[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNL45zLxw3abINHCTEnDO-76sZIgB1SHVixDpZTS4LK4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},1424,"Luja kuin kuolema","Maupassant, Guy de",1850,1893,"1424-maupassant-guy-de-luja-kuin-kuolema","1424__Maupassant_Guy_de__Luja_kuin_kuolema",null,"romaani",[14],"rakkaus",[16],"ranskalainen","fi",1889,1920,58295,385406,false,53237,[25,26,27,28],"Jealousy -- Fiction","Man-woman relationships -- Fiction","Painters -- France -- Fiction","Paris (France) -- Fiction",[30,31,32],"French Literature","Novels","Romance","\"Luja kuin kuolema\" by Guy de Maupassant is a novel written in the late 19th century. The story revolves around Olivier Bertin, a wealthy and famous painter grappling with his artistic inspiration, personal relationships, and the passage of time, as he navigates the complexities of his life intertwined with the world of Parisian high society.   The opening portion introduces us to Bertin's artistic struggle within his studio, filled with the remnants of his past works and a pervasive sense of ennui as he searches for a new theme to paint. His internal conflict is mirrored by his encounter with Countess de Guilleroy, a striking and captivating woman who enters his life unexpectedly, igniting an attraction between them. Their interaction reveals the dynamics of their relationship, as both characters grapple with their desires and the societal constraints that channel their feelings. This sets the stage for an exploration of love, morality, and artistic ambition against the backdrop of 19th-century French life. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Rominus, G. G.",228,"Olivier Bertin on menestynyt pariisilainen taidemaalari, jonka elämää leimaa pitkäaikainen suhde kreivitär de Guilleroyhin. Kun kreivittären tytär kasvaa aikuiseksi ja muistuttaa yhä enemmän nuorta äitiään, Bertin huomaa tunteidensa muuttuvan ja joutuu kamppailemaan mustasukkaisuuden sekä ajan kulumisen kanssa.","Guy de Maupassantin 'Luja kuin kuolema' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1424. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LUJA KUIN KUOLEMA\n\nKirj.\n\nGuy de Maupassant\n\n\nSuom. G. G. Ronimus\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Ahjo,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nPäivä paistoi taiteilijan avaraan työhuoneeseen avonaisesta\nkattoikkunasta. Tämä oli suuri, loistava ja sininen valoneliö, kirkas\naukko sinitaivaan kaikuiseen äänettömyyteen, jossa lenteli kiireesti\nlintuparvia.\n\nMutta tuskin päästyään tuohon vakavasti sisustettuun ja verhoilla\nvarustettuun korkeaan huoneeseen, taivaan iloinen valo heikkeni,\nlieventyi, vaimeni kankailla, hälveni vähitellen oviverhoissa,\nvalaisi tuskin pimeitä nurkkia, joissa yksin kultakehykset vain\nleimahtivat liekkeihin kuin tulet. Rauha ja onni näyttivät tänne\nkahlehdituilta, noiden taiteilijain asuntojen rauha, joissa\nihmissielu on työskennellyt. Näiden seinien sisässä, joissa ajatus\nasuu, joissa se kiihkeästi liikkuu ja tyhjenee voimakkaissa\nponnistuksissa, näyttää kaikki väsyneeltä, lamautuneelta siitä asti\nkuin se asettuu lepoon. Kaikki näyttää kuolleelta näiden voimaa\npursuavien elämänhetkien jälkeen; ja kaikki lepää, huonekalut,\nkankaat, kuuluisien henkilöiden keskentekoiset muotokuvat --\nikäänkuin koko asunto olisi kärsinyt mestarin väsymyksestä, olisi\nraatanut hänen kanssaan, ottaen joka päivä osaa hänen aina uudestaan\nalkaneeseen kamppailuunsa. Epämääräinen, raskas värin, terpentiinin\nja tupakan haju täytti huoneen, tarttuen mattoihin ja istuimiin;\nja mikään muu häly ei häirinnyt syvää hiljaisuutta kuin avonaisen\nikkunan ohi kiitävien pääskysten kimakat ja lyhyet kirkunat, ja\nkattojen yli tuskin kuuluva Parisin sekava, pitkällinen melu. Ei\nmikään muu hievahtanut kuin vain aika-ajoittain pieni, sininen\nsavupilvi, joka kohosi kattoa kohti sen paperossin jokaisesta\nsavutuprahduksesta, jonka Olivier Bertin, loikoen sohvallaan,\npuhalteli verkalleen huuliensa välistä.\n\nVaipuneena katselemaan kaukaista taivasta hän haki uuden taulun\naihetta. Mitä hän aikoi tehdä? Hän ei tietänyt siitä vielä\nmitään. Hän ei ollut muuten mikään päättäväinen ja itsestään\nvarma taiteilija, vaan levoton, jonka häilyvä innostus epäröi\nlakkaamatta taiteen kaikkien ilmaisumuotojen välillä. Vaikka\nhän oli rikas ja kuuluisa sekä oli saanut osakseen kaikki\nkunnianosoitukset, pysyi hän kuitenkin vielä elämänsä loppupuolella\nmiehenä, joka ei vielä tarkalleen tiedä, mitä ihannetta kohti\nhän on kulkenut. Hän oli saanut valtion palkinnon Roomassa\nopiskelua varten, hän oli perinnäistapojen puolustaja, ja monen\nmuun jälkeen suurien historiallisten tapausten esille loitsija;\nsitten tullen uudenaikaisten suuntien kannattajaksi hän oli\nmaalannut eläimiä, ihmisiä klassillisin muistoin. Älykkäänä,\ninnostuneena, sitkeänä työntekijänä -- jolla ihanne aina vaihtui\n-- kiintyneenä taiteeseensa, jonka hän tunsi ihmeellisen hyvin,\noli hän saavuttanut kehittyneen hienon makunsa vuoksi huomattavan\nhyvät tekotapaominaisuudet ja suuren taidon taipuvaisuuden, joka\nosaksi johtui hänen epäröimisistään ja yrityksistään kaikissa\ntaidelajeissa. Ehkä myöskin ihmisten äkillinen ihastuminen\nhänen hienoihin, erinomaisiin ja moitteettomiin teoksiinsa oli\nvaikuttanut hänen luontoonsa estäen sitä olemasta sitä, miksi se\noikeastaan olisi voinut tulla. Loistavasta alkumenestyksestä alkaen\nmiellyttämisen halu aina hämmensi häntä ilman että hän itsekään\nsitä huomasi, muodosteli salaisesti hänen elämänuraansa, heikensi\nhänen vakaumuksiaan. Tämä miellyttämishalu esiintyi muutoin hänessä\nkaikissa muodoissa ja oli vaikuttanut paljon hänen maineeseensa.\n\nHänen rakastettava esiintymisensä, kaikki hänen elintapansa, hänen\nhuolenpitonsa omasta persoonastaan, hänen vanha voiman- ja notkeuden\nmaineensa miekkailijana ja ratsastajana olivat hänen kasvavaan\nkuuluisuuteensa lisänneet koko joukon tunnettuja pikkuseikkoja.\nKleopatran, hänen ensimäisen taulunsa jälkeen, joka ensiksi teki\nhänet kuuluisaksi, Parisi oli äkkiä hurmaantunut häneen, oli saanut\nhänet omakseen, juhlinut häntä, ja hänestä oli pian tullut niitä\nedustavien piirien loistavia taiteilijoita, joita tavataan Bois du\nBoulognessa, joista salongit kiistelevät ja jotka akatemia ottaa\nvastaan heidän nuoruudessaan. Hän oli astunut sinne valloittajana,\nkoko kaupungin hyväksymänä.\n\nKohtalo oli näin johtanut häntä vanhuuden lähestymiseen asti\nhemmoitellen ja hellitellen.\n\nSiis kauniin päivän vaikutuksen alaisena, jonka hän tunsi ulkona\nauenneen täyteen kirkkauteensa, hän haki runollista aihetta. Muuten\nhiukan paperossinsa ja aamiaisensa uuvuttamana hän haaveili, katse\nilmaan kohotettuna, tehden taivaan sineen nopeita hahmoluonnoksia,\nviehättäviä naisia metsän lehtokujaan tai katukäytävälle, rakastavia\nveden rannalle -- kaikenlaisia hienoja helliä kuvitelmia, joihin\nhänen ajatuksensa halusi pukeutua. Vaihtuvia kuvia näyttäytyi\ntaivaalla, epämääräisinä ja muuttuvina hänen silmänsä kaunistamassa\nharha-aistimuksessa; ja pääskyset, jotka piirtelivät avaruutta\nlakkaamatta lentäen kuin ammutut nuolet, näyttivät tahtovan näitä\nhävittää, pyyhkien niitä pois kuin kynänvedoilla.\n\nHän ei löytänyt mitään. Kaikki nämä vilahduksella havaitut\nhahmot muistuttivat jotakin, mitä hän jo oli tehnyt, kaikki\nnäyttäytyneet naiset olivat niiden tyttäriä tai sisaria, jotka hänen\ntaiteilijamielijohteensa oli synnyttänyt; ja vielä epäselvä pelko,\njoka oli häntä vaivannut jo vuoden ajan, -- se pelko, että olisi\ntyhjentynyt, että olisi käyttänyt aihevarastonsa loppuun, että olisi\nsaanut innoituksensa ehtymään, tuli yhä varmemmaksi nyt antaessaan\nteoksiensa kulkea henkisen silmänsä ohi, nyt huomatessaan itsensä\nkykenemättömäksi uudelleen kuvittelemaan mielessään ja keksimään\nennen tuntematonta.\n\nHän nousi veltosti hakeakseen salkuistaan hyljättyjen aiheiden\njoukosta jotakin, mikä herättäisi hänessä jonkun aatteen.\n\nYhä puhallellen savua hän alkoi selailla luonnoksia, suunnitelmia,\npiirustuksia, jotka hän säilytti suljettuina suureen vanhaan\nkaappiin; sitten kohta kyllästyneenä näihin turhiin hakemisiin, mieli\njäsenien kankeuden muuttamana, hän heitti pois paperossin, vihelsi\nsäveltä, joka oli jokamiehen suussa, ja kumartui ottaakseen lattialta\nison voimistelupainon, joka oli jäänyt tuolin alle.\n\nHän siirsi toisella kädellään syrjään esiripun. Tämän takaa\npaljastui peili, jota hän käytti tyystin tarkastaakseen asentojen\ntäsmällisyyttä, todistaakseen perspektiivit oikeiksi, koetellakseen\ntotuutta. Nyt asettui hän suoraan peilin eteen ja teki liikkeitä\nkatsellen itseään peilistä.\n\nHän oli ollut kuuluisa taiteilijoiden keskuudessa voimistaan ja\nseuraelämässä kauneudestaan. Nyt ikä painoi häntä, teki raskaaksi.\nHän oli pitkä, leveäharteinen, täysirintainen, ja viime aikoina\noli hänen vatsansa alkanut kasvaa kuten vanhoilla voimistelijoilla\nuseinkin, vaikka hän joka päivä jatkoi miekkailemista ja ahkerasti\nratsasteli. Pää oli jäänyt huomattavaksi, yhtä kauniiksi kuin\nennenkin, vaikka erilaiseksi. Valkeat hiukset, sileät ja lyhyet,\ntekivät vielä eloisammiksi hänen harmaiden tuuheiden kulmakarvojen\nalta säkenöivät silmänsä. Hänen lyhyet viiksensä, vanhan sotilaan\nviikset, olivat säilyneet melkein ruskeina ja antoivat hänen\nkasvoilleen harvinaisen tarmon ja ylevyyden ilmeen.\n\nSeisten peilin edessä kantapäät yhdessä, ruumis suorana, hän antoi\nnoiden kahden valurautakuulan tehdä kaikki määrätyt liikkeet\nvahvalihaksisen käsivartensa päässä, jonka rauhallista ja voimakasta\nliikettä hän seurasi ihailevin katsein. Mutta yhtäkkiä peilin\ntaustassa, jossa kuvastui koko ateljee, esirippu liikahti, sitten\nilmestyi näkyviin naisen pää, ei muuta kuin pää, joka häntä katseli.\n\nÄäni hänen takanaan kysyi:\n\n-- Onko täällä ketään?\n\nHän vastasi: -- On kyllä -- kääntyen ympäri. Sitten heittäen\nvoimistelupainon matolle, hän riensi ovea kohti hiukan liioitellun\nketterästi.\n\nNainen astui sisään vaaleassa puvussa. Käteltyään hän sanoi:\n\n-- Te voimistelitte.\n\n-- Niin, minä keikailin ja pöyhistelin ja annoin yllättää itseni.\n\nNainen hymyili ja jatkoi:\n\n-- Ovenvartijanne huone oli tyhjä, ja kun tiedän teidän olevan yksin\ntähän aikaan, astuin sisään ilmoittamatta mitään tulostani.\n\nBertin katseli häntä.\n\n-- Peijakas, kuinka te olette kaunis. Mikä aistikkuus!\n\n-- Niin, minulla on uusi puku. Onko se mielestänne sievä?\n\n-- Ihastuttava, erittäin sopusointuinen. Ah, voidaanpa sanoa, että\nnykyään on vivahdusaistia.\n\nBertin kulki naisen ympäri, taputteli kangasta, muutteli sormiensa\npäillä poimujen järjestystä kuten ihminen ainakin, joka ymmärtää\npukuasioita yhtä hyvin kuin ompelija, käytettyään koko elämänsä\najan, taiteilijan ajatuksensa ja atleetin lihaksensa kuvatakseen\nsiveltimien hienolla sudilla vaihtelevia ja hienonhienoja muoteja,\ntuodakseen ilmi naisen suloa, joka on suljettu ja kätketty\nsametti- ja silkkivarustuksiin ja pitsien lumon alle.\n\nVihdoin hän selitti:\n\n-- Se on hyvin onnistunut. Se sopii teille erittäin mainiosti.\n\nNainen antoi ihailla itseään, tyytyväisenä siihen, että oli sievä ja\nmiellytti taiteilijaa.\n\nEi kovin nuorena, mutta vielä kauniina, ei kovin pitkäkasvuisena,\njotenkin rotevana, verevänä, kasvoissa tuo helakka väri, joka antaa\nneljänkymmenen vuotisen iholle kypsyyden vivahduksen, hän näytti\nolevan noita ruusuja, jotka puhkeavat puhkeamistaan uusiin kukkiin,\nkunnes liiaksi kukkineina surkastuvat yhdessä tunnissa.\n\nHän säilytti vaaleiden hiuksiensa alla noiden parisittarien pirteän\nja nuorekkaan sulon, jotka eivät vanhene, joilla on itsessään\nhämmästyttävä elinvoima, tyhjentymätön vastustusvarasto, ja jotka\nkaksikymmentä vuotta pysyvät samanlaisina, hävittämättöminä ja\nvoitonriemuisina, huolehtien ennen kaikkea ruumiistaan ja säästäen\nterveyttään.\n\nNainen kohotti harsoansa ja nurisi:\n\n-- No, eikö minua suudellakaan?\n\n-- Olen tupakoinut -- sanoi Bertin.\n\nNainen virkkoi: -- Hyi. -- Sitten ojentaen huuliaan. Sitä pahempi.\n\nJa heidän suunsa kohtasivat toisensa.\n\nBertin otti pois hänen päivävarjonsa ja riisui häneltä\nkevätkävelytakin ripein ja varmoin, tähän perhetemppuun tottunein\nliikkein. Kun nainen sitten istuutui sohvalle, kysyi taiteilija\nosanottavaisesti:\n\n-- Miehenne voi hyvin?\n\n-- Erittäin hyvin, hän puhunee kai juuri tällä hetkellä\nedustajakamarissa.\n\n-- Ah! mistä sitten?\n\n-- Epäilemättä juurikkaista ja naurisöljystä, kuten aina.\n\nHänen miehensä, kreivi de Guilleroy, Euren edustaja oli ottanut\nerikoisalakseen kaikki maanviljelyskysymykset.\n\nMutta huomattuaan eräässä nurkassa luonnoksen, jota hän ei tuntenut,\nnainen kulki ateljeen poikki kysyen:\n\n-- Mikäs tämä on?\n\n-- Eräs pastellimaalaus, jonka olen aloittanut, ruhtinatar de\nPontèven kuva.\n\n-- Te tiedätte -- sanoi kreivitär vakavasti, että jos te uudestaan\nryhdytte tekemään naisten muotokuvia, minä tulen sulkemaan teidän\nateljeenne. Tiedän liian hyvin, mihin se johtaa -- tuo työ.\n\n-- Oh! virkkoi taiteilija, ei tehdä toista kertaa Anyn muotokuvaa.\n\n-- Toivon sitä kernaasti.\n\nHän tarkasteli aloitettua pastellia kuten nainen ainakin, joka\nymmärtää taidekysymyksiä. Hän eteni, lähestyi, suojasi silmiään\nkädellään, haki paikan, josta luonnos oli parhaiten valaistu, sitten\nhän selitti olevansa tyytyväinen siihen.\n\n-- Se on aika hyvä. Teille onnistuu pastelli erittäin hyvin.\n\n-- Niinkö arvelette?\n\n-- Niin, se on arkaluontoista taidetta, jossa tarvitaan paljon\nhienostunutta aistia. Se ei ole tehty maalaustaiteen tuhruksia varten.\n\nJo kaksitoista vuotta oli kreivitär kiihoittanut Bertinin taipumusta\nhienostuneeseen taiteeseen, vastustanut hänen palaamistaan\nyksinkertaiseen todellisuuteen, ja ylhäisön hienoudenmietteillään hän\noli hellävaroin ajanut Bertiniä vähän maneerimaiseen ja teennäiseen\nsulouden ihanteeseen.\n\nKreivitär kysyi:\n\n-- Minkälainen hän on, tuo ruhtinatar?\n\nBertinin täytyi selittää tuhansia kaikenlaisia yksityisseikkoja,\njoista naisten mustasukkainen ja kekseliäs uteliaisuus pitää, kulkien\nvaatetushuomioista ja huomautuksista aina ajatuksiin hänen henkisistä\nkyvyistään ja ominaisuuksistaan.\n\nJa yhtäkkiä kreivitär kysyi:\n\n-- Keimaileeko hän kanssanne?\n\nBertin nauroi ja vannoi, ettei sellaista tapahtunut. Silloin\nasettaen molemmat kätensä taiteilijan olkapäille, kreivitär katseli\nhäntä tarkasti silmiin. Kuulusteluninto saattoi väräjämään pyöreän\nsilmäterän sinisessä iriksessä, jossa oli tuskin huomattavia mustia\npilkkuja kuin kirjoitusmustetahroja.\n\nKreivitär kuiskaili uudestaan:\n\n-- Onko aivan totta, ettei hän keimaile?\n\n-- Oh, on aivan totta. Kreivitär lisäsi:\n\n-- Olen muuten rauhallinen. Te ette tule rakastamaan ketään muuta\nkuin minua nyt. Toisiin nähden se on lopussa. On liian myöhäistä,\nystävä parkani.\n\nBertiniä hipaisi tuo kevyt vilunväristys, joka koskettaa\nvakaantuneessa iässä olevien ihmisten sydämiä, kun heille puhutaan\nheidän iästään ja hän mutisi:\n\n-- Tänään, huomenna, samoin kuin eilen, ei ole ollut eikä tule\nolemaan ketään muuta minun elämässäni kuin te, Any.\n\nKreivitär tarttui silloin hänen käsivarteensa ja kääntyen takaisin\nsohvalle päin asetti hänet istumaan siihen viereensä.\n\n-- Mitä te ajattelitte?\n\n-- Haen taulun aihetta.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- En tiedä, koska haen.\n\n-- Mitä olette tehnyt näinä päivinä?\n\nBertinin täytyi kertoa hänelle keitä vieraita hänellä oli käynyt,\nkaikki päivälliset ja illalliset, keskustelut ja juorut. Heitä\nhuvitti muuten molempia kaikki nämä ylhäisen seurapiirin mitättömät\nperheasiat. Pienet kilpakosiskelut, tunnetut tai epäillyt suhteet,\ntuhat kertaa toistetut ja tuhat kertaa kuullut arvostelut samoista\nhenkilöistä, samoista tapahtumista ja samoista mielipiteistä,\ntempasivat mukanansa ja upottivat heidän henkensä siihen sekavaan\nja levottomaan virtaan, jota kutsutaan parisilaiselämäksi. Tuntien\nkaikki ihmiset kaikissa seurapiireissä, Bertin taiteilijana, jolle\nkaikki ovet olivat avoinna, kreivitär vanhoillisen edustajan komeana\nvaimona, olivat harjaantuneet tuossa hienossa, jokapäiväisessä,\nrakastettavan pahansuovassa, hyödyttömän henkevässä, yleisesti\nsuositussa ranskalaisen juttelun taidossa, joka tuottaa erikoisen ja\nhyvin kadehditun maineen niille, joiden kieli helposti taipuu tähän\npanettelevaan lörpöttelyyn.\n\n-- Milloin tulette meille päivällisille? -- kysyi kreivitär äkkiä.\n\n-- Milloin vain haluatte. Ilmoittakaa vastaanottopäivänne.\n\n-- Perjantaina. Luokseni tulevat herttuatar de Mortemain, sekä\nCarbelle't ja Musadieu juhlimaan pikku tyttäreni paluuta, joka\ntapahtuu tänä iltana. Mutta älkää sanoko sitä kenellekään. Se on\nsalaisuus.\n\n-- Oh, tietysti tulen. Olen ihastunut uudestaan tapaamaan Annetten.\nEn olekaan nähnyt häntä kolmeen vuoteen.\n\n-- Niin, se on totta! Kolmeen vuoteen! Annette, jota ensin oli\nkasvatettu Parisissa, vanhempiensa luona, oli tullut isoäitinsä,\nrouva Paradinin, viimeisen ja intohimoisen hellyyden esineeksi.\nTämä melkein sokea vanha rouva asui koko vuoden vävynsä maatilalla,\nRoncièresin hovissa, Euressä. Vähitellen vanhus oli pitänyt lapsen\nyhä kauemmin luonaan, ja kun Guilleroyt viettivät melkein puolet\nelämästään tällä tilalla, johon heitä kutsuivat kaikenlaiset edut\nja harrastukset -- sekä maanviljelys että vaaliasioita koskevat --\nniin lopulta ei tyttöstä kuin aika ajottain tuotu Parisiin. Hän\nitse muuten piti vapaata ja liikkuvaa maaelämää luostarimaista\nkaupunkilaiselämää parempana.\n\nKolmeen vuoteen hän ei ollut tullut käymään Parisissa yhtään\nkertaa, koska kreivitär mieluummin piti hänet sieltä kaukana, ettei\nherättäisi hänessä toisenlaista elämänkäsitystä ja halua ennen\nsitä aikaa, jolloin hän oli määrätty astumaan seuraelämään. Rouva\nde Guilleroy oli hankkinut hänelle sinne maalle kaksi hyvin etevää\nopettajatarta, ja kävi yhä useammin itse tervehtimässä äitiään ja\ntyttöstään. Annetten oleskelu hovissa oli sitä paitsi käynyt melkein\ntarpeelliseksi vanhan isoäidin siellä olon vuoksi.\n\nEnnen aikaa Olivier meni joka vuosi viettämään kuusi viikkoa tai\nkaksi kuukautta Roncièressä, mutta kolmena viimeisenä vuonna oli\nreumatismi vienyt hänet kaukaisiin kylpylaitoksiin, jotka olivat\nsiihen määrään elvyttäneet hänen rakkauttaan Parisiin, ettei hän enää\nvoinut jättää sitä sinne palattuaan.\n\nNuoren tytön ei oikeastaan olisi pitänyt palata ennen kuin syksyllä,\nmutta hänen isänsä oli yhtäkkiä suunnitellut hänelle avioliiton, ja\nkutsui sen vuoksi hänet heti Parisiin, että hän tapaisi kohta sen,\njonka isä oli määrännyt hänelle sulhaseksi, markiisi de Forandelin.\nTämä tuuma oli muuten pidetty hyvin salassa ja ainoastaan Olivier\nBertinille oli kreivitär uskonut tämän salaisuuden.\n\nNiinpä Bertin kysyikin:\n\n-- Siis miehenne ajatus on varmasti päätetty toteuttaa.\n\n-- On, ja luulenpa, että se on onnellinen ajatus. Sitten he puhuivat\nmuista asioista.\n\nKreivitär palasi maalaustaiteeseen ja tahtoi saada hänet tekemään\nKristuksen kuvan. Bertin vastusteli, arvellen niitä olevan jo kyllin\nmaailmassa; mutta kreivitär piti itsepäisesti puoliansa ja tuskastui.\n\n-- Oi, jos minä osaisin piirustaa, näyttäisin teille ajatukseni;\nse olisi hyvin uusi, hyvin rohkea. Kristusta otetaan juuri alas\nristiltä ja mies, joka on irroittanut hänen kätensä, päästää irti\nkoko yläruumiin. Se putoaa ja kaatuu ihmisjoukon päälle, joka\nkohottaa käsivartensa ottaakseen sen vastaan ja kannattaakseen sitä.\nKäsitättekö oikein?\n\nKyllä, Bertin käsitti sen; pitipä hän aatetta omintakeisenakin, mutta\nhän puolestaan oli innostunut vain uudenaikaiseen taiteeseen, ja kun\nhänen ystävättärensä loikoi sohvalla, toinen jalka hienon kengän\npeittämänä riippuen ilmassa, ja synnyttäen melkein läpinäkyvän sukan\nläpi aistimuksen lihasta, hän huudahti:\n\n-- Kuulkaahan, kas tuossa on jotain maalattavaa, kas siinä on elämää:\nnaisen jalka hameen reunassa! Siihen voi asettaa kaikkea: totuutta,\nkaipuuta, runoutta. Ei mikään ole sirompaa, sievempää kuin naisen\njalka, ja mikä salaperäisyys sitten: tuon kankaan alle kätketty,\nsinne hävinnyt ja aavisteltu sääri!\n\nIstuuduttuaan maahan turkkilaiseen tapaan hän tarttui kenkään ja\nsieppasi sen pois, ja jalka, päästyään ulos nahkakotelostaan, liikkui\nedestakaisin kuin pieni rauhaton eläin, joka on hämmästynyt siitä,\nettä se on päästetty vapaaksi.\n\nBertin toisti:\n\n-- Onpa se hieno, aivan erikoinen ja aineellinen, aineellisempi kuin\nkäsi. Näyttäkää kätenne, Any.\n\nKreivittärellä oli pitkät hansikkaat, jotka ulottuivat kyynärpäähän\nsaakka. Riisuakseen niistä toisen, hän tarttui siihen yläreunasta\nja antoi sen liukua nopeasti käärien sitä nylettävän käärmeennahan\ntavoin. Käsivarsi tuli esiin kalpeana, lihavana, pyöreänä ja\nriisuttuna niin nopeasti, että se herätti täydellisen ja rohkean\nalastomuuden ajatuksen.\n\nSitten hän ojensi käden antaen sen riippua ranteen päässä. Sormukset\nkimaltelivat hänen sormissaan; ja ruusunpunaiset kynnet, hyvin pitkät\nja hoikat näyttivät lemmenpihdeiltä, jotka olivat kasvaneet tämän\nnaisen kämmenen päähän.\n\nOlivier Bertin kosketteli kättä hellävaroin, yhä ihaillen sitä. Hän\npani nuo sormet liikkumaan kuin lihasta tehdyt leikkikalut ja sanoi:\n\n-- Mikä lystikäs esine! Mikä lystikäs esine! Mikä soma pieni\nruumiinjäsen, älykäs ja taitava, joka toimittaa kaikkia mitä\nhalutaan: kirjoja, pitsejä, taloja, pyramiideja, vetureja, leivoksia,\ntai hyväilyjä, joka on vielä sen paras tehtävä.\n\nHän otti pois sormukset yksitellen, ja kun vihkimäsormus, sileä,\nkultainen, putosi vuorostaan, hän jupisi hymyillen:\n\n-- Laki. Tervehtikäämme.\n\n-- Tyhmeliini, -- virkahti kreivitär hiukan pahastuneena.\n\nBertinillä oli aina halu tehdä pilaa, tuo ranskalainen taipumus\nliittää ivallinen muoto vakavimpiin tunteisiin; ja usein hän teki\nkreivittären surulliseksi tahtomattaan, ja osaamatta käsittää\nnaisten tekemiä hienon hienoja eroituksia asioiden välillä ja\npystymättä vetämään pyhitettyjen alueiden rajoja, kuten hän itse\nsanoi. Kreivitär suuttui erittäin joka kerta kuin taiteilija\npuhui tuttavallisen lörpöttelevään tapaansa heidän niin kauan\njo kestäneestä suhteestaan, jonka Bertin vakuutti olevan\nyhdeksännentoista vuosisadan rakkauden kauneimpana esimerkkinä.\n\n-- Tehän viette meidät, minut ja Annetten vernissajaisiin -- eikö\nniin?\n\n-- Tietysti.\n\nSitten kreivitär kyseli yhtä ja toista parhaista tauluista ensi\nnäyttelyssä, jonka avajaisten piti tapahtuman parin viikon kuluttua.\n\nMutta yhtäkkiä, ehkä muistaen jonkun asian, jonka oli unhoittanut\ntoimittaa, hän virkkoi:\n\n-- Kas niin, antakaas minulle kenkäni. Lähden pois. Bertin leikitteli\nhaaveksien kevyellä jalkineella käännellen ja väännellen sitä\nhajamielisesti käsissään.\n\nHän kumartui, suuteli jalkaa, joka näytti riippuvan hameen ja maton\nvälillä ja joka ei liikkunut, hiukan ilman kangistamana, sitten hän\nasetti kengän siihen; rouva de Guilleroy nousi ja meni pöydän luo,\njossa oli huiskin haiskin papereita, avonaisia kirjeitä, vanhoja ja\nvasta saapuneita mustetolpon vieressä, jossa vanha muste oli kuivunut.\n\nHän tarkasteli kaikkea uteliain katsein, kosketteli lehtiä, kohotteli\nniitä nähdäkseen niiden alle.\n\nBertin lähestyi häntä sanoen:\n\n-- Te aiotte sekoittaa minun epäjärjestystäni. Vastaamatta kreivitär\nkysyi:\n\n-- Kuka on se herra, joka tahtoo ostaa \"Kylpeviä naisia.\"\n\n-- Amerikkalainen, jota en tunne.\n\n-- Oletteko sopineet \"Katulaulajattaren\" hinnasta?\n\n-- Olen. Kymmenen tuhatta.\n\n-- Siinä teitte oikein. Se oli kyllä sievä, mutta ei mikään\nerikoinen. Hyvästi, rakas.\n\nHän ojensi sitten poskensa, jota Bertin hipaisi rauhallisella\nsuutelolla ja katosi oviverhon taa sanottuaan puoliääneen:\n\n-- Perjantaina kello kahdeksan. En tahdo, että saatatte minua kotiin.\nTiedätte sen hyvin. Hyvästi.\n\nKreivittären lähdettyä Bertin sytytti ensin paperossin ja alkoi\nsitten kävellä taas hitain askelin ateljeessaan. Koko tämän suhteen\nmenneisyys levisi hänen henkisten silmiensä eteen. Hän muisteli kauan\nsitten hälvenneitä yksityiskohtia, haki niitä uudestaan esiin ja\nasetti ne peräkkäin toistensa yhteyteen; häntä huvitti yksin ajella\ntakaa näitä muistoja.\n\nHänen mieleensä johtui selvästi se aika, jolloin hän juuri oli\nkohonnut tähdeksi taiteellisen Parisin taivaalle, jolloin maalarit\nolivat anastaneet yleisön koko suosion ja kansoittivat kokonaisen\nkaupunginosan komeat talot, jotka he olivat vallanneet muutamin\nsiveltimen vedoin.\n\nBertin oli, palattuaan Roomasta vuonna 1864, ollut muutamia vuosia\nilman menestystä ja mainetta; sitten yhtäkkiä, v. 1868, hän asetti\nnäytteille \"Kleopatransa\" ja muutamien päivien kuluttua ylistivät\nhäntä pilviin saakka arvostelu ja yleisö.\n\nVuonna 1872, sadon jälkeen, sittenkuin Henri Regnaultin kuolema\noli muodostunut hänen ammattitovereilleen jonkinlaiseksi maineen\nastinlaudaksi, \"Jocaste\", rohkea aihe, siirsi Bertinin uskalikkojen\njoukkoon, vaikka sen viisaasti omintakeinen tekotapa hankki sille\nakateemikkojen hyväksymisen. Vuonna 1873 ensimäinen kunniaraha\nasetti hänet ulkopuolelle kilpailun. Sen sai hän taulullaan\n\"Algerin juutalaisnainen,\" jonka hän toi mukanansa eräältä\nmatkalta Afrikkaan; ja Salian ruhtinattaren muotokuva vuonna\n1874 aikaansai, että häntä hienossa maailmassa pidettiin aikansa\nensimäisenä muotokuvamaalaajana. Siitä hetkestä alkaen hän tuli\nparisittaren ja parisittarien suosimaksi maalariksi, heidän sulonsa,\nruumiin muotojensa ja luontonsa taitavimmaksi ja nerokkaimmaksi\ntulkitsijaksi. Muutamien kuukausien kuluttua kaikki Parisin\nhuomattavassa asemassa olevat naiset kilpailivat suosiosta saada\nteettää muotokuvansa hänellä. Häntä oli vaikea saada suostumaan ja\nhän otti suuren maksun työstään.\n\nKun hän nyt näin oli muodissa ja teki vierailuja hienoon seurapiiriin\nkuuluvana henkilönä, hän huomasi eräänä päivänä astuessaan herttuatar\nde Mortemainin taloon täyteen surupukuun puetun nuoren naisen, joka\njuuri läksi sieltä. Tämä kohtaus käytävässä huikaisi hänet kuin soma\nsulouden ja hienostuneisuuden ilmestys.\n\nKysyttyään hänen nimeään hän sai kuulla että henkilö oli kreivitär\nde Guilleroy, normandilaisen maalaisaatelismiehen, agronoomin ja\nkansanedustajan vaimo, että hän oli surupuvussa miehensä isän\nkuoleman vuoksi ja että hän oli henkevä ja ihailtu ja että kaikki\nhakivat hänen seuraansa.\n\nHän sanoi heti, vielä tämän ilmestyksen vaikutuksen vallassa, joka\noli viehättänyt hänen taiteilijasilmäänsä:\n\n-- Kas, siinäpä olisi yksi, jonka muotokuvan tekisin mielelläni.\n\nNämä sanat toistettiin seuraavana päivänä nuorelle naiselle; ja\nBertin sai vielä samana iltana sinertävän, epämääräiseltä hajuvedeltä\ntuoksuvan lipun, johon säännöllisen pienellä, hiukan vasemmalta\noikeaan nousevalla käsialalla oli kirjoitettu:\n\n    \"Arvoisa herra!\n\n    -- Herttuatar de Mortemain lähtee juuri luotani ja vakuuttaa\n    minulle, että te olisitte halukas, minun hahmoni mallinanne,\n    tekemään yhden mestariteoksianne. Uskoisin sen hyvin mielelläni\n    teidän käytettäväksenne, jos olisin varma, ettette ole vain\n    laskenut leikkiä ja että te näette minussa jotain, joka voisi\n    tulla teidän kuvaamaksenne ja ihannoimaksenne.\n\n    Uskokaa, arv. herra, minun kunnioittavimpiin tunteisiini.\n\n                                          Anne de Guilleroy.\"\n\nBertin vastasi kysyen, milloin hän voisi esittäytyä kreivittärelle,\nja hänet kutsuttiin aivan yksinkertaisesti aamiaiselle seuraavana\nmaanantaina.\n\nKreivi de Guilleroy asui ensimäisessä kerroksessa bulevardi\nMalhesherbes'n varrella suuressa ja loisteliaassa uudenaikaisessa\ntalossa. Kuljettuaan avaran, valkean ja kullanvärisen vierashuoneen\nläpi, jossa oli puukehyksiset siniset silkkiverhot pyydettiin\ntaiteilijaa astumaan jonkinlaiseen naistenhuoneeseen, joka oli\nverhottu Vatteaun tapaan, viimevuosisadan kirkkain ja sievistelevin\nvärein, hienoine vivahduksineen ja siroine aiheineen, jotka näyttivät\nrakkaudesta haaveilevien työmiesten keksimiltä, piirustamilta ja\nvalmistamilta.\n\nHän oli juuri istuutunut, kun kreivitär ilmestyi. Hän käveli niin\nkevyesti, ettei Bertin ollut ollenkaan kuullut hänen tulemistaan\nviereisen huoneen läpi, ja tämä hämmästyi senvuoksi nähdessään\nyhtäkkiä rouva de Guilleroyn edessään. Kreivitär ojensi Bertinille\nkätensä tuttavalliseen tapaan.\n\n-- On siis totta -- virkkoi hän -, että tahdotte mielellänne tehdä\nmuotokuvani.\n\n-- Olisin siitä hyvin onnellinen, arvoisa rouva.\n\nHänen musta, tiukka pukunsa teki hänet hyvin solakaksi, aivan nuoren,\nmutta kuitenkin vakavannäköiseksi, mikä oli ristiriidassa hänen\nhymyilevän, vaaleiden hiuksien kokonaan valaiseman päänsä kanssa.\nKreivi astui huoneeseen pitäen kädestä pientä kuusivuotista tyttöä.\n\nRouva de Guilleroy esitti: -- Mieheni.\n\nHän oli lyhytkasvuinen, viiksetön mies, jonka posket olivat\nsisäänpäin painuneet ja lyhyeksiajellun parransängen tummentamat.\n\nHän oli hiukan papin tai näyttelijän näköinen, hänellä oli pitkät,\nalas niskaan ulettuvat hiukset, kohteliaat tavat ja suun ympärillä\nkaksi suurta kellonmuotoista poskilta leukaan laskeutuvaa ryppyä,\nnähtävästi hänen ahkeran julkisuudessa puhumisensa uurtamat.\n\nKreivi kiitti maalaria lukuisin kohteliain lausein, mikä ilmaisi\npuhujaa. Jo kauan oli hänellä ollut halu teettää vaimonsa kuva, ja\nvarmasti olisi hän valinnut herra Olivier Bertinin, jollei olisi\npelännyt saavansa kieltävää vastausta, sillä hän tiesi, kuinka paljon\ntaiteilijaa ahdistettiin pyynnöillä.\n\nSovittiin siis monin kohteliaisuuksin puolelta ja toiselta, että\nkreivi seuraavasta päivästä alkaen toisi vaimonsa ateljeehen. Hän\ntahtoi kuitenkin mielellään tietää -- täyden surupuvun vuoksi, jota\nhänen vaimonsa käytti -- haluaisiko taiteilija mieluummin odottaa,\nmutta Bertin selitti tahtovansa kankaalle siirtää ensiksi saamansa\nvaikutelman ja tuon suuren vastakohdan: niin elävän, hienon ja\nkultaisen tukan alla loistavan pään ja puvun kovin ankaran mustan\nvärin.\n\nKreivitär tuli siis seuraavana päivänä miehineen ja seuraavina\npäivinä pikku tyttönsä kanssa, joka asetettiin istumaan kuvakirjalla\ntäytetyn pöydän ääreen.\n\nOlivier Bertin osoittautui tapansa mukaan hyvin varovaiseksi.\nYlhäisön naiset tekivät hänet vähän levottomaksi, sillä hän ei\ntuntenut heitä ollenkaan. Hän kuvitteli heitä samaan aikaan oveliksi\nja typeriksi, teeskentelijöiksi ja vaarallisiksi, turhanpäiväisiksi\nja haitallisiksi. Hänellä oli ollut puolihienoston naisten kanssa\nlyhytaikaisia seikkailuja, joista hän sai kiittää mainettaan,\nhauskaa luonnettaan, komeata atleetinvartaloaan ja tarmokasta,\ntummaa ulkonäköään. Hän antoi siis näille naisille etusijan ja\nrakasti heidän mukanaan vapaata käyttäytymistä ja lavertelua,\ntottunut kun oli itsekin ateljee- ja kulissipiirien kevyihin,\nlystikkäisiin ja iloisiin seurustelutapoihin. Hän kävi hienossa\nmaailmassa kunniansa vuoksi eikä sydämensä tähden, hän viihtyi siellä\nturhamaisuudesta, otti siellä vastaan onnitteluja ja tilauksia,\nesiintyi mahtaillen imartelevien kauniiden naisten edessä milloinkaan\nheitä mielistelemättä. Kun hän ei ylhäisön naisten läheisyydessään\nollenkaan tohtinut laskea rohkeata pilaa tai käyttää voimakkaasti\nhöystettyjä sanoja, niin piti hän heitä turhankainoina ja hänellä\ntunnustettiin yleensä olevan hieno käytös. Joka kerta kun joku heistä\noli tullut hänen luokseen kuvattavaksi, oli hän tuntenut, huolimatta\nniistä yrityksistä, joita nainen teki häntä miellyttääkseen, tuon\nrodun eriluontoisuuden, joka estää sekoittamasta taiteilijoita ja\nhienostoa keskenään, vaikka he joutuvatkin tekemisiin toistensa\nkanssa. Hymyilyjen ja ihailun takaa, mikä naisissa on aina hiukan\nteennäistä, hän aavisti sellaisen olennon epäselvän henkisen\npidättyväisyyden, joka luulee olevansa parempaa ainesta. Siitä\njohtui hänessä pieni ylpeyden vivahdus, kunnioittavammat, melkein\nylimieliset tavat, ja ruhtinaiden ja ruhtinattarien vertaisenaan\nkohteleman nousukkaan teeskennellyn turhamaisuuden rinnalla miehen\nitsetietoisuus, joka saa kiittää älyänsä samanlaisesta asemasta\nkuin se, jonka toiset saavat syntymällään. Sanottiin hänestä hieman\nkummastellen: \"Hän on äärettömän hyvin kasvatettu!\" Tämä kummastus,\njoka häntä mairitteli, loukkasi häntä samalla, sillä se ilmaisi rajat.\n\nMaalarin tahallinen ja juhlallinen vakavuus vaivasi hiukan rouva de\nGuilleroyta, joka ei keksinyt mitään sanottavaa tälle niin kylmälle\nmiehelle, jota pidettiin yleisesti henkevänä.\n\nAsetettuaan tyttärensä paikalleen, hän tuli istumaan aloitetun\nluonnoksen vieressä olevaan nojatuoliin ja koetteli kaikin voimin\ntaiteilijan kehoituksen mukaan saada ilmettä kasvoihinsa.\n\nNeljännen istuntoerän puolivälissä Bertin lakkasi yhtäkkiä\nmaalaamasta ja kysyi:\n\n-- Mikä teitä huvittaa enimmän elämässä?\n\nKreivitär tuli hämilleen.\n\n-- Enpä tiedä! Miksi tämä kysymys.\n\n-- Tarvitsen noihin silmiin onnekasta ilmettä, enkä ole sitä vielä\nnähnyt.\n\n-- No hyvä, koettakaa saada minut puhumaan, pidän paljon\njuttelemisesta.\n\n-- Oletteko iloinen?\n\n-- Hyvin iloinen.\n\n-- Jutelkaamme, rouva.\n\nBertin oli sanonut \"jutelkaamme\" hyvin vakavalla äänensävyllä; sitten\nryhtyen uudestaan maalaamaan, hän koetti keskustella muutamista\naiheista hakien jotain kohtaa, jossa heidän henkensä kohtaisivat\ntoisensa. He alkoivat vaihtamalla huomioitaan tuntemistaan\nhenkilöistä, sitten he puhuivat itsestään, mikä on hupaisin ja\nmieltäkiinnittävin kaikista jutteluista.\n\nSeuraavana päivänä taas tavatessaan toisensa he tunsivat jo\nvapaammin seurustelevansa keskenään, ja nähdessään miellyttävänsä\nja huvittavansa kreivitärtä, alkoi Bertin kertoa yksityisseikkoja\ntaiteilijaelämästään, tarinoiden vapaasti muistojaan\nkuvittelurikkain, henkevin kääntein, mikä hänelle oli ominaista.\n\nRouva de Guilleroyta, joka oli tottunut salonkikirjailijoiden\nhuolitellen laadittuihin hengentuotteisiin, hämmästytti tämä vähän\nlystikäs lennokkuus, joka sanoi asiat suoraan valaisten niitä\nivalla, ja kohta hän vastasi samaan äänilajiin, hienon ja rohkean\nviehättävästi.\n\nViikossa kreivitär oli voittanut ja huumannut taiteilijan hyvällä\ntuulellaan, suoruudellaan ja yksinkertaisuudellaan. Tämä oli\nkokonaan unhoittanut ennakkoluulonsa hienoston naisia kohtaan, ja\nolisi mielellään vakuuttanut, että heissä yksin on viehätysvoimaa\nja eloisuutta. Yhä jatkaen työtään seisoen kankaan edessä,\nvälistä taas peräytyen siitä muutamia askeleita ja uudestaan sitä\nlähestyen taistelevan miehen liikkein, Bertin antoi tuttavallisten\najatustensa soljua, aivan kuin hän olisi tuntenut jo kauan tämän\nsievän, vaaleaverisen ja mustapukuisen naisen, auringon ja surun\nyhdistelmän, joka istui hänen edessään, joka nauroi kuunnellessaan\nhäntä ja vastasi hänelle niin vilkkaasti, että joka hetki menetti\nistunta-asentonsa.\n\nMilloin Bertin eteni hänestä, sulki yhden silmänsä, kumartui\nhavaitakseen paremmin mallinsa sen kokonaisuudessa, milloin hän\nlähestyi sitä aivan liki pannakseen muistiinsa sen kasvojen pienimmät\nvivahdukset, nopeimmin vaihtuvat ilmeet, ja voidakseen siepata sekä\nilmaista sen, mitä naisen kasvoissa on muuta kuin ulkonäköä, siinä\nilmenevän ihanteellisen kauneuden, tuon jonkinlaisen käsittämättömän\nheijastuksen, tuon jokaiselle naiselle ominaisen sisimmän ja\npeloittavan sulon, mikä vaikuttaa, että toinen mies mielettömästi\nhäneen rakastuu, toinen ei. Eräänä iltapäivänä pikku tyttö asettui\nseisomaan kankaan eteen ja kysyi lapsen suurella vakavuudella:\n\n-- Sehän on äiti, eikö olekin?\n\nMaalari otti hänet syliinsä suudellakseen häntä, sillä tämä lapsen\nluonnollinen tunnustus hänen teoksensa yhdennäköisyydestä mairitteli\nhäntä.\n\nToisena päivänä, kun tyttönen näytti hyvin rauhalliselta, kuultiin\nhänen yhtäkkiä selittävän hiljaisella surullisella äänellä:\n\n-- Äiti; minun on ikävä.\n\nJa maalaria liikutti siihen määrin tämä ensimmäinen valitus, että\nhän seuraavana päivänä tuotatti ateljeehen kokonaisen varaston\nleikkikaluja.\n\nPikku Annette asetti ne hämmästyneenä, tyytyväisenä ja aina\nharkitsevana -- varsin huolellisesti järjestykseen ottaakseen ne\nesille toisen toisensa jälkeen hetken halun mukaan. Tämän lahjan\nsaamisesta asti hän piti maalarista niinkuin lapset pitävät, tuolla\neläimellisellä ja hyväilevällä ystävyydellä, joka tekee heidät niin\nkilteiksi ja rakastettaviksi.\n\nRouva de Guilleroy mieltyi mallina istumiseen. Hän oli kovin joutilas\nsinä talvena, kun hänellä oli suruaika; koska siis hän ei voinut\nottaa osaa seuraelämään eikä juhliin, sulki hän tähän ateljeehen koko\nelämänsä huolet.\n\nHän kohosi hienon maailman ylimpiin piireihin, häntä haluttiin\nkaikkialle varsinkin sen vuoksi, että hän oli sievä ja henkevä, ja\nhän näki monen miehen mielistelevän itseään kadottamatta ainoatakaan\nkertaa sydämensä rauhaa, sydämen, joka oli yhtä järkevä kuin hänen\nhenkensä.\n\nHän oli kuitenkin keimaileva, mutta hänen keimailunsa oli hyökkäävää\nja varovaista laatua, joka ei koskaan edennyt liian kauas.\nKehuskelevat arvostelut häntä miellyttivät, herännyt lemmenkaipuu\nhäntä mairitteli, kunhan vain hän voi näyttää olevansa niistä\ntietämättä, ja kun hän oli tuntenut koko illan saaneensa jossain\nsalongissa olla, tämän imartelevan ja ylistelevän suitsutuksen\nesineenä, hän nukkui hyvin kuten ainakin nainen, joka on täyttänyt\ntehtävänsä maan päällä. Tämä elämä, jota oli jo kestänyt seitsemän\nvuotta ilman että se väsytti häntä taikka olisi tuntunut hänestä\nyksitoikkoiselta, koska hän oli ihastunut tähän ylhäisen seuraelämän\nlakkaamattomaan, häälyvään levottomuuteen, saattoi hänet kuitenkin\ntoisinaan toivomaan jotain muuta. Hänen ympäristönsä miehet,\npolitikoivat asianajajat, rahamiehet tai toimettomat klubiherrat\nhuvittivat häntä hiukan kuten näyttelijät; eikä hän ottanut heitä\nliian vakavalta kannalta, vaikka hän pitikin arvossa heidän toimiaan,\nvirkojaan ja kunnianimiään.\n\nMaalari miellytti häntä ensiksi kaiken sen vuoksi, mitä tässä\nmiehessä oli uutta hänelle. Hänellä oli hauskaa ateljeessa, hän sai\nnauraa sydämensä pohjasta, hän tunsi itsensä henkeväksi ja hän oli\nBertinille kiitollinen siitä huvista, jonka hänelle tuotti tämä\nmallina istunta. Taiteilija miellytti häntä myöskin, koska hän oli\nkaunis, voimakas ja kuuluisa mies; ei yksikään nainen, vaikka he\nniin väittävät, ole näet välinpitämätön ruumiilliseen kauneuteen ja\nmaineeseen nähden. Samalla kuin kreivitärtä mairitteli se tieto,\nettä tämä asiantuntija oli huomannut hänet ja hän puolestaan oli\nhalukas arvostelemaan Bertiniä edullisesti, oli kreivitär huomannut\nhänessä myös vilkkaan ja kehittyneen ajatuksen, hienotunteisuutta,\nmielikuvitusta, todellisen älynviehätyksen ja väririkkaan puheen,\njoka näytti valaisevan sitä, mitä hänen naissielunsa pyrki\nilmituomaan.\n\nLäheinen tuttavuus syntyi pian heidän välilleen, ja se käden\npuristus, jolla he toisiaan tervehtivät kreivittären astuessa\nhuoneeseen, näytti sisältävän jotakin heidän sydämestään, päivä\npäivältä kasvavassa määrässä.\n\nSitten edeltäpäin mitään suunnittelematta ja tekemättä mitään\nharkittua päätöstä, kreivitär tunsi itsessään kasvavan luonnollisen\nviehättämisen halun ja tämä halu voitti. Hän ei ollut mitään\nedeltäpäin valmistanut tai sommitellut; hän oli vain mielistelevä\ntavallista viehättävämmällä tavalla, niinkuin ollaan vaistomaisesti\nmiestä kohtaan, joka teitä miellyttää enemmän kuin toiset; ja\nhän asetti kaikkiin tapoihinsa hänen kanssaan seurustellessaan,\nkatseihinsa ja hymyilyihinsä tuota viekoittelevaa hurmausta, jota\nlevittää ympärilleen nainen, jossa on herännyt rakastetuksi tulemisen\ntarve.\n\nHän puhui taiteilijalle mairittelevia sanoja, jotka merkitsivät:\n\"Olette minusta miellyttävän näköinen\", ja hän antoi Bertinille\ntilaisuuden jutella kauan näyttääkseen tälle tarkkaavaisesti häntä\nkuuntelemalla, kuinka suurta mielenkiintoa taiteilija hänessä\nherätti. Bertin lakkasi maalaamasta, istuutui hänen viereensä ja\ntuossa hengen liikakiihtymyksessä, jonka miellyttämisen huumaus\nsynnyttää, taiteilijalla oli voimakkaita runouden, lystikkäiden\npäähänpistojen ja filosofian purkauksia -- aina eri päivien mukaan.\n\nRouva de Guilleroysta oli hauskaa, kun Bertin oli iloinen; kun\ntämä oli syvämietteinen, koetteli hän seurata tämän ajatuksien\nkulkua, aina siinä onnistumatta; ja kun kreivitär ajatteli jotain\nmuuta, näytti hän kuitenkin kuuntelevan Bertiniä sen näköisenä\nkuin olisi hän hyvin tätä ymmärtänyt, ja siinä määrin nauttinut\ntästä taiteilijan mietteisiin osalliseksi pääsemisestä, että Bertin\nhaltioitui nähdessään hänen kuuntelevan, liikutettuna siitä että oli\nlöytänyt hienon, avoimen ja oppivan sielun, johon ajatus lankesi kuin\njyvä.\n\nMuotokuva edistyi ja näytti onnistuvan varsin hyvin, kun maalari oli\npäässyt siihen tunnetilaan, joka hänelle oli tarpeellinen, saadakseen\nselville mallinsa kaikki hyvät ominaisuudet ja ilmaistakseen ne\nhehkuvan vakuuttavasti, mikä juuri on aitotaiteilijain innostusta.\n\nKumartuneena mallinsa puoleen, vaanien kaikkia hänen kasvojensa\nvavahduksia, kaikkia hänen ihonsa värivivahduksia, kaikkia\nhipiän varjoja, silmien ilmeitä ja läpikuultavuutta, -- hänen\nkasvonpiirteidensä kaikki salaisuudet, hän oli niin mallinsa\nkyllästyttämä kuin sieni veden; ja siirtäessään kankaalle tätä häntä\nitseään mykertävän ihanuuden ilmausta, jonka hänen katseensa kokosi,\nja joka virtasi kuin aalto hänen ajatuksestaan siveltimeen, oli hän\nkoko ajan siitä huumautunut, päihtynyt, aivan kuin hän olisi juonut\nnaisen suloa.\n\nKreivitär tunsi Bertinin rakastuvan itseensä, hän nautti tästä\nleikistä, tästä yhä varmemmaksi käyvästä voitosta, ja innostui\nitsekin siihen.