[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvMtwZYiedKXvB-MvewYuraifNiztHYmZUXbpeV5nbXI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1418,"Kolme ystävystä II","Gorki, Maksim",1868,1936,"1418-gorki-maksim-kolme-ystavysta-ii","1418__Gorki_Maksim__Kolme_ystävystä_II",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1901,1903,46096,277697,false,53211,[24],"Russian fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Novels","Russian Literature","\"Kolme ystävystä II\" by Maksim Gorky is a novel written in the early 20th century. The story delves into the lives and struggles of three friends—Ilja, Jaakko, and Paavali—against a backdrop of social turmoil and despair. It explores themes of friendship, love, and the search for meaning in a world rife with injustice and moral dilemmas.  The opening of the novel introduces the reader to a tense atmosphere following the murder of a merchant, Poluektoff, which captivates the town's interest and draws Ilja into contemplation about his future. As rumors swirl around the incident, Ilja grapples with feelings of uncertainty and disillusionment. Meanwhile, his friend Jaakko appears increasingly troubled, preoccupied with philosophical musings and the mysteries of existence. Their interactions, colored by Jaakko's fixation with an enigmatic book and hints of romantic entanglements, set the stage for deeper explorations of their relationships and the societal pressures they face. The narrative hints at the characters’ complex dynamics and the larger questions of morality and purpose that will unfold throughout the story. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Helve, Anton",180,"Gorkin realistinen romaani kuvaa kolmen nuoren miehen elämää ja kohtaloita venäläisessä kaupunkiyhteiskunnassa. Päähenkilö Ilja Lunjeff yrittää rakentaa parempaa tulevaisuutta, mutta joutuu kamppailemaan niin sisäisen levottomuutensa kuin ympäröivän maailman moraalisen rappion ja rikosten kanssa.","Maksim Gorkin 'Kolme ystävystä II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1418. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KOLME YSTÄVYSTÄ II\n\nKirj.\n\nMaksim Gorkij\n\n\nVenäjänkielestä suomentanut\n\nAnton Helve\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nTyöväen Sanomalehti-osakeyhtiö,\n1903.\n\n\n\n\n\n\nMuutamia päiviä myöhemmin sai Lunjeff kuulla, että kauppias\nPoluektoff'in murhaan syyllisenä poliisi etsi muuatta pitkää miestä,\njoka käytti lammasnahkaturkkia. Tutkinnossa, joka toimitettiin\nmurhatun puodissa, löytyi kaksi hopeista pyhäinkuvakehystä, jotka\nhuomattiin varastetuiksi. Liikkeen juoksupoika ilmotti, että ne, pari\npäivää ennen murhaa, oli ostettu eräältä pitkältä, Andrei nimiseltä\nmieheltä, joka käytti puoliturkkia ja joka usein ennenkin oli\nmyönyt Poluektoff'ille kaikenlaisia hopea- ja kultakaluja, ja että\nPoluektoff oli lamannut hänelle rahaa. Sittemmin tuli selville, että\nmurhan edellisenä päivänä ja samana päivänä, kuin murha tapahtui,\nsamannäköinen mies oli juopotellut kaupungin ravintoloissa.\n\nJoka päivä kuuli Ilja jotakin uutta murhasta. Koko kaupungin mieliä\nkiinnitti se. Siitä puhuttiin kaikkialla, -- ravintoloissa, kadulla.\nMutta Ilja välitti hyvin vähän noista puheista. Vaaran pelko oli\npudonnut hänen sydämeltään kuin rahka paranevasta haavasta, ja sen\nsijaan tunsi hän jonkinmoista noloutta. Tarkasti kuunnellessaan, mitä\nmurhasta kerrottiin, ajatteli hän vaan yhtä seikkaa, -- kuinka hän\ntästä puoleen järjestää elämänsä? Minkälainen tulevaisuus odottaa\nhäntä? Ja hänen varmuutensa siitä, ettei murhaajaa tavata, kasvoi\npäivä päivältä.\n\nHänestä tuntui samanlaiselta, kuin nuoresta sotamiehestä ennen\ntaisteluun lähtöä tahi miehestä, joka on lähdössä kaukaiselle\nmatkalle. Hän tunsi entistä enemmän halua oleksia yksin ja miettiä\nkohtaloaan. Mutta hänen ympärillään kiehui elämä, kuin vesi\nkattilassa, ja miltei joka päivä sattui sellaista, joka käänsi hänen\najatuksensa pois hänestä itsestään. Hän tuli kalpeaksi, laihaksi...\n\nViime aikoina oli Jaakko usein lähennellyt häntä. Tukka pörrössä,\nhuolimattomasti puettuna kuleksi hän tarkotuksetta ravintolassa\nja pihalla tuijottaen hajamielisesti ympärilleen ja näytti siltä,\nkuin erityiset kuvittelut olisivat kiinnittäneet hänen mieltään.\nTavatessaan Iljan, kysyi häneltä salaperäisesti, kuiskaten tahi\npuoliääneen:\n\n-- Eikö sinulla ole aikaa puhella vähän kanssani?\n\n-- En jouda nyt...\n\n-- Voi sinua!... Mutta se olisi tärkeätä...\n\n-- Mitä se sitten on? -- kysyi Ilja.\n\n-- Minulla on eräs kirja! Siinä on sellaisia asioita, että oi, oi! --\nkuiskasi Jaakko pelästyneen näköisenä.\n\n-- Anna minun olla rauhassa kirjoiltasi! Sano minulle paremminkin,\nminkätähden isäsi katsoo aina niin kierosti minuun?\n\nMutta todellisuudelle ei Jaakolla riittänyt huomiota. Vastaukseksi\nIljan kysymykseen leväytti hän hämmästyneenä silmänsä selkosen\nselälleen ja sanoi:\n\n-- Mitä? En tiedä... Se tahtoo sanoa... kuulin kerran... kuinka hän\nsanoi sedällesi, että sinä käyt kauppaa väärillä rahoilla... Mutta se\non tietysti hullutusta...\n\n-- Kuinka tiedät, että se on hullutusta? -- hymyillen kysyi Ilja.\n\n-- Sehän on selvää! Vääriä rahoja! Mitä joutavia!... -- Ja viitaten\nkädellään, vaipui Jaakko mietteisiinsä.\n\n-- Eikö sinulla siis ole aikaa puhella kanssani? -- kysyi hän hetken\npäästä, katsoen toveriinsa harhailevin katsein.\n\n-- Kirjastako?\n\n-- No niin... Erään kohdan ymmärsin siitä... oi, oi, oi, veli hyvä...\n\nJa hän teki sellaisen irvistyksen, kuin olisi polttanut kätensä\nkuumassa raudassa. Lunjeff katsoi toveriinsa, ikäänkuin tämä\nolisi ollut vähän löyhkäpäinen. Välistä näytti Jaakko hänestä\nsokealta ja aina onnettomalta, kelpaamattomalta elämään. Talossa\nja koko naapuristossa puhuttiin, että Petruha Filimonoff aikoo\nnaida rakastajattarensa, joka piti muuatta huonomaineista taloa\nkaupungissa. Mutta Jaakko oli hyvin välinpitämätön koko huhusta. Kun\nIlja kysyi häneltä, milloin häät ovat, kysyi Jaakko:\n\n-- Kenen häät?\n\n-- Isäsi...\n\n-- Ai, niin!... Kuka sen tietää! Voi, tuota häpeämätöntä! Löysipä\nvaimon! Hyi!\n\n-- Mutta tokko tiedät, että hänellä on poika... joka on suuri, käy jo\nkymnaasia.\n\n-- En ole tietänyt... entä sitten?\n\n-- Isälläsi on siis perillinen...\n\n-- Vai niin! -- tyynesti sanoi Jaakko. Mutta äkkiä vilkastui hän.\n\n-- Isällä on poika, -- sanot sinä?\n\n-- Niin...\n\n-- Poika... Siitä saattaa olla minulle hyötyä! Isä voisi määrätä\nhänet tiskin taakse ja minä saisin tehdä mitä tahdon! Sepä olisi\njotakin!\n\nJa hän maiskautti suutaan, aivankuin vapauden esimakua tuntien.\nLunjeff katsoi säälien häneen ja sanoi ivallisesti:\n\n-- Oikeassa on sananlasku sanoessaan: anna tyhmälle lapselle\nporkkana, niin se ei itke leipää! Voi sinua! En voi todellakaan\nkäsittää, kuinka sinä voit tulla toimeen maailmassa!\n\nJaakko hätkähti, ja silmät suurina kuiskasi kiihkeästi:\n\n-- Olen miettinyt sitä ja tiedän jo sen. Ennen kaikkea täytyy tulla\nselville sielunsa tilasta... Täytyy ymmärtää mitä Jumala ihmiseltä\nvaatii. Nyt näen vaan, että tiet ovat sekottuneet, menneet ristiin,\neikä kukaan tiedä, mitä tietä hänen on seuraaminen. Syntyy ihminen,\nei kukaan tiedä, mitä varten, ja elää, miksi, ei tiedetä, tulee\nkuolema ja lopettaa kaikki... Ennen kaikkea täytyy siis minun tietää,\nmihin olen määrätty... Eikö niin?\n\n-- Sinulla ovat aina omat mietteesi! väkinäisesti sanoi Ilja. -- Ja\nmitä järkeä on niissä?\n\nHänestä tuntui, että Iljan hämärät puheet vaikuttivat häneen enemmän\nkuin ennen ja herättivät hänessä omituisia ajatuksia. Hänestä oli,\nkuin jokin salaperäinen olento hänessä, sama, joka aina vastusti\nhänen kuvittelujaan yksinkertaisesta ja puhtaasta elämästä, nyt\nerityisellä mielihyvällä kuunteli Jaakon sanoja ja liikahteli\nhänen mielessään, kuin lapsi äitinsä kohdussa. Se tuntui Iljasta\nvastenmieliseltä, ja siksi vältti hän keskusteluja Jaakon kanssa.\n\n-- Mitäkö järkeä? Ilman niitä ollaan kuin tuletta! Minne menet? Ahaa!\nAina täytyy tietää, minne menee ja minkätähden, ja onko oikein...\n\n-- Sinä, Jaakko, olet kuin vanha mies... ikävä on olla seurassasi!\nMinun mielestäni -- sikakin etsii tilaisuutta onnistuakseen, saatikka\nsitten ihminen... No, hyvästi nyt!\n\nSellaisten keskustelujen jälkeen tuntui hänestä, kuin hän olisi\nsyönyt paljon suolasta ruokaa; hän tunsi kovaa janoa ja halusi\njotakin erityistä. Ajatus siitä rangaistuksesta, jonka Jumala määrää\nhänelle, kohosi yhä selvemmin hänen mieleensä ja poltti hänen\nsieluaan; hän etsi yksinäisyyttä löytämättä sitä. Silloin meni hän\nOlympiadan luokse, ja haki hänen sylistään unhoitusta ajatuksilleen\nja levottomuudelleen.\n\nVälistä kävi hän tervehtimässä Vjeraakin. Se kevytmielinen elämä,\njota hän vietti, oli vähitellen vetänyt hänet syvään, likaiseen\nkuiluunsa. Hän kertoi ihastuksella Iljalle elämästään rikasten,\nnuorten kauppiasten, virkamiesten ja upseerien kanssa, rekiretkistä\nja ravintoloista. Hän näytti hänelle ihailijoiltaan saamiaan\nlahjojaan, uusia pukujaan ja koristeitaan, ylpeillen kertoen, kuinka\nnuo herrat kiistelivät ja tappelivat hänestä. Lunjeff'ia huvitti\nnähdä hänet terveenä, kauniina, ilosena, vaan useasti sanoi hän\nvarotellen hänelle:\n\n-- Varokaa, ettei päänne mene pyörälle siinä elämässä, Vjerotshka...\n\n-- Entä sitten? Sehän on minun kohtalonikin... Saanhan edes elää\nkomeasti. Otan elämästä, minkä voin, ja siinä kyllin!\n\n-- Mutta Paavali?\n\nRakastajansa nimen kuullessaan vavahtivat hänen kulmakarvansa ja\nhilpeytensä katosi.\n\n-- Kunpa hän jättäisi minut... -- sanoi hän. -- Vaikeata on hänen\nelää kanssani... ja turhaan hän kiusaantuu... Kun hän edes tyytyisi\nsiihen, minkä hänelle voin antaa, vaan hän tahtoo omistaa minut\nkokonaan... Minä taas en voi irtautua... olen kiinni, kuin kärpänen\nsiirapissa...\n\n-- Ettekö rakasta häntä? -- kysyi Ilja.\n\n-- Häntä ei voi olla rakastamatta, -- vastasi Vjera tosissaan. -- Hän\non kelpo poika.\n\n-- Jos niin on, niin miks'ette elä hänen kanssaan?\n\n-- Hänenkö kanssaan? Sehän olisi samaa, kuin istua hänen niskoilleen.\nHänhän saa töintuskin itselleenkään leivän hankituksi, mitä sitten\nmeille molemmille! Ei, hän säälittää minua...\n\n-- Varokaa, ettei mitään onnettomuutta tapahdu... hän on huimapäinen!\n-- varotti häntä Lunjeff kerrankin. Mutta Vjera vaan nauroi.\n\n-- Hänkö? Hän on niin taipuisa... voin tehdä hänelle, mitä tahdon...\n\n-- Varokaa, ettei hän murru!...\n\n-- Voi, jumala! -- huudahti Vjera suuttuneena. -- Kuinka\nmenettelisin? Olenko sitten luotu vaan yhtä ihmistä varten? Jokainen\ntahtoo elää hauskasti... Ja jokainen elää itseään varten... kuinka\ntahtoo... Sekä hän että te, ja minä...\n\n-- Ei se niinkään ole! -- jurosti ja miettivästä sanoi Ilja. -- Me\nelämme kaikki... vaan emme itseämme varten...\n\n-- Ketä varten sitten?\n\n-- Te, esimerkiksi -- kevytmielisiä herroja varten...\n\n-- Olenhan itsekin kevytmielinen, -- sanoi Vjera nauraen\nhuolettomasti.\n\nLunjeff poistui hänen luotaan hyvin alakuloisena. Paavalin oli hän\ntavannut niihin aikoihin vaan pikimmittäin pari kertaa. Kohdatessaan\nkerran toverinsa Vjeran luona, oli Paavali ollut synkkä ja ärtyinen.\nHän oli istunut ääneti, hammasta purren, ja hänen laihoilla\nkasvoillaan oli hehkunut kaksi punasta läiskää. Ilja ymmärsi, että\nhänen toverinsa oli mustasukkainen hänelle, ja se huvitti häntä.\nMutta samalla hän huomasi että Gratsheff oli joutunut verkkoon,\njosta hän suuritta vaurioitta ei pääse irti. Ja säälien Paavalia\nja vielä enemmän Vjeraa, herkesi hän käymästä jälkimmäisen luona.\nOlympiadan kanssa vietti hän uuden kuherruskuukauden, mutta tännekin\noli tunkeutunut kylmyyttä, joka riisti rauhan Iljan rinnasta Sattui,\nettä keskellä vilkasta keskustelua Ilja vaipui synkkiin mietteisiin.\nSilloin kuiskasi Olympiada hänelle hellästi:\n\n-- Armas! Älä ajattele sitä! Maailmassa on niin vähän ihmisiä, joiden\nkädet ovat puhtaat!\n\n-- Kuule, -- vastasi Lunjeff hänelle kuivasti ja vakavasti,\n-- pyydän, ettet aiota kanssani keskustelua siitä! En tarkota\nkäsiä, vaan sielua. Vaikka oletkin järkevä, et kuitenkaan käsitä\najatustani... Sano minulle, kuinka on meneteltävä, voidakseen elää\nkunniallisesti, puhtaasti, rauhallisesti ja vahingoittamatta toisia\nihmisiä? Siitä tahtoisin tietoa... Vaan uskosta ole ääneti...\n\nMutta hän ei voinut olla ääneti uskosta, vaan rukoili usein Iljaa\nunhottamaan hänet. Lunjeff suuttui ja läksi pois hänen luotaan. Mutta\nkun hän taas palasi, huusi Olympiada raivosti, että hän pelosta\ntai armosta rakastaa häntä, ja ettei hän sitä tahdo, vaan hylkää\nhänet ja lähtee pois koko kaupungista. Ja hän itki, pureutui kiinni\nhänen olkapäähänsä, suuteli hänen jalkojansa, repi sitten vaatteet\npäältään, ja seisoen alasti hänen edessään, huusi:\n\n-- Enkö ole kaunis? Eikö vartaloni ole sulava?... Jokaiseen pieneen\nsuoneen, viimeiseen veripisaraan asti rakastan sinua... Revi minut\npalasiksi -- nauran sittenkin!...\n\nHänen siniset silmänsä tulivat tummemmiksi, huulet intohimoisesti\nvärähtelivät ja povi aaltoili. Ilja syleili häntä, suuteli\nkiihkoisesti, ja sitten kotiin kulkiessaan mietti, kuinka Olympiada,\njoka oli niin elämänhaluinen, niin tulinen, oli voinut kärsiä tuon\nukon inhottavia hyväilyjä? Ja silloin tuntui hänestä tuo nainen\nniin vastenmieliseltä, säälittävältä, että hän inhoen sylkäsi,\nmuistaessaan hänen suudelmiaan.\n\nKerran, sellaisen himojen purkauksen jälkeen, sanoi hän,\nkyllästyneenä Olympiadan hyväilyihin:\n\n-- Sen jälkeen, kun kuristin sen vanhan saatanan, olet sinä ruvennut\nrakastamaan minua tulisemmin...\n\n-- N-niin... mitä sitten?\n\n-- Ei mitään. Tuntuu naurettavalta ajatella... että on ihmisiä, jotka\npitävät enemmän mädänneistä munista, kuin tuoreista, ja sellaisia,\njotka syövät omenan vasta sitten, kun se on alkanut mädätä!...\n\nOlympiada katsoi häneen sameilla silmillään ja sanoi väsyneesti:\n\n-- Kullakin on oma makunsa; toinen pitää tyttärestä, toinen tyttären\näidistä...\n\n-- Ja he vaipuivat kumpikin synkkiin ajatuksiin.\n\nEräänä päivänä, kun Ilja oli palannut kotiin kaupungilta, ja oli\njuuri muuttamassa vaatteita, astui hiljaa huoneeseen Terenti. Hän\nveti oven perästään kiinni, seisoi vähän aikaa sen vieressä, kuin\njotakin kuunnellen, ja pisti sitten oven haan kiinni. Ilja näki sen\nja katsoi ivallisesti hänen kasvoihinsa.\n\n-- Iljusha! -- puoli-ääneen sanoi Terenti, istuen tuolille.\n\n-- Mitä?\n\n-- Täällä on levinnyt sinusta paljon huhuja... sinusta puhutaan\npahaa...\n\nJa kyttyräselkä huokasi raskaasti, luoden silmänsä alas.\n\n-- Mitä esimerkiksi? -- kysyi Ilja, riisuen saappaita jaloistaan.\n\n-- Mikä mitäkin... Muutamat sanovat, että olet sekottunut tuohon\njuttuun... kauppias Poluektoff'in murhaan... Toiset, että muka\nharjotat väärän rahan tekoa...\n\n-- Taitavat kadehtia! -- sanoi Ilja.\n\n-- Täällä on käynyt kaikenlaisia miehiä... näyttivät\nsalapoliiseilta... Ja kaikki he ovat kyselleet Petruhalta sinusta\nyhtä ja toista...\n\n-- Antaa heidän kysellä! -- sanoi Ilja välinpitämättömästi.\n\n-- Aivan niin! Mitä me siitä välitämme, kun kerran emme tiedä\ntehneemme mitään rikosta...\n\nIlja nauroi ja heittäysi pitkälleen vuoteelle.\n\n-- Nyt ne ovat jo lakanneet käymästä... Mutta Petruha itse on alkanut\npuhua siitä, jatkoi Terenti hämillään, arasti. -- Aina hän murisee\n-- Petruha, näet... Vuokraisitpa jostakin, Iljusha, itsellesi pienen\nhuoneen, ja asuisit siinä... \"En tahdo pitää talossani ketään\nepäiltyä henkilöä\", sanoo Petruha, \"olen äänivaltainen\", sanoo hän.\n\nIlja käänsi setäänsä päin kasvonsa, jotka olivat vihasta punaset, ja\nsanoi kovasti:\n\n-- Kuulepas!... Jos hänen henkensä on hänelle kallis, niin pitäköön\nsuunsa kiinni, sano hänelle se! Jos kuulen häneltä ainoankaan minua\nhalventavan sanan, niin lyön hänen päänsä kappaleiksi. Millainen minä\nolenkaan, niin ei hän, konna, ole kelvollinen tuomitsemaan minua...\nJa täältä muutan silloin, kuin mieleni tekee. Vastaiseksi jään tänne;\ntahdon vielä nauttia kunniallisten ja rehellisten ihmisten seurasta...\n\nKyttyräselkä pelästyi Iljan vihaa. Hän istui vähän aikaa ääneti\ntuolilla hangaten kädellään kyttyräänsä ja katsoen veljenpoikaansa\nsilmät suurina, joissa kuvastui odotusta ja pelkoa. Ilja, huulet\nyhteen puristettuina, tuijotti kattoon. Terenti katsoi tarkkaan\nhänen kähärätukkaista päätänsä, kauniita, vakavia kasvojansa, joissa\nylähuulta peitti, pienet viikset, ja uhmailevaa leukaa, tarkasti\nhänen leveätä rintaansa ja vankkaa, hyvin muodostunutta vartaloaan ja\nsanoi sitten hiljaa, huoaten:\n\n-- Sinusta on tullut pulska poika!... Maalla juoksisivat tytöt\njoukolla perästäsi... Pitäisi muuttaa takasin maalle...\n\nIlja vaikeni.\n\n-- N-niin... Siellä vasta voisit viettää elämää! Minä antaisin\nsinulle rahoja ja avaisin kaupan sinulle... ja sitten naisit\nrikkaan!... he he! Silloin luistaisi elämäsi, kuin reki alamäessä.\n\n-- Mutta minä ehkä tahtoisin mäelle! sanoi Ilja synkästi.\n\n-- Tietysti mäelle! -- puuttui puhumaan Terenti.\n\n-- Tarkotin näet, että elämäsi tulee kevyeksi ja se nousee ylöspäin,\nmäelle asti...\n\n-- Mutta minne sitten mäeltä? -- kysyi Ilja.\n\nKyttyräselkä katsahti häneen ja rupesi tirskuen nauramaan. Sitten\nrupesi hän taas puhumaan, vaan Ilja ei enää kuunnellut häntä. Hän\nmuisteli kokemuksiaan viime aikoina ja mietti, kuinka ihmeellisen\ntarkasti kaikki tässä maailmassa sopi toiseensa, aivankuin rihmat\nverkossa. Sattumat ympäröivät ihmisen ja vievät hänet minne\ntahtovat, kuten poliisi rikollisen. Hän oli kauan aikonut muuttaa\npois tästä talosta, elääkseen yksin, -- ja nyt tuli hänelle sopiva\ntilaisuus siihen! Hän mietti juuri, kuinka hän järjestäisi elämänsä\ntulevaisuudessa, kun äkkiä huoneen ovea kolkutettiin ja Terenti\nsäikähtäen hypähti paikaltaan.\n\n-- Avaa ovi! -- huusi Ilja vihasesti sedälleen.\n\nKyttyräselkä avasi oven haasta ja kynnykselle ilmaantui Jaakko,\nsuuri, ruskeakansinen kirja kädessä.\n\n-- Ilja, kuule... lähde Mashan luokse, -- sanoi hän vilkkaasti,\nastuen vuoteen ääreen.\n\n-- Mikä hänellä on? -- nopeasti kysyi Ilja.\n\n-- Hänelläkö? En tiedä... Hän ei ole kotona...\n\n-- Missä hän iltasin kuljeksinee? -- kysyi kyttyräselkä epäilevästi.\n\n-- Matitsan kera kuljeksii -- sanoi Jaakko.\n\n-- Siitä ei koidu hänelle hyvää, -- sanoi hitaasti Terenti.\n\n-- Vielä mitä!... Tule, Ilja!\n\nJaakko tarttui Iljan nutun hihaan ja veti häntä mukaansa.\n\n-- Odota! -- huudahti Ilja. Mitä -- oletko sinä rikkonut kahleesi?\n\n-- Ajattele, että minulla on se tässä, se musta voima! -- puoliääneen\nsanoi Jaakko.\n\n-- Mikä? -- kysyi Ilja, vetäen huopasaappaita jalkaansa,\n\n-- Juuri tämä kirja... Saat nähdä, kunhan lähdemme! Oikeita ihmeitä!\n-- jatkoi Jaakko, vetäen ystäväänsä mukanaan pimeän etehisen läpi. --\nTuntuu kauhealta lukea sitä... se vetää puoleensa, kuin kuiluun...\n\nIlja huomasi toverinsa kiihtyneen mielentilan, kuuli, kuinka hänen\näänensä vapisi, ja kun he olivat saapuneet suutarin asuntoon ja\ntehneet tulen, näki hän, että Jaakon kasvot olivat vallan kalpeat, ja\nsilmät laimeat ja tyytyväisen näköiset, kuin juopuneella.\n\n-- Oletko päissäsi? -- kysyi Ilja, epäilevästi katsoen Jaakkoon.\n\n-- Minäkö? En... en ole maistanut tippaakaan tänään!... En näet juo\nenää... minkä joskus rohkeutta saadakseni otan, kun isä on kotona,\npari kolme ryyppyä, mutta en enempää! Pelkään isää... Juon vaan\nsellaista, mikä ei haise viinalta... Mutta jätetään se, -- kuuntele!\n\nHän istui raskaasti tuolille, avasi kirjan, kumartui syvään sen yli,\nkulettaen sormeaan paksua, vanhuudesta kellastunutta lehteä pitkin,\nja luki ontolla, vapisevalla äänellä:\n\n-- \"Kolmas luku. Ihmisten alkuperästä\" -- kuuntele!\n\nHän veti henkeä, nosti vasemman kätensä ylös, oikean kätensä\netusormea viiletti riviä pitkin ja jatkoi:\n\n\"Kerrotaan, että ihmisen ensimmäisen olemuksen, kuten Diodorus\ntodistaa, viisaat miehet, jotka ovat kirjottaneet kappalten\nolemuksesta, käsittivät niin, ettei maailmaa ole luotu, vaan että\nse on iankaikkinen, ja että ihmissuku ilman alkua on ollut olemassa\nennen aikoja\"...\n\nJaakko kohotti päätään kirjasta ja sanoi kuiskaten, pudistaen kättään\nilmassa:\n\n-- Kuuletko? Ilman alkua?...\n\n-- Lue eteenpäin! -- sanoi Ilja, epäilevästi katsoen vanhaa,\nnahkakantista kirjaa. Ja taas kuului Jaakon matala, juhlallinen ääni:\n\n\"Tätä mielipidettä olivat -- Ciceron mukaan -- samolainen Pythagoras,\ntarentolainen Archytas, atenalainen Plato, Xenokrates, stagiralainen\nAristoteles ja monet muut peripateetikot, jotka arvelivat, että\nkaikki olemassa oleva on iankaikkista eikä sillä ole mitään alkua\".\n-- Huomaatko! Taas \"ei ole mitään alkua\".\n\nIlja ojensi kätensä, löi kirjan kiinni ja sanoi ivallisesti:\n\n-- Heitä hiiteen koko roska!... Mitkä lienevätkään saksalaiset\npanneet kekoon sen! Siitä on mahdoton mitään ymmärtää...\n\n-- Odotahan! -- huudahti Jaakko pelästyneen näköisenä, katsahtaen\nympärilleen, ja kysyi sitten hiljaa:\n\n-- Tiedätkö oman alkusi?\n\n-- Minkä? -- kiukkuisesti huusi Ilja.\n\n-- Älä huuda... Ottakaamme käsiteltäväksemme sielu. Onko ihmisellä\nsyntyessään sielu?\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Siis tuleeko hänen tietää, -- mistä ja kuinka se on ilmestynyt?\nSielu, sanotaan, on kuolematon... se on aina ollut, mitä siitä sanot?\nOdota, odota! Ei ole tarpeellista tietää, kuinka synnyit, vaan kuinka\nolet elänyt... Koska ymmärsit, että elät? Synnyit elävänä, vaan koska\ntulit eläväksi? Äitisi kohdussako? Mutta miks'et ainoastaan muista\nsitä, kuinka syntymiseesi asti elit, vaan et elämästäsi viidenteen\nikävuoteesikaan asti tiedä mitään? Ja jos sielua on olemassa, -- niin\nmissä se menee sinuun? Sanopas se!\n\nJaakon silmissä paloi riemuitseva hehku, hänen kasvoillaan loisti\ntyytyväisyyden hymy ja omituisella hilpeydellä huudahti hän:\n\n-- Siinäpä sitten sielu!\n\n-- Hölmö! -- sanoi Ilja, katsahtaen ankarasti häneen. -- Mitä\niloitset?\n\n-- En iloitsekaan, ilman vaan...\n\n-- Niin kai! Heitä pois tuo kirja, sanon minä. Näethän, että se on\nkirjotettu jumalaa vastaan. Pääasia ei ole siinä, minkätähden elän,\nvaan kuinka elän! Kuinka pitää elää, että kaikki olisi puhdasta ja\nhyvää, ettei kukaan loukkaisi minua, enkä minä muita! Kunpa löytyisi\nsellainen kirja, missä kaikkea sitä selitettäisiin...\n\nJaakko istui pää rintaa vasten painuneena, mietteissään, ääneti.\nHänen iloinen mielialansa oli vastakaikua löytämättä kadonnut. Vähän\najan päästä sanoi hän Iljalle:\n\n-- Kun katson sinua, niin on sinussa jotakin, mikä ei minua\nmiellytä... Ajatuksiasi en ymmärrä... mutta sen olen huomannut, että\nviime aikoina olet jostakin tullut ylpeäksi... Käyttäydyt niin, kuin\nsinä yksin olisit vanhurskas...\n\nIlja rupesi nauramaan.\n\n-- Mitä naurat? Eikö sitten mielestäsi ole totta! Jokaista tuomitset\nankarasti... et rakasta ketään ihmistä...\n\n-- -- En rakastakaan, -- sanoi Ilja varmasti.\n\n-- Ketä rakastaisin? Minkätähden? Mitä hyvää ovat ihmiset minulle\ntehneet?... Jokainen tahtoo saada itselleen leipäpalan toisen työllä,\nvaan yhtäkaikki jokainen huutaa: \"rakasta minua! Kunnioita minua,\nminä myös kunnioitan sinua! Anna minulle osa omaisuudestasi, niin\nkenties kunnioitan sinua!\" Kaikki ajattelevat vaan syömistä...\n\n-- On ihmisillä muitakin tarkotusperiä, väitti tyytymättömänä Jaakko.\n\n-- Kyllä minä tiedän! Jokainen koettaa kaunistaa itseään joillakin\nhyveillä, vaan se on vaan naamio! Huomaan, kuinka setäni tahtoo\nhieroa kauppaa jumalan kanssa, kuten kauppa-apulainen pettäessään\nisäntäänsä. Isäsi on äskettäin lahjottanut kirkkoon pari\nkirkkolippua, -- siitä voin päättää, että hän on aimo tavalla\npettänyt jotakin tahi aikoo piakkoin niin tehdä... Ja samoin\nmenettelevät kaikki, katsopa minne päin tahansa. Tästä saat kopeekan,\nmutta annakin viisi takasin! Luin äskettäin sanomalehdestä, että\nkauppias Migunoff, joka lahjotti muutamalle sairashuoneelle\nkolmesataa ruplaa, pyysi kaupungin dumaa [kaupungin valtuusmiehistö]\nalentamaan siitä hyvästä hänen tehtaalleen pantua veroa tuhannella\nruplalla... Min ne petkuttavat toisiaan ja puhdistautuvat toistensa\nsilmissä. Minun mielestäni on rangaistus kärsittävä, tekipä sitten\nrikoksen ehdoin tahdoin tahi tahtomatta!...\n\n-- Sinä olet oikeassa, -- miettivästi virkkoi Jaakko, -- samoin on\ntotta, mitä sanoit isästäni ja kyttyräselästä... Emme ole syntyneet\noikeaan aikaan! Sinä saatat edes olla katkera; lohdutat itseäsi muita\ntuomitsemalla... Mutta minä en kykene edes siihenkään! Kunpa voisi\npäästä täältä pois! huudahti hän surullisesti.\n\n-- Minne menisit sitten? -- kysyi Ilja hiukan nauraen.\n\n-- Siinäpä se!\n\nJa molemmat olivat he vaiti, alakuloisina istuen pöydän ääressä,\ntoisiansa vastapäätä. Ja pöydällä oli suuri punakansinen kirja\nnahkaselkineen ja teräshakasineen...\n\nEtehisestä kuului äkkiä ryskettä, kuiskaavia ääniä, sitten kuulosti\nkäsi kauan hapuilevan ovenripaa. Toverukset odottivat äänettöminä.\nOvi avautui verkkaan, ja Perfishka-suutari romahti sisään. Hän oli\nkompastunut kynnykseen ja oli nyt polvillaan pitäen oikeata kättänsä,\njossa oli hanuri, korkealla ilmassa.\n\n-- Ptruu! -- huudahti hän, nauraen juopuneen naurua. Hänen perästään\nkömpi huoneeseen Matitsa. Hän kumartui, tarttui suutaria kainaloihin\nja koetti nostaa häntä ylös lattialta, puhellen sammaltaen:\n\n-- Katsokaa hyvät ihmiset, kuinka hän on humalassa!... Voi, sinua,\njuopporatti!...\n\n-- Kaasokulta! Älä koske minuun!... Nousen kyllä itse... itse...\n\nHän horjahteli Sinne tänne, nousi vaivalla seisomaan ja astui\ntoverusten luokse. Ja ojentaen vasemman kätensä toveruksille, huusi\nhän:\n\n-- Terve tuloa kattoni alle!\n\nMatitsa nauraa hohotti tylsää nauruaan.\n\n-- Mistä matka? -- kysyi Ilja.\n\nJaakko katsoi hymyillen kumpaakin juopunutta ja vaikeni.\n\n-- Mistäkö? Etäältä... hah, hah, haa!... Omat, rakkaat poikani!\n\nPerfiska polki jalkojaan lattiaan ja lauloi:\n\n    \"Pienet luut, vielä hienot luut!\n    Kun ne aika vahventaa,\n    Kaupankalu niistä saa.\"\n\n-- Kaasoseni, laula sinäkin! -- huusi hän, kääntyen Matitsaan. -- Tai\nlauletaan se, jonka sinä minulle opetit... No-o...\n\nHän nojasi selkäänsä uuniin, jota vasten Matitsakin seisoi, ja tyrkki\nhäntä kyynärpäällään kylkeen, nappaillen sormillaan hanurinsa kieliä.\n\n-- Missä on Mashutka? -- jurosti kysyi Ilja.\n\n-- Niin, sanokaapa, missä on Marja? huudahti Jaakkokin, hypäten ylös\ntuolilta.\n\nMutta juopuneet eivät välittäneet kysymyksistä. Matitsa pani päänsä\nkallelleen ja lauloi:\n\n    \"Oi kummisein, hyvä lääke on juoma\",\n\njohon Perfishka korkealla tenorillaan yhtyi hanuriansa heilutellen:\n\n    \"Juodaan: lohtu on viinan suoma!\"\n\nIlja nousi tuoliltaan, tarttui suutaria hartioihin ja pudistaen niin,\nettä hänen päänsä kolahteli uuniin, kysyi käskevästi:\n\n-- Missä on tyttäresi?\n\n-- Hänen tyttärensä oli kadoksissa puoliyöhön asti, -- horisi\nPerfishka kädellään päähänsä tarttuen.\n\nJaakko koetti saada selvää Matitsalta, mutta hän sanoi nauraa\nhykertäen:\n\n-- Enpäs sano! En sano, en!...\n\n-- Ne ovat varmaankin myöneet hänet, nuo perkeleet! -- sanoi Ilja\nsynkästi nauraen toverilleen.\n\nJaakko katsahti pelästyneenä häneen, ja kysyi surkealla äänellä\nsuutarilta:\n\n-- Perfili, kuule! Missä on Mashutka?\n\n-- Mashutkako? -- ivallisesti veti Matitsa. Ahaa! Jopas ilmaisi\nitsensä!...\n\n-- Ilja! Mitä teemme? -- huolestuneena kysyi Jaakko.\n\n-- Täytyy ilmottaa poliisille, -- virkkoi Ilja, katsoen synkästi\njuopuneisiin.\n\n-- Kaasoseni! -- huudahti Perfishka, kasvot loistaen. Kuuletko? He\naikovat ilmottaa poliisille... hah, hah, haa!\n\n-- Poliisille! -- huudahti Matitsa ylenkatseellisesti, katsoen\nvuoroin Iljaan, vuoroin Jaakkoon, ja ojentaen horjuen kätensä heitä\nkohden, huusi hän täyttä kurkkua:\n\n-- Taidatte itse tahtoa poliisin käsiin! Ulos täältä! Tiehenne minun\nhuoneestani... me aiomme myös mennä naimisiin... me kaksi...\n\n-- Hah, hah, haa! -- nauroi Perfishka, vatsaansa pidellen.\n\n-- Lähdetään, Jaakko, -- sanoi Ilja. Piru heidät vieköön!... Tule!\n\n-- Odota! -- huudahti Jaakko tuskallisesti. -- Olisivatko he\ntodellakin naittaneet hänet, tuon hennon lapsen! Perfishka, sano\ntotuus... oletteko hänet todellakin... sano... missä on Masha?\n\n-- Matitsa! Puolisoni, us, us! Tartu kiinni! Hauku heitä, pure...\nhah, haa! Missäkö Masha on?!\n\nPerfishka asetti suunsa torvelle aikoen viheltää, vaan ei onnistunut.\nHän kykeni vain pistämään kielensä ulos suusta Jaakkoon päin ja\nnauroi sitten taas. Matitsa röyhistihe mahtavine rintoineen Iljan\nkimppuun, ärjyen:\n\n-- Kuka olet? Etkö luule, että tunnemme sinut?\n\nIlja tyrkkäsi hänet syrjään ja poistui kellarikerroksesta. Etehisessä\nsaavutti hänet Jaakko, joka tarttui hänen olkapäähänsä, seisahdutti\nhänet ja virkkoi:\n\n-- Saattaako sellainen käydä päinsä? Hänhän on niin pieni, Ilja!\nOvatko he todellakin naittaneet hänet?\n\n-- Ole voivottelematta! -- sanoi Ilja kiukkuisesti hänelle, -- siitä\nei ole mitään apua! Olisit ennemmin pitänyt heitä silmällä! -- Etsit\nkyllä kaiken alkua ja syntyä, vaan etpäs pitänyt vaaria heidän\npuuhistaan!\n\nJaakko oli ääneti, vaan hetken päästä, kun hän ja Lunjeff kulkivat\npihan poikki, alkoi hän taas:\n\n-- Ei siihen ole minun syytäni... Tiesin vaan, että hän kävi jossakin\nhuoneita siistimässä ja pieniä askareita toimittamassa...\n\n-- Minua vähän liikuttaa, tiesitkö tai olitko tietämättä! -- sanoi\nIlja jurosti, pysähtyen keskelle pihaa. -- Pois täytyy päästä koko\ntalosta... Tuli sietäisi sen nurkkaan pistää!\n\n-- Oi, Jumalani... Jumalani! -- huokasi Jaakko, seisoen Iljan takana.\nIlja käännähtihe häneen päin -- hän seisoi kädet hervottomina\nriippuen sivulla ja pää alas painettuna, kuin iskua odottaen.\n\n-- Itke nyt vielä! -- ivallisesti sanoi Ilja ja läksi, jättäen\nystävän yksin keskelle pimeää pihaa.\n\nSeuraavana aamuna sai Ilja Perfishkalta tietää, että Mashutka\ntodellakin oli naitettu eräälle rihkamakauppiaalle Hrjenoff'ille,\nviisissäkymmenissä olevalle leskimiehelle, jolta äskettäin oli\nkuollut vaimo.\n\nPudistellen pohmeloista päätään makasi Perfishka uunilla ja kertoi\nsekavasti:\n\n-- Hän sanoo minulle: minulla on kaksi lasta... Hänellä on kaksi\npoikaa -- toinen viiden, toinen kolmen vuoden vanha. Minun täytyy\npitää lapsenhoitaja niille... Mutta lapsenhoitaja on vieras\nihminen... saattaa varastella ja niin edespäin. Puhupa sentähden\ntyttärellesi, eikö hän... Minä puhuin ja Matitsa puhui... Masha,\nkuten järkevä tyttö konsanaankin, ymmärsi paikalla kaikki... Mihin\ntoimeen hän voisi ryhtyä... huonompaakin saattaisi sattua, ja\nparempaa -- ei koskaan!... Olkoon menneeksi, sanoo, minä suostun...\nKolmessa päivässä oli kaikki valmista... Me Matitsan kanssa saimme\nkolme ruplaa kumpikin... ne joimme heti eilen!... Kyllä se tuo\nMatitsa juo paljon... ei hevonenkaan enempää!...\n\nIlja kuunteli ääneti. Hän ymmärsi, että Masha oli joutunut parempaan\nasemaan, kuin olisi voinut odottaa. Mutta kuitenkin säälitti tyttö\nhäntä. Viime aikoina oli hän tuskin koskaan nähnyt eikä ollut\najatellutkaan häntä, vaan nyt hänestä äkkiä näytti siltä, kuin talo\nhänettä olisi tullut vielä likaisemmaksi, kehnommaksi.\n\nSuutarin kellertävä, pöhöttynyt naama irvisteli uunilta Iljalle, ja\nhänen äänensä narisi kuin kuivunut puunoksa syksyllä. Lunjeff katsoi\nsäälien Perfishkaan.\n\n-- Yhden ehdon asetti Hrjenoff minulle, etten koskaan kävisi\nhänen talossaan! Puodissani voit pistäytyä joskus, ryypyn hinnan\nannan... vaan asuntooni ei askeltakaan! Se on sulettu sinulta kuin\nparatiisi!... Ilja Jakovlevitsh, eiköhän riittäisi sinulta antaa\nminulle viittä kopekkaa pohmeloryyppyyn? Anna, veikkonen, tee\nhyvin!...\n\n-- Saat! -- sanoi Ilja. -- Mihin nyt aiot ryhtyä?\n\nSuutari sylkäsi lattialle ja vastasi:\n\n-- Nyt aion ratketa oikein juomaan!... Niinkauan kun Masha ei vielä\nollut turvattu, hillitsin itseäni hiukan... joskus tein työtäkin...\nomatuntoko lienee soimannut hänen puolestaan... Mutta nyt tiedän,\nettä hän on kylläinen, että hänellä on jalkineet, vaatteet... ja\nettä hän on kuin arkkuun sulettu!... Voin siis vapaasti antautua\njuopottelemaan...\n\n-- Mutta etkö voisi hylätä viinaa?\n\n-- En mitenkään! -- vastasi suutari, kieltävästi pudistaen pörröistä\npäätään. -- Ja minkätähden hylkäisin?\n\n-- Etkö siis toivo mitään elämältä?\n\n-- Anna viisikopeekkainen... muuta en toivo.\n\n-- Sitä en käsitä! -- sanoi Ilja, olkapäitään kohauttaen. -- En voi\nkäsittää, kuinka saattaa ihminen elää, toivomatta mitään elämältä!\n\n-- Toista on ihmisen -- toista minun, vastasi filosoofin tyyneydellä\nPerfishka. -- Sallimus, kyllä antaa annettavansa ihmiselle, niin\najattelen minä! Mutta jos kerran ihminen on niin tyly, pohjaton,\nettei sinne voi mitään panna, niin mitä on sallimuksella sellaisen\nkanssa tekemistä? Kerran aioin minäkin tehdä erään tekosen... se oli\nvielä vaimovainajani eläessä... Aioin näet ottaa osani Jeremei-ukon\naarteesta... Ajattelin, että jollen ota minä, niin ottaa joku\ntoinen!... Ja, Jumalalle kiitos, toiset ennättivät ennen minua... En\nsitä sure... Mutta silloin huomasin, että aikoakin täytyy ymmärtää...\n\n-- Suutari nauroi, kiipesi alas uunilta ja sanoi:\n\n-- No, anna nyt minulle ne viisi kopeekkaa... Sydäntä ellostelee\nkauheasti...\n\n-- Hepäs tuosta! -- sanoi Ilja.\n\nJa katsoen hymyillen häneen, kysyi hän Perfishkalta:\n\n-- Tiedätkö mitä?\n\n-- No, mitä?\n\n-- Sinä olet veijari, kunnoton ihminen, kurja juoppo... eikö niin?...\n\n-- Niin! -- vakuutti suutari, seisoen Iljan edessä viisikopeekkainen\nkourassa.\n\n-- Mutta välistä tuntuu minusta, -- jatkoi Ilja miettivästi, -- etten\ntiedä sinua parempaa ihmistä, -- totta tosiaan!\n\nEpäilevästi hymyillen katsahti Perfishka Lunjeff'in totisiin, vaan\nystävällisiin kasvoihin.\n\n-- Taidat laskea leikkiä, Ilja Jakovlitsh?\n\n-- Usko tahi ole uskomatta... En sano sitä sinua kehuakseni... vaan\nmuuten vaan... itsekseni... vertaillessani ihmisiä toisiinsa...\n\n-- Sepä on konstikasta!... Ei minun päälläni tuollaisia asioita\nymmärretä! Mutta kunhan käyn ensin ottamassa ryypyn, niin kenties\nviisastun...\n\n-- Odota, odota! -- kielteli häntä Ilja, tarttuen hänen\npaidanhihaansa. -- Muuatta asiaa tahdon vielä sinulta kysyä.\nPelkäätkö Jumalaa?\n\nPerfishka nojasi vuoroin toiseen vuoroin toiseen jalkaansa ja miltei\nloukkaantuneena sanoi:\n\n-- Minulla ei ole syytä pelätä Jumalaa... En loukkaa ihmisiä... enkä\nkoskaan ole loukannut...\n\n-- Mutta rukoiletko? kysyi Ilja hiljaa.\n\n-- Tietysti rukoilen... mutta harvoin... Ilja näki, ettei suutarin\ntehnyt mieli puhella, vaan että häntä halutti päästä kapakkaan.\n\n-- Tästä saat vielä kymmenkopeekkaisen, Perfishka!\n\n-- Se on jotakin se! -- huudahti tämä loistavin silmin.\n\n-- Mutta kerro minulle, kuinka rukoilet? uteli vielä Lunjeff.\n\n-- Minäkö? Hyvin yksinkertaisesti! Rukouksia en osaa...\n\"Jumalansynnyttäjä Neitsyen\" osasin, mutta sen olen jo kauan aikaa\nsitten unhottanut... \"Herra Jeesus\"... ja niin edespäin osaan loppuun\nasti. Sitä tarvinnen vanhan päivän varaksi. Mutta tavallisesti\nrukoilen omalla tavallani... \"Herra, armahda!\" sanon.\n\nPerfishka katsoi kattoon, ja luottavasti nyykäyttäen päätään, lisäsi:\n\n-- Kyllä Hän... ymmärtää... Saanko nyt mennä? Kovasti tekisi mieli\nryyppyä!\n\n-- Mene, mene! -- sanoi Ilja, katsoen miettivästi Perfiskaan. --\nMutta kun hetki lyö, jolloin kuolet, ja Herra kysyy: kuinka olet\nelänyt ihminen?!\n\n-- Silloin sanon: kun synnyin, olin niin pieni, kun kuolin, olin\npäissäni... en siis muista mitään! Hän nauraa ja antaa minulle\nanteeksi...\n\nSuutari hymyili tyytyväisesti ja poistui huoneesta.\n\nIlja jäi yksin kellarikerrokseen. Hänestä tuntui omituiselta\najatella, ettei Masha enää koskaan astu jalkaansa tähän ahtaaseen,\nlikaiseen pesään, ja että Perfishkakin ajetaan pian täältä.\n\nIkkunasta paistoi huoneeseen huhtikuun aurinko, valaisten lattiaa,\njota kaukaan aikaan ei oltu pesty. Kaikki siellä oli siivotonta,\nikävää ja synkkää -- aivankuin sieltä juuri olisi kannettu ruumis\nulos...\n\nIlja istui suorana tuolilla tuijottaen suureen, rapistuneeseen\nuuniin, ja hänen päänsä oli raskaita ajatuksia täynnä.\n\n-- Jospa olisi lähteä ja tunnustaa tekonsa? välähti äkkiä hänen\npäässään.\n\nMutta hän karkotti heti vihaisesti sen ajatuksen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaman päivän iltana oli Ilja pakotettu muuttamaan Petruha\nFilimonoff'in talosta. Se tapahtui seuraavalla tavalla.\n\nKun hän tuli kotiin kaupungilta, kohtasi hän pihalla setänsä, joka\nnäytti hyvin pelästyneeltä, ja joka vei hänet halkopinon taakse ja\nsieltä kuiskasi hänelle:\n\n-- Kyllä sinun Iljushka on muutettava täältä... Täällä tapahtui aika\nmeteli tänään!\n\nKyttyräselkä sulki kauhuissaan silmänsä ja löi käsiään lanteisiinsa:\n\n-- Jashka oli juonut itsensä humalaan ja kutsunut isäänsä suoraan\nvarkaaksi, ja haukkunut häntä hävyttömäksi irstailijaksi, konnaksi...\nsekä huutanut kuin mielipuoli!... Siitäkös Petruha sydämistyi, löi\nhäntä vasten naamaa, repi tukasta, potki ja hakkasi pojan verille!\nNyt makaa Jashka ähkyen, valittaen!... Ja sitten kävi Petruha minun\nkimppuuni! Aja tiehensä Iljka! -- Hän näet arvelee, että sinä olet\nyllyttänyt Jashkan häntä vastaan... Ja hän huusi kuin vimmattu!...\nPidä siis varasi...\n\nIlja irrotti hihnan olkapäältään, ojensi laatikon sedälleen ja sanoi:\n\n-- Pidäpäs tätä!...\n\n-- Odota! Minne aiot mennä? Hän antaa vielä sinulle...\n\nIljan kädet vapisivat säälistä Jaakkoa ja raivosta hänen isäänsä\nkohtaan.\n\n-- Pidä laatikkoa, sanon minä... -- toisti hän hampaittensa lomasta\nja meni ravintolaan. Hän puri niin kovasti hampaitaan, että teki\nkipeätä leukapieliin ja korvat äkkiä alkoivat suhista. Sen suhinan\nläpi kuuli hän, että setä huusi hänelle jotakin poliisista,\nvankeudesta, turmiosta, johon hän syöksi, vaan hän ei siitä\nvälittänyt.\n\nRavintolassa seisoi Petruha tarjoilupöydän takana puhellen hymyillen\nmuutaman rikkonaisiin vaatteisiin puetun miehen kanssa. Lampun valo\nlankesi hänen kaljulle päälaelleen, ja näytti siltä, kuin koko pää\nolisi hymyillyt tyytyväisesti.\n\n-- Kas kauppiasta! -- huudahti hän ivallisesti, nähdessään Iljan,\nja hänen kulmakarvansa uhkaavasti rypistyivät. -- Tuletpa kuin\nkutsuttuna...\n\nHän seisoi omaan huoneeseensa johtavan oven edessä, sulkien tien.\nIlja astui hänen eteensä ja sanoi käskevästi:\n\n-- Väisty tieltä!...\n\n-- Mitä-ä? -- kysyi Petruha pitkään.\n\n-- Päästä minut sisään... Jaakkoa katsomaan!...\n\n-- Kyllä minä annan sinulle Jaakkoa!... Silloin lyödä läimäytti Ilja\nyhtäkkiä Petruhaa korvalle. Tämä ähkyen keikahti lattialle. Joka\npuolelta riensi viinureita hätään ja muuan huusi:\n\n-- Ottakaa hänet kiinni. Löylyttäkää häntä!\n\n-- Vieraat ryntäsivät ylös paikoiltaan aivankuin heidän päällensä\nolisi kuumaa vettä heitetty. Mutta Ilja hyppäsi Petruhan yli, riensi\nhuoneeseen ja pisti oven säppiin.\n\nPienessä huoneessa, joka oli täyteen ahdettu viinilaatikoita ja\nkaikenlaisia arkkuja, paloi lekuttaen peltilamppu. Sen lasi oli\nsavusta musta. Hämärässä ei Ilja heti huomannut toveriaan. Jaakko\nmakasi lattialla, pää varjossa ja hänen kasvonsa näyttivät aivan\nmustilta ja muodottomilta. Ilja otti lampun käteensä ja kumartui\ntarkastamaan pahoinpideltyä toveriaan. Mustelmat ja kuhmut peittivät\nJaakon kasvoja kuin ruma, musta naamari. Silmät olivat kiinni\nturvottaneet. Hän hengitti raskaasti, läähättäen, eikä luultavasti\nnähnyt mitään, sillä hän kysyi heikolla äänellä:\n\n-- Ken se?\n\n-- Minä... -- hiljaa vastasi Ilja, nousten seisomaan.\n\n-- Anna minulle juomista!\n\nIlja kääntyi ympäri. Ovea kolkutettiin, ja joku kuului huutavan:\n\n-- Koetetaan päästä takaovesta...\n\n-- Juoskaa hakemaan poliisia! -- sanoi toinen.\n\nPetruhan vaikertava ääni kuului melun läpi:\n\n-- Kaikki näkivät, etten minä koskenut häneen... voi, voi!...\n\nIlja hymyili vahingoniloisesti. Hän tunsi tyydytystä, kun Petruhaan\nteki kipeää, Hän astui ovelle ja alkoi rauhallisesti keskustella\npiirittäjien kanssa:\n\n-- Hei, te siellä! Olkaa meluamatta!... Vaikka hän on saanutkin\nkorvapuustin, niin ei hän kuole siitä, ja minä saan siitä oikeudelta\nrangaistukseni. Älkää siis tungetelko vieraaseen asiaan... Älkää\npainako ovea, minä avaan heti...\n\nHän avasi oven ja jäi seisomaan ovi-aukkoon, kuin kehykseen, nyrkit\npuristettuina kaiken varalta. Hyökkääjät peräytyivät, nähdessään\nhänen voimakkaan vartalonsa ja taistelunhaluisen ilmeen hänen\nkasvoillaan. Ainoastaan Petruha työnsi muut syrjään ja ärjyi:\n\n-- Sinua roistoa! Kyllä minä sinulle näytän!...\n\n-- Toimittakaa hänet tieltä ja tulkaa katsomaan, miltä täällä\nnäyttää! -- huudahti Ilja väistyen syrjään ja kehottaen vieraita\nastumaan kammariin. Katsokaa, kuinka hän on menetellyt poikansa\nkanssa!\n\nMuutamia vieraista astui huoneeseen ja kumartuivat katsomaan Jaakkoa.\nEräs heistä hämmästyneenä huudahti:\n\n-- Mutta tämähän on kauheata!\n\n-- Häntähän on raadeltu petomaisesti! lisäsi toinen.\n\n-- Tuokaa vettä! -- sanoi Ilja. -- Ja poliisi on haettava tänne...\n\nVieraat olivat hänen, puolellaan, sen huomasi hän, ja siksi sanoi hän\nkovasti ja painolla:\n\n-- Te tunnette kaikki Petrushka Filimonoff'in, ja tiedätte, että hän\non suurin konna koko kaupunginosassa... Mutta voiko kukaan sanoa\nhänen pojastaan mitään pahaa? No, -- ja nyt makaa tämä poika tässä\nverisenä ja kenties koko iäkseen raajarikoksi saatettuna! Eikä hänen\nisänsä saa siitä mitään rangaistusta. Minä annoin Petrushkalle vain\nyhden korvapuustin -- ja siitä joudun minä vastaamaan oikeuteen...\nOnko se oikein? Onko se oikein? Onko se oikeuden mukaista? Ja samoin\non asianlaita kaikessa... toiselle on annettu täysi mielivalta, vaan\ntoinen ei saa edes silmäkulmiaan rypistää...\n\nMuutamat läsnäolijoista huokasivat osaaottavasti, toiset poistuivat\nääneti huoneesta. Ilja aikoi vielä sanoa jotakin, mutta silloin\nryntäsi Petruha sisään ja alkoi ajaa ihmisiä ulos, huutaen kimakalla\näänellään:\n\n-- Poistukaa täältä! Se on minun yksityinen asiani... Hän minun\npoikani ja minä olen hänen isänsä. Menkää... En pelkää poliisia...\neikä oikeudenkäyntiä tarvita... Tapaan sinut oikeudenkäynnittäkin...\nUlos täältä!\n\nIlja oli polvillaan Jaakon ääressä ja antoi hänelle vettä, katsoen,\nsyvästi säälien, toverinsa rikkilyötyjä, turvonneita huulia ja\npahoinpideltyjä kasvoja. Jaakko joi ja sanoi kuiskaten:\n\n-- Hän on lyönyt hampaita poikki suustani... On vaikea hengittää...\nIljusha, rakas ystävä, vie minut pois täältä... vie!\n\n-- Kiinni turvonneesta silmästä tihkui kyyneliä.\n\n-- Hänet on vietävä sairashuoneeseen... sanoi jurosti Ilja, kääntyen\nPetruhaan.\n\nTämä katsoi poikaansa, mutisten itseksensä jotakin. Hänen toinen\nsilmänsä oli selkosen selällään, toinen, samoinkuin Jaakolla, Iljan\nlyönnistä turvoksissa.\n\n-- Kuuletko sinä! -- ärjäsi Ilja.\n\n-- Älä huuda! -- vastasi Petruha odottamattoman hiljaa ja sävyisästi.\n-- Sairashuoneeseen ei sovi viedä... se herättäisi liiaksi\nhuomiota... On tätä ollut jo tässäkin!...\n\nOlen äänivaltainen... siitä olisi maineelleni vahinkoa...\n\nKonna! sanoi Ilja ja sylkäsi halveksien Filimonoff'iin päin. -- Anna\nviedä hänet sairashuoneeseen, sanon minä, muuten nostan pahemman\nhäväistysjutun kuin äskeinen oli...\n\n-- Mitä sinä nyt!... Rauhotu toki!... Hän ehkä teeskentelee...\n\nIlja hypähti seisoalleen, mutta silloin Filimonoff hyppäsi ovelle ja\nhuusi eräälle tarjoilijalle:\n\n-- Ivan! Juokse hakemaan ajuri -- sairashuoneelle... viisitoista\nkopeekkaa... Jaakko, pukeudu! Älä teeskentele enää... Eihän sinua\nlyönyt sen vieraampi, kuin oma isäsi!... Paljon kovempia kolahduksia\nsain minä aikoinani, voi veikkonen, paljon kovempia...\n\nHän juoksenteli edes takaisin huoneessa, otti seinältä Jaakon\nvaatteet ja heitti ne Iljalle, yhä innokkaasti kertoen, kuinka paljon\nhäntä nuoruudessaan kuritettiin.\n\n-- Kiitos! -- tuskin kuuluvasti kuiskasi Jaakko Iljalle ja kyyneleet\nyhä vuotivat hänen turvonneesta silmästään pitkin verisiä poskia.\n\nTiskin takana seisoi Terenti. Ilja kuuli hänen aran äänensä:\n\n-- Kolmella vai viidellä kopeekalla?... Olkaa hyvä... tässä on viiden\nkopeekan edestä... Kalanmätiä? Se on kaikki loppunut... Olkaa hyvä ja\nottakaa suolakalaa päälle...\n\nKun Ilja oli vienyt Jaakon sairashuoneeseen, ymmärsi hän, ettei\nhän voinut enää palata Filimonoff'in taloon, vaan meni yöksi\nOlympiadan luokse. Hänestä tuntui, kuin hänen sisällään raivoisi\nkolakka rajuilma, kuin jokin haluaisi hänen sydäntään ja veisi hänen\nvoimansa. Raskas huoli painoi hänen rintaansa, ajatuksensa olivat\nsekaisin, hän astui väsyneesti katua. Vain yksi seikka oli hänellä\nselvillä, -- ettei sellainen elämä saattanut jatkua. Hänen haaveensa\npienestä kauppapuodista, puhtaasta, yksinäisestä elämästä tunki taas\nuusin voimin esiin hänessä.