[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-hDNcKN86FevIu7IbyPzlD3QZ7BhclzNjgMT6rdu_Hk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":14,"yearPublished":7,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1414,"Faidoni","Platon (427-347 e.Kr.)",null,"1414-platon-faidoni","1414__Platon__Faidoni","tietokirja",[],[13],"klassikot","fi",1882,27096,168903,false,19210,[21],"Immortality (Philosophy) -- Early works to 1800",[23,24],"Classics of Literature","Philosophy & Ethics","\"Faidoni\" by Plato is a dialogue written in ancient Greece. In his final hours before execution, Socrates debates the immortality of the soul with his friends and followers. Through philosophical arguments with Pythagorean thinkers Simmias and Cebes, he explores whether the soul survives death and what awaits in the afterlife. The dialogue blends rigorous reasoning with mythological narrative, culminating in Socrates' execution and his final words to his companions. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Calamnius, J. W. (Johan Wiktor)",445,"Platonin klassinen dialogi kuvaa filosofi Sokrateen viimeisiä hetkiä vankilassa ennen kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Teoksessa pohditaan sielun kuolemattomuutta, jälleensyntymää ja ideaoppia Sokrateen ja hänen ystäviensä välisen keskustelun kautta.","Platonin 'Faidoni' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1414. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Lönnrot.","FAIDONI\n\nPlatonin keskustelma Sokrateen viimeisistä hetkistä\nJa sielun kuolemattomuudesta\n\n\nKirj.\n\nPLATON\n\n\nKreikan kielestä käänsi ja selityksillä sekä\njohtavalla alkulauseella varusti\n\nT:ri J. W. Calamnius\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nWeilin & Göös,\n1882.\n\n\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nJaloin kreikkalainen henki ja ajattelija, ylevä Platoni, ilmestyy täten\nensi kerralta suomalaisessa puvussa. Hän esiintyy yhdellä\nkansantajuisimmalla teoksellaan. Kaikista Platonin mainioista\nkeskustelmista eli \"dialogeista\" on nimittäin Faidoni itse pää-aineensa,\nsielun kuolemattomuuden, puolesta tajuisimpia, jonka ohessa kuvaus\nviisaan Sokrateen viime hetkistä on mitä miellyttävin.\n\nAlkulauseessa ennen suomentamaani \"Aristoteleen Runousoppi\"-kirjaan olen\njo ollut tilaisuudessa lausumaan, miten tarpeellinen vanhain\nklassillisten teosten saaminen käännösten kautta suomalaiseenkin\nkirjallisuuteemme on, koska vanhalla klassillisella kirjallisuudella,\nsuuremmassa määrässä kuin milläkään muulla, on ylentäväinen ja\npuhdistava voima sen jalon hengen kautta, joka sen teoksissa ilmestyy.\nJos kenenkään, niin on näin laita syvämielisen ja ihanteellisen Platonin\nteosten laita. Tästä kylliksi syytä saada häntä jospa pienenkin teoksen\nkautta suomalaiseen kirjallisuuteemme.\n\nTämä käännös on jo moniaita vuosia sitten ollut valmiina, vaan astuu nyt\njulkisuuteen melkoisesti korjattuna. Sen ilmestymisen mahdollisuudesta\ntällä erää tulee minun kiittää kustantajaini jalomielisyyttä.\n\nHelsingissä Toukokuussa 1882.\n\n_J. W. C._\n\n\n\n\nJohdanto.\n\n\nMontakin arvelua on oppineitten kesken laskettu keskustelman oikeasta\ntarkoituksesta ja yhtä monta arvelua siitä pääaineesta, josta tässä\nerittäin keskustellaan. Likimmiten saavutettanee totuus, kun sanotaan,\nettä sielun kuolemattomuus ja sen asian todisteet ovat keskustelman\npää-aineena ja Sokrateen kirkastettu persoonallisuus hänen viimeisissä\nhetkissään dialogin päähenkilönä.\n\nNämä molemmat pääkohdat eivät olekaan ainoastaan sattumalta yhteen\njoutuneet, vaan historiallisen kehityksen tila on ne yhteen sovittanut.\n\nJollakin syyllä on sanottu, että jokaisella kansalla, millä sivistyksen\nkannalla hyvänsä se lienee ollutkaan, kumminkin on ollut joku aavistus\nsielun kuolemattomuudesta. Ettei tätä aavistusta puuttunut Kreikan\nhenkiseltä kansalta, ei oudoksuttane ketään, joka vähänkään tuntee tätä\nkansaa. Sielun kuolemattomuus olikin Kreikkalaisilla enemmän kuin\npaljaana aavistuksena; se jo oli ammoisilta ajoilta kansan uskona ja\nn. k. \"mysteriain\" salaisena oppina. Mutta tänkaltaisena oppina se sekä\nnäissä mysterioissa -- sen mukaan mitä näitä tunnetaan -- että koko\nSokrateen-edellisessä filosofiassa kuitenkin enemmin oli uskonnon,\nuskonnollisen tarpeen, kuin tieteellisen filosofian tuottama.\nTämmöiseksi puhtaaksi filosofialliseksi opiksi se saattoi tulla vasta\nsilloin, kun sokrateellis-platonilainen idealismi tunnusti sielun olevan\njotain itsenäistä ja erityistä, itsensä-määräävää ja ajattelevaa\nolemusta. Mitä itse Sokrateesen tulee, oli hän lujasti vakuutettu sielun\npersonallisesta olossa-olemisesta ja sen kuolemattomuudesta, joka\nvakuutus perustui koko hänen siveydelliseen katsomustapaan. Mutta mitään\nvarsinaista tieteellistä todistusta tästä kuolemattomuudesta hän ei ole\nesiin tuonut. Tämän oli tekevä etevin hänen oppilaisistaan, Platoni,\njonka varsinaisena tehtävänä olikin sokratismin edistäminen ja\nkehittäminen. Hienolla tunteisuudella hän siis tähän keskustelmaan, joka\nkuvaa Sokrateen viimeisiä hetkiä, kuinka tuo kuoleva viisas, jouduttuaan\nkehityksensä korkeimmalle kukkulalle, jalolla kuolemantavallaan oikeiksi\ntodistaa ja vakuuttaa koko edellisen elämänsä mielipiteet ja opetukset,\n-- hienolla tunteisuudella Platoni juuri tähän keskustelmaan sovitti\ntieteelliset todistukset siitä opista, joka oli ylevimpiä, mitä Sokrates\noli elämässään toteuttanut. Tämän kautta saakin Platoni Sokrateen\nkuvatuksi niin kirkastuneeksi ja jaloksi sekä samalla kertaa myöskin\nniin taiteellisesti täydelliseksi, että Sokrates meille ilmestyy ihan\nelävänä ja kokonaisena ja että me, kirjan luettuamme, emme voi muuta\nkuin kaikin puolin yhtyä Faidonin loppusanoihin: tämmöinen oli ystävämme\nloppu, miehen, joka, meidän täytyy se sanoa, oli oivallisin kaikista,\njoita konsanaan opimme tuntemaan, ja muutoinkin viisain sekä hurskain.\n\nKaikki Platonin dialogit ovat samassa myöskin taideteoksia, jotka itse\nfilosofiallisen aineen ohessa ovat arvosteltavat myöskin ulkomuotonsa\npuolesta. Näin on Faidoninkin laita; kappaleen koko draamallinen pohja\nja kehitys, luoteiden kuvaus ja kaikki sivukohdat ovat erinomaisella\nkaunotieteellisellä huolella tehdyt, ja tämänkin puolesta on Faidoni\netevimpiä Platonin teoksia. Kuitenkaan eivät nämä kohdat astu samassa\nmäärässä silmiin tässä Platonin keskustelmassa, kuin muutamassa muussa,\nesim. Symposionissa, ja syynä siihen on se, että tämän keskustelman\ntotinen ja korkea aihe ei salli runollista kaunistuspukua yhtä runsaasti\nkäytettäväksi, kuin missä aine on toista laatua. Tämä keskustelma onkin\nsanottava murhenäytelmäksi. Kun Platonin kolmesta etevimmästä\nkeskustelmasta -- Faidrosta, Symposionista ja Faidonista -- on sanottu,\nettä \"Faidro,\" keskustelma kauneudesta, parhaasta päästä on lyyrillinen,\nja \"Symposioni,\" keskustelma rakkaudesta, enimmiten eepillinen, niin\nsopiikin Faidonista sanoa, että se on pääsuunnaltaan draamallinen. Se on\nmurhenäytelmällinen draama, uskonnon ja siveydellisyyden läpi-värittämä\ndraama.\n\nLyhyt sisällön esitys olkoon lukemiselle ohjeena.\n\n[Romalaiset numerot itse tekstissä osoittavat lukuja. Ulkopuolella\ntekstiä, syrjissä olevat tavalliset numerot viittaavat Stephanin\neditionin sivulukuihin. Dialogin henkilöistä katso selitys 3 tekstin\ntakana.]\n\nKeskustelmaa aloittaa eräs kohtaus, jossa Faidoni ystävälleen\nEkhekrateelle Flion kaupungissa Argoliin maakunnassa, jonka ystävän\nluona Faidoni kävi vierailla, kertoo Sokrateen vankeudessa-olosta ja\nniistä syistä, jotka viivyttivät hänen kuolematansa, ystävien käynnistä\nSokrateen luona, Sokrateen omaisista ja muusta (Luvut I, II ja III).\n\nSitten kertoo Faidoni Ekhekrateen tahdosta ne kanssapuheet, joita\nSokrates piti läsnäolevaan oppilasten kanssa.\n\nEnsiksikin antaa kahleiden irroittaminen Sokrateen jaloista Sokrateelle\ntilaisuuden puhumaan nautinnosta ja kiusasta (luku III). Sen jälkeen hän\nottaa keskustellaksensa siitä väitteestä, että _kaikki todelliset\nfilosofit haluavat kuolla_ (l. IV-XIII).\n\nEnsin näytetään kieltoperäisesti, mitenkä tätä asiata ei saa niin\nymmärtää, että olisi luvallista itsensä surmata (l. IV-VII). Sitten\nseuraa väittöperäinen puoli, jossa Sokrates koettaa todeksi näyttää,\nettä filosofi haluaa kuolla. Sanoen kuolemata sielun ja ruumiin eroksi\nhän osoittaa, että tämä ero juuri onkin filosofin tarkoitusperänä. Sillä\nfilosofi etsii totuutta, mutta tätä totuuden etsimistä estää\nruumiillisuus. Mitä enemmin siis filosofi voi ruumiista irtaantua, sitä\nsuurempi toivo hänellä sopii olla totuuden saavuttamisesta. Mutta\ntäydellinen irtaantuminen ruumiista tapahtuu vasta kuoleman kautta ja\nnäin on kuolema siis filosofin tarkoitusperänä, jonka kautta hän\ntotuuden saavuttaa. Ainoastaan filosofilla voikin olla toivoa totuuden\nsaavuttamisesta, sillä hänen hyveensä on _todellinen_ hyve, ja\ntodellinen hyve on puhdistus kaikesta ruumiin-alaisuudesta ja sielun\npyhitys (VIII-XIII).\n\nTähän oppiin sanoo Kebes myöntyvänsä, mutta ainoastaan sillä ehdolla,\nettä todeksi voidaan näyttää, että sielu on kuolematon (XIV). Ja nyt\nalkavat todistukset _sielun kuolemattomuudesta_.\n\n\nEnsimäinen eli kosmologinen todistus (XV-XVII).\n\nTämä todistus perustuu siihen luonnonlakiin, joka määrää, että kaikki\nkulkee kiertojuoksua siten, että vastakohta syntyy vastakohdastansa.\nNiinkuin siis esim. nukkumisesta syntyy valvominen, niin syntyy myöskin\nkuolemasta elämä, ja päinvastoin. Ja tämän lain totuus riippuu siitä,\nettä, jos ei tämmöistä kiertokulkua olisi olemassa, vaan kaikki kulkisi\nyhteen suuntaan, kaikki vihdoin joutuisi yhtäläiseksi eikä löytyisikään\nenään vastakohtia. Jos esm. ei kuolemasta syntyisi elämä vaan kaikki\nkuollut jäisi kuolleesen tilaan, niinhän viimein kaikki olisi kuolleena.\n\n\nToinen elikkä psykologinen todistus (XVIII-XXIII).\n\nKebes muistuttaa, että mieleen-muistumisestakin (\"die Erinnerung\")\nseuraa sielun oleminen ennen tätä elämätä, ja tämän todistamiseen ryhtyy\nnyt Sokrates. Kaikki oppi on mieleen-muistumista, kun sielu ikäänkuin\nuudestaan muistaa jotain, jota se jo oli unohtanut, jota uudestaan\nmuistamista joku nykyinen olo elikkä kohta välittää. Mutta mitenkä\nvoisikaan sielu uudestaan muistaa, ellei se olisi ollut ennen olemassa.\nSimmias ja Kebes nyt myöntävät sielun olemista ennen ihmisen syntyä,\nmutta väittävät, ettei sillä ole todistettu sen oleminen kuolemamme\njälkeen. Tähän tarttuen Sokrates viittaa ensimäiseen todistukseen, jonka\nmukaan sielun täytyy kuolemankin jälkeen olla olemassa, kosk'ei\nkuolemalla muussa tapauksessa olisikaan vastakohtaa.\n\n\nKolmas eli metafysillinen todistus (XXIV-XXIX).\n\nMutta vaikka sielun olossa oleminen kuolemankin jälkeen siis jo täten on\ntodistettu, ryhtyy Sokrates vielä uuteenkin todistukseen, koska luulee\nhuomaavansa, että sekä Kebes että Simmias vielä epäilevät. Tähän saakka\nei ole vielä ollut kysymystä sielun oikeasta laadusta, sen luonnosta,\nsielun käsitteestä, ja muut todistukset kuin ne, jotka ovat tästä\notetut, eivät täysin riitä. Sokrates siis nyt selittämään, mitä laatua\nsielu on. Sielu on liittämätön, aina samana pysyväinen ja\nyhdenkaltainen, joittenka laatusanojen vastakohtina ovat: liiteperäinen,\nmilloin minkin kaltainen eikä koskaan samana pysyvä. Jos nyt kysytään,\nmikä näistä vastakohdista on semmoinen, että sen sopii haihtua, rau'eta\nja kuolla, niin totta kait liiteperäisen sopii hajaantua samalla\ntavalla, kuin se kokoonkin pantiin, mutta liittämättömän sopii, aina\nsamana, pysyväisenä, iäti pysyä ja elää. Myöskin on sielu näkymätön ja\njumalallisen kaltainen, ja semmoisenakin sen tulee elää, kun sitä\nvastoin sen vastakohdan, nim. näkyväisen, ruumiillisen, inhimillisen,\ntulee kuolla.\n\nTähän todistukseen liittäypi nyt _siveydellinen katsaus_ (XXX-XXXIV):\nAinoastaan _puhdas_ sielu voi joutua itsensä kanssa samanlaatuisen, s. o\npuhtaan luo, se on: jumaliin. Mutta jos se ruumiin himojen kautta on\ntullut saastaiseksi ja totuutta vihaa, niin ajelehtii se hautojen\nympäri, siksi että se määrätyn ajan perästä joutuu sisälliseen laatuunsa\nvastaavaan eläin-ruumiisen. Mutta jumaliin pääsee filosofin sielu, joka\noikeata hyvettä harrastaa, totuutta etsii ja ruumiista irtaantuu.\n\nNyt tulee hetken äänettömyys, jonka perästä seuraa: a) _Simmiaan väite_\n(XXXV-XXXVI) että sitä samaa, mitä äsken sanottiin sielusta, voisi\nsanoa myöskin esim. lyyryn harmoniasta eli soinnusta, ja kenpä tiesi\nsielu ei olekaan mitään muuta kuin harmoniaa; b) _Kebeen väite_\n(XXXVI-XXXVII) ettei sielun ijankaikkisuus sittenkään ole hänen\nmielestään täysin todistettu, koska sielu kyllä voi ruumiin kuoleman\njälkeen vielä kauankin elää, mutta sillä ei ole sanottu, että se\nijankaikkisesti elää, koska se voisi, yhä uusia ruumiita asuntoinaan\nkäyttämällä ja käyttäen, kulumistaan kulua ja sittenkin vihdoin kuolla.\n\nSitten kerrotaan, mitä nämä vastaväitteet vaikuttivat kuulijoihin, ja\nSokrates kehoittaa välipuheessa Faidonin kanssa urhollisesti sotimaan\nepäilystä vastaan sekä varoittaa filosofiallisten tutkistelujen\nvihaamista vastaan (XXXVIII-XL), jonka perästä seuraa Sokrateen\nvastaväitteet a) Simmiasta ja b) Kebestä vastaan.\n\n_Vastaväite Simmiasta vastaan_ (XLI-XLIII). Sitä väitettä vastaan, että\nsielu muka olisi harmonia, sotii se seikka, joka jo on myönnetty, että\nsielu on olemassa ennen ruumista, jota ei voi sanoa soinnusta. Siitä\nseuraisi myöskin se selvä vääryys, ettei olisi mitään eroitusta hyvän ja\npahan välillä. Sielun luontoon kuuluu myöskin, että se voi hallita\nruumista, mutta sointu riippuu aina ruumiista (soittokoneesta), mitenkä\nvoisikaan siis sielu olla sointua.\n\n_Vastaväite Kebestä vastaan_ (XLIV-LVI). Ensiksi Sokrates uudestaan\nkertoo ne väitteet, joita Kebes oli tehnyt (XLIV) ja ryhtyy sitten näitä\nväitteitä vääriksi todistamaan pitemmän tutkimuksen kautta, josta\nsyntyy:\n\n\nNeljäs eli ontologinen todistus (XLV-LVI).\n\nKertoen omaa filosofiallista kehitys-rataansa Sokrates luopi\nhistoriallis-kriitillisen katsahduksen edellisiin filosofiallisiin\njärjestelmiin, jotka eivät ole häntä tyydyttäneet. Ensiksi tarkastaa hän\njonilaista ja pythagoralaista filosofiaa (XLV), sen jälkeen Apaxagoraan\nfilosofiaa (XLVI-XLVII) ja alkaa sitten selittämään omaa oppiansa\nideoista (XLVIII-seur.). Kaikki (\"jede Qvalität\", \"jedes qualitativ\nBestimmte\") on mitä on, sen kautta, että se saa osaa oman laatunsa\nideasta, esim. kaunis on kaunis sen kautta, että se on saanut osaa\nkauneuden ideasta, kauneudesta semmoisena (XLIX). Jokainen idea poistaa\nluotansa eikä voi kärsiä eikä itseensä ottaa vastakohtaansa, vaan tämän\nlähetessä se joko pakenee ja peräytyy taikka häviää, esim. suuruus\npoistaa luotansa pienuuden (L, LI). Mutta semmoisiakin löytyy, jotka\neivät kyllä ole suoria vastakohtia, vaan sittenkään eivät toisiansa\nkärsi, niinkuin esim. tuli ei kärsi vaan poistaa luotaan kylmyyden, lumi\nlämpimän, kohoisuus tasaisuuden (LII-LIII). Tätä laatua on sielukin.\nSielu on elämän idean kanssa niin ehdottomassa yhteydessä, että,\nvaikk'ei se kyllä ole kuoleman idean suora vastakohta, se kuitenkin\nluotaan poistaa kuoleman, s. o. sielu on kuolematon (LIV, LV). Ja koska\nkuolematon myöskin on katoomaton, niin sielukin on katoomaton (LVI).\nTähän liittäypi käyttöpuolinen seuraus: koska sielu on kuolematon, niin\ntulee ihmisen suurella huolella sitä hoitaa, sillä sen mukaan,\nminkälainen sielu on, määrätään myöskin sen tuleva kohtalo, ja siitä\nriippuu sen vastainen vaellus; hyvä sielu seuraa kernaasti\njohtaja-enkeliänsä (daimoniansa) jumalien asuntoihin, mutta\nruumiillisuudessa riippuva ja rikoksilla saastutettu sielu viedään\npakolla sille sopivaan paikkaan (LVII).\n\nTähän loppuu pää-aineen tutkistelu, mutta sopivasti liittää Platoni\ntähän vielä _mythillisen kuvauksen tulevan elämän asuntapaikoista_ ja\nmanalaan menneiden eri tiloista (LVIII-LXI) sekä _viimeisestä\ntuomiosta_ (LXII-LXIII). Tämä tuomio on semmoinen, että keskimääräiset\nsielut, jotka eivät ole hyviä eikä peräti pahoja, viedään\nAkheroni-virtaa myöten Akherusia-järveen, jossa saavat töittensä palkan.\nJotka nyt huomataan perin parantumattomiksi, ne syöstään ikipäiviksi\nTartaroon. Mutta jotka vielä voivat parantua, lähetetään määrätyksi\najaksi, tosin nekin Tartaroon, vaan sieltä vievät eri virrat ne sitten\nuudestaan Akherusia-järveen. Täällä rukoilevat he niiltä anteeksi, joita\nvastaan he eläessään rikkoneet ovat. Jos nämä nyt heille anteeksi\nantavat heidän rikoksensa, silloin he pääsevät tuskistaan ja\npuhdistuvat. Mutta jos he eivät saa anteeksi, niin täytyy heidän\nuudestaan lähteä Tartaroon, josta heidät taasen samat virrat jälleen\nvievät Akherusia-järveen. Tätä menoa kestää, siks'että he täysin\npuhdistuvat ja anteeksi saavat rikoksensa. Hyvät sielut taas pääsevät\nnoihin ylhäisiin paikkoihin, joissa ehdoton puhtaus asuu, ja ne, jotka\nfilosofialla ovat sielunsa puhdistaneet, ne pääsevät ylhäisimpiin ja\nkauniimpiin paikkoihin, joissa elävät autuaina ja ruumiittomina. Siitäpä\nsyystä tulee ihmisen filosofian ja oikean hyveen kautta itseänsä\nvalmistaa tuolle matkalle Hadekseen (LXIII).\n\nSitten tulee _loppukohtaus_ (LXIV-LXVII). Sokrates valmistaupi\nkylpemään, antaa opetuslapsillensa viimeiset neuvonsa, kylpee,\nvastaanottaa viime kerralta perheensä ja tyhjentää sitten, opetuslasten\nvuodattaessa kyyneleitä, myrkkymaljan, sanoo viimeisen sanansa ja\nkuolee.\n\n\n\n\nFaidoni.\n\n\nHenkilöt:\n\n[Katso muistutus johdannossa.]\n\nEkhekrates.\nFaidoni.\nApollodoro.\nSokrates.\nKebes.\nSimmias.\nKritoni.\nOikeuden palvelija.\n\n\n\n\nI. _Ekhekrates_. Itsekö, Faidoni, olit Sokrateen luona sinä päivänä,\njona hän vankihuoneessa tyhjensi myrkkymaljan, vai toiseltako olet\nkuullut?\n\n_Faidoni_. Itse siellä olin, Ekhekrates.\n\n_Ekhekrates_. Mitä se siis olikaan, jota se mies ennen kuolemataan\npuhui? Ja miten kuoli hän? Mielelläni tuota kuulisin. Sillä tähän aikaan\nei ainoakaan Fliasialaisista kansalaisistani matkustele Athenaan, eikä\nole kaukaan aikaan sieltä tullut yhtäkään vierasta, joka olisi tietänyt\nmeille jotain varmaa noista kertoa, paitsi sen, että Sokrates\nmyrkkyjuoman juotuaan kuoli; mutta muista ei ole tiedetty mitään\njutella.\n\n_Faidoni_. Ettekö siis ole oikeudenkäynnistäkään saaneet mitään tietoa,\nmillä tavoin se tapahtui?\n\n_Ekhekrates_. Olemme; tuosta meille joku kertoi, ja meitäpä kummastutti,\nettä, vaikka tuomio jo aikaa sitten oli annettu, hän kumminkin näkyy\nkuolleen paljoa myöhemmin. Mitenkä oli, Faidoni, tämän laita?\n\n_Faidoni_. Sattumus sen Sokrateelle niin sovitti, Ekhekrates. Sattui,\nnäet, että päivänä ennen oikeudenkäyntiä se laiva oli perältään\nseppelöitty, jonka Athenalaiset lähettävät Deloon.\n\n_Ekhekrates_. Mikä se tämä laiva on?\n\n_Faidoni_. Se on se laiva, jossa, kuten Athenalaiset kertovat, Thesey\nkerran Kretaan vei tuon kaksikertaisen seitsenluvun nuorisoa,[1] jotka\nhän pelasti niinkuin itsekin pelastui. Silloin olivat Athenalaiset,\nkuten kerrotaan, Apollonille tehneet sen lupauksen, että, jos nuo\ntulisivat pelastetuiksi, he joka vuosi toimittaisivat, juhla-lähetyksen\nDeloon; ja tämmöisen he siitä ajasta saakka aina ja vielä nytkin\nvuosittain lähettävät. Niin pian kuin nyt on juhla-lähetystä ruvettu\ntoimeen panemaan on heillä eräs laki määräämässä, että kaupunki on\npuhtaana oleva, ja ett'ei ketään saa valtion käskystä teloittaa, ennen\nkuin laiva on Deloon tullut ja sieltä tänne[2] palannut. Ja tuopa\nvälistä viepi paljonkin aikaa, kun tuulet sattuvat heitä viivyttämään.\nJuhla-lähetys alkaa silloin, kun Apollonin pappi seppelöitsee laivan\nperää; ja näinpä sattuikin, kuten sanoin, tapahtumaan päivänä ennen\noikeudenkäyntiä. Siitäpä syystä saikin Sokrates niin kauan aikaa olla\nvankihuoneessa tuomionsa ja kuolemansa välillä.\n\nII. _Ekhekrates_. Mutta miten oli, Faidoni, laita itse\nkuolemantapauksessa? Mitä silloin puhuttiin ja tehtiin, ja mitkä\nystävistä olivat hänen luonansa? Vai eivätkö hallitusmiehet suvainneet\nkenenkään läsnä olla vaan päättikö hän elämänsä eroitettuna ystävistään?\n\n_Faidoni_. Ei suinkaan, olihan siellä muutamia läsnä, olipa montakin.\n\n_Ekhekrates_. Tee hyvin, kerro meille tuo kaikki miten tarkimmasti,\nell'ei sinua muu toimi estä.\n\n_Faidoni_. Eipä estä, koetan siis teille kertoella sillä Sokratesta\nmuistella, joko itse hänestä puhumalla taikka kuulemalla toisen hänestä\npuhuvan, on ainakin minulle mieluisinta kaikesta.\n\n_Ekhekrates_. Toden perästä, Faidoni, niin on laita niidenkin, jotka nyt\nsaat kuulijoiksi. Mutta koeta läpikäydä kaikki niin tyystin, kuin\nsuinkin voit.\n\n_Faidoni_. Minä puolestani tunsin tosiaankin ihmeellisiä tunteita läsnä\nollessani. Sääliksi, näet, minun ei ensinkään häntä käynyt, niinkuin\ntavallisesti ystävän kuollessa käy; sillä onnen omaiselta, Ekhekrates,\nnäytti minusta mies sekä mielenlaatunsa että puheensa puolesta, kun hän\nniin pelotta ja jalosti elämänsä päätti, niin että mieleeni johtui,\nett'ei hän ilman jumalallista sallimusta Hadekseen mennyt, vaan että\nsielläkin hän, jos konsanaan kukaan muu tulisi hyvin menestymään.\nTästäpä syystä minussa ei mitään surkua noussut, niinkuin sopisi luulla\ntapahtuvaksi tämmöisessä surun tilassa; eikä toiselta puolen mitään\nmielihyvää, vaikkapa tapamme mukaan olimme filosofiallisiin kysymyksiin\nryhtyneet -- sillä tätä laatua oli, näet, puheemme -- vaan minua\nvallitsi kerrassaan kummallinen ja outo tunne, johon yhtyi sekä\nmielihyvää että myöskin mielipahaa, ajatellessani, että tämmöinen mies\npian oli eroava. Ja melkeinpä samaa mieli-alaa olivat kaikki läsnä\nolevaiset, he milloin hymyilivät, milloin taas itkivät, semminkin yksi\nmeistä, nimittäin Apollodoro; sinä ehkä tunnet miehen ja hänen\nluontonsa?\n\n_Ekhekrates_. Miksikä en?\n\n_Faidoni_. Hänpä se juuri tätä mielenlaatua oli, ja minäkin puolestani\nolin suuresti liikutettu, niin ikään muutkin.\n\n_Ekhekrates_. Ketkä ne siis saapuvilla olivat, Faidoni?\n\n_Faidoni_. Syntyperäisistä Athenalaisista olivat läsnä tuo sama\nApollodoro ja Kritobulo isänsä Kritonin kanssa, paitsi näitä Hermogenes\nja Epigenes sekä Aiskhines ja Antisthenes. Saapuvilla olivat myös\nKtesippo Paianiailaiaen ja Menekseno sekä muutamia muitakin\nAthenalaisia; mutta Platoni, luulen minä, oli sairas.[3]\n\n_Ekhekrates_. Oliko muukalaisia läsnä?\n\n_Faidoni_. Oli, Simmias Thebalainen ja Kebes ja Faidonides sekä\nMegarasta Eukleides ja Terpsioni.\n\n_Ekhekrates_. Entä muita? Aristippo ja Kleombroto, olivatko he siellä?\n\n_Faidoni_. Eivät; heidän sanottiin olevan Aiginassa.\n\n_Ekhekrates_. Oliko saapuvilla vielä joku muukin?\n\n_Faidoni_. Luulenpa jo maininneeni melkeen kaikki.\n\n_Ekhekrates_. Entä sitten? Mistä sanoitkaan keskustelleenne?\n\n       *       *       *       *       *\n\nIII. _Faidoni_. Minä koetan sinulle kaikki kertoa alusta alkaen. Meillä,\nnäet, oli tapana jo edellisinäkin päivinä, käydä Sokrateen luona ja me\naina kokoonnuimme aamuisin oikeushuoneesen, jossa tuomiokin oli\njulistettu; sillä se oli vankihuoneen lähellä. Keskenämme haastellen me\nsiis joka kerta varroimme, kunnes vankihuone avattiin -- se, näet, ei\nvarhain avattu -; mutta, niin pian kuin se avattiin, menimme me sisään\nSokrateen luo ja vietimme suuremman osan päivää hänen seurassansa. Ja\ntälläpä kertaa olimme vieläkin varhaammin kokoontuneet. Sillä\ntullessamme edellisen päivän illalla vankihuoneesta, olimme saaneet\ntietää, että laiva oli Delosta palannut. Me siis toisiamme kehoitimme\nmiten aikuisimmin saapumaan tavalliseen paikkaan. -- Niinpä\nsaavuimmekin; mutta ovenvartija, joka meille aina ovet aukaisi, tuli\nulos ja käski meidän odottaa eikä ennen sisään astua, ennenkuin hän itse\nkäskisi. \"Sillä\", sanoi hän, \"nuo yksitoista[4] irroittavat nyt\nSokratesta hänen kahleistaan ja ilmoittavat hänelle, että hänen tulee\ntänä päivänä elämänsä päättää. Vähän ajan päästä tuli vartija takaisin\nja käski meidän astua sisään. Vankihuoneesen nyt astuessamme huomasimme\nSokrateen vast'ikään kahleista irroitetuksi ja Xanthippan -- sinä hänen\ntunnet -- istuvan hänen vieressään, heidän pieni poikansa sylissä. Kun\nXanthippa meidät näki, nosti hän valitushuudon ja puhui niitä, mitä\nnaiset ainakin: 'Viimeisen kerran siis saavat nyt ystävät sinua,\nSokrates, puhutella ja sinä heitä!'\" Kritoniin katsoen Sokrates silloin\nsanoi: \"Kritoni, saatettakoon vaimoni kotiin!\"[5] Muutamat Kritonin\nseurueesta saattoivat silloin kotiin hänen vaimonsa, joka yhä huusi ja\nrintaansa löi. Mutta Sokrates kohoten sänkyyn istumaan veti jalkansa\nylös ja kynsi sitä; ja yhä jalkaa kynsien hän lausui: \"kuinka kummasti\ntoki, minun ystäväni, näkyy olevan tuon laita, jota ihmiset sanovat\nnautinnoksi; kuinka ihmeellisessä suhteessa se onkin sen kanssa, joka\nnäyttää sen vastakohtana olevan, nimittäin tuskan kanssa, siinä\nett'eivät nämä molemmat tahdo yhtä aikaa olla ihmisessä, vaan jos joku\ntoista etsii ja saavuttaa, niin hän melkein välttämättömästi toisenkin\nsaa, ikäänkuin lähtisivät nämä molemmat yhdessä ulos yhdestä päästä.\nNiinpä arvelenkin, että jos olisi Aisopo tämän huomannut, hän siitä\nolisi sadun sepittänyt, mitenkä Jumala, kun tahtoi näiden molempain\nkeskinäisen sodan lakkauttaa, vaan sitä ei voinut, sitoi heidän päänsä\nyhteen, ja että tästä syystä jokainen, jonka osaksi toinen tulee, sitten\nosaksensa saapi toisenkin. -- Näin näkyy minulle itsellenikin käyneen;\nkun vast'ikään tunsin jalassani kivun noista kahleista, tuntuu nyt\nnautinto seuraavan.\"\n\nIV. Nyt keskeytti häntä Kebes ja sanoi: \"sepä nyt, Zey avita, oli hyvä,\nettäs, Sokrates, minua muistutit. Sillä noiden runoelmain johdosta,\njoita olet sepittänyt, kun olet muutamia Aisopon satuja runomittaan\nsovittanut sekä Apollonille ylistysvirren[6] runoellut, ovat muutamat jo\nennen, mutta vast'ikään juuri Eueno, minulta kysyneet, mitä mieleesi\njoutui, koska tänne tultuasi olet niitä sepittänyt, vaikka et koskaan\nennen ole runoutta harjoittanut. Jos siis pidät mitään lukua siitä, että\nminulla olisi Euenolle jotain vastaamista, kun hän jälleen minulta kysyy\n-- ja siitä olen varma, että hän kysyy, -- niin sano, mitä minun pitää\nvastaaman.\"\n\n\"Sano hänelle siis, Kebes, niinkuin totta onkin\" -- vastasi Sokrates --\n\"ett'en ole niitä tehnyt kilpaillakseni hänen taikka hänen runoelmainsa\nkanssa, sillä tiesinpä kyllä, ett'ei tämä olisi helppoa ollut; vaan\nsaadakseni selkoa, mitä muutamat unelmat merkitsivät, sekä täyttääkseni\nvelvollisuuteni, jos ehkä tämä sattuisi olemaan se Runotarten taide,\njota minun käskettiin harjoittaa[7]. Tämän laita oli tämmöinen: Monta\nkertaa edellisessä elämässäni näkyi minulle sama unelma, milloin\nmissäkin muodossa, aina samaa puhuen: Sokrates, harjoita ja harrasta\nRunottarien taidetta! Minä puolestani luulin ennen, että se, jota\nharrastin, juuri olikin se, johon unelma minua kehoitti ja yllytti, ja\nettä, samaten kuin on tapana juoksijoita yllyttää, unelmakin minua\nkehoitti harjoittamaan sitä, jota harjoitinkin, nimittäin Runotarten\ntaidetta, koska, näet, filosofia on ylevin Runotarten taide, ja tätähän\nminä harjoittelinkin. Mutta nyt kun tuomio oli julistettu ja jumalan\njuhla viivytti kuolemaani, niin arvelin, että, jos ehkä tämä tavallinen\nrunoustaide oli se, jonka harjoittamiseen tuo unelma niin usein minua\nkehoitti, minun ei tullut tottelematonna olla, vaan yritykseen ryhtyä.