmuudesta mitä kummallisimpia taruja kerrottiin, sanottiin yhtä armottomasti kohtelevan linnottamattomia taloja ja turvattomia naisia kuin linnanmuureja ja aseellisia miehiä. Suitsevia raunioita ja silvotuita ruumiita näkyi kaikkialla, missä he olivat liikkuneet, joten historia syystä sanookin tästä sodasta, että se oli "ihmisyyden ikuinen häpeäpilkku." Tosi se, etteivät suomalaisetkaan puolestaan armahtaneet venäläisiä, vaan kiihottivat heitä yhä suurempaan julmuuteen kuuluisilla sissiretkillään, joilla hyvin taitavasti osasivat hätyyttää vihollis-sotaväen eri osastoja. Niinpä myös jotkut sissipäälliköt joutuivatkin hirmuisuutensa takia niin huonoon huutoon, että Suomen kansa vaivoin ruvenneekaan niitä puolustamaan, samoin kuin Venäjänkään kansa tuskin tunnustanee omaksi niitä murhatöitä, joihin sen sotaväestä yksityiset joukot tekivät itsensä syypäiksi. Yleensä jos kumminkin vertailee molempain riehuntaa sodan aikana, niin kyllä siihen loppupäätökseen tulee, etteivät suomalaiset ikinä niin perin julmia olleet kuin eritoten kasakat, jotka olivatkin oikeita hirmukkaita. –

Laurila, joka oli valtatien varrella, oli siis ennen muita vaarassa joutua vihollisten jalkoihin. Mutta Lauri oli toimen mies ja viisas siihen lisäksi, ei hän ruvennut sitä hetkeä odottamaan, vaan korjasi perheensä ja tavaransa vihollisten tieltä piilopaikkaan kaukaiseen korpeen. Mutta ennenkuin lähdemme heitä tapaamaan uudesta olinpaikastaan, tähystäkäämme vielä vähin historian oloja niiltä ajoin. Mitä Jurvaan tulee, niin se talo oli siksi kaukana jokea ylöspäin, että arveltiin toistaiseksi siellä oltavan kutakuinkin hyvässä turvassa.

Venäläiset, jotka, kuten Tornion raatihuoneen arkistossa säilytetyt paperit osottavat, 1714 vuoden kuluessa yhdeksästi olivat vallottaneet tämän kaupungin, palasivat jälleen 1716 vuoden alussa, vaan kaupunkilaiset kielsivät heitä "kohteliaasti" tulemasta, niinkuin sanat kuuluvat. Talonpojat kumminkaan eivät olleet yhtä kohteliaat. Arvelivat luultavasti, että liian taajaan käytiin heidän luonaan vierailemassa ja että mokomat vierailut alkoivat tuntua varsin arveluttavilta. Heitä suututti yhtaikaa se, kun piti kesken jättää rauhasat toimensa kaikki, ryssäin julmuus ja – oman sotaväen saamattomuus. Päättivät siis omin päin ryhtyä sotaan ja omin neuvoin puolustaa isänmaata.

Varemmin jo tämän sodan kestäessä talonpojat olivat osottaneet, että heissä asui miesten mieli ja sankarein urhoollisuus. Joukottain olivat käyneet päällikköjen puheilla, tarjoutuen sotapalvelukseen, ilmottivat rupeavansa vaikka omine muoninensakin, kunhan vain saisivat tapella, mutta tapeltaman piti eikä alinomaan vain peräytyä. Ja varsinkin Armfelt kun saapui Pohjanmaalle, silloin vallan tuhosti tulvaili kansaa hänen luokseen. Niin omaa kuntoansa tajuavaiset ja todestaan halukkaat sodassa puolustamaan isänmaata ja valtakuntaa he olivat, että, Armfelt kun empi ottamasta heitä riveihinsä, koska heihin ei muka olisi luottaminen – niinkuin oli käynyt Viipurilla, missä talonpojat hätäisyydessään palasivat kotiin ennenkuin Nieroth ennätti käyttää hyväkseen heidän saapuvilla oloa – olivat lähettiläät vastanneet, "että ei niitä ennen muinoinkaan vapaasukuisia solttuja ollut, mutta olivat he silti osanneet luovuttaa ryssää luotaan, eikä ryssä suinkaan nyt ollut niin ylhäiseksi tullut, ettei rehellinen talonpoika kelpaisi ajamaan häntä pakoon, ja sen saattoivat kehua, etteivät he mitään roskaväkeä olleet, vaan kansan ydin ja voima" y.m.s. Seuraus olikin se, että tuolla täällä pitäjissä aseita jaeltiin talonpojille ja upseereja pantiin ohjaamaan heitä. Mutta ei piisannut tuliluikkuja eikä upseereja kaikkialle, vaan useimmiten talonpojat saivat omin neuvoinsa miten parhaiten osasivat torjua tienoiltaan äkästä vierasta. He laittoivat murroksia metsään ja molemmin puolin tietä ja ampuivat niiden takaa, mitkä sotapäälliköiltä saaduilla sota-aseilla mitkä tarkoilla ja kauas kantavilla hylkeenpyssyillänsä, viholliset maahan tai estivät heidän elämöimistään; kevyeissä pienissä parvissa suksilla hiihtäen ahdistivat vihollisia, erottelivat eri joukot toisistaan, hakkasivat maahan jos tapasivat pääarmeiasta eronneita ryhmiä j.m.s., mutta itse joutuivat verrattain harvoin tappiolle.

Viholliset kun nyt olivat paluuretkellä Torniosta, oli heillä vankka murros vastassa Kaakamon metsässä, ja sen takana joukko Kemin ja Tornion talonpoikia. Venäläiset yrittelivät päästäkseen murroksen läpi, vaan häätyivät suurella mieshukalla luopumaan yrityksestään ja jäitse sivuuttamaan murrosta. Palasivatpa kyllä takaisin kahta suurempana joukkona, mutta ei ollut heille siitä sen parempaa apua, sillä lunta oli niin paksulti, että heidän paras joukkonsa, joka oli ratsuväkeä, ei päässyt vapaasti liikkumaan, jolla välin suksijalkaiset talonpojat joka ilmansuunnalla heitä hätyytteli. Heidän oli siis peräytyminen, jätettyänsä vartiaväkeä murroksen tienoille. Mutta nämätkin pian karkotettiin samoin kuin ne hajanaiset joukot, jotka talven kuluessa tuontuostakin lähetettiin tänne pohjan puoleen.

Venäläisen sotaväen päällikköjen tietoon tuli pian tuo Kemin talonpoikien anteeksiantamaton julkeus muka, josta syystä sinne kesällä lähetettiin lukuisa vartiosto. Mutta talonpojat, jotka kyllä ymmärsivät, että heidän oli mahdoton väkevämpäänsä vastaan kesäsaikana mitään toimittaa, poistuivat siksi aikaa salomaihinsa ja antoivat venäläisten tyhjillä kentillä meuhata. Mutta syksy kun tuli ja talvi, he liittyivät taas joukkoihin ja tekivät vihollisille monenlaisia vaurioita. Tämä suututti venäläisiä, ja he päättivät tehdä kerrassaan lopun mokomasta ilkivaltaisuudesta. Koska siis saivat kuulla, että talonpojat olivat avukseen saaneet kokonaisen komennuskunnan varsinaista sotaväkeä, he lähettivät joulun tienoilla kasakkaparven ja rakuunajoukon Zerkasninoff kapteenin johtamina karkottamaan tuon komennuskunnan ja siis ehkäsemään talonpoikien enemmät yritykset. Syntyi nyt tulinen tappelu, vaan vihdoin piti sotajoukkomme paeta, kun näet Boije eversti ja useat muut upseerit joutuivat vangeiksi. Mutta venäläiset jos luulivat sillä tuhonneensa talonpojatkin, niin isosti erehtyivät, sillä, kun sotaväkemme oli voitettu, talonpojat peräytyivät hiihtäen metsiin ja välttivät sillä kurin takaa-ajajiansa. Siellä vaanivat taas tilaisuutta, kunnes pääsivät karkaamaan jonkun erikoisosakunnan kimppuun, ja niin tavoin edelleen jatkaen tekivät he vihollisille alinomaista kiusaa.

Venäläisissä kiehui vihan vimma ja kostonhimo ja Pietari tsaari itse, jonka kuuluville oli tullut, että Kemin ja Pohjois-Pohjanmaan talonpojat olivat tehneet ylen yksipintaista vastarintaa ja hakanneet maahan hänen parhaimmat joukkonsa, uhkasi kuolemalla ja kadotuksella niskottelevia talonpoikia, ja antoi ennen mainitulle rakuunakapteenille, Zerkasninoffille, hänen ollessaan kasakkain päällikkönä, käskyn "Kemistä alkaen ryöstää pois kaikki lapset ja nuoren kansan, kumpaakin sukupuolta, surmata kaikki vanhat ja mustaan multaan asti hävittää koko Pohjan puolen". Onneksi toki tuota julmaa käskyä ei voitu noudattaa, lunta kun oli niin paksulti sinä talvena satanut, jotta kasakat eivät millään kurin kyenneet samoamaan metsiä ja korpimaita, joissa asukkaat asuivat viheliäisissä pakopirteissään. Mutta missä vain saivat käsiinsä jonkun ihmisen, niin auta armias! "Ei liioin ketäkään" – kuten noiden aikojen jo ennen mainitut aikakirjat kertoilevat – "tai ainakin ani harvaa aseella selvästi surmattu, vielä mitä, ruoskimalla, polttamalla, paistamalla tai venyttämällä heitä mitä surkeimmalla tavalla verkalleen kidutettiin hengiltä, ja semmoisellakin tavalla piinattiin kuoliaaksi, ettei siveystunto salli sitä kaikkia mainita."

Eipä ole kumminkaan koskaan julmuus vienyt toivotuille perille, eikä hirmuteot hyviä aikaansaaneet, enintäin saattoivat varotuksista käydä. Talonpojilla näet oli mielestänsä sitä suurempi syy yrittää kokonaan hävittämään mokomat väkivaltaiset vieraat, joita pitivät pikemmin paholaisina kuin ihmisinä. Missä ikinä pystyivät, kostivat he saattamalla surmaa ja häviötä vihollisten riveihin. Kasakat kun siis Antinpäivän tienoilla v. 1716 saivat käskyn marssia pohjoiseen niin kauas kunnes saisivat luotettavat tiedot missä Suomen armeija majaili, pääsivät he esteettömästi Kemille saakka, mutta siellä talonpojat olivat taas vastassa heitä vartoilemassa. Nämä olivat, tällä kertaa erään Björkestén nimisen kapteenin johtamina, valtatien varrelle tehneet murroksen ja "vastaanottivat" – kuten kerrotaan "siinä kasakat sillä vanhalla tunnetulla tavalla, jotta moni niistä unohti kokonaan paluumatkansa".

Kun tsaarin korville tuli sanoma tästä uudesta mieshukasta, antoi hän uuden käskyn, ettei yksistään kaikki nuori kansa, vaan vanhemmatkin olivat surmattavat. Sen ohessa annettiin toinenkin käskykirja, joka sääsi, että joka manttaalilta oli otettava mies ja vaimo, n.s. "pariskunnat" [Åbo Tidn. 1789 N:o 51]. Tämä käsky ei kumminkaan ollut tsaarin juonia, vaan Douglas kreivin, jonka tähden sitä ei pidettykään esivallan käskynä, vaan yksityisenä, joillekuille sotajoukoille, luultavasti korkeamman päällikkökunnan siitä tietämättä, annettuna määräyksenä. Oli näet tarkotuksena viedä nuo "parikunnat" maaorjiksi Itämeren maakuntiin ja Venäjän sisämaihin. Hyvällä jos lähtisivät matkaan, ei muka otettaisi kuin yksi parikunta joka manttaalilta, sanottiin. Mutta mokomia koettuaan, kuin tässä kerrottu on, eipä isosti käy kummasteleminen, ettei talonpoikien tehnyt mieli joukostaan valikoida noita vaadittuja parikuntia. Käskyä siis ei missään toteltu. Väkivallallapa nyt ryhdyttiin ottamaan. Ja seuraus siitä oli, ettei pidetty väliä montako; kaikki otettiin joita suinkin tavattiin, manttaalimäärästä vähät.

Ja nyt, kun olemme tutustuneet ulkonaisiin tapahtumiin Pohjanmaalla, lienee taas aika lähteä ystäviämme tavottelemaan. Niinkuin jo mainittiin, oli Lauri, ennenkuin viholliset lähitienoille kerkesivätkään, ottaen ajasta vaari heittänyt kotinsa alttiiksi, koska ymmärsi ennen pikaa kumminkin täytyvänsä se tehdä. Mukaansa oli ottanut arvokkaimmat kalut ja minkä tarpeellisimmaksi katsoi. Niin ei ollut Jurvalaisten laita. Montakin kertaa Pekka oli vaatinut, että jätettäisiin koti ja paettaisiin erämaahan, mutta Antti oli aina pannut vastaan, osaksi syystä siitä, että Tervola oli niin syrjässä, että viholliset tuskin tuota pikaa sinne tulisivat, vallankin koska seutu oli niin harvaan asuttu, ettei saaliinhimokaan heitä sinne houkuttelisi, osaksi senkin tähden kun ei tietty minne mennäkään, sillä mitäpä turvapaikkoja metsätkään kesäaikana olisi; entäs sitten mikä ämmämäisyys pötkiä pakoon ja päällepäätteeksi vielä miten haikeaa hyvästä, lämpöisestä kodistaan lähteä asumaan metsään viheliäiseen hökkeliin. Kukapa silloin, kun miehet olisivat toisaalla puolustamassa isänmaata vihollisten hyökkäyksiltä, suojelisi turvattomat naiset, jott'eivät joutuisi kuleksivien vihollisten tai petojen saaliiksi? Pekka, joka ei suinkaan halunnut jänispöksyn mainetta, suostui mielellään, mutta oli kumminkin siksi varova, että syrjäisessä paikassa kätki maahan kaikki rahat ja arvokalut, niin omansa kuin Antin ja Ellinkin, jotka olivat siihen suostuneet. Muuten asuttiin Jurvalla niinkuin ennenkin, ja kahteen ensi vuoteen vihollisten täällä-oloajasta sen asukkaat olivatkin saaneet olla aivan hyvässä rauhassa, kunnes vihdoin – muutamana iltapäivänä elokuun alussa 1716 – Pekka tulee juosta läähöttäen pitkin joentörmää, jo kaukaa huutaen:

– Jo tulee vihollinen! jo, jo tulee! paetkaa! Antti! Elli! Paetkaa! –

Hätinä olivat päässeet kartanon näkyvistä kun jo kasakkalauma ratsujen selässä karkaa joenrantaa pitkin. Pakolaiset pääsivät metsään, mutta kasakat olivat heidän kintereillään; ja vaivoin olisivat he päässeet näistä erilleen, elleivät olisi keksineet piilopaikan, johon pääsivät puikahtamaan kasakkain havaitsematta. He olivat näet metsemmäs päästyään saapuneet Viianvaaran ylänteelle, jonka kupeella oli jonkun entisen lammikon tekemä 15 syllän pituinen ja 5 syllän levyinen koverrus. Tämän syvennyksen yli oli kaatunut joitakuita puita, jotka oksinensa peittivät sen yläpuolen. Tähän pakolaiset turvautuivat, ja Pekka oli kiivan kaavan kerennyt hamuta kokoon muutamia pölkkyjä ja risuja, joita riipin raapin, niinkuin myrskyn kaatamina muka, heitteli piilopaikan suulle, ja itse hän oli ryöminyt sinne, ennenkuin kasakat jo saapuivat paikalle, noituen ja pauhaten pakolaisia, jotka niin äkkiä olivat kadonneet.

– Itse ilmako niitä nieli vai maahanko vajosivat, nuo kirotut sala-ampujat? huusi joku joukosta.

– Ehkäpä vajosivat, mutta niellyt ei heitä vielä kukaan ole, vaikka itse häijy henki käypi nurkissa nuuskimassa – mutisi Pekka risuriitan alta, jossa kyykyssä makasi.

Hän oli niitä luonteita, joita uhkaava vaara rohkaisuttaa ja tekee miltei naljakkaiksi.

Ottakoon pyhä äitimme selkoa siitä mihin nuo koirat katosivat – murisi toinen – vaan mikäs tässä?

Hän oli koverruksen toisessa päässä ja alkoi reviskellä pois risuja. Toinenkin tuli hänelle avuksi. Pakolaiset luulivat, että heitä oli keksitty ja että jo olisivat kuoleman omia. Mutta onneksi kimalteli vettä kuopan pohjalla senpuolisessa päässä, jonka johdosta toinen kasakka rupesi toiselle tuumailemaan:

– Totta maar, nuo ovat yksiä hiiden penikoita...

– Kiitos kunniasta, siitä saat luodin kalloosi, kunhan tästä väljemmille vesille päästään – mökisi Pekka.

–... Eiväthän toki vedessä voi piiloutua, sammakot mokomissa lätäköissä loikottelevat.

– Petyitpä! – jupisi Pekka.

– Totisesti – siihen toinen kasakka – menehtykööt nyt miekkoiset metsään, mutta palatkaamme me takaisin heidän harakanpesäänsä.

– Kuules kelvottomia, miten julkeavat kotiamme soimata! kähisi Antti vihan vimmassa Pekalle korvan juureen. Ja ellei Elliä olisi ollut heidän mukanaan kuopassa, olisi helposti voinut käydä niin, että hän olisi hyökännyt sieltä ulos ja sapelillaan aika lailla mukiloinut heitä.

– Oikein, jääkööt sinne ne siepposissit metsän petojen saaliiksi – vastasi toinen – mutta lähtekäämme me nuuskimaan noiden kerjäläisten komeroita, entäpä sieltä löytäisi jotakin metsänriistaa tai muuta hyvää säkkiinsä, sillä minua jo kelpo lailla hiukasee.

– Jopa, jos vain siellä metsänriistaa käsille saadaan, niin näppärästi sen kärvennämme nuotiovalkealla, johon poltoksiksi kelpaa heidän oma kyysänsä.

Antti puri hammasta ja puisti kalpaansa.

– Aikovat polttaa kotimme, kuulitteko – tärisi hänen huuliltaan.

– Ja kukaties kuivalle kurkullemmekin löydämme jotakin kastikkeeksi – taas toinen ääni.

– Kun on katti kaukana, rotta pöydän päässä rehentelee, tuumaili tuohon Pekka.

Vielä hetkisen pakistettuaan keskenään kasakat poistuivat Jurvalle käsin. Mitään ääntä kun ei enää kuulunut, nousi kuopasta ensin Pekka, varovasti tähystäen seutua ympärillään. Ei näkynyt ketään. Toisetkin kömpivät nyt piilopaikastaan ja lähdettiin vitkastelematta erämaahan päin samoamaan, sillä huomiseen asti ei uskallettu talon läheisyydessä viipyä.

Sitä koverrusta, joka oli heillä piilopaikkana ollut, sanottiin "Jatulin haudaksi", ja yleisenä luulona oli, että siihen oli jättiläinen haudattu.

Oli siis nyt Jurvankin perhe kodittomana, ja lieneeköpä kukaan siihen aikaan uskaltanut pistäytyäkään kodissaan jos semmoista olisikin ollut. Vuonna 1715 oli jo pastorikin lähtenyt pakoon. Yhteiskunnan, tuon monimutkaisen koneiston, kaikki siteet olivat silloin katkenneet.

VII.

LAURILAN PERHE.

Edellä mainitusta Björkestén'in johtamasta ottelusta oli kulunut pari kuukautta. Douglas'in antama käsky pariskuntain otosta oli tullut kansalle tiedoksi. Talonpojat olivat vihan vimmoissaan tuosta keksinnöstä. "Oliko maassa liian paljon väkeä ennestään – tuumailivat – jotta piti vieläkin vähennettämän? Ja siitäkö syystä, että ryssät tsaarin käskystä jo olivat hakanneet maahan kaikki vanhukset ja maasta vieneet kaikki lapset ja nuorison, siitäkö syystä oli vielä luovuttava yhteiskunnan ytimestäkin, keski-ikäisistä, miehistä ja vaimoista, jotta yhä vaikeammaksi kävisi sitte maan kansottaminen jälleen? Ja mistä syystä tuo kaikki? Muutaman kurjan luopion, Douglas kreivin oikun noudattamiseksiko vain? Sillä halki rauhattomuuksien hyörinänkin ja mielten katkeruuden oli kumminkin se todenmukainen tieto levinnyt, että tsaarin käskystä tuo otto ei tapahtunut, vaan mainitun kreivin. Heidänkö piti riistää utu-köyhältä isänmaalta sen viimeinenkin tarmo, noudattaakseen vain muukalaisten mielihaluja ja nuuttaruoskan ajamina tehdäkseen orjantyötä? Heidänkö piti siellä vaimoinsa nähden kärsiä kovin nöyryytys, minkä vapaa mies voipi kärsiä, se näet: järjettömän luontokappaleen tavoin tulla ruoskituksi, joten lisäksi vielä ne harvat, jotka enää kotimaassa eläisivät, saisivat sanoa heitä pelkureiksi ja kataloiksi raukoiksi jotka eivät osanneet mieluummin kuolemaa silmästä sisään katsoen vapaina miehinä ja miekka kädessä sotatantereelle kaatua, kuin alistua viheliäiseen orjantyöhön? Ehei! Semmoiseen he eivät rupea, ennen toki kuolevat."

Tähän tuumaan kaikki suostuivat, eikä kukaan hyvällä mennyt. Tämä niskotteleminen ärsytti vihollisia uuteen raivoon, ja he päättivät väkivallalla ottaa mitä ei suosiolla annettaisi.

Jo kerrottiin pitäjässä että joukko kasakoita ja rakuunoita oli tulossa toimeenpanemaan tsaarin käskyä. Talonpojat kokoutuivat kiireen kautta, sukset jalassa ja hylkeenpyssyt selässä, valmiina minkä kykenivät ehkäisemään vihollisten aikeita.

Tällä kertaa asianhaarat eivät kumminkaan olleet heille suotuisat. Olemme maininneet, että tsaarin käskyjen noudattamista edellisenä vuotena suuresti hankaloitti paksu lumi, joka esti kasakat pääsemästä muualle kuin teitten varsilla oleviin asuntoihin, vaan nämä olivat arvattavasti suurimmaksi osaksi autiot. Mutta tänä vuonna oli satanut niukasti lunta, ja talonpojat pelkäsivät pahasti, että kasakat ryntäisivät sydänmaihin, pakkanen kun oli pannut suot ja rämeet kulkukuntoon. Muuhun siis eivät saattaneet nyt turvautua kuin urhoollisuuteensa ja menestymiseensä sekä siihen että suojat, joissa lapset ja vaimot asuskelivat, olivat niin etäällä.

Muutamana helmikuun loppupäivänä vuonna 1717 nähtiin erämaassa Kemijoen itäpuolella yksinäinen hiihtäjä. Ketteränä kuin luistella pakkasyön panemalla jäällä kiiti suksimies yli kinosten. Sivakallaan lykkäsi hän ripein askelin eteenpäin, ruumiinsa painolla paraiten lylyyn luottaen ja sompasauvoilla ahkerasti pannen uutta vauhtia. Selässä oli hänellä olkahihnaan kiinnitetty pitkä hylkeenpyssy, johon oli nauhalla sidottu pitkä kalpa, jonka varsinainen paikka nähtävästi on ollut kupeella tuossa valkoisessa leveässä vasikannahka-remelissä, joka oikealla olalla letkuu, vaikka sitä nyt on pyssyn kannattimeen pantu, jottei hiihtäjän liikkeitä hankaloittaisi. Siihen vielä lisäksi roikkui oikealla kylellä hylkeennahkainen laukku, alkuaan tehty metsästysmatkoja varten, mutta nyt säilytettiin siinä patruunia ja muita ampumavaroja. Miehen pukuna on lyhyet lammasnahkaturkit, harmaat housut ja korkeavartiset saappaat, kädessä poronnahkaiset kinttaat ja päässä karhunnahalla päärmätty lakki.

Hiihtäjä katsahtaa usein taaksensa, jouduttaen sen ohessa matkaansa minkä suinkin kykenee. Hänen levottomista kasvoistaan ja liikkeistään päättäen, pyrkii hän jotakuta takaa-ajajaa pakoon.

Niin onkin asianlaita. Kahakassa on, kuten sanottu, oltu. Talonpojat olivat yhtyneet ja metsän suojassa molemmilta puolin tietä rynnänneet kasakkain ja rakuunain kimppuun, jotka tulivat nyt väkisin muka viemään pois otettaviksi määrätyt parikunnat. Mutta tällä kertaa olikin onni selin talonpoikiin. Lumi kun ei nyt estänyt vihollisten liikkeitä, kiertelivät metsän kautta ja piirittivät talonpoikia. Nämä puollustivat itseänsä urhoollisesti, mutta huomasivat pian oman joukkonsa heikkoutta, ja senkin kun ymmärsivät ettei siitä mitään apua jos näin antautuisivat maahan hakattaviksi, jättäen erämaassa piiloutuvat omaisensa oman onnensa varaan, luopuivat he vihollisten vastustamisesta ja hajausivat salomaihin.

Mutta kasakatpa olivat saaneet käskyn ajaa pakolaisia takaa ja etsiä heidän piilopaikkansa. Näiden alta nyt hiihtäjä suori tiehensä.

Tarkemmin jos tarkastelemme hiihtäjän kasvoja, huomaamme, ettei nuo meille outoja olekaan, ja tuo muhkea pukukin ilmottaa meille, että sen omistaja on ennen niin varakkaan, nyt rauniona olevan Laurilan talon isäntä.

Hänen tuossa erämaita hiihtäessään, oikealle ja vasemmalle käännyskellessään ja mutkia jos jonkinlaisia tehdessään, eksyttääkseen takaa-ajajansa, katselkaamme mitä viime aikojen surulliset vaiheet olivat hänen kohdalleen vaikuttaneet.

Kuusitoista vuotta on nyt kulunut siitä kun viimeksi hänet näimme. Hän on nyt parhaimmassa miehuudeniässään. Hänen isot rehelliset silmänsä katselevat maailmaa vielä pelkäämättömämmin nyt kuin ennen ja silloiset monenmoiset vaarat ovat, laihduttaen hänen kasvojensa ennen täyteläistä alipuolta, tehneet ne vakavamman näköisiksi. Hänen käytöksensäkin ja koko laatunsa, joka ennen oli ollut huoleton ja varaansa pitämätön, oli nyt käynyt jyrkkämuotoisemmaksi, joten hän näytti olevan aina valmis ja varuillaan niinkuin ainakin vaaran hetkessä. Mutta muuten oli hän päinvastoin, kuin olisi sopinut luulla silloisten surkeiden aikojen vaikuttavan, käynyt iloisemmaksi ja reippaammaksi.

Näin näet kehittyi tämä hänen luonteenominaisuutensa. Rauhan aikana oli hän ollut toimellinen talonpoika ja, kuten kemiläisestä yleensä sanotaan, ovela kauppamies. Vireys, jota nämä toimet kysyivät, olikin hänelle ominainen. Muuta hän ei pyytänyt kuin saadakseen olla toimessa ja yritellä uusia. Sota kun läheni näitä seutuja ja keskeytti hänen tavalliset toimensa, tuotti se samassa hänelle uudet mukanaan. Perheensä hän toimitti turvapaikkaan, mutta siksi oli hänen rinnassaan kunniantuntoa, hänen mielessään vapaudenharrastusta ja hänen luonnossaan toimintahalua, ettei hän viihtynyt pakopirtissä erämaassa itse istumassa – vaikkapa sorean Sanninsakin seurassa – vaan tahtoi näyttää vihollisille, että tässä maassa asui miehiä, jotka eivät olleet harjautuneet sietämään, että kutsumattomat vieraat rankaisematta teuhaavat heidän taloissaan ja tallaavat heidän vainioitansa. Hänen luontonsa vaati rupeamaan mitä kiihkeimmäksi sissiksi, jonka ohessa hänen uskaliaisuutensa, nerokkaisuutensa ja toisinaan melkein vallaton vikevyytensä teki sen, että muut talonpojat pitivät häntä suuressa arvossa ja kahakoissa vihollisia vastaan usein alistuivat hänen johdettavikseen. Ja vaikka jaloja vaikuttimia ei suinkaan puuttunut häneltä, vaan päinvastoin ne ne olivat jotka vaativat häntä rupeamaan tähän hävityssotaan, niin kumminkin, kun alku kerta oli tehty ja hän sodan tuoksinaan joutunut, rakasti hän sotaa semmoisenaan pianpa yhtä paljon kuin sitä tarkotusta, jonka takia sotaa käytiin. Siitäpä syystä hän liikkui niin vapaasti ja nokkelasti vaarankin hetkessä ja oli huoleton kuolemankin uhatessa.

Mutta hänen tuossa soita ja rämeitä kiitäessään, puroja ja kankaita kavutessaan, ei mittailtukaan enää voimia, ei kysytty kumpi voittaa; siinä väijyi tinkimätön kuolema sekä häntä että hänen erämaan suojassa olevaa perhettään, jos viholliset sinne saakka osuisivat. Sitä hän ei kuitenkaan totena pitänyt, sillä olihan piilopirtti siksi kaukana, aina Kivalovuoren etäisillä rinteillä ja olihan tiekin sinne halki autioiden niin eksyttävä, ettei harjaantuneenkaan aina ollut helppo osata.

Hän oli kulkenut Akkunuksen putaan rantoja koillista kohti, kunnes saapui sakeaan metsään, jossa kääntyi itään päin kierrellen puita ja kantoja. Metsän toisessa päässä oli avara aapa, jonka lumen peittämäin mättäiden valkopäät johtivat mieleen muinaisajan kuhmuisia kilpiä. Aavan takana oli taas yhä tiheämpi metsä, ja sen toisella puolen alkoi maa kohota. Kunhan tätä aavaa vain saisi kunnialla suorituksi, jottei takaa-ajaja tapaisi, niin sitten ei hätääkään, sillä jos kohta viholliset seuraisivatkin hänen jälkiänsä, niin tuon taajan metsän läpi eivät millään kurin hevosinensa pääsisi, vaan heidän olisi pakko kiertää, ja samassa myös eksyisivät hänen jälistään.

Metsän rinteelle päästyään hän katsahti taaksensa ja kuunteli tuokion aikaa. Jo kuului kaukaa hevosten kavioiden kopse ja toisiaan kehottelevia ihmisten ääniä. Siunaaman hetki seisoi hän siinä empien, seuraavana kiiti jo linnun lailla yli laajan lumikentän.

