[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDqP1MEnp_HPp2I9BN5dHDJnWNCkfxL0MHCLA-tSjAxk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1417,"Kolme ystävystä I","Gorki, Maksim",1868,1936,"1417-gorki-maksim-kolme-ystavysta-i","1417__Gorki_Maksim__Kolme_ystävystä_I",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1901,1903,44960,268716,false,53209,[24],"Russian fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Novels","Russian Literature","\"Kolme ystävystä I\" by Maksim Gorky is a novel written in the late 19th century. The story revolves around the lives of three central characters, Antipa Lunjeff, and his two sons, Jaakko and Terenti, exploring themes of isolation, moral struggle, and the harsh realities of life in rural Russia. It delves into their experiences and the societal pressures they face following the death of their father, as they navigate their own paths through personal challenges and family dynamics.  The opening of the novel presents a vivid and somber portrayal of Antipa Lunjeff, a reclusive peasant who retreats into the forest for eight years after a life of sin, seeking redemption. As Antipa dies, the narrative shifts to his two sons. Jaakko, the older brother, is a rebellious figure with a troubled relationship with alcohol and authority, while Terenti, the younger brother, is more introverted and burdened by his family's reputation. The poignant tone is set as the narrative explores their lives after the father’s death, touching on themes of despair and longing for a better life, contrasting their father’s isolation with their own struggles for identity and purpose in a difficult world. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Helve, Anton",290,"Romaani seuraa kolmea nuorta miestä heidän kasvaessaan ja etsiessään paikkaansa venäläisessä yhteiskunnassa. Teos kuvaa karun realistisesti köyhyyttä, rikollisuutta ja pyrkimystä parempaan elämään kaupunkiympäristössä.","Maksim Gorkin 'Kolme ystävystä I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1417.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KOLME YSTÄVYSTÄ I\n\nKirj.\n\nMaksim Gorkij\n\n\nVenäjänkielestä suomentanut\n\nAnton Helve\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nTyöväen Sanomalehti-osakeyhtiö,\n1903.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKershentson syvimmissä metsissä on paljon yksinäisiä hautoja;\nniissä mätänevät erakkojen luut, miesten, joiden jumalanpelko oli\nvanhanaikuista, ja eräästä sellaisesta erakosta, Antipasta, --\nKershentson kylissä kerrotaan seuraavaa:\n\nRaaka, rikas talonpoika Antipa Lunjeff, vietettyään syntistä,\nmaailmallista elämää viisikymmenvuotiaaksi, rupesi tarkoin\najattelemaan sielunsa tilaa, omantunnon vaivoissa jätti perheensä ja\nmeni metsiin. Sinne, jyrkän rotkon reunalle, salvoi hän itselleen\nmökin ja eli siinä kahdeksan vuotta, talvet ja kesät, päästämättä\nluoksensa ketään, olivatpa ne sitten tuttavia tai sukulaisia. Joskus\nihmiset, jotka olivat eksyneet metsään, sattumalta joutuivat hänen\nmajansa läheisyyteen ja näkivät Antipan rukoilevan polvillaan sen\nkynnyksellä. Hän oli kauheannäköinen. Paastoaminen ja rukoileminen\noli hänet kuihduttanut, ja tukkansa ja partansa oli hän antanut\nvapaasti kasvaa. Huomatessaan ihmisen, nousi hän seisomaan ja vaieten\nkumarsi maahan asti hänelle. Jos häneltä kysyttiin, kuinka päästä\npois metsästä, osoitti hän äänetönnä kädellään tietä, vielä kerran\nkumarsi maahan asti ja poistui majaansa sulkeutuen sinne. Kahdeksan\nvuoden kuluessa nähtiin hänet usein, vaan ei kukaan koskaan kuullut\nhänen ääntänsä. Hänen vaimonsa ja lapsensa kävivät joskus hänen\nluonansa; hän otti vastaan heidän tuomansa vaatteet ja ruokavarat ja\nkumarsi, kuten kaikille, heillekin maahan asti, vaan tapansa mukaan\nei virkkanut heille sanaakaan koko erakkoelämänsä aikana.\n\nHän kuoli samana vuonna, jolloin erakkojen majat hävitettiin, ja se\ntapahtui seuraavalla tavalla:\n\nIspravnik [Järjestysmies maalla; nimismies. Suom. muist.]\npoliisijoukon kera tuli metsään, ja näkivät he Antipan seisovan\npolvillaan keskellä majaansa ja äänettömästi rukoilevan.\n\n-- Hei, sinä siellä! -- huusi hänelle ispravnik. -- Tule ulos!\nSärjemme pesäsi!... -- Mutta Antipa ei kuullut hänen ääntään. Kuinka\ntahansa hänelle huusi ispravnik vanhus ei hänelle vastannut. Silloin\nkäski ispravnik väkisin tuoda Antipan majasta. Vaan väki nähdessään\nerakon heitä huomaamatta yhä keskeymättä rukoilevan hartaasti,\nhämmästyi hänen mielenlujuuttansa eikä totellut ispravnikkia.\nSilloin ispravnik käski heidän särkeä majan, ja varovasti, peläten\nsatuttavansa rukoilijaa, he vaieten alkoivat purkaa kattoa.\n\nKalkkoivat Antipan pään päällä kirveet, ruskivat laudat ja putosivat\nmaahan, iskujen kumea kaiku kajahteli metsässä, kiertelivät hädissään\nmajan ympärillä linnut, melun säikyttäminä, vavahtelivat puiden\nlehdet. Vanhus vaan yhä rukoili, ikäänkuin mitään näkemättä ja\nkuulematta... Majan seinät alkoivat jo horjua, vaan yhä seisoi sen\nisäntä polvillaan, liikkumatta. Ja vasta sitten, kun viimeisetkin\nhirret olivat syrjään sysätyt entisiltä paikoiltaan ja itse ispravnik\nastuen erakon luo, tarttui hänen hiuksiinsa, Antipa, nostaen silmänsä\ntaivaaseen päin, hiljaa lausui Jumalalle:\n\nArmon Jumala... Anna heille anteeksi.\n\nJa, kaatuen seljälleen, kuoli hän.\n\nKun tämä tapahtui, oli Antipan vanhin poika, Jaakko,\nkaksikymmenkolmi-vuotias ja nuorin, Terenti, oli täyttänyt\nkahdeksantoista. Pulska ja väkevä Jaakko hankki itselleen jo\nkeskenkasvuisena kyläläisiltään hurjapään nimen, ja niihin aikoihin,\nkun hänen isänsä kuoli, oli hän seutunsa suurin juoppo ja mellastaja.\nKaikilla oli hänestä valittamista: äidillä, kylänvanhimmalla,\nnaapureilla; hänet pistettiin kylmään koppiin, löylytettiin\nruoskilla, lyötiin muutenkin, tuomitsematta, vaan ei mikään\ntaltuttanut Jaakon reimaa luonnetta ja yhä vaikeammaksi kävi hänelle\nelämä kylässä, lahkolaisten joukossa, jotka olivat ahkeria kuin\nmyyrät, ankaran-vakavia joka suhteessa ja itsepäisesti säilyttivät\nvanhan uskon käskyt. Jaakko poltti tupakkaa, joi viinaa, pukeutui\nsaksalaiseen pukuun, rukoushetkissä eikä hartaudenharjoituksissa\nkäynyt, ja kun vakavat ihmiset varoittivat häntä, muistuttaen hänelle\nisästä, vastasi hän leikillisesti:\n\n-- Odottakaa, kunnian-ukot, -- kaikella on määränsä. Kunhan tässä\ntarpeeksi syntiä teen minäkin, niin kadun. Mutta nyt on vielä\naikaista. Isällä älkää minua nuhdelko, -- viisikymmentä vuotta teki\nhän syntiä, vaan katui vain kahdeksan... Syntiä on minulla kuten\nlinnunpojalla untuvia, vaan kunhan synnit kasvavat, kuin variksen\nsulat, silloin on pojan aika katua...\n\n-- Kerettiläinen! -- sanottiin Jaakko Lunjeffista kylässä, ja\nhäntä vihattiin ja pelättiin. Pari vuotta isän kuoleman jälkeen\nJaakko nai. Hurjalla elämällään oli hän hävittänyt kokonaan isän\nkolmikymmenvuotisella ahkeralla työllä kokoaman omaisuuden, niin\nett'ei kukaan syntymäkylässä tahtonut antaa hänelle tytärtään\nvaimoksi. Jostakin etäisestä kylästä otti hän kauniin orpotytön, ja\nvoidakseen pitää häät, möi hän isän mehiläispesät ja parin hevosia.\nHänen veljensä Terenti, arka, vaitelias ja pitkäkätinen kyttyräselkä,\nei estänyt hänen elämistään; kivulloinen äiti makasi uunilla ja\npuheli sieltä hänelle pahaa ennustavalla, käheällä äänellä:\n\n-- Kirottu!... Sääli armastasi!... Muista!...\n\n-- Älkää hätäilkö, äitikulta! -- vastasi tavallisesti Jaakko. -- Isä\npuhuu puolestani Jumalalle...\n\nAlussa, lähes kokonaisen vuoden, eleli Jaakko vaimoineen\nsäädyllisesti ja hiljalleen, alkoipa jo töitäkin tehdä, vaan sitten\ntaas hurjaantui, ja oltuaan useita kuukausia kadoksissa, palasi hän\nvaimonsa luo pahanpäiväiseksi peitottuna, repaleisena, nälkäisenä...\nKuoli sitten Jaakon äiti; hautajaispidoissa juopunut Jaakko kuritti\nniin kovakouraisesti vanhaa vihamiestään, kylänvanhinta, että hänet\nsiitä hyvästä pistettiin rangaistuskomppaniaan. Oltuaan siellä\naikansa, ilmestyi hän taas kylään, pää paljaaksi ajeltuna, synkkänä,\nilkeänä. Kyläläiset yhä enemmän vihasivat häntä, siirtäen vihansa\nJaakon perheeseenkin, etenkin viattomaan kyttyräselkään Terentiin,\njoka pienestä pitäen oli ollut tyttöjen ja poikien pilkan esineenä.\nJaakkoa haukuttiin vangiksi ja ryöväriksi, Terentiä rujokkaaksi ja\nvelhoksi. Terenti vastaukseksi haukkumisiin ja ivaan vaikeni, Jaakko\ntaas julkisesti uhkasi kaikkia:\n\n-- Hyvä! Odottakaahan!... Kyllä teille näytän!\n\n-- Hän oli tuossa neljänkymmenen seuduissa, kun kylässä sattui\ntulipalo; häntä syytettiin sytyttäjäksi ja hänet lähetettiin\nSiperiaan.\n\nTerentin niskoille jäi Jaakon vaimo, joka tulipalon aikana oli\ntullut hulluksi, ja hänen lapsensa Ilja, kymmenvuotias tanakka\nmustasilmäinen poika, joka ikäänsä nähden tuntui pikkuvanhalta. Kun\nIlja kulki kadulla, juoksivat kylän lapset hänen kintereillään ja\nviskelivät häntä kivillä. Aikaihmiset taas hänet nähdessään sanoivat:\n\n-- Hyi, paholaisen pentu! Pakkotyöläisen sikiö!... Kunpahan\nloppuisit!...\n\nRuumiilliseen työhön kykenemätön Terenti oli ennen tulipaloa käynyt\nkauppaa tervalla, langalla, neuloilla ja kaikella rihkamalla, vaan\ntulipalo, joka poltti puoli kylää, hävitti Lunjeffien mökinkin ja\nkaikki Terentin tavarat, niin että sen jälkeen Lunjeffeille jäi\njälelle vain hevonen ja neljäkymmentäkolme ruplaa rahaa -- eikä\nmitään muuta. Huomattuaan, ett'ei hän mitenkään voinut enää tulla\ntoimeen kylässä, jätti Terenti veljensä vaimon erään loisvaimon\nhoidettavaksi puolenruplan kuukautisesta maksusta, osti vanhat\nvankkurit, istutti veljenpoikansa niihin ja päätti matkustaa\nlääninkaupunkiin, toivoen siellä eräältä Lunjeffien kaukaiselta\nsukulaiselta, joka palveli viinurina muutamassa ravintolassa, Petruha\nFilimonoff'ilta, elämisen apua.\n\nLäksi Terenti kotisijoiltaan yöllä, kaikessa hiljaisuudessa, kuten\nvaras. Ääneti ohjasi hän hevostaan ja tavan takaa katsahti taaksensa\nsuurilla mustilla silmillään. Hevonen kulki käyden, vankkurit\nheiluivat mainiosti, ja pian nukkui Ilja heiniin kaivautuneena syvää\nlapsen unta...\n\nHeräsi hän keskellä yötä jostakin peloittavasta, oudosta äänestä,\njoka muistutti suden ulvontaa. Yö oli valoisa, vankkurit seisoivat\nmetsänrinteessä; niiden lähellä kuljeskeli hevonen ja päristellen\nhamuili suuhunsa kasteista ruohoa. Suuri, kuivalatvainen mänty kasvoi\nkaukana kedolla yksinäisenä, ikäänkuin metsästä karkoitettuna. Pojan\ntarkat silmät etsivät rauhattomasti setää, ja yön hiljaisuudessa\nkuului selvästi hevosen kavioiden harva, kumea tömähteleminen maahan,\nraskailta henkäyksiltä tuntui sen pärskyminen ja alakuloiselta kuului\nkäsittämätön vapiseva ääni, peloittaen Iljaa.\n\n-- Se-tä! -- hiljaa äänsi hän.\n\n-- Hä, mitä? -- kiireesti vastasi Terenti, ja ulvonta heti taukosi.\n\n-- Missä olet?\n\n-- Täällä... makaa vaan...\n\nSilloin Ilja huomasi, että setä, mustana ja näköjään kuin maasta\nkiskottu kanto, istui muutamalla kummulla metsän rinteessä.\n\n-- Minua peloittaa, -- sanoi poika.\n\n-- Mikä sitten? Mikä peloittaa?... Yksin me olemme...\n\n-- Mikä ulvonee...\n\n-- Unta näit... -- hiljaa sanoi kyttyräselkä.\n\n-- Totta jumaliste ulvoo.\n\n-- No... lienee susi... Se on -- kaukana... Nuku sinä vaan...\n\nVaan ei enää nukuttanut Iljaa. Hiljaisuus tuntui kolkolta, ja\nkorvissa yhä kuului valittava ääni. Hän katsahti ympärilleen, seutua\nsilmäsi, ja huomasi, että setä katsoo sinne, missä vuoren takana,\nkaukana metsän keskellä, seisoo viisitorninen, valkoinen kirkko\nja jonka yläpuolella kirkkaasti kumottaa suuri, pyöreä kuu. Ilja\ntunsi sen Romodanoff'in kirkoksi ja tiesi nyt, että kaksi virstaa\ntännempänä, lähempänä häntä ja setää, metsän keskellä, laakson\npartaalla, on heidän kylänsä -- Kitjeshnaja.\n\n-- Emmepä ole kauaksi päässeet, -- virkkoi hän miettivästi.\n\n-- Mitä? -- kysyi setä.\n\n-- Kauemmaksi pitäisi kulkea, sanon... Voi vielä joku sieltä...\n\nIlja nyykäytti vihamielisesti päätään kyläänsä päin.\n\n-- Lähdemme... odota... -- virkkoi setä.\n\nJa taas syntyi hiljaisuus. Ilja kytristyi kokoon nojaten vankkurien\netuseinään, ja alkoi katsoa sinnepäin minne setä katsoi. Kylää\nei näkynyt metsältä, vaan hänestä tuntui kuin hän sen näkisi\nkokonaisuudessaan mökkineen ja ihmisineen, ja pajuineen, joka kasvoi\nkeskellä katua olevan kaivon vieressä. Pajun juurella makaa hänen\nisänsä köydellä sidottuna, päällä risainen paita; kädet ovat sidotut\nselän taakse, paljas rinta on työntynyt ulospäin ja pää on ikäänkuin\nkasvettunut kiinni pajun runkoon. Makaa hän liikkumatta kuin tapettu,\nkatsoen kauheannäköisillä silmillään talonpoikia, jotka seisovat\nkylänvanhimman mökin luona. Niitä on paljon, kaikki ne ovat ilkeitä,\nhuutavat ja riitelevät. Sitä muistellessaan tuli pojalle ikävä ja\nkatkera pala nousi kurkkuun, Häntä itketti ikävästä ja öisestä\nkosteudesta, vaan ei hän tahtonut häiritä setäänsä, ja siksi hän\npidättihe, kytristäen yhä enemmän kokoon pientä ruumistaan...\n\nÄkkiä kuului taas hiljaista ulvomista. Ensin joku raskaasti huokasi,\nitkeä nyyhkytti ja sitten valittavasti ulisi:\n\n-- Oo-oo-uu-oo-oo!...\n\nPoika hätkähti kauhusta ja milt'ei jäykistyi. Vaan ääni yhä kuului,\nja se kasvoi.\n\n-- Setä! Sinäkö ulvot?... -- huusi Ilja.\n\nTerenti ei vastannut eikä edes liikahtanutkaan. Silloin poika hyppäsi\nvankkureista maahan, juoksi sedän luo, lankesi polvilleen hänen\njalkoihinsa, kietoi kätensä niiden ympäri ja alkoi itkeä. Itkunsa\nlomasta kuuli hän sedän äänen:\n\nHäätivät... meidät... Herra Ju-mala! Mihin menemme...?\n\nVaan poika, niellen kyyneleitään, puhui:\n\n-- Annahan aikaa... kasvan suureksi... näytän niille!... niin...\n\nItkettyään kyllikseen, nukkui hän. Silloin otti setä hänet syliinsä,\nkantoi hänet vankkureihin, vaan itse poistui hän loitommalle ja\nrupesi taas ulvomaan pitkäveteisesti, valittavasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuisti Ilja tulonsa kaupunkiin. Heräsi hän eräänä aamuna varhain ja\nnäki edessään joen, leveän, sameavesisen, ja sen takana, korkealla\nvuorella, ryhmän taloja, puna- ja vihreäkattoisia ja korkeita, ja\ntalojen välillä tuuheita puita. Talot ylenivät vuoren rinnettä\ntiheänä, kauniina ryhmänä, ja vuoren harjalla muodostivat ne tasaisen\nrivin ja katsoivat sieltä ylpeästi joen poikki. Kirkkojen kultaiset\nristit ja kupoolit kohosivat niiden kattojen yläpuolelle korkealle\ntaivaalle. Aurinko oli vasta noussut; sen vinot säteet heijastivat\ntalojen ikkunoihin, ja koko kaupunki säteili kirkkaanvärisenä, kiilsi\nkullalta.\n\n-- Niinpä sitä nyt, ai-ai! -- hiljaa huudahti poika, katsellen silmät\nselkosen seljällään, mainiota kuvaa, ja kauan, vaieten, ihaili sitä.\nSitten välähti hänen mieleensä levoton ajatus, missä tulee asumaan\nhän, pieni, mustatukkainen, pörröpäinen poikanen, jolla on huonot,\nraitavat piikkoiset housut jalassa, ja hänen kyttyräselkäinen,\nsaamaton setänsä? Päästetäänkö heitä sinne, tuohon puhtaaseen,\nrikkaaseen, kullalta loistavaan, suuren-suureen kaupunkiin? Hänen\njohtui mieleensä, että heidän vankkurinsa juuri siksi seisovat tässä,\njoen rannalla, kun kaupunkiin ei päästetä köyhää väkeä, riekaleisiin\npuettuja ja rumia. Ja siis setä on mennyt pyytämään, että päästäisi.\n\nIlja pelkomielellä alkoi hakea katseillaan setää. Sekä heidän\nvankkuriensa etu- että takapuolella oli paljon kuormia; toisissa\noli puisia maitoastioita, toisissa lintuvasuja, kurkkuja, sipulia,\nniinikoppia täynnä marjoja, perunasäkkiä. Kuormilla ja niiden\nvieressä istui ja seisoi miehiä ja eukkoja, ja kummallista väkeä\nne olivat. Puhelivat he äänekkäästi ja seikkaperäisesti, eivätkä\nheidän vaatteensa olleet sinistä piikkoa, vaan enimmäkseen kirjavaa\nkarttuunia ja tulipunaista kumatshia [pumpulikangasta. Suom.\nmuist.]. Milt'ei jokaisella oli saappaat jalassa, ja vaikka heidän\nlähellään käveli edestakaisin sapelilla varustettuja miehiä, --\njärjestysmies tai poliisi, -- niin he eivät ainoastaan näyttäneet\nolevan pelkäämättä, vaan eivät he edes tervehtineet heitä. Ja se\nmiellytti suuresti Iljaa. Vankkureilla istuen katseli hän auringon\nkirkkaasti valaisemaa eloisaa kuvaa, ja haaveili sitä aikaa, jolloin\nhänkin vetää jalkaansa saappaat ja pukeutuu kumatshipaitaan. Kaukana,\ntalonpoikain joukosta, tuli näkyviin setä Terenti. Hän kulki, ottaen\nreimoja askelia syvässä hiekassa, pääpystyssä; hänen kasvonsa\nloistivat ilosta ja jo kaukaa hymyili hän Iljalle, ojentaen kättään\nhäntä kohden ja jotakin näyttäen.\n\n-- Jumala on kanssamme, Iljuha! Elä huolehdi! Petruha-sedän heti\nlöysin... Saapas tuosta, pureksi sitä ensi hätään!...\n\nJa hän antoi Iljalle rinkelin.\n\nPoika milt'ei hartaudella otti sen, pisti povellensa ja rauhattomasti\nkysyi:\n\n-- Eikö päästetä kaupunkiin?\n\n-- Heti päästetään... Tuolla tulee lautta -- niinpä lähdemme.\n\n-- Mekin?\n\n-- Kuinkas muuten? Mekin menemme... Emme tässäkään voi elää...\n\n-- Oh! Minä kun luulin, ettei meitä päästettäisikään... Mutta missä\nme rupeamme siellä asumaan?\n\n-- Se on vielä tietymätöntä... Herra osoittaa...\n\n-- Jospa tuossa suuressa, punaisessa...\n\n-- Hullu! Sehän on kasarmi!... Siinä asuu sotamiehiä...\n\n-- Mutta tuossa toisessa... entäs jos tuossa!\n\n-- Kyllä sinua on! Korkealla on meistä!...\n\n-- Mitä vielä! -- vakuuttavasti sanoi Ilja.\n\n-- Kohoamme niinkin korkealle!...\n\n-- Voi sinua! -- huokasi Terenti-setä ja poistui jonnekin.\n\nAsumaan he joutuivat aivan kaupungin laitaan, kauppatorin viereen,\nsuureen, harmaaseen taloon. Joka puolelle sitä oli rakennettu\nerinäköisiä lisärakennuksia, toiset uudempia, toiset yhtä\nharmaan-likaisia kuin se itsekin. Ikkunat ja ovet olivat siinä\nkieroja, ja kaikki siinä narisi. Lisärakennukset, aita, portti,\n-- kaikki ne yhdessä muodostivat puolimädänneen puuläjän, johon\noli yltyleensä kasvanut vihertävää sammalta. Ikkunaruudut olivat\nvanhuuttaan himmeitä, fasaadista oli muutamia hirsiä pullistunut\nulospäin, ja siksi oli talo isännän näköinen, joka siinä piti\nravintolaa. Isäntä niinikään oli vanha ja harmaa; hänen silmänsä\nmuistuttivat talon ikkunaruutuja; käydessään nojasi hän paksuun\nkeppiin; hänestä tuntui nähtävästi vaikealta suuren vatsansa\nkantaminen, ja hänkin narisi aina.\n\nTerenti-setä asettui asumaan erääseen talon lukemattomista sopukoista\nmaakerroksessa, penkille ikkunan ääreen, joka antoi pihan perälle,\njossa oli suuri muraläjä ja kasvoi vanha, tuuhea lehmus ja kaksi\nseljapuupensasta. Kolmen päivän kuluttua talonisäntä, osoittaen\nkepillään Iljaa, joka oli kätkeytynyt, häntä peläten, muraläjän\ntaakse, ja sieltä säikähtyneillä silmillä katseli häntä, marisevalla\näänellä virkkoi:\n\n-- Kenen olet poika, häh? Mistä olet ilmestynyt, häh?\n\nIlja silmiään räpyttäen vaikeni.\n\n-- Hei, kenen poika tuo rehveli on? Kuin jo olisi täältä! Mene\ntiehesi, pojanpakana! Kyllä minä sinulle!... Häts! Voi, sinä sen, --\nrottako olet, vai? Mitä? Astioiden pesijän? Poika? Ahaa! Veljenpoika?\nKyttyräselkä veijari, hänen olisi pitänyt sanoa, että hänellä\non veljenpoika! Pjotr! Mitä ällistelet, häh? Kyttyräseljällä on\nveljenpoika -- mitä se merkitsee? Kuin jo olisi täältä!...\n\nPunakka viinuri Petruha katsoi pihalle ravintolan ikkunasta ja\nkiharoitaan pudistellen myös huusi:\n\n-- Väliaikaisesti, Vasili Dorimendontitsh, alaikäinen Ilja... täysi\norpo... Otettu tänne minun tieteni... vien pois, jos ette halua...\n\nKun Ilja kuuli, että hänet aiotaan viedä pois, rupesi hän parkumaan\ntäyttä kurkkua, ja kiitäen nopeasti kuin nuoli isännän ohi, pujahti\nhän kellarikerroksen ikkunasta sisään kuin hiiri koloonsa. Siellä hän\nheittäytyi pitkälleen penkille, painoi päänsä sedän karkeaan viittaan\nja rupesi itkemään vavisten pelosta. Siihen hätään joutui sitten\nsetäkin ja hän sai hänet tyyntymään.\n\n-- Mitä joutavia! älä pelkää!... Sillä on aina tapana huutaa niin...\nVanhuuttaan höpertää... Määräävä henkilö täällä ei ole hän, vaan\nPetruha... Petruha on asioissa päänä!... Hänelle ole mieliksi!...\nKunnioita häntä! Isäntä on ihan jonninjoutava henkilö hänen\nrinnallaan...\n\nEnsi aikoina kierteli Ilja talon kaikki sopukat. Talo miellytti\nhäntä ja hämmästytti avaruudellaan. Siihen oli ahdettu niin paljon\nihmisiä asumaan, että niitä Iljan mielestä oli enemmän kuin koko\nKitjeshnajan kylässä. Ja meluisata siellä oli. Molemmat kerrokset\nkuuluivat ravintolalle, joka aina oli väkeä täynnä; ylisillä asui\njuoppoja naisia, ja eräs heistä, Matitsa nimeltään, mustaverinen,\nsuuri kokoinen, karkea-ääninen, säikytti poikaa vihaisilla, tummilla\nsilmillään. Maakerroksessa asui Perfishka-suutari sairaine,\njalattomine vaimoineen ja seitsenvuotisine tyttärineen, lumpunkokooja\nJeremei-ukko, kerjäläis-akka, laiha ja riitaisa, josta syystä häntä\ntalon asukkaiden kesken kutsuttiin avokurkuksi, ja ajuri Makar\nStepanitsh, elähtänyt mies, tyyni ja vaitelias. Pihan nurkassa oli\npaja; aamusta iltaan paloi siellä tuli, terästettiin pyörärautoja,\nkengitettiin hevosia, vasarat kalkkoivat, ja roteva, suonikas\nSavel-seppä jyreällä äänellä lauloi loppumattoman pitkiä laulujaan.\nToisinaan tuli pajaan Savelin vaimo, pieni, täyteläinen nainen,\nruskeatukkainen, sinisilmäinen. Hän piti aina päässään valkoista\nhuivia, ja oudolta näytti tuo valkoinen pää mustassa pajassa.\nHän miltei aina nauroi sointuvalla äänellään, ja Savel säesti\nhäntä kovasti, kuin moukarilla lyöden. Useimmiten hän kuitenkin\nvastaukseksi vaimonsa nauruun ärjyi. Kerrottiin hänen suuresti\nrakastavan vaimoaan, vaan tämä kuului sopimattomasti elävän...\n\nJokaisessa talon sopukassa istui ihminen, ja aamusta myöhään iltaan\ntärisi se huudoista ja melusta, ikäänkuin siinä, kuten vanhassa\nruostuneessa kattilassa, jotakin olisi kiehunut tai paistunut.\nIltasin kaikki asukkaat tulivat ulos sopukoistaan pihalle ja talon\nportilla olevalle penkille; Perfishka-suutari soitti hanuria, Savel\nmörisi laulujaan, ja Matitsa, jos sattui olemaan juovuksissa, lauloi\njotakin omituista, hyvin surullista laulua, jonka sanoista oli\nmahdoton saada selvää, ja aina jotakin katkerasti itki.\n\nJohonkin pihan kolkkaan kokoontuivat kaikki talon lapset Jeremei-ukon\nympärille ja piirissä istuen pyysivät:\n\n-- Ukko-kulta! Kerro satu!\n\nUkko katsoi heihin kipeillä punaisilla silmillään, joista alituisesti\npitkin hänen ryppyisiä kasvojaan vuosi sameita kyyneliä ja, painaen\nsyvään päähänsä vanhaa ketunnahkalakkiaan, alkoi laulavalla,\nvapisevalla kimeällä äänellä:\n\n\"Syntyipä eräässä valtakunnassa kerettiläinen tuntemattomista\nvanhemmista, joita Kaikkinäkevä Herra Jumala rankaisi pojalla...\"\n\nJeremei-ukon pitkä, harmaa parta vapisi ja tärisi, kun hän avasi\nmustan hampaattoman suunsa, vapisi pääkin, ja pitkin ryppyisiä poskia\nvuosi kyyneleitä.\n\n\"Ja julkea oli tämä kerettiläispoika: Jeesukseen Kristukseen\nei uskonut, ei rakastanut Jumalan Äitiä, kirkon ohi kulki --\nristinmerkkiä tekemättä, ei isää eikä äitiä totellut...\"\n\nLapset kuuntelivat ukon kimakkaa, vapisevaa ääntä ja ääneti katsoivat\nhänen kasvoihinsa.\n\nToisia tarkkaavaisemmin kuunteli ja katsoi vaaleaverinen Jashka,\nPetruha-viinurin poika. Hän oli laiha, terävänenäinen poika,\nsuuripäinen ja hoikkakaulainen. Kun hän juoksi, heilahteli\nhänen päänsä olkapäältä toiselle, aivan kuin se olisi ollut\nputoamaisillaan. Hänen silmänsä niinikään olivat suuret ja hiukan\nlevottomat. Ne aina arasti livahtivat joka esineen ohi, ikäänkuin\npeläten pysähtyä mihinkään, vaan kerran pysähdyttyään pullistuivat\nne omituisesti ulospäin, katsoa murjottivat ja antoivat Jaakon\nkasvoille lammasmaisen ilmeen. Hän erosi toisista lapsista hienojen,\nverettömien kasvojensa ja puhtaan, ehjän pukunsa kautta. Ilja heti\ntuli hänen hyväksi ystäväkseen, ja jo tuttavuuden ensi päivänä kysyi\nJaakko salaperäisellä äänellä uudelta toveriltaan:\n\n-- Onko siellä maalla paljon noitia?\n\n-- On -- vastasi Ilja. -- Noita-akkojakin on... Ihan meidän\nnaapurissa asui noita.\n\n-- Oliko se punainen? -- kuiskaten tiedusteli Jaakko.\n\n-- Harmaa... ne ovat kaikki harmaita.\n\n-- Kun harmaita lienevät olleen, niin eivät ne ole vaarallisia.\nHarmaat ovat hyväluontoisia... Mutta punaiset -- huh, huh! Ne juovat\nverta...\n\nHe istuivat pihan parhaassa ja mukavimmassa kolkassa, seljapuupensaan\nja lehmuksen alla, muraläjän takana. Sinne pääsi kapeasta solasta,\ntalon ja vajan välistä; siellä oli aina rauhallista eikä sinne\nnäkynyt muuta kuin taivas pään yläpuolella ja talon seinä, jossa oli\nkolme ikkunaa, ja niistäkin kaksi oli umpeen naulattu. Siitä tuli\ntoverusten lempipaikka. Lehmuksen oksilla sirkuttivat varpuset, ja\nsen juurella, maassa, istuivat pojat keskustellen kaikesta, mikä\nheidän huomiotaan veti puoleensa.\n\nPitkät päivät pyöri Iljan silmien edessä meluten ja pauhaten jotakin\nhyvin suurta ja kirjavaa häikäisten ja huumaten häntä. Alussa hän\nällistyi ja ikäänkuin tyhmeni tuon vilkkaan elämän pyörinässä.\nSeisoen ravintolassa sen pöydän vieressä, jossa Terenti-setä hikisenä\nja märkänä pesi astioita, katseli Ilja, kuinka ihmiset tulevat,\njuovat, syövät, huutavat, suutelevat, tappelevat, laulaa hoilottavat.\nHikisiä ne ovat, väsyneitä, likaisia, tupakansavu pilviä leijailee\nniiden ympärillä, ja siinä savussa ne mässäävät kuin vähämieliset...\n\n-- Kuule, kuule! -- puhelee hänelle setä, kyttyrä keikkuen ja\nlakkaamatta helistellen laseja. -- Mitä sinä täällä? Mene pihalle!\nMuuten sattuu vielä isäntä näkemään ja toruu!...\n\n-- Kas vaan, ai, ai! -- ajatuksissaan huudahti Ilja\nlempihuudahduksensa ja poistui pihalle huumaantuneena\nravintola-elämästä. Vaan pihalla Savel kalkutteli vasaraansa ja\nriiteli kisällinsä kanssa, maakerroksesta kuului Perfishka-suutarin\niloinen laulu, ja ylhäällä juopuneet naiset riitelivät keskenänsä\nhaukkuen ja kirkuen. Pashka, Savelin poika, ratsasti keppihevosella\nja huusi vihaisella äänellä:\n\n-- Ptruu, perkele!\n\n-- Hänen pyöreä naamansa oli kokonaan lian ja noen peitossa; otsassa\noli hänellä kuhmu; paita oli rikki, ja sen lukemattomista rei'istä\npaistoi vankka ruumis. Hän oli talon suurin huimapää ja tappelija; jo\nkahdesti oli hän ehtinyt antaa aika kolauksen kömpelölle Iljalle. Kun\nsitten Ilja itkien valitti siitä sedälleen, levitti tämä vaan käsiään\nsanoen:\n\n-- Mitä joutavia!... Minkä sille teet? Kärsi!... Ohi menee!\n\n-- Kun minä vaan lähden ja annan oikein! -- uhkaili kyyneltensä\nlomasta Ilja.\n\n-- Koetappas vaan! -- ankarasti virkkoi setä. -- Et millään ehdolla\nsaa sitä tehdä!...\n\n-- Mutta kun hänkin!...\n\n-- Se on toista se!... Hän on, näes... täkäläinen... omaa väkeä...\nSinä taas vieras...\n\nIlja jatkoi uhkailujaan, kunnes setä äkkiä suuttui ja ärjäsi hänelle,\njota hän harvoin teki. Silloin Ilja hämärästi ymmärsi, ettei häntä\nvoitu verrata \"täkäläisiin\" poikiin, ja kätkien vihansa Pashkaan,\nkiintyi hän yhä lähemmin Jaakkoon.\n\nJaakko käyttäytyi säädyllisesti: hän ei koskaan kenenkään kanssa\ntapellut, vieläpä huusikin harvoin. Hän miltei lainkaan leikkinyt,\nvaan sen sijaan mielellään puhui siitä, millaisia leikkejä leikkivät\nrikasten lapset pihoissa ja kaupungin puistossa. Kaikista talon\nlapsista, Iljaa lukuunottamatta, seitsenvuotias Perfishka-suutarin\ntytär Mashka oli ainoa, jota Jaakko piti ystävänään. Se oli likainen\ntyttö-pahainen, hoikka ja hento; hänen pieni, mustakiharainen päänsä\naamusta iltaan keikkui pihalla. Hänen äitinsä istui niinikään\naina maakerrokseen johtavan oven suussa. Hän oli suuri kooltaan;\npaksu hiuspalmikko riippui aina pitkin selkää hänen alituisesti\nommellessaan syvään kumartuneena työnsä yli. Kun hän kohotti\npäätään, katsoaksensa tytärtään, sai Ilja nähdä hänen kasvonsa. Ne\nolivat karkeat, siniset, liikkumattomat kuin kuolleella. Ja hänen\nmustat, hyväntahtoiset silmänsä niinikään olivat liikkumattomat.\nHän ei koskaan puhellut kenenkään kanssa, kutsuipa hän tytärtäänkin\ntavallisesti merkeillä luoksensa, toisinaan kuitenkin, vaan hyvin\nharvoin, huutaen käheällä, painuneella äänellä:\n\n-- Masha!\n\nAlussa Iljaa jokin miellytti tuossa naisessa, vaan saatuaan tietää,\nettei hän kolmeen vuoteen ole voinut käyttää jalkojaan ja että hän\npian kuolee, alkoi hän peljätä häntä.\n\nKerran, kun Ilja kulki hänen läheltään, ojensi hän kätensä ja tarttui\nhänen paitaansa, vetäen pelästyneen pojan luoksensa.\n\n-- Pyydän sinua... -- sanoi hän, -- älä loukkaa Mashaa!... älä\nloukkaa!...\n\nHänen oli vaikea puhua: hän hengästyi.\n\n-- Älä loukkaa... rakkaani!...\n\nJa katsoen surullisilla silmillään Iljaa silmiin, päästi hän hänet.\nSiitä lähtien alkoi Ilja Jaakon kanssa huolellisesti vaalia suutarin\ntytärtä, koettaen varjella häntä monista elämän ikävyyksistä.\nHän ei voinut olla antamatta arvoa aikaihmisen pyynnölle, sillä\nkaikki muut aikaihmiset vaan käskivät. Sitä paitsi ne aina löivät\npieniä. Makar-ajuri tömisytti jalkojaan ja löi lapsia märällä\nrätillä kasvoihin, jos he sattuivat menemään liian lähelle häntä,\nkun hän pesi rattaita. Savel suuttui kaikkiin, jotka pistäysivät\nasiatta hänen pajaansa paljaasta uteliaisuudesta, ja heitti lapsia\nhiilisäkillä. Perfishka paiskasi, millä sattui, jokaista, joka sattui\nseisahtumaan hänen ikkunansa eteen, pimentäen häneltä valon...\nToisinaan löivät lystikseen, ikävästä tai ollen ilvehtivinänsä lasten\nkera. Jeremei-ukko oli ainoa, joka ei koskaan tapellut.\n\nEnnen pitkää alkoi Iljasta tuntua, että maalla oli paljoa parempi\nelää, kuin kaupungissa. Saattoihan maalla kävellä, missä puuttui,\nvaan täällä kielsi setä poistumasta pihastakin; maalla sai syödäkseen\nkurkkuja, herneitä ja jos jotakin, mutta täällä ryytimaita ei\nollut, vaan kaikki piti ostaa rahalla. Siellä on sekä väljempää\nettä hiljaisempaa, kaikki ihmiset tekevät siellä samaa työtä, --\ntäällä jokainen riitelee, tyrkkii toinen toistansa, kukin tekee,\nmitä tahtoo, ja kaikki he ovat köyhiä, elävät vieraan leivästä\n-- puolinälkäisinä, Ilja kuljeskeli pihalla päivät pääksytysten,\nja hänestä rupesi elämä tuntumaan ikävältä tässä harmaassa,\npainostavassa talossa, jonka ikkunaruudutkin olivat niin himmeitä.\n\nKerran päivällistä syötäessä Terenti-setä, raskaasti huoaten, virkkoi\nveljenpojallensa:\n\n-- Syksy on käsissä, Iljuha... -- Niin! Pistää se kätemme\nruuvipihtiin!... tiukkaan pistääkin!... Voi, hyvä Jumala!...\n\n-- Hän vaipui mietteisiinsä ja kauan oli hän vaiti, alakuloisesti\ntuijottaen kaalivatiin. Mietteisiinsä vaipui poikakin. Söivät he\nsaman pöydän ääressä, jolla kyttyräselkä pesi astioita. Ravintolassa\nkävi hirveä melu.\n\n-- Petruha tässä äsken sanoi, että sinut Jaakon kanssa olisi pantava\nkouluun... Ho, hoh! Olisi pantava, ymmärrän minäkin... Luku- ja\nkirjoitustaidotta olet täällä kuin sokea!... hukkaan joudut! Mutta\nkoulua varten pitää sinut vaatettaa, kengät saada jalkaan!... Vaan\nviiden ruplan kuukausipalkalla ei vaatteita osteta!... Voi, hyvä\nJumala! Sinä olet toivoni!...\n\nSedän huokaukset ja hänen surulliset kasvonsa liikuttivat Iljan\nmieltä, ja hän hiljaa ehdotti:\n\n-- Lähdetään täältä!...\n\n-- Mi-i-hin! -- pitkäveteisesti ja alakuloisesti kysyi kyttyräselkä.\n-- Minne voisimme mennä?...\n\n-- No, vaikka metsään!? -- sanoi Ilja, äkkiä innostuen.\n\n-- Kerroithan, kuinka kauan isoisä asui yksin metsässä! Mutta\nmeitä on kaksi! Niinipuun kuoria kiskottaisi!... Kettuja ja oravia\ntappaismme kuin Kornei Silmäpuoli... sinä käyttäisit pyssyä... minä\nansoja... Lintuja Pyydystäisin monenlaisia... Jumalauta! Marjoja\nsiellä on, sieniä... Lähdetäänkö?...\n\nSetä katsoi häneen ystävällisesti ja hymyillen kysyi:\n\n-- Entä sudet? Entä karhut?\n\n-- Onhan meillä pyssy! -- tulisesti huudahti Ilja. -- Kun tulen\nsuureksi, petojakaan en pelkää!... Käsin otan niitä hengiltä!...\nNytkään en enää ketään pelkää! Täällä on elämä ahdasta, tiukkaa!\nVaikka pieni olenkin, näen kuitenkin... Pahemmin täällä tapellaankin\nkuin maalla, niin kyllä... Huomaanhan minä, puusta en ole! Seppä kun\nkerran kolahuttaa päähän, soi korva tilliä pitkät ajat jälestäpäin...!\n\n-- Voi, sinua orporaukka! -- sanoi Terenti ja heittäen lusikan\nkädestään läksi hän jonnekin. Kiireesti hän läksi...\n\nSaman päivän iltana, väsyttyään pihalla kuljeksimiseen, jossa jo\nkaikki oli hänelle tuttua, istui Ilja lattialla, lähellä sedän\npöytää, torkuksissa, kuunnellen Terentin keskustelua Jeremei-ukon\nkanssa, joka oli tullut ravintolaan teetä juomaan. Lumppujenkokooja\noli tullut kyttyräseljän hyväksi ystäväksi, ja palattuaan työstä,\nistuutui hän aina teetä juomaan lähelle Terentin pöytää.\n\n-- Mitä joutavia! -- kuuli Ilja Jeremein kitisevän äänen sanovan.\n-- Sinä -- tiedä turvautua Jumalaan!... Sinä mieti vaan mielessäsi\n-- Jumala! Hän! Sinä olet kuin Hänen orjansa... siksi on sanassakin\nsanottu -- orja! Tiedä siis -- sinä olet Jumalan orja. Kaikki,\nmitä sinulla on, on Jumalalta!... Sekä hyvä että paha -- kaikki on\nHäneltä! Hän tutkii, Hän näkee sinun elämäsi, Hän, Isämme, kaikki\nnäkee!... Ja tulee kerran sinullekin valoisa päivä, silloin sanoo\nHän enkelille: taivaallinen palvelijani! mene huojentamaan maallisen\norjani, Terentin, elämä... Ja saapuu silloin onnesi... saa-aa-puu-uu!\n\n-- Minä, ukkokulta, turvaudun Herraan -- mitä muuta minun tehdä\npitää? -- hiljaa puhui Terenti. -- Uskon -- Hän auttaa!\n\n-- Hänkö? Ei milloinkaan, sanon sinulle, hyljää Hän ihmistä maan\npäällä. Maan on Jumala antanut koetellakseen meitä... täyttääksemme\nHänen käskynsä... Hän katsoo korkeuksistansa ja seuraa: kuinka\nrakastatte toinen toistanne, ihmiset? Niinkö, kuin Hänen Poikansa\nkäski teitä?... Ja kun Hän näkee Terentin vaivalloisen elämän, niin\nlähettää Hän siunatun sanoman Jeremei-ukolle: hei, Jerema, auta Minun\norjaani!...\n\nJa äkkiä toisella äänellä, joka muistutti Petruha-viinurin ääntä, kun\nhän oli suutuksissaan, -- sanoi ukko. Terentille:\n\n-- Iljan kouluun varustamiseen annan sinulle puolikymmentä ruplaa...\nSäästän, hankin... Lainaksi annan... Tulee rikkaaksi, kun antaa...\n\n-- Ukkokulta! -- hiljaa huudahti Terenti.\n\n-- Seis, pidä suusi! Sillävälin anna poika minulle, -- mitään ei\nhänellä ole tekemistä tässäkään!... Palvelkoon hän minua koroista...\nRättiä kerää, luita kokoo... Enpähän aina tarvitse taivuttaa vanhaa\nselkääni...\n\n-- Jumala sinulle palkitkoon!... -- huudahti kyttyräselkä.\n\n-- Jumala -- minulle, minä -- sinulle, sinä -- hänelle ja hän taas\nJumalalle, niin se kiertyy... Eikä kukaan, siten jää toiselle\nvelkaa... He-he-he-he! Rakkaani! Oh, veliseni! Olen elänyt ja elänyt,\nkatsellut katselemistani -- mitään muuta kuin Jumalan, en ole nähnyt.\nKaikki on Hänen, kaikki on Hänelle, kaikki on Häneltä, kaikki on\nHäntä varten!...\n\nIlja nukkui kuunnellessaan näitä hiljaisia puheita. Mutta seuraavana\naamuna varhain Jeremei-ukko herätti hänet ja iloisesti virkkoi:\n\n-- Kas niin, nyt kävelylle, Iljushka! Joutuin nyt! Pese silmäsi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvä oli Iljan elää ystävällisen Jeremein palveluksessa. Joka\naamu varhain ukko herätti pojan, ja myöhään iltaan asti kulkivat\nhe pitkin kaupunkia, kooten vaateriepuja, luita, paperipalasia,\nraudankappaleita, nahkapalasia. Suuri oli kaupunki ja paljon\nmerkillistä oli siinä, niin että ensi aikoina Ilja huonosti auttoi\nukkoa, yhä tarkastellen ihmisiä ja taloja, kaikkea kummastellen\nja kaikesta kysellen ukolta... Jeremei oli halukas puhumaan. Pää\nsyvään painettuna, maahan katsellen, kulki hän pihasta pihaan,\nkoputellen rautapäisellä kepillään maahan, pyyhkien kyyneleitä\nposkiltaan ryysyisen nuttunsa hihalla tai likaisen pussin\nnurkalla ja, vaikenematta, laulavalla äänellä, yksinkertaisesti\nkertoen apulaiselleen: -- Tuo talo on kauppias Ptshelinin, Savva\nPetrovitshin. Rikas mies on kauppias Ptshelin!... Hopean hohdossa ja\nkullan kiillossa elää...\n\n-- Ukko-kulta, -- kysyi Ilja, -- kuinka sitä tullaan rikkaaksi?\n\n-- Vaivaa sitä varten nähdään, työtä tehdään... Sekä päivät että yöt\ntyöskennellään ja rahoja yhä kootaan. Ja kun tarpeeksi paljon on\nkoossa, -- rakennetaan itselleen talo, hankitaan hevosia, erilaisia\nastioita ja muuta kaikenlaista... sellaista erilaista. Uutta on\nkaikki! Ja otetaan sitten palvelukseen, tietysti pehtooreja,\ntalonmiehiä ja muita sellaisia, että ne sitten työt tekisivät, vaan\nitse he lepäävät -- elävät. No, silloin sanotaan: siinä rikastui\nmies kunniallisella työllä... n-niin!... On taas niitäkin, jotka\nsynnillisillä keinoilla rikastuvat. Kauppias Ptshelinistä puhuvat\nihmiset, että hän nuorena ollessaan muka olisi miehen tappanut.\nVoivat kateudesta sanoa, vaan saattaa tottakin olla. Ilkeä hän on,\ntuo Ptshelin, ja katsekin on sillä niin arka... Yhä vilkuvat silmät,\nyhä peitteleikse... Vaan voivat valhetellakin Ptshelinistä... Sattuu,\nettä mies rikastuu äkkiä... yksinkertaisesti... Onni näet... Onni\nnäet potkasi... Heh, heh, -- Jumala yksin elää totuudessa, vaan\nitse me emme mitään tiedä!... Ihmisiä olemme, mutta ihmiset ovat\nJumalan siemen... siemen, lapseni, ovat ihmiset! Kylvi meidät Herra\nmaan päälle -- kasvakaa! vaan Minä katson, millainen jokapäiväinen\nleipä tulee teistä... Niin näet! Tuo taas tuossa on Sabanejeffin\ntalo, Mitri Pavlitshin... Hän on Ptsheliniäkin rikkaampi. Ja hän se\nvasta oikea pahantekijä on -- minä tiedän... Meidän kylässämme oli\nhän vanhimpana ja möi meidät kaikki, ja ryösti!... Kauan oli Jumala\nsiitä pitkämielinen, vaan vihdoin alkoi tehdä tiliä hänen kanssaan.\nEnsin tuli kuuroksi Mitri Pavlitsh, sitten potkasi hevonen pojan\nkuoliaaksi... Ja nyt ei ole kauan siitä, kuin tytär karkasi kotoa...\n\nVanhus tiesi kaikki ja tunsi jokaisen kaupungissa, ja kaikesta puhui\nhän vilpittömästi, koruttomasti. Kaikki, mitä hän kertoi, tuntui\nhänen suustaan kuultuna ikäänkuin puhtaalta, aivankuin hän joka\nhistorian olisi pessyt loppumattomilla kyyneleillä.\n\nPoika tarkkaavaisesti kuunteli häntä, katsellen suuria taloja, ja\nväliin hän virkkoi:\n\n-- Kunpa saisi edes toisella silmällä katsahtaa niiden sisään!...\n\n-- Vielä saat nähdä! Odota! Muista vaan oppia ja työtä tehdä:\nkun kasvat suureksi, saat kaikki nähdä! Ehkä sinä itsekin tulet\nrikkaaksi... Elä kuitenkin... Ohhohhoo! Elin elämistäni minäkin,\nkatsoin katsomistani... silmäni turmeltuivat... Nyt ne, kyyneleet,\nnäet, vuotavat yhä silmistäni... ja siksipä on minusta tullutkin\nkuihtunut ja huono... Voima on vuotanut loppuun kyynelissä, vereni on\nkuivunut...\n\nSuloiselta tuntui Iljasta kuunnella vanhuksen varmoja ja lempeitä\npuheita Jumalasta, ja ne synnyttivät pojan sydämessä rohkean ja\nlujan toivon jostakin hyvästä, ilahuttavasta, joka häntä odottaa\ntulevaisuudessa. Hän vilkastui ja tuli lapsellisemmaksi, kuin hän oli\nollut ensi aikoma kaupunkiin muuttonsa jälkeen.\n\nInnolla alkoi hän auttaa vanhusta roskaläjien kaivamisessa.\nHauskaa oli kaivella kepillä kaikellaisia romuläjiä, ja erittäin\nlystiltä tuntui Iljasta nähdä ukon iloa, kun hän sattui löytämään\njotakin erityistä. Kerran löysi Ilja likakaivosta hopealusikan,\nja ukko osti hänelle siitä puoli naulaa prenikoita. Sitten kaivoi\nhän esiin pienen, homehtuneen kukkaron, jossa oli toista ruplaa\nrahaa. Toisinaan löytyi veitsiä, kahvelia, mutteria, särkyneitä\nvaskikaluja, hyviä peltiastioita, joissa oli ollut kengänvoidetta tai\nsäilykekaloja; löysipä Ilja kerran notkosta, jonne koko kaupungista\ntuotiin roskia, aivan eheän, raskaan, vaskisen kynttiläjalan.\nJokaisesta arvokkaasta löydöstä osti ukko Iljalle makeisia.\n\nLöytäessään jonkun eriskummaisen esineen, huusi Ilja iloissaan:\n\n-- Ukko-kulta, katsopas, katsopas!... Kas niin, ai, ai!\n\n-- Vaan vanhus, huolissaan ja levottomasti katsellen ympärilleen,\nneuvoi häntä:\n\n-- Älä huuda! Ole huutamatta!... Ah, Jumalani!...\n\nHän pelästyi aina, kun löydettiin harvinaisia esineitä, ja temmaten\nne nopeasti pojan kädestä, kätki hän ne suureen pussiinsa.\n\n-- Kas niin, löysin uistimen! -- kehasi Ilja, hyvästä onnestaan\nylpeänä.\n\n-- Pidä suusi, kuuletko!... Sukkela olet poika, -- ystävällisesti\npuhui ukko, ja kyyneleet vuosivat vuotamistaan hänen kipeistä,\npunasista silmistään.\n\n-- Katsopas, ukko-kulta, minkälainen luu! -- huusi Ilja taas.\n\nLuut ja vaaterievut eivät peljästyttäneet ukkoa; hän otti ne pojalta,\nkaiveli tikulla lian niistä pois, ja pisti rauhallisesti pussiinsa.\nVanhus laittoi Iljalle pienen pussin, antoi rautakärkisen kepin,\nja niistäkös poika oli ylpeä! Pussiinsa keräsi hän erinäköisiä\nlaatikoita, särkyneitä leikkikaluja, kauniita simpukankuoria, ja\nhänestä tuntui hauskalta tuntea kaikki nuo esineet selkänsä takana ja\nkuulia niiden kalahtelevan vastakkain. Niitä kokoamaan neuvoi häntä\nJeremei-ukko.\n\n-- Ota talteen vaan ja vie kotiin. Ja'at ne sitten lapsille,\nilahdutat heitä. Hyvä on tuottaa ihmisille iloa, sitä rakastaa\nJumalakin... Ohhoijaa, poikani!... Kaikki ihmiset haluavat iloa, vaan\niloa on maailmassa vähän! Niin on vähän, että muutamat ihmiset elävät\nkoko ikänsä tapaamatta sitä koskaan!...\n\nKaupungin ulkopuolella olevat kaatopaikat miellyttivät Iljaa paljon\nenemmän kuin kulkeminen pihasta toiseen. Siellä ei ollut muita kuin\npari kolme samanlaista vanhusta, kuin Jeremeikin, jotka niinikään\nroskakasoja kaivelivat, eikä siellä tarvinnut peloissaan vilkua\nsivuilleen varoen talonmiestä, joka luuta kädessä tulee haukkumaan ja\najamaan pihasta, vieläpä toisinaan lyömäänkin.\n\nJoka päivä, kun olivat pari tuntia kaivelleet roskaläjiä, sanoi\ntavallisesti Jeremei:\n\n-- Riittää, Iljusha, riittää jo, lapsikulta... istukaamme levähtämään\nja hiukan syömään...\n\nHän otti poveltaan esiin leipäviipaleen, ristittyään silmänsä, jakoi\nsen, ja he söivät. Syötyään lepäsivät he puolisen tuntia, maaten\nnotkon reunalla. Notkon suu päättyi jokeen, niin että he saattoivat\nsen nähdä. Leveänä, hopeansinertävänä, se verkkaan vyörytti\nlaineitaan notkelman ohi, ja sitä katsoessaan teki Iljan mieli\nheittäidä sen vietäväksi. Joen toisella puolella oli laajoja vihreitä\nniittyjä; heinärukoja näkyi sieltä harmaina kokoina ja kaukana näytti\ntumma metsä yhtyvän siniseen taivaaseen. Niityillä oli hiljaista,\nherttaista ja tuntui kuin ilma siellä olisi ollut puhdasta,\nläpinäkyvätä ja hyvältä tuoksuvaa... Vaan täällä oli tukahduttavaa\nmätänevien jätteiden hajusta; se haju ahdisti rintaa, kutkutti nenää,\nja siitä Iljan, kuten ukonkin, silmistä vuosi kyyneliä...\n\n-- Näetkö, Ilja, kuinka suuria lakeita löytyy maailmassa? -- puheli\nukko. -- Ja sen kaikilla lakeilla asuu ihmisiä, jotka hyörivät ja\npyörivät... Heihin katsoo korkeuksista Herra ja kaikki Hän näkee,\nja kaikki Hän tietää. Mitä ihminen ajatteleekaan, kaikki on Hänelle\ntiettyä. Siksipä Hänelle on annettukin pyhä nimi -- Kaikkitietävä\nHerra Jumala Zebaoth Jeesus Kristus. Hän kaikki tietää, kaikki\ntarkastaa, kaikki muistaa. Ihmisiltä voit kätkeä syntipilkut\nomassatunnossasi, Häneltä et voi: Hän näkee! Hän puhuu itsekseen\nsinusta: voi sinua syntisparkaa, onnetonta syntisraukkaa! Palkan\nmaksan! Ja kun hetki lyö, rankaisee Hän sinua, kouraan tuntuvasti\nrankaisee!... Hän on käskenyt ihmisiä: rakastakaa toinen toistanne,\nja on järjestänyt niin, ett'ei niitä ihmisiä, jotka eivät toisia\nrakasta, rakasta kukaan. Ja yksin elävät he: raskasta on heidän\nmaallinen elämänsä eikä iloa heillä ole...\n\nSelällään maaten katsoi poika taivaaseen eikä nähnyt sen korkeuden\nloppua. Kaihoten uinaillen syntyi hänen mielikuvituksessaan joitakin\nhämäriä äärettömän suuria kuvia. Hänestä näytti taivaalla leijailevan\njoku suunnattoman suuri olento, läpikuultavan kirkas, herttaisen\nlämmittävä, hyväluontoinen ja samalla ankara, ja että hän, poika,\nukon kanssa ja koko maa mukanaan, kohoaa hänen luoksensa sinne,\npohjattomaan korkeuteen, sen sinertävään loisteeseen, puhtauteen ja\nvaloon... Ja hänen sydämensä täyttyi tyynestä, hiljaisesta ilosta.