[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIZIz9es430uD7aEWQPZv8fSHxRXfJgZFr_fkrKcRxOo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},142,"Muistoja lapsen ja hopeahapsen I","Ramsay, August",1832,1910,"142-ramsay-anders-muistoja-lapsen-ja-hopeahapsen-i","142__Ramsay_Anders__Muistoja_lapsen_ja_hopeahapsen_I",null,"muistelmat",[],[],"fi",1904,1908,22936,158923,false,16481,[23,24],"Finland -- Biography","Ramsay, Anders, 1832-1910",[26],"Biographies","\"Muistoja lapsen ja hopeahapsen 1\" by Anders Ramsay is an autobiographical work originally published in Swedish between 1904-1907. This detailed memoir chronicles life in Finnish society from 1836 through the early 1900s, capturing the culture, customs, and daily experiences across social classes. From childhood memories in Turku to travels through Paris, Rome, Naples, Venice, and London, Ramsay paints an intimate portrait of a transforming era, documenting everything from theater visits and social gatherings to business ventures and personal triumphs and setbacks. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Sarlin, Knut",345,"Anders Ramsayn laajojen muistelmien ensimmäinen osa kuvaa kirjailijan lapsuutta ja nuoruutta 1830-luvun Suomessa. Teos tarjoaa yksityiskohtaisia havaintoja säätyläisyhteiskunnasta, sukukartanoista ja aikakauden koulunkäynnistä.","Anders Ramsayn 'Muistoja lapsen ja hopeahapsen I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 142. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Gutenbergin DP Europe oikolukijat.","MUISTOJA LAPSEN JA HOPEAHAPSEN I\n\nKuvauksia\n\n\nKirj.\n\nANDERS RAMSAY\n\n\nSuomentanut Knut Sarlin\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdanto\n   I. Aikaisimpia muistojani\n  II. Isoäiti\n III. Tinasotamies\n  IV. Naapuritalossa\n   V. Ensimmäisen kerran teaatterissa\n  VI. Mummo\n VII. Suur-isoäiti\nVIII. Eräs koulu Suomessa 60 v. sitten\n  IX. Ystäväni ja minä\n   X. Kimnaasissa\n  XI. Tunteiden herätessä\n XII. Veljekset Nasse ja Nisse\nXIII. Mummo-vainajan hautajaiset\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nEsipuheet ovat tavallisesti tarpeettomia ja jätetäänkin ne kai\nuseimmiten lukematta, mutta mielestäni kuitenkin asianhaarat tässä\ntapauksessa vaativat muutamia sanoja, joista käy selville kuinka tämä\nteos on syntynyt.\n\nSangen usein, kun tuttavallisemmassa seurapiirissä olen kertoellut\nmuutamia muisteluja menneiltä ajoilta, ovat ystäväni kehoittaneet minua\nniitä paperille panemaan ja julkaisemaan ne niinkauankuin ne vielä ovat\ntuoreessa muistossa.\n\nKauan olen minä kuitenkin epäillyt ja kiellellyt. Sillä onhan paljon\nsellaista, jota voidaan jutella ystäväin kesken ja joka hauskassa\nseurassa voi herättää hilpeyttä ja mieltymystä, mutta josta ei\nkuitenkaan ole julkisuuteen -- \"verba volant, scripta manent\". Jos onkin\nmuistoja, jotka nekin vuosien pitkään himmenevät ja voivat hairahtua, ei\nole siinä kylliksi, sillä tarvitaanhan ennen kaikkea kuvaamiskykyä,\ntäytyyhän olla kieli vallassaan ja pystyä hallitsemaan asemaa. En ole\nvielä koskaan kirjoittanut mitään julkisuutta varten ja olen jo\nennättänyt yli sen ikärajan, jolloin vanhat tottuneet sanomakirjailijat\njättävät kynänsä. Rohkenisinko siis minä tarttua kynään ja alkaa silloin\nkuin muut lopettavat? Juuri tuo ajatus on minua kauan pidättänyt\nryhtymästä tähän työhön.\n\nMutta kun minua yhä innokkaammin on kehoitettu, olen viimeinkin\nmyöntynyt houkutteluihin ja kiusaukseen, sillä myönnän avoimesti, että\nviehätys on suuri saada nähdä kirjoittamansa sanat painettuna.\n\nNiinpä eräänä päivänä rohkaisin itseni, tartuin kynään ja aloin työni.\nMutta jo pian huomasin mitä vaikeuksia siinä on. Niitä on paljon ja ne\novat suuria.\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\n\n\n\nI\n\nAIKAISIMPIA MUISTOJANI.\n\n1836.\n\n\nMiltä ajalta ovat ensimäiset varmat muistomme ja kuinka kauaksi ajassa\ntaaksepäin yksilön elämässä voi muisti ulottua? Tavallisesti häipyy se\njohonkin himmeään, häilyvään ja epämääräiseen, joka voi ulottua sangen\npitkällekin taaksepäin, aina lapsuutemme varhaisimpiin vuosiin. -- Minun\nensimäinen selvä muistoni on neljänneltä vuodeltani ja sen näen minä\nvieläkin selvästi edessäni. Se olikin ihmeellinen tapaus, vaikkapa\ntuskin kukaan silloin voi aavistaa sen suurta sivistyksellistä\nmerkitystä.\n\nMinun paikkani lapsuuskodissa oli silloin pysyä vain hoitajattareni\nkanssa lastenkamarissa, ja ani harvoin sain minä pistäytyä muissa\nhuoneissa, eikä toki koskaan, jos sattui olemaan vieraita. Senpätähden\nselvästi muistan kuinka eräänä päivänä hämmästyin nähdessäni\nkotohuoneistomme täpötäynnä vieraita ihmisiä, herroja ja naisia, joita\nen koskaan ennen ollut nähnyt. Hoitajattareni Natalia oli silloin sairas\nja äitini itsensä oli täytynyt ottaa minut hoidellakseen. Pelästyneenä,\nnähdessäni kaikki nuo oudot kasvot, pidin minä tiukasti kiini äidin\nhameesta ja seurasin häntä joka askeleella.\n\nOli selkeä, helteinen iltapäivä toukokuun lopulla vuonna 1836. Olin\nsilloin lähes neljän vuoden vanha. Koko tuo herrain ja naisten joukko\noli kokoontunut asuntoomme saadakseen sen ikkunoista ja ulkoparvekkeilta\nkatsella jotain erittäin kummallista: höyrylaivan saapumista Helsinkiin.\nSen piti laskea rantalaituriin juuri meidän asuntomme edessä.\nVanhempani[1] asuivat siihen aikaan näet eteläsatamassa olevan suuren\nHeidenstrauchin talon ensimäisessä kerroksessa, joka talo sitten vuoden\nperästä myötiin keisarilliseksi palatsiksi, jona se vieläkin on.\n\n[1] *Carl August Ramsay*, syntynyt vuonna 1791, Savon ja Karjalan\nmaaherran Anders Johan Ramsayn ja hänen vaimonsa Johanna Petersenin\npoika, tuli ylioppilaaksi Turussa 1802, Suomen hallituskonseljin\nkopistiksi 1809, Viipurin läänin maaherraksi 1825, senaatin\ntalousosaston jäseneksi 1834, filosofian kunniatohtoriksi 1840,\nsalaneuvokseksi 1841, otti eron toimestaan 1844 ja asui senjälkeen\nmaatilallaan, nimeltään Björkboda, kunnes kuoli 1855. Avioliittoon meni\nhän vuonna 1821 *Charlotta af Petersenin* kanssa, joka oli syntynyt 1800\nja oli vuorineuvos Wolter af Petersenin ja hänen puolisonsa Charlotta\nHelena Hästeskon, Målagårdista, tytär. Hän kuoli Björkbodassa vuonna\n1868.\n\nSalit olivat pian täynnä kärsimättömästi odottelevaa joukkoa, ja\nvähäväliä käytiin ulkona parvekkeella tähystelemässä, eikö jo näkyisi\ntuota ihmeellistä kapinetta.\n\nTaajoja väkijoukkioita oli saman uteliaisuuden valtaamina kerääntynyt\nTähtitorninmäelle, rantatorille ja laitureille, jossa kärsimättömyydellä\nodottavia katselijoita kerrassaan vilisi.\n\nVihdoin kuului huudahdus: katsokaahan, tuolla se tottatotisesti tulee --\nkatsokaa! katsokaa! -- ja kaikki kiirehtivät ulkoparvekkeelle.\n\nIlta jo alkoi joutua, aurinko laskeutui pilvettömälle taivaanrannalle ja\nmeri päilyi peilikirkkaana. Kaukana etäisyydessä, Viaporin tuolla puolen\nnäkyi paksu, musta savu nousevan ylös ja jäävän siihen seisomaan\nikäänkuin jonkun käsittämättömän häntänä, joka hiljaa liikkui eteenpäin.\n*Tuo jokin* lähestyi yhä enemmän. Savupatsas muodostui yhä paksummaksi\nja mustemmaksi. Höyrylaiva meni sitten Gustafssvärdin salmeen, ja pian\nsenjälkeen saatiin nähdä ihme: laiva, joka tyyntä veden pintaa myöten ja\nilman purjeita liukui hiljoilleen satamaan. Leveiden\nsiipirataskomeroiden alla velloivat vedessä punaiset siivet niin että\nvesi vaahtosi niissä; kajahti sitten kolme laukausta laivan keulaan\nasetetuista tykkisistä ja pian senjälkeen laski laiva rantalaituriin\njuuri meidän asuntomme edessä. Riemu oli valtava, kansajoukko huusi ja\nhurrasi, eikä tahtonut todeksi uskoa tuota ihmelaitosta. Tämä oli\nensimmäinen höyrylaiva, joka oli kaupunkiin poikennut, ja oli se\nruotsalainen alus \"Solide\". Se ei ollut suurempi nykyaikaisia\nsaaristopursia, vaan kyllin iso kuitenkin voidakseen herättää yleistä\nhämmästystä. Vasta muutaman vuoden perästä alkoivat sitten uudet, puusta\nrakennetut siipihöyrylaivat \"Storfursten\" ja \"Furst Menschikoff\"\nvälittää liikettä Pietarin, Suomen ja Ruotsin välillä ja saivatkin ne\nyksin pitää tätä liikennettä yllä yli kymmenen vuotta.\n\nSenjälkeen on höyrylaivamuotoja monenlaisia ilmestynyt ja jälleen\nhävinnyt; pienet puusta raketut alukset leveine siipikatoksineen ovat\nnyt jo näkyvistämme kadonneet ja on niiden sijalle ilmestynyt suuria\nhöyrylaivoja rautapotkureineen ja ylellisine sisustuksineen, tullen ne\nkaukaisista maista täynnä tavaraa ja matkustajia.\n\nKun nyt näkee Helsingin sataman ja sen rantalaiturit, jotka käyvät\nmiltei ahtaiksi sille suurten ja pienten laivojen paljoudelle, joka\nsiellä käy, kun näkee höyrylaivojen melkein joka hetki sieltä lähtevän\ntahi sinne tulevan, niin johtuupa väkisinkin ajattelemaan kuinka\nnopeasti kaikki on yhden ihmisijän kuluessa kehittynyt ja samalla\nkysymään itseltään, kuinka ihmiset ennen voivat tulla toimeen\nhiljaisessa kyhjötyselämässään, jolloin vain jotkut harvat ja valitut\nolivat tilaisuudessa hankkimaan itselleen huvin nähdä jotain muutakin\nkuin kotinurkat. Miltähän tuntuisi meistä nyt ilman uudenaikaisia\nkulkuneuvojamme?\n\n\n\n\nII\n\nISOÄITI\n\n\nLuonnollisesti omaa äitiään itsekukin rakastaa kaikista enimmän\nelämässä, varsinkin lapsuusvuosinaan, vaan hänen jälkeensä\njärjestyksessä seurasi meillä vanha isoäiti, tuo hyväsydäminen, iloinen\nisoäiti, josta kaikki lastenlapset niin sydämellisesti pitivät. Sillä\nhän oli yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka ajattelevat enemmän\ntoisia kuin itseään, ja hänen suurin ilonsa oli saada toisille valmistaa\niloa ja nähdä kaikki tyytyväisinä. Hänen läsnäolonsa huokui lämpöä ja\nvaloa seuraan, mihin hän vain tuli. \"Isoäiti on täällä!\" Siinä\ntunnuslause, joka ei koskaan jäänyt vaikutustaan tekemättä, sillä\nsilloin sitä elämää ja riemua nuorten joukossa syntyi.\n\nJo sangen aikaiseen oli hän mennyt kihloihin; ei ollut silloin vielä\ntäysin kehittynytkään. Siitä kerrottiin, että eräänä päivänä kesällä\nvuonna 1785 silloinen everstiluutnantti Anders Johan Ramsay oli tullut\nBjörkbodaan tehtaanisännän, sittemmin vuorineuvos Jon Adam Petersénin\nluo. Näytti luonnollisesti siltä kuin vierailija olisi tullut vain\ntervehdykselle kunniassa pidettävän heimolaisensa luo, jonka kanssa hän\noli sukulaisuussuhteissa Hisingerin ja Wittfoothin sukujen kautta, mutta\npian huomattiin, että vierailulla olikin yhteyttä kosimisretken kanssa,\njoka tarkoitti rikkaan sedän ainoaa tytärtä, vasta kuusitoista vuotiasta\nJohannaa.[1] Sen ajan tavan mukaan esitti hän pyyntönsä \"tyttären\nkädestä\" ensin vanhemmille. Hän sai heidän myöntymyksensä, sillä\ntarjousta pidettiin hyvänä ja kunniakkaana. Joku talossa oleva\nnaissukulainen, joka oli kuunnellut kosintaa, kiirehti nopeasti nuoren\nJohannan ullakkohuoneeseen voidakseen ensimäisenä kertoa hänelle tämän\ntärkeän sanoman. Tultuaan sisään, näki hän hämmästyksekseen Johannan\nleikkivän nukeillaan ja sanoi: \"Pian saa pikku Johanna muuta\nleikittävää, sillä nyt on taloon tullut kosija.\" -- \"Kuka?\" kysyi\nJohanna hämillään -- \"eihän vain toki liene se vanha herra, joka\nparhaillaan on täällä; niin hullu ei hän voine olla\"; ja Johanna löi\nkätensä yhteen ja nauroi raikkaasti.\n\n[1] *Anders Johan Ramsay*, luutnantti Gustaf Wilhelm Ramsayn ja hänen\npuolisonsa Anna Juliana Tauben poika, syntyi 1744, tuli luutnantiksi\n1771, everstiluutnantiksi 1789, Savon ja Karjalan maaherraksi 1791, otti\neron toimestaan 1803 ja kuoli 1811. -- Oli avioliitossa vuodesta 1786\nasti *Johanna Barbara Petersénin* kanssa, joka oli syntynyt 1769 ja\nkuoli 1845 ja oli vuorineuvos, tehtaanisäntä Jon Adam Petersénin,\nBjörkbodasta, ja hänen puolisonsa Fredrika Wittfoothin tytär.\n\nNiinpä kuitenkin kävi ja vuoden perästä, 24 päivänä elokuuta, vietettiin\nBjörkbodassa ylen uhkeat häät kemuineen, joita kesti kokonaista kolme\npäivää, kuten siihen aikaan tapa vaati ja oli muutenkin luonnollista\nniin ylhäiselle huonekunnalle kuin vuorineuvos Petersénin.\n\nVoisipa helposti luulla, ettei avioliitto, joka on niin eri-ikäisten ja\neriluonteisten henkilöiden kesken solmittu, voisi muodostua\nonnelliseksi. Sillä isoisäni oli jo silloin yli neljänkymmenen, oli\ntotinen, velvollisuuksilleen uskollinen, työteliäs ja turhantarkasti\nhuolellinen virkamies, vaatien kaikkialla ja ennen kaikkea järjestystä\nja tottelevaisuutta. Ja morsian sitävastoin oli vasta\nseitsentoistavuotias, juuri lastenkamarin kynnyksen yli astunut, vilkas,\niloinen kuin rasavilli, leikkisä, hilpeäluontoinen ja pureva, joka\nrakasti seuraelämää ja huvituksia, josta oli kaukana kaikenlainen\njoutavanpäiväinen turhantarkkuus ja jolla ei alussa ollut aavistustakaan\nperheenemännän huolista, vaan jota parhaiten huvitti lueskella ja\nkirjoitella kirjeitä ja runoja. Ja kuitenkin muodostui tämä avioliitto\nmitä onnellisimmaksi, joka seikka erinomaisesti todistaa heidän\nluonteittensa hyvyyden, koskapa he niin mainiosti voivat sulautua toinen\ntoiseensa. Isoäiti piti suuressa arvossa miestään ja vielä vanhoilla\npäivillään kuultiin hänen leikillisesti sanovan: \"Jos Ramsay olisi\nsanonut vihillä ollessamme ei, en minä olisi sitä ihmetellyt. Sillä enpä\nvieläkään voi ymmärtää, miksi hän minut otti. Ei se ainakaan tapahtunut\npunaisen tukkani ja suuren nenäni tähden.\" Hän oli tosiaankin perinyt\ntuon Petersénin perheelle ominaisen kasvomuodon, mutta samalla myöskin\nsille ominaisen hilpeän luonteen, suurenmoisen vieraanvaraisuuden ja\nystävällisyyden kaikkia kohtaan.\n\nOtettuaan vuonna 1803 eron maaherran toimestaan, asettui isoisäni\nasumaan Hämeenkylän kartanoon Elimäellä, jonka tilan hän oli vaimonsa\nmyötäjäisillä ostanut. Siellä hän kuoli vuonna 1811, jolloin hänen\npuolisonsa jäi yksin hoitamaan laajaa maatilaa ja kasvattamaan suurta\nlapsilaumaa, kuutta poikaa ja kolmea tytärtä. Mutta hän, tuo entinen\nrasavilli, teki molemmat tehtävänsä huolellisesti ja viisaasti. -- Niin\njoutuivat pojat sitten valtion virkoihin, saavuttaen huomattavat asemat\nja tyttäret löysivät kukin aviotoverinsa. Kun näin kaikki nuoriso oli\nhäipynyt pois talosta ja se sitten jäi ikäänkuin tyhjäksi ja kun isoäiti\nitsekin jo alkoi tuntea vuosien painavan hartioillaan, ei vanhus enää\nviihtynyt kauemman tällaisessa yksinäisyyden hiljaisuudessa. Hän möikin\nmaatilan vuonna 1835 ja muutti Helsinkiin, jossa useimmat hänen\nlapsistaan silloin asuivat.\n\nJuuri silloin me lastenlapset jouduimme olemaan hänen kanssaan yhdessä\nmelkein joka päivä ja pian muodostuikin isoäiti meille ikäänkuin\nkeskipisteeksi, jonka ympärille me keräännyimme ja joka oli kuin johtava\nsielu kaikissa huvituksissamme. Ei sattunut sitä syntymä- tahi\nnimipäivää taikkapa jotain muuta merkkipäivää suuressa perheessämme,\nett'eikö isoäiti olisi päivän merkityksen johdosta jotakin runonpätkää\nkirjoittanut, ja hänen runonsa olivat aina leikillisiä, joskus\npureviakin. Usein puettiin minut tällaisissa tilaisuuksissa yht'äkkiä\nkyhättyyn kummankuosiseen pukuun, pantiin paperiset siivet selkääni\nollakseni siten jonkunmoinen hengetär, joka antoi runon asianomaiselle\ntahi sitten luki sen kaikkien kuulla. Jos runoa taas ei sattunut\nolemaan, piti päivää kuitenkin jollakin tavalla viettää -- esitettiin\njoko kuultokuvia tahi kuvaelmia tahi joku tilaisuuteen kyhätty proloogi\nsekä myöskin -- ja se tapahtuikin tavallisimmin -- järjestettiin joku\npukuesitys, sillä tuollaiset pienet pukemispuuhat olivat hilpeämielisen\nisoäitivanhuksen mielikuvituksia.\n\nMuistan vielä eräänkin tuollaisen hupaisen päähänpistotekeleen, joka\npantiin toimeen eräänä iltana Björkbodassa. Vanhin sisareni ei silloin\nvielä ollut kihloissa, mutta isoäiti laski leikkiä ja lupasi, että hän\nsaisi jo samana iltana nähdä minkä säätyinen hänen tuleva ylkänsä olisi.\nMummo puetti kaikessa kiireessä kolme talon palvelusneitsyttä, yhden\nsotilashenkilöksi, toisen papiksi ja kolmannen tavalliseksi\n\"siviili\"-mieheksi, ja asetti heidät eri kohtiin puistossa. Kun sitten\ntuli pimeä, vei hän sisareni puistossa olevaan tienristeykseen ja\nkehoitti hänen valitsemaan yhden heidän edessään olevista käytävistä,\njota myöten kulkiessaan hän sitten tulisi kohtaamaan tulevan valittunsa.\nSisareni valitsi yhden ja tapasi kun tapasikin pian sotilashenkilön,\njoka kohteliaasti tervehti häntä. Ennustus kävikin toteen, sillä\nennenkuin vuosi oli kulunut, oli sisareni jo kihloissa erään sotilaan\nkanssa.\n\n\n\n\nIII.\n\nTINASOTAMIES.\n\n1839.\n\n\nEi löytyne sitä kotia pohjolassa, kuninkaanlinnasta köyhimpään majaan,\njossa ei joulua ilon juhlana vietettäisi, eikä löytyne sitä lasta näissä\nkodeissa, joka ei kärsimättömyydellä joulun tuloa odottelisi ja siitä\niloitsisi.\n\nJo kauan ennen joulua alettiin laskea aikaa joulun tuloon viikottain,\nsitten laskettiin jo päivät. Määrätyistä valmisteluista voitiin selvästi\nhuomata, että tuo odotettu juhla läheni lähenemistään. Alkoi näet\njoulusiivous. Huonekalut ja lattiamatot vietiin ulos pölyytettäviksi,\nuutimet ja lattiat pestiin. Suursiivous toimitettiin talon jok'ikisessä\nnurkassa ja minulle julistettiin ankara varoitus, ett'en saisi huoneihin\ntehdä pahaa siivoa ja ett'en vain lattioita likaisi.\n\nSisareni, jotka eivät muuten olleet ahkeruudella pilattuja, tarttuivat\nnyt tavattomalla innolla käsiksi töihin ja näpertelivät myöhään yöhön\nasti korko-ompeluksiaan ja neuloivat tavanmukaisia välttämättömiä\njoululahjoja, sohvapieluksia, tohveleita, matkavöitä y. m. laitelmia,\njoiden kaikkien tuli tietysti olla omien käsien tuotteita, eikä\nostettuja.\n\nSitten siirtyi kiire ja hyörinä keittiöpuolelle. Ja puuhat siellä\nveivätkin äidiltä aikaa yhä enemmän ja enemmän, sillä hänen\nhartioillaanhan oli huolehtiminen kaikesta siellä. Teurastettiin,\nleivottiin ja tehtiin kaljaa, ja keittiössä kalisivat huhmarit ja\nkeitinastiat tavallista ahkerammin, sillä siihen aikaan piti kaiken olla\nkotona tehtyä. Uteliaana tirkistelin minä usein keittiön ovesta sisään,\nmutta silloin aina tuima emännöitsijä antoi minulle lähdön, uhaten\nmuussa tapauksessa sitoa keittiöesiliinan ylleni.\n\nMutta huippuunsa kohosi uteliaisuus ja mielenkiinto silloin kun\nkuomireki ilmestyi portaiden eteen ja äiti, palvelijansa Björkqvistin\nseuraamana, läksi ajelulle, sillä hyvin ymmärrettiin mikä silloin oli\nkysymyksessä, ja kyllä minä puolestani pidin sitten silmällä heidän\ntakaisintuloaan edes vilahdukselta nähdäkseni äidin tuomaa tavaran\npaljoutta. Mutta suurtakaan iloa ei siitä koitunut, sillä ostokset\nvietiin suoraan isän huoneeseen, jossa joululahjat sitten pantiin\nkääreisiin ja lakattiin, ja jossa isä kääröjen päälle kirjoitti saajain\nnimet ja sitäpaitsi useimpiin vielä pitkiäkin ja tavallisesti sangen\nleikillisiä runoja.\n\nVihdoin tuli tuo kärsimättömyydellä odotettu jouluilta. Ei milloinkaan\nole minusta päivä tuntunut niin pitkältä kuin silloin; minuutit\ntuntuivat tunneilta. Jo aikaiseen iltapäivällä olin minä valmiiksipuettu\nparhaimpaan kolttuuni, joka oli tehty sinisestä sametista ja jossa oli\nleveä valkoinen pitsikaulus, ja niin odottelin minä sitä suuremmoista\nhetkeä, jolloin juhla alkaisi. Viimein löikin kello määrätyt kuusi\nlyöntiä, salin ovi avattiin ja sinne riennettiin sisään.\n\nSiellä seisoi loistava joulukuusi lukuisine pienine kimaltelevine\ntalikynttilöineen ja täynnä omenoita ja makeisia. Kesti kauan ennenkuin\nhennoi siitä katsettaan irroittaa. -- Pian saapuivat kutsuvieraat, vanha\nisoäiti ja muut läheisemmät kaupungissa olevat sukulaisemme, jonka\njälkeen sitten alkoi teetarjoilu, ja sitäkös sitten tuntui minusta\nkestävän loppumattomiin.\n\nKun siitä vihdoinkin oli tullut loppu, aukeni eteisen ovi ja sisään\nhyppeli joulupukki -- hirvittävän näköinen -- joku palvelijoista\npukeutuneena isän nurinkäännettyyn turkkiin, valkopartoineen ja\nkullattuine sarvineen. Joulupukki juoksi ja harppaili ympäriinsä\nihmeellisin keikkailuhyppäyksin, ja sekös minua peloitti niin että\nhiivin äidin hameen taakse suojaan, enkä sieltä uskaltanut paljon\npilkistääkään. Koko ruumiini vapisi kun minut pakotettiin ottamaan\njoulukuusesta muutamia omenoita tarjotakseni ne joulupukille, sillä\nminua pelotti, että tuo karvainen otus samalla purra nipistäisi käteen.\n\nMutta pian tyynnyin minä, sillä sisään kannettiin nyt kolme\nvaltavansuurta vaatevasua, täynnä kaiken kokoisia ja muotoisia kääröjä.\nIsä alkoi jakaa lahjoja ja luki runot.\n\nIsäni, joka muuten oli sangen totinen ja jolla oli alinomaa työtä ja\ntointa virkatehtävässään, oli nyt kaikki sellaiset heittänyt syrjään ja\nuhkui pelkkää iloa, hyvyyttä ja leikillisyyttä, ja hyvin hän osasikin\npohjaltaan herttaisen luonteensa ja suuren anteliaisuutensa kautta\nkylvää iloa ja tyytyväisyyttä ympärilleen, sillä ei yhdenkään siinä\njoukossa tarvinnut jäädä osattomaksi hänen anteliaista lahjoistaan.\n\n\"Kuinka monta olet saanut?\" kysyi joku minulta.\n\n\"Kolmekymmentäseitsemän!\" huudahdin minä ylpeänä.\n\n\"Mutta sitten olet sinä varmaan laskenut villakäsineet kahdeksi\nlahjaksi\".\n\n\"Eihän toki! oikeita lahjoja kolmekymmentäseitsemän\", vastasin minä\nharmistuneena, kun sitä epäiltiin. Sinä iltana ei minun tarvinnut olla\nhiljaa, niinkuin tavallisesti, ja kyllä minä tätä vapauttani käytinkin;\njuoksin yltympäri ja nostin korviavihlovan melun joululahjaksi\nsaamillani rummuilla ja torvilla, joita täytyi koetella. Kukaan ei\nmuistuttanut mistään ja vanha isoäiti riemuitsi koko sydämestään sekä\nminun että muiden ilosta.\n\nLyömälleen kello kaksitoista avattiin ovi ruokailuhuoneeseen, jossa\nsyötiin jouluillallinen, illallinen, johon silloin niinkuin\ntänäpäivänäkin vielä ja luultavasti niin kauan kuin pohjoismainen tapa\npysyy muuttumattomana, kuului samat tavanmukaiset ruokalajit: lipeäkala,\nriisipuuro, siankinkku ja joulutortut. Heti illallisen syötyä alkoivat\njäähyväistelyt; vieraat menivät kotiinsa, kynttelit joulukuusesta ja\nkattoruunusta sammutettiin, kaikki paneutuivat tyytyväisinä ja väsyneinä\nlevolle, ja pimeäksi, hiljaiseksi muuttui jälleen äsken valoa ja iloa\nuhkuva huoneusto.\n\nMinäkin menin omaan huoneeseeni, vieden mukanani kaikki saamani lahjat,\njotka minä sitten järjestelin pienen sänkyni ympärille, jotta ne\nyölläkin olisivat vieressäni. Mutta pian nukahdin minä unohtaen lahjat\nja näin unta että olin metsässä, joka kasvoi pelkkiä joulukuusia\ntuikkivine kynttilöineen ja jossa kuusien välillä harppaili lukemattomia\njoulupukkia, kantaen suuria vasuja täynnä kääröjä.\n\nSamallaisia kuin tämä nyt kuvattu jouluilta olivat sitten kaikki\nmuutkin, kunnes isääni 1850-luvun alussa kohtasi halvaus, jonka jälkeen\njouluillatkin muodostuivat hiljaisemmiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJouluilta on lasten ja häiritsemättömän ilon suuri juhla, mutta kerran\nse kuitenkin muodostui minulle katkerimmaksi päiväksi elämässäni.\n\n\"Infandum, regina, jubes renovare dolorem!\"\n\nLeikattiin vuosi 1839. Olin silloin hiukan yli seitsemän vuoden.\n\nPari päivää ennen jouluiltaa piti äidin lähteä tavanmukaiselle\najelulleen ostamaan joululahjoja. Kuomireki seisoi jo valmiina portaiden\nedessä ja äiti pukeutui parhaillaan turkkiinsa, mutta minä rukoilin ja\npyytelin niin tiukasti päästä mukaan tuolle hauskalle matkalle, että\nhänen lopulta täytyi siihen myöntyä ja niin minutkin tumpustettiin\nrekeen. Ajettiin suoraan Uschakoffin myymälään, joka oli Bulevardinkadun\nkulmassa (nykyinen Frenckellin talo). Siinä oli silloin kaksikerroksinen\npuutalo, jonka alakerroksessa oli joulumyymälä, paras koko kaupungissa.\n\nViime jouluna olin minä muiden lahjain joukossa saanut\nkaksikymmentäneljä tinajalkasotamiestä, joita minä suuresti ihailin ja\nleikin niillä usein. Mutta tapahtuipa sitten, että eräänä päivänä menin\njonkun ikätoverini luo, joka myöskin oli saanut laatikollisen\nsamallaisia tinasotamiehiä, kuitenkin sillä suurella eroituksella, että\nniillä oli joukossaan ratsastava eversti, joka niitä johti. Siitä\nhetkestä alkaen tuntuivat minusta omat sotamieheni kerrassaan\narvottomilta kun niillä ei ollut johtajaa, joka niiden etunenässä\nratsastaisi. Panin siis pois käytännöstä koko tinasotamieslaatikkoni,\nenkä senkoommin ajatellutkaan tinasotamiehiä.