\n\nSeuraavana päivänä vuokrasi hän itselleen asunnon -- pienen keittiön\nviereisen huoneen. Muuan nuori nainen, punasessa aamunutussa,\nvuokrasi sen hänelle. Hänellä oli punakat kasvot, pieni nykerönenä ja\npienonen suu; kapeaa otsaa reunusti kauniisti musta, kihara tukka,\njonka hän usein pyyhkäsi nopealla hentoisten sormiensa liikkeellä\nsyrjään.\n\n-- Viisi ruplaa näin sievosesta huoneesta ei ole paljon! -- sanoi\nnainen vilkkaasti ja hymyili, huomatessaan, että hänen tummat,\neloisat silmänsä saivat tuon leveäharteisen vieraan hämilleen. Ilja\ntaas tarkasteli tulevan asuntonsa seiniä ja mietti, kuka tuo nuori\nnainen mahtoi olla...\n\n-- Kuten näette, ovat seinäpaperit vallan uudet... ikkuna on\npuutarhaan päin mitä enempää voittekaan vaatia? Minä panen aamuisin\nteekeittiön kuntoon... vaan itse saatte viedä sen huoneeseenne...\n\n-- Oletteko palvelija? -- kysyi Ilja uteliaasti.\n\nNainen lakkasi hymyilemästä, rypisti kulmakarvojaan, ojensihe\nsuoraksi ja sanoi arvokkaasti:\n\n-- En ole palvelija, vaan talon emäntä ja mieheni on...\n\n-- Oletteko sitten naimisissa? -- huudahti Ilja hämmästyneenä,\nkatsoen epäillen emännän solakkaa vartaloa.\n\nTällä kerralla ei nainen suuttunut, vaan puhkesi iloiseen, raikuvaan\nnauruun.\n\n-- Kuinka lystikäs olette! Ensin luulette minua palvelijaksi, sitten\nette usko minun olevan naimisissa...\n\n-- Kuinka voisin sitä uskoa, kun näytätte vielä vallan tytöltä! --\nsanoi Ilja myös nauraen.\n\n-- Mutta minä sanon teille, että jo kolmatta vuotta olen naimisissa\nja mieheni on piiripoliisitarkastaja...\n\nIlja katsoi hänen kasvoihinsa ja hymyili yhä, itsekään tietämättä,\nmiksi.\n\n-- Olettepa te kummallinen! -- huudahti nuori nainen, kohauttaen\nolkapäitään ja uteliaasti silmäillen häntä. -- No, mitä, --\nvuokraatteko huoneen?\n\n-- Se on päätetty asia! Tahdotteko käsirahaa?\n\n-- Tietysti! Antakaa rupla, vaikka...\n\n-- Parin tunnin päästä muutan tänne...\n\n-- Olkaa hyvä... Olen hyvilläni saadessani sellaisen vuokralaisen...\nTe taidatte olla iloinen...\n\n-- En erittäin, sanoi Ilja hymyillen. Hyvillä mielin astui Ilja\nkevein ajatuksin kadulle.\n\nHäntä oli miellyttänyt sekä huone sinisine seinäpaperineen että tuo\npieni, reipas nainen. Mutta erittäin huvitti häntä se, että hän tulee\nasumaan poliisitarkastajan luona. Siinä oli jotakin naurettavaa,\niroonista ja samalla vaarallista hänelle.\n\nHän aikoi mennä sairashuoneelle Jaakkoa tietämään ja joutuaksensa\nnopeammin, otti hän ajurin. Matkalla nauratti häntä ajatellessaan,\nmitä hän tekisi rahoilla, ja mihin hän ne kätkisi...\n\nTultuaan sairashuoneelle, sai hän tietää, että Jaakko oli äskettäin\nollut lämpimässä kylvyssä ja nukkui nyt. Ilja jäi käytävään ikkunan\nääreen miettimään, lähteäkö pois, tai odottaako Jaakon heräämistä.\nHänen ohitsensa kulkea laahusti sairaita tohvelit jalassa ja\nkeltaiset kauhtanat yllä, katsoen häneen ikävöivin silmin. He\npuhelivat hiljaa keskenään, ja heidän kuiskeestaan kuului kuin\nkaukaista, tuskallista ähkimistä, jota kovensi pitkän käytävän kumea\nkaiku... Tuntui kuin sairashuoneen lemuavassa ilmassa olisi liidellyt\njoku näkymätön olento ja surullisesti valitellut ja vaikeroinut...\nIlja halusi jättää nämä keltaset muurit niin pian kuin mahdollista...\nMutta äkkiä astui eräs sairaista hänen luoksensa ja ojentaen kätensä,\nsanoi:\n\n-- Terveheksi!\n\nLunjeff katsoi ylös ja hämmästyneenä astui askeleen takaperin.\n\n-- Paavali!... Herranen aika! Oletko sinäkin täällä?\n\n-- Kuka muu sitten täällä on? -- kysyi Paavali nopeasti.\n\nHänen kasvonsa olivat omituisen harmaat, ja silmät vilkkuivat\nlevottomasti ja hämillään.\n\n-- Jaakko... Hänen isänsä löi hänet raajarikoksi... Ja sinäkin olet\ntäällä? Oletko jo kauan ollut? -- Ja säälivästi huudahti Ilja hiljaa:\nkylläpä olet muuttunut!\n\nPaavali huokasi; hänen huulensa värähtivät ja silmät kävivät\nhimmeiksi. Aivan kuin tuntien itsensä johonkin syylliseksi, painoi\nhän päänsä alas ja toisti käheästi:?\n\n-- Muuttunut... Niinpä kyllä!\n\n-- Mikä sinua vaivaa? -- kysyi Ilja levottomana, osaaottavasti.\n\n-- Mikäkö? Ikään kuin et arvaisi... Paavali vilkasi Iljan kasvoihin\nja painoi sitten päänsä taas alas.\n\n-- Oletko saanut tarttuman? -- kysyi Lunjeff kuiskaten.\n\n-- Olen...\n\n-- Mutta et kai Vjerasta?\n\n-- Kenestä sitten muusta?... -- vastasi Paavali jurosti.\n\nIlja pudisti päätään, oli vähän aikaa ääneti ja sanoi sitten\nkatkerasti:\n\n-- Tietymätöntä on, kuinka minunkin kerran käy!\n\nPaavali nauroi katkerasti, asettui Iljan viereen ja sanoi,\nystävällisesti katsoen hänen silmiinsä:\n\n-- Luulin, että inhot minua... Astelen tuossa, ja äkkiä huomaan\nsinut... Hävettämään rupesi, niinpä menin ohi...\n\n-- Järkeväkö olit olevinasi?! -- sanoi Ilja moittivasti.\n\n-- Kuka sinut ja katsantokantasi tietää! Suoraan sanoen, tautini\non kirottu tauti... Voi, veikkonen! Toista viikkoa olen nyt ollut\ntäällä... Jospa aavistaisit, mitä kiusaa ja ikävää olen saanut\nkärsiä!... Kävelet, venyt vuoteella ja yhä ajattelet... Etenkin ovat\nyöt vaikeita -- on, kuin tulisilla hiilillä olisi... Aika kuluu kuin\nvankilassa... Tuntuu, kuin vetäisi hetteeseen, eikä ole lähellä\nketään, jota huutaisi apuun...\n\nPaavali puhui miltei kuiskaten, ja hänen kasvonsa koko ajan\nvärähtelivät ja kädet suonenvedontapaisesti sormielivat kauhtanan\nkaulusta. Päätään pudistaen lisäsi hän synkästi:\n\n-- Kun kohtalo kerran ketä rupeaa murjomaan, seuraa isku iskua\nlakkaamatta:\n\n-- Mutta missä on Vjera? -- kysyi Ilja miettivästi.\n\n-- Piru tietäköön, missä! -- sanoi Gratsheff katkerasti hymyillen.\n\n-- Eikö hän ole käynyt sinua katsomassa?\n\n-- Kävi kerran, vaan minä ajoin hänet pois... En voi nähdä häntä,\ntuota lintua! huudahti raivosti Paavali.\n\nIlja katsahti moittivasti häneen ja sanoi:\n\n-- Älä puhu hulluja!... Jos vaadit oikeutta, täytyy sinun itsesi\nolla oikeudenmukainen... Missä suhteessa on hän syyllinen? Ajattele\ntarkoin sitä!\n\n-- Ketä sitten syyttäisin? -- hiljaa vaan kiivaasti kysyi Paavali. --\nKetä? Sano sinä! Yöt läpeensä mietin, minkä tähden minun elämäni on\nniin nurinpuolista. Sen tähden, että rakastuin Vjeraan... Hän korvasi\nminulle kaikki -- äidin, sisaren, vaimon, ystävän... Rakkauttani\nhäneen ei voida sanoin kuvata, ei enkelien kielellä ilmaista!...\n\nPaavalin silmät tulivat punasiksi, ja sitten vieri niistä kaksi\nsuurta kyyneltä. Hän pyyhkäsi ne kauhtanan hihalla poskilta ja\njatkoi hiljemmin:\n\n-- Kivenä oli hän tielläni, ja minä kompastuin häneen...\n\n-- Kaikki, mitä sanot, ei ole totta, -- sanoi Lunjeff, joka selvästi\ntunsi enemmän säälivänsä Vjeraa kuin ystäväänsä Paavalia. Mikä\ntie sinulla on ollut? Eihän sinulla ole ollut mitään tietä...\nNe ovat vaan tyhjiä sanoja... Olet juonut mettä ja kehunut sitä\nväkeväksi. Nyt, kun olet juonut itsesi humalaan, haukut, että se on\npäihdyttävää... Mutta kuinka on hänen laitansa? Onhan hänkin saanut\ntautinsa tartunnan kautta?\n\n-- Tietysti! -- sanoi Paavali ja kysyi sitten äkkiä vapisevalla\näänellä:\n\n-- Luuletko, etten minä häntä sääli?\n\n-- Sitähän minäkin...\n\n-- Olin raivoissani hänelle ja ajoin hänet pois... Mutta kun hän\npoistui itkien... niin katkerasti... hiljaa... kutistui sydämeni...\nOlisin itsekin itkenyt, vaan kyynelten asemasta tunsin kovia kiviä\nsydämessäni... Ja silloin rupesin ajattelemaan kaikkea tätä... Voi,\nIlja, elämäni on tarkotuksetonta!\n\n-- Niin, -- sanoi Ilja hymyillen pitkään, omituisesti. -- Omituista\non elämän kulku! Jaakon elämän katkeroittaa hänen isänsä, Mashutka\nnaitetaan muutamalle vanhalle saatanalle, sinä taas...\n\nHän naurahti äkkiä hiljaa, ja sanoi, ääntään alentaen:\n\n-- Minua vain onnistaa! Kun vaan toivon jotakin, niin heti sitä saan!\n\n-- Kuinka niin? -- kysyi Paavali uteliaasti, vaan epäillen.\n\n-- Usko minua, minulla on onnea... Se houkuttelee minua yhä\netemmäksi...\n\n-- En pidä siitä, mitä sanot, -- virkkoi Paavali, katsoen tutkivasti\nhäneen. -- Tuntuu, kuin ivaisit itseäsi?\n\n-- Ei, se on jokin toinen, joka ivaa minua! -- sanoi Ilja, rypistäen\nsynkästi kulmakarvojaan. -- Se on jokin toinen, joka ivaa meitä\nkaikkia... Voisin kertoa sinulle kaikenlaista... Kun tutkin elämää,\nniin en löydä siinä oikeutta...\n\n-- Sen olen huomannut minäkin! -- sanoi Paavali syvällä\nvakuutuksella. -- Mennään tuonne nurkkaan...\n\nHe kulkivat käytävää pitkin toistensa rinnalla, katsoen toinen\ntoistansa silmiin. Paavalin poskilla hehkuivat punaset läiskät, mutta\nhänen silmänsä loistivat kirkkaina, kuin terveellä.\n\n-- Olen myös huomannut, että meikäläiseltä viedään kaikki... --\nkuiskasi hän Iljan korvaan. -- Ryhdypä mihin tahansa, niin se ei ole\nsinua varten...\n\n-- Nii-in!\n\n-- Ei mikään ole kokonaan meidän omaa! Otetaan esimerkki. Minulla\non tyttö. Pidän häntä kuin vaimoa, vaikka emme olekaan vihityt. Hän\non kokonaan minulle tarpeellinen! Joka miehelle on nainen kokonaan\ntarpeellinen! Mutta minä en saa omistaa häntä yksin... eikä hän\nminua. Mutta minä olen hänelle myös kokonaan tarpeellinen... Kuinka\non asianlaita sellainen?... Siksikö, että olen köyhä? Mutta teenkö\ntyötä vai enkö? Koko ikäni, kymmenvuotisesta lähtien, olen tehnyt\nraskasta työtä! Sallikaa minun palkaksi elää!...\n\n-- Mutta Petrushka Filimonoff elää työtä tekemättä helposti. Hän voi\nsaada kaikkea, mitä haluaa, ja tehdä kaikkea, mitä tahtoo!... Miksi?\n-- sanoi Ilja, hammasta purren, täydentäen toverinsa ajatuksen.\n\n-- Tohtori ärjyy minulle, kuin pakkotyöläiselle!... Minkätähden?\n-- jatkoi Gratsheff. Onhan hän oppinut, pitäisihän hänen kohdella\njalosti ihmisiä. Ja olen kai minä ihminen?! Ajoin Vjerkan pois...\nmutta nyt tiedän, ettei hän ole syyllinen...\n\n-- Siihen naula menee, mihin kurikalla ajetaan...\n\nHe asettuivat käytävän hämärään nurkkaan, ikkunan viereen, jonka\nlasit olivat maalatut keltasella värillä, ja puhelivat kiihkeästi,\nkuiskien. Kaukaa kuului taas raskasta, tuskallista ähkimistä ja\nvaikeroimista. Se muistutti bassokielen säveliä, jota joku nappailee\nmäärättyjen väliaikojen päästä, ja joka värähtelee niin väsyneesti\nja toivottomasti, kuin tietäisi, ettei missään löydy elävää\nsydäntä, joka kykenisi ymmärtämään ja rauhottamaan sen tuskallista\nvalitusta... Paavali oli aivan kuohuksissaan niistä vääryyksistä,\njoilla elämä kovakouraisesti oli häntä kohdellut. Hänkin värisi kuin\nsoittokoneen kieli, ja hänen suustaan virtasi katkonaisina valituksia\nja tekemiään katkeria huomioita. Ja Iljasta tuntui, että Paavalin\nsanat säkenehtelivät kuin kipinät hänen sydämestään, herättäen hänen\nomassa rinnassaan sen selittämättömän tunteen, joka aina vastusti\nhänen aikeitaan ja teki hänet levottomaksi. Oli, kuin raskaan, ilkeän\nepäillyksen sijasta, jolla hän oli suhtautunut elämään, juuri nyt\njotakin muuta olisi leimahtanut hänessä, joka valasi hänen sielunsa\npimeyttä ja toi hänelle ainaiseksi rauhan ja levon.\n\n-- Miksi olet sinä pyhä, kun olet kylläinen, miksi sinun puolellasi\non oikeus, kun olet oppinut ja sivistynyt? -- kuiskasi Paavali, Iljan\nedessä seisoen ja katsellen ympärilleen, kuin vainuten tuntematonta\nvihollistansa, joka oli hänen elämänsä nurinpuoliseksi tehnyt.\nOlkoon, että olen nälkäinen... tyhmä... mutta onhan minulla sielu?\nTai eikö nälkäisellä ole sielua? Näen, ettei minulla ole oikeata\nelämää... se on sulettu minulta... toiveeni ovat katkaistut ja\nkivisiä ovat kaikki tieni... Miksi?\n\n-- Sitä ei voi kukaan sanoa, -- huudahti Ilja synkästi. -- Eikä ole\nketään, jolta voisi kysyä. Kuka ymmärtäisi meidän sanojamme. Me\nolemme kaikille vieraita...\n\n-- Niin on!... Kenelle puhuisimme? virkkoi Paavali. Ja tehden\ntoivottoman liikkeen kädellään, vaikeni hän.\n\nLunjeff tuijotti pitkään käytävään ja huokasi raskaasti. Kumea\nähkiminen kuului taas, nyt, kun he olivat ääneti, entistään\nselvempänä. Tuntui, kuin se olisi lähtenyt suuren, vahvan miehen\nrinnasta; ja suuret olivat tuskat...\n\n-- Yhäkö elät Olympiadan kanssa? -- kysyi Paavali Lunjeff'ilta.\n\n-- Yhä, -- vastasi Ilja. Ajattele, -- jatkoi hän hiljaa, hymyillen\nomituisesti, -- että Jaakko on mennyt niin pitkälle, lu'uissaan että\nhän epäilee Jumalan olemassa oloa...\n\nPaavali katsahti häneen ja sanoi epämääräisesti:\n\n-- Niinkö todellakin!\n\n-- Niin... Hän on saanut käsiinsä sellaisen kirjan... Mutta mitä sinä\nsiitä ajattelet?\n\n-- Näes... en ole tullut sitä ajatelleeksi, virkkoi Paavali hiljaa...\nen käy koskaan kirkossa...\n\n-- Mutta minä olen sitä ajatellut... paljon olenkin ajatellut... Enkä\nvoi ymmärtää, kuinka Jumala sallii sitä...\n\nJa uudestaan alkoi vilkas, katkonainen keskustelu. He kiintyivät\nsiihen niin, etteivät huomanneet ajan kulumista, kunnes muuan\nvahtimestari tuli heidän luoksensa ja kysyi ankarasti Lunjeff'ilta:\n\n-- Mitä täällä piilottelet?\n\n-- Enkä piilottele! -- sanoi Ilja.\n\n-- Etkö näe, että kaikki kävijät ovat poistuneet?\n\n-- En ole nähnyt... Hyvästi, Paavali! Käyhän Jaakon luona...\n\n-- No, no -- ulos nyt! -- huusi vahtimestari.\n\n-- Tule Herran tähden pian takaisin! pyysi Gratsheff.\n\n-- Johan olen sanonut, että teidän täytyy erota!\n\nJa vahtimestari seurasi Iljaa, mutisten: -- Mokomia roikaleita!...\nKäyvät täällä ja piiloutuvat nurkkiin...\n\nLunjeff hiljensi kulkuaan, ja kun vahtimestari oli ennättänyt hänen\nrinnalleen, sanoi hän tyynesti, vaan myrkyllisesti:\n\n-- Ole kiljumatta tai muuten sanon: hutsh, koira!\n\nVahtimestari pysähtyi äkkiä, vaan Lunjeff kiiruhti ulos ovesta,\ntuntien omituista tyydytystä siitä, että oli loukannut tuota miestä...\n\nKadulla vaipui hän mietteisiin ystäviensä kohtalosta. Paavali oli\nlapsuudesta asti kuleksinut maailmaa, istunut vankeudessa, tehnyt\nkovaa työtä... Kuinka paljon nälkää, vilua, lyöntejä oli hän saanut\nkärsiä! Ja lopuksi oli hän joutunut sairashuoneeseen... Tuskinpa\nMashakaan saa koskaan maistaa onnellista elämää. Samoin Jaakko...\nKuinka saattaa Jaakko kestää tässä maailmassa?...\n\nLunjeff näki, että hänellä heistä neljästä todellakin olivat\nparhaat päivät. Mutta tietoisuus siitä ei saattanut hänelle mitään\ntyydytystä. Hän vain hymähti ja katsahti epäluuloisesti ympärilleen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nUudessa asunnossaan kotiutui Ilja pian, ja isäntäväkensä miellytti\nhäntä suuresti. Emännän nimi oli Tatjana Vlasjevna. Ollen\niloinen kuin lintu ja puhelias, oli hän jo pari päivää Iljan\nmuuttamisen jälkeen siniseen kammariin kertonut tälle tarkasti koko\nelämänjärjestyksessä.\n\nAamulla, kun Ilja joi teetä huoneessaan, hyöri emäntä askareissaan\nkyökissä iso esiliina edessään ja hihat käärittyinä kyynärpäihin\nasti, ja pistäysi välistä ovella ja sanoi hänelle vilkkaasti,\niloisesti hymyillen:\n\n-- Me emme ole rikkaita, mieheni ja minä, vaan sivistyneitä ja\nherrasväkeä... Minä olen käynyt kimnaasia ja hän kadettikouluakin,\nvaikkei loppuun asti. Mutta me tahdomme tulla rikkaiksi ja\ntulemmekin... Lapsia meillä ei ole, ja niistähän menot ovat\nsuurimmat. Itse valmistan ruoan, käyn torilla ja likasia töitä varten\nolen palkannut puolestatoista ruplasta kuukaudessa tytön, joka asuu\nkotonaan. Huomaatteko, kuinka paljon säästän!...\n\nHän asettui ovelle ja pudistellen kiharoitaan, rupesi hän laskemaan:\n\n-- Keittäjättärelle -- palkkaa kolme ruplaa, hänen elatuksensa\nseitsemän ruplaa, se on kymmenen ruplaa... Hän varastaa kuukaudessa\nkolmen ruplan edestä -- kolmetoista ruplaa! Hänen huoneensa vuokraan\nteille kahdeksantoista ruplaa! Niin kalliiksi tulisi keittäjätär!...\nSitten ostan kaikki tavarat paljottain, -- voita puolipuutaa, jauhoja\nsäkin, sokeria keon ja niin edespäin... Kaikella sillä voitan noin\nkaksitoista ruplaa. Jos minulla olisi toimi poliisilaitoksessa\ntahi sähkölennätinkonttorissa, tekisin työtä vain keittäjättären\nylläpidoksi... Mutta nyt en maksa miehelleni mitään, ja siitä olen\nylpeä. Niin, nuori mies, täytyy osata järjestää elämisensä! Ottakaa\nopiksenne...\n\nTatjana Vlasjevna katsoi veitikkamaisesti Iljaan vilkkailla\nsilmillään ja tämä hämillään hymyili hänelle. Tuo nainen miellytti\nhäntä, ja herätti hänessä kunnioitusta itseään kohtaan. Kun hän\naamulla heräsi, oli Tatjana Vlasjevna jo puuhaamassa kyökissä,\napunaan muuan rokonarpinen keskenkasvuinen tyttö, joka pelästynein,\nvärittömin silmin katsoi emäntäänsä, samoin kuin kaikkiin muihinkin.\nIltasella kun Ilja tuli kotiin, avasi talon emäntä hänelle oven --\nhymyillen, sirona ja sievänä ja tuoksuen hajuvedeltä. Jos hänen\nmiehensä oli kotona, lauloi hän sointuvalla äänellään miehensä\nkitaralla säestäessä, tahi pelasivat he korttia suuteloista. Iljan\nhuoneeseen kuului kaikki, soiton sävelet, jotka kaikuivat milloin\nreippaina, milloin tunteellisina, korttien loiske ja suutelojen\nmuiske. Heidän asuntonaan oli kaksi huonetta -- makuuhuone ja eräs\ntoinen, joka oli Iljan huoneen vieressä ja jota puolisot käyttivät\nsekä ruokasalina että vierashuoneena, ja jossa he viettivät\nillat... Aamuisin kuului siitä huoneesta kirkasta linnun viserrystä\nkeltasirkku ja tikli lauloivat kilpaa; punatulkku narskui arvokkaasti\nkuin vanhus, ja tästä melusta kuului hamppulinnun kaunis, matala\nlaulu.\n\nTatjana Vlasjevnan mies, Kirik Mkodimovitsh Avtonomoff, oli noin\nkuudenkolmatta vuotias mies, pitkä ja lihavahko, jolla oli iso nenä\nja mustat hampaat. Hänen hyväntahtoiset kasvonsa olivat näppyjä\ntäynnä, ja vaalakoissa silmissä kuvastui ainainen tyyneys. Lyhyeksi\nleikattu vaalea tukka oli kuin päälaella oleva harja, ja koko hänen\nkömpelössä olennossaan oli jotakin saamatonta, naurettavaa. Hänen\nliikkeensä olivat raskaita, ja ensi kerran tavatessaan Iljan, kysyi\nhän häneltä ilman mitään aihetta:\n\n-- Pidätkö laululinnuista?\n\n-- Pidän...\n\n-- Pyydystätkö niitä?\n\n-- En... -- vastasi Ilja, katsoen kummastuneena poliisitarkastajaan.\n\nTämä nyrpisti nenäänsä, mietti hetken ja kysyi sitten:\n\n-- Mutta oletko niitä ennen pyydystänyt?\n\n-- En ole pyydystänyt...\n\n-- Etkö koskaan?\n\n-- En koskaan...\n\nSilloin hymähti Kirik Avtonomoff suopeasti ja selitti:\n\n-- Siis et pidäkään niistä, koska et milloinkaan ole pyydystänyt\nniitä... Mutta minä pidän niistä ja olen pyydystänyt niitä;\najettiinpa minut sen takia pois kadettikoulustakin... Nykyisinkin\npyydystäisin niitä, mutta en tahdo joutua rettelöihin esimiesteni\nkanssa. Sillä vaikka rakkaus laululintuihin onkin jalo himo, vaan\nniiden pyydystäminen on huvitusta, joka ei sovi sivistyneelle\nmiehelle... Jos minä olisin sinun sijassasi, pyydystäisin aivan\nvarmaan keltasirkkuja! Keltasirkku on iloinen lintu... Siksi\nkutsutaankin sitä Jumalan linnuksi...\n\nAvtonomoff katsoi puhuessaan haaveellinen ilme silmissään Iljaan,\nniin että tästä tuntui vaikealta kuunnella häntä. Hänestä näytti,\nkuin poliisitarkastaja kuvannollisesti linnunpyydystämisestä\npuhuessaan olisi tarkottanut jotakin muuta. Iljan sydän vavahti\nja hän päätti olla varoillaan. Mutta Avtonomoff'in vaalakat\nsilmät rauhottivat häntä; hän päätti, että tarkastusmies oli\naivan vaatimaton ja kaikkea muuta kuin kavala mies. Hän hymyili\nkohteliaasti ja mutisi jotakin vastaukseksi Kirikin sanoihin. Tätä\nnähtävästi miellytti vuokralaisensa vaatimaton käytös ja totiset\nkasvot, sillä hän sanoi hymyillen:\n\n-- Pistäydy joskus meille iltateelle... Me olemme yksinkertaista\nväkeä, niin että voit tulla kursailematta... pelaamaan korttia...\nVieraita käy meillä harvoin. On hauskaa kyllä ottaa vieraita vastaan,\nvaan ikävää samalla sillä se käy kalliiksi.\n\nMitä enemmän Ilja tarkasteli isäntäväkensä onnellista elämää, sitä\nenemmän piti hän heistä. Kaikki oli heillä siistiä ja sievää, kaikki\nkävi hiljaa ja rauhallisesti, ja he nähtävästi rakastivat toisiansa.\nTuo pieni, reipas rouva muistutti keltasirkkua, hänen miehensä\nkömpelöä punatulkkua, ja heidän asuntonsa oli kodikas ja mukava kuin\nlinnunpesä. Iltasin kotona istuessaan kuunteli Ilja isäntäväkensä\nkeskustelua ja mietti:\n\n-- Tuollaista pitäisi elämän olla!\n\nJa hän huokasi kateellisesti ja haaveksi yhä vilkkaammin sitä aikaa,\njolloin hän avaa oman kaupan ja hänellä on oma pieni, sievä huone --\njossa hänellä on lintuja ja jossa hän elää aivan yksin, hiljaista,\nsäännöllistä ja rauhallista elämää... Seinän takana kertoi Tatjana\nVlasjevna miehelleen, mitä hän oli ostanut torilta, kuinka paljon oli\nmaksanut ja säästänyt, ja tämä nauroi tyytyväisesti ja kehui häntä:\n\n-- Voi, sinua pientä järkevää eukkostani! Rakas, pieni lintuseni!...\nTule antamaan suukkonen...\n\nSitten alkoi Kirik kertoa vaimolleen kaupungin uutisia,\nkokoonpanemistaan pöytäkirjoista, mitä hänelle oli sanonut\npoliisimestari tai joku muu esimiehistä... He puhelivat\npalkankorotuksen mahdollisuudesta ja pohtivat perinpohjin, josko\nheidän siinä tapauksessa olisi vuokrattava suurempi huoneusto.\n\nIlja venyi vuoteellaan kuunnellen, ja äkkiä tuli hänelle kuolettavan\nikävä. Pieni, sininen huone tuntui hänestä ahtaalta, tukehduttavalta,\nja kun hän ei voinut kauemmin kestää tuota rintaansa ahdistavaa\nraskautta, meni hän Olympiadan luo tahi kuleksi kauan katuja pitkin.\n\nOlympiada oli tullut yhä vaateliaammaksi hänen suhteensa, kiusasi\nhäntä mustasukkaisuudellaan, ja he riitelivät keskenään yhä useammin.\nHän oli laihtunut, hänen silmänsä olivat painuneet syvälle, niitä\nympäröivät mustat kehät, -- ja siitä ei Ilja pitänyt. Mutta vielä\nvähemmän miellytti Iljaa se, että hän viime aikoma oli ruvennut\npuhumaan omastatunnosta, Jumalasta, ja että häntä halutti mennä\nluostariin. Hän ei uskonut hänen sanojensa vilpittömyyttä, sillä hän\ntiesi, ettei Olympiada voinut tulla toimeen ilman miesten seuraa ja\nhyväilyjä.\n\n-- Minun edestäni et tarvitse rukoilla, jos menetkin luostariin, --\nsanoi hän kerran hänelle, ivallisesti nauraen. -- Itse suoriudun\nkyllä synneistäni...\n\nOlympiada katsoi häneen tuskallisen surullisesti.\n\n-- Kuule, Ilja, niillä asioilla ei sovi leikkiä...\n\n-- Se on minunkin mielipiteeni...\n\n-- Mutta etkö usko minua. Odota, niin saat nähdä...\n\n-- Mitä ihmeitä! Kyllä minä uskon... Useat ihmiset menevät paljaasta\nilkeydestä luostariin...\n\nOlympiada suuttui, ja heidän välillään syntyi kiivas riita.\n\n-- Sinä, onneton, ylpeä mies! -- huusi nainen säkenöivin silmin.\n-- Odota vaan! Röyhistele vaan kuinka paljon tahansa ylpeydessäsi,\nkerran sinut kuitenkin taivutetaan! Taivutetaan maahan asti!... Ja\nmistä ylpeilet? Nuoruudestasi ja kauneudestasi? Se on katoavaista\nkaikki... Sinä olet mateleva madon tavoin maassa ja kerjäävä armoa:\nsäälikää, armahtakaa! Mutta kukaan ei sinua armahda...\n\nHän soimasi Iljaa, vaan kuitenkin hänen silmänsä veristivät,\njoka osotti, etteivät kyyneleet olleet kaukana. Riidellessään ei\nhän koskaan maininnut sanallakaan Poluektoff'in murhasta, mutta\nonnellisina hetkinä pyysi hän entiseen tapaansa Iljaa unhottamaan\n\"tuon historian\". Lunjeff ihmetteli hänen itsensä hillitsemistä ja\nkysyi eräänä päivänä häneltä:\n\n-- Lipa! Sano, minkätähden et koskaan mainitse sanallakaan ukosta,\nkun me riitelemme?\n\nTämä vastasi empimättä:\n\n-- Sentähden, ettei se ole minun eikä sinun asiasi. Koska kerran et\nole joutunut kiinni, niin merkitsee se, että teit oikein. Sinä olit\nvaan kätenä, etkä voimana... Sinulla ei ollut mitään syytä häntä\nmurhataksesi, kuten sanot. Hän on siis vain saanut sinun kauttasi\nrangaistuksensa...\n\n-- Ilja nauroi epäillen.\n\n-- Miksi naurat? -- kysyi Olympiada.\n\n-- Ilman vaan... Luulin, että ihminen, jollei hän ole pölkkypää,\non ehdottomasti konna... hah, hah, haa! Hän voi aina puhdistautua\nkaikesta... jos hänelle on siitä hyötyä! Ja samoin voi hän tehdä\nrikoksen mistä syystä tahansa...\n\n-- En käsitä sinua, -- sanoi Olympiada, pudistaen päätänsä.\n\n-- Mikset käsitä? -- kysyi Ilja ja kohautti olkapäitään. -- Sehän\non hyvin yksinkertaista! Osota minulle elämästä jotakin sellaista,\nmikä aina olisi horjuttamatonta ja vakavaa, niin ettei sitä kukaan,\nolipa hän kuinka ovela tahansa, voisi kavalasti ottaa puolustaakseen\ntahi päinvastoin tehdä sitä epäiltäväksi... Löytäisitkö? Et\nlöytäisi sellaista... Elämässä ei ole mitään, joka olisi niin\nhorjuttamatonta... Kaikki on kirjavaa ja vaihtelevaa... Ihmisen\nsielukin on kirjava... niin!\n\n-- En käsitä sinua, -- toisti Olympiada päätään pudistaen.\n\n-- Mutta minä käsitän, että juuri siinä solmu onkin... juuri se meitä\npainaa...\n\nErään sellaisen riidan jälkeen, kun ei Ilja ollut neljään päivään\nkäynyt Olympiadan luona, sai hän kirjeen häneltä... Olympiada\nkirjotti:\n\n    'No, hyvästi nyt, rakas Iljusha, hyvästi ikuisesti, sillä\n    emme enää koskaan näe toisiamme. Älä etsi minua, -- et löydä\n    kuitenkaan. Ensimmäisellä laivalla lähden tästä kirotusta\n    kaupungista, jossa olen ainaiseksi turmellut sieluni. Lähden\n    kauaksi, koskaan takaisin palaamatta, -- älä ajattele äläkä\n    odota minua! Kaikesta hyvyydestäsi, jota olet osottanut minulle,\n    kiitän sinua kaikesta sydämestäni, ja pahaa en tahdo muistaa.\n    Vielä täytyy minun sanoa sinulle totuudenmukaisesti, etten mene\n    luostariin, vaan hyvin yksinkertaisesti olen suostunut nuoren\n    Ananjinin esitykseen, joka jo kauan on minua ahdistellut ja\n    valittanut, ettei elämä ole hänelle minkään arvoista, jollen\n    suostuisi elämään hänen kanssansa. Niinpä vihdoin suostuin,\n    -- onhan se yhdentekevää. Matkustamme meren rannalle erääseen\n    kylään, jossa Ananjinilla on kalastusasemia. Hän on hieman\n    yksinkertainen ja on esittänyt, että menisimme naimisiinkin.\n    Hyvästi! Unissani olin näkevinäni sinut, mutta kun heräsin --\n    ei ollutkaan ketään. Anna sinäkin anteeksi... Jospa tietäisit,\n    kuinka sydämeni palaa kaihosta! Suutelen sinua, ainoa ystäväni!\n    Älä ylpeile ihmisten suhteen, -- kaikki olemme onnettomia! Tyyni\n    olen näennäisesti minä, sinun Lipasi, vaikka menen varmaan\n    turmioon, ja vaikka rikkirevittyä sydäntäni kirvelee.\n\n    Olympiada Shlikoff.\n\n    Postissa lähetän sinulle sormuksen muistoksi. Kanna sitä, pyydän.\n\n                                                  Ol. Sh.'\n\nKirjettä lukiessaan puri Ilja huultaan, niin että teki kipeää. Sitten\nluki hän sen läpi uudestaan ja taas uudestaan. Ja mitä useammin hän\nluki, sitä enemmän miellytti se häntä, -- hänestä tuntui samalla\nsekä tuskalliselta että miellyttävältä lukea noita yksinkertaisia,\nsuurilla, säännöttömillä kirjaimilla kirjotettuja sanoja. Ennen ei\nIlja ollut tullut ajatelleeksi, kuinka vakavasti tuo nainen rakasti\nhäntä, vaan nyt hänestä näytti, että Olympiada oli rakastanut häntä\nsyvästi ja lämpimästi, ja lukiessaan hänen kirjettään, tunsi hän\nrinnassaan ylpeää tyytyväisyyttä. Mutta tuo tyytyväisyys muuttui\nvähitellen tietoisuudeksi siitä, että hän oli kadottanut rakkaan\nolennon, ja silloin johtui hänen mieleensä ajatus: minne, kenen\nluokse mennä katkeralla hetkellä. Olympiadan kuva väikkyi hänen\nsilmissään, hän muisteli hänen tulisia hyväilyjään, hänen järkeviä\npuheitaan, leikinlaskuaan, ja yhä syvemmällä tunsi hän rinnassaan\nkaipausta. Hän seisoi ikkunan ääressä, silmät synkissä rypyissä ja\nkatsoi pimeään puutarhaan, jossa hiljaa kahisivat seljapuu-pensaat\nja koivun hentoiset oksat leijuivat tuulessa. Seinän takaa kuului\nkitaran surunvoittoisia säveliä, ja Tatjana Vlasjevna lauloi\nkorkealla sopraanollaan:\n\n    \"Ken tahtoo, etsiköön,\n    Rikkailla aarteet on...\"\n\nIlja piti kirjettä kädessään ja mietti: -- Hän sanoi olevansa niin\nitsepäinen, ja että minä olen tehnyt hänet onnelliseksi... Mutta\nkuitenkin jätti hän minut... Ei näy sillä onnella suurta arvoa\nolleen...\n\nHän tunsi itsensä syylliseksi Olympiadan suhteen; suru ja sääli\npainoivat hänen rintaansa.\n\n    \"Tuo sormukseni mulle\n    Merien pohjasta\".\n\nkuului seinän takaa. Sitten nauraa hohotti poliisitarkastaja, ja\nlaulajatar, niinikään nauraen, juoksi keittiöön. Mutta siellä vaikeni\nhän heti. Ilja tunsi emännän läsnäolon, vaan hän ei tahtonut kääntyä\nkatsomaan häntä, vaikka tiesikin, että kammarinsa ovi oli auki.\nHän seisoi liikkumatta kuin omia ajatuksiaan kuunnellen, ja tunsi\nitsensä yksinäiseksi. Ikkunan takana puut yhä heiluivat ja Iljasta\ntuntui, kuin hän olisi kohonnut maasta ja liidellyt jonnekin kylmässä\nhämärässä...\n\n-- Ilja Jakovlevitsh! Tahdotteko teetä? -- kuului emännän ääni.\n\n-- En...\n\nIkkunasta kuului kirkonkellon jymeä, kumiseva ääni; se kajahteli\nvoimakkaasti ikkunaan, niin että se tärisi... Ilja teki ristinmerkin,\nmuisti, ettei hän pitkiin aikoihin ollut käynyt kirkossa, ja käytti\ntilaisuutta hyväkseen poistuakseen kotoa...\n\n-- Lähden iltakirkkoon, -- sanoi hän, oveen päin kääntyen. Tatjana\nVlasjevna seisoi ovella, nojaten käsillään pihtipieliin, ja katsoi\nuteliaasti häneen. Ilja tuli hämilleen hänen tutkivasta katseestaan\nja virkkoi kuin puolustuksekseen:\n\n-- En ole ollut kaukaan aikaan kirkossa...\n\n-- Hyvä! Panen teekeittiön kuntoon kello yhdeksään.\n\nKirkkoon mennessään ajatteli Lunjeff nuorta Ananjinia. Hän\ntunsi hänet, -- hän oli rikas, nuori kauppias, nuorempi jäsen\nkalastusyhtiössä \"Veljekset Ananjin\", valkotukkainen, laihahko\nmies, jolla oli vaaleat kasvot ja siniset silmät. Hän oli äskettäin\nmuuttanut kaupunkiin ja eleli komeasti.\n\n\"Niin ne muutamat elävät\" -- mietti Ilja katkerasti. \"Ne ovat kuin\nnuoria haukkoja, -- tuskin siivet ovat kasvaneet, kun jo ovat\nkyyhkysen kynsiinsä saaneet...\"\n\nKirkkoon astui hän kiukkuisena, ajatuksistaan hermostuneena,\nja asettui seisomaan pimeään nurkkaan, jossa kynttiläkruunujen\nsytytystikapuut olivat.\n\n\"Herra armahda\", laulettiin vasemmalla klirosilla. Muuan poika\nlaulajista lauloi kirkuvalla, korvia vihlovalla äänellä, voimatta\nsaada sitä sointumaan esilukijan käreän, syvän basson kanssa. Tämä\nsoinnuton laulu suututti yhä enemmän Iljaa, ja hän tunsi halua vetää\ntuota poikaa korvista. Kovasti lämmitetty uuni teki nurkan kuumaksi,\nja siellä haisi kärventyneelle vaatteelle. Eräs vanha rouva salopissa\ntuli Iljan luo, katsahti hänen kasvoihinsa ja sanoi nyreästi:\n\n-- Seisotte väärällä paikalla, hyvä herra. Ilja katsoi hänen hienoa,\nnäädänhännillä koristettua saloppiaan, ja antaen ääneti hänelle\nsijaa, mietti:\n\n\"Kirkossakin on kauppiailla erityiset paikat\"...\n\nPoluektoff'in murhan jälkeen oli hän nyt ensimmäistä kertaa kirkossa,\nja muistaessaan sen, vavahti hän. Ajatellessaan tätä suurta syntiään,\nunhotti hän kaiken muun, mutta sen ajatteleminen ei pelottanut enää\nhäntä, tekihän vaan mielen surulliseksi ja raskaaksi...\n\n-- Herra, armahda!... kuiskasi hän, ristien silmänsä.\n\nLaulajat lauloivat nyt sointuvasti ja kovasti. Sopraanot, jotka\nselvästi lausuivat sanat, kaikuivat kupoolin alla puhtaasti ja\nkirkkaasti, kuin pienten kirkonkellojen soitto. Altot värähtelivät,\nkuin sointuisat, kireälle jännitetyt soittimen kielet, ja niiden\näänen pohjalla, joka keskeymättä juoksi kuin virta, värähtelivät\nsopraanot, kuin auringon kimmeltävät säteet tyynen veden pinnalla.\nBasson syvät, täyteläiset äänet vyöryivät juhlallisesti ilmassa\nja ikäänkuin kannattivat lastenkuoroa. Silloin tällöin kuului\ntenorin kauniita, voimakkaita säveliä, ja uudestaan kaikuivat\nkirkkaat lapsenäänet, kohoten kattokuvun hämärään, josta Luoja\nvalkeissa vaatteissa totisesti ja miettivästi katsoi alas, ja\nmajesteetillisesti ojentaen käsiään, siunasi rukoilijoita.\nSävelaallot ja suitsutussavu kohosivat Hänen luoksensa ja ympäröivät\nHänet, ja Hän näytti leijailevan niissä, kohoten yhä ylemmäksi syvään\nkorkeuteen. Ja kuorolaulu suli yhteen kirkkaaksi säveljoukoksi,\njoka oli taivaalla auringon laskiessa olevan pilven kaltainen, kun\nse ruusun- ja purppuranpunasena hehkuu auringon säteissä ja sitten\nvähitellen, omaa ihanuuttaan ihmetellen, sulaa...\n\nKun laulu vaikeni, huokasi Ilja kuin helpotuksen huokauksen. Hänen\noli hyvä olla: ei hän tuntenut pelkoa, ei katumusta eikä edes\nhermostumista, joka vaivasi häntä hänen kirkkoon tullessaan. Hänen\najatuksensa eivät keskittyneet hänen suureen syntiinsä. Laulu oli\nkuin keventänyt ja puhdistanut hänen mielensä. Hän ei tahtonut itse\nuskoa tuohon äkilliseen mielenrauhaansa, vaan koetti väkisin herättää\nitsessään katumusta. Mutta se oli turhaa.\n\n\"Entä, jos emäntä hänen poissa ollessaan uteliaisuudesta menee hänen\nhuoneeseensa, rupeaa tutkimaan sitä ja löytää rahat?\"\n\nIlja poistui kiiruusti paikaltaan, astui ulos kirkosta, ja\nhuudettuaan ajurin, ajoi kotiinsa. Tiellä vaivasi häntä tuo ajatus\nyhä enemmän, saattaen hänet kiihottuneeksi.\n\n\"Jos hän löytää ne... entä sitten? He eivät ilmianna minua... he\nhyvin yksinkertaisesti pistävät ne omaan taskuunsa!\"\n\nMutta ajatus siitä, etteivät he ilmianna häntä, vaan varastavat\nrahat, yhä enemmän kiihotti häntä. Hänestä tuntui, että hän, jos\nsellaista tapahtuisi, viipymättä, tällä samalla ajurilla, ajaisi\npoliisikammariin ja tunnustaisi murhanneensa Poluektoff'in. Ei,\nhän ei tahtoisi enää kiusata itseään elämällä tässä loassa,\nlevottomuudessa, silloin kun toiset eläisivät niillä rahoilla,\njotka hän oli maksanut suurella synnillä, rauhassa, mukavuudessa,\npuhtaudessa. Se ajatus saattoi hänet raivoon. Saavuttuaan talon\nluokse, jossa hän asui, riensi hän ovelle ja tempasi kiivaasti\novikellon nuoraa, sekä odotti kärsimättömänä, hammasta purren ja\nnyrkit puristettuina oven avautumista.\n\nOven avasi hänelle Tatjana Vlasjevna.\n\n-- Hyi, kuinka kovasti soitatte!... Mikä teitä vaivaa? --\npelästyneenä huusi hän, katsoen Iljaan.\n\nIlja työnsi hänet ääneti syrjään, riensi huoneeseensa ja huomasi ensi\nsilmäyksellä, että koko hänen pelkonsa oli ollut turhaa. Rahat olivat\nikkunan päälaudan takana, ja siihen oli hän liimannut hellävaroen\npienen untuvan, niin että se ehdottomasti putosi paikoiltaan, jos\njoku koskisi rahoihin. Mutta nyt näkyi valkonen untuva vielä selvästi\nruskeassa päälaudassa.\n\n-- Oletteko sairas? -- kysyi levottomana emäntä, tullen ovelle.\n\n-- Niin... en ole oikein terve... antakaa anteeksi, kun tyrkkäsin\nteitä...\n\n-- Mitä joutavia!... Sanokaa, paljonko on ajuri saapa?\n\n-- En tiedä... Olkaa hyvä ja antakaa, mitä hän tahtoo...\n\nEmäntä riensi ulos, vaan Ilja hypähti heti tuolille, otti rahat pois\npäälaudan takaa. Hän tiesi paljaasta kosketuksesta, ettei niitä oltu\nliikutettu, ja helpotuksesta huoaten, pisti hän ne taskuunsa...\nHän häpesi levottomuuttaan. Untuva näytti hänestä naurettavalta,\nyksinkertaiselta varjeluskeinolta...\n\n-- Perkeleen viettelyksiä --... mietti hän, nauraen mielessään.\n\nOvelle ilmaantui taas Tatjana Vlasjevna.\n\n-- Ajurille annoin kaksikymmentä kopeekkaa, -- sanoi hän -- Mikä\nteitä vaivaa? Pyörryttääkö teitä kenties?\n\n-- Niin... seisoin kirkossa... kun äkkiä...\n\n-- Ruvetkaa vuoteelle, sanoi Tatjana Vlasjevna, astuen huoneeseen.\n-- Ruvetkaa vaan vuoteelle kainostelematta... Minä istun vähän aikaa\nseurananne... Olen yksin kotona, mieheni meni toimeensa ja sitten\nmenee hän klupiin...\n\nIlja istui sänkyynsä, emäntä kammarin ainoalle tuolille.\n\n-- Säikäytinkö teitä? -- kysyi Ilja, hämillään hymyillen.\n\n-- Ette, -- vastasi Tatjana Vlasjevna, katsoen tutkivasti ja suoraan\nhäntä silmiin. He istuivat vähän aikaa ääneti. Ilja ei tietänyt, mitä\npuhua tuolle naiselle. Mutta tämä katsoi herkeämättä häneen ja äkkiä\nhymyili hän omituisesti.\n\n-- Miksi hymyilette? -- kysyi Lunjeff, luoden silmänsä alas.\n\n-- Sanoisinko? -- kysyi hän veitikkamaisesti.\n\n-- Sanokaa...\n\n-- Te ette osaa teeskennellä -- tiedättekö sitä!\n\nIlja hätkähti ja katsoi hämmästyneenä emäntään.\n\n-- Niin kyllä, ette osaa. Mikä sairas te olette! Ette lainkaan\nsairas, vaan saitte, hyvin yksinkertaisesti, ikävän kirjeen... kyllä\nminä näin.\n\n-- Niin, minä sain kirjeen... virkkoi Ilja hiljaa ja varovasti.\n\nIkkunan takana rapisivat puunoksat. Tatjana Vlasjevna katsoi tarkasti\nikkunasta puutarhaan ja kääntyi sitten taas Iljaan.\n\n-- Se oli vaan tuuli tai lintu. Tahdotteko, nuori mies, kuulla minua?\nVaikka minä olenkin nuori nainen, on ole kuitenkaan tyhmä.\n\n-- Olkaa hyvä ja puhukaa, -- pyysi Lunjeff, katsoen uteliaasti häneen.\n\n-- Kuulkaa, -- sanoi emäntä painavasti, -- repikää se kirje ja\nviskatkaa palaset tuuleen. Jos hän on antanut teille rukkaset, on\nhän menetellyt hyvin järkevästi. On vielä liian aikaista teille\najatella avioliittoa; teillä ei ole varmaa asemaa, ja henkilöt,\njoilla varmaa asemaa ei ole, älkööt menkö naimisiin. Olette ahkera ja\nkaunis nuori mies, joten teidän on helppo tulla toimeen maailmassa.\nMutta varokaa te vaan rakastumasta! Tehkää työtä, kauppaa, säästäkää\nrahaa, koettakaa päästä suuriin yrityksiin osalliseksi, avata kauppa,\nja silloin vasta, kun teillä on luja maa jalkainne alla, voitte\nnaida. Teidän täytyy onnistua, sillä olettehan raitis, vaatimaton,\nyksinäinen mies.\n\nIlja kuunteli pää alaspäin painettuna ja hymyili itsekseen. Hänen\nteki mielensä nauraa ääneen, kovasti, iloisesti.\n\n-- Ei maksa vaivaa kulkea pää alhaalla, jatkoi Tatjana Vlasjevna\nkokeneen ihmisen tavoin. -- Kyllä se menee ohi! Rakkaus on tauti,\njoka on helposti parannettavissa. Minä itse olin ollut ennen\nnaimistani kolmasti rakastunut, niin että olin järveen juosta -- ja\nse on kuitenkin haihtunut! Ja kun huomasin, että minulla vihdoinkin\noli aika päästä naimisiin, -- menin rakkaudetta...\n\nIlja kohotti nopeasti päätään ja katsahti häneen.\n\n-- Mitä ihmettelette? Sitten opin rakastamaan miestäni... Saattaa,\nnäet, joskus sattua, että nainen rakastuu mieheensä...\n\n-- Kuinka se on käsitettävä? -- kysyi Ilja hämmästyneenä. Tatjana\nVlasjevna rupesi hilpeästi nauramaan.\n\n-- Laskin vain leikkiä... Mutta suoraan sanoen, -- saatetaan mennä\nnaimisiin, rakastamatta miestään, ja sitten jälestäpäin oppia\nrakastamaan häntä...\n\nJa sitten alkoi hän taas puhella keimaillen silmillään. Ilja kuunteli\ntarkkaavaisesti, katsellen suurella mieltymyksellä ja kunnioituksella\nhänen pientä, sopusuhtaista vartaloaan, ajatellen: \"kuinka hän on\npieni, vaan kuitenkin niin varma, luja ja järkevä\"...\n\n\"Kenellä on tuollainen vaimo, hän ei saata joutua hunningolle\", --\njatkuivat hänen mietteensä. -- Hänestä oli hauskaa istua sivistyneen,\nnaimisissa olevan naisen seurassa eikä minkään leipäsuden...\nhienon, hentoisen, oikean herrasnaisen seurassa, joka ei ollenkaan\nollut ylpeä hänelle, kutsuipa häntä vielä \"teiksi\". Hän tunsi\nkiitollisuutta emäntää kohtaan, ja kun tämä nousi, lähteäkseen pois,\nhypähti hän myös seisoalleen, kumarsi ja sanoi:\n\n-- Kiitän suuresti, että alennuitte puhelemaan kanssani... Oli\nerittäin hauskaa...\n\n-- Todellakin? Katsokaahan vaan! sanoi hän hymyillen ja hänen\nposkilleen kohosi puna ja hän katsoi muutamia sekunteja terävästi\nIljan silmiin.\n\n-- No, hyvää yötä sitten... toistaiseksi! -- sanoi erityisellä\npainolla ja poistui keveästi kuin nuori tyttö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä päivältä miellyttivät Avtonomoff'it yhä enemmän Iljaa, ja hän\nkadehti heidän tyyntä, kodikasta elämäänsä. Yleensä ei hän pitänyt\npoliisimiehistä, sillä hän oli nähnyt paljon pahaa heistä, vaan\nKirik näytti hänestä tavalliselta työihmiseltä, -- hyväntahtoiselta\nja yksinkertaiselta. Hän oli ruumis, hänen vaimonsa sielu. Hän oli\nvähän kotona eikä hänellä ollut paljon merkitystä siellä. Tatjana\nVlasjevna kohteli Iljaa yhä tuttavallisemmin. Hän rupesi pyytämään\nhäntä hakkaamaan halkoja, kantamaan vettä, viemään pihalle likavettä.\nIlja täytti mielellään hänen pyyntönsä, ja vähitellen nuo pienet\npalvelukset muuttuivat velvollisuuksiksi. Silloin erotti emäntä\nrokonarpisen tytön palveluksestaan, käskien hänen käymään auttamassa\nvaan lauantaisin.\n\nVälistä kävi Avtonomoff'ien luona vieraita, --\npiiripoliisitarkastajanapulainen Korsakoff, laiha, pitkäviiksinen\nmies. Hän käytti tummia silmälaseja, poltti paksuja paperosseja eikä\nvoinut kärsiä ajureita ja puhui niistä aina hyvin kiukkuisesti.\n\n-- Ei ketkään riko niin usein järjestystä ja säädyllisyyttä vastaan\nkuin ajurit, -- päätteli hän. - Ne, ne ovat sitä kirottua karjaa!\nJalankävijät kyllä voi pitää järjestyksessä kadulla, tarvitaan vaan\nkuulutus poliisimestarilta, jossa sanotaan: \"ne, jotka kulkevat\nkatua alaspäin, kulkekoot oikeata, jotka ylöspäin vasenta puolta\",\nja heti on mitä paras järjestys, mikäli se koskee jalankävijöitä.\nMutta ajuria ei pidetä aisoissa millään kuulutuksilla. Ajuri on, piru\ntietäköön, mikä hän on!\n\nAjureista saattoi hän puhua koko illan, eikä Lunjeff kuullut hänen\nkoskaan muuta puhuvan.\n\nKävi vielä Avtonomoff'ien luona lastenkodintarkastaja Grisloff,\nvaitelias, mustapartainen herra. Hän lauloi mielellään \"Poikki\nmeren sinisen\", ja hänen vaimonsa, pitkä, lihava nainen, jolla oli\ntavattoman suuret hampaat, ja joka jok'ikisen kerran söi kaikki\nTatjana Vlasjevnan karamellit, josta tämä hänen lähdettyään aina\nvalitti.\n\n-- Kiusallaan se tuo Felitsata Jegorovna tekee sen! Paninpa mitä\nmakeisia tahansa pöytään, kaikki hän syö...\n\nNiinikään tuli usein Aleksandra Viktorovna Travkin miehineen. Hän oli\npitkä, hintelä nainen, jolla oli suuri nenä ja punanen leikkotukka.\nHänellä oli suuret silmät ja kimeä ääni, ja kun hän niisti nenäänsä\n-- mikä tapahtui usein -- kuului se siltä, kuin olisi sertinkiä\nrevitty. Hänen miehensä puhui kuiskaamalla, -- häntä vaivasi jokin\nkurkkutauti, -- vaan puhui kuitenkin herkeämättä, tuntikausittain,\nmikä kuulosti siltä, kuin kuivia olkia olisi liikuteltu hänen\nsuussaan. Muuten oli hän hyvin varakas mies, -- hänellä oli ollut\npaikka tullissa, -- ja kuului muutaman hyväntekeväisyysyhdistyksen\njohtokuntaan. Sekä hän että hänen vaimonsa puhuivat alituisesti\nhyväntekeväisyysasioista.\n\n-- Meidän yhdistyksessämme kuin tapahtui ihmeellinen juttu...\n\n-- Niin, niin, -- sanokaapas muuta! huudahti hänen vaimonsa.\n\n-- Jätettiin pyyntö avusta...\n\n-- Vakuutan, että tuo hyväntekeväisyys turmelee ihmiset...\n\n-- Nainen kirjottaa: \"mieheni on kuollut, lapsia on kolme, olen\nleivätön...\"\n\n-- Kuten tavallisesti, niinkuin kuulette!\n\n-- Myönnämme hänelle kolme ruplaa...\n\n-- Mutta minä en usko koskaan noita leskiä! -- huutaa Aleksandra\nViktorovna riemuitsevasti.\n\n-- Vaimoni sanoo minulle: sallipas minun käydä katsomassa, miten\nasian laita oikein on.\n\n-- Ja mitäs tuli selville? Mies on kuollut jo viisi vuotta sitten...\n\n-- Että leskellä on vaan kaksi lasta!\n\n-- Kaikkea sitä kuuleekin!\n\n-- Ja että hän itse on terve ihminen!\n\n-- Mutta kylläpä minä hänelle... \"Pääset oikeuteen petoksesta\", sanon\nhänelle. Hän lankeaa polvilleen.\n\n-- Hah, hah, haa! -- nauroi Kirik Avtonomoff.\n\nJa kaikki kehuivat Aleksandra Viktorovnan tarkkanäköisyyttä ja\nmoittivat köyhiä, soimaten heitä valheesta, ahneudesta, kunnioituksen\npuutteesta ihmisiä kohtaan, jotka tahtovat heille hyvää tehdä...\n\nLunjeff istui huoneessaan, tarkasti kuunnellen keskustelua\nviereisestä huoneesta. Hän tahtoi päästä selville, mikä käsitys\nnoilla ihmisillä oli elämästä. Ja sitä, mitä hän kuuli, ei hän\nymmärtänyt. Oli, kuin nuo ihmiset jo aikoja sitten olisivat sopineet\nkeskenään kaikesta, ratkaisseet elämänkysymykset, tietäneet kaikki ja\ntuomitsivat ankarasti kaikkia muita ihmisiä, jotka elivät toisin kuin\nhe. Enimmäkseen juttelivat he kaikista mahdollisista, eri perheissä\ntapahtuneista, häväistysjutuista, arkkipiispan toimittamista\nkirkonmenoista, nais- ja miestuttaviensa huonosta käytöksestä.\nIljasta tuntui ikävältä kuunnella heitä.\n\nJoskus iltasin kutsui isäntäväki vuokralaisensa luokseen teelle.\nTeetä juotaessa Tatjana Vlasjevna laski leikkiä, ja hänen miehensä\nhaaveili, kuinka hauskaa mahtaisi olla yht'äkkiä tulla rikkaaksi,\njättää virka ja -- ostaa talo.\n\n-- Silloin hankkisin kanoja -- sanoi hän, sulkien nautinnonhaluisesti\nsilmänsä. -- Kaikenlajisia, brahmaputralaisia, kochin-kiinalaisia,\nhelmikanoja, kalkkunia... ja riikinkukon! Niin!... Mukavaa olisi\nistua aamunuttuun puettuna ikkunassa, poltella hyvältä tuoksuvaa\npaperossia ja katsoa kuinka oma omituinen riikinkukkoni, pyrstö\nlevällään, kulkisi pitkin pihaa! Kulkisi se kuin poliisimestari ja\nääntelisi: brlu, brlu, brlu!\n\nTatjana Vlasjevna hymyili ja katsoi Iljaan, haaveillen hänkin\ntulevaisuutta:\n\n-- Mutta minä matkustaisin silloin joka kesäksi Krimiin tahi\nKaukasiaan, ja talvella olisin jonkin hyväntekeväisyysyhdistyksen\njohtokunnassa. Teettäisin itselleni mustan verkapuvun, hyvin\nyksinkertaisen, enkä kantaisi minkäänlaisia koristeita, paitsi\nrubiinilla varustettua rintaneulaa ja helmi-korvarenkaita. Olen\nlukenut \"Nivasta\" [laajalle levinnyt kuvalehti. S. m.] runon, jossa\nsanotaan, että köyhien veri ja kyyneleet tulevassa elämässä muuttuvat\nrubiineiksi. -- Ja hiljaa huoaten, lisäsi hän:\n\n-- Rubiinit sopivat mainiosti ruskeaverisille...\n\nIlja vaikeni ja hymyili. Huone oli puhdas ja hauska, se tuoksui\nteelle ja hajuvedelle. Häkeissä istuivat linnut ja nukkuivat,\nnäyttäen höyhenpalloilta, seinillä oli pari koreaa taulua. Pieni\nkoristehylly molempain ikkunoiden välissä oli täynnä kauniita,\npieniä rasioita, porsliinikanoja ja monivärisiä sokerisia ja lasisia\npääsiäismunia. Kaikki se miellytti Iljaa ja teki hänet omituisen\nsurulliseksi, joka viihdytti mieltä.