\n\nJokin aivan outo tunne antoi hänen olemukselleen uuden vireen,\nherätti hänessä salaista riemua. Kuullessaan puhuttavan Bertinistä\nhänen sydämensä sykki vähän nopeammin, ja häntä halutti sanoa, --\ntämä haju on kuitenkin niitä, jotka eivät koskaan kohoa huulille\nsaakka: \"Hän on rakastunut minuun?\" Hän oli tyytyväinen, kun\ntaiteilijan lahjoja kehuttiin, ja vielä enemmän ehkä, kun häntä\npidettiin kauniina. Kun hän ajatteli Bertiniä, aivan yksin, ilman\ntungettelevia häiritsijöitä, hän kuvitteli todellakin saaneensa hyvän\nystävän, joka aina tyytyisi sydämelliseen kädenpuristukseen.\n\nMaalari taas usein keskellä työtänsä asetti äkkiä värilautasen\njakkaralleen, meni ottamaan syliinsä pikku Annetten, ja hellästi\nsuuteli häntä silmille tai hiuksille katsellen äitiä ikäänkuin\nsanoakseen: \"Teitä minä suutelen enkä lasta tällä tavalla.\"\n\nSilloin tällöin, muuten, rouva de Guilleroy ei tuonutkaan enää lasta\nmukanaan vaan tuli yksin. Niinä päivinä ei ollenkaan tehty työtä,\njuteltiin sensijaan sitä enemmän.\n\nKreivitär myöhästyi eräänä iltapäivänä. Oli kylmä päivä helmikuun\nlopussa.\n\nOlivier oli palannut aikaisin, kuten hän nyt teki joka kerta kun\nkreivittären piti tulla, sillä hän toivoi aina tämän saapuvan ennen\nmääräaikaa. Häntä odotellessaan taiteilija asteli edes takaisin ja\npoltteli tupakkaa ja kyseli itseltään -- hämmästyen huomatessaan\ntekevänsä tätä sadannen kerran viikon kuluessa: \"Olenkohan\nrakastunut?\" Hän ei siitä mitään tietänyt koska hän ei vielä\nmilloinkaan ollut toden teolla sitä ollut. Hänellä oli ollut hyvin\nvoimakkaita tunnepuuskia, vieläpä kyllin pitkiäkin, mutta koskaan ei\nhän niitä ollut pitänyt rakkautena. Tänään hän ihmetteli sitä, mitä\ntunsi itsessään.\n\nRakastiko hän kreivitärtä? Varmasti, sillä hän ei tuntenut mitään\nhimoa tätä kohtaan, koska hän ei koskaan ollut ajatellutkaan\nmahdollisuutta saada omistaa häntä. Tähän saakka oli himo hänet\nheti vallannut, kun joku nainen oli häntä miellyttänyt, saattaen\nhänet ojentamaan kätensä tätä kohti aivan kuin poimiakseen hedelmän\nilman että tämän himon poissaolo tai läsnäolo olisi koskaan syvästi\nhäirinnyt hänen sisäistä ajatustaan.\n\nKreivittäreen nähden oli himo tuskin hipaissutkaan häntä, ja\nnäytti se piiloutuvan toisen voimakkaamman tunteen taakse, vielä\nhämärän ja tuskin heränneen. Olivier oli uskonut rakkauden alkavan\nhaaveilla ja runollisilla haltioitumisilla. Se mitä hän tunsi näytti\npäinvastoin johtuvan sellaisesta olemuksen kuohunnasta, jota ei\ntuskin voinut määritellä, enemmän ruumiillisesta kuin henkisestä.\nHän oli hermostunut, levoton, kiihtynyt, kuten ollaan jonkun taudin\nmeissä itäessä. Mutta ei mitään tuskallista kuitenkaan liittynyt\ntähän veren kuumeeseen, joka myös myllersi tartunnallaan hänen\najatuksiaan. Hän tiesi varsin hyvin tämän mielenkuohun aiheutuvan\nrouva de Guilleroysta, hänen paluunsa odottamisesta. Hän ei tuntenut\nheittäytyvänsä tätä kohti olemuksensa koko voimalla, vaan hän tunsi\ntämän aina olevan läsnä itsessään ikäänkuin kreivitär ei olisikaan\npoistunut; kreivitär oli lähtiessään jättänyt hänelle jotain\nitsestään, jotain hienon hienoa ja sanoin ilmaisematonta. Mitä?\nOliko tämä rakkautta? Nyt hän syventyi omaan sydämeensä nähdäkseen\nja ymmärtääkseen. Hän huomasi rouva de Guilleroyn viehättäväksi,\nmutta hän ei vastannut sitä naisihanteen tyyppiä, jonka Olivier'n\nsokea toivomus oli luonut. Jokainen mies, joka tavoittelee lempeä,\non edeltäpäin kuvitellut mielessään sen naisen henkiset hyvät\nominaisuudet ja ruumiilliset edut, joka häntä tulisi hurmaamaan, ja\nrouva de Guilleroy -- vaikka hän miellyttikin Bertiniä suuresti -- ei\nnäyttänyt hänestä olevan se nainen.\n\nMutta miksikä kreivitär sitten näin kiehtoi häntä enemmän kuin muut\nnaiset, erilaisella, lakkaamattomalla tavalla?\n\nOliko hän aivan yksinkertaisesti joutunut tämän keimailijan\nasettamaan ansaan, jonka hän oli jo kauan vainunnut ja käsittänyt,\nja kreivittären sotaliikkeiden saartamana tullut sen erikoisen\nhurmauksen vaikutuksen alaiseksi, jonka antaa naisille miellyttämisen\nhalu.\n\nBertin käveli, istuutui, läksi uudestaan liikkeelle, sytytti\npaperosseja ja heitti ne kohta taas kädestään; ja joku hetki hän\nkatseli seinäkellonsa viisaria, joka kulki tavallista määräaikaa\nkohti verkalleen ja järkähtämättömän säännöllisin askelin.\n\nUseita kertoja jo hän oli ollut kahden vaiheilla, kohottaako kynnen\nnäppäyksellä noita kahta liikkuvaa kultaviisaria peittävää lasikupua,\nja lykätäkö sormenpäällä isoaviisaria määrättyyn numeroon saakka,\njonka se saavutti niin hitaasti.\n\nHänestä tuntui, ettei muuta tarvittaisikaan kuin ovi jo aukenisi ja\nodotettu ilmestyisi tämän kepposen pettämänä ja kutsumana. Sitten hän\noli alkanut hymyillä tälle itsepäiselle ja järjettömän lapselliselle\nhalulleen.\n\nVihdoin teki hän itselleen kysymyksen: \"Voinko tulla hänen\nrakastajakseen?\" Tämä ajatus näytti hänestä oudolta, vähän\nmahdolliselta toteuttaa, ja tuskin ollenkaan tavoiteltavalta niiden\nselkkausten vuoksi, jotka se voisi aiheuttaa hänen elämässään.\n\nKuitenkin tämä nainen miellytti häntä suuresti ja hän päätteli:\n\"Totta tosiaan, olenpa joutunut kummalliseen tilanteeseen.\"\n\nSeinäkello löi, ja tämä häly sai hänet säpsähtämään, järkyttäen\nhänen hermojaan enemmän kuin hänen mieltään. Hän odotti kreivitärtä\nsillä kärsimättömyydellä, jota viipyminen lisää joka sekunti.\nRouva de Guilleroy oli aina täsmällinen; siis viimeistään kymmenen\nminuutin kuluttua hän astuisi sisään. Kun kymmenen minuuttia oli\nmennyt tunsi Bertin itsensä huolestuneeksi kuin murheen lähestyessä,\nsitten harmistuneeksi siitä, että hän odottaessaan menetti aikaansa,\nsenjälkeen hän käsitti äkkiä, että jollei rouva de Guilleroy tulisi,\nse tuottaisi hänelle suurta kärsimystä. Mitä tekisi hän? Odottaisiko\nhäntä? Ei -- hän lähtisi ulos, niin että jos kreivitär ehkä vielä\ntulisi kovin myöhästyneenä, hän löytäisi ateljeen tyhjänä.\n\nHän lähtisi ulos, mutta milloin? Minkä toimintavapauden hän\njättäisi rouva de Guilleroylle? Eikö olisi parempi jäädä ja tehdä\ntälle muutamin kohteliain ja kylmin sanoin ymmärrettäväksi, ettei\nhän, Bertin, ollut niitä, joita pannaan odottamaan? Ja jollei hän\ntulisikaan? Silloin saapuisi kai kirje, kortti, palvelija tai\nkaupunginlähetti? Jollei kreivitärtä kuuluisi, mitä hän tekisi?\nSilloin olisi päivä hukassa, hän ei voisi enää teeskennellä. Ja\nsilloin? Silloin hän lähtisi tiedustelemaan, miten kreivitär voi,\nsillä hän kaipasi nähdä tätä.\n\nNiin, -- oli totta, että hän kaipasi nähdä rouva de Guilleroyta -- ja\ntämä toive oli syvä, vaivaava ja ahdistava. Mitä se oli? Rakkauttako?\nMutta hän ei tuntenut innostusta ajatuksissaan, ei kiihkoa\naisteissaan eikä haaveiluja mielessään todetessaan, että, jollei\nkreivitär sinä päivänä tulisi, se tuottaisi hänelle suurta kärsimystä.\n\nUlko-oven kello soi pienen talon käytävään, Olivier Bertin tunsi\nhuohottavansa liikutuksesta, sitten itsensä niin iloiseksi, että teki\npyörähdyksen ilmassa heittäen paperossinsa menemään.\n\nRouva de Guilleroy astui sisään; hän oli yksin.\n\nBertin rohkaisi heti mielensä.\n\n-- Tiedättekö, mitä kysyin itseltäni, teitä odottaessani.\n\n-- Enpä tosiaan, en voi tietää.\n\n-- Kysyin, olinko rakastunut teihin.\n\n-- Rakastunut minuun! Te tulette hulluksi!\n\nMutta kreivitär hymyili ja hänen hymynsä sanoi: \"Se on hauskaa, olen\nerittäin tyytyväinen.\" Hän jatkoi:\n\n-- Kuulkaahan, te ette puhu totta; miksi laskette tällaista leikkiä?\n\nBertin vastasi:\n\n-- Tarkoitan päinvastoin täyttä totta. En vakuuta teille\nolevani rakastunut teihin, vaan kysyn itseltäni, enkö ole siksi\ntulemaisillani.\n\n-- Mikä saattaa teidät niin ajattelemaan?\n\n-- Minun levottomuuteni teidän poissaollessanne, onnellisuuden\ntunteeni teidän saapuessanne.\n\nKreivitär istuutui.\n\n-- Oi! Älkää huoliko niin vähästä. Niinkauan kuin nukutte hyvin ja\nsyötte ruokahalulla, ei ole vaaraa.\n\nBertin alkoi nauraa.\n\n-- Ja jos menetän unen ja ruokahalun?\n\n-- Ilmoittakaa minulle.\n\n-- Mitä te sitten teette?\n\n-- Annan teidän parantua rauhassa.\n\n-- Kiitoksia paljon.\n\nJa rakkaudenaiheesta he sirosanaisesti pakinoivat koko iltapäivän.\nSamoin kävi seuraavina päivinä. Suostuen tähän hänen mielestään\nhenkevään ja arvottomaan hassutteluun rouva de Guilleroy kysyi\nBertiniltä hyväntuulisena astuessaan huoneeseen:\n\n-- Mitenkä voi rakkautenne tänään?\n\nJa taiteilija selitti hänelle vakavan leikillisessä äänilajissa koko\ntautinsa kehityksen, koko syntyvän ja kasvavan hellyyden sisäisen,\njatkuvan ja sydäntä vellovan vaivan. Hän esitteli sielunsa liikkeet\npikkumaisen tarkasti, tunti tunnilta, aina heidän eroamisestaan\nasti edellisenä päivänä, luentoja pitävän opettajan keveäniloisella\ntavalla; kreivitär kuunteli huvitettuna, hiukan liikutettuna\nja levottomana tätä tarinaa, aivankuin lukua kirjasta, jonka\nsankarittarena hän oli. Kun Bertin oli luetellut kohteliaasti ja\nluontevasti kaikki huolet, joiden uhrina hän oli, hänen äänensä aika\najoittain alkoi väristä ilmaistessaan sanoin tai vain äänenvaihteluin\nhänen sydämensä kärsimyksiä.\n\nJa yhä kreivitär kyseli häneltä, värähdellen uteliaisuudesta, silmät\nhäneen kiinnitettyinä, korva halukkaana kuulemaan näitä asioita,\njotka tosin hiukan tekivät levottomaksi, mutta joita oli ihanaa\nkuunnella.\n\nToisinaan Bertin tullessaan hänen luokseen oikaistakseen asentoa,\ntarttui hänen käteensä ja yritti sitä suudella. Nopsalla liikkeellä\nkreivitär tempasi sormensa hänen huuliltaan ja rypistäen vähän\nkulmakarvojaan sanoi:\n\n-- Kas niin, työskennelkää.\n\nTaiteilija ryhtyi taas työhön, mutta tuskin viisi minuuttia oli\nkulunut, kun rouva de Guilleroy teki hänelle kysymyksen johtaakseen\nhänet taitavasti takaisin siihen ainoaan aineeseen, joka kiinnitti\nheidän molempien mieliä.\n\nSydämessään tunsi kreivitär nyt syntyvän pelkoja. Hän tahtoi kyllä\nolla rakastettu, mutta ei liiaksi. Varmana siitä, ettei hän itse\ntulisi viekoitelluksi menemään liian kauas, hän pelkäsi antaa\nBertininkään tässä seikkailussa tehdä sitä, sillä silloin hän\nmenettäisi tämän, koska olisi pakoitettu saattamaan hänet epätoivoon\noltuaan häntä rohkaisevinaan. Jos hänen kuitenkin olisi täytynyt\nluopua tästä hellästä ja sirosanoin tulkitusta ystävyydestä, tästä\nyhä vuolaasti virtaavasta keskustelusta, joka vieritti esiin\nlemmenhiukkasia kuin kultahietaa täynnä oleva puro kultajyviä, olisi\nse koskenut häneen yhtä kipeästi kuin jos häntä olisi raadeltu.\n\nKun hän lähti kotoaan mennäkseen maalarin ateljeehen, täytti hänet\nilonailahdus, voimakas ja lämmin, ja se teki hänet keveäksi ja\nhilpeäksi. Kun hän tarttui kädellään Olivier'n asunnon ovikelloon,\nsykki hänen sydämensä kärsimättömyydestä, ja portaiden matto oli\npehmein mitä hänen jalkansa koskaan olivat koskettaneet.\n\nMutta ennen pitkää Bertin tuli synkäksi, vähän hermostuneeksi,\nusein ärtyisäksi. Hän osasi kyllä kohta hillitä\nkärsimättömyyskohtauksiansa, mutta ne uudistuivat yhä useammin.\n\nEräänä päivänä kreivittären juuri astuttua huoneeseen, Bertin\nistuutui hänen viereensä sen sijaan, että olisi ryhtynyt maalaamaan\nja sanoi hänelle:\n\n-- Hyvä rouva, ette voi enää olla tietämättä, ettei se ole mitään\npilaa, ja että rakastan teitä mielettömästi.\n\nHämillään näistä alkusanoista ja nähdessään pelätyn ratkaisun\nlähestyvän, kreivitär koetti pysähdyttää häntä, mutta taiteilija ei\nkuunnellut enää. Tunnetulva purkautui hänen täyttyneestä sydämestään,\nja rouva de Guilleroyn täytyi kuunnella häntä kalpeana, vapisevana,\ntuskaisena. Bertin puhui kauan, pyytämättä mitään, hellästi,\nkaihomielisesti, epätoivoisen alistuvasti; kreivitär antoi hänen\ntarttua käsiinsä ja pitää ne omissaan. Taiteilija oli polvistunut\nrouva de Guilleroyn huomaamatta, ja haltioitunein katsein hän\nrukoili tätä säästämään häntä kärsimyksiltä. Miltä kärsimyksiltä?\nKreivitär ei käsittänyt eikä koettanutkaan käsittää, kauhean tuskan\ntylsyttämänä, nähdessään Bertinin kärsivän, ja tämä tuska oli melkein\nonnea. Äkkiä hän näki kyyneliä Bertinin silmissä ja tuli siitä niin\nliikutetuksi, että sanoi: \"Oi!\" valmiina suutelemaan häntä niinkuin\nsuudellaan itkeviä lapsia. Taiteilija toisti hyvin hiljaisella\näänellä: \"Näettekö, minä kärsin liiaksi,\" ja yhtäkkiä tämä toisen\ntuska voitti kreivittären, kyyneleet tarttuivat häneen, hän alkoi\nnyyhkyttää, hermot lamautuneina, käsivarret vapisevina, valmiina\naukenemaan.\n\nKun kreivitär yhtäkkiä tunsi Bertinin sulkevan hänet syliinsä\nja intohimoisesti suutelevan häntä huulille, tahtoi hän huutaa,\ntaistella vastaan, lykätä hänet luotaan, mutta hän arveli heti\nolevansa hukassa, sillä hän myöntyi vastustellessaan, hän antautui\nvastaan ponnistellessaan, hän puristi Bertinin lujasti rintaansa\nvasten huutaen: \"Ei, ei, minä en tahdo.\"\n\nSitten hän hetkisen oli vallan suunniltaan, kasvot käsiä vasten\npainettuina, mutta yhtäkkiä hän nousi, sieppasi matolle pudonneen\nhattunsa, pani sen päähänsä ja riensi ulos huolimatta Olivier'esta,\njoka rukoillen pidätti häntä hameesta.\n\nHeti kun hän oli kadulla, häntä halutti istuutua katukäytävän\nreunalle, niin hän tunsi olevansa uuvuksissa, aivankuin hänen\njalkansa olisivat olleet poikki. Ajuri ajoi ohi, hän kutsui sen ja\nsanoi: \"Ajakaa hiljaa, viekää minua mihin haluatte.\" Hän vetäytyi\najoneuvoihin, sulki oven, lyykistyi perimmäiseen nurkkaan ja tunsi\nolevansa yksin eteenkohotettujen lasien takana, yksin ajatellakseen.\n\nMuutamien minuuttien aikana ei hän tajunnut muuta kuin pyörien\ntärinää ja katukuoppien aiheuttamia nytkähdyksiä. Hän katseli taloja,\njalkamiehiä, muita ajureita, raitiovaunuja tyhjin silmin, jotka eivät\nnähneet mitään; hän ei ajatellut myöskään mitään, ikäänkuin hän olisi\nmyöntänyt itselleen jonkinmoista lykkäysaikaa, ennenkuin uskalsi\najatella sitä mitä oli tapahtunut.\n\nSitten, koska hänellä oli vilkas äly, joka ei mitenkään ollut\nveltostunut, hän sanoi itsekseen: \"Kas niin, olen siis langennut\nnainen\". Ja joitakuita minuutteja hän vielä oli mielenliikutuksen\nvallassa, varmana siitä, että onnettomuus, jota ei voinut korjata,\noli tapahtunut, kauhistuneena kuin katolta pudonnut ihminen, joka ei\nhievahda paikaltaan arvellen, että hänen jalkansa ovat poikki, ja\nuskaltamatta sitä todeta.\n\nMutta sen sijaan, että olisi joutunut suunniltaan tämän odotetun ja\nyllätyksenä pelätyn tuskan vuoksi, hänen sydämensä pysyi, päästyään\ntästä ratkaisevasta kohtauksesta, tyynenä ja rauhallisena; se löi\nhitaasti, hiljaa tämän lankeemuksen jälkeen, jonka masentamana hänen\nmielensä oli, eikä se ollenkaan näyttänyt ottavan osaa hänen sielunsa\nkauhistukseen.\n\nRouva de Guilleroy toisti, aivankuin kuullakseen sen ja tullakseen\nsiitä vakuutetuksi: \"Olen siis langennut nainen.\" Ei mikään kaiku\nhänen ruumiissaan vastannut tähän omantunnon valitukseen.\n\nHän antoi heilahtelevien vaunujen jonkun aikaa tuuditella itseään,\nsiirtäen hiukan tuonnemmaksi mietiskelyn, johonka hänen olisi\nryhdyttävä tämän julman tilanteen johdosta. Ei, hän ei enää kärsinyt.\nHän pelkäsi vain ajatella, siinä kaikki, pelkäsi saada tietää,\nymmärtää ja harkita; mutta hänestä tuntui päinvastoin, että siinä\nhimmeässä ja tutkimattomassa olemuksessa, jonka muodostaa meidän\nvaistojemme ja halujemme lakkaamaton taistelu, vallitsi rauha, joka\nei näyttänyt todenmukaiselta.\n\nKun tätä omituista lepoa oli kestänyt ehkä puoli tuntia ja kreivitär\nvihdoin käsitti ettei epätoivo, jonka piti tulla, saapunutkaan, hän\nkaristi itsestään tämän horrostilan ja mutisi: \"Tämäpä on hassua, en\nole enää juuri ollenkaan suruissani.\"\n\nSilloin hän alkoi moittia itseään. Viha syttyi hänessä hänen omaa\nsokeuttaan ja heikkouttaan vastaan. Kuinka hän ei ollut aavistanut\ntätä? Kuinka ei hän ollut käsittänyt, että tämän taistelun hetki\noli tuleva, että tämä mies miellytti häntä kyllin tehdäkseen hänet\nveltoksi ja että mitä vilpittömimpiinkin sydämiin puhaltaa joskus\nhimo kuin tuulenpuuska, joka vie tahdon mukanaan.\n\nNäin kovasti itseään moitittuaan ja halveksittuaan, kreivitär kysyi\nitseltään kauhistuneena, mitä nyt tulisi tapahtumaan.\n\nHänen ensimmäinen aikomuksensa oli katkaista heti suhteensa maalariin\nja olla häntä enää milloinkaan näkemättä.\n\nTuskin oli hän tehnyt tämän päätöksen, kun tuhannet syyt ilmestyivät\nheti sitä vastustamaan.\n\nKuinka selittäisi hän tämän riitautumisen? Mitä sanoisi miehelleen?\nEikö epäluulon alaiseksi joutunutta totuutta kuiskailla ja levitellä\nkaikkialle?\n\nEikö ollut parempi näennäisesti päästäkseen pälkähästä näytellä\nOlivier Bertiniin itseensä nähden välinpitämättömyyden ja unhoituksen\nteeskentelevää komediaa ja osoittaa tälle, että hän oli poistanut\nolemattomiin tämän minuutin muistostaan ja elämästään?\n\nMutta voisiko hän sitä? Olisiko hänellä rohkeutta ilmestyä\ntaiteilijan luo, olla muistamatta mitään, katsella häntä närkästyneen\nja hämmästyneen näköisenä ja sanoa: \"Mitä te minusta tahdotte?\"\nmiehelle, jonka pikaisesta ja väkivaltaisesta tunnepurkauksesta hän\noli tullut osalliseksi.\n\nHän harkitsi kauan eikä kuitenkaan tehnyt toista päätöstä, koska ei\nmikään muu ratkaisu näyttänyt hänestä mahdolliselta.\n\nHän menisi taiteilijan luo seuraavana päivänä -- rohkeasti -- ja\ntekisi tälle heti ymmärrettäväksi, mitä hän tahtoi, mitä hän vaati\nhäneltä. Ei koskaan yksikään sana, ainoakaan viittaus, ainoakaan\nkatse saanut muistuttaa hänelle tätä häpeää.\n\nKärsittyänsä -- sillä hän kai myös kärsi -- Bertin tyytyisi varmasti\nkohtaloonsa, rehellisenä ja sivistyneenä miehenä, ja pysyisi vastedes\nsamana, jona hän siihen saakka oli ollut.\n\nTämän uuden päätöksen tehtyänsä kreivitär antoi ajurille osoitteensa\nja palasi kotiin syvän alakuloisuuden vallassa; hän halusi vain\nmennä lepäämään, olla ketään näkemättä, nukkua ja unhoittaa. Hän\nsulkeutui huoneeseensa ja pysyi siellä päivälliseen saakka loikoen\nleposohvallaan velttona ja untelona tahtomatta enää vaivata mieltään\ntällä vaaroja pursuavalla ajatuksella.\n\nHän meni määrätyllä hetkellä ruokasaliin, hämmästyneenä siitä, että\noli niin rauhallinen ja odotti miestään tavallisen näköisenä. Tämä\ntuli kantaen sylissään pikku tyttöä: kreivitär puristi miehensä kättä\nja suuteli lasta tuntematta mitään ahdistavaa tuskaa.\n\nHerra de Guilleroy tiedusteli, mitä hän oli tehnyt. Hän vastasi\nvälinpitämättömästi istuneensa mallina kuten joka päivä.\n\n-- Ja onko muotokuva kaunis? sanoi kreivi.\n\n-- Siitä tulee aika hyvä.\n\nKreivi puhui taas asioista, joita hän mielellään kertoi syödessään,\nedustajakamarin istunnosta ja tavaroiden väärentämistä koskevasta\nlakiehdotuksesta.\n\nTämä lavertelu, jota kreivitär tavallisesti sieti hyvin, kiihoitti\nhäntä nyt, saattoi hänet katselemaan tarkkaavaisemmin tuota\njokapäiväistä miestä ja korupuhujaa, jota huvittivat nuo asiat; mutta\nhän hymyili kuunnellessaan miestänsä ja vastasi ystävällisesti,\nvieläpä herttaisemmin ja ihastuneempana kuin tavallisesti näihin\ntyhjänpäiväisyyksiin. Hän ajatteli katsellessaan kreiviä: \"Olen\npettänyt hänet. Hän on minun mieheni, olen pettänyt hänet. Eikös se\nole omituista, ei mikään enää voi estää sitä, ei mikään voi tehdä\nsitä tekemättömäksi. Olen sulkenut silmäni. Olen taipunut muutamien\nsekuntien aikana, ainoastaan muutamien sekuntien, suutelemaan toista\nmiestä, ja minä en ole enää kunniallinen vaimo. Muutamat sekunnit\nminun elämässäni, muutamat sekunnit, joita ei voi poistaa, ovat\ntuottaneet minulle tämän vakavan, lyhyen, pienen teon, jota ei voi\nenää korjata, rikoksen, kaikkein häpeällisimmän vaimolle... ja minä\nen tunne ollenkaan epätoivoa. Jos minulle olisi sanottu sitä eilen,\nniin en olisi sitä uskonut. Jos minulle olisi sitä vakuutettu,\nolisin kohta ajatellut kauheita omantunnontuskia, joiden raatelemana\nminun pitäisi olla tänään. Ja minulla ei ole niitä juuri ollenkaan.\"\nHerra de Guilleroy läksi ulos päivällisen jälkeen, niinkuin hän teki\nmelkein joka päivä.\n\nSilloin rouva otti syliinsä pikku tytön ja itki häntä suudellessaan;\nhän itki vilpittömiä kyyneleitä, omantunnonkyyneleitä, ei ollenkaan\nsydämen.\n\nMutta hän ei nukkunut ollenkaan.\n\nHuoneensa pimeydessä hän vaivasi itseänsä yhä edelleen vaaroilla,\njoita hänelle voi aiheuttaa maalarin käytös; ja hän pelkäsi seuraavan\npäivän tapaamista sekä sitä, mitä hänen pitäisi sanoa taiteilijalle\nkatsoessaan häntä kasvoihin.\n\nHän nousi aikaisin ylös, jäi loikomaan lepotuoliinsa koko\naamupäiväksi, ponnistellen kaikki voimansa arvatakseen mitä hänen\noli pelättävä, mitä hänen olisi vastattava, sekä ollakseen valmis\nkaikkien yllätyksien varalta.\n\nHän läksi aikaiseen liikkeelle harkitakseen asiaa vielä kulkiessaan.\n\nBertin ei ollenkaan odottanut häntä ja kyseli itseltään jo eilisestä\nalkaen, mitä hänen oikeastaan pitäisi tehdä kreivittäreen nähden.\n\nTämän poislähdön, tämän paon jälkeen, jota Bertin ei ollut uskaltanut\nvastustaa, hän oli jäänyt yksin kotiin kuullen vielä, vaikka\nkreivitär jo oli kaukana, hänen askeliensa kaiun, hänen hameensa\nkahinan ja kiinnipaiskatun oven rämähdyksen.\n\nHän jäi seisomaan täynnä hehkuvaa, syvää, kuohuvaa iloa. Hän oli\nsiis vallannut kreivittären! Se oli tapahtunut heidän kesken! Oliko\nse mahdollista? Tämän riemuvoiton vaikuttaman hämmästyksen jälkeen\nBertin nautti siitä, ja paremmin pienissä erin omistaakseen tämän\nnautinnon, hän istuutui, melkein kävi pitkälleen sohvalle, jossa hän\noli syleillyt kreivitärtä.\n\nHän jäi siihen kauaksi aikaa sen ajatuksen täyttämänä, että kreivitär\noli hänen rakastajattarensa ja että heidän välillään, tämän naisen,\njota hän niin suuresti oli halunnut, ja hänen, oli solmiutunut\nmuutamissa hetkissä se salainen side, joka kiinnittää kaksi olentoa\ntoisiinsa. Hän säilytti yhä vielä ruumiissaan väräjävänä voimakkaan\nmuiston tuosta pikaisesta hetkestä, jolloin heidän huulensa olivat\nkohdanneet toisensa ja jolloin heidän ruumiinsa olivat yhtyneet\nvavahtaakseen yhdestä suuresta elämän värähdyksestä.\n\nHän ei ollenkaan lähtenyt ulos sinä iltana, kyllikseen nauttiakseen\ntästä ajatuksesta; hän meni aikaiseen nukkumaan kokonaan väräjävänä\nonnesta.\n\nSeuraavana aamuna, tuskin vielä heränneenä, hän jo kysyi\nitseltään: \"Mitä minun tulee tehdä?\" Jollekin ilotytölle, jollekin\nnäyttelijättärelle hän olisi lähettänyt kukkia taikkapa koristeen;\nmutta nyt hän oli aivan ymmällä ja kiusaantunut tämän uuden tilanteen\njohdosta.\n\nEpäilemättä täytyi kirjoittaa... Mutta mitä? Hän töhersi, raapi, repi\nja alkoi uudestaan kaksikymmentä kirjettä, jotka näyttivät kaikki\nhänestä loukkaavilta, innoittavilta, naurettavilta.\n\nHän tahtoi hienostunein ja viehättävin sanoin ilmaista sielunsa\nkiitollisuuden, hurjan hellyytensä innostuksen, sekä tarjota\nloppumatonta uskollisuutta; mutta hän ei keksinyt näitä intohimoisia\nja vivahdusrikkaita asioita ilmituodakseen muita kuin tuttuja\nlauseparsia, jokapäiväisiä, kömpelöitä ja poikamaisia käänteitä.\n\nHän luopui siis kirjoittamisajatuksesta ja päätti lähteä katsomaan\nhäntä, heti kun malli-istuntotunti olisi kulunut, siliä hän ajatteli,\nettei kreivitär tulisikaan.\n\nSulkeutuen silloin ateljeehensa hän hurmautui muotokuvan edessä,\nhäntä hiveli halu huulillansa kosketella maalausta, johonka jotakin\nkreivittärestä oli kiinnitetty, ja aika-ajoittain hän katseli\nikkunasta kadulle. Kaikki kaukaa näkyvät hameet aiheuttivat hänelle\nsydämentykytystä. Kaksikymmentä kertaa hän luuli tuntevansa\nkreivittären, kun sitten hänen kreivittäreksi luulemansa nainen oli\nmennyt ohi, hän istuutui hetkeksi alakuloisena kuin pettymyksen\njälkeen.\n\nYhtäkkiä hän näki kreivittären, epäili oliko tämä hän, otti kiikarin,\ntunsi hänet ja voimakkaan liikutuksen myllertämänä istuutui\nodottamaan häntä.\n\nKun hän astui sisään, syöksyi taiteilija polvilleen ja tahtoi tarttua\nhänen käsiinsä, mutta kreivitär veti ne äkkiä takaisin, ja kun Bertin\nyhä pysyi polvillaan hänen jalkojensa edessä, tuskan vallassa ja\nsilmät kohotettuina häntä kohti, sanoi kreivitär ylimielisesti:\n\n-- Mitä te oikein teette, herra? En käsitä teidän asentoanne.\n\nBertin sopersi:\n\n-- Oi rouva, minä rukoilen teitä...\n\nKreivitär keskeytti hänet säälimättä:\n\n-- Nouskaa, te olette naurettava.\n\nTaiteilija nousi pelästyneenä mutisten:\n\n-- Mikä teidän on? Älkää kohdelko minua näin, rakastan teitä...\n\nSilloin kreivitär muutamin nopein ja kuivin sanoin osoitti hänelle\ntahtonsa ja järjesti tilanteen.\n\n-- En ymmärrä mitä te tahdotte sanoa! Älkää puhuko minulle koskaan\nrakkaudestanne, taikka jätän tämän ateljeen ollakseni koskaan tänne\npalaamatta. Jos te unohdatte ainoatakaan kertaa tämän täällä oloni\nehdon, ette koskaan enää tule näkemään minua.\n\nTaiteilija katseli häntä aivan ymmällä tästä kovasydämisyydestä, jota\nhän ei ollut odottanut; sitten hän käsitti ja lausui hiljaa:\n\n-- Tottelen, rouva.\n\nKreivitär vastasi:\n\n-- Erittäin hyvä, sitä odotinkin teiltä! Nyt tehkää työtä, sillä kuva\nei ole vielä kohtakaan valmis.\n\nBertin otti siis palettinsa ja ryhtyi maalaamaan; mutta hänen kätensä\nvapisivat, hänen himmentyneet silmänsä katsoivat näkemättä; häntä\nhalutti itkeä, niin hän tunsi sydämensä murjotuksi.\n\nHän koetteli puhella kreivittärelle; tämä tuskin vastasi. Kun Bertin\nyritti sanoa rouva de Guilleroylle kohteliaisuuden hänen hipiästään,\nniin pysähdytti tämä hänet niin musertavalla äänensävyllä, että\ntaiteilija sai yhtäkkiä noita rakastavien raivokohtauksia, jotka\nmuuttavat vihaksi hellyyden. Hänen sielussaan ja ruumiissaan tapahtui\nvoimakas hermopuistatus, ja heti paikalla, ilman mitään väliastetta,\nhän inhosi kreivitärtä. Niin, niin, niinhän oli asianlaita, hänhän\noli nainen! Hän oli toisten kaltainen hän myöskin! Ja miksei?\nHän oli petollinen, häilyvä ja heikko niinkuin kaikki naiset.\nHän oli kiehtonut hänet, viekoitellut tyttöhempukan juonilla,\nkoettanut hurmata häntä antamatta sitten mitään, kiihoittaen häntä,\nsitten kieltäytyäkseen, käyttäen häntä kohtaan kaikkien kurjien\nkeimailijoiden temppuja, noiden naisten, jotka näyttävät aina\nvalmiilta riisuutumaan niin kauan kuin mies, jonka he saattavat\nkatukoirien kaltaiseksi, ei vielä läähätä himosta.\n\nSitä pahempi hänelle lopultakin; hän oli omistanut tämän naisen,\nhän oli vallannut hänet. Kreivitär voi pestä ruumiinsa sienellä ja\nvastata hänelle röyhkeästi, hän ei kuitenkaan poistaisi mitään,\nja hän, Bertin, kyllä unhoittaisi tämän naisen. Todellakin,\nhän olisi tehnyt suuren mielettömyyden jos olisi ottanut\nvastuksikseen tuollaisen rakastajattaren, joka olisi kalvanut hänen\ntaiteilijaelämäänsä sievän naisen oikullisin hampain.\n\nHäntä halutti viheltää, samoin kuin hän teki malliensa edessä; mutta\nkun hän tunsi hermostuneisuuden kasvavan ja pelkäsi tekevänsä jonkun\ntyhmyyden, niin lyhensi hän istuntoa sanoen menevänsä muka tapaamaan\njotakin henkilöä.\n\nKun he ottivat jäähyväiset erotessaan, niin he varmasti luulivat\nolevansa kauempana toisistaan kuin sinä päivänä, jolloin he\nkohtasivat toisensa herttuatar de Mortemainin luona.\n\nHeti kun kreivitär oli lähtenyt, otti Bertin hattunsa ja\npäällystakkinsa ja meni ulos. Kylmä aurinko vanuntapaisen usvan\npeittämältä, siniseltä taivaalta, lähetti kaupunkiin kalpeata, hiukan\npetollisen ja surullisen näköistä valoa.\n\nKäveltyänsä jonkun aikaa nopein ja kiihtynein askelin, tuupaten\nohikulkevia, jottei hänen tarvinnut poiketa suorasta viivasta, hänen\nkova raivonsa kreivitärtä kohtaan mureni epätoivoiseksi suruksi\nja katumukseksi. Toistettuaan itselleen kaiken sen, mistä hän oli\nmoittinut tätä, hän muisti, nähdessään toisia naisia kulkevan ohi,\nkuinka sievä ja viehättävä kreivitär oli. Kuten niin monet muut,\njotka eivät sitä tunnusta, oli Bertinkin aina odottanut tuota\nhyvin harvinaista sattumaa, ainoata runollista ja intohimoista\nlempeä, joka haaveissa väikkyy sydämissämme. Eikö hän ollut\nlöytämäisillään sitä? Eikö juuri tämä nainen olisi tuonut hänelle\ntämän melkein mahdottomalta näyttävän onnen? Miksikä sitten ei\nmitään voi toteuttaa? Miksei voi lujasti siepata kiinni sitä, mitä\ntavoittelee, tai miksi saavuttaa siitä vain sirpaleita, jotka tekevät\ntuskallisemmaksi tämän pettymyksien ajojahdin.\n\nHän ei ollut enää vihoissaan nuorelle naiselle, vaan itse elämälle.\nNyt kun hän harkitsi asiaa, niin miksi hän olisi oikeastaan ollut\nsuutuksissaan tälle? Mistä voi hän moittia kreivitärtä loppujen\nlopuksi? -- siitäkö, että tämä oli ollut rakastettava, hyvä ja\nsuloinen hänelle sensijaan että kreivitär voi moittia häntä siitä,\nettä hän oli käyttäytynyt kuin pahantekijä.\n\nHän palasi kotiin aivan surumielisenä. Hän olisi tahtonut pyytää\nkreivittäreltä anteeksi, uhrautua hänen puolestaan, saattaa hänet\nunhoittamaan, ja hän koetti keksiä, millä keinoin hän voisi saada\ntämän ymmärtämään, kuinka hän, Bertin, kuolemaansa saakka tulisi\nvastedes aina noudattamaan hänen tahtoaan.\n\nSeuraavana päivänä kreivitär siis saapui tyttärensä seuraamana, niin\nsurumielisesti hymyillen ja niin kärsivän näköisenä, että taiteilija\nluuli näkevänsä hänen onnettomissa sinisissä silmissään, jotka siihen\nsaakka olivat olleet niin iloiset, koko tämän naisen sydämen huolet,\ntunnonvaivat ja lohduttoman surun. Hän herätti taiteilijassa sääliä\nja saattaaksensa kreivittären unohtamaan Bertin osoitti hänelle\nvarovaisesti pidättyen hienointa huomaavaisuutta. Rouva de Guilleroy\nvastasi siihen lempeästi, ystävällisesti, kärsivän naisen väsyneellä\nja murtuneella tavalla.\n\nJa taiteilijan valtasi häntä katsellessaan uudestaan hurja halu\nrakastaa häntä ja tulla rakastetuksi; hän kysyi itseltään, kuinka\nkreivitär ei ollut enää vihoissaan, kuinka hän voi vielä palata,\nkuunnella häntä ja vastata hänelle, sen jälkeen kuin tämä muisto oli\nheidän välillään.\n\nSiitä hetkestä saakka, kun kreivitär voi uudestaan nähdä hänet,\nkuulla hänen äänensä ja kestää hänen edessään tuota ainoata ajatusta,\njonka ei pitänyt jättää häntä, oli selvä, että tämä ajatus ei\nollut tullut hänelle sietämättömäksi. Kun nainen vihaa miestä,\njoka on häntä loukannut, niin ei hän voi tavata tätä ilman, että\ntämä viha purkautuu. Mutta tämä mies ei voi myöskään pysyä hänelle\nyhdentekevänä. Naisen täytyy joko vihata häntä taikka antaa hänelle\nanteeksi. Kun hän antaa anteeksi, silloin ei hän ole enää kaukana\nrakkaudesta.\n\nYhä maalaten verkalleen Bertin mietiskeli täten pienin, tarkoin,\nselvin ja varmoin perustein; hän tunsi itsensä kirkasälyiseksi,\nvoimakkaaksi ja kykeneväksi itseänsä hilliten vastaanottamaan kaikki\ntapahtumat.\n\nTarvitsi vaan olla järkevä, kärsivällinen, uskollinen, ja hän saisi\nkreivittären takaisin jonakin kauniina päivänä.\n\nHän osasi odottaa. Rauhoittaakseen kreivitärtä, valloittaakseen\nhänet takaisin, hän käytti vuorostaan oveluutta, näennäisiin\ntunnonvaivoihin kätkettyjä hellyydenosoituksia, epäröivää\nhuomaavaisuutta ja välinpitämätöntä käytöstä. Ollen varma tulevasta\nonnestaan hän pysyi tyynenä; mitäpä hänelle merkitsi, tapahtuiko se\nhiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin! Tunsipa hän vielä outoa ja\nerikoisen laatuista huvia siitä, ettei ollenkaan kiirehtinyt, että\nväijyi häntä, ja sanoi itseksensä: \"Hän pelkää!\" nähdessään hänen\ntulevan lapsensa kanssa.\n\nBertin tunsi, että heidän välillään kehittyi hiljalleen lähestyminen,\nja että kreivittären katseihin ilmestyi jotakin vierasta, jotakin\nväkinäistä, tuskallisen suloista, tuota taistelevan sielun kehoitusta\nja heikkenevän tahdon kutsua, joka näyttää sanovan: \"Mutta valloita\nminut toki väkirynnäköllä!\"\n\nJonkun ajan kuluttua kreivitär palasi yksin taiteilijan\npidättyväisyydestä rauhoittuneena. Silloin tämä kohteli häntä\nystävättärenä, toverina, puhui hänelle elämästään, suunnitelmistaan,\ntaiteestaan, kuin veljelle.\n\nTämän avomielisyyden viehättämänä kreivitär otti ilolla vastaan\nneuvonantajattaren tehtävän; häntä mairitteli se, että Bertin näin\nasetti hänet erikoisasemaan muihin naisiin nähden, ja hän oli\nvakuutettuna siitä, että tämän taiteellinen kyky hienostuisi tässä\nläheisessä älyllisessä vuorovaikutuksessa. Mutta kyselemällä hänen\nmieltään ja osoittamalla hänelle kunnioitustaan taiteilija sai\nkreivittären siirtymään aivan luonnollisesti neuvonantajan tehtävästä\ninnoittavan papittaren tehtävään. Kreivitär piti hauskana laajentaa\nnäin vaikutustaan tähän etevään mieheen, ja hän suostui melkein\nsiihen, että Bertin rakasti häntä taiteilijana, koska hän innoitti\nhänen teoksensa.\n\nEräänä iltana, pitkien keskustelujen jälkeen kuuluisien maalarien\nrakastajattarista kreivitär liukui hiljaa Bertinin syliin. Hän jäi\nsiihen tällä kertaa koettamatta paeta ja vastasi toisen suudelmiin.\n\nSilloin ei hänellä ollut enää mitään tunnonvaivoja, vaan epämääräinen\nlankeemuksentunne, ja vastataksensa järkensä moitteisiin hän\nuskoi, että se oli sallimus. Kun häntä veti Bertinin puoleen hänen\nsydämensä, joka oli neitsyellinen, ja sielunsa, joka oli tyhjä, ja\nkun hänen ruumiinsa valtasivat vähitellen voimakkaat hyväilyt, niin\nhän kiintyi tähän kohta niinkuin kiintyvät hellät naiset, jotka\nrakastavat ensimäisen kerran.\n\nTaiteilijassa taas tapahtui kova, aistillinen ja runollinen\nlemmenpurkaus. Hänestä tuntui välistä, että hän oli lähtenyt lentoon\njonakin päivänä, kädet ojennettuina, ja että hän oli voinut syleillä\nvoimakkain käsivarsin tuota siivekästä ja suurenmoista unelmaa, joka\naina väikkyy meidän toiveittemme yllä.\n\nHän oli saanut valmiiksi kreivittären muotokuvan, parhaimman varmaan\nmaalauksistaan, sillä hän oli osannut nähdä ja kiinnittää kankaalla\ntuota jotakin sanoin ilmaisematonta, jota ei juuri koskaan maalari\nhavaitse, tuota sielun heijastusta, mysteerioita ja ilmettä, joka\nvärähtelee kasvoilla ja jota on vaikea siepata kiinni.\n\nSitten kului kuukausia ja sitten vuosia, jotka tuskin höllensivät\nsitä sidettä, joka yhdisti toisiinsa kreivitär de Guilleroyn ja\nmaalari Olivier Bertinin. Taiteilijassa ei ollut enää tuota ensi\naikojen hurmiota, vaan rauhallista, syvää rakkautta, jonkinlaista\nrakastavaa ystävyyttä, johon hän oli tottunut.\n\nKreivittäressä sitävastoin kasvoi lakkaamatta intohimoinen\nkiintyminen, sellaisten naisten sitkeä kiintymys, jotka antautuvat\njollekin miehelle kokonaan ja ainaiseksi. Kunniallisina ja\nvilpittöminä aviorikoksessaan, niinkuin he olisivat voineet olla sitä\navioliitossaankin, he pyhittäytyvät tälle ainoalle hellyydelle, josta\nmikään ei heitä vieroita. He eivät ainoastaan rakasta rakastajaansa,\nmutta he tahtovatkin rakastaa häntä, ja silmät yksinomaan häneen\nkiinnitettyinä askarruttaa heidän sydäntänsä siihen määrin tämän\nmiehen ajatteleminen, ettei mitään vierasta enää voi päästä sinne. He\novat sitoneet elämänsä päättäväisesti, aivan niinkuin sidotaan kädet,\nennenkuin hypätään korkealta sillalta veteen, kun osataan uida ja kun\ntahdotaan kuolla.\n\nMutta siitä hetkestä alkaen, jolloin kreivitär näin oli antautunut,\nhän tunsi itseänsä ahdistavan pelon Olivier Bertinin uskollisuudesta.\nEihän mikään muu pidättänyt tätä kuin ainoastaan hänen miehen\ntahtonsa, hänen oikkunsa, hänen ohimenevä mieltymyksensä naiseen,\njonka hän oli kohdannut eräänä päivänä, niinkuin hän oli jo kohdannut\nniitä niin useita toisia! Hän tunsi Bertinin niin vapaaksi ja niin\nhelposti viekotelluksi, hänet, joka eli ilman velvollisuuksia, ilman\ntottumuksia ja turhia arkailuja, kuten kaikki miehet. Hän oli kaunis,\nkuuluisa, kaikkialle haluttu, hänellä oli hänen nopeasti heränneiden\nhalujensa saavutettavissa kaikki hienoston naiset, joiden siveys\non niin hauras, ja kaikki puolimaailman ja teatterinaiset, jotka\ntuhlaavat suosiotaan sellaisille miehille, kuin hän. Joku heistä\nvoisi illallisen jälkeen seurata häntä ja miellyttää häntä, vallata\nhänet ja pitää hänet.\n\nHän eli siis alituisessa Bertinin menettämisen pelossa, vakoillen\nhänen käytöstään, hänen esiintymistään, joutuen aivan suunniltaan\nyhdestä sanasta ja tuskan valtaan heti, kun Bertin ihaili toista\nnaista, kehui viehättäviä kasvoja tahi siroa vartaloa. Kaikki,\nmitä hän ei tietänyt taiteilijan elämästä, sai hänet vapisemaan ja\nkaikki mitä hän siitä tiesi, täytti hänet kauhulla. Joka kerran\nheidän tavatessaan toisensa kreivitär tuli aivan nerokkaaksi\nkuulustellessaan häntä hänen huomaamattaan, saadaksensa hänet\nlausumaan ajatuksensa näkemistään henkilöistä, taloista, joissa hän\noli syönyt päivällistä, ja mitä vähäpätöisimmistä hänen mielensä\nvaikutelmista. Ja heti, kun hän luuli vainuavansa jonkun naisen\nmahdollista vaikutusta, hän vastusti sitä ihmeellisen suurella\nsalakavaluudella ja lukemattomin keinoin.\n\nOi, usein hän arvasi edeltäpäin nuo lyhyet lemmenkuhertelut, joilla\nei ole syvempää pohjaa, jotka kestävät silloin tällöin viikon tai\npari jokaisen huomattavan taiteilijan elämässä.\n\nHän havaitsi niin sanoaksemme sisällisesti vaaran, ennenkuin hän\nedes oli saanut vihiäkään uuden tunteen heräämisestä Olivierissa.\nHän havaitsi sen siitä juhlallisesta näöstä, jonka saavat sellaisen\nmiehen silmät ja kasvot, jota ylenmäärin kiihoittaa lemmenhaave.\n\nSilloin hän alkoi kärsiä; hän ei nukkunut, hänen uniansa häiritsivät\nkiduttavat epäilykset. Yllättääkseen Bertinin hän saapui usein hänen\nluokseen ilmoittamatta mitään tulostaan, teki hänelle kysymyksiä,\njotka näyttivät lapsellisilta, tutkisteli hänen sydäntään ja kuunteli\nhänen ajatuksiaan koetellen, aivan niinkuin kuunnellaan saadaksensa\nselvää jossakin elävässä olennossa olevasta taudista. Ja hän itki\nheti kun oli yksin, vakuutettuna siitä, että jonakin päivänä\ntaiteilija häneltä otettaisiin, että häneltä ryöstettäisiin tämä\nrakkaus, johon hän oli niin lujasti kiintynyt, koska hän oli siihen\nasettanut tahtonsa ja lemmenvoimansa mukana kaikki toiveensa ja\nkaikki unelmansa.\n\nKun hän sitten huomasi Bertinin taas palaavan luokseen näiden\npikaisten loittonemisien jälkeen, tunsi hän myös, ottaessaan hänet\ntakaisin ja omistaessaan hänet uudestaan, aivan kuin kadotetun ja\nuudestaan löydetyn esineen, hiljaista ja syvää onnea, joka joskus\nhänen kulkiessaan kirkon ohi, ajoi hänet sinne kiittämään Jumalaa.\n\nAjatusten alituinen kiinnittäminen siihen, että miellyttäisi Bertiniä\nenemmän kuin kukaan muu nainen, ja säilyttäisi hänet kaikkia muita\nvastaan, oli tehnyt hänen koko elämästään keskeytymättömän keimailun\ntaistelun. Hän oli taistellut hänestä, hänen edessään lakkaamatta\nsulollaan, kauneudellaan, hienoudellaan. Hän tahtoi, että kaikkialla,\nmissä taiteilija kuulisi puhuttavan hänestä, kehuttaisiin hänen\nviehätystään, aistikkuuttaan, henkevyyttään ja pukujaan. Hän tahtoi\nmiellyttää toisia hänen tähtensä ja viehättää heitä, jotta Bertin\nolisi ylpeä ja mustasukkainen hänestä. Ja joka kerta kun hän arvasi\nhänen olevan mustasukkaisen, hän, annettuaan Bertinin hiukan kärsiä,\njärjesti tälle riemuvoiton, joka taas elvytti hänen rakkauttaan,\nkiihoittaen hänen turhamielisyyttään.\n\nSitten ymmärtäen, että mies voi aina tavata seuraelämässä naisen,\njonka ruumiillinen viehätys olisi voimakkaampi, koska se oli uusi,\nturvautui hän kaikkiin keinoihin: hän imarteli ja hemmoitteli\ntaiteilijaa.\n\nVarovaisella ja jatkuvalla tavalla hän antoi ylistyksen virrata hänen\nylitseen; hän tuuditteli taiteilijaa ihailullaan ja kietoi häntä\nkehumisillaan, niin että kaikkialla muualla hän löytäisi ystävyyttä\nja vieläpä hellyyttä vähän joka olisi kylmempää ja epätäydellisempää,\nja että, jos toiset myöskin rakastivat häntä, hän lopulta kuitenkin\nhuomaisi, ettei kukaan ymmärtänyt häntä niinkuin kreivitär.\n\nHän teki talostaan, kahdesta vierashuoneestaan, joihin taiteilija\nniin usein tuli, paikan, mikä houkutteli hänen taiteilijaylpeyttään\nyhtä paljon kuin hänen miehensydäntään, parisilaisen paikan, johon\nhän mieluimmin tuli, jossa kaikki hänen toivomuksensa ja halunsa\nyhtaikaa tyydytettiin.\n\nKreivitär ei oppinut ainoastaan keksimään kaikkia hänen\nmakuvaatimuksiaan antaakseen hänelle, tyydyttäessään ne talossaan,\nsellaisen hyvinvoinnin tunteen, ettei mikään sitä korvaisi, vaan\nhän ymmärsi herättää uusia sellaisia, luoda hänelle kaikenlaisia\nherkutteluja, aineellisia ja tunneherkutteluja, pienien\nhuomaavaisuuksien, lemmenihailun ja imartelun tottumuksia! Kreivitär\nponnisteli kaikki voimansa viehättääkseen hänen silmiään aistikkaalla\nhienoudella, hänen hajuhermojaan hienoilla hajuvesillä, hänen\nkorviaan ylistelyillä ja hänen suutaan ravinnolla.\n\nMutta kun kreivitär oli istuttanut hänen itsekkään ja juhlitun\nnaimattoman miehen sieluunsa ja ruumiiseensa koko joukon pieniä\ntyrannimaisia tarpeita, kun hän oli hyvin varma siitä, ettei mikään\nrakastajatar välittäisi niinkuin hän pitää huolta niistä ja ylläpitää\nniitä sitoaksensa miehen kaikkien elämän pienien nautintojen avulla,\nniin hän pelkäsi yhtäkkiä, nähdessään Bertinin kyllästyvän omaan\nkotiinsa, valittavan lakkaamatta yksinäänelämistä ja, kun hän ei\nvoinut tulla kreivittären luo muuten, kuin seuraelämän asettamia\nvarokeinoja noudattaen, koettavan klubissa kaikin keinoin lieventää\neristäytymistään, hän pelkäsi, että Bertin alkaisi ajatella naimisiin\nmenoa.\n\nEräänä päivänä hän kärsi niin suuresti näistä levottomuuksista,\nettä hän toivoi vanhuutta saadaksensa nämä tuskat loppumaan ja\nlevätäksensä jäähtyneessä, rauhallisessa lemmessä.\n\nVuodet kuluivat kuitenkin eroittamatta heitä. Kreivittären\nkiinnittämä kahle oli luja ja hän korjasi aina renkaat sikäli kuin\nne kuluivat. Mutta hän valvoi alati huolestuneena maalarin sydäntä,\nniinkuin valvotaan lasta, joka kulkee ajoneuvojen täyttämän kadun\npoikki, ja joka päivä hän vielä pelkäsi odottamatonta tapahtumaa,\njoka uhaten väikkyy yllämme.