[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQlKZ0zyzPmlpIJZde_FA_0ephac1-X_VAYyCEvE7EAk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1413,"Taivalkoski","Calamnius, Johan Wiktor",1838,1891,"1413-calamnius-j-w-taivalkoski","1413__Calamnius_J._W.__Taivalkoski","Tarina Isonvihan ajoilta","romaani",[],[],"fi",1864,1908,37381,236336,false,null,[],[],[],"Historiallinen kertomus sijoittuu 1700-luvun alun isonvihan vuosiin Kemin jokivarrelle. Laurilan vauras talo ja sen väki joutuvat kohtaamaan sodan kauhut, paon erämaahan ja selviytymistaistelun miehittäjien keskellä. Tarina seuraa perheen kohtaloita ja Elsa-muorin vaiheita sota-ajan kurjuudessa.","J. W. Calamniuksen 'Taivalkoski' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1413.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","TAIVALKOSKI\n\nTarina Isonvihan ajoilta\n\n\nKirj.\n\nJ.W.C [Johan Wiktor Calamnius]\n\n\nSuom. M. K. [Minken / Kivekäs]\n\n\n\n\n\nOulussa,\nF. F. Kivekäs,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Laurila.\n   II. Elsa muorin kertomus Taivalkoskesta. -- Eräs viesti.\n  III. Jurva. -- Tervolan kirkontapulin iso kello.\n   IV. Jatkoa edelliseen. -- Muutamia Elsa muorin\n       elämänvaiheita. -- Vieraita.\n    V. Taivalkoskella tapautuminen.\n   VI. Sota ja sen seuraukset.\n  VII. Laurilan perhe.\n VIII. Parikunnat.\n   IX. Elsa muori erämaassa.\n    X. Piilopirtti Kivalonvuorella Tervolassa.\n   XI. Viime siteet katkeavat.\n  XII. Elsa muori ja Taivalkoski.\n XIII. Rauha maassa.\n\n\n\n\nI.\n\nLAURILA.\n\n\nElettiin kahdeksannentoista vuosisadan ensi vuosia, tuon vuosisadan,\nmikä oli tuova mukanansa mitä suurinta kurjuutta Suomen kansalle.\nEnteistä päättäen tämä suotuisasti alkava aikakausi ei antanut\nminkäänlaista pelonaihetta. Seitsemännentoista vuosisadan viime\nvuosikymmenenä kolme mitä kovinta katovuotta peräkkäin oli tosin\ntehnyt tuhonsa maassamme; mutta kun sato sitten alkoi taas parata\nja maamies jälleen vähitellen vaurastua, katovuosienkin jäljet\nhälvenivät ja entiset huolet unohtuivat nykyisten ilojen tieltä:\nkaikki oli suotuisaa ja toivehikasta.\n\nKemin pitäjässä, läntisellä jokivarrella, oli upea Laurilan talo --\nisännän nimi oli näet Lauri. Tarkkatoiminen ja uuttera talonväki oli\nkaikille esikuvaksi. Naapurit huomasivat miten talo yhäti vaurastui,\nmutta kukaan ei ollut siitä kateissaan, sillä kaikki tiesivät,\nettä moinen tavattoman rohkea vaurastuminen oli vain tavattoman\nuutteran työn hedelmä. Ja mikä rehellisellä ja uutteralla työllä\nansaitaan, sitä ei kukaan kadehdi paitsi ehkä laiskuri tai hutilus.\nEi Laurilaa liioin vihattukaan, eikäpä vihaan olisi syytä ollutkaan.\nSillä, vaikka viha usein järjellisettä syyttä, ilmanaikojaan vain,\npaneutuupi rikkauden eroamattomaksi toveriksi, niin on tuolla\ntoveruudella usein syynsäkin; se tulee näet siitä, että rohkeasti\nrikastunut -- varsinkin jos hänen rikkautensa ei ole oman ahkeruuden\ntai neron hankkimaa, vaan jonkinlaista onnen kauppaa -- useimmiten\nkäy ylpeäksi ja keimeäksi. Erittäinkin sanotaan rohkionnen ylentämää\ntalonpoikaiskansaa alttiiksi tuommoiselle keimeydelle, tai kumminkin\nniitä, joilla ei ole sivistystä tarpeeksi arvaamaan rikkauden\ntuottamaa ulkonaista arvoa tyhjäksi kiilloksi vain. Mutta niin ei\nollut ensinkään rikkaan Laurilan perheen laita: se pysyi yhä alallaan\nniinkuin ennenkin eikä tyhjään ylvästellyt vertaistensa rinnalla\nsiitä muka, että sillä oli tämän maailman hyvää enemmän kuin heillä.\n\nEipä silti että naapuritalotkaan tai muut maatilat niillä tienoin\nköyhiä olleet. Vielä mitä! Jo siihen aikaan Kemi oli, samoin\nkuin vielä tänäänkin, Pohjois-Suomen varallisimpia seurakuntia,\nkaupungeista puhumattakaan. Se oli vaurastunut osaksi suotuisan\nluontonsa, osaksi kansan toimeliaisuuden ja uutteruuden vuoksi.\nMahtava Kemijoki jakeli runsaalla mitalla aarteitaan -- muinoin\npaljon runsaammasti vielä kuin nykyaikana -- ja saaristossa sekä\nulapalla saatiin viljalti kalaa, jota mielihyvällä ostettiin sekä\nomassa maassa että ulkomailla. Maaperäkin on siellä viljelykselle\nvarsin otollinen, ja tasaiset, rehevät niittymaat myöskin\npuolestaan kehottavat kemiläisiä pitämään kutakuinkin isoa karjaa.\nToimelias kemiläinen on sen ohessa keksinyt elinkeinokseen vielä\nkaupankäynninkin ja on tähän toimeen niin perehtynyt, että vielä\nnytkin sopii sanoa häntä miltei yhtä hyvin kauppamieheksi kuin\ntalonpojaksi.\n\nTähän kemiläisten kaupankäyntihaluun lienee syynä ehkä yhtä paljon\nseudun kaupankäynnille otollinen asema kuin asukasten luonnekin sekä\nmyöskin historialliset olot. Mitä tähän viimmemainittuun syyhyn\ntulee, niin, puhumattakaan kauppatoiminnoista, joita historian\nlehdillä paljon mainitut pirkkalaiset siellä kukaties harjottivat,\nmainittakoon vain, että Kemi oli yksi niitä paikkakuntia, joille\nKustaa Vaasa antoi vapaakauppaoikeudet, mikähän varmaankin\ntehokkaasti vaikutti asukasten elämäntapoihin. Vielä mainittakoon\nsiirtolaisia, jotka ovat sinne muuttaneet aikojen kuluessa. Muuankin\nruotsalainen siirtokunta tuli Sigtunan kaupungista Uplannista. Tämä\nsiirtokunta, parhaasta päästä kauppamiehiä, joita Kemin runsaat\nkalavedet olivat houkutelleet sinne, piti varmaankin sekin puolestaan\nkauppahalun vireillä, sen ohessa kun se muutenkin lienee hyvää\nvaikuttanut sikäläisen kansan keskuudessa, kuten ainakin vieras,\nkorkeamman sivistyksen omaksunut kansa vaikuttaa toiseen, kunhan\ntämä vaikutus vain ei ole niin tehoisa, että se riistää toiselta\nomintakeisuuden.\n\nKemi oli, kuten sanottu, upea seutu, missä asujaimet ahkeroiden\nja tyytyvin mielin puuhailivat, ja Laurila oli siellä varakkaista\nvarakkain. Laurila oli Sigtunan kylässä -- siksi sanotaan vielä\ntänään sitä kylää, jonne Ruotsin siirtolaiset asettuivat. Sanotaan\nsitä kyllä Liedakkalaksikin, mutta tuo historiallinen nimi on\nyleisempi ja tavallisempi, sen ohessa kun se on otollisempikin;\nsillä mitä historia on meille antanut, sitä emme saa halpana pitää.\nKun valtatietä matkustaa etelästä pohjoiseen päin, tullaan -- kun\nvarovasti ensin on lautalla kuljettu joen poikki -- kirkonkylään, ja\nsitten, kun on menty oikealla kädellä olevan uljaan pappilan ohitse,\nnäkee kohta edessään kaksi kirkkoa, toisen oikealla toisen vasemmalla\npuolen tietä, sekä kolmannesta hiukan jälkiä, parhaasta päästä\nmuutaman kalkkikerroksen vain ja näiden takana joukon siistejä,\npunaisiksi maalatuita taloja. Kerta, tämän vuosisadan alkupuolella,\novat kaikki nuo kolme kirkkoa olleet yhtaikaa tuossa, kivenheiton\nmatkan päässä toisistaan, mutta silloin enää, kun tässä kerrotut\ntapaukset tapahtuivat, ei näkynyt kummastakaan vasemmalla puolen\ntietä olleesta kirkosta jälkiäkään, ainoastaan oikealla oleva oli\nsiinä silloin kuten nytkin, jykeänä ja juhlallisena. Ja silloin\npidettiin tuota 200-vuotista vanhusta kunnianarvoisena muistomerkkinä\nmuinaisilta ajoilta; eriskummallisen näköinen kun se oli, se näet\njohti katsojan mieleen sen salaperäisen uskontunnustuksen, minkä\nsynnyttämä se oli. Kansan kesken kerrottiin silloin jo kummallisia\ntaruja sen iästä ja syntyperästä, ja katsellessa niitä isoja kiviä,\njoista seinät olivat rakennetut, vanhat pudistivat arvelevasti\npäätänsä, ja lapset töllöttivät avosuin tuota kummaa, josta isät\nkertoivat, ettei se muka ollutkaan ihmisten, vaan kaukaisessa\nmuinaisuudessa eläneiden jättiläisten rakentama.\n\nKun nyt tältä kunnianarvoiselta kirkolta lähti joenrinnettä\nkävelemään virstan pari ylöspäin, niin jo oltiin keskellä Sigtunan\nkylää. Ja siinäpä nyt oli Laurilan talo. Ulkoakinpäin katsoen tämä\ntalo oli miellyttävä. Se oli neliskulmaan rakennettu kartano, jonka\njoelle päin antavalla kyljellä seisoi tilava puuhuoneus, punaiseksi\nmaalattu, salvoimet valkoisiksi. Tämä oli talon asuinrakennus, jossa\nisäntäväki asui; siinä oli isonlainen huone, jota sopinee saliksi\nsanoa, ja kolme kamaria. Seinäpaperia talonpoikainen kansa ei\nsiihen aikaan vielä käyttänyt, mutta huoneet olivat kumminkin hyvin\nsiististi pitsatuilla huonekaluilla sisustetut ja akkunoissa oli\nakuttimet, missä kotikutoiset, talonemännän kätevyyttä osottamassa,\nmissä taas ostovaatteesta tehdyt, jota isäntä kaupunkimatkoillaan\noli hankkinut. Joenrinteellä asuinrakennuksen edustalla oli aitaus,\njota tietenkin käytettiin kasvitarhaksi taloustarpeisiin, vaikka\nnyt talvella, kun maa oli lumen peitossa, ei huomannut siinä muuta\nkasvullisuutta kuin muutamia nuoria puita, mutta osottivathan nuokin,\nettä talossa harrastettiin luonnonkauneutta.\n\nPortista oikealle käsin oli tupa- eli pirttirakennus palvelusväen\nasuttavana. Siihen kuului kaksi isoa huonetta, jotka käytävä erotti\npaikkakunnalla vallitsevan tavan mukaan. Vastapäätä pirttiä, pihan\ntoisella puolella, aitat ja vajat olivat ja neljännellä kyljellä,\nasuinhuoneistoa vastapäätä, talli ja navetta.\n\nOli, kuten jo mainittiin, talvi. Ja pimeä oli, sillä talvipäivä on\npohjolassa lyhyt. Pirtin takassa roimusi iso valkea, minkä ohessa\npäresoittoja oli sinne tänne muurin rakoihin pistetty, joten iso\nhuone oli kylläkin valoisa väen siellä ahkerasti työskennellä.\n\nLieden ääressä istui maalatuilla jakkaroilla ja pölkyillä --\njoita oli puunrungosta sahattu tavallisen tuolin korkuisiksi joko\nistuttaviksi semmoisinaan tai alasimiksi kirvestyötä tehtäessä --\ntalon kolme renkiä kiskomassa päreitä, joita jo olikin lattialla\nsuuri riitta ikäänkuin osottamassa, että täällä ei vitkastelemalla\ntyötä tehdä.\n\nEikä siellä olisikaan vitkasteleminen käynyt päinsä, sillä pirtin\nperässä Elsa muori istui penkillä rukkinsa ääressä; ja vaikka hän\nahkerasti kehräsi, niin kyllä hän silti jouti pitämään palkollisiakin\nsilmällä. Elsa muori oli näillä ajoin viidenkymmenen vaiheilla, siis\nhänen aikansa jo alkoi syystää, vaan hänen vilkkaista, älykkäistä\nsilmistään, ripeistä liikkeistään ja hyvästä ryhdistään päättäen,\nolisi luullut häntä paljon nuoremmaksi. Hänen kasvonsa piirteet,\njotka olivat liian säännölliset ollakseen ummikko suomalaisia,\nilmaisivat pikemmin jonkinlaista suomalais-germanilaista sekarotua.\nNuorena oli Elsa muori ollut kaunis, mutta kun nuo viisikymmentä\najastaikaa olivat nuoruuden pyöreyttä kulmille kuluttaneet, oli\nhänen kasvoihinsa tullut joku tuikea ilme, mikä ei ollut ennen\nkuulunut niihin. Elsa muori oli kelpo, toimekas nainen, ja hamaasta\nnuoruudestaan kun oli tottunut työhön ja tarkkaan järjestykseen, hän\nei sietänyt nähdä muidenkaan laiskottelevan tai hutiloiden työtä\ntekevän. Siitäpä syystä hän ei säästellyt toria huomatessaan jonkun\nolevan leväperäisen, mutta hänen torumisensakin oli niin suopeaa,\nettä selvästi huomasi sen tarkottavan parantamista eikä tyhjää\nmoittimista.\n\nElsa muori oli ollut naimisissa ja joutunut leskeksi. Onnellisesta\navioliitosta oli hänellä kolme lasta: kaksi poikaa ja yksi tytär.\nKaikki olivat vielä elossa ja Elsa muori oli onnellinen. Pojat saivat\nperintönä Jurvan talon Tervolassa ja asuivat siis siellä, mutta\nmieluimmin Elsa muori oleskeli Sanni tyttärensä tykönä, joka oli\nLaurilassa emäntänä ja olikin nuori, kaunis emäntä, äitinsä kuva,\nmutta melko kauniimpi.\n\nEi ollut vielä vuodenkaan aikaa Sanni ollut naimisissa ja oli aivan\näskettäin muuttanut miehensä taloon. Hänellä oli kaikkia mitä nuori\nsydän halajaa ollakseen onnellinen. Miestään hän mitä hellimmästi\narmasteli ja oli itse puolestaan miehensä silmäterä; tämän maailman\nantimia oli hänellä tarpeeksi, jotta niistä ei tarvinnut huolehtia,\nja hyvä äitikulta sen lisäksi; mitäpä muuta hän olisikaan arvannut\npyytää, kun vielä kaiken tämän ohessa hänen omassa sydämessään usko\nja rakkaus asustelivat.\n\nTavan takaa katsahti Elsa muori peräpenkiltä, missä istui kehrätä\nhyristellen, äidillisellä mieltymyksellä kaunista Sanniansa, joka\nhänkin istui pirtissä. Sillä, vaikka, kuten sanottu, Laurilan nuori\nisäntäväki olikin hyvissä varoissa, niin eivät toki arvelleet arvonsa\nmuka siitä vähenevän, jos pirtissä muun väen parissa toimittivat\ntöitään, ja siitäpä syystä palvelijat pitivätkin heitä rakkaina ja\nolivat aina alttiit noudattamaan heidän hyviä esimerkkejään. Isäntä\ntai emäntä kun näet ahkeroina töissään puuhailivat tai järjestellen\nja siistiellen kodissaan liikkuivat, niin se vaikutti kehottavasti\npalkollisiinkin; miten olisivatkaan juljenneet laiskotella tai\nsiivottomuutta sietää, kun silloin olisivat pahottaneet rakkaan\nisäntäväkensä mieltä.\n\nSanni istui selin oveen ja helskytteli kangaspuitaan. Ne olivat niin\nasetetut, että takkavalkea valaisi ne toiselta sivulta, jonka ohessa\ntoisella puolen seinän rakoon pistetyssä puuvarressa oli kynttilä\npalamassa.\n\nAhkerasta kutomisesta ja loimovalkean lämmöstä oli kaunis puna\nnoussut hänen poskilleen; sen ohessa tummat ripset, hienot, tummat\nkulmakarvat -- samanlaiset kuin äidillä -- ja sakea musta tukka,\njoka ikäänkuin kehänä ympäröi jalomuotoisia kasvoja, teki että ne\nnäyttäytyivät mitä viehättävimmässä valossaan. Kankurin tavoin\nSanni oli heittänyt kaikki liikavaatteet yltään. Valkopohjainen\nkarttuunihuivi, siniset näkinkenkäkuvat laidassa, oli hänellä\nkaulassa, -- jommoista kaulaa moni \"muotinainen\" mielellään olisi\npaljastanut mailman ihailtavaksi. Käsivarsia puolittain peitti\nlumivalkoiset paidanhihat, puolittain olivat ne paljaat ja niin\npyöreän kauniita, jotta mikä kuvanveistäjä tahansa olisi mielellään\nkäyttänyt niitä mallinaan. Kengätkin olivat ketteryyden tieltä\nheitetty syrjään ja kotikutoisiin sukkiin pistetyt pienet jalat\nosottivat, ettei niitä oltu ahtailla korkokengillä muodottomiksi\nrääkätty.\n\nPaitsi näitä henkilöitä oli pirtissä vielä kaksi piikaa. Elsa muorin\nvieressä lieden ääressä he istuivat; toinen karttasi villoja, toinen\nompeli säkkejä.\n\n-- Niin, niin, -- puheli Elsa muori edelleen, tarinoiden viime\nkatovuosien kauhistavista tuhotöistä -- kovaa oli ja surkeata\nylinmäärin, kun ihmisiä joukottain nälkään nääntyi. Jumala varjelkoon\nkansaa kokemasta koskaan enää niin kovia aikoja.\n\nElsa muori jutteli mielellään, hän niinkuin muutkin vanhat. Ja\nmielihyvällä hänen tarinoitaan kuunneltiin, sillä hän osasi niin\nhyvästi kaikkea selvitellä; työkin siinä sivussa paljon helpommasti\nsujui, arveltiin, aivan samalla tapaa kuin matka hupaisemmasti kuluu\nlaulua kuunnellessa.\n\n-- Eikä niitä kovia aikoja nyt enää tarvitse pelätä -- tuumaili Juho,\nisäntärenki, ja työnsi toisella kädellään lakkinsa takaraivolle.\n\n-- Hyvä on että niin voimme sanoa -- arveli Elsa muori -- ja\nilahuttavaa on nähdä miten Herra nyt suopi meille kaikille, sekä\nkoko kansalle että yksityisillekin, onnea ja menestystä. Mitä olen\nminäkin tehnyt, ollakseni mahdollinen näin suurta onnea nauttimaan;\nsillä mikä onkaan äidille suuremmanarvoista, kuin nähdä lapsensa\nonnellisina.\n\nTätä sanoessaan Elsa muori loi katseensa kangaspuissa istuvaan\nsoreaan tyttäreensä, ja vanhuksen silmissä kiilsi ilon kyyneleet.\n\nTässä ehkä sopinee tarkemmin kuvata Elsa muorin luonnetta. Nyt\nvanhoilla päivillään, ulkomailma kun ei enää pystynyt viehättämään\nhäntä, oli hänen olemukseensa -- niin sanoakseni -- jäänyt kolme\nomituisuutta. Ensimäinen ja tärkein näistä, mikä oli hänen\npääominaisuutensa ja johti kaikkia hänen toimiaan, oli rakkaus\nlapsiin. Tämä oli hänelle kaikki kaikessa, keskipiste, minkä\nympärillä hänen kaikki harrastuksensa pyörivät. Hän ei arvostellut\nasioita niiden yleisen laadun mukaan, vaan sen mukaan miten paljon\nhyötyä tai vahinkoa niistä saattoi olla hänen lapsilleen. Mutta\njos sattui semmoiset asiat puheeksi, jotka olivat kokonaan tämän\nrakkauden piirin ulkopuolella, silloin hänen arvostelunsa oli\ntavallisesti terävä ja puolueeton, terveestä järjestä ja hellästä\nsydämestä lähtenyt. Elköön kumminkaan kukaan luulko, että Elsa muorin\nharras rakkaus lapsiinsa olisi voinut viekotella häntä tekemään\nvääryyttä muille. Hänen oli suorastaan mahdoton tiedoin tahdoin tehdä\nkenellekään vääryyttä, ja tässä kohden rakkauden ja hyvänsuovan\nsydämen velvollisuudet eivät ole niin suuressa ristiriidassa\nkeskenään, ettei niiden välillä voisi saada sopua aikaan.\n\nOmituisuuksia sanan varsinaisessa merkityksessä olivat molemmat\ntoiset noista kolmesta harrastuksesta, joiden sanoimme kuvaavan Elsa\nmuorin luonnetta. Toinen hänen silmitön sodanpelkonsa ja toinen hänen\nrakkautensa isoon kirkonkelloon Tervolan kirkon tapulissa. Mutta\nkoska kumpaisellakin omituisuudella on oma pikku tarinansa, niin\njätettäköön toistaiseksi niiden selvitteleminen ja tyytykäämme nyt\nsiihen vain, että tiedämme niiden olevan olemassa. Siis: nuo kolme\nmielensuuntaa yhdistyneenä -- siinä Elsa muorin koko olemus.\n\nNäimme äsken miten Elsa muori vuodatti ilonkyyneliä ajatellessaan\nkaikkea sitä hyvää, minkä Jumala oli suonut hänelle ansiottomalle.\n\nSamassa ovi aukeni ja muuan vaimonpuoli astui tupaan. Se oli\nkarjapiika, joka juuri oli päättänyt päivätyönsä komeassa navetassa,\njossa 30 lihavaa lehmää oli iloisesti ammunut hänelle, hänen\nheittäessään niille heiniä. Hän istahti jakkaralle lieden ääreen ja\nalkoi pistellä sukkaa.\n\n-- No, Liisa, miten lehmäin on laita? -- Sanni kysyi, huomatessaan\nkarjakon.\n\n-- Navetassa on kaikki hyvin, emäntä -- Liisa vastasi.\n\n-- Saiko Mullikki suoloja, niinkuin määrä oli?\n\n-- Annoinhan minä, mutta sitäpä ei haluttanut syödä, kun ei emäntä\nitse ollut antamassa, ammui vain ja käänsi toisaanne päänsä. Sitten\nannoin suolat Myyrille kun ei Mullikki huolinut.\n\n-- Mullikki parka! -- Sanni säälitteli. Tovin kuluttua hän kysyi taas:\n\n-- Mutta Liisa, eikö kuulunut Lauria vielä tulevaksi, etkö kuullut\nkulkusten helinää maantieltä?\n\n-- Sitä en huomannut, vaan sen kyllä tietää, ettei isäntä kauan\nraahdi poissa viipyä, kun ei ole emäntä muassa.\n\nElsa muori katseli seinässä raksuttelevaa vanhaa kelloa.\n\n-- Kellohan näyttää vasta kuutta -- hän tuumi -- vielä ei ole kuin\nkaksi tuntia siitä kuin hän läksi, ennen kahdeksaa hän on kyllä\nkotona.\n\nSannilla ei ollut siihen mitään sanottavaa, vaan ryhtyi jälleen\ntyöhönsä. Hetken aikaa kun oli ääneti pirtissä askaroitu, Jaakko\nrenki esitteli:\n\n-- Ellei vanha emäntä pane vaivakseen, niin pyytäisimme kertomaan\ntuon vanhan tarinan Taivalkoskesta, joka pauhaa täältä puolen\npeninkulmaa ylempänä. Liisa ei ole vielä kuullut sitä, eikä Maija ja\nhätinä Riitukaan. Jotta, nuorta emäntää lukuun ottamatta, täällä ei\nole muita kuin Juho ja minä, jotka olemme kuulleet sen; Paavosta ei\npuhettakaan, hänelle saa huoleti kertoa sen vaikka kolmasti vielä.\n\nPaavo pyöritteli mälliä poskessaan ja katsoa muljotti Jaakkoon.\n\nElsa muori, jota Jaakko oli puhutellut, varustihe uudella lepeellä ja\nvastasi:\n\n-- Kun huvittanee, niin sopiihan tässä askaroidessa pakistakin ajan\nkuluksi, vai mitä arvelet, Sanni?\n\n-- Tee se, äiti, kerro meille tuo vanha taru kotiseuduiltamme.\n\nJuho korjasi kasallisen kiskoksiaan orsille kuivamaan, Liisa lisäsi\npuita lieteen ja jokainen valmistihe kuuntelemaan Elsa muorin\nkertomusta Taivalkoskesta.\n\n\n\n\nII.\n\nELSA MUORIN KERTOMUS TAIVALKOSKESTA. -- ERÄS VIESTI.\n\n\nVälttääksemme kaikkia niitä keskeytyksiä ja lomia, jotka syntyivät\nElsa muorin kertomuksessa, kun moni kuuntelijoista, varsinkin Paavo,\ntuontuostakin puhkesi kummastelemaan jotakuta kohtaa siinä, vaikka\nhän kaikista useimmin oli kuullut sen -- hän kun oli palvellut\nElsa muorin kodissa -- ja kun milloin mikin joukosta aina väliin\nkatsoi tarpeelliseksi pyytää erityistä selitystä johonkin mielestään\nepäselvään paikkaan, tahdomme, sen sijaan että kuuntelisimme\nsitä, esitellä tarinan katkeamatta, jättäen itsekunkin tehtäväksi\nmielessään kuvitella niitä välinäytöksiä, joihin erinomattain Paavon\nhuudahdukset ja muistutukset antoivat aihetta. Näin se tarina kuului:\n\n\"Seisoi kerta kansanjoukko kallioisella niemekkeellä Kemijoen\nrannalla. Niemeke oli joka taholla joen ympäröimänä paitsi sillä\nkohdalla missä se yhtyi mannermaahan. Tältä kohdalta oli se kaitaisin\nja muodosti taipaleen mantereen ja joelle päin vievän niemekkeen\nvälillä, joka nokalle päin levenemistään leveni. Jytevän kallioinen\noli tämä niemeke ja siitä syystä joki ei sillä kohdalla jatkanut\nsuoraa juoksuaan, vaan katsoi parhaaksi mieluummin kiertää kallioiset\nseinät kuin yrittää murtamaan ne läpi päästäkseen.\n\n\"Kevät oli ja jäitten lähtöaika. Kovalla jyminällä kasautuivat isot\njäätelit, törmäytyivät jyskien toisiinsa, työnsivät paukkuen eeltään\nsuvannoissa seisovat jääpadot. Talven hyytämä musta vesi näytti yhä\nmustemmalta nyt kun valkoiset jäätelit siinä hurjassa tanssissa\nkuppuroivat ja kimalteli kauniisti tuolla täällä missä jo virtana\npääsi vikeltämään.\n\n\"-- On tuo ihmeellistä -- arveli joukossa muuan vanha mies, joka\nhartain silmin katseli suurenmoista näytelmää -- on ihmeellistä\nmiten nuo kalliot noin lujina seisovat. Tiesi taatto kauanko jo\novat tuossa törröttäneet, ve'en voimaa vastustaneet, ja yhä niillä\nnäkyy puuttuvan halu antautumiseen. Mutta mokomaa jäitten lähtöä\nKemijoki ei olekaan ennen nähnyt -- tuumaili hän, tarkastellen virran\nponnistuksia; ellei tämä pysty noita kallioita järkähyttämään, niin\nei mikään. Mutta katsokaahan! hän huudahti innostuneena, viitaten\nylöspäin jokea -- katsokaahan, nyt on Ahti ahkuinen!\n\n\"Kaikki katselivat siihen suuntaan, minne hän kädellään viittasi,\nja olihan siinä jotain suurenmoista nähtävänäkin. Kappaleen matkaa\nylöspäin kallioisesta niemekkeestä, siellä missä joki kulki suoraa\nsuuntaa, iso jääjuhkura oli keskelle väylää tarttunut pohjaan, joten\nvirtava vesi siinä jakaantui kahteen vuolteesen, jotka kohisten\nnuolivat sen kupeita. Pian tuli uusia jäätelejä työkkien ja ryskien\njokea alas ja tarttuivat kaikki tuohon samaan paikkaan. Lisää ja yhä\nlisää niitä karttui. Ja siten vahva jääpato muodostui vähässä aikaa\npoikki joen, joten vesikään ei päässyt läpi, vaan alkoi pelottavasti\npaisua padon yläpuolella. Vesijoukko painoi painamistaan, jäälohkare\ntoisensa perästä rynnisti aika puhtia patoa vasten, mutta\njärkähtämättömänä se vain siinä seisoi. Kasvoi siihen koko jäävuori\nkatsojain silmäin eteen, kun virta alinomaa toi mukanaan uusia\ntelejä, nostellen ne yhä ylemmäs toistensa päälle, eikä väistynyt\nsulku sittenkään, makasi siinä vain mahtavana.\n\n\"Raivostunut vesi ponnisteli kaikki voimansa päästäkseen eteenpäin.\nTurhilta ponnistukset näyttivät; missä jäävuori ei estänyt, estivät\nsivuilla seisovat vankat kivikalliot. Ylemmäs vain oli nousemisen\nvaraa ja nousemistaan vesi nousikin. Nyt näkyi kaukana mahdottoman\niso jääteli uiskentelevan. Mahtavana se tulla kääntelihi virrassa,\njoskus kiireimmin kiitäen, väliin vitkaan vain vaappuen; tarttui\ntoisinaan pohjaan, vaan kohosi taas, nostaen mukanaan pohjasta kiviä\nja soraa. Jo alkoi se tasaisemmin kulkea, joki kun tässä oli leveä\nja syvä. Ei se puuttunut enää pohjaan, vaan kiidätti hillimättömänä\neteenpäin, suoraan tuota tornin tapaista jääpatoa kohti. Tuokion\nverta vain ja -- kovalla jyminällä törmäsi se pahki patoon. Ja\nnytpä nähtiin kummia. Kauheasti jylisten ja kolisten lähti yhtäkkiä\nliikkeelle koko tuo ääretön joukko jäitä ja vettä, joka tähän asti\noli yhdessä kohti pysytellyt, ja syöksyi eteenpäin. Kömpelö lautta ei\nehtinyt mukaantua virran mutkakulkuun kallioniemen ympärille, vaan\nryntäsi suoraa tietä kallioon pahki.\n\n\"Hurjan hämmästyneenä riensi kalliolla katsomassa seisonut\nkansanjoukko mantereelle ja hädintuskin oli viimeinen ennättänyt\npakoon, ennenkuin kauhea räjähdys kuului. Ja kun käännyttiin\nkatsomaan mikä tapahtunut oli, niin huomattiin niemeke erotetuksi\nmantereesta ja virta koskena pärskyväksi uudessa uomassaan.\n\n\"Tämän olivat jääröykkiöt ja vesi aikaansaaneet.\n\n\"Mutta keskellä jokea seisoi vielä kallio, joka ei ottanut\nväistyäkseen, vaan järkähtämättömänä vastusti virran kaikki\nponnistukset.\n\n\"Tuota uutta väylää, jonka vesi ja jäät olivat uurtaneet, sanottiin\nTaivalkoskeksi, koska sieltä nyt kadonnut maakaistale oli ollut\ntaipaleen tapainen, joka yhdisti niemekkeen mantereesen. Taivalkoski\non nyt Kemijoen uljain koski ja koko seudun kaunistus. Usein se\nvieläkin suuttuu ja pauhaa silloin kovasti. Ja keväisin, olletikin\njäitten lähtöaikana, se joutuu toisinaan vanhaan vimmaansa, kun\nsattuu muistelemaan miten äkästä vastarintaa tuo jäykkä kallioseinä\nhänelle aikanaan teki, ja purskaa silloin valkoisen vaahtonsa\nkorkealle ilmaan, tempasee tuolta täältä jonkun kalliolohkareen,\nkuljettaa sen mukanaan ja asettaa muualle, minne mielii. Silloin\nvarokoot ihmiset lähenemästä sitä.\"\n\nSemmoinen oli sisällöltään tarina. Kun Elsa muori vaikeni, vallitsi\ntovin aikaa äänettömyys pirtissä. Jokainen mietti vain mitä kuullut\noli, ja olivatpa kuunnelleet niin tarkkaan, että tuntui kuin olisivat\nitse tuon kaiken nähneet.\n\nPaavo oli ensimäinen, joka puhkesi puhumaan, istuessaan tuossa tuleen\ntuijottamassa, vaikka luuli Taivalkoskella olevansa.\n\n-- Sen tähden siis -- hän huudahti, puolittain kysymällä, puolittain\nvastaukseksi omille tuumilleen -- sen tähden siis ei uskalleta sitä\nkoskea veneellä laskea. Mutta kertoipa kuitenkin Lassilan Pekka,\nettä muuan mies oli veneellä laskenut alas ja eheänä siitä pusasta\npäässyt; mutta kylläpä kuuluukin pursi olleen vettä täynnä.\n\n-- Jumalan sallimus se sillä kertaa oli -- isäntärenki, joka oli\ntaitava koskenlaskija ja sauvomies, arveli -- mutta ei tuonne kukaan\ntoistamiseen lähde yrittelemään.\n\n-- Hyvää iltaa! huusi samassa reipas, iloinen ääni ovensuusta.\n\nNuori Lauri isäntä itse oli kotiin saapunut. Jokainen oli hartaasti\nkuunnellut Elsa muorin kertomusta, jottei sattunut huomaamaan\nkulkusten helinää kun isäntä ajoi pihaan. Itse oli hän siis päästänyt\nhevosen valjaista, vienyt talliin ja nakannut sille heiniä eteen,\nsitten mennyt omaan huoneeseensa riisumaan yltään isot mustapäälliset\nkarhunnahkaturkit, jonka jälkeen poikki pihan oli kiiruhtanut\npirttiin.\n\nJoukossa vastattiin isännän tervehdykseen, mutta se \"Jumal'antakoon!\"\njoka nuoren emännän huulilta lähti, hehkui niin vilpitöntä iloa\nja sydämmellistä hellyyttä, että Laurin mielestä ei moisesta\ntervehtijättärestä viitsinyt matkan päässä pysytellä. Ennenkuin siis\nSanni kerkesi kangaspuistaan noustakaan, Lauri seisoi hänen takanaan\nja tarttui, heitettyään karhunnahka-naapukkansa kangaspuille, takaa\npäin molemmin käsin Sannin vyötäryksistä kiinni. Sanni, kun oli näin\nvangiksi joutunut, ei päässyt Lauria katsomaan muuten kuin päänsä\nyli; kallisti siis päänsä taaksepäin, joten tuosta liikkeestä huivi\nvalahti alas ja paljasti hänen pyöreän valkoisen kaulansa. Hellästi\nkohotti Lauri leuan alta nuoren vaimonsa pään ylös ja antoi hänelle\nherttaisen suukkosen.\n\nHui, miten kylmät sinulla on kädet! -- puhkesi Sanni puhumaan niin\npian kuin sai suunsa käyttäneeksi ja pääsi vankeudestaan vapaaksi --\nannas tänne!\n\nSanni tarttui miehensä känsäkkäisiin käsiin ja alkoi omissa\npehmoisissa käsissään hieroa niitä lämpimiksi. Tahdomme tässä\nlukijalle esitellä Laurilan nuoren isännän semmoisenaan kun hän\nmenestymisensä aikoina oli, varsinkin koska hänen kauttansa\nopimme tuntemaan varakkaan Kemin talonpojan, jonka omintakeista\nluonnetta herrasmaisuus ei vielä ollut päässyt pilaamaan. Sillä\n\"herrasteleminen\" katsottiin silloin syystä talonpoikaiselle kansalle\nkuulumattomaksi koruksi. Mutta sitä vastoin kansan rohkeutta ja\nkunnollisuutta vaaran hetkessä kehuttiin niin suureksi, että se on\nvielä jälkeläisillekin tuottanut kunniaa.\n\nLauri oli roteva mies, pituudeltaan hiukka päälle keskimitan,\nvalkoverinen niinkuin pohjolainen ainakin. Vaalakan, suoran tukan\nalta näkyi uskaliaisuutta uhkuva otsa, ja sinisenharmaat silmät\nkatselivat kulmiensa alta vakavina ja pelkäämättöminä eteensä. Kasvot\nolivat pikemmin lihavat kuin laihat, ja varsinkin oli alipuoli\nkasvoja turpeine huulineen ja pyöreine leukoineen suopean näköiset;\ntämä suopeus ynnä otsassa ja silmissä ilmenevä rohkeus kuvasivat\nmiehen koko luonteen.\n\nNuori isäntä oli käynyt pappilassa ja oli siitä syystä nyt\npyhävaatteissa: mustaverkainen takki ja housut, lastinkiliivi, joka\noli aina leuvan alle umpeen napitettu, punainen, musta ja viheriä\nvillahuivi kaulaan käärittynä ja päät liivin sisäpuolelle pistetty.\nVillahuivin yläpuolella näkyi paidankauluksesta hieno viiru, ja\npieksusaappaitten asemesta oli hänellä nyt jalassa rasvanahkaiset\nsaappaat. Ainoana ylellisyystavarana oli hänellä leveät, hopeiset\nkellon vitjat, joiden toinen pää päättyi napinläpeen pistettyyn\nkoukkuun ja toinen pää oli renkaasta kiinnitetty liivintaskussa\nolevaan suunnattoman suureen kopeasti naksuttavaan hopeakelloon.\nVitjat olivat hänellä perintienä, vaan kellon oli hän ostanut\nkauppamatkoillaan Tukholmassa.\n\nSannin lämmitellessä miehensä kontistuneita käsiä istuutui tämä\nkangaslaudalle hänen viereensä.\n\n-- Terveisiä pappilasta, Elsa muori! -- Lauri alkoi puhella --\npastorin rouva laittoi teille terveiset, muori.\n\n-- Vai laittoi, Jumala suokoon hänelle pitkän iän! -- sanoi Elsa --\nOliko hänellä mitä uutta haastettavaa? Miten jaksaa nuori pastorimme?\n\n-- Pastorin rouva ei tiennyt mitään uutta hän; mutta pastori -- joka\nnäkyi kyllä hyvin jaksavan kertoi varsin ikäviä uutisia.\n\nHerra meitä varjelkoon, mitä nyt lienee tapahtunutkaan? kysyi Elsa\nmuori tuskastuneena.\n\nVielä ei ole mitään vaarallista tapahtunut, vaan pastori kertoi että\nluullaan sodan tulevan.\n\nTuo kuulema, tuo \"sota\" sana vain, teki Elsa muoriin hervostuttavan\nvaikutuksen. Hän lykkäsi jalallaan rukin luotaan ja yritti nousemaan,\nmutta vaipui takaisin penkille. Jokainen hänen jäsenensä tärisi,\nkasvot olivat kuolon kalvakkaat ja isot mustansiniset silmät\ntuijottivat liikkumattomina eteensä.\n\n-- Sota... sota! Ettäkö tulisi sota, mitä puhut sinä sodasta? hän\nhuusi ja meni aivan voimattomaksi.\n\nSanni ja Lauri kiiruhtivat pelästyneinä hätään, vaan eipä tässä\njuuri ollutkaan mikään apu tarpeen; sillä Elsa muori, kun pääsi ensi\nhämmästyksestään, alkoi vähitellen toipua ja hillitä tunteitaan,\njoten vähän vain enää vapisi.\n\nLauri kun huomasi kuinka pahaa hänen kertomansa uutinen oli\nElsa muorille tehnyt, rupesi, lieventääkseen sen vaikutusta,\nlohduttelemaan:\n\n-- Niin, tuota noin, hän vain tarkotti, että saattaisi ehkä sota\ntulla. Eihän se silti ole ollenkaan varmaa. Ja vaikkapa tulisikin,\nniin eihän vaara toki meitä uhanne.\n\nNäyttäytyäkseen tyyneltä Elsa koetti minkä kykeni pakottaa mielensä\nrauhottumaan.\n\n-- Ja ketä vastaan sotaa ruvettaisiin käymään? -- kysyi.\n\n-- Ketäpä muuta kuin Ryssää -- Lauri vastasi -- mutta tänne asti hän\nei toki yrittäne.\n\n-- Entä mistä se pastori tiesi sodan tulevaksi?\n\n-- Sanomissahan tuo kuuluu olleen luettavana -- selvitteli Lauri.\n\n-- Mistä syystä sota tulee? kuulusteli yhä Elsa muori.\n\n-- Ryssä kuuluu haluavan maita merenrannalla ja syystä siitä hän\npyrkii vallottamaan Suomenlahden rannikot, eikä Ruotsi kuulemma\nvähällä siihen suostu, tietääpä sen.\n\nMuihinkin pirtissä olijoihin oli sodan viesti vaikuttanut\nhämmästystä. Ja lukuun ottamatta Sannia, joka oli kiiruhtanut\nElsaa tukemaan, kaikki muut olivat seisauttaneet työnsä ikäänkuin\njäykistyneinä samaan asentoon, ihmetyksellä odottaen selvitystä oliko\nhuhussa perää.\n\nMutta ei keneenkään koskenut viesti niin kipeästi kuin Elsa muoriin.\nAavistiko hänen sielunsa kaikkea sitä kurjuutta ja surkeutta, joka\noli kohtaava maata ja kansaa? Näkikö hän hengessään minkämoista\nkaameata tulevaisuutta kohti oltiin menossa? Vai arvasiko hän ehkä\nniitä kärsimyksiä, joita itse tulisi kokemaan, kärsimyksiä, jotka\nsaattaisivat hänet toivottomuuden partaalle asti?\n\nTurha vaiva, mitäpä meidän tarvitsee ruveta hänen tuumiansa\nurkkimaan. Jolla on paljon menetettävää, hänen täytyy paljon pelätä.\nElsa muori oli onnellinen; hänellä oli kaikki mitä tämän maailman\nhyväksi sanotaan ja lempi kaikella sydämmensä lämmöllä lapsiaan;\npaljosta oli hänen oltava pelossaan.\n\nEnsi toimi, johon hän ryhtyi, mielensä kun oli päässyt vähän\nrauhottumaan ja pastorilta kun oli saatu kaikki ne tiedot mitkä hän\nosasi asiasta antaa, oli sanan saattaminen pojille Jurvan taloon\nTervolaan. \"Sillä\", arveli hän, \"kentiesi kuinkakin pian viholliset\novat kimpussamme\".\n\nVaikka Lauri koetti vakuuttaa hänelle, ettei tuohon pelkoon ollut\nvielä minkäänlaista syytä, koskapa sota oli käytävä kaukana näiltä\nmailta ja luultavasti pysyvä niiden maiden rajojen sisällä, joita\nse oikeastaan koski, Elsa muori pysyi kumminkin vaatimuksissaan; ja\nlopulta päätettiinkin, että isännän itsensä on lähteminen matkaan,\njottei mitään erehdyttäviä puheita pääsisi leviämään kansaan ja\nturhanpäiten säikäyttämään sitä, ja kun Sanni tarjoutui Laurille\nmatkatoveriksi, Elsa muorin piti jäädä kotimieheksi.\n\nKiiruhtakaamme kumminkin ennen noita matkustavaisia tutustumaan\nJurvan perheeseen ja niihin olosuhteisiin joissa he elivät, sillä\nnäiden molempain perheiden elämänvaiheitahan tämä kertomus aikookin\nkertoella.\n\n\n\n\nIII.\n\nJURVA. -- TERVOLAN KIRKONTAPULIN ISO KELLO.\n\n\nElsa muorin kaksi poikaa oli, kuten mainittiin, isänsä kuoleman\njälkeen perinyt Jurvan talon Tervolassa. Tervola on Kemin kappeli\nja sieltä kuuden peninkulman matkan päässä jokea ylöspäin. Joka\nnykyiseen aikaan matkustaa näillä seuduin ja pyrkii Kemistä\nRovaniemelle, huomaa varmaan, Tervolan kautta ajaessaan, että se\ntienoo merkillisesti eroaa naapurikunnista. Mieli käypi siellä\nyhtä apeaksi kuin lukon takana istuessa rautatievaunuissa, missä\nei muuta hupia ole kuin pienestä akkunasta katsella näköalaa, joka\nkylläkin laajalta näyttää, vaikka sitten äkkiarvaamatta katoaa kun\njuna pujahtaa halki kallion louhitulle tielle, jolloin kohta akkunan\ntakana olevat yksijonoiset harmaat seinät pimentävät vaunut ja\npainavat mielen alakuloiseksi.\n\nTuonlaisen surkastuttavan vaikutuksen Tervola tekee mieleen sekä\nluontonsa että väestönsä puolesta. Tasatantereinen Kemi vihannoivine\nnurmineen, rehoittavine vainioineen, komeine Kemijokineen ja\nkaukaisessa idässä siintävine Kivalovuorineen tarjoo, varsinkin\njos tuohon lisäksi luettelee nuo pulskan näköiset valkoisiksi\ntai punaisiksi maalatut lukemattomat talot ja mökit, matkustajan\nkatsottavaksi mitä mielyttävimmän näköalan. Sieltä kun sitten saapuu\nTervolaan, missä talo siellä toinen täällä ikäänkuin toveria vailla\nikävyyttään vaikeroipi ja missä mäennyppylät ja kukkulat ovat pianpa\nainoat, jotka autiolle luonnolle antavat vaihtelevaisuutta, niin\ntuntee itsensä ihan kuin toiseen maahan siirretyksi. Toisella puolen\nTervolaa, Rovaniemellä näet, alkaa jälleen samanlainen luonto kuin\nKemissäkin, vaikka paremmin ylänkömaan tapaisena.\n\nSama ilmiö huomataan siellä mitä kansan luonteeseenkin\ntulee. Kemi- ja rovaniemeläiset kun ovat vilkkaat, rivakkaat\nja yritteleväiset sekä puhtautta ja soreutta suosivaiset, niin\ntervolaiset ovat pianpa joka kohdassa heidän vastakohtansa. Joku\nharvinainen poikkeus tuolla täällä, kuten esim. muhkea ja siisti\nRomsan talo, ei voi tietysti mitättömäksi tehdä näitä huomioita.\n\nMutta siihen aikaan, jolloin kertomuksessamme mainitut tapaukset\ntapahtuivat, ei ollut vielä laita semmoinen; ja tässä tulemmekin\nniiden syiden perille, jotka ovat vaikuttaneet asian nykyistä\ntilaa. Ellei ota sitä lukuun, että Tervolan luonto oli jylhempi,\nmaa harvempaan asuttu ja kansa köyhempi, niin Tervolan ja Kemin\nasukkailla ei ollut sanottavaa erotusta, ja sehän olikin sama väestö,\nsama kansakunta. Tosin paikan syrjäisyys vaikutti että sivistyksen\nvirvoittava virta ei osunut sinne niin läheltä kulkemaan kuin\nKemiin, mutta syrjäisempänähän vielä ja etäämpänä oli Rovaniemi, ja\nkumminkin Rovaniemi on nyt päässyt edelle Tervolasta. Syy siis ei\nole yksistään siinä, että Tervola on syrjässä erillään, vaan ennen\nkaikkea siinä, että Kemi ja Rovaniemi kun saivat pitää varsinaisen\noman väestönsä, joka vähitellen askel askeleelta on kehittynyt\nnykyiselle sivistyskannalleen, ovat Tervolaan aikoinaan siirtyneet\nmelkein ihan uudet asujamet, jotka, niillä kun oli oudot tavat ja\nouto mielenlaatu, saivat täällä ikäänkuin uudelleen alkaa elämänsä,\nvastaanottaakseen vähitellen uutta virkeämpää elinvoimaa sikäläiseltä\npohjolaiselta sekarotuiselta kansalta.