\n\nPalatessaan iltasin kotiin, astui Ilja pihaan arvokkaana ja vakavana\nkuin mies, joka on kovasti tehnyt työtä ja haluaa levähtää ja jolla\nei ole aikaa turhanpäiväisiin asioihin, kuten toisilla pojilla ja\ntytöillä. Kaikissa talon lapsissa herätti hän kunnioitusta hyvällä\nryhdillään ja olkapäältä riippuvalla pussillaan, jossa oli aina\nmonenlaisia kauniita esineitä...\n\nUkko hymyillen sanoi jotakin leikillistä lapselle.\n\n-- Latsaruksetkin tulivat kotiin järjestettyään koko kaupungin ja\nkaikkialla tehtyään koirankuria!... Iljka! Käypäs pesemässä naamasi\nja tule sitten ravintolaan juomaan teetä!...\n\nIlja läksi asuntoonsa maakerrokseen perässään lapsijoukko, joka\nvarovasti tunnustelivat käsillään hänen pussinsa sisällystä.\nAinoastaan Pashka, röyhkeästi asettuen hänen tiellensä, sanoi:\n\n-- Hei, ryysykauppias! Näytäpäs, mitä toit...\n\n-- Odota! -- virkkoi hänelle jyrkästi Ilja. -- Ensin juon teetä,\nsitten näytän...\n\nRavintolassa tapasi hän setänsä, joka hymyili ystävällisesti.\n\n-- Työmies-pieneni tuli! Voi sinua lasta!... väsyitkö?\n\nIljasta tuntui hauskalta, että häntä kutsuttiin työmieheksi, eikä\nhän yksin sedältään kuullut sitä nimitystä. Kerran oli Pashka tehnyt\njonkin kepposen; Savel sai hänet kiinni, pisti pojan pään polvilleen\nja, suomien häntä köydenpäällä, puheli:\n\n-- Vieläkö teet ilkeyksiäsi, lurjus, vieläkö? Siinä nyt saat, tuosta,\ntuosta! Toiset lapset sinun iälläsi hankkivat jo leipänsä, sinä vaan\nsyöt ja vaatteita revit!...\n\nPashka voivotteli niin, että piha kaikui, ja potki jalkojaan, vaan\nköydenpää yhä tanssi hänen selässään. Oudolla mielihyvällä kuunteli\nIlja vihamiehensä tuskanhuutoja, vaan kun sepän sanat saattoivat\nhänet tietoisuuteen etevämmyydestään Pashkan rinnalla, silloin rupesi\nhäntä poika säälittämään.\n\n-- Savel-setä, herkeä! -- äkkiä huudahti hän. -- Savel-setä!\n\nSeppä läimäytti vielä kerran poikaansa, ja katsahtaen Iljaan, sanoi\nhän vihasesti:\n\n-- Mitä! Sinäkö tässä puolustajaksi rupeat!... Varo itseäsi!... --\nSitten heitti hän poikansa menemään ja poistui pajaan. Pashka nousi\njaloilleen ja astui kompastellen kuin sokea pihan pimeään nurkkaan.\nIlja säälien seurasi häntä. Tultuaan nurkkaan, laskeusi Pashka\npolvilleen ja nojaten päätään aitaan ja sivellen selkäänsä käsillään,\nalkoi ulvoa vielä kovemmin. Ilja aikoi sanoa jotakin ystävällistä\npiestylle vihamiehelleen, mutta hymyili vaan:\n\n-- Tekeekö kipeätä?\n\n-- Mene tiehesi! -- huusi Pashka. Tämä häijy huudahdus loukkasi\nIljaa, ja hän alkoi opettavasti puhua:\n\n-- Siinä sen nyt näet! Sinä itse kolhit kaikkia, niinpä sinuakin...\n\nMutta ennenkuin hän ehti lopettaa, ryntäsi Pashka hänen kimppuunsa ja\npaiskasi hänet kumoon. Ilja raivostui myös, takertui häneen kiinni,\nja pian kierivät he keränä maassa. Pashka puri ja kynsi, vaan Ilja,\ntartuttuaan käsin hänen tukkaansa, jyskytti hänen päätään maahan,\nkunnes Pashka vihdoin huusi:\n\n-- Päästä-ä!\n\n-- Entäs nyt! -- sanoi Ilja, nousten seisomaan, ylpeänä voitostaan.\n-- Tunnustatko nyt, että olen väkevämpi sinua, muuten löylyytän sinua\nvielä?...\n\nHän poistui pyyhkien paitansa hihalla verta kasvoiltaan. Keskellä\npihaa seisoi synkännäköisenä seppä. Huomattuaan hänet, hätkähti Ilja\nkauhusta ja pysähtyi, luullen, että seppä kostaa hänelle poikansa\npuolesta. Vaan tämä hartioitaan kohauttaen virkkoi:\n\n-- Mitä ällistelet? Etkö minua ennen ole nähnyt? Mene, mihin olet\nmenossa!...\n\nMutta tavattuaan illalla Iljan portilla, näpähytti Savel häntä\nsormellaan päähän ja jurosti hymyillen kysyi:\n\n-- Kuinka voit, pihanpuhdistaja? häh? Ilja iloissaan nauraa hihitti,\n-- hän oli onnellinen. Kiukkuinen seppä, talon vahvin mies, jota\nkaikki pelkäsivät ja kunnioittivat, laski leikkiä hänen kanssaan.\nSeppä tarttui rautakourillaan hänen olkapäähänsä ja lisäsi hänen\niloaan:\n\nOhoo! -- sanoi hän. -- Sinähän olet väkevä poika! Vähällä et anna\nperää... Kunhan kasvat suuremmaksi, otan sinut pajaan!...\n\nIlja tarttui polvesta sepän isoon jalkaan ja puristi sitä lujasti\nrintaansa vasten. Luultavasti tunsi Pavel pikku sydämen pelokkaan\nsykinnän, jonka hänen raaka pilansa oli saanut aikaan, sillä hän\nlaski raskaan kätensä Iljan pään päälle, ja vähän vaiettuaan, virkkoi:\n\n-- Orpo-raukka!... no, päästäpäs irti!...\n\nKasvot loistaen ryhtyi Ilja sinä iltana hyvillä mielin tavalliseen\ntoimeensa -- jakamaan sinä päivänä keräämiänsä eriskummallisia\nkaluja. Lapset olivat jo kauan odottaneet häntä. He istuutuivat\npiiriin Iljan ympärille maahan ja ahnain silmin katsoivat likaista\npussia. Ilja otti pussistaan esiin karttuunin palasia, puusotamiehen,\npomaadarasian, korvattoman teekupin, jonka reuna lisäksi oli rikki.\n\n-- Se minulle, minulle, minulle! -- kuului kateellisia huudahduksia,\nja pieniä, likaisia käsiä ojentautui joka puolelta ottamaan\nharvinaiskaluja.\n\n-- Odota! Sormet pois! -- komensi Ilja. -- Kuinka luulette voivamme\nleikkiä, jos kaikki viette kerrassaan? Minä avaan kaupan! Myyn\npalasen karttuunia... Parasta lajia! Maksaa puoli ruplaa!... Mashka,\nosta!\n\n-- Hän osti!... vastasi Jaakko suutarin tytön puolesta ja otettuaan\ntaskustaan jo edeltäpäin varatun näkinkengänkuoren, pisti sen\nkauppiaan käteen. Vaan Ilja ei siitä huolinut.\n\n-- Mitä leikkiä tämä on? Tingi sinä, piru! Koskaan et sinä tingi!...\nEihän se ole tavallista!\n\n-- En muistanut! -- puolustihe Jaakko. Ja sitten alkoi kiivas\ntinkiminen; sekä myyjä että ostajat innostuivat, vaan sillä aikaa\nsieppasi Pashka läjästä sen esineen, joka häntä miellytti, juoksi\npakoon, ja hypähdellen, ärsytti toisia:\n\n-- Minäpä varastin! Minäpä varastin! Hölmöjä olette, pirut!\n\nAlussa saattoi hän semmoisella menettelyllä kaikki kauhistumaan:\npienet itkivät ja huusivat, Jaakko ja Ilja ajoivat takaa varasta\npitkin pihaa, vaan eivät koskaan onnistuneet saamaan häntä kiinni.\nSittemmin hänen temppuihinsa totuttiin eikä häneltä odotettukaan\nmitään hyvää, yksimielisesti ei kukaan pitänyt hänestä eikä\nleikkinyt hänen kanssaan. Pashka eli syrjässä ja innokkaasti koetti\ntehdä kaikille jotakin pahaa. Isopäinen Jaakko puuhasi suutarin\nkiharatukkaisen tytön kanssa kuin lapsenhoitaja. Tämä käsitti hänen\nhuolenpitonsa hänen luonnolliseksi velvollisuudekseen, ja vaikka hän\nkutsuikin häntä Jashetshkaksi [lempinimitys Jaakko-nimestä. Suom.\nmuist.], niin kynsi hän usein pojan kasvot verille ja löi häntä.\nHänen ystävyytensä Iljan kanssa yhä lujeni, ja hän kertoi alinomaa\ntoverilleen kummallisia unia. -- Minulla on olevinaan paljon rahaa,\nkaikki ruplanrahoja, suuri pussillinen. Kannan sitä metsässä. Äkkiä\ntulee rosvoja. Veitset kädessä, kauheita ovat! Minä juoksemaan!\nMutta äkkiä tuntuu, kuin pussissa rapisisi jotakin. Heitän sen aika\nvauhdilla luotani! Siitäkös pyrähtää lentoon erilaisia lintuja!...\nkeltasirkkuja, talitiaisia, tiklijä -- äärettömän paljon! Tarttuivat\nminuun kiinni ja veivät korkealle, hyvin korkealle!\n\nHän keskeytti kertomuksensa, hänen silmänsä pullistuivat ulospäin, ja\nkasvot saivat lammasmaisen ilmeen...\n\n-- Entä sitten? -- rohkaisi häntä Ilja, kärsimättömästi odottaen\nloppua.\n\n-- Niin, lensin aivan näkymättömiin!... miettivästi päätti Jaakko.\n\n-- Mihin?\n\n-- Niin... aivan näkymättömiin!\n\n-- Voi sinua! -- moittien sanoi Ilja. Et mitään muista!...\n\nRavintolasta astui ulos Jeremei-ukko ja, varjostaen kädellään\nsilmiään, huusi:\n\n-- Iljushka! Missä olet? Tulepa nukkumaan, jo on aika!...\n\nIlja tottelevaisesti seurasi ukkoa ja laskeusi vuoteelleen, jona\nhänellä oli suuri, heinillä täytetty, jauhomatto. Makeasti nukkui\nhän matollaan; hyvä oli hänen elää lumpunkokoojan kanssa, vaan pian\nkatkeroitui tämä hauska ja huoleton elämä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJeremei-ukko piti lupauksensa: hän osti Iljalle saappaat, suuren,\nraskaan palton, hatun, ja niin pantiin poika kouluun. Hän meni sinne\nuteliaana ja peloissaan sekä palasi loukkautuneena, alakuloisena,\nkyyneleet silmissä. Pojat olivat näet tunteneet hänet Jeremei-ukon\nseuralaiseksi ja joukolla alkaneet härnätä häntä:\n\n-- Rättiläinen! Hyi, kuin haisee! Rättiläinen!\n\nToiset olivat nipistelleet häntä, toiset näyttäneet kieltään; muuan\noli tullut hänen luoksensa, vetänyt ilmaa sieramiinsa ja pahasti\nirvistäen hypännyt etemmäksi, huutaen kovasti:\n\n-- Huh, kuinka löyhkää!\n\n-- Miksi ne härnäävät? -- hämillään ja harmissaan kysyi hän\nsedältään. -- Tai onko sitten häpeällistä koota lumppuja?\n\n-- Mitä vielä! -- puheli Terenti, silittäen pojan päätä, välttäen\nveljenpoikansa kysyviä ja tutkivia silmiä. -- Ne vaan ilman aikojaan\ntekevät kiusaa... Mitä joutavia! Kärsi sinä vaan!... He tottuvat...\nja sinäkin totut...\n\n-- Saappaillekin nauravat ja paltolle!... Mistä lieneekään\nlikakaivosta löytänyt, -- sanovat...\n\nJeremei-ukkokin, iloisesti silmiään räpyttäen, lohdutti häntä:\n\n-- Kärsi! Hän tekee niistä vielä tilin!... Hänkö? Lapseni! Kuka\nsitten, joll'ei Hän!\n\nVanhus puhui Jumalasta sellaisella ilolla, niin suurella uskolla\nHänen oikeudellisuuteensa, kuin olisi kaikki Jumalan ajatukset\ntiennyt ja tutkinut kaikki Hänen aikeensa. Jeremein sanat ikäänkuin\nsammuttivat vihan pojan sydämestä, vaan seuraavana päivänä se\nleimahti entistä kiivaammin. Ilja oli jo tottunut pitämään itseään\nsuurena, työmiehenä: puhelihan itse Savel-seppäkin ystävällisesti\nhänen kanssansa, vaan koulupojat nauroivat hänelle ja härnäsivät\nhäntä. Hän ei voinut tyytyä siihen: koulun tekemä loukkaava ja\nkatkera vaikutus lisääntyi päivä päivältä, yhä syvemmälle painui\nse hänen muistiinsa. Koulunkäyminen tuli hänelle raskaaksi ja\nvastenmieliseksi velvollisuudeksi. Hän pysyttelihe yksinään,\nkarttaen toisia. Heti herätti hän opettajansa huomion itseensä\nymmärtäväisyydellänsä; opettaja alkoi asettaa hänet esimerkiksi\ntoisille, ja se saattoi yhä kireämmälle hänen ja poikain välit.\nEtupenkillä istuessaan tunsi hän aina selkänsä takana olevan\nvihollisiansa, jotka aina, kun hän oli heidän nähtävissään,\ntarkastivat hänestä kaikkea, mille saattoi nauraa, ja nauroivat.\nJaakko kävi samaa koulua, ja hänkin oli huonoissa kirjoissa\ntovereillaan; he kutsuivat häntä oinaaksi. Hajamielisenä ja\nkyvyttömänä sai hän usein kärsiä rangaistuksia, vaan hän välitti\nniistä vähän. Hän näytti hyvin vähän huomaavan, mitä hänen\nympärillään tapahtui, eläen jonkinlaista erityistä elämää sekä\nkoulussa että kotona. Hänellä oli omat mietteensä, ja milt'ei joka\npäivä hämmästytti hän Iljaa käsittämättömillä kysymyksillä. Milloin\nkysyi hän miettivästi, silmiään siristäen:\n\n-- Iljka! Mistä se johtuu, että, vaikka ihmisten silmät ovat pienet,\nhe näkevät kaikki! Koko kaupungin näkevät. Koko kadun... Kuinka niin\nsuuri esine sopii silmään?\n\nTai, katsoessaan taivaalle, huomautti äkkiä.\n\n-- Katsopas aurinkoa!...\n\n-- Mitä siitä? -- kysyi Ilja.\n\n-- Se paistaa!...\n\n-- Entä sitten?...\n\n-- Ei mitään!... Tiedätkö, mitä ajattelen? Se saattaa olla mies ja\nkuu sen vaimo!... Siitäpä sitte tähdet!...\n\nAlussa rupesi Ilja miettimään noita outoja puheita, vaan sitten\nne alkoivat häiritä häntä, siirtäen hänen ajatuksensa pois niistä\ntapahtumista, jotka häntä ärsyttivät. Sellaisia tapauksia oli paljon,\nja poika oppi jo arvostelemaan niitä.\n\nKerran palasi hän koulusta kotiin, ja rumasti irvistäen, sanoi\nJeremei-ukolle:\n\n-- Järkevä on tuo opettajakin olevinaan! Katukauppiaan Malafejeff'in\npoika särki eilen ikkunaruudun, ja hän torui vaan vähän häntä, ja\ntänään panetti hän omilla rahoillaan uuden lasin...\n\n-- Siinäpä on hyvä mies! -- liikutettuna sanoi Jeremei.\n\n-- Kyllä on hyvä! Entä kun Vanjka Kljutshareff särki ikkunan, jätti\nhän hänet päivällisettä, kutsui sitten luokseen Vanjkan isän ja sanoi\nhänelle: anna lasiin neljäkymmentä kopeekkaa!... Isä sitten löi\nVanjkaa!... Näetkö, millaisia ovat!\n\n-- Älä ole sitä huomaavinasikaan, Iljusha! -- neuvoi häntä ukko,\nrauhattomasti räpyttäen silmiään. -- Katso asiaa niin, kuin se ei\nlainkaan sinua koskisi. Vääryyden tutkii Jumala emmekä me! Me emme\nosaa. Vääryyden kyllä näemme aina, vaan totuutta löytää emme osaa.\nHän tietää kaikelle mitan ja painon!... Minä, näet, olen kauan\nelänyt ja katsellut ympärilleni, -- niin paljon vääryyttä olen\nnähnyt, ett'ei sitä voi laskeakaan! Totuutta taas en ole nähnyt!...\nJa kuitenkin on kahdeksaskymmen minulla jo menossa. Eikä saata\nniin olla, ett'ei niin pitkään aikaan olisi totuuttakin sattunut\ntielleni... Mutta kun en sitä ole nähnyt, niin en tunne sitä...\n\n-- No-o! -- epäillen virkkoi Ilja. -- Mitä tuntemista siinä on? Jos\ntoinen antaa neljäkymmentä, antakoon toinenkin saman; siinä totuus!...\n\nVanhusta se ei tyydyttänyt. Hän puhui vielä paljon itsestään,\nihmisten sokeudesta ja siitä, ett'eivät he osaa oikeudenmukaisesti\narvostella toisiansa, ja että vain Jumalan tuomio on oikea. Ilja\nkuunteli häntä tarkasti, vaan yhä jurommaksi kävivät hänen kasvonsa\nja silmänsä yhä tummenivat:\n\n-- Milloin sitten Jumala tuomitsee? kysyi hän äkkiä ukolta.\n\n-- Se on tietymätöntä!... Kun hetki lyö, tulee hän alas pilvistä\ntuomitsemaan eläviä ja kuolleita... vaan milloin? -- Se on\ntietymätöntä. Lähdepäs kanssani iltakirkkoon lauantaina...\n\n-- Lähdetään vaan!...\n\n-- Kas niin!...\n\n-- Lauantaina seisoi Ilja ukon kera kirkon eteisessä, kerjäläisten\njoukossa, kahden oven välillä. Ulko-oven avautuessa pöyristytti\nIljaa kadulta sisään tulviva kylmä ilma, hänen jalkojaan palelsi,\nja hiljaa koputti hän niitä kivipermantoon. Mutta kirkkoon johtavan\noven ikkunoiden läpi näki hän, kuinka kynttilöiden tulet valaisivat\nmessupukujen kiiltävää metallipäällystä, ihmisten mustia päitä,\npyhäinkuvien kasvoja, ja ikonostaasin [pyhäinkuvilla varustettu\nväliseinä, jota eroittaa alttarin muusta kirkosta. Suom. muist.]\nkauniita leikkauksia.\n\nKirkossa näyttivät ihmiset paremmilta ja ystävällisemmiltä, kuin\nkadulla kulkiessaan. He olivat kauniimpiakin kullankiiltävässä\nloisteessa, joka valaisi heidän tummia olentojaan heidän seisoessaan\nääneti ja hiljaa. Kirkon oven avautuessa kuului etehiseen lämmin,\nsointuisa laulu ja tulvi hyvältä tuoksuvaa suitsutussavua;\nsitä kiertyi pojan ympärille, ja nautinnolla hengitti hän sitä\nkeuhkoihinsa. Hänen oli hyvä seisoa siinä, Jeremei-ukon vieressä,\njoka kuiskaten rukoili. Hän kuunteli, kuinka kauniit sävelet\nkaikuivat kirkossa ja kärsimättömästi odotti hän kirkon oven\navautumista, jolloin ne tulvivat hänen päällensä, voimakkaina,\nriemuisina, ja hivelivät hänen kasvojaan suloisen-tuoksuvalla\nlämmöllään. Hän tiesi, että kliros'illa [klirosiksi kutsutaan paikkaa\nkirkossa, jossa laulajat laulavat. Suom. muist.] laulaa Grishka\nBubnoff, eräs koulun ilkeimpiä kiusantekijöitä, ja Fedjka Dolganoff,\nväkevä ja suuri tappelija, jota hänkin usein oli saanut kokea.\nVaan nyt ei hän tuntenut vihaa heitä kohtaan, vaan kenties hiukan\nkateutta. Häntä itseään olisi haluttanut laulaa kliros'illa ja katsoa\nsieltä ihmisten kasvoja.\n\nOli kai hyvin hauskaa laulaa lähellä kuninkaan ovea [ikonostaasin\nkeskimmäinen, kaksipuolinen ovi. Suom. muist.], kaikkia muita ihmisiä\nkorkeammalla, ja nähdä heidän tyynet, rauhalliset kasvonsa. Hän\npoistui kirkosta, tuntien itsensä hyväntahtoiseksi ja valmiiksi\nsopimaan sekä Bubnoff'in, Dolganoff'in että kaikkien oppilasten\nkanssa. Vaan maanantaina palasi hän koulusta samanlaisena kuin\nennenkin, -- synkkänä ja loukkautuneena.\n\nJokaisessa seurapiirissä on tavallisesti henkilö, jonka on vaikeata\nsiinä elää eikä hänen silti tarvitse olla parempi tai huonompi sitä.\nHän saattaa herättää siinä ilkeän huomion itseensä, vaikka hänellä\nonkin järki paikallaan, vaikk'ei hän olekaan naurettava: piiri\nvalitsee henkilön oman huvinsa vuoksi. Tässä tapauksessa sattui\nvalinta Ilja Lunjeff'iin. Hän olisi ehkä aikaa myöten tehnyt sen\nkanssa sovinnon ja se hänen kanssaan, vaan kun samoihin aikoihin\nIljan elämässä sattui tapauksia, joiden vaikutus häneen oli suuri,\ntekivät ne koulun lopullisesti vastenmieliseksi hänelle, samalla\nkohottaen hänet vähäpätöisyyksien yläpuolelle, ja hävittivät\nmuistonkin siitä.\n\nPalatessaan kerran Jaakon kera kotiin, huomasi Ilja ihmisjoukon\nportilla.\n\n-- Katsopas! -- sanoi hän toverilleen, taas, nähtävästi, on\ntappelu!... Juostaan!\n\nHe läksivät kiireesti juoksemaan ja perille tultuaan he näkivät, että\npihalla liikkuu tuntemattomia ihmisiä, huutaen:\n\n-- Kutsukaa poliisi! Hänet on sidottava! Pajan lähelle oli\nkokoontunut ihmisiä suuri, taaja joukko, ja ne seisoivat vaiti,\nliikkumatta. Pojat tunkeutuivat joukon keskelle, vaan vetäytyivät\nheti takasin. Heidän jaloissaan, lumessa, makasi, kasvot maata\nvasten, nainen; hänen takaraivonsa oli veressä, ja lumi pään\nympärillä oli laajalti verestä punanen. Hänen vieressään oli\nrutistunut huivi ja suuret sepänpihdit. Pajan ovella, kyyryssä,\nistui Savel, katsoen naisen käsiin. Ne olivat eteenpäin ojennetut,\nsormet olivat kouristuneet syvälle lumeen ja pää oli painunut\nkäsien väliin, aivan kuin nainen olisi tahtonut paeta, piiloutua.\nSepän silmät olivat synkissä rypyissä, kasvot näyttivät laihoilta;\nsaattoi huomata, että hän kovasti puri hampaitaan: leukapielet\nnäyttivät kahdelta suurelta pahkalta. Oikealla kädellään nojasi hän\novenpieleen; hänen nokiset sormensa liikkuivat kuin kissan kynnet,\nvaan muuten oli seppä liikkumaton. Iljasta kuitenkin tuntui, että\nhän heti avaa tiukkaan yhteen puristetut huulensa ja ärjäsee leveän\nrintansa koko voimalla.\n\nVäki vaieten katseli seppää; kaikkien kasvot olivat totiset,\nankarat, ja vaikka pihalla meluttiin ja häärittiin edestakasin,\nniin ei täällä, pajan lähellä ollut melua, ei liikettä... Vihdoin\ntunkeusi vaivalla joukosta esiin Jeremei-ukko pörröisenä, hikisenä:\nvapisevalla kädellään ojensi hän sepälle vesikauhan ja sanoi:\n\n-- Hepäs... juo...\n\n-- Köysi hänelle kaulaan, roistolle, eikä vettä, -- virkkoi joku\npuoliääneen. Savel otti kauhan vasemmalla kädellään ja joi kauan,\nkauan. Ja kun hän oli juonut veden loppuun, katsoi hän tyhjään\nkauhaan ja alkoi puhua ontolla äänellä:\n\n-- Minä häntä varotin... Herkeä, raato! Sanoin -- pidä varasi,\ntapan sinut! Annoin anteeksi hänelle... monesti anteeksi annoin...\nEi totellut... Niin se sitten kävi!... Pashka on nyt orpo...\nUkko-kulta... Pidä häntä silmällä... Sinua rakastaa Jumala... Pidä\nsilmällä...\n\n-- Voi sinua! -- surullisesti sanoi vanhus, koskettaen vapisevalla\nkädellään sepän olkapäätä, vaan joku joukosta huomautti taas:\n\n-- Katso roistoa!... Vieläpä Jumalasta puhuu!...\n\nSilloin heitti seppä julman katseen joukkoon ja äkkiä ärjäsi kuin\npeto:\n\n-- Mitä tahdotte? Menkää tiehenne jok'ainoa!\n\nHänen ärjäisynsä kävi ruoskan tavoin joukkoon. Muristen väistyi\nse pois. Seppä nousi seisomaan, astui kuolleen naisen luo, vaan\nheti pyörähti takasin ja suurena, suorana -- meni pajaan. Kaikki\nnäkivät, että hän, sinne tultuaan, istuutui alasimelle, tarttui käsin\npäähänsä, ikäänkuin sitä äkkiä olisi ruvennut särkemään, ja alkoi\nheilutella ruumistaan edestakasin. Iljaa rupesi seppä säälittämään;\nhän poistui pajan luota ja alkoi kuin unissaan kulkea joukosta\njoukkoon, kuunnellen ihmisten puheita, vaan ymmärtämättä mitään. Hän\noli näkevinään punasen läiskän, ja hänen sydäntään ahdisti.\n\nSaapui paikalle poliisi ja alkoi ajaa väkeä pihasta; sitten\nköytettiin seppä ja vietiin pois.\n\n-- Jääkää hyvästi... hyvästi, ukko-kulta! -- huudahti Savel,\nastuessaan ulos portista.\n\n-- Hyvästi, Savel Ivanitsh, hyvästi, rakas ystävä! -- kiirehtien ja\nheikolla äänellä huusi Jeremei hänen jälkeensä.\n\nMutta paitsi ukkoa, ei kukaan heittänyt hyvästiä sepälle...\n\nSeisoen pienissä parvissa pihalla juttelivat ihmiset keskenänsä,\nsynkästi katsellen sinne, missä surmatun niinimatolla peitetty ruumis\nmakasi. Pajan ovelle, samalle paikalle, jossa Savel oli istunut, oli\nnyt sijoittunut poliisivartija piippu suussa. Hän poltteli piippuaan,\nsyljeksi ja, himmeillä silmillään katsoen Jeremei-ukkoon, kuunteli\nhänen puhettaan.\n\n-- Hänkö olisi tappanut? -- salaperäisen hiljaa puhui vanhus. --\nMusta voima se on ollut, aivan varmaan! Ihminen ihmistä ei saata\ntappaa... Ihminen, joka pitää Jumalan kuvaa sydämessään... Ei hän\ntapa, on väärin sanoa niin, hyvät ihmiset!\n\nJeremei laski kätensä rinnalleen, pyyhkäsi pois jotakin itsestänsä,\nryki ja jatkoi selittämistään tapauksen salaisuudesta.\n\n-- Kauan on hänelle musta mies korvaan kuiskutellut: tapa muka!\n\n-- Mitä sanot, kauanko? -- arvokkaasti tiedusteli poliisi.\n\n-- Kauan! Hän muka on sinun. Mutta se ei ole totta... Hevonen\non minun... Koira on minun... vaan vaimo on -- Jumalan!... Hän\non -- ihminen!... Hän on ottanut kaikki työt ja vaivat Herralta\nparatiisissa ja kantaa niitä yhdessä meidän miesten kanssa... Vaan\nmusta mies yhä tyrkyttää hänen päällänsä: tapa, sinun on hän!...\nHänelle on tarpeen, että ihminen tekisi vastoin Jumalaa... Hän itse\ntekee Jumalan tahtoa vastaan ja ihmisestä hän hakee apulaista...\n\n-- Pihdeillä ei häntä kuitenkaan lyönyt piru, vaan seppä, -- sanoi\npoliisi ja sylkäsi.\n\n-- Mutta kuka sai hänet sen tekemään? -- huusi vanhus. -- Tutkipas,\nkuka sai hänet niin tekemään?\n\n-- Varropas! -- sanoi poliisi. -- Mikä on hän sinulle, tuo seppä?\nPoikako?\n\n-- Ei, vielä mitä!...\n\n-- Varropas! Sukulainen kenties?\n\n-- E-ei. Ei ole sukulaisia minulla...\n\n-- Kuule! Mutta minkätähden sinä sitten välität koko jutusta?\n\n-- Minäkö? Mutta Herra Jumala...\n\n-- Kuuleppas, mitä minä sinulle sanon, ankarasti sanoi poliisi: --\nvanhuuttasi löpiset... Ja -- mene nyt tiehesi!\n\nPoliisimies pullautti suustaan paksun savupilven ja kääntyi pois\nukosta. Vaan Jeremei viittasi kädellään ja uudestaan alkoi puhua\nnopeasti, vinkuvalla äänellä.\n\nKalpeana ja silmät suurina poistui Ilja pajan luota ja seisahtui\nerään joukkueen luo, jossa oli Makar-ajuri, Perfishka, Matitsa ja\nmuita ullakossa asuvia naisia.\n\n-- Hän, hyvät ystävät, eleli huonosti jo ennen naimisiin menoaan! --\npuheli muuan naisista. -- Tiedän sen. Saattaapa olla niinkin, ett'ei\nPashka olekaan sepän poika, vaan kymnaasin opettajan, joka asui\nrihkamakauppiaan Malafejeff'in luona... hän yhä juopotteli...\n\n-- Senkö saman, joka ampui itsensä? kysyi Perfishka.\n\n-- Niin, niin!... Hän se alun teki...\n\n-- Tämän nyt ei tarvinnut johtua siitä... tyyneesti sanoi Makar. --\nSe olisi hyvin yksinkertaista... Hän lyö omaa eukkoansa, minä taas\nomaani.\n\n-- Eivät ehdi valitsemaan! -- sanoi iloinen Perfishka suutari.\n-- Tuossa minunkaan vaimoni ei mihinkään kelpaa, vaan kärsin\nkuitenkin!...\n\n-- Kärsit kai, piru! -- jurosti sanoi Matitsa.\n\nPerfishkan jalaton vaimo oli myös keinotellut itsensä pihalle ja\nkokonaan ryysyihin kääriytyneenä istui hän vanhalla paikallaan,\nmaakerrokseen johtavan oven suussa, Hänen kätensä olivat\nliikkumattomina polvilla; hän oli nostanut päänsä ja katseli mustilla\nsilmillään taivaalle. Hänen huulensa olivat lujasti yhteen puristetut\nja suupielet olivat painuneet alas. Ilja niinikään rupesi katsomaan\nvuoroin naisen silmiin, vuoroin korkeata taivasta, ja hänen pisti\npäähänsä, että Perfishkan vaimo kenties näkee Jumalan ja äänettömästi\nrukoilee Häneltä jotakin.\n\nPian kokoontuivat kaikki lapsetkin tiheään joukkoon maakerrokseen\njohtavan käytävän suulle. Viluissaan kietoutuneina vaatteisiinsa\nistuivat he rappusten portailla ja uteliaina kuuntelivat Savelin\npojan kertomusta. Pashkan kasvot näyttivät kalpeilta, vaan hänen\nviekkaat silmänsä vilkuivat jokaiseen levottomasti ja hämillään.\nMutta hän tunsi itsensä sankariksi; ihmiset eivät vielä koskaan\ntätä ennen olleet kääntäneet häneen niin suurta huomiota kuin\ntänään. Kymmenettä kertaa kertoessaan samaa, puhui hän ikäänkuin\nhaluttomasti, välinpitämättömästi:\n\n-- Kun äiti oli lähtenyt toissapäivänä kotoa, niin jo silloin oli\nisä hammasta purrut ja siitä pitäen ollut ilkeä, ärjynyt. Minuakin\nyhtäpäätä oli tukasta repinyt... Ymmärsin heti, ett'ei ollut hyvä\nmerrassa! Sitten tuli äiti kotiin, vaan asunto oli lukossa, -- olimme\npajassa. Seisoin palkeiden vieressä. Näen hänen tulevan, seisahtuvan\novelle ja kuulen hänen sanovan: annapa avain! Mutta isä otti pihdit\nja astui häntä kohden... Astuu hän hiljaa, kuin hiipien... Minä ihan\nsuljin silmäni -- kauhealta tuntui! Aioin huutaa: pakene, äiti! En\nhuutanut... Avasin silmäni, mutta yhä hän vaan kulkee! Silmät palavat\nsuurina! Silloin alkoi äiti peräytyä... Mutta sitten käänsi hän\nselkänsä isälle: hän nähtävästi aikoi paeta...\n\nPashkan kasvot värähtivät, koko hänen laiha, kulmikas ruumiinsa\nvavahti. Syvään hengähtäen veti hän keuhkoihinsa paljon ilmaa ja\nhengitti sen ulos pitkään, sanoen:\n\n-- Ja sitten kuin hän häntä läimäyttää pihdeillä!\n\nLapsijoukko, joka siihen asti oli istunut hiljaa, liikahtaa.\n\n-- Äiti heilutti käsiään ja kaatui... kuin olisi veteen pudonnut...\n\nHän vaikeni, otti käteensä ketjunpäät, tarkasti katseli niitä ja\nviskasi ne lasten päitten päällitse pihalle. Lapset samoin istuivat\nääneti ja liikkumatta, ikäänkuin odottaen häneltä vielä lisää. Vaan\nhän pää syvään painettuna oli ääneti.\n\n-- Kuoliaaksiko löi? -- kysyi Masha ääni vavisten.\n\n-- Hölmö! -- päätään nostamatta virkkoi Pashka.\n\nJaakko syleili tyttöä ja siirsi hänet lähemmäksi itseään, vaan Ilja\nsiirtyi Pashkan viereen ja hiljaa kysyi häneltä:\n\n-- Onko sinun sääli äitiäsi?\n\n-- Mitä se sinua liikuttaa? -- vihasesti vastasi Pashka.\n\nKaikki vaieten katsahtivat häneen.\n\n-- Hänhän vietti sopimatonta elämää, kuului Mashan kaikuva ääni, vaan\nJaakko kiiruusti ja levottomasti keskeytti hänen puheensa:\n\n-- Kummakos se oli!... Muistatko millainen oli seppä?... Aina oli hän\nmusta, kauhea, äreä! Vaimo taas oli iloinen kuin Perfishka... Hänestä\ntuli elämä ikäväksi... sepän kanssa...\n\nPashka katsahti häneen ja rupesi puhumaan jurosti, lujasti, kuten\naikainen:\n\n-- Minä sanoin hänelle monasti: pidä varasi, äiti! Hän tappaa\nsinut!... Ei uskonut... Toisinaan vain pyysi, ett'en kertoisi mitään\nisälle... Makeisia osti minulle siitä. Vääpeli taas tavantakaa\nlahjoitteli minulle viisikopeekkaisia. Tuon hänelle kirjeen, ja heti\npistää hän viisikopeekkaisen kouraani... Hän on hyväluonteinen!...\nVahva hän on... Suuret viikset...\n\n-- Onko hänellä sapelia? -- kysyi Masha.\n\n-- Suuri onkin! -- vastasi Pashka ja lisäsi ylpeästi: -- kerran vedin\nsen ulos huotrasta, -- raskas oli, perkele!\n\nJaakko mietteissään virkkoi:\n\n-- Nyt olet sinäkin orpo... kuten Iljushka...\n\n-- Enpä niinkään, -- tyytymättömästi vastasi orpo. -- Luuletko, että\nminäkin rupean lumpunkokoojaksi? Syljen moista ammattia!\n\n-- En minä sitä tarkottanut...\n\n-- Nyt saan tehdä mitä tahdon!... sanoi Pashka ylpeästi nostaen\npäätään ja silmät vihasta kiiluen. -- En ole orpo... vaan... elän\nvain yksin. Isä ei tahtonut päästää minua kouluun, vaan nyt pantiin\nhänet vankeuteen... Mutta minäpä menen kouluun, ja opin paljon\nparemmin kuin te!\n\n-- Mutta mistä saat vaatteet? -- kysyi häneltä Ilja, ilkkuen nauraen.\n-- Kouluun ei juuri mielellään repaleisiin puettuja oteta!... Mitä\nsiihen sanot?\n\n-- Vaatteetko? Minä myyn pajan!\n\nKaikki katsahtivat kunnioittavasti Pashkaan, ja Ilja tunsi tulleensa\nvoitetuksi. Pashka huomasi sanojensa tekemän vaikutuksen ja\nkohottausi vielä korkeammalle.\n\n-- Ostan vielä itselleni hevosen... nopean hevosen! Ratsastan sillä\nsitten kouluun!...\n\nSe ajatus miellytti häntä siihen määrään, että hän hymyilikin, vaikka\nhymyily oli arka, -- värähti huulilla ja heti katosi.\n\n-- Kukaan ei sinua enää tästä lähin lyö, -- äkkiä sanoi Masha\nPashkalle, katsoen kateellisesti häneen.\n\n-- On niitä halukkaita! -- vakuuttavasti väitti Ilja.\n\nPashka katsahti häneen ja, sylkäisten uljaasti syrjään, kysyi:\n\n-- Sinäkö, vai? Koetappas!\n\nTaas sekaantui puheeseen Jaakko.\n\n-- Kuinka ihmeellistä, toverit!... oli olemassa ihminen, käveli,\npuhui ja teki vaikka mitä, kuten muutkin, -- oli elävä ihminen, vaan\nlyötiin häntä sitten pihdeillä päähän häntä ei ole enää olemassa!...\n\nLapset, kaikki kolme, tarkasti katsoivat Jaakkoon, jonka silmät\nseisoivat selkosen selällään, hullunkurisesti pullistuneina ulos\npäästä.\n\n-- Nii-in! -- sanoi Ilja. -- Minäkin olen ajatellut sitä...\n\n-- Sanotaan -- kuoli, -- hiljaa ja salaperäisesti virkkoi Jaakko, --\nmutta mikä kuoli?\n\n-- Henki lensi pois, -- jörösti selitti Pashka.\n\n-- Taivaaseen, -- lisäsi Masha ja, puristautuen Jaakkoon kiinni,\nkatsahti taivaalle. Se oli täynnä tähtiä; yksi niistä, -- suuri,\nkirkas, joka ei tuikkinut -- oli lähempänä maata kuin toiset ja\nkatsoi sitä kylmällä liikkumattomalla silmällään. Mashan perästä\nkohottivat päänsä ylöspäin nuo kolme poikaakin. Pashka vaan vilkasi\nja sitten heti juoksi tiehensä. Ilja katsoi kauan, silmiään\nräpäyttämättä, kauhu silmissä, yhteen pisteeseen, vaan Jaakon suuret\nsilmät näyttivät ahnaasti etsivän jotakin taivaan sinestä.\n\n-- Pashka! -- huudahti hiljaa hänen toverinsa, laskien alas päänsä,\n\n-- Mitä?\n\n-- Ajattelen, näes, yhä... -- Iljan ääni katkesi.\n\n-- Mitä? -- niinikään hiljaa kysyi Jaakko.\n\n-- Kaikkia...\n\n-- No?\n\n-- Kuinka he... Eivät ole niinkuin pitäisi... Surmattiin ihminen...\njokainen hyörii, pyörii... puhuu jos jotakin... Mutta kukaan ei\nitke... kukaan ei säälittele...\n\n-- Nii-in... Jeremei kuitenkin itki...\n\n-- Hän on toista, hän... Entäs Pashka! Kertoi kuin satua...\n\n-- Hän teeskentelee... Hän on pahoillaan, vaan häntä hävettää meidän\nnähden itkeä... Äsken hän juoksi tiehensä ja kenties hän nyt...\n\nHe istuivat hetkisen vaiti hyvin lähellä toisiansa.\n\nMasha oli nukahtanut Jaakon polvelle ja hänen kasvonsa olivat jääneet\nentiseen asentoonsa, taivasta kohden.\n\n-- Pelottaako sinua? -- kysyi taas kuiskaten Jaakko.\n\n-- Pelottaa! -- vastasi Ilja.\n\n-- Nyt hänen sielunsa kuljeksii tästä lähin täällä...\n\n-- Nii-in!... Masha näkyy nukkuvan...\n\n-- Pitäisi viedä hänet kotiin... vaan peloittaa liikahtaakin...\n\n-- Mennään yhdessä...\n\nJaakko laski nukkuvan tytön pään olkapäätään vasten, tarttui\nkäsillään hänen hentoon ruumiiseensa ja vaivoin nousi seisomaan,\nkuiskaten virkkaen:\n\n-- Odota, Ilja, menen edellä...\n\nHän läksi kulkemaan horjuen raskaan taakkansa alla, ja Ilja kulki\nperästä, nenä milt'ei kiinni toverin päässä. Hänestä tuntui, että\njokin näkymätön olento kulkee hänen takanaan, hengittää kylmää hänen\nkaulaansa ja tahtoo tarttua häneen kiinni. Hän tyrkkäsi toveriaan\nselkään ja tuskin kuuluvasti kuiskasi hänelle:\n\n-- Kulje nopeammin!...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellä kerrotun tapauksen jälkeen alkoi Jeremei-ukko sairastella. Yhä\nharvemmin läksi hän lumppujen keruulle, vaan jäi kotiin, kuljeksien\nikävissään pihalla tai venyi vuoteellaan pimeässä hökkelissään. Tuli\nkevät ja sellaisina päivinä, jolloin aurinko lämpimästi paistoi\nkirkkaalta taivaalta, istui vanhus auringonpaisteessa, tarkkaan\njotakin laskien sormillaan ja äänettömästi liikuttaen huuliaan.\nSatuja alkoi hän kertoa lapsille yhä harvemmin ja huonommin. Kun hän\nalottaa, rupeaa häntä ryittämään. Hänen rintansa korisee, aivankuin\njokin sieltä tahtoisi päästä vapauteen.\n\n-- Älä nyt enää ry'i!... -- kielsi häntä Masha, joka suuresti piti\nsaduista.\n\n-- O... do... ta!... läähättäen sanoi ukko. -- Odota, heti...\nlakkaa...\n\nMutta yskä ei lakannut, vaan yhä kovemmin vapisi vanhuksen raihnas\nruumis. Toisinaan läksivät lapset tiehensä odottamatta sadun loppua,\nja heidän poistuessaan katsoi vanhus heihin omituisen moittivasti.\n\nIlja huomasi, että vanhuksen sairaus teki Petruha-viinurin ja\nTerenti-sedän hyvin levottomaksi. Petruha tuli monasti päivässä\nravintolan pihanpuolisille rappusille, ja etsittyään hetkisen\niloisilla harmailla silmillään ukkoa, kysyi hän häneltä:\n\n-- Kuinka on laitasi, ukko? Helpottaako, vai?\n\nTanakkana, punasessa karttuunipaidassa, kulki hän kädet leveiden\nverkahousujen taskuissa, joiden lahkeet olivat kiiltävien,\npienipoimuisten kengänvarsien sisässä. Taskuissa kilisi hänellä\naina rahaa. Hänen pyöreä päänsä alkoi otsalta paljastua, vaan oli\nsiinä vielä paljon vaaleita, kähäröitä hiuksia, joita hän aina\nreippaasti pudisteli. Ilja ei ollut hänestä koskaan pitänyt, vaan nyt\ntuo vastenmielisyys yhä kasvoi pojassa. Hän tiesi, ett'ei Petruha\nrakastanut Jeremei-ukkoa. Kerran kuuli hän, kun viinuri neuvoi\nTerenti-setää:\n\n-- Sinä, Terjoha, pidä silmällä häntä! Hän on saituri!... Hänellä,\nmene ja tiedä, saattaa olla tyynyynsä kätkettynä paljon. Mitä\nällistelet?... Hänellä, vanhalla myyrällä, ei ole enää pitkältä\nelonaikaa jälellä; sinä olet hänen hyvä ystävänsä eikä hänellä ole\nainoatakaan sukulaista!... Ajattelepas sitä!...\n\nIllat vietti Jeremei-vanhus tapansa mukaan ravintolassa, istuen\nTerentin läheisyydessä, puhellen kyttyräselän kanssa Jumalasta,\ntotuudesta ja ihmistöistä. Kaupungissa asuessaan oli kyttyräselkä\ntullut yhä muodottomamman näköiseksi. Hän oli ikäänkuin lionnut\ntyössään; hänen silmänsä olivat tulleet himmeiksi, vauhkoiksi,\nruumis oli kuin sulanut kuumassa ravintolailmassa. Likainen paita\nnousi alituisesti kokoon kyttyrälle, joten vyötäiset paljastuivat.\nPuhellessaan ihmisten kanssa piti Terenti koko ajan kätensä selän\ntakana, korjaten paitaa nopeilla käden liikkeillä -- mikä näytti\nsiltä, kuin olisi hän jotakin kätkenyt isoon kyttyräänsä.\n\nKun Jeremei-ukko istui pihalla, tuli Terentikin rappusille ja katseli\nhäntä silmiään siristellen ja varjostaen niitä kädellään. Pieni\nkeltainen parta, joka peitti hänen terävät kasvonsa, tärisi, hänen\nheikolla ja aralla äänellä kysyessään:\n\n-- Jeremei-ukko! Ettekö tarvitse mitään?\n\n-- Kiitoksia!... En tarvitse... mitään en tarvitse... -- vastasi\ntavallisesti vanhus.\n\nKyttyräselkä kääntyi hitaasti ympäri hoikilla jaloillaan ja poistui.\nMutta vanhuksen tila kävi päivä päivältä yhä huonommaksi.\n\n-- Näyttää siltä, kuin en enää paranisikaan, -- sanoi hän kerran\nIljalle, joka istui hänen vieressään. -- Kuoleman hetki on käsissä!\nVaan...\n\nJeremei katsahti epäillen ympärilleen, ja sitten kuiskaten jatkoi:\n\n-- Liian on aikaista, Iljusha! Työtäni en ole vielä valmiiksi\nsaanut! En ole ehtinyt! Rahaa... olen koonnut rahaa, seitsemäntoista\nvuotta olen koonnut... Kirkon rakentamiseen aioin koota... Aioin\nkotikylään rakennuttaa Herran temppelin... Ihmisillä pitää olla\nHerran temppeleitä... Ainoa turvapaikkamme on Jumalan tykönä...\nVähän olen koonnut... ei riitä... Enkä tiedä, mihin panna ne, jotka\nolen koonnut... Herra, osota!... Vaan jo lentää korppi, raakkuu,\ntunnustelee palaa!... Iljusha, tiedä: rahoja minulla on... Älä kerro,\nvaan tiedä!...\n\nIlja kuunteli ukon puhetta, ja hän tunsi kantavansa suurta ja tärkeää\nsalaisuutta ja ymmärsi, kuka se korppi oli, josta ukko pelolla ja\nkatkeruudella puhui.\n\nMuutamien päivien kuluttua kuuli Ilja, koulusta tultuaan ja omassa\nnurkassaan riisuessaan päällysvaatteitaan Jeremei-vanhuksen komerosta\noutoa ääntä. Joku jupisi, nyyhkytti, korisi, ikäänkuin häntä olisi\nkuristettu. Välistä voi selvästi kahinasta erottaa:\n\n-- Ksh... Kshsh... pois!...\n\nPoika peloissaan töyttäsi vanhuksen huoneeseen johtavaa ovea. Se oli\nlukossa. Silloin hän, ääni vavisten, huudahti:\n\n-- Ukko-kulta!\n\nOven takaa kuului vastaukseksi nopeata, läähättävää kuiskutusta.\n\n-- Kshsh!... Herra... armahda... armahda... -- Ja äkkiä tuli\nhiljaista. Ilja hypähti oven luota, tietämättä, mitä tehdä, vaan heti\npainoi hän kasvonsa laipiossa olevaan rakoon ja seisoi kuin kiinni\nnaulattuna, kokonaan vavisten. Vanhuksen pienen pienessä huoneessa\nvallitsi hämärä. Valoa pääsi sinne vain niukasti vähäisestä,\nlikaisesta akkunapahasesta. Saattoi kuulla, kun ikkunalasiin\nräiskähteli kevätilman sulattama, katolta tippuva vesi, ja kuinka\nakkunan allaolevaan kuoppaan juoksi pihalta vettä. Hetkisen\nkatsottuaan huomasi Ilja, että ukko makasi rinta ylöspäin vuoteellaan\nja ääneti viittoi käsiään.\n\n-- Ukko-kulta! -- tuskallisesti huudahti poika.\n\nVanhus vavahti, kohotti päätään ja ääneen mutisi:\n\n-- Ksh... Petruha... katso, Ju-mala! Se on Hänelle!... se on Hänen\ntemppeliänsä varten... Ksh... Korppi olet sinä... Herra... Sinun...\nSinun!... Varjele... Pelasta... armahda... armahda... armahda...\n\nIlja vapisi kauhusta, vaan poistua ei hän voinut. Ja hän näki, kuinka\nJeremein musta ja kuivunut käsi voimattomasti huitoen ilmassa uhkasi\njotakin näkymätöntä koukkusella sormellaan.\n\n-- Varo!... Se on Jumalan!... älä rohkene!...\n\nVaan sitten vanhuksen ruumis kokonaan hupeni, kutistui kokoon ja --\näkkiä nousi hän istumaan vuoteelleen. Hänen valkonen partansa vapisi\nkuin lentävän kyyhkysen siipi. Hän ojensi kätensä eteenpäin ja,\nvoimakkaasti tyrkäten niillä jotakin, putosi hän lattialle.\n\nIlja älähti ja syöksyi ulos. Hänen korvissaan kähisi, vainoten\nhäntä...\n\n-- Ksh... ksh...\n\nPoika juoksi ravintolaan hengästyksissään huutaen:\n\n-- Setä!... ukko kuoli...\n\nTerenti voihkasi, polki jalkojaan yhdessä kohden ja alkoi hätäisesti\nkorjata paitaansa, katsoen Petruhaan, joka seisoi tarjoilupöydän\ntakana.\n\n-- Setä, tule pian!...\n\n-- Mitä ajattelet? -- ankarasti sanoi Petruha. Mene! Suokoon Jumala\nhänelle ijankaikkisen elämän! Kunnon ukko hän oli, muun muassa...\nLähden minäkin... katson... Ilja, jää sinä tänne... jos tarvitaan,\njuokse hakemaan minua, -- kuuletko? Jaakko mene tiskin taa...\nTulen pian takasin... Petruha läksi ravintolasta verkkaan, kovasti\nkengänkantojaan lattiaan kolistellen, ja molemmat pojat kuulivat,\nkuinka hän oven takana uudestaan sanoi kyttyräseljälle:\n\n-- Mene, mene... paksupää...\n\nIlja oli hyvin peljästyksissään kaikesta näkemästään ja kuulemastaan,\nvaan ei pelkokaan estänyt häntä huomaamasta kaikkea, mitä hänen\nympärillään tapahtui.\n\n-- Näitkö sinä, kuinka hän kuoli? -- kysyi Jaakko myymäpöydän takaa.\n\nIlja katsahti häneen ja vastasi kysymyksellä:\n\n-- Mutta miksi ne menivät sinne?...\n\n-- Katsomaan!... sinähän heitä kutsuit!...\n\nIlja oli hetkisen ääneti. Sitte sulki hän silmänsä ja virkkoi:\n\n-- Kauheata se oli!... Kuinka hän häntä tyrkkäsi!...\n\n-- Ketä? -- kysyi Jaakko uteliaana kurottaen kaulaansa.\n\n-- Pirua!... vastasi Ilja miettien.\n\n-- Näitkö!\n\n-- Häh?\n\n-- Näitkö pirun? -- huudahti hiljaa Jaakko juostuaan hänen luoksensa.\nVaan hänen toverinsa sulki taas silmänsä eikä vastannut.\n\n-- Pelästyitkö? -- kysyi Jaakko, nykien häntä hihasta.\n\nVarropas! -- äkkiä, salaperäisesti virkkoi Ilja. -- Minä... juoksen\nvähäksi aikaa ulos... niinhän? Mutta älä puhukaan isällesi mitään\nlupaatko?\n\n-- Lupaan! Mutta juokse sitten tänne... Epäluulonsa ajamana\npoistui Ilja juosten ravintolasta, ja jo hetken päästä oli hän\nmaakerroksessa. Varovasti, hiljaa, kuten hiiri, hiipi hän laipiossa\nolevalle raolle ja uudestaan painautui siihen. Vanhus eli vielä, --\nhän korisi... Vaan Ilja ei nähnyt häntä; kuolevan ukon ruumis venyi\nlattialla kahden elävän, tumman olennon jaloissa. Hämärässä näyttivät\nne yhdeltä ainoalta, muodottomalta olennolta. Sitten näki Ilja,\nettä hänen setänsä polvillaan ukon vuoteen vieressä piti käsissään\ntyynyä ja kiiruusti ompeli sitä kiinni. Kuului selvästi rihman\nnitinä, kun sitä vedettiin vaatteen läpi. Petruha seisoi Terentin\ntakana kumartuneena hänen ylitsensä. Nyt hän pudisti hiuksiaan ja\nmoittivasti kuiskasi:\n\n-- Joutuin... rujokas... Sanoinhan sinulle, että pidä varalta rihmaa\nneulan silmässä... Mutta ei... piti vielä se nyt tehdä... Voi sinua,\nvokkelo! Osasitkohan hyvin tarkastaa... No, anna sen jo olla! Kyllä\njo riittää!... Kuuletko? Mutta toinnu jo, hölmö.\n\nPetruhan tyyni kuiske, kuolevan katkonaiset huokaukset, rihman\nnitinä ja tippuvan veden valittava ääni, joka syntyi sen juostessa\nikkunan alla olevaan kuoppaan, kaikki nuo äänet yhdessä saivat\naikaan huminan, joka huumasi pojan päätä. Hän hiljaa loittoni\nseinän vierestä ja poistui maakerroksesta. Iso, musta laikka\npyöri, kuten pyörä, hänen silmissään ja hurisi, josta Iljan päätä\nrupesi pyörryttämään ja mieltä ellostelemaan. Rappuja noustessaan\nravintolaan, piti hän lujasti kiinni kaidepuusta ja töintuskin jaksoi\nnostella jalkojaan, ja saavuttuaan ovelle, pysähtyi hän siihen ja\nrupesi hiljaa itkemään. Jaakko hyöri hänen ympärillään puhuen hänelle\njotakin. Sitten tyrkättiin häntä selkään ja Perfishkan ääni kuului:\n\n-- Kuka -- ketä? millä -- minkätähden? Mitä? Kuoliko? Ah...\npir-ru!... -- Ja tyrkättyään taas Iljaa, riensi suutari sellaisella\nvauhdilla rappusia alas, että portaat ruskivat hänen jalkojensa alla.\nAlhaalla kuului hän vielä kovasti ja valittaen huudahtavan:\n\n-- Jo nyt jotakin!\n\nIlja kuuli setänsä ja Petruhan nousevan rappusia, ja hän ei olisi\ntahtonut heidän nähtensä itkeä, vaan hän ei voinut pidättää\nkyyneliään.\n\n-- Jaakko! -- huusi Petruha, -- juoksepa hakemaan Mihei-poliisia!...\nSano, lumppujen kerääjä on astunut Herran eteen... sukkelasti!\n\n-- Kas vaan!... -- huudahti Perfishka. Oletteko siis jo ollut siellä?\nhm!...\n\nTerenti astui veljenpoikansa ohi häneen katsomatta. Vaan Petruha\nlaski kätensä Iljan olkapäälle ja sanoi:\n\n-- Itketkö? Itke vaan, -- se on hyvä... Näytät olevan kiitollinen\npoika, joka osaat ymmärtää sinulle tehdyn hyvän työn. Ukko oli sinun\nsuuri hyväntekijäsi!...\n\nHän vaikeni vähän ja vei Iljan syrjään lisäten:\n\n-- Muista, ett'et vasta seiso oven takana...\n\nIlja pyyhki paidanhihalla kasvonsa ja katsahti läsnäoleviin. Petruha\nseisoi jo tarjoilupöydän takana kiharoitaan pudistellen. Hänen\nedessään seisoi Perfishka ja, katsoen häntä, viekkaasti hymyili.\nMutta hänen kasvonsa olivat hymystä huolimatta sen näköiset, kuin hän\nvasta olisi menettänyt pelissä viimeisen viisikopeekkaisensa.\n\n-- No, mitä tahdot, Perfil? kysyi silmiään rypistäen ankarasti\nPetruha.\n\nMinäkö?... Ettekö anna harjakaisia? äkkiä sanoi Perfishka.\n\n-- Minkä tapauksen johdosta? -- vitkaan kysyi viinuri.\n\n-- Jo nyt jotakin! -- huudahti suutari, polaisten jalkaa laattiaan.\n-- Kyllähän suuta olisi, kun vaan ruokaa riittäisi! Niin sitä\ntuleekin! Sananen -- toivotan teille terveyttä, Pjotr Jakimitsh!\n\n-- Mitä ihmeitä? Mitä sinä höpiset taas? -- kysyi Petruha, nyt jo\nystävällisesti hymyillen.\n\n-- Ilman vaan... sydämeni yksinkertaisuudessa!\n\n-- Toisin sanoen, tahdot ryypyn? Hehe-he!\n\n-- Hah, hah, haa! -- kaikui ravintolassa suutarin iloinen nauru.\n\nIlja pudisti päätään, ikäänkuin ravistaen siitä jotakin, ja läksi\nulos.\n\nSinä yönä pani hän myöhään maata, ei kuitenkaan omaan\nhuonepahaseensa, vaan ravintolaan sen pöydän alle, jolla Terenti\npesi astioita. Kyttyräselkä auttoi Iljan vuoteelle ja rupesi\nsitten pyyhkimään pöytää. Tarjoilupöydällä paloi lamppu, valaisten\npulleiden teekannujen kylkiä ja kaapissa olevia pulloja. Vaan\nravintolassa oli pimeätä, ikkunoista näkyi musta yö, hieno sade\nrapisi ikkunoihin, tuuli hiljaa humisi... Terenti liikkui huoneessa\nkuin haamu, siirrellen pöytiä ja yhä huokaillen. Kun hän tuli lampun\nläheisyyteen, lankesi hänestä selvä varjo lattialle, Iljasta näytti\nsiltä kuin se olisi ollut Jeremei-vanhuksen sielu, joka korisi\nsedälle.\n\n-- Ksh... kshsh...\n\nPojan oli kylmä ja kauhea olla. Hänen hengitystään ahdisti kosteus,\n-- oli lauantai, lattia oli vasta pesty ja se haisi mädänneeltä.\nHäntä halutti pyytää setää heti panemaan maata pöydän alle, hänen\nviereensä, vaan painostava, ilkeä tunne esti häntä puhuttelemasta\nsetää. Mielikuvituksessaan oli hän näkevinään Jeremei-ukon köykyn\nvartalon ja valkosen parran, ja oli kuulevinaan hänen ystävällisen\nkimeän äänen:\n\n-- Poikani, poikani! Herra tietää määrän...