[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWaL951kBZDHTyzbeixogil7oiH4hQfbo9lJa_XMCF0Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1419,"Inferno","Lehtimäki, Konrad",1883,1937,"1419-lehtimaki-konrad-inferno","1419__Lehtimäki_Konrad__Inferno","Novelleja","novelli",[14],"sota",[],"fi",1919,null,18562,118951,false,53332,[24,25],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[27,28],"History - Warfare","Short Stories","\"Inferno: Novelleja\" by Konrad Lehtimäki is a collection of short stories written in the early 20th century. The narratives delve into the war-torn experiences of soldiers and civilians, exploring themes of love, loss, and the psychological scars left by conflict. The main character introduced is Arnold, a young officer grappling with the dual pressures of military duty and emotional turmoil as he contemplates the fate of his wife Marcella amidst the chaos of war.  The opening of the work sets a poignant tone as Arnold prepares to leave for battle, exchanging tender goodbyes with his wife, who is gripped by fear and despair. Their conversation reveals both their love and the uncertainty surrounding his return, foreshadowing the horrors that await them due to the ongoing conflict. As the narrative unfolds, it shifts from intimate moments between Arnold and Marcella to the grim realities of war, including Arnold's bewildering experience in military skirmishes, the impact of violence, and the harrowing scenes of injured soldiers in a medical tent. The initial chapters skillfully balance personal relationships with the overarching brutality of war, leaving readers with a sense of impending tragedy and emotional weight. (This is an automatically generated summary.)",[],116,"Sota-aiheinen novellikokoelma sisältää kuusi kertomusta, jotka sijoittuvat rintamalle ja kotirintamalle. Tarinat kuvaavat sotilaiden kokemuksia, kapinahenkeä sekä sodan tuhoisaa vaikutusta ihmiskohtaloihin ja perhesuhteisiin. Teos havainnollistaa taisteluiden ja pommitusten aiheuttamaa painetta ja epävarmuutta.","Konrad Lehtimäen 'Inferno' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1419.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","INFERNO\n\nNovelleja\n\n\nKirj.\n\nKONRAD LEHTIMÄKI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Ahjo\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Pettymys.\n Kapina.\n Tykkihevonen.\n Sodan ääni.\n Lentävä hirvi.\n Kostaja.\n\n\n\n\nPETTYMYS\n\n\nI.\n\n-- Yksi tunti enää... viimeinen tunti... Nuori upseeri lausui nuo sanat\nkuin itsekseen, tuskin kuuluvasti. Mutta vastapäätä istuva nainen\nhätkähti kuin syytetty kuullessaan kuolemantuomionsa; hänen nuorilla\nkasvoillaan kuvastui hätä ja kauhu, kun hän vapisevin huulin kuiskasi:\n\n-- Jumalani... jumalani...\n\n-- Mitä, armaani...?\n\n-- Se on sittenkin totta -- sinä menet.\n\n-- Tiedäthän... täytyy...\n\n-- En ymmärrä... tuntuu kuin kaikki olisi unta -- kamalaa unta.\nSellainen onni ja sitten yhtäkkiä...\n\nVärisevä ääni tukehtui kyyneliin. Mies kohotti hänen kasvojaan, suuteli\nliikutettuna hänen valkeata otsaansa puhuen hellästi ja pakotetun\nreippaasti:\n\n-- Älä sure... rakas. Pianhan minä sieltä palajan, ehkä everstiksi\nkorotettuna... Yrjönritarina... Ja ajattele jos se... mitä eilen\npuhuin... Marcella...\n\nHänen kasvoillaan säteili onni ja hellyys; se näytti aivan kuin\nsähköaalto sattuvan naiseen: hän nousi, puristi miehen päätä rintaansa\nvastaan, ja hänen äänensä värähti vienona ja hellänä:\n\n-- Ah niin, rakas... Minä hoitaisin, kasvattaisin häntä. Yhdessä\nodottaisimme sinua... tuloasi...\n\n-- Ja ellen enää palaisikaan... olisin sittenkin luonasi --\n_hänessä_...\n\nMies vaikeni kuin ihanasta unesta havahtuen ja kuiskasi katkonaisesti,\nepävarmasti:\n\n-- Mutta ellei... ellei olisikaan niin...?\n\n-- Oi, sen _täytyy_ olla niin, -- huudahti hänen nuori vaimonsa\ntulisesti. -- Me odotamme sinua... ajattelemme sitä ihanaa päivää,\njolloin tulet kotiin. Oi, Arnold -- ajattele sitä päivää...\n\nMies unohti kaiken. Kirkkaana, lämmittävänä auringonpaisteena tulvahti\nhänen sieluunsa ihana kuva kotiin paluusta. Samalla tunsi hän\nrakastettunsa kiihkeän suudelman, kuuli hänen sopertavan jotain\nomituista, hellää, joka vaikutti häneen kuin väkevä viini, valtasi\nhänen koko olemuksensa suloisella huumauksella. Hän tunsi vain, että\nolento hänen sylissään oli kallein maailmassa, jonka puolesta hän olisi\nmielellään uhrannut elämänsä... Kuin unessa hän hiljaa kuiskasi:\n\n-- Niin, armaani... Sen _täytyy_ olla niin.\n\nHe eivät milloinkaan ennen olleet tunteneet sellaista pyhää, puhdasta\nhehkua ja liikutusta kuin silloin. Miehen mieleen lennähti outo\naavistus, että se onkin heidän viimeinen syleilynsä... Mutta mitä siitä\n-- hän eläisi sittenkin pojassaan. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä\nonnesta -- hän eläisi aina heidän _molempien_ rakastavassa muistossa...\nVaimo suuteli hänen silmiään sopertaen hiljaa:\n\n-- Älä rakas... Arnold... Nyt tiedän... tunnen, että se on totta...\n\nTuo varmuus vaikutti mieheen kuin ehdoton tosiasia. Lähtökin tuntui nyt\nhelpommalta -- olihan edes yksi valopilkku kaipauksen ja murheen\npimeydessä.\n\nHän lähti yksin asemalle...\n\n\nII.\n\nJo monta päivää oli hyökkäysarmeija pitkänä jonona edennyt\nvihollisalueelle suokannaksia myöten, työntäen edellään pientä\npuolustusjoukkoa. Ylipäällikkö oli päiväkäskyssään kehoittanut kaikkia\näärimmäisiin ponnistuksiin, jotta ehdittäisiin suoalueen yli ennenkuin\nvihollinen ehtisi eteen, sulkisi pääsyn...\n\nJa nyt olivat huomattavat etujoukot päässeet yli kohtaamatta suurempaa\nvastarintaa. Parhaillaan kiirehtivät jalkaväkirykmentit pikamarssissa\nylitse.\n\nArnold hämmästyi suuresti kun kenttätelefoonilla ilmoitettiin tuo\nonnellinen uutinen -- se tuntui uskomattomalta. Ja kun hiukan myöhemmin\nvihollisen lentokone kaukaa kiiti heidän ohitseen, tunsi Arnold entistä\nsuurempaa levottomuutta.\n\nNoin tunnin kuluttua tuli tiedusteluosastolta ilmoitus, että 10 km\nsuoalueelta on vihollinen hävittänyt sillan, tukkinut virran -- ja\nmeidän hallussamme oleva alue on kokonaan järvien ympäröimä -- mutta\nsamassa alkoi kamala näytelmä...\n\nEnsin kuului jostakin kaukaa tykinjyrähdys ja ankara pommiräjähdys noin\nkilometrin päässä edessäpäin. Toinen -- kolmas, neljäs... Sitten\njyrähti kaukana takanapäin... taas edessä -- jyrähdykset tihenevät...\nJa kaikki pommit putosivat saarelle... Arnold tarttui päähänsä kuin\nhuumaavan iskun satuttamana ja änkytti käheästi.\n\n-- Nyt käsitän kaikki... Vihollinen asetti ansan... ja ylipäällikkö vei\nmeidät siihen...\n\n-- Mitä tarkoitat...?\n\n-- Ne tiesivät, että tässä täytyy ehdottomasti olla tykistöä suojana\nviimeisen suon yli mentäessä... Mutta kun miltei koko armeijan tykistö\non täällä... niin...\n\nHän vaikeni ja etsi vapisevin käsin kartan taskustaan ja sitten jatkoi\nänkyttäen tukehtuneesti:\n\n-- Sehän on kamalaa... pirullisen nerokasta... Ajatelkaa: tie\nluotisuoraa 14 km; sivulla rämeitä, ryteikköä, louhikkoja --\npuhumattakaan tuosta pohjattomasta suosta... Ja pommien putoilusta\nnäette, että ne ampuvat aivan tien suuntaa myöten, joukkojemme yli...\nJos vain koetammekin ampua meidän tykeillämme, putoo jokainen laukaus\ntielle -- omiin joukkoihin... He voivat siis rauhallisesti\npiiritystykeillään murskata 400 tykkiämme... Meidän joukkomme ovat\nsilloin täysin vaarattomia ja avuttomia -- joihin ei kannata tuhlata\nedes ampumavaroja.\n\nSamassa saapui käsky valmistautua ampumaan. Tykistön päällikkö viittasi\nArnoldille ja he lähtivät kiireesti ylipäällikön luokse...\n\nAmpumiskäskyä ei voitukaan toteuttaa, pommit putoilivat yhä tiheämmin\n-- ja kun taivaanrannalle vielä ilmestyi kaksi lentokonetta\ntarkastamaan pommituksen tuloksia, näytti levottomuus kiihtyvän\nkauhuksi.\n\nKaiken lisäksi alettiin heitä pommittaa myöskin sivultapäin, mutta se\nvaikuttikin päinvastoin -- kaikki muuttuivat, näyttivät elpyvän... Ja\nhetken kuluttua suunnattiin hurja tykkituli viimeisiä häiritsijöitä\nkohden.\n\nMutta nyt kiihtyi vihollisen pommitus suorastaan hirvittäväksi. Saaren\neteläpäässä oli mahdoton vastata, kokonaiset patterit paiskautuivat\npalasiksi; kaikki murskaantui ja sotilaat juoksivat suohon -- ja monet\netumaiset olivat hukkua vetelään liejuun...\n\nKumma kyllä ei saaren pohjoiskärkeen ollut vielä pudonnut ainoatakaan\npommia... Sinne pelastettiin satakunta tykkiä ja jatkettiin rivakasti\nammuntaa. Pohjoisimpaan niemeen oli sijoitettu sairasosastot -- ja\nsinnepäin kannettiin taukoamatta haavoitettuja.\n\nArnold tarkasti parhaillaan tähtäintä, kun ilmaa viilsi jokin\nkammottava ulvahdus, maa vavahti kuin ruoskaniskun satuttama eläin ja\nhuumaavasti jyrähtäen paiskautui korkea kuusikko kaameana,\nmustanpunaisena leimahduksena ylös ilmaan. Ja sitten tuntui kaikki\nkiirivän jonnekin jylisevänä vyörynä...\n\n-- Siinä se nyt oli... mörssäri... kuiskasi Arnold käheästi. Kukaan ei\nsitä kuullut; mutta ehkä kaikki tylsästi tunsivat jotain sellaista.\nSitten tuntui taas koko maailma räjähtävän, leiskahtavan ilmituleen ja\nhän paiskautui jonnekin sysimustaan pimeyteen...\n\nVähitellen alkoi Arnold hämärästi käsittää, että hän makasi\nambulanssiteltan lattialla, matala laatikko päänalusena ja jalkaa\npoltti kuin tulessa... Hän ei kykene ensin ajattelemaan; hän tuntee\nvain, että joku kiristelee hampaitansa, ja heiluttaa päätään kahtaalle;\njännittäen kaiken ajatuskykynsä huomaa hän vihdoin, että hän itse tekee\nniin -- ja päättää olla hiljaa.\n\nLattia on täynnä vaikeasti haavoitettuja, joita koetetaan sitoa edes\ntilapäisesti, etteivät menehtyisi verenvuotoon. Lääkäri ja kaksi\nsisarta työskentelee kuumeisella kiireellä kahden sairashoitosotilaan\navustamana -- mutta paljoko he ehtivät. Yhtämittaa tuodaan uusia\nhaavoitettuja, kaikkialta tuijottaa rukoilevia, hädän ja kauhun\nlaajentamia silmiä. Arnoldin vierellä ojentaa eräs nuorukainen\npomminsirpaleen raatelemaa rannettaan kuin rukoillen ja puristaa kaikin\nvoimin käsivarttaan estääkseen verenvuotoa; mutta hän väsyy, valtimosta\npurskahtaa punainen suihku, hän lysähtää maahan, käsi heltiää kokonaan\nja sitten hän vain toivottomasti tuijottaa miten hänen elonnesteensä\nleviää tummanpunaisen loan peittämälle lattialle... Muutamat koettavat\nrääsyillä tukkia ammottavia haavojaan, mutta toiset ovat jo tylsästi\nummistaneet silmänsä ja näyttävät loppuun nääntyneiltä. Jotkut\nhavahtuvat välillä, aukaisevat silmänsä kuin koettaen tointua raskaasta\nunesta; eräskin nousee hammasta purren istualleen ikäänkuin siten\njohtaakseen pois kuoleman huomion... Mutta useimpien ponnistukset ovat\nturhia, silmät ummistuvat uudelleen, hengitys harvenee, ja hetken\nkuluttua heidät kannetaan kiireesti ulos -- he eivät enää tarvitse\napua... Arnold näkee myös kamalasti silvottuja, ammottavine haavoineen,\nsuonenvedontapaisesti kouristelevine käsineen; raadellut jäsenet\nvavahtelevat, värisevät, tuskan vääristämät suut näyttävät huutavan,\nvaikeroivan...\n\nMutta mitään ei kuulu. Koko maailma on täynnä pauhua, jyrinää, joka\ntuntuu yhä kiihtyvän. Sen voimasta värisevät taukoamatta kangasseinät,\nkoko teltta vapisee kuin kuoliniskua odottava jättiläiseläin. Ja\nniinkuin tuollainen eläin kuoliniskun sattuessa lysähtää kokoon,\nhytkähti yhtäkkiä teltta kokoon...\n\nMörssäri... kuiskaa hän vapisevin huulin ja alkaa kauhusta väristen\nodottaa seuraavaa...\n\nKolme kertaa oli jo räjähtänyt, Arnold tunsi jalkansa kummallisesti\nkylmenevän, ja taas hehkuvan polton -- lopulta hän tunsi\ntylsistyvänsä...\n\nJoku tarkasti hänen reittänsä, ja hän kuuli käheytyneen naisäänen\nhuutavan:\n\n-- Täällä on kiire -- ei kestä...\n\nEnempää ei kuulunut, vereen tahrautunut lääkäri viittasi jotain, häntä\nnostettiin, ja sitten musteni kaikki...\n\nVerenmyrkytys... ellei niitä kaikkia poisteta! kuuli Arnold tohtorin\nhuutavan korvaansa. -- Ja narkoosiaineet räjähtivät äsken... Ei siis\nauta...\n\n-- Ryhtykää vaan toimeen... herra tohtori! -- keskeytti Arnold ja\nhoitajattareen kääntyen lisäsi:\n\n-- Antakaa... kirje... vasen sisätasku...\n\nHän sai kirjeensä, ja puristi sen nyrkkiinsä ja tuo kosketus tuntui\nikäänkuin kädenpuristukselta -- olihan _hän_ sitä pidellyt...\n\nTulkoot tuskat -- en valita... -- ajattelee Arnold -- paranen... sitten\nkotiin... Tahdon ajatella vain sitä...\n\nArnold tuntee, että hehkuva rauta työnnetään syvälle hänen\nruumiiseensa, mutta hän puree vain hammasta... Se tuntuu polttavan\nkaikkialla, tuskanhiki kihahtaa ruumiista, hän unohtaa mitä pitäisi\najatella... Silmissä pimenee, mutta yhä polttaa... Sydämestä\nkouraisevat aivankuin pitkät raatelevat pedonkynnet, ja koko maailma\nalkaa pyöriä -- mutta vaiti hän on... viime hetkeen asti hän ikäänkuin\nmatkii mielessään, ettei hänen suustaan saa kuulua yhtään voihkausta.\n\nArnold herää kuin unesta ja miltei jähmettyy kauhusta: hänet on\nkahlehdittu palavaan autoon, joka kiitää pyörryttävää vauhtia yli\nmäkien, vuorien... Hän koettaa hypätä pois -- turhaan; liekit tarttuvat\nhäneen, nuoleskelevat tulikielillään hänen ruumistansa, polttaen,\ntukehduttaen -- ja yhä vain eteenpäin hurjasti hyppelehtien... Vihdoin\nnäkyy edessä sysimusta leveä kuilu, auto lähenee, sitten heilahtaa ja\nhän odottaa kiduttavan kauhun vallassa milloin saapuu pohjaan ja kaikki\nmurskautuu siruiksi...\n\nKun Arnold vihdoin tuli tajuihinsa, oli hän eräässä vihollismaan\nrajakaupungissa, jonne hänet oli tuotu sairasautolla. Ja monien\nkyselyiden jälkeen ilmoitti hoitajatar, että koko hyökkäysarmeija oli\notettu vangiksi.\n\nVasta kolmen päivän kuluttua muisti Arnold kirjeen. Se oli ainoa\nvaimolta saapunut kirje...\n\nHänen mielensä täytti kauhu -- ei muistanut siitä mitään, ja hän oli\nosannut joka sanan ulkoa. Vapisevin äänin kysyi hän sitä\nhoitajattarelta ja kun tämä toi sen hetken kuluttua, tarttui hän\nkirjeeseen kuin nälkäinen leivänpalaan ja luki seuraavaa:\n\n    Rakas!\n\n    Voi miten kaipaan sinua ja toivon, että olisit täällä! -- Kaikki\n    on niin pelottavaa ja kauheata. Vihollinen lähenee nopeasti ja\n    kaikkien täytyy poistua kaupungista vuorokauden kuluessa. En\n    vielä tiedä miten pääsen, autoja ja hevosia ei enää saa. Voi\n    miksi turhan vuoksi pelotan sinua, rakkaani -- pääsenhän minä\n    jalkaisin, koska olen nuori ja terve! Kyllä kaikki käy hyvin\n    -- älä ole huolissasi. Eräs tuttu upseeri toimittaa kaikissa\n    tapauksissa tämän naapurikaupungin postiin... Kirjoitan\n    sinulle muutaman päivän kuluttua.\n\n    Armaani! Ajattelen vain sinua -- päivät ja yöt. Ja minä olen\n    varma, että se _asia_ on siten kuin me niin palavasti\n    toivoimme... Oi muistatko ne hetket, armas...? Minä en voi\n    niitä koskaan unhoittaa! Sinua suutelee...\n\n                                          Oma Marcellasi.\n\nJa taas muisti Arnold senkin, että tuo kaupunki joutui heti sen jälkeen\npommituksen alaiseksi. Hän peitti kasvonsa käsillään ja änkytti\ntuskallisesti:\n\n-- Missä... missä hän on...?\n\nAjatellessaan, että Marcella olisi ruhjoutunut raajarikoksi\npommituksessa tai joutunut joidenkin ihmispetojen kynsiin, pelkäsi\nArnold tukehtuvansa -- tuo tuska tuntui tuhat kertaa kiduttavammalta\nnyt, kun hän itse oli heikko...\n\nEi ei -- ehkä kaikki on hyvin... Pääasiahan on sentään, että hän\nrakastaa minua. Ja pian tuo epätietoisuus selviää, kun hän pääsee\nkotiin...\n\nÄkkiä tunsi hän ruumiinsa kylmenevän... Ikäänkuin jääkylmänä salamana\niski aivoihin kamala totuus: _sotavankeus_... Sali alkoi suuren\nkarusellin tavoin pyöriä... vauhti kiihtyi kiihtymistään... sitten\npimeni...\n\n\nIII.\n\nVitkaan, vitkaan parani Arnold. Vaikka puoli vuotta oli kulunut, ei hän\nvieläkään voinut olla jalkeilla kuin vähän kerrallaan. Siihen oli\nvaikuttanut eniten hänen sisäiset kärsimyksensä -- _ei vieläkään\ntietoa_.\n\nSairaalasta vietiin hänet vankileiriin, jossa joutui kitumaan toisen\npuoli vuotta. Taistelukentän kauhut ja sairaalan kärsimykset oli hän\nkestänyt -- mutta vankileirissä oli hän pelännyt menehtyvänsä; hän\nolisi ehdottomasti surmannut itsensä, mutta silloin oli hän taas\nikäänkuin kuulevinaan matalan kuiskauksen: ehkä _huomenna_...?\nLoppuaikoina alkoi hän jok'ainoana aamuna postiajan lähetessä vavista\nkuin vilutautinen. Laitoksen lääkäri oli alkanut pitää tuosta\nsurumielisestä miehestä ja kun pelkäsi Arnoldin menettävän järkensä,\ntoimitti hän hänet maanviljelystöiden johtajaksi erääseen kartanoon,\njonka omistaja oli sodassa upseerina.\n\nMutta kulunut vuosi tuntui Arnoldin mielestä iankaikkisuudelta -- ja\nvankileirissä hänen tukkansakin hiukan harmaantui.\n\nOnko hän kuollut? -- Vai elääkö hän jossakin pakolaisena kurjuudessa,\nnälässä...? Ehkä vielä heidän pienokaisensa, ooh, ei...\n\nNuo ajatukset kalvoivat herkeämättä hänen epätoivoista sieluansa, hän\noli kuin elinkautinen vanki, jonka veristyneitä jäseniä aina painavat\nja kalvavat raskaat raudat -- aina muistuttavat olemassaolostaan\nkaamealla kolinallaan...\n\nKului pari kuukautta ennenkuin Arnold puhui emäntänsä kanssa muista\nkuin talon asioista. Mutta silloin kutsui rouva hänet eräänä iltana\nteelle ja puhui hiukan sodassa olevasta miehestäänkin, jota hän näytti\nkovasti kaipaavan. Senjälkeen tapahtui se usein ja vähitellen sai\nArnold tietää yhä enemmän nuoren emäntänsä suruista ja huolista. Hän\nkoetti myös lohduttaa tätä parhaansa mukaan, ja lopulta hän miltei\nhuomaamattaan alkoi kertoa omistaankin. Siitä lähtien muuttui hän\nhuomaamattaan aivan toisellaiseksi. Hän parani lyhyessä ajassa täysin\nterveeksi, ja hänen mielessään oli herännyt uusi toivo.\n\nVasta jälkeenpäin huomasi Arnold, että se oli hänen nuoren emäntänsä\nansiota, tämä osasi haihduttaa hänen synkkyytensä, hänellä oli aina\nvaralla kokonainen joukko lohduttavia tosiseikkoja. Hän huomautti,\netteivät kirjeet saavu sota-aikana perille oikeallakaan osoitteella,\nmiten olisivat Arnoldin kirjeet voineet saapua perille, kun ei niissä\nollut oikeata osoitettakaan? Sama oli hänen vaimolleen menevien\nkirjeiden laita. Eihän tämä enää siellä voinut olla.\n\n-- Luuletteko tällaisina aikoina etsittävän jotain yksityistä\nkirjeensaajaa? -- kysyi hän lopuksi. -- Mutta sensijaan on pidätetty\npaljon kirjeitä! Mahdollisesti on vaimonne muuttanut toisaalle ja\nlopulta, kun ei ole saanut teiltä yhteenkään kirjeeseen vastausta,\nluullut teidät kuolleeksi. Mutta kaikkihan tulee taas hyväksi kun\npääsette täältä, jos hän vain teitä rakastaa...\n\nSiitähän Arnold oli niin varma, niin ehdottoman varma! Hän tunsi yhä\nsuurempaa toivoa ja iloa ajatellessaan sitä päivää, jolloin taas tapaa\nhänet -- silloin Marcella raukan kärsimykset muuttuvat riemuksi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo monta päivää oli nuori rouva näyttänyt tavattoman rauhattomalta.