[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_h04zEbB1AGEc_v4yc1orEVm7sFAM18-aITEpAdH-P4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1423,"Sotilaskertomuksia","Kipling, Rudyard",1865,1936,"1423-kipling-rudyard-sotilaskertomuksia","1423__Kipling_Rudyard__Sotilaskertomuksia",null,"novelli",[],[15,16],"brittilainen","nobel","fi",1896,1911,17927,116962,false,53326,[25,26,27,28],"British -- India -- Fiction","English fiction -- Translations into Finnish","Short stories, English -- Translations into Finnish","Soldiers -- Fiction",[30,31,32],"British Literature","Short Stories","Nobel Prizes in Literature","\"Sotilaskertomuksia\" by Rudyard Kipling is a collection of short stories written in the early 20th century. The narratives follow various characters, including military personnel in colonial India, highlighting their interactions, conflicts, and the social dynamics of the time. The stories delve into themes of bravery, camaraderie, and cultural encounters.\"  \"The opening of the collection introduces us to a Russian officer named Dirkovitsh serving in a casual yet jovial atmosphere among the British cavalry, known as the White Hussars, in Peshawar. As Dirkovitsh engages in camaraderie over drinks, we see glimpses of his dual identity: his Eastern roots clashing with Western expectations. The scene escalates, showing the complexity of military life including the camaraderie, rivalries, and the inevitable tensions that reside beneath the surface, setting the tone for a larger exploration of soldiering and masculinity in Kipling’s work.\" (This is an automatically generated summary.)",[],252,"Nobel-palkitun kirjailijan novellikokoelma sisältää neljä kertomusta brittiläisistä sotilaista ja heidän elämästään 1800-luvun Intiassa. Tarinat kuvaavat varuskunta-arkea, rykmenttien perinteitä sekä siirtomaavallan ja paikallisten kohtaamisia huumorilla ja jännityksellä.","Rudyard Kiplingin 'Sotilaskertomuksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1423. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SOTILASKERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nRudyard Kipling\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Kadoksissa.\n Kaksi rumpalipoikaa.\n Hänen oma aviovaimonsa.\n Wee Willie Winkie.\n\n\n\n\nKadoksissa.\n\n\nOnhan venäläinen varsin hauska ja miellyttävä, niin kauan kuin hän\npysyy alallaan. Itämaalaiseksi hän onkin vallan erinomainen. Ainoastaan\nsilloin kun hän rupeaa vaatimaan, että häntä kohdeltaisiin itäisimpänä\nlänsimaisista kansoista, sen sijaan että hän on läntisin itämaisista,\ntuntuu hänessä rotuomituisuus, jota on kovin vaikea hallita. Hänen\nisäntänsä ei koskaan tiedä, mikä puoli hänen luonteestaan milloinkin\npuhkeaa ilmi.\n\nDirkovitsh oli venäläinen -- oikea täysi venäläinen sanoi olevansa --\njoka näkyi ansainneen leipänsä palvelemalla upseerina jossain tsaarin\nkasakkarykmentissä ja toimimalla erään venäläisen sanomalehden\nkirjeenvaihtajana -- lehden, jolla ei milloinkaan kahta kertaa ollut\nsamaa nimeä. Hän oli komea, nuori itämaalainen, joka halusi kierrellä\ntuntemattomia seutuja, ja hänen tulonsa Intiaan ei ilmaissut\nminkäänlaista erityistä lähtöpaikkaa. Ei ainakaan yksikään elävä olento\nvoinut väittää, että hän tuli Balkhin, Budukshanin, Chitralin,\nBelutshistanin tahi Nepaulin puolelta tahi mistään muualtakaan. Intian\nhallitus, ollen tavattoman hyvällä tuulella, määräsi, että häntä piti\nkohdella hyvin ja näyttää hänelle kaikki nähtävät paikat; niin hän\nsitten maleksi, puhuen huonosti englantia ja vielä huonommin ranskaa,\npaikasta toiseen, kunnes yhytti Hänen Majesteettinsa Valko-husaarit\nPeshanurin kaupungissa, joka on vuoristossa erään ahtaan, Khyber\nnimisen vuorisolan suulla. Epäilemättäkin hän oli upseeri, hänen\nrintaansa koristivat venäläiseen tapaan pienet emalji-ristit, ja\npuhelias hän oli, ja (vaikka eihän tämä oikeastaan kuulu hänen\nansioihinsa) hänet oli julistettu voittamattomaksi Mustien Tyronien\nkilpajuojaksi, jotka kukin puolestaan ja yksissä tuumin olivat\nkoettaneet kaikin voiminsa lämpimän whiskyn ja hunajan, konjakin\nja jos jonkinmoisten alkoholisekoitusten avulla kaikessa\nvieraanvaraisuudessaan juoda hänet pöydän alle. Ja kun Mustat Tyronit,\njotka ovat pelkkiä irlantilaisia, eivät saa vieraan päätä sekaisin,\nniin on tuo vieras varmaan ihmeen kestävä mies. Näin tuumivat Mustat\nTyronit, mutta he olivatkin aina hurjapäistä ja itsepintaista\njoukkoa, ja he määräsivät nuorempia alipäälliköitä nelivuotisesta\npalvelusväestä valitsemaan viininsä. Väkevät olivat aina everstien ja\nmajuri-valiokunnan hankittavat. Sellaista joukkoa saattoi kunnioittaa,\nmutta ei kiittää.\n\nValko-husaarit olivat yhtä tunnollisia juomiensa valinnassa kuin\nvihollista ahdistaessaan. Konjakin oli eräs kokenut eversti tarkastanut\nmuutama vuosi Waterloon tappelun jälkeen. Siitä saakka se oli saanut\nseistä, ja se oli ostaessa ihmeellistä konjakkia. Tätä nestettä\nmuistellessa Ylä-Burman teak-metsissä ja Irrawaddyn matalikoilla\nkuolevien miesten silmiin kihosi vesikarpalot. Ja erinomaista\nportviiniä heillä oli, ja samppanjaa, jonka merkistä ei ollut tietoa,\nsillä se kannettiin pöytään ilman leimaa, koska Valko-husaarit eivät\nsuvainneet, että kukaan tiesi mistä tavara hankittiin. Upseeri, jonka\ntoimena samppanjan valikoiminen oli, ei saanut tupakoida kuuteen\nviikkoon ennen valitsemista.\n\nTämä yksityisseikkain tarkka luetteleminen on tarpeellinen kuvattaessa\ntapausta, jolloin mainitut nesteet, samppanja, portviini ja ennen\nkaikkea konjakki -- vihreätä ja valkoista ja keltaista likööriä\nlukuunottamatta -- asetettiin Dirkovitshin yksin käytettäväksi, ja\nhänellä oli äärettömän hauska -- hauskempi vielä kuin Mustien Tyronien\nparissa.\n\nMutta hän pysyi aina yhtä kiusallisen eurooppalaisena. Valko-husaarit\nolivat -- \"kalliit ystäväni\", \"kunnon sotatoverit\". Tuntimäärät hän\nsaattoi jutella siitä loistavasta tulevaisuudesta, mikä oli koittava\nEnglannin ja Venäjän aseiden avulla, kun heidän tunteensa ja alueensa\nkulkevat rinnatusten, jolloin Aasian suuri sivistämistyö oli alkava.\nTämä ei tyydyttänyt, sillä Aasiaa ei sivistytetä länsimaisen metodin\nmukaan. Aasia on liian suuri ja liian vanha. Naista, jolla on monta\nrakastajaa, et houkuttele toiselle toalle, ja Aasia on kaikkina aikoina\nollut kiemailussaan pohjaton kuin papin säkki. Se ei koskaan käy\npyhäkoulua eikä opi äänestämään muuten kuin miekka äänestyslippunaan.\n\nDirkovitsh tiesi sen kyllä niin hyvin kuin kuka tahansa, mutta häntä\nhuvitti puhua erikoiskirjeenvaihtajana ja tekeytyä niin älykkääksi kuin\nsuinkin. Väliin hän tahtoi viittaillen huomauttaa, hiukan vain,\nkasakka-sotnjastaan, joka nähtävästi oli jäänyt johonkin perukkaan oman\nonnensa nojaan. Hän oli saanut raataa kovasti Keski-Aasiassa ja ollut\nuseammassa kahakassa ja ottelussa kuin tuskin kukaan hänen ikäisistään.\nHän vältti oman etevämmyytensä esiintuomista, mutta oli hyvin valmis\naina tilaisuuden tullen kehumaan Hänen Majesteettinsa Valko-husaarien\nryhtiä, temppuja, univormua ja järjestystä. Ja kyllä siinä olikin\nihailtava rykmentti. Kun rouva Durgan, Sir John Durgan vainaan leski,\ntuli heidän olopaikalleen ja vähän ajan kuluttua jok'ainoa messin mies\noli kosinut häntä, ilmaisi hän yleisen mielipiteen hyvin sattuvasti,\nlausuessaan, että he kaikki olivat niin somia, että koska hän ei voinut\nottaa heitä kaikkia, eversti ja majurit, jotka jo olivat naimisissa,\nsiihen luettuina, ei hän tahtonut tyytyä yhteen ainoaankaan heistä.\nSiksipä hänet, ristiriitainen kun oli luonteeltaan, vihittiinkin\neräälle jalkaväkeen kuuluvalle pienelle miehelle. Ja Valko-husaarit\naikoivat panna suruharson hihaansa, mutta suostuivat kuitenkin menemään\nvihkiäisiin oikein miehissä ja täyttämään kirkon koko toisen sivustan,\näänettömät nuhteet huulillaan. Hän oli petkuttanut heitä kaikkia,\nvanhimmasta komppanianpäälliköstä, Basset Holmerista, nuorimpaan\nupseeriin, Pikku Mildrediin saakka, joka olisi voinut antaa hänelle\nneljätuhatta vuodessa ja arvonimen. Hän oli \"_vicomte_\", ja hänen\nsotilaaksi tullessaan oli messi kehottanut häntä kernaammin menemään\nkaartiin, sillä husaarit olivat kaikki suurien maustekauppiasten ja\nvaatetehtailijoiden poikia, mutta Mildred pyysi hartaasti saada jäädä,\nja hän käyttäytyi niin siivosti, että hänen pyyntöönsä suostuttiin, ja\nhänestä tuli mies, joka oli paljon tärkeämpi kuin minkäänlainen\n\"vicomte\" koskaan voi olla.\n\nAinoat, jotka eivät kannattaneet yleistä mielipidettä husaarien\nsuhteen, olivat muutamat tuhannet henkilöt toiselta puolen rajaa,\njuutalaisia sukuperältään, joita nimitettiin pataaneiksi. He olivat\nkerran virallisesti yhtyneet rykmenttiin, tuskin pariksi kymmeneksi\nminuutiksi, mutta yhtyminen, jonka kestäessä alituiseen sattui\nonnettomuuksia, herätti heissä ennakkoluuloja. Sanoivatpa he\nValko-husaareja \"paholaisen pojiksi\" ynnä semmoisten henkilöjen\npojiksi, joiden kanssa oli aivan mahdoton olla ihmisten seurassa.\nKuitenkaan he eivät olleet niin paljon toisia ylempänä, että olisivat\nantaneet vastenmielisyytensä estää heitä täyttämästä rahapussinsa\nrykmentin kustannuksella. Rykmentillä oli karbiinipyssyjä -- mainioita\nMartiini-karbiineja, jotka lennättivät kuulan tuhannen yardin päähän\nvihollisen leiriin ja olivat muutenkin mukavammat liikutella kuin\npitkäpiippuiset pyssyt. Sentähden niitä haluttiinkin pitkin rajaa, ja\nkoska kysyntä aina synnyttää tuotantoa, hankittiin niitä hengen uhalla\nja maksuksi annettiin niitten paino lyötyä hopeaa -- seitsemän ja puoli\nnaulaa rupiita tahi kuusitoista puntaa ja jokunen shillinki, rupii\nalpari-kurssin mukaan. Öillä niitä veivät varkaat, jotka notkeina kuin\nkäärmeet matelivat vatsallaan aivan vahtimiehen nenän alla; niitä\nkatosi ihmeellisellä tavalla asetelineiltä, ja kuuman aikaan, kun\nkaikki ovet ja ikkunat olivat auki, hävisi niitä kuin tuhkaa tuuleen.\nRaja-asukkaat halusivat niitä omia perhekostojaan sekä sattuvia\ntapahtumia varten. Mutta pitkinä Pohjois-Intian kylminä talviöinä\ntapahtui varkauksia laajemmalti. Murhaajaliike vuoristossa on siihen\naikaan vilkkaimmillaan, ja hinnat ovat korkealla. Rykmentin vahdit\nlisättiin ensin kaksin-, sitten kolminkertaisiksi. Husaari ei ole\npaljon milläänkään, jos ase katookin -- hallitus saa antaa uuden --\nmutta se häntä harmittaa, että uni tulee häirityksi. Rykmentti oli\nhyvin suutuksissaan, ja eräskin varas, jonka onnistui lynkätä tiehensä,\nkantaa vielä tänäkin päivänä selviä jälkiä heidän vihastaan. Tämä\ntapaus lakkautti varkaudet vähäksi aikaa. Vahteja voitiin vähentää, ja\nrykmentti vietti aikansa poolo-urheilussa vallan odottamattomalla\ntuloksella, voittaen kaksi kertaa kolmesta koetuksesta lushkarien\npeljättävän Light Horse poolorykmentin, vaikka näillä oli neljä hevosta\nmieheen lyhyen ajan kilpailussa ja eräskin hindu-upseeri kiiti kuin\nsalama yli tantereen.\n\nVoiton kunniaksi he laittoivat päivälliset. Lushkarit saapuivat ja\nDirkovitsh saapui mitä täydellisimmässä kasakkaupseerin univormussa,\njoka on väljä kuin yönuttu, ja esitettiin lushkareille. Dirkovitsh\nkatseli heitä oikein täydellä silmällä. He olivat heikompia kuin\nhusaarit, ja heidän käytöksensä ilmaisi reippautta ja sulavuutta, joka\non Punjabin rajaväelle ja kepeälle hevosväelle ominaista. Se on\nopittava sekin, kuten virkaseikat ainakin; mutta päinvastoin kuin monet\nmuut seikat ei se koskaan unohdu, vaan jää miehen ryhtiin kuolinpäivään\nsaakka.\n\nValko-husaarien suuri hirsikattoinen messisali oli kerrassaan mielestä\nunohtumaton. Kaikki messin hopeakalut oli pantu pitkälle pöydälle,\njolla -- siitä on jo kauan -- viiden taistelussa kaatuneen upseerin\nruumiit olivat levänneet; likaiset, repaleiset liput riippuivat oven\npäällä, talviruusukimppuja oli sirotettu hopeakynttilänjalkojen väliin,\netevien upseeri-vainaiden valokuvat katselivat jälkeläisiään, ollen\nripustetut sambhur-, nilghai-, maikhor-eläinten ja, koko messin\nylpeyden, kahden irvistävän lumileopardin väliin, jotka olivat\ntuottaneet Basset Holmerille nelikuukautisen loman, joka hänen olisi\npitänyt viettää Englannissa eikä matkalla Tibetiin, missä hän oli\nalituisessa hengenvaarassa vuorten reunamilla, iljanteilla ja\nlasikirkkailla ruohoisilla ylänteillä.\n\nValkoiseen musliiniin puetut palvelijat, rykmentin töyhtö turbaanin\nreunassa, odottivat käskyjä isäntiensä takana, toiset punaiseen ja\nkultaan puettujen Valkohusaarien, toiset keltaiseen ja hopeaan\npuettujen Light Horse lushkarien takana. Dirkovitshin tummanvihreä\nunivormu oli ainoa tumma pilkku pöydän ääressä, mutta hänen suuret\nonyksin-väriset silmänsä sätelivät sitä enemmin. Hän purki tunteitaan,\nveljitellen lushkariryhmän kapteenia, joka tuumaili, kuinkahan monta\nDirkovitshin kasakkaa hänen pitkät, hoikat maanmiehensä ottaisivat\npitääkseen lämpiminä oikein kunnon ottelussa. Mutta tämmöisiä asioita\nei sovi tuoda julkisuuteen.\n\nKeskustelu vilkastui äänekkäämmäksi, ja rykmentin soittokunta soitteli\neri ruokalajien välillä, kuten tapana on ollut ammoisista ajoista,\nkunnes kaikkien kielet seisahtuivat hetkeksi, kun päivällisastiat\nkorjattiin ja eversti nousi seisaalleen ensimäistä välttämättömyyden\nmaljaa esittääkseen ja lausui: \"Kuningattaren malja\", ja Pikku Mildred\nvastasi kaukaa pöydän päästä: \"Jumala varjelkoon kuningatarta!\" ja isot\nkannukset kilahtelivat, kun suuret miehet nousivat pystyyn juodakseen\nkuningattaren maljan, jonka oli väärin luultu saavan maksaa heidän\nmessilaskunsa. Tämä messin sakramentti ei koskaan vanhetu eikä voi olla\nliikuttamatta kuulijaa, oltakoonpa sitten maalla tahi merellä.\nDirkovitshkin nousi \"oivallisten veljiensä\" kanssa, ymmärtämättä\nkuitenkaan minkätähden. Ei kukaan muu kuin brittiläinen upseeri ymmärrä\noikein maljan tarkoitusta; ja useimmilla on tunne enemmän vallalla kuin\njärki. Seremoniaa seuraavan lyhyen äänettömyyden kestäessä astui sisään\nhindu-upseeri, joka oli pelannut pooloa lushkarien kanssa, mutta tuli\nsisään koko kuuden jalan pituudessaan vasta jälkiruualle, sinihopeainen\nturbaani päässä ja suuret pitkävartiset jalassa. Messi nousi ylös\nmeluten, kun hän uskollisuuden merkiksi tarjosi miekkansa kahvaa\neverstin kosketettavaksi ja istuutui vapaalle tuolille huudettaissa:\n\"Rung ho, Hira Singh!\" (käännettynä se merkitsee: \"Käyös voittoon!\").\n\"Kosketinko minä teitä polveen, ukko paha?\" \"Ressaidar sahib, mikä\nhitto teidät pani ajamaan sillä potkurilla ne viimeiset kymmenen\nminuuttia?\" \"Shabask, Ressaidar sahib!\" Sitten eversti ärjäisi:\n\"Ressaidar Hira Singhin malja!\"\n\nKun eläköönhuudot olivat vaienneet, nousi Hira Singh vastaamaan, sillä\nhän oli kuninkaallisesta suvusta lähtenyt upseeri, kuninkaan\npojanpoika, ja tiesi tehtävänsä tällaisissa tilaisuuksissa. Näin hän\npuhui omalla kielellään:\n\n\"Eversti sahib ja täkäläisen rykmentin upseerit, suurta kunniaa olette\nminulle osoittaneet. Tätä tulen muistamaan. Olemme tulleet kaukaa\nteidän kanssanne kilpailemaan; mutta meidät on voitettu. ['Ei suinkaan\nteidän vikanne, Ressaidar Hira Singh! Kilpailimmehan omalla maallamme.\nTeidän hevosenne olivat väsyneet rautatiematkan tähden. Ei mitään\nkursailua.'] Sentähden tulemme kenties uudestaan, jos niin sattuu.\n['Kuulkaa! Kuulkaapas! Todellakin! Hyvä! Hst!'] Sitten kilpailemme\nuudestaan kanssanne ['Hauska tavata!'], niin etteivät hevosenne enää\nkestä jaloillaan. Tämä riittäköön kilpailusta.\" Hänen toinen kätensä\nsattui miekan kahvaan, kun hänen katseensa kääntyi Dirkovitshiin, joka\nvenyttelihe tuolillaan. \"Mutta jos Jumalan tahdosta sattuisi muutakin\nkilpailua kuin pooloa, niin olkaa vakuutetut, eversti sahib ja\nupseerit, sen me suoritamme rinnatusten, vaikka heillä\" -- taas hänen\nkatseensa kääntyi Dirkovitshiin -- \"vaikka heillä, sanon, olisi\nviisikymmentä ratsua yhtä meikäläistä vastaan!\" Ja huudettuaan Rung ho!\njoka kajahti kuin pyssyn perä kallion reunaan, hän istuutui toisten\nriemuitessa.\n\nDirkovitsh, joka oli uutterasti maistellut konjakkia -- tuota\nedellämainittua hirvittävää konjakkia -- ei ymmärtänyt mitään, eikä\nlaimennettu käännöskään näyttänyt ilmaisseen hänelle puheen\npurevaisuutta. Ehdottomasti oli Hira Singhin puhe sen illan tärkein, ja\nmelua olisi jatkunut huomeneen, ellei ulkoa kuuluva pamaus olisi sitä\nkeskeyttänyt, jolloin joka miehen käsi kosketti aseetonta vasenta\nsivua. Sitten kuului jyskettä ja hätähuutoa.\n\n\"Taas karbiini varastettu!\" sanoi ajutantti istuutuen rauhallisesti\npaikoilleen. \"Sitä se tekee kun vahteja vähennetään. Lienevät kai\nvahdit tappaneet hänet.\"\n\nVerannan kivilattia kajahteli aseellisten raskaasti astuessa, ja kuului\nkuin sitä pitkin olisi laahattu jotain.\n\n\"Miks! häntä ei panna koppiin huomiseksi?\" sanoi eversti äissään.\n\"Katsokaa, kersantti, onko häntä haavoitettu.\"\n\nMessikersantti kiiruhti ulos pimeään ja palasi kahden husaarin ja\nkorpraalin kanssa; kaikki he olivat hyvin hämmästyneet.\n\n\"Saimme kiinni karbiinivarkaan, sir\", sanoi korpraali. \"Ainakin hän oli\nhiipimässä kasarmiin päin, kulki suurta tietä myöten vahtien ohi; ja\nvahti sanoo, sir...\"\n\nKurja rääsyläinen, jota kolme soturia vartioi, voivotteli. Tuskin\nmilloinkaan lie nähty niin neuvotonta ja viheliäistä afgaania. Hän oli\nilman turbaania ja kenkiä, liassa ryvetetty ja pahoinpitelystä melkein\ntiedotonna. Hira Singh säpsähti äkkiä kuullessaan hänen vaikerruksensa.\nDirkovitsh otti uuden lasin konjakkia.\n\n\"Mitäs vahti sanoo?\" sanoi eversti.\n\n\"Sanoo miehen puhuvan englantia, sir\", vastasi korpraali.\n\n\"Ja te tuotte hänet messiin, sen sijaan kuin teidän olisi pitänyt\njättää hänet kersantille! Vaikka hän puhuisi kaikkia helluntaijuhlan\nkieliä, ei teillä ole mitään asiaa...\"\n\nTaas rääsyläinen vaikeroi ja jupisi jotain itsekseen. Pikku Mildred oli\nnoussut paikoiltaan ja tullut katsomaan. Hän hypähti taapäin, ikäänkuin\nhäntä olisi ammuttu.\n\n\"Ehken olisi paras lähettää miehet takaisin, sir\", sanoi hän\neverstille, sillä hän oli saanut erityisiä vapauksia, vaikka olikin\nalempi upseeri. Puhuessaan hän löi kätensä tuon rääsyläisraukan kaulaan\nja pani hänet istumaan. Tokko lie tullut mainituksi, että Mildredin\npienuus oli siinä, että hän oli kuuden jalan neljän tuuman pituinen ja\nsuhteellisesti roteva. Korpraali, huomattuaan että upseeri tahtoi pitää\nhuolta vangista ja että everstin silmät alkoivat säkenöidä, lähti heti\nmiehineen liikkeelle. Karbiinivaras, joka oli jäänyt yksin messin\njoukkoon, nojasi päänsä pöytään ja itki katkerasti, toivottomana ja\nlohduttomana, kuten lapset itkevät.