Takaa-ajajat jos nyt olisivat hänet nähneet, olisi hän arvelematta ollut kuoleman omana, suojaamattomana kun oli tuolla avaralla, metsättömällä vuomalla. Mutta Lauri oli laskenut oikein. Hän kerkesi toisella puolen olevaan metsään ja puikahti sievästi sen pimentoloihin. "No Jumalan kiitos, nyt olen turvassa – hän huoahti itsekseen – tänne eivät hevin pääse. Kaksijalkainen ihminen on toki ketterämpi kuin nelijalkainen kasakan koni. Tekisipä mieleni täältä lähettää luoti jonkun parrakkaan veijarin pääkonttiin... Ei sentään, parempi on että riennän vaimoni ja lasteni luo." Taas hän suori matkaan metsäistä ylänköä kohti, joka tuossa alkoi kohota, ja saapuikin ennen pitkää sen harjalle. Niinkuin oli arvannut, oli maa täällä aivan lumetonta, hieno jääkalvo vain katteena. Hän päästi sukset jalastaan, sitoi ne yhteen ja heitti olalle sekä lähti juoksemaan pitkin ylännettä, jossa ei hänen jälkiään näkynyt ensinkään.

Kasakat olivat kulkeneet suksenlatuja myöten aavan poikki metsään. Mutta edemmäs eivät päässeet. Lauri kuuli selvästi miten he melusivat ja sadattelivat, kun tie heiltä näin nousi pystyyn. Lähtivät siis metsän rinnettä kulkemaan, saapuivat purolle ja lähtivät sitä myöten nyt jäitse samoamaan. Tuotapa juuri oli Lauri toivonutkin. Sitä suuntaa kulkien joutuisivat peräti eksyksiin. Tuskin oli hän siis tuota huomannut ennenkuin pysähtyi, laski suksensa maahan, pisti jalat varpaallisiin ja suorihe matkaan taas ylänteen kuvetta alas, tehden siten äkkijyrkän polven entiseen matkasuuntaansa, joten nyt tuli kulkemaan peräti toisanne päin kuin kasakat.

– Jo vainen – puheli hän mielihyvillään partaansa – vai sinne päin herrojen matka pitää; peikkojen haltuun vain! Mutta, suoraan sanoen, päin hassulaa nyt menneekin teidän meininkinne, ja elleivät pojat tuolla yläällä nuku, niin toimittavat teille punaiset lakit. Hyvästi jääkäät, miekkoset.

Ja niin laski hän kuvetta alas vilistämään, myötämäkeä toisensa perästä, kunnes saapui tasangolle, jossa oli vuoroin metsiä, rämeitä ja kangasmaita ja jonka toiselta puolen jo näkyi Kivalovuoren muutamat huiput. Siellä hänen perheensä asui.

Hänen tuossa ponnistellessaan avaran tasangon poikki, jota taivalta kestää vielä kaksi tuntia, kiiruhtakaamme hänen edelleen katsomaan miten ennen varakkaan Laurilan väki nyt tulee aikaan.

Metsän helmassa Kivalovuoren juurella oli hakattu pieni aukeama, johon pirtti oli rakennettu. Ei tämä pirtti kyllä ollut milläkään erinomaisella huolella tehty, sillä seinät eivät olleet veistetyt eivätkä salvoimet tasaisiksi sahatut, saatikka katto kaunistettu, jonka alta toinen hirrenpää lykkäysi toistaan ulommas. Mutta piilopirtiksi oli se kumminkin, varsinkin sisäpuolelta katsottuna, oikein muhkea ja tavattoman hyvästi varustettu. Akkunakin oli siellä – aivan kuulumatonta ylellisyyttä; muilla kaikilla näet siihen aikaan oli vain akkunareijät, joita kävi sulkeminen tai avaaminen kahta puupienaa myöten lykättävällä lautaluukulla. Olipa oikea savutorvella varustettu takkakin, jonka piippua piisasi kappaleen matkaa katon yläpuolelle; muissa piilopirteissä vanhaan tapaan oli kiukaat vain, joista savu reppänän kautta nousi taivaalle. Sen ohessa tämä pirtti oli muita tilavampi ja tavaraa oli siinä kaikenlaista mitä talossa tarvitaan, joten sen asujamet eivät olleet oikeastaan muuta vailla kuin turvallisuutta. Seinässä lähellä takkaa välkkyi kirkkaaksi kihnutettuja vaski-, läkki- ja tina-astioita ja hyllyillä oli kehlot ja haarikat.

Rahit oli pirtissä niin pitkälti kuin seiniä piisasi, paitsi takan-peräisellä seinällä, jossa oli päällettäisin rakennetut seinäsängyt. Komeat oli niissä porontaljat, kuohkeat kaatut ja valkoiset hurstit ilmi osottamassa sekä perheen entistä varallisuutta että siisteyttä, heidän piilopirtissäkin asuessaan. Vieraita kun heille tuli, muita onnen hylkäämiä pakolaisia – joka tiheäänkin tapahtui – tehtiin niille sija rahille ja pidettiin muutenkin hyvänä kaikinpuolin, sillä sen tiesi sekä Sanni että Elsa muori, että vieraanvaraisuus on vanha, suomalainen hyvä-tapa.

Tämmöisenään jo jos tätä piilopirttiä vertaili muiden pakolaisten pirtteihin, joihin ei oltu tarpeellisimpiakaan kaluja kaikkiin voitu hankkia, saattoi sanoa siellä melkein ylöllisesti elettävän, mutta oli siinä sittenkin vielä kaiken muun hyvän päällisenä muuatta hyvää, joka ei ollutkaan joka miehen otettavissa siihen aikaan. Pirtin yhdellä ulkopuolisella seinällä oli näet vaja, jossa kaksi lehmää. Tämä oli harvinaista hyvää siihen aikaan, kun kaikki karja oli mennyt ystävien ja vihollisten muonaksi. Niin lujassa oli silloin elukat, että kerrotaan monen kulkeneen aina Savoon asti saadakseen hiehon tai mullikan, eikä ollut sittenkään mistään hinnasta saada. Mutta Elsa muori oli Laurin piilopirtille nuo kaksi lehmää hankkinut.

Näin oli siis talo mitä elämäntarpeisiin tulee niin hyvästi varustettu, kuin silloiset olot suinkin myönsivät. Katsokaamme nyt miten oli asujainten laita.

Näinä kuutenatoista vuotena oli perhe lisäynyt viidellä hengellä, Sannin Laurille tekemillä lapsilla. Terveitä ja reheviä olivat he kuin voikukat, jotka ennen kasvoivat Laurilan pellonpientareilla. Vanhin joukossa oli kolmentoistavuotias tyttö, sitten oli kymmenen vuoden vanha poika, hänen jälkeensä kaksi tyttöä, joista toinen kuusi-, toinen viisivuotias ja nuorin oli kolme kesää täyttänyt piritsa. Vanhimmasta tytöstä oli tehty Sanni ja vanhimmasta pojasta Lauri, niinkuin äiti ja isä, eipähän ilman. Oli Elsa muorillakin kaimansa, nuorin tyttö näet. Ja liekö nyt ollut siitä syystä vai senkö vuoksi että hän enite tuli Sanniin, se vain että Elsa muorin paras lempukka hän oli. – Vanhentunut oli Elsa muori itse. Kuusitoista vuotta on ihmisen iässä pitkä matka. Ja kuusitoista viidenkymmenen lisäksi viepi jo iän iltapuoleen. Vauras oli kumminkin Elsa muori ikäänsä, eivätkä olleetkaan ruumiin voimat suuresti kuluneet, mutta sielun. Tämän oli vaikuttanut enemmän sen aikuiset rauhattomuudet kuin ikä; jonka tähden Sannikin mielessään oli tehnyt sen huomion, että viime kuluneina kolmena vuotena, jolloin sota oli niillä tienoin raivonnut, Elsa muori oli enemmän vanhentunut kuin kahteenkymmeneen sitä ennen. Tähän oli näet enemmän syynä Elsa muorin luulo ja luonnon laatu, kuin mikään hänen kohdalleen sattunut ulkonainen paha. Hänen suunnaton sodankauhunsa oli nyt saanut todellisen aiheen ja aikaansai mullistuksen koko hänen havainto-tavassaan. Ennen hän älynsä ohjaamana oli arvostellut asioita selvästi semmoisinaan kuin ne olivat; nyt hän ei huomannut kuin levottomuutta ja hämmennystä kaikkialla. Sotahan nyt oli s.o. joku erinomainen, kadotuksenalainen tila, jossa ihmiset hävittävät toisensa kuin metsän pedot, ryöstävät, surmaavat ja polttavat, jossa viha ja kosto väijyvät saalista ja vainoovat sitä uutterammin kuin vaivattu omatunto, missä hornan kaikki hirmuhenget ovat lasketut valloilleen, varustettuina mestarinsa määräämättömällä valtuulla harjottaa pimeydentöitä. Sota, sehän oli sama kuin olevien olojen hävitys, siveyden ja hyveitten samaksi tallaaminen, ja vähältä piti ettei ollut sama kuin maailman loppu. Oli Elsa muorikin ajatellut valtiota, semmoista ihanaa mallikelpoista kuin sen hänen mielestään pitäisi olla, ja se oli sen näköinen juuri kuin on rauha, turvallisuus ja hyvä sopu kaikkein ihmisten kesken. Tämä hänen ihannekuvansa oli nyt rusentunut ja sirpaleet olivat pirisseet hänen ympärilleen ja milteipä pilalle panneet häneltä kaiken uskonsa siihen mikä on hyvää. Yksi asia oli vielä olemassa, jonka tähden hän halusi elää. Se oli rakkaus lapsiin ja lastenlapsiin.

Rahilla istui Elsa muori ja kutoi sukkaa. Totisemmaksi oli hän käynyt eikä jutellut niin mielellään nyt kuin ennen. Kutimestaan hän katsahti usein lasten puoleen, jotka kolmin istuivat puhtaalla pirtin permannolla ilakoiden kissanpojan kanssa, joka notkeana ja nopsajalkaisena pyöri heidän ympärillään. Elsa muorin rinnalla istui toinenkin elävä olento tarkkaavaisena katsellen nuorison elkeitä. Se oli kunnianarvoinen emäkissa. Ihaillen tähysteli se poikansa nuorteita liikkeitä, ummisteli toisinaan tyytyväisenä silmänsä, hyrräsi hyvällä mielin ja taas tirkisteli poikaansa.

– Saas nähdä koska Lauri tulee – puheli Elsa muori Sannille – kaksi vuorokautta on hän nyt ollut pois. Mutta entäpä hän ei tulekaan enää; onhan niitä niin paljon muitakin, jotka tänä kauhistuksen-aikana ovat muuttaneet ikimajoihin.

– Olette, äiti, niin halukas nyt arvaamaan paljaita pahoja tapahtuvaksi – Sanni vastasi. – Vaan minä olen aivan varma siitä ja tunnen sen hengessä, että Lauri tulee; sillä ei hän ole kaatunut, on hän siksi urhakka ja varansa pitävä. Ja tietäähän hän sen, että elävänä me hänet tarvitsemme emmekä kuolleena. Siispä hän kyllä puolensa pitää.

Sanni lausui tämän niin tyvenellä mielellä kuin ainakin se joka tietää mitä puhuu. Hänen luonteessaan ei ollut vierivä aika mitään nimenomaista muutosta aikaansaanut, oli vain selvemmäksi vielä kehittänyt tuon hänelle omituisen mielen alttiuden. Ulkonaiset olot kun olivat rauhattomat ja myrskysät, tunsi hän tarvitsevansa sielunsa koko alttiudella turvautua johonkuhun toiseen, ja tämä toinen oli kuin olikin Lauri. Mitä huoli hän muun mailman menosta, kunhan vain hänellä oli Laurinsa. Heleimmin paistoi hänestä aurinko siellä missä Lauri oli. Korpi tai rotko, sota tai kuolema, sama se, hän osasi torjua metsän pedot ja häätää uhkaavat hävitykset, sillä hänhän oli Lauri! Olivathan lapset katon alla ja hengen elatuksensa heillä oli, yhtähän se sitten oli missä asuttiin, kunhan heitä kasvatettiin jumalanpelvossa.

Sannin vieressä penkillä istui hänen vanhin tyttärensä, jota hän käsinpitäen opetti ompelemaan. Näin oli siis koko perhe koolla, nuorta Lauria vain vailla, jonka puunhakkuu pirtin takaa kuului, vaan kävi hänkin vähä väliä pirtissä tuoden puunsylyksen mukanaan. Palkollisia ei ollut heillä enää muita kuin yksi tyttö.

Siinä talon kaikki elävät olennot. Niin, oli siinä näemmä koirakin, joka lattialla pitkänä lötkötti, kuono käpälien varassa ovensuuhun oijettuna. Halli se oli ja suomalaista alaa olikin.

Elsa muori Sannin sanoihin vastaten lausui:

– Hänen urhoollisuuttaan en suinkaan epäile, pelkäänpä vain että se on isompi kuin hänen varovaisuutensa, sillä olen kuullut Pekan sanovan, että hän toisinaan on oikein huimapäinen ja ikäänkuin pilanaan pitää kuolemaa; ja se ei tiedä hyvää, tämmöisiin aikoihin varsinkaan, kun kuolema meitä niin läheltä uhkaa, ettei tarvitse muuta kuin pistää päänsä ovesta ulos, niin se on jo varullansa sitä sieppaamaan.

– No ei se kumminkaan niin vaarallista liene, äiti kulta – lohdutteli Sanni. – On kyllä rauhattomat ajat nyt, mutta jos viholliset lähenisivät näitä kaukaisia piilopaikkoja, niin totta kai Lauri olisi täällä ennen heitä.

– Niinpä niin, jos vain hän hengissä on, mutta olet itse kuullut miten moni urhokas mies on näinä hävityksen aikoina kuolemaan kuukahtanut; jotta ei pelkkä urhoollisuuskaan kuolemasta päästä.

– Mutta Jumala on armollinen: hän säästää meille kyllä Laurin, sillä onhan Lauri ainoa turvamme – vakuutti Sanni luottamuksella.

Elsa muori vaaputti vanhaa päätään ikäänkuin epäillen moista armollisuutta ja puheli edelleen:

– Näihin aikoihin on Herra ottanut pois monen perheen ainoan turvan, eikä hän ole säästävä meidänkään turvaamme, ellei sitä hyväksi katso.

– Mutta sen hän tekee, tekee varmaankin – innosteli Sanni – sillä ellei... niin mikä näitä raukkoja sitten perisi?

Sanni osotti lapsiaan, jotka suruttomina permannolla pehtaroivat. Elsa muori loi katseensa maahan, ettei Sanni hänen ajatuksiansa arvaisi. Mutta äkkiä välähti hänen silmänsä; hän tuli ajatelleeksi mikä oli tullut kaikkein muiden lasten onnen osaksi, jotka olivat joutuneet vihollisten käsiin. Niitä ajatteli, ja hänen poskipäänsä punottivat, mutta mitään hän ei virkannut.

– Ei, äiti – vakuutteli Sanni – ei Jumala meitä hylkää; hän on armollinen ja vihaa vääryyttä.

Olen tuota kaikkia kuullut ja Jumalan sanasta lukenut – virkkoi nyt vastaten Elsa muori – ja olen uskonut sen ja luottanut siihen lujasti kuin kallioon, tuohon, jonka tuossa näet. Mutta sen jälkeen kun nää surkeat polopäivät sarastivat en tiedä enää mitä minun pitää uskoman. Sen kyllä tiedän, että meidän vajavajärkisten ihmislasten ei ole tarvis tutkistella asioita, joita ymmärtämään emme kykene, sillä Jumalan sallimus on syvempi ja laajempi ja korkeampi kun meidän ymmärryksemme. Mutta kun sanon, että näinä viimeisinä kauhistuksen aikoina en ole huomannut enää mitään oikeutta tapahtuvaksi, niin uskon, että Jumala antaa minulle anteeksi, jos tietämättäni lasken syntistä puhetta. Sillä mitä oikeutta siinä on – puheli hän kiihtymistään kiihtyen, joten tuli hänen ennen kauniissa silmissään jälleen virisi ja levisi alaspäin, iän kellertämiä poskiakin tulehuttaen – mitä oikeutta siinä on, että ihmiset teurastavat toisiansa kuin metsän pedot, hävittävät, surmaavat ja polttavat, että lapset temmataan vanhempainsa rinnoilta ja pistetään seipäisiin, halaistaan ja paistetaan, että kodit ja konnut ryöstetään ja paljaiksi pannaan maan tasalle, että elo viedään riihestä ja vilja vainiolla tallataan, jonka kaiken ohessa ihmiset saavat oleskella maanpaossa ja erämaassa nälkään nääntyä. Mitä oikeutta siinä on?

– Mutta – lausui hän tyvenempänä, vähän huoahtuaan – niinhän se on: se on Herran panema rangaistus meidän synneistämme. Mutta keneenpä tuo rangaistuksena tehoo, jos kaikki kansa kuolee sukupuuttoon? Ja siihen vielä häviää kai tästä maasta Jumalan valtakuntakin, kun kaikki sananpalvelijat joko surmataan tai vankeina muualle kuletetaan, Jumalan huone ryöstetään ja poltetaan ja uskontomme pilkkana pidetään.

– Jonka Herra antaa, sen hän myös ottaakin voipi – Sanni sanoi – vaan sen parempaa turvaa ei meillä ole kuin Jumalan armo. Ja jos hän rankaisee meitä, niin armahtaa hän myös.

– Niin aivan, armollinen on Herra – myöntyi Elsa muori Sannin sanoihin – ja vaikka vihastuu armahtaakin hän, niinkuin on meidän kohdalle tapahtunut. Sillä mitä parempaa olemme me ansainneet kuin muut, ja meillä on kumminkin niin paljon tavaraa säilynyt ja lapset kaikki ovat hengissä ja hyvissä voimin.

– Ansainneet emme sitä suinkaan ole, Jumalan armosta on se meidän osaksemme tullut – siihen Sanni – Jumalan armosta ja Laurin huolenpidosta.

– Sitäkään asiaa minä en ensinkään voi käsittää – Elsa muori edelleen – miten tällä näin pienellä pilkulla, kuin tää meidän asuttavamme on, saattaa olla niin paljon rauhaa ja tyytyväisyyttä, kun mailma yltäympäri meitä on täynnä kauhua ja hämmennystä. Ja miten on mahdollista, että meitä näin on säästetty, jotta voimme miltei onnellisina yhdessä elää, kuoleman ja häviön raivotessa nurkkaimme takana. Miten saattaa rauha ja taistelu yksissä elää, lepo ja onni sodassa viihtyä?

– Niin vainen, tuuleepi tuvan takana, tupahan ei tunnukkana – Sanni siihen vastasi. – Mutta ehätti hän kummastelemaan – jo alkaa minustakin tuntua, että olisi Laurin aika kotiin palata, ja sen hän kyllä tekeekin.

– Ilta jo hämärtää – sanoi Elsa muori – on vaarassa eksyä metsiin joka näin myöhään matkassa on. Mutta mikäs nyt?

Halli oli pyrähtänyt pystöön ja seisoi nyt turpa oven raossa ja pää kallellaan visusti kuunnellen. Pian kuului ääniä pirtin takaa, Halli heilutti häntäänsä ja hyppäsi vasten ovea, joka samassa aukesi, pikku Lauri kun riemuiten tuli huoneesen, kädestä taluttaen isäänsä.

Reippaana ja iloisena palasi Lauri kotiinsa, ja sielläkös ilo ilolle tuntui pienimmästä pojasta ja Hallista lattialla aina Elsa muoriin pöydän päässä. "Isä, isä!" huusivat piiskuiset, roikkuen hänen turkinliepeissään ja jättäen omiin hoteisinsa kissanpojan, joka hätääntyneenä vikelsi penkin alle piiloon. Sanni karahti hänelle kaulaan ja Elsa muorikin kutiminensa kiiruhti lähemmäs.

– Aijai, lapset, pienokaiset! pysykääpä tästä tuonnempana – sanoi Lauri, sydämellisesti syleiltyänsä Sannia – älkäät kajotko pyssyyn, se on panoksissa.

Kirkuen töytäsivät lapset Elsa muorin ja Sannin luokse ja kätkeysivät heidän hameisiinsa, kumminkaan ei nuori Lauri, joka jo täys'toimessa tutki isän pyssynlukkoa.

– Kas vain, enkö arvannut – sanoi Lauri naurahtaen, kun huomasi lasten hämmästystä.

Alkoi sitten riisua päällysvaatteensa ja asetti aseet loukkoon.

– Kas niin, tulkaasta nyt tänne parkusuuni pienokaiset, nyt ei pyssy tee pahaa.

Hän istahti rahille Sannin viereen ja latoi polvillensa pikkaraisia niin pitkälle kuin piisasi.

– No, nyt isä kertoo – sanoi nuori Lauri, joka isän iso kalpa kädessä oli asettunut hänen viereensä seisomaan.

– Tänä päivänä minä en kerro mitään – kieltäysi Lauri, joka ei tahtonut säikähyttää naisia ja lapsia kertomalla, että ryssät olivat erämaassa häntä takaa ajamassa. Hän luotti varsin varmasti siihen, että kasakat eivät tänne osaisi, pimetäkin kun jo alkoi, ja mitäpä hän siis tyhjään rupeaisi heitä pelottelemaan, Elsa muoria olletikaan. – En tänä päivänä mitään, mutta ellei sinulla muuta toimiskelemista nyt ole, niin alahan ajanratoksi tuota kalpaa kiillottaa.

Ka, sepä vasta lystiä olikin. Viuh vain, jo lensi kalpa tupestansa, liitua ja villatilkku käsille ja sitten kaikin voimin kihnuttelemaan.

VIII.

PARIKUNNAT.

Huomispäivänä oli perhe taas yksissä pakopirtissä Kivalovuoren juurella. Oli yöllä sataa ripistellyt vähän lunta, joka, vaikka vähänäkin hyvänä, suuresti ilahutti Lauria, koska se peitti sekä hänen että muiden pakolaisten latuja, jotteivät ainakaan ne olleet kasakoille ilmottamassa heidän piilopaikkojaan. Hän arveli nyt olevansa perheinensä kutakuinkin hyvässä turvassa.

Lauri oli vanhimman poikansa mielihyväksi kertonut viime kahakoista sekä vihdoin siitä miten häntä oli takaa ajettu.

– Entä jos tulisivat tänne? – poika kysyi isän vaiettua.

– Tänne eivät osaa – vastasi Lauri – olletikaan nyt kun on lunta tullut jottei latujakaan näy.

– Mutta mitä tekisimme jos kumminkin tulisivat!

– Ja sitä kysyt! – Lauri siihen. – Mitä tekisit, jos minun poissa ollessani susilauma tänne ryntäisi?

– Ampuisin kuoliaaksi – vastasi poika epäröimättä.

– No se, sama juuri on meidän tekeminen jos ryssät tänne tulevat – sanoi Lauri, naurahtaen pojan uhkavarmalle vastaukselle.

– Mutta, isä, toinen pyssy ei aina tapa nallia.

– Hoojaa, tappaa se, kun sytyttää päresoitolla – naljaili Lauri.

– Poika katseli isäänsä suu kolmantena silmänä eikä näyttänyt oikein ymmärtävän tottako isä puhui vai pilaa. Lauri siihen lisäten lausui:

– Mutta eipä tuosta puhettakaan, kyllä me muitakin pyssyjä saisimme, sillä olen pyytänyt Pekkaa ja muutamia muita kelpo talonpoikia pysyttelemään valmiina hiihtämään metsät ristiin rastiin vaanimassa vihollisten aikeita, ja vaara jos uhkaisi, niin rientäisivät kyllä meidän avuksi.

Poika vaikeni kun ymmärsi isänsä olevan oikeassa.

– Miksi on mummo niin totinen, onko mummo kipeä vai Elsaanko suuttunut? – kysyi pikku Elsa, kaahien mummonsa syliin, johon laitti itsensä istumaan.

Elsa muori oli tosiaan ollutkin tänään tavallista totisempana; kaikki olivat huomanneet sen, mutta kukaan ei tiennyt siihen syytä. Sekä Sanni että Lauri olivat tyhjään koettaneet keinonsa saada häntä iloisemmalle mielelle; hän oli siihen vain vastannut että totisuus on iän tuottama, että hän hengessään tunsi jotain ikävää lähestyvän y.m. Mutta nyt kun hänen lemmikkinsä, tuo tyttö pienokainen, kysyi häneltä ja vielä itse pelkäsi olevansa siihen syypäänä, ilmaisi hän salaisen surunsa syytä ja sanoi:

– En, lapsukaiseni, en minä ole Elsaani suuttunut, näin vain niin pahan unen viime yönä, semmoisen että ryssät polttivat pirttimme ja surmasivat mummon pikku Elsan.

Pikku Elsa pisti kolme sormea suuhunsa ja hänen isot siniset silmänsä katselivat ihmetellen ja vähän säikähtyneinä mummoon. Hänestä Sanniin ja Sannista Lauriin, yhä ymmärtämättä asiasta mitään.

Nuori Lauri, joka huomasi pikku sisarensa hämmästyksen, sanoi, lohduttaen häntä:

– Hyi, se oli paha uni, vaan älähän pelkää siskoseni, minä ja isä kyllä hakkaamme ryssää, jos hän yrittää sinulle pahaa tekemään.

– Sinä olet reipas poika, sinä – sanoi Lauri – Jumala sallikoon sinun elää, voisit vasta mailmassa hoitaa talon, kunhan muutaman vuoden puurot vielä saisit syödyksi.

– Mutta missä me, isä, asuisimme, jos tämän pirtin polttaisivat? – kysyi vanhin tyttö.

– Jos kerta pirtin polttavat, kyllä sitten asukkaistakin huolen pitävät – vastasi Lauri – mutta sitä toki eivät tee. Mutta joskin semmoinen kumma tapahtuisi, että katottomiksi jäisimme, niin lähtisimme Antin, Pekan ja Ellin luo, kunnes saisimme uuden mökin laitetuksi.

– Pitkäkö matka sinne on? – kysyi tyttö.

– Noin kuuden peninkulman vaiheilla erämaan halki kun menee.

– Mille paikoin he ovatkaan Jurvalaiset rakentaneet piilopirttinsä? – kysyi Sanni.

– Muutamaan notkoon Kivalovuoren kahden rinteen välille, melkeimpä oikosuoraan kun Lapinjänkältä lähtee. Paikka on muuten erittäin etusa ja niikseen jos tulisi, voisi sitä hätätilassa pienellä joukolla puolustaakin. Se olikin Pekan keksimä paikka tuo.

– Kivalonko vuorijaksoa myöten sinne mennään? – Sanni uteli yhä.

– Kivalon – alkoi Lauri selittää – ensinnä sitä harjannetta myöten, joka täältäkin näkyy, aina päähän asti eli sinne, jossa se ikäänkuin kääntyy itään päin. Siinä alkaa avara metsätön jänkä, jonka poikki kuletaan kunnes maa taas käypi kumpuiseksi. Sitä kumpuista ylännettä myöten mennään nyt, kunnes alkaa Tervolan kirkko ja Lapinjänkä näkyä, ja sitä suuntaa sitten, niin kyllä tupa pian vuorennotkosta löytyy. Onhan se tie sekä pitkä että eksyttävä.

Äänettömänä Elsa muori oli kuunnellut puhetta, mutta Laurin vaiettua hän kysyi:

– Ottaisivatkohan Antin ja Ellin parikuntaväeksi, jos saisivat käsiinsä?

– No sen saatte uskoa – Lauri vastasi – yhtä varmaan kuin Sannin ja minunkin ottaisivat, jos tapaisivat. Mitähän, Sanni, siihen tuumaisit, jos veisivät meidät parikuntana Venäjälle? – hän kysyi vaimoltaan.

– Kaikitenkin minä lähtisin jos sinä, sillä sinutta en rupeaisi olemaan – lempeästi Sanni siihen.

– Ei, Sanni, siihen emme suostu – Lauri arveli – ennemmin sitten kuolemme, kuin rupeamme orjina lähtemään noiden julmurien pesäpuoleen.

– Niin, miten itse päättänetkin. Minulle se on yhtä, kuolemako vai elämä, kunhan vain saan olla sinun kanssasi – vastasi Sanni. Mutta katsahtaessaan lapsiaan sanoi hän: Entä näitten poloisten pienokaisten, miten niiden sitten kävisi?

– Kyllä ryssä niistä huolen pitää. Luultavasti laahattaisiin ne mukaan, meidän kumminkaan koskaan enää saamatta nähdä niitä, sillä arvatenkin heidät hajotettaisiin sinne tänne avaraan valtakuntaan; tahi muuten, tiedäthän, on olemassa toinenkin lyhempi matka moisille lapsi rievuille, matka ijankaikkisuuteen. Kumpikin on yhtä hirvittävä, ja siitäpä syystä se ei saa tapahtua.

Tuo ajatus sai Sannin mielen kuohumaan, mutta Elsa muorin silmät tuiskuttivat tulta, kun hän sanoi:

– Eipä ole ryssällä aina tapana tehdä matka ijankaikkisuuteen aivan lyhyeksi.

– Tosi se – vastasi Lauri, vihan puna hohti hänen kasvoillaan ja vakuudeksi pui hän jäntevää nyrkkiänsä – Tosi se, ei niillä julmureilla ole sen verta ihmismieltä paatuneissa sydämissään. Ja tuo julmuus juuri panee veren kuohumaan kun sitä ajattelee. Tapella ja tappaa toisensa rehellisellä tavalla, olkoon menneeksi, sehän on sodan laatu semmoinen meno. Vaan nuo helvetin sikiöt kun rääkkäävät ja paistavat pieniä lapsia, pistävät seipäisiin, raiskaavat naisia, kiduttaakseen niitä sitten mitä julmimmalla tavalla, ja hakkaavat ja silpovat iäkkäämpiä ihmisiä niinkuin teuraita, se on pirullista! Ja kuules, Sanni, kun ajattelen että voisivat tehdä meille samalla tavoin, silloin vaikka... vaan eihän tuota tarvitse ajatellakaan. – Hui hai, Sanni, se ei saa tapahtua.

– Mitenkä se onkaan tuon parikunta-oton laita – kysyi Elsa muori – montako parikuntaa he vaativat ja mihin tarpeeseen niitä ottavat?

– Parikunta itse kustakin manttaalista, niin on määrä – vastasi Lauri – ja heidät tarvitaan orjiksi virolaisten herrojen maatiloille.

– Ja millä oikeudella tuo otto tapahtuu?

– Väkivallan oikeudella.

– Mutta luulisihan tuossa jo olevan tarpeeksi, kun on käsketty ryöstää kaikki lapset, tappaa kaikki vanhat ja panna kaikki talot maan mustan tasalle! Pitääkö vielä tuohon lisäksi mies ja vaimo kustakin manttaalista uhrattaman! virkkoi Elsa muori.

– No sitähän mekin, ja siitäpä syystä juuri emme mielisuosiolla siihen rupeakaan.

– Ja senkö tähden kasakat nyt ovat liikkeellä, väkivallalla ottamassa minkä eivät hyvällä saa? – kysyi Elsa muori.