\n\nMutta välistä, -- etenkin sellaisina päivinä, jolloin oli sattunut\nvastoinkäymisiä, -- tuo surumielisyys muuttui kiusalliseksi\nlevottomuudeksi. Nuo porsliinikanat, rasiat ja pääsiäismunat\nsuututtivat vaan häntä ja hänen olisi tehnyt mielensä pyyhkäistä\nne lattialle ja polkea jalkoihinsa. Tämä mielentilansa sekä\nkummastutti että pelotti Iljaa, sillä hän ei ymmärtänyt sitä, vaan\nse tuntui hänestä oudolta. Kun hän joutui sen valtaan, vaikeni hän\nitsepäisesti, tuijottaen yhteen kohtaan ja peläten puhua, ettei vaan\nloukkaisi kunnon isäntäväkeään jollakin. Mutta kerran, kun hän oli\npelaamassa korttia heidän luonaan, ei hän voinut pidättää itseänsä,\nvaan kysyi kuivasti, katsoen Kirik Avtonomoff'ia suoraan silmiin:\n\n-- Sanokaapas Kirik Nikodimovitsh, tokko te olette saanut kiinni\nDvorjanskaja-kadun varrella tapahtuneen murhan tekijää...?\n\n-- Kauppias Poluektoff'inko? -- sanoi piiritarkastaja, tarkastaen\nkorttejaan. -- Poluektoff'iako? En ole saanut kiinni Poluektoff'ia...\nen ole saanut häntä kiinni, ystäväni. Se tahtoo sanoa, ei\nPoluektoff'ia, vaan häntä, joka... En ole häntä etsinytkään... enkä\nlöytänyt... en tarvitse häntä... tarvitsen vaan tietää, kenellä on\npatarouva? Pataa, pataa, pataa! Sinä, Tanja, löit minulle kolme\nlehteä, -- ristirouvan, rautarouvan ja minkä vielä?\n\n-- Ruutu seitsemikön... Joudu pian!\n\n-- Hän on siis tietymättömissä? -- kysyi Ilja, nauraen ivallisesti.\n\nMutta piiritarkastaja ei kääntänyt häneen huomiotaan, syventynyt kun\noli peliin.\n\n-- Tietymättömissä on, -- toisti hän. Niin tekivät lopun\nPoluektoff'ista...\n\n-- Kirja, koeta nyt joutua, -- sanoi hänen vaimonsa.\n\n-- Odota, odota, odota!\n\n-- Miehen on täytynyt olla taitava, joka murhan teki! -- jatkoi\nitsepäisesti Ilja. Välinpitämättömyys, jota hänen sanoilleen\nosotettiin, kiihotti yhä enemmän häntä puhumaan murhasta.\n\n-- Taitavako? -- kysyi piiritarkastaja hajamielisesti. -- Ei, taitava\nolen minä! Hepäs tuosta!\n\nJa hän lyödä läiskäytti viisi lehteä Iljan kaadettavaksi. Ilja ei\nvoinut kaataa, ja hän jäi \"turakaksi\". Puolisot nauroivat, mikä vielä\nenemmän härsytti häntä. Kortteja jakaessaan virkkoi hän uhmailevasti:\n\n-- Keskellä päivää, kaupungin vilkasliikkeisimmällä kadulla murhata\nihminen -- siihen tarvitaan rohkeutta...\n\n-- Onnellista sattumaa eikä rohkeutta, oikasi Tatjana Vlasjevna.\n\nIlja katsoi ensin häneen, sitten hänen mieheensä, hymähti ja kysyi:\n\n-- Onko murha onnellinen sattuma?\n\n-- Ei, vaan murhata, joutumatta kiinni.\n\n-- Taas sain valttiässän! -- virkkoi piiritarkastaja.\n\n-- Minulle olisi se hyvin tarpeen! -- sanoi Ilja totisesti.\n\n-- Tappakaa kauppias, niin saatte! -- lupasi Tatjana Vlasjevna,\nmiettivästi tarkastaen korttejaan.\n\n-- Ota nämä siksi aikaa! -- huusi Kirik, nauraa hohottaen ja löi\nIljalle kaksi yhdeksikköä ja ässän.\n\nLunjeff silmäili taas heidän iloisia, tyytyväisiä kasvojaan, ja\nhäneltä katosi halu puhua murhasta.\n\nEläen noiden ihmisten lähellä, erotettuna heidän onnellisesta ja\nrauhallisesta elämästään vain ohuen seinän kautta, tunsi hän yhä\nuseammin kiusallista raskasmielisyyttä, jonka syytä hän ei voinut\nkäsittää. Samalla hän vaivasi päätään ajattelemalla elämässä löytyviä\nristiriitaisuuksia, Jumalaa, joka, vaikka tiesi kaikki, ei kuitenkaan\nrankaissut, vaan kärsivällisesti odotti... Mitä Hän odotti?\n\nIkävästä rupesi Ilja taas lukemaan; emännällä oli muutamia \"Nivan\"\nja erään toisen kuvalehden vuosikertoja ja lisäksi joitakuita\nrikkonaisia kirjoja.\n\nJa samoin kuin lapsena ollessaan, miellytti häntä nytkin vain ne\nkertomukset ja romaanit, joissa kuvattiin hänelle vierasta elämää,\nmutta eivät sellaiset, jotka esittivät todellista, väärinkäytöksiä\ntäynnä olevaa elämää, etenkin alhaison elämää, joka ympäröi häntä. Ne\ntuntuivat hänestä ikäviltä ja valheellisilta. Väliin saivat ne hänet\nnauramaan, mutta välistä näytti hänestä, kuin ne kertomukset olisivat\njoidenkin viekasten, oveloiden herrojen kirjottamia, jotka tahtovat\nkaunistella kurjaa ja kehnoa elämää. Hän tunsi sen hyvästi, hän,\nja joka päivä kaupunkia kulkiessaan näki hän aina jotakin, mikä ei\nkestänyt arvostelua. Ja tultuaan sitten sairashuoneelle, kertoi hän\nPaavalille ivallisesti hymyillen:\n\n-- On sekin järjestystä olevinaan! Kulkee kadulla kirvesmiehiä ja\nrappareita. Äkkiä tulee poliisi: \"mitä, te pirut, katukäytävällä?\"\nJa ajaa heidät pois käytävältä. Kulje siis siellä, missä hevosetkin,\nmuuten voit vielä liata herrasväen vaatteet likaisella puvullasi...\n\nPaavalikin tulistui, lisäten siten puita tuleen. Hänestä tuntui\nolonsa sairaalassa samalta kuin vankilassa, ajatukset eivät antaneet\nhänelle rauhaa, hänen surullisissa silmissään paloi kiukun tuli. Kun\nhän ajatteli, missä ja kuinka elää Vjera, hän miltei kivettyi. Hän\noli laihtunut äärettömästi. Jaakko Filimonoff'ista ei hän pitänyt,\neikä seurustellut hänen kanssaan ikävissäänkään.\n\n-- Hänhän on puolihullu! -- vastasi hän, kun Ilja kysyi Jaakkoa.\n\nMutta Jaakko, jolta tutkittaessa huomattiin katkenneen kaksi\nkylkiluuta, vietti sairashuoneessa onnellisia päiviä. Hän oli saanut\nhyvän ystävän vierustovereistaan, eräästä kirkonvartijasta, jonka\njalka oli äskettäin leikattu verenmyrkytyksen tähden. Tämä oli\npaksu, lyhyenläntä mies, jolla on iso, kalju pää ja musta, koko\nrinnan peittävä parta. Hänen kulmakarvansa olivat yhtä suuret kuin\ntavalliset viikset, ja hän liikutteli niitä alinomaa. Ääni oli\nkumea, kuin olisi vatsasta lähtenyt. Joka kerran, kun Lunjeff tuli\nsairashuoneelle, tapasi hän Jaakon istumassa kirkonvartijan sängyssä,\nlukemassa tälle puoliääneen raamattua, joka oli yhtä lyhyt ja paksu\nkuin kirkkovahti itsekin.\n\nJaakon ääni oli tullut heikoksi ja kuulosti puuta hyvin leikkaavan\nsahanterän ääneltä. Lukiessaan piti hän vasenta kättään pystyssä,\nkuin kutsuen kaikkia sairaita kuuntelemaan profeetta Jesaian\nennustuksia. Hänen kasvoistaan eivät mustelmat olleet kadonneet, ja\nsuuret haaveksivat silmänsä näyttivät niiden ympäröiminä omituisilta.\nHuomattuaan Iljan, laski hän kirjan syrjään ja kysyi aina tältä\nlevottomasti samaa:\n\n-- Etkö ole tavannut Mashutkaa?\n\nIlja ei ollut häntä tavannut.\n\n-- Herra Jumala! -- suruisesti sanoi Jaakko. -- Kuinka tämä on\nsamanlaista kuin sadussa! Äsken oli hän vielä täällä, ja nyt on hän\nkadonnut -- aivan kuin noitavoimasta...\n\n-- Onko isäsi käynyt täällä? -- kysyi Ilja.\n\n-- On... Kyllä hän kävi taas...\n\nJaakon kasvot värähtivät ja hänen silmänsä harhailivat pelokkaasti\nsinne tänne.\n\n-- Hän toi rinkeliä, teetä, sokeria... \"Jo olet tarpeeksi\nvetelehtänyt täällä\", sanoi hän, \"koeta pian päästä täältä!\"\nRukoilin tohtoria, ettei hän päästäisi minua täältä... Täällä on\nhyvä ollakseni... täällä on hiljaista... rauhallista... Nikita\nJegorovitsh tässä ja minä luemme yhdessä raamattua. Hän on lukenut\nsitä jo seitsemän vuotta ja osaa kaikki ulkoa ja ennustuksia osaa hän\nmyös selittää... Kunhan paranen, muutan kotoa Nikita Jegoritsh'in\nluo asumaan. Rupean auttamaan häntä kirkossa ja laulamaan vasemmalla\nklirosilla...\n\nKirkkovahti kohotti verkkaan kulmakarvojaan, joiden alta, syvistä\nsilmäkuopista, tuli näkyviin suuret, tummat silmät, jotka katsoivat\nIljaan rauhallisesti, himmeinä. Ilja koetti välttää tuota katsetta.\n\n-- Oi, kuinka mainio kirja on raamattu! -- huudahti Jaakko\nihastuneena, unhottaen Mashan, isänsä, unelmansa. -- Oi niitä sanoja,\njoita siinä on lausuttuna!\n\nHänen selkosen selällään olevat silmänsä harhailivat kirjan sivuilta\nIljan kasvoihin ja taas takaisin, ja hän vapisi mielenliikutuksesta.\n\n-- Sekin on siinä, muistatko, minkä se raamatun tuntija sanoi kerran\nravintolassa: \"Rauha asuu ryövärien majoissa!\" Niin on todellakin\nsiinä -- olen itse sen lukenut! Pahempaakin on siellä!\n\nHän sulki silmänsä, kohotti kätensä pystyyn ja lausui ulkoa\njuhlallisesti:\n\n-- \"Useinko sammuu jumalattomien kynttilä, ja milloin koettelee Herra\nheitä kärsimyksillä vihassaan?\" -- Kuuletko? Sanotaan vielä: \"Jumala\nsäästää onnettomuuden lapsilleen...\"\n\n-- Seisooko siellä todellakin niin? -- kysyi epäillen Ilja.\n\n-- Sanasta sanaan...\n\n-- Se on väärin... syntistä... minun mielestäni! -- sanoi Ilja.\n\nKirkkovahti veti kulmakarvansa alas, niin että ne peittivät silmät.\nHänen partansa tärisi ja hän lausui kumeasti, omituisella vaan\nselvällä äänellä:\n\n-- Totuuden etsiminen ei ole syntiä, sillä totuus on Jumala... Ja\nkirjotettu on: \"Suuri kunnia on seurata Herraa...\"\n\nKirkkovahdin kasvot synnyttivät Iljassa kunnioituksen sekaista\narkuutta, sillä niissä oli jotakin ankaran arvokasta. Sitten kohotti\nhän kulmakarvojaan ja tuijotti kattoon, ja sanoi verkkaan:\n\n-- Lue hänelle, Jaakko, Jobin kirjan kymmenennen luvun alusta...\n\nJaakko käänsi ääneti nopeasti muutamia lehtiä kirjasta ja alkoi lukea\nhiljaa, ääni vavisten:\n\n-- \"Minun sieluni suuttuu elämästä; minun valitukseni minusta annan\nminä olla, ja puhun minun sieluni murheessa. Sanon Jumalalle: älä\nminua tuomitse: anna minun tietää, minkätähden sinä riitelet minun\nkanssani. Onko sinulla ilo siitä, että väkivaltaa teet, ja hyljäät\nminun, joka käsialas olen, ja annat jumalattomain aivotukset kunniaan\ntulla.\"\n\nIlja kurotti kaulaansa ja silmiään räpyttäen katsahti kirjaan.\n\n-- Etkö usko? -- huudahti Jaakko. Oletpa sinä kummallinen!\n\n-- Ei hän ole kummallinen, vaan pelkuri, -- tyynesti virkkoi\nkirkonvartija, koska hän ei tahdo katsoa Jumalan kasvoihin...\n\nHän käänsi hitaasti katseensa katosta Iljaan ja jatkoi synkästi,\naivankuin tahtoen musertaa hänet sanoillaan:\n\n-- Löytyy paikkoja, jotka ovat vielä ankarampia. Kahdennessa\nkolmatta luvussa, kolmannessa värsyssä sanotaan suoraan: \"Luuletko\nKaikkivaltiaalle kelpaavan, että itsesi luet hurskaaksi? Tahi mitä\nse auttaisi, vaikka sinun tiesi olisivat ilman rikoksia?\"... Täytyy\ntarkoin ajatella, ettei ymmärtäisi väärin noita sanoja...\n\n-- Entä... ymmärrättekö te? -- kysyi Lunjeff hiljaa.\n\n-- Hänkö! -- huudahti Jaakko. -- Nikita Jegorovitsh ymmärtää kaikki!\n\nMutta kirkonvartija sanoi yhä alentaen ääntänsä:\n\n-- Minun on myöhäistä... Minun täytyy jo oppia ymmärtämään\nkuolemaa... Jalkani leikattiin poikki, vaan nyt turvottuu se jo\nleikkauksen yläpuolelta... ja toinenkin jalka on turpeissa... ja\nrinta... ja minä kohta kuolen siitä...\n\nHänen silmänsä olivat kiinnitetyt Iljaan ja hän jatkoi hitaasti,\ntyynesti:\n\n-- Mutta en tahtoisi vielä kuolla, sillä olen elänyt vaan kärsimyksiä\nja nöyryytyksiä; iloja ei olekaan ollut elämässäni. Lapsuudestani\nalkaen olen tehnyt työtä ja orjaillut -- olin isäni komennettavana,\nkuten Jaakko. Hän oli juoppo ja raaka mies... Kolmasti puhkasi hän\npääni ja kerran piti jalkojani kiehuvassa vedessä. Äitiä ei ollut;\nhän oli minut synnytettyään kuollut. Menin naimisiin. Vasten tahtoaan\notti vaimoni minut... hän ei rakastanut minua... ja kolme päivää\nvihkimisen jälkeen hirttäytyi hän. Hänen sisarensa syytti minua\nvaimoni kuolemasta, ja samaa sanoivat muutkin, vaikka he tiesivät,\netten ollut häneen koskenut... neitsyenä hän kuoli... Ja sen jälkeen\nolen elänyt yhdeksän vuotta aivan yksin. Olen odottanut koko ajan,\nettä edes jotakin iloa tulisi osakseni. Ja nyt kuolen... Siinä loppu\nkaikelle. -- Hän sulki silmänsä, vaikeni vähän ja kysyi sitten,\nkääntäen silmänsä poispäin Iljasta:\n\n-- Minkätähden olen elänyt? Arvaa!\n\nIlja kuunteli häntä kalpeana, sydän väristen. Iljan kasvoihin oli\nnoussut puna, ja hänen silmissään kiilsi kyyneliä. He vaikenivat\nmolemmat.\n\n-- Minkätähden olen elänyt, kysyn?... Jumalaan olen työlästynyt... En\npyydä Häntä pidentämään ikääni... En löydä sanoja. Makaan vaan täällä\nja ajattelen, minkätähden olen elänyt?...\n\nKirkonvartijan ääni katkesi. Se lakkasi kuulumasta kuin\nhidasjuoksuisen puron lirinä, kun se katoo maahan.\n\n-- \"Jokainen, joka vielä elää elävien joukossa saattaa vielä toivoa,\nsillä parempi on elävän koiran olla, kuin kuolleen leijonan\" sanoi\nhän. Hänen kulmakarvansa kohosivat taas ylös ja silmät aukenivat, ja\nparta liikkui.\n\nEnempää ei Ilja voinut kuunnella. Hän nousi hiljaa ja puristettuaan\nJaakon kättä, kumarsi syvään ovenvartijalle, kuten on tapana heittää\nhyvästit vainajille. Se tapahtui satunnaisesti.\n\nTällä kerralla vei hän sairaalasta uuden, sydäntä raskaasti painavan\ntunteen. Hänen keskustelunsa kirkonvartijan kanssa ei ollut jättänyt\nhänen päähänsä yhtään selvää ajatusta, vaan tuon miehen surullinen\nkuva painui syvälle hänen mieleensä.\n\nHänen tuntemiensa ihmisten luku, jotka olivat onnettomia ja\nmaailman murjomia, oli taas lisääntynyt yhdellä. Hän muisti hyvin\nkirkonvartijan sanat ja kauan käänteli hän, niitä monella eri\ntavalla, koettaen päästä ymmärtämään niiden oikeata, salattua\nmerkitystä. Ne häiritsivät häntä, koskettaen jotakin hänen\nsielunsa syvimmässä kolkassa, jossa hän säilytti uskoaan Jumalan\noikeudellisuuteen. Ja nämä sanat, joita hän ei ymmärtänyt, saattoivat\nhänet siihen kuluttavaan mietiskelyyn, joka aina pakotti hänet\narvostelemaan ja tutkimaan kaikkea, mitä hän näki tahi sai kokea\nelämässä.\n\nJa hänestä tuntui nyt siltä, että hänen uskonsa Jumalan\noikeudellisuuteen oli saanut kolahduksen, milloin, sitä ei hän\ntietänyt, ettei se enää ollut niin luja kuin ennen, -- jokin söi\nsitä, kuten ruoste rautaa. Hänen rinnassaan riehui tunteita, jotka\nolivat yhtä mahdottomat yhdistää, kuin tuli ja vesi, ja uudella\nvoimalla heräsi hänessä katkeruus omaan menneisyyteensä, kaikkiin\nihmisiin ja, koko elämänjärjestykseen.\n\nLopuksi ajatteli hän suuttuneena:\n\n\"Ajatukset kasvavat kiinni sydämeen kuin juuret maahan, mutta missä\novat hedelmät?...\"\n\nHän tahtoi repiä irti ja heittää luotaan kaiken tuon ja ruveta mitä\npikemmin toteuttamaan puhtaan, yksinäisen ja rauhallisen elämän\nunelmaansa.\n\n\"Lakkaan seurustelemasta ihmisten kanssa. Siitä ei lähde hyötyä\nminulle eikä heille. Mutta tällainen elämä ei käy laatuun...\"\n\nHän kuleksi kauan katuja ja tuli kotiin väsyneenä...\n\nAvtonomoff'it kohtelivat häntä yhä ystävällisemmin. Kirik taputti\nhäntä suojelevasti olkapäälle, laski leikkiä hänen kanssaan ja sanoi\narvokkaasti:\n\n-- Kulutat aikasi liian pienissä puuhissa, veli hyvä. Niin\nvaatimattoman ja vakavan nuoren miehen täytyy hankkia itselleen\nlaajempi toimiala. Sillä jos kerran miehellä on kykyä päästä\npoliisikomisariukseksi, ei hänen pidä jäädä poliisikonstaapeliksi...\n\nTatjana Vlasjevna alkoi tarkasti kysellä Iljalta, kuinka hänen\nkauppansa onnistaa ja kuinka paljon saa hän kuukaudessa puhdasta\nvoittoa. Ilja puheli aina mielellään hänen kanssaan, ja hänen\nkunnioituksensa kasvoi päivä päivältä tuota naista kohtaan, joka\nosasi vähilläkin tuloilla tehdä elämän niin hauskaksi.\n\nEräänä iltana, kun Ilja istui ikävissään huoneessaan avonaisen\nikkunan ääressä, katsellen pimeään puutarhaan, muistellen Olympiadaa,\ntuli Tatjana Vlasjevna keittiöön ja kutsui hänet teetä juomaan.\nHän meni vastenmielisesti, sillä hänen ei tehnyt mielensä irtautua\najatuksistaan eikä puhua mitään. Jurosti, ääneti istuutui hän\nteepöytään ja katsahdettuaan isäntäväkeensä, huomasi, että heidän\nkasvonsa olivat juhlallisen ja huolestuneen näköiset. He olivat myös\nääneti. Teekeittiö porisi vilkkaasti, muuan lintu, joka oli herännyt,\nrapisteli siipiään häkissään. Huoneessa oli paistetun sipulin ja\nhajuveden hajua. Kirik vääntelihe tuolillaan, rummutti sormillaan\ntarjottimen laitaan ja lauloi:\n\n-- Tir-rim, tir-rim, tar-ram-ram! Bum, bum, tru-tu-tuu, tru-tu-tuu!\ntru-tu-tuu!\n\n-- Ilja Jakovlevitsh! -- rupesi emäntä tarkottavasti puhumaan. --\nOlemme mieheni kanssa miettineet muuatta asiaa... ja tahdomme puhua\nvakavasti kanssanne...\n\n-- Hoh, hoh, hoo! -- nauraa hohotti äkkiä poliisitarkastaja ja rupesi\nkovasti hieromaan punasia käsiään.\n\nIlja hätkähti ja katsahti hämmästyneenä häneen.\n\n-- Odotahan Kirik! Siinä ei ole mitään nauramista...\n\n-- Me olemme ajatelleet! -- leveästi hymyillen huudahti\npiiritarkastaja, ja, osottaen silmäniskulla vaimoaan Iljalle, lisäsi:\n\n-- Nerokas pää!\n\n-- Nähkääs, me olemme säästäneet hieman rahoja, Ilja Jakovlevitsh, --\nsanoi emäntä.\n\n-- Me olemme säästäneet! Hoh, hoh, hoo! Eukko rakas!...\n\n-- Kirja! Herkeä! -- sanoi Tatjana Vasiljevna ankarasti. Hänen\nkasvonsa näyttivät kapeammilta ja teräväpiirteisemmiltä kuin ennen.\n\n-- Olemme säästäneet... tuhatkunnan ruplaa -- jatkoi hän puoliääneen,\nkumartuen Iljan puoleen ja katsoen terävillä silmillään häneen. Ilja\nistui tyynenä, vaan hänen sydämensä tuntui ilosta hypähtelevän.\n\n-- Ne rahat ovat pankissa ja antavat korkoa neljä prosenttia...\n\n-- Mutta se on, kissa vieköön, liian vähän! -- huudahti Kirik, lyöden\nkädellään pöytään. -- Me tahdomme...\n\nHänen vaimonsa vaiensi hänet ankaralla katseella.\n\n-- Olemme tietysti täydellisesti tyytyväisiä tuohon korkoon. Mutta...\nme tahdomme auttaa teitä pääsemään alkuun... Olettehan kunnon mies...\n\nHän lausui vielä joitakuita kohteliaisuuksia Iljalle ja jatkoi sitten:\n\n-- Sanoitte kerran, että korutavarakauppa saattaa antaa kaksikymmentä\nprosenttia, vieläpä enemmänkin, jos liikettä järkevästi hoidettaisi.\nNyt olemme halukkaat antamaan teille rahamme vekseliä vastaan, --\nmaksettavaksi vaadittaessa, ei muuten, -- sillä ehdolla, että avaatte\nniillä kaupan. Te hoidatte liikettä minun valvontani alaisena, ja\nvoiton ja'amme kahtia. Tavaravaraston vakuutatte minun nimeeni, ja\nsitäpaitsi annatte te minulle niistä vielä yhden paperin... muodon\nvuoksi... Niin, ajatelkaa nyt asiaa, ja antakaa sitten myöntävä tahi\nkieltävä vastaus!\n\nIlja kuunteli hänen kuivaa, hentoa ääntänsä ja hieroi kovasti\notsaansa. Useita kertoja hänen puhuessaan oli hän katsonut nurkkaan,\nmissä kahden vihkiäiskynttilän välistä kiilsi pyhäinkuvan kultainen\nkehys. Hän ei ollut hämmästynyt, vaan tunsi itsensä hiukan\nkömpelöksi, miltei pelästyneeksi. Tämä ehdotus, joka yhtäkkiä\ntoteutti hänen monivuotisen unelmansa, huumasi hänet ja samalla teki\niloiseksi. Hajamielisesti hymyillen katsoi hän tuohon pieneen rouvaan\nja ajatteli:\n\n\"Siinä se nyt on minun kohtaloni...\"\n\nMutta Tatjana Vlasjevna jatkoi äidillisesti:\n\n-- Ajatelkaa tarkoin asiaa; punnitkaa sitä kaikilta puolin, jos\nvoitte ryhtyä siihen, jos teillä on kykyä ja voimia sen hoitamiseen?\nJa sitäpaitsi sanokaa meille, kuinka paljon voitte, paitsi työtänne,\npanna liikkeeseen? Meidän rahoja on liian vähän, vai kuinka?\n\n-- Minä voin asettaa liikkeeseen... noin viisisataa ruplaa, --\nvastasi Ilja hitaasti. Minulla on setä, josta olen jo puhunut... hän\nantaa minulle ne varmasti! Mahdollisesti enemmänkin...\n\n-- Hurraa! -- huusi Kirik Avtonomoff.\n\n-- Suostutte siis rupeamaan yritykseen osalliseksi? -- kysyi Tatjana\nVlasjevna.\n\n-- Kyllä... suostun! -- vastasi Ilja.\n\n-- Sitähän minäkin! -- huudahti Kirik ja pistäen kädet taskuunsa,\njatkoi hän kovalla äänellä, innostuneesti:\n\n-- Nyt juomme sampanjaa! Sampanjaa juomme, kissa vieköön! Ilja,\njuokse, hyvä veli, viinikauppaan ostamaan sampanjaa! Juodaan\nsitä pullollinen... Sinä olet tietysti meidän vieraamme. Pyydä\nyhdeksänkymmenen kopeekan Donin sampanjaa, ja sano, että se tulee\nminulle, Avtonomoff'ille, -- niin antavat kuudestakymmenestä\nviidestä... Käy pian!\n\nIlja katsahti hymyillen puolisoiden loistaviin kasvoihin ja läksi.\n\nHän ajatteli, että kohtalo oli runnellut, ahdistanut häntä, saattanut\nhänet lankeamaan suureen syntiin, synnyttänyt levottomuutta ja\nsekavuutta hänen sieluunsa, vaan että se nyt kuin tahtoi pyytää\nhäneltä anteeksi, hymyili hänelle, suosi häntä... Nyt oli hänen\nedessään avoin tie puhtaaseen elämän kolkkaan, jossa hän saattoi\nelää rauhassa ja yksinäisyydessä ja saada levon sielulleen. Hän\noli katkaissut elämän yhdeltä ihmiseltä, vaan tämän jälkeen\nauttaisi hän monta ihmistä elämään ja siten sovittaisi Jumalan.\nJumala ei tuomitsisi häntä ankarasti -- tiesihän Hän kaikki.\nOlympiada oli oikeassa sanoessaan, että murhassa oli hän ollut vaan\nvälikappaleena, ei voimana. Ja nähtävästi tahtoi Jumala auttaa häntä\npuhdistautumisessa, koska Hän tällä tavalla oli helpottanut hänen\npyrkimystään puhtaaseen elämään. Ajatukset pyörivät hänen päässään\niloisessa hypyssä, synnyttäen hänen rintaansa ennen tuntematonta\nelämänhalua.\n\nHän osti viinikaupasta oikeata sampanjaa, josta maksoi seitsemän\nruplaa pullosta.\n\n-- Ohoo! -- huudahti Avtonomoff. Tämähän on suuremmoista, veliseni!\nMainio päähänpisto!\n\nTatjana Vlasjevna taas pudisti moittivasti päätään, ja,\ntarkastettuaan pulloa, sanoi:\n\n-- Tämä on maksanut ainakin viisi ruplaa! Ai, ai, Ilja Jakovlevitsh,\nkuinka te olette epäkäytännöllinen ja ajattelematon!\n\nLunjeff seisoi onnellisena ja liikutettuna hänen edessään ja hymyili.\n\n-- Niin, se on oikeata! -- sanoi hän ilosta loistavin silmin. --\nEnsimmäistä kertaa eläessäni saan maistaa sitä, mikä on oikeata ja\nkunnollista! Minkälaista on elämäni tähän asti ollut? Kunnotonta...\npaljasta lokaa, raakuutta... katkeruutta, loukkauksia ja\nsydämentuskia! Onko se oikeata, kunnollista? Saattaako ihminen ajan\npitkään elää niin?\n\nHän oli koskettanut sielunsa kipeintä kohtaa; hänen sanoissaan oli\nkatkeruutta, hänen silmissään hämärsi; syvään huoaten jatkoi hän\nkuitenkin lujasti ja selvästi:\n\n-- Lapsuudesta alkaen olen etsinyt oikeaa, mutta elämäni on ollut\nkuin lastun olo likaisessa vesitorvessa, jossa sitä heitellään sinne\ntänne. Missään en ole löytänyt pysyväistä sijaa... ympärilläni\nolen nähnyt vain murhetta, vääryyttä, ryöstöjä ja kaikenlaista\nruokottomuutta. Mutta vihdoin jouduin teidän luoksenne. Ensimmäisen\nkerran elämässäni näen ihmisten elävän rauhallista, tyyntä\nrakkaudenelämää...\n\nHän katsoi heihin iloisesti hymyillen ja kumarsi syvään.\n\n-- Kiitän teitä! Teidän luonanne olen saanut huojennusta\nmielelleni... Te olette auttaneet minua koko iäkseni! Nyt voin\ntyynesti kulkea tietäni! Nyt tiedän, kuinka tulee elää! Sekä minun\ntulee hyvä olla että muut saavat siitä hyvyydestä osansa... Kuinka\npaljon onnettomia ihmisiä onkaan maailmassa! Kuinka paljon heistä\ntarpeettomasti joutuu hukkaan... Näkemiäni ja kokemiani puhun...\n\nTatjana Vlasjevna katsoi häneen sellaisella katseella, jolla kissa\nvaanii omasta laulustaan hurmaantunutta lintua. Hänen silmissään oli\nvihertävä kiilto, ja huulensa vapisivat. Kirik taas puuhasi pullon\nkanssa, pani sen polviensa väliin ja ponnisti, kumartuneena alas,\nniin, että kaulasuonet pullistuivat ja korvat vavahtelivat...\n\n-- Ystäväni... sillä minulla on kaksi ystävää... tyttö...\n\nPullon korkki lensi paukahtaen kattoon ja putosi pöydälle.\n\nKirik kaasi huuliaan maiskuttaen sampanjaa laseihin ja komensi:\n\n-- Tarttukaa laseihinne!\n\nKun hänen vaimonsa ja Ilja olivat sen tehneet, kohotti hän lasinsa\nkorkealle päänsä yli ja huusi:\n\n-- Toiminimi \"Tatjana Avtonomoff ja Lunjeff'in\" malja...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavina päivinä neuvotteli Ilja Tatjana Vlasjevnan kanssa aiotun\nyrityksen eri seikoista. Tatjana Vlasjevna tiesi kaikki asiat ja\npuhui kaikesta sellaisella varmuudella, kuin hän olisi koko ikänsä\npitänyt korutavarakauppaa. Ilja kuunteli hymyillen häntä ja äänetönnä\nihmetteli. Hän halusi mitä pikemmin löytää sopivan huoneuston, mitä\npikemmin päästä alkamaan, ja siksi suostui hän kaikkiin Tatjana\nVlasjevnan ehdotuksiin, tarkemmin ajattelematta niitä.\n\nVihdoin oli kaikki selvillä, -- näkyi muun muassa, että Tatjana\nVlasjevnalla oli huoneustokin tiedossa. Se oli juuri sellainen,\njollaista Ilja oli haaveillut: pieni puotihuone, jonka vieressä oli\npuotikammari, siistin kadun varrella. Ilja tunsi paikan, -- ennen\nsiinä oli ollut maitomyymälä, jossa hän oli usein käynyt tavaroitaan\nkaupalla. Kaikki meni hyvin pienimpiä seikkoja myöten, ja Lunjeff\nriemuitsi.\n\nIloisena ja reippaana läksi hän sairashuoneelle tovereitaan\ntapaamaan. Siellä tapasi hän ensin Paavalin, joka myös oli hyvällä\npäällä.\n\n-- Huomenna pääsen täältä! -- huudahti hän vilkkaasti Iljalle,\nennenkuin tervehtikään häntä. -- Vjerkalta sain kirjeen... Hän toruu\nminua... sanoo, että olen loukannut häntä, tuo pieni paholaisen\npentu!...\n\nHänen silmänsä loistivat, poskilla hehkui puna, hän ei voinut seisoa\ntyynesti paikoillaan, vaan polki levottomasti jalkojaan ja heilutteli\nkäsiään.\n\n-- Ole nyt järkevä! -- sanoi hänelle Ilja. -- Pidä varasi...\n\n-- Minäkö? Tietysti! Aion kysyä: mamseli Vjera Kapitanova, tahdotteko\nmennä naimisiin kanssani? Ettekö? Silloin työnnän veitsen hänen\nrintaansa!\n\nVäristys kävi Paavalin kasvojen ja ruumiin läpi.\n\n-- No, no! -- sanoi Ilja nauraen. -- Hetikö sinä veitseen tartut,\nhurjapää!\n\n-- Tästä täytyy tapahtua muutos! Hänettä en voi elää... eikä hänkään\ntule ilman minua toimeen! Eikö hän jo liene saanut tarpeekseen\nloasta, jossa hän elää... ainakin minä olen saanut kyliäni! Huomenna\npäätetään asia tavalla tai toisella...\n\nIlja katsoi toveriinsa ja ajatteli: \"Häneltä saattaa syntyä mitä\ntahansa...\" Äkkiä välähti hänen päässään yksinkertainen, selvä\najatus. Hän punastui ja sitten hymyili.\n\n-- Pashutka! Tiedätkö, että minä olen löytänyt onneni!\n\nJa hän kertoi lyhyesti ystävälleen siitä, mikä hänelle oli\ntapahtunut. Paavali kuunteli pää alas painettuna ja virkkoi huoaten:\n-- Sinua onnistaa...\n\n-- Oletko kateellinen?\n\n-- Kaikkea muuta... saakeli soikoon!\n\n-- Niin onnistaa minua, että milt'ei hävettää sinun suhteesi, --\nsanoi Ilja.\n\n-- Hyvä on niinkin! -- jurosti hymähti Paavali.\n\n-- En sano sitä kehuakseni, -- virkkoi Ilja, hiljaa -- vaan, totta\npuhuen, oikein hävettää, jumalauta!\n\nPaavali katsahti ääneti häneen ja painoi taas päänsä alas.\n\n-- Tahdon sanoa sinulle erään seikan... yhdessä olemme kestäneet\nsurut, yhdessä jakakaamme ilotkin.\n\n-- Hm! -- murahti Paavali. -- Olen kuullut, että yhtä vähän voi jakaa\niloja kuin naista...\n\n-- Voi kyllä! Ota selvä, mitä tarvitaan vesijohtotorvi-konepajan\nperustamiseen, mitä työkaluja, tarveaineita ja muuta... ja paljonko\nmaksaa... Rahat saat minulta...\n\n-- Mitä sinä puhut? -- huudahti Paavali epäillen. Ilja tarttui hänen\nkäteensä ja puristi sitä lämpimästi.\n\n-- Totta se on, usko sinä vaan! Minulta saat rahat!\n\nMutta hänen täytyi kauan vakuuttaa Paavalille tarkottavansa totta.\nTämä pudisti päätään, murahteli ja sanoi:\n\n-- Ei, siitä ei tule mitään... Vihdoin onnistui Lunjeff saamaan hänet\nsiitä vakuutetuksi. Silloin Paavali vuorostaan syleili häntä ja sanoi\nkumealla, vapisevalla äänellä:\n\n-- Kiitos, toveri! Sinä vedät minut ylös kuopasta... Mutta mitään\npajaa en tahdo... olkoot hiidessä koko pajat! Kyllä minä ne tiedän...\nAnna ennemmin vähän rahaa minulle, niin otan Vjeran mukaani ja lähden\ntäältä. Niin tulee helpommaksi sinulle, kun et tarvitse antaa niin\npaljoa rahaa, ja minulle mukavammaksi. Lähden jonnekin ja hankin\nitselleni työtä jossakin pajassa...\n\n-- Tyhmyyksiä! -- virkkoi Ilja. -- Parempi kai olisi olla itse\nisäntänä...\n\n-- Mikä isäntä minusta olisi? -- huudahti Paavali hilpeästi. -- En\nosaisi oikealla tavalla kohdella työmiehiä. Ei, isännyys ja muut\nsellaiset hommat eivät sovi minulle... Minä, veliseni, tiedän, mitä\nisännät ovat! Sellaiseksi en kelpaa! Ei pukkia niinkään helposti\nsiaksi muuteta...\n\nIlja ei aivan selvästi ymmärtänyt Paavalin isäntä-käsitettä, vaan\nse miellytti häntä kuitenkin, ja hän piti sentähden entistä enemmän\ntoveristaan. Hän katsoi ystävällisesti häneen ja sanoi:\n\n-- Totta kyllä, että sinä muistutat pukkia... olet yhtä suonikas\nja laiha... Sinä muistutat myös Perfishka-suutaria... Tule sitten\nhuomenna ottamaan rahaa siksi ajaksi, kunnes saat paikan... Minä\npistäydyn nyt katsomaan Jaakkoa...\n\n-- Hyvä on! Kiitos, veli!\n\n-- Millainen on suhteesi Jaakkoon? -- Samanlainen kuin ennenkin...\nemme oikein sovi... -- vastasi Paavali hymähtäen.\n\n-- Hän on onneton... -- sanoi Ilja miettivästi.\n\n-- Onnettomia olemme jokainen... vastasi Paavali, olkapäitään\nkohauttaen. -- Minusta vaan tuntuu, ett'ei hän ole aivan\ntäysijärkinen...\n\n-- Nyt menen...\n\n-- Mene...\n\nJa kun Ilja poistui hänen luotaan, huusi Paavali hänen jälkeensä\nvielä kerran:\n\n-- Kiitos, veli!\n\nIlja nyökäytti hymyillen päätään hänelle.\n\nJaakon tapasi hän surullisena ja alakuloisena. Hän makasi seljällään\nvuoteessaan katsellen silmät suurina kattoon, eikä ensin huomannut,\nkun Ilja tuli hänen ääreensä:\n\n-- Nikita Jegoritsh on muutettu toiseen huoneeseen, -- sanoi hän\nalakuloisesti Iljalle.\n\n-- Sepä hyvä! -- vastasi tämä. Hän olikin niin pelottavan näköinen...\nja puhuikin hän niin outoja asioita...\n\nJaakko katsahti moittivasti häneen ja oli vaiti.\n\n-- Voitko paremmin kuin ennen? -- kysyi Ilja.\n\n-- Voin... -- vastasi Jaakko huoaten. -- En saa edes sairastaa niin\npaljoa, kuin mieli tekisi... Isä kävi täällä taas eilen. Sanoi\nostaneensa talon ja avaavansa siellä toisen ravintolan. Ja kaiken\ntuon saan minä vielä kerran niskoilleni...\n\nIljan teki mieli ilahduttaa ystäväänsä onnellaan, mutta jokin esti\nhäntä siitä.\n\nKevätaurinko paistoi iloisen ystävällisesti ikkunasta sisään, mutta\nsairashuoneen keltaset seinät näyttivät vielä keltasemmilta ja\nauringonpaisteessa näkyivät selvästi kaikki tahrapilkut ja halkeamat\nniissä. Kaksi sairasta istui eräässä sängyssä ja löi korttia,\ntäydellisesti syventyneenä peliin. Muuan pitkä, laiha mies, jonka pää\noli kääreessä, käveli äänettömästi edestakasin salissa. Oli hiljaista\nja äänetöntä; vain kaukaa kuului tukahduttavaa yskää, ja käytävässä\nloksivat sairasten tohvelit. Jaakon keltaset kasvot näyttivät\nelottomilta, hänen himmeät silmänsä katsoivat huolestuneesti.\n\n-- Kunpa saisi kuolla! -- sanoi hän kuivalla, käheällä äänellään. --\nMakaan näin ja mietin, kuinka hauskaa olisi kuolla. Siellä mahtaa\nkaikki olla toisenlaista... erityistä, jota kukaan ei ole nähnyt...\nEi ole melua eikä hälinää... Kaikki on ymmärrettävää, kirkasta,\nvaloisaa... -- Hänen äänensä sortui, ja hän jatkoi hiljemmin:\n\n-- Enkelit vastaisivat ystävällisesti kysymyksiini ja voisivat\nselittää kaikki... -- Hän vaikeni, räpytti silmiään ja alkoi\nkatseellaan seurata, kuinka katossa leikki kalpea auringonsäde, joka\nheijastui jostakin esineestä.\n\n-- Tiedätkö, että... -- alkoi Ilja. Vaan Jaakko keskeytti hänet:\n\n-- Etkö ole tavannut Mashutkaa?\n\n-- E-en...\n\n-- Voi sinua! Olisit käynyt häntä katsomassa!\n\n-- Olen unhottanut sen, päälläni on ollut niin paljon muuta\najattelemista...\n\n-- Sinun olisi pitänyt muistaa se sydämellä...\n\nLunjeff tuli hämilleen ja vaikeni. Käytävästä tuli huoneeseen\nkainalosauvojen varassa pieni mies, jonka viikset olivat kierretyt\nrohkeasti ylös ja sanoi kähisevällä äänellä sille sairaalle, jonka\npää oli siteissä:\n\n-- Taaskaan ei ole Shurka tullut, mokoma lunttu...\n\nJaakko katsoi häneen, huokasi ja levottomasti heitteli päätään\npieluksella.\n\n-- Nikita Jegoritsh ei tahdo kuolla, vaan välskäri on sanonut\nminulle, että hän kuolee! Minä tahtoisin -- vaan en saa kuolla... Kun\ntulen terveeksi, saan taas seisoa tarjoilupöydän takana ravintolassa;\nsilloin rupean taas juomaan, ja niin joudun hunningolle...\n\nHänen huulensa vetäytyivät surulliseen hymyyn. Hän katsoi omituisesti\ntoveriinsa ja jatkoi:\n\n-- Saattaakseen elää tätä elämää täytyisi olla raudasta ja\nsydän raudasta... ja elää sitten kuten kaikki muutkin, mitään\najattelematta, omastatunnosta välittämättä...\n\nIlja tunsi Jaakon sanoissa piilevän jotakin pahansuopaa, ja hän\nrypisti silmiään.\n\n-- Mutta minä olen kuin lasipalanen kivien seassa, -- kun vaan\nliikahdankin, säryn palasiksi.\n\n-- Sinä valitat mielelläsi! -- sanoi Ilja epämääräisesti.\n\n-- Entä sinä? -- kysyi Jaakko.\n\nIlja kääntyi poispäin ja vaikeni. Sitten virkkoi hän miettivästi,\nhuomattuaan, ett'ei Jaakolla ollut halua puhua:\n\n-- Kaikkien meidän on vaikea elää. Otetaan esimerkiksi Paavali...\n\n-- En pidä hänestä, -- sanoi Jaakko, rypistäen silmiään.\n\n-- Miks'et?\n\n-- Muuten vaan... en pidä...\n\n-- Mutta minä pidän...\n\n-- Älkäämme puhuko enää siitä...\n\n-- Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä...\n\n-- Jaakko ojensi ääneti hänelle kätensä ja pyysi äkkiä valittavalla\näänellä:\n\n-- Ota selvä, kuinka Mashutka voi! Tee se Herran tähden!...\n\n-- Ole huoleti! -- sanoi Ilja.\n\nHänestä tuntui vaikealta kuunnella Jaakon alituisia valituksia,\nhäneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun oli päässyt oven\nulkopuolelle.? Mutta Jaakon pyyntö ottaa selvä Mashan elämästä\nsynnytti hänessä häpeän tapaisen tunteen välinpitämättömyytensä\ntähden suutarin tyttären suhteen, ja hän päätti poiketa Matitsan\nluokse, joka arvattavasti tiesi, kuinka Mashutkan laita oli. Hän,\nkuten kaikki sen korttelin asukkaat, tiesi, että Matitsa ennen oli\nkäynyt lauantaisin Hrjenoff'in luona pesemässä lattioita, josta tämä\noli maksanut hänelle viisikolmatta kopeekkaa, johon summaan sisältyi\nmyös palkkio hänen hyväilyistään...\n\nHän kulki Filimonoff'in ravintolaan päin, mutta hänen mielensä oli\ntäynnä hymyileviä tulevaisuuden toiveita. Mihin syventyneenä ei\nhän huomannut kulkeneensa ravintolan ohi, ja kun hän sen huomasi,\nei hänellä ollut enää halua palata takaisin. Hän joutui kaupungin\nulkopuolelle, -- hänen eteensä levisi laaja kenttä, jota tumma\nmetsä kaukana reunusti. Aurinko teki laskuaan ja kentän vienoa\nvihervää verhosi ruusunpunanen loiste. Ilja kulki, pää taaksepäin\ntaivutettuna, ja katsoi taivasta, kaukaisuutta, jossa punertavat\npilvet liikkumattomina seisoen hehkuivat auringonsäteissä. Hän\nnautti tällä tavalla kävelemisestään. Joka askel eteenpäin ja joka\nhengenveto synnytti hänessä uusia unelmia. Hän kuvittelihe rikkaaksi\nja mahtavaksi ja kykeneväksi saattamaan Petruha Filimonoff'in puille\npaljaille. Hän oli jo köyhdyttänyt hänet ja Petruha seisoo hänen\nedessään ja itkee, ja hän, Ilja Lunjeff, sanoo hänelle:\n\n-- Pitäisikö minun sääliä sinua? Oletko sinä sitten ketään säälinyt?\nEtkö ole kiduttanut ja rääkännyt poikasi? Etkö ole vietellyt setääni\nsyntiin? Etkö ole pitänyt pilkkanasi minua? Sinun kirotussa talossasi\nei ole kukaan ollut onnellinen, ei kukaan ole iloa osakseen saanut.\nMädäntynyt on talosi, sadin se on, vankila kaikille...\n\nPetruha vapisee ja voihkaa pelosta hänen edessään, kurjana kuin\nkerjäläinen. Vaan Ilja jyrisee hänelle:\n\n-- Poltan talosi, sillä se on onnettomuudeksi jokaiselle. Ja sinun\non lähteminen maailmalle ja pyytäminen armoa kaikilta, joille olet\nvääryyttä tehnyt; kuolemaasi asti täytyy sinun kulkea ja vihdoin olet\nkuoleva nälkään kuin koira!...\n\nIltahämy oli levinnyt kentälle; metsä seisoi kaukana mustana kuin\nvuori. Yölepakko liiteli äänettömästi ilmassa, kuin tumma pilkku, --\nja näytti siltä, kuin juuri se olisi levittänyt pimeyttä ympärilleen.\nKaukaa joelta kuului höyrylaivan siipien loiske veteen, -- kuului\nsiltä, kuin jossakin kaukana olisi lentänyt suunnattoman suuri lintu\nja pannut ilman liikkeeseen mahtavien siipiensä iskuilla. Iljan\nmieleen muistuivat kaikki ne henkilöt, jotka tavalla tai toisella\nolivat olleet hänen tiellään, ja hän rankaisi heitä armotta. Siitä\ntuli hänen vielä helpompi olla, ja hän rupesi, yksin kulkien kentän\nkeskellä pimeässä, laulamaan...\n\nÄkkiä haiskahti hänen nenäänsä mädäntyneen ja lantatunkioiden hajua.\nIlja lakkasi laulamasta, -- tuo haju herätti hänessä rakkaita\nmuistoja. Hän oli tullut kaupungin jätteiden kaatopaikoille,\nnotkon rinteelle, jossa hän lapsena niin usein oli kaivellut\nJeremei-ukon kanssa. Nyt tuntui hänestä mädänneen haju paljoa\nväkevämmältä ja vastenmielisemmältä, kuin se ennen oli tuntunut.\nVanhan lumpunkokoojan kuva nousi hänen mieleensä, ja hän katsahti\nympärilleen, koettaen tuntea pimeässä sitä paikkaa, jossa vanhuksella\noli tapana levähtää hänen kanssaan. Mutta sitä paikkaa ei enää\nnäkynyt; luultavasti oli se peittynyt roskaläjien alle. Ilja huokasi,\nhänestä tuntui, kuin hänessäkin olisi jokin tullut haudatuksi roskien\nalle...\n\n\"Jollen olisi kuristanut kauppiasta... olisi minun nyt hyvin hyvä\nelää...\" -- ajatteli hän äkkiä, Mutta heti sen jälkeen kuului hänen\nsydämestään kuin vastaukseksi huudahdettavan:\n\n\"Mitä on kauppiaalla sen kanssa tekemistä? Hän on minun\nonnettomuuteni, vaan ei syntini\".\n\nKuului rapinaa, pieni koira pujahti Iljan ohitse ja katosi\nvingaisten. Hän hätkähti: oli kuin osa öisestä pimeydestä olisi äkkiä\ntullut eläväksi ja älähtäen paennut tiehensä.\n\n\"Yhdentekevää\", -- mietti hän, -- \"vaikkei kauppiasta olisi\nollutkaan, ei minulla kuitenkaan olisi ollut rauhaa rinnassani. Olen\nnähnyt liian paljon vääryyksiä tehtävän sekä itselleni että muille.\nKun kerran sydän on saanut haavan, ei pakotus koskaan lakkaa...\"\n\nHän astui verkkaan jyrkänteen reunaa pitkin. Hänen jalkansa upposivat\nroskaläjiin, ja lastut ja paperipalaset rapisivat hänen askeltensa\nalla. Kapea maapalanen, jossa ei ollut roskia, pisti terävänä\nsuikaleena jyrkänteen reunalle asti. Hän kulki sen nenään asti ja\nistuutui sinne, antaen jalkansa riippua jyrkänteen yli. Ilma täällä\noli raittiimpaa, ja kun hän antoi katseensa harhailla ympäri notkoa,\nhuomasi hän kaukaa joen teräsharmaan uoman. Veden pinnalla, joka oli\nliikkumaton kuin jää, värähtelivät hiljaa näkymättömien laivojen\ntulet, ja muuan niistä liikkui ilmassa, kuin punanen lintu. Eräs\ntoinen, vihreä, onnettomuutta ennustava, paloi liikkumatonna, säteitä\nheittämättä... Iljan jalkojen alla avautui rotkon laaja kita, synkän\npimeyden peitossa, muistuttaen jokea, jossa mustat ilma-aallot\nääneti vyöryivät eteenpäin. Surumielisyys valtasi Iljan sydämen; hän\ntuijotti rotkoon ja ajatteli:\n\n\"Äsken oli hyvä ollakseni, mieleni oli kevyt... koko elämä hymyili\nminulle... ja nyt jo, päinvastoin, tuntuu kaikki toisenlaiselta...\nMinkätähden työntää elämä ihmisen vasten hänen tahtoansa sinne, jonne\nhän vähimmin haluaa? Kaikki tässä elämässä on raskasta, väärää,\nkäsittämätöntä. Kenties Jaakko sittenkin oli oikeassa sanoessaan,\nettä ihmisen tulee ennen kaikkea ymmärtää itseään... tai kenties\nparemmin, oppia ymmärtämään ihmisiä, kuinka he elävät ja minkä lakien\nmukaan?\"\n\nHän muisti, kuinka pahansuovasti Jaakko oli puhunut hänelle ja\nse teki hänet vielä surullisemmaksi... Rotkosta kuului jyrähdys:\narvattavasti suuri maalohkeama oli jyrkänteeltä vierinyt alas. Ilja\nkurotti kaulaansa ja tuijotti pimeyteen... Kylmä kosteus hulmahti\nhänen kasvoillensa... Hän katsahti taivaalle. Siellä tuikkivat\nhimmeinä tähdet, ja metsän takaa nousi verkkaan kuu isona punertavana\npallona, muistuttaen suurta, elotonta silmää. Ja samoin kuin vähän\naikaa sitten yölepakko oli liipotellut hämyssä, lenteli myös Iljan\nmielessä synkkiä ajatuksia ja muistoja; ne tulivat ja katosivat\nvastausta antamatta, ja yhä synkempänä ja painostavampana laskeutui\npimeys hänen sieluunsa.\n\n\"Ihmiset ryöstävät, kiusaavat, sortavat toisiansa, eikä kukaan auta\ntoistansa elämään, vaan jokainen vaanii tilaisuutta, voidakseen itse\nvetäytyä syrjään, elämään rauhassa... Minäkin tahdon nyt vetäytyä\nkolooni... Missä on tosi, oikea elämä?\"\n\nHän istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena, tuijottaen milloin rotkoon\nmilloin taivaalle. Kentällä oli hiljaista. Kuu paistoi pimeään\nrotkoon ja valaisi syviä halkeamia ja pensaita sen reunoilla. Pensaat\nheittivät muodottomia varjoja ympärilleen. Taivaalla ei näkynyt muuta\nkuin kuu ja tähdet. Vihdoin tuli Iljalle kylmä; hän nousi ylös ja\nläksi yökylmästä väristen verkkaan astumaan kentän poikki kaupungin\nvilkkuvia tulia kohden. Hän ei tahtonut enää ajatella mitään; hänen\nmielensä täytti kylmä välinpitämättömyys...\n\nHän tuli myöhään kotiin ja pysähtyi miettiväisenä portin eteen\ntuntien haluttomuutta soittamaan. Ikkunoissa ei ollut tulta, --\nsiis isäntäväki jo nukkui. Hänestä oli vaikeata vaivata Tatjana\nVlasjevnaa, joka aina itse tuli ovea avaamaan... Mutta ulkonakaan ei\nhän voinut olla. Hän veti hiljaa ovikellon nuorasta. Milt'ei heti\naukeni ovi, ja Iljan edessä seisoi emännän siro vartalo, kokonaan\nvalkosiin puettuna.\n\n-- Sulkekaa ovi pian! -- sanoi hän Iljalle äänellä, jota tämä ei\ntuntenut. -- On kylmä... olen riisuutunut... mieheni ei ole kotona...\n\n-- Suokaa anteeksi, -- mutisi Ilja.\n\n-- Kuinka tulette myöhään! -- Missä olette ollut?\n\nIlja sulki oven ja kääntyi vastatakseen, vaan tunsikin vastassaan\nhänen rintansa. Tatjana Vlasjevna ei väistynyt, vaan ikäänkuin\npainautui häntä lähemmäksi. Iljakaan ei voinut peräytyä, sillä hänen\nselkänsä takana oli sulettu ovi. Äkkiä rupesi emäntä nauramaan...\nhiljaa, värähtelevää naurua. Lunjeff kohotti kätensä ja laski ne\nvarotellen hänen olkapäilleen, vapisten hämillään halusta syleillä\nhäntä. Silloin nousi tämä varpailleen, kietoi hennot, kuumat\nkäsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi:\n\n-- Missä sinä kuleksit kaiket yöt? Minkätähden, sano? Onhan sitä\nsinulle lähempänäkin... kauan jo on ollut... rakas, kaunis, vahva\npoikani!\n\nKuin unessa suuteli Ilja häntä, horjuen siitä kiivaudesta, jolla hän\nsyleili ja suuteli häntä. Ilja nosti hänet vahvoille käsivarsilleen\nja kantoi keveästi huoneeseensa...\n\nAamulla heräsi Ilja pelkomielellä.\n\n\"Kuinka voin nyt katsoa Kirik'iä silmiin?\" -- mietti hän, heti\nkun oli saanut silmänsä auki. Hän tunsi sekä pelkoa että häpeää\najatellessaan poliisitarkastajaa.\n\n\"Jos edes vihaisin tueta miestä, tai hän olisi vastenmielinen\nminusta... Mutta loukata häntä syyttä... ja loukata lisäksi niin\nverisesti...\" -- ajatteli hän levottomasti, ja hänen mielessään\nliikahti jotakin vastenmielistä Tatjana Vlasjevnaa kohtaan. Hänestä\ntuntui, että Kirik heti arvaisi vaimonsa uskottomuuden, eikä hän\nvoinut kuvitella, mitä siitä seuraisi.\n\n\"Ja miksi heittäysi hän minun syliini kuin nälkäinen?\" -- kysyi\nhän epätoivoisena itseltään, vaan tuntien samalla sen mieluisasti\nitserakkauttaan kutkuttavan. Häneen oli kääntänyt huomionsa oikea,\nkunnioitettu, sivistynyt, naimisissa oleva nainen, eikä mikään\nkauppiaan jalkavaimo, kuten esimerkiksi Olympiada.\n\n\"Minussa mahtaa olla jotakin erityistä\", kuiskasi hänen\nitserakkautensa. -- \"Hävettää minua kyllä... mutta enhän minäkään ole\nkivestä... enhän voinut ajaa häntä pois\"...\n\nHän oli nuori eikä hän voinut olla muistelematta tuon naisen\nhyväilyjä, jotka olivat toisenlaisia, kuin joihin hän oli tottunut.\nJa hän oli käytännöllinen: hän älysi tahtomattaan, että tuossa\nsuhteesta saattoi koitua hänelle monenlaisia etuja. Mutta heti näiden\najatusten perästä tuli toisia synkkänä ukonpilvenä:\n\n\"Taas olen joutunut takaveräjälle... Tahdoinko sitä? Kunnioitin\nhäntä... koskaan ei minulla ollut pahaa ajatusta hänestä... ja näin\nsitten lopultakin kävi...\"\n\nSitten kaikkonivat nuo synkät, ristiriitaiset ajatukset, kun hän\nmuisti, että rauhallinen, iloinen elämä alkaisi hänelle pian. Mutta\nyhtäkaikki palasi tuo sama ajatus:\n\n\"Joll'ei sitä sittenkään olisi tapahtunut...\"\n\nTahallaan ei hän noussut vuoteelta ennenkuin Antonomoff oli lähtenyt\nkotoa, ja hän kuuli, kuinka tämä tyytyväisesti maiskuttaen huuliaan,\nsanoi vaimolleen:\n\n-- Paista päivälliseksi lihapalleroita, Tanja. Pane sianlihaa\nrunsaasti ja ruskista niitä, että ne näyttäisivät hyvin\nruokahaluaherättäviltä... Mausta ne pippurilla. Ostan sinulle\npalkkioksi sitten marmelaateja.\n\n-- Hyvä, hyvä! Mene vaan! Niinkuin en minä tietäisi makuasi... --\nsanoi ystävällisesti hänen vaimonsa.\n\n-- Tule tänne, kyyhkyseni, niin suutelen sinua!\n\nKuullessaan maiskauksen, vavahti Lunjeff. Hänestä tuntui se\ninhottavalta ja naurettavalta.\n\nNiin pian kun ovi oli sulkeutunut Antonomoff'in jälkeen, juoksi\nTatjana Vlasjevna Iljan huoneeseen, hyppäsi hänen sänkyynsä ja huusi\nhilpeästi:\n\n-- Suutele minua pian, -- minulla on kiire!\n\nIlja virkkoi jurosti hänelle:\n\n-- Mutta vastikäänhän te suutelitte miestänne!\n\n-- Mitä nyt? \"Te!\" Katsos tätä, kun on mustasukkainen!... -- huudahti\ntyytyväisesti Tatjana Vlasjevna ja hypähti nauraen sängystä vetämään\nuutimia ikkunan eteen, ja lisäsi sitten:\n\n-- Mustasukkainen, -- se on hyvä! Kaikki mustasukkaiset rakastavat\nkiihkeästi...\n\n-- En sanonut sitä mustasukkaisuudesta.\n\n-- Hiljaa! -- komensi Tatjana Vlasjevna leikillisesti, sulkien\nkädellään hänen suunsa...\n\nKun he olivat väsyneet suutelemiseen, katsoi Ilja hymyillen häneen\neikä voinut pidättyä sanomasta:\n\n-- Kyllä sinä olet rohkea... oikea hurjapää! Teepäs tuollainen teko\nihan miehensä nenän alla!\n\nTatjana Vlasjevnan vihertävät silmät välähtivät vihasta ja hän\nhuudahti:\n\n-- Se on aivan tavallista eikä siinä ole mitään merkillistä!\nLuuletko montakaan vaimoa olevan, jotka eivät petä miehiänsä?\nVain rumat ja sairaat... Kaunis nainen tahtoo aina olla jossakin\nrakkausseikkailussa...\n\nKoko aamun \"valisti\" hän Iljaa, kertoen huolettomasti eri juttuja,\njolloin vaimot olivat pettäneet miehiään. Esiliina edessään ja\npunanen röijy yllään hyöri hän hihat ylös käärittyinä kyökissä\nkevyesti ja sukkelasti kuin lintu, valmistaen miehelleen\nlihapalleroita, ja hänen sointuva äänensä kuului keskeymättä Iljan\nhuoneeseen.