\n\nHira Singh kiiruhti hänen luokseen ja kirosi pitkän omakielisen pirun.\n\"Eversti sahib\", hän sanoi, \"tämä ei ole afgaani, sillä he itkevät 'ai!\nai!' Eikä hän ole hindukaan, sillä he itkevät 'oh! ho!' Hänhän itkee\naivan kuin valkoihoinen, 'uu! uu!'\"\n\n\"Mistä helkkarista te olette tuon saanut tietää, Hira Singh?\" sanoi\nlushkarikapteeni.\n\n\"Kuulkaa häntä!\" sanoi Hira Singh ainoastaan, osoittaen kumarassa\nolevaa olentoa, joka itki ikäänkuin ei ottaisi heretäkseenkään.\n\n\"Hän sanoi: 'Hyvä Jumala!'\" sanoi Pikku Mildred. \"Kuulin hänen niin\nsanovan.\"\n\nEversti ja koko messi katselivat miestä äänetönnä. On vallan kauheaa\nkuulla miehen itkevän. Nainen voi nyyhkyttää suulaestaan tahi\nhuuliltaan, tahi mistä se tulleekaan, mutta miehen täytyy itkeä pallean\navulla, ja se aivan särkee hänet.\n\n\"Pojan perhana!\" sanoi eversti rykäisten tärisyttävästi. \"Pitäisi\nlähettää hänet sairashuoneeseen. Näkyvät pidelleen häntä\nkovakouraisesti.\"\n\nMutta ajutantti oli tavattomasti kiintynyt pyssyihinsä. Ne olivat\nhänelle kuin lapsen lapsen lapsia -- miehistö kuitenkin ensi sijassa.\nHän murahti äkeissään: \"Kyllä saatan käsittää afgaanin varastavan, kun\nhän kerran on siihen luotu. Mutta en käsitä hänen ulvomistaan. Se vain\npahentaa asiaa.\"\n\nKonjakki lienee liiemmälti vaikuttanut Dirkovitshiin, sillä hän virui\ntuolissaan ja tuijotti kattoon. Katossa ei ollut mitään erinomaista\nkatsottavaa, paitsi varjoa, joka oli kuin suuri musta ruumisarkku.\nPerustuen johonkin messisalin omituiseen rakennustapaan syntyi\ntuollainen varjo aina kattoon, kun vain kynttilät olivat sytytetyt.\nMilloinkaan ei se häirinnyt Valko-husaarien ruuansulatusta. Päinvastoin\nhe siitä melkein ylpeilivät.\n\n\"Aikooko hän ulvoa koko yön\", sanoi eversti, \"tai pitääkö meidän tässä\npitää Pikku Mildredin vieraalle seuraa, kunnes hän alkaa voida\nparemmin?\"\n\nTuolissa istunut mies nosti päätään ja tuijotti messiin.\n\n\"Oi Jumalani!\" sanoi hän, ja jok'ainoa messissä olija säpsähti.\nSitten lushkarikapteeni teki jotain, josta hänen olisi pitänyt saada\nVictoria-risti -- osoittaen uljuutta taistelussa ääretöntä\nuteliaisuutta vastaan. Hän antoi silmillään merkin tovereilleen, että\nhe nousisivat paikoiltaan, aivan kuten emäntä tekee rouvilleen jonakin\ntärkeänä hetkenä, ja, pysähtyen everstin tuolin luokse sanoakseen vain:\n\"tämä asia kai ei koske meitä, sir\", vei toverinsa verannalle ja\npuutarhaan. Hira Singh jäi viimeiseksi, ja lähtiessään hän\nkatsahti Dirkovitshiin. Mutta Dirkovitsh oli vallan syventynyt\nkonjakkiparatiisiinsa. Hänen huulensa liikkuivat äänettöminä hänen\ntarkastellessaan katossa olevaa arkkua.\n\n\"Valkoihoinen kiireestä kantapäähän\", sanoi ajutantti Basset Holmer.\n\"Mikä liekään hunningolla oleva kulkija! Mistähän tuokin mahtaa olla\nkotoisin?\"\n\nEversti pudisteli miestä hiljaa käsivarresta ja kysyi: \"Kuka olet?\"\n\nEi vastausta. Mies tähysteli ympäri messiä ja naurahti everstille\nvasten naamaa. Pikku Mildred, joka aina oli enemmän naista kuin miestä,\nkunnes huudettiin \"ratsaille\", toisti kysymyksen semmoisella äänellä,\nettä petokin siihen olisi vastannut. Mies vain hymyili. Dirkovitsh,\njoka istui kaukana pöydän toisessa päässä, alkoi hiljalleen solua\ntuoliltaan lattialle. Ei kukaan Aatamin pojista tässä matoisessa\nmaailmassa voi sekoittaa husaarien samppanjaa ja konjakkia, viittä ja\nkahdeksaa lasia kumpaakin, vajoamatta siihen kuiluun, josta hän ensin\noli tuntenut liitelevänsä ylös. Musiikki soitti kappaletta, jolla\nValko-husaarit, alkuajoistaan saakka, olivat alkaneet kaikki\ntoimituksensa. He luopuisivat kernaammin soittokunnastaan kuin tuosta\nsävelmästä. Se on osa heidän jäsenistöstään. Mies oikaisihe tuolissaan\nja naputteli pöytää sormillaan.\n\n\"En ymmärrä, mikä pakko meidän on olla hullujen seurassa\", sanoi\neversti. \"Kutsukaa vahti ja laittakaa hänet koppiin. Tarkastamme asian\nhuomenna. Mutta antakaa hänelle kuitenkin lasi viiniä ensin.\"\n\nPikku Mildred täytti sherry-lasin konjakilla ja ojensi sen miehelle.\nTämä kallisti lasin, sävel kasvoi voimakkaammaksi, ja mies oikaisihe\nyhä suoremmaksi. Sitten hän kurkotti pitkäkyntiset kätensä vastapäätä\nolevaan pöytäkoristeeseen ja kosketteli sitä hellävaroen sormillaan.\nSiihen oli yhdistetty pieni salaisuus pontimessa, joka teki\nseitsenhaaraisesta kynttilänjalasta, kolme haaraa molemmin puolin ja\nyksi keskellä, jonkinlaisen pyöränkaltaisen kandelaaberin. Hän löysi\npontimen, painoi sitä ja nauroi hiljaa. Noustuaan tuoliltaan hän rupesi\ntarkastelemaan erästä seinällä olevaa taulua, kulki sitten toisen\ntaulun luo, ja messi katseli häntä hiiskumatta. Tultuaan lieden ääreen\npudisti hän päätään synkän näköisenä. Hänen katseensa kiintyi erääseen\nhopeakoristeeseen, joka kuvasi täysiaseista husaaria hevosen selässä.\nHän viittasi siihen ja sitten uuninreunaan kysyvän näköisenä.\n\n\"Mikä se on -- niin, mikäs se on?\" sanoi Pikku Mildred. Sitten,\nikäänkuin äiti sopertaisi lapselleen: \"Se on hevonen -- niin, hevonen.\"\n\nHyvin hiljaa kuului vastaus paksulla, hillityllä kurkkuäänellä: \"Niin,\nolen -- nähnyt. Mutta missäs on _se_ hevonen?\"\n\nOlisi saattanut kuulla messin sydänten lyövän, kun miehet vetäytyivät\nsyrjään antaakseen vieraalle tilaa hänen vaeltaessaan. Ei ollut enää\nkysymystäkään vahdin kutsumisesta.\n\nTaas hän puhui, hyvin hiljaa: \"Missä _meidän_ hevosemme on?\"\n\nMitä sen jälkeen liekään tapahtunut. Valko-husaarit sanovat omakseen\nainoastaan yhtä hevosta, ja sen kuva riippuu oven yläpuolella\nulkopuolella upseerimessiä. Se oli täplikäs rumpalin hevonen,\nrykmentin-soittokunnan kuningas, joka oli palvellut rykmenttiä\nkolmekymmentäseitsemän vuotta ja vihdoin vanhuutensa tähden tullut\nammutuksi. Puoli messiä juoksi vetämään kuvan alas paikoiltaan ja\nojensi sen miehelle käteen. Hän asetti sen uuninreunalle; se kolahti\nsärmää vasten, kun hän laski sen vapisevista käsistään, ja hän horjahti\npöydän päähän ja putosi Mildredin tuoliin. Soittokunta alotti \"River of\nYears\" valssin, ja puutarhasta kuului naurua tupakansavun täyttämään\nmessisaliin. Mutta ei kenenkään, ei nuorimmankaan, huomio kiintynyt\nvalssiin. Kaikki he puhelivat toisilleen jotain tähän tapaan: \"Rumpalin\nhevonen ei ole ollut uuninreunalla sitte vuoden --67.\" \"Mistä hän\ntietää?\" \"Mildred, meneppä taas haastattamaan häntä.\" \"Eversti, mitä\naiotte tehdä?\" \"No älkää nyt, ja antakaa tuon saakelin tointua!\" \"Se ei\nole kuitenkaan mahdollista. Mies on mielenviassa.\"\n\nPikku Mildred seisoi everstin vieressä supattaen hänen korvaansa.\n\"Saisinko vaivata herroja istumaan paikoilleen, tehkää niin hyvin!\" hän\nsanoi, ja messi istuutui tuoleilleen.\n\nAinoastaan Dirkovitshin paikka, lähinnä Pikku Mildredin paikkaa, oli\ntyhjä, ja Pikku Mildred puolestaan oli joutunut Hira Singhin paikalle.\nÄllistynyt messikersantti täytti lasit syvän hiljaisuuden vallitessa.\nVielä kerran eversti nousi seisomaan, mutta hänen kätensä vapisi ja\nportviini läikkyi pöydälle, kun hän tähysteli miestä, joka istui Pikku\nMildredin tuolilla, ja lausui käheällä äänellä: \"Hyvät herrat!\nKuningattaren malja.\" Oli hetkisen äänettömyys, mutta sitten mies\nhypähti pystyyn ja vastasi epäröimättä: \"Jumala varjelkoon\nkuningatarta!\" ja tyhjennettyään maljan pohjaan hän mursi sormillaan\nlasista kannan poikki.\n\nKauan aikaa sitten, kun Intian keisarinna vielä oli nuori neito eikä\nmaassa vielä ollut olemassa minkäänlaisia paheksuttavia ihanteita, oli\neräissä upseerimesseissä ollut tapana juoda kuningattaren malja\nsärkemällä lasit, messihankkijain yhteiseksi mielihyväksi. Sitä tapaa\nei enää käytetä, koska ei ole minkäänlaista särkemisen aihetta,\nlukuunottamatta silloin tällöin hallitukselta tullutta sanomaa, jota\nkyllä aina sattuu.\n\n\"Asia selviää\", sanoi eversti, syvään huokaisten. \"Hän ei ole\nkersantti. Mutta mikä ihme hän mahtaa olla?\"\n\nKoko messi kertasi samat sanat, ja kysymysten tulva olisi voinut\nsaattaa kenen tahansa pyörälle. Ihmekös sitten, jos tuo rääsyinen,\nlikainen tunkeilija vain hymähteli pudistaen päätään.\n\nPöydän alta nousi tyynenä ja kohteliaasti hymyillen Dirkovitsh, joka\noli herännyt virkistävästä unestaan, tunnettuaan jonkun jalat päänsä\npäällä. Hän kömpi ylös aivan tuntemattoman miehen vierestä, ja\nparkaisten vaipui tämä hänen jalkoihinsa. Tämä oli kerrassaan kauhea\nnäky, heti tuon juhla- ja kunniamaljan jälkeen, joka oli kiinnittänyt\nhajaantuneet mielet yhtäänne.\n\nDirkovitsh ei yrittänytkään nostaa häntä pystyyn. Pikku Mildred samassa\nkoetti saada häntä seisaalleen. Oli sopimatonta, että mies, joka osaa\nvastata kuningattaren maljaan, sai maata kasakka-upseerin jaloissa.\n\nÄkkiliike repäisi viheliäisen vaatteet melkein vyötäisiä myöten, ja\nhänen ruumiissaan näkyi mustia arpia. On olemassa vain yksi ase\nmaailmassa, joka leikkaa yhdensuuntaisiin viiruihin, ei se ole rottinki\neikä köysi. Dirkovitsh äkkäsi jäljet, ja hänen silmäteränsä laajenivat\nja muuttuivat. Hän puhui jotain, joka kuului kuin \"shto vij taketj\", ja\nmies orjistellen vastasi \"tshetirje\".\n\n\"Mitä tämä on?\" sanoivat kaikki toisilleen.\n\n\"Hänen numeronsa. Nähkääs hän on numero neljä.\" Dirkovitsh puhui hyvin\nsotkuisesti.\n\n\"Mitä tekee kuningattaren upseeri erityisellä numerolla?\" sanoi\neversti, ja ympäri pöytää kuului paheksivaa murinaa.\n\n\"Kuinka minä voisin sen sanoa?\" vastasi tuo mielistelevä itämaalainen\nimelästi hymyillen. \"Hän on -- kuinka sanoisinkaan -- pakolainen --\nkarkuri tuolta kaukaa.\" Hän nyykäytti päätään ulos yön pimeään päin.\n\n\"Puhutelkaa häntä, jos hän vastaisi teille, mutta puhutelkaa\nystävällisesti\", sanoi Pikku Mildred pannen miehen istumaan tuolille.\nKaikkiin läsnäolijoihin vaikutti erittäin vastenmielisesti Dirkovitshin\nkäytös, kun hän imeksi konjakkia puhuessaan suhisevaa, syljeksivää\nvenättään tuolle olennolle, joka vastaeli hyvin pelonalaisesti. Mutta\nsitten kun he näkivät Dirkovitshin ymmärtävän, ei kukaan virkkanut\nsanaakaan. He hengittivät raskaasti eteenpäin nojallaan, keskustelun\naina katketessa. Kun Valko-husaarit kerran vielä saavat vapautta, niin\nhe aikovat lähteä Pietariin venättä oppiakseen.\n\n\"Hän ei oikein tiedä, kuinka monta vuotta siitä on kulunut\", sanoi\nDirkovitsh kääntyen isäntiinsä, \"mutta hän sanoo, että se tapahtui\nhyvin kauan sitten jossakin sodassa. Luulen, että hänelle sattui\njoitakin ikävyyksiä. Hän sanoo kuuluneensa tähän kunniakkaaseen ja\nkuuluisaan rykmenttiin sodan aikana.\"\n\n\"Rullat! Rullat! Holmer, tuokaa rullat!\" sanoi Pikku Mildred, ja\najutantti hyökkäsi avopäin ortelihuoneeseen, jossa rykmentin rullat\nsäilytettiin. Hän tuli juuri paraiksi, kun Dirkovitsh lausui:\n\"Sentähden minusta on kovin ikävää sanoa, että sattui tuo tapaus, joka\nolisi ollut korjattavissa, jos hän olisi kääntynyt anteeksipyynnöllä\neverstimme puoleen, jota hän oli loukannut.\"\n\nUudelleen murinaa, jota eversti koetti saada hillityksi. Messi ei juuri\nollut silloin halukas ottamaan punnitakseen loukkauksia venäläistä\neverstiä kohtaan.\n\n\"Hän ei oikein muista, mutta minä arvaan, että se oli oikein ikävä\njuttu, ja siksi häntä ei vaihdettu takaisin muiden vankien mukana, vaan\nlähetettiin toiseen paikkaan -- kuinka te nyt sanottekaan? -- seutuun.\nSitten hän sanoo tulleensa tänne. Eikä hän tiedä miten hän saapui\ntänne. Hä? Hän on ollut Chepanyssa\" -- mies nyykäytti päätään myöntäen\nja vavahtaen -- \"Zhiganskissa ja Irkutskissa. En voi ymmärtää, kuinka\nhän on päässyt karkaamaan. Hän sanoo myös viettäneensä monta vuotta\nmetsissä, mutta kuinka kauan, sitä hän ei muista -- sitä, enemmän kuin\nmonta muuta seikkaa. Oli tapahtunut onnettomuus, eikä hän pyytänyt\nanteeksi everstiltämme. Ah!\"\n\nSen sijaan, että olisivat yhtyneet Dirkovitshin valitukseen,\nValko-husaarit -- ikävä sanoa -- osoittivat epäkristillistä mieltymystä\nja liikutusta, jota vieraanvaraisuuden tunne tällä kertaa ei voinut\ntukahduttaa. Holmer heitti rykmentin repaleiset ja kellastuneet rullat\npöydälle, ja miehet hyökkäsivät niiden kimppuun.\n\n\"Siivommin! Viisikymmentäkuusi -- viisikymmentäviisi --\nviisikymmentäneljä\", luki Holmer. \"Kas tässä. Luutnantti Austin\nLimmason -- hävinnyt. Se tapahtui ennen Sevastopolia. Mikä tavaton\nhävyttömyys! Loukannut erästä heidän everstiään ja heti lähetetty\nihmisten ilmoilta. Kolmekymmentä vuotta hänen elämästään joutunut\nhukkaan.\"\n\n\"Mutta hän ei kertaakaan pyytänyt anteeksi. Sanoi lähettävänsä hänet\nhelvettiin ensin\", säesti messi.\n\n\"Perhanan poika! Luulenpa ettei hän koskaan saanut siihen tilaisuutta.\nMutta kuinka hän tuli tänne?\" kysyi eversti.\n\nRääsyläinen ei saanut tuolillaan sanaakaan suustaan.\n\n\"Tiedättekö kuka olette?\"\n\nHän hymähti hieman.\n\n\"Tiedättekö olevanne Limmason -- luutnantti Limmason, Valko-husaari?\"\n\nNopeasti kuin nuoli tuli vastaus hiukan hämmästyneen tavoin: \"Tiedän\nkyllä, olen Limmason.\" Hänen katseensa himmeni taas, ja hän vaipui\nentiselleen, tarkastellen kauhulla jokaista Dirkovitshin liikettä. Pako\nSiperiasta saattaa juohduttaa mieleen joitakuita yksityisiä tapauksia,\njohtamatta kuitenkaan minkäänlaiseen ajatusten yhtenäisyyteen. Mies ei\nosannut selittää, kuinka hän, palaavan kyyhkysen tavoin, jälleen oli\njoutunut entiseen messiinsä. Kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kärsinyt,\nei hän tiennyt mitään. Hän nöyristeli Dirkovitshin edessä yhtä\nvaistomaisesti, kuin hän äsken oli painanut haaraisen kynttilänjalan\nponninta, kysellyt rumpalin hevosen kuvaa ja vastannut kuningattaren\nmaljaan. Kaikki muu oli yhtä aukkoa, jota tuo kauhistuttava\nvenäjänkieli ainoastaan osaksi voi täyttää. Hänen päänsä vaipui\nrinnalle, ja hän nauraa hihitti ja nyyhkytti vuorotellen.\n\nKonjakkipiru houkutteli Dirkovitshia tänä erittäin sopimattomana\nhetkenä puheen pitoon. Hän nousi seisoalleen, vähän horjahtaen, tarttui\npöydän reunaan, silmät kiiluen kuin opaalit, ja alkoi:\n\n\"Kunnon sotatoverit -- kalliit veljet ja isäntäni. Se oli ikävä sattuma\n-- mitä ikävin.\" Tässä hän hymyili imelästi jokaiselle yltympäri.\n\"Mutta ajatelkaapas tätä pientä, pikkuista asiaa. Hyvin pientä, eikö\ntotta? Tsaaria! Thuh! Minä lyön sormellani -- näpsäytän sormiani\nhänelle. Luottaisinko minä häneen? En! Mutta slaavilaiseen, joka ei ole\nmitään toimittanut, häneen minä luotan. Seitsemänkymmentä -- kuinka\nmonta -- miljoonaa, jotka eivät ole toimittaneet mitään -- ei niin\nmitään. Napoleon oli vain episodi.\" Hän iski nyrkillä pöytään.\n\"Kuulkaa, miehet, me emme ole tehneet maailmassa mitään -- minkä\ntäällä. Kaikki meidän tehtävämme on toimittamatta: ja se on\ntoimitettava, miehet. Menkää!\" Hän ojensi kätensä käskevästi ja osoitti\nvieraaseen. \"Te näette hänet. Hän ei ole kovin hauskan näköinen. Hän\noli juuri tuollainen pikkuinen -- sattuma, jota ei kukaan muistanut.\nNyt hän on _tuo_. Semmoisiksi tekin tulette, sotatoverit, niin\nurhoollisiksi -- semmoisiksi tekin tulette. Mutta te ette koskaan\npalaja. Te joudutte kaikki sinne, minne hänkin, tahi\" -- hän viittasi\nkatossa näkyvään arkun varjoon ja jupisten \"seitsemänkymmentä miljoonaa\n-- tehkää, miehet\", retkahti pöydän alle ja vaipui uneen.\n\n\"Kauniisti ja sattuvasti sanottu\", sanoi Pikku Mildred. \"Maksaisiko\nvaivan suuttua? Auttakaamme tätä raukkaa kernaammin.\"\n\nMutta Valko-husaarien täytyi pian ja äkkiä luopua hyväntahtoisesta\naikeestaan. Luutnantti oli vain tullut pistäymään palatakseen takaisin\nkolmen päivän perästä, jolloin surumarssin sävelet ja ratsuväen\njyskytys ilmoittivat ihmettelevälle ympäristölle, joka ei ollut\nhuomannut yhtään paikkaa pöydän ääressä tyhjänä, että joku rykmentin\nupseereista oli eronnut saadusta virastaan.\n\nJa Dirkovitsh hymyillen, kumarrellen ja miellyttävänä kuten aina --\nmyöskin matkusti pois eräässä yöjunassa. Pikku Mildred ja muuan toinen\nupseeri olivat häntä saattamassa, sillä olihan hän messin vieras, ja\nvaikkapa hän olisi läimäyttänyt kämmenellään everstiä korvalle, niin ei\nmessin laki olisi suvainnut sittenkään vierasvaraisuuden vähentämistä.\n\n\"Hyvästi, Dirkovitsh, hauskaa matkaa\", sanoi Pikku Mildred.\n\n\"Näkemään asti, kalliit veljet\", sanoi venäläinen.\n\n\"Todellakin! Me luulimme teidän palaavan kotiin?\"\n\n\"Niin, niin, mutta minä tulen takaisin. Ystävät, onko tuo ovi\nsuljettu?\" Hän osoitti pohjantähteen päin, Khyber-solaa kohden.\n\n\"Hyvänen aika! Olin unhottaa. Tietysti. Veli on tervetullut koska\ntahansa. Onko mukananne kaikki -- tupakkaa, jäätä, makuuvaatteita?\nKaikki kunnossa. No, näkemään asti, Dirkovitsh.\"\n\n\"Hän\", sanoi toinen mies, kun junan lamppujen liekit alkoivat hävitä.\n\"Kaikista -- juukelin -- näköisistä...\"\n\nPikku Mildred ei vastannut mitään, katsellen vain pohjantähteä hän\nhyräili erästä vasta kuulemaansa rallia, johon Valko-husaarit olivat\nkovin ihastuneet. Näin se kuului:\n\n    Surku oli herraa Siniparta parkaa,\n    kenpä hälle pahaa tehdä halajaa;\n    mut siitä se vasta toinen ilo alkaa,\n    jos hän vielä kerran tänne palajaa.\n\n\n\n\nKaksi rumpalipoikaa.\n\n\n    \"Ja lapsi on heitä johdattava.\"\n\nArmeijan luetteloissa heidät yhä mainitaan kuuluviksi _The Fore and Fit\nPrincess Hohenzollern-Sigmaringen-Auspach's Merther Tydfilshire Own\nRoyal Loyal Light Infantry, Regimental District 329 A_ osastoon, mutta\narmeijan kaikissa kasarmeissa ja anniskeluissa heidät tunnetaan \"Fore\nand Aft\" nimellä. Aikaa voittaen he vielä saattavat tehdä jotain, joka\non tekevä heidän uuden nimensä kunniakkaaksi, mutta tätä nykyä he ovat\nsiitä hyvin häpeissään, ja jos joku mainitsee heitä \"Fore and Aft\"\n(eteen ja taapäin) nimityksellä, panee hän sillä alttiiksi päänsä, jota\nkantaa hartioittensa välissä.\n\nJos kuiskaa parisen sanaa erään ratsuväkirykmentin tallin ovelta, niin\nsaa miehet hyökkäämään ulos kadulle vöineen, luutineen ja kirouksineen,\nmutta kuiskaapas: \"Fore and Aft\", niin koko rykmentti syöksyy ulos\npyssyt kädessä.\n\nAinoana puolustuksenaan voi pitää, että he taas koettivat lopettaa\nkunnolla ilveilyn. Mutta kaikkihan jo tiesivät, että heidät oli\ntarkkaan lyöty, kylvetetty, rökitetty ja säikäytetty pahanpäiväisesti.\nMiehistö tiesi sen -- heidän päällikkönsä tiesivät sen, hevoskaarti\ntiesi sen, ja kun uusi sota alkaa, niin vihollinenkin saa sen tietää.