– Sen tähden; mutta tietysti aikovat he sen ohessa noudattaa myös ennen annettua käskyä: hävittää talot ja tilat, tappaa vanhat ja raastaa mukaansa nuoren kansan – siihen Lauri. – Jotta, jos käskyt säntilleen pannaan toimeen, Kemistämme ei jää jälelle muuta kuin musta maa ja tuolla täällä nelikolkkaiset kivijalat osotteeksi että on täällä ennen muinoin ihmisiäkin asunut.

Halli, joka makasi tavallisella paikallaan ovensuulla, oli vähitellen käynyt levottomaksi. Hän oli noussut pystyyn, niskakarvat pörröllään ja hiljaa uristen, kunnes, Laurin vaiettua puhumasta, alkoi kohden kulkkua haukkua. Samassa kuului metsästä torven toitotus ja maa tömisi hevoskavioiden kopseesta.

Kuin käärmeen puremana Lauri kavahti penkiltä ja sieppasi aseensa, hänen poskensa hohtivat ja silmät tuikeina kuopissaan paloivat. Mutta tuossa tuokiossa hän jo kalmeaksi kävi, kun huomasikin, ettei ollut tuvassa hänen ympärillään kuin naisia ja lapsipahasia. Ei epäilemistäkään, kasakat olivat jo nurkan takana ja valmiina toimeenpanemaan heille annetut käskyt sekä tyydyttämään kostonhimonsa.

Taas kuului torventoitotus, Halli ulisi ovella ja kovaäänistä puhetta kuului ulkoa. Lapset hätäilivät vavisten lymyyn, nuori Lauri vain seisoi uljaana keskellä huonetta. Sanni katseli tuskastuneena mieheensä ja Elsa muori oli silmistään kuin liina. Samassa kuului ulkoa kova, törkeä ääni huutavan, että ellei paikalla siitä harakan pesästä tulla ulos, niin kyllä maar tiedetään keino millä pakotetaan tulemaan. Silmänrävähdyksen arveltua meni Lauri ulos, pyssy täydessä hanassa. Hän luuli, että tahdottiin välipuhetta pitää, ja huomasikin sen ainoaksi pelastuskeinoksi, sillä mitenpä hän yksin kykenisi perhettänsä puolustamaan. Vähät hän omasta itsestään, mutta kaikki nuo turvattomat tuvassa – mikä niiden osaksi tulisi, jos hän rupeaisi viholliselle vastarintaa tekemään. Kiduttava kuolema, vankeus ja tupa tulen ruuaksi, muuta ei hän ymmärtänyt. Ainoa keino oli sovinnon hierominen. Tuikki siinä toinenkin etäinen toivon tähti hänen harhailevassa mielikuvituksessaan, joka kiihkeästi työskenteli keksiäkseen apua. Hän ajatteli näet, että Pekka ja muut talonpojat voisivat minä hetkenä hyvänsä saapua hänelle avuksi. Jos hän siis jollakin kurin voisi viivyttää vihollisten kamalat aikeet, pelastus kävisi hänelle ehkä mahdolliseksi.

Hän meni siis ulos, jossa kohta tapasi kolmekymmentä kasakkaa valmiina ryntäämään hävitystyöhön käsiksi ja sanoi pelottomalla äänellään:

– Miten uskallatte tulla tänne erämaahan, missä jokaisessa pensaassa ja rotkossa kuolema teitä vaanii, ja mitä tarkottavat nuo uhkaavat elkeenne?

Joukon eturinnassa seisoi kolme miestä, joista keskimäinen näytti olevan päämiehenä. Yksi niistä kohotti partansa ja sanoi:

– Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Pietari tsaarin nimessä vaadimme me ja käskemme Zerkasninoff kapteenin määräyksen mukaan, että tästä talosta on jätettävä meille mies ja vaimo kuletettavaksi hänen Majesteettinsa ison valtakunnan muihin osiin, kansoittamaan niitä, ja osaksi myös rangaistukseksi tälle paikkakunnalle sen uppiniskaisuuden ja kapinallisuuden tähden.

– Hillitse kielesi ja siisti sanasi, sillä saattaa muuten tapahtua että ne ovat viimeisiäsi – vastasi Lauri, koskettaen pyssynsä hanaa – sillä, olkoon se sinulle sanottu, tämä maa ei ole teidän tsaarinne, vaan meidän, jotka täällä asumme, ja siis emme ole kapinaa tehneet, puolustaneet vaan omaa maatamme, jota te niin jumalattomasti tuhootte, ja siitä syystä on perikato teidän päänne yli vielä käypä.

Kasakat karjasivat kiukusta ja moni ojensi piikkinsä työntääkseen sen uhkarohkean puhujan rintaan.

– Siivolla! – ärjäsi Ortermi Petroff korpraali, joka oli joukon johtaja.

– Nuristen peräytyivät kasakat kohottaen taas piikkinsä, mutta eivät malttaneet olla puimatta nyrkkiään mokomalle kerskailijalle. Kummallinen siinä muuten oli suhde molempain puolueiden välillä. Hän, joka toveritta seisoi, oli rohkeampi ja he, joita oli yhteensä kolmekymmentä, olivat kutakuinkin noloja. Tyhjä luulo se vain oli, tuulesta temmattu arvelu, joka esti kasakoita tuossa tuokiossa hävittämästä Laurilan koko perheen: se luulo näet, että pirtti oli muka täynnänsä aseellisia talonpoikia. Ja siinä luulossaan kasakat pysyivät niin lujasti, että pitivät viisaimpana ryhtyä sovinnolliseen välipuheesen.

Useinpa tuonlaiset erämaan pakopirtit olivatkin täynnänsä aseellisia miehiä, jotka niissä joko asuivat taikka muuten kokoutuivat, ja luultavasti kasakat olivat joskus saaneet selkäänsä moisen pakopirtin lähellä, koska nyt tavallisista tavoistaan luopuivat ja rupesivat sovinnolliseen välipuheesen. Lauri huomasi kohta mitenkä asiat olivat ja ymmärsi viisaimmaksi menetellä niin, että he lujasti pysyisivät luulossaan. Tekeytyi siis muka suurivoimaiseksi ja pelottomaksi, jonka tähden venäläiset puolestaan yhä vakaantuivat luulossaan että tupa, joka, kuten sanottu, oli iso ja tilava, oli seinät pullollaan isänmaanpuolustajia, sillä mahdotonta oli heidän uskoa, että yksinäinen mies uskaltaisi niin rohkeaa puhetta pitää, ellei hänellä ollut vahva voima sanojensa takana.

Ortermi korpraali puheli edelleen, Laurin puoleen kääntyneenä.

– Ja sinä, rohkea mies, älä uhittele siinä, vaan sano tovereillesi että suosiolla noudattakoot hänen Majesteettinsa käskyä.

– Muuten niin... – yhtyi puheesen Antemon vänrikki, sama joka ensin oli puhunut, mutta korpraalin tuikea katse keskeytti hänet.

– Teidän tsaarillanne ei ole valta täällä käskyjä antaa, ja vielä vähemmin vaatia minkäänlaisia uhrauksia maan väestöltä – sanoi Lauri uhkarohkeana.

– Tsaari käskee kaikissa niissä maissa, joita hänen mahtava sotajoukkonsa on vallottanut – korpraali vastasi – mutta tänne emme nyt ole tulleet oikeuksista tai velvollisuuksista kinastelemaan, nyt kysytään vain: suostutteko hyvällä luovuttamaan meille parikunnan, miehen ja vaimon, niinkuin tsaari on käskenyt, niin saatte meidän puolesta olla rauhassa.

– Täällä ei luovuteta ketään – Lauri vastasi jäykästi.

Korpraali pureskeli viiksiään, vaan Antemon vänrikki vastasi:

– Niin otamme omin neuvoin!

– Olisipa vain lysti nähdä miten se tapahtuisi – sanoi Lauri.

– Niin tavoin se tapahtuu, että pistämme harakanpesänne tuleen – uhkaili Iivani vänrikki, kolmas heistä, jotka joukon eturivissä seisoivat. Ja tuon sanottuaan otti hän jo tulukset esille lakkaristaan.

Muu joukkokin alkoi jo näyttää levottomalta ja Lauri ymmärsi, että sanakiista ei täällä enää kauan auttaisi, vaan että oli parasta käydä asiaan käsiksi. Hän vastasi:

– Niin kauan kuin meidän käsivartemme liikkuvat, annatte koreasti pirttimme olla polttamatta. Mutta, koska täällä nyt kerta on ruvettu sovinnollisiin välipuheisiin, niin menenhän pirttiin kuulustelemaan mitä siellä asiasta arvellaan. Mutta sen sanon teille, älkäätte pistäkö nokkaanne tänne, sillä ensimäinen, joka sitä yrittää, ammutaan armotta maahan. Entä – tuumaili hän korpraalin puoleen kääntyneenä – entä jos tuolla sisällä nyt suostuisivat luovuttamaan teille yhden parikunnan, mitä takeita on meillä sitten siitä, ett'ette kumminkin ryhdy kahakkaan meitä vastaan, joka, jos kohta turha olisikin, kuitenkin panisi pirtissä olevat vaimot ja lapset pelkäämään?

– Kunniansanani ja sotamiehenkunniamme panttiin – vastasi korpraali – että marssimme matkaan niin pian kun olemme saaneet mitä meille on tuleva, sillä se käsky, joka meidän ennen kaikkea on noudattaminen, kuuluu: parikunta joka manttaalilta, muut toimet olkoot tulevaisuuden määrättävissä.

Varsin vähän Lauri noihin lupauksiin luotti, vaan hän ymmärsi, että mitään parempaa ei ollut saatavissa ja että oli tähän tyytyminen, jottei, jos tarkempia lupauksia rupeaisi vaatimaan, vihollisissa epäilyksiä heräisi. Hän meni siis aivan yhtäkaikkiseksi tekeytyen pirttiin, jätti oven raolleen, niin paljon että pyssynsuu siihen mahtui, ja asetti nuoren Laurin pyssyä pitelemään, jotta vihollisille näyttäisi siltä kuin heitä pidettäisiin silmällä ja kuin olisi miehiä huoneessa.

Mutta tämä kun oli tehty, suli Laurin rohkeus kuin voi päivänpaisteessa. Tavattomalla hellyydellä hän syleili vaimoaan, suuteli häntä ja katseli isällisellä rakkaudella turvattomia lapsiaan, jotka nyt hiipivät ulos lymypaikoistaan kun huomasivat isän huoneesen tulleeksi. Sanni oli kuullut välipuheen ja tehnyt päätöksensä. Hän rukoili miestään säästämään lapsiaan ja pelastamaan heidät kiduttavasta kuolemasta ja tulesta; Elsa muori kyllä on pitävä niistä huolen kunnes he, Lauri ja hän, rauhan päätyttyä jälleen pääsisivät kotipuoleensa takaisin, sillä eihän tsaari voinut niin kovana olla, ettei hän siihen suostuisi, jos he vain polvillansa häntä rukoilevat. Puhuttiinkinhan sitä, että rauhanteon jälkeen kaikki vangit lasketaan vapaaksi, ja kentiesi sattuisi niinkin, että omat maamiehet matkalla voisivat pelastaa heidät; mutta jos hän nyt rupeaisi vastarintaan, se ei mihinkään auttaisi, vaan viholliset polttaisivat pirtin, tappaisivat Elsa muorin ja lapset tai riistäisivät heidätkin vankeina mukanaan, ja silloin olisi kaikki mennyt; parempi sitte menetellä niin, että voisi olla toivo tulevaisuudessa vielä yhtyä, ja kyllä armollinen Jumala sallii heidän vielä palata takaisin kotiseudulleen.

Kotvasen aikaa taistelivat tunteet Laurin rinnassa. Mutta pian viisaus sai ylpeydestä voiton. Hän ymmärsi, että vastarintaa tekemällä hän ei voittaisi mitään, pahentaisi vain asiat. Eikä hänellä ollutkaan aikaa pitkään neuvotteluun, sillä ulkona jo viholliset melusivat ja uhkasivat ampua, elleivät joutuin saa vastausta. Lauri ryhtyi ratkaisuun:

– Rohkenetko siihen ruveta? – hän kysyi vaimoltaan.

– Rohkenen – Sanni vastasi. Lauri katseli epäillen Elsa muoriin. Elsa muori nyykäytti päätään suostumuksen osotteeksi, mutta hänen silmissään näkyi kuoleman tuska. Lauri suuteli kaunista vaimoansa ikäänkuin päätöksen vahvikkeeksi. Sitten hän riensi ulos, missä kasakat jo alkoivat käydä kärsimättömiksi, ja sanoi samalla pelottomalla äänellä kuin ennen:

– Tosin ovat vaatimuksenne sopimattomat ja kohtuuttomat, mutta, koska tuosta asiasta on sopivinta vasta sopia teidän herranne kanssa eikä teidän kanssanne, jotka olette hänen palveliansa vain, niin menetelkäämme sen mukaan miten asiat tällä hetkellä vaativat ja teille annettu käsky parikunta-otosta määrää.

– (Lauri toivoi aina viimeiseen asti, että apu olisi tulossa, ja koetti siitä syystä viivyttää ratkaisua puhumalla kaiken aikaa erittäin hitaasti ja totisesti.) – Tiettäväksenne siis ilmotan, että me, pirtissä tuossa tyysti asiasta neuvoteltuamme, olemme päättäneet, moneen tärkeään asianhaaraan katsoen ja vaikka emme sitä tapaa hyväksy, suostua teidän pyyntöönne, jos kohta se kovin kohtuuton onkin.

– Mokoma saarnamies! Puhu lyhyeen ja joutuin!

– karjasi Antemon vänrikki. – Asiaan käsiksi ja paikalla!

Mutta Lauri ei ollut kuulevinaankaan, jatkoi vain edelleen yhtä tyvenesti:

– Ja nämä asianhaarat ovat ennen muuta vaimoväkemme ja lapsemme, jotka rukouksillaan ovat meitä vaivanneet. Sillä niin on sattunut pahasti, että muutamat niistä ovat sairaat ja vähävoimaiset, jotta olisi väärin pelottaa heitä pyssyjen laukauksilla ja sotahuudoilla, sillä semmoinen melu saattaisi tuottaa heille kuoleman. Siitä syystä olemme päättäneet, että on parempi jättää teille yksi parikunta niiden asemesta, jotka ehkä muuten sodan melskeessä kuolisivat. Siis luovutamme teille miehen ja vaimon, joita teidän tulee kunniallisesti kohdella, ja sitten pitää teidän paikalla lähteä täältä niin kauas kuin tietä piisaa. Ja siihen katsoen, että minä olen alentautunut siihen määrään asti, että olen ruvennut välipuheesen vihollisen kanssa, kunniallisempi kun olisi ollut lähettää hänelle luoti kalloon, olen huomannut oikeaksi rangaista itseäni sillä, että itse rupean siksi mieheksi, ja koska vaimonikin siihen suostuu, niin – tässä katsahti hän viime kerran vuoristoon päin, mutta ketään kun ei näkynyt tulevaksi, jatkoi hän puhettaan – niin lähteköön teidän mukananne siis vaimoni ja minä.

Kova porina vihollisten joukosta kuului vastaukseksi. Lauri meni pirttiin, missä Sanni paraikaa mitä sydämellisimmällä hellyydellä jätti hyvästit lapsilleen, suurten kyynelkarpaleitten vieriessä alas poskia. "Teidän tähtenne", hän sanoi, suudeltuansa viimeisen pienokaisistansa. Elsa muori ei ollut hiiskunut sanaakaan vihollisten tultua mökille. Mutta että tunteet hänen rinnassansa riehuivat osotti kuuma puna ja kuolon kelmeys, joka hänen kasvoillaan myötään vaihteli, ja tuikea tuli, joka hänen silmissään paloi. Minkä jaksoi oli hän koettanut näyttäytyä levolliselta, mutta siinä hetkessä kun Sanni, hänen hellimmin rakastettu lapsensa ja pianpa epäjumalansa, lähestyi jättääkseen hänelle hyvästit ja sitä tehdessään sanoi: "Teidän huostaanne jätän lapseni, suojelkaa ne kunnes palajan!" silloin saivat tunteet hänestä voiton. "Hyvästi jää, nää ovat viimeiset hyvästit!" hän huudahti ja vaipui masentuneena penkille.

Lauri oli vanhimmalle pojalleen antanut sen määräyksen että he, kohta kasakkain poistuttua, lähtisivät pakoon vuoristoon, sillä hän ei luottanut siihen, että kasakat pysyisivät lupauksissaan, vaan luuli että he mahdollisesti nuuskisivat itselleen tietoja siitä, ettei pirtti suinkaan ollut täynnä aseellisia isänmaanpuolustajia. Sitten hän syleili lapsiaan, puisti Elsa muorin kättä ja sanoi: "Hoitakaa pienokaisiamme, Herra teitä palkitsee!" Tarttui sitten Sanniin vyötäryksiltä ja niin he menivät antautuakseen vihollisten haltuun.

Riemunhoilotus kuului raakalaisten joukosta heidän nähdessään tuon uljaan parikunnan, Lauri kookas ja miehevä kuin metsän honka, Sanni ihana ja nöyrä kuin laakson lilja. He sidottiin köykäisillä nuorilla ja asetettiin kahden kasakan väliin. Sen jälkeen antoi korpraali Ortermi Petroff käskyn lähtöön, jota Lauri tuskin rohkeni uskoakaan. Joukko lähti kohta liikkeelle.

Mutta eivätpä olleet ratsut kauas ehtineet ennenkuin Iivana vänrikki, joka pitkin aikaa oli pitänyt jonkunlaista epäluuloa tuon pirtin suhteen ja jättäytynyt muista jälelle vähäksi aikaa, nähdäkseen kuka sieltä tuli ulos, tuli juosten Ortermi korpraalin tykö kertomaan, että pirtti olikin täynnä vaimoja ja lapsia eikä aseellisista miehistä ollut merkkiäkään. Hän oli nähnyt Elsa muorin ja lasten pakenevan pirtistä, niinkuin Lauri oli heitä neuvonut. Tuossa tuokiossa sai joukko käskyn pysähtyä ja kohta sen jälkeen käskettiin jo palajamaan.

Tätä juuri oli Lauri pelännyt, kykenemättä kumminkaan millään tavoin sitä estämään. Hän ymmärsi, että armahtamisesta nyt ei voinut olla puhettakaan, sillä venäläiset tietysti nyt pitivät itsensä petettyinä eivätkä kaivanneet kuin varmuutta vain, niin olisivat valmiit alottelemaan murhatöitään. Hän päätti siis panna kaikki voimansa alttiiksi, viivyttääkseen viholliset, jotta Elsa muori ja lapset ennättäisivät paeta. Yks kaks katkaisi hän siteensä, tempasi kalvan vartiansa kupeelta, vapautti Sannin köytteistä, tarttui häneen vyötäryksistä kiinni ja karkasi niin joukon keskeltä, jotta tuokion kuluttua seisoi kasakkaparven ja pirtin välillä.

Sen hämmennyksen kestäessä, joka syntyi kasakkain ryntäessä Laurin kimppuun, riistääkseen häneltä miekan, ja Laurin hurjasti ja taitavasti puolustaessaan itseään, joten hän, vaikka yksin, antoi vihollisilleen tekemistä pitkäksi aikaa, Elsa muori ja lapset olivat päässeet pakenemaan; ainoastaan vanhin tytär ja palvelustyttö, jotka olivat jääneet jälemmäs, saavutettiin ja otettiin vangiksi. Lauri kehotti Sanniakin yrittämään pakoon, mutta Sanni ei tahtonut erota miehestään ja tokkohan pako olisi nyt enää käynytkään päinsä.

Laurin yhä vielä otellessa vihollisten kanssa, jotka asettuivat piiriin hänen ympärilleen, toiset olivat lähestyneet pirttiä, mutta kun eivät vieläkään uskaltaneet mennä sisään, olivat he ulkoapäin sytyttäneet sitä, ja sakea musta savu sekä hetken päästä leimuava tulipatsas osottivat, että tuli teki tehtävänsä.

Sanni pyörtyi Laurin syliin. Kun Laurin kädestä vihdoin saatiin ase väännetyksi, hän ja hänen vaimonsa sidottiin uudestaan vahvoilla köysillä yhteen, ja niin lähdettiin toistamiseen matkaan.

IX.

ELSA MUORI ERÄMAAASSA.

Samana päivänä kun tässä kerrotut seikat tapahtuivat, oli toinen venäläinen kuleksiajoukko ollut liikkeellä Tervolassa, ja olipa vielä tervolaisten suureksi ihmeeksi keksinyt Jurvan perheen piilopirtinkin. Tuota kummaa ei voinut kansa ymmärtää muulla tavoin tapahtuneeksi, kuin että muka koirankuontolaiset, joitakin ihmeellisiä olentoja, puolittain ihmisiä puolittain koiria, olisivat lyöttäytyneet kasakkain kanssa yhteen, vainustelleet pirttiä ja ilmi antaneet sen heille. Semmoinen oli kansan luulo. Eihän se voinut muuten mitenkään ymmärtää venäläisten erinomaisen tarkkaa vaistoa keksimään piiloutuneita ihmisiä ja piilotettuja tavaroita. Kumminkin oltiin tällä kertaa varuillaan ja annettiin vihollisille aikalailla selkään, sillä oli näet sattunut niin hyvästi, että talonpoikaisjoukko, joka oli paennut viimeisen kahakan jälkeen kasakkain kanssa valtamaantiellä Kemissä, oli tullut tänne turvapaikkaa etsimään, joten pirtissä nyt ei ollut miehistä puute. Vihollisista hakattiin suuri joukko maahan ja muut lähtivät käpälämäkeen. Tupa oli, kuten sanottu, rakennettu vuorensolaan, joten pienenkin joukon oli helppo puolustaa se vihollisen hyökkäyksiltä.

Tämä tapaus esti talonpoikia hajautumasta – niinkuin heidän aikomuksensa oli ollut – muihinkin erämaan piilopirtteihin, voidakseen mitenkuten varjella niitä vihollisten tuhotöistä. Kun Lauri ei yksin kyennyt omaa piilopirttiänsä suojelemaan, kävi sen niinkuin kävi.

Kahakassa jurvalaisten pirtillä Pekka ja Antti olivat tapelleet urhoollisesti ja osottaneet, että heidän sodan aikana saavuttamansa sankarimaine ei ollut suinkaan tyhjän tähden saatu. Antti, tuo kalsea, järkevä, miltei jäykkä ja kalpeamielinen mies, ei ollut pehmennyt suinkaan, vaan lämmennyt, oikein läpitsensä lämmennyt. Olemme jo maininneet, että hän oli niitä luonteita, jotka eivät hätäillen jokaiselle tuulen tuomalle tunteelle taivukaan, mutta sen sijaan sitä syvemmästi tuntevat minkä tuntevat. Tämä poloinen, rauhaton sota-aika oli nyt sulattanut jään ja herättänyt hänessä mitä vilkkaimman toimintahalun. Hänen puhdas, rehellinen luontonsa oli kuohahtanut ja ikäänkuin koonnut voimansa. Nyt kun vihollisten peuhatessa paikkakunnalla ei mihinkään rauhalliseen toimeen voinut ryhtyä, koko hänen toimintahalunsa oli pysähtynyt siihen tuumaan, että oli vihollista vastaan sodittava ja sodittava niin, että voitto tai kuolema voiton perisi. Sillä peräytyminen oli yhtä kuin taipuminen, ja taipua hän ei osannut. Minkä hän kerta tahtoi, sen hän pontevasti perille veikin. Mihin hän sotarivissä oli asettunut, siinä hän peräytymättä seisoi. Jos vertaa Antin ja Laurin toisiinsa, olivat he, mitä rohkeuteen ja päättäväisyyteen tulee, toistensa veroiset, mutta Lauri kun huomasi vaaran ja pyrki pääsemään sen herraksi, Antti antautui sen valtaan kokonansa eikä huolinut muusta mistään; Lauri rakasti vaaraa pianpa tarkotusperänä, Antti taas välikappaleena millä vihollista hävittää; Lauri oli liikkeellä vaaran hetkessä, Antti seisoi siinä mihin oli asettunut.

Mitä Pekkaan tulee, oli hän kutakuinkin entisellään. Hän oli myötään toimessa ja kerkesi kaikkialle valvomaan että tulivat tehtävät tehdyiksi. Hän oli aina saapuvilla, varsinkin siellä missä apua tarvittiin, vaikkapa keskellä kuulatuiskun. Puhuttiin hänen osottavan tavatonta lempeyttä ja rakkautta kaikille niille, jotka sodan tähden kärsivät tuskia, vaali heitä ja auttoi minkä suinkin osasi. Kansan suussa kävi hänestä moni kaunis kertomus. Niinpä sanottiin hänen kerta löytäneen kentältä haavotetun ja tainnuksissa olevan venäläisen upseerin. Tätä oli hän virvottanut henkiin jälleen, sitonut hänen haavansa omasta paidastaan revityillä rievuilla. Mutta upseeri kun alkoi parata haavoistaan ja päästä niin hyviin voimiin, että Pekka arveli hänen vaaratta tulevan omin neuvoin aikaan, oli hän tarttunut häneen käsipuolesta kiinni ja käskenyt hänen painua niin kauas kuin tietä piisaa.

Elli oli, huolimatta sodan kauhuista, pysynyt mieleltään yhtä lapsellisena kuin ennen. Arveli hän kyllä, että sota oli jotakin kauheata, vaan kun se nyt kerta semmoinen oli, niin minkäpä sille teki. Usein istui hän ihmeissään kuunnellen kertomuksia Antin ja muiden rohkeista yrityksistä, ja jos jotakin uutta outoa tapahtui, uteli hän aina nähdä mihin keinoon Antti nyt ryhtyisi, ja Antin toimien mukaan hän sitten arvosteli oliko nyt uhkaava vaara kuinka suuri.

Ennenkuin jatkamme kertomusta Jurvan perheen vaiheista, palatkaamme katsomaan mihin Elsa muori holhokkeinensa joutui, kun tuli oli heidän tupansa tuhonnut.

Näimme hänet viimmeksi sinä hetkenä, kun hän voimattomana vaipui penkille Sannin hänelle jättäessä hyvästit. Sannista, hänen hellimmin rakastamastaan lapsesta, oli hänen nyt eroaminen, nyt juuri kun hän tänä poloaikana olisi paremmin kuin ennen tarvinnut iloa ja lohdutusta. Lauri kun puristi hänen kättään, tuijotti hän vain tylsästi hänen kasvoihinsa, tajuamatta hänen puheestaan yhtäkään sanaa.

Tuskin olivat Sanni ja Lauri lähteneet ja siten joutuneet hänen näkyvistään, tuskin poistuneiden vihollisten jalkain töminä tauonnut ja poika, nuori Lauri, tullut hänen luokseen, nykäissyt häntä hameesta ja kuiskannut: "Isä käski meidän paeta vuoristoon ennenkuin ryssä palajaa!" – niin Elsa muori kumminkin aivan äkkiä – kuten toisinaan elämässä tapahtuu, ihminen kun tuiki tukalaan pulaan joutuu – tointui päättämään ja toimimaan. Todellisuuden kanssa ei käy tinkiminen, mihinkäpähän siitä pääsee. Pojan levottomuus oli muistuttanut hänelle hänen uusia velvollisuuksiansa, hän oli nyt lasten ainoa turva, hän oli se, jonka nyt tuli ajatella turvattomien pelastusta. Selvästi muisti hän nyt mitä Lauri hyvästi jättäessään oli hänelle sanonut ja Sannin sanat olivat kuin tulella kirjotetut hänen sydämeensä.

Hän kavahti penkiltä, sieppasi syliinsä nuorimman lapsen, tarttui pikku Elsaan kädestä kiinni ja käski muiden lasten tulla mukaan. Kiireisin askelin riensi hän lapsijoukkoineen ylös vuoristoon. Sinne päästyä muistui hänelle kumminkin mieleen, että palvelustyttö oli jäänyt tupaan ja että lapset ulkoilmassa tarvitsisivat enemmän vaatteita. Hän käski pojan joutuin palata, mutta vanhin tyttö oli jo matkassa asiaa toimittamaan. Hän löysi läävästä palvelustytön, joka oli pelosta muutamaan nurkkaan kyykistynyt; mutta ennenkuin kerkesivät lähteä, venäläiset olivat jo palanneet ja ottivat heidät molemmat vangiksi.

Elsa muori vei lapset muutamaan turvalliseen vuorenrotkoon. Arveli viisaimmaksi siellä odottaa hämärän tuloa ennenkuin lähdettäisiin jatkamaan matkaa, sillä vallan luultavahan oli, että kasakat vielä kappaleen aikaa viipyisivät tuolla alaalla laaksossa.

Itse palasi hän kumminkin vähän matkaa takaisin, nähdäkseen mitä pirtille tehtäisiin. Ja siinä nyt vuoren huipulla seisoessaan saikin hän nähdä koko tuon kamalan näön: miten vanhin tytär ja piika otettiin vangiksi, pirtti sytytettiin palamaan, Laurilta riistettiin hänen aseensa ja Sanni pyörtyi. Viha riehui hänen rinnassaan.

– Jumalattomat pettäjät! – hän huusi – noinko pysytte valassanne ja lupauksessanne? Sekö on sotamiehen kunnia kun otatte naiset vangiksi ja poltatte turvattomain lasten kodin? Tuollako tavoin luulette kunniaa niittävänne, te raakalaiset?

Tuuli haihdutti äänen, liekit rätisivät, kasakat kirkuivat ja hoilottivat, ei kukaan kuullut Elsa muorin sanoja.

Valkea oli nyt levinnyt, jotta koko tupa oli ilmitulessa. Silloin kuului räikeä, vaikerteleva ammonta, joka hetkeksi sai muun melun vaikenemaan. Molemmat lehmät, läävään kytkettyinä, ammoivat tuskaansa kun eivät päässeet tulta pakoon.

– Äh, teitä murhaajia ja murhapolttajia! ei teille riitä yksistään ihmisuhrit, vaatii vielä järjettömiä luontokappaleitakin saada polttaa!

Hän puheli taivaalle kurotetuin käsin:

– Kirotut, kirotut olkaa te, jotka ette armahda turvattomia.

Pyssyn luoti suhisi hänen ohitsensa. Iivana vänrikki oli huomannut hänet, mutta väli oli siksi pitkä, ettei luoti sattunut. Eivät viitsineet kumminkaan kasakat lähteä häntä takaa-ajamaan, mutta Elsa muori näki miten he, kun olivat tehtävänsä pirtillä toimittaneet, taas ratsastivat pois, vieden vankinsa mukanaan. Matkan päässä seurasi Halli isäntäänsä allapäin ja häntä koipien välissä.

Elsa muori katseli pois lähteviä niin kauan kun saattoi. Puiden tähden kun ei enää voinut nähdä, palasi hän lasten luokse. Ensi isku oli kohdannut häntä. Kaukainenkin sota oli tavallisissa oloissa pannut hänen mielensä kuohuksiin, nyt oli se niin sanoaksi ryhtynyt häneen käsiksi. Se oli riistänyt häneltä hänen rakkaimman lapsensa, pannut mustaksi mullaksi hänen kotinsa ja jättänyt hänet yksin turvattomien lapsenlastensa kanssa kolkon erämaan keskelle.