\n\nNyt näin minä joulumyymälässä pitkällä leikkikaluilla katetulla pöydällä\nsatojen muiden kauniiden tavarain joukossa myös laatikollisen\ntinasotamiehiä, jotka kaikki istuivat hevosten selässä. Ah, joka\nolisikin niin onnellinen, että omistaisi yhden ainoan noista! ajattelin\nminä. -- Silloin jouduin minä kiusaukseen. -- Kurkistelin salaa\nympärilleni. Äiti teki ostoksia myymäpöydän ääressä, Björkqvist seisoi\ntoisella haaralla ja myyjät hyppelivät kuin oravat ylös alas\nporrastikapuilla ottaen alas kangaspinkkoja katseltaviksi. Ei kukaan\nhuomannut minua. Sykkivin sydämin ja kammoksuen tekoani ojensin minä\nnopeasti käteni laatikkoon ja näpistin sieltä varovaisesti yhden\nratsumiehen, joka sitten äkkiä ja yhtä huomaamatta katosi taskuuni.\n\nKun tulin kotiin, otin heti esille hylkäämäni vanhan laatikon\njalkasotamiehineen, jotka nyt asetin asentoihin tekemään kunniaa uudelle\npäällikölleen. Ja nyt ne näyttivätkin oikein pulskilta, kun päällikkö\noli rintamassa, ja minä olin aivan ihastunut niihin.\n\nSamassa avattiin ovi ja äiti astui sisään. Nopeasti pistin käteni uuden\neverstin päälle, luullen sen olevan siellä hyvässä kätkössä. Mutta liian\nmyöhään, sillä äiti oli jo huomannut liikkeeni ja kysyi:\n\n\"Mitä sinä piilotat kätesi alla? Ahaa, ratsastava tinasotamies! Mistä\nsinä sen olet saanut?\"\n\nPunastuin tulipunaiseksi, änkytin muutamia sanoja, enkä voinut heti\nvastata, sillä kysymys oli tullut niin odottamatta. Sitten aloin\nvalehdellen punoa kokoon kertomusta ja selitin saaneeni sen eräältä\ntoveriltani, mutta sotkeennuin sanoissani ja lopuksi täytyi minun\ntunnustaa totuus.\n\nÄiti otti tuon sotamiehen minulta pois ja nuhteli minua pitkään ja\nankarasti siitä että olin niin väärin menetellyt ja puhui\nrangaistuksesta, jonka olin ansainnut. Minä huomasin nyt hairahdukseni,\nitkin katkerasti, lupasin ett'en enää koskaan niin tekisi ja pyysin\nsydämen pohjasta anteeksi.\n\nJa äidin mentyä pois, luulinkin minä näinollen, että kaikki jälleen\nolisi aivan hyvin, ja tuon tapahtuneen asian yli unohduksen huntu\nheitetty.\n\nMutta tuli sitten jouluilta. Kärsimättömästi kuten aina ennenkin\nodottelin minä nytkin määrättyä kellonlyömää, kuutta, jolloin ovi saliin\navattiin. Siellä loisti jälleen joulukuusi kynttilöineen, joulupukki\nhyppeli saliin niinkuin ennenkin, kolme täyttä vasua kannettiin sisään\nja isä alkoi jaella kääröjä. Jännityksissä ja uteliaana seisoin minä\ntuumiskellen, mitä mahtaisi nyt minun osalleni tulla. -- Ensimäisen\nvasun sisältö oli jaettu -- kaikki olivat saaneet jotain -- kaikki,\npaitsi en minä; mutta en minä kuitenkaan vielä käynyt toivottomaksi.\nLahjat ovat ehkä huonosti sotketut vasuissa ja niin ehkä minulle tulevat\novatkin jälelläolevissa koreissa. -- Tyhjentyi sitten toinenkin vasu,\nmutta minun osalleni ei tullut nytkään yhtään kääröä; jonkunverran\ntoivoa oli kuitenkin vielä jälellä, sillä nehän voisivat olla\nviimeisessä vasussa. Mutta pian alkoivat siitäkin kääröt loppua -- joku\nainoa oli kuitenkin vielä jälellä -- mutta nekin loppuivat, ja vasu oli\ntyhjä.\n\nSilloin ymmärsin minä rangaistuksen. Minä olin itse yrittänyt väärällä\ntavalla valmistaa itselleni pienen jouluillan jo etukäteen, ja siksi oli\njoulupukki minulle selkänsä kääntänyt. Häpeissäni ja katkeralla mielellä\nvetäydyin minä huoneen nurkkaan ja itkin siellä katkerasti, ehkäpä\nkatkerammin kuin koskaan sittemmin. Eikä kukaan tullut minua\nlohduttamaan, ei edes vanha isoäitikään, joka muuten aina oli niin\nhyväsydäminen. Tunsin itseni silloin perinpohjin onnettomaksi ja\nkaikkien hylkäämäksi.\n\nIltaruokaa syödessä en tuntenut ruokahalua ensinkään, enkä saanut\nnielaistuksi suupalastakaan, sillä tuntui kuin ruoka takertuisi\nkurkkuun, jossa tukahdutettu itku tiukasti kangerteli.\n\nVihdoinkin menivät kaikki vieraat pois, kynttelit sammutettiin -- ja\ntyhjin käsin menin minä huoneeseeni laskeutuakseni levolle. Uni ei\nkuitenkaan tällä kertaa tahtonut tulla itkettyneisiin silmiini, ja\nvähäväliä puristin minä pienet käteni nyrkkiin huudahtaen itsekseni:\n\"Miksi, miksi pitikin minun ottaa se onneton eversti?\"\n\nHerättyäni aamulla otin ensimäiseksi työkseni käsille\ntinasotamieslaatikkoni, joka minulle oli surua tuottanut, ja katkerin\nmielin heitin minä sen palavaan uuniin, jossa sotamiehet saisivat sulaa\nyhdeksi ainoaksi möhkäleeksi niin ett'ei minun niitä koskaan enää\ntarvitseisi nähdä. Ja pitkän aikaa senjälkeen inhoittivat minua\nsotilaat, varsinkin ratsumiehet.\n\nMonta päivää kului sitten tällä tavalla ja koko joulujuhla, joka\ntavallisesti oli iloa uhkuva, tuntui minusta nyt surunajalta. Kun äiti\nsitten arveli, että olin jo tarpeeksi kärsinyt ja saanut kylliksi\nrangaistusta hairahduksestani, koristeli hän minua varten loppiaisiltana\npienen joulukuusen vähäpätöisine lahjoineen. Olihan tuo itseasiassa\nvähäinen lohdutus minulle, vaan oikeaa jouluiltaa ei se kyennyt\nkorvaamaan.\n\nTällainen oli ensimäinen suruni ja tuntuikin se minusta silloin\nsyvällisemmältä ja katkerammalta kuin surut koskaan senjälkeen, sillä\neihän ollut minulla silloin vielä tottumusta niitä kantamaan.\n\n\n\n\nIV.\n\nNAAPURITALOSSA.\n\n1839--40.\n\n\nMuutamia päiviä äsken kertomani jouluillan jälkeen sanoi äiti minulle:\n\"Nyt täytyy sinun, rakas poikani, alkaa käydä koulua\". -- Minä itkin ja\npyytelin, mutta turhaan vuotivat kyyneleeni ja turhaan huomautin, että\nvoisinhan lukea kotonakin saman maisterin johdolla kuin vanhemmat\nveljenikin. -- Turhaan kaikki, sillä päätös oli tehty, minun täytyi\ntulla pois kotoa ja niin pantiin minut täyshoitolaiseksi.\n\nÄiti otti minua eräänä päivänä kädestä kiini ja vei minut mukanaan.\nPitkään ei sillä kertaa kuljettu, sillä matkamme päämäärä oli viereinen\nnaapuritalo.\n\nSiellä asui vanha entinen luutnantti Odert Gripenberg[1] perheineen,\nrouvansa ja tyttäriensä kanssa, jotka yhdessä olivat perustaneet\näskettäin käytäntöön otetun Pestalozzin järjestelmän mukaisen\npientenlastenkoulun, jossa käytettiin kunniantuntoon käypää\nrangaistustapaa siihen aikaan muuten käytännössä olevan ruumiillisen\nkurituksen sijasta.\n\n[1] Odert Gripenberg, syntynyt 1788, tuli Uudenmaan rakuunarykmentin\najutantiksi 1806 ja otti eron Ruotsin palveluksesta 1808. Oli opettajana\nHaminan kadettikoulussa sekä perusti 1837 yksityisen oppilaitoksen\nHelsinkiin. Kuoli 1848.\n\nKoulussa oli paljon oppilaita, enimmäkseen tyttöjä, mutta minä yksin\nolin täyshoitolaisena. Jotta minä saisin talossa tilaa, oli\nlautaseinällä jaettu kahtia eräs suurenpuoleinen vaatekammio eli\njonkunlainen läpikäytävä huone, jota myöskin käytettiin matka-arkkujen\nja muun vanhan rojun säilytyspaikkana. Tuo eroitettu kammioni oli\nparahiksi niin suuri, että siihen sopi pieni vuoteeni, yksi pöytä ja\ntuoli. Kun minä, tottuneena asumaan suuressa ja ilmavassa huoneessa,\njossa voin leikkiä, mellastella ja levitellä leikkikalujani yltympäri\nmielin määrin, kun minä näin tuon komeron, joka oli tuleva asunnokseni,\naloin itkeä täyttä kurkkua.\n\nYhtä katkeralta tuntui minusta kaikki muukin näiden ventovieraiden ja\nkylmien ihmisten luona, jotka olivat kaikinpuolin niin erilaisia kuin\nlämpimän, rakkaan kodin oma joukko. Kotona oli minua kenties hieman\nhemmoiteltu ja ehkäpä olin jo ennättänyt tulla vähäläntäiseksi\nherkkusuuksikin. Senvuoksi näytti maito minusta nyt niin ihmeellisen\nvaaleansinertävältä ja ruiskorput tuntuivat minusta niin kovilta,\nett'eivät hampaani tahtoneet niihin pystyä. Kaikki muukin oli\nsamanlaista niin ett'en alussa voinut syödä juuri mitään. Mutta nälkä on\nhyvä opettaja.\n\nMinulla oli varmaan lapsena tavattoman paljon mitä pahimpia virheitä ja\nhuonoja taipumuksia, sillä kaikki mitä nyt enää jaksan tuosta koulusta\nmuistaa, supistuu siihen, että minut melkein joka päivä pantiin nurkkaan\nsalin kaakeliuunin viereen. Päähäni asetettiin aina silloin korkea,\nsuippopäinen paperitötterö, johon taas kiinnitettiin ilmoituslippu\nsiitä, mistä näin rangaistiin -- \"laiskuudesta\" --\n\"tottelemattomuudesta\" -- \"valheesta\" -- \"epäkohteliaisuudesta\" ja\nsensemmoisesta, vaihdellen loppumattomiin. Lukupuikko tahi sellaisen\npuutteessa kohennusrauta pantiin käteeni ja sillä piti minun tehdä\nkunniaa ja tuollaisessa asussa seista nurkassa puoli- tahi\nneljännestunti kaikkien pilkkana ja kummana; ja tapahtuipa usein, että\ntuli vieraitakin sisään minun nurkassa seistessäni.\n\nMinkälaisia rikoksia minä silloin aina olin tehnyt, sitä en nyt\nmitenkään enää muista, vaan en luule olleeni parempi enkä huonompikaan\nkuin toiset. Onhan kyllä totta, että joskus nykäsin tyttöjä palmikosta\ntahi nipistin heitä niin että he huusivat tahi taas käytin tilaisuutta\nhyväkseni tuikatakseni heitä huomaamattaan nuppineulalla niin että he\nhypähtivät ylös istuimiltaan, mutta nuo tuollaisethan ovat tavallisia\npoikain kujeita. Ja minä luulenkin että kun minut niin usein pantiin\nnurkkaan sillä tarkoitettiinkin vain sitä, että minä siinä olisin tuon\nylistetyn Pestalozzin järjestelmän sopivana, elävänä kylttinä,\njärjestelmän, joka tuollaisen häpeänurkka-kasvatuksen kautta vaikuttaisi\nvälittömästi ja terveellisesti lasten kunniantuntoon. Kyllä minä\nvihasinkin silloin tuota nimeä! Paljon mieluummin olisin kärsinyt\ntukkapöllyn tahi lyöntiläimäyksen taikkapa käsipatukkaakin, kuin\nseisonut tuolla tavalla kaikkien naurettavana.\n\nMonta vuotta senjälkeen pistäydyin eräällä Schweitsin matkallani myöskin\nYverdonin pienessä kaupungissa ja näin sen torilla Pestalozzin\nmuistopatsaan. Kookas, jalo mies, pitäen lasta rakkaasti käsivarrellaan\nsamalla kuin toinen lapsi luottamuksella kuroitteleksen hänen syliinsä.\nVäkisinkin johduin silloin ajattelemaan eroitusta tuon kuvan ja\nmarisevan ukko Gripenbergin ja hänen molempain, alinomaa nuhtelevain\ntyttäriensä välillä. Minä toivoin sydämestäni, että he olisivat nähneet\ntuon kuvapatsaan, ehkä jäljennös sitten olisi hiukan enemmän lähennellyt\nalkuperäistä.\n\nMutta tähän ei marttyyriuteni loppunut; pahin oli vielä jälellä.\n\nPienen asuinkomeroni ikkunasta voin minä helposti nähdä vanhempieni\nasunnon, joka oli aivan vastapäätä. Ennenkuin menin levolle, katselin\nminä aina kaihomielisin katsein sinne ja silloin sattui usein, että minä\nnäin yli lauta-aidan ja läpi lehdettömäin talvisten puiden kuinka tuo\nminulle rakas huoneusto oli loistavasti valaistu, kuinka naisia ja\nherroja siellä sisällä liikuskeli kirjavassa ahdingossa ja kuinka\npalvelijat kantoivat tarjottimia virvokkeineen. Kaiken tuon näin minä\nainoastaan muutaman askeleen päässä itsestäni. Ah! Sehän oli minun\nvanhempieni asunto, ja minä en saanut olla siellä, lämpimässä ja ilossa,\nkaikkien noiden iloisten, juhlapukuisten vieraiden joukossa, enkä saanut\nmaistella herkkuja tarjottimilta, vaan täytyi minun maata yksin,\nhyljättynä ja viluissani komerossani. Niin voin minä ikkunan ääressä\nmyöhään yöhön tähystellä ulos pimeään nähdäkseni edes vilahduksen valoa\nja liikuntoa omasta kodistani. Kuumia kyynelhelmiä tipahteli poskilleni\nja minä puristin kuumeentapaisesti käteni nyrkkiin täynnä vihan ja\nkatkeruuden tunnetta. Minusta tuntui kuin kaikki olisivat niin kovia ja\npuolueellisia minua kohtaan ja kuin itse olisin onnettomin olento koko\nmaan päällä. Kaikki muut koululapsethan saivat olla kotonaan -- miksi\njuuri minun yksin piti olla omasta kodistani karkoitettuna.\n\nTuollaisen tilaisuuden jälkeen toi vanha Björkqvist aina seuraavana\naamuna minulle vähäiseksi lohdutukseksi vasullisen kaikellaista hyvää,\neilisten pitojen jätteitä. Mutta kitkerältä ja karvaalta tuntui yksin\nniitä syödä ahtaassa komerossani ja useimmiten annoinkin minä suurimman\nosan tytöille.\n\nHaluni päästä pian pois sieltä oli niin suuri, että minä laskin päiviä\nkuinka kauan vielä kuluisi siihen aikaan, jolloin vanhempani\nmuuttaisivat maalle kesää viettämään ja jolloin minä luonnollisesti\nsaisin seurata heitä.\n\nKuka voikaan senvuoksi kuvailla sitä surua ja epätoivoa, joka minut\nvaltasi, kun äiti eräänä kevätpäivänä tuli koululle heittämään\njäähyväisiä minulle, ilmoittaen samalla ett'en sinä kesänä saisikaan\ntulla Björkbodaan vaan sensijaan mennä herrasväki Gripenbergin kanssa\nheidän maatalolleen. Minä itkin, pyysin pyytämällä ja rukoilin -- mutta\nkaikki oli turhaa; niin oli päätetty ja niin piti tapahtua.\n\nMinulla oli Björkbodassa pieni puutarhatilkku eräällä viettävällä\nrinteellä kasvihuoneen alapuolella; ja sitä minä rakastin, lähinnä äitiä\ntietysti, enimmän koko maailmassa. Sinne olin minä itse istuttanut ne\npienet omenapuut, jokaisen pienen pensaan ja kukkaislaitteen, omin\nheikoin käsin olin minä siellä kaivellut, tehnyt työtä ja kastellut\nkasviani, ja enkö nyt saisikaan enää sitä nähdä. Kuka sitä nyt\nhoitelisi? Ehkäpä se huonosti hoidettuna menisi pilalle? Tämä viilsi\nsydäntäni niin kovasti että luulin sen halkeavan.\n\nSaarijärven talossa Porvoon lähistöllä kului kesä kuitenkin\nsiedettävämmin kuin olin odottanutkaan. Minun ei tarvinnut lukea ja\nGripenbergin neidit olivat minulle ystävällisempiä kuin ennen niin että\nmeidän keskinäiset suhteemme muodostuivat hieman paremmiksi. Ainakaan ei\nminun tarvinnut seista tuossa ijänikuisessa Pestalozzilaisessa\nhäpeänurkassa, sillä sekin näytti saaneen kesälomaa.\n\nVihdoin tuli syksy ja silloin muutettiin jälleen takaisin kaupunkiin.\nSainhan tosin silloin suureksi ilokseni jälleen nähdä äidin, mutta\nkoulunkäyntini jatkui kuitenkin samalla tavalla kuin edellisenäkin\nlukukautena. Viimeinkin lähestyi sitten joulu ja silloin sain minä tulla\nkotiin, sillä äiti oli sen luvannut. Ja kaiken sen jälkeen mitä vuoden\nvarrella olin kärsinyt muodostuikin tämä jouluilta minulle\nikimuistettavan iloiseksi.\n\nMutta kuinka ollakaan! \"Mainitsehan onni, jota kestäisi ainiaan!\" --\nIloni ei ollut pitkäaikainen, sillä heti juhlan jälkeen oli määrä\nlähettää minut taaskin pois kotoa, joskin tällä kertaa toiselle\nsuunnalle, silloin Turussa lehtori (sittemmin arkkipiispa) Bergenheimin\navaamaan uuteen reaalikouluun.\n\n\n\n\nV.\n\nENSIMÄISEN KERRAN TEAATTERISSA.\n\n1840.\n\n\nPuusta, Engelin piirustusten mukaan rakennettu, vanha, suuria muistoja\nkätkevä Thalian temppelimme Helsingissä sijaitsi jonkun verran itäänpäin\nsiitä paikasta, jossa nykyinen \"uusi\" eli \"ruotsalainen teaatteri\" on,\nja vihittiin se 1827. Sen oli eräs osakeyhtiö rakennuttanut sangen\nvaatimattomilla kustannuksilla, 16,000 ruplan pankkiosoituksilla, eikä\nse niin ollen voinut suuria vaatimuksia vastata. Mutta sangen pulskalta\nse kuitenkin näytti vaahterain puoliympyrän sisässä, kun sitä ei vielä\noltu lisärakennusten, edestä ja takaa paikkaamisten tahi\nsivu-ulkonemusten kautta saatettu rakennusrähjäsikermän kaltaiseksi,\njollaiseksi se myöhemmin muodostui. Ei edes savupiippukaan sitä\nrumentanut, sillä teaatteria ei lämmitetty. Sellainen ylellisyysseikka\notettiin käytäntöön vasta neljäkymmenluvun lopulla. Se oli ainoa\nteaatteritalo Helsingissä siihen aikaan ja sopi siihen, sovellettuna\nkaupungin yleisön mukaan, noin 450 henkeä, jos kerran oli \"lippu\nluukulla\".\n\nTeaatterin sisustusta pidettäisiin nykyisten olosuhteiden mukaan sangen\nhuonona, mutta silloin se oli kyllin hieno. Siellä oli kaksi\naitioparveketta, jotka oli paperoitu tavallisella valkoisella paperilla\nmaalattuine harmaine koristeineen. Ensimäistä parveketta koristi rivi\njoutsenia, jotka purivat välillään olevia lyyroja, toista ylempää\nparveketta taas koristivat yksinkertaisemmat harmaat ruusukkeet. Katto\noli vaaleansininen valkoisine tähtineen. Esirippu taas kuvaili jotakin\nmielikuvitusmaisemaa raunioineen. Istumapaikkoina permannolla oli vain\nkovat penkit kiintonaisine selkänojineen, joihin oli kiinnitetty suuret\nnumeroliput, eikä aitioissakaan muunlaisia istumapaikkoja ollut.\nKultauksista, sametista ja täytteistä tahi mukavista tuoleista ei\njälkeäkään näkynyt.\n\nNäyttämökoristeetkin olivat samaa yksinkertaista lajia ja oli ne\nmaalannut joku käsityöläinen, jolla ei ollut käsitystäkään\nperspektiiviopista. Metsä, jossa kasvoi palmuja, koivuja, kuusia ja\nmuita puita, joiden oksilla punaset ja siniset kukat yhtaikaa kukkivat;\npalatsisali vihreine pilareineen, pari muunlaista huonetta ja kaupunki\n-- siinä kaikki, ja ne muuttumattomina esiintyivät yhä uudelleen ja\nuudelleen. Pari sohvaa ja pöytä sekä neljä tuolia, siinä koko\nirtaimisto, jota käytettiin kuninkaanlinnaa ja myöskin mitä\nyksinkertaisimpia huoneita varten. Jos taas esitettiin joku sellainen\nnäytelmä, joka vaati suurenmoisempia laitelmia, oli teaatterin\njohtajalla tapana silloin käydä teaatteria harrastavissa perheissä\npyytämässä lainaksi mattoja, huonekaluja, ruunuja y. m., tarjoten\nkohteliaasti vastapalvelukseksi muutamia vapaalippuja näytökseen.\n\nSamoin oli pukujenkin laita. Historiallista tarkkuutta ei otettu\nhuomioon, eikä parisataa vuotta käsittävästä ajanlaskuhairahduksesta\nkukaan välittänyt. Vaadittiin ainoastaan, että puvut olivat loistavia ja\nvälkkyviä. Näytelmissä esiintyvä kuningas koristeltiin aina\nkultapaperista tehdyllä kruunulla ja kuningatar pitkällä\nkultakirjaillulla samettilaahustimella. Arvatenkin oli pidetty mallina\nkorttileikissä löytyviä olentoja.\n\nNykyaikainen \"mise en scène\" oli tuntematonta ja perspektiiveistä,\nsähkövalovaikutteista sekä näyttämölaitteiden pikkuseikkoihin asti\nulottuvasta tarkkuudesta ei ollut aavistustakaan, vielä vähemmin\nvaadittiin mitään sellaista. Mutta sen sijaan oli vallalla vielä siihen\naikaan velttoutumaton mielikuvitus, joka korvasi kaiken muun.\n\nOli joulujuhlain aika vuonna 1840. Kokonaisen vuoden kestäneen\nmarttyyrikauden jälkeen tuossa Pestalozzilaisessa kidutuslaitoksessa oli\nrangaistusaikani vihdoinkin nyt loppunut ja olin saanut kaikki\ntäydellisesti anteeksi. Ja rajattoman onnelliseksi tunsinkin itseni\nsaadessani jälleen olla rakkaassa kodissani.\n\nVanhemmat sisarukseni puhuivat silloin usein keskenään teaatterista,\njossa he olivat joskus käyneet, sekä näytelmäkappaleista, joita siellä\noli esitetty. Jännityksellä kuuntelin minä heidän kertomuksiaan ja aloin\ntuntea hillitsemätöntä halua saada nähdä jotakin tuollaista ihmeellistä.\n\nEräänä iltana sitten, kun olimme tulossa kotiin joistakin perhepidoista\nja ajoimme teaatterin ohi, näin minä kuinka se oli kirkkaasti valaistu\nja kuinka väkeä virtanaan tulvi alas sen portaita myöten. Sydämeni\npohjasta pyytelin minä silloin äidiltä, että joskus -- vaikkapa sitten\nsen yhden ainoan kerran -- saisin käydä siellä. Mutta äiti ei ottanut\npyyntöjäni kuuleviin korviinsakaan.\n\nKuuluisa Hornicke-Reithmeyerin oopperaseurue vieraili koko sen talven\nHelsingissä. Hornicke itse, seurueen johtaja ja tenoorilaulaja, oli\nkomea mies ja kaikkien naisten suuri suosikki, jotavastoin taas\nseurueeseen kuuluvat neljä kaunista Reithmeyer-sisarusta, joista yksi\njoutui naimisiin porvoolaisen tohtori G. Wallgrenin kanssa, sytyttivät\nnuorten miesten sydämet ilmiliekkiin. Tämä seurue esitti melkein kaikki\nsiihen aikaan tunnetut suuret oopperat, sillä useampaan kuin kolmeen\nkertaan ei voitu samaa näytelmäkappaletta esittää. Teaatteriyleisö oli\nnäet vielä siihen aikaan siksi vähälukuinen.\n\nEräänä päivänä puikahdin minä silityshuoneeseen. Siellä ompeli\nneulojatar, mamsseli Mimmi, parhaillaan vaatetusta ja kamarineitsyt\nsilitti alushametta. He keskustelivat innokkaasti teaatterista, jossa he\nedellisenä iltana olivat olleet ja nähneet erään \"hirveän hauskan\nkappaleen\". Sen nimi oli \"Don Juan\" ja oli se loppunut siihen, että tuo\nsievä, kaunis mies oli suistunut suoraapäätä alas helvettiin\ntulilieskojen hulmahdellessa ylös hänen ympärillään.\n\nMinä värisin kauhistuksissani ja kysyin: \"Mitä oli tuo miesparka sitten\ntehnyt joutuakseen sinne?\"\n\nEnsin eivät he oikein tietäneet mitä vastata, vaan hetkisen tuumailtuaan\nsanoivat he:\n\n\"Hän piti liian paljon naisista.\"\n\nMinä vaivuin mietiskelyyn, mutta rohkenin kuitenkin hieman epäiltyäni\nkysyä: \"Mutta pidänhän minäkin paljon äidistä ja vanhasta isoäidistä, ja\nMimmi-mamsselista myös\", lisäsin minä kohteliaasti -- \"joudunko sitten\nminäkin sinne?\"\n\n\"Eihän toki! -- Pienet pojat eivät joudu sinne.\"\n\nTämä tyynnytti kyllä minut hetkeksi -- mutta levottomalta tuntui minusta\nkuitenkin tulevaisuuteen nähden, sillä eihän voinut varmuudella tietää,\nmitä sitten mahdollisesti tapahtuisi.\n\nJonkun ajan kuluttua senjälkeen kertoivat he taas minulle, että he\nolivat jälleen nähneet niin \"kauhean hullunkurisen kappaleen\", jonka\nnimi oli \"Robert von Nordman\" tahi \"jotakin sentapaista\". He kertoivat\nnyt kuinka tuo kaunis herra Robert, joka oli niin tyylikäs ja koreasti\npuettu, eräänä iltana käveli alakuloisena kuutamossa hautausmaalla\nlaulaen jotakin kaunista laulua. Silloin nousivat vanhat nunnat ylös\nhaudoistaan, joissa he olivat monet vuodet maanneet, ja alkoivat\nkuolinvaatteissaan tanssia masurkkaa tuon Robert raukan ympärillä, joka\nväänteli itseään epätoivoissaan niin että kaikkien täytyi nauraa. Sillä\nei hän tietänyt oikein mihin läksisi päästäkseen noista vanhoista\nilkiöistä, vaan oli pakoitettu siellä hautausmaalla tanssimaan yhden\nkierroksen jokaisen kanssa. Se nyt oli niin hullunkurista, että tahtoi\nnauruunsa tikahtua, j. n. e.\n\nSiitä hetkestä alkaen en minä löytänyt missään rauhaa, sillä minäkin\ntahdoin nähdä, kuinka nunnat nousivat ylös haudoistaan ja tanssivat\nhautausmaalla. Enkä minä hellittänyt hetkeksikään äitiä rauhaan, vaan\npyytelin herkeämättä häneltä päästä teaatteriin. Mutta aina turhaan,\nsillä joka kerran vastasi hän minulle, että \"niin pienet pojat eivät\ntavallisesti käy teaatterissa\". -- Minun täytyi niinmuodoin kasvaa ja\nodotella -- ja olla kateellinen vanhemmille siskoilleni, jotka jo olivat\nennättäneet tuohon onnelliseen ikään.\n\nMutta kuinkas ollakaan; eräänä päivänä kuulin minä, että äiti ja\nsisareni aikoivat mennä teaatteriin. -- Minä en suonut hänelle\nhetkenkään lepoa, minä itkin, pyysin ja rukoilin vuorotellen, ja kun ei\ntästä koitunut odottamaani tulosta, panin minä toimeen sellaisen\nmetelin, että äiti jo lopulta kokonaan väsyneenä heikolla hetkellään\nantoi minulle perään ja lupasi, että saisin tulla mukaan, kuitenkin\nsillä nimenomaisella ehdolla että istuisin teaatterissa aivan ääneti ja\nhiljaa. Ja luonnollisesti lupasin minä ilomielin täyttää ehdot, joka\nkuitenkin oli helpommin sanottu kuin tehty.\n\nIlo ja riemu valtasi minut. Minä hyppelin ja pyöriskelin ympäriinsä koko\npäivän ja olin kuin kuumeessa, ja vähäväliä juoksin minä vanhan\npöytäkellon luo katsomaan kuinka aika kului. Vihdoin oli kello 6 ja\nnäytöksen piti alkaa puolituntia myöhemmin. Silloin kokoonnuimme kaikki\neteiseen, jonne isäkin tuli katsomaan että lasten päälle puettaisiin\nhyvin, niin ett'eivät ne vain vilustuisi. Minun ylleni pantiin kaikista\nlämpöisin päällystakkini, jalkaani nahkavuoriset päällyssaappaat ja\nkäsiini villaiset käsineet, kierrettiinpä vielä villavyö pari kertaa\nympärilleni aivan kuin olisi pitkäkin matka kysymyksessä. Suuri\nkuomireki ilmestyi portaiden eteen, meidät kaikki sovitettiin hyvin\nrekeen, lähdettiin ja palvelija hyppäsi kuomin takapukille, pitäen\nlyhtyä kynttelipätkineen korkealla ilmassa valaistakseen pimeää\nkulkutietämme pitkin Bulevardikatua, jonka varsilla vain pitkien\nvälimatkojen päässä jokunen savuttunut öljylamppu tuikki himmeää valoa.\nUlkona oli pureva pakkanen, kuomireen ikkunat olivat jäähuurteessa ja\nlumi natisi jalaksien alla. -- Vihdoin päästiin perille.\n\nMeidän paikkamme olivat eräässä peräaitiossa. Ensin astui palvelija\nsisään ja levitti maton tahi rekinahkaset \"lattiavedon\" suojaksi. Sitten\nvasta istuimme me paikoillemme, äiti puettuna\nketunnahkapäällysvaippaansa, jossa oli uhkea turkinkaulus, ja minä\nkauheasti päällysvaatteisiin tumpustettuna ja lakki päässä. Oli niin\nkylmä, että hengitys valkeana höyrynä näkyi suusta pöllähtelevän;\nsisällä oli melkein yhtä kylmä kuin ulkonakin.\n\nMutta kaikkea tällaista en ennättänyt ottaa huomiooni, sillä katseeni\nharhaili väen joukossa, joka kokoontui paikoilleen, ja koreassa\nesiripussa, sillä niin ihanaa maisemaa en vielä koskaan ollut kuvitellut\nvoivan löytyäkään, ja erityisesti ihmettelin minä siinä kuvattuja\nkummallisia raunioita. Orkesterin paikalla istui joukko soittajia\nviuluineen, suurine torvineen ja patarumpuineen. Mutta he eivät\nsoittaneet ja se harmitti minua.