\nOn pari kolme linjarykmenttiä, jotka kantavat mustaa tahraa, jonka he\nsilloin tahtovat saada poispyyhityksi, ja onnettomat ne joukot, jotka\njoutuvat heidän välikappaleikseen.\n\nEnglantilaisen sotilaan rohkeutta pidetään ylimalkaan epäilemättömänä,\nja säännönmukaisesti onkin niin. Poikkeukset pujahtavat aina taitavasti\npois näkyvistä, silloin tällöin vain tullen esiin, kun vapaampi\nsanatulva valtaa messipöydän ääressä istujat puoliyön tienoissa.\nSilloin saa kuulla kummallisia ja kauheita juttuja sotilaista,\njotka eivät tahdo totella päälliköitään, ja käskyistä, joita\nasiaankuulumattomat ovat jaelleet, ja onnettomuuksista, jotka olisivat\ntuottaneet täydellisen tappion, ellei brittiläisellä armeijalla aina\nolisi menestystä. Nämä ovat hyvin ikäviä juttuja kuunnella, ja\nmesseissä niitä jutellaankin aivan kuiskaamalla, kun istutaan suuren\ntakkavalkean ääressä, ja nuori upseeri pää kumarassa ajattelee\nyksinään, että Jumala auttakoon hänen miehiänsä koskaan käyttäymästä\nniin epäarvokkaasti.\n\nEnglantilaista sotilasta ei kuitenkaan pidä moittia tilapäisistä\nvirheistä; mutta ansioistaan hän älköön saako tietää. Tavallinen älykäs\nkenraali tarvitsee kuusi kuukautta harjaantuakseen taitavaksi jotakin\nkäytävää sotaa varten, everstillä voi olla aivan väärä käsitys\nrykmenttinsä kelpaavaisuudesta vielä kolme kuukautta liikkeellelähdön\njälkeen; ja komppanianpäällikkökin saattaa erehtyä ja pettyä oman\njoukkonsa luonteen suhteen: siksipä sotamiestä, ja varsinkaan nykyistä\nsotamiestä, ei pitäisi moittia, jos hän peräytyy. Hänet ammuttakoon\ntahi hirtettäköön jälkeenpäin -- muiden rohkaisemiseksi -- mutta älköön\nhalvennettako sanomalehdissä, sillä se on arvotonta ja ajanhukkaa.\n\nHän on ollut, sanokaamme, kuningattaren palveluksessa ehkä neljäkin\nvuotta. Vielä kaksi vuotta, ennenkuin hän on vapaa. Hän ei ole saanut\nollenkaan moraalista kasvatusta, ja neljä vuotta ei riittävästi\nvahvista hänen lihaksiansa tahi opeta häntä tuntemaan, kuinka pyhänä\nhänen tulee pitää rykmenttiään. Hän juo mielellään, huvittelee\nmielellään -- Intiassa hän haluaa koota rahaa -- eikä hän mitenkään\ntahtoisi antautua alttiiksi vaaralle. Hän on saanut juuri niin paljon\nkasvatusta, että osapuilleen ymmärtää komennon tarkoituksen ja osaa\nselittää pisto-, lyönti- ja murtohaavan eri laadut. Jos häntä\nniinmuodoin käsketään leventämään rintama, hyökkäykseen valmistavan\ntulen kestäessä, niin hän tietää, että hänellä on vaara tarjolla tulla\nammutuksi, ja epäilee, että hänen henkensä pannaan alttiiksi vain\nsentähden, että voitettaisiin kymmenisen minuuttia enemmän aikaa. Ja\njoko hän tekee sen epätoivoisen hurjapäisyydellä tahi vitkastellen tahi\nrivakasti, aina sen mukaan, minkälaiseen järjestykseen hän on tottunut\nneljän vuoden aikana.\n\nEpätäydellisillä tiedoilla varustettuna, kehittymättömän\nkuvitusvoimansa rasittamana, alempien luokkien suuren itsekkäisyyden\njäykistämänä, kaikista rykmentin yhdistyksistä poissuljettuna\nasetetaan nuori mies vihollisen eteen, joka itämailla aina on ruma,\ntavallisesti pitkä ja pörrötukkainen ja useimmiten meluava. Jos\nhän näkee vasemmalla ja oikealla puolellaan vanhoja sotureja --\nkaksitoista vuotta palvelleita, joiden hän tietää ymmärtävän mitä on\ntehtävä -- hyökkäämässä, valloittamassa tahi empimättä ryhtymässä\nmielenosoituksiin, niin hän rauhoittuu ja painaa kiväärin perää\nolkapäähänsä uljain mielin. Hän tyyntyy yhä, jos hän kuulee jonkun\nvanhemman sotilaan, joka hänelle on opettanut sotatemput ja silloin\ntällöin kopauttanut häntä päähän, kuiskaavan: -- \"Ne ampuvat ja\npitävät tuota peliään viisi minuuttia. Sitten ne hyökkäävät, ja\nsilloin me pääsemme niiden tukkaan käsiksi!\"\n\nMutta jos hän taas näkee ainoastaan samanikäisiään, jotka kalpeina\nkopeloivat pyssynsä liipasinta sanoen: \"mikä helvetti nyt on?\" kun\nkomppanianpäälliköt hikoillen ja juosten saavat huutaa: \"Eturivi,\npistimet kiinni. Lujaan siellä -- lujaan! Tähtäin kolmelle sadalle --\nei kun viidelle! Pitkälleen, kaikki! Eturivi, polvilleen!\" ja niin\nedespäin, niin hän hätääntyy; ja hän tulee aivan onnettomaksi, kun\nkuulee toverin kaatuvan räminällä, joka on kuin hiilikoukkua löisi\nuuninpeltiin, ja mölähtäen kuin päähän lyöty härkä. Jos hän vähän\npääsee liikkumaan ja saa nähdä, mitä hänen oma tulensa on aikaansaanut\nvihollisen puolella, niin hän tuntee itsensä hilpeämmäksi ja saattaa\ninnostua siihen määrään, että tuntee hurjaa halua päästä käsiksi, joka,\nvastoin yleistä luuloa, on kylmän pirun vaikutusta ja pudistelee miestä\nkuin horkka. Jos hänen tulee pysyä paikoillaan ja hän alkaa tuntea\nväristyksiä vatsansa pohjalta ja, ollen silloin pahoin pidelty, kuulee\nkäskyjä, joita ei ole annettu, niin hän murtaa rivin ja tekee vahinkoa;\neikä taivaan kannen alla ole mitään niin hirmuista kuin särjetty\nenglantilainen rykmentti. Kun sattuu niin onnettomasti, että\nsekasorto on aivan täydellinen, täytyy antaa miesten mennä, ja\nkomppanianpäälliköiden on silloin paras pelastautua vihollisen puolelle\nja jäädä sinne varmuuden vuoksi. Mutta jos miehet saadaan kääntymään\ntakaisin, niin silloin heitä ei ole hauska kohdata, sillä he eivät\npakene kahta kertaa.\n\nNoin kolmekymmentä vuotta eteenpäin, kunhan olemme saaneet kaikki,\njotka housuissa käyvät, puolisivistyneiksi ihmisiksi, on meidän\narmeijastamme tuleva kehno kone. Se tietää silloin liian paljon ja saa\naikaan liian vähän. Vähän myöhemmin, kun joka mies on samalla\nälyasteella kuin nykyajan upseeri, se valtaa koko maailman. Selvään\nsanoen, tulee käyttää joko jätkiä tahi herroja tahi, ennen kaikkea,\nherrojen komentamia jätkiä, jos meinaa tehdä lahtarin työtä\ntodenteolla. Ihanteellinen sotilas tietysti ajattelisi itsekseen:\n\"Käsikirja niin käskee.\" Kaikeksi onnettomuudeksi täytyy hänen,\npäästäkseen tälle kannalle, läpikäydä omaa itseänsä ajattelemisen aste,\nja se taipumus johtaa harhaan. Jätkä ei taida juuri mietiskellä\nitsekseen, mutta tappamaan hän on kärkäs, ja hiukkanen kuri opettaa\nhäntä suojelemaan nahkaansa sekä lävistämään toista. Hurskas\nylänköläisrykmentti, jota jäykät presbyteerit johtavat, on ehkä\nvieläkin hirvittävämpi sotatanterella kuin nuo tuhannet villityt,\nraatelevat irlantilaisryövärit, mitä sopimattomimpien päälliköittensä\nja jumalankieltäjien johtamina. Mutta nämä seikat vain todistavat sitä\nsääntöä, ettei keskitietäkään kulkevaan yksin voi luottaa. Heillä on\njonkinmoinen käsitys elämän arvosta ja kehittämisestä, joka ei ole\nopettanut heitä pyrkimään eteenpäin ja kestämään mahdollisia\nseurauksia. He ovat tykkänään ilman turvaa tovereilta, jotka ovat\nolleet mukana, ja ennenkuin tuo avunanto taas on saatu vireille, jota\nmuuten suuri osa rykmentin päälliköistä haluaisi, niin he ovat\ntaipuvaisia halventamaan mainettaan suuremmassa määrässä kuin\nvaltakunnan mahtavuudelle ja armeijan arvolle on sopivaa. Heidän\nupseerinsa ovat niin taitavia kuin mahdollista, sillä heidän\nharjoituksensa alkaa varhain, ja Jumala on laittanut niin, että\ntervekasvuinen nuorukainen brittiläisestä keskisäädystä voiman, mielen\nja ymmärryksen suhteen voittaa kaikki muut nuorukaiset. Siksipä\nkahdeksantoistavuotias lapsi seisoo horjumatta peltinen miekka kädessä\nja hilpein mielin, kunnes hän kaatuu. Jos hän kuolee, niin hän kuolee\nsankarina. Jos hän jää eloon, niin hän kirjoittaa kotiinsa, että häntä\non \"kolautettu\", \"mukiloitu\", \"raapaistu\" tahi \"leikelty\", ja sitten\nhän ahdistaa hallitusta haavapalkkio-anomuksillaan siksi, kunnes uusi\npikku kahakka alkaa, jolloin hän lääkärikomiteassa tekee väärän valan,\npetkuttaa everstiään, virittää ylistysuhreja ajutantilleen ja pääsee\ntaas rajalle.\n\nTämä epistola johtaa kertomukseni pariin viikariin, joita pahempia\nkoiranhampaita tuskin milloinkaan lie nähty rummunlyöjinä ja\npillipiipareina englantilaisen rykmentin soittokunnassa. He lopettivat\nsyntisen uransa julkisella ja hävyttömällä kapinalla ja ammuttiin\nsitten siitä syystä. He olivat nimeltään Jakin ja Lew, Piggy Lew,\nrohkeita, turmeltuneita rumpaleja, ja kumpikin heistä sai myötäänsä\nselkään \"Fore and Aft'in\" päärumpalilta.\n\nJakin oli kyyryniskainen poika, neljäntoistavuotias, ja Lew jokseenkin\nsamanikäinen. Kun silmä vain vältti, niin he tupakoivat ja joivat. He\nnoituivat kuten kasarmissakin oli tapana, kylmäkiskoisesti ja hammasta\npurren, ja kerran viikkoon he säännöllisesti tappelivat. Jakin oli\nkotoisin jostain Lontoon kujilta, mahdollisesti tohtori Barnardon\nkäsistä päässyt tullessaan rumpalipojan virkaan. Lew ei muistanut\nvarhemmista vuosistaan mitään muuta kuin rykmentin ja kuinka hauska oli\nollut kuulla soittokunnan soittavan. Hänen likaisessa sielussaan piili\nsynnynnäinen ihastus soitantoon. Varmaankin hän oli erehdyksestä saanut\nkerubin pään, niin että kauniit naiset, ollessaan katselemassa\nrykmenttiä kirkossa, puhuivat hänestä ja nimittivät häntä \"kultuksi\".\nHe eivät koskaan kuulleet hänen ilkeitä arvostelujaan heidän tavoistaan\nja siveellisyydestään, kun hän palasi soittokunnan kanssa kasarmiin ja\netsi uusia aiheita päästä Jakinin kimppuun.\n\nToiset rumpalipojat vihasivat näitä molempia heidän järjettömän\nkäytöksensä tähden. Joko Jakin jyskytti Lewia tahi Lew hieroi Jakinin\npäätä liassa, mutta tulla vaan syrjäisen sekaantumaan leikkiin, niin\nhäntä vastassa oli Lewin ja Jakinin yhdistetyt voimat; ja seuraukset\nolivat ikävät. Pojat olivat miehistön ismaelilaiset, mutta varakkaita\nismaelilaisia, sillä he tappelivat maksusta vuoroviikoin kasarmin\nsporttimiesten huviksi, milloin heitä ei ärsytetty toisia poikia\nvastaan; ja se tuotti rahaa.\n\nEräänä päivänä oli leirissä riitaa. Heidät oli juuri tavattu\ntupakoimassa, joka pienille pojille ei ole hyvä, varsinkaan niille,\njotka käyttävät purutupakkaa, ja Lew väitti, että Jakin \"oli haissut\nniin hävittämän pahalle, kun oli pitänyt piippua taskussa\" ja että hän\nyksin oli syypää selkäsaunaan, joka vihavoitti heitä molempia.\n\n\"Minäpä panin piipun rakennuksen taakse\", sanoi Jakin rauhallisesti.\n\n\"Saakelin valehtelija\", sanoi Lew kiihottumatta.\n\n\"Saakelin äpärä\", sanoi Jakin rohkeasti, tietäessään että oma\nsyntyperänsä oli tuntematon.\n\nNyt on kasarmin laajassa haukkumasanavarastossa olemassa sana, joka ei\npääse pujahtamaan ilman huomautusta. Voit nimittää sotilasta varkaaksi\nilman muuta. Voit sanoa häntä raukaksi saamatta siitä muuta kuin\nsaappaan heitetyksi korvasi vieritse, mutta älä sano miestä äpäräksi,\nellet voi sitä heti todistaa hänen kuultensa.\n\n\"Tuon olisit voinut säästää siksi, kunnes en ole näin pahalla päällä\",\nsanoi Lew synkkänä syrjittäin lähennellen Jakinia.\n\n\"Minä annan sinulle pahaa päätä\", sanoi Jakin yllyttäen ja pyyhkäisi\nLewin alabasteri-otsaa. Kaikki olisi käynyt hyvin, ja tämä kertomus,\nkuten kirjoissa sanotaan, olisi jäänyt kirjoittamatta, ellei itse pahus\nolisi suunnannut basaari-poliisin poikaa, pitkää, viratonta,\nviisikolmattavuotiasta miestä tulemaan paikalle ensi kohtauksen\njälkeen. Hän oli alituisessa rahantarpeessa ja tiesi pojilla olevan\nkolikoita.\n\n\"Taas tappelemassa\", sanoi hän. \"Minä ilmoitan teidät isälleni, ja hän\nilmoittaa teidät lipunkantajalle.\"\n\n\"Mitä se sinuun kuuluu?\" sanoi Jakin sieraimet hyvin levällään.\n\n\"Ei suinkaan _minuun_. Te joudutte kiinni ja olette jo liian usein\nolleet keskustelun alaisina voidaksenne tästä selvitä.\"\n\n\"Mistä helvetistä sinä tiedät, mitä olemme tehneet?\"\nkysäisi Lew-serafi. \"_Sinä_ et kuulu armeijaan, senkin täi,\nsiviili-kerjäläinen.\"\n\nHän tyrkkäsi miestä vasempaan kylkeen.\n\n\"Kun missä näet kahden herrasmiehen sovittavan asioitaan nyrkkinsä\navulla, niin sinä pistät ilkeän naamasi minne sinua ei tarvita. Juokse\nkotiasi puolirotuisen äitikumppanisi luo -- tahi kyllä me näytämme\",\nsanoi Jakin.\n\nAhdistettu mies puolustihe nakuttamalla poikien päitä yhteen. Aie olisi\nonnistunutkin, ellei Jakin olisi iskenyt häntä vatsaan tahi Lew\npotkaissut häntä jalkaan. He tappelivat yhdessä, verissään ja\nläähättäen noin puolen tunnin ajan, kunnes he kovien tärskyjen perästä\nkaatoivat vastustajansa maahan, kuten metsäkoirat kaatavat sakaalin.\n\n\"Nyt\", ärjäisi Jakin, \"minä sinulle näytän\". Hän alkoi mukiloida miestä\nkasvoihin, Lewin pehmittäessä hänen ruumiinrakennuksensa ulkonevimpia\nosia. Ritarillisuus ei juuri ole tavallisen rumpalipojan vahvimpia\nluonteenominaisuuksia. Hän tappelee nimen puolesta, kuten häntä\nparemmatkin tekevät.\n\nKauhea oli kärsineen tappio ja hirmuinen basaaripoliisin\nviha. Pelottava oli myös kohtaus ortelihuoneessa, kun molemmat\nrikoksentekijät kutsuttiin vastaamaan siviilimiehen\npahoinpitelemisestä. Basaaripoliisi toivoi rikosjuttua, ja hänen\npoikansa valehteli. Pojat seisoivat hiljaa-asennossa, kun todisteita\nkeräytyi kuin synkkiä pilviä taivaalle.\n\n\"Te saakelin pojat teette tyhmyyksiä enemmän kuin koko rykmentti\nyhteensä\", sanoi eversti suutuksissaan. \"Voisi yhtä hyvin nuhdella\npiikkiäisiä kuin teitä, enkä minä tahtoisi panna teitä arestiinkaan\nlukon taakse. Teitä täytyy taas kurittaa.\"\n\n\"Pyydän anteeksi, sir. Emmekö saisi puhua vähän puolustukseksemme,\nsir?\" huusi Jakin kimakasti.\n\n\"Mitä? Rupeatteko tässä neuvottelemaan kanssani?\" sanoi eversti.\n\n\"Emme, sir\", sanoi Lew. \"Mutta jos teidän luoksenne, sir, tulee mies,\njoka sanoo menevänsä ilmoittamaan teidät, sir, siitä, että ystävänne\nkanssa on teillä, sir, ollut tappelemista, ja luulee saavansa rahaa\nteiltä, sir...\"\n\nKoko ortelihuone purskahti kovaan nauruun.\n\n\"No?\" sanoi eversti.\n\n\"Niin juuri tuo näppynaama pelkuri tuossa tahtoi, sir, ja niin olisi\n_käynytkin_, ellemme olisi ajoissa sitä ehkäisseet. Emme me häntä\npaljoa lyöneet, sir. Eikä hänellä ole minkäänlaista oikeutta sekaantua\nmeidän asioihimme, sir. En ole millänikään, sir, vaikka saisinkin\nselkääni päärumpalilta tahi jos korpraali minut ilmoittaakin, mutta\nminua -- mutta minusta on sopimatonta, sir, että siviilimies tulee\nvalittamaan armeijaan kuuluvan miehen päälle.\"\n\nToinen naurunpurskahdus kaikui ortelihuoneesta, mutta eversti oli\ntotinen.\n\n\"Minkätapaisia nämä pojat ovat?\" hän kysyi rykmentin\nkersanttivanhimmalta.\n\n\"Soittokunnan johtajan sanojen mukaan, sir\", virkkoi tämä arvoisa\nvirkamies -- ainoa henkilö rykmentissä, jota pojat pelkäsivät, -- \"ovat\nhe valmiit kaikkeen paitsi valheeseen, sir?\"\n\n\"Luuletteko meidän käyvän tuon miehen kimppuun pilan vuoksi, sir?\"\nsanoi Lew, kääntyen valittajaan päin.\n\n\"No niin, antakaa varoitus -- kunnollinen!\" sanoi eversti äkäisesti, ja\nkun pojat olivat menneet, piti hän basaari-poliisin pojalle\nsyntisaarnan sopimattomasta sekaantumisesta ja käski soittokunnan\njohtajaa pitämään rumpaleita paremmassa kurissa.\n\n\"Jos kumpikaan teistä näyttäytyy vielä kerran naarmuisena hävittömine\nnaamoineen\", ärjäisi soittokunnan johtaja, \"saa päärumpali piestä\nteidät nahattomiksi. Tietäkää se, senkin vietävät.\"\n\nSitten hän katui sanojaan paikalla, kun Lew-serafi nälkäisenä,\npunaisissa nauhakoristeissaan, istuutui erään sairaalassa olevan\ntorvensoittajan paikalle ja soitteli hyökkäysmarssia. Lew oli\nepäilemättä soittoniekka, ja innostuksen hetkinään hän oli usein\nlausunut haluavansa oppia käyttämään kaikkia soittokunnan soittimia.\n\n\"Eihän mikään estä sinusta kerran tulemasta soittokunnan johtajaa,\nLew\", sanoi soittokunnanjohtaja, joka itse oli kirjoittanut valsseja ja\nyöt päivät tehnyt työtä soittokunnan hyväksi.\n\n\"Mitä hän sanoi?\" kysyi Jakin harjoituksen loputtua.\n\n\"Sanoi minusta voivan tulla mainion johtajan, niin, ja silloin minut\nkutsutaan juomaan lasi sherryä messi-iltoina.\"\n\n\"Hä! Sanoi sinusta voivan tulla mainion kuhnuksen, niin hän sanoi! Sen\nhän sai sanoakin. Kun minulta loppuu oppilaan palvelus -- tavattoman\nhävytöntä, ettei siitä lasketa eläkettä -- rupean minä sotamieheksi.\nSitten vuoden perästä olen korpraali -- kun kerran tietää jo, niinkuin\nminä, kaikki asiat tarkkaan. Kolmessa vuodessa olen oiva kersantti. En\ntahdo silloin mennä naimisiin, en! Tahdon jatkaa ja opetella upseerin\ntemppuja ja pyytää muuttoa johonkin rykmenttiin, jossa minua ei niin\nhyvin tunneta. Sitten minusta tehdään kunnon upseeri. Ja silloin minä\npyydän sinut, herra Lew, juomaan lasin sherryä, ja sinä saat kuin\nsaatkin odottaa etuhuoneessa, kunnes messikersantti tuo sen sinun\nlikaisiin näppiisi.\"\n\n\"Luuletko minun rupeavan soittokunnanjohtajaksi? En toki. Minä rupean\nmyös upseeriksi. Ei mikään ole niin hyvä kuin lopettaa alkamansa työ,\nsanoo koulumestari. Rykmentti palaa takaisin vasta seitsemän vuoden\npäästä. Silloin minä olen miltei korpraali.\"\n\nNäin pojat keskustelivat tulevaisuudestaan ja käyttäytyivät\nmallikelpoisen tarkkaavaisesti viikon ajan. Se tietää, Lew alkoi\nhakkailla lipunkantajan kolmentoistavuotiasta tytärtä -- \"ei\", kuten\nhän sanoi Jakinille, \"aikoakseni mennä naimisiin, vaan päästäkseni\nalkuun\". Ja mustakutrista Cris Delighania miellytti tämä hakkailu\nenemmän kuin entiset, ja toiset rumpalipojat olivat kaikki raivoissaan,\nja Jakin saarnasi heille, miten vaarallista oli \"takertua hienohelmojen\npauloihin\".\n\nMutta ei rakkaus eikä hyvät aikeet olisi voineet pysyttää Lewiä kauan\nhyveiden tiellä, ellei olisi kuulunut huhua, että rykmentti tulee\nlähetettäväksi vakituiseen palvelukseen, ottaakseen osaa sotaan, jota\nlyhykäisyyden vuoksi nimitämme \"kadonneiden heimojen sodaksi\".\n\nKasarmissa levisi huhu melkein pikemmin kuin messipuolella, ja\nkasarmissa olevista yhdeksästäsadasta oli tuskin kymmenkunta semmoisia,\njotka olivat nähneet tahi kuulleet sodan jyskettä. Eversti oli\nparikymmentä vuotta sitten ottanut osaa erääseen rajasotaan, yksi\nmajureista oli ollut mukana Kapmaalla, ja eräs maailmanlopun\nkarkulainen oli kerran ollut asettamassa katumeteliä Irlannissa, siinä\nkaikki. Rykmentti oli monta vuotta ollut aivan syrjäytetyssä tilassa.\nUseimmat sen riveissä seisovista olivat palvelleet kolme, neljä vuotta;\nalemmat upseerit olivat alle kolmenkymmenen, ja miehistö sekä kersantit\nolivat unohtaneet kertoa niistä tapauksista, joista lyhyesti oli\nkirjoitettu lippuihin -- uusiin lippuihin, jotka Englannin arkkipiispa\noli juhlallisesti siunannut, ennenkuin rykmentti lähti matkalle.