Elsa muori saapui sitten rotkoon, missä lapset istuivat pelosta vavisten; vanhin poika kyllä koetti rohkasuttaa nuorempia siskojaan, vaan pyrki pelko hänetkin valtaamaan. Nyt oli ensi kysymys minne mennä. Yltä ympäriinsä oli heillä jylhää erämaata. Isoapa valikoimisen varaa ei heillä ollutkaan; he päättivät siis valita sen ainoan turvapaikan mistä tiesivät, päättivät mennä Elsa muorin poikain luokse Tervolan sydänmaihin. Mutta tietä sinne ei osannut Elsa muori. Pojan avulla koetti hän kumminkin johtaa muistiinsa miten Lauri olikaan edeltäpuolisen kertonut sinne mentävän. Ensinhän oli kulettava harjannetta pitkin niin kauas kuin sitä piisasi, sitten oli tultava avaralle metsättömälle jänkälle, sen jälkeen taas vuorijakso – – Lapinjänkkä – – Tervolan kirkontorni.

Siinä kaikki minkä muistivat. Kuta kuinkin tietämätön oli siis heille tie. Mutta muuta neuvoa heillä ei ollut kuin yrittää, sillä alas Kemiin eivät uskaltaneet mennä, sehän olisi ollut yhtä kuin kuolema. Mutta jo ilmestyi uusia hankaluuksia. Miten jaksaisivat lapset kävellä tuota pitkää matkaa, miten jaksaisivat lunta ja aarniometsää astua? Miten kestäisivät vilua ja nälkää? Sillä eihän heillä ollut aikaa ottaa matkaansa vaatteita eikä ruokaa. Miten voisivat luotaan torjua metsän petoja, joita oli viljalta näissä vuoriseutuloissa? Kysyä sai, mutta vastausta ei saatu. Ja kuitenkin kaikitenkin olihan muuan valta, joka ratkaisi kaikki kysymykset – täytymisen valta. Surma koska kuitenkin heidät perisi, niin olisihan parasta jos se tapaisi heidät matkalla mahdollista pelastumista kohti.

Kohta hämärän tullessa Elsa muori laskeusi lapsenlapsineen vuoristosta alas tasangolle, jota heidän oli vaeltaminen. He sivuuttivat paikkaa missä pirtti oli seisonut. Musta poroinen paikka, joka törötti keskellä valkoista lumikenttää, osotti missä heidän entinen kotinsa oli ollut. Äänettöminä, suru sydämessä, he poistuivat kolkolle matkalleen.

Kylmä ei ollut ilma. Yöllisen lumituiskun perästä taivas oli vielä kukkuloiden ja puiden latvojen yläpuolella paksuissa pilvissä, mutta vähitellen nekin rupesivat haihtumaan. Elsa muori kantoi sylissään nuorinta kolmevuotiasta lasta, molemmat vanhemmat, viisi- ja kuusivuotiset Elsa ja Anna, kävelivät yksi kummallakin puolen häntä ja perässä tuli nuori Lauri, olalla isän pitkä pyssy, jota hän hätinä jaksoi kantaa, ja pää nojossa. Oli se surullinen kulkue tuo. Ei niin luotuista sanaakaan kukaan heistä hiiskunut.

Lunta ei ollut paksusti, oli kumminkin nilkkaan asti kävelijöille, mikä suuresti hidastutti heidän kulkuaan. He astuivat nyt sen metsän kautta, jonka helmassa heidän entinen piilopirttinsä oli ollut. Metsän läpi kun päästiin, alkoi närehikkö. Sitten tultiin varvikkoon, ja kappaleen aikaa sitä astuttua avaralle jäätyneelle nevalle. Ahkerasti käveltiin eteenpäin sitä suuntaa, että Kivalonvuorijakso aina pysyisi oikealla näkyvissä. Nevan poikki päästyä alkoi taas varvikko, sitte närehikkö, jossa tuolla täällä joku vaivaiskoivukin kasvoi, ja sitten taas isompaa metsää. Ja noin sitä jatkui, yksitoikkoisesti vain vaihtelivat metsät ja nevat, kankaat ja rämeet.

Hyvän aikaa oli jo kulettu eikä ollut vielä kukaan puhunut mitään. Kolkkous, joka vallitsi yltympäri heitä, oli siirtynyt heidän mieleensäkin. Ikävältä ja yksinäiseltä tuntui heidän olla.

Pilvet heidän päänsä päällä alkoivat yhä enemmän haihtua, niiden lomissa vivahti jo taivaan sini. Ilma tuntui kolkommalta. Olivat jo kävelleet monta tuntia, ilta tuli ja yö oli odotettavissa.

– Mummo, minun on vilu – sanoi Elsa muorin sylissä oleva lapsi.

Elsa muori otti ison huivin kaulastaan ja kääri pojan ympäri.

Eteenpäin kulki äänetön seurue. Metsästä metsään, nevalta nevalle, varvikosta toiseen siirtyivät he. Yhä harvenemassa olivat pilvenhattarat, tähdet tuikkivat jo niiden läpi, ilta muuttui yöksi, ja yö jo löyhytti kylmäänsä.

– Mummo, minun on kylmä – valitti Anna, tyttäristä nuorinta vanhempi, ja kalisteli hampaitaan.

Elsa muori ei puhunut mitään, katseli vain tuota lapsi riepua ikäänkuin olisi mielinyt katseillaan häntä lämmittää.

– Huh, miten minua vilustaa – pikku Elsa vaikeroi ja koko hänen ruumiinsa värisi.

Ääneti oli Elsa muori, hän vain puristi pikku Elsan kättä. Mutta tähdet, jotka taivaankannelta katselivat hänen sielunsa syvyyteen, huomasivat siinä toivottoman surun. Lapsi raukkain valitukset polttivat kuin tulikekäleet hänen sydäntään, mutta mitäpä saattoi hän sille? Ei mitään, ei niin vähintäkään.

Hiljoilleen jatkettiin matka, hiljoilleen ilma yltyi yhä kylmemmäksi. Vielä ei ollut kukaan valittanut väsymystä. Kauhu mielessä Elsa muori odotti hetkeä, jolloin lapset alkaisivat väsyä. Niin kauan kuin liikkeellä oltiin, oli myös mahdollista ruumiin pysyä miten kuten lämpimänä, mutta jos väsymys voittaisi heidät, jotta tulisi pakko pysähtyä, miten silloin kävisi?

Taas kulettiin muutaman metsän läpi. Kummastustaan puut tohisivat toisilleen, katsellessaan noita aaveen tapaisia yöllisiä kulkijoita.

Elsa muori oli huomannut miten lapset yhä lujemmin kouristivat hänen vaatteitaan ja miten pikku Elsa yhä työläämmin seurasi. Pian tuntui siltä kun olisi joku raskas taakka laahannut hänen jälessään.

Metsästä oli päästy ja tultiin kovaksi jäätyneelle rämeelle. Yhä hitaammin astelivat lapset. Vihdoin keskellä rämeikköä kun oltiin, pikku Elsa kaatui kumoon. Elsa muori parkasi kauhusta kun sen huomasi. Ensi hämmästyksessään hän luuli lapsen paikalle kuolleen, ja kumartui tuskastuneena sitä tarkastamaan.

– Mummo, minä en jaksa enää kävellä – sanoi pikku Elsa, pelosta ja kylmästä vavisten.

Elsa muorin kasvoissa kuvastui mitä tuskallisin toivottomuus.

Lauri oli tähän asti äänettömänä kulkenut jälessä. Nyt kiiruhti hänkin paikalle.

– Mummo, emmekö koettaisi virittää tulta, minulla on vähän piitä ja taulaa. Kylmä on ilma ja siskojen tarvitsee lämmitellä ja levähtää vähän.

Ilo välähti Elsa muorin silmistä.

– Ei tässä paikassa, lapseni – sanoi hän – meidän täytyy ensin pyrkiä metsään tuossa vähän matkan päässä, jotta pääsemme suojaan tuulesta, joka yhä tuimemmasti jo alkaa puhaltaa.

Sitä myöten kuin pilvet hälvenivät, oli öinen tuuli ruvennut puhaltamaan ja kolkosti se jo kohisi puitten latvoissa.

– Mutta siskot eivät sinne asti jaksa - arveli Lauri.

Vastaukseksi Elsa muori ei virkannut mitään, vaan antoi pienen pojan sylistään Laurin kannettavaksi ja otti itse, väsynyt vaikka olikin, pikku Elsan syliinsä.

Ja sitten lähdettiin taas, niin kiireesti kuin suinkin voimat myöten antoivat, kävelemään metsikköä kohti, joka heidän edessään näkyi.

Tuon tuostakin pysähdyttiin levähtämään, Annankin voimat olivat jo aivan lopussa. Vihdoin päästiin semmoiseen paikkaan, johon ei tuulen viima suuresti tuntunut.

Eksymisen pelosta he eivät olleet uskaltaneet poistua kauas Kivalovuoren kupeilta. Elsa muori turvautuikin nyt aivan vuoren suojaan, tuuli näet kun siltä puolen painoi.

Tänne he nyt asettuivat muutamien ulkonevien kallionlohkareiden turviin. Lauri kokoili risuja ja koetti sytyttää ne palamaan. Monta kertaa turhaan yritettyään, polttoaineet kun olivat aivan tuoreet, onnistui hänelle kuitenkin vihdoin saada jotakuinkin roihun palamaan.

Lapset valittivat väsymystä ja heidän joka jäsenensä tärisi vilusta. Elsa muori istuutui valkean viereen ja otti kaikki kolme lasta syliinsä. Valkea levitti pian lämpönsä kohmettuneisiin jäseniin; Elsa muori huomasi miten väristykset vähitellen taukosivat, kunnes lopulta lapsiparat valkean lempeästä vaikutuksesta nukahtivat sikeään uneen.

Elsa muori oli levittänyt ison huivinsa kaikkien kolmen yli ja kumarassa siinä istuen heitä katselemassa hän kääntyi palavilla rukouksilla Kaikkivaltiaan puoleen, joka tuhansin tähtisilmin korkeasta taivaastaan katseli heitä. Lauri asettui istumaan aivan lähelle häntä, koottuaan ensin tarpeeksi asti poltoksia valkean varalle. Nuorison mieli on keveä ja väsymys virkustakin voiton viepi. Vaikka hän miehen tavalla koetti pinnistellä vastaan, nuokkui pian pää raskaana rinnalle, ilmoittaen että unetar jo oli hänetkin valtoihinsa ottanut.

Ainoat silmät, jotka eivät umpeen painuneet, olivat Elsa muorin. Ei häntä uni maittanut. Päivän tapahtumat olivat juuria myöten järisyttäneet hänen mieltänsä. Vilu ja väsymys väistyivät moisen mielikuohun tieltä. Sannia ajatteli hän, palavaa pirttiä, turvattomia lapsia, heidän kamalaa tilaansa erämaassa, missä ei ollut elävää ihmisolentoa peninkulmien kuuluvissa heille avuksi tai lohdutukseksi, ja tuota pitkää matkaa, josta vasta neljänneksen verta nyt oli suoritettu ja jonka jälellä oleva osa tuntui olevan karumpi ja eksyttävämpi kuin se, jota tähän asti oli kulettu. Pakkanenkin kiihtyi ja tuuli tuimeni. Tuhannetkin epäilykset ennättivät hänen mieleensä: osaisivatko he tietä perille asti vai eksyisivätkö erämaahan, kestäisivätkö lapset näitä outoja vaivoja vai hukkuisivatko kolkolle taipaleelle? Entä hän itse, sietäisikö hän näitä kaikkia, kykenisikö hän suojelemaan lapsia niinkuin Sanni oli pyytänyt häntä? Pääsisivätkö poloset hengissä Antin ja Pekan piilopirttiin?

Tuuli ohkui suruvoitteista nuottiaan puiden latvoissa, tähdet vilkkuivat leppeästi ja suorittivat verkalleen yöllistä taivaltaan, roihuvalkea heitti himmeän heijastuksen kallion kylelle ja lähellä seisoville puille, lapset hengähtivät raskaasti unessa, Laurin pää oli valahtanut Elsa muorin olalle, kaikki oli niin hiljaista ja kolkkoa kuin mielisi mailman sydän heretä sykkimästä, tyhjän tyhjältä kaikki tuntui. Elsa muorin ajatukset vain eivät ottaneet asettuakseen.

Kauanko noin oli tuossa oltu, hän ei tiennyt itsekään, kun äkkiä pahanpäiväisesti pelästyi siitä että ihan hänen takanaan kuului hirvittävä ölinä. Kauhistuneina lapset kavahtivat Elsa muorin helmasta. Lauri hypähti seisoalleen, Elsa muori istui kuin suolapatsas. Samassa kuului pyssyn laukaus, kova kahina louhikossa heidän takanaan ja hengetön karhu pyörähti heidän keskellensä.

Tuo kaikki oli niin ihmeen vähässä ajassa tapahtunut, ettei kukaan alussa ymmärtänyt mitä se oli. Mutta kun pääsivät vähän tointumaan, alkoi asia heille selvetä. Kontio oli vuoristosta tulla hissutellut heidän lähelleen. Sen mörinä oli heidät säikäyttänyt, jotta lapsetkin kaikki säpsähtivät pystöön, Laurikin, ja hän kun kohta edessään huomasi otson, oli ajattelemattansakaan mitä teki panoksissa olevalla pyssyllään tähdännyt, lauaissut ja osannut niin hyvästi, että karhu paikalla kellahti kuoliaana maahan.

Elsa muori huomasi miten Jumalan sormi oli lapsen käden ohjannut, että se pedon hengiltä ampui, ja hänen sydämensä iloitsi.

Mutta täällä he eivät kumminkaan uskaltaneet enää viipyä, sillä helpostihan saattaisi tapahtua, että kuolleen karhun toveri tulisi häntä hakemaan ja kukaties kostamaan hänen surmaansa. Lapset olivat liereillään ja pyysivät pois. Elsa muori piti viisaimpana lähteä matkaan jälleen. Mikäli hän tähtien kulusta avaruudessa saattoi arvata, oltiin jo sivu sydänyön, lapset olivat saaneet huoahtaa noin kolmisen, nelisen tuntia.

Jättivät siis otson uinailemaan ikuista untaan sammuneen rovion ääreen ja lähtivät taas synkälle matkalleen.

Tuuli oli ruvennut käymään yhä vinhemmin, se oli oikein tuima, ja pian lapsi raukat olivat taas yhtä viluissaan kuin olivat olleet äsken, ennenkuin valkeaa viritettiin. He olivat päässeet metsän halki, sitten poikki vähäisen nevan ja jälleen joutuneet närehikköön. Mutta tämän toiseen päähän päästyään huomasivat, että Kivalovuori, joka tähän asti oli kulkenut melkein suoraa suuntaa, ikäänkuin katkesi tai kääntyi itään päin, ja heidän edessään oli ääretöin tasanko; niin kauas kuin silmä kantoi ei muuta kuin lakeutta vain; ei puun vaivastakaan siinä kasvanut, tuolla täällä vain toveriton pehko törötti. Elsa muori ymmärsi kohta, että tämä oli se lakeus, josta Lauri oli puhunut ja mikä heidän oli taivaltaminen päästäkseen Tervolaan. Tämä lakeus näytti heistä niin nuivalta ja loppumattoman pitkältä, jotta pelotti, vaan eihän siinä arvelut auttaneet. Oli nyt vain päätettävä mihin suuntaan kulkeminen. Kotvasen neuvoteltuaan Laurin kanssa Elsa muori teki päätöksensä ja niin lähdettiin autiolle taipaleelle.

Vasta nyt, kun joutuivat tuolle metsättömälle tasangolle eikä Kivalovuori enää ollut heillä suojaajana tuulta vastaan, huomasivat he kuinka jäätävän kylmä tuuli oli. Tällä autiolla taipaleella näytti se yksin haluavan herrana rehennellä ja armahtamatta se kävi onnirikkoisten matkamiesten kimppuun. Lapsilla vapisi vilusta joka jäsen, ja pikku Elsa, joka ei vielä ollut tointunut siitä säikähdyksestä, joka unessa tapasi hänet, oli ihan sinervän kalpea kasvoistaan. Yhteen perään hän porisi kylmää ja kalisteli hampaitaan. Ja vaikka Elsa muori usein otti hänet syliinsä ja kantoi niin kauan kuin jaksoi, jätettyänsä ensin pojan Laurille, joka nurkumatta ponnisteli heikkoja voimiaan, niin ei siitä isosti apua ollut, sillä tuima tuuli ei hellittänyt kynsiään.

Tällä tavoin oli Elsa muori, väliin sylissään kantaen pikku Elsaa, väliin kädestä häntä taluttaen, lapsineen kolme tuntia kulkenut autiota nummea, jotta sitä oli arviolta toinen puoli jälellä. Verkalleen äänetön seurue kulki eteenpäin, ja tuuli siihen vonkui kolkkoa, surunvoitteista nuottiaan.

– Mummo, tähän kipeästi pistää – valitti pikku Elsa ja piteli kädellään sydänpaikkaansa.

– Herra meitä armahtakoon – vaikeroi Elsa muori – tule syliini, lapsi rukka.

Hän antoi pojan Laurille, joka vastustelematta otti veljensä käsivarrelleen, ja itse otti hän tytön.

Turvallisesti pikku Elsa lepäsi mummonsa sylissä ja hiljoilleen taas kulkue liikkui. Hetken päästä sanoi hän:

– Mummo, minä kuolen, laske minut maahan että saan jättää hyvästi pikku veljelle, Annalle ja Laurille.

Tajuamattansa mitä teki laski Elsa muori lapsen maahan. Ja ikäänkuin tuntien kuoleman lähenevän, pikku Elsa meni hyvästelemään siskojaan. Meni sitten taas takaisin Elsa muorin luo: "Hyvästi, mummo, minä menen Jumalan tykö", sanoi ja katseli Elsa muoria totisilla sinisilmillään, joiden kauneutta Elsa muori niin monta kertaa oli ihaillut. Kuoleman kalvo jo himmensi niitä ja hän vaipui samassa hengettömänä Elsa muorin helmaan, joka vaivoin sai estetyksi hänet maahan lankeamasta.

Pelästys, väinästys ja vilustuminen, kaikki yhdessä olivat vaikuttaneet viisivuotiaan tytön kuoleman. Ääretön oli Elsa muorin hämmästys, sydäntä särkevä lasten suru.

Monenkaltaisilla keinoilla Elsa muori koetti elvyttää kuollutta henkiin; hän likisti häntä sydämmelleen, lämmittääkseen häntä, ja hieroi lumella hänen ohimoitaan. Mutta turhat olivat kaikki yritykset. Ei kuolo kouraansa hellitä.

Surun ja epätoivon sortamana Elsa muori yritti pelastamaan edes hengettömän ruumiinkaan. Mutta huomasi toki pian ettei se käynyt päinsä, sillä siihen hänen voimansa eivät riittäneet, eikä olisi Laurinkaan voimat kestäneet pienen veljensä kantamista. Erämaahan siis oli pikku Elsan ruumis jätettävä.

Nummen keskellä oli pehko, jonka tuulen puolelle lunta pyrytti. Sen suojapuolelle laskettiin pikku Elsa.

– Kylmä on sinun täällä nukkuaksesi, mielitiettyni pienokainen – sanoi Elsa muori surun sortamalla äänellä – kylmä on sinun täällä nukkuaksesi, vaan tuolla ylhäällä taivosessa lämmittää sinua Jumalan rakkaus, sillä lapset ovat Hänelle rakkaat.

Elsa muori seisoi kuolleen jalkapuolessa, päänpuolella seisoivat kyyryssä Anna ja Lauri, ja pieni poika, mikä oli maahan laskettu, konttasi kuolleen lähelle ja katseli kummastelevin silmin tätä outoa menoa. Päivä jo alkoi sarastaa ja mustansininen yötaivas vähitellen valjeta harmahtavaksi. Sammumassa olevat tähdet vielä pikkusen tähystelivät tuota surunalaista ihmisryhmää. Kolkko ja autio oli erämaa. Haudanvirttä vonkui tylyläntä tuuli.

– Ensimäinen olit sinä täältä lähtemään – puheli edelleen Elsa muori – ensimäinen, josta minun on Sannille tili tehtävä tuolla puolen hautaa kun tavataan. Mutta minun rinnallani käsketään tilille raakalaiset, jotka pirttimme polttivat, julmurit jotka ajoivat meidät ulos yön selkään. Jumala on suuri, Hän on oikeuden Jumala ja Hän tietää ketkä ovat syylliset ketkä syyttömät. Nuku siis tässä, lemmikkini, lapsenlapseni, silmäteräni! Ja anna mummollesi anteeksi, ettei hän kyennyt laittamaan sinulle lämpimämpää hautaa! Mutta iso on sinulla ruumiinarkku, joka ylettyy taivaanrannasta toiseen, ja komea on sillä kansi, ja kannella tähtiä tuhansia, ihania ja hohtavia! Jää hyvästi, lapseni!

Elsa muori nojausi alas suutelemaan pikku Elsan ruumista. Lapsetkin jättivät itkien hyvästit kuolleelle sisarelleen, joka oli yksin jätettävä erämaahan. Elsa muori riisui sitten huivin päästään ja peitti sillä kuolleen kasvot.

Se kun oli tehty, lähtivät he taas matkaan, kääntyen vielä usein katsomaan, eikö kukatiesi pikku Elsa kumminkin tulisi heidän jälessään. Vaan ei hän tullut.

Entistään alakuloisempina jatkoivat he nyt matkaansa, eikä Elsa muori enää voinut hillitä itkuansa. Haikeasti hän itkeä nyyhkytti. Tuuli löyhytteli hänen hajallaan olevia hapsiaan, joita ei mikään päähine enää suojannut.

Mutta jättäkäämme jo tuo surullinen kulkue, jott'emme peräti surkastuisi, nähdessämme kaikki heidän kärsimyksensä, kun nälkä ja vilu liittoutuivat kauheilla kureillaan heitä kiduttamaan.

Kun päivä sarasti harhailivat he vielä, aurinko kun korkeimmillaan oli, harhailivat he, hämärän tullessa yhä harhailivat he, eikä heidän harharetkestään loppua tullut vielä silloinkaan kun tuli tähtien vuoro lempeällä valollaan näyttää heille tietä.

– Oikein äkäinen puhuri on tänä yönä puhaltanut

– Pekka sanoi, hiihtäen pyssyillä ja kalvoilla varustetun talonpoikaisjoukon eturinnassa.

– Ruti riivattu se poika oli, puri kuin pahus. Hyvä toki että vihdoin lauhtui, sillä ulapoilla aukeoilla ei olisi sudenkaan hyvä mokomalla tuulella harhaella, arvelen ma – sanoi siihen muuan talonpoika.

– Ei vainenkaan, ei – myönteli Pekka. – Mutta hiljaa pojat, tuossapa lienee muutamia otuksia sitä joukkoa! Pyssyt hanaan ja pian!

– No vaikka hukka minut perisi, niin nuo tuossa eivät ole hukan sukua – vastasi talonpojista muuan.

– Mutta eihän nuo liikukaan ja tuskinpa ne eläviä luontokappaleita lienevätkään.

Aseelliset miehet, juuri samat, joita Lauri turhaan oli odottanut avukseen, lähtivät kohta sinne päin hiihtämään, kunnes aivan lähelle pääsivät. Mutta miten kuvatakaan heidän äimistystään, kun edessään näkivät joukon hengettömiä ihmisiä, kinokselle paleltuneita polosia, ja kun yhden joukosta tunsivat Elsa muoriksi, joka helmassaan piteli muutaman lapsen, toiset kaksi olivat kaatuneet kummallekin puolen häntä.

Elsa muori oli kohmettunut kyyryssäruumiin, josta sopi arvata, että hän viimeiseen asti oli koettanut lämmitellä nuorinta lapsista ja pikku Annaakin, joka puolittain makasi Elsa muorin helmassa puolittain lumella. Lauri taas oli vaipunut niin, että pää vain oli Elsa muorin polvella.

X.

PIILOPIRTTI KIVALONVUORELLA TERVOLASSA.

– Totta totisesti, ellei tämä tämmöinen katala meno pian ala loppua, niin olisi parempi, että viholliset kerrassaan silpoisivat meidät pieniksi – sanoi Antti vaimolleen. – En minä porise sinun enkä omasta puolestani, vaan lasten puolesta. Katsos nyt miten he kituvat ja näivettyvät, ja me vanhemmat, vaikka meillä on rohkeutta rinnassa ja tarmoa jäsenissä, niin emme voi siihen mitään. Eikö ole ylen tuskallista?

– Kyllä on meillä todella nyt vaikeat olot – myönteli Elli, vaan jos nyt kärsimme vaivaa, niin sitäpä herttaisempi on meidän sitten rauhan tultua olla. Silloin laitat meille uuden talon sinne, missä se entinen oli, ja varustat pienet kamarit lasten ja meidän asuttaviksemme. Silloin eivät mitkään viholliset enää meitä hätyytä, vaan saamme asua siellä yhtä tyytyväisinä kuin ennen, ja maassa vallitsee silloin rauha.

– Rauha – sekaantui puheesen katkerasti Elsa muori – rauha! Rauha ei ole kirouksen kumppali. Ei Herra huoline meille rauhaa antaa, kun ei se olisi meille miksikään iloksi.

– Mummo kulta! – sanoi Elli – minkä tähden antaupi mummo surun sortamaksi Sannin ja muiden vankien tähden. Onhan Antti sanonut, että he sodan päätyttyä vielä voivat palata. Ja mitä pikku Elsaan tulee, jonka Jumala otti täältä pois, niin olihan se onneksi lapselle, että pääsi kokemasta näitä kaikkia.

– Niin, olihan se onneksi – vastasi Elsa muori samalla katkeralla äänellä – kuolla autioon erämaahan eikä saada edes siunatussa maassa levätä, vaan susien raastettavaksi joutua.

– Eihän se niin taattua ole – sanoi Elli. Mummo ei osannut samaan paikkaan takaisin, siinä koko asia. Ja ovathan Antti ja Pekka luvanneet että, kun viholliset ovat paikkakunnaltamme poistuneet, lähtevät he uudelleen samalle nummelle etsimään ruumista, eikö niin, Antti?

– Niin todella – vastasi Antti – kohta ikään kun olemme saaneet viholliset täältä torjutuiksi, jotta vapaasti taas saa omia korpiaan samota, silloin kyllä löydämme pikku Elsan ruumiinkin.

– Ei kuuna päivänä se utau – sanoi Elsa muori – sillä viholliset ovat lukuisammat kuin Egyptin heinäsirkat.

– Utautuupipa! – vissitteli Antti – jos olisivat vaikka kymmenen kertaa lukuisammat, sillä meidän täytyy heidät tappaa.

Elsa muori ravisti päätään vastaukseksi.

– Ja ellei – innosteli Antti puiden nyrkkiä ellei – niin käy, että me tapamme heidät, niin tappavat he meidät, ja silloin olisi oikeus ja kohtuus nurin käsin käännetty. Eikö olisikin! Siis siitä syystä, mummo, täytyy meidän hakata maahan jokainen sorkka.

Antti nousi seisoalleen ja hänen silmänsä iskivät tulta.

Tätä pakinaa pidettiin Jurvan perheen piilopirtissä kaksi viikkoa äsken kerrottujen tapahtumien perästä. Elsa muori ja hänen kolme lapsenlapsensa, jotka kylmästä tampistuneina löydettiin aavalta, oli Pekan ja muiden talonpoikien soveliaista toimenpiteistä palautettu henkiin jälleen. Sydämessä huokui heillä vielä elinlämpö, vaikka ruumiin ulko-osat olivat joutuneet tylyn luonnon valtaan. Sopivia elähytyskeinoja käyttämällä onnistui talonpojille saada tuo riutunut, jälellä oleva lämpö taas uhkumaan eloansa muullekin ruumiille ja antamaan elonvärin sinikirjaviin kasvoihin. He asuivat nyt kaikki Elsa muorin poikien tykönä.

Elsa muori oli käynyt synkkämieliseksi. Poroksi poltettu pirtti, Sanni ja Lauri sekä heidän vanhin tyttärensä köytettyinä ja vangiksi vietyinä, pikku Elsan hengetön ruumis, nuo kuvat kaikki häälyivät myötään hänen sielunsa silmäin edessä ja tekivät hänen mielensä sitä apeammaksi, kun hän sen ohessa huomasi kuinka köyhässä tilassa perheen muutkin jäsenet olivat. Ja kun näiden mielihauteitten rinnalle ehdottomasti pyrki vielä muitakin muistoja – viholliset – niin kummako jos hänen luontonsa painui aivan aatkelaksi. Yleisistä haikeista mielikuvituksista lähti vähitellen muutamat muita selvemmiksi, ja pian oli niitä kolme kuvaa, jotka varsin häntä vainosivat, ilkkuen hänen tuskaansa. Hän ei voinut niitä sietää. Hän vihasi niitä.

Nuo kolme olivat: tanakka mies, turpeaposkinen ja punanöhtäinen, poskessa tuuhakka parta; laiha mustankälppä mies, jonka nokka mieli pyrkiä edelle muun ruumiin; ilkeä ilkkunaama, jolla oli pitkät suippenevat viikset. Nämä kolme, kasakkajoukosta innokkaimmat, olivat oikein syöpyneet hänen muistiinsa. Että he olivat joukon johtajat oli hän huomannut siitä, että kaikki muut arvostivat ja tottelivat heidän käskyjään. Heidän nimiään tietää lukija, joka jo näki heidän puuhaavan, mutta Elsa muori ei tiennyt niitä eikä kysynytkään, sillä ei heidän nimiään eikä arvonimityksiään hän vihannut, vaan heitä itseään. Ne kolme olivat: Ortermi Petroff korpraali, Antemon vänrikki ja Iivana vänrikki.

Pirtti, missä molemmat perheet nyt asuivat, oli iso, mutta muuten hyvin puutteen alainen. Sitä kun hopussa rakennettiin, ei ehditty mukavuuksia huolehtia. Oikeita akkunoita ei siinä ollut, akkuna-aukkoja vain ja lautaluukut, jotka suulle lykättiin; takkaa ei liioin ollut, ainoastansa kiuvas, josta savu reppänän kautta pyrki taivaalle. Vaikka pirtti olikin isonlainen, kävi se kumminkin ahtaaksi isolukuiselle asujajoukolle. Ellillä oli neljä lasta ja siihen lisäksi oli siellä vielä muitakin lapsia sekä joukko naisia ja iäkkäitä, joiden kodit olivat poltetut ja jotka siitä syystä olivat etsineet turvapaikan täältä. Anttia pelotti se suuri ihmisjoukko, jolle hänen piti sijaa sovittaa, mutta eihän tuota auttanut kieltääkään, kukapa hentoisi lähimmäistään talven selkään ulos käskeä.