\nPäivät hän käveli eräällä lehmuskujalla puutarhassa, öisin huoneessaan\nedestakaisin, edestakaisin -- kuin rauhaton henki, joka ei saa koskaan\nlepoa. Jo kaksi yötä oli Arnoldin yläpuolella yhtämittaa kuulunut\nkaukainen askelten ääni. Nyt oli se vain muuttunut omituisen\nepätasaiseksi -- niinkuin kävelijä olisi nääntymäisillään.\n\nArnold tunsi syvää sääliä naisraukkaa kohtaan. Hän ei myöskään voinut\nnukkua -- kuunteli vain noita askeleita -- jotka tuntuivat muuttuvan\nyhä väsyneemmiksi.\n\nHän oli miltei nukahtamaisillaan, kun askeleet taukosivat omituiseen\nkolahdukseen. Hän hätkähti ja alkoi henkeä pidättäen kuunnella -- ei\nmitään!\n\nMitään ajattelematta lähti hän huoneestaan, nousi toiseen kerrokseen --\nja hetken kuluttua huomasi hän kuuntelevansa erään oven takana. Sieltä\noli kuuluvinaan kuin tukehtunutta itkua. Sitten koputti -- ei\nvastausta; hän koputti toisen, kolmannen kerran, ja kun ei vieläkään\nsaanut vastausta, astui vihdoin varovasti sisään.\n\nSydäntäsärkevästi itkien virui nuori vaimo lattialla aivankuin\ntainnoksissa. Arnold nosti hänet vuoteelle, kostutti hänen kasvojaan\nvedellä ja lopulta hän näytti toipuvan...\n\nArnold pyysi anteeksi menettelyään ja pyysi puhua muutaman sanan, mutta\nlupasi poistua hetikin, jos rouva tahtoo. Tämä pyysi Arnoldin jäämään,\nsitten ojensi kätensä kuin rukoillen ja parahti sydäntäsärkevästi:\n\n-- Hän on kuollut... kuollut! Vähitellen sai Arnold tietää, ettei rouva\nollut saanut kirjettä koko kuukauden aikana ja pelkäsi pahinta... Hän\nei tahtonut kuulla mitään, itki vain. Vihdoin Arnold käski hänen\nvaieta, ja kun rouva hämmästyen katsahti häneen, ilmoitti Arnold\ntyyneesti, ettei hänen miehensä ole ollut kolmeen viikkoon edes\ntaistelurintamassa.\n\n-- Mitä... mitä te sanotte, toisteli nainen käsittämättä mitään.\n\n-- Minä sanon teille, että se armeija, johon miehenne kuuluu, sai kolme\nviikkoa sitten käskyn siirtyä toiselle rintamalle ja tiedättehän, ettei\nsilloin saa kirjoittaa. Kaikki on siis hyvin.\n\n-- Jumalani... se on totta! -- kuiskasi nainen kuin huumaantuneena.\nMiten voisin teitä kiittää -- hän _elää!_\n\n-- Älkää minua kiittäkö, hyvä... rakas ystävä. Olen ollut levoton\nteidän tähtenne. Olisin tahtonut puhua kanssanne, kysyä jotain, mutta\nkun te ette...\n\n-- Niin, antakaa anteeksi... Nyt tiedän, että teille voin puhua\nkaikesta -- pienimmistäkin...\n\n-- Oi tehkää niin...\n\nSiitä lähtien hän tekikin niin ja Arnold tunsi iloa voidessaan\nlohduttaa tuota naista, joka oli lohduttanut häntä niin paljo. Hän\ntunsi, että nainen oli hänen ystävänsä -- tunsi, että he tukivat\ntoisiansa, kuni veli ja sisar...\n\nMutta sittenkin sattui hetkiä, jolloin Arnold tunsi ympärillään vain\nmusertavaa masennusta, hapuili epätoivon pimeydessä, joka oli\npelottavampi kuin myrskyinen syys-yö eksyneelle vaeltajalle.\n\nOli satanut koko päivän tihkusadetta, ja Arnoldilla oli taas tuollainen\nsynkkä hetki. He istuivat ruokasalissa teetä juomassa ja Arnold\ntuijotti äänettömänä ulos syysillan pimeyteen. Suuret pisareet vierivät\nalas mustia ruutuja niinkuin kyyneleet itkevän ihmisen poskia myöten ja\nsilloin tällöin valitti tuuli puiston alastomissa puissa niin\nsurullisesti -- niinkuin siellä ulkona olisi itkenyt yksinäinen,\nhyljätty olento.\n\nArnold oli ääneti, mutta hänen ajatuksensa kiiti kaukana, kaukana...\nHän oli lukenut suunnattomista nälkäisistä pakolaislaumoista,\njoiden kulkua osoittamaan jää hangelle tiepuoleen joukottain\nvanhuksia, lapsia, äitejä pienokaiset sylissään, menehtyen nälkään\nja viluun. Entä jos hän viruu siellä jossakin, juuri tällä\nhetkellä ja koettaa itkien suojella viime rääsyillä pienokaistaan,\nheidän pienokaistaan... Tuo ajatus poltti aivoja kuin tulinen\nrauta, se ahdisti, tukehutti, se kohosi hänen kurkkuunsa rajuna\nnyyhkytyksenä... Hammasta purren jännitti hän kaiken tahdonvoimansa\nja onnistui tukahuttamaan pienimmänkin äänen, mutta hänen hartiansa\nhytkivät suonenvedontapaisesti, hänen koko ruumiinsa tuntui olevan\npakahtumaisillaan...\n\nSilloin tarttuivat pienet kädet hänen päähänsä, painaen sen pehmeätä\nnaisrintaa vastaan -- ja Arnold tunsi poskellaan sykkivän sydämen;\nsitten kuului värisevä, kuiskaava ääni:\n\n-- Oi älkää... lakatkaa! Me olemme molemmat onnettomia -- emmekö ole\nmyöskin ystäviä... Ettekö tekin voisi puhua minulle kaikesta niinkuin\nminäkin olen puhunut, ehkä teillekin olisi helpompi...\n\n-- Minä pidän teitä ystävänä, olen teille niin paljosta kiitollinen...\n\n-- Oi älkää puhuko -- Kun ajattelen, miten te olette täällä kaukana\nvieraassa maassa, niin minua ikäänkuin kuristaa. -- Lupaatteko, ettette\nenää näin yksin sure, että puhutte, että...\n\nArnold hillitsi nyyhkytyksen, tarttui naisen käsiin ja puhui värisevin\näänin:\n\n-- Minä lupaan, ja minua hävettää, etten nytkään tehnyt niin. Sillä\nminun pitäisi olla kiitollinen kohtalolle, että olen saanut sellaisen\nystävän... Tästälähin minä tahdon olla niinkuin te tahdotte.\n\nNuo sanat ja se, että oli onnistunut rauhoittamaan Arnoldin,\nvaikuttivat voimakkaasti naisen tunneherkkään mieleen. Hän puristautui\nkiihkeästi Arnoldin rintaa vastaan tuntematta, muistamatta muuta kuin\nettä Arnold oli hänelle läheinen, rakas. Tuo surunsekainen tunne\nvaltasi yhä väkevämpänä hänen mielensä ja se toi muassaan erään toisen\ntunteen, joka huumasi jollakin selittämättömällä tavalla -- niin ettei\ntahtonutkaan ajatella mitä se oli. Hänen äänensäkin oli muuttunut\nomituisen helläksi ja hiljaiseksi, se oli kuuluvinaan jostain etäältä.\n\n-- Minäkin tahdon kaikessa olla... niinkuin te tahdotte... Jos te vain\nluotatte minuun, ellette ole surullinen, silloin saatatte minut\nonnelliseksi -- niin onnelliseksi...\n\nArnold kuuli tuon vienon äänen värisevän, tunsi syleilevien käsivarsien\nvapisevan, ja hän tunsi oudon tunteen tarttuvan itseensä -- tunteen,\njota ei ollut ennen tuntenut ystävänsä läheisyydessä. Hän tunsi tämän\nsuutelevan itseänsä -- toisin kuin silloin kerran...\n\nMutta juuri silloin hän muisti Marcellan... Entäpä, jos joku toinen\nmies puristaisi Marcellaa rintaansa vastaan -- niinkuin hän nyt tekee.\nTuo ajatus syöksyi sydämeen, kuni kylmä terävä veitsi... Mutta samassa\nsen sysäsi tieltään toinen tunne: varmuus, ettei hän koskaan olisi näin\nkenenkään toisen miehen kanssa... Kuinka hän itse siis voisi olla --\nmiten hän sitten voisi katsoa Marcellaa silmiin?\n\nNainen tunsi, miten miehen puristus hölleni, tulinen katse kääntyi\njonnekin kauas... Veri syöksyi hänen kasvoihinsa ikäänkuin hän olisi\nherännyt alastomana vieraan ihmisjoukon keskellä. Hän hellitti\nArnoldista ja sopersi katkonaisesti, vapisevin äänin.\n\n-- Mitä minä... mitä nyt... tein...? Nyt voitte käsittää minut vallan\nväärin... minä...\n\n-- Rauhoittukaa, rakas ystävä, lausui Arnold sydämellisesti, tarttuen\nhänen käsiinsä. -- Minä en käsitä väärin...\n\n-- Mutta kun minä noin...\n\n-- Älkää vaan syyttäkö itseänne, minä tiedän, ettette tahtonut pettää\nmiestänne, vaan...\n\n-- Oi te tiedätte, ymmärrätte sen, -- huudahti nainen kiitollisena ja\nhänen silmissään kiilsivät kyyneleet... Jospa vain käsittäisitte, miltä\nnaisesta tuntuu kun yht'äkkiä joutuu vastuunalaiseksi kaikesta, johon\nei kykene, lopulta tuntee itsensä niin sanomattoman heikoksi ja\navuttomaksi -- ja sitten yhtämittaa odottaa kauhu sydämessä, milloin\nkaikki on lopussa... Tahtoisi edes hetkeksi turvautua johonkin\nvoimakkaaseen, sellaiseen kuin te -- olla heikko...\n\n-- Niin, rakas ystävä... minä ymmärrän...\n\n-- Mutta itse en sittenkään ymmärrä itseäni, -- sopersi nainen\ntuskaisen hämmästyneenä. Enhän olisi voinut elää -- nähdä häntä, jos\nolisi jotain tapahtunut. Te yksin pelastitte minut enkä minä vieläkään\nkäsitä...\n\n-- Minä sanon teille vielä toisen syyn -- puhui Arnold hiljaa...\nNähkääs meitä on painanut samanlainen tuska ja epävarmuus, se on\nlähentänyt meitä -- opettanut turvautumaan toisiimme. Ja vielä: me\nolemme nuoria.\n\nNainen katsoi häntä hetken ja hänen ilmehikkäillä kasvoillaan vaihteli\ntuska, hellyys ja suru. Vihdoin hän sammalsi katkonaisesti, epäröiden.\n\n-- On vielä yksi syy, suurin, jonka nyt vasta huomaan.\n\nJa Arnoldin uudistettujen pyyntöjen jälkeen hän vihdoin kuiskasi\nhiljaa, värähtäen:\n\n-- Että... minä rakastan teitä...\n\nArnoldin kasvoille leimahti tuskallinen neuvottomuus; sitten hän näytti\nkiihkeästi ajattelevan, ja katsoen naista sanoi hän pitkän\näänettömyyden jälkeen hiljaa, kiinteästi:\n\n-- Sehän olisi onnettomuus... Mutta rakas ystävä... eihän se voi olla\nmahdollista. Kyllä te huomaatte sen kun oikein ajattelette.\n\nNainen pudisti tuskin huomattavasti kumartunutta päätään ja Arnold näki\nmuutamia kyyneleitä putoavan lattiaan.\n\nTaas tuli pitkä äänettömyys ja sitten kysyi Arnold teennäisen\nkarmeasti:\n\n-- No, te toivotte siis, että hän jäisi sinne, kuolisi jonnekin\nsudenkuoppaan...?\n\n-- Mitä... mitä te puhutte...? -- huudahti nainen kalveten. -- Kuinka\nte voitte puhua noin kamalia...? Tuollaisesta asiasta...?\n\n-- Mutta sittenhän saisitte nopeammin hänestä eron... Kun ette enää\nhäntä rakasta...?\n\n-- Tietysti rakastan, -- huudahti nainen punastuen.\n\n-- Siinäpä se on -- rakas, rehellinen ystäväni. Miten hyvä totuus\nonkaan -- nyt olette itsekin varma siitä, että vain miestänne\nrakastatte... Jos joku onneton vieras on herättänyt teissä sääliä, niin\nmikä hän on teille miehenne rinnalla? Ajatelkaa, että hän haavoittuu,\nja kutsuu teidät luokseen hoitamaan, lieventämään tuskiaan -- jäättekö\nsilloin sen vieraan luokse, vai menettekö hänen luoksensa?\n\n-- Kyliä minun täytyisi mennä, -- kuiskasi nainen tuskallisen\nhämmästyneenä, katsettaan kohottamatta.\n\n-- Aivan niin. Te ette vähääkään silloin ajattelisi tuota vierasta...\nSe oli siis vain luulottelua, koska te rakastatte vain miestänne -- ja\nse on hyvä...\n\n-- Te siis toivotte minut mahdollisimman kauas, -- puhui nainen hiljaa,\nlievästi moittien.\n\n-- Se on toinen asia, mitä minä... Minä olen ajatellut asiaa vain\nteidän kannaltanne... Tahtoisin, että olisitte onnellinen.\n\n-- Oi minkälainen olettekaan. Teidän menettelynne... on... -- Hän\nvaikeni hetkiseksi ja sitten lisäsi värähtävällä äänellä:\n\n-- Minä en koskaan voi korvata kiitollisuusvelkaani teille.\n\nMies puristi hänen kättään. Tuon tapauksen jälkeen he ymmärsivät\ntoisiaan entistä paremmin...\n\n\n\n\nVI.\n\n\nArnoldista tuntui kaikki ihanalta unelta -- olivatko he todella\nmatkalla kotiin...?\n\nSe oli totta -- vihdoinkin. Ja siksi kaikki katseet loistivat toivosta,\nodotuksesta, kukaan ei huomannut huonoa ilmaa, ahtautta, likaisuutta --\nkoko vaunu tuntui olevan täynnä toivoa.\n\nEräällä asemalla päätti Arnold mennä katsomaan invaliidivaunuihin,\njotka olivat junan jälkipäässä. Siellä oli kamalasti silvottuja,\nraajarikkoisia, kädettömiä, jalattomia, jotka eivät kyenneet liikkumaan\npaikaltaan -- mutta heidänkin silmissään kuvastui jotain epämääräistä\ntoivoa...\n\nMutta kun Arnold astui viimeiseen vaunuun ja näki yhtäkkiä vastassaan\nhämärässä nurkassa tyhjänä ammottavat silmäkuopat, pysähtyi hän ovelle\nkauhusta vavahtaen; hänestä tuntui ikäänkuin nuo mustat aukot, tuo\ntumma tyhjyys tuijottaisi haudantakaisesta, pimeästä tyhjyydestä. Joka\npuolella näkyi silvottuja kasvoja, nenättömiä, huulettomia, silmäpuolia\nja kaksi muuta silmätöntä. Arnold tunsi puistatuksen, ne olivat\nkamalimpia, mitä hän oli nähnyt, sillä heissä ei ilmennyt toivoa eikä\ntoivottomuutta, liikkumattomina ja elottomina möhkäleinä muistuttivat\nhe haudasta karanneita vainajia. -- Arnold ei saanut moneen päivään\nsilmistään tuota näkyä.\n\nPäivän toisensa jälkeen kiiti juna eteenpäin. Kuni jättiläs-suuret\ntaulut, vilisivät silmissä tuhannet vieraat näköalat, loppumattomasti\nvieraita ihmisiä, vieraita kieliä...\n\nJa sitten vihdoin tuttuja, kaivattuja maisemia, tutunnäköisiä\nihmisiä... Hän katselee kaikkea yhtä ahnaasti aivankuin janoon\nnääntynyt ihminen sammuttaa janonsa, löytäessään viime hetkellä\nlähteen... Kaikki tuntuu rakkaalta, omituiselta...\n\nArnold oli pääkaupungista saanut tietää, että hänen tätinsä asui\neräässä maaseutukaupungissa. Ja nyt läheni juna sitä, nyt vihelsi.\nArnold tuntee ruumiinsa värisevän, kun juna pysähtyy. Arnold hypähtää\nvaunusta, rientää asemasalin lävitse ulos -- ei ajuria. No telefooni.\n\nVanhan neidin ääni alkaa ankarasti vavista. Arnoldin täytyy kolmasti\nkysyä ennenkuin täti änkyttäen ilmoitti Marcellan asuvan \"Onnela\"\nnimisessä kartanossa, jonne on 10 kilometriä...\n\nVäkevän liikutuksen valtaamana asettaa Arnold kuulotorven paikoilleen,\nedes kiittämättä, vaikka vanhan naisen vapiseva ääni vielä kuuluu...\n\nJospa ilmoittaisin puhelimella...? Ei -- minä yllätän hänet. Hän\ntarkasti vielä varmuudeksi ettei \"Onnelaan\" ollutkaan puhelinta.\n\nSaatuaan tietää, että kaupungissa majaili rakuunarykmentti, riensi hän\nsinne ja sai eräältä upseerilta aivan erinomaisen ratsuhevosen ja\nsitten matkaan.\n\n-- Vhiu -- vhiuu... -- suhajaa Arnoldin korvissa rotujuoksijan\njouduttavan laukan tahtiin, kun hän kiitää keväisen metsän halki. Sen\nheleä vehreys ympäröi hänet, sen suloinen tuoksu tuntuu huumaavan hänet\nkuin hieno viini ja silloin tällöin kuuluu suhinan seasta lyhyt\nkatkelma lintujen laulusta... Hän tuntee jännityksen ja huumaavan\nriemun täyttävän sielunsa.\n\n-- Virta... punainen silta -- suora kuusikuja oikealle -- toistelee\nArnold poliisikamarista saamaansa matkaohjetta... Ja hevonen kiitää\nkuin lentäen, ikäänkuin sekin tuntisi samaa jännitystä.\n\nJo näkyy silta, kuja... Oh, mitä hän mahtaa ensin sanoa, tehdä -- pikku\nMarcella raukka... Nyt lähenee sinua onni -- kärsimysten jälkeen...\n\nArnold hypähti alas satulasta ja sitoi huohottavan ratsunsa pylvääseen,\npyyhkäsi hikisiä kasvojaan -- ja sitten sisään.\n\nEteisessä taapersi häntä vastaan pieni poika... Arnoldin sydän alkaa\nhurjasti lyödä -- Marcellan silmät... suu... Hänen silmänsä sumenevat\nkyynelistä, kun hän väkevän liikutuksen ja riemun vallassa ottaa pojan\nsyliinsä ja suutelee tätä sopertaen käheästi:\n\n-- Pienokaiseni... poikani...\n\nPoika alkaa hurjasti huutaa... ovi aukenee ja kynnyksellä seisoo\nMarcelia... Hänen kasvonsa valahtavat kuolon kalpeiksi, hän tarttuu\nvapisevin käsin sohvanselkään ja lysähtää istumaan kuin jalkansa\nolisivat äkkiä halpautuneet. Poika juoksee itkien äidin syliin...\n\nArnold aikoi rientää syleilemään vaimoansa, mutta pysähtyi tyrmistyen\nja tuijotti häntä kasvot kauhusta vääristyen -- ikäänkuin olisi nähnyt\npöyristyttävän aaveen... Vihdoin kysyi hän katkonaisesti,\ntolkuttomasti:\n\n-- Mitä... mitä, Marcella...?\n\n-- Mitä tämä on... Marcella...? -- kuului taas kuin kaiku. Ja sitten\nkuuli hän tuntemattoman, tukehtuneen äänen:\n\n-- Sinä elät...\n\n-- Niin, minä elän...\n\nÄänettömyys...\n\n-- Niin, minä elän, -- kajahtaa äkkiä kuin tuomarin ääni -- eikä\nsyyllisyys voi koskaan kuvastua selvemmin kuin nyt naisen kasvoilla...\nMutta Arnold ei voi, _ei tahdo_ uskoa. Hän katsahtaa poispäin ja sitten\nkuuluu hiljaa, tuskallisesti, miltei vaikeroiden:\n\n-- Ei, ei... Eihän voi...?\n\nMutta nainen ei vastaa -- hän ei kiellä eikä myönnä... Arnoldin\naivoissa pyörii kaikki sekavana kaaoksena. Hän katsahtaa taas naiseen\nja hänestä tuntuu, että jotakin hirmuista heti putoaa hänen päällensä,\ntukehuttaa, murskaa... Ja aivankuin kaukaa kuuli hän kolean,\ntukehtuneen äänensä.\n\n-- Ei... minun... poikani...\n\nKuin jähmettyneenä seisoo hän yhä tuijottaen kalpeata naista. Tämän\nhuulet liikkuvat, mutta hän ei voi puhua. Huohottaa vain raskaasti ja\nkatsahtaa välillä mieheen kuin tuomiota odottaen. Vihdoin parahtaa hän\ntuskallisesti:\n\n-- Voi Arnold... armoa... armoa...\n\nKun mies ei vastannut, lisäsi hän entistä tukehtuneemmin: --\nilmoitettiin -- sinä kuollut... Ja Kaarlo... oli niin hyvä... ystävä...\nauttoi minua ja...\n\nMies ojensi kätensä ikäänkuin torjuakseen luotaan jotain saastaista.\nMarcella vaikeni pelästyen ja sitten vaipui sohvalle voihkien kuni\ninkvisiittorien kidutuspenkkiin sidottu uhri:\n\n-- Voi minua... voi, voi... Minä kuolen... kuolen...\n\nArnold tuskin kuuli hänen sanojaan, hänen mieleensä muistuivat nuo\nijäisyyttä pitemmät kärsimysten vuodet, lukemattomat, kiduttavat yöt...\n-- ja miten hän oli kaikki kestänyt kuvitellessaan tätä päivää,\ntulevaisuutta, ja nyt se oli tullut... Hänen hampaansa kirskahtivat\nyhteen kuni toisiinsa sopimattomat hammasrattaat...\n\nMarcella parkasi vihlovasti kaatuen lattialle, ja pienokainen puristi\npienillä käsillään äidin kaulaa, sydäntäsärkevästi itkien. Arnold tunsi\nsääliä pienokaista kohtaan... Hän astui pari askelta nostaakseen\nMarcellan ylös. Mutta hän pysähtyikin äkkiä. Kuin jähmettyneenä hän\nnäki että Marcelia oli vähän kehittyneessä raskaudentilassa.\n\nTuo pieni yksityisseikka vaikutti häneen järisyttävällä voimalla.\nIkäänkuin suunnaton kivilohkare olisi vyörähtänyt hänen ylitseen,\nmurskannut hänet. Hän tunsi voimansa pettävän, outo, inhoittava tuska\nkuristi häntä kuin näkymätön jättiläismatelijan syleily...\nTukehtuneesti voihkaisten syöksyi hän ulos niinkuin takaa ajettu...\n\n-- Armoa... armoa... Tuo ääni muistutti kuolettavasti haavoitetun\neläimen parkaisua, eläimen, joka näkee metsästäjän lähenevän. Vielä\npihallekin kuuluivat käheät, hätäiset parahdukset...\n\nMutta Arnold kulki kuin unessakävijä -- vasta puiston ulkoreunalla hän\npysähtyi pienen kirkasvetisen virran rannalle...\n\nHän kohotti vaistomaisesti päätään -- aivan läheltä kuului satakielen\nlaulu ja sitä säestivät sadat toiset linnut yhtenä helkkyvänä kuorona.\nHän unohti hetkeksi kaiken -- katsahti ympärilleen kuin lumottuna,\nnähdessään taas kotimaansa ihanan kevään, tuoksuvana, värikylläisenä...\nPensaat ja puut näyttivät kilpailevan kukkapuvuissaan, koko puisto\nloisti hänen edessään kuin jättiläis-suuri hurmaava taulu. Taustalla\nseisoi yksin suunnattomana heleänkeltaisena kukkavihkona\njättiläispihlaja ja etäämpänä näkyi rivittäin nuoria lumivalkoisia\nomenapuita -- muistuttaen valkopukuisia naisia... -- Naisia... Oooh --\ntaas syöksyi tuo tuska raivokkaan pedon lailla hänen kimppuunsa, ja\nluonnon puhdas ihanuus tuntui hänestä hirmuiselta ivalta... Koko\nmaailma tuntui niin saastaiselta, etteivät valtameren aallot voisi sitä\npuhtaaksi pestä. Siis pois, pois...\n\nArnold oli aina kovina hetkinä pakottanut itsensä tarkkaan ajattelemaan\nasemaansa, ennenkuin päätti mitään, ja selviytynyt silloinkin, kun\nkaikki näytti ihan mahdottomalta. Mutta nyt hän ei kyennyt -- tuntui\naivankuin hänessä olisi kaikki särkynyt ja ajatukset pyörivät sekavana,\nkohisevana kaaoksena kuin vesi väkevän kosken pyörteessä, pääsemättä\nmihinkään. Arnold muisti entisen vaimonsa ja yhtäkkiä hän hammasta\npurren päätti, että hänen täytyy käsittää kaikki, hänen täytyy pystyä.\nSitten istahti hän puron reunalle, kostutti koneellisesti kuumaa\notsaansa. Hän ponnisti kaiken ajatuskykynsä, mutta kaikki tuntui niin\nsekavalta ja kauhealta -- sen hän käsitti, että oli tullut petetyksi,\nja kärsi siitä, kärsi...