\nSillä ennenkuin olin unelmaa noudattanut ja runoilemisella\nvelvollisuuteni täyttänyt, arvelin turvallisemmaksi olla lähtemättäni\ntästä elämästä. Näin minä siis ensiksi tein runoelman sille jumalalle,\njonka uhri-juhlaa parhaillaan vietettiin. Mutta kun olin jumalalle tämän\ntoimittanut ja kun arvelin, että runoilijan, jos hän tahtoi runoilija\nolla, tulee sepittää runotaruja eikä suorasanaisia kertomuksia, vaan\nitse en ollut mikään runotarujen keksijä, niin tästä syystä otin\nrunomittaan sovittaakseni muutamia Aisopon eläinsatuja, jotka minulla\nolivat käsillä ja joita muistin, mitkä vaan ensiksi sattuivat.\n\nV. Kerro siis, Kebes, tämä Euenolle, tervehdi häntä ja sano, että, jos\nhän on viisas, hän minua piammiten seuratkoon. Sillä tänä päivänä, kuten\nnäyttää, olen minä lähtevä; Athenalaiset niin käskevät.\"\n\nSimmias silloin virkkoi: \"Minkä kehoituksen annatkaan Euenolle,\nSokrates! Useinkin olen, näet, sen miehen tavannut, mutta sen mitä minä\nolen havainnut, ei ole hän ensinkään taipuvainen kehotustasi\nnoudattamaan.\"\n\n\"Mitenkäs niin?\" sanoi Sokrates, \"eikö Eueno ole filosofi?\"\n\n\"Filosofi kyllä, minun luullakseni\", vastasi Simmias.\n\n\"Siis on hän oleva tähän taipuvainen, eikä ainoastaan hän, vaan\njokainen, joka kelvollisesti ottaa osaa tähän asiaan. Mutta arvattavasti\nhän ei ole itseänsä surmaava; sillä tätähän ei sanota oikeaksi.\"\n\nSamassa kuin Sokrates näin lausui, laski hän jalkansa alas sängystä\nmaahan ja istui tällä tavoin koko seuraavan kanssapuheen kestäessä.\n\nNyt kysyi häneltä Kebes: \"Mitä tarkoitat, Sokrates, tuolla lauseellasi,\nett'ei ole oikein itseään surmata, mutta että kuitenkin filosofin tulee\nolla taipuvainen seuraamaan kuolevaa?\"\n\n\"Mitenkä, Kebes? Ettekö te, sinä ja Simmias, ole tästä kuulleet\nkeskusteltavan, kun olette Filolaon kanssa olleet?\"[8]\n\n\"Emme ainakaan mitään tarkkaa, Sokrates.\"\n\n\"No niin, kuulonhan mukaan minäkin näistä tulen puhumaan; ja mitä olen\nsattunut näistä kuulemaan, sen mielelläni teille puhun. Niinhän\nlieneekin sopivinta, että, kun ollaan aikeissa lähteä tuonne pois,\nmietitään ja keskustellaan sinne-lähdöstä, minkälaisen luulemme lähdön\nolevan; mitäpä muuta meillä olisikaan tekemistä koko ajan päivän laskuun\nsaakka?\"\n\nVI. \"Mutta millähän syyllä itsensä surmaaminen väitetään vääräksi,\nSokrates? Sillä, niinkuin äsken kuulustelitkin, olen jo ennen sekä\nFilolaolta, kun hän meidän luonamme oleskeli, että muutamilta muiltakin\nkuullut, ett'ei sovi sitä tehdä; mutta mitään tarkkaa näistä en ole\nkeneltäkään koskaan kuullut.\"\n\n\"Ole vaan hyvillä mielin,\" sanoi Sokrates; \"saanet sen piankin kuulla.\nMutta sinusta arvattavasti kuuluu kummalta, että tämä väite yksin\nkaikista muista on ehdoton ja että se ei, niinkuin kaikki muu, riipu\nyksityisestä ihmisestä, niin että muutamasti ja muutamille olisi parempi\nkuolla kuin elää. Vaan mitä nyt niihin tulee, joille olisi parempi\nkuolla, niin arvattavasti sinusta kummalta kuuluisi, jos näillä\nihmisillä ei olisi oikeutta tehdä itselleen hyvää, vaan heidän täytyisi\nvartoa toista hyväntekijää.\"\n\nKebes nyt vähin hymyili ja sanoi omituisella murteellaan: \"Zey\ntiekköön!\"[9]\n\n\"Tämä, totta kyllä,\" jatkoi Sokrates, \"voisi kuulua järjettömältä; mutta\nkyllä kai siinä jotain perääkin on. Se oppi, joka eräissä\nsalaisuuksissa[10] meille näistä annetaan, mitenkä me ihmiset täällä\nolemme ikään kuin vankeudessa ja mitenkä ei ole oikein itseään tästä\nvankeudesta irroittaa eli pelastaa, näyttää minusta vaikealta eikä\nsuinkaan helposti käsitettävältä. Kuitenkin, Kebes, näyttää minusta\noikein sanotulta se, että jumalat meistä huolta pitävät ja että me\nihmiset olemme jumalien omaisuutta. Vai eikö sinusta niin ole?\"\n\n\"Onpa niin minusta,\" vastasi Kebes.\n\n\"Jos siis,\" sanoi hän, \"joku sinun orjistasi itsensä surmaisi, ilman\nsinun antamattasi mitään viittausta siitä, että tahdoit hänen kuolemaan,\netköhän siinä tapauksessa sinäkin häneen suuttuisi, ja häntä rankaisisi,\njos sinulla minkäänlaista rangaistusta silloin enään olisi?\"\n\n\"Varmaankin\", vastasi Kebes.\n\n\"Tällä tavoin siis ehk'ei olekaan niin järjetön se väite, ett'ei pidä\nitseään surmaaman ennen, kuin jumala päällemme panee jonkun pakon,\nniinkuin nyt tämänkin nykyisen minulle.\"\n\nVII. \"Tämä\", sanoi Kebes, \"kyllä kuuluu todenmukaiselta. Mutta mitä\ntulee siihen, jota vast'ikään sanoit, että filosofit mielellään tahtovat\nkuolla, niin näyttää se mielettömältä, jos vaan mitä äsken sanoimme on\noikein sanottu, että, näet, jumala on se, joka meistä huolen pitää, ja\nettä me olemme hänen omaisuuttansa; sillä että järkevimmät miehet\nvastohakoisuutetta jättäisivät sen suojeluksen, jonka heille antavat\nsuojelijoista kaikkein parahimmat, itse jumalat, siinä ei ole mitään\njärkeä. Eiväthän ne ainakaan voi luulla osaavansa paremmin itsestään\nhuolta pitää, jos he vapaiksi pääsevät, mieletön mies piankin voisi\narvella, että hänen pitäisi lähteä haltijataan pakoon, eikä osaisi\najatella sitä, ett'ei pidä hyvästä luopuman, vaan miten mahdollisimmasti\nsiinä pysymän, koska hyvästä luopuminen olisi järjetöntä; mutta jolla\nmieltä on, hän aina haluaisi olla sen luona, joka on häntä parempi. Ja\nnäin, Sokrates, näkyy siis äsken lausuttujen vastakohta olevan\ntodenmukainen; sillä juuri ymmärtävien sopii vastahakoisuudella kuolla,\nmutta ymmärtämättömien ilolla.\"\n\nKun Sokrates tämän kuuli, näkyi hän olevan hyvillänsä Kebeen innosta ja,\nkatsoen meihin muihin, hän lausui:\n\n\"Aina se Kebes vastaväitteitä keksii, eikä ota koskaan heti uskoaksensa,\nmitä hänelle sanotaan.\"\n\nSimmias lausui: \"Tällä kertaa, Sokrates, näyttää minustakin Kebes\npuhuneen oikein; sillä minkätähden tahtoisivatkaan todellisesti viisaat\npaeta hallitsijoita, jotka ovat heitä paremmat, sekä näistä mielellään\nerota? Ja minusta näkyy Kebes puheellaan juuri sinua tarkoittaneenkin,\nkun niin helposti saatat jättää sekä meidät että nuo, kuten itse\ntunnustat, hyvät hallitsijasi, jumalat.\"\n\n\"Oikein puhutte\", sanoi Sokrates. \"Sillä arvelenpa tarkoituksenne\nolevan, että minun on näissä asioissa itseäni puolustaminen ikäänkuin\noikeuden edessä.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Simmias.\n\nVIII. \"No, hyvä!\", sanoi hän; \"tahdonpa koettaa teidän edessänne itseäni\npuolustaa paremmalla menestyksellä kuin tuomarieni edessä. Jos en siis,\nte Simmias ja Kebes, luulisi tulevani ensiksikin toisten viisaitten ja\nhyvien jumalien luoksi, sitten lisäksi vielä kuolleiden ihmisten luoksi,\njotka ovat paremmat, kuin ihmiset täällä, niin minä kyllä olisin\nväärässä, jos en olisi vastahakoinen kuolemalle. Mutta nyt hyvin\ntietäkää, että toivon tulevani hyvien ihmisten luoksi; kuitenkaan en\ntahdo tuota niin kiven kovaan väittää, mutta se tyyni tietäkää, että,\njos jotakin tänkaltaista, minä ainakin sitä ankarasti väitän, että\njoudun jumalien luoksi, jotka ovat hyviä hallitsijoita. Tästäpä syystä\nsiis en ole ensinkään vastahakoinen lähtemään, vaan elän siinä hyvässä\ntoivossa, että kuolleillakin on joku olo olemassa, ja, kuten vanhastaan\nsanotaan, olo parempi hyvillä kuin pahoilla.\"\n\n\"Mitä nyt, Sokrates?\", sanoi Simmias: \"aiotko meistä erota ja itseksesi\npitää tämän mielipiteen, vai etkö siitä meitäkin osallisiksi tee? Sillä\nainakin minun mielestäni tämä näyttää olevan yhteinen hyvä meille\nkaikille. Ja jos tästä voit meitäkin vakuuttaa, niin se samalla myös on\noleva sinun puolustuksena.\"\n\n\"Tahdon siis koettaa\", sanoi hän. \"Mutta ensiksi kuulkaamme Kritonia\ntuossa, mitä lieneekään, jota hän jo kauan aikaa näkyy tahtoneen sanoa.\"\n\n\"Mitä muuta, Sokrates\", sanoi Kritoni, \"kuin että se mies, jonka tulee\nantaa sinulle myrkky-juoma, jo kauan aikaa sitten minulle sanoi, että\nsinua pitäisi huomauttaman siitä, että puhuisit niin vähän kuin suinkin.\nSillä hän arvelee, että ne, jotka puhuvat, pian lämpenevät, mutta että\nlämpeneminen ei tuota myrkylle hyötyä, koska tämmöisissä tapauksissa\nniiden, jotka näin tekevät, välistä täytyy juoda myrkkyä kaksi kolme\nkertaa.\"[11]\n\nNiin Sokrates sanoi: \"käske miehen vaan olla hyvillänsä; ainoastaan\nvalmistakoon hän tuota valmistettavaansa sen verran, että hän voi\nminulle kahdesti antaa, ja, jos tarvittaisiin, kolmastikin.\"\n\n\"Tuonpa melkein jo tiesinkin\", vastasi Kritoni, \"mutta hän on jo kauan\nminua vaivannut.\"\n\n\"Anna hänen olla\", sanoi Sokrates. \"Mutta teille tuomareilleni tahdon jo\ntilin tehdä siitä, mitenkä mielestäni mies, joka todenperästä on\nelämänsä viettänyt filosofian harrastamisella, hyvällä syyllä voi\nvakavana olla, kun kuolema lähestyy, sekä varmasti toivoa, että hän,\ntäältä erottuaan, siellä on saavuttava suurimmat edut. Mitenkä nyt näin\non näiden laita, koetan teille osoittaa, te Simmias ja Kebes.\n\nIX. Näyttääpä melkein kuin olisivat kaikki muut ihmiset tietämättömissä\nsiitä, että ne, jotka oikealla tavalla ryhtyvät filosofian\nviljelemiseen, eivät tavoittele muuta kuin kuolemista ja kuolleina\nolemista[12]. Jos nyt näin on asian laita, niin olisipa todellakin\neriskummallista, jos ken koko elinaikansa tuota ainoata tavoittelisi,\nmutta, kun se sitten juuri on saavutettavana, muuttuisi vastahakoiseksi\nsille, jota hän niin kau'an on halunnut ja tavoitellut.\"\n\nSimmias silloin hymyili ja sanoi: \"Oletpa, Sokrates, totta Zey! saanut\nminun nauramaan, vaikka tällä erää en ole nauruun ensinkään taipuvainen.\nSillä arvelenpa, että, jos tuo suuri yleisö olisi saanut tämän kuulla,\ntämä sen mielestä olisi ollut aivan oikein sanottu filosofeista; ja mitä\nmeidän kansalaisiimme[13] tulee, niin olisivat he varmaan taipuvaiset\nmyöntämään että ne, jotka ovat filosofiaan puuttuneet, todenperästä\nhaluavat kuolla, sekä ett'eivät he ensinkään ole tietämättömissä siitä,\nettä ne ainakin ansaitsevat kuolla.\"\n\n\"Ja oikeinpa he, Simmias, puhuisivat, paitsi mitä tulee siihen,\nett'eivät olisi tietämättä. Sillä tietämättä he ovat sekä siitä, miten\ntodelliset filosofit haluavat kuolla, että myöskin siitä, millä tavalla\nhe kuoleman ansaitsevat ja minkälaisen kuoleman. Puhukaamme siis\", sanoi\nhän, \"itseksemme ja antakaamme noiden olla. -- Onko mielestämme kuolema\nmitään?\"\n\n\"Totta kait,\" vastasi siihen Simmias.\n\n\"Mutta arvaten ei muuta, kuin sielun ja ruumiin ero? Ja että kuolleena\noleminen on se, että ruumis, sielusta eroitettuna, oleskelee itseksensä\nerillään, ja sielu, ruumiista eroitettuna, se niinikään erillänsä\noleskelee itsekseen? Mitään muuta, kuin tämä, ei kuolema liene?\"\n\n\"Eipä muuta, kuin tämä\", vastasi Simmias.\n\n\"Mietipä nyt, ystäväni, onko sinulla sama ajatus kuin minulla; sillä\ntällä tavoin me, luullakseni, paremmin pääsemme selville siitä, mitä nyt\ntutkimme. Sopiiko mielestäsi filosofin haluta noita niin kutsuttuja\nnautintoja, semmoisia kuin esimerkiksi ruokien ja juomain nautintoja?\"\n\n\"Ei millään tavoin, Sokrates\", vastasi Simmias.\n\n\"No, entä lemmennautintoja?\"\n\n\"Ei ensinkään.\"\n\n\"Entäs edelleen; noita muita huolia ruumiin hoidosta, luuletko semmoisen\nmiehen niitä suuriksi arvaavan? Luuletko hänen pikemmin arvossa pitävän\nvai ylenkatsovan esimerkiksi kalliitten vaatteiden ja jalkineiden ostoa\nja muita noita ruumiin koristuksia, paitsi sen verran, minkä\nvälttämättömyys häntä vaatii näitä hankkimaan?\"\n\n\"Ylenkatsoo kait minun mielestäni todellinen filosofi näitä tämmöisiä\",\nvastasi Simmias.\n\n\"Tämmöisen miehen koko harrastus siis sinun mielestäsi ei tarkoita\nruumiin asioita, vaan mahdollisuuden mukaan näistä luopumista ja hengen\nasioihin kääntymistä?\", jatkoi Sokrates.\n\n\"Niin, minun mielestäni.\"\n\n\"Erittäinkin tänkaltaisissa asioissa käy siis ilmi, että filosofi ennen\nmuita ihmisiä koettaa niin paljon kuin suinkin irroittaa sielua ruumiin\nyhteydestä?\"\n\n\"Nähtävästi.\"\n\n\"Ja useimpain ihmisten mielestä, Simmias, ei näytä elämä olevan minkään\narvoinen semmoiselle miehelle, jolla ei ole tänkaltaista huvia eikä\nniihin osaa ota, vaan melkeinpä kuolleena olevalta näyttää se, joka ei\nhuoli ruumiillisista nautinnoista.\"\n\n\"Aivan totta puhut.\"\n\nX. \"Mutta miten on viisauden hankkimisen laita? Onko ruumis esteeksi vai\nei, jos joku viisauden harrastuksessaan sen avuksensa ottaa? Sanani\ntarkoittavat tätä: antavatko näkö tai kuulo ihmisille mitään\ntodenperäistä, vai onko näiden laita niin kuin runoilijat meille\nmyötänsä juttelevat, ett'emme kuule emmekä näe mitään varmaa?[14] Ja\nkuitenkin, jos ruumiillisista aistimista eivät nämäkään, näkö ja kuulo,\nole tarkkoja eikä luotettavia, niin tuskinpa sitten muutkaan; sillä\nkaikki muut ovat näitä huonommat. Vai eivätkö mielestäsi ole?\"\n\n\"Varmaan\", vastasi hän.\n\n\"Milloinka siis\", jatkoi Sokrates, \"saavuttaa sielu totuuden? sillä kun\nse ruumiin kera koettaa jotakin tutkia, niin on selvää, että tämä sen\npettää.\"\n\n\"Totta puhut.\"\n\n\"Eivätköhän sielulle siis nuo tosi-olemat käy selviksi ajattelemalla,\njos muutoin millään tavoin?\"\n\n\"Tosiaan.\"\n\n\"Mutta sielu kait silloin ajattelee parahiten, kun sitä ei häiritse\nmikään noista, ei kuulo eikä näkö, ei tuska eikä huvi, vaan kun se,\nruumiista huolimatta, on miten mahdollista itseksensä ja, mahdollisuuden\nmukaan ilman yhteydettä ja keskeydettä ruumiin kanssa, tavoittelee\ntodella olevaa.\"\n\n\"Niin vainen.\"\n\n\"Eikö filosofin sielu siis tässäkin pidä ruumista sangen arvottomana ja\nsitä karta, ja pyrkii vaan itsekseen päästä?\"\n\n\"Siltä näyttää.\"\n\n\"Mutta mitenkä on, Simmias, laita tämän: sanommeko löytyvän jotakin\nehdottomasti oikeaa vai ei?\"\n\n\"Sanomme kyllä, Zeyn kautta!\"\n\n\"Ja ehdottomasti kaunista sekä hyvää?\"\n\n\"Mitenkäs ei?\"\n\n\"Oletko koskaan silmilläsi nähnyt mitään näistä?\"\n\n\"En koskaan\", vastasi hän.\n\n\"Oletko sitten muun ruumiillisen aistimen kautta näitä oppinut\ntuntemaan? Puhun nyt kaikista senkaltaisista, niinkuin esimerkiksi\nsuuruudesta, terveydestä, väkevyydestä, sanalla sanoen kaikkien tosi\nolosta, mitä mikin itsessään on. Voimmeko ruumiin avulla nähdä näiden\nsisimmän toden? Vai onko laita niin, että se meistä, joka parhaiten ja\ntarkimmiten koettaa ajatuksella käsittää sen asian todellista oloa, jota\nhän jolloinkin tutkii, hän pääsee kunkin asian tuntemista likimmälle?\"\n\n\"Niin aivan.\"\n\n\"Mutta tätähän tehnee puhtaimmasti se, joka niin paljon kuin suinkin\nitse ajatuksella ryhtyy jokaiseen asiaan, eikä ajattelemisessa anna\ntilaa nä'ölle eikä myöskään ajatuksen rinnalle aseta mitään muuta\naistinta, vaan joka, käyttäen ajatusta sen sulassa puhtaudessa, koettaa\ntavoitella itsekutakin todella olevaa sen sulassa puhtaudessa, vapaana,\nniin paljon kuin mahdollista, silmistä ja korvista jopa, sanalla sanoen,\nkoko ruumiista, koska tämä, jos se on myötävaikuttamassa, sielua\nhäiritsee ja estää sitä totuuden ja viisauden saavuttamisesta? Eiköhän,\nSimmias, juuri tämmöinen mies, jos kenkään, ole tosin-olevaa saavuttava?\"\n\n\"Ylenmäärin totta on, mitä puhut, Sokrates\", sanoi Simmias.\n\nXI. \"Eikö, siis\", jatkoi Sokrates, \"kaikista näistä välttämättömästi\nseuraa, että todenperäiset filosofit saavat melkeinpä tämänkaltaisen\najatuksen, niin että toisilleen myöskin puhuvat tähän suuntaan:\nNäyttääpä ikäänkuin tutkinnossamme joku polku meidät johdonperäisesti\nviepi siihen, että, niinkauan kuin meillä on ruumis ja meidän sielumme\non yhteenliitetty tämän pahan kanssa, me emme täydelleen voi saavuttaa\nsitä, jota tavoittelemme; ja totuus se on, jota tavoittelemme. Sillä\ntuhansia hankaluuksia tuottaa meille ruumis välttämättömän elatuksen\nkautta; ja jos lisäksi tauteja sattuu, niin estävät ne meitä totuuden\netsinnässä. Ruumis meidät täyttää haluilla ja himoilla, pelolla ja\nkaikenlaisilla tyhjillä kuvilla, sekä monenkaltaisilla joutavilla, niin\nettä me toden perästä juuri sen tähden, kuten on tapana sanoa, emme\nensinkään pääse mihinkään käsitykseen mistäkään. Sodatkin ja kapinat ja\nriidat eivät nekään ole minkään muun vaikuttamia, kuin ruumiin ja sen\nhimojen. -- Sillä tavarain pyynnöstä meille kaikki sodat syntyvät, mutta\ntavaraa täytyy meidän hankkia ruumiin tähden, jonka palveluksessa\norjaamme. Ja näistäpä kaikista syistä meillä ei olekaan tilaisuutta\nfilosofiaa harrastamaan. Mutta pahin kaikesta on, että, jos me siltä\njoskus tilaisuutta saammekin ja käännymme jotain tutkimaan, se joka\npaikassa pujahtaa tutkimuksiimme, tuottaa levottomuutta ja häirinää ja\nmeitä niin hämmentää, ett'emme sen takia voi totuutta nähdä. Itse teossa\nonkin käynyt ihan ilmeiseksi, että, jos mielimme joskus jostakin saada\npuhtaan tiedon, meidän tulee erota ruumiista ja asiat katsoa itse\nsielulla. Ja silloinpa, kuten näyttää, me saavutamme sen, jota halajamme\nja jonka ystäviksi itseämme sanomme, nimittäin viisauden, silloin, näet,\nkun olemme kuolleet, vaan emme eläessämme -- niinkuin tämä puhe\nosoittaa. Sillä jos ruumiin kanssa yhdessä on mahdoton saavuttaa\npuhdasta tietoa mistäkään, niin tapahtuu jompikumpi kahdesta: me emme\ntätä tietoa ensinkään voi saavuttaa, taikka me sen saavutamme vasta\nkuoltuamme. Silloin vasta, näet, mutta ei ennen, on sielu oleva\nitsekseen, ruumiista eroitettuna. Ja niinkauan kuin elämme, näytämme\nsilloin olevamme tietoa likimmällä, kun niin vähän kuin mahdollista ja\nsen verran vaan kuin välttämättömyys vaatii pidämme keskeyttä ja\nyhteyttä ruumiin kanssa, emmekä itsiämme sen luonnolla saastuta, vaan\npidämme itsemme siitä puhtaina, siksi kuin itse jumala meidät vapauttaa.\nJa täten puhtaina sekä ruumiin järjettömyydestä vapaina me saamme,\nniinkuin arvata sopii, oleskella samankaltaisten sielujen kanssa ja\nvoimme omin voimin tajuta kaikki täydessä kirkkaudessa; ja tämä kait on\nitse totuus. Sillä, joka ei puhdas ole, ei sille ole sallittu puhdasta\nkäsittää. Näin, Simmias, luulen kaikkien niiden, jotka viisautta oikein\nharrastavat, täytyvän toisillensa puhua ja tätä mielipidettä olla. Vai\neikö tämä ole sinunkin ajatuksesi?\"\n\n\"Kaikin puolin, Sokrates.\"\n\nXII. \"Jos, ystäväni, tämä nyt on totta\", jatkoi Sokrates, \"eikö ole\nmeillä siis suuri toivo, että, kun pääsemme sinne, minne minä vaellan,\nme siellä jos missään voitamme sen, jonka voittamisesta meillä\nedellisessä elämässämme on ollut niin paljon huolta, niin että sen\nmatkan, joka nyt on minulle määrätty, voi hyvällä toivolla tehdä\ntoinenkin mies, ken hyvänsä tietää mielensä valmistetuksi ja\npuhdistetuksi.\"\n\n\"Niin aivan\", sanoi Simmias.\n\n\"Mutta eikö ole puhdistuksena pidettävä juuri se, josta\nkanssapuheessamme jo ennen puhuttiin, nimittäin sielun eroittaminen\nruumiista niin paljon kuin suinkin sekä sielun totuttaminen\nyhteenvetäymään joka ruumiin paikasta itsekseen ja keräymään itsehensä\nja niin nykyisessä kuin tulevassakin elämässä mahdollisuutta myöten\nasumaan yksinänsä itsekseen, irroitettuna ruumiista ikään kuin\nkahleista?\"\n\n\"Sepä juuri\", sanoi hän.\n\n\"Mutta eikö juuri tätä sielun irroitusta ja erkanemista ruumiista sanota\nkuolemaksi?\"\n\n\"Sanotaan.\"\n\n\"Mutta sen irroittamista haluavat, kuten sanomme, parhaasta päästä aina\nja ainoastaan ne, jotka viisautta oikein harjoittavat, ja tämäpä se\njuuri onkin filosofien harrastus, tämä sielun irtaantuminen ja\nerkaneminen ruumiista. Eikö niin?\"\n\n\"Siltä näyttää.\"\n\n\"Eiköhän se siis, kuten alussa sanoin, olisi naurettavaa, jos joku\ntäällä eläessään koettaisi niin elämätänsä asettaa, että hän tulisi\nmiten likimmälle kuoleitten oloa, mutta sitten, kun kuolema tulee, siitä\ntuskaantuisi. Eikö olisi tämä naurettavaa?\"\n\n\"Olisi kerrassaan.\"\n\n\"Todenperästä siis, Simmias, haluavat filosofian oikeat harrastajat\nkuolla, ja vähimmiten kaikista ihmisistä on näille kuolleena oleminen\npeloittava. Mietipä asiata seuraavaltakin kannalta. Jos ne, jotka aina\novat olleet ruumiin vihaajia ja jotka mielivät saada pitää sielun\nitseksensä yksinään, jos ne, tämän toteen-käydessä, pelkäisivät ja\nolisivat vastamielisiä, eikö olisi se näiden puolelta suuri\nmielettömyys, jos eivät he ilolla menisi sinne, johon tultuaan he\ntoivovat ensiksikin saavuttavansa sen, jota he eläessään rakastivat --\nja toiseksi vielä pääsevänsä olemasta yhdessä sen kanssa, jonka vihaajia\nhe olivat? Ja vielä: lemmityistensä ja vaimojensa ja lastensa kuoltua\novat monet ihmiset vapaaehtoisesti tahtoneet Hadekseen päästä,\nviehätettyinä siitä toivosta, että siellä saisivat nähdä ja yhdessä olla\nniiden kanssa, joita he rakastivat; mutta joka viisautta todenperästä\nrakastaa ja joka on tullut siihen lujaan toivoon, ett'ei hän missään\nmuualla kuin Hadeksessa voi sanottavassa määrässä tätä saavuttaa, hänkö\nsiis vastenmielisesti kuolisi eikä sinne ilomielin menisikään? Näin kait\ntäytyy, ystäväni, ainakin sen uskoa, joka toden perästä on filosofi:\nlujasti, näet, täytyy hänen olla vakuutettu siitä, ett'ei hän missään\nmuualla kuin siellä ole saavuttava puhdasta viisautta. Jos tämän laita\nnyt on tämmöinen, eikö olisi se, kuten äsken sanoin, suuri mielettömyys,\njos filosofi kuolemata pelkäisi?\"\n\nXIII. \"Zeyn kautta, todellakin suuri mielettömyys,\" sanoi Simmias.\n\n\"Jos siis\", jatkoi hän, \"näet jonkun, joka kuoleman tullessa on\nvastenmielinen, eikö ole sinusta tämä riittävä todistus siitä, että tämä\nmies on ruumiin, vaan ei viisauden rakastaja (filosofi)? Niinpä ikään\nrakastaneekin semmoinen mies rikkautta ja kunniaa, joko jompaakumpaa\ntaikka molempia?\"\n\n\"Niin juuri on laita, kuten sanot.\"\n\n\"Mutta\", sanoi hän, \"eikö sitä vastoin, Simmias, niin kutsuttu\nmiehullisuus paraiten tule viisautta harrastavien osaksi?\"\n\n\"Tulee kait\", sanoi Simmias.\n\n\"Ja hillitseväisyys, joksi joukkokin sanoo sen omaisuuden, ett'ei\nhäälytä himojen vallassa, vaan niitä halveksitaan ja hallitaan, eikö\nsekin kuulu ainoastaan niihin, jotka enimmin halveksivat ruumista ja\nelävät filosofiassa?\"\n\n\"Välttämättömästi\", sanoi hän.\n\n\"Sillä jospa\", sanoi Sokrates, \"tahdot muitten ihmisten miehullisuutta\nja hillitseväisyyttä ajatella, niin nämä mielestäsi ovat kummallisilta\nnäyttävät.\"\n\n\"Mitenkä niin, Sokrates?\"\n\n\"Tiedäthän\", sanoi Sokrates, \"että kaikkien muitten ihmisten, paitsi\nfilosofien, mielestä kuolema on mitä suurimpia pahoja?\"\n\n\"Totta\", sanoi hän.\n\n\"Ne näistä ihmisistä siis, jotka miehullisia ovat, kun kuoleman\nvaaroihin antauvat, tekevät sen vieläkin suurempien pahain pelosta?\"\n\n\"Niinpä kyllä.\"\n\n\"Pelosta siis ja pelkuudesta kaikki muut, paitsi filosofit, ovat\nmiehullisia. Mutta pelkuudesta ja pelkurisuudesta miehullisena olla,\nsehän kummallista.\"\n\n\"Tosiaankin.\"\n\n\"Mitä taas tulee niihin heistä, jotka hillitseväisyyttä noudattavat,\neikö ole niidenkin laita sama? He ovat hillitseväisiä eräästä\nhillittömyydestä. Ja vaikkapa tätä arvelemmekin melkein mahdottomaksi,\nniin sattuu kuitenkin, mitä tähän yksinkertaiseen hillitseväisyyteen\ntulee, heidän laitansa olemaan senkaltainen; sillä peläten menettävänsä\nmuita nautintoja, joita haluavat, pidättävät he itsiään muutamista\nnautinnoista, mutta ovat toisten nautintojen hallitsemina.\nHillittömyydeksi tosin sanotaan nautintojen alla orjaaminen, kuitenkin\non näiden laita se, että he muutamia haluja hallitsevat syystä että ovat\ntoisten halujen hallitsemina. Tämä käypi yhteen sen kanssa, mitä äsken\nsanoin, että he tavallansa hillittömyydestä itsensä hillitsevät.\"\n\n\"Siltäpä näyttää.\"\n\n\"Se vaan, ystäväni Simmias, ett'ei tämä suinkaan ole oikea tie hyveesen,\ntämä nautintojen vaihtaminen nautintoja vastaan, tuskien tuskia vastaan,\npelon pelkoa vastaan sekä suurempain pienempiä vastaan, ikäänkuin rahoja\nvaihdetaan, vaan että ainoa ja oikea raha, jota vastaan kaikki tämä on\nvaihdettava, on viisaus, ja että kaikella sillä, mitä tällä ja tämän\nkanssa ostetaan ja myydään, on todellista arvoa, sekä että siis\nmiehullisuus, hillitseväisyys ja oikeamielisyys sekä sanalla sanottu\nkaikki oikea hyve on ainoastaan viisauden kanssa yhdessä, olkootpa\nsitten nautinnot, pelot ja kaikki muut senkaltaiset myötä olemassa\ntaikka ei.[15] Mutta jos nämä kaikki eroitetaan pois viisaudesta ja\nvaihdetaan toisiansa vastaan, niin on tämmöinen hyve ainoastaan\nkuvajaispeli ja tosiansakin orjallinen, eikä ole sillä mitään raittiutta\neikä totuutta; sillä totuus on itsessään eräs puhdistus kaikista\ntänkaltaisista, ja niin hillitseväisyys, oikeamielisyys ja miehullisuus\nkuin itse viisauskin, ovat tavallansa puhdistuksia. Siispä mielestäni\neivät näytäkään ne, jotka meille ovat mysteriot asettaneet, halvoilta\nmiehiltä, vaan itse teossa he jo ammoisilta ajoilta ovat meille antaneet\nviittauksia siitä opista, että joka puhdistamatonna ja pyhittämätönnä\nmenee Hadekseen, saa saastassa maata, mutta joka sinne puhdistettuna ja\npyhitettynä saapuu, hän saa jumalien kanssa asua. Sillä, sanovat\nmysteriain tietäjät, thyrson-kantajia on monta; mutta harvat ovat\njumalan innostuttamia.[16] Tämmöisiä ovat minun ajatukseni mukaan\nainoastaan ne, jotka oikein ovat filosofiaa harrastaneet. Ja yhdeksi\nnäistä tullakseni en minäkään ole mahdollisuuden mukaan mitään\nelämässäni laiminlyönyt, vaan kaikella tavoin sitä harrastanut. Ja\noikeallako tavalla olen harrastanut sekä hyväksenikö työskennellyt,\nsiitä olen minä, jos jumala suopi, tuonne tultuani saava varman tiedon,\njopa, luullakseni, aivan piankin.\"\n\n\"Tässä on nyt, Simmias ja Kebes, minun puolustukseni siitä, ett'en\nsyyllä voi olla murheellinen enkä vastenmielinen jättäessäni teidät sekä\nmuut hallitsijat täällä alhaalla, vakuutettuna kuin olen, että siellä\nylhäällä olen saava yhtä hyviä hallitsijoita ja ystäviä kuin täällä,\nvaikk'ei joukko ota tätä uskoaksensa. Jos puolustuksellani olen paremmin\nonnistunut saada teidät, kuin Athenalaisten tuomarit vakuutetuiksi, niin\nhyvä olisi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nXIV. Kun oli Sokrates tämän puhunut, otti Kebes suun vuoroa ja sanoi:\n\n\"Kaikki muu näyttää minusta olevan hyvin puhuttu, mutta mitä sieluun\ntulee, Sokrates, niin ihmisiä suuresti arveluttaa se heidän pelkonsa,\nett'ei sielu, ruumiista erottuansa, enään muka ole missään olemassa,\nvaan että se samana päivänä kuin ihminen kuolee, menehtyy ja hajoaa; ja\nettä se, niinpian kuin se erkanee ja lähtee ulos ruumiista, haihtuu\ntyhjiin ja leuhahtaa pois kuni hengähdys tai savu, eikä enään ole\nmissään olemassa. Jos sielu, eroitettuna kaikesta siitä pahasta, josta\nvast'ikään mainitsit, olisi jossain olemassa itseksensä ja itseensä\nyhdistyneenä, silloin voisi elää siinä suuressa ja ihanassa toivossa,\nettä se, mitä äsken puhuit, on totta. Mutta tähän, arvatakseni,\ntarvitaan monilla syillä todeksi näytetty vakuutus siitä, että, ihmisen\nkuoltua, sielu on olemassa sekä että sillä on voimaa ja tajua.