\n\n-- Panisit maata! -- sanoi vihdoin malttamattomasti Ilja\nkärsimättömällä äänellä.\n\nKyttyräselkä hätkähti ja tuli liikkumattomaksi. Sitten kysyi hän\nhiljaa ja arasti:\n\n-- Mitä? Kuka se on?\n\n-- Minä, panisit maata, sanon...\n\n-- Heti! Heti, heti!... -- kiireesti virkkoi kyttyräselkä ja rupesi\nhyörimään pöytien ympärillä nopeasti kuin hyrrä. Ilja ymmärsi, että\nsetääkin peloitti ja hyvillä mielin ajatteli hän itsekseen:\n\n\"Niin sinulle pitääkin!...\"\n\nUlkona sataa tihuutti yhä, jostakin kuului kumakoita iskuja. Tuli\nlampussa vavahteli, vaan teekannut ja pullot näyttivät vaieten\nhymyilevän. Ilja kätki päänsä sedän puoliturkkiin ja makasi henkeään\npidätellen. Äkkiä rupesi hänen läheltään kuulumaan outoa ääntä.\nHän jähmettyi pelosta, pisti päänsä näkyviin ja huomasi, että\nTerenti-setä oli polvillaan pää niin syvään painettuna, että leuka\nnojasi rintaan, ja kuiskaili:\n\n-- Herra Jumala, Isämme... Herra! Hänen kuiskimisensa muistutti\nJeremei-ukon kähinää. Huoneessa vallitseva hämärä näytti olevan kuin\nliikkeessä ja lattia keikkuvan sen kanssa, vaan savutorvissa vinkui\ntuuli.\n\n-- U-u-u-u!...\n\n-- Älä rukoile, -- ääneen huusi Ilja.\n\n-- Oh, mitä sinä nyt? -- puoliääneen virkkoi kyttyräselkä. -- Nuku,\nJumalan nimessä!\n\n-- Älä rukoile! -- itsepäisesti toisti poika.\n\n-- No, no... en, en...\n\nPimeys ja kosteus yhä raskaammin ahdistivat Iljaa. Hänen oli vaikea\nhengittää, ja hänen mielessään oli pelko, sääli ukkoa, ilkeä tunne\nsetää kohtaan. Hän kierittäytyi lattialle, istuutui ja alkoi ähkiä.\n\n-- Mitä; mikä sinua vaivaa? Häh?... pelästyneenä kuiskasi setä\ntarttuen häneen kiinni. Mutta Ilja työnsi hänet luotaan ja\nitkunsekaisella äänellä, tuskallisesti ja pelokkaasti sanoi:\n\n-- Herra Jumala! Kun voisi piiloutua... jonnekin... kaikesta... Herra\nJumala!\n\n-- Kyyneleet katkasivat hänen äänensä. Raskaasti veti hän mädännyttä\nilmaa keuhkoihinsa ja rupesi nyyhkimään painaen kasvonsa lattiaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuresti muuttui Iljan luonne näiden tapausten jälkeen. Ennen oli\nhän pysytellyt syrjässä vaan koulunsa oppilaista, kun hän ei voinut\nolla tyytyväinen heidän kohteluunsa, eikä hänellä ollut halua antaa\nperää ja lähetä heitä. Mutta kotona oli hän ollut avomielinen ja\nluottavainen kaikille, sillä aikuisten huomion herättäminen huvitti\nhäntä. Vaan nyt alkoi hän pysytellä yksin ja tuli ikäänsä nähden\nliian vakavaksi. Hänen kasvojensa ilme kävi kuivaksi, huulet olivat\naina lujasti kiinni puristetut, hän katsoi terävästi aikaisia ja\ntutkiva ilme silmissään kuunteli hän heidän puheitaan. Häntä vaivasi\nmuisto siitä, mitä hän oli nähnyt Jeremei-ukon kuolinpäivänä, ja\nhänestä tuntui, että hänkin, kuten Petruha ja setä, oli syyllinen\nvanhuksen edessä. Kenties vanhus, kuollessaan ja nähdessään, kuinka\nhänet ryöstettiin, oli ajatellut, että hän, Ilja, oli kertonut\nPetruhalle rahoista. Se ajatus syntyi Iljassa aivankuin äkkiä, hänen\nhuomaamattaan, ja se täytti pojan mielen hämmästyksellä ja teki sen\nkatkeran raskaaksi. Hän kätki sen kuitenkin mieleensä, ja se vielä\nenemmän herätti hänessä epäluuloja kaikkia ihmisiä kohtaan. Ja joka\nkerta kun hän huomasi heissä jotakin pahaa, tuli hänen helpompi\nsiitä olla, ikäänkuin hänen syyllisyytensä vanhuksen suhteen olisi\nvähentynyt. Mutta pahaa näki hän ihmisissä paljon. Kaikki talon\nasukkaat kutsuivat Petruha-viinuria varastetun tavaran salaajaksi,\nkonnaksi, vaan silmien edessä imartelivat häntä, kunnioittavasti\ntervehtivät ja kutsuivat Pjotr Jakimitsh'iksi. Matitsaa kaikki\nhaukkuivat; kun hän oli juonut itsensä juovuksiin, tyrkki häntä\njokainen ja löi; kerran hän juopuneena istui kyökin ikkunan alla, ja\nkokki kaatoi likavettä hänen niskaansa... Kaikki käyttivät hyväkseen\nhänen palveluksiaan, koskaan palkitsematta häntä millään kuin\nhaukkumisella ja lyönneillä. Perfishka kutsui hänet pesemään sairasta\nvaimoaan, Petruha pakoitti hänet pyhien edellä siistimään maksutta\nravintolan, Terentille ompeli hän paitoja. Hän kävi kaikkien luona,\nteki kaikki nurisematta ja hyvin, hän rakasti sairasten hoitamista,\nrakasti lasten leikkimistä...\n\nIlja huomasi, että enimmin työtä tekevä mies talossa -- Perfishka --\nsuutari -- oli kaikkien pilkan esineenä, ja että häntä huomattiin\ntuskin vaan silloin, kun hän päissään, hanuri kädessä, istui\nravintolassa tai hoiperteli pihalla, soittaen ja laulaen iloisia\nnaurettavia lauluja. Vaan kukaan ei tahtonut nähdä, kuinka varovasti\nsamainen Perfishka kantoi rappusille jalatonta vaimoaan, kuinka hän\nasetti maata tytärtään, suudellen häntä ja tehden hullunkurisia\nirvistyksiä viihdyttäessään häntä ja saadakseen hänet nauramaan.\nEikä kukaan katsonut suutaria, hänen nauraen ja leikkiä laskien\nopettaessaan Mashaa keittämään päivällistä ja siivoamaan huonetta,\njonka jälkeen hän istuutui työnsä ääreen ja ompeli myöhään yöhön\nsyvään kumartuneena korjatessaan huonoa, likaista saapasta.\n\nKun seppä oli viety vankeuteen, ei kukaan pitänyt huolta hänen\npojastaan paitsi suutari. Hän otti heti Pashkan luoksensa ja kauan\noli jo Pashka tehnyt hänelle pikilankaa, lakaissut huoneen, hakenut\nvettä, puodista käynyt leipää, kaljaa, sipulia. Kaikki näkivät\nsuutarin juovuksissa pyhäsin, vaan kukaan ei kuullut, kun hän\nseuraavana päivänä selvin päin puheli vaimonsa kanssa:\n\n-- Anna minulle anteeksi, Dunja! En näet juo samasta syystä, kuin\nhunningolle joutunut juoppo, vaan väsymyksestä. Koko viikon kun tekee\ntyötä... tulee ikävä! Niinpä sitten tulee otetuksi!...\n\n-- Syytänkö minä sitten? Oi, Jumalani! Säälin sinua!... -- käheällä\näänellä puhuu vaimo ja nielasee jotakin alas. -- Luuletko, ett'en\nhuomaa työtäsi ja vaivojasi? Herra on pannut minut kiveksi\nkuormallesi. Kun edes kuolisin!... Kun voisinkin vapauttaa sinut!...\n\n-- Älä puhu niin! En pidä niistä puheistasi. Minä sinua loukkaan etkä\nsinä minua!... Vaan en minä niin tee siksi, että paha olisin, vaan\nsiksi, kuin olen heikko. Kun tästä vielä muutetaan toiselle kadulle,\nja tulee kaikki toisin... ikkunat, ovet... kaikki! Ikkunat tulevat\nkadulle päin. Leikkaamme paperista saappaan kuvan ja liimaamme\nikkunaan. Ilmoituskyltti, näet! Ja kun meille sitten tulvii väkeä!\nAsiat alkavat mennä huristaa hyvin!... Hei, vaan! Keitä munaa, paista\nrieskaa! Pulskasti eletään, rahaa tehdään!\n\nIlja tunsi yksityiskohtia myöten Perfishkan elämän, näki, että\nhän yrittää mahdottomia, ja kunnioitti häntä siksi, että hän aina\njokaisen kanssa laski leikkiä, aina nauroi ja mainiosti soitti\nhanuria.\n\nPetruha istui tiskin takana, pelasi tammea tuttujen kanssa, aamusta\niltaan joi teetä ja haukkui viinureita. Pian Jeremein kuoleman\njälkeen alkoi hän opettaa Terentiä tekemään kauppaa tiskin takana,\nvaan itse kuleksi hän vihellellen pihalla, tarkastellen taloa\nkaikilta puolin vieläpä koputtaen seiniä nyrkillään.\n\nPaljon muutakin huomasi Ilja, vaan kaikki se oli pahaa, ikävää,\nkaikki työnsi häntä loitommalle ihmisistä. Toisinaan hänen saamansa\nvaikutukset ja ajatukset, kun niitä oli kertynyt paljon, synnyttivät\nhänessä vastustamattoman halun puhella jonkun kanssa. Vaan häntä\nei haluttanut puhella sedän kanssa. Jeremein kuoleman jälkeen oli\nIljan ja hänen setänsä väliin kasvanut jotakin näkymätöntä, vaan\nkireätä, ja se esti poikaa lähestymästä kyttyräselkää yhtä vapaasti\nkuin ennen. Eikä Jaakkokaan voinut mitään selittää hänelle eläessään\nitsekin ikäänkuin syrjässä kaikesta, ja omalla erityisellä tavallaan.\n\nHän suri vanhan lumpunkokoojan kuolemaa. Usein muisteli hän häntä\nkaipauksella.\n\n-- Ikävä on!... Olisipa vaan Jeremei-ukko elossa, kertoisi hän meille\nsatuja; mikään ei ole satuja parempaa! Hyviä satuja hän osasi!...\n\n-- Kaikkea hän osasi, -- synkästi virkkoi Ilja.\n\nKerran Jaakko salaperäisesti sanoi toverilleen:\n\n-- Tahdotko, niin näytän sinulle erään asian?\n\n-- Tahdon!...\n\n-- Mutta vanno ensin, ett'et kerro kenellekään!...\n\n-- Jumalauta, en kerro!\n\n-- Olen kirottu, jos kerron, sano!...\n\nIlja toisti valan, ja sitten vei Jaakko hänet pihan nurkkaan\nlehmuksen luo. Siellä irrotti hän puun rungosta siihen taitavasti\nsovitetun kaarnapalasen, ja sen alta tuli näkyviin suuri aukko\npuussa. Se oli kolo, jota oli laajennettu veitsellä ja kauniisti\nkoristettu sisästä erivärisillä vaatetilkuilla ja papereilla,\nteepaketeista otetulla lyijypaperilla ja metallipalasilla. Reiän\npohjalla oli pieni vaskinen pyhäinkuva, ja sen eteen oli pystytetty\nvahakynttilänpätkä.\n\n-- Näitkö? -- kysyi Jaakko, asettaen taas paikoilleen kaarnapalasen.\n\n-- Näin... Miksi sinä sellaista?...\n\n-- Se on rukoushuone!... -- selitti Jaakko. -- Rupean, näet, öisin\nkäymään täällä; sytytän kynttilän ja rukoilen. Mainiota?\n\nToverin hanke miellytti Iljaa, vaan hän heti rupesi pelkäämään sen\nvaarallisuutta.\n\n-- Entä, jos huomaavat tulen? Silloin antaa isäsi sinulle selkään!...\n\n-- Yöllä -- kuka sitä huomaisi? Yöllä kaikki nukkuvat; maan päällä on\naivan hiljaista... Olen pieni: päivällä ei Jumala kuule rukoustani...\nVaan yöllä hän kuulee!... Kuuleekohan?\n\n-- En tiedä!... Ehkä kuulee!... miettivästi sanoi Ilja, katsoen\ntoverinsa suurisilmäisiä, kalpeita kasvoja.\n\n-- Rukoiletko sinä minun kanssani? kysyi Jaakko.\n\n-- Mitä sinä tahdot rukoilla? -- kysyi vuorostaan Ilja, ja he\nhymyilivät toinen toisellensa.\n\n-- Minä rukoilen sitä, -- sanoi Ilja, että tulisin viisaaksi... ja\nvielä, että minulla olisi kaikkea, mitä haluan!... entä sinä?\n\n-- Minäkin...\n\nVaan hiukan ajateltuaan selitti Jaakko:\n\n-- Aioin vaan ilman aikojani... rukoilla... tarkoituksetta!...\nAntakoon Hän sitten, mitä Hän tahtoo!... Mutta jos sinä tahdot\nrukoilla toisella tavalla, niin teen minäkin samoin!\n\n-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Ilja.\n\nHe päättivät alkaa rukoilemisensa jo sinä yönä, ja kumpikin heistä\npani maata vahvasti aikoen herätä yöllä. Mutta heräämättä jäi sinä\nja seuraavanakin yönä, ja useasti jälestäpäinkin petti heidät\nuni. Sittemmin sai Ilja kokea uusia vaikutuksia, jotka kokonaan\nhaihduttivat rukoushuoneen hänen mielestään.\n\nSaman lehmuksen oksille, johon Jaakko oli laatinut rukoushuoneen,\n-- oli Pashkalla tapana virittää pyydyksiä keltasirkuille ja\ntiaisille. Elämä tuntui hänestä raskaalta; hän oli laihtunut, näytti\nkuihtuneelta ja hänen silmänsä vilkuivat kuin pedolla. Hänellä ei\nollut enää aikaa juoksennella pihalla. Koko päivän oli hän työssä\nPerfishkalla, ja vain pyhäsin, kun suutari oli humalassa, näkivät\ntoverit hänet. Pashka kyseli heiltä, mitä he oppivat koulussa, ja hän\nnäytti kateelliselta ja synkältä kuunnellessaan heidän kertomuksiaan,\njoista selvästi näkyi heidän tietävän oman etevämmyytensä hänen\nrinnallaan.\n\n-- Älkää ylpeilkö, opin tässä kerran minäkin!...\n\n-- Perfishkapa ei päästä!...\n\n-- Mutta minä karkaan, -- päättävästi vastasi Pashka.\n\nJa todellakin, vähän tuon keskustelun jälkeen kulki suutari pitkin\npihaa ja kertoi naureskellen:\n\n-- Kisällini on juossut tiehensä! Sitä pientä pirua!... Nahkatiede ei\nhäntä huvittanut...\n\n-- Päivä oli sateinen. Ilja katsoi repaleista Perfishkaa, harmaata,\nsynkkää taivasta, ja häntä rupesi huimapää toverinsa säälittämään.\nHän ja Perfishka seisoivat vajan räystään alla, painautuneena\nseinään, ja katsoivat taloa. Iljasta näytti siltä, että talo kävi\nyhä matalammaksi, aivankuin se ajan painosta olisi painunut maahan.\nVanhat seinät olivat pullistuneet yhä enemmän ulospäin, ikäänkuin se\nlika, jota kymmenien vuosien kuluessa oli niiden sisään kokoontunut,\nei enää olisi mahtunut sinne eivätkä ne enää voineet pidättää\nsitä. Onnettomuuksilla kyllästytettynä, aina täynnä juopuneiden\nhuutoja, juomalaulujen hoilotusta, lattialaudat rikkipoljettuina,\nei talo voinut enää pysyä pystyssä, vaan verkkaan kukistui kokoon,\nsurullisesti katsoen Jumalan luomakuntaan kummeilla lasisilmillään,\nikkunoilla.\n\n-- Hoh, hoh! -- sanoi suutari. -- Pian hajoo niinikoppa ja sienet\nlentävät hujan hajan märälle maalle. Me asukkaat joudumme mikä\nminnekin... Etsimme itsellemme katon päämme päälle muualta!...\nLöytänemme, niin alotamme toisenlaista elämää. Toisenlaista tulee\nkaikki: sekä ikkunat että ovet, vieläpä toiset kirputkin purevat\nmeitä! Kun vaan pian muuttuisi! Liiaksi on jo minua ruvennut\nkyllästyttämään tämä sikahovi... vaikka olenkin siihen tottunut!\nVieköön piru koko laitoksen!\n\nTurhaan kuitenkin suutari haaveili: taloa ei vienyt mikään manalan\nherroista, vaan sen osti Petruha-viinuri. Pari päivää kaupan\npäättämisen jälkeen kulki hän joka paikassa talossa, tutkien tarkoin\nkaikki kohdat. Sitten tuotiin tiiliä, lautoja, talon ympärille\nrakennettiin telineet ja kolmisen kuukautta valitti ja tärisi se\nkirvesten iskuista. Sitä sahattiin, veistettiin, siihen lyötiin\nnauloja, räiskinällä ja tomupilvien pöllähdellessä irrotettiin siitä\nmädäntyneet hirret, ja uudet pantiin sijalle, ja vihdoin, kun sitä\nvielä oli jatkettu lisärakennuksella, laudotettiin se. Matalana,\nleveänä kohosi se nyt maasta suorana ja tanakkana, ikäänkuin se\nolisi juurruttanut syvään uudet juurensa siihen. Talon etusivulle,\nkaton rajaan, ripusti Petruha suuren kyltin, johon kultakirjaimilla\nsiniselle pohjalle oli kirjotettu:\n\n\"-- P. A. Filimonoff'in ystävien huvituspaikka.\"\n\n-- Sisästä se kuitenkin on mädännyttä! sanoi Perfishka kerran.\n\nIlja kuuli sen ja myöntävästi hymyili. Korjattu talo näytti hänestä\npetokselta. Hänen johtui mieleensä Pashka, joka asui jossakin\ntoisessa paikassa ja näki toisenlaista. Ilja, kuten suutarikin,\nniinikään haaveili toisia ikkunoita, ovia, ihmisiä... Elämä talossa\nkävi nyt entistä ikävämmäksi. Vanha lehmus oli kaadettu, rauhallinen\nkolkka sen luona oli hävinnyt; sijalle oli tullut lisärakennus.\nKadonneet olivat muutkin lempipaikat, joissa lasten oli ollut tapana\nistua ja jutella. Vain pajan sijalla, suuren lastu- ja mädänneen\nhirsiläjän takana, oli vielä mukava, rauhaisa kolkka, vaan siellä\noli kauheata istua, sillä aina tuntui, kuin tuon läjän alla makaisi\nSavelin vaimo pää rikkilyötynä.\n\nPetruha oli antanut Terenti-sedälle uuden asunnon -- pienen huoneen\nravintolasalin vierestä. Ohuen, vihreillä seinäpaperilla peitetyn,\nlautaseinän läpi kuului ravintolasta kaikki äänet ja tunki viinan\nhaju ja tupakan savu sinne. Siellä oli puhdasta, kuivaa, vaan\nei kuitenkaan niin hauskaa kuin kellarikerroksessa. Sen ikkunaa\nvastapäätä oli vajan harmaa seinä, joka peitti taivaan ja auringon ja\ntähdet, vaan kellarikerroksen ikkunasta olivat ne hyvin näkyneet, kun\nvaan oli laskeutunut polvilleen sen eteen...\n\nTerenti-setä kulki nyt sireeninvärisessä paidassa, jonka päällä oli\nnuttu, joka verhosi häntä kuten arkkua. Aamusta iltaan seisoi hän\ntarjoilupöydän takana. Hän ei sinutellut enää ketään, vaan kutsui\njokaista \"te\", ja puhui yleensä vähän, ja silloinkin lyhyesti,\nkatkonaisesti, aivankuin haukkuen, ja katsoi vieraisiin, kuten\nuskollinen koira, joka vahtii isäntänsä omaisuutta. Iljalle osti\nhän harmaan verkanutun, saappaat, palton ja lippalakin, ja kun\npoika ensi kerran pani ylleen ne kappaleet, muistui elävästi hänen\nmieleensä vanha lumppujen kerääjä. Hän miltei koskaan puhunut setänsä\nkanssa, ja hänen elämänsä kului yksitoikkoisesti, hiljaa, Ja vaikka\nomituiset, lapselle harvinaiset, tunteet ja ajatukset kiinnittivät\nhänen mieltään, niin vaivasi häntä kuitenkin painostava ikävä.\nYhä useammin alkoi johtua hänen mieleensä maaseutu; nyt tuntui\nhänestä erittäin selvältä, että siellä oli paljon parempi asua.\nOlihan siellä hiljaista, yksinkertaista ja luonnollista. Muistuivat\nmieleen Kershenetsin tiheät metsät, Terenti-sedän kertomukset\nAntipa-erakosta, ja muistaessaan Antipaa, johtui hänen mieleensä\ntoinen samanlainen erakko, Pashka. Missä oli hän? Kenties on hänkin\nkarannut metsään, kaivanut siellä itselleen kuopan ja elelee siinä.\nMyrsky vinkuu metsässä, sudet ulvovat. Se tuntuu kauhealta, vaan\nsamalla hyvältä. Ja talvella, kauniilla ilmalla, hohtaa kaikki\nhopealta, ja niin on hiljaista, ett'ei muuta kuulu, kuin lumen narske\njalkain alla, ja jos seisoo liikkumatta, kuuluu vaan oman sydämen\nsykintä.\n\nMutta kaupungissa on sen sijaan aina melua ja hälinää, yölläkään\nei se lopu. Ihmiset hoilottavat, huutavat poliisia, riitelevät,\najurit ajavat edestakasin, ja niiden ajoneuvojen jyrinästä tärisevät\nikkunalasit. Pojat huutavat ja meluavat koulussa. Suuret kiljuvat,\nkiroilevat, tappelevat ja juopottelevat. Ja se ei tunnu ainoastaan\nlevottomalta, -- välisti on se kauheatakin. Ihmiset ovat kuin\njärjiltään, -- toiset ovat konnia ja veijareita, kuten Petruha,\ntoiset ilkeitä, kuten Savel tai niin kurjan kurjia kuten Perfishka,\nTerenti-setä, Matitsa... Etenkin hämmästytti Iljaa se kevytmielinen\ntapa, jolla suutari tavallisesti käyttäytyi.\n\nKerran, eräänä aamuna, kun Ilja oli kouluun lähdössä, tuli Perfishka\nravintolaan. Repaleisena, unisena asettui hän ääneti tarjoilupöydän\nääreen seisomaan katsoen Terentiin. Hänen vasen silmänsä vavahteli ja\ntavantakaa räpytti hän sitä, ja alahuuli oli omituisesti riipuksissa.\nTerenti-setä katsahti häneen, hymyili ja kaasi hänelle kolmen\nkopeekan lasin viinaa, joka oli Perfishkan tavallinen aamunapsi.\nPerfishka otti lasin vapisevaan käteensä, kaatoi sen sisällyksen\nsuuhunsa, vaan ryypättyään ei hän rykinyt, ei kiroten kehunut juoman\nhyvyyttä eikä edes haukannut mitään päälle. Uudestaan katsoa tiirotti\nhän Terentiin omituisesti vavahtelevalla vasemmalla silmällään, vaan\nhänen oikea silmänsä oli himmeä ja liikkumaton, ikäänkuin hän sillä\nei olisi mitään nähnyt.\n\n-- Mikä teidän silmäänne vaivaa? -- kysyi Terenti.\n\nPerfishka hieroi silmää kädellään, katsoi sitten kättään ja selitti\nsitten äkkiä kovalla ja selvällä äänellä:\n\n-- Puolisomme Avdotja Petrovna on kuollut...\n\n-- Mitä ihmeitä? -- huudahti Terenti-setä, ja, vilkaisten\npyhäinkuvaan, teki ristinmerkin.\n\n-- Rauha olkoon hänen sielullensa!\n\n-- Mitä? -- kysyi? Perfishka, yhä katsoa tuijottaen Terentin\nkasvoihin.\n\n-- Sanon: rauha olkoon hänen sielullensa.\n\n-- Niin... Hän kuoli!... -- sanoi suutari. Sitten pyörähti hän ympäri\nja poistui ravintolasta.\n\n-- Kummallinen mies! -- mutisi Terenti, päätään pudistaen. Iljankin\nmielestä oli suutarin käytös omituista... Kouluun mennessään poikkesi\nhän kellarikerrokseen katsomaan vainajata. Siellä oli pimeätä ja\nahdasta. Naiset, jotka asuivat ullakossa, olivat tulleet suutarin\nhuoneeseen ja seisoivat puoliääneen puhellen yhdessä joukossa\nnurkassa, jossa sänky oli. Matitsa koetteli Mashalle erästä pukua ja\nkysyi:\n\n-- Puristaako kainaloista?\n\nMasha, joka seisoi kädet ojossa, vastasi oikullisella äänellä:\n\n-- Puristaa!...\n\nSuutari istui kumarassa pöydällä katsellen tytärtään ja hänen\nsilmänsä yhä vavahteli. Ilja katsahti kuolleen kalpeisiin,\npöhöttyneisiin kasvoihin, muisti hänen tummat silmänsä, jotka nyt\nikiajoiksi olivat sulkeutuneet, ja poistui huoneesta sydän raskaana.\n\nHänen koulusta palatessaan ja astuessaan ravintolaan kuuli hän\nPerfishkan soittavan hanuria ja reippaasti laulavan:\n\n    \"Oh, sä oma kultasein\n    Kun sä ryöstit sydämein!\n    Mihin heitit saaliisi,\n    Kyllästyitkö vaaliisi?\"\n\n-- Hoh, hoh!... Tässä nyt olen, kun vaimoväki ajoi minut ulos! Suori\ntiehesi, kelvoton, huusivat he! Senkin juopporatti!... En minä\nsuutu... olen kärsivällinen... Hauku minua, lyö, jos tahdot!... salli\nminun vaan hieman pitää lystiä!... sallikaa, olkaa hyvä! Voi, veljet,\njokaista haluttaa nauttia elämästä! Vai kuinka? Jokaisen sielu on\nsamanlainen, oli hän kuka tahansa!...\n\n    \"Ken siellä voivottelee,\n    Ja ketä odottelee?\n    Vait! hiljaa! ällös sure,\n    Kovaa leipäkyrsää pure!\"\n\nEpätoivosen ilonen ilme kuvastui Perfishkan kasvoilla; Ilja tunsi\nhäneen katsoessaan vastenmielisyyttä ja pelkoa. Hän ajatteli, että\nJumala ankarasti rankaisee suutaria moisesta käytöksestä hänen\nvaimonsa kuolinpäivänä. Mutta seuraavanakin päivänä oli Perfishka\npäissään. Vaimonsa arkun jälestä kulki hän kompastellen, silmäänsä\nsiristellen ja naureksien. Jokainen haukkui häntä, antoipa muuan\nhänelle korvapuustinkin...\n\n-- Kas vaan, ai, ai!... -- sanoi Ilja Jaakolle hautajaispäivän\niltana. -- Tuo Perfishka on oikea kerettiläinen!\n\n-- Juokse hiiteen Perfishkoinesi! -- vastasi Jaakko\nvälinpitämättömästi.\n\nEnnenkin oli Ilja huomannut, että Jaakko oli viime aikoina paljon\nmuuttunut. Hän ei juuri koskaan enää tullut pihalle kävelemään, vaan\nistui yhä kotona ja näytti kuin karttavan häntä. Alussa arveli Ilja,\nettä Jaakko oli ruvennut kadehtimaan hänen menestystään koulussa,\nja että hän nyt, kotona istuessaan, luki ahkerasti läksyjään. Vaan\nvielä entistä huonommin hän näytti kuitenkin osaavan; opettaja\nalituisesti torui häntä hajamielisyydestä ja kykenemättömyydestä\nymmärtämään yksinkertaisimpiakaan asioita. Jaakon suhde Perfishkaan\nei kummastuttanut Iljaa, sillä Jaakko milt'ei koskaan kiinnittänyt\nhuomiotaan talon elämään. Kuitenkin tahtoi Ilja tietää, mikä toveria\nvaivasi, ja siksi kysyi hän häneltä kerran:\n\n-- Mikä sinusta on oikeastaan tullut? Etkö tahdo enää ollakaan\nystäväni?\n\n-- Minäkö? Enkö enää tahdo olla ystäväsi? Mitä sinä joutavia! --\nhämmästyneenä huudahti Jaakko ja lisäsi kiireesti:\n\n-- Kuulehan, -- mene kotiin... Menehän, tulen heti perästä... Näytän\nsinulle jotakin!\n\nHän juoksi pois, ja Ilja uteliaana läksi huoneeseensa. Jaakko tuli\npian sinne. Hän sulki oven, meni ikkunan ääreen ja otti poveltaan\nerään punakantisen kirjan.\n\n-- Tule tänne! -- sanoi hän hiljaa tärkeän näkösenä, istuutuen\nTerenti-sedän sängyn laidalle ja käskien Iljan istumaan viereensä.\nSitten avasi hän kirjan, laski sen polvelleen, ja seuraten sormellaan\nrivejä, alkoi lukea:\n\n\"Ja äkkiä... huomasi urhoollinen ritari kaukaa vuoren... joka\nulottui taivaaseen asti, ja jonka keskellä oli rautaportti. Hänen\nmiehekkäässä rinnassaan leimahti silloin rohkeuden liekki... Hän\nkohotti keihäänsä ja hurjasti huutaen syöksyi eteenpäin kan...\nkannustaen ratsuaan, ja iski väkevillä voimillaan porttia. Silloin\njyrähti hirveällä jyrinällä ukkonen... rautaportti lensi palasiksi...\nja samalla tulvi vuoresta tulta ja savua, ja kuului jyrisevä\nääni... josta maa vapisi ja kiviä vieri vuorelta ritarin ratsun\njalkoihin. 'Vai niin! siinähän sinä olet... järjetön huimapää!...\nMinä ja kuolema olemme jo kauan odottaneet sinua!...' Ritari, savun\nsokaisemana...\"\n\n-- Mikä se on? -- kysyi Ilja kummastuneena, kuunneltuaan toverinsa\nmielenliikutuksesta vapisevalla äänellä lukemista.\n\n-- Häh? -- sanoi Jaakko, kohottaen kalpeat kasvonsa kirjasta.\n\n-- Mikä se on -- se ritari?\n\n-- Se on sellainen mies... hevosen selässä... keihäs kädessä...\nRaoul Peloton on hänen nimensä... Lohikäärme on ryöstänyt hänen\nmorsiamensa, ihanan Luisen... Vaan kuule edelleen, -- keskeytti\nkärsimättömästi Jaakko.\n\n-- Odotahan! Mutta mikä on lohikäärme?\n\n-- Se on käärme, jolla on siivet ja jalat, joissa on rautakynnet...\nSillä on kolme päätä ja jokainen niistä syöksee tulta -- ymmärrätkö?\n\n-- Onpas sitä! -- sanoi Ilja silmät suurena. -- Kyllä se puolensa\npitää!...\n\n-- No, kuuntelehan edelleen!... Rinnakkain toinen toisessaan kiinni\nistuen, vavisten uteliaisuudesta ja iloisesta mielenjännityksestä,\nastuivat pojat uuteen ihmemaailmaan, jossa väkevät, ilkeät hirviöt\njoutuivat rohkeiden ritarien voimakkaan, käden uhriksi, jossa\nkaikki oli suurenmoista, kaunista ja ihmeellistä, eikä mikään\nmuistuttanut tästä harmaasta, ikävästä elämästä. Siellä ei ollut\nryysyisiä, päihtyneitä ihmisiä, ja puolimädänneiden talojen sijasta\noli palatseja, jotka kiilsivät kullalta, ja taivasta tapailevia,\nrautaisia linnoja. Heidän kulkiessaan mielikuvituksen luomilla\nrikkailla mailla, soitti ravintolassa juopunut Perfishka hanuriansa\nja lauloi runomuotoon sovitettuja hullutuksiaan:\n\n    \"Ei kuoltuani vainen\n    Vie mua paholainen.\n    Päämääräks' elämän paan tuon:\n    Ma paholaisen moiseks' juon!\"\n\n-- Eikö niin, veljet! Soita, laula! Jumala rakastaa ilosia!\n\nHanuri alkoi taas kiivaasti soida aivankuin se olisi koettanut\nsaavuttaa suutarin sointuvaa ääntä, hänen laulaessaan kilvan sen\nkanssa erään hiukan liian kevytsisältöisen tanssisävelen:\n\n    \"Äl' itke, että nuoruudesta\n    Oot kärsinyt sä pakkasesta;\n    Kun kuolet -- joudut helvettiin,\n    Ja siellä tulee kuuma!\"\n\nJoka säe laulussa herätti kuulijoissa naurua ja vilkkaita\nhyvä-hautoja. Hanurin äänet sekottuivat lasien kilinään, jalkojen\nkumeaan tömähtelemiseen lattiaan, tuolien jyrinään, -- ja nämä\nyhdessä synnyttivät äänen, joka muistutti talvimyrskyn ulvontaa\nmetsässä.\n\nMutta pienessä huoneessa, jonka vaan ohut lautaseinä erotti tästä\nulvonnasta, istui kaksi poikaa kumartuneena kirjan yli, ja toinen\nheistä kuiskaamalla luki:\n\n\"Silloin tempasi ritari hirviön rautaiseen syliinsä, ja se jyrisi,\nkuten ukkonen, tuskasta ja raivosta...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirjan jälkeen ritarista ja lohikäärmeestä tuli vuoro yhtä\nihmeelliselle kirjalle: \"Guak eli voittamaton uskollisuus\", sitten\nseurasi \"Kertomus urhoollisesta Venetian prinssistä Franzilista ja\nnuoresta Renzivena-kuningattaresta\", ja todellisuuden vaikutukset\nväistyivät Iljan mielestä kokonaan ritarien ja ritarirouvien tieltä.\nToverukset vuoron perään varastelivat kaksikymmenkopeekkaisia\nrahalaatikosta, joten kirjoista ei puutetta ollut. He tutustuivat\n\"Jashka Smertjenski'n\" uhkarohkeisiin harharetkiin, tulivat\nhaltioihinsa \"Japantsha'sta, tataarilaisesta rosvopäälliköstä\" ja yhä\nenemmän kaikkonivat he elämän kovasta ja armottomasta todellisuudesta\nsellaiselle alueelle, jossa ihmiset osasivat rikkoa kohtalon lujat\nkahleet ja saavuttivat onnen. Kauan elivät he haave-elämää, ja siltä\najalta painui Iljan mieleen vain yksi tapaus.\n\nKerran kutsuttiin Perfishka poliisikammariin. Hän meni sinne\nlevottomana, vaan palasi ilosena, tuoden tullessaan Pashka\nGratsheff'in, pitäen häntä lujasti kädestä. Pashkan silmät katsoivat\nvielä yhtä kirkkaasti kuin ennenkin, vaan laihtunut hän oli\ntavattomasti ja kellastunut, ja kasvot olivat kadottaneet paljon\nentisestä uhmailevaisuudestaan. Suutari vei hänet ravintolaan ja\nkertoi siellä, silmiään räpyttäen:\n\n-- Tässä on nyt, hyvät ystävät, itse herra Pavluha Gratsheff! Hän\non juuri saapunut tänne kruununkyydillä Pensan kaupungista...\nKummallista väkeä se on tämä nykyinen polvi koskaan eivät he tunne\nitseään onnellisiksi kotona! Tuskin vielä osaavat liikkua omilla\njaloillaan, kun jo täytyy -- maailmalle lähteä onnen ongintaan!\n\nPashka seisoi hänen vieressään toinen käsi rikkinäisten housujen\ntaskussa, toinen taas yhä koetti riistäytyä suutarin kourasta. Hän\nkatsoi altakulmain, kieroon suutaria. Muuan läsnäolijoista neuvoi\nPerfishkaa antamaan Pashkalle kunnon selkäsaunan, vaan suutari\nvastasi totisena, päästäen Pashkan käden irti:\n\n-- Minkätähden? Kulkekoon maailmaa, kenties hän vielä kerran löytää\nonnensa.\n\n-- Ehkä hänellä on nälkä! -- huomautti Terenti, ja ojensi pojalle\nleipäpalasen, sanoen:\n\n-- Pashka, hepäs!\n\nPoika hitaasti otti leivän ja läksi ovea kohti.\n\n-- Hu-ii! -- vihelsi suutari hänen jälkeensä. -- Taas hän läksi!\nNäkemään asti, nuori ystäväni!\n\nIlja, joka oli katsellut kohtausta huoneensa ovelta, huusi Pashkaa\nluoksensa. Tämä mietti hetkisen, ennenkuin noudatti kutsua, ja\ntultuaan sitten Iljan kammariin, katsahti hän epäilevästi ympärilleen\nja lyhyesti, tylysti kysyi:\n\n-- Mitä tahdot?\n\n-- Terveheksi!...\n\n-- No terveheksi!...\n\n-- Istu!...\n\n-- Miksi?\n\n-- Muuten vaan!... jutellaan vähän!...\n\nIljaa hämmästytti Grastheff'in katkonaiset, äkäset vastaukset ja\nkäheä korkea ääni. Hänen teki mielensä kysellä Pashkalta, missä hän\noli ollut koko kesän ja mitä hän oli nähnyt. Vaan Pashka, joka oli\nistunut tuolille, leipää pureksien alkoikin puolestansa itse kysellä\nhäneltä:\n\n-- Joko lopetit koulunkäyntisi?\n\n-- Keväällä lopetan!\n\n-- Mutta minäpä olen jo lopettanut!...\n\n-- Älähän! -- epäillen huudahti Ilja.\n\n-- Pian minä, vai kuinka?\n\n-- Missä kävit koulua?\n\n-- Vankilassa, vankien luona!...\n\nIlja astui lähemmäksi häntä ja, katsoen kunnioituksella hänen\nlaihtuneisiin kasvoihinsa, kysyi:\n\n-- Kuinka kauan istuit? Oliko siellä kauheata?\n\n-- Ei lainkaan kauheata!... Istuin... nelisen kuukautta... Olin näet\nmonessa vankilassa... eri kaupungeissa... Minä, veikkonen, jouduin\nherrojen pariin... Rouviakin oli siellä... oikeata herrasväkeä!\nMonenlaisia kieliä puhuvat ja osaavat paljon... Siivosin heidän\nkoppinsa heille! Iloista väkeä ne olivat, pirut, vaikka olivatkin\nvankilassa!...\n\n-- Rosvojako ne olivat olleet?\n\n-- Ensimmäistä lajia, -- vastasi ylpeästi Pashka.\n\nIlja räpäytti silmiään, tuntien yhä suurempaa kunnioitusta Pashkaa\nkohtaan.\n\n-- Olivatko ne venäläisiä? -- kysyi hän.\n\n-- Oli muutamia juutalaisiakin... Kelpo väkeä!... Ne ne ymmärsivät\nasiansa, veliseni! Kuka vaan eteen oli sattunut, se oli ryöstetty\npaljaaksi!... No, vihdoin joutuivat he kiinni, ja nyt on Siperia\nedessä!\n\n-- Kuinka sinä sitten voit oppia siellä?\n\n-- Sanoin vaan hyvin yksinkertaisesti heille: opettakaa minua, --\nniinpä opettivat...\n\n-- Lukemaanko ja kirjottamaan?\n\n-- Kirjottaminen on vielä huononlaista!... Mutta lukea osaan niin\npaljon kuin tahdot! Olen jo lukenut koko joukon kirjoja!...\n\nKun puhe siirtyi kirjoihin, vilkastui Ilja.\n\n-- Mekin luemme Jaakon kanssa. Ja niin tavattoman hauskoja kirjoja!\n\nHe rupesivat kilvan toinen toisellensa luettelemaan lukemiansa\nkirjoja. Pian sanoi Paavali huoaten:\n\n-- Kyllä te, pirut, olette enemmän lukeneet! Ja teidän kirjanne ovat\nhauskempia. Minä taas olen enemmäkseen lukenut runoja... Siellä oli\nniillä monenlaisia kirjoja, vaan parhaita olivat ne, joissa oli\nrunoja!...\n\nPian tuli huoneeseen Jaakkokin, silmät suurina ja nauraa hihittäen.\n\n-- Mitä hihität, senkin pässinpää? -- kysyi Pashka.\n\n-- Ilman aikojani!... Missä olet ollut?\n\n-- Siellä, minne sinä et koskaan voi mennä!...\n\n-- Ajattelepas, -- sanoi Ilja toverilleen, -- että hänkin on lukenut\nkirjoja!...\n\n-- Älähän! -- huudahti Jaakko ja rupesi heti ystävällisesti\npuhuttelemaan Pashkaa.\n\n-- Toverukset istuutuivat rinnakkain ja heidän välillään sukeusi\nvilkas, jos kohta hajanainen, keskustelu.\n\n-- Minä sitä olen nähnyt jos jotakin, jota kaikkea ei kertoakaan\nosaa! -- ylpeästi ja innostuneesti virkkoi Pashka. -- Kerran olin\nkaksi vuorokautta vallan syömättä! Yöni vietin metsässä... ypösen\nyksinäni.\n\n-- Pelottiko? -- kysyi Jaakko. -- Mene koettamaan, niin saat tietää!\nKerran olivat koirat purra minut kuoliaaksi... Kävin Kasanin\nkaupungissakin... Siellä on pystytettynä muistopatsas eräälle\nmiehelle, joka oli sepittänyt runoja... Se oli tavattoman suuri\nmies!... Jalat olivat sillä mahdottoman suuret! Nyrkkikin oli sinun\npääsi kokoinen, Jashka! Minäkin rupean runoja tekemään, olen jo vähän\nopetellut!...\n\nHän ojentautui äkkiä suoraksi ja, katsoa tuijottaen yhteen kohti,\nlausui totisena, nopeasti:\n\n    \"Pitkin katua väkeä käy,\n    Ei löytänyt puute sen luokse;\n    Mutt' pyydäpä leipää -- pois!\n    Ne ylpeät huutaa -- juokse\n    Hiiteen!...\"\n\nHän vaikeni, katsahti tovereihinsa ja antoi päänsä hiljaa vaipua\nalas. Hetkisen kesti kiusallista äänettömyyttä. Sitten kysyi Ilja\nvarovasti:\n\n-- Onko tuo runoa!\n\n-- Etkö sitte kuule? -- vihasesti huudahti Pashka. -- Kun on --\nluokse -- juokse, -- niin mitä se on muuta kuin runoa...\n\n-- Tietysti se on runoa! -- kiireesti huudahti Jaakko. -- Sinulla on\naina joka asiaan sanomista, Ilja!\n\n-- Olen minä sepittänyt muitakin runoja, -- kääntyi Pashka vilkkaasti\nJaakkoon, ja heti alkoi nopeasti lasketella:\n\n    \"Taivas harmaa, maa -- yks lokalaikka,\n    Syys kolkko sateinensa saa.\n    Mutt' mull' ei missään asuntoa.\n    Ja nuttu -- paikan päällä paikka!...\"\n\n-- Ohoo! -- veti pitkään Jaakko, silmät suurina.\n\n-- Se oli oikeata runoa! -- vakuutti Iljakin.\n\nPashkan kasvoille kohosi vieno puna, ja hän siristi silmiään,\nikäänkuin niihin olisi mennyt savua.\n\n-- Sepitän vielä pitkiäkin runoja! -- kehäsi hän. -- Se ei kai ole\nniinkään vaikeata! Kulkiessaan näkee -- kukkia -- metsiä, niittyjä --\npeltoja!... Itsestään syntyvät säkeet!...\n\n-- Ja mitä rupeat nyt tekemään? -- kysyi häneltä Ilja.\n\nPashka räpytti silmiään, katsahti ympärilleen, ja, vähän vaiettuaan,\nvirkkoi vihdoin hiljaa, epävarmasti:\n\n-- Mitä tahansa!...\n\nMutta heti lisäsi hän sen jälkeen varmalla äänellä:\n\n-- Ja sitte taas pakenen!...\n\nVastaiseksi jäi hän asumaan suutarin luo, ja, joka ilta kokoontuivat\nlapset hänen luoksensa, Maakerroksessa oli hiljaisempaa ja hauskempaa\nkuin Terentin kammarissa. Perfishka oli harvoin kotona. Hän oli\njuonut kaikki, mistä suinkin oli rahaa saanut, ja nykysin teki hän\ntyötä päiväpalkalla toisille mestareille, vaan joll'ei työtä ollut\n-- hän istui ravintolassa. Hän kuleksi puolialastonna, avojaloin,\nkainalossa eriämätön, rakas hanurirämä. Se oli kuin kasvanut kiinni\nhänen ruumiiseensa, ja hän oli pannut osan iloista mieltään siihen,\nniin että he kumpikin olivat tulleet toistensa kaltaisiksi --\nmolemmat risaisia, kuluneita, täynnä ilosia lauluja ja rallatuksia.\nKaikille kaupungin suutareille oli Perfishka tuttu reipasten\nja ilosten viisujen, lystikkäitten tanssilaulujen laulajana ja\niroonisten kompien puhujana, -- ja hän oli tervetullut vieras joka\nsuutarin työhuoneessa. Kaikki pitivät hänestä siksi, että hän osasi\nkeventää heidän raskasta ja yksitoikkoista työtään lauluillaan ja\nsujuvilla, hauskoilla jutuillaan.\n\nKun hän oli onnistunut ansaitsemaan muutamia kopeekoita, antoi hän\npuolet tyttärelleen. Siihen rajottuikin koko hänen huolenpitonsa\nlapsestaan. Masha sai elää omine valtoineen. Hän oli kasvanut\npitkäksi, hänen musta kihara tukkansa ulottui hartijoille, tummat\nsilmät olivat tulleet suuremmiksi ja niihin oli tullut vakava ilme;\nvartalo oli hoikka ja solakka. Mainiosti hoiti hän emännän tehtäviä\npikku asunnossaan. Hän keräsi lastuja rakenteilla olevien talojen\nluota, koetti keittää lientä ja kulki puolille päiville hameet\nylös nostettuina, nokisena, märkänä, huolestuneena. Valmistettuaan\nitselleen päivällisen, siivosi hän huoneen, peseytyi, puki yllensä\npuhtaat vaatteet ja istuutui pöydän ääreen ikkunan eteen korjaamaan\njotakin vaatekappaletta. Ommellessaan lauleli hän jotakin iloista\nlaulua muistuttaen vilkkaudellaan ja liikkuvaisuudellaan häkissä\nolevaa talitiaista.\n\nUsein kävi hänen luonansa Matitsa, tuoden tullessaan vehnästä, teetä,\nsokeria, lahjottipa hän kerran hänelle sinisen hameenkin. Masha\notti vieraansa vastaan kuten aikuinen ihminen ja perheen emäntä\nkonsanaankin -- hän asetti pienen lakkisen toekeittiön pöydälle,\ntarjosi Matitsalle teetä, ja kuumaa, maukasta teetä juodessaan,\njuttelivat he yhtä ja toista ja haukkuivat Perfishkaa. Matitsa\nsoimasi kiihkeästi suutaria, jotavastoin Masha vaan myönteli hennolla\näänellään aivan kuin kohteliaisuudesta vierastaan kohtaan. Mutta itse\npuhui hän isästään aina jonkinmoisella suopeudella, katkeruudetta.\n\n-- Tietysti on järjetöntä, jos mies juo päätteli hän. -- Mutta hän\nraukka pitää niin paljon iloisuudesta. Hän näet juo siksi, että hän\ntulisi iloiseksi... Äidin eläessä ei hän paljoa juonut...\n\n-- Kunpa hänen sisuksensa palaisivat! murisi Matitsa, uhkaavasti\nkulmakarvojaan rypistäen. -- Onko tuo juopporatti unohtanut, että\nhänellä on kotonaan pikkutyttö? Senkin hylkiö! Hirtettävä hän olisi!\n\n-- Mutta hänhän tietää, että minä olen jo suuri ja osaan itse tehdä\nkaikki...? virkkoi Masha.\n\n-- Jumalani, Jumalani! -- raskaasti huokasi Matitsa. -- Semmoista se\non tässä maailmassa! Mitä tulee tytöstä? Minullakin oli samanlainen\ntyttö kuin sinä!... Se jäi sinne, kotiin... Horolin kaupunkiin.\nJa etäällä on Horol, niin ett'en löytäisi tietä, vaikka pääsinkin\nsinne... Niin saattaa ihmiselle käydä! Hän elää elämistään maailmassa\nja unohtaa, missä hän syntynyt on...\n\nMasha kuunteli mielellään tuon naisen syvää ääntä, jolla oli suuret\nkasvot ja lehmänsilmät. Ja vaikka Matitsa haisikin aina viinalle,\nniin ei se kuitenkaan estänyt Mashaa nousemasta hänen syliinsä,\npuristautumasta hänen pulleata rintaansa vastaan ja suutelemasta\nhänen hyvin muodostuneen suunsa paksuja huulia. Matitsan oli tapana\nkäydä aamusin, vaan iltasin kokoontuivat Mashan luokse pojat. He\npelasivat korttia, -- \"knorria\", \"myllymattia\", \"omaa valttia\", vaan\nuseimmiten istuivat he jotakin kirjaa lukien. Masha kuunteli myös\nsuurella mielenkiinnolla lukemista eikä hän kauheissa kohdissa voinut\nolla hiljaa huudahtamatta.\n\nJaakko piti entistä suurempaa huolta tytöstä. Alituisesti toi\nhän hänelle kotoaan leipää ja lihaa, teetä, sokeria, lamppuöljyä\nolutpulloissa, välisti rahaakin, jota oli jäänyt kirjojen ostosta\njälelle. Hän oli jo niin tottunut tekemään kaikkea tätä, että se\ntapahtui kuin huomaamatta, ja Mashakin piti hänen huolenpitoaan niin\nluonnollisena, ettei hänkään huomannut sitä.\n\n-- Jasha! -- sanoi hän, -- hiilet ovat loppuneet!\n\n-- Hyvä on!\n\nJa hetken päästä hän joko toi hiiliä tai antoi hänelle\nkaksikopeekkaisen, sanoen:\n\n-- Käy ostamassa! En voinut varastaa!\n\nHän hankki Mashalle kivitaulun ja rupesi häntä iltasin opettamaan\nkirjottamaan. Oppiminen kävi hitaasti, vaan kahden kuukauden päästä\nosasi Masha kuitenkin jo lukea ja kirjottaa kaikki kirjaimet.\n\nIlja oli myös tottunut tähän suhteeseen, eikä kukaan koko talossa\njuuri kääntänyt huomiotaan siihen. Välistä varasti Iljakin toverinsa\npyynnöstä jotakin kyökistä tai ravintolasta ja toi maakerrokseen,\nsuutarin asuntoon. Tuo tummasilmäinen, hoikka tyttö miellytti\nhäntä, sillä olihan hän lisäksi samanlainen orpo, kuin hän itsekin.\nEtenkin piti hän siitä, että Masha osasi elää yksin ja käyttäytyi\nkaikessa, kuten aikaihmiset konsanaankin. Hän näki mielellään Mashan\nnauravan, ja siksi koetti hän häntä aina naurattaa. Mutta jollei hän\nyrityksessään onnistunut, hän suuttui, ja rupesi kiusottamaan tyttöä.\n\n-- Mustalaispentu! -- huusi hän ärsyttäen. Masha siristi silmiään,\nvastaten samalla mitalla:\n\n-- Laiha rottelo!...\n\nSanasta syntyi toinen, ja pian riitelivät he tosissaan. Masha\ntulistui pian ja syöksyi Iljan kimppuun pöllyyttääkseen hänet\nperinpohjin, vaan tämä nauraen tyytyväisenä juoksi pakoon.\n\nKerran korttipelissä sai hän Mashan kiinni petoksesta ja huusi\nkiukuissaan hänelle:\n\n-- Jashkan rakastajatar!\n\nJa vielä lisäsi hän erään ruman sanan, jonka merkityksen hän jo\nymmärsi. Jaakko oli läsnä. Alussa hän nauroi, vaan huomattuaan,\nettä hänen pikku ystävättärensä kasvot muuttuivat surullisiksi ja\nsilmissä kiilsi kyyneleitä, kalpeni hän ja vaikeni. Äkkiä hän sitten\nhyppäsi ylös tuolilta, ryntäsi Iljan kimppuun, löi häntä nenään,\nja, tartuttuaan kourin hänen tukkaansa, paiskasi hänet lattialle.\nKaikki tämä tapahtui niin nopeasti, ett'ei Ilja edes ehtinyt\npuolustautumaan. Mutta kun hän sitten kivun ja vihan sokaisemana oli\nhypännyt lattialta seisomaan, syöksyi hän, pää alas painettuna, kuten\nhärkä, Jaakon kimppuun, huutaen:\n\n-- Odotahan! Kyllä minä sinulle näytän!...\n\nMutta kun hän huomasi, että Jaakko, nojaten kyynärpäitään pöytään,\nitki katkerasti, ja hänen vieressään seisoi Masha ja puhui kyyneleet\nsilmissä:\n\n-- Älä välitä hänestä. Hän on häpeämätön lurjus! He ovat\nkaikki ilkeitä... hänen isänsä on vankeudessa... ja setänsä on\nkyttyräselkä!... Hänenkin selkäänsä kasvaa vielä kyttyrä! Hävytön\nsinä olet! huusi hän, astuen rohkeasti Iljan eteen.\n\n-- Sinä, sen rupinaama!... mokoma lumpunkokooja! Tulepas vaan!\nTulepas koetteeksi, niin revin nahkan naamastasi! Tulepas!...\n\nIlja ei liikahtanutkaan. Hänen tuli paha olla nähdessään Jaakon\nitkevän, jonka mieltä hän ei ollut tahtonut pahottaa, ja häntä\nhävetti tapella tytön kanssa. Vaan ett'ei Mashalla ollut mitään\ntappelua vastaan, sen huomasi hän hyvästi. Sanaakaan sanomatta\npoistui hän maakerroksesta ja kuljeksi kauan pihalla, mieli raskaana\nja täynnä katkeria ajatuksia. Sitten astui hän Perfishkan huoneen\nikkunan luo ja katsahti varovasti sisään Jaakko pelasi taas korttia\npienen ystävänsä, kanssa. Masha piti korttejaan viuhkan tavoin\nkasvojensa alaosan edessä, ja näytti nauravan, samalla kun Jaakko\ntuijotti kortteihinsa ja epävarmasti kosketti milloin mitäkin niistä.\nIlja tuli surulliseksi. Hän käveli vielä hetkisen pihalla ja astui\nsitten päättävästi maakerrokseen.\n\n-- Ottakaa minut mukaan! -- sanoi hän, astui pöydän luo.\n\nHänen sydämensä löi kovasti, kasvoja poltti, ja silmät olivat maahan\nluodut. Jaakko ja Masha olivat vaiti.\n\n-- En hauku enää!... Jumalauta, en hauku! -- sanoi Ilja, katsahtaen\nheiliin.\n\n-- No, istu sitten... Voi, sinua! -- virkkoi Masha.\n\nJohon Jaakko ankarasti lisäsi:\n\n-- Tyhmyri! Et ole enää mikään lapsi... Pitäisi sinun tietää, mitä\npuhut...\n\n-- Ei, me olemme vielä kaikki lapsia! puuttui puheeseen Masha, lyöden\npienen nyrkkinsä pöytään.\n\n-- Siksi emme saakaan rumia sanoja käyttää.\n\n-- Mutta miksi sinä minua!... -- sanoi Ilja moittivasti Jaakolle.\n\n-- Sen kyllä ansaitsit! Älä valitakaan... -- vastasi Masha\narvokkaasti.\n\n-- No, niin! En ole vihanen... Olihan se oma syyni... -- tunnusti\nIlja hymyillen hämillään Jaakolle. -- Ethän sinäkään ole vihanen, --\nethän?\n\n-- En! Ota kortit...\n\n-- Hurjapää! -- sanoi Masha, ja siihen asia päättyi.\n\nHetken päästä istui jo Ilja otsa rypyssä syventyneenä korttipeliin.\nHän istui aina siten, että voi lyödä lehtensä Mashan kaadettavaksi,\nsillä häntä huvitti suuresti, kun tämä hävisi, ja sitä koetti\nhän, niin kauan kuin peli kesti. Vaan tyttö pelasi taitavasti, ja\nuseimmiten hävisi Jaakko.\n\n-- Voi sinua, mulkosilmä! -- puheli Masha säälitellen, -- taasko\nsinusta tuli Matti!\n\n-- Hiiteen mokomat kortit! Kyllästyttämään rupesivat! Luetaan\nmieluummin \"Tyttöä Kamtshatkasta!\"\n\nJa esiin otettiin risainen, tahrainen kirja ja luettiin onnettomasti\nrakastuneen Kamtshatkan tytön kärsimyksistä.\n\nKun Pashka Gratsheff oli tutustunut heidän elämäänsä, sanoi hän\nmaailmaa kokeneen miehen äänellä:\n\n-- Kyllä, te pirut, vietätte hauskaa elämää!\n\n-- Sitten katsahti hän Jaakkoon ja Mashaan ja hymyillen, vaan\ntosissaan lisäsi:\n\n-- Eläkää vaan! Sitten sinä, Jaakko, nait Mashan... Vai mitä?\n\n-- Hupsu!... nauraen virkkoi Masha, ja he kaikki neljä nauroivat\ntäyttä kurkkua.\n\nKun he olivat lukeneet loppuun jonkin kirjan tai väsyivät lukemiseen,\nkertoili Pashka kokemuksiaan heille, ja hänen kertomuksensa olivat\nyhtä hauskoja kuin kirjat.\n\n-- Kun huomasin, pojat, että passitta oli vaikea tulla toimeen,\nkeksin minä kaikenlaisia keinoja. Kun näin poliisin, läksin kulkemaan\nnopeasti, ikäänkuin olisin ollut jollakin asialla, tahi pysyttelin\nlähellä jotakin talonpoikaa, aivan kuin hän olisi ollut isäntäni tai\nisäni tai jotakin sellaista... Poliisi katsoo, vaan kun hän ei huomaa\nmitään erityistä, ei hän ota minua kiinni... Kylissä oli hyvä olla,\nsillä siellä ei ollut poliiseja. Ukkoja vain ja akkoja sekä lapsia,\nvaan miehet olivat pelloilla. Jos joku kysyi, kuka olen, vastasin\nminä: kerjäläinen. Kenen poikia? Eivät ole vanhemmat elossa... Mistä?\nKaupungista. Siinä kaikki! Juottavat, syöttävät hyvästi. Siellä sai\nkulkea, kuinka halutti, juosta tahi vaikka vatsallaan madella...\nKaikkialla on ketoja, metsiä... Satakielet laulavat... tuntuu kuin\ntekisi mieli lentää niiden luo! Kun on kylläinen, niin ei mitään tee\nmieli, vaan voisi siten kulkea vaikka maailman ääriin saakka. Tuntuu\nkuin joku työntäisi eteenpäin, kuin äiti kantaisi pientä lastaan.