[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOTLSHRBImBYpbqnBijRmKGl3I4vPMs73g8Uf_nD3Q8Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1416,"Jumalallista ja inhimillistä eli vielä kolme kuolemaa","Tolstoi, Leo",1828,1910,"1416-tolstoi-leo-jumalallista-ja-inhimillista-eli-viela-kolme-kuolemaa","1416__Tolstoi_Leo__Jumalallista_ja_inhimillistä_eli_vielä_kolme_kuolemaa",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1906,1907,28342,179651,false,53201,[24,25],"Russian fiction -- Translations into Finnish","Short stories, Russian -- Translations into Finnish",[27,28],"Novels","Russian Literature","\"Jumalallista ja inhimillistä eli vielä kolme kuolemaa\" by Leo Tolstoy is a narrative work written in the late 19th century. This book delves into themes of morality, revolution, and the human condition during a turbulent period in Russian history, particularly focusing on the character Anatolii Svjetlogub as he grapples with his fate in a world filled with systemic injustice and revolutionary fervor.  At the start of the narrative, we witness the somber setting of a general's office in southern Russia during the 1870s, a time marked by revolutionary struggles against the government. The general grapples with the weight of his decisions, particularly regarding the death sentence for Svjetlogub, a brilliant candidate implicated in a conspiracy. This tension continues as the story shifts, revealing Svjetlogub's mother in despair over her son's fate, juxtaposed against Svjetlogub's own reflections on his life's choices while imprisoned. Themes of sacrifice, love, and the search for truth and meaning permeate this opening, setting the stage for a profound exploration of life, death, and the complexities of moral righteousness amid societal chaos. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Suomalainen, K.",302,"Kokoelma sisältää viisi kertomusta, jotka tarkastelevat venäläisen yhteiskunnan vääryyksiä, uskonnollista heräämistä ja moraalisia valintoja. Nimitarina sijoittuu 1870-luvulle ja kuvaa vallankumouksellisen nuoren miehen vangitsemista ja henkistä muutosta kuolemanrangaistuksen edessä. Muissa teksteissä käsitellään muun muassa Puolan kapinaa ja tavallisen kansan elämää.","Leo Tolstoin 'Jumalallista ja inhimillistä eli vielä kolme kuolemaa' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 1416. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JUMALALLISTA JA INHIMILLISTÄ ELI VIELÄ KOLME KUOLEMAA\n\nKirj.\n\nLeo Tolstoi\n\n\nTekijän suostumuksella suomentanut\n\nK. Suomalainen\n\n\n\n\n\nPorvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ.\n\n Jumalallista ja inhimillistä eli vielä kolme kuolemaa.\n Mistä syystä? Kertomus Puolan kapinan ajoilta.\n Marjat.\n Kornéi Vasiljew.\n Rukous.\n\n\n\n\nJUMALALLISTA JA INHIMILLISTÄ\n\nEL!\n\nVIELÄ KOLME KUOLEMAA\n\n\n[Tämän kertomuksen alaotsake \"Vielä kolme kuolemaa\" viittaa tekijän jo\nv. 1859 julkaisemaan kertomukseen \"Kolme kuolemaa.\"]\n\n\nI.\n\nVenäjällä se tapahtui, 70-luvulla, jolloin vallankumoukselliset ja\nhallitus keskenänsä taistelivat.\n\nVenäjän eteläisten läänien kenraalikuvernööri, muuan kookas\nsaksalainen, viikset harvat, katse päättävä ja kasvot ilmeikkäät,\nyllään sotaherran uniformu, valkoinen Yrjön risti kaulassa, istui\nillalla kirjoituspöytänsä ääressä, jota neljä värillistä tuohusta\nvalaisi. Hän tarkasteli ja allekirjoitteli sihteerin sinne tuomia\npapereita, piirtäen pitkillä kynänvedoilla: \"Generalleitenant se ja se\"\nja pannen sitten valmiit paperit syrjään yhteen kasaan.\n\nVakaana ja silmäkulmiansa rypistellen kenraali allekirjoitti muun\nmuassa asiakirjan, jossa Novorossiskin yliopiston käynyt kandidaati\nAnatolii Svjetlogub, salaliitosta nykyistä hallitusta vastaan,\nmäärätään hirtettäväksi. Valkoisella, pehmeällä ja iän sekä pesemisen\nrypistämillä käsillään hän sovitteli paperien laidat tarkoin yhteen ja\nasetti ne sitten järjestykseen päällekkäin.\n\nSeuraavassa paperissa oli kulunkiarvio muonan hankinnasta sotaväelle.\nHuolellisesti hän luki tämän asiakirjan useampaan kertaan, tutkien,\nolivatko hänen laskemansa summat oikeita, mutta äkkiä hänen mieleensä\nmuistui äskeinen keskustelu apulaisensa kanssa Svjetlogubin jutun\njohdosta. Kenraali oli ollut sitä mieltä, ett'ei dynamiitin löytö\nSvjetlogubin asunnossa vielä todista hänen rikoksellisia aikeitansa.\nApulainen taas oli kivenkovaa väittänyt, että se se juuri ilmeisesti\nosoittaa Svjetlogubin olleen salaliiton päämiehenä.\n\nTätä muistellessaan kenraali alkoi nyt punnita kaikkia asianhaaroja, ja\nsilloin hänen sydämensä rupesi kovasti sykkimään topatun uniformun\nalla. Poimut olivat otsalla rypyssä, kankeina kuin pahvista tehdyt. Ja\nsitten hän huokasi niin syvään, että valkoinen risti rinnalla, hänen\nylhäisyytensä ilo ja ylpeys, oikein liikahti.\n\nMutta ennättäähän tässä vielä kutsua sihteerin, ja saattaneehan tämän\nkäskyn siirtää ainakin tuonnemmas.\n\nKutsunko mä hänet, vai enkö?\n\nJa kenraalin sydän se sykki yhä kiivaammin ja kiivaammin.\n\nHän soitti.\n\nPalvelija astui sisään kiirein, kuulumattomin askelin.\n\n-- Joko Ivan Matvéjewitsh on lähtenyt?\n\n-- Ei ole, teidän ylhäisyytenne; hän on kansliassa.\n\nKenraalin sydämen tykytykset vuoroin vaimenivat, vuoroin entistä\ntiheämmiksi kävivät. Hän muisti nyt lääkärin varoitukset, lääkärin,\njoka oli tutkinut häntä muutama päivä sitten.\n\n\"Ennen kaikkea\", -- niin oli tohtori sanonut \"heti kuin tunnette, että\nteillä 'on sydän', täytyy teidän lakata toiminnasta ja muusta\nsellaisesta, mikä tekee teidät levottomaksi. Vähinkin mielenliikutus on\nteille turmiollista. Sitä teidän on karttaminen kaikin mokomin.\"\n\n-- Maksaakohan kutsua häntä?\n\n-- Ei, ei se ole ensinkään tarpeellista, -- vastasi kenraali omaan\nkysymykseensä ja jatkoi sitten:\n\n-- Niin, epäröiminenhän se juuri kiihottaa kaikista enimmin. Mutta kun\nkerran pisti nimensä paperiin, niin sillä hyvä. _Ein jeder macht sich\nsein Bett und muss darauf schlafen_ [Omalla tekemällään tilallaan kukin\nmakaa. Suomentaja.], -- toisti hän lempi-sananlaskunsa, -- Ja mitäpäs\nminä tässä sitä paitsi suotta mieltäni rasitan? Minä olen korkeimman\nvallan käskyläinen ja saatan semmoisena asettua yläpuolelle kaikkien\ntuollaisten harkintain, -- virkkoi hän, rypistäen silmäkulmiaan,\nikäänkuin olisi tahtonut koota omassa itsessään kaiken sen kylmyyden,\nmitä hänellä sydämessään ei ollut.\n\nSitten johtui hänelle mieleen hänen viimeinen keskustelunsa keisarin\nkanssa: kuinka keisari vakavan näköisenä oli luonut häneen terävän\nkatseen ja sanonut: \"Minä luotan teihin: niinkuin ette säästänyt\nitseänne sodassa, niin toivon teidän nytkin toimivan yhtä tarmokkaasti\ntässä taistelussa radikaaleja vastaan; te pidätte kyllä huolen siitä,\nett'ei teitä petetä, ettekä uhkauksia säikähdä. Hyvästi!\" Ja keisari\noli syleillyt häntä ja kääntänyt hänen puoleensa olkapäänsä\nsuudeltavaksi. Kenraali muisti tämän, ja muisti vastauksensakin:\n\"Minulla ei ole oleva muuta harrastusta kuin saada panna henkeni\nalttiiksi keisarillisen herrani ja isänmaani palvelukseen.\"\n\nJa muistellessaan tuota nöyrän alamaisen liikutusta, jota hän oli\ntuntenut, tietäen olevansa valmis uhrautumaan korkean herransa edestä,\nhän karkoitti mielestään ne ajatukset, jotka hetken verran olivat häntä\nhäirinneet, allekirjoitti jäljellä olevat paperit ja soitti taas\nkelloa.\n\n-- Onko teepöytä katettu? -- kysyi hän.\n\n-- Heti kohta, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Hyvä on. Saat mennä.\n\nHuokaistuaan syvästi ja hieraistuaan sitä kohtaa, missä hänellä sydän\noli, kenraali astui raskain askelin suuren, aution salin vasta vahattua\nparkettilattiaa myöten vierashuonetta kohti, josta kuului ääniä.\n\nKenraalittarella oli vieraita: kuvernööri rouvineen, muuan ruhtinatar\n-- neiti ja suuri patriooti -- ja kaartin upseeri, kihloissa kenraalin\nainoan naimattoman tyttären kanssa.\n\nKenraalitar, laiha rouva, huulet ohuet ja kasvojen ilme kylmä, istui\npienen, matalan pöydän ääressä, jossa seisoi teeserviisi ja hopeinen\nkannu väkiviinalampun päällä.\n\nTeeskeltyä surua ilmaisevalla äänellä hän kertoi lihavalle ja ikäänsä\nnähden liiaksikin nuorteleivalle kuvernöörin rouvalle, kuinka hän on\nlevoton miehensä terveydestä.\n\n-- Joka Jumalan päivä tulee yhä uusia ja uusia ilmiantoja salaliitoista\nja kaikenmoisista kauheista asioista... ja kaikki tuo sälytetään\nBasilen hartioille. Hänen tulee ratkaista kaikki tuollaiset asiat.\n\n-- Älkäähän muuta sanoko, -- virkkoi ruhtinatar. -- _Je deviens féroce\nquand je pense à cette mandite engeance_. [Minä tulen raivoon,\najatellessani tuota kirottua joukkiota. Suom.]\n\n-- Niin, se on hirmuista. Aatelkaas, hän tekee työtä 12 tuntia\nvuorokaudessa, vaikka hänellä on semmoinen sydänvika! Minä pelkään\nkovin, että...\n\nNähtyään miehensä astuvan sisään, hän ei päättänyt lausettaan.\n\n-- No niin, sen saatte kuulla häneltä itseltään... Barbin on\nihmeellinen tenori -- jatkoi hän, suloisesti myhähtäen kuvernöörin\nrouvalle ja kääntäen puheenaiheen toisaalle.\n\nKenraalin tytär, terve, solakka tyttö, oli istunut sulhasensa kanssa\nvieraskamarissa kiinalaisten verhojen takana.\n\nHe nousivat ja astuivat tervehtimään isää.\n\n-- Mutta, armas, sinuahan en ole nähnyt koko päivääni -- virkkoi\nkenraali, suudellen tytärtään ja puristaen nuoren upseerin kättä.\n\nKumarrettuansa vieraille, kenraali istahti itsekin pienen pöydän ääreen\nja rupesi haastelemaan kuvernöörin kanssa viimeisistä uutisista.\n\n-- Ei, ei! Älkää puhuko noista yleisistä asioista, se on kielletty! --\nvirkkoi kenraalitar, keskeyttäen miehensä.\n\n-- Ahaa! Tuoltahan tulee Kopjow. Hän varmaankin kertoo meille jotain\nhauskaa.\n\n-- Hyvää iltaa, monsieur Kopjow!\n\nJa viimeksi-mainittu, jota yleensä pidettiin teräväpäisenä ja sukkelana\nmiehenä, oli jo ennen pitkää kertomassa uutta anekdootia, joka sai\nkaikki nauramaan.\n\n\nII.\n\n-- Ei! Se on mahdotonta, mahdotonta, mahdotonta! Päästäkää minut!\n\nNäin parkui Svjetlogubin äiti, koettaen riuhtaista itseänsä irti häntä\npitelevän kansakoulu-opettajan, hänen poikansa ystävän, ja tohtorin\nkäsistä.\n\nSvjetlogubin äiti oli sympaatillinen rouva, nuorehko vielä, vaikka\nsuortuvat jo harmaissa ja ryppyjä silmän-aluksissa. Opettaja,\nSvjetlogubin ystävä ei ollut vielä ilmoittanut hänelle, että\nkuolemantuomio oli jo vahvistettu, vaan tahtoi ensin valmistaa häntä\ntähän kamalaan uutiseen. Mutta hänen puhuessaan äidille pojasta, tämä\njo hänen äänensä sävystä ja arkailevista katseistaan arvasi, että se,\nmitä hän pahimmin oli peljännyt, oli nyt käynyt toteen.\n\nHän oli asettunut asumaan pieneen huoneesen kaupungin parhaimmassa\nhotellissa.\n\n-- Miksikä te pidättelette minua? Päästäkää minut menemään! -- huusi\nhän, koettaen irtaantua tohtorin, heidän vanhan perheen-ystävänsä,\nkäsistä.\n\nTohtori piteli häntä toisella kädellä käsivarresta, toisellaan halliten\npientä tippapulloa pyöreällä pikku pöydällä sängyn vieressä. Rouva oli\noikeastaan hyvillään siitä, että häntä pidellään, sillä hän tunsi, että\nhän kukaties tulisi tehneeksi jotain, mutta mitä, sitä hän ei tiennyt,\nja pelkäsi omaa itseään.\n\n-- Rauhoittukaa. Ottakaahan hiukan valerianatippoja, -- puhui tohtori,\ntarjoten hänelle jotain vaaleata nestettä viinilasissa.\n\nRouva vaikeni kohta ja, kooten voimansa, painoi päänsä litteätä\nrintaansa vastaan ja vaipui sohvalle.\n\nHänelle muistui mieleen, kuinka hänen poikansa kolme kuukautta sitten\noli lähtenyt hänen luotaan, kasvot niin murheellisina ja salaperäisinä.\nJa sitten hän näki hänet 8-vuotiaana poikasena, samettipusero päällä,\npienet jalat paljaina ja vaalea tukka pitkissä, aaltoilevissa\nsuortuvissa.\n\n-- Ja hänen kanssaan, joka vielä on lapsi, hänen kanssaan he nyt\naikovat menetellä tuolla tapaa!\n\nHän kauhistui, sysäsi syrjään pöydän, riuhtaisihe tohtorin käsistä\nirti, mutta ovelle tultuansa hervahti jälleen nojatuoliin.\n\n-- Ja sanotaan, että on Jumala! -- Mikä Jumala se on, joka tällaista\nsallii! Pois semmoinen Jumala! -- huusi hän, milloin parahtaen itkuun,\nmilloin purskahtaen hysterilliseen nauruun. -- Ne hirttävät, ne\nhirttävät hänet, joka uhrasi kaikki, koko elämänuransa, hänet, joka\nantoi koko onnensa muille alttiiksi!\n\nNiin hän puhui, vaikka tätä ennen myötäänsä oli nuhdellut poikaansa\nsiitä, mitä nyt ihaili ja piti ansiona ja uhrautuvaisuutena.\n\n-- Ja näin he aikovat kohdella häntä! -- huusi hän jälleen raivoissaan.\n-- Ja te sanotte vielä, että on Jumala!\n\n-- Enhän minä sano mitään; minä pyydän teitä vain ottamaan nämä rohdot.\n\n-- Minä en tarvitse mitään... Ha-ha-ha! huusi hän nyyhkyttäen,\nepätoivoissansa.\n\nYön tullen hän oli niin uuvuksissa, ett'ei kyennyt enää puhumaan eikä\nhuutamaan, tuijottihan vain avaruuteen, terävä, raju ilme katseessaan.\nTohtori ruiskutti häneen morfinia, ja hän nukkui.\n\nHän nukkui rauhassa, unia näkemättä, mutta tajuntaan palajaminen teki\nhänen tilansa entistä huonommaksi. Kauheinta kaikista se, että ihmiset\nsaattavat olla niin julmia, ei ainoastaan nuo kamalannäköiset kenraalit\nsileiksi ajettuine leukoineen ja santarmit, vaan kaikki... kaikki...\nsisäkkökin, joka tyynenä tuli siivoamaan huonetta, ja naapuritkin,\njotka viereisessä huoneessa iloisesti haastelivat keskenään,\nnaureskellen, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.\n\n\nIII.\n\nToista kuukautta oli jo Svjetlogub istunut kopissa ja ennättänyt\nsillaikaa kestää monta sisällistä kokemusta.\n\nHän oli jo pienestä pitäin vaistomaisesti tuntenut, kuinka väärää\nhänen, rikkaan miehen, etuoikeutettu asema on. Tämä tunne heräsi\nhänessä aina, kun hän näki kansan kärsivän puutetta. Hän koetti\ntukehuttaa tätä tunnetta, mutta eipä vain oma personallinen onni\nonnelta eikä ilo ilolta tuntunut, kun hän omaa tilaansa vertasi\ntalonpoikaisten ukkojen, lasten ja naisten tilaan, ja silloin häntä\naina rupesi äkkiä hävettämään. Ei siinä kyllä, että nuo syntyvät,\nkasvavat ja kuolevat vailla niitä huvituksia, joita hänen on suotu\nnauttia, vaan eiväthän he milloinkaan pääse edes työn ja puutteen\npainosta.\n\nVapautuakseen tästä väärinteon asemasta, hän perusti\nyliopistollisen kurssin suoritettuansa, omilla varoillaan mallikoulun,\nsäästäväisyys-seuran ja vaivaistalon. Mutta -- niin kummalta kuin\nkuuluneekaan -- tällaisiin toimiin ryhdyttyänsä, hän tunsi, että kun\nhän nyt katselee kansaa, niin häntä hävettää enemmän kuin ennen,\njolloin hän oli viettänyt huimia päiviä ystäväinsä kera ja tuhlannut\nrahoja kalliisin ratsuihin. Hänestä tuntui, että kaikki tämä on\nkerrassaan nurinpäistä ja -- mikä vieläkin tuskallisempaa -- että\ntässä on jotain pahaa, jotain siveellisesti väärää.\n\nTässä pettymystensä vaiheessa hän saapui Kijewiin ja tapasi siellä\nerään läheisimpiä kumppaneitaan yliopiston ajoilta. Viimeksi-mainittu\nteloitettiin kolme vuotta myöhemmin Kijewin linnan kaivannossa.\n\nHän oli vilkas ja erittäin lahjakas entusiasti ja kehoitti Svjetlogubia\nliittymään kansanvalistus-seuraan, jonka tarkoituksena oli saada\ntalonpojat käsittämään oikeuksiansa. Seura oli jakanut talonpojat eri\nryhmiin ja aikoi pelastaa heidät tilan-omistajain ja virkamiesten\nvallasta. Seurustelu uusien toverien kanssa selvitti lopullisesti ne\naatteet, joita Svjetlogub siihen asti oli vain pintapuolisesti\ntoteuttanut. Nyt hän käsitti, mitä hänen on tekeminen. Hän palasi\nmaalle ja aloitti aivan uuden elämän, yhä edelleen pitäen yhteyttä\nuusien ystäväinsä kanssa.\n\nHän rupesi kansakoulun-opettajaksi, muodosti täysikasvuisista\nkeskuspiirejä, luki heille kirjoja ja valtiollisia lentolehtiä ja teki\ntalonpojille selvää heidän asemastaan. Sitä paitsi hän kustanteli\nluvattomia kirjasia ja käytti kaikki tulonsa, kaikki, minkä säästetyksi\nsai, samallaisten keskuksien perustamiseen muissakin kylissä.\n\nAivan ensi alussa toimintaansa Svjetlogub kohtasi kaksi odottamatonta\nvastusta. Toinen oli se välinpitämättömyys, jota monetkin osoittivat\nhänen harrastuksiansa kohtaan, ruveten katselemaan häntä epäluuloisin\nsilmin. (Harvoin vain joku yksityinen otti ymmärtääkseen ja\nkannattaakseen häntä, ja nämäkin olivat usein sangen hämärää väkeä.)\nToinen vastus tuli hallinnon puolelta. Hänen koulunsa suljettiin,\npolisi pani toimeen kotitarkastuksia hänen ja hänen ystäväinsä luona,\nhänen kirjansa ja paperinsa otettiin takavarikkoon.\n\nEnsimmäisestä vastuksesta -- kansan kylmäkiskoisuudesta -- Svjetlogub\nei paljoakaan välittänyt, mutta kovin häneen koski viran-omaisten\nmielettömät ja loukkaavat vainoamiset. Samaa saivat hänen ystävänsä\nkokea muuallakin, ja niinpä molemmin puolin kiihoteltu viha virkavaltaa\nvastaan kohosi niin suureen voimaan, että enin osa liittouneita päätti\nryhtyä julkiseen taisteluun sen kanssa.\n\nJohtomiehenä tässä päätöksessä oli muuan Mezhenjétski, jota jokainen\npiti järkähtämättömän lujatahtoisena ja kumoamattoman logikan miehenä\nja kokonaan antauneena vallankumouksen palvelukseen.\n\nSvjetlogub asettui hänkin tämän miehen johdettavaksi ja ryhtyi\nterroristiseen propagandaan samalla tarmolla, millä ennen oli toiminut\ntalonpoikain keskuudessa.\n\nTämä toiminta oli kieltämättä vaarallista, mutta se veti puoleensa\nSvjetlogubia.\n\nHän arveli: \"Joko voitto tahi marttyrius, ja jos jälkimmäinen, niin se\non oleva voitoksi asialle vast'edes.\" Ja näin hänessä liekkiin\nleimahtanut tuli ei sammunut koko hänen vallankumous-toimintansa\naikana, jota kesti seitsemän vuotta. Yhä se vain kiivaampana liekehti,\nsaaden uutta virikettä niitten rakkaudesta ja kunnioituksesta, joitten\nkeskuudessa hän liikkui.\n\nSvjetlogub ei pannut kovinkaan suurta merkitystä sille tosiasialle,\nettä hän oli jo loppuun kuluttanut isältä perimänsä omaisuuden. Eikä\nhän vähääkään välittänyt kaikesta siitä työstä ja puutteesta, jota hän\nniin usein sai kokea. Yksi seikka vain hänen mieltänsä kalvoi: se suru,\nminkä hän toiminnallaan oli tehnyt äidilleen ja sille nuorelle tytölle,\njoka holhottina asui äidin luona ja rakasti Svjetlogubia.\n\nLoppujen lopussa muuan polisin vainoama terroristi pyysi häntä ottamaan\ntalteen pienenlaisen määrän dynamiitia. Svjetlogub suostui, kauan aikaa\nepäröityään, hän kun ei oikein pitänyt tästä epämiellyttävästä\nmiehestä.\n\nSeuraavana päivänä polisi piti kotitarkastuksen hänen asunnossaan ja --\ndynamiiti löydettiin. Häneltä tiedusteltiin, miten ja mistä hän oli sen\nsaanut, mutta Svjetlogub ei antanut vähintäkään vastausta.\n\nPaljon oli hänen ystäviänsä teloitettu, suljettu vankihuoneisin ja\nkarkoitettu; monet naisetkin olivat saaneet kovia kokea. Tämä saattoi\nSvjetlogubinkin tavoittelemaan marttyrin kruunua, ja siksipä hän\nvangitsemisensa ja kuulustelujen ensi hetkinä tunsi suurta\nmielenylennystä, jopa riemuakin.\n\nEikä tämä tunne haihtunut hänestä silloinkaan kuin hänet riisuttiin,\ntarkastettiin, suljettiin tyrmään ja rautainen ovi kumahti hänen\ntakanansa kiinni. Mutta kului päivä, kului toinen, ja kolmaskin,\nkokonainen viikkokausi, toinen, ja viikko vieläkin. Koko tämän ajan hän\noli viettänyt likaisessa, kosteassa kasematissa, jossa vilisi\neläväisiä. Aika oli vietettävä toimettomuudessa ja yksinäisyydessä,\njota silloin tällöin keskeytti koputuksilla tapahtuva keskustelu\nvankien kanssa viereisissä kasemateissa. Mutta naapureiltakin sai\ntietää pelkkiä huonoja ja surullisia uutisia. Hänen yksinäisyyttänsä\nhäiritsivät vain tylyjen ja vihamielisten miesten pitämät kuulustelut:\nhe koettivat saada häntä ilmiantamaan rikostoverit.\n\nSekä hengen että ruumiin voimat alkoivat hänessä heikkenemistään\nheiketä, hän masentui ja etsi vain jotain pääsyä tästä sietämättömästä\ntilasta. Mielen-ahdistus se kävi sitäkin suuremmaksi, koska jo\nepäilyskin alkoi saada hänessä jalansijaa. Vankeutensa toisena\nkuukautena hän jo pelkäsi omaa itseänsä. Hän kauhistui omaa\nheikkouttaan. Ei siinä kyllä, että hän huomasi menettäneensä entisen\nlujuutensa, hän vihasi nyt ja halveksui omaa itseänsä, ja tämä se vain\nyhä enemmin hänen mieltänsä suretti.\n\nKauheinta kaikista se, että hän vankihuoneessa alkoi kaipauksella\nmuistella sitä nuoruuden voimaa ja elämän-iloja, jotka hän niin\nkeveästi oli uhrannut vapaudelle, ja joka nyt näytti hänestä niin\nviehättävältä, että hän pahoitteli kaiken sen kadottamista,\nmitä hän oli pitänyt hyvänä, ja mikä joskus oli kysynyt hänen\ntoimeliaisuuttansa. Hän mietti välisti, kuinka herttaista olisikaan\nelää vapaudessa, maalla tai kaupungissa rakastettujen ja rakastavain\nihmisten parissa, naida hänet tai joku muu ja elää valoisata,\nhiljaista, hauskaa elämää.\n\n\nIV.\n\nOli taas yksi noita murheellisia ja yksitoikkoisia päiviä hänen\nvankeutensa toisena kuukautena. Tavallisella tarkastuksella käydessään,\nvankilan inspehtori antoi Svjetlogubille pienen kirjan, kultaan\npainettu risti ruskeassa kannessa, ilmoittaen samalla, että kuvernöörin\nrouva oli lahjoittanut muutamia Uusia Testamentteja, vangeille\njaettaviksi. Svjetlogub kiitti ja myhähtäen laski kirjan pienelle,\nseinään kiinnitetylle pöydälle.\n\nInspehtorin mentyä, Svjetlogub ilmoitti koputuksella naapurilleen\npäällikön käynnistä. Naapuri vastasi saaneensa hänkin Uuden\nTestamentin.\n\nSvjetlogub avasi sitten tuon pienen kirjan, jonka lehdet olivat\nkosteudesta takertuneet toisiinsa, ja rupesi lukemaan. Hän ei ollut\nmilloinkaan lukenut Uutta Testamenttia, se kun ei hänen mielestään\nvarsinainen kirja ollutkaan. Sen verran hän siitä tiesi, mitä oli\nuskonnon-opettajalta kimnaasissa kuullut, ja mitä papit ja diakonit\nerityisellä lauluäänellä kirkoissa lukivat.\n\n\"Ensimmäinen luku. Jesuksen Kristuksen syntymäkirja, Davidin pojan,\nAbrahamin pojan... Abraham siitti Isakin, Isak siitti Jakobin, Jakob\nsiitti Judan...\" Niin hän luki. \"Ja Zorobabel siitti Abiudin\", --\njatkoi hän. Kaikki tuo oli sellaista, mitä hän oli luullut siitä\nlöytävänsäkin: kummallista, sekavaa, jonninjoutavaa.\n\nEllei hän olisi ollut vankeudessa, ei hän olisi jaksanut lukea yhtäkään\nsivua loppuun, mutta nyt hän jatkoi, itse lukemisen vuoksi. Hän luki\nensimmäisessä luvussa, että neitsyt synnyttää, ja sellaisen\nennustuksen, että on syntyvä muuan \"Emmanuel\", se on niin paljon\nsanottu: \"Jumala meidän kanssamme.\"\n\n-- Missähän tämä ennustus toteutuu? mietti hän ja jatkoi edelleen. Niin\nhän luki toisenkin luvun, tähden ilmaantumisesta, ja kolmannen,\nJohanneksesta, jonka ruokana oli heinäsirkat, sitten neljännenkin,\nperkeleestä, joka ehdottaa, että Kristus syöksyisi vuorelta alas.\n\nKaikki tuo tuntui hänestä niin epä-intressantilta, että hän oli jo\nvähällä panna kirjan kiinni, vaikka pitkiä olivatkin päivät\nvankihuoneessa, ja ryhtyä tavalliseen puhdetyöhönsä: riisua paitansa ja\ntappaa siitä eläväisiä. Mutta äkkiä muistui hänelle mieleen, että hän\ntutkinnossa viidenteen luokkaan oli unohtanut yhden autuudenlajin,\njonka tähden punaposkinen pappi, tukka käherrettynä, oli äkkiä\nsuuttunut ja antanut hänelle huonon arvonumeron. Hän ei muistanut nyt,\nmistä autuudesta silloin oli ollut puhe, ja rupesi lukemaan niitä\nkaikkia.\n\n\"Autuaat ovat, jotka vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on\ntaivaan valtakunta.\" Niin siinä luki.\n\n-- Tuo saattaa koskea meitä, -- arveli hän.\n\n\"Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoovat teitä... Iloitkaat\nja riemukkaat, sillä näin he vainosivat propheetaita, jotka teidän\nedellänne olivat... Te olette maan suola... Jos siis suola tulee\nmauttomaksi, millä sitten suolataan? Ei se enää kelpaa mihinkään, mutta\nheitettää pois ja ihmisiltä tallattaa.\"\n\n-- Tämähän soveltuu meihin kaikin puolin, ajatteli hän ja luki\nedelleen.\n\nPäästyään viidennen luvun loppuun, hän pysähtyi.\n\n-- Älkää olko pahat, älkää huorintehkö, kärsikää pahaa, rakastakaa\nvihollisianne... Niin, jospa kaikki eläisivät näin -- mietti hän; --\nsilloin ei vallankumouksia tarvittaisikaan.\n\nLukiessaan edelleen, hän syventyi niihin sivuihin, jotka hän käsitti.\nMitä enemmän hän luki, sitä enemmän sai hänessä valtaa se ajatus, että\ntästä kirjasta on saatavissa jotain erinomaisen suuriarvoista, jotain\nsellaista kerrassaan syvää, yksinkertaista ja liikuttavaa, jota hän ei\nollut tätä ennen lainkaan kuullut, mutta joka hänen mielestään oli jo\naikoja sitten ollut hänelle tuttua.\n\n\"Sitten sanoi Jesus opetuslapsillensa: Jos joku tahtoo minun perässäni\ntulla, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon\nminua.\"\n\n\"Sillä joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen, mutta joka\nhenkensä hukuttaa minun tähteni, hän löytää sen.\"\n\n\"Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja\nsaisi sielullensa vahingon?\"\n\n-- Niin, niin, kyllä se niin on, -- mietti hän mielessänsä, ja kyynelet\nkiertyivät hänelle silmiin. -- Tämä on juuri sitä, mitä minä aioin\ntehdä, ja mikä oli minulle tarpeellista: antaa henkeni alttiiksi, ei\nsäilyttää sitä, vaan antaa se pois. Siinä riemu, siinä elämä. Paljon\nminä olen tehnyt ihmiskunnian tähden, en kansan kunniaksi, vaan siksi,\nettä ne minusta hyvää ajattelisivat, joita minä kunnioitin ja rakastin:\nNatásha, Dmitri Shelómow. Mutta sitten tuli epäilyksiä, ja minä jouduin\nymmälle. Minä tunsin rauhaa vasta silloin kuin rupesin toimimaan, koska\nsieluni vaati minua siihen, vasta silloin kuin tahdoin hukuttaa oman\nitseni, hukuttaa sen kokonaan.\n\nSiitä pitäin Svjetlogub vietti suurimman osan aikaansa tämän kirjan\nääressä, punniten lukemaansa. Se sai hänen mielensä sellaiseen\nnöyryytyksen tilaan, että se kohotti hänet ulkopuolelle ympäristöä,\nmutta samalla myös elähdytti hänen ajatusvoimansa niin vireään\ntoimintaan, ett'ei hän sellaista ennen ollut milloinkaan kokenut.\n\nHän ihmetteli, miksikä eivät ihmiset, kaikki ihmiset, elä niin kuin\ntässä kirjassa lukee.\n\n-- Niin suloista on elää, ei ainoastaan yhtä ihmistä varten, vaan\nkaikkia. Jos ihmiset näin eläisivät, eivät he muuta kaipaisi eivätkä\ntarvitsisi. Onnekasta olisi heidän elämänsä silloin. Voi jos kaikesta\ntästä tulisi loppu! Jospa minä pääsisin elämään jälleen vapaana! --\nNäin hän useinkin ajatteli. -- Tai jos edes päästäisivät minut irti\nmuutamaksi päivää tahi lähettäisivät pakkotöihin! Yks kaikki, missä\nsitä sillä tapaa eläisi. Ja sillä tapaa minä olen elävä. Se on\nmahdollista ja välttämätöntä. Elää toisin -- se on mieletöntä.\n\n\nV.\n\nKerran, sellaisena päivänä, jolloin hän oli iloinen ja tunsi\nmielenylennystä, astui inspehtori hänen koppiinsa tavattomaan aikaan,\ntiedusteli hänen vointiansa ja kysyi, haluaisiko hän jotain. Svjetlogub\nhämmästyi, käsittämättä, mitä tämä poikkeus tavallisesta järjestyksestä\nmerkitsee, ja pyysi paperosseja. Hän odotti kieltoa, mutta inspehtori\nlupasi lähettää ne heti, ja vartija toi kuin toikin laatikollisen\npaperosseja ja tulitikkuja.\n\n-- Joku kaiketikin pitää minusta huolta, -- arveli Svjetlogub, sytytti\npaperossin ja rupesi kävelemään kopissaan edestakaisin, yhä\nmietiskellen syytä tällaiseen asiaintilan muutokseen.\n\nHuomenissa hänet vietiin Oikeuteen. Siellä hän oli ollut jo monasti\nennenkin, mutta tällä erää ei häntä kuulusteltu. Yksi tuomareista nousi\nylös, häneen katsomatta. Samoin muutkin. Ensinmainittu otti käteensä\npaperin ja rupesi lukemaan kovalla, juhlallisella, ontolla äänellä.\n\nPaperissa sanottiin, että Anatolii Svjetlogub, osallisuudestansa\nvallankumouksellisessa toiminnassa, jonka tarkoituksena on joko\nläheisessä tai kaukaisessa tulevaisuudessa kukistaa nykyinen\nhallitus, tuomitaan menettäneeksi kaikki säätyoikeutensa ja\nkuolemanrangaistukseen hirttämisen kautta.\n\nSvjetlogub kuunteli loppuun asti, pintapuolisesti vain ymmärtäen\nvirkamiehen julistamain sanain sisällystä. Hän huomasi, kuinka\njärjetöntä on tuo \"läheisessä tai kaukaisessa tulevaisuudessa\" ja tuo\n\"kaikkien oikeuksien\" riistäminen kuolemaan tuomitulta ihmiseltä. Mutta\ntodellista merkitystä siinä, mitä hänelle oli luettu, hän ei\nkäsittänyt.\n\nVasta sitten kuin hänen oli käsketty poistua, ja hän santarmin\nseuraamana tuli ulos kadulle, vasta sitten hän rupesi harkitsemaan,\nmitä hänelle vast'ikään oli julistettu.\n\n-- Tuo on jotain erehdystä, nurinpäistä, järjetöntä! Se ei saata olla\nniin, -- ajatteli hän heti kuin hänet oli suljettu jälleen vankilaan.\n\nHän tunsi itsessään niin paljon elinvoimia, ett'ei kyennyt kuolemata\nedes mielessäänkään kuvailemaan; hänen oli mahdoton ajatuksissaan\nliittää omaa itseänsä ja kuolemata toisiinsa.