\n\nHe tahtoivat lähteä rajalle -- he tahtoivat kaikin mokomin päästä --\nmutta heillä ei ollut aavistustakaan sodasta, eikä kukaan tiennyt\nheille siitä kertoa. Heidän rykmenttinsä oli saanut kasvatusta,\nkoulunkäyneiden luku riveissä oli suuri, ja useimmat osasivat muutakin\nkuin lukea ja kirjoittaa. Heidät oli koottu tarkasti silmällä pitäen\npiirikunta-aatetta, vaikka heiliä itsellään ei ollut siitä\nminkäänlaista käsitystä. Heidät valittiin väkirikkaimpien\ntehdaskutsuntapiirien sotapalvelukseen-otetuista. Järjestelmä oli\nkartuttanut lihaa ja jäntereitä heidän heikoille luilleen, mutta se ei\nvoinut luoda uljuutta sellaisten ihmisten lapsiin, jotka sukupolvittain\nolivat saaneet tehdä liiallista työtä polkuhintaan, hikoilla\nkuivatushuoneissa, koukistua kangaspuissa, rykiä lyijyvalkoisen ääressä\nja väristä kalkkilotjissa. Miehistö oli saanut armeijassa ruokaa ja\nlepoa, ja nyt he olivat menossa tappeluun \"niggerien\" kanssa, jotka\npötkivät pakoon, vaikkei heitä hätistäisikään muulla kuin kepillä.\nSentähden he kovasti hurrasivat, kun huhu saapui, ja valppaat\naliupseerit toivoivat voivansa saada eläkkeen ja säästävänsä palkkansa.\nPääpaikoissa sanottiin: \"Fore and Fit ei vielä kertaakaan viime\nikäluokan aikaan ole ollut tulessa. Antakaamme niille siis oppia\nasettamalla niitä vartioimaan kulkuväylää.\" Ja tämä olisi\ntapahtunutkin, jollei brittiläisrykmenttejä olisi kaivattu --\nkipeästi kaivattu -- rajoille, ja kun kyllä oli vähemmän varmoja\nalkuasukasrykmenttejä täyttämään pienempiä tehtäviä. \"Tehkää niistä ja\nkahdesta tottuneesta rykmentistä prikaati\", käskettiin pääpaikasta.\n\"Niitä kai ensin vähän rökitetään, mutta ennen pitkää ne kyllä oppivat\ntietämään tehtävänsä. Ei mikään ole niin terveellistä kuin hälyytys ja\nvitkastelijoiden ravistaminen rykmentin kenttäkuntoiseksi\nsaattamisessa. Odottakaas, kunnes puoli tusinaa vahteja on päättänyt\npäivänsä.\"\n\nEversti kirjoitti ilomielin, että hänen miehensä olivat erinomaisella\ntuulella, että rykmentti oli mitä paraimmassa kunnossa ja terve kuin\nputeli. Majurit kulkivat hymyhuulin, ja alemmat upseerit panivat\ntanssiksi messissä päivällisen jälkeen ja olivat vähällä ampua toisensa\nrevolveriharjoituksissa. Mutta Jakin ja Lew olivat synkällä mielellä.\nMihin rumpalipojat sitten joutuvat? Lähtikö soittokuntakin rajalle?\nMontako rumpalia pääsi rykmentin mukaan?\n\nHe aprikoivat yhdessä, istuen puussa ja poltellen.\n\n\"Olisi se helkkarinmoinen täräys, jos ne heittävät meidät kotiin\nvarastohuoneelle vaimoväen kanssa. Sinusta se kaiketi olisi lystiä\",\nsanoi Jakin pistävän ivallisesti.\n\n\"Cris'in vuoksiko tarkoitat? Yksi nainen tai vaikka koko varastohuone\nnaisia, mitä se on kenttäpalvelukseen verraten? Tiedäthän, että olen\nyhtä kärkäs lähtemään kuin sinäkin\", sanoi Lew.\n\n\"Jospa olisin edes kova torvensoittaja\", sanoi Jakin alakuloisena. \"Tom\nKiddinkin ne aikovat ottaa mukaan, jolla minä voisin rasvata seinän,\nmutta meikäläisiä ne vaan eivät huoli.\"\n\n\"Mennäänpäs ja hankitaan Tom Kiddille oikein aika kouristuksia, niin\nettei hän enää saata puhaltaa. Sinä pidät käsistä ja minä kopistelen\",\nsanoi Lew väännellen itseään oksalla.\n\n\"Ei sekään auta asiaa. Ei meidän maineeseemmekaan ole paljon\nluottamista, se on huono. Jos ne pitävät soittokunnan varastolla, niin\nme emme lähde, silloin se on selvä, jos ne vievät soittokunnan, saattaa\nlääkäri julistaa meidät sotaan kelpaamattomiksi. Oletko sinä\nsotakelpoinen, Piggy?\" sanoi Jakin iskien Lewiä kylkeen.\n\n\"Olen\", sanoi Lew ja kirosi. \"Lääkäri sanoo sinun sydämesi olevan\nviallisen, kun poltat tupakkaa tyhjällä vatsalla. Pullistappas rintasi,\nniin minä tutkin sinua.\"\n\nJakin pullisti rintansa, ja Lew lyödä läimäytti siihen minkä jaksoi.\nJakin tuli aivan kalpeaksi, hönki, yski ja väänteli silmiään sanoen:\n\"Ja se kelpaa.\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Lew. \"Olen kuullut, että on ollut miehiä, jotka ovat\nkuolleet, kun heitä on oikein täräytetty kylkiluille.\"\n\n\"Emme sittenkään pääse sen etemmäksi\", sanoi Jakin. \"Tiedätkö minne\nmeidät lähetetään?\"\n\n\"Piru tietää, mutta ei sano. Jonnekin rajalle tappamaan pataaneja --\npitkätukkaisia, suuria konnia, jotka kääntävät sinut nurin, jos saavat\nkäsiinsä, -- sanotaan siellä olevan kauniita naisiakin.\"\n\n\"Entä saalista?\" kysyi turmeltunut Jakin.\n\n\"Ei, saakeli vie, annaakaan [anna: intialainen raha], sanotaan, ellet\nkäännä maata ylösalaisin ja katso, mihin niggerit ovat kätkeneet. Se\nsiellä on pahinta.\"\n\nJakin kiipesi pystyyn oksalle ja tähysteli kenttää.\n\n\"Lew\", sanoi hän, \"tuolta tulee eversti. Eversti on kunnon pojanrassi.\nMennäänpäs häntä puhuttelemaan.\"\n\nLew oli vähällä pudota puusta äkillisen esityksen vaikutuksesta. Kuten\nJakin, ei hänkään peljännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä, mutta\nrumpalipojankin röyhkeydellä on rajansa, ja puhutella everstiä oli...\n\nMutta Jakin oli jo liukunut puunrunkoa myöten alas ja kiiruhtanut\neverstiä vastaan. Upseeri kulki ajatuksissaan, haaveksien C.B:tä --\nniin, miksi ei K.C.B:tä [Bath-ritarikunnan arvomerkkejä], siliä\nkomentihan hän yhtä linjan paraimmista rykmenteistä -- Fore and Fit. Ja\nhän huomasi kahden pojan suuntaavan kulkunsa häneen päin. Hiljakkoin\noli hänelle juhlallisesti ilmoitettu, että rumpalipojat olivat nousseet\nkapinaan Jakin ja Lew joukon johtajina. Tämä näytti vallan\njärjestetyltä salaliitolta.\n\nPojat pysähtyivät parinkymmenen askeleen päähän, astuivat säännön\nmääräämät neljä askelta ja tekivät kunniaa, molemmat suorina kuin\nlaastukki ja tuskin sitä pitempinä.\n\nEversti oli hyvin sydämellisellä tuulella; pojat näyttivät\nhämmästyneiltä ja turvattomilta avaralla kentällä, ja toinen heistä oli\nmiellyttävä.\n\n\"No!\" sanoi eversti tuntiessaan heidät. \"Aiotteko hyökätä kimppuuni\navoimella kentällä? En totta tosiaan halua joutua kanssanne tekemisiin,\nvaikkapa...\" hän nuuski epäilevän näköisenä -- \"olette tupakoineet\".\n\nParas oli takoa niin kauan kuin rauta oli kuuma. Heidän sydämensä\ntykkivät ankarasti.\n\n\"Pyydän anteeksi, sir\", alkoi Jakin. \"Rykmentti on komennettu\nvakinaiseen palvelukseen, sir?\"\n\n\"Niinpä luulen\", sanoi eversti hyväntahtoisesti.\n\n\"Lähteekö soittokunta, sir?\" kysyivät molemmat yhdessä. Sitten,\nyhtämittaa: \"Pääsemmehän mekin, sir, pääsemmekö?\"\n\n\"Te!\" sanoi eversti astuen askeleen taapäin, paremmin nähdäkseen noita\nkahta pikkuolentoa. \"Tekö? Te jäisitte jo ensi marssilla.\"\n\n\"Emme jäisi, sir. Me voimme kulkea rykmentin mukana vaikka minne --\nparaateissa tahi missä hyvänsä\", sanoi Jakin.\n\n\"Jos Tom Kidd lähtee, niin hän kiepsahtaa kokoon kuin linkkuveitsi\",\nsanoi Lew, \"Tomin säärissä on hyvin ahtaat suonet, sir.\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Hyvin ahtaat suonet, sir. Sentähden ne aina turpoavatkin pitkistä\nparaateista, sir. Jos hän voi lähteä, niin voimme mekin, sir.\"\n\nTaaskin tutkisteli eversti heitä kauan ja tarkasti.\n\n\"Soittokunta kyllä lähtee\", sanoi hän yhtä toimessaan kuin olisi\npuhutellut virkaveljiään. \"Onko kummallakaan teistä sukulaisia?\"\n\n\"Ei, sir,\" kuului Lewin ja Jakinin ihastunut vastaus. \"Olemme kumpikin\norpoja, sir. Meidän puolestamme ei siinä suhteessa tarvitse välittää\nkestään, sir.\"\n\n\"Ja te, pikku päästäiset, todellakin haluatte päästä rykmentin kanssa\nrajalle, niinkö? Mitä?\"\n\n\"Kaksi vuotta olen kantanut kuningattaren univormua\", sanoi Jakin. \"On\nhyvin kovaa, sir, ettei mies, joka on täyttänyt velvollisuutensa, saa\nminkäänlaista palkintoa, sir.\"\n\n\"Ja -- ja ellen minä pääse, sir\", keskeytti Lew, \"tekee soittokunnan\njohtaja minusta saak... oivallisen soittoniekan, sir. Ennenkuin olen\nnähnytkään vakinaista palvelusta, sir.\"\n\nEversti ei vastannut pitkään aikaan mitään. Sitten hän sanoi tyynesti:\n\"Jos lääkäri hyväksyy teidät, niin minusta nähden voitte lähteä. Mutta\nteidän sijassanne minä en tupakoisi.\"\n\nPojat tekivät kunniaa ja poistuivat. Eversti meni kotiin ja kertoi\njutun vaimolleen, ja tämä oli vähällä ruveta itkemään. Eversti oli\nhyvillään. Jos tämä oli lasten mielentila, niin millainen mahtoikaan\nolla miesten?\n\nJakin ja Lew astuivat kasarmin poikainhuoneeseen hyvin miehekkäinä\neivätkä ryhtyneet puheisiin toveriensa kanssa ainakaan kymmeneen\nminuuttiin. Sitten Jakin kopeana alkoi, puhuen vitkaan: \"Olen\npuhutellut everstiä. Vanha, kunnon poika tuo eversti. Sanoin hänelle:\n'eversti', sanoin, 'annatteko minun lähteä rykmentin mukana rajalle?'\n'Rajalle sinun on lähdettävä', sanoi hän, 'toivoisinpa, että olisi\nuseampia sinun kaltaisia noiden likaisten pikku pirujen joukossa, jotka\npärisyttävät sitä saakelin rumpua'. Kuule, Kidd, laita sinä vaan minua\nsaappaalla, kun minä omaksi hyödykseni puhuin tässä totta, niin varmaan\nturpoavat taas jalkasi.\"\n\nTästä huolimatta oli kahakka valmis kasarmissa, sillä pojat olivat\npakahtua vihasta ja kateudesta, eikä Jakin enemmän kuin Lewkään\nkäyttäytynyt sovinnollisella tavalla.\n\n\"Lähden sanomaan hyvästiä tytölleni\", sanoi Lew jännittääkseen jousen\nkireimmilleen. \"Malttakaa olla koskematta pukuani, sillä se tarvitaan\nvakinaiseen palvelukseen, jonne eversti on minua erityisesti pyytänyt.\"\n\nHän lähti ulos ja alkoi viheltää \"naineiden asuntojen\" takana olevassa\npuistossa, kunnes Cris tuli hänen luokseen, ja kun tuliaissuudelmat\nolivat otetut ja annetut, alkoi Lew selittää asian laatua.\n\n\"Minä lähden rykmentin mukana rajalle\", sanoi hän innoissaan.\n\n\"Sinä olet semmoinen veijari, Piggy\", sanoi Cris, aavistaen kuitenkin\npahaa, sillä Lewin tapa ei ollut valehdella.\n\n\"Ole itse, Cris\", sanoi Lew kietoen käsivartensa hänen vyötäisilleen.\n\"Minä lähden. Kun rykmentti marssii pois, niin saat nähdä minutkin\nmukana, iloisia ja uljaita kaikki tyyni. Suukko sen päälle, Cris.\"\n\n\"Olisitpa jäänyt varastohuoneelle vain -- jonne sinun olisi pitänyt\njäädä -- niin olisit saanut niin monta -- niin paljon kuin vaan\ntahtoisit\", valitti Cris ojentaen huulensa.\n\n\"Onhan se vaikeaa, Cris. Minä vakuutan, että se on vaikeaa. Mutta minkä\nsille mahtaa. Jos minä jäisin varastolle, niin et sinä paljon minua\nkunnioittaisi.\"\n\n\"Se olisi yhdentekevää, mutta olisitpahan luonani, Piggy. Ja kaikki\nmaailman ajatukset eivät ole mitään suudelmaan verraten.\"\n\n\"Ja kaikki maailman suudelmat eivät ole mitään, kun saa kantaa\nkunniamerkkiä nutun rinnassa.\"\n\n\"Et sinä saa kunniamerkkiä.\"\n\n\"Saanpa kyllä. Minä ja Jakin olemme ainoat rumpalipojista, jotka\npääsevät mukaan. Toiset kaikki ovat täysikasvuisia miehiä, ja me saamme\nkunniamerkkiimme yhtaikaa kuin hekin.\"\n\n\"Olisivat saaneet ottaa jonkun toisen sinun sijaasi, Piggy. Sinut vain\ntappavat -- sinä olet niin huimapäinen. Jää tänne, Piggy kulta, tänne\nvarastolle, ja minä rakastan sinua iäti uskollisesti.\"\n\n\"Etkös nyt aio, Cris? Sanoithan rakastavasi.\"\n\n\"Tietysti rakastan, mutta tuo toinen olisi paljon hauskempaa. Odota,\nkunnes tulet vähän isommaksi, Piggy. Ethän vielä ole pitempi kuin\nminäkään.\"\n\n\"Kaksi vuotta olen ollut armeijassa, ja nyt en tahdo jättää käyttämättä\ntilaisuutta saada olla mukana vakinaisessa palveluksessa, äläkä koeta\nhoukutella minua sitä tekemään. Minä tulen takaisin, Cris, ja kun\nkohoan miehen lailla, niin otan sinut -- otan, sitten kun olen\nkorpraali.\"\n\n\"Lupaatko, Piggy?\"\n\nLew ajatteli tulevaisuuttaan, jota he vähän aikaisemmin Jakinin kanssa\nolivat suunnitelleet, mutta Crisin huulet olivat hyvin lähellä hänen\nomiaan.\n\n\"Sen lupaan, jumal'auta!\" sanoi hän.\n\nCris kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.\n\n\"En tahdo pidättää sinua enää, Piggy. Mene hankkimaan kunniamerkkiäsi,\nja minä teen sinulle uuden nappipussin, niin sievän kuin suinkin\nosaan\", hän kuiskasi.\n\n\"Pane siihen joku kiharoistasi, Cris, niin minä säilytän sitä\ntaskussani niin kauan kuin elän.\"\n\nSitten Cris alkoi uudestaan itkeä, ja tarina loppui.\n\nYleinen mielentila rumpalipoikain puolella kohosi huippuunsa\nkuumeentapaisesti, ja Jakinin ja Lewin asema oli vähimmin sanoen\nkadehdittava. Ei siinä kyllin, että heidät oli sallittu ottaa rulliin\nkaksi vuotta ennenkuin sääntöjen määräämä ikä olisi oikeuttanut --\nneljäntoista vanhana -- vaan, nuoremmuutensa nojassa, kuten ainakin\nnäytti, sallittiin heidän vielä päästä rajalle -- jota ei ollut\nmiesmuistiin sallittu rumpalipojille. Soittokunta, jonka tuli seurata\nrykmenttiä, oli vähennetty sääntöjen mukaan kahdeksikymmeneksi\nmieheksi, jäännös sai palata riviin. Jakin ja Lew otettiin\nsoittokuntaan ylimääräisiksi, vaikka he paljon mieluummin olisivat\nruvenneet komppanian-soittajiksi.\n\n\"Älä ole milläsikään\", sanoi Jakin lääkärintarkastuksen jälkeen.\n\"Ollaan kiitolliset, että ollenkaan pääsimme mukaan. Lääkäri sanoi,\nettä kun kerran olemme kestäneet mitä saimme basaari-poliisin pojalta,\nniin hyvin kestämme minkä tahansa.\"\n\n\"Sen me teemmekin\", sanoi Lew, katsellen hellästi Crisin antamaa,\nkarkeasti ja kömpelösti tehtyä pussia, jonka päälle hän oli hiuksistaan\nlaittanut epävarman L-kirjaimen.\n\n\"Parasta mitä taisin\", nyyhkytteli hän. \"En tahtonut antaa äidin enkä\nkersanttiräätälin auttaa itseäni. Säilytä se aina, Piggy, ja muista,\nettä rakastan sinua uskollisesti.\"\n\nHe marssivat rautatieasemalle, yhdeksänsadan kuudenkymmenen väkisenä,\nja jok'ikinen sikäläinen oli tullut heidän lähtöänsä katsomaan.\nRumpalipojat purivat hammasta Jakinille ja Lewille, nähdessään heidät\nmarssimassa soittokunnan joukossa, naineiden vaimot itkivät\nasemasillalla, ja rykmentti hurrasi omalle itselleen, naama\nmustansinisenä.\n\n\"Aika soma, tasainen joukko\", sanoi eversti lähimmälle miehelleen\npäällikkyydessä, heidän katsellessaan neljän ensimäisen komppanian\nvaunuun-sullomista.\n\n\"Luotu jotakin aikaansaamaan\", sanoi tämä innostuneena. \"Mutta minusta\nne ovat vähän liian nuoria ja hentoja tulevaan tehtävään. On kova\npakkanen siellä rajalla tähän aikaan.\"\n\n\"He ovat kyllä kestäviä\", sanoi eversti. \"Täytyyhän olla varattu\ntaudinkohtauksienkin suhteen.\"\n\nNiin he lähtivät pohjoiseen, aina vain pohjoiseen, kamelilaumojen,\nkuormastoarmeijain ja kuormitettujen muulilegionain ohi; ahdinko kasvoi\npäivä päivältä, kunnes juna vihdoin pyörähti eräälle toivottoman\nnäköiselle, täyteen ahdetulle yhdistys-asemalle, jonne kuudet\nkiskolinjat johtivat yhtaikaa kuusi neljänkymmenen-vaunuista junaa;\njossa junat viheltivät, babus'it hikoilivat ja komisariaatti-upseerit\nkiroilivat aamusta myöhään yöhön, tuulen kuljettaessa silppua\nrehukuvoista ja tuhansien härkien mölistessä.\n\n\"Kiiruhtakaa -- teitä jo kaivataan kovasti rajalla\", oli sanoma, jolla\n\"Fore and Aft\" otettiin vastaan, ja Punaisen ristin vaunuissa olijat\nlausuivat samat terveiset.\n\n\"Ei tuo saakelin tappeleminen mitään olisi\", vakuutti eräs\nhusaaripotilas, pää siteissä, ihmettelevälle \"Fore and Aft\" joukkiolle.\n\"Ei tuo saakelin tappeleminen olisi mitään, vaikka sitäkin saa\nyllinkyllin. Vaan se saakelin ruoka ja se saakelin ilmanala. Hallaa\njoka yö, paitsi silloin kun tulee rakeita, ja pistelevä paahde joka\npäivä, ja vesi löyhkää niin että on läkähtyä. Pääni särkivät kuin munan\nkuoren; sain keuhkokuumeenkin, ja sisukseni ovat aivan sekaisin. Ei,\nsaakeli, siellä käy huvimatkalla, sen sanon.\"\n\n\"Minkänäköisiä niggerit ovat?\" kysyi joku.\n\n\"Tuolla kauempana junassa on muutamia vankina. Menkää niitä katsomaan.\nNe ovat maansa ylimyksiä. Alempi kansa on koko joukon rumempaa. Jos\ntahdotte tietää millä he sotivat, niin katsokaa istuimeni alle ja\nottakaa esiin pitkä puukko, joka siellä on.\"\n\nHe kaivoivat esiin sen, pitäen ensi kertaa kädessään hirvittävää,\nluupäistä, kolmikulmaista afgaanien puukkoa. Se oli ainakin yhtä pitkä\nkuin Lew.\n\n\"Tätä asetta te saatte kokea\", sanoi husaari heikolla äänellä. \"Sillä\nleikkaa miehen käsivarren hartioita myöden aivan kuin voita vain. Minä\nhalkaisin konnan, joka tuota käytti, mutta on niitä siellä vieläkin.\nPistoja he eivät osaa, mutta viiltämään he ovat perhanoita.\"\n\nSotamiehet lähtivät kulkemaan kiskoja myöten nähdäkseen afgaanilaisia\nvankeja. He olivat aivan erinäköisiä kuin mitkään muut, joiden kanssa\n\"Fore and Aft\" oli ollut tekemisissä -- nuo kookkaat, mustatukkaiset\nBeni-Israelin ärtyiset pojat. Kun sotamiehet katselivat heitä,\nsyljeksivät afgaanit heille ja mutisivat toisilleen silmät maahan päin.\n\n\"Voi taivas! Tuommoisia hävyttömän näköisiä sikoja\", sanoi Jakin, ollen\nsaaton jälkijoukossa. \"Sanoppas, poikaseni, kuinka ne sinut\nsieppasivat, ha? Miksi eivät ole sinua hirttäneet, kun olet noin ruma,\nmitä?\"\n\nPisin vangeista käänsihe, samassa helistäen jalkarautojaan, ja katseli\npoikaa. \"Katsokaas!\" huusi hän pushton kielellä tovereilleen. \"Ne\nlähettävät lapsia meitä vastaan. Voi, mitä väkeä, mitä hulluja!\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Jakin, nyökäyttäen ilkkuen päätään. \"Nyt käytte alas\nmäkeä. Rahaa saatte, ravintoa saatte -- elätte kuin saakelin rajah'it\n_ke Marfik_. Parempi kestitys se on kuin saada pistin vatsaansa. Terve,\nvekkuli! Hoida hyvin kaunista naamaasi ja koeta olla iloisen näköinen.\"\n\nSotilaat nauroivat ja alkoivat lähteä ensimäiselle marssille, jolloin\nhe saivat tuntea, ettei sotilaan elämä ollutkaan voita ja vehnästä.\nHeitä pelotti kovasti niggerien suuruus ja villi raakuus, joita\nniggereitä he nyt olivat oppineet nimittämään pataaneiksi, ja vieläkin\nenemmän kaikki ne vaikeudet, jotka heitä ympäröivät. Parikymmentä\nvanhaa sotilasta olisi voinut neuvoa heille, kuinka oli mahdollista\nsaada jotakuinkin mukavaa yöksi, mutta heissä ei ollut yhtään vanhaa\nsotilasta, ja marssilinjan husaarien kertomusten mukaan \"he elivät kuin\nsiat\". He saivat kokea kaiken mieltämasentavan kurjuuden, minkä\nsotakeittiöt, kamelit, huonot teltat ja poikkiselkäiset muulit\nmatkaansaattavat. He tutkivat eläinkuntaa vettä käyttäessään, josta oli\nseurauksena jokunen punataudin kohtaus.\n\nKolmen marssin jälkeen hämmästytti heitä hiukan odottamattomaan aikaan\nleiriin pudonnut taottu rautamöhkäle, joka oli ammuttu jostain\nvarustetusta paikasta seitsemänsadan jalan matkalta ja musersi erään\nnuotiolla istuvan sotilaan pään. Tämä tapaus riisti heiltä yörauhan ja\noli alkuna tarkoin suunniteltuun pommitukseen samalta taholta. Päivällä\nhe eivät nähneet muuta kun savupilven, joka silloin tällöin kohosi\nkukkuloilta, jota suuntaa marssi kulki. Öillä näkyi kaukaa\ntulenliekkejä, ja väliin sattui onnettomuuksia, jotka saattoivat koko\nleirin tulen valtaan pilkkopimeässä tai ainakin jonkun teltan. He\nkiroilivat minkä jaksoivat ja päättivät yksimielisesti, että tämä oli\nsuurenmoista, mutta ei sotaa.