\"\n\n\"Totta puhut, Kebes\", sanoi Sokrates. \"Mutta mitä on meidän tekeminen?\nTahdotko, että keskustelemmekin juuri siitä, onko todennäköisyyden\nmukaan asian laita tämmöinen vai ei?\"\n\n\"Minä puolestani mielelläni kuulisin, mikä ajatus sinulla näistä on\",\nvastasi Kebes.\n\n\"Silloinpa en luule kenenkään, joka on minua nyt kuuleva, olipa tuo\nsitten vaikka komediantekijä,[17] voivan sanoa, että minä joutavia\nlasken ja pidän puheita asioista, jotka eivät minua muka koske\", sanoi\nSokrates. \"Jos se siis on mieleenne, niin alkakaamme tutkistelumme!\"\n\nXV. \"Tutkikaamme ainettamme siltä kannalta alkaen, ovatko kuolleiden\nihmisten sielut Hadeksessa vai ei. Kuten tiedämme, löytyy vanhastaan\neräs sanoma, että sielut, täältä lähdettyänsä, ovat siellä, ja että ne\njälleen tänne palaavat ja syntyvät kuolleista. Jos nyt asian laita näin\non, että eläväiset syntyvät kuolleista, niin mitäpä muuta kuin että\nmeidän sielumme todellakin ovat siellä olemassa? Sillä eihän ne\nvoisikaan uudestaan syntyä, jos eivät ne olisi olemassa; ja riittävä\ntodistus siitä, että sielut ovat Hadeksessa olemassa, löytyisi kyllä,\nkun vaan toden perästä saataisiin selville se, ett'eivät eläväiset synny\nmistään muusta kuin kuolleista. Mutta jos näin ei ole laita, silloin\ntarvitaan toinen todistus.\"\n\n\"Aivan oikein\", sanoi Kebes.\n\n\"Jos tahdot asian helpommin käsittää\", sanoi Sokrates, \"niin älä sitä\nmieti ainoastaan ihmisiin, vaan myöskin kaikkiin eläviin ja kasveihin\nkatsoen; ajatelkaamme eikö ylipäätä kaikki, mikä tahansa on syntynyt,\nole syntynyt juuri siten, että vastakohta on vastakohdastaan alkunsa\nsaanut, kaikki, näet, jolla sattuu vastakohtaa olemaan, niinkuin\nesimerkiksi kauniilla on vastakohtana ruma, oikealla väärä, ja tuhansia\nsamankaltaisia. Tuota siis katselkaamme, onko välttämätöntä, että\nkaikki, jolla vastakohtaa on, syntyy omasta vastakohdastansa eikä\nmistään muusta. Jos esimerkiksi jokin käy suuremmaksi, eikö ole\nvälttämätöntä, että se, pienempänä ennen oltuaan, siitä sitten\nsuurenee?\"\n\n\"Varmaan.\"\n\n\"Siis, jos jokin pienemmäksi käy, niin se, suurempana ennen oltuansa,\nsiitä sitten pienenee?\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi hän.\n\n\"Ja niin ikään siis väkevämmästä syntyy heikompi sekä hitaammasta\nnopeampi?\"\n\n\"Ihan.\"\n\n\"Vielä: jos jokin huonommaksi käy, eikö se synny paremmasta, samalla\ntavoin kuin suurempi oikeus syntyy suuremmasta vääryydestä?\"\n\n\"Kuinkas ei?\"\n\n\"Tarpeeksiko siis olemme selvillämme siitä, että kaikki täten syntynsä\nsaa, että vastakohta syntyy vastakohdastansa?\"\n\n\"Kerrassaan.\"\n\n\"Vieläkin; eikö näidenkin ole laita sama, kuin kaikkien niiden, missä\nkaksi vastakohtaa on olemassa, että niiden välillä aina löytyy kaksi\nsyntyä eli muutosta: edellisestä jälkimäiseksi ja jälkimäisestä taas\nedelliseksi? Niinhän esimerkiksi suuremman ja pienemmän välillä löytyy\nsuurennus ja vähennys, ja tämän mukaanhan me sanommekin edellisen\nsuurentuvan ja toisen vähentyvän?\"\n\n\"Niinpä vainen.\"\n\n\"Eikö ole laita sama erkaantumisen ja yhdistymisen, kylmenemisen ja\nlämpenemisen, sekä kaiken muunkin välillä? Ja vaikk'emme näitä\nnimityksiä aina käytäkään, niin täytyy kuitenkin itse teossa asian laita\naina näin olla, että ne toisistaan syntyvät ja että kumpasestakin aina\ntoinen syntyy?\"\n\n\"Täytyy kait\", sanoi hän.\n\nXVI. \"Vielä sittenkin;\" sanoi Sokrates, \"onko elämisellä mitään\nvastakohtaa, samaten kuin valveilla-olemisella on vastakohtana\nnukkuminen?\"\n\n\"On kyllä\", vastasi hän.\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Kuolleena-oleminen\", sanoi hän.\n\n\"Eivätkö nämäkin, jos ne vastakohtia ovat, toisistansa synny, ja eikö\nnäidenkin välillä, koska niitä kaksi on, löydy kaksikertainen synty?\"\n\n\"Aivan varmaan.\"\n\n\"Toisen yhdistyksen näistä molemmista, joita mainitsin, tahdon minä\nsinulle selvittää\", sanoi Sokrates, \"sekä itse yhdistyksen että\nsyntymisetkin; sinä taas saat toisen minulle selvittää. Tarkoitan\nnukkumista ja valvomista; ja väitteeni on, että nukkumisesta syntyy\nvalvominen ja valvomisesta nukkuminen sekä että näiden synnyt ovat uneen\nvaipuminen ja herääminen. Onko tämä sinusta selvä, vai ei?\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Osoita nyt\", sanoi hän, \"sinäkin minulle, mitenkä elämän ja kuoleman on\nlaita. Etkö sano, että kuolleena-oleminen on elämisen vastakohta?\"\n\n\"Sanon.\"\n\n\"Ja että ne toisistaan syntyvät?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mikä se siis elävästä syntyy?\"\n\n\"Kuollut\", sanoi hän.\n\n\"Ja kuolleesta taas?\"\n\n\"Elävä, se täytyy minun tunnustaa\", sanoi hän.\n\n\"Kuolleista siis, Kebes, syntyy sekä elävä että eläväiset?\"\n\n\"Siltä näyttää\", sanoi hän.\n\n\"Siis meidän sielumme löytyvät Hadeksessa\", sanoi Sokrates.\n\n\"Nähtävästi\", vastasi Kebes.\n\n\"Eikö nyt näihin kuuluvista synnyistä eli muutoksista toinen satu\nolemaan selvä? sillä tottahan muutos elämästä kuolemaan on selvä, vai\nkuinka?\"\n\n\"On kyllä\", sanoi hän.\n\n\"Mitenkä nyt tehdään?\", sanoi Sokrates; \"eiköhän täytyne meidän\ntoiseltakin puolen otaksua samankaltaista syntymistä, vai onko tässä\nluonto rammaksi joutuva? Täytyykö otaksua jotakin kuolemiselle vastaavaa\nsyntyä?\"\n\n\"Täytyy kyllä\", sanoi hän.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Eloon elpymistä.\"\n\n\"Jos nyt\", jatkoi Sokrates, \"jotain elpymistä löytyy, eikö tapahdu tämä\nelpyminen siten, että kuolleista jälleen syntyy eläviä?\"\n\n\"Varmaan.\"\n\n\"Siis tulemme tälläkin tavoin yksimielisiksi siitä, että elävät syntyvät\nkuolleista yhtä hyvin kuin kuolleet elävistä. Mutta jos nyt näin on\nlaita, niin silloinhan meillä onkin, niinkuin äsken arvelimme,[18]\nriittävä todistus siitä, että kuolleitten sielut täytymyksestä ovat\njossakin olemassa, josta ne jälleen syntyvät.\"\n\n\"Minusta nähden, Sokrates, on tämä välttämätön seuraus niistä, joista\nolimme yhtä mieltä\", sanoi hän.\n\nXVII. \"Pidä nyt sekin silmällä, Kebes\", sanoi Sokrates, \"ett'emme ole\nyksimielisiksi tulleet millään väärällä tavalla, ei ainakaan minusta\nnähden. Sillä ell'ei toisella syntyvällä aina olisi siihen vastaava\nvastakohtansa, niin että kaikki kulkee ympäri ikään kuin pyörön muotoon,\nvaan löytyisi jonkinkaltainen vastakohdan suora syntyminen ainoastaan\ntoisesta, mutta tästä ei enään takaisin kääntyisi eikä kierrosta\ntekisi,[19] niin ymmärrät, että kaikki lopuksi saisi yhden muodon ja\njoutuisi yhdenkaltaiseen tilaan sekä herkeäisi syntymästä.\"\n\n\"Mitenkä niin?\", kysyi Kebes.\n\n\"Ei ole vaikeata ymmärtää, mitä tarkoitan\", vastasi Sokrates. \"Sillä jos\nesimerkiksi uneen vaipuminen olisi olemassa, mutta nukkumisesta syntyvä\nherääminen ei olisi tähän vastaamassa, niin ymmärrät, että lopuksi\nkaikki tekisi tuon Endymioni-sadun joutavaksi ja ett'ei koko taru\nolisikaan millään lailla silmiin pystyvä, koska kaikki muukin joutuisi\nihan samaan tilaan kuin hänkin, nimittäin nukkumisen tilaan.[20] Ja jos\nkaikki toiseensa yhteentyisi eikä olisi mitään erkanemista, niin pianpa\ntoteentuisi tuo Anaxagoraan otaksuma, että kaikki on yhtenä.[21] Samaten\nmyös, ystäväni Kebes, jos kaikki, mikä on eloon päässyt, kuolisi, ja\nkuoltuansa jäisi siihen tilaan eikä jälleen elpyisi, eikö siitä ihan\nvälttämättömästi se seuraisi, että kaikki lopuksi olisi kuolleena eikä\nmikään eläisi? Sillä jos elävä tosin tuosta toisesta syntyisi, mutta\nelävä sitten kuolisi, mitä muuta voisikaan silloin tapahtua, kuin että\nkaikki kuluisi loppuun ja kuolisi?\"\n\n\"Eipä muuta, ei ainakaan minun nähdäkseni, Sokrates\", sanoi Kebes, \"vaan\nminun mielestäni puhut ihan totta.\"\n\n\"Minun nähdäkseni, Kebes, onkin asian laita kerrassaan juuri näin\",\nsanoi hän, \"ja tämän kun tunnustamme, emme suinkaan eksy, vaan\ntodenperästä olemassa ovat elpyminen ja elävien syntyminen kuolleista;\nniin ikään ovat kuolleiden sielut olemassa, ja hyvillä on olo parempi,\npahoilla pahempi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nXVIII. \"Tosiaankin\", alkoi taas Kebes sanelemaan, \"jos on se väite oikea,\njota niin usein olet, Sokrates, meille kertonut, että, näet, meidän\noppimisemme ei ole mitään muuta kuin mieleen uudestaan muistumista, niin\ntämänkin väitteen mukaan on meidän jossain edellisessä ajassa täytynyt\noppia se, joka nyt uudestaan muistuu mieleemme. Mutta tämä olisi\nmahdoton, jos ei sielumme jossakin olisi olemassa ennen kuin se syntyy\ntähän ihmismuotoon; niin että siis tältäkin kannalta sielu näkyy olevan\njotain kuolematonta.\"\n\n\"Mutta\", sanoi vuorostaan Simmias, \"mitkä ovat taas näiden todistukset,\nKebes? Muistuta ne mieleeni, sillä tällä erää en niitä oikein muista.\"\n\n\"Tahdon mainita yhden todistuksen,\" sanoi Kebes, \"jopa sangen oivankin,\nnimittäin, että ihmiset, kun heiltä kysytään -- jos vaan, näet,\ntaitavasti kyselee -- itsestään tietävät sanoa, miten kunkin asian laita\non; mutta tätäpä eivät he voisikaan tehdä, ell'ei heissä olisi tieto ja\noikea käsitys. Ja jos joku heidät johtaa mittaus-opillisiin piirtiöihin\ntaikka muihin senkaltaisiin, niin sillä hän selvimmiten osoittaa, että\nnäin on tämän laita\".[22]\n\nSokrates nyt otti virkkoaksensa: \"Jos et, Simmias, tällä tavoin ole\ntullut vakuutetuksi, niin mietipä, voitko ajatukseemme yhtyä, jos asiata\nseuraavalta kannalta katsot. -- Sitähän sinä epäilet, onko tuo\nniinkutsuttu oppiminen jälleen-muistamista.\"\n\n\"Minä tuota en epäile,\" sanoi Simmias, \"mutta minä olen juuri sen\ntarpeessa, mistä puhe on, nimittäin uudestaan-muistamisen. Ja melkeinpä\nminä sen johdosta, mitä Kebes koetti esiintuoda, jo uudestaan muistankin\nja olen vakuutettu; mutta siitä huolimatta minä sittenkin haluaisin\nkuulla, millä tavalla sinä koettaisit asiata selvittää.\"\n\n\"Tällä,\" sanoi Sokrates. \"Me kaiketi tunnustamme, että, jos joku jotakin\njälleen muistaa, hänen on täytynyt ennen se tietää?\"\n\n\"Tunnustamme,\" sanoi hän.\n\n\"Emmeköhän sitäkin tunnusta, että, jos tällä tavoin ihmiselle tulee\njokin tieto, tämä on mieleen-muistumista? Tätä tarkoitan näin: jos joku,\njotakin nähtyään taikka kuultuaan taikka muulla tavalla aistittuaan, ei\nainoastaan tätä tunne, vaan myöskin tulee ajatelleeksi jotain toista,\njonka tunteminen ei ole sama, vaan joku toinen, emmeköhän syyllä silloin\nvoi sanoa, että hänen mieleensä muistui se, jota hän tuli ajatelleeksi?\"\n\n\"Mitä mietit sanoa?\"\n\n\"Esimerkiksi tätä: eri asioitahan on tieto ihmisestä ja tieto lyyrystä?\"\n\n\"Totta kait.\"\n\n\"Nythän hyvin tiedät, että kun armastajat näkevät lyyryn taikka\nmanttelin taikka muun kappaleen, joita heidän armaimpansa tavallisesti\novat käyttäneet, heidän käy niin, ett'eivät ainoastaan tunne lyyryä,\nvaan että heidän mieleensä myöskin joutuu sen armaan kuva, jonka lyyry\non. Tämä on mieleen muistumista. Samaten voi joku, nähdessään Simmiaan,\nusein saada mieleensä Kebestä, ja tänkaltaisia esimerkkiä löytyy\ntuhansittain.\"\n\n\"Tosiaan, Zeyn kautta, tuhansittain,\" sanoi Simmias.\n\n\"Eikö tämä ole mieleen-muistumista?\" sanoi Sokrates. \"Varsinkin koska\nnäin tapahtuu semmoisten asiain suhteen, jotka ajan pituuden tähden\ntaikka sen kautta, ett'eivät ne ole olleet nähtävinä, ovat joutuneet\nunohduksiin.\"\n\n\"Varmaankin,\" sanoi hän.\n\n\"Ja vielä,\" sanoi Sokrates: \"jos joku näkee kuvatun hevosen taikka\nkuvatun lyyryn, voiko hänen mieleensä ihminen muistua, ja voiko Kebes\nmuistua sen mieleen, joka näkee Simmiaan kuvattuna?\"\n\n\"Voi kyllä.\"\n\n\"Ja jos ken Simmiaan näkee kuvattuna, niin hänen mieleensä myös Simmias\nitsekin voi muistua?\"\n\n\"Niin kait,\" sanoi hän.\n\nXIX. \"Eiköhän kaikissa näissä tapauksissa mieleen-muistuminen voi\ntapahtua joko yhdennäköisyyden taikka erinäköisyyden kautta?\"\n\n\"Voi kyllä.\"\n\n\"Mutta kun yhdennäköisyyden kautta jonkun mieleen jokin muistuu, eikö\nhänelle välttämättömästi käy niin, että hän tulee miettineeksi,\npuuttuuko vai ei jotain siihen yhdennäköisyyteen katsoen, mikä tällä on\nhänen mieleensä muistuneen kanssa?\"\n\n\"Välttämättömästi,\" sanoi hän.\n\n\"Ajattelepa nyt,\" sanoi Sokrates, \"onko tämän laita näin. Sanommeko\nehkä, että jotakin yhdennäköistä on semmoisena olemassa, minä en\ntarkoita jotain puuta, joka on toisen puun näköinen, taikka jotakin\nkiveä, joka on toisen kiven näköinen, taikka jotakin muuta senkaltaista,\nvaan minä tarkoitan kaiken tämän ohessa jotain toista, nimittäin\nyhdennäköisyyttä itsessään; saatammeko sanoa semmoisen löytyvän vai ei?\"\n\n\"Saatamme Zeyn kautta,\" sanoi Simmias, \"ihan varmaan.\"\n\n\"Tiedämmekö myöskin, mitä se on?\"\n\n\"Tiedämme kyllä,\" sanoi hän.\n\n\"Mistä olemme tiedon tästä saaneet? Eiköhän juuri niistä, joista puhe\noli? Nähdessämme yhdennäköisiä puita, kiviä ja muita senkaltaisia,\nemmeköhän näistä tulleet tuota yhdennäköisyyttä huomanneeksi joksikin\nmuuksi kuin ne? Mutta kenties se sinun mielestäsi ei olekaan mitään\n'muuta?' Mietipä sitten asiata tältäkin kannalta: eivätkö yhdennäköiset\nkivet ja puut, vaikka ovatkin yhdenkaltaisia, joskus meistä näytä\nyhdennäköisiltä, toiste taas ei?\"\n\n\"Totta.\"\n\n\"Vieläkin; onko yhdennäköinen semmoisena koskaan sinusta näyttänyt\nerinäköiseltä? taikka yhdennäköisyys erinäköisyydeltä?\"\n\n\"Ei niin konsanaan, Sokrates.\"\n\n\"Siis eivät olekaan yhdennäköiset eri kappaleet ja yhdennäköisyys\nsemmoisena yhtä,\" sanoi hän.\n\n\"Eivät suinkaan, minun nähdäkseni, Sokrates.\"\n\n\"Mutta näistä yhdennäköisistä kappaleista, vaikka ovatkin toista kuin\ntuo yhdennäköisyys semmoisena, näistä olet kumminkin saanut tuon\nyhdennäköisyyden tietosi käsittäneeksi ja huomanneeksi?\"\n\n\"Ihan totta puhutkin,\" sanoi hän.\n\n\"Olkoonpa sitten, että tämä yhdennäköisyys on samankaltainen taikka\nerikaltainen kuin nuo eri kappaleet, eikö niin?\"\n\n\"Jopa.\"\n\n\"Väliäpä ei olekaan,\" sanoi Sokrates. \"Sillä niin pian kuin sinä,\njotakin nähdessäsi, tästä sinun näöstäsi tulet jotain toista\najatelleeksi, olkoonpa sitten jotakin yhdenkaltaista taikka\nerikaltaista, niin tämä välttämättömästi on mieleen-muistumista.\"\n\n\"Kaiketikin.\"\n\n\"Mitenkäs on taas tämän?\" sanoi hän: \"havaitsemmeko me jotakin\ntänkaltaista noihin puihin katsoen ja muihin yhdennäköisiin, joista\npuhuimme? Näyttävätkö ne meistä olevan niin yhdennäköisiä kuin se, joka\non itsessään yhdennäköinen, vaan puuttuuko niiltä jotakin, niin\nett'eivät olekaan senkaltaisia kuin se, joka on itsessään\nyhdennäköinen?\"\n\n\"Puuttuu paljonkin,\" sanoi hän.\n\n\"Emmekö tunnusta, että, jos joku jotain nähdessään tulee huomanneeksi,\nettä se, jota hän nyt näkee, yrittää olla samankaltainen kuin jokin muu\nnoista itsessään olevista, mutta että siltä jotain puuttuu eikä pääse\nsemmoiseksi olemaan kuin tuo toinen, vaan on huonompi, emmekö tunnusta,\nettä sen, joka tämmöistä tulee miettineeksi, on täytynyt ennen nähdä se,\njonka muka kaltaiseksi hän tämän sanoi, vaikka tältä kyllä jotain\npuuttui?\"\n\n\"On kait hänen täytynyt se nähdä.\"\n\n\"Vielä: emmekö samankaltaisen havainnon tehneet yhtä hyvin\nyhdennäköisistä kappaleista kuin tuosta itsessäänkin yhdennäköisestä?\"\n\n\"Kaikittain.\"\n\n\"Meillä on siis täytynyt olla tieto itse yhdennäköisyydestä semmoisenaan\nennen sitä aikaa, jolloin me ensi kerran nähdessämme yhdennäköisiä\nkappaleita, tulimme huomanneeksi, että ne yrittävät olla itsessään\nyhdennäköisen kaltaisia, vaikka niiltä jotain puuttui?\"\n\n\"Niin kait.\"\n\n\"Mutta senkin tunnustanemme, ett'emme ole tuota huomausta tehneet emmekä\nvoikaan tehdä muulla tavoin kuin joko näkemällä taikka koskemalla taikka\nmuulla aistimella huomaamalla; sillä kaikki nämä ovat minusta yhtä.\"\n\n\"Niinpä ovatkin, Sokrates, siihen katsoen, mitä meidän keskustelumme\ntahtoo selville saada.\"\n\n\"Aistimien kautta siis meidän pitää tuleman huomanneeksi, että kaikki\naistinnan alaiset kappaleet tavoittelevat tuota, joka on itsessään\nyhdennäköinen, sekä että ne ovat tätä puuttuvaisempia. Vai miten?\"\n\n\"Niin, vainen.\"\n\n\"Mutta ennenkuin rupeamme näkemään ja kuulemaan ja muilla aistimilla\nhuomaamaan, on meidän täytynyt jostakin saada tieto tuosta itsessään\nyhdennäköisestä, mitä se on, voidaksemme tähän palauttaa ne eri\nkappaleet, joita aistintojen kautta havaitsimme yhdennäköisiksi ja\nvoidaksemme samassa huomata, että kaikki tänkaltaiset pyrkivät\nollaksensa semmoisia, kuin tuo itsessään yhdennäköinen, vaikka ovatkin\nsitä huonompia.\"\n\n\"Täytymyksellä johtuu tämä edellisistä, Sokrates.\"\n\n\"Emmekö heti synnyttyämme ole nähneet ja kuulleet ja eikö meillä jo\nsilloin ole muitakin aistimuksia ollut?\"\n\n\"Olemme.\"\n\n\"Mutta tieto tuosta itsessään yhdennäköisestä on, sanoimme, meidän tätä\nennen täytynyt saada?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ennen syntyämme on meidän siis, kuten näyttää, täytynyt saada se\ntieto.\"\n\n\"Siltä näyttää.\"\n\nXX. \"Jos siis ennen syntyämme tämän tiedon saimme ja se meillä on\nsyntyessämme, emmekö siis ennen syntyämme ja heti synnyttyämme\ntunteneet, ei ainoastaan yhdennäköisyyttä semmoisena ja suuruutta ja\npienuutta semmoisina, vaan myöskin kaikki muutkin senkaltaiset? Sillä\nmeidän puheemme nyt tarkoittaa ei ainoastaan itsessään yhdennäköistä,\nvaan myöskin itsessään kaunista, itsessään hyvää, oikeata, pyhää ja,\nkuten sanon, kaikkia, jota me 'olemisen' nimityksellä merkitsemme,\nolkoonpa kysymyksiä tehdessämme taikka vastauksia antaessamme. Näistä\nsiis kaikista on meidän ennen syntyämme täytynyt saada tiedot.\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Ja jos näin olemme tiedot saaneet emmekä niitä myötänsä unohtaisi, niin\nne aina olisivat meillä olemassa sekä syntyessämme että koko elämän\nläpikin; sillä tietäminen on juuri siinä, että, kun jostakin olemme\ntiedon saaneet, se meillä on olemassa eikä ole meiltä kadoksiin mennyt.\nVai emmekö, Simmias, unohtamiseksi sano tiedon katoamista?\"\n\n\"Niin aivan, Sokrates,\" sanoi hän.\n\n\"Mutta jos me nyt, arvelen minä, saatuamme nämä tiedot ennen syntyämme,\nne syntyessämme olemme kadottaneet, mutta sittemmin aistintojen kautta\nnäistä asioista jälleen saaneet ne tiedot, jotka meillä kerran ennen\nolivat, eiköhän silloin se, jonka me oppimiseksi sanomme, ole juuri sen\ntiedon jälleen saaminen, joka meillä ennen on ollut? Ja tämän me kait\nhyvällä syyllä voimme sanoa mieleen muistumiseksi?\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Sillä sehän on mahdolliseksi näytetty, että me, jotakin aistiessamme,\nolkoonpa näön, kuulon, taikka muun aistinnon kautta, tulemme\nmiettineeksi jotain toista kuin tätä, jota toista olemme unohtaneet ja\njota tämä aistinnon-alainen tulee likelle joko erinäköisenä taikka sen\nkanssa yhdennäköisenä. Niin että siis, kuten sanottu on, kahdesta toinen\non tosi: me joko olemme kaikki näillä tiedoilla tänne syntyneet ja ne\nmeissä pysyvät elämämme läpi, taikkapa ne, joiden me sanomme 'oppivan',\neivät teekään mitään muuta kuin uudestaan muistavat, jossa tapauksessa\noppiminen onkin mieleen-muistumista.\"\n\n\"Ja ihan varmaan onkin, Sokrates, näin laita.\"\n\nXXI. \"Kummanko näistä nyt valitset, Simmias? Senkö että me näillä\ntiedoilla synnymme vai että sittemmin mieleemme muistuvat ne, joista\nennen olemme tiedon saaneet?\"\n\n\"Tällä erää, Sokrates, en taida kumpaakaan valita.\"\n\n\"No entä taidatko seuraavain välillä valita ja mitä niistä arvelet?\nMies, joka jotakin tietää, osaako hän tiettävistään selkoa tehdä?\"\n\n\"Täytyy kait hänen se osata, Sokrates,\" sanoi hän.\n\n\"Onko se siis sinun ajatuksesi, että kaikki osaavat selkoa tehdä niistä,\njoista puheemme nyt on ollut?\"\n\n\"Tahtoisinpa vaan, että niin olisi,\" sanoi Simmias, \"mutta pikemminpä\npelkään, ett'ei huomenna tähän aikaan enään ole ainoatakaan ihmistä,\njoka voisi tyydyttävällä tavalla sen tehdä.\"\n\n\"Sinun mielestäsi siis, Simmias, eivät kaikki ihmiset näitä tiedäkään?\"\nsanoi Sokrates.\n\n\"Eivätpä kyllä.\"\n\n\"Heidän siis täytyy uudestaan itselleen muistuttaa se, josta heillä\nennen oli tieto?\"'\n\n\"Välttämättömästi.\"\n\n\"Milloinka ovat sielumme saaneet näistä tiedon? Ei suinkaan sen perästä,\nkuin ihmisiksi synnyimme?\"\n\n\"Eipä kyllä.\"\n\n\"Sitä ennenkö siis?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ennenkuin ne ihmis-muotoon ilmestyivät, olivat siis meidän sielumme\nolemassa, ilman ruumiitta, mutta tiedolla varustettuina.\"\n\n\"Niinpä kyllä, Sokrates, ell'emme ole noita tietoja saaneet itse\nsyntyessämme; sillä tämä aika on vielä otaksuttavana.\"\n\n\"Olkoon, ystäväni; mutta missä toisessa hetkessä me ne taas kadotimme?\nsillä niinkuin äsken tunnustimme, me emme ole näillä varustettuina\nsyntyneet. Vai kadotimmeko me ne samassa hetkessä, kuin ne saimme?\nTaikka onko sinulla mitään muuta aikaa sanottavanasi?\"\n\n\"Ei, Sokrates; vaan en huomannut, että arveluni oli tyhjä.\"\n\nXXII. \"Onko siis, Simmias, asian laita meidän mielestämme tämmöinen?\"\nsanoi Sokrates. \"Jos, niinkuin aina kertaamme, toden perästä on olemassa\nitsessään kaunis, itsessään hyvä ja kaikki muu senkaltainen olemus ja\njos me tähän, jonka tunnemme erääksi meissä ennen löytyneeksi omaksi\nolemukseksi, palautamme ja tähän vertaamme kaikki aistimisen alaiset\nesineet, johtuuko siitä välttämättömyydellä, että, samalla tavoin kuin\nnuo puhtaat olemukset ovat olemassa, samalla tavoin meidän sielummekin\ntäytyy olla olemassa jopa ennen syntyämmekin; ja että jos näin ei ole\nlaita, meidän puheemme silloin on tyhjäksi joutunut? Onko nyt tosiaankin\nasian laita semmoinen, onko yhtä välttämätöntä, että meidän sielumme\nennen syntyämme ovat olemassa, kuin että nuo olemukset ovat olemassa, ja\nettä sielut eivät ole olemassa, jos eivät nuokaan olemukset ole\nolemassa?\"\n\n\"Yltäkyllin välttämättömältä,\" sanoi Simmias, \"näyttää minusta,\nSokrates, tämän asian laita, ja kauniinpa päätteen onkin puheemme siinä\nsaavuttanut, että sielumme, ennen syntyämme, on samankaltaisesti\nolemassa, kuin tuokin olemus, josta nyt puhut. Sillä mitä minuun tulee,\nniin minusta ei ole mikään niin selvä kuin se, että kaikki tänkaltaiset,\nniinkuin esimerkiksi kaunis, hyvä ja kaikki muut, joista nyt olet\npuhunut, varmaan ja ennen kaikkia ovat olemassa, ja ainakin minun\nmielestäni on tämä ihan kylliksi todistettu.\"\n\n\"Mutta miten on Kebeen?\" sanoi Sokrates; \"sillä meidän täytyy saada\nKebeskin tästä vakuutetuksi.\"\n\n\"Hän luullakseni onkin täysin vakuutettu, vaikka hän kyllä, mitä\ntodistusten hyväksymiseen tulee, on kovimpia miehiä,\" sanoi Simmias.\n\"Kuitenkin arvelen hänen olevan -- eikä suinkaan puuttuvaisesti --\nvakuutettuna siitä, että sielumme oli, ennen synnyttyämme, olemassa.\"\nXXIII. \"Mutta,\" jatkoi Simmias, \"onko se vielä kuoltuammekin olemassa,\nsepä ei minustakaan, Sokrates, ole vielä todistettu, vaan tätä vastustaa\nvielä tuon yleisön arvelu, jota Kebes äsken mainitsi, että sielu ihmisen\nkuoleman kanssa haihtuu ja että kuolema on sille sen loppuna oleva.\nSillä mikäpä estää, että sielu syntyy ja alkunsa saa jostain muualta\nsekä on olemassa, ennen tulemistansa ihmis-ruumisen, mutta, tähän\ntultuaan ja tästä jälleen erottuaan, sitten itsekin kuolee ja menehtyy?\"\n\n\"Oikein puhut, Simmias,\" sanoi Kebes. \"Sillä näyttääpä siltä, kuin olisi\nvaan toinen puoli todistettavista todeksi näytetty, se nimittäin, että\nsielumme on, ennen syntyämme, olemassa; todistettava on lisäksi, että se\non yhtä hyvin olemassa meidän kuoltuamme kuin ennen syntyämme, jos\ntodistus mielii tulla täydelliseksi.\"\n\n\"Sepä, ystäväni Simmias ja Kebes, onkin jo todistettu\", sanoi Sokrates,\n\"jos tahdotte tämän todistuksen yhteenpanna sen kanssa, josta jo olimme\nyhtä mieltä, nimittäin että kaikki elävä saa kuolleesta syntynsä. Jos,\nnäetten, sielu jo ennaltaan on olemassa ja jos sen myöskin tähän elämään\ntullessaan ja syntyessään täytyy syntyä juuri kuolemasta ja\nkuolleena-olemisesta, eikä mistään muusta, eikö täytyisi sen siis olla\nkuolemankin perästä olemassa, koska sen jälleen täytyy tähän elämään\nsyntyä? Todistettuna on siis nyt jo se, jota kaipaatte.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nXXIV. \"Kuitenkin luulen huomaavani, että niin sinä kuin Simmiaskin\nmielellänne tahtoisitte saada tämän aiheen laveammaltakin\nkeskustelluksi, sekä että teillä, samaten kuin lapsillakin, on se pelko,\nettä, kun sielu ruumiista lähtee, tuuli sen todellakin hajoittaa ja\nhaihduttaa, varsinkin kun sattuu joku kuolemaan, ei tyvenessä ilmassa,\nvaan tuimassa myrskyssä.\"\n\nKebes hymyillen vastasi tähän: \"koeta siis, Sokrates, meitä saada\ntoiseen vakuutukseen ikäänkuin olisikin meissä se pelko; taikkapa\npikemmin: ei niinkuin olisi tämä pelko meissä, vaan meidän joukossamme\nehkä löytynee lapsi, jolla tämmöinen pelko lienee. Tätä lasta siis\nkoettakaamme rauhoittaa, ett'ei se pelkäisi kuolemata kuni kummituksia.\"\n\n\"Mutta silloinpa saattekin,\" sanoi Sokrates, \"sille laulaa joka päivä,\nsiksi että olette rauhaan sen lumonneet.\"\n\n\"Mistäs saamme, Sokrates\", sanoi Kebes, \"hyvän lumo-laulajan\ntänkaltaisia vastaan, sitten kun sinä olet meidät jättänyt?\"\n\n\"Suuri on, Kebes, Hellaan maa\", sanoi Sokrates, \"ja siinä löytyy\nmontakin oivaa miestä, lukuisat ovat myöskin muukalaisten kansat, joita\nkaikkia teidän tulee läpi-tutkia, etsien tämmöistä lumo-laulajaa, yhtä\nvähän rahoja kuin vaivaa säästäen; sillä muuta ei ole, johon voisitte\nsoveliaammin rahojanne menettää. Mutta etsiä teidän tulee itsiennekin\nkesken; sillä varmaan ette ole helposti löytävät semmoisia, jotka\nvoisivat tämän tehdä paremmin kuin te.\"\n\n\"Näin on varmaan tapahtuva,\" sanoi Kebes, \"mutta jos on mieleesi, niin\npalatkaamme siihen, johon keskustelumme jätimme.\"\n\n\"Varmaan on se mieleeni; mitenkä se ei olisi!\"\n\n\"Oivasti lausuttu\", sanoi Kebes.\n\nXXV. \"Eivätköhän ne kysymykset, jotka meidän siis tulee itsillemme\ntehdä\", sanoi Sokrates, \"ole melkein tämän kaltaisia: minkälaatuinen on\nse, jonka sopii haihtua? minkälaatuisesta tulee meidän pelätä, että sen\nnäin käy, minkälaatuisesta taasen ei? Ja sen jälkeen tulee meidän\ntarkastaa, kummanko laatuinen sielu on, ja tämän taas johdosta saamme\nsielumme puolesta joko pelätä tahi toivoa.\"\n\n\"Oikein puhut\", sanoi hän.\n\n\"Eiköhän siis liiteperäinen ja kokoonpantu ole sitä laatua, että sen\nluonnonmukaisesti sopii samalla tavalla mennä hajalleen, kuin se\nkokoonkin-pantiin? Mutta jos on jotakin liittämätöntä olemassa, niin\ntämän ainoan, jos jonkin, ei sovi näin käydä?\"\n\n\"Minun nähdäkseni on laita näin\", sanoi Kebes.\n\n\"Eiköhän se, joka aina on samanlaisena ja samankaltaisena, eiköhän\nsuurimman todennäköisyyden mukaan juuri se ole liittämätön, mutta se,\njoka on milloin minkin kaltaisena eikä koskaan saman-oloisena, eiköhän\nse ole liiteperäinen?