\n\nVankilaan palattuansa Svjetlogub istahti vuoteensa laidalle, sulki\nsilmänsä ja koetti saada selväksi, mikä kohtalo se nyt häntä odottaa.\nMutta siihen hän ei pystynyt. Hänen oli aivan mahdoton kuvailla\nmielessään olemuksensa olemattomuutta elikkä sitä tosiasiaa, että hänet\naiotaan tappaa.\n\n-- Minutko, nuoren, hyväntahtoisen, onnellisen, jota niin moni\nrakastaa! -- ajatteli hän, muistellen äitinsä ja Natáshan ja ystäväin\nrakkauden-osoituksia. Minutko he tappavat, hirttävät! Kuka sen tekee ja\nmistä syystä? Ja mitenkäs sitten käy, kun minä lakkaan olemasta? Ei, se\non mahdotonta!\n\nVankilan inspehtori astui sisään. Svjetlogub ei ollut häntä tuntea.\n\n-- Kuka se on? Mitä te tahdotte? -- virkkoi Svjetlogub. -- Jaha, vai\ntekö se olette! No, niin, milloinka se tapahtuu?\n\n-- En tiedä, -- vastasi päällikkö. Seisottuaan sitten ääneti muutaman\nsekunnin, hän virkkoi hellittelevällä äänellä: -- Tuolla on pappi. Hän\nhalajaisi nähdä teitä, valmistaa teitä...\n\n-- En huoli, en huoli. Minä en huoli mitään. Menkää pois! -- huudahti\nSvjetlogub.\n\n-- Ettekö sitten haluaisi kirjoittaa jollekin? Se on sallittua, --\nvirkkoi inspehtori.\n\n-- Niin vainenkin! Lähettäkää minulle kaikki, mitä tarvitaan. Minä\nkirjoitan.\n\nInspehtori meni pois.\n\n-- Huomis-aamuna se nähtävästi tapahtuu, ajatteli Svjetlogub. -- Niihän\nse tavallisesti käy. Huomis-aamuna minua ei enää ole elävitten\njoukossa... Ei, se on mahdotonta... Tämä on varmaankin unta!\n\nVartija tuli, tuoden kaksi kynää, mustetta, postipaperia ja muutamia\nsinisiä kuoria, ja siirsi tuolin pöydän eteen.\n\nKaikki tämä oli täyttä totta eikä unta.\n\n-- Minä en saa ajatella, en... Niin, minä kirjoitan äidille, -- virkkoi\nSvjetlogub. Hän istahti pöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan.\n\n    \"Äiti armas!\"\n\nNiin hän kirjoitti kyynelet silmissä.\n\n    \"Anna minulle anteeksi, anna anteeksi kaikki se murhe, minkä\n    olen sinulle tehnyt. Lienenkö erehtynyt vai enkö, mutta toisin\n    en saattanut menetellä. Yhtä vain sinulta pyydän: anna minulle\n    anteeksi.\"\n\n-- Mutta johan minä sanoin tämän, -- ajatteli hän. -- No niin, mitäpä\nsiitä! Ei ole aikaa enää aloittaa uutta kirjettä. -- Ja hän jatkoi:\n\n    \"Älä sure minua. Ennemmin tai myöhemmin, eikös se ole\n    yhdentekevää? En pelkää enkä tekemääni kadu... Toisin en\n    saattanut tehdä. Mutta anna minulle anteeksi, äläkä kanna\n    katkeraa mieltä niitä kohtaan, joitten kanssa yhdessä\n    työskentelin, äläkä niitäkään, jotka minut teloittavat. Ei olisi\n    kukaan voinut toisin tehdä. Anna heille anteeksi. He eivät tiedä,\n    mitä tekevät, mutta he elävät minun sydämessäni, he ylentävät ja\n    lohduttavat mieltäni. Jää hyvästi! Minä suutelen Sinun kalliita,\n    ryppyisiä, vanhoja käsiäsi.\"\n\nKaksi kyyneltä putosi paperille.\n\n    \"Minä itken, en surusta enkä tuskasta, en katumuksesta tällä\n    elämäni juhlallisimmalla hetkellä, vaan siitä syystä, että\n    minä rakastan sinua. Älä tuomitse minun ystäviäni, varsinkaan\n    Prohorowia, siitä, että hän on syynä kuolemaani. Kuinka\n    suloista on rakastaa sitä, jota en ole moittinut, vaan jota\n    joka tapauksessa olisin oikeutettu tuomitsemaan tai vihaamaan.\n    Kuinka suloista rakastaa sellaista ihmistä, vihollistansa! Sano\n    Natáshalle, että hänen rakkautensa tuotti minulle lohdutusta ja\n    iloa. En ollut täysin selvillä tuosta, mutta sydämeni sisimmissä\n    minä tunsin sen. Helpompi oli elää, tietäessäni hänen olevan\n    olemassa ja rakastavan minua. Ja nyt olen sanottavani sanonut.\n    Jää hyvästi!\"\n\nHän pani kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja istahti sängyn laidalle,\nkädet polvillaan ja kyyneliään nieleskellen.\n\nSvjetlogub ei voinut millään muotoa vieläkään uskoa, että hänen täytyy\nkuolla. Hänestä tuntui kaikki tämä olevan unta. Turhaan hän koetti\nherätä siitä.\n\nTämä viimeinen ajatus synnytti hänessä toisen, sen nimittäin, että\nkenties koko elämäkin tässä maailmassa on pelkkää unta vain, josta\nheräjäminen on kuolemaa. Ja jos niin on, niin eiköhän tietoisuus tämän\nmaailman elämästä olekin vain heräjämistä entisen elämän unesta,\nelämän, jonka yksityiskohdat ovat jääneet unohduksiin, niin että elämä\ntäällä ei ole alkua, vaan uutta muotoa ainoastaan.\n\n-- Ja niinpä minäkin kuolen ja siirryn uuteen olemuksen tilaan.\n\nTämä ajatus miellytti häntä, mutta yrittäessään pysähtyä siihen, hän\ntunsi, että juuri tämä ajatus tekee mahdolliseksi katsoa kuolemaa\npelvotta silmiin.\n\nHän väsähti viimein. Aivot eivät jaksaneet enää toimia. Hän sulki\nsilmänsä ja istui kauan aikaa, ajattelematta mitäkään.\n\nHän luki kirjeensä uudelleen läpi, mutta huomattuaan sen lopulla\nProhorowin nimen, hän tuli äkkiä ajatelleeksi, että kirjehän saattaa\njoutua ja kaiketi joutuukin viran-omaisten luettavaksi, ja silloinhan\nhän on saattanut Prohorowin perikatoon.\n\n-- Hyvä Jumala, mitäs minä olin tehdäkään! huudahti hän, repi kirjeensä\nkapeiksi kaistaleiksi, ja poltti ne huolellisesti poroksi lampun\npäällä.\n\nHän oli kirjeensä alkanut epätoivo sydämessä, mutta nyt hän tunsi\nrinnassansa rauhaa, jopa iloakin.\n\nHän otti puhtaan lehden ja ryhtyi heti kirjoittamaan uutta kirjettä.\n\nAjatus ajeli toistaan hänen päässänsä.\n\n    \"Äiti armas ja kallis\", -- kirjoitti hän, ja silmät ne jälleen\n    samenivat kyyneleistä. Hän pyyhkäsi ne pois hihallaan,\n    nähdäkseen, mitä oli kirjoittanut. \"Kuinka vähän tunsinkaan omaa\n    itseäni ja kaikkea sitä rakkauden ja kiintymyksen voimaa Sinua\n    kohtaan, mikä minun sydämessäni alati asui! Nyt sen tiedän ja\n    tunnen, ja muistaissani meidän pieniä kinastuksiamme ja Sinua\n    kohtaan käyttämiäni tylyjä sanoja, minua surettaa ja hävettää.\n    Anna minulle anteeksi ja muista vain minun hyviä puoliani, jos\n    niitä lainkaan on ollut.\"\n\n    \"Kuolema ei minua pelota. Totta pulmakseni min'en käsitä, en\n    usko sitä. Jos kuolemaa on, niin eikö sitten ole yhdentekevää,\n    kuolenko kolmekymmentä vuotta, vai kolmekymmentä päivää ennemmin\n    tai myöhemmin?\"\n\n-- Mutta mitäpäs minä tässä filosofioitsen? ajatteli hän. --\nKirjoitanpa niinkuin äskeiseenkin kirjeesen jotain hyvää loppuun. --\nHän jatkoi:\n\n    \"Niin. Älä tuomitse minun ystäviäni, vaan rakasta heitä,\n    varsinkin sitä, joka oli syynä kuolemaani. Suutele puolestani\n    Natáshaa ja sano hänelle, että olen aina häntä rakastanut.\"\n\nSitten hän palasi jälleen omaa tilaansa miettimään.\n\n-- Ja sitten? Mitäs sitten tapahtuu? -- virkkoi hän. -- Eikö mitään?\nToki sentään. Mutta mitä?\n\nJa nyt selveni hänelle kerrassaan, ett'ei hänellä ihmisenä ole eikä\nsaatakaan olla vastausta näihin kysymyksiin.\n\n-- Ja miksikäs tuollaista itseltäni kyselenkään? Miksi? Niin, miksi? Ei\nsaa kysellä, pitää elää, niinkuin minäkin vast'ikään elin, tätä\nkirjettä kirjoittaessani. Jokainen on tuomittu kuolemaan jo aikaa\nsitten, ja kumminkin me elämme. Ja onnekasta onkin elämä ja riemua\ntäynnä... kun rakastaa. Niin, kun rakastaa. Kirjoitellessani tuota\nkirjettä tuossa, minä rakastin ja olin onnellinen. Sillä tavoin meidän\npitää elää. Ja mahdollista on elääkin niin, aina ja kaikkialla, vapaana\nja vankina, tänään ja huomenna ja hamaan loppuun saakka.\n\nSvjetlogub tunsi sisällisen tarpeen saada puhua jonkun kanssa\nsydämellisesti. Hän kolkutti oveen ja, vahtimiehen pilkistettyä\n\"kurkosta\" sisään, kysäisi, paljonko kello on, ja joko hänen\nvahtivuoronsa pian loppuu. Toinen kun ei vastannut mitään, niin hän\npyysi häntä kutsumaan inspehtorin.\n\nTämä tuli ja kysyi, mitä Svjetlogub tahtoo.\n\n-- Minä olen kirjoittanut kirjeen äidilleni; toimittakaa se hänelle.\n\nÄiti johtui mieleen jälleen, ja silloin kiertyi kyyneleitä hänen\nsilmiinsä.\n\nInspehtori otti kirjeen ja lupasi toimittaa sen perille. Hän oli\nlähtemäisillään pois, mutta Svjetlogub pidätti hänet.\n\n-- Kuulkaas nyt. Te olette hyvä mies; miksikä vainenkin rupesitte näin\njulmaan toimeen? -- virkkoi Svjetlogub, kajoten inspehtorin hihaan.\n\nToinen myhähti epäluonnollisesti, loi silmänsä maahan ja vastasi:\n\n-- Omalla tavallaanhan kukin elää.\n\n-- Parempi olisi, jos jättäisitte tämän viran. Ainahan mies tointa saa,\nja tehän olette niin hyvä mies... Minä kenties...\n\nInspehtori nielaisi kyynelensä, teki jyrkän käännöksen vasempaan ja\nriensi pois, paiskattuaan oven perässään kiinni.\n\nHänen liikutuksensa teki syvän vaikutuksen Svjetlogubiin. Ilon\nkyyneleitä vuodatellen hän rupesi kävelemään edestakaisin kopissaan,\ntuntematta vähintäkään pelkoa. Päinvastoin hän oli sellaisessa\nmielenylennyksen tilassa, joka kohotti hänet korkealle tästä\nmaailmasta. Se kysymys, johon hän niin turhaan oli hakenut vastausta,\nkysymys: mitä hänestä tulee kuoleman perästä? -- se näytti nyt olevan\nratkaistu, ei positiivisella järkiperäisellä vastauksella, vaan\ntietoisuudella todellisesta elämästä, joka hänessä nyt asui.\n\nJa hän muisti evankeliumin sanat: \"Totisesti, totisesti minä sanon\nteille: Ellei maahan langennut nisunjyvä kuole, niin se kuivettuu,\nmutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmää.\"\n\n-- Minähän olen nyt maaperään putoamassa. Niin, totisesti, totisesti!\n-- mietti hän.\n\n-- Jospa nyt voisi nukkua! -- virkkoi hän sitten, -- jott'ei voimat\nkokonaan pettäisi!\n\nHän heittäysi vuoteelleen, sulki silmänsä ja vaipui äkkiä uneen.\n\nHän heräsi kello kuusi aamulla valoisan, herttaisen unennäön\ntunnelmissa.\n\nHän oli ollut istuvinaan pienen, vaaleatukkaisen tyttösen kera puussa,\nkumarruksissa oksain alla, jotka olivat täynnään mustia, kypsiä\nkirsikoita. Niitä he keräilivät suureen, vaskiseen vatiin. Marjat\nputoavat vadin ohi maahan, mutta ympärillä on kummallisia eläimiä,\nkissan näköisiä, jotka sieppailevat niitä, heittelevät ilmaan ja\nottavat jälleen kiinni. Ja tuota katsellessaan tyttönen nauraa, ja\nnauru tarttuu Svjetlogubiinkin, niin että hänkin nauraa unessa,\nitsekään tietämättä, miksi. Äkkiä kirpoaa vaskivati tyttösen käsistä.\nSvjetlogub yrittää siepata sen kiinni, mutta ei ennätäkään, ja silloin\nvati vierimään alas, tarttuu välillä oksiin, ja putoaa vihdoin kovalla\nhelinällä maahan.\n\nHän heräjää hymysuin, valveillaankin vielä kuullen tuon vadin helinää.\nSe tulee rautapulttien kolinasta käytävässä. Kuuluu askeleita ja\nkiväärin kalketta. Äkkiä selviää hänelle kaikki.\n\n-- Voi jospa voisin nukahtaa jälleen! -- ajattelee Svjetlogub.\n\nMutta se on mahdotonta. Askelet ovat jo pysähtyneet oven taa.\nSvjetlogub kuulee, kuinka avain hakee reikäänsä, ja ovi narahtaen\naukenee.\n\nSisään astuu santarmiupseeri, inspehtori ja sotamiehiä saattoväkenä.\n\n-- Kuolemako? Entäpä sitten? Minä tulen. Hyvä. Kaikki hyvin -- miettii\nSvjetlogub, tuntien jälleen olevansa samassa juhlallisessa\nmielentilassa, joka hänet eilenkin oli vallannut.\n\n\nVI.\n\nSamassa vankilassa istui myös muuan iäkäs talonpoika, vanhauskolaisten\nlahkoa.\n\nHän oli menettänyt luottamuksensa opettajiinsa ja etsiskeli \"totisia\nuskoa.\" Hän kielsi sekä kirkon, aina Nikonin ajoilta asti, että\nhallituksenkin, hamasta Pietari tsaarista saakka. Tsaarin valtaa hän\nsanoi \"tupakka-valtakunnaksi\" ja toi häikäilemättä esiin\nmielipiteitään, syytellen pappeja ja hallituksen virkamiehiä. Hän\njoutui tutkinnon alaiseksi, pantiin kiinni, ja siitä pitäin oli häntä\nkuljetettu vankilasta toiseen.\n\nVähät hän siitä, ett'ei enää ole vapaa, vaan vankina, että vartijat\nkohtelevat häntä tylysti, että hänet on pantu kahleisin, että toiset\nvangit häntä pilkkaavat, että he kaikki, niinkuin virkamiehetkin,\nkieltävät Jumalan ja tekevät vääryyttä toisilleen, kaikin tavoin\nsaastuttaen Jumalan kuvaa omassa itsessään. -- Sellaistahan hän oli\nnähnyt kaikkialla maailmassa, vapaana ollessaan. Kaiken tuon hän tiesi\nolevan seurausta siitä, että ihmiset olivat kadottaneet totisen uskon\nja eksyneet kuin sokeat penikat emästänsä. Mutta hän tiesi, että\ntotinen usko on olemassa. Hän tiesi sen, sillä hän tunsi tämän uskon\nsydämessään ja etsiskeli sitä kaikkialla. Ja ennen kaikkea hän luuli\nlöytävänsä sen Johanneksen ilmestyskirjasta:\n\n\"Joka paha on, se olkoon vielä paha, ja joka saastainen on, se tulkoon\nvielä saastaiseksi, mutta joka vanhurskas on, se tulkoon vielä\nhurskaaksi, ja joka pyhä on, se tulkoon vielä pyhäksi.\"\n\n\"Ja katso, Minä tulen pian, ja Minun palkkani on minun kanssani,\nantamaan kullenkin, niinkuin hänen työnsä on.\"\n\nJa hän luki myötäänsä tätä salaperäistä kirjaa, odotellen joka hetki\n\"Hänen tulemustansa\", joka ei ainoastaan \"anna kullekin, niinkuin hänen\ntyönsä on\", vaan ilmoittaa ihmisille Jumalan koko totuuden.\n\nSinä aamuna, jolloin Svjetlogub oli teloitettava, tämä vanha mies,\nkuultuaan ulkoa rummunpärinää, kiipesi akkunaansa ja ristikon läpi näki\nrattaiden ajavan pihalle, näki kähärätukkaisen ja kirkassilmäisen\nnuoren miehen hymysuin astuvan vankilasta pihalle ja nousevan\nrattaille. Pienessä, valkoisessa kädessään hän piteli kirjaa, puristaen\nsitä sydäntänsä vasten. Lahkolainen tunsi sen Uudeksi Testamentiksi, ja\nnuori mies, nyökytellen päätään akkunoista katseleville vangeille,\nmyhähtäen kohtasi hänenkin katseensa.\n\nHevoset nykäsivät, ja rattaat nuoren kulkijansa kanssa vierivät\nvankilan portista ulos, sotamiesten ympäröiminä ja kolisten kadun\nkivityksellä.\n\nLahkolainen laskeutui alas akkunalta, istahti vuoteensa laidalle ja\nvaipui mietteisin:\n\n-- Tämä yksi se on löytänyt totuuden, -- virkkoi hän itsekseen. --\nAntikristuksen palvelijat ne hirttävät hänet nyt, estääkseen häntä vain\njulistamasta sitä jokaiselle.\n\n\nVII.\n\nOli sumuinen syys-aamu. Aurinko ei tullut näkyviin, ja kostea, lämmin\ntuuli puhalsi mereltä.\n\nRaitis ilma, kartanot, hevoset ja uteliaasti katselevaiset ihmiset, --\nkaikki tuo veti Svjetlogubin huomiota puoleensa. Istuen penkillä,\nseljin hevosiin, hän vasten tahtoansakin tuli tarkastelleeksi perässä\nastuvain sotamiesten ja ohitse kulkevain kaupunkilaisten kasvoja.\n\nVarhaista oli vielä. Kadut, joita myöten häntä vietiin, olivat melkein\nautioina. Ei näkynyt kuin työmiehiä. Tuossa kulki muutamia muurareita,\ntahraiset esiliinat edessä. He seisahtuivat ja kääntyivät ympärinsä,\nkatsellen rattaita. Yksi heistä virkkoi jotain muille, kättään\nhuiskaisten; he kääntyivät ja läksivät jatkamaan matkaansa. Tuli\nvastaan raskaita rautakankikuormia, jyristen ja kovaa kolinaa pitäen.\nAjajat käänsivät kookkaat hevosensa syrjään, tietä tehdäkseen\nvankirattaille, pysähtyivät sitten ja katselivat häntä oudostelevalla\nuteliaisuudella. Yksi heistä otti lakin päästään ja risti silmänsä. --\nMuuan kokki, valkoinen patalakki päässä ja valkoinen esiliina edessä,\nastui portista ulos, kori käsivarrellaan, mutta, nähtyään rattaat,\npyörähti samassa takaisin ja tuli jälleen esille naisen seurassa. Ja\nsitten kumpikin juosta läähättämään rattaiden perässä, silmät\ntaarallaan niinkauan kuin voivat niitä nähdä. -- Mies huonoissa\nvaatteissa, parta ajamaton ja tukka harmaa, virkkoi jotain\nportinvartijalle, kiivaasti huitoen käsillään ja moittivasti osoitellen\nSvjetlogubia. -- Kaksi pientä poikaa puikahti kadulle. Kasvot rattaita\nkohti ja eteensä katsomatta he astuivat rinnan rattaiden kanssa\nkatukivitystä myöten. Toinen, vanhempi, eteni kiirein askelin; toinen,\npikkuinen, lakitta päin, pidellen kiinni kumppanistaan ja\nkauhistuksella katsellen omituisia ajoneuvoja tuossa, tuskin pysyi\nperässä ja myötäänsä kompasteli pienillä jaloillaan. Kohdattuaan\npoikasen katseen, Svjetlogub nyökäytti hänelle päätään. Tällainen liike\ntuon rattailla istuvan, kammottavan miehen puolesta säikäytti poika\nparan niin pahanpäiväiseksi, että hän silmät selkoseljällään ja suu\nauki oli vähällä ruveta parkumaan, mutta Svjetlogub lähetti hänelle\nlentomuiskun ja myhähti lempeästi. Silloin poikanenkin äkkiä vastasi\nhänelle suloisella, hyväntahtoisella myhäyksellä.\n\nTietoisuus siitä, mitä hänelle on tapahtuva, ei häirinnyt tällä\nmatkalla kertaakaan Svjetlogubin juhlallista mielentilaa.\n\nVasta silloin kuin rattaat olivat tulleet lähelle hirsipuuta, ja\nSvjetlogub, maahan päästyään, oli huomannut kaksi pylvästä ja niitten\npäässä poikkipuun sekä ilmassa heiluvan hienon nuoran, vasta silloin\ntuntui, niinkuin mikä olisi sysännyt häntä sydämeen. Hän kalpeni ja\nkääntyi pois, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hän näki lavan\nedustalla tummat rivit sotamiehiä, kivärit olalla, ja upseereita, jotka\nliikkuivat pitkin rintamaa. Samassa kuin häntä ruvettiin viemään\nrattailta eteenpäin, kajahti odottamatta rumpujen pärinä, josta hän\nsäikähti. Sotamies-rivien takana hän näki hienoja ajoneuvoja, joissa\nistui herroja ja naisia: he olivat saapuneet katsomaan tätä näytelmää.\n\nTuota nähdessään Svjetlogub hämmästyi ensi alussa, mutta äkkiä hän\nmuisti, mikä hän itsekin oli ollut, ennen vangiksi joutumistaan, ja\nsilloin hänen kävi sääli noita ihmisiä. Hehän eivät tiedä sitä, mitä\nhän nyt tietää... -- Mutta kyllä he sen saavat tietää. Minä kuolen,\nmutta Totuus on elävä. He saavat sen tietää. Ja kaikki he voivat ja\ntahtovat olla onnellisia, en minä yksin...\n\nHän vietiin lavalle upseerin saattamana. Rumpujen pärinä lakkasi, ja\nupseeri luki luonnottomalla äänellä -- joka rummunpärinän perästä\nkuului tavattoman heikolta tällä avonaisella kentällä -- luki tuon\ntyperän, jo tuomarinkin julki julistaman kuolemantuomion, jossa\npuhutaan kaikkien oikeuksien riistämisestä ihmiseltä, jota viedään\ntapettavaksi, ja tuosta läheiseen tai kaukaiseen tulevaisuuteen\ntähtäävästä tarkoituksesta.\n\n-- Ja miksikä, miksikä he tekevät kaikkea tuota? -- ajatteli\nSvjetlogub. -- Sääli, ett'eivät sitä ymmärrä, enkä minäkään saata sitä\nheille selittää, mutta kyllä se heille vielä selvenee, selvenee\njokaiselle.\n\nPappi sinipunervassa kasukassa, hivukset pitkät ja harvat, astui\nSvjetlogubin eteen, hopeinen risti laihassa, valkoisessa, koukistetussa\nkädessään, joka pisti esiin mustan, samettisen päällyshihan alta.\n\n-- Laupias Jumala... -- alkoi hän, siirrettyään ensin ristin vasemmasta\nkädestä oikeaan ja ojentaen sitä sitten Svjetlogubia kohti.\n\nTämä säpsähti ja kääntyi poispäin. Hän sanoi jotain melkein tylyä\ntuolle papille, joka on läsnä moisessa näytelmässä ja sittenkin puhuu\nlaupeudesta, mutta muistettuaan evankeliumin sanat: \"He eivät tiedä,\nmitä he tekevät\", hän sai itsensä hillityksi ja virkkoi säveästi:\n\n-- Älkää panko pahaksi, mutta minä en halaja tuota. Antakaa minulle\nanteeksi, mutta minä en todellakaan kaipaa sitä. Kiitos!\n\nHän ojensi kätensä papille. Tämä siirsi ristin vasempaan käteensä,\npuristi Svjetlogubin kättä, koettaen olla katsomatta häneen, ja astui\nlavalta alas.\n\nRummut taas pärisemään, tukahduttaen kuulumattomiin kaikki muut äänet.\n\nPapin jälkeen astui lavalle keskikokoinen harteva ja lujaruumiinen\nmies, yllään lyhyt, suoraselkäinen takki venäläisen paidan päällä. Hän\nastui Svjetlogubia kohti, lavan lautain taipuessa hänen raskaitten\naskeltensa alla. Tämä mies loi rajun katseen Svjetlogubiin, tuli aivan\nlähelle häntä, levittäen ympärilleen ilkeätä viinan ja hien hajua,\ntarttui koukkuisilla sormillaan hänen käsiinsä niin, että kipeätä teki,\nveti ne seljän taakse ja köytti lujasti kiinni. Sen tehtyänsä, pyöveli\npysähtyi tuokioksi, ikäänkuin miettimään, loi silmänsä Svjetlogubista\nmuutamiin lavalle laskemiinsa kappaleisin ja sitten nuoraan tuolla\npoikkipuussa. Nähtyään, että kaikki on käsillä, mitä tarvitaan, pyöveli\nastui nuoran luokse, teki sitten jotain ja lykkäsi Svjetlogubia\nlähemmäksi nuoraa ja lavan laitaa.\n\nSamoin kuin Svjetlogub tuomiotaan kuullessansa ei ollut voinut käsittää\nkaikkea, mitä tapahtui, niin ei hän nytkään kyennyt täydelleen\ntajuamaan lähestyvän hetken merkitystä, ja niinpä hän kummastellen\nkatseli pyöveliä, joka tuossa niin vapaasti, taitavasti ja\nhuolellisesti toimitti kamalata työtään. Pyövelin kasvot olivat aivan\ntavalliset venäläisen työmiehen kasvot, ei tylyt, vaan yhteen\nkohdistuneet, niinkuin konsanaankin sellaisella, joka koettaa suorittaa\nvälttämättömän ja monimutkaisen tehtävänsä niin tarkasti kuin suinkin.\n\n-- Hiukan eteenpäin, -- sanoi pyöveli käheällä äänellä, lykäten häntä\nlähemmäksi laitaa.\n\nSvjetlogub siirtyi.\n\n-- Herra, auta minua, armahda minua! -- kuiskasi hän itsekseen.\n\nSvjetlogub ei uskonut Jumalaan, oli usein nauranutkin niitä, jotka\nuskoivat. Eikä hän nytkään Jumalaan uskonut, hän kun ei voinut Häntä\nsanoin lausua eikä opetuksissaankaan omaksensa ottaa. Mutta hän tunsi,\nettä tuon Ainoan puoleen kääntyminen on nyt realisinta, mitä hän\ntietää. Hän tiesi myös, että tämä avuksi-huuto on välttämätön ja\ntärkeä, se kun välittömästi vahvistaa ja rauhoittaa häntä.\n\nHän läheni laitaa. Vasten tahtoansakin hän katsahti sotamies-riveihin\nja hienopukuisiin katselijoihin, ja silloin hän tuli vielä kerran\najatelleeksi: Miksikä, miksikä vainenkin he noin tekevät?\n\nHänen kävi niin surku heitä sekä itseänsä, ja kyyneleitä kiertyi hänen\nsilmäänsä.\n\n-- Eikö sinun ole sääli minua? -- virkkoi hän, katsahtaen pyövelin\nvilkkaisin, harmaisin silmiin.\n\nViimeksimainittu pysähtyi tuokioksi, ja hänen kasvonsa synkistyivät.\n\n-- Näin se nyt käy! Älä törise! -- mutisi hän, nopeasti kumartuen lavan\nlattiaan, missä oli hänen päällystakkiinsa ja joku vaatekappale,\nsieppasi sitten huimalla liikkeellä Svjetlogubia molemmin käsin\ntakaapäin, viskasi hänen päänsä yli pussin ja nykäisi sen nopeasti alas\nvyötäisille.\n\n-- Sinun käsiisi minä annan henkeni, -- ajatteli Svjetlogub, muistaen\nevankeliumin sanat.\n\nHänen henkensä ei vastustanut kuolemaa, mutta luja, nuori ruumis vieroi\nsitä, ei ottanut alistuakseen ja tahtoi nousta taisteluun.\n\nHän yritti huutaa, riuhtaista itsensä irti, mutta tunsi samassa\nsilmänräpäyksessä sysäyksen, tunsi menettäneensä tukeen jalkainsa alta,\ntunsi tukehtumisen fyysillisen kauhistuksen, huminan päässään ja --\nkaikki oli kadonnut.\n\nSvjetlogubin ruumis roikkui nuorassa. Hartiat vielä kahdesti kohosivat\nja laskivat.\n\nParin minutin kuluttua pyöveli, synkästi rypistäen kulmiaan, laski\nkätensä ruumiin olkapäille ja sysäsi sitä lujasti alaspäin.\n\nRuumis ei liikkunut enää. Täyteläinen pussi vain hiljalleen heilui. Pää\noli luonnottomasti taipunut eteenpäin. Sääret pistivät esiin; vankilan\nsukat näkyivät niissä.\n\nPyöveli astui sitten alas lavalta ja ilmoitti komentajalle, että nyt\nsaa ruumiin ottaa paulasta irti ja haudata.\n\nTunnin kuluttua se otettiin alas hirsipuusta ja vietiin siunaamattomaan\nhautausmaahan.\n\nHirttäjä oli täyttänyt käskynmukaisen tehtävänsä. Mutta helppoa ei\nollut tuo täyttäminen. Svjetlogubin sanat: \"Eikö sinun ole sääli\nminua?\" ne yhä soivat hänen korvissaan.\n\nPyöveli oli tuomittu vankeuteen murhasta ja pantu vankeuteen, jossa\nhänellä teloittajantoimen takia oli muutamia vapauksia ja etuoikeuksia.\nMutta tästä päivästä aikain hän kieltäytyi tuosta toimesta, jota oli\nottanut suorittaakseen, ja pani sillä viikolla viinaan ei ainoastaan\nrahansa, vaan verraten hyvät vaatteensakin, ja joutui sellaiseen\ntilaan, että hänet ensin suljettiin koppiin ja siirrettiin sieltä\nsairaalaan.\n\n\nVIII.\n\nMuuan vallankumouksellisen terroristipuolueen johtajia, Ignátii\nMezhenjétski, se sama, joka oli saanut Svjetlogubinkin osalliseksi\nvallankumoukselliseen toimintaan, ja joka oli otettu kiinni\nmaaseudulla, oli siirretty Pietariin. Samassa lääninvankilassa kuin\nhän, istui sekin vanha lahkolainen, joka oli nähnyt, kuinka\nSvjetlogubia lähdettiin viemään hirtettäväksi. Hän oli tuomittu\nvietäväksi ennen pitkää Siperiaan.\n\nLakkaamatta hän yhä edelleenkin mietiskeli totista uskoa ja mistä ja\nmitenkä siitä tiedon saisi. Ja usein hän, noita asioita ajatellessaan,\nmuisteli kirkasta nuorukaista, joka oli kohti kuolemaansa kulkenut\niloinen hymy huulillaan.\n\nKuultuaan tuon nuorukaisen ystävän istuvan tässä samassa vankilassa ja\nheidän olleen samaa uskoa, lahkolainen riemastui ja sai ylivalvojalta\nluvan päästä tuon nuorukaisen ystävän pakinoille.\n\nAnkara oli kyllä valvonta vankilassa, mutta Mezhenjétskin onnistui\nsittenkin pysyä yhteydessä puolueensa kanssa. Päivästä päivään hän vain\nodotteli uutisia siitä miinasta, jonka hän oli keksinyt ja valmistanut\ntsaarin junan räjäyttämistä varten. Muistellen nyt muutamia\nerikoiskohtia, hän tarkasteli ja järjesteli ajatuksissansa\nsuunnitelmiaan, antaakseen niistä sitten tovereillensa tiedon. Kun\nylivalvoja tuli hänen koppiinsa ja salaperäisesti, puoliääneen ilmoitti\nerään vangin tahtovan puhutella häntä, silloin hän ihastui, toivoen\ntämän keskustelun kautta paremmin pääsevänsä yhteyteen ystäväinsä\nkanssa.\n\n-- Kuka se on?\n\n-- Talonpoika.\n\n-- Mitä hänellä on asiaa?\n\n-- Hän tahtoo puhua uskosta.\n\nMezhenjétski myhähti.\n\n-- No antaa hänen tulla, -- lausui hän. -- Nuo lahkolaiset -- arveli\nhän itsekseen -- vihaavathan hekin hallitusta. Hänestä saattaa kenties\nolla hyötyäkin.\n\nYlivalvoja läksi ulos, mutta avasi muutaman minutin perästä oven\nuudelleen ja päästi sisään vanhan, tutisevan ukon, jolla oli tuuhea\ntukka, harva ja harmaa parta ja lempeät, mutta väsyneet siniset silmät.\n\n-- Mitäs teillä on asiaa? -- kysyi Mezhenjétski.\n\nVanhus vilkaisi häneen, loi sitten silmänsä kiiruusti alas ja ojensi\nhänelle pienen, työstä karkean, kuihtuneen kätensä.\n\n-- Mitäs teillä on asiaa? -- kysyi Mezhenjétski toistamiseen.\n\n-- Tahtoisin puhella teidän kanssanne.\n\n-- Mistä?\n\n-- Uskosta.\n\n-- Mistä uskosta?\n\n-- Sanotaan teidän olleen yhtä uskoa sen nuorukaisen kanssa, jonka\nantikristuksen palvelijat kuristivat nuoralla Odessassa.\n\n-- Minkä nuorukaisen?\n\n-- No sen, joka hirtettiin Odessassa viime syksynä.\n\n-- Tarkoitatte kaiketi Svjetlogubia?\n\n-- Häntä juuri. Oliko hän teidän ystävänne? Ja kysyessään ukko joka\nkerta loi Mezhenjétskiin läpitunkevan katseen lempeistä silmistään,\nlaskien sen sitten heti kohta maahan jälleen.\n\n-- Niin, hän oli minulle hyvin läheinen.\n\n-- Ja yhtä uskoa?\n\n-- Nähtävästi, -- vastasi Mezhenjétski myhähtäen.\n\n-- Siitäpä juuri tahtoisin teidän kanssanne puhuakin.\n\n-- Mitäs te oikeastaan tahdotte?\n\n-- Saada tietää, mikä teidän uskonne on.\n\n-- Meidän uskomme... no niin... istukashan, -- sanoi Mezhenjétski,\nolkapäitään kohauttaen. -- Meidän uskomme on tämä: me uskomme, että\nvalta on niitten käsissä, jotka rasittavat ja pettävät kansaa, ja että\nmeidän täytyy armotta taistella näitten ihmisten kanssa,\nvapauttaaksemme kansan, jota he eksploiteeraavat -- totuttuun tapaansa\nMezhenjétski käytti vieraskielistä sanaa, mutta korjasi sen kohta:\nkettävät. Siksipä heidät pitää tuhota. He tappavat, ja heitä pitää\ntappaa, kunnas mielensä muuttavat.\n\nVanha lahkolainen loi silmänsä maahan ja huokasi.\n\n-- Meidän uskomme, -- jatkoi Mezhenjétski on se, että meidän pitää\nkukistaa despootinen hallitus, omaa itseämme säästämättä, ja\naikaansaada vapaa, kansallinen hallitus.\n\nUkko huokasi taaskin syvään, nousi ylös, oikoen takkinsa poimuja,\nheittäysi siten polvilleen ja syöksi Mezhenjétskin jalkain juureen,\npainaen otsansa likaiseen lattiaan.\n\n-- Mitäs te tuossa ryömitte?\n\n-- Älkää kierrelkö... sanokaa minulle, millainen teidän uskonne on, --\nsanoi ukko, nousematta ja päätään kohottamatta.\n\n-- Sanoinhan minä, millainen se on. Nouskaa ylös, muutoin en puhu enään\nyhtään sanaa.\n\nUkko nousi.\n\n-- Semmoistako se oli sen nuorukaisenkin usko? -- kysäisi lahkolainen,\nvilkaisten tuon tuostakin Mezhenjétskiin lempeillä silmillään ja luoden\nkatseensa taas maahan.\n\n-- Semmoista se oli, ja sen uskon tähden hänet hirtettiin, ja sen uskon\ntähden minäkin olen joutunut koppivankeuteen.\n\nVanhus teki syvän kumarruksen ja läksi ääneti pois.\n\n-- Ei, ei tämä uskoa ole, -- arveli lahkolainen itsekseen. -- Se toinen\ntiesi, mikä oikea usko on, mutta tämä joko vain kerskailee olleensa\nsamaa uskoa kuin hänkin, tahi muutoin vain ei tahdo ilmaista sitä... No\nniin, minun täytyy yhä edelleen etsiskellä sitä, hellittämättä...\nJumala on kaikkialla, niin täällä kuin Siperiassakin, ja ihmisiäkin on\nkaikkialla. Kieli se vie vaikka Kijewiin.\n\nNiin ajatteli vanhus, ottaen jälleen käsiinsä Uuden Testamentin. Se\naukeni Ilmestyskirjan kohdalta. Hän pani silmälasit nenälleen, istahti\nikkunan ääreen ja rupesi lukemaan sitä.\n\n\nIX.