\nMutta olen monasti nälkääkin nähnyt, -- brr! Vatsa on nälästä\nniin naukunut, että on mieli tehnyt maata puremaan! Päätä on ihan\nhuimannut... Kun sitten sattui saamaan leipää, niin pidä puoliasi\njumalanvilja! Olisin syönyt vaikka kokonaisen vuorokauden yhtämittaa.\nJa kuitenkin olin hyvin iloissani, kun jouduin putkaan... Ensin\npelästyin, vaan sitten olin hyvin tyytyväinen! Olin aina pelännyt\npoliisia. Olin luullut, että kun vaan kiinni saavat, rupeavat lyömään\nja lyövät vielä kuoliaaksi! Vaan niin ei kuitenkaan käynyt, päin\nvastoin hiipi hän hiljaa takaapäin luokseni ja kevyesti otti niskasta\nkiinni. Seisoin katsomassa erään kellokaupan ikkunasta kelloja...\nPaljon niitä olikin, kultakelloja ja muita. -- Minä huutamaan!\nMutta hän kysyy ystävällisesti, kuka olen ja mistä? No, minä\nsanoin, olisivathan he kuitenkin saaneet tietää, sillä he kuuluvat\ntietävän kaikki... Hän vei minut poliisikammariin... Siellä oli\nkaikenlaisia herroja... Mihin olet menossa? -- kysyivät. -- Vaellan\nvaan ympäri maailmaa... Nauraa hohottivat... Pistivät putkaan...\nSielläkin jokainen nauroi minulle. Vaan sitten ottivat ne herrat\nminut hommiinsa... Ne ne olivat väkeä, ne pirut, uskokaa tai olkaa\nuskomatta!\n\nHerroista puhui hän enimmäkseen vahvistussanoilla. Ne olivat\nnähtävästi tehneet syvän vaikutuksen häneen, vaan samalla kertaa\nolivat ne ikäänkuin sulautuneet yhteen hänen muistossaan, niin että\nne näyttivät yhdeltä suurelta, himmeältä läiskältä.\n\nElettyään suutarin luona noin kuukauden, katosi Pashka taas\nuudelleen. Jälestäpäin sai Perfishka kuulla että hän oli ruvennut\noppilaaksi erääseen kirjapainoon ja asui jossakin etäisessä\nkaupunginosassa. Kun Ilja kuuli sen, huokasi hän kateellisesti ja\nsanoi Jaakolle:\n\n-- Me vaan istumme täällä ja happanemme...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsi aikoina Pashkan katoamisen jälkeen tuntui Iljasta, kuin häneltä\nolisi jotakin puuttunut, vaan pian joutui hän taas haavemaailmaan.\nUudestaan alkoi kirjojen lukeminen, ja Iljan sielu vaipui suloiseen\npuoli-uinailuun.\n\nHerääminen tapahtui äkkiä ja odottamatta. Ilja kävi vielä koulua, kun\nhänen setänsä eräänä päivänä sanoi hänelle:\n\n-- Kohta olet oppinut tarpeeksi... täytät neljätoista vuotta... alkaa\nolla aika ruveta sinulle paikkaa katselemaan.\n\n-- Paikka on hankittava! -- myönsi Petruhakin. -- Ja kun meillä on\npaljon tuttavia, en luule sen käyvän vaikeaksikaan... Jashkalle ei\ntarvitse paikkaa etsiä, hänellä se on jo odottamassa! Laiskotelkoon\nvielä vuoden, vaan sitten on hänen astuttava tiskin taakse. Ja\nsinulle, Terjoha, avaan minä toisen ravintolan täällä läheisyydessä.\nSaat olla siellä kuin oma isäntäsi, kunhan vaan teet minulle tilin.\nNiin, voin kiittää Herraa huolenpidostansa minun suhteeni.\n\nIljasta kuuluivat nuo sanat tulevan kuin jostakin kaukaa; ne eivät\nolleet missään yhteydessä niiden ajatusten kanssa, jotka hänen\nmieltään kiinnittivät eivätkä ne tehneet häneen mitään vaikutusta.\nVaan kerran, varhain eräänä aamuna, herätti hänet setä, sanoen:\n\n-- Nouse ylös ja peseydy pian hyvin puhtaaksi!\n\n-- Mihin on sitten mentävä? -- unisesti kysyi Ilja.\n\n-- Paikkaan! Jumalalle kiitos, löytyi sinulle palveluspaikka!...\nKalakauppaan sait paikan.\n\nIljan sydäntä kouristi jokin outo aavistus. Hänen halunsa päästä\npois tästä talosta, jossa hän tunsi joka kohdan ja oli tottunut\nkaikkeen, katosi, ja se huonekin, josta hän ei ollut pitänyt,\nnäytti nyt puhtoselta, valosalta. Silmät lattiaan tuijottaen, istui\nhän vuoteellaan eikä häntä yhtään haluttanut pukeutua... Jaakko\nastui huoneeseen, tukka kampaamattomana, kasvot synkkänä ja pää\nkallistuneena vasenta olkapäätä vasten, katsahti toveriinsa ja sanoi:\n\n-- Joudu, isä odottaa... Käytkö usein täällä?\n\n-- Käyn...\n\n-- Hyvä... Poikkea heittämässä Mashalle hyvästisi.\n\n-- Mutta en kai minä iäksi täältä lähde, -- virkkoi Ilja vihasesti.\n\n-- Vaan Masha tulikin itse. Hän jäi seisomaan oven viereen, ja sanoi\nsurullisesti Iljaan katsahtaen:\n\n-- Hyvästi nyt, Ilja!\n\nIlja kiivaasti tempasi nuttuaan, jota hän juuri veti ylleen, ja\nkirosi. Masha ja Jaakko kumpikin huokasivat syvään.\n\n-- Muistahan käydä täällä! -- sanoi Jaakko.\n\n-- Kyllä muistan! -- jurosti vastasi Ilja.\n\n-- Kuulepas puotilaisen ääntä! -- huomautti Masha.\n\n-- Voi sinua, ankka! -- sanoi Ilja hiljaa ja moittivasti.\n\nVähän ajan päästä kulki hän jo katua Petrahan rinnalla, joka oli\npukeutunut pyhäpukuunsa, pitkään sortuukiin ja nariseviin saappaisiin.\n\n-- Vien sinut nyt hyvin kunnioitetun miehen palvelukseen, miehen,\njonka koko kaupunki tuntee, -- sanoi hän opettavalla äänellä Iljalle,\n-- nimittäin Kiril Ivanitsh Stroganin... Hän on saanut mitallejakin\nhyvyydestään ja hyväntekeväisyydestään! Hän on äänivaltainen jäsen\nkaupungin neuvostossa ja ehkä tulee hän vielä kerran valituksi\njoksikin kaupungin hallitusmieheksikin. Palvele häntä rehellisesti ja\nuskollisesti, niin kyllä hän sinusta miehen tekee... Sinä olet vakava\npoika etkä mikään huimapää... Hänelle on yhtä helppoa tehdä jollekin\nhyvä työ, kuin sylkäistä...\n\nIlja kuunteli häntä ja koetti kuvitella mielessään, minkälainen\nkauppias Strogani on. Kummallista kyllä, tuntui hänestä, että\nkauppias on Jeremei-ukon näköinen, -- yhtä kuivahkon laiha,\nhyväsydäminen ja lystikäs. Vaan tultuaan kalapuotiin, näki hän\nkirjotuspulpetin takana pitkän, isovatsaisen miehen. Hänellä ei ollut\nhaituvaakaan päässä, vaan kasvoja peitti silmistä lähtien kaulaan\nasti sankka, punanen parta. Hänen kulmakarvansa olivat myös sankat ja\npunaset, ja niiden alapuolella olivat pienet, vihertävät, vihasesti\nvilkuvat silmät.\n\n-- Kumarra! -- kuiskasi Petruha Iljalle, osottaen silmillään\npunapartaista miestä. Ilja painoi päänsä pettyneenä alas.\n\n-- Mikä nimi? -- jyrisi syvä bassoääni puodissa.\n\n-- Ilja, -- vastasi Petruha.\n\n-- No, Ilja, pidä silmät auki ja ole tarkkaavainen! Sinulla ei saa\nnyt olla muita olemassa maailmassa, kuin isäntäsi! Ei sukulaisia, ei\ntuttavia -- ymmärrätkö? Olen sinulle isänä ja äitinä -- enempää ei\nminulla ole sinulle sanomista...\n\nIlja vilkasi kulmainsa alta puotia. Vasuissa, jäiden seassa oli\nsuuria monnia ja sampia, hyllyillä isoja pinoja kuivatuita kuhia,\ntoutaimia, ja kaikkialla kiilsi läkkilaatikoita. Kirpeä suolaveden\nhaju täytti ilman, ja puodissa oli tukehuttavaa, ahdasta, kosteata.\nLattialla oli suuria ammeita, joissa uiskenteli eläviä kaloja,\nsterlettejä [eräs sampilaji. Suom. muist.], mateita, ahvenia, särkiä.\nEräässä ammeessa muuan pieni hauki sujakehteli rohkeasti sinne tänne,\nsysäten tieltään toisia kaloja ja voimakkailla pyrstönsä iskuilla\nräiskyttäen vettä lattialle. Iljaa rupesi se säälittämään.\n\nEräs kauppapalvelijoista, pieni, paksu mies, pyöreäsilmäinen ja\nkäyränenäinen, muistuttaen paljon huuhkainta, käski Iljan ottamaan\npois ammeista kuolleet kalat. Poika kääri ylös hihansa ja koetti\nsaada kaloja käteensä.\n\n-- Tartu päähän, hölmö! -- kuiskasi kauppapalvelija. Välistä tarttui\nIlja epähuomiossa elävään kalaan, joka oli liikkumatta; se luiskahti\nhänen kädestään ja rupesi uimaan aika kyytiä sinne tänne, kolhien\npäätään ammeen seiniin.\n\n-- Liiku sukkelammin! -- komensi kauppapalvelija.\n\nVaan Iljaa oli pistänyt ruoto sormeen, ja hän pisti sormen suuhunsa,\nruveten sitä imemään.\n\n-- Sormi suusta! -- jyrisi isännän basso.\n\nSitten annettiin pojalle iso, raskas kirves ja käskettiin hänen mennä\nkellariin hakkaamaan jäätä. Jääpalasia lensi hänen kasvoillensa\nja nutun kauluksen alle, kellarissa oli kylmä ja pimeä, ja kirves\nkävi kattoon, kun hän sattui varomattomasti lyömään. Parin minuutin\nkuluttua tuli hän läpimärkänä kellarista ja selitti isännälle:\n\n-- Olen särkenyt kellarissa erään lasiastian.\n\nIsäntä katsoi tutkivasti häneen ja sanoi:\n\n-- Ensimmäisen kerran annan anteeksi sinulle, koska itse tunnustit\ntekosi... Toisen kerran tapahtuessa revin korvat päästäsi... Aivan\nkoneellisesti, huomaamatta, joutui Ilja uuteen elämään, kuten pieni\nruuvi sijotetaan suureen koneeseen. Hän nousi ylös viiden aikaan\naamulla, harjasi isäntänsä, tämän perheen ja kauppapalvelijoiden\njalkineet, meni sitten puotiin, lakasi sen lattian ja pesi pöydät\nja vaa'at. Kun kävi ostajia, nosti hän nähtäväksi tavarat, kantoi\nne ostajien kotiin ja meni sitten kotiin päivälliselle. Päivällisen\njälkeen ei ollut paljoa tekemistä, ja, jollei häntä lähetetty\njollekin asialle, seisoi hän puodin ovella, katseli liikettä torilla\nja mietti kuinka paljon maailmassa on ihmisiä, ja kuinka paljon\nne syövät kalaa, lihaa ja vihanneksia. Kerran kysyi hän siltä\nkauppa-apulaiselta, joka oli huuhkaimen näköinen:\n\n-- Mihail Ignatjitsh!\n\n-- No, mitä nyt?\n\n-- Mitä syövät ihmiset sitten, kun on pyydystetty kaikki kalat ja\nteurastettu kaikki naudat?\n\n-- Hölmö! -- vastasi kauppa-apulainen hänelle.\n\nToisen kerran otti hän sanomalehden tiskiltä ja rupesi sitä lukemaan\npuodin ovella. Vaan kauppa-apulainen tempasi lehden hänen kädestänsä,\ntyrkkäsi häntä sormellaan nenään ja kysyi uhkaavasti:\n\n-- Keneltä olet saanut luvan siihen, häh? Aasi...\n\nTästä kauppa-apulaisesta ei Ilja lainkaan pitänyt. Kun hän puhui\nisännän kanssa, lisäsi hän milt'ei joka sanan loppuun kohteliaasti\nsäänteen, vaan takanapäin kutsui hän kauppiasta veijariksi ja\ntekopyhäksi, punaseksi perkeleeksi. Joka lauantai ja juhlien aattona\nmeni kauppias iltakirkkoon ja silloin tuli puotiin kauppa-apulaisen\nvainio tai sisar, ja niille antoi hän aina mukaan suuren käärön\nkaloja, kaviaria ja säilykkeitä. Erittäin huvitti häntä tehdä pilaa\nkerjäläisille, joiden joukossa oli monta vanhusta, jotka muistuttivat\nIljalle Jeremei-ukkoa. Kun puodin ovelle tuli joku ukko ja nöyrästi\nkumartaen pyysi almua, otti kauppa-apulainen tavallisesti pienen\nkalan päästä kiinni ja pisti sen kerjäläisen käteen pyrstö edelläpäin\nniin, että kalan selkäruodot tunkeutuivat pyytäjän kämmenlihaan. Ja\nkun kerjäläinen tuskissaan tempasi kätensä takasin, huusi puotilainen\nivallisen-vihasesti hänelle:\n\n-- Etkö huoli? Vähäksikö katsot? Suori tiehesi!...\n\nKerran otti muuan vanha kerjäläisakka salaa kuivatun kuhan ja kätki\nsen ryysyihinsä. Kauppa-apulainen sattui kuitenkin sen näkemään. Hän\ntarttui akan tukkaan, otti häneltä pois varastetun kalan, painoi\nhänen päänsä alas ja löi oikealla kädellään häntä alhaaltapäin\nkasvoihin. Akka ei päästänyt ääntäkään, vaan poistui ääneti pää\nkumarassa, mutta Ilja näki, kuinka hänen rikki lyödystä nenästään\nkahtena virtana vuosi tummanpunanen veri.\n\n-- Riittääkö? -- huusi kauppa-apulainen hänen jälkeensä.\n\nJa kääntyen toiseen kauppa-apulaiseen, Karp'iin, sanoi hän:\n\n-- En voi kärsiä noita kerjäläisiä!... Laiskureita ne ovat!\nKulkevat ympäri almuja anoen ja pysyvät kylläisinä ja viettävät\nhyviä päiviä! Kristuksen veljiksi niitä kutsutaan. Mutta mikä olen\nminä Kristukselle? Vieras, vai? Päivät päästänsä kiemurtelen kuin\nmato päivänpaisteessa, saamatta koskaan levätä tahi kunnioitusta\nosakseni...\n\nToinen kauppa-apulainen, Karp, oli hiljainen ja jumalinen mies.\nHän puheli yleensä vaan kirkoista, kirkkolaulajista, piispan\ntoimittamista jumalanpalveluksista ja oli joka lauantai hyvin\nlevoton, pelätessään myöhästyvänsä iltakirkosta. Lisäksi harrasti hän\nkaikenlaisia silmänkääntäjän temppuja, ja joka kerran, kun kaupunkiin\nilmestyi mikätahansa \"ihmetaituri\", kävi Karp välttämättömästi\nkatsomassa sen esityksiä... Hän oli pitkä, laihahko ja erittäin\nsukkelaliikkeinen mies. Kun puodissa oli paljon ostajia, pujahteli\nhän niiden joukossa kuin käärme, hymyili jokaiselle, puheli kaikkien\nkanssa, vilkuen yhä isäntäänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut ylpeillä\ntaitavuudellansa. Iljaa näytti hän halveksivan eikä tämäkään pitänyt\nhänestä. Isännästään piti hän sen sijaan paljon. Aamusta iltaan\nseisoi kauppias pulpettinsa ääressä, avaten laatikkoa ja heittäen\nsiihen rahaa. Ilja huomasi, että hän teki sitä välinpitämättömän\nnäköisenä, eikä ahneesti ja se miellytti häntä. Hauskaa oli\nsekin, että isäntä puheli hänen kanssansa sekä useammin että\nystävällisemmin, kuin kauppa-apulaisten kanssa. Iltapäivisin, jolloin\nei tavallisesti käynyt ostajia, oli kauppiaalla tapana toisinaan\npuhutella Iljaa, joka seisoi ajatuksissaan puodin ovella:\n\n-- Hoi, Ilja, nukutko?\n\n-- En...\n\n-- Sitähän minäkin... Mutta miksi sitten aina olet totinen?\n\n-- Minäkö... en tiedä...\n\n-- Taitaa olla sinulla ikävä, vai?\n\n-- On...\n\n-- No niin! Ikävöi vaan! Ikävöidä sain aikoinaan minäkin...\nYhdeksänvuotiaasta kolmikymmenkaksivuotiseksi vietin ikäviä päiviä\nvieraan palveluksessa... Vaan nyt kolmenkolmatta vuotta katson, kun\ntoiset viettävät ikäviä päiviä...\n\nJa hän pudisti päätään kuin olisi tahtonut lisätä:\n\n-- Sellainen on nyt kerran maailman kulku!\n\nParin, kolmen sellaisen keskustelun jälkeen alkoi Ilja mielessään\npohtia kysymystä: miksi tuo rikas, kunnioitettu mies seisoi kaiket\npäivät likasessa puodissa hengittämässä pahanhajuista ilmaa\nkeuhkoihinsa, kun hänellä kerran oli niin suuri ja komea talo.\nSe oli muuten eriskummallinen talo: kaikki toimitettiin siinä\nvakavasti, hiljaa ja ankaran järjestyksellisesti. Ja vaikkei sen\nmolemmissa kerroksissa asunut muita paitsi isäntää, hänen vaimoansa\nja kolmea hänen tytärtänsä, kuin kyökkipiika, jolla oli myös\nsisäpiian toimet huolenaan, ja talonmies, joka toimitti samalla\nkuskinkin virkaa, niin tuntui se kuitenkin ahtaalta. Kaikki talon\nasukkaat puhuivat hillityllä äänellä, ja kulkiessaan siistin avaran\npihan poikki, pysyttelivät he aina seinävierustalla, ikäänkuin he\nolisivat pelänneet astua tuolle avonaiselle paikalle. Verratessaan\ntätä rauhallista, vankkaa taloa Petruha-viinurin taloon, teki\nhän, kummallista kyllä, sen johtopäätöksen, että jälkimmäisessä\noli parempi asua, vaikkakin elämä siellä oli köyhää, meluavaa ja\nlikasta. Se ajatus kummastutti häntä eikä hän tahtonut uskoa sitä.\nMutta yhä useammin ja itsepintaisemmin palasi se hänen mieleensä.\nJa sitä vahvisti vielä enemmän se seikka, että isäntä niin vähän\noleskeli siellä. Ja poikaa sanomattomasti halutti, kysyä kauppiaalta,\nminkätähden hän vietti kaiket päivät kauppatorin melussa eikä\ntalossaan, jossa oli niin hiljaista ja rauhallista?\n\nEräänä päivänä, kun Karp oli mennyt jollekin asialle ja Mihail\nvalikoi kellarissa pilaantuneita kaloja vaivaistaloon lähetettäväksi,\nrupesi isäntä taas puhelemaan Iljan kanssa. Äkkiä sanoi poika\nkiireesti hänelle:\n\n-- Jopa olisi teidän, Kiril Ivanovitsh, aika heittää kauppa...\nOlettehan rikas... Kotonanne on kaikki niin hienoa, vaan täällä taas\non vain pahaa hajua... yksitoikkoista...\n\nStrogani nojasi kumpaakin kyynärpäätään pulpettiin, terävästi katsoi\nhäneen ja hänen punaset kulmakarvansa vavahtelivat.\n\n-- No? -- kysyi hän, kun Ilja vaikeni. Joko olet kaikki sanottavasi\nsanonut?\n\n-- Jo... -- vastasi Ilja hämillään, pelkomielellä.\n\n-- Tulepas tänne!\n\nIlja astui kauppiaan luo. Silloin otti tämä häntä leuvasta kiinni,\ntaivutti päätään taaksepäin ja katsoen tarkasti hänen silmiinsä,\nkysyi:\n\n-- Onko joku neuvonut sinua sanomaan niin, vain itsestäsikö sanoit?\n\n-- Jumalauta, itsestäni!\n\n-- Vai niin... Jos niin on, niin olkoon... Vaan kuulepas, mitä\nsinulle sanon. Vastedes älä rohkene sellaista puhua minulle\nisännällesi -- ymmärrätkö? -- isännällesi! Pane mieleesi! Ja nyt mene\ntyöhösi!...\n\nMutta kun Karp oli tullut takasin, alkoi isäntä äkkiä aiheetta, puhua\ntälle, salaa kuitenkin katsoen Iljaan, niin että tämä sen hyvin\nhuomasi:\n\n-- Ihmisen tulee koko elämänsä ajan tehdä jotakin työtä!... Se,\njoka ei sitä ymmärrä, on tolvana. Kuinka ihminen, mitään tekemättä,\nhuoletonna voi elää? Sellainen ihminen, joka ei ole kiintynyt\ntyöhönsä, ei kelpaa mihinkään...\n\n-- Aivan oikein, Kiril Ivanovitsh, -- myönsi kauppa-apulainen,\ntarkasti katsellen ympäri puotia ikäänkuin löytääkseen itselleen\njotakin tekemistä. Ilja katsahti isäntään ja vaipui mietteisiinsä.\nYhä yksitoikkoisemmaksi kävi elämä näiden ihmisten joukossa. Päivät\nkuluivat toistensa jälkeen yhtä verkkaan kuin pitkät, harmaat langat\nkiertyvät suurelta, näkymättömältä kerältä, ja pojasta tuntui, kuin\nei näistä päivistä loppua tulisikaan, vaan että hän koko ikänsä\nsaisi seisoa puodin ovella ja kuunnella torimelua. Vaikka tämä elämä\nolikin niin kuolettavan yksitoikkoista, niin ei hän kuitenkaan\nkadottanut kykyään ajatella, johon hänet oli opettanut ennen saadut\nvaikutukset elämässä ja lukemansa kirjat. Ajatus työskenteli yhä\nhiljaa, vaan keskeymättä. Pojan mieli otti alinomaan vastaan uusia\nvaikutuksia; ne hautuivat siinä ja se täytti hänen päänsä ainaisella\narvostelulla kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänellä ei\nollut puhekumppania, ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut kertoa\nmietteitään, vaan hän sai kantaa ne yksin. Niitä oli paljon; ne\nvaivasivat häntä, vaikkakin ne olivat epäselviä, aivan kuin yhteen\nsekottuneita, vuorottelivat toisiansa ja painoivat hänen rintaansa ja\npäätänsä kuin raskas kivi. Toisinaan tuntui hiljaisesta, vakavasta\npojasta niin ikävältä katsella ihmisiä, että hänen teki mielensä\nsulkea silmänsä ja paeta jonnekin, vielä kauemmaksi kuin Pashka\nGratsheff, paeta eikä koskaan palata tähän kuolettavaan ikävyyteen ja\ntarkotuksettomaan hyörinään.\n\n-- Pyhäsin lähetettiin hänet kirkkoon, ja hän palasi sieltä aina\ntuntien kuin hänen sydämensä olisi tullut pestyksi puhtaaksi\nhyvähajuisessa, lämpimässä kylvyssä. Puoleen vuoteen oli hän kahdesti\nsaanut käydä setänsä luona. Kaikki oli siellä ennallaan. Kyttyräselkä\noli laihtunut ja Petruha vihelteli yhä kovemmin, samalla kun hänen\nkasvonsa, jotka ennen olivat olleet punakat, olivat nyt käyneet\npunasiksi. Jaakko valitti, että hänen isänsä piti häntä liian\ntiukalla.\n\n-- Yhä murisee hän: Opi vihdoinkin tekemään jotakin hyödyllistä\ntyötä! Minä, sanoo, en kirjatoukasta välitä... Mutta kun kerran\nminusta on vastenmielistä seisoa tarjoilupöydän takana?! Melua,\nrähinää, huutoa, kirkunaa, niin ett'ei omaa ääntänsä kuule!...\nSanon hänelle: hanki minulle puotilaisen paikka jonnekin... Vaikka\npyhäinkuva-kauppaan... Ostajia käy siellä vähän, ja minä pidän\npyhäinkuvista...\n\nJaakon silmissä oli surullinen kiilto, iho oli otsalta tullut\nkeltaseksi ja kiilsi kuin hänen isänsä kalju päälaki.\n\n-- Luetko yhä vielä kirjoja? -- kysyi Ilja.\n\n-- Kuinkas muuten? Siinä onkin ainoa iloni... Kun lukee, luulee\nolevansa toisessa kaupungissa... ja kun taas on lopettanut, tuntuu\nkuin kirkontornista maahan putoaisi... Ilja katsoi häneen ja sanoi:\n\n-- Kuinka vanhannäköiseksi olet tullut!... Mutta missä on Mashutka?\n\n-- Vaivaistalolle meni almuja saamaan. Nykysin en paljoakaan voi\nhäntä auttaa, sillä isä pitää silmällä... Ja Porfishka on yhtä\nmittaa sairaana... Sentähden rupesi Masha käymään vaivaistalolla...\nkaalikeittoa annetaan siellä ja kaikkea muutakin... Matitsa myös\nantaa apua... Vaikeata on Masha-raukan toimeentulo...\n\n-- Ikävää on siis teilläkin, -- miettivästi virkkoi Ilja.\n\n-- Onko sinullakin sitten ikävä?\n\n-- Voi veikkonen!... Onhan teillä edes kirjoja luettavananne...\nvaan meillä löytyy kaiken kaikkiaan koko talossa vaan yksi kirja\n\"Uusin silmänkääntäjä ja noitatemppujen tekijä\", ja sekin on\nkauppa-apulaisen arkussa, eikä hän sitä lainaa luettavakseni, ei\nvaikka, mikä olisi.\n\n-- Huonosti on laitamme, Jaakko...\n\n-- Huonosti on, veli... Puheltuamme vielä vähän aikaa, heittivät he\ntoisilleen hyvästit ja erosivat surullisina, mietteissään.\n\nSamallaista elämää jatkui vielä muutamia viikkoja, vaan äkkiä sitten\ntapahtui Iljan kohtalossa muutos. Eräänä aamuna, kaupan ollessa\nvilkkaimmillaan, alkoi isäntä innokkaasti etsiä jotakin pulpetiltaan.\nHänen otsansa tuli vihasta punaseksi ja kaulasuonet pullistuivat.\n\n-- Ilja! -- huusi hän. -- Katsopas lattialta, eikö siellä jossakin\nolisi kymmenen ruplan seteliä...\n\nIlja katsahti kauppiaaseen, vilkaisten lattiaan ja tyynesti sanoi:\n\n-- Ei ole...\n\n-- Katso tarkkaan, kuuletko!... -- ärjäsi isäntä hänelle.\n\n-- Olen jo katsonut...\n\n-- Hm... odotahan, tottelematon nulikka! uhkasi kauppias.\n\nJa kun ostajat olivat poistuneet, kutsui hän Iljan luoksensa, tarttui\nvahvoilla, paksuilla sormillaan hänen korvaansa ja repi sitä sinne\ntänne, jyristen:\n\n-- Kun sinua käsketään etsimään, niin etsi, kun käsketään etsimään,\nniin etsi...\n\nIlja nojasi molemmilla käsillään isäntänsä suureen vatsaan, riuhtasi\nkorvansa irti hänen sormistaan ja koko ruumis vavisten kiukusta,\nilkeällä äänellä huusi kovasti:\n\n-- Miksi lyötte minua? Mihail Ignatjitsh otti rahat... nii-in! Ne\novat hänen liiviensä vasemmanpuolisessa taskussa...\n\nKauppa-apulaisen huuhkaimennaama venyi hämmästyksestä pitkäksi,\nvavahti, ja äkkiä lyödä läimäytti hän oikeella kädellään Iljaa\nkorvalle. Poika hypähti kohoksi iskusta, kaatui tuskasta huudahtaen\nmaahan ja kovasti itkien konttasi puodin nurkkaan. Kuin unessa kuuli\nhän isännän pedon ärjynnän kaltaisen huudahduksen:\n\n-- Seis! Mihin? Tänne rahat...\n\n-- Hän valhettelee... -- kuului kauppa-apulaisen kimeä ääni sanovan.\n\n-- Tule tänne...\n\n-- Jumalauta... minä...\n\n-- Viskaan punnuksella kalloosi!\n\n-- Kiril Ivanitsh... Ne ovat omiani... Iskeköön minuun salama...\n\n-- Pidä suusi!...\n\nSyntyi hiljaisuus. Isäntä meni huoneesensa, ja pian kuului sieltä\nlasku-helmitaulun pallojen kova napsahteleminen. Ilja, pitäen käsin\npäästään kiinni, katsoi vihasesti kauppa-apulaista, joka seisoi\npuodin toisessa nurkassa ja katsoi myös pahoilla silmillä poikaan.\n\n-- Mitä, lurjus, joko sait tarpeeksi asti? -- hiljaa kysyi hän\nirvistäen.\n\nIlja kohautti hartioitaan ja oli vaiti.\n\n-- Odotahan, merkitsen sinua vielä vähän!\n\n-- Kauppa-apulainen astui hitaasti poikaa kohden, katsoen pyöreillä\nsilmillään häntä suoraan kasvoihin. Vaan Ilja nousi seisomaan, otti\npäättävästi pitkän, terävän veitsen tiskiltä ja sanoi:\n\n-- Tule nyt!\n\nSilloin kauppa-apulainen pysähtyi, hämmästynein katsein mitteli\ntanakkaa, vahvaa poikaa, jonka toisessa kädessä oli veitsi, ja\nhalveksivasti virkkoi:\n\n-- Pakkotyöläisen sikiö!...\n\n-- No, tule nyt, tule! -- toisti poika ja otti askeleen häntä\nvastaan. Iljan silmissä näytti kaikki pyörivän ympäri, vaan\nrinnassaan tunsi hän väkevän voiman, joka ajoi häntä rohkeasti\neteenpäin.\n\n-- Veitsi pois! -- kuului isännän ääni. Ilja hätkähti, katsahti\nkauppiaan punaseen partaan ja kasvoihin, vaan ei liikahtanutkaan\npaikaltaan.\n\n-- Pane pois veitsi! -- hiljaa toisti isäntä. Ilja, joka näki\nkaikki kuin usvan läpi, laski veitsen tiskille, purskahti itkemään\nja istuutui taas lattialle. Hänen päätään huimasi ja särki, korva\noli turvoksissa, hänen rinnallaan tuntui olevan raskas paino, ja se\nvaikeutti sydämen tykytystä, vähitellen nousi kurkkuun ja esti hänet\npuhumasta, Isännän ääni kuului kuin hyvin kaukaa:\n\n-- Tässä on lopputilisi, Mishka...\n\n-- Mutta sallikaa...\n\n-- Ulos! Muuten huudan poliisin...\n\n-- Hyvä on! Minä lähden... Mutta pitäkää silmällä tuota poikaa, sen\nneuvon annan teille... Hän uhkaa veitsellä... he, he! Hänen isänsä on\npakkotyössä... he, he!\n\n-- Ulos!\n\nJa taas syntyi hiljaisuus puodissa. Ilja tunsi jotakin\nvastenmielistä: hän luuli, että pitkin hänen kasvojaan mateli\njotakin. Hän kuivasi kädellään kyyneleet kasvoiltaan ja huomasi, että\nisäntä katsoi pulpettinsa takaa häneen terävästi ja läpitunkevasti.\nSilloin hän nousi ylös ja astui horjuvin askelin ovelle, tavalliselle\npaikalleen.\n\n-- Seis, odota hiukan! -- sanoi isäntä. Olisitko todellakin voinut\nlyödä häntä veitsellä?\n\n-- Olisin kyllä! -- hiljaa, vaan varmasti vastasi poika.\n\n-- Vai niin... Isäsihän kuuluu olevan pakkotyössä. Mistä hän sinne\njoutui? Murhastako?\n\n-- Murhapoltosta...\n\n-- On sitä syytä siinäkin...\n\n-- Karp tuli puotiin istuutui hiljaisesti jakkaralle oven viereen ja\nrupesi katselemaan kadulle.\n\n-- Kuulehan Karpushka! -- sanoi isäntä, katsoen hymyillen, häneen. --\nÄsken annoin Mihailille lähtöpassit...\n\n-- Tapahtukoon tahtonne, Kiril Ivanovitsh!\n\n-- Rupesi varastelemaan, ajattelepas sitä!\n\n-- Ai, ai! -- huudahti Karp hiljaa pelästyneen näkösenä. -- Niinkö\ntodellakin?\n\nIsäntä nauroi pulpettinsa takana niin, että punanen parta tärisi ja\nvatsa keikkui.\n\n-- Hoh, hoh! Voi sinua Karpushka... sinä lauhkeasieluinen\nsilmänkääntäjäni...\n\nSitten herkesi hän äkkiä nauramasta, huokasi syvään ja sanoi\nmiettivästi, jurosti:\n\n-- Voi teitä, ihmiset!... Jokainen teistä tahtoo elää, jokainen\ntahtoo syödä ja lisäksi mitä parasta, mitä makeinta...\n\nHän nyökkäsi päätään ja vaikeni.\n\nIlja, joka seisoi pulpetin vieressä, tunsi itsensä loukatuksi, kun ei\nisäntä kääntänyt häneen sen suurempaa huomiota.\n\n-- No, Ilja, -- alkoi vihdoin pitkän äänettömyyden jälkeen kauppias,\n-- puhellaanpas vähän... Sanopas minulle ensiksi, huomasitko\nennenkin, että Mihailo varasti?\n\n-- Kyllä... Usein hän varastelikin... sekä kalaa että muuta...\n\n-- Mutta minkätähden et ole minulle sanonut mitään?\n\n-- Ilman vaan... -- vastasi Ilja, mietittyään vähän.\n\n-- Pelkäsitkö häntä, vai?\n\n-- En, en häntä pelännyt...\n\n-- No niin... Mutta miks'et sanonut minulle: isäntä, sinulta\nvarastetaan...\n\n-- En tiedä... ei haluttanut...\n\n-- Hm... Nyt siis sanoit kiukusta...\n\n-- Niin, -- lujasti vastasi Ilja,\n\n-- Katsos vaan, millainen olet! -- huudahti isäntä. Sitten silitti\nhän kauan partaansa, sanomatta sanaakaan ja katsoen totisesti Iljaan.\n\n-- Entä sinä itse, Ilja? Oletko varastanut?\n\n-- En...\n\n-- Uskon sinua... Entä sitten Karp, tuo sama Karp tuossa, kuinka on\nhänen laitansa, -- varastaako hän?\n\n-- Varastaa! -- vastasi Ilja varmalla äänellä, Karp katsoi\nkummastuneena häneen, räpytti silmiään ja tyynesti kääntyi poispäin,\naivan kuin asia ei lainkaan olisi koskenut häntä. Isäntä rypisti\nsynkännäköisenä kulmakarvojaan ja rupesi uudestaan silittämään\npartaansa. Iljasta tuntui, kuin tapahtuisi jotakin outoa, ja\njännityksellä odotti hän loppua. Puodin löyhkävässä ilmassa lenteli\nedestakasin kärpäsiä ja kuului veden hiljainen loisko ammeesta, jossa\noli eläviä kaloja.\n\n-- Karpushka! -- huudahti kauppias puotilaiselle, joka liikahtamatta,\ntarkasti katsoi kadulle.\n\n-- Mitä suvaitsette? -- kysyi Karp, astuen nopeasti isäntänsä luo ja\nkatsoen hänen kasvoihinsa kohteliaan mairittelevilla silmillään.\n\n-- Kuulitko, mitä sinusta sanottiin? -- hymyillen kysyi Strogani.\n\n-- Kuulin...\n\n-- No, ja mitä siihen sanot?\n\n-- En mitään... -- vastasi Karp, olkapäitään kohauttaen.\n\n-- Mitä tarkotat?\n\n-- Sehän on selvää, Kiril Ivanovitsh. Minä, Kiril Ivanovitsh, olen\nihminen, joka kunnioitan itseäni, ja sentähden ei minun sovi suuttua\npoikaan. Kuten itsekin voitte huomata, on poika porin tyhmä eikä\nhänellä ole mitään käsitystä... Saatan sentähden ilman muuta antaa\nhänelle anteeksi...\n\n-- Odotahan! Älä puhu joutavia vaan sano suoraan, onko hän puhunut\ntotta?\n\n-- Mikä on totuus, Kiril Ivanovitsh? vastasi Karp hiljaa, uudestaan\nkohauttaen hartijoitaan ja kallistaen päätään. -- Kukin käsittää\ntotuuden omalla tavallaan... Ja tietysti ottakaa hänen sanansa\ntodeksi, jos suvaitsette, vaan niinikään on teidän vallassanne olla\nniitä todeksi ottamatta...\n\nKarp huokasi ja kumartaen isännälle, viittasi loukkaantuneen\nnäköisenä kädellään.\n\n-- Niin, kaikki on täällä minun vallassani -- myönsi isäntä. -- Sinun\nmielestäsi siis poika on tyhmä?\n\n-- Perin tyhmä, -- vakuuttavasti sanoi Karp.\n\n-- No, sen taas valehtelet... -- epämääräisesti sanoi Strogani,\nnauruun purskahtaen.\n\n-- Mutta jopa sanoi sanottavansa sinulle vasten naamaa... hoh, hoh!\nVarastaako Karp? Varastaa! Hoh, hoh, hoo!\n\nIlja oli mennyt ovelle ja seisoi siellä, kuunnellen keskustelua ja\ntuntien, että se loukkasi häntä. Vaan kun isäntä rupesi nauramaan,\ntunsi hän, kuinka hänen sydämensä sykähti kostonilosta. Hän katsahti\nriemuiten Karp'iin ja kiitollisesti isäntään. Strogani sulki silmänsä\nmielihyvissään nauraessaan, ja Karp kuunteli isännän naurua, päästäen\nhänkin kurkustaan kuivahkon, varovaisen hehetyksen.\n\n-- He, he, ho!...\n\nMutta kuultuaan sen, komensi kauppias jurosti:\n\n-- Sulje puoti!...\n\nKotimatkalla puhui Karp, päätään pudistellen, Iljalle:\n\n-- Kyllä sinua on hölmö, aika hölmö onkin! Sanopas, miksi panit\ntoimeen tämän jupakan? Sillä tavallako luulet ensi sijalle pääseväsi,\nhölmö? Luuletko, ett'ei hän tietänyt meidän Mishkan kanssa\nvarastelevan? Itsekin on hän samalla tavalla alkanut... he, he! Että\nhän antoi lähtöpassit Mishkalle, siitä olen sinulle sydämestäni\nkiitollinen? Vaan mitä minusta sanoit, sitä en anna anteeksi\nkoskaan... sanon sen jo edeltäkäsin! Se oli tyhmää röyhkeyttä! Sanoa\nsellaista minusta minun läsnäollessani! Ei, kyllä sen muistan... Se\nosottaa sinussa kunnioituksen puutetta minua kohtaan...\n\nIlja kuunteli ääneti hänen puhettaan, vaan huonosti hän sitä\nymmärsi. Hänen arvelunsa mukaan olisi Karp'in suuttumuksen häneen\npitänyt esiintyä toisella tavalla. Hän oli, näet, odottanut, että\nkauppa-apulainen antaisi hänelle hyvän selkäsaunan tiellä, ja\nsiksi oli hän pelännyt mennä kotiinkaan... Vaan vihan asemasta\nkuulosti Karp'in puheesta vain iva, eikä edes hänen uhkauksensakaan\npelottaneet Iljaa. Samana iltana selveni hänelle Karp'in sanojen\nmerkitys, kun isäntä kutsui hänet luoksensa yläkertaan.\n\n-- Kas vaan! Menepäs sinne! -- evästeli häntä Karp pahaa\ntarkottavalla äänellä.\n\n-- Tultuaan isäntänsä asuntoon, jäi Ilja seisomaan suuren huoneen\novelle, jonka keskellä, ison kattolampun alla oli pyöreä pöytä, jolla\noli suuri teekeittiö. Pöydän ympärillä istui isäntä vaimoineen ja\ntyttärineen, jotka viimeksi mainitut olivat toinen toistaan päätään\nlyhempiä, ja joiden kaikkien hiukset olivat punaset ja valkeaihoiset\nkasvot täynnä teerenpilkkuja. Kun Ilja astui huoneeseen, painautuivat\nhe kiinni toisiinsa ja pelästyneinä loivat häneen siniset silmänsä.\n\n-- Siinä hän nyt on! -- sanoi isäntä.\n\n-- Katsokaa, hyvät ihmiset, millainen hän on! -- huudahti rouva\npeloissaan, katsoen häneen, ikäänkuin hän ei koskaan ennen olisi\nhäntä nähnyt. Strogani hymyili, sormieli partaansa, naputti\nsormillaan pöytään ja virkkoi painavasti:\n\n-- Olen kutsunut sinut, Ilja, tänne, ilmottaakseni, ett'en sinua enää\ntarvitse; kerää siis kamsusi kokoon ja poistu...\n\nIlja hätkähti, kummissaan avasi suunsa, vaan saamatta suustaan\nsanaakaan, kääntyi hän ympäri ja aikoi poistua huoneesta.\n\n-- Seis! -- huusi kauppias, ojentaen häntä kohden kätensä ja lyöden\nnyrkkiä pöytään, toisti hiljemmin:\n\n-- Seis!\n\nSitten nosti hän sormensa pystyyn ja rupesi uudestaan puhumaan\nharvakseen ja arvokkaasti:\n\n-- Mutta en yksin siksi kutsunut sinua... En... Minun täytyy neuvoa\nsinua... Minun tulee selittää sinulle, minkätähden kävit minulle\ntarpeettomaksi. Mitään vahinkoa et ole minulle tehnyt... olethan\nsinä luku- ja kirjotustaitoinen poika... etkä ole tyhmä ja laiska.\nSitäpaitsi olet rehellinen, vankka... nii-in!\n\nKaikki ne ovat valttiasi... vaan sittenkään et ole minulle\ntarpeellinen... Miksi, -- kysyt?\n\nIlja ymmärsi, että häntä ylistetään ja ajetaan hänet ulos. Se kävi\nyli hänen ymmärryksensä, ja hänestä tuntui, kuin ei isäntä itsekään\ntietänyt, mitä teki... Ja Stroganin kasvojen ilme myös vakuutti\npoikaa siitä, sillä siitä päättäen näytti kauppias ponnistavan\najatuksiaan voidakseen antaa niille oikean sanamuodon. Silloin astui\npoika askeleen lähemmäksi ja kysyi tyynesti, kunnioittavasti:\n\n-- Sentähdenkö ajatte minut pois, että minä silloin veitsellä?...\n\n-- Siunaa ja varjele! -- pelästyneenä huudahti rouva. -- Kylläpä hän\non röyhkeä! Hyvänen aika!...\n\n-- Niin, niin! -- sanoi isäntä tyytyväisenä, hymyillen Iljalle ja\npistäen häntä sormellaan. -- Sinä olet röyhkeä!... Vaan toisen\npalveluksessa olevan pojan tulee olla nöyrän... siveän, kuten\nraamatussa sanotaan... Hänen tulee elää, kuten isäntäväkensäkin...\nOlkoon hänen käsityksensä ja rehellisyytensä samanlaiset kuin\nisäntäväellä... Mutta sinulla on omat omituisesi... Ja se taas ei\nole paikallaan... Ja siksi sinä olet röyhkeä... Sanot esimerkiksi\nihmiselle vasten silmiä: varas! Se ei ole hyvä, se on röyhkeätä...\nJos olet rehellinen, niin kerro asia minulle, vaan kaikessa\nhiljaisuudessa kerro... Minä kyllä selvitän asian olenhan isäntä!...\nMutta sinä kaikkien kuullen huudat: varas!... Ei, odotahan... Jos\nyksi kolmesta on rehellinen, ei se minulle mitään merkitse... Täytyy\nlaskea erityisellä tavalla tässä tapauksessa... Jos kymmenestä on\nyksi vain kunniallinen, vaan yhdeksän roistoa, ei kukaan mitään\nvoita... Korkeintaan häviää se yksi. Mutta jos löytyy seitsemän\nrehellistä kolmea roistoa vastaan, silloin on sinun asiasi oikea...\nYmmärrätkö? Enemmistö, näet, on aina oikeassa... Mutta mitä merkitsee\nyksi rehellinen? Näin on sinun arvosteltava rehellisyyttä... Älä siis\nkoskaan tyrkytä rehellisyyttäsi ihmisille, ennenkuin olet miettinyt,\njosko he sitä tarvitsevat!\n\nStrogani pyyhki kämmenellä hikeä otsaltaan, huokasi, ja kasvoillaan\nsääliväisen itsetyytyväinen ilme, jatkoi:\n\n-- Taas tartut veitseen...\n\n-- Voi, Herra Jumala! -- kauhistuneena huudahti rouva, samalla kun\ntyttöset painautuivat vielä lähemmäksi toisiaan.\n\n-- Sanassa sanotaan: joka miekkaan rupeaa, se miekkaan hukkuu...\nN-niin... Siitä syystä en tarvitse sinua... Niin se on... Tästä\nsaat puoli ruplaa rahaa ja saat lähteä... Poistu täältä... Sinulla\nei ole syytä kantaa vihaa minulle, samoin kuin ei minullakaan\nsinulle... Annan sinulle vielä puoli ruplaakin -- ota se... Ja\npuhellutkin olen kanssasi vakavasti kuten ainakin, joka ei ole\ntavallista sinunlaistesi poikanulikoitten kanssa... Kenties säälinkin\nsinua... vaan sittenkään et ole sopiva minulle!... Joll'ei naula\nsovi pyöränakseliin, on se viskattava pois, ennen kuin lähdetään\najamaan... No, mene nyt...\n\n-- Hyvästi! -- sanoi Ilja. Hän oli tarkasti kuunnellut kauppiaan\npuhetta ja käsittänyt sen yksinkertaisesti. Kauppias ajoi hänet\npois sentähden, kun ei voinut antaa lähtöpassia Karp'ille, peläten\njäävänsä puotilaisetta. Se teki Iljan mielen kevyemmäksi ja\niloisemmaksi, ja isäntäkin näytti hänestä erinomaiselta ihmiseltä --\nhyvänsuovalta ja hyvältä.\n\n-- Varo rahojasi!\n\n-- Hyvästi! -- toisti Ilja, lujasti käteensä puristaen hopearahat.\nKiitän nöyrimmästi!\n\n-- Ei kestä! -- vastasi Strogani, nyökäyttäen hänelle päätään.\n\n-- Ai, ai! Ei kyyneltäkään vuodattanut -- kuuli Ilja rouvan perästään\nmoittivasti huudahtavan.\n\n-- Kun Ilja mytty selässä poistui kauppiaan talon raskaasta portista,\ntuntui hänestä, kuin tulisi hän kaukaisesta, autiosta maasta, josta\nhän oli lukenut eräässä kirjassa, ja jossa ei ollut mitään, ei\nihmisiä eikä puita, vaan ainoastaan kiviä, ja niiden keskellä asui\nvanha, hyvä haltija, joka ystävällisesti näytti tietä jokaiselle,\njoka oli joutunut sinne.\n\nOli kaunis kevätpäivän ilta. Aurinko teki laskuaan. Sen kaunis,\npunanen kajastus hehkui talojen ikkunoissa. Se johti pojan mieleen\nsen päivän, jolloin hän ensi kerran joen rannalta näki kaupungin.\nIso mytty, jossa oli hänen tavaransa, painoi hänen selkäänsä. Hän\nhiljensi käyntiään. Katukäytävällä kulki ihmisiä, jotka tyrkkivät\nhänen kantamustaan; ajoneuvoja vieri jyristen hänen ohitsensa,\ntomuhiukkasia tanssi vinoissa auringonsäteissä, ja kaikkialla oli\nmelua, häärinää, liikettä. Pojan mieleen johtui kaikki, mitä hän oli\nkokenut kaupungissa näinä vuosina. Hän tunsi itsensä aikaihmiseksi,\nhänen sydämensä sykki ylpeästi ja rohkeasti ja hänen korvissaan\nkaikuivat kauppiaan sanat:\n\n-- Sinä olet luku- ja kirjotustaitoinen poika etkä ole tyhmä ja\nlaiska... Sitäpaitsi olet rehellinen, vankka... Kaikki ne ovat\nvalttiasi.\n\n-- Pelataan sitten! -- mielessään huudahti Ilja, jouduttaen taas\naskeliaan, tuntien itsensä sanomattoman iloseksi ja tahtomattaan\nhymyillen, ajatellessaan ettei hänen enää huomenna tarvitse mennä\nkalakauppaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalattuaan Petruha Filimonoff'in taloon, tuli hän suureksi\nmielihyväkseen vakuutetuksi siitä, että hän todellakin oli\nmiehistynyt kalakaupassa palvellessansa. Kaikki talon asukkaat\nkohtelivat häntä huomaavaisesti ja imartelevalla uteliaisuudella,\nojensipa Perfishka hänelle kätensäkin.\n\n-- Nöyrin palvelijanne, herra kaupanhoitaja! Mitä, veliseni, joko\npalvelit aikasi loppuun? Olen kyllä kuullut urotöistäsi -- hah, hah!\nNe pitävät siitä, kun matelee heidän edessään, vaan varjele, jos\ntotuuden sanot... Kun Masha sai nähdä hänet, huudahti hän ilosesti:\n\n-- Mutta kuinka sinusta on tullut suuri!\n\nJaakko oli myös hyvillään toverinsa takasintulosta.\n\n-- Kas niin, nyt saamme taas olla yhdessä. Minulla on muuan kirja,\nnimeltä \"Albigensit\"; se on sellainen historia, Siinä kerrotaan\neräästä Simon Montfort'ista... Se on ihmeellinen mies. -- Ja\nJaakko alkoi nopeasti, katkonaisesti kertoa kirjan sisältöä. Ilja\nkatsoi häneen ja ajatteli tyytyväisesti, että hänen toverinsa oli\nvielä samanlainen kuin ennen. Jaakon mielestä ei Iljan käytöksessä\nkauppias Stroganin luona ollut mitään merkillistä. Kuunneltuaan Iljan\nkertomusta sanoi hän yksinkertaisesti:\n\n-- Niin pitikin...\n\nIljan mielestä tuntui Jaakon suhde häntä kohdanneeseen tapaukseen\nvähän liian kylmältä. Itse Petruhakin oli, kuultuaan pojan selonteon\ntapahtumasta kalakaupassa, hyväksynyt hänen menettelynsä olipa vielä\nsanonut:\n\n-- Selvät sanat sanoit heille, poikaseni, erittäin selvät! Mutta\ntietysti ei Kiril Ivanovitsh voinut antaa sinun tähtesi lähtöpassia\nKarp'ille. Karp on perehtynyt liikkeeseen, hänenlaistaan miestä on\nvaikea löytää. Sinä taas sellaisen tapauksen jälkeen et enää voinut\nolla yhdessä hänen kanssaan... Sinä olet tahtonut pysyä totuudessa,\npelata rehellistä peliä, mutta sinut on köykäiseksi havaittu...\n\nSeuraavana päivänä sanoi kuitenkin Terenti-setä hiljaa\nveljenpojallensa:\n\n-- Älä sinä ole liiaksi avomielinen tuolle Petruhalle... Ole\nvarovainen... Hän ei pidä sinusta... Kyllä hän on totuutta rakastava\nolevinaan! sanoo hän. -- Mutta minkätähden? Sentähden, että hän on\nniin perin tyhmä! Hm -- niin, -- niin hän sanoo...\n\nIlja kuunteli nauraen setänsä puhetta.\n\n-- Eilen hän minua ylisti. Hyvin teit, sanoi. Mutta sellaisia näkyvät\nolevankin kaikki ihmiset: edessä kiittävät, takana moittivat.\n\nPetruhan suhde Iljaan ei lainkaan vähentänyt pojan itsetuntoa. Hän\ntunsi itsensä sankariksi, hän ymmärsi, että hän oli käyttäytynyt\nhyvin kauppiaan luona, paremmin kuin moni muu kenties hänen sijassaan.\n\nParin kuukauden kuluttua, kun oli turhaan etsitty paikkaa Iljalle,\nsukeutui kerran pojan ja hänen setänsä välillä seuraavanlainen\nkeskustelu:\n\n-- Niin... -- alakuloisesti virkkoi kyttyräselkä. -- Ei löydy paikkaa\nsinulle... Joka paikassa sanotaan -- liian on iso... Mitä tehdään,\nlapsikulta, mitä?\n\nIlja vastasi tyynesti ja vakuuttavasti:\n\n-- Olen viisitoista vuotias... luku- ja kirjotustaitoinen poika\nenkä ole tyhmä...Mutta jos kerran olen röyhkeä, niin ajetaan minut\ntoisestakin paikasta... siis samantekevää! Kuka huolisi röyhkeää\noppipoikaa?\n\n-- Mutta mitä sitten teemme? häh? kysyi toivottomasti Terenti, istuen\nvuoteellaan ja nojaten käsiään siihen.\n\n-- Hanki sinä minulle laatikko ja osta tavaraa. Saippuaa, hajuvesiä,\nneuloja, kirjasia... yhtä ja toista rihkamaa... niin rupean minä\nkulkemaan ympäri ja tekemään kauppaa omin päin...\n\n-- Kuinka? Mitä tarkotat sillä, Iljusha? Tuo ravintolamelu panee\npääni ihan pyörälle! Ja sitäpaitsi on minun ajatuksissani yhä vain\nyksi ja sama asia... yhä vain sama...\n\nKyttyräselän silmissä oli todellakin sellainen ilme, kuin hän olisi\naina laskenut jotakin, pääsemättä kuitenkaan mihinkään tulokseen.\n\n-- Anna minun koettaa! -- pyysi Ilja, innostuneena aikeestaan, joka,\nlupasi hänelle vapautta.\n\n-- No, Jumalan nimeen sitten! Voimmehan koettaa...\n\n-- Kas niin! Saat nähdä, että se onnistuu, -- iloissaan huudahti Ilja.\n\n-- Oi, voi! -- huokasi Terenti ja jatkoi surullisesti:\n\n-- Kunpa tulisit pian suureksi! Silloin läksisin minä... Vaan nyt\nolet sinä kuin ankkuri, joka pidätät minua... Sinun tähtesi olen\nminä tässä pahennuksen pesässä... ja menehdyn! Tekisin muuten\nmatkan pyhiin paikkoihin... Sanoisin pyhimyksille: Jumalan miehet?\nHyväntekijät ja puolustajat Jumalan tykönä! Vapahtakaa minut, joka\nraskautettu olen! Puhukaa puolestani Jumalan, Isämme tykönä!\n\nJa kyttyräselkä rupesi äkkiä hiljaa itkemään. Ilja ymmärsi, mistä\nsynnistä setä puhui, ja hän itse muisti sen hyvin. Hänen sydäntänsä\nrupesi ahdistamaan. Hänen tuli sääli setäänsä, mutta hän ei löytänyt\nsanoja, lohduttaaksensa häntä, ja hän oli ääneti. Ja vasta sitten,\nkun hän näki kyynelten yhä runsaampiin vuotavan kyttyräselän syvälle\npainuneista silmistä, sanoi hän:\n\n-- Älä itke enää... Odotahan, kunhan pääsen vähän alkuun, niin voit\nlähteä... Hän vaikeni ja, vähän mietittyään, lisäsi lohduttaen:\n\n-- Kyllä ne antavat anteeksi...\n\n-- Luuletko todellakin niin? -- hiljaa kysyi Terenti, ja poika toisti\nuudestaan, nyt jo vakuuttavasti:\n\n-- Kyllä ne antavat anteeksi!... Pahemhempiakin syntiä ovat anteeksi\nantaneet... tiedän kyllä!...\n\nJa niin siis Iljasta tuli katukauppias. Aamusta iltaan kuleksi hän\nkatuja pitkin laatikko rinnalla ja sen alustapukit kädessä, mustia\nsilmiään siristäen ja nenä pystyssä katsoen itsetietoisesti ihmisiin.\nLakki syvään päähän painettuna huusi hän täyttä kurkkua vielä\näänenmurroksessa olevalla äänellään:\n\n-- Saippuaa! Kengänmustetta! Hiusvoidetta! Tukkaneuloja,\nnuppineuloja! Rihmaa, silmäneuloja! Kirjoja, hyviä kirjoja!\n\nKirjavana, kohisevana aaltona kiehui elämä hänen ympärillään, ja\nhän ui siinä vapaasti ja kevyesti, tuntien itsensä samanlaiseksi\nihmiseksi, kuin kaikki muutkin. Hän kuljeksi basaareissa, pistäysi\nravintoloissa, tilaten arvokkaasti itselleen teetä ja joi sen sitten\nvehnäleivän kera verkkaan, arvokkaasti, kuten oman arvonsa tunteva\nmies konsanaankin. Elämä tuntui hänestä yksinkertaiselta, helpolta,\nhauskalta.\n\nHänen haaveilunsa olivat myös yksinkertaisia ja selväpiirteisiä.\nHän kuvitteli itsensä muutaman vuoden päästä pienen, siistin puodin\nisännäksi, joka olisi jonkin hyvän, vaan ei liian meluisan, kadun\nvarrella, ja kuinka hän tekisi kauppaa puhtaalla korutavaralla,\njoka ei tahrisi eikä turmelisi vaatteita. Ja hän itsekin näyttäisi\npuhtaalta, terveeltä, hienolta. Kaikki ihmiset kunnioittaisivat\nhäntä, ja tytöt katsoisivat ystävällisin silmin häneen. Iltaisin,\nsulettuaan puodin, istuisi hän sen vieressä olevassa puhtasessa,\nvaloisassa kammarissa teetä juoden ja kirjaa lukien. Puhtautta\npiti hän joka paikassa välttämättömänä, milt'ei tärkeimpänä ehtona\nkunnollisessa elämässä.\n\nSillä tavoin haaveili hän, kun kauppa kävi hyvin eikä kukaan\nloukannut häntä raa'alla käytöksellä. Hän oli näet siitä lähtien, kun\noli ruvennut pitämään itseään riippumattomana miehenä, tullut hyvin\naraksi kunniastaan ja loukkaantui pian.\n\nMutta kun hänen ei ollut onnistunut myydä mitään, ja hän väsyneenä\nistui joko ravintolassa tai kadulla, muistui hänen mieleensä\npoliisien raa'at ärjymiset ja tyrkkäykset, ostajien loukkaavat\nepäillykset, kilpailijoittensa, toisten katukauppiasten, haukkuma- ja\nkompasanat, ja silloin tunsi hän suurta, sisäistä levottomuutta.