Mutta Antin tuvassa ei puuttunut yksistään tilaa ja mukavuuksia. Siellä saatiin usein nähdä nälkääkin. Ja mistäpä ottaakaan leipää ja elatustarpeita niin monelle suulle, varsinkin näin talviseen aikaan? Lehmiä tai muita nautaeläimiä ei ollut ajattelemistakaan; niitä ei ollut lähellä ei loitolla. Leipää ei ollut muuta kuin mitä jollakin sissiretkellä onnistuttiin ottamaan, tai minkä joku rohkea Ruotsissa kävijä sai sieltä saaduksi, tahikka minkä joku kaukainen sattumalta säilynyt peltotilkku satona antoi. Metsänriista ja kala oli ainoa ravinto, mikä jotenkin säännöllisesti saatiin hankituksi. Olo oli tavantakaa niin tukalaa, jotta oikein hengelle käypää. Vaimot vaikeroivat, mutta miehet menivät käsiksi ja vannoivat kostoa vihollisille. Elli toki, tuo lempeä, puhdassydäminen Elli, jonkinlaista lohdutusta ja toivoa tuoksutti tuohon köyhään pakolaiskotiin.

Niin sitä elettiin kädestä kärsään Kivalovuoren alanteessa ja kaksi oli vastusta kovaa: viholliset ja nälkä.

Taas oli aikaa kipene kulunut; jo maaliskuun lopussa oltiin. Talonpojat olivat äskettäin tehneet rohkean sotaretken ja anastaneet muutaman muonakuormaston, joka oli aiottu venäläisten paikkakunnalle asettamalle vartijaväestölle. Kaikki tyyni otettiin – olikinhan se maan omaa – ja erämaan turvissa asuvaisilla oli ruokaa pitkäksi aikaa.

Mutta tuo rohkea teko ei voinut suoriutua huomiota herättämättä. Päällekarkaus oli tapahtunut valtatien varrella ja kasakat olivat raivoissaan. Samaan aikaan levisi huhu, että Långström ja Kärki kivekkäät olivat paikkakunnalla ja pian hoettiin heidän olleen johtamassa tuota muonakuormaston ryöstöä. Oikeastansa kasakat, joiden asia oli vartioida muonavarastoa ja joista jotkut olivat pakenemalla pelastuneet, olivatkin nähneet kahden miehen taistelevan muiden talonpoikien eturinnassa, ja siitähän ei epäilemistäkään, etteivät he olleet juuri nuo kaksi "kivekästä." Toinen oli mustaverinen pitkä mies, toinen lyhytläntä ja valkeanverevä. Asia oli vilkainen vissi ja sananlennättäjä pantiin komentokunnalle Ouluun, ilmottamaan miten surkeasti oli kuormaston käynyt sekä että Långström ja Kärki sissejä oli paikkakunnalla nähty; sen ohessa pyydettiin lisää sotaväkeä, jotta saatettaisiin käydä noiden kahden vaarallisen miehen kimppuun, sillä nyt luultiin oltavan heidän jälillään.

Iivana vänrikki, joka oli sananlennättäjänä Oulussa käynyt, palasi pian 20 miehen lisällä ja käskyllä ottaa haltuunsa nuo molemmat sissit elävinä tahi kuolleina sekä hakata maahan joka sorkka, minkä tiettiin olevan jonkinlaisessa tekemisessä heidän kanssaan tai suojelevan heitä huoneissaan.

Kivekkäät olivatkin vihollisten vaarallisimmat vastustajat ja ne, jotka pahimmin kiukustuttivat heitä julmuuteen. Useita kertoja varotettiin kansaa olemasta minkäänlaisissa tekemisissä heidän kanssaan, ja jos huomattiin, että talonpojat kumminkin pitivät heidän kanssaan yhteyttä, niin kostettiin sitä hirmuisella tavalla. Nyt kun tiedettiin, että nuo molemmat kuuluisat johtajat olivat täällä ja samaan aikaan aivan kun kuormasto ryöstettiin, niin sehän oli selvä todistus siihen, että talonpojat olivat tehneet liiton rohkeitten sissien kanssa, sillä heidän avuttansa he eivät olisi julenneet tätä tehdä. Suuresti siis ei sovi kummastella – ajan suhteita olletikin kun ottaa lukuun – että kasakat, kun siihen vielä saivat käskyn, päättivät ja vannoivat, ettei niin ristin-sieluakaan säästettäisi jota vain käsiinsä saataisi.

Puheena olevana päivänä istuivat piilopirtissä Kivalovuoren juurella Pekka ja Antti ja kymmenkunta muuta miestä pyssyillä ja kalvoilla varustettuina, sekä joukko naisia ja lapsia: lattialla oli tynnyreitä, joita oli vihollisilta ryöstetty ja jotka sisälsivät leipää ja muuta ruokatavaraa. Iloittiin ja juteltiin kelpo kaappauksesta.

Elsa muori, joka aina piti huolenaan, kun siihen kykeni, auttaa niitä jotka olivat häntä itseään köyhempiä, oli Ellin kanssa, joka alati oli auli, pyytänyt ja saanut saaliista joukon leipiä; nämät he olivat sitoneet huiviin ja niine kantamuksineen lähteneet Kivalovuorta kävelemään. Vuoren toisella kupeella oli näet katala kyysä, jossa tiesivät olevan paljon nälän näännyttämiä lapsia, joita holhosi saamaton vanha vaimo. He elivät muiden almuista. Tänne lähtivät Elsa muori ja Elli muiden varotuksista välittämättä. He eivät luopuneet matkastaan, sillä he tiesivät voivansa tehdä hyvää siellä minne menivät, ja hyvää tarkottava mieli on luja. Ellillä oli matkassaan nuorin lapsensa, pieni poika, jonka kantoi käsivarrellaan.

Tällä matkalla nyt olivat Elsa muori ja Elli lapsineen.

Piilopirtissä istuttiin parhaallansa pakisemassa, kun pikku Lauri aivan hengästyksissään syöksyy huoneesen huutaen: viholliset! viholliset!

Miehet kavahtivat istuimiltaan ja käsiksi pyssyihin, vaan naiset kalmettuivat ja lapset värisivät.

Notkon suussa seisoi kolmekymmentä kasakkaa ja tuvassa oli kaksitoista suomalaista. Mutta paikka oli helposti suojeltava, sillä, kuten mainittu on, pakopirtti oli rakennettu kahden vuoriylänteen väliseen notkoon, joka notko oli kapein suusta, kun vuoren kylet sinne päin olivat aivan lähekkäin. Vuorten kupeet olivat hyvin koleikot ja vallan mahdottomat ratsuväen kulettaviksi. Notkon suussa saattoi siis pieni vartijajoukko vastustaa vihollisia ja suojella pirttiä; muuta vaaraa siis ei ollut heillä kuin äkkiarvaamatoin päällekarkaus tai saartamalla ahdistaminen. Matka ympäri, vuorisolan toisesta päästä, oli toki pitkä ja työläs.

Notkon suulle siis hoputtivat talonpojat ja asettuivat niin edulliseen asemaan kuin osasivat. Kasakat alkoivat päällekarkaustaan ampumalla kivääreillään, mutta siitä ei tuntunut suurta haittaa olevan, vaan siihen sijaan talonpoikien pitkäin hylkeenpyssyjen luodit eivät koskaan syrjähtäneet määrästään. Kasakat, kun huomasivat tässä tappiolle joutuvansa, ryntäsivät vuorensolaan. Mutta suomalaiset, vaikka olivatkin luvultaan vähäväkiset, puolustivat paikkaansa eivätkä väistyneet.

Kasakat peräytyivät ja näyttivät olevan kahdella päällä mitä tehdä.

Tuhat tulimmaista, luulenpa että tällä kertaa olemme hätiköineet – sanoi Ortermi korpraali Antemon vieruskumppanilleen ja katseli huolistuneena vuorensolaan. – Näihin aikoihin arveli hän kerkeävänsä perille, ja ellei hän piakkoin saavu, niin tulee meille tästä tuhma juttu.

Mutta samassa kuului vuoristosta torventoitotus ja vuorensolan toisesta päästä lähestyi joukko kasakoita, joita johti Iivana vänrikki.

Edellisessä kahakassa kärsineestä vahingosta viisastuneina olivat kasakat edeltäkättä tutkineet notkoa eikö sinne päästäisi toiseltakin puolen vuorta, jotta siten voitaisiin talonpojilta estää pakoretki. Pitkän kierroksen vuoren ympärille ratsastettuaan olivatkin löytäneet notkon suun, ja sitä tietä nyt pääsivät perille.

Pääsemättömissä olivat nyt talonpojat, vihollisia vastassa notkon kummassakin päässä ja keskellä tupa, jossa vaimot ja lapset. Nämä olivat näet huolettomina jääneet huoneesen, kun miehet vakuuttivat, etteivät viholliset vuorisolaan muka pääse. Ja nyt, kun vihollisia näkyi sekä edestä että takaa tulevan, oli myöhäistä paeta. Näin tukalassa asemassa nyt oltaessa sammui talonpoikain toivo kokonaan, mutta ei toki heidän rohkeutensa. Jos heidän ei olisi tarvinnut perheitään huolehtia, he olisivat kyllä koettaneet läpäistä vihollisparvea ja paeta ylös vuoristoon. Mutta nyt oli pirtti täynnä heidän vaimojaan ja lapsiaan, joita ei käynyt jättäminen vihollisten valtaan. Puollustaida siis täytyi, vaikka henkensäkin kaupalla.

Pekka järjesteli viisaasti joukkojaan. Hän tiesi, että Antti ennen kaatuisi kuin paikaltansa peräytyisi. Hän käski hänen jäämään solan suuhun ja antoi kolme muuta rotevaa miestä hänelle avuksi. Näiden asia oli sillä kohdalla estää viholliset lähemmäs pääsemästä, mutta itse aikoi hän muiden toveriensa avulla yrittää ajamaan toiselta puolen tulevat kasakat pakoon. Antti ja hänen kolme apulaistansa pitivät lujasti puoliaan. Antti ei väistynyt askeltakaan, viholliset eivät päässeet tuumaakaan tuonnemmas, sillä ensimäisen, joka läpi yritti, kaatoi aina Antin kalpa, sitä kun näet heilutti tarmokas navakka käsivarsi. Kasakat olivat vihan vimmoissaan ja ärtyivät yhä äkäisemmiksi, huomatessaan että heitä vastassa oli vain neljä miestä.

Pekan puolestaan oli onnistunut saada edullinen asema, josta vastusti vihollisia, jotteivät olleet pirtille vielä päässeet. Miten olikaan, alkoi ottelu menestyä suomalaisille niin etuisaksi, että rupesivat luulottelemaan voitolla suoriutuvansa tappelusta, kasakat kun siihen sijaan, tappiolle joutumaisillaan, olivat aivan vihan vimmassa.

Kaksi tuntia on kulunut. Tappelu on tauonnut.

Elsa muori vaelsi vuoripolkuja, joita ei tuntenut muut kuin olokkaat. Hän palasi vuoren toisella rinteellä olevasta köyhästä mökistä, jossa oli hyväntyönteossa käynyt. Hän palasi yksin, sillä Elli oli vielä viivähtänyt sairasta hoitamaan, hänen aikomuksensa oli vasta huomenna palata. Elsa muori oli miltei iloisella mielellä, syystä kun olivat rakkaudentyön tehneet. Himmensi sitä iloisuutta toki ikävät muistot. Sanni, Lauri, hengetön ruumis erämaassa häämöttivät jälleen hänen sielunsa silmissä, ja niiden takana ainakin kuumotti nuo kolme inhottavaa kuvaa, jotka olivat hänen sielunsa iljetys, hänen sydänrauhansa äimättäret.

Matka oli joutunut, jo oli pirtti lähellä. Vuorennyppylä vain, joka välissä oli, esti häntä jo näkemästä sitä. Nyt hän kiersi vuorennyppylän ja samassa oli hänen nähtävissään piilopirtti ja kaikki sen ympäristö. Mutta millainen olikaan tämä näkemä!

Notko oli täynnä väkeä, eläviä jos kuolleitakin. Valkoisessa lumivaipassa, jota oli ruopustettu jotta paikoittain sora ylinnä, oli isoja punaisia tahroja, nähtävästi verta, sillä vieressä makasi kaatuneita, jotka vielä kuolemantuskissaan vavahtelivat. Pirtin ympärillä oli joukko köysiin pantuja ihmisiä. Ne olivat hänelle tuttuja: Pekka, Antti ja lapset. Ja – aaveitako ne olivat, jotka tuossa ilkkuivat häntä, vai lihaa ja vertako? – Seisoivathan tuossa hänen sielunsa rääkkääjät ihmistapaisina ihan! Tuossa hän, jonka kasvot aina ilkkuivat ja häikistelivät ja jolla oli punaisenpuuhevat suippuviikset. Tuossa tuo mustanhilvainen, laiha mies. Mutta missä hän, jolla pullakka punanaama ja pöyheä poskiparta? Missä hän?... Jo oli hänkin tuvasta tulemassa.

Lukija arvannee tästä miten oli tappelu päättynyt. Huiman vastarinnan tehtyään talonpojat joutuivat tappiolle, ja jotka vielä elossa olivat, heiltä sidottiin kädet ja jalat, jott'eivät mihinkään kyenneet. Lapset ja vaimot olivat yhteen läjään mätätyt. Kaikki odottivat tuomiotaan, ja – tuomio olikin lankeava.

Ankaraksi tuli tuomio, julmaksi kerrassaan. Suomalaisten jäykkä vastarinta ja suuri mieshukka, minkä he olivat vihollisten leirissä aikaansaaneet, oli ylenmäärin ärsyttänyt kasakoita. Viha ja kostonhalu sääsivät lakia, ja missä ne toverukset tuomarina istuvat, siinä ei tuomio tyvenen työtä ole.

– Mokoma roistoväki! Hakkasivat kuin hiidet! Iivana huusi Antemonille – vähällä piti, etteivät ne koirat vieneet minulta toisen käsivarteni! Entä mieshukka, mikä väellemme tuli!

– Parhaimman ruunani ampuivat minun aitani – vastasi Antemon – mutta niinpä periköönkin peijakas koko poikueensa.

Hyvä juttu, että edes saimme kirotut kivekkäät elävinä kouriimme. Mutta lujalle otti, sillä, Pyhän Neitsyeen kautta, luulenpa että paholainen oli heihin pujahtanut; oletko koskaan ennen nuuskinut mokomaa turkinpippuria kuin niissä oli? Alanpa pelätä, että Ortermi korpraali nyt, hyvillään siitä kun sai elävinä niin vaaralliset veijarit, unohtaa kokonaan mitä uhannut on.

– Äl' ole milläsikään – Antemon lohdutteli – korpraali on saanut ilkeän iskun koipeensa, jota nyt tuvassa hoitelee. Tuska olletikin äkästyttää häntä, ja hän on nyt valtuuttanut minut omasta puolestansa rankaisemaan rikollisia, sillä aikaa kun hän itse huoahtaa haavain vihavoitessa.

– Hyvä! Silloinpa annetaan emälurjusten matkustaa suin päin alamaiseen kattilaan – riemuitsi ilkkusuin Iivana, hyvillään jotta viikset vävähtelivät.

– No vähemmällä ei päästetä – tositteli Antemon.

Kääntyi sitten muiden kasakkain puoleen, jotka, nuuskittuansa ja tyhjennettyänsä sekä kuolleitten että elävien taskut, vangit keskellänsä lähestyivät molempia päälliköitä, ja komensi:

– Yksi kerrallaan! Nuorin alkaa, esiin!

Kaksi kasakkaa toi joukosta esille nuorimman lapsen. Se oli Ellin nuorin tyttö.

– Tapa! – käski Antemon tylysti.

Toinen kasakoista syösti peitsen lapsen ruumiiseen; sillä se oli tehty. Joukosta tuotiin toinen.

– Tapa! – kuului taas valjukatsantoisen miehen huulilta.

Niin tapahtui. Kolmas kannettiin esille. Se oli Ellin toinen tyttö.

– Tapa!

No, ei muuta. Neljännen vuoro tuli. Sannin nuorin poika se oli.

Elsa muori oli kauhun kangistamana pysähtynyt katsomaan tuota hirvittävää menoa. Kuin kallio liikkumattomana hän seisoi siinä, silmät tuimasti kuopistaan tuijottaen. Mutta nyt kun näki Sannin nuorimman lapsen teurastuspaikalle laahattavan muiden mukana keihästettäväksi, hän säpsähti tajuamaan mitä tekeillä oli. Pahasti parkaisten ryntäsi hän vuoren kuvetta alas, ja ennenkuin tuo kauhea sana, joka katkaisi uhrin elämänkuitun, vielä oli valahtanut turmion tuottavilta huulilta, jotka hänen mielestään näyttivät kivestä taotuilta, hän oli jo joukon keskellä ja kontallansa kivikovan tuomarin edessä.

– Armahtakaa! armahtakaa lasta! hän huusi.

– Mikästä puheena? – karjasi punanäävelinen Iivana – mikä noita-akka tuo on? Jumaliste, luulenpa että tänään eukkoja tuiskuu. Mutta tämän noidan olen ennen nähnyt. Niinpä tottakin... olenhan nähnyt. Aivan oikein, tuo vanha tarhapöllökin pitää yhteyttä kivekkäitten kanssa... joka paikkaan hän joutaa... kas vaan kuinka näkypyhältä näyttää.

– Armahtakaa, armahtakaa! – Elsa muori rukoili.

– Eikö mitä – Iivana kärisi – vielä armoa! Milloinka kivekkäät armahtivat meitä? Päästivätkö pahaankaan rauhaan? Eivätkö taannoin temmanneet ruuan suustamme? Eikö tää eukko ole juuri omansa olemaan heidän ylimmäinen emokultansa. Pois tieltä, vanha noita! Miehet, käykää käsiksi!

Kasakat olivat kohta valmiit tarttumaan häneen. Neljän kasakan väliin asetettuna sai hän nyt katsella koko menoa. Armahtamisen toivosta ei puhettakaan; mustankälppä mies oli potkassut hänet tieltään, kun Elsa muori oli kontallaan maassa hänen jalkainsa juurella. Luottamus hyvyyden voittoon oli Elsa muorin rinnasta häviämäisillään. Sitä vahvemman sijan saivat siinä viha ja kostonhimo. Silmät pyörivät vimmastuneina kuopissaan, koko ruumis värisi.

Tuomionteko-toimituksiin, jotka hetkeksi olivat tauonneet, ryhdyttiin taas. Lapsi kurotti kätensä Elsa muorille.

– Tapa! – käski taas sama tyly ääni. Peitsi pistettiin lapsen rintaan, ja kouristettuaan sitä molemmin käsin oikesi lapsi kuolleena maahan. Elsa muori parahti.

– Mitä tuo noita-akka siinä parkuu – ärjähti Iivana – tahtooko hän että kapulalla hänen kitansa väljemmäksi väännetään.

Uusi uhri laahattiin tappotanterelle. Sannin toinen tyttö, Anna.

– Tapa!

Se toteutui.

Mutta liian laajaksi kävisi kaikkien uhrien luetteleminen. Kasakat luulivat näet keksineensä oikean kivekkäänpesän ja arvelivat parhaiksi nyt kostaa kaikki tappionsa. Koko lapsiparvi surmattiin. Kun nuori Lauri tapettiin, meni Elsa muorin viimeinen holhokas.

Ortermi korpraali, kun oli saanut haavansa sidotuksi, tuli pirtistä ulos. Iivana vänrikki meni kohta hänelle kertomaan, että "koko kivekässikiöstö nyt oli lähetetty päämestarinsa tykö hornan tuuttiin" ja että molemmat johtajat vain olivat enää elossa odottamassa hänen käskyjänsä. "Hyvä! oivasti toimitettu!" korpraali vastasi, käski tuoda hevosensa ja toimittaa sotajoukolle käskyn olemaan valmiina lähtöön. Kasakkain valmistautuessa matkaan, korpraali meni molempain vankien luo, tutkiaksensa olivatko he oikein lujasti sidotut. Tämän katsastuksen toimittaessaan ja tuikeasti tähystettyänsä vankeja, muuttuivat hänen ilmankin punakat kasvonsa ihan tulipunaisiksi.

– Kautta kaikkien manalan mahtien – hän karjasi kiukustuneella äänellä – ethän sinä ole kivekäs Långström.

– Ilahuttava huomata, että suvaitsette tuntea minut – vastasi Pekka, jota korpraali oli puhutellut.

– Ethän sinä ole Långström, sanon minä – kähisi korpraali, vihasta kuohuen.

– Sitä en ole toki väittänytkään – Pekka vastasi melkein hilpeästi.

– Pihkapää paholainen! – korpraali jyrisi, katseeltaan synkkänä kuin ukonvaaru.

Hän oli tuntenut Pekan siksi mieheksi, joka vuosi sitten pelasti hänet, kun hän yksin jätettynä ja pahasti haavotettuna oli maannut hengenhieverissä tappotantereella. Oli Pekkakin tuntenut Ortermin. Hui, tyhjään oli nyt mennyt kaikki se loistava kunnia, jonka korpraali oli toivonut saavansa korjata aittoihinsa siitä hyvästä kun oli muka vangiksi ottanut nuo molemmat maankuulut päälliköt. Oli hänellä toki vielä hitunen toivoa tallella. Hän kääntyi Antin puoleen:

– Entäs sinä? Kärkikö olet?

Antti ei vastannut.

– Oletko Kärki, vastaahan? – korpraali toisti kiivaasti.

Antti ei vastannut vieläkään, tulisin katsein vain tähysti korpraalia silmästä sisään ja ylönkatseen yllyttämä hymy värisi hänen huulillaan.

– Vastaa sinä tahikka pahimman pohjattomuuden kuilun kautta silvon sinut sirpaleiksi! – kähisi korpraali vihan vimmoissaan ja vetäsi miekan tupesta.

Ei ääntäkään Antin suusta! Sitä ylönkatseellisempi vain hänen katsantonsa! Mutta Pekka, joka pelkäsi uhkauksen toteuttamista ja jonka aivoissa kaikenlaiset toiveet jo olivat päässeet pesimään, sen jälkeen kun huomasi korpraalin vanhaksi tutuksi, joudutti Antin puolesta vastaamaan, koska tiesi hänen yksipintaisen umpisuisuutensa:

– Ei suinkaan hänen sovi olla Kärki, kun en minä ole Kärki, sillä mehän ollaan täysiveljekset, tiedänmä.

Päin pilviin nyt pöllähtivät korpraalin kaikki unikuvat. Unhottarien haltuun nyt arvo ja mainehikkaisuus! Kahden halpasen talonpojan tähden siis hän oli pannut matkaan niin paljon puuhaa ja hukannut niin isosti väkeä! Kahden mitättömän miehen tähden oli hän pyytänyt lisäväkeä, jonnen joutavasta asiasta vaivannut komentokuntaa! Viha pursui hänen povessaan.

– Hakatkaa maahan se koira tuossa tuokiossa! hän huusi kuin villinä.

Kasakat, jotka seisoivat ympärillä kehässä ja hehkuivat harmia myttyyn menneistä toiveistaan, eivät toista käskyä odottaneet. Kiekkis vaan, niin jo kirvoontuivat kalvat tupestaan ja... mutta...

– Seis! – karjasi taas korpraali. Mutta ennenkuin sana kerkesi käskettyjen korville oli jo Antti hakattu moneen palaseen, jotka verisinä vierivät maassa. Pekka oli pelastunut.

Sydäntä särkevä parahdus kajahti ilmaan. Se lähti Elsa muorista, joka kasakkain pidättämänä oli katsellut kauhukohtausta. Ehdottomasti katsahtivat kaikki häneen päin.

– Niinpä tosiaan – tuumaili Antemon vänrikki – tuossa on vielä muuan, josta ei tiedä kusta hän on peräisin.

Viittausta noudattaen kasakat toivat hänet lähemmäs. Hän oli näöltään miltei hirvittävä. Koko ruumis värisi kuin kahila virrassa, suonten sitä tempoessa, ja veristävät silmät hurjina pyörivät kuopissaan.

– Ken olet sinä, vanha vaimo? – korpraali kysyi melkein peloissaan.

– Minä olen haamu, – puheli Elsa muori ja katsoa tuijotti korpraalia silmiin – minä olen näiden kostava haamu – hänen katseensa nuolasi hengettömäin ruumisten kattamaa tannerta – minä olen viikatemiehen palveliatar, joka vaatii teidät tilille, sillä teidän mittanne on täysi!

Hänen silmänsä tähystelivät kolmea päällikköä.

– Miehet, laskekaa hänet vapaaksi! – käski korpraali.

Puolittain uhalla, puolittain säälistä korpraali antoi tämän käskyn. Kasakat luulivat vanhaa vaimoa mielipuoleksi ja laskivat mielellään hänet vapaaksi, sillä itse vihakaan ei käytä aseitaan mielipuolta vastaan; hän on rauhanalainen.

Sanaa puhumatta, taaksensa katsomatta, Elsa muori katosi vuoristoon.

Kun hän oli näkyvistä kadonnut illansuun sumuihin, kääntyi korpraali Pekan puoleen.

– Ja sinä, sinä olet kerta pelastanut minun henkeni, minä pelastan nyt sinun, niin on meidän välimme suora. Miehet, päästäkää hänet!

– Suora ei ole meidän välimme – sanoi Pekka vakavalla äänellä. – Sinun on vastaaminen veljeni kuolemasta, veljeni, näitten lasten ja kaikkein näiden ihmisten.

Kasakat kun kuulivat moiset uhkaukset, herkesivät nuoria päästelemästä.

– Päästäkää hänet, kuulittehan käskyni! – sanoi korpraali jäykästi.

Kummissaan ja nuristen kasakat tottelivat.

– Vielä tapaamme toisemme, muista se! – sanoi Pekka kun kahleet hellitettiin pois ja hän taas tunsi itsensä vapaaksi. Hän poistui sitten verkalleen.

Iivana vänrikki ratsasti korpraalin luo.

– Kylmä täällä on, pimeäkin alkaa olla. Eikö sietäisi polttaa kokkoa?

Hän viittasi päällään pirtille päin. Korpraali oli käynyt miettiväiseksi niiden sanojen johdosta, mitkä tuo vanha vaimo ja talonpoika olivat lausuneet. Melkein tajuamatta mistä oli kysymys nyykäytti hän myöntymyksensä Iivanan sanoihin. Samassa hetkessä jo ryhdyttiin tuvan sytyttämiseen.

Tuvasta löydetyt muonavarat sullottiin säkkeihin, jotka sidottiin satuloitten taakse, ja vähän päästä kasakat poistuivat ja palavan tuvan liekit näyttivät heille tiensuunnan.

XI.

VIIME SITEET KATKEAVAT.

Elsa muorin sydän, joka ennen oli niin lämmin, oli käynyt kylmäksi. Ei ollut hänellä enää paljo mitään minkä hyväksi elää. Hänen lapsistansa oli Pekka yksin jälellä; molemmat rakkaimmat olivat poissa. Sanni vihollisten vallassa, Antti notkossa Kivalovuoren juurella. Surunsa lisäksi soimasi hän itseänsä. Mitä oli hän tehnyt suojellakseen lapsia, mitkä Sanni oli uskonut hänen huostaansa? Miten oli hän varjellut heitä? Eivätkö he olleet kaikki joutuneet vihollisten saaliiksi, joista he olisivat olleet suojeltavat? Kun käsketään tilinteolle ylähällä tuolla, mitä hän on sanova Sannille puolustuksekseen?

Mitäkö on sanova? No ilmankin olen sanova: "huonosti olen vaalinut heitä, olen pettänyt heitä, pelastanut itseni ja jättänyt lapset surman suuhun; aivan siinä mielessä lähdin pakoon vihollisten tullessa!" – Hänen huulensa kurtistuivat katkeraan hymyyn, hänen tätä sanoessaan. – Mutta, ajatteli hän, mitä olisi hän kyennyt tekemään jos olisikin ollut kotosalla? Mitä ihmeitä olisi hän voinut ilmoille loihtia? Hänkö olisi voinut hirviöt häätää, kun kukaan muu ei kyennyt siihen? – Toki kaikitenkin olisi hän voinut kuolla heidän kanssaan! No sen olisi voinut. Mutta entä sitte? Mitä apua olisi siitä ollut? Mutta silloin olisivat ainakin hänen omantunnon vaivansa toisella puolen hautaa olleet helpommat; rauhallisella mielellä hän olisi voinut kohdata Sannin ja sanoa: "tein minkä taisin, sorruin suojellessani heitä."

Niin vainen, parempi se olisi ollut. Hän katui haikeasti käyntiänsä köyhässä mökissä vaaran toisella puolella. Minkätähden hän ei saanut kuolla lasten keralla, pakahtua pyrkiessään estämään niitä iskuja, jotka tähtäsivät heidän henkeänsä? Elämä tuntui hänestä ylen katkeralta, lopen lohduttomalta.

Mutta – hänen synkkiin aatoksiinsa välkähti kuin ukontuli, se heijasti hohdettaan surullisiin silmiinkin – vai sitäkö varten! Oliko se mahdollista? Ei mitään tarkotuksetta tapahdu. Hänen poissaolollansa tuona hetkenä oli kai tarkotuksensa silläkin? Ja se tarkotus oli...? Niin ilmankin... Mutta toki... Jo vainen, aivan arvelematta! Kaitselmuksen käsi oli asiat näin kulettanut, kaitselmus kieltänyt hänet kotosalla olemasta siinä tilaisuudessa, säästääkseen hänet toisiin tarkotuksiin. Kaitselmus? Mutta oliko enää kaitselmusta? Kaikkihan oli vain hajaantumista ja hämmennystä; kussa oli sitte kaitselmus? Kyllä hän ennen oli uskonut kaitselmusta olevan, joka viisaudella johdattaa kaikkia, jonka käsissä on onnen ohjat, maailman rantojen rajapyykit; ja se ajatus oli häntä viihdyttänyt. Mutta nyt? Missä ilmestyi nyt tämä viisaus? Oliko viisautta, että talot poltettiin, kodit hävitettiin, ihmiset surmattiin, lapset teurastettiin? Mitä hyvää siitä oli? Rangaistuksen parantava tarkotusko? – Mutta kukapa siitä nyt parani, kun ei ristinsielua jäänyt eloon? Mutta entä jos sittenkin? Ehkäpä hän ei tuota kaikkia niin tarkalleen ymmärtänyt, sillä lyhythän on ihmisen järki. Ja sittenkin! Niin, kyllä oli kaitselmus vieläkin olemassa, mutta se oli nyt vetäytynyt vihansa verhon taakse, ja siitä syystä oli maailmassa murhe, sota, hämmennys ja vihelijäisyys kaikkialla. Ja koska nyt kerta niin piti olla, niin mihinkäpä auttaisi tutkainta vastaan pinnisteleminen? Ei niin, mukaantuminen tässä olisi paras eikä suinkaan vastarinta; jokaisen oli noudattaminen se tarkotus, jonka kaitselmus oli hänelle hyväksi katsonut. Mikäkö hänen tarkotuksensa? Selvästähän se oli noille kolmelle rääkkääjälle kostaminen; se oli hänen osalleen osunut! Ja kun ajatteli asiat tarkemmin, olihan hän jo vanha; eihän hänen elinlankansa enää hyvinkään pitkälle piisaisi; pois oli hänen pian vaeltaminen. Ja kun hänen olisi astuminen suuren tuomarin tuomioistuimen eteen tuolla ylhäällä ja vastaaminen Sannin kysymyksiin... niin, eihän hänen sopisi puolustellaida, vaan itsensä rinnalla olisi hän ilmisaattava nuo kolme kiduttajaa ja sanova: "Anteeksi, isä, olen syyllinen, mutta nämä ovat myös syylliset, nehän ovat lapset surmanneet!"