\n\nSilloin kuului pienen kellon helinää esiripun takaa -- sitten toisen\nkerran, jolloin samalla soittajat kävivät käsiksi käyriin tahi\nkohottivat torvet huulilleen, -- kuuluipa pian kolmaskin helinä ja bum\nbum bum kumahti suuri bassorumpu, viulut alkoivat soida ja esitettiin\nalkusoitto.\n\nSinä iltana esitettiin Auberin \"Fenella\". Oopperaa \"Porticin mykkä\"\nolivat painoviranomaiset Pietarissa kieltäneet esittämästä, vaan voitiin\nse nimellä \"Fenella\" esittää täällä, samoinkuin Wilhelm Tell'kin \"Kaarle\nrohkea\"-nimisenä. -- Silloin oli ne Nikolain ajat. -- Komea Hornicke\nnäytteli Masaniellon osaa, yksi kauneista Reithmeyer-sisaruksista esitti\nFenellan elkeistä rikkaan osan ja herra Reithmeyer esiintyi Pietrona.\n\nVihdoin kohosi esirippu. Minä kiljahdin ja unohtaen lujat lupaukseni\nhuudahdin kovaa \"mamma, mamma! katsohan! katsohan kuinka koreaa!\" Yleisö\nkääntyi katsomaan taakseen ja töllisteli minua samalla kuin jotkut\nhuusivat \"hiljaa! -- hiljaa!\"\n\nMutta äiti nykäsi äkkiä minua käsivarresta ja kuiskasi varovasti: \"ole\nvaiti paikalla ja istu hiljaa, muuten täytyy Björkqvistin, joka seisoo\nkäytävässä, viedä sinut heti kotiin.\"\n\nKuultuani tämän hirvittävän uhkauksen, asetuin silmänräpäyksessä\näänettömäksi, enkä uskaltanut sormeanikaan liikauttaa, vaikkakin tuntui\nvaikealta hillitä itseäni. Minä tuijotin vain ja katselin, sillä niin\nihania kasvoja en koskaan ennen ollut nähnyt, enkä niin loistavia\npukuja, enkä myöskään koskaan kuullut niin kaunista laulua. Minä\nihmettelin vain ja ihailin. -- Mutta kun sitten Fenellan suuremmoinen\nelkeellinen kohtaus alkoi, harmitti minua, että hän ainoastaan huitoi\nkäsillään niin hirvittävästi eikä laulanut niinkuin muut, ja minä kysyin\nhiljaa äidiltä: \"miksi hän ei laula? eikö hän osaa?\" -- \"Se kuuluu\nasiaan -- hän on mykkä\", vastasi äiti. -- \"Vai niin, onko hän\nkuuromykkä?\" -- Ensimäinen näytös loppui ja esirippu laskeutui.\n\nSilloin otti äiti käsille pussillisen omenoita, rusinoita ja kotona\nvalmistettuja paahdemanteleja, joita me sitten syödä popsittiin väliajan\nkuluessa. Siihen aikaan ei näet teaatterissa ollut minkäänlaista\ntarjoiluhuonetta, jossa olisi saanut virvokkeita.\n\n\"Onko sinulla kylmä, poikaseni?\" kysyi äiti.\n\n\"Ei ensinkään\", vastasin minä, pitäen moista kysymystä perin\nihmeellisenä ja tarpeettomana, sillä minähän olin kuin hehkuvassa\nkuumeessa ja tunsin kuinka hikoilin tumpustettuna ylenpalttiseen\nvaatepaljouteen. Mutta ei ollut nyt aikaa ajatella tällaista, sillä\nolihan niin paljon katsomista. Suuri kattoruunu, jossa oli kaksitoista\nöljylamppua ja jonka alle oli laitettu teräslangoista verkko putoilevia\nlasisiruja varten lampunlasien särkyessä, nostettiin nyt ylös ja hävisi\nse näkyvistä katossa olevaan aukkoon. Meidän paikaltamme voi helposti\nnähdä, kuinka kaksi miestä ullakolla leikkeli lamppujen sydämiä,\npuhdisteli savuttuneita lampunlaseja ja asetteli särkyneiden sijaan\nuusia. Samaan aikaan puuhaili pari miestä myöskin näyttämön laiteella,\njossa kuusi lamppua paloi kahdenpuolen kuiskaajaluukkua, laitellen\nlamput kuntoon ja puhdistaen niitä.\n\nHetkisen kuluttua kohosi esirippu jälleen, ooppera jatkui edelleen ja\nminun mielenkiintoni kohosi näytös näytökseltä. -- Tuli sitten viimeinen\nnäytös. Näyttämön tausta kuvasi Vesuviusta, vahinko vain, arvelin minä,\nettä kahden, vuoren juurella kasvavan ruusupensaan piti peittää puolet\nkoko vuoresta. Oli yö ja kuutamo ja lamppujen valo oli väännetty aivan\npieneksi, niin että näyttämöllä oli pimeä. Kuuta -- himmeäksi hijottu\nlampunkupu kyntteli sisässä -- kuletteli joku ullakolta käsin\nteräslangassa hitaasti edestakasin, ikäänkuin hiljalleen heiluvaa\nheiluria. Mutta silloin ei minulla ollut aikaa kiinnittää huomiota\ntuollaiseen luonnonilmiöön.\n\nKun sitten viimeisen näytöksen lopulla suuri mielipuolikohtaus oli\nalkanut, näytteli Hornicke-Masaniello rajuin liikkein, huitoen käsiään\nja jalkojaan ja hoippuen sinne tänne aivan niinkuin joku päivä sitten\nolin nähnyt erään humalaisen miehen tekevän meidän pihamaallamme. Minä\nluulin, että hän oli juonut itsensä humalaan väliajan kuluessa, enkä\nminä silloin enää voinut hillitä itseäni, vaan, unohtaen äskeisen\nuhkaavan varoituksen, huudahdin minä:\n\n\"Herran tähden, katsokaa -- hän on varmaan juonut itsensä humalaan tahi\ntullut hulluksi!\"\n\nYleisö alkoi ympärilläni nauraa ja jotkut huusivat jälleen: \"hiljaa --\nhiljaa!\" Äiti pani äkkiä kätensä minun varomattoman suuni eteen ja olisi\nepäilemättä vienyt minut ulos, joll'ei oopperakin melkein samassa olisi\nloppunut.\n\nSillä katso! Ukkosen jylistessä rautalevystä ja salamoiden\nleimahdellessa kärpäsruutiputkesta, repeytyi Vesuvius yht'äkkiä kahtia\nylhäältä alas asti, halkeama oli veripunainen ja sen huipulla oleva\nilotulituslaitelma singautteli säkeniä yltympäri. Minua värisytti\nnähdessäni tuon tultasuitsuttavan vuoren ja olin vähällä kiljaista\njälleen, vaan sain pidätetyksi itseni. Samassa laskeutui esirippu ja\nnäytelmä loppui. --\n\nKun minä sitten monien aikojen perästä sain nähdä Vesuviuksen\ntodellisuudessa, ei se tehnyt minuun lähimainkaan niin mahtavaa\nvaikutusta. Niin suuri on mielikuvituksen voima.\n\nKotimatkalla reessä istuessamme sain minä kosolta nuhteita\nsopimattomasta käytöksestäni, josta muuten seurasi, että tämä minun\nensimäinen teaatterissakäyntini jäi myöskin pitkäksi aikaa ainoaksi.\n\n\n\n\nVI.\n\nMUMMO[1].\n\n\n[1] Mormor-sanan olen suomentanut mummoksi eroitukseksi isoäidistä\n(farmor) teoksen alkupuolella. Suomentajan huomautus.\n\nTuskin voi ajatellakaan kahta suurempaa vastakohtaa kuin isoäiti ja\nmummo[1] sekä sisäisiin että ulkonaisiin ominaisuuksiin nähden. Toista\nheistä lähestyttiin arkatuntoisella kunnioituksella ja toisen luo taas\njuostiin sulkeutuaksemme rakkautta uhkuvaan syliin. Mummo oli\nnuoruudessaan ylistetty kaunotar -- tummaverinen, mustatukkainen ja\nruskeasilmäinen -- jonka ryhti oli komea ja ylpeä. Isoäiti sitävastoin\noli vähäpätöisen näköinen ja punatukkainen, joka lasketteli usein\nleikkiä ulkomuodostaan. Mummo oli ankara, totinen ja vaativainen ja\nvietti päiviään mieluimmin yksinäisyydessä, kaukana muusta maailmasta,\njosta hän ei vähääkään välittänyt. Isoäiti taas oli iloinen ja vilkas\nvielä vanhanakin, oli kaikesta huvitettu, rakasti maailmaa, sen\nhuvituksia ja seuraa. Toinen edusti syvää, kaiken lohdutuksen hylkäävää\nsurua, toinen taas elämän iloa, ja kuitenkin olivat he eräässä suhteessa\nyhtäläisiä. Molemmat olivat jaloja, ylevämielisiä ja hyväsydämisiä\nnaisia.\n\n[1] *Charlotta Helena Hästesko* Malagårdista oli vuonna 1790 mestatun\neversti Johan Henrik Hästeskon ja hänen puolisonsa Beata Helena von\nMorianin tytär, syntyi 1776 ja kuoli 1850 Daalintehtaalla.\n\nMummo oli täyttänyt jo viisitoista vuotta kun hänen isänsä, tunnettu\nAnjalan mies, vuonna 1790 laski päänsä mestauslavalle, ja voikin hän\nsenvuoksi tuntea täydellisesti sen suuren surun katkeruutta, joka isän\nmestauksen jälkeen oli kodissa painajaisena, kodissa, joka nyt yht'äkkiä\noli kadottanut iloisen ja vierasvaraisen leimansa, muuttuen murheen ja\nyksinäisyyden tyyssijaksi. Jo nuoruudestaan asti tottui hän täten\nnäkemään kaikki ympärillään puettuna mustaan ja niin syvään suruun,\nett'ei sitä edes kaikki parantava aikakaan voinut lieventää. Nämä\naikaiset vaikutelmat näyttävät sittemmin lyöneen leimansa koko hänen\nelämäänsä.\n\nMonta hänen nuoruusvuottaan kului näin hyljätyssä yksinäisyydessä,\nelellessään yhä ja aina lohduttoman äitinsä kanssa Mälkilän tilalla\nPerniön pitäjässä. Vihdoin alkoi hän kuitenkin jälleen joskus näyttäytyä\nentisissä seurapiireissään ja tutustui tällaisessa tilaisuudessa kerran\nnuoreen tehtaanomistajaan Wolter Peterséniin[1] (joka oli samaa\nsukuperää kuin aatelissuku af Petersén Ruotsissa).\n\n[1] *Wolter af Petersén*, vuorineuvos Jan Adam Petersénin ja hänen\npuolisonsa Fredrika Wittfoothin poika, syntyi 1774, tuli ylioppilaaksi\nTurussa ja sitten Turun hovioikeuden notaarioksi 1794, Björkbodan ja\nKemiössä sijaitsevan Daalintehtaan omistajaksi 1797, sai vuorineuvoksen\narvonimen ja aateloitiin 1810. Kuoli vuonna 1841.\n\nTehtaanomistaja oli silloin vasta 24 vuotias ja oli ulkomuodoltaan\nmiellyttävä ja käytökseltään puoleensavetävä, iloluontoinen ja\ntavallista lahjakkaampi. Kun hänen molemmat vanhempansa edellisenä\nvuonna olivat kuolleet melkein samaan aikaan, oli hän sitäpaitsi nyt\nyksi Suomen rikkaimmista miehistä, omistaen Daalin ja Björkbodan tehtaat\nkaikkine niihin kuuluvine tiluksineen. Eipä näinollen ole ihme, jos hän\nolikin -- ajatellessa niinkutsuttua loistavaa naimiskauppaa -- erittäin\nmieluinen henkilö Turun seurapiireissä, joissa monta suunnitelmaa\npunottiin, jotta tämä nuori mies pauloihin saataisiin. Mutta kun hän\nsitten kerran sai nähdä kauniin neiti Hästeskon, oli hänen valintansa\nsamalla tehty. Tämä avioliittoaije ei kuitenkaan ollut niinkään helppo\ntoteuttaa, sillä vaikeuksia ilmeni molemmin puolin. Morsiamen äiti oli\nliian ylimysvaltainen nainen tahtoakseen nähdä tyttärensä solmivan\nporvarillisen avioliiton, jonka kautta hän, moninkertaisesti ylhäistä\nsukuperää oleva neiti, tulisi vain aatelittomaksi tehtaanomistajan\nrouvaksi, eikä miksikään \"hänen armokseen\". Pitäen tätä aijottua liittoa\nsuoranaisena epäsäätyisenä avioliittona, asettuikin hän, huolimatta\ntyttärensä mielestä ja nuoren Petersènin taloudellisesta asemasta, aivan\nkokonaan heidän liittoaan vastaan. Tätä ajatellessa täytyy muistaa\nmillainen oli sen ajan käsitys säätyeroituksesta ja olisi oikeastaan\nitsensä ollut nähtävä tuollainen sukuylpeyden esikuva voidakseen nyt\nmeidän aikanamme, joka tasoittaa kaikki tuollaiset ennakkoluulot,\nkäsittää hänen katsantokantaansa. -- Toiseltapuolen löytyi taas\nsellaisiakin, jotka yrittivät pidättää rakastunutta nuorta miestä\ntällaisesta liitosta, sillä valtiopetoksesta ainoastaan muutama vuosi\nsitten mestatun isän muisto peitti vielä silloin koko tuon perheen\njonkinlaiseen suruhuntuun. Vihoviimein sai nuorten molemminpuolinen\nmieltymys toinen toiseensa voiton vastustuksesta. Sulhasen\nhenkilökohtainen herttaisuus ja muuten huomattava asema teki kuitenkin\nvaikutuksensa niin että pitkien ja lujien kieltämisien jälkeen äiti\nvihdoin antoi myöntymyksensä, jonka jälkeen häät joulupäivänä vuonna\n1799 vietettiin Mälkilän surutalolla. Mutta sensijaan pidettiin kahta\nvertaa iloisemmat ja upeammat tupaantulijaispidot Björkbodassa.\n\nHilpeää, suruista vapaata elämää vietti nuori pari sitten suurella\nmaatilallaan, joka muodostui senaikuisen pääkaupungin, Turun, ylhäisten\nseurapiirien kokoontumispaikaksi, ja pian tuli Björkboda yhtä\nkuuluisaksi ruokapöytänsä erinomaisuudesta ja kellarinsa rikkaasta\nsisällöstä, kuin sen isäntäväki herttaisuudestaan ja suuresta, laajasta\nvieraanvaraisuudestaan, jota se tarjosi niin tavattoman miellyttävästi.\nSiellä pidettiin pitoja pitojen perästä, talvella ja kesällä, jolloin\npöydät suorastaan notkuivat tarjottavain ruoka-ainesten alla ja viini\nvuoti loppumatta leikkipuheiden ja juttelun sujuessa hilpeästi, maljoja\nmaistellessa, puheita pidellessä ja lauluja kajautellessa aina\npikkutunneille saakka. Sellainen oli ajan tapa, maljojen ja hauskojen\npöytälaulujen aikana, jolloin ei kohtuudesta ja hillitystä ilosta\nvälitetty; ja olipa seura toisinaan remahtanut sangen repäsevään\nriemuun, niin että sittemmin sanottiin sen luiskahtaneen jo\nliiallisuuteen.\n\nVanhemmat ja järkevämmät ainekset, joita joukossa löytyi silloin\nniinkuin ainakin, alkoivat jo ihmetellä ja pelätä mihin tuollainen\nvillitön ja kallis elanto veisi, ja yrittelivät he ajoissa varoittaa\nnuorta tehtaanomistajaa. Silloin tapahtuikin äkkiä nopea muutos, jonka\ntuona romantiikkaan taipuvaisena aikana katsottiin johtuneen\nyliluonnollisesta syystä. Se on sitten muuttunut taruksi suvun\nkeskuudessa ja paikkakunnalla. Kerrottiin näet että kun Petersén eräänä\niltana, ylen ylellisten vieraskemujen kestäessä, oli mennyt maanalaiseen\nkellariin noutamaan lisää viinejä, oli hän ahtaassa porraskäytävässä\ntavannut äitinsä haamun, joka oli kohottanut kätensä varoittavaan\nasentoon. Nuori tehtaanomistaja oli silloin, kauhistuksen valtaamana\nnähdessään tuon näyn, kiirehtinyt takaisin pitoseuraan, ja siitä\nhetkestä alkaen oli Björkbodassa alettu viettää maltillisempaa elämää.\n\nVaikka puolisot Petersén olivatkin luonteiltaan niin tavattoman\nerilaisia, oli heidän suhteensa toinen toiseensa kuitenkin mitä hellin\nja rakkain. Aviovaimo oli luonteeltaan yltiöpäinen ja intohimoinen,\nvuoroon hulmahtaen äärettömään iloon ja taas vaipuen mitä syvimpään\nsuruun. Mies sitävastoin oli järkähtämättömän tyyni, hyväluontoinen ja\nmaltillinen, kohteli ymmärtäväisesti aina lempeydellä ja\npitkämielisyydellä vaimonsa kiivautta, joskin hänen ehkä useinkin täytyi\nmukautua hänen vaatimuksiinsa, mutta sen hän teki nurkumatta\nsäilyttääkseen hyvän molemminpuolisen ymmärtämyksen ja yksimielisyyden.\n\nHuolimatta siitä, että Björkbodassa paljon aikaa ja varoja uhrattiin\nhauskaan seuraelämään, osasi Petersen kuitenkin saavuttaa itselleen\nmainetta myöskin yhtenä maan parhaista maaruhtinoista ja\ntehtaanomistajista, ja kohosi huomattavaan asemaan suurten\nteollisuusmiesten joukossa Suomessa. Senpävuoksi keisari Aleksanteri I,\njoka koetti hankkia äsken haltuunsa saamansa maan merkkimiesten suosiota\nitselleen, jo heinäkuussa vuonna 1810 kohotti hänet aatelissäätyyn,\njolloin hän otti nimekseen af Petersén. Samana vuonna joulukuussa\nnimitettiin hänet vuorineuvokseksi, jolloin hän siis sai osakseen\nkorkeimmat suosionosoitukset, mitä yksityishenkilölle oli mahdollista.\nNämä molemmat kunnianosoitukset, jotka hänelle itselleen mairittelevasti\nosoittivat itsevaltiaan armollisuutta, lienevät olleet kuitenkin vielä\ntervetulleemmat hänen puolisolleen, joka täten tuli tasa-arvoiseksi\nseurapiirinsä kanssa, ja kaikessa tapauksessa vieläkin tervetulleemmat\nhänen aatelissukuisuuteen ankarasti nojautuvalle anopilleen Mälkilässä,\njoka senjälkeen katsoi soveliaaksi käydä jo vierailulla tyttärensä luona\nBjörkbodassa.\n\nOnni ja menestys näytti tehtaanomistajaa seuraavan. Kaikkien\nkunnioittamana ja varakkaana, onnellisena eleli hän kauniin puolisonsa\nkanssa nousevan, toivorikkaan lapsiliudan ympäröimänä ja näytti\nnäinollen tulevaisuus välkkyvän hänelle loistavimpana. Mutta pian oli\nkirkas taivas vetäytyvä synkkään pilveen. Alussa vuotta 1813 kuoli\nperheen nuorempi poika, nimeltään Wolter, seitsenvuotiaana. Suuri ja\nkatkera suru valtasi vanhemmat rakkaan lapsen kuoltua ja varsinkin äiti\nvaipui pitkäksi aikaa lohduttomuuteen. Tuskin olivat sitten syvät\nsuruhaavat alkaneet parahiksi parantua, kun jo seuraavana vuonna\nperhettä kohtasi toinen kuolonsanoma -- vanhempi pojista, Jan Adam,\nkuoli Turussa kolmentoista vuoden vanhana. Kun tämä kuolinsanoma saapui\nBjörkbodaan, huudahti äiti syvän tuskan valtaamana: \"Jo tämä nyt\nriittänee\", antautuen senjälkeen toivottoman surun valtaan niin\ntäydellisesti kuin ainoastaan hänen kaltaiselleen kiihkoiselle,\nintohimoiselle luonteelle on mahdollista. Kun hänen rakas poikansa,\njosta hän enimmin oli pitänyt, oli kuollut, tuntui hänestä kuin olisi\nauringon valo sammunut ja maailma lakannut olemasta. Ja hän vetäytyikin\ntyyten syrjään maailman humusta, eikä tahtonut nähdäkään ketään, ja tuo\niloinen koti, jossa vielä äsken vierailulla kävijöitä vilisi, muuttui\nyhtäkkiä yksinäiseksi ja synkäksi. Päiväkaudet voi hän maata sohvallaan\nitkien, ottamatta kuuleviin korviinsakaan lohdutuksen sanoja, ainoastaan\nvalitellen ja tuijottaen eteensä. Tuo pohjaton murhetuska, joka hänen\nympäristöönsä näytti milt'ei järjettömältä, ei ollut ohimenevää laatua\nniinkuin hänen muut kiivaat tunnelmansa tavallisesti, vaan kesti sitä\nmonta vuotta, eikä se koskaan tyyten loppunutkaan. Pitkien aikojen\nperästä näytti se jonkunverran tyyntyvän. Kerrotaan näet, että hän olisi\nnäyssä tai unessa nähnyt, kuinka tuo rakas vainaja oli tullut hänen\nvuoteensa ääreen pyytäen: \"Äiti rakas, minulla on niin vaikea olla\nhaudassani. Sinun surusi ja kyyneleesi eivät anna minulle rauhaa.\" Tämä\noli vaikuttanut häneen niin voimakkaasti, että hän oli hillinnyt surunsa\nja alkanut vähitellen palata ja mukaantua jälleen tavallisiin\nelintapoihin ja elämänhuoliin.\n\nNäihin aikoihin palasi perheen ainoa elossa oleva lapsi, silloin\nseitsentoistavuotias tytär Charlotta (minun äitini) Tukholman\nkasvatuslaitoksesta kotiin, joka seikka luonnollisesti herätti jälleen\neloon entisen iloisemman elämän talossa. Äidin oli nyt tyttärensä vuoksi\npakko jälleen näyttäytyä maailman humussa, ottaa osaa sen tarjoamiin\nviihdykkeihin ja huvituksiin ja pian näkikin hän jälleen talonsa täynnä\nvieraita -- mutta nyt puuttui hän kaikkeen tällaiseen vain täyttääkseen\nvelvollisuutensa, eikä suinkaan omasta halustaan. Isän tehtäväksi\netupäässä jäikin näinollen opastaa tytärtään, hänen silmäteräänsä,\nmaailman kouluun, jossa Charlotta, nuori, kaunis ja miellyttävä kun oli,\nviehätti pian kaikki, joiden seuraan vain tuli. Pian joutuikin hän\navioliiton satamaan (1821).\n\nKun Petersén sitten erään kerran talvella vuonna 1832 oli matkalla\nTurusta kotiinsa, tavoitti hänet kova lumipyry, joka esti häntä\njatkamasta matkaansa ja pakoitti hänet yöpymään Sauvon majataloon, jossa\nhän sitten paneutui levolle jääkylmiin vuodevaatteisiin. Tästä seurasi,\nettä häntä yöllä kohtasi ankara halvaus, jättäen uhrinsa aivan\nherpouksiin ja mykäksi. Tällaisessa tilassa oli hän kauan; vasta parin\nvuoden perästä ja vähitellen sai hän takaisin kykynsä puhua tahi\noikeammin soperrella muutamia katkonaisia, tolkuttomia sanoja; muisti\noli häneltä hävinnyt, eikä se enää palannutkaan. Hän ei tuntenut edes\nlähimpiä omaisiaankaan. -- Ja näin vierähti vuosi vuoden perästä.\nVähitellen voimistui hän kuitenkin niin paljon, että voi pienten lasten\ntavoin opetella tavaamaan ja sitten hiukan kirjoittamaan ja laskemaan.\nEnnen niin voimakas mies oli kokonaan murtunut.\n\nOli luonnollista, ett'ei Petersén onnettomuustapauksensa jälkeen itse\nkyennyt enää hoitamaan tehtaitaan ja tiluksiaan, jotka minun vanhempani\nsitten ottivat huostaansa; mummo taas muutti halvautuneen miehensä\nkanssa Björkbodasta Daalintehtaalle, joka oli kauempana muusta\nmaailmasta ja rauhallisempi. Siellä eli tuo vanha valkopartainen äijä\nvielä monta vuotta, oli ärtyisä ja kärttyinen kuin lapsi ja vietti\npäiviään istuen enimmäkseen suuressa nojatuolissa piippua poltellen ja\ntuijotellen tylsämielisin katsein eteensä. Juuri sellaisena on hän minun\nmuistissani säilynyt. Vihdoin taittoi kaikkivapauttava kuolema hänen\nelämänlankansa joulukuussa vuonna 1841.\n\nVaikkapa vanhuksen yhdeksän vuotta kestänyt sairaus olikin ollut omiaan\nvalmistamaan mummoa odottamaan miehensä kuolemaa, joka ei toki voinut\nmuuna esiintyä kuin suoranaisena vapauttajana kärsimyksistä, antoi\nkuitenkin tämä kuolemantapaus hänelle jälleen aiheen suruun, joskaan se\nei muodostunut nyt yhtä syvälliseksi ja mielettömäksi kuin hänen\npoikainsa kuoltua. Nyt eroittautui hän yhä täydellisemmin pois\nmaailmasta, eikä hänen luonaan enää käynyt muita kuin minun vanhempani\nja me lapset. Hän ei pukeutunut enää koskaan muunlaiseen vaatetukseen\nkuin mitä synkimpään surupukuun; mustaa villapukua hän käytti ja\nvalkoista, korkeapäärmeistä esiliinaa sekä pitkää, valkoista,\nalaskääntyvää kaulusta, ja päässä oli hänellä aina valkoinen poimumyssy.\nSellainen oli senaikuinen surupuku, soma ja samalla juhlallisen vakava.\nHuonekalut hänen huoneustossaan maalattiin mustiksi ja päällystettiin\nvalkoisilla vaatteilla. Eivätkä kukatkaan puutarhassa saaneet\nerivärisinä loistaa, niidenkin piti olla surun värejä -- valkoinen ja\nmusta -- ja ainoastaan valkoisia ja mustantummia kukkasia siellä\nnähtiinkin. Ei yhtään kirjaa, ei minkäänlaista sanomalehteä hän\nsuvainnut, sillä hän ei enää tahtonut tietää mitään päivän tapahtumista.\nHän näytti hyvin tyytyvän siihenkin, kun isältäni joskus sai kuulla,\nettä joku hänen tuttavistaan oli kuollut. Silloin nyökäytti hän hiljaa\npäätään ja sanoi lyhyesti: \"Vai niin! siis hänkin on nyt kuollut!\"\nSiihen supistui koko hänen yhteytensä muun maailman kanssa.\n\nSitäpaitsi pystytti hän muistomerkin, pyöreän graniittipatsaan\nerityisine jalustoineen ja rautaisine suru-uurnineen, joka häntä\nalituisesti muistuttaisi kuolleesta elämäntoveristaan. Patsaaseen oli\nkultakirjaimin kaiverrettu lause: \"Wolter af Petersénille, hänen\nluokseen ikävöivältä puolisoltaan\". Tämä pylväs oli niin asetettu, että\nhänen silmänsä salin ikkunoista aina voivat sen nähdä. Suureen saliin\nasetti hän seinälle kauniin alttaritaulun, jonka Godenhjelm oli\nmaalannut ja joka esitti tapausta Kristus Getsemanessa. Taulu ulottui\nlattiasta kattoon asti ja täytti milt'ei kokonaan yhden poikkiseinistä.\nMummon kuoleman jälkeen lahjoitettiin se Dragsfjärdin kirkkoon. Tämä\ntaulu toi yhä selvemmin esiin sen tunnelman, mikä tässä kodissa\nvallitsi, jossa ei tuolia saanut paikaltaan liikauttaa, ei pölyhiukkasta\nlöytyä huonekalujen pinnalla eikä likapilkkua lumivalkoisilla\nlattiamatoilla. Surusta, hartaudesta ja järjestyksestä piti siellä\nkaiken kertoa ja muistuttaa. Toisella puolen alttaritaulu, toisella\nvainajan muistomerkki!\n\nYhtä puhdas ja siisti oli mummon koti ulkoapäin kuin sisältäkin.\nPuutarha oli vanhanaikainen laitelma penkereineen, joita suorat,\nnelinurkkaiset käytävät paloittelivat tasaisiksi leikattujen sireeni-,\njasmiini- ja ruusupensaikkojen ympäröiminä. Tiet olivat aina vastikään\nja niin sirosti haravoidut, että tuskin uskalsi niitä pitkin astua\naskeltakaan, sillä pelkäsi siihen jälkiä jättävänsä. Siellä oli mitä\nsuuremmoisimpia hyötymansikka-aloja, suuria ijänikuisia omenapuita,\nluumuja ja kirsikoita, joita me mielinmäärin saimme omiksi tarpeiksemme\nveroittaa saamatta nuhteita.\n\nMeidän perheessämme oli tullut tavaksi käydä joka sunnuntai, varsinkin\nkesäaikaan, vierailulla vanhan mummon luona Daalintehtaalla. Minusta,\njoka silloin vielä lapsuusvuosiani vietin, tuntui aina kuin olisin\ntullut toiseen maailmaan, sillä kaikki siellä oli niin erilaista, niin\nhiljaista ja juhlallista verrattuna omaan kotiimme Björkbodassa, joka\noli elämää ja hyörinää ja useimmittain vieraita täynnä.\n\nHetkisen perästä tulomme jälkeen oli mummolla tapana lukea päivän saarna\nja sen hän lukikin erinomaisen hyvin, kovalla ja selkeällä äänellä. Tämä\nosa rakkaista vierailuistamme mummon luona muodostui minulle aina\nikävimmäksi, sillä saarnan aikana täytyi minun istua aivan hiljaa ja\nhartaan näköisenä ristissäkäsin kuunnella sitä, vaikkakin samalla\nkärsimättömästi odotin saarnan loppua päästäkseni kauniiseen puutarhaan.\nAlussa yrittelin minä kuitenkin pitää ajatuksiani koossa, mutta ne\nharhailivat liiaksi hajallaan ja olivat liian kehittymättömiä voidakseen\nkäsittää ja seurata Wallin'in korkeaa ja vertauskuvallista\nkukkaiskieltä. Pian liitelivätkin ne muihin asioihin ja kiintyivät\nmaallisiin seikkoihin.\n\nSilloin älysin minä kärpäsen, joka astuskeli pitkin erästä kattoruunun\nkynttilää ylös ja alas, alas ja taas ylös, kunnes näytti kyllästyvän\nsiihen ja lentää hurahti haarakynttiläjalkaan, jossa se uudisti äskeisen\ntemppunsa. Sitten siristi se siipensä jälleen ja porhelsi suoraan yli\nsalin erääseen muotokuvaan, istuen keskelle muotokuvan nenää ja tehden\nsiitä lyhyitä tepastuksia milloin kuvan leukaan, milloin poskille. --\nMutta pian kadotin minä sen näkyvistäni ja se hävisi puitteiden\nkuvioihin. Sensijaan huomasin minä samassa auringonsäteen, joka\nsukeltautui esiin raollaan olevasta vierashuoneen ovesta ja joka\nkirkaspiirteisesti heijastui lattiamatolle. Minä katselin sitä\ntarkkaavaisesti, näin kuinka se hiljaa siirtyi kuviosta toiseen ja\nvähitellen läheni kaakeliuunin nurkkaa, ja minä tiesin vanhastaan että\nsilloin kuin se sinne määräpaikkaan ennättää, silloin myöskin saarna\ntavallisesti loppui. -- Ja vihdoin olikin se sinne ennättänyt! Minä\nkuulin kuinka mummo samalla pani kirjansa kiini ja sanoi amen, jolloin\nkaikki nousivat ylös ja menivät kiittämään mummoa kauniista saarnasta,\njoka luonnollisesti oli kuulijoita vahvistanut ja heidän mieliään\nylentänyt. Mutta ei silloin enää monta minuuttia viipynyt ennenkuin jo\nolin puutarhassa, jossa sitten leikittelin sen lyhyen hetken, joka vielä\noli vapaasti käytettävänäni ennen päivällisateriaa.