\n\nKreivi, joka ei epäillyt, eikä ollut mustasukkainen, piti\nluonnollisena tätä vaimonsa läheistä ystävyyssuhdetta kuuluisaan\ntaiteilijaan, joka otettiin kaikkialla vastaan erittäin\nhuomaavaisesti. Kun nämä kaksi miestä aina tapasivat toisensa,\ntottuivat he toisiinsa ja lopulta he pitivät toisistaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKun Bertin perjantai-iltana astui ystävättärensä taloon, jossa\njuhlapäivällisin piti vietettämän Antoinette de Guilleroyn\nkotiintuloa, ei hän tavannut pienessä Ludvig XV:n salongissa vielä\nmuita kuin herra de Musadieun, joka juuri oli saapunut.\n\nTämä oli vanha, henkevä mies, josta ehkä olisi voinut tulla\nmerkkihenkilö ja joka ei mistään saanut lohdutusta siitä, mitä hän\nolisi voinut olla ja mitä hän ei ollut.\n\nKeisarillisten museoiden entisenä hoitajana hänen oli onnistunut\ntulla nimitetyksi uudestaan tasavallan taidekokoelmien tarkastajaksi.\nTämä ei estänyt häntä kuitenkaan ennenkaikkea olemasta ruhtinaiden,\nkaikkien ruhtinattarien, herttuattarien ja yleensä eurooppalaisen\nylimystön ystävä sekä kaikenlaisten taiteilijoiden vannoutunut\nsuojelija. Hänellä oli vilkas äly -- hän kykeni pikaisesti huomaamaan\nasiantilan -- sekä sitäpaitsi hyvä puhetaito, joten hän osasi sanoa\nviehättävästi mitä tavallisimpia asioita, ja kun hänellä sitäpaitsi\noli joustava ajatus, joka saattoi hänet helposti mukautumaan kaikkiin\nympäristöihin, sekä hieno diplomatin vainu, jolla hän pystyi\narvostelemaan ihmisiä ensinäkemältä, niin kulki hän päivät ja illat\npääksytysten salongista salonkiin kehittäen valistunutta, hyödytöntä\nja lavertelevaa toimeliaisuuttaan.\n\nHän näytti olevan sovelias kaikkeen, hän puhui kaikesta näennäisen\nasiantuntijan viehättävällä ja helppotajuisen selvällä tavalla, joka\nhankki hänelle suuren arvon ylhäisön naismaailmassa. Näille teki hän\nnäet palveluksia kiertävänä tietovarastona. Hän tiesi todellakin\npaljon asioita olematta koskaan lukenut muita kuin välttämättömän\ntarpeellisia kirjoja; mutta hän oli mitä parhaimmissa väleissä viiden\nakatemian kanssa, kaikkien tiedemiesten, kaikkien kirjailijain\nja erikoisoppineiden kanssa, joita hän kuunteli arvostellen. Hän\nosasi unhoittaa kohta liian teknilliset tahi hänen kertomuksilleen\nhyödyttömät selitykset, piti muistissaan sangen hyvin muut ja antoi\nsiten näin kaikkialta haalituille tiedoilleen luontevan, selvän\nja yksinkertaisen muodon, joka ne teki helposti ymmärrettäviksi\nkuin tieteelliset sadut. Hän vaikutti aivan kuin aatevarasto, kuin\nlaaja liikehuoneusto, jossa ei tavata koskaan harvinaisia esineitä,\nmutta jossa sensijaan on kaikkia toisia kosolta, huokeahintaisia,\nkaikenlaatuisia, kaikkialta hankittuja, talousesineistä aina\njokapäiväisiin kotilääketaidon työaseihin ja fysikan leikkikojeisiin\nsaakka.\n\nMaalarit, joiden kanssa hänen virkatoimensa saattoi hänet alituiseen\ntekemiseen, pilkkasivat ja pelkäsivät häntä. Hän teki heille muuten\npalveluksia, hankki heille taulujen ostajia, saattoi heidät suuren\nmaailman yhteyteen. Hän esitti heitä mielellään, suojeli heitä,\ntoimitti seurapiireihin, lyhyesti: näytti uhrautuvan salaperäiseen\ntyöhön saada sulattaa hienosto ja taitelijat toisiinsa. Hän piti\nkunnianansa taidemaailman läheistä tuntemista ja tuttavallista\nseurustelua ylhäisön piirissä, aamiaisia Walesin prinssin kanssa\nhänen käydessään Parisissa ja päivällisiä samana iltana Paul\nAdelmansin, Olivier Bertinin ja Amary Maldantin kanssa.\n\nBertin, joka piti de Musadieusta, koska tämä hänen mielestään\noli lystikäs herra, sanoi usein hänestä: \"Hän on Jules Vernen\ntietosanakirja, sidottuna aasinnahkaan.\"\n\nMolemmat miehet puristivat toistensa kättä ja alkoivat puhua\nvaltiollisesta tilanteesta, sotahuhuista, joita Musadieu piti\nhuolestuttavina selvästi huomattavista syistä, jotka hän esitti\nvarsin hyvin; hänen mielestään oli nimittäin Saksalla vaan hyötyä\nranskalaisten kukistamisesta ja sen hetken jouduttamisesta, jota jo\n18 vuotta herra Bismarck oli odottanut. Olivier Bertin sensijaan\ntodisti kumoamattomin perustein, että nämät pelot olivat kuviteltuja,\nkoska Saksa ei voinut olla niin mieletön, että se ryhtyisi tähän aina\nepävarmaan valloitusseikkailuun, eikä kansleri voinut olla kyllin\ntyperä asettaakseen elämänsä viimeisinä päivinä yhdellä kertaa työnsä\nja kunniansa vaaran alaisiksi.\n\nMutta herra de Musadieu näytti kuitenkin tietävän asioita, joita hän\nei tahtonut sanoa. Hän oli muuten tavannut päivällä erään ministerin\nja kohdannut edellisenä iltana Cannesta palaavan suuriruhtinas\nVladimirin.\n\nTaiteilija vastusti ja tyynesti ivaten kiisti niin sanottujen\nparhaiten tietävien henkilöiden pätevyyttä. Kaikkien näiden\nhuhujen takana valmistettiin vain pörssitemppuja. Ainoastaan herra\nBismarckilla voi tässä suhteessa olla varmasti määrätty mielipide.\n\nHerra de Guilleroy astui huoneeseen, puristi innokkaasti käsiä\npyytäen anteeksi mahtipontisin lausein sitä, että oli jättänyt heidät\nyksin. --\n\n-- Ja te, rakas edustaja, kysyi maalari, mitä ajattelette te\nsotahuhuista?\n\nHerra de Guilleroy antautui heti innokkaasti keskusteluun. Hän\ntiesi niistä enemmän kuin kukaan muu, edustajakamarin jäsenenä,\nja kuitenkaan hän ei ollut samaa mieltä kuin useimmat hänen\ntovereistaan. Ei, hän ei uskonut mahdolliseksi ristiriitaa lähimmässä\ntulevaisuudessa, jollei ehkä ranskalaisten räyhäävä riidanhalu ja\nniin sanotun isänmaallisen liigan kerskailut sitä synnytä. Ja hän\npiirsi herra Bismarckista suurisuuntaisen kuvan Saint-Simon'in\ntapaan. Tuota miestä ei tahdottu ymmärtää, koska aina edellytetään\ntoisilla olevan sama ajattelutapa kuin itsellä on, ja koska luullaan\nheidän olevan valmiita tekemään sitä, mitä itse olisi tehnyt heidän\nsijassaan. Herra Bismarck ei ollut kavala ja petollinen diplomaatti,\nvaan suoramielinen, hiukan karkea, joka huusi aina totuutta, ilmoitti\naina tarkoituksensa. \"Tahdon rauhaa\", sanoo hän. Oli totta, hän\ntahtoi rauhaa, ei muuta kuin rauhaa, ja kaikki todisti sitä silmiä\nhäikäisevällä tavalla kokonaista kahdeksantoista vuotta, kaikki, aina\nasevarustuksiin saakka, aina liittoihin saakka, tuohon kansoihin\nrykelmään asti, jonka hän on koonnut meidän rajumielisyyttämme\nvastaan. Herra de Guilleroy lopetti matalalla äänellä vakuutettuna:\n\"Bismarck on suuri mies, hyvin suuri mies, joka haluaa rauhaa, mutta\njoka uskoo, että se saavutetaan ainoastaan uhkauksin ja voimakeinoin.\nLyhyesti sanottuna, hyvät herrat, hän on suuri barbaari.\"\n\n-- Se joka tahtoo loppua, tahtoo myöskin välikappaleita, vastasi\nherra de Musadieu. Minä myönnän teille mielelläni, että hän ihailee\nrauhaa, jos te vaan olette siinä kanssani samaa mieltä, että hän\naina haluaa käydä sotaa saavuttaakseen sen. Se on muuten kiistämätön\nja suunnaton totuus: tässä maailmassa käydään sotaa vain rauhan\nsaavuttamiseksi!\n\nPalvelija ilmoitti: -- rouva herttuatar de Mortemain.\n\nOvessa, jonka molemmat puolet oli avattu, näkyi suuri ja roteva\nnainen, joka astui sisään arvokkaasti.\n\nGuilleroy syöksyi esiin, suuteli hänen sormiansa ja kysyi: -- Mitenkä\nvoitte, herttuatar?\n\nMolemmat toiset herrat tervehtivät häntä jonkunlaisella hienolla\ntuttavallisuudella, sillä herttuatar käyttäytyi sekä sydämellisesti\nettä myöskin äkkipikaisesti.\n\nHän oli kenraali, herttua de Mortemainin leski, hänen ainoa\ntyttärensä oli naimisissa Salian ruhtinaan kanssa, itse oli hän\nmarkiisi de Farandalin tytär, suurta syntyperää ja kuninkaallisen\nrikas. Hänen asuntoonsa Varennen kadulla kokoontuivat koko ylhäisön\nkuuluisuudet tapaamaan ja kehuskelemaan toisiaan. Ei mikään ylhäisyys\nmatkustanut Parisin kautta syömättä päivällistä hänen pöydässään,\neikä kukaan voinut olla yleisen puheen esineenä ilman, että hän kohta\nhalusi tutustua tähän henkilöön. Herttuattaren piti saada nähdä\nhänet, keskustella hänen kanssaan ja arvostella häntä. Se huvitti\nhäntä suuresti, se piti hänen elämänsä vireissä, se ylläpiti hänessä\nkytevän ylimielisen, hyväntahtoisen uteliaisuuden liekkiä.\n\nTuskin oli hän istuutunut kun sama palvelija huusi: -- Herra parooni\nja rouva paroonitar de Corbelle.\n\nHe olivat nuoria, parooni kaljupäinen ja lihava, paroonitar hento,\nhieno, tummaverinen.\n\nTällä parilla oli Ranskan ylhäisön keskuudessa erikoinen asema,\njosta he saivat yksinomaan kiittää tunnontarkkaa tuttavuuksiensa\nvalitsemista. Vaikka he olivat alhaista aatelia, eikä heillä\nollut suurempaa arvoa, eivätkä he olleet henkeviä, niin heidän\nkuitenkin sen kautta, että antoivat kaikkia toimiansa johtaa\näärimmäisen rakkauden siihen, mikä on valikoitua, hienoa ja\nhuoliteltua, oli onnistunut yksinomaan ahkerasti seurustelemalla\nkaikkein ylhäisimmissä taloissa, näyttämällä korkeimmassa\nmäärässä kuninkaallisia, hurskaita, moitteettomia mielipiteitä,\nkunnioittamalla kaikkea, mitä tuli kunnioittaa, halveksimalla\nkaikkea, mitä tuli halveksia, sekä vielä sen kautta, etteivät koskaan\npettyneet yhdestäkään hienon maailman oppisäännöstä, eivät koskaan\nepäröineet yhdestäkään sopivan käytöstavan yksityiskohdasta, päästä\nsiihen, että he monen silmissä olivat highlifen hienoimpana kukkana.\nHeidän mielipiteensä muodosti jonkinmoisen hienon käytöstavan\nlakikirjan, ja heidän läsnäolonsa jossain talossa hankki tälle aito\nkunnioitettavuuden valtakirjan.\n\nCorbellet olivat kreivi de Guilleroyn sukua.\n\n-- No, sanoi herttuatar hämmästyneenä, ja teidän vaimonne?\n\n-- Hetkinen, lyhyt hetkinen vaan, pyysi kreivi, on pieni yllätys, hän\ntulee kohta.\n\nKun rouva de Guilleroy, oltuaan kuukauden naimisissa, oli ensi kerran\nesiintynyt ylhäisessä seurapiirissä, esitettiin hänet herttuatar\nde Mortemainille, joka kohta mieltyi häneen, otti hänet hyväksyen\nvastaan ja suojelukseensa.\n\nKaksikymmentä vuotta oli tämä ystävyys kestänyt koskaan\nrikkoutumatta, ja kun herttuatar sanoi \"pienokaiseni,\" kuultiin\nvielä hänen äänessään tuon äkisti syntyneen ja yhä jatkuvan kiihkeän\ntunteen väräjäminen. Hänen luonaan olivat Bertin ja kreivitär ensi\nkerran tavanneet toisensa.\n\nMusadieu oli lähestynyt, hän kysyi:\n\n-- Onko herttuatar ollut katsomassa \"kohtuuttomien\" näyttelyä?\n\n-- Ei, mikä se on?\n\n-- Ryhmä uusia taiteilijoita, hurmiotilassa olevia impressionisteja.\nNiitä on kaksi erittäin taitavaa.\n\n-- Mahtava rouva mutisi halveksivasti:\n\n-- En pidä noiden herrojen pilasta.\n\nHerttuatar oli mahtipontinen, kiivasluontoinen, joka ei hyväksynyt\nmitään muuta mielipidettä kuin omaansa, jonka hän perusti yksinomaan\nyhteiskunnallisen asemansa tietoisuuteen. Kun hän piti -- koskaan\noikeastaan tekemättä itsellensä asiaa selväksi -- taiteilijoita\nja oppineita älykkäinä päiväpalkkalaisina, joille Jumala oli\nantanut tehtäväksi ylhäisön huvittamisen tai palvelemisen, niin\nei hän perustanut arvostelujaan mihinkään muuhun, kuin siihen\nharkitsemattomaan hämmästyksen tai huvin määrään, jonka hänelle\ntuotti jonkun esineen näkeminen, kirjan lukeminen, tai kertomus\njostakin keksinnöstä.\n\nHän oli pitkäkasvuinen, roteva, painava, punainen, puhui äänekkäästi\nja häntä pidettiin suuren maailman täydellisenä edustajana,\nkoska ei mikään häntä saattanut hämille, koska hän uskalsi sanoa\nkaikki ja puolustaa koko maailmaa, valtaistuimilta syöstyjä\nruhtinaita panemalla toimeen juhlia heidän kunniakseen, ja vieläpä\nKaikkivaltiastakin lahjoillansa papistolle ja kirkolle.\n\nMusadieu alkoi uudestaan:\n\n-- Onko herttuatar kuullut, että luultavasti on vangittu Marie\nLambourg'in murhaaja?\n\nHerttuattaren mielenkiinto heräsi äkkiä ja hän vastasi:\n\n-- En ole kuullut, kertokaapas se minulle.\n\nJa Musadieu kertoi seikkaperäisesti. Hän oli pitkä, hyvin laiha,\nhän käytti valkeita liivejä, pieniä jalokiviä paidan-nappeina, hän\npuhui ilman eleitä, aina moitteettoman näköisenä, mikä teki hänelle\nmahdolliseksi sanoa hyvin uskallettuja asioita, joista puhuminen oli\nhänelle erikoista. Kun hän oli hyvin likinäköinen, niin tuntui siltä,\nettei hän nenälaseistaan huolimatta koskaan nähnyt ketään, ja kun\nhän istuutui, olisi luullut koko hänen ruumiinsa luuston käyristyvän\nnojatuolin muodon mukaan. Hänen taipunut yläruumiinsa tuli aivan\npieneksi, lyyhistyi kokoon aivan kuin hänen selkärankansa olisi ollut\ngummia; hänen toistensa yli ristiin heitetyt säärensä näyttivät\nkahdelta toisiinsa kietoutuneelta nauhalta ja hänen pitkistä\nkäsivarsistaan, joita tuolin nojat kannattivat, riippuivat kalpeat,\nharvinaisen pitkiin sormiin päättyvät kädet. Hänen taiteellisesti\nvärjätyt hiuksensa ja viiksensä, taitavasti joukkoon unhoitettuine\nvalkeine kiharoineen olivat usein pilan esineenä.\n\nKun hän selitti herttuattarelle, että murhatun ilotytön jalokivet oli\nluultu murhaaja lahjoittanut toiselle yhtä kevytjalkaiselle oliolle,\naukeni suuren salongin ovi uudestaan selkoselälleen, ja kaksi\nvaaleaveristä, kermanvärisiin pitsivaatteisiin puettua naista, jotka\nolivat toistensa näköisiä, niinkuin kaksi eri-ikäistä sisarta, toinen\nhiukan liian kypsä, toinen hiukan liian nuori, toinen hiukan liian\ntäyteläinen, toinen hiukan liian solakka, lähestyi pitäen toisiaan\nvyötäröistä ja hymyili.\n\nHuudettiin, taputettiin käsiä. Ei kukaan, paitsi Olivier Bertin\ntietänyt Antoinette de Guilleroyn paluusta, ja tytön ilmestyminen\näitinsä rinnalla, joka vähän kauempaa näytti melkein yhtä viehkeältä\nja vieläpä kauniimmalta, sillä vaikka hän oli liiaksi auennut kukka,\nhän ei ollut lakannut olemasta loistava, sensijaan kuin lapsi tuskin\nvielä puhjenneena vasta alkoi olla sievä, vaikutti, että heitä\npidettiin viehättävinä molempia.\n\nIhastuneena huusi herttuatar paukutellen käsiään:\n\n-- Ah, Jumalani, kuinka sieviä ja hauskoja he ovat toistensa\nrinnalla. Katsokaa toki, herra de Musadieu, kuinka he ovat toistensa\nnäköiset!\n\nTehtiin vertauksia; kaksi mielipidettä muodostui heti. Musadieun,\nCorbellein ja de Guilleroyn käsityksen mukaan kreivitär ja hänen\ntyttärensä olivat toistensa näköisiä ainoastaan hipiän, hiusten\nja varsinkin silmien puolesta, jotka olivat kokonaan samanlaiset,\nsamalla tavalla täynnä mustia silmäterän siniselle kehälle\ntippuneiden pienen pienten mustetahrojen kaltaisia pilkkuja. Mutta\nvähän ajan kuluttua kun nuori tyttö olisi tullut naiseksi, eivät he\nenää ollenkaan olisi yhdennäköisiä.\n\nHerttuattaren ja Olivier Bertinin mielestä he päinvastoin olivat\nkaikissa suhteissa saman-näköisiä, ja ainoastaan ikäero teki heidät\nerinäköisiksi. Maalari sanoi:\n\n-- Onpa hän muuttunut kolmessa vuodessa: En olisi häntä enää\ntuntenut, enkä uskaltane häntä sinutella.\n\nKreivitär alkoi nauraa.\n\n-- Ai, totta tosiaan! Tahtoisinpa nähdä teidän sanovan \"te\"\nAntoinettelle.\n\nNuori tyttö, jonka veitikkamaisen aroissa piirteissä jo näkyi tuleva\nmahtipontisuus, virkkoi:\n\n-- Minäpä en uskaltaisi sanoa \"sinä\" herra Bertin'ille. Äiti hymyili.\n\n-- Säilytä tämä huono tapa, sallin sen sinulle. Te teette kyllä pian\nuudestaan tuttavuutta.\n\nMutta Annette pyöritti päätä.\n\n-- Ei, ei. Se saattaisi minut hämille.\n\n-- Herttuatar suuteli tyttöä ja tarkasti sitten häntä asiantuntijana\nja harrastajana.\n\n-- Kas niin, pikkuiseni, katsoppas minua suoraan silmiin. Niin,\nsinulla on aivan äitisi katse; sinä et tule hullumman näköiseksi,\nkun olet saanut hiukan loistoa. Sinun on lihottava, ei paljon, mutta\nhiukan; sinä olet laihanpuoleinen.\n\nKreivitär huudahti:\n\n-- Oi, älkää sanoko hänelle sitä.\n\n-- Ja miksei?\n\n-- On niin hauskaa olla solakka! Minä tulen laihduttamaan itseäni.\n\nMutta rouva de Mortemain suuttui unhoittaen vihansa vimmassa nuoren\ntytön läsnäolon.\n\n-- Niin aina, te olette aina tuon luisevan muodin puolella, koska\nlaihoja on helpompi pukea kuin lihavia. Minä taas olen lihavien\nnaisten sukupolvea! Nykyään on laihojen naisten aika! Tämä saattaa\nminut ajattelemaan Egyptin lehmiä; minä en tosiaankaan ymmärrä\nmiehiä, jotka näyttävät ihailevan teidän luurankojanne. Meidän\naikanamme he vaativat parempaa. Hän vaikeni keskellä hymyilyjä,\nsitten hän jatkoi:\n\n-- Katsele äitiäsi, pienokainen, hän on erittäin sievä, juuri\nparhaimmillaan, koeta tulla hänen kaltaisekseen.\n\nMentiin ruokasaliin. Kun oli istuuduttu, alkoi Musadieu uudestaan\nkeskustelun.\n\n-- Minä sanon, että miesten pitää olla laihoja, koska he ovat tehdyt\nruumiinliikkeitä varten, jotka vaativat notkeutta ja vikkelyyttä,\njoita ei voi mitenkään tehdä suurivatsainen. Mitä naisiin tulee\non asianlaita hiukan erilainen. Eikö se ole teidän mielipiteenne,\nCorbelle?\n\nCorbelle joutui pahempaan kuin pulaan, koska herttuatar oli lihava ja\nhänen oma vaimonsa hyvin laiha! Mutta paroonitar tuli miehensä avuksi\nja päättävästi asettui laihojen puolelle. Edellisenä vuonna hänen oli\ntäytynyt taistella alkavaa lihavuutta vastaan, jonka hän voitti hyvin\nnopeasti.\n\nRouva de Guilleroy kysyi:\n\n-- Sanokaa miten te menettelitte.\n\nJa paroonitar selitti kaikkien nykyajan hienojen naisten käyttämän\nmenettelyn. Ei juotu syödessä. Vasta tunti aterian jälkeen oli\nsallittu nauttia kupillinen hyvin kuumaa, polttavaa teetä. Se\nonnistui kaikille. Hän mainitsi hämmästyttäviä esimerkkiä lihavista\nnaisista, jotka olivat tulleet kolmessa kuukaudessa solakammiksi kuin\nveitsenterä. Herttuatar vimmastui ja huudahti!\n\n-- Jumalani! mitenkä tyhmää on kiusata itseänsä noin! Te ette pidä\nmistään, ette kerrassa mistään, ei edes sampanjasta. Kuulkaahan,\nBertin, te, joka olette taiteilija, mitä tästä ajattelette?\n\n-- Mutta, arvoisa, minä olen maalari ja minä verhoan kuvattavani\nvaatteilla, minusta se on yhdentekevää? Jos olisin kuvanveistäjä,\nniin minä valittaisin tätä asianlaitaa.\n\n-- Mutta te olette mies, mitä te pidätte parempana?\n\n-- Minäkö? Hyvin ravittua hienoutta, sitä mitä minun keittäjättäreni\nkutsuu jyvillä hyvin syötetyksi kananpojaksi. Se ei ole lihava, mutta\nse on täyteläinen ja hienonnäköinen.\n\nTämä vertaus herätti naurua; mutta kreivitär katseli epäuskoisena\ntytärtään ja mutisi:\n\n-- Ei, on niin somaa olla laiha. Naiset, jotka pysyvät laihoina,\neivät vanhene.\n\nTätä kohtaa vielä pohdittiin ja seura jakaantui kahtia. Kaikki\nkuitenkin olivat melkein yksimielisiä siitä, ettei hyvin lihava\nhenkilö saanut liian nopeasti laihtua.\n\nTämä huomautus antoi aihetta luomaan yleiskatsauksen kaikkiin\nhienoston tunnettuihin naisiin ja uudestaan toteamaan heidän\nsulonsa, aistikkuutensa ja kauneutensa. Musadieu piti vaaleaveristä\nmarkiisitar de Lochristia verrattoman viehättävänä, sen sijaan\nettä Bertin asetti etusijan rouva Mandelièren, tummaverisen,\nmatalaotsaisen, mustasilmäisen, jolla oli tosin hiukan liian suuri\nsuu, mutta siinä loistivat kiiltävät hampaat.\n\nBertin oli istuutunut nuoren tytön viereen, ja yhtäkkiä kääntyi hän\nhänen puoleensa ja virkkoi:\n\n-- Kuulehan, Nanette. Kaikki, mitä nyt sanomme, sinä saat kuulla\ntoistettavan ainakin kerran viikossa, kunnes tulet vanhaksi.\nViikossa sinä opit ulkoa kaikki, mitä hienossa maailmassa ajatellaan\npolitiikasta, naisista, teatterikappaleista ja muusta. Sinun ei\ntarvitse muuta kuin aika-ajoittain vaihtaa henkilöiden ja asioiden\nnimiä. Kun sinä olet kuullut meidän kaikkien esittävän ja puolustavan\nmielipiteitämme, niin sinä sitten rauhallisesti valitset niiden\njoukosta, joita pitää ihmisellä olla, omasi, ja sitten sinun ei enää\nollenkaan tarvitse ajatella mitään koskaan; sinun ei tarvitse muuta\nkuin levätä.\n\nNeitonen kohotti vastaamatta mitään taiteilijaan veitikkamaisen\nkatseensa, jossa välkähti nuori, vilkas, hillitty äly, mikä oli\nvalmiina lähtemään liikkeelle.\n\nMutta herttuatar ja Musadieu, jotka leikkivät aatteilla niinkuin\npalloilla, tarkoin kiinnittämättä koskaan huomiota siihen, että\nhe käyttelivät aina samoja, vastustivat tätä Bertinin lausuntoa\nihmisajatuksen ja toiminnan nimessä.\n\nSilloin Bertin koetti todistaa kuinka hienon maailman ihmisten\näly, vieläpä oppineimpienkin, oli mitätön, kuinka sillä ei ollut\nvirikettä, ei oikeata sisältöä, kuinka heidän mielipiteensä olivat\nheikosti perusteltuja, heidän mielenkiintonsa henkisiin asioihin\nheikko ja välinpitämätön, heidän käsityksensä epävakava ja hapuileva.\n\nHänet valtasi taas kerran muudan noita puoleksi todellisia,\npuoleksi teennäisiä närkästyksen puuskia, joita herättää aluksi\nkaunopuheliaisuudellaan loistamisen halu, ja joita sitte\nyhtäkkiä kiihoittaa selvä arvostelukyky, joka tavallisesti\non hyväntahtoisuuden himmentämä. Hän osoitti kuinka ihmiset,\njoiden ainoa tehtävä elämässä on vierailujen tekeminen ja\npäivällisilläkäynti, huomaavat vastustamattoman kohtalon määräyksestä\ntulevansa huikentelevaisiksi ja herttaisiksi, mutta jokapäiväisiksi\nolennoiksi, joita epämääräisesti liikuttelevat pintapuoliset huolet,\nmielipiteet ja halut.\n\nHän näytti, ettei mikään heissä ollut syvää, innokasta, vilpitöntä,\nettä kun heidän älyllinen kehityksensä ei ollut suuren suuri ja\nheidän oppinsa pelkkää kiiltoa, he pysyivät lopultakin puunukkeina,\njotka olemuksellaan ja eleillään herättävät erehdyttävän käsityksen\nvalio-olennoista, joita he eivät kuitenkaan ole. Hän todisti, että\nkun heidän vaistojensa hauraat juuret olivat kasvaneet sovinnaisuuden\nmaaperässä, eikä todellisuudessa, niin he eivät rakasta\ntodellisesti mitään, vieläpä heidän ylellinen elämänsäkin on heidän\nturhamielisyytensä ja heidän ruumiinsa hienostuneiden vaatimuksien\ntyydyttämistä, koska ateriatkin, joita heidän luonaan syödään ja\nviinit, joita juodaan, ovat huonoja, mutta kalliisti maksettuja.\n\n-- He elävät, sanoi hän, syrjässä kaikesta, koskaan näkemättä mitään\nja syventymättä mihinkään; syrjässä tieteestä, josta he eivät välitä;\nsyrjässä luonnosta, jota he eivät osaa katsella; syrjässä onnesta,\nsillä he eivät kykene hehkuvasti nauttimaan mistään; syrjässä\nmaailman ja taiteen kauneudesta, josta he puhuvat, olematta koskaan\npäässeet selville siitä ja vieläpä uskomattakin siihen, sillä he\neivät tunne hurmiota nauttiessaan elämän ja älyn riemuista. He eivät\npysty kiintymään mihinkään niin, että rakastaisivat sitä yksinomaan,\neivät innostumaan mihinkään siihen määrään asti, että haltioituisivat\nsen käsittämisen onnesta.\n\nParooni de Corbelle luuli pitävänsä ryhtyä puolustamaan hienoa\nseurapiiriä.\n\nHän teki tämän kestämättömin ja heikoin perustein, perustein, jotka\nsulavat järjen edessä kuin lumi tulessa ja joita ei voi käsittää,\ntyperin ja riemuvoittoisin perustein, samanlaisin kuin maapappi, joka\ntodistaa Jumalan olemassaoloa. Hän vertasi lopuksi hienoston ihmisiä\nkilpajuoksijoihin, jotka eivät kelpaa mihinkään itse asiassa, mutta\njotka kuitenkin ovat hevosrodun kunniana.\n\nBertin, joka oli hämillään tämän uuden vastustajan esiintymisestä,\npysyi hetkisen hiljaa halveksivan kohteliaan näköisenä, mutta äkkiä\nkun paroonin tyhmyys häntä kiihoitti, hän keskeytti taitavasti tämän\npuheen ja kuvasi hienon herrasmiehen elämän aamusta iltaan saakka\njättämättä mitään mainitsematta.\n\nNämä hienostikootut yksityisseikat piirsivät hänestä vastustamattoman\nhuvittavan kuvan. Nähtiin, kuinka herran aamulla puki hänen\nkamaripalvelijansa, kuinka hän ensin lausui parturille, joka tuli\nhänen partaansa ajamaan, muutamia yleisiä mietteitä, kuinka hän\nsitten aamukävelynsä aikana tiedusteli tallirengeiltä hevosten\nterveyttä, kuinka hän kuljeskeli Bois de Boulognen käytävillä ainoana\nhuolenaan tervehtiminen ja tervehdyksien vastaanotto, kuinka hän\nsöi aamiaista vaimoansa vastapäätä, läksi hänen kanssaan vaunuissa\najelemaan, eikä puhunut hänelle muuta kuin vain luetteli aamulla\nnäkemiensä henkilöiden nimet, kuinka hän sitte kuljeskeli iltaan\nsaakka salongista salonkiin vilkastuttamassa älyänsä samanlaisten\nhenkilöiden kanssa seurustelemalla, kuinka vihdoin söi päivällistä\njonkun ruhtinaan luona, jossa keskusteltiin Europan tilanteesta,\nlopettaakseen sitten iltansa tanssipaikassa, oopperassa, jossa hänen\narkoja elostelijavaatimuksiansa viattomasti tyydytti paikka, joka\nnäennäisesti on huono.\n\nKuvaus oli niin tarkka, ilman että sen iva loukkasi ketään, että\nyleinen nauru pöydän ympärillä siirtyi suusta suuhun.\n\nHerttuattaren, -- jolla lihavana henkilönä oli vaikea pidättää\niloisuuttaan, -- rinnassa nähtiin pieniä hillittyjä nytkähdyksiä. Hän\nsanoi vihdoin:\n\n-- No, tosiaankin, se on liian hassua, te saatte minut ihan kuolemaan\nnaurusta.\n\nMutta Bertin vastasi hyvin kiihtyneenä:\n\n-- Oi, rouva, hienossa maailmassa ei kuolla naurusta. Tuskin\nnauretaan. Suvaitaan tahdikkuudesta olla olevinaan huvitettu ja\nnauravinaan. Jäljitellään kyllin hyvin kasvojen iloista ilmettä,\nmutta iloa ei oikein ilmaista. Menkää kansanteattereihin, siellä\nte näette naurettavan. Menkää huvittelevien porvarien luo, siellä\nnäette naurettavan tukehduksiin saakka. Menkää sotilaskasarmeihin,\nniin näette miesten läkähtyvän naurusta, silmät täynnä kyyneleitä,\nkiemurtelevan vuoteella jonkun velikullan kujeita katsellessaan.\nMutta salongeissa ei naureta. Minä sanon teille, että ollaan vaan\ntekevinään kaikkea, vieläpä ollaan nauravinaankin.\n\nMusadieu pysähdytti hänet:\n\n-- Anteeksi, te olette ankara, ettehän itsekään, rakas ystävä, näy\nkuitenkaan halveksivan tätä hienostoa, jota niin pilkkaatte.\n\nBertin hymyili:\n\n-- Minäkö? Pidän siitä.\n\n-- No, mitenkä sitten on ymmärrettävä...?\n\n-- Minä halveksinkin itseäni hiukan epäiltävän rodun sekasikiönä.\n\n-- Kaikki tuo on vain vaikutuksen tavoittelemista.\n\nJa kun Bertin väitti, ettei hän tavoitellut sellaista, niin\nherttuatar lopetti keskustelun selittäen, että kaikki taiteilijat\nmielellään uskottelivat ihmisille mahdottomia.\n\nKeskustelu tuli silloin yleiseksi, hipaisi kevyesti kaikkea,\nhyvänsävyisenä, jokapäiväisenä, ystävällisenä ja hillittynä, ja kun\npäivällinen lähestyi loppuansa, kreivitär huudahti yhtäkkiä osoittaen\nedessään olevia täysiä viinilaseja:\n\n-- No, en ole mitään juonut, en pisaraakaan; nyt näemme, tulenko\nlaihtumaan.\n\nHerttuatar tahtoi raivostuneena pakottaa hänet nielemään edes pari\nsiemausta kivennäisvettä; se oli turhaa, ja hän huudahti:\n\n-- Oi sinua typerää, tyttäresi on pannut pääsi pyörälle. Pyydän\nteitä, Guilleroy, estäkää vaimoanne tällaisesta mielettömyydestä.\n\nKreivi, joka juuri parhaillaan selitti Musadieulle Ameriikassa\nkeksittyä puimakonetta, ei ollut kuullut herttuattaren puhetta.\n\n-- Mitä mielettömyyttä, herttuatar?\n\n-- Sitä, että hän tahtoo laihtua.\n\nKreivi loi vaimoonsa hyväntahtoisen ja välinpitämättömän katseen.\n\n-- Asianlaita on nyt kerta kaikkiaan niin, että minulla ei ole tapana\nvastustella häntä.\n\nKreivitär oli noussut pöydästä tarttuen naapurin käsivarteen; kreivi\ntarjosi omansa herttuattarelle ja mentiin suureen saliin, koska pieni\nvierashuone oli varattu vain päivävierailuja varten.\n\nTämä sali oli hyvin avara ja valoisa. Sen neljää seinää peittivät\nvalkean ja kullanvärisiin kehyksiin asetetut leveät, kauniit\nvaaleansilkkiset, vanhamalliset kangasverhot, jotka lamppujen\nja kynttiläkruunun valossa saivat vienon ja heleän, kuutamoisen\nvärivivahduksen. Pääseinän keskellä näytti Olivier Bertinin\nmaalaama kreivittären muotokuva asuvan ja elähdyttävän huonetta.\nSe oli siinä kotonaan. Se yhdisti itse salongin ulkonäkyyn nuoren\nvaimon hymyilynsä, suloisen katseensa, vaaleiden hiuksiensa keveän\nviehätyksen. Oli muuten melkein totuttu tapa, jonkunlainen hienon\nkäytöksen ilmaisu, aivankuin ristinmerkin teko kirkkoon astuttaessa,\nonnitella mallia taiteilijan teoksen johdosta joka kerran kun\npysähdyttiin sen eteen.\n\nMusadieu ei koskaan jättänyt sitä tekemättä. Koska hänen\nmielipiteillään valtion valtuuttamana erikoistuntijana oli\njonkinmoisen laillisen ammattimiehen lausunnon arvo, niin hän piti\nvelvollisuutenansa usein vakaumuksella ilmituoda tämän taulun\netevämmyys.\n\n-- Totisesti, sanoi hän, kas siinä on kaunein nykyaikainen muotokuva,\njonka tunnen. Siinä on ihmeellinen elämä.\n\nKreivi de Guilleroy, jossa tottumus saada kuulla tätä taulua\nkehuttavan oli juurruttanut vakuutuksen siitä, että hänellä oli\ntalossaan mestariteos, lähestyi tehostaakseen Musadieun sanojen\nvaikutusta, ja minuutin tai pari he molemmat kasasivat kaikki\nmahdolliset käytetyt ja teknilliset lauseparret ylistääkseen tämän\ntaulun sekä näennäisiä että tarkoitettuja hyviä ominaisuuksia.\n\nKaikki olivat kohottaneet silmänsä seinää kohti ja näyttivät\nihastuneilta. Olivier Bertin, joka jo oli tottunut näihin\nylistyksiin, joihin hän ei kiinnittänyt enemmän huomiota kuin\nkysymyksiin jonkun terveydestä kadulla kohdatessa, kohotti kuitenkin\nheijastuslamppua, joka oli asetettu kuvan eteen sitä valaisemaan,\noikeaan asentoonsa, koska palvelija huolimattomuudesta oli asettanut\nsen vinoon.\n\nSitten istuuduttiin ja kreivi lähestyi herttuatarta, joka sanoi\nhänelle:\n\n-- Luulen, että veljenpoikani tulee minua täältä hakemaan ja\npyytämään teiltä kupin teetä.\n\nJo jonkun aikaa olivat heidän toivomuksensa kohdanneet toisensa ja he\naavistivat toistensa ajatukset, vaikkeivät olleet niitä toisilleen\nlausuneet.\n\nHerttuatar de Mortemainin veli, markiisi de Farandal, oli melkein\ntäydellisesti tuhlattuaan omaisuutensa pelissä, kuollut pudotessaan\nhevosen selästä jättäen jälkeensä lesken ja pojan. Tämä nuori\nmies, joka nyt oli 28-vuotias, oli Europan enimmän haluttuja\nkotiljongin johtajia, sillä usein hänet kutsuttiin Wieniin ja\nLontooseen koristaakseen siroilla valssiliikkeillään ruhtinaiden\ntanssiaisia. Ja vaikka hän olikin aivan varaton, pysyi hän\nkuitenkin yhteiskunnallisen asemansa, perheensä, nimensä ja melkein\nkuninkaallisten sukulaistensa vuoksi yhtenä Parisin haetuimmista\nja kadehdituimmista miehistä. Piti vakaannuttaa tämä liian nuori,\ntanssin ja urheiluelämän hankkima maine, ja rikkaan, hyvin rikkaan\navioliiton jälkeen asettaa seuraelämässä saavutettujen menestyksien\nsijaan valtiolliset. Heti kun markiisi pääsisi edustajaksi, niin hän\ntämän ainoan seikan johdosta tulisi vastaisen valtakunnanistuimen\ntueksi, yhdeksi kuninkaan neuvonantajista ja puolueensa johtomiehistä.\n\nHerttuatar, jolla oli hyvät tiedot kaikista asioista, tunsi kreivi\nde Guilleroyn äärettömän suuren omaisuuden; hän oli selvillä siitä,\nettä tämä oli varovainen aarteen kokooja, joka asui yksinkertaisessa\nhuoneustossa, kun hän olisi voinut elää suurena herrana jossakin\nParisin komeimmassa yksityispalatsissa. Hän tiesi kreivin aina\nonnistuneet keinottelut, hänen hienon liikemiesvainunsa, hänen\nosanottonsa kaikkiin tuottavimpiin liikeyrityksiin, joita\nkymmenen vuoden kuluessa oli Ranskassa tehty; ja hän oli saanut\najatuksen naittaa veljenpojallensa tämän normandilaisen edustajan\ntyttären, jolle tämä avioliitto tuottaisi arvokkaamman aseman,\nhallitsijaa ympäröivässä ylhäisimmässä seurapiirissä. Guilleroy,\njoka itse oli mennyt rikkaisiin naimisiin ja lisännyt taitavasti\nyksityisomaisuuttaan, hautoi nyt muita kunnianhimoisia tuumia.\n\nHän uskoi kuninkaan palaavan ja tahtoi sinä hetkenä olla kykenevä\nkäyttämään hyväkseen tätä tapausta mitä täydellisimmäliä tavalla.\n\nYksinkertaisena edustajana hän ei ollut suurenkaan arvoinen. Markiisi\nde Farandalin appi-isänä, jonka esi-isät olivat olleet Ranskan\nkuninkaallisen suvun uskollisia ja suosittuja läheisiä tuttavia, hän\nkohoaisi ensimäisten riviin.\n\nHerttuattaren ystävyys hänen vaimoaan kohtaan antoi sitäpaitsi tälle\nliitolle hyvin arvokkaan ja läheisen ystävyyden luonteen, ja peläten,\nettä joku toinen tyttö kohtaisi markiisin ja miellyttäisi tätä, hän\noli kutsuttanut omansa Parisiin, jouduttaakseen tapauksia.\n\nRouva de Mortemain, joka aavisti ja arvasi nämät suunnitelmat,\nsuostui niihin kaikessa hiljaisuudessa, ja sinäkin päivänä, vaikkei\nhän ollutkaan saanut edeltäpäin tietää nuoren tytön äkillisestä\npaluusta, hän oli pyytänyt veljenpoikaansa tulemaan Guilleroyn luo,\ntotuttaakseen häntä vähitellen usein käymään tässä talossa.\n\nEnsimäisen kerran kreivi ja herttuatar peitetyin sanoin\npuhuivat näistä toivomuksistaan ja erotessaan olivat he tehneet\nliittosopimuksen.\n\nToisessa päässä salonkia naurettiin. Herra de Musadieu kertoi\nparhaillaan paroonitar de Corbellelle erään neekerilähetystön\nesittämisestä tasavallan presidentille, kun ilmoitettiin markiisi de\nFarandal.\n\nHän ilmestyi ovelle ja pysähtyi. Nopealla ja tottuneella liikkeellä\nhän asetti monokelin oikeaan silmäänsä ja jätti sen siihen aivan\nkuin tutkiakseen salonkia, mihinkä hän aikoi astua, mutta myöskin\nantaakseen ehkä siellä oleville ihmisille aikaa nähdä häntä ja\nkiinnittää huomiota hänen tuloonsa. Sitten huomaamattomalla posken\nja kulmakarvan liikahduksella hän pudotti tuon pienen, mustaan\nsilkkinauhaan kiinnitetyn lasipalan, ja astui sitten reippaasti rouva\nde Guilleroyn luo, jonka ojennettua kättä hän suuteli kumartaen hyvin\nsyvään. Samoin teki hän myöskin tädillensä, sitten hän tervehti\nkätellen kaikkia toisia kulkien toisesta henkilöstä toiseen sulavan\nhienosti.\n\nHän oli suurikasvuinen, ruskeanpuna-viiksinen poika, jo vähän\nkaljupäinen, vartaloltaan upseerin näköinen, ryhti englantilaisen\nurheilijan. Tunsi hänet nähdessään heti miehen, jonka raajat olivat\nenemmän harjoitetut kuin pää ja joka ei pidä muusta kuin siitä, mikä\nkehittää ruumiillista voimaa ja tehokkuutta. Hänellä oli kuitenkin\ntietoja, sillä hän oli opiskellut ja opiskeli vieläkin joka päivä\nkovasti älyään jännittämällä kaikkea, mikä olisi hänelle hyödyllistä\ntietää: historiaa, erittäin kiinnittäen huomiota vuosilukuihin\nja erehtyen usein asioista, kansantalouden alkeita, jotka ovat\nvälttämättömät edustajalle, ja sosiologian perusteita, joita\nhallitsevat kansanluokat tarvitsevat.\n\nMusadieu piti häntä suuressa arvossa, hän sanoi: \"Hänestä tulee\nmerkkihenkilö.\" Bertin antoi tunnustuksen hänen notkeudelleen ja\nvoimakkuudelleen. He kävivät samoissa miekkailuharjoituksissa,\nmetsästivät usein yhdessä ja kohtasivat usein toisensa ratsastamassa\nBois de Boulognen tiellä. Heidän kesken oli syntynyt yhteisten\nharrastusten sympatia, tuo vaistomainen vapaamuurarisuus, jonka\naiheuttaa kahden henkilön välillä aivan kuin itsestään löydetty\nkeskustelun aihe, joka miellyttää kumpaakin.\n\nKun markiisi esitettiin Annette de Guilleroylle, aavisti hän heti\ntätinsä suunnitelmat, ja kumarrettuaan hän loi neitiin pikaisen,\nasianharrastajan katseen.\n\nHän piti tyttöä sievänä ja erittäinkin paljon lupaavana, sillä hän\noli niin paljon johtanut kotiljongeja, että hän ymmärsi nuoria\ntyttöjä ja voi varmasti edeltäpäin sanoa heidän tulevan kauneutensa\nlaadun, niinkuin ammattimies, joka maistaa liian nuorta viiniä.\n\nHän vaihtoi neidin kanssa ainoastaan muutamia merkityksettömiä\nlauseparsia, meni sitten istumaan paroonitar de Corbellen viereen\nlaverrellakseen hänen kanssaan puoliääneen.\n\nKutsut lopetettiin aikaiseen, ja kun kaikki olivat lähteneet,\nlapsi mennyt nukkumaan, lamput sammutetut, palvelijat nousseet\nhuoneisiinsa, niin kreivi de Guilleroy, astuen edestakaisin\nsalongissa, jota valaisi ainoastaan kaksi kynttilää, pidätti vielä\nkauan nojatuolissa torkkuilevaa kreivitärtä kehittääkseen toiveitaan,\nseikkaperäisesti selittääkseen menettelyä, mitä oli seurattava, ja\nnäyttääksensä ennakkotoimenpiteet, joihin oli ryhdyttävä kaikkiin\nsuunnitelmiin, menestysmahdollisuuksiin ja varovaisuuskeinoihin\nnähden.\n\nOli myöhäistä, kun hän vetäytyi makuuhuoneeseensa, ihastuneena muuten\niltaansa mutisten:\n\n-- Luulenpa vaan, että asia päättyy meille eduksi.\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\"Milloinka tulette, ystäväni? En ole teitä nähnyt kolmeen päivään,\nja se on minusta pitkä aika. Tyttäreni antaa minulle tosin paljon\najattelemisen aihetta ja puuhaa, mutta te tiedätte, etten voi enää\nolla ilman teitä.\"\n\nMaalari, joka piirteli luonnoksia hakien yhä uutta aihetta, luki\nuudestaan kreivittären lipun, avasi sitten kirjoituspöydän laatikon\nja asetti sen toisten kirjeiden joukkoon, jotka olivat kasautuneet\nsinne heidän suhteensa alusta alkaen.\n\nHe olivat tottuneet, koska se hienoston elämän vuoksi oli helppoa,\ntapaamaan toisensa melkein joka päivä. Silloin tällöin kreivitär tuli\ntaiteilijan luo, ja antaen hänen yhä työskennellä eteenpäin, istuutui\ntunniksi tai pariksi nojatuoliin, jossa hän ennen oli mallina\nistunut. Mutta kun hän pelkäsi vähän palvelijain huomautuksia, niin\nhän piti edullisempana näitä jokapäiväisiä kohtauksia, näitä pieniä\nlemmenilmaisuja varten, ottaa taiteilijan vastaan luonansa, tai\nkohdata hänet jossakin salongissa.\n\nLaadittiin hiukan edeltäpäin nämä suunnitelmat, jotka näyttivät aivan\nluonnollisilta herra de Guilleroysta.\n\nAinakin kaksi kertaa viikossa maalari söi päivällistä kreivittären\nluona, muutamien ystävien seurassa; maanantaisin hän tervehti tätä\nsäännöllisesti tämän aitiossa oopperassa; sitten he tapasivat\ntoisensa siinä tai siinä määrätyssä talossa, johon sattuma toi\nheidät yhtaikaa. Bertin liesi ne illat, jolloin kreivitär oli\nkotona, ja hän tuli silloin juomaan kupin teetä tämän luo. Hän tunsi\ntällöin, kreivittären välittömässä läheisyydessä, niin hellästi\nja turvallisesti viihtyvänsä tässä kypsyneessä lemmessä, tunsi\nniin täydellisesti olevansa tottumuksensa vallassa saada tavata\nhänet jossakin, viettää hänen rinnallaan muutamia hetkiä, vaihtaa\nmuutamia sanoja, kehittää joitakuita ajatuksia, että hän tarvitsi,\nvaikka hänen hellyytensä voimakas liekki jo pitkän aikaa oli ollut\nvaimentunut, uudelleen nähdä häntä.\n\nKodin halu, halu eloisassa, asutussa talossa viettää yhteisiä\naterioita ja iltoja, joissa keskustellaan väsymättä jo pitkän\naikaa tunnettujen ihmisten kanssa, tämä läheisen seurustelun,\nkanssakäymisen ja ystävyyden halu, joka uinuu jokaisessa\nihmissydämessä ja jota jokainen vanhapoika kuljettaa ovelta ovelle\nystäviensä koteihin, joihin he sijoittavat vähän itsestään, lisäsi\nitsekkyyden voimaa hänen rakkauden tunteihinsa. Tässä talossa, jossa\nhäntä rakastettiin ja hemmoteltiin, jossa hän löysi kaikkea, hän voi\nvielä lepuuttaa ja lellitellä yksinäisyyttään.\n\nKolmeen päivään hän ei ollut nähnyt ystäviänsä, joille tyttären paluu\nkai oli antanut askaroimista, ja hänellä oli jo ikävä, vieläpä hän\noli vähän harmistunutkin siitä, etteivät he olleet kutsuneet häntä\naikasemmin, koska hän oli niin hienotunteinen, ettei hän tahtonut\nensiksi kiinnittää heidän huomiotaan siihen.\n\nKreivittären kirje ajoi hänet äkkiä liikkeelle kuin piiskan isku.\nKello oli 3 iltapäivällä. Hän päätti välittömästi lähteä Guilleroylle\ntavatakseen rouvan ennen kuin tämä menisi ulos.\n\nTaiteilija soitti, kamaripalvelija ilmestyi.\n\n-- Minkälainen ilma, Jose?\n\n-- Hyvin kaunis, herra.\n\n-- Lämminkö?\n\n-- On kyllä, herra.\n\n-- Valkeat liivit, sininen takki, harmaa hattu.\n\nHän kävi aina hienosti puettuna. Mutta vaikka hänen vaatteittensa\nkuosi olikin moitteeton, niin kuitenkin se tapa, jolla hän pukeutui,\njolla hän käveli, vatsa kireästi valkeihin liiveihin tiukattuna,\nharmaa, korkea huopahattu hiukan takaraivolla, näytti heti\nilmaisevan, että hän oli taiteilija ja naimaton.\n\nKun hän saapui kreivittären luo, sanottiin hänelle, että tämä oli\nlähdössä huviajelulle Bois de Boulognelle. Bertin oli tyytymätön ja\nodotti.\n\nTapansa mukaan hän alkoi astella edestakaisin salongissa kulkien\ntoiselta istuimelta toiseen, ikkunoiden luota seinien luo\ntuossa suuressa, verhojen himmentämässä huoneessa. Hennoilla,\nkultajalkaisilla pöydillä oli kaikenlaisia pikkuesineitä,\nhyödyttömiä, sieviä ja kallisarvoisia huiskin haiskin laitetussa\nepäjärjestyksessä. Siinä oli pieniä, vanhanaikuisia, koristeellisia\nkultarasioita, pienoiskokoisia nuuskarasioita, pieniä norsunluisia\nkuvapatsaita, sitten aivan uudenaikaisia esineitä himmeästä\nhopeasta, totisen lystikkäitä, joissa näkyi englantilainen maku:\npienenpieni hellauuni, ja sen päällä kissa, joka joi kastrullista,\npaperossikotelo, joka oli ison leivän näköinen, kahvipannu\ntulitikkujen säilyttämistä varten, ja sitten tulenvarjostimessa\nkokonainen nuken juhla-asu, kaulaketjuja, rannerenkaita, sormuksia,\nrintaneuloja, korvarenkaita briljantteineen, safireineen,\nrubineineen, smaragdeineen, pienenpieni mielikuvitelma, jonka\nnäyttivät valmistaneen kääpiöiden korusepät.\n\nAika-ajoittain hän sattui koskettamaan esinettä, jonka hän itse oli\nantanut jonakin syntymäpäivänä, hän otti sen käteensä, piteli sitä ja\ntarkasteli sitä haaveilevan välinpitämättömästi, sitten asetti hän\nsen takaisin paikalleen.\n\nYhdessä nurkassa oli harvoin avattuja korukantisia kirjoja pienen,\npyöreän sohvan edessä seisovalla yksijalkaisella pöydällä. Siinä\nnähtiin myös Revue de Deux Mondes, vähän rypistyneenä, liiaksi\nkäytettynä, joidenkuiden lehtien kulmat käännettyinä, aivan kuin\nolisi sitä luettu ja taas uudestaan luettu, sitten toisia vielä\naukileikkaamattomia julkaisuja, niinkuin Arts Modernes, jota\nhankittanee ainoastaan sen korkean hinnan vuoksi, sen tilaus kun\nmaksaa 400 markkaa vuodessa ja Fuillelibre, ohut sinikantinen\nvihkonen, jossa kaikkein uusimmat runoilijat esittivät mietteitään,\nne, joita kutsutaan \"hermostuneiksi\". Ikkunoiden välissä seisoi\nkreivittären kirjoituspöytä, viimevuosisataismallinen, siro\nhuonekalu, jonka ääressä hän kirjoitti vastaukset vierailujen aikana\ntuotuihin kiireellisiin kysymyksiin. Vielä oli muutamia teoksia\nkirjoituspöydällä, kodin suosittuja kirjoja naisen ajatuksen ja\nsydämen ilmaisijoina: Musset, Manon Lescaut, Werther; ja näyttääkseen,\nettei pulmallisempien tunnekysymysten ja sielunelämän salaisuudet\nolleet outoja tässä talossa, oli siellä näiden lisäksi: les Fleurs du\nmal, le Rouge et le Noir, la Femme au XVIII siècle, Adolphe.\n\nKirjojen vieressä soma käsipeili, kultaseppätaidon mestariteos, jonka\nlasi oli käännetty nurin kirjailtua neliönmuotoista samettiliinaa\nvasten, että voitaisiin sen selkäpuolella ihailla merkillistä kulta- ja\nhopeakorutyötä. Bertin otti sen ja katseli siihen. Jo muutamien\nvuosien aikana oli hän kauheasti vanhentunut, ja vaikka hän pitikin\nkasvojansa enemmän itsenäisen näköisinä kuin ennen, häntä alkoi\nhuolestuttaa hänen täyteläiset poskensa ja ryppyyn vetäytyvä ihonsa.