\n\nTämä uusi väestö oli niiden levottomien aikojen tuoma, joihin\nkohtsiltään kertomuksemme siirtyy ja sen verran on siis tuossa\nkohden nykyisyys kehittynyt entisyydestä. Se kansa, mikä nyt asuu\nTervolassa, ei ollut siellä tämän kertomuksemme aikana. Silloin\nasui siellä sama kansa kuin Kemissä, Rovaniemellä ja muissa\nnaapurikunnissa, kansa, millä on tuo omituisen selväpiirteinen\nluonne, jota maakuntansa mukaan sanotaan Pohjolaiseksi; tätä nykyä\nsitä vastaan asuu Tervolassa sekarotuinen kansa, johon parhaasta\npäästä arvellaan kuuluvan hämäläisiä, jonkun verran savolaisia ja\naivan vähän kainulaisia. Tämän muutoksen aikaansai Isoviha. Siihen\nmäärään näet vihollisten luodit, sodan synnyttämä nälkä ja tämmöisten\nkovain aikojen kintereissä tavallisesti kulkeva tautisuus olivat\nvähentäneet asukasluvun, että kun rauha vihdoin saatiin ja kansa taas\npääsi muuttamaan omille pesäpaikoilleen takaisin, se oli niin vähäksi\nhuvennut, että moni paikkakunta jäi asukkaista ihan tyhjäksi. Näihin\npaikkakuntiin silloin siirtyi lukuisasti väkeä muista maakunnista. Ja\nmonin paikoin nämä näin syntyneet siirtokunnat aikaansaivat tärkeän\nmuutoksen kansan elämässä.\n\nMutta, kuten sanottu, vielä asui Tervolassa samaa kansaa kuin\nKemissäkin. Kuuluttuaan noin 400 vuotta vaatimattomana \"kylänä\"\nvain nykyiseen emäkirkkoonsa, rakennettiin sinne vihdoin edellisen\nvuosisadan alkupuolella, 1627, oma kirkko ja puoli vuosisataa\nmyöhemmin, siis neljännes vuosisataa ennenkuin kertomuksemme alkaa,\nsaatiin sinne vakinainen pappi. Mutta vähäinen oli vielä seurakunta,\nja tähän aikaan kappelin väkiluku ei noussut varsin 300 henkeen.\n\nNäistä kolmestasadasta oli Elsa muorin pojat Pekka ja Antti\netevimmät. Heidän talonsa oli isoin ja heidän tiluksensa laajimmat.\nPekka oli veljeksistä vanhempi. Hän oli kookas vaikka laihanlainen,\nmustaverinen, ja ylehensä hän oli jäänyt aivan osattomaksi äitinsä\nkauneudesta. Poskessa kun myötään pyöritteli mälliä, näytti\nhän sangen naljakkaalta. Reipas ja iloinen velikulta oli hän\nmuuten ja aika hölppähuuli. Rupattamishalunsa tähden kuin myös\nulkonaisesta asustaan välinpitämättömyytensä vuoksi ja muihin\nhänen hullunkurisuuksiinsa nähden arvelivat ihmiset keskenään että\n\"lienee sillä Pekalla joku kaira longallaan\". Pekalla kyllä oli\nvihiä näistä ihmisten arveluista, mutta huoli niistä viisi, antoi\nihmisten tuumia minkä mieli teki, hoiti talon ja tilukset hän,\njotta paremmasta ei puhettakaan. Kerta oli Pekkakin haaveillut\nelämän kumppalia, mutta ei ottanut se tuuma toteutuakseen. Hänen\nlemmikkinsä oli Antti veljensä nykyinen vaimo. Mutta Pekkapa ei\nollut herkkätunteinen, taipui tapahtumaan, yksin riisti ja raasti\nedelleen. Huhuttiin kyllä, että kun Elli -- siksi tyttöä sanottiin --\noli Antille ruvennut, joten Pekan piti peräytyä, hän, Pekka, silloin\noli heittäytynyt hieman synkkämieliseksi, mennyt metsään ja viipynyt\nsiellä kaiken päivää, vaan sieltä kun takaisin palasi, oli hän ollut\nihan samanlainen kuin ennen; ja kysyttäissä missä oli käynyt vastasi\nkäyneensä linnustamassa ja niine hyvineen sieppasi povestaan puolen\ntusinan mettikanoja ja paiskasi pirtin permannolle. Häissä oli hän\nrattoisa ja lystikäs kuin muutkin, eikä hänen tapansa ollutkaan itkeä\ntillittää. Kumminkin hän oli oikein toden takaa lempinyt Elliä, ja\nlempi yhäkin; mutta nythän oli Elli Antin vaimo ja Pekka ymmärsi\nkyllä, että siihen asiaan hänen ei tullut puuttua ei sekautua, piti\nsiis surunsa omanaan eikä ollut siitä tietävinäänkään. Ei kateutta\neikä vihaa hän päästänyt likimaille, piti päin vastoin paljon Antista\nja Antti hänestä. Antin ruvettua naimisiin naapurit ilvehtivät,\nettä Pekka oli ruvennut \"kivikonttia\" kantamaan, mutta Pekkapa ei\ntuosta pikkuistakaan piitannut.\n\nMonessa kohden oli Antti Pekan vastakohta. Valkoverinen oli hän ja\nkaikinpuolin pulska mies. Hänen säännöllisistä kasvojen piirteistään\nhuomasi kohta hänen tulevan äitiinsä. Ja yhtä vähän kuin Pekka\nvälitti ulkonaisesta asustaan, yhtä paljon sen Antti teki. Hän oli\naina siististi puettuna, itse työssäkin ollessaan, ja säntilleen\nja somasti toimitti hän kaikki tehtävänsä. Pekan vastakohtana oli\nAntti harvapuheinenkin, oli malttavainen ja kiivastelematoin, miltei\nhidasluontoinen tai uneksivainen, ellei mitään erinomaisempaa tullut\nhäntä virkistämään.\n\nOli siis Pekka noista kolmesta siskoista ainoa, joka tuskin ollenkaan\ntuli äitiinsä, ellei toki sielunkykyjensä puolesta, sillä mitä niihin\ntulee, oli Pekka empimättä etevin, vaikka näyttikin ulko-olennoltaan\nnololta. Elsa muori, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta ja joka\njo Pekan lapsena ollessa oli pannut parastaan tehdäkseen hänestä\n\"siivon\" miehen, tiesikin arvostaa hänen hyviä avujaan, vaikka\nseurasihan äidin silmä mieluummin pulskaa Antti poikaa.\n\nTalo oli heillä yhteinen ja veljellisessä sovussa he sen hoitivat.\nPekka oli paitsi sitä harras kalastaja ja toi kesät talvet runsaasti\nkalaa taloon; oli hän innokas metsämieskin, joten metsänriistastakaan\npuutetta ei ollut. Antti, joka ei ollut niin ripeäluontoinen kuin\nPekka, piti taloudesta huolen ja teki puuastioita ja työaseita. Niin\noli kummallakin oma työalansa ja rakkaus ja tyytyväisyys talossa\nasusteli.\n\nSunnuntai oli. Tervolan kirkonkellot olivat ensi kerran soineet\nyhteen. Jurvan talossa istui kaikki talon väki pirtissä. Äskettäin\noli einehditty ja nyt odotettiin toista yhteen soittoa, jotta\npäästäisiin lähtemään kirkkoon.\n\nAntti pisti tupakaksi ja Pekka varustelihe uudella mällillä. Elli\nhääräili pitkän einepöydän riisunnassa, jossa toimessa häntä auttoi\nkaksi verevää piikaa ja esteli kaunis mustatukkainen poika, joka\npitäen kiinni hänen hameestaan yhtäperää pyöri hänen jaloissaan.\nPunaposkinen oli Elli ja pyöräkkä, sukia ja sorea niinkuin\nmaalaisimpyet useinkin.\n\n-- Mikä nyt? -- kummasteli Antti kuullessaan kirkon kellojen taasen\nsoivan -- soitetaanko jo toistamiseen yhteen?\n\n-- Ei, se on vanha Reeta joka haudataan -- vastasi Riitu, ruotimummu.\n-- Hän on päässyt rauhaan hän; sitä tietä tulee meidän kaikkein\nvaeltaa. Herra siunatkoon meitä.\n\nPekka pyöritteli mälliänsä ja yritti jotakin sanomaan, mutta Elli,\njoka riisuttuaan pöydän oli poika sylissä istahtanut penkille\nkappaleen matkaa miehestään ja nyt pää kallellaan kuunteli kellojen\nsointia, keskeytti hänet.\n\n-- Kuulkaahan miten juhlallisesti kellot tänään soivat. Mielelläänhän\nniitä aina kuuntelee, mutta tänään soivat kuin olisi niissä elävä\nsielu, tuumaili Elli.\n\nMuutkin kuuntelivat.\n\n-- Totta tosiaan -- siihen Pekka -- tänään saisi Elsa muori olla\ntäällä niitä kuulemassa, hän joka niin hullusti rakastaa tuota isoa\nkelloa.\n\n-- Niin, kuulesta Antti -- Elli pyysi, kääntyen miehensä puoleen ja\nnyppien pari pölyhiukkasta hänen pyhätakistaan -- olen niin monta\nkertaa kuullut puhuttavan Elsa muorin rakkaudesta tuohon isoon\nkirkonkelloon; entä jos sinä nyt ajanratoksi, vartoessamme täällä\nkirkonmenon aikaa, kertoisit minulle miten se alkunsa sai. Muut\nkaikki näkyvät tietävän tuota juttua, minä vain en ole sitä oikein\nvielä kuullut.\n\n-- Sinä et ole näiltä tienoin kotoisin, siitä syystä on se sinulle\nouto. Muuten osaakin Pekka paremmin kertoa sen kuin minä, ja kyllä\nhän kertoo mielellään jos sinä pyydät.\n\nHymysuin Antti tätä sanoi, viitaten sillä sekä Pekan vanhaan\nrakkauteen Elliin, joka ei ollut mikään salaisuus, että hänen\ntaipumukseensa \"pitää puheita\", joksi Antti leikillä sanoi Pekan\npakisemishalua.\n\nElli vilkutti hymyhuulin silmää miehelleen, kääntyi sitten Pekkaan ja\nsanoi sievästi pannen painoa ensi sanalle:\n\nRupeaisiko Pekka kertomaan meille tuota juttua?\n\n-- Totta vissiin -- Pekka kiiruhti vastaamaan -- Elli kun... \"Elli\nkun pyytää\", hän yritti sanomaan, iloissaan siitä että Elli oli\nniin ystävällisellä äänellä pyytänyt, vaan toimentui kohta, katsoi\nlattiaan, sitten yhtäkaikkisesti ympäri huonetta ja sanoi: --\nElli kun haluaa, niin miksikäs ei; pianhan tuo on kerrottu. Elsa\nmuorihan on tuon kellon tänne hommannut, ja siitä syystä rakastaa\nhän sitä, kuten ihminen yleensä rakastaa kaikkea, jonka tähden\nhän on paljon työtä tehnyt ja vaivaa nähnyt tässä mailmassa, ja\non se siihen lisäksi kahdesti pelastanut hänen henkensä, joten\nkiitollisuuden tunnekin on siihen yhtynyt, ja luulenpa että jos kello\nhävitettäisiin, niin kuolisi Elsa muori suruun tai tulisi ainakin\nhulluksi.\n\n-- Mutta eikö Pekka tahtoisi tarkemmin selittää tuota? Elli pyysi,\nkatsoen Pekkaa suoraan silmiin.\n\n-- Vallan mielelläni, jos vaan tekee mieli kuulla -- suostui Pekka ja\nalkoi kertoella:\n\n\"Siihen aikaan Tervolan piti saaman oma pappi, siellä kun ei\nnäet ollut lähes puoleen vuosisataan pappia ollut eikä muuta\njumalanpalvelusta pidetty kuin mitä toisten seurakuntain papit\npitivät. Tapulissa lerkkui vaan yksi kello, pienempi niistä jotka\nnyt ovat siellä. Seurakunta sai silloin kehotuksen kerätä rahoja\ntoiseen kelloon, sillä kaksihan niitä aina olla pitää, vasta yhdessä\nkun voivat aikaansaada sen kauniin soinnun, joka soinnuttaa mielen\nhartauteen ja rukoukseen. Tervolaiset ryhtyivät pontevasti keräykseen\nkäsiksi ja saivatkin kokoon minkä minkin varat myönsivät. Mutta kunta\noli harvaan asuttu ja asujamet köyhiä. Pian sitä huomattiin että\ntäällä kokoon saadut varat olivat tarkotukseensa riittämättömät ja\nettä koko puuha katkeaisi kesken, elleivät naapurikunnat rupeaisi\nauttamaan.\"\n\n\"Siihen aikaan oli Elsa muori sorea kahdeksantoista vuotias impi.\nHäntä kehuttiin yleisesti Kemin kauniimmaksi tytöksi. Neidonpa alkoi\nsääliksi käydä tervolaisten kohtalo, varattomuuden takia kun eivät\nkyenneet hankkimaan jotakin muka niin välttämättömän tarpeellista\nkuin kirkonkello ja kun heidän keräämänsä rahat lisäksi jäisivät\nhyödyttömiksi. Hänpä siis otti nyt ajaakseen asian ja kehotti\nvarakkaita kemiläisiä uhraamaan roposensa hyvään tarkotukseen. Eikä\nhän tyhjiin sanoihin tyytynyt, vaan ryhtyi todenteolla toimeen. Hän\ntiesi olevansa soma tyttö, johon kaikki nuoret miehet mielihyvällä\niskivät silmänsä ja jolta eivät malttaneet mitään kieltää. Nyt alkoi\nhän kulkea talosta taloon rikkaassa kotipitäjässään keräten rahaa\ntarkotusta varten hankittuun säästötölkkiin, johon antaja itse\nsai pistää antimensa. Moni pisti siihen kirkkaita riksiä oikein\nmiellyttääkseen kaunista kerääjätärtä. Kuta enempi annettiin sitä\ntyytyväisempi oli tyttö ja sitä hempeämmin hymyilivät hänen silmänsä\nkiitosta antajalle. Ja noitten silmäyksien tähden vain pani moni\nnuori talonpoika tai isäntä toistamiseen rahaa säästötölkkiin ja\nnyt runsaammin vielä kuin ensikerralla. Niin tavoin alkoi keräys\nrutosti edistyä. Esimerkki vaikutti, että muutkin nuoret neidot\nryhtyivät samanlaiseen kokoilemiseen, joten muistakin paikoin\nriennettiin antamaan rahoja. Näinpä oli nyt saatu kokoon koko nätti\nsumma: tuhatkaksisataa riksiä, joka yhdessä niiden kahdensadan\nriksin kanssa, joita ennestään oli koottu, riittikin jo komeaan\nkirkonkelloon, jonka tilaamiseen Tukholmasta kohta ryhdyttiin\".\n\n\"Mutta kaikki tiesivät ja tunnustivat että Elsa oli ennen muita\nuupumattomalla uutteruudellaan tämän aikaansaanut, ja siitä häntä\nkilvan kehuttiin. Vanhat ennustivat hänestä jotain suurta tulevaksi,\nnuoret pyrkivät kaikki hänen tuttavuuteensa. Naineet kiittivät sitä\nmiestä onnen myyräksi joka moisen hempukan saisi ja paki parastansa\npanivat nuoret miehet päästäkseen hänen suosioonsa ja kiittivät hänen\ntointaan varsin vain saadakseen nähdä hänen punastuvan ja ujostelevan\ntai puheen aluksi vain pyrkiessään hänen pakinoilleen.\"\n\n\"Vihdoin saapui kello Tukholmasta. Ylimmillään oli silloin ilo.\nVanhat ja nuoret riensivät katselemaan kun se kirkontapuliin\nripustettiin. Vihittävä oli se virkaansa samassa kun ensi kerta sillä\nsoitettiin\".\n\n\"Osaantui niin, että tänne määrätty uusi pappi, joka oli entisen\nkirkkoherramme veli ja nimeltään Tuderus äskettäin oli saapunut.\nJuhannus oli tulossa, ja silloin oli määrä kirkonkellojen ensi kerran\nsoida yhteen. Mutta Kemissä oli myös vanhan tavan mukaan juhannuksena\nrippikoulunuoriso ensi kerta laskettava Herran ehtoolliselle. Miten\nolikaan, papit suostuivat keskenään että nuo molemmat juhlallisuudet\nyhdistettäisiin. Tätä juuri olivat nuoret rippikoulutytöt, joiden\njoukossa Elsakin, hartaasti toivoneet. Ja tietysti pojat toivoivat\nsamaa. Mikä saattoikaan olla niille siis mieluisampaa kuin se\nkuulutus, joka seuraavana sunnuntaina luettiin julki kirkossa,\nja jossa ilmotettiin, että rippikoulunuoriso lasketaan ripille\nTervolan uudessa kirkossa jolloin myös kirkonkellot vihitään ja uusi\nkappalainen asetetaan virkaansa.\"\n\n\"Ja kuka vain kynnelle kykeni, kyllä hän sinä pyhänä painui Tervolaan\npäin, joten se kumma tapahtui, että silloin Kemin vanha kivikirkko\noli miltei typö tyhjä. Mutta Tervolan kirkkoon ei mahtunut toinen\npuolikaan sinne kiiruhtavasta kansasta, vaan uteliaat saivat\nulkopuolella seista. Juhlallinen oli tuo päivä ja uusi kello kun ensi\nkerta kumisi, kyllä oli silloin ihastus korkeimmallaan. Moista ei\noltu ikinä kuultu, niin vakuuttivat kaikki.\"\n\n\"Mutta miten kuvata Elsan iloa ja riemua tänä hänen kahdenkertaisena\njuhlapäivänään? Siihen en kykene, vaikka muori kyllä monasti mitä\nkauniimmasti on minulle siitä kertonut. Mutta kaikki hyvin muistavat,\nkaikki tytöt olletikin, miten harras ja herkkä mieli on ensi kerta\nkun ripille lasketaan. Kummako siis että Elsa muori oli haltioissaan,\nhän kun vielä riemuitsi uudesta kirkonkellostakin. Ensi läppäykset\nkun kuuluivat, oli hänen sielunsa ikäänkuin liitänyt mukaan\navaruuteen kellon värisevillä äänilaineilla ja aina siitä hetkestä\ntuo kaunis kello on tuntunut hänelle ikäänkuin osalta hänen omasta\nolemuksestaan.\"\n\nPekan tätä juuri kertoessa kuului kellojen kumiseva yhteensoitto.\nKaikki kavahtivat istuviltaan joutuakseen kirkkoon.\n\n-- Jo on aika kiiruhtaa, toinen kerta kun yhteen soipi -- arveli\nAntti.\n\nNiin, suoritaanpa matkaan -- Pekkakin hoputteli ja pujottelihe\nturkkiinsa.\n\n-- Kaiketi saamme vielä kuulla kertomuksen jatkon? Elli kysyi,\nkääntyen Pekan puoleen.\n\n-- Vallan mielelläni.\n\nJoutuin nyt pukeuduttiin ja lähellä olevaan kirkkoon kiiruhdittiin,\nja hyvään aikaan sinne jouduttiinkin.\n\nPekan kertomus oli suuresti miellyttänyt kuulijoita. Elli olletikin\nilmeisellä ikävällä odotti iltaa saadakseen kuulla lisää Elsa muorin\nelämänvaiheista. Pekka oli Ellin mielestä perin taitava tarinoija,\nja tarkkaan kun katseli, niin oli hän muutenkin potra poika, vaikka\nkuitenkaan ei niin miellyttävän näköinen kuin Antti.\n\n\n\n\nIV.\n\nJATKOA EDELLISEEN. -- MUUTAMIA ELSA MUORIN ELÄMÄNVAIHEITA. --\nVIERAITA.\n\n\nOli saman päivän iltapuoli.\n\nPyhä kun on lepopäivä, ei kukaan silloin ole työssä maalla. Kirkolle\ntultua tervehditään tuttuja kirkonmäellä ennenkuin jumalanpalvelus\nalkaa ja haastellaan niitä näitä, sitten mennään kuulemaan mitä\npapilla lienee sanomista, ja kirkosta päästyä kukin rientää kotiinsa\npäivällisen syöntiin. Iltapäivällä kyläläiset käyvät tervehtimässä\ntoisiaan; pirttiin silloin kokoutaan kylän kuulumisia utelemaan.\n\nJurvaan oli nyt kokounut joukko kyläläisiä. Nuorukaiset juttelivat\ntyttöjen kanssa, kerrottiin ketkä olivat kirkolla käyneet ja\nlaskettiin leikkiä viime viikon lysteistä; miehet istuivat piippunysä\nhampaissa ja puhelivat totisista asioista, päivän saarnasta,\npapeista, vuodentulosta ja maan hyväonnisesta tilasta, nyt kun ei\npitkään aikaan sodan rasituksista oltu mitään tietty j.m.s.\n\nKäyttääksemme hyväksi kylässä ja ihmisten mielissä vallitsevaan\nhuolettoman rauhallisuuden, viivähtäkäämme hetkinen tässä, ja\ntehkäämme se sitä mieluummin kun kertomuksemme juoksussa kylliksemme\nvielä rauhattomuutta nähdään. Kuunnelkaammehan sitä pakinaa, jota\nJurvan tilavassa pirtissä pidettiin, niin opimme siinä sivussa\ntarkemmin tuntemaan muutaman kertomuksemme etevimmistä henkilöistä.\n\nPimittää jo alkoi. Elli, talon emäntä, kehotti piikojaan virittämään\nvalkeaa takkaan, ja pian räiskyikin siellä iloinen roihu. Tuommoinen\nrattoisa roihu on aina miellyttävä ja puoleensa pyytävä, olletikin\nkun, niinkuin tänään, oli kolea ilma. Kaikki siirtyivät hiljoilleen\nlähemmäs liedettä.\n\nMieli kun on rauhasa, palajaa se kernaasti menneisiin aikoihin.\nNiin nytkin. Elli ehdotteli, että vieraat yhtyisivät hänen kanssaan\npyytämään Pekkaa heille kertomaan miten iso kirkonkello oli\npelastanut Elsa muorin hengen. Kyläläiset kaikki tunsivat Elsa\nmuorin, joka niin kauan oli asunut heidän keskellään. Ja useimmat\nkyllä tiesivätkin tuon jutun, mutta saattoihan sen yhtä hyvin kuulla\nvieläkin kerta kuin istua tuossa tyhjää tuumailemassa. Suostuivat\nsiis Ellin ehdotukseen, ja Elli, kääntyen Pekan puoleen, kysyi\nsuopeasti:\n\n-- Niin, mitä Pekka itse arvelee? Haluaisitteko nyt kertoa meille\nlisää tuota aamullista kertomustanne.\n\n-- Hei, miksikäs ei, mielenne jos tekee kuulla vastasi Pekka,\npureskellen mälliään.\n\nSiirtelihe sitten lähemmäs liedettä ja asettui niin roihuvalkean\npaisteen rajalle, jotta mukavasti saattoi siirtyä, kasvot joko\nvarjoon tai paisteeseen, sen mukaan, kyykistyikö eteenpäin vaiko\noikasihe kenoon; itse silti saattoi hyvästi nähdä kaikki kuulijansa.\nRykäsihän sitten puheen aluksi:\n\n-- \"Niin, siihenhän Elsa muorin ripille-pääsöön se katkesi, Elsan\nsuureen juhlapäivään. Miehelään mennessään hän joutui sitten asumaan\ntähän taloon ja sai sillä tavoin usein kuulla kelloin juhlallisen\nkuminan. Tähän yhtyneet muistot kartuttivat yhä enemmän hänen\nmyötätuntoisuuttaan, joka vähitellen varttui oikeaksi rakkaudeksi,\nolletikkin sen jälkeen kun hänen henkensä tämän kuminan kautta\nkahdesti pelastui surman suusta\".\n\n-- No, mitenkäs tuo kävi? Elli uteli.\n\n-- Kävi se sillä tavoin -- Pekka aikoi selvitellä -- että Elsa muori\noli joutua sutten saaliiksi. Kolme vuotta oli hän ollut naimisissa.\nOli talvinen pyhäaamu ja oikea kirvespohja-pakkanen. Muori oli\nvalvonut yön erään neljänneksen päässä asuvan sairaan tykönä.\nAamulla kun hän nyt palasi kotiin, keretäkseen vielä kirkkoon,\noijusti hän jäitse muuatta polkua, mutta oli tuskin päässyt talon\nnähtävistä, kuin susilauma ulvoen karkasi joentörmää alas jäälle\ntalon ja hänen välille ja alkoi ulisten ajaa häntä takaa. Kuolemaan\nasti kauhtuneena rupesi äiti juoksemaan minkä kykeni. Mutta mitäpä\nse häntä hyödyttäisi. Lähes neljänneksen matkaa oli hänellä vielä\njälellä eikä taloja yhtään taipaleella. Henkensä uhalla hän juoksi,\njuoksi minkä ikinä jaksoi, ja sudet ulvoen kantapäissä. Vihdoin\nhän kaatui voimattomana ja hengästyneenä jäälle, petojen ruoaksi\nvarmaankin. Jo oli yksi juuri purasemaisillaan häntä kurkkuun, ja se\nisku olisi ollut muorin loppu, kun kova kumina kajahti halki selkeän\nilman. Ikäänkuin ammuttuina sudet lähtivät pakoon ja Elsa muori,\njoka hänkin tuosta heleästä äänestä oli kavahtanut ja kummeksien\nkatseli ympärilleen, näki nyt vilahdukselta vain sutten keltaisine\nhäntineen katoavan metsään kukin kulmilleen. Kiireesti hän hypähti\npystöön ja lähti uudelleen juoksemaan. Pian tuli isäkin hevosella\nvastaan, hän kun oli varsin lähtenyt noutamaan äitiä. Ja niin äiti\npääsi onnellisesti kotiin. Kirkontapulin iso kello pelasti hänet\nsurmaan suistumasta. Alettiin näet silloin juuri soittaa \"aamukelloa\"\nkirkolla. Sen pituinen se.\n\n-- Jo vainen, jo -- muisteli vanha kurttukasvoinen mies -- kylmä\noli se talvi ja sudet tokiottoiset. Selvästi muistan vielä miten\niloittiin tuosta Elsa muorin eriskummallisesta pelastumisesta.\n\n-- Jo Pekka -- yhtyi tuohan muuan vanha mummukin, miettiväisenä\npäätään vaaputtaen -- on totta totisesti kertonut sen tapauksen\nnipasta napaan.\n\nPekka kyykistyi tulesta sieppaamaan palavan puukekäleen, jolla\nsytytti sammuneen piippunsa.\n\n-- Mutta kyllä vain Elsa sitä kelloa siunailikin! sama eukko\npäivitteli, joka äsken oli puhunut, läimäytti paremmaksi vakuudeksi\nkätensä yhteen ja tositteli, yhä syvemmin vaappuen ja laulavalla\näänellä pannen painon ensi sanoille: voi vooih sentään!! en saata\nsitä niin suin sanoa!...\n\nOlihan siihen toki syytäkin, mummuseni -- arveli Antti, joka pelkäsi,\nettä eukko rupeaisi liian suuresti voivottelemaan.\n\nElli oli aivan ihmeissään tuon tavattoman tapauksen johdosta.\n\n-- Mutta tuohan on eriskummallista! -- hän ihmetteli.\n\n-- Ei eriskummallisempaa kuin toinenkaan tapaus -- Pekka väitti.\n\n-- No minkälainen se sitten oli? Eikös Pekka nyt kertoisi siitäkin?\n-- Elli pyysi, nostaen pikku poikansa syliin.\n\nJo vainenkin -- Pekka siihen, ja alkoi edelleen tarinoida:\n\n-- \"Viisi oli vuotta kulunut äsken kertomastani tapauksesta, ja\nHeinäkuun lopussa elettiin. Kesä oli ollut lämmin ja helteinen.\nMiltei joka ilta, karjan koteuduttua, paimen ilmotti jonkun lehmän\nhukkaan joutuneen, teille tietämättömille salomaahan sortuneen.\nTuota menoa oli jo kauan kestänyt, jotta muorin alkoi harmiksi\nkäydä. Hän pani rengit ja piiat liikkeelle kadonneitten lehmien\netsintään, mutta mitäs tyhjää, eihän niitä löytynyt. Vihdoin\nmuutamana keskiviikkoaamuna, kun paimenpiika tuli kotiin, julistaen\nettä jälleen oli kaksi lehmää kadoksissa -- hukassa oli nyt kaikkiaan\nseitsemän lehmää -- silloin muori ei enää voinut hillitä harmiaan,\nvaan puhkesi torumaan palkollisia siitä, että olivat huolimattomia\nja vaarinpitämättömiä, ja sanoi lähtevänsä itse huomenna hakemaan\nelukoita\".\n\n\"Torstaiaamuna ennenkuin kukko oli kenkinyt, läksi hän matkaan,\nisävaarin varotuksista huolimatta. Kaksi renkiä ja paimenpiian otti\nhän joukkoon. Oli määrä palata illalla eikä syystä siitä otettu kuin\nvallan vähä evästä konttiin\".\n\n\"Ilta kun tuli, palasivat rengit ja paimen ja kävivät suuresti\nkummiinsa, kuullessaan ettei ollut emäntää vielä näkynyt Tuopa tuntui\nhuolettavalta. Palkolliset selvittivät syöneensä vielä päivällisen\nemännän kanssa metsässä, mutta sittemmin eivät olleet häntä nähneet.\nEhtoo ehätti loppuun eikä emäntää kuulunut ei näkynyt\".\n\n\"Jo alkoi vaari todenteolla hätäytyä, pani kaiken väkensä kadonnutta\netsimään ja lähti itse joukkoon hänkin. Ei löytynyt. Etsittiin\nkaiken yötä, turha vaiva. Huomenaamuna lähdettiin uudelleen oikein\nmiehissä, tutkittiin metsät poikki ja pitkin. Vielä mitä, saa\ntyhjät pyytämättäkin. Lauantaina yhä laajemmalta etsittiin, aina\nKivalovuorille asti, no sen selvempää ei tullut. Ei nyt muuta voitu\nuskoa kuin että joko pedot ovat häntä raadelleet tai hän on jonnekin\nnälkään nääntynyt\".\n\n-- Voi hyvänen aika sentään; no, mutta mihin oli hän sitten joutunut?\n-- Elli tuskitteli.\n\n\"Muori oli eksynyt metsään\", Pekka selvitteli. \"Kaksi vuorokautta\nhän harhaili erämaassa ihan suojattomana, ja ravinnokseen hänellä ei\nollut muuta kuin vähäväkiset marjat mättähillä, kunnes kolmantena\nvuorokautena hänen voimansa olivat niin uupuneet, että voivuksissaan\nvaipui maahan\".\n\n-- Ja siitäkö hänet sitten löydettiin?\n\n\"Ei, häntä ei löydetty. Muori makasi yhä siinä ikäänkuin kuolon\nhorroksissa, samalla paikalla, johon oli vaipunut, kunnes kova,\nvärähtelevä ääni tutisutti hänen hermojaan ja herätti hänet eloon\njälleen. Tuo ääni oli hänelle tuttu. Hän ponnisti viimeisetkin\nvoimansa, jotta pääsi pystöön, ja lähti kävellä hoippumaan sinne,\nmistä päin ääni kuului. Hänen askeleensa ohjasi Jumala ja tuon äänen\nvielä kumistessa oli hän jo päässyt tutuille poluille. Taasenkin se\noli iso kirkonkello, jonka ääni oli hänet pelastanut, tällä kertaa\nnälän ja voimattomuuden uhkaavasta surmasta\".\n\n-- Totisesti, niin se oli -- niin vakuutti joukosta muuan mies --\nsillä minähän se olin, joka silloin sapattia soitin isolla kellolla.\n\n-- Ihmeellistä sentään! -- Elli kummasteli -- mutta miten kerkesi hän\nperille sill'aikaa kuin kelloja soitettiin, ja kumma oli, että soitto\nsaattoi kuulua kauas erämaahan.\n\n-- Muori metsiä kahakäteen taivaltaessa kaiketikin tietämättänsä\nvihdoin oli lähestynyt kotia, -- Pekka piti luultavana.\n\n-- Entä mistä syystä eivät löytäneet häntä, jotka olivat lähteneet\nhakemaan?\n\n-- No, ensi päivinä, jolloin hän oli etäämpänä, etsittiin häntä\nlähimetsistä. Toisena päivänä oli hän jo tehnyt mokoman kierroksen,\njotta oli mahdoton saavuttaa. Ja kolmantena päivänä kun haettiin\nkaukaisimmista metsistä, oli hän jo lähempänä, ja sillä konstin kävi\nvaikeaksi löytää.\n\n-- No mitä Elsa muori siihen, kello kun jo toisen kerran kuminallaan\npelasti hänen henkensä? -- Elli taas kysäsi.\n\n-- Mitä lienee siihen sanonut, sitä en kyllä tiedä, sen vain tiedän,\nettä noiden tapahtumain jälkeen arvostaa hän kelloa kalliimmaksi\npaljon kuin tavallista kirkonkelloa vain -- Pekka vastasi.\n\n-- Niin, on tuo sangen merkillistä -- puuttui puheeseen se mies, joka\nennenkin oli puhunut. -- On siinä olemassa aivan kuin jonkinlainen\nyhteys Elsa muorin ja kirkonkellon välillä, ja aivan kuin tuolla\nkellolla olisi sielu, joka vaatii häntä osottamaan kiitollisuutensa\nsille, joka enite on hänen puolestaan vaivaa nähnyt.\n\n-- Ja jos Elsa muori kuolisi -- yhtyi joukkoon ruotimummukin,\nikäänkuin edellisen puhujan ajatuksen juoksun jatkoksi -- niin\nluulempa, totta toisen kerran, että kello ihan itsekseen rupeaisi\nsurusta soimaan. Niin, tuota... -- änkytti hän nyt, muka korjatakseen\npuhettaan, Antin tyytymättömiä silmiä nähdessään, sillä Antti ei\nsuvainnut taikauskoisia tuumia julkisesti lausuttavan vaikka itsekin\noli vallan taikauskoinen vielä -- tuota noin, niin jos...\n\nMutta ei hänen tarvinnutkaan ruveta selittämään mitä oli tarkottanut,\nsillä samassa kuului pihalta heleä kulkusten kilinä, ja kaikki\nhyökkäsivät akkunalle, nähdäkseen, mikäli pimeän tähden taisivat,\nkuka siellä lienee kartanoon ajaa luikuttanut. Mutta sisäakkunoita\nkun ei ollut talossa, oli pakkanen kattanut lasit, jottei läpi\nnäkynyt.\n\nEikä uteliaisuus ollutkaan tarpeen, sillä pianpa, samassa piiramassa\nkuin kulkusten helinä taukosi, avattiin ovi ja sointuisa naisen ääni\nlausui \"terve talolle\".\n\nTakka, joka oli iso ja ovenpieliseen nurkkaan neliskulmaan\nrakennettu, kaihti ovea näkymästä, jotta lieden lähellä istujat eivät\ntunteneet tulijaa ennenkuin hän sieltä valommas kävi.\n\nMutta Ellin ei ollut tarvis tällä kertaa odottaa vieraan lähenemistä,\ntunteakseen hänet. Sillä hätinä oli hän kuullut tulokkaan äänen\nennenkuin ilosta kirkuen karahti hänen kaulaansa, niin turkkiin\ntyrsystetty kuin olikin vielä vieras, eikä puuttunut suinkaan iloisia\ntervetuliaisia:\n\n-- No terve, mielivieraani! terve tulemasi taloon! hän riemuitsi,\nhellittäen vihdoinkin tulokkaan käsistään -- toki olet tervetullut!\nVaan tulehan lämmittelemään valkean viereen, olethan aivan kylmästä\ntönkistynyt.\n\nKuljetti sitten Sannin -- sillä Sanni se oli -- valkean luo ja alkoi\nriisua häneltä päällysvaatteet. Tuossa tuokiossa oli se tehty, ja\nnytkös sitä nyykäytettiin tuttaville tuonne ja tänne ja parhaimmille\npistettiin kättä, ja Antti ja Pekka, Sannin veljet, otettiin oikein\nsyliin, tiettyhän se. Kaikki lausuivat Laurilan nuoren emännän\ntervetulleeksi hänen lapsuutensa kotiin, ja Sanni sanoi terveisiä\nKemistä ja Elsa muorilta.\n\nAntti, joka oli toimen mies, ensimäisenä muisti Lauriakin, ja sanoi\nrengeilleen:\n\n-- Joutuin miehet, menkää valjaista päästämään Laurilan isännän\nhevonen! Sillä on kai sinulla Lauri muassa, Sanni?\n\nEi hän vastaustakaan odottanut, vaan kiiruhti renkeinensä ulos.\nPalasi sitten melkein paikalla takaisin, tuoden mukanansa Laurin,\njoka oli kerennyt sitoa hevosensa kaivontolppaan kunnes saisi\nparempaan korjuuseen.\n\n-- Hei, terve teille, ihmiskullat! -- Lauri huusi, huoneeseen\nastuessaan ja alkoi lyödä kättä tuttavilleen -- maallahan ovatkin\nkaikki tuttuja -- sitten päästi hän päältään pitkän ja leveän\npuna- ja viheriärantuisen vyönsä ja nakkasi penkille karhunnahkaisen\nturkkinsa. Istahti sitten tuolille lähelle liedettä parhaimpaan\npaisteeseen.\n\nKerrottu ja kuunneltu kun oli kummaltakin puolen kotikuulumisia --\njoista tärkeimmät tietysti: miten jaksoivat ystävät ja tuttavat, Elsa\nmuori ennen muita sanoi Lauri, laskien kätensä Antin polvella jotta\npaukahti:\n\nSe niin, Antti, nyt tulee sota!\n\nHän sanoi sen niin kovalla äänellä että kaikki kuulivat. Kummallista\noli nähdä minkä eri vaikutuksen mihinkin teki tuo sanoma. Ääneen\nei puhjennut kukaan puhumaan. Sillä jotakuta hämmästyksen mutinaa\nvaimoväen puolelta lukematta, katsoa tuiottivat kaikki äimistyneinä\npuhujaan, millä suu enemmin millä vähemmin ammollaan, sen mukaan\nmiten valtavasti hämmästys vaikutti. Anttikaan ei puhunut\nmitään, sillä hänen luontonsa ei ollut nopeasti vaihteleville\nmielenliikutuksille altis, siinä kysyi aikaa ennenkuin hänen\ntunteensa selvisivät, mutta syvälle ne sitten laskeusivatkin, eivätkä\nhevin hälvenneet. Hän katseli Lauria, ikäänkuin odottaen mitä\nmuuta hänellä olisi sanottavaa. Elli, joka yhtenään oli hyörinyt\nSannin ympärillä, kanneskellut hänen vaatteensa \"vieraskamariin\" ja\nkaikin tavoin koettanut osottaa iloansa rakkaan vieraan tulosta,\noli istuutunut Sannin viereen, paijaten hänen käsiään. Oli kyllä\nhänkin kuullut Laurin sanat, mutta lapsekas mieleltään kun oli, ei\nhän ymmärtänyt mitä pahaa tuossa sota sanassa oikeastaan oli. Vaan\nnähdessään miten muut kaikki olivat hämmästyksissään, hänkin alkoi\nvähitellen huolestua, tähysteli Anttia, Antista Lauria, ja sitten\ntaas Anttia. Mutta niiden kasvoista kun ei sen selvemmästi asian\nperille päässyt, katseli taas toisia ja oli vallan ihmeissään. Pekka\noli ainoa joka ei uutisesta ollut millänsäkään. Että sota oli tulossa\nymmärsi hän. Mutta mitäs siitä. Sota oli tuleva samoin kuin mikähän\nmuukin, joka tulee. \"Olkoon menneeksi\" olikin tuonlaisissa kohdissa\nhänen mielilauseensa. Hän siis nyt ensimäisenä puuttui puheeseen:\n\n-- Kas vain! -- hän tuumaili -- vai tulee tässä sota! Joutuneekohan\ntalonpoika kärsimään?\n\nNyt pääsivät kielet kaikki sulamaan niin pian kuin ensi sana oli\nlausuttu. Sinkoili nyt kysymyksiä minkä ikinä kerkesi ja Lauri sai\nkertoa kaikki tietonsa. Puheltiin asiasta pitkin ja poikki, mutta\nvähitellen alkoivat mielet tyyntyä, kun huomattiin että sodan sekä\nmahdollisuus että keskuspaikka olivat niin kokonaan kaukaisia ja niin\nrupesi puhe vähitellen käymään sodasta yleensä vain.\n\n-- Mitä Elsa muori sanoi sodan viestit kun kuuli, hän joka kammoo\nsotaa pelkkänä sananakin? -- kysyi tovin kuluttua Pekka, Sannin\npuoleen kääntyneenä.\n\n-- Niin äimistyi äiti, jotta pelkäsimme oikein sairaaksi käyvän --\nSanni siihen.\n\n-- Eihän toki, ei se niin vaarallista liene -- tuumaili Pekka --\nsemmoinen sodan pelko hänellä vain on ollut lapsuudesta pitäen.\n\n-- Niin, hamasta siitä hetkestä kun hänelle tuli sanoma, että isänsä\noli Kaarlo Kustaan puolella kaatunut Varsovan tappelussa -- Antti\nselvitteli.\n\n-- Minkä tähden on sitten tuon sanoman muisto jäänyt niin syvälle\nhänen mieleensä? Lauri kysyi.\n\n-- Muori oli nuori silloin ja mieli sula kuin meden vaha. Siihen\nlisäksi oli hänen äitinsä sairas kun viesti tuli. Kolaus koski niin\nkovasti, jotta potilas paikalla kuolla kuukahti, ja täpärältä piti,\nettei tytär mennyt mukaan. Mutta hän olikin vain viemistynyt -- Pekka\nkertoi.\n\n-- Mutta ei tainnutkaan viestin tuoja ymmärtää säälivällä tavalla\nsitä ilmi lausua niille, joita se kipeimmin kohtasi -- Sanni siihen.\n\n-- Senhän juuri aioinkin vielä mainita -- myöntyi Pekka. -- Oli ollut\nraaka ryökäle samanen sotamies. Ja hän kun rupesi oikein kuvaamaan\ntuota hirmuista tappelua kaikkine kauhuineen ja surkeuksineen,\nkertomaan silvotuista hevosista, rusentuneista ruumiista, miltä\nsääret pois ammuttiin, miltä miekka katkaisi käsivarret mikä kaatui\nluodin lävistämänä, miltä kalpa katkaisi pään, ihmiset sotkeusivat\nhevosten jalkoihin, hurjistuneet hevoset kentältä karkaessaan\nkavioillaan mäsäksi polkivat polosia, maassa matelevia haavotettuja,\nja kaiken tuon ohessa oli mitä hirmuisinta melua, kiväärien ja\nkanuunanlaukauksien pauketta, johon lisäksi haavotettujen ja\nkuolevien parku ja porina -- niin kyllä olisi vähemminkin herkkä\nsydän sortunut. Jos olisi joku ymmärtänyt keskeyttää tuon kamalan\nkertomuksen, olisi vaara välttynyt. Vaan hän kun sai häiritsemättä\npitkittää, kävi niinkuin kerroin, että mummo kuoli ja tyttären\nmieleen jäi mokoma kaamea kauhu ikäänkuin tulella siihen poltettu,\njoka ei mahtane tällä puolen hautaa siitä hälvetä.\n\n-- Tosi se, ja siitäpä syystä muori kävikin aivan haltioihinsa, Lauri\nkun vain mainitsi hänelle sodasta -- sanoi Sanni.\n\n-- Hän kun noin kammoo kaukaistakin sotaa, miten mahtaisikaan pelätä\njos lähelle sattuisi tulemaan! Lauri tuohon. -- On toki hyvä, että se\ntulee niin kaukana käytäväksi, jottei näille maille voi ylettyä.\n\n-- On se totisesti oikein hyvä asia muorille ja meille kaikille --\nyhtyi siihen Sanni; -- taivaalliselle isälle olkoon kiitos siitä,\netteivät sodan jyskeet tule tärisyttämään armasta kotimaatamme, vaan\nettä vahvassa rauhassa saamme yhä peltojamme perkata ja kotilieden\nlämmittäminä kankaitamme kutoa.\n\n\n\n\nV.\n\nTAIVALKOSKELLA TAPAUTUMINEN.\n\n\nKaksi vuotta oli jo kulunut edellisistä tapauksista, oli siis vuosi\n1702. Kesä oli, vieläpä Heinäkuu. Kemijoen vasemmalla rannalla\nTaivalkosken partaalla istui ruohikossa muutamia henkilöitä,\nkeskenänsä jutellen. Oli siinä Elsa muori, oli Sanni ja Lauri, oli\npastorin rouvakin, yksinpä pastori itse, maisteri Lauri Heikinpoika\nForbus siellä oli, ja rannalla tuossa seisoi pappilan nuori\nherra Sakari, heitellen lystikseen kiviä koskeen. Kovasti kohisi\nTaivalkoski, valkovaahtoisena kiemuroitsi se kiireesti alaspäin,\npärskyttäen vetensä korkealle kallioita kohti. Tuota karkeloa oli\njo kestänyt ja oli vieläkin kestävä tiesi kuinka kauan. Mutta yltä\nympäri oli kesä kauniimmillaan. Nurmi vihantana notkui, kukat\nkuulsivat monikirjavina, kuuset ja männyt siinä joukossa mehevinä\nmahtailivat, nyykkien poloset taivahan pilville niinkuin ainakin\nsaamattomat maanemon lapset.\n\nElsa muori haasteli pastorin rouvan kanssa lehmistä, maidosta ja\nvoista. Lauri pastorin kanssa maanviljelyksestä, vuodentulotoiveista\nja valtiollisista asioista, ja Sanni pakisi milloin minkäkin kanssa.\nVielä nähtävästi odotettiin jotakuta tulevaksi, sillä tuhkatiheään\nsitä vartoen katseltiin joenäyrästä myöten vievälle maantielle päin.\n\n-- Eihän he vain liene unohtaneet koko asiaa! virkkoi Lauri,\nkeskeyttäen puheensa pastorin kanssa ja kääntyen vaimonsa puoleen,\nvilkaistuaan sitä ennen isoon hopeakelloonsa.\n\n-- En sitä usko -- vastasi puhuteltu -- kohtasin Elliä viikko sitten\nja hän asiasta muistutti.\n\nSamassa näkyikin kaksi hevosta ajopeleineen ja arvoisine omistajineen\ntulla lönkyttävän maantietä pitkin. Siinä varrotut tulivat.\nLähdettiin kävelemään heille vastaan.\n\n-- Minua alkoi jo epäilyttää, että olisitte tärkeän asian kokonaan\nunohtaneet -- sanoi Lauri, tervehdittyään tulokkaita.\n\n-- Unohtaneet emme toki ole. Enkä luovu oikeudestani minä -- väitteli\nPekka, hymysuin katsellen Elsa muoria -- mutta meillä on matkaa\nummelleen kolme vertaa enemmän kuin teillä, ja kirkossakin käytiin\nensin, jotta ihmekös siinä on viipymisessä.\n\nPekan lisäksi oli tulokkaita vielä Antti ja Elli pikku poikansa\nkanssa. Istuuduttiin nyt parvittain törmälle, miehet jutellen omia\nasioitaan, Elsa muori ja pastorin rouva ihan lähellä heitä, pakisten\nväliin keskenänsä, toisinaan yhtyen miestenkin tuumiin, mutta\nmolemmat nuoret emännät Sanni ja Elli poistuivat puuhaamaan joukolle\nvirvotuksia, joita oli otettu mukaan parhaasta päästä pappilan\nherrasväkeä varten.\n\n-- Entä mitä sinne Tervolaan kuuluu? -- kysyi pastori, päästyään\nmukavaan asentoon. -- Mitenkä Jurvan pellot tänä kesänä hyötyvät?\n\nTuossa vastausta vartoillessaan pisti pastori hampaisiinsa imukkeen,\njossa letkui piippu helmillä kirjaillussa pitkässä varressa, ja\nvalmistelihe varustamaan tupakkia samalla tapaa helmillä koreaksi\nommellusta samettimassista, jota rouva tyytyvin silmin vähä väliä\nkatseli. Mutta Lauri, joka tässä tilaisuudessa piti pappilan\nherrasväkeä vierainaan ja ehkäpä sen ohessa halusi osottaa\nitsellänsä olevan yhtä hyvää tupakkia kuin itse pastorilla, otti\nlakkaristaan ison punaisesta sahviaanista ja hylkeen nahasta koreasti\nommellun massin ja vaati pastoria siitä pistämään hänen oivallista\ntupakkiansa, taaten sitä kerrassaan kelpokaluksi. Niinikään toisetkin\ntuohon ylellisyystavaraan jo harjaantuneet isännät haalivat hekin\nkäsille nysänsä ja alkoivat pistää tupakaksi.\n\n-- Kiitos kysymästä, vainiot ovat reheviä, ja jos tätä menoa kestää,\non meillä hyvä vuosi odotettavissa, josta Luojalle kiitos -- virkkoi\nPekka vastaukseksi.