\n\nKului vielä seitsemän vuotta. Mezhenjétski oli istunut koppivankeutensa\najan Pietari-Paavalin linnassa ja lähetettiin sieltä pakkotöihin.\n\nPaljon hän oli saanut kärsiä näitten seitsemän vuoden kuluessa, mutta\nmielipiteitään hän ei ollut muuttanut, eikä ollut hänen tarmonsakaan\nmurtunut. Kuulusteluissa, joita hänen kanssaan oli pidetty ennen\nlinnaan sulkemista, hän oli hämmästyttänyt tutkijoitaan ja tuomareitaan\nlujalla ja halveksivalla esiintymisellä niitä kohtaan, joitten vallassa\nhän oli. Sydämensä pohjassa hän tosin tunsi kovaa tuskaa, tietäessään,\nettä hänen on täällä vankilassa mahdoton suorittaa loppuun sitä\ntehtävää, jonka hän oli päällensä ottanut, mutta näyttänyt hän sitä ei.\nMuitten yhteyteen tullessaan hän tunsi sydämessään ylpeätä uhmailua.\nKyseltäessä hän oli vaiti, vastaillen silloin vain kuin saattoi tehdä\nkiusaa ristikuulustelun pitäjille, niinkuin santarmiupseerille ja\ntutkintatuomarille.\n\nKun hänen puoleensa käännyttiin tuolla tavanmukaisella tiedon-annolla:\n\"Te voitte saada tilanne paljoa lievemmäksi, jos teette vilpittömän\ntunnustuksen\", silloin hän myhähti ylenkatseellisesti ja hetken aikaa\nvaiettuaan vastasi:\n\n-- Jos te luulette lupauksilla tai pelotuksilla saavanne minut\npakotetuksi ilmiantamaan kumppalini, niin te nähtävästikin arvostelette\nminua oman itsenne mitalla. Luuletteko te todellakin, ett'en minä,\nryhdyttyäni kerran semmoiseen, mistä te minua nyt syytätte, olisi\nvalmistautunut kestämään pahinta? Ette te minua milloinkaan saa\nhämmästymään ettekä säikähtämään. Tehkää minulle mitä voitte ja\ntahdotte; minä en sano mitään.\n\nJa hänestä tuntui hyvältä nähdä, kuinka he neuvottomina katselivat\ntoisiansa.\n\nMutta kun hänet lähetettiin Pietari-Paavalin linnaan ja pantiin siellä\npieneen, kosteaan koppiin, jossa oli himmeälasinen ikkuna katon\nrajassa, silloin hän ymmärsi, että täällä hän saa istua ei kuukausia,\nvaan vuosia, ja silloin valtasi hänet kauhistus.\n\nKamalaa olikin tuo sääntöperäinen kuolon hiljaisuus tässä paikassa, ja\ntieto siitä, ett'ei hän ole yksin, vaan että täällä, noitten\nläpipääsemättömäin seinäin takana kituu muita vankeja, kymmeneksi,\nkahdeksikymmeneksi vuodeksi tänne tuomituita, jotka lopulti tekevät\nitsemurhan, teloitetaan, menettävät järkensä tahi vähitellen kuihtuvat\nja kuolevat keuhkotautiin. Täällä istuu miehiä, naisia, kukaties\nystäviäkin.\n\n-- Vuosia kuluu, -- ajatteli hän, -- niinpä minäkin vihdoin menetän\njärkeni tai hirttäyn tahi kuolen, eikä kenkään saa siitä tietoa.\n\nJa hänen sydämessään syttyi viha kaikkia ihmisiä kohtaan, erittäinkin\nniitä, jotka olivat olleet vikapäitä hänen telkeämiseensä vankilaan.\nTämä viha vaati jotain, mihin purkautua, kaipasi liikuntoa, melua.\nMutta täällä vallitsi kuolonhiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin\näänettömäin ihmisten hiljaisia askeleita, ihmisten, jotka eivät\nkysymyksiin vastaile, avattujen ja suljettujen ovien kolauksia...\nRuoka-annoksia tuodaan määrähetkinä, sanaakaan sanomattomia ihmisiä\npistäytyy koppiin... Nouseva aurinko heiastuu himmeästä lasista... Ja\nsitten taas pimeys ja taas äänettömyys, samoja hiljaisia askeleita ja\nsamoja kolauksia. Niin oli eilen, niin on oleva huomenna...\n\nJa viha, löytämättä itselleen pääsemää, raastoi hänen sydäntänsä.\n\nHän koetti päästä koputuksilla muitten yhteyteen, mutta vastausta ei\nkuulunut. Koputukset saivat liikkeelle vain nuo hiljaiset askeleet ja\numpean äänen, joka uhkasi häntä pimeällä kopilla.\n\nUni yksin soi levon ja virkistyksen hetkiä, mutta heräjäminen oli sen\nsijaan kahta kamalampaa. Unessa hän oli aina olevinaan vapaana ja\naskaroivinaan enimmäkseen sellaisissa puuhissa, jotka hänen mielestään\neivät lainkaan soveltuneet vallankumous-miehen elämään. Milloin hän oli\nsoittavinaan jotain kummallista viulua, milloin hienostelevinaan nuoria\nnaisia, väliin soittavinaan veneellä, väliin metsästävinään, vuoroin se\nja se ulkomainen yliopisto oli jostain merkillisestä tieteellisestä\nkeksinnöstä antanut hänelle tohtorin arvon, ja hän piti sen johdosta\nkiitospuheita juhlapäivällisillä.\n\nRaskainta näissä unennäöissä oli se, että hän useimmiten heräsi juuri\nsiinä silmänräpäyksessä, jolloin oli onnistumaisillaan yrityksissänsä,\npääsemäisillään toiveensa perille. Äkkiä sysäys sydämessä, ja koko\nihana näky on kadonnut. Jäljellä vaan tuskallinen, painostava kaiho, ja\ntaas tuo harmaa seinä märkine täplineen, joihin valo lankesi pienestä\nlampusta, ja lujat laverilaudat, ja niitten päällä olkipatja, toiselle\nlaidalle vatkautunut.\n\nUni oli hänen parhain aikansa. Mutta mitä kauemmin vankilassa-oloa\nkesti, sitä enemmän unettomuuskin alkoi saada hänessä valtaa. Hän\nhalusi unta korkeimpana onnenansa, mutta mitä enemmän hän sitä\ntavoitteli, sitä pahemmin unettomuus häntä vaivasi. Hänen maksoi vaan\nsanoa itselleen: \"Jokohan minä nyt vaivun uneen?\" niin samassa oli\nunikin paennut.\n\nJuoksentelemisesta ja pyörimisestä pienessä kopissa ei lähtenyt mitään\nvirkistystä. Näistä ponnistuksista hän kävi yhä heikommaksi ja\nheikommaksi, ja hermot ne vaan ärtymistään ärtyivät. Päälaessa tuntui\npakotusta, ja kun hän silmänsä sulki, silloin hänelle näkyi tummalla,\ntäplikkäällä pohjalla aavemaisia kasvoja, hajahapsisia, paljaspäisiä,\nsuurisuisia, vinosuisia, yksi toistaan hirvittävämpiä. Ja kaikki ne\nirvistelivät niin kamalan ilkeästi. Myöhemmin alkoi niitä näkyä silmäin\naukikin ollessa, eikä ainoastaan kasvoja, vaan koko olentojakin, jotka\nrupesivat puhumaan ja tanssimaan. Häntä hirvitti silloin, hän\nheittelihe sinne tänne, hän löi päätänsä seinään ja huusi. Silloin\naukeni pieni \"kurkko\" ovessa, ja hiljainen ääni virkkoi:\n\n-- Huutaminen on kielletty!\n\n-- Kutsukaa inspehtori! -- kirkui Mezhenjétski.\n\nÄäni ei vastannut ja \"kurkko\" sulkeentui.\n\nJa silloin valtasi hänet sellainen epätoivo, että hän halusi yhtä vain\n-- kuolemaa.\n\nKerran tuommoisessa tilassa ollessaan hän päätti tehdä itsemurhan.\nKopissa oli tuulotusreikä. Siihenhän sopii sitoa nuora, nousta sitten\nvuoteelle seisomaan ja hirttäytyä. Mutta nuoraa ei ollut. Hän\nrupesi repimään paitaansa kapeiksi kaistaleiksi. Mutta ei näyttänyt\nniitäkään olevan riittämiin asti. Sitten hän päätti tappaa itsensä\nnälällä eikä syönyt kahteen päivään mitään. Kolmantena hän sai\nmielenhäiriö-kohtauksen.\n\nRuokaa hänelle tuotaessa, hän makasi lattialla tunnotonna, silmät\nselkoseljällään.\n\nLääkäri tuli. Mezhenjétski pantiin vuoteelle, sai rommia ja morfinia ja\nnukkui.\n\nHuomenissa herätessään, hän huomasi lääkärin seisovan kumartuneena\nhänen ylitsensä ja puistelevan päätään. Syvälle syöpynyt vihamieli,\njota Mezhenjétski ei ollut moneen aikaan tuntenut, virisi äkkiä eloon.\n\n-- Ettekö te häpeä palvella täällä? -- sanoi Mezhenjétski lääkärille,\nkun tämä pää kallellaan tutki hänen valtasuontaan. -- Miksikä te\nparannatte minua, jotta vain pääsisivät minua jälleen kiduttamaan?\nSehän on samaa kuin olla läsnä ruoskituksessa ja sallia sen sitten\ntapahtua uudestaan.\n\n-- Kääntykääpäs nyt seljällenne, -- virkkoi lääkäri aivan tyyneesti,\nkatsomatta häneen ja kaivaen povitaskustaan stetoskopia.\n\n-- Muut lääkärit paransivat haavat, jotta sopisi antaa vielä ne\njäljellä olevat viisituhatta kepin-iskua. Menkää hornaan, menkää\nhiiteen! -- kiljaisi Mezhenjétski äkkiä, kavahtaen istuvilleen. --\nMenkää tiehenne! Osaan minä kuolla ilman teitäkin.\n\n-- Ei tuo nyt kaunista ole, nuori mies. Röyhkeydestä joutuu\nedesvastaukseen.\n\n-- Menkää hiiteen! Menkää hiiteen!\n\nJa Mezhenjétski näytti niin kammottavalta, että tohtorille tuli kiire\nlähteä pois.\n\n\nX.\n\nLääkkeetkö vai sekö, että kriisi oli nyt mennyt ohi, vai tohtoria\nvastaan purkaunut vihako lienee tehnyt hänet terveeksi, pääasia se,\nettä hän tästä päivästä saakka rupesi pitämään itsestään huolta ja\naloitti aivan uuden elämänlaadun!\n\n-- Eiväthän he saata pitää minua täällä iät kaiket -- ajatteli hän. --\nJonakin päivänä he päästävät minut pois. Kenties, ja se onkin\nluultavinta, hallitusmuoto muuttuu -- meikäläisethän jatkavat työtään\n-- ja senpä vuoksi tässä täytyy pysyä hengissä, jotta pois päästessä\nolisi terve ja kykenisi jälleen ryhtymään työhön.\n\nKauan aikaa hän harkitsi, mikä elämänlaatu se olisi hänen\ntarkoitukselleen edullisinta, ja päätti noudattaa seuraavaa\njärjestystä: Maata hän pani kello yhdeksän ja oli pystyssä kello viisi,\nhuolimatta siitä, nukuttiko vielä vai eikö. Sitten hän pesi itsensä ja\npukeutui, teki muutamia ruumiinliikkeitä ja läksi sitten, niinkuin hän\nsanoi, toimiinsa. Mielikuvituksessaan hän käveli kaupungilla, Newskiltä\nNadjézhdinskajalle asti, koettaen luoda eteensä, mitä kaikkea hän tällä\ntiellä näkee: kauppapuotien kilpiä, taloja, poliseja, ajopelejä ja\njalkamiehiä. Nadjézhdinskajalla hän pistäysi erään ystävänsä ja\ntyötoverinsa luokse. Siellä oli muitakin kumppaleita koolla, ja nyt\nsyntyi keskustelua heidän tulevista suunnitelmistaan. Todistuksia ja\nvastaväitteitä tuotiin esiin. Mezhenjétski puhui sekä omasta että\nmuitten puolesta. Välisti hän puheli niin kovaa, että vartija \"kurkon\"\nkautta varoitti häntä, mutta hänestä huolimatta Mezhenjétski vain\njatkoi mielikuvituksessa elämäänsä kaupungilla.\n\nIstuttuaan kaksi tuntia ystäväinsä seurassa, hän meni päivällisille,\nensin ajatuksissaan, sitten todellisuudessa, syöden hänelle tuotua\nruokaa ja aina kohtuullisesti. Sitten hän istui kotona ja tutki joko\nhistoriaa tai matemaatikaa, sunnuntaisin välisti kirjallisuuttakin.\nHänen historialliset tutkimuksensa kävivät sillä tapaa, että hän otti\nesille jonkun erityisen aikakauden ja muisteli mielessään tapauksia ja\nvuosilukuja. Matemaatillisissa tutkimuksissaan hän suoritteli laskuja\nja ratkaisi geometrillisia problemoja -- hänen mieluisin tehtävänsä.\nSunnuntaisin hän muistutteli Pushkinia, Gogolia, Shakespearea, välisti\nvähän itsekin jotain sepitteli.\n\nIllalla hän mielikuvituksessaan käväisi jälleen kaupungilla ja istui\ntuttavainsa, miesten ja naisten, seurassa. Siellä pidettiin hupaisia,\nsukkelia, väliin vakavamielisiäkin keskusteluja, joita todellisuudessa\noli tapahtunut, tai joita hän itse keksi tilaisuutta varten. Ja niin\nkului päivä loppuun. Ennen maata-panoa hän astui 2000 askelta\nkopissaan, saadaksensa ruumiillista liikettä. Ja sitten hän pani maata\nja vaipui tavallisesti kohta uneen.\n\nHuomispäivä kului samalla tapaa. Välisti hän oli matkustavinaan\netelään, kiihottamaan kansaa tai panemaan alkuun kapinata, ja siellä\nhän yhdessä kansan kanssa karkoitti tilan-omistajat ja jakoi heidän\nmaansa talonpoikain kesken. Tätä kaikkea hän ei kumminkaan kuvaillut\ntapahtuvaksi yhtähaavaa, vaan vähitellen, askel askeleelta.\nHänen mielikuvituksessaan oli vallankumous-puolue voitolla jo\nkaikkialla, hallitus menettänyt mahtinsa ja pakotettu kutsumaan\nlainsäätäjäkokouksen. Keisarillinen perhe ja kaikki kansan sortajat\nkatosivat, tasavalta julistettiin ja hän, Mezhenjétski, valittiin sen\npresidentiksi. Välisti hän pääsi näin pitkälle liiankin pian, ja läksi\nsilloin taas käymään kaiken tuon läpi alusta alkaen, päästen\npäämääräänsä toisia teitä.\n\nNäin hän vietti vuoden ja toisen ja kolmannenkin, joskus poiketen tästä\ntarkoin määrätystä elämänlaadusta, mutta useimmiten kumminkin jälleen\npalaten siihen. Järkensä toimintaa valvomalla hän pelastui\nvastentahtoisista harhakuvista. Joskus hän vain sai unettomuuden\nkohtauksia ja näki hirvittäviä kasvoja. Silloin hän kyllä taas katseli\ntuulotus-aukkoa, mietiskellen, kuinka hän hankkii nuoran, sitoo\nsilmukan siihen ja hirttää itsensä. Mutta hän voitti nämä kohtaukset,\neikä ne kauan kestäneetkään.\n\nNäin kului melkein seitsemän vuotta. Kun hänet sitten,\nkoppivankeus-ajan loputtua, määrättiin vietäväksi pakkotöihin, niin\nhän oli aivan reipas ja terve sekä täysissä hengenvoimissa.\n\n\nXI.\n\nMezhenjétskia kuljetettiin, niinkuin erittäin raskaan rikoksen tehnyttä\nkonsanaankin, aivan erinänsä vartijain välissä, päästämättä häntä\nmihinkään yhteyteen muitten kanssa. Krasnojárskin vankilassa vasta,\nmatkalla pakkotöihin, oli hänellä tilaisuus puhella muutamien muitten\nvaltiollisten vankien kanssa. Heitä oli kuusi: kaksi naista ja neljä\nmiestä. He olivat kaikki nuorta väkeä, uuden, Mezhenjétskille jotenkin\noudon koulun, opetuslapsia. He olivat nuoremman sukupolven\nrevolutionisteja, hänen jälkeläisiään, ja siksipä hän tunsi erityistä\nintressiä heitä kohtaan. Mezhenjétski toivoi kohtaavansa heissä hänen\nomain askeltensa noudattajia, sellaisia, jotka korkeassa arvossa\npitävät kaikkea sitä, minkä heidän edelläkävijänsä, varsinkin hän,\nMezhenjétski, olivat aikaansaaneet. Hän oli valmis kohtelemaan heitä\nystävällisesti ja isällisesti.\n\nMutta hänen hämmästyksekseen ja harmikseen tämä nuoriso ei pitänytkään\nhäntä heidän edellänsä käyneenä profettana ja mestarina, vieläpä\nkohteli häntä jonkinlaisella alentuvaisuudella, katsellen häntä olkansa\nyli ja pitäen hänen kantaansa vanhettuneena. Kaikki se, minkä\nMezhenjétski ystävineen oli aikaansaanut, kaikki heidän ponnistelunsa\nkansan nostattamiseksi, koko heidän terroristinen menettelynsä sekä\nkuvernööri Krapótkinin, Mezéntsowin, jopa itse keisari Aleksander\nII:nkin murha -- kaikki tuo oli näitten uusien revolutionistien\nmielestä ollut yhtämittaista erehdystä. Kaikesta tästä oli ollut\nseurauksena vain se reaktioni, joka oli noussut huipuimmilleen keisari\nAleksander III:n hallitessa ja pannut kansan vajoamaan melkein siihen\ntilaan, jossa se oli ollut maaorjuuden aikana. Kansan vapauttaminen --\nniin he sanoivat, nämä uudet opettajat, -- kulki nyt jo aivan toista\ntietä.\n\nNäitä väittelyitä Mezhenjétskin ja hänen uusien tuttavainsa välillä\nkesti melkein kaksi vuorokautta. Heidän joukossaan oli yksi, joka oli\nmuitten johtaja, ja jota sanottiin vain ristimänimeltänsä Romániksi.\nTämä se varsinkin ärsytti Mezhenjétskia itseluottoisella varmuudellaan\nmielipiteittensä oikeudesta ja alentuvalla, ivallisella tavalla, jolla\nhän puhui Mezhenjétskin ja hänen kumppaliensa toiminnasta.\n\nKansa -- niin puhui Román -- on vain raakaa joukkiota. Rahvas on\nnykyjään sellaisessa kehitysalassa, ett'ei sen eduksi voi tehdä yhtään\nmitään. Yritä mitä hyvänsä Venäjän maalaisväestön kohottamiseksi, se on\nsamaa kuin viritä valkea kiven tai jään alle. Kansa on kasvatettava,\nsiihen on istutettava solidaarisuuden, yhteisen edesvastuun, tunto, ja\ntämä käy päinsä ainoastaan suurteollisuuden syntymisen kautta. Vasta\nsilloin on luonnollinen siirtyminen yhteiskunnalliseen järjestöön\nmahdollista. Maa ei ole ainoastaan tarpeetonta kansalle, vaan maa se\njuuri tekee kansan konservativiseksi ja orjamieliseksi. Eikä niin ole\nlaita yksin meillä, vaan Europassakin.\n\nJa näitten mielipiteittensä tueksi hän ulkomuistilta luki oppineitten\nmielipiteitä ja toi esiin tilastollisia numeroita. Kansa on päästettävä\nirti maasta, mitä pikemmin, sitä parempi. Mitä enemmän maalaiset\nperehtyvät tehdas-elämään, mitä enemmän heidän maansa joutuu pomojen\nkäsiin, mitä enemmän he ovat sorron alaisia, sitä parempi. Despotismi\nja ennen kaikkea kapitalismi kukistuu ainoastaan työväen luokkain\nsulautumisella, ja tätä sulautumista on avustaminen seuroilla,\nliitoilla, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että kansa lakkaa olemasta\nmaan-omistajana ja muuttuu proletariaatiksi.\n\nMezhenjétski kiisteli ja kiivastui. Varsinkin oli hänet saattaa\nepätoivoon toinen seuran naisista, muuan nuori, tuuheatukkainen ja\nerittäin kirkassilmäinen brynetti. Hän istui akkunalaudalla,\nkeskusteluun suorastaan sekaantumatta, mutta silloin tällöin virkkaen\nsanan ja toisen Románin väitteiden vahvikkeeksi tahi, paremmin sanoen,\nivaten Mezhenjétskin mielipiteitä.\n\n-- Mutta kuinka on mahdollista muuttaa koko maata-viljelevä väestö\ntehtaalaisiksi? -- kysyi Mezhenjétski.\n\n-- Miksikä ei? -- vastasi Román moittivasti. Sehän on yltyleinen\ntaloudellinen laki.\n\n-- Mistä sen näkee, että se on yltyleinen?\n\n-- Lukekaa Kautskia, -- pisti tyttö omasta puolestaan väliin,\nylenkatseellisesti myhähtäen.\n\n-- Ja jospa se nyt myönnettäisiinkin -- puhui Mezhenjétski, -- vaikka\nminä sitä en myönnä, jospa myönnettäisiinkin, että koko väestöstä\ntulisi proletariaati, niin mistä te tiedätte, että kansa hyväksyy juuri\nsen muodon, minkä te olette sille ennalta säätäneet?\n\n-- Se on tieteellisesti todistettu, -- vastasi brynetti, katsahtaen\nylös.\n\nKun sitten keskustelu rupesi kajoamaan toiminnan muotoja näitten\ntarkoitusten saavuttamiseksi, silloin kävi erimielisyys Mezhenjétskin\nja hänen uusien toveriensa välillä entistä kiihkeämmäksi. Román ja\nhänen ystävänsä väittivät kivenkovaa, että sitä varten on työväki\nsaatava heidän puolelleen ja sitten pyydettävä sitä avuksi talonpoikain\nkääntämisessä tehtaalaisiksi. Senjälkeen on levitettävä sosialismia\nkansan keskuuteen. Kaiken sen ohella pitää välttää julkista taistelua\nhallituksen kanssa; hallitusta käytettäköön välikappaleena omien\ntarkoitusten saavuttamiseksi.\n\nMezhenjétski taas vakuutti, että hallitukselle on tehtävä julkista\nvastarintaa ja säikytettävä sitä, sillä hallitus se sittenkin on\nvoimallisempi ja viekkaampi heitä.\n\n-- Ette te hallitusta harhaan saa, vaan se saa teidät harhaan. Kun me\nläksimme kansan keskuuteen, propagandaa tekemään, silloin me\ntaistelimme julkisesti hallituksen kanssa.\n\n-- Ja kuinka pitkälle pääsitte? -- kysyi brynetti pilkallisesti.\n\n-- Niin, julkinen taistelu hallituksen kanssa on minun mielestäni\nhyödytöntä tarmon tuhlaamista, virkkoi Román.\n\n-- Maaliskuun 1:nen päiväkö tarmon tuhlaamista [nimittäin vanhaa lukua\nse päivä, jolloin Aleksander II murhattiin. Suom. muist.]! -- huudahti\nMezhenjétski. -- Me uhrasimme oman itsemme, sitä vastoin kuin te\nnurkassa istutte kotona, nauttien elämästä ja saarnaten vain!\n\n-- Eipä tässä kovinkaan paljoa elämästä nautita, -- virkkoi Román\ntyynesti, luoden silmänsä toveripiiriin ja voiton riemulla naurahtaen\nmaltilliseen, selvään, itseluottoiseen tapaansa.\n\nBrynetti puisteli päätään, ylenkatseellisesti myhähtäen.\n\n-- Ei vainkaan tässä ylenmäärin elämästä nautita, -- toisti Román vielä\nkerran. -- Siitä, että nyt istumme tässä, siitä saamme kiittää\nreaktionia, ja reaktioni on juuri maaliskuun 1 päivän tuloksia.\n\nMezhenjétski ei puhunut mitään. Hän oli tukehtua harmista ja läksi\nkäytävään.\n\n\nXII.\n\nKoettaen tyynnyttää mieltänsä, Mezhenjétski alkoi astua edestakaisin\npitkin käytävää. Makuukomeroitten ovet olivat vielä auki, ne kun\nsuljetaan vasta iltahuudon jälkeen. Siinä lähestyi Mezhenjétskiä muuan\nkookas, vaaleatukkainen vanki, jonka kasvoilla ilmenevää\nhyväntahtoisuutta ei lainkaan vähentänyt se seikka, että toinen puoli\npäätä oli ajettu paljaaksi. [Pakkotyöhön tuomituilta ajettiin toinen\npuoli päätä paljaaksi. Ennen vanhaan lyötiin sitä paitsi poskiin ja\notsaan kulumaton merkkikin (\"poltinmerkki\"). Suom. muist.]\n\n-- Muuan vanki meidän makuukomerossa on nähnyt teidät ja pyysi minua\nkutsumaan teitä luokseen.\n\n-- Mikä vanki?\n\n-- \"Tupakka-valtakunta\", niinkuin häntä pilkkanimellä sanotaan. \"Käykää\ntänne se mies\", sano. Ja teitä hän tarkoitti.\n\n-- Missä hän on?\n\n-- Tuolla meidän makuukomerossa. \"Kutsukaa tänne\", sano, \"se herra.\"\n\nMezhenjétski astui vangin kanssa pieneen komeroon, jossa vankeja istui\ntai loikoi lavereilla.\n\nLaverin päässä makasi pelkillä laudoilla harmaan peitteen alla se\nsamainen vanha lahkolainen, joka seitsemän vuotta sitten oli haastellut\nhänen kanssaan Svjetlogubista. Vanhuksen kalpeat kasvot olivat yltäänsä\nrypyissä, mutta tukka oli yhtä tuuhea kuin silloinkin. Parrasta oli\npieni tukko käynyt ihan valkoiseksi ja käpertynyt ylöspäin. Sinisissä\nsilmissä loisti hyväntahtoisuus ja tarkkaavaisuus. Hän makasi\nkyljellään, nähtävästikin horkassa, kasvoillaan heleä, tautiperäinen\npuna.\n\nMezhenjétski astui hänen luokseen. -- Mitäs te? -- kysyi hän.\n\nVaivoin nousi vanhus kyynäspäänsä nojaan ja ojensi pienen, kovasti\ntutisevan, näivettyneen kätensä. Hän yritti puhua, mutta hengitys kävi\nvaikeasti; näytti kuin mies tekisi hirmuisen raskasta työtä. Vihdoin\nhän virkkoi hiljaa:\n\n-- Te ette sitä minulle ilmoittanut silloin, ja antakoon Jumala sen\nteille anteeksi, mutta minäpä löysin sen.\n\n-- Minkä niin?\n\n-- Karitsan... Karitsan... niin, minä löysin Hänet... Tuolla\nnuorukaisella oli Karitsa, ja kirjoitettu on, että Karitsan pitää\nvoittaman heidät, voittaman kaikki, ja ne kuin hänen kanssansa ovat,\novat valitut ja uskolliset.\n\n-- En ymmärrä, -- virkkoi Mezhenjétski.\n\n-- Teidän tulee se ymmärtää hengessä. Kuninkaat ovat saaneet vallan sen\npedon kanssa, ja Karitsa on voittava heidät.\n\n-- Mitkä kuninkaat? -- kysyi Mezhenjétski.\n\n-- Heitä on seitsemän. Viisi on langennut, ja se yksi ja se toinen\neivät ole vielä tulleet. Ja koska hän tulee, niin hän vähän aikaa\nhallitsee... siihen asti kuin kaikki hänen kanssansa kadotetaan...\nYmmärrättekö?\n\nMezhenjétski pyöritti päätään, luullen ukon menettäneen järkensä\nja puhuvan perättömiä. Samaa ajattelivat vangitkin, hänen\nasuinkumppalinsa. Äskeinen tukkapuoli vanki, joka oli käynyt kutsumassa\nMezhenjétskiä, sysäsi häntä hiljaa olkapäähän, kiinnittääkseen hänen\nhuomiotansa, ja viittasi vanhukseen.\n\n-- Meidän \"Tupakka-valtakunta\" se jutella jaarittelee yhtämittaa, --\nvirkkoi hän -- mutta ei tiedä itsekään, mitä milloinkin meinaa.\n\nNäin ajattelivat ukon toverit sekä Mezhenjétski. Mutta vanhus tiesi\nkyllä, mitä puhui. Hänelle tuo kaikki oli selvää ja täynnään syvää\nsisällystä. Naulana oli hänen mieleensä kotkaantunut se ajatus, ett'ei\npaha enää ole kauan pysyvä vallassa, että Karitsa on oikeudella ja\nsiveydellä voittava kaikki... että Karitsa on pyhkivä pois kaikki\nkyynelet ja ei silloin pidä oleman itkua, eikä valitusta, eikä\nkuolemaa. Ja hän tunsi, että kaikki tämä on jo täytetty maailmassa,\nniinkuin se jo oli tapahtunut hänen sydämessään, lähestyvän kuoleman\nkirkastamassa.\n\n-- Niin, tule pian! Amen! Niin, tule, Herra Jesus, tule!\n\nNäin hän hiljaa haasteli, huulillaan hieno, merkitsevä, mutta\nMezhenjétskin silmissä mieletön hymy.\n\n\nXIII.\n\n-- Tuossa se nyt on, kansan edustaja, -- arveli Mezhenjétski,\nlähtiessään vanhuksen luota. -- Tämä on yksi parhaimpia, ja -- mikä\npimeys! _Nuo_ tuolla -- hän tarkoitti Románia ja hänen ystäviään -- nuo\ntuolla sanovat, että moisessa kansassa, sen ollessa nykyisellä\nkannallaan, on mahdoton saada aikaan niitäkään.\n\nMezhenjétski oli aikoinaan itsekin puuhannut revolutionistisessa\ntoiminnassa kansan keskuudessa ja tunsi kyllä venäläisen talonpojan\ntenhottomuuden, \"inertian\", kuten hän sanoi. Hän oli liikkunut\nsotamiestenkin, niin vakinaisten kuin varaväkeenkin kuuluvain, piirissä\nja tiesi kyllä, kuinka itsepintaisesti he pysyvät valassansa ja pitävät\nvälttämättömänä totella. Hän muisti, kuinka vaikea on vaikuttaa heihin\ntodisteluilla.\n\nHän oli tiennyt kaiken tämän, mutta ei ollut milloinkaan vetänyt\nluonnollisia johtopäätöksiä siitä. Keskustelu uuden koulun\nrevolutionistien kanssa oli tehnyt hänet levottomaksi ja ärtyisäksi.\n\n-- He sanovat, että kaikki, minkä me olemme tehneet, minkä Haltúrinit,\nKibáljtshitshit, Perówskajat ovat tehneet, on ollut hyödytöntä,\njopa turmiollistakin, että se se muka oli syynä Aleksander III:n\naikuiselle reaktionille. Heidän mielestänsä juuri me olemme\nherättäneet kansassa sen ajatuksen, että vallankumousliike on muka\nlähtenyt tilan-omistajista, jotka murhasivat tsaarin siitä syystä,\nettä hän oli ottanut heiltä maaorjat pois!... Kuinka nurinpäistä!\nMikä käsitysvoiman puute, mikä röyhkeys moisessa väitteessä!\najatteli hän edelleen, astuessaan käytävätä pitkin.\n\nKaikki komerot olivat jo kiinni, paitsi sitä, joka oli uusien\nrevolutionistien hallussa. Tultuaan sen kohdalle hän kuuli tuon\ninhoamansa tummaverisen tytön naurun ja Románin käheän, varman äänen.\nNähtävästikin he puhuivat hänestä. Román kuului sanovan:\n\n-- Taloudellisia lakeja tuntematta he eivät olleet selvillä siitä, mitä\ntekevät. Mutta heissä oli paljo...\n\nMezhenjétski ei voinut eikä halunnutkaan kuulla, mitä kaikkea \"paljoa\"\nheissä oli ollut, eikä tahtonut sitä tietääkään. Äänen painokin jo\nosoitti, kuinka täydellisesti he halveksivat häntä, Mezhenjétskiä,\nrevolutionin sankaria, joka tuolle aatteelle oli uhrannut kaksitoista\najastaikaa elämästään.\n\nJa Mezhenjétskin sydämessä syttyi niin kauhea viha, ett'ei hän moista\nollut ennen koskaan tuntenut, -- viha kaikkia ja kaikkea kohtaan, tuota\ntympeynyttä maailmata kohtaan, jossa saattaa elää ainoastaan sellaisia\nraukkamaisia olentoja kuin tuo ukko karitsoineen, ja samallaisia\npuolivillejä pyöveleitä ja samallaisia vanginvartijoita ja noita\nröyhkeitä, itseluottoisia ja kuolleena-syntyneitä teoriain ihmisiä.\n\nTuli päivystävä vartija ja vei naiset naisväen osastoon. Mezhenjétski\npoistui käytävän päähän, ollaksensa kohtaamatta häntä. Käytävään\njälleen tultuansa vartija lukitsi uusien valtiollisten vankien oven ja\nkehoitti Mezhenjétskiakin astumaan omaan komeroonsa. Toinen totteli\nkoneen-omaisesti, mutta pyysi vartijaa jättämään oven lukitsematta.\n\nMezhenjétski laskeutui vuoteelleen, kasvot seinään päin.\n\n-- Onko vainenkin mahdollista, että koko minun elämäni on kulunut\nturhaan: tarmoni, tahdonlujuuteni, neroni? -- Hän piti itseään\nhengenlahjani puolesta kaikkia muita etevämpänä. -- Kaikkiko tuo\nhukkaan uhrattu?\n\nHän muisti nyt saaneensa joku aika sitten, jo matkalla Siperiaan,\nSvjetlogubin äidiltä kirjeen, jossa viimeksimainittu -- hänen\nmielestään lyhytjärkisesti, niinkuin naisten tapa on, -- moitti\nMezhenjétskiä siitä, että tämä oli saattanut hänen poikansa perikatoon,\nvetämällä hänet terroristiseen toimintaan. Kirjeen saatuansa hän oli\nvain harmissaan myhähtänyt: mitäpäs tämä typerä nainen ymmärtäisi niitä\ntarkoitusperiä, joita hän ja Svjetlogub tavoittelevat?\n\nNyt, muistellessaan tuota kirjettä ja ajatellessaan Svjetlogubin\nystävällistä, luottavaa ja vaikutuksille herkkää personallisuutta, hän\nrupesi miettimään ensin hänen tilaansa ja sitten omaansa.  -- Onko\nmahdollista, että koko minun elämäni on ollut pelkkää erehdystä?\n\nHän pani silmänsä kiinni ja koetti nukkua, mutta äkkiä hän tunsi\nsaavansa taas noita kohtauksia, joita hänellä oli ollut ensimmäisen\nkuukauden aikana Pietari-Paavalin linnassa. Taas tuskaa päässä, taas\nnoita kauheita kasvoja, suurisuisia, hajahapsisia, hirvittäviä,\npimeällä, pilkullisella takalikolla, ja taas avosilminkin nähtäviä\nolentoja. Niitten lisäksi tuli vielä uusi näky: joku vanki harmaissa\nhousuissa, pää paljas, huojuu hänen yläpuolellaan. Ja entisen\najatus-yhteyden mukaan hän jälleen rupesi etsimään tuulotusreikää,\nmihin saattaisi sitoa nuoran.\n\nSietämätön viha kouristi hänen sydäntänsä, pyrkien purkautumaan. Hän ei\nkestänyt asemillaan, ei kyennyt rauhoittumaan, ei ajatuksiansa\nkarkoittamaan.\n\n-- Mitenkä? -- rupesi hän jo kyselemään itseltään.\n\n-- Puhkaisisko valtasuonen? Sitä en osaa tehdä. Vai hirteenkö? Se se\nselvintä.\n\nHänelle johtui mieleen, että käytävässä on halkosylys ja sen ympärillä\nnuora.\n\n-- Noustako halkojen päälle vai lavitsalleko? Käytävässä astuskelee\nvahti. Mutta tietenkin hän nukkuu tai menee ulos. Minä odotan, kunnes\npääsen puikahtamaan käytävään, sieppaan sieltä nuoran tänne omaan\nkomerooni ja sidon sen tuulotusreikään.\n\nOvensa suulta Mezhenjétski kuunteli vahdin astuntaa käytävässä, tuon\ntuostakin kurkistaen ovesta, vahdin jouduttua käytävän toiseen päähän.\nMutta sotamies ei mennyt pois eikä nukkunut. Herkin korvin Mezhenjétski\nyhä edelleen kuunteli hänen jalkainsa kalketta.\n\nMutta siinä pimeässä, käryävän lampun himmeästi valaisemassa kammiossa,\njossa vanha mies sairaana makasi, siellä, raskaasti hengittävien,\nunissaan ääntelevien, kuorsaavien ja yskivien miesten joukossa tapahtui\ntällä hetkellä jotain, mikä suurinta maailmassa on. Vanha lahkolainen\noli kuolemaisillaan, ja hänen henkisen silmänsä eteen ilmestyi\nkaikki se, mitä hän niin palavalla halulla oli etsinyt ja kaivannut\nelin-aikansa kaiken. Häikäisevässä valossa näkyi hänelle Karitsa\nkirkkaan nuorukaisen muodossa, ja suuri ihmisten paljous kaikkinaisista\nkansoista seisoi Hänen edessänsä valkoisiin vaatteisin puettuina, ja\nsuuri oli heidän riemunsa, eikä ollut enää maailmassa mitään pahaa.