\n\nSitä se todellakaan ei ollut. Rykmentti ei saattanut pysähtyä eikä\nryhtyä kahakkaan maan sissiväen kanssa. Sen tehtävänä oli marssia ja\nyhtyä skottilaisiin ja gurkhi-joukkoihin, joiden kanssa se muodosti\nprikaatin. Afgaanit tiesivät sen, ja tiesivät myöskin, ensimäiset\nkoelaukaukset ammuttuaan, että olivat tottumattoman rykmentin kanssa\ntekemisissä. Sitten he koettivat ahdistaa \"Fore and Aft'ia\" minkä\njaksoivat. Eivät he mitenkään olisi ottaneet samanlaisia vapauksia kuin\njokin tottunut rykmentti -- kuten esimerkiksi sukkelat, pienikasvuiset\ngurkhit, joista oli hupaisinta saada maata avonaisella kentällä pimeänä\nyönä ja tähystellä lymyäviä vihollisiaan -- tahi kuten eräät\nhirvittävät, suuritekoiset, naisten pukuihin puetut ihmiset, joiden\nsaattoi kuulla rukoilevan jumalaansa yövahdin aikana, ja joiden\nmielenrauhaa ei mikään odottamaton hyökkäys voinut järkyttää, -- tahi\nvillit sikhit, jotka marssivat niin hämmästyttävällä huolettomuudella,\njaellen mitä hirmuisimpia palkkioita kaikille, jotka koettivat käyttää\nhyväkseen tätä heidän huolettomuuden-näköisyyttään. Tämä valkorykmentti\noli erilainen -- aivan erilainen. Se nukkui kuin porsas, ja kuin porsas\nkohahti se pystyyn, rynnäten joka suunnalle, kun sitä häirittiin. Sen\nvahdit kulkivat kopinalla, jonka saattoi kuulla neljännespeninkulman\npäähän, ja ampuivat kaikkea, mikä vain liikahti -- aasejansakin -- ja\nminkä he olivat ampuneet, se otettiin kiinni ja asetettiin nousevaan\naurinkoon päin muille pelvoksi ja varoitukseksi. Ja missä näkyi\nkuljeskelevia seuraajia, ne lyötiin maahan ilman muuta. Heidän huutonsa\ntärisytti valkoihoisia, ja heidän palveluksensa kadottaminen\nmatkaansaattoi paljon vaikeutta ja ikävyyttä.\n\nSiten tuli piiloutunut vihollinen marssi marssilta yhä rohkeammaksi, ja\nrykmentti kääntelihe ja vääntelihe hyökkäysten tähden, joita se ei\nvoinut kostaa. Huippuunsa nousi ahdistus äkillisen öisen hyökkäyksen\njälkeen, joka päättyi usean telttanuoran katkomiseen: telttavaatteet\nputosivat kokoon ja niiden alla potkivia miehiä pistettiin kuoliaaksi.\nSe oli suurenmoinen teko, hyvin suunniteltu, ja se turmeli jo ennestään\nmurretut \"Fore and Aft'in\" hermot. Koko rohkeus, jonka kehittämistä\nheiltä tähän asti oli vaadittu, oli \"kello kahden aamurohkeus\"; ja he\nolivat tähän saakka vain oppineet ampumaan toverejaan ja kadottamaan\nyörauhansa.\n\nSynkkinä, tyytymättöminä, paleltuneina, vihoissaan, sairaina ja\nharmaantuneissa ja likaisissa univormuissaan pääsivät he vihdoin\nyhtymään prikaatiinsa.\n\n\"Olen kuullut, että teidän oli vaikea tulla\", sanoi kenraali. Mutta kun\nhän sai nähdä sairasvaunut, muuttuivat hänen kasvonsa.\n\n\"Tämä on ikävää\", sanoi hän itsekseen. \"He ovat niin huonoja kuin\nlampaat.\" Sitten ääneen everstille: \"Pelkään, ettemme nyt tule toimeen\nilman teitä. Tarvitsemme kaiken mikä meillä on, muuten olisitte saaneet\nkymmenen päivää tointuaksenne.\"\n\nEversti punoi viiksiään. \"Vakuutan teille, sir\", sanoi hän, \"ettei\nmeitä mitenkään tarvitse säästää. Miehiäni on raastettu ja runneltu\nheidän saamatta oikein puolustautua. He haluaisivat päästä näkemään,\nmitä heidän on tehtävä.\"\n\n\"En saata sanoa toivovani paljon Fore and Fit rykmentistä\", uskoi\nkenraali prikaati-majurilleen. \"He ovat kadottaneet kaiken ryhtinsä ja\nkaikesta päättäen näyttävät, kuin olisivat marssineet maan toisilta\nääriltä. Enpä ole vielä nähnyt surkeamman näköisiä miehiä.\"\n\n\"Kyllä he siitä kohenevat, kunhan pääsevät vauhtiin. Paraatikiilto on\nheistä vähän lähtenyt, mutta sen sijaan on heissä ennen pitkää\nkenttäloistoa\", sanoi prikaati-majuri. \"Heitä on runneltu eivätkä he\nsitä vielä ollenkaan tajua.\"\n\nEivät kyllä. Kaikki vastoinkäymiset olivat tulleet yhtaikaa, ja julman\nkovat vastoinkäymiset ja muut sivuseikat olivat tuottaneet tauteja. Sen\nlisäksi liikkui vielä kova tauti, joka kaatoi terveimmänkin miehen ja\nvei hänet huutaen hautaan. Pahin kaikesta oli, etteivät heidän\nupseerinsa tunteneet paremmin seutuja kuin hekään, ja näyttivät sen\nselvään. \"Fore and Aft\" oli kokonaan epätyydyttävässä kunnossa, mutta\nhe luottivat siihen, että kaikki kävi hyvin, kun he vain kerran\npääsisivät vihollisen kimppuun. Umpimähkään laaksoon päin tähdätyt\nlaukaukset eivät toimittaneet mitään, eikä heillä ollut pistimen\nkäyttöön ollenkaan tilaisuutta. Ehkä se olisi ollut yhdentekevää,\nsillä pitkäjäseninen afgaani yletti puukolla kahdeksan jalkaa,\nja olisi voinut tehdä hyvin helposti kolme englantilaista sotaan\nkelpaamattomiksi. Rykmentti olisi tahtonut harjoittaa pilkkaan\nampumista viholliseen päin -- kaikista seitsemästäsadasta pyssystä\nyhtaikaa. Tämä toivomus osoitti miesten mielentilaa.\n\nGurkhit kävivät heidän luonaan leirissä ja koettivat murteellisella\nkasarmi-englannilla sinutella heitä, tarjosivat heille tupakkapiippua\nja kestitsivät heitä ravintolassa. Mutta \"Fore and Aft'it\", jotka eivät\noikein tunteneet gurkhien luonnetta, kohtelivat heitä niinkuin he\nolisivat olleet niggereitä, ja pienikasvuiset kääntyivät takaisin\nvarmojen ystäviensä, ylänköläisten luo ja kertoivat heille ilkkuen:\n\"Valkorykmentti ei kelpaa mihinkään. Äreitä -- uh! Likaisia-- uh! Hya,\nryyppy Johnnylle?\" Silloin ylänköläiset olivat lyövinään gurkheja\nkorvalle, kieltäen heitä parjaamasta brittiläistä rykmenttiä; gurkhit\nvain irvistelivät, sillä ylänköläiset olivat heidän vanhempia veljiään\nja saivat pidättää itselleen ystävyyden etuoikeuksia. Jos tavallinen\nsotamies koskettaakaan gurkhia, saattaa hänen päänsä tulla\nmuserretuksi.\n\nKolmen päivän perästä toimitti kenraali taistelun kaikkien\nsotasääntöjen mukaan, ottaen huomioon afgaanien luonnolliset\nomituisuudet. Vihollinen oli keräytynyt vahvalla joukolla kukkuloille,\nja useiden viheriäin lippujen liehunta ilmoitti heille, että heimot\nolivat liikkeellä tullakseen auttamaan afgaanien säännöllistä joukkoa.\nPuolitoista eskadroonaa Bengal Lancereja edusti käytettävänä olevaa\nhevosväkeä, ja kaksi rihlakanuunaa, jotka olivat lainatut eräästä\nrivistöstä neljänkymmenen peninkulman päästä, saivat täyttää tykistön\ntehtävää kenraalin käskyn alaisina.\n\n\"Jos ne kestävät, jota minä pahoin pelkään he tulevat tekemään,\nluulenpa saavamme nähdä jalkaväen tappelua, jota sopii katsella\", sanoi\nkenraali.\n\n\"Teemme sen oikeaan tyyliin. Joka rykmentti on saatettava leikkiin\nsoittokuntansa puhaltaessa, ja me pidämme hevosväen reservissä.\"\n\n\"Siinäkö koko reservi?\" kysyi joku.\n\n\"Koko reservi, sillä me aiomme lyödä ne kerrassaan\", sanoi kenraali,\njoka oli hyvin omituinen kenraali eikä uskonut reservistä olevan\nmitään hyötyä, kun taisteltiin aasialaisia vastaan. Ja todellakin, kun\nasiaa ajattelee, jos brittiläinen armeija aina olisi odottanut\nreservijoukkoja kaikenlaisia pikkuseikkoja alkaessaan, olisivat\nkeisarikuntamme rajat seisahtuneet Brightonin äyräille.\n\nTaistelusta piti tulla suurenmoinen.\n\nKolmen rykmentin tuli hyökätä esiin kolmesta vuorisolasta, kun\nyläpuolella olevat kukkulat oli saatu hyvin miehitetyiksi, ja yhtyä\nkeskeltä, vasemmalta ja oikealta niinsanottua afgaanilaisarmeijaa\nvastaan, joka silloin majaili tasapohjaisen laakson alemmassa päässä.\nNiinmuodoin oli siis kolme laakson sivua englantilaisten hallussa,\njoten neljäs kuului afgaaneille, jos afgaanit saatiin lyödyiksi, voivat\nhe paeta kallioisille vuorille, joilla majailevien guerilla-heimojen\ntulet auttoivat heidän pakoaan. Jos he taas voittivat, niin samat\nheimot tulivat ryntäämään alas auttaakseen puolestaan brittiläisen\nhävittämistä.\n\nRihlakanuunain tehtävä oli pommittaa jokaista afgaanilaista\npääryntäystä, mikä tehtiin suljetuilla riveillä, ja ratsuväen, jota\npidettiin reservinä oikeanpuoleisessa solassa, oli täydentäminen sitä\nsekasortoa, joka oli seuraava yhdistetyin voimin tehtyä hyökkäystä.\nKenraali, istuen kalliolla laakson yläpuolella, katselisi alhaalla\nkäypää taistelua. \"Fore and Aft\" saisi marssia esiin keskimäisestä\nsolasta, gurkhit vasemmalta ja ylänköläiset oikealta, koska luultiin\nvihollisen vasemman sivustan vaativan kovinta ahdistusta. Joka päivä ei\nsattunut, että afgaanilaisvoima kesti paikoillaan avonaisella kentällä,\nja kenraali oli päättänyt tehdä sen suhteen paraimpansa.\n\n\"Jospa meillä olisi enemmän väkeä\", sanoi hän valitellen, \"voisimme\nsaartaa nuo luontokappaleet ja hävittää heidät kokonaan. Näin ollen\nluulen voivamme käydä heidän kimppuunsa vasta pakoon ajaessa. On se\nvahinko.\"\n\n\"Fore and Aft\" oli saanut pitää häiritsemätöntä lepoa viisi vuorokautta\nja alkanut punataudista huolimatta vähitellen toipua. Mutta he eivät\nkuitenkaan olleet hyvillään, sillä he eivät tunteneet tulevaa\ntehtäväänsä, ja jos olisivat saaneet kuulla, eivät he olisi osanneet\nsitä toimittaa, ja nuo viisi vuorokautta, joiden aikana vanhat sotilaat\nolisivat voineet osoittaa heille pelin säännöt, kuluivat jutellessa\nmenneistä vastoinkäymisistä -- kuinka se ja se oli vielä aamulla terve\nja ennen iltaa kuollut, ja kuinka eräs oli afgaanin puukon iskusta\nhuutaen ja voivotellen heittänyt henkensä. Kuolema oli jotain uutta ja\nkammottavaa konetyömiesten pojille, joiden isät olivat tavallisesti\nkuolleet kunniallisesti johonkin tarttuvaan tautiin; ja heidän\nalituinen keskustelunsa kasarmeissa ei ollut vaikuttanut kauhun\nvähenemiseen ollenkaan.\n\nAikaisin aamun koittaessa alkoi torven toitotus, ja \"Fore and Aft\",\ntäynnä mitä epäedullisinta innostusta, ei malttanut lähtiessään odottaa\nedes kahvikuppia ja korppua ja palkkioksi tästä sai seistä aseissa\nkylmässä ilmassa, sillaikaa kun toiset rykmentit hiljalleen\nvalmistautuivat taisteluun. Kaikkihan tietävät, kuinka vaikeaa\non vetää housut ylänköläisen jalasta. Mutta vielä vaikeampi on koettaa\nsaada häntä joutumaan, ellei ole saanut hänen päähänsä kiireen\nvälttämättömyyttä.\n\n\"Fore and Aft\" odotti, kuten sanottu, ja sotamiehet nojasivat\nkiväärejään vastaan, kuunnellen tyhjistä vatsoista tulevia kieltoja.\nEversti koetti saada autetuksi erehdyksen, niin pian kuin hän oli\npäässyt selville, että asia ei vielä aivan kohta alkanut, ja onnistui\nniin hyvin, että kahvi olikin valmista samassa kuin -- miehet lähtivät\nliikkeelle soittokuntansa johtamina. Tälläkin aikaa oli erehdytty ajan\nsuhteen, ja \"Fore and Aft\" tuli ulos laaksoon kymmenen minuuttia ennen\noikeaa aikaa. Niiden soittokunta kääntyi oikealle heti, kun oli päästy\naukealle, ja painautui erään kallionkielekkeen juurelle yhä soitellen,\nrykmentin marssiessa eteenpäin.\n\nEi ollut hauska näky, mikä aukeni heidän tottumattomien katseittensa\neteen, sillä alemman laakson pään täytti taisteluun valmis armeija --\noikeita, järjestettyjä, punavormuisia rykmenttejä -- siitä ei ollut\nepäilemistäkään -- ampuen Martini-Henri-kuulilla, jotka repivät maata\nnoin sadan jalan päässä etumaisimmasta komppaniasta. Yli tuon\nröykkelöisen maan tuli rykmentin marssia, ja se alotti tanssiaiset\nyleisellä ja syvällä kunnianosoituksella vinkuvia lähettejä kohtaan:\nkumartaen kaikki samalla kertaa, kuin olisivat olleet nuorassa. Ollen\nainoastaan puoleksi kykeneviä itsenäiseen ajattelemiseen laukaisivat he\npatruunan sillä yksinkertaisella tavalla, että panivat kiväärin\nolkapäätä vasten ja painoivat liipasinta. Kuulat voivat sattua vuorilta\nkatsojiin, mutta varmaankaan ne eivät vahingoittaneet vihollisjoukkoa\nheidän edessään, pyssyjen rätistessä siihen määrään, että meluun hävisi\nmahdollisesti annetut komennotkin.\n\n\"Hyvä Jumala\", sanoi kenraali istuen vuorella muitten yläpuolella. \"Tuo\nrykmentti on tärvellyt kaikki tyyni. Kiirehtikää toisia ja antakaa\nkanuunain paukkua.\"\n\nMutta rihlakanuunat olivat vuoristossa kierrellessään sattumalta\nyhyttäneet maakyhmyiltä näyttävän ampiaispesän, jota ne lakkaamatta\npommittivat kahdeksansadan askeleen päästä, suureksi ikävyydeksi sen\nasujamille, jotka eivät olleet tottuneet niin hemmetin tarkkoihin\naseisiin.\n\n\"Fore and Aft\" jatkoi matkaansa eteenpäin, mutta lyhyemmin askelin.\nMissä toiset rykmentit viipyivät, ja miksi nämä niggerit käyttivät\nMartineja? He asettuivat vaistomaisesti ketjuun, laskeusivat vatsalleen\nja laukaisivat kerran umpimähkään, juoksivat muutaman askeleen ja\ntekivät samoin kuin äsken, kaikki säännönmukaisesti. Ollen tässä\njärjestyksessä tunsi jokainen olevansa sanomattoman yksin ja läheni\ntoveriaan varmuuden vuoksi.\n\nSitten naapurin pyssyn pamaus aivan korvan juuressa kiiruhti häntä\nlaukaisemaan niin nopeaan kuin suinkin -- taaskin äänen herättämän\nvarmuuden tunteen vuoksi. Seuraukset olivat pikaiset. Viisi\nyhteislaukausta verhosi rivit paksuun, läpinäkymättömään savuun, ja\nkuulat alkoivat sattua maahan jo kolmen-, neljänkymmenen askeleen\npäässä ampujistaan, sillä pistimet painoivat alaspäin piippua ja\noikeat käsivarret alkoivat raueta Martinin kovasta potkaisusta.\nKomppanianpäälliköt tirkistelivät savun vallassa, hermostuneimmat\nkoettivat häätää sitä kypärillään.\n\n\"Ylemmäksi ja vasemmalle\", huusi eräs komppanianpäällikkö, kunnes ääni\nvain kähisi enää. \"Ei niin! Heretkää ampumasta, ja antaa selvitä\nhiukan.\"\n\nKolme neljä kertaa puhalsivat soittajat komennon, ja kun sitä sitten\ntoteltiin, toivoi \"Fore and Aft\" näkevänsä vihollisjoukon makaavan\nluokona edessään. Hiljainen tuuli hajoitti savun näyttäen vihollisen\nseisovan paikoillaan melkein entisellään. Noin neljänneksen tonnin\nverran lyijyä oli kaivettu kahdensadan kyynärän päähän heidän eteensä,\nkuten möyhennetty maanpinta selvään todisti.\n\nTämä ei suinkaan ollut vihollisista masentavaa. He odottivat tämän\nhillittömän sekasorron asettumista ja ammuskelivat rauhallisesti\npaksuinta savupilveä kohti. Eräs \"Fore and Aft'ilainen\" säikäytti\nkomppaniaansa parkuen kuolintuskissaan, toinen potki ja väänteli\nmaassa, ja kolmas, jolta hammasteltu kuula oli särkenyt alaruumiin,\nhuusi toverejaan lopettamaan hänen tuskansa. Tämmöisiä onnettomuuksia\ntapahtui, jotka eivät suinkaan huvittaneet katsojaa ja kuulijaa. Savu\nhälveni hämäräksi autereeksi.\n\nSitten vihollinen päästi kovan huudon, ja musta osasto erkani\npääryhmästä vyöryen yli kentän kauhealla nopeudella. Siinä oli\nkaikkiaan noin kolmesataa miestä, joiden tuli huutaa, ampua ja lyödä,\nsiinä tapauksessa, että heidän kuolemaan määrätyt toverinsa pääsivät\nperille. Nämä viisikymmentä ghazia olivat puoleksi sekaisin väkevistä\nhöysteistä ja aivan villejä uskonkiihkosta. Heidän hyökätessään lakkasi\nbrittiläisten tuli, ja siitä syntyneen äänettömyyden kestäessä\nkäskettiin sulkea rivit ja odottaa heitä pistimet ojossa.\n\nJokainen asianymmärtävä olisi voinut sanoa \"Fore and Aft'ille\", että\nainoa keino torjua ghazia on yhteislaukaus pitkältä matkalta; sillä\nihminen, joka aikoo kuolla, joka haluaa kuolla, saavuttaakseen taivaan\nautuuden kuolemallaan, tappaa, joutuessaan käsikähmään, yhdeksän kertaa\nkymmenestä toisen, jolla on sanomaton halu saada jäädä elämään. Milloin\nolisi pitänyt sulkeutua ja marssia eteenpäin, silloin \"Fore and Aft\"\nhajosi ja ampua raksutteli, ja milloin piti hajota ja ampua, silloin\nseistiin rivit suljettuina.\n\nKun ihminen ajetaan vuoteeltaan puolinukuksissa saamatta ruokaa, on hän\naina huonossa mielentilassa. Eikä hänen rohkeutensa lisäänny siitä,\nettä hän näkee kolmesataa kuuden jalan pituista miestä silmät nurin\npäässä, parta vaahdossa, huulilla kiroukset ja käsissä heiluttaen\nkolmen jalan pituista puukkoa.\n\n\"Fore and Aft\" kuuli gurkhien toitottavan liikkeellelähtömarssia, ja\nvasemmalla piipattivat ylänköläisten pillit. He koettivat pysyä\nalallaan, vaikka pistimet heiluivat ylös ja alas pitkin linjaa,\nikäänkuin heiluvan veneen airot. Silloin he tunsivat, rinta rintaa\nvastaan ollen, vihollisen hämmästyttävän ruumiinvoiman: kauhealla\nhätähuudolla päättyi ryntäys, ja puukoniskut tekivät jälkeä, jota on\nmahdoton kuvata. Miehet turvautuivat toisiinsa ja huitoivat sinne tänne\n-- yhtä usein omaa toveria kuin vihollistakin. Rintama ruhjoutui kuin\npaperi, ja ne viisikymmentä ghazia tunkeutuivat edelleen, seuralaisten\ntapellessa menestyksen huumaamina yhtä vimmatusti kuin hekin.\n\nSitten komennettiin takarivitkin liikkeelle, ja upseerit syöksyivät\nmelskeeseen -- yksin. Sillä takarivit olivat kuulleet eturivien huudon,\ntuskan parkunan ja ulvonnan, ja olivat nähneet mustaa jähmettynyttä\nverta ja alkaneet pelätä. He eivät tahtoneet seistä vastaan. Taaskin\nrynnättiin leiriin. Joutukoot upseerit vaikka helvettiin, jos haluavat,\nmutta itse he tahtoivat päästä puukkojen tieltä.\n\n\"Eteenpäin!\" kirkuivat upseerit, mutta sotamiehet, kiroillen heitä,\nvetäytyivät takaisin. Jokainen varasihe naapuriinsa tehden\nympärikäännöksen.\n\nCharteris ja Devlin, viimeisen komppanian upseereja, syöksyivät\nkuolemaan aivan yksin, luullen miesten tulevan perässä.\n\n\"Tapoitte minut, sen vietävät\", karjaisi Devlin ja kaatui maahan,\nhaavoitettuna hartioilta rintalastaan saakka, ja eräs uusi osasto hänen\nmiehistöään paeten, aina vain paeten, polki hänet jalkoihinsa rientäen\nsamaa vuorisolaa kohti, josta olivat tulleetkin.\n\n    \"Suukon mä annoin keittiössä ja toisen porstuassa.\n                   Poikaset, poikaset, joutukaa!\n    Muille jos suikkaat kuin kyökkärille, niin oletpa vain hukassa,\n                   Halle ja, halle ja, halleluja!\"\n\nGurkhit syöksyivät vasemmanpuoleisesta solasta kukkuloiden yli\nrykmentin hyökkäysmarssin soidessa. Mustat vuorenrinteet olivat täynnä\nviheriäisiä hämähäkkejä, kun soittajat virittivät riemuiten:\n\n    \"Aamusella! Puhtehella päivän kirkkahan!\n    Kun Gabriel torveansa soittaa puhtehella!\"\n\nGurkhien ensimäinen komppania kompasteli irtonaisissa kivissä. Eturivit\nseisahtuivat hetkeksi tarkastellakseen laaksoa ja sitoakseen tiukempaan\nkengännauhojaan. Heidän huuliltaan lähti vieno tyytyväisyyden huoahdus\npitkin rivistöä, ja oli kuin maisema olisi hymyillyt, sillä tuolla\nalhaalla oli vihollinen, ja sitä kohdatakseen olivat gurkhit\nkiirehtineet. Siellä oli paljon vihollisia. Siellä saattoi olla hauska.\nPienikasvuiset miehet tarttuivat kovemmin _kukriis'iin_ ja vakoilivat\nodottavaisina upseerejaan, kuten metsäkoira vahtii ja odottaa, kunnes\nkivi heitetään sen haettavaksi. Gurkhien alue vietti vähitellen\nlaaksoon päin, ja heillä oli oivallinen näköala kaiken ylitse mitä\ntapahtui. He istuutuivat kiville odottamaan, sillä heidän upseerinsa\neivät aikoneet kuluttaa voimia mennäkseen torjumaan ghazien hyökkäystä\nviidensadan askeleen päähän. Antaa valkoisten hoitaa itsensä.