\n\nSellaista perikuvaa kuin hän, jonka leimana oli vakavuus ja ankaruus,\nkuitenkin liittyen yhteen hyvyyden kanssa, suru, hartaus ja todellakin\nylevä, arvokas esiintyminen, sellaista tuskin enää nähdään, sillä meidän\naikamme ei sellaisia synnytä. Ja vaikkakin me jonkunverran pelkäsimme\nhänen terävää, arvostelevaa katsettaan ja hänen kulmakarvojaan, jotka\nhelposti rypistyivät kokoon jos hän vain huomasi likapilkun jonkun\nvaatteissa tahi jonkun sormet punaisiksi marjapensaiden jäleltä, niin\npidimme me kuitenkin hänestä sydämenpohjasta. Mielellämme menimme me\nhänen luokseen, sillä hän oli kaikesta huolimatta hyvä ja ystävällinen\nmeille, ja hän oli sanomattoman huvitettu nähdessään meidän nauttivan\nkaikista leivoksista, marjoista, hilloista ja makeisista, joita meille\nrunsaasti tarjoiltiin. Pieniä, ikävöityjä juhlahetkiä olivat tällaiset\nmummon luona käynnit meille lapsille, vaikka vanhempani taas eivät niitä\nkaikinpuolin hyväksyneet, sillä he ajattelivat että ne herättivät himoa\ntällaiseen. Mutta silloin pyyteli mummo aina meidän puolestamme,\ntuumien: \"Antakaa rakkaiden lasten saada niin paljon kuin tahtovat;\nhehän ovat niin harvoin täällä, ett'ei siitä mitään vaaraa koidu\". Isä\nsuostui silloin, mummo iloitsi siitä, että \"lapsilla\" oli hauskaa, ja me\nolimme sydämenpohjasta kiitollisia.\n\nHän oli erittäin hyväntekeväinen, mutta mieluimmin kaikessa\nhiljaisuudessa. Köyhät lesket tehtaalla pitivät häntä hyvänä\nkaitselmuksenaan. Ja jos jonkinlainen suurempi vahinko tahi onnettomuus\noli kohdannut jotakin sukulaista tahi ystävää, silloin ojensi hän\nvapaaehtoisesti todellisesti auttavan kätensä.\n\nSyvällinen, pitkäaikainen suru oli aiheuttanut hänelle maksataudin, joka\nsitten pitkien tuskien jälkeen sammutti hänen elämänsä joulukuussa\nvuonna 1850. Hän oli kuollessaan 75 vuotias.\n\n\n\n\nVII.\n\nSUUR-ISOÄITI.\n\n1841.\n\n\nKuinka usein seisoinkaan ihmetellen ja kysyväisenä hänen ja hänen\nmiehensä suurten muotokuvien edessä, jotka riippuivat erään salin\nseinällä Björkbodassa, ja kuinka usein kuulinkaan seurapiirissämme,\nvarsinkin isäni kertovan hänen synkästä elämäntarinastaan! Minä olin\nsilloin vielä lapsi, mutta kuuntelin kuitenkin tarkkaavaisesti kaikkia\nyksityiskohtiakin, jotka syöpyivät syvälle nuoreen mieleeni, ja usein\nvärisytti minua ajatellessa tuota kamalaa näytelmää. Epäilemättä jo nyt\nuseat noista kertomuksista ovat muistista himmenneet, vaan muutamia on\nkuitenkin kulumattomina säilynyt mielessäni ja ovat ne ehkä omiaan\njossain määrin herättämään lukijan mielenkiintoa.\n\nMe sisarukset olimme ruvenneet kutsumaan häntä Suur-isoäidiksi\nerotukseksi hänen tyttärestään, joka oli meidän oikea mummomme.\n\nPuoli vuosisataa oli Suur-isoäiti jo ollut leskenä ja asui erillään\nmuusta maailmasta yksinäisyydessään, useammassa sukupolvessa perintönä\nkulkeneella Mälkilän säteritilalla Perniön pitäjässä. Tila oli aivan\nlähellä kirkkoa ja vallanmaantietä. -- Oli tullut lujasti velvoittavaksi\ntavaksi, että kun meidän perheemme keväisin muutti Helsingistä Kemiön\npitäjässä olevalle maatilalleen ja syksyisin päinvastoin, silloin aina\npiti poiketa Mälkilään välttämättömälle vierailulle. Olisikin ollut\nsuuri hairahdus ja virhe, jos tuo vierailu kerrankaan olisi laiminlyöty.\n\nKun suuri perhevaunumme kääntyi vallanmaantieltä Suur-isoäidin taloon\njohtavalle syrjätielle, lensivät ajatukseni vilkkaasti menneisiin\naikoihin ja tarinoihin, joita olin kuullut ja katseeni kiintyi\nkysyväisenä ja ihmetyksen vallassa jokaiseen silmiini osuvaan\nesineeseen. Sillä vaikka olinkin vielä täysi lapsi -- olin 9 vuotias kun\nhänet viimeisen kerran näin -- olin kuitenkin jo kuullut niin paljon\nsiitä historiallisesta näytelmästä, joka tuossa talossa oli näytelty,\nolin kuullut hänestä itsestään, hänen verrattomasta kauneudestaan, hänen\nylpeydestään, suruistaan ja kärsimyksistään, että mielikuvituslentoni\noli kiihoittunut ylimmilleen. Minusta tuntui, tultuani itse paikalle,\nkuin näkisin kaiken kuulemani henkiin heränneenä.\n\nTäällä oli kaikki erilaista siihen katsoen mitä muualla jo ennen olin\nnähnyt, ja minusta tuntui kuin olisin muuttanut menneelle vuosisadalle,\nKustaa kolmannen aikoihin, sillä kaikessa ilmeni jonkunlaisen\nsuurellisuuden henki ja leima, suurellisuuden, joka oli ollut vallalla,\nvaan sittemmin hävinnyt.\n\nRakennus oli pitkänläntä, vanha, yksikerroksinen puutalo tyyliin\nsoveltuvine korkeine, kulmikkaine taitekattoineen, yliskoppineen ja\nvihreine ikkunaluukkuineen ja ympäröi sitä penkereittäin järjestetty\npuutarha suorine, jäykkäpiirteisine käytävineen, joiden varsilla\nkorkeat, tasalatvaiset sireenipensaikot kasvoivat ja kulmissa kohosi\nneljä päivänvarjon ja hatun muotoiseksi leikattua kuusta. Korkeat,\nsatavuotiset vaahterat ja jalavat, jotka lähinnä rakennusta kasvoivat,\npeittivät sen salaperäiseen hämärään.\n\nMe ajoimme hyvin hoidettuun ja haravoituun pihaan, pysäytimme hevoset\nulkonevan eteisrakennuksen eteen ja astuimme sisään pimeään ja kylmään\neteiseen, jossa meidät nöyrästi ja lakkaamatta niijaava palvelusväki\nvastaanotti. Käytiin sitten suureen, helmenvärisellä\npaneelilaudoituksella ja harmaaksi maalatulla aivinaisella\nseinäverhoituksella varustettuun saliin, jonka toisessa päässä ammotti\näärettömän suuri, avonainen takka. Huonekaluja oli huoneessa vähän,\nmustia nahkapäällystuolia, jotka jäykkinä seisoivat pitkin seinävarsia.\n\nSalista johti tiemme vierashuoneeseen, jossa Suur-isoäiti itse, kolmisen\naskeleen päässä kynnyksen sisäpuolella, otti vastaan syvään kumartavan\nja niijaavan ja hänen kättään suutelevan vierasjoukon. Vierashuonekin\noli suuri ja huonekalut kaarevaa rokokotyyliä, täyskullatut ja\npäällystetyt vihreäraitaisella silkillä. Ikkunain välissä oli suuri\nkultapuitteinen peili ja pöytä marmorikansineen. Sohvan yläpuolella\nvanhanaikainen kello ja seinillä muutamia perhemuotokuvia puuteroitujen\ntekotukkain ajoilta. Toisen ikkunan vieressä oli kokonaan posliinista\ntehty pöytä, jonka pyöreälle kannelle oli kuvattu Tukholman linna ja\nvirta. Minä en milloinkaan voinut irroittaa katsettani tuosta pöydästä,\nenkä tahtonut uskoa, että todellisuudessa löytyisi mitään niin kaunista\nkuin tuo näköala Tukholmasta, ja minä epäilin, voisinko koskaan tulla\nniin onnelliseksi, että saisin nähdä sen todellisuudessa kaikessa\nihanuudessaan.\n\nSeuraava huone oli Suur-isoäidin makuukammio. Sen täytti suurimmaksi\nosaksi äärettömän suuri uudinsänky laajojen vihreiden\nkirjosilkkiverhojen ympäröimänä, jotka riippuivat alas asti upeasta\nsängyn yläkatoksesta. Kaikki mitä näin veti huomioni ja ihmettelyni\npuoleensa, sillä kaikki, vähäpätöisimpiin pikkuasioihin asti, oli niin\nvanhanaikaista ja poikkesi ihmeellisesti sekä muodoltaan että väriltään\nminun vanhempaini uudenaikaisesti sisustetun kodin asusta.\n\nKuitenkin katselin minä ja ihmettelin enimmän Suur-isoäitiä itseään.\nHän, kauneudestaan ennenvanhaan laajalti kuuluisa nainen oli nyt lähemmä\nyhdeksänkymmenen ikäinen ja liikuskeli hitaasti ja vaivaloisesti\nlattialla. Vuosien painamana, tukien itseään hopeapäiseen keppiinsä,\nhoippui hän eteenpäin, ja kuitenkin oli hänen muotonsa vielä vanhuuden\nsyksynkin tultua kova, kylmä ja ylpeä. Hänen ankara ja luja katseensa\npidätti meidät kunnioittavan välimatkan päässä hänestä. Ja muistan\nvieläkin hyvin, kuinka sydämeni hätkähti, kun minun piti mennä hänelle\nkumartamaan ja suutelemaan hänen kurttuista kättään ja kuinka minä\nsilloin aina vapisin ikäänkuin olisin haamun nähnyt. Ja haamuhan hän\noikeastaan olikin kaukaisilta menneiltä ajoilta. Ei ollut silloin\nkysymyksessä isoäidin avoin syli, jonne juostiin rakkaasti\nsyleiltäväksi.\n\n_Beata Helena von Morian_ syntyi vuonna 1754 ja oli hän laamanni Johan\nKristoffer von Morian'in, Sarvilahden ja Mälkilän herran ja hänen\nensimäisen puolisonsa, vapaaherratar Hedvig Helena Creutzin tytär. Jo\naikaiseen orvoksi jouduttuaan kasvatti häntä Mälkilässä ankara ja vakava\näitipuolensa, kreivitär Charlotta Renata Nieroth, ja kehittyi hänestä\nhurmaava kaunotar, joka pian tähtenä loisti siinä seurapiirissä, johon\nhän sukuperänsä mukaan tuli kuulumaan ja jolle monet häneen mieltyneinä\nosoittivat mitä suurinta huomaavaisuutta. Hän menikin jo alle\nkuudennentoista ikävuotensa avioliittoon silloisen kapteenin _Johan\nHenrik Hästeskon, Målagårdista_, kanssa, joka oli syntynyt 1741 ja tuli\nsittemmin Turun läänin rykmentin everstiksi. He elivät sitten kaikesta\npäättäen onnellisessa avioliitossa, kunnes se keskeytyi kamalan,\nratkaisevan tapauksen kautta mestauslavalla vuonna 1790.\n\nHistoria on langettanut tuomionsa Suur-isoäidin puolisosta. Meikäläisten\nmielestä oli hän ollut pohjaltaan jalo ja hyvä ihminen, vaan heikko ja\nherkkä taipumaan, eikä hänellä ollut sellaisia ominaisuuksia, joita\nvaaditaan siltä, jonka on johdettava kapinaa ja niin perin häilyvää ja\narveluttavan uskallettua yritystä kuin Anjalanliitto. Myöskin esitettiin\nkotona usein hänen puolustuksekseen, että hän oli serkkunsa ja\nuskotuimman ystävänsä, viekkaan vehkeilijän Anders Johan Jägerhornin\nkäsittämättömän vaikutuksen alainen.\n\nJo aikaisin olin minä eri mieltä tässä suhteessa, sillä hänen\nmuotokuvansa puhui tällaista arvostelua vastaan. Hän oli korskean ja\nylpeän näköinen ja ivallinen hymy hänen hieman vinoilla huulillaan\nheitti koko hänen olemukseensa kovuutta, salaivaa ja ilkkumista\ntodistavan piirteen.\n\nIloisesta, onnellisesta ja vieraanvaraisesta kodistaan Mälkilässä,\nmarssi hän kesäkuun alussa vuonna 1788 Turkulaistensa etunenässä\nHelsingin nummelle, jonne kaikki muutkin suomalaiset rykmentit\nvähitellen olivat kokoontuneet alkaakseen hyökkäyksen Haminan\nlinnoitusta vastaan. Kuusi viikkoa odottivat ne kuninkaan tuloa, ja\niltojaan viettivät upseerit toistensa teltoissa jutellen valtiollisista\nasioista ja punoen juoniaan. Klick ja Jägerhorn, Sprengtportenin\nsalaisina lähetteinä, virittelivät taitavasti juoniaan ja esittivät\nalussa varovaisesti, sitten yhä avonaisemmin mitä rohkeimpia tuumia,\nkuten kuninkaan vangitsemista ja Suomen eroittamista Ruotsista omaksi\npuolueettomaksi, Wenäjän suojeluksen alaiseksi valtioksi. Heidän\nneuvokkuudellaan ja vehkeillään oli odottamattoman nopea menestys. Pian\noli koko upseerikunta taipuvainen heidän suunnitelmiinsa ja nousi\nkapinaan väärää ja ilman säätyjen myönnytystä alettua hyökkäyssotaa\nvastaan, mieltenkuohun, vastahakoisuuden ja levottomuuden vallitessa\nmiehistön keskuudessa, joka vaati, että heidät on kotipuolilleen\npalautettava.\n\nKun kuningas vihdoinkin heinäkuun puolivälissä saapui leiripaikalle, oli\nkylvetty kapinan ja petoksen siemen jo itänyt, ja sitten muutama päivä\nkuninkaan tulon jälkeen sattui tuo Hästeskolle niin surkeavaiheiseksi\nmuodostuva tapaus. Uljaasti astui hän yhdessä everstien Montgomeryn ja\nvon Otterin kanssa kuninkaan telttaan ja toi esiin suomalaisten\nupseerien vastalauseen laittomasti alotetun sodan johdosta sekä heidän\nkieltäytymisensä taistelusta. Tulistuneena ja innoissaan oli hän\nsilloin, niin kerrottiin, uhannut herraansa ja kuningastaan, niin,\nsanotaanpa hänen päällepäätteeksi vielä tarttuneen kuninkaan nuttuun\nkäsin kiinni, ja kun kuningas silloin huusi:\n\n\"Varokaahan itseänne, Hästesko, teidän päänne voi pian kiikkua\nhöllässä!\", sanotaan hänen ajattelemattomuudessaan ja kiihkossaan\nvastanneen sellaisella ivallisella elkeellä, jonka minä olen hänen\nmuotokuvassaan huomaavinani: \"Sepä ei taitane olla Teidän Majesteettinne\nvallassa!\"\n\nMutta tämä oli koskettamista Kustaa kolmannen hellimpään kohtaan, sillä\nei ollut sallittua epäillä hänen valtaansa. Tällä hetkellä oli hän kyllä\npakoitettu hillitsemään vihansa, mutta mikä näin tuli kätketyksi, sitä\nei kuitenkaan unohdettu, ja Hästeskon kohtalo oli määrätty.\n\nKuinka Anjalanliitto sittemmin syntyi ja kuinka kuningas pelastui\nupseerien hankkeista palaamalla Ruotsiin, sen lukijani tietävät, eikä\nminun sentähden tarvitse kertoa pitempään näiden tapausten\nkehittymisestä.\n\nOn vaikea käsittää liittoutuneiden huoletonta esiintymistä. Niiden\nkuukausien kuluessa, jotka vierivät kuninkaan poislähdön jälkeen, eivät\nhe tehneet mitään pelastuksensa hyväksi. Luottivatko he sitten kuninkaan\nlempeyteen tahi suurilukuisuuteensa, vaiko siihen, ett'ei niin suurta\njoukkoa aatelisia upseereja voitaisi rangaista?\n\nAivan odottamatta tulikin näinollen vangitsemismääräys. Se toteutettiin\n7 päivänä tammikuuta 1789 samalla kertaa yli koko maan kaikkiin Anjalan\nliittokirjan allekirjoittajiin nähden.\n\nTämän päivän edellisenä iltana saapui pieni ratsujoukko erään luutnantti\nVoigtländerin johdolla Perniön kirkonkylään. Luutnantti Voigtländer,\nluultavasti joku perheen tuttava, oli siksi kohtelias, että hän\nkirjoitti Hästeskolle pienen kirjelipun, ilmoittaen siinä seuraavana\naamuna saapuvansa Mälkilään vangitsemaan everstin. Mutta Hästesko ei\nhalunnut käyttää tilaisuutta hyväkseen paetakseen. Hän odotteli tyynesti\nkohtaloaan, vaikkakin hän varsin hyvin olisi voinut serkkunsa\nJägerhornin, Klickin, Ladaun ja Glansenstjernan tavoin ajoissa pelastaa\nnahkansa.\n\nSuur-isoäiti näki sitten, kuinka ratsumiehet paljastetuin miekkoineen\nveivät hänen jumaloimansa puolisonsa sieltä pois, ja hän sekä vanha\nuskottu palvelija Lindholm seurasivat mukana, ensin Turkuun, jonne\nvangit vähitellen kokoontuivat eri haaroilta Suomea, ja sitten pitkässä\nkulkujonossa yli jään Ekkeröön Ahvenanmaalla. Siellä täytyi puolisoiden\nerota toisistaan. Heidän hyvästijättönsä oli tärisyttävä ja\nsydäntäsärkevä. Mies koetteli lohduttaa puolisoaan, vaan vähäväliä oli\nSuur-isoäiti huudahtanut, aavistaen mitä tuleman piti: \"Minä en näe\nsinua koskaan enää -- en koskaan -- en koskaan!\"\n\nTukholmassa jaettiin vangit kaupungin eri vankiloihin ja Hästesko\nteljettiin Fredrikshofiin. Tutkinto sotaoikeuden edessä alkoi pian ja\npitkittyi sangen pitkälliseksi.\n\nHästesko puolusti itseään miehekkäästi ja arvokkaasti; kuitenkin koetti\nhän nöyrin sanoin antaa teoilleen vilpittömyyden leiman. Kolmetoista\nkuukautta kesti hänen kovaa taisteluaan elämänsä puolesta. Mutta useita\nraskauttavia, asian huonoon valoon saattavia todistajia kuulusteltiin ja\ntodistettuja tosiasioita ei voitu kieltää.\n\nVihdoin langetettiin tuomio ja vahvisti kuningas sen 14 päivänä\nhuhtikuuta 1790. Siinä julistettiin Hästesko ja kolmetoista muuta\nrykmentinpäällikköä ja korkeinta upseeria menettämään henkensä,\nkunniansa ja omaisuutensa ja määrättiin mestaus pyövelin käden kautta\ntapahtuvaksi, sekä ampumalla teloitettaviksi 63 allekirjoittajaa, niiden\njoukossa Suur-isoäidin ainoa poika, Johan Gustav Hästesko, jonka --\ntultuaan kuusitoistavuotiaana upseeriksi -- hänen isänsä oli saanut\ntaivutetuksi toisten kanssa allekirjoittamaan liittokirjan.\n\nKuolemaantuomituille suotiin kuitenkin oikeus pyytää armoa\nkolmenkymmenen päivän kuluessa, johon oikeuteensa jotkut turvautuivat\nsaadakseen edes jotain lievennystä tuomioonsa. Myöskin Hästesko jätti\nhakemuksensa kuninkaalle, jossa pyysi majesteetilta armoa siitä\n\"perinpohjaisesta perikadosta, joka tuomion nojalla ei ole ainoastaan\nminun edessäni, vaan tulee myöskin välttämättä kohtaamaan viatonta,\nlohdutonta ja surevaa perhettäni.\"\n\nKuka voikaan kuvitella sitä surun, epätoivon ja tuskan aikaa, jonka\nSuur-isoäiti yksinäisyydessään Mälkilässä sai viettää niiden pitkien\nkuukausien kuluessa, jolloin oikeudenkäynti Tukholmassa jatkui, vavisten\nmitä tuskallisimmassa levottomuudessa puolisonsa ja poikansa vastaisen\nkohtalon tähden! Mutta vähäinen toivonkipinä oli hänellä vielä jälellä\n-- hän tahtoi yrittää viimeisensä pelastaakseen heidän henkensä nöyrän\nanomuskirjelmän kautta. Hänen, tuon ylpeän naisen täytyi alentua\npyytämään armoa. Ja minusta tuntuu, kuin hänen rukouskirjelmänsä sanojen\nvälissä tuntisin hänen sydämensä värähtelevän tukahdetusta ylpeydestä.\n\nMutta ei mikään auttanut. Kustaan päätös Hästeskon rangaistukseen nähden\noli järkähtämätön ja molemmat armonanomukset jätettiin leppymättömästi\nhuomioonottamatta. Turhaan koetti kuninkaan sisar, prinsessa Sofia\nAlbertina rukoillen ja kyyneliä vuodatellen taivuttaa häntä lieventämään\nkuolemantuomiota ja yhtä turhaan antoi runoilija Leopold kuningas\nKustaalle runoelman saadakseen hänen sydämensä värähtämään\narmollisuuteen. Kuningas, joka muuten oli niin lempeä, ei nyt ottanut\nmitään rukouksia kuuleviin korviinsakaan. Kaikki muut tuomitut paitsi\nHästesko saivat armon ja heidän henkensä säästettiin. Hän, joka oli\nepäillyt kuninkaan valtaa, hän yksin saisi nyt sitä kokea.\n\nKun vanha Lindholm, uskottu palvelija, myöhään syksyllä sitten palasi\ntakasin Mälkilään onnettomalta Tukholman matkalta, kertoi hän kyyneleitä\nvuodattaen ja nyyhkytellen epätoivoiselle emännälleen, kuinka kaikki oli\nkäynyt.\n\n\"Monta yritystä\", niin hän kertoi, \"oli armollisen everstin\npelastamiseksi koetettu. Vieläpä korkea herra, kreivi Munck, kuninkaan\nuskottu ystävä, oli hänelle tarjonnut tilaisuutta. Ja vielä aivan\nviimeisellä hetkelläkin esitettiin hänelle, että hän vaihtaisi vaatteita\nrovasti Walleniuksen kanssa, joka tuli vankilaan antamaan hänelle Herran\nehtoollista, ja että hän sitten tuollaisessa valepuvussa luikahtaisi\npakoon papin jäädessä vankilaan. Mutta kaikki tuollaiset ehdotukset\nhylkäsi hän järkähtämättömästi. \"Minä luulen\" -- lisäsi vanha Lindholm\n-- \"että hän toivoi vielä itse mestauspaikalla tulevansa armahdetuksi.\"\n\n\"Mestaus oli määrätty toimeenpantavaksi syyskuun 8 päivänä. Jo aikaiseen\naamulla oli eversti ottanut pastori Walleniukselta vastaan sakramentin,\nja sitten kello yhdeksän aikaan vietiin hänet ankarasti vartioituna\nKarjapihantorille, jonne oli neljä mestauspölkkyä pystytetty ja niiden\nkunkin viereen ruumisarkku valmiiksi asetettu. Kaikissa ikkunoissa ja\ntorilla vilisi viljalti ihmisiä, niin että seitsensatainen\nporvarikaartijoukko töintuskin sai tunkeilevan kansanjoukon pysymään\nloitommalla. Minä seurasin koko ajan armollista herraa hänen rinnallaan,\nja kun me olimme saapuneet mestauspaikalle ja vartijapiirin sisään,\nastui hän horjahtamattomin askelin mestauslavalle. Kun hän oli sinne\nastunut, näytti minusta kuin hän olisi etsiskelevin katsein tähystänyt\nympärilleen ikäänkuin viimeisessä silmänräpäyksessä hakien silmillään\nhäntä, ratsumiestä, joka lennähtäisi paikalle tuomaan\narmahdusilmoitusta, sillä niin uskoi armollinen herra varmasti\ntapahtuvan. Mutta oi onnettomuutta! Ratsumiestä ei tullut, oli niin\nhiljaista kuin Herran huoneessa. Silloin otti ikimuistettava herrani\nkultakellonsa taskustaan ja ojensi sen minulle uskollisesta\npalveluksestani muistoksi. Minä itkin ja nyyhkytin niin että luulin\nkerrassaan menehtyväni, ja mielelläni olisin minä silloin astunut\narmollisen everstin sijasta mestauslavalle. Sitten otti hän\nkihlasormuksen sormestaan ja ojensi sen minulle annettavaksi teille,\narmollinen rouva, hänen viimeisten rakkaiden terveistensä kera. Sen\ntehtyään paljasti hän kaulansa, hänen silmilleen sidottiin valkoinen\nvaate, jonka jälkeen hän laskeutui mestauspölkylle; pyövelikirves\nvälähti ja hänen jalo päänsä vierähti verissään alas.\"\n\n\"Kun armollinen herrani näin oli loppunut ja me laskeneet hänet\nkauniisti arkkuunsa ja käärineet hänen ympärilleen lakanan, vietiin\nsitten everstit von Otter, von Kothen ja af Enehjelm kukin omalle\nmestauslavalleen. Mutta silloin tulikin täyttä karkua ratsastaja\nväkijoukon halki paikalle ja ylimaaherra luki julki armahdusjulistuksen\nkansanjoukkojen hurratessa ja huutaessa. Ja sitten läksivät kaikki\nvähitellen pois mestauspaikalta. Minäkin läksin ja tämä päivä tuntui\nminusta elämäni raskaimmalta päivältä.\"\n\nVanhan Lindholmin kertoessa tätä kertoelmaansa oli Suur-isoäiti\nvähäväliä mennyt tainnoksiin. Häntä kohtasi ankara hermotäristys ja hän\nhouraili mitä hirvittävimpiä näkyjä niin että hänen läheisimpänsä\nluulivat hänen kuolevan. -- Kun hän sitten vähitellen toipui taudistaan,\nantautui hän mitä epätoivoisimman surun valtaan, eroittautui kokonaan\nmuusta maailmasta, eikä halunnut nähdä ketään. Vaiteliaana, itseensä\nsulkeutuen, umpimielisenä ja yksinään, syvään surupukuun puettuna\nkuljeskeli hän autiossa, kolkossa kodissaan, joka -- ennen niin iloisa\nja onnellinen -- nyt oli muuttunut surun tyyssijaksi.\n\nTuska, jonka vallassa Suur-isoäiti lopulleen kaksikymmentä kuukautta oli\nollut, väikkyen sekavissa pelon ja toivon tunteissa miehensä ja poikansa\nkohtalosta, se tuska oli koskenut myöskin kovasti muihin heidän\nläheisimpiinsä. Hästeskon vanha, 83 vuotias äiti Elsa von Fieandt, joka\nasui Wesalahden kartanossa Mikkelin pitäjässä, oli vapisevin sydämin\nseurannut tutkimuksen kulkua, toivoen hiljaisuudessa syytettyjen\nsyyttömiksi todistamista ja armoa. Mutta kun tuo viimeinenkin\ntoivonkipinä sammui tiedon saavuttua mestauksesta, silloin murtuivat\nvanhuksen voimat; äidinsydän ei jaksanut kestää tätä iskua ja hän kuoli\nmuutamia päiviä poikansa kuoleman jälkeen. Suur-isoäidin äitipuoli,\nkreivitär Renata Nieroth, joka oli mitä hellimmin sitein kiintynyt\ntytärpuoleensa ja hänen mieheensä ja joka yhtämittaa oleskeli heidän\nluonaan Mälkilässä, sortui hautaan hänkin lyhyen ajan kuluessa\nsenjälkeen kuin sanoma Hästeskon kuolemantuomiosta oli hänen korviinsa\nennättänyt.\n\nSuru oli tosin murtanut Suur-isoäidin, mutta olivatkohan silti hänen\nentinen ylpeytensä ja ylimielisyytensä hävinneet? Minä epäilen. Henkilöt\nsenlaiset kuin hän voivat kestää monta ja kovaa koetusta, mutta heidän\nluonteensa pohjasävel pysyy kuitenkin ennallaan. Kuningas oli käyttänyt\nvaltaansa, vaan ei oikeuttaan. Hästesko ei ollut Anjalanliiton johtaja,\neikä edes tuon suunnitelman alkukeksijöitäkään. Kaikki muut oli\narmahdettu, vaan ei häntä, jonka pään tuli näin häpeällisesti kaatua.\nKuningas janosi kostoa ihmisenä, eikä Svean Valtakunnan Ensimäisenä --\nsiinä hänen menettelynsä vääryys. Näin luulen minä Suur-isoäidin\nkäsittäneen tämän asian, ja ne katkerat ajatukset, joita hän hautoi ja\nylläpiti syvimmällä sisimmässään, löysivät vastakaijun niissä\najatuksissa, jotka lausutaan seuraavassa, käsikirjoituksena Hästeskon\nystäville jaetussa runoelmassa:\n\n      \"Niin Hästesko. Sä kuolit nyt!\n      Mutt' sankarien joukkoon tuonelassa liityt,\n      sä -- tuloksetta joskin -- Svean rauhaa etsit.\n      Meit' hädästä oot päästänyt.\n      Ja henkes' menetit.\n      Vaan kunniasi joukossamme säilyy,\n      kun hellyys mielessämme päilyy\n      ja väkivaltaa, vilppii vihaamme.\n\n      Vaan varma on: jotk' halusit\n      sun kuolos' kautta armon häilyväisen saada,\n      heilt' tieto Luojan kostost' täytynyt on laata.\n      Sun pääsi ruumiist' silposit --\n      se kummitella voi --\n      se mieless' heillä öin ja päivin painaa\n      ja veres' kostoo lakkaamatta huutaa\n      kautt' ikuisehen lain Jumalan.\"\n\nSe kylmyys, joka hänestä ympäristöönsä huokui ja se kovuus, joka hänen\nkasvonpiirteilleen antoi leimansa ja joka ikäänkuin hypnoottisesti\nkahletti kaikki hänen lähellään olevat, se todisti selvään, ett'ei hän\nollut sisimpäänsä saanut sitä rauhaa, jonka vuodet aina tavallisesti\nkärsineille mielille lahjoittavat.\n\nHiljoilleen vieryivät sitten vuodet edelleen ja suuria muutoksia\ntapahtui Suomessa. Useat niistä Anjalanliiton miehistä, jotka kerran\nHästeskon tavoin oli kuolemaan tuomittu, olivat vuoden 1809 jälkeen\nkohonneet yhteiskunnan huippuasemiin, ollen nyt korkeissa viroissa sekä\narmeijan että siviilihallinnon palveluksessa, kansalaisina\nkunnioitettuina ja tehden työtä maansa hyväksi. Tämä tosiasia tuotti\nSuur-isoäidille tosin jonkunlaista sovitusta ja lohdutusta, vaan oli se\nsamalla omiaan herättämään hänessä rakkaan puolisonsa kaipuun yhä\nkatkerampana.\n\nSe kunnioitus ja osanotto, jota hänelle miehensä entiset toverit\nosoittivat, tuotti hänelle kuitenkin tyydytystä. Nämä Anjalanherrat,\njotka nyt olivat maan ensimäisiä, jättivät harvoin poikkeamatta --\nmatkustaessaan Helsingin ja Turun väliä -- vierailulle lähellä tietä\nsijaitsevaan Mälkilään, siten osoittaakseen kunnioitustaan entisen\nystävänsä, päällikkönsä tahi toverinsa yhä syvässä surupuvussa\nesiintyvälle leskelle. Ja he sanoivat aina rakkaasti muistavansa ja\nkaipaavansa vainajaa. Luultavasti juuri nämä maan suurmiesten tiheät\nvierailut aiheuttivat nimityksen \"Mälkilän hovi\", joksi tilaa\nSuur-isoäidin aikana yleisesti pitäjässä kutsuttiin.