\nHänen silmänsä ikäänkuin avautuivat suuremmiksi ja katsoivat\nsyvemmälle elämään, hänen vaikutuksista rikas muistinsa työnsi\nniistä yhden toisensa jälkeen hänen järkensä arvosteltavaksi. Hän\nnäki selvästi, että kaikki ihmiset pyrkivät samaan päämaaliin,\nkuin hänkin, etsivät samaa, tyyntä, kylläistä ja puhdasta elämää,\njollaista hänkin halusi. Eikä kukaan heistä surkeillut sysäämästä\ntieltään toista, jos vaan hän oli esteeksi hänelle; kaikki ovat\nahnaita, kaikki armottomia, loukkaavatpa usein toisiaan, ilman että\nheillä siihen on mitään tarvista tai siitä mitään hyötyä itselleen,\nvaan menettelevät niin, melkein kuin paljaan huvin vuoksi. Toisinaan\nnauravatkin toista loukatessaan, ja harvoin kukaan säälii loukattua...\n\nSellaiset ajatukset tekivät kaupan ikäväksi työksi. Hänen\nhaaveilunsa puhtasesta, pienestä kaupasta haihtuivat, ja hän tunsi\nrinnassaan tyhjyyttä, ruumiissaan velttoutta ja laiskuutta. Hänestä\ntuntui, ett'ei hän koskaan saisi kootuksi niin paljoa rahaa, kuin\nkauppapuodin perustamiseen tarvitaan, vaan että hän saisi vanhoille\npäivilleen asti kuleksia tomuisia, kuumia katuja tavaralaatikko\nrinnalla, olkapää ja selkä kantohihnasta kipeinä. Vaan jokainen uusi\nmenestys kaupassa uudestaan herätti hänessä rohkeutta ja vilkastutti\nhänen haaveitaan...\n\nEräänä päivänä tapasi hän odottamattaan Pashka Gratsheff'in\neräällä vilkasliikkeisellä kadulla. Sepän poika kulki katukäytävää\nhuolettomasti, kädet risaisten housujen taskussa, puettuna liian\nisoon ja väljään, niinikään repaleiseen ja likaiseen, siniseen\nmekkoon. Hänen suuret kengänkantansa kolkkivat joka askeleella\nkovasti katukivitykseen. Lakki, jonka lippa oli rikki, oli reippaasti\nvasemmalla korvalla kallellaan, joten puolta päästä, jonka tukka\noli lyhyeksi leikattu, aurinko vapaasti paahtoi. Kasvot ja kaula\nolivat paksun, rasvamaisen likakerroksen peitossa. Jo kaukaa tunsi\nhän Iljan, iloisesti nyökäytti hänelle päätään, jouduttamatta silti\naskeliaan.\n\n-- Terve! -- sanoi Ilja. -- Onpa sinusta tullut koko keikari...\n\nPashka puristi lujasti hänen kättään ja päästämättä sitä irti,\nrupesi nauramaan. Hänen hampaansa ja silmänsä iloisesti kiiluivat\nlikanaamiosta.\n\n-- Kuinka voit?\n\n-- Eletään voinnin mukaan -- kun on ruokaa, niin syödään, kun ei ole,\npiipotetaan kuin linnunpoikaset... hah, hah! Mutta olipa saamarin\nhauskaa tavata sinut!\n\n-- Mutta miks'et koskaan ole käynyt meitä katsomassa? -- kysyi Ilja\nhymyillen. Hänestäkin oli hauskaa tavata vanha toveri niin iloisena\nhuolimatta hänen likasesta ulkoasustaan. Hän katseli Pashkan huonoja\nkenkärajoja, sitten omia uusia saappaitaan, jotka olivat maksaneet\nyhdeksän ruplaa, ja hymyili tyytyväisesti.\n\n-- Mistä minä tiedän, missä sinä asut... -- sanoi Gratsheff.\n\n-- Yhä vaan Filimonoff'in talossa...\n\n-- Niinkö? -- Mutta Jashkahan kertoi, että sinä olet jossakin\nkalakaupassa...\n\nSilloin Ilja ylpeästi kertoi Pashkalle kokemuksistaan Stroganin\npalvelluksessa ja siitä, kuinka hän nyt eli.\n\n-- Ne ne ovat väkeä! -- hyväksyvästi huudahti Gratsheff. -- Minutkin\najettiin kirjapainosta röyhkeyden takia... Sitten jouduin erään\nmaalarin luo värejä sekottamaan ja muuta sellaista pientä askaretta\ntoimittamaan, kunnes vihdoin eräänä päivänä satuin istumaan vasta\nmaalatulle kyltille... Siitäkös elämä nousi... rupesivat pieksämään\nminua, ja kunnollisesti pieksivätkin, pirut! Sekä isäntä että emäntä\nja mestari... löivät niin kauan, että väsyivät... Sitten annettiin\nlähtöpassi... Nyt olen erään vesijohtomestarin palvelluksessa...\nKuusi ruplaa saan kuukaudelta... Tulen juuri päivällistä syömästä ja\nolen taas menossa työhön...\n\n-- Sinulla ei näytä olevan kovin kiire työhön.\n\n-- Piru vieköön koko työn! Koska luulet työn loppuvan, vaikka kuinka\nahkerasti tekisi?... Pitänee sitten käydä teitä katsomassa...\n\n-- Tule! -- ystävällisesti sanoi Ilja.\n\n-- Vieläkö luet kirjoja?\n\n-- Kuinkas muuten! Entä sinä?\n\n-- Joskus, kun sattuu...\n\n-- Sepitätkö runoja?...\n\n-- Kyllä välistä...\n\nPashka taas nauraa hohotti tyytyväisesti.\n\n-- Tulehan! Tuo runoja tullessasi...\n\n-- Tulen, tulen... Viinaakin tuon...\n\n-- Juotko sinä?\n\n-- Aina väliin... Mutta hyvästi nyt...\n\n-- Hyvästi! -- sanoi Ilja.\n\nHän kulki edelleen ajatellen Pashkaa. Hänestä tuntui oudolta, ettei\ntuo repaleisiin puettu poika näyttänyt kadehtivan hänen vahvoja\nsaappaitaan eikä siistiä pukuaan, tuskinpa näytti huomaavankaan\nniitä. Ja kun Ilja oli kertonut hänelle riippumattomasta elämästään,\noli Pashka vaan ollut hyvillään siitä. Se teki Iljan levottomaksi, ja\nhän ajatteli: tokkohan Gratsheff tahtoneekaan sitä, mitä kaikki muut?\nMitä muuta ihminen saattoi halutakaan, kuin puhdasta, rauhallista,\nriippumatonta elämää?\n\nEtenkin kirkossa käytyään tunsi Ilja mielensä surulliseksi ja\nlevottomaksi. Harvoin löi hän laimin kirkossa käymisen, vaan\noli mielellään sekä aamu- että iltajumalanpalveluksessa läsnä.\nHän ei rukoillut, seisoihan vaan mitään ajattelematta nurkassa,\nihmisiä katsellen ja laulua kuunnellen. Ihmiset seisoivat ääneti,\nliikkumatta, ja heidän äänettömyydessänsä oli jotakin yksimielistä,\naivankuin joka ihminen olisi pakottanut itsensä ajattelemaan\nsamaa kuin kaikki toisetkin. Laulun aallot levisivät kirkkoon\nyhdessä suitsutussavun kanssa, ja välistä tuntui Iljasta, että\nhänkin sävelten kera kohoaa korkeuteen, liitelee niiden mukana\nlämmintä huokuvassa ilmassa ja katoaa sinne. Vakavan juhlallisessa\nmielialassa, joka täytti Herran huoneen, oli jotakin rauhaa\nsynnyttävää, joka teki hyvää mielelle, ja joka oli niin erilaista,\nkuin maailmallinen hyörinä, niin erinkaltaista kuin sen pyrinnöt.\nAlussa tämä vaikutus asettui erilleen muista jokapäiväisen elämän\nvaikutuksista eikä tehnyt häntä levottomaksi. Vaan sitten hän\nhuomasi, että hänen sydämmessään asustaa jotakin, joka aina piti\nsilmällä häntä. Se oli kätkössä ja vaiti silloin, kun hän puuhasi\njokapäiväisissä toimissaan, vaan tultuaan kirkkoon, kasvoi se hiljaa\nhänen rinnassaan, herättäen siinä omituisen, levottoman tunteen, joka\nsoti hänen haaveitaan vastaan puhtaasta elämästä. Sellaisina hetkinä\nhänen aina johtui mieleensä kertomukset Antipa-erakosta ja vanhan\nlumpunkokoojan hurskaat puheet Jumalasta:\n\n\"Herra näkee kaikki, tietää kaikelle mitan ja painon! Paitsi Häntä ei\nole ketään!\"\n\nIlja tuli kotiin mieli levottomana, tuntien, että hänen tulevaisuuden\nhaaveensa himmenevät yhä, ja että hänessä on jokin, joka ei halua\nkorutavarakauppaa avattavaksi. Vaan elämä otti omansa, ja pian tuo\njokin taas kätkeysi hänen sydämensä syvimpiin sopukoihin...\n\nVaikka Ilja kertoikin Jaakolle kaikki asiansa, ei hän kuitenkaan\nsanallakaan maininnut hänelle sisällisestä erimielisyydestänsä.\nItsekin ajatteli hän sitä vain tahtomattaan, ehdoin tahdoin ei hän\nkoskaan ruvennut tuota käsittämätöntä tunnetta miettimään.\n\nIllat vietti hän hyvin hauskasti. Palattuaan kaupungilta, meni hän\ntavallisesti maakerrokseen Mashan luokse ja kysyi häneltä sellaisella\näänellä, kuin olisi hän ollut isäntä talossa:\n\n-- Mashutka! kuinka on teekeittiön laita?\n\nMutta teekeittiö oli jo poristen ja inisten kiehumassa pöydällä.\nIljalla oli aina mukanaan jotakin hyvää: rinkeliä, prenikoita,\nmesileipiä, välistä marjahilloakin, ja Masha vastapalvelukseksi\nkestitsi häntä teellä. Tyttö oli myös ruvennut ansaitsemaan rahaa.\nMatitsa oli näet opettanut hänet valmistamaan paperista kukkia,\nja Mashaa huvitti suuresti tehdä ohuesta, kahisevasta paperista\nloistavan punasia ruusuja. Välistä ansaitsi hän kymmenenkin kopeekkaa\npäivässä. Hänen isänsä oli sairastunut lavantautiin, maannut kolmatta\nkuukautta sairashuoneessa ja tullut sieltä laihana, hoikkana,\npää tummilla kiharoilla. Hän oli ajanut takkuisen partansa, ja\nkeltasista, sisäänpainuneista poskistaan huolimatta näytti hän\nentistään viittä vuotta nuoremmalta. Entiseen tapaansa teki hän\ntyötä vieraissa liikkeissä, yöksi tuli hän harvoin kotiin, jättäen\nasuntonsa kokonaan tyttärensä huostaan. Masha korjasi isänsä\nvaatteet, ja rupesi myös kutsumaan häntä kuten muutkin, Perfishkaksi.\nSuutari oli hyvin tyytyväinen hänen tapaansa kohdella häntä, näyttipä\nhän kuin tuntevan kunnioitusta kiharatukkaista tytärtään kohtaan,\njoka osasi nauraa yhtä iloisesti ja sydämmellisesti, kuin hän itsekin.\n\nTeenjuonti iltasin Mashan luona oli tullut tavaksi Iljalle ja\nJaakolle. Lapset asettuivat pöydän ääreen ja joivat kauan, paljon,\notsa hiessä, puhellen kaikesta, mikä heitä huvitti. Ilja kertoili\nsiitä, mitä oli kaupungilla nähnyt. Jaakko taas, joka luki päivät\npäästään, puhui kirjoistaan, ravintolassa tapahtuneista jyräköistä,\nvalitti isästään, ja lörpötteli välisti sellaista, ett'eivät Ilja\neikä Masha ymmärtäneet siitä mitään. Masha, joka aamusta iltaan istui\nhuoneessaan työtä tehden ja laulellen, kuunteli poikien juttuja,\nmutta itse hän puhui vähän, vaan nauroi aina, kun vaan siihen\ntilaisuutta ilmestyi. Tee oli erittäin maukasta, ja teekeittiö,\njoka oli kokonaan happeumakerroksen peitossa, näytti herttaiselta\nvanhuksen naamalta, joka hymyili veitikkamaisesti. Milt'ei aina,\nkun lapset olivat päässeet parhaaseen teenjuonnin vauhtiin, rupesi\nteekeittiö surisemaan hyväntahtoisen ärsyttävästi, ilmottaen siten\nveden loppuneen. Masha otti sen täytettäväksi -- ja joka ilta sai hän\nsen tehdä useita kertoja.\n\nJos paistoi kuu, lankesi sen valokin lapsijoukkoon aina samanlaisena\nkimmeltävänä läiskänä.\n\nTässä pienessä huonepahasessa, jota ympäröivät puolimädänneet seinät\nja peitti matala, sisäänpainunut katto, tuntui aina puute ilmasta,\nvalosta, vedestä, leivästä, sokerista ja paljosta muusta, vaan iloa\nsiellä oli tarpeeksi, ja joka ilta syntyi siellä monta jaloa tunnetta\nja lapsellisen naivia ajatusta.\n\nJoskus oli Perfishkakin teenjuonnissa mukana. Tavallisesti sijoittui\nhän huoneen pimeään nurkkaan puupukeille ison, maahan painuneen uunin\nviereen, tai nousi hän uunille, antaen päänsä riippua reunalta alas,\njolloin hänen valkoset, pienet hampaansa kiilsivät pimeässä. Hänen\ntyttärensä ojensi hänelle suuren vadillisen teetä, sokeripalasen ja\nleipää; hän otti ne nauraen vastaan, sanoen:\n\n-- Suur' kiitosta, Marja Perfiljevna! Olen syvästi liikutettu\nhyvyydestänne...\n\nVälistä huudahti hän kateellisesti huoaten:\n\n-- Hyvin elätte, lapset, mainiosti kerrassaan! Aivankuin ihmiset\nkonsanaankin!\n\nJa sitten hymyillen ja huoaten kertoi hän:\n\n-- Ihmisten elämä käy vuosi vuodelta paremmaksi ja hauskemmaksi!\nTeidän iällänne seurustelin minä vaan suutarin polvihihnan kanssa\n-- se tanssi selässäni ja minä mielihyvästä ulvoin, minkä jaksoin.\nKun se lakkasi, tuli selkäni vihaseksi, rupesi kiukuttelemaan,\nsitä alkoi kolottaa -- se näet kaipasi rakasta ystäväänsä. Se\nei kauan odotuttanutkaan itseään, -- herkkätunteinen oli näet\npolvihihna! Siinä olikin, Jumala paratkoon, koko huvitukseni!\nKun tulette suureksi, muistelette te mielellänne kaikkea tätä...\nkeskustelujanne, eri tapauksia ja hauskaa elämäänne. Minä olen jo\nsuuri -- kuudesneljättä on menossa -- vaan muistelemista ei minulla\nole mitään! Ei vähääkään! Mitään ei ole jäänyt mieleen! On, kuin\nteidän iällänne olisin ollut sokea ja kuuro. Sen vaan muistan,\nettä hampaat suussani kalisivat nälästä ja kylmästä ja kasvot\nolivat mustelmilla... vaan kuinka kumman tavalla luuni, korvani\nja tukkani pysyivät eheinä, sitä en voi käsittää. Ja kyllä minua\nlyötiin, niin että vaatteet pölisivät. Niin vanutettiin minua kuin\ntaikinaa oppia päähän pantaessa... Mutta venäläinen kestää paljon!\nSurvo häntä vaikka huhmarissa, niin sittenkin hän paikkansa pitää!\nOta minut esimerkiksi, -- minua sekä puitiin että jauhettiin -- ja\nkuitenkin elelen tyytyväisenä kuin käki, kuleksin ravintoloissa ja\nolen maailmaan tyytyväinen! Jumala pitää minusta... Kerran sattui\nhän minut tapaamaan ja paikalla rupesi Hän nauramaan. \"Sinäkö se\noletkin!\" -- sanoi Hän, ja päästi minut menemään...\n\nNuoret kuuntelivat nauraen suutarin sujuvata puhetta. Iljakin nauroi,\nvaan samalla herätti Perfishkan laulava ääni hänessä aina omituisen\nhäntä vaivaavan tunteen. Kerran koetti hän päästä selville siitä ja\nepäilevästi hymyillen kysyi suutarilta:\n\n-- Etkö siis mitään halua, Perfishka?\n\n-- Kuka sitä kieltääkään! Juoda esimerkiksi, aina haluttaa...\n\n-- Mutta puhupas totuuden mukaisesti; tietysti sinä edes jotakin\nhaluat? -- itsepäisesti kysyi Ilja.\n\n-- Totuuden mukaisesti? No, tuota noin... uuden hanurin haluaisin...\nHyvän, oikein hyvän hanurin tahtoisin... Tuollaisen, ruplaa\nviisikolmatta maksavan! Silloin, totta totisesti, saisitte kuulla!...\n\nHän vaikeni ja nauroi tyytyväisesti, vaan äkkiä hän lakkasi,\njokin ajatus näytti pistäneen hänen päähänsä ja hän sanoi syvällä\nvakuutuksella Iljalle:\n\n-- E-hei, veliseni, mitä minä uudella hanurilla tekisin!... Sillä\nensiksikin, jos se olisi kallis, joisin sen paikalla! Toiseksi\nentä jos se näyttäytyisi huonommaksi kuin se, joka minulla nyt on?\n-- Tiedätteköhän, millainen nykyinen hanurini on? Se on verraton!\nSieluni on siinä! Se ymmärtää minua -- tarvitsen vaan laskea käteni\nnäppäimille, niin se jo laulaa! Hanurini on harvinainen lajiaan,\ntuskin toisia samanlaisia löytyneekään maailmassa... Hanuri on kuin\nvaimo... Minulla oli myös vaimo -- enkeli hän oli eikä ihminen!\nKuinka olisi mahdollista, että uudestaan naisin? Vaimovainajani\nkaltaista en kuitenkaan löytäisi... Uuden vaimon suhteen käyttäisin\nvanhaa mittaa, ja jos hänet kevyeksi huomaisin, johtuisi siitä\nikävyyksiä sekä minulle että hänelle! Niin se on... Ei se, veliseni,\nole hyvää, mikä on hyvää, vaan se, josta pitää!...\n\nIlja myönsi ylistykset tosiksi, joita suutari tuhlasi hanurillensa.\nPerfishkan soittokone herätti todellakin sointuvalla äänellään\nihmettelyä jokaisessa, joka vaan sitä kuuli. Vaan sitä ei Ilja\nsaattanut uskoa, ett'ei suutarilla ollut mitään muuta toivottavaa?\nSe ajatus sai hänet pitämään Perfishkaa hiukan heikkomielisenä, vaan\nsamalla seurasi hän mielenkiinnolla tuon miehen huoletonta elämää,\ntunnustaen, että suutari oli sydämeltään paras ihminen koko talossa,\nvaikka hän juopotteli ja oli kelpaamaton säädylliseen elämään...\n\nJoskus ryhtyivät nuoret niihin suuriin ja syvällisiin kysymyksiin,\njotka avautuvat ihmisten eteen kuin pohjattomat kuilut, voimakkaasti\nvetäen heidän tiedonhaluista mieltään ja sydäntään salaperäiseen\nhämäräänsä. Tällaiset kysymykset nosti aina Jaakko. Hän oli\nvähitellen saanut omituisen tavan nojautua aina johonkin, aivankuin\nhän ei olisi varmasti luottanut jalkoihinsa. Istuessaankin hän\njoko nojasi olkapäätään lähimmäiseen esineeseen tahi lujasti piti\nkädellään siitä kiinni. Kulkiessaan nopein, epävarmoin askelin\nkadulla, kosketteli hän kädellään porttien pielessä olevia\ntyökkärikiviä, ikäänkuin hän olisi lukenut niitä, tahi viiletti\nkättään pitkin lauta-aitaa, aivan kuin koetellen sen vahvuutta.\nOllessaan Mashan luona teellä, istui hän aina ikkunan vieressä,\nnojaten selkäänsä seinään, ja hänen pitkät sormensa pitivät\nlujasti kiinni joko tuolista tahi pöydän reunasta. Iso, sileän,\npehmeän ja kellertävän tukan peittämä pää kallellaan katseli hän\npuhekumppaneitaan, ja siniset silmät hänen kalpeissa kasvoissaan\nvuorotellen sulkeutuivat ja avautuivat selkosen selälleen. Yhä\nedelleen kertoi hän mielellään uniaan eikä koskaan voinut tehdä\nselkoa jonkin lukemansa kirjan sisällöstä lisäämättä siihen itse\npuolestansa jotakin outoa ja käsittämätöntä. Ilja moitti kyllä häntä\nsiitä, vaan Jaakko ei hämmästynyt, sanoihan vaan yksinkertaisesti:\n\n-- Niinkuin minä sen kerron, on se paremmin. Ainoastaan raamattua\nei saa tuikita mielensä mukaan, vaan kyllä muita kirjoja. Ne ovat\nihmisten kirjottamia, ja minä olen myös ihminen. Voin korjata niiden\nsisältöä, joll'ei se miellytä minua... Mutta sanopas minulle eräs\ntoinen asia -- missä on ihmisen maatessa hänen sielunsa?\n\n-- Mistä minä tiedän? -- vastasi Ilja, joka ei pitänyt sellaisista\nkysymyksistä, koska ne tekivät hänet omituisen levottomaksi.\n\n-- Mutta minä luulen aivan varmaan, että se lentää pois, -- selitti\nJaakko.\n\n-- Tietysti se lentää pois, -- vakuuttavasti virkkoi Masha.\n\n-- Mistä sen tiedät? -- ankarasti kysyi häneltä Ilja.\n\n-- Niinpähän arvelen...\n\n-- Lentää pois, -- virkkoi Jaakko miettivästi hymyillen. -- Senkin\ntäytyy levähtää... Siitäpä sitten unet...\n\nIlja ei tiennyt, mitä vastata tuohon huomautukseen, vaan vaikeni,\nvaikka hän aina tunsi suurta halua vastustaa toveriaan. Ja\ntällaisessa tapauksessa vaikenivat he kaikki, välistä kauankin aikaa.\nPimeässä maakerroksen huoneessa näytti aina silloin tulevan kuin yhä\npimeämpää. Lamppu savutti, teekeittiön hiilistä läksi hä'än hajua,\nkaukaa kuului kumeata, omituista melua. Ravintola se oli, joka\nylhäällä kumisi ja ulvoi. Ja uudestaan kuului Jaakon heikko ääni:\n\n-- Ihmiset häärivät... tekevät työtä... ja niin edespäin. Sitä\nsanotaan elämäksi. Sitten yhtäkkiä -- kumsis! Ihminen kuoli... Mitä\nmerkitsee se? Mitä siitä ajattelet, Ilja, häh?\n\n-- Se ei merkitse mitään erityistä... Kun tullaan vanhaksi, täytyy\nkuolla...\n\n-- Ei... Mutta kuoleehan nuoriakin, ja lapsia... Kuolee terveitä.\n\n-- Eivät he siis ole olleet terveitä, koska kuolevat...\n\n-- Mutta miksi ihmiset ylimalkaan elävät?\n\n-- On sekin kysymys! -- ivallisesti huudahti Ilja arvellen itsensä\nkykeneväksi vastaamaan sellaiseen kysymykseen. -- Elääksensä elävät.\nTekevät työtä, odottavat onneansa. Jokainen tahtoo hyvästi elää,\nhakee tilaisuutta päästä hyville päiville. Kaikki etsivät sellaisia\ntilaisuuksia, tullaksensa rikkaiksi ja voidakseen elää puhtaasti...\n\n-- Niin on köyhien laita, Mutta rikkaat?\n\nHeillä on kaikkea... Mitä etsivät he?\n\n-- Hölmö! Rikkaatko? Jollei löytyisi rikkaita, niin kenen eteen\nsitten tekisivät työtä köyhät?\n\nVähän mietittyään kysyi Jaakko:\n\n-- Sinun mielestäsi siis ihmiset elävät työtä tehdäksensä?\n\n-- Tietysti... se on, eivät aivan kaikki... Toiset tekevät työtä,\nvaan toiset -- elävät. He ovat aikansa työskennelleet, koonneet\nrahaa... ja elävät.\n\n-- Mutta minkätähden elävät he?\n\n-- Piru vieköön! Haluttaako heitä vai ei? Haluttaako sinua elää? --\nhuusi Ilja sivutuksissaan. Vaan hänen oli vaikea sanoa, minkätähden\nhän suuttui. Siksikö, että Jaakko kyseli sellaisia asioita, vai\nsentähdenkö, että hän kysyi niin tyhmästi? Hän tunsi, että Jaakon\nkysymykset härsyttivät hänessä jotakin, johon hän ei voinut antaa\nselvää vastausta.\n\n-- Minkätähden elät sinä? Sano, minkätähden? -- huusi hän toverilleen.\n\n-- Sitäpä juuri en tiedä! -- nöyrästi vastasi Jaakko. -- Tahtoisin\nkuolla... Kauhealta se ehkä tuntuisi, vaan samalla kuitenkin\nhauskalta...\n\nJa äkkiä rupesi hän puhumaan ystävällisen moittivasti:\n\n-- Suutuit ihan suotta. Ajattele sinä: ihmiset elävät työtä\ntehdäksensä, ja työ on ihmisiä varten olemassa!... Sehän on\nsamaa kuin pyöriä pyörällä, joka ei kulje eteenpäin, tietämättä,\nminkätähden. Mutta missä on Jumala? Missä on Hän, joka on kaiken\nsen akseli? Hän sanoi Aatamille ja Eevalle: olkaa hedelmälliset,\nlisääntykää ja täyttäkää maata, -- mutta minkätähden?\n\nJa kumartuen toveriinsa päin, sanoi Jaakko hiljaa ja salaperäisesti,\npelon ilme sinisissä silmissään, toverilleen:\n\n-- Tiedätkö mitä? Sekin on varmasti sanottu -- minkätähden? Vaan joku\non ryöstänyt Jumalalta... varastanut ja kätkenyt selityksen... Ja se\non ollut saatana! Kukas muu, kuin saatana! Ja siksi ei kukaan tiedä\n-- minkätähden hän elää...\n\n-- Ilja kuunteli toverinsa katkonaista puhetta, tuntien, kuinka se\nkävi hänen mieleensä, ja oli vaiti.\n\nMutta Jaakko puhui yhä nopeammin ja hiljemmin. Hänen silmänsä\npullistuivat päästä, kalpeissa kasvoissa kuvastui kauhu eikä ollut\nmahdollista saada mitään selvää hänen sanoistaan.\n\n-- Tiedätkö sinä, mitä Jumala tahtoo sinulta? Mitä siihen sanot? --\npääsi vihdoin tuosta sanatulvasta riemuitseva huudahdus. Ja uudestaan\ntuli hänen suustaan virtanaan hiljaa äännettyjä, katkonaisia sanoja.\nMasha katseli ihmeissään, suu auki, ystäväänsä ja suojelijaansa.\nIljan otsa oli synkissä rypyissä. Häntä suututti se, ett'ei hän\nymmärtänyt Jaakon puheita. Hän piti itsensä Jaakkoa viisaampana, vaan\ntämä hämmästytti häntä aina ihmeellisellä muistillaan ja ky'yllään\npuhua korkeista asioista. Kyllästyttyään vihdoin kuuntelemiseen ja\nvaikenemiseen, ja tuntien päänsä sekavaksi, keskeytti hän vihdoin\npuhujan vihasesti virkkaen:\n\n-- Lakkaa jo hiidessä! Mitä siinä jauhat? Olet lukenut pääsi sekasin,\nsiinä koko juttu... Itsekään et puhettasi ymmärrä...\n\n-- Siitähän tässä puhunkin, ett'en mitään ymmärrä! -- huudahti Jaakko\nkummastuneena ja suuttuneena.\n\n-- Sanokin sitten suoraan, ettet ymmärrä, lopottamatta kuin\nmielipuoli... Ja anna minun häntä kuunnella!\n\n-- Ei, odotahan vähän! -- alotti taas Jaakko. Oikeastaan on kaikki\nkäsittämätöntä meille... Otetaan esimerkiksi... tuo lamppu. Siinä\npalaa tuli. Mistä se tulee? Äkkiä on se siinä, äkkiä taas katoo!\nVetäse tulitikulla laatikon kylkeen... niin se palaa... Siis -- tuli\non aina olemassa... Liiteleekö se kenties näkymätönnä ilmassa?\n\nSiitä innostui taas Ilja puhumaan. Halveksiva ilme kasvoillaan\nkatsahti hän lamppuun ja sanoi:\n\n-- Jos tuli olisi ilmassa, olisi aina lämmin. Mutta tulitikku syttyy\npakkasellakin... Siis tuli ei ole ilmassa...\n\n-- Mutta missä se sitten on? -- kysyi Jaakko, katsoen odottavasti\ntoveriinsa.\n\n-- Tulitikussa, -- kuului Mashan ääni. Vaan toverusten keskusteluissa\nolemuksen korkeista kysymyksistä jäivät Mashan huomautukset aina\nvastausta vaille. Hän oli siihen jo tottunut eikä siitä loukkautunut.\n\n-- Missä? -- huusi Ilja uudestaan kiukkuisesta -- Sitä en tiedä, enkä\ntahdokaan tietää! Tiedän vaan, ett'ei ole hyvä pistää kättään siihen,\nja että sen lähellä on hyvä lämmitellä. Siinä kaikki.\n\n-- Katso vaan häntä! -- kiivaasti ja harmissaan sanoi Jaakko. --\nEn tahdokaan tietää! Niin voin myös minä ja kuka tahansa pölkkypää\nsanoa... Ei, selitä sinä -- mistä tuli tulee? Leivästä en tarvitse\nkysyä, sillä sen synty on selvä: jyvästä syntyy jyvä, jyvästä --\njauhot, jauhoista taikina -- ja niin on leipä valmis! Mutta kuinka\nsyntyy ihminen?\n\nIlja katsoi ihmetellen ja kateellisesti toverinsa isoa päätä.\nToisinaan, kun Jaakko hänen mielestänsä liiaksi ahdisti häntä\nkysymyksillänsä, hypähti hän ylös paikaltansa ja päästi suustaan\ntylyjä ja ivallisia sanoja. Sellaisissa tapauksissa meni hän\ntavallisesti uunin viereen, ja nojaten leveitä, tanakoita\nhartijoitaan siihen, puhui hän kähärätukkaista päätään pudistaen ja\npannen painon joka sanalle:\n\n-- Sinä saatat pääni sekasin. Olet hiukan löyhkä, kuuletko! Ja se\njohtuu työttömyydestä. On sekin elämää seisoa tarjoilupöydän takana?\nKunpa sinäkin kulkisit ympäri kaupunkia, kuten minä, aamusta iltaan,\njok'ikinen päivä, etsimässä tilaisuutta ansaitaksesi, niin et\nturhanpäiväisiä asioita ajattelisi... vaan miettisit, kuinka päästä\nihmiseksi, kuinka löytää onnensa. Sentähden kai lie pääsikin iso,\nkun siellä niin paljon tyhmyyksiä rehottaa. Järkevät ajatukset ovat\nvähäiset, -- niistä ei ainakaan pääsi laajene.\n\nJaakko istuu kumarassa ääneti, puristaen kädellään pöydän reunaa.\nVälistä liikkuivat hänen huulensa äänettömästi, ja hän räpytti\ntaajaan silmiänsä. Mutta kun Ilja, lakattuaan puhumasta, uudestaan\noli istuutunut pöydän viereen, alkoi Jaakko taas filosofeerata:\n\n-- Kuuluu löytyvän eräs kirja \"Oppi loitsutaidosta\". Siinä on\nselitetty kaikki... kuinka ja mistä, ja minkätähden... Kunpa saisi\nkäsiinsä sen kirjan luettavaksensa... Lukisin sen? Kamalia asioita\nsiinä varmaankin olisi!...\n\nHeidän keskustelunsa aikana oli Masha siirtynyt pöydän vierestä\nsänkyyn istumaan ja katseli sieltä mustilla silmillänsä milloin\ntoista, milloin toista heistä. Sitten rupesi hän haukottelemaan,\nheilutteli ruumistaan väsyneesti edestakasin, kunnes vihdoin valahti\npitkällensä vuoteelle.\n\n-- On aika mennä levolle, -- sanoi Ilja.\n\n-- Kas vaan! Odota... peitän Mashutkan ja sammutan lampun.\n\nMutta nähdessään, että Ilja ojensi jo kättään ovea avatakseen, pyysi\nJaakko kiirehtien ja valittavasti:\n\n-- Mutta odota-a! Pelkään yksin... pimeässä...\n\n-- Voi sinua! -- halveksien huudahti Lunjeff. -- Kuusitoista vuotta\non sinulla ikää vaan vielä olet kuin lapsi. Miksihän minä en mitään\npelkää? Vaikka piru vastaani tulisi, niin en sittenkään edes\nohahtaisi! Mutta sinä...\n\nJa hän viittasi halveksivasti kädellään. Jaakko puuhasi vielä ääneti\nhetkisen Mashan vuoteen vieressä ja puhalsi sitten lamppuun. Tuli\nleimahti koholle, sammui, ja joka puolelta levisi äänettömästi\nhuoneeseen öinen pimeys. Ja jos kuu sattui olemaan taivaalla, heitti\nse lempeän, sinertävän loisteensa ikkunasta huoneen lattialle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä pyhänä tuli Lunjeff kotiin kalpeana ja mieli katkerana, ja\nheittäysi riisuutumatta vuoteelle. Hänen rintaansa ahdisti viha kuin\nsuuri kivenmöhkäle, kolotus kaulassa ei sallinut päätä kääntää, ja\nhänestä tuntui kuin koko hänen ruumistaan pakottaisi se loukkaus,\njonka hän oli saanut kärsiä.\n\nSaman päivän aamuna oli muuan poliisi palasesta hajusaippuaa\nja tusinasta hakasia antanut hänelle luvan asettua tavaroineen\nsirkuksen eteen, jossa parastaikaa oli päivänäytäntö, ja Ilja oli\nsijottunut aivan sisäänkäytävän viereen. Sattui sinne tulemaan\npiiripoliisitarkastajan apulainen, löi häntä korvalle, potkasi\njalallaan kumoon ne puupukit, joiden päällä tavaralaatikko oli,\nniin että kaikki tavarat lensivät hujan hajan maahan, jolloin\nmuutamia esineitä turmeltui loassa, muutamia katosikin. Kerätessään\ntavaroitaan maasta, sanoi Ilja tarkastajan apulaiselle:\n\n-- Se on laitonta, teidän vapaasukuisuutenne...\n\n-- Mitä sanot?... -- kysyi tämä, punasia viiksiään väännellen.\n\n-- Teillä ei ole oikeutta lyödä...\n\n-- Niinkö? Migunoff! Vie hänet poliisiasemalle! -- käski apulainen\ntyynesti.\n\nJa sama poliisi, joka oli antanut luvan Iljalle seisoa sirkuksen\nluona, vei hänet poliisiasemalle, jossa hän sai olla iltaan asti.\n\nTekemisissä poliisin kanssa oli Lunjeff ollut ennenkin, vaan ensi\nkerran oli hänet viety poliisiasemalle ja ensi kertaa tunsi hän\nmielensä niin loukkaantuneeksi ja katkeraksi.\n\nHän makasi vuoteellaan silmät kiinni kokonaan tuon katkeran tunteen\nvallassa. Seinän takaa, ravintolasta, kuului melua ja kohinaa,\nikäänkuin vuolaita puroja olisi syöksynyt alas vuorilta sumuisena\nsyyspäivänä. Kuului metallisten tarjotinten helinää, astioiden\nkilinää, kuinka vieraat vaativat, mikä viinaa, mikä teetä, mikä taas\nolutta... ja kuinka tarjoilijat huutaen vastasivat:\n\n-- Heti! Silmänräpäyksessä... Ja melusta kuului korkea kurkku-ääni\nsurullisesti laulavan:\n\n    \"En luullut kadottavani sua...\"\n\nToinen ääni, täyteläinen basso, huveten meluun, yhdessä edellisen\nkanssa, jatkoi:\n\n    \"Nuoruus, olet mennyt.\"\n\nSitten molemmat äänet yhtyivät yhdeksi puhtaaksi, surullisen\nkauniiksi sävelaalloksi, joka vähäksi ajaksi vei valituksellaan\nvoiton melustakin:\n\n    \"Yksin tietäin köyhänä\n    Oon saanut kulkea!\"\n\nMuuan kuului huutavan sellaisella äänellä, kuin hänen kurkkunsa olisi\nollut kuivasta, halkeilleesta puusta.\n\n-- Älä puhu tyhmyyksiä! Kirjotettu on: \"ole kärsivällinen, niin minä\ntuen sinua kiusauksen hetkellä...\"\n\n-- Itse puhut tyhmyyksiä, -- puuttui puhumaan toinen kiivaasti ja\nvarmasti. Sillä myös on kirjotettu: \"koska sinä et ole lämmin etkä\nkylmä etkä myöskään kuuma, oksennan minä sinut suustani...\" Näetkö\nnyt! Mitä hyödyit?...\n\nKuului kaikuvaa naurua, ja heti sen jälkeen vinkuva ääni:\n\n-- Mutta minä annoin hänelle vasten naamaa, ympäri korvia ja päin\nturpaa, niin että läiskyi!\n\n-- Katsohan perhanaa! Hah, hah, haa! Entä sitten?\n\nVinkuva ääni jatkoi tapaillen, kovasti:\n\n-- Hän kaatua keiskahtaa maahan! Ja vielä annan pari iskua hänen\nkauniiseen naamaansa. Olen ensimmäinen, joka olen suudellut häntä,\nsaan siis lyödäkin...\n\n-- Kyllä olet se raamatuntuntija! -- huudahti ivallisesti joku.\n\n-- Ei, minä tuimistun! En saata hillitä itseäni, en!\n\n-- \"Minä rakastan, syytän ja rankaisen\"... oletko unhottanut sen?...\nJa vielä: \"älä tuomitse, ett'et tuomituksi tulisi\"... Ja lisäksi --\noletko unhottanut kuningas Davidin sanat?\n\nKauan kuunteli Ilja riitaa, naurun honotusta, laulua, vaan se ei\nherättänyt hänessä mitään mietteitä. Hänen silmissään pimeässä pyöri\npiiripoliisitarkastajan apulaisen laihat kasvot, kyömynenineen,\nvihreine, kiiluvine, ilkeine silmineen ja liikkuvine punasine\nviiksineen. Hän tuijotti niihin kasvoihin ja puri yhä kovemmin\nhampaitaan. Mutta laulu seinän takana kasvoi, laulajat yhä enemmän\ninnostuivat, heidän äänensä kaikuivat yhä rohkeampina ja kovempina.\nLämpimät, surulliset sävelet tunkivat Iljan rintaan ja koskettivat\nkiukun ja katkeruuden jäistä kiveä.\n\n    \"On tämä poika kulkenut\",\n\nlauloi tenori.\n\n    \"Meren rannat ja vuorten huiput...\"\n\njatkoi basso. Ja taas kumpikin ääni yhtyi yhdeksi valitukseksi:\n\n    \"Koko Siperian seudut,\n    Etsein kotiin tietä...\"\n\nIlja huokasi kuunnellessaan näitä surunvoittoisia sanoja. Ravintolan\nhuumaavassa melussa tuntuivat ne pieniltä, kirkkailta tähdiltä\npilvisellä taivaalla. Pilvet kulkevat nopeasti eteenpäin ja tähdet\nmilloin tuikkivat milloin katoavat näkyvistä... kuvaavasti kertoi\nlaulu.\n\n-- Laulakaa, satakielet! -- huusi ystävällisesti joku...\n\nIlja mietti, että siinä ne nyt nuo ihmiset laulavat niin sydämeen\nkäyvästi. Vaan sitten juovat he itsensä juovuksiin ja kenties\nrupeavat tappelemaan... Ei hyvä kauan kestä ihmisessä...\n\n    \"Voi, koito, kovaa kohtaloain...\"\n\nvalitti tenori.\n\nBasso jyrisi mahtavasti ja syvästi:\n\n    \"Rintaani vuoren lailla painat...\"\n\nIljan mieleen tuli Jeremei-ukon kuva. Vanhus puhui päätään pudistaen\nja posket kyynelissä:\n\n-- Olen katsellut katselemistani, vaan totuutta en ole nähnyt...\n\nIlja mietti, että Jeremeikin, joka rakasti Jumalaa niin paljon,\nkaikessa hiljaisuudessa säästi rahoja. Ja pelkäsihän Terenti-setäkin\nJumalaa ja kuitenkin varasti rahaa. Ja kaikki ihmiset näyttävät\nolevan kaksinaisia kukin. On kuin heidän rinnassaan olisi vaaka\nja heidän sydämensä olisi vaa'an tasaaja, joka kallistuu milloin\ntoiselle puolelle näyttäessään hyvän ja pahan painoa.\n\n-- Ä-äh! -- kuului ravintolasta. Ja heti sen jälkeen kaatui jotakin\nja lattia tärähti niin, että Iljan vuodekin hytkähti.\n\n-- Hiljaa!... Hyvät ihmiset...\n\n-- Pidä kiinni häntä... a-ah!\n\n-- Poliisi!...\n\nMelu kävi heti suuremmaksi, syntyi joukko uusia ääniä, ja kaikki\nne pyörivät ilmassa toisiinsa sekottuneina, muistuttaen äkäisen,\nhälistyneen koirajoukon ulvontaa. Yksityiset äänet sekottuivat\nyleiseen hälinään.\n\nIlja kuunteli tyytyväisenä tuota melua. Hänestä tuntui hauskalta,\nettä oli tapahtunut juuri se, mitä hän oli odottanut, ja siitä\nsai hänen käsityksensä ihmisistä uutta vahviketta. Hän kääntelihe\nvuoteellaan, pisti kätensä päänsä taakse ja antoi taas mietteilleen\nvallan.\n\n\"... Kai se oli suuri synti, jonka isoisäni Antipa oli tehnyt, koska\nhän teki katumusta kokonaista kahdeksan vuotta... Ja kaikki antoivat\nhänelle anteeksi, puhuivat kunnioituksella hänestä ja kutsuivat häntä\nvanhurskaaksi... Mutta hänen poikansa saattoivat he perikatoon.\nToisen karkottivat Siperiaan, toisen ajoivat pois kylästä...\"\n\n\"Tässä täytyy laskea erityisellä tavalla! muistui Iljan mieleen\nkauppias Stroganin merkilliset sanat. -- Jos kymmenestä on yksi\nkunniallinen, vaan yhdeksän roistoa, ei kukaan mitään voita...\nKorkeintaan häviää se yksi. Enemmistö näet on aina oikeassa...\"\n\nIlja hymähti. Hänen rinnassaan syttyi kylmän ilkeä tunne ihmisiä\nkohtaan. Hänen mieleensä johtui yhä uusia ja tuttuja kuvia. Iso,\npaksu Matitsa lojui keskellä pihaa likarapakossa ja voihki:\n\n-- Äiti rakas!... Oma äitini! Jospa voisit antaa minulle anteeksi!\n\nJuopunut Perfishka seisoi horjuen hänen vieressään ja sanoi\nmoittivasti:\n\n-- Jopa on juonut itsensä siaksi!... Mutta rappusilta katsoi\nhalveksivasti hymyillen Petruha, terveenpuna poskillaan...\n\nIlja mietti kaikkea sitä, hänen sydäntänsä ahdisti ja mielensä kävi\nyhä tylymmäksi, kovemmaksi...\n\nMeteli ravintolassa loppui. Kolme ääntä, joista kaksi naisen, yksi\nmiehen, yritti laulaa laulua, vaan onnistumatta. Joku oli tuonut\nhanurin, soitti sillä vähän ja huonosti, sitten sekin vaikeni.\nSeinän luona, jonka vieressä Iljan sänky oli, puheli kaksi miestä\npuoliääneen ja usein kuului syviä huokauksia. Ilja kuunteli\njonkinlaisella vihamielisellä tunteella heidän keskusteluansa.\n\n-- Tässä sitä eletään... työtä tehdään... eikä elämä sen paremmaksi\nmuutu... Muut elävät, kuten tuleekin, mutta me... emme tanakasti\njaksa edes seisoa, vaan alituisesti saamme rimpuilla jaloillamme...\n\n-- Niin se on...\n\n-- Eikä ole mitään toivoa muutoksesta parempaan päin... Rehellisellä\ntyöllä ei pilkallekaan päästä, sillä ei itselleen kivitaloja\nrakenneta... Ennenkuin tietääkään, ovat voimat loppuun kulutetut, ja\nsilloin loppukin on tiedossa...\n\n-- Hoh, hoh! Niin se on...\n\nEikä kunniattomaan työhön ole rohkeutta, ei taitoa. Kyllähän pähkinät\nolisivat sammakosta maukkaita, kun sillä vaan olisi hampaat...\n\n-- Oi, voi, Herra Jumala...\n\nIlja huokasi myös tahtomattaan. Äkkiä kuului ravintolasta Perfishkan\nkaikuva ääni, joka tunki melunkin läpi. Suutari huusi laulavalla\ntavallaan:\n\n\"Kaada kannuun, kaada tuoppiin, älä isännän omaa sääli! Juodaan,\ntyttöjä rakastellaan, maat, mantereet kuljeksitaan. Köysi vapauttaa\nmaailmasta, mutta ken ei siitä pidä, hirttäytyköön omiin suoliinsa...\"\n\nKuului naurua ja hyvähuutoja... Sitten kuului taas hiljainen ääni\nseinän vierestä:\n\nOlen raatanut pienestä pitäen... kohta täytän neljäkymmentä. Muttei\nedes leipääkään ole aina ollut riittämään asti. Työtä joka päivä,\nvaan ei joka päivä särvintä. Kotona on kova puute. Lapset itkevät,\neukko valittaa... kunpa näkisit! Välistä ei jaksa kärsiä ja silloin\nsattuu joutumaan kapakkaan. Ja kun sitten selviää taas, niin näyttää\nhätä vielä enemmän hampaitaan.\n\n-- Niinpä niin!\n\n-- Tulee silloin rukoilleeksi Jumalaa: Armias Isä! Minkätähden minua\nniin suuresti vaivataan?... Mutta ei Hän näy kuulevan...\n\n-- N-niin!... Ei näy kuulevan...\n\nIljaa alkoi kyllästyttää tuo toivoton valitus, ja toisen vielä\ntoivottomampi edellisen sanojen toistaminen. Hän heittelehti sinne\ntänne vuoteellaan ja tahallaan jyskytti kyynärpäätään lujasti\nseinään, vihdoin äänet vaikenivat.\n\nMutta Ilja ei voinut enää maata, ahdistava levottomuus ajoi hänet\nvuoteelta. Hän nousi, meni pihalle ja seisahtui rappusille, tahtoen\nmennä jonnekin, vaan tietämättä minne? Oli jo myöhäinen; Masha\nnukkui; Jaakko oli hiukan sairas ja makasi kotonaan, jonne Ilja\nei halunnut mennä, sillä aina hänen tullessaan rypisti Petruha\nvihaisesti kulmakarvojaan. Kylmä syystuuli puhalsi. Synkkä,\nmilt'ei musta, pimeys peitti pihan, eikä taivasta näkynyt.\nUlkohuonerakennukset näyttivät suurilta, tuulen tiivistämiltä pimeän\nosilta. Kosteassa ilmassa kiiri omituisia ääniä, kuului kahinaa,\nhelskettä, hiljaista, outoa kuisketta, joka muistutti ihmisten\nnurinaa elämästä. Tuuli tunkihe Iljan povelle, puhalsi voimakkaasti\nhänen kasvoihinsa, liehtoi kylmää kosteutta hänen kauluksensa\nalle... Ilja värisi, vaan hän ei poistunut; hän yhä ajatteli, ett'ei\nsellainen elämä saa jatkua! Pois pitäisi päästä kaikesta tästä\nlikaisesta hyörinästä elää yksin puhtaasti, hiljaa...\n\n-- Kuka siellä seisoo? -- kuului äkkiä kolea ääni.\n\n-- Minä... Kuka puhuu?\n\n-- Minä... Matitsa...\n\n-- Missä olet?\n\n-- Halkoläjällä istun...\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Ilman aikojani...\n\nJa kumpikin vaikeni...\n\n-- Tänään on äitini kuolinpäivä, -- kuului taas Matitsan ääni\npimeästä.\n\nOnko hän jo kauan ollut kuollut? kysyi Ilja jotakin sanoaksensa.\n\n-- Kauan... noin viisitoista vuotta... ehkä enemmänkin... Entä sinun\näitisi, elääkö hän vielä?\n\n-- Ei... kuollut on hänkin... Vanhako olet?\n\nMatitsa oli vähän aikaa ääneti ja vastasi sitten:\n\n-- Kolmissakymmenissä jo... Vanha olen. Jalkani on kipeä... Se on\nnyt turpea kuin melooni, ja sitä pakottaa... Olen sitä hieronut jos\njollakin, vaan apua ei lähde...\n\n-- Menisit sairashuoneeseen...\n\n-- Se on liian etäällä... en jaksa kävellä sinne asti...\n\n-- Ota issikka...\n\n-- Ei ole rahaa...\n\nJoku avasi ravintolan oven; sieltä tunki pihalle äänekästä melua.\nTuuli tempasi sen ja hajotti pimeään.\n\n-- Mitä sinä siinä seisot? -- kysyi Matitsa.\n\n-- Ilman aikojani... tuli ikävä... Samoinkuin minä... Asunnossakin on\nkuin ruumisarkussa...\n\nIlja kuuli syvän huokauksen. Sitten sanoi Matitsa hänelle:\n\n-- Lähdetäänkö minun luokseni?\n\nIlja katsahti sinne, josta naisen ääni kuului ja vastasi\nvälinpitämättömästi:\n\n-- Lähdetään...\n\nMatitsa kulki Iljan edellä rappusissa ullakkoon. Hän asetti aina\nensin oikean jalkansa, sitten hitaasti ja valittaen vasemman\nportaalle. Ilja kulki hänen perästään hajamielisesti ja hitaasti,\nikäänkuin hänen ikävä mielialansa olisi estänyt häntä kulkemasta\nnopeammin, samoinkuin Matitsaa esti hänen kipeä jalkansa.\n\nMatitsan huone oli kaita ja pitkä, ja sen katto oli todellakin\nruumisarkun kannen näköinen. Oven suussa oli hollantilainen uuni,\nja seinän vieressä, toinen pää uunissa kiinni, seisoi leveä sänky;\nvastapäätä sitä oli pöytä, jonka kumpaisellakin puolella oli tuoli.\nKolmas tuoli oli ikkunan luona, joka näytti vaan harmaassa seinässä\nolevalta tummalta läiskältä. Täällä ylhäällä kuului tuulen humina ja\nvinkuna selvemmin kuin alhaalla, Ilja istuutui ikkunan luona olevalle\ntuolille, katseli seiniä ja, huomattuaan nurkassa pienen pyhäinkuvan,\nkysyi hän:\n\n-- Ketä tuo pyhäinkuva esittää?\n\n-- Pyhää Annaa... -- vastasi Matitsa hiljaa ja hartaudella.\n\n-- Mikä sinun nimesi sitten on?\n\n-- Myös Anna... etkö sitä ole tietänyt?\n\n-- En...\n\n-- Ei kukaan tiedä sitä, -- sanoi Matitsa, istuen vaivalloisesti\nsänkyyn. Ilja katsoi häneen, mutta ei tuntenut halua puhella hänen\nkanssansa. Matitsakin oli ääneti. Niin istuivat he hiljaa kauan,\nkolmisen minuuttia eikä kumpikaan näyttänyt huomaavan toisensa\nläsnäoloa. Vihdoin kysyi Matitsa:\n\n-- No, mitä teemme?\n\n-- En tiedä... -- vastasi Ilja neuvottomasti.\n\n-- Sepä nyt olisi kummallista! -- huudahti Matitsa, epäilevästi\nhymyillen.\n\n-- No, mitä sitten?\n\n-- Kestitse minua. Osta pari pulloa olutta... Tahi älä, osta ennen\nminulle vähän syömistä!... Ei mitään muuta, kuin hiukan syömistä...\n\nHänen äänensä katkesi, hän ryki ja jatkoi sitten hämillään:\n\n-- Näes, sen jälkeen, kun jalkani tuli kipeäksi, en ole ansainnut\nmitään... En voi mennä ulos... Kaikki, mitä oli, on mennyt... Eikä se\nniin ihmeellistä olekaan, sillä viidettä päivää istun nyt kotona...\nEilen en enää syönyt tuskin mitään... ja tänään en ole palaakaan\nmaistanut... jumalauta, se on totta!\n\nNyt vasta muisti Ilja, että Matitsa oli katutyttö. Hän katsahti\nterävästi hänen suuriin kasvoihinsa ja huomasi, että hänen mustat\nsilmänsä hiukan hymyilivät, ja huulet liikkuivat niin, kuin hän\nolisi imenyt jotakin näkymätöntä... Hän tunsi itsensä hiukan noloksi\nhänen seurassaan, vaan samalla herätti hän omituista, selittämätöntä\nmielenkiintoa hänessä.\n\n-- Heti tuon sinulle... oluttakin tuon...\n\n-- Ilja nousi nopeasti tuolilta, juoksi kiiruusti rappusia alas\nravintolan etehiseen ja pysähtyi keittiön oven eteen. Äkkiä johtui\nhänen mieleensä olla lainkaan palaamatta ullakkoon. Mutta se ajatus\nvälähti vaan hänen sielunsa tuskalloisessa pimeydessä, kadoten heti.\nHän astui keittiöön, osti kokilta kymmenen kopeekan edestä keitetyn\nlihan tähteitä, leipäpalasia ja lisäksi vähän muita ruoanjätteitä.\nKokki pani ne sihtiin. Ilja otti sen molempiin käsiinsä, kuten\ntarjottimen, ja tultuaan etehiseen, pysähtyi hän uudestaan tuumimaan,\nkuinka saada olutta. Itse ei hän voinut sitä ostaa, sillä Terenti\nkysyisi heti, mihin hän sitä tarvitsee. Silloin kutsui hän keittiöstä\nastioiden pesijän ja pyysi hänen ostamaan. Tämä juoksi ravintolaan,\ntuli pian takasin, ojensi hänelle ääneti pullot ja tarttui oven\nripaan palataksensa kyökkiin.\n\n-- Kuulehan! -- sanoi Ilja. -- Ei nämä ole minulle... Muuan toveri on\nluonani... vien hänelle.\n\n-- Mitä? -- kysyi astioiden pesijä.\n\n-- Toveria kestitsen...\n\n-- Vai niin... se on oikein!\n\nIlja huomasi, ett'ei hänen lainkaan olisi tarvinnut valehdella,\nja hänestä tuntui pahalta. Ullakkoon nousi hän hitaasti, tarkasti\nkuunnellen pienintäkin ääntä, ikäänkuin hän olisi pelännyt itseään\nhuudettavan. Mutta, paitsi tuulen huminaa, ei mitään kuulunut eikä\nkukaan pidättänyt nuorukaista, ja hän palasi, tosin tuntien arkuutta,\nhimokkaana naisen luo ullakkoon.\n\nMatitsa asetti sihdin polvelleen, otti isoilla sormillaan\nruoanpalasia ja pisti ne suureksi avattuun suuhunsa maiskuttaen\npureskellen niitä. Hänen hampaansa olivat suuret ja terävät.\nEnnenkuin hän pisti palan suuhunsa, tarkasteli hän sitä joka puolelta\naivankuin etsien siitä makeimpia kohtia.\n\nIlja katsoi hellittämättä naiseen miettien, kuinka hän syleilisi ja\nsuutelisi häntä, vaan samalla hän pelkäsi, ett'ei hän osaisi tehdä\nsitä, ja että Matitsa nauraisi hänelle. Sitä ajatellessaan tuli\nhänelle vuoroin kylmä, vuoroin kuuma. Katolla pyyhki tuuli. Ullakon\nluukuista tunki se ullakolle ja jyskitti Matitsan huoneen ovea, ja\njoka kerran, kun ovi tärisi, vavahti Ilja, peläten jonkun tulevan\nsisään ja tapaavan hänet täällä...\n\n-- Panenko oven säppiin? -- kysyi hän.\n\nMatitsa nyykäytti ääneti päätään. Sitten laski hän sihdin uunin\npankolle, kääntyneenä pyhäinkuvaan, teki ristinmerkin ja sanoi:\n\n-- Kiitos Sinulle, Sinä Pyhä, -- nyt on eukko kylläinen! Vähän sitä\nihminen tarvitsee!\n\nIlja oli ääneti. Matitsa katsoi häneen, huokasi ja jatkoi:\n\n-- Kuka paljon haluaa, häneltä paljon vaaditaankin...\n\n-- Kuka vaatii? -- kysyi Ilja.\n\n-- Jumala tietenkin! Etkö sitten tiedä sitä?\n\nIlja ei taaskaan vastannut hänelle. Jumalan nimi tuon naisen suussa\nherätti hänessä äkkiä, selittämättömän, sanoin kuvaamattoman\ntunteen, joka vastusti hänen haluaan hyväillä häntä. Matitsa nojasi\nkätensä sängyn laitaan ja kohottausi istumaan ylemmäksi vuoteelle,\nseinän varaan. Sitten rupesi hän taas puhumaan välinpitämättömällä,\npuisevalla äänellä:\n\n-- Äsken syödessäni ajattelin koko ajan Perfishkan tytärtä... Kauan\nolen häntä ajatellut... Hän on aina teidän seurassanne -- sinun ja\nJaakon... siitä ei koidu hänelle hyvää, arvelen minä... Te turmelette\ntytön ennen aikojaan, ja silloin joutuu hän minun jälilleni... Ja\nse on kirottu, paholaisen tie... ja ne naiset ja tytöt, jotka sitä\nkulkevat, eivät käy pystyssä, kuten ihmiset, vaan matelevat matojen\nlailla.\n\nHän vaikeni vähän ja rupesi taas puhumaan katsoen käsiinsä, jotka\nlepäsivät hänen polvillaan:\n\n-- Tyttö on pian täysikasvuinen. Olen kysellyt muutamilta tutuilta\nkeittäjättäriltä ja muilta, josko he tietäisivät paikkaa tytölle.\nEi ole hänelle paikkaa, sanovat he... Myy hänet... sanovat... Niin\non paras... hän saa rahaa, vaatteita... asunnonkin saa hän... Se\non hyvin tavallista... Löytyy näet rikkaita ukkoja, jotka, kun\nvanhetessaan ovat tulleet heikoiksi, eivätkä naiset heitä enää\nrakasta ilmaiseksi, ostavat itselleen tytön... ja turmelevat hänet...\nKenties tytön on hyväkin olla... vaan eiköhän hänestä ainakin alussa\ntuntune inhottavalta... ja parempi olisi ilman... Parempi olisi hänen\nelää nälässä, mutta puhtaana, kuin...\n\nHäntä rupesi ry'ittämään, ikäänkuin jokin sana olisi tarttunut hänen\nkurkkuunsa, ja hän lopetti puheensa välinpitämättömällä äänellä,\nvaikka kasvot osottivat ponnistusta:\n\n-- Kuin häpeässä ja kuitenkin nähdä nälkää... kuten minä esimerkiksi.