\n\nHän ei tietänyt miten kauan oli siinä istunut, kun yhtäkkiä hänelle\nselveni totuus aivankuin öisessä vankikopissa olisi sytytetty kirkas\nsähkölamppu.\n\nNiin -- hänen elämänonnensa oli isketty sirpaleiksi, koko elämän\nsisältö murskattu, sillä ei enää ollut tarkoitusta, eikä päämäärää\nenempää kuin myrskyssä ajelehtivalla laivahylyllä. Helppo silloin oli\nkestää, kun tiesi kärsivänsä hänen puolestaan heidän yhteisen tulevan\nonnensa toivossa. Ja nyt oli tämä olento riistänyt häneltä kaikki,\nvielä viimeisen toivonkin. Miten hän voisi uskoa rehellisyyteen, kenen\nrakkauteen hän voisi luottaa, ketä voisi hän rakastaa, kun se ainoa,\njota hän jumaloi puhtauden, rehellisyyden esikuvana, jota jumaloi yli\nkaiken -- kun tämä oli unohtanut, pettänyt hänet heti kun kuuli\nkuolleeksi.\n\nArnold koetti löytää lieventäviä, puolustavia seikkoja: hänen\nturvattomuutensa, yksinäisyytensä; tuo toinen oli ehkä pelastanut hänet\njostakin kamalasta, hän uskoi minun kuolleen j.n.e. Mutta yhdelle ei\nlöytynyt puolustusta, sitä ei voinut toiseksi kuvitella: _niin pian_.\nTuo _kävelevä pienokainen_ oli niin murhaava todistus kuin olisi tämä\nsopertaen selittänyt: äiti otti minut vähän jälkeenpäin kuin setä oli\nlähtenyt sotaan. Arnold muisti heidän viimeisen syleilynsä. Marcellan\nsanat, katseet -- ja sitten heti jälkeenpäin toisen, vieraan, vieraan\nkanssa, sellaisten hetkien jälkeen... Hän ähkyy tuskasta, hänen\nmieleensä tulvahtaa inhoittavia, kiduttavan selviä yksityiskohtia, ne\nkokoontuvat, kiertyvät kylmänä käärmeenä hänen ympärilleen, sen myrkky\ntunkeutuu jokaiseen soluun polttaen kuin helvetin tuli.\n\nHän kumartui käsiensä varaan ja hänen hartiansa nytkähtelivät muutaman\nkerran, aivankuin leikkausveitsen lihaan työntyessä, mutta pienintäkään\nvalitusta ei kuulunut, yksikään kyynel ei lieventänyt hänen tuskansa\npolttoa. Ja vihdoin pitkän äänettömyyden jälkeen kuului kuiskaava ääni,\njossa värisi sanomaton suru, hellyys ja epätoivo:\n\n-- Marcella... miten voit olla toisen kanssa, heti... samoin...? Etkö\ntuntenut, miten poljit minut lokaan... hylkäsit...\n\nHän nousi ja hänen katseensa kiiti kuin hyvästellen yli peltojen,\nmetsien ja valkoisena kukkivien puistikkojen -- ja hän huokasi\nraskaasti. Maailma näytti ihanammalta kuin koskaan -- nyt kun se täytyi\njättää.\n\nArnold tarttui voihkaisten rintaansa, vavahtaen kuin kuolettavan kuulan\nsattuessa; hän huomasi ensikerran sen pääasian: miten ihanaa nyt\nsaattaisi olla, jos Marcella olisi häntä odottanut... Mitä\nmerkitsisivät kauheimmatkaan kärsimykset sen rinnalla, kun olisi\ntuntenut hänet ilosta itkevänä rinnallaan? Ooh -- entä jos vielä\nkolmas? Nyt he ehkä olisivat jo täällä... Marcella tahtoisi näyttää\npuroa... he kävelisivät hiljaa tännepäin, taluttaen taapertavaa\npienokaista keskellään... Marcella kumartuisi, kuiskaisi hellästi:\n\n-- Sano nyt, ketä äiti ja pikku soko ovat aina odottaneet?\n\n-- Itää... itää... -- jokeltaa pienoinen epäselvästi vienolla\näänellään. Mutta Arnold ei vaihtaisi tuota hetkeä koko maailman\nkultaan.\n\nJa häntä ei kukaan odottanutkaan -- häntä ei kukaan kaipaa. Hän, jonka\nvuoksi hän oli kärsinyt, oli vieraan kanssa, hoiteli sen lasta, ja.\ntoinen on jo...\n\n-- Ooh. Marcella!\n\nTuo tukehtunut ääni värähti vihlovan tuskallisena ja syyttävänä kuin\nhukkuvan, joka vajotessaan näkee toverinsa kylmästi nauraen katselevan\nhänen kuolemaansa...\n\nHän istahti puron reunalle, paljasti päänsä ja aukaisi\npistoolikotelonsa... Mutta vielä kerran hän katsahti taloa kohden ja\nhänen huulensa sopersivat äänettömästi:\n\n-- Marcella... olen niin yksin...\n\n\n\n\nKAPINA\n\n\n-- Isä tulee! Isä tulee!\n\nPikkutytön laihat ja kalpeat kasvot suurine sinisilmineen loistivat\nilosta, kun hän juoksi ympäri huonetta, toistellen taukoamatta noita\nihania sanoja.\n\nNiitä huudahtelivat toisetkin lapset kuni salaperäisiä taikasanoja;\nsilmät loistivat, jalat liikkuivat -- he olisivat tahtoneet juosta\nympäri huonetta, huutaa kaikin voimin, mutta äiti oli kieltänyt...\nVaikeata oli nyt pysyä hiljaa, -- sillä isähän tulee!\n\nNyt muutti pikkutyttö nuo kaksi sanaa lauluksi -- ottaen nuotin eräästä\nkansanlaulusta ja alkoi käsillään tahtia lyöden ja laulaen reippaasti\nmarssia ympäri huonetta.\n\nAina välillä katsoi äiti iloisesti hymyillen pikku laulajatarta. Tuo\nheleä ääni kuului toisinaan liiaksikin, sillä naapurin ja heidän\nhuoneensa eroitti vain ohut lautaseinä, mutta hän ei hennonnut kieltää\n-- hän olisi itsekin tahtonut laulaa ja hyppiä ilosta niinkuin tuo\nviisivuotias lapsi!\n\nLapset olivat viime päivinä laihtuneet tavattomasti, kun hän oli\nsairaana, eikä ollut ruokaa. -- Mutta noin he nyt iloitsevat! Hänkin\ntunsi itsensä terveeksi! Sillä _hän_ tulee kuitenkin vielä kotiin!\n\nPuolen vuoden aikana ei hän ollut saanut mitään tietoa mieheltään, ja\nhe kaikki olivat olleet varmoja, että isä oli kaatunut... Voi, miten\npaljon lapsetkin olivat itkeneet -- hän oli kärsinyt niin kauheasti,\nettä luuli kuolevansa... Mutta mitäpä niistä enää! Toissapäivänä oli\ntullut häneltä kirje, että saapuu kotiin! Nyt muuttuu taas kaikki\nhyväksi! Nyt saavat lapset taas riittävästi ruokaa, heidän poskilleen\nnousee taas puna ja he saavat lämpimät vaatteet ylleen! Ja nyt iltasin\nistutaan yhdessä, isä kertoo kokemuksiaan sodasta ja he muistelevat\nnäitä kauheita kärsimysten vuosia kuin pahaa unta. Oi jumala, jumala!\nOnko se mahdollista? Saavatko he todella vielä olla yhdessä? Jospa se\nonkin vain ihanaa unta?\n\nEi -- piirongillahan näkyi häneltä toissapäivänä tullut kirje. Ja\nvanhin poika oli parhaillaan asemalla vastassa -- he saattavat saapua\njo piankin...\n\n-- Tuleeko isä jo pian? -- kysyi kymmenvuotias poika malttamattomasti.\n\nÄiti katsahti kelloa ja vastasi iloisesti:\n\n-- Heti, heti! Odotetaan vielä pieni aika!\n\n-- Mutta jos isä olisikin haavoittunut? -- kysyi vanhimmasta toinen,\n14-vuotias laiha ja nälkiintyneennäköinen poika.\n\n-- Ei -- kyllä isä olisi kirjoittanut, jos niin olisi, -- vastasi äiti\nhuolettomasti. -- Hän on vain joutunut vangiksi eikä ole vankileiristä\nsaanut kirjeitä perille!\n\nHänkin nousi kävelemään. Hän näytti nuortuneen, silmänsä loistivat ja\nkalpeille poskille oli kohonnut hiukan punaa.\n\nEteisestä kuului kolinaa, askeleita...\n\n-- Isä tulee! -- kuului pienokaisen suusta -- ja nyt hänenkin äänensä\nvapisi ilosta.\n\nKaikki tuijottivat henkeä pidättäen oveen -- ja äiti koskettaa\nvaistomaisesti kädellään rintaansa... hänen sydämensä lyö niin, että\nmiltei koskee. Pienin tyttö pitää äidin hameesta kiinni, hän on ehkä\ntyynin -- mutta hänkin pistää hennon kätensä äidin kouraan.\n\nOvi aukenee...\n\nKuolemanhiljaisuus.\n\n-- Mitä, mitä...? sopertaa äiti vapisevin huulin ja tarttuu rintaansa.\nHänen silmänsä suurenevat kauhusta ja puna katoaa hänen kasvoiltaan\nnopeasti kuin pilven varjo kedolta tuulisena kesäpäivänä.\n\nVanhin poika seisahtuu hetkeksi kalpeana ovensuuhun, niinkuin ei\njaksaisi peremmälle... Hän kantaa jotain.\n\nÄidin kasvot ovat liidun valkeat ja jokin kylmä koura puristaa hänen\nsydäntään kauhealla voimalla -- tai näkeekö hän väärin...? Ei --\nlastenkin suurenneet silmät seuraavat tuijottavina, pelästyneinä, kun\nvanhin veli lähtee vuodetta kohden, kantaen sylissään jotain lyhyttä,\nepämääräistä...\n\nOin! Jumala, Jumala! -- huone hämärtyy, pimenee, hän on\nkaatumaisillaan; viime hetkellä hän saa tuolista kiinni, lysähtäen\nhervottomasti istumaan; ikäänkuin hyvin kaukaa kuuluu vanhimman tytön\npidätetty nyyhkytys ja sitten tuntee hän nuorimman hennon, vapisevan\nkätösen omassaan...\n\nHän alkaa taas nähdä.\n\nHänen miehensä oli vielä sotaan lähtiessäänkin uljas ja voimakas. Tukka\noli hieno ja sysimusta, -- hän oli aina pitänyt siitä niin paljon... Ja\nnyt.\n\nEpäselvästi kuin harmaan harson lävitse eroitti hän vuoteella jotain\nsurkean avutonta ja muodotonta: jalattoman ruumiin; hän näki oudot,\nharmaankalpeat kasvot, joita ympäröi harmaa tukka ja parta; syvällä\nluisista kuopista tuijottivat himmeät silmät kuin pääkallon\nsilmäaukoista.\n\n-- Jumalani, jumalani...\n\n-- Oih! Se on sittenkin hän. -- Ja minä...!\n\nHänen hengityksensä muuttuu joka hengenvedolla yhä raskaammaksi --\nniinkuin kurkku pienenisi nopeasti. Hän tarttuu kaksin käsin rintaansa\n-- ja hänen kasvoillaan näkyy kamala epätoivo. Sitten hän äkkiä syöksyy\naivankuin mielettömänä vuoteen viereen, syleilee vapisevin käsin\nmiestään. Ja koettaa sanoa jotain, mutta ei voi, -- huulet vain\nvavahtelevat... Vihdoin hän purskahtaa itkuun ja lapset seuraavat\nesimerkkiä.\n\nVanhin poika kääntyy seinää kohden peittäen kasvonsa ja puree\nhammastaan. Mutta vain hetken hän jaksaa taistella vastaan... Hänen\nhartiansa alkavat nytkähdellä, hän vaipuu polvilleen, kaikki itkevät...\n\nPaitsi raajarikko. Hän tuijottaa kattoon himmeillä, suurenneilla\nsilmillään, niinkuin ei lainkaan huomaisi, mitä hänen ympärillään\ntapahtuu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta päivää oli hän maannut vuoteellaan puhumatta, nauramatta, hiukan\nhän vain söi ja vastasi myöntäen tai kieltäen kysymyksiin, joita\nhänelle tehtiin. Hän näytti loppuun menehtyneeltä, kuolevalta, jolle\nkaikki on yhdentekevää.\n\nMutta vähitellen alkoi hän hiukan toipua, katseli toisinaan\nympärilleen, kysyikin jotain ja alkoi syödä vähän enemmän.\n\nVanhin poika oli malttamattomasti odottanut milloin hän voisi kysellä\nsodasta, eri hyökkäyksistä ja muista seikoista.\n\nKahdeksan päivää oli kulunut. Oli ilta. Isä oli ollut hiukan virkeämpi\ntänään, ja poika päätti kysyä, koska oli sopiva tilaisuus; lapset\nnukkuivat ja äiti oli päivällä viety sairaalaan -- hän oli uudestaan\ntullut sairaammaksi. Isä istui vuoteella rikkinäisten tyynyjen varassa\npoltellen paperossia, kun poika rykäsi ja kysyi arasti, missä\ntaistelussa isä oli jalkansa menettänyt...\n\nRaajarikko vavahti -- pelästyi kuni pahantekijä, jota muistutetaan\nrikoksestaan. Hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui sekaisin kauhu ja\nhurja voimaton viha, kalpeat huulet vääntyivät johonkin katkeraan,\nhymyntapaiseen, kun hän hetken kuluttua käheästi sanoi:\n\n-- Jaha... että missä taistelussa...? Vai niin. Tahtoisitko sinä sen\ntietää?\n\n-- Minä pyydän sitä, isä, -- lausui poika kunnioittavasti, mutta hänen\nkasvoilleen lennähti jotain levotonta.\n\nJa raajarikko alkoi kertoa.\n\n-- Meidän joukkomme hyökkäsivät parhaillaan työntäen vihollista\nhitaasti taaksepäin. Ja kun lentäjämme oli saanut selville, että heikko\nvihollisjoukko piti pientä kannasta hallussaan eräällä suoalueella,\nlähetettiin meidän pataljoonamme ottamaan se haltuunsa, sillä sen\nkautta olisi vihollinen saattanut tehdä kiertoliikkeen vasemman\nsivustan joukkojen selkäpuolelle.\n\nSyyssateet olivat äskettäin olleet pahimmillaan ja meidän täytyi tehdä\n50 km kierros soiden ja rämeiden ympäri. Eversti määräsi kuormaston\nmenemään lyhintä tietä sille puolelle missä pieni vihollisjoukko nyt\nvielä oli ja käski ottaa ruokaa vain yhdeksi päiväksi, koska seuraavana\npäivänä tapaamme heti kuormaston, karkoitettuamme vihollisjoukon.\n\nNo niin! Puoliyön aikana lähdimme liikkeelle huonoa metsätietä myöten.\nAamulla se loppui -- ja sitten saimme marssia koko päivän metsiä ja\nuppoavia rämeitä myöten. Syyspäivän hämärtyessä pääsimme vihdoin\nperille märkinä ja ihan loppuunväsyneinä; kaikki eväät oli syöty viime\nlevähdyspaikassa ja nälkäkin alkoi jo tuntua.\n\nMutta eversti määräsi meidät hyökkäämään, ja me tietysti tottelimme.\nMutta viholliset olivat ehtineet kaivaa hyvät juoksuhaudat,\nkuularuiskut alkoivat soida, ja ainoa tulos oli että joukkomme hupeni\npuoleen.\n\nEversti kiroili kauheasti ja määräsi, että vielä ensi yön aikana on\nkaivettava juoksuhaudat ja huomenna karkoitettava viholliset vaikka\nmiten!\n\nMinäkin olin niin väsynyt, etten tahtonut pystyssä pysyä, saappaamme\nolivat täynnä reikiä ja päivällä oli kulettu suuren suoalueen halki,\neikä sitten illalla saatu tehdä tulta, niin arvaat kai minkälaisessa\ntilassa olimme sinä yönä.\n\nSitä seuraavana aamuna meillä tosin oli jonkunlaiset juoksuhaudat,\nmutta niiden pohjalla oli vettä nilkkoihin asti. Ja nälkä oli kiihtynyt\nmoninkertaiseksi. Sitten saimme levähtää vuorotellen -- ja illaksi\nmäärättiin taas hyökkäys.\n\nIlta tuli, me hyökkäsimme -- ja taas lakaisi vihollisen kuularuiskutuli\narmottomasti rivejämme. Eikä meidän kuularuiskumme voineet mitään\npiilossa oleville vihollisille. En tiedä miten se yö kului, se tuntui\nloppumattomalta kidutukselta -- koko yön värisimme vilusta niin että\nhampaat suussa kalisivat. Mutta loppui se sentään vihdoin.\n\nNyt olimme olleet lähes kolme vuorokautta syömättä sellaisissa\nolosuhteissa. Nälkä oli vähitellen kiihtynyt aivan sietämättömäksi.\nSentähden esitimme sävyisästi, että eversti lähettäisi miehiä hakemaan\nedes hiukan ruokaa jostakin. Mutta eversti ärjäsi raivokkaasti, ettei\nsellainen tule kysymykseenkään! Ruokaa saadaan miten paljon tahansa,\nheti kun nuo muutamat miehet on karkoitettu, koska kuormasto jo odottaa\nedessäpäin. Illalla sen täytyy tapahtua. Lopuksi viskasi hän\najateltavaksemme muutamia voimakkaita sanoja pelkureista ja\nvelvollisuudentuntoa vailla olevista lurjuksista.\n\nMiltei koko aamupäivän tihkui taivaalta jääkylmää sadetta. Ja meidän\nrepaleemme olivat niin märät kuin vedestä saattaa tulla ja vihollinen\npiti tarkkaa vahtia, ettei yksikään pää saanut kohota juoksuhaudan\nreunaa ylemmäksi. Meidän täytyi siis seistä nilkkoja myöten hyytävän\nkylmässä vedessä. Niin me vietimme koko päivän väristen kuin\nvilutautiset ja nälkä tuntui kalvavan sisälmyksiä aivankuin tuhannet\nkiukkuiset madot. -- Ja kaiken lisäksi painoi meitä raskaana taakkana\nse, että vieläkin pitäisi lähteä suoraan kuolemaan -- tällaisessa\ntilassa. Ja sellaisessa tilassa meidät komennettiin hyökkäämään.\n\nSilloin me kieltäydyimme yksimielisesti. Useat huomauttivat, etteivät\nhe voi edes liikkua kylmyyden ja nälän tähden -- ensin täytyy saada\njotain syötävää!\n\nEversti alkoi vavista vihasta, mutta hän koetti hillitä itseään,\nselittäen minkälainen häpeä se olisi, jos me pysähdymme tähän, jätämme\nraukkamaisesti täyttämättä päällikkömme käskyn -- kun isänmaan etu\nvaatii! Nyt on sumua, ja sen suojassa on hyökättävä.\n\nIlmassa leijaili tosin jääkylmää, hienon sateen tapaista sumua, mutta\nse ei peittänyt mitään viholliselta. Miehet pyysivät sävyisästi, että\npäällikkö suvaitsisi odottaa, kunnes saadaan vähän ruokaa.\n\n-- Vai niin. Te kieltäydytte tottelemasta. Te kapinoitte! -- karjui\neversti pahaenteisesti ja poistui. Hetken kuluttua kutsuttiin upseerit\nneuvotteluun.\n\nMe emme kuulleet mitä neuvottelussa puhuttiin, mutta kauan se kesti ja\nme kyyristelimme juoksuhaudoissa väristen vilusta ja levottomuudesta.\nKun upseerit vihdoin astuivat ulos everstin teltasta, hajaantuivat he\nrauhallisen näköisinä -- puhumatta mitään.\n\nEräs nuori luutnantti yksin lähti kävelemään hiljaa leirin taakse\nmetsään ja hetken kuluttua kajahti sieltä lyhyt, terävä\npistoolinlaukaus.\n\nJa aivankuin ennen tehdystä sopimuksesta lähti kaksi upseeria\nastelemaan sinnepäin, mistä laukaus oli kuulunut -- ja heidän jälessään\nkaksi sotilasta toisella kainalossa kangaspaarit. Kun he palasivat,\nlepäsi luutnantti paareilla. Hänen ohimossaan oli pieni pyöreä reikä,\njosta alkoi kapea veriviiru valuen lopulta alas niskaan.\n\nMe emme saaneet mitään tietoa koko iltana -- ja meidän levottomuutemme\nlisääntyi yhä.\n\n-- Mitähän ne oikein aikoivat? Miksi hän oli ampunut itsensä?\n\nJa koko illan puhalsi hyytävän kylmä tuuli aavikon tapaiselta suolta ja\ntähdet välkkyivät niin kummallisen kirkkaina ikäänkuin olisivat\nvärisseet vilusta... Ja meidän vaatteemme jäätyivät yhdeksi tynkäksi,\nniin että oli vaikea liikkua.\n\nOi sitä yötä. Me olimme olleet kuusikin vuorokautta syömättä, kärsineet\nvilua, mutta ne yöt olivat olleet lapsenleikkiä tähän verraten;\ntoisinaan tuli niin tuskallinen heikkous, että olisi tahtonut kuolla\nmiten tahansa, vaikka hirsipuuhun, -- kun vaan olisi päässyt siitä\nkauheasta. Jos olisi päivä, olisin varmasti kömpinyt juoksuhaudan\nreunalle ja antanut kuulien lävistää ruumiini.\n\nKaikkialla vallitsi vielä pimeänharmaa hiljaisuus ja salaperäisenä\nhyytävänä huntuna peitti sakea sumu kaiken näköalan. -- Monet\nmiesraukat eivät enää edes värisseet; viruivat vain jäätyneessä\njuoksuhaudassa kokoonkyyristyneinä kuni kuoliaaksi paleltuneet koirat.\nKuin kloroforiunen lävitse kuulin joitakin kuiskauksia ja varovaisia\neteneviä askeleita. Ne menivät ohi ja hetken kuluttua palasi vain yksi.\nSe pysähtyi meidän läheisyyteemme. Rykäsi ja sitten kuului äkkiä\neverstin uhkaava karjaisu:\n\n-- Ylös ja paikalla! Olkaa valmiit hyökkäykseen viiden minuutin\nkuluttua! Ymmärrättekö?\n\nKukaan ei vastannut, kuului vain raskasta hengitystä, muutamia\nrykäisyjä; läheisestä metsästä kuului aamutuulen humina. Minä katsahdin\nylös ja sumuharson lävitse näkyi muutamia kirkkaita tähtiä. -- Ja minun\nrintaani painoi ikäänkuin kauhean raskas, suuri kivilohkare...\n\n-- Koirat, te aloitte eilen illalla kapinan ja nyt minä käsken\nviimeisen kerran: nouskaa hyökkäykseen! Ellette nyt nouse, niin olen\nminä pakoitettu käyttämään toisia keinoja. Minä olen tämän joukon\npäällikkö ja teidän täytyy totella.\n\nKuului käheätä ähkynää, rykäisyjä, yskähdyksiä ja pimeässä\njuoksuhaudassa näkyi jotain liikettä, niinkuin kuolleet olisivat\nalkaneet virota ja liikahdella pitkän peittämättömän haudan pohjalla;\nkuului epäselvää mutinaa, josta eroitti muutamia sammaltavia sanoja:\n\n-- Teidän ylhäisyytenne... emme voi...\n\n-- Olemme paleltuneet...\n\n-- Emme jaksa...\n\n-- Koko ruumis on jäykkä...\n\n-- Jalkani jäätyneet...\n\n-- Vaiti! ärjäsi eversti pahanenteisellä äänellä. -- Te kapinoitte\nvieläkin. Hyvä on!\n\nKuului kimeä, viiltävä vihellyspillin kiljaisu, joka vaikutti\nkammottavalta hiljaisessa aamuilmassa. Me ponnistimme kaikki voimamme\nnoustaksemme ylös ja samassa huomasimme, että juoksuhaudan jokaisessa\npolvekkeessa odotti upseeri kuularuiskun ääressä -- valmiina\nlakaisemaan puhtaaksi oman osansa!\n\nMe tunsimme vaistomaisesti, että olimme heidän vallassaan. Heistä oli\nkaatunut vain kaksi, heillä oli lämpimät vaatteet, ja vielä tänään\nolimme nähneet heidän syövän...\n\nMitä sen jälkeen tapahtui, en varmaan tiedä -- kaikki oli epäselvää,\nkamalaa kuin painajaisunessa. Hämärästi muistan, että kaaduin monta\nkertaa ja nousin uudestaan hammasta purren -- ja toiset tekivät\nsamoin... tukehtuneesti ähkyen ja hampaitaan kiristellen.\n\nHitaasti ja vaivaloisesti lähdimme me kapuamaan juoksuhaudan reunaa --\naivankuin pakkasen jäykistämät kärpäset, jotka syyspäivänä koettavat\nkiivetä ylös ikkunaruutua -- ja niinkuin ne putoavat kerran toisensa\njälkeen, samoin putoilimme mekin. Mutta terävinä kuin piiskan iskut,\nkuului yhtämittaa: Ylös! Mars!