\"\n\n\"Minusta ainakin siltä näyttää.\"\n\n\"Palatkaamme nyt\", sanoi hän, \"siihen, josta jo ennen olemme\nkeskustelleet. Itse olemus, jolle me kysellessämme ja vastatessamme\nmyönnämme olemisen aatteen, onko se aina samana pysyvä vai milloin\nminkin kaltaisena? Itsessään yhdenkaltainen, itsessään kaunis, kaikki\nitsessään oleva, joka on semmoisena olemassa, s. o. itse ehdoton\noleminen, sehän ei koskaan käy mitään muutosta, minkälaatuista tahansa?\nVaan eikö näistä kukin, joka todellakin on olemassa, yhdenlaatuisena ja\nitsensäkaltaisena olevana, aina myöskin pysy samanoloisena eikä\nmilloinkaan millään lailla käy minkäänmoista muutosta?\"\n\n\"Täytymys sen on, Sokrates, aina olla samanoloisena\", sanoi Kebes.\n\n\"Mutta miten on laita noiden monien eri kauniiden, esim. ihmisten tahi\nhevosten taikka vaatteitten taikka kaikkien muitten senkaltaisten,\nolkootpa ne yhdenkaltaista tahi kauniita tahi mitä hyvänsä samaa laatua\nja nimeä? Pysyvätkö nämäkin samoina vai onko, ihan päinvastoin noita\nedellisiä, näiden laita semmoinen, ett'ei mikään niistä ole samanoloinen\nitsensä eikä toisensa kanssa, niin etteivät he siis, sanalla sanoen,\nkoskaan pysy samoina?\"\n\n\"Niinpä vainen\", sanoi Kebes, \"ne eivät koskaan pysy samoina.\"\n\n\"Eikö näitä voi koskea, nähdä ja muillakin aistimilla huomata, mutta\nnoita samoina pysyviä et voi millään muulla tavalla kuin hengen\najatusvoimalla käsittää, vaan ne ovat näkymättömät eikä voikaan niitä\nsilmillä huomata?\"\n\nXXVI. \"Aivan totta puhutkin,\" sanoi hän.\n\n\"Otaksummeko siis\", sanoi Sokrates, \"jos tahdot, kahta olentojen lajia,\ntoisen näkyväisen, toisen näkymättömän?\"\n\n\"Otaksumme\", sanoi hän.\n\n\"Ja näkymättömän otaksumme aina samana pysyväksi, mutta näkyväisen emme\nmilloinkaan samana pysyväksi?\"\n\n\"Tämänkin otaksumme\", sanoi hän.\n\n\"No hyvä!\" sanoi Sokrates, \"me itse, olemmeko me mitään muuta kuin\nruumis ja sielu?\"\n\n\"Emmepä kyllä.\"\n\n\"Kumpaisenko lajin kaltaisen ja kummalleko pitemmin sukua sanoisimme\nruumiin olevan?\"\n\n\"Sen jokainen huomaa, että se on sukua näkyväiselle\", sanoi hän.\n\n\"Entäs sielu? Onko se näkyväinen vai näkymätön?\"\n\n\"Ei se ainakaan, Sokrates, ole ihmisille näkyväinen\", sanoi hän.\n\n\"Mehän puhummekin ainoastaan ihmisille näkyväisistä ja näkymättömistä.\nVai tarkoitatko sinä jotakin muuta?\"\n\n\"En muuta kuin ihmisille.\"\n\n\"Mitä me siis sielusta sanomme? Onko se näkyväinen vai ei?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Siis näkymätön?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sielu siis tulee näkymätöntä likemmälle kuin ruumis, mutta ruumis taas\nnäkyväistä?\"\n\n\"Ihan täytymyksestä, Sokrates.\"\n\nXXVII. \"Mutta emmekö ole jo ennen sanoneet, että kun sielu, jotain\ntutkiessaan, ottaa avuksensa ruumiin, tapahtukoon tämä joko näkemällä\ntaikka kuulemalla taikkapa jonkun muun aistimen kautta -- sillä ruumiin\navulla jotain tutkia on juuri aistimen kautta tutkiminen -- sielu\nsilloin ruumiin kautta tulee vedetyksi niihin, jotka eivät koskaan ole\nsamoina pysyväisiä, sekä itse harhailee, hämmentyy ja hoipertelee\nniinkuin juopunut, syystä että se on tänkaltaisiin puuttunut?\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Vaan kun se itsekseen yksinänsä tutkii, eikö se silloin tähtää tuohon\npuhtaasen ja ijäti olevaan ja kuolemattomaan ja samana pysyväiseen, ja\neikö se, tämän kanssa samaa sukua, aina, milloin se vaan itseksensä on\nja sille näin on suotu, tämän kanssa seurustele sekä herkeä\nharhailustaan ja eikö se, syystä että se nyt on senkaltaisiin ryhtynyt,\nnäiden suhteen aina ole samana pysyvä ja muuttumaton? ja eikö tätä\nsielun tilaa nimitetä viisaudeksi?\"\n\n\"Vallan hyvästi ja oikein puhutkin, Sokrates\", sanoi hän.\n\n\"Kummanko lajin näköisen sinä nyt siis, sekä edellisistä että nyt\nsanotuista päättääksesi, arvelet sielun suuremmassa määrässä olevan ja\nkummalleko likemmältä sukua?\"\n\n\"Jokaisen, Sokrates, itse kova-oppisimmankin, täytyy mielestäni\nmyöntää\", sanoi hän, \"että sielu kokonansa ja kerrassaan pikemmin tulee\nlikemmälle tuota aina samana pysyvää kuin sen vastakohtaa.\"\n\n\"Entäs ruumis?\"\n\n\"Sen vastakohtaa likemmälle.\"\n\nXXVIII. \"Katso asiata vielä siltäkin kannalta, että, niinkauan, kuin\nsielu ja ruumis yhdessä ovat, itse luonto on säätänyt toisen palvelemaan\nja tottelemaan, toisen taas käskemään ja hallitsemaan; kumpiko näistä\nnyt sinun mielestäsi, näiden mukaan, sopii jumalalliselle, kumpiko\nkuolonalaiselle? Vai eikö mielestäsi jumalallinen ole sitä luontoa, että\nsen tulee käskeä ja johtaa, mutta kuolonalaisen taas totella ja\npalvella?\"\n\n\"Niin kait minun mielestäni.\"\n\n\"Kummanko kaltainen siis sielu on?\"\n\n\"Selväähän, Sokrates, on, että sielu on jumalallisen, mutta ruumis\nkuolonalaisen kaltainen.\"\n\n\"Ajattelepa siis, Kebes\", sanoi hän, \"eikö kaikista nyt sanotuista\nmeille johdu se seurauksena, että sielu suurimmassa määrässä on\njumalallisen ja kuolemattoman ja aatteellisen ja yhdenkaltaisen ja\nhajoamattoman ja aina samalla tavalla itsensä suhteen olevan kaltainen,\nruumis taas inhimillisen ja kuolonalaisen ja aatteettoman ja\nmonenkaltaisen ja hajoavaisen ja itsensä suhteen aina eri tavalla olevan\nkaltainen. Onko meillä, ystäväni Kebes, mitään tätä vastaan sanomista,\nett'ei muka näin laita olisi?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\nXXIX. \"Miten siis? Koska nyt näin on laita, eiköhän ruumis ole\ntaipuvainen pikaiseen hajoamiseen, mutta sielu taas olemaan joko\nkokonansa taikka ainakin likimäärin hajoamattomana?\"\n\n\"Niin kait.\"\n\n\"Mutta tiedäthän\", sanoi Sokrates, \"että, ihmisen kuoltua, hänen\nnäkyväinen osansa, hänen ruumiinsa, ja joka näkyvissä on, jonka me\nkuolleeksi ruumiiksi sanomme ja jonka tulee hajota, raueta ja haihtua,\nei paikalla käykään näitä muutoksia, vaan säilyy melkoisenkin ajan, jopa\naivan kauankin, jos joku kuolee, kun hänen ruumiinsa vielä on terve ja\nkukoistuksensa iässä. Niinhän rau'ennut ruumis, joka on palsamoittu,\nniinkuin Egyptiläiset niitä palsamoivat, melkein tykkönään säilyy\nmahdottoman pitkän ajan. Ja muutamathan ruumiin osat ovat, vaikka\nmätäneekin ruumis, melkeinpä vainen kuolemattomiksi sanottavat,\nesimerkiksi luut ja jänteet ja kaikki senkaltaiset. Eikö niin?\"\n\n\"Niin vainen.\"\n\n\"Mutta sielu, tuo meidän näkymätön osamme, joka on menevä toiseen\nyhdenkaltaiseen, jaloon ja puhtaasen ja näkymättömään paikkaan, tuohon\ntodelliseen näkymättömien valtakuntaan,[23] hyvän ja viisaan jumalan\nluokse, johon, jos jumala suo, minunkin sieluni piammiten on menevä,\ntämäkö meidän tänkaltainen ja näin syntynyt osamme, sekö, ruumiista\nerottuaan, heti haihtuisi ja menehtyisi, kuten useimmat ihmiset\narvelevat? -- Paljonpa puuttuu näin olemasta, ystäväni Kebes ja Simmias.\nPaljoa pikemmin on asian laita tämmöinen: jos sielu puhtaana eroaapi\nvetämättä mukaansa mitään ruumiista, koska ei se tässä elämässä omasta\ntahdostaan harjoittanut yhteyttä ruumiin kanssa, vaan tätä kartti ja\nkeräysi itseksensä, tämä kun juuri olikin sen harrastuksena, -- mutta\ntämähän ei ole mitään muuta kuin todellista viisaana olemista ja\ntodenperäistä valmistelemista helposti kuollaksensa; -- vai eikö olisi\ntämä kuoleman valmistusta? -- - -\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Jos sielu siis tämänkaltaisena eroaapi, eikö se silloin tule itsensä\nkanssa yhdenkaltaiseen näkymättömään, tuohon jumalalliseen ja\nkuolemattomaan ja viisaasen, johon tultua sille on suotu onnellisena\nolla, vapautettuna harhaudesta ja mielettömyydestä ja pelosta ja\nhurjista rakkauden himoista sekä muistakin inhimillisistä paheista, ja\noleskelee, niinkuin vihityistä sanotaan, muun aikansa todellakin\njumalien parissa? Tätenkö tahdomme, Kebes, ajatustamme lausua, vai\ntoisin?\"\n\nXXX. \"Zeyn kautta, täten\", sanoi Kebes.\n\n\"Mutta, arvelen minä, jos sielu ruumiista eroaa saastutettuna ja\npuhdistumattomana, syystä että se on ruumiin kanssa aina yksissä ollut,\nsitä palvellut ja rakastanut sekä siinä määrässä ollut sen, sen himojen\nja huvien lumoamana, ett'ei sille olekaan mikään muu näyttänyt\ntodelliselta, kuin ruumiillisuus, jota voi koskea, nähdä, juoda, syödä\nja hekumana käyttää, mutta sitä vastoin on harjaunut vihaamaan,\nkammomaan ja pakenemaan sitä, joka on silmille himmeätä ja näkymätöntä,\ntuota aatteellista ja filosofian kautta käsitettävää, luuletko, että\ntämänkaltainen sielu on itsessään puhtaana?\"\n\n\"En millään tavoin\", sanoi hän.\n\n\"Eipä kyllä, vaan, luullakseni, ruumiillisuuden läpivaltaamana; ja tämän\nruumiillisuuden on juuri kanssakäynti ja yksissä-olo ruumiin kanssa\nsielulle tehnyt luontoperäiseksi sen kautta, että sielu alinomaa oli\nruumiin kanssa yksissä ja tästä piti suurta huolta.\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Joksikin painavaksi kait täytyy, ystäväni, tuota ruumiillisuutta\narvella ja raskaaksi sekä maantapaiseksi ja näkyväiseksi; ja\nsenkaltainen sielu, joka tästä on osallinen, paisuu ja vetyy jälleen\ntähän näkyväiseen paikkaan, se kun pelkää näkymätöntä ja näkymättömäin\nvaltakuntaa, ja ajelehtaa, kuten sanotaan, hautapatsasten ja hautojen\nympärillä, niinkuin näiden lähellä onkin nähty varjontapaisia sielujen\naaveita, haamuja, jotka syntyvät semmoisista sieluista, jotka eivät ole\npuhtaina irtauneet, vaan vielä ovat näkyväisestä osallisina, josta\nsyystä ne näkyvätkin.\"\n\n\"Niinpä vaan, todennäköisyyden mukaan, Sokrates.\"\n\n\"Todennäköisyyden mukaan kylläkin, Kebes; ja nähtävästi nämä haamut\neivät ole hyvien sieluja, vaan pahojen, joitten täytyy kuleksia ympäri\ntämmöisiä paikkoja sovittaaksensa entistä elämänlaatuaan, joka oli\nhuono. Ja niinpä kauan ne kuleksivat, kunnes ne halunsa tähden tuohon\nmyötäseuraavaan ruumiillisuuteen uudestaan kahlehditaan johonkuhun\nruumiisen. XXXI. Mutta ne kahlehditaan, niinkuin todennäköistä on,\nsemmoisiin asuinsijoihin, jotka vastaavat heidän himoihinsa tässä\nelämässä.\"\n\n\"Mitä tarkoitat, Sokrates?\"\n\n\"Että esimerkiksi ne, jotka ovat himonneet syömäryyttä tahi irstaisuutta\ntahi juoppoutta eivätkä ole himojansa hillinneet, nähtävästi,\nsijoitetaan aasien ja senkaltaisten eläinten sukumuotoihin. Vai etkö\nnäin luule?\"\n\n\"Aivan todennäköisiä puhut.\"\n\n\"Ne taas, jotka ovat etupäässä harrastaneet vääryyttä, väkivaltaa ja\nryöstöä, sijoitetaan susien, haukkain ja korpikotkien sukuihin. Vai\nmihin muuhun arvelisimme tänkaltaisten sielujen joutuvan?\"\n\n\"Epäilemättä tämmöisiin\", sanoi Kebes.\n\n\"Eikö ole siis\", sanoi hän, \"muitten suhteen selvää, mihin mikin sielu\njoutuu, aina sen mukaan minkälaiset sen harrastukset ovat olleet?\"\n\n\"On kait\", sanoi hän; \"kuinkas ei?\"\n\n\"Eivätkö näistä ole onnellisimpia ja eivätkö joudu parhaimpaan paikkaan\nne, jotka ovat harrastaneet tuota kansalaista ja valtakunnallista\nhyvettä, jonka sanomme hillitseväisyydeksi ja oikeamielisyydeksi, joka\nsyntyy tottumuksesta ja harrastuksesta, ilman filosofiaa ja\najattelemista?\"\n\n\"Mitenkä nämä olisivat onnellisimmat?\"\n\n\"Koska todennäköistä on, että nämä uudestaan tulevat valtiontapaiseen ja\nsävyiseen sukuun, joko mehiläisten taikka vapsahaisten taikka\nmuuriaisten[24] taikkapa he joutuvatkin uudestaan samaan ihmissukuun ja\nheistä syntyy keskinkertaisia ihmisiä.\"\n\n\"Nähtävästi.\"\n\nXXXII. \"Mutta jumalien sukuun pääseminen ei ole suotu sille, joka ei ole\nviisautta harrastanut ja joka ei ole ihan puhtaana eronnut, siis ei\nkenellekään muulle, kuin opinhaluiselle. Ja tästäpä syystä, te ystäväni\nKebes ja Simmias, oikeat viisauden harrastajat pidättäyvät kaikista\nruumiillisista haluista ja pysyvät lujina eivätkä niille antau, eikä\nsuinkaan siitä syystä, että he, kuten useimmat rahanhimoiset, muka\npelkäisivät taloudellista häviötä, eikä siitäkään syystä, että he, kuten\nvallan- ja kunnianhimoiset, koska nämä tämmöisistä pidättäytyvät, muka\npelkäisivät huonon elämän kunniattomuutta ja häpeätä.\"\n\n\"Tämähän ei heille sopisikaan, Sokrates\", sanoi Kebes.\n\n\"Eipä kyllä, Zeyn kautta\", sanoi Sokrates; \"senpätähden, Kebes, ne,\njotka pitävät jotain huolta sielustansa, jättävät jäähyväisensä kaikille\ntällaisille ihmisille eivätkä vaella yksissä näiden kanssa, sillä nämä\neivät tiedä, mihin joutuvat; vaan koska he ovat sitä mielipidettä, että\nheidän ei tule tehdä vastoin filosofiaa ja sielun vapauttamista ja\npuhdistusta, niin he filosofiaa noudattavat ja kääntyvät sinne, minne\ntämä johtaa.\"\n\nXXXIII. \"Mitä tarkoitat, Sokrates?\"\n\n\"Olen sen selittävä\", sanoi hän. \"Opinhaluiset, näetten, tietävät, että,\nkun filosofia haltuunsa ottaa heidän sielunsa semmoisessa tilassa, että\nse suorastaan on ruumiisen kahlehdittu ja takertunut ja siis pakoitettu\nkatsomaan kaikkea olevaa tämän ruumiin kautta, ikäänkuin kahleitten\nkautta, eikä oman itsensä kautta, ja että se hyörii sulassa\ntietämättömyydessä, ja kun filosofia näkee, kuinka hirveä tämä\nkahleitten valta on siinä, että se haluaa saada itse kahlehditun\napu-auttajaksi kahlehtimiseen: -- - kuten siis sanon: opinhaluiset\ntietävät, että, kun filosofia kuriinsa ottaa heidän sielunsa tämmöisessä\ntilassa, se, filosofia, koettaa miedosti sielua kehoittaa ja vapahtaa\nosoittamalla sille, että ruumiillisilla silmillä näkeminen on täynnänsä\nerhetystä ja täynnänsä erhetystä niin ikään korvilla ja muilla\naistimilla huomaaminen, sekä houkuttamalla sielua vetäymään näistä pois\nsiihen määrään, kuin heidän pakollinen käyttämisensä myöntää, ja että se\nkehoittaa sielua itsehensä keräytymään ja yhdistymään sekä epäluulolla\nkohtelemaan kaikkea muuta kuin omaa itseänsä, missä tahansa se vaan\nsemmoisenaan voi ajatuksella käsittää olevaisten ehdotonta olemusta,\nmutta epätotena pitämään kaikkea, joka muun avulla huomataan, ollen\nmissä minkinlaisena. Sillä tämä on jotakin aistittavaa ja näkyväistä,\nmutta mitä sielu semmoisenaan näkee, on aateperäistä ja näkymätöntä.\nKoska nyt todellisen filosofin sielu arvelee, että sen ei tule panna\nvastaan tänkaltaista vapauttamista, niin se täten niin paljon kuin\nsuinkin pidättäypi nautinnoista ja himoista, suruista ja peloista,\najatellen, että, kun joku antaupi tuiman ilon tahi pelon taikka surun\ntaikka himon valtaan, hän näistä kärsii ei ainoastaan niin suurta\nvahinkoa, kuin voi joku arvella hänen kärsivän sen kautta, että hän\nesimerkiksi saattaisi sairastua taikkapa varansa himojen tyydyttämiseen\ntuhlata, vaan vieläpä, ilman huomaamattansa, tuon kaikkien suurimmankin\nja korkeimman vahingon.\"\n\n\"Minkä niin, Sokrates?\" kysyi Kebes.\n\n\"Suurin vahinko on siinä, että kunkin ihmisen sielu itse tuon tuiman\nilotsemisen tahi suremisen kanssa pakoitetaan siihen luuloon, että se,\nmikä hänessä tänkaltaisia mielenliikutuksia useimmiten herättää, on\noikeinta ja todenperäisintä kaikesta, vaikk'ei laita olekaan niin. Mutta\nmikä näitä herättää, on parhaasta päästä näkyväiset, eikö niin?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Eikö siis sielu tällaisten mielenliikutusten alaisena ole kokonaan\nruumiin kahleissa?\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Koska nautinnolla ja surulla aina on ikäänkuin vaarna, jolla se sielun\nvaarnitsee ja naulaa ruumiin kanssa yhteen sekä tekee sen\nruumiinkaltaiseksi, niin että se arvelee todeksi sitä, mitä ruumiskin\nsiksi sanoo. Sillä sen kautta, että se on ruumiin kanssa yhtä mieltä ja\niloitsee samoista kuin ruumiskin, on luullakseni sielun täytyminen\nmuuttua yhdentapaiseksi ja yhdenlaatuiseksi ruumiin kanssa sekä\nsemmoiseksi, ett'ei se koskaan voi puhtaana tulla Hadekseen, vaan että\nse ruumiin täyttämänä eroaa, niin että piankin painuu toiseen ruumiisen\ntakaisin ja siihen ikäänkuin kylvettynä kasvettu kiinni ja näistä syistä\njoutuu osattomaksi tuohon jumalalliseen ja yhdenmuotoiseen.\"\n\n\"Toden totta on, Sokrates, mitä puhut\", sanoi Kebes.\n\nXXXIV. \"Näistä siis syistä, Kebes, ovat oikeat opinhaluiset sekä\nsäännöllisiä että miehullisia, eivätkä niistä syistä, joista useimmat\narvelevat. Eikö niin mielestäsi?\"\n\n\"Niinpä kyllä.\"\n\n\"Niin; sillä tätä mieltä on filosofiallisen miehen sielu eikä se\nvoisikaan arvella, että filosofian kyllä tulee sitä vapauttaa, vaan\nettä, kun tämä on sen vapauttanut, se jälleen voisi antauda nautinnoille\nja suruille ja täten uudestaan itsensä kahlehtia ja koko teon tyhjäksi\ntehdä tavoittelemalla, vastankohtaisella tavalla, jotakin Penelopen\nkutomaa;[25] vaan hankkien itsellensä näistä myrskyistä tyyneyttä,\nnoudattaen järjen osotuksia ja tälle aina antauden, katsoen vaan\ntodenperäistä ja jumalallista ja arvelun-alaisuudesta osattomaa ja\nainoastaan näitä ravinnokseen nauttien, arvelee se pitävänsä tällä\ntavoin elää niinkauan kuin elää, ja, kun se on tämän elämän päättänyt,\nvapautuvansa kaikesta inhimillisestä pahasta sekä joutuvansa itsensä\nkanssa yhtä sukua olevaisen ja yhdenkaltaisen luokse. Tänkaltaisen\nkasvatuksen perästä, Simmias ja Kebes, ei suinkaan ole mitään vaaraa\nkäsissä, että sielun, jos se on tänkaltaisia harjoitellut, tarvitsisi\npelätä, että se ruumiista erotessaan muka hälvenisi, joutuisi tuulten\nhajottamaksi taikka ikäänkuin erillensä-lentämällä haihtuisi eikä enää\njäisikään minäkään missään olemaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nXXXV. Kun Sokrates oli tämän lausunut, tuli pitkän hetken äänettömyys,\nja Sokrates itse istui, kuten näytti, vaipuneena ajatuksiin puhuttujen\njohdosta, ja niin ikään useimmat meistä. Mutta Kebes ja Simmias puhuivat\nvähän keskenänsä. Kun Sokrates tämän huomasi, kysyi hän heiltä:\n\n\"Mitä arvelette\", sanoi hän, \"keskustelustamme? Eihän tuntune se\npuuttuvaiselta? Se tosin kyllä vielä antanee tilaisuutta monelle\nepäilykselle ja vastaväitteelle, jos ken tahtoo sitä tyystin\ntutkistella. Jos te siis jostakin muusta keskustelette, niin en tahdo\nmitään sanoa; mutta jos vastapuhutuista olette epäilyksissä, niin älkää\nvieroko, sekä itse puhuaksenne ja tutkistellaksenne, jos, teistä olisi\njossakin paikassa voitu näitä paremmin lausua, että myöskin, jos\nluulette minun kanssani paremmin perille pääsevänne, minunkin taasen\nmukiin ottaaksenne.\"\n\n\"Tosiaankin tahdon, Sokrates, sinulle toden puhua\", sanoi Simmias. \"Jo\nkauan aikaa on kumpikin meistä epäilyksissä ollen tahtonut toinen\ntoistamme esiinsysätä ja kehoittanut kyselemään, koska kyllä haluamme\nkuulla, mutta se arvelu on meitä pidättänyt, että tämä, käsissä olevan\nonnettomuuden tähden, sinulle ehkä olisi epä-mieluista.\"\n\nKun Sokrates tämän kuuli, hymyili hän leppeästi ja sanoi: \"Ai, ai,\nSimmias! Tuskinpa vaan voinenkaan muita saada vakuutetuiksi siitä,\nett'en pidä nykyistä kohtaloani minäkään onnettomuutena, kun en voi\nteitäkään saada siitä vakuutetuiksi, vaan te pelkäätte minun nyt olevani\ntyytymättömämmän kuin edellisen elämäni aikoina. Ja, kuten näyttää, olen\nminä teidän mielestänne ennustus-taitoni puolesta huonompi joutsenia,\njotka, kun huomaavat kuoleman tulevan, silloin, niinkuin he ennenkin\novat laulaneet, oikein aika lailla ja nimenomaan laulavat, he kun\niloitsevat siitä, että ovat menevät sen jumalan luokse, jonka\npalveluksessa ovat.[26] Mutta ihmiset, syystä että itse pelkäävät\nkuolemata, laskevat joutsenistakin valhetta ja sanovat näiden kuolemata\nitkevän ja surusta muka laulavan, eivätkä ajattele, ett'ei mikään lintu\nlaula, kun sen on nälkä taikka vilu taikka kun sillä on jotain muuta\nsurua, eipä edes satakieli ja pääskynen ja harjalintu, joitten sanotaan\nvaikeroiden virittävän surusäveleitään;[27] mutta minusta eivät nämä\neivätkä joutsenet surusta laula. Vaan koska he, Apollonin omina ollen,\nosaavat ennustaa, siitä syystä, minun arvatakseni, he, aavistaen\nHadeksen onnellisuutta, laulavat ja riemuitsevat sinä päivänä enemmin\nkuin edellisenä elinaikanansa. Itsekin arvelen olevani joutsenten\nkanssa-palvelijana sekä samalle jumalalle pyhitettynä ja saaneeni\nherraltani ennustustaidon yhtä hyvin kuin ne, enkä siis luule eroavani\nelämästä raskaammalla mielellä kuin ne. Ja näihin katsoen saatattekin\npuhua ja kysellä mitä hyvänsä tahdotte, niinkauan kuin nuo Athenalaisten\nyksitoista miestä sen sallivat.\"\n\n\"Oikein on, mitä puhut\", sanoi Simmias; \"niinpä olenkin puolestani minä\nsanova, mistä olen epäilyksissäni, ja sitten on taas tämä tässä sanova,\nminkä puolesta hän ei hyväksy puhutuita. Minunkin ajatukseni nyt\npuhutuista on melkein sama kuin sinunkin, Sokrates, että tarkka tieto\nnäistä on tässä elämässä joko mahdoton taikka varsin vaikea saada,\nmutta, peräti veltto mies on toiselta puolen se, joka jättää kaikin\npuolin tarkastamatta, mitä näistä puhutaan, ja väsyy, ennenkuin hän on\nasian joka taholta loppuun tutkinut. Sillä näiden kysymysten suhteen\ntäytyy saavuttaa ainakin yksi seuraavista, joko oman tutkimuksen kautta\noppia tahi muuten havaita, miten asian laita on, taikkapa, jos on tämä\nmahdotonta, otaksua paras ja vastustamattomin inhimillinen ajatus\nniistä, ja, tämä aluksena, koettaa elämänsä läpi purjehtia niinkuin se,\njoka itsensä lautalle uskoo, ell'ei muutoin joku voi turvaallisemmasti\nja vaarattomammasti tätä purjehdusta tehdä luotettavammalla aluksella,\nse on: jonkun jumalan antaman opetuksen nojassa. Senpätähden minä nyt en\nujostelekaan kysyä, koska sinäkin siihen kehoitat, enkä ole\ntulevaisuudessa itseäni syyttävä siitä, ett'en nyt puhunut, mitä\najattelin. Kun, näet, Sokrates, itsekseni ja ystäväni kanssa tässä\npuhutuita tutkin, niin ne eivät näytä aivan tarpeeksi tyydyttäviltä.\"\n\nXXXVI. Sokrates tähän vastasi:\n\n\"Epäilyksesi on, ystäväni, arvattavasti oikeutettu; mutta sano, missä\nkohden puhutumme eivät tyydytä.\"\n\n\"Siinä kohden\", sanoi tämä, \"että voisi samaa lausua soinnusta, lyyrysta\nja kielistä, että, näet, sävellytetyssä lyyryssa sointu on jotain\nnäkymätöntä, ruumiitonta ja peräti kaunista ja jumalallista, mutta että\nitse lyyry ja kielet ovat ruumiillisia aineita ja ruumiinkaltaisia,\nliite-peräisiä, maantapaisia sekä kuolonalaista sukua. Jos nyt joku\nrutistaisi lyyryn ja leikkaisi taikka repisi rikki sen kielet, niin\nvoisihan, käyttämällä samaa puhetta, kuta sinäkin käytit, hänkin\nväittää, että tuon soinnun yhä täytyy olla olemassa ja että se ei ole\nhävinnyt; -- [28] sillä mitään mahdollisuuttahan ei löytyisi siihen,\nettä, kun kielet ovat rikki revityt, lyyry, vieläpä kieletkin, jotka\novat kuolonalaisia, yhä olisivat olemassa, vaan sointu, joka on samaa\nsyntyä jumalallisen ja kuolemattoman kanssa, olisi hävinnyt, vieläpä\nhävinnyt ennen kuolevaista -- vaan hän sanoisi soinnun täytyvän olla\njossakin vielä olemassa sekä puun ja kielten pikemmin mätänevän, kuin\nettä sointu olisi jonkun muutoksen alainen. Sillä minun luullakseni\nsinäkin, Sokrates, olet huomioosi sen pannut, että enimmiten otaksumme\nsielun olevan jotain senkaltaista, että, kun ruumiimme on lämpimän ja\nkylmän, kuivuuden ja nesteisyyden ja muitten samankaltaisten ikään kuin\npullistamana ja supistamana, meidän sielumme on näiden sekaannus ja\nsointu, kun ovat nämä toisiinsa kauniisti ja suhteellisesti sekoitetut.\nJos sielu siis on joku sointu, niin on selvä, että, kun meidän ruumiimme\nylenmäärin hervostuu taikka taudeista ja muista kiusoista kiihtyy,\nsielun heti täytyy hävitä, vaikkapa se olisi kuinkakin jumalallista\nlaatua, samaten kuin muutkin soinnut niin säveleissä kuin\ntaiteilijainkin kaikissa teoksissa, kun sitä vastoin kunkin ruumiin\ntähteet kestävät kauan aikaa, kunnes ne joko palavat taikka mätänevät.\nMieti siis, mitä meidän pitää semmoiseen puheesen vastaaman, jos joku\nväittäisi, että sielu, ollen tänkaltaisena sekaannuksena ruumiin\naineista, ensinnä häviää niin sanotussa kuolemassa.\"\n\nXXXVII. Sokrates silloin katseli ympärilleen, niinkuin tapansa usein\noli, ja sanoi hymyillen:\n\n\"Mitä Simmias väittää, on varmaan oikein. Jos siis joku teistä on minua\nneuvokkaampi, niin älköön olko vastaamatta! Sillä Simmias ei suinkaan\nole taitamattomasti puheseeni iskenyt. Mutta ennenkuin vastaamme,\npitäisi mielestäni ensin kuulemaan Kebestäkin, mitä hän taas\nkeskustelussamme moittii, jotta täten saisimme aikaa miettiäksemme, mitä\nmeidän pitää vastaaman, ja sitten, kun olemme häntä kuulleet, on meidän\nmyöntyminen heidän moitteisin, jos ne meistä tuntuvat oikealle\nsointuvan; jos ei, niin yhä kiistämme puheemme puolesta. Hyvä siis,\nrakas Kebes! sano, mikä se on, joka sinua huolettaa ja sinulle epäilystä\ntuottaa.\"\n\n\"Minä sen siis sanon\", lausui Kebes. \"Minun mielestäni on, näetten, asia\nvielä samalla kannalla ja saman syytteen alaisena, kuin ennen\nsanoimme.[29] Sillä että sielun olemassa oleminen ennenkin, kuin se\ntähän muotoon tuli, on aivan mielyttäväisesti ja, ellei ole liikanaista\nniin sanoa, aivan kylliksikin todistettu, sitä en peruuta; mutta että se\nvielä meidän kuoltuammekin on jossain olemassa, sepä minusta ei näytä\nsamalla tavoin todistetulta. Simmiaan vastaväitteesen, ett'ei sielu muka\nolisi ruumista lujempi ja pitkäaikaisempi, en myönny; sillä kaikissa\nnäissä suhteissa sielu minusta näyttää suuresti voittavan. 'Mistä syystä\nsiis vielä epäilet?' -- voisi todistuksemme kannalta sanoa -- 'kun näet,\nettä ihmisen kuoltua tuo heikompi vielä on olemassa, eikö näytä se\nsinusta välttämättömältä, että tuo pitemmän aikaa kestäväkin tällä\nsamalla ajalla pysyy säilytettynä?' Tutkipa, onko vastaukseni tähän\nminkä veroinen. Samaten kuin Simmias tarvinnen minäkin jotakin\nvertausta. Minun mielestäni, voi näetten, tuo äsken sanottu yhtä hyvin\npaikkansa pitää, kuin jos lausuisi joku vanhasta kuolleesta kankurista\nsen puheen, ett'ei mies olekaan hävinnyt, vaan että hän luultavasti on\njossakin olemassa, ja todistukseksi esiintoisi sen puvun, jonka vainaja\nitse oli kutonut ja käyttänyt, että sekin on eheänä säästynyt eikä ole\nhävinnyt, ja, jos ken ottaisi ollaksensa häntä uskomatta, hän tältä\nkysyisi, kummanko hän arvelee pitemmän aikaa kestäväksi, ihmis-suvunko\nvai vaatteen, joka käytetään ja kuluu, ja hän, tämän vastattua, että\nihmis-suku se paljonkin pitemmän aikaa kestää, tällä arvelisi\ntodistetuksi, että kaikella muotoa mies siis onkin elossa, kosk'ei tuo\nlyhytaikaisempikaan ole hävinnyt. Mutta luullakseni ei olekaan, Simmias,\nlaita tämmöinen; sillä tarkasta sinäkin puhettani. Itsekukin voinee\notaksua, että, joka näin puhuu, puhuu yksinkertaisesti. Sillä tämä\nkankuri on kutonut ja kuluttanut montakin tämmöistä vaatetta ja hävinnyt\nmyöhemmin kuin nämä monet vaatteet, mutta ennemmin, arvatakseni, kuin\nviimeinen niistä, eikä ole siltään ihminen huonompi eikä heikompi kuin\nvaate. Tämä sama vertaus soveltuu, arvellakseni, sielunkin oloon ruumiin\nsuhteen, ja kohtuutta puhuisi mielestäni se, joka näistä ihan samaa\nväittäisi, että, näetten, sielu on jotain pitkä-aikaisempaa, mutta\nruumis jotain heikompaa ja lyhyt-aikaisempaa. Sillä voisihan hän sanoa,\njokainen sielu kuluttaa monta ruumista, varsinkin jos se monta vuotta\nelää. Sillä jos ruumis sulaisi ja loppuisi ihmisen vielä eläessä, mutta\nsielu kulunutta aina uudestaan kutoisi, niin olisi kyllä välttämätöntä,\nettä sielu kuollessaan sattuisi olemaan viimeisessä kutomassaan ja sai\nloppunsa ennen tätä ainoata; mutta kun on sielu loppunsa saanut,\nsilloinpa jo näyttääkin ruumis heikkoutensa luontoa ja, pian\nmätäntyneenä, se menehtyy. Senpä tähden ei voikaan, tähän todistukseen\nluottamalla, olla varma siitä, että sielumme, meidän kuoltuamme, vielä\non jossain olemassa. Sillä jos joku näin väittelevälle menisi\nlaajempiinkin myönnytyksiin, kuin mitä sinä väittelet; jos hän tälle\nmyöntäisi, ett'ei sielumme ainoastaan ole olemassa ennen syntyämme, vaan\nett'ei myöskään mikään estäisi, että, kuoltuamme, muutamien sielut ovat\nolemassa ja tulevat olemaan sekä että ne monta kertaa syntyvät ja\njälleen kuolevat -- sillä niin luja olisi luonnoltaan sielu, että se\nkestäisi montakin syntyä -; jos hän tämän nyt myöntäisikin, niin hän ei\nsillä myöntäisi, ett'ei sielu monenlukuisissa syntymisissään voipuisi ja\nett'ei se yhdessä noista kuolemisistaan kokonansa voisi peräti loppua;\nhän vaan tästä sen sanoisi, ett'ei kukaan tunne sitä kuolemaa ja sitä\nruumiin häviämistä, joka sielulle hävityksen tuo -- sillä mahdoton\nlienee itsekullekin meistä tämän tietäminen. Mutta jos nyt on asian\nlaita tämmöinen, niin ei sovi kenenkään, tervettä järkeä loukkaamatta,\nluottamuksella odottaa kuolemaa, kosk'ei voi todeksi näyttää, että sielu\nkaikissa tapauksissa on kuolematon ja häviämätön. Ja jos hän tätä ei\nvoi, niin täytyy kuolemata odottavaisen aina sielunsa puolesta pelätä,\nettä se nyt tapahtuvassa ruumiin erkanemisessa kokonaan loppuu\".