\n\nTuuli yhä vinkui ullakon läpi jyskyttäen rajusti ovea. Peltikatolle\nsataa vihmoi vettä, ja ikkunan ulkopuolelta, pimeästä kuului heikko\nvihellys:\n\n-- Hui-i-i...\n\nSe välinpitämätön tapa, jolla Matitsa puhui ja hänen liikkumaton,\nsuuri olentonsa eivät vaikuttaneet kiihottavasti Iljan tunteisiin\neivätkä antaneet hänelle rohkeutta päästäksensä halujensa perille.\nMatitsa ikäänkuin työnsi häntä loitommalle ja loitommalle itsestään,\nja hän huomasi sen ja oli vihainen siitä hänelle...\n\n-- Jumalani, Jumalani! -- hiljaa huoaten sanoi Matitsa. -- Pyhä\nÄiti...\n\nIlja vihaisesti liikahti tuolilla ja jurolla äänellä virkkoi:\n\n-- Kutsut itseäsi saastaiseksi, vaan yhä on Jumalan nimi huulillasi!\nLuuletko kenties, että Hän välittää siitä?\n\nMatitsa katsahti häneen, vaikeni vähän ja pudisti päätään.\n\n-- En ymmärrä, mitä puhut...\n\n-- Ei siinä ole mitään ymmärtämistä! jatkoi Ilja, nousten tuolilta.\n-- Sellaisia te olette kaikki! Ensin te irstailette -- vaan sitten:\noi Jumalani! Mutta jos te kerran tahdotte Jumalassa kiinni pysyä,\nniin heittäkää irstailu...\n\n-- Voi! -- levottomana huudahti Matitsa. -- Mitä sinä nyt puhut? Kuka\nsitten huutaisi Jumalaa avukseen, joll'eivät juuri syntiset? Kuka muu?\n\n-- Sitä taas en tiedä, -- virkkoi Ilja, tuntien vastustamatonta\nhalua loukata tuota naista ja kaikkia muitakin ihmisiä. -- Sen vaan\ntiedän, ett'ei teidän sovi puhua Hänestä, niin! Te käytätte Häntä\nvaan verhonanne... sen kyllä näen. En ole lapsi... näen minä. Kaikki\nnurisevat, kaikki valittavat... mutta minkätähden he sitten ovat\nniin kehnoja? Minkätähden pettävät he toinen toistansa, minkätähden\nryöstävät leipäpalasen toinen toiseltansa? Häh, hää! Ensin tehdään\nsyntiä, sitten rukoillaan: Herra, armahda!... Ymmärrän minä teidät...\nte sen pettäjät, pirut! Itseänne petätte, ja petätte Jumalaa...\n\nMatitsa katsoi vaieten häneen, suu auki ja kaula pitkällä, ja\nhänen silmissään ilmeni tyhmä ihmetteleminen. Ilja astui ovelle,\ntempasi räiskinällä säpin auki ja poistui huoneesta, jyräyttäen oven\nmennessään kovasti kiinni. Hän huomasi syvästi loukanneensa Matitsaa,\nvaan se tuntui hänestä hyvältä, siitä keveni hänen sydämensä ja\nselvisi päänsä. Rappusia laskeutuessaan vihelsi hän hampaittensa\nvälistä, ja viha neuvoi hänelle yhä uusia loukkaussanoja, ankaran\nkovia, kuin kivet. Hänestä tuntui, kuin ne kivet olisivat olleet\nhehkuvia ja valaisseet hänen sielussaan vallitsevaa pimeyttä ja\nsamalla näyttäneet hänelle tietä, joka vei hänet pois ihmisten\nluota. Ja nyt hän ei puhunut sanojaan yksistään Matitsalle, vaan\nmyös Terenti-sedälle, Petruhalle, kauppias Stroganille ja kaikille\nihmisille.\n\n\"Niin se on! -- mietti hän pihalle astuessaan. -- Ei ole syytä\nkursailla teidän kanssanne... te roistoväki!\"...\n\nPihalla puhalsi tuuli ulvoen ja humisten. Jossakin kolkutettiin, ja\nse täytti ilman lyhyillä, katkonaisilla äänillä, jotka muistuttivat\nkylmää, raakaa naurua...\n\nVähän käyntinsä jälkeen Matitsan luona rupesi Ilja käymään naisten\ntykönä. Ensimmäisen kerran tapahtui se seuraavalla tavalla:\n\nEräänä iltana, kun hän palasi kotiinsa, puhutteli häntä muuan nainen:\n\n-- Lähdetäänkö meille?\n\nIlja katsahti häneen ja rupesi ääneti kävelemään hänen rinnallaan.\nKulkiessaan piti hän päätään alaspäin painettuna, vilkuen altakulmain\nympärillensä, peläten tapaavansa tuttavia. Vähän ajan päästä sanoi\nnainen varottavalla äänellä:\n\n-- Muistakin, että se maksaa ruplan.\n\n-- Hyvä on! -- sanoi Ilja, Astutaan nopeammin...\n\nJa aina naisen portille asti kulkivat he kumpikin äänettöminä. Siinä\nkaikki...\n\nIljan tuttavuus naisten kanssa saattoi hänet suuriin menoihin ja yhä\nuseammin rupesi hän ajattelemaan, että hänen kauppansa oli tyhjää\najan ja voimien tuhlausta ja ett'ei se tarjonnut hänelle tilaisuutta\npäästä elämään puhdasta elämää. Yhteen aikaan tuumi hän, toisten\nkatukauppiasten tavoin, panna toimeen arpajaisia ja pettää yleisöä,\nvaan tarkemmin mietittyänsä katsoi hän sen liian pikkumaiseksi ja\nhuolta kysyväksi puuhaksi. Silloin olisi pitänyt varoa poliiseja\ntahi mielistellä ja lahjoa niitä, ja se oli Iljasta vastenmielistä.\nHän tahtoi katsoa jokaista suoraan ja rohkeasti silmiin, ja hän\ntunsi mielihyvää siitä, että hän aina oli puhtaammassa ja paremmassa\npuvussa, kuin toiset katukauppiaat, eikä juonut viinaa eikä\ntehnyt ilkitöitä, kuten kaikki muut. Kadulla kulki hän hitaasti,\narvokkaasti; hänen kulmikkaat kasvonsa olivat kuivahkot, totiset.\nPuhuessaan oli hänellä tapana siristää tummia silmiään, ja yleensä\npuhui hän vähän ja järkevästi. Usein haaveili hän, kuinka hauskaa\nolisi löytää tuhannen ruplaa tai enemmänkin rahaa. Varkausjutut\nherättivät hänessä aina suurta mielenkiintoa. Hän osti sanomalehden,\nluki siitä huolellisesti varkauden yksityiskohdista ja seurasi sitten\nkauan, -- tokko varkaita saatiin kiinni vai eikö? Mutta jos heidät\ntavattiin, suuttui Ilja, haukkui heitä, sanoen Jaakolle:\n\n-- Voi, noita hölmöjä, kun antoivat ottaa itsensä kiinni! Olisivat\nyrittämättäkään, kun kerran eivät asiataan ymmärrä... pirut!\n\nKerran sanoi hän Jaakolle istuessaan hänen kanssansa huoneessansa:\n\n-- Veijarien on sittenkin parempi elää maailmassa kuin rehellisten\nihmisten...\n\nJaakon kasvot saivat salaperäisen ilmeen, hän siristi silmiään ja\nsanoi sillä matalalla, hillityllä äänellä, jolla hän tavallisesti\npuhui korkeista asioista:\n\n-- Toissapäivänä joi setäsi ravintolassa teetä erään vanhan miehen\nkanssa... joka oli luultavasti raamatun tuntija. Ja se vanha mies\nväitti, että raamatussa sanotaan: \"rauha asuu ryövärien huoneessa ja\nturvalliset ovat ne, jotka pahoittavat Herran mielen, vaan ihmisten\nsilmissä käsissään Häntä kantavat\"...\n\n-- Etköhän taas puhu perättömiä? -- kysyi Ilja, kuunneltuaan\ntarkkaavasti toveriaan.\n\n-- Eivät ne ole minun sanojani... vastasi Jaakko, levittäen\nkäsiään aivankuin tavottaen jotakin ilmasta. -- Minäkään en usko,\nettä raamatussa olisi niin sanottu... luultavasti on hän itse sen\nkeksinyt... -- Kysyin häneltä useita kertoja, ja joka kerralla toisti\nhän sanat aivan samalla tavalla... Ja totta kenties puhuvatkin\nsanat... Täytyy katsoa raamatusta...\n\nJa, kumartuen Iljaan päin, hän hiljaa virkkoi:\n\n-- Otetaan esimerkiksi isäni... Hän on rauhallinen, mutta minkälaista\nelämäähän viettää!\n\n-- Niinpä niin! -- huudahti Ilja.\n\n-- Nyt on hänet valittu kaupungin valtuustoon...\n\n-- Jaakon pää painui rinnalle, hän huokasi raskaasti ja lisäsi:\n\n-- Kaikkien ihmisen asioiden pitäisi olla omantunnon edessä\npyöreitä kuin munien, vaan täällä... huh! Ihan vastenmielistä...\nEn ymmärrä mitään... Kykyä elämään ei minulla ole, taipumusta\nravintolaan en tunne... Mutta isä yhä muistuttaa... On jo aika\njättää lapsellisuudet. Sinun pitää ruveta järkeväksi ja ryhtyä\ntositoimiin... Mihin? Seison usein tiskin takana, kun Terenti ei ole\nsaapuvilla... ja vaikka se tuntuukin vastenmieliseltä, niin kärsin\nkuitenkin... Vaan alkaa jotakin ominpäin tekemään... siihen en\nkykene...\n\n-- Sinun täytyy opetella! -- varmasti sanoi Ilja.\n\n-- Elämä on niin vaikeata... -- hiljaa virkkoi Jaakko.\n\n-- Vaikeatako? Sinunko elämäsi? Jopa nyt jotakin! -- huudahti Ilja,\nhypäten pois sängystä ja astuen toverinsa eteen, joka istui ikkunan\nääressä. -- Minun elämäni on vaikeata, -- vaan ei sinun! Isäsi kun\ntulee vanhaksi, pääset isännäksi... Sitten kuolee, hän... Mutta\ntoista on minun! Kuljen katuja, kauppojen ikkunoissa näen housuja,\nliivijä... kelloja ja kaikkea muuta hyvää... Ajattelen: tuollaisia\nhousuja en saa hankituksi... tuollaista kelloa en voi ostaa...\nymmärrätkö? Ja kuitenkin tekee mieleni... Ja ennen kaikkea tahdon,\nettä minua kunnioitettaisiin... Miksi olisin muita huonompi! Olen --\nparempi! Olenko minä roisto? Mutta roistot pöyhkeilevät minulle...\nniitä valitaan valtuustoon! Niillä on talot... ravintolat...\nMinkätähden onnistaa roistoa, vaan minua ei onnista? Minäkin\nhaluan... hyvää... kunnollista...\n\nJaakko katsoi ystäväänsä ja sanoi äkkiä hiljaa, vaan selvästi:\n\n-- Suokoon Jumala, ettet koskaan hyvin onnistuisi!\n\n-- Mitä? Miksi? -- huusi Ilja, seisahtuen keskelle huonetta ja\nvihaisesti katsoen Jaakkoon.\n\n-- Liian olet ahnas... koskaan et saisi kyllin -- selitti tämä.\n\nIlja nauroi kuivasti ja ilkeästi.\n\n-- Enkö koskaan saisi kyllin? Sanopas isällesi, että hän antaisi\nminulle edes puolet niistä rahoista, jotka he yhdessä setäni kanssa\nvarastivat Jeremei-ukolta, niin olen tyytyväinen! Minäkö olen ahnas!\nEntäs isäsi?...\n\nMutta silloin nousi Jaakko tuolilta ja astui kumarassa päin ovelle.\nIlja näki, että hänen olkapäänsä vapisivat ja hänen kaulansa oli niin\ntaipunut, kuin joku olisi antanut hänelle kovan iskun niskaan.\n\n-- Odota! -- hämmästyneenä sanoi Ilja, tarttuen hänen käteensä, --\nMihin menet?\n\n-- Päästä minut, veli, -- miltei kuiskaten sanoi Jaakko, vaan\npysähtyi kuitenkin ja katsahti Iljaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat,\nhuulet lujasti yhteenpuristetut, ja koko ruumiinsa oli kuin murtunut,\naivan kuin sen olisi raskas taakka musertanut...\n\n-- No... älä ole pahoillasi -- sanoi Ilja syyllisellä äänellä,\nvarovasti tuoden hänet pois ovelta ja asettaen uudestaan istumaan\ntuolille. -- Älä suutu minuun... Onhan se totta...\n\n-- Tiedän sen -- sanoi Ilja.\n\n-- Tiedätkö?\n\n-- Kyllä...\n\n-- Kuka sinulle sen on sanonut?\n\n-- Jokainenhan siitä puhuu...\n\n-- N-niin... Mutta no, jotka puhuvat, itsekin ovat roistoja!\n\nJaakko katsahti hänen surullisesti ja huokasi.\n\n-- En ole uskonut sitä... olen luullut, että sitä puhutaan\nkateudesta. Sitten olen alkanut uskoa... Ja kun kerran sinäkin äsken\nsanoit, niin...\n\nHän viittasi kädellään, kääntyi poispäin toveristaan ja istui\nliikkumatta, lujasti painaen käsiään tuolin istuinlautaan ja hänen\npäänsä painui vasten rintaa. Ilja poistui hänen vierestään, istuutui\nsänkyyn samaan asentoon, kuin Jaakko, ja vaikeni, kun oi tietänyt,\nmitä sanoa, lohduttaaksensa toveriaan.\n\nSeinän takana huudettiin ja kiljuttiin, astiat helisivät, ja\njuopuneen naisen ääni veti:\n\n    \"Poissa on rauha rinnastain,\n    Ja kaikonnut on uni...\"\n\n-- Ja täällä on elettävä, -- puoliääneen virkkoi Jaakko.\n\n-- Niin, niin, -- myönsi Ilja. -- Ymmärrän kyllä, että olosi ei ole\nhyvää. Ainoa lohdutus on se, että joka paikassa on samanlaista, jonka\nkyllä huomaat, kun hiukan katselet ympärillesi... Ihmiset ovat kaikki\nsamanlaisia.\n\n-- Tiedätkö varmaan, että se on totta, mitä sanoit? -- arasti kysyi\nJaakko katsomatta toveriinsa.\n\n-- Minäkö? Näin sen omilla silmilläni... Muistatko, että minä juoksin\nsinne? Näin raosta, kun he ompelivat tyynynpäällystää kiinni... ja\nukko korisi vielä...\n\nJaakko kohautti hartijoitaan mitään sanomatta. He istuivat kauan\nääneti, molemmat samanlaisessa asennossa, toinen sängyssä, toinen\ntuolilla. Sitten nousi Jaakko ja astui ovelle sanoen Iljalle:\n\n-- Hyvästi...\n\n-- Hyvästi, veli... Älä sinä sitä liiaksi rupea suremaan... minkä\nsille tekee?\n\n-- Enhän minä surekaan... vastasi Jaakko, ja avasi oven.\n\nIlja seurasi häntä silmillään ja heittäysi sitten raskaasti\npitkälleen vuoteelle. Hänen tuli sääli Jaakkoa, ja hänessä rupesi\nuudestaan kiehumaan viha setäänsä, Petruhaa ja kaikkia ihmisiä\nvastaan. Hän näki, ett'ei niin heikko ihminen, kuin Jaakko,\nvoinut elää heidän joukossaan, Jaakko, joka oli niin hiljainen,\nhyväluonteinen, siisti. Ilja antoi ajatuksilleen vallan, ja hänen\nmuistinsa kertoi hänelle tapauksia, jolloin ihmiset ovat esiintyneet\nilkeinä, sydämettöminä, petollisina. Ja sellaisia tapauksia oli ollut\nmonen monta, joten hän mielellään purki kiukkuaan ja katkeruuttaan\nheihin. Ja mitä mustemmilta ne hänestä näyttivät, sitä vaikeammaksi\nkävi hänen hengittää eräältä omituiselta tunteelta, jossa oli\nepämääräistä kaipausta ja ilkkumista ja pelkoa tuntiessaan olevansa\nyksin tässä valottomassa, surullisessa elämässä, joka vihurin tavoin\nvieri hänen ympärillään...\n\nKun hän vihdoin ei enää voinut maata yksin pienessä huoneessansa,\njonka lautaseinän läpi tunkeutui sisään ravintolasta kumeata melua,\nnousi hän ylös vuoteeltansa ja läksi kävelemään. Sinä yönä kuljeskeli\nhän kauan yksinään kaupungin katuja, pää synkkiä, rasittavia\najatuksia täynnä. Hän kulki yksin pimeässä, tuntien, kuin hänen\nperästänsä seuraisi joku, joka oli vihamielinen hänelle, ja joka\nhuomaamatta tyrkkäsi häntä aina sinne, missä oli huonointa, ikävintä,\nnäytti hänelle vain sellaista, joka synnytti mieleen katkeruutta ja\nvihaa. Mutta onhan maailmassa hyvääkin -- hyviä ihmisiä ja tapauksia,\nja iloa, miksei hän koskaan satu näkemään niitä, vaan aina työntyy\nvain sinne, missä on pahuudella ja ikävällä sijansa? Kuka ohjaa hänet\naina elämän pimeyteen, lokaan ja pahuuteen?\n\nTällaisiin ajatuksiin vaipuneena kulki hän eteensä tuijottaen\nkentän poikki kaupungin ulkopuolella olevan luostarin kivimuurille\nasti. Tummasta etäisyydestä liikkuivat häntä kohti raskaasti ja\nverkkaan pilvet. Paikoittain hänen päänsä päällä vallitsevassa\npimeydessä pilvien lomasta vilahti näkyviin sininen taivas, jossa\ntuikki pieniä tähtiä. Läpi öisen hiljaisuuden kaikui välistä\nluostarikirkon vahtikellon metallikirkas, pitkäveteinen ääni -- ainoa\nliike kuolonhiljaisuudessa, joka peitti maan. Ei edes Iljan takaa\nhäämöttävistä kaupungin rakennuksista kuulunut kentälle elämän humua,\nvaikk'ei vielä ollutkaan myöhä. Oli pakkasyö; Iljan jalka tavantakaa\ntölmäsi jäätyneeseen lokaan. Yksinäisyyden synnyttämä outo tunne\nja ajatusten aiheuttama pelko saivat hänet pysähtymään. Hän nojasi\nselkäänsä luostarin kylmää kivimuuria vasten, miettien yhä uudestaan,\nkuka johtaa hänen elämäänsä, kuka työntää aina hänen tielleen kaikkea\npahuutta, kaikkea kurjuutta.\n\nKylmä pelonväristys kävi läpi hänen ruumiinsa ja ikäänkuin aavistaen\njotakin kauheata, riuhtasihe hän muurin seinästä ja kiiruhti nopein\naskelin kaupunkiin yhä useammin kompastellen jäätyneeseen lokaan,\nuskaltamatta kertaakaan vilkaista taaksensa ja puristaen kätensä\nlujasti ruumiiseensa kiinni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä tämän jälkeen tapasi Ilja Pashka Gratsheffin. Oli\nilta; ilmassa liiteli verkkaan pieniä lumihiutaleita, kimellellen\nlyhtyjen valossa. Kylmästä huolimatta oli Pashkan yllä vain\npumpulipaita, sekin vyöttä. Hän kulki verkkaan pää rintaa vasten\npainettuna, kädet taskussa, selkä kumarassa, ikäänkuin hän olisi\netsinyt jotakin tieltä. Kun Ilja oli tullut hänen kohdallensa ja\nhuusi häntä, kohotti Pashka päätään ja katsahtaen välinpitämättömästi\nhänen kasvoihinsa, virkkoi:\n\n-- Kas! Sinäkö se oletkin!\n\n-- Kuinka voit? -- kysyi Ilja astuessaan, hänen rinnallaan.\n\n-- Saattaisin voida huonomminkin, jos sellainen olisi mahdollista...\nEntä sinä itse?\n\n-- Tuossahan tuo menee...\n\n-- Ei taida olla kehuttavaa...\n\nHe kulkivat ääneti toistensa rinnalla niin lähellä toisiansa, että\nkyynärpäät kävivät yhteen.\n\n-- Miks'et ole käynyt meillä? Olen kutsunut ja kutsunut... -- sanoi\nIlja.\n\n-- Ei ole juuri aikaa... Vapaa-aikaa annetaan vähän, sen kyllä hyvin\ntiedät...\n\n-- Pääsisit kyllä, kun vaan tahtoisit... sanoi Ilja moittien.\n\n-- Älä suutu... Minua kutsut luoksesi, vaan itse et kertaakaan\nole vielä edes kysynyt, missä asun, vielä vähemmän, että olisit\najatellutkaan käydä tervehtimässä...\n\n-- Se on totta se! -- huudahti Ilja hymyillen. -- Missä sitten asut?\n\n-- Pashka katsahti häneen, hymyili ja rupesi puhumaan vilkkaammin\nkuin ennen:\n\n-- Yksin asun, -- en ole tavannut mieleisiäni tovereita. Kun olin\nsairaana lähes kolme kuukautta sairashuoneessa, ei kukaan käynyt\nminua koko aikana katsomassa...\n\n-- Mitä tautia sairastit?\n\n-- Humalapäissäni vilustuin kerran... sain lavantaudin... Kun aloin\nparantua, silloin oli ikävää! Yksin sai maata päivät ja yöt...\ntuntui, kuin olisi sekä mykkä että sokea... kuin olisi kuoppaan\nviskattu koiranpentu. Kiitos tohtorille... hän edes antoi minulle\nkirjoja... muuten olisin kuollutkin ikävään...\n\n-- Olivatko ne hauskoja kirjoja? -- kysyi Lunjeff.\n\n-- Kyllä ne olivat hauskoja, veli! Enimmäkseen luin runoja --\nLjermontoff'in, Njekrasoff'in, Pushkinin... Toisinaan tuntui\nlukiessaan siltä, kuin olisi maitoa juonut. Löytyy sellaisia runoja,\nettä kun lukee, on kuin armaasi suutelisi sinua. Välistä taas saa\nruno sydämen hehkumaan, niin että kuumaksi sävähtää koko ruumis...\n\n-- Minä olen heittänyt kirjojen lukemisen vähemmäksi, -- huoaten\nsanoi Ilja.\n\n-- Miksi?\n\n-- Niin, kun lukee kirjaa, kerrotaan siellä asiat toisella tavalla,\nkuin ne itse asiassa näkyvät olevan...\n\n-- Kyllä se niin on... Pistäydytään ravintolaan. Istutaan ja\njutellaan... Minun on mentävä erääseen paikkaan, vaan on vielä\naikaista... Mutta voimme me sinnekin mennä yhdessä...\n\n-- Mennään vaan! -- sanoi Ilja ja tarttui ystävällisesti Paavalin\nkäteen. Tämä taas katsahti häneen, ja virkkoi hymyillen:\n\nMe emme juuri koskaan ole olleet erittäin hyviä ystäviä, vaan\nsittenkin tuntuu minusta hauskalta tavata sinut...\n\n-- Sitä en tiedä, josko sinusta tuntuu hauskalta... Näyttää siltä,\nkuin ei... Mutta minusta sitä vastoin...\n\n-- Voi, veli hyvä! -- keskeytti hänet Paavali. -- Tapasit minut\nsellaiseen aikaan, jolloin juuri mietin asioita, joita ei mieli\ntekisi muistamaankaan! -- Hän viittasi kädellään ja ääneti kulki\nhitaammin edelleen.\n\nHe poikkesivat ensimäiseen ravintolaan, mikä tielle sattui,\nistuutuivat erääseen nurkkaan ja pyysivät tuomaan olutta. Lampun\nvalossa huomasi Ilja, että Paavalin kasvot olivat laihtuneet ja\nposket kuopilla. Hänen silmänsä olivat tulleet levottomiksi, ja hänen\nhuulensa, ennen puoliavoimet, osottaen leikillisyyttä, olivat nyt\nlujasti yhteen puristetut.\n\n-- Missä olet työssä? -- kysyi Ilja Gratsheff'ilta.\n\n-- Uudestaan kirjapainossa, -- surullisesti sanoi Paavali.\n\n-- Onko siellä vaikeata?\n\n-- Ei-ei... Työ ei kuluta, vaan huoli. Ilja tunsi omituista\nmielihyvää, nähdessään iloisen ja reippaan Pashkan alakuloisena\nja huolestuneena. Hänen teki mielensä tietää, mikä niin suuressa\nmäärässä oli muuttanut Paavalin, ja hän, väkisin täyttäessään oluella\ntämän lasia, kysyi:\n\n-- Kuinka on runonsepityksesi laita'\n\n-- Nykysin olen jättänyt sen, vaan ennen sepitin paljon. Näytin niitä\ntohtorille. Hän kehui, painattipa muutamia niistä sanomalehteenkin...\nKolmekymmentä yhdeksän kopeekkaa annettiin minulle niistä...\n\n-- Ohoo! -- huudahti Ilja. Sepä kuuluu joltakin! Minkälaisia ne\nolivat, ne runot? Lausupa joku?\n\nIljan kiihkeä uteliaisuus ja muutamat lasilliset olutta olivat\nvilkastuttaneet Gratsheff'ia. Hänen silmänsä paloivat ja hänen\nkeltasiin poskiinsa oli noussut hehkuva ruskotus.\n\n-- Minkälaisiako? -- kysyi hän, hieroen kädellään otsaansa. -- Olen\nunhottanut -- jumalauta, unhottanut olen! Odotahan, kenties muistan.\nMinulla on niitä aina päässäni kuin mehiläisiä mehiläispesässä... ja\nne surisevat ja surisevat siellä! Välistä, kun rupean runoilemaan,\njoudun ihan haltioihini... Mieleni on vallan kuohuksissa ja kyyneleet\nnousevat silmiin...\n\n-- Niinkö? Mistä se johtuu? -- kummastuneena ja epäillen kysyi Ilja.\n\n-- Niin se vaan on... Mielessä palaa jotakin, ja tahtoisi sanoa sen\nkauniisti, vaan sanoja puuttuu... Niinpä puuttuu... -- Hän huokasi\nja, pudistaen päätään, lisäsi:\n\n-- Kun se on mielessä, tuntuu se erinomaiselta, vaan kun sen on\nsaanut paperille, tuntuu se ihan tyhjänpäiväiseltä...\n\n-- Lausu minulle edes joitakin runoja! pyysi Ilja. Mitä enemmän hän\nkatseli Paavalia, sitä voimakkaammaksi kasvoi hänen uteliaisuutensa,\nja vähitellen tuli tuohon uteliaisuuteen lisäksi jokin hyvä, lämmin,\nsurullinen tunne.\n\n-- Enimmäkseen sepitän leikillisiä runoja omasta elämästäni, -- sanoi\nGratsheff, hymyillen hämillään.\n\n-- No, anna kuulua sitten niitä leikillisiä! -- ahdisti häntä Ilja.\n\nSilloin katsahti Gratsheff ympärillensä, rykäsi, hierasi rintaansa ja\nalkoi puoli-ääneen, nopeasti, katsomatta toveriinsa, lausua:\n\n    \"On yö... Läpi himmien ikkunain\n    Kuu säteitä heittävi valostaan,\n    Kuin mielisi minua huvittaa;\n    Kiviseinät kylmänkosteat\n    Ja papeririekkeet tahraisat\n    Sinivaalein juovin se kuvittaa.\n    Mä istun, katson, ja vait olen, vait...\n    Vuoks aatosten unta pait...\"\n\nPaavali pysähtyi, huokasi syvään ja jatkoi hitaammin, hiljemmin:\n\n    \"Kohtalo mua murjoo, vainoo ahdistain...\n    Se väliin syöntä repii, väliin iskee tukkaan,\n    Se ryösti kaikki -- lemmen johti hukkaan.\n    Se yhden jätti -- viinapullon vain...\n    On edessäni pullo helmeilevää viinaa.\n    Se välkkyy kuutamossa, kuni hymyileis,\n    Kuin nesteellänsä sydänhaavat lääkitseis:\n    Se poistaa aatokset, jotk mieltä piinaa;\n    Saa päähän sumu -- elo on kuin humu.\n    Pois mietteet, tahdon nukkumaan...\n    Mutt' vielä kerran kaadan, kerran vaan...\n    Ma -- juon!... Se nukkukoon, ken haluaa,\n    En minä mietteiltäni unta saa...\"\n\nKun Gratsheff oli lopettanut, vilkasi hän Iljaan, ja painaen päänsä\nvielä alemmaksi, sanoi hiljaa:\n\n-- Tällaisia ne ovat useimmat... hullunkurisia.\n\nHän naputti sormillaan pöydän reunaan ja levottomasti liikahteli\ntuolilla.\n\nIlja katsoi hetkisen Gratsheff'ia suoraan silmiin, ja hänen\nkasvoillaan kuvastui epäilevä ihmettely. Hänen korvissaan kaikuivat\nyhä soinnukkaan runon katkerat sanat, ja hänestä tuntui vaikealta\nuskoa, että sen oli sepittänyt tuo laiha, parraton poika, jonka\nsilmät olivat levottomat, ja jolla oli yllä vanha, karkea paita ja\njalassa raskaat saappaat.\n\n-- No, veli, eivät ne niinkään hullunkurisia ole! -- verkkaan ja\nhiljaa sanoi Ilja, yhä tutkivasti katsoen Paavaliin. -- Ne ovat\nhyviä... Kävivät ihan sydämelleni!... Lausupa vielä kerran...\n\nPaavali nosti sukkelaan päänsä pystyyn, katsahti silmät iloisina\nkuulijaansa ja siirtyen häntä lähemmäksi, kysyi hiljaa:\n\n-- Niinkö todellakin -- miellyttävätkö ne sinua?\n\n-- Totta totisesti! Kummallinen mies!... Luuletko, että rupeaisin\nvalhettelemaan?\n\n-- Uskon... sinä olet suora... Kunnon poika olet, veliseni!\n\n-- Lausu vielä kerran!\n\nPaavali alkoi lausua hiljaa, miettivästi, pysähtyen usein ja huokasi\nsyvään, kun ääni petti hänet. Ja kun hän oli lopettanut, oli Iljan\nepäillys siitä, ett'ei Paavali itse ollut sepittänyt runoja, tullut\nyhä suuremmaksi.\n\n-- Entä muita? -- sanoi hän.\n\n-- Kuule, -- tulen ennemmin toisen kerran luoksesi ja tuon vihkon\ntullessani... Useimmat runoni ovat pitkiä... ja minun on aika\nlähteä! Sitäpaitsi muistan huonosti... Alku ja loppu kyllä muistuvat\nmieleen... Eräs loppuu tällä tavalla -- olen kulkevinani metsässä\nyöllä ja eksynyt ja väsynyt... mieli tuntuu ikävältä... kaikkialla on\nhiljaista, olen yksin... ja niin etsin tietä pois päästäkseni ja olen\nvalittavinani:\n\n    \"Jo jalat uupui\n    Ja sydän raukes --\n    En tietä löydä!\n    Oi synnyinmaani!\n    Sanopa mulle sie --\n    Tie mistä vie?\n    Mä maahan painuin --\n    Sen lempeätä,\n    Märkää rintaa vasten vaivuin --\n    Ja oi kuin kuiskeen\n    Sielt' öisin kuullut:\n    -- Käy tänne!\"\n\n-- Se on totta: elämämme on kuin synkän metsän läpi kulkemista, jossa\netäällä vilkahtaa valo, vaan jonne ei tietä löydä!... Kuule, Ilja,\nlähde kanssani! Lähdetkö? En haluaisi erota sinusta nyt...\n\nGratsheff nousi pöydästä, nyki Iljaa hihasta ja katsoi ystävällisesti\nhänen silmiinsä.\n\n-- Lähden mukaasi! -- sanoi Ilja. -- Minuakin haluttaa olla hetkinen\nsinun seurassasi. Totta puhuen, uskon ja en usko, että sinä olet\nsepittänyt nuo runot.\n\n-- Etkö usko, että ne ovat minun työtäni? Se ei tee mitään! Kunhan\nnäet, niin uskotkin... -- sanoi Paavali, kun he astuivat ravintolasta\nkadulle.\n\n-- Jos runot ovat sinun sepittämiäsi, olet koko mies! --\nvilpittömästi huudahti Ilja. -- Jatka vaan! Kerro, kuinka kunnon\nihmiset elävät.\n\n-- Kunhan ensin opin, niin kyllä kirjotan -- odota vaan!\n\n-- Tee niin! Anna heidän ymmärtää...\n\n-- Välistä mietin: voi teitä!... Te olette kylläisiä, teillä on\nkengät jalassa, kunnolliset vaatteet yllä -- mutta minä?\n\n-- Niin sitä pitää!\n\n-- Mutta enkö minäkin ole ihminen?\n\n-- Kaikki olemme samanlaisia!\n\n-- Kuka käy sametissa ja kumatshissa, se syö vehnästäkin, vaan kenen\nrintaakaan eivät ryysyt riitä peittämään, sen vatsakin saa olla\ntyhjänä. Mutta niin ei saa olla!\n\n-- Ei! Kaikki ovat yhdenvertaisia!\n\n-- Olisipa minulla päätä, Ilja!...\n\nHe kulkivat nopeasti katua, innostuneesti ja joutuin puhellen,\nkiihtyen kiihtymistänsä ja siirtyen yhä lähemmäksi toisiansa.\nMolemmat he tunsivat iloa huomatessaan, että toinen ajatteli samoin\nkuin toinenkin, ja se ilo kohotti vielä heidän mielialaansa.\nLumi, jota satoi akanpaloilla, suli heidän kasvoillansa, tarttui\nvaatteisiin ja kenkiin, ja he kulkivat, kuin sakeassa liemessä, joka\näänettömästi kiehui heidän ympärillään.\n\n-- Minä käsitän kaikki! -- vakuuttavasti huudahti Paavali.\n\n-- Näin ei saata elää! -- sanoi Ilja.\n\n-- Jos on käynyt kimnaasia, niin on mies herra, vaikka hänen isänsä\nolisikin vedenvetäjä!\n\n-- Niin! Ja onko minun syyni, ett'en ole voinut käydä kimnaasia?\n\n-- Heille on kaikki tarjona, vaan meille ei edes tuon vertaa? --\nsanoi Gratsheff, näyttäen etusormeaan Iljalle. -- Mutta annahan aikaa!\n\n-- Hyi, perkele! -- kirosi Ilja, joka oli astunut lumisohjua täynnä\nolevaan kuoppaan.\n\n-- Astu enemmän vasempaan käteen...\n\n-- Minne hiiteen me sitte menemme?...\n\n-- Sidorihan luokse...\n\n-- Minne?\n\n-- Sidorihan luokse... etkö sinä häntä tunne?\n\n-- E-en... vastasi Ilja vähän vaiettuaan, ja astuttuaan pari askelta,\njatkoi hän nauraen: -- lyhyitä ovat tiemme, veli...\n\n-- Mutta minun on mentävä sinne... On vähän asiaa...\n\n-- En panekaan vastaan... Luonnollisesti tulen mukaasi!\n\n-- Kerron sinulle... Ilja! Katkerata on puhua siitä...\n\nHän sylkäsi ja vaikeni.\n\n-- Mitä se on? -- kysyi Ilja uteliaasti.\n\n-- Näes, -- haluttomasti alkoi Paavali kertoa, -- siellä on eräs\ntyttö... Saat nähdä, minkälainen hän on... Sydämen saa palamaan...\nHän oli sisäpiikana sillä tohtorilla, joka hoiti minua. Minulla\noli tapana käydä sieltä kirjoja hakemassa... sitten, kun olin\nparantunut... Tultuani sinne, sattui usein, että sain odottaa\ntohtoria kyökissä... Ja hän oli koko ajan siinä... Liikkui ketterästi\nkuin orava, nauroi... Tunnen samaa hänen läheisyydessään, kuin\nhöylälastu tulen vieressä... Minä rupesin lähentelemään... ja\npian hän antautuikin, pitemmittä puheitta... Välillämme syntyi --\nsellainen... Tuntui kuin taivas olisi siirtynyt maan päälle...\nLennän hänen luokseen kuin höyhen tuleen... Suutelimme toisiamme,\nniin että huulet turvottuivat ja luut raskivat -- ah! Hän on niin\npuhtonen, pienonen, kuin nukke... syleillessäni tuntuu, kuin häntä ei\nolisikaan! Kuin pikkunen lintu lensi hän sydämeeni ja laulaa siellä\nja... visertää...\n\nHän vaikeni, ja hänen suustaan tunki outo, nyyhkytyksen tapainen ääni.\n\n-- Entä sitten? -- kysyi Ilja jännityksellä.\n\n-- Tohtorin rouva yllätti meidät... piru hänet vieköön! Hänkin oli\nhyvä ihminen; monasti oli hän puhutellut minua... ystävällisesti,\nniinkuin ainakin... Kaunis hän oli!\n\n-- Entä sitten? -- toisti Ilja.\n\n-- Sitten nousi aika meteli... Vjera ajettiin pois... ja minut\nmyös... Vjera jäi minun luokseni... Mutta minulla ei niihin aikoihin\nollut paikkaa... Nälkää näimme... Söimme kaikki... Mutta hänellä on\nluonteenlujuutta... Hän pakeni luotani... Oli häveissä pari viikkoa,\nja sitten ilmestyi luokseni kuosikkaassa puvussa, rannerenkaissa...\nrahaa taskussa...\n\nPashka puri hammasta ja synkästi lisäsi:\n\n-- Löin häntä... kovasti...\n\n-- Läksikö hän pois? -- kysyi Ilja.\n\n-- E-ei... Jos hän olisi lähtenyt, olisin minä mennyt järveen...\n\n-- Jäikö hän?\n\n-- Joko surmaa minut, sanoi, tahi anna minun tehdä, mitä tahdon...\nMinä, sanoi, olen taakkana sinulle... Sydäntäni ei kukaan saa, sanoi\nhän...\n\n-- Entä sinä?\n\n-- Minä tein jos jotakin: sekä löin häntä että... itkin... Mitä muuta\nvoin tehdä? Millä jaksoin häntä elättää minä?...\n\n-- Eikö hän tahtonut etsiä paikkaa?\n\n-- Piru häntä ymmärtää! Sanoo -- näin on hyvä! Jos saamme lapsia,\nniin mihin sitten joudumme? Vaan näin ollen muka on kaikki hyvin,\nkaikki on sinun, eikä lapsia tule...\n\n-- Ilja Lunjeff mietti hetkisen ja sanoi sitten:\n\n-- Järkevä tyttö!...\n\nPashka astui vaiti lumipyryssä, ja päästyään pari askelta toverinsa\nedelle, kääntyi hän ympäri, pysähtyi ja sanoi käheästi:\n\n-- Kun ajattelen, että toiset suutelevat häntä... tuntuu, kuin kuumaa\nlyijyä kaadettaisi sydämeni läpi...\n\n-- Jättäisit hänet!\n\n-- Hänetkö! -- hämmästyneenä huudahti Paavali.\n\nIlja ymmärsi hänen hämmästyksensä, kun sai nähdä tytön.\n\nHe tulivat erään yksikerroksisen talon luokse kaupungin laidassa.\nSen kuusi ikkunaa oli peitetty luukuilla, mikä sai talon näyttämään\npitkältä, vanhalta säilytyshuoneelta. Nuoskea lumi peitti paksulta\ntalon katon ja seinät, aivan kuin se olisi aikonut kätkeä tahi\nhaudata sen.\n\nPashka kolkutti porttiin ja sanoi:\n\n-- Tässä on -- erityinen laitos. Sidoriha antaa tytöille asunnon,\nruo'an, ja ottaa siitä viisikymmentä ruplaa kuukaudessa kultakin...\n\nTyttöjä on vaan neljä... Luonnollisesti pitää Sidoriha viiniä,\nolutta ja muuta hyvää saatavana... konvehtia... ja jos jotakin...\nTytöt saavat elää omine valtoinensa -- mielensä mukaan saavat mennä\nkävelylle tai kotona olla, kunhan vaan maksavat puolisatasensa kukin\nkuukaudessa... Tytöt ovat yleensä kallishintaisia... ansaitsevat\nrahansa helposti. Muuan heistä, Olympiada, ei koskaan rupea alle\nneljää ruplaa.\n\n-- Entä paljonko ottaa... sinun? -- kysyi Ilja, pudistaen lunta\nvaatteistaan.\n\n-- E-en tiedä... kallis on hänkin... hämillään vastasi Gratsheff.\n\nOven takaa kuului kolinaa, ja kirkas valonsäde tuikahti oven raosta...\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Minä, Vassa Sidorovna... Gratsheff...\n\n-- Vai niin!\n\nOvi avautui ja pieni kuivahko eukko, jolla oli kuihtuneet kasvot ja\nsuuri nenä, valaisi Pashkaa kynttilällä ja sanoi ystävällisesti:\n\n-- Terveheksi, Pasha... Vjerunjka onkin jo kauan odottanut sinua ja\non ihan harmissaan. Kuka on kanssasi?\n\n-- Toveri...\n\n-- Kuka tuli? -- kuului pitkästä, pimeästä käytävästä sointuva ääni\nkysyvän.\n\n-- Vjeralle tuli vieraita, Lipotshka... sanoi eukko.\n\n-- Vjerka, rakastettusi on tullut! -- huusi sama sointuva ääni.\n\nKäytävän perällä avautui nopeasti ovi, ja kirkkaasti valaistussa\noviaukossa näkyi pieni naisolento puettuna valkosiin ja tuuhea\nkullankellertävä tukka hajallaan hartijoilla.\n\n-- Kauanpa olet viipynytkin! -- sanoi hän moittivasti matalalla\nrinta-äänellä. Sitten nousi hän varpaisilleen, laski kätensä Paavalin\nolalle ja katsoi hänen suojastaan Iljaan lempeillä ruskeilla\nsilmillään.\n\n-- Tämä on toverini... Lunjeff... Ilja. Tapasin hänet... ja tulen\nsentähden vähän myöhään -- sanoi Paavali.\n\n-- Terve tuloa!\n\nTyttö ojensi Iljalle kätensä, jolloin hänen valkosen aamuröijynsä\nleveä hiha kohosi milt'ei olkapäähän asti. Ilja puristi hänen\nkuivaa, kuumaa pientä kättään kunnioittavasti. Hän katsoi Paavalin\nystävätärtä samanlaisella iloisella hämmästyksellä, jolla tiheässä\nmetsässä, keskellä ryteikköä, tervehditään solakkaa, hyvältä\ntuoksuvaa koivua. Kun tyttö väistyi syrjään päästääkseen hänet\novesta, vetäytyi myös hän takasin ja sanoi, kohteliaasti kumartaen\nhänelle:\n\n-- Ensin te!\n\n-- Mikä kavaljeeri! -- nauroi hän. Hänen naurunsa oli miellyttävää,\nkirkasta, iloista. Paavali myös nauroi ja sanoi:\n\n-- Pään panit jo pojalta pyörälle, Vjerka. Katsopas, kuinka hän\nseisoo... aivan kuin karhu mesikennon ääressä...\n\n-- Niinkö todellakin? -- kysyi tyttö iloisesti Iljalta.\n\n-- Aivan niin! -- myönsi tämä hymyillen. -- Olen ihan hämmästynyt\nkauneudestanne...\n\n-- Koetapas vaan rakastua häneen, niin surmaan sinut... -- uhkasi\nPaavali iloisesti hymyillen. Hän oli hyvillään, huomatessaan,\nminkä vaikutuksen hänen armaansa kauneus oli tehnyt Iljaan,\nja hänen silmänsä loistivat ylpeydestä katsellessaan tyttöä.\nJa tämäkin naiivisesti keimaili sulollaan, ollen vakuutettu\nsen vastustamattomuudesta. Hänen yllään oli väljä aamuröijy ja\nlumivalkonen alushame. Hänen röijynsä oli auki paljastaen vankan,\nvalkosen rinnan. Hänen pienen suunsa rusohuulilla väreili lapsellisen\n-- itsetyytyväinen hymy; näytti siltä, että hän oli huvitettu\nomasta itsestään, kuten lapsi leikkikalusta, joka ei ollut vielä\nehtinyt ruveta kyllästyttämään häntä. Ilja katsoi silmiään hänestä\nirroittamatta, kuinka hän nenäänsä nyrpistäen pyörähteli sinne tänne\nhuoneessa, hellästi katsoen Paavaliin, nauraen ja puhellen, ja hän\ntuli surulliseksi ajatellessaan, ett'ei hänellä ollut sellaista\nystävätärtä. Hän istui ääneti katsellen ympärillensä.\n\nPienen, valoisan, sievästi kalustetun huoneen keskellä oli valkosella\nliinalla peitetty pöytä; pöydällä kiehua porisi teekeittiö, ja kaikki\nsen ympärillä oli tuoretta, nuorta. Kupit, viinipullo, leipä- ja\nmakkaralautaset kaikki oli uutta, puhdasta ja miellytti Iljaa ja teki\nhänet kateelliseksi Paavalille. Tämä istui onnellisena ja alkoi puhua\nrunollisesti:\n\n-- Kun saan sinut nähdä, on kuin auringon säde kävisi minuun...\nkaikki unhotan, ja toivon onnea... Hyvä on elääkseni, kun saan\nrakastaa, hyvältä tuntuu mielessä, kun saan sinut nähdä...\n\n-- Rakas Pashkani! Voi, kuinka täällä on hauskaa!... -- huudahti\nVjera ihastuksissaan.\n\n-- Tulinen olet! Heti sytyit... Kuulepas, Ilja! Lakkaa jo!... Etkö\nsaa jo tarpeeksesi katsomisesta? Hanki itsellesi oma omituinen.\n\n-- Ja kaunis! -- omituisella äänenpainolla sanoi tyttö, katsoen Iljaa\nsilmiin.\n\n-- Teitä kauniimpaa ei ole olemassa! huoaten ja hymyillen sanoi Ilja.\n\n-- Mitä joutavia... älkää puhuko sellaista, mitä ette ymmärrä... --\nhiljaa virkkoi Vjera.\n\n-- Kyllä hän ymmärtää... -- sanoi Pashka, ja jatkoi sitten Iljaan\nkääntyen synkästi. Kaikki on nyt niin hyvää ja onnellista... ja kun\nsitten äkkiä taas muistuu mieleen se toinen... Ihan sydäntä repii\nsilloin!...\n\n-- Mitä siitä sitten muistelet! -- sanoi Vjera, painaen päätään\npöytää vasten. Ilja vilkasi häneen ja huomasi, että hänen korvansa\nolivat punaset.\n\n-- Ajattele näin, -- hiljaa, vaan varmasti jatkoi tyttö, -- vaikka\nsitä olisi vain yksi päivä, kuuluu se minulle!... Ei minustakaan ole\nhelppoa... vaan minä en tahdo sekottaa iloa surulla... Minä -- kuten\nlaulussa lauletaan -- surun yksin juon, ilon vain sulle suon...\n\nPaavali kuunteli hänen puhettaan tullen yhä synkemmän näköiseksi.\nIlja tunsi haluavansa sanoa jotakin hyvää, rohkaisevaa heille, ja\nvähän mietittyään, sanoi:\n\n-- Mitä tehdä, kun solmu ei aukea? Jospa minulla olisi rahaa tuhannen\ntai esimerkiksi kymmenen tuhatta ruplaa, niin antaisin ne teille, --\nottakaa, tehkää hyvin, rakkautenne tähden... Sillä näen että tunnen,\nettä tunteenne on sydämen tunne, puhdas, omantunnonmukainen... mitä\nsiis huolitte muusta!\n\nHänen mielessään syntyi lämmin tunne, joka valtasi hänet kokonaan.\nHän vielä hypähti tuolilta ylös, huomatessaan kuinka tyttö,\nkohotettuaan päänsä, katseli häntä kiitollisilla silmillä, ja Paavali\nhymyili hänelle ja ikäänkuin odotti häneltä vielä jotakin.\n\n-- Ensimmäisen kerran elämässäni näen sellaisen kaunottaren, kuin\nte... ja ensimmäistä kertaa näen, kuinka ihmiset rakastavat toisiaan.\nJa sinut, Paavali, olen vasta tänään oppinut oikein tuntemaan ja\noikein sinua arvostelemaan -- sydämen mukaan, kuten tuleekin...\nIstun tässä... ja suoraan puhuen -- kadehdin teitä... mieleni on\nsurullinen ja samalla iloinen... Suokoon Jumala, että asianne saisi\nhyvän päätöksen. Ja mitä tulee taas siihen toiseen seikkaan, niin\nsanon, ett'en pidä tshuvasseista enkä mordvalaisista, he ovat minusta\nvastenmielisiä! He ovat räähmäsilmäisiä ja likaisia... Mutta minä\nuin samassa joessa kuin hekin... ja samaa vettä juon, jota hekin.\nPitäisikö minun olla käyttämättä jokea vain siksi, että he ovat\npakanoita? Miksi? Uskon, että Jumala sen puhdistaa...\n\n-- Oikeassa olet, Ilja! Olet kunnon mies! -- tulisesti huudahti\nPaavali.\n\n-- Mutta juotteko te joesta, -- kuului Vjeran kuiskaava ääni.\n\n-- Mistä sen löydän? -- kysyi Ilja. Sillä välin kaatakaa minulle\nlasillinen teetä, Vjera!\n\n-- Voi kuinka olette hyvä! -- huudahti tyttö.\n\n-- Nöyrimmästi kiitän! -- sanoi Ilja totisesti, kumarsi ja istuutui.\n\nPaavaliin vaikutti hänen puheensa ja tämä pieni kohtaus, kuin\nviini. Hänen vilkkaat kasvonsa saivat rusottaviksi, hänen silmänsä\nloistivat, hän hypähti ylös tuolilta ja hyppeli pitkin huonetta.\n\n-- Hei, kissa vieköön! Hyvä on elää maailmassa, kun ihmiset ovat\nlasten kaltaisia! Saatoin itselleni tosi ilon tuodessani sinut tänne,\nIlja... Juokaamme, veli! Kaada lasiin, Vjerunjka...\n\n-- Nyt on hän taas suunniltaan! -- sanoi tyttö, hellästi hymyillen\nkatsoen häneen, ja kääntyi Iljaan. -- Tuollainen on hän aina milloin\nkimmeltää sateenkaaren tavoin, milloin taas on harmaa, ikävä ja\nhäijy...\n\n-- Se ei ole hyvä! -- sanoi Ilja arvokkaasti. Ja he kaikki kolme\nrupesivat juttelemaan vilkkaasti ja iloisesti, puheten tavantakaa\nhuolettomaan nauruun.\n\nOvea kolkutettiin ja joku kysyi:\n\n-- Vjera! saanko tulla?\n\n-- Tule, tule!... Kas tässä, Ilja Jakovlevitsh, on ystävättäreni\nLipa...\n\nIlja nousi tuolilta ja kääntyi oveen päin: hänen edessään seisoi\npitkä, komeavartaloinen nainen, joka katsoi hänen kasvoihinsa\ntyynillä sinisillä silmillään. Hänen vaatteistaan tuoksui väkevä\nhajuveden tuoksu, hänen poskensa olivat raittiit, punakat, ja hänen\ntummatukkaista päätään koristi kruununnäköinen hiuslaite, joka teki\nhänet vielä pitemmän näköiseksi.\n\n-- Istuin yksin, niin tuli ikävä... ja kun kuulin, että täällä\nluonasi nauretaan, puhellaan, niin läksin tänne... En kai häirinne?\nTäällähän on kavaljeerikin, jolla ei ole naista... koetan huvittaa\nhäntä, -- tahdotteko?\n\nSulavalla liikkeellä siirsi hän Iljan tuolin viereen tuolin, istui\nsille ja kysyi:\n\n-- Sanokaa, eikö teillä ole ikävä noiden kahden seurassa? He\nhyväilevät toisiaan, ja te kadehditte heitä, eikö niin?\n\n-- Minulla ei ole lainkaan ikävä heidän kanssaan, -- sanoi Ilja,\nhämillään hänen lähellä olostaan.\n\n-- Sepä paha! -- tyyneesti virkkoi tämä, kääntyi Iljasta poispäin ja\nrupesi puhumaan Vjeralle:\n\n-- Tiedätkö, että olin eilen iltakirkossa Neitsytluostarissa ja näin\nsiellä niin ihmeen kauniin nunnan kliros'illa laulamassa! Oikein\nsuloinen tyttö hän oli! Seisoin ja katsoin katsomistani häneen, ja\nmietin, minkätähden hän oli mennyt luostariin? Minun tuli häntä sääli.\n\n-- Mutta minäpä en olisi häntä säälinyt, -- sanoi Vjera.\n\n-- Niin kai, luulen minä...\n\nIlja hengitti hajuveden hyvää tuoksua, joka levisi ilmaan tuosta\nnaisesta, katseli häntä syrjästä ja kuunteli hänen ääntänsä. Hän\npuhui ihmeteltävän tyynesti ja maltillisesti, hänen äänessään oli\njotakin unettavaa, ja tuntui siltä, kuin hänen sanoissaankin olisi\nollut miellyttävä tuoksu...\n\n-- Tiedätkö, Vjera, -- minä yhä vaan mietin, mennäkö Poluektoff'in\nluo vai ollako menemättä...\n\n-- En tiedä, mitä neuvoisin...\n\n-- Kenties kuitenkin menen... Hän on vanha ja rikas, -- ne ovat kaksi\ntärkeätä seikkaa... Mutta saita hän on... Minä tahdon hänen panemaan\npankkiin viisituhatta ruplaa ja maksamaan minulle puolitoista sataa\nkuukauteen, vaan hän tarjoo vaan kolmeatuhatta ja sataa...\n\n-- Lipotshka! Älä puhu siitä, -- pyysi häntä Vjera.\n\n-- Hyvä on, lakkaan sitten, -- tyyneesti vastasi Lipa ja kääntyi taas\nIljaan. -- No, nuori mies, ruvetaanpa puhelemaan... Te miellytätte\nminua... teillä on kauniit kasvot ja totiset silmät... Mitä siihen\nsanotte?\n\n-- En mitään osaa sanoa, -- hämillään hymyillen vastasi Ilja,\ntuntien, että tuo nainen kietoi hänet kuin pilveen.\n\n-- Ettekö mitään? Mutta, kuinka te olette ikävä... Mikä te olette?\n\n-- Katukauppias.\n\n-- Niinkö? Ja minä kun luulin, että palvelette jossakin pankissa...\ntai hienossa kaupassa. Te olette siistin näköinen...\n\n-- Pidän puhtaudesta, -- sanoi Ilja. Hänellä oli tukahduttavan kuuma\nja hajuveden tuoksu kävi hänen päällänsä.\n\n-- Pidätte puhtaudesta? Se on hyvä se... Oletteko huomaavainen?\n\n-- Se tahtoo sanoa, missä suhteessa?\n\n-- Oletteko jo huomannut, vai ettekö, että häiritsette toverianne? --\nkysyi häneltä tuo sinisilmäinen tyttö.\n\n-- Ai, niin! Minä heti poistun!... hämillään sanoi Ilja.\n\n-- Odottakaa! Vjera, saanko viedä tämän nuorukaisen mukaani?\n\n-- Vie vaan, jos hän lähtee! -- sanoi Vjera nauraen.\n\n-- Minne? -- kysyi Ilja levottomasti.\n\n-- Mene sinä vaan, hölmö, -- huusi Paavali.\n\nIlja seisoi nolona ja hymyili hämillään, vaan Lipa otti häntä kädestä\nja veti hänet mukaansa, tyyneesti puhellen:\n\n-- Te olette vielä kesyttämätön, vaan minä olen itsepäinen ja\noikullinen. Jos minun pistäisi päähäni sammuttaa aurinko, niin\nnousisin katolle ja puhaltaisin siihen siksi, kunnes nääntyisin...\nHuomaatteko nyt, millainen minä olen?\n\nIlja kulki käsi kädessä hänen kanssaan, ymmärtämättä, milt'ei\nkuulematta hänen sanojaan; hän tunsi vain, että hänen taluttajansa\noli niin lämmin, pehmeä, hyvältä tuoksuva...\n\n       *       *       *       *       *\n\nIljan suhde Olympiadaan, joka oli syntynyt odottamatta naisen\noikusta, kiinnitti alussa hänen huomionsa kokonaan. Se herätti\nhänessä itsetyytyväisen tunteen ja lääkitsi ne haavat, jotka hänen\nsydämensä oli saanut elämässä. Ajatellessaan, että nainen, kaunis ja\nhyvin puettu, omasta vapaasta tahdostaan lahjotti hänelle kalliita\nsuutelojaan pyytämättä mitään korvaukseksi, nousi hänen arvonsa\nsuuresti hänen omissa silmissään. Hänestä tuntui, kuin hän nyt vasta\nolisi alkanut elää, kuin hän olisi ollut leveän virran vietävänä,\nmaininkiaallon sylissä, joka hellästi hyväili hänen ruumistaan ja\nantoi hänelle rohkeutta rintaan ja voimaa.\n\n-- Oma, rakas oikkuni! -- puheli hänelle Olympiada, leikkien\nhänen kiharoilla hiuksillaan tahi sivellen hänen hienon tumman\nhuulipartansa alkua. -- Miellytät minua yhä enemmän... Sydämesi on\nluja, tarmokas, ja näen, että jos mitä tahdot, saavutat sen... Ja se\non hyvä... Samanlainen olen minäkin... Jos olisin nuorempi, menisin\nnaimisiin kanssasi... Silloin luistaisi elämä...\n\nIlja kohteli Olympiadaa kunnioituksella. Hänen mielestään oli\ntämä järkevä ja huolimatta häpeällisestä elämästään, oli hänen\nitsekunnioituksensa säilynyt. Hän ei koskaan juonut itseään\njuovuksiin eikä käyttänyt raakoja sanoja, kuten muut samanlaiset\nnaiset, joita hän tunsi. Hänen vartalonsa oli yhtä taipuisa ja\nvankka kuin hänen syvä rinta-äänensäkin ja yhtä voimakas, kuin hänen\nluonteensa. Iljaa miellytti hänessä hänen huolellisuutensa, puhtauden\nja järjestyksen rakkautensa, ja kykynsä puhua kaikesta ja käyttäytyä\nniin, ett'ei näyttänyt olevan kenestäkään riippuvainen. Mutta kun\nhän välisti, tullessaan hänen luoksensa, tapasi hänet makaamassa\nvuoteessa kalpein, kuluneen näköisin kasvoin ja takkuisin hiuksin,\nsilloin tunsi hän rinnassaan syvää inhoa tuota naista kohtaan. Ja\nkatsoessaan ääneti, synkästi hänen raukeita, värittömiä silmiään, ei\nhän edes tahtonut saada tervehdystä huuliltaan.\n\nOlympiada nähtävästi arvasi hänen mielentilansa, sillä hän,\nkietoutuen paremmin peitteeseen, sanoi hänelle:\n\n-- Mene ulos! Mene Vjeran luokse!... Sano eukolle, että hän toisi\nminulle jäistä vettä!...\n\nIlja meni Paavalin ystävättären pieneen, siistiin huoneeseen, ja\nVjera, nähdessään hänen synkät ja tyytymättömät kasvonsa, hymyili\nhämillään. Kerran kysyi hän häneltä:\n\n-- No, Ilja Jakovlevitsh, mitä sinne kuuluu?