\n\n-- Luuletko sinä, että, kun on mies, se on kyllin naiselle? Mutta\nsaattaa joskus tapahtua, ett'ei mies miellytä häntä, vaikka hän\npitäisikin hänestä. Ja lisäksi -- eihän mieskään paljon välitä\npettäessään vaimoaan, kun vaan sopiva tilaisuus sattuu... Samoin\nnaisestakin on ikävää koko ikänsä ajatella vain -- mieheni, mieheni,\nmieheni! Ja aina on hauskaa huvitella toistenkin kanssa. Saahan\nsiten tietää, millaisia miehet ovat, mikä on ero niiden välillä.\nLöytyy monenlaista sahtiakin... tavallista sahtia, baijerilaista-,\nkatajanmarja-, karpalosahtia... Ja tyhmää on aina juoda tavallista\nsahtia...\n\nIlja kuunteli, juoden teetä, ja hänestä tuntui kuin siinä olisi\nollut jokin katkera sivumaku. Tuon naisen sanoissa oli jotakin\nvastenmielistä, joka oli hänelle uutta. Tahtomattaan muistui\nhänen mieleensä Olympiada, hänen täyteläinen äänensä, tyynet\nliikkeensä, hänen tuliset sanansa, joissa kuulosti usein sydäntä\nliikuttava voima. Tosin oli Olympiada vain sivistymätön nainen,\njoka olisi sopinut vaimoksi jollekin rihkamatavarakauppiaalle,\nyksinkertainen nainen. Siksipä lienee hän siveettömyydessäkin ollut\nyksinkertaisempi... Osaamatta mitään vastata Tatjana Vlasjevnan\nsanoihin, pakotti Ilja itsensä hymyilemään. Hänen mielensä kävi\nsurulliseksi, kuunnellessaan emännän puhetta, ja vihdoin virkkoi hän\nmiettivästi:\n\n-- En odottanut tapaavani teidän puhtaassa elämässänne sellaisia\ntapoja...\n\n-- Tavat ovat samanlaisia joka paikassa. Ihmiset tekevät tavat, ja\nihmiset tahtovat vain yhtä -- elää hyvästi. Ihminen tahtoo elää\nihmisten tavoin: tyynesti, mukavasti, kylläisenä, vaan siihen\ntarvitaan rahaa. Rahaa saadaan perinnön, onnen kautta tahi työllä.\nKellä on arpajaislippu, hän saattaa toivoa onneen. Kauniilla naisella\non luonnon antama voittolippu -- kauneus. Kauneudella voidaan paljon\nvoittaa! Kenellä ei ole rikkaita sukulaisia, arpajaislippuja tahi\nkauneutta, hänen täytyy tehdä työtä. Mutta tehdä koko ikänsä työtä,\non kurjaa... Minä teen työtä, vaikka minulla on kaksi arpajaislippua,\nMutta minä päätin pantata ne, saadakseni rahaa sinun kauppasi\nperustamiseen... Kaksi arpajaislippua on liian vähän! Lihapalleroiden\npaistaminen ja näppylänaamaisen poliisitarkastajan suuteleminen käy\najan oloon ikäväksi!... Niinpä rupesi mieleni tekemään suudella\nsinua...\n\nHän katsahti veitikkamaisesti Iljaan ja kysyi:\n\n-- Eikö se ole sinusta vastenmielistä?... Miksi katsot minuun niin\nvihaisesti?\n\nIlja seisoi huoneensa ovella, kulmakarvat rypyssä. Taljana Vlasjevna\nastui hänen luoksensa, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi\nuteliaan näköisenä hänen kasvoihinsa.\n\n-- En ole vihainen, -- virkkoi Ilja. Tatjana Vlasjevna huusi nauraa\nhohottaen:\n\n-- Etkö? Oh, kiitos siitä!... kuinka hyvä olet!...\n\n-- Ajattelen, näes, -- verkkaan lausuen sanat, jatkoi Ilja, -- että\ntaidat puhua totta... vaan kuitenkin pahasti...\n\n-- Ohoo, millainen olet! Missä suhteessa puhun pahasti? Selitähän!\n\nMutta Ilja ei voinut selittää mitään. Hän ei itsekään tietänyt, mikä\nTatjana Vlasjevnan sanoissa ei miellyttänyt häntä. Olympiada oli\npuhunut paljon pahemmin, raa'emmin, mutta se ei koskaan ollut tehnyt\nhäneen niin vastenmielistä vaikutusta, kuin tämän pienen, puhtosen\nlinnun liverrys. Koko sen päivän ajatteli hän itsepäisesti sitä outoa\ntyytymättömyyttä, joka oli syntynyt hänen mieleensä tuosta uudesta,\nhänen itserakkauttaan kutkuttavasta, suhteesta, voimatta päästä\nselville, mistä se johtui.\n\nKun hän illalla tuli kaupungista kotiin, tapasi hän kyökissä\nKirik'in, joka hyvillä mielin huudahti:\n\n-- Tänään, Ilja, on Tanjusha kunnostanut itseään! Sellaisia\nlihapalleroita, kuin hän valmisti, käy ihan sääliksi syödä! Säästin\nniitä lautasellisen sinun varallesi. Irrota laatikkosi, istu ja syö\nja anna ruo'an maistua!\n\nIlja katsoi hämillään häneen ja sanoi huoahtaen:\n\nKiitos, Kirik Nikodimovitsh, -- te olette todellakin hyvä ihminen!\n\n-- Mitä joutavia! -- huudahti Kirik, tehden kädellään kieltävän\nliikkeen. -- Lautasellisesta lihapalleroita ei kannata puhuakaan!\nEi, poikaseni, jos minä olisin poliisimestari, niin silloin vasta\nkenties saisit kiitellä minua!... Mutta poliisimestaria ei minusta\ntule... ja luultavasti heitän koko alan... Rupean kenties jonkin\nkauppiaan prokuristiksi... siitä on enemmän hyötyä! Kun kerran pääsen\nprokuristiksi, on minulla pian sievonen pääoma koossa...\n\nTatjana Vlasjevna hiljaa hyräillen askarteli jotakin uunin\nluona. Ilja katsoi häneen ja tunsi taas samanlaista kiusallista\nvastenmielisyyttä. Mutta vähitellen katosi se tunne uusien\nvaikutusten ja huolten tieltä. Hänellä ei riittänyt näinä päivinä\npaljoa aikaa ajattelemiseen, sillä hänellä oli alituista puuhaa\npuodin järjestämisessä ja tavaroiden ostossa. Ja huomaamattaan\ntottui hän vähitellen Tatjana Vlasjevnaan, kuten juoppo viinaan.\nRakastajattarena miellytti hän yhä enemmän häntä, vaikka hänen\nhyväilynsä usein herättivät hävyntunteen hänessä, saivatpa hänet\nhäntä pelkäämäänkin. Yhdessä hänen puheittensa kanssa hävittivät\nne hänestä vähitellen kaiken kunnioituksen häntä kohtaan naisena.\nAamuisin, kun hän oli saattanut miehensä tämän virkapaikkaan, tai kun\ntämä iltasin oli mennyt klubiin, huusi hän Iljan luokseen tahi itse\ntuli hänen huoneeseensa ja kertoi hänelle monenlaisia historioita\n\"elämästä\". Ja kaikki nuo historiat olivat niin aistillisia, kuin\nne olisivat tapahtuneet maassa, jonka asukkaat olisivat olleet\nmitä suurimpia konnia ja kulkeneet alastomina, ja joiden paraana\nhuvituksena olisivat aviorikokset olleet.\n\n-- Onko todellakin tuo kaikki totta? kysyi Ilja synkästi. Hän ei\ntahtonut uskoa hänen sanojansa, vaan hän tunsi kuitenkin itsensä\navuttomaksi niitä vastaan, ei voinut niitä kumota. Mutta Tatjana\nVlasjevna nauraa hohotti ja, suudellen häntä, sanoi:\n\n-- Alkakaamme ylhäältäpäin. Kuvernööri elää rahatoimikamarin\npuheenjohtajan vaimon kanssa, rahatoimikamarin puheenjohtaja\nviekotteli äskettäin erään alaisensa virkamiehen vaimon, vuokrasi\nhänelle asunnon Sobatshin kadun varrella ja käy kahdesti viikossa\naivan julkisesti hänen luonaan. Tunnen tuon rouvan. Hän on vielä\nvallan nuori, ei ole vuottakaan siitä, kun meni miehelään. Hänen\nmiehensä lähetettiin piirikunnan veronkannontarkastajaksi. Hänetkin\ntunnen, -- mikä tarkastaja hän on! Vähän kouluja käynyt, typerä...\n\nTatjana Vlasjevna kertoi hänelle vielä kauppiaista, jotka ostivat\nkeskenkasvuisia tyttöjä, turmellakseen heidät sitten, kauppiaitten\nrouvista, jotka pitävät rakastajia, kuinka hienon maailman neidit,\nraskaiksi tultuaan, keinotekoisesti vapautuvat sikiöstään.\n\nIlja kuunteli häntä, ja elämä näytti hänestä likakaivolta, jossa\nihmiset elivät kuin madot.\n\n-- Hyi! -- sanoi hän väsyneesti. -- Löytyykö sitten missään lainkaan\npuhdasta, oikeata?\n\n-- Mitä oikeata? Mitä tarkotat sillä? kysyi Tatjana Vlasjevna\nkummastellen.\n\n-- Oikeata ja kunnollista! -- huudahti Ilja vihaisesti.\n\n-- Mutta tottahan olen puhunut!... En minä sitä omasta päästäni...\n\n-- En sitä tarkottanut! Löytyykö mitään oikeata ja puhdasta tässä\nmaailmassa, vai eikö?\n\nTatjana Vlasjevna ei ymmärtänyt häntä, vaan nauroi hänelle.\n\nVälistä sai hänen puheensa toisen suunnan. Katsoen Iljaan silmät\nomituisesti kiiltäen, kysyi hän:\n\n-- Sano minulle, kuinka ensimmäisen kerran opit tietämään, mikä on\nnainen!\n\nSitä muistoa Ilja häpesi, se oli hänestä vastenmielinen. Hän väisti\nrakastajattarensa katseen kääntämällä syrjään päänsä ja virkkoi\nmoittivasti:\n\n-- Kuinka voit niin likaisia asioita udella? Ettet häpeä...\nMiehetkään eivät kerro toisilleen sellaista...\n\nEräänä päivänä, kun Ilja palasi kotiin puodista, jossa puusepät\nparhaillaan olivat asettamassa hyllyjä, näki hän kummastuksekseen\nMatitsan kyökissä. Hän istui pöydän vieressä, pitäen suuria käsiään\npöydällä, ja puheli emännän kanssa, joka seisoi uunin ääressä.\n\n-- Tässä on muuan rouvashenkilö, joka on odottanut teitä jo kauan, --\nsanoi Tatjana Vlasjevna, osottaen hymyillen Matitsaa.\n\n-- Hyvää iltaa! -- sanoi tuo \"rouvashenkilö\", vaivalla nousten\npenkiltä.\n\n-- Kah! -- huudahti Ilja. -- Vieläkö olet hengissä?\n\n-- Mädännyttä kaukaloa ei sikakaan syö... -- vastasi kumealla äänellä\nMatitsa.\n\nIlja ei ollut häntä nähnyt pitkiin aikoihin ja katseli nyt häntä\nnauraen, vaan samalla säälien. Matitsan yllä oli rikkinäinen\npumpulipuku, päätä peitti vanhuuttaan punertava huivi ja jalat\nolivat paljaat. Vaivalla liikuttaen niitä ja seinään nojaten, kulki\nhän verkkaan lattian poikki Iljan huoneeseen ja istuutui raskaasti\ntuolille, sanoen käheällä, puisevalla äänellä:\n\n-- Pian tulee loppu minusta... Jalat rampautuvat päivä päivältä\nyhä enemmän, ja kun ne tulevat vallan rammoiksi, en kykene enää\nhankkimaan itselleni elatusta... Silloin on kuolema edessä.\n\nHänen kasvonsa olivat kauheasti pöhötyksissä ja ylt'yleensä mustien\npilkkujen peitossa, ja suuret silmät olivat painuneet sisään, niin\nettä ne näyttivät vain kapeilta viiruilta.\n\n-- Mitä naamastani katsot? -- sanoi hän Iljalle. -- Luuletko, että\nminua on lyöty? Ei, se on kaikki tautini syytä...\n\n-- Kuinka elätät itseäsi? -- kysyi Ilja.\n\n-- Istun ja kerjään kirkkojen rappusilla... -- honotti Matitsa\ntyynesti, kuin vetopasuuna. -- Erään asian tähden tulin luoksesi...\nSain Perfishkalta kuulla, missä asut, niinpä tulin tänne...\n\n-- Haluatko teetä? -- ehdotti Lunjeff. Hänestä oli vastenmielistä\nkuulla Matitsan ääntä ja katsoa hänen elävältä mätänevää, suurta,\nvoimakasta ruumistaan.\n\n-- Pesköön pirut häntiään teelläsi... vaan minulle anna\nviisikopeekkainen!... Mutta arvaa, mitä varten olen oikeastaan tullut!\n\nHänen oli vaikea puhua, hän hengitti taajaan ja hänestä löyhki\ninhottava haju.\n\n-- Mitä varten? -- kysyi Ilja, kääntyen poispäin, muistaen, kuinka\nhän kerran loukkasi häntä.\n\n-- Muistatko Mashutkaa? Häh! Tai oletko tullut huonomuistiseksi\nrikastuessasi?...\n\n-- Muistan kyllä, muistan! -- sanoi Ilja nopeasti.\n\n-- Mutta mitä hyötyä hänelle on ollut siitä, että muistat? Onko hänen\nelämänsä tullut siitä paremmaksi?\n\n-- Kuinka hän voi?\n\nMatitsa pudisti päätään ja sanoi lyhyeen:\n\n-- Ei hän vielä ole hirteen mennyt...\n\n-- Puhu suoraan! -- huusi Ilja vihaisena. -- Mitä minusta pistelet?\nSinä itse möit hänet kolmesta ruplasta...\n\n-- En pistelekään sinua, soimaan vaan itseäni... virkkoi Matitsa\ntyynesti, ja alkoi ponnistuksesta läähättäen hitaasti ja laajasti\nkertoa Mashasta.\n\nHänen vanha miehensä oli mustasukkainen ja kiusasi häntä. Ei\npäästänyt mihinkään, ei edes puotiin, vaan hänen täytyy istua\nhuoneessaan eikä saa ukon luvatta mennä pihamaallekaan. Lapsensa on\nukko lähettänyt muiden hoidettavaksi, ja asuu kahden Mashan kanssa,\njota hän sekä pieksää että kurittaa. Hän menettelee siksi niin hänen\nkanssaan, kun ensimäinen vaimonsa oli ollut uskoton hänelle...\nkumpikaan lapsi ei näet ollut hänen, vaan jonkin toisen. Masha on jo\nkahdesti karannut hänen luotaan, vaan poliisi on molemmilla kerroilla\ntuonut hänet takaisin miehensä luo, joka siitä on yhä kovemmin\nruvennut häntä kohtelemaan. Sellaista on hänen elämänsä!\n\n-- Niin, kyllähän saatoitte Perfishkan kera lapsiraukan kurjaan\nasemaan! -- virkkoi Ilja synkästi.\n\n-- Minä luulin, että hänen tulisi parempi olla, -- sanoi Matitsa\npuisevalla äänellään. Hänen liikkumattomat, aivan kuin kiviset\nkasvonsa ja outo äänensä tekivät kauhean vaikutuksen Iljaan.\n\n-- Minä luulin, että hänen tulisi parempi olla, vaan kävikin\npäinvastoin... Meidän olisi pitänyt myödä hänet, kuten ensiksi aioin,\njollekin rikkaalle... Hän olisi antanut hänelle asunnon ja vaatteet\nja muuta... Masha olisi sitten voinut antaa hänelle matkapassit... ja\nelää, kuten muutkin...\n\n-- Mutta miksi olet tullut tänne? -- kysyi Ilja.\n\n-- Asuthan sinä poliisimiehen luona... Sano hänelle, etteivät he\nottaisi häntä kiinni, jos hän taas karkaisi... Kenties hän onnistuisi\npääsemään jonnekin...\n\n-- Senkö tähden todellakin tulit?\n\n-- Kuinkas muuten! Pyydä heitä, etteivät estäisi hänen pakoaan...\n\n-- Kyllä olette väkeä! -- huudahti Ilja ja vaipui mietteisiinsä. Mitä\nsaattoi hän tehdä Mashan hyväksi?...\n\nMatitsa nousi tuolilta ja läksi liikkeelle vaivaloisesti laahaten\njalkojaan, yskien ja voihkien.\n\nHyvästi!... Luultavasti emme enää näe toisiamme... pian tulee loppu\nminusta... mutisi hän. -- Kiitos sinulle, joka olet niin hieno ja\nrikas!... Kiitos, kiitos!...\n\nKun hän oli kadonnut kyökin ovesta, riensi emäntä Iljan huoneeseen ja\nsyleillen häntä kysyi nauraen:\n\n-- Tuoko oli ensimmäinen rakkautesi, niinkö?\n\n-- Kuka? -- kysyi Ilja pitkään, syventyneenä ajattelemaan Mashaa.\n\n-- Tuo akka?\n\nIlja irrotti rakastajattarensa kädet kaulastaan ja sanoi synkästi:\n\n-- Hän jaksaa tuskin jalkojaan liikuttaa ja kuitenkin pitää hän\nhuolta siitä, jota rakastaa...\n\n-- Ketä hän sitten rakastaa? -- kysyi Tatjana Vlasjevna katsoen\nkummastellen ja uteliaasti Iljan huolestuneisiin kasvoihin.\n\n-- Odotahan, Tatjana, -- virkkoi Ilja, odotahan! Se ei ole\nleikinasia...\n\nHän kertoi lyhyesti Mashan kohtalon ja kysyi:\n\n-- Mitä on tehtävä?\n\n-- Ei siihen voida mitään tehdä! -- vastasi Tatjana Vlasjevna,\nkohauttaen olkapäitään. Lain mukaan vaimo kuuluu miehelle, eikä\nkenelläkään ole oikeutta ottaa häntä häneltä...\n\nJa arvokkaana, kuin konsanaankin henkilö, joka perinpohjin tuntee\nlait ja on vakuutettu niiden järkähtämättömyydestä, puhui Tatjana\nVlasjevna kauan, kauan, kuinka Mashan täytyy alistua miehensä\nvaatimuksiin.\n\n-- Hänen täytyy vastaiseksi kärsiä. Hänen on odottaminen aikaansa.\nMies on vanha, kuolee pian; silloin pääsee hän vapaaksi, ukon koko\nomaisuus joutuu hänelle... Ja sitten voit sinä naida tuon rikkaan,\nnuoren lesken... vai kuinka?\n\nHän nauroi ja alkoi taas tosissaan neuvoa Iljaa:\n\n-- Parasta olisi, että katkaisisit kaikki suhteesi vanhojen\ntuttaviesi kanssa. Nyt ne eivät enää sovi sinulle... saattavatpa\nsinut häpeämään. Kaikki he ovat likaisia, raakoja... esimerkiksi se,\njoka lainasi sinulta rahaa... laiha... ilkeäsilmäinen... Mikä sen\nnimi olikaan?...\n\n-- Gratsheff...\n\n-- Niin... Kuinka naurettavia nimiä noilla rahvaanihmisillä on:\nGratsheff, Lunjeff, Pjetuhoff, Skvortsoff. Meidän säädyssämme ovat\nsukunimetkin kauniimpia: Avtonomoff, Korsakoff! Isäni on Florianoff!\nTyttönä ollessani hakkaili minua lainopinkandidaatti Glorianoff...\nKerran mäenlaskussa ollessamme otti hän jalastani sukkanauhan ja\nuhkasi skandaalilla, jos en minä itse kävisi sitä noutamassa hänen\nasunnostaan...\n\nIlja kuunteli hajamielisesti häntä, muistellen hänkin entisyyttään,\nja oli kuin näkymättömät langat olisivat kiinnittäneet häntä lujasti\nPetruha Filimonoff'in taloon. Ja hänestä tuntui, kuin tuo talo aina\nestäisi häntä elämästä rauhassa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoin toteutui Lunjeff'in unelma.\n\nMieli hiljaista iloa täynnä seisoi hän varhain aamusta iltaan tiskin\ntakana ihaillen puotiansa. Hänen ympärillään hyllyillä oli suoriin\nriveihin asetettuja rasioita ja pahvilaatikoita; ikkunaan oli hän\njärjestänyt näyttelyn kiiltävistä vyönsolista, rahakukkaroista,\nsaippuoista, napeista ja ripustanut koreita nauhoja, pitsejä,\nkaikki loistaen sateenkaaren väreissä auringon paisteessa. Vakavana\nja kauniina tervehti hän ostajia kohteliaalla kumarruksella ja\nlevitteli heidän nähtäväkseen tiskille tavaranäytteitä. Pitsien\nja nauhojen kahinassa oli hän kuulevinaan suloista soittoa, ja\nkaikki ompelijattaret, jotka kävivät tekemässä kauppaa joillakuilla\nkopeekoilla, näyttivät hänestä kauniilta ja miellyttäviltä. Elämä oli\näkkiä muuttunut keveäksi ja suloiseksi, sillä oli nyt yksinkertainen\nja selvä tarkotuksensa, ja entisyys oli kuin kietoutunut usvaan. Hän\nei ajatellut muuta kuin kauppaa, tavaroita, ostajia...\n\nHän oli ottanut palvelukseensa juoksupojan, jonka puetti siistiin,\nharmaaseen nuttuun, ja jonka puhtaudesta hän piti tarkan huolen.\n\n-- Me pidämme kauppaa aroilla tavaroilla, Gavrik, -- oli hänellä\ntapana sanoa tälle, ja siksi täytyy meidän itsemme olla puhtaita ja\nhienoja...\n\nGavrik oli kaksitoistavuotias miehenalku, lihavahko, hiukan\nrokonarpinen, pystynenänen, silmät pienet, harmaat, kasvot\nliikkuvat. Hän oli vasta lopettanut kaupungin koulun ja piti itsensä\ntäysikasvuisena, vakavana miehenä. Hän viihtyi hyvin pienessä,\npuhtosessa puodissa, puuhasi halusta rasioiden ja laatikkojen\njärjestämisessä ja koetti kohdella ostajia yhtä kohteliaasti\nkuin isäntänsäkin. Mutta se ei tahtonut oikein onnistua, hänellä\noli liiaksi kehittynyt matkimiskyky, ja hänen rokonrikkoisilla\nkasvoillaan kuvastui heti kaikki ostajien kasvonilmeet. Sitä paitsi\noli hän kaikkien pikkupoikien ja tyttöjen ainainen vihollinen, niin\nettä hän harvoin saattoi pidättää vastustamatonta haluaan näpistää,\ntyrkkiä niitä, repiä tukasta ja yleensä saattaa noille pikkuostajille\nkaikenlaisia ikävyyksiä.\n\nIljan mieleen muistui se aika, jolloin hän oli ollut juoksupoikana\nStroganin kalakaupassa, ja hän puheli usein ystävällisesti Gavrikin\nkanssa ja laski leikkiä, kun ei puodissa sattunut olemaan ketään\nostajia.\n\n-- Lue sinä, Gavrik, kun olet joutilas, kirjoja, ettei olisi ikävä\nollaksesi, -- neuvoi hän apulaistaan. -- Kirjan ääressä kuluu aika\npian, ja hauska on lukea...\n\nNyt rupesi Lunjeff kaikkia kohtaan käyttäytymään hienosti,\nhuomaavaisesti, hymyillen hymyä, joka ikäänkuin sanoi:\n\n-- Minua on todellakin onnistanut... Olkaa kärsivällisiä!\nToivottavasti onnistaa pian teitäkin...\n\nKun hän avasi kauppansa seitsemän aikaan aamulla, sulki hän sen\nvasta kello kymmenen illalla. Ostajia oli vähän ja Lunjeff istui\nusein tuolilla oven vieressä, lämmitellen kevätauringon paisteessa\nja leväten, ajattelematta ja toivomatta mitään. Gavrik istui myös\novella, tarkastaen ohikulkevia ja matkien niitä, houkutteli koiria\nluoksensa, viskeli kivillä kyyhkysiä ja varpusia tahi luki jotakin\nkirjaa lakkaamatta hangaten nenäänsä. Joskus pyysi hänen isäntänsä\nhäntä lukemaan ääneen, vaan lukeminen ei huvittanut häntä: hän\nkuunteli mieluummin hiljaisuutta ja sielussaan vallitsevaa rauhaa.\nHän nautti siitä, juopui siitä, sillä se oli uutta hänelle ja\nsanomattoman suloista. Mutta välistä tämä sisäinen tyytyväisyys\nhäiriintyi. Se oli omituinen, himmeä tunne, tulevan levottomuuden\naavistusta, joka ei kuitenkaan järkyttänyt hänen mielenrauhaansa,\nkoskettihan sitä vaan keveästi kuin varjo.\n\nSilloin rupesi hän puhelemaan juoksupoikansa kanssa.\n\n-- Gavrik! Mikä on isäsi?\n\n-- Hän on kirjeenkantaja...\n\n-- Onko teidän perheenne suuri?\n\n-- On kyllä! Meitä on paljon. Toiset ovat suuria, toiset pieniä.\n\n-- Kuinka monta on pientä?\n\n-- Viisi. Suuria on kolme... Suuret ovat jo kaikki paikoissa: minä\n-- teillä, Vasili -- Siperiassa, -- Vasili on telegrafistina, ja\nSonjka antaa tunteja. Hän on koko tyttö! Ansaitsee kaksitoista ruplaa\nkuukaudessa. Sitten on vielä Mishka... Hän on vanhempi minua, mutta\nhän käy vielä kymnaasia...\n\n-- Mutta teitähän on sitten suuria neljä eikä kolme...\n\n-- Kuinka niin? -- huudahti Gavrik. Mishkahan käy koulua... Ja suuria\novat vain ne, jotka tekevät työtä.\n\n-- Oletteko köyhiä?\n\n-- Tietysti! -- vastasi Gavrik tyynesti ja veti tohisten ilmaa\nnenän kautta keuhkoihinsa. Sitten alkoi hän kertoa Iljalle\ntulevaisuussuunnitelmistaan.\n\n-- Kunhan tulen suureksi, rupean sotamieheksi. Syttyy sota, ja\nminäkin lähden sotaan. Olen urhoollinen... Heti, ennen muita, ryntään\nvihollisten kimppuun ja anastan lipun... Samoin teki setänikin, josta\nsitten kenraali Gurko antoi ristin rintaan ja viisi ruplaa rahaa...\n\nIlja kuunteli Gavrikin tulevaisuuden unelmia ja hymyili katsoessaan\nhänen rokonrikkomia kasvojaan ja leveää, alituisesti liikkuvaa\nnenäänsä.\n\nIltasin, kun Ilja oli sulkenut puodin, meni hän pieneen\npuotikammariinsa. Siellä jo kiehua porisi teekeittiö pöydällä ja sen\nvieressä oli leipää ja makkaraa, jotka poika oli hankkinut sinne.\n\nGavrik joi lasillisen teetä leivän kanssa ja meni sitten puotiin\nmakaamaan, vaan Ilja istui teekeittiön ääressä kauan, toisinaan\nparikin tuntia.\n\nKaksi tuolia, pöytä, sänky ja astiakaappi, siinä Iljan uuden\nasunnon koko huonekalusto. Kammari oli kaita, matalahko, ikkuna\nneliskulmainen, josta näkyi ohikulkijoiden jalat, kadun toisella\npuolella olevan talon katto ja taivasta katon kohdalta. Ikkunaan oli\nhän ripustanut valkoset musliini-uutimet. Kadun puolelta suojusti\nikkunaa rautaristikko, joka ei lainkaan miellyttänyt Iljaa. Vuoteensa\nkohdalle seinälle, oli Ilja ripustanut taulun, joka esitti \"Ihmisen\neri ikäkausia\" ja jota hän kauan oli halunnut ostaa, vaikka se oli\nennen kaupan perustamista jäänyt ostamatta huolimatta huokeasta,\nkymmenen kopeekan, hinnastaan.\n\nIhmisen eri ikäkaudet olivat asetetut kaarenmuotoisille\nholvimaisille rappusille, joiden alla oli paratiisi. Sieltä näkyi\nHerra Zebaoth kukilla koristetun pyhimyskehän ympäröimänä, puhellen\nAatamin ja Eevan kanssa. Portaita oli kaikkiaan seitsemäntoista.\nEnsimmäisellä seisoi lapsi äidin tukemana, ja sen alle oli kirjotettu\npunasilla kirjaimilla: \"Ensimmäiset askeleet\". Toisella näkyi lapsi,\njoka tanssi ja löi rumpua, ja allekirjotus kuului: \"5 vuotias --\nleikki\". Seitsenvuotiaana opetteli se lukemaan, kymmenvuotiaana\nlähetettiin kouluun, kaksikymmenvuotiaana seisoi hän kivääri\nkädessä, hymy huulilla, portaalla, ja alla seisoi: \"Suorittaa\nvelvollisuuttaan\". Seuraavalla portaalla oli hän viisikolmatta\nvuotias, -- yllä hännystakki, silkkihattu toisessa, kukkavihko\ntoisessa kädessä... \"sulhanen\". Sitten on hänelle kasvanut parta,\nyllä on pitkä sortuuki, kaulassa punanen kaulahuivi, ja hän seisoo\npaksun, keltasiin puetun, rouvan rinnalla, puristaen kovasti tämän\nkättä. Sitten on hän täyttänyt kolmekymmentäviisi vuotta ja seisoo\nkäärityin hihoin alasimen ääressä takoen rautaa. Ylimmällä portaalla\nistuu hän punasessa nojatuolissa lukien ääneen sanomalehteä, ja neljä\nlasta ja vaimo kuuntelevat. Sekä hän itse että hänen perheensä ovat\nsiistit ja hienosti puetut, ja näyttävät terveiltä, tyytyväisiltä.\nSiinä on hän viisikymmenvuotias. Mutta sitten rupeavat portaat\nalenemaan, -- hänen yllään on pitkä, keltanen kauhtana ja kädessä\nhänellä on kalapönttö ja ruukku. Alla seisoo: \"Talouspuuhia\",\nja seuraavalla portaalla tuudittaa hän lapsenlastaan; alempana\ntalutetaan häntä, sillä hän on jo kahdeksankymmenen vuoden vanha,\nja viimeisellä portaalla, kun hän on yhdeksänkymmenenviiden vuoden\nvanha, istuu hän nojatuolissa, jalat haudassa, ja tuolin takana\nseisoo, viikate olkapäällä, kuolema...\n\nIstuen teekeittiön ääressä, katseli Ilja taulua, ja hänestä\noli hauska nähdä ihmiselämä esitettynä niin järjestyksessä ja\nyksinkertaisesti. Oli kuin taulusta olisi levinnyt rauhaa, sen\nkirkkaat värit ikäänkuin hymyilivät hänelle, ja hän oli vakuutettu,\nettä taulussa oli viisaasti ja ymmärrettävästi esitetty esimerkiksi\nihmisille oikea elämä sellaisena, kuin sen pitäisi olla. Taulua\nkatsellessaan ajatteli hän, että nyt oli hän saavuttanut sen, mitä\naina oli halunnut, ja tästä puoleen kulkisi hänen elämänsä yhtä\nesteettömästi kuin taulussa. Hän nousee vähitellen korkeimmalle\nportaalle ja sinne tultuaan, kun hänellä on tarpeeksi rahaa koossa,\nnai hän vaatimattoman, sivistyneen tytön...\n\nTeekeittiö inisi alakuloisesti. Ikkunalasin ja musliiniuutimen läpi\nkatsoi taivas himmeästi Iljaan, ja tähdet vain hiukan näkyivät.\nTähtien tuikkeessa on aina jotakin rauhattomaksi tekevää...\n\n\"Mutta ehkä on parempi naida jo neljänkymmenen vuoden vanhana, --\nmietti Ilja. Elämä naisen kanssa on rauhatonta: ne tuovat mukanaan\ntarpeetonta puuhaa ja paljon turhanpäiväisiä huolia... Ja jos vanhana\nnai, ehtii kuolla, ennättämättä saada lapsiaan aikaihmisiksi...\"\n\nTeekeittiö inisee yhä hiljemmin, vaan ikäänkuin läpitunkevammin. Tuo\nyksitoikkoinen ääni vaivaa korvaa, -- se muistuttaa hyttysen ininää\nja estää ajattelemasta. Mutta Ilja ei tahdo peittää teekeittiön\ntorvea kannella, sillä jos se lakkaisi inisemästä, tulisi huoneessa\nliian hiljaista... Uudessa asunnossa on Lunjeff'illa uusia mietteitä,\njoita hänellä ei ole ennen ollut. Ennen asui hän aina lähellä\nihmisiä, -- hänet erotti heistä vaan ohut lautaseinä, -- vaan nyt\nympäröivät häntä kiviseinät, joiden ulkopuolella ei tietänyt ihmisiä\nolevankaan.\n\n\"Miksi täytyy kuolla?\" -- kysyi äkkiä Lunjeff itseltään, katsoen\nmieheen, joka onnen kukkuloilta on laskeutunut haudan partaalle...\nJa hänen johtui mieleensä Jaakko Filimonoff, joka aina ajattelee\nkuolemaa, ja Jaakon sanat: \"Olisi hauskaa kuolla...\"\n\nIlja karkottaa vihaisesti luotaan ne muistot, koettaen saada\najatuksensa toisaalle.\n\n\"Kuinkahan Paavali elänee Vjeran kanssa?\" herää taas uusi, tarpeeton\nkysymys hänen mielessään.\n\nKadulla ajaa ajuri. Ikkunalasit kilisevät rattaiden pyörien tärinästä\nkatukivitykseen, lamppu seinällä heilahtelee sinne tänne. Sitten\nkuuluu puodista outoja ääniä... Gavrik puhuu unissaan. Nurkassa\nvallitseva synkkä pimeys näyttää niinikään vavahtelevan. Ilja istuu\nnojaten käsivarsiaan pöytään, pää käsien välissä, ja tuijottaa\ntauluun. Herra Zebaothin vieressä seisoo majesteetillinen leijona,\nmaassa matelee kilpikonna, kulkee mäyrä, hyppii sammakko, ja\nhyvän- ja pahantiedon puu on koristettu suunnattomilla, veripunasilla\nkukilla. Vanhus, jonka jalat ovat haudassa, on kauppias Poluektoff'in\nnäköinen, -- yhtä kaljupää ja laiha, ja hänen kaulansa yhtä hoikka...\nAskelten kumeaa kaikua kuuluu kadulta, joku kulkee kadulla puodin\nohitse kiirehtimättä. Teekeittiön hiilet ovat sammuneet, ja nyt\nvallitsee huoneessa sellainen hiljaisuus, kuin ilmakin olisi\njähmettynyt siellä ja tullut yhtä paksuksi kuin seinät...\n\nKauppiaan muisto ei häirinnyt Iljaa eivätkä ajatukset yleensäkään\ntehneet häntä rauhattomaksi, ahdistivathan vaan hänen mieltään yhtä\nkeveästi kuin pilvi kuuta. Joka kerran, kun hänen muistui mieleensä\nPoluektoff'in murha, ajatteli Lunjeff tyynellä huolettomuudella,\nettä elämässä täytyy löytyä oikeutta, -- se tahtoo sanoa, että\nihminen ennemmin tai myöhemmin kärsii rangaistuksen synneistään.\nMutta sitä ajatellessaan heitti hän terävän silmäyksen kammarin\npimeään nurkkaan, jossa oli erittäin hiljaista, ja pimeys ikäänkuin\nnäytti tahtovan ottaa jonkin määrätyn muodon... Sitten riisuutui\nIlja, laskeusi vuoteelle ja sammutti lampun. Hän ei puhaltanut sitä\nheti sammuksiin, vaan kiersi ensin väännintä ylös ja alas muutamia\nkertoja, niin että tuli milloin miltei kokonaan katosi, milloin\nleimahti uudestaan, ja pimeys milloin syöksi joka suunnalta sänkyä\nkohden, milloin taas väistyi takaisin huoneen nurkkiin. Kauan leikki\nhän niin, tuijottaen silmät suurina pimeyteen, kuin odottaen saavansa\nnähdä siinä jotakin... Vihdoin leimahti liekki viimeisen kerran\nja sammui, ja pimeys verhosi koko huoneen, mutta se tuntui vielä\nlevottomalta, kun ei ollut ennättänyt tyyntyä taistelustaan valon\nkanssa. Sitten tuli siitä äkkiä näkyviin ikkuna himmeänsinisenä\nläiskänä. Jos sattui olemaan kuuvalo, heitti ikkunan takana oleva\nrautaristikko mustia, pitkiä varjoja pöydälle ja lattialle.\nHuoneessa oli niin jännitetyn hiljaista, että tuntui kuin syvällä\nhenkäyksellä olisi voinut saada kaikki vavahtamaan. Lunjeff kietoi\npeitteen huolellisesti ympärilleen, etenkin kaulansa suojaksi, ja\nmakasi kasvot paljaana, tuijottaen pimeään, siksi kunnes uni valtasi\nhänet. Aamulla heräsi hän reippaana, tyynenä, ja miltei häpesi,\nmuistaessaan eilisiltaisia hullutuksia. Hän joi aamuteensä Gavrikin\nkanssa tiskin ääressä ja tarkasteli puotiaan, kuin se olisi ollut\naivan uusi. Toisinaan käväsi työstä käsin hänen luonaan Paavali,\nlikaisena, risainen pusero yllä, kasvot noessa. Hän oli taas työssä\nvesijohtomestarilla ja hänellä oli mukanaan tinapannu, lyijytorvia,\njuotinrautoja. Hänellä oli aina kiire kotiin, ja jos Ilja pyysi häntä\njäämään hetkeksi istumaan, vastasi hän hämillään hymyillen:\n\n-- En voi! Tunnen itseni sellaiseksi, kuin minulla olisi kotonani\nOnnenlintu... ja sen häkki olisi liian heikko. Hän istuu yksin siellä\nkaiket päivät... ja kuka tietää, mitä hän ajattelee? Hänen elämänsä\non ikävää... sen hyvin käsitän... Jospa meillä olisi edes lapsia...\n\nJa Gratsheff huokasi raskaasti...\n\nToisen kerran, kun Ilja kysyi, tokko hän vielä kirjotti runoja,\nGratsheff vastasi nauraen:\n\n-- Kyllä, sormella taivaslakeen... Hiiteen koko runous! Mistä\nmeikäläiselle sellaiseen aikaa riittäisi! Minä, veliseni, olen\ntarttunut hiekkaan ruumiineni, sieluineni. Ei ole päässäni\nkipinääkään, ei pienintäkään kipinää. Aina ovat ajatukseni hänessä...\nteenpä mitätahansa... Siinä on nykyisin runoni... hah, hah, haa! Kun\nedes olisimme yksimielisiä... mutta nyt on asianlaita se, että minä\ntahdon näin, hän tahtoo niin... N-niin, raskasta on hänen olonsa...\n\n-- Entä sinun? -- kysyi Ilja.\n\n-- Samoin minun... juuri sentähden... Kunpa voisin hankkia hänelle\nhauskuutta... hän on tottunut siihen! Alituisesti ajattelee hän\nrahaa. Jospa vaan meillä olisi runsaasti rahaa, sanoo hän, niin\nkaikki muuttuisi toisenlaiseksi... Hullu minua, kun en ole ryöstänyt\njotakin rikasta kauppiasta... Ja paljon muita hullutuksia puhuu hän.\nKaikki vaan siksi, kun hän säälii minua... ymmärrän sen hyvästi...\nRaskasta on hänen olonsa...\n\nJa äkkiä tuli Paavali levottomaksi ja juoksi tiehensä.\n\nIljan luona kävi usein repaleinen, puolialaston Perfishka-suutari,\nkainalossa eroamaton hanurinsa. Hän kertoi tapahtumista Filimonoff'in\ntalossa ja Jaakosta.\n\n-- Petruha on naimisissa. Hänen vaimonsa on kuin punajuurikas, ja\npoikapuoli kuin keltajuurikas! Siinä on koko kasvitarha! Vaimo on\npaksu, lyhyt, punanen, leuka kolminkertainen ihraleuka. Ihmisellä\nsaattaa näet olla kolmekin leukaa, vaikka hänellä on vaan yksi suu.\nHänellä on pienet siansilmät, joilla hän ei voi katsoa ylöspäin.\nHänen poikansa on pitkä, keltanen ja käyttää silmälasia. Hän on\näärettömän hieno herra! Savva on hänen nimensä; hän puhuu nenäänsä\nja on kohtelias ja hyvin kasvatettu äidin läsnäollessa, vaan tämän\nseläntakana elää kuin viimeistä päivää. Hauska perhe, kaikella\nkunnioituksella sanottuna! Jashka on nyt sen näköinen kuin pelästynyt\nrussakka, joka koettaa päästä seinänrakoon piiloon. Hän juo salaa,\nraukka, ja rykii hirveästi. Hänen rakas isänsä on nähtävästi\nturmellut hänen keuhkonsa! Hän on niin lauhkea ja heikko, että pian\nhänestä lopun tekevät... Setäsi on kerran kirjottanut Kijevistä...\nMinun mielestäni yrittelee hän turhia... kyttyräselkää ei huolita\nparatiisiin!... Matitsan jalat ovat nyt rampautuneet ja hän kulkee\nnyt rattailla, palkattuaan vetäjäksi erään sokean, jota hän ajaa\nohjaksista kuin hevosta -- on kuolla nauruun kun sen näkee. Mutta\nyhtäkaikki elättää hän itsensä. Kunnon eukko hän on, sanon! Jollei\nminulla olisi ollut niin erittäin hyvää vaimoa, olisin ehdottomasti\nnainut tuon Matitsan. Suoraan puhuen ei koko maailmassa ole kuin\nkaksi kunnon naista, naista, joiden sydän on oikealla paikallaan,\nnimittäin vaimoni ja Matitsa... Hän kyllä juopottelee, vaan miksei\nhyvä ihminen saisi juoda? Hyvät ihmiset ovat aina juoppoja...\n\n-- Entä kuinka on Mashutkan laita? kysyi Ilja.\n\nTyttärestä muistutettaessa katosi ivahymy suutarin huulilta, --\noli kuin syksyinen tuuli olisi puhaltanut kuivat lehdet puusta,\nPerfishkan huulet vapisivat, keltanen naama kävi pitkäksi, ja hän\nsanoi hämillään hiljaa:\n\n-- En tiedä hänestä mitään... Hrjenoff on suoraan sanonut minulle,\netten saa näyttäytyäkään, muuten antaa hän Mashutkalle selkään...\nEtkö tahdo, Ilja Jakovlitsh, antaa minulle joitakuita kopeekoita\nryyppyyn!...\n\n-- Loppuasi kohden kuljet, Perfili, -- sanoi Ilja säälien.\n\n-- Se on varma se, -- myönsi suutari rauhallisesti. -- Mutta moni\ntulee kuoltuani kaipaamaan minua! -- vakuuttavasti jatkoi hän, --\nsillä minä olen iloinen sielu ja mielelläni nauratan ihmisiä! Kaikki\nhe ahkavat ja ohkavat, kiroavat ja siunaavat... mutta minä vaan\nlaulelen niille lauluja ja houkuttelen ne nauramaan. Jos ihminen on\nkopeekan edestä tehnyt syntiä tai tuhansien ruplien edestä, niin\nkuolee hän joka tapauksessa ja samalla tavalla häntä helvetissä\nkidutetaan... Siksi on tarpeellista, että maailmassa on iloisiakin\nihmisiä!\n\nNiin hän nauroi ja ilveili, muistuttaen suuresti vanhaa, kynittyä\nkeltasirkkua. Vihdoin poistui suutari, ja Ilja saattoi hänet\nulos hymyillen ja päätään pudistellen. Häntä säälitti Perfishka,\nmutta samalla huomasi hän, että se oli tarpeetonta ja liikanaista.\nPuhellessaan Paavalin kanssa tahi kuunnellessaan Perfishkan juttuja,\nhymyili Ilja osanottavaisesti, pudisteli päätään, odottaen heidän\npoistumistaan, sillä ne toivat hänen mieleensä vanhoja muistoja,\njotka vaivasivat häntä. Hän oli uupuneen ihmisen kaltainen, joka\non laskeutunut maahan lepäämään, vaan jonka ympärillä surisee\nsyyskärpäsiä estäen häntä nukkumasta. Toisinaan kävi hän surulliseksi\nkuunnellessaan Paavalin puhetta. Sellaisina hetkinä antoi hän hänelle\nrahaa ja, levittäen käsiään, sanoi hämillään:\n\n-- Muulla en voi sinua auttaa... Neuvoisin kyllä sinua hylkäämään\nVjeran...\n\n-- Hylätä häntä en voi, -- virkkoi hiljaa Paavali. -- Se hylätään,\njota on käynyt tarpeettomaksi. Mutta hän on tarpeellinen minulle...\nja paitsi minua, monelle. Hänet viedään minulta... Ja kenties en\nrakastakaan häntä sydämestäni, vaan vihasta, kiukusta. Hän on koko\nelämäni ainoa onnenmuru. Voisinko luopua hänestä? Mitä minulle\nsilloin jäisi?... En luovu, en! Surmaan hänet ennen, kuin hänestä\nluovun.\n\nGratsheff'in laihat kasvot tulivat punasia pilkkuja täyteen ja hän\npuristi nyrkkiään.\n\n-- Oletko sitten huomannut, että häntä koetetaan viekotella? -- kysyi\nIlja miettivästi.\n\n-- En ole huomannut...\n\n-- Ketä sitten tarkotat, sanoessasi: hänet viedään minulta?\n\n-- On olemassa sellainen voima, joka tahtoo viedä hänet minulta...\nVoi, perkele! Isäni joutui naisen tähden turmioon, sama näyttää\ntulevan minunkin osakseni...\n\n-- Et ole millään autettavissa! -- sanoi Lunjeff, tuntien\njonkinlaista tyydytystä. Paavali säälitti häntä enemmän kuin\nPerfishka, ja kun Gratsheff puhui vihaisesti, rupesi Iljankin\nrinnassa kiehumaan viha jotakin kohtaan. Mutta vihamiestä, joka tuon\nvihan synnytti, vihamiestä, joka oli murjonut Paavalin elämän, ei\nollut näkyvissä. Ja taas tuntui Lunjeff'ista, että hänen vihansa,\nsamoin kuin säälinsä, samoin kuin kaikki hänen hyvät tunteensa\nihmisiä kohtaan, oli tarpeeton. Paavali virkkoi kasvot synkkänä:\n\n-- Minä tiedän, etten ole millään autettavissa... Ja kuka tahtoisi\nauttaa? Me, veliseni, olemme yksin maailmassa. Kohtalo on antanut\nmeille määräyksen: tee työtä, kärsi, vaikene... ja kuole sitten, --\npiru vieköön!\n\nJa, katsoa tuijottaen ystävänsä kasvoihin, jatkoi hän lujalla, pahaa\nennustavalla varmuudella:\n\n-- Sinäkin olet päässyt rauhalliseen nurkkaasi... Mutta minä sanon\nsinulle -- löytyy joku, joka yöt valvoen miettii, kuinka saada sinut\ntyönnetyksi pois täältä...\n\n-- Ei toki, -- sanoi Lunjeff hymyillen, -- kyllä minä puoleni pidän!\nEi ole helppo minunlaistani saada hengiltä...\n\n-- Luuletko, että koko ikäsi näin pidät kauppaa?\n\n-- Tietysti!\n\n-- Kukistetaan sinut! Tai sitten itse heität...\n\n-- Odota sinä vaan sitä! -- nauraen virkkoi Ilja.\n\nMutta Gratsheff pysyi väitteessään. Katsoen terävästi toverinsa\nkasvoihin, puhui hän vakuuttavasti:\n\n-- Sanon sinulle -- heität. Ei ole luonteesikaan sellainen, että\nvoisit koko ikäsi istua rauhallisesti yhdellä paikalla. Ja aivan\nvarmaan joko rupeat juomaan tahi jotakin muuta tapahtuu sinulle...\n\n-- Mutta minkätähden? -- kysyi Lunjeff kummastuneena.\n\n-- Niinpähän vaan! Rauhallinen elämä ei ole sinua varten... Sinä\nolet kunnon mies, jolla on sydän oikealla paikallaan... On ihmisiä,\njotka koko ikänsä elävät vakavasti, koskaan horjahtamatta ja sitten\nyht'äkkiä kumsis!\n\n-- Mitä -- kumsis?\n\n-- Kaatui ja kuoli...\n\nIlja rupesi nauramaan, ojensihe suoraksi, jännitti vahvoja\nkäsivarrenlihaksiaan ja huokasi syvään, voimakkaasti.\n\n-- Se on lorua! -- sanoi hän.\n\n-- Mutta istuessaan illalla teetä juomassa, muistuivat hänen\nmieleensä Gratsheff'in sanat ja hän rupesi miettimään liikesuhdettaan\nTatjana Vlasjevnaan. Hyvillään, voidessaan avata kaupan, oli hän\nsuostunut kaikkiin hänelle tehtyihin ehdotuksiin. Mutta nyt kävi\nhänelle äkkiä selväksi, että vaikka hän oli pannut Poluektoff'ilta\nryöstämiään rahoja liikkeeseen lähes neljäsataa ruplaa, oli hän\nkuitenkin enemmän Tatjana Vlasjevnan kauppapalvelija, kuin hänen\nyhtiömiehensä. Se havainto sekä hämmästytti että suututti häntä.\n\n-- Vai niin! Senkö tähden syleilet sinä minua niin lujasti, että\nhuomaamatta pääsisit taskuuni? -- oli hän ajatuksissaan sanovinaan\nTatjana Vlasjevnalle. Ja hän päätti panna liikkeelle viimeisetkin\nrahansa, ostaa kaupan rakastajattareltaan ja rikkoa suhteensa häneen.\nSen päätöksen tekeminen oli hänestä helppoa. Tatjana Vlasjevna oli\nennenkin tuntunut liialta hänen elämässään, mutta viime aikoina\noli hän käynyt hänestä raskaaksikin. Ilja ei voinut tottua hänen\nhyväilyihinsä, olipa hän kerran sanonut hänelle suoraan:\n\n-- Hyi, Tanjka, kuinka olet häpeämätön... Mutta hän oli vaan nauraa\nhohottanut vastaukseksi.\n\nTatjana Vlasjevna kertoi yhä edelleen säätyläistensä elämästä, niin\nettä Ilja vihdoin epäilevästi huudahti:\n\n-- Jos kaikki se, mitä kerrot, on totta, Tatjana, niin ei\nteikäläisten elämä ole minkäänarvoista!\n\n-- Minkätähden? Onhan se kylläkin hauskaa! -- sanoi Tatjana Vlasjevna\nja kohautti olkapäitään.\n\n-- On hauskaa kai! Päivällä ajattelette toinen toisenne nylkemistä,\nyöllä -- himokasta elämää... Se ei ole niin kuin pitäisi...\n\n-- Kuinka yksinkertainen olet! -- huudahti Tatjana Vlasjevna nauraen!\n-- Kuuntele sitten...\n\nJa hän rupesi taas kertomaan tuosta hienosta, mukavasta,\nsäädyllisestä porvarielämästä, ylistäen sitä pilviin asti, verhoten\nsen sydämettömyyden ja likaisuuden.\n\n-- Onko tuo sitten hyvää? -- kysyi Ilja.\n\n-- Olet omituinen! En sanokaan, että se on hyvää, vaan jollei niin\nolisi, olisi ikävä.\n\nVälistä neuvoi hän myös Iljaa:\n\n-- Sinun pitäisi lakata käyttämästä kirjavia karttuunipaitoja.\nHienolla miehellä pitää olla valkoset paidat... Sitä paitsi pitää\nsinun kuunnella, kuinka minä lausun sanat, ja jättää kaikki\ntalonpoikaiset sanantapasi. Ethän ole enää mikään talonpoika, vaikket\nolekaan vielä tarpeeksi hijoutunut.\n\nYhä useammin viittasi Tatjana Vlasjevna eroon hänen, talonpojan, ja\nitsensä, sivistyneen naisen, välillä, ja nuo viittaukset loukkasivat\nusein Iljaa. Olympiadan kanssa eläessään oli hänestä usein tuntunut,\nkuin hän olisi ollut hänelle likeinen, kuin hyvä toveri, vaan Tatjana\nVlasjevna ei ollut koskaan herättänyt hänessä toverillista tunnetta\nhäntä kohtaan, ja vähitellen oli hänen kunnioituksensakin häneen\nkadonnut. Kun hän vielä asui Avtonomoff'illa, kuuli hän usein, kuinka\nTatjana Vlasjevna rukoili iltarukoustaan ennen maata menemistään:\n\n-- \"Isä meidän, joka olet taivaissa... kuului seinän läpi hänen\näänekäs, nopea kuiskeensa. -- Anna meille jokapäiväinen leipämme ja\nanna meille anteeksi syntimme...\" Kirja! nouse sulkemaan kyökin ovi,\nvetoa käy jalkoihin...\n\n-- Miksi olet sitten polvillasi paljaalla lattialla? -- kysyi Kirik\nunisesti.\n\n-- Hiljaa, älä häiritse minua!... Ja uudestaan kuului nopeaa,\nhuolestunutta kuisketta:\n\n-- Suo, Herra, rauha palvelijoittesi Vlasin, Nikolain, erakkomunkin\nMardarin sieluille, anna terveyttä palvelijoillesi Tatjanalle,\nKirikille, Serafimalle...\n\nHänen nopea rukoilemisensa ei miellyttänyt Iljaa. Hän ymmärsi\nselvästi, että Tatjana Vlasjevna ei rukoillut tarpeen vaatimuksesta,\nvaan totutusta tavasta.\n\n-- Uskotko sinä, Tatjana, Jumalaan? kysyi Ilja kerran häneltä.\n\n-- On sekin kysymys! -- huudahti tämä hämmästyneenä. -- Tietysti\nuskon! Minkätähden sitä kysyt?\n\n-- Sinulla kun kuulostaa aina olevan niin tavattoman kiire suoriutua\nhänestä... -- sanoi Ilja hymyillen.\n\n-- Olen aina iltaisin niin väsynyt, että hän kyllä antaa minulle\nanteeksi, vaikka olenkin vähän huolimaton...\n\nJa haaveksien kohottaen silmänsä ylöspäin lisäsi hän vakuuttavasti:\n\n-- Hän antaa anteeksi kaikki... Hän on armollinen...\n\nOlympiada taas oli rukoillut kauan ja hiljaa. Pää alhaalla oli hän\npolvillaan pyhäinkuvien edessä liikkumatta, ikäänkuin kivettyneenä...\nHänen kasvonsa olivat sellaisina hetkinä ankaran surulliset, eikä hän\nvastannut, jos häneltä jotakin kysyi...\n\nKun nyt Ilja huomasi, että Tatjana Vlasjevna kouraantuntuvasti oli\npettänyt häntä kauppaliikkeessä, tunsi hän vastenmielisyyttä häntä\nkohtaan.\n\n\"Jos hän olisi vieras minulle, niin yhdentekevä, -- mietti hän. --\nKaikkihan he koettavat toisiansa pettää. -- Mutta hänhän on kuin\nminun vaimoni... suutelee ja hyväilee minua... Kirottu kissa! Noin\nvoi käyttäytyä vain kurjin katutyttö...\"\n\nHän alkoi käyttäytyä häntä kohtaan kylmästi ja epäluuloisesti ja\nkoetti kaikenlaisilla tekosyillä välttää kohtauksia hänen kanssaan.\n\nNäihin aikoihin ilmestyi hänen tielleen uusi nainen. Se oli Gavrikin\nsisar, joka välistä käväsi puodissa veljeään katsomassa. Hän oli\npitkä, hoikka, solakka ja ruma, ja vaikka Gavrik ilmotti hänet\nyhdeksäntoista vuoden vanhaksi, näytti hän Iljasta vanhemmalta. Hänen\nkasvonsa olivat pitkähköt, kellertävät ja kuihtuneet; korkea otsa oli\nhienojen ryppyjen uurtama. Hänen ankannenänsä sieraimet olivat aina\nkuin vihasta ammollaan, pienen suun ohuet huulet olivat aina lujasti\npuristetut yhteen. Hän puhui selvästi, vaan ikäänkuin haluttomasti;\nhänen käyntinsä oli nopea ja hän kulki pää hyvin pystyssä, ikäänkuin\nolisi ylpeillyt rumuudellaan, mutta kuitenkin senkin tähden, että\npäätä painoi taaksepäin paksu ja pitkä, tumma palmikko... Suurien\ntummien silmien katse oli ankaran vakava, ja kaikki kasvonpiirteet\nkokonaisuudessaan antoivat hänen koko pitkälle olennolleen omituisen\nsuoruuden ja taipumattomuuden leiman. Ilja tunsi tulevansa hämilleen\nhänen läsnäollessaan; hän näytti hänestä ylpeältä ja herätti hänessä\nkunnioitusta. Joka kerran, kun hän tuli puotiin, tarjosi Ilja\nkohteliaasti hänelle tuolin, sanoen:\n\n-- Olkaa hyvä ja istuutukaa!\n\n-- Kiitos! -- sanoi tämä lyhyesti, päätään nyökäyttäen, ja istui.\nLunjeff tarkasti salaa hänen kasvojansa, jotka jyrkästi erosivat\nkaikista muista naiskasvoista, joita hän siihen asti oli nähnyt,\nhänen kanelinruskeata, kulunutta pukuaan, paikkaisia kenkiään ja\nkeltasta olkihattuaan. Istuessaan ja puhellessaan veljensä kanssa\nnaputteli hän aina oikean kätensä pitkillä sormilla polveensa ja\nvasemmalla kädellään pyöritti hän ilmassa nahkahihnalla sidottua\nkirjanippua. Iljasta tuntui oudolta nähdä tuo ylpeä tyttö niin\nhuonoissa pukimissa. Istuttuaan pari minuuttia puodissa, sanoi hän\nveljelleen:\n\n-- No, hyvästi nyt! Älä tee tyhmyyksiä. Ja ääneti nyökäyttäen päätään\nkaupanomistajalle, poistui hän reippaasti kuin urhoollinen sotamies,\njoka hyökkää vihollista vastaan.\n\n-- Kuinka ankara on sisaresi! -- sanoi Ilja kerran Gavrikille.\n\nGavrik nyrpisti nenäänsä, muljautti silmiään, puristi huulensa\nyhteen, ja antoi siten kasvoilleen ilmeen, joka hyvin muistutti hänen\nsisarensa kasvojen ilmettä. Sitten selitti hän hymyillen Iljalle:\n\n-- Niin, kyllä hän on... Mutta hän tekeytyy...\n\n-- Minkätähden tekeytyy hän?\n\n-- Hän pitää siitä! Minusta on myös hauska tehdä kasvoni milloin\nminkäkin näköiseksi...\n\nGavrikin sisar miellytti suuresti Iljaa, ja kuten ennen Tatjana\nVlasjevnaa, ajatteli hän usein häntä.\n\n\"Sellaisen vaimon kuin saisi... Hän on varmaan sielukas...\"\n\nKerran toi tyttö tullessaan paksun kirjan, ja sanoi veljelleen:\n\n-- He! Lue... Se on hyvin hauska...\n\n-- Mikä se on? Saanko luvan katsoa? kysyi Ilja kohteliaasti.\n\nHän otti kirjan veljensä kädestä ja ojensi sen Lunjeff'ille, sanoen:\n\n-- Don Quixote... Kertomus eräästä hyvästä ritarista...\n\n-- Ahaa! Ritareista olen paljon lukenut, -- sanoi Ilja\nrakastettavasi! hymyillen ja vilkaisten hänen kasvoihinsa. Hän\nrypisti kulmakarvojaan ja sanoi kuivasti:\n\n-- Te olette lukenut satuja, vaan tämä on mainio, syvämietteinen\nkirja. Siinä kuvataan miestä, joka oli pyhittänyt itsensä\nsuojellakseen onnettomia, sorrettuja... miestä, joka aina oli valmis\nuhraamaan oman elämänsä toisten onnen vuoksi, -- ymmärrättekö? Kirja\non kirjotettu leikilliseen tapaan, vaan sitä vaativat sen ajan olot,\njolloin se on kirjotettu... Se on luettava tarkasti, miettien.\n\n-- Niin aiomme sen lukeakin, -- sanoi Ilja.\n\nOli ensimmäinen kerta, kun tyttö puhui Iljan kanssa; tämä tunsi\nsiitä itsensä tyytyväiseksi ja hymyili. Mutta tyttö katsahti hänen\nkasvoihinsa ja sanoi kuivasti:\n\n-- En luule sen teitä huvittavan...