\n\nOvi avautui hänen takanaan.\n\n-- Hyvää päivää, herra Bertin, sanoi Annette.\n\n-- Hyvää päivää, pienokaiseni, mitenkä voit?\n\n-- Erittäin hyvin, ja te?\n\n-- Kuinka, sinä et tosiaankaan sinuttele minua.\n\n-- En, se on totta, se saattaa minut hämille.\n\n-- Mitä joutavia!\n\n-- Niin, se saattaa minut hämille. Te peloitatte minua.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Koska... Koska te ette ole kyllin nuori, ettekä kyllin vanha!...\n\nMaalari alkoi nauraa.\n\n-- Tällaisen syyn kuultuani en tahdo enää ehdottomasti vaatia sitä.\n\nAnnette punastui yhtäkkiä aina siihen kohtaan saakka, missä\nensimmäiset hiukset kasvavat, ja jatkoi hämillään:\n\n-- Äitini on käskenyt minua sanomaan teille, että hän tulee kohta\nalas, ja kysymään teiltä, tahtoisitteko tulla kanssamme Bois de\nBoulogneen.\n\n-- Kyllä kai, aiotteko mennä kahdenkesken?\n\n-- Emme, aiomme mennä herttuatar de Mortemainin kanssa.\n\n-- Erittäin hyvä, tietysti minä tulen.\n\n-- Siis sallitte, että menen ottamaan hattuni?\n\n-- Mene, lapseni.\n\nKun hän astui ulos, tuli kreivitär sisään verhottuna, valmiina\nlähtemään. Hän ojensi kätensä.\n\n-- Teitä ei ole näkynyt? Mitä te teette.\n\n-- En tahtonut häiritä teitä tähän aikaan.\n\nSe tapa jolla kreivitär lausui, \"Olivier\", ilmaisi kaikki hänen\nmoitteensa ja koko hänen rakkautensa.\n\n-- Te olette maailman paras nainen, virkkoi maalari tämän nimensä\nkorostuksen liikuttamana.\n\nKun tämä pieni lemmensanavaihto oli loppunut ja asiat järjestetty,\nalkoi kreivitär taas hienon keskustelun äänilajissa:\n\n-- Me menemme hakemaan herttuatarta hänen asunnostaan, ja sitten\nteemme kierroksen Bois de Boulognessa. Täytyy näyttää kaikki tämä\nAnnettelle.\n\nIsot avonaiset vaunut odottivat ajoportilla.\n\nBertin istuutui vastapäätä naisia, ja vaunut läksivät liikkeelle\ninnostuneiden hevosten kavioiden kapsaessa kaikuvassa holvissa.\n\nPitkin koko bulevardia, joka vei Madeleineen päin, näytti uuden\nkevään koko riemu virtaavan taivaasta elävien päälle.\n\nLämmin ilma ja aurinko antoivat miehille juhlallisen, naisille\nrakastettavan näön, saattoivat katupojat heittelemään kuperkeikkaa\nvalkeiden kokkipoikien kanssa, jotka olivat asettaneet korinsa\npenkeille juostakseen ja leikkiäkseen veljiensä, nuorien katurakkien\nkanssa; koirilla näkyi olleen kiire, portinvartioiden kanarialinnut\nvisertelivät kurkkunsa käheiksi; ainoastaan ajurien rattaiden eteen\nvaljastetut, vanhat hevoskaakit kulkea lönköttivät kuolemaa kohti\nvaeltavien väsyneessä tahdissa. Kreivitär kuiskasi:\n\n-- Oi, mikä kaunis päivä, kuinka hauska on elää.\n\nMaalari katseli voimakkaassa päivänvalossa vuorotellen äitiä ja\ntytärtä. Todellakin, he olivat erilaisia, mutta niin samannäköisiä\nsamalla, että tytär oli ehdottomasti kuin äidin olemuksen jatkoa,\ntehty samasta verestä, samasta lihasta, saman elämän elähdyttämä.\nHeidän silmänsä erityisesti, nuo siniset, mustepilkkutahraiset\nsilmät, jotka olivat niin kirkkaat tyttärellä ja vähän haalistuneet\näidillä, suuntasivat häneen niin samanlaisen katseen hänen heille\npuhuessaan, että hän odotti kuulevansa heidän vastaavan samoja\nasioita. Hän oli hämmästynyt todetessaan, että, kun he nauroivat\ntai juttelivat, hänellä oli edessään kaksi eri naista, toinen, joka\noli elänyt ja toinen, joka alkoi elää. Ei, hän ei voinut edeltäpäin\nnähdä, mitä tulisi tästä lapsesta, kun hänen nuori älynsä vielä\nuinuvien halujen ja vaistojen vaikutuksen alaisena olisi kehittynyt\nja avautunut keskellä elämäntapahtumia. Hän oli pieni, sievä, uusi\nhenkilö, valmis onnen ja rakkauden seikkailuihin, vielä tuntematon ja\ntietämätön, joka läksi kuin laiva satamasta, sen sijaan että hänen\näitinsä sinne palasi kuljettuansa elämän läpi ja rakastettuansa.\n\nBertin heltyi ajatellessaan, että kreivitär oli juuri valinnut hänet\nja vieläkin antoi etusijan hänelle, tämä yhä sievä nainen, joka\nmukavasti keinui komeissa vaunuissa kevään leudossa ilmassa.\n\nKun taiteilija katseissaan ilmaisi rouva de Guilleroylle\nkiitollisuutensa tästä, niin tämä arvasi sen, ja taiteilijasta tuntui\nkuin olisi se tullut ilmi hänen hameensa kahinassa.\n\nVuorostaan Bertin lausui hiljaa:\n\n-- Oi, todellakin, mikä ihana päivä!\n\nKun oli otettu herttuatar mukaan Varennen kadulta, niin he ajoivat\nkiitäen Invaliidin kirkkoa kohti, kulkivat Seinen yli ja saapuivat\nChamps-Élysées-kadulle jatkaen edelleen Tähden riemuporttia kohti\nkeskellä ajoneuvotulvaa.\n\nNuori tyttö oli istuutunut Olivierin viereen, selkä ajajaan päin,\nja hän avasi tähän ajoneuvojen virtaan ahnaat ja luonnonterveet\nsilmänsä. Aika-ajoittain, kun herttuatar ja kreivitär ottivat vastaan\ntervehdyksiä lyhyellä päännyökkäyksellä, hän kysyi: \"Kuka se on.\"\nBertin mainitsi nimeltään Pontaiglinit taikka Puicelcit, taikka\nLochristen kreivittären taikka kauniin rouva Mandelièren.\n\nNyt kuljettiin pitkin Bois de Boulognen valtatietä, keskellä pyörien\nrätinää ja heilahduksia. Kun tungos oli pienempi kuin riemuportin\nedessä, näyttivät ajoneuvot kilpailevan keskenänsä loppumattomassa\njonossa. Vuokra-ajurien ajopelit, raskaat avonaiset vaunut,\njuhlalliset kahdeksanpyöräiset, kulkivat vuorotellen toistensa\nohi; yhtäkkiä sivuuttivat ne yhden ainoan ravaajan vetämät nopeat\nVictoria-vaunut, jotka kuljettivat hurjassa vauhdissa läpi tämän\nvyöryvän ihmisjoukon, porvarillisen ja ylimyksellisen, läpi kaikkien\nseurapiirien, kaikkien kansanluokkien, kaikkien arvoasteiden,\nnuorta velttoa naista, jonka kirkasvärinen ja julkea puku heitti\najoneuvoihin, joita se hipaisi, tuntemattoman kukan outoa tuoksua.\n\n-- Kukas tuo nainen on? kysyi Annette.\n\n-- En tiedä, vastasi Bertin, samalla kun herttuatar ja kreivitär\nvaihtoivat hymyilyn.\n\nLehdet puhkesivat esiin. Tässä parisilaisessa puutarhassa asuvat\nsatakielet lauloivat jo nuoressa vihannuudessa, ja kun jono oli\nruvennut ajamaan käyden lähestyessään järveä, vaihdettiin ajoneuvosta\najoneuvoon lakkaamatta tervehdyksiä, hymyilyjä ja kohteliaita\nsanoja, kun pyörät koskettivat toisiaan. Tämä näytti nyt venelautan\nliukumiselta, jossa istui kilttejä naisia ja herroja. Herttuatar,\njoka ehtimiseen nyökkäsi päätään hattujen kohotessa ja otsien\nkumartuessa hänen edessään, näytti luovan yleissilmäyksen ja\nmuistelevan itsekseen mitä hän oletti ihmisistä, aina sen mukaan, kun\nne kulkivat hänen ohitsensa.\n\n-- Kas, pikkuseni, tuossa on taas kaunis rouva Mandelière, tasavallan\nkaunotar.\n\nKevyissä ja siroissa vaunuissa tasavallan kaunotar, nähtävästi\nvälinpitämättömänä tästä kiistämättömästä kunniasta antoi ihailla\nsuuria, tummia silmiään, matalaa otsaansa, komeita mustia hiuksiansa\nja vähän liian voimakasta, itsepäistä suutansa.\n\nHän on hyvin kaunis joka tapauksessa, sanoi Bertin.\n\nKreivitär ei mielellään kuullut kehuttavan toisia naisia. Hän\nkohautti hiljaa olkapäitään eikä vastannut mitään.\n\nMutta nuori tyttö, jossa heräsi äkkiä kilpailuvaisto, uskalsi sanoa:\n\n-- Minun mielestäni ei ole.\n\n-- Mitä? Etkö sinä pidä häntä kauniina?\n\n-- En, hänen kasvonsa ovat aivan kuin musteeseen kastetut.\n\nHerttuatar nauroi ihastuneena.\n\n-- Mainiota, pikkuiseni, siinä nyt jo kymmenen vuotta puolet Parisin\nmiehistä ovat olleet hurmaantuneina ihastuksesta tätä neekerinaista\nkohtaan! Minä luulen, että he pitävät meitä pilkkanaan. Kas, katsohan\npikemmin kreivitär Lochristia.\n\nYksin, valkean villakoiran kanssa, suuressa avonaisessa vaunussa,\nhienona kuin miniatyrimaalaus, istui vaaleaverinen, ruskeasilmäinen\nnainen, jonka viehättävät piirteet jo viisi tai kuusi vuotta samalla\ntapaa olivat olleet hänen puolustajiensa ihastuksen huudahdusten\naiheena, ja tervehti kiinteäksi käynyt hymy huulillaan.\n\nMutta Annette ei näyttänyt vieläkään riemastuneen.\n\n-- Oi! virkkoi hän, hänhän ei ole enää viehkeä. Bertin, joka\ntavallisesti jokapäiväisissä, näihin kahteen kilpailijaan johtuneissa\nkeskusteluissa, ei kannattanut ollenkaan kreivitärtä, suuttui äkkiä\nnuoren tytön suvaitsemattomuudesta.\n\n-- Lempo vieköön, sanoi hän, pidettäköön hänestä enemmän tai\nvähemmän, viehättävä hän on, ja minä toivon sinun tulevan yhtä\nkauniiksi kuin hän.\n\n-- Sallikaa toki hänen sanoa ajatuksensa, puuttui puheeseen\nherttuatar. Te huomaatte vain naiset, jotka ovat täyttäneet\nkolmekymmentä vuotta. Tämä lapsi on oikeassa, te ylistätte vain\nlakastuneita.\n\nBertin huudahti:\n\n-- Anteeksi, nainen ei ole todella kaunis, ennenkuin myöhemmin,\nsilloin kun koko hänen ilmeikkyytensä on tullut esille.\n\nKehittäen sitä ajatusta, että ensimäinen viehkeys on vain yhä\nkypsyvän kauneuden ulkonainen kiilto, hän todisti, että hienoston\nmiehet eivät erehtyneet kiinnittäessään vain hiukan huomiota\nnuoriin naisiin heidän loistokaudellaan, ja että he ovat oikeassa\njulistaessaan naiset kauniiksi vasta heidän kukoistuksensa\nviimeisellä aikakaudella.\n\nKreivitär, ollen hyvin mielissään, virkahti:\n\n-- Hän on oikeassa, hän arvostelee taiteilijana. Nuoret kasvot ovat\nhyvin sievät, mutta aina jonkun verran jokapäiväiset.\n\nJa maalari väitti edelleen osoittaen milloin kasvot menettäen\nvähitellen nuoruuden epämääräistä suloa, saavat lopullisen muotonsa,\nluonteensa ja ilmeensä.\n\nJoka sanan jälkeen kreivitär vakuutettuna nyökkäsi hiljaa päätään\nmyöntäen oikeaksi maalarin mielipiteet: ja mitä enemmän Bertin\nvakuutti oikeudessa puhuvan asianajajan lämmöllä, rikoksesta epäillyn\nja asiaansa puolustavan eloisuudella, sitä enemmän kreivitär ilmaisi\nhyväksymistään katsein ja elein, ikäänkuin he olisivat liittoutuneet\ntukemaan toisiaan yhteisessä vaarassa, puolustautumaan uhkaavaa ja\nväärää mielipidettä vastaan. Annette ei kuunnellut heitä ollenkaan\nkokonaan vaipuneena katselemiseen. Hänen usein naurunhaluiset\nkasvonsa olivat muuttuneet vakaviksi, ja hän ei puhunut enää mitään\ntämän iloisen liikkeenvilinän huumaamana. Tämä aurinko, nämä lehdet,\nnämä ajoneuvot, tämä kaunis, rikas ja iloinen elämä, kaikki se oli\nhäntä varten.\n\nJoka päivä hän voisi tulla näin tänne vuorostansa kaikille tuttuna,\nkaikkien tervehtimänä ja kadehtimana; miehet osoittaen häntä ehken\nsanoisivat, että hän oli kaunis. Hän haki miesten ja naisten joukosta\nne, jotka näyttivät hänestä kaikkein hienoimmilta, ja kysyi aina\nheidän nimeänsä välittämättä muusta kuin tavujen yhdistelmästä, jotka\ntoisinaan herättivät hänessä kunnioituksen ja ihailun kaiun, kun hän\noli lukenut ne usein sanomalehdistä tai historiasta. Hän ei tottunut\ntähän kuuluisuuksien ohikulkuun, eikä edes voinut täydellisesti\nuskoa, että se oli todellinen, aivan kuin jos hän olisi ollut\nkatsomassa jotakin teatteriesitystä. Vuokra-ajurit herättivät hänessä\ninhonsekaista halveksimista, vaivasivat ja harmittivat häntä, ja hän\nsanoi äkkiä:\n\n-- Minun mielestäni ei pitäisi tänne päästää muita kuin yksityisiä\najoneuvoja.\n\nBertin vastasi:\n\n-- No, neiti, mitä tehdään sitten yhdenvertaisuudella, vapaudella,\nveljeydellä?\n\nAnnette nyrpisti suutaan, joka merkitsi, \"se kuuluu toisille\" ja\njatkoi:\n\n-- Olisi toinen puisto vuokra-ajureita varten, esim. Vincennes.\n\n-- Olet jäljellä ajastasi, pienokainen, et näy tietävän vielä, että\npurjehdimme keskellä kansanvaltaa. Muuten, jos tahdot nähdä puiston\nvapaana kaikesta sekotuksesta, tule tänne aamulla; silloin sinä\nlöydät täältä seuraelämän hienoimman osan, sen parahiston.\n\nJa Bertin kuvasi tunnettuun, erinomaiseen tapaansa Bois de\nBoulognen varhain aamulla ratsastajineen ja ratsastajittarineen,\ntämän valioseuran, jossa kaikki tunsivat toisensa nimeltään,\netunimiltä, sukulaisuuksiltaan, arvonimiltään, hyviltä ja\nhuonoilta ominaisuuksiltaan, niinkuin he kaikki eläisivät samassa\nkaupunginosassa tai samassa pienessä kaupungissa.\n\n-- Käyttekö usein siellä? sanoi Annette.\n\n-- Hyvin usein; se on todellakin hauskinta mitä Parisissa on.\n\n-- Te ratsastatte aamuisin?\n\n-- Kyllä kai, neitiseni.\n\n-- Ja sitten iltapäivällä te käytte vierailuilla?\n\n-- Niin käyn.\n\n-- Siis, milloin te teette työtä?\n\n-- Niin, minä teen työtä joskus, ja sitte minä olen valinnut\nerikoisalani taipumukseni mukaan! Kun minä olen kaikkien kauniiden\nnaisten maalari, niin täytyyhän minun nähdä heitä, seurata heitä\nhiukan kaikkialla.\n\nAnnette mutisi nauramatta:\n\n-- Jalan ja ratsain?\n\nTaiteilija katsahti häneen hiukan kieroon, mutta tyytyväisenä; hän\nnäytti sanovan: \"Kas vain, sinä alat olla henkevä, sinusta tulee\nvielä hyvä.\"\n\nKylmä tuulenpuuska puhalsi; se tuli kaukaa, tuskin vielä talven\nunesta heränneeltä suurelta tasangolta; ja koko metsä humahti, tuo\nsiro, viluinen, hienon maailman metsä.\n\nMuutamia sekunteja tämä vihuri pani väräjämään puiden hennot lehdet\nja olkapäitä peittävät vaatteet. Kaikki naiset, melkein samanlaisella\nliikkeellä, asettivat takaisin käsivarrelleen ja kaulaansa sieltä\npudonneen verhon; ja hevoset alkoivat ravata toisesta päästä\nviertotietä toiseen aivan kuin tuo kirpeä tuulenryöppy, joka\nlähestyi, olisi piiskan sivalluksen tavoin kiihoittanut niitä.\n\nPalattiin nopeasti kotiin hevosten päitsivitjojen hopeisesti\nhelähdellessä ja laskeutuvan auringon vinosti valaessa punaista\nvaloansa.\n\n-- Palaatteko kotiinne? sanoi kreivitär maalarille, jonka kaikki\ntavat hän tunsi.\n\n-- En, menen klubiin.\n\n-- Siis me viemme teidät sinne ohimennessä.\n\n-- Se sopii hyvin, kaunis kiitos.\n\n-- Ja milloinka kutsutte meidät herttuattaren kanssa aamiaiselle?\n\n-- Sanokaa, mikä päivä teille paraiten sopii.\n\nTämä parisittarien mielimaalari, jonka hänen ihailijansa olivat\nkastaneet \"realistiseksi Watteauksi\" ja jota hänen halventajansa\nkutsuivat \"hameiden ja vaippojen valokuvaajaksi,\" piti usein\njoko aamiais- tai päivälliskutsuja niille kauniille naisille,\njoiden piirteet hän oli ikuistuttanut, ja toisillekin kuuluisille\ntunnetuille, joita huvittivat suuresti nämä pikku pidot vanhan pojan\nasunnossa.\n\n-- Ylihuomenna?\n\n-- Sopiiko teille, rakas herttuatar? kysyi rouva de Guilleroy.\n\n-- Kyllä kai. Tehän olette herttainen. Herra Bertin ei koskaan muista\nminua kun on kysymys näistä tilaisuuksista. Näkee kyllä etten minä\nenää ole nuori.\n\nKreivitär, joka oli tottunut pitämään taiteilijan kotia hiukan kuin\nomanaan, jatkoi:\n\n-- Ei ketään muita kuin me neljä, jotka olemme näissä vaunuissa,\nherttuatar, Annette, minä ja te, eikö niin, suuri taiteilija?\n\n-- Niin, ei ketään muita, sanoi tämä laskeutuessaan vaunuista,\nja minä annan tarjota teille krapuja elsassilaiseen tapaan\nvalmistettuina.\n\n-- Oh, te aiotte herättää intohimoja pienokaisessa.\n\nBertin seisoi vaunun ovella, sanoi jäähyväiset ja meni sitten\nnopeasti klubin pääkäytävän eteiseen, heitti harteiltaan\npäällystakkinsa ja antoi keppinsä lakeijajoukolle, joka oli noussut\nseisomaan kuin sotilaat upseerin ohi kulkiessa, sitten hän nousi\nleveitä portaita, astui toisen palvelijarivin ohitse, joka oli puettu\nlyhyihin housuihin lykkäsi auki oven ja tunsi itsensä yhtäkkiä\nreippaaksi kuin nuori mies kuullessaan käytävän toisesta päästä\nfloretin iskujen jatkuvaa helinää, jalkojen polkemista maahan ja\nvoimakkaita huutoja: -- sattunut -- minun vuoroni -- ohi -- minun\nvuoroni -- sattunut -- teidän vuoronne.\n\nMiekkailusalissa miekkailijat, puettuina harmaaseen\npalttinakankaaseen, nahkaliiveihin, housunlahkeet tiukasti\nsidottuina nilkkojen ympäri, jonkunlainen esiliina vatsan suojana,\ntoinen käsi taivutettuna ilmassa, toisessa kädessä, jonka hansikas\nteki tavattoman suureksi, ohut ja taipuisa floretti, syöksyivät\neteenpäin ja oikaisivat itsensä äkillisen joustavasti konelaitteilla\nvarustettujen marionettien tavoin.\n\nToiset lepäilivät, tarinoivat, vielä hengästyneinä, punaisina,\nhikisinä, nenäliina kädessä pyyhkiäkseen otsaansa ja kaulaansa;\ntoiset istuivat suurta salia neliönmuotoisesti reunustavalla sohvalla\nja katselivat otteluja. Liverdy Landata vastaan ja klubin isäntä\nTaillade Rocdianea vastaan.\n\nBertin tervehti häntä hymyillen pudistaen kättä.\n\n-- Minä pidätän teidät itselleni, huusi hänelle paroni de Baverie.\n\n-- Olen teidän käytettävissänne, rakkaani.\n\n-- Ja hän meni vaatetushuoneeseen riisuutumaan. Pitkään aikaan ei hän\nollut tuntenut itseänsä näin reippaaksi ja voimakkaaksi, ja aavistaen\nettä hän tulisi tekemään erinomaisia hyökkäyksiä, hän kiiruhti\nsaliin kärsimättömänä kuin koulupoika, joka lähtee leikkimään. Ja\nheti kun hän oli vastustajansa edessä, kävi hän tämän kimppuun\ntavattoman hurjasti ja kymmenessä minuutissa satutettuaan häntä 11\nkertaa väsytti hän tämän niin, että paroni pyysi armoa; sitten Bertin\nmiekkaili Punisimontin ja ammattitoverinsa Amary Maldantin kanssa.\n\nSitten kylmä suihku, joka jäähdytti hänen huohottavaa ruumistaan,\nmuistutti hänen kylpyjään 20-vuotisena, jolloin hän Parisin\nympäristön silloilta hyppäsi päistikkaa Seine-virtaan keskellä syksyä\nhämmästyttääkseen porvareita.\n\n-- Sinä syöt täällä päivällistä? kysyi häneltä Maldant.\n\n-- Syön kyllä.\n\n-- Meillä on pöytä Liverdyn, Rocdianen ja Landan kanssa: kiiruhda,\nkello on neljännestä yli seitsemän.\n\nRuokasali oli täynnä ihmisvilinää ja sorinaa.\n\nSiellä olivat kaikki Parisin öiset kuljeskelijat, sekä toimettomat\nettä toimeliaat, kaikki ne, jotka kello 7:stä illalla eivät tiedä\nmitä tehdä ja syövät päivällistä klubissa takertuakseen aina, miten\nkulloinkin sattuu, johonkin tai johonkuhun.\n\nKun nuo viisi ystävää olivat istuutuneet, sanoi pankkiiri Liverdy,\nnelikymmenvuotias, lyhyt ja tanakka mies, Bertinille:\n\n-- Te olitte hurjalla tuulella tänä iltana.\n\nMaalari vastasi:\n\n-- Niin, tänään minä suorittaisin hämmästyttäviä tekoja. Toiset\nhymyilivät, ja maisemamaalari Amary Maldant, pieni, kaljupäinen,\nharmaapartainen herra sanoi ovelan näköisenä:\n\n-- Minäkin tunnen usein voiman palaavan huhtikuussa; se saa minut\nversoamaan muutamia lehtiä, puolitusinaa korkeintaan, sitten se\npurkautuu tunteiksi; mutta ei koskaan kanna mitään hedelmää.\n\nMarkiisi de Rocdiane ja kreivi de Landa surkuttelivat häntä.\nHe olivat molemmat vanhempia kuin Liverdy, eikä kuitenkaan\nharjaantunutkaan silmä voinut tarkasti määrätä heidän ikäänsä. He\nolivat molemmat klubimiehiä, hevosmiehiä ja miekkailijoita, joiden\nruumiin lakkaamattomat harjoitukset olivat tehneet teräslujaksi;\nhe kerskailivat olevansa kaikessa nuorempia kuin uuden sukupolven\nhermostuneet poikaveitikat.\n\nRocdiane, joka oli hyvää syntyperää, kävi kaikissa salongeissa,\nmutta häntä epäiltiin kaikenlaatuisesta rahakeinottelusta, mikä ei\nollutkaan hämmästyttävää, sanoi Bertin, kun hän niin paljon oli\nelänyt pelihuoneessa. Hän oli ollut naimisissa ja eronnut vaimostaan,\njoka maksoi hänelle eläkkeen; belgialaisten ja portugalilaisten\npankkien johtajana hänen tarmokkaiden donquichotte-kasvojensa\nilmeistä näkyi, että hän ylpeili tuosta vähän himmenneestä kaikkeen\npystyvän aatelismiehen kunniasta, jota puhdisti aika-ajoittain\nkaksintaistelussa saadusta haavasta vuotava veri.\n\nKreivi de Landa, hyväluontoinen jättiläinen, joka mahtaili\nvartalollaan ja leveillä hartioillaan, oli tosin naimisissa ja kahden\nlapsen isä, mutta hän taipui tuskin kolme kertaa viikossa syömään\npäivällistä kotona, ja oleskeli muut päivät klubissa ystäviensä\nseurassa miekkailuharjoitusten jälkeen.\n\n-- Klubi on perhe, sanoi hän. Niiden perhe, joilla ei varsinaista\nperhettä vielä ole, niiden, joilla ei sitä koskaan tule olemaan ja\nniiden, joilla on ikävä omassaan.\n\nKeskustelu oli joutunut taas kysymykseen naisista ja jatkui\ntarinoista muistoihin, muistoista kerskailuihin, sekä vihdoin\nvaromattomien salaisuuksien ilmaisuihin.\n\nMarkiisi de Rocdiane antoi arvata rakastajattarensa tarkoista\nviittauksista; ne olivat ylhäisön naisia, joiden nimiä hän ei\nsanonut, tehdäksensä arvostelemisen mielenkiintoisemmaksi. Pankkiiri\nde Liverdy ilmaisi omansa etunimiltä. Hän kertoi: \"Olin mitä\nparhaimmissa väleissä siihen aikaan erään diplomaatin rouvan kanssa.\nNiin eräänä iltana lähtiessäni hänen luotaan sanoin hänelle: 'Pikku\nMargueriteni...'\" Hän pysähtyi toisten hymyillessä, sitten hän jatkoi:\n\"Mitä! Minulta tipahti erehdyksessä muuan sana. Pitäisi ottaa\ntavakseen nimittää kaikkia naisia Sophieksi.\"\n\nOlivier Bertin, joka oli hyvin hillitty, tavallisesti selitti, kun\nhäneltä tiedusteltiin: -- Minä, minä tyydyn malleihin.\n\nOltiin häntä uskovinaan, ja Landa, joka oli tavallinen tyttöjen\nahdistelija, haltioitui ajatellessaan kaikkia niitä sieviä\nherkkupaloja, jotka juoksentelivat kaduilla, ja kaikkia niitä nuoria\nnaisia, jotka riisuutuivat alastomiksi taiteilijan edessä kymmenestä\nmarkasta tunnilta.\n\nSikäli kuin pullot tyhjenivät kaikki nämä \"harmahtavat\", kuten heitä\nkutsuivat klubin nuoremmat jäsenet, kaikki nämä harmahtavat, joiden\nkasvot punottivat, tulistuivat kiihtyneiden himojen ja kuohuvien\nhalujen järkyttäminä.\n\nRocdiane vajosi kahvin jälkeen vielä totuudenmukaisempiin\nyksityiselämänsä paljastuksiin ja unhoitti hienoston naiset\nylistääksensä tavallisia ilotyttöjä.\n\n-- Parisi, sanoi hän paloviinalasi kädessä, on ainoa kaupunki, jossa\nmies ei vanhene, ainoa, jossa hän 50-vuotisena, jos hän vain on luja\nja hyvin säilynyt, voi löytää aina 18-vuotisen tyttöheitukan, kauniin\nkuin enkelin, rakastaakseen häntä.\n\nLanda, joka taas oli löytänyt oikean Rocdianensa liköörien\nvaikutuksen jälkeen, osoitti innokkaasti hyväksymistä, ja luetteli\nnuoria tyttöjä, jotka häntä ihailivat vielä joka päivä.\n\nMutta Liverdy, joka oli epäilevämpi ja väitti tietävänsä tarkasti,\nminkä arvoiset naiset ovat, mutisi:\n\n-- Niin, he sanovat teille, että he teitä rakastavat. Landa vastasi:\n\n-- He todistavat sen meille, rakkaani.\n\n-- Nämä todistukset eivät ole luotettavia.\n\n-- Ne riittävät minulle.\n\nRocdiane huudahti:\n\n-- Mutta he ajattelevatkin sitä, saakeli soikoon. Luuletteko te,\nettä pieni 20-vuotias, sievä tytön typykkä, joka jo 5 tai 6 vuotta\nviettää juhlivaa elämää Parisissa, jossa meidän viiksemme ovat\nhänet opettaneet ja pilanneet suutelojen maun, osaa vielä erottaa\n30-vuotisen miehen suutelon 60-vuotiaan suutelosta? Vielä mitä,\nturhaa lorua! Hän on liian paljon nähnyt ja liian paljon tuntenut.\nKuulkaahan, minä lyön vetoa siitä, että hän rakastaa enemmän,\nsydämensä pohjasta todellakin enemmän vanhaa pankkiiria kuin nuorta\nkeikailijaa. Tietääkö hän sitä, ajatteleeko hän sitä? Onko miehillä\ntäällä ikää? Ei, rakkaani, me nuorrumme harmaantuessamme, ja mitä\nenemmän me harmaannumme, sitä enemmän meille sitä osoitetaan ja sitä\nenemmän sitä uskoo.\n\nHe nousivat pöydästä, alkoholi oli noussut heidän päähänsä ja\nkiihoitti heitä, he olivat valmiit lähtemään kaikille valloituksille.\nHe alkoivat keskustella iltansa käyttämisestä. Bertin puhui\nsirkuksesta, Rocdiane Hippodromista, Maldant Edenistä ja Landa\nFolies-Bergérestä, kun heidän korviinsa kuului hiljaisena ja\nkaukaisena viulujen viritys.\n\n-- Kas, tänään on siis musiikkia klubissa, sanoi Rocdiane.\n\n-- Niin, vastasi Bertin. Jos viettäisimme siellä 10 minuuttia\nennenkuin lähdemme pois.\n\n-- Niin, menkäämme sinne.\n\nHe kulkivat salin läpi, sitten biljardihuoneen ja vihdoin pelisalin\nläpi ja saapuivat jonkinmoiseen aitioon, joka oli parvekkeen\nyläpuolella. Neljä herraa, vaipuneina nojatuoleihin, odotti jo\nsoittoa hartaan näköisinä, samalla kun alhaalla keskellä tyhjiä\ntuolirivejä kymmenkunta muuta pakinoi istuen tai seisten.\n\nOrkesterin johtaja näpäytti hiljaa muutamia kertoja jousellaan\nnuottitelineeseen: aloitettiin.\n\nOlivier Bertin rakasti intohimoisesti musiikkia; niinkuin rakastetaan\nopiumia. Se saattoi hänet haaveilemaan. Heti kun soittokoneiden\nsävelvirta oli häntä koskettanut, hän tunsi joutuvansa jonkinlaiseen\nhermopäihtymykseen, joka teki hänen ruumiinsa ja älynsä uskomattoman\nväräjäviksi. Hänen mielikuvituksensa kiiti kuin hullu sävelten\nhurmaamana, suloisten unelmien ja ihanien haaveiden läpi. Silmät\nsuljettuina, jalat toistensa yli ristissä, käsivarret velttoina,\nhän kuunteli ääniä ja näki asioita, jotka kulkivat hänen sekä\naistillisten että henkisten silmiensä ohitse.\n\nOrkesteri soitti Haydnin synfoniaa, ja heti kun maalari oli laskenut\nsilmäluomet katseensa eteen, näki hän uudestaan metsän, ajoneuvojen\njoukon ympärillään, ja vastapäätä isoissa vaunuissa kreivittären ja\nhänen tyttärensä. Hän kuuli heidän äänensä, seurasi heidän sanojansa,\ntunsi vaunujen nytkähdykset ja hengitti lehtien tuoksun täyttämää\nilmaa.\n\nKolme kertaa hänen naapurinsa, joka puhui hänelle, keskeytti tämän\nnäyn, joka alkoi kolme kertaa uudestaan, niinkuin alkaa uudestaan\nmeren yli matkustettuamme laivan vaaruminen liikkumattomassa\nvuoteessa.\n\nSitten se laajeni, piteni kaukaiseksi matkaksi, noiden kahden naisen\nyhä istuessa hänen edessään milloin rautatiellä, milloin outojen\nhotellien pöydässä. Koko tämän soittoesityksen aikana seurasivat he\nhäntä näin, aivankuin he olisivat tämän kirkkaassa auringonvalossa\ntehdyn huviajelun aikana painaneet kasvojensa kuvan hänen silmänsä\nnäköpohjaan.\n\nHiljaisuus, sitten liikutettujen tuolien kolina ja äänet kartoittivat\nuniusvan, ja hän huomasi ympärillään yhä uinahtelevina neljä\nystäväänsä alkuperäisissä tarkkaavaisissa asennoissaan, mutta vaan\nuneen vaipuneina.\n\nKun hän oli heidät herättänyt, sanoi hän:\n\n-- No, mitä nyt teemme?\n\n-- Minä, vastasi kursailematta Rocdiane, haluan vielä hiukan nukkua\ntäällä.\n\n-- Ja minä myöskin, lausui Landa.\n\nBertin nousi:\n\n-- No niin, minä puolestani menen kotiin, olen hiukan väsynyt.\n\nHän tunsi itsensä päinvastoin hyvin virkeäksi, mutta halusi mennä\npois, koska hän entisestä kokemuksestaan tunsi, miten illat klubissa\nloppuivat -- baccarapöydän ääressä --, ja sitä hän pelkäsi.\n\nHän meni siis kotiin, ja hermostuneen yön jälkeen, sellaisen yön,\njoka saattaa taiteilijat siihen aivotoiminnan tilaan, jota kutsutaan\ninnoitukseksi, hän seuraavana päivänä päätti jäädä kotiin ja\ntyöskennellä iltaan saakka.\n\nSiitä tuli erinomainen päivä, noita helpon tuotannon päiviä, jolloin\najatus tuntuu laskeutuvan käsiin ja itsestään kiinnittyvän kankaalle.\n\nOvet suljettuina, maailmasta erotettuna hiljaisessa asunnossaan,\njohon ei päästetty ketään, ateljeen ystävällisessä rauhassa, silmä\nkirkkaana, mieli selkeänä, ylen kiihoitettuna, hän nautti tuota\nonnea, joka on suotu vain taiteilijoille, nimittäin riemulla luoda\nteoksensa. Ei mitään muuta enää ollut olemassa häntä varten näiden\ntyönhetkien aikana, kuin se kangaspalanen, jossa syntyi kuva hänen\nsiveltimensä hyväilevistä kosketuksista, ja hänet täytti näinä\nrunsaan tuotannon hetkinä päihtyvän ja leviävän, voimakkaasti\nkuohuvan elämän outo ja hyvä tunne. Illalla hän oli niin nääntynyt\nkuin terveellisen rasituksen jälkeen, ja hän meni nukkumaan täynnä\nhauskoja ajatuksia seuraavan päivän aamiaisista. Pöytä oli kukin\nkoristettu, ruokalista hyvin valikoitu rouva de Guilleroylle, joka\noli hieno herkuttelija, ja huolimatta tarmokkaista vastustuksista,\njotka eivät kuitenkaan kestäneet kauan, taiteilija pakotti vieraansa\njuomaan sampanjaa.\n\n-- Pienokainen päihtyy, sanoi kreivitär.\n\nHerttuatar vastasi suopeana:\n\n-- Hyvä Jumala! Täytyyhän hänen kuitenkin joskus ensikerran päihtyä.\n\nPalatessaan ateljeehen kaikki tunsivat olevansa hiukan tuon kevyen\niloisuuden vallassa, joka kohottaa ihmistä aivan kuin siivet\nkasvaisivat jalkoihin.\n\nHerttuattaren ja kreivittären, joilla oli Ranskan äitien komitean\nkokous, piti saattaa nuori tyttö kotiin ennenkuin menivät sinne,\nmutta Bertin tarjoutui jalan tekemään pienen kierroksen hänen\nkanssaan ja viemään hänet Malesherbesin bulevardille; he läksivät\nyhdessä.\n\n-- Kulkekaamme pisintä tietä, sanoi Nannette.\n\n-- Tahdotko kuljeskella Monceaun puistossa? Se on sievä paikka.\nKatselemme siellä pikku palleroisia ja imettäjiä.\n\n-- Miksei, tahdonpa niinkin.\n\nHe kulkivat Velasquezin katua, astuivat sisään kullatusta ja\nsuurenmoisesta ristikkoportista, joka on samalla tämän puistojen\nhelmen sekä tuntomerkkinä, että sisäänkäytävänä, tämän hienon\npuiston, joka levittää keskelle Parisia teennäistä ja vihantaa\nsuloansa ruhtinaallisten yksityisasuntojen ryhmän ympäröimänä.\n\nPitkin leveitä käytäviä, jotka taitavassa kaaressa kulkevat\nnurmikkojen ja puu- ja pensasryhmien keskitse, joukko rantatuoleilla\nistuvia miehiä ja naisia katselee ohikulkevia, sillä aikaa kuin\nvarjoisiin paikkoihin pistäytyvillä ja purojen tavoin kiemurtelevilla\npoluilla lapsiparvia kaivelee hiekkaa, juoksentelee, hyppii nuoraa,\nimettäjien velttojen tai äitien huolestuneiden katseiden heitä\nseuratessa. Äärettömän suuret puut, joiden latvat olivat pyöristyneet\nkuvuiksi, niinkuin lehvärakennukset, jättiläismäiset kastanjat,\njoiden painavaa lehdistöä koristivat pisaroiden tavoin niihin\nsirotellut punaiset tahi valkeat tertut, hienonnäköiset sykomorit,\nkoristeelliset vaahterat taitavasti muokattuine runkoineen muuttavat\nhienoiksi perspektiiveiksi suuret mutkittelevat nurmikot.\n\nOn kuuma, turtturikyyhkyset kuhertelevat lehvistössä ja seurustelevat\nnaapuriensa kanssa puunlatvasta toiseen, samalla kun varpuset\nkylpevät sadekaaressa, jolla aurinko valaisee kastelukojeista\nlyhyelle nurmelle tippuvaa hienonhienoa vesipärskettä. Jalustoillaan\nnäyttävät valkeat muistopatsaat onnellisilta tässä vihannassa\nrehevyydessä. Nuori marmoripoika vetää jalastaan orjantappurapiikkiä,\njota on vaikea löytää, aivan kuin hän olisi saanut sen aivan äsken\njalkaansa juostessaan Dianan jälkeen, joka pakenee tuolla kauempana\npensaiden keskellä piiloutuvaa järveä kohti; läheisyydessä näkyy\ntemppelin raunioita.\n\nToiset patsaat suutelevat toisiansa, hellinä ja kylminä\npensastoryhmien reunassa, taikka haaveilevat, mietiskelevät.\nVesiputous vaahtoilee ja lorisee sieviä kallionlohkareita myöten.\nPatsaan muotoiseksi katkaistu puu on köynnöskasvin ympäröimä; eräällä\nhaudalla on muistokirjoitus. Patsasrungot, jotka on kohotettu\nnurmikolle, eivät muistuta enemmän Akropolia kuin tämä hieno, pieni\npuisto muistuttaa luonnonmetsää.\n\nSe on teennäinen ja viehättävä paikka, johonka kaupungin asukkaat\ntulevat katselemaan lavoissa kasvatettuja kukkia, ja ihailemaan\nniinkuin ihaillaan teatterissa elämän näytelmää, tätä rakastettavaa\nesitystä, jonka tarjoaa keskellä Parisia kaunis luonto.\n\nOlivier Bertin oli jo useita vuosia tottunut joka päivä tulemaan\ntähän suosittuun paikkaan nähdäksensä parisittarien liikkuvan\noikeissa kehyksissään. \"Se on puisto, joka on tehty hienoja vaatteita\nvarten,\" sanoi hän, \"huonosti puetut ihmiset herättävät siellä\nkauhua.\" Ja hän kuljeskeli siellä tuntikausia, hän tunsi sen kaikki\nkasvit ja tavalliset kävelijät.\n\nHän astui nyt Annetten rinnalla käytäviä pitkin; hänen katsettaan\nviehätti puutarhan kirjava ja vilkas elämä.\n\n-- Oi mikä suloinen lapsi, huudahti Annette.\n\nHän katseli pientä, vaaleakiharaista poikaa, joka tuijotti häneen\nsinisillä silmillään, hämmästyneen ja ihastuneen näköisenä.\n\nSitten hän tarkasti kaikkia lapsia; ja se nautinto, jonka hänelle\ntuotti näiden elävien, nauhoilla koristettujen nukkien katseleminen,\nteki hänet lavertelevaksi ja avomieliseksi.\n\nHän astui lyhyin askelin, lausui Bertinille huomionsa, mietteensä\npienokaisista, imettäjistä, äideistä. Isot lapset saivat hänet\nhuudahtamaan ilosta ja kalpeat lapset herättivät hänessä sääliä.\n\nTaiteilija kuunteli häntä enemmän huvitettuna hänestä kuin\npienokaisista, ja unhoittamatta maalaustaidetta hän mutisi:\n\n-- Sehän on suloista!\n\nHän ajatteli nimittäin, että hänen pitäisi tehdä erinomainen taulu,\njoka kuvaisi puiston nurkkausta ja imettäjien, äitien ja lapsien\nryhmää. Kuinka hän ei ollut sitä ennen ajatellut?\n\n-- Sinä pidät noista pikku vekaroista?\n\n-- Minä jumaloin niitä.\n\nNähdessään Nannetten katselevan lapsia Bertin tunsi, että tällä oli\nhalu ottaa niitä syliinsä, suudella niitä, hoidella niitä, tulevan\näidin oleellinen ja hellä halu; ja häntä kummastutti tämä salainen\nvaisto, joka oli kätketty naisen ruumiiseen.\n\nKun Nannette oli halukas puhumaan, kyseli taiteilija häneltä, mistä\nhän erittäin piti. Hän tunnusti yksinkertaisen sievästi toivovansa\nmenestystä, mainetta hienossa maailmassa, hän halusi kauniita\nhevosia, joita hän tunsi melkein kuin hevoshuijari, sillä Roncièresin\nmaatilalla kasvatettiin myös hevosia; eikä hän ollenkaan ollut\nhuolissaan sulhasesta enemmän kuin asunnosta, jonka aina löytäisi\nvuokrattavina olevien joukosta.\n\nHe lähestyivät järveä, jossa uiskenteli kaksi joutsenta ja kuusi\nankkaa yhtä puhtaina ja rauhallisina kuin porsliinilinnut. Ja he\nkulkivat nuoren naisen ohi, joka istui tuolilla, kirja avattuna\nsylissään, silmät kohotettuina ylöspäin, sielu lähteneenä haaveiluun.\n\nHän ei hievahtanut enemmän kuin vahanukke. Hän oli ruma, vaatimaton,\nyksinkertaisesti puettu, ja ei ollenkaan näyttänyt haluavan\nmiellyttää; hän oli ehkä opettajatar; hän oli lähtenyt haaveilemaan\njonkin lauseen tai sanan vaikutuksesta, joka oli hurmannut hänen\nsydämensä. Hän jatkoi luultavasti toiveidensa purkautumisen mukaan\nkirjassa alettua seikkailua.\n\nBertin pysähtyi hämmästyneenä.\n\n-- On kaunista, sanoi hän, antautua noin haaveisiin. He olivat\nkulkeneet hänen ohitsensa. He kääntyivät takaisin ja palasivat vielä\nilman, että hän heitä huomasi, niin suurella tarkkaavaisuudella hän\nseurasi ajatuksensa kaukaista lentoa.\n\nMaalari sano Annettelle:\n\n-- Kuulehan, pienokaiseni, olisikohan sinusta ikävää kerran taikka\npari istua minulle mallina erästä henkilökuvaa varten?\n\n-- Ei suinkaan, päinvastoin!\n\n-- Katselehan tuota neitiä, joka haaveilee ihanteiden maailmassa.\n\n-- Tuolla tuolillako?\n\n-- Niin. No! Sinä istuisit myöskin tuolilla, avaisit kirjan sylissäsi\nja koettelisit tehdä niinkuin hänkin. Oletko milloinkaan haaveillut\nja uneksinut aivan valveilla?\n\n-- Kyllä kai.\n\n-- Mitä olet haaveillut?\n\nTaiteilija koetteli saada häntä tekemään tunnustuksia näiltä\nretkiltään haaveiden maailmaan; mutta hän ei tahtonut ollenkaan\ntunnustaa, vastasi kiertelevästi kysymyksiin, katseli ankkoja, jotka\nuivat niille heitettyä leipää hakemaan, ja näytti olevan hämillään\naivan kuin Bertin olisi koskettanut jotakin hänelle arkaa kohtaa.\n\nSitten vaihtaakseen keskustelunaihetta Nannette kertoi elämästään\nRoncièressä, puhui isoäidistään, jolle hän oli saanut lukea paljon\nääneen joka päivä ja joka nyt mahtoi olla hyvin yksin ja surullinen.\n\nMaalari oli häntä kuunnellessaan iloinen kuin lintu, iloisempi kuin\nhän koskaan oli ollut. Kaikki mitä Nannette hänelle kertoi, kaikki\nnuo pienet, mitättömät ja ala-arvoiset tyttöelämän yksinkertaiset\npikkuseikat huvittivat häntä ja herättivät hänessä mielenkiintoa.\n\n-- Istuutukaamme, sanoi hän.\n\nHe istuutuivat veden rannalle. Molemmat joutsenet tulivat\nuiskentelemaan heidän eteensä toivoen saavansa jotakin ravintoa.\n\nBertin tunsi itsessään heräävän muistoja, noita häipyneitä,\nunhoitukseen vajonneita muistoja, jotka yhtäkkiä palaavat, ei tiedä\nmiksi. Niitä kohosi nopeasti kaikenlaisia, lukuisia, niin lukuisia\nyhdellä kertaa, että hänestä tuntui kuin joku käsi olisi pöyhötellyt\nhänen muistinsa pohjasakkaa.\n\nHän koetti tutkia, miksi hänessä tapahtui tämä entisen elämän\nkuohahtelu, joka jo useita kertoja, kuitenkin vähemmän kuin tänä\npäivänä, oli hänessä tuntunut. Aina oli olemassa joku syy näille\näkillisille esiinpulpahtamisille, todellinen ja yksinkertainen syy,\nusein joku tuoksu, hajuvesi. Kuinka usein oli jonkun ohikulkevan\nnaisen puvusta löyhähtänyt hajuveden tuoksu herättänyt eloon koko\nsarjan häipyneitä tapahtumia! Vanhojen pullojen pohjalta, joita hän\nlöysi pukeutumispöydältä, hän oli löytänyt usein elämänsä sirpaleita;\nja kaikki nuo harhailevat hajut kaduilta, pelloilta, taloista ja\nhuonekaluista, sekä miellyttävät että vastenmieliset, kesäillan\nlämpimät tuoksut ja talvi-iltojen kylmät, elvyttivät hänessä aina\nkaukaisia muistoja, aivan kuin hajuvedet säilyttävät itsessään\npalsamoituja, kuolleita esineitä yrttien tapaan, jotka estävät\nmuumiot mätänemästä.\n\nKostea ruohoko vai kastanjan kukatko näin herättivät eloon\nentisyyden? Eivät. Mikä siis? Hänen silmänsäkö siis oli syynä\ntähän sisäiseen kuohuntaan? Mitä hän sitten oli nähnyt? Ei mitään.\nKohdattujen henkilöiden joukossa ehken yksi ainoa muistutti jotakin\nentisajan tuttua ja olisi siis ilman, että hän olisi tuntenut sitä,\npannut hänen sydämessään soimaan kaikki menneen ajan kellot.\n\nEhkä se oli joku ääni pikemminkin? Hyvin usein nimittäin sattumalta\nkuultu pianonsoitto, joku tuntematon ääni, vieläpä posetiivikin, joka\ntorilla soitti vanhanaikuista säveltä, oli yhtäkkiä tehnyt hänet 20\nvuotta nuoremmaksi, paisuttaen hänen rintansa unhoittuneista hellistä\ntunteista.\n\nMutta tämä hälyytys jatkui lakkaamatta, käsittämättömänä, melkein\närsyttävänä. Mitä oli sitten hänen ympärillään, hänen luonaan\nsellaista, joka sillä tavalla herätti eloon sammuneet tunteet?\n\n-- Ilma käy vähän viileäksi, sanoi taiteilija, lähtekäämme pois.\n\nHe nousivat ja alkoivat uudestaan marssia. Taiteilija katseli\npenkillä istuvia köyhiä, joille tuolin lunastaminen oli liian\nkallista.\n\nAnnette huomasi nyt myöskin heidät ja häntä huolestutti heidän\ntoimeentulonsa, heidän ammattinsa; häntä kummastutti, että vaikka he\nolivat niin kurjan näköisiä, he tulivat tänne laiskottelemaan, tähän\nkauniiseen, yleiseen puistoon.\n\nVielä enemmän kuin äsken Olivier johtui menneisiin vuosiin. Hänestä\ntuntui kuin joku kärpänen olisi lentänyt hänen korviensa ympärillä ja\ntäyttänyt ne kuluneiden päivien epäselvällä surinalla.\n\nKun nuori tyttö näki hänen haaveilevan, kysyi hän:\n\n-- Mikä teitä vaivaa? Näytätte surulliselta. Taiteilija säpsähti\naivan sydämen pohjaan saakka. Kuka oli sanonut tämän? Nannette, vaiko\nhänen äitinsä? Ei tosin hänen äitinsä nykyisellä äänellään, vaan\nhänen äitinsä entisajan äänellä, joka oli niin muuttunut, että hän\njuuri ja juuri tunsi sen.\n\nBertin vastasi hymyillen:\n\n-- Ei minua mikään vaivaa, sinä olet minusta erittäin hauska ja\nkiltti, sinä muistutat minulle äitiäsi.\n\nKuinka hän ei ollut pikemmin huomannut tätä ennen aikaan hänelle\nniin tuttavallisen sanan outoa kaikua, joka nyt läksi näiltä uusilta\nhuulilta.\n\n-- Puhu vielä, hän sanoi.\n\n-- Mistä?\n\n-- Sano minulle, mitä sinun opettajattaresi ovat sinulle opettaneet.\nPiditkö sinä heistä?\n\nNannette alkoi jutella.\n\nJa Bertin kuunteli. Hänet valtasi kasvava hämmennys, hän väijyi, hän\nodotti tämän nuoren, hänen sydämelleen melkein tuntemattoman tytön\nlauseiden keskeltä jotakin sanaa, ääntä, naurua, joka tuntui jääneen\nhänen kurkkuunsa hänen äitinsä nuoruudesta. Korostukset toisinaan\nsaivat hänet säpsähtämään hämmästyksestä. Tosin oli heidän sanojensa\nvälillä sellaisia eroavaisuuksia, ettei hän ollut heti huomannut\nniiden yhdenmukaisuutta, sellaisia, ettei hän enää niitä sekottanut\ntoisiinsa; mutta tämä erilaisuus teki ainoastaan vaikuttavammaksi\näidin puheen äkillisen eloonheräämisen. Tähän saakka hän oli todennut\nheidän kasvojensa yhdennäköisyyden ystävällisin ja uteliain katsein,\nmutta kas nyt tämän kuolleista heränneen äänen salaisuus sekotti\nheidät sillä tapaa, että kääntäessään pois päätään, ettei enää näkisi\nnuorta tyttöä, hän toisinaan kysyi itsekseen, eikö puhuja ollutkin,\nkreivitär, joka puhui näin kaksitoista vuotta takaperin.\n\nKun taiteilija sitten tämän esiinloitsimansa harhakuvan erehdyttämänä\nkääntyi uudestaan tytön puoleen, niin huomasi hän jälleen\nkohdatessaan tämän katseen vielä hiukan sitä riutumista, joka heidän\nhellyytensä ensimäisinä aikoina ilmeni kreivittären silmissä.\n\nHe olivat jo 3 kertaa kiertäneet puiston kulkien yhä samojen\nhenkilöiden, samojen imettäjien, samojen lapsien ohi.\n\nAnnette tarkasti nyt taloja, jotka ympäröivät puutarhaa, ja kyseli\nniiden asukkaiden nimiä.\n\nHän tahtoi tietää kaikki näistä ihmisistä, hän kuulusteli ahmivan\nuteliaasti, näytti täyttävän tiedoilla naisenmuistinsa, ja kasvot\nmielenkiinnon kirkastamina kuunteli silmillään yhtä paljon kuin\nkorvillaan.\n\nMutta saapuessaan puistomajaan, joka erottaa molemmat portit\nulkobulevardista, Bertin huomasi, että kello kohta löi 4.\n\n-- Oi, sanoi hän, täytyy lähteä kotiin.\n\nHe kulkivat hiljaa Malesherbesin bulevardille.\n\nErottuaan nuoresta tytöstä taiteilija suuntasi kulkunsa Concordin\ntorille, tehdäksensä vierailun Seinen toiselle rannalle.\n\nHän hyräili itsekseen, häntä halutti juosta, hän olisi mielellään\nhyppinyt penkkien yli, niin ketteräksi tunsi hän itsensä. Parisi\nnäytti hänestä säteilevämmältä, kauniimmalta kuin koskaan ennen.\n\"Totisesti, ajatteli hän, kevät vernissoi uudestaan koko maailman.\"\n\nTämä oli hänelle sellainen hetki, jolloin kovin kiihtynyt mieli\nkäsittää kaikki suuremmalla mielihyvällä, jolloin silmä näkee\nparemmin, tuntuu herkemmältä vaikutuksille ja kirkkaammalta, jolloin\nnautitaan voimakkaampaa iloa katsellessa ja tuntiessa, aivan kuin\nkaikkivoipa käsi olisi uudestaan verestänyt kaikki maan värit,\njälleen elvyttänyt kaikki olentojen liikkeet, ja asettanut meissä,\nniinkuin korjataan seisahtuvan kellon koneisto, aistimme uudestaan\ntoimimaan.\n\nHän ajatteli, kooten katseellaan tuhansia hauskoja asioita: \"Ja mennä\nsanomaan sitten, että minä toisinaan en ymmärrä\".\n\nJa hän tunsi älynsä niin vapaaksi ja niin teräväksi, että koko hänen\ntaiteellinen työnsä näytti hänestä mitättömältä, ja hän suunnitteli\naivan uutta elämänilmaisemistapaa, todellisempaa ja alkuperäisempää.\nJa yhtäkkiä hänet valtasi halu palata kotiin ja tehdä työtä; hän\nkulki samaa tietä takaisin ja sulkeutui ateljeehensa.