\n\n-- Voi, Vjerotshka! -- vastasi hän. Teidän suhteenne on syntikin\nlumen kaltaista. Kun te näin hymyilette, sulaa se kuin lumi...\n\n-- Voi, teitä poikarukkia! -- säälitteli tyttö.\n\nIlja piti Vjerasta. Hän sääli häntä kuin pientä lasta, tuli hyvin\nlevottomaksi, kun hän sattui riitaantumaan Paavalin kanssa ja aina\nsovitti heidät. Hän istui mielellään hänen huoneessaan, katsoen, kun\nhän kampasi kullankellertävää tukkaansa tahi hyräillen ompeli jotakin\nitselleen. Välistä huomasi hän hänen katseessaan kalvavaa tuskaa,\ntoisinaan oli hänen hymynsä toivotonta, katkeraa. Sellaisina hetkinä\nmiellytti hän vielä enemmän häntä, hän vielä paremmin huomasi tytön\nonnettomuuden ja koetti parhaansa mukaan lohduttaa häntä. Mutta tämä\nsanoi:\n\n-- Ei, ei, Ilja Jakovlevitsh, näin ei saa elää!... On mahdotonta!...\nMinun täytyy jatkaa elämistäni liassa... vaan mitä Paavalilla on\ntäällä tekemistä?\n\n-- Sehän tapahtuu hänen omasta tahdostaan...\n\n-- Hänenkö tahdostaan? -- toisti hän hiljaa kuin kaiku.\n\nHeidän keskustelunsa katkasi Olympiada, joka, siniseen aamuröijyyn\npuettuna äänettömästi tuli huoneeseen kuin kuun säde.\n\n-- Tule teetä juomaan, oikkuni!... Vähän myöhemmin tule sinäkin,\nVjerotshka...\n\nKasvot kylmästä vedestä raittiina ja punakkana, tyyneenä ja\nhillittynä, vei hän Iljan pitemmittä mutkitta huoneeseensa, ja hän\nseurasi häntä miettien, oliko juuri tämä nainen sama Olympiada,\njonka hän tunti takaperin oli nähnyt väsyneen, kuluneen näköisenä ja\nhimokasten käsien tahrimana.\n\nTeetä juotaessa sanoi hän Iljalle:\n\n-- Ikävä on, että olet vain talonpoika ja olet vähän saanut oppia...\nVaikeaksi käy sinulle elämä. Vaan sittenkin on sinun heitettävä\nkauppasi ja koetettava jotakin muuta. Koetan hankkia sinulle\npaikan... Kun vaan sovimme kaupoilla Poluektoff'in kanssa, voin sen\ntehdäkin...\n\n-- Antaako hän todellakin viisi tuhatta? -- kysyi Ilja.\n\n-- Luonnollisesti hän antaa, -- vastasi vakuuttavasti Olympiada.\n\n-- Mutta jos minä tapaan kerrankin hänet luonasi, niin surmaan\nhänet... -- vihaisesti sanoi Ilja.\n\n-- Minkätähden? Ei hän ole sinun tielläsi...\n\n-- Tietysti on hän tielläni...\n\n-- Herkeä jo! Hänhän on vanha ja ruma... -- sanoi Olympiada nauraen.\n\n-- Naura sinä vaan! Enpä minä liioin arvelisi... eikä olisi niinkään\nsuuri synti nujertaa hengiltä tuollaista ryötystä...\n\n-- Odota edes siksi, kunnes hän ehtii antaa rahat minulle, -- nauroi\nOlympiada.\n\nKauppias suostui kaikkiin Olympiadan vaatimuksiin. Pian istui Ilja\nhänen uudessa asunnossaan, katseli paksuja lattiamattoja, raskaita\nplyysipäällyksisiä huonekaluja, ja kuunteli rakastajattarensa\ntyyntä puhetta. Hän ei havainnut hänessä erityistä tyytyväisyyttä\nmuuttuneesta asemasta: hän oli, kuten ennenkin, tyyni ja maltillinen;\nnäytti siltä, kuin hän vaan olisi pukeutunut toiseen pukuun -- siinä\nkaikki.\n\n-- Olen nyt kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanha, -- sanoi hän, --\nja kolmeenkymmeneen on minulla jo säästössä kymmenkunta tuhatta.\nSilloin annan ukolle palttua ja olen vapaa... Opi minusta, kuinka\npitää elää, totinen oikkuni...\n\nIlja oppi häneltä sen taipumattoman lujuuden, jolla hän saavutti\npäämääränsä. Välistä kuitenkin, kun hänen johtui mieleensä, että\nhänen täytyy jakaa tyttönsä hyväilyt toisen kanssa, tunsi hän\nnöyryyttävän, katkeran tunteen kalvavan mieltään. Ja silloin aina\nheräsi hänessä erittäin selvänä entinen haaveensa omasta pienestä\npuodista, siististä huoneesta, jossa hän voisi ottaa Olympiadan\nvastaan. Hän ei ollut vakuutettu rakkaudestaan häneen, vaan hän\nnäytti hänestä välttämättömältä, kuten järkevä, kelpo toveri... Niin\nkului pari kolme kuukautta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä, tultuaan kotiin kaupungilta, meni Ilja\nkellarikerrokseen suutarin asuntoon ja kummastuksekseen näki, että\nPerfishka istui onnellisena hymyillen pöydän ääressä, jossa oli\nviinapullo, ja häntä vastapäätä Jaakko. Hän istui nojaten rintaansa\npöytään, heilutellen päätään ja kieli sammaltaen puhui:\n\n-- Hyvä! Jos Jumala näkee kaikki... ja tietää kaikki -- niin näkee\nHän minutkin... Kaikki ovat hyljänneet minut, veli... ja nyt olen\nyksin! Isäni ei rakasta minua... hän on va-va-ras! Hän on rosvo ja\nkonna... eikö niin, Perfishka?\n\n-- Aivan niin, Jasha! Se ei ole kyllä kaunista, vaan totta se on! --\nsanoi suutari.\n\n-- N-niin!... Kuinka sitten voin elää? Mihin osaan uskoa?... -- kysyi\nJaakko kieli sopertaen.\n\n-- Isään en saata uskoa... Ilja -- kulkee omia teitään... Masha...\non lapsi, Masha... Missä sitten oikeat ihmiset ovat? Perfishka!\nMaailmassa ei ole enää ihmisiä...\n\nIlja seisoi ovella kuunnellen toverinsa puhetta. Hänen sydäntänsä\nahdisti. Hän näki, kuinka veltosti ja voimattomasti Jashkan iso pää\nnytkähteli sinne tänne hoikan kaulan varassa, näki Perfishkan kuivan,\nkeltasen naaman onnellisessa hymyssä, eikä hän ollut uskoa, että\nhänen edessään oli Jaakko, tuo hiljainen, lempeä Jaakko. -- Hän astui\nhänen luoksensa ja kysyi moittien:\n\n-- Mitä sinä teet?\n\nJaakko vavahti, katsahti hänen kasvoihinsa pelästyneen näköisillä\nsilmillään ja huudahti, omituisesti hymyillen:\n\n-- Oh, Ilja... en juuri mitään! Ajattelin vaan... että... isä...\n\n-- Mitä sinä teet? -- kysyi Ilja toistamiseen.\n\n-- Sinä, Ilja Jakovlitsh, anna hänen olla rauhassa, -- puuttui\npuhumaan Perfishka, nousten tuolilta ja horjuen jaloillaan. -- Hän on\noikeassa... Jumalalle kiitos, että hänelle vielä edes viina maistuu...\n\n-- Ilja! -- huusi Jaakko hysteerillisen kovasti. -- Isä... löi minua!\n\n-- Niin hän teki, -- sen voin minä todistaa! -- selitti Perfishka,\nlyöden nyrkillään rintaansa. -- Näin kaikki... vaikka valalle\nvietäisi! Hampaita löi poikki ja nenän särki...\n\nJaakon kasvot olivat todellakin turvoksissa ja ylähuuli oli verillä.\nHän seisoi ystävänsä edessä ja tuskallisesti hymyillen sanoi hänelle:\n\n-- Kuinka saatetaan minua lyödä? Olen jo yhdeksäntoistavuotias...\nenkä ole mitään pahaa tehnyt.\n\nIlja tunsi, ett'ei hän voinut lohduttaa toveriaan eikä tuomitakaan\nhäntä.\n\n-- Minkätähden löi hän sinua?... Jaakon huulet liikkuivat: hän aikoi\nsanoa jotakin, vaan vaikeni. Hänen vääristyneiden kasvojensa läpi\nkävi värähdys, hän valahti tuolille, ja tarttuen käsin päähänsä,\nalkoi nyyhkyttää, niin että koko hänen ruumiinsa vapisi. Perfiska,\njoka tuki häntä hänen istuessaan tuolille, poistui heti hänen luotaan\nja kaataen itselleen ryypyn, sanoi:\n\n-- Antaa hänen itkeä!... Kaikki ei vielä ole hukassa, kun ihminen voi\nitkeä... Mashutkakin sai osansa... Itki, minkä jaksoi... Silmät revin\nhäneltä, huusi hän lakkaamatta! He, he! Vein hänet Matitsan luo...\n\n-- Mitä hänen ja hänen isänsä välillä sitten tapahtui?\n\n-- Sen kyllä voin kertoa... -- vastasi Perfiska. -- Oli sitä koko\nmeteli!... Setäsi, Terenti, alkoi pelin... Odottamatta sanoo\nhän Petruhalle: päästä minut pyhiinvaellusretkelle Kijev'iin...\nPetruhalla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä kauan oli jo\nkyttyräselkä ollut hänelle silmätikkuna, ja totta puhuen, hän oli\nhyvillään, että Terenti lähtee... Joka asiassa ei toverikaan ole\nhyväksi, he, he! Mene sinä vaan, sanoo hän, ja sano sananen minunkin\npuolestani pyhimyksille... Mutta silloin alkaa Jaakkokin: päästä,\nsanoo, minutkin...\n\nPerfiska muljisti silmiään, asetti kasvonsa irviin ja jatkoi raa'alla\näänellä Petruhaa matkien:\n\n-- Mitä-ä?... Minäkin tahtoisin päästä. Minkätähden? Haluaisin, sanoo\nJaakko, minäkin rukoilla puolestasi... Petruha kun ärjäsee: kyllä\nminä annan sinulle rukoilemista? Mutta Jaakko vaan: päästä minut!\nLapsen rukous isän synneistä on otollinen Jumalalle. Silloin Petruha\nlyödä läimäyttää häntä vasten kasvoja kerran... ja toisen... ja...\n\n-- En voi elää hänen kanssaan! -- huusi Jaakko. -- Lähden tieheni!\nMenen hirteen! Minkätähden löi hän minua? Häh? Minkätähden? Mitä\nhänelle sanoin, läksi sydämestä...\n\nIljan tuli paha olla hänen huudoistaan, ja hän poistui\nkellarikerroksesta neuvottomana kohauttaen hartijoitaan. Tieto siitä,\nettä hänen setänsä lähtee pyhiinvaellusretkelle, tuntui hänestä\nhyvältä: jos setä lähtee, voi hänkin vihdoin jättää tämän talon,\nvuokrata itselleen erityisen asunnon -- pikkuisen huoneen -- ja elää\nomin päin...\n\nTultuaan kammariinsa, tuli Terenti sinne heti hänen perästään. Hänen\nkasvonsa olivat iloiset, silmät loistivat, ja hän riensi Iljan luo,\nhuudahtaen:\n\n-- No, nyt minä lähden! Herra Jumala, kuinka iloinen olen... Tuntuu,\nkuin pääsisin vankeudesta taas Herran valkeutta näkemään... Hän ei\nkai halveksi minun rukoustani, koska sallii minun päästä täältä...\n\n-- Tiedätkö, missä tilassa Jaakko on? kuivasti kysyi Ilja.\n\n-- En.\n\n-- Hän on juonut itsensä päihinsä...\n\n-- Mitä sanot! Huonosti tehty! Ajattelematon poika!... Ja kuitenkin\npyysi hän isältään lupaa päästä kanssani...\n\n-- Olitko sinä läsnä, kun hänen isänsä löi häntä?\n\n-- Olin... Entä sitten?\n\n-- Entäkö sitten? Etkö sitten huomaa, että hän juuri sentähden joikin\nitsensä juovuksiin? -- Jurosti kysyi Ilja.\n\n-- Niinkö? Jopa nyt jotakin!\n\nIlja huomasi selvästi, että Jaakon kohtalo hyvin vähän liikutti\nsetää, ja se lisäsi yhä enemmän hänen kiukkuaan kyttyräselkään. Hän\nei koskaan ollut nähnyt Terentiä niin iloisena, ja tuo ilo heti\nJaakon kyynelien jälkeen teki häneen omituisen vaikutuksen. Hän\nistuutui ikkunan ääreen ja sanoi sedälle:\n\n-- Etkö mene ravintolaan?...\n\n-- Siellä on isäntä... Minulla on puhumista sinulle...\n\n-- Vai niin! Mitä?\n\nKyttyräselkä astui hänen viereensä ja sanoi salaperäisesti:\n\n-- Lähden kohta matkaan. Sinä jäät tänne yksin... se tahtoo sanoa...\nsillä...\n\n-- Sano, sano sanottavasi, -- virkkoi Ilja.\n\n-- Kyllä, kyllä... Mielelläni... -- sanoi Terenti hillityllä äänellä,\nräpäyttäen silmiään. -- Täällä ei ole helppoa...\n\n-- Minustako aiot puhua, vai?\n\n-- N-niin... Mutta ensiksi... olen säästänyt vähän... rahoja...\n\nIlja katsahti häneen ja nauroi ilkeästi.\n\n-- Mitä sinä? -- säikähtäen kysyi häneltä setä.\n\n-- Tiedän kyllä... No, olkoon menneeksi, olet säästänyt rahoja.\n\nIlja antoi erityisen painon sanalle \"säästänyt\".\n\n-- Niin... -- sanoi Terenti katsomatta häneen. -- Kaksi sataa ruplaa\nolen päättänyt antaa luostarille...\n\n-- Vai niin...\n\n-- Sata ruplaa sinulle...\n\n-- Sata? -- huudahti Ilja. Ja silloin hän huomasi, että hän jo kauan\noli mielessään toivonut saavansa sedältään ei sataa, vaan paljon\nenemmän. Hän oli kiukuissaan sekä itsellensä että toiveellensa, joka\noli halpa, sen tiesi hän, -- ja sedällensä siksi, kun hän niin vähän\naikoi antaa hänelle. Hän nousi tuolilta seisomaan, ojensihe suoraksi\nja sanoi lujasti, ilkeästi sedälleen:\n\n-- En huoli varastettuja rahojasi... ymmärrätkö?\n\nKyttyräselkä horjahti takaperin, istuutui vuoteelleen kalpeana,\nhämmästyneenä. Tukka pystyssä ja suu selällään katsoi hän Iljaa tylsä\nkauhu silmissä ja vaikeni.\n\n-- Mitä katsot? En tarvitse rahojasi...\n\n-- Herranen aika! -- pääsi käheästi Terentilta. -- Mikset, poikani,\nmiks'et?\n\n-- Mitä? kysyi Ilja.\n\n-- Iljusha! Ethän ole pyytänyt itseäsi synnyttämäänkään... -- sanoi\nsetä, koomillisen näköisenä ojentaen käsiään Iljaa kohden. Ei, ota\nsinä rahat... Jumalan tähden! Minun sieluni autuuden tähden!... Kun\npalaan, niin kaikki annan sinulle... Siksi ota nämä... Poikani! Herra\nei anna syntiäni anteeksi, jollet ota...\n\nNiin hän rukoili ja hänen huulensa vapisivat ja silmissä kuvastui\npelko. Ilja katsoi häneen, eikä voinut päästä selville, säälittikö\nhäntä setä vai eikö?\n\n-- Olkoon menneeksi! Minä otan... sanoi hän vihdoin ja läksi heti\nulos huoneesta. Hänen päätöksensä ottaa rahat sedältä, oli hänestä\nvastenmielinen; se alensi häntä hänen omissa silmissään. Ja mitä\ntekisi hän sadalla ruplalla? Hän mietti, että, jos setä olisit\ntarjonnut hänelle sadan ruplan sijasta esimerkiksi tuhat ruplaa, hän\nheti vaihtaisi levottoman, synkän elämänsä puhtaaseen elämään, jota\nhän viettäisi rauhallisessa yksinäisyydessä, kaukana ihmisistä...\nMitähän, jos olisi kysyä sedältä, paljonko tuli hänen osalleen\nvanhan lumpunkokoojan rahoja? Mutta se ajatus tuntui hänestä heti\nvastenmieliseltä...\n\nSiitä lähtien, kun Ilja tutustui Olympiadaan, rupesi hänestä\nFilimonoff'in talo tuntumaan yhä likaisemmalta ja ahtaammalta. Tuo\nahtaus ja likaisuus herättivät hänessä fyysillistä vastenmielisyyttä,\nikäänkuin hänen ruumiiseensa olisi kosketeltu kylmänkosteilla\nkäsillä. Tänään vaivasi häntä tuo tunne tavallista enemmän, -- hän ei\nsaanut sijaansa missään koko talossa ja läksi ilman aikojaan Matitsan\nluo. Rappuja noustessaan tunki hänen mieleensä outo aavistus siitä,\nettä tämä talo syöksisi hänet kerran odottamattomaan turmioon...\n\nSellaisissa ajatuksissa astui hän Matitsan huoneeseen ja tapasi tämän\nistumassa tuolilla suuren vuoteensa vieressä. Hän katsahti häneen ja\nuhaten sormellaan, kuiskasi hiljaa hänelle:\n\n-- Hiljaa! Hän nukkuu!...\n\nSängyssä makasi kokoon kyyristyneenä Masha.\n\n-- On tämäkin elämää! -- kuiskaten sanoi Matitsa, vihaisesti\npyörittäen suuria silmiään. -- Mokomat roistot rupeavat pieksämään\nlapset rammoiksi! Kunpa maa heidät nielisi!...\n\nIlja kuunteli hänen kuiskettaan, seisoen uunin vieressä ja katsoen\nMashan, johonkin harmaaseen vaatteeseen käärittyä, olentoa, ja\najatteli, mitä siitäkin tytöstä tulee?...\n\n-- Tiedätkö, että hän löi Mashutkaakin, tuo paholainen, tuo vanha\njuopporatti? Poikansa pieksi pahanpäiväiseksi ja tytön, ja uhkaa ajaa\nmolemmat talosta! Mihin hän nyt joutuu, raukka?\n\n-- Ehkä voin hankkia hänelle paikan... -- miettivästi virkkoi Ilja,\nmuistaen, että Olympiada on kammarineitsyen puutteessa.\n\n-- Sinä! -- kuiskasi Matitsa moittien. Sinä kuljet täällä, kuin\nmikäkin mahtava herra... Kasvat itseksesi, kuin nuori tammi... et\nheitä varjoa etkä terhoja... Jo aikoja sitten olisit voinut jotakin\ntehdä hänen hyväksensä... Eikö sinua lapsi säälitä?\n\n-- Ole ärhentelemättä ja odota! -- sanoi Ilja kiukkuisesti. Nyt oli\nhänellä mukava tekosyy mennä Olympiadan luokse.\n\n-- Kuinka vanha on Mashutka? -- kysyi hän.\n\n-- Viidentoista... mitä sitten? Entäpäs tämä, jos onkin\nviisitoistavuotias! Kahtatoistakin nuoremmalta hän näyttää... hän\non niin heikko ja hento... kuin lapsi konsanaankin! Ei hän kelpaa\nmihinkään, ei niin mihinkään! Mutta miksi hän elääkään?. Nukkuisipa\nnyt eikä heräisi kuin tuomiopäivänä...\n\nIlja poistui ullakosta pää raskaita ajatuksia täynnä.\n\nTunnin päästä seisoi hän jo Olympiadan asunnon oven edessä, odottaen\nettä tultaisi avaamaan. Kauan pysyi ovi suljettuna ja vihdoin kuului\nsen takaa kimakka, vihainen ääni:\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Minä... -- vastasi Lunjeff, joka ei tietänyt, kuka kysyi.\nOlympiadan palvelija -- rokonarpinen, kulmikkaan näköinen eukko --\npuhui karkealla raa'alla äänellä ja kysymättä, avasi oven.\n\n-- Ketä tahdotte? -- toisti ääni.\n\n-- Onko Olympiada Danilovna kotona? Ovi äkkiä avautui ja kirkas\nlampun valo valaisi hänet. Hän väistyi pari askelta takaperin,\nsiristäen silmiään ja uskomatta niitä.\n\nHänen edessään seisoi lamppu kädessä pieni ukko, yllä raskas, laaja,\nvadelmanvärinen yönuttu. Hänen päälakensa oli milt'ei kokonaan\npaljas, ainoastaan kapealti oli harmaita hiuksia poikki pään toisesta\nkorvasta toiseen, ja leuassa tärisi lyhyt, harva ja niinikään harmaa\nparta. Hän katsoi Iljan kasvoihin ja hänen terävät, vaalakat silmänsä\nilkeästi kiilsivät, samalla kun muutamien harvojen haituvien peittämä\nylähuuli vavahteli. Lamppukin vapisi hänen kuivassa, mustanpuhuvassa\nkädessänsä.\n\n-- Kuka sitten olet? No, astu sisään vaan! -- sanoi ukko. -- Kuka\nolet?\n\nIlja ymmärsi, kuka hänen edessään seisoi. Hän tunsi, että veri\nsyöksyi hänen kasvoihinsa, ja että rinnan täytti harmin sekainen\ninho. Tämä sitten oli hänen kilpailijansa, joka jakoi hänen kanssaan\nOlympiadan hyväilyt!...\n\n-- Olen katukauppias... soinnuttomasti sanoi hän astuen kynnyksen yli.\n\nUkko iski hänelle silmää vasemmalla silmällään ja naurahti. Hänen\nsilmälautansa olivat punaset ja ripsittömät, ja suusta törrötti\nhammasten sijasta särmikkäitä luupalasia.\n\n-- Katukauppias! He, he! Mikä katukauppias? Häh? -- viekkaasti\nnaureksien,? uteli ukko, lähentäen lamppua likemmäksi hänen\nkasvojansa.\n\n-- Myyn pientä rihkamaa... hajuvesiä... nauhoja ynnä muuta\nsellaista... -- sanoi Ilja, painaen päätään alaspäin ja tuntien, että\nsitä huimaa. Hän oli näkevinään punasia pilkkuja tanssivan silmiensä\nedessä.\n\n-- Niin... niin... niin!... Nauhoja ja hajuvesiä!... Vai niin, vai\nniin!... Mutta mitä tahdot täältä, kunnon katukauppias, häh?\n\n-- Tahdon tavata Olympiada Danilovnaa.\n\n-- Mitä? Häntäkö? Mitä sinä hänestä?\n\n-- Tulin hakemaan... rahaa tavaroista... sai Ilja vaivoin sanotuksi.\n\nHän tunsi pelkäävänsä ja samalla vihaavansa tuota inhottavaa\nukkoa. Vanhuksen matalassa, kimeässä äänessä ja ilkeissä silmissä\noli jotakin, joka tunkeutui Iljan sydämeen ja syvästi loukkasi ja\nnöyryytti häntä.\n\n-- Rahaa hakemassa? Pikku velka? Hy-y-vä-ä...\n\nUkko siirsi äkkiä lampun syrjään, nousi varpailleen, lähensi\nkeltaset, kuihtuneet kasvonsa lähelle Iljan kasvoja ja kysyi hiljaa,\nmyrkyllisesti hymyillen:\n\n-- Mutta missä on lasku? Anna tänne lasku!\n\n-- Mikä lasku? -- kysyi Ilja, ottaen pelästyneenä askeleen takaperin.\n\n-- Isännältäsi? Lasku Olympiada Danilovnalle! On kai se sinulla\nmukanasi! Anna tänne! Vien sen hänelle... No, no! Pian nyt!\n\nUkko lähenteli Iljaa, samalla kun tämä yhä vetäytyi ovea kohti.\nPelosta tuli hänen suunsa ihan kuivaksi.\n\n-- Ei minulla ole mitään laskua! -- huudahti hän epätoivoisesti;\nhänestä tuntui, kuin kohta tapahtuisi jotakin tavatonta.\n\nVaan juuri silloin ilmestyi ukon takaa Olympiadan kookas, solakka\nolento. Hän katsahti tyynesti, silmiään räpäyttämättä ukon pään yli\nIljaan ja kysyi rauhallisesti:\n\n-- Mikä on kysymyksessä, Vasili Gavrilovitsh?\n\n-- Tämä tässä on katukauppias! Kuuluu olevan saapa teiltä. Olette\nmuka ostanut häneltä nauhaa ettekä ole maksanut! He, he! Hän tuli nyt\nrahaa hakemaan...\n\nUkko pyöri Olympiadan edessä sinne tänne, vilkuen milloin hänen\nmilloin Iljan kasvoihin. Olympiada työnsi hänet syrjään ylpeällä\noikean kätensä liikkeellä, pisti saman kätensä aamunuttunsa taskuun\nja sanoi Iljalle ankarasti:\n\n-- Mitä tämä on? Miks'et voinut tulla toiseen aikaan?\n\n-- Niin! -- vinkuen huusi ukko. -- Mokoma pässinpää! Tulee juuri\nsilloin, kuin häntä vähimmin tarvitaan!\n\nIlja seisoi kuin kivettyneenä.\n\n-- Älkää huutako, Vasili Gavrilovitsh! Ei se sovi, -- sanoi\nOlympiada. Ja, kääntyen Iljaan, jatkoi: -- Paljonko sitä olikaan;\nkolme ruplaa neljäkymmentä kopeekkaa, eikö niin? Tässä rahat!\n\n-- Ja suoriudu nyt tiehesi! -- uudestaan huudahti ukko. -- Anteeksi,\nsuljen itse oven... itse suljen!\n\nHän kääri yönuttunsa tiukemmin ympärilleen, avasi oven ja huusi\nIljalle:\n\n-- Ulos!...\n\nIlja seisoi pakkasessa suletun oven edessä ja katsoi tylsästi siihen.\nHän ei ollut vielä täysin selvillä, näkikö hän pahaa unta vai oliko\nse todellisuutta? Toisessa kädessä oli hänellä lakki, toisessa\npuristi hän Olympiadalta saamiaan rahoja. Sillä tavoin seisoi hän,\nkunnes tunsi pakkasen puristavan päätään kuin vanteen, ja kylmän\njalkojaan jäykistävän. Silloin vasta pani hän lakin päähänsä ja rahat\ntaskuunsa, pisti kätensä päällysnuttunsa hihoihin, ja läksi verkkaan\nastumaan katua pää alaspäin painettuna. Hänen sydäntänsä jääsi, ja\nhänestä tuntui, kuin hänen päässään olisi kierinyt raskaita palloja,\njotka kolahtelivat ohimoita vasten... Hänen silmissään pyöri ukon\ntumma haamu keltasine, lampunvalon valaisemine päälakineen...\n\nJa ukon kuihtuneilla kasvoilla väreili ilkeä, viekas, riemuitseva\nhymy...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä kohtauksensa jälkeen ukon kanssa kulki Ilja\nkaupungin pääkatua verkkaan ja ääneti edestakasin. Hän ei huutanut\ntavaroitaan, kuten tavallisesti, vaan katsoa tuijotti synkästi\nlaatikkoonsa, ja hänen sydäntänsä painoi raskas, synkkä tunne.\nAlituisesti pyöri hänen silmissään ukon ilkkuvat kasvot, Olympiadan\ntyynet siniset silmät ja se käden liike, jolla hän oli antanut\nhänelle rahat eilen. Kuivassa pakkasilmassa lenteli pieniä, teräviä\nlumihöyteitä, jotka pistelivät hänen kasvojansa...\n\nHän kulki juuri erään puodin ohitse, joka oli muutaman kappelin\nja kauppias Lukin'in suuren talon välillä olevassa syvennyksessä.\nPuodin oven yläpuolella riippui vanha, ruostunut kyltti, johon oli\nkirjotettu:\n\n\"V. G. Poluektoff'in vaihtoliike. Ostetaan vanhoja hopea- ja\nkultakaluja, pyhäinkuvien metallikehyksiä, arvoesineitä ja vanhoja\nrahoja\".\n\nKun Ilja kulki puodin ohitse, näytti hänestä, kuin ikkunan takana\nolisi seisonut ukko ja ilkkuen hymyillen nyykäyttänyt hänelle pientä\npäätänsä. Lunjeff'ia rupesi tavattomasti haluttamaan mennä puotiin\nja katsoa ukkoa lähemmältä. Hän keksikin pian tekosyyn siihen. Kuten\nkaikki katukauppiaat, otti hänkin vastaan vanhoja rahoja ja möi ne\nsitten rahanvaihtajille kahdenkymmenen kopeekan voitolla ruplalta.\nHänen kukkarossaan oli nytkin muutamia sellaisia rahoja.\n\nHän palasi takasin, avasi reippaasti puodin oven, astui sisään\nlaatikkoineen ja ottaen lakin päästään, sanoi:\n\n-- Hyvää päivää!\n\nUkko istui kapean tiskin takana irroittamassa metallikehystä eräästä\npyhäinkuvasta, kaivaen nauloja irti pienellä taltalla. Hän oli\nkokonaan syventynyt työhönsä. Vilaistuaan pikimmältään tulijaa,\njatkoi hän taas työtään, sanoen kuivasti:\n\n-- Päivää... Mitä on tarvis?\n\n-- Tunnetteko minua? kysyi Ilja.\n\n-- Ukko vilkasi uudestaan häneen.\n\n-- Ehkä tunnen. Mitä tahdot?\n\n-- Ostatteko vanhoja rahoja?\n\n-- Näytä...\n\nIlja siirsi laatikon selkäänsä ja rupesi kaivamaan kukkaroa\ntaskustaan. Mutta hänen kätensä ei tahtonut löytää sitä, se\nvapisi yhtä kovasti, kuin hänen sydämensä, joka tykytti vihasta\nja pelosta ukkoa kohtaan ja halusta tehdä mitä pikemmin jotakin\nratkaisevaa. Kaivellessaan taskuaan, katsoa tuijotti hän herkeämättä\nkauppiaan pieneen, kaljuun päähän, ja pitkin hänen selkäänsä kulki\nvilunväreitä...\n\n-- Etkö jo löydä? -- kysyi äkkiä ukko vihaisesti.\n\n-- Heti paikalla!... -- hiljaa vastasi Ilja.\n\nVihdoin hänen onnistui saada kukkaronsa esiin, ja hän astui aivan\ntiskin viereen, kaataen siihen rahansa. Ukko katsahti niihin.\n\n-- Sen verranko? Hm...\n\nHän otti hopearahat yhden kerrassaan laihojen kellertävien sormiensa\nväliin, katsellen niitä tarkkaan ja mutisten itsekseen:\n\n-- Katariinan... Annan aikuinen... Katariinan... Paavalin... samoin\ntämä... ristirupla... vuodelta... kolmekymmentäkaksi... hm... piru\ntietäköön, mikä se on! Heh -- tätä en huoli, se on kokonaan kulunut...\n\n-- Näkyyhän koostakin, että se on neljännesruplanen, -- jurosti sanoi\nIlja.\n\n-- Viidestätoista kopeekasta otan sen...\n\nUkko viskasi rahan tiskille ja, avattuaan nopeasti pulpettinsa\nlaatikon, alkoi kopeloida sitä.\n\nHurja raivo valtasi Iljan, hän nosti kätensä ja iski vahvalla\nnyrkillään ukkoa ohimoon. Tämä lensi seinää vasten ja löi päänsä\nsiihen; siitä ponnahti hän rinnoilleen pulpetille ja tartuttuaan\nsiihen käsin kiinni, kurotti kasvonsa Iljaa kohden. Ilja näki, kuinka\nhänen pienet silmänsä säikähtyneesti katsoivat, huulet liikkuivat, ja\nhän kuuli ukon läpitunkevasti, käheästi kuiskaavan:\n\n-- Sydänkäpyseni... Herran tähden...\n\n-- Roisto! -- kähisi Ilja, tarttuen molemmilla käsillään ukon\nkurkkuun. Hän puristi kovasti sitä ja pudisteli häntä, samalla kun\nukko koristen nojasi käsillään hänen rintaansa. Hänen silmänsä\ntulivat punasiksi, suuriksi, niistä vuosi kyyneliä; kieli valahti\nulos suusta ja heilui sinne tänne ikäänkuin härnäten murhaajaa.\nLämmintä sylkeä valui Iljan käsille, ja ukon kurkusta kuului kähinää\nja korinaa. Hänen kylmät koukkuiset sormensa hapuilivat Iljan\nkaulaa, vaan tämä hammasta purren taivutti päätään taaksepäin ja yhä\nkovemmin pudisteli ukon kevyttä ruumista, nostaen hänet kohoksi. Ja\nvaikka Iljaa olisi lyöty takaapäin, niin ei hän sittenkään olisi\npäästänyt häntä. Tulisella vihalla ja kauhu sydämessä katsoi hän,\nkuinka Poluektoff'in laimeat silmät kävivät yhä suuremmiksi, mutta\nyhä lujemmin puristi hän hänen kurkkuansa. Ja sitä myöten, kuin ukon\nruumis kävi raskaammaksi, hävisi Iljan sydäntä painostava tunne.\nVihdoin päästi hän hänet ja tyrkkäsi luotaan. Kauppiaan hengetön\nruumis valahti veltosti tiskiltä lattialle.\n\nSilloin vasta katsahti Lunjeff ympärilleen. Puodissa oli hiljaista ja\ntyhjää, ja ulkona satoi sankasti lunta. Lattialla, hänen jaloissaan\noli kaksi palasta saippuaa, kukkaro ja kieppu nauhaa. Hän ymmärsi,\nettä ne olivat pudonneet hänen laatikostaan, nosti ne ylös ja pani\npaikoilleen. Sitten kumartui hän tiskin yli ja katsahti vielä kerran\nukkoon. Hän istui lattialla tiskin ja seinän välissä; hänen päänsä\noli syvään painunut rintaa vasten, niin että vain kalju, keltanen\npäälaki oli näkyvissä. Silloin keksi Lunjeff avonaisen pulpetin\nlaatikon, josta kiilsi kulta- ja hopearahoja, näkyi setelinippuja...\nIlosta vavahtaen, tempasi hän käteensä yhden nipun, sitten toisen,\npisti ne povelleen ja vilkasi vielä kerran pelokkaasti ympärilleen...\n\nKadulle astui hän verkkaan, seisahtui noin kolmen askeleen päähän\npuodista, peitti huolellisesti tavaransa öljykankaalla ja läksi\nliikkeelle lumen sataessa sankasti näkymättömästä korkeudesta. Hänen\nympärillään, samoin kuin hänen sisässään leijaili kylmä, harmaa\nsumu, jonka läpi hänen katseensa tahtoi tunkeutua. Äkkiä tunsi\nhän omituista kipua silmissään hän kosketteli niitä sormillaan ja\nhämmästyneenä pysähtyi ikäänkuin hänen jalkansa olisivat jäätyneet\nmaahan. Hänestä tuntui, kuin hänen silmänsä olisivat pullistuneet\nulos kuopistaan kuten vanhan Poluektoff'in silmät, ja että ne\njäisivät ainaiseksi sellaisiksi, eivätkä koskaan voisi enää sulkeutua\nja jokainen voisi niistä nähdä hänen rikollisuutensa. Tuntui kuin\nkaikki elämä olisi niistä kadonnut. Tunnusteltuaan silmäteriään\nsormillaan, tunsi hän niissä kipua, vaan hän ei voinut sulkea luomia.\nPelko sai hänen hengityksensä seisahtumaan. Vihdoin onnistui hänen\nsulkea silmänsä. Hän tuli iloiseksi pimeydestä, joka äkkiä ympäröitsi\nhänet, ja niin hän, mitään näkemättä, liikkumatta seisoi paikallaan\nsyvään vetäen ilmaa keuhkoihinsa...\n\nJoku tyrkkäsi häntä. Hän katsahti äkkiä ympärilleen ja huomasi\nerään pitkän lyhyeen turkkiin puetun miehen kulkevan ohitsensa.\nIlja tuijotti hänen jälkeensä, kunnes tämä oli kadonnut tiheään\nlumituiskuun. Sitten korjasi hän lakkiaan, ja alkoi astua edelleen\nkatukäytävää pitkin, tuntien kipua silmissään ja päänsä raskaaksi.\nHänen olkapäänsä vapisivat, sormet koukistuivat suonenvedon\ntapaisesti, ja hänen sydämessään heräsi itsepäinen uhma, joka ajoi\npelon sieltä.\n\nTultuaan katujen risteykseen, huomasi hän siellä poliisikonstaapelin\nharmaan olennon ja astui hiljaa, hyvin hiljaa tarkotuksetta hänen\nluokseen, astui ja hänen sydämensä tykytti levottomasti...\n\n-- On nyt aika lumipyry! -- sanoi Ilja, astuen aivan poliisin eteen\nja katsoen häntä suoraan silmiin.\n\n-- Onpa kyllä! Nyt ilmakin lämpenee, Jumalalle kiitos! --\ntyytyväisesti vastasi poliisi. Hänen kasvonsa olivat suuret punaset,\nparrakkaat.\n\nPaljonko nyt on kello? -- kysyi Ilja.\n\n-- Katsotaan! -- Poliisi pudisti lumen hihastaan ja pisti kätensä\npovelleen. Lunjeff tunsi itsensä samalla iloiseksi ja pelokkaaksi\ntuon miehen läsnäollessa. Hän rupesi äkkiä nauramaan kuivasti,\nväkinäisesti.\n\n-- Mitä siinä hohotat? -- kysyi poliisi, avaten kynnellään kellonsa\nkantta.\n\n-- Mutta kyllä olet lumessa! -- huudahti Ilja.\n\n-- Ihmekös se, kun on sellainen ilma! Kello on puoli kaksi nyt...\nviittä minuuttia vailla puoli. Ihmekös se on, veikkonen... Sinä sitä\nmenet ravintolaan, lämpimään, vaan minun täytyy täällä tallustella\nkello kuuteen asti... Onpa tuota lunta laatikossasikin...\n\nPoliisi huokasi ja painaa napsautti kellonsa kannen kiinni.\n\n-- Min, minä menen ravintolaan, -- sanoi Ilja, ja hymyillen\nomituisesti, lisäsi:\n\n-- Juuri tuohon ravintolaan...\n\n-- Älä irvistele!... sanoi poliisi.\n\nRavintolassa istuutui Ilja ikkunan ääreen. Siitä ikkunasta -- hän\ntiesi sen -- näkyi kappeli, jonka vieressä oli Poluektoff'in puoti.\nMutta nyt oli kaikki kuin valkosen vaipan sisässä. Hän katsoi\ntarkkaan, kuinka lumihiuteet hiljalleen leijailivat ikkunan ohi ja\nlaskeutuivat maahan, peittäen kulkijain jälet kuin paksulla vaipalla.\nHänen sydämensä löi kovasti ja sukkelaan, vaan samalla kevyesti. Hän\nistui ja mitään ajattelematta odotti, mitä tapahtuisi, ja aika kului\nvitkaan...\n\nKun tarjoilija toi hänelle teetä, ei hän malttanut olla kysymättä:\n\n-- Mitä uutta kaupungilta?\n\n-- Lämpimämmäksi on käynyt ilma, paljon lämpimämmäksi! -- kiireesti\nvastasi tarjoilija ja juoksi tiehensä.\n\nIlja rupesi taas odottamaan, tuntien olevansa väsynyt ja vaipuvansa\njonkinlaiseen horrostilaan. Hän kaatoi itselleen lasillisen teetä,\nvaan ei juonut sitä eikä liikahtanutkaan eikä edes ajatellut mitään.\nSitten tuli hänelle äkkiä kuuma, hän aikoi avata palttonsa kaulustaa\nja kun hänen kätensä koskettivat leukaansa, vavahti hän. Hänestä\ntuntui, ett'eivät ne olleet hänen kätensä, vaan jonkun toisen kylmät,\nvihamieliset kädet. Hän nosti ne kasvojensa eteen ja tarkasti\nhuolellisesti sormia, -- kädet olivat puhtaat, vaan hänen mielestään\nolivat ne kunnollisesti pestävät saippualla...\n\n-- Poluektoff on murhattu! -- kuului joku huutavan.\n\nIlja hypähti tuolilta, ikäänkuin huuto olisi koskenut häntä. Muutkin\nvieraat tulivat liikkeeseen ja riensivät ovelle mennessään pannen\nlakkojaan päähänsä. Ilja heitti tarjottimelle kymmenkopeekkaisen,\nripusti laatikon olalleen ja seurasi yhtä nopeasti perästä.\n\nRahanvaihtajan puodin edustalle oli kokoontunut suuri ihmisjoukko.\nPoliisikonstaapeleja juoksenteli sinne tänne ärjyen virkainnoissaan\nympärillä seisojille. Niiden joukossa oli sama partaniekka, jonka\nkanssa Ilja oli puhellut. Hän seisoi ovella estämässä ihmisiä\npääsemästä puotiin katsoen heihin pelästyneillä silmillään ja\nalinomaa silittäen kädellään vasenta poskeaan, joka oli punasempi\nkuin oikea.\n\nIlja oli asettunut lähelle häntä ja kuunteli ympärillä seisovien\npuhetta. Hänen vieressään seisoi pitkä mustapartainen kauppias,\njolla oli tylyt kasvot, kulmakarvojaan rypistäen kuunnellen\nketunnahkaturkkiin puetun harmaapäisen vanhuksen vilkasta kertomista.\n\n-- Juoksupoika tulee puotiin ja luulee isäntänsä pyörtyneen. Hän\njuoksee Pjotr Stepanovitsh'in luo... \"Olkaa hyvä ja tulkaa meille\",\nsanoo hän, \"herra on sairastunut\". Tämä tietysti heti sinne, vaan\nperille tultuaan, huomaa hän, että ukko on kuollut. Ajatelkaa\nsellaista rohkeutta! Keskellä Jumalan kirkasta päivää, tällaisella\nliikekadulla... kuka saattaisi uskoa.\n\nMustapartainen kauppias rykäsi kovasti ja jymeällä, jurolla äänellä\nsanoi:\n\n-- Se on ollut Jumalan sormi. Herra ei ole nähtävästi tahtonut ottaa\nhänen katumustaan vastaan.\n\nLunjeff tunkeutui eteenpäin, haluten vielä kerran nähdä kauppiaan\nkasvot ja kosketti häneen laatikollaan.\n\n-- Mitä sinä tänne tunget! -- ärjäsi kauppias, tyrkäten hänet\nkyynärpäällään syrjään ja vihaisesti katsoen hänen silmiinsä.\n\nSitten kääntyi hän uudestaan puhekumppaniinsa:\n\n-- On kirjotettu: ei hiuskarvakaan pidä sinun päästäsi putoamaan\nilman Herran tahtoa...\n\n-- Niin on! -- päätään nyökytellen myönsi vanhus, ja lisäsi sitten\nsilmää iskien puoliääneen: -- Tiettyä on, että Jumala pitää\nkelvottomat muistissaan... Herra minulle anteeksi antakoon, paha on\npuhua, mutta vaikeata on vaieta...\n\n-- Ja muista minun sanoneeni, -- jatkoi tylynnäköinen kauppias, --\nmurhaajaa ei saada kiinni... Saathan nähdä...\n\nLunjeff hymähti. Kuunnellessaan tuota keskustelua, tuntui hänestä\nkuin hän olisi saanut uutta voimaa ja uutta rohkeutta rintaansa.\nJa jos joku sillä hetkellä olisi kysynyt häneltä: \"Sinäkö murhasit\nhänet?\" tuntui hänestä siltä, että hän arastelematta ja varmasti\nolisi vastannut: \"minä...\"\n\nSellaisilla tunteilla tunkeutui hän joukon läpi ja asettui seisomaan\npoliisikonstaapelin viereen. Tämä katsahti häneen, vihaisesti\ntyrkkäsi häntä olkapäähän ja ärjäsi:\n\n-- Minne matka? Mitä on sinulla täällä tekemistä, häh? Mene tiehesi.\n\nIlja väistyi takaperin ja horjahti lähellä seisovien päälle. Hän sai\nvielä tyrkkäyksen, ja joku huusi:\n\n-- Antakaa hänelle aika paukku!\n\nSilloin jätti Lunjeff tungoksen ja istuutui kappelin rappusille\nmielessään nauraen kaikille noille ihmisille. Hän kuuli lumen\nnarsketta joukon jaloissa ja hiljaista puhetta, josta erotti\nyksityisiä huudahduksia:\n\n-- Että sen roiston piti tehdä tekonsa juuri minun vahtivuorollani...\n\n-- Kaupungin suurin koronkiskuri hän oli...\n\n-- Sataa niin tavattomasti... puoti on syvennyksessä... en näe\nmitään...\n\n-- Ihmisiä nylki ihan armottomasti...\n\n-- Mutta olihan hän kuitenkin ihminen, säälittää hän minua...\n\n-- Tietysti, tietysti... Voi häntä sääliä...\n\n-- Kaikki ovat ahnaita, ei kukaan saa koskaan tarpeekseen...\n\n-- Katso, katso -- tuossa tulee hänen vaimonsa...\n\n-- Kas vaan...\n\n-- Voi sitä raukkaa! -- huokasi kuuluvasti repaleisiin puettu\ntalonpoika.\n\nLunjeff nousi seisomaan ja näki, että leveästä kuomireestä nousi\nvaivaloisesti vanha, lihava naishenkilö puettuna saloppiin ja musta\nhuivi päähän kiedottuna. Piiripoliisikomisarius ja vielä muuan\ntoinen, punaviiksinen herra tukivat häntä kainaloista.\n\n-- Voi, hyvät ystävät... -- kuului hänen vapiseva, pelästynyt\näänensä, ja kaikki seisojat ympärillä vaikenivat.\n\nIlja katsoi häneen ja ajatteli Olympiadaa...\n\n-- Eikö hänen poikansa ole täällä? -- hiljaa kysyi joku.\n\n-- Moskovassa kuuluu olevan...\n\n-- Ukon kuolema taitaa olla hänelle mieleinen asia...\n\n-- Kuinkas muuten!\n\nLunjeff kuunteli noita puheita ja häntä pöyristytti. Hänestä kyllä\ntuntui hyvältä, ett'ei kukaan säälinyt Poluektoff'ia, vaan samalla\nnäyttivät hänestä kaikki muut, paitsi tuo mustapartainen kauppias,\ntyhmiltä vieläpä vastenmielisiltäkin. Kauppiaassa oli jonkinlaista\nuskon varmuutta ja ankaruutta, vaan kaikki muut seisoivat kuin kannot\nmetsässä, tyytyväisinä sulatellen vahingoniloaan.\n\nHän odotti siksi, kunnes kauppiaan ruumis oli kannettu pois puodista,\nja läksi sitten kotiin väsyneenä, viluissaan, vaan tyynenä.\nTultuaan kotiin, sulkeutui hän huoneeseensa ja rupesi lukemaan\nrahoja. Kahdessa hipussa oli kummassakin viisisataa ruplaa pienissä\nseteleissä, kolmannessa kahdeksansataaviisikymmentä ruplaa. Oli\nmyös pieni nippu kuponkeja, mutta niitä ei hän laskenut. Hän kääri\nkaikki rahat paperiin ja rupesi pää käden nojassa miettimään, mihin\nhän ne kätkisi. Sitä miettiessään tunsi hän, että hänen päänsä\ntuntui tavattoman raskaalta ja että häntä nukutti. Hän päätti kätkeä\nrahat ullakkoon ja läksi heti sinne kantaen paperikääröään kädessä.\nEteisessä kohtasi hän Jaakon.\n\n-- Kah, johan sinä olet tullut kotiin! sanoi Jaakko.\n\n-- Jo tulin...\n\n-- Olet kalpea... oletko sairas?\n\n-- En voi oikein hyvin...\n\n-- Mitä sinulla on kädessäsi?\n\n-- Mitäkö minulla on kädessäni? -- kuului Iljan huulilta. Ja\näkkiä hän hätkähti, pelästyen, että hän olisi voinut ilmaista\nsalaisuutensa, ja sanoi kiireesti, kääröä ilmassa huiskauttaen:\n\n-- Nauhaa siinä on... ei muuta...\n\n-- Tuletko teelle? -- kysyi Jaakko.\n\n-- Minäkö? Heti tulen, heti...\n\nJa hän kulki nopeasti etehisen poikki horjuvin askelin ja hänen\npäänsä oli sekava ja raskas kuin juopuneella. Mutta rappusia\nullakkoon noustessaan astui hän jo hyvin varovasti, peläten saavansa\naikaan jyryä ja kohtaavansa jonkun. Kun hän oli kaivanut rahat\nmultaan, savutorven viereen, näytti hänestä äkkiä, kuin ullakon\nnurkassa, pimeässä, olisi joku piilossa ja katsoisi hänen työtään.\nHänen teki mielensä viskata tiilellä sinne, vaan hän malttoi\nkuitenkin mielensä ja hiljaa laskeutui alas. Hän ei tuntenut enää\npelkoa oli, kuin hän olisi kätkenyt sen rahojen kanssa ullakkoon, --\nvaan sen sijaan valtasi hänet raskas epäilys.\n\n\"Minkätähden murhasin hänet?\" -- kysyi hän itseltään.\n\nHänen tullessaan kellarikerrokseen otti hänet vastaan Masha, joka\npuuhasi teekeittiön kanssa, iloisella huudahtuksella:\n\n-- Kas, kuinka aikaiseen tulet tänään?\n\n-- Lunta sataa, -- sanoi hän. Ja heti lisäsi kiukkuisesti:\n\n-- Mitä aikaiseen? Tulin, kuten tavallisesti... kun on aika tulla...\nNäethän, että on jo vallan pimeä...\n\n-- Täällä on keskipäivälläkin pimeä... Minkätähden huudat?\n\n-- Sentähden huudan, että te jokainen olette kuin urkkijoita, --\naikaiseen tulit, mihin menet, mitä sinulla on kädessäsi?... Mitä tuo\nkaikki teitä liikuttaa?\n\nMasha katsoi terävästi häneen ja virkkoi moittien:\n\n-- Ai, ai, Ilja, kuinka olet tullut ylpeäksi!...\n\n-- Piru teidät vieköön, -- kirosi Ilja, istuessaan pöydän ääreen.\nMasha tunsi itsensä loukatuksi, kääntyi pois ja rupesi puhaltamaan\nteekeittiön vetotorveen. Pieni ja hento kun hän oli, pudisteli hän\ntavantakaa mustia kiharoitaan, ryki ja siristi silmiään savulta.\nHänen kasvonsa olivat laihat, silmien ympärillä olevat mustat juovat\nlisäsivät niiden kiiltoa. Hän muistutti niitä kukkia, jotka kasvavat\npuutarhojen hoidotta jääneissä kolkissa, rikkaruohojen seassa.\n\nIlja katsoi häneen ja mietti, että tuokin tyttö elää vallan yksin\ntässä maanalaisessa kuopassa, tekee työtä kuin täysikasvuinen,\nett'ei hänellä ole mitään iloa ja tuskinpa hän koskaan löytäneekään\nelämässään iloa, vaan samalla tavalla elää ikänsä loassa ja tässä\nahdistavassa köyhyydessä. Mutta hän saattoi nyt, jos halusi,\nelää kuten aina oli toivonut, -- puhtaasti, rauhallisesti. Sitä\najatellessaan tuli hän iloisemmaksi, mutta samalla tunsi hän itsensä\nsyylliseksi Mashan suhteen.\n\n-- Masha! -- huudahti hän äkkiä ystävällisesti.\n\n-- Mitä, sinä... ilkiö!... -- vastasi tämä.\n\n-- Kuule... minä... olen huono ihminen, -- sanoi Ilja, ja Hänen\näänensä vavahti, samalla kun hän mielessään mietti, sanoako hänelle\nkaikki tai olla sanomatta?\n\nMasha ojensihe suoraksi ja hymyillen katsahti häneen.\n\n-- Kukaan ei ole sinua kurittanut, siinä vika!...\n\n-- Ei, odotahan! -- huudahti Ilja.\n\n-- En minä jouda odottamaan, -- sanoi Masha juosten hänen luoksensa\nja rukoilevasti jatkaen kiireesti.\n\n-- Kuule, Ilja-kulta, -- pyydä sinä setääsi ottamaan minut mukaansa,\npyydäthän! Olen sinulle niin kiitollinen, jos sen teet!\n\n-- Minne? -- väsyneesti kysyi Lunjeff ollen ajatuksissaan ja oikein\nymmärtämättä häntä.\n\n-- Mukaansa, ystävä rakas! Pyydäthän? Hän pani kätensä ristiin ja\nseisoi hänen edessään kyyneleet silmissä.\n\n-- Kuinka hauskaa olisi! -- sanoi tyttö huoaten. -- Kulkea\nkeväällä... ketoja ja metsijä... yhä kauemmaksi! Päivät päästään,\najatteles sitä, untakin näen yöllä, että kuljen... Hyvä ystävä, sano\nsedällesi, että hän ottaisi minut mukaansa! Hän kyllä noudattaa\npyyntöäsi! En syö hänen leipäänsä... kerjään armopaloja! Kyllä\nminulle annetaan, sillä olen niin pieni... Iljusha! Tahdotko tehdä\nsen? Suutelen kättäsi siitä!...\n\nJa äkkiä tarttui hän Iljan käteen ja kumartui sitä suudellakseen.\nIlja tyrkkäsi hänet pois ja hypähti ylös tuolilta.\n\n-- Hullu! -- huusi hän. -- Mitä teet? Minä olen kuristanut ihmisen...\n\nHän pelästyi omia sanojaan ja heti lisäsi:\n\n-- Ehkä... ehkä olen paljon pahaa tehnyt näillä käsillä ja sinä\ntahdot suudella niitä?\n\n-- Entä sitten! -- sanoi Masha, tullen hyvin lähelle häntä: -- Entä\nsitten, jos suutelisinkin! Petruha on paljon huonompi sinua, ja\nkuitenkin suutelen hänen kättään joka palasta, minkä hän antaa...\nMinusta on se kyllä vastenmielistä, mutta hän tahtoo ja minä\nsuutelen. Kaupantekijäisiksi näpistelee hän vielä... hävytön!\n\nSentähdenkö, kun hän oli lausunut nuo kauheat sanat tai siksikö,\nett'ei hän ollut sanonut kaikkea, tunsi Ilja mielensä äkkiä kevyeksi\nja iloiseksi. Hän hymyili ja sanoi hiljaa ja ystävällisesti tytölle:\n\n-- Olkoon menneeksi, koetan taivuttaa setää! Olen varma, että hän\nsuostuu! Lähdet hänen kanssaan toivioretkelle... Rahaakin annan\nsinulle... ja sedänkin käsken antamaan...\n\n-- Kuinka hyvä sinä olet! -- huudahti Masha, heittäytyen hänen\nkaulaansa.\n\n-- Herkeä! Et saa niin tehdä! -- totisena sanoi Ilja. Kun minä kerran\nolen sanonut, että menet, niin asia on päätetty. Rukoiletko minun\npuolestani, Masha?...\n\n-- Sinunko puolestasi? Jumalani!\n\nOvessa näkyi Jaakko ja kysyi ihmetellen Mashalta:\n\n-- Mitä sinä huudat? Pihalle asti kuuluu...\n\n-- Jasha! -- iloissaan huudahti tyttö. Minäkin lähden toivioretkelle!\nHyvästi! Ilja on luvannut taivuttaa kyttyräselän ottamaan minut\nmukaansa... ja kyllä hän sen tekee!\n\nJa hän nauroi iloisesti.\n\n-- Luuletko, että hän huolii Mashaa? miettivästi kysyi Jaakko\nystävältään.\n\n-- Miks'ei hän huolisi? Masha ei ole hänen tiellään... Ja tytölle\nse on hyväksi. Katso, miltä hän näyttää -- paremmin haamulta kuin\nihmiseltä...\n\n-- Niinpä niin! -- sanoi Jaakko ja vaikeni. Sitten hän hiljaa vihelsi.\n\n-- Mitä sinä nyt? -- kysyi Ilja.\n\n-- Jo tuli loppu minusta! Jään tänne aivan yksin, kuin kuu\ntaivaalle...\n\n-- Hanki itsellesi lapsenhoitaja! -- nauraen neuvoi Ilja.\n\n-- Rupean juomaan, -- virkkoi päätään pudistaen Jaakko.\n\nMasha katsahti häneen ja pää rintaa vasten painettuna meni ovelle.\nSieltä sanoi hän surullisen moittivasti:\n\n-- Voi, kuinka olet heikko, Jaakko!\n\n-- Entä te vahvat kun heitätte ystävänne oman onnensa nojaan!...\nLuuletteko minun voivan elää ilman teitä?\n\nHän istuutui juron näköisenä toiselle puolelle pöytää, Iljaa\nvastapäätä, ja sanoi:\n\n-- Mutta jos minäkin kaikessa hiljaisuudessa läksisin Terentin\nmukaan? Mitä siitä sanot?\n\n-- Lähde, lähde... Minä sinun sijassasi läksisin...\n\n-- Kyllähän sinä! Mutta isä lähettäisi poliisin hakemaan minua...\n\nHe olivat jokainen ääneti. Sitten alkoi Jaakko teeskennellyllä\niloisuudella:\n\n-- Mutta juovuksissa on kuitenkin suloista olla! Ihminen ei silloin\nmitään ymmärrä eikä mitään ajattele... ja on tyytyväinen...\n\nMasha asetti teekeittiön pöydälle ja sanoi päätään pudistaen:\n\n-- Häpeä toki!\n\n-- Sinä et voi puhua tästä asiasta mitään! -- huudahti Jaakko\nvihaisesti. -- Sinun isäsi ei välitä sinusta mitään, saat tehdä, mitä\ntahdot... elää, kuinka haluttaa...\n\n-- Onpa elämäkin! -- vastasi Masha. Mieluummin pakenisin tieheni,\nenkä vilkaisikaan taakseni...\n\n-- Kaikkien meidän elämä on vaikeata! hiljaa virkkoi Ilja, vaipuen\nuudestaan mietteisiinsä.\n\nSitten taas alkoi Jaakko puhua katsoa tuijottaen ikkunaan.\n\n-- Kunpa pääsisikin pois täältä, johonkin kauaksi... ja saisi istua\njoen rannalla, metsäisellä törmällä ja ajatella jos jotakin...\n\n-- Olisipa se tyhmä keino loitota elämästä! -- äreästi virkkoi Ilja.\n\nJaakko katsahti tutkivasti hänen kasvoihinsa ja sanoi arasti:\n\n-- Tiedätkö, että olen löytänyt erään kirjan...\n\n-- Minkälaisen?\n\n-- Vanhanaikuisen... nahkakansisen... Näöltään on se kuin psalttari,\nja luultavasti on se kerettiläiskirja. Ostin sen muutamalta\ntataarilta seitsemästäkymmenestä kopeekasta...\n\n-- Mikä sen nimi on? -- kysyi välinpitämättömästi Ilja. Hänen ei\nlainkaan tehnyt mielensä puhua, vaan hän tunsi, että äänettömyys\nnäyttäisi omituiselta, ja siksi pakotti hän itsensä tekemään\nkysymyksiä Jaakolle.