\n\nMeistä oli suurin osa jo päässyt juoksuhaudan reunalle, mutta\nvierustoverini ei ollut vielä liikahtanut paikaltaan, nojautui vain\njuoksuhaudan seinää vastaan. Ja kun eversti komensi häntä nousemaan,\nvastasi hän änkyttävällä kähisevällä äänellä:\n\n-- Jalkani ovat aivan jäykät -- ne eivät liiku. Ampukaa päälle vaan!\n\nEversti veti pistoolinsa vireeseen ja kähisi raivosta kiehuen:\n\n-- Kirottu laiskuri! Kuulitko mitä sanoin? Ylös! Mars! Yks!\n\nKankeasti käänsi kapinoitsija sinertävät, vihan vääristämät kasvonsa\neverstiä kohden, ja huusi hirveällä äänellä:\n\n-- Kirottu murhaaja! Ammu pian! Kai sinun _kunniasi_ sen vaatii!\nVaikkei se vaadi hyökkäykseen _vihollista_ vastaan!\n\nSitten hän sulki silmänsä kuni vanha hevonen, joka suuren kuorman\nedessä on nääntyneenä kaatunut tielle -- ja odottaa kuoliniskua...\n\n-- Kaks! -- kärähti everstin kummallinen ääni.\n\nHelvetissäkään ei koskaan voi olla niin hirmuista hetkeä; me muistimme\nkaikki hänen kahdeksan alaikäistä lastansa, joista hän aina puhui, hän\nrakasti pienokaisiaan yli kaiken... Ja nyt tähtäsi häntä oma päällikkö.\nTunsin vihaavani noita kirotuita upseereita tuhat kertaa enemmän kuin\nvihollista! Jokaisen kasvoilla kuvastui hurja, voimaton viha,\nkurkuistamme kohosi synkkä, kumea murina -- niinkuin nälkäinen\nkoiraparvi olisi murissut... Mutta kuularuiskuja käännettiin hiukan --\nja murinamme taukosi...\n\n-- Kolme! -- kiljasi eversti korkealla, pingotetulla äänellä, ja sitten\nkajahti mauserpistoolin terävä laukaus...\n\nNaapuriraukan pää putosi hervottomasti rinnalle, lakki putosi, ja\npörröinen pää paljastui -- niinkuin kuoleva olisi kumartanut\npaljastetuin päin noutajalleen... Ja minä muistin hänen kalpeat,\nodottavat pienokaisensa...\n\n-- Nyt eteenpäin! Mars! -- huusi eversti kaikin voimin, kohottaen\nuudestaan pistoolinsa meitä kohden.\n\nViholliset olivat luultavasti kuulleet ja ymmärtäneet mitä meille\ntapahtui. Me olimme jo puolimatkassa, heidän juoksuhautansa\nedessä oleva multavalli häämöitti jo hämärän lävitse mustana\njättiläiskäärmeenä. Eivätkä he ampuneet vieläkään, kun me hiljaa\nhorjuillen lähenimme heidän piikkilanka-varustettaan.\n\n-- Nopeammin! -- kuului takaapäin everstin terävä ääni, mutta vauhtimme\nei parantunut vähääkään. Minäkin tunsin jalkojeni horjuvan kuin\njuopuneen.\n\nHeitin mielessäni hyvästit kaikille, odotin vain, milloin kuolema\ntulisi antamaan viimeisen vapahduksen...\n\nVihollinen antoi meidän tulla okalankoihin asti ampumatta\nlaukaustakaan.\n\nKatselin tylsästi, miten sapööriosastoon kuuluvat meikäläiset lähenivät\nsaksineen aitoja, minä tunsin mielessäni haikean surun ja ajattelin,\njoudutteko tekin kärsimään elämässä yhtäpaljon kuin isänne...\n\nSilloin ensimmäisen miehen käsistä kirposi sakset ja hän kaatui\nvihlovasti kiljahtaen maahan.\n\nKukaan ei ollut aavistanut, että viholliset täällä saisivat sähkövirtaa\nokalankoihin; me odotimme laukauksia, olimme varustautuneet siihen,\nmutta tuota kiljaisua eivät hermomme kestäneet. Ja kun vihollisen\nkuularuiskut alkoivat yhtäkkiä kauheasti säristä ja tovereita vaipui\nmaahan ympärillämme, vaikutti se hirvittävällä voimalla. Monet\nparahtivat, alkoivat tolkuttomasti huutaa, ja kymmenkunta miestä lähti\nkädet kohotettuna juoksemaan omia juoksuhautoja kohden... Ja minä\nkuulin viereltäni muutamia hätäisiä huutoja:\n\n-- Älkää juosko, ne ampuvat...!\n\n-- Älkää ampuko! Älkää juosko.\n\n-- Olemme omia miehiä... -- Omia, omia.\n\nSilloin tapahtui se kauhea, joka pysyy mielessä ikuisesti kuin\ninhoittava polttoarpi kasvoissa: omat kuularuiskut alkoivat toimia.\n\nPakeneva joukko kaatui miltei yhtaikaa -- niinkuin suuri viikate olisi\nhirveällä sivalluksella iskenyt heidän säärensä poikki... Se sattui\nminunkin nilkkaani -- kaaduin...\n\nKaikki tuntui kamalan sekavalta. Mitään ymmärtämättä nousin viimeisin\nvoimin seisomaan ja kohotin käsivarteni huutaen kuin mielipuoli;\nsilloin kuula lävisti käsivarteni lähellä olkapäätä, minä kaaduin\nuudestaan; nostin vieläkin tuota lyijynraskasta kättä -- useat kuulat\nmiltei murskasivat sen...\n\nVihollinen lakkautti tulensa heti, kun meidän puolella alkoi.\nPäättelivät kai, että kyllä ne itsekin ampuvat miehensä...\n\nKoko päivän viruin siellä -- en tiedä miten se päivä kului. Mutta\nillalla tulivat vihollisen sairashoitosotilaat ja kantoivat minut ja\ntoiset haavoittuneet sinne omalle puolelleen. Ja minä olin iloinen,\nettei tarvinnut nähdä omia upseereita... Tuntui siltä kuin kuolisin\nvihasta...\n\n\n\n\nTYKKIHEVONEN\n\n\nKapean niittykaistaleen yli laukkasi viisi hevosparia, vetäen jälessään\ntykkiä. Se heilahteli pelottavasti puolelta toiselle, kun pyörät\npehmeissä kohdissa upposivat akselia myöten. Hevoset olivat märkiä kuin\nuitetut, vaahto tippui verisiltä kyljiltä ja niiden velttoina riippuvat\nkorvat heiluivat laukan tahtiin. Ammottavista suista kuului koriseva\nhuohotus ja värisevät, voimattomat askeleet osoittivat, että useimmat\npian kaatuisivat maahan.\n\nMutta siitä eivät välittäneet ratsastavat miehet: he iskivät\nlyijynuppisilla ruoskilla voimainsa takaa ja repelivät käheästi kiroten\nkannuksillaan hevosten raadeltuja kylkiä. Sillä ilmassa ulvoivat\nyhtämittaa pommit räjähdellen joka puolelta -- äsken oli takana\nräjähtänyt niin lähellä, että kaksi tykkimiestä oli saanut surmansa. Ja\nsivultapäin saattoi syöksyä koska tahansa vihollisen ratsujoukko.\nHeidän täytyi päästä eteenpäin nopeammin, nopeammin... Hiki valui\nvirtana miesten likaisilta kauhistuneilta kasvoilta, he iskivät ja\nkannustivat horjuvia, väriseviä hevosraukkoja, tuskin tietäen mitä\ntekivät. Kun vain pääsisi eteenpäin, pian pian...\n\nEnsimmäisenä oikealla oleva hevonen erosi huomattavasti toisista\nulkonäkönsä ja värinsä vuoksi. Se oli rautias muuten, paitsi häntä ja\nharja valkeat, ja tuo kiiltävä harja hulmui tuulessa aivankuin hieno,\nhiukan kellertävänvalkoinen silkkilippu...\n\nMuuta kaunista siinä ei enää ollutkaan -- se näytti loppuun\nkulutetulta. Lyhyt kaula oli laihtunut rumaksi, ohueksi, pää riippui\nvoimattomana ja silmät olivat himmenneet -- ja kylkiluut törröttivät\nkorkeina kuin paksut puuvanteet. Se näyttää ponnistelevan kuin henkensä\nedestä -- ikäänkuin petoparvea pakeneva ihminen, se värisee, horjuu...\n\nMutta satulassa istuva sotilas ei taukoa hetkeksikään lyömästä -- ja\njoka iskulla kuuluu terävä paukahdus, kun piiskansiiman raskaat\nlyijypalaset sattuvat luiseen kylkeen. Miehen silmät tuijottavat\nlasimaisina kuin unissakävijän; tylsillä kasvoilla, joihin hiki on\nuurtanut vaaleita viiruja, ei näy muuta kuin jähmettynyt kauhu. Mutta\nikäänkuin koneellisesti iskee hän terävät kannuksensa luiseen kylkeen,\nkaivellen raadeltua kohtaa ja veri valuu yhä vuolaammin... Hevosraukan\nruumis vavahtaa joka kerralla, sen suusta tunkeutuu aivankuin valittava\nääni, se ponnistaa viimeisetkin voimansa... Mutta se on jo monta kertaa\nlysähtänyt polvilleen kuten toisetkin; taas se on vähällä vaipua\nmaahan, taas tempaistaan rajusti, revityt suupielet kirvelevät -- ja\nterävä kannus tunkeutuu kylkeen kuin tulinen rauta, syvälle, syvälle...\n\nMutta selkä -- selässä polttaa yhä kamalammin: niinkuin satula olisi\ntulta, kurkusta kohoaa jotakin tulisen polttavaa, tukehduttavaa, on\nniin vaikea hengittää. -- Ja kurkusta kuuluu joka henkäyksellä\näänekästä korinaa. Auringonpaiste on muuttuvinaan himmeän punertavaksi,\nja taas ovat vapisevat jalat pettämäisillään. Valkoharjainen hevonen ei\nsaa ajatella, se tuntee vain tuskaa ja jotain hämärää, ikäänkuin\nihmettelyä siitä, että nyt aina lyödään -- ennen ei lyöty koskaan...\nSen hän muistaa, että sellainen aika joskus on ollut. Tämä on niin\nerilaista ja tuskallista.\n\nLiinaharjainen hevonen ei käsitä kauanko he olivat laukanneet, mutta\nkerran oli pysähdytty ja vierustoveri oli jäänyt sinne makaamaan.\n\nVihdoin tullaan eräälle pellolle, jossa on niin kauheata. Räiske,\nhuudot ja jyrinä täyttää vapisevan maailman, ilmassa lentää jotain\nkaameasti ulvoen ja sokaisevat jyrähdykset iskevät kovemmin kuin\nmikään, pakottaen vavahtamaan tuskasta ja pelosta. Taas jyrähtää,\nkaikki peittyy pahanhajuiseen savuun, se salpaa hengityksen, kirveltää\nja sitten on kuin kaikki lakkaisi olemasta, iskutkaan eivät tuota\ntuskaa, paukahdukset vain kuuluvat aivankuin jostain etäältä...\n\nLiinaharjainen hevonen havahtuu tuosta tunnottomuuden tilasta\nsalaperäiseen kauhuun, rangaistuksen pelkoon: hän oli polkenut\n_ihmistä_. Se oli kiemurrellut, huutanut... Mitä nyt tulee...? Ja taas\nohjattiin suoraan maassa makaavien ihmisten päälle. Valkoharja koettaa\nväistää, mutta tuntee taas kuinka kannukset tunkeutuvat tulisen\npolttavina syvälle kylkiin: _täytyy_ eteenpäin. Ja maa on miltei täynnä\nmakaavia ihmisiä! Mitä tämä on? Ne ovat aina olleet korkeimpia,\nsalaperäisiä, voittamattomia ja nyt ne huutavat, uikuttavat,\nkiemurtelevat matojen lailla, kun raudoitetut kaviot polkevat heidän\nruumiitaan. Toisinaan kuuluu kummallinen rusahdus kun luut\nmusertuvat... Mutta ruoskaniskut satelevat taukoamatta.\n\nKavuttiin erästä mäkeä ylöspäin, kun valkoharja horjahti ja vaipui\nmaahan. Veriset polvet ja turpa iskeytyivät terävään kiveen, maailma\nmusteni... Mutta se tunsi vaistomaisesti, että kaatuminen on samaa kuin\nkuolema, ponnisti viimeiset voimansa ja pääsi vielä kerran seisaalleen.\nJa sitten taas eteenpäin surkeasti ontuen. Mutta maailma on uudelleen\nkuuma kuin palamaisillaan, ja nagaikan lyönnit polttavat kuin tulinen\nrauta ja niiden kauheat laukaukset johtavat hänen mieleensä hämärän\nmuiston hetkestä, jolloin koko maailma hohti sinertävänvalkoisena,\nhimmeässä kuunvalossa, ja silloin tällöin kuului jostakin terävä\npaukahdus...\n\nVihdoin päästiin kukkulalle, ja heti hurjaa vauhtia alas jyrkkää\nrinnettä. Silloin tuntui yhtäkkiä kuin maa olisi hypähtänyt, jyrähtäen\nauennut, syössyt sisästään tulisen, tukehduttavan pilven, joka peitti\nkaikki sisäänsä ja jokin kauhean terävä viiltää ruumista, ja samassa\nrepäisi niin tuskallisesti kuin olisi jättisuuri, teräväpiikkinen\nkannus viiltänyt vatsan halki; jalat hervahtavat, mies putoo satulasta,\nverinen kylki laahaantuu maata vastaan, jokin hihna kuristaa, häntä\npoljetaan... -- Sitten rusahdus, kirousta, vetohihnoja katkotaan, tykki\nalkaa jyristen ja hyppelehtien vieriä alas jyrkkää mäkeä -- ja hän jää\nmakaamaan siihen...\n\nMaa tuntuu pyörivän, aurinko on himmeän punainen, mutta sittenkin\nvaltaa haavoittuneen hevosen pelko, yksinäisyyden kauhu. Se tahtoo\nnousta, lähteä jälkeen, valkoharjainen pää nousee vaivaloisesti: siellä\nne menevät ainoat auttajat... Se käsittää vaistomaisesti, että nyt\njuuri tapahtuu jotain outoa, kamalaa: hänet jätetään...\n\nKuuluu käheä, hätäinen hirnunta ja se ponnistaa taas kaikki voimansa\npäästäkseen ylös... Turhaa, sisältä viiltää, ruumis retkahtaa velttona\nmaahan, pää kolahtaa kiveen. Himmeä katse kääntyy toisten jälkeen kuin\nrukoillen, mutta siellä kaukana näkyy vain tumma möhkäle, joka hyppii\nkuin jättiläissuuri sammakko, ja sitten se yhtäkkiä katoaa harmaaseen\nusvaan...\n\nSitten alkaa ankara kipu raadella ruumista niin oudosti, tuskallisesti\nkuin ei koskaan ennen, eikä tiedä mitä se oikein on ja mistä johtuu.\nPää heilahtelee koneellisesti ja hevonen näkee vatsansa olevan auki ja\nsieltä on tullut jotain pitkää, veristä, laahautuen hiekassa. Ja se\nkäsittää hämärästi, että ihmiset tulevat auttamaan, pelastamaan...\nMusta hämärä peittää kaiken, ja oudon kohinan ja tykkien jyrinän\nlävitse kuuluu polttavasta kurkusta koriseva, raskas huohotus...\n\nMitään apua ei tule. Kaikki on niin epäselvää ja tuskallista, tuntuu\nkuin kuluisi kuukausia -- eikä vaan apua...\n\nLiinaharja koettaa ponnistautua ylös, mutta vain pää kohoutuu hiukan ja\ntoinen etujalka liikahtaa hervottomasti -- ei muuta. Aivankuin hämärän\nlävitse häämöittää hänen vierellään punainen lätäkkö ja sieramissa\ntuntuu kirpeä haju... Hän makaa kauan ummistetuin silmin ja odottaa.\nKaikki sekaantuu niin kamalaksi ja tuskalliseksi, että täytyy liikkua\n-- ja silloin kaikki häipyy. Mutta se tulee uudestaan ja tuskatkin\npalaavat kauheampina. Kurkku, rinta, koko ruumis tuntuu palavan\ntulessa, jokainen hengenveto vihlasee niinkuin repäistäisiin ruumis\nkahtia... Eikä yksikään ihminen tule... Kun vain tulisi _ihminen_ --\nsilloin olisi hyvin...\n\nLiinaharja makaa taas kauan liikahtamatta ja odottaa. Silmät ovat\nsulkeutuneet, polttava suu on ammollaan ja kieli lepää likaisella\nhiekalla hervottomana -- ei ole voimaa eikä tahtoa vetää sitä suuhun.\nSieraimissa tuntuu inhoittava löyhkä, punainen lätäkkö on suurentunut,\npeittyen kärpäsparveen; ne ympäröivät kuolevan hevosen sakeana pilvenä,\nmutta se ei jaksa edes häntäänsä huiskuttaa. Odottaa vain, kauan,\nkauan... Mutta kukaan ei tule. Tuo kamala jyske ja hälinä kuuluu\netenevän -- ja nyt sekin saisi tulla lähemmäksi, merkitseehän se\nihmisten läsnäoloa.\n\nVielä kerran ponnistaa kuoleva hevonen sammuvat voimansa, pää kohoutuu\nvaivoin ja ammottavasta suusta tunkeutuu hirnunta -- ei hirnunta, vaan\nhuuto, sydäntäsärkevä hätähuuto... Valkea harja häilähtää viimeisen\nkerran -- ja pää putoaa hervottomasti, kolahtaen kiviin.\n\nAurinko lähenee jo taivaanrantaa ja näännyttävä helle haihtuu\nvähitellen. Taistelukin on tauonnut, jostain kaukaa vain kuuluu matala\njymy, ikäänkuin maan uumenista...\n\nMutta apua ei tule...\n\nHaavoitettu hevonen odottaa vieläkin. Ja hetket kuluvat vitkaan -- niin\nvitkaan.\n\nSilloin kuuluu aivan läheltä omituinen ääni, viserrys, joka tuntuu\nselittämättömän tutulta ja samalla kaukaiselta. Kuoleva hevonen makaa\nkäsittämättä mitään, mutta kun tuo viserrys yhä jatkuu, aukaisee\nvihdoin vaivaloisesti silmänsä ja näkee muutamia vihreitä puita, ja\nniiden takana loistaa hehkuva punainen taivas...\n\nMitä -- missä tämä on ollut ennen...? Ei -- ei voi muistaa mitään...\n\nTaas kuuluu tuo omituisen salaperäinen tuttu laulu. Se tuo mieleen\njoitakin epäselviä hajanaisia kuvia; vihreä haka, jonka lävitse virtaa\nkirkas, soliseva puro... _Hän_ tulee, suitset kainalossa... Leipäpala\nkädessä... Niin, aina hän antoi makean leipäpalan, otti harjan länkien\nvälistä, silitteli, puhui jotain ja hänen äänensä oli suloisempi kuin\nmikään maailmassa...\n\nKyllä hän nytkin tulee auttamaan.\n\nAurinko on painunut metsään, toisinaan kuuluu iltatuulen vieno suhina\nlehtipuista ja laulurastas laulaa...\n\nLiinaharjaisen tykkihevosen revittyä ruumista ei enää tuska raatele,\nselkää ei enää polta, eikä jano kurista kurkkua... Hän juo parhaillaan\nkotihaan kirkkaasta purosta, -- juo niin ahnaasti, ettei jouda\nhengittämään kuin silloin tällöin. Laihtunut, raadeltu kylki kohoilee\nniin tavattoman harvaan, harvempaan kuin koskaan ennen...\n\n\n\n\nSODAN ÄÄNI\n\n\nHän kohotti hiukan harmaata, pörröistä päätään ja tuijotti eteensä\nverestävin silmin -- niinkuin kuolemansairas eläin...\n\nHän katsoi katsomistaan, mutta ei käsittänyt mitään, koko maailma\ntuntui olevan täynnä tulta ja pauhua, joka jyskytti ruumista\ntaukoamatta, takoi korvissa kovana ja terävän tuskallisena... Kaikki\noli liian kamalaa ollakseen totta -- hänen täytyi siis uneksia...\n\nNiinpä todellakin. Vanha mies tunsi päänsä vaipuvan lyijynraskaana\nmaata vasten ja hänen mieleensä lennähti muinoinen lapsuusajan uni:\nkaukana idässä leiskahtaa korkeuteen häikäisevä liekkipatsas, se leviää\nhirmuisena leimahduksena yli taivaanrannan -- aivankuin tulinen\njättiläissuuri lintu levittäsi suunnattomat siipensä. Se lähenee,\nlähenee täyttäen koko maailman sokaisevana, kohisevana tulimerenä...\nSitten hän yhtäkkiä huomaa hengästyneenä juoksevansa äidin kanssa yli\naavan, jäätyneen suon. Hän on uuvuksissaan, mutta äiti vetää kädestä\nkehoittaen tulemaan nopeammin, sillä heti alkaa viimeinen tuomio.\n\nVanha mies oli kauan omituisessa horrostilassa, kaikki on niin sekavaa.\nOnko hän vielä lapsi ja uneksii nyt vasta sen unen -- vai onko todella\ntullut maailman loppu?\n\nHän vilkaisi ympärilleen ja huomasi toverinsa, joka makasi maassa kädet\nlevällään, ruumis liikahdellen raskaitten hengenvetojen mukaan. Oliko\ntämä sittenkin totta? Harmaapäinen mies ponnisti epätoivoisesti\ntylsistynyttä ajatustaan, ja muisti silloin tällöin, että he olivat\njuopotelleet koko viikon, ja viime päivät makailleet tällä kukkulalla,\nmistä oli niin mukava katsella kaupungin hyörinää... Vihdoin muisti\ntoverin maininneen jotain sodanjulistuksestakin, mutta hän oli pitänyt\nsitä tyhjänä huhuna... Niin, ja toverikin oli nauraen sanonut, etteivät\nviholliset ainakaan tähän puistoon pääse, kyllä miljonäärin\nportinvartija siitä pitää huolen -- eivätkä ne löydä sitä aukkoa josta\nhe tulivat...\n\nJa olisiko nyt sota?\n\nHänen sisällään alkoi niin ankara poltto, että silmissä musteni ja hän\nluuli kuolevansa siihen paikkaan. Hän alkoi hätäisesti herättää\ntoveriansa, mutta ei onnistunut: tämä oli aivankuin tainnoksissa,\nkasvot sinertävät ja pöhöttyneet... Silloin hän muisti mitä he olivat\nviimeksi juoneet ja ymmärsi, mikseivät he mistään tietäneet: he olivat\nmaanneet tajuttomina myrkytyksestä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonen tunnin kuluttua hänen oli onnistunut saada toveri hereille. Ja\nnyt lojuivat he suullaan ja tylsästi tuijottelivat alas palavaan\nkaupunkiin.\n\nPohjoispuolisiin linnakkeihin satoi satamalla pommeja, mutta yhtämittaa\nniitä lenteli myöskin ylitse, putoillen pohjoisosaan kaameasti leiskuen\nja räjähdellen... Rakennukset luhistuivat jymisten raunioiksi,\nleimahtivat tuleen -- joka puolella syttyi yhä useampia tulipaloja, ne\nlevenivät mahtaviksi tulijärviksi, jotka pohjoistuulen ajamina\nvyöryivät vastustamattomasti etelää kohden. Suunnaton savupilvi peitti\nnäkymättömiin koko eteläpuolen kaupunkia, se näytti täyttävän puolen\nmaailmaa. Kaikki itäänpäin johtavat kadut ja tiet olivat mustanaan\npakenevia ihmisiä... Ja silloin tällöin häämöitti savupilven lävitse\naurinko suurena, mustanpunaisena -- niinkuin jättiläissuuri, hyytyneen\nveren peittämä silmä olisi sieltä katsellut näytelmää, ja välillä\nväsyneesti ummistunut...\n\nPuoliyön hetki läheni, mutta kukkulalla oli kirkkaampaa kuin päivällä,\nja tulen hehku paahtoi vanhain miesten kasvoja polttavana kuin tulisen\njättiläisuunin hehku. Koko illan olivat pommit ja tuli tehneet\nhävitystä. Mutta vieläkin vapisi ilma tykkien ja leiskuvien\npommiräjähdysten kaameasta jylinästä ja tulen riehunta näytti vielä\nkauheammalta: Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, vastustamattomana,\ntuhoavana tulvana vyöryi se yhä kauemmaksi etelään, niitä kaupunginosia\nkohden, jotka vielä olivat säästyneet... Suurin osa kaupunkia roihusi\njo suunnattomana roviona, sen sakea savu peitti toisen puolen maailmaa\nläpinäkymättömänä, veripunaisena verhona, raskaat, matalalla kiitävät\npilvet näyttivät sekaantuvan siihen ja tulisessa kajastuksessa näytti\ntaivaskin palavan riehuvana, aaltoilevana tulimerenä... Kaukana\nitäisellä taivaanrannalla vain vallitsi pimeys, synkkä ja\nläpitunkematon -- niinkuin salaperäinen, sysimusta esirippu peittäisi\nkoko taivaanrannan...