\n\n-- Niin aivan, vanhoista merkeistä jos saapi päättää, niin on\nHerra runsaasti siunaava vuoden satoa, ja köyhiltä ei tule leipää\npuuttumaan -- arveli pastori.\n\n-- Onko pastorille tullut mitään vereksiä tietoja sotatantereelta,\nmiten siellä lienee laita? -- kysyi Antti.\n\n-- Eipä paljo mitään uutta sieltä. Kaarlo kuningas pitkittääpi\nniinkuin alkanutkin on ja kaikki hänen yrityksensä näkyvät\nmenestyvän. Vihollinen kärsii myötään vaurioita: hoetaan kumminkin\nnyt, että Venäjän keisari on tuumannut ruveta rakennuttamaan\nkaupunkia, ja päällepäätteeksi vielä pääkaupunkia, merenrannalle\nmeidän alueillemme aivan.\n\nNiinkuin lukija historiasta tietää, olivat ne sodan viestit, mitkä\nLauri edellisessä luvussa oli kertonut ja jotka niin suuresti\nolivat äimistyttäneet Elsa muoria, sen pahempi aivan todenmukaiset.\nAlinomaisista ystävyydenvakuutuksista huolimatta oli kun olikin sodan\njulistus jo Elokuussa 1700 tehty Moskovassa tiettäväksi ja vielä\nsamana vuonna oli Kaarlo lähtenyt Viroon, josta teki sotaretken ja\nsai Narvalle loistavan voiton.\n\nElsa muorin tavan takaa ilmaiseva sodanpelko, jota miehet aina\nhymyssä huulin olivat kuunnelleet, sai nyt pastorin sanoista tuulta\nmyllyynsä.\n\n-- No niin, enkö olekin sitä aina sanonut -- hän huudahti -- että\nviholliset saattavat olla täällä vaikka jo huomispäivänä, mutta minua\nei huolita vain uskoa.\n\n-- Elkäähän toki, muori kulta! -- virkkoi tuohon pastori, partaansa\nnaurahtaen -- ei se nyt niinkään tuokiossa tapahdu. Tosin sanotaan\nvenäläisten aikovan rakentaa tuommoisen kaupungin, vaan sepä ei ole\ntietty suostuvatko siihen meidän sotilaamme. Ja jospa vaikka niinkin\ntapahtuisi, että kaupunki sinne rakennettaisiin, eivät he silti olisi\nsuuresti lähempänä meitä silloin kuin nytkään.\n\n-- Mutta jos he nyt saisivat rakentaa pääkaupunkinsa valtakunnan\nrajojen sisään, niin helppohan niiden olisi sieltä puikahtaa tänne\nSuomeen! -- innosteli yhä Elsa muori.\n\n-- No noh, ei se liene niinkään helppoa ruveta meitä hätyyttämään\n-- siihen Antti yksivakaisena. Me tunnemme kyllä ryssiä vanhasta.\nEsi-isämme ovat osanneet estää heitä emmekä toki mekään liene heitä\nhuonompia.\n\nNiin, niin, te miehet turvaatte aina käsivarsiinne ja\npelkäämättömyyteenne, mutta vihollinen kun tulee, hän polttaa talonne\nja ajaa vaimonne ja lapsenne erämaahan; mitäs silloin arvelette?\n\n-- Sen jättävät koreasti tekemättä -- puuttui puheeseen Lauri --\nonhan meillä sotaväkeä maamme ja omaisuutemme puolustamiseksi;\nkaiketi se pystynee vielä eleillä pitämään vanhaa mainettaan ja\nvoittamaan semmoisen vihollisen kuin ryssä, sillä taistelevathan omat\npoikamme sotaväen riveissä hekin.\n\n-- Niin juuri, ja sotilaamme jos pettävät, niin ryhdymme me\ntalonpojat puolustamaan kotiamme, vaimojamme ja lapsiamme, emmekä\npetä me -- liitti Antti lisäksi.\n\nMolemmat nuoret emännät, jotka hekin nyt tarjottavineen olivat\nyhtyneet joukkoon, vilkaisivat tyytyväisinä toisiinsa, ikäänkuin\nilmottaen hyvän mielensä miestensä miehuullisista puheista, ja\nkatsahtivat sitten molemmat Elsa muoriin, ikäänkuin sanoakseen:\n\"kas semmoiset meidän ovat miehet\" ja \"onko mahdollista että moiset\npettäisivät\". Elsa muorinkin silmät kimaltelivat, mutta pudisteli hän\nkumminkin päätään.\n\n-- Kuinka luulenettekin hyvässä turvassa nyt olevanne -- hän sanoi --\nuskonpa minä kumminkin, että sota jos kerta ylettyypi meidän maahan,\nniin kyllä se meidän kyläänkin tulee, eikä silloin vihollinen meitä\narmahda.\n\n-- Henkemme tai vapautemme puolesta ei liene meidän tarvis mitään\npelätä -- Lauri lausui mahtavana kuin se joka aikoo saada loppusanan\nsanotuksi vaan hullumpi on kauppamme ja muiden rauhasain yritystemme\nlaita, joille saattaa kylläkin olla vahingoksi, jos aika rupeaa\nlevottomaksi käymään, ja samoin on tilustemme laita, jos veroja\nmäärätään lisää otettavaksi ja sota venyisi pitkälliseksi.\n\n-- Oikein puhuttu -- sanoi pastori -- olen samaa mieltä kuin Laurilan\nisäntä siinä kohden, että Herra kyllä armahtaa meitä, jottei\nsodan melske näille seuduin osunne, mutta sen se kyllä vaikuttaa,\nettä kallistuu meiltä hinnat, ja onhan tuota jo tuossakin Jumal'\nparatkoon! -- vastusta. Mutta -- virkkoi hän hilpeämmällä äänellä,\nkiitettyänsä ensin, ehkä herttaisemmallakin hymyllä kuin hänen oiva\nSaaransa olisi tarpeelliseksi katsonut, molempia nuoria emäntiä\nheidän tarjoomistaan suunmakeista, ja kääntyi Lauria puhuttelemaan:\n-- nuoret emäntämme ovat täällä panneet parastaan kestitäkseen meitä,\nmutta vielä en tiedä syytä minkätähden tänne on tultu toisiamme\ntapaamaan. Sillä vaikka tää Taivalkoskemme on niin kaunis, että\nkyllä vasite kannattaa tänne matkailla, ymmärrän hyvästi, että\ntämänpäiväiseen matkaamme on sen ohessa joku erityisempi syy.\n\nNuori Sakari herra, joka oli väsynyt \"littiin heittämiseen\", palasi\nsamassa rannasta ja kysäsi Elsa muorilta:\n\n-- No muori, mitenkä nyt on veikan laita?\n\n\"Turhanpäiväinen asia vain -- vastasi Lauri pastorin kysymykseen\n-- ja, kuten pastorin nuori poika jo näkyy tietävän, pyytäisimme\npastoria lausumaan mielensä muutamasta veikasta, ja vaikka asia ei\nolekaan epäiltävä, olisi kumminkin mukava, jos pastori suvaitsisi\nolla saapuvilla.\"\n\n-- Minkä päältä se veikka sitten oli? Selvittäkääpä minulle asia --\nkehotteli pastori hymysuin.\n\nLauri ilmotti nyt asian ja pastorin mielestä oli se perin lystikäs,\nvarsinkin Elsa muorin luonnetta hyvin sattuvasti kuvaava. Nauraen\nkääntyi hän vanhuksen puoleen ja sanoi, pilanpäiten sormellansa\nuhitellen:\n\n-- Atuu, kutti parahiksi teille, muori, kosk'ette tuon enempää luota\nsotilaisiimme! Siinä nyt näette, että vaikka musta pilvi pelättää,\nei se silti aina sada. Entäs Pekka, tekään kun ette sen parempaa\nkuninkaasta uskoneet! Sitäpä en olisi arvannut.\n\nPekka myhäili neuvottomana, iski veitikkamaisesti silmää Ellille ja\nvastata tokasi:\n\n-- Niin, tuota, ei sitä juuri niinkään tarkotettu, oli siinä vaan\ntoinenkin syy.\n\nKaksi veikkaa oli pantu, toinen Elsa muorin ja Pekan välillä,\ntoinen Pekan ja Ellin. Kohta kun oli sodasta varmat tiedot saatu,\noli Elsa muori ruvennut uskottelemaan itselleen ja muille kaikkia\nniitä monenlaisia turmioita, jotka nyt olivat odotettavissa; ja\nkun hän muutamanakin kertana tuosta asiasta taas oli lavealti\npuhellut, Pekka oli piloillaan kysynyt uskoiko hän tosiaan mitä\npelkäsi ja oliko niin vallan varma siitä, että uskaltaisi panna\nveikkaa. No, varmahan Elsa muori siitä oli ja intti, että vuodessa,\ntai kumminkin puolessatoista, jos sotaa kestäisi, olisi vihollinen\nmuka näillä seuduin, minkä Pekka tietysti kiisti tyhjäksi. Veikkaan\noli pantu neljä hopeatalaria. Samassa tilaisuudessa olivat muutkin\nJurvan perheen jäsenet vierailemassa Laurilassa, jolloin oli Elli\ntuohon sanonut: \"Olkoon, mutta uskaltaako Pekka lyödä vetoa siitä,\nettä meikäläiset voittavat ensi kahakassa?\" Ja tuota sanoessaan\noli hän ikäänkuin suostumusta vaatien kurottanut Pekalle pienen\npehmoisen kätösensä. Että kuningas perisi voiton ensi tappelussa\nja kukaties kaikissa muissakin, sitä ei Pekka epäillyt ensinkään,\nmutta vähät siitä, väittäen kivenkovaan vastaan, hän paikalla\nsuostui vedon lyöntiin, saadakseen vain puristaa Ellin kättä,\nsillä milläpä kurin hän muuten olisi sitä saanut! Sanotaanpa että\nveikanpanohalu muka ilmaisee Suomen kansan mielenlaadun, se kun niin\ntuiki yksipintaisesti aina kiistelee oman mielipiteensä oikeaksi.\nMutta tässä nyt ei ollut puhettakaan mistään tuonlaisesta syystä,\nvaan ainoastaan siitä, että Pekka halusi kouristaa somaa pehmoista\nkättä, sillä veikkaa kun pannaan, on ihan välttämätöntä vahvistaa se\nkädenpuristuksella, jolloin se on ikäänkuin sinetillä solmuun pantu,\nja sen tiesi Pekka kyllä.\n\nTähänkin veikkaan oli pantu 4 talaria -- varsin iso raha siihen\naikaan -- ja sen lisäksi tuli hävinneen ikäänkuin kohentaakseen\nkuninkaan arvoisuutta, josta hän oli huonoja ajatellut, maksaa\nveikka rahalla, joka on kuninkaan nimellä kruunattu. Tämä veikka\noli vahvistettava samaan aikaan kuin toinenkin. Nyt molemmat olivat\njoutuneet maksettaviksi, ja Elsa muori ja Pekka olivat hävinneet.\n\nKysymys oli nyt mihin tarkotukseen rahat olivat käytettävät.\n\"Köyhille\" oli pastori ehdotellut; vaan hyvä vuosi kun oli\nodotettavissa ja asianosaisilla sen ohessa tapana vuonna vuotuissaan\nlahjottaa määräraha vaivaisille, ei saanut ehdotus ehyttä kannatusta;\nja kun nuoren Sakari herran tuumaa, että viskattaisiin rahat\nTaivalkoskeen -- jolloin hän tinki itselleen luvan saada ainakin\nyhden heittää -- ei sitäkään hyväksytty, vaan se päinvastoin tuotti\nhänelle isällisen nuhteen: \"No, jo sinä olet jonkinlainen pojan\nhutilus, viskata rahoja koskeen, kyllä kai!\" ja muutkaan esitykset\nkun eivät saavuttaneet yleistä suostumusta, arveli vihdoin pastori:\n\"No niin, nyt keksin ainakin yhden keinon millä voisi käyttää ne\ntai oikeimmin olla käyttämättä, koska siltä näyttää, ett'ei haluta\npanna niitä mailmaa vaeltamaan. Koska Elsa muori yhä edelleen pysyy\nsiinä väitteessään, että viholliset tulevat tänne, ja yhtä jäykästi\nvielä uskottelee, että ne aikovat ryöstää kotimme ja kontumme --\njosta hänen todella sopisi maksaa vaikka kahdenkertaisesta -- niin\npantakoot rahat talteen, ja niin hyvään talteen, että viholliset,\nkun he muorin ennustuksen mukaan tulevat meitä paljaiksi panemaan,\neivät pysty löytämään niitä. Ja olkoot talteessaan, kunnes sota on\nloppunut, ja omistakoon aarteen sitten se, jonka kartanon viholliset\novat polttaneet, ja käyttäköön uuden kartanon rakennusrahaksi;\nsanalla sanoen, kätkekäämme ne maahan!\"\n\n-- Isä sen keksi, huroo! Pitkiä pellavia, hienoja hamppuja! huroo!\n-- huusi Sakari, jonka lapsekas mieli piti maahan kaivettua aarretta\nmahdottoman lystikkäänä tuumana.\n\nEikä yksistään poika, vaan kaikki muutkin pitivät tämän ehdotuksen\nhyvänä, varsinkin semmoisena kuin pastori oli sen sovittanut Elsa\nmuorin synkkiin aavistuksiin. Kelvoksi sen Elsa muori itsekin ja\najatteli mielessään: joka piilossa on se piilossa pysyy. Pekka, joka\ntarkasti tunsi kaikki paikat näillä mailla, takasi, että jos kelpo\npiiloon rahat ovat saatettavat, niin kyllä vaan hän tiesi paikan,\njosta ei löydä niitä itse pahuskaan, ellei ollut juonessa osallisena.\n\nMentiin nyt koreaksi maalattujen ajopelien luo, jotka olivat\npuolittain kääsien puolittain kurerirattaiden tapaiset ja joiden\nääressä seisoivat hyvällä ruokolla olleet hevoset kirjavine\nsuitsineen, välkkyvine päitsineen, ja alettiin ottaa käsille\nmukana tuodut rahat. Huomattiin nyt että Elsa muorin rahat olivat\nsamanlaiset kuin Pekankin: isoja, viiden naulan painoisia ja kahdesta\nhopeatalarista käypiä vaskiplootuja, joiden kussakin neljässä\nkulmassa oli Kaarlo XII:nnen nimileima. Maahan kaivettava koko summa\noli siis neljä kappaletta tuonlaista vaskiplootua tai yhteensä\nkahdeksan talaria hopeassa.\n\nPekka kulki edellä, muut joukkona jälessä. Kappaleen matkaa joelta,\nei täyttä virstaakaan, oli rahkasuo ja sen ympärillä tiheä metsä.\nTähän oli aarre kaivettava tai upotettava, sillä painamalla vain\nsai suohon uppoamaan jos minkälaisia kapineita. Pekka tarttui\nvaskiplootuihin ja pisti ne syrittäisin suohon ja painoi päälle\nkunnes niitä ei enää näkynyt, taaten ettei kukaan syrjäinen niitä\nsieltä \"sataan vuoteen\" löytäisi.\n\nElsa muori näytti miettiväiseltä, mutta Sakari hosui käsillään ilmaa,\nmumisten tolkuttomia sanoja, niinkuin oli kuullut poppamiesten\ntekevän kätkiessään aarteita maan poveen, toiset taas myhäellen\nkatselivat mokomaa menoa, iskien väliin silmää toisilleen,\nkunnes naurusuin ja naljaillen palattiin joentörmälle takaisin.\nKotvan kuluttua pistettiin hevoset valjaisiin ja koko seurue\nläksi Laurilaan, ja pitkään sitä vielä iloa piisasi muistellessa\npastorin mukavaa ehdotusta. Mutta Sakari vannoi lukeneensa niin\ntehokkaita loihtusanoja, ettei millään mokomin aarretta löydettäisi\n\"sataanviiteenkymmeneen vuoteen\" -- joka oli pisin aika ja ylin määrä\nhänen kaikissa laskuissaan. -- Saas nähdä nyt taitavako poppamies hän\noli.\n\n\n\n\nVI.\n\nSOTA JA SEN SEURAUKSET.\n\n\nSotaa yhä edelleen jonku aikaa käytiin, niinkuin alotettukin\noli, maamme äärien ulkopuolella. Mutta Kemijoen varrella asuvain\nystäviemme luottamus siihen, ettei se ehtisi heidän pohjoisiin\nseutuihinsa, alkoi vähitellen pettää. Tosin kyllä kuluivat tuon\npitkällisen sodan kymmenen ensi vuotta, suoranaisesti heidän\npaikkakuntaansa mitään vaikuttamatta; he vain kuulivat silloin noita\ntavallisia sekavia kulkupuheita, joista ei tiedä mistä tulevat\neikä kuka ne sepusti, ja aika-ajoin kirkossa luettavan kiitoksia\nvoitetuista tappeluista ja muista sodan tuottamista eduista,\nkiitoksia joissa ylistettiin sotajoukkojen Jumalaa siitä tavattomasta\nmenestyksestä, minkä hän oli suonut kuninkaalle ja valtakunnalle,\njonka ohessa kumminkin kulkupuheet hokivat vihollisten voittaneen\naloja maamme etelä- ja itä-osissa, polttaneen Porvoon kaupungin\nja vihdoin vallottaneen vahvasti varustetun Viipurin, sekä että\npäällystö oli kehno ja pelkurimainen. Mutta näitä puheita kun ei\nvirallisesti todeksi vahvistettu, pidettiin niitä, samoin kuin\nniitäkin huhuja, jotka vuosisata myöhemmin samanlaisten olosuhteitten\nvallitessa levisivät yli maiden ja mantereiden ja joista runoilia\nsanoo:\n\n    \"Jo huhu joutui seutuumme,\n    Se tuli etelästä,\n    Et häväisty on aseemme\n    Hoki, ja petoksesta\"\n\npaljaina utukuvina vain, jotka muka oli keksitty hetasuskoisten\npelotukseksi, tai ämmämäisinä loruina, joiden uskominen olisi ollut\nsama kuin valtakunnan uljaan sotaväen kaunaaminen, tahi niinkuin\nrunoilia sanoo:\n\n    \"Vaan miehet, minne saapuiki,\n    Sit' ylönkatseell' kohteli.\"\n\nMutta yht'äkkiä tuli silloin niinkuin ukkosen isku viesti vihollisten\nryöstöstä Kajaanin kaupungissa, ja se aikaansai tällä puolen\nsuurempaa kauhua kuin jos olisi kerrottu heidän polttaneen kaikki\nkaupungit maamme eteläosassa. Huomattiin nyt kerrassaan todeksi\nkaikki ne huhut, joita ei oltu kuuleviin korviin otettu. \"Ryssä\nKajaanissa\", se oli pohjolaisille yhtä hirmuinen sana kuin ennen\nmuinoin \"Hannibal Rooman portin takana\", ja tuossa paikassa nyt\ntuntui ikäänkuin olisi oltu keskellä palavan sodan.\n\nSyynä tähän mielialan muutokseen oli osaksi paikkakuntain keskenäinen\nläheisyys -- Kajaanista oli helppo päästä Ouluun, ja pöpö jos kerta\nOulussa oli, ei silloin puhetta naapurikuntienkaan turvallisuudesta\n-- ja varsinkin se turvallisuuden tunto äkkiä katosi, minkä\nhistorialliset olot olivat aikojen kuluessa juurruttaneet\nrannikkolaisten mieliin.\n\nToistasataan vuoteen ei ollut mikään vihollinen -- joka heidän\nmielestään oli yhtä kuin ei mikään ryssä -- käynyt näillä tienoin;\nja ylpeät kun meikäläiset olivat, kehuivat muka omaksi tai urheain\nesi-isien ansioksi tuota. Sen jälkeen kun he näet lakkaamattomilla\nryöstöretkillään Vienanmeren rannoilla viidentoista vuosisadan\nloppupuolella olivat ponnistelleet voimansa naapurivaltakuntalaisia\nvastaan, olivat naapurukset kahtapuolta tehneet semmoisen sopimuksen,\nettä toinen ei saisi toisen kotia tai kontua hätyyttää. Tätä\nsopimusta eivät hieroneet esivaltain lähettiläät, eikä sitä liioin\nasiakirjoihin eikä muihinkaan papereihin merkitty, mutta se oli\nkuitenkin paljon lujempi kuin konsanaan tuonlaiset viralliset\nasiakirjat, sillä se oli syvästi juurtunut kummankin liittokumppalin\nmieleen. Keskenäinen rauha oli pysytettävä, eikä kummankaan\ntarvinnut pelätä, että tapahtuisi niinkuin ennen, jolloin toisessa\nsilmänräpäyksessä saattoi olla tiluksellinen ja perheellinen mies,\nja yren aikaa vain, niin jo näki talonsa poroksi poltettuna ja\npere vankeuteen riistettynä tai omain silmäinsä helteessä maahan\nhakattuna. Hyvässä rauhassa sai peltojaan perata ja muita rauhallisia\ntoimiaan hoitaa, molemminpuolinen kaupankäynti vahvisti hyvän\nnaapurisovun, venäläiset toivat verkansa, huivinsa ja pikku kamansa\ntänne ja suomalaiset kulettivat talvella tavarakuormansa Venäjälle ja\nturvallisuus kasvoi kummallakin puolen.\n\nYhdellä iskulla oli nyt tämä loppunut, Kajaani oli vallotettu ja\nrajasovinto rikottu. Nyt oli taas ajateltava miten puolustaa omaa\nkotiansa. Sillä että viholliset tulisivat rannikolle asti, se ei\nollut yksistään mahdollinen, vaan aivan luultavakin. Tällä kertaa\nei kumminkaan siitä mitään kuulunut. Vuosi kului loppuunsa, toinen\nniinikään, ja alkoi jo turvalliselta taas tuntua. Tällä välin kyllä\nkerrottiin, että tsaari oli ottanut haltuunsa Helsingin, mutta sitten\nkerrottiin taas, että katala Lybecker oli pantu viralta pois ja\npäällikkötoimi uskottu Armfeltille, joka kohta oli urheasti tapellut\nryssää vastaan Pälkäneellä; ja olivathan kaikitenkin viholliset\nkaukana näiltä mailta.\n\nMutta uudelleen taas virisi pelko. Hoettiin, että viholliset\nolivat saapuneet Etelä-Pohjanmaalle, ja kohta sen jälkeen, että\nsotajoukkomme oli huonolla menestyksellä otellut heidän kanssaan\nIsossa-Kyrössä. Tämä tapahtui helmikuussa vuonna 1714, ja ennenkuin\ntämä vuosi oli loppuunsa kulunut, kurjuus oli leviävä yltympäri\nPohjanmaan. Kauan peräpohjolaiset olivat saaneet rauhassa elää, mutta\nsitä julmemmin vain oli sota kaikkine kauhuineen nyt kohtaava heitä.\n\nNeuvoskunta Tukholmassa oli sitä mieltä, että Armfelt vähälukuisine\njoukkoineen ei kykenisi muka puolustamaan maata. Antoi siitä syystä\nhänelle käskyn joukkoinensa peräytyä Ruotsiin. Tämän häpeällisen\nkäskyn Armfelt sai syyskuussa 1714, ja nurisevin mielin hän ryhtyi\nviipymättä noudattamaan sitä. Tästä Armfeltin peräytymisretkestä\npitäen alkoivat Pohjolassa kurjat olot, siitä lähtivät ne onnirikot\nkaikki, jotka sen kansa sai kärsiä. Osa armeiasta kuletettiin meritse\nUumajaan, mutta ratsuväki kulki pitkin rannikkoa Oulun, Iin, Kemin\nja Tornion kautta, ja sen kintereissä olivat viholliset, jotka jo\ntyöllä ja teolla ilmitoivat mitä tulevaisuudessa odotettavissa oli,\nkuten muuan sen aikuisten tapahtumain kertoja [Åbo Tidningissä 1776]\nlausuu: ruotsalaiset peräytyivät pohjoiseen päin ja venäläiset\nheidän kintereillään \"kuulumattomalla julmuudella hävittäen,\nrääkäten, polttaen ja autioksi pannen mitä heidän tiellensä sattui,\nerinomattain Raahen ja Oulun tienoilla ja sieltä ylöspäin. Tuleen,\nsurmaan ja valituksiin päättyi Pohjanmaan surkea voivotusvuosi.\"\n\nEi nyt enää tarvinnut ajatellakaan kenenkään voivan suojella kotiansa\nja kontuansa, sillä ryssäin, joiden julmuudesta mitä kummallisimpia\ntaruja kerrottiin, sanottiin yhtä armottomasti kohtelevan\nlinnottamattomia taloja ja turvattomia naisia kuin linnanmuureja\nja aseellisia miehiä. Suitsevia raunioita ja silvotuita ruumiita\nnäkyi kaikkialla, missä he olivat liikkuneet, joten historia syystä\nsanookin tästä sodasta, että se oli \"ihmisyyden ikuinen häpeäpilkku.\"\nTosi se, etteivät suomalaisetkaan puolestaan armahtaneet venäläisiä,\nvaan kiihottivat heitä yhä suurempaan julmuuteen kuuluisilla\nsissiretkillään, joilla hyvin taitavasti osasivat hätyyttää\nvihollis-sotaväen eri osastoja. Niinpä myös jotkut sissipäälliköt\njoutuivatkin hirmuisuutensa takia niin huonoon huutoon, että\nSuomen kansa vaivoin ruvenneekaan niitä puolustamaan, samoin kuin\nVenäjänkään kansa tuskin tunnustanee omaksi niitä murhatöitä, joihin\nsen sotaväestä yksityiset joukot tekivät itsensä syypäiksi. Yleensä\njos kumminkin vertailee molempain riehuntaa sodan aikana, niin\nkyllä siihen loppupäätökseen tulee, etteivät suomalaiset ikinä niin\nperin julmia olleet kuin eritoten kasakat, jotka olivatkin oikeita\nhirmukkaita. --\n\nLaurila, joka oli valtatien varrella, oli siis ennen muita vaarassa\njoutua vihollisten jalkoihin. Mutta Lauri oli toimen mies ja viisas\nsiihen lisäksi, ei hän ruvennut sitä hetkeä odottamaan, vaan\nkorjasi perheensä ja tavaransa vihollisten tieltä piilopaikkaan\nkaukaiseen korpeen. Mutta ennenkuin lähdemme heitä tapaamaan uudesta\nolinpaikastaan, tähystäkäämme vielä vähin historian oloja niiltä\najoin. Mitä Jurvaan tulee, niin se talo oli siksi kaukana jokea\nylöspäin, että arveltiin toistaiseksi siellä oltavan kutakuinkin\nhyvässä turvassa.\n\nVenäläiset, jotka, kuten Tornion raatihuoneen arkistossa säilytetyt\npaperit osottavat, 1714 vuoden kuluessa yhdeksästi olivat\nvallottaneet tämän kaupungin, palasivat jälleen 1716 vuoden alussa,\nvaan kaupunkilaiset kielsivät heitä \"kohteliaasti\" tulemasta,\nniinkuin sanat kuuluvat. Talonpojat kumminkaan eivät olleet yhtä\nkohteliaat. Arvelivat luultavasti, että liian taajaan käytiin heidän\nluonaan vierailemassa ja että mokomat vierailut alkoivat tuntua\nvarsin arveluttavilta. Heitä suututti yhtaikaa se, kun piti kesken\njättää rauhasat toimensa kaikki, ryssäin julmuus ja -- oman sotaväen\nsaamattomuus. Päättivät siis omin päin ryhtyä sotaan ja omin neuvoin\npuolustaa isänmaata.\n\nVaremmin jo tämän sodan kestäessä talonpojat olivat osottaneet, että\nheissä asui miesten mieli ja sankarein urhoollisuus. Joukottain\nolivat käyneet päällikköjen puheilla, tarjoutuen sotapalvelukseen,\nilmottivat rupeavansa vaikka omine muoninensakin, kunhan vain\nsaisivat tapella, mutta tapeltaman piti eikä alinomaan vain\nperäytyä. Ja varsinkin Armfelt kun saapui Pohjanmaalle, silloin\nvallan tuhosti tulvaili kansaa hänen luokseen. Niin omaa kuntoansa\ntajuavaiset ja todestaan halukkaat sodassa puolustamaan isänmaata\nja valtakuntaa he olivat, että, Armfelt kun empi ottamasta heitä\nriveihinsä, koska heihin ei muka olisi luottaminen -- niinkuin\noli käynyt Viipurilla, missä talonpojat hätäisyydessään palasivat\nkotiin ennenkuin Nieroth ennätti käyttää hyväkseen heidän\nsaapuvilla oloa -- olivat lähettiläät vastanneet, \"että ei niitä\nennen muinoinkaan vapaasukuisia solttuja ollut, mutta olivat he\nsilti osanneet luovuttaa ryssää luotaan, eikä ryssä suinkaan nyt\nollut niin ylhäiseksi tullut, ettei rehellinen talonpoika kelpaisi\najamaan häntä pakoon, ja sen saattoivat kehua, etteivät he mitään\nroskaväkeä olleet, vaan kansan ydin ja voima\" y.m.s. Seuraus olikin\nse, että tuolla täällä pitäjissä aseita jaeltiin talonpojille ja\nupseereja pantiin ohjaamaan heitä. Mutta ei piisannut tuliluikkuja\neikä upseereja kaikkialle, vaan useimmiten talonpojat saivat omin\nneuvoinsa miten parhaiten osasivat torjua tienoiltaan äkästä\nvierasta. He laittoivat murroksia metsään ja molemmin puolin tietä ja\nampuivat niiden takaa, mitkä sotapäälliköiltä saaduilla sota-aseilla\nmitkä tarkoilla ja kauas kantavilla hylkeenpyssyillänsä, viholliset\nmaahan tai estivät heidän elämöimistään; kevyeissä pienissä parvissa\nsuksilla hiihtäen ahdistivat vihollisia, erottelivat eri joukot\ntoisistaan, hakkasivat maahan jos tapasivat pääarmeiasta eronneita\nryhmiä j.m.s., mutta itse joutuivat verrattain harvoin tappiolle.\n\nViholliset kun nyt olivat paluuretkellä Torniosta, oli heillä vankka\nmurros vastassa Kaakamon metsässä, ja sen takana joukko Kemin ja\nTornion talonpoikia. Venäläiset yrittelivät päästäkseen murroksen\nläpi, vaan häätyivät suurella mieshukalla luopumaan yrityksestään\nja jäitse sivuuttamaan murrosta. Palasivatpa kyllä takaisin kahta\nsuurempana joukkona, mutta ei ollut heille siitä sen parempaa\napua, sillä lunta oli niin paksulti, että heidän paras joukkonsa,\njoka oli ratsuväkeä, ei päässyt vapaasti liikkumaan, jolla välin\nsuksijalkaiset talonpojat joka ilmansuunnalla heitä hätyytteli.\nHeidän oli siis peräytyminen, jätettyänsä vartiaväkeä murroksen\ntienoille. Mutta nämätkin pian karkotettiin samoin kuin ne hajanaiset\njoukot, jotka talven kuluessa tuontuostakin lähetettiin tänne pohjan\npuoleen.\n\nVenäläisen sotaväen päällikköjen tietoon tuli pian tuo Kemin\ntalonpoikien anteeksiantamaton julkeus muka, josta syystä sinne\nkesällä lähetettiin lukuisa vartiosto. Mutta talonpojat, jotka\nkyllä ymmärsivät, että heidän oli mahdoton väkevämpäänsä vastaan\nkesäsaikana mitään toimittaa, poistuivat siksi aikaa salomaihinsa\nja antoivat venäläisten tyhjillä kentillä meuhata. Mutta syksy kun\ntuli ja talvi, he liittyivät taas joukkoihin ja tekivät vihollisille\nmonenlaisia vaurioita. Tämä suututti venäläisiä, ja he päättivät\ntehdä kerrassaan lopun mokomasta ilkivaltaisuudesta. Koska siis\nsaivat kuulla, että talonpojat olivat avukseen saaneet kokonaisen\nkomennuskunnan varsinaista sotaväkeä, he lähettivät joulun tienoilla\nkasakkaparven ja rakuunajoukon Zerkasninoff kapteenin johtamina\nkarkottamaan tuon komennuskunnan ja siis ehkäsemään talonpoikien\nenemmät yritykset. Syntyi nyt tulinen tappelu, vaan vihdoin piti\nsotajoukkomme paeta, kun näet Boije eversti ja useat muut upseerit\njoutuivat vangeiksi. Mutta venäläiset jos luulivat sillä tuhonneensa\ntalonpojatkin, niin isosti erehtyivät, sillä, kun sotaväkemme oli\nvoitettu, talonpojat peräytyivät hiihtäen metsiin ja välttivät sillä\nkurin takaa-ajajiansa. Siellä vaanivat taas tilaisuutta, kunnes\npääsivät karkaamaan jonkun erikoisosakunnan kimppuun, ja niin tavoin\nedelleen jatkaen tekivät he vihollisille alinomaista kiusaa.\n\nVenäläisissä kiehui vihan vimma ja kostonhimo ja Pietari tsaari\nitse, jonka kuuluville oli tullut, että Kemin ja Pohjois-Pohjanmaan\ntalonpojat olivat tehneet ylen yksipintaista vastarintaa ja\nhakanneet maahan hänen parhaimmat joukkonsa, uhkasi kuolemalla ja\nkadotuksella niskottelevia talonpoikia, ja antoi ennen mainitulle\nrakuunakapteenille, Zerkasninoffille, hänen ollessaan kasakkain\npäällikkönä, käskyn \"Kemistä alkaen ryöstää pois kaikki lapset ja\nnuoren kansan, kumpaakin sukupuolta, surmata kaikki vanhat ja mustaan\nmultaan asti hävittää koko Pohjan puolen\". Onneksi toki tuota julmaa\nkäskyä ei voitu noudattaa, lunta kun oli niin paksulti sinä talvena\nsatanut, jotta kasakat eivät millään kurin kyenneet samoamaan metsiä\nja korpimaita, joissa asukkaat asuivat viheliäisissä pakopirteissään.\nMutta missä vain saivat käsiinsä jonkun ihmisen, niin auta armias!\n\"Ei liioin ketäkään\" -- kuten noiden aikojen jo ennen mainitut\naikakirjat kertoilevat -- \"tai ainakin ani harvaa aseella selvästi\nsurmattu, vielä mitä, ruoskimalla, polttamalla, paistamalla tai\nvenyttämällä heitä mitä surkeimmalla tavalla verkalleen kidutettiin\nhengiltä, ja semmoisellakin tavalla piinattiin kuoliaaksi, ettei\nsiveystunto salli sitä kaikkia mainita.\"\n\nEipä ole kumminkaan koskaan julmuus vienyt toivotuille perille, eikä\nhirmuteot hyviä aikaansaaneet, enintäin saattoivat varotuksista\nkäydä. Talonpojilla näet oli mielestänsä sitä suurempi syy yrittää\nkokonaan hävittämään mokomat väkivaltaiset vieraat, joita pitivät\npikemmin paholaisina kuin ihmisinä. Missä ikinä pystyivät, kostivat\nhe saattamalla surmaa ja häviötä vihollisten riveihin. Kasakat kun\nsiis Antinpäivän tienoilla v. 1716 saivat käskyn marssia pohjoiseen\nniin kauas kunnes saisivat luotettavat tiedot missä Suomen armeija\nmajaili, pääsivät he esteettömästi Kemille saakka, mutta siellä\ntalonpojat olivat taas vastassa heitä vartoilemassa. Nämä olivat,\ntällä kertaa erään Björkestén nimisen kapteenin johtamina, valtatien\nvarrelle tehneet murroksen ja \"vastaanottivat\" -- kuten kerrotaan\n\"siinä kasakat sillä vanhalla tunnetulla tavalla, jotta moni niistä\nunohti kokonaan paluumatkansa\".\n\nKun tsaarin korville tuli sanoma tästä uudesta mieshukasta, antoi hän\nuuden käskyn, ettei yksistään kaikki nuori kansa, vaan vanhemmatkin\nolivat surmattavat. Sen ohessa annettiin toinenkin käskykirja, joka\nsääsi, että joka manttaalilta oli otettava mies ja vaimo, n.s.\n\"pariskunnat\" [Åbo Tidn. 1789 N:o 51]. Tämä käsky ei kumminkaan\nollut tsaarin juonia, vaan Douglas kreivin, jonka tähden sitä ei\npidettykään esivallan käskynä, vaan yksityisenä, joillekuille\nsotajoukoille, luultavasti korkeamman päällikkökunnan siitä\ntietämättä, annettuna määräyksenä. Oli näet tarkotuksena viedä nuo\n\"parikunnat\" maaorjiksi Itämeren maakuntiin ja Venäjän sisämaihin.\nHyvällä jos lähtisivät matkaan, ei muka otettaisi kuin yksi parikunta\njoka manttaalilta, sanottiin. Mutta mokomia koettuaan, kuin tässä\nkerrottu on, eipä isosti käy kummasteleminen, ettei talonpoikien\ntehnyt mieli joukostaan valikoida noita vaadittuja parikuntia. Käskyä\nsiis ei missään toteltu. Väkivallallapa nyt ryhdyttiin ottamaan. Ja\nseuraus siitä oli, ettei pidetty väliä montako; kaikki otettiin joita\nsuinkin tavattiin, manttaalimäärästä vähät.\n\nJa nyt, kun olemme tutustuneet ulkonaisiin tapahtumiin Pohjanmaalla,\nlienee taas aika lähteä ystäviämme tavottelemaan. Niinkuin\njo mainittiin, oli Lauri, ennenkuin viholliset lähitienoille\nkerkesivätkään, ottaen ajasta vaari heittänyt kotinsa alttiiksi,\nkoska ymmärsi ennen pikaa kumminkin täytyvänsä se tehdä. Mukaansa\noli ottanut arvokkaimmat kalut ja minkä tarpeellisimmaksi katsoi.\nNiin ei ollut Jurvalaisten laita. Montakin kertaa Pekka oli vaatinut,\nettä jätettäisiin koti ja paettaisiin erämaahan, mutta Antti oli\naina pannut vastaan, osaksi syystä siitä, että Tervola oli niin\nsyrjässä, että viholliset tuskin tuota pikaa sinne tulisivat,\nvallankin koska seutu oli niin harvaan asuttu, ettei saaliinhimokaan\nheitä sinne houkuttelisi, osaksi senkin tähden kun ei tietty minne\nmennäkään, sillä mitäpä turvapaikkoja metsätkään kesäaikana olisi;\nentäs sitten mikä ämmämäisyys pötkiä pakoon ja päällepäätteeksi vielä\nmiten haikeaa hyvästä, lämpöisestä kodistaan lähteä asumaan metsään\nviheliäiseen hökkeliin. Kukapa silloin, kun miehet olisivat toisaalla\npuolustamassa isänmaata vihollisten hyökkäyksiltä, suojelisi\nturvattomat naiset, jott'eivät joutuisi kuleksivien vihollisten tai\npetojen saaliiksi? Pekka, joka ei suinkaan halunnut jänispöksyn\nmainetta, suostui mielellään, mutta oli kumminkin siksi varova,\nettä syrjäisessä paikassa kätki maahan kaikki rahat ja arvokalut,\nniin omansa kuin Antin ja Ellinkin, jotka olivat siihen suostuneet.\nMuuten asuttiin Jurvalla niinkuin ennenkin, ja kahteen ensi vuoteen\nvihollisten täällä-oloajasta sen asukkaat olivatkin saaneet olla\naivan hyvässä rauhassa, kunnes vihdoin -- muutamana iltapäivänä\nelokuun alussa 1716 -- Pekka tulee juosta läähöttäen pitkin\njoentörmää, jo kaukaa huutaen:\n\n-- Jo tulee vihollinen! jo, jo tulee! paetkaa! Antti! Elli! Paetkaa!\n--\n\nHätinä olivat päässeet kartanon näkyvistä kun jo kasakkalauma\nratsujen selässä karkaa joenrantaa pitkin. Pakolaiset pääsivät\nmetsään, mutta kasakat olivat heidän kintereillään; ja vaivoin\nolisivat he päässeet näistä erilleen, elleivät olisi keksineet\npiilopaikan, johon pääsivät puikahtamaan kasakkain havaitsematta. He\nolivat näet metsemmäs päästyään saapuneet Viianvaaran ylänteelle,\njonka kupeella oli jonkun entisen lammikon tekemä 15 syllän pituinen\nja 5 syllän levyinen koverrus. Tämän syvennyksen yli oli kaatunut\njoitakuita puita, jotka oksinensa peittivät sen yläpuolen. Tähän\npakolaiset turvautuivat, ja Pekka oli kiivan kaavan kerennyt hamuta\nkokoon muutamia pölkkyjä ja risuja, joita riipin raapin, niinkuin\nmyrskyn kaatamina muka, heitteli piilopaikan suulle, ja itse hän oli\nryöminyt sinne, ennenkuin kasakat jo saapuivat paikalle, noituen ja\npauhaten pakolaisia, jotka niin äkkiä olivat kadonneet.\n\n-- Itse ilmako niitä nieli vai maahanko vajosivat, nuo kirotut\nsala-ampujat? huusi joku joukosta.\n\n-- Ehkäpä vajosivat, mutta niellyt ei heitä vielä kukaan ole,\nvaikka itse häijy henki käypi nurkissa nuuskimassa -- mutisi Pekka\nrisuriitan alta, jossa kyykyssä makasi.\n\nHän oli niitä luonteita, joita uhkaava vaara rohkaisuttaa ja tekee\nmiltei naljakkaiksi.\n\nOttakoon pyhä äitimme selkoa siitä mihin nuo koirat katosivat --\nmurisi toinen -- vaan mikäs tässä?\n\nHän oli koverruksen toisessa päässä ja alkoi reviskellä pois risuja.\nToinenkin tuli hänelle avuksi. Pakolaiset luulivat, että heitä oli\nkeksitty ja että jo olisivat kuoleman omia. Mutta onneksi kimalteli\nvettä kuopan pohjalla senpuolisessa päässä, jonka johdosta toinen\nkasakka rupesi toiselle tuumailemaan:\n\n-- Totta maar, nuo ovat yksiä hiiden penikoita...\n\n-- Kiitos kunniasta, siitä saat luodin kalloosi, kunhan tästä\nväljemmille vesille päästään -- mökisi Pekka.\n\n--... Eiväthän toki vedessä voi piiloutua, sammakot mokomissa\nlätäköissä loikottelevat.\n\n-- Petyitpä! -- jupisi Pekka.\n\n-- Totisesti -- siihen toinen kasakka -- menehtykööt nyt miekkoiset\nmetsään, mutta palatkaamme me takaisin heidän harakanpesäänsä.\n\n-- Kuules kelvottomia, miten julkeavat kotiamme soimata! kähisi Antti\nvihan vimmassa Pekalle korvan juureen. Ja ellei Elliä olisi ollut\nheidän mukanaan kuopassa, olisi helposti voinut käydä niin, että hän\nolisi hyökännyt sieltä ulos ja sapelillaan aika lailla mukiloinut\nheitä.\n\n-- Oikein, jääkööt sinne ne siepposissit metsän petojen saaliiksi --\nvastasi toinen -- mutta lähtekäämme me nuuskimaan noiden kerjäläisten\nkomeroita, entäpä sieltä löytäisi jotakin metsänriistaa tai muuta\nhyvää säkkiinsä, sillä minua jo kelpo lailla hiukasee.\n\n-- Jopa, jos vain siellä metsänriistaa käsille saadaan, niin\nnäppärästi sen kärvennämme nuotiovalkealla, johon poltoksiksi kelpaa\nheidän oma kyysänsä.\n\nAntti puri hammasta ja puisti kalpaansa.\n\n-- Aikovat polttaa kotimme, kuulitteko -- tärisi hänen huuliltaan.\n\n-- Ja kukaties kuivalle kurkullemmekin löydämme jotakin kastikkeeksi\n-- taas toinen ääni.\n\n-- Kun on katti kaukana, rotta pöydän päässä rehentelee, tuumaili\ntuohon Pekka.\n\nVielä hetkisen pakistettuaan keskenään kasakat poistuivat Jurvalle\nkäsin. Mitään ääntä kun ei enää kuulunut, nousi kuopasta ensin\nPekka, varovasti tähystäen seutua ympärillään. Ei näkynyt ketään.\nToisetkin kömpivät nyt piilopaikastaan ja lähdettiin vitkastelematta\nerämaahan päin samoamaan, sillä huomiseen asti ei uskallettu talon\nläheisyydessä viipyä.\n\nSitä koverrusta, joka oli heillä piilopaikkana ollut, sanottiin\n\"Jatulin haudaksi\", ja yleisenä luulona oli, että siihen oli\njättiläinen haudattu.\n\nOli siis nyt Jurvankin perhe kodittomana, ja lieneeköpä kukaan siihen\naikaan uskaltanut pistäytyäkään kodissaan jos semmoista olisikin\nollut. Vuonna 1715 oli jo pastorikin lähtenyt pakoon. Yhteiskunnan,\ntuon monimutkaisen koneiston, kaikki siteet olivat silloin katkenneet.\n\n\n\n\nVII.\n\nLAURILAN PERHE.\n\n\nEdellä mainitusta Björkestén'in johtamasta ottelusta oli kulunut\npari kuukautta. Douglas'in antama käsky pariskuntain otosta oli\ntullut kansalle tiedoksi. Talonpojat olivat vihan vimmoissaan\ntuosta keksinnöstä. \"Oliko maassa liian paljon väkeä ennestään --\ntuumailivat -- jotta piti vieläkin vähennettämän? Ja siitäkö syystä,\nettä ryssät tsaarin käskystä jo olivat hakanneet maahan kaikki\nvanhukset ja maasta vieneet kaikki lapset ja nuorison, siitäkö syystä\noli vielä luovuttava yhteiskunnan ytimestäkin, keski-ikäisistä,\nmiehistä ja vaimoista, jotta yhä vaikeammaksi kävisi sitte maan\nkansottaminen jälleen? Ja mistä syystä tuo kaikki? Muutaman kurjan\nluopion, Douglas kreivin oikun noudattamiseksiko vain? Sillä halki\nrauhattomuuksien hyörinänkin ja mielten katkeruuden oli kumminkin\nse todenmukainen tieto levinnyt, että tsaarin käskystä tuo otto ei\ntapahtunut, vaan mainitun kreivin. Heidänkö piti riistää utu-köyhältä\nisänmaalta sen viimeinenkin tarmo, noudattaakseen vain muukalaisten\nmielihaluja ja nuuttaruoskan ajamina tehdäkseen orjantyötä? Heidänkö\npiti siellä vaimoinsa nähden kärsiä kovin nöyryytys, minkä vapaa\nmies voipi kärsiä, se näet: järjettömän luontokappaleen tavoin tulla\nruoskituksi, joten lisäksi vielä ne harvat, jotka enää kotimaassa\neläisivät, saisivat sanoa heitä pelkureiksi ja kataloiksi raukoiksi\njotka eivät osanneet mieluummin kuolemaa silmästä sisään katsoen\nvapaina miehinä ja miekka kädessä sotatantereelle kaatua, kuin\nalistua viheliäiseen orjantyöhön? Ehei! Semmoiseen he eivät rupea,\nennen toki kuolevat.\"\n\nTähän tuumaan kaikki suostuivat, eikä kukaan hyvällä mennyt. Tämä\nniskotteleminen ärsytti vihollisia uuteen raivoon, ja he päättivät\nväkivallalla ottaa mitä ei suosiolla annettaisi.\n\nJo kerrottiin pitäjässä että joukko kasakoita ja rakuunoita oli\ntulossa toimeenpanemaan tsaarin käskyä. Talonpojat kokoutuivat\nkiireen kautta, sukset jalassa ja hylkeenpyssyt selässä, valmiina\nminkä kykenivät ehkäisemään vihollisten aikeita.\n\nTällä kertaa asianhaarat eivät kumminkaan olleet heille suotuisat.