[30]\n\nXXXVIII. Kun olimme nämä puheet kuulleet, valloitti meidät kaikki, kuten\njälestä päin toisillemme kerroimme, mielipaha siitä, että me, jotka\nedellisestä puheesta jo olimme suuresti vakuutetut, uudestaan tulimme\nhämmennyksiin ja jouduimme epäilyksiin ei ainoastaan edellisistä\npuheista, vaan myöskin siitä, mitä nyt oli keskusteltavana, koska joko\nme emme olleet minkään veroisia tuomareita taikkapa itse asia ei\nansainnut mitään uskomista.\n\n_Ekhekrates_. Jumalien kautta, Faidoni, minä teille tuon hyvin anteeksi\nsuon. Sillä kun nyt kuulen sinun tästä puhuvan, niin minunkin mieleeni\njohtuu näin itselleni sanoa: mitäs puhetta meidän nyt enää pitää\nuskoman? Sillä vaikka olikin se todistus, jonka Sokrates toi esiin,\naivan uskottava, niin on se nyt joutunut epäluulon alaiseksi. Nyt kuten\nainakin valloittaa, näet, minut ihmeellisellä tavalla tuo väitös, että\nsielumme on joku sointu, ja tämä väitös nyt lausuttuna hiukan muistutti\nminua siitä, että itsekin ennen olen ollut tätä ajatusta. Ja samoin kuin\nalustakin niin tarvitsen suuresti taaskin jotain muuta todistusta, joka\nminun saa siihen vakuutukseen, ettei sielu kuole ihmisen kuolemassa.\nKerro siis, Zeyn kautta! miten Sokrates pitkitti puhettansa? -- Näyttikö\nehkä hänkin, kuten teistä mainitset, joutuneen pahoillensa vai ei? Vai\nryhtyikö hän tyvenellä mielellä väitöksensä puolustamiseen? Ja\npuollustiko hän sen riittäväisesti vai vaillinaisesti? Kerro meille\nkaikki tämä, miten tarkimmiten taidat!\n\n_Faidoni_. Toden perästä, Ekhekrates, useinpa olen Sokratesta\nihmetellyt, mutta enpä koskaan häneen enemmin ihastunut, kuin tällä\nkertaa hänen luonaan ollessani. Se seikka, että hänellä oli jotain\nvastaamista, se nyt ehk'ei mitään outoa; mutta mitä minä hänessä\nparhaasta päästä ihmettelin, oli ensiksikin se, kuinka mielellään,\nhyväntahtoisesti ja lempeästi hän otti kuunnellaksensa nuorukaisten\npuhetta; sitten kuinka äkkiä hän huomasi, minkä vaikutuksen nämä puheet\nolivat meihin tehneet, ja vielä sittenkin kuinka onnellisesti hän meidät\nparansi ja meidät, jotka jo olimme ikäänkuin pakosalle ajetut ja\nvoitetut, sai takaisin huudetuiksi ja kehoitetuiksi, häntä seuraamaan ja\nhänen kanssansa asian ratkaisuun jälleen ryhtymään.\n\n_Ekhekrates_. Miten tuo siis kävi, Faidoni?\n\n_Faidoni_. Minä sen kerron. Minä satuin istumaan vuoteen vieressä\nmatalalla jakkaralla Sokrateen oikealla puolella, hän istui minua paljon\nylemmällä. Hän nyt minun päätäni siveli, kokosi kouraansa niska-hiukseni\n-- hänen tapansa oli muutoinkin, kun niin sattui, leikitellä hiusteni\nkanssa -- ja sanoi:\n\n\"Huomenna siis, Faidoni, olet sinä leikkaava pois nämä kauniit\nkiharat?\"[31]\n\n\"Siltäpä näyttää, Sokrates\", vastasin minä.\n\n\"Etpä toki, jos minua tottelet.\"\n\n\"Mitenkäs ei?\" kysyin minä.\n\n\"Tänä päivänä jo\", sanoi Sokrates, \"olen minä leikkaava minun hiukseni,\nsinä nämä sinun hiuksesi siinä tapauksessa, että väitteemme on meiltä\nkumottu, emmekä enää voi sitä henkihin herättää. Ja jos minä sinuna\nolisin ja minun toteennäyttämiseni tyhjään menisi, niin minä samaten\nkuin Argolaiset tekisin valan, ett'en antaisi hiukseni ennen kasvaa,\nkuin uudistetussa taistelussa olisin Simmiaan ja Kebeen väitteet\nvoittanut.\"[32]\n\n\"Mutta\", sanoin minä, \"eihän Herakleskaan riitä kahta vastaan\".[33]\n\n\"Huuda siis\", sanoi hän, \"minua sinun Iolaonasi avuksi, niin kauan kuin\nvielä päivä on\".[34]\n\n\"Huudanpa kyllä\", sanoin minä, \"vaan en Herakleena, mutta Iolaona\nHerakleen.\"\n\n\"Se ei tee eroitusta\", sanoi hän. XXXIX. \"Mutta varokaamme ensiksi,\nettemme joudu erääsen mielentilaan.\"\n\n\"Mihin tilaan?\", kysyin minä.\n\n\"Ettemme me joudu keskustelun vihaajiksi, samaten kuin löytyy\nihmis-vihaajia; sillä\", jatkoi hän, \"suurempaa pahaa ei voi ihmisen\nosaksi tulla, kuin joutua keskustelun vihaajaksi. Keskustelemisen viha\nsyntyy ihan samalla tavalla kuin ihmis-viha. Sillä ihmisviha syttyy\nsiitä, kun joku ilman eroittamis-älyä lujasti luottaa toiseen ihmiseen\nja luulee tämän olevan kokonaan todenperäisen ja suoran ja uskollisen,\nmutta vähän sittemmin huomaa hänet pahaksi ja epä-uskolliseksi, ja\nsamaten taas jonkun toisen. Ja kun jonkun useasti näin käy, semminkin\nsemmoisten puolelta, joita hän on pitänyt likimmäisinä ja\nystävällisimpinä, niin hän vihdoin, näin usein loukkauttuneena, rupeaa\nkaikkia vihaamaan ja arvelemaan, ett'ei niin mitään hyvää ole yhdessä\nainoassakaan ihmisessä. Vai etkö ole huomannut, että tällä tavoin käy?\"\n\n\"Olen kyllä\", sanoin minä.\n\n\"Eikö ole tämä häpeällistä?\", jatkoi hän, \"Ja eikö ole ihan selvä, että\ntämmöinen mies harjoittaa kanssakäymistä ihmisten kanssa ihmis-oloja\ntuntematta? sillä jos hän tätä kanssakäymistä taidolla harjoittaisi,\nniin hän huomaisi, että, kuten laita onkin, perin hyviä niinkuin perin\npahojakin ihmisiä löytyy ani harvassa kumpaisiakin, mutta\nkeskinkertaisia enimmältään.\"\n\n\"Mitenkä niin\", kysyin minä.\n\n\"Samalla tavoin\", vastasi hän, \"kuin on laita pienten ja isojen.\nLuuletko jotain olevan harvemmassa löydettävänä, kuin sangen iso taikka\nsangen pieni ihminen, koira tai mikä muu hyvänsä? Taikkapa vallan nopea\ntai vitka, vallan ruma tai kaunis, vallan valkea tai musta? Vai etkö ole\nhavainnut, että kaikissa tänkaltaisissa äärimmäisen etevyydet ovat\nharvassa ja luvultaan vähät, mutta että keskinkertaisia on runsaasti ja\npaljon.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", sanoin minä.\n\n\"Etkö usko\", jatkoi hän, \"että, jos pantaisiin pahanteon kilpailu\ntoimeen, ani harvat tässäkin ilmestyisivät ensimäisinä?\"\n\n\"Arvattavasti\", vastasin minä.\n\n\"Niinpä kyllä\", sanoi hän; \"mutta tässäpä suhteessa tutkistelut eivät\nolekaan ihmisten kaltaisia, -- minä vaan tässä seurasin sinun johtoasi\n-- vaan siinä, että joku ilman tutkisteluihin tarvittavaa taitoa ottaa\nuskoaksensa jonkun tutkistelun oikeaksi, mutta vähän ajan perästä\npäättää sen valheeksi -- kuten se välistä onkin, välistä taas ei -- ja\nsamalla tavoin milloin minkin tutkistelun. Varsinkin tiedät näin käyvän\nniiden, jotka sofistillisia tutkisteluja harrastavat, että he viimein\nluulevat olevansa viisaimmat ja ainoat, jotka ymmärtävät, ett'ei\nmissäkään aineessa eikä missäkään tutkistelussa ole mitään pontta eikä\nperää, vaan että kaikki olemassa oleva kääntyy ihan ylös alas niinkuin\nvesi Euripo-salmessa, eikä pidä koskaan paikkaansa\".[36]\n\n\"Ihan totta puhut\", sanoin minä.\n\n\"Eikö olisi, Faidoni\", jatkoi hän, \"valitettava tila se, jos joku,\nvaikkapa löytyykin jotain todenperäistä ja varmaa puhetta, jonka voi\nkäsittääkin, jos, sanon minä, joku siitä syystä, että hän sittemmin\nsattuisi kuulemaan senkaltaisia puheita, jotka milloin näyttävät olevan\ntodenperäisiä, milloin taas ei, jättäisi syyttämättä itseään ja omaa\ntaitamattomuuttaan ja sen sijaan, suutuksissaan, tahtoisi saada syyn\nlykätyksi omasta itsestään noihin puheisin, ja sen perästä eläisi\njälellä olevan ikänsä yhä vihaten ja soimaten kaikkia puheita, ja täten\nmenettäisi tosi-olojen totuuden ja tiedon?\"\n\n\"Zeyn kautta! todellakin valitettava tila\", vastasin minä.\n\nXL. \"Varokaamme ensiksikin, siis tätä\", jatkoi hän, \"älkäämmekä salliko\nsen ajatuksen päästä sieluumme, ett'ei filosofiallisissa puheissa muka\nolisi mitään terve-järkistä, vaan ajatelkaamme paljoa pikemmin, ett'emme\nitse vielä ole terve-järkisiä, vaan että meidän tulee miehen tavalla\nponnistaa ja harrastaa siksi päästäksemme, sinun ja näiden muiden koko\nteidän tulevaa ikäänne varten, minun taas lähenevää kuolemaa varten.\nSillä melkeinpä tällä erää näyttää siltä, ett'en olisi minä tässä\nasiassa itseäni osoittanut todellisena filosofina, vaan, samaten kuin\nperäti taitamattomat, riidanhaluisena. Nämä kun jostakin aineesta\nkiistelevät, eivät, näet, huoli siitä, mitenkä sen asian oikea laita on,\njosta puhutaan, vaan miten heidän tekemänsä omat väitteet joutuisivat\nläsnäolijain mieleen, sitä he harrastavat. Minä puolestani, arvelen ma,\nolen tällä erää heistä ainoastaan sen verran eroava, että minä en\ntavoittele sitä, miten puheeni läsnäolevaisille näyttäisi todelta --\nell'ei tämä syrjä-asiana seuraisi puheestani -- vaan miten itse saisin\nvarmimman vakuutuksen asian todellisesta laadusta. Minä, näetsen, rakas\nystäväni, ajattelen näin -- ja huomaapa miten itsekkäästi -: jos on\nminun puheeni totta, niin kaunistahan on olla siitä vakuutettuna; mutta\njos kuoleman jälkeen ei enään ole mitään jälellä, niin minä ainakin\ntämän ajan ennen kuolemaani täten olen läsnäolijoille vähemmin\nvastenmielinen, kuin jos valitusvirsiä virittäisin. Mutta tämä\ntietämättömyyteni ei ole minua ainiaan seuraava -- tämähän olisikin\nonnetonta -- vaan on pian herkeävä. Valmistettuna siis, Simmias ja\nKebes, minä näin tulen tutkisteluun takaisin. Ja jos neuvoani\nnoudatatte, niin pitäkää vähän lukua Sokrateesta, mutta totuudesta\npaljoa enemmän; ja jos mielestänne minä jotain totta puhun, niin\nmyöntykää siihen, mutta jos en, niin vastustakaa kaikella tavoin ja\nvarokaa, ett'en minä innoissani petä sekä itseäni että teitäkin ja\nsitten lähde pois jättäen kuten mettiäinen pistimen teidän sieluihinne.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nXLI. \"Meidän siis täytyy käydä käsiksi\", jatkoi hän. \"Ensiksikin\nmuistuttakaa minua siitä, mitä olette sanoneet, jos en sitä näy\nmuistavan. Simmias siis, luulen ma, epäilee ja pelkää, että sielu,\nvaikkapa se onkin jotain jumalallisempaa ja kauniimpaa kuin ruumis,\nhäviää ennen kuin tämä, syystä että se on jotain soinnunkaltaista. Kebes\ntaas näkyy minulle sen myöntävän, että sielu on pitkä-aikaisempi kuin\nruumis, mutta arvelee kaikille olevan tietämätöntä, eikö sielu,\nkulutettuaan monta monituista ruumista ja jättäessään viimeisen ruumiin,\nnyt itsekin häviä, ja eiköhän kuolema ole juuri sielun hävitys, koskahan\nruumis ei koskaan lakkaa häviämästä. Vai onko, Simmias ja Kebes, jotakin\nmuuta kuin tämä, jota meidän pitää tutkiman?\"\n\nMolemmat myönsivät sen tämän olevan.\n\n\"Hylkäättekö siis\", kysyi hän, \"kaikki edelliset väitökseni, vai\nmyönnättekö muutamat, hylkäätte toiset?\"\n\n\"Muutamat myönnämme, toiset hylkäämme\", sanoivat molemmat.\n\n\"Mitä te siis\", kysyi hän, \"sanotte siitä väitöksestä, kun sanoimme,\nettä tieto on mieleenmuistumista, ja että, jos näin on, sielumme\nvälttämättömästi täytyy olla jossakin olemassa, ennen kuin se joutuu\nruumiin kahleisin?\"[37]\n\n\"Minä puolestani\", sanoi Kebes, \"tulin jo silloin ihmeellisesti tästä\nvakuutetuksi, ja pysyn vieläkin tässä väitöksessä kiini, niinkuin\nmissäkin muussa.\"\n\n\"Ihan samoin on minunkin laitani\", sanoi Simmias, \"ja suurestipa minua\nkummastuttaisi, jos tästä asiasta koskaan saisin toisen ajatuksen.\"\n\n\"Ja kuitenkin täytyy sinun välttämättömästi, minun Thebalainen\nkesti-ystäväni\", sanoi Sokrates, \"ajatuksesi muuttaa, jos pysyt kiini\nsiinä mielipiteessä, että sointu on jotain liiteperäistä ja että sielu\non joku sointu, joka on kokoonpantu ruumiisen levitetyistä aineista.\nSillä semmoistahan väitettä et hyväksyne, vaikkapa itsekin sen tekisit,\nettä sointu muka olisi aikaansaatuna ennen, kuin ne aineet ovat\nolemassa, joista se on aikaansaatava? Vai hyväksyisitkö?\"\n\n\"Enpä ensinkään, Sokrates\", sanoi Simmias.\n\n\"Mutta, etkö nyt huomaa\", sanoi Sokrates, \"että satuit semmoisen\nväitteen tekemään väittäessäsi sielun olevan ennenkin olemassa, kuin se\ntuli ihmisen muotoon ja ruumiisen, sekä sen olevan kokoonpannun\nsemmoisista, jotka eivät vielä ole olemassa? Sillä sointu ei ole mitään\nsemmoista, kuin se, mihin sinä sen vertaat, vaan ensiksi syntyy lyyry ja\nkielet ja sävelet, jotka kaikki vielä ovat soinnuttomat, ja viimeksi\nkaikista syntyy sointu ja häviää ensiksi. Mitenkäs nyt sointuu tämä puhe\nyhteen toisen kanssa?\"\n\n\"Eipä niin mitenkään\", sanoi Simmias.\n\n\"Ja kuitenkin\", sanoi Sokrates, \"pitäisi semmoisen puheen, joka sointua\nkoskee, sen, jos minkään, sointuman.\"\n\n\"Pitäisipä kyllä\" sanoi Simmias.\n\n\"Tämä ei siis sinusta yhteen soinnu\", sanoi hän, \"mutta mietipäs nyt:\nkummanko väitöksen valitset, senkö, että tieto on mieleenmuistumista,\nvai senkö, että sielu on sointua?\"\n\n\"Edellisen, Sokrates, paljoa ennemmin\", vastasi hän. \"Sillä jälkimäinen\najatus on minussa syntynyt ilman todistuksetta jonkin todenmukaisuuden\nnojasta ja päältä nähden, kuten on usempain ihmisten tapana tehdä\npäätelmiään, mutta itseni kanssa tiedän, että senkaltaiset puheet, jotka\ntodennäköisiin perustavat todistuksensa, ovat tyhjiä korupuheita, jotka\nsangen helposti pettävät sen, joka ei ole niitä vastaan varuillansa niin\ngeometriassa kuin kaikissa muissakin tieteissä. Tuon väitöksen\nmieleen-muistumisesta ja tiedosta voisi sitä vastoin sanoa hyvällä\nperustuksella todistetuksi. Sillä sanottiinhan meidän sielumme olevan\nennen ruumiisen tulemistansakin jossain olemassa, koska itse sen\nolemuskin nimitetään ehdottoman olemuksen mukaan. Ja tämän ajatuksen\nminä, kuten itseäni vakuutan, olen täydellisesti ja perusteellisesti\ntodistettuna otaksunut. Näistäpä syistä täytyy minun siis, kuten\nnäyttää, hyljätä se väitös, että sielu olisi sointu, lausukoon sen minä\nitse taikka kuka hyvänsä.\"\n\nXLII. \"Mutta\", jatkoi Sokrates, \"mitä sinä tästä arvelet: voiko\nmielestäsi sointu taikka jokin muu yhdistys olla missään muussa\nsuhteessa, kuin missä ne ovat, joista se on kokoonsaatu?\"\n\n\"Ei millään muotoa.\"\n\n\"Eikä myöskään, luullakseni, tehdä eikä kärsiä mitään muuta, kuin mitä\nne tekevät ja kärsivät?\"\n\nHän sen myönsi.\n\n\"Eihän sointu siis voi johtaa niitä, joista se on yhdistetty, vaan sen\ntäytyy näitä seurata?\"\n\nSimmias oli samaa ajatusta.\n\n\"Paljon siis puuttuu, että voisi sointu liikkua taikka soida taikka\nmillään muulla lailla tehdä vastoin niitä osia, joista se on.\"\n\n\"Paljon kyllä\", sanoi hän.\n\n\"Mutta eikö ole luontonsa mukaan jokainen sointu siinä määrässä sointua,\nmissä määrässä se on soinnutettu?\"\n\n\"En käsitä\", sanoi hän.\n\n\"Jos se\", sanoi Sokrates, \"on paremmin ja suuremmassa määrässä\nsoinnutettu -- jos näin muutoin voi tapahtua -- eikö se silloin ole\nparemmin ja suuremmassa määrässä sointua, mutta jos se on huonommin ja\nvähemmässä määrässä soinnutettu, eikö se silloin ole huonommin ja\nvähemmässä määrässä sointua?\"\n\n\"Varmaan.\"\n\n\"Onko nyt sielunkin laita tänkaltainen, että toinen sielu on, vaikkapa,\nvähemmässäkin mitassa, joko suuremmassa määrässä ja paremmin sielua kuin\ntoinen, taikkapa vähemmässä määrässä ja huonommin kuin toinen?\"\n\n\"Ei millään muotoa\", vastasi hän.\n\n\"No hyvä siis, totta Zey!\", sanoi Sokrates; \"sanotaanhan toisesta\nsielusta, että sillä on järkeä ja hyvettä ja että se on hyvä, toisesta\ntaas että sillä on epäjärkeä ja pahetta ja että se on paha? Ja näin\nsanotaan täydellä oikeudella?\"\n\n\"Todellakin täydellä oikeudella.\"\n\n\"Ne, jotka sanovat sielun soinnuksi, mitä he nyt arvelevat näiden,\nhyveen ja paheen, olevan sieluissa? Otaksuvatko he näitä joksikin\ntoisenlaiseksi soinnuksi ja epä-soinnuksi? Ja arvelevatko he, että\ntoinen, tuo hyvä sielu, on soinnutettu ja että tämän soinnussa olevan\nsielun sisässä on toinen sointu olemassa, mutta että sitä vastoin tuo\ntoinen paha sielu on itsessään sointumaton ja ett'ei sen sisässäkään ole\ntoista sointua?\"\n\n\"Minä en tiedä mitään tähän sanoa\", vastasi Simmias; \"mutta selvä on,\nettä ne, jotka tämän otaksuvat, arvelevat jotain senkaltaista.\"\n\n\"Mutta ennen myönnettiin\", sanoi hän, \"että toinen sielu ei ole enemmin\ntai vähemmin sielu kuin toinenkaan. Tämä myönnyttäminen sisältää sen,\nett'ei toinen sointukaan ole suuremmassa määrässä ja paremmin eikä\nvähemmässä määrässä ja huonommin sointua kuin toinenkaan sointu. Eikö\nniin?\"\n\n\"Aivanpa.\"\n\n\"Ja että sointu, joka ei ole enemmin tai vähemmin sointua, ei myöskään\nole enemmin tai vähemmin soinnutettu? Onko niin?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Mutta joka ei ole enemmin tai vähemmin soinnutettu, onko se suuremmassa\ntai vähemmässä vaiko samassa määrässä osallinen soinnusta?\"\n\n\"Samassa määrässä.\"\n\n\"Kosk'ei siis sieluistakaan toinen ole enemmin taikka vähemmin sielua\nkuin toinenkaan, niin eihän sielukaan ole enemmin taikka vähemmin\nsoinnutettu?\"\n\n\"Eipä kyllä.\"\n\n\"Ja koska sielu luonnoltaan on senkaltainen, niin eihän se voi\nsuuremmassa määrässä olla osallisena epä-soinnusta eikä soinnusta?\"\n\n\"Ei suinkaan.\"\n\n\"Ja jos näin on laita, onko silloin toinen sielu enemmin osallinen\npaheesta taikka hyveestä kuin toinen, jos muutoin pahe on epä-sointua,\nhyve sointua?\"\n\n\"Eipä suinkaan.\"\n\n\"Pikemmin on ehkä, Simmias, asian laita oikean johteen mukaan niin,\nett'ei mikään sielu ole osallinen paheesta, jos se on sointua. Sillä\nsielu ei voi millään lailla semmoisena, se on: sointuna, olla ollenkaan\nosallinen epä-soinnusta.\"\n\n\"Eipä kyllä.\"\n\n\"Eikä siis myöskään sielu, joka kokonansa sielu on, voi olla osallinen\npaheesta?\"\n\n\"Mitenkähän voisikaan ennen sanotun johdosta.\"\n\n\"Tämän tutkistelun johdosta ovat siis kaikkien elävien olentojen sielut\nsamassa määrässä hyviä jos sielut muutoin luonnoltaan ovat samassa\nmäärässä sieluja.\"\n\n\"Niin minusta näyttää, Sokrates.\"\n\n\"Olisiko sinun mielestäsi siis\", sanoi hän, \"tänkaltaisten väittäminen\noikein ja myöntääkö järki oikeaksi sen otaksumisen, että sielu on\nsointu?\"\n\n\"Eipä millään tavoin\", sanoi hän.\n\nXLIII. \"Entä vielä\", jatkoi Sokrates; \"kaikesta, mikä ihmisessä on,\nluuletko minkään muun kuin sielun hallitsevan, semminkin jos se on\njärjellinen?\"\n\n\"En suinkaan.\"\n\n\"Osoittaako sielu tätä hallitustaan sillä, että se myöntyy ruumiin\nhaluihin, vai sillä, että se näitä vastustaa? Tarkoitan sanoa, että, jos\nesimerkiksi ruumiin on kuuma ja jano, sielu silloin vetää ruumiin\npäinvastaisiin, nimittäin siihen, ett'ei se juo eikä nälän ollessa syö;\nja monta tuhatta muuta esimerkkiä näemme siitä, mitenkä sielu vastustaa\nruumiin haluja. Eikö niin?\"\n\n\"Niin kyllä.\"\n\n\"Mutta emmekö ole edellisissä puheissamme myöntäneet, ett'ei sielu, jos\nse on sointu, voi millään lailla soida vastoin niitä perus-aineita,\njoista se on kokoonpantu ja joittenka kautta se pingoittuu ja höllistyy\nja liikkuu ja joutuu kaikenlaisten vaiheitten alaiseksi, vaan että sen\ntäytyy näitä seurata eikä ensinkään johtaa?\"\n\n\"Sen myönsimme\", sanoi hän; \"sillä muuta emme voineet.\"\n\n\"Entä nyt? Nythän se meistä näkyy vaikuttavan päinvastoin, koska se\njohtaa kaikki ne osat, joista se arvellaan olevan kokoonpantuna ja koska\nse kaiken ikänsä melkeinpä kaikissa niitä vastustaa ja kaikella tavoin\nhallitsee, milloin kurittaen niitä ankarammasti ja kiusallisilla\nkeinoilla, niinkuin esimerkiksi voimistelun ja lääketaiteen kautta,[38]\nmilloin taas hellemmästi sillä tavoin, että se ikäänkuin jonakuna muuna\nkeskustelee jonkun vieraan kanssa joko uhaten taikka varoittaen himoja,\nvimmoja ja pelkoja. Tänkaltaisen kohdan on Homero kuvaellut Odysseiassa,\njossa hän Odysseystä sanoo:\n\n    \"Rintaans' iskien nuhdellen sydämelle hän lausui:\n    'Kestä vaan, sydämein, katalampia ennenkin kestit'.[39]\n\n\"Luuletko, että runoilija olisi näin runoillut, jos hän olisi sitä mieltä\npitänyt, että sielu on sointu ja senkaltainen, että ruumiin himot sitä\nvaan viettelevät, vaan ei semmoinen, että se itse voi himoja johtaa ja\nhallita, sekä että se on jotain paljon jumalallisempaa, kuin mitä\nsaattaa sointuun verrata?\"\n\n\"Niin, totta Zey! minustakin näyttää, Sokrates.\"\n\n\"Sentähden, armas ystävä, ei meidän mielestämme ole millään tavalla\noikein, että sielua sanotaan soinnuksi; kuten näyttää, me siinä\ntapauksessa emme pitäisi yhtä, ei Homeron, tuon jumalallisen runoilijan,\neikä itsemmekään kanssa?\"\n\n\"Niin on laita\", sanoi hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mutta olkoon siinä kyllin!\" sanoi Sokrates. \"Tuon thebalaisen Harmonian\nme, kuten näyttää, helpostikin olemme meille suosiolliseksi tehneet,\nmutta millä keinolla ja millä puheella pitää meidän, Kebes, tyydyttämän\nKadmoa?\"[40]\n\n\"Sen olet kyllä keksivä\", sanoi Kebes, \"ainakin olet sinä vasten\nluuloani tehnyt tämän puheesi harmoniaa vastaan ihan ihmeellisellä\ntavalla. Sillä kun Simmias epäilyksiään lausui, niin minä suuresti\nkummastelin, voisiko kenkään hänen puhettansa käyttää häntä vastaan.\nPerin kummalliselta siis minusta tuntui, kun hän ei jaksanut puheesi\nensimäistäkään ryntäystä vastustaa. Eipä minua siis kummastuttaisikaan,\njos Kadmon puheen kävisi samoin.\"\n\n\"Älä, ystäväni\", sanoi Sokrates, \"niin suuria puhu, ett'ei joku kateus\nnurinkääntäisi sitä tutkistelua, joka on meidän tehtävänämme.[41] Mutta\ntämä on oleva jumalan huolena; me tahdomme, Homeron tavalla lähemmäs\nrynnäten, koetella väittelysi kestävyyttä.[42] Pääasia siitä, mitä\nkaipaat, on seuraava: sinä tahdot todistettavaksi, että meidän sielumme\non häviämätön ja kuolematon, jotta ei filosofiallinen mies, joka on\nelämästä eroava ja joka yhä uskalluksella pysyy kiini siinä\najatuksessaan, että hän, näin kuollessaan, on joutuva monta vertaa\nparempaan tilaan, kuin jos hän elämästä eroaisi, muulla tavalla elämänsä\nelettyään, jotta, sanon minä, tämmöinen filosofiallinen mies ei huomaisi\nuskallustansa järjettömäksi ja yksinkertaiseksi. Mutta mitä siihen\ntulee, että todistetaan sielun olevan jotain voimakasta ja jumalallista\nsekä olemassa olleen ennen kuin me ihmisiksi synnyimme, niin sinä sanot\nkaiken tämän ei olevan esteenä siihen, että se todistaa, tosin ei sielun\nkuolemattomuutta, mutta sitä, että sielu on jotain pitkä-aikaista ja\nettä se on äärettömän kauan aikaa ennen ollut olemassa sekä monenlaista\ntietänyt ja tehnyt. Mutta siltään se ei ensinkään ole enemmän\nkuolematon, vaan juuri joutuminen ihmisen ruumiisen on sille, ikäänkuin\ntauti, sen hävityksen alkuna; ja siitäpä syystä se tämän elämänsä\ntuskallisesti elää ja saa viimein loppunsa niin sanotussa kuolemassa.\nMutta jos sielu yhden kerran taikka monta kertaa joutuu ihmis-ruumiisen,\nse mielestäsi ei tee mitään eroitusta itsekunkin meidän pelkoon katsoen;\nsillä niin kauan kuin emme voi tietää emmekä liioin todeksi näyttää,\nettä sielu on kuolematon, tulee meidän ainakin, ell'emme typeriä ole,\npelätä. Melkeinpä tämmöisiltä kuuluvat, luullakseni, sinun väitteesi,\nKebes; ja varsin tahallani minä ne uudestaan kertaan, jott'ei meiltä\nmitään jäisi huomaamatta ja jotta sinä, jos niin tahdot, saisit jotain\nlisätä taikka pois ottaa.\"\n\n\"Tällä erää\", sanoi Kebes, \"ei ole minulla mitään poisotettavaa eikä\nlisättävää, vaan niin kuuluvat todellakin väitteeni.\"\n\nXLV. Sokrates oli nyt kauan aikaa ääneti ja mietti itseksensä; sitten\nvirkkoi hän:\n\n\"Vähiäpä et vaadikaan, Kebes; sillä meidän täytyy nyt syntymisen ja\nhäviämisen syyt läpitutkistella. Minä sinulle siis, jos tahdot, kerron\nomat kokemukseni näistä kysymyksistä; jos sinusta näyttää, että\npuheessani on jotain otollista, niin voit sen käyttää sillä\nvakuuttaaksesi itseäsi niistä asioista, joista puhut.\"\n\n\"Tahdonpa kyllä, toden totta!\", sanoi Kebes.\n\n\"Kuule siis, mitä puhun. Ollessani nuorukaisena, Kebes teki mieleni\nihmeellisesti sitä viisautta, jota sanovat luonnontieteeksi, sillä\nylevältä näytti se minusta, ylevältä tietää kaiken syyt ja synnyt, mistä\nmikin alkunsa saapi, mistä se häviää ja minkä kautta se on olemassa; ja\nusein heittäysin sinne tänne tutkiessani ensiksikin näitä, syntyikö,\nkuten muutamat sanovat, kaikki eläväiset silloin, kuin lämmin ja kylmä\njoutuivat johonkin mädännykseen; ja verikö se oli, jonka kautta me\najattelemme, vaiko ilma taikka tuli, vai eikö näistä yksikään, vaan\naivotko ne olivat, jotka aikaansaivat kuulon, näyn ja haistin aistinnat,\njoista ehkä syntyisi muisto ja mielenkuvaus, muistosta ja\nmielenkuvauksesta taas, kun tämä on ottanut vakaantuaksensa, tällä\ntavoin syntyisi tieto. Tarkatessani taas näiden häviämistä sekä taivaan\nja maan ilmiöitä, tunsin itseni viimein niin kykenemättömäksi tällaiseen\ntutkimukseen, ett'ei ensinkään apua. Mainitsen sinulle riittävän\nesimerkin semmoisissakin asioissa, joita minä ennen, ainakin omani ja\nmuiden mielestä, selvään tiesin, häikäistyin minä tämän tutkimuksen\nkautta niin suuresti, että unhotin senkin, minkä ennen tätä luulin\ntietäväni, niinkuin, monesta muusta puhumatta, esimerkiksi mistä ihminen\nkasvaa. Ennen, näet, luulin sen olevan itsekullekin selvää, että tämä\ntapahtui syömisestä ja juomisesta; sillä kun ravinto-aineista lihat\nliittyvät lihaan, luu-aineet luihin ja samassa suhteessa myöskin\nkaikkiin muihin liittyi yhdenkaltaisia aineita, niin arvelin, että\nsilloin pienenä oleva koko käy suureksi ja että tällä tavoin pieni\nihminen muuttuu suureksi. Näin silloin arvelin; eikö se mielestäsi ollut\njokseenkin sopivaa?\"\n\n\"Niin ainakin minun mielestäni\", sanoi Kebes.\n\n\"Mutta otapa seuraavakin mietittäväksi. Arvelin minulla olevan täyden\nsyyn siihen luuloon, että kun joku suurempi ihminen nähtiin seisovan\npienemmän vieressä, hän oli päätään tätä suurempi, ja että sama on\nhevostenkin laita; ja, mikä on näitä vielä selvempi, kymmenen näytti\nminusta olevan enemmän kuin kahdeksan siitä syystä, että näihin tuli\nkaksi lisäksi, ja kaksikyynäräinen suurempi kuin yksikyynäräinen syystä,\nettä se tätä ulottui puolta ulommaksi.