\n\nKokonaista viisikymmentäyksi vuotta eli Suur-isoäiti vielä miehensä\njälkeen, viettäen yksitoikkoista, hiljaista ja vaatimatonta elämää. Hän\nei liikahtanutkaan tilaltaan; päivät olivat toinen toisensa kaltaiset ja\naina esiintyi hän mitä synkimmässä surupuvussa. Vuodet tulivat ja\nvaipuivat menneisyyteen vaihtelutta. Mutta syvä haava Suur-isoäidin\nsisimmässä ei parantunut. Eikä aikakaan, tuo muuten paras lääkäri\ntällaisissa tapauksissa, kyennyt unhotuksen umpeen saamaan sitä haavaa,\nsillä Suur-isoäiti ei sitä itsekään tahtonut, vaan repi itse sen\nammottavaksi jälleen. Niinpä pitikin vanhan Lindholmin, \"silminnäkijän\",\njoka kuolemaansa asti asui talossa, vähäväliä yhä uudelleen ja varsinkin\nmerkkipäivinä kertoa hänelle jo tuhannesti ennen kertomansa kuvauksen\nmestauksesta kaikkine yksityiskohtineen, joka sitten aina antoi aihetta\nuusiin kysymyksiin ja uudistuviin kyyneliin.\n\nTaloaan ja talouttaan hoiti Suur-isoäiti viisaasti ja mahdikkaasti,\nniinkuin vanhan ajan naiset tavallisestikin, eikä hänen lukuisalla\npalvelusjoukollaan ollut tilaisuutta laiskotteluun. Kun tuli hämärä\npitkinä talvi-iltoina, silloin talon naispalvelijat kokoontuivat suureen\narkihuoneeseen, jossa pystyvalkea roihusi avonaisessa takassa, ja sen\nvalon ääressä istui Suur-isoäiti rukkineen ja hänen ympärillään muut,\nhekin kehräten. Siten säästettiin kynttilöitä ja samalla voi hän pitää\nsilmällä työn kulkua. Kun sitten vanhanaikainen, kullattu seinäkello\nvierashuoneessa löi määrätyt yhdeksän lyöntiään, nousi Suur-isoäiti\nrukkinsa äärestä ja luki rukouksen, talonväki lauloi lyhyen virren,\njonka jälkeen piti sammuttaa tulet ja kaikkien käydä levolle. Samassa\nhuoneessa vietti hän palvelusväkensä kesken jouluiltaa, jolloin luettiin\nrukouksia ja laulettiin virsiä; jokapäiväisyydestä poikkeavaa\njouluilloin oli vain se, että silloin aina lattialle juhlan muistoksi\nleviteltiin olkikerros.\n\nSuuresti kunnioittivat häntä myös naapurinsa ja pitäjäläiset yleensä.\nKuitenkin heidän tullessaan vierailulle Suur-isoäidin luo, oli\nkunnioittavia muodollisuuksia tarkasti noudatettava. Jos tulija oli\naatelisrouva, ojennettiin hänelle käsi ja hänen pyydettiin istuutumaan\nsohvaan. Jos taas joku porvarisrouva tahi papinrouva saapui, tuli hänen\nensin tehdä kolme siroa niijausta, sitten suudella \"hänen armonsa\"\npuvunlievettä ja kättä, jonka jälkeen hänen istuimekseen osoitettiin\ntavallinen töyrytuoli. Näitä aatelittomia rouvia tahi mamseleja ei\nSuur-isoäiti koskaan kutsunut nimeltään tai heidän arvonimillään, vaan\nsanoi hän aivan yksinkertaisesti \"rakas hän\" ja vieläpä vain \"pieni\nhän\", aina arvoasteiden mukaan, sillä erottelemisessa tehtiin tarkkaa.\nSellainen oli ajan ja hänen tapansa, eikä siitä kukaan ottanut\nloukkaantuakseen, vielä vähemmin vieraantuakseen \"Mälkilän hovista\".\n\nPäivän selvään muistan vieläkin kuinka minua aina vierailulle\nlähdettäessä Suur-isoäidin luo tarkkaan varoitettiin kumartamaan kyllin\nsyvään ja kuinka minulle neuvottiin tuon pakollisen käsisuutelun\ntoimitus perinpohjin. Myöskin muistan kuinka minun sitten täytyi istua\nhiljaa kuin hiiri, suorana ja ääneti, istuimekseni määrätyllä tuolilla\nja pitää tarkasti silmällä että silloin heti osaisin kavahtaa seisomaan\nkun Suur-isoäitikin istuimeltaan kohosi, sillä kun hän seisoi, silloin\nmyös kaikkien huoneessa olijain, niin vanhojen kuin nuortenkin täytyi\nseista. Eipä annettu silloin tottatotisesti lasten vetelehtiä pehmeillä\nsohvilla vanhempain ihmisten läsnäollessa, eivätkä he saaneet\nsekoittautua keskusteluun, joll'ei heiltä jotain kysytty. Kunnioitus ja\narvonanto oli pidettävä aina ja ennenkaikkea mielessä.\n\nNoin parin kilometrin päässä Mälkilästä sijaitsee Haarilan tila, jossa\nsiihen aikaan asui majurinrouva De la Motte (syntyisin von Willebrand).\nNämä kaksi naista olivat yhdenikäisiä; he kuolivat samoihin aikoihin ja\nolivat yhtä hyviä ystäviä keskenään kuin läheisiä naapurejakin. Milloin\nilma vain oli suotuisa, silloin nämä kaksi vanhusta riensivät toisiaan\ntapaamaan, mutta ei toki toinen toisensa luona, sillä sehän olisi\nvaatinut suurempaa seurustelusääntöjen noudattamista, vaan\npuolueettomalla alueella, pienessä huvimajassa, jonka he erityisesti\ntätä varten olivat rakennuttaneet tilojensa väliselle rajalle ja jossa\nhe näinollen olivat kumpikin kuin omalla pohjallaan ja voivat olla kuin\nkotonaan. Huvimajalle suuntasivatkin he säännöllisesti sovittuina\naikoina horjuvat askeleensa, nojaten kainalosauvakeppeihinsä, ja siellä\nhe molemmat, lähemmä satavuotiaat vanhukset, saivat kaikessa rauhassa ja\nystävyydessä jutella rakkaan kahvikupposensa ääressä kaukaiseen\nmenneisyyteen peittyneistä ajoista ja yhteisistä muistoistaan. Ja tähän\nsupistuikin molempain eukkosten seurustelu ja kanssakäyminen vanhoilla\npäivillään.\n\nViimeiseen asti säilyi Suur-isoäidillä hänen sielunvoimansa. Hän kuuli,\nnäki ja muistikin hyvin, varsinkin kaukaisia menneisyyden asioita. Hän\nei liene ollut koskaan pahemmin sairaana ja ummisti silmänsä kuolonuneen\nhiljaa ja rauhallisesti, tunnettuaan parina päivänä lievää\npahoinvointia, joulukuussa vuonna 1841. Ja oli hän silloin ennättänyt 88\nvuoden ikään.\n\nHänen kuolemansa kautta muutti tuonen tuville yksi Kustaa III:n\naikakauden luonteenomaisimmista ja viimeisistä edustajista.\n\n\n\n\nVIII.\n\nERÄS KOULU SUOMESSA 60 VUOTTA SITTEN.\n\n1841--43.\n\n\nKun minä vihdoinkin olin päässyt tuosta Pestalozzilaisesta piinasta\nGripenbergin perheessä ja pari viikkoa ennen joulua sain palata omaan,\nrakkaaseen kotiini, äidin ja siskoliudan luo, pääsin käsiksi\nleikkikaluihini ja oleskelemaan omassa suuressa ja valoisessa\nhuoneessani -- niin olipa silloin hetkiä, jolloin tunsin itseni niin\niloiseksi ja onnelliseksi, ett'en luullut yhdenkään maan päällä\nhallitsevista kuninkaistakaan voivan onnellisemman olla, ja minä\nantauduin jo siihen ihanaan toivounelmaan, että tätä autuutta kestäisi\nkeskeytymättä.\n\nMutta miten ollakaan! Tämä autuus olikin muodostuva sangen\nlyhytikäiseksi, sillä heti joulujuhlain jälkeen ilmoitti äiti minulle,\nettä minut lähetetään Turkuun kouluun. -- Pian muuttui ilo suruksi. --\nRukoukseni ja viljavat kyyneleeni eivät auttaneet mitään. Sillä\nkertakaikkiaan oli päätetty, että minut jälleen lähetetään kotoa pois ja\ntällä kertaa kaiken hyvän päälle vielä toiseen, kaukana olevaan\nkaupunkiin. Ja niinpä tumpustettiin minut eräänä päivänä rekeen,\nhuolimatta kyyneleistäni ja itkustani, ja eräs palvelijoistamme läksi\nminua kyyditsemään.\n\nSiihen aikaan oli silloinen lehtori Edvard Bergenheim,[1] joka pian\nsenjälkeen tuli rovastiksi, avannut Turussa aivan uuden järjestelmän\nmukaisen koulun, ainoa laatuaan mitä Suomessa milloinkaan on ollut, ja\njuuri tuohon kouluun minut lähetettiin. Se oli niin kutsuttu\nBergenheimin reaalikoulu Turussa.\n\n[1] *Edvard Bergenheim* syntyi 1798, tuli ylioppilaaksi 1817,\nmaisteriksi 1823, samana vuonna opettajaksi Suomen kadettikuntaan ja\ntohtoriksi, lehtoriksi 1825, vihittiin papiksi 1830, tuli papiksi\nKangasalan seurakuntaan 1840 ja Maarian pitäjään 1844. Nimitettiin\nsitten Suomen arkkipiispaksi 1850 ja kuoli 1884.\n\nHän oli ollut useampia vuosia opettajana Haminan kadettikoulussa ja oli\nsilloin niin tavattomasti ihastunut siellä käytännössä olevaan\nopetussuunnitelmaan ja kurinpitoon, että hän päätti saman mallin mukaan\nperustaa oppikoulun siviilinuorisoakin varten.\n\nTätä tarkoitusta varten oli hän rakennuttanut Turkuun Uudenmaankadun\nvarrelle sangen suuren kivitalon. Molemmissa kerroksissa kulki läpi koko\nrakennuksen pitkä käytävä, jonka molemmin puolin sijaitsivat\nluokkahuoneet; sitäpaitsi oli koulurakennuksessa virkistys- eli\nhuvitussali, ruokailuhuone ja yksi makuuhuone yhteisesti kaikkia\nsisäoppilaita varten, sekä pesu- ja pukukammio ynnä muita tällaisessa\nlaitoksessa tarvittavia huoneita, kaikki tilavia ja mukavasti\njärjestettyjä.\n\nTämän oppilaitoksen johtavana periaatteena oli syrjäyttää opetuksesta\nvanhat kielet, joita useat silloin tarpeettomina pitivät ja joiden\nopiskeluun muissa kouluissa uhrattiin melkoisesti aikaa, ja sensijaan\nsitä enemmän panna painoa uusien kielien, ranskan- ja etupäässä\nvenäjänkielen opiskeluun. Suomenkieli oppiaineena ei siihen aikaan\ntullut edes kysymykseenkään. Sitäpaitsi tahdottiin meidät kasvattaa\nsellaiseen ankaraan kurinpitoon, tottelevaisuuteen ja järjestykseen,\njoka on kadettikunnassa huomattavissa, ja nuoreen, vaikutuksille\nherkkään mieleen tahdottiin jo ajoissa juurruttaa ja istuttaa\nauktoriteettikunnioitusta, kunnioitusta korkeinta hallitusta ja yhteistä\nsuurta valtakuntaa kohtaan, \"josta meidän maamme oli vain mitätön,\noleellinen osa\". Toisin sanoen, meitä oli jo hyvissä ajoin muodosteltava\ntuleviksi virkamiehiksi aitopuhtaassa, oikeauskoisessa hengessä, jotta\nisäimme tavoin kerran voisimme olla yhteiskunnan korkeimmissa asemissa,\nja usein sopivissa tilaisuuksissa muistutettiinkin meitä tästä.\n\nSuurin osa oppilaista oli täyshoitolaisia ja ainoastaan muutamia oli\nTurusta ja he asuivat kotonaan. Olikohan ajateltua vaiko vain sattuma se\nseikka, että useimmat meistä olivat aatelissukua ja aatelittomat taas\nainakin kenraalien, maan korkeimpien virkamiesten tahi rikkaimpien\nporvarisperheiden poikia? Pian tulimmekin me tietämään, että koulumme\nolikin koulu paremman kansan lapsia varten, eikä mikään kansanlasten\nkoulu. Alimmalla luokalla, jolle minä tulin, oli ainoastaan muutamia\naatelittomia oppilaita, jotavastoin useimmat olivat aatelisperheistä.\nTämän huomasimme me sangen pian, koskapa me kaikki, poikasten\nsenaikaisen tavan mukaan, olimme innokkaita sinettien kerääjiä,\nvaihdellen niitä keskenämme. Me hämmästyimme kun jollakulla ei sellaista\nollutkaan, emmekä pitäneet häntä oikein vertaisenamme. Luultavampaa\nkuitenkin on, että todellisena syynä tällaiseen valikoimiseen oli koulun\nkalliit sisäänpääsymaksut, jotka aiheuttivat että ainoastaan harvat maan\nvarakkaimmista perheistä olivat tilaisuudessa lähettämään poikiaan\nBergenheimin kouluun. Olkoonpa asia muuten miten tahansa, tämä\nvallitseva tarkka rajoitus vaikutti kaikessa tapauksessa nuoreen mieleen\nja istutti siihen jo aikaisimmista vuosista alkaen jonkinlaisen\ntaipumuksen eroittelemaan eri yhteiskuntaluokat toisistaan, jota\njuurtunutta taipumusta sitten kesti kylläkin kauan.\n\nBergenheim itse antoi opetusta maailmanhistoriassa oman tekemänsä\noppikirjan mukaan, jossa Wenäjän historiaa käsiteltiin suhteellisesti\npaljon seikkaperäisemmin kuin muiden maiden, samoinkuin myöskin\n\"isänmaan historiassa\", joka -- sen kuin nyt enää muistan -- oli\nsisällöltään niin tarkoitusperäinen, että se epäilemättä nykyjään\nvallalla olevan käsityksen mukaan herättäisi voimakkaita vastalauseita.\nMutta ajat ovat muuttuneet ja käsityskanta siihen aikaan oli aivan\nerilainen. Hän itse oli erinomainen opettaja, kyeten herättämään ja\nkiinnittämään oppilaiden mielenkiinnon aineeseensa, ja myöskin muiksi\nopettajiksi kouluunsa oli hän hankkinut eteviä pedagoogeja. Aina tulen\nmitä suurimmalla kunnioituksella muistamaan lehtoreja Henrik Heikeliä ja\nSohlbergia, jotka molemmat sittemmin tulivat rovasteiksi. Kurinpito ja\njärjestys oli erinomainen, eikä koulussamme kärsitty, vielä vähemmin\nannettiin tilaisuutta toimeenpanna sellaisia kujeita ja koirankoukkuja,\njoita oppilaat siihen aikaan muissa kouluissa opettajilleen tekasivat.\nOpettajat olivatkin usein vanhoja, ylen työlästyneitä koulukarhuja tahi\nhullunkurisia alkuperäistyyppejä alallaan, mutta meidän koulussamme ei\nsellaisia ollut.\n\nJärjestyksen erinomaisessa kunnossa pysymiseen vaikutti ehkä jossain\nmäärin sekin seikka, että seiniin oli muurattu puhetorvia, joiden päät\nulottuivat hamaan rehtorin huoneeseen asti. Hän antoikin meidän joskus\npanna korvamme tuollaisen puhelutorven suuhun tullaksemme kertakaikkiaan\nvakuutetuiksi siitä, että sinne selvästi kuului mitä kaukana\nluokkahuoneissa puhuttiin. Tästä seurasikin, että tarkasti pidimme\nvaaria siitä ett'emme suinkaan mitään sellaista puhuneet, jota emme\nhalunneet muiden kuultavaksi, mutta samalla tämä laitos painajaisen\ntavoin tukehdutti vapaan sanan ja leikinlaskun ja pakoitti meidät\nnoudattamaan perinpohjaista varovaisuutta ja antautumaan\numpimielisyyteen, jotka eivät totisesti oikein sovi yhteen vilkkaan\nnuorison luonnollisten elämänilon ilmausten kanssa.\n\nAlinomaa ja lakkaamatta, päivin ja öin saimme me olla mitä ankarimman\nsilmälläpidon alaisina, emmekä luvatta saaneet pistää nenäämmekään\nkoulukartanon ulkopuolelle, joka oli umpinainen kuin luostari.\nAinoastaan sunnuntaisin sallittiin meidän lähteä vapaammin ulos, mutta\nsilloinkin piti esittää vierailulippu jostakin tunnetusta perheestä ja\ntällaisia sain minä tavallisesti joiltakin vanhempieni läheisimmiltä\nystäviltä, kuten presidentti Wallensköldiltä tahi parooni Troilin\nperheeltä tai taas kenraalinrouva Nassokinilta ynnä muilta. Vaan\nennenkuin sitten sai heidän luokseen päivälliselle lähteä, oli pakko\nyhdessä muiden kanssa käydä jumalanpalveluksessa tuomiokirkossa.\nSenjälkeen oli meidän kaikkien kokoonnuttava koulun suureen saliin,\njossa meiltä tutkittiin päivän saarnatekstin sisältöä, alkupuheen\nlaatua, laulettuja virsiä j. n. e.\n\nArkipäivinä piti meitä silmällä joka hetki päivystäjäupseeri, jonka tuli\nlakkaamatta olla meidän kanssamme, ja hoitivat tätä tehtävää vuoronperää\nvenäläiset kapteenit Viktejeff ja von Qvanten tahi, jos toinen heistä\noli estetty, ranskalainen lehtori Guinchard, joka myöskin tämän johdosta\nasui koululla. Kun luentomme kello 6 illalla olivat loppuneet,\nkokoonnuimme me kaikki suureen saliin, saimme sitten jutella, leikitellä\nja huvitella itseämme, mutta kuitenkin puhua keskenämme yksinomaan --\nvenäjänkieltä, jonka välttämättömyyden toteutumisesta näiden kahden\nkapteenin piti tarkasti pitää huolta. Mutta koska oli sangen vaikeaa\nvälttää ett'ei kertaakaan leikin huiskeessa luiskahtaisi huulilta\nruotsalainen sana, niin oli tällaista hairahdusta varten määrätty\nrangaistus: rikkojan napinreikään sidottiin punainen nauha merkiksi\nsiitä, että hän oli syyllinen. Ja kohtaloni määräsi minut tuota merkkiä\nkantamaan melkein aina; muuten ainoa rintakoriste, mitä elämässä minulle\non suotu. Jos joku onneton sitten viikon varrella sai noita merkkejä\nmäärätyn luvun, ei hänelle annettu lupaa mennä ulos sunnuntaina.\nTällaisina lomahetkinä opettelimme myös lausumaan runoja ja laulamaan\nvenäläisiä tahi venäjänkielelle käännettyjä lauluja ja tuolta ajalta on\nvielä muistissani säilynyt jotain, joka maassamme nykyjään lienee\nvarmaankin ainoa laatuaan -- osia Frithiofin sadusta venäjänkielellä,\njoihin Crusell oli laatinut sävelen. Jos Vänrikki Stoolin tarinat jo\nsilloin olisivat ilmestyneet, niin olisimmepa epäilemättä oppineet\nlaulamaan Maamme-laulun, Porilaisten marssin j. n. e. venäläisillä\nsanoilla! Vasta kello 8 jälkeen illalla saimme oikeuden rangaistuksetta\npuhua omaa kieltämme. Mutta tämä vapaahetki ei ollut pitkä, sillä\nlyömälleen kello 9 syötiin illallinen, jonka jälkeen meidän oli mentävä\nlevolle yhteiseen suureen makuuhuoneeseemme. Päivystäjä oli sielläkin\nmeitä vahtimassa niin ett'ei mitkään kujeet tai iltajuttelut saaneet\nhäiritä yörauhaa, ja kun kello löi kymmenen oli kaikkien oltava jo\nlevolla omissa, toinen toisensa vieressä kaksinkertaisessa rivissä\nsijaitsevissa vuoteissaan, ja kaikkien piti silloin olla ääneti ja\nhiljaa. Yksi lamppu paloi huoneessa koko yön ja vähäväliä teki\npäivystäjä kiertokulkunsa salissa.\n\nKolme vuotta olin minä tässä koulussa, kunnes se sitten vuonna 1843\nlopetti toimintansa. Vaikkakin koulumaksut lienevät olleet melkoisen\nkorkeat, oli koulu kuitenkin tuottanut rovasti Bergenheimille niin\nsuurta tappiota, että hänen oli täytynyt lopettaa se. Hänen vaivansa ja\nuhrauksensa tulivat kuitenkin toisella tavalla moninkerroin korvatuiksi.\n\nMuutamia vuosia senjälkeen, viran tultua avoimeksi, nimitettiin hänet\nSuomen arkkipiispaksi.\n\nSic itur ad astra!\n\n\n\n\nIX.\n\nYSTÄVÄNI JA MINÄ.\n\n1844.\n\n\nPoikavuosina ei tuttavuuksien hankinta ole vaikeata, ja niinpä liehuin\nminäkin pian yhdenikäisten toverien seurassa. Me kokoonnuimme yhteen\nsunnuntaisin tai muina vapaina hetkinämme milloin minkin toverin luona,\nmutta useimmittain meillä, sillä meidän talossamme Bulevardinkadun 7:ssä\noli yllinkyllin sopivaa tilaa leikkipaikoiksemme. Siellä rakensimme me\ntalvisin lumilinnoja, joita sitten yhtä suurella innolla puolustimme\nkuin valloittelimmekin. Siellä keväisin leikimme \"rosvosilla\", \"haukkaa\nja kyyhkystä\", mutta useimmin \"sotamiehiä\", jotka marssivat,\nharjoittelivat ja tekivät kivääreillä kunniaa, leikki, josta kaikki\nenimmin pitivät. Puolittain pakosta otin minä osaa näihin leikkeihin ja\nhuvituksiin, koskapa en muutakaan voinut jos kerran toverien seurassa\ntahdoin olla. Mutta oikeaa halua ei minulla tällaiseen ollut, sillä\ntodellinen mieleni paloi muuhun.\n\nTapahtuipa sitten eräänä päivänä kevättalvella vuonna 1844, että eteisen\novikelloa soitettiin ja minä riensin ovea avaamaan. Ovella eräs\nvanhemmanpuoleinen herra, jolla oli mukanaan isonlainen poika, kysyi\nruotsalaisäänenpainolla oliko isäni kotona ja ottaisiko hän nyt vastaan.\nKun hänelle myöntävästi vastasin, astui hän sisään jättäen poikansa\neteiseen odottamaan kunnes hän pian tulisi takaisin.\n\nMutta enhän minä voinut sallia niin hienon pojan seista eteisessä kuin\npalvelijan, vaan pyysin hänen käymään sisään saliin odottaessaan isänsä\npalaamista.\n\nVieras poika oli hieman vanhempi ja suurempi kuin minä, tummaverinen,\nruskeasilmäinen ja pikimustatukkainen; hänen kasvonpiirteensä olivat\nkauniit ja säännölliset ja katseensa älykäs. Hän oli kaikessa, sekä\npuheeltaan että ulkomuodoltaan aivan erilainen kuin kaikki ystäväni ja\nminä, tuntui minusta silloin, sillä olinhan minä lyhytkasvuinen,\nheiveröinen ja vaaleatukkainen; minä tunsinkin itseni hänen edessään\nkerrassaan yksinkertaiseksi ja olin hämilläni, ja minä aavistin\nvaistomaisesti että hän vei minusta voiton.\n\nSeisottuamme hyvän aikaa molemmat ääneti ja hämillämme, töllistellen\ntoinen toiseemme, rohkaisin minä itseni, sillä olinhan isäntä, ja kysyin\nhäneltä ujonsekaisella äänellä:\n\n\"Mikä sinun nimesi on?\"\n\n\"Minun nimeni on Severin Falkman, mutta entäs sinun?\"\n\nNiin oli tuttavuutemme tehty ja tuskinpa sillä hetkellä aavistimme, että\nsilloin juuri sidottiin side, jonka siteen -- monta kovaa lähemmä\npuolvuosisadan kuluessa koettuaan -- vasta kuolema olisi katkaiseva.\n\nSalimme seinillä riippui useita vanhojen hollantilaisten ja\nitalialaisten mestarien maalaamia tauluja. Pian vetivät ne uuden\ntuttavani katseen puoleensa ja hän siirtyi yhden taulun luota toisen\nääreen ja seisoi siinä ihastuneena noihin vanhoihin, tummiin\nmaalauksiin, joiden leveitä, kullattuja puitteita minä tähänasti vain\nolin ihaillut. Varsinkin eräs vanhan ukon päätä kuvaava maalaus veti\ntuttavani huomion puoleensa.\n\n\"Kuinka kaunis tuo maalaus onkaan! Hänhän on siinä kuin ilmielävänä\",\nhuudahti hän.\n\n\"Tuoko ruma, vanha ukkorähjä, jolla ei ole hiuskarvaakaan päässä? --\nHänhän on hirveän näköinen\".\n\n\"Eihän toki -- hän on mainio! Katsohan vain noiden himmenevien,\nsammuvien silmäin katsetta\", jatkoi hän. Ja minä seisoin ihmetyksissäni\nja hämmästyneenä. Mutta samassa keskeytyikin meidän taidearvostelumme,\nsillä vanhempi Falkman tuli isäni huoneesta, otti poikansa mukaansa ja\nmeni pois.\n\nNiin loppui uuden tuttavani käynti meillä, vaan eipä loppunut\ntuttavuutemme.\n\nVaikkakin Severinin synnynnäinen taideaisti, hänen avoin katseensa\nkaikkeen kauniiseen ja hänen aikaiseen kypsynyt arvostelukykynsä ensi\nalussa vaikuttivat minuun milt'ei työlästyttävästi, sillä olinhan tähän\nasti seurustellut vain tavallisten poikain kanssa, joilta näitä\nominaisuuksia puuttui yhtä tuntuvasti kuin minulta itseltänikin, niin\nvähitellen kuitenkin syvennyin minä vaistomaisesti hänen aatemaailmaansa\nja opin katselemaan samoin silmin kuin hänkin. Tottumus olla yhdessä\nmuodostui toinen toisensa seuran kaipuuksi, mutta kului kuitenkin aikaa\njonkunverran ennenkuin tulimme likeisemmiksi ystäviksi. Ja se tapahtui\noikeastaan eräällä kävelyretkellä Helsingin ympäristöön helluntaipyhäin\naikana.\n\nJo hyvissä ajoin helluntaipäivän aamuna, 26 päivänä toukokuuta, olimme\nvalmiit lähtemään jalkapatikkamatkallemme; mukaamme otimme me hiukan\nrahapenniä ostaaksemme matkan varrella maitoa ja kahvia sekä\nvoileipärepun, jota vuorotellen kannoimme. Suuntasimme kulkumme\nlänteenpäin Melalahden, Munkkiniemen ja Talin kautta Albergaan. -- Oli\nihana kesäpäivä, jolloin tuntuu kuin luontokin pyhää viettäisi. Ilma\nhuokui lämpöä, maa vihreänä vihannoi, tuomet kukkivat, taivas\nsinisenseesteänä päilyi ja linnut livertelivät puiden oksilla\nkaikkialla. Pitkin matkaamme, kulkiessamme eteenpäin, saimme ihailla --\nvarsinkin Severin siitä hurmaantui -- mitä ihanimpia maisemia, jotka\neteemme avautuivat katsellessamme peilityynelle, kimaltelevalle merelle\nvaaleanvihreällä välkkyvine saarineen ja luotoineen ja katsellessamme\ntummaa havumetsää, joka veden tyynelle pinnalle kuvastui. Vähäväliä\nseisahtui Severin ja kiinnitti huomiotani johonkin puiden välistä\npilkistelevään pieneen rakennukseen tahi kuvanihanaan kallioon tahi\nkoivukihermään, johonkin erityiseen rantamaisemaan, kauniiseen\nmäenrinteeseen tai niittyyn, jossa lehmiä oli laitumella.\n\nOlinhan minäkin aina pitänyt kauniista luonnosta ja kesästä maalla,\nmutta minua oli viehättänyt yleensä kesä kokonaisuudessaan, eikä mitkään\nerityiset yksityiskohdat. Severin ymmärsi sitävastoin samalla eroittaa\njokaisen erityisen kohdan tässä kokonaisuudessa.\n\nEnsin ihmetytti minua tämä suuresti, mutta pian opin minä hänen\njohdollaan huomaamaan kauniin yksityiskohdatkin ja siten meidän\najatuksemme sulivat sopusointuun ja me opimme ymmärtämään toisiamme.\n\nSamalla kuin me nautimme kauniista kesäpäivästä ihanan luonnon helmassa,\nolimme me avanneet sisimpämme toisillemme, aivan avomielisesti,\nlapsellisen suoraan ja rehellisesti, sekä kertoneet toisillemme\nmieliaivoituksemme, tunteemme ja nuoret tulevaisuudenunelmamme.\n\nSitten aloimme me kertoa, tai oikeastaan Severin alkoi, sillä hän\nenimmäkseen puhui ja minä kuuntelin, kuuntelin haluten kuulla yhä\nenemmän ja enemmän, enkä tahtonut sittenkään kuulemaani tyytyä. En vielä\nkoskaan ollut kuullut kenenkään osaavan kertoa niinkuin hän, sillä\npaitsi sitä että hän oli nähnyt, lukenut ja tunsi paljon enemmän asioita\nkuin minä, oli hänellä harvinainen kyky kuvata kertomuksensa eläväksi.\nTuntui kuin olisi nähnyt kertomuksessa esiintyvät tapaukset ja henkilöt\nedessään niin havainnollisina ja selväpiirteisinä, että niihin voi\nmilt'ei koskettaa.\n\nMutta en ollut minäkään aivan kyvytön tässä suhteessa ja vuorotellen\nvoimmekin me kertoella pitkiä tapauksia ja historioita. Pian huomasimme,\nettä molemmilla meillä oli lennokas mielikuvitus ja se laski ensimäisen\nperustan keskinäiselle myötätuntoisuudellemme.\n\nPäivän edelleen kuluessa kohosi mielikuvituksemme yhä rohkeampaan\nlentoon. Me kuvittelimme ympäröivän seudun täyteen mielikuvitusolennoita\nja sijoitimme sinne mitä uskomattomimpia romantillisia tapauksia,\nsellaisia, joita voi ajatella ja kuvitella vain joko suuri runoilija tai\n13-vuotias lapsi.\n\nKun me illalla sitten paluumatkalla kuljimme Munkkiniemen sivuitse,\nhuomasi setäni, kenraali, meidät ja pyysi meidät luokseen juomaan teetä.