Nämä aatokset ukonnuolen nopeudella välkähtivät Elsa muorin mieleen, hänen seisoessaan siinä kasakkain pidättämänä vielä sittenkin kun Sannin kaikki lapset olivat surmatut. Samoin kuin oudot ja erinomaiset tapaukset ovat omiansa varhain tekemään nuorukaisesta miehen, samoin ikään voivat hetkelliset mielenmullistukset tuota pikaa tuleennuttaa ajatuksia. Niin oli Elsa muorinkin laita tässä hetkessä. Aatokset ajelivat toisiaan perävilkkaa ja tulivat hänelle yhä tutuimmiksi. Vihdoin kun näki rakkaimman poikansa Antin silvottavan; silmänrävähdyksen työ se vain oli, niin oli hän jo seuraavassa tuokiossa tehnyt sen päätöksen, jonka jo näimme hänen ajatuksissaan pyörivän; ja niin selvänä oli hänelle heti asia, että korpraalin kysymykseen ken hän oli, kuten jo olemme nähneet, arvelematta vastasi:

– Olen haamu vain – olen näiden kostava haamu – olen viikatemiehen palvelijatar, joka vaatii teidät tilille, sillä mittanne on kukkurallansa! – Näistä sanoista huomaakin miten hänen ajatuksensa vähitellen selvesivät päätökseksi. Mutta millä tavoin tuli hänen toteuttaa se tarkotus, jonka hän luuli itselleen pannuksi, se oli hänelle vielä vallan tietämätöntä. Mutta sen hän tunsi hengessään, että vielä hänen ei ollut kuoleminen; ehkäpä se olikin tämä tunto, joka rohkasutti hänen mielensä, jotta hän noin pelkäämättömästi uhkasi kostoa vihollisille. Kun siis kasakat korpraalin käskystä laskivat hänet vapaaksi, ei se häntä ensinkään kummastuttanut. Päinvastoin lähti hän, niinkuin olemme nähneet, sanaakaan puhumatta ja kertaakaan katsahtamatta taaksensa, vuoristoon päin ja katosi pian näkyvistä.

Huhu kasakkain teoista levisi laajalle ympäristöön ja herätti yleisen hämmästyksen ja suuttumuksen, ja Länsi-Pohjan rajapitäjistä luvattiin lähettää apua. Tällä haavaa ei kumminkaan tarvittu mitään apua, sillä kasakat olivat, viimeiset hirmutyönsä toimitettuaan, kohta poistuneet. Mutta sukulaiset ja ystävät, jotka olivat paenneet Ruotsin puolelle, tulivat, kun saivat tietää tämän, isoksi luodulle haudalle Kivalovuoren alanteessa, jotta saisivat olla saapuvilla kaikille kaatuneille yhteisesti toimitettavissa maahanpaniaisissa. Paikkakunnan arvoisa kappalainen suoritti toimituksen; hänen nimensä oli Johannes Remahl, ja uskollisesti hän oli pysytellyt paikkakunnalla; irtaimistonsa vain piilotellut. Elsa muori pahoili sitä kun kuolleet eivät saaneet maata siunatussa mullassa, mutta pappi lohdutti häntä sillä, että kaikki multa, johon pappi lukemalla siunauksen laskee ruumiin, on siunattu, ja että ilmankaan tuo siunaus ei tuota kuolleelle rauhaa, vaan vainajan puhdas omatunto.

Tarkkaan Elli ja Elsa muori olivat koonneet yhteen Antin silvotun ruumiin kaikki eri kappaleet. Hänen viereensä laskettiin hautaan toiselle puolen hänen ja Ellin lapset, toiselle Sannin. Sukulaiset ja ystävät järjestelivät muut kaatuneet miten parhaimmaksi katsoivat; ja siinä nyt vainajat kaikki makasivat rinnakkain. Juuri kun pappi, lausuttuaan monta kaunista sanaa, siunauksella lopetti toimituksen, kuului kaukaa lännestä kaunis juhlallinen kumina, ikäänkuin kellon sointi. Ja sointi se oli. Pekka oli toimittanut niin, että maahanpaniaisten jälkeen kirkonkelloja soitettaisiin, vaikka hauta olikin kaukaisessa erämaassa. Sees oli ilma ja tuuli painoi äänen aivan sinne päin, joten selvästi sointi kuului. Mutta kun ääni kerkesi Elsa muorin korville, laskeusi hän polvilleen haudan partaalle ja itki. Ja tämä oli viime kerta kun hän sai kuulla ison kellon äänen. Ei toki viimeinen – tulemme vielä näkemään, että hän kahdesti saa kuulla sen, jospa kohta ei säännöllisenä sointina.

Hiljoilleen täytettiin hauta ja päällimmäinen kerros oli soransekaista lunta. Mutta Elsa muorista tuntui kuin olisi osa hänen sydämestään jäänyt mullan alle hautaan.

Kasakat olivat poistuneet. Heidän tapansa näytti olevan olla talvimajoilla täällä pohjolassa, mutta kesäksi kadota kuulumattomiin. Asianlaita olikin se, että heitä kesällä käytettiin yleisempiin sotatoimiin ja käskettiin yhtymään johonkin pääjoukkoon, mutta talvisaikoina hajotettiin heidät sinne tänne pitäjiin vartijaväeksi. Kaiken kevättalvea ja kevättä sekä osa kesää sai paikkakunta, jossa kertomamme tapahtuivat, olla vihollisista rauhassa. Tuolloin tällöin vain joku pienenlainen joukkio pantiin kuulustelemaan oliko "sissejä" ilmaantunut. Sillä sanalla tarkotettiin kulkujoukkoja Ruotsin puolelta. Mutta kun sissejä ei näkynyt ei kuulunut, palasivat nuuskijat samaa tietä kuin olivat tulleetkin.

Juhannuksen rinnassa oltiin. Sissi-huhuja oli taas tullut venäläisten korville. Eivätkä ne aivan perättömiä olleetkaan tällä kertaa. Muuan joukko suorihekin tulemaan tänne Ruotsin puolelta, mutta ennenkuin perille kerkesi, olivat jo kasakat, itse siitä tietämättänsä, sivuuttaneet heidät ja ulottivat tällä kertaa partioretkensä aina Rovaniemelle asti. Etsittyä vihollista tietysti eivät tavanneet. Mutta kelpo joukkona kun olivat eivätkä tyhjintoimin halunneet palata, rupesivat he lystikseen muka Rovaniemellä harjottelemaan pikkuista ryöväystä. Saaliit sälyteltiin isoon veneeseen ja kun onneksensa tapasivat yksinäisen talonpojan, pakottivat he hänet viilettelemään venettä jokea alas. Tavarain vartijoiksi tulivat matkaan vain neljä miestä, joitten joukossa tuttavamme Antemon ja Iivana. Talonpoika oli Tervolasta kotoisin.

Muut kasakat palasivat joenrantaa ja maantietä sillä aikaa kun vene laski jokea alas. Äsken mainitut sissit olivat kumminkin kerenneet saapua ja odottivat nyt Tervolan kirkolta kappaleen matkaa ylöspäin jokea kasakkain palajamista. Laulaa hoilottaen muuatta yksitoikkoista yhteislauluaan tulla tallustelivat nämä pitkin tietä, kun äkkiarvaamatta molemmilta puolin tietä viholliset ryntäsivät ahdistelemaan heitä. Ortermi korpraali, joka ratsasti joukkonsa etupäässä, antoi heti käskyn tehdä vastarintaa. Laukauksia ensin ammuttiin kummaltakin puolen. Mutta korpraali, joka oli varovainen päällikkö, huomasi pian asentopaikkansa huononpäiväiseksi, kun hänen joukkonsa näet avonaisella maantiellä oli kummaltakin puolen suojattomana, jota vastaan hänen vastustajansa, puitten takana pysyessään, olivat niin hyvässä turvassa, ettei hän edes päässyt selville siitä, suurilukuinenko heidän joukkonsa oli. Huomatessaan kappaleen matkaa kirkompana päästävän laajanlaiselle tasangolle, käski hän joukkonsa marssia eteenpäin.

Tuskin hän sai kumminkaan käsketyksi: "eteenpäin!" ennen kuin huomasi vastustajien asettautuvan poikki tien hänen ja tasangon välille. Heidän aikeensa oli ilmeisestikin estää häntä pääsemästä edemmäs. Ortermi ei kumminkaan ottanut vastarinnasta hätäytyäkseen. Antoi siis uuden käskyn paljastetuin kalvoin marssia "eteenpäin!" ja koko joukko lähti liikkeelle, korpraali etunenässä. Toistakymmentä syltää vain vielä, niin satuttaisiin yhteen tiellä seisovan joukon kanssa. Se ei väistynyt. Kimppuun kävivät kasakat, mutta joukko teki vastakynttä. Tämän ottelun kestäessä olivat suomalaiset muuttaneet asentoa ja alkoivat kupeilta ahdistella korpraalin joukkoa, jonka taas oli pakko jakaantua useampaan joukkoon; mutta vihollisparven läpäseminen oli kuitenkin korpraalin silmämääränä. Ja itse oli hän joukkonsa etunokassa.

Ensi vihollinen, minkä hänen silmänsä tapasi, oli Pekka.

– Kas niin, johan olen sanonut sen! – tämä huusi – enkö sanonut, että vielä tapaamme toisemme, hah?

– Pois tieltä taikka, kautta kaikkien pyhimysten, lyön kallosi pirstaleiksi – Ortermi uhitteli.

– Sitäpä sinä et toki teekään, koska on minun asiani pirstata sinun pääkonttisi. Muistanethan vielä mitä olet minulle velkaa?

– En ole sinulle velassa mistään, mene tiehesi!

– Vai et ole? Hah, etkö ole minulle mitään velkaa? – hoki Pekka, otellessa Ortermin kanssa – muistitonpa oletkin, näen mä. No, sanonen sitten minä: veljen olet minulle velkaa ja hänen kolme lastansa, sisaren ja hänen neljä lastansa, ja siihen lisäksi vielä monta muuta henkilöä. Alatko nyt muistella?

– Kiittämätön en ole, olet kerta pelastanut henkeni, siis vielä kerta varotan: mene tieltäni, että voin säästää henkesi! Joutuin! Kuuletko!

– Häh? rupeatko akannuottia vetämään? Se lienee nyt myöhäistä. Saat nyt suoriutua Antti veljeni luokse ja sanoa hänelle... ei vainenkaan, ei, häntä sinä et tapaa, sillä sinä suoriut tästä suin päin hornaan, eikä hän siellä toki ole. Mutta jos kuinkin olkoon, älä vitkastele, minulle ei nyt lystä leikinlasku.

Ottelusta olikin tullut totinen tosi. Vihollinen ja ystävä siinä sikinsokin ottelivat, kasakat olivat tunkeuneet metsään ja suomalaiset rynnänneet maantielle, yksi yhtä vastaan tapeltiin.

Korpraali ja Pekka olivat kinastellessaan mitelleet aseitaan. Korpraali oli harjaantunut miekkamies ja tiesi temput kaikki; Pekka ei tiennyt muita keinotemppuja kuin käsivarren väkeä ja ruumiin ketteryyttä. Silti katsoja ei voinut niinkään pian päättää kumpiko noista molemmista voiton perisi, sillä molemmat olivat valppaat ja Pekka sen ohessa karskiluontoinen.

– Sinä tappelet kuin aika mies – sanoi korpraali, asettaan heiluttaen – käypi säälikseni surmata sinut, paina tiehesi sukkelaan.

– Velallisia ei niinkään hevin hellitetä – vastasi Pekka – ei maar! maks pois ensin minkä olet velkaa!

– No siinä sitten saat, koska mielesi tekee! sanoi korpraali, tavottaen kalvallaan Pekan päätä.

Mutta Pekka pyörähti sukkelasti syrjään.

– Hei vain! Mihin se kävi? Luulenpa, että sipasit hevoseltasi oikean korvan. Tuossa saat korkoineen!

Hän haavotti korpraalin vasenta käsivartta.

– Käypi laatuun, mutta täyskalusta ei toki käynyt – vastasi korpraali.

– Vai ei, no entä tuo sitten! Sano minulta terveiset!

Pekka oli pitkällä kalvallaan iskenyt aika huimauksen viholliselleen vasten päälakea, joten tämä nurinniskoin kuukertui satulastaan maahan. Mutta samassa sai hän itsekin takaapäin kalvaniskun poikki päälakeaan, jotta suistui maahan.

Tappelu oli tauonnut muittenkin kesken ja viholliset olivat perineet voiton. He ajoivat edellänsä sitä parvea, joka oli asettaunut maantielle estämään heidän matkaansa. Kappaleen aikaa nämä koettivat kyllä vielä tappelemalla ponnistella vastaan, mutta huomasivat sen pian hyödyttömäksi; katosivat siis metsään, jättäen kirkolle vievän maantien kasakkain kulettavaksi.

Kirkolle päin painuivatkin nyt kasakat; joku vain joukosta lähti suomalaisia takaa ajamaan.

Tuskin oli paikka puhtaaksi jäänyt, ennen kuin itäpuolelta tietä etumaisten puitten takaa naishaamu pistäysi näkyviin. Aikeessa siirtyä metsästä aukealle hän heitti vielä tutkistelevan katseen ympärilleen. Lähimailla ei näkynyt yhtään elävää ihmisolentoa; vahvassa rauhassa kuolleet maassa makasivat, toverien lailla viholliset vierekkäin. Eikä hiljaisuutta häirinnyt muu kuin kaukaiset kehotushuudot, joilla takaa-ajajat yllyttivät toisiaan vainoomaan pakolaisia; ja loitolla näkyikin väliin vilahdukselta joku nopsajalkainen, ratsastajaansa lennättävä ratsu. Kiirein askelin riensi nainen sinne kohti, missä Pekka hengettömänä ja verisenä makasi. Tuo nainen oli Elsa muori. Toivotonta mieltä ilmaisivat hänen kasvonsa. Hän heittäysi maahan poikansa viereen, kallisti korvansa hänen suulleen, kuullakseen hänen hengitystään, laski kämmenensä hänen sydämelleen, tutakseen sykkikö se, ja koetteli valtasuonta. Turha oli kaikki tiedusteleminen. Hän nosti kaatuneen pään ja tutki haavaa. Se oli syvä ja leveä ja ammotti niin avoimena, että Elsa muoria hirvitti. Surmanisku oli sattunut siihen, se se oli Pekan elinpäivistä lopun tehnyt ja päästänyt uskollisen sielun ikuisille asuinsijoille.

Elsa muori oli hellästi rakastanut kaikkia lapsiaan, ja jos hän jotakin heistä rakasti enemmän kuin muita, niin Sannia vainenkin – ja kukapa tuota suuresti pystynee kummastelemaankaan, sillä sanotaanhan äidinrakkaudessa aina olevan hiukka omaarakkauttakin. Mutta sitä mukaa kuin toinen toisensa perästä häneltä riistettiin, kasvoi kahta innokkaammaksi hänen rakkautensa jälelle jääneisiin, ja kun vihdoin yksi ainoa vain oli jälellä, Elsa muorin paljaaksi pannun sydämen viime hehku kiintyi tulisella kiihkeydellä häneen. Eikä hän ollut koskaan rakastanut Pekkaa niinkuin nyt. Pekka oli viime oljenkorsi, jota Elsa muorin hukkumaisillaan oleva rakkaus kuolemantuskissaan tavotti. Koettuaan kaikilla keinoin ja tuskan tuottamalla kiivaudella saattaa kuollutta vielä henkiin heräjämään ja huomattuaan, että kaikki yritykset olivat turhat, hervastui hänen intonsa ja liikkeet lannistuivat samassa määrässä kuin hän ymmärsi kaikki toiveet tyhjiksi. Viime vakuudekseen vielä tovin aikaa etsittyänsä jonkunkaanlaisia elonmerkkejä ja ainakin ymmärrettyään, että kuollut oli hänen ainoa jälellä ollut lapsensa, puhkesi hän vaikeroimaan:

– Voi polonen päiviäni, sinäkin viimeinen mikä täältä lähdit, jättäen minut yksin ikäkuluna, raihnaana!... Kylmänä on nyt lämmin sydämesi, jäykkinä silmäsi tuijottavat kuopistaan, elottomina kuin lasipallot... Poikani, poikani, minkätähden menit sinä luotani?... Herra, mitä varten otit hänet pois?... Kaikki ovat menneet, surman suuhun suistuneet – yksin minä eloon jäänyt! Siitäkö syystä minun piti panna kaikki taitoni alttiiksi, hoitaakseni ja vaaliakseni teitä, että sitten kadottaisin teidät parhaimmassa miehuutenne iässä?... Mitä hyvää siitä oli? Mikä on minun tehtäväni mailmassa ollut? Rakkautta olen kylvänyt, multaa korjannut!... Viisaus, missä viivyt? Kaitselmus, kussa kulkenet? – Viime kostaja on kaatunut, hän, jonka toivoin työn toteuttajaksi. – Viisas Johtaja, tapa minutkin, sillä mitä varten täällä enää elänenkään! – Ei tokikaan, sehän olisi viisautta, mutta viisautta enpä enää huomaa missään... Voi päiviäni, voi!... Mutta... valehtelevatko silmäni?... Tuossa mies, jonka kanssa hän niin vimmatusti tappeli... Häh! aavistukseni alkavatko toteutua! Kaitselmus, olethan olemassa kumminkin! – Hänenkö piti mennä edellä ja viedä tuo mukanaan? Minunko lähteä perästäpäin, molemmat toiset matkassani?... Niinkö oli tarkotuksesi? Sekö silmämääränäsi?...

Samassa samosi mies tappotantereeksi muuttuneen maantien poikki. Sen verta vain malttoi, että sai Elsa muorille sanotuksi:

– Te olette hankkineet meille kellon, suojelkaa se myös nyt, muutoin emme koskaan enää saa ihailla sen ääntä - ja niine hyvineen juoksi hän tiehensä taas. Elsa muori kuuli äänen; katsahtaessaan ylös, huomasi hän ihmisolennon katoavan metsään, siinä kaikki. Muuta mitään hän ei tajunnut; niin hartaasti hautoi hän omia tuumiaan.

– Niin se on, siitä ei mihinkään pääse! – ajatteli hän. – Ja siksi siis otit hänetkin pois, että heidän velkansa kasvaisi rinnatusten minun velvollisuuksieni kanssa, jotka enemmän painavat, kuta toverittomammaksi olen jäänyt.

Vahva ääni pani ilman laineet liikkeelle. Kuului kuin olisi jollakin jykevällä kurikalla varomattomasti kolahutettu jotain metallikappaletta; kuuluipa miltei kumealta kellon läppäykseltä. Elsa muori ei havainnut sitä, vaikkakin se vaikutti hänen kuuloaistiinsa. Hän ei tajunnut sitä, se on: hän ei ruvennut sitä itsellensä selvittelemään; se vain viritti hänen mielikuvitukseensa erään muiston, niinkuin useinkin ulkonaiset asianhaarat tuottavat mieleen kaukaisia muistoja. Kellonääni muistutti hänelle mieleen ison haudan Kivalovuoren alanteessa, jota täytettäissä kuului kaukainen kellonsointi. Tämän johdosta hän muisteli niitä omaisiaan, jotka olivat siihen hautaan kätkettyinä, ja niistä omaisista siirtyivät hänen ajatuksensa pienen kuolleen tytön luokse erämaahan, josta taas johtui mieleen Sanni ynnä muut vangiksi joutuneet. Muistollensa hän puheli:

– Sinä siis täällä... sinä tuolla ylhäällä vuoristossa keskellä lapsiparvea... sinä kaukana kinoksella... ja te sitäkin loitompana... niin, onhan siinä kylläkin suuri joukko, josta aion teitä tilille vaatia! Kaitselmus on kumminkin olemassa, se on varma se.

Tämän sanoessaan oli hän noussut pystyyn. Silloin kuului useita kellonläppäyksiä; niiden sointu oli lyhyt, miltei hätääntynyt. Tuo vaikeroiva ääni vihlasi Elsa muorin sydäntä.

– Voih! mitä se oli? – huudahti hän.

Aina tiheämpään ja hätääntyneemmin soi ääni, aivan kuin apua pyytäen. Nyt muistui Elsa muorillekin mieleen sanat, mitkä pakeneva ihmisolento oli lausunut hänelle.

– No, sitäkö se oli! – hän huudahti ja lähti kiirein askelin kirkolle päin, josta ääni kuului.

Elsa muorin kontallansa ollessa viimeisen poikansa ruumiin ääressä, vähintäkään vaaria pitämättä siitä, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, oli tappelu joka taholla tauonnut. Takaa-ajettuansa pakenevia niin kauas kuin tarpeelliseksi katsoivat, jottei pelkoa enää olisi heidän palajamisestaan, kääntyivät kasakat takaisin päin kulkemaan ja kokoutuivat kirkolle, jota päättivät ruveta ryöstämään, sitä paremmalla syyllä muka kun heidän kimppuunsa oli käyty.

Pianpa samaan aikaan myös Antemon ja Iivana vänrikit palasivat saaliineensa veneessä Rovaniemeltä. He laskivat maalle kirkonrantaan. Heillä oli ollut joitakin viivytyksiä matkalla, jotta pääsivät myöhemmin perille kuin maanteitse kulkijat. Kuultuaan kahakasta maantiellä oli heidän ensi kysymyksensä: missä korpraali? Moisessa mylläkässä ei ollut kukaan muistanut koko korpraalia, itsekullakin kun näet oli ollut hänen omat huolensa, mies miestä vastaan tapeltaessa. Nytpä muisteltiin nähdyn miten rajusti hän oli taistellut muutaman miehen kanssa, joka näytti talonpojalta, vaikka varmaankin oli ollut valepukeutunut ylimys, sillä niin uljaasti oli hän puolensa pitänyt. Jopa oli joku nähnyt korpraalin kaatuvan ratsunsa selästä kuolleena maahan. Tämä pantiin paikalla muutamine tovereineen ottamaan korjuuseen kaatunut päällikkö, jollaikaa Antemon ja Iivana lupasivat ryhtyä kirkon ryöstöön. Viimmeksi mainittu määräili:

– Koska nuo koirat tappoivat urhokkaan korpraalimme, niin kostakaamme. Pojat, kirkko on meidän; katsastaanpa löytyykö siinä mitä. Mutta, kuten tiedätte, jos kirkonkellot tavataan, ovat ne armollisen tsaarimme ja korkean kruunun.

Susien tavoin karkasivat kasakat kirkkoon ja siinäkös tarkkaan tutkittiin sopet ja lokerot. Mutta siinäpä ei, sen pahempi, paljoa ollut mitä ottaa. Mutta kastarissa roikkui kaksi kelloa, toinen mitätön, toinen iso ja kallisarvoinen. Nyt oli vain kysymys miten saada ne eheinä alas. Pistää kastari tuleen, se olisi ollut taatuin keino ja mieluisin temppu, mutta silloinpa olisivat kellot olleet mäsänä maassa. Se keino siis ei kelvannut. Muutamasta komerosta kellokastarin aliosasta löydettiin iso kasa köysiä, joita kirkkoa rakennettaessa oli käytetty ja jotka sittemmin olivat sinne jääneet. Sepä sattui. Nyt kavuttiin ylös, nostimia ja pölkkyjä puuhattiin käsille; ja niin neuvoteltua ja ponnisteltua saatiinkin kello tiloiltaan nostetuksi. Raskaana se pamahti välilattiaan, jotta koko kastari huojui. Entä sieltä nyt maahan? Tuumailtiin purkaa lattia, silloinhan se sievästi lipsahtaisi alas. Mutta toiset pelkäsivät, että se omasta painostaan ehkä romahtaisi rikki, toiset, että kastarin alikerrokseen rakennetut ristipuut kukaties kokonaan estäisi sitä, jotta se vain tarttuisi sitä lujemmasti niihin kiinni. Arveltiin viisaimmaksi nyt käyttää löydettyjä köysiä.

Vankoilla solmuilla pantiin pitkän köyden toinen pää kellon ijestukkiin kiinni; köysi heitettiin kerta päähirren ympäri, josta lähti kaksi eri ristikkorakennusta, yksi kumpaakin kelloa varten; ja sitten niin monta miestä kuin suinkin sopi köyden toiseen päähän! Nyt työnnettiin tieltä lautainen luukkuseinä, ja miten sitä siirrettiin ja satusteltiinkaan nostinkangilla ja käsivoimalla, niin saatiin kello siirtymään partaalle; yksi vieritys vielä ja kello keikahti alas.

Nähdessään kellon kelluvan ilmassa, alkoivat ulkona seisovat kasakat huutaa hurrata. Mutta eipä tuo pitkälle päässyt, kun köydet näet alkoivat kinnata vastaan. Se nytkäys, minkä kello teki, köydet kun piukkaan pinnistyivät, oli niin kova, että miehet, jotka toisesta päästä sitä pitelivät, olivat vähällä päästää sen käsistään. Verkalleen nyt lähettivät kellon liipimään alas kunnes se tapasi maan, ja silloinkos katsojat hurroota hoilottivat. Niin oli kello siis eho eheänä saatu alas.

Tällä ilmaretkellään kello päästi nuo hädistyneet äänet, mitkä Elsa muori oli kuullut, kun lerkku näet lakkaamatta koski kylkeen kellon keikkuessa ja kolahtaessa seinään.

Kun kerta oli päästy ison kellon herraksi, niin helppo sitten oli käydä pienemmän kimppuun samalla tapaa. Ruvettiin sitten käsin ja kankein vyöryttelemään isoa kelloa rantaan. Joentörmälle ei ollut pitkä matka ja kun sinne vain saataisiin se, niin kyllä kai sitten! Elsa muori koetti jouduttaa matkaansa, sitä enemmän kuta pahemmin kello kumealla läppäyksellään valitti vaivojaan, kun sitä huolimattomasti heitettiin ja työnnettiin. Kenenkään estelemättä hän oli päässyt vihollisparven läpi ja juuri kun kello oli joutumaisillaan törmän partaalle, jotta yhdestä työkkäyksestä vain olisi pyörähtänyt alas ahdetta, hän seisoi siinä ääressä ja huusi isolla äänellä:

– Heittäkää! Tämä on pyhyyden häväistystä!

Kasakat hämmästyneinä heittivät toimensa, mutta Iivana, joka Antemonin auttamana oli innokkaasti ponnistellut kelloa kulettaissa, kurottihe katsomaan Elsa muoria, sanoen:

– No, eikö elki elävänä tuo vanha noita-akka taasen ole täällä? Sehän joka paikassa pyörii! Mutta nytpä ei ole aikaa huppanoita kuunnella, paina tästä tiehesi!

Tämän sanottuaan läimäytti hän nyrkillään Elsa muoria vasten kasvoja. Elsa muori kaatui taidottomana maahan, veren pärskähtäessä suusta ja sieramista.

Vähintäkään tästä huolimatta kasakat ryhtyivät taas keskeytettyyn toimeensa ja kun kello vielä kerta oli pyörähytettävä, oli se vähällä käydä Elsa muoriin, joka pyörtyneenä makasi vieressä. Vihdoinkin se oli veden partaalla. Muut kallisarvoiset ryöstökalut olivat jo ennen vähitellen sälytetyt veneeseen ja kun iso kello sitten suurella vaivalla ja paljoilla ponnistuksilla oli saatu sekin veneeseen, niin huomattiinpa veneen olevankin jo täydessä lastissa; määräluku miehiä vain puuttui. Kumminkin olisi pienempikin kello vielä ollut matkaan korjattava, mutta eihän sille ollut tilaa. Toista venettä ei ollut ja maanteitse ei mitenkään käynyt sitä rattaitta kulettaminen.

Antemon manasi ja murisi, että kun siihenkin vaivaan turhanpäiten ruvettiin, tuon alasrepimiseen; olisi edes hoksattu rämäyttää se maahan vain, jotta muruiks olisi mennyt, kun ei kumminkaan käynyt matkaan ottaminen.

– Älästä huoli – lohdutteli Iivana – kyllä se sirpaleiksi saadaan vaikka se maassakin on.

Tämän sanottuaan hän rupesi paiskaamaan isoja kiviä kellon kylkeen, ja toisetkin kasakat alkoivat, hänen esimerkistään elähytettyinä, kaikenkurisilla paiskaamis- ja työkkimiskeinoilla rääkkäämään pientä kelloa. Mutta sillä oli paksut posket ja vankka varsi. Kaikkine ponnistuksineen kasakat eivät saaneet sitä rikki. Sekös heitä suututti! Ja ähmälläänkin nyt päättivät hävittää sen. Vielä siinä letkuilivat nuorat, joilla se oli hinattu alas. Näihin nyt tartuttiin käsiksi ja alettiin jutkuttaa inuskelevaa polosta perässään pitkin maata.

Mihin sen veivät? – Sitä ei tiedetä.

Kemijoen toisella puolella, virstan verta Tervolan kirkolta, on muutamalla mäellä lähde, jota sanotaan "Kellonlähteeksi", ja taru hokee, että kello muka sinne upotettiin; mutta kauvan on jo tietty tämän olevan erehdyksen ja että tuo taru on sotkeutunut tapahtumaan, joka sattui samoilla paikoin toista vuosisataa varemmin. Tuo temppu kun oli tehty, palattiin jälleen veneelle.

XII.

ELSA MUORI JA TAIVALKOSKI.

Elsa muori kun tointui, oli jo yö! Juhannusaattonsa oli hän viettänyt kuolemantapaisessa tainnostilassa. Onnirikon kolahukset, jotka toinen toistaan tukalampana olivat kohdanneet häntä, edellisen päivän sielun tuskat ja ruumiin kärsimät rääkkäykset olivat panneet hänet pyörtymään, josta pyörtymyksen tilasta hän ei tointunut ennenkuin yön vilvas virkistävä henki puhui eloa hänen hervottomiin hermoihinsa.

Hän aukoi silmiänsä ja näki yllänsä selkosinisen taivaan. Pää tuntui raskaalta. Sekavia muistoja pyöri hänen mielessään. Hänen viimeinen lapsensa oli poissa, vieressä kuollut vihollinen, kellonläppäyksiä, hälinää ja kirkunaa, nuo kaksi inhottavaa naamaa, ihmisääniä aivan lähellä ja muuta kummallista kolinaa, polkemista, töminää...