\nKaikki tämä sen vanhus tiesi -- tapahtui hänen sydämessään, ja se\ntapahtui koko maailmassa, ja ylenpalttinen ilo ja rauha täytti hänen\nmielensä.\n\nMutta se, mikä kammiossa-olijain nähden tapahtui, oli tämä: vanha mies\nhaukkoi ilmaa äänekkäin hengähdyksin, kuolinkorina kulkussaan. Naapuri\nheräsi ja herätti muut. Äännähdykset ja korina taukosivat vähitellen...\nVanha mies vaikeni kokonaan... kylmeni... Tuon huomattuaan,\nhuonekumppalit rupesivat kolkuttamaan ovea.\n\nVahti avasi oven ja meni sisään. Noin kymmenen minutin kuluttua kaksi\nvankia tuli sieltä ulos, kantaen kuollutta. He veivät hänet\nruumishuoneesen. Vahti seurasi heitä ja lukitsi oven perässään. Käytävä\njäi nyt tyhjäksi.\n\n-- Kierrä lukkoon vain, kierrä lukkoon vain! -- ajatteli Mezhenjétski,\nsilmillään seuraten ovensa suulta kaikkea, mitä tapahtui. -- Nyt et\nenää saa estetyksi minua pääsemästä pois kaikesta tästä mielettömästä,\nkauheasta sekasorrosta.\n\nMezhenjétski ei tuntenut enää tuota sisällistä raivoa, joka vastikään\noli häntä raastanut. Hänen mielensä oli kiintynyt yhteen ainoaan\najatukseen: mitenkä menetellä, jott'ei mikään estäisi hänen aikeensa\ntoteutumista.\n\nSykkivin sydämin hän astui halkosylyksen luo, päästi nuoran auki,\nnykäisi sen irti ja, vilkuillen ulko-ovea kohti, vei sen komeroonsa.\nSiellä hän nousi lavitsalle ja heitti nuoran tuulotusreiän reunan\nympärille. Sidottuaan päät solmuun, hän teki nuoraan silmukan. Se tuli\nliian matalalle. Hän sitoi nuoran lyhemmälle, mittasi kaulansa\nkorkeuden maasta ja, levottomasti kuulahdellen ja ovea kohti katsellen,\nnousi lavitsalle, pisti päänsä silmukkaan, sovitti sen kohdalleen...\nsysäsi sitten jalallaan lavitsan syrjään ja jäi riippumaan ilmaan.\n\nVasta aamukiertoaan tehdessänsä, vahti huomasi Mezhenjétskin roikkuvan,\npolvet koukussa kaatuneen lavitsan syrjällä. Hänet otettiin silmukasta\nirti. Vankilan inspehtori riensi saapuville ja, kuultuaan Románin\nolevan lääkärin, kutsui hänet apuun.\n\nKaikki tunnetut keinot koeteltiin, mutta Mezhenjétskiä ei saatu enää\neloon.\n\nHän vietiin ruumishuoneesen hänkin, ja siellä hänen ruumiinsa pantiin\nlaudoille, vanhan lahkolaisen ruumiin viereen.\n\n\n\n\nMISTÄ SYYSTÄ?\n\nKertomus puolan kapinan ajoilta\n\n\nI.\n\nKeväällä 1830 pan [pan puolankielessä = herra; páni = rouva] Jatshéwski\nsai sukutilalleen Rozhánkaan vieraaksensa nuoren Josef Migúrskin, hänen\nystävä vainajansa ainoan pojan.\n\nJatshéwski oli 65-vuotias leveäotsainen, leveäharteinen, leveärintainen\npatriooti Puolan toisen jaon ajoilta, kasvojen iho tiilenpunainen,\nviikset pitkät, valkoiset. Nuorukaisena hän oli Josef Migúrskin isän\nkanssa palvellut Kostjushkan (Kosciuszkon) lippujen alla, koko\npatriootillisen sydämensä pohjasta vihaten tuota, kuten hän sanoi,\nIlmestyskirjan porttoa, Katarina II:ta, ja tuota kavaltajaa, hänen\ninhottavaa rakastajaansa, Ponjatówskia. Puolan Rjetsh Pospolitan\n[Rjetsh Pospolita = tasavalta; puolalainen väännös sanoista res\npublica. Suom. muist.] jälleen voimaan-saattamisesta hän oli yhtä varma\nkuin yöllä oli varma siitä, että aurinko taas aamulla nousee.\n\nVuonna 1812 hän toimi rykmentinpäällikkönä jumaloimansa Napoleonin\narmeijassa. Napoleonin kukistuminen koski häneen kipeästi, mutta ei hän\nsilloinkaan vielä joutunut epätoivoon Puolan valtakunnan uudestaan\nelpymisestä vaikkapa typistetyssäkin muodossa. Kun sitten Aleksander I\navasi valtiopäivät Varsovassa, silloin hänen toiveensa jälleen\nelpyivät, vaikka sittemmin Pyhä Alliansi, reaktioni koko Europassa,\nKonstantinin ja varsinkin Nikolain itsepäisyys joulukuun 14:nnen päivän\nkapinan jälkeen saivatkin tuon ihanan haaveilun toteutumisen siirtymään\nyhä tuonnemmas...\n\nIkä rupesi jo vähitellen painamaan, ja niinpä hän vuonna 1825 siirtyi\nmaalle ja asui Rozhánkassaan, minnekään sieltä liikkumatta, kuluttaen\naikansa taloudenpuuhiin, metsästämiseen, seuraten sanomalehtien ja\nkirjeitten kautta yhä edelleen mitä suurimmalla hartaudella isänmaansa\nvaltiollisia tapahtumia. Hän oli toista kertaa naimisissa köyhän,\nkauniin shljáhtjankan (puolalaisen aatelisnaisen) kanssa, mutta tämä\navioliitto oli onneton. Hän ei rakastanut eikä kunnioittanut tätä\ntoista vaimoansa, vaan oli tuskastunut häneen ja kohteli häntä\nhuonosti, tylysti, ikäänkuin kostaakseen hänelle sen erehdyksen, että\noli mennyt toisiin naimisiin. Lapsia tässä toisessa avioliitossa ei\nollut, mutta ensimmäisestä oli kaksi tytärtä. Vanhin, Vánda, oli uhkea\nkaunotar, joka tiesi kauneutensa arvon ja oli ikävystynyt maa-elämään.\nNuorempi, Albina, isän lemmikki, oli vilkas, laiha tyttönen, vaalea\ntukka kiharoissa, silmät suuret, harmaat ja tuliset ja kaukana\ntoisistaan, niinkuin isälläkin. Hän oli täyttänyt 15 vuotta silloin\nkuin Migúrski taloon tuli. Olihan tämä jo ennenkin, ylioppilaana,\nkäynyt Jatshéwskien luona Vilnassa, jossa he talvisin asuivat, mutta\nnyt hän ensi kertaa saapui heidän luokseen maalle täysikasvuisena,\nvapaana miehenä.\n\nMieluista oli nuoren Migúrskin tulo kaikille Rozhánkan asujamille. Ukko\nJatshéwskille se oli mieluista siitä syystä, että nuori Juzö Migúrski\nmuistutti isäänsä, ukon ystävää nuoruuden päiviltä, ja senkin vuoksi,\nettä hän innokkaasti ja kaikkien heleimmissä toivonväreissä kertoi\nrevolutionistisesta kuohunnasta ei ainoastaan Puolassa, vaan\nulkomaillakin, mistä hän vastikään oli palannut. Páni Jatshéwskille\nMigúrski oli mieluisa vieras siitä syystä, että vieraitten läsnäollessa\nukko Jatshéwski hillitsi itseänsä eikä tapansa mukaan torunut vaimoaan\nkaikesta. Vándalle hän oli mieluisa siitä syystä, että neito oli\nvakuutettu Migúrskin tulleen hänen tähtensä ja aikovan kosia häntä.\nVánda oli valmis antamaan suostumuksensa, mutta oli päättänyt, kuten\nitse sanoi: _lui tenir la dragée haute_ [\"pitää hänestä namua\nkorkealla\", s.o. kiusotella häntä. Suom. muist.]. Albina iloitsi, koska\nkaikki muutkin olivat iloisia. Eikä ollutkaan Vánda ainoa, joka oli\nvakuutettu Migúrskin tulleen kosimaan. Sitä mieltä olivat talossa\nkaikki, ukko Jatshéwskistä alkaen hamaan Ludvika njânjaan\n[lapsenhoitaja. Olen tahallanikin säilyttänyt suomennoksessa tämän\nsoman, lapsen-omaisen sanan Suom. muist.] asti, vaikk'ei kukaan tuonut\najatustansa kuuluville.\n\nJa totta se olikin. Niissä aikeissa juuri Migúrski oli tullut, mutta,\noltuaan siellä viikon verran, hän kävi äkkiä, ties miksikä, hämille ja\nlevottomaksi ja läksi pois, kosimatta. Tämä odottamaton lähtö\nhämmästytti kaikkia, mutta oikeata syytä siihen ei ymmärtänyt kukaan\nmuu kuin Albina. Hän tiesi itse olleensa syynä tuohon kummalliseen\nlähtöön.\n\nAlbina oli huomannut, kuinka Migúrski kaiken sen aikaa, minkä\nRozhánkassa oli viettänyt, oli ollut erittäin vilkas ja iloinen vain\nhänen seurassaan. Hän kohteli tyttöä kuin lasta, lasketteli leikkiä\nhänen kanssaan, härnäili häntä, mutta naisen hienolla vaistolla Albina\naavisti, ett'ei tuossa kohtelussa piile täysikasvuisen suhde lapseen,\nvaan miehen suhde naiseen. Hän oli nähnyt sen siinä lemmekkäässä\nkatseessa ja lempeässä hymyssä, jolla hän vastaan-otti Albinan joka\nkerta kuin tämä astui sisään, ja seurasi häntä, hänen lähtiessään pois.\n\nAlbina ei osannut tarkalleen sanoa, mitä tämä oikein on, mutta tuo\nMigúrskin menettely se oli huvittanut häntä, ja tietämättäänkin hän oli\nkoettanut tehdä kaikkea, mikä Migúrskia miellytti. Mutta tätäpä\nmiellyttikin kaikki, mitä Albina vain teki. Ja tyttönen taas puolestaan\nteki mielen-innolla kaikki, minkä teki. Mieluista oli Migúrskin\nkatsella hänen juoksentelevan kilpaa soman vinttikoiran kanssa, joka\ntuon tuostakin nosti etukäpälänsä hänen päälleen ja nuolaista lipaisi\ntyttöä punaisiin, hehkuviin kasvoihin; mieluista oli Migúrskin katsella\nhäntä, kun hän pienimmästäkin syystä nauroi tuota niin tarttuvan\nheleätä nauruansa; mieluista, kun hän, yhä silmillään nauruansa\njatkaen, koetti olla hirmuisen totinen, kuullessaan ksendzin\n[puolalainen katolin-uskoinen pappi. Suom. muist.] ikävää saarnaa;\nmieluista, kun hän tavattoman sattuvasti ja koomillisesti matki milloin\nvanhaa njânjaa, milloin päihtynyttä naapuria, milloin itse\nMigúrskiakin, silmänräpäyksessä siirtyen esitettävästä toiseen. Ennen\nkaikkea häntä miellytti Albinan elämän-ilo. Näytti kuin Albina vasta\nnyt juuri olisi täydelleen käsittänyt elämän koko ihanuuden ja\nrientäisi sitä nyt nauttimaan. Migúrskia miellytti tämä erinomainen\nelämän-ilo, ja tätä elämän-iloa piti voimassa ja kohotti juuri se\ntieto, että se ihastuttaa Migúrskia.\n\nJa niinpä Albina tiesi, miksikä Migúrski, joka oli tullut tänne Vándaa\nkosimaan, oli lähtenyt kosimatta pois. Vaikk'ei hän olisi millään\nehdoin ottanut ilmaistakseen sitä muille, ei edes itselleenkään sitä\nsanoin sanonut, niin hän sisimmissään sittenkin tiesi, että toinen oli\ntahtonut rakastaa sisarta, mutta olikin rakastunut häneen. Albina\nkummasteli kovin tätä seikkaa, pitäen itseään aivan mitättömänä viisaan\nja oppineen kaunotar siskonsa rinnalla, mutta ei saattanut olla\ntietämättä, että niin se nyt kumminkin kävi, eikä saattanut olla\nolematta iloinen siitä, sillä hän itsekin oli koko sielunsa voimalla\nrakastunut Migúrskiin, rakastunut niin kuin rakastetaan vain ensi\nkertaa ja kerran vain elämässä.\n\n\nII.\n\nSyksymmällä sanomalehdet tiesivät kertoa Parisin vallankumouksesta.\nSittemmin alkoi tulla tietoja mellakoista, joita valmisteltiin\nVarsovassa. Pelon ja toivon sekaisilla tuntein Jatshéwski odotteli joka\nposti sanomia Konstantinin murhasta ja vallankumouksen alkamisesta.\nMarraskuussa saapui Rozhánkaan vihdoin viesti hyökkäyksestä palatsiin,\nKonstantin Paulowitshin paosta ja sitten, että valtiopäivät olivat\njulistaneet Románowien hallitsijasuvun menettäneeksi Puolan kruunun,\nettä Hlopitski on huudettu diktaatoriksi ja Puolan kansa jälleen\nvapaana.\n\nKapinaliike ei ollut vielä ennättänyt Rozhánkaan saakka, mutta kaikki\nsen asujaimet seurasivat kapinan kulkua, odottivat sitä sinnekin ja\nvalmistautuivat sen varalle. Ukko Jatshéwski, ollen myötäänsä\nkirjevaihdossa erään vanhan tuttavansa kanssa, joka oli yksi kapinan\njohtajia, otti vastaan salaperäisiä juutalaisia kaupustelijoita, ei\ntaloudellisissa, vaan vallankumousasioissa, ja varustihe ajan tullen\nliittymään kapinaan hänkin. Páni Jatshéwski piti miehensä aineellisista\ntarpeista huolta ei ainoastaan niinkuin ennen, vaan enemmin kuin\nkoskaan ennen, mutta sai hänet sillä, niinkuin ainakin, yhä vain\näreämmäksi ja äreämmäksi. Vánda oli lähettänyt jalokivensä eräälle\nystävättärelleen Varsovaan, pyytäen häntä myömään ne ja antamaan rahat\nrevolutioni-komitealle. Albinan mieltä kiinnitti vain se, mikä koski\nMigúrskia. Isältä hän oli kuullut hänen astuneen Dvernitskin osastoon\nja koetti nyt saada tietää kaikki, mikä tätä osastoa koski.\n\nMigúrski kirjoitti kahdesti: ensimmäisellä kerralla hän ilmoitti\nastuneensa riveihin, toisella kertaa, helmikuun puolivälissä, hän\nriemukkain sanoin kertoo puolalaisten voittaneen Sotshekin tappelussa\nja anastaneen 6 tykkiä ja saaneen vankeja. \"_Zwyciestwo Polákow i\nkleska Moskáli! Vivat_!\" [Voitto puolalaisille ja tappio moskáleille\n(venäläisille)! Eläköön! Suom. muist.] Niin hän huudahtaa kirjeensä\nlopulla.\n\nAlbina oli riemuissaan. Hän tutkisteli karttaa, teki laskuja siitä,\nmissä ja miten moskaalit lopullisestikin voitetaan, ja kalpeni ja\nvapisi joka kerta kuin isä verkalleen avasi postissa tulleita\npaketteja. Emintimä, astuessaan kerran sattumalta hänen huoneesensa,\ntapasi hänet seisomasta peilin edessä, housut jalassa ja konfederátka\npäässä. [Konfederátka = puolalainen, turkisnahalla reunustettu korkea\nlakki, yläpää neliskolkkainen, Suom. muist.] Albina oli varustautunut\nkarkaamaan kotoansa, mieheksi puettuna, liittyäkseen puolalaiseen\nsotaväkeen. Emintimä ilmoitti asian isälle. Tämä kutsui hänet\nhuoneesensa ja -- salaten sisällisen myötätuntoisuutensa, jopa\nihailunsakin, -- antoi hänelle ankarat nuhteet ja vaati häntä\nhylkäämään mielestänsä moiset houkat aikeet. \"Naisillahan on\ntoisenlainen tehtävä edessään: rakastaa ja lohduttaa niitä, jotka\nuhraavat itsensä isänmaan edestä\", puheli ukko. Isä tarvitsee häntä\nnyt; hänhän se on isän ilo ja lohdutus, ja ajan tullen hänellä on oleva\ntehtävää tulevan miehensä vaimona. Ukko tiesi, millä tyttäreen\nvaikuttaa, ja viitaten huomautti olevansa niin yksin ja niin onneton.\nAlbina painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten, salatakseen kyyneliään,\njotka kumminkin kastelivat isän aamunutun hihaa, ja lupasi olla\nryhtymättä mihinkään ilman isän suostumusta.\n\n\nIII.\n\nYksin ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa kuin puolalaiset Puolan\njaon jälkeen, jolloin osa sitä joutui vihattujen saksalaisten ja toinen\nosa vielä enemmän vihattujen moskaalien valtaan, yksin ne voivat\nkäsittää sen riemastuksen, jota puolalaiset tunsivat vuosina 1830-31,\njolloin monen onnettoman vapautumis-yrityksen perästä uusi vapautumisen\ntoivo näytti olevan toteutumassa. Mutta kauan ei tätä toivoa kestänyt.\nVoimat olivat liiaksi eriväkiset, ja kapina kukistettiin jälleen.\nJälleen ajettiin kymmeniä tuhansia mielettömästi tottelevaisia Venäjän\nmiehiä Puolaan, jossa he -- milloin Dibitshin, saksalaisen juopon,\nmilloin Paskéwitshin, raa'an sotamiehen, milloin Nikolai I:n, vielä\ntylymmän ylikäskijän, johdolla -- itsekään tietämättä, miksi,\nkyllästyttivät maan omilla ja puolalaisten veljiensä sydänverillä. Ja\nniin he musersivat heidät ja jättivät heidät heikkojen, vähäpätöisten\nihmisten valtaan, ihmisten, joitten silmämääränä ei ollut vapaus eikä\npuolalaisten kukistaminen, vaan tämä yksi pyrintö vain: saada\ntyydytetyksi omanvoiton pyyntinsä ja lapsellinen kunnianhimonsa.\n\nVarsova valloitettiin, yksityiset sotaväen-osastot lyötiin hajalle.\nSatoja ja tuhansia tuomittiin ammuttaviksi, piestiin kepeillä\nkuolijaiksi, karkoitettiin. Viimeksi-mainittujen joukossa oli nuori\nMigúrskikin. Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon, ja hän itse\nlähetettiin sotamieheksi Uralskin linjapataljonaan.\n\nJatshéwskit viettivät talven 1832 Vilnassa ukon kivulloisuuden tähden,\nhän kun 1831 vuoden jälkeen oli potenut sydänvikaa. Sinne saapui heille\nkirje Migúrskilta Uralskin linnasta. Hän kirjoittaa, että niin raskasta\nkuin kaikki se onkaan, mitä hänen on täytynyt ja vast'edes vielä täytyy\nkestää, niin sittenkin hän on iloinen siitä, että on saanut kärsiä\nisänmaan tähden. Hän ei ole epätoivoinen siitä pyhästä asiasta, jonka\nedestä hän on alttiiksi antanut yhden osan elämäänsä: hän on valmis\nantamaan jäljelläkin olevan osan, ja jos vaikka jo huomenna ilmaantuisi\ntilaisuutta, niin hän tekisi jälleen samoin.\n\nUkko, joka oli lukenut kirjettä ääneen, purskahti tässä kohden itkuun\neikä kyennyt pitkään aikaan enää jatkamaan. Jäljellä olevan osan\nkirjettä luki Vánda ääneen, ja siinä Migúrski sanoo, että _mitä aikeita\nja haaveita hänellä lienee ollutkaan_ viimeisellä käynnillänsä, joka\niäti on pysyvä valoisimpana kohtana koko hänen elämässään, niin nyt hän\nei saata eikä tahdokaan puhua niistä.\n\nVánda ja Albina käsittivät näitten sanain merkityksen kumpikin omalla\ntavallaan, vaikk'ei toinen eikä toinenkaan lausunut julki, mitenkä hän\nne käsittää.\n\nKirjeensä lopulla Migúrski lähettää terveisiä kaikille ja samalla\nleikillisellä tavalla, jolla koko ajan oli kääntynyt Albinan puoleen\nsilloin, heillä käydessään, nytkin kääntyy hänen puoleensa,\ntiedustellen, vieläkö Albina neiti yhtä nopeasti juoksee kilpaa koiran\nkanssa ja vieläkö yhtä onnistuneesti matkii kaikkia. Hän toivottaa\nterveyttä ukolle, menestystä talouspuuhissa äidille, arvollista miestä\nVándalle ja entisen elämän-ilon jatkumista Albinalle.\n\n\nIV.\n\nUkko Jatshéwskin terveys huononi huononemistaan, ja v. 1833 koko perhe\nmuutti ulkomaille. Vánda kohtasi Badenissa puolalaisen emigrantin ja\nmeni hänen kanssaan naimisiin. Ukko Jatshéwskin tauti sai äkkiä pahan\nkäänteen, ja muutaman kuukauden perästä hän veti viimeisen henkäyksensä\nAlbinan sylissä. Vaimoansa hän ei laskenut luokseen viimeisilläänkään\neikä saattanut hänelle antaa anteeksi sitä, että oli nainut hänet. Páni\nJatshéwski palasi Albinan kanssa kotia.\n\nAlbinan elämänharrastusten tärkeimpänä esineenä oli Migúrski. Hän se\noli Albinan silmissä suurin sankari ja marttyri, jonka palvelukseen hän\npäätti pyhittää koko elämänsä. Jo ennen heidän lähtöänsä ulkomaille hän\noli ruvennut kirjevaihtoon Migúrskin kanssa, ensi alussa isän\npyynnöstä, sittemmin omasta puolestaan. Isän kuoleman jälkeen Venäjälle\npalattuaan, hän jatkoi kirjeenvaihtoa ja vihdoin, täytettyään 18\nvuotta, ilmoitti äitipuolelleen päättäneensä lähteä Uralskiin Migúrskin\nluokse, mennäkseen siellä avioliittoon hänen kanssansa. Páni Jatshéwski\nmoittimaan Migúrskia siitä, että tämä itsekkäästi kyllä tahtoo turvata\noman ahdinkotilansa, ottamalla vaimokseen rikkaan tytön, tehdäkseen\nhänet sitten osalliseksi onnettomuuteensa.\n\nAlbina närkästyi, sanoen hänelle, ett'ei muut kuin páni Jatshéwski\nsaata ajatella niin halpaa miehestä, joka on kaikki uhrannut\nkansalleen, että Migúrski päinvastoin on kieltäynyt vastaan-ottamasta\nhänen tarjoamaansa apua, ja että hän, Albina, on järkähtämättömästi\npäättänyt lähteä Uralskiin ja mennä naimisiin hänen kanssansa, jos\nMigúrski vain tahtoo hänelle sellaisen onnen suoda. Albina oli nyt\ntäysikasvuinen ja rahojakin hänellä oli, ne 300,000 zlótia [zlót = 0,85\nSmk. Suom. m.], jotka eno vainaja oli jättänyt molemmille sisaruksille,\nniin ett'ei mikään enää voi häntä pidättää.\n\nMarraskuussa 1833 Albina sanoi ikuiset jäähyväiset kotolaisille, jotka\nkyynelsilmin siunasivat häntä matkalle tuonne kaukaiseen, outoon\nseutuun barbaarisessa Moskôviassa. Ja niin hän vanhan Ludvika njânjansa\nkanssa, jonka oli päättänyt ottaa mukaansa, istui isän uudesti\nkorjattuun rekeen ja läksi pitkälle taipaleellensa.\n\n\nV.\n\nMigúrski ei asunut kasarmissa, vaan yksityisessä huoneustossa. Nikolai\nPaulowitsh [Nikolai I. Suom. m.] kyllä vaati, että sotamiehiksi\nalennettujen puolalaisten piti ei ainoastaan kantaa kaikki kolkon\nsotamies-elämän taakat, vaan kärsiä kaikki ne nöyryytyksetkin, joitten\nalaisia tavalliset sotamiehet siihen aikaan olivat. Mutta suurin osa\nniitä yksinkertaisia miehiä, joitten täytettäviksi hänen määräyksensä\njäivät, käsittivät täydellisesti näitten sotamiehiksi alennettujen\nraskaan tilan ja, huolimatta kaikesta vaarasta, mikä hänen käskyjensä\nlaiminlyöjiä uhkasi, jättivät ne täyttämättä, missä vain laatuun kävi.\n\nNiinpä senkin pataljonan päällikkö, johon Migúrski kuului, muuan\npuolisivistynyt, sotamiehestä upseeriksi ylentynyt herra, käsitti kyllä\ntämän entisen rikkaan, sivistyneen nuoren miehen tukalan tilan,\nja sääli häntä ja kohteli ystävällisesti, myöntäen hänelle\nkaikenlaisia helpotuksia. Migúrski puolestaan osasi antaa arvoa tuon\nvalkeapartaisen, sotamiesmäisesti turpeakasvoisen överstiluutnantin\nhyväntahtoisuudelle ja, osoittaakseen hänelle vastapalvelusta, suostui\nantamaan opetusta matemaatikassa ja franskankielessä hänen pojillensa,\njotka valmistautuivat kadettikouluun.\n\nSeitsemättä kuukautta oli Migúrski jo ollut Uralskissa. Hänen elämänsä\nei ollut ainoastaan yksitoikkoista, ikävää ja mieltä-masentavaa, vaan\nraskastakin. Tuttavia -- paitsi pataljonanpäällikköä, josta hän\nkoetteli pysytellä niin loitolla kuin suinkin -- oli hänellä ainoastaan\nmuuan karkoitettu puolalainen, vähän sivistynyt, tunkeileva,\nepämiellyttävä mies, joka kävi täällä kalakauppaa. Raskainta Migúrskin\nelämässä oli se, että hänen oli niin vaikea tottua puutteesen. Hänen\nomaisuutensa jouduttua takavarikkoon, ei hänellä ollut varoja\nminkäänlaisia. Hän koetti tulla miten kuten toimeen niillä rahoilla,\njoita sai myömällä vielä tallella olevia kultaesineitään.\n\nAinoana ja suurena ilona hänen elämässään täällä oli kirjevaihto\nAlbinan kanssa, josta hän, Rozhánkassa käyntinsä jälkeen, oli\nsielussaan säilyttänyt runollisen, suloisen kuvan. Ja täällä maanpaossa\ntämä kuva kävi päivästä päivään yhä ihanammaksi. Eräässä ensimmäisiä\nkirjeitään Albina kysyi muun muassa, mitä hän kerran oli kirjeessään\ntarkoittanut näillä sanoilla: \"mitä aikeita ja haaveita minulla lienee\nollutkaan.\" Toinen vastasi saattavansa nyt tunnustaa, että hän oli\nhaaveillut saavansa sanoa häntä vaimokseen. Albina vastasi rakastavansa\nhäntä. Migúrski vastasi, että parempi olisi ollut, jos hän ei olisi\ntuota maininnutkaan, sillä kauheatahan on ajatella, että jotain olisi\nsaattanut tapahtua, mikä nyt on mahdotonta. Albina vastasi: ei siinä\nkyllä, että tämä ei ole mahdotonta, vieläpä se ihan varmaan\ntoteutuukin. Migúrski vastasi, että hänen on nykyisessä asemassaan\naivan mahdoton vastaan-ottaa sellaista uhrausta.\n\nPiakkoin tämän kirjeen jälkeen Migúrski sai posti-ilmoituksen 2000:lle\nzlótille. Kuoren leimasta ja käsialasta hän tunsi lähetyksen tulleen\nAlbinalta ja muisti nyt ensimmäisissä kirjeissään kerran leikillään\nmaininneensa, kuinka hauskalta hänestä muka tuntuu, ansaita opetuksella\nkaikki, mitä tarvitsee, nimittäin rahoja teehen ja tupakkaan, jopa\nkirjoihinkin. Pistettyään rahat toiseen kuoreen, hän lähetti ne\ntakaisin, eri kirjeessä pyytäen, ett'ei Albina rahoilla turmelisi\nheidän pyhiä välejänsä. Hänellä on kaikkea yltä kyllin, kirjoitti hän,\nja tuntee olevansa täysin onnellinen, tietäessään, että hänellä on\nsellainen ystävä.\n\nSiihen se heidän kirjevaihtonsa keskeytyikin.\n\nMarraskuussa kerran, Migúrskin istuessa överstiluutnantin luona ja\nopettaessa poikia, alkoi kuulua yhä lähenevä aisakellon kilinä, pian\nnarahtivat ulkona reenjalakset pakkas-ilmassa, ja reki pysähtyi kuistin\neteen. Lapset hyppäsivät ulos katsomaan, ketä tulee. Migúrski jäi\nhuoneesen, katsellen oveen ja odotellen lasten palajamista, mutta\nhuoneesen astuikin överstiluutnantin rouva.\n\n-- Teillehän tuli vieraita, pan, -- virkkoi hän. -- Pari rouvas-ihmistä\ntuolla tiedustelee teitä. Kaiketi ne ovat sieltä teidän puoleltanne;\npuolattaria näkyvät olevan.\n\nJos Migúrskilta olisi kysytty, luulisiko hän Albinan tuloa\ntänne mahdolliseksi, niin hän olisi vastannut, ett'ei se ole\najateltavissakaan, mutta sielunsa sisimmissä hän sittenkin odotteli\nhäntä. Veri hulvahti sydämeen, ja hengästyneenä hän riensi eteiseen.\nSiellä parhaillaan muuan lihava, rokon-arpinen nainen päästeli huivia\npäästään. Toinen nainen oli astumaisillaan sisähuoneisin. Kuultuaan\naskeleita takanansa, hän pyörähti kiiruusti ympärinsä. Päähineen alta\nvälkähtivät Albinan silmät, elämän-iloa uhkuvaiset, ripset huurteessa.\nMigúrski jähmettyi hämmästyksestä, eikä tiennyt miten vastaan-ottaa,\nmiten tervehtiä häntä.\n\n-- Juzö! -- huudahti Albina, käyttäen samaa nimeä, jota isäkin oli\nkäyttänyt, häntä puhutellessaan, ja jolla Albina itsekin oli\najatuksissaan häntä puhutellut, heitti käsivartensa hänen kaulaansa,\npainoi punaiset, kylmät, kasvonsa hänen kasvoihinsa ja nauroi ja itki.\n\nHellämielinen överstiluutnantin rouva, saatuaan tietää, kuka Albina on\nja mille asialle tullut, otti hänet häihin asti luoksensa asumaan.\n\n\nVI.\n\nHyväntahtoinen överstiluutnantti toimitti esivallalta\nnaimisluvan. Orenburgista tilattiin ksendz, ja Migúrskit vihittiin.\nPataljonanpäällikön rouva oli äidin-sijaisena, toinen oppilaista\npyhänkuvan kantajana [Hääsaattueen etunenässä, alttarin ääreen\nastuttaessa, kulkee poikanen, kantaen pyhänkuvaa. Suom. muist.] ja\nBrzhozówski, karkotettu puolalainen, sulhaspoikana.\n\nAlbina -- niin oudolta kuin kuuluneekaan oli rakastanut miestään\nintohimoisesti, vaikk'ei ollut häntä lainkaan tuntenut. Nyt vasta hän\nrupesi tutustumaan mieheensä. Sanomattakin on selvä, että ihmisessä,\njoka on lihaa ja verta, hän huomasi paljon sellaista jokapäiväistä ja\nepärunollista, mitä ei ollut siinä kuvassa, jota hän oli mielessään\nkannellut ja kasvatellut. Mutta juuri siitä syystä, että hän oli lihaa\nja verta, Albina löysi hänessä paljon semmoista vilpitöntä ja hyvää,\nmitä ei ollut tuossa abstraktisessa olennossa. Albina oli tuttaviltaan\nja ystäviltään kuullut paljonkin hänen urhoollisuudestaan sodassa,\ntiennyt hänen miehekkäästi kestäneen omaisuutensa ja vapautensa\nmenettämisen ja kuvaillut häntä sankarina, joka aina elää korkeata\nsankarielämää, mutta todellisuudessapa tuo niin tavattomilla\nruumiinvoimilla varustettu ja urhoollinen Migúrski näyttikin olevan\ntyyni, hiljainen karitsa, aivan luonteva, hyväntahtoisesti leikillinen\nmies. Yhä vieläkin vaalea pikkuparta ja viikset reunailivat tuota\ntunteellista suuta, jonka ympärillä alati asui samainen lapsellinen\nhymy, johon Albina oli jo Rozhánkassa niin mielistynyt, ja suussa yhä\nvieläkin tuo sammumaton piippu, josta hän niin paljon kärsi varsinkin\nraskautensa aikana.\n\nNyt vasta Migúrskikin oppi tuntemaan Albinan ja hänessä ensi kertaa\nnaisen. Niistä naisista, jotka hän oli tuntenut ennen häitä, hän ei\nollut voinut päästä naisen perille. Ja se, minkä hän Albinassa oppi\nnaista tuntemaan, hämmästytti häntä ja olisi ollut omiansa synnyttämään\nhänessä pettymystä naisiin nähden, ellei Albina juuri Albinana olisi\nherättänyt hänessä erinomaisen hellyyden ja kiitollisuuden tuntoa.\nAlbinaa kohtaan naisena yleensä hän tunsi lempeätä, hiukan ivallista\nalentuvaisuutta, mutta Albina Albinana herätti hänessä ei ainoastaan\nhellää rakkautta, vaan ihailuakin, tuntoa siitä, että yhä on maksamatta\nvelka hänen uhrauksestaan, joka on tuottanut hänelle odottamattoman\nonnen.\n\nMigúrskit olivat rakkaudessaan onnellisia. Kohdistaessaan rakkautensa\nkoko voiman toinen toiseensa, he tunsivat täällä vieraitten ihmisten\nkeskellä samaa kuin tuntee kaksi eksynyttä, joita talvipakkasessa\nkylmää, ja jotka lämmittelevät toisiansa. Migúrskien elämän\nonnellisuuteen vaikutti osaltansa myös tuo hamaan orjamaisuuteen asti\nuskollinen, kaikessa suopeudessaan välisti purpatteleva, koomillinen ja\nkaikkiin mies-eläjiin rakastuvainen Ludvika njânja.\n\nOnnellisia Migúrskit olivat lapsissaankin. Vuoden kuluttua syntyi\npoika; sitten puolentoista vuoden perästä tyttö. Poika oli äitinsä\nilmeinen kuva: samat silmät, sama vilkkaus ja liikkeiden sulous. Tyttö\noli terve, punaposkinen tyllykkä.\n\nOnnettomia Migúrskit olivat siinä, että asuivat niin kaukana\nkotimaastaan, ja ennen kaikkea siinä, että heidän masentavan\nnöyryyttävä asemansa oli niin raskasta. Tämä nöyryytys tuntui hyvin\ntuskalliselta varsinkin Albinasta: hänen Juzönsa, sankari, miehen\nihanne -- hän on pakotettu asettumaan kunnia-asentoon jok'ainoan\nupseerin edessä, tekemään kiväritemppuja, käymään vahdissa ja\ntottelemaan nurkumatta.\n\nPuolasta tuli sitä paitsi ylen murheellisia sanomia. Melkein kaikki\nläheiset sukulaiset ja ystävät oli karkotettu; toiset taas,\nmenetettyään kaiken omansa, olivat paenneet ulkomaille. Migúrskien\ntilaan ei ollut toivottavissa pienintäkään parannusta. Kaikki puuhat ja\nponnistukset saada hänelle anteeksi-antoa tai edes huojennusta,\nupseeriksi ylennystä, -- kaikki ne raukesivat tyhjiin. Nikolai\nPaulowitsh se piti sotaväen katselmuksia, paraadeja, harjoituksia, kävi\nnaamiaisissa, lasketteli leikkiä naismaskien kanssa, ajella tömisteli\ntarpeettomasti Venäjätä ristiin rastiin Tshugujewista Novorossiskiin,\nPietariin ja Moskovaan, säikytellen kansaa ja ajattaen hevosia\nkuolijaiksi, mutta kun joku huiman rohkea uskalsi lähestyä häntä ja\nanoa helpotusta kovan kohtalon alaisille karkotetuille dekabristeille\ntahi puolalaisille, jotka olivat saaneet kärsiä sen samaisen\nisänmaan-rakkauden tähden, jota hän itsekin niin suuresti ylisti,\nsilloin hän, rintaansa pullistellen, kiinnitti lyijyiset silmänsä mihin\nsattui, sanoen: \"Palvelkoon. Ei vielä!\" ikäänkuin hän olisi tiennyt,\nmilloinka se oikea hetki lyö. Ja kaikkia hänen ympärillään olijoita:\nkenraaleja ja kamariherroja ja heidän puolisoitaan, jotka saivat\nravintonsa hänen pöydässään, kaikkia heitä liikutti syvästi tämän\nsuuren miehen harvinainen tarkkanäköisyys ja suuri viisaus.\n\nYleensä oli Migúrskien elämässä sentään enemmän onnea kuin\nonnettomuutta.\n\nNäin kului viisi vuotta. Mutta sitten heitä äkkiä kohtasi odottamaton,\nkauhea onnettomuus. Ensiksi sairastui tytär ja kahden päivän perästä\npoika. Ankaran kuumeen kourissa poikanen vieritteli kolme päivää ilman\nlääkärin-apua (ei ollut lääkäriä saatavissa) ja neljäntenä kuoli. Kaksi\npäivää myöhemmin nukkui tyttönenkin pois.