\n\n\"Hi! Yi!\" huudahti subadar-majuri hikoillen äärettömästi. \"Saakelin\nhassuja nuo, kun seisovat rivit suljettuina. Nyt ei ole aika sulkea\nrivejä, nyt on yhteislaukausten vuoro. Äh!\"\n\nHämmästyksissään, mielenkiinnolla ja halveksien katselivat gurkhit\n\"Fore and Aft'in\" peräytymistä, jaellen heille runsaassa määrässä\nkirouksia ja neuvoja.\n\n\"Ne juoksevat! Valkoihoiset juoksevat! Eversti sahib, emmekö mekin\nsaisi vähän pöhäistä?\" murahti Runbir Thappa, senior-jemadaari.\n\nMutta eversti ei ollut kuulevinaankaan. \"Antaa juukelien saada hiukan\",\nsanoi hän äkeissään. \"Se on niille kohtuullista. Hetken kuluttua ne kai\nsaadaan kääntymään takaisin.\" Hän katseli kenttää kiikarillaan ja\nhuomasi upseerin miekan kimaltelevan.\n\n\"Nehän lyövät miekkansa lappeella -- saakelin arvannostajat! Miten\nghazit niitä kurittavat!\" sanoi hän.\n\n\"Fore and Aft\" veti paetessaan upseerit mukaansa. Vuorisolan ahtauden\nvuoksi täytyi joukkion yhtyä suljetuiksi riveiksi, ja takarivit\nampuivat jonkunlaisen epävarman yhteislaukauksen. Ghazit vetäytyivät\ntakaisin, sillä he eivät olleet varmoja, ettei vuorisolassa ollut\nreservijoukkoja kätkössä. Sitäpaitsi ei ollut koskaan viisasta ajaa\nvalkoihoisia kovin kauan. He kääntyivät takaisin kuin sudet\npiilopaikkoihinsa, tyytyväisinä teurastukseensa ja pysähtyen ainoastaan\nviimeistääkseen haavoitettuja.\n\nNeljännespeninkulman oli \"Fore and Aft\" peräytynyt ja nyt, vuorisolaan\nsullottuna, vapisi vammoistaan, raadeltuna ja pelon masentamana, kun\nupseerit, raivoissaan sotamiesten uppiniskaisuudesta, pieksivät heitä\nmiekkansa päällä ja terällä.\n\n\"Takaisin! Takaisin, sen konnat -- senkin akat! Oikealle -- komppanian\nrivistöön, pian -- koirat!\" kirkui eversti, ja alemmat upseerit\nkiroilivat ääneen. Mutta rykmentti halusi päästä -- päästä vaikka mihin\nnoiden armottomien puukkojen tienoilta. Se horjui milloin sinne,\nmilloin tänne, huutaen ja parkuen, mutta gurkhit oikealta sivustalta\nampuivat laukauksen toisensa jälkeen kaukana oleviin ghazeihin päin,\njotka palasivat omien joukkojensa luo.\n\nVaikka \"Fore and Aft'in\" soittokuntaa varjeli tulelta kallionkieleke,\njonka juurelle se oli asettunut, lähti se kuitenkin ensi hyökkäyksen\naikana pakoon. Jakin ja Lew olisivat myös paenneet, mutta heidän lyhyet\nsäärensä jättivät heidät viisikymmentä kyynärää jäljemmäksi muita, ja\nsamaan aikaan, kun soittokunta sekaantui rykmenttiin, he huomasivat\nkauhukseen, että heidän piti yksin puolustautua paraimpansa mukaan.\n\n\"Mennään takaisin tuonne kalliolle\", huusi Jakin. \"Sieltä eivät näe\nmeitä.\"\n\nJa he saapuivat jälleen paikalle, jossa soittokunnan soittokoneet\nolivat sikin sokin; heidän sydämensä löi pakahtuakseen.\n\n\"Tämä vasta on meiltä kaunista\", sanoi Jakin, heittäytyen pitkäkseen\nmaahan. \"Saakelin kaunista brittiläiseltä jalkaväeltä! Nuo saatanat! Ne\njättivät meidät kahden! Mitäs nyt?\"\n\nLew sai käsiinsä jäljelle jätetyn vesipullon, joka tietysti oli täynnä\nravintolan rommia, ja joi, että oli läkähtyä.\n\n\"Juo\", sanoi hän lyhyesti. \"Parin kolmen minuutin päästä ne palaavat,\nsaat nähdä.\"\n\nJakin joi, mutta rykmenttiä ei näkynyt eikä kuulunut. He saattoivat\nkuulla epäselvää melua pakopuolelta laaksoa, nähden kuinka miehet\nkääntyivät takaisin ja kiirehtivät askeleitaan, gurkhien heitä\nampuessa.\n\n\"Me ainoat olemme jäljellä koko soittokunnasta, ja meidät ne lopettavat\nniin varmaan kuin tässä makaan\", sanoi Jakin.\n\n\"Minä tahdon kuolla sankarina\", sanoi Lew leveällä äänellä, koettaen\npientä rumpalimiekkaansa. Rommi oli noussut hänen päähänsä kuten\nJakininkin.\n\n\"Seis! Minä tiedän jotain parempaa kuin tappeleminen\", sanoi Jakin,\njonka päähän pisti viisas ja nopea ajatus, rommin vaikutuksesta.\n\"Puhalletaan noille saakelin huonoille takaisinpaluusoitto. Pataanin\nvietävät ovat jo kaukana. Tule, Lew! Ei se tee mitään. Ota sinä huilu\nja anna minulle rumpu. Vanha marssi, ja minkä keuhkosi kestävät! Tuolla\nnäkyy muutamia meikäläisiä palaavan takaisin! Nouse ylös, juopunut\nkuhnus. Oikealle -- mars!\"\n\nHän pani rumpalihihnan olkapäilleen, pisti huilun Lewin käteen, ja\nmolemmat pojat marssivat kallioisesta piilopaikastaan aukealle\nkentälle, virittäen tavattoman epäpuhtaasti \"Brittiläisten\nkrenatöörien\" ensi sävelet.\n\nLewin sanojen mukaan oli muutamia \"Fore and Aft'eja\" verkalleen ja\nhäpeissään kääntynyt takaisin lyöntien ja haukkumisten pakottamina;\nheidän punaiset nuttunsa loistivat kaukaa laakson toisesta päästä, ja\nheidän takanaan aaltoilivat pistimet. Mutta näiden runneltujen rivien\nja vihollisen rivien välillä, jotka afgaanien epäilevään tapaan\npelkäsivät äkillisen peräytymisen merkitsevän viekkautta ja sentähden\njättivät etenemättä, oli puolen peninkulman laajuinen aukea, jota\nkaatuneet vain kirjailivat.\n\nSävel nousi täyteen vauhtiin, pojat liikkuivat rinnatusten, ja Jakin\nlöi rumpua minkä jaksoi. Yksi ainoa huilu kuului kovin ohuelta ja\nsäälittävän kimakalta, mutta ääni kantoi kauas, aina gurkheille saakka.\n\n\"Tulkaapas vain, sen koirat\", mutisi Jakin itsekseen. \"Pitääkö meidän\ntässä iankaiken soittaa?\"\n\nLew tähysteli suoraan eteensä ja kulki jäykempänä kuin koskaan ennen\nparaatissakaan.\n\nJa pahasti pilkaten kaukana olevaa joukkiota piipatti ja rämisi vanha\nrintamajoukon nuotti:\n\n    \"Toisist' on Alexander,\n      toisista Herkules,\n    ja Hektor ja Lysander\n      suuressa mainehess'!\"\n\nKaukaa kuului gurkhien kättenpaukutus, ja loitolla huusivat\nvuoristolaiset, mutta ei laukaustakaan ammuttu brittiläisten eikä\nafgaanien puolelta. Nuo pienet punaiset pilkut liikkuvat eteenpäin\naivan yhdensuuntaisesti vihollisen rintaman kanssa.\n\n    \"Mut' nimelle ei vertaa\n      ole maissa mainehen\n    tuon tur-rum-rum-pum-tur-rum\n      krenatöörin brittien!\"\n\n\"Fore and Aft'in\" miehiä alkoi kokoontua yhä tiheämpään kentälle\njohtavan aukon edustalle. Vuorella ollut kenraali oli vallan sanatonna\npelkästä raivosta. Vihollinen vaan ei liikahtanut. Päivä paistoi\nkorkealla katsellen poikasia.\n\n    \"Luoteja eivät nähneet\n      nuo vanhat urohot,\n    ei tieneet ruudin voimaa,\"\n\n\"Nyt ne tulevat!\" sanoi Jakin. \"Jatka, jatka, Lew!\"\n\n      \"mi kaataa kontiot!\"\n\n\"Fore and Aft\" hyökkäsi ulos solasta. Mitä upseerit silloin olivat\nsanoneet miehilleen saadessaan heidät häpeämään ja nöyrtymään, ei\nkoskaan ole tullut ilmi; sillä upseerit enemmän kuin sotamiehetkään\neivät siitä puhuneet.\n\n\"Ne tulevat uudestaan!\" huusi eräs afgaanien pappi. \"Älkää tappako\npoikia! Ottakaa heidät elävinä, niin käännytämme heidät omaan\nuskoomme.\"\n\nMutta ensi laukaus oli ammuttu, ja Lew kaatui kasvoilleen. Jakin seisoi\nvielä hetkisen, pyörähti ympäri ja vaipui maahan, kun \"Fore and Aft\"\nmarssi esille upseerien kiroillessa häpeän ja nöyryytyksen tunne\nsydämessään.\n\nAinakin puolet miehistä olivat nähneet poikien kaatuvan, mutta eivät\nräpäyttäneet silmääkään. Eivätkä he virkkaneet niin sanaa. He\nkiirehtivät suoraan yli avoimen kentän ampumatta ollenkaan.\n\n\"Tämä\", sanoi gurkhien eversti hiljaa, \"on oikeaa hyökkäystä, noin se\nonkin tehtävä. Joutukaa, poikani.\"\n\n\"Ulu-lu-lu-lu!\" huusivat gurkhit ja ryntäsivät alas kukriis-aseitten --\nnoiden hirvittävien gurkhilaispuukkojen iloisesti kalahdellessa.\n\nOikealta puolelta ei tehty hyökkäystä. Ylänköläiset, hurskaasti antaen\nsielunsa Jumalan haltuun (sillä kuolleelle ihmiselle on yhdentekevää,\nonko hän ammuttu rajasodassa vai Waterloossa), hajaantuivat ketjuun ja\nampuivat tapansa mukaan, se on ilman seisausta ja ilman kiihkoa, sillä\naikaa kuin rihlakanuunat, jotka vihdoinkin olivat lakanneet ampumasta\nylempänä mainittua kaiveluttavaa röykkiötä, kiidättivät kuulan toisensa\njälkeen vuorella häilyvän lipun ympärille kokoontuneeseen parveen.\n\n\"Lähteä ryntäämään on onneton välttämättömyys\", tuumaili ylänköläisten\noikeanpuoleisen komppanian lipunkantaja.\n\n\"Se panee aina miehet kiroilemaan, mutta luulen, että täytyy rynnätä,\njos nuo mustat saatanat vielä jäävät paikoilleen. Stewart, mies,\nammuthan aurinkoa vasten naamaa, se ei suinkaan ole milläänkään\nhallituksen ampumavaroista. Ainakin jalkaa alemmaksi ja paljon\nverkempään! Mitä englantilaiset hommaavat? Kovin hiljaista näkyy\nkeskustassa olevan. Pakenevatko ne taaskin?\"\n\nEnglantilaiset eivät paenneet. He hakkasivat ja pistelivät ja\ntappelivat, sillä vaikka valkoihoinen harvoin on lammasturkkiin tahi\npaksuun nuttuun puetun afgaanin veroinen mitä kestävyyteen tulee,\nkykenee hän kuitenkin saamaan paljon aikaan molemmista pyssyn päistä,\nkun monta valkoihoista tunkee takaapäin ja sydämessä on erityinen\nkostoninto. \"Fore and Aft\" jätti ampumisen siksi, kunnes kuula saattoi\ntunkea viiden tahi kuuden miehen läpi, ja afgaanien eturivit alkoivat\nhorjua yhteislaukauksista. Sitten he valitsivat miehensä ja masensivat\nne kokonaan huutaen, kallistellen, nahkavöitten naristessa jännitettyä\nruumista vastaan, ja saivat ensi kerran nähdä, ettei ahdistettu afgaani\nole likimainkaan niin pelottava kuin päällekarkaava. Sen asian vanhat\nsotilaat kyllä olisivat tienneet heille kertoa.\n\nMutta vanhoja sotilaita ei heidän riveissään ollut.\n\nGurkhien teräs piti leikissä pahinta ääntä -- oli kuin olisi hakannut\nlihaa pölkyn päässä -- heidän oli käsketty ottaa kukriis mukaansa, jota\nhe käyttivät kernaammin kuin pistintä; ja he tiesivät hyvin, kuinka\nafgaanit vihasivat puolikuun muotoista puukon terää.\n\nKun afgaanit horjuivat, alkoivat viheriät liput vuorilla liikkua,\nrohkaistakseen heitä viimeiseen yritykseen. Mutta se ei ollut viisaasti\ntehty. Oikeanpuoliseen solaan sijoitetut keihäsmiehet olivat käyneet\nlevottomiksi ja lähettäneet kolmeen kertaan ainoan upseerinsa\ntiedustelemaan asiain kehittymistä. Kolmannella kerralla hän palasi\nkuulan haava polvessa, kiroillen tavattomasti hindustaniksi, ja\nselitti, että kaikki on hyvin. Silloin eskadroona kiersi ylänköläisten\noikeanpuolitse, keihäslippujen ilkeästi tuulessa vinkuessa, ja hyökkäsi\njäännöksen kimppuun juuri silloin, kun sen sotasääntöjen mukaan olisi\npitänyt odottaa, kunnes vihollinen näyttäisi vielä varmempia horjumisen\nmerkkejä.\n\nMutta se oli oivallinen ja hyvin toimitettu hyökkäys, ja se päättyi\nsiten, että ratsuväki havaitsi joutuneensa sen solan suulle, josta\nafgaani oli aikonut peräytyä; ja aukon kautta, jonka keihäät olivat\naikaansaaneet, hyökkäsi nyt kaksi ylänköläis-komppaniaa, jota kenraali\nei ollut ajatellutkaan. Uusi käänne oli erinomainen. Se leikkasi\nvihollisen asemaltaan, aivan kuin sieni irroitetaan kalliosta, ja\nsaarti hänet tulen keskeen tuolle armottomalle kentälle. Ja kuten\nkylpijä kuljettaa pesusientä kylpyammeessa, samoin ajettiin afgaaneja,\nkunnes he jakautuivat pieniin osastoihin, joita oli paljon vaikeampi\npidellä kuin suurta joukkoa.\n\n\"Kas vain!\" virkkoi kenraali. \"Kaikki on käynyt suunnitelmani mukaan.\nNyt olemme irroittaneet ne asemiltaan ja nyt lyömme ne pirstaleiksi.\"\n\nKenraali ei ollut uskaltanut toivoakaan muuta kuin suoranaista\niskemistä, nojautuen käytettävänä olevan voiman suuruuteen; mutta\nmiehille, jotka kestävät tahi kaatuvat samoine erehdyksineen kuin\nvastustajansa, on annettava anteeksi, jos he voivat muuttaa sattuman\ntarkoitukseksi. Lahtaaminen kävi edelleen oivallisesti. Afgaanit\nalkoivat paeta -- paeta kuin ahdistetut sudet, jotka murahtaen\npuraisevat yli olkansa. Punaiset keihäät laskeutuivat aina kaksittain\nja kolmittain, ja keihään varsi kirposi huudolla ilmaan, kuten masto\nkatkee myrskyisellä merellä, sotamiesten ratsastaessa eteenpäin ja\nvetäessä kärjet luokseen. Keihäsmiehet pysyttelivät saaliinsa ja\njyrkkien kallioiden välissä, sillä jokainen joka saattoi koetti päästä\ntästä kuoleman laaksosta. Ylänköläiset antoivat pakolaisten juosta\nkaksisataa kyynärää ja löivät heidät sitten kokonaan huutaen ja mylvien\nennenkuin he olivat päässeet vuorien suojaan. Gurkhit seurasivat samaa\nesimerkkiä; mutta \"Fore and Aft\" tappoi omalla tavallaan, sillä he\nolivat ahdistaneet suuren joukon pistimiensä ja kallionseinämän väliin,\nja pyssyjen tuli poltti paksut nutut.\n\n\"Me emme saa kiinni heitä kaikkia, kapteeni sahib\", läähätti eräs\nkeihäsväestön ressaidar. \"Koettakaamme karbiineilla. Keihäs menettelee\nkyllä, mutta se vie aikaa.\"\n\nHe koettivat karbiineilla, ja vihollinen alkoi hävitä -- pakeni\nsadoittain vuorille, kun oli enää parisenkymmentä kuulaa, millä heitä\npidättää. Vuorilla olevat rihlakanuunat heittivät ampumisen --\nampumavarat olivat lopussa -- ja kenraali noitui, sillä pyssyjen tuli\nei saanut pakenemista ehkäistyksi. Jo hyvän aikaa ennen viimeisten\nyhteislaukausten lakkaamista näkyi kantajia hoivaamassa haavoittuneita.\nTaistelu oli päättynyt, ja jos uusia voimia olisi ollut, ei afgaaneista\nolisi ollut ainoatakaan maan päällä. Näin ollen oli afgaaneja kaatunut\nsadoittain, eikä missään ollut ruumiita niin paljon kuin \"Fore and\nAft'in\" liikkumilla.\n\nMutta rykmentti ei yhtynyt ylänköläisten hurraahuutoihin eikä se\nryhtynyt gurkhien omituiseen tanssiin ruumiiden ympärillä. Katselivat\nvain alta kulmien everstiinsä, nojaten pyssyänsä vasten ja läähättäen.\n\n\"Menkää takaisin leiriin! Ettekö ole jo yhdeksi päiväksi kyllin\nhäväisseet itseänne! Menkää hoitamaan haavoitettuja. Siinä on teille\nkylliksi\", sanoi eversti. Kuitenkin oli \"Fore and Aft\" viimeisen tunnin\nkuluessa tehnyt minkä kuolevainen päällikkö saattoi vaatia. He olivat\nkärsineet suuria vaurioita, sillä he eivät tietäneet kuinka heidän\noikein tuli menetellä, mutta he olivat käyttäytyneet mainiosti, ja\nsiinä heidän palkintonsa.\n\nMuuan nuori ja virkeä lipunkantaja, joka oli alkanut kuvitella olevansa\nsankari, ojensi vesileilinsä eräälle ylänköläiselle, jonka kieli oli\naivan mustana janosta. \"Minä en juo konnien kanssa yhdestä\", vastasi\nnuorukainen käheästi ja kääntyen erään gurkhin puoleen kysyi: \"Hyvä\nJohnny! Juomavettä onko?\" Gurkhi myhähti ja ojensi pullonsa. \"Fore and\nAft\" ei hiiskunut sanaakaan.\n\nHe palasivat leiriin, kun taistelukenttä oli hiukan puhdistettu ja\nsiivottu, ja kenraali, joka hengessä näki olevansa kolmen kuukauden\npäästä aateloitu, oli ainoa olento, joka heitä kiitteli. Eversti oli\nvallan masentunut ja upseerit vihoissaan ja synkällä mielellä.\n\n\"No mutta\", sanoi kenraali, \"nehän ovat vasta-alkavia, eikä ollut niin\nkummallista, että ne joutuivat hiukan epäjärjestykseen ja vetäytyivät\ntakaisin\".\n\n\"Voi sun pyhä Pirketta!\" virkahti eräs nuorempi upseeri. \"Vetäytyä\ntakaisin epäjärjestyksessä! Sehän oli kiireintä pakenemista.\"\n\n\"Mutta nehän tulivat takaisin, kuten tiedämme\", hyvitteli kenraali,\neverstin tuhkanharmaat kasvot vastassaan, \"ja tekivät sen minkä koskaan\nsaattoi toivoa. Käyttäytyivät erittäin kauniisti. Minä katselin niitä.\nEi siitä maksa pahoitella, eversti. Niinkuin eräs saksalainen kenraali\nlausui miehistään, heitä piti ensin vähän karaista, siinä kaikki.\"\nItsekseen hän ajatteli: \"Nyt ne ovat verissään, voin antaa heille\ntärkeämpääkin tointa. On hyväkin, että ovat saaneet hiukan mitä saivat.\nSe opettaa heitä enemmän kuin puolen tusinaa pyssykahakoita, oppivat --\nmyöhemmin -- olemaan yksin ja puremaan. Eversti parkaa vain käy\nsääliksi.\"\n\nKoko iltapäivän tuikki ja loisti heliografi kalliolla, lähettääkseen\nhyvän sanoman eräälle vuorelle neljänkymmenen peninkulman päähän. Ja\nillalla saapui tomuinen, hiostunut, helläjalkainen ja eksynyt\nsanomalehden kirjeenvaihtaja, joka oli ollut mukana erään kylärähjän\npolttamisessa ja lukenut sanoman jo kaukana, noituen kohtaloaan.\n\n\"Antakaa nyt kuitenkin yksityisseikat -- niin tarkoin kuin suinkin,\nolkaa hyvä. Ensi kertaa tulen näin myöhään tämän retken aikana\", sanoi\nkirjeenvaihtaja kenraalille; ja kenraali mitä kernaimmin kertoi, kuinka\nahdistettu armeija oli lyöty ja hävitetty, josta oli kiittäminen\nkenraalin urhoollisuutta, sotataitoa, viisautta ja neuvokkuutta.\n\nMutta jotkut kertovat, ja niiden joukossa gurkhit, jotka olivat\nkatselleet vuorilta, että voitto saatiin Jakinin ja Lewin ansiosta,\njoiden ruumiit kannettiin juuri paraiksi, kun piti täyttää kahta aukkoa\nkaatuneille kaivetun yhteisen haudan toisessa päässä, Jagai-vuoren\njuurella.\n\n\n\n\nHänen oma aviovaimonsa.\n\n\nShakespeare kertoo jotain toukista (vai oliko se jättiläisistä taikka\nkovakuoriaisista), että ne nousevat sitä vastaan, joka niiden päälle\ntallaa liian raskaasti. Varminta on, ettei rupea ollenkaan polkemaan\ntoukkia -- ei edes viimeksi kotimaasta tullutta nuorinta luutnanttia,\njonka napit tuskin vielä ovat silkkipaperista päästetyt ja jolla on\nmehevän englantilaisen lihan puna poskilla. Tässä kertomuksessa\npuhutaan toukasta, joka rupesi kiemurtelemaan. Lyhyyden vuoksi\nnimitämme Henry Augustus Ramsay Faizannea \"Toukaksi\", vaikka hän\noikeastaan oli erittäin sievä poika, jolla ei ollut haiventakaan\nkasvoissa ja joka vyötäisiltään oli hoikka kuin tyttönen, kun hän tuli\ntoiseen shikarrien jääkärirykmenttiin. Shikarrien rykmentti on ylpeätä\nväkeä, ja täytyy olla taitava kaikenmoisissa asioissa -- pitää osata\nsoittaa banjoa, taikka ratsastaa tavallista paremmin, taikka laulaa,\ntaikka näytellä -- ollakseen heille mieliksi.\n\nToukka ei tehnyt muuta kuin pudota keikahteli hevosensa selästä ja\ntyönsi lastuja irti portinpatsaista kärryillään. Tämäkin kävi\nyksitoikkoiseksi ajan pitkään. Hän ei tahtonut pelata vistiä, hän repi\nrikki biljardikankaan, oleskeli paljon yksikseen ja kirjoitti\nmammalleen ja sisarelleen kotimaahan. Neljä näistä viidestä seikasta\noli paheita, joita shikarrit eivät hyväksyneet ja jotka he päättivät\npoistaa. Jokainen tietää, kuinka vanhemmat luutnantit kasvattavat\nnuorempia eivätkä salli niiden koskaan kiivastua. Se on terveellistä\neikä vahingoita ollenkaan, ellei vaan kärsivällisyys lopu; silloin se\non harmillista. Oli kerran mies -- mutta tämä kuuluu toiseen juttuun.