\nOlemme maininneet, että tsaarin käskyjen noudattamista edellisenä\nvuotena suuresti hankaloitti paksu lumi, joka esti kasakat pääsemästä\nmuualle kuin teitten varsilla oleviin asuntoihin, vaan nämä olivat\narvattavasti suurimmaksi osaksi autiot. Mutta tänä vuonna oli\nsatanut niukasti lunta, ja talonpojat pelkäsivät pahasti, että\nkasakat ryntäisivät sydänmaihin, pakkanen kun oli pannut suot ja\nrämeet kulkukuntoon. Muuhun siis eivät saattaneet nyt turvautua kuin\nurhoollisuuteensa ja menestymiseensä sekä siihen että suojat, joissa\nlapset ja vaimot asuskelivat, olivat niin etäällä.\n\nMuutamana helmikuun loppupäivänä vuonna 1717 nähtiin erämaassa\nKemijoen itäpuolella yksinäinen hiihtäjä. Ketteränä kuin luistella\npakkasyön panemalla jäällä kiiti suksimies yli kinosten. Sivakallaan\nlykkäsi hän ripein askelin eteenpäin, ruumiinsa painolla paraiten\nlylyyn luottaen ja sompasauvoilla ahkerasti pannen uutta vauhtia.\nSelässä oli hänellä olkahihnaan kiinnitetty pitkä hylkeenpyssy, johon\noli nauhalla sidottu pitkä kalpa, jonka varsinainen paikka nähtävästi\non ollut kupeella tuossa valkoisessa leveässä vasikannahka-remelissä,\njoka oikealla olalla letkuu, vaikka sitä nyt on pyssyn kannattimeen\npantu, jottei hiihtäjän liikkeitä hankaloittaisi. Siihen vielä\nlisäksi roikkui oikealla kylellä hylkeennahkainen laukku, alkuaan\ntehty metsästysmatkoja varten, mutta nyt säilytettiin siinä patruunia\nja muita ampumavaroja. Miehen pukuna on lyhyet lammasnahkaturkit,\nharmaat housut ja korkeavartiset saappaat, kädessä poronnahkaiset\nkinttaat ja päässä karhunnahalla päärmätty lakki.\n\nHiihtäjä katsahtaa usein taaksensa, jouduttaen sen ohessa matkaansa\nminkä suinkin kykenee. Hänen levottomista kasvoistaan ja liikkeistään\npäättäen, pyrkii hän jotakuta takaa-ajajaa pakoon.\n\nNiin onkin asianlaita. Kahakassa on, kuten sanottu, oltu. Talonpojat\nolivat yhtyneet ja metsän suojassa molemmilta puolin tietä rynnänneet\nkasakkain ja rakuunain kimppuun, jotka tulivat nyt väkisin muka\nviemään pois otettaviksi määrätyt parikunnat. Mutta tällä kertaa\nolikin onni selin talonpoikiin. Lumi kun ei nyt estänyt vihollisten\nliikkeitä, kiertelivät metsän kautta ja piirittivät talonpoikia.\nNämä puollustivat itseänsä urhoollisesti, mutta huomasivat pian oman\njoukkonsa heikkoutta, ja senkin kun ymmärsivät ettei siitä mitään\napua jos näin antautuisivat maahan hakattaviksi, jättäen erämaassa\npiiloutuvat omaisensa oman onnensa varaan, luopuivat he vihollisten\nvastustamisesta ja hajausivat salomaihin.\n\nMutta kasakatpa olivat saaneet käskyn ajaa pakolaisia takaa ja etsiä\nheidän piilopaikkansa. Näiden alta nyt hiihtäjä suori tiehensä.\n\nTarkemmin jos tarkastelemme hiihtäjän kasvoja, huomaamme, ettei nuo\nmeille outoja olekaan, ja tuo muhkea pukukin ilmottaa meille, että\nsen omistaja on ennen niin varakkaan, nyt rauniona olevan Laurilan\ntalon isäntä.\n\nHänen tuossa erämaita hiihtäessään, oikealle ja vasemmalle\nkäännyskellessään ja mutkia jos jonkinlaisia tehdessään,\neksyttääkseen takaa-ajajansa, katselkaamme mitä viime aikojen\nsurulliset vaiheet olivat hänen kohdalleen vaikuttaneet.\n\nKuusitoista vuotta on nyt kulunut siitä kun viimeksi hänet näimme.\nHän on nyt parhaimmassa miehuudeniässään. Hänen isot rehelliset\nsilmänsä katselevat maailmaa vielä pelkäämättömämmin nyt kuin ennen\nja silloiset monenmoiset vaarat ovat, laihduttaen hänen kasvojensa\nennen täyteläistä alipuolta, tehneet ne vakavamman näköisiksi. Hänen\nkäytöksensäkin ja koko laatunsa, joka ennen oli ollut huoleton ja\nvaraansa pitämätön, oli nyt käynyt jyrkkämuotoisemmaksi, joten hän\nnäytti olevan aina valmis ja varuillaan niinkuin ainakin vaaran\nhetkessä. Mutta muuten oli hän päinvastoin, kuin olisi sopinut luulla\nsilloisten surkeiden aikojen vaikuttavan, käynyt iloisemmaksi ja\nreippaammaksi.\n\nNäin näet kehittyi tämä hänen luonteenominaisuutensa. Rauhan\naikana oli hän ollut toimellinen talonpoika ja, kuten kemiläisestä\nyleensä sanotaan, ovela kauppamies. Vireys, jota nämä toimet\nkysyivät, olikin hänelle ominainen. Muuta hän ei pyytänyt kuin\nsaadakseen olla toimessa ja yritellä uusia. Sota kun läheni näitä\nseutuja ja keskeytti hänen tavalliset toimensa, tuotti se samassa\nhänelle uudet mukanaan. Perheensä hän toimitti turvapaikkaan,\nmutta siksi oli hänen rinnassaan kunniantuntoa, hänen mielessään\nvapaudenharrastusta ja hänen luonnossaan toimintahalua, ettei hän\nviihtynyt pakopirtissä erämaassa itse istumassa -- vaikkapa sorean\nSanninsakin seurassa -- vaan tahtoi näyttää vihollisille, että tässä\nmaassa asui miehiä, jotka eivät olleet harjautuneet sietämään, että\nkutsumattomat vieraat rankaisematta teuhaavat heidän taloissaan\nja tallaavat heidän vainioitansa. Hänen luontonsa vaati rupeamaan\nmitä kiihkeimmäksi sissiksi, jonka ohessa hänen uskaliaisuutensa,\nnerokkaisuutensa ja toisinaan melkein vallaton vikevyytensä teki sen,\nettä muut talonpojat pitivät häntä suuressa arvossa ja kahakoissa\nvihollisia vastaan usein alistuivat hänen johdettavikseen. Ja vaikka\njaloja vaikuttimia ei suinkaan puuttunut häneltä, vaan päinvastoin\nne ne olivat jotka vaativat häntä rupeamaan tähän hävityssotaan,\nniin kumminkin, kun alku kerta oli tehty ja hän sodan tuoksinaan\njoutunut, rakasti hän sotaa semmoisenaan pianpa yhtä paljon kuin sitä\ntarkotusta, jonka takia sotaa käytiin. Siitäpä syystä hän liikkui\nniin vapaasti ja nokkelasti vaarankin hetkessä ja oli huoleton\nkuolemankin uhatessa.\n\nMutta hänen tuossa soita ja rämeitä kiitäessään, puroja ja kankaita\nkavutessaan, ei mittailtukaan enää voimia, ei kysytty kumpi voittaa;\nsiinä väijyi tinkimätön kuolema sekä häntä että hänen erämaan\nsuojassa olevaa perhettään, jos viholliset sinne saakka osuisivat.\nSitä hän ei kuitenkaan totena pitänyt, sillä olihan piilopirtti siksi\nkaukana, aina Kivalovuoren etäisillä rinteillä ja olihan tiekin sinne\nhalki autioiden niin eksyttävä, ettei harjaantuneenkaan aina ollut\nhelppo osata.\n\nHän oli kulkenut Akkunuksen putaan rantoja koillista kohti, kunnes\nsaapui sakeaan metsään, jossa kääntyi itään päin kierrellen puita\nja kantoja. Metsän toisessa päässä oli avara aapa, jonka lumen\npeittämäin mättäiden valkopäät johtivat mieleen muinaisajan kuhmuisia\nkilpiä. Aavan takana oli taas yhä tiheämpi metsä, ja sen toisella\npuolen alkoi maa kohota. Kunhan tätä aavaa vain saisi kunnialla\nsuorituksi, jottei takaa-ajaja tapaisi, niin sitten ei hätääkään,\nsillä jos kohta viholliset seuraisivatkin hänen jälkiänsä, niin\ntuon taajan metsän läpi eivät millään kurin hevosinensa pääsisi,\nvaan heidän olisi pakko kiertää, ja samassa myös eksyisivät hänen\njälistään.\n\nMetsän rinteelle päästyään hän katsahti taaksensa ja kuunteli\ntuokion aikaa. Jo kuului kaukaa hevosten kavioiden kopse ja toisiaan\nkehottelevia ihmisten ääniä. Siunaaman hetki seisoi hän siinä empien,\nseuraavana kiiti jo linnun lailla yli laajan lumikentän.\n\nTakaa-ajajat jos nyt olisivat hänet nähneet, olisi hän arvelematta\nollut kuoleman omana, suojaamattomana kun oli tuolla avaralla,\nmetsättömällä vuomalla. Mutta Lauri oli laskenut oikein. Hän\nkerkesi toisella puolen olevaan metsään ja puikahti sievästi sen\npimentoloihin. \"No Jumalan kiitos, nyt olen turvassa -- hän huoahti\nitsekseen -- tänne eivät hevin pääse. Kaksijalkainen ihminen on\ntoki ketterämpi kuin nelijalkainen kasakan koni. Tekisipä mieleni\ntäältä lähettää luoti jonkun parrakkaan veijarin pääkonttiin... Ei\nsentään, parempi on että riennän vaimoni ja lasteni luo.\" Taas hän\nsuori matkaan metsäistä ylänköä kohti, joka tuossa alkoi kohota,\nja saapuikin ennen pitkää sen harjalle. Niinkuin oli arvannut,\noli maa täällä aivan lumetonta, hieno jääkalvo vain katteena. Hän\npäästi sukset jalastaan, sitoi ne yhteen ja heitti olalle sekä\nlähti juoksemaan pitkin ylännettä, jossa ei hänen jälkiään näkynyt\nensinkään.\n\nKasakat olivat kulkeneet suksenlatuja myöten aavan poikki metsään.\nMutta edemmäs eivät päässeet. Lauri kuuli selvästi miten he melusivat\nja sadattelivat, kun tie heiltä näin nousi pystyyn. Lähtivät siis\nmetsän rinnettä kulkemaan, saapuivat purolle ja lähtivät sitä myöten\nnyt jäitse samoamaan. Tuotapa juuri oli Lauri toivonutkin. Sitä\nsuuntaa kulkien joutuisivat peräti eksyksiin. Tuskin oli hän siis\ntuota huomannut ennenkuin pysähtyi, laski suksensa maahan, pisti\njalat varpaallisiin ja suorihe matkaan taas ylänteen kuvetta alas,\ntehden siten äkkijyrkän polven entiseen matkasuuntaansa, joten nyt\ntuli kulkemaan peräti toisanne päin kuin kasakat.\n\n-- Jo vainen -- puheli hän mielihyvillään partaansa -- vai sinne päin\nherrojen matka pitää; peikkojen haltuun vain! Mutta, suoraan sanoen,\npäin hassulaa nyt menneekin teidän meininkinne, ja elleivät pojat\ntuolla yläällä nuku, niin toimittavat teille punaiset lakit. Hyvästi\njääkäät, miekkoset.\n\nJa niin laski hän kuvetta alas vilistämään, myötämäkeä toisensa\nperästä, kunnes saapui tasangolle, jossa oli vuoroin metsiä, rämeitä\nja kangasmaita ja jonka toiselta puolen jo näkyi Kivalovuoren\nmuutamat huiput. Siellä hänen perheensä asui.\n\nHänen tuossa ponnistellessaan avaran tasangon poikki, jota taivalta\nkestää vielä kaksi tuntia, kiiruhtakaamme hänen edelleen katsomaan\nmiten ennen varakkaan Laurilan väki nyt tulee aikaan.\n\nMetsän helmassa Kivalovuoren juurella oli hakattu pieni aukeama,\njohon pirtti oli rakennettu. Ei tämä pirtti kyllä ollut milläkään\nerinomaisella huolella tehty, sillä seinät eivät olleet veistetyt\neivätkä salvoimet tasaisiksi sahatut, saatikka katto kaunistettu,\njonka alta toinen hirrenpää lykkäysi toistaan ulommas. Mutta\npiilopirtiksi oli se kumminkin, varsinkin sisäpuolelta katsottuna,\noikein muhkea ja tavattoman hyvästi varustettu. Akkunakin oli siellä\n-- aivan kuulumatonta ylellisyyttä; muilla kaikilla näet siihen\naikaan oli vain akkunareijät, joita kävi sulkeminen tai avaaminen\nkahta puupienaa myöten lykättävällä lautaluukulla. Olipa oikea\nsavutorvella varustettu takkakin, jonka piippua piisasi kappaleen\nmatkaa katon yläpuolelle; muissa piilopirteissä vanhaan tapaan oli\nkiukaat vain, joista savu reppänän kautta nousi taivaalle. Sen ohessa\ntämä pirtti oli muita tilavampi ja tavaraa oli siinä kaikenlaista\nmitä talossa tarvitaan, joten sen asujamet eivät olleet oikeastaan\nmuuta vailla kuin turvallisuutta. Seinässä lähellä takkaa välkkyi\nkirkkaaksi kihnutettuja vaski-, läkki- ja tina-astioita ja hyllyillä\noli kehlot ja haarikat.\n\nRahit oli pirtissä niin pitkälti kuin seiniä piisasi, paitsi\ntakan-peräisellä seinällä, jossa oli päällettäisin rakennetut\nseinäsängyt. Komeat oli niissä porontaljat, kuohkeat kaatut ja\nvalkoiset hurstit ilmi osottamassa sekä perheen entistä varallisuutta\nettä siisteyttä, heidän piilopirtissäkin asuessaan. Vieraita kun\nheille tuli, muita onnen hylkäämiä pakolaisia -- joka tiheäänkin\ntapahtui -- tehtiin niille sija rahille ja pidettiin muutenkin hyvänä\nkaikinpuolin, sillä sen tiesi sekä Sanni että Elsa muori, että\nvieraanvaraisuus on vanha, suomalainen hyvä-tapa.\n\nTämmöisenään jo jos tätä piilopirttiä vertaili muiden pakolaisten\npirtteihin, joihin ei oltu tarpeellisimpiakaan kaluja kaikkiin voitu\nhankkia, saattoi sanoa siellä melkein ylöllisesti elettävän, mutta\noli siinä sittenkin vielä kaiken muun hyvän päällisenä muuatta hyvää,\njoka ei ollutkaan joka miehen otettavissa siihen aikaan. Pirtin\nyhdellä ulkopuolisella seinällä oli näet vaja, jossa kaksi lehmää.\nTämä oli harvinaista hyvää siihen aikaan, kun kaikki karja oli mennyt\nystävien ja vihollisten muonaksi. Niin lujassa oli silloin elukat,\nettä kerrotaan monen kulkeneen aina Savoon asti saadakseen hiehon tai\nmullikan, eikä ollut sittenkään mistään hinnasta saada. Mutta Elsa\nmuori oli Laurin piilopirtille nuo kaksi lehmää hankkinut.\n\nNäin oli siis talo mitä elämäntarpeisiin tulee niin hyvästi\nvarustettu, kuin silloiset olot suinkin myönsivät. Katsokaamme nyt\nmiten oli asujainten laita.\n\nNäinä kuutenatoista vuotena oli perhe lisäynyt viidellä hengellä,\nSannin Laurille tekemillä lapsilla. Terveitä ja reheviä olivat he\nkuin voikukat, jotka ennen kasvoivat Laurilan pellonpientareilla.\nVanhin joukossa oli kolmentoistavuotias tyttö, sitten oli kymmenen\nvuoden vanha poika, hänen jälkeensä kaksi tyttöä, joista toinen\nkuusi-, toinen viisivuotias ja nuorin oli kolme kesää täyttänyt\npiritsa. Vanhimmasta tytöstä oli tehty Sanni ja vanhimmasta pojasta\nLauri, niinkuin äiti ja isä, eipähän ilman. Oli Elsa muorillakin\nkaimansa, nuorin tyttö näet. Ja liekö nyt ollut siitä syystä\nvai senkö vuoksi että hän enite tuli Sanniin, se vain että Elsa\nmuorin paras lempukka hän oli. -- Vanhentunut oli Elsa muori itse.\nKuusitoista vuotta on ihmisen iässä pitkä matka. Ja kuusitoista\nviidenkymmenen lisäksi viepi jo iän iltapuoleen. Vauras oli kumminkin\nElsa muori ikäänsä, eivätkä olleetkaan ruumiin voimat suuresti\nkuluneet, mutta sielun. Tämän oli vaikuttanut enemmän sen aikuiset\nrauhattomuudet kuin ikä; jonka tähden Sannikin mielessään oli tehnyt\nsen huomion, että viime kuluneina kolmena vuotena, jolloin sota\noli niillä tienoin raivonnut, Elsa muori oli enemmän vanhentunut\nkuin kahteenkymmeneen sitä ennen. Tähän oli näet enemmän syynä\nElsa muorin luulo ja luonnon laatu, kuin mikään hänen kohdalleen\nsattunut ulkonainen paha. Hänen suunnaton sodankauhunsa oli nyt\nsaanut todellisen aiheen ja aikaansai mullistuksen koko hänen\nhavainto-tavassaan. Ennen hän älynsä ohjaamana oli arvostellut\nasioita selvästi semmoisinaan kuin ne olivat; nyt hän ei huomannut\nkuin levottomuutta ja hämmennystä kaikkialla. Sotahan nyt oli s.o.\njoku erinomainen, kadotuksenalainen tila, jossa ihmiset hävittävät\ntoisensa kuin metsän pedot, ryöstävät, surmaavat ja polttavat, jossa\nviha ja kosto väijyvät saalista ja vainoovat sitä uutterammin kuin\nvaivattu omatunto, missä hornan kaikki hirmuhenget ovat lasketut\nvalloilleen, varustettuina mestarinsa määräämättömällä valtuulla\nharjottaa pimeydentöitä. Sota, sehän oli sama kuin olevien olojen\nhävitys, siveyden ja hyveitten samaksi tallaaminen, ja vähältä\npiti ettei ollut sama kuin maailman loppu. Oli Elsa muorikin\najatellut valtiota, semmoista ihanaa mallikelpoista kuin sen hänen\nmielestään pitäisi olla, ja se oli sen näköinen juuri kuin on rauha,\nturvallisuus ja hyvä sopu kaikkein ihmisten kesken. Tämä hänen\nihannekuvansa oli nyt rusentunut ja sirpaleet olivat pirisseet hänen\nympärilleen ja milteipä pilalle panneet häneltä kaiken uskonsa siihen\nmikä on hyvää. Yksi asia oli vielä olemassa, jonka tähden hän halusi\nelää. Se oli rakkaus lapsiin ja lastenlapsiin.\n\nRahilla istui Elsa muori ja kutoi sukkaa. Totisemmaksi oli hän\nkäynyt eikä jutellut niin mielellään nyt kuin ennen. Kutimestaan\nhän katsahti usein lasten puoleen, jotka kolmin istuivat puhtaalla\npirtin permannolla ilakoiden kissanpojan kanssa, joka notkeana ja\nnopsajalkaisena pyöri heidän ympärillään. Elsa muorin rinnalla istui\ntoinenkin elävä olento tarkkaavaisena katsellen nuorison elkeitä.\nSe oli kunnianarvoinen emäkissa. Ihaillen tähysteli se poikansa\nnuorteita liikkeitä, ummisteli toisinaan tyytyväisenä silmänsä,\nhyrräsi hyvällä mielin ja taas tirkisteli poikaansa.\n\n-- Saas nähdä koska Lauri tulee -- puheli Elsa muori Sannille\n-- kaksi vuorokautta on hän nyt ollut pois. Mutta entäpä hän\nei tulekaan enää; onhan niitä niin paljon muitakin, jotka tänä\nkauhistuksen-aikana ovat muuttaneet ikimajoihin.\n\n-- Olette, äiti, niin halukas nyt arvaamaan paljaita pahoja\ntapahtuvaksi -- Sanni vastasi. -- Vaan minä olen aivan varma siitä\nja tunnen sen hengessä, että Lauri tulee; sillä ei hän ole kaatunut,\non hän siksi urhakka ja varansa pitävä. Ja tietäähän hän sen, että\nelävänä me hänet tarvitsemme emmekä kuolleena. Siispä hän kyllä\npuolensa pitää.\n\nSanni lausui tämän niin tyvenellä mielellä kuin ainakin se joka\ntietää mitä puhuu. Hänen luonteessaan ei ollut vierivä aika mitään\nnimenomaista muutosta aikaansaanut, oli vain selvemmäksi vielä\nkehittänyt tuon hänelle omituisen mielen alttiuden. Ulkonaiset olot\nkun olivat rauhattomat ja myrskysät, tunsi hän tarvitsevansa sielunsa\nkoko alttiudella turvautua johonkuhun toiseen, ja tämä toinen oli\nkuin olikin Lauri. Mitä huoli hän muun mailman menosta, kunhan vain\nhänellä oli Laurinsa. Heleimmin paistoi hänestä aurinko siellä missä\nLauri oli. Korpi tai rotko, sota tai kuolema, sama se, hän osasi\ntorjua metsän pedot ja häätää uhkaavat hävitykset, sillä hänhän oli\nLauri! Olivathan lapset katon alla ja hengen elatuksensa heillä oli,\nyhtähän se sitten oli missä asuttiin, kunhan heitä kasvatettiin\njumalanpelvossa.\n\nSannin vieressä penkillä istui hänen vanhin tyttärensä, jota hän\nkäsinpitäen opetti ompelemaan. Näin oli siis koko perhe koolla,\nnuorta Lauria vain vailla, jonka puunhakkuu pirtin takaa kuului,\nvaan kävi hänkin vähä väliä pirtissä tuoden puunsylyksen mukanaan.\nPalkollisia ei ollut heillä enää muita kuin yksi tyttö.\n\nSiinä talon kaikki elävät olennot. Niin, oli siinä näemmä koirakin,\njoka lattialla pitkänä lötkötti, kuono käpälien varassa ovensuuhun\noijettuna. Halli se oli ja suomalaista alaa olikin.\n\nElsa muori Sannin sanoihin vastaten lausui:\n\n-- Hänen urhoollisuuttaan en suinkaan epäile, pelkäänpä vain että\nse on isompi kuin hänen varovaisuutensa, sillä olen kuullut Pekan\nsanovan, että hän toisinaan on oikein huimapäinen ja ikäänkuin\npilanaan pitää kuolemaa; ja se ei tiedä hyvää, tämmöisiin aikoihin\nvarsinkaan, kun kuolema meitä niin läheltä uhkaa, ettei tarvitse\nmuuta kuin pistää päänsä ovesta ulos, niin se on jo varullansa sitä\nsieppaamaan.\n\n-- No ei se kumminkaan niin vaarallista liene, äiti kulta --\nlohdutteli Sanni. -- On kyllä rauhattomat ajat nyt, mutta jos\nviholliset lähenisivät näitä kaukaisia piilopaikkoja, niin totta kai\nLauri olisi täällä ennen heitä.\n\n-- Niinpä niin, jos vain hän hengissä on, mutta olet itse kuullut\nmiten moni urhokas mies on näinä hävityksen aikoina kuolemaan\nkuukahtanut; jotta ei pelkkä urhoollisuuskaan kuolemasta päästä.\n\n-- Mutta Jumala on armollinen: hän säästää meille kyllä Laurin, sillä\nonhan Lauri ainoa turvamme -- vakuutti Sanni luottamuksella.\n\nElsa muori vaaputti vanhaa päätään ikäänkuin epäillen moista\narmollisuutta ja puheli edelleen:\n\n-- Näihin aikoihin on Herra ottanut pois monen perheen ainoan turvan,\neikä hän ole säästävä meidänkään turvaamme, ellei sitä hyväksi katso.\n\n-- Mutta sen hän tekee, tekee varmaankin -- innosteli Sanni -- sillä\nellei... niin mikä näitä raukkoja sitten perisi?\n\nSanni osotti lapsiaan, jotka suruttomina permannolla pehtaroivat.\nElsa muori loi katseensa maahan, ettei Sanni hänen ajatuksiansa\narvaisi. Mutta äkkiä välähti hänen silmänsä; hän tuli ajatelleeksi\nmikä oli tullut kaikkein muiden lasten onnen osaksi, jotka olivat\njoutuneet vihollisten käsiin. Niitä ajatteli, ja hänen poskipäänsä\npunottivat, mutta mitään hän ei virkannut.\n\n-- Ei, äiti -- vakuutteli Sanni -- ei Jumala meitä hylkää; hän on\narmollinen ja vihaa vääryyttä.\n\nOlen tuota kaikkia kuullut ja Jumalan sanasta lukenut -- virkkoi\nnyt vastaten Elsa muori -- ja olen uskonut sen ja luottanut siihen\nlujasti kuin kallioon, tuohon, jonka tuossa näet. Mutta sen jälkeen\nkun nää surkeat polopäivät sarastivat en tiedä enää mitä minun pitää\nuskoman. Sen kyllä tiedän, että meidän vajavajärkisten ihmislasten\nei ole tarvis tutkistella asioita, joita ymmärtämään emme kykene,\nsillä Jumalan sallimus on syvempi ja laajempi ja korkeampi kun meidän\nymmärryksemme. Mutta kun sanon, että näinä viimeisinä kauhistuksen\naikoina en ole huomannut enää mitään oikeutta tapahtuvaksi, niin\nuskon, että Jumala antaa minulle anteeksi, jos tietämättäni lasken\nsyntistä puhetta. Sillä mitä oikeutta siinä on -- puheli hän\nkiihtymistään kiihtyen, joten tuli hänen ennen kauniissa silmissään\njälleen virisi ja levisi alaspäin, iän kellertämiä poskiakin\ntulehuttaen -- mitä oikeutta siinä on, että ihmiset teurastavat\ntoisiansa kuin metsän pedot, hävittävät, surmaavat ja polttavat, että\nlapset temmataan vanhempainsa rinnoilta ja pistetään seipäisiin,\nhalaistaan ja paistetaan, että kodit ja konnut ryöstetään ja\npaljaiksi pannaan maan tasalle, että elo viedään riihestä ja vilja\nvainiolla tallataan, jonka kaiken ohessa ihmiset saavat oleskella\nmaanpaossa ja erämaassa nälkään nääntyä. Mitä oikeutta siinä on?\n\n-- Mutta -- lausui hän tyvenempänä, vähän huoahtuaan -- niinhän\nse on: se on Herran panema rangaistus meidän synneistämme. Mutta\nkeneenpä tuo rangaistuksena tehoo, jos kaikki kansa kuolee\nsukupuuttoon? Ja siihen vielä häviää kai tästä maasta Jumalan\nvaltakuntakin, kun kaikki sananpalvelijat joko surmataan tai vankeina\nmuualle kuletetaan, Jumalan huone ryöstetään ja poltetaan ja\nuskontomme pilkkana pidetään.\n\n-- Jonka Herra antaa, sen hän myös ottaakin voipi -- Sanni sanoi --\nvaan sen parempaa turvaa ei meillä ole kuin Jumalan armo. Ja jos hän\nrankaisee meitä, niin armahtaa hän myös.\n\n-- Niin aivan, armollinen on Herra -- myöntyi Elsa muori Sannin\nsanoihin -- ja vaikka vihastuu armahtaakin hän, niinkuin on meidän\nkohdalle tapahtunut. Sillä mitä parempaa olemme me ansainneet kuin\nmuut, ja meillä on kumminkin niin paljon tavaraa säilynyt ja lapset\nkaikki ovat hengissä ja hyvissä voimin.\n\n-- Ansainneet emme sitä suinkaan ole, Jumalan armosta on se meidän\nosaksemme tullut -- siihen Sanni -- Jumalan armosta ja Laurin\nhuolenpidosta.\n\n-- Sitäkään asiaa minä en ensinkään voi käsittää -- Elsa muori\nedelleen -- miten tällä näin pienellä pilkulla, kuin tää meidän\nasuttavamme on, saattaa olla niin paljon rauhaa ja tyytyväisyyttä,\nkun mailma yltäympäri meitä on täynnä kauhua ja hämmennystä. Ja miten\non mahdollista, että meitä näin on säästetty, jotta voimme miltei\nonnellisina yhdessä elää, kuoleman ja häviön raivotessa nurkkaimme\ntakana. Miten saattaa rauha ja taistelu yksissä elää, lepo ja onni\nsodassa viihtyä?\n\n-- Niin vainen, tuuleepi tuvan takana, tupahan ei tunnukkana --\nSanni siihen vastasi. -- Mutta ehätti hän kummastelemaan -- jo alkaa\nminustakin tuntua, että olisi Laurin aika kotiin palata, ja sen hän\nkyllä tekeekin.\n\n-- Ilta jo hämärtää -- sanoi Elsa muori -- on vaarassa eksyä metsiin\njoka näin myöhään matkassa on. Mutta mikäs nyt?\n\nHalli oli pyrähtänyt pystöön ja seisoi nyt turpa oven raossa ja pää\nkallellaan visusti kuunnellen. Pian kuului ääniä pirtin takaa, Halli\nheilutti häntäänsä ja hyppäsi vasten ovea, joka samassa aukesi, pikku\nLauri kun riemuiten tuli huoneesen, kädestä taluttaen isäänsä.\n\nReippaana ja iloisena palasi Lauri kotiinsa, ja sielläkös ilo ilolle\ntuntui pienimmästä pojasta ja Hallista lattialla aina Elsa muoriin\npöydän päässä. \"Isä, isä!\" huusivat piiskuiset, roikkuen hänen\nturkinliepeissään ja jättäen omiin hoteisinsa kissanpojan, joka\nhätääntyneenä vikelsi penkin alle piiloon. Sanni karahti hänelle\nkaulaan ja Elsa muorikin kutiminensa kiiruhti lähemmäs.\n\n-- Aijai, lapset, pienokaiset! pysykääpä tästä tuonnempana -- sanoi\nLauri, sydämellisesti syleiltyänsä Sannia -- älkäät kajotko pyssyyn,\nse on panoksissa.\n\nKirkuen töytäsivät lapset Elsa muorin ja Sannin luokse ja kätkeysivät\nheidän hameisiinsa, kumminkaan ei nuori Lauri, joka jo täys'toimessa\ntutki isän pyssynlukkoa.\n\n-- Kas vain, enkö arvannut -- sanoi Lauri naurahtaen, kun huomasi\nlasten hämmästystä.\n\nAlkoi sitten riisua päällysvaatteensa ja asetti aseet loukkoon.\n\n-- Kas niin, tulkaasta nyt tänne parkusuuni pienokaiset, nyt ei pyssy\ntee pahaa.\n\nHän istahti rahille Sannin viereen ja latoi polvillensa pikkaraisia\nniin pitkälle kuin piisasi.\n\n-- No, nyt isä kertoo -- sanoi nuori Lauri, joka isän iso kalpa\nkädessä oli asettunut hänen viereensä seisomaan.\n\n-- Tänä päivänä minä en kerro mitään -- kieltäysi Lauri, joka ei\ntahtonut säikähyttää naisia ja lapsia kertomalla, että ryssät\nolivat erämaassa häntä takaa ajamassa. Hän luotti varsin varmasti\nsiihen, että kasakat eivät tänne osaisi, pimetäkin kun jo alkoi, ja\nmitäpä hän siis tyhjään rupeaisi heitä pelottelemaan, Elsa muoria\nolletikaan. -- En tänä päivänä mitään, mutta ellei sinulla muuta\ntoimiskelemista nyt ole, niin alahan ajanratoksi tuota kalpaa\nkiillottaa.\n\nKa, sepä vasta lystiä olikin. Viuh vain, jo lensi kalpa tupestansa,\nliitua ja villatilkku käsille ja sitten kaikin voimin kihnuttelemaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\nPARIKUNNAT.\n\n\nHuomispäivänä oli perhe taas yksissä pakopirtissä Kivalovuoren\njuurella. Oli yöllä sataa ripistellyt vähän lunta, joka, vaikka\nvähänäkin hyvänä, suuresti ilahutti Lauria, koska se peitti sekä\nhänen että muiden pakolaisten latuja, jotteivät ainakaan ne olleet\nkasakoille ilmottamassa heidän piilopaikkojaan. Hän arveli nyt\nolevansa perheinensä kutakuinkin hyvässä turvassa.\n\nLauri oli vanhimman poikansa mielihyväksi kertonut viime kahakoista\nsekä vihdoin siitä miten häntä oli takaa ajettu.\n\n-- Entä jos tulisivat tänne? -- poika kysyi isän vaiettua.\n\n-- Tänne eivät osaa -- vastasi Lauri -- olletikaan nyt kun on lunta\ntullut jottei latujakaan näy.\n\n-- Mutta mitä tekisimme jos kumminkin tulisivat!\n\n-- Ja sitä kysyt! -- Lauri siihen. -- Mitä tekisit, jos minun poissa\nollessani susilauma tänne ryntäisi?\n\n-- Ampuisin kuoliaaksi -- vastasi poika epäröimättä.\n\n-- No se, sama juuri on meidän tekeminen jos ryssät tänne tulevat --\nsanoi Lauri, naurahtaen pojan uhkavarmalle vastaukselle.\n\n-- Mutta, isä, toinen pyssy ei aina tapa nallia.\n\n-- Hoojaa, tappaa se, kun sytyttää päresoitolla -- naljaili Lauri.\n\n-- Poika katseli isäänsä suu kolmantena silmänä eikä näyttänyt oikein\nymmärtävän tottako isä puhui vai pilaa. Lauri siihen lisäten lausui:\n\n-- Mutta eipä tuosta puhettakaan, kyllä me muitakin pyssyjä saisimme,\nsillä olen pyytänyt Pekkaa ja muutamia muita kelpo talonpoikia\npysyttelemään valmiina hiihtämään metsät ristiin rastiin vaanimassa\nvihollisten aikeita, ja vaara jos uhkaisi, niin rientäisivät kyllä\nmeidän avuksi.\n\nPoika vaikeni kun ymmärsi isänsä olevan oikeassa.\n\n-- Miksi on mummo niin totinen, onko mummo kipeä vai Elsaanko\nsuuttunut? -- kysyi pikku Elsa, kaahien mummonsa syliin, johon laitti\nitsensä istumaan.\n\nElsa muori oli tosiaan ollutkin tänään tavallista totisempana; kaikki\nolivat huomanneet sen, mutta kukaan ei tiennyt siihen syytä. Sekä\nSanni että Lauri olivat tyhjään koettaneet keinonsa saada häntä\niloisemmalle mielelle; hän oli siihen vain vastannut että totisuus on\niän tuottama, että hän hengessään tunsi jotain ikävää lähestyvän y.m.\nMutta nyt kun hänen lemmikkinsä, tuo tyttö pienokainen, kysyi häneltä\nja vielä itse pelkäsi olevansa siihen syypäänä, ilmaisi hän salaisen\nsurunsa syytä ja sanoi:\n\n-- En, lapsukaiseni, en minä ole Elsaani suuttunut, näin vain niin\npahan unen viime yönä, semmoisen että ryssät polttivat pirttimme ja\nsurmasivat mummon pikku Elsan.\n\nPikku Elsa pisti kolme sormea suuhunsa ja hänen isot siniset silmänsä\nkatselivat ihmetellen ja vähän säikähtyneinä mummoon. Hänestä Sanniin\nja Sannista Lauriin, yhä ymmärtämättä asiasta mitään.\n\nNuori Lauri, joka huomasi pikku sisarensa hämmästyksen, sanoi,\nlohduttaen häntä:\n\n-- Hyi, se oli paha uni, vaan älähän pelkää siskoseni, minä ja isä\nkyllä hakkaamme ryssää, jos hän yrittää sinulle pahaa tekemään.\n\n-- Sinä olet reipas poika, sinä -- sanoi Lauri -- Jumala sallikoon\nsinun elää, voisit vasta mailmassa hoitaa talon, kunhan muutaman\nvuoden puurot vielä saisit syödyksi.\n\n-- Mutta missä me, isä, asuisimme, jos tämän pirtin polttaisivat? --\nkysyi vanhin tyttö.\n\n-- Jos kerta pirtin polttavat, kyllä sitten asukkaistakin huolen\npitävät -- vastasi Lauri -- mutta sitä toki eivät tee. Mutta joskin\nsemmoinen kumma tapahtuisi, että katottomiksi jäisimme, niin\nlähtisimme Antin, Pekan ja Ellin luo, kunnes saisimme uuden mökin\nlaitetuksi.\n\n-- Pitkäkö matka sinne on? -- kysyi tyttö.\n\n-- Noin kuuden peninkulman vaiheilla erämaan halki kun menee.\n\n-- Mille paikoin he ovatkaan Jurvalaiset rakentaneet piilopirttinsä?\n-- kysyi Sanni.\n\n-- Muutamaan notkoon Kivalovuoren kahden rinteen välille, melkeimpä\noikosuoraan kun Lapinjänkältä lähtee. Paikka on muuten erittäin etusa\nja niikseen jos tulisi, voisi sitä hätätilassa pienellä joukolla\npuolustaakin. Se olikin Pekan keksimä paikka tuo.\n\n-- Kivalonko vuorijaksoa myöten sinne mennään? -- Sanni uteli yhä.\n\n-- Kivalon -- alkoi Lauri selittää -- ensinnä sitä harjannetta\nmyöten, joka täältäkin näkyy, aina päähän asti eli sinne, jossa se\nikäänkuin kääntyy itään päin. Siinä alkaa avara metsätön jänkä,\njonka poikki kuletaan kunnes maa taas käypi kumpuiseksi. Sitä\nkumpuista ylännettä myöten mennään nyt, kunnes alkaa Tervolan kirkko\nja Lapinjänkä näkyä, ja sitä suuntaa sitten, niin kyllä tupa pian\nvuorennotkosta löytyy. Onhan se tie sekä pitkä että eksyttävä.\n\nÄänettömänä Elsa muori oli kuunnellut puhetta, mutta Laurin vaiettua\nhän kysyi:\n\n-- Ottaisivatkohan Antin ja Ellin parikuntaväeksi, jos saisivat\nkäsiinsä?\n\n-- No sen saatte uskoa -- Lauri vastasi -- yhtä varmaan kuin Sannin\nja minunkin ottaisivat, jos tapaisivat. Mitähän, Sanni, siihen\ntuumaisit, jos veisivät meidät parikuntana Venäjälle? -- hän kysyi\nvaimoltaan.\n\n-- Kaikitenkin minä lähtisin jos sinä, sillä sinutta en rupeaisi\nolemaan -- lempeästi Sanni siihen.\n\n-- Ei, Sanni, siihen emme suostu -- Lauri arveli -- ennemmin sitten\nkuolemme, kuin rupeamme orjina lähtemään noiden julmurien pesäpuoleen.\n\n-- Niin, miten itse päättänetkin. Minulle se on yhtä, kuolemako\nvai elämä, kunhan vain saan olla sinun kanssasi -- vastasi Sanni.\nMutta katsahtaessaan lapsiaan sanoi hän: Entä näitten poloisten\npienokaisten, miten niiden sitten kävisi?\n\n-- Kyllä ryssä niistä huolen pitää. Luultavasti laahattaisiin ne\nmukaan, meidän kumminkaan koskaan enää saamatta nähdä niitä, sillä\narvatenkin heidät hajotettaisiin sinne tänne avaraan valtakuntaan;\ntahi muuten, tiedäthän, on olemassa toinenkin lyhempi matka\nmoisille lapsi rievuille, matka ijankaikkisuuteen. Kumpikin on yhtä\nhirvittävä, ja siitäpä syystä se ei saa tapahtua.\n\nTuo ajatus sai Sannin mielen kuohumaan, mutta Elsa muorin silmät\ntuiskuttivat tulta, kun hän sanoi:\n\n-- Eipä ole ryssällä aina tapana tehdä matka ijankaikkisuuteen aivan\nlyhyeksi.\n\n-- Tosi se -- vastasi Lauri, vihan puna hohti hänen kasvoillaan\nja vakuudeksi pui hän jäntevää nyrkkiänsä -- Tosi se, ei niillä\njulmureilla ole sen verta ihmismieltä paatuneissa sydämissään. Ja\ntuo julmuus juuri panee veren kuohumaan kun sitä ajattelee. Tapella\nja tappaa toisensa rehellisellä tavalla, olkoon menneeksi, sehän on\nsodan laatu semmoinen meno. Vaan nuo helvetin sikiöt kun rääkkäävät\nja paistavat pieniä lapsia, pistävät seipäisiin, raiskaavat naisia,\nkiduttaakseen niitä sitten mitä julmimmalla tavalla, ja hakkaavat\nja silpovat iäkkäämpiä ihmisiä niinkuin teuraita, se on pirullista!\nJa kuules, Sanni, kun ajattelen että voisivat tehdä meille samalla\ntavoin, silloin vaikka... vaan eihän tuota tarvitse ajatellakaan. --\nHui hai, Sanni, se ei saa tapahtua.\n\n-- Mitenkä se onkaan tuon parikunta-oton laita -- kysyi Elsa muori --\nmontako parikuntaa he vaativat ja mihin tarpeeseen niitä ottavat?\n\n-- Parikunta itse kustakin manttaalista, niin on määrä -- vastasi\nLauri -- ja heidät tarvitaan orjiksi virolaisten herrojen maatiloille.\n\n-- Ja millä oikeudella tuo otto tapahtuu?\n\n-- Väkivallan oikeudella.\n\n-- Mutta luulisihan tuossa jo olevan tarpeeksi, kun on käsketty\nryöstää kaikki lapset, tappaa kaikki vanhat ja panna kaikki talot\nmaan mustan tasalle! Pitääkö vielä tuohon lisäksi mies ja vaimo\nkustakin manttaalista uhrattaman! virkkoi Elsa muori.\n\n-- No sitähän mekin, ja siitäpä syystä juuri emme mielisuosiolla\nsiihen rupeakaan.\n\n-- Ja senkö tähden kasakat nyt ovat liikkeellä, väkivallalla\nottamassa minkä eivät hyvällä saa? -- kysyi Elsa muori.\n\n-- Sen tähden; mutta tietysti aikovat he sen ohessa noudattaa myös\nennen annettua käskyä: hävittää talot ja tilat, tappaa vanhat ja\nraastaa mukaansa nuoren kansan -- siihen Lauri. -- Jotta, jos käskyt\nsäntilleen pannaan toimeen, Kemistämme ei jää jälelle muuta kuin\nmusta maa ja tuolla täällä nelikolkkaiset kivijalat osotteeksi että\non täällä ennen muinoin ihmisiäkin asunut.\n\nHalli, joka makasi tavallisella paikallaan ovensuulla, oli vähitellen\nkäynyt levottomaksi. Hän oli noussut pystyyn, niskakarvat pörröllään\nja hiljaa uristen, kunnes, Laurin vaiettua puhumasta, alkoi kohden\nkulkkua haukkua. Samassa kuului metsästä torven toitotus ja maa\ntömisi hevoskavioiden kopseesta.\n\nKuin käärmeen puremana Lauri kavahti penkiltä ja sieppasi aseensa,\nhänen poskensa hohtivat ja silmät tuikeina kuopissaan paloivat.\nMutta tuossa tuokiossa hän jo kalmeaksi kävi, kun huomasikin,\nettei ollut tuvassa hänen ympärillään kuin naisia ja lapsipahasia.\nEi epäilemistäkään, kasakat olivat jo nurkan takana ja valmiina\ntoimeenpanemaan heille annetut käskyt sekä tyydyttämään kostonhimonsa.\n\nTaas kuului torventoitotus, Halli ulisi ovella ja kovaäänistä\npuhetta kuului ulkoa. Lapset hätäilivät vavisten lymyyn, nuori Lauri\nvain seisoi uljaana keskellä huonetta. Sanni katseli tuskastuneena\nmieheensä ja Elsa muori oli silmistään kuin liina. Samassa kuului\nulkoa kova, törkeä ääni huutavan, että ellei paikalla siitä harakan\npesästä tulla ulos, niin kyllä maar tiedetään keino millä pakotetaan\ntulemaan. Silmänrävähdyksen arveltua meni Lauri ulos, pyssy täydessä\nhanassa. Hän luuli, että tahdottiin välipuhetta pitää, ja huomasikin\nsen ainoaksi pelastuskeinoksi, sillä mitenpä hän yksin kykenisi\nperhettänsä puolustamaan. Vähät hän omasta itsestään, mutta kaikki\nnuo turvattomat tuvassa -- mikä niiden osaksi tulisi, jos hän\nrupeaisi viholliselle vastarintaa tekemään. Kiduttava kuolema,\nvankeus ja tupa tulen ruuaksi, muuta ei hän ymmärtänyt. Ainoa keino\noli sovinnon hierominen. Tuikki siinä toinenkin etäinen toivon tähti\nhänen harhailevassa mielikuvituksessaan, joka kiihkeästi työskenteli\nkeksiäkseen apua. Hän ajatteli näet, että Pekka ja muut talonpojat\nvoisivat minä hetkenä hyvänsä saapua hänelle avuksi. Jos hän siis\njollakin kurin voisi viivyttää vihollisten kamalat aikeet, pelastus\nkävisi hänelle ehkä mahdolliseksi.\n\nHän meni siis ulos, jossa kohta tapasi kolmekymmentä kasakkaa\nvalmiina ryntäämään hävitystyöhön käsiksi ja sanoi pelottomalla\näänellään:\n\n-- Miten uskallatte tulla tänne erämaahan, missä jokaisessa pensaassa\nja rotkossa kuolema teitä vaanii, ja mitä tarkottavat nuo uhkaavat\nelkeenne?\n\nJoukon eturinnassa seisoi kolme miestä, joista keskimäinen näytti\nolevan päämiehenä. Yksi niistä kohotti partansa ja sanoi:\n\n-- Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Pietari tsaarin nimessä\nvaadimme me ja käskemme Zerkasninoff kapteenin määräyksen mukaan,\nettä tästä talosta on jätettävä meille mies ja vaimo kuletettavaksi\nhänen Majesteettinsa ison valtakunnan muihin osiin, kansoittamaan\nniitä, ja osaksi myös rangaistukseksi tälle paikkakunnalle sen\nuppiniskaisuuden ja kapinallisuuden tähden.\n\n-- Hillitse kielesi ja siisti sanasi, sillä saattaa muuten tapahtua\nettä ne ovat viimeisiäsi -- vastasi Lauri, koskettaen pyssynsä\nhanaa -- sillä, olkoon se sinulle sanottu, tämä maa ei ole teidän\ntsaarinne, vaan meidän, jotka täällä asumme, ja siis emme ole kapinaa\ntehneet, puolustaneet vaan omaa maatamme, jota te niin jumalattomasti\ntuhootte, ja siitä syystä on perikato teidän päänne yli vielä käypä.\n\nKasakat karjasivat kiukusta ja moni ojensi piikkinsä työntääkseen sen\nuhkarohkean puhujan rintaan.\n\n-- Siivolla! -- ärjäsi Ortermi Petroff korpraali, joka oli joukon\njohtaja.\n\n-- Nuristen peräytyivät kasakat kohottaen taas piikkinsä, mutta\neivät malttaneet olla puimatta nyrkkiään mokomalle kerskailijalle.\nKummallinen siinä muuten oli suhde molempain puolueiden välillä.\nHän, joka toveritta seisoi, oli rohkeampi ja he, joita oli yhteensä\nkolmekymmentä, olivat kutakuinkin noloja. Tyhjä luulo se vain oli,\ntuulesta temmattu arvelu, joka esti kasakoita tuossa tuokiossa\nhävittämästä Laurilan koko perheen: se luulo näet, että pirtti oli\nmuka täynnänsä aseellisia talonpoikia. Ja siinä luulossaan kasakat\npysyivät niin lujasti, että pitivät viisaimpana ryhtyä sovinnolliseen\nvälipuheesen.