\nHän kyseli matkastamme ja me kerroimme hänelle siitä niin vilkkaasti ja\nkaunistelemattomasti, että hänen, tuon ankaran kenraalin, jonka\nläpitunkevan katseen edessä pataljoonat vapisivat, hänen täytyi ääneensä\nnauraa meidän jutuillemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä, jonka me tavallisuuden mukaan vietimme kotonamme Björkbodassa,\neroitti meidät toisistamme joksikin aikaa, vaan syksyllä me jälleen\nyhtehen yhdyimme. Sillä välin oli Falkman hankkinut itselleen kaksi\nuutta tuttavaa. Toinen heistä oli Georg Öhman, jota tavallisesti\nkutsuttiin vain \"Puteksi\", pitkä ja laiha poika, kiltti ja ahkera\nläksyjen lukija, mutta auttamattomasti kaikkea mielikuvitusta vailla,\njonka vuoksi me pidimme häntä, aiheettomasti kylläkin, jonkunverran\nyksinkertaisena. Toinen oli Wilhelm Borgström, kolmas järjestyksessä\nkauppaneuvos Henrik Borgströmin pojista, pienikasvuinen ja heiveröinen,\nnaisellisuuteen hieman vivahtava tavoiltaan ja olennoltaan, sangen\nsievännäköinen muuten, vilkas, sukkela, liukaskielinen, mielikuvitukseen\nherkkä, mutta ennen kaikkea ivallinen ja epäileväinen.[1]\n\n[1] *Severin Falkman*, hovitislaaja H. J. Falkmanin ja hänen puolisonsa\nSofia Holmbergin poika, syntyi Tukholmassa 1831, muutti vanhempainsa\nkanssa Suomeen 1844, tuli ylioppilaaksi Helsingissä 1851, harjoitti\ntaidemaalausopinnoita Pariisissa ja Roomassa 1856--1870 ja kuoli\nHelsingissä 1889.\n\n*Gustaf Wilhelm Borgström*, kauppaneuvos Henrik Borgströmin poika,\nsyntyi 1834, tuli ylioppilaaksi 1852 ja kuoli seuraavana vuonna.\n\n*Georg Teodor Öhman*, eversti G. Öhmanin poika, syntyi 1832, tuli\nylioppilaaksi 1851, siirtyi sitten venäläiseen sotapalvelukseen, jossa\nyleni kapteeniksi ja kuoli 1871.\n\nMinä luulen, että siinä ijässä, jossa me olimme, poikain mieli ja halu\npalaa yleensä kaikkeen draamalliseen, jos heillä vain on tilaisuutta\nsitä osoittaa. Ja niin mielikuvitusrikkailla poikasilla kuin me, lankesi\ntämä taas aivan luonnostaan -- Puttea luonnollisesti lukuunottamatta,\njoka oli draamallisesti mahdoton. Pian saimmekin sellaisen päähänpiston,\nettä meidän piti Borgströmissä joulunaikaan esittää joku\nnäytelmäkappale. Mutta yhtä yksimielisesti kuin tuon päätöksen olimme\ntehneet, yhtä eroavaisiksi muodostuivat mielipiteemme valitessamme\nkappaletta tätä tilaisuutta varten, sillä luonnollisesti tahtoi kukin\nmeistä siinä esitettäväkseen hyvän osan, ja toinen hylkäsi aina\nehdotuksen, jonka toinen oli esilletuonut. Vihdoin saatiin tuo\npulmallinen kysymys ratkaistuksi, kun Severin lupasi kirjoittaa aivan\nuuden näytelmäkappaleen, joka erityisesti olisi sovellettu meidän\nvaatimuksiimme. Ja tuloksena oli: \"Kamala luola eli ryövärit\nApenniineilta\". Wilhelm Borgström oli aivan luonnollisesti esiintyvä\nkappaleessa ihanana prinsessana, joka ryöstettiin tuohon kamalaan\nluolaan, Falkman esiintyi julkeanrohkeana vaan samalla jalona\nryöväripäällikkönä ja minä taas ritarina, joka rakasti prinsessaa ja\npelasti hänet ja uhrasi henkensä hänen puolestaan. Muina näyttelijöinä,\nryöväreinä tahi ritareina, esiintyivät veljekset Appelgren, Th. Decker,\nKarl Wetterhoff, Frans von Haartman y. m. Putte ei taas kelvannut\nryöväriksikään. Näytelmä oli suorasanainen, mutta paikkapaikoin,\nmahtipontisimmissa kohtauksissa helähteli aleksandrialainen runomitta,\nja esitimme me sen eräässä sivurakennuksen salissa Borgströmin\nvanhempain poikain huoneen ulkopuolella. Itse tuon kamalan luolan\nmuodosti nurinpäin kaadettu onnenpeli, jonka päälle muutamia ruskeita\nmattoja ja uutimia oli levitetty, ja sen edustalla kaareili mutkissa\nsininen käytävämatto, joka esitti kiemurtelevaa Tiberjokea. Ja tähän\nsupistuikin meidän näyttämökoristeemme, lopun sai kuvittelu korvata.\nKamalan näköisiä olivat ryövärit noettuine kulmakarvoineen, viiksineen\nja partoineen. Katsojina piti oikeastaan olla vain tuttavia\nsamanikäisiämme, mutta sattuman kautta saimme muunlaistakin yleisöä.\nHerrasväki Borgströmissä sattui näet sinä iltana olemaan vieraita, jotka\nmyöskin halusivat nähdä poikien näytelmää. Ja niinpä saimmekin\nodottamatonta, vaan loistavaa yleisöä, sillä kuuntelijoiden joukossa oli\nm. m. Z. Topelius, F. Berndtson, Carl Collan, F. Pacius, konsuli\nHernmark y. m. sen ajan hienoimmista kirjallisista piireistä. Tällaisen\nyleisön edessä koetimme panna parastamme ja menestys olikin niin suuri,\nettä kappaleen loputtua jotkut katselijoistamme tulivat kiittelemään\nsekä näytelmää että esitystämme ja kehoittivat meitä yhä edelleen\njatkamaan näytelmällisiä harjoittelujamme. Ylen ylpeitä ja hyvillämme\nolimmekin me saavutettuamme tällaisen menestyksen.\n\nTästä itseasiassa aivan vähäpätöisestä tapauksesta olen kertonut\nlähemmin vain sen vaikutuksen tähden, minkä se teki meidän vastaiseen\nkehitykseemme ja aistisuuntaamme. Paitsi sitä että saamamme ylistelyt\nkannustivat meitä sähkön tavoin yhä uusiin yrityksiin, ne myöskin saivat\nsen aikaan että Borgströmin perhe alkoi meidän näytelmällisiä\npyrkimyksiämme kannattaa. Seuraavien neljän vuoden kuluessa esitimme me\nnäytelmäkappaleita pari kertaa vuodessa, jouluna ja pääsiäisenä. Eikä\nnyt enää kysymys ollutkaan entisistä poikamaisista näytelmäntapaisista\nullakkokamarissa ilman minkäänlaisia vaatimuksia, sillä nyt muutettiin\nnäyttämö erääseen kauppaneuvoksen omista suurista huoneista, ja\nsensijaan että meidän ensimäisen yleisömme muodosti parvi samanikäisiä\npoikaviikareita, oli kuulijoinamme ja katsojinamme nyt Helsingin\nkirjallisen ja soitannollisen piirin hienompaa kermaa, Borgströmin\nperheen läheisiä seurusteluystäviä, jotka aina kutsuttiin näytelmiämme\nkatsomaan.\n\nPalattuaan ulkomailta vuonna 1847 kuului tähän valittuun seuraan myöskin\nF. Cygnæus, joka etupäässä mahtipontisin ylistelysanoin kehoitteli ja\ninnostutti meitä, niin että meistä tuntui kuin voisimme olla hänen\nmahtavain siipiensä suojassa.\n\nNäyttämön muuttamisesta seurasi monta muutakin muutosta. Ohjelmistomme\nvalitsimme me nyt huolellisemmin ja oli meitä tässä työssä neuvoillaan\nauttamassa talon nuori, silloin jo täyskasvuinen tytär, Lina Borgström.\nOsat näytelmissä harjoitettiin varmemmin ja muodostui näytteleminen\nsiten tasaisemmaksi, hankittiin oikeita näyttämökoristeita, sillä emme\nenää tyytyneet esittämään luolaa kumoon kaadetulla onnenpelillä, ja\npukuihinkin kiinnitettiin nyt enemmän huomiota ja huolta. Näissä\npuuhissa esiintyi Falkman väsymättömänä johtomiehenä, niinhyvin\ntirehtöörinä ja regissöörinä kuin näyttelijänä, näyttämön koristajana,\nkuiskaajana ja pukujen järjestäjänäkin, aina sen mukaan mitä tarve\nmilloinkin vaati. Ja puuhatessaan oli hän tiukka ja tarkka, vähäväliä\nuhaten jättää kaikki oman onnensa nojaan, joll'emme me totelleet hänen\nkäskyjään, ja niinpä meidän täytyikin alistua hänen yksinmääräävää\ntahtoaan noudattamaan. Mutta kaikkien täytyikin tunnustaa, että hänellä\noli uskomattoman suuri kyky vähillä edellytyksillä saada paljon aikaan\nja keksiä keinoja silloinkin kun me muut olimme ymmällä.\n\nKävisi liian laajapiirteiseksi tässä luetella kaikki ne erilaiset\nnäytelmäkappaleet, jotka me näiden vuosien kuluessa esitimme, eikä tuo\nluetteleminen lukijan mielenkiintoa herättäisi, enkä itsekään niitä\nkaikkia enää muista. Muistan vain, että Falkman kunnosti itsensä\nNadel-räätälinä \"Valeprinssissä\", että minun loisto-osani oli aviomiehen\nosa näytelmässä \"Majoituksen kautta parannettu mustasukkaisuus\", että me\nesitimme m. m. \"Talo maantien laidassa\", \"Nuori papin leski\", \"Oppinutta\nväkeä hameissa\", \"Porvari aatelismiehenä\" y. m., että näytelmät\nesitettiin \"viimeiseen paikkaan asti täydelle huoneelle\" sekä että meitä\npöyhistytti sanomattomasti ja kiihoitti uusiin puuhiin ne suuret\nsuosionosoitukset, joita erinomainen yleisömme meille osoitti, joskaan\nlaakeriseppeleitä ja kukkaslaitteita ei meille ojennettukaan.\n\nNämä nuorisonäytelmät tulivat kaupungissa pian maineeseen ja\nvähäpätöisestä alustaan huolimatta tuottivat ne suuremman tuloksen kuin\nensin oli osattu ajatellakaan. Sillä yhä laajemmissa ja laajemmissa\npiireissä alettiin pitää tällaisista huvituksista. Siihen aikaan\naniharvoin korkeammissa seurapiireissä esitettiin seuranäytelmiä ja\nolivat ne nuorisolle ja ylioppilaspiireille aivan tuntemattomia.\n\nVaikkakin me niin usein saimme Borgströmissä näytelmiä esittää, ei siinä\nkuitenkaan ollut mielestämme kylliksi. Sillä väliin näyttelimmekin me\nminun luonani muutamia kappaleita. Vanhempani asuivat nyt maalla ja\nmolemmat veljeni ja minä asuimme sangen tilavassa huoneustossa\nkaupungissa, jossa minun huostassani oli suuri huone ruokasalin takana.\nSiellä saimmekin me nyt vapaasti isännöidä ja häärätä, maalailla\nnäyttämökoristeita, harjoitella ja näytellä niin paljon kuin tahdoimme,\nsillä veljeni, molemmat nuoria ylioppilaita, olivat harvoin kotona\neivätkä välittäneet kysellä mitä minä puuhailin. Maisteri Confusius,\nyksityisopettajani, vielä vähemmän. Nyt saimme riippumatta Lina\nBorgströmin valinnasta ja arvostelusta itse määrätä ohjelmistomme -- ja\nsenpävuoksi ensimäiseksi esitettäväksemme kappaleeksi otimmekin,\nmakuasiasta ensin kauan väiteltyämme, \"Roimahousut eli jostakinhan syy\non löydettävä\", Hallmanin kirjoittama sangen soma huvinäytelmä, jota jo\nKustaa kolmannen aikana oli esitetty. Pääosan, laivuri Rolfin osan\nesitti luonnollisesti Falkman ja rakkaudensairaana, vanhana typeränä\ntullikirjurina esiinnyin taas minä; naisosissa näyttelivät Vilhelm\nBorgström ja veljekset Karl ja Onni Wetterhoff. Näytäntö muodostui\nsangen hupaiseksi ja hilpeäksi, yleisönä istui tällä kertaa yksinomaan\nmeidän ikäisiämme ja koulupoikia. He kerrassaan kiljuivat ihastuksesta\nja kappale oli toistettava vielä samana iltana.\n\nToisesta äärimäisyydestä toiseen häilyvä, sellainen oli usein Falkmanin\nluonne. Hänen mielensä oli nyt huolimatta tuosta jättiläismäisestä\nmenestyksestä, huvinäytelmästä äkkiä kohdistunut suurisuuntaiseen ja\nvakavaan alaan ja hän esitti esitettäväksemme Almqvistin\nrunollisfilosoofisen fantasian \"Joutsenluola Ipsarassa\", jota ei oltu\nnäyttämöä varten edes kirjoitettukaan. Tätä hänen ehdotustaan\nvastustimme me muut itsepintaisesti ja olimmepa valmiit tekemään\nlakonkin. Mutta turhaan. Falkmanin päätös oli horjumaton ja uhaten\nluopua koko tirehtöörinvirasta pakoitti hän meidät alistumaan ja\nnoudattamaan hänen tahtoaan. Lopputulos muodostuikin sellaiseksi kuin jo\nedeltäpäin aavistettiin. Näytelmä esitettiin minun luonani meidän\nasunnossamme ja katsojina oli sama poikayleisö kuin edelliselläkin\nkerralla. Vaikkakin Falkman oli näytelmää varten maalannut kauniit\nnäyttämökoristeet ja vaikka kappaleen sisältö olikin ylevähenkinen, oli\nsen menestys kuitenkin huonoakin huonompi. Pojat haukottelivat ja heillä\noli hirveän ikävä ja kaikista mahtipontisimmilla kohdilla huusivat he\n\"Roimahousut!\" -- \"Roimahousut!\" niin että olipa vähällä ett'emme me\nesiintyjät hölmistyneet ja jääneet ymmälle.\n\nMutta ei tämäkään tappio pystynyt käännyttämään Falkmania takaisin\nmeidän entiselle ja oikealle alallemme, huvinäytelmien esittämiseen. Ei;\nvielä kerran piti meidän yrittää tuolla korkean tyylin tiellä ja\nesitimme nyt Nikanderin ihanan runon \"Taikamiekka\". Mutta pojat olivat\nja pysyivät auttamattomasti yhtä tuhmina tällä niinkuin edelliselläkin\nkerralla, eivätkä meidän mielestämme käsittäneet hölynpölyäkään\nnäytelmän ylevähenkisestä sisällöstä, jonka vuoksi tämäkin yrityksemme\nmeni yhtä kauniisti penkin alle.\n\nPäästyämme vihdoin siitä selville, ettei kannattanut enää näytellä\ntuollaiselle kehittymättömälle ja mielikuvituksen puutteessa\nuinailevalle yleisölle, ja kun ei muutakaan yleisöä saatavissa ollut,\nkoska näyttelemisemme Borgströmin perheessä oli supistettu vain\nmäärättyihin joulu- ja pääsiäisnäytöksiin, päätimme me, kaikki tämäkin\nFalkmanin alotteesta, näytellä vain itsellemme keskenämme, ilman mitään\nyleisöä. Putella oli myöskin suuri huone ja sen katsoimme hyvin\nsoveltuvan tähän tarkoitukseen. Senpävuoksi siirryimme nyt\nThespisrattainemme sinne. Mielemme paloi nyt suuriin näytelmällisiin\ntehtäviin ja kun ei voinut olla kysymystäkään siitä että niitä\nkokonaisenaan esittäisimme, valikoimme me muutamia erityisiä vaikuttavia\nja sydämeen käypiä kohtauksia niistä ja esitimme ne Shakespearen tavoin,\nse tahtoo sanoa ilman mitään näyttämölaitoksia tai asiaankuuluvia\noikeita pukuja, ainoastaan käyttäen joitakin tunnusmerkkiä, viittaa tai\nkaapua tahi muuta sellaista, joka kyllin selvästi ilmaisi henkilön. Näin\nesitimme me kohtauksia Schillerin \"Don Carloksesta\", \"Maria Stuartista\"\nja \"Ryöväriliitosta\", Calderonin näytelmästä \"Elämä on unelma\" ja\nLessingin \"Emilia Galottista\", vieläpä muutamia muitakin, joita en enää\nmuista. Me näyttelimme täydellä todella ja dramaattisella lennokkuudella\nikäänkuin täysi katsomo olisi esitystämme seuraamassa, vaikkakin\nyleisönämme nyt oli vain Putte ja hänen äitinsä, everstinrouva Öhman.\nMutta suosionosoitukset olivat nyt joskaan ei kovin valtavat niin\nainakin yksimieliset ja me saimme palkkioksi kupin teetä ja parisen\nvoileipää, jotapaitsi everstinrouva muutamin ystävällisin ja\nkehoittelevin sanoin kiitteli meitä \"kilttejä poikia\". Ja siihen me\ntäydellisesti tyydyimme.\n\nHaluamme ja innostustamme näytelmätaiteeseen ylläpitivät ja yhä edelleen\nkehittivät tiheät käyntimme Thalian temppelissä, s. t. s. tuossa\nvanhassa puurätiskössä, kaupungin ainoassa teaatterissa, joka sittemmin\nmuutettiin ja jota nyt Arkadiaksi tahi Folkteatteriksi kutsutaan. Siellä\nesiintyivät siihen aikaan toinen toisensa jälkeen Torsslowin, veljesten\nPierre ja Fredrik Delandin sekä Anderssonin seurueet, antaen\nvierailunäytäntöjä ja kuului seurueisiin erinomaisia näyttelijäkykyjä.\nOhjelmistoon kuului enimmäkseen suuria näytelmäkappaleita ja\nmurhenäytelmiä, korkearomantilliseen tyyliin käypiä, jotka\nmahtipontisesti ja \"suurin liikkein\" esitettiin. Näytelmistä\nmainittakoon Castron linna, Verinen nunna, Hernani, Ryöväri Jaromir,\nNotre-Damin soittaja, Rosvoliitto, Maria Stuart, Don Carlos, Kardinaali\nRichelieu, Marion de Lorme, Lääkäri, Akseli ja Valpuri, Othello, Hamlet,\nYö ja aamu, Don Caesar de Razano, j. n. e., kaikki sellaisia kappaleita,\njotka meihin tekivät häviämättömän vaikutuksensa, sillä me olimme siihen\naikaan siinä onnellisessa ijässä, jolloin kuvitteluvoima vielä on\njälellä eikä mielikuvitus ole ennättänyt velttoontua, jolloin huonosti\nmaalatuissa näyttämökoristeissa näkee todellakin elävän metsän tahi\nluonnollisen linnan ja pilarisalin, jolloin oli valmis itkemään\nnähdessään viattoman kärsimyksiä ja iloitsemaan hyveen voitolle\npäästessä, jolloin teki mieli kiljahtaa ja huutaa näyttelijälle: pakene\nniinkauan kuin vielä on aikaa, sillä hirvittävä tyranni tahi näytelmän\nkonna lähestyy, jolloin kuutta keltaisiin nankkiniin puettua sotamiestä\npiti kokonaisena sotajoukkona ja jolloin tuntui kuin tikari aina\ntosiaankin sattuisi suoraan sydämeen. Mutta todellisuudessahan\nnäyttelivät vain tuo suuri Torsslow ja Almlöf ja Delandin veljekset,\ntemmaten meidät mukaansa hurmaavalla voimalla ja luoden nähtäväksemme ei\ntekokuvia, vaan todellisia henkilöitä. Ja kotiin tultuamme olimme me\nniin noiden voimallisten vaikutelmien vallassa, ett'eivät ne unettoman\nyönkään kuluessa silmien edestä eivätkä ajatuksistamme voineet kadota.\n\nKun pääsylippujen hinnat siihen aikaan olivat suhteellisesti\nhalvanlaiset, voimme me usein käydä teaatterissa. Paikka takapermannolla\nmaksoi 40 kopeekkaa ja toisen parven aitiossa 25. Tavallisesti\nlunastimme me kuitenkin lipun vain n. k. seisomapaikoille permannolla,\nahdas välikkö seinän ja tuolirivien välissä, jossa paikka maksoi vain 20\nkopeekkaa. Mutta sattuipa niinkin, ett'ei meillä ollut tuotakaan\nmäärättyä rahasummaa, vaan se ei meitä pulaan saattanut, sillä tavalla\ntai toisella piti meidän päästä teaatteriin ja silloin me hiiviskelimme\nsisään ensimäisen väliajan kuluessa. Sattuihan tosin tässä pelissä\njoskus rettelöitä vahtimestarien ja meidän välillämme, mutta\ntavallisesti meni kaikki kuitenkin hyvin, sillä he eivät olleet niin\ntarkkoja, ja jos meidät yhdeltä ovelta ajettiin pois, puikahdimme me\nkuitenkin sisään toisesta ovesta. Välttämätöntä olikin olla varuillaan\njos aikoi saada näytelmäkappaleet kokonaisuudessaan nähdä, koskapa\nharvoin esitettiin samaa kappaletta useamman kuin kolme kertaa\nkorkeintaan, sillä jos oli teatterikin pieni, niin oli siihen aikaan\nteaatteriyleisö vielä pienempi.\n\nInnostuneina näytelmätaiteeseen järjestelimme me myöskin joskus\nkuvaelmia. Ja niitä esitimme me usein Falkmanissa, sillä heidän hyvin\nvarustetussa kirjastossaan löytyi joukko kuvitettuja loistoteoksia,\njoista me saimme kuvaelma-aiheita. Jo silloin osoitti Severin\nkuvaelmajärjestäjänä kykyä ja taitoa, joka ennusti hänen tulevan\nmestariksi alallaan. Ja oikea nero oli hän varsinkin kyetessään\nvähäisillä edellytyksillä ja aineilla luomaan suuremmoisia väri-, valo-\nja ryhmävaikutelmia. Näyttämönä oli vain oviaukko, taustana jokunen\nuudin tahi varjostin ja pukuina ainoastaan muutamia kirjavia\nvaatepalasia.\n\nTotuttuamme näin alituisesti näyttelemään ja pukemaan itseämme jos\njonkinlaisiksi, pälkähti päähämme hullunkurinen tuuma. Falkman ja minä\nhuvittelimme usein pukeutumalla palvelusneitsyeitten pukuihin, pannen\nheidän kappansa päällemme ja shalihuivinsa päähämme, ja tällaisissa\npukimissa me sitten lähdimme iltasin johonkin venäläiseen\nruokamyymälään, joita siihen aikaan oli kaupungissa tuhkatiheässä.\nSiellä niijasimme me kunnioittavasti myymäpöydän takana seisoville\npuotipalvelijoille, sanoimme terveisiä milloin kenraalinrouva\nGripenstjertiltä milloin vapaaherratar Lejonborgilta ja kysyimme heidän\npuolestaan, olisiko myymälässä oikein hyviä luumuja tällä kertaa. Ja\ntietysti niitä löytyi, kun maistiaisia pyydettiin. Totisen näköisinä\nmaistoimme me niitä, mutta emme olleet olevinamme oikein tyytyväisiä\nsiihen lajiin, jonka jälkeen pyysimme saada maistaa rusinoita ja\nmanteleita, ja auliisti näitä kaikkia meille tarjottiinkin. Perinpohjin\nmaistellessamme tarjottuja lajeja arvostelimme me tavaraa, kuitenkin\nusein vaatien jotakin vielä parempaa lajia. Erittäinkin ankarasti\narvostelimme me viikunoita. Kun sitten lopuksi olimme kovasti tinkineet\ntavaran hinnasta liikoja pois ja sopineet lopullisesta maksuerästä,\npunnittiin kääröihin muutamia nauloja kutakin lajia, jonka jälkeen me\npoistuimme myymälästä, käskien lähettämään ostokset rouva\nvapaaherrattarelle, joka asui siellä tahi täällä, määrätyssä paikassa.\nMutta sattuipa joskus niinkin, että kun me parhaillamme suut täpötäynnä\nviikunoita ja rusinoita maistelimme noita herkkuja, arvostellaksemme\nniiden kelpoisuutta, että silloin toinen puotikirjanpitäjistä nykäsi\nhiljaa toista kyljestä ja kuiskasi: \"Minä en luulemas, jotta nämä\nneitsyeitä olemas; nämä olemas petkuttajia, olemas vain\nkoulupoika-rakkareita.\" Ja silloin saimme me jalat allemme jotakuinkin\nkiireesti. Äkkiä oli vain temmattava hameet ylös ja syöksyttävä kadulle,\njonne nuo onnettomat, jotka eivät myymälätään uskaltaneet jättää yksin,\neivät rohjenneet lähteä meitä pitemmälti takaa ajamaan.\n\nNämä tällaiset vähäväliä uudistuvat pistäytymiset venäläisissä\nkauppapuodeissa muodostuivat vähitellen oikein mieliurheiluksemme ja\nhuvittivat ne meitä tavattomasti, etenkin jos me osasimme näytellä\nosaamme niin hyvin, ett'ei meitä ensinkään epäilty, vaan päinvastoin\npuotilaiset poislähtiessämme kohteliaasti meille kumartelivat, vieläpä\njoskus tarjosivat meille kaiken muun hyvän lisäksi appelsiinin tahi\njotain muuta sellaista ja kehoittelivat meitä tulemaan pian jälleen.\nJoskus käytimme me hyväksemme vielä poikamaailmassa tavaksi tullutta\nkokkapuhettakin, kysästen näistä myymälöistä \"onkohan varastossa\nvenäläistä älyä korkatuissa puteleissa\", jolloin usein meille\nkohteliaasti vastattiin: \"ei juuri löytymäs; mutt' tulemas pian ensi\nviikolla.\"\n\n\n\n\nX.\n\nKIMNAASISSA.\n\n1848--49.\n\n\nErottuani keväällä vuonna 1848 yksityisopettajastani maisteri\n\"Confusiuksesta\" ja kun oli päätetty, että minun tulee seuraavana\nsyksynä lähteä Turun kimnaasiin, luin minä koko kesän sangen ahkerasti\nkorvatakseni sen, mitä olin tätä ennen laimiinlyönyt. Mutta kuitenkin\nlähdin minä Turun matkalle mitä suurimman levottomuuden vallassa, sillä\nminä en tätä ennen koskaan ollut suorittanut mitään tutkintoa ja olin\nminä kuvitellut tuon tulevan tutkintokiirastulen sangen suuresti\nliioitelluilla mielikuvilla. Kaikki sujui kuitenkin aivan onnellisesti\nja kokonaan toisella lailla kuin olin ajatellut. Kimnaasiin kokoontui\nnoin kolmekymmentä oppilasta, jotka olivat saaneet päästötodistuksensa\nläänin eri alkeisoppilaitoksista -- minä yksin olin yksityisoppilas --\nja tutkittiin meitä kaikkia yhdessä joukossa samana päivänä kaikissa eri\naineissa, joten vain aniharvoja kysymyksiä ennätti kunkin vastattavaksi\ntulla. Ja niin oli tuosta pelätystä tutkintopälkähästä päästy.\n\nPaitsi vanhaa ystävääni Karl Vetterhoffia, hänkin vastatullut, en\ntuntenut yhtään ainoata tulevista tovereistani -- vieläpä kaikki\nnimetkin tuntuivat minusta aivan vierailta. Mutta tuo pula ei ollut\npitkäaikainen.\n\nSeuraavana päivänä, sattui olemaan lauantai-ilta, oli meidän kaikkien\nmäärä kokoontua viettämään veljeysjuhlaa. Uudet tulokkaat olivat näet\nvanhan tavan mukaan kutsuneet molemmat ylemmät \"piirit\" (luokat)\n\"tekemään lähempää tuttavuutta\" ja \"huuhtomaan pois arvonimet\", jonka\ntuli tapahtua lasi kädessä.\n\nJuhla oli järjestetty erääseen talonpoikaistaloon aivan lähellä\nHämeentullia. Talon suuressa salissa komeili eräällä pitkällä pöydällä\nuseita kannunpulloja punssia lasirivien ympäröiminä, sekä\ntupakka-aineita, kartuusitoppoja täynnä \"Gefle-vaakunaa\" ja\nsavipiippuja, sillä sikarit siihen aikaan olivat miltei tuntematonta\nylellisyyttä ja paperosseja ei oltu vielä keksittykään. Niin\nyksinkertaiset olivat itse juhlalaitteet. Sinne kokoonnuimme kaikki, yli\n70 kimnasistia, ja kun juhla oli vain toverijuhlaksi aijottu, ei sinne\nopettajia oltu kutsuttu.\n\nAlussa vallitsi juhlassa jonkunlainen juhlamenojärjestys ja jäykkyys.\nJoku isännistä, uusista kimnasisteista, piti juhlan alkajaispuheen,\nlausuen vanhemmat lukiolaiset tervetulleiksi seuraan ja pyytäen heitä\nottamaan meidät veljellisesti joukkoonsa. Maljaan, jonka puheen lopussa\nkaikki pohjaan tyhjensivät, vastattiin vanhojen kimnasistien puolesta\nmuutamin sanoin, joilla he ilmaisivat toivovansa, että he meistä tulevat\nsaamaan hyviä tovereita, jotka pitävät yllä oppilaitoksen vanhoja\nperinnäistapoja. Sitten kohotettiin malja Turun kimnaasille, j. n. e.\n\nVasta sitten kun juhlan \"virallinen\" puoli näin oli loppunut, vasta\nsitten alkoi tunnelma vetreentyä. Sali tuprahti pian täyteen paksua\ntupakansavua, sillä melkein jokainen haikuutteli savipiippujaan, yksin\nminäkin raukka, joka en vielä elämänpäivänä tätä ennen ollut sitä\nkonstia yrittänyt, vaan nythän täytyi minunkin ensi kerran tupakaksi\npanna ollakseni yhtä uljas kuin muutkin, vaikkakin haikuutteleminen\nkurkussani kakerteli ja mieltäni etoi. Kaikki kuljeskelivat lasit\nkädessä ja kun vanhemmat huomasivat jonkun, jonka kanssa he eivät vielä\nolleet kilistelleet, sanoivat he tuon tavanmukaisen sananparren: \"Emme\nsuinkaan mekään enää haukuskele toisiamme, vaan huuhdomme alas\narvonimet, minun nimeni on\" j. n. e., ja sitten kilautettiin lasit\nlaidakkain, lyötiin kämmen kämmeneen ja niin oli veljeysside sidottu.\nSeitsemänkymmentä uutta veljeä samana iltana. Kun nyt ajattelen kaikkia\nsen illan punssilaseja, tuntuu vieläkin kuinka aivoissa silloin\nhuiskahteli ja kuinka siellä kuparisepät takoa nalkuttelivat. Jos\nFalkman, pieni ja hieno Borgström ja aina siistinä sipsutteleva Putte\nolisivat nähneet, kuinka minä piippu suussa ja lasi kädessä heikoin\njaloin hoippuilin ympäriinsä tuossa kimnasistiparvessa, niin kyllä he\nminulle totisesti olisivat nauraneet.\n\nNäin sain minä yht'äkkiä suuren joukon uusia veljiä uusine nimineen. Oli\nkerrassaan mahdoton muistaa oikein jokaista heistä erikseen ja niinpä\naloinkin, hieman pöpperössä kun oli jo pääni, sekottaa heitä toisiinsa.\nTuohan nyt olisi pitänyt olla oikeastaan jotakuinkin anteeksiannettavaa\nmuistilleni, joka ei tällaiseen leikkiin ollut tottunut, mutta siitä\nasianomaiset kuitenkin ylen niipollisesti pahastuivat. He alkoivat\nmekastella ympärilläni ja viimein sanoi eräs heistä minulle suorat\nsanat: \"Tiedäpäs ylevä veljyeni, ett'ei täällä sovikaan näyttäytyä\nylpeänä; täällä olemme me kaikki yhtäläisiä ja samanarvoisia ja vaikkapa\nisäukkoni onkin vain lukkari, niin olenpa minä kuitenkin mies\npuolestani, enkä suvaitse, että joku keikailija hyppää nenälleni.\nMuistahan se.