\n\n-- Nimilehteä ei siinä ole jälellä, -- kertoi Jaakko ääntään\nalentaen, -- vaan siinä kerrotaan kappalten synnystä. Sitä on vaikea\nlukea... Siinä kerrotaan, että ensimäinen, joka on tutkinut kappalten\nsyntyä, oli Thales Miletolainen, hän sanoi, että kaikki oleva syntyy\nvedestä ja että Jumala asuu elinvoimana kussakin kappaleessa. Ja\nsitten oli muuan jumalaton Diagoras, joka opetti, ett'ei ollut\nolemassa mitään Jumalaa -- hän ei siis uskonut Jumalaan. Ja vielä\noli muuan Epikuros, joka arveli, että Jumala tosin oli olemassa,\nvaan ett'ei Hän välittänyt ihmisistä sen enempää eikä pitänyt heistä\nhuolta. Se tahtoo sanoa, elä, kuinka tahdot, mistään huolimatta...\n\nIlja nousi tuoliltaan otsa rypyssä, ja sanoi, keskeyttäen toverinsa\nlatelut:\n\n-- Pitäisi antaa sinulle kalloosi mokomasta kirjasta!\n\n-- Minkätähden! -- kummastuneena huudahti Jaakko.\n\n-- Sentähden, ett'et sitä enää lukisi! Hullu! Ja sen kirjan on\nkirjottanut toinen hullu!\n\nLunjeff kiersi pöydän ympäri Jaakon luo, kumartui istuvan toverinsa\npuoleen ja alkoi puhua vihaisen kiihkeästi, aivan kuin vasaralla\nJaakon suureen päähän takoen.\n\n-- Jumala on olemassa! Hän näkee kaikki! Hän tietää kaikki! Paitsi\nHäntä ei ole ketään! Elämä on olemassa koetusta varten, -- tokko\nvoimme vastustaa syntiä vai emmekö? Jollemme voi, kohtaa meitä\nrangaistus... varmasti saamme odottaa sitä! Mutta älkäämme sitä\nodottako ihmisiltä -- vaan Häneltä!... Ymmärrätkö? Saat nähdä, että\nniin käy!\n\n-- Seis! -- huusi Jaakko. -- Olenko minä? sitten sitä sanonut?\n\n-- Samantekevää minusta! Mikä minun tuomarini sinä olet, häh? --\nhuusi Lunjeff, kalpeana raivosta, joka hänet äkkiä oli vallannut, --\nEi hiuskarvakaan putoa päästäsi ilman Hänen tahtoaan! Kuuletko! Ja\njos minä olen langennut syntiin, on se tapahtunut Hänen tahdostaan!\nPässinpää!\n\n-- Oletko järjiltäsi, vai? -- painautuneena seinää vasten huudahti\nJaakko pelästyneenä. Mihin syntiin olet langennut?\n\nLunjeff kuuli kuin hunnun läpi tuon kysymyksen, ja hänestä tuntui,\nkuin kylmä tuulahdus olisi käynyt häneen. Hän katsahti epäluuloisesti\nJaakkoon ja Mashaan, joka viimeksi mainittukin oli tullut\nlevottomaksi hänen kiihtyneistä huudoistaan.\n\n-- Esimerkkinä puhun, -- ontosti sanoi hän, istuutuen paikalleen.\n\n-- Sinä et voi hyvin, -- sanoi arasti Masha.\n\n-- Silmäsikin ovat laimeannäköiset, -- lisäsi Jaakko, tarkastaen\nhänen kasvojansa.\n\nIlja tahtomattaan pyyhkäsi kädellään silmiään ja hiljaa vastasi:\n\n-- Ei se ole mitään... kyllä se ohi menee.\n\nHetken päästä tunsi hän ei kauemmin voivansa olla ystäviensä\nseurassa, ja kieltäytyen teestä, läksi huoneeseensa.\n\nTuskin oli hän ennättänyt laskeutua vuoteellensa, kun tuli\nTerenti-setä huoneeseen. Siitä lähtien, kun kyttyräselkä oli\npäättänyt lähteä pyhiin paikkoihin syntejään anteeksi anomaan,\noli hänen kasvoilleen ilmestynyt loiste, ikäänkuin hän olisi jo\ntuntenut esimakua siitä ilosta, jonka synneistä vapautuminen tuottaa.\nHymyillen, hiljaa astui hän veljenpoikansa vuoteen ääreen ja\nsormiellen harvaa partaansa, sanoi ystävällisesti:\n\n-- Vähän aikaa sitten näin sinun tulevan kotiin... ja mietin: annapa\nlähden hiukan juttelemaan hänen kanssansa!... Emmehän enää kauan saa\nolla yksissä!...\n\n-- Lähdetkö siis todellakin matkaan? kysyi Ilja jurosti.\n\n-- Kun vaan ilmat lämpenevät, niin heti lähden... Pääsiäisen\nedusviikolla tahtoisin jo olla Kijev'issä...\n\n-- Niin vainen! Ota Mashutka mukaasi...\n\n-- Mitä ihmeitä! -- huudahti kyttyräselkä, tehden kädellään kieltävän\nliikkeen.\n\n-- Kuule sinä! -- lujasti sanoi Ilja. Hänellä ei ole täällä mitään\ntekemistä... ja lisäksi on hän siinä ijässä... Jaakko, Petruha... ja\nniin edespäin... ymmärrätkö? Tämä talo on kuin turmiola kaikille...\nkirottu talo! Antaa hänen lähteä... ehkä ei hän koskaan palaa\ntakaisin.\n\n-- Mutta kuinka voin ottaa hänet mukaani? -- sanoi Terenti\nvaikeroiden.\n\n-- Voit kyllä! -- itsepäisesti väitti Ilja. Sen satasen, jonka\nlupasit minulle, saat käyttää hänen hyväksensä... Minä en tarvitse\nsinun rahojasi... ja hän voi rukoilla edestäsi... Hänen rukouksensa\non suuriarvoinen. Kyttyräselkä rupesi miettimään ja sanoi hetken\npäästä:\n\n-- Suuriarvoinen on... n-niin! Olet aivan oikeassa! Rahoja en voi\nottaa sinulta... Ne sinä saat, kuten on sovittu... Mitä Mashaan\ntulee, niin ajattelen vielä asiaa...\n\nTerentin silmät rupesivat loistamaan, kun hän, kumartuen Iljan\npuoleen, ihastuksissaan, kuiskaten sanoi:\n\n-- Jospa tietäisit, minkä miehen tapasin eilen! Kuuluisan miehen --\nPjotr Vasiljitshin. Etkö ole koskaan kuullut puhuttavan raamattuun\nhyvin perehtyneestä, viisasta Sisoff'ista? Ei kukaan muu kuin Herra\nlähettänyt häntä luokseni... vapauttaaksensa sieluni kaikesta\nepäilyksestä Herran armoon minua syntistä kohtaan...\n\nIlja makasi ääneti. Hän toivoi, että setä poistuisi mitä pikemmin.\nPuoliksi suletuilla silmillään katseli hän ikkunaan ja näki edessään\nulkohuonerakennuksen korkean, pimeän seinän.\n\n-- Puhuimme hänen kanssaan synnistä ja sielun pelastuksesta, --\ninnostuneesti kuiskasi Terenti. -- Hän sanoi: kuten taltta tarvitsee\nhiomista, tullakseen teräväksi, samoin tarvitsee ihminenkin\nsyntiä, että hänen sielunsa murtuisi, ja hän sen sitten toisi\nkaikkiarmollisen Herran jalkojen eteen...\n\nIlja katsahti setäänsä ja kysyi ilkeästi hymyillen:\n\n-- Onko raamattuun perehtynyt ystäväsi saatanan näköinen?\n\n-- Kuinka saatat puhua niin! -- huudahti Terenti, hypähtäen\nloitommalle hänestä. -- Hän on jumalaapelkääväinen mies... paljon\nkuuluisampi kuin isoisäsi Antipa... Voi, sinua!\n\nJa hän pudisti moittivasti päätänsä ja maiskutti suutaan.\n\n-- Entä sitten? Mitä hän vielä sanoi? kysyi Ilja raa'asti ja\nvihaisesti.\n\nJa äkkiä rupesi hän nauramaan kuivasti puisevasti. Hänen setänsä\nväistyi hämmästyneenä askeleen takaperin ja kysyi:\n\n-- Mikä sinua vaivaa?\n\n-- Ei mikään. Sattuvasti sanoi raamatuntuntijasi... Se oli kuin\nminulle aiottu... Aivan kun minun suustani!\n\nHän vaikeni, katsoi setäänsä terävästi silmiin ja käännähti seinään\npäin.\n\n-- Vielä sanoi hän, -- alkoi Terenti uudestaan, aivan kuin varovasti\ntunnustellen eteensä, -- että synti antaa sielulle siivet, jotka\nkantavat sen Korkeimman istuimen eteen...\n\n-- Tiedätkö, että sinäkin näöltäsi suuresti muistutat saatanaa! --\näkkiä keskeytti hänet Ilja, nauraen hiljaa.\n\nKyttyräselkä istui kauhusta ja suuttumuksesta aivan jäykkänä. Mutta\nIlja nousi vuoteelleen istumaan, tyrkkäsi kädellään setäänsä kylkeen\nja virkkoi jurosti:\n\n-- Väistypäs!\n\nTerenti hypähti äkkiä seisoalleen ja asettui keskelle huonetta,\ntylsästi katsoen veljenpoikaansa, joka istui vuoteella, nojaten\nkäsillään siihen, hartijat koholla ja pää syvään rintaa vasten\npainuneena.\n\n-- Mutta joll'en minä tahdo katua? -- uhmailevasti kysyi Ilja. -- Jos\nminä ajattelen näin: en tahtonut tehdä syntiä... kaikki tapahtui kuin\nitsestään... Jumalan tahdosta... miksi olisin levoton? Hän tietää\nkaikki, ohjaa kaikki... Jollei Hän olisi tahtonut sitä tapahtuvaksi,\nolisi Hän pidättänyt minua siitä. Mutta Hän ei pidättänyt... olin\nsiis oikeutettu tekooni. Kaikki ihmiset elävät vääryydessä, vaan kuka\nheistä katuu?... Mitä siihen sanot?\n\n-- En ymmärrä sanojasi, -- Herra sinua armahtakoon! -- alakuloisesti\nsanoi Terenti ja huokasi.\n\nIlja hymähti.\n\n-- Kun et minua ymmärrä, niin älä minun kanssani puhukaan...\n\nHän painautui uudestaan vuoteelle, sanoen sedälleen:\n\n-- Tuntuu, kuin en olisi terve...\n\n-- Sitä minäkin...\n\n-- Tahdon nukkua... mene sinä pois...\n\nKun Ilja oli jäänyt yksin, tuntui hänestä, kuin hänen päässään olisi\nvihuri temmeltänyt. Kaikki, mitä hän näinä muutamina viime tunteina\noli kokenut, oli sekottunut yhteen kuumaksi tukehuttavaksi höyryksi,\njoka poltti hänen aivojansa. Ja oli, kuin hän jo kauan olisi ollut\nsellaisessa tuskallisessa tilassa, kuin hän ei olisi vasta tänään\nmurhannut ukkoa, vaan jo kauan sitten.\n\nHän sulki silmänsä ja makasi liikkumatta; hänen korvissaan yhä soi\nukon kimakka ääni:\n\n-- Etkö jo löydä?\n\nJa vielä oli hän kuulevinaan hänen kahinansa:\n\n-- Sydänkäpyseni... Herran tähden... Mustapartaisen kauppiaan karkea\nääni, Mashan liikuttava pyyntö, vanhan kerettiläiskirjan sanat ja\nhurskaan raamatuntuntijan puhe vuorottelivat toisiansa. Hänestä\ntuntui kuin kaikki horjuisi hänen allaan, olisi epätasaisessa\nliikkeessä, joka veti häntä syvyyteen. Pelkoa ei hän tuntenut, vain\nrauhan tarvetta, häntä halutti nukkua pian, unhottaa kaikki. Ja hän\nnukkui...\n\nKun hän heräsi aamulla, näki hän ikkunan vastapäisestä kirkkaasti\nvalaistusta seinästä, että ulkona oli auringonpaisteinen pakkas-ilma.\nHänen päänsä oli raskas, vaan sydämessä vallitsi rauha. Hän muisteli\nkaikkia edellisen päivän tapahtumia ja ikään kuin tunnusteli\nitseänsä ja tunsi nyt tietävänsä, kuinka hänen tuli käyttäytyä.\nPuolen tunnin kuluttua hän jo kulki auringonpaisteisella kadulla,\nlaatikko rinnallaan, siristäen silmiään kiiltävältä lumelta ja\nkatsoen rauhallisesti vastaantuleviin. Kulkiessaan kirkon ohi,\notti hän tapansa mukaan lakin päästään ja teki ristinmerkin. Hän\nristi silmänsä myös Poluektoff'in suljetun puodin vieressä olevan\nkappelin kohdalla ja kulki edelleen tuntematta pelkoa tai sääliä.\nPäivällä luki hän ravintolassa istuessaan eräästä lehdestä uutisen\nrahanvaihtajan julkeasta murhasta. Tultuaan sanoihin \"poliisi on\nryhtynyt tarmokkaihin toimenpiteisiin murhaajan kiinni saamiseksi\",\nhän hymyillen pudisti kieltävästi päätään; hän näet oli varmasti\nvakuutettu, ett'ei syyllistä tavata koskaan, joll'ei hän itse tahdo\nilmottautua...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaman päivän iltana toi Olympiadan palvelija Iljalle kirjeen, joka\nsisälsi:\n\n\"Ole kello yhdeksän Kusnetskaja-kadun kulmassa, saunan luona\".\n\nLuettuaan kirjeen, tuntui hänestä, että kaikki hänen sisässään\nvapisee ja puristuu kokoon kuin kylmästä. Hän oli taas näkevinään\nrakastettunsa kasvoilla halveksivan ilmeen ja kuulevinaan hänen\nterävät, loukkaavat sanansa:\n\n-- Miks'et voinut tulla sopivampaan aikaan?\n\nHän tarkasteli kirjettä, voimatta käsittää, minkätähden Olympiada\nkutsui häntä. Sitten rupesi se häntä pelottamaan, ja hänen\nsydämensä sykki levottomasti. Yhdeksän aikaan illalla saapui hän\nkohtauspaikalle ja nähtyään useiden saunan lähistöllä kävelyllä\nolevien naisien joukossa Olympiadan kookkaan vartalon, tuli hän vielä\nlevottomammaksi. Olympiada oli pukeutunut vanhaan turkkiin ja päänsä\noli hän peittänyt huivilla, niin että vaan silmät olivat näkyvissä.\nIlja seisahtui ääneti hänen eteensä.\n\n-- Lähdetään! -- sanoi Olympiada ja lisäsi kuiskaten: nosta kaulurisi\npystyyn...\n\nHe kulkivat saunan käytävää pitkin, kääntäen, kuin häveten, kasvonsa\npoispäin, ja katosivat Olympiadan tilaamaan saunakammariin. Tämä\nriisui heti huivin, päästään ja nähdessään hänen rauhalliset,\npakkasen piinaamat, kasvonsa, tuli Ilja heti rohkeammaksi. Mutta\nsamalla tuntui hänestä vastenmieliseltä nähdä hänet tyynenä.\nOlympiada istuutui hänen viereensä sohvalle ja sanoi, ystävällisesti\nkatsoen hänen silmiinsä:\n\n-- Kuulehan, oikkuni, kun meidät pian kutsutaan tutkintatuomarin\neteen...\n\n-- Minkätähden? -- kysyi Ilja, pyyhkien kämmenselällä kuuraa\nviiksistään.\n\n-- Kuinka hän nyt tekeytyy tyhmäksi!... Aivan kuin ei mitään\ntietäisi!... -- huudahti Olympiada hiljaa ivallisesti.\n\nSitten rypisti hän kulmiaan, ja kuiskaten sanoi totisesti:\n\n-- Tiedätkö, että tänään kävi luonani salapoliisi! Mitä siitä sanot?\n\nIlja katsahti häneen ja virkkoi kuivasti:\n\n-- Mitä se minua liikuttaa? Mitä tekemistä minulla on sinun\nsalapoliisiesi tai muiden kanssa. Sano suoraan, minkätähden olet\nkutsunut minut tänne ja lisäksi tällaisia varovaisuuskeinoja käyttäen:\n\nOlympiada vilkaisi häneen ja halveksivasti hymyillen, sanoi:\n\n-- Kas vaan! Sinä siis loukkaannuit!... Mutta sitä en nyt jouda\najattelemaan... Kuule, -- jos tutkintatuomari kutsuu sinut\nkuulusteluun ja kyselee, milloin olet tutustunut minuun, oletko\nollut usein luonani, -- puhu kaikki totuuden mukaisesti...\nyksityiskohtaisesti, -- kuuletko?\n\n-- Kuulen... -- sanoi Ilja ja hymähti.\n\n-- Ja jos hän sitten kysyy ukosta jotakin, niin sano, ett'et ole\nhäntä nähnyt. Et koskaan!\n\nEt tiedä mitään hänestä. Et ole edes kuullut, että minua joku\nelättää... ymmärrätkö?\n\nOlympiada katsoi terävästi ja läpitunkevasti Iljaan. Hänestä tuntui,\nettä hänen mieleensä tuli ilkeä ajatus ja hän nautti siitä. Hänestä\nnäytti, että Olympiada pelkäsi häntä; ja hänen teki mielensä häntä\nkiusata. Hän siristi silmiään ja katsoen häneen, alkoi hiljaa,\nsanaakaan sanomatta, nauraa. Silloin Olympiadan kasvot vavahtivat,\nkalpenivat, ja hän siirtyi kauemmaksi Iljasta, kysyen kuiskaten:\n\n-- Mikä sinulla on? Mitä katsot? Ilja! Ilja!\n\n-- Sanopas minulle, -- kysyi Ilja ilkkuen nauraen, -- minkätähden\npitäisi minun valhetella? Olenhan nähnyt ukon luonasi, olen kyllä!\n\nJa nojaten pöydän marmorikanteen, jatkoi hän äkillisen kiukun\nvaltaamana, verkkaan:\n\n-- Kun hänet silloin näin, ajattelin: tuo se nyt on, joka on onneni\ntiellä, tuo se nyt on elämäni hävittäjä! Ja joll'en olisi kuristanut\nhäntä silloin...\n\n-- Sinä valhettelet! -- huusi Olympiada, lyöden kämmentänsä pöytään.\nValhettelet! Hän ei ollut onnesi tiellä...\n\n-- Kuinkas muuten? kysyi Ilja jurosti.\n\n-- Hän ei koskaan ollut. Olisit vähänkään viitannut sinne päin,\nniin häntä ei olisi ollut. Enkö monesti sanonut, että aina saatoin\najaa hänet tiehensä? Mutta sinä vaieten hymyilit... Et ole koskaan\nrakastanut minua todellisesti!... Sinä itse, omasta tahdostasi, olet\njakanut minut hänen kanssaan... kunnoton!\n\n-- Vaikene! -- huusi Ilja. Hän nousi sohvalta seisomaan, vaan\nistuutui uudestaan, aivankuin Olympiadan moite olisi murtanut hänen\nvoimansa.\n\n-- En tahdo vaieta! -- sanoi Olympiada lujasti. -- Minä rakastin\nsinua, sillä sinä olit nuori, reipas, kunnon poika... Mutta mitä olet\nsinä tehnyt minulle? Oletko sanonut minulle: valitse, Olympiada,\nhänkö vai minä? Sanoitko sitä? Et, sinä olit samanlainen rakastunut\nkoiras, kuin kaikki muutkin...\n\nIlja vavahti kuullessaan tuon loukkauksen. Hänen silmissään musteni\nkaikki, hän puristi nyrkkiä ja hypähti ylös.\n\n-- Kuinka uskallat...?\n\n-- Aiotko lyödä minua? Lyö! -- huusi Olympiada, silmät uhkaavasti\nhehkuen. -- No, lyö, lyö! Silloin avaan paikalla oven ja huudan, että\nsinä olet murhannut hänet minun kehotuksestani. No, lyö nyt minua!\n\nIlja pelästyi ensin, vaan pelko hipaisi vain sydäntä ja katosi.\nHänen oli vaikea hengittää, aivankuin näkymättömät kädet olisivat\npuristaneet hänen kurkkuansa.\n\nHän istahti uudestaan sohvalle ja, vähän vaiti oltuaan, rupesi\nväkinäisesti nauramaan. Hän näki, kuinka Olympiada puri huuliaan ja\nikäänkuin etsi jotakin silmillään likaisesta huoneesta, joka oli\ntäynnä lämpimiä vesihöyryjä ja saippuan hajua. Hän istahti saunaan\njohtavan oven viereen sohvalle, painoi päänsä alas ja sanoi:\n\n-- Naura, naura, perkele!\n\n-- Niin aionkin...\n\n-- Kun sinut ensikerran näin, välähti mielessäni: hän on oikea... hän\nauttaa minua...\n\n-- Lipa! -- hiljaa sanoi Ilja.\n\nOlympiada istui liikkumatta eikä vastannut mitään.\n\n-- Lipa! -- toisti Lunjeff ja tuntien kuin lentävänsä päistikkaa\njohonkin kuiluun, lisäsi:\n\n-- Minä kuristin ukon... jumalauta, minä sen tein!\n\nOlympiada vavahti, nosti päänsä ja katsoi häneen suurin silmin.\nSitten rupesivat hänen huulensa vavahtelemaan ja vaikeasti\nhengittäen, sanoi hän:\n\n-- Tyhmä poika! Kuinka hän peljästyi!...\n\nIlja ymmärsi, että hän itse oli pelästynyt hänen sanojaan, mutta ei\nkuitenkaan tahtonut uskoa niitä tosiksi. Hän nousi ylös, astui hänen\nluoksensa ja istuutui hajamielisenä hänen viereensä. Äkkiä tarttui\nOlympiada hänen päähänsä, painoi sen rintaansa vasten ja suudellen\nhänen hiuksiaan, kuiskasi valittavasti:\n\n-- Iljushka, Iljushka! Minkätähden loukkaat minua? Olenhan ollut niin\niloinen siitä, että tuo vanha konna murhattiin...\n\n-- Sen tein minä, -- sanoi Ilja.\n\n-- Vaikene! -- huudahti Olympiada levottomasti. Olen hyvin iloinen,\nettä hänet surmattiin... Samoin pitäisi kaikille käydä, jotka ovat\nkoskeneet minuun! Sinä yksin olet ollut ihminen minua kohtaan... sinä\nolet ensimmäinen, jonka olen tavannut eläessäni... sinä, rakastettuni!\n\nIlja tunsi noiden sanojen vielä enemmän lähentävän häntä häneen; hän\npainoi kasvonsa kovasti hänen rintaansa, ja vaikka hänen oli vaikea\nhengittää, niin ei hän voinut irtautua Olympiadasta, sillä hän tunsi,\nettä hän oli ainoa läheinen henkilö hänelle ja että hän nyt enemmän\nkuin koskaan tarvitsi häntä.\n\n-- Kun seisot edessäni puhtosena, raittiina, voimakkaana kuin nuori\ntammi... ja vihastuneena katsot minuun... silloin tunnen koko kurjan\nelämäni. Ja juuri sentähden rakastan sinua enemmän silloin, kuin\nkoskaan, ylpeytesi tähden rakastan...\n\nHänen suuret kyyneleensä tippuivat Lunjeff'in kasvoille ja\ntuntiessaan niiden kosketuksen, puhkesi hän itsekin itkuun.\n\nOlympiada nosti hänen päänsä rinnaltaan, suuteli hänen kosteita\nsilmiään, poskiaan ja huuliaan, ja sanoi:\n\n-- Tiedän, että vaan kauneuteni vetää sinua puoleensa... mutta\nsydämellä et minua rakasta, vaan mielessäsi tuomitset minua... Et voi\nantaa minulle elämääni anteeksi... etkä uskoa...\n\n-- Älä puhu hänestä, -- sanoi Ilja. Hän pyyhki kasvojaan Olympiadan\nhuivilla ja nousi tyynesti seisomaan.\n\n-- Tulkoon mitä tahansa! -- hiljaa ja lujasti sanoi Ilja. -- Jos\nJumala tahtoo rangaista ihmistä, niin löytää Hän hänet kaikkialta.\nKiitos sanoistasi, Lipa... Oikeassa olet sanoessasi, että olen\nsyyllinen sinun edessäsi... Luulin, että olit... sellainen... vaan\nsinä olitkin... Olkoon jo, pyydän sinulta anteeksi...\n\nHänen äänensä katkesi, huulensa vapisivat ja silmät tulivat\npunasiksi. Hitaasti, vapisevin käsin, suori hän pörröön mennyttä\ntukkaansa ja sanoi sitten äkkiä, hujauttaen kättään, toivottomasti:\n\n-- Kaikki on minun syytäni... Miksi piti näin käydä? Voi, saatana...\n\nOlympiada tarttui hänen käteensä. Hän painui sohvalle hänen\nviereensä, ja kuuntelematta häntä, sanoi:\n\n-- Ymmärrätkö nyt -- minä kuristin hänet, minä! Uskotko minua?\n\n-- Hiljaa! -- pelästyneenä huudahti Olympiada. -- Mitä ihmeitä puhut?\n\nHän syleili häntä kiihkeästi ja katsoi tuskallisesti häneen.\n\n-- Anna minun olla! Kaikki tapahtui odottamatta. Jumala tietää,\nett'en minä sitä tahtonut. Tahdoin vain vielä kerran nähdä hänen\ninhottavat kasvonsa ja siksi menin puotiin. Mitään en aikonut tehdä.\nMutta sitten tuli äkkiä... Perkele veti minut siihen eikä Jumala\nhäntä estänyt... Rahoja ei minun olisi pitänyt ottaa... siinä tein\ntyhmästi... vo-oi...'\n\nHän huokasi raskaasti; hänestä tuntui kuin jokin kuiva kuori olisi\nirtautunut hänen sydämestään. Olympiada oli kauheasti hämmästynyt\nhänen tunnustuksestaan. Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja hän painautui\nyhä kovemmin Iljaan kiinni kuiskaillen katkonaisia käsittämättömiä\nsanoja. Sitten sanoi hän:\n\n-- Että otit rahaa, oli hyvä. Nyt luullaan, että se oli\nryöstömurha... muutoin olisi luultu, että murha on tehty\nmustasukkaisuudesta... ja se olisi ollut vaarallista meille...\n\n-- Katumusta en tunne, -- sanoi Ilja miettivästi, -- enkä tahdo\nkatua. Rangaiskoon Jumala... Ihmiset eivät ole mitään tuomareita!\nSynnittömiä ihmisiä en tiedä... ainoatakaan en ole nähnyt!...\nOdotan...\n\n-- Jumalani! -- huoaten sanoi Olympiada. -- Olen kokonaan\nsuunniltani, rakkaani... en osaa puhua, en ajatella... On aika\nlähteäksemme täältä...\n\nHän nousi horjuen kuin juopunut. Mutta kiedottuaan huivin päähänsä,\nvirkkoi hän äkkiä rauhallisesti:\n\n-- Mitä nyt tulee, Iljusha? Jokohan meidän käy hullusti?\n\nIlja pudisti kieltävästi päätään.\n\n-- Puhu siis tutkintotuomarille kaikki niin, kuin on ollut... se on,\nei kaikkea, vaan...\n\n-- Niin aion tehdäkin... Luuletko, ett'en osaa puoliani pitää?\nLuuletko, että tuon ukon tähden, noiden kahden tuhannen ruplan\ntähden, aion lähteä pakkotyöhön? En, minulla on vielä muutakin\ntoimittamista maailmassa! Ymmärrätkö?\n\nHänen kasvonsa olivat mielenliikutuksesta punaset ja silmänsä\nhehkuivat. Mutta Olympiada painui hänen puoleensa ja kysyi kuiskaten:\n\n-- Kaksi tuhattako vaan otit?\n\n-- Kaksi... vähän yli... piru sen vieköön.\n\n-- Voi sinua raukkaa... siinäkään et onnistunut! -- surullisesti\nsanoi Olympiada ja hänen silmissään pyöri kyyneliä.\n\nIlja katsahti hänen kasvoihinsa, hymähti ja sanoi katkerasti:\n\n-- Voi... Rahojen tähdenkö luulet minun tehneeni sen? Käsitä minua\noikein... Odota! Anna minun mennä ensin, miehet menevät täällä aina\nensin ulos...\n\n-- Tule pian luokseni... Emme tarvitse piilotella... Tule hyvin pian!\n-- huusi huolestuneesti Olympiada.\n\nHe vaihtoivat pitkän, tulisen suudelman ja erosivat. Tultuaan kadulle\notti Ilja ajurin ja ajaessaan katsoi tavantakaa taaksensa luullen,\nettä joku seuraisi häntä. Keskustelu Olympiadan kanssa oli keventänyt\nhänen mieltään ja synnyttänyt hänessä hyvän ajatuksen tuosta\nnaisesta. Hän ei ollut sanallakaan, ei katseellakaan haavottanut\nhänen sydäntään, kun hän oli tunnustanut hänelle tekonsa; hän ei\nollut työntänyt häntä luotaan, olipa päinvastoin kuin ottanut\nosan synnistä kannettavakseen. Hän oli hetkistä ennen, kuin hän\ntunnusti hänelle tekonsa, mitään vielä tietämättä, ollut valmis\nsyöksemään hänet turmioon, -- sen oli hän selvästi huomannut hänen\nkasvoistaan... Ja häntä ajatellessaan väreili lempeä hymy hänen\nhuulillaan.\n\nSeuraavana päivänä tunsi Lunjeff itsensä kuin metsästäjien ajamaksi\npedoksi. Aamulla kohdatessaan ravintolassa Petruhan, oli tämä tuskin\npäätään nyökäyttänyt hänen tervehdykseensä ja samalla katsonut\nomituisesti häneen. Terentikin katseli häneen yhä huoaten, sanaakaan\nsanomatta. Jaakko taas pyysi hänet tulemaan Mashan huoneeseen ja\nsanoi pelästyneen näköisenä:\n\n-- Eilen illalla kävi poliisikomisarius täällä ja kyseli isältäni\nkaikellaista sinusta... Minkätähden, sano?\n\n-- Mitä hän kyseli? -- rauhallisesti tiedusti Ilja.\n\n-- Kaikenlaista... Kuinka elät... juotko viinaa... seurusteletko\nnaisten kanssa. Hän mainitsi erästä Olympiadaa... \"Ettekö tunne\nhäntä?\" sanoi hän. Mitä tarkotti hän noilla kysymyksillä?\n\n-- Piru tietäköön! -- sanoi Ilja ja läksi. Saman päivän iltana sai\nhän kirjeen Olympiadalta. Tämä kirjotti:\n\n\"Minua on kuulusteltu sinun suhteesi, kerroin kaikki tarkasti. Et\nsitä tarvitse pelätä eikä se ole vaarallista. Ole tyyni. Suutelen\nsinua armas\".\n\nIlja viskasi kirjeen tuleen. Filimonoff'in talossa ja ravintolassa\npuhuttiin yleisesti kauppiaan murhasta. Ilja kuunteli noita\njuttuja erityisellä mielihyvällä. Häntä huvitti kuleksia näiden\nihmisten joukossa, joiden mieliä hänen työnsä kiinnitti, kysellä\nheiltä tapauksen yksityiskohtia, jotka olivat syntyneet heidän\nmielikuvituksessaan ja tuntea voivansa, jos tahtoisi, hämmästyttää\nheitä kaikkia sanomalla:\n\n-- Minä juuri olen sen tehnyt!\n\nToiset heistä ylistivät murhaajan taitavuutta ja rohkeutta, toiset\nsäälittelivät sitä, ett'ei hän osannut ottaa kaikkia rahoja, muutamat\npelkäsivät hänen kiinnijoutumistaan, vaan kukaan ei säälinyt\nkauppiasta, kukaan ei sanonut hänestä ainoatakaan hyvää sanaa.\nJa se seikka, ett'ei Ilja huomannut ihmisten säälivän murhattua,\nherätti hänessä halveksumista heitä kohtaan, vaikk'ei hän itsekään\nsäälinyt kauppiasta. Hän ei myöskään ajatellut Poluektoff'ia,\ntuskinpa sitä suurta syntiäkään, jonka hän oli tehnyt ja josta\nhäntä tulevaisuudessa odotti rangaistus. Se ajatus ei tehnyt häntä\nrauhattomaksi; se oli juurtunut niin hänen sieluunsa, kuin olisi se\nollut osa siitä. Se oli kuin iskun ruumiiseen jättämä mustelma, johon\nei tee kipeätä, joll'ei sitä kosketa. Hän oli varmasti vakuutettu,\nettä hetki tulee, jolloin häntä kohtaa Jumalan rangaistus, ja Jumala\ntietää kaikki eikä Hän anna lainrikkojille anteeksi. Ja sen tähden,\nettä Ilja alituisesti oli tyynenä valmis kärsimään rangaistuksen,\nsaattoi tuntea itsensä samanlaiseksi, kuin hän ennen murhaa oli\nollut. Hän piti vaan entistä tarkemmin ihmisten elämää silmällä\nja entistä helpommin keksi heidän heikkouksiaan. Hän tunsi siitä\ntyydytystä, vaikka hän tiesikin, ettei hänen asiansa siitä tullut\nparemmaksi.\n\nHän kävi jurommaksi, umpimielisemmäksi, vaan hän kulki kuitenkin\naamusta iltaan kaupungilla, kuten ennenkin, tavaroitaan kaupiten,\nistui ravintoloissa, tehden huomioitaan ihmisistä ja kuunnellen\nniiden puheita. Kerran johtui hänen mieleensä rahat, jotka hän oli\nkätkenyt ullakkoon, ja hän mietti piilottaa ne toiseen paikkaan, vaan\nheti sen jälkeen sanoi hän itsekseen:\n\n-- Se on tarpeetonta. Olkoot siellä... Jos tulee tarkastus ja ne\nlöydetään, niin tunnustan...\n\nTarkastusta ei tapahtunut, eikä tutkintotuomarinkaan kuulusteltavaksi\nhäntä vielä kutsuttu. Vasta kuudentena päivänä hänet kutsuttiin.\nEnnenkuin hän läksi sinne, pukeutui hän puhtaisiin alusvaatteisiin ja\nparhaaseen nuttuunsa ja harjasi saappaansa kiiltäviksi ja vuokrasi\najurin. Ajettaessa heilahteli reki sinne tänne epätasaisella kadulla,\nvaan hän koetti istua suorana ja liikkumatta. Hänen sisällään oli\nkaikki niin jännityksessä, että hänestä tuntui jotakin voivan mennä\nrikki hänen varomattomasti liikahtaessaan. Rappuja noustessaankin\nastui hän verkkaan, varotellen, ikäänkuin hänellä olisi ollut yllään\nlasivaatteet.\n\nTutkintotuomari oli nuorimies, jolla oli kihara tukka, kotkannenä\nja kultasankaiset silmälasit päässä. Huomatessaan Iljan, hieroi hän\nensin lujasti laihoja, valkosia käsiään, otti sitten silmälasit\nnenältään ja rupesi hankaamaan niitä huolellisesti nenäliinalla,\nkatsoen Iljaa kasvoihin suurilla, tummilla silmillään. Ilja ääneti\nkumarsi hänelle.\n\n-- Hyvää päivää! Istukaa... tänne...\n\nHän näytti kädellään tuolia, joka oli suuren, punasella veralla\npeitetyn pöydän vieressä. Ilja istui ja työnsi varovasti\nkyynärpäällään syrjään joitakin papereita, jotka olivat pöydän\nreunalla. Tutkintotuomari huomasi sen ja otti kohteliaasti paperit\npois, ja istuutui sitten pöydän ääreen vastapäätä Iljaa. Hän alkoi\nääneti selailla muuatta kirjaa, tutkivasti katsoen altakulmain\nIljaan. Iljaa ei tämä äänettömyys miellyttänyt ja hän kääntyi\npoispäin tuomarista ja rupesi tarkastelemaan huonetta. Ensimmäisen\nkerran elämässään näki hän niin hienosti ja komeasti sisustetun\nhuoneen. Joka seinällä riippui valokuvia kehyksissä ja tauluja.\nYhdessä niistä oli esitetty Kristus. Hän kulki ajatuksissaan, pää\nalaspäin painettuna, yksin ja surullisena raunioiden keskellä; Hänen\njaloissaan makasi ihmisiä ja oli hujan hajan viskeltyjä aseita,\nja takalistolta nousi mustaa savua, -- siellä paloi jotakin. Ilja\nkatseli kauan taulua, haluten tietää sen merkitystä, ja tekipä\nhänen mielensä kysyäkin sitä, kun tuomari äkkiä lyödä läiskäytti\nkirjan kiinni. Ilja hätkähti ja katsahti häneen. Tutkintotuomarin\nkasvot saivat kuivan ikävystyneen ilmeen, ja hänen huulensa olivat\ntöröllään, ikäänkuin hän olisi loukkaantunut jostakin.\n\n-- No, -- sanoi hän, naputtaen sormillaan pöytään, -- te olette kai\nIlja Jakovlevitsh Lunjeff, niinhän?\n\n-- Niin...\n\n-- Arvannette, minkätähden olen kutsunut teidät tänne?\n\n-- En, -- vastasi Ilja ja vilkasi taas tauluun. Sitten antoi hän\nkatseensa kiertää pitkin hienosti sisustettua huonetta hengittäen\nhajuveden tuoksua, joka levisi tuomarista. Se tyynnytti Lunjeff'ia ja\nkateellisia ajatuksia nousi hänen mieleensä.\n\n\"Näin ihmiset elävät... Taitaa olla hyvin tuotteliasta varasten ja\nmurhamiesten kiinniottaminen... Paljonkohan lienee tuollakin palkkaa?\"\n\n-- En? -- toisti tutkintotuomari, aivankuin hämmästyneenä. -- Eikö\nsitten Olympiada Petrovna ole teille mitään ilmottanut?\n\n-- Ei... en ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin...\n\nTutkintotuomari heittihe tuolin selkänojaa vasten, työntäen taas\nhuulensa pitkälle.\n\n-- Kuinka pitkiin aikoihin?\n\n-- E-en muista... Kahdeksaan, yhdeksään päivään kenties...\n\n-- Vai niin! Niin vai... Mutta sanokaapa, tapasitteko hänen luonaan\nusein vanhan Poluektoff'in?\n\n-- Hänetkö, joka äskettäin murhattiin? kysyi Ilja, vilkaisten\ntuomarin silmiin.\n\n-- Aivan niin! Hänet...\n\n-- En ole häntä koskaan tavannut siellä?\n\n-- Ettekö koskaan?! Hm...\n\n-- En koskaan...\n\nTutkintotuomari teki kysymyksensä nopeasti, omituisen\nhuolimattomasti, ja kun Ilja, joka vastasi aina vasta mietittyään,\nviivytteli liian kauan vastaustaan, naputti hän kärsimättömästi\nsormiaan pöytään.\n\n-- Te tiesitte, että Poluektoff elätti Olympiada Petrovnaa? --\nodottamatta kysyi hän katsoen terävästi Iljaa silmälasiensa läpi\nsilmiin.\n\nLunjeff punastui katseesta, -- se loukkasi häntä.\n\n-- Polyektoff elätti häntä, -- toisti tuomari ärtyisesti. --\nMielestäni se ei ollut hyvin tehty, -- lisäsi hän, nähdessään että,\nIlja viivytteli vastausta.\n\n-- Mitä hyvin se olisi tehty! -- hiljaa sanoi Ilja.\n\n-- Niin todellakin vai kuinka?...\n\nTaaskaan ei Ilja vastannut.\n\n-- Entä te... kauanko olette ollut tuttu Olympiada Petrovnan kanssa?\n\n-- Toista vuotta...\n\n-- Tutustuitte siis häneen aikasemmin kuin hän tuli tutuksi\nPoluektoff'in kanssa?\n\n\"Kylläpä olet aika kettu!\" -- mietti Ilja ja vastasi tyynesti:\n\n-- Kuinka voisin sen tietää, kun en ole tietänyt, että hän eli\nvainajan kanssa!\n\nTutkintotuomari pani suunsa suppuun, vihelsi ja rupesi tarkastamaan\nmuuatta paperia. Lunjeff'in huomio kiintyi taas tauluun. Hän ymmärsi,\nettä siten saattoi hän paremmin pysyä tyynenä. Jostakin kuului lapsen\niloista, kirkasta naurua. Sitten lauloi pehmeä, miellyttävä naisen\nääni:\n\n    \"Aa-aa, allinpoika,\n    Pikkulinnun poika!...\"\n\n-- Tuo taulu näyttää suuresti miellyttävän teitä! -- kuului tuomarin\nääni.\n\n-- Minne Kristus siinä kulkenee? -- hiljaa kysyi Ilja.\n\nTutkintotuomari katsoi häneen ikävystyneen ja pettyneen näköisenä, ja\nsanoi hetken päästä:\n\nNäettehän itsekin. -- Hän on tullut maailmaan katsomaan, kuinka\nihmiset täyttävät hänen käskynsä. Hän kulkee taistelukentällä,\nympärillään näkee Hän tapettuja ihmisiä, hävitettyjä taloja,\ntulipaloja ja ryöstöä...\n\n-- Eikö Hän näe sitä taivaasta? -- kysyi Ilja.\n\n-- Hm... Sellaista kutsutaan allegoriaksi se on esitetty niin\nselvyyden vuoksi... tuota noin... sentähden, että paremmin tulisi\nnäkyviin erotus todellisen elämän ja sen opetuksen välillä, jonka\nKristus on meille antanut siitä... Se tahtoo sanoa... Jääköön nyt se,\nminun on vielä tehtävä teille muutamia kysymyksiä.\n\nIlja käänsi kasvonsa taulusta ja rupesi katsomaan suoraan\ntutkintotuomarin silmiin. Taas seurasi muutamia vähäpätöisiä\nkysymyksiä, jotka kiusasivat häntä kuin syyskärpäset. Häntä ne\nväsyttivät ja hän huomasi, että ne tylsyttävät hänen huomiokykyään\nja yksitoikkoisuudellaan tekevät hänet varomattomaksi. Hän oli hyvin\nsuutuksissaan tuomarille huomatessaan, että tämä tahallaan väsyttää\nhäntä.\n\n-- Voitteko sanoa, -- välinpitämättömästi kysäsi äkkiä tutkinto\ntuomari, -- missä olitte torstaina kahden ja kolmen välillä päivällä?\n\n-- Ravintolassa olin teetä juomassa, -- sanoi Ilja.\n\n-- Vai niin! Missä ravintolassa? Missä?\n\n-- Plevnassa...\n\n-- Kuinka voitte niin tarkalleen muistaa, että juuri silloin olitte\nravintolassa?\n\nTutkintotuomarin kasvot värähtivät, hän nojasi rintaansa pöytään\nja katsoi leimuavilla silmillään terävästi Iljan silmiin. Ilja ei\nvastannut paikalla. Hän vaikeni vähän, huokasi sitten ja verkkaan\nsanoi:\n\n-- Vähää ennen, kuin menin ravintolaan, kysyin kelloa eräältä\npoliisilta.\n\n-- Tutkintotuomari heittihe taas tuolin selkänojaa vasten ja otti\nlyijykynän käteensä sekä alkoi naputella sillä kynsiään.\n\n-- Poliisi sanoi minulle, että kello kävi toista... se oli\nkaksikymmentä minuuttia toista tai jotakin sellaista... -- sanoi Ilja\nverkkaan.\n\n-- Tunteeko hän teidät?\n\n-- Tuntee...\n\n-- Eikö teillä itsellänne ole kelloa?\n\n-- Ei...\n\n-- Olitteko ennenkin kysynyt häneltä kelloa?\n\n-- Välistä...\n\n-- Raatihuone on lähellä... ja sen seinässä on kello...\n\n-- Unohdin katsoa...\n\n-- Istuitteko kauan Plevnassa?\n\n-- Kunnes ruvettiin huutamaan, että on tapahtunut murha.\n\n-- Ja mihin sitten menitte?\n\n-- Katsomaan murhattua. -- Näkikö teidät joku... puodin luona?\n\n-- Sama poliisi näki... hän ajoi minut pois... vieläpä tyrkkäsikin\nminua...\n\n-- Hyvä! -- sanoi tutkintotuomari ja kysäsi sitten äkkiä\nhuolimattomasti, ihan kuin sivumennen:\n\n-- Ennen vai jälkeen murhan tapahtumista te kysyitte poliisilta\nkelloa?\n\nIlja ymmärsi kysymyksen. Hän käännähtihe kiivaasti tuolilla,\nkiukustuneena tuohon mieheen, jolla oli yllä lumivalkonen paita,\nhänen hienoihin, hoikkiin sormiinsa, kultasankaisiin silmälaseihinsa\nja tummiin silmiinsä. Hän vastasi hänelle kysymyksellä:\n\n-- Mutta kuinka sen tietäisin? Tutkintatuomari yskähti kuivasti ja\nhieroi käsiään yhteen niin, että sormet raksahtelivat.\n\n-- Erinomaista! -- tyytymättömällä äänellä sanoi hän... Mainiota!...\nNiin...\n\nJa hän venyttihe kuin väsyneenä tuolissa.\n\n-- Hyvä... Vielä pari kysymystä, ja sitten saatte mennä...\n\n-- Mikä on poliisin nimi?\n\n-- Jeremin, Matvei Ivanovitsh...\n\nNyt teki tuomari kysymyksensä ikävystyneellä äänellä, kiirehtimättä,\nsillä hän nähtävästi ei odottanut saavansa kuulla mitään\nmieltäkiinnittävää. Ilja vastaili asiallisesti, ollen kuitenkin\nvaroillaan samanlaisesta kysymyksestä, kuin äskeinen aikaa koskeva.\nJoka sana, minkä hän lausui, kaikui hänen rinnassaan, kuin tyhjässä\nhuoneessa, koskettaen siellä jotakin kovasti pingotettua jännettä.\nMutta tutkintatuomari ei tehnyt hänelle enää yllätyskysymyksiä.\n\n-- Kun kuljitte katua sinä päivänä, niin ettekö muista kohdanneenne\npitkää miestä, jonka yllä oli puoliturkki ja päässä musta\nlammasnahkalakki?\n\n-- En -- jurosti vastasi Lunjeff.\n\n-- No, kuulkaa todistuksenne, jonka luen teille, ja sitten\nallekirjoittakaa se... - Ja pitäen täyteen kirjotettua paperiarkkia\nkasvojensa edessä, alkoi hän yksitoikkoisella äänellä nopeasti\nlukea, ja lopetettuaan, ojensi hän Lunjeff'ille kynän. Ilja kumartui\npöydän yli, allekirjotti paperin, hitaasti nousi ylös ja katsahtaen\ntutkintatuomariin, virkkoi kovasti, varmalla äänellä:\n\n-- Hyvästi!\n\nTuomari vastasi ylpeällä, huolimattomalla pään nyökkäyksellä,\nkumartui sitten taas pöytään päin ja rupesi kirjottamaan. Ilja\njäi seisomaan. Häntä halutti sanoa jotakin tuolle miehelle, joka\nniin kauan oli kiusannut häntä. Huoneessa vallitsevaa hiljaisuutta\nhäiritsi vaan kynän rapina ja laulava naisen ääni, joka taas kuului:\n\n    \"Nuku, nuku nurmilintu...\"\n\n-- Mitä vielä tahdotte, -- kysyi tutkintotuomari, katsahtaen äkkiä\nylös papereistaan.\n\n-- En mitään... -- jurosti vastasi Lunjeff.\n\n-- Sanoinhan teille, että saatte mennä.\n\n-- Menenkin minä...\n\n-- Niinpä sitten...\n\nHe katsoivat terävästi toistensa silmiin, ja Lunjeff'ista tuntui,\nettä hänen rinnassaan rupesi kasvamaan jotakin raskasta, pelottavaa.\nNopeasti käännähtihe hän ovelle, astui etehiseen ja siitä kadulle.\nKylmä tuuli hulmahti häntä vastaan ja vasta nyt huomasi hän olevansa\nmärkä hiestä. Puolen tunnin päästä oli hän Olympiadan luona. Tämä\navasi itse hänelle oven, huomattuaan ikkunasta hänen tulevan ajaen,\nja tervehti häntä äidin hellyydellä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja\nsilmät näyttivät levottomilta ja tavallista suuremmilta.\n\n-- Oma, viisas poikani! -- huudahti hän, kun Ilja oli sanonut\ntulevansa suoraan tutkintotuomarin kuulustelusta. -- Kerro,\nveikkonen, kerro!\n\n-- Roisto hän on! -- kiukkuisesti sanoi Ilja.\n\n-- Koukkujaan asetteli...\n\n-- Hänen täytyy niin tehdä, -- huomautti Olympiada. Et saa häntä\nsyyttää! Se on hänen kirottu velvollisuutensa...\n\n-- Miks'ei hän sano suoraan, että niin ja niin on asian laita, ja\nteitä epäillään...\n\n-- Sanoitko sitten sinä hänelle suoraan kaikki? -- kysyi hymyillen\nOlympiada.\n\n-- Minäkö? -- kummastuneena kysyi Ilja. N-niin... todellakin!\npiru vieköön! -- Hän tuntui olevan jostakin ihmeissään, ja vähän\nvaiettuaan sanoi:\n\n-- Ja siellä istuessani, tuntui minusta koko ajan, että olin viaton!\n\n-- No, Jumalalle kiitos! -- iloissaan huudahti Olympiada. -- Kaikki\nkävi hyvin...\n\nIlja katsahti häneen hymyillen ja sanoi verkkaan.\n\n-- En tarvinnut lainkaan paljon valhetella, Minua onnistaa, Lipa!...\n\nHän nauroi omituisesti.\n\n-- Salapoliisit pitävät minua silmällä, puoliääneen virkkoi\nOlympiada, -- ja luultavasti sinuakin...\n\n-- Tietysti! -- huudahti Lunjeff katkeran ivallisesti. Nuuskivat\nylt'ympäri ja koettavat kiertää minut, kuten suden metsässä. Mutta\nsiitä ei tule mitään... se ei ole heidän tehtävissään! Enkä minä ole\nsusi, vaan onneton ihminen... En ole tahtonut kuristaa ketään, minua\nitseäni kohtalo kuristaa... kuten eräässä Pashkan runossa sanotaan...\nJa Pashkaa se kuristaa... ja Jaakkoa... ja meitä kaikkia...\n\n-- Älä puhu siitä enää, -- sanoi Olympiada, ruveten teetä keittämään,\n-- kaikki tulee vielä hyväksi...\n\nLunjeff nousi sohvalta, astui ikkunan ääreen ja jatkoi, katsoen\nkadulle, epätoivoisella äänellä:\n\n-- Koko ikäni olen rypenyt loassa... aina on minut työnnetty\nsiihen, jota en ole rakastanut, jota olen vihannut. En ole koskaan\ntavannut ihmistä, jota olisin voinut katsoa iloisin silmin... Eikö\nsitten löydykään puhtautta, jaloutta maailmassa? Nyt olen murhannut\ntuon... sinun... ja minkätähden? Olen ainoastaan tahrannut itseni ja\nsaattanut sieluni kadotukseen... Rahaa otin... enkä olisi tarvinnut\nottaa.\n\n-- Älä valita! -- lohdutti häntä Olympiada. -- Hän ei ansaitse\nsääliväisyyttäsi...\n\n-- En säälikään häntä... Tahdon vaan... puhdistautua. Jokainen tahtoo\npuhdistautua, sillä täytyyhän elää!... Tuossa tutkintatuomari,\nesimerkiksi, elää kuin kreivi... Hänen ei tarvitse ketään murhata.\nHän voi elää puhtaasti... hienossa ympäristössään...\n\n-- Älähän huoli, lähdemme pois koko kaupungista...\n\n-- Ei, en lähde minnekään! -- lujasti sanoi Lunjeff, kääntyen\nOlympiadaan. Ja uhaten jotakin näkymätöntä olentoa, hän lisäsi:\n\n-- En lähde! Odotan, saadakseni nähdä, mitä tästä tulee...\n\nOlympiada vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Hän istui pöydän luona,\nteekeittiön ääressä, muhkeana ja kauniina valkosessa, väljässä\naamunutussaan.\n\n-- Vielä tahdon vähän taistella, -- huudahti Ilja, pudistaen\nmerkitsevästi päätään ja astuen pitkin huoneen lattiaa.\n\n-- Vai niin! -- huudahti Olympiada loukkaantuneena, -- siksikö et\ntahdo lähteä, kun pelkäät minua? Luuletko, että minä nyt aina pidän\nsinut vallassani, että käytän hyväkseni salaisuuttasi? Erehdyt,\nrakkaani! Väkisin en tahdo viedä sinua minnekään kanssani.\n\nHän puhui näennäisesti tyynesti, vaan hänen huulensa vapisivat kuin\nkivusta.\n\n-- Mitä sinä puhut? -- kysyi Lunjeff ihmeissään.\n\n-- En aio pakottaa sinua mihinkään, ole huoleti! Mene vaan, minne\nmielesi tekee... Ole hyvä...\n\n-- Odotahan! -- sanoi Ilja, istuutuen hänen viereensä ja ottaen hänen\nkätensä omaansa. En käsitä sanojasi?\n\n-- Älä teeskentele! -- huudahti Olympiada tuskallisesti, vetäen\nkätensä pois. -- Tiedän, että olet ylpeä ja kova! Ukkoa et voi antaa\nminulle anteeksi ja minun elämäni on sinusta vastenmielinen... Sinun\nmielestäsi on kaikki minun syytäni, että asiat ovat tällä kannalla.\n\n-- Puhut turhia! -- sanoi Ilja tyynesti. Mistään en sinua syytä!\nTiedän, ett'ei meikäläiselle löydy puhtaita ja synnittömiä naisia.\nSellaiset naiset ovat kallisarvoisia... ne ovat vain rikkaita varten,\nvaan meidän on tyytyminen tähteisiin; kuluneisiin, tahrattuihin...\n\n-- Jätä sitten minut, joka olen tahrattu! -- huusi Olympiada,\nhypähtäen ylös tuolilta. Poistu täältä!\n\nMutta samalla kiilsi hänen silmissään kyyneliä, ja hänen suustaan\ntulvi hehkuvia sanoja, jotka polttivat Iljaa, kuin tuli.\n\n-- Omasta tahdostani olen laskeutunut tähän kuiluun... sillä siellä\non paljon rahaa. Niillä rahoilla tahdon nousta kuin tikapuita\nmyöten... ja ruveta säädyllisesti elämään... Ja siinä olet sinä\nminua auttanut, tiedän... Ja minä rakastan sinua, vaikka kymmeniä\nmurhaisit... Sillä en rakasta hyveitäsi, vaan ylpeyttäsi...\nnuoruuttasi, kiharatukkaista päätäsi, vahvaa käsivarttasi ja\nsynkkiä silmiäsi... vieläpä moitteitasikin, jotka ovat minulle kuin\npuukonpistot rintaan... Siitä kaikesta olen sinulle kiitollinen\nhautaan asti ja suutelen jalkojasi...\n\nHän syöksähti hänen eteensä ja alkoi suudella hänen jalkojansa,\nhuutaen:\n\n-- Jumala tietää, että olen syntiä tehnyt ja kadottanut sieluni\npelastuksen. Mutta Hänestä on tietysti parempi nähdä, ett'en vietä\nkoko ikääni loassa, vaan alotan uutta, puhdasta elämää... Silloin\nolen anova Häneltä armoa. En tahdo koko ikääni kitua! Minut on\ntahrittu lialla... kaikki kyyneleeni eivät riitä sitä pesemään...\n\nEnsin koetti Ilja irtautua hänestä ja nostaa hänet lattialta, vaan\nhän takertui lujasti häneen kiinni, painoi päänsä hänen polvilleen ja\nhieroen kasvojaan hänen jalkoihinsa, puhui katkonaisesti läähättäen.\nSilloin rupesi Ilja vapisevalla kädellään silittämään hänen päätänsä,\nnosti hänet ylös, syleili häntä ja laski hänen päänsä olkapäätään\nvasten. Hänen hehkuvan kuuma poskensa painui kovasti Iljan kasvoja\nvastaan, hänen yhä ollessaan polvillaan hänen edessään ja kuiskien\npuhuessaan:\n\n-- Hyödyttääkö ketään, että ihminen, joka on langennut, viettää\nkoko elämänsä alennuksen tilassa?... Kun olin nuori tyttö ja\nisäpuoleni teki minulle siveettömän esityksen, tavotin lyödä häntä\nrautapetkeleellä. Sitten juotettiin minut viinillä humalaan ja\nhäväistiin minut... Olin kaunis tyttö, raitis ja punaposkinen\nkuin omena! Itkin itseäni... olin niin pahoillani itseäni ja\nkauneuttani... En tahtonut, en tahtonut... Mutta sitten arvelin:\nsaman tekevä, palata en voi... Olkoon menneeksi, myön häpeäni\nkalliista... Vihasin kaikkia, varastin rahaa, join... Ennen sinua en\nollut ketään suudellut rakkaudesta... olin vaan elellyt himossa...\n\nHänen sanansa muuttuivat vähitellen hiljaiseksi kuiskeeksi. Ja äkkiä\nriuhtasihe hän irti Iljan sylistä.\n\n-- Anna minun olla! -- huudahti hän ja työnsi hänet syrjään.\n\nMutta Ilja vielä lujemmin puristi häntä käsivarsiensa väliin ja\nrupesi epätoivoisen kiihkeästi suutelemaan hänen kasvojaan.\n\n-- Päästä minut -- se vaivaa minua! pyysi hän vielä kerran!\n\n-- Minulla ei ole mitään vastaamista sanoihisi... tulisesti sanoi\nIlja. -- Sen vaan sanon, ett'ei meidän tarvitse sääliä ketään, koska\nkerran kukaan ei sääli meitäkään. Hyvin puhuit sinä... Anna minun\nsuudella sinua... millä muulla voisin sinua palkita? Kaunokaiseni...\nrakastan sinua... en voi sitä sanoin kuvata...\n\nOlympiadan valittavat sanat olivat todellakin herättäneet Iljassa\ntulisen tunteen tuota naista kohtaan. Tämän tuska ikäänkuin suli\nyhteen hänen onnettomuutensa kanssa, tehden heidät yhdenvertaisiksi.\nSylitysten istuen kertoilivat he kuiskien toisilleen kärsimistään\nloukkauksista. Lunjeff'in rinnassa kypsyi uhmailevan rohkea\npäättäväisyys...\n\n-- Emme ole onnettaren helmalapsia, -- virkkoi Olympiada\ntoivottomasti pudistaen päätään.\n\n-- Juhlikaamme sitten onnettomuuttamme! Jos täytyisi jommankumman\nmennä pakkotyöhön, niin seuraisiko toinen muassa? Mutta sillä\naikaa nauttikaamme tuskastamme ja rakkaudestamme... Nyt on minusta\nyhdentekevää, vaikka kuumilla raudoilla minua poltettaisi... Mieli\ntuntuu niin kevyeltä... En tahdo mitään katua?\n\nTulistuneina keskustelusta, hyväilyistä kiihtyneinä katsoivat he\ntoisiansa kuin udun läpi. He lämpenivät liiaksi syleilyistä ja\nvaatteet kävivät ahtaiksi...\n\nIkkunan takaa näkyi ikävä, harmaa taivas. Kylmä huuru peitti maan,\nverhoten puut Valkosella huurteella. Ikkunoiden alla olevassa\npienessä puutarhassa keinutteli nuori koivu hoikkia oksiaan\nedestakaisin, pudistaen niistä lunta maahan. Talvi-ilta oli tullut...\n\nI:sen osan loppu.\n\n\n\n"]