\n\nMutta heti kun hän oli yksin vastapäätä alkamaansa taulua, tämä\ninto, joka äsken hehkui hänen veressään, laimeni yhtäkkiä. Hän tunsi\nitsensä väsyneeksi, istuutui sohvalle ja alkoi haaveilla.\n\nSe jonkinlainen onnellinen välinpitämättömyys, jossa hän eli, se\ntyytyväisen ihmisen huolettomuus, jonka kaikki tarpeet ovat täytetyt,\nkatosi hänen sydämestään aivan hiljaa, niinkuin jotakin olisi häneltä\npuuttunut. Hän tunsi talonsa tyhjäksi, ja autioksi suuren ateljeensa.\nSilloin katsellessaan ympäri hänestä näytti kuin naisen varjo, jonka\nläsnäolo hänelle oli suloinen, olisi kulkenut ohi. Jo pitemmän\naikaa hän oli unhoittanut rakastajan kärsimättömyyden, joka odottaa\nrakastettunsa paluuta, ja kas nyt yhtäkkiä hän tunsi tämän olevan\nkaukana ja hän halusi häntä luokseen kuin hermostunut nuorimies.\n\nHän heltyi ajatellessaan kuinka he olivat rakastaneet toisiaan,\nja hän huomasi tässä laajassa huoneustossa, johon kreivitär oli\nusein tullut, lukemattomia muistoja hänestä, hänen eleistään, hänen\nsanoistaan, hänen suudelmistaan. Hän muisti määrättyjä päiviä,\nmäärättyjä tunteja ja määrättyjä hetkiä; ja hän tunsi aivan kuin\nitseänsä hipaisevan entisten hyväilyjen.\n\nHän nousi taas, sillä hän ei voinut enää pysyä paikallaan, ja alkoi\nmarssia ajatellen uudestaan, että huolimatta tästä suhteesta, joka\noli täyttänyt hänen elämänsä, hän pysyi hyvin yksinäisenä, aina\nyksinäisenä. Pitkien työtuntien jälkeen katsellessaan ympärilleen\nhämmästyneenä kuin unesta heräävä ihminen, joka palaa elämään,\nhän ei nähnyt eikä tuntenut muita kuin seiniä kätensä ja äänensä\nsaavutettavina. Hänen oli täytynyt, kun hänellä ei ollut naista\nkotonaan, eikä voinut tavata kuin varkaan varovaisuudella sitä,\njota rakasti, viettää kituuttaen vapaat hetkensä kaikissa noissa\njulkisissa paikoissa, joissa saadaan, joissa ostetaan jonkinmoisia\najantappamiskeinoja. Hänellä oli tuttavuuksia klubissa, tuttavuuksia\nsirkuksessa ja hippodromissa määrättyinä päivinä, tuttavuuksia\noperassa, tuttavuuksia vähän kaikkialla, jottei hänen tarvitsisi\npalata kotiin, jossa hän olisi oleskellut epäilemättä mielellään, jos\nhän olisi elänyt rakastettunsa lähellä.\n\nEnnen aikaan, määrättyinä hellän hurmautumisen hetkinä, hän oli\nkärsinyt kauheasti siitä, ettei ollut voinut ottaa rakastettuansa,\nsäilyttää häntä luonaan; sitten kun hänen intonsa oli laimentunut,\nhän oli hyväksynyt vastustuksetta heidän erossa pysymisensä ja\nhänen vapautensa. Nyt hän katui sitä, aivan kuin hän olisi alkanut\nuudestaan rakastaa.\n\nJa tämä hellyyden paluu valtasi hänet näin äkkiä melkein syyttä,\nkoska oli niin kaunis ilma ulkona, ja ehkä siksi, että hän oli\njälleen äsken tuntenut tämän naisen nuortuneen äänen. Kuinka vähän\ntarvitaankaan liikuttamaan miehen sydäntä, vanhenevan miehen, jossa\nmenneen muisto herättää kaihoa.\n\nNiinkuin ennenkin syntyi hänessä tarve saada nähdä kreivitär, se\nkuohahti hänen mieleensä ja hänen ruumiiseensa kuumeen tavoin; ja hän\nrupesi ajattelemaan tätä, hiukan kuin nuoret rakastuneet poikaset,\nylistellen häntä sydämessään ja hurmaantui itsekin kohottaakseen\nhaluaan; sitten hän päätti, vaikka hän olikin nähnyt kreivittären\naamulla, mennä vielä samana iltana pyytämään häneltä kupin teetä.\n\nHetket tuntuivat hänestä pitkiltä, ja mennessään Malesherbesin\nbulevardille, kova pelko valtasi hänet siitä, ettei hän ehken\ntapaisikaan häntä, ja olisi pakotettu viettämään vielä tämänkin illan\nyksinään, niinkuin hän kuitenkin oli viettänyt monta muuta.\n\nKun hänen kysymykseensä: \"Onko kreivitär kotona?\" -- palvelija\nvastasi: -- \"Kyllä herra,\" tunsi hän itsessään ilonailahduksen.\nBertin sanoi riemuitsevalla äänellä: \"Minä se olen vieläkin,\"\nilmestyessään tuon pienen salongin kynnykselle, jossa molemmat\nnaiset työskentelivät korkea- ja solakkajalkaisen englantilaisesta\nmetallista valmistetun vaaleanpunakaihtimisen kaksihaaraisen lampun\nvalossa.\n\nKreivitär huudahti:\n\n-- Kuinka tekö! Mikä onni!\n\n-- Niin kyllä, minä. Minä tunsin itseni yksinäiseksi, hyvin\nyksinäiseksi ja siksi tulin.\n\n-- Kuinka kauniisti tehty!\n\n-- Odotatteko jotakuta?\n\n-- Ei... ehkä... Eihän voi tietää...\n\nBertin istuutui ja katseli halveksivan näköisenä paksua, harmaata\nvillakangasta, jota naiset ahkerasti ompelivat pitkillä puuneuloilla.\n\nBertin kysyi:\n\n-- Mitä nuo ovat?\n\n-- Vuodepeitteitä.\n\n-- Köyhienkö?\n\n-- Niin, tietysti.\n\n-- Nehän ovat hyvin rumia.\n\n-- Ne ovat hyvin lämpimiä.\n\n-- Mahdollisesti, mutta hyvin rumia, varsinkin tällaisessa Ludvig\nXV:n mallisessa salongissa, jossa kaikki hyväilee silmää. Jollei\nköyhienne vuoksi, niin ystävienne tähden teidän pitäisi tehdä\nrakkauslahjanne vähän hienomman näköisiksi.\n\n-- Hyvä Jumala niitä miehiä -- sanoi kreivitär kohauttaen olkapäitään\n-- mutta niitähän valmistetaan tällä hetkellä kaikkialla, näitä\npeitteitä.\n\n-- Tiedän sen hyvin, liiankin hyvin. Ei enää voi käydä missään\niltavierailulla näkemättä tuota inhoittavaa, harmaata ryysyä viruvan\nmitä sievimmillä tuolettipöydillä ja siroimmilla huonekaluilla. Tänä\nkeväänä harjoitetaan epäaistikasta hyväntekeväisyyttä.\n\nVoidaksensa arvostella, mitä Bertin sanoi, levitti kreivitär kankaan,\njota hän piti, vieressään olevalle tyhjälle silkkipäällyksiselle\ntuolille, sitten hän myönsi välinpitämättömästi:\n\n-- Niin todellakin, se on ruma.\n\nJa hän ryhtyi uudestaan työhön. Nuo kaksi vierekkäin olevaa päätä,\njotka olivat kumarruksissa aivan läheisten lamppujen valaisemina,\nsaivat hiuksiinsa ruusunpunaisen valovirran, joka levisi kasvojen\niholle, vaatteille ja liikkuville käsille; he katselivat työtänsä\ntuolla naisten kevyellä ja jatkuvalla tarkkaavaisuudella, naisten,\njotka ovat tottuneet sormitöihin, joita silmä seuraa ilman että\najatus siihen kiintyy.\n\nHuoneen neljässä kulmassa neljä muuta kiinalaista porsliinilamppua,\njotka seisoivat vanhoilla, kullatuilla puujalustoilla, levittivät\nkudotuille seinäverhoille vienoa ja säännöllistä valoa, jota vielä\nlievensi lampun kuvun peitteeksi asetetut pitsikuultokuvat.\n\nBertin otti hyvin matalan tuolin, kääpiömäisen nojatuolin, johon\nhän juuri sopi istumaan, mutta jonka hän aina mieluimmin valitsi\nkeskustellessaan kreivittären kanssa, koska hän siinä oli melkein\nhänen jalkojensa luona.\n\nKreivitär sanoi taiteilijalle:\n\n-- Te teitte pitkän kävelyn äsken Nannetten kanssa puistossa.\n\n-- Niin. Me lavertelimme keskenämme kuin vanhat ystävät. Pidän\npaljon tyttärestänne. Hän on aivan teidän näköisenne. Kun hän lausuu\nmuutamia lauseita, niin luulisi teidän unhottaneen äänenne hänen\nsuuhunsa.\n\n-- Mieheni on jo hyvin usein sanonut minulle samaa.\n\nBertin katseli heitä heidän työskennellessään lamppujen kirkkaassa\nvalossa, ja sama huolestuttava ajatus, josta hän usein oli kärsinyt\nja josta vielä tänäkin päivänä oli kärsinyt, nimittäin ajatus\nhänen omasta autiosta, elottomasta, äänettömästä asunnostaan,\njoka pysyi kylmänä, oli minkälainen ilma tahansa ja kuinka paljon\nlämmitettiinkin uuneja ja lämpöjohtoja, saattoi hänet murheelliseksi,\naivan kuin hän nyt ensimäisen kerran olisi hyvin käsittänyt\nyksinäisyyden.\n\nHän olisi varmaan tahtonut olla tämän vaimon miehenä eikä hänen\nrakastajanaan! Ennen aikaan hän halusi viedä hänet, ottaa hänet\ntältä mieheltä, ryöstää hänet täydellisesti häneltä. Tänään hän\nkadehti häntä, tuota petettyä aviomiestä, joka aina sai asua tämän\nnaisen luona kodin tottuneissa oloissa ja hänen hyväilevässä\nseurustelussaan. Katsellessaan kreivitärtä Bertin tunsi sydämensä\ntäyttyvän entisistä muistoista, jotka hän olisi tahtonut sanoa\nhänelle. Totisesti hän rakasti häntä yhä vielä, vieläpä hiukan\nenemmänkin, paljoa enemmän tänään, kuin hän oli rakastanut häntä\npitkään aikaan; ja tämä tarve ilmaista hänelle tämä nuortuminen,\njohon kreivitär tulisi olemaan tyytyväinen, saattoi Bertinin\ntoivomaan, että nuori tyttö lähetettäisiin nukkumaan mitä pikemmin.\nHänet valtasi niin kovin tämä halu saada olla yksin rouva de\nGuilleroyn kanssa, lähestyä häntä lähelle hänen polviaan, joille\nhän asettaisi päänsä, tarttua hänen käsiinsä, joista putoaisi\nköyhien peite, puuneulat ja villakerä, joka pyörisi nojatuolin alle\npurkautuneen langan päässä, niin suuressa määrässä, että hän katseli\nkelloa, ei puhunut mitään ja arveli, että todellakin oli väärin\ntotuttaa nuoria tyttöjä viettämään iltaa täysikasvaneiden kanssa.\n\nAskeleet häiritsivät hiljaisuutta viereisessä salongissa, ja\npalvelija, jonka pää tuli näkyviin, ilmoitti: -- herra de Musadieu.\n\nOlivier Bertin sai pienen hillityn raivokohtauksen, ja kun hän\npuristi kaunotaiteiden tarkastajan kättä, niin turisi hän suurta\nhalua tarttua hänen olkapäihinsä ja heittää hänet ulos.\n\nMusadieu oli täynnä uutisia: Ministeristö tulisi kukistumaan ja\nkuiskailtiin markiisi de Rocdianen skandaalista. Hän lisäsi,\nkatsellen nuorta tyttöä: \"Minä kerron sen vähän myöhemmin.\"\n\nKreivitär kohotti silmänsä seinäkelloon ja totesi, että kello kohta\nolisi kymmenen.\n\n-- On aika mennä nukkumaan, lapseni, sanoi hän tyttärelleen.\n\nAnnette taivutti mitään sanomatta kankaan kokoon, kääri langan\nkerälle, suuteli äitiänsä poskille, ojensi kätensä molemmille\nmiehille ja meni ketterästi pois, aivan kuin hän olisi liukunut\nliikuttamatta ilmaa ohimennessään.\n\nHänen poistuttuansa kysyi kreivitär:\n\n-- No, teidän skandaalijuttunne?\n\nVäitetään, että markiisi de Rocdiane, kaikessa ystävyydessä erottuaan\nvaimostaan, joka maksoi hänelle markiisin mielestä riittämättömän\neläkkeen, oli keksinyt, saadaksensa sen kaksinkertaiseksi, varman ja\nomituisen keinon. Markiisitar, jota markiisin käskystä oli pidetty\nsilmällä, oli antanut yllättää itsensä rakkauskohtauksessa, ja\noli saanut lunastaa uudella eläkkeellä polisikomisarion laatiman\npöytäkirjan.\n\nKreivitär kuunteli uteliain katsein, kädet liikkumattomina, pitäen\nsylissään keskeytynyttä työtä.\n\nBertin, jota Musadieun läsnäolo tuskastutti nuoren tytön lähdettyä,\nsuuttui, ja vakuutti närkästyneen miehen tavoin, joka tietää ja joka\nei ole tahtonut puhua kenellekään tästä parjauksesta, että se oli\ninhoittava valhe, noita häpeällisiä juoruja, joita hienoston ihmiset\neivät koskaan saisi kuunnella ja toistaa. Hän tulistui nyt noustuaan\nseisomaan uunia vasten, hermostuneen miehen näköisenä, joka oli\nvalmis tekemään tästä jutusta henkilökohtaisen kysymyksen.\n\nRocdiane oli hänen ystävänsä, ja jos olisikin voitu muutamissa\ntapauksissa moittia häntä kevytmielisyydestä, niin ei voitu syyttää\nhäntä eikä edes epäilläkään mistään todella arveluttavasta teosta.\nMusadieu kummastui, joutui hämilleen, puolustautui, peruutti\nsanojansa, pyysi anteeksi.\n\n-- Anteeksi, sanoi hän, olen kuullut tästä puhuttavan juuri äsken\nherttuatar de Mortemainen luona.\n\nBertin kysyi:\n\n-- Kuka teille kertoi sen? Nainen epäilemättä.\n\n-- Ei ollenkaan, markiisi de Farandal. Harmistuneena vastasi maalari:\n\n-- Minua ei ollenkaan kummastuta, että hän on sen tehnyt!\n\nSyntyi hiljaisuus. Kreivitär alkoi uudestaan tehdä työtä. Sitten\nOlivier jatkoi tyynellä äänellä:\n\n-- Minä tiedän varmasti, että se ei ole totta.\n\nHän ei tietänyt mitään, koska hän kuuli puhuttavan ensimmäisen kerran\ntästä seikkailusta.\n\nMusadieu valmistautui peräytymisretkelle, koska hän tunsi tilanteen\nkäyvän vaaralliseksi, ja puhui jo aikomuksestaan lähteä tekemään\nvierailun Corbellelle, kun kreivi de Guilleroy, joka palasi\nkaupungista päivällisiltä, ilmestyi.\n\nBertin istuutui uudestaan masentuneena, menettäen nyt kaiken toivonsa\npäästä vapautumaan aviomiehestä.\n\n-- Tiedättekö, sanoi kreivi, siitä suuresta skandaalista, jota\nhuhutaan tänä iltana?\n\nKun kukaan ei vastannut, jatkoi hän?\n\n-- Näyttää siltä, että Rocdiane on yllättänyt vaimonsa rikollisessa\nkeskustelussa ja antanut hänen maksaa tämän varomattoman teon hyvin\nkalliisti.\n\nSilloin Bertin sekä äänen että eleiden puolesta hyvin surullisen\nnäköisenä asetti kätensä de Guilleroyn polvelle toistaen ystävällisin\nja lempein sanoin, mitä hän juuri äsken oli syytänyt Musadieulle\nvasten kasvoja.\n\nJa kreivi, puoleksi vakuutettuna sekä suuttuneena siitä, että oli\ntoistanut ajattelemattomasti epäilyksenalaista, toisen mainetta\nalentavaa asiaa, puolusti tietämättömyyttään ja viattomuuttaan\nKerrotaan todellakin niin paljon valheita ja ilkeyksiä!\n\nYhtäkkiä kaikki olivat yksimielisiä siitä, että maailma syyttää,\nepäilee ja panettelee valitettavan kevyesti. Ja he näyttivät kaikki\nneljä viidessä minuutissa tulevan vakuutetuiksi siitä, että kaikki\nkuiskaillut puheet olivat valheita, ettei naisilla koskaan ole niitä\nrakastajia, joita heillä luullaan olevan, että miehet eivät koskaan\ntee niitä konnantöitä, joista heitä syytetään, ja että pinta yleensä\non huonompi kuin ydin.\n\nBertin, joka ei enää ollut suutuksissaan Musadieulle, sitten kuin de\nGuilleroy oli saapunut, puhui tälle imartelevasti, siirsi keskustelun\nhänen suosimiinsa aiheisiin, avasi hänen sanatulvansa sulun. Ja\nkreivi näytti tyytyväiseltä kuin ainakin mies, joka tuo mukanansa\nrauhaa ja sydämellisyyttä.\n\nKaksi palvelijaa astui sisään pehmeällä matolla kuulumattomin askelin\nkantaen teepöytää, jossa kiehuva vesi höyrysi sievässä, kiiltävässä\nteekeittiössä väkiviinalampun sinisen liekin lämmittämänä.\n\nKreivitär nousi, valmisti kuuman juoman niin varovaisesti ja\nhuolellisesti kuin venäläiset sen tekevät, tarjosi sitten kupin\nMusadieulle, toisen Bertinille ja palasi kädessään lautaset,\njotka sisälsivät hanhenmaksavoileipiä ja pieniä itävaltalaisia ja\nenglantilaisia sokerileivoksia.\n\nKreivi oli lähestynyt liikkuvaa pöytää, jossa myös oli rivissä\nmarjamehuja, liköörejä ja laseja, teki grogin, pujahti sitten\nvarovaisesti läheiseen huoneeseen ja hävisi.\n\nBertin huomasi uudestaan olevansa yksin vastapäätä Musadieuta,\nja hänet valtasi taas äkkiä halu toimittaa ulos tuo häiritsijä,\njoka vauhtiin päästyään piti pitkiä esitelmiä, kertoi juttuja,\ntoisti sanoja, tekasipa itsekin niitä. Ja maalari katseli\nlakkaamatta seinäkelloa, jonka pitkä viisari lähestyi kahtatoista\nyöllä. Kreivitär näki hänen katseensa, käsitti että hän koetti\nsaada puhutella häntä, ja sillä maailmannaisten taidolla, jotka\nkykenevät muuttamaan pienillä vivahduksilla keskustelun sävyä ja\nsalongin ilmapiiriä ja tekemään ymmärrettäväksi mitään sanomatta,\nettä on jäätävä taikka on lähdettävä, hän levitti pelkällä\nkäyttäytymisellään, kasvojensa ja silmiensä ikävystyneillä ilmeillä\nkylmyyttä ympärilleen, aivan kuin hän olisi juuri avannut ikkunat\nauki.\n\nMusadieu tunsi tämän ilmavirran jähmetyttävän ajatuksiaan, ja\nkysymättä itseltään minkätähden, syntyi hänessä halu nousta ja lähteä\ntiehensä.\n\nBertin, hienona maailmanmiehenä, nousi myös lähteäkseen. Molemmat\nmiehet vetäytyivät yhdessä kulkien kahden salongin läpi kreivittären\nseuraamana, joka jutteli yhä maalarin kanssa. Hän pidätti tämän\neteisen kynnyksellä jotakin selitystä varten, sillä aikaa kun\nMusadieu lakeijan auttamana veti päällystakin harteilleen. Kun rouva\nde Guilleroy yhä puhui Bertinille, niin kaunotaiteidentarkastaja\nodotettuansa joitakuita sekunteja portaiden oven edessä, jota toinen\npalvelija piti avattuna, päätti lähteä yksin, jottei tarvitsisi\nseisoa kahdenkesken palvelijan kanssa.\n\nOvi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä ja kreivitär sanoi taiteilijalle\nmitä luontevimmin:\n\n-- Mutta oikeastaan, miksi te lähdette niin pian? Eihän ole vielä\nkeskiyö. Jääkäähän toki vielä hetkeksi.\n\nJa he palasivat yhdessä pieneen salonkiin.\n\nHeti kun he olivat istuutuneet, sanoi Bertin:\n\n-- Hyvä Jumala, kuinka tuo otus minua hermostutti!\n\n-- Ja minkätähden?\n\n-- Hän riisti minulta hiukan teistä.\n\n-- Oh, eipä juuri paljonkaan.\n\n-- Mahdollista kyllä, minua hän häiritsi.\n\n-- Oletteko mustasukkainen?\n\n-- Eihän se ole mitään mustasukkaisena olemista, jos pitää jotakin\nhenkilöä kiusallisena.\n\nTaiteilija oli ottanut pienen nojatuolinsa, ja istuen nyt aivan\nlähellä kreivitärtä, hän piteli sormissaan hänen hameensa kangasta\nsanoen hänelle, mikä lämmin tunteen ailahdus sinä päivänä täytti\nhänen sydämensä. Kreivitär kuunteli hämmästyneenä, ihastuneena, ja\nlaski hiljaa kätensä hänen valkeille hiuksilleen, joita hän silitti\nlempeästi aivan kuin kiittääkseen häntä.\n\n-- Tahtoisin niin mielelläni elää teidän luonanne, sanoi Bertin.\n\nHän ajatteli aina tuota epäilemättä läheisessä huoneessa nukkuvaa\naviomiestä ja jatkoi:\n\n-- Ainoastaan avioliitto voi todella yhdistää kaksi ihmiselämää.\n\nKreivitär kuiskasi:\n\n-- Ystävä parkani -- täynnä sääliä häntä sekä myöskin itseään kohtaan.\n\nTaiteilija oli asettanut poskensa kreivittären syliin ja katseli\nhäntä hellästi, hiukan kaihomielisen, tuskallisen hellästi, eikä\nniin hehkuvasti enää kuin äsken, kun heidät erotti tytär, puoliso ja\nMusadieu.\n\nRouva de Guilleroy sanoi hymyillen, liikuttaen yhä kevyesti sormiansa\nOlivierin pään päällä:\n\n-- Jumalani, kuinka valkea te olette! Teidän viimeisetkin mustat\nhiuksenne ovat hävinneet.\n\n-- Valitettavasti! Tiedän sen, vanheneminen käy nopeasti.\n\nKreivitär pelkäsi tehneensä hänet surulliseksi.\n\n-- Oi, tehän olitte muuten harmaa hyvin nuorena. Minä olen nähnyt\nteidät aina mustan- ja valkeankirjavana.\n\n-- Niin kyllä, se on totta.\n\nPoistaaksensa kokonaan sen kaihon vivahduksen, jonka hän oli\nherättänyt, kreivitär kumartui ja kohottaen taiteilijan pään käsiensä\nväliin, painoi hänen otsalleen hitaasti ja hellästi suudelmia, noita\npitkiä suudelmia, jotka eivät näytä koskaan loppuvan.\n\nSitten he katsoivat toisiaan, koettaen nähdä silmiensä pohjassa\nlempensä heijastuksen.\n\n-- Tahtoisinpa mielelläni, sanoi Bertin, viettää kokonaisen päivän\nteidän luonanne.\n\nTaiteilija tunsi nimittäin itseänsä epäselvästi vaivaavan\nsanomattoman läheisen ystävyyden tarpeen.\n\nHän oli luullut äsken, että talossa olleiden henkilöiden poislähtö\nolisi kylliksi hänelle voidaksensa toteuttaa tätä aamusta alkaen\nherännyttä haluansa, ja nyt, kun hän oli yksin rakastajattarensa\nkanssa, kun hän tunsi otsallaan hänen lämpimät kätensä ja poskellaan\nhänen vaatteensa läpi hänen lämpimän ruumiinsa, hän huomasikin\nitsessään saman levottomuuden, saman tuntemattoman ja pakenevan\nrakkauden halun.\n\nJa hän arveli nyt, että ehkä ulkopuolella tätä taloa, metsässä,\njossa he olisivat aivan kahden, eikä ketään muita ihmisiä heidän\nläheisyydessään, tämä hänen sydämensä rauhattomuus tyyntyisi ja\nhäviäisi.\n\nKreivitär vastasi:\n\n-- Kuinka te olette lapsellinen! Mutta mehän näemme toisemme melkein\njoka päivä.\n\nTaiteilija rukoili häntä tulemaan syömään hänen kanssaan aamiaista\njossakin Parisin ympäristössä, niinkuin he olivat ennenkin tehneet\nneljä tahi viisi kertaa.\n\nKreivitärtä hämmästytti tämä päähänpisto, jota oli nyt niin vaikea\ntoteuttaa hänen tyttärensä palattua.\n\nHän tulisi kuitenkin koettamaan, heti kun hänen miehensä lähtee\nRoncesiin, mutta se ei voisi tapahtua ennenkuin vernissajaisten\njälkeen seuraavana lauantaina.\n\n-- Ja sillä välin, sanoi Bertin, milloin saan nähdä teidät?\n\n-- Huomeniltana Corbellien luona. Tulkaa muuten tänne torstaina kello\n3, jos olette vapaa, ja minä luulen, että meidän pitää yhdessä syödä\npäivällistä perjantaina herttuattaren luona.\n\n-- Niin, aivan oikein! Taiteilija nousi.\n\n-- Hyvästi.\n\n-- Hyvästi, ystäväni.\n\nBertin jäi seisomaan voimatta lähteä, sillä hän ei ollut saanut\nsanotuksi juuri mitään siitä, mitä oli tullut sanomaan, ja hänen\naivonsa jäivät täyteen ilmaisemattomia ajatuksia, hänen sydämensä\ntäyteen sekavia, kuohuvia tunteita, jotka eivät olleet ollenkaan\npäässeet ilmoille.\n\nHän toisti \"hyvästi\" ja tarttui kreivittären käsiin.\n\n-- Hyvästi ystäväni!\n\n-- Rakastan teitä.\n\nKreivitär hymyili hänelle sitä hymyä, jossa nainen osoittaa miehelle\nyhdessä sekunnissa kaikki, mitä hän on tälle antanut.\n\nVäräjävin sydämin Bertin toisti kolmannen kerran:\n\n-- Hyvästi.\n\nJa hän läksi.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nOlisi luullut kaikkien Parisin ajoneuvojen sinä päivänä tekevän\npyhiinvaelluksen teollisuuspalatsiin. Kello 9:stä saakka aamulla ne\nsaapuivat kaikkia valtakatuja, kaikkia puistokatuja ja siltoja myöten\ntätä kaunotaiteiden hallia kohti, johon koko taiteilija-Parisi kutsui\nkoko hienosto-Parisia olemaan läsnä kolmentuhannenneljänsadan taulun\nnäennäisessä vernissauksessa.\n\nIhmisjono tungeskeli porteilla ja halveksien kuvanveistotaidetta,\nse nousi suoraapäätä maalaustaideosastoon. Jo portaita kovettaessa\nkohotettiin silmät tauluja kohti, jotka olivat asetetut portaiden\nseinille. Sinne ripustetaan eteistaiteilijoiden erityinen luokka,\nniiden, jotka ovat lähettäneet joko sellaisia teoksia, joilla on\nharvinaiset mittasuhteet, taikka teoksia, joita ei ole voitu olla\nvastaanottamatta. Neliönmuotoisessa salissa kuhisi ja vilisi pauhaava\nihmisjoukko. Maalarit, jotka esiintyivät isäntinä iltaan saakka, voi\ntuntea puuhailemisistaan, kaikuvista äänistään ja arvovaltaisista\nliikkeistään. He alkoivat laahata ystäviänsä hihasta taulujen luo,\njoita he osoittivat käsivarsillaan, huudahduksin ja asiantuntijain\ntarmokkain ilmein. Heitä nähtiin kaikenlaisia, isoja, pitkätukkaisia,\npäässä pehmeät, harmaat tai mustat hatut, jotka olivat sanoin\nselittämättömän muotoisia, leveitä ja pyöreitä kuin katot, tai niin\nleveälierisiä, että ne varjostivat koko miehen yläruumiin. Toiset\nmaalarit olivat pieniä, toimeliaita, hentoja tai tanakkoja, iso\nsilkkihuivi kaulassa, puettuina lyhyeen nuttuun tai säkkimäisiin,\nnuorten maalarien luokalle ominaisiin, eriskummallisiin vaatteihin.\n\nSiellä oli hienojen keikarien ryhmä, bulevarditaiteilijoiden,\nakateemikkojen ryhmä, jotka kaikki olivat moitteettomia ja\nkoristettuja punaisin nauharuusuin, äärettömän suurin taikka\näärettömän pienin, aina heidän erityisen käsityksensä mukaan\nsiitä, mikä oli hienoa ja hyvän tavan mukaista, ja vihdoin\nporvaritaiteilijain ryhmä perheet mukana, jotka ympäröivät isiä kuin\nriemukuoro.\n\nNeljällä äärettömän suurella seinäpinnalla ne taulut, jotka olivat\nsaaneet kunnian päästä neliönmuotoiseen saliin, huikaisivat heti\nsisään astuttaessa värituntujensa loistolla ja kiiltävillä kehyksillä\nsekä uusilla räikeillä väreillään, joita kohotti vielä vernissa ja\njoita teki kiiltäviksi ylhäältäpäin lankeava kova päivänvalo.\n\nTasavallan presidentin muotokuva oli vastapäätä ovea, kun taas\ntoisella seinällä kultakoristeinen kenraali kamelikurkitöyhtöinen\nhattu päässä, punaverkaisiin housuihin puettuna, oli pajujen alla\naivan alastomina lepäävien merenneitojen naapurina; ja näiden\nvieressä taas haaksirikon kärsinyt laiva melkein kokonaan aallon\nnielemänä. Vanhanajan piispa, julistamassa raakalaiskuninkaan\nkirkonkiroukseen, itämainen katu täynnä ruttoon kuolleita, ja Danten\nvarjo tutkimusretkellä helvetissä, valtasivat ja kiehtoivat katseen\nvastustamattoman voimakkailla ilmeillään.\n\nNähtiin vielä tuossa suuressa huoneessa ratsuväen hyökkäys,\nsiirtomaan sotilaita metsässä, lehmiä laitumella, kaksi\nviimevuosisadan aatelismiestä kaksintaistelussa kadunkulmassa,\nmielenvikainen nainen istumassa rajakivellä, pappi jakamassa\nsakramenttia kuolevalle, elonkorjaajia, puroja, auringonlasku,\nkuutamo, lyhyesti, näytteitä kaikesta siitä, mitä tehdään, mitä\ntekevät ja mitä aina tulevat tekemään maalarit maailman viimeiseen\npäivään asti.\n\nKeskellä kuuluisien ammattitoveriensa ryhmää ja taideakatemian ja\npalkintolautakunnan jäsenien joukkoa Olivier Bertin vaihtoi heidän\nkanssaan mielipiteitä. Huolestuminen ahdisti häntä, levottomuus\nnäytteille asettamansa teoksen johdosta, jonka hän ei arvellut saavan\nmenestystä huolimatta innostuneista onnentoivotuksista.\n\nHän riensi eteenpäin. Herttuatar de Mortemain ilmestyi sisäänkäytävän\novelle. Tämä kysyi:\n\n-- Eikö kreivitär ole saapunut.\n\n-- En ole nähnyt häntä.\n\n-- Ja herra de Musadieu? -- En häntäkään.\n\n-- Hän on luvannut minulle olla kello 10 portaiden yläpäässä\nopastaakseen minua salissa.\n\n-- Sallitteko minun tulla hänen sijastaan, herttuatar?\n\n-- En, en. Teidän ystävänne tarvitsevat teitä, me tulemme kohta\ntapaamaan toisemme, sillä toivon varmasti, että me yhdessä syömme\naamiaista.\n\nMusadieu juoksi paikalle. Hän oli viipynyt muutamia minuutteja\nveistokuvakokoelmassa ja pyysi nyt aivan hengästyneenä anteeksi. Hän\nsanoi:\n\n-- Tätä tietä, herttuatar, tätä tietä, alamme oikealta.\n\nHe olivat juuri hävinneet päiden vastavirtaan, kun kreivitär de\nGuilleroy käsikoukussa tyttärensä kanssa astui sisään hakien\nkatseellaan Olivier Bertiniä.\n\nTämä liittyi heihin ja tervehtien heitä virkkoi:\n\n-- Jumalani, kuinka sievät te olette! Totisesti Nannette kaunistuu\njoka päivä, viikossa hän on muuttunut.\n\nTaiteilija katsoi häntä tutkijasilmällään. Hän lisäsi:\n\n-- Viivat ovat vienommat, sulavammat, hipiä on loistavampi. Hän on\nnyt jo paljon vähemmän pieni tyttö ja paljon enemmän parisitar.\n\nMutta yhtäkkiä hän palasi päivän suureen asiaan.\n\n-- Alkakaamme oikealta, niin tulemme tapaamaan herttuattaren.\n\nKreivitär, joka tunsi hyvin kaikki maalaustaidetta koskevat seikat ja\noli innostunut, kysyi:\n\n-- Kaunis näyttely. Huomattava Bonnat, kaksi oivallista\nCarolus-Durania, ihmeteltävä Puvis de Chavannes, erittäin\nhämmästyttävä aivan uusi Roll, erinomainen Gervex, ja paljon muita\n-- Beraudeja, Cazineja, Deuzeja, ja vihdoin koko joukko muita hyviä\ntauluja.\n\n-- Ja teidän taulunne? sanoi kreivitär.\n\n-- Minua onnitellaan, mutta en ole itse tyytyväinen.\n\n-- Te ette ole koskaan tyytyväinen.\n\n-- Kyllä, välistä. Mutta tänään, ihan totta, luulen olevani oikeassa.\n\n-- Miksi?\n\n-- En tiedä ollenkaan.\n\n-- Menkäämme katsomaan.\n\nKun he saapuivat taulun eteen, -- kaksi talonpoikaistyttöä kylpemässä\npurossa -- ihaili sitä jo sen eteen pysähtynyt joukko. Kreivitär\niloitsi siitä ja sanoi aivan hiljaa:\n\n-- Mutta sehän on ihastuttava, se on pieni helmi. Te ette ole tehnyt\nmitään sen parempaa.\n\nTaiteilija puristautui aivan lähelle häntä, tahtoen osoittaa hänelle\nrakkauttaan ja kiitollisuuttaan joka sanasta, joka tyynnytti hänen\nkärsimystään, ja joka sitoi hänen haavansa. Ja nopeasti juolahti\nhänen mieleensä ajatuksia, jotka vakuuttivat kreivittären olevan\noikeassa, sillä pitihän tämän nähdä oikein älykkäillä parisittaren\nsilmillään. Taiteilija unhoitti, rauhoittaakseen pelkoansa, että\njo kaksitoista vuotta hän oli moittinut kreivitärtä juuri siitä,\nettä tämä ihaili liian paljon teeskenteleviä, hienoja, herkullisia\naiheita, muodin vaatimia tunteita ja valheellisia vivahduksia, mutta\nei koskaan taidetta yksin, hienoston aatteista, tarkoitusperistä ja\nennakkoluuloista vapautunutta taidetta.\n\nVieden heitä kauemmaksi Bertin sanoi:\n\n-- Jatkakaamme. Ja hän kuljetti heitä pitkän aikaa salista saliin,\nnäyttäen heille tauluja, selittäen heille aiheita, onnellisena heidän\nkeskellään, onnellisena heidän kauttaan.\n\nÄkkiä kysyi kreivitär.\n\n-- Kuinka paljon kello on?\n\n-- Puoli yksi.\n\n-- Oh, menkäämme nopeasti syömään aamiaista. Herttuatar kai odottaa\nmeitä Ledoyenillä, johonka hän on minua pyytänyt tuomaan teidät,\njollemme tapaisi toisiamme salissa.\n\nKeskellä puu- ja pensasryhmää sijaitseva ravintola näytti liian\ntäydeltä ja väräjävältä mehiläispesältä. Sekava äänten ja\nhuutojen sorina, lasien ja lautasten kilinä kuului ympäri, läksi\nsieltä kaikista selkoselällään olevista ikkunoista ja suurista\novista. Pöydät, syömisen hommassa olevien ihmisten ahdistamina\nja ympäröiminä, oli asetuttu pitkiin riveihin läheisille teille,\noikealle ja vasemmalle puolelle ahdasta kujannetta, jossa\nvahtimestarit juoksentelivat puolikuuroina ja pää pyörällä huudoista,\npitäen käsissään lihalla, kalalla ja hedelmillä täytettyjä vateja.\n\nTaloa kiertävällä parvekkeella oli sellainen naisten ja miesten\ntungos, että olisi luullut sen olevan elävää tahdasta. Kaikki\nnämä nauroivat, huusivat toisilleen, joivat ja söivät viinien\nelähdyttäminä ja tulvillaan sitä iloa, joka eräinä päivinä auringon\nkanssa valuu Parisin yli.\n\nVahtimestari vei yläkertaan kreivittären, Annetten ja Bertinin heille\nvarattuun ruokasaliin, jossa herttuatar odotti.\n\nSinne astuttuaan huomasi maalari herttuattaren vieressä markiisi\nde Farandalin, puuhailevana ja hymyilevänä ojentaessaan kätensä\nottaaksensa vastaan kreivittären ja hänen tyttärensä päivänvarjot ja\nvaipat. Bertin tunsi sellaista vastenmielisyyttä, että häntä halutti\nyhtäkkiä lausua kiihoittavia ja karkeita sanoja.\n\nHerttuatar selitti tavanneensa veljenpoikansa ja että Musadieun\noli vienyt mukanansa kaunotaiteiden ministeri; Bertin ajatellessa,\nettä tämä keikaileva markiisi oli menevä naimisiin Annetten kanssa,\nettä hän oli tullut tänne hänen tähtensä, että hän katseli nuorta\ntyttöä aivan kuin hänen aviovuoteeseensa määrättyä, hermostui, ja\nhänessä syntyi vastustamishalu, niinkuin olisi tahdottu kieltää hänen\noikeutensa, hänen salaiset ja pyhät oikeutensa.\n\nHeti kun oli istuuduttu pöytään, omisti markiisi, joka istui nuoren\ntytön vieressä, hänelle kaiken huolensa touhuavana niinkuin ainakin\nmiehet, joille on annettu mielistelyoikeus.\n\nHänen katseensa olivat ystävällisiä, mutta maalarista ne näyttivät\njulkeilta ja tutkivilta, hänen hymyilynsä oli tyytyväistä, melkeinpä\nhellää, hänen lemmenkuhertelunsa tuttavallista ja virallista. Hänen\ntavoissaan ja hänen sanoissaan ilmeni jo jotakin päättäväistä,\nikäänkuin osoituksena kohta tapahtuvasta haltuunsa ottamisesta.\n\nHerttuatar ja kreivitär näyttivät suosivan ja hyväksyvän tämän\nkosijan käytöksen, ja he loivat toisiinsa yhteisymmärrystä ilmaisevia\nkatseita.\n\nKohta aamiaisen loputtua palattiin näyttelyyn. Saleissa oli sellainen\nväentungos, että näytti mahdottomalta sinne pyrkiä. Ihmisistä huokuva\nkuumuus, hameiden ja hiestyneiden vaatteitten haju teki ilman\nsiellä inhoittavaksi ja raskaaksi. Ei enää katseltu tauluja, vaan\nkasvoja ja pukuja, etsittiin tuttuja ihmisiä; toisinaan tapahtui\ntuuppimista tässä taajassa ihmisjoukossa, joka halkaistiin hetkeksi\nvernissaajoitten kulkiessa korkeine kaksiosaisine tikapuineen. He\nhuusivat: \"Huomio, herrat, huomio naiset.\"\n\nViiden minuutin kuluttua kreivitär ja Olivier huomasivat olevansa\nerotettuina toisista. Taiteilija tahtoi hakea näitä, mutta kreivitär\nsanoi, nojaten häneen:\n\n-- Eikö meillä ole hyvä näinkin? Antakaa heidän siis olla, koska\nkerran on sovittu, että jos me kadotamme heidät, niin tapaamme\ntoisemme jälleen kello 4 ravintolahuoneessa.\n\n-- Sehän on totta, vastasi Bertin. Mutta hän oli kokonaan vaipunut\najattelemaan sitä, että markiisi oli Annetten seurassa ja yhä jatkoi\nkeikailevaa ja narrimaista laverteluaan tälle. Kreivitär kuiskasi:\n\n-- Siis, te rakastatte minua yhä? Taiteilija vastasi aivan\najatuksissaan:\n\n-- Niin, tietysti.\n\nMutta hän haki päiden yläpuolelta markiisi de Farandalin harmaata\nhattua.\n\nKun rouva de Guilleroy näki Bertinin hajamielisyyden, tahtoi hän\njohtaa takaisin tämän ajatukset itseensä ja jatkoi:\n\n-- Jos te tietäisitte kuinka ihailen teidän tämänvuotista tauluanne.\nSe on teidän mestariteoksenne.\n\nTaiteilija hymyili unhoittaen äkkiä nuoret muistaaksensa vain\ntämänaamuiset huolensa.\n\n-- Todellako? Niinkö arvelette?\n\n-- Niin, minä pidän sitä kaikkia teidän muita teoksianne parempana.\n\n-- Se on tuottanut minulle paljon tuskaa. Mairittelevin sanoin\nkreivitär lumosi hänet uudestaan, tietäen hyvin jo pitkäaikaisesta\nkokemuksesta, ettei mikään vaikuttanut niin voimakkaasti taiteilijaan\nkuin hellä ja jatkuva imartelu. Kiehdottuna, elähdytettynä ja\nilahtuneena näistä suloisista sanoista taiteilija alkoi taas jutella;\nhän ei nähnyt enää muita kuin kreivittären, ei kuunnellut muita kuin\nhäntä tässä suuressa aaltoilevassa, meluavassa väentungoksessa.\n\nKiittääkseen häntä Bertin kuiskasi aivan lähellä hänen korvaansa:\n\n-- Minulla on hurja halu suudella teitä.\n\nLämmin liikutus ailahti kreivittäressä, ja kohottaen taiteilijaan\nloistavat silmänsä, hän uudisti kysymyksen:\n\n-- Siis, te rakastatte minua yhä?\n\nJa Bertin vastasi sillä äänensävyllä, jota kreivitär tahtoi ja jota\nhän ei ollenkaan äsken ollut kuullut:\n\n-- Niin, rakastan teitä, kallis Any.\n\n-- Tulkaa usein minua tervehtimään illoin, sanoi rouva de Guilleroy.\nNyt kun tyttäreni on kotona, niin en paljon lähde ulos.\n\nHeti kun kreivitär tunsi taiteilijassa tämän odottamattoman hellyyden\njälleenheräämisen, kuohahti hänessä suuri onnen tunne. Kun nyt\nOlivierin hiukset olivat aivan valkeat ja hän ikänsä puolesta jo\noli tasaantunut, pelkäsi kreivitär vähemmän sitä, että joku toinen\nnainen viehättäisi häntä, kuin sitä, että Olivier yksinäisyyden\nkauhusta menisi naimisiin. Tämä pelko, joka jo oli vanha, kasvoi\nlakkaamatta, herätti hänen mielessään suunnitelmia, joita ei voinut\ntoteuttaa, saadaksensa taiteilijan pysymään luonaan niin paljon kuin\nmahdollista, sekä välttämään sitä, että hän viettäisi pitkiä iltoja\ntyhjän asuntonsa kylmässä äänettömyydessä. Kun kreivitär ei aina\nvoinut kutsua häntä luokseen ja pidättää siellä, niin hän johdatti\nBertinin mieleen huvituksia, lähetti hänet teatteriin, sai hänet\nottamaan osaa seuraelämään, nähden hänet mieluimmin toisten naisten\nkeskellä, kuin surullisessa asunnossaan.\n\nKreivitär jatkoi vastaten taiteilijan salaiseen ajatukseen.\n\n-- Ai, jos voisin pitää teidät aina, kuinka teitä hemmottelisin.\nLuvatkaa minulle tulla hyvin usein, koska nyt olen tavallisesti\nkotona.\n\n-- Minä lupaan sen teille.\n\nÄäni kuiskasi kreivittären korvan luona:\n\n-- Äiti.\n\nKreivitär säpsähti ja kääntyi ympäri. Annette, herttuatar ja markiisi\nolivat saavuttaneet heidät.\n\n-- Kello on 4, sanoi herttuatar, olen hyvin väsynyt ja haluan poistua.\n\nKreivitär vastasi:\n\n-- Minä lähden myöskin, en jaksa enää.\n\nHe saapuivat sisäportaille, jotka lähtevät parvekkeille, joilla\npiirustukset ja vesivärimaalaukset ovat rivissä, ja jotka\nkohoavat yläpuolelle ääretöntä lasikattoista puutarhaa, johon\nkuvanveistoteokset ovat asetetut näytteille.\n\nNäiden portaiden lepotasolta nähtiin toisesta päästä toiseen\njättiläismäinen kasvilava täynnä veistokuvia, jotka oli pystytetty\nteille, viheriöiden pensasryhmien ympärille ja yläpuolelle\nihmisjoukkoa, joka peitti käytävien pinnan liikkuvana ja mustana\nvirtana. Marmoripatsaat pistivät esiin tästä hattujen ja harteiden\nmustasta matosta, läpäisten sen tuhansista kohdin: ne näyttivät\nloistavilta, niin valkeita ne olivat.\n\nKun Bertin otti jäähyväiset naisilta uloskäytävän ovella, kysyi rouva\nde Guilleroy häneltä hiljaa:\n\n-- Siis, te tulette tänä iltana.\n\n-- Niin, varmasti.\n\nJa taiteilija palasi näyttelyyn keskustellakseen toveriensa kanssa\npäivän vaikutelmista.\n\nMaalarit ja kuvanveistäjät seisoivat ryhmissä patsaiden ympärillä,\nravintolahuoneen edessä, ja siellä keskusteltiin niinkuin joka\nvuosi ennenkin kannattaen tai vastustaen samoja aatteita, samoin\nperustein melkein samanlaisista teoksista. Olivier, joka tavallisesti\nvilkkaasti otti osaa näihin keskusteluihin, koska hänellä oli\nerikoinen nolaava vastaamis- ja hyökkäyskyky ja erityinen henkevän\nteoreetikon maine, josta hän oli ylpeä, koetteli kaikin tavoin\ninnostua, mutta se, mitä hän vastasi totuttuun tapaansa, ei\nherättänyt hänessä enemmän mielenkiintoa kuin se, mitä hän kuuli,\nja häntä halutti mennä tiehensä, olla kuulematta enää mitään,\nolla ymmärtämättä enää mitään, tietäen jo edeltäpäin kaiken mitä\nsanottaisiin näistä vanhoista taidekysymyksistä, joiden kaikki\nnäkökannat hän tunsi.\n\nHän piti kuitenkin näistä asioista, ja oli pitänyt näistä tähän\nsaakka melkein yksipuolisella tavalla, mutta tänä päivänä hänen\nhuomionsa käänsi niistä pois muuan noita hentoja ja hellittämättömiä\nmietteitä, noita pieniä huolia, joiden ei ollenkaan tarvitsisi\nliikuttaa meitä, mutta jotka kaikesta huolimatta pysyvät paikallaan,\nsanoi tai teki mitä tahansa, syventyneenä meidän ajatuksiimme\nniinkuin näkymätön oas pistettynä lihaamme.\n\nVieläpä oli hän unhoittanut näytteellä olevan taulunsa aiheuttamat\nhuolensakin muistellakseen vain markiisin epämiellyttävää\nkäyttäytymistä Annetten seurassa. Mitä se oikeastaan hänelle kuului?\nOliko hänellä mitään oikeutta siihen? Miksi olisi hän oikeastaan\ntahtonut estää tätä arvokasta avioliittoa, joka edeltäpäin oli\nmäärätty ja kaikessa suhteessa sopiva? Mutta mikään järkeily ei\npoistanut tuota mieliharmin ja tyytymättömyyden vaikutelmaa, jonka\nhän oli saanut nähdessään Farandalin puhuvan ja hymyilevän sulhasena\nkatseellaan hyväillen nuoren tytön kasvoja.\n\nKun hän illalla astui kreivittären salonkiin ja tapasi hänet yksin\ntyttärensä kanssa jatkamassa lampun valossa peitetyötänsä, niin hän\ntöin tuskin sai pidättäytyneeksi lausumasta markiisista pilkallisia\nja häijyjä sanoja ja paljastamasta Annetten silmissä koko hänen\nhienon käytöksensä verhoaman mitättömyytensä.\n\nJo pitemmän aikaa oli hänellä tapana näillä iltavierailuilla hiukan\nuneliaana usein vaieta ja istua välinpitämättömässä asennossa,\nniinkuin ainakin vanha ystävä, joka ei enää ujostele. Vaipuneena\nnojatuoliinsa sääret ristiin toistensa yli heitettyinä, nojaten\npäätään taaksepäin, hän haaveili puhuessaan ja lepuutti tässä\nläheisen ystävyyden rauhassa ruumistaan ja henkeään. Mutta yhtäkkiä\nheräsi hänessä uudestaan niiden miesten eloisa toimeliaisuus, jotka\nnäkevät vaivaa miellyttääkseen, joiden mieltä kiinnittää se, mitä he\ntahtovat sanoa ja jotka hakevat määrätyille henkilöille puhuessaan\nloistavampia ja harvinaisempia sanoja koristaakseen ajatuksiaan ja\ntehdäksensä ne mielistelevimmiksi. Hän ei antanut enää keskustelun\nkulkea kituuttaen, vaan ylläpiti ja vilkastutti sitä ja kiihoitti\nsitä innostuksella, ja hän tunsi saadessaan kreivittären ja hänen\ntyttärensä purskahtamaan nauruun tai nähdessään heidän liikutettuina\nkohottavan häneen hämmästyneet silmänsä tahi, kun he lakkasivat\ntyöskentelemästä kuunnellakseen häntä, mielihyvän hivelyä, vähäistä\nmenestyksen värähtelyä, joka palkitsi hänen vaivansa.\n\nHän palasi nyt joka kerran, kun tiesi heidän olevan yksin, eikä\nkoskaan, kenties, hän ollut viettänyt niin suloisia iltoja.\n\nRouva de Guilleroy, jonka alituista pelkoa tämä ahkera vierailu\nrauhoitti, ponnisteli kaikin tavoin vetääksensä häntä puoleensa\nja pidättääkseen häntä luonaan. Hän kieltäytyi päivälliskutsuista\nkaupungissa, tanssiaisista, teatterinäytännöistä, saadaksensa\nvain tuon ilon kello kolmen aikaan uloslähtiessään heittää\nsähkösanomalaatikkoon pienen sinisen lipun, joka sisälsi:\n\"Näkemiin\". Ensiaikoina, tahtoen päästä nopeammin taiteilijan\nkanssa kahdenkeskiseen seurusteluun, jota tämä halusi, hän lähetti\ntyttärensä nukkumaan heti kun kello löi 10. Sitten nähdessään\neräänä päivänä, että taiteilija kummasteli tätä ja kysyi nauraen,\nkohdeltiinko Annettea vielä pikkuisena, kilttinä lapsena, hän myönsi\nneljännestunnin armonaikaa, senjälkeen puoli tuntia ja vihdoin\ntunnin. Bertin ei jäänyt muuten kauemmaksi aikaa sen jälkeenkään kuin\ntyttö oli lähtenyt, ikäänkuin puolet siitä viehätyksestä, joka häntä\npidätti tässä salongissa olisi juuri lähtenyt Annettesta. Siirtäen\nkohta pienen, matalan mielinojatuolinsa kreivittären jalkojen luo,\nBertin istuutui aivan lähelle tätä ja asetti toisinaan hyväilevin\nliikkein poskensa hänen polvelleen. Kreivitär antoi hänelle kätensä,\njonka Bertin piti omissaan ja hänen mielenkiihkonsa laskeutui kohta,\nhän lakkasi puhumasta ja näytti tässä hellässä hiljaisuudessa\nlepäävän tekemistään ponnistuksista.\n\nKreivitär ymmärsi kyllä vähitellen naisen vainullaan, että Annette\nkiehtoi Bertiniä melkein yhtä paljon kuin hän itse. Hän ei ollenkaan\nsiitä suuttunut, onnellisena siitä, että taiteilija voi löytää\nheidän seurastaan jotakin siitä perheestä, jonka hän oli häneltä\nriistänyt; ja hän kahlehti taiteilijan mahdollisimman lujasti heidän\nmolempien kesken näytellen äidin osaa, että Bertin uskoisi olevansa\nmelkein kuin tämän tytön isä ja että uusi hellyydenvivahdus liittyisi\nkaikkeen siihen, mikä hänet kiinnitti tähän taloon.\n\nHänen keimailunsa, joka aina pysyi valppaana, mutta joka oli tullut\nlevottomaksi heti kun hän tunsi joka puolelta kuin pieninä, vielä\nmelkein huomaamattomina pistoksina ne lukemattomat hyökkäykset\nitseänsä vastaan, jotka johtuivat Annetten iästä, sai toimeliaimman\nluonteen. Tullaksensa yhtä solakaksi kuin Annette, hän yhä\nedelleenkin oli juomatta mitään, ja todellakin, hänen vartalonsa\nhoikentuminen palautti hänelle uudestaan nuoren tytön muodon siihen\nmäärin, että selästä heitä tuskin voi erottaa; mutta hänen laihtuneet\nkasvonsa kärsivät tästä hoitotavasta. Ennen sileäksi pingoittunut\niho rypistyi ja sai kellertävän vivahduksen, mikä teki lapsen upean\nverekkyyden vielä loistavammaksi. Silloin hän hoiteli kasvojansa\nnäyttelijättärien tavoin, ja vaikka hän näin hankkikin itsellensä\nkirkkaassa päivänvalossa vähän epäiltävän kalpeuden, niin saavutti\nhän tulen valossa tuon teennäisen ja viehättävän heleyden, joka antaa\nhyvin maalatuille naisille verrattoman hipiän.\n\nTämän rappeutumisen toteaminen ja teennäisten keinojen käyttäminen\nmuunsivat hänen elintapojaan. Hän vältti niin paljon kuin mahdollista\nkaikkia vertailuja päivänvalossa ja tavoitteli niitä lamppujen\nvalossa, joka tuotti hänelle etusijan. Tuntiessaan itsensä\nväsyneeksi, kalpeaksi, vanhentuneemmaksi kuin tavallisesti, hänellä\noli avuliaita päänkipuja, jotka estivät häntä menemästä tanssiaisiin\ntai teatteriin; mutta niinä päivinä, jolloin hän tunsi olevansa\ntäydessä kauneudessaan, hän esiintyi voitonriemuisena ja näytteli\nison siskon osaa pikkuäidin vakavalla vaativaisuudella. Käyttääksensä\nyhä melkein samanlaisia pukuja kuin tyttärensä, hän antoi tälle\nnuoren rouvan vaatteita, jotka olivat vähän liian vakavia hänelle;\nja Annette, jossa yhä enemmän ilmeni iloinen ja leikkisä luonne,\nkäytti niitä ilakoivan hilpeänä, mikä teki hänet vielä sievemmäksi.