\"\n\nMinä vakuutin, ett'en ollut pienimmässäkään määrässä tarkoittanut\nloukata ja pyysin kunnioittavan veljeni antamaan minulle anteeksi.\nSeurasi luonnollisesti uusia selityksiä ja minä valehtelin ja vannomalla\nvakuutin, että totisesti pidän lukkaria yhtä suuressa arvossa kuin\nsenaattoriakin, ja selkkaus päättyi lujaan syleilyyn ja sovintoon. Tämän\nvakuudeksi oli luonnollisesti vielä yksi punssilasi tyhjennettävä, jonka\njälkeen veljeni minulle huomautti: \"Niin, voipihan sinusta, veli rakas,\nvielä ajan pitkään tulla hyväkin mies, vaikkakin vielä nyt olet\njonkunverran lapsekas ja 'keltainen', mutta sehän voi olla ohimenevää.\"\n\nLähellä minua alkoivat jotkut puhua suomea. Minä jäin hämmästyksissäni\nseisomaan ja kuuntelin, sillä ensi kertaa kuulin minä sitä kieltä\nsäätyläishenkilöiden kesken puhuttavan. Syntyisin ruotsalaiselta\nseudulta olin kuullut suomenkieltä aniharvoin, enimmäkseen vain\nkyytipoikain olin kuullut sitä juttelevan matkustaessani Helsinkiin tai\npäinvastoin.\n\n\"Mikä sinä olet, kun et osaa puhua maan kieltä?\" lausahti mulle joku\njoukosta selvällä suomenkielellä ja pilkallisella äänenpainolla.\n\n\"Mitä?\" oli ainoa sana, jonka pystyin heille vastaamaan.\n\n\"Sen täytyy olla oikea keikailija, sen me pian lyömme\" -- sanoivat he\nsitten naureskellen ja katselivat pilkallisin silmäyksin minuun.\n\nVihdoin kannettiin sisään tarjottimia, joille suunnattoman suuriin\nkasoihin oli paksuja, valtavia voileipiä liha- ja juustoviipaleineen\nladottu, ja tarjottimia seurasi olutkorien joukko. Syntyi yleinen\nrynnäkkö ja tyrkkiminen pöydän ääressä. Juhlatunnelma oli kohonnut\nhuippuunsa. Valtavan hälinän pauhinassa ei enää kuullut mitään muuta,\npaksut tupakansavupilvet estivät enää mitään näkemästä ja särettyjen\nlasien palaset narskahtelivat joka askeleella jalkojen alla. Minun\nsilmissäni pyöri ja vilisi kaikki jo ympäri, katseeni peittyi hämärään,\njalkani horjahtelivat ja vetivät vastakynttä toiselle haaralle kun minä\nvastakkaiselle suunnalle halusin. En tottatotisesti tiedä minkä ihmeen\navulla sinä iltana kotiin pääsin, sillä muistan vain, että myöhään\nseuraavana aamupäivänä heräsin huimaavaan päänpakotukseen.\n\nTämä juhlatilaisuus oli minulle monessa suhteessa merkkipäivä. Sillä\npoltinpa silloin ensi kerran tupakkaa, maistelinpa ensi kerran punssia,\nkuulin muidenkin kuin kyytipoikain puhuvan suomea, ja olin ensi kerran\npäihtyneessä tilassa.\n\nAlkuaikoina tuntui minusta tämä uusi toveripiiri aivan vieraalta ja\nmelkeinpä vastenmieliseltä. Se oli kaikessa, niin tavoiltaan kuin\nkieleltään ja harrastuksiltaankin, aivan erilainen kuin se pieni\ntoverijoukkio pääkaupungissa, jonka parista äsken olin lähtenyt; nämä\nuudet toverit olivat kerrassaan meidän vastakohtiamme, sillä olihan\nmeidän elämämme kuumeentapaiseen hehkuun kehittynyttä\nmielikuvitus-elämää aatteellisine harrastuksineen ja harharetkineen\nnäytelmätaiteen alalla. Mutta vähitellen muuttui käsitykseni ja minä\naloin pitää tovereitani oikeassa arvossaan. Useimmat heistä olivat tosin\nlähtöisin yksinkertaisista kodeista, joka oli heihin leimansa lyönyt,\nmutta he olivat vakavia, ahkeria ja ajattelevia nuorukaisia. Opin\nerityisesti tuntemaan ja pitämään muutamista heistä.\n\nJa ensimäiseksi heidän joukostaan asetan minä kaikkea jaloa ja hyvää\nelämässä haaveksivan, lämminsydämisen Valfrid Alftanin, joka sittemmin\ntuli maisteriksi, oli pitkät ajat ylioppilaskunnan puheenjohtaja ja\nkuoli 41 vuoden vanhana vuonna 1875. Meidän yhteinen harrastuksemme,\nhistoria, liitti meidät lähemmin toisiimme ja me luimme yhdessä silloin\njuuri Lamartinen ulosantamaa \"Girondistein historiaa\". Meidän joukkoomme\nliittyi silloin joskus suurilahjainen Carl Johan Edelsköld, joka myöskin\nmuutti tuonen tuville elämänsä kukoistus-ajassa. Ihastuksella luimme me\nyhä uudelleen ja uudelleen noita innostuneita puheita, joita Jakobinein\nklubissa ja konventissa oli pidetty ja niiden johdosta me vilkkaasti\nkeskustelimme ja selittelimme niitä. Myöskin muita erinomaisia teoksia,\nkuten Thiersin ja Maucaulayn, luin minä hänen kehoituksestaan. Alftan\noli minuun hyvin mieltynyt, oli sittemmin minun uskottu ystäväni ja minä\ntunnen suurta kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän ymmärsi\njohtaa minun mieleni vakavampiin ajatuksiin ja lukemiseen tuolta tosin\nsangen houkuttelevalta mutta myös veltostuttavalta ja mielikuvitusta\nkiihottavalta romaanien luvun tolalta. Pian muutuin minä kokonaan hänen\nkauttaan. Niin voivat toverit toisiinsa vaikuttaa.\n\nMyöskin toisessa seurapiirissä, joskin sangen erilaisessa, seurustelin\nminä. Siihen kuului Karl Wetterhoff, sittemmin tunnettu kirjailijana,\njoka kuoli vuonna 1889 ja Robert Montgomery, sittemmin senaattori ja\npresidentti, sekä Vilhelm Rosenlew, joka sittemmin toimi konsulina ja\nsuurena liikemiehenä Porissa. He asuivat kaikki samassa paikassa ja\nWetterhoff oli kumppanikunnan \"spiritus rektor\", henkevä johtaja. Jo\nsilloin liitettiin hänen eteviin runollisiin ja dialektisiin lahjoihinsa\nsuuria toiveita, jotka kuitenkin sittemmin, asianhaarain pakosta, sangen\nvähässä määrässä toteutuivat.\n\nLauantai-illoin kokoonnuttiin vuokrattuun huoneustoon viettämään n. k.\nkonventtia. Siellä ilmestyi m. m. parina kappaleena käsinkirjoitettu\nsanomalehti, jota kimnasistit itse toimittivat ja joka sisälsi paitsi\njoukottain suorasanaisia kirjoituksia myöskin sangen sieviä runonpätkiä,\njoita Robert Malmström, Wetterhoff, Edelsköld y. m. kyhäilivät. Siellä\nmyöskin keskusteltiin, puheltiin valtiollisista asioista, vedeltiin\ntupakkaa ja juotiin teevettä, mutta ei mitään väkevämpiä aineita. Ja\nmieliala näissä illatsuissa oli yleensä hupainen, hilpeä ja\ntoverillinen.\n\nKimnaasi oli tähän aikaan ikäänkuin välinivel yliopiston ja koulun\nvälillä ja luvut siellä yleensä vapaaehtoisemmat kuin koulussa.\nEnnätykset tosin olivat määrätyt, vaan mitään läksyjen lukuja ja\nkuulusteluja ei kimnaasissa enää esiintynyt niinkuin koulussa, joten\nriippui suureksi osaksi oppilaan omasta kyvystä tahi tahdosta, kuinka\npaljon hän kimnaasiopinnoistaan hyötyi. Mutta, onnellista kyllä, tässä\noppilaitoksessa oli vallalla hyvä henki, ahkeruus ja kunniantunto ja\nsuurin osa oppilaista oli ahertavia ja uutteria nuorukaisia, jotka\nymmärsivät lukujen tärkeyden ja tarpeellisuuden. Onnellista tosiaan oli,\nettä näin sattui kimnaasissa olot olemaan, sillä jos kaikki olisi\nriippunut yksinomaan opettajain kyvystä, olisipa asiat tosiaankin olleet\nsilloin huononlaisessa kunnossa.\n\nOlihan siellä tosin kunnollisiakin opettajia, joita me pidimme arvossa,\nkuten vakavaluonteinen lehtori Eurén ja hieno Arrhenius, josta me kaikki\npidimme, vaan enemmistö heistä oli kuitenkin vanhoja koulukarhuja\npiintyneine omituisuuksineen ja heikkouksineen, koulukarhuja, jotka\nvuosikymmenien kuluessa olivat hankautuneet ja muodostuneet\nstereotyyppimäisiksi alkuperäis-koneiksi alallaan ja joilla ei ollut\nvoimaa omaksua itselleen enää uudempaa ja vapaampaa katsantokantaa, eikä\nkykyä kohdella ja käyttäytyä oikein jo kypsyneiden ja ajattelevien\nnuorukaisten opettajina.\n\nTällaisten piintyneiden perikuvien joukosta muistan erityisesti\nlatinankielen lehtorin Hertzbergin. Käännettäessä latinankielestä\nruotsinkielelle, oli hän aina erityisesti hyvillään, jos osasimme\nlasketella mitä hullunkurisimpia sanakäänteitä, varsinkin mitä\nmahdollisimman selvästi kahtiapäin ymmärrettäviä ja kyynillisiä, jolloin\nukko nauroi sydämensä pohjasta sukkeluuksille ja jolloin meidän kaikkien\nvälttämättömästi oli kuorossa yhdyttävä nauruun niin että koko sali\nkajahteli. Venäjänkielen lehtorilla taas, jota kutsuttiin\n\"Kello-Tallgreniksi\", oli ihmeellinen taskukello, joka muodostui meidän\npysyväiseksi hauskuudeksemme. Vaikkakin jo lukemattomia kertoja olimme\nsen nähneet, pyysimme tietysti yhä uudelleen ja uudelleen saada sitä\nkatsoa, ja saimmekin hänet pitkään emmittyään ja tingittyään viimein\nottamaan tuon ihmekellon taskustaan ja näpäyttämään siinä löytyvää\nvieteriä, jolloin kellon kaksinkertaiset kuoret ponnahtivat auki ja\nesiin ilmestyi pari eriskummallisissa asennoissa liikuskelevaa olentoa.\nOsa luentoajasta kului sitten tuon ihmelaitoksen ylistelyyn ja\nihmettelyyn sekä imartelujen laususkelemiseen kellon onnelliselle\nomistajalle. Samalla tavalla ilvehdittiin myöskin melkein sokean\nsaksankielen lehtorin Segercrantzin kanssa, joka ei huomannut kuinka me\nannoimme suurten paperileijain ja kuvioiden liehua aivan hänen nenänsä\nedessä, jopa joskus pidimme tuollaista tekelettä jonain oppilaana. Ja\nkääntäessämme saksankielestä ruotsinkielelle, teimme sanasta aber\n(mutta) säännöllisesti abboren (ahvenen) j. n. e. samaan kuvaavaan\ntyyliin.\n\nMutta enimmän \"pidettiin peliä\" kuitenkin matematiikan lehtorin\nAhlstedtin kanssa, joka oli vanha, liiaksi lukenut ja tavattoman sävyisä\nkoulumaisterityyppi ja joka ei kärpästäkään tahtonut loukata. Joskus\nsattui, että keskellä luentotuntia kissa alkoi uunissa naukua. Silloin\nensin yhteisesti ihmeteltiin, mistä tuo ihmeellinen ääni mahtoi kuulua\nja kun siitä viimeinkin selville päästiin, alettiin perinpohjin\nkeskustella, mistä kissa uuniin oli voinut päästä ja monien tuumailujen\nperästä tultiin sitten vihdoin siihen yksimieliseen päätökseen, että se\noli pudonnut savupiipun kautta uuninpesään, sillä luonnollisestikaan ei\nkukaan sitä ollut sinne pannut. Joskus taas alkoi viheriävarpunen\nlennellä ja räpytellä siipiään luokkahuoneessa, jolloin meidän kaikkien\ntietysti täytyi rynnätä paikoiltamme ottamaan kiini tuota pikku\nlintusta, joka lenteli ikkunaruutuja vasten lyöden noukkansa aina\nruutuun. Sitten ihmeteltiin, tuumailtiin ja juteltiin miten oli\nlintuparka eksynyt luokkahuoneeseen pääsemään, kun talvisaikaan kaikki\nikkunat olivat visusti kiini. Lopuksi löytyi kuitenkin selitys. \"Eikö\nherra lehtori luule, että se on lentänyt sisään ilmanvaihtoluukusta?\"\n\"Jaa -- jaa -- niinhän se on käynytkin, se on varmaankin sitä tietä\ntullut\", sillä eihän muutakaan mahdollisuutta ollut, ja senvuoksi piti\nilmanvaihtoluukku tarkkaan suljettaman, ett'ei vain pikkulintuset enää\nsieltä sisään lentelisi luentoja häiritsemään. Kaikista hupaisin oli\nkuitenkin piparikakku-matamin kohtaus. Me olimme edeltäpäin neuvoneet\nerään piparikakkujen myöjän tulemaan lehtorin tunnin aikana sisään\nluokkahuoneeseen kaupittelemaan kakkujaan. Kun me sitten parhaillaan\nakkiloimme yhtälöä a+b=c, astui matami sisään, niijaili yhtämittaa ja\nalkoi: \"Eikö herrat tahdo ostaa piparikakkuja, minulla on aivan tuoreita\nja oikein hyviä kakkusia; olkaa toki niin armeliaan kilttejä ja ostakaa\nnäitä, minä olen niin köyhä j. n. e.\" Lehtori meni oven suuhun jutellen\neukolle: \"Matamihan näkee, että tämä on koulu, eikä täällä piparikakkuja\nosteta, olkaa nyt vain hyvä ja menkää pois.\" -- \"Mutta hyvä lehtori,\nkakut ovat niin hyviä ja mainioita ja nämä nuoret maisterit tykkäävät\nniistä niin kovasti.\" -- \"Matami olisi nyt niin hyvä ja menisi vain.\" --\n\"Heti paikalla, herra lehtori, heti paikalla, mutta eiköhän herra\nlehtori itse tahtoisi olla niin hyvä ja ostaisi joitakuita kakkusia?\nOlkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä ja maistakaa yksi, se ei mitään maksa.\"\n-- \"Matami on nyt niin hyvä ja menee vain.\" -- \"Heti, herra lehtori,\nheti paikalla, mutta tuollapa näen minä yhden herran, joka mulle on 20\nkopeekkaa velkaa ja eiköhän nyt passaisi hänen minulle samalla kertaa\nmaksaa\", j. n. e. -- \"Matami olisi nyt vain niin hyvä ja menisi.\" --\n\"Heti paikalla, herra lehtori, heti paikalla\", vaan ennenkuin oli saatu\ntuo suulas matami luokkahuoneen ovesta ulos oli jo luentotunti milt'ei\nloppuun kulunut.\n\nKerran oli joku liimannut ukon kalossit lattiaan kiini. Silloin\nvimmastui hän todenteolla, mutta tyyntyi viimein, kun hänelle\nvakuutimme, ettei kukaan ollut tuota kepposta tehnyt, vaan että\nluultavasti hän itse oli matkalla kimnaasiin astunut johonkin\nliima-aineeseen, jonkavuoksi kalossit nyt olivat lattiaan takertuneet.\nToisen kerran taas kun hän juuri oli työntämäisillään jalkansa\nkalosseihinsa, huomattiin että ne olivat täynnä vettä. Kuka olikaan tuon\nkolttosen tehnyt! Luonnollisesti ei kukaan, kuten tavallisesti. Seurasi\nyleinen hämmästys kuinka tuo oli voinut tapahtua, kunnes joku pääsi\narvoituksen perille. Lehtorilla on aivan varmaan tavaton jalkahiki,\njosta on seurauksena ollut kalossien täyttyminen hiellä. Niin, niinhän\nse onkin ja aivan varmaan, sillä tunsihan jo hajustakin ett'ei tuo aine\nvettä voinut olla. Hyi! oikeinhan niistä paha haju löyhkäili, ja samalla\ntarttui itsekukin nenäänsä valitellen \"aijai kuinka ne haisevat!\"\n\nSunt pueri pueri, pueri puerilia tractant.\n\nHuolimatta tällaisesta loppumattomasta kujeilusta ei tuo vanha ja\nsävyisä lehtori kuitenkaan koskaan viitsinyt eikä tullut kääntyneeksi\nrehtorin (Bergenheimin) puoleen valituksineen. Hän kärsi kaiken häpäisyn\nja karkean pilkan, eikä tahtonut että hänen tähtensä rettelöltä\nsyntyisi, ja tuota hänen rajatonta hyvyyttään me ikävä kyllä liiaksikin\nhyväksemme käytimme.\n\nEttä opinnoista kuitenkin hyvää huolta pidettiin, vaikka opettajat\nolivatkin tuollaisia, se todistaa päivänselvästi, että hyvä henki ja\nahkeruus tässä oppilaitoksessa vallitsi.\n\nKreikankieli ei ollut pakollinen aine, jonkavuoksi muutamilla oppilailla\nja niiden joukossa minullakin oli tuosta aineesta vapaus ja oli meillä\nsensijaan tunteja piirustuksessa. Eräs norjalainen Thomas Legler oli\nmeillä piirustuksen opettajana ja oli hänen heikkoutensa taas siinä,\nettä hän, vaikkakin oli vain yksinkertainen piirustuksenopettaja, vaati\nmeiltä samaa arvonantoa kuin mitä lehtoreille osoitettiin. Tapahtuipa\nsitten kerran syyslukukaudella vuonna 1849, että eräs meidän luokkamme\noppilas, Porista kotoisin oleva Hellström, joka oli mestari piirtelemään\npilkkakuvia, oli piirtänyt tuollaisen tekeleen Legleristä. Kun Legler\nsitten asteli Hellströmin paikan ohi, vilkasi hän sivumennen pöydällä\nolevaan piirustukseen ja tunsi kai heti oman kuvansa, jota ei suinkaan\nkaunistellen oltu paperille kyhätty. Julmistuneena tästä suimasi hän\nvihan vimmassaan Hellströmiä korvalle. Mutta me otimme asian siltä\nkannalta kuin olisi tällainen häväistys koskenut koko luokkaa ja niinpä\nnousimmekin me kaikki paikoiltamme ja vaadimme, että Legler\nsilmänräpäyksessä pyytäisi Hellströmiltä anteeksi tahi astuisi ulos\nhuoneesta. Ja kun hän ei tahtonut kumpaakaan tehdä, menimme me kaikki\nsensijaan pois ja jätimme hänet yksin luokkahuoneeseen.\n\nTieto tästä tapahtumasta levisi nopeasti yli koko kimnaasin ja silloin\npäätettiin kaikki kokoontua jo samana iltana toimeenpannaksemme koko\noppilaitoksen mielenilmaisuna oikein kunnolliset kissannaukujaiset\nLeglerille. Miehissä kokoonnuimmekin määräaikana sovittuun paikkaan,\njosta sitten marssimme Leglerin asunnolle. Ja sielläkös remahti täyteen\nvoimaansa mitä hirvittävin meteli ja melske; vihellettiin ja ulistiin\nkaikenkaltaisten ääntä päästäväin kapistosten räminän säestyksellä. Muun\nsoittovehkeen puutteessa olin minä siepannut kamarini uunin eteispellit\nmukaani ja rämisytin niitä minkä jaksoin ja sainkin niillä aikaan\njotakuinkin voimakkaan vaikutuksen, joka kuitenkin hävisi yhteiseen\ntavattomaan hälinään.\n\nTällä epäsoitannollisella hankkeellamme oli vakavammat seuraukset kuin\nensimältä ajattelimmekaan. Kimnaasi suljettiin joksikin ajaksi ja suuri\n\"Collegium ecclesiasticum\" (kirkollinen virkakunta) kutsuttiin koolle,\njohon kuului useita rovasteja arkkihiippakunnasta, sillä lehtorit olivat\nasianosaisia ja siis esteellisiä istumaan tuomareina. Seurasi sitten\ntutkimus, jota kesti yli kokonaisen viikon ja jonka tuloksena oli, että\nkahdeksan meistä eroitettiin oppilaitoksesta. Eroitettujen joukossa olin\nminäkin, vaikk'en tottatosiaankaan tiedä tuossa kysymyksessä olevassa\nmellakassa olleeni enemmän toimivana tahi \"määräävänä sieluna\" kuin\nmuutkaan. Ja tähän tapaukseen loppuikin minun oleskeluni Turun\nkimnaasissa.\n\n\n\n\nXI.\n\nTUNTEIDEN HERÄTESSÄ.\n\n1848.\n\n\nOlin kuusitoistavuotias. Hienon hienot, keltaisenruskeat partahaivenet\npilkistelihe vätylähuulellani, ilmaisten, että olin siihen ikään\nennättänyt, jolloin tunteet alkavat nuorukaisen rinnassa herätä.\n\nKuten muutkin koulupojat, keräilin ja tutkin minäkin kasveja ja\nmiilustelin senvuoksi usein pitkiä matkoja ympäristöseuduilla viheriäksi\nmaalattua läkkipönttöä kannellen hartioillani ja etsien kukkasia.\n\nOli alkukesä. Tuomet, kielot ja niittyjen kaikki kauniit kukkaset\npäilyivät ihanimmassa loistossaan ja täyttivät ilman tuoksullaan.\nPikkulinnut visertelivät rakasteluliverryksiään joka puussa, perhosia ja\nkimalaisia lenteli suristen kaikkialla ja kalat loiskien ruohikossa\nkisailivat. Koko luonto huokui kehitystä, syntymistä ja rakkautta ja\nihmissydämessä kuohahteli veri lämpimänä ja vilkkaampana kuin muuten.\n\nTuollaisella kasvinkeruumatkalla johtuivat askeleeni kerran eräänä\nauringonpaisteisena päivänä kaukaiselle laidunmaalle, joka oli aidattu\nympäriinsä jotakuinkin korkealla ja vahvarakenteisella sälöaidalla.\nAitauksen sisältä, jossa tiheässä koivuja ja pensaita kasvoi, kuului\nlehmänkellojen helähdyksiä, härän mörähdyksiä ja paimentytön iloista\nlaulua.\n\nLähestyin tuota paikkaa yhä enemmän, kunnes voin aitaan nojaten katsella\neteeni avautuvaa taulua. Mustan- ja valkoisenkirjavasta karjasta jotkut\nmakasivat hiljaa kaikessa rauhassa märehtien tuuheiden puiden varjossa,\njotkut taas, jotka eivät vielä kylläisiä olleet, liikuskelivat hilpeästi\nsyöden. Toiset seisoivat alallaan, huiskien hännillään terhenteleviä\nkärpäsiä loitommalle ja suuri sonni mulkoili vihaisena veristyneillä\nsilmillään, mylvien ja kaapien mättäitä ja multaa korkealle ilmaan.\nMutta tämä kaikki ei kuitenkaan oikeastaan huomiotani kiinnittänyt, vaan\njokin muu, joka enemmän tunteisiini vaikutti.\n\nSillä aivan lähellä aitaa, sillä kohdalla jossa minä seisoin, istui\nkaatuneella kannolla kaunis Maijaliisa, talon paimentyttö ja kutoi\nahkerasti harmaata villasukkaa. Hänen paljaissa jaloissaan oli tanakat\nrasvanahkakengät, mustaraitainen villahame hänen päällään oli\nvyötöisille kääritty kokoon, joten minä mainiosti voin ihailla hänen\nvoimakkaita, ruskettuneita jalkojaan, ja hänen punavalkoruutuinen\nhuivinsa oli valahtanut alas kaulalta, paljastaen siten hänen\nneitseellisen, lämpöisen povensa.\n\nMaijaliisa oli todellakin kaunis tyttö ja oli hän jotakuinkin\nyhdenikäinen minun kanssani. Hänen kasvonsa olivat pienet, pyöreät ja\nheloittavat ja nenänsä mitä somin pikkuinen tylppönenä, huulensa punaset\nja täyteläiset, silmänsä ruskeat ja pirteät. Kaikissa liikkeissään\nliikkui hän sivakasti ja viehättävästi ja käytöksensä oli aina reipas ja\nhilpeä. Nyt heloittivat hänen kesähelteen polttamat poskensa kuin\npioonit ja hikikarpalot niitä pitkin vierähtelivät vapaina, kunnes hän\nne aina pyyhkäisi pois hameenhelmallaan.\n\nSiihen pysähdyin minä hetkiseksi katseellani ahmien tuota idylliä, joka\nmuistutti paljon erästä vanhaa, kellastunutta hollantilaista\nvaskipiirrosta, joka minun huoneeni seinällä riippui. Tähän asti\naavistamaton tunne valtasi minut kokonaan seistessäni siinä samalla\nkertaa ujona ja hämilläni ja tuntiessani jonkinlaista epämääräistä\nhalua. Mutta yhtäkkiä rohkaisin minä itseni, heilautin toisen jalkani\nreippaasti aidan yli ja olin juuri hyppäämäisilläni alas aitauksen\nsisäpuolelle kun Maijaliisa samalla minut huomasi ja kiljahti räikeätä\nmurretta puhuen:\n\n\"Taivastentekijä! Älkää vain tänne tulko! Hän, tuo härkä, varsin julmuri\non ihmisille ja päälle porheltaa täysiään kun vain nähdä jonkun saa\".\n\n\"Aja sitten se peto tiehensä!\" huusin minä, samalla kuitenkin\nvarovaisuuden vuoksi vetäytyen takaisin suojelevan aidan taakse.\n\n\"Hi, hi, hi! Sitäpä toki en tee. Nähkääs, äkänen ei se toki mulle ole.\"\n\nMinusta tuntui sillä hetkellä, kuin olisi Maijaliisa tuo sadun\nprinsessa, jota julma lohikäärme aina vartioi, ja minä pyytelin häntä\ntulemaan lähemmäksi, sillä minulla olisi hänelle jotain erittäin tärkeää\nsanottavaa.\n\n\"Hi, hi, hi! Sepäs ei erityistäkään liene, aattelen mä. No! mitäpä se\nsitten muka on?\"\n\nMaijaliisa nousi vihdoinkin kannolta ja lähestyi aitaa, kutoen tyynesti\nyhä edelleen harmaata villasukkaansa ja katsomatta minuun päinkään. Kun\nhän oli tullut kolmen tai neljän askeleen päähän, pysähtyi hän ja kysyi:\n\n\"No, mitäpä hän nyt minusta tahtoo?\"\n\n\"Tulehan vähän lähemmä, niin sanon.\"\n\n\"E-hei! Pidänpä siitä varani.\"\n\nSilloin juolahti mieleeni Don Juanin kaunis aaria Zerlinalle, ja minä\nlauloin tahi lausuin mielenkiihkolla ja vilkkain käsiliikkein:\n\n      \"Sä ällös mua pelkää,\n      vaan tullos linnaani,\n      se lähell' tässä siintää --\n      hetk' viivy luonani.\"\n\nMutta ah! Kaikeksi onnettomuudeksi ei Maijaliisa ollutkaan mikään\nZerlina, jota Mozartin kaihomielinen sävel houkuttelisi, tahi taas olin\nminä itse huono Don Juan, sillä hän löi raikkaasti käsiään sivuilleen,\nnauroi ääneensä ja hihitti:\n\n\"Hi, hi, hi! Herran tähden, kuinka mielettömästi ja hullunkurisesti hän\nvenkoilee ja laulaa. Hi, hi, hi!\"\n\nKuitenkin lähestyi hän samalla aitaa, kutoen yhä tyynesti sukkaa.\n\n\"Minä tahdon vain sanoa sinulle, kiltti Maijaliisa, että sinä olet\nmielestäni sievä ja kultainen tyttö. Minä pidän sinusta oikein paljon ja\ntahtoisin mielelläni suudella sinua.\"\n\n\"Hi, hi, hi! Kuinka hullunkurinen hän onkaan, kun tuommoista hölynpölyä\nviitsii puhua? Enhän minä toki tuommoista usko, eikähän se semmoinen\nminun ja hänen, tuollaisen hienoskaisen herran kesken käy laatuun.\"\n\n\"Käyhän se toki yhtä hyvin laatuun meidänkin kesken kun kerran\npuutarha-Jannekin saa sinua suudella. Ja sen minä tiedän varmaan, sillä\nJanne on itse minulle sanonut, että sitä hän saa tehdä niin paljon kuin\nvaan haluaa.\"\n\n\"Janne, niin! Mutta siinäpä on niinkuin vähän eroitusta. Nähkääs,\nJannepa ei ole mikään herrasmies, hän, niinkuin nuoriherra, vaan onpa\nhän yhtäläinen kanssani, ja minä hänestä hirveästi pidän, sillä hän on\naina niin kiltti ja nokkela.\"\n\nKyllä minä sillä hetkellä kadehdin puutarha-Jannea, jolla oli\nerikoisoikeus ei olla herra ja senvuoksi sai suudella kaunista\nMaijaliisaa niin paljon kuin tahtoi. Ja minä kirosin silloin katkerasti\nniitä rajapyykkejä, joita ennakkoluulot olivat yhteiskunnan eri luokkain\nvälille rakennelleet.\n\nNyt oli Maijaliisa tullut jo niin lähelle, että ainoastaan aita eroitti\nmeidät. Minä tunsin hänen raikkaan hengityksensä, näin hänen täyteläisen\nrintansa kohoilevan, tunsin naisellista tuoksua, ja veri kohosi päähäni\nja minä tunsin sisimmässäni kuohuvan ja hyrskyvän ennen tuntemattomia\ntunteita. Kiusaus valtasi voimallisesti minut ja hetken hurmauksessa\nkietasin minä molemmat käsivarteni Maijaliisan pään ympärille, vedin sen\nluokseni ja painoin hänen reheville huulilleen tulisen suudelman.\n\nMutta Maijaliisa oli äkkiä temmannut kätensä irti ja samassa sain minä\nposkelleni vimmapäisellä voimalla läimäytetyn korvapuustin niin että\nsilmäni tulta iskivät.\n\n\"Hyi tokkiinsa!\" sanoi hän ja syljeskeli, pyyhkien kämmenellään suutaan.\n\"Kas siitä hän sai suukkosen edestä, jonka multa varasti\", huusi hän\npilkallisesti ja pyörähti nopeasti tiehensä. Minä aijoin hypätä\nsälöaidan yli juostakseni hänen jälessään ja saadakseni hänet kiini,\nvaan samassa ryntäsi tuo äkänen härkä ja töyttäsi sarvensa sellaisella\nvoimalla aitaa vasten, että se ryskyi ja ratisi niin että arvelin sen\nsiihenpaikkaan hajoavan ja luulin jo tuntevani kuinka sonnin terävät\nsarvet hivelisivät selkäpiitäni.\n\nNöyryytettynä, katkerana ja hämilläni pakenin minä pois\nonnettomuuspaikalta. Harhakuvitteluni olivat kasaan romahtaneet, idylli\nnäkymättömiin hävinnyt, ja Maijaliisa tuntui nyt yhtäkkiä minusta vain\nsivistymättömältä talonpoikaispiijalta, joka ei ymmärtänyt rakkauden\nylevää aatetta.\n\nTunsin katkerasti ylpeyteni loukatuksi ajatellessani kuinka tässä\ntuloksetta olin talonpoikaispoikain kilpakosijana ja nähdessäni kuinka\nsellaisilla moukilla on helppo menestys samalla kuin minun syvemmät\ntunteeni ivalla ja pilkalla hyljättiin.\n\nPitäköön Janne kokonaan hänen hellyytensä! -- Mielellä hyvällä minun\npuolestani!