\n\nUseinpa tuonlaiset erämaan pakopirtit olivatkin täynnänsä aseellisia\nmiehiä, jotka niissä joko asuivat taikka muuten kokoutuivat, ja\nluultavasti kasakat olivat joskus saaneet selkäänsä moisen pakopirtin\nlähellä, koska nyt tavallisista tavoistaan luopuivat ja rupesivat\nsovinnolliseen välipuheesen. Lauri huomasi kohta mitenkä asiat olivat\nja ymmärsi viisaimmaksi menetellä niin, että he lujasti pysyisivät\nluulossaan. Tekeytyi siis muka suurivoimaiseksi ja pelottomaksi,\njonka tähden venäläiset puolestaan yhä vakaantuivat luulossaan että\ntupa, joka, kuten sanottu, oli iso ja tilava, oli seinät pullollaan\nisänmaanpuolustajia, sillä mahdotonta oli heidän uskoa, että\nyksinäinen mies uskaltaisi niin rohkeaa puhetta pitää, ellei hänellä\nollut vahva voima sanojensa takana.\n\nOrtermi korpraali puheli edelleen, Laurin puoleen kääntyneenä.\n\n-- Ja sinä, rohkea mies, älä uhittele siinä, vaan sano tovereillesi\nettä suosiolla noudattakoot hänen Majesteettinsa käskyä.\n\n-- Muuten niin... -- yhtyi puheesen Antemon vänrikki, sama joka ensin\noli puhunut, mutta korpraalin tuikea katse keskeytti hänet.\n\n-- Teidän tsaarillanne ei ole valta täällä käskyjä antaa, ja vielä\nvähemmin vaatia minkäänlaisia uhrauksia maan väestöltä -- sanoi Lauri\nuhkarohkeana.\n\n-- Tsaari käskee kaikissa niissä maissa, joita hänen mahtava\nsotajoukkonsa on vallottanut -- korpraali vastasi -- mutta tänne emme\nnyt ole tulleet oikeuksista tai velvollisuuksista kinastelemaan, nyt\nkysytään vain: suostutteko hyvällä luovuttamaan meille parikunnan,\nmiehen ja vaimon, niinkuin tsaari on käskenyt, niin saatte meidän\npuolesta olla rauhassa.\n\n-- Täällä ei luovuteta ketään -- Lauri vastasi jäykästi.\n\nKorpraali pureskeli viiksiään, vaan Antemon vänrikki vastasi:\n\n-- Niin otamme omin neuvoin!\n\n-- Olisipa vain lysti nähdä miten se tapahtuisi -- sanoi Lauri.\n\n-- Niin tavoin se tapahtuu, että pistämme harakanpesänne tuleen --\nuhkaili Iivani vänrikki, kolmas heistä, jotka joukon eturivissä\nseisoivat. Ja tuon sanottuaan otti hän jo tulukset esille\nlakkaristaan.\n\nMuu joukkokin alkoi jo näyttää levottomalta ja Lauri ymmärsi, että\nsanakiista ei täällä enää kauan auttaisi, vaan että oli parasta käydä\nasiaan käsiksi. Hän vastasi:\n\n-- Niin kauan kuin meidän käsivartemme liikkuvat, annatte koreasti\npirttimme olla polttamatta. Mutta, koska täällä nyt kerta on ruvettu\nsovinnollisiin välipuheisiin, niin menenhän pirttiin kuulustelemaan\nmitä siellä asiasta arvellaan. Mutta sen sanon teille, älkäätte\npistäkö nokkaanne tänne, sillä ensimäinen, joka sitä yrittää,\nammutaan armotta maahan. Entä -- tuumaili hän korpraalin puoleen\nkääntyneenä -- entä jos tuolla sisällä nyt suostuisivat luovuttamaan\nteille yhden parikunnan, mitä takeita on meillä sitten siitä,\nett'ette kumminkin ryhdy kahakkaan meitä vastaan, joka, jos kohta\nturha olisikin, kuitenkin panisi pirtissä olevat vaimot ja lapset\npelkäämään?\n\n-- Kunniansanani ja sotamiehenkunniamme panttiin -- vastasi korpraali\n-- että marssimme matkaan niin pian kun olemme saaneet mitä meille on\ntuleva, sillä se käsky, joka meidän ennen kaikkea on noudattaminen,\nkuuluu: parikunta joka manttaalilta, muut toimet olkoot tulevaisuuden\nmäärättävissä.\n\nVarsin vähän Lauri noihin lupauksiin luotti, vaan hän ymmärsi, että\nmitään parempaa ei ollut saatavissa ja että oli tähän tyytyminen,\njottei, jos tarkempia lupauksia rupeaisi vaatimaan, vihollisissa\nepäilyksiä heräisi. Hän meni siis aivan yhtäkaikkiseksi tekeytyen\npirttiin, jätti oven raolleen, niin paljon että pyssynsuu siihen\nmahtui, ja asetti nuoren Laurin pyssyä pitelemään, jotta vihollisille\nnäyttäisi siltä kuin heitä pidettäisiin silmällä ja kuin olisi miehiä\nhuoneessa.\n\nMutta tämä kun oli tehty, suli Laurin rohkeus kuin voi\npäivänpaisteessa. Tavattomalla hellyydellä hän syleili vaimoaan,\nsuuteli häntä ja katseli isällisellä rakkaudella turvattomia\nlapsiaan, jotka nyt hiipivät ulos lymypaikoistaan kun huomasivat\nisän huoneesen tulleeksi. Sanni oli kuullut välipuheen ja tehnyt\npäätöksensä. Hän rukoili miestään säästämään lapsiaan ja pelastamaan\nheidät kiduttavasta kuolemasta ja tulesta; Elsa muori kyllä on pitävä\nniistä huolen kunnes he, Lauri ja hän, rauhan päätyttyä jälleen\npääsisivät kotipuoleensa takaisin, sillä eihän tsaari voinut niin\nkovana olla, ettei hän siihen suostuisi, jos he vain polvillansa\nhäntä rukoilevat. Puhuttiinkinhan sitä, että rauhanteon jälkeen\nkaikki vangit lasketaan vapaaksi, ja kentiesi sattuisi niinkin,\nettä omat maamiehet matkalla voisivat pelastaa heidät; mutta jos\nhän nyt rupeaisi vastarintaan, se ei mihinkään auttaisi, vaan\nviholliset polttaisivat pirtin, tappaisivat Elsa muorin ja lapset\ntai riistäisivät heidätkin vankeina mukanaan, ja silloin olisi\nkaikki mennyt; parempi sitte menetellä niin, että voisi olla toivo\ntulevaisuudessa vielä yhtyä, ja kyllä armollinen Jumala sallii heidän\nvielä palata takaisin kotiseudulleen.\n\nKotvasen aikaa taistelivat tunteet Laurin rinnassa. Mutta pian\nviisaus sai ylpeydestä voiton. Hän ymmärsi, että vastarintaa\ntekemällä hän ei voittaisi mitään, pahentaisi vain asiat. Eikä\nhänellä ollutkaan aikaa pitkään neuvotteluun, sillä ulkona jo\nviholliset melusivat ja uhkasivat ampua, elleivät joutuin saa\nvastausta. Lauri ryhtyi ratkaisuun:\n\n-- Rohkenetko siihen ruveta? -- hän kysyi vaimoltaan.\n\n-- Rohkenen -- Sanni vastasi. Lauri katseli epäillen Elsa muoriin.\nElsa muori nyykäytti päätään suostumuksen osotteeksi, mutta hänen\nsilmissään näkyi kuoleman tuska. Lauri suuteli kaunista vaimoansa\nikäänkuin päätöksen vahvikkeeksi. Sitten hän riensi ulos, missä\nkasakat jo alkoivat käydä kärsimättömiksi, ja sanoi samalla\npelottomalla äänellä kuin ennen:\n\n-- Tosin ovat vaatimuksenne sopimattomat ja kohtuuttomat, mutta,\nkoska tuosta asiasta on sopivinta vasta sopia teidän herranne kanssa\neikä teidän kanssanne, jotka olette hänen palveliansa vain, niin\nmenetelkäämme sen mukaan miten asiat tällä hetkellä vaativat ja\nteille annettu käsky parikunta-otosta määrää.\n\n-- (Lauri toivoi aina viimeiseen asti, että apu olisi tulossa, ja\nkoetti siitä syystä viivyttää ratkaisua puhumalla kaiken aikaa\nerittäin hitaasti ja totisesti.) -- Tiettäväksenne siis ilmotan, että\nme, pirtissä tuossa tyysti asiasta neuvoteltuamme, olemme päättäneet,\nmoneen tärkeään asianhaaraan katsoen ja vaikka emme sitä tapaa\nhyväksy, suostua teidän pyyntöönne, jos kohta se kovin kohtuuton\nonkin.\n\n-- Mokoma saarnamies! Puhu lyhyeen ja joutuin!\n\n-- karjasi Antemon vänrikki. -- Asiaan käsiksi ja paikalla!\n\nMutta Lauri ei ollut kuulevinaankaan, jatkoi vain edelleen yhtä\ntyvenesti:\n\n-- Ja nämä asianhaarat ovat ennen muuta vaimoväkemme ja lapsemme,\njotka rukouksillaan ovat meitä vaivanneet. Sillä niin on sattunut\npahasti, että muutamat niistä ovat sairaat ja vähävoimaiset, jotta\nolisi väärin pelottaa heitä pyssyjen laukauksilla ja sotahuudoilla,\nsillä semmoinen melu saattaisi tuottaa heille kuoleman. Siitä syystä\nolemme päättäneet, että on parempi jättää teille yksi parikunta\nniiden asemesta, jotka ehkä muuten sodan melskeessä kuolisivat. Siis\nluovutamme teille miehen ja vaimon, joita teidän tulee kunniallisesti\nkohdella, ja sitten pitää teidän paikalla lähteä täältä niin kauas\nkuin tietä piisaa. Ja siihen katsoen, että minä olen alentautunut\nsiihen määrään asti, että olen ruvennut välipuheesen vihollisen\nkanssa, kunniallisempi kun olisi ollut lähettää hänelle luoti\nkalloon, olen huomannut oikeaksi rangaista itseäni sillä, että itse\nrupean siksi mieheksi, ja koska vaimonikin siihen suostuu, niin --\ntässä katsahti hän viime kerran vuoristoon päin, mutta ketään kun\nei näkynyt tulevaksi, jatkoi hän puhettaan -- niin lähteköön teidän\nmukananne siis vaimoni ja minä.\n\nKova porina vihollisten joukosta kuului vastaukseksi. Lauri meni\npirttiin, missä Sanni paraikaa mitä sydämellisimmällä hellyydellä\njätti hyvästit lapsilleen, suurten kyynelkarpaleitten vieriessä\nalas poskia. \"Teidän tähtenne\", hän sanoi, suudeltuansa viimeisen\npienokaisistansa. Elsa muori ei ollut hiiskunut sanaakaan vihollisten\ntultua mökille. Mutta että tunteet hänen rinnassansa riehuivat\nosotti kuuma puna ja kuolon kelmeys, joka hänen kasvoillaan myötään\nvaihteli, ja tuikea tuli, joka hänen silmissään paloi. Minkä jaksoi\noli hän koettanut näyttäytyä levolliselta, mutta siinä hetkessä kun\nSanni, hänen hellimmin rakastettu lapsensa ja pianpa epäjumalansa,\nlähestyi jättääkseen hänelle hyvästit ja sitä tehdessään sanoi:\n\"Teidän huostaanne jätän lapseni, suojelkaa ne kunnes palajan!\"\nsilloin saivat tunteet hänestä voiton. \"Hyvästi jää, nää ovat\nviimeiset hyvästit!\" hän huudahti ja vaipui masentuneena penkille.\n\nLauri oli vanhimmalle pojalleen antanut sen määräyksen että he, kohta\nkasakkain poistuttua, lähtisivät pakoon vuoristoon, sillä hän ei\nluottanut siihen, että kasakat pysyisivät lupauksissaan, vaan luuli\nettä he mahdollisesti nuuskisivat itselleen tietoja siitä, ettei\npirtti suinkaan ollut täynnä aseellisia isänmaanpuolustajia. Sitten\nhän syleili lapsiaan, puisti Elsa muorin kättä ja sanoi: \"Hoitakaa\npienokaisiamme, Herra teitä palkitsee!\" Tarttui sitten Sanniin\nvyötäryksiltä ja niin he menivät antautuakseen vihollisten haltuun.\n\nRiemunhoilotus kuului raakalaisten joukosta heidän nähdessään tuon\nuljaan parikunnan, Lauri kookas ja miehevä kuin metsän honka, Sanni\nihana ja nöyrä kuin laakson lilja. He sidottiin köykäisillä nuorilla\nja asetettiin kahden kasakan väliin. Sen jälkeen antoi korpraali\nOrtermi Petroff käskyn lähtöön, jota Lauri tuskin rohkeni uskoakaan.\nJoukko lähti kohta liikkeelle.\n\nMutta eivätpä olleet ratsut kauas ehtineet ennenkuin Iivana vänrikki,\njoka pitkin aikaa oli pitänyt jonkunlaista epäluuloa tuon pirtin\nsuhteen ja jättäytynyt muista jälelle vähäksi aikaa, nähdäkseen kuka\nsieltä tuli ulos, tuli juosten Ortermi korpraalin tykö kertomaan,\nettä pirtti olikin täynnä vaimoja ja lapsia eikä aseellisista\nmiehistä ollut merkkiäkään. Hän oli nähnyt Elsa muorin ja lasten\npakenevan pirtistä, niinkuin Lauri oli heitä neuvonut. Tuossa\ntuokiossa sai joukko käskyn pysähtyä ja kohta sen jälkeen käskettiin\njo palajamaan.\n\nTätä juuri oli Lauri pelännyt, kykenemättä kumminkaan millään tavoin\nsitä estämään. Hän ymmärsi, että armahtamisesta nyt ei voinut\nolla puhettakaan, sillä venäläiset tietysti nyt pitivät itsensä\npetettyinä eivätkä kaivanneet kuin varmuutta vain, niin olisivat\nvalmiit alottelemaan murhatöitään. Hän päätti siis panna kaikki\nvoimansa alttiiksi, viivyttääkseen viholliset, jotta Elsa muori ja\nlapset ennättäisivät paeta. Yks kaks katkaisi hän siteensä, tempasi\nkalvan vartiansa kupeelta, vapautti Sannin köytteistä, tarttui häneen\nvyötäryksistä kiinni ja karkasi niin joukon keskeltä, jotta tuokion\nkuluttua seisoi kasakkaparven ja pirtin välillä.\n\nSen hämmennyksen kestäessä, joka syntyi kasakkain ryntäessä Laurin\nkimppuun, riistääkseen häneltä miekan, ja Laurin hurjasti ja\ntaitavasti puolustaessaan itseään, joten hän, vaikka yksin, antoi\nvihollisilleen tekemistä pitkäksi aikaa, Elsa muori ja lapset olivat\npäässeet pakenemaan; ainoastaan vanhin tytär ja palvelustyttö, jotka\nolivat jääneet jälemmäs, saavutettiin ja otettiin vangiksi. Lauri\nkehotti Sanniakin yrittämään pakoon, mutta Sanni ei tahtonut erota\nmiehestään ja tokkohan pako olisi nyt enää käynytkään päinsä.\n\nLaurin yhä vielä otellessa vihollisten kanssa, jotka asettuivat\npiiriin hänen ympärilleen, toiset olivat lähestyneet pirttiä, mutta\nkun eivät vieläkään uskaltaneet mennä sisään, olivat he ulkoapäin\nsytyttäneet sitä, ja sakea musta savu sekä hetken päästä leimuava\ntulipatsas osottivat, että tuli teki tehtävänsä.\n\nSanni pyörtyi Laurin syliin. Kun Laurin kädestä vihdoin saatiin ase\nväännetyksi, hän ja hänen vaimonsa sidottiin uudestaan vahvoilla\nköysillä yhteen, ja niin lähdettiin toistamiseen matkaan.\n\n\n\n\nIX.\n\nELSA MUORI ERÄMAAASSA.\n\n\nSamana päivänä kun tässä kerrotut seikat tapahtuivat, oli toinen\nvenäläinen kuleksiajoukko ollut liikkeellä Tervolassa, ja olipa\nvielä tervolaisten suureksi ihmeeksi keksinyt Jurvan perheen\npiilopirtinkin. Tuota kummaa ei voinut kansa ymmärtää muulla tavoin\ntapahtuneeksi, kuin että muka _koirankuontolaiset_, joitakin\nihmeellisiä olentoja, puolittain ihmisiä puolittain koiria,\nolisivat lyöttäytyneet kasakkain kanssa yhteen, vainustelleet\npirttiä ja ilmi antaneet sen heille. Semmoinen oli kansan luulo.\nEihän se voinut muuten mitenkään ymmärtää venäläisten erinomaisen\ntarkkaa vaistoa keksimään piiloutuneita ihmisiä ja piilotettuja\ntavaroita. Kumminkin oltiin tällä kertaa varuillaan ja annettiin\nvihollisille aikalailla selkään, sillä oli näet sattunut niin\nhyvästi, että talonpoikaisjoukko, joka oli paennut viimeisen kahakan\njälkeen kasakkain kanssa valtamaantiellä Kemissä, oli tullut\ntänne turvapaikkaa etsimään, joten pirtissä nyt ei ollut miehistä\npuute. Vihollisista hakattiin suuri joukko maahan ja muut lähtivät\nkäpälämäkeen. Tupa oli, kuten sanottu, rakennettu vuorensolaan, joten\npienenkin joukon oli helppo puolustaa se vihollisen hyökkäyksiltä.\n\nTämä tapaus esti talonpoikia hajautumasta -- niinkuin heidän\naikomuksensa oli ollut -- muihinkin erämaan piilopirtteihin,\nvoidakseen mitenkuten varjella niitä vihollisten tuhotöistä. Kun\nLauri ei yksin kyennyt omaa piilopirttiänsä suojelemaan, kävi sen\nniinkuin kävi.\n\nKahakassa jurvalaisten pirtillä Pekka ja Antti olivat tapelleet\nurhoollisesti ja osottaneet, että heidän sodan aikana saavuttamansa\nsankarimaine ei ollut suinkaan tyhjän tähden saatu. Antti, tuo\nkalsea, järkevä, miltei jäykkä ja kalpeamielinen mies, ei ollut\npehmennyt suinkaan, vaan lämmennyt, oikein läpitsensä lämmennyt.\nOlemme jo maininneet, että hän oli niitä luonteita, jotka eivät\nhätäillen jokaiselle tuulen tuomalle tunteelle taivukaan, mutta\nsen sijaan sitä syvemmästi tuntevat minkä tuntevat. Tämä poloinen,\nrauhaton sota-aika oli nyt sulattanut jään ja herättänyt hänessä\nmitä vilkkaimman toimintahalun. Hänen puhdas, rehellinen luontonsa\noli kuohahtanut ja ikäänkuin koonnut voimansa. Nyt kun vihollisten\npeuhatessa paikkakunnalla ei mihinkään rauhalliseen toimeen voinut\nryhtyä, koko hänen toimintahalunsa oli pysähtynyt siihen tuumaan,\nettä oli vihollista vastaan sodittava ja sodittava niin, että\nvoitto tai kuolema voiton perisi. Sillä peräytyminen oli yhtä kuin\ntaipuminen, ja taipua hän ei osannut. Minkä hän kerta tahtoi, sen\nhän pontevasti perille veikin. Mihin hän sotarivissä oli asettunut,\nsiinä hän peräytymättä seisoi. Jos vertaa Antin ja Laurin toisiinsa,\nolivat he, mitä rohkeuteen ja päättäväisyyteen tulee, toistensa\nveroiset, mutta Lauri kun huomasi vaaran ja pyrki pääsemään sen\nherraksi, Antti antautui sen valtaan kokonansa eikä huolinut muusta\nmistään; Lauri rakasti vaaraa pianpa tarkotusperänä, Antti taas\nvälikappaleena millä vihollista hävittää; Lauri oli liikkeellä vaaran\nhetkessä, Antti seisoi siinä mihin oli asettunut.\n\nMitä Pekkaan tulee, oli hän kutakuinkin entisellään. Hän oli myötään\ntoimessa ja kerkesi kaikkialle valvomaan että tulivat tehtävät\ntehdyiksi. Hän oli aina saapuvilla, varsinkin siellä missä apua\ntarvittiin, vaikkapa keskellä kuulatuiskun. Puhuttiin hänen osottavan\ntavatonta lempeyttä ja rakkautta kaikille niille, jotka sodan tähden\nkärsivät tuskia, vaali heitä ja auttoi minkä suinkin osasi. Kansan\nsuussa kävi hänestä moni kaunis kertomus. Niinpä sanottiin hänen\nkerta löytäneen kentältä haavotetun ja tainnuksissa olevan venäläisen\nupseerin. Tätä oli hän virvottanut henkiin jälleen, sitonut hänen\nhaavansa omasta paidastaan revityillä rievuilla. Mutta upseeri kun\nalkoi parata haavoistaan ja päästä niin hyviin voimiin, että Pekka\narveli hänen vaaratta tulevan omin neuvoin aikaan, oli hän tarttunut\nhäneen käsipuolesta kiinni ja käskenyt hänen painua niin kauas kuin\ntietä piisaa.\n\nElli oli, huolimatta sodan kauhuista, pysynyt mieleltään yhtä\nlapsellisena kuin ennen. Arveli hän kyllä, että sota oli jotakin\nkauheata, vaan kun se nyt kerta semmoinen oli, niin minkäpä sille\nteki. Usein istui hän ihmeissään kuunnellen kertomuksia Antin ja\nmuiden rohkeista yrityksistä, ja jos jotakin uutta outoa tapahtui,\nuteli hän aina nähdä mihin keinoon Antti nyt ryhtyisi, ja Antin\ntoimien mukaan hän sitten arvosteli oliko nyt uhkaava vaara kuinka\nsuuri.\n\nEnnenkuin jatkamme kertomusta Jurvan perheen vaiheista, palatkaamme\nkatsomaan mihin Elsa muori holhokkeinensa joutui, kun tuli oli heidän\ntupansa tuhonnut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäimme hänet viimmeksi sinä hetkenä, kun hän voimattomana vaipui\npenkille Sannin hänelle jättäessä hyvästit. Sannista, hänen hellimmin\nrakastamastaan lapsesta, oli hänen nyt eroaminen, nyt juuri kun\nhän tänä poloaikana olisi paremmin kuin ennen tarvinnut iloa ja\nlohdutusta. Lauri kun puristi hänen kättään, tuijotti hän vain\ntylsästi hänen kasvoihinsa, tajuamatta hänen puheestaan yhtäkään\nsanaa.\n\nTuskin olivat Sanni ja Lauri lähteneet ja siten joutuneet hänen\nnäkyvistään, tuskin poistuneiden vihollisten jalkain töminä tauonnut\nja poika, nuori Lauri, tullut hänen luokseen, nykäissyt häntä\nhameesta ja kuiskannut: \"Isä käski meidän paeta vuoristoon ennenkuin\nryssä palajaa!\" -- niin Elsa muori kumminkin aivan äkkiä -- kuten\ntoisinaan elämässä tapahtuu, ihminen kun tuiki tukalaan pulaan\njoutuu -- tointui päättämään ja toimimaan. Todellisuuden kanssa ei\nkäy tinkiminen, mihinkäpähän siitä pääsee. Pojan levottomuus oli\nmuistuttanut hänelle hänen uusia velvollisuuksiansa, hän oli nyt\nlasten ainoa turva, hän oli se, jonka nyt tuli ajatella turvattomien\npelastusta. Selvästi muisti hän nyt mitä Lauri hyvästi jättäessään\noli hänelle sanonut ja Sannin sanat olivat kuin tulella kirjotetut\nhänen sydämeensä.\n\nHän kavahti penkiltä, sieppasi syliinsä nuorimman lapsen, tarttui\npikku Elsaan kädestä kiinni ja käski muiden lasten tulla mukaan.\nKiireisin askelin riensi hän lapsijoukkoineen ylös vuoristoon.\nSinne päästyä muistui hänelle kumminkin mieleen, että palvelustyttö\noli jäänyt tupaan ja että lapset ulkoilmassa tarvitsisivat enemmän\nvaatteita. Hän käski pojan joutuin palata, mutta vanhin tyttö oli\njo matkassa asiaa toimittamaan. Hän löysi läävästä palvelustytön,\njoka oli pelosta muutamaan nurkkaan kyykistynyt; mutta ennenkuin\nkerkesivät lähteä, venäläiset olivat jo palanneet ja ottivat heidät\nmolemmat vangiksi.\n\nElsa muori vei lapset muutamaan turvalliseen vuorenrotkoon. Arveli\nviisaimmaksi siellä odottaa hämärän tuloa ennenkuin lähdettäisiin\njatkamaan matkaa, sillä vallan luultavahan oli, että kasakat vielä\nkappaleen aikaa viipyisivät tuolla alaalla laaksossa.\n\nItse palasi hän kumminkin vähän matkaa takaisin, nähdäkseen mitä\npirtille tehtäisiin. Ja siinä nyt vuoren huipulla seisoessaan saikin\nhän nähdä koko tuon kamalan näön: miten vanhin tytär ja piika\notettiin vangiksi, pirtti sytytettiin palamaan, Laurilta riistettiin\nhänen aseensa ja Sanni pyörtyi. Viha riehui hänen rinnassaan.\n\n-- Jumalattomat pettäjät! -- hän huusi -- noinko pysytte valassanne\nja lupauksessanne? Sekö on sotamiehen kunnia kun otatte naiset\nvangiksi ja poltatte turvattomain lasten kodin? Tuollako tavoin\nluulette kunniaa niittävänne, te raakalaiset?\n\nTuuli haihdutti äänen, liekit rätisivät, kasakat kirkuivat ja\nhoilottivat, ei kukaan kuullut Elsa muorin sanoja.\n\nValkea oli nyt levinnyt, jotta koko tupa oli ilmitulessa. Silloin\nkuului räikeä, vaikerteleva ammonta, joka hetkeksi sai muun melun\nvaikenemaan. Molemmat lehmät, läävään kytkettyinä, ammoivat tuskaansa\nkun eivät päässeet tulta pakoon.\n\n-- Äh, teitä murhaajia ja murhapolttajia! ei teille riitä yksistään\nihmisuhrit, vaatii vielä järjettömiä luontokappaleitakin saada\npolttaa!\n\nHän puheli taivaalle kurotetuin käsin:\n\n-- Kirotut, kirotut olkaa te, jotka ette armahda turvattomia.\n\nPyssyn luoti suhisi hänen ohitsensa. Iivana vänrikki oli huomannut\nhänet, mutta väli oli siksi pitkä, ettei luoti sattunut. Eivät\nviitsineet kumminkaan kasakat lähteä häntä takaa-ajamaan, mutta Elsa\nmuori näki miten he, kun olivat tehtävänsä pirtillä toimittaneet,\ntaas ratsastivat pois, vieden vankinsa mukanaan. Matkan päässä\nseurasi Halli isäntäänsä allapäin ja häntä koipien välissä.\n\nElsa muori katseli pois lähteviä niin kauan kun saattoi. Puiden\ntähden kun ei enää voinut nähdä, palasi hän lasten luokse. Ensi isku\noli kohdannut häntä. Kaukainenkin sota oli tavallisissa oloissa\npannut hänen mielensä kuohuksiin, nyt oli se niin sanoaksi ryhtynyt\nhäneen käsiksi. Se oli riistänyt häneltä hänen rakkaimman lapsensa,\npannut mustaksi mullaksi hänen kotinsa ja jättänyt hänet yksin\nturvattomien lapsenlastensa kanssa kolkon erämaan keskelle.\n\nElsa muori saapui sitten rotkoon, missä lapset istuivat pelosta\nvavisten; vanhin poika kyllä koetti rohkasuttaa nuorempia siskojaan,\nvaan pyrki pelko hänetkin valtaamaan. Nyt oli ensi kysymys\nminne mennä. Yltä ympäriinsä oli heillä jylhää erämaata. Isoapa\nvalikoimisen varaa ei heillä ollutkaan; he päättivät siis valita\nsen ainoan turvapaikan mistä tiesivät, päättivät mennä Elsa muorin\npoikain luokse Tervolan sydänmaihin. Mutta tietä sinne ei osannut\nElsa muori. Pojan avulla koetti hän kumminkin johtaa muistiinsa miten\nLauri olikaan edeltäpuolisen kertonut sinne mentävän. Ensinhän oli\nkulettava harjannetta pitkin niin kauas kuin sitä piisasi, sitten oli\ntultava avaralle metsättömälle jänkälle, sen jälkeen taas vuorijakso\n-- -- Lapinjänkkä -- -- Tervolan kirkontorni.\n\nSiinä kaikki minkä muistivat. Kuta kuinkin tietämätön oli siis heille\ntie. Mutta muuta neuvoa heillä ei ollut kuin yrittää, sillä alas\nKemiin eivät uskaltaneet mennä, sehän olisi ollut yhtä kuin kuolema.\nMutta jo ilmestyi uusia hankaluuksia. Miten jaksaisivat lapset\nkävellä tuota pitkää matkaa, miten jaksaisivat lunta ja aarniometsää\nastua? Miten kestäisivät vilua ja nälkää? Sillä eihän heillä ollut\naikaa ottaa matkaansa vaatteita eikä ruokaa. Miten voisivat luotaan\ntorjua metsän petoja, joita oli viljalta näissä vuoriseutuloissa?\nKysyä sai, mutta vastausta ei saatu. Ja kuitenkin kaikitenkin olihan\nmuuan valta, joka ratkaisi kaikki kysymykset -- täytymisen valta.\nSurma koska kuitenkin heidät perisi, niin olisihan parasta jos se\ntapaisi heidät matkalla mahdollista pelastumista kohti.\n\nKohta hämärän tullessa Elsa muori laskeusi lapsenlapsineen\nvuoristosta alas tasangolle, jota heidän oli vaeltaminen. He\nsivuuttivat paikkaa missä pirtti oli seisonut. Musta poroinen paikka,\njoka törötti keskellä valkoista lumikenttää, osotti missä heidän\nentinen kotinsa oli ollut. Äänettöminä, suru sydämessä, he poistuivat\nkolkolle matkalleen.\n\nKylmä ei ollut ilma. Yöllisen lumituiskun perästä taivas oli vielä\nkukkuloiden ja puiden latvojen yläpuolella paksuissa pilvissä, mutta\nvähitellen nekin rupesivat haihtumaan. Elsa muori kantoi sylissään\nnuorinta kolmevuotiasta lasta, molemmat vanhemmat, viisi- ja\nkuusivuotiset Elsa ja Anna, kävelivät yksi kummallakin puolen häntä\nja perässä tuli nuori Lauri, olalla isän pitkä pyssy, jota hän hätinä\njaksoi kantaa, ja pää nojossa. Oli se surullinen kulkue tuo. Ei niin\nluotuista sanaakaan kukaan heistä hiiskunut.\n\nLunta ei ollut paksusti, oli kumminkin nilkkaan asti kävelijöille,\nmikä suuresti hidastutti heidän kulkuaan. He astuivat nyt sen metsän\nkautta, jonka helmassa heidän entinen piilopirttinsä oli ollut.\nMetsän läpi kun päästiin, alkoi närehikkö. Sitten tultiin varvikkoon,\nja kappaleen aikaa sitä astuttua avaralle jäätyneelle nevalle.\nAhkerasti käveltiin eteenpäin sitä suuntaa, että Kivalonvuorijakso\naina pysyisi oikealla näkyvissä. Nevan poikki päästyä alkoi taas\nvarvikko, sitte närehikkö, jossa tuolla täällä joku vaivaiskoivukin\nkasvoi, ja sitten taas isompaa metsää. Ja noin sitä jatkui,\nyksitoikkoisesti vain vaihtelivat metsät ja nevat, kankaat ja rämeet.\n\nHyvän aikaa oli jo kulettu eikä ollut vielä kukaan puhunut mitään.\nKolkkous, joka vallitsi yltympäri heitä, oli siirtynyt heidän\nmieleensäkin. Ikävältä ja yksinäiseltä tuntui heidän olla.\n\nPilvet heidän päänsä päällä alkoivat yhä enemmän haihtua, niiden\nlomissa vivahti jo taivaan sini. Ilma tuntui kolkommalta. Olivat jo\nkävelleet monta tuntia, ilta tuli ja yö oli odotettavissa.\n\n-- Mummo, minun on vilu -- sanoi Elsa muorin sylissä oleva lapsi.\n\nElsa muori otti ison huivin kaulastaan ja kääri pojan ympäri.\n\nEteenpäin kulki äänetön seurue. Metsästä metsään, nevalta nevalle,\nvarvikosta toiseen siirtyivät he. Yhä harvenemassa olivat\npilvenhattarat, tähdet tuikkivat jo niiden läpi, ilta muuttui yöksi,\nja yö jo löyhytti kylmäänsä.\n\n-- Mummo, minun on kylmä -- valitti Anna, tyttäristä nuorinta\nvanhempi, ja kalisteli hampaitaan.\n\nElsa muori ei puhunut mitään, katseli vain tuota lapsi riepua\nikäänkuin olisi mielinyt katseillaan häntä lämmittää.\n\n-- Huh, miten minua vilustaa -- pikku Elsa vaikeroi ja koko hänen\nruumiinsa värisi.\n\nÄäneti oli Elsa muori, hän vain puristi pikku Elsan kättä. Mutta\ntähdet, jotka taivaankannelta katselivat hänen sielunsa syvyyteen,\nhuomasivat siinä toivottoman surun. Lapsi raukkain valitukset\npolttivat kuin tulikekäleet hänen sydäntään, mutta mitäpä saattoi hän\nsille? Ei mitään, ei niin vähintäkään.\n\nHiljoilleen jatkettiin matka, hiljoilleen ilma yltyi yhä kylmemmäksi.\nVielä ei ollut kukaan valittanut väsymystä. Kauhu mielessä Elsa muori\nodotti hetkeä, jolloin lapset alkaisivat väsyä. Niin kauan kuin\nliikkeellä oltiin, oli myös mahdollista ruumiin pysyä miten kuten\nlämpimänä, mutta jos väsymys voittaisi heidät, jotta tulisi pakko\npysähtyä, miten silloin kävisi?\n\nTaas kulettiin muutaman metsän läpi. Kummastustaan puut tohisivat\ntoisilleen, katsellessaan noita aaveen tapaisia yöllisiä kulkijoita.\n\nElsa muori oli huomannut miten lapset yhä lujemmin kouristivat hänen\nvaatteitaan ja miten pikku Elsa yhä työläämmin seurasi. Pian tuntui\nsiltä kun olisi joku raskas taakka laahannut hänen jälessään.\n\nMetsästä oli päästy ja tultiin kovaksi jäätyneelle rämeelle. Yhä\nhitaammin astelivat lapset. Vihdoin keskellä rämeikköä kun oltiin,\npikku Elsa kaatui kumoon. Elsa muori parkasi kauhusta kun sen\nhuomasi. Ensi hämmästyksessään hän luuli lapsen paikalle kuolleen, ja\nkumartui tuskastuneena sitä tarkastamaan.\n\n-- Mummo, minä en jaksa enää kävellä -- sanoi pikku Elsa, pelosta ja\nkylmästä vavisten.\n\nElsa muorin kasvoissa kuvastui mitä tuskallisin toivottomuus.\n\nLauri oli tähän asti äänettömänä kulkenut jälessä. Nyt kiiruhti\nhänkin paikalle.\n\n-- Mummo, emmekö koettaisi virittää tulta, minulla on vähän piitä ja\ntaulaa. Kylmä on ilma ja siskojen tarvitsee lämmitellä ja levähtää\nvähän.\n\nIlo välähti Elsa muorin silmistä.\n\n-- Ei tässä paikassa, lapseni -- sanoi hän -- meidän täytyy ensin\npyrkiä metsään tuossa vähän matkan päässä, jotta pääsemme suojaan\ntuulesta, joka yhä tuimemmasti jo alkaa puhaltaa.\n\nSitä myöten kuin pilvet hälvenivät, oli öinen tuuli ruvennut\npuhaltamaan ja kolkosti se jo kohisi puitten latvoissa.\n\n-- Mutta siskot eivät sinne asti jaksa - arveli Lauri.\n\nVastaukseksi Elsa muori ei virkannut mitään, vaan antoi pienen pojan\nsylistään Laurin kannettavaksi ja otti itse, väsynyt vaikka olikin,\npikku Elsan syliinsä.\n\nJa sitten lähdettiin taas, niin kiireesti kuin suinkin voimat myöten\nantoivat, kävelemään metsikköä kohti, joka heidän edessään näkyi.\n\nTuon tuostakin pysähdyttiin levähtämään, Annankin voimat olivat jo\naivan lopussa. Vihdoin päästiin semmoiseen paikkaan, johon ei tuulen\nviima suuresti tuntunut.\n\nEksymisen pelosta he eivät olleet uskaltaneet poistua kauas\nKivalovuoren kupeilta. Elsa muori turvautuikin nyt aivan vuoren\nsuojaan, tuuli näet kun siltä puolen painoi.\n\nTänne he nyt asettuivat muutamien ulkonevien kallionlohkareiden\nturviin. Lauri kokoili risuja ja koetti sytyttää ne palamaan. Monta\nkertaa turhaan yritettyään, polttoaineet kun olivat aivan tuoreet,\nonnistui hänelle kuitenkin vihdoin saada jotakuinkin roihun palamaan.\n\nLapset valittivat väsymystä ja heidän joka jäsenensä tärisi vilusta.\nElsa muori istuutui valkean viereen ja otti kaikki kolme lasta\nsyliinsä. Valkea levitti pian lämpönsä kohmettuneisiin jäseniin; Elsa\nmuori huomasi miten väristykset vähitellen taukosivat, kunnes lopulta\nlapsiparat valkean lempeästä vaikutuksesta nukahtivat sikeään uneen.\n\nElsa muori oli levittänyt ison huivinsa kaikkien kolmen yli ja\nkumarassa siinä istuen heitä katselemassa hän kääntyi palavilla\nrukouksilla Kaikkivaltiaan puoleen, joka tuhansin tähtisilmin\nkorkeasta taivaastaan katseli heitä. Lauri asettui istumaan aivan\nlähelle häntä, koottuaan ensin tarpeeksi asti poltoksia valkean\nvaralle. Nuorison mieli on keveä ja väsymys virkustakin voiton\nviepi. Vaikka hän miehen tavalla koetti pinnistellä vastaan, nuokkui\npian pää raskaana rinnalle, ilmoittaen että unetar jo oli hänetkin\nvaltoihinsa ottanut.\n\nAinoat silmät, jotka eivät umpeen painuneet, olivat Elsa muorin.\nEi häntä uni maittanut. Päivän tapahtumat olivat juuria myöten\njärisyttäneet hänen mieltänsä. Vilu ja väsymys väistyivät moisen\nmielikuohun tieltä. Sannia ajatteli hän, palavaa pirttiä,\nturvattomia lapsia, heidän kamalaa tilaansa erämaassa, missä ei\nollut elävää ihmisolentoa peninkulmien kuuluvissa heille avuksi tai\nlohdutukseksi, ja tuota pitkää matkaa, josta vasta neljänneksen\nverta nyt oli suoritettu ja jonka jälellä oleva osa tuntui olevan\nkarumpi ja eksyttävämpi kuin se, jota tähän asti oli kulettu.\nPakkanenkin kiihtyi ja tuuli tuimeni. Tuhannetkin epäilykset\nennättivät hänen mieleensä: osaisivatko he tietä perille asti vai\neksyisivätkö erämaahan, kestäisivätkö lapset näitä outoja vaivoja\nvai hukkuisivatko kolkolle taipaleelle? Entä hän itse, sietäisikö\nhän näitä kaikkia, kykenisikö hän suojelemaan lapsia niinkuin Sanni\noli pyytänyt häntä? Pääsisivätkö poloset hengissä Antin ja Pekan\npiilopirttiin?\n\nTuuli ohkui suruvoitteista nuottiaan puiden latvoissa, tähdet\nvilkkuivat leppeästi ja suorittivat verkalleen yöllistä taivaltaan,\nroihuvalkea heitti himmeän heijastuksen kallion kylelle ja lähellä\nseisoville puille, lapset hengähtivät raskaasti unessa, Laurin pää\noli valahtanut Elsa muorin olalle, kaikki oli niin hiljaista ja\nkolkkoa kuin mielisi mailman sydän heretä sykkimästä, tyhjän tyhjältä\nkaikki tuntui. Elsa muorin ajatukset vain eivät ottaneet asettuakseen.\n\nKauanko noin oli tuossa oltu, hän ei tiennyt itsekään, kun äkkiä\npahanpäiväisesti pelästyi siitä että ihan hänen takanaan kuului\nhirvittävä ölinä. Kauhistuneina lapset kavahtivat Elsa muorin\nhelmasta. Lauri hypähti seisoalleen, Elsa muori istui kuin\nsuolapatsas. Samassa kuului pyssyn laukaus, kova kahina louhikossa\nheidän takanaan ja hengetön karhu pyörähti heidän keskellensä.\n\nTuo kaikki oli niin ihmeen vähässä ajassa tapahtunut, ettei kukaan\nalussa ymmärtänyt mitä se oli. Mutta kun pääsivät vähän tointumaan,\nalkoi asia heille selvetä. Kontio oli vuoristosta tulla hissutellut\nheidän lähelleen. Sen mörinä oli heidät säikäyttänyt, jotta lapsetkin\nkaikki säpsähtivät pystöön, Laurikin, ja hän kun kohta edessään\nhuomasi otson, oli ajattelemattansakaan mitä teki panoksissa olevalla\npyssyllään tähdännyt, lauaissut ja osannut niin hyvästi, että karhu\npaikalla kellahti kuoliaana maahan.\n\nElsa muori huomasi miten Jumalan sormi oli lapsen käden ohjannut,\nettä se pedon hengiltä ampui, ja hänen sydämensä iloitsi.\n\nMutta täällä he eivät kumminkaan uskaltaneet enää viipyä, sillä\nhelpostihan saattaisi tapahtua, että kuolleen karhun toveri tulisi\nhäntä hakemaan ja kukaties kostamaan hänen surmaansa. Lapset olivat\nliereillään ja pyysivät pois. Elsa muori piti viisaimpana lähteä\nmatkaan jälleen. Mikäli hän tähtien kulusta avaruudessa saattoi\narvata, oltiin jo sivu sydänyön, lapset olivat saaneet huoahtaa noin\nkolmisen, nelisen tuntia.\n\nJättivät siis otson uinailemaan ikuista untaan sammuneen rovion\nääreen ja lähtivät taas synkälle matkalleen.\n\nTuuli oli ruvennut käymään yhä vinhemmin, se oli oikein tuima, ja\npian lapsi raukat olivat taas yhtä viluissaan kuin olivat olleet\näsken, ennenkuin valkeaa viritettiin. He olivat päässeet metsän\nhalki, sitten poikki vähäisen nevan ja jälleen joutuneet närehikköön.\nMutta tämän toiseen päähän päästyään huomasivat, että Kivalovuori,\njoka tähän asti oli kulkenut melkein suoraa suuntaa, ikäänkuin\nkatkesi tai kääntyi itään päin, ja heidän edessään oli ääretöin\ntasanko; niin kauas kuin silmä kantoi ei muuta kuin lakeutta vain;\nei puun vaivastakaan siinä kasvanut, tuolla täällä vain toveriton\npehko törötti. Elsa muori ymmärsi kohta, että tämä oli se lakeus,\njosta Lauri oli puhunut ja mikä heidän oli taivaltaminen päästäkseen\nTervolaan. Tämä lakeus näytti heistä niin nuivalta ja loppumattoman\npitkältä, jotta pelotti, vaan eihän siinä arvelut auttaneet. Oli nyt\nvain päätettävä mihin suuntaan kulkeminen. Kotvasen neuvoteltuaan\nLaurin kanssa Elsa muori teki päätöksensä ja niin lähdettiin autiolle\ntaipaleelle.\n\nVasta nyt, kun joutuivat tuolle metsättömälle tasangolle eikä\nKivalovuori enää ollut heillä suojaajana tuulta vastaan, huomasivat\nhe kuinka jäätävän kylmä tuuli oli. Tällä autiolla taipaleella\nnäytti se yksin haluavan herrana rehennellä ja armahtamatta se\nkävi onnirikkoisten matkamiesten kimppuun. Lapsilla vapisi vilusta\njoka jäsen, ja pikku Elsa, joka ei vielä ollut tointunut siitä\nsäikähdyksestä, joka unessa tapasi hänet, oli ihan sinervän kalpea\nkasvoistaan. Yhteen perään hän porisi kylmää ja kalisteli hampaitaan.\nJa vaikka Elsa muori usein otti hänet syliinsä ja kantoi niin kauan\nkuin jaksoi, jätettyänsä ensin pojan Laurille, joka nurkumatta\nponnisteli heikkoja voimiaan, niin ei siitä isosti apua ollut, sillä\ntuima tuuli ei hellittänyt kynsiään.\n\nTällä tavoin oli Elsa muori, väliin sylissään kantaen pikku Elsaa,\nväliin kädestä häntä taluttaen, lapsineen kolme tuntia kulkenut\nautiota nummea, jotta sitä oli arviolta toinen puoli jälellä.\nVerkalleen äänetön seurue kulki eteenpäin, ja tuuli siihen vonkui\nkolkkoa, surunvoitteista nuottiaan.\n\n-- Mummo, tähän kipeästi pistää -- valitti pikku Elsa ja piteli\nkädellään sydänpaikkaansa.\n\n-- Herra meitä armahtakoon -- vaikeroi Elsa muori -- tule syliini,\nlapsi rukka.\n\nHän antoi pojan Laurille, joka vastustelematta otti veljensä\nkäsivarrelleen, ja itse otti hän tytön.\n\nTurvallisesti pikku Elsa lepäsi mummonsa sylissä ja hiljoilleen taas\nkulkue liikkui. Hetken päästä sanoi hän:\n\n-- Mummo, minä kuolen, laske minut maahan että saan jättää hyvästi\npikku veljelle, Annalle ja Laurille.\n\nTajuamattansa mitä teki laski Elsa muori lapsen maahan. Ja ikäänkuin\ntuntien kuoleman lähenevän, pikku Elsa meni hyvästelemään siskojaan.\nMeni sitten taas takaisin Elsa muorin luo: \"Hyvästi, mummo, minä\nmenen Jumalan tykö\", sanoi ja katseli Elsa muoria totisilla\nsinisilmillään, joiden kauneutta Elsa muori niin monta kertaa oli\nihaillut. Kuoleman kalvo jo himmensi niitä ja hän vaipui samassa\nhengettömänä Elsa muorin helmaan, joka vaivoin sai estetyksi hänet\nmaahan lankeamasta.\n\nPelästys, väinästys ja vilustuminen, kaikki yhdessä olivat\nvaikuttaneet viisivuotiaan tytön kuoleman. Ääretön oli Elsa muorin\nhämmästys, sydäntä särkevä lasten suru.\n\nMonenkaltaisilla keinoilla Elsa muori koetti elvyttää kuollutta\nhenkiin; hän likisti häntä sydämmelleen, lämmittääkseen häntä,\nja hieroi lumella hänen ohimoitaan. Mutta turhat olivat kaikki\nyritykset. Ei kuolo kouraansa hellitä.\n\nSurun ja epätoivon sortamana Elsa muori yritti pelastamaan edes\nhengettömän ruumiinkaan. Mutta huomasi toki pian ettei se käynyt\npäinsä, sillä siihen hänen voimansa eivät riittäneet, eikä olisi\nLaurinkaan voimat kestäneet pienen veljensä kantamista. Erämaahan\nsiis oli pikku Elsan ruumis jätettävä.\n\nNummen keskellä oli pehko, jonka tuulen puolelle lunta pyrytti. Sen\nsuojapuolelle laskettiin pikku Elsa.\n\n-- Kylmä on sinun täällä nukkuaksesi, mielitiettyni pienokainen --\nsanoi Elsa muori surun sortamalla äänellä -- kylmä on sinun täällä\nnukkuaksesi, vaan tuolla ylhäällä taivosessa lämmittää sinua Jumalan\nrakkaus, sillä lapset ovat Hänelle rakkaat.\n\nElsa muori seisoi kuolleen jalkapuolessa, päänpuolella seisoivat\nkyyryssä Anna ja Lauri, ja pieni poika, mikä oli maahan laskettu,\nkonttasi kuolleen lähelle ja katseli kummastelevin silmin tätä outoa\nmenoa. Päivä jo alkoi sarastaa ja mustansininen yötaivas vähitellen\nvaljeta harmahtavaksi. Sammumassa olevat tähdet vielä pikkusen\ntähystelivät tuota surunalaista ihmisryhmää. Kolkko ja autio oli\nerämaa. Haudanvirttä vonkui tylyläntä tuuli.