\n\nJa sen sanottuaan poistui hän. Ilja oli kuulevinaan, että hän pani\nerityisen painon sanalle \"teitä\", ja se harmitti häntä. Sentähden\nsanoi hän vihaisesti Gavrikille, joka katseli kirjassa olevia kuvia:\n\n-- Nyt ei ole aikaa lukea...\n\n-- Mutta eihän ole ostajia? -- väitti vastaan Gavrik, sulkematta\nkirjaa. Ilja katsoi häneen ja oli ääneti. Hänen mielessään kaikuivat\ntuon nuoren tytön sanat kirjasta; vaan tytöstä itsestään ajatteli hän\nharmissaan:\n\n\"Kylläpä olet olevinasi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika kului. Ilja seisoi tiskin takana viiksiään kierrellen, ja\nteki kauppaa, vaan hänestä rupesi tuntumaan, että päivät kuluivat\näärettömän hitaasti. Välistä tunsi hän halua sulkea puodin ja\nlähteä jonnekin kävelemään, mutta hän tiesi, että se vahingoittaisi\nliikettä, eikä sentähden lähtenyt. Iltaisinkaan ei hän voinut\npoistua, sillä Gavrik pelkäsi olla yksin puodissa ja sitä paitsi\noli vaarallistakin jättää häntä yksin: hän olisi voinut vahingossa\npäästää tulen irti tai laskea sisään jonkin varkaan. Kauppa\nkävi hyvästi, ja Ilja mietti jo apulaisen hankkimista. Hänen\nsuhteensa Tatjana Vlasjevnaan heikkeni päivä päivältä, eikä tällä\nnäyttänyt olevan mitään sitä vastaan. Hän nauroi vaan hilpeästi,\ntarkastaessaan huolellisesti kassakirjaa, ja kun hän silloin istui\nIljan huoneessa, laskien rahoja, tuntui hän linnunnaamoineen Iljasta\nhyvin vastenmieliseltä. Mutta joskus tuli hän Iljan luo iloisena,\nvallattomana ja leikillisenä, keimaili silmillään ja kutsui häntä\nliikekumppanikseen, ja silloin viehättyi hän ja uudistui se, jota hän\nkutsui mielessään \"kirotuksi siveettömyydeksi\".\n\nToisinaan pistäysi puotiin Kirik, istua retkahti tiskin vieressä\nolevalle tuolille ja laski leikkiä tyttöjen kanssa, jotka\nkävivät ostoksilla puodissa. Hän oli jo heittänyt poliisimiehen\npukunsa ja kävi nyt siviilivaatteissa sekä kehuskeli uudella\nprokuristintoimellaan.\n\n-- Kuusikymmentä ruplaa palkkaa ja ainakin saman verran sivutuloja,\n-- se ei ole huonoa, vai kuinka? Sivutuloja hankkiessani menettelen\nhyvin varovasti ja pysyttelen laillisten rajojen sisällä... hoh,\nhoh! Olemme vuokranneet uuden asunnon, -- oletko kuullut? Se on\nhyvin sievonen huoneusto. Keittäjättärenkin olemme ottaneet... hänen\nlaitoksensa ovat mainioita, usko tai älä! Syksyllä rupeamme ottamaan\nvieraita vastaan, lyömään korttia... Siitä tulee, kissa vieköön,\nhauskaa! Aika kuluu hupaisesti, ja saattaa voittaakin... meitähän\npelaa kaksi, minä ja vaimoni, ja toinen meistä aina voittaa! Sillä\ntulee kulut vieraista maksetuksi... hoh, hoh, poikaseni! Se vasta on\nhalpaa ja hauskaa elämää, tiedäpäs se!\n\nHän väänsi itsensä tuolilla mukavampaan asentoon, sytytti paperossin\nja puhallellen savupilviä suustaan jatkoi, ääntään alentaen:\n\n-- Käväsin tässä äskettäin maalla, oletko kuullut siitä? Siellä\non tyttöjä sanon sinulle, reippaita... tuoreita... oikeita\nluonnonlapsia... Ja kuinka huokeaksi se tulee! Lasillinen\nkotitekoista likööriä, naula prenikoita ja tyttö on sinun!\n\nLunjeff kuunteli häntä ääneti. Kirik säälitti häntä, vaan hän\nei ajatellut tarkemmin, miksi tuo paksu, typerä mies kävi hänen\nsäälikseen? Mutta samalla teki hänen mielensä nauraa Avtonomoff'ille.\nHän ei uskonut hänen juttujaan hänen maalaisvallotuksistaan, vaan\notaksui, että hän vaan kehui ja kertoi toisten sanoja.\n\n-- Niin, veliseni, on ihanaa rakastaa noin luonnon helmassa,\nmaalaismajoissa, kuten kirjoissa sanotaan.\n\n-- Mutta jos Tatjana Vlasjevna saa tietää? -- kysyi Ilja.\n\n-- Hän ei tahdokaan sitä tietää, veliseni, -- vastasi Kirik,\nviekkaasti silmää iskien. Hän tietää, mitä hänen tarvitsee tietää,\nhoh, hoh!\n\n-- Me miehet olemme luodut kukoiksi... Mutta kuinka on sinun laitasi,\npoikaseni... eikö sinulla ole sydänkäpystä?\n\n-- Tunnustan itseni syylliseksi! -- sanoi Ilja nauraen.\n\n-- Jokin pieni ompelijatar vai kuinka? Sievä ruskeatukkainen...\n\n-- Ei, ei hän ole ompelijatar...\n\n-- Jokin kyökkipiika sitten? Sekin kelpaa...\n\nIlja nauroi katketakseen, ja siitä tuli Kirik vakuutetuksi\nkyökkipiian olemassaolosta.\n\n-- Vaihtele niitä, vaihtele niitä, -- neuvoi hän Iljaa, kuten asian\nymmärtävä konsanaankin...\n\n-- Mutta miksi luulette, että se on kyökkipiika tahi ompelijatar?\nEnkö ansaitse parempia? -- kysyi Lunjeff naurunsa välistä.\n\n-- Ne sopivat parhaiten sinulle, katsoen sinun yhteiskunnalliseen\nasemaasi, paremmin kuin muut... Myöntänet kai, ettet sinä voi olla\nrakkaussuhteissa jonkin hienon piirin naisen kanssa!...\n\n-- Mutta miksen?\n\n-- Onhan se selvää... En tahdo sinua loukata, ystäväni, vaan olethan\nkuitenkin yksinkertainen mies... talonpoika, niin sanoakseni.\n\n-- Mutta jos se kuitenkin on hieno nainen... nauroi Ilja.\n\n-- Velikulta! -- huudahti Kirik myös nauraen.\n\nMutta kun Avtonomoff oli mennyt ja Ilja ajatteli hänen sanojaan,\ntunsi hän itsensä loukatuksi. Hänestä oli selvää, että hyväntahtoinen\nja naurettava Kirik piti itseään jonakin erityisenä ihmisenä,\nparempana, korkeampana kuin Ilja, vaan samalla vaimoineen käytti\nhäntä hyödykseen. Perfishka oli myös kertonut hänelle, että Petruha\nteki pilaa hänen kaupastaan ja kutsui häntä veijariksi... Ja Jaakko\noli sanonut suutarille, että ennen oli Ilja ollut parempi eikä niin\nylpeä kuin nyt. Ja Gavrik'in sisar antoi hänen alituisesti tuntea,\nettei hän ollut hänen vertaisensa. Hän, joka oli kirjeenkantajan\ntytär, ja joka kulki miltei repaleissa, katsoi häneen niin, kuin\nolisi ollut vihainen siitä, että hän asui samassa maailmassa, kuin\nhän.\n\nIljan itserakkaus oli sen jälkeen, kun hän avasi kaupan, kasvanut ja\ntullut entistä aremmaksi. Tuo ruma, vaan omituinen tyttö kiinnitti\nyhä enemmän hänen huomiotaan puoleensa; hän tahtoi päästä selville,\nmistä hänellä, köyhällä, huonosti puetulla tytöllä, riitti ylpeyttä,\njonka edessä hän, Ilja, joutui yhä hämilleen. Tyttö ei koskaan\ntahtonut alottaa puhetta hänen kanssaan, ja se loukkasi kipeästi\nhäntä. Olihan veljensä hänellä juoksupoikana, ja senkin tähden\npitäisi hänen olla ystävällisempi hänelle, isännälle.\n\nKerran sanoi Ilja hänelle:\n\n-- Luen parastaikaa kirjaanne Don Quixote'sta...\n\n-- No, mitä pidätte siitä? Miellyttääkö se teitä? -- kysyi hän,\nkatsomatta häneen.\n\n-- Se miellyttää suuresti minua!... Se on hyvin naurettava... Mies\noli kummallinen ihminen...\n\nNyt katsoi tyttö häneen, ja Ilja oli näkevinään, että hänen mustat,\nylpeät silmänsä katsoivat hänen kasvoihinsa vihaisesti.\n\n-- Oikein arvasin, että sanoisitte jotenkin siihen tapaan, virkkoi\ntyttö painavasti.\n\nIlja oli kuulevinaan hänen sanoissaan jotakin häntä nöyryyttävää.\n\n-- Olen oppimaton ihminen, -- sanoi Ilja ja kohautti olkapäitään.\n\nTyttö ei vastannut mitään, kuin ei olisi kuullut hänen sanojaan.\n\nJa taas valtasi Iljan se mieliala, jonka hän oli luullut ainaiseksi\nkadonneen, -- taas vihasi hän ihmisiä, taas ajatteli hän itsepäisesti\noikeutta, syntiään ja mikä häntä tulevaisuudessa odotti. Viimeinen\nkysymys etenkin teki hänet levottomaksi. Hän piti puodistaan ja koko\nsiitä tavasta, jolla hänen elämänsä nyt oli järjestetty. Entiseen\nelämäänsä verrattuna oli tämä puhtaampaa, tyynempää, vapaampaa. Mutta\nkoko ikänsäkö saa hän elää näin, seisoen aamusta iltaan puodissa,\nsitten yksin ajatuksineen istua teekeittiön ääressä ja vihdoin\nnukkua ja herättyänsä taas mennä puotiin. Hän tiesi, että useat\npikkukauppiaat, kenties kaikki, elävät samalla tavalla. Mutta he\nvarmaan ovat kaikki naimisissa, heillä on lapsia, he juovat viinaa,\nlyövät korttia ja tuskinpa heistä yksikään on hänen kaltaisensa...\nHänellä oli sekä sisällisessä että ulkonaisessa elämässään paljon\nsellaista, joka teki hänet omituiseksi, muista toisellaiseksi,\nihmiseksi. Kauppiaista ei hän pitänyt. Toiset olivat Kirik'in\nkaltaisia, kehuivat kaikkea eivätkä osanneet puhua muusta kuin\nkaupasta, toiset olivat suorastaan pettureita. Kerran, ajatellessaan\nkaikkea tuota, johtui hänen mieleensä Jaakon sanat:\n\n-- Suokoon Jumala, ettet onnistuisi... sinä olet liian ahnas...\n\nNe sanat tuntuivat hänestä hyvin loukkaavilta. Ei, hän ei ollut\nahnas, -- hän tahtoi vaan elää puhtaasti, rauhallisesti ihmisten\nkunnioittamana, niin ettei kukatahansa huutaisi hänelle joka\naskeleella:\n\n-- Minä olen ylempi sinua, olen parempi sinua...\n\nJa taas hän ajatteli, millainen tulevaisuus odotti häntä? Saisiko\nhän rangaistuksen murhasta, vai ei? Välistä ajatteli hän, että olisi\nväärin, jos rangaistus häntä kohtaisi. Hänhän ei ollut aikonut\nkuristaa kauppiasta, -- se oli tapahtunut itsestään -- sanoi hän\nsadannetta kertaa itsekseen. Kaupungissa eli paljon murhamiehiä,\nirstailijoita ja varkaita, ja kaikki tiesivät, että he ehdoin tahdoin\nolivat murhamiehiä, irstailijoita ja varkaita, vaan kuitenkin elivät\nhe nauttien elämän hyvyyksiä, eikä rangaistus vielä ollut kohdannut\nheitä. Mutta oikeudenmukaisesti pitäisi myös jokaisen, joka on\ntehnyt toiselle vääryyttä, kärsiä siitä rangaistus. Sanotaanhan\nraamatussakin: \"Rangaiskoon Jumala häntä itseään, että hän tietäisi\".\nNuo ajatukset avasivat kaikki vanhat haavat hänen sydämessään, ja\nhurja kostontuuma syttyi hänessä, vaatien korvausta hänen turmellusta\nelämästään. Toisinaan pisti hänen päähänsä tehdä vielä jokin ilkityö,\n-- mennä sytyttämään tuleen Petruha Filimoff'in talo, ja kun se olisi\nilmitulessa ja ihmisiä juoksisi hätään, huutaisi hän heille:\n\n-- Minä olen sytyttänyt sen! Minä murhasin kauppias Poluektoff'in!\n\nHänet vangitaan, tuomitaan ja lähetetään Siperiaan, kuten isänsä...\nTämä ajatus kiihotti häntä, ja tyydyttääkseen kostonhaluaan, olisi\nhän valmis kertomaan Kirik'ille luvattomasta suhteestaan hänen\nvaimoonsa tai menemään ukko Hrjenoff'in luokse ja löylyttämään häntä\nsiitä, että hän kidutti Mashaa...\n\nJoskus hän makasi vuoteellaan pimeässä, kuunteli syvää hiljaisuutta,\nja hänestä näytti, kuin kaikki hänen ympärillään seuraavassa\nsilmänräpäyksessä sortuisi räiskinällä kokoon hurjassa pyörteessä. Ja\ntuo pyörre tempaisi hänetkin mukaansa kuin puusta irtautuneen lehden\nja musertaisi hänet ja tekisi lopun hänestä. Ja hän vapisi kuin\nedeltäkäsin tuntien tuota kauheutta...\n\nEräänä iltana kun Lunjeff aikoi jo sulkea puodin, ilmaantui Paavali\nja sanoi tervehtimättä, rauhallisesti:\n\n-- Vjera on paennut...\n\nHän istui tuolille, nojasi käsivarttaan tiskiin ja hiljaa viheltäen\nkatseli kadulle. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet, vaan pienet,\nvaaleat viikset liikkuivat kuin kissalla.\n\n-- Yksinkö vai jonkin kanssa? -- kysyi\n\nIlja.\n\n-- En tiedä... Kolmatta päivää on hän jo ollut kateissa...\n\nIlja katsoi ääneti häneen. Paavalin rauhallinen kasvojen ilme ja\nääni eivät ilmaisseet, minkä vaikutuksen Vjeran pako oli tehnyt\nhäneen. Mutta sen hän huomasi, että tuossa tyyneydessä piili jokin\njärkähtämätön päätös.\n\n-- Mitä olet aikonut tehdä? -- kysyi hän hiljaa, huomatessaan, ettei\nPaavali aikonut puhua. Silloin lakkasi Gratsheff viheltämästä ja,\nkääntyen toveriinsa, virkkoi lyhyesti:\n\n-- Työntää veitsen häneen...\n\n-- Taas tuo entinen juttu, -- huudahti Ilja vihaisesti, tehden\nkädellään kieltävän liikkeen.\n\n-- Hän on särkenyt sydämeni, sanoi Paavali puoliääneen. -- Tässä on\nveitsi.\n\nHän otti poveltaan esille pienen leipäveitsen ja heilutti sitä\nilmassa.\n\nMutta Ilja tarttui hänen käteensä, väänsi veitsen siitä ja viskasi\nsen tiskille, huudahtaen vihaisesti:\n\n-- Kuinka saattaa härkä varustautua aseilla kärpästä vastaan...\n\nPaavali hypähti ylös tuolilta ja käänsi kasvonsa Iljaan päin. Hänen\nsilmänsä paloivat raivokkaina, kasvonsa olivat vääristyneet, hänen\nkoko ruumiinsa vapisi. Mutta hän istuutui heti takaisin tuolille ja\nsanoi halveksivasti:\n\n-- Tyhmä olet sinä!\n\n-- Oletko sinä sitten viisas?\n\n-- Voima ei ole veitsessä, vaan käsivarressa...\n\n-- Niinkö luulet!...\n\n-- Ja jos käteni väsyisivät... repisin hänet hampaillani\nkappaleiksi...\n\n-- Sepä olisi kauheata!\n\n-- Älä puhu minulle Ilja! -- sanoi Paavali taas tyynesti ja hiljaa.\n-- Usko tahi ole uskomatta, vaan älä härsytä minua... Kohtalo on jo\ntarpeeksi minua härsyttänyt...\n\n-- Mutta ajattele ensin, hullu... -- alkoi Ilja lempeästi kehottaen.\n\n-- Olen ajatellut yli kaksi vuotta... Kaikki on perinpohjin\nmietittyä... Muuten lähden tieheni... Ei maksa vaivaa puhua\nkanssasi... sillä olethan sinä kylläinen ihminen etkä siis sovi\nminulle...\n\n-- Lopeta jo vihdoinkin nuo tyhmyytesi! -- huusi Ilja miettien.\n\n-- Minun taas sekä sieluni että ruumiini on nälkäinen...\n\n-- Minua kummastuttaa, kuinka omituinen käsitys on ihmisillä\nasioista! -- sanoi Ilja ivallisesti, kohauttaen olkapäitään. --\nNainen on niille kuin elukka... hevonen! Tahdotko vetää minua?\nHyvä, sitten en lyö sinua! Etkö tahdo vetää? Sitten saat maistaa\nruoskaa!... Mutta piru vieköön, onhan nainenkin ihminen ja hänellä on\noma luonteensa...\n\nPaavali katsahti häneen ja nauroi käheästi.\n\n-- Entä mikä minä olen? Enkö minäkin ole ihminen?...\n\n-- Mutta sinun kai täytyy olla oikeudenmukainen?\n\n-- Mene hiiteen oikeudenmukaisuuksinesi! -- huusi Gratsheff raivosti,\nhypähtäen ylös tuolilta. -- Ole sinä oikeudenmukainen... onhan se\nhelppoa sille, joka on kylläinen... Hyvästi!\n\nHän riensi ulos puodista ja otti ovessa äkkiä lakin päästään. Ilja\njuoksi hänen perästään, vaan Gratsheff oli jo kaukana yhä pitäen\nlakkia kädessään ja kiivaasti huiskuttaen sitä.\n\n-- Paavali! -- huusi Lunjeff. -- Odota!\n\nHän ei pysähtynyt, ei edes katsonut taakseen, ja katosi kulman\ntaakse. Ilja palasi verkkaan puotiin tuntien, että hänen kasvonsa\nhehkuivat toverinsa sanoista, kuin olisi hän seisonut kuuman uunin\nedessä.\n\n-- Kuinka hän oli ilkeä! -- kuului Gavrik sanovan.\n\nIlja hymähti.\n\n-- Kenen hän aikoi pistää kuoliaaksi? kysyi Gavrik, astuen tiskin\nluo. Hän piti käsiään selän takana ja hänen rokonarpiset kasvonsa\nolivat punaset.\n\n-- Vaimonsa, -- vastasi Ilja ja katsoi poikaan.\n\nGavrik oli vähän aikaa vaiti, tuli sitten salaperäisen näköiseksi ja\nsanoi hiljaa, miettivästi:\n\n-- Meidän naapurin rouva tappoi jouluna miehensä rotanmyrkyllä...\nMies oli räätäli... ja se tapahtui sentähden, että hän joi aina...\n\n-- Sattuu sellaista... -- sanoi Lunjeff, hitaasti ajatellen yhä\nPaavalia.\n\n-- Entä tuo äskeinen, -- tappaako hän varmaan vaimonsa?\n\n-- Ole vaiti, Gavrik!\n\nPoika käännähti ympäri ja astui takaisin mutisten:\n\n-- Menevätkin mokomat naimisiin!... Iltahämärä oli jo tullut, puodin\nvastapäätä olevan talon ikkunoihin sytytettiin tulet.\n\n-- On aika sulkea puoti... -- sanoi Gavrik hiljaa.\n\nIlja katsoi valaistuja ikkunoita. Alaosaa niistä suojustivat kukat,\nyläosaa valkoset uutimet. Kukkien lehtien välistä näkyi kultainen\nkehys seinältä. Kun ikkunat olivat auki, kuului niistä kadulle\nkitaran soittoa, laulua ja äänekästä naurua. Siinä talossa miltei\njoka ilta laulettiin, soitettiin ja naurettiin. Lunjeff tiesi, että\nsiinä asui piirituomioistuimen jäsen Gromoff, lihavahko, punaposkinen\nherra, jolla oli pitkät, mustat viikset. Hänen vaimonsa oli myös\nlihava, vaaleaverinen, silmät lempeät, siniset; kadulla leijaili hän\nmajesteetillisesti eteenpäin kuin satujen kuningatar, ja puhellessaan\nhymyili hän aina. Gromoff'illa asui vielä hänen naimaton sisarensa,\npitkä, tummatukkainen ja tummaverinen tyttö, jota joukko nuoria\nvirkamiehiä hakkaili. He kokoontuivat miltei joka ilta Gromoff'ille\nja silloin sitä naurettiin ja laulettiin. Gromoff'in kyökkipiika,\njoka osti rihmansa Lunjeff'in puodista, valitti isäntäväestään,\nkertoen heidän antavan huonoa ruokaa palvelijoilleen eivätkä\nmaksaneet aikanaan näiden palkkoja. Ja Lunjeff ajatteli:\n\n\"Siinä taas ihmisiä, jotka viettävät hauskoja päiviä...\"\n\n-- Nyt on todellakin aika sulkea puoti, toisti Gavrik itsepäisesti.\n\n-- Sule sitten...\n\nPoika sulki oven, ja puoti tuli pimeäksi. Sitten kuului lukko\nrämähtävän.\n\n\"Aivankuin vankilassa\", -- mietti Ilja.\n\nYstävän loukkaavat sanat kylläisyydestä olivat tunkeutuneet hänen\nsydämeensä, kuin okaat. Kun hän istui teekeittiön ääressä, ajatteli\nhän vihaisesti Paavalia eikä voinut uskoa, että tämä voisi surmata\nVjeran.\n\n\"Syyttä pakotta puolustin Vjeraa... Olkoot vaikka hiidessä,\nmokomat... Itse eivät osaa elää ja vielä häiritsevät toisten\nelämää...\" -- ajatteli hän katkerasti.\n\nGavrik särpi äänekkäästi teetä teevadilta ja liikutti jalkojaan\npöydän alla.\n\n-- Jokohan hän on pistänyt vaimonsa kuoliaaksi vai eiköhän vielä? --\nkysyi hän äkkiä Iljalta.\n\nIlja katsoi synkästi häneen ja sanoi:\n\n-- Juo sinä... ja mene sitten makaamaan...\n\nTeekeittiö porisi ja sohisi kuin se olisi aikonut hypätä lattialle\npöydältä. Avonaisesta ikkunasta kuului naapuritalon pihalta vihainen\nhuuto:\n\n-- Nifont! Ni-ifo-ont!\n\nÄkkiä seisahtui tumma olento ikkunan eteen, ja arka, vapiseva ääni\nkysyi:\n\n-- Eikö Ilja Jakovlevitsh asu täällä?\n\n-- Kyllä, -- huudahti Gavrik ja ryntäsi ylös tuolilta ja riensi\npihalle vievälle ovelle niin nopeasti, ettei Ilja ehtinyt mitään\nhänelle sanoa.\n\n-- Luultavasti se on hän! -- kuiskasi Gavrik tarttuen oven hakaan.\n\n-- Kuka? -- kysyi Ilja myös hiljaa.\n\n-- Hän, jonka se mies aikoi pistää kuoliaaksi.\n\nGavrik tyrkkäsi oven auki ja ovelle ilmaantui hento naisolento\nkarttuunipuvussa ja huivi päässä. Toisella kädellä nojasi hän\novipieleen, toisella piti huivin nurkkia kiinni leukansa alla. Hän\nseisoi kyljittäin, kuin olisi aikonut heti poistua.\n\n-- Astukaa sisään, -- sanoi Ilja lyhyesti, sillä hän ei tuntenut\ntulijaa.\n\nNainen hätkähti kuullessaan hänen äänensä ja nosti päätään, jolloin\nhänen kalpeat, pienet kasvonsa hymyilivät...\n\n-- Masha! -- huudahti Ilja, hypähtäen ylös tuolilta.\n\nHän naurahti hiljaa, ja pantuaan oven hakaan, astui Iljan luokse.\n\n-- Etkö tuntenut... ettekö tuntenut... -- virkkoi hän, jääden\nseisomaan keskelle huonetta.\n\n-- Herrajumala! Kuinka olisin voinut sinua tuntea! Olethan muuttunut\näärettömästi!...\n\nLiiotellulla kohteliaisuudella otti Ilja häntä kädestä, talutti hänet\npöydän ääreen, kumartui ja tarkasteli häntä, voimatta sanoa, missä\nsuhteessa hän oli muuttunut. Masha oli käynyt uskomattoman laihaksi\nja astui horjuen, kuin hänen jalkansa olisivat olleet lamauksissa.\n\n-- Mistä tulet? Oletko väsynyt? Voi sinua, minkä näköinen olet!\n-- mutisi Ilja, asettaen hänet varovasti istumaan tuolille ja yhä\ntuijottaen hänen kasvoihinsa.\n\n-- Hän kun minua... -- virkkoi Masha, katsahtaen hymyillen Iljan\nsilmiin, jonka sydäntä tuo katse ja hymyily ilkeästi kouristi...\n\nNyt, kun Masha istui lampun valossa, saattoi Ilja selvästi erottaa\nhänen piirteensä. Hän nojasi tuolin selkänojaan, hoikat kädet olivat\nveltosti riipuksissa, ja hänen sisäänpainunut rintansa läähätti\nraskaasti. Hän oli niin laiha, että näytti olevan kokoonpantu\npaljaista luista. Karttuunipuvun alta näkyi selvästi hänen terävät\nolkapäänsä, kyynärpäänsä ja polvensa, sinertävä iho oli tiukalle\npingottunut ohimoille, poskipäille ja leukaan, jonka tähden hänen\nsuunsa oli sairaalloisesti puoliavoimena, niin että hampaat kokonaan\nnäkyivät ja pienillä kapeilla kasvoilla kuvastui tylsä tuska ja\npelko. Silmien ilme oli väsynyt ja eloton.\n\n-- Oletko ollut sairas? -- kysyi Ilja.\n\n-- E-en, -- vastasi Masha pitkään. -- Olen aivan terve... hän on\ntehnyt minut tällaiseksi...\n\n-- Miehesikö?\n\n-- M-mieheni...\n\nHänen pitkäveteiset, hiljaiset sanansa muistuttivat voihkamista, ja\nkasvoillaan oleva hymy kuolleilla usein tavattavaa hymyä...\n\nGavrik, joka seisoi hänen vieressään, katsoi häneen huulet yhteen\npuristettuina ja silmissä kuvastuen pelko.\n\n-- Mene nukkumaan! -- sanoi hänelle Ilja. Poika meni puotiin, puuhasi\nsiellä vähän aikaa ja kurotti sitten päänsä esiin ovenpielen takaa.\n\nMasha istui liikkumatta, ainoastaan hänen silmänsä kääntyivät\nverkkaan esineestä esineeseen. Lunjeff kaatoi hänelle teetä katsoen\nhäneen, osaamatta mitään sanoa.\n\n-- Niin... hän rääkkää hirveästi minua... -- sanoi Masha. Hänen\nhuulensa vapisivat, ja silmät sulkeutuivat hetkeksi. Kun hän avasi\nne, vieri kaksi suurta kyyneltä poskille.\n\n-- Älä itke... -- sanoi Ilja ja kääntyi poispäin hänestä. -- Koeta\nsen sijaan juoda teetä, kas näin... ja kerro minulle kaikki... Se\nhelpottaa varmaan...\n\n-- Minua pelottaa, että hän tulee... sanoi Masha, pudistaen päätään.\n\n-- Kyllä hänet ulos ajamme! -- sanoi Ilja.\n\n-- Hän on vahva, -- varotti Masha.\n\n-- Oletko paennut hänen luotaan?\n\n-- Olen... Tämä on jo neljäs kerta... Kun en jaksa kärsiä enää,\nniin pakenen... Viime kerralla aioin hypätä kaivoon, vaan hän sai\nkiinni... ja voi, kuinka hän löi minua ja rääkkäsi...\n\nHänen silmänsä tulivat suuriksi tuota kauheutta muistellessaan,\nalahuulensa vapisi. Sitten virkkoi hän kuiskaten:\n\n-- Jalkojani tahtoo hän aina ruhjoa...\n\n-- Äh! -- huudahti Ilja. -- Mutta onhan sinulla kieli suussasi!\nIlmota poliisille... sano, että hän rääkkää sinua! Hänet kyllä\ntuomitaan siitä ja pistetään vankeuteen...\n\n-- Mutta hän on itse tuomari, -- sanoi Masha toivottomasti.\n\n-- Hrjenoff'ko! Mikä tuomari hän on... mitä höpiset sinä?\n\n-- Tiedän kai minä! Äskettäin istui hän oikeuden jäsenenä kaksi\nviikkoa yhtä mittaa... Hän tuli sieltä aina kotiin nälkäisenä\nja häijynä... Kerrankin otti hän hiilipihdit ja näpisti niillä\nrintojani, ja repi ja pudisteli minua kuin rättiä... Katsohan...\n\nHän avasi vapisevilla käsillään röijynsä ja näytti pieniä,\nkuihtuneita rintojaan, jotka olivat mustelmia täynnä.\n\n-- Pane röijysi kiinni, -- käski Ilja synkästi. Hänestä tuntui\nvaikealta nähdä tuota pahanpäiväiseksi peitattua, viheliäistä\nruumista, ja hän ei tahtonut uskoa, että hänen edessään istui hänen\nlapsuutensa ystävä, herttainen Masha-tyttö. Mutta hän paljasti vielä\nolkansakin ja sanoi samalla tyynellä äänellä:\n\n-- Ja tällaisiksi on hän lyönyt olkapääni, katso... Ja samoin koko\nruumiini on mustelmilla...\n\n-- Mutta minkätähden on hän näin menetellyt?\n\n-- Paljaasta häijyydestä... \"Et rakasta minua\", sanoo hän, ja sitten\nnäpistelee...\n\n-- Mutta jollet sinä naimisiin mennessäsi enää ollut viaton?\n\n-- Kuinka sellaista voit luulla? Yhdessä sinun ja Jashan kanssa olin\naina... eikä kukaan koskaan ollut koskenut minuun... Ja nykyisin\nolen... sopimaton siihen... se tuntuu vastenmieliseltä...\n\n-- Ole vaiti, Masha, -- pyysi Ilja hiljaa. Hän vaikeni ja istui\nliikkumatta, kuin kivettyneenä, tuolilla, rinta paljaana.\n\nIlja vilkasi teekeittiön yli häneen ja toisti:\n\n-- Pane röijysi kiinni...\n\n-- En sinua kainostele, -- vastasi hän soinnuttomasti, ruveten\nvapisevin sormin panemaan röijyänsä nappiin.\n\nTuli hiljaisuus. Äkkiä kuului puodista kovaa nyyhkytystä. Ilja nousi\ntuolilta ja meni sulkemaan puodin oven, sanoen synkästi:\n\n-- Ole hiljaa, Gavrjushka, ja makaa!\n\n-- Poikako se oli? -- kysyi Masha.\n\n-- Poika...\n\n-- Itkeekö hän?\n\n-- Itkee...\n\n-- Pelkääkö hän?\n\n-- E-ei... häntä luultavasti säälittää...\n\n-- Kuka...\n\n-- Sinä...\n\n-- Katsohan vaan, -- sanoi Masha välinpitämättömästi, ilman että\npiirrekkään muuttui hänen elottomilla kasvoillaan. Sitten rupesi hän\njuomaan teetä, vaan hänen kätensä vapisivat niin, että teevati kalisi\nhampaita vasten.\n\nIlja katsoi häneen teekeittiön suojasta eikä tietänyt, säälittikö\nMasha häntä vai ei. Mutta häntä vaivasi nähdä häntä, ja hän ajatteli\nvihaisesti hänen miestään.\n\n-- Mitä aiot tehdä? -- kysyi hän pitkän vaitiolon jälkeen.\n\n-- En tiedä, -- vastasi Masha ja huokasi. -- Mitä voin tehdä?... Kun\nvähän saan huoahtaa... saa hän minut kiinni...\n\n-- Sinun täytyy mennä valittamaan! sanoi Lunjeff päättävästi. --\nMinkätähden rääkkää hän sinua? Ei kenelläkään ole oikeutta rääkätä\nihmistä!\n\n-- Ensimmäistä vaimoaankin kuuluu hän samalla tavalla rääkänneen...\n-- sanoi Masha. -- Oli sitonut hänet tukasta sänkyyn kiinni, ja\npidellyt pahoin, kuten minuakin...\n\nLunjeff hypähti ylös tuolilta ja huusi raivostuneena, että hänen\nhuomenna täytyy mennä poliisikonttoriin, näyttää siellä kaikki\nmustelmansa ja vaatia miestänsä rangaistavaksi. Masha liikahteli\nlevottomasti tuolilla ja, vilkuen pelokkaasti ympärilleen, sanoi:\n\n-- Älä huuda... älä huuda! Voidaan vielä kuulla...\n\nIljan sanat säikyttivät vaan häntä. Hän huomasi sen pian ja ymmärsi,\nettä tuo ennen niin vilkas ja elämänhaluinen tyttö oli monista\nrääkkäyksistä kadottanut kaiken ihmisarvontuntonsa.\n\n-- Hyvä, -- sanoi Ilja, istuutuen uudestaan tuolille, -- otan itse\nasian huolekseni...\n\n-- Minä kyllä keksin keinon!... Tämän yön vietät minun luonani...\nkuuletko?\n\n-- Kyllä... -- vastasi hän hiljaa, katsellen ympäri huonetta.\n\n-- Sinä rupeat minun sänkyyni... Minä menen puotiin makaamaan... Ja\nhuomenna minä...\n\n-- Tahtoisin heti päästä vuoteeseen... olen niin väsynyt...\n\nIlja siirsi ääneti pöydän sängyn luota. Masha laskeusi vuoteelle ja\nkoetti kääriytyä peitteeseen, vaan ei jaksanut, ja sanoi heikosti\nhymyillen:\n\n-- Olen niin naurettava... olen kuin juovuksissa...\n\nIlja kietoi hänet peitteeseen, korjasi pielustaa pään alle ja aikoi\nlähteä puotiin, vaan Masha sanoi levottomasti:\n\n-- Älä mene... istu luonani! Pelkään yksinäni -- olen näkevinäni jos\njotakin...\n\nIlja istuutui tuolille sängyn viereen, ja kun hän katsoi hänen\nkalpeita, tummien kiharoiden varjostamia, kasvojaan, kääntyi hän\npoispäin, omantuntonsa soimaamana. Hänen muistui mieleensä Jaakon\npyyntö ja Matitsan kertomukset Mashan elämästä. Hän painoi päänsä\nalas.\n\n-- Jashaakin kuuluu isänsä lyövän... Matitsa kertoi... Se näyttää\nolevan meidän kohtalomme... -- mutisi Masha.\n\n-- On ne isiä! -- pääsi Lunjeff ilta vihaisesti. -- Moiset isät\npitäisi pistää pakkotyöhön... sekä sinun isäsi että Petrushka\nFilimonoff...\n\n-- Voi, minun isäni on niin heikko... hän ei kykene mihinkään...\n\n-- Jollei kykene lapsistaan pitämään huolta, ei pidä hankkiakaan\nniitä...\n\nKadun toisella puolella olevassa talossa kuului kaksi henkeä\nlaulavan, ja laulun sanat kuuluivat avoimesta ikkunasta Iljan\nhuoneeseen. Vahva, syvä basso jyrisi:\n\n    \"Ken lumen alta pääs, on tunteeton...\"\n\n-- Nukun varmaan, -- mutisi Masha. Kuinka suloista on täällä\nluonasi... niin rauhallisen rauhallista... ja kuinka kauniisti he\nlaulavat...\n\n-- Niin, he laulavat... -- sanoi Ilja katkerasti nauraen. -- Toisia\nrääkätään, toiset laulaa hoilottavat...\n\n    \"En antau, kun lumous on poissa\"...\n\nkuului tenorin korkeat, kirkkaat sävelet öisen hiljaisuuden läpi.\n\nLunjeff nousi tuolilta ja sulki vihaisesti ikkunan, -- laulu\nei tuntunut hänestä lainkaan sopivalta sillä hetkellä. Ikkunan\nrämähtäminen pani Mashan vavahtamaan. Hän avasi silmänsä, kohotti\npelästyneenä päätänsä ja kysyi:\n\n-- Kuka se on?\n\n-- Minä... Suljin ikkunan...\n\n-- Herran tähden... ethän vaan mene pois.\n\n-- En, en... älä pelkää!\n\nMasha painoi päänsä takaisin tyynylle ja nukahti uudestaan. Mutta\npieninkin Iljan liikahdus, kadulta kuuluvat askeleet, -- kaikki teki\nhänet levottomaksi. Hän avasi äkkiä silmänsä ja huusi unissaan:\n\n-- Heti... oh!... heti...\n\nTahi hän ojensi kätensä Iljaa kohden ja kysyi:\n\n-- Kolkutetaanko?\n\nIlja koetti istua liikkumatta. Katsoen ikkunaan, jonka hän oli\nuudestaan avannut, mietti hän kuinka auttaa Mashaa. Hän päätti\npitää hänet luonaan siksi, kunnes poliisi sekaantuu asiaan. Kenties\nKirik'istä voisi olla hyötyä...\n\n\"Lisää, lisää!\" -- kuului Gromoff'in avonaisista ikkunoista\ninnostuneesti huudettavan. Joku taputti käsiään, Masha ähki, ja\nGromoff'ista kuului taas laulu:\n\n    \"Aamunkoite valjasparin ruskein...\"\n\nLunjeff pudisti milt'ei epätoivoisesti päätään... Tuo laulu,\niloiset huudot, nauru häiritsivät häntä. Nojaten ikkunalautaan,\nkatseli hän raivosti vastapäisen talon valaistuihin ikkunoihin ja\najatteli, kuinka hauskalta tuntuisi mennä ulos ja viskata katukivi\nyhdestä ikkunasta sisään, tahi, jos hänellä olisi pyssy, ampua\ntuonne sisään, noiden iloisten ihmisten joukkoon, haulilatinki. Hän\nkuvitteli mielessään noita pelästyneitä, verisiä kasvoja, sekasortoa,\nhuutoja, ja hymyili häijyntyytyväisesti. Mutta laulun sanat tunkivat\ntahtomattaan hänen korviinsa, hän toisti niitä itsekseen ja huomasi\nkummastuksekseen, että nuo iloiset ihmiset lauloivat siitä, kuinka\nlangennut nainen haudattiin. Se ihmetytti häntä. Hän alkoi kuunnella\ntarkasti ja mietti:\n\n\"Minkätähden laulavat he sitä? Mitä iloa on sellaisesta laulusta?\nKeksivätpäs, mitä laulaa! Hautajaisista ja lisäksi kenen... Ja\ntäällä, viiden sylen päässä heistä, makaa elävä, perin rääkätty\nihminen...\"\n\n-- Hyvä! Hyvä! -- kaikui pitkin katua.\n\nLunjeff hymyili katsellessaan vuoroin Mashaan, vuoroin kadulle.\nHänestä tuntui jo naurettavalta, että ihmiset iloitsevat laulamalla\nlaulua langenneen naisen hautajaisista.\n\n-- Vasili... Vasilitsh... -- mutisi Masha... -- En tee enää toiste...\nHerra Jumala...\n\nHän heittelehti sängyssä, kuin hänen ruumiinsa olisi ollut\npalohaavoja täynnä, viskasi peitteen lattialle ja kädet levällään\nnäytti hän olevan kuolemaisillaan. Hänen suunsa oli puoliavoin ja\nhän korisi. Lunjeff kumartui nopeasti hänen ylitsensä, peläten\nhänen kuolevan. Kun Masha vähän ajan kuluttua alkoi säännöllisesti\nhengittää, rauhottui hän, peitti hänet peitteellä, nousi\nikkunalaudalle seisomaan ja painaen kasvonsa rautaristikkoon,\nkatsoi Gromoff'in ikkunoihin. Siellä yhä laulettiin, -- milloin\nyksi- milloin kaksiäänisesti, milloin taas kuorossa. Kuului soittoa,\nnaurua. Ikkunoiden ohi vilahteli valkosiin, punasiin ja sinisiin\npuettuja naisia. Ilja kuunteli lauluja, ajatellen vihaisesti, kuinka\nnuo ihmiset voivat laulaa surullisia lauluja Volgasta, hautajaisista,\nja jokaisen laulun jälkeen nauraa niin huolettomasti, kuin eivät\nolisikaan laulaneet... Huvitellaanko surullakin?!\n\nMutta joka kerran, kun Masha voihkinallaan muistutti itsestään,\nkatsahti Ilja tylsästi häneen ja ajatteli, kuinka hänen käy.\nMutta entä jos äkkiä tulisi Tatjana hänen luokseen ja saisi\nnähdä Mashan!... Mihin hän joutuisi Mashan kanssa? Laulu, Mashan\nvoihkaminen, raskaat, hämärät ajatukset panivat hänen päänsä\npyörälle. Vihdoin tunsi hän itseänsä nukuttavan. Hän laskeusi alas\nikkunalaudalta ja ojentautui lattialle sängyn viereen, asetettuaan\npalttonsa päänalaisekseen. Unissaan oli hän näkevinään, että\nMasha oli kuollut ja makasi maassa keskellä suurta vajaa, ja\nhänen ympärillään seisoi Valkosiin, sinisiin ja punasiin puettuja\nhienoja neitejä ja lauloi hänelle. Ja kun he laulavat surullisia\nlauluja, nauravat he, ja laulaessaan iloisia lauluja, itkevät\nkatkerasti, surullisesti nyykyttäen päätään ja kuivaten kyyneliä\nValkosilla nenäliinoilla. Vajassa on pimeää, kosteaa, nurkassa\nseisoo Savel-seppä ja takoo rautaristikkoa, lyöden kovasti vasaralla\nhehkuvaa rautaa, ja katolla kulkee joku ja huutaa:\n\n-- Ilja, Ilja!...\n\nMutta hän, Ilja, makaa samassa vajassa lujasti köytettynä, niin että\nhän vaan vaivoin voi kääntyä, eikä kykene puhumaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Ilja! Herää, ole hyvä... Hän avasi silmänsä ja näki Paavali\nGratsheff'in, joka istui tuolilla lähellä hänen jalkojaan.\nKirkas auringonsäde kävi huoneeseen, valaisten pöydällä kiehuvaa\nteekeittiötä. Ilja sulki valon häikäisemänä silmänsä.\n\n-- Kuule, Ilja!...\n\nPaavalin ääni oli käheä, kuin humalan jälkeen, kasvot olivat\nkeltaset, tukka pörröinen. Lunjeff katsahti häneen ja hyppäsi heti\njalkeille, huudahtaen puoli-ääneen:\n\n-- Mikä hätänä?\n\n-- Hän on joutunut kiikkiin! -- sanoi Paavali, pudistaen päätään.\n\n-- Mitä? Missä on hän? -- kysyi Lunjeff, kumartuen häneen päin ja\ntarttuen hänen olkapäähänsä. Gratsheff horjahti ja vastasi hämillään:\n\n-- Vankilassa... Eilen, aamulla, kuuluu hänet viedyn sinne...\n\n-- Minkätähden? -- kysyi Ilja äänekkäästi kuiskaten.\n\nMasha oli herännyt ja tuijotti Paavaliin pelästyneen näköisenä.\nPuodin ovelta katsoi Gavrik paheksuva ilme huulillaan.\n\n-- Sanotaan hänen varastaneen eräältä kauppiaalta kuusisataa\nruplaa... koko lompakon...\n\nIlja tyrkkäsi Paavalia olkapäähän ja poistui ääneti hänen luotaan.\n\n-- Tarkastuksessa löydettiin se häneltä... -- sanoi kumeasti\nGratsheff.\n\n-- No, sitten on asia selvillä, -- sanoi Ilja katkerasti nauraen. --\nJa kun hän kerran on vankilassa, niin ei hän sieltä hevillä pääse...\n\nKun Masha oli päässyt selville, ettei asia häntä koskenut, hymyili\nhän ja sanoi hiljaa:\n\n-- Kunpa panisivat minutkin vankilaan... Paavali katsahti ensin\nhäneen, sitten Iljaan.\n\n-- Etkö tunne häntä? -- kysyi Ilja. Muistatko Mashaa, Perfishkan\ntytärtä?\n\n-- Vai niin, -- virkkoi Paavali välinpitämättömästi ja kääntyi\npoispäin Mashasta, vaikka tämä, hänet tunnettuaan, hymyili hänelle.\n\n-- Ilja! -- sanoi Gratsheff synkästi. Mutta jos hän on tehnyt sen\nminun tähteni? Hän puhui välistä sinnepäin...\n\n-- Minä en tiedä, kenen tähden hän on sen tehnyt, sinunko tähtesi\nvaiko itsensä tähden... se on nyt samantekevää! Hänen virtensä on\nveisattu...\n\nLunjeff ei ollut vielä ehtinyt tointua siitä, mitä oli kuullut.\nUnisena, peseytymättömänä, tukka pörrössä, istuutui hän sänkyyn\nMashan jalkopäähän ja tuijotti milloin häneen milloin Paavaliin,\ntuntien samalla olevansa kuin kuumeessa.\n\n-- Minä tiesin, -- sanoi hän verkkaan, ettei tuo... juttu saa hyvää\nloppua.\n\n-- Hän ei totellut minua, -- virkkoi Paavali alakuloisesti.\n\n-- Niinpä niin! -- huudahti Lunjeff ivallisesti. -- Siinä se pulma\nonkin, ettei hän totellut sinua! Mutta mitä voit sanoa hänelle?\n\n-- Minä rakastin häntä...\n\n-- Mitä hyötyä on rakkaudestasi? Mitä ostat sillä? Työlläsi taas\ntuskin jaksoit hankkia hänelle ruokaa kylliksi...\n\n-- Oikeassa olet, -- virkkoi Paavali huoaten.\n\nLunjeff alkoi taas tulistua. Hän huomasi, että kaikki nuo jutut --\nPaavalin, Mashan synnyttävät hänessä kiukkua. Ja tietämättä kenelle\nkiukkunsa purkaa, suuntasi hän sen toveriinsa.\n\n-- Jokainen haluaa elää hyvästi, iloista elämää... samoin hänkin...\nMutta sinä sanot hänelle: minä rakastan sinua, elä siis kanssani ja\nkärsi puutetta... Luuletko, että se on oikein?\n\n-- Mutta kuinka sitten olisi minun ollut meneteltävä? -- kysyi\nPaavali hiljaa.\n\nSe kysymys jäähdytti vähän Iljaa. Hän ei vastannut mitään.\n\n-- Helpommalta olisi minusta tuntunut tappaa hänet omalla kädelläni,\n-- virkkoi Paavali.\n\nPuodin ovelta pilkisti Gavrik sisään.\n\n-- Ilja Jakovlevitsh! Avaanko puodin?\n\n-- Hiiteen koko puoti! -- huudahti Ilja kiivaasti. -- Ei nyt osata\ntehdä hyviä kauppoja!\n\n-- Olenko minä tielläsi? -- sanoi Paavali.\n\nHän istui kumarassa tuolilla nojaten kyynärpäitään polviin ja\ntuijottaen lattiaan. Ohimosuoni, verta täynnä, tykytti kovasti.\n\n-- Sinäkö? -- huudahti Ilja. -- Sinä et ole minun tielläni... eikä\nMashakaan... vaan jokin muu! Kuten olen useasti sinulle sanonut, on\njotakin, joka on meidän kaikkien tiellä... sinun, Mashan, minun...\nOnko se meidän tyhmyyttämme vai mitä muuta, sitä en tiedä, vaan\nmeillä ei ole mitään mahdollisuutta elää ihmisten lailla!\n\nLunjeff antoi katseensa kulkea ympäri ahdasta huonettaan,\nkatsoi Mashaan, joka makasi liikkumatta sängyssä, kasvoilla\nalakuloinen ilme, vilkaisi puotiin, jossa Gavrik joi teetä,\nkatsoi rautaristikolla varustettuun ikkunaan, ja jatkoi miltei\nepätoivoisella, käheällä, katkeralla äänellä:\n\n-- Ei ole tämä elämää, joka on niin ahdasta, synkkää,\nkäsittämätöntä... Jos on saanutkin hankituksi itselleen siistin,\ntyyneen nurkan... niin ei hänellä sielläkään ole rauhaa! Ei\nmikään ole sellaista, kuin tulisi olla... kaikki on vaivalloista,\nkiusallista... nöyryyttävää...\n\n-- Mistä sinä oikeastaan puhut? -- kysyi Paavali, katsomatta häneen.\n\n-- Kaikesta! -- huusi Ilja. -- Minusta tuntuu nyt, kuin ei mikään\nolisi minkään arvoista! Ehkä en ymmärrä sitä... olkoon niin...\nVaan niin paljon ymmärrän, kuin tarvitsenkin: tarvitsen elää\nihmisten lailla... viettää kunnioitettuna puhdasta hauskaa elämää!\nEn tahdo nähdä mitään murheita, kurjuutta... syntiä, enkä muuta\nsaastaisuutta... en tahdo! Mutta minä itse...\n\nHän vaikeni ja kalpeni.\n\n-- Entä sitten? -- kysyi Paavali.\n\n-- Ei mitään... ei ole nyt siitä kysymys!... -- mutisi Ilja.\n\n-- Sinä puhut aina itsestäsi... -- huomautti Paavali.\n\n-- Kenestä sitten puhut sinä? -- kysyi Ilja ivallisesti. -- Sinä\npuhut Vjerasta! Ketä liikuttaa hän, sinuako vai minua? En puhu\nyksistään itsestäni, puhun kaikista... sillä ajattelen kaikkien\nasemaa...\n\n-- Lähden tieheni, -- sanoi Gratsheff, nousten tuolilta.\n\n-- Kuule! -- huusi Ilja. -- Ymmärrä minua oikein äläkä suutu...\nMinäkin olen sorrettu, ja sorrettujen tulee ymmärtää toisiaan,\nsuoriutuaksensa sortajasta...\n\n-- Tuntuu, kuin olisin saanut kivestä iskun päähäni... en ymmärrä\nmitään! Säälin Vjeraa... kaikki muu on minusta yhdentekevää... Mitä\npitää minun tehdä? Sitä en tiedä...\n\n-- Et voi tehdä mitään! -- sanoi Ilja varmasti. -- Kun hän kerran\non joutunut kiinni, tuomitaan hänet. Häneltä on löydetty selvät\ntodistukset...\n\nGratsheff istui taas tuolille.\n\n-- Mutta jos minä selitän, että hän on tehnyt sen minun tähteni? --\nsanoi Paavali.\n\n-- Luuletko olevasi jokin prinssi? Jos sanot niin, pannaan sinutkin\nvankeuteen... Siinä kaikki... Mutta meidän täytyy hiukan siistiä\nitseämme. Sinun pitäisi peseytyä... ja samoin sinun, Masha... me\nmenemme siksi ajaksi puotiin, jotta voit nousta ja pukeutua ja kaataa\nmeille teetä... Ole kuin kotonasi...\n\nMasha hätkähti, kohotti päätään pielukselta ja kysyi Iljalta:\n\n-- Mitä sanoit... täytyykö minun lähteä kotiin?\n\n-- Ei!... Ihmisen koti on siellä, missä häntä ei kiusata... Tule,\nPaavali!\n\nKun he tulivat puotiin, kysyi Paavali vihaisesti:\n\n-- Miksi on hän luonasi? Kuinka kurjalta hän näyttää!\n\nLunjeff kertoi hänelle lyhyesti, kuinka asianlaita oli. Hänen\nkummastuksekseen vilkastui siitä Paavali vähän.\n\n-- Tuota vanhaa saatanaa? -- kirosi hän rihkamakauppiasta vieläpä\nhymyilikin.\n\nIlja seisoi hänen vieressään ja tarkasteli puotiaan, puhellen:\n\n-- Ryöstöt, rosvoaminen, varkaudet, juoppous... kaikenlainen\nsäädyttömyys... siinä koko elämä! Moni ei tahtoisi mitään sellaista,\nvaan -- saman tekevää! -- arvellaan -- Samassa joessa uidaan yhdessä\nkaikkien kanssa, sama vesi huuhtelee... Elä kuten kaikki muutkin!\nPakopaikkaa ei ole. Metsäänkö pakenen tai luostariinko sulkeudun?...\nSiitä ei ole kauan, kun sanoit, ettei minua nykyinen oloni tyydytä...\n\n-- Hän nyökäytti päätään ja jatkoi:\n\n-- Aivan niin! Ei tyydytäkään. Mitä etua on minulle siitä, että\nyhdellä paikalla seisoen teen kauppaa? Paljon vaan huolta eikä\nvapautta vähääkään. Kävelemään ei jouda. Ennen taas sai kulkea\nkatuja, minne tahtoi... Sattui löytämään mukavan, kauniin paikan,\nniin istui ja ihaili ympäristöä... Mutta nyt saa seisoa torjottaa\ntäällä päivät päästään ja siinä kaikki...\n\n-- Ottaisitpa Vjeran puotilaiseksesi, -- sanoi Paavali.\n\nIlja katsoi häneen mitään virkkamatta.\n\n-- Tulkaa! -- huusi Masha heille.\n\nTeetä juodessaan nuo kolme ystävystä eivät puhelleet juuri\nmitään. Ulkona paistoi aurinko, paljasjalkaisia lapsia tassutteli\nkatukäytävällä, ikkunan ohitse kulki vihannesten myyjiä, huutaen:\n\n-- Sipulia, vihreitä sipulia! Tuoreita kurkkuja!\n\nKaikki puhui keväästä, kauniista, lämpimistä päivistä, vaan\nahtaassa huoneessa oli kosteata, sillointällöin kuului joku hiljaa\nlausuttu, alakuloinen sana, teekeittiö inisi, heijastaen himmeästi\nauringonsäteitä...\n\n-- Istumme kuin hautajaisissa, -- sanoi Ilja.\n\n-- Vjerkan hautajaisissa, -- lisäsi Gratsheff.\n\nHän istui kuin olisi saanut iskun päähänsä. Hänen kätensä liikkuivat\nveltosti, kasvonsa olivat alakuloiset, ja hän puhui pitkäveteisesti\nja kauniisti...\n\n-- Toinnu nyt jo, -- virkkoi hänelle Ilja hiljaa. -- Ei kannata\nnäyttää niin happamelta!\n\n-- Omatunto vaivaa minua... -- sanoi Gratsheff, pudistaen päätään. --\nIstun ja aprikoin, että kenties minä olen saattanut hänet vankilaan?\n\n-- Se on hyvin mahdollista, myönsi Ilja armottomasti.\n\nGratsheff nosti päätään ja katsoi moittivasti toveriinsa.\n\n-- Mitä katsot?\n\n-- Sinä olet häijy...\n\n-- Mutta minkätähden pitäisi minun olla hyvä? Ja mitä iloa minulla\non, jonka tähden olisin ystävällinen muille? -- huusi Ilja. Kuka on\nkoskaan ollut minulle hyvä? Kuka on silittänyt päätäni?... Yksi ainoa\nihminen on kenties rakastanut minua... ja hänkin oli yhteiskunnan\nhylkiöitä... langennut nainen! Meitä saa jokainen lyödä, ja meidän on\nse ottaminen tyytyväisesti vastaan! Ei, kiitoksia paljon!\n\nKova kiivastuminen sai hänen kasvonsa punasiksi ja silmänsä\nveristäviksi, ja hän hyppäsi ylös tuolilta, raivoissaan valmiina\nhuutamaan, kiroilemaan, lyömään nyrkkiään pöytään. Masha pelästyi ja\nalkoi itkeä kovasti, kuin pelästynyt lapsi.\n\n-- Minä lähden kotiin... antakaa minun mennä, -- sanoi hän itkien, ja\npainoi päänsä alas, kuin aikoen piiloutua jonnekin.\n\nLunjeff vaikeni. Hän huomasi, että Paavalikin katsoi vihaisesti\nhäneen.\n\n-- Miksi itket? -- kysyi hän kiukkuisesta -- En sinulle huutanut!...\nSinä et saa lähteä minnekään... vaan minä lähden... Paavali jää tänne\nluoksesi... Gavrik! Jos Tatjana Vlasjevna sattuisi tulemaan... kuka\nsiellä taas on?\n\nOvea kolkutettiin. Gavrik katsoi kysyvästi isäntäänsä.\n\n-- Avaa! -- käski Ilja.\n\nKynnyksellä näyttäytyi Gavrik'in sisar. Hän seisoi vähän aikaa\nliikkumatta, suorana, pää pystyssä, katsoen silmiään siristäen\nhuoneessa olevia. Sitten ilmestyi hänen rumille, kuiville kasvoilleen\nvastenmielisyyden ilme, ja, vastaamatta Iljan kumarrukseen, hän sanoi\nveljelleen:\n\n-- Gavrik, tule hetkeksi ulos...\n\nIlja tulistui. Loukkaus ajoi veret niin suurella voimalla hänen\nkasvoihinsa, että silmiä poltti.\n\n-- Vastatkaa tervehdykseen, hyvä neiti, kun teitä tervehditään, --\nsanoi hän terävästi, vaivoin hilliten itseään.\n\nTyttö kohotti päätään vielä pystympään, rypisti kulmakarvojaan ja\nmitteli Iljaa katseillaan, sanomatta sanaakaan. Gavrik katsoi myös\nvihaisesti isäntäänsä.\n\n-- Te ette ole juoppojen ettekä konnien luona, -- jatkoi\nIlja, vapisten itsensähillitsemisestä, -- teitä kohdellaan\nkunnioittavasti... ja, kuten sivistyneen neidin konsanaankin, on\nteidän vastattava samalla tavalla...\n\n-- Älä suutu, Sonjka, -- sanoi Gavrik äkkiä sovittavalla äänellä,\nastuen sisarensa luokse ja tarttuen hänen käteensä.\n\nTuli äänettömyys. Ilja ja tuo nuori tyttö katsoivat uhkaavina\ntoisiinsa kuin odottaen jotakin. Masha hiipi hiljaa nurkkaan. Paavali\nräpytti tylsännäköisenä silmiään.\n\n-- No, sano nyt jotakin, Sonjka, -- huudahti Gavrik kärsimättömästi.\n-- Luuletko, että he tahtovat loukata sinua? kysyi hän. Ja hymyillen\nlisäsi hän:\n\n-- He ovat niin omituisia!\n\nHänen sisarensa nykäsi häntä kädestä ja kysyi Iljalta kuivasti ja\nterävästi:\n\n-- Mitä tahdotte minulta?\n\n-- En mitään... vaan...\n\nMutta äkkiä välähti hänen päähänsä hyvä, valoisa ajatus. Hän astui\naskeleen tyttöä kohti ja sanoi niin kohteliaasti kuin voi:\n\n-- Sallikaa minun selittää teille... se on, näettekö, meitä on tässä\nkolme ystävystä... oppimatonta ja sivistymätöntä ihmistä... ja te\nolette sivistynyt nainen...\n\nHän koetti tuoda ajatuksensa esiin niin selvästi kuin mahdollista,\nvaan ei voinut. Noiden mustien silmien terävä ja ankara katse sai\nhänet hämilleen. Tytön sieraimet vapisivat, hänen kätensä heilutti\nhermostuneesti veljen kättä. Ilja loi katseensa maahan, mutisten\nhämillään ja vihoissaan:\n\n-- En osaa sanoa sitä näin yhtäkkiä... vaan jos teillä on aikaa...\nniin käykää sisään ja istukaa...\n\nJa hän väistyi syrjään antaakseen hänelle tietä.\n\n-- Odota tässä, Gavrik, -- sanoi tyttö, astuen huoneeseen ja jättäen\nveljensä ovelle. Ilja nosti tuolin esiin. Hän istuutui sille. Paavali\nmeni puotiin, Masha painautui peloissaan uunin nurkkaan, ja Ilja\nseisoi liikkumatta kahden askeleen päässä tytöstä, tietämättä, kuinka\nalkaa.\n\n-- Mitä teillä on sanottavaa? -- kysyi tyttö.\n\n-- Asia on sellainen, -- alkoi Ilja, huoaten raskaasti. --\nNähkääs, -- tyttö tuolla, se on, hän ei ole enää tyttö, vaan hän\non naimisissa... erään ukon kanssa... joka kohtelee petomaisesti\nhäntä... Pahoinpideltynä ja rääkättynä on hän paennut hänen\nluotaan... minun turviini... Ajattelette ehkä pahaa meistä... vaan\nniin ei ole asianlaita.\n\nHän sotkeutui sanoihinsa ja puhui epäselvästi, haluten samalla kertaa\nsekä kertoa Mashan historian että lausua mielipiteensä siitä. Etenkin\ntahtoi hän esiintuoda kuulijalleen oman mielipiteensä asiasta. Tyttö\nkatsoi koko ajan häneen ja hänen kasvojensa ilme kävi lempeämmäksi,\nvaikka silmänsä yhä omituisesti kiilsivät.\n\n-- Ymmärrän, -- keskeytti tyttö hänet. Te ette tiedä, kuinka\nmenetellä? Ensin on käännyttävä lääkäriin ja annettava hänen\ntarkastaa... Tunnen erään lääkärin... tahdotteko, että vien hänet\nhänen luokseen? Gavrik, katso, paljonko on kello. Yksitoista? Hyvä,\non juuri hänen vastaanottoaikansa... Gavrik, kutsu ajuri tänne... Ja\nte esittäkää minut hänelle...