\n\nVanhat miehet olivat kauan katselleet palavaa kaupunkia kuin kauhusta\njähmettyneinä -- niinkuin kaikki olisi kamalaa painajaisunta. Mutta\näkkiä he havahtuivat hätkähtäen, katsahtivat pelokkaasti ympärilleen,\nkuuntelivat... Oli tapahtunut jokin suuri muutos -- mutta mikä, sitä he\neivät voineet heti ymmärtää... Vasta hetken kuluttua käsittivät he\nsekavilla aivoillaan, että -- _pommitus oli tauonnut_...\n\nHe kuuntelivat kauan ja tuo muutos vaikutti heihin omituisen\ntuskallisesti. Pommitus oli ikäänkuin turruttanut, huumannut heidät,\ntukehuttanut muut äänet -- mutta nyt kuului niin kauhean paljon.\nTulimeren kohina, ryske ja rätinä sekaantui kammottavaksi hirmumyrskyn\npauhuksi; silloin tällöin kuului sen seasta lukemattomien\nkirkonkellojen kumajava hätähuuto, häipyäkseen taas luhistuvan\nkivirakennuksen ukkosentapaiseen jylinään tahi tulen kiihtyvään\nkohinaan -- niinkuin hukkuvien hätähuudot häipyvät valtameren myrskyn\npauhuun...\n\nSuunnattomat pakolaisparvet olivat koko illan tulvehtineet kaupungista,\npeittäneet läheiset kentät ja pellot niinkuin lukemattomat\njättiläissuuret heinäsirkat... Kukkulan alapuolella oleva töyräs\nmuistutti kuhisevaa muurahaispesää -- ja nyt kuului sieltä epäselvästi\neksyneiden lasten epätoivoisia huutoja, äitien vaikeroivaa itkua ja\nloukkaantuneiden valituksia ja tuskanhuutoja... Pari kertaa kuului myös\njotain heikkoa pauketta: pakolaiset yrittivät nähtävästi särkeä lujaa\nlankkuaitaa päästäkseen puistoon -- mutta he eivät onnistuneet...\n\nVanha mies tuijotti jäykin katsein alas pakolaisten parveen... ja hänen\nsydäntään viilsi veitsen tavoin kumma tuska, kuullessaan tulen pauhusta\nlasten sydäntäsärkeviä, nääntyneitä ääniä... Vihdoin hänen kasvoilleen\nilmestyi haikea kaipaus ja suru. Nuo äänet kuiskailivat hänelle taas\nniistä, joita hän ei ollut vuosikausin muistanut -- jotka hän tahtoi\nkokonaan unohtaa...\n\n... Hän seisoo nuoren tytön vieressä, vihittävänä... He rakastavat\ntoisiaan... Kuluu muutamia onnellisia vuosia -- heiliä on kaksi\npienokaistakin. Mutta sitten tulee köyhyyttä, sairautta, kuolema\nvierailee kahdesti, kolmasti -- ja hän on yksin... Siitä on kulunut\nniin monta vuotta, iäisyyttä pitempiä vuosia, mutta kaikki on hänelle\nsamantekevää...\n\n-- Kuule, kellot... vaikenevat, -- kuiskasi toinen pitkän äänettömyyden\njälkeen.\n\nHänkin oli kuullut parin lähimmän kirkon kellojen äänen vaikenevan\nlyhyen ajan kuluessa, mutta ei pannut siihen mitään huomiota. Nyt näki\nhän taasen erään lähellä olevan kirkon jäävän tulivyöryn alle,\nsyttyvän -- kellojen soivan liekkien keskelläkin, niinkuin jokin\nliikkumattomaksi kahlehdittu jättiläisolento olisi jäänyt tulimereen,\nja nyt huutaisi tuskasta palaessaan. Mutta kun vielä viidennet kellot\nvaikenivat, katsahti hän hätäisesti ympärilleen -- tuntui ikäänkuin ne\nolisivat hukkuvien hätähuutoja, jotka vaikenevat yksi toisensa jälkeen\nvaipuessaan syvyyteen.\n\nYhtäkkiä he hätkähtäen kääntyivät ja alkoivat kauhusta jähmettyneinä\ntuijottaa taakseen...\n\nKaukaa itäpuolelta kuului kaamea, pitkäveteinen ääni, jollaista he\neivät olleet koskaan kuulleet; siinä oli jotain niin pöyristyttävää,\nettei sitä voinut käsittää: eniten se muistutti sanomattoman\nsurullista, toivotonta itkua -- mutta se ei ollut ihmisolentojen\nitkua...\n\nTuskallisen jännityksen vallassa he kuuntelivat ja tuijottivat pimeätä\ntaivaanrantaa -- niinkuin erämaahan eksyneet vaeltajat tuijottavat\npimeyteen kuullessaan lähenevien petojen askeleita... Tuo moniääninen\nulina hukkui tavantakaa tulen kohinaan, jatkuakseen hetken kuluttua\nentistä tuskallisempana, kaameampana...\n\n-- Mitä... mitä tuo oikein on? -- kuiskasi toinen vihdoin.\n\n-- Olisivatko ne susia...?\n\n-- Ei ei -- ei täällä enää susia ole...\n\nHetken vaitiolon jälkeen lisäsi hän kauhusta käheällä, vapisevalla\näänellä...\n\n-- Vain paholaisen laulu voisi ehkä olla noin kamalaa. Ehkä niiden\nkuoro on tullut laulamaan tähän helvetin riemujuhlaan...?\n\nTaas he kuuntelivat... Pitkän äänettömyyden jälkeen löi toinen otsaansa\nja huudahti hämmästyneenä:\n\n-- Oo -- ahaa. Ne ovat koiria.\n\n-- Eihän koirat ulvo... Jospa ne sittenkin ovat joitakin vainajain\nhenkiä... Kuuntele nyt, siinä on jotain kamalaa, salaperäistä...\n\n-- Ei henkiä -- vaan eläviä koiria... Se on kyllä kamalaa ja\nsalaperäistäkin, että koirat, tavalliset koirat itkevät ihmisten\ntuhotöiden tähden... Mutta itkevätköhän ne, jotka ovat tuon hävityksen\ntoimeenpanneet...?\n\n-- Kyllä ne ennemmin hykertelevät käsiään mielihyvästä; ovathan ne\nvoittajia.\n\nHän tuijotti tulimerta tylsästä tuskasta jähmettynein katsein ja lisäsi\nhetken kuluttua itsekseen.\n\n-- Ei, -- kyllä ihmiset ovat samanlaisia kuin perkeleetkin. Kun katsoo\ntuota näkyä, tuntuu mahdottomalta, että ihmiset olisivat sen\ntoimeenpanneet.\n\n-- Kaikki on mahdollista nykyajan sodassa. Tämä on nyt _sotaa_ ja tuo\non _sodan ääni_. Minä huomaan nyt, että...\n\nHän vaikeni tyrmistyen: eräs punaisen hehkuva marmoripalatsi, johon\nillalla oli sattunut mörssärinpommi, liikahti omituisesti ja samassa se\nnäytti horjahtavan, putoavan, vajoavan maan sisään... Sitten kuului\nukkosentapainen jylinä ja kamalasti ulvahtaen syöksähti ilmaan valtava\nliekkipatsas ja punainen, rätisevä kipinäpilvi -- aivankuin puhkeavan\ntulivuoren kidasta... Ja samassa leyhähti heidän kasvoilleen ikäänkuin\njonkun tuntemattoman hirviön tulinen henkäys.\n\nHe peittivät kasvonsa käsillään kumartuen nopeasti maata vasten -- ja\nniin he ovat kauan liikahtamatta kuin kauhun lamauttamat lapset tai\nmetsäneläimet, jotka metsästäjän lähetessä painautuvat maahan...\n\nMutta yhtäkkiä kohoaa harmaa pää, vanhat kuihtuneet kasvot vääristyvät,\nhän katsahtaa taakseen, kuuntelee hetken hengittämättä -- ja tukkii\nkorvansa... Siitä huolimatta on hän kuulevinaan tuon mielettömän,\npöyristyttävän ulinan, se tunkeutuu hänen sydämeensä hyytävänä\njääpuikkona... Hänestä tuntuu ikäänkuin sotien lukemattomat mielipuolet\nolisi sulettu tuon kauhean, sysimustan esiripun taakse -- ja he itkevät\nsiellä ikuisessa pimeydessä.\n\n\n\n\nLENTÄVÄ HIRVI.\n\n\nKello oli vasta viisi ja syysaamun synkkä pimeys näytti ympäröivän\nmustana muurina tuota pientä kaupunkia, jonka asemalla August\nvihdoinkin astui kotimaan kamaralle -- pitkän tuskallisen sotavankeuden\njälkeen. Kolmen tunnin kuluttua lähtisi juna kotikaupunkiin -- hän\nsaapuu _tänään kotiin_.\n\nMutta hän oli niin uupunut matkasta, ettei tuntenut mitään erikoista\niloa. Hän sytytti koneellisesti paperossin ja katseli kuin unessa miten\npoistuvan junan punainen valo eteni yhä kauemmaksi, jyrinä heikkeni ja\nvihdoin ne häipyivät kokonaan etäisyyteen. Asema muuttui taas pimeäksi\nja hiljaiseksi kuin autio talo, ja äänetöntä, nukkuvaa, kaupunkia\nympäröi joka puolella pimeys, läpitunkemattomana, mustana kuin kuoleman\nsyleily... Syysaamun kostea tuuli vain vinkui niin valittavasti\nalastomissa puissa -- niinkuin olisi syleillyt niitä surullisesti\nitkien... Sen kylmä henkäys tunkeutui vaatteiden lävitse, saattaen\nhänet värisemään vilusta, ja hän astui puolihämärään odotussaliin.\n\nAugust ajatteli ensin paneutua pitkäkseen penkille, mutta odotushuone\noli kylmä kuin kellari. Sentähden hän päätti lähteä kävelemään\nkaupungille.\n\nHänen täytyi astella yhä nopeammin pysyäkseen lämpimänä, mutta hänen\nmielensä oli yhä tuon omituisen tylsyyden vallassa, toisinaan hän kulki\npitkät matkat ajattelematta mitään...\n\nVihdoin hän havahtui kuullessaan edestäpäin mahtavaa jyrinää ja pauhua,\njonka ylitse kajahteli kumea säännöllinen jyske -- aivankuin tulipalon\nkajastus... Nyt hän muisti, että täällä oli eräs maan suurin\nmetallisulatto ja valssilaitos.\n\nSaapuessaan portille pysähtyi hän hämmästyneenä: vastapäätä oleva\nvalimo leiskahti sokaisevan kirkkaaksi, valkohehkuinen metallimassa\nsyöksyi koskena kohisten jättiläismuotteihin, valtavat höyrypilvet ja\nmiljoonien kipunoiden räiskyvä tulisade peitti nuo mustat, häärivät\nolennot näkymättömiin.\n\nAugust tunsi sääliä, nähdessään kirkkaasti valaistulla portilla\ntyöttömien suuren lauman. Tietysti he olivat jo monta tuntia\njännityksellä odottaneet täällä sitä hetkeä, jolloin mestari tulee\nvalitsemaan uusia niiden tilalle, jotka yövuorolla ovat sairastuneet,\nloukkautuneet koneissa tai ruhjoutuneet kuoliaaksi. Ja hän näki jo\nmielikuvituksessaan miten levottomasti miesjoukko liikahti, kun joku\nmestareista saapui, nuorukaiset koettivat esiintyä mahdollisimman\nmiehekkäinä, vanhukset suoristivat köyryjä vartalojaan ja laihat,\nkalmankalpeat miehet koettivat muuttaa toivottoman katseensa\nhuolettomaksi, näyttää reippailta ja voimakkailta. Ja jokainen toivoi\npalavasti, että mestari ottaisi juuri hänet -- sillä kotona odottavat\npienet nälkäiset suut...\n\nÄkkiä alkoi tehtaan höyrypilli kamalasti ulvoa, suuret kaksoisovet\naukenivat ja aivankuin jättiläissuuresta tiilimyllystä vyöryi sullottu\nnokinen miesjoukko mustana massana porttia kohden; Ja siitä kuului\nkummaa kalinaa -- aivankuin lukemattomien jalkarautojen kalsketta.\n\nKulkueen alkupuoli oli jo ehtinyt ulos portista, kun ilmaa viilsi\nyhtäkkiä kammottava, eläimellinen ääni ja sitä seurasi rautojen helske,\nikäänkuin vaarasta varottaen. Joukko pysähtyi, rautojen helinä ja\nraivoisat huudot yhtyivät, sekaantuivat kiihtyen sanoin kuvaamattomaksi\npauhuksi, ja vihdoin eroitti siitä muutamia yksityisiä käheitä huutoja.\n\n-- Mitä te teette täällä?\n\n-- Konnat! Te vaanitte leipäämme.\n\n-- Lyökää niitä kirottuja!\n\n-- Kuolema lurjuksille!\n\n-- Odota kun pistän sormeni silmääsi...\n\nYksityiset äänet hukkuivat taas korvia särkevään meteliin... -- Mustat\njoukot vyöryivät sinne tänne sekavana kaaoksena, temmaten hänet\nmukanaan ja niitä tulvi tehtaasta lakkaamatta... Ja yhtäkkiä huomaa\nAugust olevansa työttömien seurassa -- ja heitä ympäröi musta,\nkamalasti ulvova joukko... Se alkaa puristaa heitä joka puolelta\nsuunnattoman, hirveän renkaan tavoin...\n\nAugust alkoi vavista kuin kammottavan painajaisunen vallassa; joka\npuolella näkyy aavemaisia kasvoja silvottuine nenineen, puhkottuine\nsilmineen -- ja aivankuin kuoleman ja sodan sinipunaiset kukkaset\nloistavat heidän arpensa kaarilamppujen kelmeässä valossa...\nHampaattomat ammottavat suut kirkuvat raivoisasti; ne, jotka eivät\nvoineet huutaa, kalistivat yhteen rautaisia raajojaan. August näki\nniiden uhkaavasti heiluvan piiritettyjen päiden yläpuolella, heitä\nkohti kurotettiin kiiltäviä piikkejä, jotka muistuttivat tuntemattomien\npetojen kynsiä.\n\nRaivokas joukko painoi joka puolelta peloittavalla voimalla, mutta\ntyöttömät olivat tarrautuneet kiinni lähimpiin hyökkääjiin pidellen\nheitä kilpenä edessään, eivätkä hyökkääjät ensin voineet mitään...\nMutta raivo kiihtyi, työttömiä iskettiin päähän rautakourilla, August\nnäki erään työntävän kaksihaaraisen piikkinsä pitelijän käsivarteen...\nJa lyöjä oli niin kamalan näköinen, että August alkoi yhä ankarammin\nvavista -- hänellä ei ollut huulia ja hirvittävä suu paljaine\nhammasrivineen näytti jäykistyneen ikuiseen irvistykseen...\n\nJo murtui puolustusketju, ja rähinä kiihtyi yhä kamalammaksi.\nPuolustajien ja hyökkääjäin huudosta hän vihdoin alkoi ymmärtää, että\ntässä nyt oli tehdas, johon oli rakennettu erityinen osasto vain\nraajarikkoja varten. Amerikasta oli tilattu erityiset koneet, joita\nyksikätiset, sormettomat, vieläpä jalattomat voivat hoitaa. Nyt, kun\nvallitsi ankara työttömyys, tunkivat tuhannet työttömät terveet miehet\nheidän työpaikkaansa raajarikkojen palkalla, ja kun muutamia oli jo\notettu, pelkäsivät onnettomat, että he saavat jäädä kuolemaan\nnälkään... Sentähden heidän huudossaan kuvastui hurja raivo ja\nepätoivo.\n\n-- Kuolema pettureille!\n\n-- Leivän varkaat!\n\n-- Raajarikkojen leivän varastatte!\n\n-- Tappakaa ne roistot!\n\nAugust huomasi joka puolella työttömiä iskettävän maahan. Ja sitten hän\nnäki niin hirvittävän näyn, ettei sodassakaan ollut nähnyt sellaista...\nEräs laiha harmaapartainen mies oli isketty maahan ja kuusi, seitsemän\naaveentapaista olentoa syöksyi hänen kimppuunsa hurjalla vimmalla.\nAugust näkee jonkun puujalan potkaisevan noita vanhoja kasvoja, häntä\npoljetaan ja harmaa parta tahrautuu vereen ja lopuksi hyökkää huuleton\nnälkäisen suden lailla hänen päälleen... Ei, ei...\n\nAugust ei tietänyt mitä teki: hän näki vain veren pursuavan vanhuksen\nsuusta... Hän hyökkäsi esiin, repi pois muutamia olentoja... Mutta ne\nkoettivat pistää uhria piikeillään, ne takertuivat vanhaan mieheen kuni\nhämähäkit kärpäsen kimppuun. August raivostuu... iskee säälimättä ja\njokaisesta iskusta kaatuu joku; sitten hän nosti kiireesti ylös vanhan\nmiehen, aikoen viedä hänet mukanaan pois.\n\nNousi hirmuinen meteli, hänet ympäröitiin, hän kuuli viereltään\nmöläjävän eläimellisen äänen, ja tunsi samassa pistävää kipua\nkäsivarressaan -- Sama irvistävä painajainen oli pistänyt häntä\npiikillään... ja samassa joku löi häntä päähän niin, että silmissä\npimeni kaikki, hän oli kaatumaisillaan.\n\nViimeisin voimin hän tarttuu pistäjänsä rautaraajaan ja työntää hänet\nesiin joka kerta kun häntä itseään aijotaan iskeä. Tuo kamalan näköinen\nolento pyristelee kuin paholaisen poika päästäkseen irti hänen\notteestaan... Ja saatuaan pari Augustille aijottua iskua, alkaa hän\nsylkeä, sähisee kuin kiukkuinen kissa. Mutta August näkee äskeisen\nturvattinsa, joka nyt oli koettanut auttaa häntä, horjuvan iskuista,\nkaatuvan...\n\nAugust hellittää ja iskee taas vanhan miehen vainoojat maahan, auttaa\nhänet ylös, mutta samassa hän saakin rautakäden iskun päähänsä, kaatuu\nuudelleen, häntä lyödään...\n\nAugust katsahtaa ympärilleen ja huomaa, ettei enää voi auttaa vanhaa\nmiestä; hän nousee, ryntää epätoivoisella vimmalla -- turhaan. Iskuja\nsatelee tuhkatiheään, mutta kipua ei hän tunne, silmissä vain pimenee,\nsäkenöi, sumenee. Mutta viime hetkellä hänen onnistuu riistää terävä\nrautapiikki eräältä hyökkääjältä, hän peräytyy taaksepäin ja kyyristyy\nkuin hyökkäävä peto. Hänen kasvonsa vaalenevat kuolemankalpeiksi ja\nhänen silmissään kiiluu niin pahaenteinen tuli, että hyökkääjätkin\nperäytyvät hänen ympärillään.\n\nSitten saa hän muutaman hetken hengähdysajan, ja tuona lyhyenä hetkenä\nhän käsittää yht'äkkiä, että nyt tulee kuolema, loppu...\n\nNäinkö loppui elämäni? välähtää hänen aivoissaan ja hän katsahtaa\nympärilleen kuin varmistuakseen siitä. -- Niin, niin, minä tulen heti\nponnistamaan viimeiset voimani elämäni puolesta, leimahdan viimeisen\nkerran, niinkuin lamppu öljyn loputtua vielä kerran kirkkaasti\nleimahtaa ennen sammumista. Ja se tapahtuu juuri tässä, tällä\nlikaisella pihalla minun ajatukseni sammuu ja ruumiini kylmenee. Ja hän\nkäsittää hämärästi, että raivoisa joukko lähenee taas eläimellisesti\nkarjuen ja ulvoen, se murisee ja ärisee kuin suunnaton susiparvi.\n\n-- Ooh -- konna, mitä haet?\n\n-- Lyökää hänet kuoliaaksi.\n\n-- Se on työttömien kätyri.\n\n-- Tappakaa se!\n\nVain vaivoin eroitti August melusta nuo uhkaavat huudot ja hänen\nsydämensä täyttyi ennen tuntemattomasta katkeruudesta ja vihasta.\nSiksikö hän oli kärsinyt ja kestänyt kaikki sodan ja vankeuden vaivat\nja kärsimykset, että hänet tapetaan täällä kuin elukka ja vielä\nsolvataan... Hän tunsi koko olemuksensa jännittyvän hurjasta raivosta,\nhän hyökkäsi hammasta purren eteenpäin...\n\nSilloin ilmestyi hänen eteensä entistäkin kauheampi olento, hän\nsuuntaa tätä kohden valtaavan nyrkiniskun, mutta se sattuukin sen\nrautanyrkkiin, ja se ojennetaan hänen eteensä tottuneen nyrkkeilijän\npuolustusasennossa. August kohotti katseensa ja hänen täytyi uudestaan\npurra hammastaan: tuon nenän alla ammotti kauhea aukko; ei hampaita, ei\nhuulia, ei kieltä... Ja tuo olento ojensi kätensä kuin tervehdykseen ja\nkatsahti Augustiin suurin, surullisin silmin. August hätkähti ja hänen\nsydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Mitä... kuka...? Onko se mahdollista?\n\nViime sanat hän kuiskasi ääneen, mutta toinen ei vastannut, nyökäytti\nvain päätään -- ja katsahti taas tuolla omituisella katseellaan. Sitten\ntarttui Augustin käteen ja lähti porttia kohden...\n\nIrvistävä olento ja muutamat muut lähenivät villisti ulvoen ja\nsalaperäinen suojelija kohotti rautakouransa lyöntiin ja katsahti\nympärilleen. Eikä kukaan estänyt.\n\nTuosta uhkaavasta katseesta hän lopultakin huomasi, että siinä oli\nhänen paras lapsuuden toverinsa -- \"Lentävä hirvi.\"\n\nNopeasti astelivat he porttia kohden, olivat jo saapumaisillaan\nkadulle, kun äkkiä ilmassa kajahti pahaenteinen komentava huuto.\nHe katsahtivat taakseen -- pihan perälle oli ilmestynyt rivi\nsantarmeja koteloihin kiinnitetyt mauserpistoolit tähtäysasennossa.\nRaajarikkoisten joukosta kuului hurjia kirouksia, vihan ja tuskan\nhuutoja, kohosi heristäviä kauheita kummitusraajoja.\n\nJoukko alkoi hajaantua ja tuossa punertavassa kajastuksessa näytti se\nentistä hirveämmältä. August näki joukottain olentoja, joiden\nteräsraajat eivät vähääkään muistuttaneet ihmisjäseniä, sillä ne oli\nvalmistettu yksityiskohtia myöten vain eri työaloja varten. Nuo jäsenet\nolivat tehtaan omaisuutta...\n\nÄkkiä viilsi ilmaa läpitunkeva, kimakka kiljaisu, sitä säesti\nkauhistuttava vihan huuto ja nuo surkeat olennot alkoivat hyppien,\nhorjuillen ja kaatuillen paeta porttia kohden. Monet tulivat\npoljetuiksi, mutta he yrittivät eteenpäin, ryömivät hitaasti kuin\nsuuret kankeat koppakuoriaiset. Siten räjähti läpitunkeva\nmauserpistoolien yhteislaukaus, toinen, kolmas, ja välillä kuului\nkäheitä hätähuutoja...\n\nYstävykset lähtivät kiireesti poispäin. August kuuli laukaukset ja\nhuudot kuin sekavassa unessa, hänen mieleensä muistui heidän entiset\nretkensä siltä ajalta, jolloin tuo toinen vielä oli \"Lentävä hirvi.\"\n\nKolme kadunväliä kulettuaan pysähtyi onneton toveri, katsahtaen\nAugustia ja tarttui hänen käteensä hyvästelläkseen.\n\n-- Veli... veli, älä mene vielä, odota.\n\nTämä pudisti päätään ja tuossa tuijottavassa katseessa kuvastui niin\nsuuri suru ja tuska, että se tunkeutui puukkona Augustin sydämeen. Hän\nei voinut sanoa mitään ja toveri kääntyi lähteäkseen.\n\n-- Meidän pitäisi puhua jotain... Veliraukka... älä mene vielä --\nänkytti August käheästi ja tarttui onnettoman terveeseen käteen. Ja hän\npainoi päänsä toverinsa huohottavaa rintaa vastaan, jossa kylkiluut\ntuntuivat terävinä ja korkeina ja kuiskasi tukehtuneesti:\n\n-- Rakas... onneton... veliraukka...\n\nHänen sormensa ylettyivät kuihtuneen käsivarren ympäri, kolme vuotta\ntakaperin oli hän kotiseudun paras painija ja urheilija. Niin reipas ja\niloinen, että jokaisen täytyi pitää hänestä... Mutta eniten kuitenkin\nhänen morsiamensa -- he olivat aikoneet juuri naimisiin, kun syttyi\nsota...\n\n-- Miten voi vaimosi... kai te jo naimisissa olette?