\"\n\n\"Entä nyt\", sanoi Kebes, \"mitäs nyt näistä arvelet?\"\n\n\"Nyt minä, totta Zey, olen kaukana siitä luulosta, että muka tietäisin\ntänkaltaisten syyn, minä kun en itseni kanssa ole selvillä siitäkään,\nlieneekö, jos joku yhden panee yhden lisäksi, se yksi, johon lisäys\npantiin, muuttunut kahdeksi, vai ovatko tuo lisäksi pantu ja se, johon\nlisäys pantiin, muuttuneet kahdeksi sen kautta, että toinen pantiin\ntoisen lisäksi. Sillä kummalliselta tuntuu se minusta, että, jos\nkumpikin niistä, heidän toisistaan erillänsä ollessaan, oli ainoastaan\nyksi ja ne eivät olleet kaksi, kun ne sitten toisiansa lähestyivät, tämä\noli heille kahdeksi muuttumisen syynä, nimittäin juuri heidän\nlähestymisensä ja yhteentulonsa. Enkä minä vielä nytkään voi päästä\nsiihen vakuutukseen, että, jos joku halkaisee yhden, tämä halkaisu on\nollut syynä siihen, että siitä on kaksi tullut; sillä silloinhan\nolisikin kahdeksi tulemisen syy ihan vastakohtainen äskeiselle syylle.\nSillä äskenhän syntyi kaksi siitä, että ne vietiin toistensa lähelle ja\nyhdistettiin toinen toiseensa, nyt sitä vastoin siitä, että ne\npoistetaan ja eroitetaan toinen toisestaan. Niin, enpä voi itseäni\nvakuuttaa edes siitäkään, että tietäisin mistä yksi syntyy, enkä sanalla\nsanottu tiedä mistään muustakaan, mistä syystä se syntyy taikka häviää\ntaikka on olemassa, en ainakaan tämän tutkintotavan mukaan, vaan täytyy\nminun itselleni umpimähkään kyhätä toinen tutkintotapa, sillä tätä minä\nen milläkään tavalla voi hyväksyä.\"\n\nXLVI. \"Mutta kun kerran kuulin jonkun lukevan eräästä, kuten hän sanoi,\nAnaxagoraan kirjasta[43] ja siinä kuulin väitettävän, että se on järki,\njoka kaikki järjestää ja joka on kaiken syynä, niin minä tästä syystä\niloitsin ja minusta näytti tavallansa hyvinkin sopivalta, että järki on\nkaiken syynä, sillä jos näin on laita, arvelin minä, niin järjestävä\njärki varmaan kaikki niin järjestää ja kaikki niin asettaa, kuin suinkin\nparas on. Jos ken siis tahtoisi selville saada itsekunkin syyt, mistä\nmikin syntyy taikka häviää taikka on olemassa, niin pitää hänen tämän\nsuhteen selville pääsemän siitä, miten tämän on paras olla olemassa\ntaikka paras olla vaikutuksen alaisena ja toimia. Tämän väitöksen\njohdosta ihmisen siis ei tarvitse, olkoonpa oman itsensä taikka muiden\nasiain suhteen, silmällä pitää mitään muuta, kuin parasta ja\nhyödyllisintä. Sillä välttämätöntä on, että, joka tämän tuntee, myöskin\ntuntee, mitä paha on, koskahan tieto näistä molemmista on yksi ja sama.\nNäitä ajatellessani iloitsin löytäneeni, kuten luulin, semmoisen miehen,\nnimittäin Anaxagoraan, joka järkeni mukaan[44] minulle opettaisi\nkaikkien olevaisten syyt, ja joka ensiksikin minulle sen sanoisi, onko\nmaa litteä vai ympyrkäinen, ja sen sanottuaan osoittaisi syyn,\nminkätähden sen näin täytyy olla, puhuen tuosta parahasta ja näyttäen,\nmiten sen oli paras tämmöisenä olla. Ja jos hän sanoisi maan sijaitsevan\nmaailman keskikohdassa, olisi hänen selvään osoittaminen, miten sen\nolikin paras keskikohdassa sijaita; ja jos hän osaisi nämä minulle\ntodeksi näyttää, silloin tyytyisinkin, enkä enää kysyisikään\nminkäänlaista muuta syytä. Niin ikään olisin valmis häntä samalla tavoin\nkyselemään auringosta, kuusta ja muista tähdistä, heidän nopeudestaan\ntoistensa suhteen, heidän kiertokulustaan ja muista muutoksistaan,\nmitenkä heidän itsekunkin oli paras toimia ja vaikutuksien alaisina\nolla. Minä, näet, en ensinkään luullut, että, kun hän sanoi järjen nämä\nkaikki järjestävän, hän niille keksisi mitään muuta syytä, kuin sen,\nettä niille oli paras olla semmoisina kuin olivat. Kun hän siis\nitsekullekin erikseen ja kaikille yhteisesti heidän syynsä antoi, niin\nluulin hänen selville saattavan, mitä kullekin oli parasta ja kaikille\nyhteisesti hyödyllisintä. Enkä olisikaan mistä hinnasta hyvänsä tahtonut\nmenettää näitä toiveitani, vaan aivan kiireesti otin hänen kirjansa\nesille ja luin ne niin joutuisasti, kuin suinkin voin, jotta mitä\npikimmiten saisin tietää tuon parahimman ja huonomman.\"\n\nXLVII. \"Mutta ihanasta toiveestani tulin, ystäväni, temmatuksi, kun\nkirjaa lukiessani yhä etenin ja näin, ett'ei hän tuota järkeä ensinkään\nkäyttänyt eikä tuonutkaan esille perusteita kaikkien järjestymiseen,\nvaan syyksi veti ilmat ja eetherit ja vedet ja paljon muutakin\neriskummaista. Minusta näytti hänen käyneen ihan samalla tavoin, kuin\njos sanoisi joku, että Sokrates järjen perusteella tekee kaikki, mitä\nhän tekee, ja sitten, kun hän koettaisi näyttää perusteet jokaiseen\nminun eri tekooni, ensiksikin sanoisi minun siitä syystä nyt tässä\nistuvani, että ruumiini on kokoonpantu luista ja jänteistä, että luut\novat kiinteät ja että nivelet yhdistävät eri luut toisiinsa, mutta että\nvoi jännittää ja hellittää jänteitä, jotka lihan ja ihon kanssa luita\nympäröivät, kun taas iho ne kaikki koossa pitää. Kun luut siis vapaasti\nliikkuvat nivelissään ja jänteet jännistäyvät ja laskeuvat, tekee tämä\nminulle mahdolliseksi köyristää jäseniäni, ja siitäpä syystä minä tässä\nistunkin köyristyneenä. Ja mitä minun keskustelemiseeni teidän kanssanne\ntulee, voisi hän mainita toisia samankaltaisia perusteita, syyksi vetäen\näänet, ilmat, kuulot ja tuhansia tämänkaltaisia, jättäen mainitsematta\ntodenperäiset syyt, ne nimittäin että, kun Athenalaiset näkivät hyväksi\nminun tuomita, minäkin siitä syystä olen hyväksi nähnyt tässä istua sekä\noikeaksi nähnyt tänne jäädä odottamaan tuomiotani, minkä hyvänsä\nmäärännnevätkin. Sillä, koira vieköön, nämä jänteet ja nämä luut, jos\nniitä olisi johtanut ajatus siitä, mikä on hyödyllistä, olisivat\nluullakseni jo kauan aikaa sitten olleet Megarassa taikka Boiotialaisten\nluona, ell'en olisi arvellut oikeammaksi ja kauniimmaksi odottaa sitä\ntuomiota, jonka valtio määrää, kuin paeta ja tiehensä lähteä.[45] Mutta\nnäitä tämmöisiä syiksi mainita, se olisi sangen yksinkertaista. Mutta\njos joku sanoisi, että, jos minulta puuttuisi luita ja jänteitä ja muita\nsenkaltaisia, joita minulla on, minä en voisikaan tehdä, mitä hyväksi\nnäen, niin hän kyllä puhuisi totta. Mutta että minä näitten _tähden_\nteen, mitä teen, ja _tästä syystä_ järjelläni toimin, vaan en parasta\nvalitsemisen syystä, semmoinen väite osoittaisi vallan suurta\nkevytmielisyyttä. Sillä se olisi ihan sama kuin sula mahdottomuus eron\ntekemiseen niitten välillä, että todenperäinen syy on toista, toista\ntaas se, jonka puutteessa syy ei enään olisikaan mihinkään syynä. Mutta\nväärää nimeä käyttäen kutsuvat useimmat tätä syyksi ja näyttävät minusta\ntähän katsoen ikäänkuin pimeydessä hapuilevilta. Senpätähden\narvelevatkin muutamat, että joku pyörre ympäröitsee koko maan ja että\ntämä aikaansaa maan pysymisen kohdallansa taivaan alla; muutamat taas\npanevat, ikäänkuin leveän taikina-kaukalon alle, maan alle tukeeksi\nilman. Mutta tuota mahdollisuutta, tulla parahimmalla tavalla\njärjestetyksi, niinkuin se nyt on järjestetty, -- sitä mahdollisuutta he\neivät etsi, eivätkä usko mitään jumalallista voimaa olevankaan\nvaikuttamassa, vaan luulevat löytävänsä jonkun Atlaan,[46] joka on tuota\nvoimaa väkevämpi, kuolemattomampi ja kaikki paremmin yhdessä pitävä;\nmutta että todenperästä, hyvä ja oikea kaiken yhteen sitoo ja koossa\npitää, sitä eivät usko. Mitenkä tämmöisen syyn laita lienee, sen olisin\naivan mielelläni tahtonut oppilaana kuulla keneltä hyvänsä. Mutta kun\ntämä toivo minulta riistettiin eikä minun ollut mahdollista sitä itse\nkeksiä eikä myöskään toiselta oppia, silloin läksin minä toiselle\nlöytöretkelleni etsiäkseni niitä syitä, joista on puhuttu; -- tahdotko,\nKebes, että tästä kertoelen?\"\n\n\"Sanomattoman kernaasti sen tahdon\", sanoi Kebes.\n\nXLVIII. \"Kun minä siis\", jatkoi Sokrates, \"väsyin tosi-olojen\ntutkimiseen, niin näytti minusta, että minun tämän perästä tuli olla\nvaruillani, jott'ei minun kävisi samaten kuin niiden, jotka katsovat ja\ntutkivat auringon pimennystä; sillä näiltä turmeltuvat välistä silmät,\nell'eivät he auringon kuvaa tarkastele vedessä taikka muun välikappaleen\nkautta. Tämänkaltaisen välikappaleen minäkin keksin, koska pelkäsin\nsieluni kokonaan sokeentuvan, jos ruumiillisilla silmilläni katselin\nasioita ja aistimillani koetin niitä käsittää. Minusta siis näytti, että\nminun tuli panna turvani käsitteisin ja niiden kautta tutkia tosi-olojen\ntotuutta. Kuitenkaan ei pitäne se vertaus, jota käytin, kaikin puolin\npaikkaansa. Sillä sitä en ensinkään myönnä, että se, joka tosioloja\nkäsitteiden kautta tutkii, näkee ne enemmin kuvissa kuin se, joka niitä\nilmiöinä tarkastelee. Tälle uralle minä kumminkin antausin, ja, joka\nkerta perusteeksi pannen sen aatteen, jonka arvelen lujimmaksi, pidän\nminä totena kaiken sen, mikä minusta nähden soveltuu yhteen tämän\nkanssa, olkoon että se koskee perus-syytä taikka mitä hyvänsä muuta,\nmutta mikä ei sovellu yhteen, sitä en pidä oikeana. Tahdon selvemmin\nsinulle puhettani selittää; sillä arvelenpa, ett'et vielä sitä ymmärrä.\"\n\n\"Enpä, totta Zey, juuri paljon\", sanoi Kebes.\n\nXLIX. \"Mitä nyt tarkoitan\", sanoi Sokrates, \"ei kumminkaan ole mitään\nuutta, vaan yhtä mitä muulloinkin aina olen sanonut ja jota varsinkin\nedellisessä puheessani en ole lakannut lausumasta. Ryhdyn, näet, nyt\nkoettamaan sinulle osoittaa sitä syyn laatua, jonka tutkimiseen olen\npaljon huolta pannut, ja tässä jälleen palaan tuohon monasti puhuttuun\nasiaan sekä siitä uudestaan alan, että, näet, edellytän jonkin itsessään\nkauniin, itsessään hyvän ja suuren sekä muun samankaltaisen olevan\nolemassa. Jos minulle tämän myönnät ja siihen suostut, että nämä ovat\nolemassa, niin toivon näiden johdosta voivani sinulle näyttää ja\nilmisaada syyn siihen, että sielun täytyy olla kuolemattoman.\"\n\n\"Sen kyllä sinulle myönnän\", sanoi Kebes, \"joudu siis perille\npääsemään.\"\n\n\"Ajattelepa nyt\", sanoi Sokrates, \"mitä tästä seuraa, oletko siitä minun\nkanssani samaa mieltä. Minusta, näet, näyttää, että, jos löytyy jotakin\nmuuta kaunista, kuin tuo itsessään kaunis, niin se ei ole kaunis minkään\nmuun kautta, kuin sen, että se on osallinen tuosta itsessään kauniista;\nja samaa väitän kaikesta muustakin. Suostutko tänkaltaiseen syyhyn?\"\n\n\"Suostun\", vastasi Kebes.\n\n\"Tästäpä syystä en enää\", sanoi Sokrates, \"ymmärrä enkä liioin enää voi\ntunnustaa noita muita, rikkiviisaita syitä; vaan jos joku minulle\nsanoisi, mistä syystä jokin on kaunis, joko siitä syystä että sillä on\nkukoistavainen väri tahi muoto, taikka mistä senkaltaisesta syystä\ntahansa, niin jätän kaikki muut syyt siksensä, sillä hämmennyksiin minä\nniistä kaikista vaan joudun, ja pidän suorasti ja ilman muutta jopa ehkä\nyksinkertaisestikin sitä ajatusta totena, ett'ei mikään muu sitä\nkauniiksi tee, kuin juuri tuon ehdottoman kauneuden läsnä-olo taikka\nosallisuus, olkoon tämä osallisuus sitten syntynyt millä tavalla ja\nmiten hyvänsä: sillä tästä en[47] nyt huoli väittää, ainoastaan siinä\npysyn, että itse kauneuden kautta kaikki kauniit esineet joutuvat\nkauniiksi. Tämä mielestäni siis on varmin vastaus itselleni ja muille,\nja jos tästä kiini pidän, niin en luule koskaan horjahtuvani, vaan\npäinvastoin arvelen varmimmaksi vastata itselleni ja muille, että itse\nkauneuden kautta kauniit esineet tulevat kauniiksi. Vai eikö sinunkin\nmielestäsi niin ole?\"\n\n\"Ihan varmaan.\"\n\n\"Ja että niin ikään suuret esineet ovat suuria suuruuden kautta, samaten\nkuin suuremmatkin, sekä pienemmät pienuuden kautta pienempiä?\"\n\n\"Ihan.\"\n\n\"Sinä siis et sitä hyväksyisikään, jos joku toisesta sanoisi, että hän\non päänsä kautta toista isompi ja joku pienempi niin ikään päänsä kautta\npienempi, vaan sinä vannoa vakuuttaisit, että mielestäsi kaikki\ntoistansa suurempi ei ole minkään muun kautta suurempi, kuin suuruuden\nkautta, ja että se juuri sentähden onkin suurempi, nimittäin suuruuden\ntähden, ja ett'ei pienempi ole minkään muun kautta pienempi, kuin itse\npienuuden kautta, ja että se sentähden pienempi onkin, nimittäin\npienuuden tähden, koska luullakseni muutoin pelkäisit, että, jos jonkun\nsanoisit pään kautta olevan suuremman ja pienemmän, ristiriitainen puhe\nvastaasi syntyisi ensiksikin siinä, että suurempi olisi suurempi ja\npienempi pienempi yhden ja saman välikappaleen kautta, toiseksi siinä,\nettä suurempi tulee suuremmaksi pään kautta, vaikka onkin pää jotain\npientä, josta taas se ihme syntyisi, että jokin tulee suuremmaksi\npienuuden kautta. Eikö niin, tuotahan pelkäisit?\"\n\n\"Pelkäisinpä kyllä\", vastasi Kebes hymyten.\n\n\"Epäilisit kait siis sanoa\", jatkoi Sokrates, \"että kymmenen on\nkahdeksaa enempi kahden kautta ja että se siitä syystä kahdeksan\nvoittaa, eikä enemmyyden kautta ja enemmyyden tähden? taikka että kaksi\nkyynärää on yhtä kyynärää suurempi puolen kautta, eikä suuruuden kautta?\nsillä tarjona olisi sama pelko.\"\n\n\"Niin on\", vastasi Kebes.\n\n\"Ja miten? Jos yksi pantaisiin yhden lisäksi, etköhän vieroaisi sanoa,\nettä lisäys on syy siihen, että siitä kaksi syntyy, taikka, jos se\nhalkaistaan, että halkaisu on siihen syynä? vaan ääneen huutaisit,\nett'et tiedä, millä muulla tavoin mikin syntyy kuin osaa saamalla kukin\nsen tosiolemuksesta, josta se on osaa saanut, ja ett'et näin ollen tiedä\nmuuta syytä kahdeksi tulemiseen, kuin osallisuuden kahtuudesta, ja että,\nmikä hyvänsä kahdeksi mielii tulla, sen pitää kahtuudesta saaman\nosallisuutta, niinkuin yhtyydestä sen, joka mielii yhdeksi tulla; mutta\nnuo halkaisut ja liittämiset ja muut temput sinä arvoihinsa jättäisit ja\nantaisit niiden vastattaviksi, jotka ovat sinua viisaammat.[48] Näin\nkait sinä, peläten, kuten sanotaan, omaa varjoasi ja kokemattomuuttasi,\nvastaisit, pitäen kiini tuon otaksumasi lujasta turvasta? Mutta jos joku\nhätyyttäisi itse tuota otaksumaa perusaatettasi, niin antaisit hänen\nolla, etkä mitään vastaisi, kunnes olet tutkinut, mitä kaikkia siitä\njohtuu, ovatko johteet mielestäsi keskenään sointuvia vai epäsointuvia.\nJa jos sinun täytyisi tehdä tiliä otaksumastasi perusaatteesta, niin tee\nse samalla tavoin, niin että perusteeksi taas panet toisen otaksuman,\nnimittäin semmoisen, joka sinusta näyttää parahimmalta noista\nylhäisistä, Kunnes tulet johonkin tyydyttäväiseen; mutta jos mielit\nnoita ylhäisiä tosiolemuksia löytää, niin ällös asioita sekoittako, niin\nettä samassa hetkessä puhut alkusyystä ja johtopäätelmistä, kuten nuo\nkiistelijät[48] tekevät. Sillä näillä ei ole todella-olevaisista mitään\nkäsitystä eikä huoltakaan. Sillä heissä on miehiä viisaudessaan\nsotkemaan kaikki yhteen ja kumminkin saattamaan olla itsellensä\nmieliksi. Vaan sinä, jos olet noita oikeita filosofeja, teet luullakseni\nminun sanaini mukaan.\"\n\n\"Aivan totta puhut\", vastasivat Kebes ja Simmias yht'aikaa.\n\n_Ekhekrates_. Ja, Zeyn kautta, ihan todenmukaisesti, Faidoni; sillä\nminusta näyttää Sokrates näitä puhuneen niin ihmeellisen selvästi, että\nvähälläkin järjellä varustettu voi ne käsittää.\n\n_Faidoni_. Ihan niin, Ekhekrates; ja siltäpä näytti kaikkien\nläsnäolevaisten mielestä.\n\n_Ekhekrates_. Niinpä meidänkin poissaolevaisten, kun nyt näitä kuulemme.\nL. Mutta mistäs sitten puhuttiin?\n\n_Faidoni_. Kun olimme hänelle nämä myöntäneet ja tunnustaneet, että\njokainen idea on jotain todella olevaa ja että kaikki muu olevaiset\nsaamalla näistä osaa myöskin näistä saavat nimityksensä, silloin,\nmuistaakseni, Sokrates senjälkeen kysyi: \"Jos siis nämä näiksi\ntunnustat, etköhän silloin, kun sanot Simmiaan Sokratesta suuremmaksi,\nmutta Faidonia pienemmäksi, etköhän silloin\", kysyi hän, \"sano\nSimmiaassa olevan näitä molempia: sekä suuruutta että pienuutta?\"\n\n\"Sanon kyllä.\"\n\n\"Kuitenkin tunnustanet, ett'ei tuo Simmiaan suuruus Sokrateen suhteen\nole todenperästä niin käsitettävä, kuin sanat kuuluvat? Sillä Simmias ei\nsuinkaan mahtane olla suurempi sen kautta, että hän on Simmias, vaan sen\nsuuruuden kautta, joka hänellä on; eikä myöskään siitä syystä olla\nSokratesta suurempi, että Sokrates on Sokrates, vaan siitä syystä, että\nSokrateella on pienuutta tuon toisen suuruuden suhteen.\"\n\n\"Totta.\"\n\n\"Toiselta puolen taas Faidoni ei sentähden ole Simmiasta suurempi, että\nFaidoni on Faidoni, vaan siitä syystä, että Faidonilla on suuruus\nSimmiaan pienuuden suhteen.\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Täten voi siis Simmiaasta sanoa, että hän on sekä pieni että suuri, hän\nkun on kumpaistenkin keskivälillä, siten näet, että hän toisen\nsuuruudelle antaa tilaisuuden olemaan hänen pienuuttaan suurempi, toista\nvastaan taas panee oman suuruutensa, joka on toisen pienuutta suurempi.\"\nSitten lisäsi hän hymyillen: \"taidanpa mielestänne puhua yhtä tyystin,\nkuin jos olisi kysymys suostumuskirjasta, mutta asian laita kumminkin\nlienee semmoinen, kuin sanoin.\" -- Tämä myönnettiin. -- \"Mutta siitä\nsyystä minä niin tyystisti puhun, koska tahtoisin, että sinulla olisi\nsama ajatus kuin minullakin. Minun ajatukseni on, näet, se, ett'ei\nainoastaan suuruus itse koskaan voi samalla olla suuri ja pieni, vaan\nett'ei myöskään meissä ilmaantuva suuruus koskaan itseensä ota pienuutta\neikä taivu sortumaan sen alle, vaan että kahdesta toinen aina on\ntapahtuva, että nimittäin toinen, kun sen vastakohta, pienuus, lähestyy,\njoko pakenee ja peräytyy, taikka, tämän lähetessä, häviää. Mutta jos se\npysyy paikallaan ja itseensä ottaa pienuuden, niin se ei voi muuta olla,\nkuin mitä se oli, samaten kuin minäkin, itseeni otettuani ja saatuani\npienuutta, vielä ollen se, mikä olen, olen tuo sama pienoinen; kun sitä\nvastoin tuo toinen, itse suuruus, ei ole semmoisenaan rohjennut pienenä\nolla. Samalla tavoin ei tahdo meissä ilmaantuva pienuuskaan koskaan\njoutua suureksi taikka olla suurena, eikä myöskään mikään muu\nvastakohta, niinkauan kuin se on mitä oli, joutua vastakohdakseen taikka\nolla vastakohtanansa, vaan se semmoisessa tapauksessa joko väistyy\ntaikka häviää.\"\n\n\"Ihan niin minusta näyttää\", sanoi Kebes.\n\nLI. Tämän kuultuansa sanoi joku -- en tarkoin muista ken se olikaan -:\n\"Mutta, Jumalain kautta! emmekö edellisissä puheissamme oikeaksi\nmyöntäneet juuri sen vastakohtaa, minkä nyt myönnämme, nimittäin, että\nsuurempi syntyy pienemmästä ja pienempi suuremmasta, ja että juuri se\noli vastakohtien synty, että vastakohdat syntyvät vastakohdista? Nyt\ntaas näyttää minusta, ikään kuin sanoisimme, ett'ei näin ole ensinkään\nlaita.\"\n\nSokrates, joka oli häneen päin kääntänyt päätään, sanoi, tämän\nkuultuansa:\n\n\"Miehen tavalla tämän muistutuksesi teit, mutta et huomaa eroitusta nyt\nja silloin puhuttujen välillä. Silloin, näet sä, sanottiin, että\nvastakohtaisesta kappaleesta syntyy vastakohtainen kappale, nyt taas\nett'ei itse vastakohta semmoisena koskaan voi itsellensä vastakohdaksi\ntulla, eipä vastakohta itse olennoltaan eikä myöskään meissä ilmaantuva\nvastakohtaisuus. Silloin, veljeni, puhuttiin semmoisista, joilla ja\njoissa oli vastakohtia ja me annoimme niille vastakohtien nimet, mutta\nnyt puhumme itse vastakohdista, semmoisinaan, joidenka läsnäolo antaa\nkullekin nimitetylle kappaleelle hänen nimensä. Näistä me sanomme,\nett'eivät he koskaan tahdo ottaa toisistaan syntyäksensä.\"\n\nJa samalla katsoen Kebeesen hän sanoi:\n\n\"Kun ei vaan jokin siitä, mitä tämä puhui, olisi saanut sinuakin, Kebes,\nhämmennyksiin?\"\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi Kebes; \"kuitenkaan en tahdo väittää, ett'ei moni\nseikka minua hämmennä.\"\n\n\"Siitä me siis ilman mutkitta olemme sopineet\", sanoi Sokrates, \"ett'ei\nitse vastakohta koskaan voi itsellensä vastakohdaksi tulla.\"\n\n\"Täydelleen\", sanoi Kebes.\n\nLII. \"Tarkkaapa vielä seuraavaakin\", sanoi Sokrates, \"myönnätkö minulle\nsenkin. Löytyykö mitään, jota lämpimäksi ja kylmäksi sanot?\"\n\n\"Löytyy.\"\n\n\"Ovatko nämä ehkä samaa kuin lumi ja tuli?\"\n\n\"Eivät suinkaan, Zeyn kautta!\"\n\n\"Vaan lämmin on jotain toista kuin tuli, -- ja kylmä on jotain toista\nkuin lumi?\"\n\n\"Niin kait.\"\n\n\"Sinun ajatuksesi on luullakseni siis, ett'ei lumi koskaan voi, lumena\nollen, vastaanottaa lämpimää ja samassa vielä olla mitä oli, nimittäin\nlunta ja lämpimää, vaan että se, kuten edellisissä sanoimme, jos lämmin\nsitä lähenee, väistyy taikka häviää.\"\n\n\"Kaiketikin.\"\n\n\"Ja että tuli taas väistyy taikka häviää, jos kylmyys esille ryntää, se\nkun ei koskaan uskalla vastaanottaa kylmyyttä ja samassa vielä olla mitä\noli, nimittäin tulena ja kylmänä.\"\n\n\"Totta puhut\", sanoi Kebes.\n\n\"Muutamain näiden laita on\", jatkoi Sokrates, \"semmoinen, ett'ei\nainoastaan itse idea itsellensä ikiajoiksi vaadi omaa nimeänsä, vaan\nettä näin on laita myöskin jonkin muun, jok'ei ole itse idea, vaan joka\naina, niinkauan kuin se on olemassa, on idean tapainen. Tämä käypi\nluullakseni selvemmäksi sen kautta, mitä vielä tulen puhumaan.\nEpätasainen esimerkiksi, eiköhän se saa ikuisesti pitää sitä nimeä,\njolla me sitä nimitämme, eikö niin?\"\n\n\"Tosiaan.\"\n\n\"Onko nyt näin laita ainoastaan epätasaisen, vai -- tätä, näet,\ntarkoittaa kysymykseni -- löytyykö jotain muutakin, joka ei ole samaa\nkuin epätasainen, mutta jota kuitenkin täytyy nimittää paitsi sen omalla\nnimellä myöskin tuolla toisella (epätasaisuuden) nimellä, syystä että se\nluonnoltaan on semmoinen, ett'ei sitä koskaan voi epätasaisesta\neroittaa? Tämmöinen on esimerkiksi kolmeuden ja monen muun laita.\nTarkkaapa tuota kolmeutta; eikö se sinun mielestäsi aina ole kutsuttava\npaitsi omalla nimellään myöskin epätasaisuuden nimellä, vaikk'ei\nepätasaisuus ole sama kuin kolmeus. Ja kuitenkin on laita tämmöinen sekä\nkolmiluvun ja viisiluvun ja puolen kaikista luvuista, että niistä\njokainen, vaikk'ei se ole yhtä kuin epätasainen, kumminkin aina on\nepätasainen. Kaksiluku taas ja neljäluku sekä tuo toinen lukujen sarja,\nvaikk'eivät ole yhtä kuin tasainen, niin ne kuitenkin kaikki ovat\ntasaisia. Myönnätkö tätä vai et?\"\n\n\"Mitenpä en tuota myöntäisi\", vastasi hän.\n\n\"Huomaapa nyt\", sanoi Sokrates, \"mitä tällä tahdon selville saattaa. Se\non se, ett'eivät ainoastaan nuo vastakohdat näy toisiaan ottavan\nvastaan, vaan ett'eivät myöskään ne, joilla, olemattakin toistensa\nvastakohtia, kuitenkin on jotain vastakohdan tapaista, ett'eivät\nnämäkään näy vastaanottavan sitä ideaa, joka on heissä olevalle idealle\nvastakohtainen, vaan jos tämä yrittää heihin tunkeuda, ne joko häviävät\ntaikka peräytyvät. Vai eikö meidän ole täytymys sanoa, että kolmiluku\npikemmin häviäisi taikka kärsisi mitä tahansa, ennenkuin se, kolmena,\nottaisi muuttuaksensa tasaiseksi?\"\n\n\"Totta.\"\n\n\"Eikä sittenkään kaksi ole kolmen vastakohtana\", sanoi Sokrates.\n\n\"Eipä olekaan.\"\n\n\"Siis eivät ideat ole ainoat, jotka eivät kärsi vastakohtien ryntäystä\ntoisiansa vastaan, vaan monien muidenkin vastakohtaisten on laita sama.\"\n\n\"Ihan totta\", vastasi Kebes.\n\nLIII. \"Tahdotko nyt, että me, jos muutoin siihen kykenemme, määräämme,\nmitä lajia nämä ovat?\" kysyi Sokrates.\n\n\"Mielelläni.\"\n\n\"Eivätköhän nämä, Kebes, ole semmoisia, jotka pakoittavat kaikkia niitä,\njotka joutuvat heidät valtaansa, säilyttämään ei ainoastaan omaa\nideaansa, vaan aina myöskin jotain vastakohdan tapaista?\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Sitä, jota äsken puhuimme. Sillä tiedäthän, että kaiken sen, minkä\ntahansa kolmeuden idea on vallannut, täytyy olla ei ainoastaan kolmen\nvaan myöskin epätasaisen?\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Tähän nyt, sitä tässä väitämme, ei voi koskaan tulla se idea, joka on\nvastakohtainen tuolle toiselle idealle, joka tämän vaikutti.\"\n\n\"Eipä kyllä.\"\n\n\"Mutta se, joka tämän vaikutti, oli epätasaisuuden idea?\"\n\n\"Oli kuin olikin.\"\n\n\"Mutta tämän vastakohtanahan on tasaisuuden idea?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Kolmeen ei siis koskaan pääse tasaisuuden idea.\"\n\n\"Ei ensinkään.\"\n\n\"Osatonna tasaisuudesta on siis kolmiluku?\"\n\n\"Osatonna.\"\n\n\"Kolmiluku on niinmuodoin epätasainen.\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Mitä nyt tulee noihin määrättäviimme, nimittäin minkälaisia ne ovat,\njotka, ehk'eivät ole jollekin toiselle vastakohtia, kuitenkaan eivät\nsiedä vastaanottaa tuota toista vastakohtana, kuten esimerkiksi on laita\nkolmiluvun, joka, ehk'ei se ole tasaisen vastakohta, kuitenkaan ei siedä\ntätä (tasaisuutta) vastaanottaa syystä, että se, kolmiluku, aina\nmyötänsä tuo jotain tuolle toiselle vastakohdan kaltaista, samaten kuin\nkaksiluku myötänsä tuo jotain epätasaiselle vastakohtaista ja tuli\nmyötänsä tuo jotain kylmälle vastakohtaista ja monet muut samaten --\nniin mietipä nyt, määritkö niitä siten, ett'ei ainoastaan vastakohta\nsiedä vastaanottaa suoraa vastakohtaansa, vaan siten, ettei myöskään se,\njoka myötänsä tuo jotain sille vastakohtaista, johonka se käypi, ett'ei\ntämäkään myötänsä-tuoja koskaan siedä vastaan ottaa tuon\nmyötänsä-tuodun, vastakohtaa.[49] Saata se uudestaan mieleesi; sillä\nhaitaksi ei ole, jos sitä useinkin kuulemme. Viisiluku ei siedä vastaan\nottaa tasaisen aatetta, eikä myöskään siedä kymmenluku, joka on viiden\nkaksinkertaisuus, vastaanottaa epätasaisuuden aatetta. Tämä\nkaksinkertaisuus on itse vastakohtana jollekin toiselle, kuitenkaan se\nei siedä epätasaisuuden aatetta; niinpä myöskään puolitoista (1 1/2) ja\nmuut semmoiset, esimerkiksi puoli (1/2), kolmas osa (1/3) ja kaikki\nsenkaltaiset, eivät nekään siedä kokonaisuuden aatetta, jos muutoin\nseuraat ja olet yhtä mieltä minun kanssani.\"\n\n\"Aivan yhtä mieltä olen ja seuraan\", sanoi Kebes.\n\nLIV. \"Kerro minulle nyt uudestaan alusta alkaen\", jatkoi Sokrates,\n\"mutta älä anna samanlaista vastausta, mitä minä kysyn, vaan jotakin\nmuuta, minua jälitellen. Näin puhun siitä syystä, että minä tuon varman\nvastauksen rinnalla, jonka edellisiin puheisini sain,[50] huomaan\nsaavamme vast'ikään puhuttujen johdosta toisenkin varmuuden. Sillä jos\nnyt minulta kysyt, mitä ruumiissa pitää oleman, että se lämpöisenä\nolisi, niin en enää anna sinulle tuota varmaa ja yksinkertaista\nvastausta: lämpimää, vaan vastapuhuttujen johdosta olen minä sinulle\nantava sen hienomman vastauksen, että siinä pitää oleman tulta. Niinpä\nen myöskään kysymykseesi, mitä ruumiissa pitää oleman, että se olisi\nsairaana, vastaa, että siinä pitää sairautta oleman, vaan kuumetta; ja\njos kysyt, mitä jossakin luvussa pitää oleman, että se tulisi\nepätasaiseksi, niin en vastaa, että siinä pitää oleman epätasaisuutta\nvaan ykseyttä, ja samaten muissakin. Mietipä, ymmärrätkö jo täysin, mitä\ntarkoitan.\"\n\n\"Ihan täysin\", sanoi hän.\n\n\"Vastaa minulle siis\", sanoi Sokrates, \"mitä pitää ruumiissa oleman,\nettä se olisi elävänä?\"\n\n\"Sielu kait\", vastasi Kebes.