\n\nAlbina oli syöksymättä Uralin jokeen siitä syystä vain, ettei saattanut\nolla kauhistuksella ajattelematta miehensä tilaa silloin kuin sanoma\nAlbinan itsemurhasta saapuu. Mutta raskaaksi hänelle elämä kävi. Tuo\nennen niin uuttera ja vireä emäntä jätti nyt kaikki taloushuolet\nLudvikan huostaan, istui tuntikausia toimetonna, ääneti tuijotellen\nsiihen, mikä milloinkin silmän eteen sattui. Vuoroin taas hän kavahti\nylös, riensi omaan huoneesensa ja itki siellä hiljaa, huolimatta\nmiehensä ja Ludvikan lohdutuksista, päätään vaan puistellen ja pyytäen\nheitä menemään pois, jotta saisi olla yksinänsä.\n\nKesäisin hän meni lasten haudalle, ja siellä hän istui, raastaen\nsydäntänsä, muistelemalla, mitä kaikkea oli ollut, jota nyt ei enää\nsaata olla. Liiatenkin vaivasi häntä se ajatus, että lapset kukaties\nolisivat voineet jäädä eloon, jos olisi asuttu sellaisessa kaupungissa,\nmissä lääkärin-apua olisi ollut tarjolla. -- Mistä syystä? -- ajatteli\nhän. -- Mistä syystä? Juzö ja minä, emmehän me keltäkään tahdo muuta\nkuin että hän saisi elää niinkuin synnynnästään saakka on tottunut ja\nniinkuin hänen isänsä ja esi-isänsä ovat eläneet, ja että minä saisin\nelää hänen kanssaan, rakastaa häntä, rakastaa pienosiani, vaalia\nheitä... Mutta äkkiä ruvetaan häntä kiduttamaan, hänet karkotetaan, ja\nminulta temmataan pois mikä minulle oli koko maailmatakin kalliimpaa.\nMiksi? Mistä syystä? -- Niin hän kyseli ihmisiltä ja Jumalalta.\n\nEikä voinut hän kuvailla mielessään vastauksen mahdollisuuttakaan.\nMutta ilman vastausta ei voinut olla elämääkään, ja hänen elämänsä se\noli nyt pysähtynyt. Maanpakolaisuuden kurja elämä, jota hän oli tähän\nsaakka osannut koristaa naisellisella kauneuden- ja somuuden aistilla,\noli käynyt sietämättömäksi ei ainoastaan hänelle, vaan Migúrskillekin,\njoka kärsi hänen tähtensä eikä tiennyt, millä lohduttaa häntä.\n\n\nVII.\n\nJuuri näinä Migúrskien raskaimpina aikoina saapui Uralskiin muuan\npuolalainen, Rosolówski, osallisuutensa tähden eräässä suuremmoisessa\nkapina- ja karkausyrityksessä, jonka niihin aikoihin oli Siperiassa\nsuunnitellut muuan karkotettu ksendz, nimeltä Sirotsinski.\n\nRosolówski, niinkuin Migúrskikin ja niinkuin tuhannet muutkin, jotka\noli rangaistu karkotuksella Siperiaan siitä syystä, että olivat\ntahtoneet olla sinä, miksi syntyneetkin olivat, puolalaisina, oli\nsekaantunut tähän hankkeesen, rangaistu raipoilla ja pantu sotamieheksi\nsamaan pataljonaan kuin Migúrskikin. Rosolówski, entinen matemaatikan\nopettaja, oli kookas, kumarassa käypä mies, laiha, posket kuopalla ja\notsa rypyssä.\n\nJo ensimmäisenä iltana, istuessaan Migúrskien luona teepöydässä, hän\nvitkaan ja tyynellä bassoäänellään kertoi tietystikin siitä\ntapahtumasta, josta hän oli niin ankaran rangaistuksen saanut.\n\nTämä tapahtuma oli ollut se, että Sirotsinski oli perustanut salaisen\nseuran, jolla oli jäseniä kautta koko Siperian, ja jonka tarkoituksena\noli kasakka- ja linja-rykmenteissä palvelevien puolalaisten avulla\nvapauttaa kaikki pakkotyöhön tuomitut, nostattaa siirtolaiset kapinaan\nja valloittaa Omskin tykistö.\n\n-- Mutta olikohan se mahdollista? -- kysyi Migúrski.\n\n-- Oli kyllä. Kaikki oli ennalta harkittu, ja Siperia oli meidän\nkäsissämme. Kevään tullen oli liikkeen määrä alkaa yht'aikaa koko\nmaassa. Kaikki oli laskettu pienintä yksityisseikkaakin myöten. Jos\nyritys onnistuu -- semmoinen oli tuuma -- niin Siperia eroaa Venäjästä\nja muuttuu itsenäiseksi. Ellei onnistu, silloin kaikki salaliittolaiset\npakenevat Kirgisien arojen, Tashkentin ja Bukaran kautta brittiläiseen\nIndiaan. Kaikki oli valmiina ja menestys olisi ollut varma, ellei olisi\njoukossa ollut kahta konnaa, jotka kavalsivat asian. Sirotsinski oli\nmahtava, voimakas luonne, ja voiton riemut häntä odottivat, mutta\nriemun ja vapauden sijaan tuli turmio sadoille ihmisille ja kuolema\nhänelle itselleen.\n\n-- Teloittivatko he hänet? -- kysyi Migúrski.\n\n-- Kyllä, niinkuin _he_ teloittavat -- kepeillä! -- vastasi Rosolówski\njyrkästi. -- Seitsemäntuhatta kepin-iskua. Minä näin kaikki tyyni.\n\nJa sitten hän rupesi tasaisella, levollisella äänellään kertomaan tuon\nrangaistuksen yksityiskohtia. Esivallan käskystä oli nimittäin hänen ja\nmuitten tässä asiassa syyllisten täytynyt olla läsnä. Ensimmäisinä\npiestiin kuolijaiksi ne kuusi miestä, jotka oli tuomittu saamaan 7000\nkepin-iskua. Keppien paksuus oli säännöissä määrätty -- keisarillinen\nukaasi oli näet niistäkin olemassa: -- ne eivät saaneet olla sen\nhienompia eikä paksumpia kuin että kolme niitä yhtaikaa mahtui\npyssynpiipusta sisään. Kaksi pataljonaa sotamiehiä seisoi kahdessa\nrivissä pitkänä kujana kepit kourassa. Niillä heidän oli määrä iskeä\ntuomittua paljaasen selkään, silloin kuin tämä, kumpikin käsi sidottuna\npyssynperään, tuli kahden kersantin taluttamana itsekunkin kohdalle.\n\n[Suomessa sai tällaiseen rangaistukseen tuomittu juosta sotamies-kujan\nläpi minkä ennätti, jotenka siis kaikki kepin-iskut eivät sattuneet.\nVenäjällä sitä vastoin poloista kuljetettiin askel askeleelta, niin\nett'ei yksikään isku mennyt harhaan. Suom. m.]\n\nEnsimmäisenä läksivät viemään tohtori Shakáljskia, Sirotsinskin\nystävää, joka oli ollut yksi salaliiton etevimmistä johtajista. Tämä\nShakáljski oli, Rosolówskin puheen mukaan, ollut hurskasmielinen,\nuhrautuvainen mies. Kaikki pitivät häntä suuressa kunniassa,\nvenäläisetkin, joitten keskuudessa hän eli. Alttiisti hän antoi\nlääkärin-apuansa jokaiselle, ken vain pyysi, antoi aina, niin\npäiväs-aikaan, kuin yösydännäkin.\n\n-- Jospa hän olisi ollut täällä silloin kuin minun pienoseni\nsairastivat! -- ajatteli Albina.\n\n-- Häntä he läksivät viemään ensimmäisenä, -- kertoi Rosolówski. --\nHänen perässään astui muuan venäläinen lääkäri, joka tuon tuostakin\nvirkkoi sotamiehille: \"Älkää lyökö kovasti; hän on kivulloinen mies;\nhän on heikko.\" Mutta sotamiehet löivät vain, eivätkä saattaneet toisin\ntehdäkään, sillä heidän takanaan kulki upseereita, kurittaen sitä, ken\nhiljaa löi.\n\nMin'en voinut -- jatkoi Rosolówski -- nähdä mitään siltä paikalta,\njossa silloin seisoin. En voinut erottaa muuta kuin rumpujen pärinää,\nmutta kun alkoi kuulua keppien vinkuna ja iskujen läiskeet ruumiisen,\nsilloin ymmärsin hänen lähestyvän ja näin hänen kahden kersantin\nkuljettamana astuvan päätään viskellen milloin puoleen, milloin\ntoiseen. Ja minä kuulin jälleen tuon venäläisen tohtorin sanovan:\n\"Säälikää toki, hyvät ystävät; älkää lyökö kovasti.\" Tätä kesti ainakin\ntunnin. Toista kertaa ohitseni kuljetettaessa, hän ei enää astunut,\nvaan häntä laahattiin. Hirvittävän näköinen oli hänen selkänsä. Minä\nsiristin silmäni. Hän kaatui ja vietiin pois, saadakseen, jos paranee,\nvielä jäljellä olevat iskut noitten hirviöitten kädestä.\n\n-- Ja sitten, -- kertoi Rosolówski edelleen -- sitten he kuljettivat\nkujan läpi toisen ja kolmannen ja neljännen. Ja kaikki he vaipuivat\nmaahan, ken hengetönnä, ken henkitoreissa. Ja yhä meidän täytyi seisoa\nkatselemassa. Tätä kesti kuusi tuntia: varhaisesta aamusta hamaan kello\nkahteen päivällä. Viimeiseksi talutettiin Sirotsinskiä. En ollut nähnyt\nhäntä pitkään aikaan ja hämmästyin hänen ulkomuotoansa. Hän oli\nnäöltään kuin kymmenvuotias poika. Paljas pää kalpeine kasvoineen ja\nharmaine poskipartoineen se oli painuksissa ja hytkähteli. Hänen\npaljastettu yläruumiinsa oli kauhistuttavan laiha, kylkiluut näkyvissä\nkutistuneen vatsan yläpuolella. Hän astui vavahdellen, ja päätään\nheitellen ja nykäytellen joka iskusta. Valittanut hän ei, mutta minä\nkuulin hänen ääneensä rukoilevan: \"_Miserere mei Tuum; da miserere mei,\nDeus; da secundum misericordiam tuam_.\" [Armahda minua, armahda minua,\nJumala, Sinun laupeutesi tähden. Suom. muist.]\n\n-- Ei! -- keskeytti kertoja. -- En jaksa enää jatkaa. Hän kuoli siihen.\n\nRosolówski oli niin liikutettu, ett'ei kyennyt enää sanomaan mitään.\n\n-- Mahdotonta, mahdotonta on tällainen elämä! -- huudahti Albina,\nvärähtämättä katsoen Rosolówskiin.\n\nTämä rypisti kulmiansa, pyhkäisten hihallaan kyynelet poskiltaan ja\nparraltaan.\n\nLudvika istui akkunan ääressä, itkeä nyyhkyttäen nenäliina silmillään.\n\n-- Että te viitsitte kertoa tuollaisia! Pedot on petoja! -- huudahti\nMigúrski, heittäen piippunsa maahan, kavahti ylös ja meni pimeään\nmakuuhuoneesen. Albina istui kuin huumautunut, tuijottaen tyhjään\nnurkkaan!\n\n\nVIII.\n\nHuomis-aamuna, harjoituksista palattuansa, Migúrski hämmästyi ja\nihastui, nähdessään vaimonsa: tämä tuli, kuten entisinäkin aikoina,\nkevein askelin ja loistavin kasvoin miestänsä vastaan ja vei hänet\nmakuuhuoneesen.\n\n-- Kuulehan nyt, Juzö.\n\n-- Kuulen. Mitäs nyt?\n\n-- Minä ajattelin koko yön sitä, mitä Rosolówski kertoi. Ja minä\npäätin, ett'en saata enää elää tällä tapaa, en saata elää täällä. En!\nKernaammin kuolen kuin jään tänne.\n\n-- Mutta mitäs meidän pitäisi tehdä?\n\n-- Karata.\n\n-- Karatako? Millä tavoin?\n\n-- Minä olen miettinyt kaikki valmiiksi. Kuuntelehan vain.\n\nJa nyt hän ilmoitti sen suunnitelman, minkä oli yöllä keksinyt. Se oli\ntämä. Migúrski lähtee kerran illalla kotoansa, jättää Ural joen\nrannalle sinellinsä ja sen päälle kirjeen, jossa ilmoittaa tehneensä\nitsemurhan.\n\nViran-omaiset ymmärtävät hänen hukuttaneen itsensä, ja nyt alkaa\netsinnät ja asiakirjain lähettelemiset. Migúrski on sillä välin\npiilossa. Albina lupasi kätkeä hänet niin visusti, ett'ei kukaan löydä.\nTäten saattaa mennä kuukausi. Kun sitten melu on asettunut, niin sopii\nlähteä karkuun.\n\nEnsi hätään hänen aikeensa tuntui Migúrskista mahdottomalta toteuttaa,\nmutta illemmällä, Albinan yhä innokkaasti ja suurella varmuudella häntä\ntaivutellessa, hän alkoi kallistua vaimonsa puoleen. Tähän vaikutti\nvielä lisäksi sekin ajatus, että rangaistus onnistumattomasta\nkarkaamisesta -- samallainen kuin se, mistä Rosolówski eilen oli\nkertonut -- oli kohtaava häntä yksin, mutta yrityksen onnistuminen oli\npäästävä vapauteen Albinankin, jonka elämä, kuten Migúrski huomasi, oli\nlasten kuoleman jälkeen käynyt ylen raskaaksi.\n\nAsia uskottiin myöskin Rosolówskille ja Ludvikalle, ja niinpä monen\nneuvottelun ja muutoksen ja korjauksen perästä karkaussuunnitelma\nvihdoinkin oli täysin valmiina. Ensi alussa oli aiottu tehdä niin, että\nMigúrski, heti kuin hänen hukkumisensa on virallisesti vahvistettu,\nlähtee karkuun jalkaisin yksin. Mutta kun Rosolówski oli kertonut\nkaikista karkaamis-yrityksistä Siperiassa viimeisten viiden vuoden\naikana, joista yksi ainoa vain, Pjotrówskin, oli onnistunut, niin\nAlbina ehdotti toisen keinon: Juzö kätketään ajoneuvoihin ja lähtee\nyhdessä Albinan ja Ludvikan kanssa Sarátowiin saakka. Sieltä hän astuu\nvalevaatteissa alas Volgan rantaa pitkin sovittuun paikkaan asti, jonne\nAlbina hankkii Sarátowista veneen. Siinä he sitten yhdessä kulkevat\nVolgaa alas Astrahaniin ja sieltä Kaspian meren poikki Persiaan. Tämän\nsuunnitelman hyväksyivät kaikki, yksin hankkeen pääjohtajakin,\nRosolówski. Kysymys vain oli, mitenkä saisi ajopeleihin laitetuksi\nsemmoisen komeron, joka ei herättäisi viran-omaisten huomiota, ja joka\nolisi niin avara, että mies siihen mahtuu.\n\nKun Albina kerran, lasten haudalta tultuansa, oli sanonut\nRosolówskille, että hänen on niin raskas jättää lastensa maalliset\njäännökset tänne vieraalle maalle, silloin Rosolówski, hiukan\nmietittyään, virkkoi:\n\n-- Pyytäkää viran-omaisilta lupaa saada ottaa lasten kirstut mukaanne.\nSe myönnetään.\n\n-- En, en tahdo, en voi! -- sanoi Albina.\n\n-- Pyytäkää, siinä kaikki. Kirstuja ei oteta mukaan, vaan laitetaan\nniitä varten suuri laatikko ja siihen me sitten kätkemme Juzetin.\n\nEnsi hetkenä Albina hylkäsi moisen ajatuksen: hänen oli vastenmielistä\nliittää petosta lapsi vainajainsa muistoon, mutta kun Migúrskikin oli\nilomielin tuuman hyväksynyt, niin hänkin vihdoin suostui.\n\nJa tällaiseksi se suunnitelma nyt lopulti muodostui: Migúrski tekee\nkaiken voitavansa, saadakseen päällikkönsä siihen vakaumukseen, että\nhän on hukuttanut itsensä. Sittenkuin kuolema on virallisesti\nvahvistettu, niin Albina antaa viran-omaisille anomuskirjan, jossa\npyytää saada palata kotimaahansa ja ottaa lastensa kirstut mukaansa.\nTämän luvan saatua ollaan kaivavinaan hauta auki ja ottavinaan kirstut\nylös, mutta nämä jätetäänkin paikoilleen, ja niitä varten valmistettuun\nlaatikkoon käykin Migúrski. Laatikko nostetaan sitten tarantassiin, ja\nniin matkustetaan Sarátowiin.\n\nSiellä he käyvät veneesen, ja siinä vasta Juzö astuu laatikosta ulos,\nja niin lasketaan alas Kaspian merelle. Siell'on sitten Persiat ja\nTurkinmaat ja -- vapaus.\n\n\nIX.\n\nEnsi työkseen Migúrskit ostivat tarantassin. [Venäjällä yleisesti\nmatkoilla käytetyt mukavat ajoneuvot ilman linjaaleja, mutta notkuvilla\npuuvivuilla varustetut. Suom. m.] Ludvika muka lähtee kotipuolelleen.\nSitten ruvettiin rakentamaan sellaista laatikkoa, jossa mies saattaa\ntukehtumatta maata kyyrysillään, ja josta on helppo kenenkään\nhuomaamatta astua ulos ja puikahtaa jälleen sisään. Kolmisin he sitten,\nAlbina, Rosolówski ja Migúrski itse, suunnittelivat ja laittelivat\nlaatikkoansa. Sangen paljo apua oli Rosolówskista, hän kun oli taitava\npuuseppä. Laatikko oli laitettu sellaiseksi, että se, sidottuna\ntarantassin perälle, tiviisti liittyi kuomun takaseinään.\nKuomun-puoleisen laidan saattoi laatikossaolija ottaa irti ja oikaista\nitsensä osittain laatikon sisälle, osittain tarantassin pohjalle. Sitä\npaitsi oli laatikko varustettu ilmare'illä. Päältä ja sivuilta se oli\nkatettava niinimatoilla ja nuoritettava. Laatikon sisään ja laatikosta\nulos pääsi tarantassin kautta istuinsijan alitse.\n\nTarantassi ja laatikko olivat kunnossa jo ennen Migúrskin katoamista.\nValmistaakseen viran-omaisia jo ennakolta asiaan, Albina eräänä päivänä\nmeni päällikön luokse ja ilmoitti miehensä olleen viime aikoina\nsynkkämielisenä ja tehneen itsemurhan yrityksiä, jonka vuoksi hän,\nAlbina, on hyvin levoton hänen tähtensä ja pyytää hänelle joksikin\naikaa virkalomaa. Albinan synnynnäiset näyttelijälahjat tulivat nyt\nhyvään tarpeesen. Levottomuus ja pelko miehensä tähden näyttivät niin\nluonnollisilta, että päällikkö liikutettuna lupasi tehdä mitä suinkin\nvoi. Senjälkeen Migúrski sepitti kirjeen, joka oli löydettävä Uralin\nrannalla hänen sinellinsä hihantaipeesta.\n\nSovittuna päivänä hän sitten illansuussa läksi Ural joelle, odotteli\npimeän tuloa, jätti rannalle päällysvaatteensa, sinellin kirjeineen, ja\nhiipi salavihkaa takaisin kotiansa. Siellä oli varustettu hänelle\ntyyssija lukitussa ullakossa. Yöllä Albina lähetti Ludvikan\nilmoittamaan pataljonan päällikölle, että Migúrski, lähdettyään\nkotoansa jo 20 tuntia sitten, on yhä vieläkin poissa. Aamulla tuotiin\nAlbinalle hänen miehensä kirje, jonka hän sitten vei päällikölle,\nitkien ja osoittaen mitä hurjinta epätoivoa.\n\nViikon perästä Albina pyysi kirjeellisesti lupaa saada lähteä\nkotipuolelleen. Hänen ilmaisemansa tuska liikutti kaikkia, jotka hänet\nnäkivät. Jokainen säälitteli tuota onnetonta äitiä ja vaimoa. Saatuan\nluvan, hän antoi viran-omaisille toisen anomuskirjan, jossa pyysi, että\nhänen sallittaisiin kaivaa ylös lastensa ruumiit ja ottaa ne mukaansa.\n\nEsivalta kummasteli hiukan tätä hempeämielisyyttä, mutta myöntyi\nsiihenkin pyyntöön.\n\nSittenkuin tämäkin lupa oli saatu, läksi Rosolówski Albinan ja Ludvikan\nkanssa seuraavana iltana vuokrarattailla hautuumaalle, otettuaan\nmukaansa laatikon lasten kirstuja varten. Nähdessään lastensa haudat,\njotka hän pian oli jättävä, Albina hyrskähti valtavaan itkuun, lankesi\nmaahan kumpujen juurelle. Ja siinä hän rukoili kauan, myötäänsä\nkysellen: \"Mistä syystä? Mistä syystä?\"\n\n-- No niin, páni Albina, -- virkkoi Rosolówski, -- meidän täytyy ryhtyä\ntoimeen.\n\nAlbina kavahti ylös, pyyhkäsi kyyneleensä ja sanoi:\n\n-- Tehkää, mikä tehtävä on, mutta älkää koskeko heitä.\n\nSen sanottuaan hän vetäytyi syrjään.\n\nRosolówski ja Ludvika nostivat hautakiven syrjään ja myllersivät kummun\npäällimmäiset mullat, niin että näytti siltä, kuin hautoja olisi\nuudestaan käyty kaivamassa auki. Kaiken tämän tehtyään, he kutsuivat\nAlbinan ja läksivät kotia, mullalla täytetty laatikko mukanaan.\n\nKoitti vihdoin lähtöpäivä. Rosolówski iloitsi tämän jo melkein loppuun\nsuoritetun hankkeen onnistumisesta. Ludvika oli paistanut eväiksi\nleivoksia ja piirakaisia ja, hokien lempilausettaan: \"_Jak mame köham_\"\n[Niin on! rakas kuin oma äiti. Suom. muist.] puheli, kuinka hänellä\nsydän on ihan pakahtumaisillaan ilosta ja pelvosta. Migúrski iloitsi\nsekä pääsystä ullakolta, jossa hän oli istunut toista kuukautta,\nettä erittäinkin Albinan vilkastumisesta ja entisen elämän-ilon\npalajamisesta häneen. Albina näytti unohtaneen kaikki entiset tuskat ja\nedessä olevat vaarat ja tuon tuostakin riensi hänen luokseen ullakolle,\nriemusta loistavin silmin, kuten ennenkin, tyttönä ollessaan.\n\nKello kolme aamulla saapui saattajaksi määrätty kasakka, tuoden\nmukanansa kolme kyytihevosta. Albina Ludvikan ja pienen koiran kanssa\nnousivat tarantanssiin, matolla katettujen pielusten päälle. Kasakka ja\nhollimies kävivät kyytipenkille. Migúrski, talonpojaksi puettuna,\nloikoi tarantassin pohjalla.\n\nUljas troikka [Kolmivaljakko. Suom. m.] nykäisi ja läksi kiidättämään\ntarantassia tasaista, kovaksi ajettua tietä myöten halki äärettömän,\nauran koskemattoman aron, jota yltäänsä verhosi viimevuotinen\nhopeanharmaa sulkaruoho.\n\n\nX.\n\nAlbinan sydäntä kouristi sekä toivo että pelko. Tunteitansa purkaakseen\nhän välisti myhähti Ludvikalle, päällään viitaten milloin kasakan\nleveään selkään, milloin tarantassin pohjalle. Ludvika istui\njuhlallisen näköisenä, järkähtämättä katsellen eteenpäin, silloin\ntällöin vain huuliansa liikauttaen.\n\nSää oli kirkas. Kummallakin puolen tietä levittelihe suunnaton, autio\naro, hopeisen sulkaruohon välkähdellessä aamuisen auringon vinoissa\nsäteissä. Tie oli tasainen, kuni asfaltilla laskettu, ja äänekästä\nkalketta siinä pitivät bashkiriläisten hevosten kengättömät, nopsat\nkaviot. Joskus näki milloin puolella milloin toisella peltorottain\nkaivamia mättäitä. Vartioitseva peltorotta istui takakäpälillään,\nkimakalla vihellyksellä ilmaisten lähenevän vaaran ja puikahtaen\npiiloon. Harvoin sattui vastaantulijoita: kasakoita vehnäkuormineen\ntahi ratsastava bashkiri, jonka kanssa kasakka uljaasti vaihtoi\nmuutamia sanoja tatarinkielellä. Kaikissa majataloissa oli vereksiä,\nhyvin syötetyitä hevosia, ja Albinalta juomarahaksi saatu puoliruplanen\nteki sen, että kyytimiehet ajoivat lentoa koko matkan, oikein, niinkuin\nhe sanoivat, sitä kenttäjääkärin joutua.\n\nJo ensimmäisessä majatalossa, kun entinen kyytimies oli vienyt\nhevosensa pois, kasakka mennyt tupaan eikä uusia hevosia vielä oltu\ntuotu, Albina kumartui tarantassin pohjalle ja tiedusteli mieheltään,\nmitenkä tämä jaksaa.\n\n-- Mainiosti. Minun on varsin hyvä olla. En kaipaa mitään. Täällä minä\nolisin vaikka kaksi vuorokautta yhteen menoon.\n\nIllalla tultiin suureen Dergatshin kirkonkylään. Hankkiakseen\nmiehellensä tilaisuutta oikaisemaan jäseniänsä ja hengittämään raitista\nilmaa, Albina ei poikennutkaan majataloon n.s. postikartanoon, vaan\ntavalliseen syöttöpaikkaan ja, heti pihaan tultua, antoi kasakalle\nrahaa, käskien tuoda maitoa ja munia. Tarantassi kun seisoi katoksen\nalla, ja iltakin jo oli pimeä, niin Albina, pantuaan Ludvikan\nvartioimaan kasakan tuloa, päästi miehensä ulos ja ravitsi hänet. Ennen\nkasakan palajamista oli Migúrski jälleen kontannut laatikkoonsa.\nSaatiin taas uudet hevoset ja lähdettiin taipaleelle.\n\nAlbina alkoi tuntea yhä suurempaa mielenrohkeutta rinnassaan eikä\nvoinut pidättää riemuaan ja iloisuuttaan. Puhekumppaleita hänellä ei\nollut muita kuin Ludvika, kasakka ja pikku koira Trezórka, ja näitten\nkanssa hän huvikseen haastelikin. Rumuudestaan huolimatta Ludvika yhä\nvain aavisteli lemmen ajatuksia jok'ainoassa mies-eläjässä, jonka\nkanssa yhteen sattui, ja samaa hän nytkin epäili tuossa pulleassa,\nhyväntahtoisessa Uralin kasakassa, jolla oli niin tavattoman kirkkaat\nja suopeat silmät, ja joka oli pantu heille saattomieheksi.\nSuoruudellaan ja hyväntahtoisella notkeudellaan hän miellyttikin naisia\nsuurissa määrin. Albinaa huvitti Trezórka, jota hän myötäänsä uhkaili,\nestellen nuuskimasta tarantassin perä-istuimen alustaa, mutta vielä\nenemmin häntä huvitti Ludvika ja hänen koomillinen virnailunsa kasakan\nkanssa, joka ei osannut aavistaakaan, että häntä moisista aikeista\nepäillään, ja ystävällisesti vain naurahteli kaikkeen, mitä hänelle\nsanottiin.\n\nYrityksen vaaran-alaisuus ja sen yhä lähenevä toteutuminen sekä\nosaltaan myös aron ilma saivat Albinan mielen yhä enemmän kuohuksiin.\nHän alkoi tuntea sydämessään sellaista lapsellista riemua ja iloa, jota\nei ollut enää pitkiin aikoihin kokenut. Migúrski kuuli hänen hilpeät\nhaastelunsa, ja silloin hän, huolimatta asemansa hankaluudesta (kuumuus\nja jano ne varsinkin häntä rasittivat) unohti oman itsensä ja iloitsi\nAlbinan ilosta.\n\nToisen päivän iltana alkoi jälleen häämöttää asunnoita tuolla kaukana.\nSe oli Sarátow ja Volga. Kasakka se arosilmillään erotti sekä Volgan\nettä mastojen nenät ja osoitti niitä Ludvikalle. Tämä sanoi näkevänsä\nhänkin. Albina ei voinut erottaa mitään, mutta puheli ääneensä\ntahallaan, jotta Migúrski kuulisi.\n\n-- Sarátow, Volga! -- Niin hän haasteli, ikäänkuin Trezórkalle, siinä\nsivussa puolankielellä kertoen miehelleen lähimmistä aikeistaan.\n\n\nXI.\n\nAjamatta sisään Sarátowin kaupunkiin, Albina pysähtyi Pokrówskin kylään\nVolgan vasemmalla rannalla, ihan vastapäätä kaupunkia. Täällä hän\ntoivoi saavansa yön aikana puhutella miestään, jopa päästää hänet ulos\nlaatikostakin. Mutta kasakka se vaan ei lähtenyt tarantassin äärestä\nminnekään; koko yön, lyhyen keväisen yön, hän istui läheisissä tyhjissä\nrattaissa katoksen alla. Ludvika istui Albinan käskystä tarantassissa,\ntäysin vakuutettuna siitä, että kasakka juuri hänen tähtensä niin\nluopumattomasti pysyttelekse tarantassin läheisyydessä. Ja hän iski\nsilmää ja nauraa tirskahteli, kätkien rokon-arpiset kasvot nenäliinaan.\nMutta Albinan mielestä ei tuossa enää ollut mitään hauskaa. Hän rupesi\nkäymään yhä levottomammaksi, kosk'ei ymmärtänyt, miksikä kasakka ei\nhetkeksikään lähde tarantassin äärestä pois.\n\nUseampia kertoja tuon keväisen yön kuluessa, jossa rusko ruskoon\nsulautuu, Albina astui ulos majatalon kamarista ja kulki haisevan\nkäytävän ohitse pihanpuoliselle kuistille. Kasakka se yhä valvoi, jalat\nriipuksissa tyhjillä rattailla. Vasta aamun sarastaessa, jolloin kukot\njo olivat heränneet ja huudelleet toisilleen pihalta pihalle, vasta\nsilloin Albina sai tilaisuuden puhutella miestään, sillä kasakka\nkuorsasi pitkällään rattaiden pohjalla. Albina lähestyi varovasti\ntarantassin ja kopautti laatikkoon.\n\n-- Juzö!\n\nEi vastausta.\n\n-- Juzö! Juzö! -- äänteli Albina säikäyksissään kovempaa.\n\n-- No mitäs nyt? -- vastasi Migúrski unisella äänellä laatikosta.\n\n-- Miks'et vastannut?\n\n-- Makasin, -- virkkoi Migúrski, ja hänen äänestäänkin jo Albina arvasi\nhänen hymyilevän. Joko ma tulen ulos?\n\n-- Ei sovi: kasakka on täällä. -- Sen sanottuaan hän vilkaisi\nkasakkaan.\n\nJa merkillistä! Kasakka kuorsasi, mutta hänen siniset, hyväntahtoiset\nsilmänsä olivat auki. Hän katseli Albinaa ja sulki silmänsä vasta\nsilloin kuin kohtasi Albinan katseen.\n\n-- Näyttiköhän minusta vain siltä? -- arveli Albina itsekseen. -- Vai\nvalvooko hän todellakin?... Kyllä kaiketi minusta vain siltä näytti, --\najatteli hän sitten ja kumartui jälleen laatikkoon päin.\n\n-- Kärsi vielä hetkinen, -- virkkoi hän. -- Tahdotko syödä?\n\n-- En, mutta tupakkaa polttaisin.\n\nAlbina vilkaisi jälleen kasakkaan. Tämä nukkui.\n\n-- Niin, siltä minusta vain näytti, -- ajatteli hän jälleen.\n\n-- Minä lähden nyt kuvernöörin luokse.\n\n-- Onnea matkalle!\n\nAlbina otti matkalaukusta toiset vaatteet ja meni sisään pukeutumaan.\n\nPukeuduttuaan parhaimpiin suruvaatteisinsa, Albina soudatti itsensä\nVolgan yli, palkkasi toisella rannalla ajurin ja ajoi kuvernöörin luo,\njonka puheille pääsikin. Tuo soma, sujuvaa franskaa puhuva, myhäilevä\nleski, puolatar, miellytti kuin miellyttikin vanhaa, yhä vieläkin\nnuorteleivaa kuvernööriä. Hän suostui kaikkiin Albinan pyyntöihin ja\nkutsui häntä luokseen vielä huomenna, saamaan häneltä määräystä\nTsaritsinin pormestarille.\n\nIloissaan toimensa onnistumisesta ja somuutensa vaikutuksesta, jota\nkuvernöörin käytös kyllä osoitti, Albina läksi paluumatkalle. Kuinka\nonnellinen ja täynnä toivoa hän olikaan, istuessaan troskissa ja\najaessaan alas mäkeä laituria kohti! Aurinko oli jo noussut metsän\ntakaa, vinoon heitellen säteitänsä tulvahtaneen virran pintaan ja\nleikkien sen vireillä. Mäenrinteillä kummallakin puolen omenapuut\nkuulsivat valkoisina hattaroina täydessä kukassa, suloista tuoksua\nympärilleen levitellen. Mastometsä kohoili rannalla, ja valkoiset\npurjeet välkähtelivät auringon paisteessa hiljaa vireilevän tulvaveden\npinnalla.\n\nLaiturille tultuansa Albina tiedusti ajurilta, saisiko täältä\nvuokratuksi veneen Astrahaniin asti, ja tuon kuultuaan riensi\nkymmenkunta iloista venemiestä tarjoamaan hänelle palvelustansa. Yksi\nheistä miellytti häntä muita enemmän, ja hänen kanssaan Albina läksi\nkatsomaan venettä, joka oli ahdettuna muitten väliin lähellä laituria.\nVene oli varustettu purjeellakin myötätuulen varalle. Tyynessä ja\nvastatuulessa se kulki airojen avulla, ja kaksi rotevaa souturia\nlekotteli veneen pohjalla. Hyväntahtoinen, iloinen pursimies neuvoi,\nettä tarantassi, pyöristään päästettynä, nostettaisiin semmoisenaan\nveneesen.\n\n-- Siihen myö se sovitetaan ja siin'on sitten teiännii mukava olla.\nSois Jumala vaan hyvän ilman, niin viiessä päivässä tästä mennä\nsolautetaan Astrahaniin.\n\nAlbina suostui hänen kanssaan hinnasta ja käski hänen tulla Pokrówskin\nkylään, Loginowin majataloon, katsomaan tarantassia ja saamaan\netumaksun. Kaikki onnistui paremmin kuin hän oli osannut toivoakaan.\nMitä riemukkaimmassa mielentilassa hän soudatti itsensä virran poikki,\nmaksoi souturin ja läksi astumaan majataloa kohti.\n\n\nXII.\n\nKasakka Danilo Lifánow oli Strelétskin piirikuntaa, iältään 34 vuotta.\nHänellä oli vain yksi kuukausi sotapalveluksensa aikaa jäljellä. Heidän\nperhekuntaansa kuului 90 vuotias vaari, joka vielä muisti Pugatshéwia,\nedelleen kaksi veljeä, miniä, jonka mies, vanhempi veli, oli\nvanhauskoisuuden tähden lähetetty pakkotöihin Siperiaan, vaimo, kaksi\ntytärtä ja kaksi poikaa. Isä oli kaatunut sodassa franskalaisia\nvastaan. Danilo oli isäntänä talossa. Heillä oli 16 hevosta, kaksi\nparia härkiä ja 15 sótennikkaa omaa maata vehnäpeltona.\n\nDanilo oli palvellut Orenburgissa ja Kazanissa ja oli pian pääsevä\nsotapalveluksesta vapaaksi. Hän oli harras vanhauskolainen hänkin: ei\npolttanut tupakkaa, ei maistanut väkeviä, ei syönyt samasta astiasta\nmaallisten kanssa ja noudatti ankarasti valaansa. Kaikissa toimissaan\nhän oli verkallisen tarkka, ja mikä hänen toimekseen kerran oli\nannettu, siihen hän kiinnitti kaiken huomionsa, hetkeksikään\nhylkäämättä sitä mielestään, kunnes oli oman ymmärryksensä mukaan\ntehtävänsä täyttänyt.\n\nTällä erää hänen oli käsketty saattaa Sarátowiin asti kaksi puolatarta,\njoilla oli mukanaan kaksi ruumiskirstua. Hänen oli pidettävä huoli,\nett'ei heille matkalla mitään pahaa tapahdu, ja että he rauhallisesti\nkulkevat, millistäkään vallattomuutta harjoittamatta. Sarátowissa hänen\noli määrä jättää heidät kaikella kunnialla esivallan turviin.\n\nJa näin hän nyt oli saattanut Sarátowiin heidät, kuin myös heidän\nkoiransa, kuin myös ne kirstut kuin heillä mukanansa oli. Akat olivat\nolleet hiljaista ja ystävällistä väkeä, vaikka puolattaria olivatkin,\neivätkä mitään pahaa olleet tehneet. Mutta täällä, Pokrówskin kylässä\nhän, illan suussa kulkiessaan tarantassin ohitse, oli huomannut koiran\nhyppäävän tarantassiin ja alkavan vinkua sekä häntäänsä heilutella. Ja\ntarantassin peräpenkin alta hän oli ollut kuulevinaan jonkun äänen.\nToinen puolattarista, se vanha, oli silloin, koiran huomattuansa,\njotain säikähtänyt, siepannut koiran syliinsä ja vienyt sen pois.