\n\nMutta Ilja ei liikahtanutkaan paikaltaan. Hän ei ollut odottanut,\nettä tuo ankara, vakava tyttö osaisi puhua niin lempeästi. Hänen\nkasvonsakin kummastuttivat häntä; niiden kopean ilmeen sijaan\noli tullut huolestunut ilme, ja vaikka hänen sieraimensa olivat\npaisuneet entistä leveämmiksi, oli hänen piirteissään hyvyyttä,\nyksinkertaisuutta, sydämellisyyttä, jota Ilja ei ennen ollut\nhuomannut. Hän katsoi tyttöön ja hymyili hämillään, mitään sanomatta.\n\nTämä oli jo kuitenkin kääntynyt hänestä poispäin ja mennyt Mashan\nluokse, jonka kanssa hän hiljaa puheli.\n\n-- Älkää itkekö, hyvä ystäväni, älkääkä peljätkö... Lääkäri on\nystävällinen mies, hän tarkastaa teidät ja antaa todistuksen... siinä\nkaikki! Minä tuon teidät sitten tänne... No, rakas ystävä, älkää\nitkekö...\n\nHän laski kätensä Mashan olkapäälle ja tahtoi vetää hänet puoleensa.\n\n-- Voi... tekee kipeätä... -- voihki Masha.\n\n-- Mikä teillä on? Lunjeff kuunteli hymyillen.\n\n-- Mitä ihmeitä se sitten onkaan! -- huudahti tyttö liikutettuna,\npoistuen Mashan luota. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen\nsilmissään paloi vihan tuli.\n\n-- Kuinka kauhealla tavalla häntä on kohdeltu!\n\n-- Sillä tavalla meillä eletään! -- huudahti Lunjeff kiivastuen.\n-- Näittekö? Ja tuosta voin näyttää teille toisen. Sallikaa minun\nesittää teille toverini Paavali Saveljitsh Gratsheff'in...\n\nPaavali tuli hitaasti puodista Iljan kammariin ja ojensi kätensä\ntytölle häneen katsomatta.\n\n-- Medvjedeff, Sofja Nikonovna, -- sanoi tyttö, katsoen tutkivasti\nPaavalin alakuloisiin kasvoihin. -- Ja teidän nimenne on kai Ilja\nJakovlevitsh? -- kysyi hän Iljaan kääntyen.\n\n-- Aivan niin, -- vastasi Ilja vilkkaasti, puristaen kovasti hänen\nkättään, ja päästämättä sitä, jatkoi:\n\n-- Jos kerran olette sellainen... se on, jos olette ottanut\nhuolehdittavaksenne toisen, niin älkää hylätkö toistakaan! Hän on\nmyös pulassa.\n\nTyttö katsoi tutkivasti ja vakavasti hänen kauniisiin, kasvoihinsa,\njoissa kuvastui mielenliikutus, ja koetti hiljaa vapauttaa kättänsä\nhänen kädestään. Mutta Ilja ei päästänyt sitä irti ja kertoi hänelle\nVjerasta, Paavalista, kertoi lämpimästi ja innostuneesti, ja hänestä\ntuntui, että hän siten keventää sydäntänsä ahdistavaa taakkaa.\n\n-- Hän on sepittänyt runoja... mainioita runoja! Vaan tässä asiassa\non hän kuin näännyksissä... Samoin myös Vjera... Luulette ehkä, että\nkun hän kerran on sellainen... siinä sitten on kaikki? Ei, älkää\nsitä luulko! Tekipä ihminen hyvää tahi pahaa, niin kuminassakaan\ntapauksessa emme voi päättää, onko hän ehdottomasti hyvä tahi paha!\n\n-- Mitä tarkotatte? -- kysyi Sonja.\n\n-- Tarkotan sitä, että vaikka ihminen on paha, löytyy hänessä myös\njotakin hyvää, vaikka hän on hyvä. on hänessä pahaakin... Kaikki me\nolemme sisällisesti kirjavia... ihan kaikki!\n\n-- Olette oikeassa! virkkoi Sonja, arvokkaasti nyykäyttäen päätänsä.\n-- Siinä sanoitte hyvin järkevästi! Mutta olkaa hyvä ja päästäkää\nkäteni, -- puristatte liian kovasti!\n\nIlja rupesi pyytelemään anteeksi, mutta tyttö ei kuunnellut häntä,\nvaan kääntyi moittien Paavaliin:\n\n-- Hävetkää, Gratsheff, eihän tuo kelpaa mihinkään! Täytyy toimia...\naina täytyy toimia, -- joko puolustautua tahi olla hyökkäävänä!\nVjeralle on hankittava puolustaja, asianajaja, ymmärrättekö? Minä\nhankin teille... kuuletteko!... Eikä hänelle tapahdu mitään pahaa,\nsillä hänet vapautetaan... siihen annan kunniasanani!\n\nHänen kasvonsa olivat tulleet punasiksi, ohimoilta oli tukka\njoutunut epäjärjestykseen ja hänen silmissään loisti omituinen ilo.\nMasha seisoi hänen rinnallaan, katsoen häneen lapsen luottavalla\nuteliaisuudella. Lunjeff taas katsoi voitonriemuisesti Mashaan ja\nPaavaliin ikäänkuin ylpeänä siitä, että tuo merkillinen tyttö oli\nhänen huoneessaan.\n\n-- Jos te todellakin voitte auttaa, -- sanoi Paavali vapisevalla\näänellä, -- niin auttakaa! En ikinä sitä unhota... Vaikken uskokaan\nonnelliseen päätökseen, niin tahdon uskoa siihen!...\n\n-- Tulkaa luokseni tänä iltana seitsemän aikaan, tulettehan? Gavrik\nkyllä neuvoo asuntoni...\n\n-- Minä tulen... En osaa kyllin teitä kiittää...\n\n-- Miksi kiittää? Meidän ihmisten pitää auttaa toinen toisiamme.\n\n-- Kyllähän ne auttavat!... -- huudahti Ilja iroonisesti.\n\n-- Sonja käännähtihe nopeasti häneen päin. Mutta Gavrik, tuntien\nitsensä ainoaksi järkeväksi ja maltilliseksi henkilöksi koko\njoukossa, nykäsi sisartaan kädestä ja sanoi:\n\n-- No, etkö jo lähde, lörpöttelijä!\n\n-- Heti! Masha, pukeutukaa!\n\n-- Minulla ei ole muita vaatteita, -- virkkoi Masha arasti.\n\n-- Ei se tee mitään! Lähdetään... Tulettehan sitten illalla,\nGratsheff? Näkemiin asti, Ilja Jakovlevitsh!\n\nYstävykset puristivat kunnioittavasti ja ääneti hänen kättään, ja hän\npoistui, taluttaen Mashaa kädestä. Mutta ovella hän pysähtyi, kääntyi\nIljaan ja sanoi pää pystyssä:\n\n-- Unohdin erään tärkeän seikan! Kun tulin tänne, en tervehtinyt\nteitä ja siinä tein hävyttömästi. Pyydän sitä anteeksi!\n\nHänen kasvonsa tulivat punasiksi ja hän loi hämillään silmänsä\nmaahan. Ilja katsoi häneen ja hänen rintansa riemuitsi.\n\n-- Pyydän anteeksi vielä kerran! Luulin, että täällä oli juomingit...\nse oli tyhmästi, vaan...\n\nHän pysähtyi, kuin olisi niellyt jonkin sanan.\n\n-- Ja kun te moititte minua siitä, etten tervehtinyt... niin luulin,\nettä silloin puhui isäntä... mutta erehdyin! Olen hyvin iloinen\nsiitä! Se olikin ihmisarvon tunne.\n\nHyväntahtoinen, iloinen hymy kirkasti hänen kasvonsa, ja hän jatkoi\nlämpimästi, aivan kuin omista sanoistaan nauttien:\n\n-- Oi, kuinka tuntuu hyvältä nähdä ihmisessä löytyvän oman arvon\ntunnetta!... Olen hyvin iloinen... kaikki on käynyt niin erittäin\nhyvin! Niin äärettömän hyvin!\n\nJa hän katosi hymyillen kuin pieni, harmaa pilven hattara, jota\naamurusko kultaa. Toverukset katsoivat hänen jälkeensä. Kummankin\nkasvot olivat juhlalliset, vaikka samalla hiukan naurettavat. Sitten\nkatsahti Lunjeff huonettaan ja sanoi, nykäisten Pashkaa:\n\n-- Eikö täällä ole hienoa? Tämä hymähti.\n\n-- Kuulitko, kuinka hän pyysi minulta anteeksi? -- kysyi Ilja,\npyyhkäisten kädellään kiharaa tukkaansa. -- Niin käyttäytyy oikea\nsivistynyt ihminen, joka voi kunnioittaa jokaista, vaikka ei ensin\ntaivukaan kenenkään edessä. Ymmärrätkö!\n\n-- Jalo ihminen, -- vakuutti Gratsheff hymyillen. -- Kauanko viipyi\nhän täällä? Lähes tunnin... eikä se tuntunut minuuttia pitemmältä.\n\n-- Hän välähti kuin tähti, hah, haa!\n\n-- Ja hän selvitti paikalla kaikki...\n\nLunjeff nauroi tyytyväisesti. Hän oli hyvillään siitä, että tuo kopea\ntyttö, paljastettuaan itsensä, olikin niin yksinkertainen, kunnon\nihminen, ja oli tyytyväinen, että oli osannut käyttäytyä arvokkaasti\nhäntä kohtaan.\n\n-- Voi kuitenkin, kun unhotin... -- huudahti hän äkkiä surkutellen.\n-- Mutta hän pani pääni vallan pyörälle anteeksipyynnöillään.\n\n-- Mitä unhotit? -- kysyi Paavali.\n\n-- Minun olisi pitänyt suudella hänen kättään... Sitä pidetään\nsivistyneiden kesken yleensä tapana... erityisen kunnioituksen\nmerkkinä...\n\nGavrik venyttelihe heidän vieressään ja hänellä näytti olevan ikävä.\n\n-- Kuules, Gavrilka! -- sanoi Ilja, tarttuen hänen olkaansa. --\nSinulla on oikein kunnon sisar.\n\n-- Kyllä hän on hyvä tyttö! -- vakuutti poika alentuvasti. --\nTeemmekö kauppaa tänään tai pidämmekö pyhää?... siinä tapauksessa\nläksisin kävelemään!\n\n-- Ei, tänään emme tee kauppaa! Paavali, lähtekäämme mekin kävelemään!\n\n-- Minä lähden poliisikonttoriin, -- sanoi Gratsheff, tullen taas\nsynkän näköiseksi, ehkä saan luvan puhutella häntä...\n\n-- Mutta minä lähden kävelemään!\n\nReippaasti kulki hän katua kiiruhtamatta, ajatellen tyttöä ja\nvertaillen häntä niihin ihmisiin, joiden kanssa hän oli ollut\ntekemisissä tätä ennen. Hänestä oli selvää, että tuo tyttö oli\nparempi kuin yksikään niistä, ja parhaiten oli kohdellut häntä.\nHänen muistossaan kaikuivat hänen anteeksipyyntönsä sanat, hän\nkuvitteli mielessään hänen kasvojansa, laajentuneine sieraimineen,\nhänen kasvojansa, joiden jokainen piirre ilmaisi lujaa pyrkimistä\njonnekin...\n\nJa kuinka tylysti hän kohteli minua alussa! -- ajatteli hän hymyillen\nja ihmetteli, miksi hän, lainkaan häntä tuntematta, kohteli\nhäntä niin kylmästi ja ylpeästi, vaikkei ollut juuri mitään edes\npuhellutkaan hänen kanssaan...\n\nIljan ympärillä kiehui elämä. Koulupoikia kulki nauraen ja puhellen,\nrattaita ja vankkureita ajoi jyristen hänen ohitsensa, ja hänen\nedellään kulkea nilkutti muuan kerjäläinen, puujalka kovasti kolkkaen\nkatukivitykseen. Kaksi vankia vartijan saattamana kantoi korennolla\nkorvoa, jossa oli jotakin. Eräs hedelmäin myyjä kulki ohi huutaen:\nmaukkaita päärynöitä, mehukkaita päärynöitä!... Ja hänen perästään\nkulki laiskasti, kieli pitkällä, pieni koira... Jyrinä, tärinä,\nhuudot, jalkojen töminä... kaikki suli yhteen kiihottavaksi meluksi.\nIlma oli täynnä kuumaa tomua, joka kutkutti sieraimia. Kirkkaalla,\nsinisellä taivaalla säteili aurinko, valaen lämmintä hohdettaan\nkaikkialle. Lunjeff katsoi kaikkea tätä sellaisella mielihyvällä,\njollaista ei koskaan ennen ollut tuntenut. Kaikki näytti hänestä nyt\nerityiseltä, mieltäkiinnittävältä. Tuossa kulkee nopeasti, miltei\nhypähdellen, nuori, kaunis, punaposkinen tyttö ja katsoo Iljaan niin\nystävällisesti, kuin tahtoisi hänelle sanoa:\n\n-- Oletpa sinä komea poika!\n\nLunjeff hymyili hänelle.\n\nMuuan ajuri kohottaa lakkiaan ja kääntyy kuskipukilla puhutellakseen\nerästä paksua rouvaa, joka seisoo katukäytävällä:\n\n-- Se on liian vähän, rouvaseni, lisätkää viisi kopeekkaa...\n\nMutta Ilja lukee ajurin kasvoista, että hän valehtelee, tuo\nvelikulta, ja että hän on saanut tavallisen palkan. Muuan puotipoika\njuoksee vaskinen teekannu kädessä ja ruiskuttaa siitä kylmää vettä\nkäytävälle niin että sitä räiskyy vastaan tulevien jaloille, ja\nkannun kansi helisee iloisesti. Kadulla on kuuma, tukehduttavaa,\nmelua, ja vanhat lehmukset kaupungin hautausmaalla houkuttelevat\nviileään varjoonsa ja hiljaisuuteensa. Valkosen kivimuurin\nympäröimänä kohoo vanhan hautausmaan rehevä vihervä mahtavan aallon\ntavoin taivasta kohden, ja korkealla, tuon aallon harjalla, kuvastuu\nkukin lehti sinistä taivasta vasten ja näyttää värähdellen sulautuvan\nsiihen... Ja tuon harjan yläpuolella kimaltelevat kirkkaina kirkon\nkultaiset ristit, auringon heijastuneiden säteiden ympäröidessä niitä\npyhimyssäteistön tavoin...\n\nAstuttuaan hautausmaan muurin sisäpuolelle, läksi Lunjeff verkkaan\nkulkemaan pitkin leveätä puistokäytävää, hengittäen syvään kukkivien\nlehmusten lemuavaa tuoksua. Puiden välissä, niiden lehvistön\nvarjossa, seisoi marmorisia ja graniittisia hautapatsaita,\nkömpelötekoisia ja raskaita, ja sammal peitti niiden sivuja. Siellä\ntäällä salaperäisessä hämärässä loisti himmeästi kullatuita ristejä,\njoiden otsakekirjotukset aika oli suureksi osaksi hävittänyt.\nKuusamo-, akaasia- ja seljapuu-pensaita kasvoi hauta-aituuksissa,\npeittäen haudat oksiensa alle. Nuorten koivujen valkoset rungot\nvälkkyivät sametinlienteästi tiheän lehvistön läpi; sievinä ja\nkainoina näyttivät ne kuin tahallaan piiloutuneen varjoon, tullakseen\nparemmin huomatuiksi. Rauta-aitojen sisässä, viheriöillä mykkylöillä,\nloisti monenvärisiä kukkia, ampiainen surisi hiljaisuudessa, valkonen\nperhosparvi leikki ilmassa... hyttyset parveilivat äänettömästi... Ja\njoka paikassa oli maasta puhjennut elinvoimaisia ruohoja ja pensaita,\njotka peittivät synkät haudat, ja koko hautausmaan vihervä oli täynnä\nvastustamatonta halua kasvamaan, kehittymään, ahnaasti imemään\nitseensä valoa ja ilmaa, muuttamaan voimakkaan maaperän mehuja\nväreiksi, tuoksuksi, kauneudeksi, joka hyväili sydäntä ja silmää.\nElämän on voitto kaikkialla ja aina!...\n\nLunjeff'ista tuntui suloiselta kävellä tuossa hiljaisuudessa ja\nhengittää täysin rinnoin lehmusten ja kukkien tuoksua. Hänessäkin oli\nkaikki hiljaista, rauhallista, -- hän aivan kuin lepäsi henkisesti,\nmitään ajattelematta, nauttien vain yksinäisyydestään, jota hän\npitkiin aikoihin ei ollut saanut tuntea.\n\nHän poikkesi käytävältä vasemmalle, pienelle, polulle ja sitä pitkin\nkulkiessaan luki ristien ja hautapatsasten päällekirjotuksia. Polku\noli hyvin kapea, sillä sen molemmin puolin, miltei siinä kiinni, oli\nrivi komeita, siroja rauta-aituuksia.\n\n\"Tämän ristin alla lepää Jumalan palvelijan Vonifantin tomu\", -- luki\nhän hymyillen, sillä nimi tuntui hänestä naurettavalta. Vonifantin\ntomun päälle oli asetettu suunnattoman suuri, harmaa graniittikivi.\nTämän haudan vieressä, toisessa aituuksessa, lepäsi Pjotr Babushkin,\nkahdeksankolmatta vuoden vanha...\n\n\"Niin nuori\", -- mietti Ilja.\n\nEräästä yksinkertaisesta, Valkosesta marmoripatsaasta luki hän:\n\n    \"Maa yhtä kukkaa köyhemmäksi joutui,\n    Yks tähti lisää loistaa taivahalla\".\n\nLunjeff ajatteli hetken noita säkeitä, ja niissä oli hänen mielestään\njotakin liikuttavaa. Mutta äkkiä tuntui hänestä, kuin olisi hän\nsaanut piston suoraan sydämeensä, ja hän horjahti takaperin,\nsulkien lujasti silmänsä. Vaan ummessa silminkin näki hän selvästi\nhautakirjotuksen, joka niin kovasti oli hämmästyttänyt häntä.\nLoistavat kultakirjaimet suuressa ruskeassa kivessä aivan kuin\nsyöpyivät hänen sydämeensä:\n\n\"Tässä lepää toisen luokan kauppiaan Vasili Gavrilovitsh\nPoluektoff'in maalliset jäännökset...\"\n\nHetken päästä pelästyi hän pelkoaan ja, nopeasti avattuaan silmänsä,\nalkoi hän epäluuloisesti katsella ympärilleen pensastoon... Näkyvissä\nei ollut ketään. Etäällä kuuluttiin pidettävän sielumessua.\nHiljaisuuden läpi kaikui tenoriääni, joka messusi:\n\n-- Ru-koil-kaam-me...\n\nJa syvä, aivan kuin tyytymätön, ääni vastasi\n\n-- Armahda!\n\nJa saattoi vielä erottaa tuskin kuuluvasti suitsutusastian\nhelskähtelemisen.\n\nNojaten selkäänsä vaahteran runkoon, seisoi Lunjeff pää pystyssä,\nkatsellen sen miehen hautaa, jonka hän oli murhannut. Hän painoi\npäätään niin kovasti puun runkoon, että hänen lakkinsa nousi koholle\notsalta. Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, ylähuuli värähteli,\nniin että hampaat näkyivät. Kätensä oli hän työntänyt syvälle nutun\ntaskuihin, ja jalkojaan jäkisti hän maahan.\n\nPoluektoff'in hautapatsas kuvasi sarkofag'ia, jonka kanteen oli\nhakattu avattu kirja, pääkallo ja kaksi ristiin asetettua sääriluuta.\nSamassa aituuksessa oli myös toinen pienempi hauta, jolla olevassa\nsarkofag'issa oli kirjotettu, että sen alla lepäsi Jumalan piika\nEupraksia Poluektoff, kahdenkymmenen kahden vuoden vanha.\n\n\"Hänen ensimäinen vaimonsa\" -- mietti Lunjeff sillä pienellä\naivojensa osalla, jota ei kiinnittänyt Poluektoff'in kanssa\ntapahtuneiden kohtausten muisteleminen. Hän muisti ensimmäisen\nkohtauksensa, kauppiaan kanssa, muisti sen, jolloin hän kuristi\nhänet, kuinka ukko syljellään kasteli hänen kätensä. Mutta kaikkea\nsitä muistellessaan ei Lunjeff tuntenut pelkoa eikä katumusta, -- hän\nkatseli hautaa vihaisesti ja kiukkuisesti. Ja ollen täydellisesti\nvakuutettu sanojensa totuudesta, sanoi hän mielessään kauppiaalle:\n\n-- Sinun tähtesi, kirottu, olen turmellut elämäni, sinun tähtesi,\nvanha saatana! Kuinka saatan elää?... ja se on kaikki sinun tähtesi!\nAinaiseksi olen tahrannut itseni sinun tähtesi...\n\nTuo \"sinun tähtesi\" kolkutti hänessä kuin vasaralla. Hänen teki\nmielensä voimiensa takaa huutaa nuo kaksi sanaa, jotta jokainen\nkuulisi ne, ja töin tuskin jaksoi hän hillitä itsensä siitä. Hän\npuri hampaitaan yhteen niin kovasti että teki kipeätä, yhä katsoa\ntuijottaen hautaan, samalla kun ajatukset, omasta elämästään\npolttivat häntä kuin tuli. Hän oli näkevinään Poluektoff'in pienet,\ninhottavat kasvot, ja hänen rinnallaan Stroganin kaljun pään punasine\nkulmakarvoineen, Petruhan tyytyväisen naaman, tyhmän Kirik'in,\nharmaapäisen Hrjenoff'in nykerönenineen ja pienine silmineen, -- ja\npitkän rivin tuttavia. Iljan korvissa sohisi, ja hänestä tuntui,\nkaikki nuo ihmiset ympäröivät hänet ja tunkivat ahdistavan lähelle\nhäntä. Hän hypähti pois puun nojasta, -- hänen lakkinsa putosi päästä\nmaahan. Kumartuessaan sitä ottamaan, ei hän voinut irrottaa silmiään\nrahanvaihtajan ja varastetun tavaran ostajan hautapatsaasta. Hänen\nhengitystään ahdisti, kasvonsa täyttyivät verellä, hänen silmiään\npakotti ponnistus. Vaivoin sai hän silmänsä käännetyksi pois kivestä,\nastui aitauksen viereen, tarttui käsin kiinni siihen ja, vapisten\nvihasta, sylkäsi haudalle... Poistuessaan haudan luota, polki hän\nniin kovasti jalkojaan maahan, kuin olisi tahtonut saattaa sille\nkipua!...\n\nKotiin ei häntä haluttanut mennä, -- hänen mielensä oli raskas, ja\nkylmä ikävyys ahdisti häntä. Hän kulki verkkaan kenenkään katsomatta,\nmistään välittämättä ja mitään ajattelematta. Hän kulki erään kadun\npäähän, koneellisesti kääntyi kulmasta, kulki taas vähän, ja huomasi\nolevansa lähellä Petruha Filimonoff'in ravintolaa. Hän muisti\nJaakon. Tultuaan Petrahan talon portin kohdalle, tuntui hänestä\nvälttämättömältä poiketa sinne, vaikkei häntä se haluttanutkaan.\nSisäportaita noustessaan kuuli hän Perfishkan äänen:\n\n-- Hyvät ihmiset, säälikää kätösiänne, älkääkä katkoko kylkiluitani...\n\nLunjeff pysähtyi avonaiselle ovelle. Tomupilven ja tupakansavun\nläpi näki hän Jaakon tarjoilupöydän takana kiireissään kaatavan\nteetä kannuihin, lukevan sokeripalasia, kaatavan viinaa laseihin ja\nhelistelevän rahalaatikkoa. Tarjoilijoita juoksi hänen luokseen ja\nhuusi, viskaten pöydälle vastamerkkejä:\n\n-- Puoli pulloa! Kaksi pulloa olutta! Kymmenellä kopeekalla\npaistettua sianlihaa!\n\n-- Onpas jo oppinut! -- mietti Ilja jonkinlaisella vahingonilolla,\nnähdessään, kuinka nopeasti ystävän punaset kädet vilahtelivat\nilmassa.\n\n-- Kas vaan! -- huudahti Jaakko hyvillään, kun Lunjeff astui\ntarjoilupöydän eteen, vaan katsahti heti levottomasti taaksensa oveen\npäin. Hänen otsansa oli hiestä märkä, kasvonsa olivat keltaset ja\nniissä oli punaset läiskät. Hän tarttui Iljan käteen ja pudisti sitä\nkuivasti yskien.\n\n-- Kuinka voit? -- kysyi Ilja, pakottaen itsensä hymyilemään.\n\n-- Kuten näet... teen kauppaa...\n\n-- Panivat ikeen niskoillesi?\n\n-- Mitä saatoin tehdä?\n\nJaakon hartiat olivat painuneet alas, niin että hän näytti entistä\nlyhyemmältä.\n\n-- Onpa siitä aikaa, kuin viimeksi tapasimme toisemme, -- sanoi hän,\nkatsoen Iljan kasvoihin hyväntahtoisilla, surullisilla silmillään. --\nHaluaisin vähän puhella kanssasi... isäkään ei ole onneksi kotona...\nMenehän tuonne... niin pyydän äitipuoltani olemaan vähän aikaa\nsijassani...\n\nHän avasi isänsä huoneen oven ja huusi kunnioittavasti:\n\n-- Äitikulta!... Olkaa hyvä ja pistäytykää hetkiseksi tänne...\n\nIlja astui siihen huoneeseen, jossa hän ennen oli asunut setänsä\nkanssa, ja katsoi tarkasti ympärilleen. Se ei ollut paljon muuttunut,\n-- vain seinäpaperit olivat mustuneet, ja kahden sängyn sijasta oli\nyksi ja sen yläpuolella seinällä riippui kirjahylly. Siinä, missä\nIljan sänky oli ollut, oli nyt suuri, ruma laatikko.\n\n-- No, nyt olen hetkeksi vapaa! -- selitti Jaakko iloissaan, astuen\nhuoneeseen ja pistäen oven hakaan. -- Haluatko teetä? Hyvä... Ivan,\n-- teetä! Hän huudahti ja rupesi rykimään ja ryki kauan, nojaten\nkättään seinään ja köyristi selkäänsä, kuin olisi tahtonut saada ulos\njotakin rinnastaan.\n\n-- Kylläpä sinä köhit! -- virkkoi Lunjeff.\n\n-- Olen hiukan raihnas... Mutta kuinka olen iloinen jälleen\nnähdessäni sinut... Näytätpä aika hienolta ja komealta... Kuinka sinä\njaksat?\n\n-- Minäkö? -- vastasi Ilja viivytellen. Tuossahan tuo menee... Entä\nsinä itse?\n\nLunjeff'ia ei lainkaan haluttanut kertoa itsestään eikä yleensäkään\npuhella. Nähdessään Jaakon kalpeaksi ja kuihtuneeksi, tunsi\nhän sääliä häntä kohtaan. Vaan se oli kylmää sääliä, tyhjää ja\nsisällyksetöntä.\n\n-- Kannan kohtaloni niin hyvin, kuin taidan... -- virkkoi Jaakko\npuoli-ääneen.\n\n-- Isäsi imee veren sinusta...\n\n-- Nyt hän itse on joutunut kiikkiin\n\n-- Sepä oikein!\n\n-- Nykyisin komentaa meillä äitipuoleni! Hänen sanansa on laki!\n\n    \"En anna ruplaa!...\n    Ilman ole ystäväin!...\"\n\nlauloi seinän takana Perfishka, säestäen lauluaan hanurillaan.\n\n-- Mikä laatikko tuo on? -- kysyi Ilja.\n\n-- Tuoko? Se on vanha urkuharmoonio, jonka isä osti minulle neljästä\nruplasta... Hän on käskenyt minun sillä opettelemaan soittamaan\nja on sanonut ostavansa sitten uuden kolmesataa ruplaa maksavan\nja sijottavansa sen ravintolaan, jota minä sitten saan soittaa\nvieraille... Siten on hänellä edes jotakin hyötyä minusta, sanoo\nhän... Siinä on hän sangen viisaasti ajatellut, sillä nykyisin on\nmusiikkia jo kaikissa ravintoloissa paitsi meillä. Muuten on minusta\nhauskaa saada soittaa...\n\n-- Hän on aika roisto! -- huudahti Ilja!\n\n-- Hän on oikeassa... minusta ei ole hänelle mitään hyötyä...\n\n-- Sano sinä hänelle, että kun kuolet, hän asettaisi ruumiisi\nravintolaan nähtäväksi ja ottaisi halullisilta katsojilta pääsymaksua\nedes viisi kopekkaa hengeltä... Siten saisi hän hyötyä sinusta vielä!\n\nJaakko nauroi hämillään ja rupesi taas rykimään, tarttuen käsillään\nmilloin kaulaansa, milloin rintaansa.\n\nMutta Perfiska lauloi ravintolassa reippaalla tavallaan:\n\n    \"Pidin paastot tositöin,\n    Harvoin kylläkseni söin.\n    Tyhjät suolet nurkui myötään,\n    Niill' ei ollut muuta työtä\"...\n\n-- Kuinka tulet toimeen velipuolesi kanssa, -- kysyi Ilja, kun Jaakon\nyskänkohtaus oli mennyt ohi. Tämä kohotti ponnistuksesta sinertyneitä\nkasvojaan ja vastasi:\n\n-- Hän ei asu täällä meillä... hänen esimiehensä ei muka sitä\nsalli... kun tämä on kapakka... Kyllä hän miehestä käy! Vähän hän\nkyllä on olevinaan... herrana pitää itseään... Hän käy täällä...\nenimmäkseen saadakseen rahaa äidiltään... hän tarvitsee paljon rahaa!\n\nJaakko alensi ääntään ja jatkoi surullisesti:\n\n-- Muistatko sen kirjan? Hän otti sen minulta... sanoi harvinaiseksi,\nsiitä muka saa suuret rahat. Pyysin, ettei hän veisi sitä, vaan hän\nei siitä välittänyt...\n\nIlja ei voinut olla nauramatta. Sitten rupesivat toverukset juomaan\nteetä. Kammarin seinäpaperit olivat halkeilleet ja laipion raoista\ntunkivat ravintolasta vapaasti sisään äänet ja haju.\n\n-- Nykyisin luen erästä historiaa, -- sanoi Jaakko, -- jonka nimi on\n\"Julia eli maanalainen vankila Mazzarinin linnassa\"... Se on hyvin\nhauska!... Entä sinä, luetko vielä?\n\nSyljen maanalaisille vankiloillesi! Itsekään en ole liian korkealla\nmaan päällä... vastasi Lunjeff jurosti.\n\nJaakko katsoi osanottavaisesti häneen ja kysyi:\n\n-- Onko jotakin hullusti?\n\nLunjeff ei vastannut. Hän mietti -- kertoako Jaakolle Mashan kohtalo\nvai ollako kertomatta? Mutta Jaakko alkoi itse puhua lempeällä\ntavallaan:\n\n-- Sinä näytät olevan yhtä itsepäinen ja kiukkuinen kuin ennenkin...\nSe on mielestäni turhaa. Ihmiset eivät, näet, voi tehdä mitään...\nMaailman meno oli määrätty tällaiseksi jo ennen, kuin heitä oli\nolemassakaan...\n\nLunjeff joi ääneti teetään.\n\n-- Ja jokainen saa palkan ansionsa mukaan, se on totinen tosi! Isäni\nesimerkiksi. Suoraan puhuttaessa, hän on oikea ihmiskiusaaja... Tuli\nsitten Fjokla Timofejevna ja ei aikaakaan, kun isä on tohvelin alla!\nNyt on hänen elämänsä sellaista, että oi, oi, oi! Epätoivoissaan\non hän ruvennut juomaan... Ja jokaisella on pahoista teoistaan\ntulevaisuudessa odotettavissa samanlainen Fjokla Timofejevna...\n\nIljasta rupesi tuntumaan ikävältä kuunnella, -- hän liikutti\nkärsimättömästi kuppiaan tarjottimella ja kysyi äkkiä toveriltaan:\n\n-- Mitä sinä nyt odotat?\n\n-- Se tahtoo sanoa, mistä? -- sanoi Jaakko hiljaisella äänellä silmät\nsuurina.\n\n-- Tulevaisuudelta mitä odotat? -- toisti Ilja terävästi ja tylysti.\n\nJaakko painoi päänsä alas ja vaipui mietteisiinsä.\n\n-- Mitä? -- virkkoi Ilja puoliääneen, tuntien polttavaa levottomuutta\nmielessään ja halua poistua ravintolasta mitä pikemmin.\n\n-- Mitäpä minulla lienee odotettavissa? -- hiljaa, häneen katsomatta,\nvastasi Jaakko. -- Ei mitään! Kuolen... ja siinä kaikki. Ja että minä\npian kuolen... siitä olen varma...\n\nHän kohotti päätään ja jatkoi tyytyväinen hymy kuihtuneilla\nkasvoillaan.\n\n-- Uneksin aina sinisestä... Ymmärrätkö, -- kaikki on olevinaan\nsinistä... Ei ainoastaan taivas, vaan myös maa, puut, kukat ruoho\n-- kaikki! On niin hiljaista... täydellinen hiljaisuus vallitsee!\nOn kuin ei mitään olisi olemassakaan, siihen määrään on kaikki\nliikkumatonta... ja kaikki on sinistä, Minä kuljen niin kevyesti,\nväsymättä... kauas, kauas määräämättömään kaukaisuuteen... Enkä voi\nkäsittää olenko olemassa vai enkö, niin kevyeksi tunnen itseni...\nSiniset unet ennustavat kuolemaa.\n\n-- Hyvästi! -- sanoi Lunjeff, nousten tuolilta.\n\n-- Mihin menet? Istu nyt vielä.\n\n-- En, hyvästi. Jaakko nousi myös.\n\n-- No lähde sitten!\n\nLunjeff puristi hänen kuumaa kättänsä ja katsoi ääneti hänen\nkasvoihinsa, tietämättä mitä sanoa jäähyväisiksi toverilleen. Vaan\nhänen teki mielensä sanoa jotakin, niin suuresti teki mielensä, että\nse miltei vaivasi häntä.\n\n-- Miksi katsot minuun niin omituisesti? -- kysyi Jaakko hymyillen.\n\n-- Anna anteeksi, veli, minulle... -- sanoi Ilja verkkaan, luoden\nsilmänsä maahan.\n\n-- Mistä?\n\n-- Muuten vaan... anna anteeksi...\n\n-- Olenko minä sitten pappi? -- sanoi Jaakko hiljaa nauraen. -- Ai,\nodotappas! Unhotin sanoa sinulle Mashutkasta...\n\n-- Mitä?\n\n-- Hänenkin kohtalonsa kuuluu olevan kova...\n\n-- Niin kuuluu...\n\n-- Jokainen meistä näyttää olevan kovaosainen. Sinunkin elämäsi\ntaitaa olla raskasta, siltä minusta tuntuu... vai kuinka?\n\nHänen puhuessaan väreili heikko hymyily hänen huulillaan. Hänen\näänessään ja sanoissaan oli jotakin veretöntä, voimatonta... Ilja\nirrotti kätensä... Jaakon käsi valahti voimatonna alas.\n\n-- Jasha, anna anteeksi...\n\n-- Jumala antakoon sinulle anteeksi! Käythän vastakin katsomassa?\n\nIlja poistui mitään vastaamatta.\n\nKadulle päästyään tuli hänen mielensä kevyemmäksi ja vapaammaksi.\nHän ymmärsi, että Jaakko kuolee pian, ja se härsytti häntä jotakin\ntuntematonta olentoa vastaan. Hän ei säälinyt Jaakkoa, sillä hän\nei voinut edes kuvitella, kuinka tuo hiljainen, suoraluontoinen\nnuorukainen olisi saattanut elää ihmisten joukossa. Hän oli jo kauan\npitänyt Jaakkoa määrättynä katoamaan elämästä. Mutta häntä kiihotti\najatus, minkätähden tuota niin perin hyväluonteista miestä oli niin\npaljon kidutettu ja pakotetaan ennen aikojaan jättämään maailman? Ja\nse ajatus yhä enemmän kasvatti hänen kiukkuaan elämää kohtaan, mikä\nmuutenkin alkoi olla hänen mielensä perussävel.\n\nYöllä ei hän voinut nukkua. Vaikka ikkuna oli auki, tuntui hänestä\nilma huoneessa tukahduttavalta. Hän meni pihalle ja laskeusi\npitkälleen maahan lauta-aidan viereen, ja lavan alle. Hän oli\nselällään ja katseli kirkasta taivasta, ja mitä tarkemmin katsoi,\nsitä useampia tähtiä hän näki. Linnunrata kulki poikki taivaan kuin\nhopeavaate, -- tuntui samalla suloiselta ja surulliselta katsoa sitä\npuunoksien läpi. Taivaalla, jossa ei ole ketään, loistavat tähdet,\nvaan maa... millä on se koristettu? Ilja siristi silmiään, ja silloin\nnäyttivät puun oksat kohoavan yhä ylemmäksi. Sinistä, kirkasten\ntähtien peittämää, vienoa taivasta vasten näyttivät lehvistön\ntummat piirteet käsiltä, jotka olivat ojennetut taivaslakea kohden\nylettyäksensä siihen. Iljan mieleen muistuivat Jaakon siniset unet,\nja hänen eteensä nousi ystävän kuva, myös kokonaan sinisenä, keveänä,\nläpikuultavana, hyväntahtoisine ja tähtikirkkaille silmineen... Ja\nhän ajatteli: oli olemassa ihminen, vaan hänet kidutettiin kuoliaaksi\nsiksi, kun hän eli rauhallisesti ja hiljaa... Mutta kiduttajat\nelävät, kuinka tahtovat, ja kauan elävätkin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt oli Iljan elämään ilmestynyt jotakin uutta, joka saattoi\nhänet levottomaksi. Gavrik'in sisar rupesi käymään Lunjeff'in\npuodissa miltei joka päivä. Hän näytti aina huolestuneelta ja\nkiireelliseltä, tervehtiessään Iljaa pudisti hän lujasti hänen\nkättänsä ja vaihdettuaan pari sanaa hänen kanssaan, katosi hän,\njättäen aina jälkeensä jotakin uutta Iljan mietittäväksi. Kerran\nkysyi hän tältä:\n\n-- Huvittaako teitä olla kauppiaana?\n\n-- Ei erittäin, -- vastasi Lunjeff, kohauttaen hartioitaan, -- vaan\njollakinhan täytyy elää...\n\nSonja katsoi häneen totisilla silmillään tutkivasta.\n\n-- Täytyy elää... -- toisti Ilja huoaten.\n\n-- Ettekö ole koskaan koettanut elää jollakin työllä? -- kysyi tyttö.\n\nIlja ei ymmärtänyt hänen kysymystään.\n\n-- Kuinka sanoitte?\n\n-- Ettekö ole koskaan tehnyt työtä?\n\n-- Aina. Koko ikäni. Teen kauppaa... -- vastasi Ilja hämillään.\n\nMutta tyttö naurahti, -- ja hänen hymyilyssään oli jotakin, joka\nloukkasi Iljaa.\n\n-- Onko teidän mielestänne kauppa työtä? Onko se samaa? -- kysyi hän\nnopeasti.\n\n-- Kuinka sitten? Väsynhän minä siitä. Katsottuaan hänen silmiinsä,\ntuli Ilja vakuutetuksi, että hän puhui tosissaan eikä laskenut\nleikkiä.\n\n-- Ei suinkaan, -- jatkoi tyttö, alentuvasti hymyillen. -- Työ on\nse, kun ihminen laatii jotakin kuluttamalla voimiansa... kun hän\nvalmistaa nauhaa, pitsiä, tuoleja, kaappeja... ymmärrättekö?\n\nLunjeff punastui ja nyökäytti päätään. Hänestä oli vaikeata sanoa,\nettei ymmärtänyt.\n\n-- Mutta kauppa -- mitä työtä se olisi? Se ei anna ihmisille mitään!\n-- sanoi tyttö vakuuttavasti, katsoen tutkivasti Iljan kasvoihin.\n\n-- Tietysti olette oikeassa, -- sanoi Ilja verkkaan ja varovaisesti.\n-- Kauppa ei ole vaikeata sille, joka siihen on tottunut... Mutta\ntietysti on siitä hyötyä, sillä jollei se antaisi voittoa, niin kuka\nsitten pitäisikään kauppaa?\n\nTyttö ei vastannut mitään, vaan kääntyi veljensä puoleen, jonka\nkanssa vähän aikaa puheltuaan poistui, nyökäyttäen Iljalle\nhyvästiksi päätään. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset, kuin ennen\nhänen kohtaamistaan Mashan kanssa, -- kuivat ja ylpeät! Ilja rupesi\nmiettimään, oliko hän mahdollisesti loukannut häntä jollakin\nvaromattomalla sanalla. Hän muisti kaikki, mitä oli sanonut, eikä\nhuomannut siinä mitään loukkaavaa. Sitten rupesi hän ajattelemaan\nhänen sanojaan, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä epäselvemmiltä ne\ntuntuivat. Mikä ero on hänen mielestään kaupan ja työn välillä.\n\nTuo tyttö kiinnitti yhä enemmän hänen huomiotaan, vaan hän ei voinut\nkäsittää, minkätähden hänen kasvonsa olivat niin vihaiset, vaikka hän\noli niin hyväntahtoinen ja osasi ei ainoastaan sääliä ihmisiä, vaan\nmyös auttaa heitä. Paavali oli ollut hänen kotonaan ja ihastuksissaan\nylisti niin hyvin häntä kuin hänen kodintapojaan.\n\n-- Kun tulee heille, niin: kah, terveheksi! Jos on päivällisen aika,\nniin istu pöytään, jos teetä juovat, niin juo mukana! Kaikki käy niin\nyksinkertaisesti! Ja väkeä siellä on aina paljon! He pitävät hauskaa,\nlaulavat, huutavat, väittelevät kirjoista. Kirjoja heillä on joka\npaikassa, kuin kirjakaupassa. Ahdasta siellä on, niin että siinä\ntyrkitään toisiansa, vaan sille sitten nauretaan. Muuten ne ovat\noppinutta väkeä -- muuan asianajaja, toisesta tulee pian tohtori,\nylioppilaita ja muita sellaisia. Unhottaa kokonaan, mikä itse on, ja\nnauraa heidän kanssaan ja polttaa tupakkaa, kuin olisi yksi heistä.\nKunnon väkeä! Niin hilpeätä, vaan samalla vakavaa...\n\n-- Minua ei hän kutsu käymään, saat olla varma siitä... -- sanoi Ilja\nsynkästi. -- Hän on ylpeä...\n\n-- Hänkö ylpeä? -- huudahti Paavali. Sanon sinulle, että hän on itse\nvaatimattomuus! Älä sinä kutsua odota, vaan mene itsestäsi... Heillä\nolet kuin ravintolassa! Kaikki on niin vapaata...\n\n-- No, kuinka Mashutka voi? -- kysyi Ilja.\n\n-- Hän on jo ruvennut hiukan toipumaan. Hän istuu siellä ja\nhymyilee... Häntä lääkitään jollakin lääkkeellä, juotetaan\nmaidolla... Hrjenoff'ille käy huonosti... Asianajaja sanoo, että\nse leikki käy kalliiksi tuolle vanhalle konnalle... Ja mitä minun\nasiaani tulee, koettavat he saada sen mitä pikemmin oikeuden\nkäsiteltäväksi... Kunnon väkeä he ovat!\n\n-- Entä Sonja, mitä tekee hän? -- kysyi Lunjeff.\n\nHänestä kertoi Paavali yhtä innostuneesti, kuin kerran vangeista,\njotka opettivat hänet lukemaan ja kirjottamaan.\n\n-- Hän sitten osaa kaikkea! Totta totisesti, ei hänen enää tarvitsisi\nopiskella! Hän komentaa kaikkia, ja jos joku sattuu sanomaan jotakin,\nmikä ei ole hänen mielensä mukaista, niin frr!... hän sähähtää kuin\nkissa.!.\n\n-- Se on minulle tuttua... -- sanoi Ilja hymyillen.\n\nHän kadehti Paavalia, sillä hänen teki suuresti mielensä seurustella\ntuon ankaran naisylioppilaan kanssa, vaan hänen itserakkautensa ei\nantanut hänen valita suorinta tietä, nimittäin, mennä kutsumatta\nhänen luoksensa.\n\nSeisoen tiskin takana, mietti hän uhmailevasti:\n\n-- Kaikki ihmiset tahtovat aina saada hyötyä toisistansa. Mutta mitä\nhyötyä on hänelle ottaa Mashutka ja Vjera suojelukseensa... Hänhän on\nköyhä, joka pala on kallisarvoinen hänen kodissaan... Hänen täytyy\nsiis olla hyvin hyvä... Mutta kuinka kohtelee hän minua... Miksi olen\nminä Paavalia huonompi?\n\nNämä ajatukset kiinnittivät häntä siihen määrään, että hän tuli\nkaikesta muusta miltei välinpitämättömäksi. Oli, kuin hänen pimeään\nelämäänsä olisi puhjennut rako, josta hän näki tai paremmin, tunsi\njotakin häämöttävän, jota hän siihen saakka ei ollut vielä kohdannut\ntiellänsä.\n\n-- Rakas ystävä, -- sanoi hänelle Tatjana Vlasjevna kuivasti ja\nmoittivasti, -- täytyy ostaa lisää kapeata villanauhaa. Pitsit ovat\nniinikään lopussa... Vähän on jälellä viidenkymmenen numeron mustaa\nrihmaa... Perlemonappeja on eräs firma tarjonnut meille, sen asiamies\nkävi luonani... Lähetin sen tänne. Onko hän käynyt täällä?\n\n-- Ei, -- vastasi Ilja lyhyesti. Tatjana Vlasjevna oli käynyt hänestä\nyhä vastenmielisemmäksi. Hän epäili, että Tatjana oli ottanut\nrakastajakseen erään Korsakoff'in, joka äskettäin oli nimitetty\npoliisitarkastajaksi. Hänen kanssaan määräsi hän näet kohtauksia yhä\nharvemmin, vaikka kohtelikin häntä ystävällisesti ja hellästi kuin\nennenkin. Mutta niistäkin kohtauksista kieltäytyi Ilja kaikenlaisten\ntekosyiden nojalla. Kun hän sitten huomasi, ettei Tatjana Vlasjevna\nsiitä suuttunut, kiroili hän mielessään häntä:\n\n-- Senkin häpeämätön irstailija... Etenkin oli hänestä vastenmielistä\nse, kun Tatjana Vlasjevna kävi puodissa tarkastamassa tavaravarastoa.\nHän pyörähteli puodissa kuin varpunen, hyppäsi tiskille ottaakseen\nylimmiltä hyllyiltä pahvilaatikoita, aivasteli pölystä, pudisteli\npäätään ja torui Gavrik'ia.\n\n-- Juoksupojan tulee olla sukkela ja huomaavainen. Ei hän siitä saa\nleipää, että istuu kaiket päivät ovella ja kaivelee nenäänsä. Ja\nkun hänen emäntänsä puhuttelee häntä, tulee hänen tarkkaavaisesti\nkuunnella eikä katsoa kuin mikäkin mörkö...\n\nMutta Gavrik'illa oli oma luonteensa. Hän kuunteli emännän puhetta\nvallan välinpitämättömästi, ja vain silloin, kun tämä nousi jonnekin,\nsaadakseen käsiinsä jonkin esineen ylimmiltä hyllyiltä, ja kohotti\nhameensa helmat ylös, iski hän veitikkamaisesti Iljalle silmää. Hän\npuhutteli häntä aina nenäkkäästi, ilman että hänen puheessaan oli\njälkeäkään kunnioituksesta, ja kun emäntä oli poistunut, huomautti\nhän ivallisesti Iljalle:\n\n-- Hyyppä hyppäsi nyt tiehensä...\n\n-- Niin ei saa puhua emännästä, -- huomautti hänelle Ilja, vaivoin\npidättäen nauruaan.\n\n-- Mikä emäntä hän on! -- vastusti Gavrik. -- Minun isäntäni olette\nte... Hän ei ole muu kuin hyyppä...\n\n-- Te ette neuvo poikaa, -- sanoi Avtonomova usein Iljalle, -- ja\nyleensäkin... täytyy minun sanoa, on kaikki ruvennut viime aikoina\nkäymään haluttomasti, innostuksetta...\n\nLunjeff oli ääneti ja mietti kiukkuisena: \"Kunpa edes nyrjäyttäisit\njalkasi tiskillä hyppäillessäsi, mokoma tarkastaja...\"\n\nHän sai samoihin aikoihin sedältään kirjeen, jossa tämä kertoi\nolleensa ei ainoastaan Kijev'issä, vaan myös Sergiuksen luostarissa\nja Valamossa ja palaa pian kotiin.\n\n\"Saan lisähuvia\", -- mietti Ilja vihaisesti. \"Luonnollisesti tahtoo\nhän päästä asumaan luokseni...\"\n\nJa hän rupesi tarkoin miettimään, kuinka voisi järjestää niin,\nettä hänen setänsä asuisi muualla. Kauan ei hän kuitenkaan saanut\nmiettiä sitä, sillä puotiin tuli ostajia, ja sitten Gavrik'in sisar.\nVäsyneesti ja raskaasti hengittäen tervehti hän Iljaa ja kysyi,\nosottaen päällänsä kammarin oveen:\n\n-- Onko tuolla vettä?\n\n-- Tuon heti sitä teille, -- sanoi Ilja.\n\n-- Itse menen... Hän meni kammariin ja viipyi siellä siksi, kunnes\nLunjeff suoriuduttuaan ostajista, tuli sinne. Hän tapasi hänet\nseisomassa taulun edessä, joka esitti ihmisen eri ikäkausia. Kääntäen\npäätään Iljaan päin, osotti tyttö silmillään taulua ja virkkoi:\n\n-- Roskaa...\n\nLunjeff tunsi tulevansa hämilleen hänen huomautuksestansa ja hymyili,\nkuin tuntien itsensä syylliseksi johonkin rikokseen.\n\n-- Brr! -- Kuinka poroporvarillista! toisti tyttö ja poistui\nhuoneesta, ennenkuin Ilja ehti kysyä selitystä häneltä.\n\nMuutamien päivien kuluttua toi hän veljelleen puhtaita alusvaatteita,\nja moitti häntä siitä, että hän pitää huonoa huolta vaatteistaan,\nrepii ja tahrii niitä.\n\n-- Ole torumatta, -- sanoi Gavrik ynseästi.\n\n-- Rupeatko vielä sinäkin haukkumaan minua, kuten jo rouva tekee!\n\n-- Onko hän hyvin tottelematon? -- kysyi Sonja Iljalta.\n\n-- E-ei erittäin -- vastasi Ilja hyväntahtoisesti.\n\n-- Olen hyvin hiljainen, -- suositti itseään Gavrik.\n\n-- On hän vähän liian sukkelakielinen, sanoi Lunjeff.\n\n-- Kuuletko? -- kysyi sisar Gavrik'ilta, rypistäen kulmakarvojaan.\n\n-- Kuulen kyllä, -- vastasi tämä vihaisesti.\n\n-- Se ei ole niin vaarallista, -- sanoi hyväntahtoisesti Ilja. --\nIhmisen, joka edes osaa puoliaan pitää, on helppo tulla toimeen\nmaailmassa... Toisia lyödään, ja he vaikenevat ja heidät unhotetaan.\n\nSonja kuunteli hänen puhettaan ja oli kuin hänen kasvollaan olisi\nkuvastunut iloa. Ilja huomasi sen.\n\n-- Aioin kysyä teiltä jotakin, -- sanoi hän hiukan hämillään.\n\n-- Mitä?\n\nTyttö astui hyvin lähelle häntä ja katsoi häntä suoraan silmiin. Ilja\nei voinut kestää hänen katsettaan vaan painoi päänsä alas ja jatkoi:\n\n-- Jos olen teitä oikein ymmärtänyt, niin ette pidä kauppiaista?\n\n-- Enpä juuri...\n\n-- Minkätähden?\n\n-- He elävät toisten työllä -- sanoi tyttö varmasti.\n\nIlja nosti äkkiä päänsä pystyyn. Nuo sanat eivät ainoastaan\nhämmästyttäneet, vaan suoraan loukkasivat häntä. Ja tuo tyttö lisäksi\noli lausunut ne niin yksinkertaisesti, vakuuttavasti...\n\n-- Se ei ole totta, -- huudahti Lunjeff. Nyt värähtivät Sonjan kasvot\nja tulivat punasiksi.\n\n-- Paljonko maksaa teille tuo nauha? -- kysyi hän kuivasti.\n\n-- Tuo nauhako?... Seitsemäntoista kopeekkaa... arshina...\n\n-- Paljostako myytte sitä?\n\n-- Kahdestakymmenestä...\n\n-- Siinä sitä ollaan... Ne kolme kopeekkaa, jotka otatte te, eivät\nkuulu teille, vaan nauhan valmistajille. Ymmärrättekö?\n\n-- En! -- tunnusti Lunjeff avomielisesti.\n\nTytön silmissä välähti silloin jotakin vihamielistä häntä kohtaan.\nIlja huomasi sen selvästi ja tuli siitä araksi, vaan suuttui heti\nitseensä siitä.\n\n-- Luulen, ettei teidän ole helppo käsittää niin yksinkertaista\najatusta, -- sanoi Sonja, siirtyen tiskin luota ovelle. -- Mutta\nkuvitelkaapa olevanne tekijä, joka on valmistanut nämä kaikki...\n\nLeveällä käden liikkeellä näytti hän puodissa olevia tavaroita, ja\njatkoi selitystään siitä, kuinka työ saattaa kaikki muut rikkaiksi,\npaitsi työntekijän itsensä. Alussa puhui hän, kuten tavallisesti, --\nkuivasti, painavasti, ja hänen rumat kasvonsa olivat liikkumattomat,\nvaan sitten rupesivat hänen kulmakarvansa värähtelemään, sieraimet\nlaajenivat ja pää pystyssä syyti hän Iljan päälle voimakkaita sanoja,\njoita elähdytti nuorekas, horjumaton usko niiden totuuteen.\n\n-- Kauppias on työntekijän ja ostajan välillä... hän ei tee muuta\nkuin korottaa tavaran hintaa... Kauppa on laillistettua varkautta...\n\nIlja tunsi loukkautuvansa, vaan hän ei löytänyt sanoja,\nvastustaaksensa tuota röyhkeätä tyttöä, joka sanoi hänelle vasten\nsilmiä, että hän oli tyhjäntoimittaja ja varas. Hän puri hammasta\nkuunnellessaan häntä, uskomatta, voimatta uskoa hänen sanojaan. Mutta\netsiessään mielessään sellaista sanaa, joka yhdellä iskulla kumoaisi\nkaikki hänen puheensa, pakottaisi hänet vaikenemaan, hän samalla\nihmetteli hänen röyhkeyttään...\n\n-- Ei, niin ei asian laita ole! -- keskeytti hän hänet vihdoin,\ntuntien, ettei voinut enää ääneti kuunnella häntä. -- Ei... niin se\nei ole!...\n\nIljan rinnassa leimahti kiukku, ja hänen kasvoillaan paloi kaksi\npunasta läiskää.\n\n-- Väittäkää vastaan sitten! -- sanoi tyttö tyynesti, istuutuen\ntuolille ja heitettyään pitkän palmikkonsa syliinsä, rupesi\nleikkimään sillä.\n\nLunjeff väänteli päätään, välttääkseen hänen vihaista katsettaan.\n\n-- Väitän kyllä! -- huudahti hän, voimatta enää pidättää itseään.\n\n-- Koko elämäni väittää vastaan! Ehkä olen tehnyt suuren synnin,\nennenkuin pääsin tänne asti...\n\n-- Sitä pahempi... Mutta se ei ole vastaan väittämistä -- sanoi\ntyttö, ja se oli Iljasta kuin olisi hän saanut kylmää vettä\nniskaansa. Hän nojasi käsillään tiskiin, kyykistyi alas, aivan kuin\nolisi tahtonut hypätä sen yli ja katsoi vähän aikaa päätään pudistaen\ntyttöön. Hän oli loukkautunut, mutta ihmetteli samalla hänen\ntyyneyttään. Tytön katse ja liikkumattomat kasvot, joissa kuvastui\nvarmuus, pidättivät hänen vihaansa ja saivat hänet hämilleen. Sanoja,\njotka hän oli aikonut sanoa puolustuksekseen, ei hän saanut suustaan.\n\n-- No, mitä arvelette? -- kysyi tyttö kylmästi, uhmaillen. Sitten\nhymähti hän ja sanoi varmasti:\n\n-- Ette voi väittää minua vastaan, sillä olen sanonut totuuden\n\n-- Enkö? -- kysyi Ilja kaiuttomasti.\n\n-- Niin, ette! Mitä voitte väittää vastaan?\n\nHän hymähti uudestaan halveksivasti.\n\n-- Näkemiin asti!\n\nHän poistui pää pystymmässä kuin koskaan.\n\n-- Se ei ole totta! -- huusi Lunjeff hänen perästään. Mutta hän ei\nkääntynyt takaisin.\n\nIlja heittäysi istumaan tuolille. Gavrik, joka seisoi ovella, katsoi\nhäneen ja luultavasti oli tyytyväinen sisarensa käytökseen, sillä\nhänen kasvonsa olivat arvokkaan ja voitonriemuisen näköiset.\n\n-- Mitä katsot? -- kysyi Ilja vihaisesti, tuntien, että tuo katse oli\nhänestä vastenmielinen.\n\n-- En mitään! -- vastasi poika.\n\n-- Mene sitten kävelemään!\n\nHän tunsi tarvitsevansa yksinäisyyttä. Mutta yksin jäätyään ei hän\nvoinut koota ajatuksiaan. Hän ei voinut käsittää Sonjan tarkotusta,\nvaan sen hän kuitenkin ymmärsi, että hän oli loukannut häntä. Hän\nnojasi tiskiin ja mietti:\n\n-- Miksi loukkasi hän minua?... Mitä olen tehnyt hänelle?... Ilman\nmuuta tulee, haukkuu minua ja poistuu... Oikeudenmukaisuutta ei\nollut... Ja hän sitten on olevinaan sivistynyt... Mutta tulepas vielä\nkerran, niin saat kuulla kuultavasi...\n\nHän uhkaili häntä, vaan samalla koetti keksiä syytä, jonka tähden\ntyttö oli loukannut häntä. Hänen johtui mieleensä, mitä Paavali oli\nkertonut hänen terävästä älystään ja vaatimattomuudestaan.\n\n-- Pashkaa ei hän varmaankaan loukkaisi...\n\nHän kohotti päätään ja katsoi peiliin. Hänen mustat viiksensä\nvavahtelivat, suurissa silmissään oli väsynyt ilme ja kasvoillaan\npaloi puna. Mutta sittenkin olivat hänen kasvonsa, vaikkakin ne nyt\nolivat levottomat ja hiukan synkän näköiset, kauniimmat, kuin Paavali\nGratsheff'in sairaaloisen keltaset, laihat kasvot.\n\n-- Miellyttääköhän Pashka häntä enemmän kuin minä? -- mietti hän,\nvaan vastasi itse heti omaan kysymykseensä:\n\n-- Mitä välittää hän minun kasvoistani? Enhän ole mikään hänen\nsulhasensa... Hänet tietysti nai jokin tohtori... asianajaja tahi\nvirkamies... Kuinka me voisimme kiinnittää hänen huomiotaan?\n\nHän hymähti katkerasti ja rupesi taas kyselemään itseltään:\n\n-- Mutta minkätähden on hän kutsunut Paavalin luoksensa? Minkätähden\nloukkaa hän minua sanoillaan? Kauppias on sama kuin varas... ei hän\ntee työtä! Hän elää toisten työstä? Mutta kuka sitten seisoo täällä\naamusta varhain iltaan myöhään?\n\nNyt keksi hän paljon, millä olisi voinut vastustaa häntä ja\nitseään puolustaa. Mutta tyttöä ei ollut saapuvilla, ja sentähden\nhärsyttivät ne häntä nuo hänen keksintönsä eivätkä rauhottaneet hänen\nrinnassaan kiehuvaa vihaa. Hän nousi tuolilta, meni kammariinsa, joi\nlasillisen vettä ja katsahti sitten ympärilleen. Hämärä vallitsi\ntuossa ahtaassa, matalassa huoneessa, jonka ikkunan takana oli\nrautaristikko. Hänen pisti silmäänsä \"Ihmisen eri ikäkaudet\" ja hän\nmietti:\n\n-- Tuo on petosta... Noinko sitten elävät ihmiset?\n\nHän katsoi kauan tauluun, ottaen ajatuksissaan esimerkiksi oman\nelämänsä, jonka rajaviivat olivat vedetyt niin räikeillä väreillä.\n\n-- Noinko sitten? -- toisti hän itsekseen. Ja äkkiä lisäsi hän\ntoivottomasti:\n\n-- Mutta vaikkapa niinkin, niin sittenkin on se ikävää... Puhdasta se\non kyllä, vaan ilotonta...\n\nHän astui verkkaan seinän viereen ja irrotti siitä taulun ja vei sen\npuotiin. Siellä laski hän sen tiskille ja rupesi taas tarkastamaan\nihmisen muunnoksia, joita siinä oli kuvattu, vaan nyt katsoi hän\nniitä ivallisesti. Katseessaan mietti hän koko ajan Gavrik'in sisarta.