\n\n\"Onko aina näin laita?\"\n\n\"Mitenkä muuten?\" vastasi Kebes.\n\n\"Sielu siis aina myötänsä tuo elämää sille, jonka se valtaansa ottaa?\"\n\n\"Tuo tosiaankin.\"\n\n\"Löytyykö jotain elämälle vastakohtaista vai ei?\"\n\n\"Löytyy.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Kuolema.\"\n\n\"Sielu ei siis koskaan voi vastaanottaa mitään vastakohtaista sille,\njota se myötänsä tuo, niinkuin ennen puhuttujen johdosta on\ntunnustettu?\"\n\n\"Toden perästä\", sanoi Kebes.\n\nLV. \"Vielä: joka ei siedä tasaisuuden aatetta, miksi sitä sanomme?\"\n\n\"Epätasaiseksi\", sanoi Kebes.\n\n\"Miksi taas sitä, joka ei siedä oikeutta ja taidetta?\"\n\n\"Epä-oikeaksi ja epä-taiteelliseksi.\"\n\n\"Olkoon; mutta miksi sanomme sitä, joka ei siedä kuolemaa?\"\n\n\"Kuolemattomaksi\", sanoi hän.\n\n\"Sielu, sehän ei siedä kuolemaa?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Kuolematon on siis sielu?\"\n\n\"Kuolematon.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Sokrates; \"saammeko siis tuon sanoa todistetuksi? vai\nmiten sinusta näyttää?\"\n\n\"Ihan kylliksi todistetuksi, Sokrates!\"\n\n\"Entä vielä, Kebes\", sanoi Sokrates: \"jos nyt epätasaisen olisi täytymys\nolla häviämättömän, voisiko kolmiluku muuta olla kuin häviämätön?\"\n\n\"Ei suinkaan.\"\n\n\"Jos taas lämpimättömän olisi täytymys olla häviämättömän, eiköhän\nsilloin lumi, jos joku sitä vastaan panisi lämpöä, lumena ollen\nperäytyisi eheänä ja sulamattomana? sillä hävitä se ei voisi eikä\nmyöskään paikallaan pysyen vastaanottaa lämpimää.\"\n\n\"Totta puhut\", sanoi Kebes.\n\n\"Samaten luullakseni myöskin, jos epäkylmä olisi häviämätön ja joku\nveisi jotain kylmää tulehen, niin tuli ei sammuisi eikä häviäisi, vaan\neheänä syrjäytyisi ja pakenisi.\"\n\n\"Välttämättömästi.\"\n\n\"Mutta eikö meidän täydy sanoa samaa kuolemattomuudestakin?\" sanoi\nSokrates; \"jos kuolematon myöskin on häviämätön, niin mahdotonhan on\nsielun hävitä, kun kuolema tulee; sillä sen mukaan, mitä ennen olemme\nsanoneet, se ei voi kuolemata vastaan ottaa eikä kuolleena olla, samalla\ntavoin kuin sanoimme, ett'ei kolmiluku, yhtä vähän kuin epätasainenkaan,\nvoi tasaiseksi tulla, eikä liioin tuli, eikä tulessa oleva lämpö, voi\nkylmäksi tulla. Mutta, voisi joku sanoa, mikä estää sitä, että,\nvaikk'ei, kuten olemme tunnustaneet, epätasainen voi tasaisen lähetessä\ntulla tasaiseksi, se kuitenkin häviää ja tasainen astuu sen sijaan? Sitä\nvastaan, joka näin sanoo, emme voisi väittää, ett'ei se häviäkään, sillä\nepätasainen ei ole häviämätön. Jos tämä meille myönnettäisiin, olisi\nmeidän helppo väitellä, että, jos tasainen lähenisi, epätasainen ja\nkolmiluku vetäytyvät pakosalle, ja samaa voisimme väittää tulesta ja\nlämpeydestä ja kaikista muista.\"\n\n\"Niinpä kyllä.\"\n\n\"Jos meille siis, mitä kuolemattomaan tulee, myönnetään, että se myöskin\non häviämätön, eikö sielu silloin olisi yhtä hyvin häviämätön kuin\nkuolematonkin? jos ei, niin silloin tarvitsemme uutta todistusta?\"\n\n\"Mitä tähän tulee, niin ei ainakaan tähän mitään uutta todistusta\ntarvita\", sanoi Kebes; \"sillä tuskinpa olisi mitään häviämätöntä, jos\nkuolematon ijankaikkisena olisi häviön alainen.\"\n\nLVI. \"Jumalasta siis\", sanoi Sokrates, \"ja itse elämän aatteesta ja\nmuusta kuolemattomasta tunnustanevat luullakseni kaikki, ett'eivät ne\nkoskaan häviä.\"\n\n\"Kaikki, totta Zey! sen tunnustavat\", sanoi hän, \"kaikki ihmiset ja,\nminun arvellakseni, vielä enemmin kaikki Jumalat.\"\n\n\"Koska kuolematon myöskin on katoamaton, eikö siis sielukin, jos se\nmuutoin on kuolematon, ole katoamaton?\"\n\n\"Ihan täytymyksestä.\"\n\n\"Kun siis kuolema ihmiseen iskee, kuolee, kuten näkyy, ihmisen kuolon\nalainen osa, mutta kuolematon puoli väistyy kuolemata ja lähtee pois\ntervennä ja turmeltomatonna. Varmempi, kuin mikään muu, on, Kebes, siis,\nettä sielu on kuolematon ja katoamaton, ja toden perästä siis elävät\nmeidän sielumme Hadeksessa.\"\n\n\"Ei ainakaan minulla ole mitään virkkaamista tätä vastaan, Sokrates,\nenkä voi missään kohden todistuksiasi epäillä; mutta jos Simmiaalla tai\njollain muulla on mitään sanomista, niin parasta on, ett'ei hän vaiti\nole. Sillä jos joku haluaa näistä joko puhua tahi kuulla, niin, enpä\ntiedä toista tilaisuutta, mihin voisi sen lykätä, kuin tämä nyt käsissä\noleva.\"\n\n\"Minäkään puolestani\", sanoi Simmias, \"en voi, sanottujen johdosta,\nmissäkään kohden olla epäileväinen; mutta sen aineen suuruuden tähden,\njosta tässä on puhe, ja tuohon inhimilliseen heikkouteen katsoen, täytyy\nminun vielä puolestani olla epäilyksissä puhuttujen suhteen.\"\n\n\"Eikä siinä kyllin, Simmias\", sanoi Sokrates; \"vaan muutoinkin puhut\noikein, ja meidän tulee tarkemmin tutkia ensimäisiä otaksumiamme, jospa\nnämä teidän mielestänne tuntuvatkin luotettavilta; ja kun näitä olette\ntarkoin tutkineet, niin voitte seurata todistuksen johtoa sen mukaan,\nkuin ihmisen on mahdollinen sitä seurata; ja jos tämä teille selväksi\ntulee, silloin ette sen ulompata ole todistuksia etsivät.\"\n\n\"Totta on, mitä puhut\", sanoi hän.[51]\n\nLVII. \"Mutta\", jatkoi Sokrates, \"ihan täydestä syystä on, te miehet, se\nseikka mietittävä, että, jos sielu on kuolematon, sen on tarvis huolta\nja hoitoa ei ainoastaan tätä aikaa varten, jota me elämän ajaksi\nsanomme, vaan kaikkea aikaa varten, ja nythän näyttäneekin vaara\npeloittavalta, jos ken tämän laiminlyöpi. Sillä jos kuolema olisi ero\nkaikesta, niin olisi se pahoille ihmisille onnellinen keino täten päästä\nvapaaksi ruumiista ja sielun kanssa myöskin heidän pahuudestaan; mutta\nnyt sielu näkyy olevan kuolematon, niin ei ole sillä mikään muu pääsy\npahuudesta eikä muu pelastus kuin pyrkiminen tulla niin hyväksi ja\nviisaaksi kuin suinkin. Sillä muuta ei sielu ota mukaansa Hadekseen\nlähtiessään, kuin kasvatuksensa ja sivistyksensä, ja näiden sanotaan\nsuuresti joko auttavan taikka vahingoittavan kuollutta heti hänen\nmatkansa alussa tuonne alas. Kun, näetten, ihminen on elämänsä\ntäyttänyt, niin sanotaan hänen daimoninsa elikkä suojelushenkensä,[52]\njoka hänen elossa ollen sai hänet osakseen, nyt rupeavan häntä viemään\nerääsen paikkaan, johon kaikki kokoontuvat tullakseen tuomituiksi ja\njosta he sitten kulkevat Hadekseen sen johtajan kanssa, jolle on käsky\nannettu viedä sinne nuo täältä lähteneet. Kun he siellä ovat saaneet,\nmitä heidän saada tuli, ja siellä viipyneet sen ajan, minkä heidän\nviipyä tuli, saattaa heidät taas toinen johtaja tänne takaisin monien ja\npitkien aikakausien kautta. Mutta heidän matkansa ei ole semmoinen, kuin\nAiskhylon Telefo arvelee; tämä, näet, sanoo suoran polun vievän\nHadekseen, mutta minusta se ei näytä suoralta eikä yhdeltä. Silloinhan\nei tarvittaisikaan oppaita, sillä jos löytyisi yksi ainoa tie, niin\neihän kukaan voisi mihinkään eksyä. Mutta nyt siellä näkyy olevankin\nmonta risti- ja mutkatietä, päättääkseni niistä pyhistä tavoista ja\nmenoista, joita meidän on tapana täällä maan päällä toimittaa. Siveä ja\nviisas sielu seuraa johtajaansa eikä ole olostaan tietämättä, mutta se\nsielu, joka himollisesti ruumista ikävöitsee, niinkuin edellisissä olen\npuhunut, se pitkiä aikoja ympäri ajelehtii, haluten ruumista ja näkyvää\nmaailmaa, ja vasta paljon vastarintaa tehtyänsä ja paljon kärsittyänsä\nse vaivalla ja väkivallalla joutuu sieltä pois, tuon siihen määrätyn\njohtajan viemänä. Kun sielu nyt tulee sinne, missä muutkin ovat, ja se\non puhdistamaton sekä semmoista tehnyt, että joko hirmuiset murhat sitä\nvaivaavat taikka se on muuta semmoista aikaansaattanut, joka tämän\nkanssa on yhdenlaatuista taikka joka kuuluu yhdenlaisten sielujen\ntekoihin, silloin kaikki muut sielut tätä pakenevat ja kääntyvät pois\neivätkä tahdo olla sen matkakumppanina eikä saattajana, ja se ajelehtii\nympäri kaiken neuvottomuuden alaisena, siksi että jotkut ajat ovat\nohitse menneet, joittenka kuluttua se täytymyksestä viedään sille\nsopivaan asuntoon. Mutta se sielu, joka puhtaasti ja kohtuudella on\nelämänsä täyttänyt, se saa jumalia saattajikseen ja johtajikseen ja asuu\nsiinä paikassa, joka itsekullekin sopiva on.\"\n\nLVIII. \"Mutta monet ja ihmeelliset ovat maan paikat, eikä olekaan itse\nmaa semmoinen ja niin suuri, kuin sitä arvelevat ne, joitten on tapa\nmaasta puhua, sen vakuutuksen saatti minulle muuan.\"\n\nSimmias tähän sanoi:\n\n\"Mitä tällä tarkoitat, Sokrates? Maasta olen minäkin paljon kuullut,\nvaan en sitä, mistä sinä tulit vakuutetuksi. Mielellänipä siis tuota\nkuulisin.\"\n\n\"Mitään Glaukon taitoa tosiaankaan, Simmias, ei mielestäni tarvita tämän\nkertomiseen; mutta todeksi näyttää, että niin on laita, se on minusta\nvaikeampi, kuin että Glaukonkaan taito siihen riittäisi[53]; ja osaksi\nminä ehk'en olisikaan siihen kykenevä, osaksi taas, jospa siihen\nkykenisinkin, niin luullakseni minun elämäni ei riittäisikään, Simmias,\nsemmoisen puheen pituuteen. Mutta mikään ei estä minua puhumasta maan\nmuodosta, minkälainen se minun vakuutukseni mukaan on, sekä sen eri\npaikoista.\"\n\n\"No niin,\" sanoi Simmias, \"tämä onkin kylliksi.\"\n\n\"Vakuutettu siis olen,\" jatkoi Sokrates, \"ensiksikin siitä, että, jos\nmaa on ympyräinen ja sijaitsee avaruuksien keskipaikassa, se, paikallaan\npysyäksensä, ei tarvitse ilmaa eikä muuta senkaltaista ulkopuolista\nhätäkeinoa, vaan että taivaslaen kaikenpuolinen yhtäläisyys itsensä\nkanssa ja maan tasapaino ovat kylliksi pitämään sitä paikallaan. Sillä\njos tasapainossa oleva kappale on pantu yhtäläisen paikan keskelle, niin\nse ei voi enemmin taikka vähemmin mihinkään päin siirtyä, vaan yhdellä\nkohdalla ollen se pysyy siirtymättä. Tästä nyt ensiksikin olen\nvakuutettu.\"\n\n\"Ja ihanpa oikein,\" sanoi Simmias.\n\n\"Vieläkin,\" sanoi Sokrates, \"olen vakuutettu siitä, että maa on jotain\nsangen suurta ja että me, jotka asumme Fasis-virrasta aina Herkuleen\npylväisin saakka, asumme aivan pienessä maan osassa meren ympärillä,\nikään kuin muuriaiset ja sammakot lammen ympärillä, ja että monet muut\nmuualla asuvat maan monilukuisissa paikoissa[54]. Joka paikassa ympäri\nmaan pintaa löytyy, näet, monta ja niin muotonsa kuin suuruutensakin\npuolesta monenlaisia syvennyksiä, johon vesi ja sumu ja ilma ovat\nyhteentulvailleet; mutta itse maa sijaitsee puhtaana tuossa puhtaassa\ntaivaan avaruudessa, jossa sijaitsevat tähdetkin, ja jota useimmat\nniistä, joittenka on tapa näistä puhua, sanovat etheriksi eli\nyli-ilmaksi, jonka pohja-sakona ovat nuo vesi, sumu ja ilma, jotka aina\njuoksevat maan syvennyksiin. Siitä tietämättämme me siis maan\nsyvennyksissä asumme ja luulemme asuvamme ylhäällä maan päällä, juuri\nkuin jos joku, asuen keskellä meren syvyyttä, luulisi asuvansa meren\npinnalla ja, nähdessään veden kautta auringon ja muut tähdet, luulisi\nmeren olevan taivaan, mutta raskautensa ja heikkoutensa tähden ei\nkoskaan pääsisikään meren pinnalle, eikä, merestä ylös sukeltaen ja\nkohoten täkäläiseen paikkaan asti, koskaan olisi nähnyt eikä myöskään\ntoiselta nähneeltä koskaan kuullutkaan, kuinka paljon puhtaampi ja\nkauniimpi täällä on kuin heillä siellä. Näin ihan juuri käy meidänkin.\nSillä asuen jossakin maan syvennyksessä luulemme asuvamme maan päällä ja\nkutsumme ilmaa taivaaksi, ikäänkuin jos tähdet liikkuisivat tämän\ntaivaana olevan ilman läpi. Tämä on ihan samaa laatua; heikkoutemme ja\nraskautemme tähden emme jaksa nousta ilman rajoille. Mutta jos joku\ntulisi ilman äärimmäisiin ääriin, ja siivillä varustettuna voisi tuonne\nylhäälle lentää, niin saisi hän, samalla tavoin kuin merestä ylös\nsukeltavaiset kalat näkevät täkäläisiä oloja, hänkin nähdä sikäläisiä,\nja jos hänen luontonsa kestäisi niitä nähdä, niin hän tulisi tuntemaan,\nettä siellä se todenperäinen taivas onkin, siellä todellinen valkeus ja\ntodellinen maa. Sillä, tämä maa ja kivet ja kaikki paikat ympärillämme\novat läpiturmeltuneet ja rikki kalvetut, kuten meressäkin suolan tähden\non kaiken laita; meressä ei kasva mitään, joka ansaitsesi mainitsemista,\neikä sanalla sanottu siellä löydy mitään täydellistä, vaan juovia ja\nhiekkaa ja mahdottoman paljon mutaa ja likaa löytyy siinä, missä vaan\nmaata on, mutta eipä mitään, joka ansaitsisi verratakaan niihin\nkauneuksiin, joita meillä on. Ilmaumat taas tuolla ylhäällä mahtanevat\nvielä suuremmassakin määrässä erota meidän kauneuksista. Ja jos tässä\nsopii kaunis satu, niin ansaitsee, Simmias, kuulla, minkaltaiset maan\naineet taivaan alla oikeastaan ovat.\"\n\n\"Tosiaankin mielellämme me, Sokrates, kuulisimme tuon sadun,\" sanoi\nSimmias.\n\nLIX. \"Ensiksikin siis, minun ystäväni,\" jatkoi Sokrates, \"sanotaan,\nettä, jos joku tuolta ylhäältä katselisi maata, se näyttäisi ihan\nsamankaltaiselta, kuin nuo kahdestatoista erivärisestä nahkapalasesta\ntehdyt pallit, kirjavalta ja varustetulta erivärisillä väreillä, joista\nne värit, joita maalaajat täällä käyttävät, ovat ikäänkuin mukaelmia.\nMutta siellä ylhäällä on koko maa tämmöisillä väreillä varustettu,\nvieläpä paljon loistavammillakin ja puhtaammillakin väreillä, kuin nämä\ntäällä. Osaksi se nimittäin on purppuranpunainen ja kauneudeltaan\nihmeteltävä, osaksi kullanvärinen, osaksi taas valkea, valkeampi kipsiä\nja lunta, ja samoin myös varustettu muillakin väreillä, jopa paljon\nmonenkaltaisemmilla ja kauniimmillakin, kuin mitä me olemme nähneet.\nSillä itse nämäkin maan syvennykset, jotka ovat täynnänsä vettä ja\nilmaa, aikaansaavat jonkunnäköisen värin, loistaen noiden korkeampain\nvärien kirjavuudessa, niin että koko maa siten saa yhtenäisen kirjavan\nkauniin näyn. Tämän tänkaltaisen maan päällä kasvavat luonnon laadun\nmukaan kaikki kasvit, puut, kukat ja hedelmät; samaten on myöskin saman\nluonnon laadun mukaan vuorilla ja kivillä heidän sileytensä,\nläpikuultavaisuutensa ja kauniimmat värinsä. Osia näistä kivistä ovat\nnuo täälläkin löytyvät, meille niin mieluiset pienet kivet, esimerkiksi\nkarneolit, jaspiskivet, smaragdit ja muut semmoiset; mutta siellä ovat\nkaikki ilman poikkeuksetta yhtä kauniit, jopa vielä kauniimpiakin. Ja\nsyynä tähän on se, että kivet siellä ovat puhtaat, eivätkä ole, niinkuin\ntäkäläiset, rikki-kalvetut ja läpiturmeltuneet tänne yhteenjuoksevasta\nvedestä, levenevästä mädästä ja suolasta, jotka kiville ja maalle ja\nyleisesti sekä eläville että kasville tuottavat rumuutta ja vikoja. Itse\nmaa on kaunistettu näillä kaikilla, vieläpä kullalla ja hopealla ja\nmuulla senkaltaisella. Sillä nämä kaikki ovat siellä runsaassa määrässä\nnähtävinä, monenlukuisina ja suurina sekä useassa paikoin maata, niin\nettä maa kokonaisuudessaan on kauniina näkönä autuaallisten katsojain\nkatsottavana. Eläimiä siellä löytyy monenlaisia ja ihmisiä, joista\nmuutamat asuvat keskellä maata, toiset ilman ympärillä, niinkuin me\nasumme meren ympärillä, toiset taas mannermaan likellä olevissa\nsaarissa, joiden ympäri ilma virtailee; sanalla sanoen, mitä vesi ja\nmeri meille ja meidän tarpeisimme nähden on, se on heille ilma, ja mitä\nmeille ilma on, se on heille etheri. Vuodenajoilla on semmoinen\nlämpömäärä, että asukkaat pysyvät taudeista vapaina ja elävät paljoa\npitemmän ajan, kuin täkäläiset ihmiset, ja näyn, kuulon, haistin sekä\nkaikkien tänkaltaisten kautta eroavat he meistä yhtäpaljon, kuin,\npuhtauteen katsoen, ilma eroaa vedestä ja etheri ilmasta. Heillä on\nmyöskin jumalien asunto-paikkoja ja temppeleitä, joissa jumalat\ntodenperästä ovat asumassa; he saavat jumalien ääniä kuulla, niiden\nennustuksia ja ilmestyksiä havaita ja kanssakäymistäkin niiden kanssa\nharjoittaa; auringon, kuun ja tähdet he näkevät semmoisina, kuin ne\ntodellisuudessa ovat, ja kaikki heidän muu onnellisuutensa on näiden\nmukainen.\n\nLX. Tämänkaltainen on siis koko maa ja sen ympäristö. Mutta mitä noihin\nsyvennyksiin tulee, niin löytyy maassa ja ympäri koko maata monta\nsemmoista paikkaa, joista muutamat ovat syvemmät ja aukeammat kuin se,\njossa me asumme, toiset syvemmät ja suultaan pienemmät kuin meidän\nasuntopaikkamme, toiset taas ovat syvyydeltään tätä matalammat ja\nlaajemmat. Kaikki nämä ovat maan alla moninaisessa yhteydessä toistensa\nkanssa ahtaimpain ja laajempain läpien kautta ja niillä on laskunsa,\njoittenka kautta paljon vettä juoksee toisista toisiin ikäänkuin\nsekoitus-maljoihin ja siellä, maan alla, löytyy mahdoton paljous\nijäti-juoksevia virtoja ja lämpimiä sekä kylmiä vesiä, paljon tulta ja\nsuuria tuli-virtoja sekä monta märjän liman virtaa, joko puhtaampaa tahi\nlikaisempaa, samaten kuin Sikeliassa nuo ennen laava-virtaa\npurskuavaiset Hede-virrat ja itse laava-virta. Nämä virrat täyttävät\nkaikki ne paikat, joittenka läpitse ja ympäri ne kunakin kertana\nsattuvat kulkemaan. Kaikki tämä liikkuu ylös ja alas ikäänkuin löytyisi\nmaan alla joku keinu-kone. Tämä kone on luonnoltaan ehkä tämmöinen. Yksi\nnäistä maan kuljuista on sekä muutoin suurin että myöskin koko maan läpi\nläväisty, se sama, josta Homero puhuu, kun sanoo[55]:\n\n    \"Kauas tuonne pois, joss' on Manalass' syvin kulju,\"\n\nja jota sekä hän että useat muutkin runoilijat muutoin kutsuvat\nTartaroksi. Tähän kuljuun laskevat kaikki virrat yhteen ja juoksevat\ntästä taas takaisin; ja itsekukin niistä muuttuu senkaltaiseksi,\nminkäkaltainen se maa on, jonka kautta ne juoksevat. Mutta syy siihen,\nettä kaikki virrat täällä tulvaavat ulos ja sisään takaisin, on se,\nett'ei tällä märjällä ole tukea eikä pohjaa. Se väikkyy ja läikkyy\nylös-alas, ja samaten tekee ilma ja tuuli sen ympärillä; sillä ne\nseuraavat vesitulvaa, kun se syöksee milloin tuolle milloin tälle\npuolelle maata. Ja samaten kuin hengehtiessämme ilma käy ulos ja\njällensä sisään, samaten joutuu siellä ilma tulvan kanssa liikkeelle ja\naikansa ulos- ja sisään-syöksyessään hirmuisia ja vallattomia myrskyjä.\nKun siis vesi esiin syöksyessään tulvaa siihen paikkaan, jota\nalapuoliseksi sanotaan, niin juoksee se maan kautta sikäläisiin\nvirtoihin ja täyttää ne paikat siellä samalla tapaa, kuin astia\npumppaamalla täytetään; ja kun se taas sieltä vetäypi ja tänne syöksee,\ntäyttää se taas tämänpuoliset virrat, ja täytettyinä nämä juoksevat\nojanteensa ja maan kautta, ja kulkien kaikki niihin paikkoihin, joihin\nheidän tiensä vievät, muodostavat ne täten meriä ja järviä, jokia ja\nlähteitä. Täältä ne uudestaan sukeltavat maan alle, ja kuljettuansa,\nmuutamat kaukaisempain ja useampain, toiset pienempäin ja läheisempäin\npaikkain ympäri, laskeuvat he jälleen Tartaroon, muutamat paljonkin,\ntoiset vaan vähän alemmalle, kuin mistä läksivät, mutta kaikki ne\nkumminkin alemmalle lähtöpaikkaansa laskeuvat. Muutamat juoksevat ulos\nvastaisella puolella sitä, missä laskeuivat, toiset taas samalla puolen;\nonpa niitä semmoisiakin, jotka kulkevat kokonansa ympyrässä, ja jotka,\nkierrettyään yhden taikka useammankin kerran maan ympäri kuin käärmeet,\njälleen laskeuvat, päästyänsä niin syvälle kuin suinkin. Mahdollista on,\nnäet, tunkeuda kummallakin puolen alas ainoastaan maan keskustaan asti,\nvaan ei edemmäksi; sillä jos edemmäksi yrittävät, niin käypi kummankin\nvirran ihan päinvastoin.\n\nLXI. Monta monituista näitä virtoja sekä suuria että monenlaisia on\nolemassa; mutta näitten monien joukossa löytyy neljä eri virtaa, joista\nsuurin ja laveimmassa ympyrässä juokseva on niin kutsuttu Okeano-virta.\nVastapäätä tätä ja tälle vastaisessa suunnassa juoksee Akheroni, joka\nvirtaa autioitten paikkojen läpitse ja maan alle juosten laskeupi\nAkherusia-järveen, johonka useampain kuolleitten sielut tulevat ja josta\nhe, siellä viivyttyänsä määrätyt ajat, muutamat lyhemmät toiset\npitemmät, jälleen lähetetään elävien sukuihin. Näiden virtain\nkeskivälillä saa kolmas virta alkunsa, mutta laskeupi jo lähellä\nalkuansa suureen, paljolla tulella palavaan paikkaan, ja muodostaa\njärven, joka on suurempi kuin meidän meri ja joka kuohuu vettä ja mutaa.\nTäältä se sakeana ja mutaisena virtailee ympyrässä ja juoksee, maata\nkiertäen, sekä muualle että myöskin ihan Akherusia-järven rajalle, tämän\nveden kanssa kuitenkin sekautumatta; ja maan alla paljon mutkailtuansa\nse laskeupi Tartaron alapuoleen. Tämä se on, jota Pyriflegetoniksi\nsanotaan, ja jonka laava-virrat, missä hyvänsä ne maahan laskevat,\npurskuttavat irto-murskoja. Ja vastapäätä taas tätä alkaa neljäs ja\nvirtaapi ensiksi hirveään ja kolkkoon paikkaan, joka, kuten sanotaan, on\nkokonansa teräksen-sinertävä, ja tätä virtaa he sanovat Stygiseksi sekä\nsitä järveä, jonka virta laskiessaan muodostaa, Stygin järveksi. Tähän\nlaskettuaan ja vesihinsä saatuaan hirmuisia voimia se maan alle pujahtaa\nja juoksee, mutkia tehden, Pyriflegetonia vastakohtaisessa suunnassa\nsekä kohtaa tätä Akherusian järvessä, mutta sen toisella puolella.\nTämänkään vesi ei sekaannu minkään muun veden kanssa, vaan tämäkin\njuoksee mutkia tehden ympyrässä ja laskeupi Tartaroon vastapäätä\nPyriflegetonia; ja tämän virran nimi on, kuten runoilijat sanovat,\nKokyto.\n\nLXII. Tämmöinen on nyt näitten luonto ja laita; mutta kun elämästä\neronneet tulevat siihen paikkaan, mihin suojelushenki itsekunkin vie,\nniin tutkitaan ja tuomitaan ne ensiksi, sekä ne, jotka ovat hyvin ja\nhurskaasti eläneet, että nekin, jotka eivät ole näin eläneet. Ne, jotka\nhuomataan eläneen keskinkertaisesti, kulkevat Akheronille, nousevat\nsiellä niihin aluksiin, jotka ovat heille tarjona, ja tulevat näissä\naluksissa tuohon järveen ja asuvat siellä; ja täällä itseään\npuhdistettuaan sekä rikoksistaan rangaistukset kärsittyään he päästetään\nsiitä pahasta, minkä mikin teki, ja hyvistä taas töistään he saavat\npalkinnon kukin ansionsa mukaan. Ne taas, joittenka tila heidän\nrikostensa paljouden tähden havaitaan auttamattomaksi, olkootpa sitten\nharjoittaneet joko useita ja suuria temppelin-ryöstöjä taikka\nmonilukuisia oikeutta ja lakia loukkaavia murha-töitä taikkapa mitä\nhyvänsä muuta senkaltaista, ne syöksee heille määrätty kohtalo\nTartaroon, josta eivät konsanaan palaja. Ne, jotka havaitaan\nharjoittaneen kylläkin suuria, mutta kuitenkin autettavissa olevia\nrikoksia, niinkuin esimerkiksi ne, jotka vihan vimmassa ovat isää taikka\näitiä vastaan väkivaltaa tehneet ja sittemmin ovat, tätä katuen,\nelämänsä eläneet, taikka jotka muulla senkaltaisella tavalla ovat\nmurhamiehiksi joutuneet, näittenkin täytyy tulla Tartaroon syöstyiksi,\nmutta tänne jouduttuansa ja vuoden aikaa täällä oltuansa viskaa heidät\naalto ulos: murhamiehet Kokytoon, isän- ja äidin-surmaajat\nPyriflegetoniin. Ja kun he näin virtojen ajamina ovat joutuneet\nAkherusia-järven luo, niin he täällä huutavat ja nimillä kutsuvat,\nmuutamat niitä, jotka he ovat murhanneet, toiset taas niitä, joita\nvastaan he ovat väkivaltaa tehneet, ja näin näitä kutsuttuaan he itkien\nrukoilevat, että nämä soisivat heidän astua järveen ja heitä\nvastaan-ottaisivat. Jos nyt onnistuvat näitä taivuttamaan, niin he\nastuvat ulos ja pääsevät kärsimyksistään, mutta ell'eivät onnistu, niin\njoutuvat he uudestaan Tartaroon ja sieltä jälleen virtoihin, ja näistä\nkärsimyksistä he eivät pääse, ennenkuin ovat onnistuneet taivuttamaan\nniitä, joita vastaan ovat vääryyttä harjoittaneet; sillä tämmöisen\nrangaistuksen tuomarit heille määräsivät. Mutta jotka huomataan eläneen\nerittäin hurskaasti, nämä ne vapautetaankin noista maan sisässä olevista\npaikoista ja päästetään ikäänkuin vankihuoneista sekä tulevat tuohon\nylhäiseen, puhtaasen asuntoon ja asuvat ylhäällä maan päällä. Mutta itse\nnäistäkin elävät ne, jotka filosofian kautta ovat itsensä tarpeeksi\npuhdistaneet, tulevan aikansa ihan ilman ruumiitta, sekä joutuvat näitä\nvieläkin kauniimpiin asuntoihin, joita ei ole helppo tässä kuvata ja\njohon paitsi sitä aikakaan ei nyt riittäisi.\n\nLXIII. Mutta kaiken sen tähden, mitä nyt olemme keskustelussamme\nmaininneet, täytyy meidän siis, Simmias, tehdä kaikki, jotta täällä\neläessämme saavuttaisimme hyvettä ja viisautta; sillä kaunis on palkinto\nja toivo suuri. Mutta ruveta kivenkovaa väittämään, että näiden laita on\njuuri niin, kuin minä ne nyt olen selittänyt, se ei sovi järki-miehelle;\nvaan sen uskominen, että, koska kerran sielu näkyy olevan kuolematon,\nsielujemme ja niiden asuntojen laita on tämmöinen taikka tämänkaltainen,\nse minusta näyttää sopivalta ja sen arvoiselta, että kannattaa siihen\nuskaltaa; sillä kaunis on tämä uskallus ja näitä tämmöisiä\nkohoitusvirsiä sopiikin itsellensä virittää. Ja tästäpä syystä minä jo\nkauan aikaa olen tätä puhetta pitkittänyt.[56] Näistä syistä saakin\nsielunsa puolesta olla hyvissä toiveissa se mies, joka elämässään on\nsiksensä jättänyt muut nautinnot ja koristukset, jotka ruumista\nkoskevat, pitäen ne itselleen vieraina ja arvellen niistä paljon\npikemmin turmeltuvansa, mutta joka sitä vastoin on ahkeroinnut niitä\nnautintoja, jotka oppimiseen kuuluvat ja sielua kaunistavat, ei\nvierailla, vaan sielun-omaisilla koristuksilla, nimittäin\nhillitseväisyydellä, oikeamielisyydellä, miehullisuudella, vapaudella ja\ntotuudella, ja joka näin varustettuna odottaa tuota matkustusta\nHadekseen, valmis lähtemään, milloin hyvänsä kohtalo kutsuu. Mitä nyt\nteihin tulee, Simmias ja Kebes ja te muut, on tämä matka toiste teidän\ntehtävänä, itsekunkin määrä-ajallaan; mutta minua jo kutsuu, kuten\ntraagikko sen sanoisi, sallimus, ja melkeinpä onkin minun aikani jo\nmennä kylpemään; sillä minusta on parempi, kylpeä, ennenkuin minä\nmyrkky-juoman juon, jott'en vaimoille tuottaisi ruumiini pesemisen\nvaivaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLXIV. Hänen näin puhuttuansa sanoi Kritoni:\n\n\"Hyvä! Sokrates; mutta onko sinulla mitään käskyä antaa näille taikka\nminulle joko lastesi tahi jonkun muun suhteen, jota käskyä täyttäessämme\nvoisimme sinulle mieliksi tehdä?\"\n\n\"On kyllä, Kritoni, se, jota aina olen teille antanut\", vastasi hän, \"ei\nmitään muuta sen kummempaa: että, näetten, te huolta pitäisitte\nitsistänne, sillä tämän tekemällä te teette minun, minun omaisteni\nniinkuin omannekin mieleen, mitä hyvänsä toimitatte, vaikk'ette nyt\nannakaan mitään lupausta. Mutta, jos itsiänne laiminlyötte ettekä tahdo\nasettaa elämätänne niiden jälkien mukaan, joista teille sekä tämän\npäiväisessä että edellisissäkin puheissa on viittauksia annettu, niin\nette sen enempätä saa toimeen, vaikkapa tässä hetkessä tekisitte\nkuinkakin monta ja ankaraa lupausta.\"\n\n\"Toimia sanasi mukaan, se on oleva meidän pyrintömme\", sanoi Kritoni;\n\"mutta millä tavalla me sinua hautaamme?\"\n\n\"Millä tavalla vaan tahdotte\", sanoi hän, \"jos muutoin minun saattekaan\nkäsiinne ja minä en lähde teitä pakoon.\"\n\nSamalla hän suopeasti hymyili ja sanoi meihin katsoen:\n\n\"Miehet! Kritonia en saa vakuutetuksi siitä, että minä olen se Sokrates,\njoka nyt olen kanssanne keskustellut ja kaikki puhutut järjestänyt, vaan\nhän luulee minun olevan sen, jonka hän kotvasen perästä on näkevä\nkuolleena, ja senpä tähden hän kysyy, miten hänen tulee minua haudata.