\n\nOnneton kourasi koneellisesti päätään vapisevalla kuihtuneella\nkädellään ja August näki, että hänen tukkansa oli aivan harmaa. Hän\ntunsi toverinsa tuskan tarttuvan itseensä, alkoi aavistaa jotain rumaa\nja kauheata ja kysyi hetken kuluttua hiljaa jännittyneenä:\n\n-- Onko hän kuollut?\n\nKieltävä päänpudistus.\n\n-- Naimisissa...?\n\nOnnettoman harmaa pää vaipui rinnalle niinkuin näkymättömän musertavan\npainon alle ja pitkän äänettömyyden jälkeen alkoivat suuret kyyneleet\nvieriä kuolemankalpeita kasvoja myöten.\n\nAugustin hampaat kirskahtivat raivosta, hänen nähdessään nuo kyyneleet:\nHän, tuo nainen oli teeskennellyt tulista rakkautta niinkauan kuin\ntoinen oli uljas ja voimakas, mutta kun tämä palasi silvottuna,\nonnettomana, oli siis säälimättä jättänyt hänet. Hän tunsi sillä\nhetkellä vihaavansa kaikkia naisia...\n\nAugust muisti taas, miten äärettömästi toveri oli rakastanut\nmorsiantaan ja huomasi yhtäkkiä, että sen kamalampaa ihmiskohtaloa ei\nvoi olla -- aivankuin olisi kohotettu esirippu elämän pöyristyttävimmän\nmurhenäytelmän edestä... Hän oli ollut voimakas, iloinen ja rakastettu.\nSilloin viedään väkisin sotaan, silvotaan muodottomaksi, ja sitten se\nainoa, joka vielä antaisi elämälle arvoa, hylkää kylmästi, juoksee\ntoisen syliin. Ennen kaikki naiset ihailivat häntä -- nyt ei kukaan\ntietysti edes katsahda häneen. Hän ei koskaan tule tuntemaan rakkauden\nonnea, kuulemaan pienokaistensa jokellusta -- hän tietää vain, että\nrakkaimpansa nauraen telmii toisen vuoteessa... Ja kaikki täytyy kestää\näänettömänä, ei koskaan saa edes puhua kenenkään kanssa... Sentähden\ntuosta jähmettyneestä katseesta kuvastuu ikäänkuin tuhansien tuska ja\nepätoivo...\n\nHän näki onnettoman toverinsa värisevän vilusta ja pyysi tämän\nlähtemään mukaansa jonnekin kahvilaan ja sitten lähtemään hänen\nkanssaan kotikaupunkiin, mutta tämä pudisti vain hitaasti päätään.\nAugust tahtoi tietää hänen osoitteensa, palatakseen hänen luokseen --\nsama äänetön vastaus. Sitten hän tarttui vapisevalla kädellään Augustin\nkäteen, katsahti häntä surullisesti ja lähti kiireisin askelin pimeälle\nsivukadulle...\n\nAugust lähti jälkeen, pyysi häntä odottamaan, ilmoittamaan edes\nosoitteensa, turhaan. Ja kun August kiirehti askeleitaan, lähti tämä\npuolijuoksua -- aivankuin takaa-ajettu pahantekijä.\n\nYhtäkkiä hän hiljensi kävelyään. Hänelle selvisi yhtäkkiä miksei toveri\nollut ilmoittanut mitään itsestään, eikä tahtonut vastaisuudessakaan\ntavata häntä eikä ketään... Tietysti hän, joka kerran _oli elänyt_,\ntunsi katkerasti, että kurja olotila _ei ollut elämää_, että hän oli\nikäänkuin elävältä kuollut... Sentähden on hän piiloutunut tänne, kuni\nsairas kulkukoira, joka laahautuu johonkin loukkoon tuntiessaan\nkuoleman lähestyvän... Juuri niin hän nyt menee tuolla...\n\nHän pysähtyi tuijottamaan tuskallisesti tuota tummaa, etenevää olentoa.\nJa kun se mustana haamuna häipyi harmaaseen hämärään ja sumuun, tunsi\nhän, että se oli viimeinen näky onnettomasta lapsuuden toverista, joka\nhäipyi samalla hänen elämästään. Suru ja tuska kuristi hänen kurkkuaan\nhänen ajatellessaan, mitä hänen onneton toverinsa nyt tunsi, kun tämä\nhänetkin oli vapaaehtoisesti jättänyt ja laahusti hyljättynä ja\nyksinäisenä johonkin pimeään loukkoon -- odottamaan sitä viimeistä...\nNiin, hän ei enää näkisi \"Lentävää hirveä\" -- ei elävänä eikä\nkuolleena...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAugust seisoi siinä kadunkulmauksessa kuin jähmettyneenä. Hän huomasi\nentistä selvemmin, että oli tänään ensikerran nähnyt elämän\nkauhistuttavimman onkalon.\n\nLaukaukset olivat lakanneet ja pääkadulla kuului hurjia huutoja,\nmuutama laukaus. Luultavasti vietiin siellä vangittuja ja haavoitettuja\nraajarikkoja, niitä tuli yhtämittaa tänne sivukadulle, ne kompuroivat\nhänen ohitseen huohottaen raskaasti ja nääntyneesti, he näyttivät niin\nheikoilta kuin vaipuisivat heti maahan ja heidän laihoissa kalpeissa\nkasvoissaan näkyi vieläkin hirveitten kärsimysten jälkiä. Monet\nvilkasivat sivumennen Augustiin, mutta yksikään ei katsahtanut ilman\nkatkeruutta tai vihaa -- voimatonta, mutta sammumatonta vihaa...\n\nAugustia alkoi värisyttää, ajatellessaan, että jokainen heistä kerran\non ollut terve, nuori, voimakas -- hekin ovat silmät onnesta ja ilosta\nloistaen vieneet tyttönsä tuliseen tanssiin, hekin ovat eläneet,\nrakastaneet... Mutta nyt eivät he enää tunne elävänsä; he ovat elävältä\nkuolleet... Niillä kurjilla jätteillä, jotka vielä on jälellä elämästä,\nei heille itselleen ole mitään merkitystä.\n\n\n\n\nKOSTAJA\n\n\nI.\n\nSyvällä suuren kivirakennuksen alapuolella olevassa maanalaisessa\nhuoneessa istui kaksikymmentä terroristia pitkän pöydän ympärillä\nkokousta pitäen. Huoneessa oli kylmänkosteaa ja ummehtunutta\nkuin haudassa, ja suurta hautaholvia se kahden vahakynttilän\nkeltaisenhimmeässä valossa muistuttikin -- ja istujain jättiläissuuret,\nmustat varjot värähtelivät ja hyppivät harmailla, kosteankiiltävillä\nsementtiseinillä, kuin kadotuksen tuskissa kituvat henget.\n\nEräs nuori hienopiirteinen mies puhui parhaillaan jostakin\nkäskykirjeestä, jonka byrokraattihallitus oli eilen julaissut. Puhuja\noli liikutuksesta kalpea ja hänen äänensä värisi katkeruudesta, hänen\nlopettaessaan seuraavasti:\n\nTehän tiedätte jokainen, miten mielivalta ja sorto on nykyisen\nsotatilan aikana painanut kansaa niinkuin raskaat kahleet, tehnyt\nelämän sietämättömäksi. Mutta tuon uuden ukaasin nojalla voidaan koko\nmaa muuttaa helvetiksi. Me olemme kaiken kärsineet, kaiken kestäneet,\nmutta tämä on liikaa! Nyt emme enää kärsi -- emme _voi_ kärsiä! Nyt\ntäytyy tehdä jotakin! Parempi on heti kuolla kuin elää sellaista\nelämää.\n\n-- Niin, meidän täytyy tehdä jotakin! -- huusi käsiään huitoen eräs\ntoinen, miltei nuorukainen, jolla oli pitkä, vaalea tukka ja suuret\nsiniset silmät. Minä en tahdo puhua paljon, ilmoitan vain olevani sitä\nmieltä, että ministeri M------, viimeisen hirmu julistuksen isä, on\npoistettava. Ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen...\n\n-- Mitä se hyödyttäisi, -- lausui eräs rauhallisella äänellä.\n\n-- Hyödyttäisi, hyödyttäisi -- kiivastui nuorukainen. -- Yksi kaikkein\npahimpia sortajia olisi poissa, se peloittaisi toisia ja lamauttaisi\nniiden sortohalua... Toiseksi se olisi vastalause meidän puoleltamme.\nTahi pitääkö meidän hyväksyä se äänettömyydellä...?\n\n-- Ei, ei, ei! -- huusivat monet kiihkeästi.\n\n-- Kyllä minun täytyy toistaa vieläkin kysymykseni, kuului äskeisen\nkysyjän rauhallinen ääni -- Minusta pitäisi meidän joka asiassa\nensimmäiseksi kysyä: Mitä se hyödyttäisi -- olisiko siitä hyötyä\nsorretulle kansalle? Me emme saa tehdä mitään hyödytöntä. Ja\nyksityismurhat ovat sellaisia. Tai voitteko mainita, missä jokin korkea\nvirkapaikka on jäänyt täyttämättä kun edellinen on tapettu? Tai onko\njoku sortoherra jättänyt virkaansa edes murhayrityksen tähden? Mitä se\nsilloin toisiin vaikuttaisi?\n\n-- Hyvä! hyvä!\n\n-- Oikein puhuttu?\n\n-- Kyllä se vaikuttaa toisiin! -- lisäsi toinen ja nousi seisomaan. --\nSe ärsyttää -- ei muuta! Mutta minulla on tehokkaampi keino.\n\n-- Anna kuulua!\n\n-- Selitä!\n\n-- Kuten tiedätte, on meillä noin 20 miljoonaa varoja toveri\nKarjagin'in testamentin johdosta. Jos nyt ostaisimme ministeri M:n\npalatsin läheisyydestä talon, kaivaisimme siellä uusimpien koneiden\navulla pienen tunnelin ministerin palatsiin asti ja juoksuttaisimme sen\nalle putkea myöten esimerkiksi 500 kiloa pyroniittia... Kun sitten\npalatsissa parhaillaan on joku loistava juhla, kun koko taantumusvalta\non koolla -- silloin me sähkönappulan avulla sytytämme... Ja kaikki\nlentää atoomeiksi.\n\nEräs lihava, lempeännäköinen mies keskeytti tämänkin puheen.\n\n-- Mutta sinä et ehdi pitkälle tunnelinesi, kun sinut siepataan sieltä\nkuin myyrä kolostaan ja viedään kidutuspenkin kautta hirsipuuhun! Ei\nniin suuria valmistuksia voi keskellä kaupunkia suorittaa... Sitäpaitsi\nhukkuisi tuollaisessa paljon naisia, ehkä lapsiakin -- emmekä me saa\nsurmata viattomia. Sitäpaitsi...\n\nSilloin kuului äkkiä matala, katkera ivanauru. Kaikki katseet\nsuuntautuivat nurkkaa kohden, ja sitten kuului suuttuneita, kysyviä\nääniä:\n\n-- Mitä sinä naurat?\n\n-- Mitä tämä on?\n\n-- Mitä, Maksim? Pilkkaatko sinä meitä?\n\n-- Selitä...\n\nPitkä, kalpeakasvoinen mies, jonka sysimusta tukka oli ohimoilla\nmuuttunut sinisen harmaaksi, koputti pitkällä sormellaan pöytää. Hänen\nmustat, kuopalla olevat silmänsä hehkuivat ja kolean hillityssä äänessä\nkuvastui katkeruus ja harmi:\n\n-- Voiko teitä pilkata enempää kuin itse pilkkaatte itseänne?\n\n-- Minä en salli! -- huudahti joku syöksähtäen seisaalleen. Ja\nsinisilmäisen nuorukaisen kasvot kalpenivat, hän sieppasi pistoolin\ntaskustaan sammaltaen käheästi:\n\n-- Mitä tämä on...? Hän taitaa olla provokaattori...\n\nTuo sana iski joukkoon salaman tavoin. Useat hypähtivät neuvottomina\nistuimiltaan ja katsahtivat toisiinsa kalpeina, kauhistuneina, mutta\nMaksim hymyili yhä, kylmästi ja ylimielisesti.\n\n-- Pistooli pois!\n\nMaksim sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, mutta kun hän samalla\nkohdisti pistävän katseensa nuorukaiseen, totteli tämä aivankuin\nhypnotisoituna.\n\n-- Mitä sinä nauroit...? Mitä sinä tarkoitat...? -- kysyi tukehtuneella\näänellä lihava mies.\n\n-- Te tiedätte, etten ole paljon puhunut enkä myöskään moittinut\nketään. Olen vain kuunnellut kun Aleksei on esitellyt pieniä\nmurhayritys-suunnitelmiaan ja kun toiset ovat säälin ja oikeuden\nnimessä rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista... mutta nyt\non liian vakava aika tuollaiseen. -- Sitten hän lyhyesti osoitti\nesitettyjen suunnitelmien kehnouden ja kysyi lopuksi, miksi he olivat\nehdotuksensa tehneet.\n\n-- Miksi? Tietysti siksi, että siten voittaisimme. Kun tapahtuisi yhä\nuseammin tuollaisia uljaita tekoja, lamauttaisi se lopulta\nvallassaolijat, diktaattorit joutuisivat sellaisen kauhun valtaan,\netteivät enää uskaltaisi jatkaa sortotoimiaan. Esimerkit vaikuttaisivat\nyhä useampiin ja...\n\nHän vaikeni hämmentyneenä huomatessaan Maksimin tutkivan katseen.\nHetken äänettömyyden jälkeen lausui tämä harvakseen karmivalla ivalla:\n\n-- On väitetty, ettei enää olisi uskovaisia, mutta näyttää maailmassa\nolevan yksi! Ken vielä nykyaikana uskoo yksityisillä murhilla ja\npikkuräjähdyksillä lamauttavansa diktaattorit, hän on uskovaisiakin\nuskovampi -- marttyyrinkin usko kukistuu näkymättömäksi varjoksi tuon\nsuurenmoisen, tunturinlujan uskon rinnalla.\n\nKuului hermostunutta, pilkallista naurua; se näytti koskevan ehdotuksen\ntekijään kuin sarja vinkuvia piiskaniskuja, herättäen hänessä uudelleen\nuhman, ja hänen katseessaan välähti voimaton viha ja pilkka.\n\n-- Eipä taida olla sinullakaan.\n\n-- Ei Maksim ole koskaan kerskunutkaan \"rohkeista teoista\", --\nhuomautti eräs ivallisesti. -- Kyllä se on eräs _toinen_, joka on\nniistä aina _puhunut!_\n\n-- No, ei siis ole kenelläkään mitään _varmaa_...\n\n-- Kyllä minulla on, -- lausui Maksim tyynesti ja katsoi omituisella,\ntutkivalla katseellaan viimeiseen puhujaan.\n\nTämä näytti aivankuin pökertyneeltä, mutta nähdessään ivallisia\nsilmäyksiä, tunsi hän taas epämääräistä, voimatonta raivoa ja lausui\npurevasti:\n\n-- Sepä hauskaa... että edes yhdellä on, -- ja kai se keino kuitenkin\non _varma_ -- et kai sinä suunnitelmissakaan tyydy jonkun palatsin\nhajoittamiseen...?\n\n-- En!\n\nTuo yksinäinen sana singahti sydämiin terävänä nuolena. Ja kun hän\nkalveten nousi koko pituuteensa ja katsahti säihkyvin silmin\ntovereitaan, näytti hän ikäänkuin yliluonnolliselta; sitten hän lisäsi:\n\n-- En! Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin kuluessa\nhävittää tämän kaupungin maan tasalle...\n\nKukaan ei lausunut sanaakaan. Hänen äänessään ja mustissa silmissään\noli jotakin salaperäistä, kauhistuttavaa, joka lumosi heidät, niinkuin\nleijonan katseen sanotaan lumoavan...\n\n-- Miten, onko se totta, mahdollista? -- kysyi vihdoin joku kuiskaten.\n\n-- On -- minulla on siihen keino... Toistakymmentä vuotta olen\nsentähden taukoamatta tehnyt työtä, mutta nyt se on vihdoinkin\nvalmis...\n\nHän otti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi -- ja siinä\nsamettitäytteen syvennyksessä näkyi pitkulainen, kellertävä pallo. Hän\notti sen varovasti pitkien sormiensa väliin ja, hymyillen salaperäistä\nhymyä, jatkoi entistä hillitymmin:\n\n-- Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen tuohon\nsementtilattiaan -- ei meitä muutaman sekunnin kuluttua enää ole, ei\ntätä kuusikerroksista rakennusta -- eikä lähitaloja...\n\nTuli painostava hiljaisuus -- niinkuin huoneeseen olisi tuotu kuollut\nihminen... Kuului vain lyhyttä hengitystä, joku pyyhkäsi otsaansa ja\näskeisen pilkkaajan kasvoissa kuvastui epämääräinen tuska ja häpeä.\n\nTaas kuului käheä, liikutuksesta värisevä ääni:\n\n-- Onko se todellakin mahdollista...? Tuo pallo...\n\n-- Niin, tuo pallo on ollut tavallaan elämäni päämäärä, sentähden\nmenetin kätenikin siinä. Mutta minä olen myöskin varma, että\nräjähdysainekysymys on siinä kehitetty huippuunsa. Tämän pallon\nsanokaamme murskaava voima on suunnilleen sama kuin 46 cm mörssärin\npommilla.\n\nMaksimin kasvoissa välähti jotain kovaa ja armotonta, kun hän hiljaa\nlisäsi:\n\n-- Mutta sen tehokkaisuus, vaikutus on moninkertainen sentähden, että\nse räjähtää tulena, suunnattomana liekkipatsaana, joka samalla sytyttää\nkaiken ympärillään.\n\nSama painostava äänettömyys.\n\n-- Minkälainen on suunnitelmasi? -- kuului vihdoin omituisen kiihkeä,\nsoinnuton ääni.\n\n-- Tahtovatko kaikki sen kuulla?\n\n-- Tahdomme! Tahdomme!\n\n-- Onko se tarpeen...? -- kysyi joku epäröiden.\n\n-- Niin, ensin tahdon sanoa, etten epäile ketään teistä\nprovokaattoriksi. Minä _tiedän_, ettei kenestäkään teistä koskaan tule\npetturia... Te ihmettelette ehkä sanojani, sentähden selitän mistä sen\ntiedän...\n\nMaksim vaikeni hetkiseksi ja kaikki tuijottivat häntä hämmästyksestä\nmykkinä ikäänkuin näkisivät ensikerran.\n\n-- Maailmassa on vain yksi voima, yksi tunne, joka voi\neroittamattomasti sitoa ihmiset. Lukemattomat narrit ovat huutaneet,\nettä se olisi rakkaus -- suuri valhe. Rakkaus voi yhdistää vain kaksi\nihmistä -- epävarmasti. Sillä eräänä päivänä sammuu rakkaus, ja silloin\non vierellä vihamielinen petturi... Mutta viha, samasta syystä syntynyt\nviha -- se yksin yhdistää kuolemaan asti. Ja minä tunnen teidät\njokaisen, kaikesta olen ottanut selvän...\n\n-- Mitä sinä sillä tarkoitat? -- kuului pöydän alapäästä kysyvä,\ntukehtunut ääni.\n\nMaksim siirsi katseensa miehestä toiseen ja osoittaen kutakin\nsormellaan lausui hitaasti ja läpitunkevasti muutamia sanoja, jotka\nnäyttivät sattuvan asianomaiseen kuin näkymättömät piiskaniskut:\n\n-- Missä onkaan sinun isäsi? Eikö hänet ammuttu viime vuonna? Eikö\nniin? Ja sinun veljesi, Nikolai...? Kai vielä muistat, että hänet\nhirtettiin. Entä sinä Andrei, joka niin lämpimästi puolustit\nministerien rouvia ja tyttäriä, oletko unohtanut nuoren siskosi, joka\npaleltui kuoliaaksi kaukaisessa karkoituspaikassa? Ja sinä pikku Sasha,\njoka minulle äsken näytit revolveria -- voitko löytää äitisi haudan...?\n\nHän vaikeni katsoen erästä nuorukaista omituisen surullisesti ja sitten\nlausui entistä hitaammin:\n\n-- Volodja, muisteletko vielä usein Katariinaa, joka vankilassa...\n\nViimeksimainittu syöksyi seisoalleen, tarttui käheästi voihkaisten\npäähänsä ja hänen kasvonsa muuttuivat kuolonkalpeiksi; toisten silmissä\nvälähti uhkaavasti, kaikki muistivat mitä tuon nuorukaisen morsiamelle\noli tehty. Ja se, jota oli Sashaksi sanottu, kumartui käsiensä varaan\nja alkoi rajusti nyyhkyttää.\n\nMutta Maksim jatkoi yhä, ja keneen noiden mustien silmien läpitunkeva\nkatse osui, hän hätkähti ikäänkuin häneen olisi sattunut terävä\npuukonkärki; sillä nuo muutamat sanat loihtivat hänen eteensä jonkun\nhirvittävän näyn, jonka hän satoja kertoja oli nähnyt, kokonaisen\ntuskallisen historian. Toiset tuijottivat puhujaan kauhistuneina --\nniinkuin näkisivät jumalan tai perkeleen, joka tietää kaikki, jonka\nkädessä on kaikki... Kädet puristuivat nyrkkiin, kuului raskasta\nhengitystä, ja muutamat kiristelivät hampaitaan kuni haavoittuneet\ntuskallisen leikkauksen aikana. Sillä nuo muistot viilsivät ja\nraatelivat niin tuskallisesti kuin olisi suuret, puoliparantuneet\nhaavat raa'asti revitty auki. Pitkän äänettömyyden jälkeen jatkoi\nMaksim matalalla, sointuvalla äänellä:\n\n-- Niin toverit. Tässä komiteassa ei ole ainoatakaan, ken ei olisi\nsaanut jotain parantumatonta haavaa noilta... Samoin alakomiteoissa.\nYmmärrättekö nyt? Kuka teistä voisi pettää minut tai jonkun toisen\nmeistä tuon hirmuvallan hyväksi, joka on teiltä kaikki ryöstänyt.\nKukaan meistä ei kykene tekemään tovereilleen tuhatta osaa siitä\npahasta. Te ette voi vihata ketään enempää, ettekä siis myöskään pettää\n-- varsinkaan onnettomuustovereitanne, jotka tahtovat yhdessä kostaa\nyhteiselle vihollisellemme. Mitä se siis merkitsee vaikka välillä\nriitelemmekin? Sinäkin Aleksei loukkasit viime kokouksessa minua ja\nuseita muita sangen rajusti, -- syytit pelkuriksi. Mutta et sinä\nsentään koskaan petä tovereitasi? Enkö puhunut totta, Aleksei...?\n\nViimeisen lausui Maksim hiljaisella, miltei hellällä äänellä -- ja\nsitten tapahtui jotain tavatonta...\n\nAleksei tuli nopeasti Maksimin luokse, tarttui hänen käteensä ja\nsammalsi vapisevin äänin:\n\n-- Anna minulle anteeksi... Vaikka minä olen niin pahoin tehnyt...\n\nHän ei voinut sanoa enempää, hänen äänensä muuttui niin käheäksi ja\ntukehtuneeksi kuin olisi näkymätön käsi kuristanut hänen kurkkuaan.\n\nMaksim hymyili omituisesti puristaen hänen kättään ja hänen äänensä\nvärähti lämpimänä ja veljellisenä:\n\n-- Veljeni. Minä olen jo kaikki unohtanut. Sinä olit silloin kiihtynyt\n-- ja sinähän olet onneton.\n\nSinisilmäinen nuorukainen kumartui pöytää vasten, peittäen kasvonsa, ja\nkuiskasi katkonaisesti:\n\n-- Kuinka minäkään enää voin... silmiäni näyttää... kun olen ollut\nniin...\n\n-- Veliparka, värähti vastaan Maksimin ääni. Minulla oli samanlainen\nveli, mutta hän menehtyi juuri sinun iälläsi pyövelien kynsiin...\nSasha, tästälähtien olet sinä minun veljeni -- minun kadonnut veljeni,\njonka jälleen olen löytänyt...\n\nNuorukainen nousi, poistui paikaltaan ja istahti kaukaisimpaan nurkkaan\nkumartuen käsiinsä niinkuin pieni orpopoika, joka vieraassa paikassa\npoistuu yksinäisyyteen itkemään äskettäin kadotettua äitiään...\n\n-- Veljeni! Minä lupaan kaikessa tehdä niinkuin sinä tahdot! --\nhuudahti Aleksei tulisesti. Ja kaikkialta kuului innokkaita,\nvakuuttavia ääniä.\n\n-- Veljet! Jokainen teemme niinkuin yhdessä päätämme! Ja nyt kerron\nmiten minä olen ajatellut...\n\nKaikki katseet kääntyivät Maksimiin ja hän jatkoi hetken äänettömyyden\njälkeen:\n\n-- Te tiedätte, että sadat aivot työskentelevät kuumeentapaisesti,\nkeksiäkseen tehokkaan aseen lentokoneita vastaan, jotka nyt ovat\nilmassa täysin varmoja ja voivat ottaa mukaansa verrattain paljo\nräjähdysaineita. Mutta vielä se on keksimättä -- tätä murroskautta\nvoimme me käyttää hyväksemme.