\n\nJääkylmän ryöpyn tavoin vaikutti tuo Maijaliisan töykeä korvapuusti ja\nsammutti äkkiä kaikki ne keväiset tunteet, jotka olivat\nhulmahtamaisillaan ilmiliekkiin nuorukaisrinnassa. Ainakin toistaiseksi.\n\n\n\n\nXII.\n\nVELJEKSET NASSE JA NISSE.\n\n1849.\n\n\nTavallisesti ovat originaali-ihmiset, jos nyt sellaisia enää löytyykään,\nsangen ikäviä, itsekkäitä ja välinpitämättömiä henkilöitä, joista ei ole\nhupia itselleen eikä muille. Mutta poikkeuksia löytyy. Neljäkymmenluvun\nloppupuolella, käydessäni Turun lukiota, tunsin minä kaksi kerrassaan\nhauskaa ja herttaista tuollaista omituis-ihmistä, jotka olivat kaikkien\nystäviä ja joilla ei yhtään vihamiestä ollut.\n\nTarkoitan kahta Bonsdorff-veljestä[1], majuria ja sihteeriä, joista\nkaikki pitivät ja joita tavallisesti kutsuttiin Nasseksi ja Nisseksi.\nMolemmat olivat he vielä \"nuoria miehiä\", huolimatta siitä että he jo\nolivat 40 vuoden vaiheilla ijässä; he olivat \"suurimpia kavaljeereja\"\nkoko Turun seurapiireissä, Terpsichoruksen harmaantuneita palvelijoita,\njoilla oli erikoisoikeus \"avata\" tanssiaiset ja ehdottomasti olla\nensimäisinä ensimäisessä valsissa.\n\n[1] Anton Bonsdorff, majuri, syntyi 1808, kuoli 1881. -- Nils Bonsdorff,\nsihteeri, syntyi 1810, kuoli 1887.\n\nKaikkialla näki nämä kaksi harmaatukkaista leijonaa kaupungin\nhienoimmissa piireissä, johon he aivan itseoikeutettuina kuuluivat ja\njosta he eivät koskaan saaneet puuttua. Tuskin vietettiin yhtään\nsyntymä- tahi nimipäivää kahviseuroineen, jossa he eivät olisi mukana\nolleet, tuskin toimeenpantiin sellaista juhlapäivällistä, iltamaa,\ntanssitilaisuutta tahi jonkunlaista tervehdyskäyntiä, jossa he eivät\nensimäisinä ja etunenässä mukana olisi olleet, eikä tapahtunut mitään\nuutta, josta he eivät ensimäiseksi olisi kuulleet ja kiirehtineet siitä\nensimäisinä tietoa levittämään. Minä luulen, että he viettivät\nelinpäiviään vain päiväkaudet kuljeskellen vierailuilla ja sanellen\nnaisille, varsinkin rouville, mitä valikoidumpia ja mairittelevimpia\nkohteliaisuuksia ja kertoellen pieniä, lukemattomia kertoja jo ennen\nkuultuja ranskalaisia kaskuja, joita he aina esittivät jotakuinkin tähän\ntapaan: à propos, sen johdosta mitä armon rouva vapaaherratar äsken niin\nhenkevästi ja sattuvasti suvaitsi lausua, pyydän minä, että minun\nsuvaittaisiin kertoa pieni kasku, joka kuvaa samaa asiaa\" j. n. e. He\nolivat, lyhyesti sanoen, välttämättömiä keskustelun työjuhtia\nseurapiireissä ja samalla päivän pienten kaupunkijuorujen ehtymättömiä\nlähteitä.\n\nHe olivat kasvaneet yhdessä ja senjälkeen kohtalon, olosuhteiden ja oman\ntahtonsa mukaan muodostuneet kerrassaan eroittamattomiksi. Toinen heistä\nei voinut ajatellakaan elämää ilman toinen toisensa seuraa, aina he\nkeskenään hiljoilleen kinastelivat, vaan pohjaltaan olivat he parhaita\nystäviä.\n\nJa kuitenkin olivat he vastakohtia toisilleen sekä ulkonaisesti että\nsisällisen ihmisensäkin puolesta. Majuri, Nasse, oli lyhyt ja pyylevän\nlihavahko, verevän punakka ja kaljupää, mutta valtavat olivat hänellä\nviikset ja hän vahvisteli puhettaan kiroillen kaikkien mahdollisten\npikkupaholaisten ja \"korvennettujen miljoonain rakuunain\" kautta,\npuhellen järeällä bassoäänellä. Hän oli oikea perikuvallinen vanha\nsotilas. Sihteeri, Nisse, taas oli pitkä ja laiha, aina hienosti\nsiistitty ja sileäksi ajeltu sekä kursaileva; hän käytti tekotukkaa ja\npuhui kimakalla, sokerinimelällä äänellä, kumarrellen alinomaa ja\nlasketellen kohteliaisuuksia ja ikäänkuin pyydellen anteeksi että hänkin\noli rohjennut lausua julki jotain -- oikea salonkitepastelijan tyyppi.\n\nHe eivät asettaneet elämälle suuria vaatimuksia ja olivatkin senvuoksi\nsiksi varakkaita, ett'ei heidän tarvinnut palvella palkan vuoksi eikä\nmyöskään mennä naimisiin toimeentulonsa tähden. He pitivät parempana\ntaloudellista riippumattomuutta ja avioliittokahleista vapaata elämää,\ntuumaillen että Tappila on liian pieni maatila pystyäkseen elättämään\nkahta perhettä. Niinpä jäivätkin he vanhoiksipojiksi ja nauttivat elämän\nhyvyydestä, vapaudestaan ja toinentoisensa rakkaasta seurasta\nvanhainpoikain pinttynein tavoin.\n\nOmistamallaan Tappilan kauniilla maatilalla Sauvon pitäjässä viettivät\nhe kesänsä ja talvella asuivat he taas Turussa, pienessä vanhassa\ntalossaan joen rannalla. Maalla hoiti majuri maanviljelystä ja kävi\nsillä välin aina metsästysretkillä, joilla samoiluilla hän joutui\nluonnollisesti mitä ihmeellisimpiin ja ennen kuulumattomiin\nseikkailuihin ajaessaan takaa joko sutta, kettua tahi ilvestä. Ja Nisse\nsai kuulla monet kovat sanat, jos hän jonkun kerran rohkeni olla\nheikkouskoinen kuullessaan noita Münchhausenin juttuja.\n\nMajurin pitäessä silmällä ja hoidellessa peltoja ja niittyjä, renkejä ja\nehkä hieman talon palvelusneitsyeitäkin sekä miilustaessa\nmetsänkäynnillä, piti sihteeri huolta maitokamarista, puutarhasta ja\ntaimilavasta. Mutta suurimman huolenpitonsa omisti hän kuitenkin\nkeittiölle ja ruokasäiliölle, leipomiseen ja hillojen tekoon. Majurin\nhallussa sitävastoin oli viinikellarin avaimet. Toinen heistä edusti\nmiespuolista, toinen naispuolista ainesta hyvin hoidetussa taloudessa.\nToinen heistä esiintyi isäntänä, toinen emäntänä tuossa sangen\nvierasvaraisessa ja aina jotakuinkin hyvin varustetussa kodissa, jossa\nusein vieraita virtaili. Niin he ikäänkuin täydensivät toisiaan.\n\nMuistan vielä aivan hyvin heidän asuntonsa. Molemmin puolin salia\nsijaitsivat heidän makuuhuoneensa. Majurin yksinkertaisesti sisustetussa\nhuoneessa oli seinät koristeltu ketun ja ilveksen nahkoilla, pyssyillä,\npistooleilla, ruutisarvilla, metsästyslaukuilla, kalastusneuvoilla ja\nsensemmoisilla, ja koko huoneen täytti väkevä tupakan ja\nrasvanahkasaappaiden haju.\n\nVastapäätä olevassa huoneessa oli sihteerin vuode valkoisten,\npitsireunuksisten musliiniverhojen ympäröimänä; siellä oli myös\npukeumapöytä täynnä harjoja, saksia ja lukemattomia hajuvesipulloja,\nsekä hyllypöytiä, jotka uhkuivat pienten posliinikapistusten paljoutta\nja joille oli aseteltu koreja vahakukkasineen ynnä muita \"muistoja\"\nTurun naisilta. Ja kaikkialta löyhkäili vastaan kotona tehdyn ruusuöljyn\näitelän voimakas tuoksu.\n\nMuistan hyvin erään päivällisen heidän luonaan syksyllä vuonna 1849.\nMajuri istui pöydän päässä ja oli kaikki viinipullot hänen eteensä\nriviin asetettu, \"sillä niistä pidän minä -- tuhattulimaista vieköön --\nparemmin huolta kuin veljeni Nisse\", joka istui pöydän toisessa päässä,\ntarjoillen lientä. Samalla kuin Nassen koko huomio oli kohdistettu\nsiihen, että lasit aina olivat täynnä, toisteli Nisse herkeämättä:\n\"Saanko luvan tarjota lientä lautasellisen lisää?\" -- tahi \"olkaa niin\nhyvä, hieman lisää pasteijia!\"\n\nMajuri Nasse puheli kovaäänisesti pöytänsä päässä ja kun Nisse kuuli\nmistä keskusteltiin, puuttui hänkin puheeseen: \"Niin herraseni, jos\nsuvaitaan minunkin lausua ajatuskantani tässä asiassa, niin täytyy minun\ntunnustaa, että minä kaikinpuolin olen samaa mieltä veljeni kanssa\".\n\n\"Mitä, tuhatmiljoonaa korvennettua rakuunaa, se Nisse siellä sanoo?\"\nhuusi silloin Nasse.\n\n\"Eipä mitään toki, rakas veljeni, lausuinhan vain mielipiteeni asiassa.\"\n\nKun sitten paistia ympäri pöytää tarjoiltiin, lausahti majuri: \"Tahdonpa\nherroille kertoa, että olen itse nämä pyyt, tuhattulimaista sarvipäätä\nsoikoon, ampunut joka ainoan. -- Sepä olikin onnellinen metsästyspäivä.\nViisi pyytä kahdella laukauksella tipahti.\"\n\n\"Hm -- hm\" -- yskiskeli hiljoilleen Nisse, joka samana aamuna oli pyyt\ntorilta ostanut.\n\n\"Mitä tuhannenmoista se Nisse siellä sanoo?\" huusi majuri.\n\n\"Oo, tuota, eihän mitään toki, ei kerrassaan mitään, rakas veljeni;\ntahdon vain kunnianarvoisille vieraillemme huomauttaa, että minä itse\nolen nämä etikkakurkut pannut säilytysastiaan.\"\n\nKun jälkiruokaa tarjottiin, huomautti Nisse: \"Minä toivon, herraseni,\nettä hillo teille oivallisesti maistuu, sillä minä olen itse noukkinut\nmarjat ja keittänyt ne hilloksi ja tämän munakakun olen minä itse\npaistanut.\"\n\n\"Ja ehkäpä muninut munatkin\" -- puuttui majuri puheeseen, nauraen\nsukkeluudelleen -- \"sillä kyllähän hän, rakas veljyeni, sellaiseen\npystyisi.\"\n\nKun päivällisateria oli syöty, kehoitti majuri sytyttämään sikarit,\njolloin Nisse kohteliaasti huomautti: \"Hyvin mielellä, herraseni, hyvin\nmielellä, kunhan ei vain minun pienessä kammiossani polteta, sillä minä\nen voi sietää tuota ilkeätä tupakansavua.\"\n\n\"Niin, tuollainen tuhattulimaisen akkamainen on rakas veljeni Nisse,\nett'ei hän vielä ole opetellut edes tupakoimaankaan, eikä pitämään\nesimerkkinään vanhempaa ja ymmärtävämpää veljeään; mutta keittää\nmarjahilloa ja leipoa kakkuja, kas sitä hän osaa -- tuhattulimaista\ngranaattia -- niin ett'enpä luule koko Turussa sellaista rouvaa\nlöytyvän, joka hänelle vertoja vetäisi.\"\n\n\"Ah, hyvänen aika veljeni, sinähän imartelet minua aivan liiaksi.\"\n\nNäin laskettelivat he leikkiä, lausuilivat kohteliaisuuksia ja\ntäydensivät toisiaan alituisesti -- luulenpa koko elinikänsä. Mutta\nkaikilla oli hauskaa heidän seurassaan sekä heille että heidän kauttaan\nja kaikki viihtyivät hyvin heidän vierasvaraisessa kodissaan niin maalla\nkuin kaupungissakin. Vielä näin viidenkymmenenkin vuoden perästä tuntuu\nminusta kuin näkisin heidät elävinä edessäni: majurin, pyssy\nhartioillaan ja sihteerin, hillonkeitto-esiliina vyötäisillään.\n\nMonta kuvaavaa pikkupiirrettä voisi vielä kertoa. Niinpä oli majurilla\ntapana sanoa aina: \"Minä ja veljeni\", jotavastoin hänen veljensä taas\nkunnioittavammin lausui: \"veljeni majuri ja minä.\" Sihteerillä oli aina\ntapana, puhuessaan naisten kanssa, ylen hienosti kammeta päätään\nsivulle, ett'ei hänen hengityksensä vain ilkeästi häiritsisi\npuhettemaansa naista.\n\nHe pitivät hienona sekoittaa puheeseensa niin paljon ranskalaisia sanoja\nkuin suinkin, mutta kun he heikonpuoleisesti tuota hienoa kieltä\nosasivat, aiheutui siitä, että heidän lauseensa usein saivat mitä\nhullunkurisimpia käänteitä. Niinpä esimerkiksi sanoi majuri\ntavallisesti, jos joku sattui heille tulemaan, ennenkuin he olivat\ntäysissä pukimissaan: \"suokaa anteeksi, että minä vielä olen\npuolipaidassa\"; sihteeri taas puheli: \"anteeksi kaikella muotoa, mutta\nminä olen aivan alasti.\"\n\nVaikkapa he synnynnäiseltä luonteeltaan olivatkin niin erilaisia, niin\nolivat nämä kaksi veljestä kuitenkin kerrassaan liikuttava esimerkki\nveljesrakkaudesta, joka oli liittänyt heidät yhteen niin voimakkailla\nsiteillä, että he olivat ikäänkuin yhteenkasvettuneet toinen toisensa\nkupeelle koko elämän ajakseen. Ja joskin heidän heikkouksilleen ja\nnaurettaville ominaisuuksilleen hiukan naurettiin, pidettiin heistä\nkaikissa tapauksissa yleensä ja kunnioitettiin heitä, ja pohjaltaan\nolivatkin he rehellisiä ja hyviä ihmisiä.\n\n\n\n\nXIII.\n\nMUMMO-VAINAJAN HAUTAJAISET.\n\n1850.\n\n\nMonivuotiset kärsimykset ja vaikean kuolinkamppailun kestettyään kuoli\nvanha mummo Daalintehtaalla joulukuuta puolivälissä vuonna 1850.\n\nÄitini tahtoi silloin, että vietettäisiin yksinkertaiset hautajaiset,\njoissa olisi läsnä vain me, hänen läheisimpänsä ja muutamat aniharvat\nhänen vielä elossa olevat tuttavansa. Tällaiset hautajaiset, niin hän\narveli, olisivat parhaiten sopusoinnussa vainajan hiljaisen ja erilleen\nmaailmasta vetäytyneen elämän ja tämän talon tapojen kanssa, talon,\njossa ei pariin vuosikymmeneen yhtään vierasta ollut vieraillut.\n\nMutta isäni oli toista mieltä asiassa. Tosin oli tämä koti pitkät ajat\nollut surun ja sairauden johdosta hiljainen ja suljettu kaikilta muilta\npaitsi omaisilta. Mutta kun mummo nyt oli kerran kuollut, piti\nmaahanpanijaiset isän mielestä viettää tavalla, joka arvokkaasti\nvastaisi Petersénien tunnettua, suurta vierasvaraisuutta ja samalla\nniitä muotoja ja tapoja, jotka olivat käytännössä siihen aikaan\nparempain ihmisten hautajaisissa. Äitini ehdottama yksinkertaisuus\nvoitaisiin tulkita kitsaaksi säästäväisyydeksi tahi vieläpä tuonelaan\nmuuttaneen vainajan muiston halveksimiseksi. Ja niin jäi isäni mielipide\nratkaisevaksi.\n\nKun vieraiden kutsumislistaa sitten ryhdyttiin suunnittelemaan,\nhuomattiin että ainoastaan muutamia oli enää elossa sellaisia, jotka\nmummo oli tuntenut ja joiden kanssa hän oli seurustellut -- suurimman\nosan kutsuttavista vieraista muodostivat \"uudet\" ihmiset, joita mummo ei\nollut koskaan nähnyt, tuskinpa edes kuullut puhuttavankaan heistä. Ketä\nnäinollen siis kutsuttaisiin? Ensin kirjoitettiin vierasluetteloon vain\nparhain ja ylhäisin aines papistosta ja suurimmat tilanomistajat, mutta\nrajaa kutsuttavien ja poisjäävien välille oli vaikea vetää. Ett'ei\nketään loukattaisi jättämällä hänet hautajaisiin kutsumatta, päätettiin\nsitten viimein kutsua pitäjän kaikki säätyläiset eroituksetta.\n\nSuuri joukko mustareunaisia kutsumuskorttia lähetettiin sitten heille,\npyynnöllä \"että he läsnäolollaan kunnioittaisivat meidän rakkaan\nvainajamme maahanpanijaisia Dragsfjärdin kirkossa j. n. e.\" Surusaaton\nilmoitettiin lähtevän määrättynä päivänä Daalintehtaalta täsmälleen klo\n12 päivällä.\n\nÄitiä ensin suuresti huolestutti nähtyään tuon pitkän vierasluettelon,\nmutta hän tyyntyi pian, ajatellen että ainoastaan harvat, ehkäpä ei\nkukaan heistä tulisi kutsua noudattamaan, sillä keli oli surkuteltavan\nhuono, kerrassaan hengenvaarallinen. Muutama viikko sitten oli satanut\npaljon lunta, sitten sukeutunut suveksi ja vesisateeksi, joka kaiken\nlumen sulatti, kunnes yhtäkkiä taas oli pakastanut. Tiet olivatkin nyt\njoko jäätyneet routaisiksi ja röysteikköisiksi syvine kärrynraiteineen\ntahi olivat ne kaljamella, varsinkin mäkipaikoissa, niin että kärryt\najaessa liukuivat ja heittelehtivät siksi huikeasti että oli todellakin\nvaara tarjolla huiskahtaa kärryineen päivineen ojaan ja kaatua nurin.\nKukapa siis tällaisella kurjalla ja vaarallisella kelillä lähtisi ilman\nsuoranaista pakkoa liikkeelle?\n\nMutta isä oli taaskin aivan toista mieltä ja sanoi tuntevansa paremmin\npitäjäläisensä ja maalla vallitsevat tavat kun kerran on joku\nkutsutilaisuus kysymyksessä. Ja hän arvelikin varmasti, että vieraat\njoukonneuvosta saapuisivat, huolimatta kurjasta kelirikosta. Ainakin\ntuli olla varustautunut sitä varten.\n\nMääräpäivänä alkoi jo aikaseen aamulla ennen yhtätoista kokoontua\nsuruhuoneelle vanhoja raihnaisia vaunuja, yksi-istuimisia kiesejä ja\nkärryjä kaikenlaisia ajellen rämisten pitkin jäätynyttä tietä kaukaa ja\nläheltä, tai oikeastaan vain kaukaa, sillä ei ollut vieraiden joukossa\nyhtään, jolla olisi matkaa alle parin kolmen penikulman ollut, vaan\npäinvastoin saapuivat useimmat vielä pitempien matkojen päästä.\nVieraiden olikin täytynyt jo aikaiseen joulukuun aamun pimeässä lähteä\nkotoaan taipaleelle ja saapuivat he nyt perille kylmissään ja väristen,\njonka vuoksi heille kahvi hautajaisrinkeleineen maistui erinomaiselta,\nsamoinkuin tarjottu reiniläinen viinikin surukonvehteineen. Kaikki\nkutsutut kokoontuivatkin pian, tuskin yhtään heistä oli jättänyt kutsua\nnoudattamatta.\n\nPitkään ei ennätetty lepäillä eikä lämmitellä, sillä täsmälleen kello 12\npiti surusaaton lähteä liikkeelle. Hautajaisvieraiden täytyi pian\njälleen tumpustautua turkkeihinsa ja nousta ajopeleihinsä.\n\nEräiden vanhojen ajoneuvojen alustalle oli soviteltu ruumisvaunu, joka\nmustavaatteisilla verhoilla ja valkoisilla reunarimsuilla oli\nkoristeltu. Sinne kannettiin sitten mustalla sametilla verhottu ja\nhopeatähdillä kirjailtu ruumisarkku, mutta mitään kukkaiskiehkuroita\ntahi seppeleitä ei näkynytkään, sillä siitä tavasta ei vielä silloin\nmitään tiedetty. Vihdoin oli kaikki valmista ja pitkä surusaatto\nvyörähti liikkeelle.\n\nAskel askeleelta ajeltiin hitaasti eteenpäin ja niin täytyi hiljoilleen\nhivutella aina Dragsfjärdin kappelikirkolle asti, jonne suruhuoneelta\noli matkaa puoli penikulmaa. Ruumisvaunua veti vainajan vanha musta\nvaunuhevospari, joka ei pitkään aikaan ollut enää tuollaiseen\nrasitukseen tottunut. Allapäin hevoset astuivat ikäänkuin surullisesti\naavistaen, että tämä matka tulisi olemaan myöskin niiden viimeinen\nmatka. Niin pääsivät ne ensimäisen korkean mäen alle ja olivat vetäneet\nkuormansa melkein mäen harjanteelle asti, mutta silloinpa pettikin\nvanhojen hevosten voima aivan viime tingassa. Ne eivät jaksaneetkaan\npitemmälle, vaan kompastuivat ja alkoivat liukua mäkeä alas; ruumisvaunu\ntörmäsi lähinnä seuraavaa ajopeliä vastaan, se taas seuraavaa ja sitä\ntehden pitkin koko saattolinjaa. Syntyi tavaton sekamelska ja tapaus\nmuodostui kerrassaan vaaralliseksi, sillä mäenrinne oli jääiljamella ja\nkärryt liukuivat syrjäkaria pahasti ja olivat vähällä keikahtaa nurin.\nMutta kaikeksi onneksi tapahtui tämä vielä aivan lähellä tehdasta ja\npaljon väkeä oli kerääntynyt tien varsille surusaattoa katselemaan.\nVäkeä juoksikin heti apuun, auttaen vanhat hevoset mäen päälle ja\ntaluttaen niitä sitten suitsista eteenpäin monissa mäkilöissä, joita\nvielä oli jälellä ennenkuin kirkolle päästiin.\n\nVihoviimein päästiin perille. Vanhat uskolliset palvelijat kantoivat\nruumisarkun kirkkoon, jossa se asetettiin alttaripyörylän eteen. Sekä\nalttari että sen eteispyörylä ja kuori oli mustalla vaatteella\nvalkoisine reunakoristeineen verhottu ja vaikkapa olikin vielä täysi\npäivä, tuikki kynttilöitä tiheissä riveissä kaikkialla. Kirkko\nkokonaisuudessaan teki juhlallisen vaikutuksen.\n\nHautaustoimituksen toimitti Kemiön rovasti, tohtori U. Forsman, mies,\njonka koko olemuksessa ja käytöksessä esiintyi kirkon korkea prelaatti\ntäydessä karvassaan. Ja hän toimittikin tehtävänsä sellaisella\narvonmukaisella tavalla, jonka hän hyvin ymmärsi tällaisissa tapauksissa\nasiaan kuuluvan. Kun pari virttä oli veisattu ja jotakuinkin pitkä\nruumissaarna pidetty, astui hän alas saarnastuolista ruumispaarien\nääreen, alkaen luetella elämäkerrallisia tietoja vainajasta. Ensin toi\nhän esiin vainajan ansiot puolisona, äitinä ja perheenemäntänä, hänen\nsurunsa ja koettelemuksensa elämäntaipaleellaan, hänen avuliaisuutensa\nköyhiä kohtaan ja hänen suuren, joskin hiljaisuudessa harjoittamansa\nhyväntekeväisyyden. Sitten siirtyi hän puhumaan vainajan korkeasta\nsyntyperästä ja hänen monista perinnäisistä ylhäisistä sukuseikoistaan\nsekä isän- että varsinkin äidinpuolelta, tuoden esiin vainajan loistavat\nesi-isät polvi polvelta aina Ebba Braheen, Kustaa Waasaan ja Kaarle\nKnuutinpoikaan asti. Vasta sitten seurasi itse ruumiinsiunaustoimitus.\nAlkoi jo hämärtää kun viimeiset virret oli veisattu ja pimeä siipensä\nlevitti kun arkku kirkosta kannettiin ja laskettiin perhehautaan ja ovet\nviimein lyötiin kiini.\n\nKun kaikki toimitukset näin lopultakin olivat loppuneet, etsi kukin oman\nhevosensa ja alkoi hyvää kyytiä huristaa suruhuoneellepäin uudelleen.\nOli pureva pakkanen ja vinhakka viima, joka tunkeutui vaatteiden läpi\nluihin ja ytimiin. Vaunut ja kärryt liukuilivat ja heittelehtivät\nmäkilöissä niin että kaikki arvelivat jonkun onnettomuuden tässä menossa\ntapahtuvan. Oli tullut jo aivan pimeä ennenkuin perille päästiin.\n\nSitä hauskemmalta ja valoisammalta näytti tulijoista se näky, joka heitä\nperillepäästyä kohtasi. Kaikista ikkunoista tulvehti iltapimeään\nkauvaksi valaisevat kirkkaat valovirrat ja kun pakkasen kynsistä sisään\nastuttiin, tuoksahti vastaan mitä miellyttävin lämpölöyhkä ja hyvän\nruuan hivelevä tuoksu. Pieneen ruokasaliin oli katettu ryyppypöytä, joka\nsiinä houkuttelevana odotti, eikä totisesti sovi moittia, jos aikaisesta\naamusta asti matkalla miilustaneet ja kärryissä huonolla tiellä ajaa\ntärisyttäneet vieraat, jotka eivät koko pitkänä päivänä olleet muuta\nsuuhun pantavaa saaneet kuin kahvikupposen aamupäivällä, jos he nyt\nhalukkaasti odottelivat saadakseen voileivän siihen kuuluvan ryypyn\nseuraamana, jota ensi ryyppyä maan tavan mukaan seurasi sekä puolikas\nettä \"terssi\" ja \"kvarttakin\". He olivat päivän pitkään saaneet\nsulatettavakseen niin paljon henkistä ravintoa, että ruumista ravitseva\nmuona nyt tuntui sitä tervetulleemmalta.\n\nSuuressa salissa seisoi hevosenkengän muotoon katettu päivällispöytä\nyltäkylläisine antimineen. Pöydän yläpäähän asettuivat isä ja äiti sekä\nvanhin sisareni istumaan -- nämä kaksi ainoat naishenkilöt, jotka\nseurassa olivat -- ja heidän jälkeensä asettuivat pöytään arvohenkilöt\narvonsa ja virkaikäoikeutensa mukaan. Minun paikkani oli kauimpana\ntoisen pöytäsivustan päässä tehtaankirjanpitäjäin ja pikkupappein\njoukossa.\n\nAlussa oli tunnelma vakava, milt'ei juhlallinen, kuten sopiikin\ntällaisessa tilaisuudessa. Syötiin ääneti tahi puheltiin aivan hiljaa.\nMutta vähitellen aterian kestäessä alkoi keskustelu sujua vilkkaammin ja\nkovaäänisemmin ja saada luonnollisen, iloisemman sävyn. Eikä olekaan\nihmettelemistä siinä, jos henkilöt, jotka eivät koskaan olleet tunteneet\ntahi edes nähneet vainajaa, eivät kyenneetkään pitkänpäälle\npysytteleimään itkusilmäisinä, eivätkä he toki olleetkaan purevassa\npakkasessa ajelleet penikulmamääriä ollakseen vain murheellisia perille\npäästyään, vaan olivat he lähteneet maalaisiin kutsupitoihin. Mielen\nhilpeydelle antoi vielä lisälentoa salissa löyhkäilevä herttainen lämpö,\nloistavat kynttilät, runsaat ja maukkaat ruokalajit sekä vielä -- eikä\ntoki vähimmässä määrässä -- erinomaiset, hienot viinit, Petersénien\nviinikellarin viimeiset, kauan säilyneet jäännösantimet, jotka nyt\npiilostaan oli esiin otettu tyhjennettäviksi vainajan ja hänen huoneensa\nkunniaksi ja muistoksi. -- Vähitellen kohosi tunnelma yhä vetreämmäksi,\njuttelun ja keskustelun pauhina täytti salin ja haarukkain ja veitsien\nvaltava kalina häipyi puhelun paisuvaan porinaan. Silloin nousivat äiti\nja sisareni pöydästä, keksien poistumisensa syyksi väsymyksen ja\npahoinvoinnin.\n\nPäivällisen syöntiä jatkui yhä edelleen ja yhä tiheämmiksi muodostuivat\ntyhjennettyjen viinipullojen rivit pöydällä. Silloin alkoi eräs\nkappalaispappi, jolla oli hyvänlainen lauluääni, ensin aivan hiljaa,\nmelkein kuin itsekseen, vaan sitten vähitellen kovaäänisemmin laulaa\nvanhaa tunnettua pöytälaulua:\n\n      \"Kun istumme seurassa leikkisäpäällä\n      ja käsiss' on tuoksuvat maljat,\n      niin riemuten juo: -- maan murheissa täällä\n      ei iloita liiaksi koskaan.\"\n\nVastustamattomasti vaikutti tuo hilpeä laulu lähinnä istuviin, temmaten\nheidät mukaansa, ja tuntien tuollaista suloista hyvinvoinnin tunnelmaa,\njoka ihmisen valtaa syötyään herkullista ruokaa ja maisteltuaan hienoja\nviinejä, yhtyivätkin he innostunein äänin laulamaan laulun\nloppukerrantaa:\n\n      \"On kukkanen ilo, se puhkeevi nyt,\n      vaan huomenna kuihtuvi jälleen.\n      Juur' nyt, kun sä voit, elä onnessa vain,\n      ja aattele huomista sitten.\"\n\nKeskustelu ja hälinä paisui yhä kovaäänisemmäksi, liikkeet ja elkeet\nkävivät vilkkaammiksi, laseja tyhjennettiin tiheämpään ja pian\nhelähytettiin laulu uudelleen yhä innostuneimmin äänin. Isäni, isäntänä\nollen, oli joutunut sangen kiusalliseen asemaan, ja kun hän huomasi,\nett'ei hän pystynyt hillitsemään riemukkaaksi remahtanutta tunnelmaa,\nkäski hän lopettaa päivällisaterian niin pian kuin mahdollista ja\nvetäytyi senjälkeen pois seurasta, pyytäen rovasti Forsmanin ottamaan\nisännyyden huostaansa.\n\nSillä aikaa kun salin valtavilta ruokapöydiltä kannettiin\npäivällisjätteitä pois, siirtyivät vieraat vierashuoneeseen juomaan\nkupposen kahvia. Ja kun se oli tehty, astuttiin jälleen saliin, jonne jo\ntoti- ja punssitarjottimet oli vieraita varten esille kannettu. -- Kun\nnyt ei enää isäntäväen läsnäolo ollut kohonnutta tunnelmaa\nhillitsemässä, leijaili se pian yhä hilpeämpänä ja täyteläisempänä,\nkunnes jo useiden vieraiden jalat alkoivat hieman hoippuilla ja silmät\nhämäränharhaileviksi käydä. Silloin antoi rovasti Forsman merkin, että\noli koittanut jo poislähdön hetki, jolloin kukin vieras sai vielä\nmukaansa suuren sahramirinkelin ja joukon jälellä olevia surukonvehtia.\n\nMutta talon alaveräjälle kuului vielä jonkun aikaa kotiaan kohden\najelevan vierasjoukon parvesta tuon iloisen laulun säveleitä, kunnes ne\nvähitellen yhä enemmän ja enemmän häipyivät avaruuteen ja yön synkkään\npimeyteen:\n\n      \"On kukkanen ilo, se puhkeevi nyt,\n      vaan huomenna kuihtuvi -- -- -- --\".\n\n\n\n"]