\n\nShikarris-jääkärit kiusasivat Toukkaa kovin paljon, ja hän kärsi kaikki\nvalittamatta. Hän oli niin hyvä ja niin harras oppimaan, ja hän\npunastui niin sievästi, että hänen kasvatuksensa loppui hyvin lyhyeen\nja jokainen jätti hänet rauhaan, paitsi vanhin luutnantti, joka yhä\nedelleen koetti tehdä Toukan elämän karvaaksi. Vanhin luutnantti ei\ntarkoittanut pahaa, mutta hänen leikkinsä oli karkeata ja hän ei oikein\nymmärtänyt, missä piti lopettaa. Hän oli liian kauan saanut odottaa\nomaa komppaniaa, ja tuommoinen seikka saattaa aina miehen katkeraksi.\nPaitsi sitä hän oli rakastunut, ja se teki asian vielä pahemmaksi.\n\nEräänä päivänä, kun hän oli lainannut Toukan rattaat naiselle, jota ei\nollut olemassakaan, ja oli itse ajellut niillä koko iltapäivän, ja oli\ntuon saman olemattoman naisen nimessä kirjoittanut Toukalle kirjeen ja\nnyt kertoi upseeriklubissa koko jutun, niin Toukka nousi paikaltaan ja\nsanoi tyynellä naisellisella äänellään: -- \"Se oli aika hyvä kuje;\nmutta minä lyön vetoa kuukauden palkasta kuukauden palkkaa vastaan\nsittenkuin sinä olet nimitetty, että minä teen sulle kepposen, jonka\nsinä muistat koko elämäsi ajan ja jonka rykmentti muistaa vielä sitten,\nkun sinä olet kuolleena ja haudattuna.\" Toukka ei ollut ollenkaan\nsuutuksissaan, ja koko upseeristo nauroi ääneensä. Sitten vanhin\nluutnantti katseli Toukkaa kiireestä kantapäähän ja päinvastaiseen\nsuuntaan ja sanoi: \"Asia on sovittu, lapsukainen.\" Toukka pyysi\nupseereja todistamaan, että veto oli lyöty, ja jatkoi sitten lempeästi\nhymyillen erään kirjan lukemista.\n\nKaksi kuukautta kului, ja vanhin luutnantti yhä kasvatti Toukkaa, joka\nrupesi hiukan kiemurtelemaan, kun kuuma aika oli lähestymässä. Minä jo\nmainitsin, että vanhin luutnantti oli rakastunut. Hulluinta tässä\nasiassa oli se, että tyttö myöskin oli rakastunut vanhimpaan\nluutnanttiin. Ja vaikka eversti lausui rumia sanoja ja majuri tirskui\nja naineet kapteenit näyttivät äärettömän viisailta ja nuoremmat\nupseerit hymyilivät ylenkatseellisesti, niin nämä kaksi rakastavaista\nkuitenkin menivät kihloihin.\n\nVanhin luutnantti oli niin ihastuksissaan, kun samaan aikaan sai sekä\noman komppanian että tytön, että unohti kiusata Toukkaa. Morsian oli\nsievä tytön tyllykkä ja olipa hänellä vähän rahaakin. Hänestä ei\nmuutoin kerrota ollenkaan mitään tässä kertomuksessa.\n\nEräänä iltana, juuri kun kuuma aika oli alkanut, koko upseeristo,\npaitsi Toukkaa, oli kokoontunut klubihuoneen edustalle. Musiikki oli\nlakannut soittamasta, mutta ei kenenkään tehnyt mieli mennä sisään. Ja\nkapteenien rouvat olivat myöskin siellä. Kihlatun miehen hupsuus on\nvallan rajatonta laatua. Vanhin luutnantti oli selittänyt kihlattunsa\nerinomaisia ominaisuuksia, ja rouvat olivat hymähdelleet suostumuksensa\nmiestensä haukotellessa, kun samassa kuului hameiden kahinaa pimeässä\nja väsynyt, heikko ääni lausui:\n\n\"Missä minun mieheni on?\"\n\nMinä en ollenkaan tahdo saattaa shikarris-rykmentin moraalia epäluulon\nalaiseksi, mutta se on tosiasia, että neljä miestä samassa hypähti ylös\nikäänkuin heitä olisi ammuttu. Kolme heistä oli naimisissa. Ehkä he\npelkäsivät, että heidän vaimonsa olivat tulleet kotimaasta\näkkiarvaamatta. Neljäs sanoi hypähtäneensä ylös hetken vaikutuksesta.\nHän selitti sen jälestäpäin.\n\nSitten ääni huudahti: -- \"Oi Lionell!\" Lionell oli vanhimman luutnantin\nnimi. Nainen tuli pikku pöydillä palavien kynttilöiden valopiiriin ja\nojensi nyyhkyttäen kätensä pimeää nurkkaa kohti, jossa vanhin\nluutnantti istui. Me nousimme pystyyn tuntien sydämessämme, että nyt\noli pahinta odotettavissa. Tässä matoisessa maailmassa me niin vähän\ntiedämme lähimmäisemme elämästä -- joka muutoin ei muita koskekaan --\nettemme ollenkaan hämmästy, kun ratkaiseva isku kohtaa. Saattaa se isku\njonakin päivänä tavata meitä itseämmekin. Vanhin luutnantti oli ehkä\nluiskahtanut väärälle polulle nuoruudessaan. Miehille useinkin käy niin\nhullusti. Me emme tietäneet; me tahdoimme kuulla; ja kapteenien rouvat\ntahtoivat myöskin kuulla. Jos hän oli horjahtanut, niin se oli anteeksi\nannettavaa, sillä tuo tuntematon nainen pölyisissä kengissään ja harmaa\nmatkapuku yllään oli kerrassaan suloinen, hiukset mustat ja silmät\nsuuret, kyyneleiset. Hän oli pitkä ja kaunisvartaloinen, ja hänen\näänensä oli niin surullisen nyyhkyttävä, että oikein kävi sääliksi.\nHeti kun vanhin luutnantti oli noussut seisaalleen, heittäytyi nainen\nhänen kaulaansa sanoen häntä \"omaksi kullaksi\" ja selittäen, että hän\nei jaksanut odottaa kauemmin yksinään Englannissa ja että kullan\nkirjeet olivat käyneet niin lyhyiksi ja kylmiksi ja hän oli oman\nkultansa oma aina maailman loppuun asti ja antaisiko kulta hänelle\nmilloinkaan anteeksi? Tämä ei ollut oikein naisten tapaan sanottu. Se\noli liian suoraan menemistä asiaan.\n\nAsema näytti tosiaankin synkältä, ja kapteenien rouvat vilkuilivat\nsilmäkulmiensa alta vanhimpaan luutnanttiin, ja everstin naama\nharmaiden partaharjaksien ympäröimänä oli synkkä kuin tuomiopäivä, eikä\nkukaan virkkanut sanaakaan.\n\nSitten eversti sanoi lyhyesti: \"No hyvä, herra?\" ja nainen nyyhkytti\nuudelleen. Vanhin luutnantti oli puoleksi tukehtunut syleilystä, mutta\nhän änkytti kuitenkin: -- \"Se on helvetin vale! Minulla ei eläissäni\nole ollut vaimoa!\" -- \"Älä kiroo\", sanoi eversti. \"Tule\nklubihuoneeseen. Meidän täytyy saada tämä selville.\" Ja hän huokasi\nitsekseen, sillä hän oli tottunut luottamaan shikarreihinsa.\n\nMe menimme etuhuoneeseen, joka oli täysin valaistu, ja siellä me\nnäimme, kuinka ihana tuo nainen oli. Hän seisoi meidän keskellämme,\nväliin itkuun tyrskähtäen, väliin jäykkänä ja ylpeänä, ja sitten taas\nojentaen kätensä vanhinta luutnanttia kohti. Se oli vallan kuin neljäs\nnäytös murhenäytelmässä. Hän kertoi meille, kuinka vanhin luutnantti\noli nainut hänet käydessään kotimaassa loma-ajallaan kahdeksantoista\nkuukautta sitten; ja hän tuntui tietävän kaikki mitä mekin tiesimme ja\nhiukan enemmänkin vanhimman luutnantin entisyydestä. Luutnantti vaaleni\nja kävi tuhkanharmaaksi koettaen joskus hiukan keskeyttää tuota\nsanatulvaa; ja me, jotka näimme kuinka suloinen tuo nainen oli ja\nkuinka syylliseltä luutnantti näytti, pidimme viimeksimainittua mitä\npahimpana petona. Me säälimme häntä samalla kumminkin.\n\nMinä en koskaan unohda, mistä kaikesta tämä nainen syytti vanhinta\nluutnanttia. Eikä hänkään sitä unohda. Kaikki tämä tapahtui niin\näkkiarvaamatta ja aavistamatta, häiriten meidän yksitoikkoista\nelämätämme. Kapteenien rouvat seisoivat taampana, mutta heillä oli\nsilmät auki, ja me näimme, että he jo olivat lausuneet tuomionsa\nvanhimmasta luutnantista. Eversti näytti viittä vuotta vanhemmalta.\nYksi majureista varjosti silmiään kädellään ja tarkasteli siten naista.\nToinen siveli viiksiään ja hymyili tyynesti ikäänkuin olisi katsellut\nnäytelmää. Peremmällä vistipöydän jaloissa vanhimman luutnantin koira\najeli kirppuja. Minä muistan kaiken tämän niin selvään kuin minulla\nolisi valokuva kädessäni. Minä muistan tuon kauhun katseen vanhimman\nluutnantin kasvoissa. Se oli vallan kuin olisimme nähneet miestä\nhirtettävän, mutta vielä paljon hauskempaa. Viimein nainen sanoi, että\nvanhimman luutnantin vasempaan olkapäähän oli piirretty kirjaimet F.M.\nMe tiesimme kaikki sen todeksi ja viattomuudessamme arvelimme, että\nnythän asia oli vallan selvä. Mutta eräs poikamies-majureista sanoi\nhyvin kohteliaasti: -- \"Minä otaksun, että teidän vihkimätodistuksenne\nolisi kumminkin enemmän vakuuttava.\"\n\nTämä saattoi naisen raivostumaan. Hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että\nhän piti vanhinta luutnanttia mitä suurimpana koirana ja paitsi sitä\nylenkatsoi majuria ja everstiä ja meitä muita. Sitten hän purskahti\nitkuun ja veti povestaan erään paperin sanoen majesteetillisella\näänellä: -- \"Ottakaa tämä! Ja antakaa minun mieheni -- minun\nlaillisesti vihityn mieheni -- lukea se ääneensä -- jos hän uskaltaa!\"\n\nKatsojien keskuudessa syntyi suhinaa ja miehet vilkaisivat toisiinsa,\nkun vanhin luutnantti hämmästyneenä ja hoiperrellen astui esiin ja otti\npaperin. Me katsoa tuijotimme häneen arvellen, että jokohan nyt oli\ntulossa jotakin meitäkin koskevaa. Vanhimman luutnantin kurkku oli\nkuiva, mutta kun hänen katseensa olivat kiitäneet paperin yli, pääsi\nhäneltä helpotuksen huokaus ja hän huusi naiselle: -- \"Sinä peijakkaan\nveitikka!\" Mutta nainen oli juossut pois toisesta ovesta, ja paperiin\noli kirjoitettu: -- \"Tämä on todistuksena siitä, että minä, Toukka,\nolen täydellisesti maksanut velkani vanhimmalla luutnantille ja että\nvanhin luutnantti nyt on minulle velkaa, suostumuksen nojalla helmikuun\n23:nnelta p:ltä, jolloin upseeriklubi oli todistajana, yhden kuukauden\nkapteenin palkan Intian keisarikunnan rahassa.\"\n\nSitten pantiin lähetystö heti Toukan huoneeseen ja se löysi hänet\nistumasta sängyn laidalla, jossa hän verkalleen riisui hattunsa,\nirtotukkansa, silkkihameensa j.n.e. Hän tuli heti klubiin, ja shikarrit\npitivät semmoista melua, että tykkiväen upseeristo lähetti kysymään\neivätkö hekin saisi ottaa osaa iloon. Minä luulen melkein, että me\nmuut, paitsi everstiä ja vanhinta luutnanttia, olimme hiukan\nnoloissamme, kun ei skandaalista tullutkaan mitään. Mutta semmoinenhan\nse on ihmisluonto. Toukan näyttelijäkyvystä ei ollut kuin yksi ajatus.\nSe oli niin lähellä surkeata surunäytelmää, kuin ikinä pila voi olla.\nKun useat luutnantit viskoivat häntä sohvatyynyillä saadakseen\nselville, miksei hän ennen ollut kertonut näyttelijänerostaan, sanoi\nhän tyynesti: \"Eihän sitä kukaan minulta ole kysynytkään. Minulla oli\nkotona tapana näytellä sisareni kanssa.\" Mutta ei mikään tyttöjen\nkanssa näytteleminen selvittänyt kylliksi Toukan onnistumista sinä\niltana. Muutoin minusta se ei ollut oikein sopivaa pilaa. Sillä se\nolisi voinut käydä vaaralliseksi. Yleensä ei ole hyödyllistä leikkiä\ntulen kanssa, ei pilallakaan.\n\nShikarrit nimittivät Toukan rykmentin teatteriseuran johtajaksi, ja kun\nvanhin luutnantti maksoi velkansa, jonka hän tekikin heti, lahjoitti\nToukka rahat kulissien ja pukujen ostamiseksi. Hän oli hyvä Toukka,\nshikarrit olivat ylpeitä hänestä. Ainoa harmi tästä oli, että hänet\nristittiin \"vanhimman luutnantin rouvaksi\", ja nyt on asemalla kaksi\n\"vanhimman luutnantin rouvaa\", ja se voi väliin panna matkustavaisten\npäät pyörälle.\n\n\n\n\nWee Willie Winkie.\n\n\nHänen nimensä oli oikeastaan Percival William Williams, mutta hän löysi\nkerran tuon toisen nimen eräästä lastenkirjasta ja se oli hänen oikean\nristimänimensä loppu. Hänen äitinsä _ayah_ (naispalvelija) sanoi häntä\nWillie-_Babaksi_, mutta koska Willie ei milloinkaan välittänyt\nhitustakaan siitä, mitä tämä _ayah_ sanoi, niin _ayahin_ viisaus ei\nmuuttanut asiata.\n\nHänen isänsä oli eversti 195:nnessä rykmentissä, ja heti kun Wee Willie\nWinkie oli ennättänyt kyllin vanhaksi ymmärtääkseen sotilaskomentoa,\nniin eversti Williams asetti hänet sellaisen komennon alaiseksi. Tätä\npoikaa ei voitu millään muulla lailla hallita. Kun hän oli ollut\nsiivosti koko viikon, hän sai palkinnon hyvästä käytöksestä; ja kun hän\noli paha poika, otettiin hyväkäytösmerkki häneltä pois. Tavallisesti\nhän oli pahana poikana, sillä Intiassa on pienille kuusivuotiaille niin\nkovin paljon tilaisuuksia vallattomuuksiin.\n\nLapset eivät tavallisesti suvaitse tuttavallisuuksia vierailta, ja Wee\nWillie Winkie oli hyvin tarkka lapsi siinä suhteessa. Kerran hän\nsuostui tekemään tuttavuutta ja suvaitsi armollisesti jättää kaikki\nujostelemiset. Hän mieltyi ensi näkemältä luutnantti Brandikseen\n195:nnestä rykmentistä. Wee Willie Winkie astui varmana sisään kantaen\nhyväkäytösmerkkiä, jonka hän oli saanut, kun malttoi olla ajamatta\nkanoja ympäri pihaa. Hän katseli vakavasti Brandista ainakin kymmenen\nminuuttia ja lausui sitten mielipiteensä hänestä.\n\n\"Minä pidän sinusta\", sanoi hän hitaasti vetäen tuolinsa lähemmäksi\nBrandista. \"Minä pidän sinusta. Minä annan sinulle nimeksi Liinakko\nsinun tukkasi tähden. Ethän sinä pahastu, kun minä aion sanoa sinua\nLiinakoksi? Se on näetkös sinun tukkasi tähden, ymmälläthän.\"\n\nTämä oli juuri omituisimpia Wee Willie Winkien omituisuuksia. Hänellä\noli tapana katsella vierasta vähän aikaa ja sitten hän aivan\nodottamatta ja selittämättä antoi hänelle nimen. Ja se nimi pysyi. Ei\nmikään sotilaskuri saanut Wee Willie Winkietä luopumaan tästä\ntavastaan. Hän kadotti hyväkäytösmerkkinsä, kun hän sanoi komisaarion\nrouvaa Pobsiksi; mutta eivät mitkään everstin ponnistukset saaneet\nasemalaisia jättämään tätä liikanimeä ja Mrs Collen sai olla Mrs \"Pobs\"\nkoko ajan kun hän asui asemalla. Ja niin Brandis sai nimekseen\n\"Liinakko\", ja rykmentin kunnioitus kohosi siitä syystä häntä kohtaan.\n\nJos Wee Willie Winkie erityisesti suosi jotakuta henkilöä, niin tuota\nonnellista silloin kadehtivat sekä upseeristo että sotamiehet. Ja\nheidän kadehtimiseensa ei ollut syynä mikään ulkonainen omanvoiton\npyynti. \"Everstin poikaa\" ihailtiin kokonaan hänen omien hyvien\nominaisuuksiensa tähden. Ja Wee Willie Winkie ei kuitenkaan ollut\nollenkaan viehättävä. Hänen kasvonsa olivat aina pisamissa, jalat aina\nnaarmuja täynnä, ja vaikka hänen äitinsä melkein kyynelsilmin sitä\nkoetti vastustaa, oli hän kärttänyt kunnes sai pitkät keltaiset\nkiharansa leikatuiksi lyhyeksi sotilastapaan. \"Minä tahdon tukkani\nsamanlaiseksi kuin kelsantti Tummilinkin\", sanoi Wee Willie Winkie, ja\nkun kerran isä suostui, niin tämä uhri toimitettiin.\n\nKolme viikkoa sen jälkeen kuin hänen nuori sydämensä oli ihastunut\nluutnantti Brandikseen -- jota tästälähin sanomme lyhyyden vuoksi\nLiinakoksi -- Wee Willie Winkie tuli tietämään kummallisia asioita,\njotka olivat vallan ulkopuolella hänen käsityspiiriänsä.\n\nLiinakko palkitsi hänen suosionsa vastarakkaudella. Liinakko oli\nantanut hänen viisi hurmaavan ihanaa minuuttia kantaa hänen omaa\nraskasta miekkaansa, joka oli juuri yhtä pitkä kuin Wee Willie Winkie.\nLiinakko oli luvannut hänelle koiranpenikan ja Liinakko oli sallinut\nhänen katsella tuota ihmeellistä komentoa, kun Liinakon partaa\najettiin. Ja tämän kaiken lisäksi Liinakko oli sanonut, että hänkin,\nWee Willie Winkie, kerran kohoaisi tuonlaisen kiiltävän veitsilaatikon,\nhopeaisen saippuarasian ja hopeapäisen \"sylkiharjan\" (kuten Wee Willie\nWinkie sitä nimitti) omistajaksi. Paitsi hänen isäänsä, jolla oli valta\nantaa ja ottaa hyväkäytösmerkki aivan mielensä mukaan, ei varmaan ollut\nainoatakaan miestä puoleksikaan niin viisasta, väkevää ja urhoollista\nkuin Liinakko, jonka rinnassa Afganistanin ja Egyptin mitalit\nkiilsivät. Minkätähden sitten Liinakko oli niin miehuuttoman pehmeä,\nettä meni suutelemaan -- oikein hurjasti suutelemaan -- \"suurta\ntyttöä\", Miss Allardyceä? Aamulla ratsastaessaan Wee Willie Winkie oli\nnähnyt Liinakon tekevän niin, ja ollen näet gentlemanni oli hän heti\nkääntynyt ympäri ja ratsastanut tallirengin luo, ettei tallirengin\npitänyt nähdä.\n\nTavallisissa olosuhteissa olisi hän heti kertonut koko jutun isälleen,\nmutta hän tunsi vaistomaisesti, että tämä oli semmoinen seikka, josta\nensin oli puhuttava Liinakon kanssa.\n\n\"Liinakko\", kirkui Wee Willie Winkie ratsastaen luutnantin asunnolle\naikaisin eräänä aamuna -- \"minun täytyy tavata sinut, Liinakko!\"\n\n\"Tule sisään, nuori herra\", vastasi Liinakko, joka oli juuri syömässä\naamiaista koirineen. \"Mitähän pahaa sinä taas olet tehnyt?\"\n\nWee Willie Winkie ei ollut tehnyt mitään huomattavampaa pahaa kolmen\npäivän kuluessa ja tunsi siis seisovansa vallan siveyden kukkulalla.\n\n\"Minä en ole tehnyt mitään pahaa\", sanoi hän heittäytyen nojatuoliin ja\nkoettaen niin paljon kuin suinkin matkia everstin väsyneitä liikkeitä\nkuuman paraadin jälkeen.\n\nHän työnsi pisamaisen pikku nenänsä teekuppiin, ja silmät vilkkuivat\nkupin laidan yläpuolella, kun hän kysyi: -- \"Minä sen sanon, Liinakko,\nonko se sopivata se, että menee suutelemaan isoja tyttöjä?\"\n\n\"No helkkari! Kylläpä sinä alat aikaisin. Ketä sinä tahtoisit\nsuudella?\"\n\n\"En ketään. Minun äitini aina suutelee minua, ellen minä estä häntä.\nJollei se ole sopivata, niin minkätähden sinä sitten suutelit majuli\nAllaldycen isoa tyttöä eilisaamuna kanavan luona?\"\n\nLiinakon sydän sykähteli. Hän ja Miss Allardyce olivat ponnistaneet\nkaikki voimansa pitääkseen kihlaustaan salassa vielä pari viikkoa. Oli\nolemassa tärkeitä ja välttämättömiä syitä, minkätähden majuri\nAllardycen ei pitäisi saada tietää, kuinka asiat olivat, ainakaan\nennenkuin ensi kuussa, ja nyt tuo pieni peijakas tiesi vallan liian\npaljon.\n\n\"Minä näin sinut\", sanoi Wee Willie Winkie tyynesti. \"Mutta tallilenki\nei nähnyt. Minä huusin hänelle, Hut ja o.\"\n\n\"No, että sinulla nyt sentään oli sen verran järkeä, sinä pikku elävä\",\nhuusi Liinakko raukka puoleksi hyvillään, puoleksi harmissaan. \"Ja\nkuinkahan monelle jo olet kertonut siitä?\"\n\n\"En kellekään. Ethän sinäkään keltonut, kun minä koetin latsastaa\npuhvelilla ja kun minun latsuhevoseni lampaantui; ja minä ajattelin,\nettä sinä et tahtoisi että minä keltoisin.\"\n\n\"Winkie\", huudahti Liinakko innokkaasti, pudistaen pikku kättä, \"sinä\nolet paras poika maailmassa. Kuuleppas nyt, sinä et voi ymmärtää\nkaikkia näitä asioita. Jonakin päivänä -- kuinka kummassa minä selitän\ntämän sinulle! -- minä aion naida Miss Allardycen, ja sitten hänestä\ntulee Mrs Liinakko, kuten sinä sanoisit. Jos sinun nuoren järkesi\nkannalta tuntuu niin sopimattomalta suudella isoja tyttöjä, niin mene\nvaan ja kerro siitä isällesi.\"\n\n\"Kuinka sinun silloin käy?\" kysyi Wee Willie Winkie, joka oli varmasti\nvakuutettu siitä, että isänsä oli kaikkivaltias.\n\n\"Minulle tulee siitä harmia\", sanoi Liinakko koettaen viimeisenä\nkeinonaan luoda rukoilevan katseen olosuhteiden määrääjään.\n\n\"No sitten minä en kello\", sanoi Wee Willie Winkie urhoollisesti.\n\"Mutta minun isäni sanoo, että on miehuutonta aina suudella, ja minä en\nluullut, että sinä tekisit niin, Liinakko?\"\n\n\"En minä suutelekaan aina, sinä veitikka. Silloin tällöin vain, ja kun\nsinä kasvat suureksi, niin teet samalla lailla. Sinun isäsi tarkoitti\nvain, ettei se sovellu pikku pojille.\"\n\n\"Ahaa!\" sanoi Wee Willie Winkie, jolle asia nyt kävi vallan selväksi.\n\"Se on samalla lailla kuin sylkihaljankin laita?\"\n\n\"Aivan\", vastasi Liinakko vakavasti.\n\n\"Mutta minä luulen, etten minä milloinkaan viitsi suudella isoja\ntyttöjä enkä ketään, paitsi äitiä. Ja häntä minun täytyy suudella,\nymmälläthän.\"\n\nNyt seurasi pitkä hiljaisuus, jonka Wee Willie Winkie vihdoinkin\nlopetti.\n\n\"Pidätkö sinä paljon siitä isosta tytöstä, Liinakko?