\nHän taipui koko sydämestään äitinsä keimaileviin vehkeisiin, näytteli\nhänen kanssaan vaistomaisesti pieniä viehättämiskohtauksia, osasi\nsuudella häntä oikeaan aikaan, kiertää hellästi kätensä hänen\nvyötärölleen, osoittaa elein, hyväilyin ja nerokkain päähänpistoin,\nkuinka he olivat sieviä molemmat ja kuinka he olivat toistensa\nnäköisiä.\n\nLakkaamatta nähdessään heidät yhdessä ja verratessaan heitä tuli\nOlivier Bertin toisinaan melkein sekottaneeksi heidät. Välistä kun\nnuori tyttö puhui hänelle hänen katsoessaan muualle hän oli pakotettu\nkysymään: \"Kumpi heistä sanoi sen?\" Vieläpä usein hän huvikseen\nleikki sekotuspeliä heidän ollessaan kolmin Ludvig XV:nen tyylisessä\nvaateverhosalongissa. Bertin sulki silloin silmänsä ja pyysi heitä\nensin tekemään hänelle saman kysymyksen peräkkäin, sitten vaihtaen\njärjestystä kysymään samaa, että hän voisi tuntea äänet. He koettivat\nniin taitavasti löytää samat äänenvivahdukset, sanoa samat lauseet\nsamoin äänensävyin, että hän ei usein arvannut. Heidän oli onnistunut\ntodellakin päästä niin pitkälle tässä lausumisen yhtäläisyydessä,\nettä palvelijat vastasivat: \"Kyllä rouva\", tytölle ja \"kyllä neiti\",\näidille.\n\nHuvikseen jäljittelemällä ja matkimalla toistensa liikkeitä he olivat\nsiten saavuttaneet sellaisen käynnin ja eleiden yhtäläisyyden, että\nherra de Guilleroy itse nähdessään toisen taikka toisen heistä pimeän\nhuoneen perällä sekotti heidät joka hetki ja kysyi: \"Sinäkö siellä\nolet, Annette, vai äitisi?\"\n\nTästä luonnollisesta ja halutusta, todellisesta ja hankitusta\nyhtäläisyydestä oli maalarin mieleen ja sydämeen syntynyt omituinen\nvaikutelma kaksoisolennosta, entisestä ja uudesta, hyvin tunnetusta\nja melkein tuntemattomasta, kahdesta ruumiista, jotka olivat\ntehdyt toistensa jälkeen samasta lihasta, samasta yhä jatkuvasta\nnaisesta, joka oli nuortunut ja tullut uudestaan siksi mikä hän oli\nollut. Ja hän oli heidän luonaan jakaantuneena heidän molempien\nkesken, levottomana, hämmentyneenä, tuntien äitiä kohtaan uudestaan\nherännyttä hehkua ja omistaen tyttärelle epämääräistä hellyyttä.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\n    Parisissa, heinäkuun 20 p:nä.\n\n    Kello 11 j.p.p. \"Ystäväni, äitini on juuri kuollut Roncièressä.\n    Lähdemme kello 12 yöllä. Älkää tulko, sillä emme ilmoita\n    kenellekään asiasta. Surkutelkaa minua ja ajatelkaa minua.\n\n                                            Teidän Any.\"\n\n    Heinäkuun 21 p:nä, kello 12.\n\n    \"Ystävä parkani, olisin lähtenyt kaikesta huolimatta, jollen\n    olisi tottunut pitämään teidän tahtoanne käskynä. Ajattelen\n    teitä eilisestä alkaen ja sydäntä särkevä tuska kalvaa rintaani.\n    Ajattelen, kuinka te äänettöminä matkustatte tänä yönä istuen\n    vastapäätä tytärtänne ja miestänne niukasti valaistussa\n    rautatievaunussa, joka teidät kuljettaa lähemmäksi vainajaa.\n    Minä näen teidät kaikki kolme tuon pienen öljylampun valossa,\n    teidät itkevänä ja Annetten nyyhkivänä. Näen teidän saapuvan\n    asemalle, ajavan tuon kauhean ikävän taipaleen vaunuissa,\n    astuvan linnaan palvelijoiden ympäröimänä, syöksyvän portaissa\n    sitä huonetta kohti, sitä vuodetta kohti, jossa hän lepää, näen\n    teidän luovan ensimäisen katseenne häneen ja painavan suudelman\n    hänen liikkumattomille, laihoille kasvoilleen. Ja minä ajattelen\n    teidän sydäntänne, tuota teidän sydän-parkaanne, josta puolet\n    kuuluu minulle ja joka nyt särkyy, joka nyt niin kovin kärsii,\n    joka tahtoo tukehduttaa teidät ja tuottaa minullekin niin paljon\n    tuskaa tällä hetkellä.\n\n    Suutelen teidän kyynelien täyttämiä silmiänne syvästi säälien.\n\n                                                Olivier.\"\n\n    Heinäkuun 24 p., Roncièressä.\n\n    \"Kirjeenne olisi tehnyt minulle hyvää, ystäväni, jos jokin\n    voisi tehdä minulle hyvää tässä kauheassa minua kohdanneessa\n    onnettomuudessa. Me hautasimme hänet eilen, ja siitä saakka\n    kuin hänen hengetön ruumisparkansa läksi tästä talosta, tuntuu\n    minusta kuin olisin yksin maan päällä. Äitiä rakastetaan\n    melkein sitä tietämättä, sitä tuntematta, sillä se on yhtä\n    luonnollista kuin eläminen; eikä huomata tämän rakkauden\n    juurien koko syvyyttä ennenkuin viimeisen eron hetkellä. Mitään\n    muuta tunnetta ei voi verrata tähän, sillä kaikki muut ovat\n    satunnaisia, ja tämä on synnynnäinen; kaikki muut tulevat meille\n    myöhempien elämäntapahtumien mukana, mutta tämä elää ensimäisestä\n    päivästämme saakka itse veressämme. Ja sitten: ei kadoteta\n    ainoastaan äitiä, vaan hänen mukanansa häviää puoleksi koko\n    meidän lapsuutemme, sillä pikkutyttösen vähäpätöinen elämämme\n    kuuluu yhtä paljon hänelle kuin meille. Hän yksin tunsi sen yhtä\n    hyvin kuin me, hän tiesi joukon kaukaisia, merkityksettömiä ja\n    rakkaita asioita, jotka olivat sydämemme ensimäisten suloisten\n    tunteiden ilmauksia. Hänelle yksin voin vielä sanoa: 'Muistatko,\n    äiti, sen päivän jolloin... Muistatko, äiti, sen porsliininuken,\n    jonka isoäiti oli minulle antanut?' Kuiskaillen me lavertelimme\n    kahdenkesken kauan ja rattoisasti pienistä ja vallattomista\n    muistoista, joita ei kukaan enää tiedä maailmassa, kuin minä.\n    Yksi osa siis minua on kuollut, vanhempi, parempi osa. Olen\n    menettänyt sydänparan, jossa se pikkutyttö, joka ennen olin,\n    eli vielä kokonaisena. Nyt ei kukaan enää tunne sitä, ei kukaan\n    muista enää pikku Anya, hänen lyhyitä hameitansa, hänen nauruansa\n    ja hänen ilmeitänsä.\n\n    Ja päivä on tuleva, ehkä se ei ole kovin kaukanakaan, jolloin\n    minä lähden vuorostani jättäen yksin tänne maailmaan rakkaan\n    Annetteni, niinkuin äiti jättää minut nyt. Kuinka tämä kaikki on\n    surullista, kovaa, julmaa! Sitä ei kuitenkaan koskaan ajatella;\n    ei nähdä kuinka kuolema ympäriltämme ottaa jonkun joka hetki,\n    niinkuin se kohta ottaa meidät. Jos sitä nähtäisiin, jos sitä\n    ajateltaisiin, jollei annettaisi kaiken sen mikä edessämme\n    tapahtuu johtaa huomiomme pois siitä, ilahduttaa ja sokaista\n    meitä, niin ei voitaisi elää, sillä tämä loppumaton joukkomurha\n    tekisi meidät hulluiksi.\n\n    Olen niin murtunut, niin epätoivossa, ettei minulla enää ole\n    voimaa tehdä mitään. Yöt päivät ajattelen äitiparkaani, joka on\n    suljettuna tuohon arkkuun, kaivettuna maahan, tuonne taivasalle\n    sateen pieksettäväksi, ja jonka kasvot, joita suutelin niin\n    onnellisena, eivät enää ole muuta kuin mädänneet ja inhoittavat.\n    Oi, kuinka kauheata!\n\n    Kun menetin isäni, olin juuri mennyt naimisiin, enkä tuntenut\n    kaikkea tätä niin syvästi kuin nyt. Niin, säälikää minua,\n    ajatelkaa minua, kirjoittakaa minulle, tarvitsen niin suuresti\n    teitä nyt juuri.\n\n                                                 Anne.\"\n\n    Parisissa, heinäkuun 25 p.\n\n    Ystävätär parkani, teidän surunne tuottaa minulle hirveätä\n    tuskaa. Ei ole minullekaan elämä enää ruusunväristä. Teidän\n    lähdöstänne saakka olen ollut mennyttä miestä, hyljättynä,\n    ilman mitään, joka kiinnittäisi mieltäni ja ilman turvapaikkaa.\n    Kaikki minua väsyttää, ikävystyttää ja hermostuttaa. Ajattelen\n    lakkaamatta teitä ja Annetteamme, minä tunnen, että te olette\n    niin kaukana molemmat, kun tarvitsisin niin suuresti teitä\n    läheisyydessäni.\n\n    On omituista, kuinka tunnenkin teidän olevan niin kaukana ja\n    kuinka kaipaan teitä. Ette koskaan edes nuoruuteni päivinäkään\n    ole ollut minulle niin kaikkea kuin tällä hetkellä. Jo jonkun\n    aikaa olen ennakolta tuntenut tämän ratkaisevan käänteen tuloa,\n    joka lienee nuortuneen vanhuksen uuden kesän auringonpistos.\n    Se mitä saan kokea, on mielestäni niin omituista, että tahdon\n    kertoa sen teille. Kuvitelkaahan että teidän poistuttuanne en voi\n    enää mennä kävelemään. Ennen aikaan, vieläpä aivan viimeisinä\n    kuukausina kuljeskelin mielelläni aivan yksin katuja, minua\n    huvittivat ihmiset ja asiat, nautin näkemisen riemusta ja minusta\n    oli hauska iloisin askelin mitellä katuja. Kuljin vaan eteenpäin\n    tietämättä minne, kävelläkseni, hengittääkseni, haaveillakseni.\n    Nyt en enää voi. Heti kun menen kadulle, ahdistaa minua tuska\n    aivan kuin sokean pelko, joka on päästänyt koiransa karkuun.\n    Tulen levottomaksi samalla tavalla kuin matkustaja, joka on\n    kadottanut polun jäljet metsästä, ja minun täytyy palata kotiin.\n    Parisi näyttää minusta tyhjältä, hirveän ikävältä, sekoittavalta.\n    Kyselen itsekseni: \"Mihinkä aion lähteä?\" Ja vastaan itselleni.\n    \"En mihinkään, koska menen kävelemään huvikseni\". No, niin, en\n    voi, en voi enää kävellä ilman päämäärää. Ainoastaan tuo yksi\n    ajatus, että kuljeskelen kulkeakseni vaan, väsyttää minut aivan\n    uuvuksiin ja saattaa minut menehtymään ikävään. Silloin menen\n    klubiin haihduttamaan surumielisyyttäni.\n\n    Ja tiedättekö miksi? Yksinomaan sen vuoksi, että te ette ole\n    enää täällä. Olen varma siitä, että kun tiedän teidän olevan\n    Parisissa, niin ei ole mitään hyödyttömiä kävelyjä, koska on\n    mahdollista tavata teidät ensimmäisellä katukäytävällä. Voin\n    mennä kaikkialle, koska tekin voitte olla kaikkialla. Jollen\n    huomaakaan teitä, niin voinhan ainakin kohdata Annetten, joka\n    on teidän ilmestysmuotonne. Te tuotatte minulle kumpikin toivoa\n    keskellä katuja, toivoa tavata teidät, joko sitten te tulette\n    minua vastaan kaukaa, taikka minä arvaan teidän kulkevan\n    edelläni. Ja silloin kaupunki minusta tulee ihanaksi, ja ne\n    naiset joiden ruumiinmuodot muistuttavat teidän muotoanne,\n    kuohuttavat sydäntäni yhtä paljon kuin koko kadun liike, pitävät\n    huomiotani vireillä, askaroittavat silmiäni, antavat minulle\n    jonkinmoisen halun nähdä teitä.\n\n    Te tulette pitämään minua hyvin itsekkäänä, ystävätär\n    parkani, minua, joka puhun näin vanhan kuhertelevan kyyhkysen\n    yksinäisyydestäni, silloin kuin te itkette niin tuskallisia\n    kyyneleitä. Antakaa minulle anteeksi, olen niin tottunut siihen,\n    että hemmottelulla pilaatte minut, että huudan: \"Avuksi\" kun\n    minulla ei enää ole teitä.\n\n    Suutelen jalkojanne, että te säälisitte minua\n\n                                               Olivier.\"\n\n    Roncièressä, heinäkuun 30 p.\n\n    \"Ystäväni.\n\n    Kiitos kirjeestänne. Tarvitsen niin suuresti saada tietää, että\n    te rakastatte minua! Olen elänyt hirvittäviä päiviä. Luulin\n    todellakin, että tuska tappaisi minut vuorostaan. Rintaani\n    oli kasautunut aivan kuin kärsimyksen ruuhka, joka kasvoi\n    lakkaamatta, tukehdutti ja kuristi minua. Lääkäri oli kutsuttu\n    lieventämään hermokohtauksia, joita minulla oli 4 tai 5 kertaa\n    päivässä; hän ruiskutti minuun morfiinia, joka teki minut melkein\n    hulluksi, ja nyt vallitseva kova kuumuus pahensi tilaani, saattoi\n    minut äärimmäiseen kiihtymykseen, joka läheni hourailua. Olen\n    vähän rauhallisempi viime perjantaina purkautuneen ukkosilman\n    jälkeen. Minun täytyy sanoa, että hautajaisista saakka en enää\n    ollenkaan itkenyt, ja sitten rajuilman aikana, jonka lähestyminen\n    oli saattanut minut kuohuksiin, tunsin yhtäkkiä kyynelien\n    alkavan lähteä silmistäni verkalleen, harvalukuisina, pieninä,\n    polttavina. Oi noita ensimäisiä kyyneleitä kuinka ne tuottivat\n    tuskaa! Ne raatelivat minua aivan kuin niillä olisi ollut kynnet\n    ja minun kurkkuni oli niin tiukasti kiristynyt, ettei hengitys\n    kulkenut läpi. Sitten nämä kyyneleet tulivat nopeammiksi,\n    suuremmiksi, haaleammiksi. Ne purkautuivat silmistäni niinkuin\n    lähteestä, ja niitä tuli niin paljon, niin paljon, että\n    nenäliinani niistä aivan kastui, että täytyi ottaa toinen. Ja tuo\n    suuri surun rykelmä tuntui pehmenevän, sulavan, virtaavan ulos\n    silmien kautta.\n\n    Tuosta hetkestä alkaen itken aamusta iltaan ja se auttaa minua.\n    Lopulta tulisi varmaa hulluksi tai kuolisi, jollei voisi\n    itkeä. Olen myöskin hyvin yksinäni. Mieheni on kiertelemässä\n    ympäristössä ja tahdoin mielelläni, että hän ottaisi mukaansa\n    Annetten vähän virkistääkseen ja lohduttaakseen häntä. He\n    kulkevat vaunuissa tai ratsain 8 tai 10 peninkulmaa Roncièrestä\n    ja Annette palaa luokseni ruusunpunaisena nuoruudestaan,\n    surustaan huolimatta, ja silmät eloa säkenöivinä tämän maaseudun\n    raikkaan ilman ja liikunnan elähdyttäminä. Kuinka kaunista onkaan\n    elää tuossa iässä! Arvelen että tulemme jäämään tänne vielä\n    pariksi taikka kolmeksi viikoksi; sitten huolimatta elokuusta\n    palaamme Parisiin syystä, jonka tiedätte.\n\n    Lähetän teille kaikki, mitä sydämestäni on jäljellä\n\n                                                     Ani.\"\n\n    Parisi, elokuun 4 p.\n\n    \"En kestä enää, rakas ystävättäreni; teidän täytyy palata, sillä\n    minulle tulee varmasti tapahtumaan jotakin. Kysyn itseltäni\n    enkö ole sairas, sillä niin olen kyllästynyt kaikkeen mitä jo\n    pitkän aikaa olen tehnyt jonkinmoisella mielihyvällä taikka\n    ainakin välinpitämättömällä alistuvaisuudella. Ensiksi, on niin\n    kuuma Parisissa, että jokainen yö muodostuu 8 tai 9 tuntiseksi\n    turkkilaiseksi kylvyksi. Nousen vuoteeltani tämän saunassa\n    nautitun unen perin uuvuttamana, ja kävelen tunnin taikka pari\n    valkean kankaan edessä, aikoen piirustaa siihen jotakin. Mutta\n    minulla ei ole enää mitään päässäni, ei mitään silmissäni,\n    ei mitään kädessäni. Minä en ole enää maalari. Tämä hyödytön\n    ponnistelu päästä työhön käsiksi on katkeroittavaa. Hankin\n    malleja, asetan ne paikoilleen ja kun he esittävät minulle\n    asentoja, liikkeitä, ilmeitä, joita olen jo kyllästymiseen asti\n    maalannut, käsken heidän taas pukeutua ja mennä ulos. Totisesti,\n    en voi nähdä enää mitään uutta, ja minä kärsin siitä aivan kuin\n    tulisin sokeaksi. Mitä tämä on? Silmän vai aivojenko väsymistä,\n    taiteilijakyvyn ehtymystäkö vai näköhermon uupumusta? Kuka sen\n    tietää! Minusta tuntuu, että olen lakannut pääsemästä selville\n    siitä pienestä tutkimattoman alasta, jota minun on sallittu\n    katsella. Minä en huomaa muuta kuin sen, mitä kaikki ihmiset\n    tuntevat, minä teen vain sitä, mitä huonot maalarit ovat tehneet;\n    minulla ei ole enää muuta kuin moukan näkemis- ja huomaamiskyky.\n\n    Ennen aikaan, eikä siitä ole vielä kauankaan, uusien\n    aiheiden luku näytti minusta rajattomalta, ja minulla oli\n    niiden ilmaisemiseksi niin paljon keinoja, että valitsemisen\n    pula teki minut epäröiväksi. Ja nyt yhtäkkiä aavistettujen\n    aiheiden maailma on tyhjentynyt, niiden etsiminen on tullut\n    heikoksi ja hedelmättömäksi. Ohi kulkevat ihmiset ovat minulle\n    merkityksettömiä; minä en enää löydä jokaisesta ihmisolennosta\n    sitä luonnetta ja sitä vivahdusta, jota ennen niin mielelläni\n    eroittelin ja tein nähtäväksi. Mutta luulen kuitenkin, että\n    voisin tehdä tyttärestänne hyvin sievän muotokuvan. Olisikohan\n    tämä sen vuoksi, että hän niin kovin on teidän näköisenne, että\n    sekoitan teidät ajatuksissani? Niin, ehkä.\n\n    Siis, turhaan ponnisteltuani kaikin voimin tehdäkseni luonnoksen\n    miehestä taikka naisesta, jotka eivät olisi kaikkien tuttujen\n    mallien näköisiä, päätän lähteä johonkin aamiaiselle, sillä\n    minulla ei ole enää rohkeutta istua yksin ruokasalissani.\n    Malesherbesin bulevardi näyttää kuolleeseen kaupunkiin ahdetulta\n    metsätieltä. Kaikki talot haiskahtavat tyhjältä. Ajotiellä\n    kastelijat ruiskuttavat valkeita vesisuihkuja, jotka pärskähtäen\n    irroittavat puisesta katupeitteestä loan, josta huokuu kastellun\n    tervan ja pestyn tallin höyry; ja tuolla pitkällä matkalla\n    Monceaun puistosta Saint-Augustiniin näkee vain 5 tai 6 mustaa\n    hahmoa, vaatimattomia ohikulkijoita, tavaran kuljettajia tai\n    palvelijoita. Vaahteroiden varjo levittää puidenjuurille,\n    polttavan kuumalle jalkakäytävälle omituisen läikän, jonka\n    luulisi olevan nestettä, kuin levitettyä vettä, joka kuivuu.\n    Oksien, lehtien ja niiden harmaiden ääriviivojen liikkumattomuus\n    asfaltilla osoittaa auringon kuumasti paahtaman kaupungin\n    väsymystä, joka torkkuilee ja hikoilee, tuo viheliäinen,\n    ja purkaa likaviemärien, kellarien ja keittiöiden aukoista\n    kokonaisia löyhkääviä puroja, joissa virtailee kadun saasta.\n    Silloin minä ajattelen kesäaamuja teidän lehdikössänne, joka\n    on täynnä pieniä luonnonkukkia, jotka antavat ilmalle hunajan\n    maun. Sitten astun jo iljettävän tunteen vallassa ravintolaan,\n    jossa syövät alakuloisen näköisinä kaljupäiset ja isovatsaiset\n    miehet liivit puoliavoimina ja märkä otsa kiiltävänä. Kaikilla\n    ravintoaineillakin täällä on kuuma, meluuni, joka sulaa\n    lasikuvussa, pehmeä leipä, veteläksi käynyt filée, uudestaan\n    keitetyt kasvikset, poreileva juusto ja ennenaikojaan kypsytetyt\n    hedelmät. Ja lähden ulos, minua pyrkii oksennuttamaan, palaan\n    kotiini ja koetan nukkua hiukan aina päivälliseen saakka, jonka\n    syön klubissa.\n\n    Tapaan aina uudestaan Adelmansin, Maldantin, Rocdianen, Landan\n    ja paljon toisia, jotka ikävystyttävät minua yhtä paljon kuin\n    posetiivit. Jokaisella heistä on oma säveleensä, joita olen\n    kuullut jo 15 vuotta, ja he soittelevat niitä kaikki yhdessä joka\n    ilta tässä klubissa, jonka pitäisi olla paikka, johon mennään\n    huvittelemaan. Minun olisi todellakin vaihdettava sukupolvea,\n    sillä silmäni, korvani ja mieleni ovat tähän kyllästyneet. Nuo\n    miehet ne tekevät aina vain valloituksia. He kerskailevat niistä\n    ja onnittelevat toisiansa niiden johdosta.\n\n    Haukoiteltuani yhtä monta kertaa kuin on minuuttia 8-12 välillä,\n    menen nukkumaan ja riisuudun ajatellen, että täytyy taas alkaa\n    huomenna.\n\n    Niin, rakas ystävättäreni, olen siinä iässä, jolloin vanhanpojan\n    elämä tulee sietämättömäksi, koska ei ole mitään uutta minulle\n    auringon alla. Naimattoman miehen täytyy olla nuori, innostunut\n    johonkin, hänen pitää haluta jotakin. Kun ei ole mitään\n    enää näistä ominaisuuksista, niin käy vaaralliseksi pysyä\n    naimattomana. Jumalani, kuinka minä rakastin vapauttani ennen\n    aikaan, ennenkuin rakastin teitä enemmän kuin sitä! Kuinka se nyt\n    taakkana painaa minua! vapaus vanhalle naimattomalle miehelle\n    niinkuin minulle, on pelkkää tyhjyyttä, tyhjyyttä kaikkialla,\n    se on kuoleman tie, jossa ei ole mitään, mikä estää näkemästä\n    sen loppua, se on yhä tuo sama tekemäni kysymys: Mitä minun\n    on tehtävä? ketä voin minä mennä tervehtimään, jotten olisi\n    yksin? Ja minä menen toverin luo, toisesta kädenpuristuksesta\n    toiseen, kerjäten vähän ystävyyttä. Minä kokoan siitä vain\n    muruja, jotka eivät muodosta palaakaan -- te, te olette minulla,\n    rakas ystävättäreni, mutta te ette ole minun. Ehkäpä juuri\n    teistä johtuu se tuska, jota kärsin, sillä juuri tuo halu saada\n    läheisesti seurustella kanssanne, olla luonanne saman katon alla,\n    samojen seinien sisässä, jotka sulkevat meidän elämämme, saada\n    omistaa samat harrastukset, jotka yhdistävät sydämemme, ja juuri\n    tuo tarve omata yhteiset toiveet, yhteiset murheet, huvit, ilot\n    ja surut ja myöskin aineelliset esineet, nepä ne synnyttävät\n    minussa niin suurta huolta. Te olette minun, se on, minä varastan\n    itselleni teistä aika-ajottain. Mutta minä tahtoisin hengittää\n    lakkaamatta samaa ilmaa kuin te hengitätte, jakaa kaikki\n    kanssanne, käyttää ainoastaan esineitä, jotka kuuluisivat meille\n    molemmille, tuntea, että kaikki se, josta elän, on yhtäpaljon\n    teidän kuin minun, lasi, josta juon, tuoli, jolla lepään, leipä,\n    jota syön ja tuli, jolla lämmittelen.\n\n    Hyvästi, palatkaa hyvin pian. Kärsin liian paljon ollessani\n    kaukana teistä.\n\n                                                  Olivier\".\n\n    Roncières, elokuun 8 päivänä.\n\n    \"Ystäväni, olen sairas, ja niin väsynyt, ettette ollenkaan tule\n    tuntemaan minua. Luulenpa liiaksi itkeneeni. Minun täytyy hiukan\n    levätä ennen sinne tuloani, sillä en tahdo uudestaan näyttäytyä\n    teille sellaisena kuin olen. Mieheni lähtee Parisiin ylihuomenna\n    ja tuo teille uutisia meistä. Hän toivoo saavansa viedä teidät\n    syömään päivällistä kanssansa johonkin ja käskee minun pyytää\n    teitä odottamaan häntä kello 7 tienoilla.\n\n    Mitä minuun tulee, niin heti kun tunnen itseni vähän paremmaksi,\n    heti kun minulla ei enää ole tätä haudasta kaivetun ilmettä\n    kasvoillani, joka peloittaa minua itseänikin, tulen palaamaan\n    luoksenne. Minulla ei ole maailmassa muita kuin Annette ja te,\n    minulla myöskään, ja minä tahdon tarjota kummallekin teistä\n    kaikki mitä voin antaa, riistämättä mitään toiselta.\n\n    Minä tarjoan teille silmäni, jotka ovat niin paljon itkeneet,\n    suudeltaviksi.\n\n                                                   Anne.\"\n\nSaadessaan tämän kirjeen, joka ilmoitti paluun lykätyksi vielä\ntuonnemmaksi, Olivier Bertinin oli vaikea hillitä haluansa ottaa\najuri, ajaa asemalle ja matkustaa Roncièresiin; sitten, ajatellessaan\nettä herra de Guilleroy palaisi huomenna, hän malttoi mielensä ja\nalkoi toivoa aviomiehen saapumista melkein yhtä kärsimättömästi, kuin\njos hän olisi odottanut itse vaimoa.\n\nEi koskaan hän ollut pitänyt herra de Guilleroysta niin paljon kuin\nnoina 24 tuntina.\n\nNähdessään hänen astuvan huoneeseen, taiteilija syöksyi kreivin luo\nojennetuin käsin, huudahtaen:\n\n-- Ah, rakas ystävä, kuinka olen onnellinen tavatessani teidät!\n\nToinen näytti myöskin hyvin tyytyväiseltä, tyytyväiseltä varsinkin\nsiihen, että oli saanut palata Parisiin, sillä tuo 3-viikkoinen\noleskelu Normandiessa ei ollut tuntunut hauskalta.\n\nMolemmat miehet istuutuivat kahden istuttavalle sohvalle ateljeen\nnurkkaan, itämaalaisesta kankaasta tehdyn katoksen alle, ja uudestaan\ntarttuen toistensa käsiin he puristivat niitä heltyneen näköisinä\nuudelleen.\n\n-- Ja mitenkä voi kreivitär? kysyi Bertin.\n\n-- Oh, eipä juuri hyvin. Häneen tapaus koski kovasti, hyvin kovasti\nja masensi vallan hänen mielensä, hän toipuu kovin hitaasti.\nTunnustanpa, että hän tekee minut hiukan huolestuneeksi.\n\n-- Mutta miksei hän palaa kaupunkiin?\n\n-- En tiedä ollenkaan. Minun on ollut aivan mahdotonta saada häntä\ntulemaan tänne.\n\n-- Mitä hän tekee kaiket päivät?\n\n-- Jumalani, hän itkee, hän ajattelee äitiänsä. Ei se ole hyvä\nhänelle. Tahtoisin niin mielelläni, että hän vaihtaisi ilmanalaa,\nettä hän jättäisi tuon paikan, missä se on tapahtunut, tehän\nymmärrätte?\n\n-- Ja Annette?\n\n-- Oi, hän on puhjennut kukka. Olivier hymyili ilosta. Hän kysyi\nvielä:\n\n-- Onko hän kovasti surrut?\n\n-- Kylläpä, kovasti, mutta tehän tiedätte, 18-vuotisen suru ei kestä\nkauan.\n\nHiukan vaiettuaan jatkoi Guilleroy:\n\n-- Mihinkä menemme syömään päivällistä, rakkaani? Minun tarvitsee\ntaas hiukan poistaa maalaiskömpelyyttäni, minun pitää saada kuulla\nhälinää ja nähdä liikettä.\n\n-- Tähän vuoden aikaan tuntuu minusta, että lähettiläiden kahvila on\nitsestään määrätty paikka.\n\nJa he menivät kulkien käsikoukussa Champs-Élyséelle päin. Guilleroy\nkuohuksissa pääkaupunkiin palaavan ja ikäänkuin uudestaan eloon\nheräävän parisilaisen tapaan josta koko kaupunki poissaolon jälkeen\nnäyttää nuortuneelta, täynnä mahdollisia yllätyksiä, tiedusteli\nmaalarilta tuhansia yksityisseikkoja, mitä oli tehty, mitä oli\nsanottu, ja Olivier, annettuaan epämääräisiä vastauksia, joissa\nkuvastui hänen koko yksinäisyytensä ikävä, puhui Roncièresestä,\nkoetti siepata tästä miehestä, koota hänen ympäriltään tuota jotakin\nmelkein aineellista, jota jättävät meihin juuri tapaamamme ihmiset,\nsitä hienoa, olennosta haihtuvaa ainesta, jonka vie mukanansa heidän\njättäessään, jonka säilyttää itsessään muutamia tunteja ja joka\nsitten hälvenee uudestaan ilmaan.\n\nKesäillan raskas taivas lepäsi kaupungin ja suuren puistokadun yllä,\njonka lehdistöissä alkoi värähdellä ulkoilmakonserttien kevyet\nsäveleet. Molemmat miehet olivat istuutuneet lähettiläiden kahvilan\nparvekkeelle ja katselivat alapuolella olevia, vielä tyhjiä penkkejä\nja tuoleja, jotka ulottuivat aitauksesta aina pieneen teatteriin\nsaakka, jossa laulajattaret sähkölamppujen ja päivän sekoittuneessa\nvalossa mahtavasti näyttelivät loisteliaita pukujaan ja ihonsa\nruusunväristä hipiää. Rasvan, kastikkeiden, ja lämpimien ruokien\nhajut lehahtelivat tuskin huomattavissa tuulen hengähdyksissä, joita\nlähettelivät toisilleen kastanjat, ja kun joku nainen hännystakkiin\npuetun herran seurassa meni ohi, hakien varattua paikkaa, levitti hän\ntielleen vaatteistaan ja ruumiistaan päihdyttävää ja viileätä tuoksua.\n\nGuilleroy mutisi säteilevänä:\n\n-- Olen mieluummin täällä kuin siellä.\n\n-- Ja minä, vastasi Bertin, olisin paljon mieluummin siellä kuin\ntäällä.\n\n-- Mitä joutavia!\n\n-- Totisesti! Minusta on Parisi tänä kesänä innoittavan löyhkäävä.\n\n-- Ei, rakkaani, se on kuitenkin aina Parisi.\n\nEdustaja näytti olevan tyytyväinen päiväänsä; se oli noita harvoja\nveitikkamaisen kuohunnan päiviä, jolloin vakavat miehet tekevät\ntyhmyyksiä. Hän katseli kahta ilotyttöä, jotka söivät läheisessä\npöydässä päivällistä kolmen nuoren, laihan ja kaikissa suhteissa\nmoitteettoman näköisen herran kanssa, ja hän tiedusteli salakavalasti\nkaikkia tunnettuja ja merkitsevimpiä puolimaailman naisia, joiden\nnimiä hän kuuli joka päivä mainittavan. Sitten hän sanoi hiljaa,\nsyvän katumuksen äänellä:\n\n-- Te olette onnellinen, kun olette pysynyt naimattomana, te! Te\nvoitte tehdä ja nähdä niin paljon asioita.\n\nMutta maalari huudahti, ja samaten kuin kaikki, joita joku ajatus\nahdistaa, hän uskoi Guilleroylle surunsa ja yksinäisyytensä.\nKaikki hän sanoi, esitti loppuun saakka surumielisyytensä tarinan\nja kertoi sydämenkeventämistarpeesta naivisti, kuinka hän olisi\nhalunnut rakkautta ja hänen rinnallaan elävän naisen läheisyyttä.\nKreivi vuorostaan myönsi, että avioliitossakin oli hyvä olla. Saaden\ntakaisin parlamentaarisen puhekykynsä ylistääkseen perhe-elämänsä\nsuloisuutta hän kehui kovin kreivitärtä, ja Olivier hyväksyi tämän\nkaiken vakuuttavasti nyökäyttämällä päätään tuontuostakin.\n\nOnnellisena siitä, että kuuli puhuttavan kreivittärestä, mutta\nkadehtien tuota kotionnea, jota Guilleroy ylisti velvollisuuden\nvuoksi, maalari lopuksi virkkoi vilpittömällä vakaumuksella:\n\n-- Niin, teillä on ollut onni, teillä!\n\nEdustaja mairiteltuna myönsi sen; sitten hän jatkoi:\n\n-- Tahtoisin mielelläni, että hän palaisi Parisiin; todellakin, hän\ntuottaa minulle huolta tällä hetkellä. Kuulkaahan, koska teillä on\nikävä Parisissa, niin teidänhän pitäisi mennä Roncièresiin ja tuoda\nhänet tänne, hän kuulee, teitä, sillä te olette hänen paras ystävänsä\nsen sijaan kuin aviomies... tehän tiedätte... Ihastuneena sanoi\nOlivier:\n\n-- Parempaahan minä en toivokaan. Mutta kuitenkin, luuletteko te,\nettei hänestä olisi harmillista nähdä minun tulevan näin?\n\n-- Ei ollenkaan; mitä joutavia, rakas ystävä.\n\n-- No sitten minä suostun. Lähden huomenna kello 1 junassa. Täytyykö\nlähettää sähkösanoma?\n\n-- Ei, minä pidän huolen siitä. Minä ilmoitan hänelle asiasta, jotta\nteillä olisi vaunut vastassa asemalla.\n\nKun he olivat lopettaneet päivällisen, niin he laskeutuivat\nbulevardeille; mutta tuskin puolen tunnin kuluttua kreivi jätti\nyhtäkkiä maalarin muka hyvin tärkeän asian vuoksi, jonka hän oli\nkokonaan unhoittanut.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKreivitär ja hänen tyttärensä, puettuina mustiin harsopukuihin,\nolivat juuri istuutuneet vastakkain pöydän ääreen aamiaista syömään\nRoncièresin avarassa ruokasalissa. Naiviin tyyliin maalatut esi-isien\nkuvat, toinen panssaritakissa, toinen ihotakissa, jälkimmäinen\npuuteroitu Ranskan kaartinupseeri, edellinen restauratsionieversti,\njatkoivat seinillä edesmenneiden Guilleroyden kokoelmaa; niiden\nvanhoista kehyksistä lohkeili kultaus. Kaksi palvelijaa hiljaisin\naskelin kulkien alkoi äänettöminä tarjoilla ruokia näille kahdelle\nnaiselle; kärpäset muodostivat pöydän keskikohdalla katosta riippuvan\nkristallikruunun ympärillä pienen pyöreän ja pörisevän mustien\npilkkujen pilven.\n\n-- Avatkaa ikkunat, sanoi kreivitär, täällä on hiukan viileä.\n\nKolme korkeata ikkunaa, jotka ulottuivat lattiasta kattoon ja olivat\nleveät kuin ammottavat aukot, avattiin selkoselälleen. Lauhkea\nilmanleyhähdys, joka toi mukanansa lämmintä ruohon tuoksua ja\nkaukaista hälyä tasangolta, tunkeutui äkkiä sisään näistä kolmesta\nsuuresta aukosta sekoittuen linnan paksuihin muureihin suljetun syvän\nhuoneen hiukan kosteaan ilmaan.\n\n-- Ah! Kuinka hyvältä se tuntuu, sanoi Annette, hengittäen täysin\nsiemauksin.\n\nMolempien naisten silmät olivat suunnatut ulospäin ja katselivat\nauringon kyllästyttämillä mailla kimaltelevan keskipäivän autereen\nhiukan verhoaman, vaaleansinisen taivaan alla pitkää vihertävää\npuiston nurmikkoa paikoittaisine puuryhmineen ja perspektiiveilleen,\njotka aukenivat kauas keltaiselle tasangolle, jota valaisi aina\nsilmänkantamattomiin kypsien laihojen kultainen pinta.\n\n-- Me teemme tänään pitkän kävelyn aamiaisen jälkeen, sanoi\nkreivitär, voimme kulkea jalan Bervilleen saakka pitkin puroa, sillä\nolisi liian kuuma aukealla.\n\n-- Kyllä, äiti, ja otamme Julion mukaan ajamaan liikkeelle pyitä.\n\n-- Sinähän tiedät, että isäsi on sen kieltänyt.\n\n-- Niin, mutta isä on nyt Parisissa! On niin hauska nähdä Julion\nsaalistavan. Kas, tuolla se on juuri lehmiä härnäämässä. Hyvä jumala,\nkuinka se on lystikäs!\n\nLykäten tuolin paikaltaan hän nousi, juoksi ikkunaan ja huusi:\n\"Rohkeasti, Julio, rohkeasti!\"\n\nNurmikolla lepäsi kolme kömpelöä lehmää, jotka olivat kyllikseen\nsyöneet ruohoa, ja kuumuuden veltostuttamia; ne loikoivat kyljellään\nvatsa ulkonevana ruumiin painaessa sitä maata vasten. Kulkien\ntoisesta toiseen, haukkuen, tehden hurjia hyppyjä hilpeän, raivoavan\nja teeskennellyn vihan vallassa, solakka, valkean ja punaruskean\nkirjava, espanjalainen jahtikoira, jonka kiharareunaiset korvat\nlennähtivät ilmaan joka hyppäyksellä, koetteli itsepäisesti ajaa\nnoita kolmea suurta elukkaa, jotka eivät tahtoneet, jaloilleen. Tämä\noli nähtävästi koiran mielileikki, ja se aloitti sen joka kerta,\nkun huomasi loikovia lehmiä. Nämä katselivat sitä tyytymättöminä,\npelästyneinä suurilla kosteilla silmillään, käännellen päätään sitä\nseuratakseen.\n\nAnnette huusi ikkunasta:\n\n-- Innokkaasti, Julio, innokkaasti.\n\nJa espanjalainen koira kiihtyi, tuli yhä rohkeammaksi, haukkui\nkovemmin ja uskalsipa tulla aivan lautasten kohdalle ollen\ntahtovinaan purra. Lehmät alkoivat tulla levottomiksi ja niiden ihon\nhermostuneet vavahdukset, joilla ne karkoittivat kärpäsiä, tulivat\nlukuisammiksi ja pitemmiksi.\n\nYhtäkkiä koira juoksun vauhdissa, jota se ei voinut ajoissa hillitä,\njoutui täydessä loikkauksessa niin lähelle yhtä lehmää, että sen,\nollaksensa tekemättä kuperkeikkaa lehmän päälle, täytyi hypätä sen\nyli. Harppauksen hipaisemana painava eläin pelästyi, ja kohottaen\nensin päänsä nousi sitten hitaasti neljälle jalalleen pärskyttäen\nsieramiaan. Nähdessään sen pystyssä molemmat toiset lehmät myöskin\nseurasivat sitä; Julio alkoi tanssia niiden ympärillä voitonriemun\ntanssia, Annetten sitä onnitellessa.\n\n-- Hyvä, Julio, hyvä!\n\n-- No, sanoi kreivitär, tule toki syömään aamiaista.\n\nMutta nuori tyttö asetti kätensä silmien suojaksi ja ilmoitti:\n\n-- Kas! Sähkösanomantuoja.\n\nVehnä- ja kaurapeltojen keskelle häviävällä näkymättömällä polulla\nnäkyi sininen pusero liukuvan tähkien pinnalla ja tuli linnaa kohti\nmiehen tahdinmukaisin askelin.\n\n-- Jumalani! mutisi kreivitär, kunhan se vain ei olisi mikään huono\nuutinen.\n\nHäntä puistatti vielä se kauhu, jonka jättää meihin pitkäksi\naikaa jonkun rakastamamme henkilön kuolema, josta saamme tiedon\nsähkösanomalla. Hän ei voinut nyt enää katkaista tuota liimattua\nnauhaa avatakseen pientä sinistä paperilippua tuntematta sormiensa\nväräjävän ja mielensä joutuvan liikutuksen valtaan sekä luulematta\nettä tästä kuoresta, jota oli niin vaikea avata, lähtisi taas surua,\njoka saisi hänen kyyneleensä uudelleen virtaamaan.\n\nAnnette päinvastoin, joka oli täynnä aivan uutta uteliaisuutta,\nrakasti kaikkea outoa mikä esiintyi. Hänen sydämensä, jota elämä\nensimäisen kerran oli murjonut, ei voinut odottaa muuta kuin iloja\ntuosta jalkasinkulkevan kirjeenkantajan kupeella riippuvasta mustasta\nja pelottavasta laukusta, joka kylvää niin paljon mielenliikutusta\npitkin kaupungin katuja ja kylien teitä.\n\nKreivitär ei syönyt enää, seuraten ajatuksissaan tuota lähestyvää\nmiestä, muutamien sanojen tuojaa, muutamien sanojen, jotka ehkä\nhaavoittaisivat häntä kuin veitsen isku kurkkuun. Tiedon saamisen\nhätä teki hänet läähättäväksi, ja hän koetti arvata, mikä tämä\nniin kiireellinen uutinen olisi. Minkä johdosta? Keneltä? Yhtäkkiä\njuolahti hänen mieleensä Olivier. Olisiko hän sairas? Ehkä myös\nkuollut.\n\nNe 10 minuuttia, jotka hänen piti odottaa, tuntuivat hänestä\nloppumattomilta; sittenkuin hän oli repäissyt auki sähkösanoman\nja tuntenut miehensä nimen, hän luki: \"Ilmoitan sinulle, että\nystävämme Bertin lähtee Roncièresiin yhden junalla. Lähetä keveät,\nnelipyöräiset asemalle. Hellät terveiset.\"\n\n-- No, äiti? kysyi Annette.\n\n-- Se on vain ilmoitus siitä, että Olivier Bertin tulee meitä\ntervehtimään.\n\n-- Ai, mikä onni! Ja milloin?\n\n-- Heti kohta.\n\n-- Kello neljäkö?\n\n-- Niin.\n\n-- Oi, kuinka hauskaa!\n\nMutta kreivitär oli kalvennut, sillä uusi huoli oli jo jonkun aikaa\nyltymistään yltynyt hänessä, ja maalarin äkillinen saapuminen tuntui\nhänestä yhtä kiusalliselta uhkaukselta kuin kaikki se mitä hän oli\nvoinut aavistaa.\n\n-- Sinä menet hakemaan häntä vaunuilla, sanoi äiti tyttärelleen.\n\n-- Ja sinä, äiti, etkö sinä tulekaan?\n\n-- En, odotan teitä täällä.\n\n-- Miksikä? -- Se on hänestä ikävää.\n\n-- En tunne voivani oikein hyvin.\n\n-- Sinä tahdoit äsken mennä kävelemään aina Bervilleen saakka.\n\n-- Niin, mutta aamiainen teki minulle pahaa.\n\n-- Mutta siihen mennessä sinä voit jo paremmin.\n\n-- En, minä nousen huoneeseeni. Ilmoita sitten minulle, kun olette\nsaapuneet.\n\n-- Kyllä, äiti.\n\nAnnettuansa käskyn hevosten valjastamisesta määrätyllä Retkellä ja\nhuoneiden kuntoon laittamisesta, kreivitär vetäytyi huoneisiinsa ja\nsulkeutui sinne.\n\nSiihen saakka oli hänen elämänsä kulunut melkein ilman kärsimyksiä;\nsen tasaista kulkua oli katkaissut vain rakkaus Olivieriin, ja sen\nrauhaa oli häirinnyt vain tämän rakkauden säilyttämisen huoli.\nHän oli aina onnistunut, aina voittanut tässä taistelussa. Hänen\nsydäntänsä olivat suloisasti tuudittaneet menestys ja ylistys. Se\noli tullut vaativaksi maailmannaisen sydämeksi, jolle kuuluu kaikki\nsuloisuudet maanpäällä. Suostuttuansa loistavaan avioliittoon,\njossa mieltymyksellä ei ollut suurta osaa, otettuansa sitten\nvastaan rakkauden onnellisen elämän täydennyksenä, päätettyänsä\nalkaa rikoksellisen suhteen suureksi osaksi hurmautumisesta, hiukan\nuskoen tunteen merkityksen sellaisenaan korvaukseksi jokapäiväisen\nelämän kulusta, hän oli vetäytynyt ja varustautunut tähän onneensa,\njonka sattuma oli hänelle antanut haluamatta muuta kuin puolustaa\nsitä jokapäiväisiä yllätyksiä vastaan. Hän oli siis kauniin naisen\nhyväntahtoisuudella ottanut vastaan kaikki esiintyvät viehättävät\ntapahtumat, ja kun hän oli hyvin vähän seikkailunhaluinen eikä häntä\nvaivanneet uudet tarpeet tai oudot halut, ollen hellä, sitkeä ja\nennakolta huomaava, tyytyväinen nykyiseen ja luonnostaan huolestunut\ntulevaisuudesta, hän oli osannut nauttia niistä alkeista, joita\nhänelle oli suonut kohtalo, säästeliään älykkäästi ja varovaisesti.\n\nMutta vähitellen, ilman että hän uskalsi tunnustaakaan itselleen,\noli hänen sieluunsa hiipinyt himmeä mielle kuluneista päivistä\nja lisääntyvästä iästä. Tämä oli hänen ajatuksissaan aivankuin\njonkinlainen pieni syyhy, joka ei koskaan lakannut. Mutta tietäen\nhyvin, että elämän alamäkeä kulkeminen jatkui loppumattomasti,\nettä kun se kerran alkoi, niin se ei enää pysähtynyt, ja alistuen\nvaistomaisesti tähän vaaraan, hän sulki silmänsä antaen liukua\nitsensä alaspäin säilyttääkseen haaveensa, jottei häntä pyörryttäisi\nodottava kuilu, ja jottei hän heikkoudesta joutuisi epätoivoon.\n\nHän eli siis hymyillen hiukan teennäisesti ylpeillen siitä, että\npysyi niin kauan kauniina; ja kun Annette esiintyi hänen rinnallaan\n18-vuotiaan viehkeydessään, niin hän sensijaan, että olisi kärsinyt\ntästä naapuruudesta, oli päinvastoin ylpeä siitä, että hänen,\ntäysikypsän naisen, taitavasti kehittyneelle viehätykselle annettiin\netusija tämän nuoren tytön ensimäisen nuoruuden säteilevään loistoon\npuhjenneen sulon rinnalla.\n\nLuulipa hän vielä olevansa onnellisen ja rauhallisen aikakauden\nalussa, kun hänen äitinsä kuolema iski häntä keskelle sydäntä. Tämä\naiheutti ensimäisinä päivinä noita syviä epätoivon hetkiä, jotka\neivät anna tilaa millekään muulle ajatukselle. Hän oli aamusta\niltaan vaipuneena lohduttomaan suruun koettaen muistella tuhansia\nseikkoja vainajasta, helliä sanoja, hänen entistä ulkonäköään,\nvaatteita, joita hän oli ennen käyttänyt, aivankuin hän olisi\nkoonnut muistonsa pohjaan pyhäinjäännöksiä ja poiminut hävinneestä\nmenneisyydestä kaikki ne herttaiset ja pienet muistot, jotka nyt\nantoivat virikettä hänen julmille kuvitelmilleen. Kun hän sitten oli\ntullut siihen epätoivon puuskaan, että hänellä oli tuontuostakin\nhermo- ja pyörtymiskohtauksia, niin tämä kasaantunut tuska purskahti\nkyyneleiksi, joita yöt päivät virtasi hänen silmistään.\n\nEräänä aamuna, kun hänen kamarineitonsa astui huoneeseen ja oli\navannut ikkunaluukut ja verhot kysyen: \"Kuinka voi rouva tänään?\"\nhän vastasi tuntiessaan itsensä itkemisestä kovin uupuneeksi: \"En\nollenkaan hyvin. Totisesti en enää jaksa.\"\n\nKamarineiti, joka piti teetarjotinta, katseli emäntäänsä, ja\nliikutettuna siitä, että näki hänet niin kalpeana valkeassa\nvuoteessa, sopersi surullisella ja vilpittömällä äänellä:\n\n-- Todellakin, rouva on hyvin huonon näköinen. Rouva tekisi hyvin,\njos hoitaisi itseänsä.\n\nÄänensävy, jolla tämä sanottiin, teki kreivittären sydämeen pienen\npistoksen, aivan kuin neulankärki, ja heti kamarineidon lähdettyä hän\nnousi mennäkseen katsomaan kasvojaan suuresta kaappipeilistä.\n\nHän jäi hämmästyneenä seisomaan nähdessään siinä itsensä, hän\nkauhistui sisäänpainuneita poskia, punaisia silmiä, ja koko sitä\nhävitystä, jonka olivat hänessä aikaansaaneet nämä muutamat\nkärsimyksenpäivät. Hänen kasvonsa, jotka hän tunsi niin hyvin,\njoita hän oli katsellut niin monenlaisesta erilaisesta peilistä,\njoiden kaikki ilmeet, kaikki hienoudet, kaikki hymyilyt hän tunsi,\njoiden kalpeutta hän oli usein lieventänyt, joiden pieniä väsymyksen\nmerkkejä korjaillut ja joista hän oli hävittänyt hienoja ryppyjä,\njotka näkyivät täydessä päivänvalossa silmäkulmissa, näyttivät\nhänestä yhtäkkiä toisen naisen kasvoilta, uusilta kasvoilta,\njotka olivat menettäneet alkuperäisen muotonsa ja jotka olivat\nparantumattomasti sairaat.\n\nNähdäkseen itsensä paremmin, paremmin todetakseen tämän\nodottamattoman onnettomuuden, hän lähestyi peiliä, niin että kosketti\nsitä otsallaan ja että hänen hengityksensä, levittäen vesihuurun\nlasille, himmensi ja poisti melkein sen kalpean kuvan, jota hän\nkatseli. Hänen täytyi silloin ottaa nenäliina pyyhkiäksensä pois\nhengityksensä sumun, ja vavahtaen oudosta liikutuksesta hän tutki\nkauan ja kärsivällisesti kasvojensa muutoksia. Kevyin sormin hän\nojenteli poskien ihoa, siloitti otsanahkaa, kohotti hiukset, ja\nkäänsi silmäluomet nurin nähdäksensä silmävalkuaisen. Sitten hän\navasi suunsa, tarkasti vähän tummenneita hampaitaan, joissa kimalteli\nkultamurusia, häntä huolestutti sinertävät ikenet ja keltainen\nihonväri poskien ja ohimojen yläpuolella.\n\nHän kiintyi niin tähän lakastuvan kauneuden tarkasteluun, ettei hän\nkuullut ovea avattavan ja että hän säpsähti sydämensä pohjaan saakka,\nkun hänen kamarineitonsa hänen takanaan seisten sanoi hänelle:\n\n-- Rouva on unhoittanut juoda teensä.\n\nKreivitär kääntyi hämillään, yllätettynä, häpeissään, ja palvelijatar\narvaten hänen ajatuksensa, jatkoi:\n\n-- Rouva on liiaksi itkenyt, ei mikään ole sen pahempaa iholle kuin\nkyyneleet. Ne tyhjentävät sen. Ne ovat vedeksi muuttuvaa verta.\n\nKun kreivitär lisäsi surullisesti:\n\n-- Onhan sitä jo ikääkin, niin kamarineito huudahti:\n\n-- Oi, rouva ei ole vielä siinä iässä! Muutamia päiviä lepoa ja\nmitään ei ole enää näkyvissä. Mutta rouvan täytyy kävellä ja varoa\nhyvin itkemistä.\n\nHeti pukeuduttuansa kreivitär meni puistoon, ensimäisen kerran\näitinsä kuoleman jälkeen hän kävi pienessä hedelmäpuutarhassa, jossa\nhän ennen mielellään hoiteli ja poimi kukkia, sitten hän kulki\npurolle saakka ja käveli sitä pitkin aina aamiaiseen saakka.\n\nIstuutuessaan vastapäätä miestään, tyttärensä viereen, hän kysyi,\nsaadaksensa tietää heidän ajatuksensa:\n\n-- Tunnen itseni paremmaksi tänään. Minun ei enää pitäisi olla niin\nkalpea.\n\nKreivi vastasi:\n\n-- Oo, te olette vielä hyvin huonon näköinen.\n\nHänen sydämensä närkästyi ja itkemishalu kostutti hänen silmänsä,\nsillä hän oli jo tottunut kyynelehtimään.