\n\n-- Ensimäinen olit sinä täältä lähtemään -- puheli edelleen Elsa\nmuori -- ensimäinen, josta minun on Sannille tili tehtävä tuolla\npuolen hautaa kun tavataan. Mutta minun rinnallani käsketään tilille\nraakalaiset, jotka pirttimme polttivat, julmurit jotka ajoivat\nmeidät ulos yön selkään. Jumala on suuri, Hän on oikeuden Jumala ja\nHän tietää ketkä ovat syylliset ketkä syyttömät. Nuku siis tässä,\nlemmikkini, lapsenlapseni, silmäteräni! Ja anna mummollesi anteeksi,\nettei hän kyennyt laittamaan sinulle lämpimämpää hautaa! Mutta iso on\nsinulla ruumiinarkku, joka ylettyy taivaanrannasta toiseen, ja komea\non sillä kansi, ja kannella tähtiä tuhansia, ihania ja hohtavia! Jää\nhyvästi, lapseni!\n\nElsa muori nojausi alas suutelemaan pikku Elsan ruumista. Lapsetkin\njättivät itkien hyvästit kuolleelle sisarelleen, joka oli yksin\njätettävä erämaahan. Elsa muori riisui sitten huivin päästään ja\npeitti sillä kuolleen kasvot.\n\nSe kun oli tehty, lähtivät he taas matkaan, kääntyen vielä usein\nkatsomaan, eikö kukatiesi pikku Elsa kumminkin tulisi heidän\njälessään. Vaan ei hän tullut.\n\nEntistään alakuloisempina jatkoivat he nyt matkaansa, eikä Elsa muori\nenää voinut hillitä itkuansa. Haikeasti hän itkeä nyyhkytti. Tuuli\nlöyhytteli hänen hajallaan olevia hapsiaan, joita ei mikään päähine\nenää suojannut.\n\nMutta jättäkäämme jo tuo surullinen kulkue, jott'emme peräti\nsurkastuisi, nähdessämme kaikki heidän kärsimyksensä, kun nälkä ja\nvilu liittoutuivat kauheilla kureillaan heitä kiduttamaan.\n\nKun päivä sarasti harhailivat he vielä, aurinko kun korkeimmillaan\noli, harhailivat he, hämärän tullessa yhä harhailivat he, eikä heidän\nharharetkestään loppua tullut vielä silloinkaan kun tuli tähtien\nvuoro lempeällä valollaan näyttää heille tietä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Oikein äkäinen puhuri on tänä yönä puhaltanut\n\n-- Pekka sanoi, hiihtäen pyssyillä ja kalvoilla varustetun\ntalonpoikaisjoukon eturinnassa.\n\n-- Ruti riivattu se poika oli, puri kuin pahus. Hyvä toki että\nvihdoin lauhtui, sillä ulapoilla aukeoilla ei olisi sudenkaan hyvä\nmokomalla tuulella harhaella, arvelen ma -- sanoi siihen muuan\ntalonpoika.\n\n-- Ei vainenkaan, ei -- myönteli Pekka. -- Mutta hiljaa pojat,\ntuossapa lienee muutamia otuksia sitä joukkoa! Pyssyt hanaan ja pian!\n\n-- No vaikka hukka minut perisi, niin nuo tuossa eivät ole hukan\nsukua -- vastasi talonpojista muuan.\n\n-- Mutta eihän nuo liikukaan ja tuskinpa ne eläviä luontokappaleita\nlienevätkään.\n\nAseelliset miehet, juuri samat, joita Lauri turhaan oli odottanut\navukseen, lähtivät kohta sinne päin hiihtämään, kunnes aivan lähelle\npääsivät. Mutta miten kuvatakaan heidän äimistystään, kun edessään\nnäkivät joukon hengettömiä ihmisiä, kinokselle paleltuneita polosia,\nja kun yhden joukosta tunsivat Elsa muoriksi, joka helmassaan piteli\nmuutaman lapsen, toiset kaksi olivat kaatuneet kummallekin puolen\nhäntä.\n\nElsa muori oli kohmettunut kyyryssäruumiin, josta sopi arvata, että\nhän viimeiseen asti oli koettanut lämmitellä nuorinta lapsista\nja pikku Annaakin, joka puolittain makasi Elsa muorin helmassa\npuolittain lumella. Lauri taas oli vaipunut niin, että pää vain oli\nElsa muorin polvella.\n\n\n\n\nX.\n\nPIILOPIRTTI KIVALONVUORELLA TERVOLASSA.\n\n\n-- Totta totisesti, ellei tämä tämmöinen katala meno pian ala loppua,\nniin olisi parempi, että viholliset kerrassaan silpoisivat meidät\npieniksi -- sanoi Antti vaimolleen. -- En minä porise sinun enkä\nomasta puolestani, vaan lasten puolesta. Katsos nyt miten he kituvat\nja näivettyvät, ja me vanhemmat, vaikka meillä on rohkeutta rinnassa\nja tarmoa jäsenissä, niin emme voi siihen mitään. Eikö ole ylen\ntuskallista?\n\n-- Kyllä on meillä todella nyt vaikeat olot -- myönteli Elli,\nvaan jos nyt kärsimme vaivaa, niin sitäpä herttaisempi on meidän\nsitten rauhan tultua olla. Silloin laitat meille uuden talon sinne,\nmissä se entinen oli, ja varustat pienet kamarit lasten ja meidän\nasuttaviksemme. Silloin eivät mitkään viholliset enää meitä hätyytä,\nvaan saamme asua siellä yhtä tyytyväisinä kuin ennen, ja maassa\nvallitsee silloin rauha.\n\n-- Rauha -- sekaantui puheesen katkerasti Elsa muori -- rauha! Rauha\nei ole kirouksen kumppali. Ei Herra huoline meille rauhaa antaa, kun\nei se olisi meille miksikään iloksi.\n\n-- Mummo kulta! -- sanoi Elli -- minkä tähden antaupi mummo surun\nsortamaksi Sannin ja muiden vankien tähden. Onhan Antti sanonut, että\nhe sodan päätyttyä vielä voivat palata. Ja mitä pikku Elsaan tulee,\njonka Jumala otti täältä pois, niin olihan se onneksi lapselle, että\npääsi kokemasta näitä kaikkia.\n\n-- Niin, olihan se onneksi -- vastasi Elsa muori samalla katkeralla\näänellä -- kuolla autioon erämaahan eikä saada edes siunatussa maassa\nlevätä, vaan susien raastettavaksi joutua.\n\n-- Eihän se niin taattua ole -- sanoi Elli. Mummo ei osannut samaan\npaikkaan takaisin, siinä koko asia. Ja ovathan Antti ja Pekka\nluvanneet että, kun viholliset ovat paikkakunnaltamme poistuneet,\nlähtevät he uudelleen samalle nummelle etsimään ruumista, eikö niin,\nAntti?\n\n-- Niin todella -- vastasi Antti -- kohta ikään kun olemme saaneet\nviholliset täältä torjutuiksi, jotta vapaasti taas saa omia korpiaan\nsamota, silloin kyllä löydämme pikku Elsan ruumiinkin.\n\n-- Ei kuuna päivänä se utau -- sanoi Elsa muori -- sillä viholliset\novat lukuisammat kuin Egyptin heinäsirkat.\n\n-- Utautuupipa! -- vissitteli Antti -- jos olisivat vaikka kymmenen\nkertaa lukuisammat, sillä meidän täytyy heidät tappaa.\n\nElsa muori ravisti päätään vastaukseksi.\n\n-- Ja ellei -- innosteli Antti puiden nyrkkiä ellei -- niin käy, että\nme tapamme heidät, niin tappavat he meidät, ja silloin olisi oikeus\nja kohtuus nurin käsin käännetty. Eikö olisikin! Siis siitä syystä,\nmummo, täytyy meidän hakata maahan jokainen sorkka.\n\nAntti nousi seisoalleen ja hänen silmänsä iskivät tulta.\n\nTätä pakinaa pidettiin Jurvan perheen piilopirtissä kaksi viikkoa\näsken kerrottujen tapahtumien perästä. Elsa muori ja hänen kolme\nlapsenlapsensa, jotka kylmästä tampistuneina löydettiin aavalta, oli\nPekan ja muiden talonpoikien soveliaista toimenpiteistä palautettu\nhenkiin jälleen. Sydämessä huokui heillä vielä elinlämpö, vaikka\nruumiin ulko-osat olivat joutuneet tylyn luonnon valtaan. Sopivia\nelähytyskeinoja käyttämällä onnistui talonpojille saada tuo riutunut,\njälellä oleva lämpö taas uhkumaan eloansa muullekin ruumiille ja\nantamaan elonvärin sinikirjaviin kasvoihin. He asuivat nyt kaikki\nElsa muorin poikien tykönä.\n\nElsa muori oli käynyt synkkämieliseksi. Poroksi poltettu pirtti,\nSanni ja Lauri sekä heidän vanhin tyttärensä köytettyinä ja vangiksi\nvietyinä, pikku Elsan hengetön ruumis, nuo kuvat kaikki häälyivät\nmyötään hänen sielunsa silmäin edessä ja tekivät hänen mielensä\nsitä apeammaksi, kun hän sen ohessa huomasi kuinka köyhässä tilassa\nperheen muutkin jäsenet olivat. Ja kun näiden mielihauteitten\nrinnalle ehdottomasti pyrki vielä muitakin muistoja -- viholliset\n-- niin kummako jos hänen luontonsa painui aivan aatkelaksi.\nYleisistä haikeista mielikuvituksista lähti vähitellen muutamat\nmuita selvemmiksi, ja pian oli niitä kolme kuvaa, jotka varsin häntä\nvainosivat, ilkkuen hänen tuskaansa. Hän ei voinut niitä sietää. Hän\nvihasi niitä.\n\nNuo kolme olivat: tanakka mies, turpeaposkinen ja punanöhtäinen,\nposkessa tuuhakka parta; laiha mustankälppä mies, jonka nokka mieli\npyrkiä edelle muun ruumiin; ilkeä ilkkunaama, jolla oli pitkät\nsuippenevat viikset. Nämä kolme, kasakkajoukosta innokkaimmat, olivat\noikein syöpyneet hänen muistiinsa. Että he olivat joukon johtajat\noli hän huomannut siitä, että kaikki muut arvostivat ja tottelivat\nheidän käskyjään. Heidän nimiään tietää lukija, joka jo näki heidän\npuuhaavan, mutta Elsa muori ei tiennyt niitä eikä kysynytkään, sillä\nei heidän nimiään eikä arvonimityksiään hän vihannut, vaan heitä\nitseään. Ne kolme olivat: Ortermi Petroff korpraali, Antemon vänrikki\nja Iivana vänrikki.\n\nPirtti, missä molemmat perheet nyt asuivat, oli iso, mutta\nmuuten hyvin puutteen alainen. Sitä kun hopussa rakennettiin, ei\nehditty mukavuuksia huolehtia. Oikeita akkunoita ei siinä ollut,\nakkuna-aukkoja vain ja lautaluukut, jotka suulle lykättiin; takkaa\nei liioin ollut, ainoastansa kiuvas, josta savu reppänän kautta\npyrki taivaalle. Vaikka pirtti olikin isonlainen, kävi se kumminkin\nahtaaksi isolukuiselle asujajoukolle. Ellillä oli neljä lasta ja\nsiihen lisäksi oli siellä vielä muitakin lapsia sekä joukko naisia ja\niäkkäitä, joiden kodit olivat poltetut ja jotka siitä syystä olivat\netsineet turvapaikan täältä. Anttia pelotti se suuri ihmisjoukko,\njolle hänen piti sijaa sovittaa, mutta eihän tuota auttanut\nkieltääkään, kukapa hentoisi lähimmäistään talven selkään ulos käskeä.\n\nMutta Antin tuvassa ei puuttunut yksistään tilaa ja mukavuuksia.\nSiellä saatiin usein nähdä nälkääkin. Ja mistäpä ottaakaan leipää\nja elatustarpeita niin monelle suulle, varsinkin näin talviseen\naikaan? Lehmiä tai muita nautaeläimiä ei ollut ajattelemistakaan;\nniitä ei ollut lähellä ei loitolla. Leipää ei ollut muuta kuin mitä\njollakin sissiretkellä onnistuttiin ottamaan, tai minkä joku rohkea\nRuotsissa kävijä sai sieltä saaduksi, tahikka minkä joku kaukainen\nsattumalta säilynyt peltotilkku satona antoi. Metsänriista ja kala\noli ainoa ravinto, mikä jotenkin säännöllisesti saatiin hankituksi.\nOlo oli tavantakaa niin tukalaa, jotta oikein hengelle käypää.\nVaimot vaikeroivat, mutta miehet menivät käsiksi ja vannoivat\nkostoa vihollisille. Elli toki, tuo lempeä, puhdassydäminen\nElli, jonkinlaista lohdutusta ja toivoa tuoksutti tuohon köyhään\npakolaiskotiin.\n\nNiin sitä elettiin kädestä kärsään Kivalovuoren alanteessa ja kaksi\noli vastusta kovaa: viholliset ja nälkä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaas oli aikaa kipene kulunut; jo maaliskuun lopussa oltiin.\nTalonpojat olivat äskettäin tehneet rohkean sotaretken ja anastaneet\nmuutaman muonakuormaston, joka oli aiottu venäläisten paikkakunnalle\nasettamalle vartijaväestölle. Kaikki tyyni otettiin -- olikinhan se\nmaan omaa -- ja erämaan turvissa asuvaisilla oli ruokaa pitkäksi\naikaa.\n\nMutta tuo rohkea teko ei voinut suoriutua huomiota herättämättä.\nPäällekarkaus oli tapahtunut valtatien varrella ja kasakat olivat\nraivoissaan. Samaan aikaan levisi huhu, että Långström ja Kärki\nkivekkäät olivat paikkakunnalla ja pian hoettiin heidän olleen\njohtamassa tuota muonakuormaston ryöstöä. Oikeastansa kasakat, joiden\nasia oli vartioida muonavarastoa ja joista jotkut olivat pakenemalla\npelastuneet, olivatkin nähneet kahden miehen taistelevan muiden\ntalonpoikien eturinnassa, ja siitähän ei epäilemistäkään, etteivät\nhe olleet juuri nuo kaksi \"kivekästä.\" Toinen oli mustaverinen pitkä\nmies, toinen lyhytläntä ja valkeanverevä. Asia oli vilkainen vissi\nja sananlennättäjä pantiin komentokunnalle Ouluun, ilmottamaan miten\nsurkeasti oli kuormaston käynyt sekä että Långström ja Kärki sissejä\noli paikkakunnalla nähty; sen ohessa pyydettiin lisää sotaväkeä,\njotta saatettaisiin käydä noiden kahden vaarallisen miehen kimppuun,\nsillä nyt luultiin oltavan heidän jälillään.\n\nIivana vänrikki, joka oli sananlennättäjänä Oulussa käynyt, palasi\npian 20 miehen lisällä ja käskyllä ottaa haltuunsa nuo molemmat\nsissit elävinä tahi kuolleina sekä hakata maahan joka sorkka, minkä\ntiettiin olevan jonkinlaisessa tekemisessä heidän kanssaan tai\nsuojelevan heitä huoneissaan.\n\nKivekkäät olivatkin vihollisten vaarallisimmat vastustajat ja ne,\njotka pahimmin kiukustuttivat heitä julmuuteen. Useita kertoja\nvarotettiin kansaa olemasta minkäänlaisissa tekemisissä heidän\nkanssaan, ja jos huomattiin, että talonpojat kumminkin pitivät heidän\nkanssaan yhteyttä, niin kostettiin sitä hirmuisella tavalla. Nyt kun\ntiedettiin, että nuo molemmat kuuluisat johtajat olivat täällä ja\nsamaan aikaan aivan kun kuormasto ryöstettiin, niin sehän oli selvä\ntodistus siihen, että talonpojat olivat tehneet liiton rohkeitten\nsissien kanssa, sillä heidän avuttansa he eivät olisi julenneet tätä\ntehdä. Suuresti siis ei sovi kummastella -- ajan suhteita olletikin\nkun ottaa lukuun -- että kasakat, kun siihen vielä saivat käskyn,\npäättivät ja vannoivat, ettei niin ristin-sieluakaan säästettäisi\njota vain käsiinsä saataisi.\n\nPuheena olevana päivänä istuivat piilopirtissä Kivalovuoren\njuurella Pekka ja Antti ja kymmenkunta muuta miestä pyssyillä ja\nkalvoilla varustettuina, sekä joukko naisia ja lapsia: lattialla oli\ntynnyreitä, joita oli vihollisilta ryöstetty ja jotka sisälsivät\nleipää ja muuta ruokatavaraa. Iloittiin ja juteltiin kelpo\nkaappauksesta.\n\nElsa muori, joka aina piti huolenaan, kun siihen kykeni, auttaa niitä\njotka olivat häntä itseään köyhempiä, oli Ellin kanssa, joka alati\noli auli, pyytänyt ja saanut saaliista joukon leipiä; nämät he olivat\nsitoneet huiviin ja niine kantamuksineen lähteneet Kivalovuorta\nkävelemään. Vuoren toisella kupeella oli näet katala kyysä, jossa\ntiesivät olevan paljon nälän näännyttämiä lapsia, joita holhosi\nsaamaton vanha vaimo. He elivät muiden almuista. Tänne lähtivät Elsa\nmuori ja Elli muiden varotuksista välittämättä. He eivät luopuneet\nmatkastaan, sillä he tiesivät voivansa tehdä hyvää siellä minne\nmenivät, ja hyvää tarkottava mieli on luja. Ellillä oli matkassaan\nnuorin lapsensa, pieni poika, jonka kantoi käsivarrellaan.\n\nTällä matkalla nyt olivat Elsa muori ja Elli lapsineen.\n\nPiilopirtissä istuttiin parhaallansa pakisemassa, kun pikku Lauri\naivan hengästyksissään syöksyy huoneesen huutaen: viholliset!\nviholliset!\n\nMiehet kavahtivat istuimiltaan ja käsiksi pyssyihin, vaan naiset\nkalmettuivat ja lapset värisivät.\n\nNotkon suussa seisoi kolmekymmentä kasakkaa ja tuvassa oli\nkaksitoista suomalaista. Mutta paikka oli helposti suojeltava, sillä,\nkuten mainittu on, pakopirtti oli rakennettu kahden vuoriylänteen\nväliseen notkoon, joka notko oli kapein suusta, kun vuoren kylet\nsinne päin olivat aivan lähekkäin. Vuorten kupeet olivat hyvin\nkoleikot ja vallan mahdottomat ratsuväen kulettaviksi. Notkon suussa\nsaattoi siis pieni vartijajoukko vastustaa vihollisia ja suojella\npirttiä; muuta vaaraa siis ei ollut heillä kuin äkkiarvaamatoin\npäällekarkaus tai saartamalla ahdistaminen. Matka ympäri, vuorisolan\ntoisesta päästä, oli toki pitkä ja työläs.\n\nNotkon suulle siis hoputtivat talonpojat ja asettuivat niin\nedulliseen asemaan kuin osasivat. Kasakat alkoivat päällekarkaustaan\nampumalla kivääreillään, mutta siitä ei tuntunut suurta haittaa\nolevan, vaan siihen sijaan talonpoikien pitkäin hylkeenpyssyjen\nluodit eivät koskaan syrjähtäneet määrästään. Kasakat, kun huomasivat\ntässä tappiolle joutuvansa, ryntäsivät vuorensolaan. Mutta\nsuomalaiset, vaikka olivatkin luvultaan vähäväkiset, puolustivat\npaikkaansa eivätkä väistyneet.\n\nKasakat peräytyivät ja näyttivät olevan kahdella päällä mitä tehdä.\n\nTuhat tulimmaista, luulenpa että tällä kertaa olemme hätiköineet\n-- sanoi Ortermi korpraali Antemon vieruskumppanilleen ja katseli\nhuolistuneena vuorensolaan. -- Näihin aikoihin arveli hän kerkeävänsä\nperille, ja ellei hän piakkoin saavu, niin tulee meille tästä tuhma\njuttu.\n\nMutta samassa kuului vuoristosta torventoitotus ja vuorensolan\ntoisesta päästä lähestyi joukko kasakoita, joita johti Iivana\nvänrikki.\n\nEdellisessä kahakassa kärsineestä vahingosta viisastuneina olivat\nkasakat edeltäkättä tutkineet notkoa eikö sinne päästäisi toiseltakin\npuolen vuorta, jotta siten voitaisiin talonpojilta estää pakoretki.\nPitkän kierroksen vuoren ympärille ratsastettuaan olivatkin löytäneet\nnotkon suun, ja sitä tietä nyt pääsivät perille.\n\nPääsemättömissä olivat nyt talonpojat, vihollisia vastassa notkon\nkummassakin päässä ja keskellä tupa, jossa vaimot ja lapset. Nämä\nolivat näet huolettomina jääneet huoneesen, kun miehet vakuuttivat,\netteivät viholliset vuorisolaan muka pääse. Ja nyt, kun vihollisia\nnäkyi sekä edestä että takaa tulevan, oli myöhäistä paeta. Näin\ntukalassa asemassa nyt oltaessa sammui talonpoikain toivo kokonaan,\nmutta ei toki heidän rohkeutensa. Jos heidän ei olisi tarvinnut\nperheitään huolehtia, he olisivat kyllä koettaneet läpäistä\nvihollisparvea ja paeta ylös vuoristoon. Mutta nyt oli pirtti täynnä\nheidän vaimojaan ja lapsiaan, joita ei käynyt jättäminen vihollisten\nvaltaan. Puollustaida siis täytyi, vaikka henkensäkin kaupalla.\n\nPekka järjesteli viisaasti joukkojaan. Hän tiesi, että Antti ennen\nkaatuisi kuin paikaltansa peräytyisi. Hän käski hänen jäämään solan\nsuuhun ja antoi kolme muuta rotevaa miestä hänelle avuksi. Näiden\nasia oli sillä kohdalla estää viholliset lähemmäs pääsemästä, mutta\nitse aikoi hän muiden toveriensa avulla yrittää ajamaan toiselta\npuolen tulevat kasakat pakoon. Antti ja hänen kolme apulaistansa\npitivät lujasti puoliaan. Antti ei väistynyt askeltakaan, viholliset\neivät päässeet tuumaakaan tuonnemmas, sillä ensimäisen, joka läpi\nyritti, kaatoi aina Antin kalpa, sitä kun näet heilutti tarmokas\nnavakka käsivarsi. Kasakat olivat vihan vimmoissaan ja ärtyivät yhä\näkäisemmiksi, huomatessaan että heitä vastassa oli vain neljä miestä.\n\nPekan puolestaan oli onnistunut saada edullinen asema, josta vastusti\nvihollisia, jotteivät olleet pirtille vielä päässeet. Miten olikaan,\nalkoi ottelu menestyä suomalaisille niin etuisaksi, että rupesivat\nluulottelemaan voitolla suoriutuvansa tappelusta, kasakat kun siihen\nsijaan, tappiolle joutumaisillaan, olivat aivan vihan vimmassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi tuntia on kulunut. Tappelu on tauonnut.\n\nElsa muori vaelsi vuoripolkuja, joita ei tuntenut muut kuin olokkaat.\nHän palasi vuoren toisella rinteellä olevasta köyhästä mökistä,\njossa oli hyväntyönteossa käynyt. Hän palasi yksin, sillä Elli oli\nvielä viivähtänyt sairasta hoitamaan, hänen aikomuksensa oli vasta\nhuomenna palata. Elsa muori oli miltei iloisella mielellä, syystä kun\nolivat rakkaudentyön tehneet. Himmensi sitä iloisuutta toki ikävät\nmuistot. Sanni, Lauri, hengetön ruumis erämaassa häämöttivät jälleen\nhänen sielunsa silmissä, ja niiden takana ainakin kuumotti nuo\nkolme inhottavaa kuvaa, jotka olivat hänen sielunsa iljetys, hänen\nsydänrauhansa äimättäret.\n\nMatka oli joutunut, jo oli pirtti lähellä. Vuorennyppylä vain,\njoka välissä oli, esti häntä jo näkemästä sitä. Nyt hän kiersi\nvuorennyppylän ja samassa oli hänen nähtävissään piilopirtti ja\nkaikki sen ympäristö. Mutta millainen olikaan tämä näkemä!\n\nNotko oli täynnä väkeä, eläviä jos kuolleitakin. Valkoisessa\nlumivaipassa, jota oli ruopustettu jotta paikoittain sora ylinnä,\noli isoja punaisia tahroja, nähtävästi verta, sillä vieressä makasi\nkaatuneita, jotka vielä kuolemantuskissaan vavahtelivat. Pirtin\nympärillä oli joukko köysiin pantuja ihmisiä. Ne olivat hänelle\ntuttuja: Pekka, Antti ja lapset. Ja -- aaveitako ne olivat, jotka\ntuossa ilkkuivat häntä, vai lihaa ja vertako? -- Seisoivathan tuossa\nhänen sielunsa rääkkääjät ihmistapaisina ihan! Tuossa hän, jonka\nkasvot aina ilkkuivat ja häikistelivät ja jolla oli punaisenpuuhevat\nsuippuviikset. Tuossa tuo mustanhilvainen, laiha mies. Mutta missä\nhän, jolla pullakka punanaama ja pöyheä poskiparta? Missä hän?... Jo\noli hänkin tuvasta tulemassa.\n\nLukija arvannee tästä miten oli tappelu päättynyt. Huiman vastarinnan\ntehtyään talonpojat joutuivat tappiolle, ja jotka vielä elossa\nolivat, heiltä sidottiin kädet ja jalat, jott'eivät mihinkään\nkyenneet. Lapset ja vaimot olivat yhteen läjään mätätyt. Kaikki\nodottivat tuomiotaan, ja -- tuomio olikin lankeava.\n\nAnkaraksi tuli tuomio, julmaksi kerrassaan. Suomalaisten jäykkä\nvastarinta ja suuri mieshukka, minkä he olivat vihollisten leirissä\naikaansaaneet, oli ylenmäärin ärsyttänyt kasakoita. Viha ja\nkostonhalu sääsivät lakia, ja missä ne toverukset tuomarina istuvat,\nsiinä ei tuomio tyvenen työtä ole.\n\n-- Mokoma roistoväki! Hakkasivat kuin hiidet! Iivana huusi\nAntemonille -- vähällä piti, etteivät ne koirat vieneet minulta\ntoisen käsivarteni! Entä mieshukka, mikä väellemme tuli!\n\n-- Parhaimman ruunani ampuivat minun aitani -- vastasi Antemon --\nmutta niinpä periköönkin peijakas koko poikueensa.\n\nHyvä juttu, että edes saimme kirotut kivekkäät elävinä kouriimme.\nMutta lujalle otti, sillä, Pyhän Neitsyeen kautta, luulenpa että\npaholainen oli heihin pujahtanut; oletko koskaan ennen nuuskinut\nmokomaa turkinpippuria kuin niissä oli? Alanpa pelätä, että Ortermi\nkorpraali nyt, hyvillään siitä kun sai elävinä niin vaaralliset\nveijarit, unohtaa kokonaan mitä uhannut on.\n\n-- Äl' ole milläsikään -- Antemon lohdutteli -- korpraali on saanut\nilkeän iskun koipeensa, jota nyt tuvassa hoitelee. Tuska olletikin\näkästyttää häntä, ja hän on nyt valtuuttanut minut omasta puolestansa\nrankaisemaan rikollisia, sillä aikaa kun hän itse huoahtaa haavain\nvihavoitessa.\n\n-- Hyvä! Silloinpa annetaan emälurjusten matkustaa suin päin\nalamaiseen kattilaan -- riemuitsi ilkkusuin Iivana, hyvillään jotta\nviikset vävähtelivät.\n\n-- No vähemmällä ei päästetä -- tositteli Antemon.\n\nKääntyi sitten muiden kasakkain puoleen, jotka, nuuskittuansa\nja tyhjennettyänsä sekä kuolleitten että elävien taskut, vangit\nkeskellänsä lähestyivät molempia päälliköitä, ja komensi:\n\n-- Yksi kerrallaan! Nuorin alkaa, esiin!\n\nKaksi kasakkaa toi joukosta esille nuorimman lapsen. Se oli Ellin\nnuorin tyttö.\n\n-- Tapa! -- käski Antemon tylysti.\n\nToinen kasakoista syösti peitsen lapsen ruumiiseen; sillä se oli\ntehty. Joukosta tuotiin toinen.\n\n-- Tapa! -- kuului taas valjukatsantoisen miehen huulilta.\n\nNiin tapahtui. Kolmas kannettiin esille. Se oli Ellin toinen tyttö.\n\n-- Tapa!\n\nNo, ei muuta. Neljännen vuoro tuli. Sannin nuorin poika se oli.\n\nElsa muori oli kauhun kangistamana pysähtynyt katsomaan tuota\nhirvittävää menoa. Kuin kallio liikkumattomana hän seisoi siinä,\nsilmät tuimasti kuopistaan tuijottaen. Mutta nyt kun näki Sannin\nnuorimman lapsen teurastuspaikalle laahattavan muiden mukana\nkeihästettäväksi, hän säpsähti tajuamaan mitä tekeillä oli. Pahasti\nparkaisten ryntäsi hän vuoren kuvetta alas, ja ennenkuin tuo kauhea\nsana, joka katkaisi uhrin elämänkuitun, vielä oli valahtanut turmion\ntuottavilta huulilta, jotka hänen mielestään näyttivät kivestä\ntaotuilta, hän oli jo joukon keskellä ja kontallansa kivikovan\ntuomarin edessä.\n\n-- Armahtakaa! armahtakaa lasta! hän huusi.\n\n-- Mikästä puheena? -- karjasi punanäävelinen Iivana -- mikä\nnoita-akka tuo on? Jumaliste, luulenpa että tänään eukkoja tuiskuu.\nMutta tämän noidan olen ennen nähnyt. Niinpä tottakin... olenhan\nnähnyt. Aivan oikein, tuo vanha tarhapöllökin pitää yhteyttä\nkivekkäitten kanssa... joka paikkaan hän joutaa... kas vaan kuinka\nnäkypyhältä näyttää.\n\n-- Armahtakaa, armahtakaa! -- Elsa muori rukoili.\n\n-- Eikö mitä -- Iivana kärisi -- vielä armoa! Milloinka kivekkäät\narmahtivat meitä? Päästivätkö pahaankaan rauhaan? Eivätkö taannoin\ntemmanneet ruuan suustamme? Eikö tää eukko ole juuri omansa olemaan\nheidän ylimmäinen emokultansa. Pois tieltä, vanha noita! Miehet,\nkäykää käsiksi!\n\nKasakat olivat kohta valmiit tarttumaan häneen. Neljän kasakan väliin\nasetettuna sai hän nyt katsella koko menoa. Armahtamisen toivosta\nei puhettakaan; mustankälppä mies oli potkassut hänet tieltään, kun\nElsa muori oli kontallaan maassa hänen jalkainsa juurella. Luottamus\nhyvyyden voittoon oli Elsa muorin rinnasta häviämäisillään. Sitä\nvahvemman sijan saivat siinä viha ja kostonhimo. Silmät pyörivät\nvimmastuneina kuopissaan, koko ruumis värisi.\n\nTuomionteko-toimituksiin, jotka hetkeksi olivat tauonneet, ryhdyttiin\ntaas. Lapsi kurotti kätensä Elsa muorille.\n\n-- Tapa! -- käski taas sama tyly ääni. Peitsi pistettiin lapsen\nrintaan, ja kouristettuaan sitä molemmin käsin oikesi lapsi kuolleena\nmaahan. Elsa muori parahti.\n\n-- Mitä tuo noita-akka siinä parkuu -- ärjähti Iivana -- tahtooko hän\nettä kapulalla hänen kitansa väljemmäksi väännetään.\n\nUusi uhri laahattiin tappotanterelle. Sannin toinen tyttö, Anna.\n\n-- Tapa!\n\nSe toteutui.\n\nMutta liian laajaksi kävisi kaikkien uhrien luetteleminen. Kasakat\nluulivat näet keksineensä oikean kivekkäänpesän ja arvelivat\nparhaiksi nyt kostaa kaikki tappionsa. Koko lapsiparvi surmattiin.\nKun nuori Lauri tapettiin, meni Elsa muorin viimeinen holhokas.\n\nOrtermi korpraali, kun oli saanut haavansa sidotuksi, tuli pirtistä\nulos. Iivana vänrikki meni kohta hänelle kertomaan, että \"koko\nkivekässikiöstö nyt oli lähetetty päämestarinsa tykö hornan tuuttiin\"\nja että molemmat johtajat vain olivat enää elossa odottamassa hänen\nkäskyjänsä. \"Hyvä! oivasti toimitettu!\" korpraali vastasi, käski\ntuoda hevosensa ja toimittaa sotajoukolle käskyn olemaan valmiina\nlähtöön. Kasakkain valmistautuessa matkaan, korpraali meni molempain\nvankien luo, tutkiaksensa olivatko he oikein lujasti sidotut. Tämän\nkatsastuksen toimittaessaan ja tuikeasti tähystettyänsä vankeja,\nmuuttuivat hänen ilmankin punakat kasvonsa ihan tulipunaisiksi.\n\n-- Kautta kaikkien manalan mahtien -- hän karjasi kiukustuneella\näänellä -- ethän sinä ole kivekäs Långström.\n\n-- Ilahuttava huomata, että suvaitsette tuntea minut -- vastasi\nPekka, jota korpraali oli puhutellut.\n\n-- Ethän sinä ole Långström, sanon minä -- kähisi korpraali, vihasta\nkuohuen.\n\n-- Sitä en ole toki väittänytkään -- Pekka vastasi melkein hilpeästi.\n\n-- Pihkapää paholainen! -- korpraali jyrisi, katseeltaan synkkänä\nkuin ukonvaaru.\n\nHän oli tuntenut Pekan siksi mieheksi, joka vuosi sitten pelasti\nhänet, kun hän yksin jätettynä ja pahasti haavotettuna oli maannut\nhengenhieverissä tappotantereella. Oli Pekkakin tuntenut Ortermin.\nHui, tyhjään oli nyt mennyt kaikki se loistava kunnia, jonka\nkorpraali oli toivonut saavansa korjata aittoihinsa siitä hyvästä\nkun oli muka vangiksi ottanut nuo molemmat maankuulut päälliköt. Oli\nhänellä toki vielä hitunen toivoa tallella. Hän kääntyi Antin puoleen:\n\n-- Entäs sinä? Kärkikö olet?\n\nAntti ei vastannut.\n\n-- Oletko Kärki, vastaahan? -- korpraali toisti kiivaasti.\n\nAntti ei vastannut vieläkään, tulisin katsein vain tähysti korpraalia\nsilmästä sisään ja ylönkatseen yllyttämä hymy värisi hänen huulillaan.\n\n-- Vastaa sinä tahikka pahimman pohjattomuuden kuilun kautta silvon\nsinut sirpaleiksi! -- kähisi korpraali vihan vimmoissaan ja vetäsi\nmiekan tupesta.\n\nEi ääntäkään Antin suusta! Sitä ylönkatseellisempi vain hänen\nkatsantonsa! Mutta Pekka, joka pelkäsi uhkauksen toteuttamista ja\njonka aivoissa kaikenlaiset toiveet jo olivat päässeet pesimään,\nsen jälkeen kun huomasi korpraalin vanhaksi tutuksi, joudutti Antin\npuolesta vastaamaan, koska tiesi hänen yksipintaisen umpisuisuutensa:\n\n-- Ei suinkaan hänen sovi olla Kärki, kun en minä ole Kärki, sillä\nmehän ollaan täysiveljekset, tiedänmä.\n\nPäin pilviin nyt pöllähtivät korpraalin kaikki unikuvat. Unhottarien\nhaltuun nyt arvo ja mainehikkaisuus! Kahden halpasen talonpojan\ntähden siis hän oli pannut matkaan niin paljon puuhaa ja hukannut\nniin isosti väkeä! Kahden mitättömän miehen tähden oli hän pyytänyt\nlisäväkeä, jonnen joutavasta asiasta vaivannut komentokuntaa! Viha\npursui hänen povessaan.\n\n-- Hakatkaa maahan se koira tuossa tuokiossa! hän huusi kuin villinä.\n\nKasakat, jotka seisoivat ympärillä kehässä ja hehkuivat harmia\nmyttyyn menneistä toiveistaan, eivät toista käskyä odottaneet.\nKiekkis vaan, niin jo kirvoontuivat kalvat tupestaan ja... mutta...\n\n-- Seis! -- karjasi taas korpraali. Mutta ennenkuin sana kerkesi\nkäskettyjen korville oli jo Antti hakattu moneen palaseen, jotka\nverisinä vierivät maassa. Pekka oli pelastunut.\n\nSydäntä särkevä parahdus kajahti ilmaan. Se lähti Elsa muorista, joka\nkasakkain pidättämänä oli katsellut kauhukohtausta. Ehdottomasti\nkatsahtivat kaikki häneen päin.\n\n-- Niinpä tosiaan -- tuumaili Antemon vänrikki -- tuossa on vielä\nmuuan, josta ei tiedä kusta hän on peräisin.\n\nViittausta noudattaen kasakat toivat hänet lähemmäs. Hän oli näöltään\nmiltei hirvittävä. Koko ruumis värisi kuin kahila virrassa, suonten\nsitä tempoessa, ja veristävät silmät hurjina pyörivät kuopissaan.\n\n-- Ken olet sinä, vanha vaimo? -- korpraali kysyi melkein peloissaan.\n\n-- Minä olen haamu, -- puheli Elsa muori ja katsoa tuijotti\nkorpraalia silmiin -- minä olen näiden kostava haamu -- hänen\nkatseensa nuolasi hengettömäin ruumisten kattamaa tannerta -- minä\nolen viikatemiehen palveliatar, joka vaatii teidät tilille, sillä\nteidän mittanne on täysi!\n\nHänen silmänsä tähystelivät kolmea päällikköä.\n\n-- Miehet, laskekaa hänet vapaaksi! -- käski korpraali.\n\nPuolittain uhalla, puolittain säälistä korpraali antoi tämän käskyn.\nKasakat luulivat vanhaa vaimoa mielipuoleksi ja laskivat mielellään\nhänet vapaaksi, sillä itse vihakaan ei käytä aseitaan mielipuolta\nvastaan; hän on rauhanalainen.\n\nSanaa puhumatta, taaksensa katsomatta, Elsa muori katosi vuoristoon.\n\nKun hän oli näkyvistä kadonnut illansuun sumuihin, kääntyi korpraali\nPekan puoleen.\n\n-- Ja sinä, sinä olet kerta pelastanut minun henkeni, minä pelastan\nnyt sinun, niin on meidän välimme suora. Miehet, päästäkää hänet!\n\n-- Suora ei ole meidän välimme -- sanoi Pekka vakavalla äänellä. --\nSinun on vastaaminen veljeni kuolemasta, veljeni, näitten lasten ja\nkaikkein näiden ihmisten.\n\nKasakat kun kuulivat moiset uhkaukset, herkesivät nuoria\npäästelemästä.\n\n-- Päästäkää hänet, kuulittehan käskyni! -- sanoi korpraali jäykästi.\n\nKummissaan ja nuristen kasakat tottelivat.\n\n-- Vielä tapaamme toisemme, muista se! -- sanoi Pekka kun kahleet\nhellitettiin pois ja hän taas tunsi itsensä vapaaksi. Hän poistui\nsitten verkalleen.\n\nIivana vänrikki ratsasti korpraalin luo.\n\n-- Kylmä täällä on, pimeäkin alkaa olla. Eikö sietäisi polttaa kokkoa?\n\nHän viittasi päällään pirtille päin. Korpraali oli käynyt\nmiettiväiseksi niiden sanojen johdosta, mitkä tuo vanha vaimo ja\ntalonpoika olivat lausuneet. Melkein tajuamatta mistä oli kysymys\nnyykäytti hän myöntymyksensä Iivanan sanoihin. Samassa hetkessä jo\nryhdyttiin tuvan sytyttämiseen.\n\nTuvasta löydetyt muonavarat sullottiin säkkeihin, jotka sidottiin\nsatuloitten taakse, ja vähän päästä kasakat poistuivat ja palavan\ntuvan liekit näyttivät heille tiensuunnan.\n\n\n\n\nXI.\n\nVIIME SITEET KATKEAVAT.\n\n\nElsa muorin sydän, joka ennen oli niin lämmin, oli käynyt kylmäksi.\nEi ollut hänellä enää paljo mitään minkä hyväksi elää. Hänen\nlapsistansa oli Pekka yksin jälellä; molemmat rakkaimmat olivat\npoissa. Sanni vihollisten vallassa, Antti notkossa Kivalovuoren\njuurella. Surunsa lisäksi soimasi hän itseänsä. Mitä oli hän tehnyt\nsuojellakseen lapsia, mitkä Sanni oli uskonut hänen huostaansa?\nMiten oli hän varjellut heitä? Eivätkö he olleet kaikki joutuneet\nvihollisten saaliiksi, joista he olisivat olleet suojeltavat? Kun\nkäsketään tilinteolle ylähällä tuolla, mitä hän on sanova Sannille\npuolustuksekseen?\n\nMitäkö on sanova? No ilmankin olen sanova: \"huonosti olen vaalinut\nheitä, olen pettänyt heitä, pelastanut itseni ja jättänyt lapset\nsurman suuhun; aivan siinä mielessä lähdin pakoon vihollisten\ntullessa!\" -- Hänen huulensa kurtistuivat katkeraan hymyyn, hänen\ntätä sanoessaan. -- Mutta, ajatteli hän, mitä olisi hän kyennyt\ntekemään jos olisikin ollut kotosalla? Mitä ihmeitä olisi hän voinut\nilmoille loihtia? Hänkö olisi voinut hirviöt häätää, kun kukaan muu\nei kyennyt siihen? -- Toki kaikitenkin olisi hän voinut kuolla heidän\nkanssaan! No sen olisi voinut. Mutta entä sitte? Mitä apua olisi\nsiitä ollut? Mutta silloin olisivat ainakin hänen omantunnon vaivansa\ntoisella puolen hautaa olleet helpommat; rauhallisella mielellä hän\nolisi voinut kohdata Sannin ja sanoa: \"tein minkä taisin, sorruin\nsuojellessani heitä.\"\n\nNiin vainen, parempi se olisi ollut. Hän katui haikeasti käyntiänsä\nköyhässä mökissä vaaran toisella puolella. Minkätähden hän ei\nsaanut kuolla lasten keralla, pakahtua pyrkiessään estämään niitä\niskuja, jotka tähtäsivät heidän henkeänsä? Elämä tuntui hänestä ylen\nkatkeralta, lopen lohduttomalta.\n\nMutta -- hänen synkkiin aatoksiinsa välkähti kuin ukontuli, se\nheijasti hohdettaan surullisiin silmiinkin -- vai sitäkö varten!\nOliko se mahdollista? Ei mitään tarkotuksetta tapahdu. Hänen\npoissaolollansa tuona hetkenä oli kai tarkotuksensa silläkin? Ja\nse tarkotus oli...? Niin ilmankin... Mutta toki... Jo vainen,\naivan arvelematta! Kaitselmuksen käsi oli asiat näin kulettanut,\nkaitselmus kieltänyt hänet kotosalla olemasta siinä tilaisuudessa,\nsäästääkseen hänet toisiin tarkotuksiin. Kaitselmus? Mutta oliko\nenää kaitselmusta? Kaikkihan oli vain hajaantumista ja hämmennystä;\nkussa oli sitte kaitselmus? Kyllä hän ennen oli uskonut kaitselmusta\nolevan, joka viisaudella johdattaa kaikkia, jonka käsissä on\nonnen ohjat, maailman rantojen rajapyykit; ja se ajatus oli häntä\nviihdyttänyt. Mutta nyt? Missä ilmestyi nyt tämä viisaus? Oliko\nviisautta, että talot poltettiin, kodit hävitettiin, ihmiset\nsurmattiin, lapset teurastettiin? Mitä hyvää siitä oli? Rangaistuksen\nparantava tarkotusko? -- Mutta kukapa siitä nyt parani, kun ei\nristinsielua jäänyt eloon? Mutta entä jos sittenkin? Ehkäpä hän ei\ntuota kaikkia niin tarkalleen ymmärtänyt, sillä lyhythän on ihmisen\njärki. Ja sittenkin! Niin, kyllä oli kaitselmus vieläkin olemassa,\nmutta se oli nyt vetäytynyt vihansa verhon taakse, ja siitä syystä\noli maailmassa murhe, sota, hämmennys ja vihelijäisyys kaikkialla.\nJa koska nyt kerta niin piti olla, niin mihinkäpä auttaisi tutkainta\nvastaan pinnisteleminen? Ei niin, mukaantuminen tässä olisi paras\neikä suinkaan vastarinta; jokaisen oli noudattaminen se tarkotus,\njonka kaitselmus oli hänelle hyväksi katsonut. Mikäkö hänen\ntarkotuksensa? Selvästähän se oli noille kolmelle rääkkääjälle\nkostaminen; se oli hänen osalleen osunut! Ja kun ajatteli asiat\ntarkemmin, olihan hän jo vanha; eihän hänen elinlankansa enää\nhyvinkään pitkälle piisaisi; pois oli hänen pian vaeltaminen. Ja kun\nhänen olisi astuminen suuren tuomarin tuomioistuimen eteen tuolla\nylhäällä ja vastaaminen Sannin kysymyksiin... niin, eihän hänen\nsopisi puolustellaida, vaan itsensä rinnalla olisi hän ilmisaattava\nnuo kolme kiduttajaa ja sanova: \"Anteeksi, isä, olen syyllinen, mutta\nnämä ovat myös syylliset, nehän ovat lapset surmanneet!\"\n\nNämä aatokset ukonnuolen nopeudella välkähtivät Elsa muorin mieleen,\nhänen seisoessaan siinä kasakkain pidättämänä vielä sittenkin\nkun Sannin kaikki lapset olivat surmatut. Samoin kuin oudot ja\nerinomaiset tapaukset ovat omiansa varhain tekemään nuorukaisesta\nmiehen, samoin ikään voivat hetkelliset mielenmullistukset tuota\npikaa tuleennuttaa ajatuksia. Niin oli Elsa muorinkin laita tässä\nhetkessä. Aatokset ajelivat toisiaan perävilkkaa ja tulivat hänelle\nyhä tutuimmiksi. Vihdoin kun näki rakkaimman poikansa Antin\nsilvottavan; silmänrävähdyksen työ se vain oli, niin oli hän jo\nseuraavassa tuokiossa tehnyt sen päätöksen, jonka jo näimme hänen\najatuksissaan pyörivän; ja niin selvänä oli hänelle heti asia,\nettä korpraalin kysymykseen ken hän oli, kuten jo olemme nähneet,\narvelematta vastasi:\n\n-- Olen haamu vain -- olen näiden kostava haamu -- olen viikatemiehen\npalvelijatar, joka vaatii teidät tilille, sillä mittanne on\nkukkurallansa! -- Näistä sanoista huomaakin miten hänen ajatuksensa\nvähitellen selvesivät päätökseksi. Mutta millä tavoin tuli hänen\ntoteuttaa se tarkotus, jonka hän luuli itselleen pannuksi, se oli\nhänelle vielä vallan tietämätöntä. Mutta sen hän tunsi hengessään,\nettä vielä hänen ei ollut kuoleminen; ehkäpä se olikin tämä tunto,\njoka rohkasutti hänen mielensä, jotta hän noin pelkäämättömästi\nuhkasi kostoa vihollisille. Kun siis kasakat korpraalin käskystä\nlaskivat hänet vapaaksi, ei se häntä ensinkään kummastuttanut.\nPäinvastoin lähti hän, niinkuin olemme nähneet, sanaakaan puhumatta\nja kertaakaan katsahtamatta taaksensa, vuoristoon päin ja katosi pian\nnäkyvistä.