\n\n-- Miten...? kuului käheä kuiskaus.\n\n-- Minä olen ajatellut ja suunnitellut tätä vuosikausia; minun\ntoimestani on eräs toverimme naapurimaassa lentokone-tehtaan johtajana.\nHän on järjestänyt niin että voimme ostaa tuon tehtaan koska vain\ntahdomme -- ja samalla kolmekymmentä kaikkein suurinta ja nopeinta\nlentokonetta, jotka ovat vain kokoonpanoa vailla. Kun meillä on nämä\npommit, niin me olemme toistaiseksi miltei vastustamattomia.\n\nKuului joitakin hillittyjä, hämmästyneitä ääniä, ja sitten Aleksei\näkkiä huudahti kuin pelästyen:\n\n-- Mutta meillähän on se uusi lentokonetykki! Yksi sen tuhannesta\nräjähdyskuulasta, jotka sen pommista singahtavat, riittää\nräjähdyttämään koko tuon kauhean voiman ja...\n\nHän vaikeni niinkuin ei uskaltaisi ilmaista kauheaa ajatusta, ja\nmaanalaisessa huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Maksim yksin\nnäytti rauhalliselta ja vastasi varmasti:\n\n-- Eivät ne osaa ampua...\n\nKaikkialta kuului kiihkeitä kysyviä huudahduksia:\n\n-- Mitä sanot?\n\n-- Selitä, millä sen estää...\n\n-- Onko se totta?\n\n-- Ensiksikin nousevat nuo uudet lentokoneet korkeammalle kuin mitkään\nnykyiset, ne ovat nopeampia kuin mitkään entisistä malleista ja kun\nottaa huomioon pimeyden, sumun y.m. on osumismahdollisuus jo sinänsä\npieni. Mutta sen lisäksi on tuo lentokoneen johtajana toimiva toveri\ntehnyt keksinnön, jolla lentokoneen saa pimeässä näkymättömäksi -- heti\nhämärän tultua.\n\nHän vaikeni hetkiseksi, selosti muutamin sanoin miten näkymättömyys\nsaadaan aikaan ja ilmoitti, että ne uudet koneet ovat juuri sellaisia.\nLopuksi hän selitti lyhyesti ja seikkaperäisesti hävityssuunnitelmansa\npääkohdat.\n\n-- Mutta mistä saadaan ilmailijoita? -- kuului taas levoton ääni.\n\nMaksim vastasi tyynesti:\n\n-- Samassa maassa on kouluutettu kaksikymmentä nuorta ilmailijaa, jotka\nminä olen toimittanut sinne. He eivät kylläkään tiedä tästä\nsuunnitelmasta, mutta heitä yhdistää tuo sama side -- he ovat valmiit\nkaikkeen.\n\nKaikki tuijottivat häntä kuin kauhistuneina. Pitkän äänettömyyden\njälkeen kysyi Andrei käheästi:\n\n-- Mutta... onko se mahdollista? -- Tuleeko se todella tapahtumaan...?\n\n-- Jos te vain tahdotte?\n\nMaksim lausui sen niin kylmällä, salaperäisellä varmuudella ettei sitä\nvoinut epäillä -- se oli siis totta.\n\nNämä miehet olivat tottuneet vaaroihin, yllätyksiin, pelanneet\nuhkapeliä elämästä ja kuolemasta -- mutta useimmille tämä yö oli heidän\nelämänsä omituisin. Ensin oli kaikki näyttänyt olevan hukassa, ja\nsitten muuttuu kaikki: suurenmoisia keksintöjä, mullistavia\nsuunnitelmia, ja yhtäkkiä oli heidän hallussaan noin suunnaton voima.\nSe tuntui unelta, se täytti heidän mielensä ennen tuntemattomalla\ninnostuksella ja voimalla -- se liikutti ja huumasi kuin väkevä\nviini...\n\nJa Maksim -- oliko Maksim todella toimittanut noin äärettömän paljon?\n-- kuvastui toverien katseissa. -- Oliko tuo lainkaan heidän toverinsa:\nkärsinyt, vähäpuheinen Maksim? Vai onko hän kuollut ja lähettänyt\nManalasta jonkun salaperäisen olennon, joka tietää kaikki, jolle ei\nmikään ole mahdotonta...? Mutta kaikki tunsivat sokeata luottamusta,\nihailua; jokainen käsitti, ettei enää tarvitse turhaan kuolla -- ja se\non hänen ansionsa...\n\nSilloin kuului Andrein arka, pidätetystä kauhusta väräjävä ääni:\n\n-- Mutta Maksim, sellaisessa hukkuisi paljon viattomia... naisia,\nlapsia, vanhuksia. Kyllä se olisi sentään kamalaa... Meidän täytyy\najatella kaikkea inhimilliseltä kannalta ja sääliä viattomia...\n\nAndrei vaikeni nähdessään Maksimin pistävän pilkallisen katseen ja\nhänen sanansa näyttivät koskevan Andreihin kuin kirvelevät\nruoskaniskut.\n\n-- Kyllähän meidän ohjeeksemme tietysti parhaiten sopisi juuri sääli.\n-- Minähän juuri viittasin miten rajattomasti hirmuhallitus on meitä\nja omaisiamme säälinyt... Sinunkin nuori siskosi säälittiin kuoliaaksi\n-- ennenkuin ehtisi turmeltua! Ja säälin valtaamana se on ammuttanut\nkaduille joukottain nälkäisiä vanhuksia, naisia ja lapsia -- jotta\nniiden ei tarvitsisi kitua ja kuolla nälkään... Ja pikkupojat on\nammuttu alas puista, niinkuin pienet linnut...\n\n-- Vaiti, vaikene... mitä sinä...? Minä vain... minun on vain kamala\najatella, että työläisetkin, joiden asiaa me olemme myös koettaneet\najaa... että hekin...\n\n-- Veljet -- keskeytti Maksim hillityllä kiihkolla -- Meidän täytyy\nheti päättää, harjoitammeko sääliä, vai pelotammeko? Molempia emme voi.\nMitä tulee työläisiin, niin heille voidaan ilmoittaa vähän ennen, että\njättävät kaupungin, ja lisäksi voidaan säästää esikaupungit... Mutta\nuskokaa, veljet: jos he tietäisivät tämän suunnitelman, olisivat\ntuhannet valmiit hautautumaan raunioihin vaimoineen ja lapsineen --\nniin suuri on siellä kurjuus ja epätoivo. Ja sitäpaitsi heidätkin\nyhdistää meihin sama side.\n\nHän jatkoi edelleen:\n\n-- Te tiedätte, että meidänkin hirmuhallituksemme ainoa pyrkimys on\nsaada tuleva sota mahdollisimman veriseksi ja kauheaksi: sitä varten on\narmotta ryöstetty kansan varat ja voimat. Heidän ihanteensa on siis:\nhävitys, kurjuus ja kuolema, ja toimintaohjeena: kidutus, kauhu ja\nkuolema. Menettelytapa on siis täysin sopusointuinen ihanteelle... Kun\nme näitä vastaan alkaisimme suurenmoisen taistelun puhtaan säälin\naseilla, niin saavuttaisimme tosin sangen pian kirkkaan\nmarttyyrikruunun -- mutta älkäämme silloin sekoittako siihen\nväkivaltaa.\n\nTai jos otamme vallassaolijain ihanteen, niin älkäämme sekoittako\nsiihen sääliä. Toinen tai toinen. Ja minä ehdotan, että otamme saman\nkuin sortajatkin. Kohottakaamme kuolema kunniaan, kuolema\nvaltaistuimelle. Sitähän he juuri tahtovat.\n\nTuo kolea, pilkasta ja vihasta värisevä ääni valtasi jokaisen, tempasi\nmukaansa kuin lumivyöry. Kaikkialla näkyi raivosta säihkyviä silmiä,\npuristettuja nyrkkejä, kuului hammasten kiristystä...\n\n-- Minä hyväksyn kaikki! -- huudahti Aleksei -- mitä siitä, vaikka\nhukkuisikin viattomia, sillä meidän iskustamme kukistuu vanha, väärä\nyhteiskuntajärjestys ja tilalle nousee uusi onnellisempi,\ninhimillisempi...\n\n-- Ei! -- keskeytti Maksim jyrkästi. -- Ei tällä tavalla mitään\nyhteiskuntaa muuteta. Yhden asian me saavutamme: me kostamme tuhansien\nviattoman veren -- ja me pelotamme. Ja jos seuraavana päivänä ilmestyy\nlyhyt julistus, jossa käsketään päästää kaikki valtiolliset vangit\nvapaaksi -- niin he tottelevat. Sillä koko maailman hirmuvaltiaat\ntulevat vapisemaan kauhusta.\n\n-- Toverit! Veljet! -- huudahti aivankuin huumautuneena eräs\nsynkännäköinen sotilaslääkäri. -- Maksim on antanut meille koston.\nMutta hän on antanut vielä jotain muuta, jolla ei ole varsinaista nimeä\n-- mutta se on kalliimpi kuin elämä. Tehän tiedätte, ettei\nhelvetissäkään voi olla niin hirmuisia tuskia kuin meillä, kun on\ntäytynyt voimattomana katsella omaistensa ja tuhansien viattomien\nteurastusta kaduilla ja vankiluolissa. Kyllä minäkin kärsin, kun vanha\nisäraukkani virui lumisella kadulla toisten joukossa, ruumis\ntuskallisesti koukistuneena, kuulien lävistämänä -- minä olen kuitenkin\nmies! Mitä tuntevat vanhukset -- lesket ja orvot...? Ja nyt tuollainen\nvoidaan estää Maksimin keksinnön avulla! Se on niin suunnaton asia,\nettei sitä voi heti käsittää! Kymmenettuhannet, jotka tälläkin hetkellä\nviruvat pimeissä komeroissa, kuiskaisivat sinun nimesi -- jos\ntietäisivät... Ja jos olisi mahdollista, niin lukemattomat teloitetut,\nkuoliaaksi kidutetut marttyyrit kurottaisivat kiittäen kätensä sinua\nkohden tuntemattomista haudoistaan...\n\n-- Ei veli -- älä minua kiitä! -- keskeytti Maksim värähtävin äänin\nMutta nähdessään toverien liikutetut kasvot, tulvahti ennen tuntematon\nsalaperäinen onni ja riemu hänen sydämeensä -- hän tunsi että tämä oli\nhänen elämänsä _suurin hetki_, jota varten hän oli elänyt elämänsä\nviimeiset vuodet. Kuin unessa kuuli hän oman muuttuneen äänensä:\n\n-- Niin, älä minua kiitä. Itseäni minä vain alussa ajattelin...\nNähkääs, jokin poltti rinnassani kuin sammumaton tuli -- en olisi\nvoinut elää, ellen olisi ajatellut kostoa. Vähitellen huomasin\ntuhansien kärsivän samoja tuskia, aloin ajatella heitäkin ja lopulta\nhuomasin, että minäkin voin kostaa perinpohjaisemmin heidän, kaikkien\nvääryyttä kärsivien kanssa. Nyt olen esittänyt yhteisen kostomme,\nmeidän onnettomien koston... Eikä minua enää säälitä -- se tuli on\nkauan sitten polttanut poroksi sellaiset tunteet... Ja veljet, se\npolttaa _vieläkin_...\n\nViimeinen kuiskaus kuului niin tukehtuneelta, kuin olisi voimakas koura\ntarttunut hänen kurkkuunsa; kaukaiset muistot syöksyivät hänen\nkimppuunsa kuin nälkäinen susilauma... Kukaan ei ollut kuullut Maksimin\npuhuvan mitään itsestään ja kärsimyksistään ja siksi hänen sanansa\nvaikuttivat tovereihin tärisyttävästi. He näkivät hänen harmahtavan\npäänsä painuvan voimattomasti rinnalle aivankuin raskaan väsymyksen\nvaltaamana.\n\nKukaan ei puhu mitään. Nuo nuoret raudanlujat miehet ovat äkkiä\nmuuttuneet niin synkiksi ja alakuloisiksi. Muutamat tuijottavat\njonnekin kauas, huomaamatta tovereitaan, näkemättä hämärää,\nhaudantapaista huonetta, niinkuin he siellä kaukana etäisyydessä\nnäkisivät jonkun kauhean ja surullisen näyn. Eräs on peittänyt kasvonsa\naivankuin päästäkseen näkemästä...\n\nEi muista Maksimkaan missä on, ei näe tovereitaan. Hänen katseensa\ntuijottaa sysimustaan, pohjatonta aukkoa muistuttavaan ullakkoon.\nSiellä on hän näkevinään erään vanhan, kiduttavan näyn: hän on\nkyyristynyt pensaan taakse ja tuijottaa erään aukean toiselle puolelle.\nSiellä heiluu jotakin puunoksalla... Vaatteitako? Ei, vaan hänen\nnuorempi veljensä... Ja yläpuolella leijailee laiskasti kylläinen\nkorppiparvi.\n\nSyysaamun kuolemanharmaa hämärä peitti maan, kun Maksim laitakaupungin\nlävitse asteli asuntoansa kohden. Suuret rautatehtaat sijaitsivat siinä\nkaupunginosassa -- ja se virkosi parhaillaan eloon salaperäisellä,\nmiltei kauhealla tavalla.\n\nEnsin kuului tyynessä aamuilmassa yhden tehtaan herätyspuhallus ja\nhetken kuluttua tuntui siltä kuin olisi kokonainen jättiläisten\nhirviöiden parvi nälkäisesti ja raivokkaasti ulvonut -- vaatien\ntavalliset, jokapäiväiset uhrinsa. Ja ikäänkuin niiden ahnasta ulvontaa\ntotellen työnsivät pienet, likaiset talot porteistaan viluisia,\nrääsyisiä ihmisiä -- ja pimeässä ne todellakin näyttivät uhriraukoilta,\njotka vapisevina lähtevät kohtaloansa kohden.\n\nYhä useamman tehtaan torvet ulvoivat vaativasti, hämärä hälveni\nvähitellen ja miesjoukot lisääntyivät yhä lukuisammiksi. Nokisina ja\nunisina, laihoilla kasvoillaan kärsimyksen ja vihan ilme astelivat he\nnopeasti ja konemaisesti eteenpäin työpaikkojansa kohden. Heitä meni\ntuhansittain, mutta Maksim ei kuullut ainoatakaan sanaa -- kuului vaan\npuukenkien ja raudoitettujen saappaiden pauke kuni kaukainen\nkonetykkien jyrinä ja keskikatua marssivat suuret sotilaspatrullit,\nkiväärit täysissä panoksissa. Sotamiehet vilkuilivat epäluuloisesti ja\npelokkaasti äänettömiin, uhkaaviin työmiesjoukkoihin.\n\n\nII.\n\nKun Maksim saapui asuntoonsa, oli hän kummallisessa mielentilassa.\nKoneellisesti, mitään ajattelematta laski hän rullauutimet alas, vaikka\nulkona oli jo päivä, sytytti tulet ja pyysi asuntonsa emännän\nkeittämään teetä.\n\nSitten aukasi hän erään laatikon ja otti sieltä käärön valokuvia, joita\nhän ei ollut kolmeen vuoteen katsonut. Yhdessä oli kaksi nuorta\nylioppilasta, -- hän ja hänen nuorempi veljensä. Siinä oli hänen isänsä\nja äitinsä yhteinen kuva. Isä oli karkoitettu Siperiaan poikiensa\ntähden... hänen kerrottiin nääntyneen siellä nälkään, ja äiti oli\nkuollut surusta...\n\nMaksim asetti ne takaisin laatikkoon. Vain yhden kabinettikortin asetti\nhän eteensä kirjoituspöydälle.\n\nKuva esitti nuorta erikoisen kaunista tyttöä. Vartalo oli hento, kasvot\nkalpeat ja hienopiirteiset, tukka tuuhea ja sysimusta -- ja mustain\nsilmäin kuvassakin surullinen katse seurasi Maksimia niin omituisen\nelävänä niinkuin muinoin.\n\nHänen asuntonsa emäntä, erään vallankumouksellisen työmiehen vaimo,\nnäytti ensin hämmästyvän, nähdessään valot sytytettyinä. Mutta hän oli\ntottunut vuokralaisensa omituisuuksiin eikä puhunut mitään, ja\nhuomattuaan esille otetut valokuvat, arveli hän, että Maksimilla oli\njoku muistopäivä. Ja muistopäivä se olikin... Hän kaatoi teetä lasiin,\nmaisteli sitä hitaasti. Koko ajan katseli hän vaieten kuvaa -- ja\nmuisteli... Nykyisyys haihtui pois epämääräisenä -- hän aivankuin eli\nuudelleen tuon illan, jolloin ensikerran tapasi hänet -- eikö siitä\nollut iankaikkisuus?\n\nSe oli hienossa perhejuhlassa. Hän oli saapunut hiukan myöhemmin ja\nistui yksin katsellen toisten ilonpitoa. Silloin hänen huomionsa\nkiintyi siihen, että emäntä talutti erään nuoren kauniin tytön\nflyygelin ääreen.\n\nHän hämmästyi tavattomasti kuullessaan alkuakordit, se oli jotain\ntavatonta, kapinallista. -- Chopinin surumarssi, iloisessa\nperhejuhlassa!\n\nHän oli monasti kuullut tuon kappaleen, mutta sillä tavalla kuin tuo\nomituinen tyttö sen soitti, ei hän ollut koskaan kuullut, siinä\nkuvastui selittämättömän suuri suru -- niin kuin sadattuhannet ihmiset\nolisivat seisseet äänettöminä, liikkumattomina, jokaisen kasvoilla\njähmettynyt tuska...\n\nMaksim seurasi hänen soittoaan koko olemuksellaan aivankuin lumottuna.\nEi hän keikaillut kuten konsertin antajat, sivulla istuessaan näki hän\nmuutaman kyyneleen vierivän hienoa kalvennutta poskea myöten. Ja kun\nhän lopetti, olivat kaikki tavattoman ihastuneita hänen soittoonsa, --\nei kukaan enää muistanut, minkä sopimattoman teon tyttö oli tehnyt.\n\nEräältä tuttavalta sai hän tietää, että tyttö oli erään kenraalin\ntytär, joka oli karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten\nmielipiteittensä tähden. -- Tuttava esitti hänet tytölle -- ja he\nkeskustelivat koko illan.\n\nMaksim ei muistanut miten silloin tuli kotiin, sen hän muisti, että hän\nrakasti -- ettei hän koskaan voisi unohtaa noita silmiä...\n\nOi, se oli tuskallista ja riemukasta aikaa. Hän oli jo aikoja ennen\nluopunut kaikista onnen ja rakkauden haaveista, kovettanut sydämensä\nkivikovaksi -- Ja kuinka hän, kädetön, vainottu vallankumouksellinen\nvoisi toivoakaan, että tuo nuori kaunotar rakastaisi häntä.\n\nJa kuitenkin hän toivoi.\n\nNiin eli hän tuskassa, toivossa, ja epätietoisuudessa useita kuukausia.\nToisinaan hän luuli toiveittensa täyttyneen -- ja taas hän epäili...\n\nMutta eräänä iltana ei hän voinut enää pidättää itseään, hän ei voinut\nenää kestää epätietoisuutta. He olivat kahden -- ja äkkiä hän kuuli\noman äänensä puhuvan jotain sellaisesta röyhkeydestä että hän,\ntuollainen raajarikko, rohkeni toivoa.\n\nMutta tyttö keskeytti hänet, tarttuen juuri siihen katkenneesen käteen,\npainoi sen lujasti neitseellistä poveansa vastaan ja hänen silmissään\noli ihmeellinen loiste, kun hän hiljaa kuiskasi:\n\n-- Minä tiedän, missä sinä olet sen menettänyt... Minä rakastan\nsinua...\n\nSekavan, epämääräisen riemun ja liikutuksen valtaamana puristi hän\ntyttöä rintaansa vastaan ja suuteli häntä kuin huumaantuneena. Se oli\nheidän ensimmäinen suutelonsa.\n\n-- Minä olen jo kauan sinua rakastanut -- kuiskasi taas tyttö.\n\nMaksim oli liian onnellinen puhuakseen... Oi miten onnellisia he\nolivatkaan sinä iltana...\n\nMutta se olikin viimeinen ilta -- viimeinen onnellinen ilta hänen\nelämässään. Marie tuli saattamaan häntä kadulle asti ja siinä\nkatulyhdyn kalpeassa valossa hän suuteli vielä kerran rakastettuaan. Ja\nse oli heidän viimeinen suutelonsa...\n\nHän ei enää milloinkaan nähnyt rakastettuansa. Sillä hänet vangittiin\nseuraavana yönä.\n\nMiten tuskallisen pitkiä olivatkaan ne päivät ja yöt vankilassa, kun\nhän ei uskaltanut antaa tietoa itsestään, peläten, että myöskin Marie\nvangittaisiin.\n\nSiellä virui hän monta kuukautta. Ja sitten hänet karkoitettiin\nSiperiaan pakkotyöhön.\n\nJa vasta sieltä karattuaan, kahden loppumattoman pitkän vuoden kuluttua\nsai hän tietää, mitä Marielle oli tapahtunut...\n\nMaksim syöksyi kalman kalpeana seisaalleen ja alkoi kävellä kiivaasti\nedestakaisin -- sillä kauheat muistot ja mielikuvat syöksyivät hänen\nkimppuunsa kuni suuret, kiukkuiset käärmeet. Hän tahtoisi upottaa ne\nhornan syvyyteen -- mutta ei voi. Aivankuin jonkun tuntemattoman\nkäärmeen myrkkynä valuvat ne hänen aivoihinsa kirvellen ja polttaen.\nArmottomalla järkähtämättömyydellä tulevat nuo satoja kertoja nähdyt\nnäyt taas hänen silmiensä eteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarie viruu yksinäisessä kopissa vankilassa...\n\nOn yö. Koppi on pimeä kuin hauta... Ja kammottavan hiljaista -- joskus\nvain kuuluu yksinäinen kahleiden kalahdus, ja kerran on jostakin kaukaa\nkuuluvinaan tukehtunut itku...\n\nHän näkee niin kiduttavan selvästi, aivankuin inhottavana\nkinematografin rikosdraamana niin pöyristyttävän paljon, paljon... Hän\nnäkee rakastettunsa, kuulee hänen pyöveliensä uhkaukset, ellei hän\ntunnusta... Näkee, miten häntä kidutetaan loppumattoman pitkillä\nkuulusteluilla... Näkee, miten eräs roisto hiipii keskiyöllä hänen\nrakastettunsa koppiin, mutta tulee viime hetkellä häirityksi\ninhottavassa aikeessaan...\n\nOi, mitä mahtoikaan Marie kärsiä... ajatellessaan tulevaa yötä...\nPäivällä hän pyytää tavata johtajaa, kertoo väkivallasta, rukoilee apua\n-- turhaan... Johtaja ei ole edes ymmärtävinään, mutta kuulustelun\njälkeen raahataan hänet armotta maanalaiseen, pimeään koppiin, josta ei\nkuulu vihlovinkaan hätähuuto... ei mikään...\n\nTulee iltapäivä, -- tulee ilta, -- tulee yö. Ja hänen hento,\nhienosieluinen rakastettunsa odottaa yksin, hiilimustassa kolkossa\nkopissa. Hän kuuntelee, hän itkee, hänen ruumiinsa värisee ja\nvavahtelee, hän huutaa apua -- turhaan... Sokean lailla käsillään\nhapuillen hän välillä astelee hätäisin askelin ovelle, satuttaa kätensä\nsen kylmään rautapäällykseen, hän huokaa raskaasti, kääntyy... avuton\nkuin vangittu lintu häkissä... Ja taas hän istuu vuoteellaan,\ntuijottaen pimeyteen ja kuuntelee välillä henkeä pidättäen... Ja\ntuollaista kestää niin kauan, kauan...\n\nMaksim ei muista missä on. Suuret hikikarpalot pusertuvat hänen\notsaltaan ja ruumis värisee kuin vilutautisen. Hän näkee suurikokoisen\nmiehen hiipivän koppiin... kuulee oven narinan, hiipivät askeleet... ja\nrakastettunsa läähättävän hengityksen. Paljastuu salalyhty ja sen\nvalossa näkyy lumivalkeat kasvonsa, kauhusta mielettömät silmät... Hän\nkirkasee -- ja niinkuin inhottava hämähäkki hyökkää verkkoon\ntakertuneen perhosen kimppuun, samoin hypähtää tuo huohottava hirviö\nMarien kimppuun... ja paksut, partaiset huulet tukehuttavat värisevän\nhätähuudon...