\n\n-- Jotain tässä vaan on, -- oli kasakka silloin arvellut ja ruvennut\ntarkastamaan. Nuoren puolattaren tullessa yöllä tarantassin luo, hän\noli ollut nukkuvinaan ja silloin selvään kuullut laatikosta miehen\näänen. Aamulla varhain hän oli mennyt polisiin ja ilmoittanut, ett'ei\nne hänen huostaansa jätetyt puolattaret oikein hyvillä jäljillä liene,\nkoskapa heillä vainajain asemasta on elävä ihminen siinä laatikossa.\n\nRiemukkaassa, iloisessa mielentilassa Albina palasi majatalolle,\nvakuutettuna siitä, että nyt on päästy päähän, ja että he moniaan\npäivän perästä ovat vapaita. Talon kohdalle tultuaan, hän kummaksensa\nhuomasi portilla uhkeat ajopelit ja niitten edessä parihevoset,\nriiprässi aisakkaan rinnalla. Kaksi kasakkaa oli ajopelien ääressä, ja\nkansaa kihisi portilla, pihaan kurkistellen.\n\nHän oli niin täynnään toivoa ja tarmoa, ett'ei hänen johtunut\nmieleensäkään, että näillä ajopeleillä ja kansajoukolla on tekemistä\nhänen kanssaan. Hän astui pihaan ja, vilkaistuaan samassa katoksen\nalle, missä tarantassi seisoi, näki väkijoukon tungeskelevan juuri\nhänen ajoneuvojensa ympärillä ja kuuli Trezórkan hurjan haukunnan.\n\nJa nyt oli tapahtunut kauheinta, mitä tapahtua saattoi.\n\nTarantassin edessä seisoi muuan ryhdikäs herra, leuoissa musta parta,\nyllään uusi uniformu, päivänpaisteessa välkähtelevine nappeineen ja\npuolioluksineen ja jalassa kiiltonahkaiset kengät. Hän puhui jotain\nkuuluvasti, käheällä, käskevällä äänellä.\n\nHänen edessään, kahden sotamiehen välissä, seisoi talonpojan puvussa ja\nheinänkorsia takkuisessa tukassaan -- hänen Juzönsa. Ikäänkuin oikein\nkäsittämättä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, Migúrski vuoroin\nkohotteli, vuoroin painoi alas mahtavia olkapäitään. Trezórka,\ntietämättä itse juuri olleensa syynä koko tähän onnettomuuteen, haukkui\nvimmatusti polisimestaria, niskakarvat pystyssä. Albinan nähtyänsä,\nMigúrski säpsähti ja tahtoi astua häntä kohti, mutta sotamiehet\npidättivät.\n\n-- Ei hätää, Albina, ei hätää! -- virkkoi Migúrski, myhähtäen lempeällä\ntavallaan.\n\n-- Ahaa! Tässähän se on itse rouvakin! -- sanoi polisimestari. --\nSuvaitkaahan astua tänne. Lastenne kirstut, vai? -- kysäisi hän sitten,\nvilkauttaen silmänsä Migúrskin puoleen.\n\nAlbina ei vastannut sanaakaan. Hän tarttui rintaansa ja katseli\nkauhistuksissansa suu ammollaan mieheensä.\n\nNiinkuin tavallisesti käy kuoleman edellisinä ja yleensäkin\nratkaisevina hetkinä elämässä, niin Albinakin nyt yhdessä ainoassa\nsilmänräpäyksessä ennätti tuntea ja miettiä äärettömän määrän\ntunteita ja ajatuksia, sittenkään vielä käsittämättä, uskomatta\nonnettomuuttansa. Ensimmäinen tunne oli jo entisiltä ajoilta tuttu:\nloukatun ylpeyden tunne, nähdessään sankarimiehensä nöyryytettynä\nnoitten tylyjen, villien ihmisten edessä, jotka häntä vallassansa\npitelevät.\n\n-- Kuinka rohkenevatkaan pitää vallassansa häntä, ihmisistä parhainta?\n-- välkähti hänen mielessään.\n\nToinen, samalla kertaa hänet vallannut tunne oli tietoisuus\ntapahtuneesta onnettomuudesta. Ja tämä tietoisuus johdatti muistoon\nhänen elämänsä suurimman onnettomuuden, lasten kuoleman, ja heti heräsi\neloon kysymys: \"Mistä syystä? Mistä syystä otettiin lapset pois?\" Ja\ntämä kysymys: \"mistä syystä lapset otettiin pois?\" herätti toisen:\n\"Mistä syystä hukkuukaan ja kituu hänen armas miehensä, ihmisistä\nparhain?\" Ja samassa myös johtui Albinan mieleen, minkälainen\nhäpeällinen rangaistus hänen miestään odottaa, ja että hän, Albina, hän\nyksin on syypää kaikkeen.\n\n-- Kuka tämä on? Miehennekö? -- kysäisi polisimestari.\n\n-- Mistä syystä? Mistä syystä? -- parkaisi Albina ja, purskahtaen\nhysterilliseen nauruun, vaipui kasvoin laatikon päälle, joka nyt oli\nnostettu tarantassista maahan. Suonenvetoisesti nyyhkien, silmät\npunaisina itkusta, lähestyi Ludvika häntä.\n\n-- Pánenka, armas pánenka! _Jak Böha köham_ [Niin totta kuin Jumala on\nminulle rakas] ei ole hätää, ei mitään hätää, -- puheli hän,\nmielettömästi silitellen häntä käsillään.\n\nMigúrski pantiin käsirautoihin, ja sitten he läksivät kuljettamaan\nhäntä ulos pihasta. Sen huomattuaan, Albina riensi hänen peräänsä.\n\n-- Anna minulle anteeksi! Anna anteeksi! puhui hän. -- Minä, minä yksin\nolen syypää!\n\n-- Kyllä siellä selko otetaan, kuka syyllinen on. Tulee se teidänkin\nvuoro, -- sanoi polisimestari, torjuen kädellään häntä kauemmas.\n\nMigúrskia lähdettiin viemään soutamolle, ja Albina, itsekään\ntietämättä, miksi, astui hänen perässään, kuuntelematta Ludvikan\nesteleviä puheita.\n\nKasakka Danilo Lifánow oli koko ajan seisonut tarantassin pyöräin\nkohdalla, synkästi katsahdellen milloin polisimestariin, milloin\nAlbinaan, milloin jalkoihinsa.\n\nKun Migúrski oli viety pois, niin Trezórka, jäätyään yksikseen, alkoi\nhäntäänsä heilutellen liehakoida hänen edessään. Se oli matkalla\ntottunut häneen. Mutta äkkiä kasakka kimmahti syrjään rattaitten luota,\ntempasi lakin päästään, heitti sen kaikella voimallaan maahan, sysäsi\nTrezórkan jalallaan tieltänsä ja meni kapakkaan. Siellä hän tilasi\nviinaa ja joi sen päivän ja seuraavan yön, joi rahansa ja vaatteensa ja\nvasta seuraavana aamuna, herättyään ojassa, lakkasi miettimästä tuota\nhänestä niin tuskallista kysymystä: lieneekö hän tehnyt oikein,\nilmiantaessaan esivallalle, että puolattarella oli mies laatikossa.\n\nMigúrski pantiin syytteesen ja tuomittiin kujanjuoksuun, 1000 kepin\niskua. Hänen sukulaisensa ja Vánda, jolla oli korkeissa piireissä\ntuttavia, saivat rangaistuksen lievennetyksi: hän karkoitettiin\nSiperiaan elin-ajakseen.\n\nAlbina seurasi häntä sinne, mutta ei elänyt enää kauan. Ihmiset\nsanoivat hänen kuolleen keuhkotautiin, mutta itse hän kyllä tiesi, että\nsuru se on, joka hänet hautaan vie. Ihan viimeisiin päiviinsä saakka\nhän ei saattanut käsittää, mistä syystä heidän on täytynyt kärsiä niin\ntunnotonta julmuutta. Ei kyennyt kukaan selittämään sitä hänelle. Hänen\nainoa toivonsa oli nyt, että tämä salaisuus selviää hänelle kuoleman\njälkeen, ja siksipä hän katselikin lähenevää kuolemaa pelvotta, välisti\nriemumielinkin. Sitä hän vain suri, että hänen heikko, rakastavainen\nJuzönsa jää niin avuttomaksi maailmaan, mutta vihdoin hän huomasi\nolevansa, heikkona ja kivuloisena olentona, taakaksi vain miehelleen.\n\nMigúrski oli jo ennen hänen kuolemataan ruvennut juomaan ja joi enemmän\nkuin hänen ruumiinsa ja sielunsa sietikään. Vaimonsa kuoltua hän\nveltostui kokonaan ja jaksoi ainoastaan ystäväinsä kannattamana elää\nvielä kymmenen vuotta tympeätä, tarkoituksetonta elämää, kärsimyksiä\ntäynnä.\n\nMutta Nikolai Paulowitsh iloitsi siitä, että oli kapinan lohikäärmeeltä\nrikkipolkenut pään ei ainoastaan Puolassa, vaan koko Europassakin. Hän\noli ylpeä siitä, ett'ei ollut rikkonut mummonsa, suuren Katarinan,\njälkisäädöstä, vaan oli kansansa menestykseksi saanut Puolanmaan\npidättäneeksi Venäjän vallan alla. Ja tähdillä koristetut miehet\nkullankirjavissa puvuissa ne ylistelivät häntä siitä siinä määrin, että\nhän vakavasti uskoi olevansa suuri mies ja elämänsä olleen suureksi\nsiunaukseksi ihmiskunnalle ja erittäinkin Venäjän kansalle, jonka\nalenemiseksi ja typerryttämiseksi kaikki hänen voimansa oli\nkohdistettu.\n\n\n\n\nMARJAT.\n\n\nYhä jatkuu kesäkuun kuumia, tyyniä päiviä. Lehti on puissa mehukas,\ntäyteläinen, vihreä; siellä täällä vain putoaa maahan kellastunut lehti\nkoivusta ja lehmuksesta. Orjantappura-pensaat ovat yltäänsä tuoksuvassa\nkukassa, metsäniityt metisen apilaan peitossa, pitkä sankka ruis\nlainehtii, varjoja heitellen, jyvä melkein puolillaan. Notkommissa\npaikoin ruisrääkät toisilleen huutelevat; kaura- ja ruisvainioissa\npeltopyyt vuoroin narisevat, vuoroin naksuttelevat. Satakieli metsässä\nsilloin tällöin vain aloittaa lirityksen ja vaikenee sitten. Helle\npaahtaa. Teitä peittää sormenpaksuinen pöly; se nousee sakeana savuna\nja kiirii puoleen tai toiseen aina sitä myöten, mistä ilmanhenki sattuu\nhiukan huhahtamaan.\n\nTalonpojat viimeistelevät rakennustöitään ja ajavat lantaa pelloille.\nKarja näkee nälkää kuihtuneilla kesannoilla ja odottelee äpäriköille\npääsemistä. Lehmät ja vasikat kiilivät, karvaiset hännät pystyssä,\njuosten paimenia pakoon. Pojat kaitsevat hevosia tienvarsilla ja\natvikoissa. Akkoja tulee metsästä, kantaa raahaten ruoholla täytettyjä\nsäkkejä seljässään. Impiä ja tyttösiä puikahtelee kilpaa pensaitten\nvälitse metsän-aukioissa, poimien marjoja, joita sitten myöskentelevät\nhuvilain asukkaille.\n\nHuvilalaiset, jotka asuvat siroiksi maalatuissa, rakennustaiteellisesti\nsomissa kesäasunnoissa, joko kävelevät keveissä, puhtaissa ja kalliissa\npuvuissa, päivänvarjot kädessä, hiekotettuja käytäviä myöten tai\nistuvat puitten siimeksessä tai lehtimajoissa, koristettujen pöytäin\nääressä, ja juovat teetä tai vilvoitusjuomia.\n\nKomea on Nikolai Semjónowitshin huvila: siinä tornit ja verannat ja\nbalkonit ja galleriat, kaikki niin tuoretta, uuden-uutukaista, siistiä.\nPortilla seisoo vuokratut kaleskat, edessä troikka, kulkuset kaulassa.\nNämä kaleskat ovat tuoneet taloon pietarilaisen herran, 15:sta ruplasta\n\"sinne ja tänne\", niinkuin jamshtshik (ajuri) sanoo.\n\nTämä herra on tunnettu, toimelias liberaali. Hän on ollut osallisena\nkaikissa komiteoissa ja komissioneissa ja kaikenlaisissa korkeimpaan\npaikkaan jätetyissä adresseissa, jotka on kokoonpantu sangen ovelasti:\nmuodolleen kaikkein alamaisimpia, mutta itse asiassa sittenkin kaikkein\nliberaalisimpia. Hän on tullut kaupungista (jossa hän, kuten hirmuisen\nkiireissä työpuuhissa oleva konsanaankin, ei jouda viipymään kuin\nvuorokauden), tullut tervehtimään ystäväänsä, lapsuutensa kumppalia,\njonka kanssa he pitävät melkein yhtä yleisissä asioissa.\n\nHeidän välillään on vain hiukan erimielisyyttä siitä, mitenkä\nkonstitutionaalisia alkeita olisi käytännössä pantava toimeen.\nPietarilainen herra on europpalaistuneempi, kallisteleepa hiukan\nkorvaansa sosialisminkin aatteille ja kantaa toimistansa runsaat\npalkat. Nikolai Semjónowitsh taas on aitovenäläinen mies,\noikeauskoinen, mielipiteissään vivahduksia slavofiilisyyteen. Hänellä\non monta tuhatta desjatinaa maata.\n\nHe söivät päivällistä puutarhassa. Pöydässä oli viisi ruokalajia, mutta\nhelteeltä he tuskin söivät niitäkään, niin että 40:n ruplan kokki\napulaisineen, jotka olivat panneet parastansa juuri tämän vieraan\nvuoksi, olivat tehneet melkein turhaa työtä. Syötiinhän vain\njäänsekaista valkolohi-botvinjaa [botvinja = kalasta ja kasviksista\nsahtiin tehty liemi. Suom. muist.] ja moniväristä jäätelöä, joka oli\nvalettu somaan muottiin ja sangen sirosti juovitettu sokerileivoksilla.\nPäivällispöydässä istuivat: vieras, liberaali lääkäri, lasten opettaja\n-- muuan huimapäinen sosialisti-revolutionääri ylioppilas, -- jota\nNikolai Semjónowitsh kumminkin osasi pitää aisoissa, Mari, Nikolai\nSemjónowitshin rouva, ja kolme lasta, joista nuorin sai tulla pöytään\nvasta jälkiruuan ajaksi.\n\nKankeanlaista noilla päivällisillä oli ensinnäkin siitä syystä, että\nMari, muutoinkin peräti hermostunut rouva, oli huolissaan Gôgan tähden\n-- nuorimman pojan, Nikolain, jota sanottiin Gôgaksi, niinkuin hienossa\nmaailmassa on tapana. -- Gôgalla oli näet vatsa joutunut epäkuntoon.\nToinen syy oli se, että heti kuin vieraan ja isännän välillä syntyi\nkeskustelua valtiollisista asioista, heti ylioppilaskin, huimapää,\nsekaantui kaikella innolla puheesen, osoittaakseen, ett'ei hän aio\nvääjätä ketään, mielipiteitään julkilausuessaan. Vieras vaikeni\nsilloin, ja Nikolai Semjónowitsh koetteli hillitä tuota vallankumousten\nmiestä.\n\nPäivällinen syötiin kello 7. Aterian jälkeen ystävykset asettuivat\nverannalle haastelemaan, vilvoitellen itseään narzâni-vedellä\n[kaukaasilaista kivennäisvettä] ja valkoviinillä.\n\nErimielisyyttä ilmaantui varsinkin siitä, minkälaiset pitäisi Venäjällä\nolla vaalit, välillisetkö vai välittömät. Ja siitä oli syntymäisillään\nkiivaskin väittely, kun samassa tultiin kutsumaan teelle ruokasaliin,\njoka oli verkoilla suojattu kärpäsiltä. Teepöydässä vieraat haastelivat\nMarin kanssa, jota tämä keskustelu ei ensinkään huvittanut, hän kun\nyksinomaa ajatteli vaan Gôgan vatsakivun oireita. Puheltiin\nmaalaustaiteesta, ja Mari todisteli, että dekadenttisessa\nmaalaustaiteessa on _un je risais quoi_ [en tiedä mitä. Suom. muist.],\njota ei käy kieltäminen. Tällä hetkellä hän ei ajatellut lainkaan\ndekadenttista maalaustaidetta, vaan sanoi, mitä jo monasti ennenkin\noli sanonut. Vieras ei tuosta välittänyt vähääkään, mutta koska\nhän oli kuullut puhuttavan dekadenttisuutta vastaan, niin hänkin\npuhui sitä vastaan, vieläpä niin luontevastikin, ett'ei kukaan\nosannut aavistaakaan, että viis hän dekadenttisuuksista ja\nepädekadenttisuuksista. Nikolai Semjónowitsh sitä vastoin katseli\nvaimoansa, tuntien hänen olevan jostain pahoillansa ja aavistellen,\nettä kai sitä tän'iltana vielä ikävyyksiä tulee. Sitä paitsi oli hänen\nperäti ikävä kuulla sitä, mitä Mari puhui, sillä sellaista hän, Nikolai\nSemjónowitsh, oli mielestänsä kuullut jo senkin sata kertaa.\n\nSisällä sytytettiin pronssilamput ja pihalla lyhdyt. Lapset\ntoimitettiin makaamaan, sittenkuin Gôga oli ensin ollut lääkeopillisten\nkäsittelyjen alaisena.\n\nVieras astui isännän kanssa ulos verannalle. Lakeija toi hupuilla\nvarustetut kynttilät ja vielä lisää narzâni-vettä. Ja nyt vasta, kello\n12:n tienoilla, alkoi vilkas keskustelu siitä, minkälaisiin\nvaltiollisiin toimiin olisi ryhdyttävä nykyisenä, Venäjälle niin\ntärkeänä aikana. Kumpainenkin tupakoitsi ja puheli taukoamatta.\n\nUlkona portin edustalla kyytihevoset kilauttelivat nälissään\nkulkusiansa. Kaleskoissa istui vanha jamshtskik, vuoroin haukotellen ja\nvuoroin kuorsaten. Hän oli 20 ajastaikaa palvellut samaa isäntää ja\nsäännöllisesti lähettänyt koko kuukauspalkkansa veljelleen maalle,\npaitsi 3-5 ruplaa, jotka joi suuhunsa. Nyt, kun useammista huviloista\nalkoi kuulua kukkojen kiekumista, ja lähimmäisen huvilan kukko\nvarsinkin piti peräti kovaa ja kimeätä ääntä, nyt ukko jo rupesi\najattelemaan, että hänet lienee kai kokonaan unohdettu. Hän astui\nkaleskoista maahan ja meni huvilaan.\n\nHän näki kyydittävänsä herran istuvan tuolla, syövän jotain ja aina\nväliin haastelevan jotain. Ei uskaltanut ukko mennä suoraan herran\npuheille, vaan läksi hakemaan lakeijaa. Tämä nukkui istuvillaan\neteisessä, yllään lyhyt livreatakki. Hän oli entisiä kotiorjia ja\nelätti nyt itseään ja suurta perhettään, viittä tytärtä ja kahta\npoikaa, palveluksella -- ja hyvä olikin hänellä paikka; 15 ruplaa\nkuukaudessa ja vierailta juomarahoja välisti sataankin ruplaan. -- Hän\nkavahti pystyyn, puistelihe ja oikaisihe, ja läksi ilmoittamaan, että\njamshtshik on levoton ja pyrkii pois.\n\nLakeijan tultua verannalle, oli väittely kiivaimmillaan. Siihen otti\nnyt osaa tohtorikin, joka oli liittyen seuraan.\n\n-- En saata myöntää, -- puhui vieras, -- että Venäjän kansan pitäisi\nkulkea toisia teitä kehityksessään. Ennen kaikkea tarvitaan vapautta...\nvaltiollista vapautta... sitä vapautta... niinkuin kukin tietää... mitä\nsuurinta vapautta... ja samalla mitä laajimpain oikeuksien myöntämistä\nmuille...\n\nVieras tunsi takertuneensa, tunsi, ett'eihän sitä nyt niin pitäisi\npuhua, mutta väittelyn vauhdissa ei muistanutkaan, mitenkä sitä\noikeastaan puhua pitäisi.\n\n-- Niinpä niinkin, -- vastasi Nikolai Semjónowitsh, kuuntelematta\nvieraan sanoja ja tahtoen vain esiintuoda oman ajatuksensa, joka hänen\nomasta mielestään oli kerrassaan onnistunut. -- Niinpä niinkin, mutta\nse on saavutettavissa toista tietä, ei äänten enemmistöllä, vaan\nyhteisellä suostumuksella. Katsokaapas nyt esimerkiksi mirin päätöksiä.\n[Mir = kuntakokous.]\n\n-- No se mir!\n\n-- Ei sovi kieltää, -- virkkoi tohtori, -- ett'ei slaavilaisilla\nkansoilla olisi erityinen katsantokantansa. Esimerkiksi puolalaisten\n_veto_ oikeus. Min'en suinkaan väitä, että se olisi parempi...\n\n-- Sallikaas... -- keskeytti Nikolai Semjónowitsh, -- sallikaas minun\npuhua loppuun. -- Venäjän kansalla on erikoiset ominaisuutensa. Ja nämä\nominaisuudet...\n\nSamassa tuli Ivan unissa silmin ja keskeytti hänet.\n\n-- Jamshtshik on levoton...\n\n-- Sanokaa -- pietarilainen vieras teititteli lakeijoita aina ja oli\nylpeäkin siitä -- sanokaa hänelle, että minä lähden kohta; yliajasta\nmaksan.\n\n-- Kyllä.\n\nLakeija läksi, ja Nikolai Semjónowitsh sai sanoa ajatuksensa loppuun\nasti. Mutta sekä vieras että tohtori olivat sen kuulleet jo 20 kertaa\n(siltä heistä ainakin näytti) ja rupesivat, varsinkin vieras, kumoamaan\nsitä historian todistuksilla. Vieras oli erittäin taitava historiassa.\n\nTohtori oli vieraan puolella ja ihaili hänen suurta oppiansa, ollen\nmielissään tutustumisestansa hänen kanssaan.\n\nKeskustelua kesti niin kauan, että metsän takaa alkoi jo sarastaa.\nSatakieletkin jo heräsivät, mutta yhä vain seurakumppalit polttivat ja\nhaastelivat, haastelivat ja polttivat.\n\nPuhelua olisi kenties kestänyt vieläkin kauemmin, mutta huoneesen astui\nsisäkkö.\n\nTämä sisäkkö oli orpo, jonka oli täytynyt lähteä palvelukseen,\nelatustaan hankkimaan. Ensin hän palveli kauppiaan luona, jossa\nkaupanhoitaja vietteli hänet. Lapsensa kuoltua hän tuli palvelukseen\nerään virkamiehen luo, jossa talon oma poika, kymnasisti, ei antanut\nhänelle rauhaa. Vihdoin hän pääsi apusisäköksi Nikolai Semjónowitshin\ntaloon. Tässä paikassa hän tunsi olevansa onnellinen, siellä kun ei\nkukaan häntä ahdistellut ja kunnollinen palkkakin maksettiin. Hän tuli\nnyt ilmoittamaan, että rouva \"pyytävät\" luokseen tohtoria ja Nikolai\nSemjónowitshiä.\n\n-- Kas niin, -- arveli Nikolai Semjónowitsh.\n\n-- Gôgalla taas jotain.\n\n-- Mikäs on? -- kysyi hän ääneen.\n\n-- Nikolai Nikolájewitsh eivät voi oikein hyvin -- vastasi sisäkkö.\nNikolai Nikolájewitsh, tuo \"he\", oli Gôga, joka oli syönyt liiaksi ja\nsaanut ripulin.\n\n-- Jaha! Jopa on aika lähteä! -- virkkoi vieras. -- Katsokaas, kuinka\nvaloisa jo on aamu! Kylläpäs meillä on puhetta piisannut! -- lisäsi\nhän, hymysuin, ikäänkuin kehaisten itseään ja seurakumppaleitaan siitä,\nettä olivat niin kauan istuneet ja haastelleet. Hän sanoi jäähyväiset.\n\nIvan sai väsyneillä jaloillaan kauan aikaa juoksennella etsimässä\nvieraan hattua ja sateenvarjoa, jotka vieras itse oli pistänyt johonkin\naivan arvaamattomaan paikkaan. Ivan toivoi saavansa juomarahaa, eikä\nvieras, sangen avokätinen mies, olisi ruplaa säälinytkään, mutta\nväittelystä vieläkin kiihkeänä hän unohti koko asian. Matkalla vasta\nhän muisti, ett'ei ollut antanut lakeijalle mitään.\n\n-- Minkäpäs sille nyt enää! -- arveli hän.\n\nJamshtshik kiipesi ajopenkille, kokosi ohjakset kouraansa ja asettui\nsyrjin hevosiin. Kulkuset kilahtivat, ja troikka läksi liikkeelle.\nJoustavilla linjaaleilla siinä keinuessaan, pietarilainen herra\najatteli ystävänsä ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloja.\n\nSamaa ajatteli Nikolai Semjónowitshkin, joka ei vielä heti mennyt\nvaimonsa huoneesen.\n\n-- Kauheata tuo pietarilainen ahdasmielisyys. Eivät vaan kykene\nvapautumaan siitä. -- Niin hän ajatteli.\n\nVaimonsa luokse hän ei kovinkaan suurta kiirettä pitänyt, hän kun ei\ntuosta kohtauksesta odottanut mitään hyvää. Ne marjat näet. Kylän pojat\nolivat aamulla käyneet marjoja kaupan. Nikolai Semjónowitsh oli ostanut\ntinkimättä kaksi lautasellista raa'anpuoleisia marjoja. Lapset olivat\ntulla tuhahtaneet siihen, mankuneet marjoja ja ruvenneet syömään niitä\nsuoraan lautaselta. Mari oli siiloin vielä ollut omalla puolellaan,\nmutta, tultuaan sisään ja kuultuaan Gôgan saaneen marjoja, oli\nsuuttunut kauheasti, koska pojan vatsa jo ennestäänkin oli ollut\nepäkunnossa. Hän oli ruvennut moittimaan miestään, mies häntä, ja siitä\noli syntynyt ikävä keskustelu, melkein riita. Illan suussa oli Gôgan\nvatsa todellakin tehnyt vallankumouksen. Nikolai Semjónowitsh oli\nluullut, että siihenhän se juttu päättyikin, mutta lääkärin kutsuminen\ntiesi asian saaneen pahan käänteen.\n\nNikolai Semjónowitshin astuessa vaimonsa puolelle, seisoi rouva\nlastenkamarissa, yllään silkkinen aamuviitta, josta hän piti paljonkin,\nmutta jota hän nyt ei muistanutkaan. Siellä hän seisoi tohtorin kanssa\nkumarruksissa yöastian yli ja tippuva kynttilä kädessä näytti\ntohtorille valoa.\n\nTohtori pince-nez nenällä tutkisteli tarkkaavin katsein astian\nsisällystä.\n\n-- Niin, -- sanoi rouva painavasti, -- kaikki noitten kirottujen\nmarjain syytä.\n\n-- Miksikäs juuri marjain? -- kysäsi Nikolai Semjónowitsh arjistellen.\n\n-- Miksikäkö marjain? Sinähän se häntä marjoilla syötit, ja nyt minä en\nsaa yön rauhaa, ja lapsi kuolee.\n\n-- Eikä kuolekaan, -- virkkoi tohtori myhähtäen. -- Pieni annos\nvismuttia ja sitten hiukan varovaisuutta. Minä kirjoitan heti.\n\n-- Poika nukkuu, -- sanoi äiti.\n\n-- No sittenpä emme häntä häiritsekään. Minä pistäyn huomenna.\n\n-- Olkaa niin hyvä.\n\nTohtori läksi pois. Nikolai Semjónowitsh jäi kahden kesken vaimonsa\nkanssa, mutta kauan kesti, ennenkuin sai hänet rauhoittumaan. Oli jo\ntäysi päivä, kun Nikolai Semjónowitsh vihdoinkin nukkui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaapurikylään palasi samaan aikaan musikoita ja poikasia yöpaimenesta.\nMuutamat ratsastivat yhdellä hevosella, toiset kuljettivat useampia\nriimusta. Orivarsat ja kaksivuotiaat sälöt juoksivat perässä.\n\nTaráska Rjesunów, reipas 12-vuotias poikanen, yllään puoliturkki,\npäässä lakki, mutta paljain jaloin, ratsasti kailavan tamman seljässä,\nruuna riimussa rinnalla ja samankarvainen varsa kuin emäkin perässä.\nHän karautti kaikkien muitten edelle ja kiiti täyttä laukkaa ylämäkeä\nkylää kohti. Musta koira hyppi edellä, myötäänsä vilkkuen perässä\ntuleviin hevosiin. Kailava orivarsa sukkajalka potkia ponnautteli\nmilloin puoleen, milloin toiseen. Taráska ajoi tuvan luokse, sitoi\nhevoset portinpieleen ja astui porstuaan.\n\n-- Hohoi, unikeot! -- huusi hän sisarilleen ja veljilleen, jotka\nmakasivat porstuan lattialla, allaan piikkokankainen hursti.\n\nÄiti, joka oli maannut heidän vieressään, oli jo lehmiä lypsämässä.\n\nOljgúshka tyttö kavahti pystyyn, haraten molemmilla käsillään\nkorjaamaan takkuista tukkaansa. Mutta Fétjka, joka oli maannut hänen\nvieressään, nukkui yhä vieläkin, pää syvällä turkin sisässä, ruskealla\nkantapäällään vain hieroen kauhtanan alta pistäynyttä siromuotoista\nlapsenjalkaa.\n\nLapset olivat jo eilis-iltana päättäneet lähteä tän'aamuna marjaan, ja\nTaráska oli luvannut herättää sisaret ja pikku veikon heti yöpaimenesta\npalattuaan.\n\nYöpaimenessa, pensaan alla istuessaan hän oli ollut vähällä nukahtaa\nmutta oli nyt jälleen reipas ja päätti olla lainkaan maata panematta ja\nlähteä tyttöjen kanssa marjaan. Äiti antoi hänelle tuopillisen maitoa.\nItse hän leikkasi itselleen palasen leipää, istahti pöydän taakse\nperälavitsalle ja rupesi murkinoimaan.\n\nKun hän sitten paitahihasillaan ja housut vain jalassa läksi nopein\naskelin painamaan paljaitten jalkainsa jälkiä tiehen, jossa oli jo\nmuitakin jälkiä, suurempia ja pienempiä, varpaitten paineet selvästi\nnäkyvissä, silloin olivat tytöt jo kaukana; tuolla ne punaisina ja\nvalkoisina pilkkuina vilkkuivat lehdon tummaa vehreätä vastaan. (Tytöt\nolivat jo eilen illalla varustaneet ruukun ja tuopin, ja nyt he,\nsuurustakaan haukkaamatta ja evästäkään ottamatta, olivat hät'hätää\nristineet silmänsä peränurkkaan ja juosseet hajalle.) Taráska saavutti\nheidät ison metsän takana, juuri kuin he olivat poikenneet tieltä.\n\nKastetta oli maassa, pensaissa, jopa puitten alimmilla oksillakin.\nTyttösten paljaat jalat kastuivat heti ja kylmenivät, mutta pian\nkuumenivat jälleen, hyppien milloin pehmoista ruohoa myöten, milloin\nepätasaisella kuivalla maalla. Marjapaikkoja oli niissä kohdin, mistä\nmetsä oli hakattu. Tyttöset menivät viimevuotiseen hakkuupaikkaan.\nNuoria taimia oli siinä nousemassa, ja mehuisain nuorten pensasten\nvälillä näkyi matalia ruohikkoja, joissa piili punertavia ja aivan\npunaisiakin mansikoita.\n\nTytöt seisoivat selkä koukussa, poimien pienillä, päivettyneillä\nkäsillään marjoja. Huonommat pistettiin suuhun, paremmat tuoppiin.\n\n-- Oljgúshka, tule tänne! Tääll'on niin, että hirvittää!\n\n-- Narraat! Hi-oo! -- huutelivat he, pysytellen lähellä toisiaan,\nmilloin pensaihin sukelsivat.\n\nTaráska eteni heistä kauemmas, notkon toiselle puolelle, jo toissa\nvuonna kaadettuun metsään, jossa nuori vesakko, parhaasta päästä\npähkinäpuuta ja vaahteraa, oli jo miehen korkuista. Ruoho oli\nmehukkaampaa ja sakeampaa, ja missä marjapaikkoja sattui, siinä\nsuurempaa ja mehukkaampaa mansikkaakin kasvoi ruohon suojassa.\n\n-- Grúshka!\n\n-- No?\n\n-- Entäs kun susi?\n\n-- Ja kaks! Mitäs siinä turhia säikyttelet? Vai luuletkos, että minä\npelkään? -- puheli Grúshka, unohtaen, susi mielessä, koko ammattinsa ja\npistäen paraimmat marjat suuhunsa eikä tuoppiin.\n\n-- Taráska se on tuolla notkon takana. Taráska! Ho-hoi!...\n\n-- Tääll'ollaan! -- vastasi Taráska notkon toiselta puolen. -- Käykää\ntänne!\n\n-- Lähtään vainenkin: siell' on enemmän.\n\nJa tytöt laskeutuivat notkoon, pidellen pensaista ja nousivat siellä\nkouruja myöten toiselle äyräälle. Siellä he löysivät päivänpuoleisella\nrinteellä matalaa ruohoa kasvavan aukion, joka oli ihan punaisenaan\nmarjoista. Siinä he sitten alkoivat ääneti ahertaa, täydessä toimessa\nsekä kädet että suut.\n\nÄkkiä kuului rasaus, ja kesken hiljaisuutta heistä tuntui kuin\nhirmuinen rytinä olisi alkanut käydä pensaissa ja pitkin nummea.\n\nGrúshka säikähti ja lyyhähti maahan! Marjat jo puolilleen kerätystä\ntuopista tärskähtivät nurmelle.\n\n-- Äiteee! -- parahti hän ja rupesi itkemään.\n\n-- Jänis, jänis, Taráska! Jänis! Tuolla noin! -- huusi Oljgúshka,\nosoittaen pensaisin, missä harmaanruskea selkä pitkine korvineen mennä\nvilisti yhä kauemmas. -- Mikäs sinulle tuli? -- kysäisi hän Grúshkalta,\nkun jänis oli kadonnut näkyvistä.\n\n-- Luulin sudeksi, -- vastasi toinen, unohtaen samassa sekä\nsäikäyksensä että epätoivon kyynelet ja purskahtaen nauramaan.\n\n-- Hupakko!\n\n-- Hyi, kun säikähdin! -- puheli Grúshka, nauraen äänekkäästi,\nhopeankirkasta nauruansa.\n\nMarjat kerättiin maasta tuoppiin ja lähdettiin kauemmas. Aurinko nousi\njo metsän takaa, luoden varjoja ja heleänkirkkaita täpliä nurmeen ja\nkimallellen kastepisaroissa. Tytöillä oli nyt hameet märkinä vyötäisiä\nmyöten.\n\nTyttöset olivat jo lähestyneet metsän laitaa, kuljettuaan yhä kauemmas\nsiinä toivossa, että mitä syvemmälle metsään, sitä marjapaikatkin\nparemmat, kun eri haaroilta rupesi kuulumaan huhuilemisia: siellä oli\nmarjassa muita akkoja ja tyttöjä, jotka olivat lähteneet liikkeelle\nmyöhemmin. Murkinan maissa, kun ruukku ja tuoppi olivat jo puolillaan,\ntytöt kohtasivat Akulina tädin, joka oli lähtenyt marjaan hänkin. Hänen\nperässään käydä taaputteli paksuilla, väärillä jaloillaan muuan\nisovatsainen poikanen, lakitta päin ja pelkkä paita päällä.\n\n-- Mukaan näet kärtti, -- virkkoi Akulina tytöille, ottaen pojan\nsyliinsä. -- Eikä ollut ketään, kelle jättää.\n\n-- Mepäs vast'ikään ajettiin suuri jänis ylös. Sitä rytinää ja\nryskettä! Ihan pintaa karmi.\n\n-- Äläst'! -- virkkoi Akulina, laskien pojan jälleen maahan.\n\nHetken aikaa haasteltuaan tyttöset erosivat Akulinasta, työtään\njatkamaan.\n\n-- Mutta nyt istutaan, -- virkkoi Oljgúshka, laskeutuen siimekseen\ntiheän pähkinäpensaan juurelle. -- Väsyttää niin hirveästi. Eipäs vaan\notettu leipää mukaan. Kyllä maistuis nyt!\n\n-- Nälkä minunkin on, -- sanoi Grúshka.\n\n-- Mitähän se Akulina siellä tuolleen hoilottaa? Kuuletko? Akulina\ntäti, hohoi!\n\n-- Oljgúshkaaa! -- vastasi Akulina.\n\n-- Mitää?\n\n-- Onkos se poika riepu siellä? -- huusi Akulina puitten takaa.\n\n-- Ei ole.\n\nHetken kuluttua kuului rapinaa pensaissa, ja Akulina täti tuli\nnäkyviin, liepeet nostettuina yläpuolelle polvien ja tuutti kädessä.\n\n-- Ettekö ole nähneet poika riepua?\n\n-. Emmä.\n\n-- Hyväinen aika! Mishkaa!\n\n-- Mishkaa!\n\nEi kuulunut vastausta.\n\n-- Voi poloinen päiviäni! Joutuu vielä tuonne salolle ja eksyy!\n\nOljgúshka kavahti pystyyn ja läksi Grúshkan kanssa etsimään yhtäänne,\nAkulina toisaanne. Lakkaamatta he sitten huhuilivat heleillä äänillään\nMishkaa, mutta kukaan ei vastannut.\n\n-- En minä jaksa enää, -- puheli Grúshka, jääden jäljemmäs, mutta yhä\nedelleen huudellen. Hän otti milloin oikeaan, milloin vasempaan,\nsivuillensa vilkuen.\n\nAkulinan epätoivoinen ääni se kajahteli kaukaa salon puolelta.