\"\n\n\"Hyvin paljon\", sanoi Liinakko.\n\n\"Enemmän kuin Bellistä taikka Butcha-koilasta taikka minusta?\"\n\n\"Vallan eri tavalla\", sanoi Liinakko. \"Jonkun ajan perästä Miss\nAllardyce on oleva minun omani, mutta sinä kasvat suureksi ja tulet\nkomentamaan rykmenttiä ja -- kaikenmoisia asioita. Se on vallan eri\nasia, näetkös.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Wee Willie Winkie nousten ylös. \"Koska sinä pidät siitä\nisosta tytöstä, niin minä en kello siitä kenellekään. Minun täytyy nyt\nmennä.\"\n\nLiinakko nousi ja saattoi pikku vierastaan ovelle lausuen vielä: --\n\"Sinä olet kaikkein paras pikku poika, Winkie. Minäpä kerron sinulle\njotain. Kolmenkymmenen päivän perästä tästä lukien saat siitä kertoa,\njos tahdot -- ja kenelle vain tahdot.\"\n\nSiten Brandiksen ja Miss Allardycen kihlauksen salassapysyminen riippui\npienen lapsen lupauksesta. Liinakko, joka tunsi Wee Willie Winkien\nmielipiteet totuudesta, oli vallan levollinen, sillä hän tiesi, ettei\npoika riko lupaustaan. Wee Willie Winkie rupesi osoittamaan erityistä\nja tavatonta huomiota Miss Allardyceä kohtaan ja hänellä oli tapana\nverkalleen ja miettivänä kiertää tuon hämmästyneen nuoren neidin\nympäri, vakavasti tarkastaen häntä vilkuttamatta silmiään. Hän koetti\nsaada selville, mistä syystä Liinakko oli suudellut häntä. Eihän hän\nollut läheskään niin sievä kuin Willien äiti. Mutta toiselta kannalta\nnähden hän oli Liinakon omaisuus ja tuli kohta olemaan vallan hänen\nomansa. Siitä syystä Willie piti kohtuullisena, että hän kohteli tyttöä\nyhtä suurella kunnioituksella kuin itse Liinakon isoa miekkaa taikka\nkiiltävää pistolia.\n\nTieto siitä, että hänellä ja Liinakolla oli yhteinen suuri salaisuus,\nteki Wee Willie Winkien tavattoman mallikelpoiseksi kolmen viikon\najalla. Mutta sitten vanha aatami puhkesi esiin ja hän laati\n\"leirivalkean\" -- kuten hän itse sitä nimitti -- puutarhan pohjukkaan.\nKuinka hän saattoi aavistaa, että kipinät lentäisivät everstin\nheinäsuovaan ja polttaisivat viikon ravinnon hevosilta? Äkkiarvaamaton\nja nopea oli rangaistus -- hyväkäytösmerkki otettiin pois ja sen surun\nlisäksi vielä annettiin kolme päivää kotiarestia -- ei saanut liikkua\nmuualla kuin rakennuksessa ja verannalla -- ja vielä päälle päätteeksi\nisäkään ei läsnäolollaan häntä ilahduttanut tällä ajalla.\n\nHän kesti tuomionsa kuin mies, joksi hän toivoi kerran kasvavansa,\nojentihe suoraksi, vaikka alahuuli hiukan vavahteli, tervehti\nsotilastapaan ja päästyänsä sisään juoksi katkerasti itkemään\nlastenkamariin, jota hän sanoi omaksi kortteerikseen. Liinakko tuli\niltapäivällä sinne ja koetti lohduttaa pikku syyllistä.\n\n\"Minä olen alestissa\", sanoi Wee Willie Winkie surkeasti, \"ja minä en\nsaa puhua sinulle\".\n\nHyvin aikaisin seuraavana aamuna hän kiipesi rakennuksen katolle -- se\nei ollut kielletty -- ja huomasi Miss Allardycen juuri ratsastavan ohi.\n\n\"Minnekä sinä menet?\" huusi Wee Willie Winkie.\n\n\"Joen poikki\", vastasi Miss Allardyce ja ratsasti edelleen.\n\nTätä maakuntaa, johon 195:s rykmentti oli sijoitettu, rajoitti\npohjoisessa virta, joka talvisaikaan kuivui. Jo aikaisimpina\nikävuosinaan Wee Willie Winkietä oli kielletty menemästä joen poikki,\nja hän oli saanut selville, että Liinakkokaan -- tuo melkein\nkaikkivaltias Liinakko -- ei milloinkaan ollut käynyt joen toisella\npuolella. Wee Willie Winkielle oli kerran luettu suuresta\nsinikantisesta kirjasta kertomus kuninkaan tyttärestä ja peikoista --\nhyvin ihmeellinen kertomus, jossa peikot aina kävivät sotaa ihmisiä\nvastaan, kunnes eräs Tuhkimo niminen henkilö ne voitti. Siitä\nsaakka hän oli otaksunut, että joen takana noilla mustilla ja\npurppuranhohtavilla vuorilla asui peikkoja, ja totta oli, että jokainen\nsanoi siellä olevan pahoja ihmisiä. Hänen omassa kodissaankin\npeitettiin ikkunoiden alaosat vihreällä paperilla, sillä jos nuo pahat\nihmiset saisivat vapaasti katsella sisään, niin ne ampuisivat\nrauhallisiin asuinhuoneisiin ja mukaviin makuukammioihin. Varmaan\nvirran takana, johon koko maailma päättyi, oli pahoja ihmisiä. Ja\nheidän alueelleen oli majuri Allardycen iso tyttö, Liinakon omaisuus,\nmenemäisillään. Mitä Liinakko sanoisi, jos jotain tapahtuisi hänelle?\nJos peikot ryöstäisivät hänet kuten ennen Tuhkimon kuninkaantyttären?\nHän oli vaikka millä keinolla palautettava takaisin.\n\nTalossa oli hiljaista. Wee Willie Winkie ajatteli hetken isänsä ankaraa\nsuuttumista ja sitten -- karkasi arestistaan. Tämä oli vallan tavaton\nrikos. Matalalla oleva aurinko loi hänen varjonsa pitkänä ja mustana\npuutarhan polulle hänen mennessään talliin ratsuansa pyytämään. Hänestä\ntuntui aamuhämärän hiljaisuudessa niinkuin koko suuri maailma olisi\nseissyt hiljaa ja katsellut Wee Willie Winkien tottelemattomuutta.\nUninen tallirenki auttoi hänet satulaan, ja koska tämä yksi suuri rikos\noli tehnyt kaikki pienemmät viat vähäpätöisiksi, sanoi Wee Willie\nWinkie ratsastavansa Liinakko sahibin luo ja käänsi hevosen kapealle\npolulle, jossa se tuontuostakin polki kukkalavojen pehmeätä multaa.\n\nHevosen askelten tuottama hävitys oli viimeinen paha teko, joka erotti\nhänet ihmiskunnan suosiosta. Hän kääntyi ajotielle, kumartui eteenpäin\nja ratsasti, niin kovaa kuin hevonen suinkin pääsi, virtaa kohti.\n\nMutta virkuinkaan poniratsu ei vedä vertoja pitkäaskeleiselle\njuoksijalle. Miss Allardyce oli jo kaukana, oli kulkenut laihopeltojen\nhalki, päässyt poliisivartioiden ohi näiden vielä nukkuessa, ja hänen\nratsunsa jo potki kiviä virtaäyräillä, kun Wee Willie Winkie jätti\nkanttoonan ja Brittiläisen Intian taaksensa. Eteenpäin kumartuneena ja\nyhä vielä piiskaten hevostaan Wee Willie Winkie hyökkäsi afgaanien\nalueelle. Hän näki paraiksi Miss Allardycen mustana pilkkuna kiitävän\npitkin kivistä tasankoa. Syy tytön lähtöön oli vallan yksinkertainen.\nLiinakko oli toissa iltana liian aikaisella isännyydellä kieltänyt\nhäntä milloinkaan ratsastamasta virralle. Ja nyt hän oli lähtenyt sinne\nnäyttääkseen omaa tahtoaan ja opettaakseen hiukan Liinakkoa.\n\nWee Willie Winkie oli tuskin ennättänyt noille vieraille vuorille, kun\nhän huomasi tytön ratsun astuvan harhaan ja kompastuvan pahasti. Miss\nAllardyce pääsi irti siitä, mutta hänen nilkkansa nyrjähti pahoin, niin\nettei hän voinut seistä. Kun hän nyt näin oli näyttänyt uskallustaan,\nrupesi hän itkemään katkerasti ja hämmästyi samassa nähdessään\nvalkoisen, avosilmäisen lapsen khaki-takissa melkein läkähtyneellä\nponiratsulla.\n\n\"Oletko sinä kovin pahasti loukkaantunut?\" kirkui Wee Willie Winkie\nheti, päästyään pyssynkantaman päähän. \"Sinun ei pitäisi olla täällä.\"\n\n\"En tiedä\", sanoi Miss Allardyce surkeasti, eikä ollut huomaavinaan\nmoitetta. \"Hyvä Jumala, lapsi, mitä sinä täällä teet?\"\n\n\"Sinä sanoit meneväsi villan poikki\", läähätti Wee Willie Winkie\nhypäten alas poninsa selästä. \"Eikä kukaan -- ei Liinakkokaan -- saa\nmennä villan yli, ja minä latsastin sinun pelässäsi niin kovasti, mutta\nsinä et seisahtunut ja nyt sinä olet loukannut itsesi ja Liinakko\nsuuttuu minuun ja -- minä olen kalannut alestistani! Minä olen kalannut\nalestistani!\"\n\nTuleva 195:nnen rykmentin eversti istui maahan ja itkeä nyyhkytti.\nHuolimatta tuskasta nilkassaan oli tyttö liikutettu.\n\n\"Oletko sinä ratsastanut koko matkan kanttoonasta saakka, pikku mies?\nMinkätähden?\"\n\n\"Sinähän olet Liinakon omaisuutta. Liinakko sanoi sen minulle!\"\nvalitti Wee Willie Winkie onnettomana. \"Minä näin hänen suutelevan\nsinua; ja hän sanoi pitävänsä sinusta enemmän kuin Bellistä taikka\nButcha-koilasta taikka minusta. Ja siitä syystä minä tulin. Sinun\ntäytyy nyt nousta ylös ja tulla takaisin. Sinun ei olisi pitänyt tulla\ntänne. Tämä on paha paikka, ja minä olen kalannut alestistani.\"\n\n\"Minä en voi liikahtaa, Winkie\", sanoi Miss Allardyce valittaen. \"Minä\nolen loukannut jalkani. Mitä minun pitää tehdä?\"\n\nHän oli purskahtamaisillaan itkuun, ja tuo rohkaisi Wee Willie\nWinkietä, jota oli kasvatettu pitämään kyyneleitä mitä suurimpana\nmiehuuttomuuden merkkinä. Vaikka voihan sentään sallia miehenkin\nmasentuvan, jos hän sattuu olemaan niin suuri syyllinen kuin Wee Willie\nWinkie.\n\n\"Winkie\", sanoi Miss Allardyce, \"kun sinä olet hiukan levähtänyt, niin\nratsasta takaisin ja käske heitä lähettämään joku tänne minua\nnoutamaan. Minuun koskee niin hirveästi.\"\n\nLapsi istui hiljaa hetkisen, ja Miss Allardyce sulki silmänsä; hän oli\nmelkein pyörtyä tuskasta. Hän havahtui äkkiä siitä, että Wee Willie\nWinkie heitti ohjakset poninsa niskalle ja päästi sen irralleen, lyödä\nhuimaisten sitä piiskallaan. Pieni eläin nelisti kanttoonaan päin.\n\n\"Voi Winkie! Mitä sinä teet?\"\n\n\"Hst!\" sanoi Wee Willie Winkie. \"Tuolla tulee mies -- se on noita\npahoja miehiä. Minun täytyy jäädä sinun luoksesi. Isä sanoo, että\nmiehen aina täytyy suojella tyttöjä. Jack juoksee nyt kotiin, ja sitten\nhe tulevat tänne meitä hakemaan. Siitä syystä minä päästin sen\nmenemään.\"\n\nEi ainoastaan yksi, vaan pari kolme miestä ilmestyi kallion särmän\ntakaa, ja Wee Willie Winkien sydän alkoi sykähdellä, sillä juuri\nsamalla lailla peikot olivat tulleet ryöstämään ja kiusaamaan Tuhkimon\nsielua. Tuolla lailla ne olivat leikkineet Tuhkimon puutarhassa, Wee\nWillie Winkie oli nähnyt kuvan siitä, ja tuolla lailla ne olivat\npeljästyttäneet kuninkaantyttären imettäjää. Hän kuuli, kuinka he\npuhelivat keskenään, ja ilokseen hän tunsi sekasikiö koiran Pushton,\njoka oli ollut eräällä nykyjään palveluksesta erotetulla tallirengillä\nhänen kotonaan. Miehet, jotka tuolla lailla puhuvat, eivät voi olla\npahoja peikkoja. Ne ovat luultavasti vain alkuasukkaita.\n\nNe tulivat sen pyöreän kiven kohdalle, jossa Miss Allardycen ratsu oli\nkompastunut.\n\nSilloin nousi kalliolta Wee Willie Winkie, ylhäisrotuinen lapsi kuuden\nja kolmen neljänneksen vuoden vanha, ja huusi urhoollisesti ja\npontevasti \"Jao!\" Poni oli jo virran toisella puolen.\n\nMiehet purskahtivat nauruun, mutta alkuasukasten naurua Wee Willie\nWinkie ei voinut sietää. Hän kysyi heiltä, mitä he tahtoivat ja miksi\nhe eivät menneet pois. Toisia ilkeänaamaisia ja käyräperäisillä\npyssyillä varustettuja miehiä ryömi esiin vuoren siimeksestä, kunnes\nWee Willie Winkie näki niitä parikymmentä kappaletta. Miss Allardyce\nkirkaisi.\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi yksi miehistä.\n\n\"Minä olen evelsti sahibin poika, ja minun käskyni on, että te heti\nmenette matkoihinne. Te mustat miehet pelotatte neiti sahibia. Jonkun\nteistä täytyy juosta kanttoonaan keltomaan, että neiti sahib on\nloukannut itsensä ja että evelstin poika on täällä hänen luonaan.\"\n\n\"Ettäkö pistäisimme jalkamme ansaan?\" kuului naurava vastaus.\n\"Kuulkaappa mitä poikanen puhuu!\"\n\n\"Sanokaa, että minä lähetin teidät -- minä evelstin poika. He antavat\nteille lahaa.\"\n\n\"Mitä me nyt tässä lörpöttelemme. Tuokaa tänne lapsi ja tyttö, niin\nvoimme ainakin vaatia lunnaita. Me olemme ylänkökylien herroja\", sanoi\nääni takaa.\n\nNämä olivat peikkoja -- pahempia kuin jättiläiset -- Wee Willie Winkie\nsai panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei purskahtaisi itkuun. Mutta\nhän tunsi, että itkeminen alkuasukasten nähden, lukuunottamatta hänen\näitinsä ayahia, oli paljoa häpeällisempää kuin mikä uppiniskaisuus\ntahansa. Paitsi sitä hänellä, tulevalla 195:nnen rykmentin everstillä,\noli peljättävä rykmentti takanaan.\n\n\"Aiotteko viedä meidät pois?\" sanoi Wee Willie Winkie hyvin kalpeana ja\nlevottomana.\n\n\"Aiomme kyllä, pikku sahib Bahadur\", sanoi pisin miehistä, \"ja sitten\nsyömme teidät myöhemmin\".\n\n\"Se on lapsen puhetta\", sanoi Wee Willie Winkie. \"Miehet eivät syö\ntoisia miehiä.\"\n\nNaurun hohotus keskeytti hänet, mutta hän jatkoi päättävästi: -- \"Ja\njos te viette meidät pois, niin minä sen sanon teille, että koko minun\nlykmenttini tulee tänne samana päivänä ja tappaa teidät joka miehen.\nKuka tahtoo viedä minun sanani evelsti sahibille?\"\n\nAlkuasukasten kieltä -- Wee Willie Winkie osasi kolmeakin -- tuo poika\nhelposti puhui, vaikkei hän vielä osannut ärrääkään lausua.\n\nToinen mies liittyi keskusteluun, huutaen: -- \"Voi teitä, hullut\nmiehet! Se on totta, mitä tuo poika sanoo. Hän on koko tuon valkoisen\nsotajoukon sydän. Rauhan tähden antakaa heidän molempien mennä, sillä\njos me otamme pojan, niin rykmentti tulee tänne ja hävittää koko\nlaakson. Meidän kylät ovat laaksossa, ja me emme pääse pakoon. Tuo\nrykmentti on täynnä piruja. He potkaisivat Khoda Yarin kylkiluut\npoikki, kun hän koetti ottaa pyssyjä; ja jos me kosketamme tuota lasta,\nniin he polttavat ja rosvoavat ja ryöstävät kuukausmääriä, kunnes ei\nmitään ole jäljellä. Parempi on lähettää mies viemään sanaa ja saamaan\npalkinnon. Minä sen sanon, että tuo lapsi on heidän jumalansa, ja he\neivät säästä ketään meistä eikä vaimojamme, jos me teemme hänelle\npahaa.\"\n\nSe oli Din Mahommed, virasta erotettu everstin tallirenki, joka täten\nmielet käänsi, ja nyt seurasi kiivas ja vihainen keskustelu. Wee Willie\nWinkie seisoi ylempänä kuin Miss Allardyce ja odotti päätöstä. Varmaan\nhänen oma \"lykmenttinsä\" ei häntä hylkäisi, jos se vain tietäisi hänen\npulastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksinäinen ratsu toi sanoman 195:nteen rykmenttiin, vaikka kyllä\neverstin talossa jo oli ollut aika hämmästys tuntia ennen. Pikku\nhevonen laukkasi valtatietä pääparakkien eteen, jossa miehiä istui\npelaillen huvikseen. Devlin, E-komppanian lipunkantaja, katsahti\ntyhjään satulaan ja juoksi kaikkiin parakkihuoneisiin ajaen ylös\njokaisen huonekorpraalin, jonka vain tapasi. \"Ylös, pojat! Jotain on\ntapahtunut everstin pojalle\", huusi hän.\n\n\"Hän ei ole voinut pudota satulasta! Ei hiidessäkään, ei ole voinut\",\njupisi rummunlyöjä-poika. \"Menkää virran poikki hakemaan. Jos hän on\njossakin, niin siellä hän juuri on, ja ehkä pataanit jo ovat ottaneet\nhänet. Älkää hiidessä hakeko häntä virran uomasta! Menkää virran\ntoiselle rannalle.\"\n\n\"Mott puhuu kerran järkevästikin\", sanoi Devlin. \"E-komppania! joutuun\nvirran yli!\"\n\nSitten E-komppania, useimmat paitahihasillaan, kiiruhti pelastamaan\nkallista henkeä, jälkijoukon kärttäessä hikoilevaa kersanttia\nkiirehtimään vielä enemmän. Kanttoonassa syntyi aika elämä, kun\n195:nnen rykmentin miehiä oli hakemassa Wee Willie Winkietä, ja vihdoin\neversti, niin väsyneenä ettei jaksanut kirotakaan, saavutti\nkomppaniansa, joka juuri pyrki eteenpäin virran rantakivillä.\n\nVuorella, jonka juurella Wee Willie Winkien peikot keskustelivat\nolisiko viisasta viedä poika ja tyttö pois, vartia ampui kaksi\nlaukausta.\n\n\"Mitäs minä sanoin?\" kiljui Din Mahommed. \"Se oli varoitus! Sotamiehet\novat jo ulkona ja tulevat tuolla tasangon poikki! Mennään pois! He\neivät saa nähdä meitä pojan luona!\"\n\nMiehet odottivat hetkisen ja sitten, kun vielä kerran kuului pyssyn\nlaukaus, vetäytyivät vuoristoon hiljaa, kuten olivat tulleetkin.\n\n\"Lykmentti tulee\", sanoi Wee Willie Winkie salaisesti Miss\nAllardycelle, \"ja kaikki on nyt hyvin. Älä itke!\"\n\nHän tarvitsi itse saman neuvon, sillä kymmenen minuuttia myöhemmin, kun\nhänen isänsä saapui paikalle, hän itki katkerasti, kätkien päänsä Miss\nAllardycen helmaan.\n\n195:nnen rykmentin miehet saattoivat hänet kotiin riemuhuudoilla, ja\nLiinakko, joka oli ratsastanut hevosensa vaahtoon, tuli häntä vastaan\nja hänen suureksi harmikseen suuteli häntä julkisesti miesten nähden.\n\nMutta hänen harminsa tuli lievitetyksi. Paitsi sitä, että hänen isänsä\nantoi hänelle anteeksi arestistakarkaamisen, luvattiin hänelle\nhyväkäytösmerkki niin pian kuin vain äiti ennättäisi ommella sen hänen\ntakkinsa hihaan. Miss Allardyce oli kertonut everstille jotakin, joka\nsai hänet ylpeilemään pojastaan.\n\n\"Hän oli sinun omaisuutesi, Liinakko\", sanoi Wee Willie Winkie,\nosoittaen Miss Allardyceä likaisella etusormellaan. \"Minä tiesin, että\nhänellä ei ollut lupaa mennä villan yli, ja minä tiesin, että lykmentti\ntulisi minua hakemaan, kun minä lähetin Jackin kotiin.\"\n\n\"Sinä olet sankari, Winkie\", sanoi Liinakko -- \"kerrassaan sankari!\"\n\n\"Minä en ymmällä mitä sinä talkoitat\", sanoi Wee Willie Winkie, \"mutta\nsinä et saa sanoa minua Winkieksi enää. Minä olen Percival Will'am\nWill'ams.\"\n\nSillä tavalla Wee Willie Winkiestä kasvoi mies.\n\n\n\n\nRUDYARD KIPLING\n\n\nRudyard Kipling, suuri englantilainen runoilija ja maailman\nhuomattavimpia nykyaikaisia kirjailijoita, syntyi Bombayssa, Intian\nkeisarikunnan pääkaupungissa, joulukuun 30 p:nä 1865. Sekä isän että\näidin puolelta on hän perinyt taiteellisia taipumuksia. Isä oli\ntunnettu maalari J. Lockwood, joka m.m. julkaisi \"Intian eläimiä ja\nihmisiä\" nimisen kuvateoksen, ja eno oli kuuluisa taiteilija\nBurne-Jones.\n\nSeitsentoistavuotiaana Kipling tuli sanomalehtimieheksi ja sai\ntilaisuuden matkustella laajalti Bengalissa, Kiinassa, Jaapanissa, ja\nPohjois-Amerikassa.\n\nV. 1890 hän siirtyi Englantiin ja julkaisi siellä \"Hindostanilaiset\nylänkökuvauksensa\", jotka yhdellä iskulla tekivät hänen nimensä\nkuuluisaksi. Tullessaan oli hän tuonut matkalaukun täyden\nkäsikirjoituksia ja hämmästytti pian maailmaa lähettämällä julkisuuteen\nteoksen toisensa perästä. Ne olivat kuvauksia Intiasta, sen seura- ja\nsotilaselämästä, sen luonnosta ja eläinkunnasta, ja kaikille niille oli\nominaista harvinainen huomiokyky ja rehevä yksityiskohtien rikkaus,\nmikä antaa kuvauksille persoonallisen näkemyksen ja kokemuksen\nvakuuttavan leiman. Tekijällä on sitäpaitsi ihmeellinen mielikuvitus,\njoka tenhoo lukijan alkuperäisyydellään ja valtavalla rikkaudellaan.\n\nKipling nauttii harvinaisen suurta suosiota ei ainoastaan\nenglantilaisella kielialueella, vaan kautta koko sivistyneen maailman.\nKun hän v. 1899 oli sairaana Amerikassa, julkaisi sikäläinen\nsanomalehdistö jokapäiväisiä tiedonantoja hänen tilastaan ja keisari\nWilhelm lähetti hänen puolisollensa myötätuntoisen sähkösanoman.\n\nKiplingin kunniaksi on erityisesti mainittava, ettei hänen teostensa\nsuurenmoinen menestys ole koskaan houkutellut häntä julkaisemaan mitään\nala-arvoista.\n\nV. 1907 Kipling sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.\n\nSuomeksi ovat hänen teoksistaan ilmestyneet m.m. nuo mainehikkaat,\nihmeelliset \"viidakkokirjat\" (\"The jungle book\" ja \"The second jungle\nbook\") nimellä \"Indian viidakoista\".\n\n\n\n"]