\n\n\"On, kuin hän tietäisi, että minä olen murhannut ukon...\"\n\nAjatukset kiersivät hänen päässään hitaasti, raskaasti, ja kuva\nsai hänen silmänsä kiiltämään. Silloin puristi hän sen ruttuun ja\nviskasi sen tiskin alle; mutta se kierähti sieltä hänen jalkoihinsa.\nSiitä kiivastuneena, otti hän sen uudestaan lattialta, rutisti vielä\nkovemmin ja lennätti sen ovesta pihalle...\n\nKadulla oli meluisaa. Toisella puolen katua, katukäytävällä,\nkulki joku keppi kädessä. Keppi ei kolkkanut katuun askeleiden\nmukaisesti, vaan siten, kuin kulkijalla olisi ollut kolme jalkaa.\nKyyhkyset kurahtelivat. Jossakin rämisi rautapelti, -- luultavasti\nnuohooja kulki katolla. Puodin ohitse ajoi ajuri. Hän näytti\ntorkkuvan, sillä hänen päänsä heilahteli sinne tänne. Kaikkikin\nnäytti Iljasta pyörivän. Hän otti helmitaulun, katsoi sitä hetkisen\nja lisäsi kaksikymmentä kopeekkaa. Katseli vielä ja -- vähensipä\nseitsemäntoista. Jälelle jäi kolme kopeekkaa. Hän veti kynnellään\nhelmijä pitkin; helmet rupesivat pyörimään hiljaa rangoillaan,\npysähtyen sitten yhdyttyään.\n\nIlja huokasi, siirsi taulun syrjään, valahti tiskille ryntäilleen ja\nvaikeni hengitystään pidättäen, kuunnellen kuinka sydämensä löi.\n\nSeuraavana päivänä tuli taas Gavrik'in sisar. Hän oli samanlainen\nkuin ennenkin, samassa vanhahkossa puvussa, kasvot samanlaisina.\n\n-- Ai sinua, -- mietti Lunjeff vihaisesti, katsoen häntä kammaristaan.\n\nTytön tervehdykseen kumarsi Ilja haluttomasti päätänsä. Mutta tyttö\nhymyili äkkiä hänelle perin herttaisesti, kysyen ystävällisesti\nhäneltä:\n\n-- Kuinka olette niin kalpea? Ettekö ole terve?\n\n-- Terve olen, -- virkkoi Ilja lyhyesti, koettaen olla näyttämättä\nhänelle sitä tunnetta, jonka tytön huomionsa kääntäminen häneen\nhänessä herätti. Ja tuo tunne oli hyvä, riemukas: tytön hymyily ja\nsanat koskettivat hänen sydäntänsä niin pehmeästi, niin lämpimästi,\nmutta sittenkin päätti hän näyttää olevansa vihainen, toivoen tytön\nvielä sanovan hänelle herttaisen sanan, vielä hymyilevän. Tehtyään\nsen päätöksen, rupesi hän katsomatta häneen odottamaan.\n\n-- Te näytätte suuttuneen minuun? kuului tytön luja ääni. Se erosi\nniin terävästi siitä äänestä, jolla hän oli sanonut ensi sanansa,\nettä Ilja katsahti levottomasti häneen. Tyttö oli taas samanlainen\nkuin tavallisesti, ylpeä, ja hänen tummissa silmissään oli jotakin\nnenäkästä, ärsyttävää.\n\n-- Minä olen tottunut loukkauksiin, -- sanoi Lunjeff, katsoen\nhymähtäen häneen ja tuntien rinnassaan pettymyksen synnyttämää\nkylmyyttä.\n\n-- Oh, sinä leikit kanssani, -- mietti hän. -- Silität ensin vaan\nlyöt sitten! Mutta ei...\n\n-- En tahtonut loukata teitä...\n\nTeitä-sanan lausui tyttö erityisellä painolla, opettavalla äänellä,\nniin ainakin Iljasta tuntui.\n\n-- Teidän on vaikea minua loukata! virkkoi Ilja kopeasti ja kovasti.\n-- Tiedän näet teidän arvonne: ette ole korkealentoinen lintu!\n\nNuo sanat kuullessaan ojensihe tyttö silmät suurina, hämmästyneenä\nsuoraksi. Mutta Ilja ei enää nähnyt mitään, sillä hurja halu,\nmaksaa loukkaus takaisin tytölle valtasi hänet, ja tahallaan puhuen\nverkkaan, lausui hän raakoja sanoja:\n\n-- Teidän herraskaisuutenne, tuo teidän ylpeytenne... ei tule\nkalliiksi... kymnaasissa voi sitä jokainen hankkia... vaan\nkymnaasitta olisitte te ompelijatar, kamarineitsyt. Köyhyytenne takia\nette voisi olla mikään muu, vai kuinka?\n\n-- Mitä te puhutte? -- huudahti tyttö hiljaa.\n\nIlja katsoi hänen kasvoihinsa ja näki mielihyvällä, kuinka hänen\nsieramensa pullistuivat ja kasvonsa punastuivat.\n\n-- Puhun, mitä ajattelen! Ja ajattelen taas, ettei teidän\nvähäarvoinen herraskaisuutenne ole viidenkään kopeekan arvoinen!\n\n-- Minä en ole herraskainen! -- huudahti tyttö kovasti. Hänen\nveljensä juoksi hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä ja huudahti,\nkatsoen vihaisesti isäntäänsä:\n\n-- Lähtekäämme, Sonjka!\n\nLunjeff silmäsi heihin, virkkaen kylmästi, vihaisesti:\n\n-- Poistukaa vaan! Te ette tarvitse minua, enkä minä teitä.\n\nOli, kuin he kumpikin olisivat omituisesti vilahtaneet Iljan\nsilmissä ja sitten kadonneet. Hän nauroi heidän jälkeensä. Jäätyään\nsitten yksin puotiinsa, seisoi hän muutamia minuuttia liikkumatta,\nnauttien suloista onnistuneen koston tunnetta. Hän muisti hyvin tytön\nhämmästyneet, hämillään olevat, hiukan pelästyneet kasvot ja hän oli\ntyytyväinen.\n\n\"Katsohan poikaa, millainen oli\" -- pyöri hänen päässään eristynyt\najatus. Gavrik'in käytös hiukan häiritsi häntä, rikkoen hänen\nmielialansa.\n\n\"Siin' ol' sinulle ylpeyttä?\" -- mietti hän, hymyillen ajatuksissaan.\n\"Tulisipa nyt vielä Tanitshkakin, niin saisi samalla mitalla...\"\n\nHäntä halutti tyrkätä kaikki ihmiset luotaan, puhutella heitä\nraa'asti ja loukkaavasti, ja hän tunsi pystyvänsä siihen.\n\nMutta Tanitshka ei tullut, -- koko päivän sai Ilja olla yksin, ja\nse päivä oli kauhean pitkä. Maata pannessaan tunsi Ilja itsensä\nyksinäiseksi. Tuo yksinäisyys loukkasi häntä vielä enemmän kuin tytön\nsanat. Hänen mieleensä johtui Olympiada, ja nyt hänestä tuntui,\nettä tuo nainen oli ollut häntä kohtaan paras kaikista ihmisistä.\nSulettuaan silmänsä, kuunteli Ilja yön hiljaisuutta, odotellen ääniä,\nvaan kun sitten ääni kaikui, hätkähti hän ja kohottaen päätään\npäänaluselta, katsoi suurin silmin pelokkaasti pimeään. Eikä hän\nvoinut nukkua koko yönä. Hän oli odottavinaan jotakin, oli, kuin\nhän olisi ollut kellariin sulettuna. Hänen rintaansa ahdisti ilman\npuute ja synkät, katkonaiset ajatukset. Hän nousi vuoteeltaan pää\nraskaana, aikoi panna teekeittiön kuntoon, vaan jätti sen tekemättä.\nPeseydyttyään joi hän sitten kauhallisen vettä ja avasi puodin.\n\nPuolenpäivän tienoissa tuli Paavali vihaisena, kulmakarvat rypyssä.\nTervehtimättä toveriaan kysyi hän suoraan häneltä:\n\n-- Mikä olet olevinasi?\n\nIlja ymmärsi, mitä Paavali tarkotti. Siksi hän vaikeni, miettien\npäätään toivottomasti pudistaen:\n\n\"Hänkin on minua vastaan...\"\n\n-- Minkätähden olet loukannut Sofia Nikonovnaa? -- kysyi Paavali\nankarasti, seisoen hänen edessään. Gratsheff'in tulistuneissa\nkasvoissa ja moittivissa silmissä huomasi Ilja itsensä tuomitsemista,\nvaan hän ei siitä välittänyt.\n\nHitaasti, väsyneellä äänellä sanoi hän:\n\n-- Tervehtisit ensin... ja ottaisit hatun päästäsi, sillä täällä on\npyhäinkuva seinällä...\n\nMutta Paavali painoi likaista hattuansa vielä syvempään päähänsä,\nmursi ylenkatseellisesti suutaan ja sanoi nopeasti, tulisesti, ääni\nväristen:\n\n-- On nyt rikas! On nyt kylläinen! Muistaisit, kuinka kerran sanoit:\nei ole ihmistä, joka olisi ihminen meille! Nyt hän löytyi ja sinä\najat hänet tiehensä... Voi sinua, kauppias!\n\nJonkinmoinen tylsä laiskuuden tunne esti Lunjeff'ia vastaamasta\nmitään toverilleen. Tyynen näköisenä katsoi hän Paavalin\ntulistuneisiin ja naurettaviin kasvoihin, tuntien, etteivät moitteet\nvaikuttaneet häneen. Gratsheff'in huuli- ja leukaparrassa olevat\nkeltaset karvat olivat kuin hometta hänen laihoilla kasvoillaan.\nLunjeff katseli niitä, miettien tyynesti:\n\n\"Tuli torumaan... Tyttö on kannellut hänelle... Loukkasinko sitten\nhäntä niin syvästi? Olisin voinut pahemminkin...\"\n\n-- Hän ymmärtää kaikki, kaikki osaa selittää... ja kuitenkin\nsinä... uh! -- sanoi Paavali tapansa mukaan katkonaisesti. -- He\novat jok'ikinen kunnon väkeä... ymmärtäväisiä... osaavat jok'ainoan\noikeuden ulkoa... niin! Sinun olisi pitänyt pysytellä hyvällä jalalla\nhänen kanssaan... vaan sinä...\n\n-- Vaikene, Pashka! -- sanoi Lunjeff hitaasti. -- Mitä minua\nopettamaan rupeat!... Teen niinkuin haluan...\n\n-- Mitä sitten teet? Häpäiset itsesi ja muita...\n\n-- Elän, kuten tahdon... Tympäisette minua jok'ikinen. Kulette ja\npuhutte...\n\nJa nojaten raskaasti tavarahyllyihin, Lunjeff virkkoi miettivästi,\nkuin itseltään kysyen:\n\n-- Mutta mitä osaatte te sanoa?\n\n-- Hän osaa vaikka mitä! -- huudahti Paavali syvällä vakuutuksella,\nnostipa vielä kätensäkin pystyyn ikäänkuin valmiina vannomaan. -- He\ntietävät kaikki!\n\n-- No, menekin sitten heidän luoksensa! -- sanoi Ilja\nvälinpitämättömästi hänelle. Toverin sekä sanat että mielenliikutus\nolivat Iljasta vastenmielisiä, vaan hän ei halunnut ruveta häntä\nvastustamaan. Raskas, rasittava ikävä esti häntä puhumasta ja\najattelemasta, sitoi hänen liikkeitään. Häntä halutti päästä yksin,\npäästä mitään kuulemasta ja ketään näkemästä.\n\n-- Niin lähdenkin! -- sanoi Paavali uhmaillen. -- Lähden, sillä\nymmärrän, että vain heidän seurassaan voin elää... heidän seurassaan\nsaatan jotakin löytää itselleni, niin! He tuntevat totuuden...\nKoskaan en ole tällä tavalla elänyt, kuin nyt... ihmismäisesti...\nKuka on minua tätä ennen kunnioittanut?\n\n-- Älä kilju! -- sanoi Lunjeff hänelle hiljaa, voimattomasti.\n\n-- Olet puukuva, sinä! -- huusi Paavali. Mutta silloin tuli puotiin\ntyttö ja pyysi tusinan paidannappeja. Ilja antoi tyynesti hänelle\nnapit, otti hänen kädestään kaksikymmenkopeekkaisen, pyöräytti sitä\nsormiensa välissä ja antoi takaisin tytölle, sanoen:\n\n-- Minulla ei ole antaa takaisin, -- tuotpahan toisella kerralla...\n\nPientä rahaa olisi kyllä ollut pulpetissa, vaan pulpetin avain oli\nkammarissa, eikä Lunjeff'ia haluttanut käydä sitä sieltä noutamassa:\nTytön poistuttua ei Paavali uudistanut keskustelua. Hän seisoi tiskin\nääressä lyöden polviinsa hattuaan, jonka hän oli ottanut päästään, ja\nkatseli toveriinsa, aivankuin odottaen häneltä jotakin. Mutta Lunjeff\nseisoi hiljaa, hampaittensa välistä vihellellen, hänestä poispäin\nkääntyneenä. Kadulta kaikui puotiin rattaiden jyrinä, kulkijoiden\nkiirehtivät askeleet, tuprahtelipa sisään pölyäkin...\n\n-- Mitä arvelet? -- kysyi Paavali vaativasti.\n\n-- En mitään, -- vastasi Lunjeff hetkisen vaiettuaan.\n\n-- Mitä -- en mitään?\n\n-- Jätä minut, Herran nimessä, rauhaan! -- huudahti Ilja\nkärsimättömästi.\n\nGratsheff löi hatun päähänsä ja poistui nopein askelin puodista,\nsanomatta sanaakaan. Ilja seurasi häntä silmillään, päätään\nkääntämättä.\n\n\"En taida olla terve\", mietti hän.\n\nSuuri, ruskea koira näyttihe ovella, heilutti häntäänsä ja katosi.\nSitten tuli ovelle vanha kerjäläisakka, harmaatukkainen, isonenäinen.\nHän kumarsi ja sanoi puoliääneen:\n\n-- Antakaa almu, hyvä herra!\n\nLunjeff pudisti kieltävästi päätään. Kuumassa ilmassa kuului\nkadulta työpäivän melua. Oli kuin suuri uuni olisi lämminnyt, halot\nräiskäneet tulen niitä ahmiessa ja hengittäneet leimuavia liekkejä.\nRauta rämisee, -- kuorma-ajuri ajaa: pitkät raudat, riippuen alas\nrattailta, viiltävät katukivitystä, vinkuvat, kuin tuskasta,\nkirkuvat, kumahtelevat. Hijoja terottaa veitsiä, -- ilkeä, sähisevä\nääni viiltää ilmaa...\n\n-- Vladimirilaisia kirsikoita! -- huutaa laulaen katukauppias...\n\nJok'ikinen hetki synnyttää jotakin uutta, odottamatonta, ja elämä\nhämmästyttää kuuloamme erinkaltaisilla huudoillaan, väsymättömällä\nliikkeellään, uupumattomalla luomisvoimallaan. Mutta Lunjeff'in\nsielussa on hiljaista ja kuollutta: on kuin siellä olisi kaikki\npysähtynyt, -- ei ole ajatuksia, ei toiveita, on vain raskasta\nväsymystä. Sellaisessa tilassa vietti hän koko päivän ja sitten yön,\njolloin häntä painajainen vaivasi... ja monta samanlaista päivää ja\nyötä. Ihmisiä kävi ostamassa, mitä tarvitsivat, ja poistuivat, ja hän\nseurasi heitä silmillään kylmästi miettien:\n\n\"He eivät minua tarvitse, enkä minä heitä... Tällaista on vain\nalussa... vaan sitten totun... Yksin elän... yksin elän!\"\n\nGavrik'in sijasta pani hänen teekeittiönsä kuntoon ja toi päivällisen\ntalonisännän kyökkipiika, juronnäköinen, laiha, punanaamainen nainen.\nHänen silmänsä olivat värittömät, liikkumattomat. Kun Lunjeff\ntoisinaan katsoi häneen, tunsi hän mielessään tyytymättömyyttä:\n\n\"Tokkohan koskaan saakaan nähdä mitään kaunista?\"\n\nJa sitten jatkoi hän itsekseen synkästi, toivottomasti:\n\n\"Turhaa on elämä...\" Hän oli jo tottunut monenlaisiin vaikutuksiin,\nja vaikka ne panivat hänen mielensä kuohumaan, suututtivat häntä,\nniin sittenkin tuntui hänestä, että niiden kanssa oli hänen paras\nelää. Ihmiset aiheuttivat niitä. Mutta nyt olivat ihmiset kadonneet,\n-- jälelle oli jäänyt vain ostajat. Sitten yksinäisyyden tunne ja\nhyvän elämän kaipuu tekivät hänet välinpitämättömäksi kaikelle,\nja taas kuluivat päivät verkkaan, ikäänkuin tukehduttavassa\nahdistuksessa.\n\nEräänä iltana, sulettuaan puodin, astui Ilja pihalle, heittihe\npitkälleen jalavan juurelle, kuunnellen melua aidan toiselta\npuolelta. Jokin kuului siellä kieltään maiskuttaen hiljaa puhuvan:\n\n-- O-o-i, koiraseni! Pieni penikkaiseni!\n\nAidan raosta näki Lunjeff pitkän, harmaatukkaisen, soikeamuotoisen\nnaisen. Hän istui penkillä, ja suuri, keltanen koira oli nostanut\netukäpälänsä hänen polvilleen, koettaen turpa pystyssä nuolla hänen\nkasvojaan. Nainen käänteli päätään ja hymyili, silitellen koiraa...\n\n\"Koiria hyväilee... ei siis ole enää muita hyväiltävänä\", -- mietti\nIlja. Vihoissaan ajatteli hän Gavrik'ia, hänen tylyä sisartaan...\nSitten Pashkaa, Mashaa...\n\n\"Kun minua tarvittiin, -- niin käytiin... Piru vieköön teidät\njokaisen!... Huomenna menen Jaakon luokse...\"\n\n-- Koira-kultaseni! -- kuului nainen aidan toisella puolella sanovan.\n\n\"Kun edes Tanjka tulisi!\" -- mietti Ilja ikävissään. Mutta Tatjana\nVlasjevna asui maalla, kaukana kaupungista. Mutta Jaakonkaan luokse\nei Ilja tullut lähteneeksi, sillä tuli Terenti-setä.\n\nOli aamu. Ilja oli juuri herännyt ja istui vuoteellaan, miettien,\nettä taas on uusi päivä alkamassa ja että sekin on elettävä...\n\n\"Elämä on kuin kulkemista syksyllä suossa. Kylmää, kolkkoa...\nsuuresti väsyt, vaan eteenpäin kuljet vähän...\"\n\nPihanpuolista ovea kolkutettiin. Ilja nousi, luullen piian tulevan\nteekeittiötä noutamaan, avasi oven ja -- edessään seisoi kyttyräselkä.\n\n-- He-hee! -- virkkoi Terenti hymyillen ja hullunkurisesti päätään\npyörittäen.\n\n-- Kello käy jo yhdeksättä, eikä sinulla, kauppias, ole puoti vielä\nauki!\n\nIlja seisoi hänen edessään hymyillen, estäen häntä astumasta\nsisään. Terentin kasvot punottivat, vaan samalla ne näyttivät kuin\nmuuttuneen; hänen katseensa oli iloinen ja rohkea. Hänen jalkojensa\njuuressa oli säkkejä, nyyttejä, ja niiden keskellä näytti hän itsekin\nnyytiltä.\n\n-- Päivää, veljenpoika! Päästäpä asuntoosi!\n\nIlja väistyi syrjään, ruveten sitten nostelemaan nyyttejä huoneeseen.\nTerenti taas etsi silmillään pyhäinkuvan, teki ristinmerkin ja sanoi\nkumartaen:\n\n-- Kiitetty olkoon Herra, olen taas kotona! No terveheks' Ilja!\n\nSetää syleillessään tunsi Lunjeff hänen ruumiinsa tulleen vahvaksi,\nlujaksi.\n\n-- Sietäisipä peseytyä, -- sanoi Terenti kovasti, tarkastellen\nhuonetta. Hän ei ollut enää kyyryssä, kuten ennen: reppu selässä\nkulkeminen oli siirtänyt hänen kyttyränsä alemmaksi. -- Terenti oli\nsuoristunut ja piti päänsä pystyssä.\n\n-- Kuinka voit? -- kysyi hän Iljalta, heittäen kahmaloillaan vettä\nsilmilleen.\n\nIljasta oli hauska nähdä setänsä niin muuttuneen. Hän hyöri pöydän\nääressä, valmistaen teetä ja vastaili kyttyräselän kysymyksiin\nmielellään, vaikka pidätetysti ja varovaisesti.\n\n-- Entä sinä?\n\n-- Minäkö? Hyvin! -- Terenti sulki silmänsä, pudistaen tyytyväisesti\nhymyillen päätään. -- Paremmin ei tarvitsekaan voida! Join elävää\nvettä, sanalla sanoen...\n\nHän istahti pöytään, harasi sormillaan partaansa ja rupesi\nkallellapäin kertomaan:\n\n-- Olin Afanasi Sitjashtshin ja perejaslavljilaisten ihmeiden\ntekijäin, ja Voroneshilaisen Mitrofanin, ja Tihon Sadonskin luona...\nkävin Valamonsaarella... ja monessa muussa paikassa. Monia pyhimyksiä\nrukoilin ja viimeksi kävin Pietarin -- Fafronjan luona Muromissa.\n\nArvattavasti häntä huvitti suuresti luetella pyhimysten ja\nkaupunkien nimiä, sillä hänen kasvonsa olivat niin imelännäköiset,\nsilmänsä kostuivat ja katsoivat ylpeästi. Kerrottavansa hän kertoi\nsamallaisella laulavalla tavalla kuin viisaat kertojat kertovat\nsatuja tai pyhimysten elämäkertoja.\n\nSatoi vettä. Pisarat napsahtelivat ikkunalaseihin ensin varotellen,\nhitaasti, sitten putoili niitä taajaan, kiireesti, ja lasit tärisivät\nniiden lyönneistä.\n\n-- Pyhän luostarin kammioissa vallitsee täysi hiljaisuus, pimeys\nniissä on pelottava, ja pimeästä tuikkavat pyhimyskuvien edessä\npalavat lamput kuten lapsen silmät, ja pyhä myrha tuoksuu... -- puhui\nTerenti yksitoikkoisella äänellä. Sade yhä rankkeni. Nyt kuului\njo ikkunan takaa ulvontaa, vinkunaa, kattopellit rämisivät, vesi\njuoksi loristen katolta, ja oli kuin ilmassa olisi tärissyt paksu\nteräslankaverkko.\n\n-- Tuolla myrhalla voitelevat he pyhiä päitään...\n\n-- Ni-in, -- virkkoi Ilja pitkään. -- No, entä... kevenikö sydämesi?\n\nTerenti vaikeni vähän, ojensihe tuolilla ja sanoi matalalla äänellä\nIljaan kääntyen:\n\n-- Sanon vertauksella: kuten kenkä jalkaa, painoi sydäntäni tuo\nvasten tahtoani tekemäni synti... Sanon vasten tahtoani tekemäni,\nsillä jollen silloin olisi totellut Petruhaa, olisi hän ajanut minut\ntielle! Aivan varmaan olisi hän ajanut!... Tai mitä arvelet?\n\n-- Niin kai! -- myönsi Ilja.\n\n-- Niinpä niin... mutta kun olin lähtenyt matkalle, niin heti keveni\nmieleni... Kulkiessani puhun: Herra, näetkö? Olen menossa pyhimystesi\nluokse... Tiedän olevani syntinen...\n\n-- Selvitit siis tilisi? -- kysyi Lunjeff hymyillen.\n\n-- Se on Hänen tahdossaan! En tiedä, kuinka hän kuulee rukoukseni! --\nsanoi kyttyräselkä, kohottaen kätensä ylöspäin.\n\n-- Entä omatuntosi, kuinka on sen laita?\n\n-- Mitä -- kuinka?\n\n-- Onko se rauhallinen?\n\nTerenti mietti, ikäänkuin jotakin kuunnellen. Sitten sanoi hän:\n\n-- Se on vaiti... Lunjeff naurahti.\n\n-- Rukous, jos se kerran lähtee puhtaasta sydämestä, keventää aina\nihmisen mieltä, sanoi kyttyräselkä hiljaa, vaan varmalla äänellä.\n\nIlja nousi tuolille ja astui akkunan luokse. Leveitä, sameavetisiä\npuroja juoksi katukäytävän vieressä; kivistöllä, kivien välissä, oli\npieniä vesilätäköitä; vesipisarain pudotessa niihin värähtelivät ne,\njolloin koko kivistö näytti värähtelevän. Iljan puotia vastapäätä\noleva talo oli synkän näköinen, märkä, sen ikkunat olivat himmenneet,\nniin ettei niistä voinut nähdä huoneissa olevia kukkia. Katu\noli tyhjä ja hiljainen, -- vain sade rapisi ja purot lorisivat.\nYksinäinen kyyhkynen istui räystään alla ikkunalaudalla, ja koko katu\nhuokui kosteutta ja raskasta ikävää.\n\n\"Syksy tekee tuloaan\", -- välähti Lunjeff'in ajatuksissa.\n\n-- Millä sitten muulla voi ihminen puhdistautua, jollei rukouksella?\n-- sanoi Terenti, avaten yhtä säkeistään.\n\n-- Liian on yksinkertaista, -- huomautti Ilja synkästi, kääntymättä\nedes setäänsä päin. -- Tehdään syntiä, rukoillaan -- ollaan puhtaita!\nAletaan taas tehdä syntiä...\n\n-- Minkätähden? Tulee elää nuhteettomasti...\n\n-- Miksi?\n\n-- Mitä?\n\n-- Sitä...\n\n-- Onko omatuntosi puhdas?\n\n-- Mitä väliä sillä on?\n\n-- N-noo... -- veti Terenti moittivasti pitkään. Kuinka niin voit\npuhua...\n\n-- Puhunpa kuinka tahansa, -- sanoi Ilja jyrkästi, seisoen selin\nsetäänsä.\n\n-- Se on synti!\n\n-- No, vaikkapa syntikin.\n\n-- Saat rangaistuksen!\n\n-- En...\n\nSitten kääntyi Ilja ja katsoi suoraan Terentin kasvoihin.\nKyttyräselkä katsoi myös uteliaasti veljenpoikansa voimakasta\nvartaloa. --\n\nHuuliaan maiskuttaen tapaili hän kauan sanoja vastatakseen ja sanoi\nvihdoin pontevasti:\n\n-- Kuinka et? Saat kyllä!... Minäkin tein syntiä ja sain siitä\nrangaistuksen...\n\n-- Kuinka? -- kysyi Ilja jurosti.\n\n-- Pelon kautta! Pelkäsin aina, että yhtäkkiä saadaan tietää,\nyhtäkkiä...\n\n-- Olen minäkin rikkonut, enkä kuitenkaan pelkää, -- sanoi Ilja\nhymyillen halveksivasti.\n\n-- Älä hulluttele, -- sanoi Terenti ankaralla äänellä.\n\n-- Niin, en pelkää! Mutta sittenkin on elämä minusta raskasta.\n\n-- Kas vaan! -- huudahti Terenti, nousten riemuiten lattialta. --\nRaskasta, sanot?\n\n-- Niin! Kaikki ovat minut hylänneet, kuten spitaalisen...\n\n-- Siinäpä onkin rangaistuksesi!\n\n-- Mistä? -- huusi Ilja miltei raivosti...? Hänen leukansa vapisi ja\nsormet selän takana repivät seinää. Terenti katsoi miltei pelokkaasti\nhäneen, huiskuttaen kädessään muuatta köydenpätkää.\n\n-- Älä huuda! -- sanoi hän puoliääneen. Mutta Ilja huusi. Hän\nei ollut pitkään aikaan puhunut ihmisten kanssa ja nyt syyti\nhän suustaan kaikki, mitä hänen mieleensä oli kertynyt näinä\nyksinäisyyden päivinä. Kiihkeästi, kiukkuisesti sanoi hän sedälleen:\n\n-- Turhaan teit matkasi... mitään et olisi saanut rangaistusta! Saat\nryöstää, murhatakin saat -- rangaistusta et saa! Kuka rankaisisi...\nTyhmiä rangaistaan, vaan ken on viisas, -- hän saa tehdä mitä\ntahansa, mitä tahansa!\n\n-- Ilja! -- sanoi Terenti, siirtyen varovasti häntä lähemmäksi.\n-- Maltahan, älähän tulistu!... Istu!... Keskustelkaamme tyynesti\nkaikesta.\n\nÄkkiä kuului oven takaa rymähdys, jotakin kuulosti vierähtäneen\nlattialle ja pysähtyneen johonkin lähelle ovea. He säpsähtivät\nmolemmat ja vaikenivat. Mutta hiljaisuus syntyi uudestaan, sade vain\nvalui...\n\n-- Mikä se oli? -- virkkoi kyttyräselkä hiljaa, pelokkaasti.\n\nIlja astui ääneti ovelle, avasi sen ja vilkasi pihalle. Huoneeseen\nkuului hiljaista vihellystä, rapinaa, kuisketta, kokonainen äänivirta.\n\n-- Laatikkoläjä meni hajalleen, -- sanoi Ilja, sulkien oven ja\npalaten vanhalle paikalleen ikkunan luokse.\n\nTerenti istahti taas lattialle aukomaan säkkejään. Oltuaan hetken\nääneti, alotti hän:\n\n-- Ei se niin ole... ajattelehan vaan!. Ai, ai, lapsikulta, millaisia\nsanoja päästät suustasi! Jumalattomuudellasi et suututa Jumalaa, vaan\nhukutat itsesi... Pane mieleesi nämä viisaat sanat, jotka matkallani\nkuulin muutamalta mieheltä... Kuinka paljon viisautta olenkaan\nkuullut!\n\nHän alkoi uudestaan kertoa matkastaan, katsoen syrjästä Iljaan. Ilja\nkuunteli hänen puhettaan kuin sateen rapinaa, miettien, kuinka hän\nelää sedän kanssa.\n\nHeidän elämänsä kului hyvin. Terenti laati itselleen laatikoista\nvuoteen, asettaen sen uunin ja oven väliin, nurkkaan, jossa yöllä\noli pimeämpi, kuin muualla huoneessa. Tutustuttuaan Lunjeff'in\nelämään, rupesi hän toimittamaan Gavrik'in tehtäviä, -- pani\nteekeittiön kuntoon, siisti kammarin ja puodin, kävi hakemassa\npäivällisen ravintolasta, hyräillen alituisesti akafisteja. [Akafisti\non ylistysvirsi Kristukselle, Pyhälle Neitsyelle tai pyhimyksille.\nSuom. muist.] Iltaisin kertoi hän veljenpojalleen siitä, kuinka\nmuuan munkki oli kolmesataa vuotta kuunnellut pikkulinnun laulua;\nkertoi Kirik'istä ja Ulitasta ja monesta muusta. Lunjeff kuunteli\nhäntä ajatellen omia ajatuksiaan... Nykyisin kävi hän joka ilta\nkävelemässä, ja aina veti häntä jokin kaupungin ulkopuolelle. Siellä\nkentällä oli öisin niin hiljaista, mustaa, autiota, kuin hänen\nmielessäänkin.\n\nViikon kuluttua palaamisestaan kävi Terenti Petruha Filimonoff'in\nluona, palaten sieltä pahoillaan, vihaisena. Iljan kysyttyä, mikä\nhäntä vaivasi? -- hän vastasi kiireesti:\n\n-- Ei mikään, ei mikään. Kävin hänen luonaan, näin kaikki...\npuheltiin -- n-niin!\n\n-- Entä Jaakko? -- kysyi Ilja.\n\n-- Jaakkoko? Hän haluaa kuolla... Puhui hän sinustakin... Keltanen\nhän on... rykii...\n\nTerenti vaikeni, maiskuttaen suutaan, katsoen surullisen ja\nonnettoman näköisenä nurkkaan.\n\nElämä kului tasaisesti, yksitoikkoisesti, toinen päivä oli toisensa\nkaltainen. Synkkä kiukku vaivasi suuren käärmeen tavoin hänen\nmieltänsä. Ei kukaan vanhoista tuttavista käynyt hänen luonansa. Oli\nkuin Paavali ja Masha olisivat keksineet itselleen uuden elämäntien;\nMatitsan yli ajoi hevonen, ja eukko kuoli sairashuoneessa; Perfishka\nkatosi, ikäänkuin olisi maan alle valahtanut. Lunjeff teki yhä lähtöä\nJaakon luokse, vaan ei tullut lähteneeksi, sillä hän ei tietänyt,\nmitä puhua kuolevalle toverilleen. Aamusin luki hän sanomalehteä,\npäivisin taas istui puodissa, katsellen kuinka syystuuli lennättelee\nkatua pitkin puista varisseita keltasia lehtiä. Välistä sattui\npuotiinkin lentämään sellainen lehti...\n\n-- Pyhä isä Tihon, rukoile Jumalaa puolestamme... -- lauloi Terenti\nväräjävällä äänellä kammarissa hääriessään.\n\nMuutamana sunnuntaina, avattuaan sanomalehden, huomasi Ilja\netusivulla runon: \"Ennen ja nyt\", jonka alla oli nimikirjotus \"P.\nGratsheff\".\n\n    \"Ajatus kolkki kuin korppi musta\n    Syöntä, mi vaill' oli lohdutusta.\n    Toiveet häipyivät aikoja pitkin,\n    Murheissa, vaivoissa viljalti itkin\",\n\nkirjotti Paavali. Kun Lunjeff oli lukenut hänen runonsa, rupesi\nhänen mielessään väikkymään toverinsa eloisat kasvot, jotka milloin\nlevottomina, jolloin silmät olivat kirkkaat, terävät, milloin\nsurullisina ja aivan kuin himmeinä näyttivät keskittyneen yhteen\najatukseen. Runoissaan kertoi Paavali, kuinka hän repaleisena ja\nyksinäisenä oli kuljeskelevinaan vieraassa kaupungissa saamatta\nkeneltäkään osakseen ystävällisyyttä tai edes tervehdystä. Ja vasta\nollessaan ikävästä ja nälästä kuolemaisillansa, tapaa hän hyviä\nihmisiä, jotka lämmittivät ja kohtelivat häntä ystävällisesti, ja hän\n\"virkosi rakkauden lämmittämästä sanasta\", joka hehkuvana kipinänä\ntunki hänen sydämeensä.\n\n    \"Ja sydän syttyi toivehin sykkimään,\n    Ajatus asuvi lauluissa lohdutuksen...\"\n\nLunjeff luki runon, viskaten sitten vihaisesti lehden luotaan.\n\n\"Runoile! Keksi! Mutta odotahan, kunhan nuo sinun hyväsi sinut\nhöyhentävät!...\" Hän hymyili pahansuovasti. Mutta sitten mietti Hän\näkkiä toisella tavalla:\n\n\"Mutta entä jos minäkin menisin sinne? Menisin ja sanoisin... tässä\nnyt tulin! Antakaa anteeksi...\"\n\n\"Minkätähden?\" -- kysyi hän heti itsekseen. Ja hän lopetti mietteensä\nsanomalla jurosti ja päättävästi:\n\n\"Hän ajaa minut pellolle...\" Sitten luki hän kateellisesti ja\nvihaisesti uudestaan runon ja uudestaan rupesi ajattelemaan tyttöä.\n\n\"Se on ylpeä... Katsoisi sillä omalla tavallaan... eikä siinä\nauttaisi muu kuin lähteä ulos niine hyvineen...\"\n\nSaman lehden oikeus- ja poliisiosastosta luki hän, että Vjera\nKapitanovan varkausjuttua käsitellään piirioikeudessa syyskuun\nkolmantenakolmatta päivänä. Hänen mielessään välähti ilkkuva tunne,\nja ajatuksissaan sanoi hän Paavalille:\n\n-- Runoja sinä kyllä kirjottelet et vaan muista, että Vjera\nvankilassa istuu!...\n\n-- Jumalani! Ole armollinen minulle syntiselle, -- kuiskasi Terenti\nhuoaten päätään pudistaen. Sitten katsahti hän veljenpoikaansa ja\nhuudahti:\n\n-- Ilja...\n\n-- Mitä?\n\n-- Petruha...\n\nKyttyräselkä hymyili surkeannäköisesti, ja vaikeni.\n\n-- Mitä? -- kysyi Lunjeff.\n\n-- Ryösti minut puti puhtaaksi, -- virkkoi Terenti alakuloisesti.\nIlja katsoi välinpitämättömästi setänsä kasvoihin eikä sanonut\nsanaakaan, miettihän vain: \"Niin pitikin...\"\n\n-- Putipuhtaaksi ryösti...\n\n-- Kuinka paljon te varastitte kaikkiaan? -- kysyi Ilja tyynesti.\nKyttyräselkä siirtyi tuolineen etäälle pöydästä ja painoi päänsä alas.\n\n-- Kymmenkunnan tuhatta, vai kuinka? -- sanoi Ilja.\n\nTerenti kohotti päätään ja virkkoi kummastuneena:\n\n-- Kymmenen!\n\nSitten huiskautti hän kättään, sanoen:\n\n-- Mitä sinä turhia! Kunhan kaikenkaikkiaan kolmetuhatta\nkuusisataakin, ja sinä kymmenen! Keksipä summan!...\n\n-- Mutta ukolla oli enemmän kuin kymmenen tuhatta, -- sanoi Ilja\nnauraen.\n\n-- Valetta!\n\n-- Hänhän itse sanoi sen...\n\n-- Mutta tokko hän osasi edes laskea?\n\n-- Yhtä hyvin kuin sinä ja Petruha... Terenti rupesi miettimään, ja\nuudestaan vaipui hänen päänsä alas.\n\n-- Paljonko Petruha jätti antamatta? kysyi Ilja.\n\n-- Noin seitsemänsataa... -- sanoi Terenti huoaten. Vai yli\nkymmenentuhatta!\n\nLunjeff oli vaiti. Hänestä oli vastenmielistä nähdä setänsä\nhuolestuneita, hämmästyneitä kasvoja.\n\n-- Missähän hänellä lienee sellainen raha-aarre ollut kätkettynä?\n-- kysyi kyttyräselkä ajatuksissaan. -- Olimmehan me ottavinamme\nkaikki... Mutta kenties Petruha jo silloin petti minut... vai mitä\narvelet?\n\n-- Ei puhuta siitä! -- sanoi Ilja synkästi.\n\n-- Eipä siitä enää kannata puhua! -- myönsi Terenti raskaasti huoaten.\n\nMutta Lunjeff rupesi ajattelemaan ihmisten ahneutta ja sitä,\nkuinka paljon rikoksia ihmiset tekevät rahan tähden. Mutta pian\najatteli hän, että annappa hänellä olisi paljon rahaa, -- kymmeniä,\nsatoja tuhansia, niin hän näyttäisi ihmisille! Hän pakottaisi\nheidät kulkemaan nelinryömin edessään, hän... Kostonajatuksistaan\nkiihtyneenä iski hän nyrkkinsä pöytään, -- hätkähti iskusta, katsahti\nsetäänsä ja huomasi hänen katsovan häntä pelästynein silmin, suu\npuoliksi avoinna.\n\n-- Olen ajatuksissani, -- sanoi hän synkästi Terentille, nousten\npöydän takaa.\n\n-- Sattuuhan sitä, -- myönsi kyttyräselkä epäluuloisesti.\n\nKun Ilja meni puotiin, katsoi kyttyräselkä uteliaasti hänen\njälkeensä, ja hänen huulensa liikkuivat... Vaikkei Ilja nähnyt, niin\ntunsi hän kuitenkin tuon epäluuloisen katseen takanaan: hän oli jo\nkauan huomannut, että setä seuraa hänen jokaista askeltaan, tahtoen\njotakin ymmärtää, jotakin kysyä. Se sai Lunjeff'in välttelemään\nkeskusteluja setänsä kanssa. Päivä päivältä tuntui hänestä yhä\nselvemmältä, että kyttyräselkä häiritsee hänen elämäänsä, ja yhä\nuseammin teki hän itselleen kysymyksen:\n\n\"Kauankohan tätä jatkuu?\"\n\nElämä tuli Lunjeff'ista yhä vastenmielisemmäksi, ja pahinta oli\nse, ettei hänen mielensä tehnyt mitään tehdä. Häntä ei haluttanut\nminnekään; välistä näytti hänestä, että hän hitaasti vaipuu päivä\npäivältä yhä syvemmälle johonkin mustaan, pohjattomaan hautaan.\nKun hänen mielestään ihmiset olivat syvästi loukanneet häntä, niin\nkeskittyi hän koko sielullaan tuon loukkauksen katkeraan tunteeseen,\nkiihotti sitä alituisesti sitä ajattelemalla, saaden siitä\nanteeksiannon kaikille pahoille töilleen, joita hän oli tehnyt.\n\nVähän Terentin tulon jälkeen palasi myös Tatjana Vlasjevna\nmaalta. Nähtyään kyttyräselkäisen miehen, jolla oli yllä ruskea\npuuvillapaita, virnisti hän halveksien huuliaan, kysyen Iljalta:\n\n-- Onko hän teidän setänne?\n\n-- On, -- vastasi Lunjeff lyhyesti.\n\n-- Aikooko hän jäädä luoksenne asumaan?\n\n-- Tietysti...\n\nTatjana Vlasjevna huomasi liikekumppaninsa vastauksissa jotakin\nvihamielistä, uhmailevaa ja herkesi sen tähden kääntämästä huomiota\nkyttyräselkään; mutta Terenti, seisoen ovella, Gavrik'in paikalla,\nsormieli keltasta partaansa, seuraten uteliain silmin tuota hoikkaa,\nharmaisiin puettua naista. Lunjeff'kin katsoi, kuinka Tatjana\nVlasjevna varpusen lailla hypähteli puodissa, odottaen ääneti, että\nhän taas kysyisi jotakin, valmiina vastaamaan hänelle loukkaavin\nsanoin. Mutta hän ei kysynyt mitään, katsoihan vaan syrjästä\nhänen vihasiin kasvoihinsa. Seisoen pulpetin takana selaili hän\npäiväkirjaa, puhellen, kuinka hauskaa on elää pari viikkoa maalla,\nkuinka huokeaksi se tulee ja kuinka terveellistä se on.\n\n-- Siellä oli pieni joki, -- ei lainkaan vuolas! Hauskaa seuraa oli\nmyös... muuan sähkölennätinvirkamies soitti mainiosti viulua... Opin\nsiellä soutamaan... Mutta talonpoikaislapset! Niistä oli oikea vaiva!\nKiertelivät kuin hyttyset, -- ulisevat ja mankuvat... anna, anna!\nHeidän isänsä ja äitinsä opettavat heidät niin tekemään... kauhean\nvastenmielistä...\n\n-- Kukapa heitä opettaisi, -- virkkoi Ilja kuivasti. -- Isät ja äidit\ntekevät työtä. Lapset elävät omine valtoineen... Valhetta puhutte...\n\nTatjana Vlasjevna katsoi hämmästyneenä häneen, avasi suunsa, aikoen\nsanoa jotakin, vaan silloin hymyili Terenti kohteliaasti ja sanoi:\n\n-- Herrasväki on harvinaista maalla nykyisin... Ennen eli herra\nkylässään ikänsä... nykyisin vaan käymätieltä pistäydytään...\n\nAvtonomov katsoi ensin häneen, sitten taas Iljaan ja sanomatta\nsanaakaan näytti vaipuvan kirjan tarkastamiseen. Terenti rupesi\nnolostuneena nyhtämään paitaansa. Vähän aikaa vallitsi puodissa\näänettömyys, -- kuului vaan päiväkirjan lehtien ratina ja kahmitusta,\n-- Terenti hankasi kyttyräänsä ovenpieleen...\n\n-- Kuule sinä, -- kuului äkkiä Iljan kuiva, rauhallinen ääni, --\nennenkuin ryhdyt puheisiin herrasväen kanssa, pyydä: sallikaa, olkaa\nniin hyvä, sanoa sananen... Polvillesi laskeudu...\n\nKirja luiskahti Tatjana Vlasjevnan käsistä ja putosi pulpetille,\nvaan hän tarttui siihen, löi siihen kovasti kädellään ja purskahti\nnauramaan. Terenti astui pää alas painettuna kadulle... Silloin\nkatsahti Tatjana Vlasjevna altakulmainsa hymyillen Lunjeff'in\nsynkkiin kasvoihin ja kysyi puoliääneen:\n\n-- Oletko vihainen? Minulleko? Minkätähden?\n\nHänen kasvonsa olivat veitikkamaiset, ystävälliset, silmät\nloistivat... Lunjeff tarttui hänen olkapäähänsä... Hänessä leimahti\nviha Avtonomovaan, hurja, petomainen halu syleillä häntä, tukahduttaa\nhänet rintaansa vasten puristamalla ja kuulla hänen hentojen\nluittensa rutinaa. Hammasta purren veti hän hänet luoksensa, vaan\nTatjana Vlasjevna tarttui hänen käteensä ja koetti irrottaa sen\nolkapäästään, kuiskaten:\n\n-- Oi... päästä! Tekee kipeää!... Oletko tullut hulluksi? Ei\ntäällä sovi syleillä... Kuule! Setäsi ei voi olla täällä: hän on\nkyttyräselkä... häntä ruvetaan pelkäämään... mutta päästä nyt! Meidän\non hankittava hänelle asunto muualta -- kuuletko?\n\nMutta Ilja piti häntä jo sylissään, taivuttaen verkkaan päätään hänen\nkasvojansa kohden silmät luonnottoman suurina.\n\n-- Mitä sinä? Ei täällä sovi... herkeä! Tatjana Vlasjevna heittihe\näkkiä maahan ja pujahti hänen käsistään notkeana kuin kala. Lunjeff\nnäki hänet silmiänsä hämärtävän polttavan sumun läpi puodin\nkatuovella. Oikoen vapisevin käsin röijyään, virkkoi hän:\n\n-- Voi, kuinka olet raaka! Mikset voi odottaa!\n\nLunjeff'in päässä kohisi, ikäänkuin siellä olisi juossut joukko\npuroja. Liikkumattomana, sormet yhteen puristettuna seisoi hän tiskin\ntakana, katsoen Tatjana Vlasjevnaan niin, kuin olisi hänessä nähnyt\nkoko elämäänsä raskauttavan pahan.\n\n-- On kyllä hyvä, että olet tulinen, vaan rakkaani, täytyy kuitenkin\nhillitä itseänsä.\n\n-- Mene täältä! -- sanoi Ilja.\n\n-- Menen kyllä... Tänään en voi kutsua sinua luokseni, vaan\nylihuomenna, kolmantenakolmatta päivänä, syntymäpäivänäni, tule\nluokseni.\n\nPuhuessaan hypisteli hän rintaneulaansa eikä katsonut Iljaan.\n\n-- Mene! -- toisti Ilja, vavisten halusta tarttua häneen ja kiduttaa\nhäntä.\n\nTatjana Vlasjevna läksi. Heti tuli puotiin Terenti, kysyen\nkunnioittavasti:\n\n-- Hänkö se oli liikekumppanisi?\n\nLunjeff nyökäytti päätään, helpotuksesta huoaten.\n\n-- Mahtava rouva!... Pieni kyllä, mutta...\n\n-- Kirottu! -- virkkoi Ilja karkeasti.\n\n-- Hm! -- äänsi Terenti epäilevästi. Ilja tunsi kasvoillaan setänsä\nuteliaan, arvailevan katseen ja kysyi vihaisesti:\n\n-- Mitä katsot?\n\n-- Minäkö? Herranen aika! En mitään...\n\n-- Tiedän, mitä puhun... Kun sanoin kirottu, niin sillä hyvä! Vaikka\nolisin pahemminkin sanonut, niin totta olisin sittenkin puhunut...\n\n-- Vai niin? Vai sellainen hän on... -- veti kyttyräselkä pitkään\nsairaalloisella äänellään.\n\n-- Mitä? -- huusi Ilja vihaisesti.\n\n-- Siis...\n\n-- Mitä -- siis?\n\nTerenti seisoi hänen edessään muutellen jalkojaan vuoroin toista,\nvuoroin toista toisensa eteen, pelästyneenä ja loukkaantuneena: hänen\nkasvonsa olivat surkean näköiset, silmiään räpytteli hän taajaan.\n\n-- Tuntenet siis paremmin... -- sanoi hän, oltuaan vähän vaiti.\n\n-- Tunnen kyllä! -- huudahti Ilja. Tunnen heidät, -- puhtosia...\npäältäpäin...\n\n-- Puhelin tässä pihamiehen kanssa, sanoi kyttyräselkä hiljaa,\nistuutuen tuolille. Hänen veljestään puhelimme... Rauhantuomari\ntuomitsi hänet seitsemäksi päiväksi... niin! Talonmies sanoi miestä\ntyyneksi, hiljaiseksi, raittiiksi... Äkkiä sitten hurjaantui. Joi\nitsensä humalaan ja rupesi jokaista lyömään -- sekä isännän kasvot\nlöi verille, että kauppa-apulaista... Ennen kuului isäntä lyöneen\nhäntä, vaan hän ei ollut tietävinäänkään. Vaikeni vaan...\n\nLunjeff kuunteli setänsä kertomusta miettivästi.\n\n-- Parasta lienee heittää kaikki ja lähteä tiehensä... Piru vieköön\nkoko puhtaan elämän... Mikään elämä ei sovi minulle... Heitän kaikki\nsikseen ja lähden... Lähden kulkemaan... Täällä tukehtuu...\n\n-- Kärsi kärsimistään, vaan kuitenkin kävi hullusti... sanoi Terenti.\n\n-- Ketä?\n\n-- Puhuin talonmiehen veljestä... Seitsemäksi päiväksi tuomitsi\nrauhantuomari tappelusta...\n\n-- Vai niin!...\n\n-- Seitsemäksi päiväksi... Sanon: kärsi kärsimistään mies\nkaikenlaista... tuollaista... no, ja kertyi sitä mieleen kuin nokea\nsavutorveen... mutta sitten leimahti se palamaan...\n\n-- Pidä sinä, setä, huolta puodista... minä lähden ulos... -- sanoi\nLunjeff.\n\nTerentin yksitoikkoinen, opettava ääni kaikui hänen korvissaan\nalakuloisesti, kuin kellonsoitto suurpaastona ja puodissa oli\nahdasta ja kylmää; kadullakin oli synkkää. Useita päiviä oli satanut\nyhtämittaa. Harmaat, puhtoset katukivistön kivet katsoivat jäykkinä,\nikävännäköisinä harmaata taivasta, ja olivat ne ihmisten kasvojen\nnäköisiä. Niiden väliset olivat lokaa täynnä, himmentäen kivien\nkylmää puhtautta... Ilma oli kosteata, ja talot näyttivät kosteudesta\nraskailta. Puiden keltaset lehdet vavahtelivat kuolemaa peläten.\nJossakin kuului lyötävän kepeillä pölyä matoista, lyöntien kaiku\nlevisi ilmaan, kadoten sinne, kuin kivet veteen. Mutta kadun päästä,\nIljan silmien edessä, talojen kattojen takaa, kohosi taivaalle\nsankkoja, tummansinisiä ja valkosia pilviä. Raskaina, suurina\nrykelminä vyöryivät ne toinen toisensa päälle, yhä korkeammalle,\nalituisesti muuttaen muotoaan, muistuttaen välistä tulipalon savua,\nvälistä vuoria ja välistä taas joen sameita aaltoja. Tuossa vyöryy\nesiin valkonen pilvi ja sen jäljissä nousee nopeammin sinertävä,\nkohoten valkosen pilven päälle ja peittäen sen. Ne näyttivät vain\nsentähden kohoavan harmaaseen korkeuteen, että voimakkaammin\nputoisivat talojen, kylien päälle ja maahan. Lunjeff väsyi katsomasta\npilvien hänen eteensä muodostamaa elävää seinää ja palasi puotiin,\nvavisten ikävästä ja vilusta.\n\n-- Täytyy jättää kaikki... puoti ja muu... Tehköön setä kauppaa...\nTanjkan kanssa... mutta minä -- lähden...\n\nHän oli näkevinään suunnattoman suuren, märän kedon, harmaiden\npilvien peittämän taivaan, leveän tien, jota reunusti koivurivi\nkummaltakin puolelta. Hän kulkee reppu selässä, hänen jalkansa\nvajoavat lokaan, kylmä sade pieksää hänen kasvojaan. Kentällä eikä\ntiellä ole ainoatakaan sielua... ei edes lintuakaan näy puissa...\n\n-- Tukehdun, -- mietti hän välinpitämättömästi, nähdessään, ettei\nhänellä ollut mihin mennä...\n\nHerättyään toisen päivän aamuna, näki hän seinäallakassa mustan\n23 numeron, ja... muisti, että sinä päivänä Vjera tuomitaan. Hän\noli hyvillään, voidessaan poistua puodista ja tunsi olevansa hyvin\nutelias tytön kohtalosta. Pukeuduttuaan nopeasti ja juotuaan\nkiiruusti teetä, riensi hän miltei juoksujalassa oikeushuoneustoon\nja -- tuli liian varhain. Sisään ei vielä laskettu, -- joukko väkeä\ntungetteli rappusilla, odottaen ovien avautumista; Lunjeff'kin\nasettui ovelle, nojaten selkäänsä talon seinään. Oikeustalon edessä\noli laaja tori, ja sen keskellä oli suuri kirkko. Varjoja liikkui\nmaassa. Auringon kalpeat ja väsyneet kasvot milloin tulivat näkyviin\npilvistä, milloin niihin katosivat. Miltei joka minutti laskeusi\nvarjo kaukana torille, hiipi kiviä pitkin, kiipesi puihin, ja niin\nraskas se oli, että puiden oksat heiluivat sen alla; sitten kietoi\nse kirkon kivijalasta ristiin asti, livahti sen yli ja siirtyi\näänettömästi oikeustaloon ja sen oven luona seisoviin ihmisiin...\n\nIhmiset näyttivät harmailta, nälkiintyneiltä; he katsoivat toisiansa\nväsynein silmin ja puhuivat verkkaan. Muuan heistä -- pitkätukkainen\nmies, ohuessa, leukaan asti napitetussa palttoossa ja kuluneessa\nlakissa, -- hypisteli punasilla, kohmettuneilla sormillaan ruskeaa\npartaansa ja polki kärsimättömästi huonoissa jalkineissa olevia\njalkojaan maahan. Toinen, jonka päällä oli paikatut villa-liivit\nja päässä silmille painettu lippalakki, seisoi pää riipuksissa\ntoinen käsi taskussa toinen povella. Hän näytti torkkuvan.\nMuuan tummaverinen mies, joka oli nukkumaisillaan ja jolla oli\npitkävartiset saappaat, oli hyvin levoton. Hän kohotti kaidat,\nkalpeat, kuonomaiset kasvonsa ylöspäin, katsoi taivaalle, vihelteli,\nrypisteli kulmakarvojaan, lipoi kielellään viiksiänsä suuhunsa ja\npuhui enemmän kuin muut.\n\n-- Jokohan avataan? -- huudahti hän, kallistaen päätään ja kuunnellen.\n\n-- Ei... hm!... Kello on paljon... Ettekö, herraseni, käynyt\nkirjastossa?\n\n-- En, aikaista on... -- vastasi pitkätukkainen soinnuttomalla\näänellä.\n\n-- Piru vieköön... kylmä on! Pitkätukkainen rykäsi myöntävästi ja\nsanoi miettivästi:\n\n-- Missähän mekään lämmittelisimme, jollei olisi oikeustaloa eikä\nkirjastoa?\n\n-- Mustaverinen kohautti ääneti hartioitaan. Ilja katseli noita\nmiehiä, kuunnellen heidän keskusteluaan. Hän tunsi heidät --\n\"shaliganeiksi\", \"tarkkampujiksi\", -- miehiksi, jotka elävät enemmän\ntai vähemmän epäiltävillä töillä, pettävät talonpoikia, kirjottaen\nheille anomuskirjoja ja muita papereita tahi kulkevat talosta taloon\nkirjeineen, joissa pyytävät almuja. Ennen oli Ilja pelännyt niitä,\nvaan nyt herättivät ne vaan hänen uteliaisuuttaan.\n\n-- Minkätähden tuollaiset ihmiset elävät?\n\nKyyhkysparvi laskeusi kivistölle, lähelle rappusia. Paksu\nuroskyyhkynen, jonka kupu oli pulleva, horjahdellen toiselta jalalta\ntoiselle, rupesi kovasti kurahdellen kiertämään naarasta.\n\n-- Hui-i! -- vihelsi tummaverinen mies kimakasti. Villaliiviniekka\nhätkähti ja kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet,\nsiniset, silmät lasittavat.\n\n-- En voi kärsiä kyyhkysiä! -- huudahti tummaverinen mies,\nkatsoen poislentäviin lintuihin. -- Ne ovat lihavia, kuin rikkaat\nkauppiaat... kurahtelevat... niin että tuntuu ihan ilkeältä! Onko\nteillä oikeusjuttua jonkin kanssa? -- kysyi hän odottamatta Iljalta.\n\n-- Ei ole...\n\n-- Oletteko syytetty?\n\n-- En...\n\nTummaverinen mies tarkasti Lunjeff'ia päästä jalkoihin, lausuen\nnenäänsä:\n\n-- Sepä omituista...\n\n-- Miksi omituista? -- kysyi Ilja naurahtaen.\n\n-- Kasvonne ovat syytetyn kasvojen näköiset, -- sanoi mies nopeasti.\n-- Mutta nyt avataan ovet...\n\nHän riensi ensimmäisenä ovesta sisään. Hänen sanoistaan\nloukkaantuneena seurasi Ilja häntä, tölmäten ovessa olkapäällään\npitkätukkaista.\n\n-- Hiljaa, moukka, -- sanoi pitkätukkainen tyynesti ja tyrkättyään\nvuorostaan Iljaa, riensi hän edelle.\n\nMutta tuo tyrkkäys ei suututtanut Iljaa, kummastutti vain.\n\n-- Merkillistä! -- mietti hän -- Niinpä tyrkkii kuin herra olisi\nja jokapaikkaan voisi ensimmäisenä mennä, vaikka itse onkin\ntuollainen... hylkiö...\n\nOikeussalissa, jossa vallitsi hämärä, oli hiljaista. Pitkä pöytä,\nvihreällä veralla peitetty, korkeaselustimiset nojatuolit, kullatut\ntaulunpuitteet, suuret, ihmisen kokoiset kuvat, vaaleanpunaset\nvalamiesten tuolit, suuri puupenkki aituuksen sisässä, -- kaikki oli\nraskasta ja herätti kunnioitusta. Ikkunat olivat syvällä harmaissa\nseinissä; purjekankaiset ikkunaverhot riippuivat raskaissa poimuissa\nikkunoiden päällä, joiden lasit näyttivät himmeiltä. Raskaat ovet\navautuivat ääneti, ja ääneti, nopeasti liikkuivat virkapukuiset\nmiehet edestakaisin. Näytti, kuin jok'ainoa esine tuossa suuressa\nhuoneessa olisi äänettömästi vaikuttanut ihmiseen niin, että hän\nliikkui hiljaa ja siivosti. Lunjeff katsahti ympärilleen, ja\nomituinen tunne kouristi hänen sydäntään, ja kun virkamies oli\nilmottanut, että \"oikeus tulee\", vavahti Ilja ja hypähti seisomaan\nennen muita, vaikkei tietänytkään, että oli noustava seisomaan. Yksi\nneljästä saliin tulleesta miehestä oli Gromofi, hän, joka asui Iljan\npuodin vastapäisessä talossa. Hän istuutui keskimmäiselle tuolille,\nsilitti molemmilla käsillään tukkaansa, pöyhi sitä ja korjasi\nkaulustaan, jossa oli paljon kultaompeluksia. Hänen kasvonsa hiukan\nrauhottivat Iljaa, sillä ne olivat yhtä punakat ja hyväntahtoiset\nkuten tavallisestikin, vain viiksiensä nenät oli Gromoff kiertänyt\nylöspäin. Hänen oikealla puolellaan istui hyväntahtoisen näköinen\nvanhus, jolla oli pieni, harmaa parta, nykerönenä, ja päässä\nsilmälasit, ja vasemmalla puolella kaljupää mies, jonka punanen parta\noli kahtaalle suittu ja jonka kasvot olivat keltaset, puisevat.\nSitten istui vielä pulpetin ääressä nuori tuomari, pyöreäpäinen,\nleuka sileäksi ajeltu, mustat silmät muljallaan. Kaikki he olivat\nvähän aikaa ääneti, selaillen edessään olevia papereita. Lunjeff\nkatsoi heihin kunnioituksella, odottaen, että joku heistä heti nousee\nylös ja sanoo jotakin arvokkaasti, kovalla äänellä...\n\nMutta äkkiä, käännettyään päätään vasemmalle, huomasi Ilja Petruha\nFilimonoff'in tutut, pönäkät, kiiltävät, ikäänkuin lakatut kasvot.\nPetruha istui ensimmäisessä vaaleanpunasessa tuolirivissä, nojaten\npäätään tuolin selkänojaan katsellen tyynesti yleisöä. Pari kertaa\nlivahtivat hänen silmänsä Iljan kasvoihinkin, ja kummallakin kerralla\ntunsi Lunjeff halua nousta seisomaan, sanoa jotakin Petruhalle tahi\nGromoff'ille tahi kaikille oikeussalissa oleville ihmisille.