\nMutta sen pitkän puheen, minkä olen pitänyt siitä, mitenkä minä,\nmyrkkyjuoman juotuani, en enää ole luonanne viipyvä, vaan olen\npoislähtevä ja menevä autuaitten onnellisuuksiin, tämän minä, kuten\nnäkyy, turhaan olen hänelle puhunut, vaikka sillä olen tahtonut niin\nteitä kuin itseänikin rohkaista. Pyydän teitä siis minua Kritonille\ntakaamaan ihan päinvastaisella takauksella kuin se, millä hän on minua\ntuomareille ta'annut. Hän, näetten, meni tuomareille takaukseen siitä,\nettä tänne jäisin; mutta teidän pitäisi takaamaan siitä, että minä, niin\npian kuin kuolen, en ole tänne jäävä, vaan lähtiessäni pois-menevä,\njotta Kritoni, nähdessään ruumiini poltettavan taikka haudattavan,\nhelpommin tätä kärsisi eikä tuskautuisi minun tähteni, ikäänkuin\nkärsisin minä hirveästi, eikä myöskään hautajaisissa sanoisi, että hän\nSokrateen asettaa nähtäväksi taikka viepi hautaan tahi hautaa. Sillä\ntiedä, paras Kritoni\", jatkoi hän, \"että väärä lauselma ei ainoastaan\nole itsessään epä-sointua, vaan että se myöskin sielulle tuottaa jotakin\npahaa. Vaan sinun tulee olla hyvällä mielin ja sanoa, ettäs hautaat\nruumiini; ja hautaa se vaan, miten mielesi tekee ja kuten sopivimmalta\nsinusta näyttää.\"\n\nLXV. Tämän sanottuaan Sokrates nousi ja meni toiseen huoneesen\nkylpeäksensä, ja Kritoni häntä seurasi, mutta meidän hän käski odottaa.\nMe siis odotimme ja keskustelimme keskenämme niistä, mitä oli puhuttu,\nja tutkimme ne uudestaan, mutta myöskin haastelimme siitä suuresta\nonnettomuudesta, joka oli meille sattunut, varmasti vakuutetut kuten\nolimme siitä, että meidän nyt tuli orpolapsina elää jälellä olevan\nelämämme, kun oli meiltä ikään kuin isä pois-riistetty.\n\nKun Sokrates oli kylpenyt ja lapsensa saatetut hänen luokseen -- hänellä\noli kaksi pientä ja yksi isompi poika -- ja perheesen kuuluvat naiset\nolivat saapuneet, puhui hän näiden kanssa Kritonin läsnäollessa; ja kun\noli hän näille viimeiset käskynsä ja tahtonsa ilmoittanut, käski hän\nnaisten ja lasten mennä, mutta itse hän tuli meidän luoksemme jälleen.\nJa nyt oli jo aika lähellä päivän laskua, sillä kauan aikaa oli hän\ntuolla sisällä viipynyt.\n\nKylvystä tultuansa hän istuikse, ja sen perästä ei paljoa enää puhuttu.\nNyt tuli noiden yksitoista-lukuisten palvelija, seisahtui hänen eteensä\nja virkkoi: \"Sinua, Sokrates, minun varmaan ei tarvitse syyttää siitä,\nmistä muita syytän, että he, näet, minun suuttuvat ja kiroovat, kun\nminä, hallitusmiesten käskystä, käsken heidän juoda myrkyn. Sillä sinua\nolen tällä ajalla erittäin oppinut tuntemaan jaloimmaksi, suopeimmaksi\nja parahimmaksi mieheksi kaikista, mitkä konsanaan ovat tänne tulleet,\nja nytkin siis hyvin tiedän, ett'et minuun, vaan noihin vihastu, koskas\ntunnet, kutka syypäät ovat. Jää'ös siis hyvästi -- sillä tiedäthän, mitä\ntulin ilmoittamaan -- ja koeta miten huokeimmasti kärsiä, mitä\nvälttämätöntä on.\"\n\nSamassa purskahti hän itkuun, kääntihe ja läksi ulos. Sokrates katsoen\nhänen jälkeensä sanoi: \"jää hyvästi, sinäkin! me puolestamme tahdomme\ntehdä, mitä käskenyt olet.\"\n\nJa meille hän sanoi: \"Kuinka hyvänsuopa onkin tuo mies! Koko ajan, minkä\nolen täällä ollut, on hän luonani käynyt ja usein kanssani keskustellut\nsekä ollut parahimpana miehenä, ja kuinka jalosti hän nyt minun tähteni\nvuodattaa kyyneleitä! Mutta annapas, Kritoni! noudattakaamme hänen\ntahtoansa ja tuotakoon tänne myrkky, jos se jo on valmistettu; mutta jos\nei, niin valmistakoon sen mies.\"\n\n\"Mutta, Sokrates\", sanoi tähän Kritoni, \"minun luullakseni aurinko vielä\nvuorilla viipyy eikä ole vielä laskenut. Ja tiedänhän minä muitten\njuoneen myrkyn sangen kauan aikaa sen jälkeen, kun heitä on käsketty,\nsittenkuin ovat sangen hyvin syöneet ja juoneet, muutamat myöskin\nyhdessä oltuaan niiden kanssa, joita rakastivat. Älä siis kiirehdi,\nsillä vielä on aikaa.\"\n\nSokrates vastasi: \"ihan luonnollista on, Kritoni, että ne, joista puhut,\nnäin tekevät, sillä he luulevat tällä jotakin voittavansa, ja yhtä\nluonnollista on myöskin, ett'en minä niin tee; sillä vähän myöhemmin\njuomalla en luule voittavani mitään muuta, kuin sen, että omissa\nsilmissäni tekisin itseni naurun-alaiseksi, kun haluaisin elää ja\nsäästäisin siinä, missä ei enään mitään ole. Mene siis\", jatkoi hän,\n\"tottele, äläkä muulla tavoin tee!\"\n\nLXVI. Kun Kritoni tämän kuuli, nyykkäsi hän pojalle, joka likellä\nseisoi. Poika meni ja kauan aikaa viivyttyään palasi hän takaisin sen\nkanssa, jonka piti myrkky antaman ja joka sen kantoi pikarissa valmiiksi\ntehtynä.\n\nKun Sokrates tämän miehen näki, sanoi hän: \"no hyvä, ystäväni! mitä\npitää minun tekemän, sillä sinähän näitä ymmärrät?\"\n\n\"Et muuta,\" vastasi tämä, \"kuin ettäs juotuasi kävelet, siks' että\nsinulta jalat käyvät raskaiksi, ja sitten panet maata; näin se on\nitsestään tehtävänsä tekevä.\"\n\nTämän sanottuaan ojensi hän Sokrateelle pikarin.\n\nSokrates otti pikarin aivan iloisesti, Ekhekrates, ilman vapisematta,\nilman väriltään ja katsannoltaan muuttumatta; tapansa mukaan hän vaan\njäykästi katsoi mieheen ja sanoi:\n\n\"Mitäs arvelet tästä juomasta, sopisiko siitä jollekin juoma-uhri tehdä?\nOnko luvallista vai ei?\"\n\n\"Me valmistamme tätä, Sokrates, ainoastaan sen verran, minkä arvelemme\ntarpeeksi juoda,\" vastasi hän.\n\n\"Minä ymmärrän,\" sanoi Sokrates; \"mutta rukoilla jumalia, että tämä\nmuutos täältä tuonne kävisi onnellisesti, se on sekä luvallista että\nsopivaakin; tätä minäkin rukoilen, tapahtukoon niin!\"\n\nJa tämän lausuttuaan hän otti ja tyhjensi pikarin ihan huokeasti ja\ntyytyväisesti.\n\nTähän saakka olivat useimmat meistä johonkin määrin voineet pitäydä\nitkemisestä; mutta kun näimme hänen juovan ja tyhjentäneen pikarin,\nsilloin emme sitä enää voineet, vaan minulta itseltänikin vuosivat\nväkisin kyyneleet virtoina, niin että minun täytyi kasvoni peittää,\njotta saisin kylläkseni itkeä. Mutta häntä minä en suinkaan surkutellut,\nvaan omaa onnettomuuttani, kun minulta semmoinen ystävä nyt oli\nriistetty. Ennen minua oli Kritoni noussut, hän kun ei voinut\nkyyneleitänsä pidättää. Mutta Apollodoro ei ollut edellisenäkään aikana\ntau'onnut itkemästä, vaan nyt hän purskahti valitushuutoon, voivottaen\nja vaikeroiden, eikä ollut ainoatakaan läsnäolevista, jonka sydäntä hän\nei särkenyt, paitsi yksin Sokrates itse.\n\nMutta Sokrates virkkoi: \"mitä teettekään, te kummalliset! Juuri senhän\ntähden minä vaimot täältä lähetinkin, ett'eivät he tänkaltaista\nepäsointua aikaansaisi; sillä kuullut olen, että hiljaisuudessa pitää\nkuoleman. Olkaa siis hiljaa ja pysykää lujamielisinä.\"\n\nTämän kuultuamme häpesimme ja pidätimme itseämme itkemästä. Mutta hän\nkäveli, siks' että jalat, kuten sanoi, kävivät raskaiksi, jolloin hän\nlaskeusi pitkällensä selälleen; sillä näin oli mies käskenyt. Ja sama\nmies, joka oli hänelle myrkyn ojentanut, tunnusteli aina vähän ajan\npäästä ja koetti hänen jalkojaan ja sääriään, ja sitten kovasti painaen\nhänen jalkaansa hän kysyi, tunsiko hän sitä, johon Sokrates kieltämällä\nvastasi. Sittemmin hän taasen tunnusteli polvia; ja näin yhä ylöspäin\nsiirtäen kätensä hän meille osoitti, että ruumis kylmeni ja kangistui.\nJa itse Sokrateskin tunnusteli ja sanoi, että kun kylmyys sydäntä\nsaavutti, silloin oli hän erkaneva. Nyt oli jo vatsakin melkein kylmänä,\nkun hän peitettä nosti -- hän oli, näet, kasvojansa peittänyt -- ja\nsanoi: \"Kritoni, me olemme Asklepiolle velkaa kukon; suorittakaa se,\nälkääkä unhoittako!\" -- ja nämä olivat hänen viimeiset sanansa.[57]\n\n\"Sen teemme,\" sanoi Kritoni; \"mieti, onko muuta sinulla sanomista.\"\n\nTähän kysymykseen hän ei enää mitään vastannut, vaan vähän ajan perästä\nhän liikahti, ja mies otti peitteen hänen kasvoiltaan, niin olivatkin\nsilmät jähmistyneet. Tämän nähden Kritoni sulki hänen suunsa ja\nsilmänsä.\n\nLXVII. \"Tämmöinen, Ekhekrates, oli ystävämme loppu, miehen, joka, sen\nvoimme sanoa, oli oivallisin kaikista, joita konsanaan opimme tuntemaan,\nja muutoinkin viisain sekä hurskain\".\n\n\n\n\nSelityksiä.\n\n\n[1] Tarkoittaa niitä 7 neitoa ja 7 nuorukaista, jotka Athenalaiset\nvuotuisena verona veivät Kretan kuninkaalle Minoolle. Tämän poika\nAndrogeoni, joka eräässä Athenalaisessa juhlassa voitti kaikki\nkilpa-palkinnot, joutui tämän kautta niin katkeran kateen alaiseksi,\nettä hän, niinkuin luullaan, Athenan silloisen kuninkaan, Theseyn isän\nAigeyn toimesta salaa surmattiin. Androgeonin isä Minoo kosti tämän\nAthenalaisille sillä, että hän, voitettuansa heidät sodassa, rauhan\nehdoksi heille pani mainitun veron suorittamisen. Näille vero-uhrille\ntuli se surkea kohtalo osaksi, että he syötettiin Kretan hirmu-elävälle\nMinotaurolle. Thesey tappoi hirmu-elävän, pelasti, Minoon tyttären\nAriadnen avulla, itsensä ja nuo neljätoista ja lakkautti veron.\n\n[2] Kanssapuhe tapahtuu Fliossa, mutta Faidoni on ajatuksillaan\nAthenassa ja sanoo siis _tänne_, eikä _sinne_.\n\n[3] Merkillistä on ett'ei Sokrateen likin ja paras oppilas Platoni ollut\nläsnä opettajansa viime hetkissä. Hän oli sairas siitä, niinkuin\ntodennäköiseltä kuuluu, suuresta surusta, jonka hän tunsi Sokrateen\nsyyttömästä kohtalosta. Toinen oppilas, jota myöskin on kaivattu, nim.\nXenofoni, oli tällä erää sotaretkellä Aasiassa. Kuolevan Sokrateen\nympärillä oli muutoin monen eri filosofiallisen opin edustajia.\nAiskhines, joka eroitukseksi saman nimisestä puhetaiteilijasta sai nimen\nAiskhines Sokratikos, oli puhdas sokratilainen; Faidoni mainitaan\neelisen koulun perustajana; Eukleides, toinen kuin tuo mainio\nmatemaatikko, perusti n. k. megaralaisen koulun; Simmias ja Kebes olivat\npythagorilaisia; Antisthenes taas n. k. kyynillisen filosofian\nperustaja. Aristippo sitä vastoin, joka oli Epikuron edeltäjä, huvitteli\ntällä erää Kleombroton kanssa Aiginassa. Kleombrotosta mainitaan\n(Kallim. Epigram. 24; vert. Cic. Tuscul. I, 34), että, kun hän sittemmin\noli lukenut tämän Faidoni-dialogin, hän syöksyi mereen.\n\n[4] \"Nuo yksitoista\" olivat Athenassa poliisi-virkamiehiä, joiden\ntoimena oli vankihuoneen valvonta, tuomittujen rangaistusten toteen\npaneminen y. m.\n\n[5] Sokrates mainitsee itse dialogin lopussa syyn, minkätähden hän\nlähetti vaimonsa pois, nim. sen, ett'ei vaimojen valitusvirret\nhäiritsisi hänen viimeisiä hetkiänsä. Syynä siis ei ollut mikään\nkylmäkiskoisuus taikka kovuus Sokrateen puolelta. Sokrates tahtoi kuolla\nsamassa toimessa, kuin hän oli elänyt: filosofiallisessa keskustelussa.\nMutta tälle oli tietysti kyyneleet ja valitushuudot esteeksi.\n\n[6] \"Ylistysvirsi,\" Prooimion, alkuansa pienempi lyyrillinen laulu, jota\nlaulettiin suurempien laulujen edellä, merkitsee myös hymniä ylipäätä,\nvarsinkin Apollonille.\n\n[7] Muutamat käsittävät Sokrateen sanat, \"ettei olisi hänen helppo ollut\nkilpailla Euenon kanssa\" ironiana, sala-ivana, mutta Anthologiassa ja\nAthenaeon luona löytyy Euenolta muutamia sangen nerokkaita tähteitä ja\nepigrameja. Sana \"musiikki,\" kreikaksi mousiche, nim. techne taikka\nepisteme, joka tavallisessa merkityksessään käsittää laulantoa,\nsoitantoa ja runotaidetta, käsittää laveammassa merkityksessä kaikki\nhenkiset huvitukset ja harjoitukset, ja tässä merkityksessä sen Sokrates\ntäällä käyttää, lukien siihen filosofiankin. Olemme sanaa suomeksi\nkääntäneet sanoilla \"Runotarten taide.\"\n\n[8] Filolao, Krotonista Ala-Italiassa, oli etevimpiä pythagorilaisia,\njota itse Platonikin kuunteli. Hänen sanotaan ensimäisenä kirjallisesti\nmuistoon panneen pythagorilaiset opit.\n\n[9] Murteisuus on siinä, että Kebes boiotilaisella tavalla sanoo i+ttô,\neikä i+stô. Tätä tavoittelee \"tiekköön,\" sijasta: tietäköön.\n\n[10] Tässä ei tarkoiteta eleusiläisiä mysterioita, vaan Pythagorilaisten\nsala-oppeja, jotka ovat yhteydessä orfeiläisten sananpartten kanssa.\n\n[11] Oikeuden palvelijan käytöstä voi selittää kahdesta eri\nvaikuttimesta, joko säälistä tahi ahneudesta. Oikeuden palvelijan tuli\nvalmistaa myrkkyjuoma omalla kustannuksella, jota kustannusta\narvosteltiin 12 drakhmaksi. Sitä otaksumista, että ahneus olisi\nvaroituksen vaikuttanut, vastustaa jo semmoisen otaksumisen kurjuus.\nSitä vastoin on aivan luultavaa, että Sokrateen jalo personallisuus ja\nstoalainen tyyneys hänessä herätti sääliä, ja kauniisti muistuttaa tämän\njohdosta Steinhart (Platons Sämmtl. Werke s. 400), kuinka jalot\npersonallisuudet aina levittävät loistoansa myöskin alhaisemmille ja\nraa'emmille henkilöille, kun nämä vaan joutuvat heidän läheisyyteensä.\n\n[12] \"Kuolla ja kuolleena olla,\" sekä todenperäisessä että\nkuvannollisessa merkityksessä. Viimemainitussa suhteessa pyrkii\nviisauden harrastaja yhä enemmin irtaantumaan aistillisuuden kahleista\nsekä olemaan kuolleena himoille ja haluille.\n\n[13] On arveltu, että, koska thebalainen Simmias puhuu, hän lauseella\n\"meidänkin kansalaisemme\" tarkoittaisi boiotilaisia, joita Athenalaiset\npitivät typerinä. Luultavampi on kuitenkin, että Simmias katkeralla\nivalla tarkoittaa Athenalaisia, jotka nyt ovat Sokrateelle valmistaneet\nsen, minkä hän filosofina hartaasti muka haluaa, nim. kuolemaa.\n\n[14] Runoilija-sanalla tässä tarkoitetaan niitä, jotka sovittivat\nfilosofiallisia oppejansa runomittaan. Olympiodoro mainitsee näiden\njoukosta Parmenideen, Empedokleen ja Epikharmon. Tunnettu on tuo\nEpikharmon lause että \"yksin henki näkee ja henki kuulee, mutta että\nkaikki muu on sulaa sokeutta ja kuuroutta.\"\n\n[15] Viisaus (phrónesis), miehullisuus (andreia), hillitseväisyys\n(sophrosyne) ja oikeamielisyys (dichaiosyne) olivat nuo neljä n.k.\npäähyvettä Kreikkalaisilla.\n\n[16] Tässä ei liene kysymys eleusiläis-mysterioista, vaan joko\norfeyläis- taikka Dionyson mysterioista. Tätä todistaa lauseparsi:\n\"thyrson-kantajia on monta, mutta harvat ovat jumalan innostuttamina,\"\njonka lauseen mieli on, että moni kyllä mysterioita viettää, mutta harva\nvaan niiden tarkoitus-perää saavuttaa. Thyrsos oli Bakkhon, kuusen\nkäpyyn päättyvä sauva, jonka ympäri oli muuratin varsia ja\nviiniköynnöksiä kierretty. Tämmöisiä sauvoja kantoivat Dionyson juhlissa\nBakkhantinnat. Muutoin oli näissä mysterioissa, niinkuin muissakin, eri\npyhityksen eli puhdistuksen asteita, joista puhdistus (katharmos) oli\nalin aste. Thyrson kantajiksi (nartechophoroi) sanottiin kaikki\nmysterioihin vihityt, jumalan innostuttamiksi (Bachoi) korkeimmalla\nasteella olevaiset.\n\n[17] Tarkoittaa luultavasti Aristofaneen komidiaa \"Pilvet\", jossa\nSokrates ja hänen oppilaansa pilkataan pahanpäiväisiksi\nkielen-pieksijöiksi.\n\n[18] Ks. luk. XIV St. 70.\n\n[19] Kuva on lainattu kiistämöstä eli kilpa-tantereelta, jonka päässä\nolevan kääntöpatsaan ympäri kilpailijain täytyi kiertämällä kääntyä\ntakaisin.\n\n[20] Endymioni, tuo kaunis iki-nukkuja Latmon vuoriluolassa Karian\nmaassa, sanotaan, muutaman tarun mukaan, Eliin kuninkaaksi, muutaman\ntaas paimeneksi. Palkinnoksi hänen oikeamielisyydestään salli hänelle\nZey ainaisen unen ja katoomattoman nuoruuden. Neitsyellinen Artemis eli\nSelene vei hänet erään Latmon vuori-luolaan Karian maassa, ja käy joka\nyö hänen kauneuttansa ihaelemassa, osoittaen rakkauttansa häveliäillä\nsuudelmilla.\n\n[21] Anaxagoras, tuo mainio filosofi Klazomenaista, 499-427 e.K.,\naloitti teostaan luonnosta sanoilla: Kaikki oli yhtenä erkaantumatta;\nmutta henki ne toisistaan eroitti ja järjesti. Diog. Laert. II. 6.\n\n[22] Viittaa erääsen paikkaan Menonissa (St. 82 ss.), jossa Sokrates\ntänkaltaisina kysymyksillä saa erään, mittaus-opissa ihan taitamattoman\norjan omasta päästä keksimään, että kunkin neliön diagonali on toista\nvertaa suuremman neliön sivuna. -- Tämä sielun kuolemattomuuden todeksi\nnäyttäminen sillä perusteella, että tiedon hankkiminen ei ole muuta kuin\nuudestaan mieleen muistumista, on itse muutoin sen ohessa osoitteena\nsiitä Sokrateen menetystavasta, jonka kautta hän paljailla kysymyksillä\nsai toisen huomaamaan ja keksimään totuuden (n. k. \"Sokratinen\nmethodi\").\n\n[23] Alkuperäisessä tekstissä sointuvat Hades (Haides), näkymättömäin\nvaltakunta, ja sana näkymätön (haeides) yhteen, jota täten on koetettu\ntavoitella. Haides (Homeron tykönä: Haïdes) johdetaan tavallisesti\nsanoista ideïn ja a privativum ja merkitsee siis ihmisten silmille\nnäkymätöntä, Tuonelan valtakuntaa.\n\n[24] Tunnettu on, että mehiläiset ja muuraiset elävät jotakin\nvaltiontapaista elämätä. Mutta vapsahaisistakin (eräs ampiais-laji)\ntietävät vanhat kirjailijat, esim. Aristoteles ja Aeliano, samaa kertoa.\n\n[25] Sill' aikaa kuin tuo \"kova-onninen, oiva Odyssey\" ajelehti ympäri\nmeriä hakien isänmaatansa Ithakaa, koettivat hänen puolisonsa Penelopen\nlukuisat kosijat turhaan tätä luulotella, että muka Odyssey jo varmaan\nolikin jossain hukkunut ja että hänen siis oli paras mennä naimisiin\njonkun kanssa heistä. Penelopen oli viimein täytynyt luvata, että näin\ntulisi tapahtumaan, kun hän ensin oli valmiiksi kutonut kankaan, joka\noli jo kuteille pantuna. Voittaaksensa aikaa ja viivyttääkseen tätä\ntapausta hän yöllä purkasi, mitä päivällä kutoi. Samoin tekisi tässä\ntapauksessa sielu, mutta vastakohtaisella tavalla, sillä Penelope ensin\nkutoi (sitoi), sitten purkasi (päästi), mutta sielu ensin vapautuisi,\npääsisi sidoksistaan, mutta joutuisi sitten uudestaan siteisin.\n\n[26] Joutsenet olivat Apollonin lintuja, joille hän, ennustustaidon\nvarsinainen jumala ja suojelija, oli antanut sen lahjan, että voivat\naavistaa loppunsa lähestymistä, jolloin ne virittivät suloista\n\"joutsen-virttänsä.\"\n\n[27] Tarkoittaa tuota muinaisuuden traagikoille niin mieluista tarua\nkuningas Pandionin kahdesta tyttärestä Filomelasta ja Proknesta ja\nThrakian kuninkaasta Tereystä, jotka muuttuivat, Filomelo ja Prokne\nsatakieleksi ja pääskyseksi, Terey harjalinnuksi.\n\n[28] Edellisen keskustelun kautta näytettiin todeksi, että sielu ruumiin\nsuhteen oli jotain näkymätöntä, jumalallista, aineetonta (ks. luvut\nXXVIII, XXIX), mutta ei mitä sielu itsessään on. Tänkaltaisen\nvastaväitteen tekemällä Simmias (Platoni) tässä paljastaa edellisen\nkeskustelun puutetta. Kuitenkaan Sokrates (Platoni) ei paikalla\nryhdykään kumoamaan Simmiaan väitettä, vaan tuopi vielä uusiakin\narveluita esille, jotka epäilystä yhä lisäävät, kunnes sitten rupeaa ne\nkaikki kerrassaan kumoamaan. -- Simmiaan vastaväite, että sielu on\nruumiin sointu, kuuluu pythagorealaiseen filosofiaan ja oli yleisenä\najatuksena hyvin levinnyt.\n\n[29] Luku XXIII.\n\n[30] Nämä molemmat vastaväitteet, ja etenkin Kebeen väite, että sielun\nainainen kuolemattomuus ei ensinkään ole mikään seuraus sielun\nolemisesta kuoleman jälkeen -- koska asian laita voisi muka olla se, että\nsielu muutamia kertoja uudistuu ja pukeupi uusiin ruumiisin, mutta kuluu\nkulumistansa ja viimein sittenkin saa loppunsa -- tekivät kuulijoihin\nsyvän vaikutuksen ja saivat heidät suuresti epäilemään edellisten\ntodistusten pontta ja todenperäisyyttä. Näin kävi myöskin Ekhekrateen,\njolle tämä kanssapuhe kerrotaan ja joka pythagorealaisena ihastui\nSimmiaan väitteesen, että sielu muka oli harmonia. Pythagorealainen oli\nmuutoin Kebeenkin väite sielujen vaeltamisesta toisesta ruumiista\ntoiseen, samaten kuin tuo hänen viittaamansa oppi ruumiin ainaisesta\nsulamisesta eli muuttumisesta ja uudistumisesta sielun vaikutuksesta on\nyhteydessä herakleitolais-opin kanssa aineitten alinomaisesta\nvalumisesta. -- Lyhyen haastelon perästä Faidonin ja Ekhekrateen kesken,\njatketaan kanssapuhe, joka levittää ihmeen kauniin loiston Sokrateen\nluonteen ympäri.\n\n[31] Mieskuntaiseen \"efebo\"-ikään joutuessaan leikkasi Athenassa\nnuorukainen hiuksensa ja omisti ne jollekin jumalalle ja antoi ne sen\nperästä kasvaa. Mutta surun sattuessa oli miesten tapa ne leikkauttaa.\nNiin tässäkin murheen merkiksi Sokrateen tapahtumasta kuolemasta. Vrt.\nHom. II. XXIII, 140. Hiusten leikkaamis-tapa ei muutoin näy aina samana\nolleen.\n\n[32] Kun Argolaiset sotiessaan Lakedaimonilaisia vastaan joutuivat\ntappioon, he tekivät valan, ettei kenkään Argolainen mies antaisi\nhiustensa kasvaa, eikä kenkään Argon nainen kultakoristusta kantaisi,\nennenkuin olivat Lakedaimonilaisia voittaneet. Herodot. 1, 82.\n\n[33] Tavallinen sananparsi, jonka alustana on Herakleen taistelu\nLernalais-lohikärmettä vastaan, jossa tilaisuudessa hänen samalla oli\nitsensä puolustaminen summatonta krapua vastaan, joka häneen hyökkäsi.\nHänen täytyi nyt avuksensa huutaa veljensä poika Iolao.\n\n[34] Päivän laskiessa tuli Sokrateen tyhjentää myrkky-malja.\n\n[35] \"Jotka pitävät vastakohtaisia tutkisteluja.\" Sokrates näillä\nsanoilla tarkoittaa sofisteja.\n\n[36] Euripon salmessa Boiotian ja Euboian välillä vaihteli vuoksi\n(pakovesi) ja luode (nousuvesi) 7 kertaa vuorokaudessa.\n\n[37] Luku XVIII.\n\n[38] Voimistelun ja lääketaiteen panee Platoni muutoinkin usein yhteen;\nmolemmat tarkoittavat ihmisen terveyttä, ja kumpikin niistä käyttää\nusein, saavuttaaksensa tarkoitustaan, mielelle ja aisteille aivan\nkatkeriakin keinoja. -- Ylempänä käytettyjen sanojen: \"hallitse ne\nkaikella tavoin\" sijasta -, kuten esim. Schleiermacher kääntää\n-- kääntävät toiset: hallitsee _kaikki mieli-alat_.\n\n[39] Odyss. XX, 17.\n\n[40] Leikillinen puheparsi, johon Platoni otti syyn siitä, että niin\nSimmias kuin Kebes olivat Thebalaisia. Harmonia, Afroditen ja Areen\ntytär, oli Thebe-kaupungin perustajan ja kuninkaan, Kadmon, puoliso. Kun\nnyt Simmias oli esitellyt sen opin, että sielu oli harmonia (sointu),\nniin hän häntä kuvaa Harmoniaksi, Kebestä taas Kadmoksi.\n\n[41] Kreikkalaiset luulivat jumalien kadehtivan ihmisten liiallista\nonnea ja menestystä.\n\n[42] \"Lähemmäs ryntäyden,\" Homeron tykönä tavallinen sanaparsi, esim.\nII. V, 611: asson iontes.\n\n[43] Athenaio ja Diog. Laertio mainitsevat tämän kirjan nimen olleen\nPhysiká.\n\n[44] \"Järkeni mukaan,\" oikeastaan: mieleni mukaan; kata noun, joku\nsanaleikin lasku Anaxagoraan käyttämän nous-sanan kanssa.\n\n[45] Kritoni oli houkutellut Sokratesta pakenemaan joko Megaraan taikka\nThebeen taikka Thessaliaan. -- \"Koira vieköön:\" Sokrateen on usein\ntapana vakuuttaa jotain elävien kautta. Tämä sanotaan johtuvan tuon\nmainion kretalaisen lainsäätäjän, sittemmin Manalan tuomarin\nRhadamantyyn säädännöstä; tällä lailla, näet, vältettiin käyttää\nkorkeitten jumalien nimiä turhiin. Siinä ei siis ole mitään leikin\nlaskua eikä mitään alentavaa.\n\n[46] Jumalaistarun mukaan kantoi Atlas niminen jättiläinen niskoillansa\ntaivaan kannen. Tämmöisen Atlaan, vielä voimakkaammankin, luulevat he\nlöytävänsä koko maailman kannattajaksi. Mutta todellinen Atlas, joka\nkaikki nojaa ja kantaa, se on Sokrateen vakuutuksesta jokin järjellinen\ntarkoitus, hyvyys ja oikeus.\n\n[47] \"Tästä\" -- siitä yhteydestä, joka on olemassa ehdottoman kauneuden\nja yksinäisten kauniiden kappalten välillä. Kauniit esineet ovat\nkauniita kauneuden aatteen kautta. Jokaisen esineen oikea peruste on sen\naate. Tämän perusaatteen pitää Sokrates totena ihan \"yksinkertaisesti,\"\neikä ymmärrä noitten oppineitten rikkiviisaita (ironiaa) todistuksia,\nsemmoisia kuin esim. että kaunis on kaunis, syystä että sillä on kaunis\nväri y. m. s. -- Samaten on laita mathematikan todistusten, joka nyt\nseuraa.\n\n[48] Tarkoittaa Sofistoja.\n\n[49] Kolmiluku, viisiluku ja muut semmoiset eivät ole yhtä kuin\nepätasaisuus, mutta ovat epätasaisuudesta osallisina ja tuovat myötänsä\nepätasaisuuden aatetta. Sama on laita neljän- ja kuusi-luvun\ntasaisuuden. Kolmiluku ei ole tasaisuuden suorana vastakohtana, mutta ei\nsovi kuitenkaan tämän kanssa yhteen, syystä että kolmiluku on osallinen\nepätasaisuudesta ja tuopi myötänsä epätasaisuuden aatetta, joka on\ntasaisuuden aatteen suora vastakohta. Niin ikään ei ole tuli samaa kuin\nlämpö, mutta oman, tulen, aatteensa rinnalla se myöskin tuo myötänsä ja\non osallisena lämpimän aatteesta. Tuli ei ole kylmän vastakohta, mutta\nei kuitenkaan sovi sen kanssa yhteen, koska tuli tuopi myötänsä lämpimää\nja on osallinen lämpimän aatteesta, joka taas on kylmän suora\nvastakohta.\n\n[50] Ks. siv. 67, Steph. 100.\n\n[51] Tämä todistus sielun kuolemattomuudesta, jota sopii sanoa\n\"ontologiseksi,\" kuuluu lyhykäisesti näin: sielu on luonteeltaan eli\nolennoltaan elämää, kuolon-alainen eli kuollut sielu on sisällinen\nristiriita, siis on sielu kuolematon. Tätä todistaaksensa pitää Platoni\nlaveankin puheen, siv. Steph. 102-107, tarkastellen ensin\nesi-platonilaista filosofiaa ja aate- eli idea-oppiansa esitellen. Sillä\nsielun kuolemattomuus vasta silloin pääsee selville, kun aate eli idea\ntunnustetaan tosi-olemiseksi ja olevien perusteeksi. Siitä syystä oli\nhänen täytymys varmaksi todistaa aatteiden todellisuutta.\n\n[52] Tuo ajatus, että itsekukin ihminen heti syntyessään saapi oman\ndaimoninsa eli suojelushenkensä, joka häntä suojelee, johtaa ja opastaa,\nja joka kauan aikaa vielä kristikunnassakin vallitsi, oli muinaisuudessa\naivan yleinen. Heitä luultiin hengellisiksi olennoiksi jumalien ja\nihmisten välillä (ks. Platonin \"Symposion\" St. 202).\n\n[53] \"Glaukon taito\" oli muinaisuudessa joutunut sananlaskuksi, ehk'ei\nvarmaan tiedetä, mikä Glauko siihen syynä oli. Mainiompia sen nimisistä\nmiehistä oli eräs valaja Glauko, joka Lydian kuningas Alyattes II:elle\nvalmisti kuuluisan pyhälahjan. Toisen Glaukon sanotaan rakentaneen\nArgo-laivan. Eräästä kolmannesta mainitaan, että hän oli niin taitava\ntietäjä, jotta hänen sanotaan siinä opettaneen itse Apollonia.\n\n[54] Vanhan ajan viljely-kansat asuivat Keski- (ja Musta-) meren\nympärillä, ja näihin tienoihin ulottuivat parhaasta päästä\nKreikkalaisten maantieteelliset tiedot Platonin aikana. Tämän alueen\nrajat olivat idässä Fasis-virta, lännessä Herkuleen-pylväät Hispaniassa.\n\n[55] Iliadi VIII, 14.\n\n[56] Tätä kuvaelmaa Manalasta ei saa ottaa ymmärtääksensä niin\ntarkalleen, että joka eri kohta olisi säntillensä niin, kuin Platoni sen\nkuvaa. Se on päinvastoin vaan, niinkuin Platoni sitä kutsuukin, \"mythi,\"\njoka yleisillä viivoilla piirtää kuvaelman Manalan kolkoista majoista,\njossa epä-hurskasten sielut ajelehtivat. \"Mythin\" tarkoitus onkin vaan\nosoittaa sielun kuolemattomuuden-opin käytöllistä puolta, minne\nkuolleitten kuolemattomat sielut joutuvat, ja mitenkä itsekukin ihminen\non syypää siihen, minlaiseksi hänen tilansa tulee kuoleman jälkeen.\nPuhtaat ja hurskaat, filosofit, joutuvat tuonne ylhäälle jumalien\npariin, epähurskaat taas syöstään iki-päiviksi Tartaroon. Näitten\nvälillä on vielä kolmaskin tila, joka kuitenkaan ei ole pysyvä,\nvaan muuttuva. Tähän joutuvat ne, jotka eläissään ovat noin\n\"keskimääräisesti\" eläneet, ja joitten siis täytyy kauan aikaa ensiksi\nkärsiä rikostensa rangaistuksia, ennenkuin he, puhdistettuina, otetaan\nautuaallisten asuntoon.\n\n[57] Kreikkalaisissa oli tapana lääketaiteen jumalalle Asklepiolle\n(Eskulapio) uhrata kukko, kun kovasta taudista parantuivat. Sokrateelle\noli kuoleminen sama kuin tointuminen kovasta taudista. _Hän_, hänen\nsielunsa, pääsi kuoleman kautta hurskasten puhtaasen asuntoon.\n\n\n\n"]