\n\nMaksim hypähtää seisaalleen karjaisten kuni kuolettavasti haavoitettu\nvillipeto. Hän tuntee kauhean tuskan raatelevan sieluaan. Armottomana\nkuin kuolema kulettaa mielikuvitus häntä yhä kauemmaksi pimeyteen,\naivankuin näkymättömät, kauheat peikot syöksyvät hänen kimppuunsa\nmuinaiset muistot, jokainoa iskee häntä sydämeen jollain kylmällä,\nterävällä... Maksim kärsii kaikki kadotuksen kauhut, hän voihkii\nkäheästi, hän koettaa ajatella muuta -- turhaan. Hirvittävän elävänä\nnäkee hän inhoittavan näytelmän pimeässä kopissa, näkee hänen hennon\nvärisevän vartalonsa vääntelehtivän tuon ihmispedon kynsissä; hänen\najatuksensa kiitää sinne tänne hätääntyneenä, kuni huoneeseen eksynyt\nlintu, ja kidutettu mielikuvitus löytää yhä uusia, entistä kauheampia\nyksityisseikkoja, jotka ovat hyytää veren suonissa... Hän näkee\njumaloimansa olennon istuvan värisevänä vuoteellaan hiilimustassa\npimeydessä ja odottavan kauhu sydämessä, tuleeko taas. Hän näkee tämän\nkiemurtelevan lattialla tuskissaan, kun huomaa saaneensa kauhean\ntaudin... Hän toivoo, rukoilee itkien kuolemaa -- turhaan... Ja illalla\nhän taas tuijottaa pimeyteen... ja odottaa...\n\nMitä kauhukuvia hän näkikään tuossa pimeydessä ennenkuin menetti\njärkensä... Miltä hän näytti viruessaan hulluinhuoneen vuoteella\npakkopaita päällä... Muistiko hän enää entisestä elämästä mitään...\nheidän onnestaan... Se olisi ollut hirmuista... parempi, että hänen\nmuistonsa olisi kokonaan sammunut... Ja taas muisti Maksim tuon\najatuksen, joka lukemattomia kertoja oli häntä kiduttanut: palasiko\nhänen järkensä kuolinhetkellä? Niinhän useasti tapahtuu... Ehkä\nhänkin...\n\nMitä hän mahtoi ajatella viimeiseksi -- ennenkuin sammui iäksi hänen\nsilmäinsä loiste... Mitä kuiskasivat viimeiseksi hänen jäykät,\nkylmenevät huulensa -- nuo huulet, joita hän muinoin oli suudellut.\n\nMarie... -- luulee Maksim kuiskaavansa, mutta mitään sanoja ei kuulu --\nvain käheä tuskallinen voihkaisu, niinkuin hän tukehtuisi... Ja sitä\nsäestää viiltävän terävä hammasten kiristys... Hän kumartuu painaen\nkasvot käsiinsä ja kärsii... kärsii...\n\nUlkona on kirkas auringonpaiste, mutta hän ei sitä huomaa, hänen\nhuoneessaan ovat sähkövalot sytytetyt ja ikkunat peitetyt kuin yöllä --\nsillä hänen sielunsa on kylmä ja pimeä kuin yö... Hän oli katsahtanut\nentisyyteen ja nähnyt liian paljon...\n\nTuntuu niin hirvittävän tyhjältä... Nyt hänen suunnitelmansa toteutuu,\nhän voi vihdoinkin kostaa -- mutta Marie on poissa, hän ei palaja.\nMaksim muistaa vieläkin hänen viime katseensa -- tuon loistavan\nkatseen... joka lupasi niin paljon...\n\nMutta nuo mustat silmät ovat kauan sitten sammuneet ainiaaksi...\n\nÄkkiä hän säpsähtää kuin salamurhaajan laukauksesta: ulkopuolella\nkuului leikkivien lasten heleätä naurua... Hän tarttuu rintaansa\nniinkuin häneen todella olisi sattunut kuula... Hän tuijottaa hetken\nkuin jähmettynyt... Sitten painaa kasvot käsiinsä -- hän tahtoisi\nitkeä...\n\nMutta hän ei voi itkeä -- ei koskaan.\n\nUlkona on taas hiljaista, hänen huoneessaan on kuin yöllä -- ja hänen\nsielussaan on yö...\n\n\nIII.\n\nSuuren miljoonakaupungin yllä lepää yö...\n\nMutta se ei ole hiljainen, rauhan ja levon hetki, jolloin pimeys\npeittää kaiken ja ihmiset nukkuvat.\n\nEi.\n\nSe on suurkaupungin kuumeinen, hehkuva yö... huvien, hekkuman ja\nhurjuuksien hetki... Loistava ilotulitus erään juhlapäivän johdosta on\njuuri päättynyt, mutta koko keskikaupunki loistaa vielä yhtenä\nvalomerenä... Ravintolat, varieteet, bordellit -- kaikki huvi- ja\njuhlapaikat ovat täynnä väkeä. Kaikkialla virtaa viini, huudot ja\nlasien kilinä kaikuu yhtenä loppumattomana pauhuna -- ja senkin ylitse\nkuuluu silloin tällöin naisten kimakka nauru...\n\nMutta he eivät tiedä...\n\nSivukaupungeissa vain on hiljaista. Sadattuhannet työläiset nukkuvat\nsiellä kuolemankaltaisessa unessaan, kunnes tehtaantorvien ulvovain\näänten pitäisi heidät herättää...\n\nHekään eivät tiedä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPääministerin juhla voittaa kaikki muut juhlat. Suuri sali\npeiliseinineen on valaistu lukemattomilla erivärisillä sähkölampuilla\n-- se muistuttaa satumaista valomerta. Utuisena, epämääräisenä pilvenä\nleviää yli salin naisten valkeat harsopuvut, alastomat olkapäät ja\nkäsivarret; valkorinnoilla ja kauloilla säkenöivät hohtokivet kuin\nlukemattomat salaperäiset tulet -- ja kaiken ylitse leviää hajuvesien\nja kukkien tuoksu...\n\nJuhlassa on vain valittuja vieraita. Ylhäisiä, jalosukuisia.\nLoistavapukuiset upseerit hymyilevät kohteliaasti, ja sirosti\nkumartaessaan helähtävät heidän rinnoillaan kirkkaat kunniamerkit;\nfrakkipukuisilla välkähtelee vain pari kolme kaikkein arvokkainta\nritarimerkkiä. Ruusunvärisessä valossa näyttävät naiset ihanilta kuni\nkeijukaiset... Samppanjan vaikutuksesta hohtavat heidän poskensa -- ja\nkaikkialla näkyy kiehtovia, arkoja ja tulisia katseita, jotka sanovat\nenemmän kuin sadat sanat. Ja valitun jouhiorkesterin sävelten seasta\nkuuluu silloin tällöin heidän heläjävä naurunsa... He iloitsevat...\n\nSillä he eivät tiedä.\n\nMutta pimeydestä, joka ympäröi kaupunkia kuni sysimusta seinä, ilmestyy\nkaupungin kohdalle kokonainen jono lentokoneita -- ja osa siirtyy\nläheisen linnoituksen yläpuolelle... Aivankuin kauheat petolinnut,\njotka tietävät, ettei uhri enää voi paeta, järjestyvät ne suunnattomaan\nympyrään kaupungin ympärille. Jossakin kääntelehtii laiskasti\nvalonheittäjä, mutta kukaan ei huomaa, ei näe mitään -- sillä\nlentokoneet ovat kolmen kilometrin korkeudella.\n\nJos oikein tarkkaan kuuntelisi, saattaisi ehkä kuulla omituisen, tuskin\nkuuluvan surinan -- mutta keliäpä olisi aikaa kuunnella sellaisia.\n\nKaupunki iloitsee...\n\nPääministerin palatsissa on orkesteri juuri virittänyt ensimmäisen\nvalssin ja nuoret luutnantit nousevat lähteäkseen naisten luokse...\n\nMutta äkkiä tapahtuu jotain uskomatonta, yliluonnollista: salin täyttää\nkammottava, sokaisevan sinikirkas leimahdus, himmentäen sadat\nsähkölamput näkymättömiin, hirvittävä räjähdys vavahduttaa palatsia\nperustuksia myöten -- kaikki ikkunat lentävät siruina sisään...\n\nJoka taholta alkaa kuulua samanlaisia räjähdyksiä ja sanomaton kauhu\nvaltaa ihmiset; he eivät tiedä mistä nuo räjähdykset syntyvät -- tuntuu\nkuin joka puolelta aukeaisi maa... Juopuneet selviävät humalastaan,\nbordellien asukkaat lemmenhuumauksestaan, alastomat tanssijattaret\ntaukoavat tanssista ja jäävät kalpeina paikoilleen... Sitten sammuvat\näkkiä koko kaupungin sähkövalot -- sähkölaitos on räjähtänyt\nilmaan... Jostakin, luultavasti linnoituksesta kajahtaa muutamia\ntykinjyrähdyksiä, mutta ne tukehtuvat heti räjähdysten pauhuun.\n\nPääministerin juhlasali näyttää kamalalta ammottavine akkunoineen,\nlasisirujen ja pirstojen peittämänä, mutta vielä surkeammilta näyttävät\nihmiset välähdyksen sokaisemina, kauhusta jäykistynein kasvoin\nkoettavat he tarrautua johonkin. Mutta yhtämittaa leiskahtelee,\ntaukoamatta iskevät räjähdykset kuin näkymättömät nyrkit... Ja\naivankuin raivostuneen rääkkääjän edessä, ovat useimmat kyyristyneet\nlattialle koettaen peittää päätään; naiset tarrautuvat miehiinsä ja\nrakastajiinsa hukkuvien suonenvedontapaisella voimalla; monet ovat\npyörtyneet, toiset vapisevat kauhusta, piilottaen päänsä toistensa\nvaatteihin niinkuin jäniksenpojat vaaran uhatessa... Ja eräs tavattoman\nhieno nainen ryömii pöydän alle kuni loistavahöyheninen, haavoitettu\nlintu, joka viimeisin voimin tunkeutuu pensastoon kuolemaan...\n\nKaupunki heidän ympärillään näyttää olevan yhtenä tulimerenä -- ja tuli\nlähenee lähenemistään, pusertuu kokoon joka puolelta hirveänä\nkuolemanrenkaana. Uljaat palatsit lennähtävät yksi toisensa jälkeen\nsekavana, tulisena massana ylös korkeuteen ja toisinaan räjähdysten\nlomassa kuuluu tulen ahnas kohina ja vihlova moniääninen kauhunhuuto --\nikäänkuin kadotettujen hätähuuto helvetin syvimmästä onkalosta... Ja\ntaas, taas leimahtaa... yhä lähempänä... lähempänä...\n\nVielä oli kaupungin suurkirkko säilynyt -- punertavankeltaista\ntulimerta vastaan sen mahtava kupooli kuroittautui vielä ylpeänä\ntaivasta kohden... Silloin järähtää maa, kauhistavalla leimahduksella\nlennähtää korkeuteen jotakin muodotonta, mustanpunaista... Ja kun\nheidän silmänsä taas siellä alkavat nähdä, on kirkko kadonnut... Sen\npaikalla suitsuaa savuava tulivuori.\n\nSattuu jonkun sekunnin väliaika ja salissa kajahtaa kammottavana\nkuorona itku, rukoukset ja hätähuudot -- ylinnä yksinäinen kaamea\nnauru, joka keskeytyy kauhealla tavalla...\n\nJokin terävän-sininen sokaisee heidän silmänsä, palatsi vavahtaa,\nseinät horjuvat ja ikkunista syöksähtää sisään jotain muodotonta\npaiskaten heidät kumoon; he ovat tukehtua tuliseen katkuun, tomuun...\nKaikki tuntuu sekaantuvan, särkyvän, eikä kuulu mitään -- vain muutamat\nsekavasti käsittävät että vastapäätä oleva yöravintola on räjähtänyt...\nTaas vavahtaa lattia ja seinät huojuvat kuin maanjäristyksessä, ja\nsavun seasta häämöttää hulluuden, kauhun ja tuskan jäykistämiä kasvoja\n-- ja lattialla tiilenpätkien ja soran seassa viruu vavahteleva,\nalaston naisruumis...\n\nMutta sitten tapahtuu sellaista, jota ei kukaan enää käsitä eikä tunne:\nkaikki loppuu. Ihmiset silpoutuvat kappaleiksi ja raajat, kukat,\nviinipullot, tuolit -- kaikki katoaa silmänräpäyksessä sinertävään\nliekkiin -- joka lennättää kauhistavalla voimalla kaikki taivasta\nkohden...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ylhäällä, huimaavan korkealla kaupungin yläpuolella kiitävät\nkoneissaan tuon hävityksen toimeenpanijat. Monet olivat huutaneet\nhurjaa kostonriemua nähdessään ensimmäiset hirveät leimahdukset, mutta\nse oli kauan sitten kadonnut. He olivat kummallisessa huumaustilassa,\nkaikki tuntui kauhealta painajaiselta, jotkut luulivat menettäneensä\njärkensä -- luulivat että he katselevat hullun harhanäkyä.\n\nSillä siinä missä äsken oli komea, remuava ja huoleton miljoonakaupunki\n-- siinä riehui nyt ääretön savu- ja tulimeri... Ja minkälainen\ntulimeri. Rooman palo mahtoi olla lapsenleikkiä tuohon leimuavaan,\naaltoilevaan ja hyppivään helvettiin verraten... Ja vieläkin siellä\nräjähtelee -- vieläkin leiskuvat jättiläissalamat ja joka kerta\nkalpenee tulimerikin kaameansinertäväksi massaksi. Silloin räjähti\nheidän yläpuolellaan kirkas tulipunainen raketti. Monet hätkähtivät\nkuin unesta herätessä ja sulkivat pudotuslaitteen. Leimahdukset\ntaukosivat alhaalla ja lentokoneet lähtivät kiitämään kuin paeten\nmerta kohden. Kuin varovaiset linnut liitelivät ne hetken erään\nmerkkivalon kohdalla ja laskeutuivat lopulta jäälle.\n\nSiellä odotti joukko miehiä, jotka ottivat haltuunsa lentokoneet.\nIlmailijat astuivat jäänreunalla odottaviin veneisiin.\n\nKun ilmailijat vihdoin saapuivat laivan kannelle, näyttivät he loppuun\nmenehtyneiltä... Laivan laitaan nojautuen alkoivat he äänettöminä\ntuijottaa tulimerta...\n\nTuosta äärettömästä tulimerestä kohoilevat liekit kuin myrskyisen\nmeren aallot; niiden matala kohina ja ulvahdukset ja sortuvien\nkivirakennusten ukkosentapainen jylinä -- kaikki sekaantuu kaameaksi\npauhuksi, joka muistuttaa kaukaisen valtameren myrskyn pauhua.\nMiljoonat kipinät sinkoilevat avaruudessa suunnattomina, säihkyvinä\npilvinä, koko toinen puoli maailmaa näyttää palavan ja taivas on\nhehkuvan, veripunaisen kajastuksen peitossa. He unhottavat kaiken, he\nvaan tuijottavat... tuijottavat...\n\nPitkän äänettömyyden jälkeen kuiskaa joku matalalla, käheällä äänellä:\n\n-- Missä viipyy Maksim? Ja toinen toistaa kuin kaiku:\n\n-- Niin, missä viipyy Maksim?\n\nNiinkuin mahtava, jättiläissuuri kotka kiertelee tuleen hukkuvan\nkaupungin kohdalla yksinäinen lentokone. Sinne ei enää kuulu ainoakaan\nihmisääni, ei tulen kohina eikä ampumatarvevarastojen räjähdykset --\nsiellä on vain jääkylmä, äänetön ja ääretön avaruus, jonka kelmeätä\nhämäryyttä ei tulimerikään kykene valaisemaan.\n\nMaksim oli kauan ollut kokonaan yhden pyrkimyksen vallassa: Ylöspäin.\nNyt hänen mittariin tuijottava katseensa havaitsi, ettei viisari enää\nnoussut vähääkään ja että hän oli paljon korkeammalla kuin koskaan\nennen. Se herätti hänet kuin unesta ja nyt vasta hän tunsi, että\nruumiinsa oli ihan jäykistynyt kylmyydestä. Äärimmäisellä\nponnistuksella taivutti hän ruumistaan nähdäkseen alas.\n\nKylmä värähdys syöksyi hänen ruumiinsa lävitse: näky oli niin\nkammottavan suuremmoinen.\n\nHiukan alempana liiteli muutamia pilven lonkareita jotka tulen\nkajastuksessa muistuttivat jättiläissuuria vereen tahrautuneita\nilmalaivoja ja niiden alapuolella hehkui hirvittävässä syvyydessä\npalava kaupunki kuin jättiläissuuri tulivuorenaukko. Siitä nouseva\nmustanpunainen savu peitti hehkuvan laavan lailla koko eteläpuolen,\nhäipyen mustana jättiläisvirtana kaukaiseen pimeyteen. Mutta\npohjoispuolella oli niin valoisaa kuin päivällä, sieltä korkeudesta\nnäyttivät naapurikaupungit olevan uskomattoman lähellä, niiden sivulla\nolevat vuoret hehkuivat heleän punaisina ja suuret lumiset metsät\nmuistuttivat kukkivia ruusukenttiä.\n\nHän on kylmästä miltei jäykistynyt, ja aivoissa pyörii kaikki kuumeisen\nsekavana.\n\nKoneellisesti muuttaa hän uuden happisäiliön, mutta ei auta. Hämärästi\nhän vihdoin käsittää mitä on tapahtunut -- hän on siis murhannut\nmiljoonia -- hän on siis maailman suurin murhaaja. Käheä voihkaus\ntunkeutuu hänen kurkustaan ja hän tuijottaa sinne alas kuin mieletön.\n\nÄkkiä vääristyvät hänen kasvonsa kauhusta -- hän kumartuu, kuuntelee\nhenkeä pidättäen...\n\n-- Mitä, mitä? Ne huutavat...\n\nSieltä palavasta syvyydestä kuuluu huuto, ikäänkuin lukemattomien\nhukkuvien huuto. Mutta se kasvaa, kiihtyy, muuttuu uhkaavaksi. Maksim\nvavahtaa kuin työnnettäisiin pistin hänen ruumiinsa lävitse: hän kuulee\nmiten hennot lastenäänet vaikeroivat sydäntäsärkevästi...\n\n-- Äiti, äiti, äiti...\n\nMaksim tarttuu suonenvedontapaisesti ohjauspyörään, kiihdyttää vauhtia\näärimmilleen ja ohjaa ylöspäin -- ei nouse vähääkään. Hän hätkähtää\nkuuntelee, katsoo alas ja silloin hän jäykistyy liikkumattomaksi,\ntuntee veren hyytyvän suonissaan. Tuo suunnaton tulipätsi kohoaa\nylöspäin, sen vauhti kiihtyy kiihtymistään -- eikä kone nouse enää\nvähääkään. Hän ei voi paeta minnekään, hän on tukehtumaisillaan, tuo\nhirvittävä huuto lähenee lähenemistään, hän parahtaa kuin kuolettavasti\nhaavoitettu eläin. Tulimeri lähenee hirmumyrskyn pauhinalla, suureten\npeloittavan nopeasti, ja sen lävistävä kirkkaus sokaisee hänen\nsilmänsä. Sieltä kuroittautuu häntä kohden lukemattomia käsiä, äitien\ntuskasta ja vihasta vääntyneitä kasvoja, satojen tuhansien pienokaisten\nkyyneleisiä, syyttäviä silmiä. Hän peittää kasvonsa, mutta samassa\nvärähtää koko maailman avaruus; miljoonista kurkuista kajahtaa\nkammottava, pitkäveteinen huuto:\n\n-- Murhaaja! Murhaaja!\n\nSe ei taukoa, se kiihtyy yhä kauheammaksi... Ja Maksimin aivoissa\npyörii kaikki sekavana kaaoksena, pimenee sysimustaksi. Kamalan hädän\nvaltaamana etsii hän jotain hapuilevin sormin kuni sokea. Löytäessään\nvihdoin istuimensa vierestä sytytysnastan alkaa hänen rintansa\nomituisesti hytkiä, ja kurkusta kuuluu omituista ääntä -- hän ei tiedä\nonko se itkua vai naurua... Hän tuntee vain heittäytyvänsä taaksepäin\nja kuulee kummallisen käheän honotuksen -- se muistuttaa taivaanvuohen\nkaameata hörkätystä pimeänä syysyönä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuolemankalpeina seisovat terroristit laivan kannella ja tuijottavat\ntulimerta... Sitten kuuluu hermostunut, tuskallinen kuiskaus:\n\n-- Missä se Maksim nyt viipyy?\n\nÄänettömyys.\n\nÄkkiä tuntui kuin olisi taivas auennut -- koko avaruus leiskahtanut\ntuleen yhtenä suunnattomana jättiläissalamana... Avara näköpiiri,\nluminen meren jää, kaukaiset rannat, koko maailma näytti muuttuvan\naavemaisen, sinisen kirkkaaksi -- tulimerikin kalpeni. Ja pitkän\ntuskallisen hiljaisuuden jälkeen tapahtui vihdoin räjähdys...\n\nLaiva heilahti kuni suuren projektiilin sattumasta, musta vesi värähti\nniinkuin merenpohja olisi järkähtänyt -- ja laivan kannella odottavat\nmiehet olivat kaatumaisillaan kaukaisen räjähdyksen iskusta...\n\nPitkän äänettömyyden jälkeen kuiskasi joku oudolla, tukehtuneella\näänellä:\n\n-- Siellä hän oli...\n\nJa toinen lisäsi hiljaa:\n\n-- Nyt minä tiedän, mitä se suuri alumiinilaatikko hänen koneessaan\nsisälsi.\n\nJa pienen ajan kuluttua hiljaisia, värähteleviä kuiskauksia:\n\n-- Näin hän siis kuoli...?\n\n-- Mutta ajatelkaa, veljet, sehän oli kunniallinen kuolema. Yksikään\nihminen ei ole koskaan näin kuollut.\n\nHetken äänettömyyden jälkeen eräs nuori ilmailija katsahti arasti\nympärilleen ja änkytti käheällä, vapisevalla äänellä:\n\n-- Sehän on kammottavaa... Oliko hän ihminen?\n\n-- Mitä sinä sanot! -- huudahti Aleksei kiivaasti. Hän oli suurempi\nihminen kuin kukaan meistä ja hän oli mies. Mutta häntä kohdeltiin kuin\norjaa -- ja sentähden tuli hänestä kostaja. Hänen kostonsa oli suurin\nmaailmassa ja samoin hänen kuolemansa -- hän oli suuri loppuun asti.\n\nKukaan ei puhunut sanaakaan, he eivät kyenneet ajattelemaankaan --\nkaikki oli niin sekavaa ja kauheata. Taas luuli moni näkevänsä\nmieletöntä unta.\n\nMutta he eivät heränneet, näky ei poistunut -- se näytti entistä\nkauheammalta...\n\nSilloin välähti Sashan aivoissa tuskallinen totuus: nyt häviää iäksi\nheidän kotikaupunkinsa --.\n\n-- Onko se mahdollista...? Koti, koulu, yliopisto, bulevardit...?\nHäviääkö todella kaikki...? Ja katsoessaan tuhaksi häviävää\nkotikaupunkiaan kuvastui noilla nuorilla kalmankalpeilla kasvoilla\nkauhea hätä ja epätoivo. Hänestä tuntui niinkuin olisi hän iskenyt\nkuolettavan haavan viimeisen omaisen rintaan ja nyt katselisi kun veri\nvaluu hänen kylmenevästä ruumiistaan. Hän ojensi kätensä kuin\nrukoillen, mutta samassa tunsi, ettei enää voi mitään. Hänen hartiansa\nlysähtivät, painuivat kuin musertavan taakan alla ja hänen äänessään\nvärähti väsymys, masentava murhe ja kaipaus:\n\n-- Ei meillä enää mitään ole... kaikki...\n\nHänen äänensä katkesi rajuun nyyhkytykseen ja hän vaipui laivan\nkaidepuita vastaan kuin loppuun nääntyneenä.\n\nKukaan ei puhunut mitään, mutta jokainen tunsi tuon asian niin\ntuskallisen selvänä. Heitä ei oltu hellitty tuossa kaupungissa: siellä\nolivat heidän omaisensa kituneet ruoskijain kynsissä, menehtyneet\nkuoliaaksi vankiluolissa ja kaatuneet kuulien lävistäminä -- siellä\nolivat he itse kärsineet rääkkäystä, vainoa, nälkää... Mutta sitä he\neivät nyt muistaneet. He muistivat vain lapsuudenkodin, koulun\nurheilukenttineen, siellä olisi moni heistä elämänsä elänyt, kuoleman\nuhallakin sen asian puolesta toiminut, jota olivat pitäneet oikeana --\nsiellä olivat useat löytäneet elämänsä ensimmäisen lemmityn ja\nkadottaneet sen. Siellä olivat heidän kalleimmat muistonsa, kaikki,\nkaikki... Ja nyt katoo kaikki. Kyyneleet sumentavat heidän silmänsä ja\njokin karvas ja tukehuttava nousee kurkkuun; he eivät häpeä että he\nitkevät.\n\nMereltä oli alkanut puhaltaa jääkylmä tuuli saattaen heidät vapisemaan.\nMutta sitä he eivät huomanneet -- he tuijottavat vain palavaa\nkotikaupunkia -- jota he eivät enää koskaan näe.\n\n\n\n"]