\n\nHuhu kasakkain teoista levisi laajalle ympäristöön ja herätti\nyleisen hämmästyksen ja suuttumuksen, ja Länsi-Pohjan rajapitäjistä\nluvattiin lähettää apua. Tällä haavaa ei kumminkaan tarvittu mitään\napua, sillä kasakat olivat, viimeiset hirmutyönsä toimitettuaan,\nkohta poistuneet. Mutta sukulaiset ja ystävät, jotka olivat paenneet\nRuotsin puolelle, tulivat, kun saivat tietää tämän, isoksi luodulle\nhaudalle Kivalovuoren alanteessa, jotta saisivat olla saapuvilla\nkaikille kaatuneille yhteisesti toimitettavissa maahanpaniaisissa.\nPaikkakunnan arvoisa kappalainen suoritti toimituksen; hänen\nnimensä oli Johannes Remahl, ja uskollisesti hän oli pysytellyt\npaikkakunnalla; irtaimistonsa vain piilotellut. Elsa muori pahoili\nsitä kun kuolleet eivät saaneet maata siunatussa mullassa, mutta\npappi lohdutti häntä sillä, että kaikki multa, johon pappi lukemalla\nsiunauksen laskee ruumiin, on siunattu, ja että ilmankaan tuo siunaus\nei tuota kuolleelle rauhaa, vaan vainajan puhdas omatunto.\n\nTarkkaan Elli ja Elsa muori olivat koonneet yhteen Antin silvotun\nruumiin kaikki eri kappaleet. Hänen viereensä laskettiin hautaan\ntoiselle puolen hänen ja Ellin lapset, toiselle Sannin. Sukulaiset\nja ystävät järjestelivät muut kaatuneet miten parhaimmaksi\nkatsoivat; ja siinä nyt vainajat kaikki makasivat rinnakkain. Juuri\nkun pappi, lausuttuaan monta kaunista sanaa, siunauksella lopetti\ntoimituksen, kuului kaukaa lännestä kaunis juhlallinen kumina,\nikäänkuin kellon sointi. Ja sointi se oli. Pekka oli toimittanut\nniin, että maahanpaniaisten jälkeen kirkonkelloja soitettaisiin,\nvaikka hauta olikin kaukaisessa erämaassa. Sees oli ilma ja tuuli\npainoi äänen aivan sinne päin, joten selvästi sointi kuului. Mutta\nkun ääni kerkesi Elsa muorin korville, laskeusi hän polvilleen haudan\npartaalle ja itki. Ja tämä oli viime kerta kun hän sai kuulla ison\nkellon äänen. Ei toki viimeinen -- tulemme vielä näkemään, että hän\nkahdesti saa kuulla sen, jospa kohta ei säännöllisenä sointina.\n\nHiljoilleen täytettiin hauta ja päällimmäinen kerros oli\nsoransekaista lunta. Mutta Elsa muorista tuntui kuin olisi osa hänen\nsydämestään jäänyt mullan alle hautaan.\n\nKasakat olivat poistuneet. Heidän tapansa näytti olevan olla\ntalvimajoilla täällä pohjolassa, mutta kesäksi kadota kuulumattomiin.\nAsianlaita olikin se, että heitä kesällä käytettiin yleisempiin\nsotatoimiin ja käskettiin yhtymään johonkin pääjoukkoon, mutta\ntalvisaikoina hajotettiin heidät sinne tänne pitäjiin vartijaväeksi.\nKaiken kevättalvea ja kevättä sekä osa kesää sai paikkakunta,\njossa kertomamme tapahtuivat, olla vihollisista rauhassa. Tuolloin\ntällöin vain joku pienenlainen joukkio pantiin kuulustelemaan oliko\n\"sissejä\" ilmaantunut. Sillä sanalla tarkotettiin kulkujoukkoja\nRuotsin puolelta. Mutta kun sissejä ei näkynyt ei kuulunut, palasivat\nnuuskijat samaa tietä kuin olivat tulleetkin.\n\nJuhannuksen rinnassa oltiin. Sissi-huhuja oli taas tullut venäläisten\nkorville. Eivätkä ne aivan perättömiä olleetkaan tällä kertaa. Muuan\njoukko suorihekin tulemaan tänne Ruotsin puolelta, mutta ennenkuin\nperille kerkesi, olivat jo kasakat, itse siitä tietämättänsä,\nsivuuttaneet heidät ja ulottivat tällä kertaa partioretkensä aina\nRovaniemelle asti. Etsittyä vihollista tietysti eivät tavanneet.\nMutta kelpo joukkona kun olivat eivätkä tyhjintoimin halunneet\npalata, rupesivat he lystikseen muka Rovaniemellä harjottelemaan\npikkuista ryöväystä. Saaliit sälyteltiin isoon veneeseen ja kun\nonneksensa tapasivat yksinäisen talonpojan, pakottivat he hänet\nviilettelemään venettä jokea alas. Tavarain vartijoiksi tulivat\nmatkaan vain neljä miestä, joitten joukossa tuttavamme Antemon ja\nIivana. Talonpoika oli Tervolasta kotoisin.\n\nMuut kasakat palasivat joenrantaa ja maantietä sillä aikaa kun\nvene laski jokea alas. Äsken mainitut sissit olivat kumminkin\nkerenneet saapua ja odottivat nyt Tervolan kirkolta kappaleen matkaa\nylöspäin jokea kasakkain palajamista. Laulaa hoilottaen muuatta\nyksitoikkoista yhteislauluaan tulla tallustelivat nämä pitkin tietä,\nkun äkkiarvaamatta molemmilta puolin tietä viholliset ryntäsivät\nahdistelemaan heitä. Ortermi korpraali, joka ratsasti joukkonsa\netupäässä, antoi heti käskyn tehdä vastarintaa. Laukauksia ensin\nammuttiin kummaltakin puolen. Mutta korpraali, joka oli varovainen\npäällikkö, huomasi pian asentopaikkansa huononpäiväiseksi, kun\nhänen joukkonsa näet avonaisella maantiellä oli kummaltakin puolen\nsuojattomana, jota vastaan hänen vastustajansa, puitten takana\npysyessään, olivat niin hyvässä turvassa, ettei hän edes päässyt\nselville siitä, suurilukuinenko heidän joukkonsa oli. Huomatessaan\nkappaleen matkaa kirkompana päästävän laajanlaiselle tasangolle,\nkäski hän joukkonsa marssia eteenpäin.\n\nTuskin hän sai kumminkaan käsketyksi: \"eteenpäin!\" ennen kuin huomasi\nvastustajien asettautuvan poikki tien hänen ja tasangon välille.\nHeidän aikeensa oli ilmeisestikin estää häntä pääsemästä edemmäs.\nOrtermi ei kumminkaan ottanut vastarinnasta hätäytyäkseen. Antoi siis\nuuden käskyn paljastetuin kalvoin marssia \"eteenpäin!\" ja koko joukko\nlähti liikkeelle, korpraali etunenässä. Toistakymmentä syltää vain\nvielä, niin satuttaisiin yhteen tiellä seisovan joukon kanssa. Se ei\nväistynyt. Kimppuun kävivät kasakat, mutta joukko teki vastakynttä.\nTämän ottelun kestäessä olivat suomalaiset muuttaneet asentoa ja\nalkoivat kupeilta ahdistella korpraalin joukkoa, jonka taas oli\npakko jakaantua useampaan joukkoon; mutta vihollisparven läpäseminen\noli kuitenkin korpraalin silmämääränä. Ja itse oli hän joukkonsa\netunokassa.\n\nEnsi vihollinen, minkä hänen silmänsä tapasi, oli Pekka.\n\n-- Kas niin, johan olen sanonut sen! -- tämä huusi -- enkö sanonut,\nettä vielä tapaamme toisemme, hah?\n\n-- Pois tieltä taikka, kautta kaikkien pyhimysten, lyön kallosi\npirstaleiksi -- Ortermi uhitteli.\n\n-- Sitäpä sinä et toki teekään, koska on minun asiani pirstata sinun\npääkonttisi. Muistanethan vielä mitä olet minulle velkaa?\n\n-- En ole sinulle velassa mistään, mene tiehesi!\n\n-- Vai et ole? Hah, etkö ole minulle mitään velkaa? -- hoki Pekka,\notellessa Ortermin kanssa -- muistitonpa oletkin, näen mä. No,\nsanonen sitten minä: veljen olet minulle velkaa ja hänen kolme\nlastansa, sisaren ja hänen neljä lastansa, ja siihen lisäksi vielä\nmonta muuta henkilöä. Alatko nyt muistella?\n\n-- Kiittämätön en ole, olet kerta pelastanut henkeni, siis vielä\nkerta varotan: mene tieltäni, että voin säästää henkesi! Joutuin!\nKuuletko!\n\n-- Häh? rupeatko akannuottia vetämään? Se lienee nyt myöhäistä. Saat\nnyt suoriutua Antti veljeni luokse ja sanoa hänelle... ei vainenkaan,\nei, häntä sinä et tapaa, sillä sinä suoriut tästä suin päin hornaan,\neikä hän siellä toki ole. Mutta jos kuinkin olkoon, älä vitkastele,\nminulle ei nyt lystä leikinlasku.\n\nOttelusta olikin tullut totinen tosi. Vihollinen ja ystävä siinä\nsikinsokin ottelivat, kasakat olivat tunkeuneet metsään ja\nsuomalaiset rynnänneet maantielle, yksi yhtä vastaan tapeltiin.\n\nKorpraali ja Pekka olivat kinastellessaan mitelleet aseitaan.\nKorpraali oli harjaantunut miekkamies ja tiesi temput kaikki; Pekka\nei tiennyt muita keinotemppuja kuin käsivarren väkeä ja ruumiin\nketteryyttä. Silti katsoja ei voinut niinkään pian päättää kumpiko\nnoista molemmista voiton perisi, sillä molemmat olivat valppaat ja\nPekka sen ohessa karskiluontoinen.\n\n-- Sinä tappelet kuin aika mies -- sanoi korpraali, asettaan\nheiluttaen -- käypi säälikseni surmata sinut, paina tiehesi sukkelaan.\n\n-- Velallisia ei niinkään hevin hellitetä -- vastasi Pekka -- ei\nmaar! maks pois ensin minkä olet velkaa!\n\n-- No siinä sitten saat, koska mielesi tekee! sanoi korpraali,\ntavottaen kalvallaan Pekan päätä.\n\nMutta Pekka pyörähti sukkelasti syrjään.\n\n-- Hei vain! Mihin se kävi? Luulenpa, että sipasit hevoseltasi oikean\nkorvan. Tuossa saat korkoineen!\n\nHän haavotti korpraalin vasenta käsivartta.\n\n-- Käypi laatuun, mutta täyskalusta ei toki käynyt -- vastasi\nkorpraali.\n\n-- Vai ei, no entä tuo sitten! Sano minulta terveiset!\n\nPekka oli pitkällä kalvallaan iskenyt aika huimauksen viholliselleen\nvasten päälakea, joten tämä nurinniskoin kuukertui satulastaan\nmaahan. Mutta samassa sai hän itsekin takaapäin kalvaniskun poikki\npäälakeaan, jotta suistui maahan.\n\nTappelu oli tauonnut muittenkin kesken ja viholliset olivat perineet\nvoiton. He ajoivat edellänsä sitä parvea, joka oli asettaunut\nmaantielle estämään heidän matkaansa. Kappaleen aikaa nämä koettivat\nkyllä vielä tappelemalla ponnistella vastaan, mutta huomasivat sen\npian hyödyttömäksi; katosivat siis metsään, jättäen kirkolle vievän\nmaantien kasakkain kulettavaksi.\n\nKirkolle päin painuivatkin nyt kasakat; joku vain joukosta lähti\nsuomalaisia takaa ajamaan.\n\nTuskin oli paikka puhtaaksi jäänyt, ennen kuin itäpuolelta tietä\netumaisten puitten takaa naishaamu pistäysi näkyviin. Aikeessa\nsiirtyä metsästä aukealle hän heitti vielä tutkistelevan katseen\nympärilleen. Lähimailla ei näkynyt yhtään elävää ihmisolentoa;\nvahvassa rauhassa kuolleet maassa makasivat, toverien lailla\nviholliset vierekkäin. Eikä hiljaisuutta häirinnyt muu kuin\nkaukaiset kehotushuudot, joilla takaa-ajajat yllyttivät toisiaan\nvainoomaan pakolaisia; ja loitolla näkyikin väliin vilahdukselta joku\nnopsajalkainen, ratsastajaansa lennättävä ratsu. Kiirein askelin\nriensi nainen sinne kohti, missä Pekka hengettömänä ja verisenä\nmakasi. Tuo nainen oli Elsa muori. Toivotonta mieltä ilmaisivat hänen\nkasvonsa. Hän heittäysi maahan poikansa viereen, kallisti korvansa\nhänen suulleen, kuullakseen hänen hengitystään, laski kämmenensä\nhänen sydämelleen, tutakseen sykkikö se, ja koetteli valtasuonta.\nTurha oli kaikki tiedusteleminen. Hän nosti kaatuneen pään ja tutki\nhaavaa. Se oli syvä ja leveä ja ammotti niin avoimena, että Elsa\nmuoria hirvitti. Surmanisku oli sattunut siihen, se se oli Pekan\nelinpäivistä lopun tehnyt ja päästänyt uskollisen sielun ikuisille\nasuinsijoille.\n\nElsa muori oli hellästi rakastanut kaikkia lapsiaan, ja jos hän\njotakin heistä rakasti enemmän kuin muita, niin Sannia vainenkin\n-- ja kukapa tuota suuresti pystynee kummastelemaankaan, sillä\nsanotaanhan äidinrakkaudessa aina olevan hiukka omaarakkauttakin.\nMutta sitä mukaa kuin toinen toisensa perästä häneltä riistettiin,\nkasvoi kahta innokkaammaksi hänen rakkautensa jälelle jääneisiin,\nja kun vihdoin yksi ainoa vain oli jälellä, Elsa muorin paljaaksi\npannun sydämen viime hehku kiintyi tulisella kiihkeydellä häneen.\nEikä hän ollut koskaan rakastanut Pekkaa niinkuin nyt. Pekka oli\nviime oljenkorsi, jota Elsa muorin hukkumaisillaan oleva rakkaus\nkuolemantuskissaan tavotti. Koettuaan kaikilla keinoin ja tuskan\ntuottamalla kiivaudella saattaa kuollutta vielä henkiin heräjämään\nja huomattuaan, että kaikki yritykset olivat turhat, hervastui hänen\nintonsa ja liikkeet lannistuivat samassa määrässä kuin hän ymmärsi\nkaikki toiveet tyhjiksi. Viime vakuudekseen vielä tovin aikaa\netsittyänsä jonkunkaanlaisia elonmerkkejä ja ainakin ymmärrettyään,\nettä kuollut oli hänen ainoa jälellä ollut lapsensa, puhkesi hän\nvaikeroimaan:\n\n-- Voi polonen päiviäni, sinäkin viimeinen mikä täältä lähdit,\njättäen minut yksin ikäkuluna, raihnaana!... Kylmänä on nyt lämmin\nsydämesi, jäykkinä silmäsi tuijottavat kuopistaan, elottomina kuin\nlasipallot... Poikani, poikani, minkätähden menit sinä luotani?...\nHerra, mitä varten otit hänet pois?... Kaikki ovat menneet, surman\nsuuhun suistuneet -- yksin minä eloon jäänyt! Siitäkö syystä minun\npiti panna kaikki taitoni alttiiksi, hoitaakseni ja vaaliakseni\nteitä, että sitten kadottaisin teidät parhaimmassa miehuutenne\niässä?... Mitä hyvää siitä oli? Mikä on minun tehtäväni mailmassa\nollut? Rakkautta olen kylvänyt, multaa korjannut!... Viisaus, missä\nviivyt? Kaitselmus, kussa kulkenet? -- Viime kostaja on kaatunut,\nhän, jonka toivoin työn toteuttajaksi. -- Viisas Johtaja, tapa\nminutkin, sillä mitä varten täällä enää elänenkään! -- Ei tokikaan,\nsehän olisi viisautta, mutta viisautta enpä enää huomaa missään...\nVoi päiviäni, voi!... Mutta... valehtelevatko silmäni?... Tuossa\nmies, jonka kanssa hän niin vimmatusti tappeli... Häh! aavistukseni\nalkavatko toteutua! Kaitselmus, olethan olemassa kumminkin! --\nHänenkö piti mennä edellä ja viedä tuo mukanaan? Minunko lähteä\nperästäpäin, molemmat toiset matkassani?... Niinkö oli tarkotuksesi?\nSekö silmämääränäsi?...\n\nSamassa samosi mies tappotantereeksi muuttuneen maantien poikki. Sen\nverta vain malttoi, että sai Elsa muorille sanotuksi:\n\n-- Te olette hankkineet meille kellon, suojelkaa se myös nyt, muutoin\nemme koskaan enää saa ihailla sen ääntä - ja niine hyvineen juoksi\nhän tiehensä taas. Elsa muori kuuli äänen; katsahtaessaan ylös,\nhuomasi hän ihmisolennon katoavan metsään, siinä kaikki. Muuta mitään\nhän ei tajunnut; niin hartaasti hautoi hän omia tuumiaan.\n\n-- Niin se on, siitä ei mihinkään pääse! -- ajatteli hän. -- Ja siksi\nsiis otit hänetkin pois, että heidän velkansa kasvaisi rinnatusten\nminun velvollisuuksieni kanssa, jotka enemmän painavat, kuta\ntoverittomammaksi olen jäänyt.\n\nVahva ääni pani ilman laineet liikkeelle. Kuului kuin olisi\njollakin jykevällä kurikalla varomattomasti kolahutettu jotain\nmetallikappaletta; kuuluipa miltei kumealta kellon läppäykseltä. Elsa\nmuori ei havainnut sitä, vaikkakin se vaikutti hänen kuuloaistiinsa.\nHän ei tajunnut sitä, se on: hän ei ruvennut sitä itsellensä\nselvittelemään; se vain viritti hänen mielikuvitukseensa erään\nmuiston, niinkuin useinkin ulkonaiset asianhaarat tuottavat mieleen\nkaukaisia muistoja. Kellonääni muistutti hänelle mieleen ison\nhaudan Kivalovuoren alanteessa, jota täytettäissä kuului kaukainen\nkellonsointi. Tämän johdosta hän muisteli niitä omaisiaan, jotka\nolivat siihen hautaan kätkettyinä, ja niistä omaisista siirtyivät\nhänen ajatuksensa pienen kuolleen tytön luokse erämaahan, josta taas\njohtui mieleen Sanni ynnä muut vangiksi joutuneet. Muistollensa hän\npuheli:\n\n-- Sinä siis täällä... sinä tuolla ylhäällä vuoristossa keskellä\nlapsiparvea... sinä kaukana kinoksella... ja te sitäkin loitompana...\nniin, onhan siinä kylläkin suuri joukko, josta aion teitä tilille\nvaatia! Kaitselmus on kumminkin olemassa, se on varma se.\n\nTämän sanoessaan oli hän noussut pystyyn. Silloin kuului useita\nkellonläppäyksiä; niiden sointu oli lyhyt, miltei hätääntynyt. Tuo\nvaikeroiva ääni vihlasi Elsa muorin sydäntä.\n\n-- Voih! mitä se oli? -- huudahti hän.\n\nAina tiheämpään ja hätääntyneemmin soi ääni, aivan kuin apua\npyytäen. Nyt muistui Elsa muorillekin mieleen sanat, mitkä pakeneva\nihmisolento oli lausunut hänelle.\n\n-- No, sitäkö se oli! -- hän huudahti ja lähti kiirein askelin\nkirkolle päin, josta ääni kuului.\n\nElsa muorin kontallansa ollessa viimeisen poikansa ruumiin ääressä,\nvähintäkään vaaria pitämättä siitä, mitä hänen ympärillänsä tapahtui,\noli tappelu joka taholla tauonnut. Takaa-ajettuansa pakenevia niin\nkauas kuin tarpeelliseksi katsoivat, jottei pelkoa enää olisi\nheidän palajamisestaan, kääntyivät kasakat takaisin päin kulkemaan\nja kokoutuivat kirkolle, jota päättivät ruveta ryöstämään, sitä\nparemmalla syyllä muka kun heidän kimppuunsa oli käyty.\n\nPianpa samaan aikaan myös Antemon ja Iivana vänrikit palasivat\nsaaliineensa veneessä Rovaniemeltä. He laskivat maalle kirkonrantaan.\nHeillä oli ollut joitakin viivytyksiä matkalla, jotta pääsivät\nmyöhemmin perille kuin maanteitse kulkijat. Kuultuaan kahakasta\nmaantiellä oli heidän ensi kysymyksensä: missä korpraali? Moisessa\nmylläkässä ei ollut kukaan muistanut koko korpraalia, itsekullakin\nkun näet oli ollut hänen omat huolensa, mies miestä vastaan\ntapeltaessa. Nytpä muisteltiin nähdyn miten rajusti hän oli\ntaistellut muutaman miehen kanssa, joka näytti talonpojalta, vaikka\nvarmaankin oli ollut valepukeutunut ylimys, sillä niin uljaasti\noli hän puolensa pitänyt. Jopa oli joku nähnyt korpraalin kaatuvan\nratsunsa selästä kuolleena maahan. Tämä pantiin paikalla muutamine\ntovereineen ottamaan korjuuseen kaatunut päällikkö, jollaikaa Antemon\nja Iivana lupasivat ryhtyä kirkon ryöstöön. Viimmeksi mainittu\nmääräili:\n\n-- Koska nuo koirat tappoivat urhokkaan korpraalimme, niin\nkostakaamme. Pojat, kirkko on meidän; katsastaanpa löytyykö siinä\nmitä. Mutta, kuten tiedätte, jos kirkonkellot tavataan, ovat ne\narmollisen tsaarimme ja korkean kruunun.\n\nSusien tavoin karkasivat kasakat kirkkoon ja siinäkös tarkkaan\ntutkittiin sopet ja lokerot. Mutta siinäpä ei, sen pahempi, paljoa\nollut mitä ottaa. Mutta kastarissa roikkui kaksi kelloa, toinen\nmitätön, toinen iso ja kallisarvoinen. Nyt oli vain kysymys miten\nsaada ne eheinä alas. Pistää kastari tuleen, se olisi ollut taatuin\nkeino ja mieluisin temppu, mutta silloinpa olisivat kellot olleet\nmäsänä maassa. Se keino siis ei kelvannut. Muutamasta komerosta\nkellokastarin aliosasta löydettiin iso kasa köysiä, joita kirkkoa\nrakennettaessa oli käytetty ja jotka sittemmin olivat sinne jääneet.\nSepä sattui. Nyt kavuttiin ylös, nostimia ja pölkkyjä puuhattiin\nkäsille; ja niin neuvoteltua ja ponnisteltua saatiinkin kello\ntiloiltaan nostetuksi. Raskaana se pamahti välilattiaan, jotta koko\nkastari huojui. Entä sieltä nyt maahan? Tuumailtiin purkaa lattia,\nsilloinhan se sievästi lipsahtaisi alas. Mutta toiset pelkäsivät,\nettä se omasta painostaan ehkä romahtaisi rikki, toiset, että\nkastarin alikerrokseen rakennetut ristipuut kukaties kokonaan\nestäisi sitä, jotta se vain tarttuisi sitä lujemmasti niihin kiinni.\nArveltiin viisaimmaksi nyt käyttää löydettyjä köysiä.\n\nVankoilla solmuilla pantiin pitkän köyden toinen pää kellon\nijestukkiin kiinni; köysi heitettiin kerta päähirren ympäri, josta\nlähti kaksi eri ristikkorakennusta, yksi kumpaakin kelloa varten; ja\nsitten niin monta miestä kuin suinkin sopi köyden toiseen päähän! Nyt\ntyönnettiin tieltä lautainen luukkuseinä, ja miten sitä siirrettiin\nja satusteltiinkaan nostinkangilla ja käsivoimalla, niin saatiin\nkello siirtymään partaalle; yksi vieritys vielä ja kello keikahti\nalas.\n\nNähdessään kellon kelluvan ilmassa, alkoivat ulkona seisovat kasakat\nhuutaa hurrata. Mutta eipä tuo pitkälle päässyt, kun köydet näet\nalkoivat kinnata vastaan. Se nytkäys, minkä kello teki, köydet kun\npiukkaan pinnistyivät, oli niin kova, että miehet, jotka toisesta\npäästä sitä pitelivät, olivat vähällä päästää sen käsistään.\nVerkalleen nyt lähettivät kellon liipimään alas kunnes se tapasi\nmaan, ja silloinkos katsojat hurroota hoilottivat. Niin oli kello\nsiis eho eheänä saatu alas.\n\nTällä ilmaretkellään kello päästi nuo hädistyneet äänet, mitkä Elsa\nmuori oli kuullut, kun lerkku näet lakkaamatta koski kylkeen kellon\nkeikkuessa ja kolahtaessa seinään.\n\nKun kerta oli päästy ison kellon herraksi, niin helppo sitten oli\nkäydä pienemmän kimppuun samalla tapaa. Ruvettiin sitten käsin\nja kankein vyöryttelemään isoa kelloa rantaan. Joentörmälle ei\nollut pitkä matka ja kun sinne vain saataisiin se, niin kyllä kai\nsitten! Elsa muori koetti jouduttaa matkaansa, sitä enemmän kuta\npahemmin kello kumealla läppäyksellään valitti vaivojaan, kun sitä\nhuolimattomasti heitettiin ja työnnettiin. Kenenkään estelemättä\nhän oli päässyt vihollisparven läpi ja juuri kun kello oli\njoutumaisillaan törmän partaalle, jotta yhdestä työkkäyksestä vain\nolisi pyörähtänyt alas ahdetta, hän seisoi siinä ääressä ja huusi\nisolla äänellä:\n\n-- Heittäkää! Tämä on pyhyyden häväistystä!\n\nKasakat hämmästyneinä heittivät toimensa, mutta Iivana, joka\nAntemonin auttamana oli innokkaasti ponnistellut kelloa kulettaissa,\nkurottihe katsomaan Elsa muoria, sanoen:\n\n-- No, eikö elki elävänä tuo vanha noita-akka taasen ole täällä?\nSehän joka paikassa pyörii! Mutta nytpä ei ole aikaa huppanoita\nkuunnella, paina tästä tiehesi!\n\nTämän sanottuaan läimäytti hän nyrkillään Elsa muoria vasten kasvoja.\nElsa muori kaatui taidottomana maahan, veren pärskähtäessä suusta ja\nsieramista.\n\nVähintäkään tästä huolimatta kasakat ryhtyivät taas keskeytettyyn\ntoimeensa ja kun kello vielä kerta oli pyörähytettävä, oli se vähällä\nkäydä Elsa muoriin, joka pyörtyneenä makasi vieressä. Vihdoinkin se\noli veden partaalla. Muut kallisarvoiset ryöstökalut olivat jo ennen\nvähitellen sälytetyt veneeseen ja kun iso kello sitten suurella\nvaivalla ja paljoilla ponnistuksilla oli saatu sekin veneeseen, niin\nhuomattiinpa veneen olevankin jo täydessä lastissa; määräluku miehiä\nvain puuttui. Kumminkin olisi pienempikin kello vielä ollut matkaan\nkorjattava, mutta eihän sille ollut tilaa. Toista venettä ei ollut ja\nmaanteitse ei mitenkään käynyt sitä rattaitta kulettaminen.\n\nAntemon manasi ja murisi, että kun siihenkin vaivaan turhanpäiten\nruvettiin, tuon alasrepimiseen; olisi edes hoksattu rämäyttää se\nmaahan vain, jotta muruiks olisi mennyt, kun ei kumminkaan käynyt\nmatkaan ottaminen.\n\n-- Älästä huoli -- lohdutteli Iivana -- kyllä se sirpaleiksi saadaan\nvaikka se maassakin on.\n\nTämän sanottuaan hän rupesi paiskaamaan isoja kiviä kellon kylkeen,\nja toisetkin kasakat alkoivat, hänen esimerkistään elähytettyinä,\nkaikenkurisilla paiskaamis- ja työkkimiskeinoilla rääkkäämään pientä\nkelloa. Mutta sillä oli paksut posket ja vankka varsi. Kaikkine\nponnistuksineen kasakat eivät saaneet sitä rikki. Sekös heitä\nsuututti! Ja ähmälläänkin nyt päättivät hävittää sen. Vielä siinä\nletkuilivat nuorat, joilla se oli hinattu alas. Näihin nyt tartuttiin\nkäsiksi ja alettiin jutkuttaa inuskelevaa polosta perässään pitkin\nmaata.\n\nMihin sen veivät? -- Sitä ei tiedetä.\n\nKemijoen toisella puolella, virstan verta Tervolan kirkolta, on\nmuutamalla mäellä lähde, jota sanotaan \"Kellonlähteeksi\", ja taru\nhokee, että kello muka sinne upotettiin; mutta kauvan on jo tietty\ntämän olevan erehdyksen ja että tuo taru on sotkeutunut tapahtumaan,\njoka sattui samoilla paikoin toista vuosisataa varemmin. Tuo temppu\nkun oli tehty, palattiin jälleen veneelle.\n\n\n\n\nXII.\n\nELSA MUORI JA TAIVALKOSKI.\n\n\nElsa muori kun tointui, oli jo yö! Juhannusaattonsa oli hän viettänyt\nkuolemantapaisessa tainnostilassa. Onnirikon kolahukset, jotka toinen\ntoistaan tukalampana olivat kohdanneet häntä, edellisen päivän\nsielun tuskat ja ruumiin kärsimät rääkkäykset olivat panneet hänet\npyörtymään, josta pyörtymyksen tilasta hän ei tointunut ennenkuin yön\nvilvas virkistävä henki puhui eloa hänen hervottomiin hermoihinsa.\n\nHän aukoi silmiänsä ja näki yllänsä selkosinisen taivaan. Pää tuntui\nraskaalta. Sekavia muistoja pyöri hänen mielessään. Hänen viimeinen\nlapsensa oli poissa, vieressä kuollut vihollinen, kellonläppäyksiä,\nhälinää ja kirkunaa, nuo kaksi inhottavaa naamaa, ihmisääniä aivan\nlähellä ja muuta kummallista kolinaa, polkemista, töminää...\n\nHän kohosi lynkäpäisilleen; väinästäen väkensä pääsi hän istuvilleen\nja katseli ympärillensä. Hän oli yksin. Hiljaisuutta kaikkialla,\nlähellä ja loitolla; kuului vain veden loiske, joka ohikiitäessään\nhuuhtoili rannan kiviä.\n\nYön vilvottava vaikutus Elsa muorin otsaan ja ohimoihin sai\nhänen sielunvoimansakin elpymään. Aina selvemmin johtuivat hänen\nmieleensä päivän tapahtumat; muistot virisivät verkalleen. Ikäänkuin\npäästäkseen varmaan tietoon hän katsahti kirkonkastarille päin. Se\nosa, jossa kellot olivat olleet, oli pahasti rikottu, ja suuren\nammottavan aukon läpi rusotti juhannuspäivän punottamana itäinen\ntaivas. Hän katsahti rantaan. Viety oli vene. Hän katseli toisaalle\npäin, kirkolle ja siitä edemmäs, maantielle, missä päivällä oli\nkahakka ollut. Oli kuin kuolon huokaus olisi sieltä humahtanut.\n\nNyt hän tajusi kaikki. Koetteli kämmenellään kasvojaan. Verta\nniistä lähti, ja ruohikossakin, missä hän oli maannut, oli punaisia\npaikkoja. Hän nousi pystyyn. Voimat vähitellen palasivat. Meni\nrantaan huuhtomaan päätään vilvakkaalla vedellä, kasvonsa ja kätensä\npesi verestä puhtaiksi. Suki sormillaan hajallaan olevia harmahkaita\nhiuksiaan ja siisteili huonoon kuntoon joutuneet vaatteensa.\n\nTämän tehtyänsä lähti hän kirkolle päin kävelemään. Kirkon ovet\nolivat selällään ja vihollisten ryöstön jälkiä nähtiin siellä\nkaikkialla. Kynnyksellä oli valkoinen vaate. Se oli vanha paarivaate,\nminkä viholliset olivat unohtaneet tai josta eivät välittäneet. Elsa\nmuori korjasi sen ja lähti kävelemään.\n\nHän saapui tappotanterelle. Olikin sattunut niin, että se oli aivan\nlähellä sitä paikkaa, missä Jurvan talo oli seisonut. Siinä makasivat\nvielä ruumiit, niiden joukossa Pekka, joka siis oli saanut surmansa\nlähellä entistä, nyt poroksi palanutta kotiansa. Mutta kun Elsa\nmuorin silmät hakivat leveänaamaista pörröpartaista vihollista, joka\neilen oli maannut kuolleena Pekan lähellä, niin ei näkynyt kuin hänen\ntyhjä paikkansa siinä. Elsa muori tarkasteli kenttää ja huomasi,\nettei kaatuneitten joukossa ollut yhtään vihollista. Kasakat olivat\nhaudanneet kuolleensa isoon kuoppaan. Sitä eivät suomalaiset olleet\nvielä uskaltaneet tehdä eivätkä ennättäneetkään; olivat pakosalla\nmikä missäkin.\n\nElsa muori laskeusi polvilleen maahan poikansa viereen. Kelmeänä,\njäykkänä Pekka siinä makasi; maa hänen ympärillään oli hänen\nverensä tahraamana. Elsa muori pani sormensa ristiin ja teki lyhyen\nrukouksen. Jätti kuolleelle viimme hyvästit, peitti hänet valkoisella\npaarivaatteella ja palasi taas kirkolle käsin, viitaten vielä\nkädellään hyvästit sille seudulle, jossa oli elänyt onnellisena\näitinä, perheensä rakastamana.\n\nHän asteli arvelematta eteenpäin kirkon ohi ja pitkin joenrantaa.\nItätaivaan puna oli muuttunut aina hohtavammaksi ja juhannusaurinko\npilkotti jo säteilevin silmin punapesässään niin loistavana,\njotta puiden latvatkin ilosta punastuivat. Ja kuta korkeammalle\nhän kultaloistossaan kohosi, sitä suurempaan riemuun remahti\nkaikki luonto, vilukieli viserteli puussa, leivo ilmassa liritteli\nkatkeamatonta nuottiaan.\n\nMutta Elsa muori ei välittänyt näistä mitään. Luonto vaikka\nkaikkialla olikin kesäasussaan, niin Elsa muorin sydämessä kolkko\nsyys. Sinne ei tunkeunut kukkien lemu, ilolauluja ei siellä laulettu,\nkoleaa, tyhjää ja autiota siellä oli; vaikka vihannan verhonsa\nsuvi levitti hänen silmäiltäväkseen, niin kellahtunutta oli kaikki\nhänen sielunsa silmissä. Iskun toisensa perästä oli onnirikko\nhänen osakseen määrännyt ja säälimättä rautakourallaan ruhjonnut\nkaikki mikä hänellä oli elämässä rakkainta. Ja jos vain olisi ollut\nonnirikkoinen sattumus, että näin oli käynyt, olisi hän surrut ja\nvalittanut, mutta nyt, kun ne olivat ihmisiä, julmia vihollisia,\njotka tämän kaiken olivat aikaansaaneet, niin hän ei voinut\nvalittamiseen tyytyä; hän tahtoi toimiakin.\n\nJa mihin hän vaelsi niin synkkänä ja umpimielisenä, mutta kumminkin\npäätteliäänä ja kiire mielessä? Mihinkäkö vaelsi? Itsepä hän sen\nparaiten tiesi. Kasakkain ei sopinut muuta suuntaa kulkea kuin\ntätä. Mitä hän heiltä sitten tahtoi? -- Mitäkö tahtoi? Itsepä hän\nsen paraiten tiesi. Kostaa hän tahtoi. Mutta millä keinoin oli hän\nkostava? Sitä ei tiennyt hän, mutta kaitselmus sen tiesi... ja se\nkyllä johtaisi asiat niin että hän pääsisi tilaisuuteen suorittaa\ntehtävänsä.\n\nHuomaamme siis, että Elsa muori eli kostontuumissa. Luuli\nlyhytmielisyydessään, että kaitselmus oli varsin niin sovittanut,\nettä hän oli jäänyt eloon tätä tarkotusta toteuttamaan. Sehän oli\nmuka päivänselvä, sillä ilmanko olisi hän yksin jäänyt, kaikki muut\nkun olivat jo menneet. Kaitselmuskin tahtoi että hän, joka enite oli\nmenettänyt, toimittaisi koston. Hän piti innokkaasti kiinni siitä\nmielikuvastaan, joka sen ohessa tyydytti hänen oman itsepintaisen\nhalunsa saada palkita pahaa pahalla julmureille, jotka olivat\nryöstäneet häneltä kaikki, mikä kalliinta hänellä elämässä oli ollut,\nja jotka olivat saattaneet hänelle niin suunnattomat kärsimykset.\nElsa muori ei yrittänyt kavaluudella vaientamaan niitä varotusääniä,\njotka kukaties hänen povessaan puhuivat. Eikä vainkaan. Sillä\nensinnäkin hän uskoi kaitselmuksen todellakin antaneen hänelle tämän\ntehtävän, ja toisekseen hän oli mielessään niin kokonaan selvillään\nsiitä, että hänen kostonsa oli muka oikeutettu, ettei se asia\npikkuistakaan häntä epäilyttänyt, eikä kaivannut sen enempiä syitä.\n\nVielä kerta Elsa muori luetteli mielessään kaikki kärsimyksensä ja\nkaikki, minkä oli menettänyt, toisin sanoin kaiken sen pahan, minkä\nviholliset olivat tehneet, ja kuta enemmän hän niitä ajatteli, sitä\npäätteliäämmiksi kävivät hänen kasvonsa.\n\nJa tosiaan, jos tyystemmin tarkastamme Elsa muorin luonnetta sen\nsisimmästä juuresta lähtien, joka oli annollinen rakkaus, aina\nhänen pieniin omituisuuksiinsa saakka, niin huomaamme, että kaikki\noli häneltä riistetty ja raiskattu, koko hänen sisältönsä puille\npaljaille pantu. Ja siitä syystä häntä ei epäilyttänyt mennäkseen\nsiihen tehtävään käsiksi, jonka hän oli itsellensä määräksi pannut,\nkostamaan vihollisille, jotka olivat tehneet julmaa väkivaltaa --\nvihollisille, ja eritoten noille kolmelle, joista jo yksi oli saanut\npalkkansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhannusaurinko oli jo korkeimmaltaan katsellut maata; oltiin\nennätetty ehtoopuoleen päivää. Joentöyräällä, kappaleen matkaa\nTaivalkoskesta ylöspäin, lekottelivat ruohikossa päivän kämmenessä\nAntemon ja Iivana, heidän vieressään kolmas mies, joka näytti\nnukkuvan. Hiukka tuonnempana vötkästelivät nurmikossa muut kasakat;\ntoiset unta vetivät, toiset pyssyjään puhdistelivat; loitompana näkyi\njoitakin vartijoita.\n\nAntemon nousi makaamasta ja käveli maltittomana kahakäteen Iivanan\nohitse.\n\n-- Pahus periköön tuon suomalaisen konnan, jok pääsi meiltä karkuun!\n-- ärjäsi hän ja tömisytti miekallaan maata. Tässä nyt saamme\njoutilaina loikoa, odottaen että saamme käsiimme jonkun toisen\nperämiehen, jota kentiesi emme saakaan, ja sen ohessa olemme joka\nsilmänrävähdys saamaisillamme niskaamme jonkun hyökkääjä-joukon,\njolle mokoma hupi saattaa päähän juolahtaa, ja silloin ei kysytä\nyksistään arvokkaita meitämme, vaan kaikkia kallisarvoisia\nkalujammekin, joka olisi sitä pahempi.\n\n-- Olet oikeassa, veikkoseni -- vastasi Iivana ja pahimmin minua\nsuututtaa se, etten voi ymmärtää missä ja milloin tuo riivattu lurjus\npääsi meiltä pyörähtämään. Mutta malttakaamme mielemme; ne pojat,\njotka olen pannut hänen jälkiänsä nuuskimaan, ovat keinokkaita\nkettuja, entäpä saavat jonkun jäniksen satimiinsa.\n\nLukija arvannee, että puheena oleva mies oli laskumies, joka toi\nvenäläiset Rovaniemeltä alas ja joka nyt oli karannut, joten\nvenäläiset eivät nyt päässeet tuosta tuohon; ominpäin eivät\nuskaltaneet antautua kulettavanaan olevan vaarallisen kosken\nvaltaan. Kasakat eivät tienneet milloin hän oli päässyt pakoon;\nkaipasivat häntä vasta silloin kun Tervolan kirkonrannasta oli\nlähdettävä viemään kirkonkellolla lisättyä veneenlastia. Olemme\nkumminkin nähneet mitä kasakat eivät huomanneet. Elsa muori kun\nmakasi kontallaan kaatuneen poikansa ruumiin ääressä, vilahti hänen\nsivutsensa muuan mies, joka tokasi hänelle jonkun sanankin. Tämä oli\nlaskumies, joka, ollen Tervolasta kotoperäisin, tunsi Elsa muorin ja\nhänen elämänvaiheensa. Ryöstäessään kirkkoa olivat kasakat unohtaneet\npitää häntä silmällä. Hän käytti hetken hyväkseen ja painui pakoon.\n\n-- Tuskinpa -- Antemon vastasi Iivanan puheeseen -- mutta mikäpäs\ntäällä paljon muukaan auttaa kuin odottaminen!\n\nHän istahtihe Iivanan viereen ja arveli kotvasen kuluttua:\n\n-- Oli se toki aimollinen kaappaus tuo, ja oivan matkan olemme\ntehneet. Olisipa hiivatin harmillinen seikka, jos tuo lasti luikuisi\nkäsistämme; oletko vain valinnut luotettavat vartijat, jotka eivät\nrupea kaivoon katselemaan, jotta viholliset pääsevät niskaamme\nampumaan.\n\nOle huoleti, saat luottaa heihin kuin omaan lihaasi, -- Iivana\nvakuutteli.\n\n\"Holoi!\" kuului ulompana seisovan vartijan huuto. \"Holoi!\" vastasi\nkoko kasakkaparvi. Kaikki olivat kavahtaneet seisoalleen. \"Ystäviä!\"\nhuusi uloin vahti, \"Ystäviä!\" toisti toinen ja \"Ystäviä\" loilotti\nlauma. Antemon ja Iivana nakkautuivat taas nurmikkoon.\n\nMiehet, jotka olivat olleet laskumiehen urkinnassa, palasivat nyt,\ntuoden matkassaan vaimon. He ratsastivat päällikkönsä luo.\n\n-- Mitä tämä tietää? -- karjasi Antemon. -- Ilvettäkö aiotte ruveta\nlaskemaan, vai? Hameitako tänne haalaatte kun miehiä pitäisi, hah?\n\n-- Ankara herra, -- sanoi joukon nokimmainen -- aamusta alkaen ja\nkaiken päivää ratsastaessamme ristin rastin, halki ja poikki tätä\npaikkakuntaa, löytämättä ehyttä ihmisolentoa, sillä niin visusti\novat ne jänispöksyt kaikki pötkineet piiloihinsa, niin vihdoinkin\npaluumatkalla keksimme tämän akan, joka kaahi tänne päin tulemaan.\nPäätimme panna lisää vauhtia vanhukseen ja toimme matkassa tänne,\najatellen, että hänestä ehkä voisi olla jotain apua.\n\nIivana kääntyi päin ja tähysteli vaimoa.\n\n-- No, pyhän Yrjänän parran kautta! huudahti hän -- eikö tuo saaterin\nvanha akka taasen ole täällä! Hänhän kerkiää syvyyden kattilaan ja\njoka paikkaan! Ehkäpä hän lempii jotakuta miestä, kentiesi sinua,\nAntemon veikko, ho ho hooh! Mutta mitä hän siinä mulkoilee, jotta\nsilmät ovat vähällä kuopistaan pullistua?\n\n-- Hoi eukko, mitä sinä muljottelet?\n\nMutta Elsa muori -- sillä hänhän se oli -- ei kuullut mitään. Hän\ntuijotti oitipäätä eteensä, sitä kolmatta henkilöä, joka ruohikossa\noli maannut, mutta nyt kohonnut istuvilleen. Kenen näkivätkään\nhänen silmänsä? Unikuvako tuo oli vai oikea olemus? Tuo punakka\npullonaama tuuheine poskipartoineen? Se sama juuri, jonka hän\noli nähnyt kuolleena makaavan maassa Pekan rinnalla. Oliko kuolo\nantanut ottamansa takaisin, vai hänen haamunsako tuo vain oli, joka\nseurusteli molempain toisten hornanhenkien kanssa, jotka ihmisten\ntapaisina seisoivat hänen edessään? Tuota hän ei tajunnut, vaan\näimistyi sekä ilostui, nähdessään hänet. Äimistyi, sillä häntä\nsuretti, että vihollinen oli päässyt siitä rangaistuksesta, jonka hän\nluuli saavuttaneen häntä; ilostui siitä, että itse saisi kostaa hänen\nrikoksiaan.\n\nOrtermi korpraalin laita oli se, että hän oli Pekan iskusta\nkaatunut pyörtyneenä maahan. Kypäri ehkäisi kumminkin sapelin\nsalvaamasta syvälle päähän, joten isku ei vienytkään häneltä henkeä,\nvaan, lähettiläät kun tulivat etsimään häntä ja huomasivat hänen\nhengittävän, kantoivat he hänet rantaan ja huuhtoivat vedellä hänen\npäätänsä, jotta hän virkosi pyörtymyksestään. Haava oli hänelle\nkumminkin sen verran haitaksi, ettei hän kyennyt pystyssä kulkemaan\nmuiden parissa, vaan kuletettiin pitkällään veneessä, missä\nryöstösaaliit vietiin. Ihmeen ilmoinen kumma tuo näkemä Elsa muorista\noli. Yksi hyvä oli hänellä siitä, että hänen kasvonsa osoittivat niin\nisoa ihmetystä. Se näet lujitti noitten kolmen velikullan, olletikin\nIivanan luulon että Elsa muori oli päästänsä sekaisin; ja pian\ntulemme huomaamaan mitä tämä luulo vaikutti heidän matkatuumiinsa.\nIivana koetti edelleen puhutella häntä, vaan kun ei saanut vastausta,\nkävi vihdoin käsiksi hänen käsivarteensa:\n\n-- Hoi, holoo! etkö kuule mitään, akka huppana? kuuletkos, häh?\n\nElsa muori tunsi, että hänen käsivarttansa kouristettiin ja vastasi\ntokasemalla:\n\n-- Mikä niin?\n\n-- No kerrankin! Suvaitseeko muori sanoa viisasko hän on vai hullu?\n\nElsa muori äkkäsi tämän tärkeäksi seikaksi, minkä kukatiesi voisi\nkäyttää hyväkseen. Asiaa mietittyänsä huomasi hän otollisemmaksi olla\nolevinansa järjiltään kuin järjillään, jotta herättäisi vähemmin\nepäluuloa. Hetken tuumittuansa vastasi hän siis:\n\n-- En ole viisaampi kuin sinä, joka mokomilla kysymyksillä kyntelet,\nenkä hullumpi kuin tuo, joka kuolleena kurkistelee.\n\nTemppu oli tehonnut; hän huomasi sen siitä silmäniskusta, minkä\nIivana teki tovereilleen.\n\n-- No, tietääkö muori sanoa miten venettä viiletetään? -- kysyi\nIivana.\n\n-- Viilettimellä -- Elsa muori vastasi.\n\n-- Niinpä ilmankin -- Iivana irvisteli -- mutta mitenkäs venettä\nohjataan koskesta alas?\n\n-- Ei sitä ole tarvis koskessa ohjata, luistaa se alas ohjaamattakin.\n\n-- Totta sekin, mutta jos nyt veneessä olisi kallisarvoisia tavaroita\nja ihmisiä, esim. kolme niin oivaa poikaa kuin me ollaan, niin vene\ntietysti ei saisi mennä mitä tietä itse mielii, vaan sieltä missä\nlaskuväylä kulkee. No, osaisiko muori ohjata alas veneen, jossa on\nihmisiä ja muuta kelpo kalua?\n\nKuullessaan noita sanoja \"kolme niin oivaa poikaa kuin me ollaan\",\nElsa muorin silmät iskivät tulta, vaan samaan nuottiin kuin äsken hän\nvastasi:\n\n-- Osaisin minä ohjata niin, että ihmiset ja tavarat pääsivät yhtä\nehyeinä alas kuin venekin.