\nOljgúshka oli jo vähällä heittää etsinnät sikseen ja lähteä kotia, kun\näkkiä eräästä tuuheasta pensaasta, lähellä lehmuksen kantoa, alkoi\nkuulua linnun itsepäistä ja äkäistä, epätoivoista piipitystä. Linnulla\noli kaiketi poikasia pesässään, ja nyt se oli jostain syystä\nsuutuksissaan ja säikähtynyt. Oljgúshka tähystelemään pensaasen, jonka\nympärillä kasvoi sankkaa, valkokukkaista heinää, ja huomasi silloin\npensaan alla sinisen mytyn, joka ei ollut lainkaan metsäruohon\nnäköistä. Tyttö pysähtyi ja rupesi tarkastelemaan. Mishkahan se olikin.\nHän se siis oli lintusen harmin ja säikäyksen syy.\n\nMishka loikoi paksulla vatsallaan maassa, kädet otsan alla, pulleat ja\nväärät sääret oikosinaan, nukkui makeasti.\n\nOljgúshka huusi äidin sinne, herätti pojan ja antoi hänelle marjoja.\n\nJa kauan vielä sen perästäkin Oljgúshka kertoi kaikille, kenet vaan\ntapasi, ja kotona äidille ja isälle ja naapurille, kertoi, kuinka hän\noli ollut etsimässä Akulinan poika riepua ja vihdoin löytänyt hänet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko oli jo noussut metsän yläpuolelle, kuumasti paahtaen maata ja\nkaikkea, mikä sen päällä oli.\n\nMetsästä oli tullut muitakin tyttöjä. -- Oljgúshka, uimaan! --\nkutsuivat he.\n\nJa käsityksin ja laulellen sitä mentiin joen rannalle. Ja sitten alkoi\nkuppelehtiminen ja kirkuminen ja polskiminen, eivätkä huomanneetkaan\ntytöt, kuinka lännestä alkoi nousta musta pilvi, kuinka aurinko vuoroin\nmeni piiloon, vuoroin taas pisti esille. Jo leyhähti kukkain ja\nkoivunlehtien tuoksu, jo alkoi jyrähdelläkin. Tuskin olivat tytöt\nsaaneet vaatteet yllensä, niin jo tuli sade ja kasteli heidät\nläpimärjiksi.\n\nTyttöset tulivat juoksujalassa kotia, tummenneet paidat pinnassa\nkiinni, haukkasivat pikimmältään ja läksivät viemään päivällistä\nisälle, joka oli perunoita mullittamassa.\n\nKotia palattuaan, he söivät päivällistä, jolla välin paidat olivat jo\nennättäneet kuivaa. Sitten marjat lajiteltiin, pantiin vateihin ja\nlähdettiin viemään Nikolai Semjónowitshin huvilaan, siellä kun aina\nmaksettiin hyvä hinta. Mutta tällä kertaa ei siellä marjoista\nhuolittukaan.\n\nMari, joka istui päivänvarjon suojassa suuressa nojatuolissa, kärsien\nhelteestä, huomasi marjatytöt ja rupesi viuhtomaan heitä kohti\nviuhkallaan.\n\n-- Ei ole tarvis! Ei ole tarvis!\n\nMutta Vâlja, vanhin, 12-vuotias poika, joka oli kotona lepäämässä\nklassillisen kymnaasin liikarasituksista ja parhaillaan pelasi\nkrokettia naapurien kanssa, hyppäsi Oljgúshkan luokse.\n\n-- Mitä maksaa? -- kysyi hän.\n\nToinen vastasi:\n\n-- Kolmekymmentä kopekkaa.\n\n-- Se on liikaa, -- sanoi Vâlja. Hän sanoi niin siitä syystä, että oli\nkuullut aika-ihmistenkin aina niin sanovan. -- Odota hiukan, mutta tule\ntuolta kolkan takaa.\n\nJa Vâlja juoksi njânjan luokse.\n\nOljgúshka ja Grúshka katselivat sillä välin mielikseen peilipalloa,\njohon näkyi kaikenlaisia pikku taloja ja metsiä ja puutarhoja. Tämä\npallo ja paljon muutakin, mikä siellä oli nähtävänä, ei heitä lainkaan\nhämmästyttänyt, sillä heidän mielestänsä olisi kaikki pitänyt olla\naivan ihmeellistä tässä salaperäisessä ja heille käsittämättömässä\nherrasväen maailmassa.\n\nVâlja riensi njânjan luokse ja rupesi kärttämään häneltä 30 kopekkaa.\nNjânja arveli, että riittää se 20:kin, ja otti hänelle rahat kirstusta.\nIsä oli vast'ikään noussut, vietettyään tukalan yön, ja istui nyt\nverannalla sanomalehteä lukemassa ja sikaria poltellen. Vâlja kiersi\nhänen taatsensa, antoi 20-kopekkaisen tytöille, kaasi marjat lautaselle\nja rupesi ahmimaan niitä.\n\nKotia palattuansa, Oljgúshka päästi hampaillaan auki solmun huivista,\nja antoi siinä säilyttämänsä rahan äidilleen. Tämä kätki sen ja rupesi\nkokoomaan pesuvaatteita, viedäkseen ne joenrantaan.\n\nTaráska, joka aamiaisesta saakka oli ollut isän kanssa perunoita\nmullittamassa, makasi nyt tuuhean, tumman tammen siimeksessä. Siinä\nisäkin istui, katsellen valjaista riisuttua ja kammitsaan pantua\nhevosta, joka oli syömässä naapurin maan rajalla ja minä hetkenä\nhyvänsä saattoi puikahtaa vieraan kaurapeltoon tahi niittyyn.\n\nNikolai Semjónowitshin talossa kaikki asiat kulkivat vanhaa, totuttua\nlatuansa. Kaikki oli kunnossa. Aamiainen, kolme ruokalajia, oli\nkatettu, kärpäset olivat jo kauan aikaa käyttäneet sitä hyväkseen,\nmutta talonväestä ei käynyt kukaan pöytään, sillä ruokahalua ei ollut\nkellään.\n\nNikolai Semjónowitsh oli tyytyväinen, huomattuaan vast'ikään\nlukemistansa sanomalehdistä, kuinka oikeita hänen mielipiteensä ovat.\nMari oli tyytyväinen, sillä Gôgan vatsa oli jälleen kunnossa. Tohtori\noli tyytyväinen, koska hänen neuvomansa parannuskeino oli tehonnut.\nVâlja oli tyytyväinen, kun oli saanut syödä kokonaisen lautasellisen\nmansikoita.\n\n\n\n\nKORNÉI VASILJEW.\n\n\nI.\n\nKornéi Vasiljew oli 54 vuotta vanha, käydessään viimeistä kertaa\nmaalla. Miehen tuuheassa kiharatukassa ei ollut ainoatakaan harmaata\nkarvaa; musta parta vaan alkoi poskipäitten kohdalla lyödä harmaasen.\nKasvot oli hänellä sileät, punakat, niska leveä ja luja. Koko hänen\ntanakkaa ruumistansa verhosi kylläisen kaupunki-elämän tuottama\nrasvakerros.\n\nHän oli 20 vuotta sitten suorittanut sotapalveluksensa ja palannut\nkotia rahakkaana miehenä. Ensi alussa hän avasi kauppapuodin, hylkäsi\nsen sitten ja rupesi pitämään karjakauppaa. Hän matkusteli Tsherkássyn\nkaupunkiin ostamaan \"tavaraa\" (raavaita) ja ajoi sen sitten Moskovaan.\n\nGâjan kylässä oli hänellä kivitalo, rautakattoinen, jossa asui Kornéin\nvanha äiti, vaimo kahden lapsen, tyttären ja pojan, kanssa, veli\nvainajalta jäänyt 15-vuotias mykkä orpopoika ja renki. Kornéi oli ollut\nkahdesti naimisissa. Ensimmäinen vaimo oli ollut heikko, kivulloinen ja\nkuollut lapsetonna. Ei ollut Kornéi enää kovin nuori, mennessään\ntoisiin naimisiin terveen, kauniin tytön kanssa, joka oli köyhän lesken\ntytär naapurikylästä. Tässä uudessa avioliitossa syntyi kaksi lasta.\n\nKornéi oli tällä kertaa saanut Moskovassa niin hyvän hinnan\ntavarastaan, että rahoja oli kertynyt lähes kolmetuhatta ruplaa.\nKuultuaan oman puolen mieheltä, että jonkun matkan päässä heidän\nkylästään muuan rappiolle joutunut tilan-omistaja tarjoaa metsäpalstaa\nkaupaksi, hän päätti ryhtyä metsäliikettä harjoittamaan. Hän tunsi\ntämän toimen, oltuaan jo ennen sotapalvelusta erään metsäkauppiaan\nliikkeenhoitajan apulaisena.\n\nRautatien-asemalla, josta tie kääntyy Gâjaan, Kornéi kohtasi vanhan\ntuttavan, toissilmäisen Kuzjmân heidän kylästä. Kuzjmân oli tapana\nsaapua joka junalle parilla huononpäiväisiä, takkukarvaisia hevosiaan,\nsaadakseen kyydittäviä. Kuzjmâ oli köyhä ja vihasi siitä syystä kaikkia\nrikkaita, varsinkin Kornéita, jota hän sanoi Kornjúshkaksi.\n\nKornéi astui asematalon portaille, yllään puoliturkki ja päällysviitta\nja kädessä pieni matkalaukku, pysähtyi siihen, puhallellen ja vatsaansa\npullistaen ja ympärilleen vilkuen. Oli aamu. Ilma oli tyyni, pilvinen.\nHiukan pakastelikin.\n\n-- Eikö sattunut kyydittäviä, Kuzjmâ setä? kysäisi hän. -- Otatko\nminut?\n\n-- Ruplan kun antanet, niin otan.\n\n-- Riittää sulle seitsemänkin riunaa. [Riuna (grivna = 10 kopekkaa) on\nInkerellä yleensä käytetty sana. Suom. m.]\n\n-- Mahas oot möhölle syönyt, mutta köyhältä mieheltä tahtoisit kiskoa\n30 kopekkaa.\n\n-- No oli menneeksi -- sanoi Kornéi, sovitti Kuzjmân pieneen rekeen\nmatkalaukkunsa ja nyyttinsä ja retkahti sitten leveänä reen perään.\n\nKuzjmâ jäi kuskilaudalle.\n\n-- Ann' mennä!\n\nAseman läheisistä kuopista päästyä, tultiin tasaiselle tielle.\n\n-- No mitenkäs teillä siellä maalla, ei meillä, vaan teillä, jaksetaan?\n-- kysyi Kornéi.\n\n-- Eipä kehumisen varaa.\n\n-- Kuinka niin? Onkos se minun eukkoni elossa?\n\n-- Elossahan se on. Kirkossa oli tuonottain. Eloss'on, se sinun eukkos.\nEloss'on emäntä sinulla ja nuori onkin. Mikäpäs hänen? Uuden otti\nrenginkin.\n\nJa Kuzjmâ naurahti Kornéin mielestä niin omituisesti.\n\n-- Minkä rengin? Entäs Pekko?\n\n-- Ka sairastui. Nyt on se Jevstignéi Bjély sieltä Kâmenkoista, --\npuhui Kuzjmâ. -- Oman kylän väkeä näet.\n\n-- Vai niini -- virkkoi Kornéi.\n\nSiihen aikaan jo kuin Kornéi kävi Márfaa kosimassa, kylän ämmät jotain\nsupsuttelivat Jevstignéistä.\n\n-- Niin, niin, Kornéi Vasiljewitsh, -- haasteli Kuzjmâ. -- Kovin on\nakat nykyjään omavaltaista väkeä.\n\n-- Äläs muuta, -- äännähti Kornéi. -- Mutta kovinhan se on jo käynyt\nvanhaks tuo sinun hiirakkos, -- lisäsi hän, keskeyttääkseen pakinat.\n\n-- Enhän min'oo nuori itsekään. Isäntää myöten näet hepokin, -- sanoi\nKuzjmâ, sivaltaen ruoskalla takkukarvaista, vääräsääristä ruunaa.\n\nPuolitiessä oli syöttöpaikka. Kornéi käski pysähtyä ja meni taloon.\nKuzjmâ käänsi hevoset tyhjän altaan ääreen ja kohenteli mäkivöitä,\nKornéihin katsomatta ja odotellen, eiköhän tuo kutsune ryypyille.\n\n-- Käy sisään, Kuzjmâ setä, -- sanoi Kornéi, tultuaan kuistille. --\nOtathan ryypyn, vai?\n\n-- Ka! -- vastasi Kuzjmâ näyttäen siltä kuin ei tässä olisi kiirettä\neikä mitään.\n\nKornéi tilasi pullon viinaa ja tarjosi ryypyn Kuzjmâlle. Tämä ei ollut\ntän'aamuna vielä einettäkään maistanut ja rupesi kohta päihtymään. Ja\nheti kuin päihtymään rupesi, hän astui ihan lähelle Kornéita ja kävi\nkuiskaamalla kertomaan, mitä kaikkea ne kylässä haastaa. Ja kylässä ne\nhaastaa sellaista, että Márfa, hänen eukkonsa, on ottanut rengiksi\nentisen mielitiettynsä, ja että nyt sitä eletään yhdessä.\n\n-- Niin no, -- puheli Kuzjmâ, yhä enemmin päihtyen. -- Mitäpä se minua\nliikuttaa? Sinua vaan on sääli. Ja paha se asia onkin: ihmiset nauraa.\nEi näet pelkää syntiä. No no, sanon minä, vuotahan sie, sanon minä.\nAnnahan, kun itse tulee kotia. Jaa-a, niin se on, Kornéi Vasiljewitsh.\n\nKornéi kuunteli ääneti Kuzjmân puhetta, ja mustat kulmakarvat ne\npainuivat yhä alemmas kirkkaitten, sysimustien silmäin yli.\n\n-- Juotatkos sinä hevosias, vai? -- virkkoi hän, kun pullo oli juotu\ntyhjäksi. -- Kun et, niin lähtään.\n\nHän maksoi viinan ja astui ulos..\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotiaan hän saapui hämärissä. Ensimmäiseksi hän kohtasi juuri sen\nsamaisen Jevstignéi Bjélyn, joka koko matkan oli pyörinyt hänen\npäässään. Kornéi tervehti häntä. Jevstignéille kiire käteen, mutta\nKornéi, nähtyään hänen laihat, vaaleat kasvonsa, puisteli vain päätään.\n\n-- Jo valehteli vanha koira, -- ajatteli hän, muistellessaan Kuzjmân\npuheita. -- Vaikka kukapa heidät tiesi! Kyllä minä siitä sentään selvän\notan.\n\nKuzjmâ seisoi hevostensa luona, iskien hänelle ainoata silmäänsä,\nJevstignéihin viitaten.\n\n-- Meillä olet, vai mitä? -- kysyi Kornéi.\n\n-- Ka, pitäähän sitä jossain olla työssä, -- vastasi Jevstignéi.\n\n-- Onko tupanen lämmitetty?\n\n-- Kuinkas muuten? Matvéjevna on siellä, vastasi Jevstignéi.\n\nKornéi astui kuistille. Márfa oli kuullut ääniä ja tuli nyt porstuaan.\nMiehensä nähtyään, hän punastui äkkiä ja tervehti häntä kiirehtien ja\nerittäin ystävällisesti.\n\n-- Me tässä äiti muorin kanssa lakattiin jo vuottamastakin, -- virkkoi\nhän, astuen miehensä perässä tupaseen.\n\n-- No kuinkas tääll' on voitu tällä välin?\n\n-- Niinkuin ennenkin, -- vastasi toinen, siepaten syliinsä\nkaksivuotiaan tytön, joka veti häntä hameesta, maitoa mankuen, ja läksi\nlapsen kanssa kiirein askelin porstuaan.\n\nSisään astui Kornéin äiti, yhtä mustasilmäinen kuin poikansakin,\nlaahustaen huopasaappaissa.\n\n-- Kiitos, ettäs tulit meitä katsomaan, -- sanoi hän, pyröritellen\ntutisevaa päätänsä.\n\nKornéi kertoi äidilleen, mille asioille hän oli tullut, mutta muisti\nsamassa Kuzjmân ja läksi viemään hänelle kyytipalkkaa. Avattuaan oven\nporstuaan, hän näki aivan edessään ulko-oven suussa Márfan ja\nJevstignéin. He seisoivat lähetysten, ja Márfa oli jotain puhumassa\nhänelle. Kornéin nähtyänsä, Jevstignéi puikahti pihalle, mutta Márfa\nastui samovaarin [teekeittiö. Suom. m.] luo ja korjasi sen torvea.\n\nKornéi kulki sanaakaan sanomatta hänen kumartuneen selkänsä ohitse,\notti nyytin ja kutsui Kuzjmân isoon pirttiin, teetä juomaan. Ennen tätä\nhän jakoi Moskovan tuomiset: äidille villahuivin, Fétjkalle kuvakirjan,\nmykälle veljenpojalle liivit ja vaimolleen karttunaa leningiksi.\n\nTeetä juotaessa Kornéi istui juronnäköisenä, sanaakaan sanomatta,\nsilloin tällöin vain vetäen vastahakoisesti suunsa nauruun,\nkatsellessaan mykkää, jonka ilo huvitti kaikkia. Tämä ei voinut\nkyllikseen ihailla liivejänsä: hän kääri ne kokoon ja levitti jälleen,\npani päälleen ja suuteli kättään, Kornéihin katsoen ja hymyillen.\n\nHeti teen ja illallisen perästä Kornéi läksi tupaseen, jossa hänen aina\noli ollut tapana maata Márfan ja pikku tytön kanssa. Márfa jäi vielä\nisoon pirttiin korjaamaan astioita. Kornéi istui yksin, kyynäspäät\npöydällä ja odotteli. Ärtymys vaimoa kohtaan alkoi hänessä kiehahdella\nyhä voimallisemmin. Hän otti seinältä helmilaudan, veti taskustaan\nmuistikirjan ja rupesi laskea naksuttelemaan, ajatuksiansa\nhaihduttaakseen. Hän laski laskemistaan, yhä ovelle katsahdellen ja\ntuvasta tulevia ääniä kuulahdellen.\n\nUseampia kertoja kuului tuvan ovi aukeavan ja joku astuvan porstuaan,\nmutta ei se Márfa ollut. Vihdoin kuuluivat hänen askeleensa, ovea\nnyäistiin, se lupsahti auki, ja sisään astui Márfa punaposkisena ja\nkauniina, punainen huivi päässä ja tytär sylissään.\n\n-- Olet kai matkasta kovin väsynyt, -- sanoi hän hymyillen, ikäänkuin\nhuomaamatta hänen juroa ulkomuotoaan.\n\nKornéi vilkaisi häneen ja sanaakaan vastaamatta rupesi jälleen\nlaskemaan, vaikk'ei enää ollut mitään laskemistakaan.\n\n-- Myöhäpä alkaa ollakin jo, -- virkkoi Márfa, laskien lapsen lattialle\nja läksi sen kanssa laipion taakse.\n\nKornéi kuuli hänen tekevän tiloja ja asettavan lasta nukkumaan.\n\n-- \"Ihmiset nauravat...\" -- Nuo Kuzjmân sanat muistuivat Kornéille\nmieleen. -- Maltahan -- ajatteli hän, vaikeasti hengittäen. Verkalleen\nhän sitten nousi ylös, pisti pureksitun lyijykynän pätkän\nliivintaskuun, ripusti helmitaulun naulaan ja astui laipion ovelle.\nMárfa seisoi rukoilemassa pyhänkuviin päin. Toinen pysähtyi odottamaan.\nMárfa rukoili kauan, kumarruksia tehden ja sopattamalla lukien\nrukouksia. Kornéin mielestä hän oli jo aikaa sitten lukenut kaikki\nrukoukset ja suotta päivin nyt vain toistelee niitä. Mutta jo laskeusi\nMárfa polvilleen, kumarsi maahan, oikaisihe sitten, lausui kuiskaamalla\nitsekseen jotain rukoussanoja ja kääntyi Kornéin puoleen.\n\n-. Kas, Agâshkahan nukkuu jo, -- virkkoi hän, osoittaen tyttöä ja\nhymysuin istuutuen narahtelevaan sänkyyn.\n\n-- Onko Jevstignéi ollut täällä jo kauankin? kysyi Kornéi, astuen oven\nsisäpuolelle.\n\nMárfa heilautti tyynesti yhdellä keikauksella toisen palmikkonsa olan\nyli rinnalle ja rupesi kiireesti päästämään sitä auki. Hän katsoi\nsuoraan mieheensä, silmillään nauraen.\n\n-- Jevstignéikö? Ties hänet... kaksiko lienee ollut viikkoa vai\nkolmeko.\n\n-- Yhdessäkö sitä eletään? -- kysyi Kornéi.\n\nMárfa pudotti paksun palmikon käsistään, mutta sai sen pian jälleen\nkiinni ja rupesi palmikoimaan.\n\n-- No kaikkia ne keksivätkin! Mekö yhdessä Jevstignéin kanssa? --\nvirkkoi hän, erittäin soinnukkaasti lausuen Jevstignéin nimen. --\nKeksivätpäs näät! Kuka sulle semmoista on puhunut?\n\n-- Sano: onko siinä perää vai eikö! -- lausui Kornéi, taskuissaan\npuristaen nyrkkiin mahtavia kouriaan.\n\n-- Älä tuossa joutavia! Vedänkö ma sulta saappaat jalasta?\n\n-- Minä kysyn sinulta -- toisti Kornéi.\n\n-- Mokomakin viehätys kuin Jevstignéi! -- vastasi Márfa. -- Kukahan lie\nvalehdellutkin sinulle suut silmät täyteen?\n\n-- Mitä sinä puhelit hänen kanssaan porstuassa?\n\n-- Mitäkö puhelin? Sanoin, että uusi vanne pitäis panna tynnyriin. Ja\nmitäs siinä minuun tartuttelet?\n\n-- Puhu totta, sanon minä, taikka tapan sinut, senkin hiiden hetkale!\n\nKornéi tarttui hänen palmikkoonsa.\n\nMárfa nykäisi palmikkonsa irti, ja hänen kasvonsa vääntyivät kivusta.\n\n-- Et sinä muuta osaakaan kuin tapella. Mitä hyvää minulla on sinusta\nollut? Eihän sitä sellaisessa elannossa enää lopulta tiedä, mitä tekee.\n\n-- Mitäkö tekee? -- toisti Kornéi, astuen lähemmäs.\n\n-- Puolet palmikkoa nykäisit! Mistä syystä? Kas! Kahmaloittain vain\ntukkaa lähtee. Mitäs siinä minun kimppuuni käyt? Näkeehän sen, että...\n\nHän ei ennättänyt puhua loppuun. Kornéi sieppasi häntä käsivarresta,\ntempasi hänet sängystä ja rupesi lyömään päähän, kylkiin, rintaan. Mitä\nenemmän hän löi, sitä huimemmin hänessä viha kiehui. Toinen huusi,\npuolustelihe ja yritti päästä ulos, mutta Kornéi ei laskenut. Tyttönen\nheräsi ja syöksi äitinsä luo.\n\n-- Maammo! -- parkui hän.\n\nKornéi tarttui tyttöä käteen, nykäisi hänet äidistä irti ja heitti\nnurkkaan kuin kissanpojan. Tyttö vinkasi ja vaikeni silmänräpäykseksi.\n\n-- Murhamies! Lapsen surmasit! -- huusi Márfa, hyökäten lapsen luo.\n\nMutta Kornéi tarttui häneen jälleen ja löi niin kovasti rintaan, että\ntoinen kaatui kasvoilleen ja lakkasi hänkin huutamasta. Tyttönen se\njälleen parkui kauheasti, yhtä mittaa, henkäisemättä.\n\nAnoppi riensi sisään huivitta päin, harmaat hivukset hajallaan.\nKornéihin ja Márfaan katsahtamattakaan hän, huojuen ja tutisevin päin,\nmeni tyttösen luokse, joka nurkassaan itki ja huusi epätoivoisesti.\nMuori nosti hänet ylös.\n\nKornéi seisoi, raskaasti huokuen ja katsellen ympärilleen, katsellen\nniinkuin unimielissään, käsittämättä, missä hän on, ja ketä täällä on\nmuita.\n\nMárfa nosti päätään, voivottaen ja pyyhkien verisiä kasvojaan\npaitaansa.\n\n-- Kirottu konna! -- huudahti hän. -- Ja niinpä elän kuin elänkin\nyhdessä Jevstignéin kanssa ja olen elänytkin. Kas niin, tapa minut nyt\ntähän paikkaan! Eikä Agâshkakaan ole sinun tyttäresi; hänen se on, --\nliitti hän kiireesti, nostaen käden kasvoilleen, valmiina\nvastaan-ottamaan iskua.\n\nMutta Kornéi ei näkynyt käsittävän mitään. Hän huohotti vain ja katseli\nympärilleen.\n\n-- Kaho nyt, mitäs lapselle teit: käsi on sijoiltaan, -- sanoi muori,\nnäyttäen yhä parkuvan lapsen nuljahtanutta, roikkuvaa kättä.\n\nKornéi kääntyi ääneti ympärinsä ja meni ulos kuistille.\n\nPilvinen oli ulkona sää, ja hiukan pakasteli kuin ennenkin.\nHärmähiutaleita putoeli hänen tulisille poskilleen ja otsalleen. Hän\nistahti portaalle, keräsi kahmaloittain lunta kaidepuilta ja söi sitä.\nOven takaa kuului Márfan voivotuksia ja tytön vaikeroivaa itkua. Sitten\naukeni ovi porstuaan, ja hän kuuli äitinsä kulkevan porstuan läpi isoon\npirttiin.\n\nKornéi astui tupaseen. Pöydällä paloi lamppu himmeästi, sydän alhaalle\nkierrettynä. Laipion takaa kuului Márfan valituksia, jotka kävivät\näänekkäämmiksi heti kuin hän oli tullut sisään. Kornéi puki päälleen,\nsanaakaan sanomatta, veti lavitsan alta matkalaukkunsa, pani siihen\nkapineensa ja köytti nuoralla kiinni.\n\n-- Mistä syystä sinä murhasit minut? Mistä syystä? Mitä minä olen sulle\ntehnyt? -- alkoi Márfa surkealla äänellä. Kornéi ei vastannut mitään;\nnostihan vain matkalaukun ja läksi ovea kohti. -- Rosvo! Ryöväri! --\npuhui Márfa, nyt jo aivan toisella äänellä. -- Maltahan! Vai luuletkos\nlain kourista pääseväs?\n\nSanaakaan sanomatta Kornéi potkaisi oven auki ja paiskasi sen niin\nlujasti perässään kiinni, että seinät tärähtivät.\n\nIsoon pirttiin tultuansa, hän herätti mykän ja käski hänen valjastaa\nhevosen. Poika, ensi hätään heräämättä ihan valveille, loi setäänsä\nkummastelevan, kysyvän katseen, raapien molemmin käsin päätänsä.\nPäästyään viimein selville siitä, mitä häneltä vaaditaan, hän kavahti\npystyyn, veti huopakengät jalkaansa, pisti repaleisen puoliturkin\nylleen ja läksi lyhty kädessä ulos.\n\nOli jo aivan valoisa, kun Kornéi mykän kanssa solahti pienessä\nliistereessä ulos portista, lähtien ajamaan samaa tietä, jota eilen oli\ntullut Kuzjmân kanssa.\n\nAsemalle saavuttiin viisi minuuttia ennen junan lähtöä. Mykkä näki\nhänen ostavan piletin, ottavan laukkunsa ja astuvan vaunuun ja\nnyökäyttävän hänelle päätään, jonka jälkeen juna läksi liikkeelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaitsi haavoja kasvoissa, oli Márfalta mennyt kaksi kylkiluuta poikki.\nMutta lujaruumiinen, terve, nuori vaimo parani jo puolen vuoden\nkuluttua niin täydellisesti, ett'ei rääkkäyksestä jäänyt mitään jälkiä.\nTyttösestä sitä vastoin tuli raajarikko elin-ajakseen. Häneltä oli\nkädestä katkennut kaksi luuta, ja vääräksi se käsi jäi.\n\nKornéista ei sen koommin kuultu mitään. Ei tiennyt kukaan, elossako\nollee mies vielä, vai lienee jo kuollut.\n\n\nII.\n\nKului 17 vuotta.\n\nOli synkkä syksy. Aurinko pysyttelihe matalalla; jo neljättä käydessä\nalkoi hämärtää. Andréjewin kylän karja oli palajamassa laitumelta.\nPaimen oli pestiaikansa palvellut ja lähtenyt tiehensä jo ennen\npaastoa. Paimenessa kävivät nyt kylän akat ja lapset vuorotellen.\n\nKarja oli vast'ikään tullut kauransänki-pellosta rapaiselle\nkylänraitille, joka oli täynnään kaksihaaraisten sorkkain jälkiä ja\npyöräin uurtamia syviä kuoppia. Siinä se myötäänsä ammuen ja määkien\nverkalleen lähestyi kylää. Karjan edellä astui tietä myöten kookas\nukko, yllään sateesta mustunut, paikattu viitta, suuri lakki päässä ja\nnahkareppu koukistuneessa seljässä. Harmaa oli hänellä parta ja\nharmaissa kiharatukkakin; sakeat kulmakarvat yksin olivat mustat. Hän\nastui vaivalloisesti lokaista tietä myöten märjissä, rikkinäisissä\npieksuissaan, joka toisella askeleella nojautuen tammiseen\nkoukkusauvaan.\n\nKarjan saavutettua hänet, hän pysähtyi sauvansa varaan. Karjaa oli\najamassa muuan nuorikko, piikkohuivi päässä, hameenliepeet koholla ja\nmiehensaappaat jalassa. Nopein jaloin hän hyppi tien poikki milloin\npuoleen, milloin toiseen, jouduttaen jäljelle jääneitä lampaita ja\nsikoja. Ukon kohdalle tultuaan, hän pysähtyi tarkastelemaan häntä.\n\n-- Hyv'iltaa, vaari! -- sanoi hän sitten heleällä, hennolla,\nnuorekkaalla äänellä.\n\n-- Jumal'antakoon, kultaseni! -- vastasi ukko.\n\n-- Yösijaako kylästä, vai?\n\n-- Niin mar. Väsyttää kovin, -- virkkoi ukko käheällä äänellä.\n\n-- Älä mene, vaari, desjâtskoin [kymmenysmies; kunnan virkamiehiä,\nkymmenen talon valvoja. Suom. m.] luo, -- sanoi nuori emäntä\nystävällisesti. -- Tule suoraan meille: kolmas tupa. Pyhissävaeltajia\nse anoppi kyllä päästää taloon.\n\n-- Kolmasko tupa? Zinovéjewin talo siis, virkkoi ukko, merkitsevästi\nliikauttaen silmäkulmiaan.\n\n-- Mistä sen tiedät?\n\n-- Onhan siell'oltu.\n\n-- Mitäs sinä siinä, Fedjushka, suu auki töllistelet? Tuo rampahan se\njäi ihan jälkeen! -- huudahti nuori emäntä, osoittaen kolmella jalalla\nperimmäisenä ontuvaa uuhta. Huitaisten sitten oikeassa kädessä\npitämällään risulla ja vasemmallaan hiukan omituisesti alapuolitse\nkorjaten huivia päässään, hän läksi ajamaan jäljelle jäänyttä ontuvaa,\nmustaa uuhta karjaan.\n\nUkko oli Kornéi, nuorikko taas oli se samainen Agâshka, jolta hän 17\nvuotta sitten oli katkaissut käden. Tämä oli nyt miniänä rikkaassa\ntalossa Andréjewin kylässä, joka on neljän virstan päässä Gâjasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKornéi Vasiljewistä, tuosta mahtavasta, rikkaasta, ylpeästä miehestä\noli tullut se, mikä hän nyt oli: mieronkulkija ukon rahjus, jolla ei\nollut muuta kuin vaateriekaleet päällä sekä sotamiehen piletti ja kaksi\nruplaa laukussa. Kaikki tämä oli käynyt niin vähitellen, ett'ei hän\nitsekään osannut sanoa, milloinka se alkoi ja milloinka se oli\ntapahtunut. Mutta yhden seikan hän tiesi, ja siitä hän oli varmasti\nvakuutettu, nimittäin, että syynä hänen onnettomuutensa oli hänen\nvaimonsa, se häijy. Raskasta ja katkerata hänen oli muistella, mitä\nhän, Kornéi, ennen oli ollut. Ja sitä muistellessaan hän vihamielin\najatteli vaimoansa, pitäen häntä vikapäänä kaikkeen pahaan, mitä hän\noli saanut kestää näitten 17:n ajast'ajan kuluessa.\n\nSinä yönä, jona hän oli rääkännyt vaimoansa, hän matkusti\nennen-mainitun tilan-omistajan luo metsäkauppoja tekemään, mutta niistä\nei tullut mitään, sillä metsä oli jo myöty muille. Kornéi palasi\nMoskovaan ja rupesi juomaan. Oli hän ryypiskellyt ennenkin, mutta joi\nnyt kaksi viikkoa yhtämittaa. Selvittyään hän läksi etelään, ostamaan\nteuraskarjaa, mutta kauppa ei vedellyt, vaan tuotti tappiota. Hän teki\nuuden yrityksen, mutta ei lyönyt leiville sekään. Ja niinpä ei hänellä\nvuoden perästä ollut kolmestatuhannesta enää jäljellä kuin 25 ruplaa.\nHänen täytyi ruveta muitten palvelukseen. Ennen hän oli ryyppinyt,\nmutta nyt alkoi juopotella yhä useammin ja useammin.\n\nEnsin hän palveli erästä karjankauppiasta kiertävänä ostelijana, mutta\nrupesi matkoilla juopottelemaan ja menetti paikkansa. Joku tuttava\nhankki hänelle sitten viinakauppiaan toimen, mutta ei hän kestänyt\nsiinäkään: sekaantui tileissä ja erotettiin. Häpeä oli kotiakin lähteä,\neikä sinne harmikaan sallinut mennä.\n\n-- Tulkoot toimeen ilman minua. Kukaties ei poikakaan ole minun, --\najatteli hän.\n\nYhä huonommin ja huonommin asiat kävivät. Viinatta hän ei enää voinut\ntulla toimeen. Ei saanut mies enää ostelijan paikkaa, vaan rupesi\nkarjan-ajajaksi, lopulti ei häntä enää otettu siihenkään toimeen.\n\nMitä huonommin hänen kävi, sitä enemmin hän vaimoansa syytti, ja sitä\nkatkerammaksi vihakin hänessä kasvoi.\n\nViimeistä kertaa Kornéi vielä palkkautui karjanajajaksi tuntemattomalle\nisännälle. Karjaan tarttui matkalla tauti. Eihän siihen Kornéi syypää\nollut, mutta isäntä suuttui ja erotti palveluksesta sekä ostelijan että\nhänet. Nyt ei ollut enää minne palkkautua, ja Kornéi päätti lähteä\npyhiinvaelluksille. Hankki lujat saappaat, kelpo laukun, pisti siihen\nteetä, sokuria ja 8 ruplaa rahaa ja läksi Kijewiin. Siellä ei miestä\nmiellyttänyt, jonka vuoksi hän vaelsi Kaukaasiaan Uuteen Athos\nluostariin. Mutta ennenkuin sinne asti vielä pääsikään, hän sairastui\nvilutautiin. Voimat alkoivat äkkiä vähetä. Rahoja ei ollut enää kuin 1\nrupla 70 kopekkaa, tuttavia ei ainoatakaan. Silloin hän päätti lähteä\nkotia poikansa luokse.\n\n-- Kenties -- arveli hän, -- kenties vaimoni, senkin konna, on jo\nkuollut. Ja jos elossa lienee, niin saanhan edes ennen kuolematani\nsanotuksi hänelle kaikki, jotta tietäis, hylky, mitä minulle on tehnyt.\n\nJa niin hän läksi kotia kohden.\n\nVilutauti puistatti häntä joka toinen päivä. Hän heikkeni\nheikkenemistään niin, ett'ei kyennyt enää astumaan kuin 10, ylinnä 15\nvirstaa päivässä. Vielä oli 200 virstaa kotia, kun rahat kokonaan\nloppuivat. Siitä saakka hän jatkoi matkaansa kerjäten ja sai yömajaa\ndesjâtskoitten toimesta.\n\n-- Ole mielissäs nyt, ettäs olet minut tähän tilaan saattanut, --\najatteli hän itsekseen, totuttuun tapaansa puristaen nyrkkiin vanhoja\nja heikkoja käsiään Mutta ei ollut enää ketä lyödä, eikä ollut\nnyrkeissäkään enää voimaa.\n\nKaksi viikkoa häneltä meni noitten 200:n virstan vaeltamiseen, ja aivan\nsairaana ja heikkona hän vihdoin saapui neljän virstan päähän kodista\nsiihen paikkaan, missä tuntematta ja tuntematonna kohtasi sen samaisen\nAgâshkan, jota pidettiin hänen tyttärenään, vaikk'ei se hänen\ntyttärensä ollut, ja jolta hän oli käden katkaissut.\n\n\nIII.\n\nHän teki, niinkuin Agáfja [Varsinainen nimi on Agâfja (= Agâta), josta\nAgâsha on hyväilymuoto ja Agâshka osittain leikillinen, osittain\nrumennusmuoto. Suom. m.] oli neuvonut. Saavuttuaan Zinovéjewin tuvalle\nhän pyrki yöksi ja pääsi sisään.\n\nTupaan tultuaan hän, niinkuin tapansa aina oli, risti silmänsä\npyhänkuviin päin ja tervehti isäntäväkeä.\n\n-- Johan sin'oot ihan kohmeissasi, vaari. Mene, mene tuonne uunin\npäälle, -- sanoi ryppykasvoinen, hilpeä vanha emäntä, hääräillen pöydän\nääressä.\n\nAgâfjan mies, nuorehko talonpoika, istui lavitsalla pöydän takana,\nlamppua korjaillen.\n\n-- Ja kylläpäs oot märkä kans, vaari! -- sanoi hän. -- No minkäs sille\nmahtaa. Alahan kuivailla itseäs.\n\nKornéi riisui vaatteensa, veti saappaat jaloistaan, ripusti\njalkariepunsa takan eteen, ja kiipesi uunin päälle.\n\nSisään tuli Agáfja ruukku kädessä. Hän oli ennättänyt ajaa karjan\npihaan ja lypsää lehmät.\n\n-- Eik's tääll'oo näkynyt ukkoa, pyhissävaeltajaa? -- kysäisi hän. --\nMinä käskin häntä meille.\n\n-- Tuoll' on, -- vastasi isäntä, osoittaen uunin päälle, jossa Kornéi\nistui hieroskellen karvaisia, luisevia sääriään.\n\nIsäntäväki rupesi teetä juomaan ja kutsui osalle Kornéinkin. Hän\nlaskeutui uunilta ja istahti lavitsan laidalle. Hänelle annettiin kuppi\nja palanen sokeria.\n\nIlmasta puheltiin ja elonkorjuusta. Ei tahdo saada viljaa pellolta\npois. Moisioilla näet ihan jyvä kuhilaissa itää. Käyt vetämään -- jo\ntaas sataa. Talonpojat saivat omansa jo talteen, mutta herroilla ihan\nhöyryt huuruaa.