Hän kohosi lynkäpäisilleen; väinästäen väkensä pääsi hän istuvilleen ja katseli ympärillensä. Hän oli yksin. Hiljaisuutta kaikkialla, lähellä ja loitolla; kuului vain veden loiske, joka ohikiitäessään huuhtoili rannan kiviä.

Yön vilvottava vaikutus Elsa muorin otsaan ja ohimoihin sai hänen sielunvoimansakin elpymään. Aina selvemmin johtuivat hänen mieleensä päivän tapahtumat; muistot virisivät verkalleen. Ikäänkuin päästäkseen varmaan tietoon hän katsahti kirkonkastarille päin. Se osa, jossa kellot olivat olleet, oli pahasti rikottu, ja suuren ammottavan aukon läpi rusotti juhannuspäivän punottamana itäinen taivas. Hän katsahti rantaan. Viety oli vene. Hän katseli toisaalle päin, kirkolle ja siitä edemmäs, maantielle, missä päivällä oli kahakka ollut. Oli kuin kuolon huokaus olisi sieltä humahtanut.

Nyt hän tajusi kaikki. Koetteli kämmenellään kasvojaan. Verta niistä lähti, ja ruohikossakin, missä hän oli maannut, oli punaisia paikkoja. Hän nousi pystyyn. Voimat vähitellen palasivat. Meni rantaan huuhtomaan päätään vilvakkaalla vedellä, kasvonsa ja kätensä pesi verestä puhtaiksi. Suki sormillaan hajallaan olevia harmahkaita hiuksiaan ja siisteili huonoon kuntoon joutuneet vaatteensa.

Tämän tehtyänsä lähti hän kirkolle päin kävelemään. Kirkon ovet olivat selällään ja vihollisten ryöstön jälkiä nähtiin siellä kaikkialla. Kynnyksellä oli valkoinen vaate. Se oli vanha paarivaate, minkä viholliset olivat unohtaneet tai josta eivät välittäneet. Elsa muori korjasi sen ja lähti kävelemään.

Hän saapui tappotanterelle. Olikin sattunut niin, että se oli aivan lähellä sitä paikkaa, missä Jurvan talo oli seisonut. Siinä makasivat vielä ruumiit, niiden joukossa Pekka, joka siis oli saanut surmansa lähellä entistä, nyt poroksi palanutta kotiansa. Mutta kun Elsa muorin silmät hakivat leveänaamaista pörröpartaista vihollista, joka eilen oli maannut kuolleena Pekan lähellä, niin ei näkynyt kuin hänen tyhjä paikkansa siinä. Elsa muori tarkasteli kenttää ja huomasi, ettei kaatuneitten joukossa ollut yhtään vihollista. Kasakat olivat haudanneet kuolleensa isoon kuoppaan. Sitä eivät suomalaiset olleet vielä uskaltaneet tehdä eivätkä ennättäneetkään; olivat pakosalla mikä missäkin.

Elsa muori laskeusi polvilleen maahan poikansa viereen. Kelmeänä, jäykkänä Pekka siinä makasi; maa hänen ympärillään oli hänen verensä tahraamana. Elsa muori pani sormensa ristiin ja teki lyhyen rukouksen. Jätti kuolleelle viimme hyvästit, peitti hänet valkoisella paarivaatteella ja palasi taas kirkolle käsin, viitaten vielä kädellään hyvästit sille seudulle, jossa oli elänyt onnellisena äitinä, perheensä rakastamana.

Hän asteli arvelematta eteenpäin kirkon ohi ja pitkin joenrantaa. Itätaivaan puna oli muuttunut aina hohtavammaksi ja juhannusaurinko pilkotti jo säteilevin silmin punapesässään niin loistavana, jotta puiden latvatkin ilosta punastuivat. Ja kuta korkeammalle hän kultaloistossaan kohosi, sitä suurempaan riemuun remahti kaikki luonto, vilukieli viserteli puussa, leivo ilmassa liritteli katkeamatonta nuottiaan.

Mutta Elsa muori ei välittänyt näistä mitään. Luonto vaikka kaikkialla olikin kesäasussaan, niin Elsa muorin sydämessä kolkko syys. Sinne ei tunkeunut kukkien lemu, ilolauluja ei siellä laulettu, koleaa, tyhjää ja autiota siellä oli; vaikka vihannan verhonsa suvi levitti hänen silmäiltäväkseen, niin kellahtunutta oli kaikki hänen sielunsa silmissä. Iskun toisensa perästä oli onnirikko hänen osakseen määrännyt ja säälimättä rautakourallaan ruhjonnut kaikki mikä hänellä oli elämässä rakkainta. Ja jos vain olisi ollut onnirikkoinen sattumus, että näin oli käynyt, olisi hän surrut ja valittanut, mutta nyt, kun ne olivat ihmisiä, julmia vihollisia, jotka tämän kaiken olivat aikaansaaneet, niin hän ei voinut valittamiseen tyytyä; hän tahtoi toimiakin.

Ja mihin hän vaelsi niin synkkänä ja umpimielisenä, mutta kumminkin päätteliäänä ja kiire mielessä? Mihinkäkö vaelsi? Itsepä hän sen paraiten tiesi. Kasakkain ei sopinut muuta suuntaa kulkea kuin tätä. Mitä hän heiltä sitten tahtoi? – Mitäkö tahtoi? Itsepä hän sen paraiten tiesi. Kostaa hän tahtoi. Mutta millä keinoin oli hän kostava? Sitä ei tiennyt hän, mutta kaitselmus sen tiesi... ja se kyllä johtaisi asiat niin että hän pääsisi tilaisuuteen suorittaa tehtävänsä.

Huomaamme siis, että Elsa muori eli kostontuumissa. Luuli lyhytmielisyydessään, että kaitselmus oli varsin niin sovittanut, että hän oli jäänyt eloon tätä tarkotusta toteuttamaan. Sehän oli muka päivänselvä, sillä ilmanko olisi hän yksin jäänyt, kaikki muut kun olivat jo menneet. Kaitselmuskin tahtoi että hän, joka enite oli menettänyt, toimittaisi koston. Hän piti innokkaasti kiinni siitä mielikuvastaan, joka sen ohessa tyydytti hänen oman itsepintaisen halunsa saada palkita pahaa pahalla julmureille, jotka olivat ryöstäneet häneltä kaikki, mikä kalliinta hänellä elämässä oli ollut, ja jotka olivat saattaneet hänelle niin suunnattomat kärsimykset. Elsa muori ei yrittänyt kavaluudella vaientamaan niitä varotusääniä, jotka kukaties hänen povessaan puhuivat. Eikä vainkaan. Sillä ensinnäkin hän uskoi kaitselmuksen todellakin antaneen hänelle tämän tehtävän, ja toisekseen hän oli mielessään niin kokonaan selvillään siitä, että hänen kostonsa oli muka oikeutettu, ettei se asia pikkuistakaan häntä epäilyttänyt, eikä kaivannut sen enempiä syitä.

Vielä kerta Elsa muori luetteli mielessään kaikki kärsimyksensä ja kaikki, minkä oli menettänyt, toisin sanoin kaiken sen pahan, minkä viholliset olivat tehneet, ja kuta enemmän hän niitä ajatteli, sitä päätteliäämmiksi kävivät hänen kasvonsa.

Ja tosiaan, jos tyystemmin tarkastamme Elsa muorin luonnetta sen sisimmästä juuresta lähtien, joka oli annollinen rakkaus, aina hänen pieniin omituisuuksiinsa saakka, niin huomaamme, että kaikki oli häneltä riistetty ja raiskattu, koko hänen sisältönsä puille paljaille pantu. Ja siitä syystä häntä ei epäilyttänyt mennäkseen siihen tehtävään käsiksi, jonka hän oli itsellensä määräksi pannut, kostamaan vihollisille, jotka olivat tehneet julmaa väkivaltaa – vihollisille, ja eritoten noille kolmelle, joista jo yksi oli saanut palkkansa.

Juhannusaurinko oli jo korkeimmaltaan katsellut maata; oltiin ennätetty ehtoopuoleen päivää. Joentöyräällä, kappaleen matkaa Taivalkoskesta ylöspäin, lekottelivat ruohikossa päivän kämmenessä Antemon ja Iivana, heidän vieressään kolmas mies, joka näytti nukkuvan. Hiukka tuonnempana vötkästelivät nurmikossa muut kasakat; toiset unta vetivät, toiset pyssyjään puhdistelivat; loitompana näkyi joitakin vartijoita.

Antemon nousi makaamasta ja käveli maltittomana kahakäteen Iivanan ohitse.

– Pahus periköön tuon suomalaisen konnan, jok pääsi meiltä karkuun! – ärjäsi hän ja tömisytti miekallaan maata. Tässä nyt saamme joutilaina loikoa, odottaen että saamme käsiimme jonkun toisen perämiehen, jota kentiesi emme saakaan, ja sen ohessa olemme joka silmänrävähdys saamaisillamme niskaamme jonkun hyökkääjä-joukon, jolle mokoma hupi saattaa päähän juolahtaa, ja silloin ei kysytä yksistään arvokkaita meitämme, vaan kaikkia kallisarvoisia kalujammekin, joka olisi sitä pahempi.

– Olet oikeassa, veikkoseni – vastasi Iivana ja pahimmin minua suututtaa se, etten voi ymmärtää missä ja milloin tuo riivattu lurjus pääsi meiltä pyörähtämään. Mutta malttakaamme mielemme; ne pojat, jotka olen pannut hänen jälkiänsä nuuskimaan, ovat keinokkaita kettuja, entäpä saavat jonkun jäniksen satimiinsa.

Lukija arvannee, että puheena oleva mies oli laskumies, joka toi venäläiset Rovaniemeltä alas ja joka nyt oli karannut, joten venäläiset eivät nyt päässeet tuosta tuohon; ominpäin eivät uskaltaneet antautua kulettavanaan olevan vaarallisen kosken valtaan. Kasakat eivät tienneet milloin hän oli päässyt pakoon; kaipasivat häntä vasta silloin kun Tervolan kirkonrannasta oli lähdettävä viemään kirkonkellolla lisättyä veneenlastia. Olemme kumminkin nähneet mitä kasakat eivät huomanneet. Elsa muori kun makasi kontallaan kaatuneen poikansa ruumiin ääressä, vilahti hänen sivutsensa muuan mies, joka tokasi hänelle jonkun sanankin. Tämä oli laskumies, joka, ollen Tervolasta kotoperäisin, tunsi Elsa muorin ja hänen elämänvaiheensa. Ryöstäessään kirkkoa olivat kasakat unohtaneet pitää häntä silmällä. Hän käytti hetken hyväkseen ja painui pakoon.

– Tuskinpa – Antemon vastasi Iivanan puheeseen – mutta mikäpäs täällä paljon muukaan auttaa kuin odottaminen!

Hän istahtihe Iivanan viereen ja arveli kotvasen kuluttua:

– Oli se toki aimollinen kaappaus tuo, ja oivan matkan olemme tehneet. Olisipa hiivatin harmillinen seikka, jos tuo lasti luikuisi käsistämme; oletko vain valinnut luotettavat vartijat, jotka eivät rupea kaivoon katselemaan, jotta viholliset pääsevät niskaamme ampumaan.

Ole huoleti, saat luottaa heihin kuin omaan lihaasi, – Iivana vakuutteli.

"Holoi!" kuului ulompana seisovan vartijan huuto. "Holoi!" vastasi koko kasakkaparvi. Kaikki olivat kavahtaneet seisoalleen. "Ystäviä!" huusi uloin vahti, "Ystäviä!" toisti toinen ja "Ystäviä" loilotti lauma. Antemon ja Iivana nakkautuivat taas nurmikkoon.

Miehet, jotka olivat olleet laskumiehen urkinnassa, palasivat nyt, tuoden matkassaan vaimon. He ratsastivat päällikkönsä luo.

– Mitä tämä tietää? – karjasi Antemon. – Ilvettäkö aiotte ruveta laskemaan, vai? Hameitako tänne haalaatte kun miehiä pitäisi, hah?

– Ankara herra, – sanoi joukon nokimmainen – aamusta alkaen ja kaiken päivää ratsastaessamme ristin rastin, halki ja poikki tätä paikkakuntaa, löytämättä ehyttä ihmisolentoa, sillä niin visusti ovat ne jänispöksyt kaikki pötkineet piiloihinsa, niin vihdoinkin paluumatkalla keksimme tämän akan, joka kaahi tänne päin tulemaan. Päätimme panna lisää vauhtia vanhukseen ja toimme matkassa tänne, ajatellen, että hänestä ehkä voisi olla jotain apua.

Iivana kääntyi päin ja tähysteli vaimoa.

– No, pyhän Yrjänän parran kautta! huudahti hän – eikö tuo saaterin vanha akka taasen ole täällä! Hänhän kerkiää syvyyden kattilaan ja joka paikkaan! Ehkäpä hän lempii jotakuta miestä, kentiesi sinua, Antemon veikko, ho ho hooh! Mutta mitä hän siinä mulkoilee, jotta silmät ovat vähällä kuopistaan pullistua?

– Hoi eukko, mitä sinä muljottelet?

Mutta Elsa muori – sillä hänhän se oli – ei kuullut mitään. Hän tuijotti oitipäätä eteensä, sitä kolmatta henkilöä, joka ruohikossa oli maannut, mutta nyt kohonnut istuvilleen. Kenen näkivätkään hänen silmänsä? Unikuvako tuo oli vai oikea olemus? Tuo punakka pullonaama tuuheine poskipartoineen? Se sama juuri, jonka hän oli nähnyt kuolleena makaavan maassa Pekan rinnalla. Oliko kuolo antanut ottamansa takaisin, vai hänen haamunsako tuo vain oli, joka seurusteli molempain toisten hornanhenkien kanssa, jotka ihmisten tapaisina seisoivat hänen edessään? Tuota hän ei tajunnut, vaan äimistyi sekä ilostui, nähdessään hänet. Äimistyi, sillä häntä suretti, että vihollinen oli päässyt siitä rangaistuksesta, jonka hän luuli saavuttaneen häntä; ilostui siitä, että itse saisi kostaa hänen rikoksiaan.

Ortermi korpraalin laita oli se, että hän oli Pekan iskusta kaatunut pyörtyneenä maahan. Kypäri ehkäisi kumminkin sapelin salvaamasta syvälle päähän, joten isku ei vienytkään häneltä henkeä, vaan, lähettiläät kun tulivat etsimään häntä ja huomasivat hänen hengittävän, kantoivat he hänet rantaan ja huuhtoivat vedellä hänen päätänsä, jotta hän virkosi pyörtymyksestään. Haava oli hänelle kumminkin sen verran haitaksi, ettei hän kyennyt pystyssä kulkemaan muiden parissa, vaan kuletettiin pitkällään veneessä, missä ryöstösaaliit vietiin. Ihmeen ilmoinen kumma tuo näkemä Elsa muorista oli. Yksi hyvä oli hänellä siitä, että hänen kasvonsa osoittivat niin isoa ihmetystä. Se näet lujitti noitten kolmen velikullan, olletikin Iivanan luulon että Elsa muori oli päästänsä sekaisin; ja pian tulemme huomaamaan mitä tämä luulo vaikutti heidän matkatuumiinsa. Iivana koetti edelleen puhutella häntä, vaan kun ei saanut vastausta, kävi vihdoin käsiksi hänen käsivarteensa:

– Hoi, holoo! etkö kuule mitään, akka huppana? kuuletkos, häh?

Elsa muori tunsi, että hänen käsivarttansa kouristettiin ja vastasi tokasemalla:

– Mikä niin?

– No kerrankin! Suvaitseeko muori sanoa viisasko hän on vai hullu?

Elsa muori äkkäsi tämän tärkeäksi seikaksi, minkä kukatiesi voisi käyttää hyväkseen. Asiaa mietittyänsä huomasi hän otollisemmaksi olla olevinansa järjiltään kuin järjillään, jotta herättäisi vähemmin epäluuloa. Hetken tuumittuansa vastasi hän siis:

– En ole viisaampi kuin sinä, joka mokomilla kysymyksillä kyntelet, enkä hullumpi kuin tuo, joka kuolleena kurkistelee.

Temppu oli tehonnut; hän huomasi sen siitä silmäniskusta, minkä Iivana teki tovereilleen.

– No, tietääkö muori sanoa miten venettä viiletetään? – kysyi Iivana.

– Viilettimellä – Elsa muori vastasi.

– Niinpä ilmankin – Iivana irvisteli – mutta mitenkäs venettä ohjataan koskesta alas?

– Ei sitä ole tarvis koskessa ohjata, luistaa se alas ohjaamattakin.

– Totta sekin, mutta jos nyt veneessä olisi kallisarvoisia tavaroita ja ihmisiä, esim. kolme niin oivaa poikaa kuin me ollaan, niin vene tietysti ei saisi mennä mitä tietä itse mielii, vaan sieltä missä laskuväylä kulkee. No, osaisiko muori ohjata alas veneen, jossa on ihmisiä ja muuta kelpo kalua?

Kuullessaan noita sanoja "kolme niin oivaa poikaa kuin me ollaan", Elsa muorin silmät iskivät tulta, vaan samaan nuottiin kuin äsken hän vastasi:

– Osaisin minä ohjata niin, että ihmiset ja tavarat pääsivät yhtä ehyeinä alas kuin venekin.

– Hyvä on! Entä mistä olet sen opin onkinut?

– En tiedä, lienenkö tähtilöistä.

– No, oletko itse koskaan kulkenut alas tätä koskea?

– Olen yhtä monta kertaa kulkenut sitä alas kuin ylöskin.

– Hyvä, vallan hyvä! Pojat, viekäästä vaimo tuonnemmas.

Päälliköt pitivät nyt neuvoa keskenänsä. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että olisi arveluttavaa uskoa niin kallisarvoista lastia vaimoihmisen huostaan. Eipä silti, että ne siksikään paljo epäilivät hänen taitoansa, – sillä siinä kohden oli venäläisillä se luulo, että kaikki suomalaiset, olipa tuo mies tai nainen, osasivat koskea laskea, jonka tähden kansantaruissa usein kerrotaankin naisista, vieläpä lapsistakin, jotka olisivat veneellä laskeneet venäläisiä koskea alas. – Eivätkä venäläiset itsekään näy pitäneen moisia koskimatkoja erin vaarallisina, sillä, kuten taru tietää, he eivät suurestikaan empineet ominpäin, syntyperäistä suomalaista laskumiestä matkaan ottamatta, mennä huristaa äkäisimpiä koskia alas, niinkuin esim. muinaistaru hokee muutaman venäläisen laskea viilistäneen alas tuota pelottavaa, kymmenen pitkänvirstan pitkää Pyhäkoskea Oulujoella sen kummemmatta oppaatta kuin katkaistu puu, joka heitettiin virtaan edelle kulkemaan. Mutta pahemminkin pelkäsivät he, että hän vakaalla vahingoittamisen aikomuksella veisi heidät ja itsensä surman suuhun. Paneutui nyt asiaksi päästä hänen tuumiensa perille tai saada hänet valtoihinsa kokonaan. Oli siis keksittävä keino, joka salvaisi hänen mieleensä, ja itse kukin heistä päätti koettaa parastaan. Loppupäätös oli kumminkin sama kuin alkuaatoskin, se näet että maksoi mitä maksoi, niin matkaan päästä piti. Korpraali viittasi miehilleen, että vaimo oli tuotava takaisin.

– Tiedät siis – hän puheli Elsa muorille miten venettä lasketaan koskea alas?

– Sekä venettä että siinä olevaa tavaraa – Elsa muori vastasi.

– Olen kohdellut sinua lempeästi, vieläpä kerran armahtanut sinun henkeäsikin, se kun oli vallassani – kehui korpraali.

– Olet kohdellut minua yhtä lempeästi kuin muitakin perheeni jäseniä – vastasi siihen Elsa muori.

Tämä oli varomatonta puhetta, mutta olipa onneksi hänelle, ettei korpraalilla ollut tuon parempaa tolkkua hänen perheellisistä suhteistaan. Hän vastasi:

– Perhana sinun perheesi jäseniin, vaan jos tarkotat tuota itsepäistä talonpoikaa, joka sittemmin antoi minulle tuon ilkeän iskun päähäni, niin... vaan se ei kuulu tähän; no siis, tiedät että olen armahtanut henkeäsi, näytäppäs nyt kuinka kiitollinen saatat olla.

Katkerat tunteet kuohuivat Elsa muorin mielessä ja täpärältä piti, ettei hän ruvennut korpraalille luettelemaan hänen pitkää syntisarjaansa päästä päähän, vaan hampaitten taakse toki jäi. Tämä nyt oli ensi pehmityskeino, millä koetettiin muokata Elsa muorin kiitollisuuden tunnetta.

Iivana puuttui puheeseen ja sanoi:

– Veneessä tuossa on niin paljon kalliita aarteita, että niillä voisit ostaa itsellesi kymmenen muhkeaa maatilaa. No niin, jos taitavasti ohjaat veneen alas koskea, jottei yhdellekään kivelle tarraa, niin olet onnen myyrä, silloin saat kalleuksistamme niin suuren osuuden, että saatat elää huoletonta elämää hamaan tuomiopäivään asti, sinä ja perheesikin, koska sanot sinullasi perhettä olevan. Päällepäätteeksi toimitamme sinulle armolliselta tsaarilta suojeluskirjan, ettei kenkään pääse hätyyttämään sinua eikä omaisuuttasi.

Tämä oli toinen keino, runsaan palkinnon kutkutteleva houkutus, rikkauden himon herätteleminen. Elsa muori mutkistelemalla sanoi siihen:

– On maarian minulla perhe, ja iso onkin, vaan ei se näillä mailla ole, mutta etsikäämme se omilta olopaikoiltaan.

Koettaakseen miten kolmas temppu, pelotus ja uhkaus tapsisi, Antemon nyt vuoroonsa arveli:

– Mutta muista se, muori, että jos harjoitat vilppiä hitustakaan, niin kuolo sinut perii. Minä asetun istumaan sinun sivullesi veneen peräkokkaan, kourassa paljastettu miekka, jolla paikalla isken pääkonttisi kahtia jos yrität pikkuistakaan mutkistelemaan ja heitän ruumiisi kalojen ruuaksi. Ja paremmaksi vakuudeksi panetan miehiä seisomaan pitkin rantaa ja varustan heitä panoksissa ja täydessä hanassa olevilla pyssyillä. Ja ensi yritykselläsi pettää meitä he ampuvat sinut kuoliaaksi. Virnistellen Elsa muori vastasi:

– Olleeko joukossanne tosiaan miestä, joka osaa vedellä soutelevaan sorsaan tai ilmassa liitelevään lintuun? Olisi hupaista tietää, että arvaisin arvostaa uhkauksienne pätevyyttä.

Antemo katseli kaikille ilmoille. Jo havaitsi sorsasoman, joka uiskenteli ylempänä joessa, vallan vastakkaisella rannalla.

– Dmitrii – hän kutsui muuatta miestä joukosta – onko luotia pyssyssäsi? – Hyvä on; näet tuolla viisi sorsaa soutelevan, ammu niistä nokimmainen.

Laukaus pamahti, sorsista ensimäinen hetkahti selälleen ja kellui rinta ylinnä virran mukana, kunnes katosi kosken kuohuihin.

Antemon loi Elsa muoriin katseen, joka, jos puhumaan kykeni, olisi sanonut: "siinä nyt näet", kääntyi sitten ampujan puoleen ja käski:

– Uusi panos pyssyyn!

Mutta samassa äkkäsi pääskyn, joka lensi ylhäällä ilmassa.

– Vasilij – hän huusi toiselle miehelle – katsos pääsky tuolla, ammu!

Puhuteltu katsahti ylös, huomasi pääskysen, tähtäsi ja ampui. Lintu muksahti maahan heidän jalkoihinsa.

Korpraali kääntyi voitonriemulla Elsa muorin puoleen ja sanoi:

– Näethän, että on täällä miehiä, jotka pienempäänkin pilkkaan osaavat kuin ihmiseen. Pidä siis mielessäsi, että nämä ja muita heidän kaltaisiaan asetetaan pitkin rantoja vartioimaan ja jos yrittelet tekemään konnankoukkuja, niin puksis pamahtaa luoti ja tupsahdat kuolleena alas kuin tuo pääsky ja lillit sitte liukkaasti kuin äskeinen vesilintu virran myötä. Ymmärrätkö?

– Luulen ymmärtäväni – vastasi Elsa muori että uhataan ampua minut, ellen toimita venettä alas koskea.

– Niin juuri – vakuutti Antemon.

Päälliköt vielä tovin aikaa keskenänsä asiasta tuumailivat. Isosti eivät luottaneet niihin keinoihin, joilla olivat koettaneet voittaa Elsa muorin tarkoituksilleen, ja joku niistä jos olisikin tepsinyt, niin ehkä viimeinen, ensimäinen ei ensinkään, niin arvelivat. Mutta tässäpä ei mikään auttanut, alas heidän päästä piti hinnasta mistä hyvänsä. Tuskinpa oli luultavaa, että vanha vähämielinen vaimo pystyisi harkitsemaan mitään kostontuumia; paljon otaksuttavampi oli, että hänellä, niinkuin kaikilla muilla ihmisillä, oli harras itsensävarjelemisen halu. Hän oli paneva kaiken väkensä siihen, että itse ynnä opastettavansa pääsisivät eheinä koskea alas. Ja piukalle jos pani, niin saattaisihan joku heistä siepata viilettimen hänen kädestään ja itse viilettää, jos eukko yrittäisi juonittelemaan. Kerrassaan, niin he päättivät tehdä, sillä, kuten jo on mainittu, venäläiset eivät isosti ymmärtäneet pelätä tuommoisia koskiretkiä. Heidän sotaisat toimensa olivat opettaneet heitä hengen uhalla retkeilemään; henkeänsäpä kohta kalliimpana pitivät kallisarvoista ryöstösaalistaan.

Päätettiin siis ottaa vaimo laskumieheksi. Antemon antoi käskyn pyssymiehille sijoittua pitkin rantaa ja korpraali käski muun miehistön ratsastaa joen vartta myöten alemmas. Kun tämä oli tehty, käskettiin Elsa muorin astua veneeseen ja ryhtyä viilettimeen käsiksi. Hänen lähellensä istuutui teljolle Antemon, tupestaan temmattu kalpa kädessä. Korpraalikin kohentelihe veneeseen ison kellon ja muun lastin varaan pitkällensä. Airoihin yksi mies ja Iivana keulimmas. Hän valitsi tämän paikan, voidakseen tähystää matkan suuntaa oikeaa väylääkö mentiin vai oliko kareista pelkoa.

Elsa muorin tunteet siinä hetkessä kun vene työnnettiin rannasta ulos ja hän siinä istui ynnä hänen kanssaan ne kolme henkilöä, jotka hänen mielestään olivat helvetin tulikekälien veroisia, hänen elämänilonsa tärventäjät, hänen lastensa ja lastenlapsensa surmaajat, kaikkien onnirikkojen alku ja juuri, – helpommasti ne ajatella voipi kuin kertoa. Kaikki kaihdelman liekit hänen rinnassaan riehuivat, kun hän nyt näki nuo kolme edessään ja siitä kun kaikki veriset muistit hänen omaistensa sortumisesta näiden kolmen pyövelin armahtamattomuuden alle virisivät uudelleen eleille hänen mieleensä. Nyt olivat he hänen vallassaan; – hänen vallassaan, niin kai, tahi oikeammin luonnon kautta hänen vallassaan, sillä hän tiesi, että hengissä ei kenkään pääsisi Taivalkoskea alas, olletikkaan ei näin isolla ja raskaassa lastissa olevalla veneellä kuin tämä oli eikä niin tottumattomalla ja vähäväkisellä laskumiehellä viilettimen varressa kuin hän oli. Tämän hän tiesi ja poroksi pantu sydän tunsi kostonhalun tyydytyksen. Vene oli jo keskellä jokea. Aina varmemmin hän tunsi, että he olivat kuoleman omat. Kerrankin oli siis koston hetki hänelle koittanut, kerrankin kaitselmus päättänyt luoksensa kutsua murhamiehet tilille. Elsa muorin silmät paloivat, kuihtuneilla poskipäillä hehkui taas puna, mutta ei se ollut terveyden eikä ilon puna, kuumeenpuna se oli ja mielenjännityksen.

Yhtä tietty kuin hänelle oli vihollisten hukkuminen, yhtä varmana hän piti omaakin kuolemaansa. Selvästi ymmärsi hän, että kun koskennielu sai heidät valtoihinsa, niin oli yhtä vähän kuin hekään pelastettavissa. Kaikkien piti heidän kuolla. Yhden aikaa kangasti kuolon kauhu hänen sielunsa silmissä, mutta jo samassa suostui hän siihen; oikeinhan se oli että hän noiden toisten kanssa kutsuttiin astumaan tuomarinsa eteen, sillä täysihän oli hänenkin mittansa. Ja... mitäpä iloa hänellä olisikaan enää tässä maailmassa, mistä kaikki ne, joita hän rakasti, olivat hävinneet? Ei yhtään mitään. Olihan hän siihen lisäksi vanhakin jo jotta hänen siihenkin katsoen luonnon lakien vaatimuksesta pian tuli kuolla. Ja nyt, koska näin olivat asiat ajautuneet, oli hän ilomielin kuoleva. Mutta yksi huoli vaivasi häntä vielä. Saattaisihan kumminkin olla mahdollista, että he pelastuisivat. Ja entä jos he pelastuisivat ja hän hukkuisi. Miten hän saisi tuon tietää? Eihän toki, saisihan Taivalkosken kuuluisaan armahtamattomuuteen luottaa. Mihin määrään valtava tämä huoli kumminkin oli ja mihin toimeen se vaistomaisesti vaati hänet saamme pian nähdä.

Elsa muori piteli molemmin kourin melaa, joka vaulalla oli istutettu veneen laitaan. Laskumiesten lailla hän seisoi suorana veneen peräkokassa. Hänen vieressään istui Antemon, kalpa kädessä ja vallan varppeissaan. Mies, joka istui airoissa, souteli selällä kunnes päästiin vuolteeseen. Kaunis ja leppeä oli luonto eivätkä aavistaneet puut, jotka hiljaa notkuivat tuulen hengen tuudittamina, että niin lähellä heitä oli sydän, jossa koston rauhattomat tunteet kuohuivat. Koskella kentiesi oli siitä viistiä, sillä se kohisi niin kolkosti ja rajusti heidän edessään ja syöksyi vimmoissaan kallion kupeita kohti, jotka ahdistivat sen kapeaan uomaan, ja kivien niskaan, jotka olivat sen jalkoihin paneutuneet.

Nyt oli vene kosken niskassa. Virta tempoi sen helmaansa ja hoputti matkaan. Aika puhtia se jo painuu eteenpäin, raivoissaan roiskuu aallot sen ympärillä. Ja jo, jo ollaan kosken kuohuvassa kidassa, missä valkopäät sähisten suihkuttavat vaahtoansa kaikille ilmoille. Lujasti kouristi Elsa muori melan vartta ja katseli jäykästi kulettavaa suuntaa. Aina rajumpana riehui koski ja huti huimasti sujui matka, iso vene kiikkui kuin lastu laineilla, ja yltä ympäri kävi valkovaahtoinen pärske.