\n\n-- Hyvä on! Entä mistä olet sen opin onkinut?\n\n-- En tiedä, lienenkö tähtilöistä.\n\n-- No, oletko itse koskaan kulkenut alas tätä koskea?\n\n-- Olen yhtä monta kertaa kulkenut sitä alas kuin ylöskin.\n\n-- Hyvä, vallan hyvä! Pojat, viekäästä vaimo tuonnemmas.\n\nPäälliköt pitivät nyt neuvoa keskenänsä. Kaikki olivat yhtä mieltä\nsiitä, että olisi arveluttavaa uskoa niin kallisarvoista lastia\nvaimoihmisen huostaan. Eipä silti, että ne siksikään paljo epäilivät\nhänen taitoansa, -- sillä siinä kohden oli venäläisillä se luulo,\nettä kaikki suomalaiset, olipa tuo mies tai nainen, osasivat koskea\nlaskea, jonka tähden kansantaruissa usein kerrotaankin naisista,\nvieläpä lapsistakin, jotka olisivat veneellä laskeneet venäläisiä\nkoskea alas. -- Eivätkä venäläiset itsekään näy pitäneen moisia\nkoskimatkoja erin vaarallisina, sillä, kuten taru tietää, he eivät\nsuurestikaan empineet ominpäin, syntyperäistä suomalaista laskumiestä\nmatkaan ottamatta, mennä huristaa äkäisimpiä koskia alas, niinkuin\nesim. muinaistaru hokee muutaman venäläisen laskea viilistäneen alas\ntuota pelottavaa, kymmenen pitkänvirstan pitkää Pyhäkoskea Oulujoella\nsen kummemmatta oppaatta kuin katkaistu puu, joka heitettiin virtaan\nedelle kulkemaan. Mutta pahemminkin pelkäsivät he, että hän vakaalla\nvahingoittamisen aikomuksella veisi heidät ja itsensä surman suuhun.\nPaneutui nyt asiaksi päästä hänen tuumiensa perille tai saada hänet\nvaltoihinsa kokonaan. Oli siis keksittävä keino, joka salvaisi hänen\nmieleensä, ja itse kukin heistä päätti koettaa parastaan. Loppupäätös\noli kumminkin sama kuin alkuaatoskin, se näet että maksoi mitä\nmaksoi, niin matkaan päästä piti. Korpraali viittasi miehilleen, että\nvaimo oli tuotava takaisin.\n\n-- Tiedät siis -- hän puheli Elsa muorille miten venettä lasketaan\nkoskea alas?\n\n-- Sekä venettä että siinä olevaa tavaraa -- Elsa muori vastasi.\n\n-- Olen kohdellut sinua lempeästi, vieläpä kerran armahtanut sinun\nhenkeäsikin, se kun oli vallassani -- kehui korpraali.\n\n-- Olet kohdellut minua yhtä lempeästi kuin muitakin perheeni jäseniä\n-- vastasi siihen Elsa muori.\n\nTämä oli varomatonta puhetta, mutta olipa onneksi hänelle, ettei\nkorpraalilla ollut tuon parempaa tolkkua hänen perheellisistä\nsuhteistaan. Hän vastasi:\n\n-- Perhana sinun perheesi jäseniin, vaan jos tarkotat tuota\nitsepäistä talonpoikaa, joka sittemmin antoi minulle tuon ilkeän\niskun päähäni, niin... vaan se ei kuulu tähän; no siis, tiedät että\nolen armahtanut henkeäsi, näytäppäs nyt kuinka kiitollinen saatat\nolla.\n\nKatkerat tunteet kuohuivat Elsa muorin mielessä ja täpärältä\npiti, ettei hän ruvennut korpraalille luettelemaan hänen pitkää\nsyntisarjaansa päästä päähän, vaan hampaitten taakse toki jäi. Tämä\nnyt oli ensi pehmityskeino, millä koetettiin muokata Elsa muorin\nkiitollisuuden tunnetta.\n\nIivana puuttui puheeseen ja sanoi:\n\n-- Veneessä tuossa on niin paljon kalliita aarteita, että niillä\nvoisit ostaa itsellesi kymmenen muhkeaa maatilaa. No niin, jos\ntaitavasti ohjaat veneen alas koskea, jottei yhdellekään kivelle\ntarraa, niin olet onnen myyrä, silloin saat kalleuksistamme\nniin suuren osuuden, että saatat elää huoletonta elämää hamaan\ntuomiopäivään asti, sinä ja perheesikin, koska sanot sinullasi\nperhettä olevan. Päällepäätteeksi toimitamme sinulle armolliselta\ntsaarilta suojeluskirjan, ettei kenkään pääse hätyyttämään sinua eikä\nomaisuuttasi.\n\nTämä oli toinen keino, runsaan palkinnon kutkutteleva houkutus,\nrikkauden himon herätteleminen. Elsa muori mutkistelemalla sanoi\nsiihen:\n\n-- On maarian minulla perhe, ja iso onkin, vaan ei se näillä mailla\nole, mutta etsikäämme se omilta olopaikoiltaan.\n\nKoettaakseen miten kolmas temppu, pelotus ja uhkaus tapsisi, Antemon\nnyt vuoroonsa arveli:\n\n-- Mutta muista se, muori, että jos harjoitat vilppiä hitustakaan,\nniin kuolo sinut perii. Minä asetun istumaan sinun sivullesi veneen\nperäkokkaan, kourassa paljastettu miekka, jolla paikalla isken\npääkonttisi kahtia jos yrität pikkuistakaan mutkistelemaan ja heitän\nruumiisi kalojen ruuaksi. Ja paremmaksi vakuudeksi panetan miehiä\nseisomaan pitkin rantaa ja varustan heitä panoksissa ja täydessä\nhanassa olevilla pyssyillä. Ja ensi yritykselläsi pettää meitä he\nampuvat sinut kuoliaaksi. Virnistellen Elsa muori vastasi:\n\n-- Olleeko joukossanne tosiaan miestä, joka osaa vedellä soutelevaan\nsorsaan tai ilmassa liitelevään lintuun? Olisi hupaista tietää, että\narvaisin arvostaa uhkauksienne pätevyyttä.\n\nAntemo katseli kaikille ilmoille. Jo havaitsi sorsasoman, joka\nuiskenteli ylempänä joessa, vallan vastakkaisella rannalla.\n\n-- Dmitrii -- hän kutsui muuatta miestä joukosta -- onko luotia\npyssyssäsi? -- Hyvä on; näet tuolla viisi sorsaa soutelevan, ammu\nniistä nokimmainen.\n\nLaukaus pamahti, sorsista ensimäinen hetkahti selälleen ja kellui\nrinta ylinnä virran mukana, kunnes katosi kosken kuohuihin.\n\nAntemon loi Elsa muoriin katseen, joka, jos puhumaan kykeni, olisi\nsanonut: \"siinä nyt näet\", kääntyi sitten ampujan puoleen ja käski:\n\n-- Uusi panos pyssyyn!\n\nMutta samassa äkkäsi pääskyn, joka lensi ylhäällä ilmassa.\n\n-- Vasilij -- hän huusi toiselle miehelle -- katsos pääsky tuolla,\nammu!\n\nPuhuteltu katsahti ylös, huomasi pääskysen, tähtäsi ja ampui. Lintu\nmuksahti maahan heidän jalkoihinsa.\n\nKorpraali kääntyi voitonriemulla Elsa muorin puoleen ja sanoi:\n\n-- Näethän, että on täällä miehiä, jotka pienempäänkin pilkkaan\nosaavat kuin ihmiseen. Pidä siis mielessäsi, että nämä ja muita\nheidän kaltaisiaan asetetaan pitkin rantoja vartioimaan ja jos\nyrittelet tekemään konnankoukkuja, niin puksis pamahtaa luoti ja\ntupsahdat kuolleena alas kuin tuo pääsky ja lillit sitte liukkaasti\nkuin äskeinen vesilintu virran myötä. Ymmärrätkö?\n\n-- Luulen ymmärtäväni -- vastasi Elsa muori että uhataan ampua minut,\nellen toimita venettä alas koskea.\n\n-- Niin juuri -- vakuutti Antemon.\n\nPäälliköt vielä tovin aikaa keskenänsä asiasta tuumailivat. Isosti\neivät luottaneet niihin keinoihin, joilla olivat koettaneet voittaa\nElsa muorin tarkoituksilleen, ja joku niistä jos olisikin tepsinyt,\nniin ehkä viimeinen, ensimäinen ei ensinkään, niin arvelivat. Mutta\ntässäpä ei mikään auttanut, alas heidän päästä piti hinnasta mistä\nhyvänsä. Tuskinpa oli luultavaa, että vanha vähämielinen vaimo\npystyisi harkitsemaan mitään kostontuumia; paljon otaksuttavampi\noli, että hänellä, niinkuin kaikilla muilla ihmisillä, oli harras\nitsensävarjelemisen halu. Hän oli paneva kaiken väkensä siihen, että\nitse ynnä opastettavansa pääsisivät eheinä koskea alas. Ja piukalle\njos pani, niin saattaisihan joku heistä siepata viilettimen hänen\nkädestään ja itse viilettää, jos eukko yrittäisi juonittelemaan.\nKerrassaan, niin he päättivät tehdä, sillä, kuten jo on mainittu,\nvenäläiset eivät isosti ymmärtäneet pelätä tuommoisia koskiretkiä.\nHeidän sotaisat toimensa olivat opettaneet heitä hengen uhalla\nretkeilemään; henkeänsäpä kohta kalliimpana pitivät kallisarvoista\nryöstösaalistaan.\n\nPäätettiin siis ottaa vaimo laskumieheksi. Antemon antoi käskyn\npyssymiehille sijoittua pitkin rantaa ja korpraali käski muun\nmiehistön ratsastaa joen vartta myöten alemmas. Kun tämä oli tehty,\nkäskettiin Elsa muorin astua veneeseen ja ryhtyä viilettimeen\nkäsiksi. Hänen lähellensä istuutui teljolle Antemon, tupestaan\ntemmattu kalpa kädessä. Korpraalikin kohentelihe veneeseen ison\nkellon ja muun lastin varaan pitkällensä. Airoihin yksi mies ja\nIivana keulimmas. Hän valitsi tämän paikan, voidakseen tähystää\nmatkan suuntaa oikeaa väylääkö mentiin vai oliko kareista pelkoa.\n\nElsa muorin tunteet siinä hetkessä kun vene työnnettiin rannasta ulos\nja hän siinä istui ynnä hänen kanssaan ne kolme henkilöä, jotka hänen\nmielestään olivat helvetin tulikekälien veroisia, hänen elämänilonsa\ntärventäjät, hänen lastensa ja lastenlapsensa surmaajat, kaikkien\nonnirikkojen alku ja juuri, -- helpommasti ne ajatella voipi kuin\nkertoa. Kaikki kaihdelman liekit hänen rinnassaan riehuivat, kun hän\nnyt näki nuo kolme edessään ja siitä kun kaikki veriset muistit hänen\nomaistensa sortumisesta näiden kolmen pyövelin armahtamattomuuden\nalle virisivät uudelleen eleille hänen mieleensä. Nyt olivat he hänen\nvallassaan; -- hänen vallassaan, niin kai, tahi oikeammin luonnon\nkautta hänen vallassaan, sillä hän tiesi, että hengissä ei kenkään\npääsisi Taivalkoskea alas, olletikkaan ei näin isolla ja raskaassa\nlastissa olevalla veneellä kuin tämä oli eikä niin tottumattomalla\nja vähäväkisellä laskumiehellä viilettimen varressa kuin hän oli.\nTämän hän tiesi ja poroksi pantu sydän tunsi kostonhalun tyydytyksen.\nVene oli jo keskellä jokea. Aina varmemmin hän tunsi, että he olivat\nkuoleman omat. Kerrankin oli siis koston hetki hänelle koittanut,\nkerrankin kaitselmus päättänyt luoksensa kutsua murhamiehet tilille.\nElsa muorin silmät paloivat, kuihtuneilla poskipäillä hehkui taas\npuna, mutta ei se ollut terveyden eikä ilon puna, kuumeenpuna se oli\nja mielenjännityksen.\n\nYhtä tietty kuin hänelle oli vihollisten hukkuminen, yhtä varmana\nhän piti omaakin kuolemaansa. Selvästi ymmärsi hän, että kun\nkoskennielu sai heidät valtoihinsa, niin oli yhtä vähän kuin hekään\npelastettavissa. Kaikkien piti heidän kuolla. Yhden aikaa kangasti\nkuolon kauhu hänen sielunsa silmissä, mutta jo samassa suostui hän\nsiihen; oikeinhan se oli että hän noiden toisten kanssa kutsuttiin\nastumaan tuomarinsa eteen, sillä täysihän oli hänenkin mittansa.\nJa... mitäpä iloa hänellä olisikaan enää tässä maailmassa, mistä\nkaikki ne, joita hän rakasti, olivat hävinneet? Ei yhtään mitään.\nOlihan hän siihen lisäksi vanhakin jo jotta hänen siihenkin katsoen\nluonnon lakien vaatimuksesta pian tuli kuolla. Ja nyt, koska näin\nolivat asiat ajautuneet, oli hän ilomielin kuoleva. Mutta yksi huoli\nvaivasi häntä vielä. Saattaisihan kumminkin olla mahdollista, että he\npelastuisivat. Ja entä jos he pelastuisivat ja hän hukkuisi. Miten\nhän saisi tuon tietää? Eihän toki, saisihan Taivalkosken kuuluisaan\narmahtamattomuuteen luottaa. Mihin määrään valtava tämä huoli\nkumminkin oli ja mihin toimeen se vaistomaisesti vaati hänet saamme\npian nähdä.\n\nElsa muori piteli molemmin kourin melaa, joka vaulalla oli istutettu\nveneen laitaan. Laskumiesten lailla hän seisoi suorana veneen\nperäkokassa. Hänen vieressään istui Antemon, kalpa kädessä ja vallan\nvarppeissaan. Mies, joka istui airoissa, souteli selällä kunnes\npäästiin vuolteeseen. Kaunis ja leppeä oli luonto eivätkä aavistaneet\npuut, jotka hiljaa notkuivat tuulen hengen tuudittamina, että niin\nlähellä heitä oli sydän, jossa koston rauhattomat tunteet kuohuivat.\nKoskella kentiesi oli siitä viistiä, sillä se kohisi niin kolkosti ja\nrajusti heidän edessään ja syöksyi vimmoissaan kallion kupeita kohti,\njotka ahdistivat sen kapeaan uomaan, ja kivien niskaan, jotka olivat\nsen jalkoihin paneutuneet.\n\nNyt oli vene kosken niskassa. Virta tempoi sen helmaansa ja hoputti\nmatkaan. Aika puhtia se jo painuu eteenpäin, raivoissaan roiskuu\naallot sen ympärillä. Ja jo, jo ollaan kosken kuohuvassa kidassa,\nmissä valkopäät sähisten suihkuttavat vaahtoansa kaikille ilmoille.\nLujasti kouristi Elsa muori melan vartta ja katseli jäykästi\nkulettavaa suuntaa. Aina rajumpana riehui koski ja huti huimasti\nsujui matka, iso vene kiikkui kuin lastu laineilla, ja yltä ympäri\nkävi valkovaahtoinen pärske.\n\nMutta nyt... miksi päästivät miehet rannalla parahduksen, joka\npakahtui puolitiessä?\n\nKuohun keskellä seisoi toveriton kallio, ylväänä yllytellen\nvaahtopäisten vimmaa. Kahtapuolta kamppailivat aallot kukistaakseen\nsen, mutta väkevämpäänsä vastaan eivät mitään voineet. Tämän kallion\nkylkeä viisti vene, ja nyt se jo oli syltä alempana, entäs... ei\nlaskumiestä enää ollutkaan.\n\nKuohun helmassa kallioilla seisoi naishaamu, jäykkänä ja kyyryssä\nvartaloin ikäänkuin tarkasti tähystäen jotakin. Elsa muori hän oli.\nVene kun viisti kallionkuvetta, hän oli, luonnonviettinsä johtamana,\nlevottomuutensa ajamana harpastanut veneestä kalliolle, ennen kuin\nkukaan ennätti sitä ehkäistä ja seisoi nyt silmät pystyssä tähystäen\nohjatonta purtta.\n\nAhnaasti kaappasi kuohu turvattoman saaliinsa singahutti sen piiraman\npari eteenpäin, ikäänkuin ilkkuen sen avuttomuutta, kierrähytti\nsen sitten ympäri ja paiskasi terävälle kivelle. Munankuoren\ntavoin rusahti iso vene sirkaleiksi, ryöppyyn suistuivat suinpäin\nmiehet, aseet, lakit, purren pirstaleet kuppuroivat sikin sokin\nkoskessa, kaikki kumminkin liukuen alaspäin. Mutta muusta murskasta\nerillään kiiti veneenpohja-kappaleella iso kirkonkello, kunnes\nväylän syvimmällä kohdalla katosi. Mutta miehistä, jotka ryöppy\nvei, lingahutti se väliin vielä näkyviin milloin pään, milloin\nkäsivarren, milloin jalan. Mennyttä kalua olivat he, sillä, ennenkuin\nkoskenkieleen kerkesivät, ei ollut eheää jäsentä heidän ruumiissaan,\nja sitä ennen jo olivat henkensä heittäneet.\n\nMutta siirolla silmin seisoi kalliolla Elsa muori. Ahnaasti hänen\nkatseensa seurasi noiden kolmen miehen joka vilkahduksen.\n\nSamassa kuului ikäänkuin kaukainen sointi. [Kansantaruissa kerrotaan\nusein kuultavan kirkonkellonsointia Taivalkoskelta; sanotaan sen\ntulevan siitä isosta kellosta, joka ryssäin kera koskeen hukkui.\nVaikka tämä tietysti on luuloa vain, ei käy kumminkaan kieltäminen\nettä semmoisia ääniä usein kuullaan koskista, jotka ovat ahdatut\nkahden kallioseinän väliin. Syynä siihen on aaltojen loiske ja\nkohina, kun ryntäävät kallioseinää vastaan ja siitä seesilmaan\nkajahtavat.] Se tuli koskesta. Elsa muori kuuli äänen ja muisti\nkellokultaansa, joka kosken vellovan veden pohjassa makasi.\n\n-- Sä kutsut minua -- puheli hän innostuneena -- jo vainen, malta\nmielesi hiukka, tulen kuin tulenkin kohta perässä... viivähdin vain\nvähäisen, siunaaman hetken huoahdin, että saisin nähdä...\n\nSen sanottuaan hän syöksyi aaltoihin ja katosi.\n\nJo samassa pamahti kaksi laukausta. Rannalta ne lähetettiin. Vahtina\nseisovat pyssymiehet eivät olleet hämmästyksessään äkänneet heti\nampua, niinkuin heille annettu käsky määräsi, ja tarpeetontapa\ntuo olisi ollutkin, sillä hän yhtä vähän yritti kuin olisi edes\nonnistunutkaan pelastumaan.\n\nElsa muori katosi, sitä vain oltiin huomaavinaan, että naiskäsi\nkurottihe vedestä siinä paikassa, mihin iso kello oli uponnut ja\npainui samassa syvyyteen, joten siis luullaan Elsa muorin lepäävän\nlemmikkinsä, tuon ison kellon vieressä Taivalkosken syvyydessä.\n\n\n\n\nXIII.\n\nRAUHA MAASSA.\n\n\nPost nubila phoebus, sateen perästä päivä paistaa myrskyn jälissä\ntyven tulee, mutta syys kun on mailleen mennyt, niin ei ole silloin\nkesän vuoro kauniinensa, vaan talven on tapa tulla.\n\nIsoavihaa kauhistuksineen, hirmukuvineen ei sovi vertailla talveen\nyksitoikkoisine pakkasineen ja lumipeittoineen; se kuvaa syksyä\nlevottomuuksineen, myrskyineen ja onnirikkoineen. Eikä semmoisen\nsyksyn perästä käy odottaminen päivänpaisteista suviaamua, ilon\nsyytä on silloin kyllin jos tuolla täällä pitkän päässä havaitsee\nruohomättään pilkahtavan, joka päivän kämmenessä on kehittynyt\nikäänkuin toivottomille kehoitukseksi luottamaan siihen, että vielä\ntässä kesässä eloon elpyy ja vallan ihanaksi se vöyristyykin.\n\nSurkuteltava oli tosiaankin Suomenmaan tila pitkällisen sodan\ntauottua. Talot raunioiksi hävinneet, vainiot rappiolle joutuneet,\ntyöaseet kaikki hävitetty, ja mikä pahempi vielä, väestö niin vähäksi\nmennyt, että Suomen koko väkiluku arvattiin olevan noin 200,000\nsielua. Papit ja virkamiehet olivat paenneet, hämminki oli yleinen ja\nsekasorto sekä kirkossa että valtiossa.\n\nTämä hämminki ja sekasorto koski koko maata. Mutta suurin oli surkeus\nniissä paikoin maata, missä viholliset olivat peuhanneet ja olletikin\n-- niin todistaa historia -- Pohjanmaalla, jonka tähden sanookin\nmuuan sen aikuisten olojen kertoja, juurikuin olisi hän aavistanut\nrauhassa elelevän jälkimaailman ajatuksia: \"En luule jälkimaailman\nvoivan ajatella, mihin isoon hätään Perä-Pohjola oli joutunut.\"\n\nNe muutamat, jotka olivat vielä elossa, palasivat kukin\nkotipuoleensa, mutta minne majautua, kunne koteutua, rauniot ja\nmuurien murskat kun vain jälellä olivat, ja mitä ruuaksi nyt\nkun ruokaneuvot olivat niin lujassa, että Pohjanmaalta mentiin\naina Karjalaan lehmän hankintaan, ja niin suuressa hinnassa,\nettä ruokalusikallisesta suoloja maksettiin neljä kopeekkaa eli\nkuusitoista penniä? -- Mutta uuraspa on toki aina ollut Suomen\nkansa, ja neljännesvuosisadan ylenmääräiset kärsimykset lienevät\nkaraisseet sen yhä kestäväisemmäksi. Laitettiin ensin kirves, jolla\nmetsistä kaadettiin puut ja salvettiin pienoinen tölli, saatiin\nsitten kaupunkeihin vähitellen palajavilta kansaa sääliviltä\nkauppiailta, vähitellen jaksettaissa maksettavaksi, milloin vähin\nrahaa maanviljelyskalujen ostoon, milloin pellavia tahi hamppuja,\nettä päästiin kalanpyydyksiä kutomaan, milloin jyviä jokapäiväiseksi\nleiväksi ja säästämällä siemeneksikin, ja niin yksin päivin\npäästiin uuden elämän alkuun taas. Ja suomalainen uutteruus vei\npian voiton huutavastakin hädästä, töllit varttuivat taloiksi,\nvainiot väljenivät, lehmien ammonta ja hevosten hirnunta kuultiin\njo välipäin, ja pian elpyi uusi elo äsken autioilla mailla. Niukat\nolivat kyllä varat ja elon ilmaukset, vaan eloa se oli kumminkin.\n\nRovasti, viisaustieteen maisteri Lauri Heikinpoika Forbus, joka\nv. 1715 perheinensä oli lähtenyt pakoon, oli jo ennen rauhan\njulistamista rohjennut palata ja koki nyt kokoella kansaa tyhjään\nkirkkoon, mutta turha oli hänen yrityksensä, sillä hänen entiset\nsanankuulijansa olivat hajonneet mikä minnekin tai menneet Manalan\nmajoihin pitämään jumalanpalvelusta. Kun Uudenkaupungin rauhanteko\ntoki lupasi kansalle rauhaa ja suojelusta, alettiin vähitellen palata\npakoretkiltä ja niin kokoutui ennen pitkää taas pieni seurakunta\nKemin vanhan kirkon kiviseinien suojaan. Mutta kirkonkellot\neivät kutsuneet kansaa koolle, sillä vihollinen oli vienyt ne;\nkirkontornista vain isoon torveen toitottamalla kutsuttiin kansa\njumalanpalvelukseen.\n\nSakari poika, jonka näimme niin innokkaana, kun aarre kätkettiin\nmaan poveen Taivalkoskella, ja joka ensin ehdotteli sen koskeen\nheitettäväksi, oli jo, aina vuodelta 1712, viisaustieteen maisteri,\nniinkuin isäkin; siitä kaksi vuotta määrättiin hän pastoriksi\nKajaaniin ja sittemmin 1719 Kuusamon pastoriksi. Hänestä oli tullut\ntuima herra. Erittäin ankarasti hän vihasi tupakanpolttoa, jota,\nkuten asiakirjat kertovat, piti \"yhtä suurena syntinä kuin murhat ja\nmuut sen kaltaiset rikokset\", jonka tähden hän myöskään ei yhteen\nvuoteen \"antanut Herran ehtoollista sairaille tautivuoteillaan eikä\nmuutenkaan ripille laskenut ketään, joka poltti tupakkaa vähemmällä\nkuin että lupasivat siitä kerrassaan luopua.\" Lappalaisetkin olivat\nsaaneet kokea hänen kovuuttaan, \"sillä\" -- näin kertovat asiakirjat\n-- \"elleivät osanneet muistosta lukea määrälukua Kuningas Taavetin\npsalmeja, oli hän kepillään pehmitellyt niiden selkänahkaa niin\nnuoren kuin vanhankin.\" Hän kuoli Kemiön kirkkoherrana v. 1747, ollen\ntoinen kerta naimisissa ja kolmen lapsen isänä.\n\nKahdeksantena vuotena rauhanteon jälkeen tai v. 1729 nähtiin eräänä\nkauniina kesäpäivänä muutamain henkilöiden seisovan Taivalkosken\nlänsirannalla. Oli siinä valkoverinen, sukea nainen, posket kauniisti\npunottaen, ja hänen vieressään kolmentoista vuotias poika, jolla\nsäännölliset miltei vakaiset kasvot; oli mustanverevä kaunoinen\nvaimo, jolla sakea musta tukka ja mustansiniset silmät; hän piti\nkäsipuolessa takkelan, vaaleakihara-tukkaisen seitsenvuotisen pojan,\njoka oli aivan kuin jäljennös siitä rotevasta vaalakkatukkaisesta\nuljaskatsantoisesta miehestä, joka hänkin seisoi siinä rinnalla.\nVaaleanverinen nainen nähtävästi toisille kertoi jotakin, torkottaen\noikealla kädellään niitä paikkoja, joista lie puhe ollut.\n\n-- Ja tuolla -- selvitteli äsken mainittu, joka olikin Elli,\nviittoellen kädellään toiselle puolen jokea -- tuolla rannalla\nkasakat maata kemottivat, odotellessaan niitä miehiä, jotka oli\npantu laittamaan laskumiestä, joka veneen tavaroineen laskisi heille\nalas. Ja täällä -- Elli kuuntelijoineen, jotka olivat seisoneet\nkosken yläpäässä, kävelivät vähän matkaa alemmas joentörmää -- tästä\nne sitten laskivat... tuosta noin... ja tuossa on se kallionkieli,\njohon Elsa muori veneestä hyppäsi, ja siitä asti olen kuullut kansan\nsanovan sitä _Ämmänpääksi_... ja sitten huilasi vene perämiehettä\nmenemään ja pyörähti ympäri ja tuossa pikkuisen piipittää se\nvedenalainen kivi, johon se sitten murskaksi paiskausi... ja tuossa\nniiden ruumiit sitten uida kuppelehtivat... Mutta tuossa, kas juuri\ntuossa tyvenpaikassa iso kello upposi ja sinne oli nähty Elsa muorin\nmenevän pohjaan, luultavasti rakkaan vanhan kellonsa luokse... ja\naina siitä lähtien kuullaan Vellamon ikiväen toisinaan soittavan sitä.\n\nKertoessaan noita asioita olivat Elli ja hänen toverinsa verkalleen\nkävelleet kosken rantaa alaspäin ja viipyivät nyt vähän aikaa sen\nkorvalla, menneitä aikoja miettien.\n\n-- Merkillistä sentään on -- tuumaili harteva mies, jonka lukija\njo lie arvannut Lauriksi, samoin kuin tummanveristä vaimoa hänen\nihanaksi Sanni vaimokseen -- merkillistä on ja aivan kuin onnen\nsallimus, että Elsa muori, vaikka niin paljon aina kertoikin\nTaivalkoskesta ja vaikka suuresti pitikin tuosta isosta kellosta\nTervolan kellonkastarissa, niin toiseen hänen piti hukkuman ja toisen\nsaada vieruskumppalikseen.\n\n-- Niin, ja muistan minäkin, aivan kuin tuossa tapahtuisi -- sanoi\nsiihen Sanni -- miten Elsa muori kerta... niin, se oli juuri sinä\niltana kun sinä palasit pappilasta ja kun Elsa muori niin äimistyi\ntuomaasi sodan viestiä... miten hän silloinkin oli kertonut meille\nTaivalkoskesta ja vielä varsin puhunut tuosta kalliosta ja mitä kansa\nsiitä hoki. Näyttääpä nyt siltä kuin tämä kaikki kävisi toteen.\n\n-- Kummalliset tosiaan ovat väliin sattumat -- arveli Lauri -- ja\nSanni sinä, jos tuosta kantamastasi pienokaisesta tyttö tulee, niin\nsovitaan siitä, että mummon muistoksi, hänen joka meidänkin takiamme\non niin paljon kärsinyt, ristimme lapsen Elsaksi, sehän on samassa\nmuistoksi Elsa muorin armahikostakin, lapsukaisestamme, jonka Herra\nnäki hyväksi luoksensa kutsua.\n\nSanni, jonka muuten solakka vartalo nyt pyöreydellään antoi Laurille\naihetta toivoa perheensä lisäystä, suostui siihen kainostellen.\n\nMutta menkäämmepä nyt katsomaan pystyisimmekö keksimään aarteemme,\njoka maahan kaivettiin -- kehotteli Lauri.\n\nKäveltiin nyt kappaleen matkaa ylöspäin, poikettiin sitten metsään,\nkunnes päästiin rämeelle, johon aikanaan vaskiplootut kätkettiin.\nMutta -- joko he nyt eivät tuossa kätkemistilaisuudessa olleet\ntarpeeksi asti mieleensä painaneet mihin kohti rahat upotettiin tai\nolivat nuoren Sakarin loihtusanat olleet niin tenhosat, että saivat\nmaansa pitämään omansa -- ei hyvälläkään hakemisella niitä löydetty,\nja yhtä rahattomina, kuin olivat tulleet, saivat etsijät palatakin\nkotihinsa.\n\nKaksitoista vuotta oltuansa vankeudessa, olivat Lauri ja Sanni\npalanneet kotipuoleensa. Muistammehan heidän loppupuolella vuotta\n1716 joutuneen pariskunta-väkenä venäläisten haltuun ynnä heidän\nvanhin tyttärensä ja piikansa. Ensin oli heidät viety komennuskunnan\nluokse Ouluun, sieltä venäläisten päämajalle, josta heitä sitten\nyhdessä joukossa muiden kovan onnen orjien kanssa kuletettiin\nItämeren maakuntiin, missä heidät hajotettiin aatelistiloille\nminkä minnekin. Sen jälkeen eivät olleet nähneet eivätkä kuulleet\ntyttärestänsä mitään eivätkä siis vähintäkään vihiä saaneet siitä,\nmihin hän oli joutunut tai mikä palvelustytön osaksi tullut. Heille\nitselleen oli niin onnellisesti sattunut, että olivat saaneet\neroamattomina pysyä yhdessä ja sen lisäksi vielä olivat joutuneet\ntavattoman lempeän isännän valtaan, joten heillä ei oikeastaan ollut\nmitään hätää; se vain vaivana, että heidän piti pakkotyötä tehdä.\n\nPian muuttui kumminkin heidän olonsa. Lauri, joka ei sietänyt\norjuuden painavaa iestä, vaikka tämä olikin heidän kohdalleen\nhuokeaksi sattunut, mietti myötään pakoon lähtöä. Kerta oli hänelle\nja hänen vaimollensa jo onnistua karkaaminen -- olivat jo päässeet\npalasen verta tilan rajojen ulkopuolelle -- kun heidät tavattiin\nja vietiin takaisin. Enemmän työtä, kovempaa kohtelua ja tarkempaa\nsilmälläpitoa he saivat nyt osakseen. Tämä orjuus, joka Laurin\nvapaalle hilpeälle luonteelle oli kovasti vastenmielinen ja jota hän\ntöintuskin olisi kärsinyt, ellei hänellä olisi ollut rinnallansa\nhempeä Sanninsa, joka rakkauden lempeillä sanoilla kehotti häntä\nkärsivällisyyteen ja sai toivon valotähtiä vilkuttamaan hänen\nsynkkään sieluunsa, tämä orjuus ei laannut ennenkuin vasta vuonna\n1728, siis seitsemän vuotta rauhanteon jälkeen.\n\nSiihen asti ei ollut koskaan ollut puhetta heidän vapauttamisesta.\nKuulleet he kyllä olivat, että rauha oli tehty ja joka hetki he\ntoivoivat saavansa luvan lähteä kotimailleen, vaan ei pienimmälläkään\nsanalla siitä heille puhuttu. Seitsemän pitkää vuotta kesti tätä\ntoivomista ja pettymistä, eikä jaksanut paljoa enää Sannikaan toivoa.\nSuuresti siis kummiinsa kävivät, kun seitsemäntenä vuotena rauhanteon\njälkeen -- he olivat silloin olleet kaksitoista vuotta vankeudessa --\nitse tilanhaltija muutamana päivänä tuli heidän luoksensa ja julisti\nheidät vapaiksi sekä ilmoitti heidän vallassaan nyt olevan lähteä\nminne mielensä teki. Lauri töintuskin todeksi uskoi minkä omin korvin\nkuuli; vasta silloin kun oman maansa rajoille pääsivät, uskalsi hän,\nvaimoansa syleillen, antautua iloitsemaan vapaudestansa.\n\nSyynä heidän vapauttamiseensa oli se, että säädyt valtiopäivillä\n1727 varsin tekivät luettelon kaikista niistä henkilöistä ja\nkallisarvoisista tavaroista, mitkä olivat maasta viety, ja vaativat\nne takaisin. Paljon silloin saatiin pois, mutta paljon sekä ihmisiä\nettä tavaroita jäi saamattakin eikä niitä koskaan saatu. Lauri ja\nSanni olivat niiden onnellisten joukossa, jotka pääsivät kotiinsa\nlähtemään.\n\nMonen vaivan ja vastuksen perästä he saapuivat Kemiin. Ensimäinen\nhenkilö, jonka täällä tapasivat, oli Elli. Antin kuoleman ja\nhautaamisen jälkeen kaukana Kivalovuoren alanteessa oli hän palannut\ntakaisin pieneen tölliin vuoren toisella kupeella, vaan sieltä pian\nlapsinensa vaeltanut kotipuoleensa Pudasjärvelle. Täällä oleskeli hän\nsodan loppuun asti, surren rakkaan miehensä kamalaa loppua. Mutta\nkun rauha tehtiin, hän halusi päästä katsomaan niitä paikkoja missä\noli elellyt hyväonnisen avioliittonsa alkuvuosia, katsomaan niitä\nseutuja, joissa oli niin paljon iloinnut ja niin paljon surrut ja\njotka surullisten muistojensa tähden olivat tulleet hänelle kahta\nrakkaimmiksi. Hän siis poikansa kanssa lähti Kemiin ja tapasi siellä\nLaurin ja Sannin. Heidän tapautumisensa oli yhtä herttainen kuin\nodottamaton; surulliseksi se vain kävi sen kautta kun Elli kertoi\nheille muiden perheen jäsenten surkeasta lopusta -- noita kauheuksia\nkaikkia olivat kyllä Sanni ja Lauri molemmat mielessään aavistaneet,\nmutta kumpikaan heistä ei ollut synkistä tuumistaan toisilleen\nvirkanneet mitään.\n\nKotvan aikaa neuvoteltuaan päätettiin nyt, että Elli ja hänen\npoikansa jäisivät asumaan Sannin ja Laurin luokse. Entä mistä\nlöysivät he itsellensä suojaa? Ystävälliset ihmiset kun toki ensi\nhätään laskivat heidät kattonsa alle asumaan, niin rupesi Lauri\nrakentelemaan itselleen tupaa, tässäkin työssä auttoivat häntä hänen\nnaapurinsa. Parhaimpana apulaisena oli Laurille nyt hänen entinen\nrenkinsä Paavo, joka sodanaikana oli paennut Ruotsiin, pysytellen\nsiellä hyvässä turvassa, mutta oli nyt taas palannut kotipuoleensa.\nIkihyväksi hän ilostui, tavatessaan vanhan isäntänsä, ja hyvillänsä\noli Laurikin saadessaan moisen apumiehen kuin Paavo, sillä hevosia\nkun ei läheltä ei loitolta ollut saatavissa, oli vallan vaikea saada\nhirret metsästä, rakennuspaikalle hilatuksi, ja silloinpa oli juuri\nPaavo oikea mies käsiksi tarttumaan; hän oli näet voimakas kuin\nhevonen, vaikka ällinsä puolesta ehkä paraiten aasille vertoja veti.\n\nPian rehenteli paikalla pienoinen mökki, missä oli kaksi huonetta,\nja sinne nyt molempain perheiden tähteet asettuivat asumaan, Lauri\nja Sanni poikasensa kanssa, joka oli syntynyt vankeuden aikana\nVenäjällä, sekä Elli ja hänen poikansa. Tästä mökistä he tekivät\nretkensä Taivalkoskelle.\n\nMutta Lauri, työkkyri luontoinen kun oli, raasteli sitä enemmän, kuta\nniukemmat olivat varat. Tärkeä ehto hänen yritystensä menestymiseen\noli raha. Tosin ei onnistuttu löytämään Taivalkoskella maahan\nkaivetulta rahoja, vaan siihen sijaan saatiin paljon enemmän rahaa\ntoisesta paikasta. Lukija muistanee, että Pekka, kun Jurvan talon\nsuentapäiviä vielä piisasi, turhaan kehotettuansa Anttia välttämään\nvaaraa ennenkuin sen hampaisiin jouduttaisiin ja niin pakenemaan\nerämaan suojaan, kumminkin varotuksillaan sai sen verran aikaan, että\nsai Antin ja Ellin suostumuksella kätkeä ainakin talon selvät rahat\nja muut kalleudet taattuun paikkaan, missä pysyisivät piilossa, jos\nviholliset kimppuun karkaisivat. Tämän aarteen, joka ei suinkaan\nollut vähäpätöinen, Elli tarjosi Laurin käytettäväksi; Elli oli näet\nnyt tullut sen ainoaksi omistajaksi. Paikan tiesi hän kyllä, se oli\nsama \"jatulinhauta\", missä olivat olleet vihollisia paossa. Mentiin\nsinne kaivamaan ja ennen pitkää aarre löydettiin.\n\nLauri pääsi nyt mielitoimiinsa käsiksi. Rappiotilaan joutuneita\npeltoja ruvettiin uudelleen muokkaamaan, uusia kalanpyydyksiä\nlaittamaan, pieniä kauppamatkoja tehtiin, jotta saatiin tärkeimmät\ntarvekalut, ja ennenkuin kaksi vuotta oli kulunut, uljasteli siinä jo\nupea kartano, jonka Lauri oli rakennuttanut rahoillaan hankituilla\ntyömiehillä. Siinä eleli nyt perhe sovussa ja rauhassa, siinä uusi\nonnellisuuden aika heille valkeni, siinä asusteli aimollisuus\nja rakkaus. Laurista tuli ennen pitkää kaiken pitäjään etevin\ntalonisäntä ja kaikki häntä arvostivat, parhaimpanansa pitivät.\n\nPojasta, joka Venäjällä oli syntynyt, tuli ravakka ja vireä, isäänsä\ntuleva miehenalku, ja toverikseen hän sai pienen sisaren, joka\nvanhempain sopimuksen mukaan sai nimekseen Elsan. Se vain ikävältä\ntuntui, ettei Elsa muori enää elänyt, että olisi saanut ihailla noita\nisoja mustansinisiä silmiä, joilla pieni sulotar outoa maailmaa\nkatseli.\n\nElli iloitsi perheen vaurastuneesta varallisuudesta ja enenevästä\nonnesta, mutta ikävä kotipuoleensa Tervolaan sai hänestä yhä isomman\nvallan; siellähän oli hän Anttinsa rinnalla viettänyt parhaimmat\nilopäivänsä. Ja kuta kuntoisemmaksi hänen poikansa kasvoi, sitä\nhartaammin hänkin halusi syntymäpaikoilleen takaisin. Lauri oli jo\npäättänyt rakennuttaa uudelleen poroksi pölähtäneen Jurvan kartanon,\njotta Elli ja hänen poikansa saisivat majapaikan siellä, mutta hänen\naikeittensa edelle ennättivät Ellin uudet naimispuuhat. Oli muuan\nnuori ja siivo talonisäntä, joka sodassa oli menettänyt kartanon\nja vaimon, vanhempansa ja sukulaisensa, joka nyt oli mieltynyt\nElliin. Yhtäläiset surut ja kärsimykset kun heillä oli ollut,\nymmärsivät he sitä paremmin toinen toisensa mielentilan ja oli\nheillä sen ohessa kasvanut kunnioitus ja luja luottamus toiseensa.\nNyt neuvoteltiin Jurvan kartanon uudelleen kuntoonpanemisesta, jotta\nsiellä saatettaisiin asua. Tuumasta toimeen. Lauri maksoi korkoineen\nne Ellin rahat, jotka hän oli saanut käytettäväkseen, ja hänen\ntehokkaalla avullaan kohosi ennen pitkää Jurvan raunioista uusi\nmuhkea kartano, ja on siellä vielä tänä päivänä todistamassa, ettei\nheimo ole sukupuuttoon kuollut.\n\nVanhaan tapaan alkoivat molemmat perheet taas käydä vierailemassa\ntoistensa luona, ja niin olot elpyivät miten mahdollista entiselleen;\nrauhallisissa askareissa aika hupaisesti kului ja sodan jälet menivät\nvähitellen umpeen.\n\nPekka ja muut, jotka olivat kaatuneet kahakassa Tervolan kirkolla,\nolivat haudatut kirkkomaahan. Elli kävi usein hänen haudallaan ja\nmuisteli häntä vilpittömällä kaipuulla. Hän oli löydetty makaamasta\ntappotantereella, valkoinen liina kasvoilla; pakoretkeltään palanneet\ntoverit hänet sieltä löysivät.\n\nAnttiin mitä tulee, makasi hän niinkuin tiedämme isossa haudassa\nKivalovuoren notkossa. Mutta niin kauan kuin Elli kynnelle kykeni,\nei hän heittänyt kesät talvet käymässä kaukaisessa erämaassa, missä\nhänen Antti kultansa lepäsi. Näillä retkillään oli hänellä usein\ntoverinaan Sanni ja Lauri, toisinaan lapsetkin. Ja pienokaiset,\njoista toiset eivät tienneet, minkä näköiset vainajat olivat olleet,\nsaivat Laurilta ja kansalta kuulla kerrottavan Antin kunnosta,\nhänen ja Pekka veljensä urotöistä sodassa ja miten urhokkaasti he\npuolustivat piilopirttiä; ja näistä kertomuksista kasvoivat heidän\nsieluihinsa vainajain kuvat eivätkä ne koskaan niistä haihtuneet.\nJa niin mieliksi kuin lapsille noiden tarinain kuuleminen oli, yhtä\nviihdyttävä oli Ellille tietää, että hänen Anttinsa muistoa pidettiin\narvossa ja että kansa kauan muisteli häntä. Ja kun sitten aikoja\nmyöten molemmat perheet pääsivät hyviin varoihin, sattui toisinaan,\nettä jonakuna kauniina talvipäivänä pistettiin porot pulkan nokkaan\nja niin lähdettiin ajaa viuhattamaan iso kierros halki erämaiden;\nensin vuorenrotkoon, missä Antin ja Pekan piilopirtti oli seisonut;\najettiin sitten sitä suuntaa, jota arveltiin Elsa muorin jalkaisin\nkulkeneen lasten kanssa silloin kun hän autioita polkuja harhaili\npäästäkseen Tervolan piilopirtille; viivähdettiin vähän aikaa\nautiolla nummella, missä pikku Elsa oli kuollut ja missä hänen\nhautansa nietokselle laitettiin; käytiin sitten niillä paikoin,\nmissä oli Laurin ja Sannin pirtti ollut; ja niin Kemitse takaisin\npalattiin. Ja tuommoinen kiertokulku, joka jalkapatikassa olisi ollut\nmiltei mahdoton suorittaa, kävi hui hihkaan vain noilla \"Pohjolan\nkameeleilla\", ketteräjalkaisilla peuroilla.\n\nSe kaipuu, minkä Laurilan perhe tunsi, kun Elli heiltä muutti omaan\nkotiinsa, poistui heiltä yhtä mieluisalla kuin odottamattomalla\ntavalla. Eräänä päivänä kun Lauri ja Sanni huoneella askaroitsivat,\nnuori, verevä impi astui tupaan ripein askelin ja iloa hehkuvin\nliikkein. Silmäin vilkaus vain ja yhdellä heittäyksellä hän oli\nvanhempainsa kaulassa. Se oli heidän vanhin tyttärensä Sanni,\njoka silloin kuin hekin, oli vankeuteen viety. Hän oli lähetetty\nVenäjälle ja samoin kuin muutkin vangit käytetty pakkotyöhön. Hänkin\noli niiden joukossa, joita, valtiopäivillä toimitetun luettelon\nmukaan, oli vaadittu kotimaahan lähetettäväksi, mutta myöhään oli\nhänen olopaikastaan saatu selvää. Nyt hän palasi terveenä ahkerasta\nvarsityöstä ja poskilla etelän auringon painama rusko. Armas oli hän\nja parhaimmassa nuoruutensa kukoistuksessa. Sanomaton oli vanhempain\nilo; ja ensi ihmetykset kun oli saatu ilmi lausutuksi niin jo\npistettiin hevoset valjaisiin ja lähdettiin ajelemaan Ellin luo, että\nhänkin saisi iloita tuosta Jumalan lahjasta, sillä ilot kuin surutkin\nolivat näille molemmille perheille aivan yhteiset.\n\nAinoa, joka vankeuteen viedyistä vielä oli poissa, oli palvelustyttö.\nMutta hänestä ei tiennyt äsken palannut Sannikaan mitään tietoja\nantaa. Hän oli poissa ja sinne jäikin, kuten niin moni muu, joka\niäksi eksyi tuohon suureen valtakuntaan.\n\nNoilla molemmilla perheillä Kemijoen varrella oli nyt niin monta\nsyytä kiittää oloansa hyväonniseksi, kuin suinkin mahdollista,\nsiihen nähden, että he olivat kokeneet niin monta tuulta ja\ntyyntä. Ja etteivät enää häirinneet heidän rauhaisaa onneansa niin\nveriset vaiheet kuin isonvihan aikoina jo eletyt, siitä tulemme\nvakuutetuiksi, jos käymme katsomassa heidän jälkeläisiään varakkaassa\nKemin pitäjäässä.\n\nEntä aarre, miten aarteen kävi? -- Sen kävi niin, että Sakarin\nloihtimistemput lienevät senverran tehonneet, jottei sitä ystäväimme\nelinaikana löydetty ja sitten joutui se unohduksiin. Mutta, eipäs\nollakaan, sattuipa niin että loppuun kun oli kulunut Sakarin\npisin ajanmäärä, 150 vuotta, ja rapia päälle, sillä vasta tuolle\najanmäärälle kun lisää kymmenen vuotta, niin päästään siihen\nvuosilukuun, jona se ihmisten ilmoille ilmausi. Ja niin utausi,\nettä vaskiplootut, jotka uuden uutukaisina laskettiin maan poveen,\nnostettiin sieltä muinaismuistoina.\n\n\n\n"]