\n\n-- Varas!... poikasi pieksit pahanpäiväisesi!... -- välähti hänen\npäässään, ja hänen kurkkuaan tuntui polttavan...\n\n-- Teitä syytetään siitä, -- sanoi Gromoff ystävällisellä äänellä,\nvaan Ilja ei nähnyt, kenelle Gromoff puhui: hän katsoi Petruhan\nkasvoihin, voimatta rauhottua sentähden, että Filimonoff oli --\ntuomarina...\n\n-- Sanokaa, syytetty, -- kysyi puheenjohtaja laiskalla äänellä,\nhangaten otsaansa, sanoitteko kauppias Anisimoff'ille: \"Maltahan!\nkyllä sinulle maksan!\"\n\nJossakin kuului ilmanvaihtolaitos vinkuvan:\n\n-- I-uu... i-uu... i-uu... Valamiesten joukossa näki Ilja vielä kaksi\ntuttua henkilöä. Petruhan takana istui urakoitsija Silatsheff, --\nsuuri, pitkäkätinen mies, kasvot pienet, vihaiset, Filimonoff'in\nystävä, joka aina pelasi shakkia hänen kanssaan. Silatsheff'ista\nkerrotaan, että hän kerran, suututtuaan työmaalla mestarin kanssa,\ntyrkkäsi hänet alas telineiltä, josta mestari sairastui ja kuoli.\nEnsimmäisellä rivillä taas, toisena Petruhasta, istui Dodonoff,\nsuuren korutavaraliikkeen omistaja. Ilja osti häneltä tavaransa ja\ntiesi, että tuo mies oli raaka, ahne, joka kahteen kertaan salakähmää\non ruplasta antanut kymmenkopeekkaisen...\n\n-- Todistaja! Milloin huomasitte Anisimoff'in tuvan palavan...\n\n-- I-uu... iu-u-u, -- vinkui venttiili, ja Lunjeff'in rinnassa vinkui\nmyös.\n\n-- Hölmö! -- kuului hänen vierestään hiljainen kuiskaus. Hän katsahti\nsivulleen hänen vieressään istui äskeinen tummaverinen mies,\nhalveksivasti vääntäen suutaan.\n\n-- Hölmö! -- toisti hän, nyökäyttäen päätään Iljalle.\n\n-- Kuka? -- kuiskasi Ilja, tylsästi katsoen häneen.\n\n-- Syytetty... Olisi ollut mainio tilaisuus kumota todistajan\ntodistus... mutta jätti sen käyttämättä! Kunpa olisin minä...\n\nIlja katsahti vankiin, joka oli pitkä talonpoika, luiseva, pää\nkulmikas. Hänen kasvonsa olivat tummat, pelästyneen näköiset; hän\npuri hampaitaan yhteen, kuten väsynyt, selkäänsä saanut koira,\nistuessaan nurkassa ilkeiden vihollisten ympäröimänä, kykenemättä\npuolustautumaan. Tylsä, petomainen pelko kuvastui hänen tummista\nkasvoistaan. Mutta Petruha, Silatsheff, Dodonoff ja muut katsoivat\nhäneen kylläisillä silmillään tyynesti. Lunjeff'ista tuntui, kuin he\njokainen olisivat ajatelleet talonpojasta:\n\n-- Kun kerran jouduit kiinni, -- niin tietysti olet syyllinen...\n\n-- Ikävää! -- kuiskasi hänelle hänen naapurinsa. -- Juttu ei ole\nlainkaan hauska... Syytetty on -- tyhmä, prokuraattori -- nahjus,\ntodistajat -- hölmöjä, kuten tavallisesti... Jospa minä olisin\nprokuraattorina, niin kymmeneen minuttiin paljastaisin hänet...\n\n-- Onko hän syyllinen? -- kysyi Lunjeff kuiskaten, vapisten kuin\nvilusta.\n\n-- Tuskinpa... Mutta tuomita hänet silti voidaan... Hän ei osaa\npuolustautua. Yleensä eivät talonpojat osaa puolustautua... Mitätöntä\nväkeä! Luuta ja lihaa heissä on, vaan järkeä, sukkeluutta ei\ntippaakaan!\n\n-- Se on totta...\n\n-- Onko teillä kaksikymmenkopeekkaista? kysyi mies äkkiä.\n\n-- On...\n\n-- Antakaa minulle...\n\nIlja otti kukkaron taskustaan ja antoi rahan, ennenkuin ehti miettiä,\ntuliko hänen antaa. Mutta kun hän oli jo antanut, ajatteli hän\ntahtomattaan kunnioituksella, sivulta katsoen naapuriaan:\n\n-- Sukkela olet... noin ne ihmiset elävät, -- sieppaamalla...\n\n-- Kyllä on tyhmä! -- kuiskasi tummaverinen mies uudestaan, näyttäen\nsilmillään syytettyä.\n\n-- Shsh!... äänsi oikeudenpalvelija.\n\n-- Herrat valamiehet! -- lausui prokuraattori lauhkeasti vaan\narvokkaasti. -- Katsokaa tämän miehen kasvoja, -- ne puhuvat\nselvempää kieltä kuin todistajain lausunnot, sanattomasti ilmottavat\nvangitun syyllisyyden... ä-ä... ne vakuuttavat meitä siitä, että\nedessämme seisoo tyypillinen rikoksentekijä, laillisen järjestyksen,\nyhteiskunnan vihollinen... edessänne seisoo...\n\nYhteiskunnan vihollinen istui, vaan kenties hänestä tuntui nololta\nistua, kun hänestä puhuttiin, sillä hän nousi verkkaan seisomaan,\npainaen päänsä rintaansa vasten. Hänen kätensä riippuivat\nhervottomina sivulla, ja koko hänen harmaa, pitkä vartalonsa oli\nkumarassa, aivan kuin varautuen heittäytymään oikeudenhoidon kitaan...\n\nLunjeff'in pää painui myös rintaa vasten. Hänestä tuntui omituiselta,\npahalta, hänen päässään risteili raskaita, muodottomia ajatuksia,\njoita hän ei osannut pukea sanoihin, ja ne vaivasivat häntä. Petrahan\npunanen, levoton naama vilkkui noista ajatuksista, kuten kuu\nmyrskypilvistä...\n\nKun Gromoff oli ilmottanut oikeuden keskeyttävän istuntonsa vähäksi\najaksi, meni Ilja mustaverisen miehen seurassa käytävään. Tämä otti\nnuttunsa taskusta rutistuneen paperossin, ja oikoen sitä sormillaan,\nvirkkoi:\n\n-- Hän vannoo ei sytyttäneensä, hupsu. Ei siinä valat auta, riisu\nvain housut ja rupea pitkällesi... hah, haa! Asia ei ole leikintekoa!\nKauppiasta on solvattu... sinäkö solvasit tai joku muu -- se on\nyhdentekevää! Mutta yhdentekevää ei ole rankaisematta jättäminen...\nsinä jouduit kiinni -- sinua siis rangaistaan...\n\n-- Onko talonpoika teidän mielestänne syyllinen? -- kysyi Ilja\nmiettivästi.\n\n-- Luultavasti hän on syyllinen, koska on tyhmä. Viisaat ihmiset\neivät tavallisesti ole syyllisiä... -- vastasi mies tyynesti,\nahneesti vedellen savuja paperossistaan. Hänen silmänsä olivat mustat\nja pienet kuin hiirellä, ja samoin hampaat kuin hiirellä -- pienet ja\nterävät.\n\n-- Noiden valamiesten joukossa, -- sanoi Ilja hiljaa, ponnistaen --\nistuu miehiä...\n\n-- Enimmäkseen kauppiaita, -- keskeytti mustaverinen mies hänet\ntyynesti. Ilja katsahti häneen ja toisti:\n\n-- Kauppiaita. Muutamia heistä tunnen...\n\n-- Vai niin!...\n\n-- Ne ne ovat väkeä... s.o. suoraan puhuen...\n\n-- Myös varkaita, -- keskeytti hänet taas hänen puhetoverinsa.\n\nHän puhui äänekkäästi, kursailematta. Viskattuaan pois paperossinsa,\npani hän huulensa torvelle ja rupesi viheltämään, katsoen kaikkia\nröyhkeästi silmiin, ja koko hänen ruumiinsa liikkui kuin nälkäisestä\nlevottomuudesta.\n\n-- Yleensä tuo niin kutsuttu oikeudenhoito on enimmäkseen kometiaa,\n-- sanoi hän, kohouttaen olkapäitään. -- Kylläiset ihmiset\nharjottelevat nälkäisen rikollisten taipumusten parantamista...\nOikeudessa olen usein ollut, vaan en koskaan ole nähnyt, että\nnälkäiset kylläistä tuomitsisivat... on sattunut, että kylläiset\nkylläistä ovat tuominneet, vaan se on johtunut tuomittavan\nahneudesta, toisin sanoen -- älä kaikkia yhdellä kertaa vie, jätä\nmeillekin.\n\n-- Sanotaan: ei kylläinen nälkäistä ymmärrä, -- virkkoi Ilja.\n\n-- Mitä joutavia! -- sanoi hänen puhekumppaninsa. -- Hyvin\nymmärtääkin... siksipä hän onkin ankara...\n\n-- Mutta jos ihminen on kylläinen ja rehellinen, niin ei se mitään!\n-- vaan jos on kylläinen ja lisäksi konna, -- kuinka voi hän silloin\ntuomita toista ihmistä?\n\n-- Konnia ovat ankarimmatkin tuomarit, -- virkkoi tummaverinen mies\ntyynesti. No, lähdetään kuuntelemaan varkausjuttua.\n\n-- Tunnen hänet... -- virkkoi Lunjeff hiljaa.\n\n-- Vai niin! -- huudahti mies, vikisten häneen. -- Katsotaan sitten\ntuota teidän tuttavaanne...\n\nIljan päätä huimasi. Hän olisi tahtonut kysyä paljon tuolta rohkealta\nmieheltä, jonka suusta sanat tulivat virtanaan, vaan hänessä oli\njotakin vastenmielistä, vaarallista, joka pelotti Lunjeff'ia. Samalla\nahdisti häntä poistamaton ajatus Petruhasta -- tuomarista. Oli kuin\nse olisi rautarenkaana kiertynyt hänen sydämensä ympäri, joten muulle\nsydämessä olevalle tuli ahdasta...\n\nTultuaan salin ovelle, näki hän väkijoukossa edessään Paavali\nGratsheff'in jyrkän takaraivon ja pienet viikset. Hän tuli hyvilleen,\nnykäsi Paavalia palttoon hihasta ja hymyili -- haluttomasti,\nponnistaen.\n\n-- Terve!\n\n-- Terve!\n\nMuutamia sekunteja seisoivat he ääneti vastatusten, ja nähtävästi\ntunsivat kumpainenkin jotakin, joka pakotti heidät heti puhumaan:\n\n-- Katsomaanko tulit? -- kysyi Paavali hymähtäen.\n\n-- Onko hän täällä? -- kysyi Ilja hämillään.\n\n-- Kuka?\n\n-- Tuo -- sinun Sofja Nik...\n\n-- Ei hän ole minun, -- vastasi Paavali kuivasti, keskeyttäen hänen\npuheensa.\n\nHe astuivat ääneti saliin.\n\n-- Istu tähän rinnalleni, -- ehdotti Lunjeff. Paavali vastasi\nhämillään:\n\n-- Katsos... minulla on seuraa...\n\n-- No... olkoon sitten...\n\n-- Kuulehan -- kuuntele sinä tarkkaan, mitä hänen puolustajansa\npuhuu, -- virkkoi Paavali vilkkaasti.\n\n-- Kyllä kuuntelen... -- vastasi Ilja hiljaa ja lisäsi vielä\nhiljemmin:\n\n-- No, hyvästi, veli...\n\n-- Näkemiin asti! Tapaamme kai vielä toisemme!\n\nGratsheff käännähti ympäri ja astui nopeasti syrjäpuolelle salia.\nIlja katsoi hänen jälkeensä katkeralla mielellä. Hän kadehti ja\noli vihainen, nähdessään toverinsa yllä uuden, vahvan palttoon, ja\nettä Paavalin kasvot näinä kuukausina olivat tulleet terveemmän ja\npuhtaamman näköisiksi. Samalla penkillä, kuin Paavali istui, istui\nGavrik'in sisarkin. Nyt näytti Paavali sanovan hänelle jotakin;\ntyttö käänsi nopeasti päänsä syrjään, ja hänen sydäntänsä ahdisti\nvielä enemmän loukkaantumisen, kiukun, nolouden tunne... Ajatuksensa\npyörivät vihurina hänen päässänsä, sekottuen toinen toisiinsa,\näkkiä taas pysähtyen, kadoten; hän tunsi mielensä tyhjäksi eikä hän\nkäsittänyt, mitä hänen edessään tapahtui...\n\nVjera oli jo tuotu saliin. Hän seisoi aitauksen takana harmaassa,\nmaahan asti ulottuvassa, kauhtanassa, valkonen huivi päässä.\nKullanloistava hiuskiehkura riippui hänen vasemmalla ohimollaan,\nposket olivat kalpeat, huulet lujasti yhteenpuristetut, ja hänen\nvasen silmänsä katsoi selkosen selällään liikkumattomana ja totisena\nGromoff'iin.\n\nGromoff katsoi häneen ystävällisesti, puhutteli häntä hiljaa,\nlauhkeasti, hyrräten kuin kissa.\n\n-- Tunnustatteko te, Kapitanova, itsenne syylliseksi, että yöllä...\n-- sanoi hän Vjeralle sointuvalla, mehevällä äänellään.\n\nLunjeff katsahti Paavaliin. Tämä istui kumarassa, pää painuksissa,\nhypistellen käsissään lakkiaan. Hänen naisnaapurinsa istui taas\nsuorana ja katseli siten ympärilleen, kuin hän itse olisi tuominnut\nkaikkia, -- sekä Vjeraa että tuomareita ja yleisöä. Hänen päänsä\nkääntyi yhtäpäätä puolelta toiselle, hänen huulensa olivat puristetut\nkuin inhoen yhteen, ja ylpeät silmät loistivat rypistettyjen\nkulmakarvojen alta kylminä, ankaroina...\n\n-- Tunnustan, -- sanoi Vjera. Hänen äänensä värähteli, ja sillä oli\nsärkynyt sointu.\n\nKaksi valamiehistä Dodonoff ja hänen naapurinsa, kumarsivat päänsä\nlähekkäin, heidän huulensa liikkuivat äänettömästi ja silmänsä,\nheidän tyttöä katsoessaan, hymyilivät. Petruha Filimonoff kumartui\nkoko ruumiineen eteenpäin, pitäen käsillään kiinni nojatuolistaan;\nhänen kasvonsa tulivat entistään punasemmiksi ja viiksensä\nliikkuivat. Vielä useat muutkin valamiehistä katsoivat Vjeraan,\njokainen omituisella mielenkiinnolla, jonka Lunjeff ymmärsi, vaan\njoka herätti hänessä inhoa ja vihaa...\n\n-- Tuomitsevat kyllä, vaikka itse ahmivat häntä silmillään, --\najatteli hän, kovasti purren hammasta. Ja hänen teki mielensä huutaa\nPetruhalle:\n\n-- Sinä konna! Mitä ajattelet? Missä istut? Mitä on sinun tehtävä?...\n\nHänen kurkkuunsa kohosi hengitystä ahdistava pallo.\n\n-- Sanokaa minulle... e... e, Kapitanova, -- sanoi Gromoff laiskasti\nsilmät muijallaan kuin pässillä, jota kuumuus vaivaa, kauanko olette\nollut... prostitueerattuna?\n\nVjera pyyhkäsi kasvojaan käsillään, aivan kuin tuo kysymys oli\ntakeltunut hänen punastuviin poskiinsa.\n\n-- Kauan.\n\nHän vastasi lujasti. Yleisö rupesi kuiskimaan aivankuin siellä olisi\nruvennut käärmeitä matelemaan. Gratsheff kumartui vielä syvempään,\nikäänkuin tahtoen piiloutua, ja hypisteli yhä lakkiaan.\n\n-- Kuinka kauan?\n\nVjera katsoi ääneti Gromoff'in kasvoihin, silmät selkosen selällään,\ntotisen ja ankaran näköisenä...\n\n-- Vuoden? Kaksi? Viisi? -- uteli Gromoff itsepintaisesti.\n\nVjera oli yhä ääneti. Harmaana, kuin kivestä hakattuna, seisoi tyttö\nliikkumatta; vain huivin nurkat rinnan kohdalla vavahtelivat.\n\n-- Teillä on oikeus olla vastaamatta, jollette tahdo, -- sanoi\nGromoff viiksiään silitellen.\n\nNyt nousi ylös asianajaja. Hän oli laiha mies, suippopartainen,\nsilmät pitkulaiset. Hänen nenänsä oli ohut ja pitkä, takaraivo taas\nleveä, jonka tähden hänen kasvonsa olivat kirveen näköiset.\n\n-- Sanokaa, Kapitanova, mikä sai teidät ryhtymään... tuohon\nammattiin? -- kysyi hän kuuluvasti.\n\n-- Ei mikään, -- vastasi Vjera, katsoen tuomareihin.\n\n-- Hm... eihän se aivan niin ole... Tiedänhän minä... nähkääs...\nkerroittehan te minulle...\n\n-- Mitään ette tiedä, -- sanoi Vjera. Hän käänsi päätään asianajajaan\npäin ja katsahtaen häneen vihaisesti, jatkoi tyytymättömällä äänellä:\n\n-- En ole mitään kertonut teille... olette itse keksineet omasta\npäästänne...\n\nVilaistuaan hätäisesti yleisöä, kääntyi hän tuomareihin ja kysyi,\nosottaen päällään puolustajaansa:\n\n-- Saanko olla puhumatta hänen kanssaan?\n\nTaas kuului siltä, kuin salissa olisi madellut käärmeitä, nyt\nkuitenkin äänekkäämmin ja selvemmin.\n\nIlja vapisi ponnistuksesta ja katsoi Gratsheff'iin.\n\nHän odotti häneltä jotakin, odotti varmasti. Mutta Paavali katsoi\nedessään istuvan miehen olkapään ylitse ja oli ääneti, eikä\nliikahtanutkaan. Gromoff puhui hymyillen liukkaasti, imelästi. Sitten\nalkoi Vjera puhua hiljaa, vaan varmasti...\n\n-- Halusin tulla rikkaaksi ja siksi otin, siinä kaikki... Muuta syytä\nei ollut... ja sellainen olen aina ollut.\n\nValamiehet rupesivat kuiskimaan keskenään. Heidän kasvonsa\nsynkkenivät, ja tuomarienkin kasvot näyttivät tyytymättömiltä.\nSalissa oli hiljaista; kadulta kuului säännöllistä ja tylsää askelten\ntöminää kivistöä vastaan. Ne olivat sotamiesten askelia.\n\n-- Syytetyn tunnustukseen nähden voitaisi otaksua... -- lausui\nprokuraattori.\n\nIljasta rupesi tuntumaan, ettei hän kauemmin voinut istua siellä. Hän\nnousi, otti askeleen...\n\n-- Hiljaa! -- huomautti oikeudenpalvelija ääneen.\n\nSilloin istuutui Ilja uudestaan, kumartaen päänsä syvään alas, kuten\nPaavali. Hän ei voinut nähdä Petruhan punasia kasvoja, jotka nyt\nolivat pönäkämmät kuin ennen, aivankuin hän olisi tuntenut itsensä\nloukatuksi. Gromoff'in aina ystävällisessä äänessä ja herttaisuudessa\nhuomasi hän kylmäverisyyttä, ymmärtäen, että tuo iloinen mies oli\ntottunut tuomitsemaan ihmisiä, kuten puuseppä höyläämään puujalkoja.\nIljan mielessä syntyi nyt omituinen, levoton ajatus:\n\n-- Jos minä nyt tunnustaisin, niin tuomittaisiin minut samalla\ntavalla... Petruha tuomitsisi... minut vankeuteen, vaan itse jäisi\nvapaalle jalalle...\n\nHän jäi näihin mietteisiinsä, istuen kehenkään katsomatta, mitään\nkuuntelematta.\n\n-- En tahdo siitä puhuttavan! -- kuului Vjeran vapiseva,\nloukkaantunut huudahdus, ja hän voihki ja voivotteli, tarttuen käsin\nrintaansa, repien huivin päästään.\n\n-- En tahdo... en tahdo...\n\nSekava melu täytti salin. Kaikki joutui liikkeeseen tytön huudoista.\nHän riehui kuin vimmattu aitauksen, takana, nyyhkyttäen ja huutaen:\n\n-- Älkää kiusatko... päästäkää... Herran tähden, päästäkää!\n\nIlja hypähti paikaltaan ja syöksyi eteenpäin, vaan yleisöä tunki\nhäntä vastaan, ja huomaamattaan joutui hän käytävään.\n\n-- Sielun paljastivat, -- kuuli hän tummaverisen miehen sanovan.\n\nPaavali Gratsheff seisoi kalpeana, tukka pörrössä seinän vieressä,\nja hänen leukansa vapisi. Ilja astui hänen luoksensa ja katsoi\nvihaisesti toverinsa silmiin. Heidän ympärillään seisoi ja käveli\nedestakaisin yleisöä, puhellen vilkkaasti. Ilmassa oli tupakansavua.\n\n-- Vankeutta! Huuda, huuda, ei se mitään merkitse!\n\n-- Tunnusti, hupsu...\n\n-- Mutta hänethän tavattiin verekseltään.\n\n-- Olisi edes sanonut saaneensa lahjaksi...\n\nSanat lentelivät käytävässä kuin syyskärpäset, puuttuen Iljan korviin.\n\n-- Mitä? -- kysyi hän vihaisesti Paavalilta, astuen hänen luoksensa.\n\nPaavali katsahti häneen, avasi suunsa eikä sanonut kuitenkaan\nsanaakaan.\n\n-- Ihmisen syöksit perikatoon! -- jatkoi Lunjeff. Silloin Paavali\nhätkähti, ikäänkuin häntä olisi lyöty ruoskalla, kohotti kätensä,\nlaski sen Lunjeff'in olkapäälle ja kysyi surkealla äänellä:\n\n-- Minäkö?\n\nIlja pudisti olkapäältään hänen kätensä, aikoen sanoa hänelle:\n\n-- Sinä! -- Mutta ei hän sitä sanonut eikä sitäkään, että hänen\ntähtensä Vjera oli varastanut, sanoihan vain: -- Petrushka Filimonoff\non tuomitsemassa... Onko se oikein, häh? -- ja hymähti. Sen\nsanottuaan astui hän hymy huulillaan kadulle ja kulki sitä verkkaan,\ntuntien kuin olevansa sidottu tiukkaan näkymättömillä köysillä. Tuska\npainoi raskaana kivenä hänen rintaansa. Siitä tunsi hän kylmää, -- se\nesti häntä ajattelemasta; ja iltaan asti harhaili hän tarkotuksetta\nkadulta kadulle, kuten juoksukoira, väsyneenä ja nälissään. Ei hän\nhalunnut mitään eikä mitään huomannut siihen asti, kunnes rupesi\ntuntemaan nälkää.\n\nOli jo pimeä. Talojen ikkunoihin syttyivät jo tulet, kadulle lankesi\nleveitä, keltasia valojuovia, joihin ikkunoilla olevat kukat loivat\nvarjoaan. Lunjeff pysähtyi, ja katsoessaan näitä kuvikkaita varjoja,\nmuistui hänen mieleensä Gromoff'in talon ikkunoilla olevat kukat,\nhänen vaimonsa, joka muistutti sadun kuningatarta, surulliset laulut,\njotka eivät silti estä nauramasta... Kissa kulki varovaisin askelin,\nkäpäliään pudistellen, kadun poikki.\n\nLunjeff läksi taas astumaan ja tultuaan kadunkulmaan, pysähtyi hän\nuudestaan. Muuan kulmataloista oli kirkkaasti valaistu ja sieltä\nkuului soittoa.\n\n-- Menen kapakkaan, -- päätti Ilja ja astui keskelle katua.\n\n-- Pois tieltä! -- huudettiin hänelle. Musta hevosen turpa livahti\nhänen kasvojensa ohi ja hän tunsi hevosen kuuman hengityksen. Hän\nhypähti syrjään, kuunteli ajurin haukkumista ja poistui ravintolan\nluota.\n\n\"Vuokra-ajuri jos päälle ajaakin, niin ei siitä kuole\", -- mietti hän\ntyynesti. \"Syömään täytyy lähteä... Vjera se joutuu turmioon...\"\n\nHän kiintyi muistelemaan tyttöä, ja hänen ajatuksensa pyörivät\nkoneellisesti hänessä. Hänellä oli kuitenkin hämärä tunne, joka\nsanoi, ettei hänen tullut ajatella Vjeraa, vaan itseään, vaan hän ei\nvoinut muuttaa ajatustensa suuntaa...\n\n-- Hänkin on ylpeä... Pashkasta ei tahtonut mainita mitään... huomasi\nei maksavan vaivaa... Hän on paras kaikista... Olympiada ehkä... Ei,\nOlympiada menee myös mukiin, vaan tuo Tanjka...\n\nHän muisti, että Tatjana Vlasjevna viettää juuri tänään\nsyntymäpäiväänsä ja oli kutsunut hänet luoksensa. Ajatus, mennä hänen\nluoksensa, tuntui hänestä ensin vastenmieliseltä, vaan miltei heti\ntunsi hän kiukkuista halua menetellä vasten tahtoaan, ja sitten vielä\nmuuan terävä, polttava tunne koski hänen sydäntään... Huudettuaan\najurin, läksi hän ajamaan ja muutaman minutin kuluttua seisoi hän,\nsilmiään valolta siristellen, Avtonomoff'ien ruokasalin ovella,\nhymyillen tylsästi ja katsoen ihmisiin, jotka istuivat ahtaalla\npöydän ympärillä suuressa huoneessa.\n\n-- Kas! Jopas tulit... -- huudahti Kirik.\n\n-- Kuinka hän on kalpea! -- sanoi Tatjana Vlasjevna, Iljaa katsellen.\n\n-- Toitko konvehteja? Tai lahjoja päivän sankarille?\n\n-- Mistä tulette? -- kysyi emäntä.\n\nKirik tarttui hänen hihaansa ja kuletti pöydän ympäri, esittäen\nhänet vieraille. Lunjeff puristi lämpöisiä käsiä, vaan vierasten\nkasvot sulivat hänen silmissään yksiksi pitkiksi, kylmänkohteliaasti\nhymyileviksi kasvoiksi, joista näkyivät suuret hampaat. Paistin haju\nkutkutti hänen sieraimiaan, naisten keskustelun rähäkkä kaikui hänen\nkorvissaan kuin sateen rapina, ja silmiä kuumensi: omituinen pakotus\nesti hänet niitä liikuttamasta, ja jokin kirjava usma peitti niitä.\nKun hän istuutui, tuntui väsymys katkovan hänen jalkojaan ja nälkä\npolttavan hänen sisuksiaan. Hän otti ääneti leipäpalasen ja rupesi\nsyömään. Muuatta vierasta rupesi kovasti aivastuttamaan ja sitä\nkäytti Tatjana Vlasjevna hyväkseen, sanoakseen hänelle:\n\n-- Ettekö tahdo onnitella minua? Olette tekin! Tulee, ei sano\nsanaakaan, vaan rupeaa istumaan ja syömään...\n\nPöydän alla tyrkki hän sitten jalallaan Iljan jalkaa, kumartuen\nteekannun yli täyttäessään sitä. Veden loristessa kuuli Ilja hänen\nhiljaa kuiskaavan:\n\n-- Käyttäydy säädyllisesti...\n\nSilloin laski hän leipäpalasen kädestään pöydälle, hieroi kovasti\nkäsiään vastakkain ja sanoi kovasti:\n\n-- Olen koko päivän istunut oikeudessa...\n\nHänen äänensä kuului melun läpi. Vieraat vaikenivat. Lunjeff\nnolostui, tuntiessaan kaikkien katsovan häneen, mutta hänkin katsoi\nalta kulmainsa heihin. Häneen katsottiin epäillen, ikäänkuin ei\nkukaan olisi luullut tämän leveäharteisen, kiharatukkaisen nuoren\nmiehen voivan sanoa mitään hauskaa. Kiusallinen hiljaisuus syntyi\nhuoneessa. Joidenkin ajatusten sirpaleita pyöri Iljan päässä --\nkatkonaisina, harmaina; äkkiä ne ikäänkuin solahtivat jonnekin,\nhäviten hänen sielunsa usvaan.\n\n-- Oikeudessa on välistä hyvin hauska olla, -- virkkoi Felitsata\nJegorovna Grislova happamella äänellä, ja ottaen käteensä\nmarmelaatilaatikon, rupesi tonkimaan sitä pihdeillä.\n\nTatjana Vlasjevna lensi punaseksi, ja Kirik niisti äänekkäästi\nnenäänsä ja sanoi:\n\n-- Miksi hepäsit lyömättä? No, olit oikeudessa...\n\n-- Nolostutan heitä, -- mietti Ilja, ja hänen huulensa vetäytyivät\nhymyyn. Vieraat rupesivat taas puhumaan, useat yhtaikaa.\n\n-- Olin kerran kuuntelemassa oikeudessa erästä murhajuttua, -- kertoi\nnuori kalpea telegrafisti, mustasilmäinen, pieniviiksinen mies.\n\n-- Luen ja kuuntelen hirveän mielelläni murhajuttuja! -- huudahti\nrouva Travkin. Hänen miehensä taas sanoi, katsoen läsnäolijoihin:\n\n-- Valaoikeus on mainio laitos...\n\n-- Murhaaja oli muuan toverini, Jevgenjeff... Hän, näet, oli\nvirkatoimessaan ja seisoi rahalaatikon luona, laskien leikkiä erään\npojan kanssa, ja sitten ampui hän tämän aivan äkkiä...\n\n-- Huh, kuinka kauheata! -- huudahti Tatjana Vlasjevna.\n\n-- Hän kuoli paikalla! -- lisäsi telegrafisti kuin kehuen.\n\n-- Minä taas olin kerran todistajana eräässä jutussa, -- virkkoi\nTravkin kuivalla kahahtelevalla äänellään, -- ja samalla kertaa\ntuomittiin mies, joka oli tehnyt kaksikymmentäkolme varkautta! Oli\nsitä jo siinä!\n\nKirik nauraa hohotti. Seurue jakaantui kahteen joukkoon, toinen\nkuunteli telegrafistin kertomusta pojanmurhasta, toinen Travkinin\nkuivaa selontekoa miehestä, joka oli tehnyt kaksikymmentäkolme\nvarkautta. Ilja katsoi emäntään ja hänestä tuntui, että hänen\nsisässään rupeaa leimuamaan pieni liekki, -- se ei vielä valaissut,\nvaan se jo poltti hänen sydäntänsä. Siitä lähtien, kun hän oli\nhuomannut Avtonomoff'ien pelkäävän hänen häpäisevän heidät vierasten\nnähden, alkoivat hänen ajatuksensa tulla selvemmiksi, ikäänkuin hän\nolisi löytänyt niille yhdistävän langan.\n\nTatjana Vlasjevna puuhasi toisessa huoneessa pöydän ääressä, jossa\noli joukko pulloja. Hänen punanen silkkipuseronsa näytti valkosia\nseinäpapereita vasten korealta läiskältä, kun hän liiteli perhosen\nlailla huoneessa, ja hänen kasvonsa loistivat ylpeydestä, kuten\nemännän konsanaankin, joka huomaa pitojensa onnistuneen. Pari kertaa\nhuomasi Ilja hänen sukkelilla, tuskin huomattavilla merkeillä\nkutsuvan häntä luoksensa, vaan hän ei mennyt ja tunsi tyytyväisyyttä\ntietäessään sen tekevän hänet levottomaksi.\n\n-- Miksi istut siellä kuten tarhapöllö, veli hyvä? -- virkkoi Kirik\nhänelle äkkiä. -- Puhuhan jotakin... älä kainostele... täällä on\nvain sivistyneitä ihmisiä, jotka eivät suuria välitä, jos sattuisit\nnolaamaankin itsesi...\n\n-- Tänään tuomittiin muuan tyttö, -- sanoi Ilja heti lujalla äänellä,\n-- jonka minä tunnen, hän on prostitueerattu, mutta muuten kunnon\ntyttö...\n\nKaikkien huomio kääntyi taas häneen ja taas tuijottivat kaikki\nvieraat häneen. Felitsata Jegorovnan suuret hampaat paljastuivat\nhänen leveästi, ivallisesti hymyillessään, telegrafisti pani kätensä\nsuunsa eteen ja rupesi sivelemään viiksiänsä ja miltei kaikki\nkoettivat näyttää vakavilta ja tarkasti kuuntelevansa.\n\nTatjana Vlasjevna pudotti äkkiä joukon veitsiä ja kahveleita, ja\nsiitä syntynyt kova helinä kajahti Iljan sydämessä kuin meluisa\nsotasoitto... Hän antoi katseensa kulkea tyynesti vieraasta\nvieraaseen ja jatkoi:\n\n-- Minkätähden hymyilette? Heidän joukossaan on välistä oikein\nhyviäkin tyttöjä...\n\n-- Totta kyllä, -- keskeytti Kirik hänet, vaan eihän sinun tule puhua\nnoin... avonaisesti...\n\n-- Olettehan te sivistynyttä väkeä -- sanoi Ilja, -- ettekä siis\nvälitä, jos satun nolaamaankin itseni.\n\nOli kuin olisi äkisti kokonainen säkenistö hehkuvia kipinöitä\nlehahtanut hänessä. Hän hymyili terävästi ja häntä tuntui kuin\nahdistavan se sanajoukko, joka äkkiä syöksi hänen aivoihinsa, etsien\npääsöä hänen suuhunsa.\n\n-- Tuo tyttö oli varastanut rahoja eräältä kauppiaalta...\n\n-- Yhä parempaa, -- huudahti Kirik, hullunkurisesti irvistäen ja\npäätään pudistaen.\n\n-- Itse voitte ymmärtää, milloin ja miten hän voi varastaa... tai\nehkei hän varastanutkaan, otti vaan pienen lahjan...\n\n-- Tanitshka! -- huusi Kirik. -- Tule tänne! Ilja kertoo täällä niin\nmerkillisiä juttuja...\n\nMutta Tatjana Vlasjevna seisoi jo Iljan vieressä. Väkinäisesti\nhymyillen, sanoi hän olkapäitään kohauttaen:\n\n-- Mitä merkillistä siinä on? Sellaistahan tapahtuu joka päivä...\nolet kai kuullut sadottain sellaisia juttuja... eikä täällä\nsitä paitsi ole ketään nuoria tyttöjä... Mutta sen me säästämme\nmyöhemmälle... Olkaa nyt hyvä ja tulkaa ottamaan voileipää, hyvä\nherrasväki!\n\n-- Niin, olkaa hyvä! -- huusi Kirik. Kaikki kääntyivät Iljasta.\nHän ymmärsi, etteivät vieraat tahtoneet kuunnella häntä, koskei\nisäntäväki näyttänyt toivovan sitä, ja se kiihotti häntä vielä\nenemmän. Hän nousi tuolilta ja jatkoi heihin kaikkiin kääntyen:\n\n-- Ja ne, jotka tuomitsivat tämän tytön, olivat henkilöitä, jotka\nehkä useasti olivat käyttäneet häntä... Muutamia heistä tunnen...\nKutsua heitä konniksi, on liian lievää...\n\n-- Suokaa anteeksi! -- puuttui puheeseen Travkin ankarasti, nostaen\nsormensa pystyyn. -- Niin ette saa puhua! He ovat valamiehiä, ja minä\nitse...\n\n-- Onpas valamiehiä! -- huudahti Ilja. Kuinka voivatkaan he olla\noikeudenmukaisia, jos...\n\n-- Suokaa anteeksi! Valaoikeus on, niin sanoakseni, Aleksanteri\ntoisen toimeenpanemia suuria reformeja! Kuinka voitte lausua mitään\nhalventavaa valtionlaitoksesta?\n\nHän puhua kahnutti suoraan Iljan kasvoihin, ja hänen lihavat,\nsileäksi ajellut kasvonsa vapisivat ja silmänsä pyörivät sinne\ntänne. Kaikki tunkivat heidän ympärilleen, aavistaen hyvillään\njotakin häväistysjuttua. Felitsata Jegorovna katsoi yliolkaisesti\nemäntään, joka kalpeana ja hämillään nyki vieraita hihasta, kiireesti\ntoistellen:\n\n-- Oh, jättäkäämme se, hyvä herrasväki! Sehän on niin ikävää! Kirik,\npyydä heitä...\n\nKirik räpytteli levottomasti silmiään ja pyyteli:\n\n-- Olkaa hyvä, hyvät naiset ja herrat!... Hiiteen kaikki reformit ja\nproformit ja koko filosofia...\n\n-- Tämä ei ole filosofiaa, vaan politiikkaa! -- kahnutti Travkin, --\nja ihmisiä, joilla on moiset mielipiteet, kutsutaan valtiollisesti\nvaarallisiksi!\n\nHuimaava pyörre tarttui Iljaan. Hänestä oli hauskaa seisoa vastakkain\ntuon lihavan, sileäksi ajellun herran kanssa ja nähdä, kuinka\nvihainen hän oli. Ajatus, että Avtonomoff'it tunsivat itsensä\nnoloiksi vierastensa edessä, teki hänet sanomattoman iloiseksi,\nja halu rikkoa kaikki yhteys näiden ihmisten kanssa, sanoa niille\nilkkuvia sanoja ja saada heidät raivostumaan, ponnahti hänessä ylös\nkuin jänne, ikäänkuin kohottaen hänet ylös huimaavaan, päihdyttävään\nkorkeuteen. Hän tuli yhä tyynemmäksi, ja yhä varmemmin kaikui hänen\näänensä:\n\n-- Kutsukaa minua, miksi haluatte, -- te olette sivistynyt mies!\nMutta sittenkin pysyn mielipiteessäni!... Voiko kylläinen nälkäistä\nymmärtää?... Olkoon niin, että nälistynyt on varas, -- mutta on\nkylläinenkin varas...\n\n-- Kirik Nikodimovitsh? -- änkytti Travkin. -- Minä... mitä tämä\nmerkitsee?...\n\nMutta samassa pisti Tatjana Vlasjevna kätensä hänen käsikoukkuunsa ja\nveti hänet mukaansa, sanoen kovalla äänellä:\n\n-- Tulkaa, täällä on teidän lempi voileipiänne, -- sillin,\ntäysikypsiksi keitettyjen munien ja vihreän sipulin kera, jota on\nsipullettu kermavoihin...\n\n-- Hm! En voi sallia!... huudahti Travkin loukkaantuneella äänellä,\nmaiskuttaen huuliaan. Hänen vaimonsa katsoi murhaavasti Iljaan ja\ntarttui miehensä käsikoukkuun, sanoen:\n\n-- Älä kiivastu turhista, Anton...\n\nJa Tatjana Vlasjevna jatkoi rakkaan vieraansa rauhottamista:\n\n-- Ja herkkusampea...\n\n-- Ette tehnyt hyvin, nuori mies! -- sanoi Travkin äkkiä, samalla\nmoittivasti ja jalomielisesti, kääntyen Iljaan. -- Täytyy osata pitää\narvossa... täytyy ymmärtää...\n\n-- Mutta minä en ymmärrä! -- huudahti Ilja. -- Senpä tähden juuri\npuhun... Minkä tähden on Petruha Filimonoff'in kaltaisella miehellä\nvalta elämän ja kuoleman yli?...\n\nVieraat kulkivat Lunjeff'in ohi, välttäen koskemasta hänen\nvaatteisiinsa ja katsomatta häneen. Mutta Avtonomoff astui ihan hänen\nviereensä ja sanoi raa'asti:\n\n-- Piru sinut periköön, pöllö sinä olet, suoraan sanoen!\n\nIlja hätkähti, hänen silmissään musteni, aivan kuin hän olisi saanut\niskun päähänsä, ja kädet nyrkissä otti hän askeleen Avtonomoff'ia\nkohden. Mutta Kirik oli nopeasti käännähtänyt ympäri, huomaamatta\nhänen liikettään, ja mennyt voileipäpöydän ääreen. Ilja huokasi\nraskaasti...\n\nOven luota näki hän lähekkäin seisovien vierasten selät, ja kuuli,\nkuinka ne maiskuttivat suutaan ja purivat. Emännän punanen pusero\nväritti kaikki hänen ympärillään himmeän punaseksi, joka usvana\nlaskeusi hänen silmiensä eteen.\n\n-- Mm! -- mumisi Travkin tyytyväisesti. -- Onpa tämä ihmeellisen\nmaukasta todellakin!...\n\n-- Haluatteko pippuria? -- kysyi emäntä rakastettavasti.\n\n-- Kyllän minä annan sinulle pippuria! mietti Ilja kylmällä ivalla.\nHän heitti päätään taaksepäin ja astui parilla askeleella pöydän\nääreen. Tarttuen erääseen punaviinillä täytettyyn lasiin, ojensi hän\nsen Tatjana Vlasjevnaa kohden, sanoen painavasti, ikäänkuin olisi\ntahtonut tappaa hänet sanoillaan:\n\n-- Terveydeksesi, Tanjka!\n\nTällä oli sellainen vaikutus läsnäolijoihin, kuin jotakin olisi\nrymähtänyt kovalla ryskeellä alas, kaikki tulet huoneessa sammuneet\nja jokainen kivettynyt siihen asentoon, jossa hän juuri silloin oli\nseisonut. Ammottelevat, ruokaa täynnä olevat suut näyttivät heidän\nkasvoissaan olevilta mätähaavoilta.\n\n-- Terveydeksesi! Kirik Nikodimovitsh, sano rakastajattarelleni, että\nhän joisi kanssani! Eihän tässä ole mitään kainostelemisen syytä...\nMinkätähden tehdä syntiä aina salassa? Olkaamme suoria! Olen näet\npäättänyt, että kaikki tapahtuu suorasti, rehellisesti...\n\n-- Roisto! -- huusi Tatjana Vlasjevna vihlovalla äänellä.\n\nIlja näki, että hän ojensi kätensä, ja löi nyrkillään lautasen\nsyrjään, jonka hän sitten viskasi häntä kohden tulemaan. Lautasen\nsärkyessä syntynyt kilinä näytti vielä enemmän hämmästyttävän\nvieraita. Hitaasti, ääneti vetäytyivät he syrjään, jättäen Iljan\nkasvoista kasvoihin Avtonomoff'ien kanssa. Kirik piti hännästä\njotakin pientä kalaa, seisoen silmiään räpytellen kalpeana, tylsänä\nja nolon näköisenä. Tatjanan ruumis vapisi ja hän uhkasi Iljaa\nnyrkeillään; hänen kasvonsa olivat hänen puseronsa väriset, ja\nkielensä ei tehnyt tehtäväänsä.\n\n-- Sinä... sinä valehtelet... valehtelet! -- kähisi hän, kaula Iljaan\npäin ojossa.\n\n-- Tahdotko, niin kerron, miltä näytät alasti? -- sanoi Ilja\ntyynesti. -- Olethan itse näyttänyt minulle kaikki syntymämerkkisi...\nMiehesi voi sitten sanoa, valehtelenko vai ei.\n\nKuului tukahutettua nauruntirskumista ja huudahduksia. Tatjana\nVlasjevna nosti kätensä ilmaan, tarttui kaulaansa ja vaipui ääneti\ntuolille.\n\n-- Poliisia! -- huusi telegrafisti.\n\nKirik kääntyi häneen päin ja syöksyi sitten hänen kimppuunsa pää\nalaspäin kuin härkä.\n\nIlja ojensi kätensä, tyrkkäsi hänet syrjään ja virkkoi synkästi:\n\n-- Varo, minä lyön! Minulla ei ole mitään syytä tehdä pahaa sinulle.\nSinä olet tyhmä ja ihan vaaraton... etkä ole koskaan tehnyt minulle\nmitään pahaa... Mene tiehesi!\n\nHän tyrkkäsi häntä vielä kerran ja väistyi itse seinän viereen.\nNojaten selkäänsä siihen, jatkoi hän:\n\n-- Vaimosi itse on riippunut kaulassani. Viisas hän on... vaan\nkehnompaa naista ei ole maailmassa... Mutta kaikkikin te olette\nkonnia... Olen ollut oikeudessa tänään... siellä opin tuomitsemaan...\n\nHän tahtoi sanoa niin paljon, ett'ei saanut ajatuksiaan\njärjestykseen, vaan lausui ne sekaisin.\n\n-- En tahdo myöskään syyttää Tanjaa... se tapahtui... kuin\nitsestään... elämässäni on kaikki tapahtunut kuin itsestään...\nsattumalta... Olen murhannutkin miehen ihan sattumalta... En tahtonut\nkuristaa häntä mutta tein sen kuitenkin... Ja tiedätkö, Tanja, että\njuuri niillä rahoilla, jotka otin häneltä, pidämme nyt kauppaamme.\n\n-- Hän on mielipuoli! -- huusi Kirik aivan ihastuneena, ja juosten\nympäri huonetta yhden luota toisen luokse, huusi samalla iloisesti ja\nlevottomasti:\n\n-- Kuuletteko? Näettekö? Hän on menettänyt järkensä! Voi, Ilja, minun\ntulee sääli sinua!\n\nIlja puhkesi äänekkääseen nauruun. Hänestä tuntui vielä kevyemmältä\nja rauhallisemmalta, saatuaan sanotuksi murhasta. Hän seisoi\nvoimakkaana ja leveäharteisena, pää pystyssä, tuntematta lattiaa\njalkainsa alla; oli kuin hän olisi leijaillut ilmassa ja hiljaa\nnoussut yhä ylemmäksi. Hänen kihara tukkansa kiharoitui hänen\nkorkean, kalpean otsansa ympärille, silmät katsoivat ivallisesti ja\nilkeästi.\n\nTatjana nousi ylös, astui horjuen Felitsata Jegorovnan luokse ja\nsanoi vapisevalla äänellä:\n\n-- Olen jo kauan sen huomannut... hänen silmänsä ovat olleet aina\nniin hurjat...\n\n-- Jos hän on mielipuoli, niin täytyy kutsua poliisi, -- sanoi\nFelitsata painavasti, katsoen Iljaan.\n\n-- Tietysti on hän mielipuoli! -- huusi Kirik.\n\n-- Hän lyö meidät kaikki mäsäksi, kuiskasi Grisloff, vilkkuen\nlevottomasti ympärilleen. He pelkäsivät poistua huoneesta.\n\nIlja seisoi oven vieressä, ja tullakseen ulos, täytyi kulkea ihan\nhänen ohitsensa. Hän nauroi koko ajan. Häntä huvitti nähdä, kuinka he\nhäntä pelkäsivät, ja samalla huomasi hän, etteivät vieraat ollenkaan\nsäälineet isäntäväkeään, vaan olisivat ihastuneina seisoneet\nsiellä vaikka koko yön ja kuunnelleet, kuinka hän tekee pilaa\nrakastajattarestaan, jolleivät olisi samalla pelänneet häntä.\n\n-- En ole mielipuoli; -- sanoi hän, rypistäen synkästi\nkulmakarvojaan. -- Tahdon vain, että jäätte tänne kuuntelemaan minua.\nEn päästä teitä mihinkään... ja jos tulette minua liian lähelle,\nlyön... lyön kuoliaaksi. Olen väkevä...\n\nHän ojensi pitkää, suurinyrkkistä kättään ja pudisti sitä ilmassa;\nsitten laski hän kätensä alas.\n\n-- Sanokaa minulle -- mitä ihmisiä te olette? Minkätähden elätte?\nNylkyreitä te olette... roskaväkeä...\n\n-- Kuulepas sinä! -- huudahti Kirik. -- Tuki suusi!...\n\n-- Tuki itse suusi! Mutta minä puhun hiukan... Katson teitä, -- te\nsyötte, juotte, petätte toisianne... ketään ette rakasta... mitä\nsitten tahdotte? Minä olen etsinyt kunnollista elämää, puhdasta...\nsitä ei ole missään! Itse vain olen turmeltunut... Kunnon mies ei\nvoi elää teidän kanssanne, hän mätänee. Kunnon ihmisiä piinaatte te\nkuoliaaksi... Minä, esimerkiksi, olen paha, mutta sittenkin olen\nteidän joukossanne kuin heikko kissa pimeässä aitassa tuhansien\nrottien keskellä... Te olette kaikkialla... sekä tuomitsemassa\nettä työsopimuksia tekemässä ja lakeja laatimassa... Olette konnia\nsittenkin... Minua olette syöneet...\n\n-- Hänen mielensä tuli äkkiä surulliseksi.\n\n-- Mutta mitä sitten seuraa? -- kysyi hän äkkiä.\n\nHän painoi päänsä rintaansa vasten ja vaipui mietteisiinsä.\n\nSilloin ponnahti telegrafisti seinän vierestä kuin pallo ja syöksi\nhuoneesta ihan Iljan ohitse.\n\n-- Kas, päästin yhden menemään! -- virkkoi Ilja, kohottaen päätään.\n\n-- Poliisin kutsun! -- huusi telegrafisti.\n\n-- Kutsu, kutsu! Samantekevää -- sanoi Ilja.\n\nHänen ohitsensa kulki kuin unissaan Tatjana Vlasjevna, katsomatta\nhäneen.\n\n-- Taisi koskea! -- jatkoi Lunjeff, nyökäyttäen häneen päin päätään\nja hymähtäen. -- Mutta hän ansaitsee sen...\n\n-- Tuki suusi! -- huudahti Avtonomoff nurkasta. Hän penkoi siellä\npolvillaan erästä arkkua.\n\n-- Älä huuda, pöllö! -- vastasi Ilja hänelle, istuutuen tuolille ja\npannen kätensä ristiin rinnalle. -- Mitä huudat? Olen elellyt hänen\nkanssaan, joten tunnen hänet... Ja miehen olen tappanut... kauppias\nPoluektoff'in... Muistatko, että olen monasti puhunut kanssasi\nPoluektoff'ista? Siksi puhuin, kun kuristin hänet... Ja hänen\nrahoillaan olen kaupankin perustanut...\n\nIlja katsahti ympärilleen. Seinävierustoilla seisoivat ääneti\npelästyneet vieraat. Hän tunsi väsyneensä puhumaan, että hänen\nrintaansa syntyy välinpitämätön tyhjyys, vaan siinä, kuten himmeä kuu\nsyystaivaalla, oli kylmä kysymys:\n\n-- Mitä sitten seuraa?\n\nHän sanoi, kuunnellen omia sanojaan:\n\n-- Luulette varmaankin, että kadun? Älkää luulkokaan!\n\n-- Nauran teille, mokomille.\n\nNurkasta hyppäsi esiin Kirik, punasena, tukka pörrössä. Hän heilutti\nkädessään revolveria ja huusi, hurjasti silmiään pyörittäen:\n\n-- Nyt et poistu! Vai niin!... Vai olet sinä tehnyt murhan!\n\nNaiset voihkivat. Travkin, joka istui sohvalla, heilutti jalkojaan ja\nkahnutti:\n\n-- Hyvät herrat! En kestä enää! Heretkää!... Tämähän on Teidän\nperheasianne.\n\nMutta Avtonomoff ei kuullut, mitä hän sanoi. Hän hyppi Iljan edessä,\ntähtäsi häntä revolverilla ja huusi:\n\n-- Linnaan joudut!... Kyllä sinulle näytän!...\n\n-- Revolveripahasesi ei taida olla ladattu? -- virkkoi Ilja, katsoen\nvälinpitämättömästi raukeilla silmillään häneen. -- Mitä raivoat?\nEn minä pakene... Minne menisin... Vankeudellako uhkaat? En sitä\npelkää...\n\n-- Anton, Anton! -- kuului Travkinin vaimo kovasti kuiskaavan, --\nmene...\n\n-- En voi, ystävä hyvä...\n\nHän tarttui miehensä käsivarteen, ja he hiipivät varovasti Iljan ohi.\nViereisessä huoneessa istui Tatjana Vlasjevna itkien ja nyyhkyttäen.\n\nMutta Iljan rinnassa yhä kasvoi tyhjyys, pimeä ja kylmä.\n\n-- Nyt on koko elämäni mennyttä! -- sanoi hän hiljaa, miettivästi. --\nMutta ei kannata mitään sääliä... Vaan kuka mursi minut?...\n\nAvtonomoff seisoi hänen edessään ja huusi riemuiten:\n\n-- Joko hellyt!\n\n-- En... hitto teidät vieköön! Teitä säälittää vain\nviisikopeekkainen, joka livahtaa taskunne ohi... Samoin minä... ennen\nsäälin koiraa, kuin teitä... Ikävä, etten ole elänyt koirien, vaan\nihmisten kanssa... Mutta miksei poliisia kuulu? Alan kyllästyä tähän.\nMene pois, Kirik, minua inhottaa nähdä sinua...\n\nHänestä tuntui todellakin vastenmieliseltä istua vastapäätä\nAvtonomoff'ia.\n\nVieraat hiipivät hiljaa huoneesta, pelokkain silmin vilkuen Iljaan.\n\nHän näki heidän kulkevan ohitsensa kuin harmaat läiskät, herättämättä\nhänessä mitään ajatuksia tai tunteita. Hänen sielunsa tyhjyys kasvoi\nkasvamistaan. Hetkisen istui hän ääneti, kuunnellen Avtonomoff'in\närhentelemistä ja esitti sitten hänelle äkkiä ivallisesti:\n\n-- Ruvetaan, Kirik, tappelemaan!\n\n-- Luodin ammun otsaasi! -- ärjyi Kirik.\n\n-- Mutta eihän revolverissasi ole luotia! -- sanoi Ilja ivallisesti\nja lisäsi sitten varmasti:\n\n-- Ajattele, kuinka sinua löylyttäisin! Sitten ei hän puhunut\nenää mitään, istuihan vaan liikkumatta, mitään odottamatta tai\najattelematta...\n\nVihdoin tuli kaksi poliisikonstaapelia ja piirikomisarius.\n\nHeidät nähdessään hätkähti Ilja ja nousi seisomaan.\n\nHeidän takanaan näkyi Tatjana Vlasjevna; hän sanoi huohottaen,\nosottaen Iljaa kädellään:\n\n-- Hän on tunnustanut meille murhanneensa kauppias Poluektoff'in...\nmuistatte kai, kauan sitten?\n\n-- Voitteko todistaa sen? -- kysyi komisarius nopeasti.\n\n-- Kyllä, minä itse voin sen todistaa vastasi Ilja tyynesti, väsyneen\nnäköisenä. Hyvästi, Tanjka... älä ole levoton... älä pelkää... muuten\n-- vieköön piru teidät jokaisen!\n\nKomisarius istuutui pöydän ääreen kirjottamaan, poliisikonstaapelit\nasettuivat Iljan molemmille puolille; hän katsahti heihin ja painoi\nraskaasti huoaten päänsä alas. Huoneessa oli hiljaista; kuului kynän\nrapina paperilla, ja ikkunoiden takana loi yö läpitunkemattomia\nmustia seiniään. Erään ikkunan luona seisoi Kirik, tuijottaen\npimeään, -- äkkiä viskasi hän revolverinsa nurkkaan ja sanoi\nkomisariukselle:\n\n-- Saveljeff! Anna hänelle potku ja päästä menemään, -- hän on hullu.\n\nKomisarius katsahti Kirik'iin, mietti ja vastasi sitten:\n\n-- Ei käy enää päinsä... tällainen ilmianto... ja lisäksi\npoliisimestarinapulainen tietää jo asiasta...\n\n-- Äh... huokasi Avtonomoff.\n\n-- Hyväluonteinen olet, Kirik Nikodimovitsh! -- sanoi Ilja, päätään\npudistaen. -- On sellaisia koiria, jotka, vaikka niitä lyödään,\nnuolevat lyöjää... Mutta ehket sinä säälikään minua, vaan pelkäät\nminun oikeudessa puhuvan jotakin vaimostasi! Ole huoleti, -- minua\nhävettää jo häntä ajatella, saatikka sitten hänestä puhua...\n\nAvtonomoff poistui nopeasti toiseen huoneeseen ja kuului siellä aika\njyrinällä istahtavan tuolille.\n\n-- Kas niin -- sanoi komisarius, kääntyen Iljaan, -- voitteko\nallekirjottaa tämän paperin?\n\n-- Kyllä...\n\nHän tarttui kynään ja lukematta paperin sisällystä, kirjotti suurilla\nkirjaimilla: Ilja Lunjeff. Kun hän kohotti päätään, huomasi hän\nkomisariuksen katsovan kummastuneena häneen. Muutamia sekuntteja\nkatsoivat he ääneti toisiaan, -- toinen uteliaasti ja ikäänkuin\ntyytyväisesti, toinen tyynesti, välinpitämättömästi.\n\n-- Onko omatuntonne vaivannut teitä? kysyi komisarius puoliääneen.\n\n-- Omaatuntoa ei ole olemassakaan, vastasi Ilja lujasti.\n\nHe vaikenivat molemmat. Sitten kuului Kirik'in ääni viereisestä\nhuoneesta:\n\n-- Hän on järjiltään...\n\n-- Lähtekäämme! -- sanoi komisarius, kohauttaen hartioitaan. --\nKäsiänne en sido... vaan älkää paetko! Poliisiasema on lähellä,\ntuolla mäen alla.\n\n-- Minnepä minä pakenisin? -- kysyi Ilja lyhyesti.\n\n-- No, sitä en nyt tiedä... Vannokaa, ettette pakene!\n\nLunjeff vilkasi komisariuksen ryppyjen uurtamiin, säälivännäköisiin\nkasvoihin ja sanoi synkästi:\n\n-- En usko Jumalaan...\n\nKomisarius viittasi kädellään:\n\n-- Lähdetään, pojat!\n\nKun Ilja oli astunut yön kosteaan pimeyteen, huokasi hän syvään,\npysähtyi ja katsoi mustalle taivaalle, joka levisi matalalle maan\nyli, kuin ahtaan, huonoilmaisen huoneen mustunut katto.\n\n-- Eteenpäin! sanoi poliisi hänelle.\n\nHän läksi astumaan... Talot seisoivat kadun kummallakin puolella\nkuin suunnattoman suuret kivilohkareet, loka roiski jaloissa, ja\nkatu vietti alaspäin jonnekin, jossa pimeys oli vielä synkempi...\nIlja kompastui kiveen ja oli vähällä kaatua. Hänen sielunsa\nlohduttamattomasta tyhjyydestä kuului yhä itsepäinen kysymys:\n\n\"Mutta mitä sitten seuraa?\"\n\nJa heti nousi hänen mieleensä kuva oikeussalista, ystävällinen\nGromoff, Petruha Filimonoff'in punanen naama.\n\nHän oli kuulevinaan Gromoff'in sointuvan äänen sanovan:\n\n-- Tunnustatteko itsenne syylliseksi... Ja prokuraattori sanoi\npitkäveteisesti:\n\n-- Sanokaa, syytetty...\n\nPetruhan punanen naama synkkeni ja hänen paksut huulensa liikkuivat...\n\nIlja ontui, sillä hän oli loukannut jalkansa kiveen, ja hiljensi\nkäyntiään.\n\n-- Astu, astu! -- kiirehti poliisikonstaapeli häntä kylmästi.\n\nSanoin selittämätön tuska, polttava kuin hehkuva rauta, terävä kuin\nveitsi, tunki hänen sydämeensä.\n\nHän loikkasi eteenpäin ja läksi hurjaa vauhtia juoksemaan mäkeä alas,\nniin että ilma suhisi korvissa. Hänen järjissään juoksivat raskain\naskelin poliisit, kuului kimakka vihellys, ja syvä ääni huusi:\n\n-- Ottakaa kiinni!\n\nKaikki Iljan ympärillä -- talot, katukivistö, taivas -- vavahteli ja\nhyppi, tunki hänen päällensä raskaana, mustana joukkona. Hän syöksi\neteenpäin väsymystä tuntematta; halu päästä näkemästä Petruhaa, antoi\nhänelle siivet. Jotakin harmaata, muodotonta kasvoi hänen eteensä\npimeästä, saattaen hänet epätoivoiseksi. Hän muisti, että tämä katu\nmiltei suorakulmaisesti kääntyy oikealle, kaupungin pääkadulle...\nSiellä on ihmisiä, siellä otetaan hänet kiinni...\n\n-- Äh, lennä sielu, iäisyyteen! -- huusi hän kaikin voimin, syösten\neteenpäin vielä nopeammin, pää eteenpäin nojossa... Kylmä, harmaa\nkiviseinä kohosi hänen eteensä.\n\nKuului mäjähdys, joka muistutti virran aallon loisketta, haipuen\nnopeasti pimeään yöhön.\n\nJuoksi sitten vielä kaksi mustaa olentoa seinän luokse. Ne\nheittäysivät ensimmäisen päälle, joka oli kaatunut muurin\nvierustalle, vaan molemmat nousivat pian ylös... Mäkeä alas juoksi\nvielä ihmisiä, kuului heidän jalkojensa kopse, huutoja ja vihlova\nvihellys...\n\n-- Taisi musertua kuoliaaksi? -- kysyi toinen poliisi läähättäen?\n\nToinen teki tulitikulla tulen ja kumartui katsomaan. Hänen jaloissaan\noli käsi, jonka kovasti nyrkkiin puristetut sormet verkkaan aukenivat.\n\n-- Pääkallo näyttää olevan ihan mäsänä. Mustia olentoja sukeltausi\npimeästä...\n\n-- Voi sinua, raukka -- sanoi hiljaa poliisi, joka oli jäänyt\nseisomaan. Hänen toverinsa nousi ylös, teki ristinmerkin ja sanoi\nväsyneesti, läähättäen:\n\n-- Suo, Herra... rauha hänen sielullensa... kuitenkin...\n\nJälkimmäisen osan loppu.\n\n\n\n"]