\n\nKornéi kertoi nähneensä tien varrella kokonaisen pellon täynnään\nkuhilaita.\n\nNuori emäntä kaasi hänelle viidennen kupin laihaa, tuskin kellertävää\nteetä.\n\n-- Äl'oo milläskään, vaari! -- sanoi emäntä, ukon kieltäytyessä. -- Juo\nterveydekses.\n\n-- Mitenkäs sinulla tuo käsi ei ole niinkuin oikein olla pitää? --\nkysyi Kornéi, varovasti ottaessaan vastaan täyttä kuppia ja liikutellen\nsilmäkulmiaan.\n\n-- Jo se sill' on ollut pienestä pitäin, -- vastasi puhelias\nanoppimuori. -- Oma isähän se oli tappaa meidän Agâshan.\n\n-- Kuinka niin? -- kysäisi Kornéi, katsoen nuorta emäntää kasvoihin.\nSilloin hänelle äkkiä muistui mieleen Jevstignéi Bjély ja hänen siniset\nsilmänsä, ja kuppia pitelevä käsi alkoi vavista niin, että puolet sen\nsisällystä läikähti maahan, ennenkuin ukko sai kupin pöydälle.\n\n-- No semmoinenpa vaan oli meillä Gâjassa mies, Agâshkan isä, Kornéi\nVasiljewiksi sanottiin. Rikas oli. Suuttui vaimoonsa ja löi hänet\npuolikuolijaksi ja tästäkin näät tuli raajarikko.\n\nKornéi oli ääneti, yhä liikahtelevien kulmainsa alta katsahdellen\nvuoroin isäntää, vuoroin Agâshaa.\n\n-- Mistä syystä? -- kysyi hän, puraisten nurkan sokeripalasesta.\n\n-- Kuka heitä tietää? Pianhan ne meistä naisväestä juttuja keksii;\nmenepäs kaikesta vastaamaan! puheli muori. -- Miten lie heille rengin\ntähden riita noussut. Renki oli meidän kylästä, ja kelpo olikin renki.\nSiellähän se sitten heidän talossaan kuolikin.\n\n-- Kuoliko? -- kysäisi Kornéi yskäisten.\n\n-- Jo siit'on pitkä aika. Sieltä me tää miniäkin käytiin. Hyvinvoipaa\nväkeähän ne olivat, ensimmäisiä koko kylässä niinkauan kuin isäntä eli.\n\n-- Mitenkäs isännän kävi?\n\n-- Kuollut lie jo sekin. Sen koommin ei ole kuulunut miehestä mitään.\nJa siitä taitaa olla jo viistoista vuotta.\n\n-- Eiköhän lie jo enemmänkin! Äiti kertoo niihin aikoihin juuri\nvieroittaneensa minut.\n\n-- No oletkos sinä pahoillasi häneen siitä, että hän tuon käden\nsulta... -- yritti Kornéi kysyä, mutta purskahti äkkiä itkemään.\n\n-- Eihän hän mulle mikä vento vieras ole. Isä on. Juothan vielä\nlämpimikses? Kaanko ma?\n\nKornéi ei vastannut mitään, itki vaan nyyhkien.\n\n-- Mikäs sull'on?\n\n-- Muutoin minä vaan. Ka niin, suur kiitos, kost' Jumala!\n\nVapisevin käsin Kornéi tarttui makuulavan pylvääsen ja kiipesi suurine,\nlaihoine jalkoineen uunin päälle.\n\n-- Kas sitä! -- virkkoi muori pojalleen, viitaten päällään ukkoa kohti.\n\n\nIV.\n\nHuomenissa Kornéi heräsi ennen muita. Hän laskeutui alas uunilta,\nhieraisi kovettuneet jalkariepunsa pehmeiksi, veti käpertyneet saappaat\nähkien jalkaan ja nosti laukun selkäänsä.\n\n-- Minnes nyt, vaari? Jää murkinalle, -- sanoi vanha emäntä.\n\n-- Kiitos. Lähdenpä tästä liikkeelle.\n\n-- No ota tuosta edes eilisiä kakkaroita. Annas, kun pistän niitä\npussiis.\n\nKornéi kiitti ja sanoi jäähyväiset.\n\n-- Poikkea taloon, kun tästä takamatkallas ohi kuljet, jos eloss'\nollaan...\n\nUlkona oli kaikki raskaan, syksyisen usman peitossa. Mutta tuttua oli\nKornéille tie, tuttuja joka painanne ja ylänne, joka pensas ja pajupuu\ntien varrella niin oikealla kuin vasemmallakin, vaikka 17:ssa vuodessa\nmuutamia oli jo kaadettu maahankin, ja monen vanhan sijaan tullut\nnuori, ja moni nuori kasvanut vanhaksi.\n\nGâjan kylä oli entisellään. Tähän päähän vain oli rakennettu uusia\ntaloja, joita siinä ennen ei ollut.\n\nJa puutalojen sijalle oli rakennettu taloja tiilistä. Hänen kivitalonsa\noli entisellään, vanhettunut vain oli koko joukon. Katto oli jäänyt\nmaalaamatta, kolkista oli tiilikiviä putoillut pois ja kuisti\nkallistunut.\n\nHänen lähetessään entistä taloansa, portti naristen aukeni, ja siitä\njuoksi ulos tamma varsansa kanssa, vanha harmaa ruuna ja kolmivuotinen\nsälkö. Harmaa ruuna oli aivan sen tamman näköinen, jonka Kornéi vuotta\nennen lähtöänsä oli tuonut markkinoilta.\n\n-- Tuota kai se tamma silloin oli perässä -- ajatteli hän. -- Samat\nloivat lanteet, sama leveä rinta ja takkukarvaiset jalat.\n\nHevosia ajoi juottamolle mustasilmäinen poika, uudet niinivirsut\njalassa.\n\n-- Vunukka kai, Fetjkan poika, isäänsä mustasilmäinen -- ajatteli\nKornéi.\n\nPoikanen vilkaisi äijään ja läksi orivarsan perään, joka hyppi\nrapakossa. Pojan perään juoksi koira, yhtä musta kuin entinen Voltshók.\n\n-- Ettäkö Voltshók? -- mietti Kornéi, mutta muisti, että nythän se\nkävisi jo kolmatta kymmentä.\n\nHän astui kuistin juurelle ja vaivoin nousi siitä samoja portaita,\njoilla silloin oli istunut ja ahminut lunta kaidepuista. Hän avasi\nporstuanoven.\n\n-- Mitäs siinä pyrkimättä sisään väännyt! -- kajahti hänelle vastaan\nnaisen ääni tuvasta.\n\nHän tunsi Márfan äänen. Ja tuossa tuo jo itsekin pilkisti tuvan ovesta\nporstuaan, vanhana, kuivana, jäntevänä, ryppyisenä eukkona. Kornéi oli\nodottanut näkevänsä nuoren, kauniin Márfan, joka oli loukannut häntä.\nKornéi oli vihannut häntä, aikonut nuhdella, ja nyt äkkiä oli sen\nMárfan sijasta hänen edessään vanha eukko.\n\n-- Akkunan alla almua pyydetään, -- tiuskasi Márfa kimeällä, terävällä\näänellä.\n\n-- En minä almua, -- virkkoi Kornéi.\n\n-- Mitäs sitten? Mitäs täältä tahdot?\n\nHän vaikeni, ja Kornéi huomasi hänen kasvoistaan, että Márfa oli\ntuntenut hänet.\n\n-- Kyllä täällä käy kulkureita jos minkin näköisiä. Mene matkaas,\nHerran huostaan.\n\nKornéi painautui seljin seinää vasten ja sauvaansa nojaten katseli\nhäntä tarkasti. Siinä hän ihmeeksensä tunsi, ett'ei hänen sydämessään\nenää asukaan sitä vihaa, jota vuosikausia oli siinä kantanut. Omituinen\nhempeä heikkous oli hänet vallannut.\n\n-- Márfa! Kuollaanhan me kumpainenkin.\n\n-- Mene, mene Herras nimeen, -- virkkoi toinen äreästi.\n\n-- Eikö sinulla ole muuta sanomista?\n\n-- Mitä minull'olis sanomista? -- vastasi Márfa. -- Mene matkaas, mene,\nmene! Kyllä teitä, lemmon laiskureita, täällä kuljeksii liiaksikin!\n\nJa Márfa pyörähti tupaan, paiskaten oven perässään kiinni.\n\n-- Mitäs turhia ärhentelet? -- kuului äkkiä miehen ääni, ja porstuaan\nastui tuvasta tummaverinen mies, kirves seljän takana vyön alla.\nUlkonäöltään hän oli samallainen kuin Kornéi oli ollut 40 vuotta\nsitten, laihempi vain ja varttansa vähäisempi, mutta silmät yhtä mustat\nja kirkkaat.\n\nSiinä se samainen Fétjka, jolle hän 17 vuotta sitten oli tuonut\nMoskovasta kuvakirjan. Hän se oli moittinut äitiään tylyydestä\nkerjäläistä kohtaan. Hänen mukanansa oli tullut porstuaan mykkä\nveljenpoika, kirves niinikään vyössä. Nyt hän oli kookas,\ntäysikasvuinen, harvapartainen, jäntevä mies, kasvoissa ryppyjä, kaula\npitkä ja katse päättävä, läpitunkeva. Miehet olivat, vast'ikään\nmurkinoimansa, lähdössä metsään.\n\n-- Vuota, vaari! -- sanoi Fétjka, viitaten mykälle ensin ukkoa kohti ja\nsitten tupaseen päin ja osoittaen kädellään, mitenkä leipää leikataan.\n\nFétjka astui kujalle, mutta mykkä palasi tupaan. Kornéi seisoi\nseisomistaan, pää nuokallaan, seinään painauneena ja sauvaansa nojaten.\nHäntä raukaisi kovasti, ja tuskin hän jaksoi pidättää kyyneleitään.\nMykkä tuli tuvasta, suuri viipale vastapaistettua, hyvänhajuista\nruisleipää kädessään ja ojensi sen ukolle. Kun Kornéi, ristittyään\nsilmänsä, oli ottanut leivän, silloin mykkä kääntyi kynnykselle,\npyyhkäisi molemmilla käsillään kasvojansa ja oli sylkäisevinään. Sillä\ntapaa hän osoitti paheksumistansa tädille. Mutta äkkiä hän pysähtyi\nkuni huumautuneena ja jäi seisomaan suu auki, tuijottaen Kornéihin,\nniinkuin olisi tunnustellut hänessä tuttavaa.\n\nKornéi se ei enää voinut pidättää itkuansa. Kauhtanansa liepeellä hän\npyhki silmiään, nenäänsä ja harmaata partaansa, kääntyi vihdoin seljin\nmykkään ja astui porstuasta kuistille. Hänet valtasi omituinen\nhempeämielinen, juhlallinen alistumisen tunne, tunne nöyryytyksestä\nihmisten edessä, vaimonsa edessä, poikansa edessä, kaikkein, ja tämä\ntunne se sekä suloisesti että kirpeästi raastoi hänen sydäntään.\n\nMárfa katseli akkunasta, ja silloin vasta pääsi häneltä helpotuksen\ntunne, kun oli nähnyt ukon katoavan nurkan taakse.\n\nTultuaan vakuutetuksi siitä, että vanhus on lähtenyt pois, hän nousi\nkangaspuihin ja rupesi kutomaan. Hän helskäytti kaidetta kymmenisen\nkertaa, mutta työ ei ottanut luistaaksen. Hän pysähtyi miettimään...\nHän muisteli, millaisena vast'ikään oli nähnyt Kornéin, ja Márfa tiesi,\nettä se oli hän, tuo samainen mies, joka oli ollut vähällä murhata\nhänet, ja joka ennen oli häntä rakastanut... Ja Márfaa hirvitti,\najatellessaan äskeistä menettelyänsä. Toisin olisi pitänyt tehdä. Mutta\nmitenkäs häntä olisi pitänyt kohdella? Miks'eikäs se sanonut, että\ntässähän muka minä olen, se Kornéi, ja olen tullut kotia?\n\nJa hän sieppasi syöstävän sormiinsa ja kutoi hamaan iltaan asti.\n\n\nV.\n\nTöin tuskin Kornéi sai laahustaneeksi illan suussa Andréjewkaan ja\npyrki jälleen yöksi Zinóvjewien luokse. Hänet otettiin vastaan.\n\n-- No, vaari, et lähtenytkään kauemmas?\n\n-- Enkä lähtenyt. Voimat petti. Takaisin päin se tie näkyy kääntyvän.\nSaako olla yötä teillä?\n\n-- Ka, eihän se sija sun allas kulu. Käy ja kuivaa vaattees.\n\nHorkka puisteli Kornéita koko yön. Aamupuolella hän vaipui horroksiin.\nHänen herätessään oli jo koko talonväki lähtenyt ulos, askareillensa\nitsekukin. Tuvassa ei ollut kuin Agâfja.\n\nKornéi makasi parvekkeella, kuivan kauhtanan päällä, jonka muori oli\nlevittänyt hänen alleen.\n\nAgâfja oli ottamassa leipiä uunista.\n\n-- Kuulehan, kultaseni, -- virkkoi Kornéi heikolla äänellä, -- käyhän\ntänne.\n\n-- Koht'sillään, vaari, -- vastasi toinen, vetäen leipiä uunista. --\nJuodako tahtoisit? Sahtia, vai?\n\nKornéi ei vastannut.\n\nAgâfja, otettuaan uunista viimeisen leivän ulos, astui hänen luokseen,\nsahtinappo kädessä. Kornéi ei kääntynyt hänen puoleensa eikä ruvennut\njuomaan, siinä vain makasi selko seljällään liikahtamatta ja alkoi\npuhua.\n\n-- Gâsha, -- sanoi hän hiljaisella äänellä. Jo se minustakin nyt aika\njättää. Minä kuolen nyt, niin... tuota... anna sinä anteeksi minulle,\nanna Herran tähden.\n\n-- Jumala sulle anteeksi antaa. Mitäpäs pahaa sinä minulle olet tehnyt?\n\nToinen oli ääneti.\n\n-- Ja vielä yksi asia: mene sinä, kultaseni, mene äitis luokse\nja sano hänelle... että se pyhissä-vaeltaja, sano... se eilinen\npyhissä-vaeltaja, sano,...\n\nHän alkoi nyyhkyttää.\n\n-- Kävitkös sinä siellä minun vanhassa kodissani?\n\n-- Kävin. San'niin, että se eilinen pyhissävaeltaja... vaeltaja,\nsan'niin... -- hän pysähtyi jälleen, ei saanut itkulta puhutuksi ja\nvihdoin, ponnistaen kaikki voimansa, jatkoi: -- ois tahtonut hänelle\njäähyväiset sanoa ja anteeksi pyytää.\n\nJa sen sanottuaan hän rupesi kopeloimaan povestansa.\n\n-- Kyllä minä sanon, vaari, kyllä. Mitäs sinä etsit? -- kysäisi Agâfja.\n\n-- Kas tässä, anna tämä, jos ken kysyy. Se on minun sotamies-pilettini.\nJumalan kiitos, nyt olen päästetty synneistäni kaikista! -- Ja hänen\nkasvoilleen nousi juhlallinen ilme. Silmäkulmat kohosivat, silmät\nkatsoivat ylös kattoon. Ukko vaikeni.\n\n-- Tuohus! -- äänsi hän, huuliaan liikuttamatta.\n\nAgâfja käsitti hänet, otti pyhänkuvain edestä puoleksi-palaneen\ntuohuksen, sytytti sen ja ojensi hänelle. Toinen tarttui siihen\nkeskisormellaan.\n\nAgâfja poistui, pistääkseen piletin arkkuunsa, mutta hänen tullessaan\ntakaisin, oli kynttilä jo valahtamaisillaan ukon kädestä pois. Silmät\nolivat sammuneet; ne eivät nähneet enää, eikä rintakaan enää kohoillut.\nAgâfja risti silmänsä, puhalsi kynttilän sammuksiin, nouti puhtaan\nkäsiliinan ja levitti sen ukon kasvoille...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMárfa ei saanut sinä yönä unta silmiinsä. Hän ajatteli myötäänsä\nKornéita. Aamun koittaessa hän heitti haljakan hartioilleen, sitaisi\nhuivin päähänsä ja läksi peräämään eilistä vanhusta ja varsin pian\nsaikin tietää hänen olevan Andréjewkassa. Márfa nykäisi säleaidasta\nkepin ja läksi Andréjewkaan. Mitä kauemmas hän kulki, sitä enemmän\nalkoi häntä hirvittää.\n\n-- Käyn sanomassa hänelle jäähyväiset ja anteeksi pyydän; otamme hänet\nsitten kotia, jotta synti tulee sovitetuksi. Kuolkoon edes kotona\npoikansa luona.\n\nNiin hän mietiskeli.\n\nLähestyessään tyttärensä kotoa, hän huomasi tuvan edustalla suuren\njoukon ihmisiä. Kaikki tiesivät jo, että se entinen kuuluisa rikas\nKornéi Vasiljew, josta 40 vuotta sitten paikkakunnalla niin paljon\npuhuttiin, oli nyt köyhänä pyhissä-vaeltajana kuollut tyttärensä\ntalossa. Tupakin oli täynnä kansaa. Akkaväki supsutteli keskenään,\nhuokaili ja voivotteli.\n\nMárfan tultua tupaan, väki väistyi syrjään, tehden tietä hänelle.\nTuolla pyhänkuvain alla makasi pesty, siistitty ja hurstilla peitetty\nruumis, jonka pääpuolessa hyvälukija Filip Kônonitsh, lukkareita\ntavoitellen, luki laulavalla äänellä slaavilaisia sanoja psalttarista.\n\nMyöhäistä oli nyt jo anteeksi-anto, niinkuin anteeksi-pyyntökin. Mutta\nKornéin ankarista, kauniista, vanhoista kasvoista ei osannut päättää,\noliko hän anteeksi antanut vai vieläkö on vihoissaan.\n\n\n\n\nRUKOUS.\n\n\n    ... Teidän Isänne tietää kyllä, mitä te tarvitsette,\n    ennenkuin te Häneltä rukoilettekaan...\n\n                                         Mat. 6, 8.\n\n-- Ei, ei, ei! Se on mahdotonta!... Tohtori! Eikö mitään enää?... Mutta\nmiksikä te olette ääneti kaikki?...\n\nNäin puheli nuori äiti, astuen päättävin askelin lastenkamarista, missä\nhänen ensimmäinen ja ainoa kolmivuotias poikansa, sairastaen vettä\naivoissa, oli kuolemaisillaan.\n\nHänen miehensä ja tohtori olivat hiljaa haastelleet keskenänsä. Nyt he\nvaikenivat. Mies astui arjistellen hänen luoksensa, kosketti lempeästi\nkädellään hänen hajaantuneita hivuksiansa ja huokasi raskaasti. Tohtori\nseisoi pää painuksissa ääneti ja liikahtamatta, ja tämä se kyllä\nosoitti, kuinka toivottomalla kannalla asiat ovat.\n\n-- Minkäs tekee! -- virkkoi mies. -- Minkäs tekee, armas!\n\n-- Ah, älä puhu noin, älä puhu noin! -- huudahti äiti ikäänkuin\nvihaisena, nuhtelemalla, kääntyi sitten äkkiä ympärinsä ja läksi\ntakaisin lastenkamaria kohti.\n\nMies yritti pidättää häntä.\n\n-- Katja! Älä mene...\n\nToinen ei vastannut, loihan vain häneen katseen suurista väsyneistä\nsilmistään ja palasi lastenkamariin.\n\nPoikanen makasi njânjan sylissä, pää valkoisella pieluksella. Silmät\nolivat auki, mutta hän ei nähnyt niillä. Pieni suu oli kiinni, ja siitä\npursuili vaahtoa. Njânjan kasvoilla asui ankara juhlallisuus. Hän\nkatsoi lapsen pään ohitse jonnekin muuanne eikä liikahtanutkaan, äidin\ntullessa sisään. Kun äiti oli astunut aivan hänen lähellensä ja\npistänyt kätensä pieluksen alle, ottaakseen lasta, silloin hän hiljaa\nvirkkoi: \"lähtöä tekee\" ja siirtyi äidistä kauemmas. Mutta äiti ei\ntotellut. Nopealla, tottuneella liikkeellä hän otti pojan\nkäsivarsilleen. Pojan pitkät suortuvat olivat joutuneet\nepäjärjestykseen. Äiti suori ne ja katsahti lasta kasvoihin.\n\n-- En, en voi -- kuiskasi hän, laskien hänet kiiruusti, mutta varovasti\njälleen njânjan syliin, ja läksi huoneesta.\n\nPoikanen oli sairastanut jo toista viikkoa. Koko tämän ajan kuluessa\noli äidin epätoivo monta kertaa päivässä elpynyt toivoksi. Koko tämän\najan hän ei ollut maannut puoltatoistakaan tuntia vuorokaudessa. Koko\ntämän ajan hän oli useampia kertoja päivässä mennyt makuukammioonsa,\nasettunut suuren, kultakehyksisen Vapahtajankuvan eteen ja rukoillut\nJumalaa pelastamaan hänen poikansa. Tummakasvoisella Vapahtajalla oli\npienessä mustassa kädessä kullattu kirja, johon mustilla kirjaimilla\noli merkitty: \"Tulkaat Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja\nolette raskautetut, ja Minä tahdon teitä virvoittaa.\" Tämän kuvan\nedessä äiti oli rukoillut, koko sielunsa voimat vuodattaen\nrukoukseensa. Ja vaikka hän sisimmissään ja kesken rukoustansa oli\ntuntenut, ett'ei hän saa vuorta siirretyksi, vaan että Jumala tekee\noman mielensä mukaan eikä niinkuin hän tahtoo, niin oli hän sittenkin\nrukoillut, lukenut tunnetuita rukouksia ja omiakin keksimiään, lausuen\nnäitä ääneen erityisellä mielen-innolla.\n\nNyt, ymmärrettyänsä, että poikanen on kuollut, nyt hän tunsi niinkuin\npäässä olisi jotain liikahtanut, niinkuin mitä revennyt, niinkuin\nalkaisi siellä pyöriä. Makuukammioon tultuansa, hän katsahti\nkummastellen ympärinsä: kaikki siellä näytti niin oudolta. Hän heitäysi\nvuoteelle, laski päänsä ei pielukselle, vaan miehensä aamunutulle ja\nmeni horroksiin.\n\nJa nyt hän näkee unessa Kóstja poikansa terveenä ja iloisena, hivukset\nkiharoissa, kaula hieno ja valkoinen, istuvan pienessä nojatuolissa.\nSiinä hän heiluttelee pieniä, pulleapohkeisia jalkojansa ja suu mytyssä\nkoettaa saada pientä nukkepoikaa kestämään kolmijalkaisen, repaleisen\npaperihevosen seljässä.\n\n-- Voi kuinka tuntuu hyvältä, että hän on elossa -- ajattelee äiti. --\nJa kuinka armotonta tuo, että hän oli kuollut. Ja miksi? Saattoiko\nJumala, jota olin rukoillut, sallia hänen kuolevan? Mitä hyvää siitä on\nJumalalle? Olikos lapseni kenenkään tiellä? Eikös Jumala tiedä, että\nkoko minun elämäni on lapsessani, ett'en minä voi elää ilman häntä? Ja\nsitten äkkiä siepata ja tuskilla runnella tuo poloinen, armas, viaton\nolento, ja murtaa koko minun elämäni ja vastaukseksi kaikkiin minun\nrukouksiini tehdä hänen silmänsä liikkumattomiksi, panna hänet\noikaisemaan itsensä, kylmenemään, jähmettymään!\n\nJa hän näkee taas. Kas, poikanen tulee. Tulee tuommoisena pienenä\nsuurista ovista semmoisista ja käsiään heiluttelee, niinkuin\naika-ihmisetkin. Ja katselee ja myhäilee... Armas! Ja hänetkö Jumala\ntodellakin tahtoi näännyttää ja kuolijaksi kiduttaa! Minkästähden Häntä\nrukoillaankaan, koska Hän saattaa menetellä noin kauheasti?\n\nJa äkkiä Matrjósha, njânjan apulaistyttö, alkaa puhua jotain\nkummallista. Äiti tietää hänen olevan Matrjóshan, mutta sittenkin hän\non sekä Matrjósha että enkeli.\n\n-- Mutta jos hän enkeli on, niin miks'eikäs hänellä ole siipiä\nseljässä? -- arvelee äiti.\n\nNiin vainenkin, olihan joku -- ei hän muista, ken, mutta joku hyvin\nluotettava henkilö -- sanonut, että nykyjään on siivettömiäkin\nenkeleitä. Ja näin se haastaa, se Matrjósha enkeli:\n\n-- Turhaan te, rouva hyvä, Jumalaan olette pahoillanne. Eihän Hän saata\nkaikkia kuulla. Ihmiset ne pyytävät sellaista, että jos yhdelle tekee\nmieliksi, niin jo toinen pahakseen panee. Niin nytkin. Koko\nVenäjänmaassa rukoillaan, ja milliset, aatelkaas, rukoilijat! Kaikkein\nkorkeimmat piispat ja munkit temppeleissä ja kirkoissa pyhimysten\njäännösten edessä... kaikki rukoilevat, että Jumala antais meille\nvoiton japanilaisista. Mutta onkos se hyvä asia se? Ei sitä semmoista\nsaa rukoilla, eikä Hän siinä asiassa saata kenenkään mieliksi tehdä.\nJapanilaiset ne rukoilevat nekin voittoa itselleen. Mutta Hänhän on\nsama Isä, niin heidän kuin meidänkin. Mitenkäs Hänen nyt pitäisi\ntehdä?... Mitenkäs Hänen pitäisi tehdä? kyselee Matrjósha.\n\n-- No, niin, niin. Tuo nyt on vanha juttu. Siitä jo Voltairekin puhui.\nSen tietää jokainen, ja se on jokaisen suussa. En minä sitä tarkoita.\nMutta miks'eikäs Hän saata täyttää minun pyyntöäni, kun en pyydä mitään\npahaa, vaan ainoastaan sitä, ett'ei minun poikani armas kuolisi?\nMinähän en voi elää ilman häntä. --\n\nNiin puhuu äiti ja tuntee, kuinka poikanen ottaa häntä kaulasta\npulleilla kätösillään, ja äiti tuntee, kuinka poikasen pieni ruumis\npuristuu niin lämpöisenä hänen ruumistansa vastaan.\n\n-- Hyvä oli, ett'ei niin käynyt, -- ajattelee äiti itsekseen.\n\n-- Eikä siinä vielä kaikki, rouva hyvä, -- jankuttaa Matrjósha yhtä\nsekavasti kuin ennenkin. -- Ei vainkaan siinä vielä kaikki. Sattuu\nsemmoistakin, että yksi ainoa vain pyytää, mutta ei sovi hänenkään\npyyntöönsä suostua, ei millään muotoa. Meille se asia on aivan selvä.\nTiedänhän minäkin sen, sillä minähän se mitä milloinkin käyn\nherrasväelle ilmoittamassa, -- sanoo Matrjósha enkeli ja sanoo sen ihan\nsamalla äänellä, jolla hän eilen, kun rouva oli lähettänyt hänet jotain\nilmoittamaan herralle, oli njânjalle sanonut: \"Tiedänhän minä sen, että\nherra on kotona, sillä minähän se kävin ilmoittamassa.\"\n\n-- Niin, niin -- puhelee Matrjósha, -- olenhan minä jo niin monasti\nsaanut käydä ilmoittamassa, että tuossa nyt esimerkiksi muuan hyvä\nmies, nuorenläntä, niinkuin semmoiset enimmäkseen ovat, rukoilee,\njott'ei joutuis pahoille teille, jott'ei juopottelis, jott'ei eläis\nirstaisesti, pyytää, että hänestä pahuus kiskaistais pois kuin sormesta\ntikku.\n\n-- Hyvinhän se Matrjósha puhuukin! -- ajattelee rouva.\n\n-- Mutta Jumala, -- jatkaa Matrjósha -- Jumala ei saata mitenkään\nsiihen suostua. Ei tule tolkkua, ellei ihminen itse aherra. Tehän,\nrouva hyvä, annoitte minulle luettavaksi sadun siitä mustasta kanasta.\nSiinä lukee, mitenkä poika kerran oli pelastanut mustan kanan hengen,\nja palkinnoksi siitä se musta kana antoi pojalle hampunsiemenen,\ntaikajyvän semmoisen, että niinkauan kuin se jyvä oli pojalla housun\ntaskussa, niin sen pojan ei tarvinnut kirjaa avatakaan, muutoinkin\nosasi kaikki läksynsä, ja mitenkä se poika sitten lakkasi kokonaan\nopettelemasta ja kadotti muistinsa. Ei se taivaallinen Isä saata\npahuutta ihmisestä irti kiskoa. Eikä ihminen saa sellaista häneltä\npyytääkään, vaan ihmisen itsensä pitää nykiä ja nyhtää ja pestä pois\npahat itsestään.\n\n-- Mistä hän lienee tuommoisia sanoja saanutkaan? -- ajattelee rouva ja\nsanoo sitten ääneensä: Mutta etpäs vastaakaan minun kysymykseeni,\nMatrjósha.\n\n-- Malttakaas aikaa, niin sanon kaikki, -- haastelee Matrjósha. --\nVälisti käy näinkin: minä ilmoitan, että perhe on joutunut ilman omaa\nsyytänsä köyhyyteen, kaikki itkevät, ei ole enää entisiä upeita\nhuoneita heillä, nurkassa asuvat, ei ole edes teetäkään; he pyytävät\nedes jonkinlaista apua. Mutta Hän ei saata millään muotoa tehdä heidän\nmieltänsä myöten, sillä Hän tietää, ett'ei se olisi heille hyödyllistä.\nHe eivät näe, mutta Hän, Isä, näkee, että jos he hyvissä varoissa\nolisivat, niin jo he perin hukille hemmostuisivat.\n\n-- Kyllähän se on totta, -- ajattelee rouva. Mutta miksikäs hän käyttää\nniin vulgäärisiä sanoja, Jumalasta puhuessaan? \"Perin hukille\"... Eihän\nse sovi. Kyllä minä hänelle siitä joskus vielä sanon. --\n\nJa ääneen hän lausuu:\n\n-- Enhän minä sitä sinulta kysy. Minä kysyn: miksikä tuo sinun Jumalasi\ntahtoi ottaa minulta poikaseni pois? -- Ja äiti näkee edessään\nKóstjansa ilmi elävänä ja kuulahtelee hänen nauruansa, tuota niin\nherttaista lapsennaurua, heleätä kuin hopeakellon ääni. -- Miksikä he\nottivat hänet minulta pois? Jos Jumala niin saattoi tehdä, niin Hän on\nhäijy, paha Jumala; en tarvitse Häntä, enkä tahdo Hänestä tietääkään.\n\nMutta mitäs tämä on? Matrjósha ei ole enää lainkaan Matrjósha, vaan\naivan toinen, uusi, kummallinen, epäselvä olento, eikä se enää ääneen\npuhu suullansa, mutta jollain erityisellä tavalla suoraan äidin\nsydämeen haastaa.\n\n-- Sinä kurja, sokea ja julkea, korskeileva luomus! -- puhelee tuo\nolento. -- Sinä näet Kóstjasi sellaisena kuin hän oli. Viikko sitten,\nkatselet hänen lujia ja notkeita jäseniään, hänen pitkää tukkaansa\nkiharaista ja kuuntelet hänen lapsellista lempeää, järkevää\nhaasteluansa. Mutta olikos hän aina sellainen? Olihan aika, jolloin\nsinä iloitsit, kun hän osasi lausua \"mam-mam\" ja \"bab-bab\" ja tunsi,\nkuka kenkin on; ja sitäkin ennen sinä riemuitsit siitä, että hän osasi\nseisoa pystyssä ja huojuen juosta taapotti pehmeillä jaloillaan tuoliin\nkiinni; ja sitäkin ennen kaikki ihastelivat, kun hän kissanpoikasena\nnelinkontin ryömi lattialla; ja sitäkin ennen he iloitsivat, että hän\nosasi tuntea ihmisiä ja osasi pitää pystyssä paljasta päätään, jossa\nonturan tykytykset niin selvään erotti; ja sitäkin ennen he ihastuivat\nsiitä, että hän osasi ottaa tullon ja puristella sitä hampaattomain\nikeniensä välissä; ja sitäkin ennen he iloitsivat, kun hän, ihan\npunaisena ja yhä vieläkin sinun rinnallasi, valittaen huusi,\nkeuhkojansa uudistellen. Ja sitäkin ennen -- vuotta ennen -- missä hän\noli, kun ei hän ensinkään ollut olemassa? Te luulette kaikki\nseisovanne, luulette, että teidän ja niitten, joita te rakastatte,\ntulee aina olla sellaisina kuin nyt. Mutta ettehän te seiso\nsilmänräpäystäkään; kaikki te valuen juoksette kuin virrassa vesi,\nsyöksette kuin vedessä kivi alaspäin, kohti kuolemaa, joka odottaa\nteitä kaikkia saapuviksi ennemmin tai myöhemmin. Kuinkas sinä et\nymmärrä, että jos hän tyhjästä tuli siksi, mikä oli, niin ei hän\nsilmänräpäystäkään olisi pysynyt sellaisenaan kuin oli kuollessansa? Ja\nsamoin kuin hän tyhjästä tuli imeväksi vauvaksi, ja imevästä vauvasta\nlapseksi, samoin olisi lapsesta luontunut poika, koululainen,\nnuorukainen, nuori mies, aika-ihminen, ikäpuoli ja ukko. Ethän sinä\ntiedä, mikä hänestä olisi tullut, jos eloon olisi jäänyt. Minäpä\ntiedän.\n\nJa katso, äiti näkee sähkölampuilla kirkkaasti valaistun\nyksityishuoneen jossain restaurantissa (hänen miehensä oli kerran\nvienyt hänet katsomaan sellaista restaurantia). Pöydällä on illallisen\njäännöksiä, ja sen takana istuu inhottavan näköinen, nuorteleiva ukko,\nkasvot turpeat ja rypyissä, viikset ylöspäin käherrettyinä. Siinä hän\nistuu, syvälle uponneena pehmoiseen sohvaan, juopuneilla silmillään\nahnaasti katsellen irstaista, maaliposkista naista, jonka valkoinen,\npaksu kaula on paljaana. Ja siinä hän päihtyneen kangertavalla kielellä\nhuudahtelee, useampaan kertaan uudistellen rietasta komppaa,\nnähtävästikin mielissään siitä, että toinen samallainen pari hyväksyen\nhänelle nauraa hohottaa.\n\n-- Eihän se ole minun Kóstjani, eihän toki! huudahtelee äiti,\nkauhuissaan katsellen tuota inhottavaa ukkoa, joka on kauhea juuri\nsiitä syystä, että hänen katseessaan ja huulissaan on jotain, mikä\nmuistuttaa Kóstjaa. -- Hyvä on, että tämä on unta, -- ajattelee hän. --\nTässähän oikea Kóstja on.\n\nJa hän näkee poikansa valkoisena, alastonna, pikku rinta pulleana,\nistuvan ammeessa ja nauraa hihittäen polskivan jaloillaan. Eikä vaan\nnäe äiti, vaan tuntee, kuinka poikanen tarttuu hänen käsivarteensa,\nkyynärpäätä myöten paljastettuun, tarttuu siihen ja suutelee, suutelee\nja vihdoin puraisee sitä, eikä tiedä, mitä hän vielä tekisi tuolle\narmaalle käsivarrelle.\n\n-- Niin, tämä se Kóstja on, eikä tuo hirvittävä ukko, -- sanoo äiti\nitsekseen.\n\nJa näihin sanoihin hän herää ja kauhistuen tuntee olevansa keskellä\ntodellisuutta, josta ei enää mihinkään voi herätä.\n\nHän menee lastenkamariin, Njânja on tällä välin jo pessyt ja pukenut\nKóstjan. Poikanen makaa jollain korotuksella; nenä on terävä,\nvahamainen, kuopat sieranten ympärillä, hivukset pyhkäisty otsalta.\nYmpärillä tuohukset palavat, ja pienellä pöydällä pääpuolessa on\nvalkoisia, sinertäviä ja punertavia hyasintteja. Njânja nousee\ntuoliltaan ja silmäkulmat koholla ja totisena katselee vainajaa, joka\ntuossa makaa leuka koholla ja kasvot värähtämättöminä kuin kivi.\nToisesta ovesta astuu äitiä vastaan Matrjósha, yksinkertaisen ja\nhyväntahtoisen näköisenä kuin ennenkin, silmät itkussa.\n\n-- Mitenkäs tämä? Hän sanoi minulle, ett'ei saa olla pahoillaan, ja\nitse on itkenyt! -- ajattelee äiti. Ja hän siirtää katseensa vainajaan.\n\nEnsi silmänräpäyksessä häntä hämmästyttää ja vieroittaa tuo\nkauhistuttava yhtäläisyys vainajan kasvojen ja unessa näkemänsä ukon\nkasvojen välillä, mutta hän karkoittaa tämän ajatuksen. Ja tehtyänsä\nristinmerkin, hän koskettaa lämpöisillä huulillaan kylmää, vahamaista\notsaa, suutelee sitten pieniä, ristiinpantuja kätösiä, ja äkkiä\nhyasinttien tuoksu se ikäänkuin puhuu hänelle jotain uutta, puhuu\nsiitä, että poissa on poikanen eikä enää milloinkaan palaja. Ja\nvalloilleen pyrkivä itku silloin on tukauttamaisilkan hänet... Hän\nsuutelee vielä kerran lapsen otsaa... Ja nyt hän itkee ensi kertaa.\n\nHän itkee, mutta hänen kyyneleensä eivät ole toivottomuuden, vaan\nalistumisen ja liikutuksen kyyneleitä. Kipeältä tuntuu sydämessä, mutta\nei hän enää napise, eikä valita. Hän tietää nyt, että se, mikä ollut\non, oli niin olevakin ja oli siis hyvä.\n\n-- Väärin on itkeä, rouva kulta, -- puhelee njânja, astuen vainajan luo\nja kokoonkäärityllä nenäliinalla pyhkäisten pois Kóstjan kuulakalle\notsalle jääneet äidin kyyneleet. -- Kyyneleet ne hänen sieluansa\npienoista vain rasittavat. Hyvä on hänen olla nyt. Enkelinä on,\nsynnitönnä. Mutta jos elää olisi saanut, ties miten olisi käynyt...\n\n-- Niin, niin... mutta sydämessä tuntuu niin kipeältä, niin kipeältä,\n-- virkkaa äiti.\n\n\n\n"]