\n\nAina iltaan saakka, sen jälkeisenä päivänä ja seuraavina päivinä,\njoko hän sitten ajatteli äitiänsä taikka itseänsä, hän tunsi\njoka hetki nyyhkytysten paisuttavan kurkkuansa ja nousevan hänen\nsilmäluomiinsa; mutta ollaksensa päästämättä niitä leviämään\nja uurtamaan hänen poskiaan hän pidätti ne itsessään, ja\nyli-inhimillisillä tahdonponnistuksilla siirtäen ajatuksensa muihin\nasioihin, pitäen sitä kurissa, hilliten sitä ja poistaen sen\nkärsimyksistään, hän ponnisteli kaikki voimansa lohduttautuakseen,\nvirkistyäkseen, ollakseen enää ajattelematta surullisia asioita, että\nsaisi hipiänsä terveyden takaisin.\n\nErittäinkään hän ei tahtonut palata Parisiin ja ottaa vastaan\nOlivier Bertiniä olematta tullut entiselleen. Käsittäen että hän oli\nliiaksi laihtunut, ja että hänen ikäistensä naisten ihon täytyy olla\ntäysi voidakseen säilyä verevänä, hän haki ruokahalua maanteillä ja\nläheisissä metsissä kuljeskelemalla, ja vaikka hän palasi väsyneenä\nja nälättä, hän koetteli kuitenkin väkisin syödä paljon.\n\nKreivi, joka tahtoi hänet takaisin Parisiin, ei ymmärtänyt ollenkaan\nhänen itsepäisyyttään. Vihdoin hänen voittamattoman vastustuksensa\nnähdessään hän selitti lähtevänsä yksin jättäen kreivittärelle täyden\nvapauden palata, milloin häntä haluttaisi.\n\nSeuraavana päivänä kreivitär sai sähkösanoman, joka ilmoitti\nOlivierin saapumisen. Hän sai halun paeta, niin kovin pelkäsi hän\nBertinin ensimäistä katsetta. Hän olisi tahtonut odottaa vielä\nviikon tai pari. Yhdessä viikossa voi hoitelemalla itseään muuttaa\nkokonansa kasvonsa, koska naiset, vieläpä hyvin voivat ja nuoret,\njotka joutuvat ulkonaisten vaikutusten alaisiksi, ovat vaikeasti\ntunnettavissa päivästä toiseen. Mutta tuo ajatus, että hänen pitäisi\nesiintyä täydessä päivänvalossa taivasalla Olivierin edessä tässä\nkirkkaassa elokuun valaistuksessa niin pirteän ja raikkaan Annetten\nrinnalla, teki hänet niin levottomaksi, että hän päätti heti olla\nmenemättä asemalle ja odottaa Bertiniä vierashuoneen puolihämyssä.\n\nHän oli noussut huoneeseensa ja ajatteli. Lämpimät tuulenhengähdykset\nliikuttivat aika-ajoittain ikkunanverhoja. Sirkkojen sirinä\ntäytti ilman. Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut itseään näin\nsurulliseksi. Tämä ei ollut enää tuota masentavaa tuskaa, joka oli\nmurjonut hänen sydäntään, joka oli sitä repinyt ja raadellut vanhan,\nhellästi rakastetun äitivainajan hengettömän ruumiin ääressä. Tämä\ntuska, jonka hän oli luullut parantumattomaksi, oli muutamissa\npäivissä vaimentunut siinä määrässä, ettei se ollut jälellään enää\nkuin muistossa; mutta hän tunsi nyt kulkevansa uponneena syvään\nsurumielisyyden virtaan, johon hän oli joutunut aivan hiljaan ja\njosta hän ei enää pääsisi irti.\n\nHänellä oli halu, vastustamaton halu itkeä, mutta hän ei tahtonut.\nJoka kerta kun hän tunsi silmäluomensa kosteiksi, hän kuivasi ne\nripeästi, nousi kävelemään, katseli puistoa ja mustia korppeja,\njotka lentelivät hitaasti suurien havupuiden yläpuolella sinisellä\ntaivaalla. Sitten hän meni peilin eteen, arvosteli itseänsä yhdellä\nsilmäyksellä, poisti kyyneleen jäljen, hipaisten silmäkulmaa\nriisijauhehuiskulla, ja katseli kelloa koettaen arvata, mille kohden\ntietä jo Bertin oli saapunut.\n\nNiinkuin kaikki naiset, jotka ovat joko perusteettoman laikka\ntodellisen sielunsurun vallassa, hän oli kiintynyt maalariin\nmielettömällä hellyydellä. Eikö hän ollut kaikki hänelle kaikki,\nkaikki, enemmän kuin elämä. Kaikki se miksi tulee ihmisolento, kun\nsitä rakastaa yksinomaan ja kun tuntee vanhenevansa.\n\nYhtäkkiä hän kuuli kaukaa piiskan läiskähdyksen, juoksi ikkunaan\nja näki kahden täyttä ravia juoksevan hevosen vetämien vaunujen\nkiertävän puistonurmikkoa. Istuen Annetten vieressä, vaunujen\nperällä, Olivier heilutti nenäliinaansa huomatessaan kreivittären,\njoka vastasi tähän merkkiin molemmin käsin heitetyin tervehdyksin.\nSitten hän laskeutui alakertaan sydän sykkien, mutta nyt onnellisena,\ntäydellisesti ilosta väräjävänä siitä, että tunsi hänen olevan\nlähellä, sai puhua hänelle ja nähdä hänet.\n\nHe kohtasivat toisensa eteisessä, suuren salongin oven edessä.\n\nBertin aukasi sylinsä hänelle voimatta vastustaa tunnepurkaustaan, ja\näänellä, jota lämmitti todellinen liikutus, hän virkkoi:\n\n-- Voi kreivitär parka! Sallikaa minun suudella teitä!\n\nRouva de Guilleroy sulki silmänsä, kumartui, painautui häntä vasten,\nojentaen poskensa, ja kun Bertin painoi niille huulensa, hän kuiskasi\ntämän korvaan: \"rakastan sinua.\"\n\nSitten Olivier, päästämättä kreivittären käsiä, joita hän puristi,\nkatseli häntä ja sanoi:\n\nNoh, ja teidän surulliset kasvonne?\n\nKreivitär tunsi pyörtyvänsä. Taiteilija jatkoi:\n\n-- Niin, hiukan kalvakat; mutta se ei tee mitään.\n\nKiittääkseen häntä kreivitär sopersi:\n\n-- Voi, rakas ystävä! -- Keksimättä mitään muuta sanottavaa.\n\nMutta taiteilija oli kääntynyt ympäri hakien takanansa Annettea, joka\noli hävinnyt, ja lausui äkkiä:\n\n-- Eikös olekin omituista nähdä teidän tyttärenne surupuvussa?\n\n-- Miksi? kysyi kreivitär.\n\nTaiteilija huudahti erikoisen innokkaana:\n\n-- Kuinka, miksi? Mutta sehän on teidän kuvanne, jonka minä olen\nmaalannut, sehän on minun tekemäni kuva! Sellainen olitte te, kun\ntapasin teidät muinoin ensimäisen kerran tullessani herttuattaren\nluo! Tehän muistatte tuon oven, jossa te jouduitte minun katseeni\neteen niinkuin fregatti joutuu linnoituksen tykin eteen. Totta\ntotisesti! Kun minä näin hänet asemalla äsken, tuon pienokaisen,\nseisomassa asemasillalla aivan mustassa puvussa hiuksiensa\nkultainen loiste kasvojensa ympärillä, niin vereni ei tehnyt kuin\nyhden kierroksen. Luulin rupeavani itkemään. Sanon teille, että\nse on sellaista, että siitä voisi tulla hulluksi, kun on tuntenut\nteidät, niinkuin minä, joka olen katsellut teitä paremmin, kuin\nkukaan, ja rakastanut teitä enemmän, kuin kukaan ja ikuistuttanut\nteidät kuvassa, rouva kreivitär. Ah! varmaan luulin, että te olitte\nlähettänyt hänet yksin rautatieasemalle herättääksenne minussa tämän\nhämmästyksen. Hyvä Jumala kuinka minä ällistyin! Niinkuin sanoin jo,\nse on sellaista, että siitä voi tulla hulluksi!\n\nHän huusi:\n\n-- Annette! Nané!\n\nNuoren tytön ääni vastasi ulkoa, sillä hän antoi sokeria hevoselle:\n\n-- Täällä minä olen, täällä.\n\n-- Tulehan tänne hiukan.\n\nHän riensi paikalle.\n\n-- Kuule, asetuhan äitisi viereen.\n\nHän asettui, ja taiteilija vertasi heitä; mutta hän toisti\nkonemaisesti: \"niin, se on hämmästyttävää, se on hämmästyttävää\",\nsillä he olivat vähemmän toistensa näköisiä tässä rinnakkain, kuin\njättäessään Parisin, kun nuori tyttö oli tässä mustassa puvussa\nsaanut uuden loistavan nuoruuden ilmeen, sen sijaan kun äidillä ei\nenää pitkään aikaan ollut ollut tuota tukan ja hipiän leimuavaa\nvalaistusta, jolla hän ennen aikaan oli huikaissut ja hurmannut\nmaalarin tavatessaan hänet ensimmäisen kerran.\n\nSitten kreivitär ja taiteilija astuivat vierashuoneeseen. Bertin\nnäytti säteilevän riemusta.\n\n-- Ai! Olipa se sentään hyvä ajatus, että tulin tänne! sanoi hän.\n\nHän oikaisi puhettaan:\n\n-- Oikeastaan se olikin miehenne, joka keksi tämän ajatuksen. Hän\nkäski minun tuomaan teidät Parisiin. Ja minä, tiedättekö, mitä minä\nehdottelen? -- Ette, eikö niin? -- No, minä ehdottelen päinvastoin,\nettä jäämme tänne. Tässä kuumuudessa Parisi on inhoittava, sensijaan\nkuin maaseutu on suloinen. Jumalani, mitenkä hyvältä tuntuu!\n\nPäivän painuessa iltaan huokui puistosta viileyttä, puiden lehdet\nalkoivat väristä ja maasta purkautui melkein näkymätöntä höyryä,\njoka loi taivaanrannalle kevyen, läpinäkyvän verhon. Kolme lehmää\nkulki pää kumarassa laitumella, syöden ruohoa ahmimalla, ja\nneljä riikinkukkoa pyrähti kovasti räpyttäen siipiään yöpuulleen\nseeterille, jossa niillä oli tapana nukkua linnan ikkunan\nalapuolella. Koiranhaukuntaa kuului kaukaa tasangolta, ja tämän\niltapäivän tyyneessä ilmassa lensi ihmisäänten huutoja, yksinäisiä\nlauseita, joita heiteltiin peltojen poikki toiselta maakaistaleelta\ntoiselle, sekä noita lyhyitä kurkkuäänisiä huutoja, joilla ajeltiin\nkarjaa kotiin.\n\nJa maalari, paljain päin, silmät loistavina hengitti täysin\nsiemauksin; ja kun kreivitär katseli häntä, sanoi hän:\n\n-- Kas tämä on onnea! Kreivitär lähestyi häntä.\n\n-- Se ei kestä ikuisesti.\n\n-- Ottakaamme se silloin kuin se tulee. Kreivitär virkkoi silloin\nhymyillen:\n\n-- Tähän saakka ette ole pitänyt maaseudusta.\n\n-- Nyt minä pidän siitä, koska tapaan teidät siellä. Minä en\nosaisi enää elää paikassa, jossa teitä ei ole. Kun on nuori, voi\nrakastaa kaukaa, kirjeissä, ajatuksissa, pelkässä hurmiossa, ehkä\nsen vuoksi, että tuntee elämän edessään, ehkä myöskin siksi, että\nsilloin ihmisellä on enemmän intohimoa kuin sydämen tarpeita; minun\niässäni päinvastoin rakkaus on tullut heikon tottumukseksi, se on\nhaavoittuneen sielun hoitelemista, sielun, joka ei lennä enää kuin\ntoisella siivellä ja pääsee sentähden huonommin kiitämään ihannettaan\nkohti. Sydän ei enää haltioidu, vaan sillä on itsekkäitä tarpeita.\nJa sitten minä tunnen varsin hyvin, ettei minulla enää ole aikaa\nmenetettävänä nauttiakseni loppuosasta elämääni.\n\n-- Oi, te vanhus! sanoi kreivitär ja tarttui hänen käteensä.\n\nTaiteilija toisti:\n\n-- Niin kyllä, niin kyllä, olen vanha. Kaikki osoittaa sitä:\nhiukseni, muuttuva luonteeni, saapuva surumielisyys. Tuhattulimaista,\nsiinäpä jotain, jota en ole tähän saakka tuntenut: surumielisyys!\nJos minulle olisi sanottu, kun olin 30-vuotias, että jonakin päivänä\ntulisin surulliseksi, ilman syytä, levottomaksi, tyytymättömäksi\nkaikkeen, niin en olisi sitä uskonut. Se todistaa, että sydämeni myös\non vanhentunut.\n\nKreivitär vastasi hyvin varmana:\n\n-- Oi, minulla, minulla on aivan nuori sydän. Se ei ole muuttunut. Se\non ehkä nuortunut. Se on ollut 20-vuotias, mutta nyt se ei ole kuin\n16-vuotias.\n\nHe jäivät pitkäksi aikaa avonaiseen ikkunaan, näin jutellen,\nsulautuneina ilman tunnelmaa, aivan lähellä toisiansa, lähempänä,\nkuin he koskaan olivat olleet tällä hellyyden hetkellä, joka oli yhtä\nhämärä kuin illankin hetki.\n\nPalvelija astui sisään ilmoittaen:\n\n-- Rouva kreivitär, päivällinen on pöydässä.\n\nKreivitär kysyi:\n\n-- Oletteko ilmoittanut tyttärelleni?\n\n-- Neiti on ruokasalissa. He istuutuivat pöytään kaikki kolme.\nIkkunaluukut olivat suljetut, ja kaksi suurta kuusihaaraista\nkynttelikköä valaisi Annetten kasvoja, peitti hänen päänsä ikäänkuin\nkultajauheella. Bertin, hymyillen, ei lakannut katselemasta häntä.\n\n-- Jumalani, kuinka hän on kaunis mustassa puvussaan, sanoi hän.\n\nJa hän kääntyi kreivittäreen päin ihaillessaan tytärtä, ikäänkuin\nkiittääksensä äitiä siitä, että tämä oli valmistanut hänelle moisen\nhuvin.\n\nKun he palasivat saliin, oli kuu noussut puiston puiden yläpuolelle.\nNiiden pimeä röykkiö näytti suurelta saarelta, ja niiden tuolla\npuolen oleva maaseutu oli aivan kuin meri, peittyneenä pieneen\nsumuun, joka liiteli tasankojen pinnalla.\n\n-- Oi äiti, menkäämme kävelemään, sanoi Annette. Kreivitär suostui\nsiihen.\n\n-- Minä otan Julion.\n\n-- Ota vaan, jos haluat. He läksivät ulos. Nuori tyttö kulki edellä\nhuvitellen koiran kanssa. Kulkiessaan pitkin nurmikkoa he kuulivat\nlehmien puhaltelevan, jotka herättyään ja tuntiessaan vihollisensa\nkohottivat päätään katsellakseen. Kauempana kuu pujotteli puiden\noksien lomitse hienoa sädevihmaansa, joka lipui maahan saakka\nkostuttaen lehdet ja levisi tielle pieninä, keltaisina valoläikkinä.\nAnnette ja Julio juoksivat, heillä tuntui olevan molemmilla tänä\nkirkkaana yönä sama iloinen ja tyhjä sydän, jonka päihtymys purkautui\nhypyiksi.\n\nAukeilla paikoilla, joihin kuun valovirta laskeutui kuin kaivoihin,\nnuori tyttö näytti ilmestykseltä, ja maalari kutsui hänet takaisin\nhämmästyneenä tästä mustasta näystä, jonka kasvot loistivat\nkirkkaina. Sitten kuin Annette oli jälleen lähtenyt, Bertin tarttui\nkreivittären käteen ja puristi sitä, ja usein hän haki hänen\nhuuliansa heidän kulkiessaan varjokkaimmissa paikoissa, ikäänkuin\njoka kerta Annetten näkeminen olisi elvyttänyt hänen sydämensä\nkärsimättömyyttä.\n\nVihdoin he saapuivat tasangon reunalle, josta tuskin enää voi arvata\nkaukana siellä täällä olevia maatilojen puistikkoja. Maidonkarvaisen\nhuurun läpi, joka peitti pellot, ilmanranta tuli rajattomaksi,\nja vieno hiljaisuus, tuon suuren, loistavan ja lämpimän avaran\nalueen elävä hiljaisuus oli täynnä sanoin lausumatonta toivoa,\nmäärittelemätöntä odotusta, jotka tekevät kesäyöt niin suloisiksi.\nHyvin korkealla taivaalla oli muutamia pieniä, pitkiä ja ohuita\npilviä, jotka näyttivät muodostuneen hopeasuomuksista. Jos pysyi\nmuutamia sekunteja liikkumattomana, niin kuuli tässä öisessä rauhassa\nepäselvää ja jatkuvaa elämänsohinaa, tuhansia hentoja kuiskeita,\njoiden sopusointu muistutti alussa hiljaisuutta.\n\nLäheisellä niityllä päätti viiriäinen kaksinkertaisen huutonsa, ja\nJulio korvat pystyssä läksi salakavalasti hiipimään linnun molempia\nhuilunääniä kohden. Annette seurasi sitä yhtä kevyenä kuin se,\npidättäen henkeään ja kumarassa.\n\n-- Ah! sanoi kreivitär jäätyään yksin maalarin kanssa, miksi\ntällaiset hetket kuin tämä kuluvat niin nopeasti? Ei voi mitään\npidättää, ei mitään säilyttää, ei ole edes aikaa nauttia sitä, mikä\non hyvä. Se on jo lopussa.\n\nOlivier suuteli hänen kättään ja virkkoi hymyillen:\n\n-- Oi, tänä iltana minä en ollenkaan filosofoi. Minä olen kokonaan\nvaipunut nykyhetkeen.\n\nKreivitär kuiskasi:\n\n-- Te ette rakasta minua niinkuin minä teitä!\n\n-- Ah! tosiaanko!...\n\nKreivitär keskeytti hänet:\n\n-- Niin, ette; te rakastatte minussa, niinkuin te sanoitte vallan\nhyvin ennen päivällistä, naista, joka, tyydyttää teidän sydämenne\ntarpeet, naista, joka ei koskaan ole tuottanut teille surua ja joka\non hiukan luonut onnea teidän elämäänne. Sen minä tiedän, sen minä\ntunnen. Niin, minä olen tietoinen siitä ja minä iloitsen hehkuvasti\nsiitä, että olen ollut teille hyvä, hyödyllinen ja avuksi. Te olette\nrakastanut, te rakastatte vielä kaikkea, mitä te löydätte minussa\nviehättävää, minun huomaavaisuuttani teitä kohtaan, minun ihailuani,\nminun alituista haluani miellyttää teitä, minun intohimoani ja sitä,\nettä olen lahjoittanut teille koko sisäisen olemukseni. Mutta te\nette rakasta minua. Käsitättekö! Oh, minä tunnen sen niinkuin tuntee\nkylmän ilman henkäyksen. Te rakastatte minussa tuhansia seikkoja,\nkauneuttani, joka jo lakastuu, uskollisuuttani, henkevyyttäni ja\nsitä mielipidettä mikä on maailmassa minusta ja mikä minulla on\nsydämessäni teistä; mutta te ette rakasta minua, ei mitään muuta kuin\nminua, ymmärrättekö?\n\nTaiteilija hymähti ystävällisesti:\n\n-- Minä en oikein ymmärrä. Te järjestätte minulle hyvin odottamatta\nmoittimiskohtauksen.\n\nKreivitär huudahti:\n\n-- Oi, hyvä jumala! Tahtoisin teidät saada ymmärtämään, kuinka minä\nrakastan teitä, minä! Nähkääs minä koetan esittää, mutta en löydä\noikein sanoja. Kun minä ajattelen teitä, niin minä ajattelen teitä\naina, minä tunnen sekä ruumiin että sielun pohjaa myöten sanomattoman\nhurmaavan halun kuulua teille ja vastustamattoman tarpeen antaa\nteille yhä enemmän itsestäni, tahtoisin uhrautua täydellisesti, sillä\nei ole mitään parempaa, rakkaudessa, kuin antaa, antaa yhä kaikki,\nkaikki, elämänsä, ajatuksensa, ruumiinsa, kaikki mitä omistaa, ja\nhyvin tuntea antavansa ja olla valmis uskaltamaan kaikki antaaksensa\nyhä enemmän. Rakastan teitä aina siihen määrään, että rakastan\nkärsimystäkin teidän puolestanne, aina siihen määrään, että rakastan\nlevottomuuttani, huolia, mustasukkaisuutta, tuskaani, joita minulla\non, kun tunnen ettette enää ole hellä minua kohtaan. Minä rakastan\nteissä jotakuta, jonka itse olen keksinyt, jotakuta, joka ei ole\nylhäisön Bertin, jota ihaillaan, jota tunnetaan, jotakuta, joka on\nyksinomaan minun, joka ei voi enää muuttua, joka ei voi vanheta\nja jota minä en voi enää enemmän rakastaa, sillä minulla on häntä\nkatsellakseni silmät, jotka eivät näe muuta kuin hänet. Mutta näitä\nasioita ei voi sanoa. Ihmisellä ei ole sanoja niitä ilmaistakseen.\n\nBertin toisti hyvin hiljaa, useita kertoja peräkkäin:\n\n-- Rakas, rakas, rakas, Any.\n\nJulio palasi hyppien löytämättä viiriäistä, joka oli vaiennut sen\nlähestyessä, ja Annette seurasi sitä aivan juoksusta hengästyneenä.\n\n-- En jaksa enää, sanoi hän. Minä tartun teihin, herra maalari.\n\nHän alkoi nojata Olivieren vapaaseen käsivarteen ja he palasivat\nkotiin kulkien näin, Bertin heidän keskellään puiden synkissä\nvarjoissa vaeltaen. He eivät puhuneet enää. Maalari kulki eteenpäin\nnäiden molempien naisten valtaamana jonkunlaisen heidän välittömästä\nkosketuksestaan lähtevän sähkövirran täyttämänä. Hän ei koettanutkaan\nkatsoa heitä, koska hän tunsi heidät lähellä itseään, sulkipa hän\nsilmänsäkin paremmin tunteakseen. He opastivat, he johtivat häntä,\nja hän asteli eteenpäin heidän hurmaamanansa, sekä vasemmalla\npuolella että oikealla puolella olevan, tietämättä kumpi oli\nvasemmalla, kumpi oikealla puolella, tietämättä, kumpi oli äiti,\nkumpi oli tytär. Hän antautui tahallaan ja harkitun itsetiedottomalla\naistillisuudella tähän aistinharhaan. Koettipa hän vielä sekottaa\nheidät sydämessäänkin, olla ihan erottamatta heitä ajatuksissaan,\nja hän tuuditti haluansa tämän sekotuksen viehätyksellä. Eikö tämä\näiti ja tämä tytär, jotka olivat niin samankaltaiset, olleet vain\nyksi nainen? Ja eikö tytär näyttänyt tulleen maanpäälle yksin omaan\nverestääkseen hänen entistä rakkauttaan äitiin.\n\nKun hän uudestaan avasi silmänsä astuessaan linnaan niin tuntui\nhänestä, että hän nyt juuri olisi viettänyt elämänsä suloisimmat\nhetket, saanut kokea kaikkein omituisimman ja erittelemättömimmän ja\ntäydellisimmän mielenliikutuksen, jonka mies voi tuntea, nimittäin\nolla yhtaikaa kahdesta eri naisesta lähtevän samanlaisen hellyyden\nhurmaamana.\n\n-- Ah, mikä erinomainen ilta! sanoi hän, kun he taas istuivat yhdessä\nlamppujen valossa.\n\nAnnette huudahti:\n\n-- Minä en tarvitse ollenkaan nukkua, minä; minä viettäisin vaikka\nkoko yön kävelemällä, kun on kaunis ilma.\n\nKreivitär vilkasi seinäkelloon:\n\n-- Oh! kello on jo puoli kaksitoista. On mentävä nukkumaan, lapseni.\n\nHe erosivat, jokainen mennen huoneeseensa. Vieläpä nuori tyttökin,\njota ei haluttanut mennä nukkumaan, vaipui hyvin pian uneen.\n\nSeuraavana päivänä tavalliseen aikaan, kun kamarineito, avattuansa\nikkunaverhot ja luukut, toi teetä ja katseli vielä unenpöpperössä\nolevaa emäntäänsä, virkkoi hän tälle:\n\n-- Rouva on terveemmän näköinen tänään.\n\n-- Luuletteko?\n\n-- Oi, kyllä. Kreivittären kasvot ovat paljon enemmän levänneen\nnäköiset.\n\nKreivitär tiesi, vaikkei ollutkaan vielä itse katsellut peiliin,\nettä se oli totta. Hänen sydämensä oli kevyt, hän ei kuullut enää\nsen voimakasta sykkimistä, ja hän tunsi taas elävänsä. Veri, joka\nkiersi hänen suonissaan, ei ollut enää niin raju, kuin eilen,\nkuuma ja kuumeinen, eikä enää kuljettanut koko hänen ruumiiseensa\nhermostuneisuutta ja levottomuutta, vaan se levitti siihen lämmintä\nhyvinvointia ja myöskin onnellista itseluottamusta.\n\nPalvelijan poistuttua hän meni katsomaan itseään peilistä. Hän\nhämmästyi hiukan, sillä hän tunsi itsensä niin hyvinvoivaksi, että\nhän odotti löytävänsä itsensä uudelleen nuortuneena yhdessä ainoassa\nyössä useampia vuosia. Sitten hän käsitti tämän toivon lapselliseksi,\nja vielä kerran katseltuaan itseänsä hän tyytyi toteamaan, että hänen\nhipiänsä oli hiukan helakampi, hänen silmänsä eivät enää olleet niin\nväsyneet ja että hänen huulensa olivat terveemmän väriset kuin eilen.\nKun hänen sielunsa oli tyytyväinen, ei hän voinut tulla surulliseksi,\nja hän hymyili ajatellen: \"Niin, muutamissa päivissä tulen vallan\nterveeksi. Minä olen saanut kokea liian paljon toipuakseni niin pian.\"\n\nMutta hän jäi kauaksi, hyvin kauaksi aikaa istumaan\npukeutumispöytänsä ääreen, jolle oli levitetty somassa\njärjestyksessä, pitsireunaiselle musliiniliinalle, hiotusta\nkristallista tehdyn peilin eteen, kaikki hänen pienet\nsomistelukojeensa, elefantinluisin varsin, joissa oli hänen kruunulla\nkoristettu nimimerkkinsä. Niitä oli siellä lukemattomia, erilaisia,\njotka olivat tarkoitetut arkaluontoisiin ja salaisiin tehtäviin,\ntoiset teräksisiä, aivankuin lääkärin työaseet, joita käytetään\nlasten pikkuvammoja korjatessa, toiset pyöreitä ja pehmeitä, jotka\nolivat tehdyt höyhenistä, untuvista, tuntemattomien eläimien\nnahasta, ja joiden avulla levitettiin hauraalle iholle silitteleviä,\ntuoksuavia jauheita, rasvaisia tahi nestemäisiä hajuaineita.\n\nKauan käsitteli hän niitä taitavin sormin, sivellen niillä\nihoansa, huulista ohimoihin saakka, kosketellen sitä pehmeämmin,\nkuin suudelmin, korjaillen epätäydellisesti jälleen ilmaantuneita\nvivahduksia, vedellen viivoja silmien alle, hoidellen silmäripsiä.\nKun hän sitten tuli alakertaan, niin oli hän melkein varma siitä,\nettä ensimmäinen katse, jonka maalari häneen loisi, ei tulisi olemaan\nliian epäedullinen.\n\n-- Missä on herra Bertin? kysyi hän eteisessä kohtaamaltaan\npalvelijalta. Mies vastasi:\n\n-- Herra Bertin on hedelmätarhassa pelaamassa tennistä neidin kanssa.\n\nHän kuuli jo kaukaa heidän huutavan... Peräkkäin maalarin kaikuva\nääni ja nuoren neidon hellä ääni ilmoittivat: viisitoista,\nkolmekymmentä, neljäkymmentä, etu, toinen etu, voitto.\n\nHedelmätarha, johon oli tasoitettu kenttä tennistä varten, oli suuri\nneliönmuotoinen nurmikko, jossa kasvoi omenapuita ja jota ympäröi\neripuolilta puisto, kyökki- ja kasvitarha ja linnaan kuuluvat\nmoisiot. Pitkin mäkeä, joka rajoitti sitä kolmelta puolelta niinkuin\nlinnoitetun leirin varustukset, oli istutettu kukkia, pitkiä sarkoja\nkaikenlaisia kukkia, sekä luonnonkukkia että puutarhakukkia, ruusuja\nsuuressa määrässä, neilikkoja, heliotrooppeja, fuksioita, reseedoita\nja paljon muita, jotka antoivat ilmalle hunajan maun, kuten lausui\nBertin. Mehiläiset muuten, joiden olkikupuiset pesät olivat rivissä\nkeittiökasvitarhan säleaitaa pitkin, peittivät tämän kukkivan kedon\nvaalein ja surisevin parvin.\n\nJuuri keskellä tätä hedelmätarhaa oli kaadettu muutamia omenapuita,\njotta saataisiin tarpeeksi tilaa tennikselle ja tervattu verkko, joka\noli jännitetty poikki tämän alueen, jakoi sen kahteen puoliskoon.\n\nAnnette toisella puolen, musta hame kohotettuna hiukan ylöspäin,\npaljain päin, näyttäen nilkkansa ja puoleksi pohkeensa syöksyessään\ntavoittelemaan lentävää palloa, kulki edestakaisin, juoksi silmät\nloistavina, posket punaisina vastustajansa erinomaisen ja varman\npelin väsyttämänä ja hengästyttämättä.\n\nTämä, valkeat flanellihousut kiinnitettynä vyötäisille samanlaisen\npaidan päälle, lippalakki päässä, myös valkea sekin, ja vatsa hiukan\neteenpäin ulkonevana, odotti kylmäverisesti palloa, arvosteli\ntäsmällisesti sen putoamisen, otti vastaan sen ja lähetti takaisin\nsen kiiruhtamatta, juoksematta sillä hienolla sulavuudella,\nintohimoisella tarkkaavaisuudella ja ammattimiehen taitavuudella,\njoka hänelle oli ominaista kaikissa ruumiinharjoituksissa.\n\nAnnette huomasi ensiksi äitinsä, hän huudahti:\n\n-- Hyvää päivää, äiti; odota yksi minuutti, kun olemme lopettaneet\ntämän lyönnin.\n\nTämä yhden sekunnin hajamielisyys toi hänelle tuhon. Pallo syöksyi\nhäntä vasten, nopeana ja matalana, melkein maassa vyöryvänä ja meni\nulkopuolelle rajojen.\n\nSillä aikaa kuin Bertin huusi: \"Voitto,\" ja kun nuori tyttö\nhämmästyneenä ja yllätettynä syytti taiteilijaa siitä, että tämä\noli käyttänyt hänen tarkkaamattomuutta hyväkseen, niin Julio, jota\noli harjoitettu hakemaan ja löytämään hävinneitä palloja, aivankuin\nviidakkoihin pudonneita pyitä, syöksyi sen jälestä, joka vieri\nhänen edellään nurmikolle, tempasi sen suuhunsa varovaisesti ja toi\ntakaisin heiluttaen häntäänsä.\n\nMaalari tervehti nyt kreivitärtä; mutta kun hän oli kiireissään\nuudestaan ryhtyäkseen peliin ja häntä innostutti taistelu\ntyytyväisenä siihen, että tunsi itsensä noreaksi, niin loi hän\nnoihin, häntä varten niin huolellisesti hoidettuihin kasvoisin\nainoastaan lyhyen ja hajamielisen katseen; sitten hän kysyi:\n\n-- Sallitteko? rakas kreivitär, pelkään nimittäin vilustuvan! ja\nsaavani hermokipuja.\n\n-- Oi, tietysti, virkkoi tämä.\n\nKreivitär istuutui heinäkasalle, joka juuri samana aamuna oli\nleikattu, jotta pelaajat pääsisivät vapaasti liikkumaan ja sydän\nyhtäkkiä hiukan surullisena, hän katseli heitä.\n\nHänen tyttärensä, joka oli tuskastunut siitä, että aina menetti,\ninnostui, kiihtyi, huudahti harmista taikka riemusta, hyökkäsi\nhurjasti taistelukenttänsä toisesta päästä toiseen, ja usein hänen\nhypätessään hiuskiharoita putosi, irtaantui nutturasta ja valui\nharteille. Hän tarttui niihin ja, maila polvien välissä, muutamissa\nsekunneissa, kärsimättömin liikkein, kiinnitti ne uudestaan muiden\nhiusten joukkoon muutamin suurin neulanpistoin.\n\nJa Bertin huusi kaukaa kreivittärelle:\n\n-- Eikö hän ole soma noin? Ja pirteä kuin päivä?\n\nNiin, Annette oli nuori, hän voi juosta, hänellä voi olla kuuma, hän\nvoi tulla punaseksi, hänen hiuslaitteensa voi aueta, hän voi uhmata\nkaikkea, sillä kaikki häntä kaunisti.\n\nKun he sitten ryhtyivät uudestaan pelaamaan tulisesti, niin\nkreivitär yhä enemmän surumielisenä ajatteli, että Olivier piti\ntätä pallopeliä, tätä lapsellista, levotonta häärimistä, tätä\nkissanpoikien huvia, jotka hyppivät paperipallojen jälkeen,\nparempana, kuin sitä suloista nautintoa, joka hänellä olisi\nistuessaan hänen luonaan tänä kuumana aamupäivänä, ja tuntiessaan\nhänet rakastavana nojaavan itseensä.\n\nKun sitten kaukaa kuului aamiaiskellon ensimäinen helinä, niin tuntui\nhänestä kuin hänet vapautettaisiin, kuin nostettaisiin taakka hänen\nsydämeltään. Mutta palatessaan nojautuneena Bertinin käsivarteen tämä\nsanoi hänelle:\n\n-- Minäpä huvittelin, kuin poikaveitikka. Onhan kauhean somaa olla\ntai ainakin luulla olevansa nuori. Niin! niin! muuta ei olekaan kuin\nse! Kun ei enää rakasta juoksemista, niin on kaikki lopussa!\n\nPöydästä lähdettyä kreivitär, joka, ensimmäisen kerran, edellisenä\npäivänä, ei ollut käynyt hautausmaalla, ehdotti että he menisivät\nsinne yhdessä, ja he lähtivät kaikki kolme kylään.\n\nTäytyi kulkea metsän läpi, jossa virtasi puro nimeltään Rainette,\n-- luultavasti oli se saanut sen pienistä sammakoista, joita se oli\ntäynnä --, sitten oli kuljettava kappale aukeata ennenkuin saavuttiin\nkirkolle, joka oli rakennettu keskelle taloryhmää, jossa asuivat\nsekatavarakauppiaat, leipuri, lihakauppias, viinikauppias ja muutamia\nmuita vaatimattomia kauppamiehiä, joilta talonpojat hankkivat\ntavaroita.\n\nMenomatka oli hiljaista ja harrasta, vainajan ajatteleminen painoi\nmieliä. Haudalla molemmat naiset polvistuivat ja rukoilivat kauan.\nKreivitär kumartuneena pysyi liikkumattomana, nenäliina silmien\nedessä, sillä hän pelkäsi itkevänsä ja kyynelien valuvan hänen\nposkilleen. Hän rukoili -- ei, kuten hän oli tehnyt siihen saakka,\naivan kuin esiinmanaten äitiänsä epätoivoisesti, kutsuen häntä\nhaudan marmorin alta, siksi kunnes hän luuli raatelevaksi käyneestä\nmielenliikutuksestaan tuntevansa, että vainaja kuuli sen ja kuunteli\nhäntä, vaan yksinkertaisesti sopertaen innokkaasti Pater nosterin\nja Aave Marian pyhiä sanoja. Hänellä ei olisi ollut sinä päivänä\nsitä voimaa ja mielenkeskityskykyä, jota tarvittiin tämänlaiseen\nyksipuoliseen julmaan keskusteluun sen kanssa, mitä voi jäädä jälelle\näidin maan alle kätketystä ruumiista. Muut ahdistukset olivat\ntunkeutuneet hänen naisen sydämeensä, olivat sen myllertäneet,\nrunnelleet ja tehneet hajamieliseksi; ja hänen hehkuva rukouksensa\nnousi taivasta kohti täynnä epämääräisiä pyyntöjä. Hän rukoili\nJumalaa, tutkimatonta Jumalaa, joka on heittänyt maanpäälle kaikki\nonnettomat elävät olennot, että hän säälisi häntä yhtä paljon, kuin\nsitä, jonka hän oli kutsunut luokseen.\n\nHän ei olisi voinut sanoa mitä hän jumalalta pyysi, sillä hänen\npelkonsa oli vielä niin salassa ja epäselvä, vaan hän tunsi\ntarvitsevansa jumalallista apua, yliluonnollista tukea tulevia\nvaaroja ja tuskia vastaan, joita ei voinut välttää.\n\nAnnette, silmät suljettuina, oli myös sopertanut rukouskaavat ja\nsitten vaipunut haaveiluun, sillä hän ei tahtonut nousta ennenkuin\näitinsäkään.\n\nOlivier Bertin katseli heitä ajatellen, että hänellä oli edessään\nihastuttava taulu ja katui, ettei hän voinut tehdä siitä luonnosta.\n\nKotimatkalla he alkoivat puhua ihmiselämästä kosketellen hellävaroin\nniitä säälittävän ja alakuloisen filosofian katkeria ja runollisia\najatuksia, jotka ovat usein keskustelunaiheena miesten ja naisten\nkesken, joita elämä hiukan haavoittaa ja joiden sydämet yhtyvät\nsekoittaen tuskansa.\n\nAnnette, joka ei ollenkaan ollut kypsynyt tällaisiin ajatuksiin,\nloittoni joka hetki poimimaan tien varrella olevilta kedoilta kukkia.\n\nMutta Olivier, jota halutti pitää hänet luonaan ja jota harmitti\nnähdessään hänen lakkaamatta lähtevän uudestaan liikkeelle, ei\npäästänyt häntä ollenkaan silmistään. Häntä kiusoitti, että Annettea\nhuvitti enemmän kukkien väri, kuin hänen lausumansa ajatukset.\nHänestä tuntui sanomattoman ikävältä, ettei voinut kiehtoa ja\nhallita tytärtä niinkuin äitiä, ja hänessä syntyi kova halu ojentaa\nkätensä, tarttua häneen kiinni, pidättää häntä ja kieltää häntä\nmenemästä. Hän tunsi Annetten liian ripeäksi, liian nuoreksi, liian\nvälinpitämättömäksi, liian vapaaksi, vapaaksi kuin lintunen, niin\nkuin koiranpentu, joka ei tottele, joka ei palaa kutsuttaessa, jolla\non suonissaan riippumattomuus, tuo sievä vapaudenvaisto, jota ääni ja\npiiska eivät vielä ole voittaneet.\n\nHoukutellakseen häntä taiteilija puhui hauskoista asioista, ja joskus\nhän kysyi jotakin Annettelta, koetti herättää hänessä kuuntelemisen\nhalua ja hänen naisen uteliaisuuttaan; mutta olisi voinut luulla,\nettä korkeana kaareutuvan taivaan oikullinen tuuli puhalsi Annetten\npäässä sinä päivänä, niinkuin aaltoileville tähkille, tempasi\nmukaansa hänen huomionsa ja hajoitteli sen avaruuteen, sillä hän oli\ntuskin vastannut häneltä odotettuun jokapäiväiseen sanaan, jonka\nhän heitti kahden pakonsa välillä hajamielisin katsein, kun hän jo\npalasi pikku kukkiensa luo. Bertin tuskastui lopuksi, poikamaisen\nkärsimättömyyden kiihoittamana, ja kun tytär tuli pyytämään äitiänsä\nkantamaan hänen ensimäistä kukkakimppuansa, että hän voisi poimia\ntoisen, niin tempasi taiteilija hänet käsikoukkuun ja puristi hänen\nkäsivartensa niin lujasti itseänsä vasten, ettei hän voinut päästä\nirti. Nuori tyttö rimpuili vastaan naurellen ja veti kaikin voimin\npäästäkseen karkuun; silloin Bertin miehenvaiston liikuttamana käytti\nheikkojen keinoa, ja kun ei hän voinut viehättää hänen huomiotansa\npuheella, niin osti hän sen asettamalla hänen keimailuhalunsa\nkoetukselle.\n\n-- Sanohan minulle, virkkoi taiteilija, mikä kukka sinua enimmän\nmiellyttää, niin teetän sinulle siitä rintaneulan.\n\nAnnette epäröi, yllätettynä.\n\n-- Rintaneulan, kuinka?\n\n-- Niin, samanvärisistä kivistä: rubiineista, jos se on unikukka:\nsafiireista, jos se on ruiskukka, ja siihen lisäksi pienen\nsmaragdilehden.\n\nAnnetten kasvot kirkastuivat tuosta sydämellisestä ilosta, jolla\nlupaukset ja lahjat elähdyttävät naisen piirteitä.\n\n-- Ruiskukka, virkkoi hän, se on sievä!\n\n-- No, olkoon menneeksi ruiskukka. Me menemme sen tilaamaan, heti kun\nolemme palanneet Parisiin.\n\nTyttö ei lähtenyt enää poimimaan kukkia, sillä häntä kiinnitti nyt\ntaiteilijaan ajatus tuosta koristeesta, josta hän koetteli muodostaa\nitsellensä havainnollisen kuvan. Hän kysyi:\n\n-- Kestääkö kauan valmistaa sellaista esinettä?\n\nBertin nauroi, hän tunsi tytön valloitetuksi.\n\n-- Enpä tiedä, riippuu vaikeuksista. Tulemme kiiruhtamaan\njalokivikauppiasta.\n\nAnnetten päähän juolahti yhtäkkiä kirvelevä ajatus. -- Mutta minähän\nen voisi sitä käyttää, koska minulla on täysi suru.\n\nTaiteilija oli pujottanut käsivartensa nuoren tytön käsivarren alle,\nja vetäen häntä lähelle itseänsä:\n\n-- No, sinä säilytät rintaneulan, kunnes suruaikasi loppuu, se ei\nestä sinua sitä katselemasta.\n\nNiinkuin eilen illallakin, Bertin oli heidän olkapäittensä välillä\nlujasti kiinni puristuneena ja kahlehdittuna, ja nähdäksensä kohoavan\nitseänsä kohti heidän siniset samankaltaiset silmänsä, pienine\nmustine terineen, hän puhui heille vuorotellen kääntäen päätään\ntoisesta toiseen. Kun oli täysi päivänpaiste, niin hän vähemmän\nsekotti nyt kreivitärtä Annetteen, mutta hän sekoitti yhä enemmän\ntytärtä siihen muistoon, joka syntyi hänelle uudestaan siitä, mitä\näiti oli ollut hänelle. Häntä halutti suudella kumpaakin heistä,\ntoista löytääksensä uudestaan hänen poskiltaan ja niskastaan hiukan\nsitä ruusun- ja vaaleanväristä viehkeyttä, josta hän ennen oli\nnauttinut ja jonka hän näki nyt ihmeellisesti uudestaan ilmestyneen,\ntoista, koska hän rakasti häntä yhä ja tunsi hänestä lähtevän\nvoimakkaan kehoituksen uudistaa entinen tapa. Vieläpä hän totesi\ntällä hetkellä, ja käsitti että hänen jo jonkun aikaa laimentunut\nkaipuunsa ja hänen rakkautensa kreivittäreen olivat elpyneet uuden\neloon heränneen nuoruuden nähdessään.\n\nAnnette läksi uudestaan hakemaan kukkia. Olivier ei kutsunut häntä\nenää takaisin, ikäänkuin hänen käsivartensa läheinen kosketus ja\nsen jättämän ilon tyydytys olisivat häntä rauhoittaneet, vaan hän\nseurasi tyttöä kaikissa hänen liikkeissään sillä mielihyvällä, jota\ntuntee nähdessään olentoja tahi esineitä, jotka kiehtovat silmiämme\nja hurmaavat niitä. Kun hän palasi tuoden kimpun, taiteilija hengitti\nvoimakkaammin, hakien, ajattelemattaan, takin hänestä, jotakin hänen\nhengityksestään, jotakin hänen ihonsa lämmöstä, hänen juoksustaan\nväräjävästä ilmasta. Hän katseli neitoa ihastuksella niinkuin\nkatsellaan aamuruskoa, niinkuin kuunnellaan musiikkia, mielihyvän\nvavahduksin, kun tyttö kumartui, nousi uudestaan, kohotti molemmat\nkäsivartensa yhtäaikaa korjatakseen tukkalaitettaan. Ja sitten yhä\nenemmän, hetki hetkeltä, hän loitsimistaan esiinloitsi taiteilijassa\nentisyyden! Annettella oli naurunilmauksia, pieniä sieviä eleitä,\nliikkeitä, jotka synnyttivät Bertinin suussa uudestaan ennen aikaan\nannettujen ja saatujen suudelmien maun: hän teki kaukaisesta\nentisyydestä, josta Bertin oli kadottanut tarkan aistimuksen, jotakin\nhaaveillun nykyisyyden kaltaista; hän sekoitti aikakaudet, päivät,\nsydämensä iät, ja sytyttäen uudestaan kylmenneet tunteet liitti,\nilman että taiteilija aavistikaan, menneen ajan tulevaan aikaan,\nmuiston toivoon.\n\nHän kysyi itseltään, tarkasti tutkien muistonsa pohjia, oliko\nkreivittärellä täydellisimmässä kukkeudessaan ollut tämä vuohen\nnotkea viehätys, tämä rohkea, oikullinen, vastustamaton viehätys,\nkuin juoksevan ja hyppivän eläimen sulo. Ei, hän oli ollut\nkehittyneempi ja vähemmän luonnonraikas. Kaupunginlapsena ja sitten\nmyöskin naisena, joka ei koskaan ollut hengittänyt maaseudun ilmaa ja\nelänyt ruohokenttien keskuudessa, hän oli tullut kauniiksi seinien\nsisällä eikä taivaan auringon paisteessa.\n\nKun he olivat palanneet linnaan, ryhtyi kreivitär kirjoittamaan\nkirjeitä pienellä matalalla pöydällä, ikkunan komerossa; Annette\nnousi huoneeseensa, ja maalari läksi uudestaan kävelemään hitain\naskelin, sikari suussa, kädet selän takana, puiston kiemurtelevia\nteitä. Mutta hän ei mennyt niin kauaksi, että olisi menettänyt\nnäkyvistä talon valkeaa julkisivua ja suippokärkistä kattoa. Heti kun\nse oli hävinnyt puu- taikka pensasryhmien taakse, lankesi varjo hänen\nsydämelleen, aivan kuin pilvi peittää auringon, ja kun se uudestaan\nnäkyi keskeltä vihannuuksia, pysähtyi hän muutamiksi sekunneiksi\nkatsellakseen korkeiden ikkunoiden kahta ääriviivaa. Sitten hän taas\nalkoi kävellä.\n\nHän tunsi itsensä rauhattomaksi, mutta tyytyväiseksi. Mihin? Kaikkeen.\n\nIlma tuntui hänestä puhtaalta, elämä suloiselta sinä päivänä. Hän\ntunsi uudestaan ruumiissaan pienen pojan keveyttä, halua juosta\nja siepata käsillään kiinni keltaisia perhosia, jotka hyppelivät\nnurmikon yllä, niinkuin ne olisivat ripustetut kimmoavien lankojen\npäihin. Hän hyräili oopperasäveleitä. Useita kertoja peräkkäin hän\ntoisti Gounodin kuuluisaa lausetta: \"salli minun katsella kasvojasi\",\nkeksien siinä syvän ja hellän ilmeen, jota hän ei koskaan ennen ollut\ntuntenut.\n\nYhtäkkiä hän kysyi itseltään, kuinka voi tapahtua, että hän niin\nnopeasti oli tullut erilaiseksi eilisestä. Silloin Parisissa hän oli\ntyytymätön kaikkeen, kyllästynyt ja ärtynyt, tänään rauhallinen,\nkaikkeen tyytyväinen; olisi luullut, että joku suopea Jumala olisi\nmuuttanut hänen sielunsa. \"Tuon hyvän Jumalan,\" ajatteli hän,\n\"olisi pitänyt muuttaa myöskin ruumiini samalla kertaa ja nuorentaa\nminua hiukan.\" Yhtäkkiä hän huomasi Julion, joka ajeli otusta\ntiheikössä. Hän kutsui sen, ja kun koira oli tullut ja asettanut\nhänen kätensä alle pitkien, kiharoiden korvien reunustaman, hienon\npäänsä, Bertin istuutui ruohostoon sitä paremmin hyväilläkseen, sanoi\nsille ystävällisiä sanoja, asetti sen syliinsä, ja heltyen sitä\nsilittelemään suuteli sitä, niinkuin tekevät naiset, joiden sydän\ntulee liikutetuksi joka tilaisuudessa.\n\nPäivällisen jälkeen sen sijaan, että olisi menty ulos, kuten eilen,\nvietettiin ilta kolminkesken salongissa.\n\nKreivitär sanoi yhtäkkiä:\n\n-- Meidän täytynee kuitenkin lähteä Parisiin.\n\nOlivier huudahti:\n\n-- Oi, älkää puhuko vielä siitä! Te ette tahtoneet lähteä\nRoncièrestä, kun minä en ollut täällä; minä saavuin ja nyt te ette\najattele mitään muuta, kuin pois livistämistä.\n\n-- Mutta, rakas ystäväni, sanoi kreivitär, emmehän voi kuitenkaan\nasua täällä rajattoman kauan kaikki kolme.\n\n-- Eihän ole kysymystäkään rajattoman pitkästä ajasta, vaan\nmuutamista päivistä.\n\n-- Kuinka monta kertaa olen oleskellut teidän luonanne kokonaisia\nviikkoja?\n\n-- Niin, kyllä, mutta toisissa olosuhteissa, kun talo oli auki\nkaikille ihmisille.\n\nSilloin Annette virkkoi mielistelevällä äänellä:\n\n-- Oi, äiti! vielä muutamia päiviä, kaksi tai kolme päivää.\nHän opettaa minua niin hyvin pelaamaan tennistä. Minä suutun\nmenettäessäni, ja sitten jälkeenpäin minä olen tyytyväinen, että olen\nedistynyt.\n\nVielä samana aamuna kreivitär oli aikonut pidentää aina sunnuntaihin\nsaakka tätä ystävän salaperäistä oleskelua, ja nyt hän tahtoi\nlähteä, tietämättä miksi. Tämä päivä, jonka hän oli toivonut tulevan\nniin hyväksi, jätti hänen sieluunsa sanomattoman ja läpitunkevan\nsurumielisyyden, aiheettoman pelon, sitkeän ja epämääräisen niinkuin\naavistus.\n\nOllessaan yksin huoneessaan, hän koetti tutkia, mistä hänelle johtui\ntämä uusi synkkämielisyyden puuska.\n\nOliko hän joutunut sellaisen huomaamattoman mielenliikutuksen\nvaltaan, jonka lievä kosketus oli niin ohimenevää laatua, että järki\nsitä ei ollenkaan muistanut, mutta jonka värähtely pysyy sydämen\nherkimmissä kielissä? Ehkä. Mikä mielenliikutus? Hän muisteli\nkyllä joitakuita hämäriä ikävyyksiä tuhansissa tunnevivahduksissa,\njoita hän oli läpäissyt ja joita jokainen minuutti toi mukanaan!\nNiin, ne olivat todellakin liian pieniä aiheuttaakseen hänelle\nmielenmasennusta. \"Minä olen liian vaativainen, ajatteli hän. Minulla\nei ole oikeutta näin kiusata itseäni.\"\n\nHän aukasi ikkunan, hengittääkseen yön ilmaa, ja jäi siihen, nojaten\nkyynärpäihinsä, katselemaan kuuta.\n\nHeikko narina sai hänet katsahtamaan alaspäin. Olivier käveli linnan\nedessä. -- Miksi sanoi hän menevänsä huoneeseensa; miksei hän minulle\nilmoittanut, että hän menisi uudestaan ulos? Miksei hän pyytänyt\nminua tulemaan kanssaan? Hän tietää hyvin, että se olisi tehnyt minut\nonnelliseksi? Mitä hän siis ajattelee?\n\nTämä ajatus, ettei taiteilija ollut tahtonut häntä mukaansa tälle\nkävelylle, että hän oli pitänyt parempana mennä yksin tänä kauniina\nyönä ja yksin sikari suussa, sillä hän näki tulen punasen valon,\nyksin, kun hän olisi voinut valmistaa hänelle tämän ilon, että olisi\nvienyt hänet mukanaan; tämä ajatus, että Bertin ei lakkaamatta\ntarvinnut häntä, ei lakkaamatta halunnut häntä, heitti hänen\nsieluunsa uuden katkeruuden idun.\n\nHän meni sulkemaan ikkunansa, ettei näkisi häntä, ettei tulisi\nviekoitelluksi puhuttelemaan häntä, kun Bertin kohotti silmänsä ja\nhuomasi hänet. Hän huudahti:\n\n-- Kas, te haaveilette tähtien valossa, kreivitär?\n\nTämä vastasi:\n\n-- Niin, te myöskin, mikäli näen?\n\n-- Oo, minä, minä tupakoin aivan yksinkertaisesti.\n\nKreivitär ei voinut vastustaa haluansa kysyä:\n\n-- Kuinka ette ole ilmoittanut minulle, että menette ulos?\n\n-- Tahdoin vaan polttaa yhden sikarin. Menen muuten sisään.\n\n-- Hyvää yötä, siis, ystäväni.\n\n-- Hyvää yötä kreivitär.\n\nKreivitär peräytyi aina matalalle tuolilleen saakka, istuutui siihen\nja itki; kamarineitsyt, joka oli kutsuttu häntä riisumaan, nähdessään\nhänen punaset silmänsä, sanoi säälien:\n\n-- Ah, rouva tulee taas hankkimaan itsellensä surkeannäköiset kasvot\nhuomiseksi.\n\nKreivitär nukkui huonosti kuumeen ja painajaisten ahdistamana.\n\nHeti herättyänsä, ennenkuin soitti palvelijaa, hän avasi itse ikkunan\nja verhot katsellakseen itseänsä peilistä. Hän oli hyvin väsyneen\nnäköinen, silmäluomet paisuneet, hipiä keltainen; ja suru, jota hän\nsen johdosta tunsi, oli niin voimakas, että häntä halutti ilmoittaa\nolevansa sairas, jäädä vuoteeseen ja olla näyttäytymättä iltaan\nsaakka.\n\nSitten yhtäkkiä lähtemisen tarve syntyi hänessä vastustamattomana;\nhän tahtoi lähteä heti ensimäisellä junalla, jättää tämän kirkkaan\npaikan, jossa nähtiin liian paljon maaseudun täydessä päivänvalossa\nmurheen ja elämän häviämättömiä väsymyksen merkkejä. Parisissa\neletään asuntojen puolivarjossa, joihin raskaat verhot, vieläpä\nkeskellä päivää, eivät päästä tulemaan kuin lievää valoa. Siellä hän\ntulisi taas ennalleen, tulisi kauniiksi omatessaan tuon kalpeuden,\njota tarvitaan tässä himmeässä ja hillityssä valaistuksessa. Silloin\nAnnetten kasvot kulkivat hänen silmiensä ohi punaisina, tukka hiukan\nepäjärjestyksessä, niin raikkaina, -- kun hän pelasi tennistä. Hän\nkäsitti nyt tuon tuntemattoman levottomuuden, josta hänen sielunsa\noli kärsinyt. Hän ei ollenkaan kadehtinut tyttärensä kauneutta, ei\ntodellakaan, vaan hän tunsi, hän tunnusti itsellensä ensimäisen\nkerran, ettei enää pitänyt näyttäytyä hänen rinnallaan kirkkaassa\npäivänvalossa.