Mutta nyt... miksi päästivät miehet rannalla parahduksen, joka pakahtui puolitiessä?

Kuohun keskellä seisoi toveriton kallio, ylväänä yllytellen vaahtopäisten vimmaa. Kahtapuolta kamppailivat aallot kukistaakseen sen, mutta väkevämpäänsä vastaan eivät mitään voineet. Tämän kallion kylkeä viisti vene, ja nyt se jo oli syltä alempana, entäs... ei laskumiestä enää ollutkaan.

Kuohun helmassa kallioilla seisoi naishaamu, jäykkänä ja kyyryssä vartaloin ikäänkuin tarkasti tähystäen jotakin. Elsa muori hän oli. Vene kun viisti kallionkuvetta, hän oli, luonnonviettinsä johtamana, levottomuutensa ajamana harpastanut veneestä kalliolle, ennen kuin kukaan ennätti sitä ehkäistä ja seisoi nyt silmät pystyssä tähystäen ohjatonta purtta.

Ahnaasti kaappasi kuohu turvattoman saaliinsa singahutti sen piiraman pari eteenpäin, ikäänkuin ilkkuen sen avuttomuutta, kierrähytti sen sitten ympäri ja paiskasi terävälle kivelle. Munankuoren tavoin rusahti iso vene sirkaleiksi, ryöppyyn suistuivat suinpäin miehet, aseet, lakit, purren pirstaleet kuppuroivat sikin sokin koskessa, kaikki kumminkin liukuen alaspäin. Mutta muusta murskasta erillään kiiti veneenpohja-kappaleella iso kirkonkello, kunnes väylän syvimmällä kohdalla katosi. Mutta miehistä, jotka ryöppy vei, lingahutti se väliin vielä näkyviin milloin pään, milloin käsivarren, milloin jalan. Mennyttä kalua olivat he, sillä, ennenkuin koskenkieleen kerkesivät, ei ollut eheää jäsentä heidän ruumiissaan, ja sitä ennen jo olivat henkensä heittäneet.

Mutta siirolla silmin seisoi kalliolla Elsa muori. Ahnaasti hänen katseensa seurasi noiden kolmen miehen joka vilkahduksen.

Samassa kuului ikäänkuin kaukainen sointi. [Kansantaruissa kerrotaan usein kuultavan kirkonkellonsointia Taivalkoskelta; sanotaan sen tulevan siitä isosta kellosta, joka ryssäin kera koskeen hukkui. Vaikka tämä tietysti on luuloa vain, ei käy kumminkaan kieltäminen että semmoisia ääniä usein kuullaan koskista, jotka ovat ahdatut kahden kallioseinän väliin. Syynä siihen on aaltojen loiske ja kohina, kun ryntäävät kallioseinää vastaan ja siitä seesilmaan kajahtavat.] Se tuli koskesta. Elsa muori kuuli äänen ja muisti kellokultaansa, joka kosken vellovan veden pohjassa makasi.

– Sä kutsut minua – puheli hän innostuneena – jo vainen, malta mielesi hiukka, tulen kuin tulenkin kohta perässä... viivähdin vain vähäisen, siunaaman hetken huoahdin, että saisin nähdä...

Sen sanottuaan hän syöksyi aaltoihin ja katosi.

Jo samassa pamahti kaksi laukausta. Rannalta ne lähetettiin. Vahtina seisovat pyssymiehet eivät olleet hämmästyksessään äkänneet heti ampua, niinkuin heille annettu käsky määräsi, ja tarpeetontapa tuo olisi ollutkin, sillä hän yhtä vähän yritti kuin olisi edes onnistunutkaan pelastumaan.

Elsa muori katosi, sitä vain oltiin huomaavinaan, että naiskäsi kurottihe vedestä siinä paikassa, mihin iso kello oli uponnut ja painui samassa syvyyteen, joten siis luullaan Elsa muorin lepäävän lemmikkinsä, tuon ison kellon vieressä Taivalkosken syvyydessä.

XIII.

RAUHA MAASSA.

Post nubila phoebus, sateen perästä päivä paistaa myrskyn jälissä tyven tulee, mutta syys kun on mailleen mennyt, niin ei ole silloin kesän vuoro kauniinensa, vaan talven on tapa tulla.

Isoavihaa kauhistuksineen, hirmukuvineen ei sovi vertailla talveen yksitoikkoisine pakkasineen ja lumipeittoineen; se kuvaa syksyä levottomuuksineen, myrskyineen ja onnirikkoineen. Eikä semmoisen syksyn perästä käy odottaminen päivänpaisteista suviaamua, ilon syytä on silloin kyllin jos tuolla täällä pitkän päässä havaitsee ruohomättään pilkahtavan, joka päivän kämmenessä on kehittynyt ikäänkuin toivottomille kehoitukseksi luottamaan siihen, että vielä tässä kesässä eloon elpyy ja vallan ihanaksi se vöyristyykin.

Surkuteltava oli tosiaankin Suomenmaan tila pitkällisen sodan tauottua. Talot raunioiksi hävinneet, vainiot rappiolle joutuneet, työaseet kaikki hävitetty, ja mikä pahempi vielä, väestö niin vähäksi mennyt, että Suomen koko väkiluku arvattiin olevan noin 200,000 sielua. Papit ja virkamiehet olivat paenneet, hämminki oli yleinen ja sekasorto sekä kirkossa että valtiossa.

Tämä hämminki ja sekasorto koski koko maata. Mutta suurin oli surkeus niissä paikoin maata, missä viholliset olivat peuhanneet ja olletikin – niin todistaa historia – Pohjanmaalla, jonka tähden sanookin muuan sen aikuisten olojen kertoja, juurikuin olisi hän aavistanut rauhassa elelevän jälkimaailman ajatuksia: "En luule jälkimaailman voivan ajatella, mihin isoon hätään Perä-Pohjola oli joutunut."

Ne muutamat, jotka olivat vielä elossa, palasivat kukin kotipuoleensa, mutta minne majautua, kunne koteutua, rauniot ja muurien murskat kun vain jälellä olivat, ja mitä ruuaksi nyt kun ruokaneuvot olivat niin lujassa, että Pohjanmaalta mentiin aina Karjalaan lehmän hankintaan, ja niin suuressa hinnassa, että ruokalusikallisesta suoloja maksettiin neljä kopeekkaa eli kuusitoista penniä? – Mutta uuraspa on toki aina ollut Suomen kansa, ja neljännesvuosisadan ylenmääräiset kärsimykset lienevät karaisseet sen yhä kestäväisemmäksi. Laitettiin ensin kirves, jolla metsistä kaadettiin puut ja salvettiin pienoinen tölli, saatiin sitten kaupunkeihin vähitellen palajavilta kansaa sääliviltä kauppiailta, vähitellen jaksettaissa maksettavaksi, milloin vähin rahaa maanviljelyskalujen ostoon, milloin pellavia tahi hamppuja, että päästiin kalanpyydyksiä kutomaan, milloin jyviä jokapäiväiseksi leiväksi ja säästämällä siemeneksikin, ja niin yksin päivin päästiin uuden elämän alkuun taas. Ja suomalainen uutteruus vei pian voiton huutavastakin hädästä, töllit varttuivat taloiksi, vainiot väljenivät, lehmien ammonta ja hevosten hirnunta kuultiin jo välipäin, ja pian elpyi uusi elo äsken autioilla mailla. Niukat olivat kyllä varat ja elon ilmaukset, vaan eloa se oli kumminkin.

Rovasti, viisaustieteen maisteri Lauri Heikinpoika Forbus, joka v. 1715 perheinensä oli lähtenyt pakoon, oli jo ennen rauhan julistamista rohjennut palata ja koki nyt kokoella kansaa tyhjään kirkkoon, mutta turha oli hänen yrityksensä, sillä hänen entiset sanankuulijansa olivat hajonneet mikä minnekin tai menneet Manalan majoihin pitämään jumalanpalvelusta. Kun Uudenkaupungin rauhanteko toki lupasi kansalle rauhaa ja suojelusta, alettiin vähitellen palata pakoretkiltä ja niin kokoutui ennen pitkää taas pieni seurakunta Kemin vanhan kirkon kiviseinien suojaan. Mutta kirkonkellot eivät kutsuneet kansaa koolle, sillä vihollinen oli vienyt ne; kirkontornista vain isoon torveen toitottamalla kutsuttiin kansa jumalanpalvelukseen.

Sakari poika, jonka näimme niin innokkaana, kun aarre kätkettiin maan poveen Taivalkoskella, ja joka ensin ehdotteli sen koskeen heitettäväksi, oli jo, aina vuodelta 1712, viisaustieteen maisteri, niinkuin isäkin; siitä kaksi vuotta määrättiin hän pastoriksi Kajaaniin ja sittemmin 1719 Kuusamon pastoriksi. Hänestä oli tullut tuima herra. Erittäin ankarasti hän vihasi tupakanpolttoa, jota, kuten asiakirjat kertovat, piti "yhtä suurena syntinä kuin murhat ja muut sen kaltaiset rikokset", jonka tähden hän myöskään ei yhteen vuoteen "antanut Herran ehtoollista sairaille tautivuoteillaan eikä muutenkaan ripille laskenut ketään, joka poltti tupakkaa vähemmällä kuin että lupasivat siitä kerrassaan luopua." Lappalaisetkin olivat saaneet kokea hänen kovuuttaan, "sillä" – näin kertovat asiakirjat – "elleivät osanneet muistosta lukea määrälukua Kuningas Taavetin psalmeja, oli hän kepillään pehmitellyt niiden selkänahkaa niin nuoren kuin vanhankin." Hän kuoli Kemiön kirkkoherrana v. 1747, ollen toinen kerta naimisissa ja kolmen lapsen isänä.

Kahdeksantena vuotena rauhanteon jälkeen tai v. 1729 nähtiin eräänä kauniina kesäpäivänä muutamain henkilöiden seisovan Taivalkosken länsirannalla. Oli siinä valkoverinen, sukea nainen, posket kauniisti punottaen, ja hänen vieressään kolmentoista vuotias poika, jolla säännölliset miltei vakaiset kasvot; oli mustanverevä kaunoinen vaimo, jolla sakea musta tukka ja mustansiniset silmät; hän piti käsipuolessa takkelan, vaaleakihara-tukkaisen seitsenvuotisen pojan, joka oli aivan kuin jäljennös siitä rotevasta vaalakkatukkaisesta uljaskatsantoisesta miehestä, joka hänkin seisoi siinä rinnalla. Vaaleanverinen nainen nähtävästi toisille kertoi jotakin, torkottaen oikealla kädellään niitä paikkoja, joista lie puhe ollut.

– Ja tuolla – selvitteli äsken mainittu, joka olikin Elli, viittoellen kädellään toiselle puolen jokea – tuolla rannalla kasakat maata kemottivat, odotellessaan niitä miehiä, jotka oli pantu laittamaan laskumiestä, joka veneen tavaroineen laskisi heille alas. Ja täällä – Elli kuuntelijoineen, jotka olivat seisoneet kosken yläpäässä, kävelivät vähän matkaa alemmas joentörmää – tästä ne sitten laskivat... tuosta noin... ja tuossa on se kallionkieli, johon Elsa muori veneestä hyppäsi, ja siitä asti olen kuullut kansan sanovan sitä Ämmänpääksi... ja sitten huilasi vene perämiehettä menemään ja pyörähti ympäri ja tuossa pikkuisen piipittää se vedenalainen kivi, johon se sitten murskaksi paiskausi... ja tuossa niiden ruumiit sitten uida kuppelehtivat... Mutta tuossa, kas juuri tuossa tyvenpaikassa iso kello upposi ja sinne oli nähty Elsa muorin menevän pohjaan, luultavasti rakkaan vanhan kellonsa luokse... ja aina siitä lähtien kuullaan Vellamon ikiväen toisinaan soittavan sitä.

Kertoessaan noita asioita olivat Elli ja hänen toverinsa verkalleen kävelleet kosken rantaa alaspäin ja viipyivät nyt vähän aikaa sen korvalla, menneitä aikoja miettien.

– Merkillistä sentään on – tuumaili harteva mies, jonka lukija jo lie arvannut Lauriksi, samoin kuin tummanveristä vaimoa hänen ihanaksi Sanni vaimokseen – merkillistä on ja aivan kuin onnen sallimus, että Elsa muori, vaikka niin paljon aina kertoikin Taivalkoskesta ja vaikka suuresti pitikin tuosta isosta kellosta Tervolan kellonkastarissa, niin toiseen hänen piti hukkuman ja toisen saada vieruskumppalikseen.

– Niin, ja muistan minäkin, aivan kuin tuossa tapahtuisi – sanoi siihen Sanni – miten Elsa muori kerta... niin, se oli juuri sinä iltana kun sinä palasit pappilasta ja kun Elsa muori niin äimistyi tuomaasi sodan viestiä... miten hän silloinkin oli kertonut meille Taivalkoskesta ja vielä varsin puhunut tuosta kalliosta ja mitä kansa siitä hoki. Näyttääpä nyt siltä kuin tämä kaikki kävisi toteen.

– Kummalliset tosiaan ovat väliin sattumat – arveli Lauri – ja Sanni sinä, jos tuosta kantamastasi pienokaisesta tyttö tulee, niin sovitaan siitä, että mummon muistoksi, hänen joka meidänkin takiamme on niin paljon kärsinyt, ristimme lapsen Elsaksi, sehän on samassa muistoksi Elsa muorin armahikostakin, lapsukaisestamme, jonka Herra näki hyväksi luoksensa kutsua.

Sanni, jonka muuten solakka vartalo nyt pyöreydellään antoi Laurille aihetta toivoa perheensä lisäystä, suostui siihen kainostellen.

Mutta menkäämmepä nyt katsomaan pystyisimmekö keksimään aarteemme, joka maahan kaivettiin – kehotteli Lauri.

Käveltiin nyt kappaleen matkaa ylöspäin, poikettiin sitten metsään, kunnes päästiin rämeelle, johon aikanaan vaskiplootut kätkettiin. Mutta – joko he nyt eivät tuossa kätkemistilaisuudessa olleet tarpeeksi asti mieleensä painaneet mihin kohti rahat upotettiin tai olivat nuoren Sakarin loihtusanat olleet niin tenhosat, että saivat maansa pitämään omansa – ei hyvälläkään hakemisella niitä löydetty, ja yhtä rahattomina, kuin olivat tulleet, saivat etsijät palatakin kotihinsa.

Kaksitoista vuotta oltuansa vankeudessa, olivat Lauri ja Sanni palanneet kotipuoleensa. Muistammehan heidän loppupuolella vuotta 1716 joutuneen pariskunta-väkenä venäläisten haltuun ynnä heidän vanhin tyttärensä ja piikansa. Ensin oli heidät viety komennuskunnan luokse Ouluun, sieltä venäläisten päämajalle, josta heitä sitten yhdessä joukossa muiden kovan onnen orjien kanssa kuletettiin Itämeren maakuntiin, missä heidät hajotettiin aatelistiloille minkä minnekin. Sen jälkeen eivät olleet nähneet eivätkä kuulleet tyttärestänsä mitään eivätkä siis vähintäkään vihiä saaneet siitä, mihin hän oli joutunut tai mikä palvelustytön osaksi tullut. Heille itselleen oli niin onnellisesti sattunut, että olivat saaneet eroamattomina pysyä yhdessä ja sen lisäksi vielä olivat joutuneet tavattoman lempeän isännän valtaan, joten heillä ei oikeastaan ollut mitään hätää; se vain vaivana, että heidän piti pakkotyötä tehdä.

Pian muuttui kumminkin heidän olonsa. Lauri, joka ei sietänyt orjuuden painavaa iestä, vaikka tämä olikin heidän kohdalleen huokeaksi sattunut, mietti myötään pakoon lähtöä. Kerta oli hänelle ja hänen vaimollensa jo onnistua karkaaminen – olivat jo päässeet palasen verta tilan rajojen ulkopuolelle – kun heidät tavattiin ja vietiin takaisin. Enemmän työtä, kovempaa kohtelua ja tarkempaa silmälläpitoa he saivat nyt osakseen. Tämä orjuus, joka Laurin vapaalle hilpeälle luonteelle oli kovasti vastenmielinen ja jota hän töintuskin olisi kärsinyt, ellei hänellä olisi ollut rinnallansa hempeä Sanninsa, joka rakkauden lempeillä sanoilla kehotti häntä kärsivällisyyteen ja sai toivon valotähtiä vilkuttamaan hänen synkkään sieluunsa, tämä orjuus ei laannut ennenkuin vasta vuonna 1728, siis seitsemän vuotta rauhanteon jälkeen.

Siihen asti ei ollut koskaan ollut puhetta heidän vapauttamisesta. Kuulleet he kyllä olivat, että rauha oli tehty ja joka hetki he toivoivat saavansa luvan lähteä kotimailleen, vaan ei pienimmälläkään sanalla siitä heille puhuttu. Seitsemän pitkää vuotta kesti tätä toivomista ja pettymistä, eikä jaksanut paljoa enää Sannikaan toivoa. Suuresti siis kummiinsa kävivät, kun seitsemäntenä vuotena rauhanteon jälkeen – he olivat silloin olleet kaksitoista vuotta vankeudessa – itse tilanhaltija muutamana päivänä tuli heidän luoksensa ja julisti heidät vapaiksi sekä ilmoitti heidän vallassaan nyt olevan lähteä minne mielensä teki. Lauri töintuskin todeksi uskoi minkä omin korvin kuuli; vasta silloin kun oman maansa rajoille pääsivät, uskalsi hän, vaimoansa syleillen, antautua iloitsemaan vapaudestansa.

Syynä heidän vapauttamiseensa oli se, että säädyt valtiopäivillä 1727 varsin tekivät luettelon kaikista niistä henkilöistä ja kallisarvoisista tavaroista, mitkä olivat maasta viety, ja vaativat ne takaisin. Paljon silloin saatiin pois, mutta paljon sekä ihmisiä että tavaroita jäi saamattakin eikä niitä koskaan saatu. Lauri ja Sanni olivat niiden onnellisten joukossa, jotka pääsivät kotiinsa lähtemään.

Monen vaivan ja vastuksen perästä he saapuivat Kemiin. Ensimäinen henkilö, jonka täällä tapasivat, oli Elli. Antin kuoleman ja hautaamisen jälkeen kaukana Kivalovuoren alanteessa oli hän palannut takaisin pieneen tölliin vuoren toisella kupeella, vaan sieltä pian lapsinensa vaeltanut kotipuoleensa Pudasjärvelle. Täällä oleskeli hän sodan loppuun asti, surren rakkaan miehensä kamalaa loppua. Mutta kun rauha tehtiin, hän halusi päästä katsomaan niitä paikkoja missä oli elellyt hyväonnisen avioliittonsa alkuvuosia, katsomaan niitä seutuja, joissa oli niin paljon iloinnut ja niin paljon surrut ja jotka surullisten muistojensa tähden olivat tulleet hänelle kahta rakkaimmiksi. Hän siis poikansa kanssa lähti Kemiin ja tapasi siellä Laurin ja Sannin. Heidän tapautumisensa oli yhtä herttainen kuin odottamaton; surulliseksi se vain kävi sen kautta kun Elli kertoi heille muiden perheen jäsenten surkeasta lopusta – noita kauheuksia kaikkia olivat kyllä Sanni ja Lauri molemmat mielessään aavistaneet, mutta kumpikaan heistä ei ollut synkistä tuumistaan toisilleen virkanneet mitään.

Kotvan aikaa neuvoteltuaan päätettiin nyt, että Elli ja hänen poikansa jäisivät asumaan Sannin ja Laurin luokse. Entä mistä löysivät he itsellensä suojaa? Ystävälliset ihmiset kun toki ensi hätään laskivat heidät kattonsa alle asumaan, niin rupesi Lauri rakentelemaan itselleen tupaa, tässäkin työssä auttoivat häntä hänen naapurinsa. Parhaimpana apulaisena oli Laurille nyt hänen entinen renkinsä Paavo, joka sodanaikana oli paennut Ruotsiin, pysytellen siellä hyvässä turvassa, mutta oli nyt taas palannut kotipuoleensa. Ikihyväksi hän ilostui, tavatessaan vanhan isäntänsä, ja hyvillänsä oli Laurikin saadessaan moisen apumiehen kuin Paavo, sillä hevosia kun ei läheltä ei loitolta ollut saatavissa, oli vallan vaikea saada hirret metsästä, rakennuspaikalle hilatuksi, ja silloinpa oli juuri Paavo oikea mies käsiksi tarttumaan; hän oli näet voimakas kuin hevonen, vaikka ällinsä puolesta ehkä paraiten aasille vertoja veti.

Pian rehenteli paikalla pienoinen mökki, missä oli kaksi huonetta, ja sinne nyt molempain perheiden tähteet asettuivat asumaan, Lauri ja Sanni poikasensa kanssa, joka oli syntynyt vankeuden aikana Venäjällä, sekä Elli ja hänen poikansa. Tästä mökistä he tekivät retkensä Taivalkoskelle.

Mutta Lauri, työkkyri luontoinen kun oli, raasteli sitä enemmän, kuta niukemmat olivat varat. Tärkeä ehto hänen yritystensä menestymiseen oli raha. Tosin ei onnistuttu löytämään Taivalkoskella maahan kaivetulta rahoja, vaan siihen sijaan saatiin paljon enemmän rahaa toisesta paikasta. Lukija muistanee, että Pekka, kun Jurvan talon suentapäiviä vielä piisasi, turhaan kehotettuansa Anttia välttämään vaaraa ennenkuin sen hampaisiin jouduttaisiin ja niin pakenemaan erämaan suojaan, kumminkin varotuksillaan sai sen verran aikaan, että sai Antin ja Ellin suostumuksella kätkeä ainakin talon selvät rahat ja muut kalleudet taattuun paikkaan, missä pysyisivät piilossa, jos viholliset kimppuun karkaisivat. Tämän aarteen, joka ei suinkaan ollut vähäpätöinen, Elli tarjosi Laurin käytettäväksi; Elli oli näet nyt tullut sen ainoaksi omistajaksi. Paikan tiesi hän kyllä, se oli sama "jatulinhauta", missä olivat olleet vihollisia paossa. Mentiin sinne kaivamaan ja ennen pitkää aarre löydettiin.

Lauri pääsi nyt mielitoimiinsa käsiksi. Rappiotilaan joutuneita peltoja ruvettiin uudelleen muokkaamaan, uusia kalanpyydyksiä laittamaan, pieniä kauppamatkoja tehtiin, jotta saatiin tärkeimmät tarvekalut, ja ennenkuin kaksi vuotta oli kulunut, uljasteli siinä jo upea kartano, jonka Lauri oli rakennuttanut rahoillaan hankituilla työmiehillä. Siinä eleli nyt perhe sovussa ja rauhassa, siinä uusi onnellisuuden aika heille valkeni, siinä asusteli aimollisuus ja rakkaus. Laurista tuli ennen pitkää kaiken pitäjään etevin talonisäntä ja kaikki häntä arvostivat, parhaimpanansa pitivät.

Pojasta, joka Venäjällä oli syntynyt, tuli ravakka ja vireä, isäänsä tuleva miehenalku, ja toverikseen hän sai pienen sisaren, joka vanhempain sopimuksen mukaan sai nimekseen Elsan. Se vain ikävältä tuntui, ettei Elsa muori enää elänyt, että olisi saanut ihailla noita isoja mustansinisiä silmiä, joilla pieni sulotar outoa maailmaa katseli.

Elli iloitsi perheen vaurastuneesta varallisuudesta ja enenevästä onnesta, mutta ikävä kotipuoleensa Tervolaan sai hänestä yhä isomman vallan; siellähän oli hän Anttinsa rinnalla viettänyt parhaimmat ilopäivänsä. Ja kuta kuntoisemmaksi hänen poikansa kasvoi, sitä hartaammin hänkin halusi syntymäpaikoilleen takaisin. Lauri oli jo päättänyt rakennuttaa uudelleen poroksi pölähtäneen Jurvan kartanon, jotta Elli ja hänen poikansa saisivat majapaikan siellä, mutta hänen aikeittensa edelle ennättivät Ellin uudet naimispuuhat. Oli muuan nuori ja siivo talonisäntä, joka sodassa oli menettänyt kartanon ja vaimon, vanhempansa ja sukulaisensa, joka nyt oli mieltynyt Elliin. Yhtäläiset surut ja kärsimykset kun heillä oli ollut, ymmärsivät he sitä paremmin toinen toisensa mielentilan ja oli heillä sen ohessa kasvanut kunnioitus ja luja luottamus toiseensa. Nyt neuvoteltiin Jurvan kartanon uudelleen kuntoonpanemisesta, jotta siellä saatettaisiin asua. Tuumasta toimeen. Lauri maksoi korkoineen ne Ellin rahat, jotka hän oli saanut käytettäväkseen, ja hänen tehokkaalla avullaan kohosi ennen pitkää Jurvan raunioista uusi muhkea kartano, ja on siellä vielä tänä päivänä todistamassa, ettei heimo ole sukupuuttoon kuollut.

Vanhaan tapaan alkoivat molemmat perheet taas käydä vierailemassa toistensa luona, ja niin olot elpyivät miten mahdollista entiselleen; rauhallisissa askareissa aika hupaisesti kului ja sodan jälet menivät vähitellen umpeen.

Pekka ja muut, jotka olivat kaatuneet kahakassa Tervolan kirkolla, olivat haudatut kirkkomaahan. Elli kävi usein hänen haudallaan ja muisteli häntä vilpittömällä kaipuulla. Hän oli löydetty makaamasta tappotantereella, valkoinen liina kasvoilla; pakoretkeltään palanneet toverit hänet sieltä löysivät.

Anttiin mitä tulee, makasi hän niinkuin tiedämme isossa haudassa Kivalovuoren notkossa. Mutta niin kauan kuin Elli kynnelle kykeni, ei hän heittänyt kesät talvet käymässä kaukaisessa erämaassa, missä hänen Antti kultansa lepäsi. Näillä retkillään oli hänellä usein toverinaan Sanni ja Lauri, toisinaan lapsetkin. Ja pienokaiset, joista toiset eivät tienneet, minkä näköiset vainajat olivat olleet, saivat Laurilta ja kansalta kuulla kerrottavan Antin kunnosta, hänen ja Pekka veljensä urotöistä sodassa ja miten urhokkaasti he puolustivat piilopirttiä; ja näistä kertomuksista kasvoivat heidän sieluihinsa vainajain kuvat eivätkä ne koskaan niistä haihtuneet. Ja niin mieliksi kuin lapsille noiden tarinain kuuleminen oli, yhtä viihdyttävä oli Ellille tietää, että hänen Anttinsa muistoa pidettiin arvossa ja että kansa kauan muisteli häntä. Ja kun sitten aikoja myöten molemmat perheet pääsivät hyviin varoihin, sattui toisinaan, että jonakuna kauniina talvipäivänä pistettiin porot pulkan nokkaan ja niin lähdettiin ajaa viuhattamaan iso kierros halki erämaiden; ensin vuorenrotkoon, missä Antin ja Pekan piilopirtti oli seisonut; ajettiin sitten sitä suuntaa, jota arveltiin Elsa muorin jalkaisin kulkeneen lasten kanssa silloin kun hän autioita polkuja harhaili päästäkseen Tervolan piilopirtille; viivähdettiin vähän aikaa autiolla nummella, missä pikku Elsa oli kuollut ja missä hänen hautansa nietokselle laitettiin; käytiin sitten niillä paikoin, missä oli Laurin ja Sannin pirtti ollut; ja niin Kemitse takaisin palattiin. Ja tuommoinen kiertokulku, joka jalkapatikassa olisi ollut miltei mahdoton suorittaa, kävi hui hihkaan vain noilla "Pohjolan kameeleilla", ketteräjalkaisilla peuroilla.

Se kaipuu, minkä Laurilan perhe tunsi, kun Elli heiltä muutti omaan kotiinsa, poistui heiltä yhtä mieluisalla kuin odottamattomalla tavalla. Eräänä päivänä kun Lauri ja Sanni huoneella askaroitsivat, nuori, verevä impi astui tupaan ripein askelin ja iloa hehkuvin liikkein. Silmäin vilkaus vain ja yhdellä heittäyksellä hän oli vanhempainsa kaulassa. Se oli heidän vanhin tyttärensä Sanni, joka silloin kuin hekin, oli vankeuteen viety. Hän oli lähetetty Venäjälle ja samoin kuin muutkin vangit käytetty pakkotyöhön. Hänkin oli niiden joukossa, joita, valtiopäivillä toimitetun luettelon mukaan, oli vaadittu kotimaahan lähetettäväksi, mutta myöhään oli hänen olopaikastaan saatu selvää. Nyt hän palasi terveenä ahkerasta varsityöstä ja poskilla etelän auringon painama rusko. Armas oli hän ja parhaimmassa nuoruutensa kukoistuksessa. Sanomaton oli vanhempain ilo; ja ensi ihmetykset kun oli saatu ilmi lausutuksi niin jo pistettiin hevoset valjaisiin ja lähdettiin ajelemaan Ellin luo, että hänkin saisi iloita tuosta Jumalan lahjasta, sillä ilot kuin surutkin olivat näille molemmille perheille aivan yhteiset.

Ainoa, joka vankeuteen viedyistä vielä oli poissa, oli palvelustyttö. Mutta hänestä ei tiennyt äsken palannut Sannikaan mitään tietoja antaa. Hän oli poissa ja sinne jäikin, kuten niin moni muu, joka iäksi eksyi tuohon suureen valtakuntaan.

Noilla molemmilla perheillä Kemijoen varrella oli nyt niin monta syytä kiittää oloansa hyväonniseksi, kuin suinkin mahdollista, siihen nähden, että he olivat kokeneet niin monta tuulta ja tyyntä. Ja etteivät enää häirinneet heidän rauhaisaa onneansa niin veriset vaiheet kuin isonvihan aikoina jo eletyt, siitä tulemme vakuutetuiksi, jos käymme katsomassa heidän jälkeläisiään varakkaassa Kemin pitäjäässä.

Entä aarre, miten aarteen kävi? – Sen kävi niin, että Sakarin loihtimistemput lienevät senverran tehonneet, jottei sitä ystäväimme elinaikana löydetty ja sitten joutui se unohduksiin. Mutta, eipäs ollakaan, sattuipa niin että loppuun kun oli kulunut Sakarin pisin ajanmäärä, 150 vuotta, ja rapia päälle, sillä vasta tuolle ajanmäärälle kun lisää kymmenen vuotta, niin päästään siihen vuosilukuun, jona se ihmisten ilmoille ilmausi. Ja niin utausi, että vaskiplootut, jotka uuden uutukaisina laskettiin maan poveen, nostettiin sieltä muinaismuistoina.