\n\nHän soitti, ja ennenkuin joi teetä, antoi määräykset lähtöä varten,\nkirjoitti sähkösanomat, tilasipa vielä sähköteitse päivällisenkin\nkaupungista, teki tilinsä selviksi, jakeli viimeiset käskyt, järjesti\nkaikki vähemmässä kuin puolessa tunnissa kuumeentapaisen ja kasvavan\nkärsimättömyyden vallassa.\n\nKun hän tuli alakertaan, niin Annette ja Olivier, jotka olivat jo\nedeltäpäin saaneet tietää hänen päätöksestään, tiedustelivat häneltä\nsitä hämmästyneenä. Sitten nähdessään, ettei hän voinut esittää\nmitään tarkkaa ja selvää syytä tähän äkilliseen lähtöön, he alkoivat\nhiukan murista ja osoittivat tyytymättömyyttään aina siihen saakka,\nkun he erkanivat rautatienasemalla Parisissa.\n\nKreivitär kysyi ojentaessaan kättänsä jäähyväisiksi maalarille:\n\n-- Tahdotteko tulla huomenna päivällisille?\n\nHän vastasi hiukan äreänä:\n\n-- Tietystikin minä tulen. Yhdentekevää muuten, mutta ei ollut\nkaunista se mitä te teitte. Meillä oli niin hyvä siellä maalla,\nkaikilla kolmella.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHeti kun kreivitär oli yksin tyttärensä kanssa vaunuissa, jotka\nveivät hänet kotiinsa, tunsi hän yhtäkkiä itsensä tyyneksi,\nrauhoittuneeksi, aivan kuin hän olisi läpäissyt kovin pelätyn\ntaudinkohtauksen. Hän hengitti paremmin, hymyili taloille, tunsi\njälleen riemuiten koko tämän kaupungin, josta aitoparisilaiset\nnäyttävät kuljettavan tutunomaisia yksityiskohtia silmissään ja\nsydämessään. Jokainen huomattu puoti herätti hänessä mielikuvan\nkokonaisesta rivistä samalla bulevardilla toisiaan seuraavia,\nja saattoi arvaamaan kauppiaan kasvot, jotka niin usein olivat\nnähdyt näyteikkunan takaa. Hän tunsi itsensä pelastuneeksi! Mistä?\nRauhoittuneeksi! Miksi? Itseensäluottavaksi! Minkä johdosta?\n\nKun vaunut olivat pysähtyneet ajoportin holviin, nousi hän niistä\nkevyesti ja astui sisään, niinkuin paetaan portaiden varjoon,\nsitten salin varjoon ja sitten huoneensa varjoon. Sitten hän jäi\nseisomaan hetkeksi tyytyväisenä siihen, että oli siellä turvassa,\ntässä Parisin hämärässä ja epämääräisessä päivänvalossa, joka\nvalaisee tuskin, antaa arvata yhtä paljon kuin nähdä, jossa voidaan\nnäyttää, mitä halutaan ja peittää, mitä tahdotaan; ja harkitsematon\nmuisto loistavasta valosta, jossa kylpi koko maaseutu, säilyi vielä\nhänessä loppuneen kärsimyksen vaikutelmana. Kun hän meni ruokasaliin\npäivälliselle, hänen miehensä, joka juuri oli tullut kotiin, suuteli\nhäntä hellästi ja sanoi hymyillen:\n\n-- Ah, tiesinpä hyvin minä, että ystävämme Bertin toisi teidät\nsieltä. Enpä ollutkaan typerä lähettäessäni hänet sinne.\n\nAnnette vastasi vakavasti, tuolla erikoisella äänellä, joka hänellä\noli aina, silloin kun hän laski leikkiä nauramatta:\n\n-- Oi, hänellä oli paljon vaivaa. Äiti ei tahtonut voida tehdä\npäätöstä.\n\nKreivitär ei sanonut mitään, hän oli hämillään.\n\nKun oli kielletty päästämästä ketään sisään, ei sinä iltana ollut\nvieraita. Seuraavan päivän rouva de Guilleroy vietti kokonaan\nerilaisissa kauppaliikkeissä valitakseen ja tilatakseen kaikkea,\nmitä tarvitsi. Hän piti nuoruudestaan, melkein lapsuudestaan saakka\nnoista pitkistä koettelemistilaisuuksista suurien makasiinien peilien\nedessä. Astuttuaan tällaiseen liikkeeseen, hän tunsi iloitsevansa\najatellessaan kaikkien yksityisseikkojen pikkumaista uudistumista\nnäiden Parisin-elämän kulissien sisässä. Hän rakasti suuresti niiden\nneitien hameiden kahinaa, jotka kiirehtivät hänen luokseen hänen\nsisään astuessaan, heidän hymyilyään, heidän tavaran tarjoilemistaan,\nheidän tiedustelujaan, ja rouva ompelijatar, muotikauppias, tahi\nkureliivikauppias, oli hänestä tärkeä henkilö, jota hän kohteli\ntaiteilijana tiedustellessaan häneltä neuvoa näissä asioissa. Hän\npiti vielä erittäin siitä, että nuorten tyttöjen taitavat kädet\nkoskettelivat häntä riisuessaan häneltä vaatteet ja pukiessaan\nhänet uudestaan ja antaessaan hänen pyöriä hellävaroin viehättävän\nloistonsa heijastuksen edessä. Se vavahdus, jonka heidän kevyet\nsormensa aiheuttivat kulkiessaan hänen ihollaan, hänen kaulallaan\ntaikka hiuksillaan, oli hänen hienon naisen elämänsä parhaita ja\nsuloisimpia pikkuherkutteluja.\n\nSinä päivänä kuitenkin hän tunsi tulevansa tuskallisena astumaan,\nilman verhoa ja paljain päin, näiden kaikkien, vilpistelemättömien\npeilien eteen. Hänen ensimäinen käyntinsä muotikauppiaalla rauhoitti\nhänet. Ne kolme hattua, jotka hän valitsi, sopivat hänelle\nihastuttavasti, sitä hänen ei tarvinnut epäillä, ja kun kauppias oli\nsanonut hänelle vakaumuksella; \"Oi, rouva kreivitär, vaaleaveristen\nei pitäisi koskaan jättää surupukua,\" hän läksi hyvin tyytyväisenä ja\nastui täynnä itseluottamusta toisten tavaranhankkijoiden luo.\n\nSitten hän löysi kotoaan häntä tervehtimässä käyneen herttuattaren\nkirjelipun, jossa ilmoitettiin hänen palaavan illalla; sitten\nhän kirjoitti kirjeitä; senjälkeen hän haaveili jonkun aikaa\nhämmästyneenä siitä, että tämä yksinkertainen paikanvaihdos olisi\nsiirtänyt menneisyyteen, joka näytti jo niin kaukaiselta, sen suuren\nonnettomuuden, joka oli häntä raadellut. Eipä hän edes voinut tulla\nvakuutetuksi siitä, että hänen paluunsa Roncièrestä olisi tapahtunut\nvasta eilen, niin suuresti oli hänen sieluntilansa muuttunut\nhänen Parisiin tulonsa jälkeen, ikäänkuin olisi tämä vähäpätöinen\nsiirtyminen toiseen paikkaan lääkinnyt haavat umpeen.\n\nBertin saapui päivällisaikaan ja huudahti hänet nähdessään:\n\n-- Te olette huikaiseva tänä iltana! Ja tämä huudahdus levitti\nkreivittäreen lämpimän onnen ailahduksen.\n\nPöydästä noustua kreivi, joka oli intohimoinen biljardin pelaaja,\ntarjoutui pelaamaan yhden pelin Bertinin kanssa, ja molemmat naiset\nseurasivat heitä biljardisaliin, jossa kahvi tarjottiin.\n\nMiehet pelasivat vielä kun herttuatar ilmestyi ja kaikki palasivat\nsalonkiin. Rouva de Corbelle, ääni itkun tummentamana, ja hänen\nmiehensä saapuivat samaan aikaan. Jonkun minuutin tuntui siltä,\nsanojen valittavasta äänestä päättäen, että kaikki aikoivat ruveta\nitkemään; mutta vähitellen mielenliikutusten ja kyselyjen jälkeen\nmuuttui ajatuksen suunta toiseksi; äänten soinnut kirkastuivat\nyhtäkkiä ja alettiin jutella luonnollisesti, aivan kuin se\nonnettomuuden varjo, joka aivan yhtaikaa oli synkistyttänyt kaikki\nnämä ihmiset, yhtäkkiä olisi haihtunut.\n\nSilloin Bertin nousi, tarttui Annetten käteen, vei hänet äitinsä\nkuvan alle heijastuslampun kirkkaaseen valoon ja kysyi:\n\n-- Eikö se ole ällistyttävää?\n\nHerttuatar hämmästyi niin, että hän tuntui olevan suunniltaan ja hoki:\n\n-- Jumalani! onko se mahdollista! Jumalani! onko se mahdollista!\nSehän on uudestaan eloonherännyt! Ja minä en huomannut sitä\nastuessani sisään! Oi, pikku Anyni, kun saan uudestaan nähdä\nteidät, minä, joka tunsin teidät niin hyvin silloin ensimmäisessä\nnaisensurussanne, ei, toisessa, sillä te olitte jo kadottanut\nisänne! Oh, tämä Annette, mustassa puvussa, tuollaisena, sehän on\nhänen äitinsä, joka on uudestaan palannut maanpäälle! Mikä ihme!\nIlman tuota muotokuvaa en olisi sitä huomannut! Teidän tyttärenne on\nhyvin teidän näköisenne todellisuudessa, mutta hän on vielä enemmän\nnäköisenne tässä taulussa.\n\nMusadieu ilmestyi saatuansa tietää rouva de Guilleroyn paluusta,\nja pitäen tärkeänä saada ensimmäisten joukossa esittää hänelle\n\"tuskallisen myötätunnon ilmaisunsa\".\n\nHän keskeytti tervehdyksensä huomatessaan taulun edessä seisovan\nnuoren tytön, joka oli asetettu samaan loistavaan valaistukseen, ja\njoka näytti kuvan elävältä sisarelta. Hän huudahti:\n\n-- Ah, tosiaankin, siinäpä kummastuttavimpia seikkoja, mitä koskaan\nolen nähnyt.\n\nJa Corbellet, joiden käsitys seurasi aina vakaantuneita mielipiteitä,\nihmettelivät puolestaan hillitymmällä innolla.\n\nKreivittären sydän alkoi pusertua kokoon. Se pusertui vähitellen,\naivankuin kaikkien näiden ihmisten hämmästyksenhuudahdukset olisivat\npuristaneet sitä, haavoittaen sitä. Sanomatta mitään hän katseli\ntytärtään kuvansa vieressä, ja hermostuminen valtasi hänet. Häntä\nhalutti huutaa: \"Mutta vaietkaahan toki! tiedänhän hyvin, että hän on\nnäköiseni!\"\n\nIllan loppuun saakka hän pysyi alakuloisena, kadottaen uudestaan sen\nitseluottamuksen, jonka hän oli saavuttanut edellisenä päivänä.\n\nBertin keskusteli hänen kanssaan, kun ilmoitettiin markiisi Farandal.\nMaalari, nähdessään hänen astuvan sisään ja lähestyvän talon emäntää,\nnousi, livahti nojatuolinsa taakse mutisten: \"no, niin mainiota!\nsiinähän se nyt on, se suuri tyhmyri,\" sitten tehtyänsä kierroksen\nhiipi ovelle ja hävisi.\n\nOtettuansa vastaan äskentulleen tervehdykset kreivitär haki\nsilmillään Olivieria jatkaaksensa hänen kanssaan keskustelua, joka\nhuvitti häntä. Kun hän ei enää nähnyt Bertiniä, kysyi hän:\n\n-- Mitä! onko suuri taiteilija lähtenyt? Hänen miehensä vastasi:\n\n-- Luulenpa, että on, rakkaani, minä näin hänen juuri poistuvan\nenglantilaiseen tapaan.\n\nKreivitär hämmästyi, tuumi muutaman hetken, sitten ryhtyi juttelemaan\nmarkiisin kanssa.\n\nLäheiset tuttavat vetäytyivät muuten hienotunteisina kohta pois,\nsillä heille oli avattu vain puoleksi talon ovet, niin pian\nonnettomuuden jälkeen.\n\nSitten kun kreivitär taas lepäsi vuoteessaan, ilmestyivät uudestaan\nkaikki ne tuskat, jotka olivat häntä ahdistaneet maalla. Ne saivat\nvain hänen käsityksessään yhä selvemmän ja täsmällisemmän muodon; hän\ntunsi vanhentuneensa.\n\nSinä iltana hän ensimmäisen kerran oli käsittänyt, että hänen\nsalongissaan, jossa siihen saakka häntä yksin oli ihailtu,\nmairiteltu, juhlittu, rakastettu, toinen, hänen tyttärensä, anasti\nhänen paikkansa. Hän oli käsittänyt sen, yhtäkkiä, tuntiessaan\nsuosion-ilmaisujen kohdistuvan Annetteen. Tässä valtakunnassa,\nkauniin naisen talossa, tässä kuningaskunnassa, jossa hän ei\nsiedä mitään varjoon jäämistä, josta hän poistaa hienolla ja\nsitkeällä huolella kaiken pelottavan vertailun, johon hän ei\npäästä vertaisiansa muuten kuin koettaakseen tehdä niistä\nalamaisia, hän näki hyvin, että hänen tyttärensä oli tulemaisillaan\nhallitsijattareksi. Kuinka olikin ollut outoa, tuo sydämen kokoon\nvetäytyminen, kun kaikki nuo silmät olivat kääntyneet Annetteen,\njota Bertin piti kädestä seisoen taulun vieressä. Hän tunsi\nitsensä yhtäkkiä hävinneeksi näyttämöltä, virastaan erotetuksi,\nvaltaistuimeltaan syrjäytetyksi. Kaikki katselivat Annettea,\nkukaan ei enää kääntynyt häneen päin! Hän oli niin tottunut\nkuulemaan ylistelyjä ja imarteluja, joka kerran kun ihailtiin hänen\nmuotokuvaansa, hän oli niin varma kehuskelevista lauseista, joista\nhän tosin ei enää välittänyt, mutta joiden hän siitä huolimatta\ntunsi hivelevän itseänsä, että tämä hylkääminen, tämä odottamaton\nluopuminen, tämä ihailu, joka omistettiin yhtäkkiä kokonaan hänen\ntyttärelleen, oli häntä liikuttanut, hämmästyttänyt ja järkyttänyt\nenemmän, kuin jos olisi ollut kysymys mistä kilpailusta tahansa,\nmissä tilaisuudessa tahansa.\n\nMutta kun hän oli noita luonteita, jotka kaikissa vaikeissa\nkohtauksissa ensimmäisen masennuksen jälkeen taistelevat vastaan ja\nlöytävät lohdutustarpeita, hän ajatteli, että kun hänen tyttärensä\nkerran olisi mennyt naimisiin, kun he lakkaisivat elämästä saman\nkaton alla, hänen ei enää tarvitsisi kestää tätä lakkaamatonta\nvertailua, joka alkoi käydä hänelle liian vaivalloiseksi hänen\nystävänsä katseiden edessä.\n\nMutta isku oli kuitenkin ollut liian kova. Hän sai kuumetta eikä\nnukkunut ollenkaan.\n\nAamulla hän heräsi väsyneenä ja raukeana, ja silloin syntyi\nhänessä vastustamaton tarve saada rohkaisua, tukea, pyytää apua\njoltakin, joka voisi parantaa kaikki nämä kärsimykset, kaikki nämä\nhenkiset ja ruumiilliset vaivat. Hän tunsi itsensä todellakin niin\npahoinvoivaksi, niin heikoksi, että hän sai päähänsä kysyä neuvoa\nlääkäriltä. Hän tulisi ehkä vakavasti sairaaksi, sillä ei ollut\nluonnollista, että hän näin muutamassa tunnissa kävi läpi nämä\nperättäin seuraavat tuskan ja rauhoittumisen vaihtelut. Hän kutsutti\nsiis lääkärin sähkösanomalla ja odotti.\n\nTämä saapui kello 11 aikaan. Hän oli noita vakavia hienoston\nlääkäreitä, joiden kykeneväisyyden takaavat heidän kunniamerkkinsä ja\narvonimensä, joiden taidokkuus on ainakin tavallisen tiedon vertainen\nja joilla on, erityisesti päästäksensä selville naisten vaivoista,\nviisaita sanoja, jotka ovat tehokkaampia kuin lääke.\n\nHän astui sisään, tervehti, katseli potilastaan ja hymyillen sanoi:\n\n-- No, eihän se ole niin vakavaa. Sellaisin silmin, kuin teidän, ei\nolla koskaan kovin sairas.\n\nKreivitär oli hänelle heti kiitollinen tästä alusta ja kertoi hänelle\nheikkoutensa, hermostumisensa, alakuloisuutensa, sitten, erityisesti\nkorostamatta, huolestuttavan huonon ulkonäkönsä. Kuunneltuansa häntä\ntarkkaavaisen näköisenä, kyselemättä muuten mitään muuta kuin hänen\nruokahaluansa, ikäänkuin hän tuntisi hyvin tämän naistaudin salaisen\nluonteen, hän kuunteli torvella, tutki, koetteli sormenpäillä\nolkapäiden ihoa, punnitsi kädessään hänen käsivarsiansa, epäilemättä\noivallettuaan hänen ajatuksensa, ja käsitettyään käytännöllisen\nlääkärin terävällä vainulla, joka näkee verhojen alle, että kreivitär\nkysyi häneltä neuvoa paljon enemmän kauneutensa puolesta kuin\nterveytensä, sitten hän sanoi:\n\n-- Niin, meillä on vähäverisyyttä, hermohäiriöitä. Eikä se ole\nkummastuttava, koska te juuri olette saanut kokea suurta surua.\nMinä annan teille pienen reseptin, joka asettaa tämän hyvään\njärjestykseen. Mutta ennen kaikkea on syötävä vahvistavia ruokia,\nnautittava lihalientä, on oltava juomatta vettä, ja juotava olutta.\nMinä tahdon ilmoittaa teille erinomaisen tehdasmerkin. Älkää\nväsyttäkö itseänne valvomisella, vaan kävelkää niin paljon kuin\nmahdollista. Nukkukaa paljon ja lihokaa hiukan. Siinä kaikki, mitä\nvoin teille neuvoa, rouva ja kaunis potilas.\n\nKreivitär oli kuunnellut häntä innokkaalla mielenkiinnolla, koettaen\narvata, mitä lisäksi oli ajateltu, mutta sanomatta jätetty.\n\nHän tarttui viimeiseen sanaan.\n\n-- Niin, olen laihtunut. Olin hiukan liian lihava yhteen aikaan, ja\nolen ehkä heikontunut laihduttamisruokajärjestystä noudattaessani.\n\n-- Ilman mitään epäilystä. Ei ole paha pysyä laihana, kun on aina\nollut laiha, mutta kun laihtuu periaatteellisista syistä, niin se\ntapahtuu aina jonkun muun kustannuksella. Mutta tämä kaikeksi onneksi\nkorjautuu nopeasti. Hyvästi, rouva.\n\nKreivitär tunsi itsensä paremmaksi, pirteämmäksi; ja hän tahtoi,\nettä mentiin hakemaan aamiaiseksi lääkärin neuvomaa olutta, liikkeen\npääpaikasta, jotta saataisiin se tuoreempana.\n\nHän nousi pöydästä, kun Bertin saapui.\n\n-- Minä se olen vieläkin, sanoi hän, yhä minä. Tahdoin kysyä teiltä\njotakin. Aiotteko tehdä nyt jotakin aivan kohta?\n\n-- Emme, ei mitään; miksi niin?\n\n-- Ja Annette?\n\n-- Ei hänkään.\n\n-- Siis voitteko tulla minun luokseni kello 4 tienoissa.\n\n-- Niin, mutta minkä vuoksi?\n\n-- Minä laadin luonnosta haaveilun henkilökuvaan, josta olen teille\npuhunut kysyessäni teiltä, voisiko tyttärenne joitakuita hetkiä istua\nmallina. Olisi minulle suureksi avuksi, jos voisin saada hänet tänään\nvaikka yhdeksi tunniksi. Tahdotteko?\n\nKreivitär epäröi, haluttomana, tietämättä miksi. Hän vastasi\nkuitenkin:\n\n-- No, olkoon sovittu, ystäväni, me tulemme luoksenne kello 4.\n\n-- Kiitos. Te olette itse ystävällisyys.\n\nBertin läksi valmistamaan kangasta ja tutkimaan aihetta ollaksensa\nliiaksi väsyttämättä mallia.\n\nSilloin kreivitär läksi ulos yksin jalkasin, täydentääkseen\nostojansa. Hän laskeutui ensin suurille keskuskaduille, sitten\npalasi taas Malesherbesin bulevardille hitain askelin, sillä hän\ntunsi jalkansa väsyneiksi. Kulkiessaan Pyhän Augustinuksen kirkon\nohi valtasi hänet halu mennä kirkkoon ja levätä siellä. Hän lykkäsi\nvanusilkillä täytettyä ovea, huokasi helpotuksesta hengittäessään\nlaajan kirkon laivan raitista ilmaa, otti tuolin ja istuutui.\n\nHän oli uskonnollinen niinkuin monet parisittaret. Hän uskoi Jumalaan\nilman mitään epäilystä, koska ei voinut otaksua maailmaa ilman\nLuojaa. Mutta muodostaen, niinkuin tekevät kaikki ihmiset, jumaluuden\nominaisuudet heidän silmiensä nähtäväksi luodun aineen luonteen\nmukaiseksi, hän henkilöi melkein Iäisen Olennon sen mukaan, mitä hän\ntiesi hänen teoistaan, omaamatta sitä varten hyvin tarkkoja ajatuksia\nsiitä, mitä voi olla todellisuudessa tämä salaperäinen Luoja.\n\nHän uskoi siihen lujasti, rukoili teoreettisesti, ja pelkäsi hyvin\nepämääräisesti, sillä hän ei ymmärtänyt täysin tietoisesti sen\ntarkoituksia ja tahtoa, koska hänellä ei ollut kuin hyvin rajoitettu\nluottamus pappeihin, joita hän piti kaikkia sotapalveluksessa\nniskoittelevien talonpoikien poikina. Hänen isänsä, parisilainen\nporvari, ei ollut määrännyt hänelle mitään hartaudennoudattamisen\nohjeita, ja siksi hän oli harjoittanut sitä veltosti naimisiin\nmenoonsa saakka. Kun silloin uusi elämän-tilanne järjesti tarkemmin\nhänen selvästi näkyvät velvollisuutensa kirkkoa kohtaan, oli hän\nmukautunut täsmällisesti tähän lievään orjuuteen.\n\nHän oli lukuisien lastenseimien suojelija, ja hyvin huomattavassa\nasemassa eläen ei hän koskaan laiminlyönyt sunnuntaisin kello yhden\nmessua, jakoi almuja itsensä vuoksi suorastaan, ja maailman vuoksi,\nseurakunnan papin välityksellä.\n\nUsein hän oli rukoillut pelkästä velvollisuudesta, niinkuin sotilas\non vahdissa kenraalin ovella, joskus hän oli rukoillut siksi, että\nhänen sydämensä oli surullinen, varsinkin kun hän pelkäsi Olivierin\nhylkäävän hänet. Uskomatta taivaalle silloin rukouksensa syytä,\nkohdellen Jumalaa yhtä naivin teeskentelevästi kuin miestänsä, pyysi\nhän häneltä apua itselleen. Isänsä kuollessa, ennen aikaan, sitten\naivan äskettäin äitinsä kuollessa, hänellä oli ollut voimakkaita,\ntulisen hartauden, intohimoisten avunhuutojen puuskia, ja hän\noli hehkuvasti purkanut sydämensä Hänelle, joka valvoo ihmisten\nkohtaloita ja lohduttaa heitä.\n\nJa nyt tänä päivänä, tässä kirkossa, johon hän juuri oli tullut\nsattumalta, hän tunsi yhtäkkiä syvästi tarvitsevansa rukoilla,\nrukoilla ei kenenkään eikä minkään puolesta, vaan itsensä puolesta,\nyksin, aivan kuten hän jo äskettäin oli rukoillut äitinsä haudalla.\nHän tarvitsi apua jostakin, ja hän kutsui avuksensa Jumalaa, niinkuin\nhän oli kutsunut lääkäriä samana aamuna.\n\nHän jäi kauaksi aikaa polvilleen kirkon hiljaisuuteen, jota häiritsi\naika-ajoittain askeleiden töminä. Sitten yhtäkkiä aivan kuin jokin\nkello olisi soinut hänen sydämessään, hänen muistonsa heräsi, hän\nveti taskukellonsa esille, säpsähti nähdessään, että se kohta olisi\nneljä, ja kiirehti pois ottamaan tytärtään, jota Olivier jo kai\nodotti.\n\nHe tapasivat taiteilijan ateljeessa, tutkimassa kankaallaan\n\"Haaveilun\" mallin asentoa. Hän tahtoi kuvata tarkasti sen, mitä\noli nähnyt Monceaun puistossa Annetten kanssa kävellessään: köyhän\nhaaveilevan tytön, avattu kirja sylissä. Hän oli kauan ollut\nkahdenvaiheilla, tekisikö hän sen rumaksi vai kauniiksi? Rumana\nsillä olisi enemmän luonnetta, se herättäisi enemmän ajatuksia,\nenemmän tunnetta, sisältäisi enemmän opetusta. Sievänä se viehättäisi\nenemmän, levittäisi enemmän suloa, miellyttäisi enemmän.\n\nHalu tehdä harjoitelma nuoren ystävättärensä mukaan ratkaisi asian.\nHaaveilijatar tulisi sieväksi, ja voisi siis toteuttaa runollisen\nhaaveensa jonakin kauniina päivänä, sensijaan kun hän rumana olisi\ntuomittu loppumattomaan ja toivottomaan haaveiluun.\n\nMolempien naisten astuttua huoneeseen, sanoi Olivier hieroen käsiänsä:\n\n-- No, niin, neiti Nané, tulemme siis työskentelemään yhdessä.\n\nKreivitär näytti huolestuneelta. Hän istuutui nojatuoliin ja katseli\nOlivieria, joka asetti haluttuun valaistukseen rautasäleisen\npuutarhatuolin. Hän avasi sitten kirjastonsa hakeaksensa kirjaa, ja\nhiukan epäröityänsä sanoi:\n\n-- Mitä hän lukee, tyttärenne?\n\n-- Herra Jumala, mitä tahdotte. Antakaa hänelle joku Victor Hugon\nteoksista.\n\n-- La Légende des siècles?\n\n-- Olkoon menneeksi.\n\nBertin jatkoi sitten:\n\n-- Pienokaiseni: istuuduppas tuonne ja ota tämä runokokoelma. Hae\nsieltä sivu... sivu 336, josta sinä löydät kappaleen nimeltä: les\nPauvres Gens. Omista se aivan kuin juotaisiin parasta viiniä, aivan\nhitaasti, sanasanalta, ja anna itsesi hurmautua, heltyä. Kuuntele,\nmitä sinulle sanoo sydämesi, sitten, sulje kirja, kohota silmäsi,\najattele ja haaveile... Minäpä valmistan sillä aikaa työkojeeni.\n\nHän meni nurkkaan levittelemään värejä paletille, mutta tyhjennellen\ntuolle ohuelle laudalle lyijytuupeja, joista läksi kiemurrellen\nohuita värikäärmeitä, hän käänsi tuon tuostakin päätään katsellakseen\nnuorta tyttöä, joka oli syventynyt lukemiseen.\n\nHänen sydäntään kiersi, hänen sormensa vapisivat, hän ei tietänyt\nenää, mitä hän teki ja sotki värisävyt sekoittaessaan pieniä\ntahdasläjiä, -- siihen määrään hän yhtäkkiä huomasi joutuneensa tämän\nilmestyksen, tämän, tässä samassa paikassa nyt 12 vuoden jälkeen\ntapahtuneen uuden eloonheräämisen edessä vastustamattoman liikutuksen\nvaltaan.\n\nNyt Annette oli lopettanut lukemisen ja katseli eteensä.\nLähestyttyään häntä taiteilija huomasi hänen silmissään kaksi\nkirkasta pisaraa, jotka irtauduttuaan alkoivat juosta poskille. Hän\nvavahti aivan kuin iskusta, joka saattaa miehen suunniltaan, ja\nmutisi kääntyen kreivittäreen:\n\n-- Jumalani, kuinka hän on kaunis!\n\nMutta hän jäi hämmästyneenä seisomaan nähdessään rouva de Guilleroyn\nkalman kalpeat ja vääntyneet kasvot.\n\nSilmät selkoselällään, jonkinlaisen kauhun täyttämänä hän katseli\nheitä, tytärtään ja Bertiniä. Tämä lähestyi, tullen levottomaksi, ja\nkysyi:\n\n-- Mikä teidän on?\n\n-- Tahdon puhua kanssanne.\n\nNoustuaan kreivitär sanoi Annettelle nopeasti:\n\n-- Odota hetkinen, lapseni, minulla on hiukan sanomista herra\nBertinille.\n\nSitten hän meni viereiseen vierashuoneeseen, jossa usein taiteilijan\nluona kävijät saivat odottaa. Bertin seurasi häntä, pää pyörällä,\nmitään ymmärtämättä. Kun he olivat kahden, tarttui kreivitär hänen\nmolempiin käsiinsä ja sopersi:\n\n-- Olivier, Olivier, pyydän teitä, älkää ottako häntä malliksenne!\n\nTaiteilija mutisi aivan ymmällä:\n\n-- Mutta miksei?\n\nHän vastasi hätääntyneellä äänellä:\n\n-- Miksei, miksei? Hän kysyy sitä. Te ette siis tunne sitä, te,\nmiksei? Oh! minun olisi pitänyt arvata se aikaisemmin, minun, mutta\näsken vasta tulin siitä selville... Minä en voi teille sanoa mitään\nnyt... en mitään... Menkää hakemaan tytärtäni, kertokaa hänelle, että\nolen pahoinvoipa, lähettäkää hakemaan ajuri ja tulkaa tiedustelemaan\nvointiani tunnin perästä. Otan teidät vastaan yksin!\n\n-- Mutta loppujen lopuksi, mikä teitä vaivaa?\n\nKreivitär näytti valmiilta joutumaan hermokohtauksen valtaan.\n\n-- Antakaa minun olla. En tahdo puhua täällä. Menkää hakemaan\ntytärtäni ja toimittakaa ajuri.\n\nBertinin täytyi totella. Hän palasi ateljeehen. Annette, mitään\naavistamatta, oli ryhtynyt uudestaan lukemaan, sydän tulvillaan tuon\nrunollisen ja sääliä herättävän tarinan aiheuttamaa surumielisyyttä.\nOlivier sanoi hänelle:\n\n-- Äitisi voi pahoin. Hän oli pyörtymäisillään astuessaan pieneen\nsalonkiin. Mene hänen luokseen. Tuon eetteriä.\n\nTaiteilija läksi, juoksi hakemaan pullon huoneestaan ja palasi.\n\nHän löysi heidät itkemässä toinen toisensa sylissä. Annette, joka\noli heltynyt \"Pauvres Gensin\" lukemisesta, antoi tunteensa virrata,\nja kreivitär lohdutti itseänsä hiukan, sekoittamalla vaivansa tähän\nsuloiseen suruun, yhdistämällä kyyneleensä tyttärensä kyyneliin.\n\nBertin odotti jonkun aikaa uskaltamatta puhua ja katsella heitä,\nitsekin käsittämättömään alakuloisuuteen joutuen.\n\nHän sanoi vihdoin:\n\n-- No, voitteko paremmin?\n\nKreivitär vastasi:\n\n-- Kyllä hiukan. Ei se ole mitään. Oletteko hankkinut hevosen.\n\n-- Kyllä, saatte sen aivan heti.\n\n-- Kiitos ystäväni, ei tämä mitään ole. Minulla on vain ollut liian\npaljon suruja viime aikoina.\n\n-- Ajuri on saapunut! ilmoitti kohta palvelija.\n\nJa Bertin, joka oli täynnä salaista tuskaa, tuki vaunun ovelle saakka\nkalpeata ja vielä voimatonta ystävätärtään, jonka sydämen hän kuuli\nkovasti sykkivän liivien alla.\n\nKun hän oli yksin, kysyi hän itseltään: \"Mutta mikähän häntä vaivaa?\nMiksi tämä kohtaus?\" Ja hän ryhtyi tutkimaan, kierrellen kehässä\ntotuutta saamatta sitä selville. Vihdoin hän läheni sitä: \"No\",\nsanoi hän itsekseen, \"onkohan asianlaita niin, että hän luulee\nminun liehittelevän tytärtään? Ei, se olisi liikaa!\" Ja vastustaen\nnerokkailla ja vilpittömillä perusteilla tätä olettamaansa käsitystä,\nhän närkästyi siitä, että kreivitär oli voinut hetkeäkään antaa\ntälle terveelle, melkein isälliselle tunteelle minkäänlaista\nlemmenkuhertelun leimaa. Hän kiihtyi väitellen kreivitärtä vastaan,\nhän ei voinut hyväksyä ollenkaan, että tämä uskaltaisi epäillä\nhäntä sellaisesta ilkeydestä, sellaisesta sanoin selittämättömästä\nalhaisesta teosta, ja hän lupasi itsekseen, tullessaan kohta\nvastaamaan hänelle, ettei hän ollenkaan säästäisi häneltä\nkapinallisia sanoja.\n\nHän läksi kohta mennäkseen kreivittären luo, kärsimättömänä\nsaadakseen antaa selityksensä. Koko ajan sinne kulkiessaan hän\nvalmisti kasvavin kiihkoin perusteluja ja lauseita, joiden piti\npuhdistaa hänet sellaisesta epäluulosta ja tuottaa hänelle hyvitystä.\n\nHän tapasi kreivittären leposohvalla, kasvot kärsimyksestä\nmuuttuneina.\n\n-- No, sanoi hän kuivasti. Selittäkääpäs minulle siis, rakas\nystävätär, äskeinen outo kohtaus.\n\nHän vastasi murtuneella äänellä:\n\n-- Mitä? ettekö vielä ole ymmärtänyt?\n\n-- En, minä myönnän sen.\n\n-- Kuulkaa Olivier, tutkikaa hyvin sydäntänne.\n\n-- Sydäntänikö?\n\n-- Niin, oikein sydämenne pohjaa.\n\n-- Minä en ymmärrä. Selittäkää ajatuksenne paremmin.\n\n-- Hakekaapas oikein sydämenne pohjasta, eikö siellä ole mitään\nvaarallista teille ja minulle.\n\n-- Toistan, etten ymmärrä. Minä arvaan, että on jotakin teidän\nmielikuvituksessanne, mutta minun omassatunnossani en näe mitään.\n\n-- En puhu teille mitään teidän omastatunnostanne, puhun teille\nsydämestänne.\n\n-- En osaa arvata arvoituksia. Pyydän teitä olemaan selvempi\npuheissanne.\n\nSilloin, kohottaen hitaasti molemmat kätensä, kreivitär otti maalarin\nkädet, piti ne omissaan ja, aivan kuin joka sana olisi raadellut\nhäntä, virkkoi:\n\n-- Varokaa, ystäväni, te olette mielettömästi rakastumaisillanne\ntyttäreeni.\n\nBertin veti äkkiä kätensä takaisin, ja syyttömän kiihkeydellä, joka\npuolustautuu häpeällistä syytöstä vastaan, hän puhui vilkkain elein\nja yhä kasvavalla innolla puolestaan, syyttäen kreivitärtä vuorostaan\nsiitä, että tämä oli näin epäillyt häntä.\n\nKreivitär antoi hänen puhua kauan, itsepäisesti uskomatta hänen\nsanojaan ja varmana siitä, mitä hän itse oli sanonut, sitten hän\njatkoi:\n\n-- Mutta minä en epäile teitä, ystäväni. Te ette vain tiedä, mitä\nitsessänne tapahtuu, niinkuin en minäkään sitä tietänyt vielä tänä\naamuna. Te kohtelette minua, aivankuin syyttäisin teitä siitä, että\nolette tahtonut viekotella Annettea. Oh, ei! Tiedän kuinka rehellinen\nte olette, kuinka kaikkea kunnioitusta ja luottamusta ansaitseva,\nminä vain pyydän teitä, rukoilen teitä katsomaan sydämenne pohjaan\nnähdäksenne eikö se kiintymys, jota te alatte vastoin tahtoanne\ntuntea tytärtäni kohtaan, ole luonteeltaan vähän muuta kuin pelkkää\nystävyyttä.\n\nTaiteilija suuttui ja yltymistään yltyen ryhtyi uudestaan todistamaan\nvilpittömyyttään, niinkuin hän oli tehnyt aivan yksin, kadulla,\ntullessaan.\n\nKreivitär odotti, kunnes hän oli lopettanut lauseensa; sitten\nkiivastumatta ja horjumatta vakaumuksestaan, mutta kauhean kalpeana,\nhän mutisi:\n\n-- Olivier, tiedän hyvin kaikki, mitä sanotte minulle, ja ajattelen\nsamoin kuin te. Mutta olen vakuutettu siitä, etten erehdy.\nKuunnelkaa, harkitkaa, ymmärtäkää. Tyttäreni on liiaksi minun\nnäköiseni, hän on liiaksi kaikkea sitä, mitä minä olin ennen aikaan,\nkun te aloitte minua rakastaa, voidaksenne olla myöskin häntä\nrakastamatta.\n\n-- Siis! huudahti Bertin, te uskallatte heittää minulle tuollaista\nvasten kasvoja tämän ainoan edellytyksen ja naurettavan päätelmän\nperusteella: hän rakastaa tytärtä.\n\nMutta nähdessään kreivittären kasvojen yhä enemmän muuttuvan\ntaiteilija jatkoi lempeämmällä äänellä:\n\n-- No, niin, rakas Any, mutta juuri sen vuoksi, että löydän teidät\nuudestaan hänessä, tyttärenne miellyttää minua suuresti. Teitä, yksin\nteitä minä rakastan katsellessani häntä.\n\n-- Niin, siitähän minä juuri alankin niin kärsiä ja sitähän minä niin\nkovasti pelkään. Te ette vielä oikein ole saanut selville sitä, mitä\ntunnette. Mutta jonkun ajan perästä olette täysin varma asiasta.\n\n-- Any, vakuutan teille, että tulette hulluksi.\n\n-- Tahdotteko todistusta?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Te ette tullut Roncièresiin kolmeen vuoteen hartaista pyynnöistäni\nhuolimatta. Mutta te vallan syöksymällä kiiruhditte sinne, kun teille\nehdotettiin, että tulisitte meitä hakemaan.\n\n-- Ah, tosiaankin! Te moititte minua siitä, etten tahtonut jättää\nteitä yksin sinne, tietäessäni teidän olevan sairaana äitinne\nkuoleman jälkeen.\n\n-- Olkoonpa niinkin! En tahdo ehdottomasti väittää sitä. Mutta tämä:\nAnnetten jälleennäkemisen tarve on teissä niin määräävä, ettette ole\nvoinut viettää tätäkään päivää pyytämättä minua tuomaan hänet teidän\nluoksenne muka malliksi.\n\n-- Ja te ette oleta, että minä halusin nähdä teitä?\n\n-- Nyt te todistatte itseänne vastaan, te koetatte saada itsenne\nvakuutetuksi, minua te ette petä. Kuunnelkaa vielä. Miksi läksitte\nniin äkkiä, toisiltana, kun markiisi Farandal astui sisään?\nTiedättekö sen?\n\nBertin epäröi, kovin yllätettynä, kovin levottomana, tämä huomautus\noli riistänyt häneltä puolustuskyvyn. Sitten hän virkkoi hitaasti:\n\n-- Mutta... en tiedä oikein... olin väsynyt... ja sitten, ollakseni\nsuorapuheinen, tuo typerys hermostuttaa minua.\n\n-- Mistä ajasta saakka hän on hermostuttanut teitä?\n\n-- Aina.\n\n-- Anteeksi, minä olen kuullut teidän ylistävän häntä. Ennenaikaan\nhän miellytti teitä. Olkaa aivan vilpitön, Olivier.\n\nTaiteilija tuumi muutaman hetken, sitten tavoitellen sanoja lausui:\n\n-- Niin, on mahdollista, että suuri hellyys, jota tunnen teitä\nkohtaan saattaa minut kyllin rakastamaan kaikkia teikäläisiä\nmuuttaakseni mielipiteeni tästä houkkiosta, jonka tapaaminen, silloin\ntällöin, on minusta yhdentekevää, mutta jota en suuttumatta voisi\nnähdä luonanne melkein joka päivä.\n\n-- Tyttäreni koti ei tule olemaan minun. Riittäköön tämä. Tunnen\nteidän rehellisen sydämenne. Tiedän teidän perusteellisesti\nharkitsevan, mitä nyt olen teille sanonut. Harkittuanne tulette\nymmärtämään, että olen osoittanut teille suuren vaaran, silloin kuin\nvielä on aikaa välttää sitä. Ja te tulette varomaan sitä. Puhukaamme\nmuusta, haluatteko?\n\nBertin ei tahtonut itsepäisesti väittää olevansa oikeassa, sillä\nhän oli nyt nolona, kun ei enää oikein tietänyt, mitä hänen\npiti ajatella; hänen piti todellakin harkita asiaa ja hän läksi\nneljännestunnin kuluttua, keskusteltuansa minkä mistäkin.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nHitain askelin Olivier palasi kotiinsa, aivan ymmällä, ikäänkuin jos\nolisi saanut tietää häpeällisen perhesalaisuuden. Hän koetti tutkia\nsydäntään, nähdä selvästi itseensä, lukea noita sisäisen kirjan\nsalaisimpia sivuja, jotka näyttävät toisiinsa kiinni liimatuilta,\nja joita ainoastaan toisinaan vieras sormi voi kääntää eroittaen\nne toisistaan. Epäilemättä hän ei luullut olevansa rakastunut\nAnnetteen. Kreivitär, jonka luulevainen mustasukkaisuus ei lakannut\nolemasta varuillaan, oli edeltäpäin aavistanut kaukaa vaaran, ja\nilmoittanut sen jo, ennen kuin se oli olemassa. Mutta voiko tämä\nvaara olla olemassa huomenna, ylihuomenna, kuukauden perästä?\nTähän suoraan kysymykseen hän juuri tahtoi vilpittömästi vastata.\nTotisesti tuo pienokainen liikutti hänen helliä vaistojansa, mutta\nne ovat niin lukuisia miehessä, nuo vaistot, ettei pitänyt sekoittaa\npelottavia vaarattomiin. Samaten hän rakasti eläimiä, erittäinkin\nkissoja, eikä voinut nähdä niiden silkinhienoa turkkia, ilman että\nhänet valtasi vastustamaton, aistillinen halu silitellä niiden\nkoukertelevaa ja pehmeää selkää, suudella niiden sähköistä karvaa.\nVetovoima, joka kiinnitti hänet nuoreen tyttöön, muistutti vähän\nnäitä epämääräisiä ja viattomia haluja, jotka kuuluvat ihmisen\nhermojen lakkaamattomiin ja rauhoittumattomiin värähdyksiin. Hänen\ntaiteilijan ja miehensilmiänsä viehätti tuon puhtaan, kirkkaan,\nkauniin elämän viehkeys ja purkautuminen, tuo nuoruudenvoima,\njoka ilmeni Annettessa; ja hänen sydämensä, joka oli täynnä\nmuistoja hänen pitkästä suhteestaan kreivittäreen, huomasi tässä\ntyttären erinomaisessa äidinnäköisyydessä hänen rakkautensa alussa\nhänessä vallinneiden entisten, sittemmin vaimentuneiden tunteiden\nuudestaanheräämisen, ja se vavahti ehkä hiukan tämän heräämisen\ntodetessaan. Heräämisenkö? Niin! Sitäkö se juuri oli? Tämä ajatus\ntoi hänellä selvyyttä. Hän tunsi heränneensä vuosikautisesta unesta.\nJos hän olisi rakastanut tytärtä aavistamatta sitä, niin olisi hän\ntuntenut hänen läheisyydessään sitä koko olemuksen nuortumista,\njoka luo miehen erilaiseksi, heti kun hänessä syttyy uuden kaipuun\nliekki. Ei, tämä lapsi ei ollut tehnyt muuta, kuin puhaltanut\nentiseen hiillokseen! Äitiä hän kai yhä vieläkin rakasti, mutta\nhiukan enemmän kuin ennen, epäilemättä tyttären vuoksi, tämän\nhänen itsensä uudistumisen vuoksi. Ja hän puki tämän toteamisen\nseuraavaan vakuuttavaan sofistiseen muotoon: -- rakastetaan vain\nyhden kerran! Sydän voi tulla liikutetuksi usein kohdatessaan toisen\nolennon, sillä jokainen vaikuttaa toiseen joko puoleensa vetäen\ntaikka poistorjuen. Kaikki nämä vaikutelmat synnyttävät ystävyyttä,\noikullisia, äkillisiä lemmen puuskia, omistamisen halua, voimakasta\nja ohimenevää innostusta, mutta eivät todellista rakkautta. Tämän\nrakkauden olemassaoloon tarvitaan, että kaksi olentoa olisi siihen\nmäärin syntynyt toisiansa varten, olisi niin monin kohdin takertunut\ntoisiinsa, niin monin yhtäläisin haluin, niin monin ruumiin, sielun\nja luonteen sukulaisuusominaisuuksin, että he tuntevat itsensä niin\nmonenlaisten seikkojen yhteenliittämiksi, että tämä kaikki muodostaa\nsidekimpun. Mitä rakastetaan lopultakin, se ei ole niin paljon rouva\nX... tahi herra Z... vaan se on nainen, tahi mies, se on nimetön\nolento, luonnosta lähtenyt, suuri naissuvun edustaja elimineen,\nmuotoineen, sydämineen, sieluineen ja olemistapoineen, jotka vetävät\npuoleensa niinkuin timantti meidän elimiämme, meidän huuliamme,\nsydäntämme, ajatustamme, kaikkea, aistillisia ja älyllisiä halujamme.\nRakastetaan tyyppiä, se on: yhdessä ainoassa henkilössä kaikkien\nniiden inhimillisten ominaisuuksien yhdistelmää, jotka voivat\nviehättää meitä erikseen toisissa.\n\nHänelle kreivitär Guilleroy oli ollut tämä tyyppi, ja heidän\nsuhteensa kestävyys todisti hänelle sen varmalla tavalla. Nyt,\nAnnette oli ruumiillisesti sen näköinen, mitä hänen äitinsä\noli ollut, silmiä pettävässä määrässä. Ei ollut siis mitään\nkummastuttavaa siinä, että hänen miehensydämensä vähän tuli\nyllätetyksi, hurmautui. Hän oli jumaloinut yhtä naista! Tästä\nnaisesta syntyi toinen, melkein samanlainen. Hän ei voinut\ntodellakaan kieltäytyä siirtämästä tähän toiseen ensimäistä kohtaan\ntuntemansa intohimoisen rakkauden lievää jäännöstä. Eihän siinä ollut\nmitään pahaa; eihän siinä ollut mitään vaaraa. Hänen katsettaan\nja hänen muistoaan saattoi vain harhaan tämän jälleenheräämisen\nilmestys; mutta hänen vaistonsa ei erehtynyt, sillä hän ei ollut\nkoskaan tuntenut nuorta tyttöä kohtaan vähintäkään kaipuun\nlevottomuutta.\n\nKuitenkin kreivitär moitti häntä siitä, että hän oli mustasukkainen\nmarkiisille. Oliko se totta? Hän tutki uudestaan ankarasti\nomaatuntoansa ja totesi, että hän todellakin oli hiukan\nmustasukkainen hänelle. Mitä kummallista siinä oikeastaan oli? Eikö\nolla joka hetki mustasukkainen miehille, jotka liehakoivat ketä\nnaista tahansa? Eikö tunneta kadulla, ravintolassa, teatterissa\npientä vihamielisyyttä jokaista herrasmiestä kohtaan, joka kulkee\nohi taikka astuu sisään kaunis tyttö käsipuolessa? Jokainen naisen\nomistaja on kilpailija. Se on tyydytetty urospuoli, voittaja,\njota toiset urokset kadehtivat. Ja sitten, käymättä sen pitempiin\nfysioloogisiin tutkistelemuksiin, jos oli normaalia, että hän tunsi\nAnnettea kohtaan hiukan liiaksi kiihkeää sympatiaa hänen hellyytensä\nvuoksi äitiä kohtaan, niin eikö käynyt luonnolliseksi, että hän\ntunsi itsessänsä heräävän hiukan eläimellistä vihaa tulevaa puolisoa\nvastaan? Hän kyllä hillitsisi vähällä vaivalla tämän ruman tunteen.\n\nSyvemmällä hänessä pysyi kuitenkin tyytymättömyyden katkeruus sekä\nhäntä itseänsä että kreivitärtä kohtaan. Eikö heidän jokapäiväinen\nsuhteensa häiriytyisi siitä epäluulosta, jonka hän tuntisi\nkreivittäressä vallitsevan? Eikö hänen pitäisi valvoa pikkumaisella\nja väsyttävällä tarkkaavaisuudella kaikkia sanojansa, kaikkia\ntekojansa, katseitansa, pienintäkin käyttäytymistään, nuoreen tyttöön\nnähden, sillä kaikki, mitä hän tekisi, kaikki, mitä hän sanoisi,\nnäyttäisi äidistä epäilyttävältä. Hän palasi kotiinsa kärtyisänä\nja alkoi polttaa paperosseja, kiihkeänä kuin hermostunut mies\nainakin, joka käyttää 10 tulitikkua sytyttääkseen tupakkaansa. Hän\nkoetti turhaan työskennellä, hänen kätensä, hänen silmänsä ja hänen\najatuksensa näyttivät vieraantuneen maalaustaiteesta, niinkuin ne\nolisivat sen unohtaneet, niinkuin ne eivät olisi koskaan tunteneet\neivätkä harjoittaneet tätä ammattia. Hän oli ryhtynyt lopettamaan\nerästä pientä alottamaansa taulua: -- kadunkulmaus, jossa lauloi\nsokea, -- ja hän katseli sitä voittamattoman välinpitämättömänä,\nniin kykenemättömänä jatkamaan sitä, että hän istuutui sen eteen,\npaletti kädessä, ja unhoitti sen, yhä katselemistaan katsellen sitä\ntarkkaavaisen ja kuitenkin hajamielisen kiinteästi.\n\nSitten yhtäkkiä kärsimättömyys siitä, ettei aika kulunut ja\netteivät minuutit loppuneet, alkoi kalvaa häntä sietämättömällä\nkuumeellaan. Aina päivälliseensä saakka, jonka hän söi klubissa --\nmitä tekisi hän, koska hän ei voisi työskennellä? Kadulle menemisen\najatus väsytti häntä jo edeltäpäin, se täytti hänet katukäytävien,\nohikulkevien, ajoneuvojen ja puotien inholla; ja se ajatus taas, että\nhän menisi sinä päivänä vierailemaan kenenkä luo tahansa, herätti\nhänessä hetkiseksi vihan kaikkia ihmisiä kohtaan, joita hän tunsi.\n\nSiis, mitä hän tekisi? Kiertelisikö hän ateljeessaan pitkin ja\npoikin, katsellen joka kerran palatessaan kellon luo sen viisaria,\njoka oli siirtynyt muutaman sekunnin? Ah! Hän tunsi nuo vaellukset\novelta koruesineitä sisältävän kaapin luo! Lennokkaan ja vauhdikkaan\ninnoituksen, hedelmällisen ja helpon työnsuorituksen hetkinä\ntarjosivat suloisia virkistyshetkiä nuo edestakaisin kävelyt tuossa\nisossa, työn ilahduttamassa, elähdyttämässä ja lämmittämässä\nhuoneessa; mutta kykenemättömyyden ja kyllästymisen hetkinä, noina\nonnettomina hetkinä, jolloin ei mikään näyttänyt hänestä ponnistuksen\neikä liikkumisen arvoiselta, oli se kopissaan kiertelevän vangin\nkurjaa kävelyä. Olisipa edes voinut nukkua, ei muuta kuin tunnin\nsohvalla. Mutta ei, hän ei nukkuisi, hän heittelehtisi levottomana,\nkunnes vapisisi raivosta. Mistähän hänelle johtuikaan tämä äkillinen\nsynkkämielisyyden puuska? Hän ajatteli: Tulen kovin hermostuneeksi,\nkoska joudun tuollaiseen tilaan niin mitättömästä syystä.\n\nSilloin hän arveli ottaa jonkun kirjan. Légende des Siècles'in osa\noli jäänyt sille rautatuolille, johon Annette sen oli asettanut. Hän\navasi sen, luki pari sivua säkeitä eikä ymmärtänyt mitään. Hän ei\nymmärtänyt niitä enemmän, kuin jos ne olisivat olleet kirjoitetut\nvieraalla kielellä. Hän alkoi itsepäisesti uudestaan todetakseen\nvaan yhä, ettei hän todellakaan päässyt perille ajatuksesta. \"Siis\",\nsanoi hän itsekseen, \"näyttää siltä, että olen lähtenyt ulos.\"\nMutta äkillinen päähänpisto vakuutti hänelle, että vielä oli kaksi\ntuntia murentamalla kulutettava päivälliseen saakka. Hän lämmitytti\nitsellensä kylvyn ja loikoi siinä haalean veden veltostuttamana ja\nlauhduttamana, kunnes hänen palvelijansa toi lakanan ja herätti hänet\npuoliunesta. Silloin hän läksi klubiin, johon olivat kokoontuneet\nhänen tavalliset toverinsa. Hänet otettiin vastaan avosylin ja\nhuudahduksin, sillä häntä ei oltu nähty muutamaan päivään.\n\n-- Palaan maalta, sanoi hän.\n\nKaikki nämä miehet, maisemamaalari Maldantia lukuunottamatta,\nilmaisivat syvää maaseudun halveksimista. Rocdiane ja Landa menevät\nsinne tosin metsästämään, mutta he eivät nauttineet tasangoilla ja\nmetsissä muusta huvista, kuin siitä että näkivät kuulistaan kaatuvan,\nhöyhenmyttyjen tavoin, fasaaneja, viiriäisiä ja peltopyitä, taikka\npienien kaniinien, kuolleiksi ruhjottuina, tekevän klovnien tavoin\n4 tai 6 kertaa peräkkäin kuperkeikan päänsä yli näyttäen joka\nkeikahduksella häntänsä valkean karvatöyhdön. Paitsi näitä syksyn ja\ntalven huveja he pitivät maaseutua sietämättömän ikävänä. Rocdiane\nsanoi: \"Minä pidän pikku naisia pieniä herneitä parempina.\"\n\nPäivällinen oli, niinkuin se aina oli, meluava ja hilpeä; heitä\nkuohutti keskustelut, joissa ei mitään odottamatonta ilmestynyt.\nBertin puhui paljon vilkastuakseen. Häntä pidettiin lystikkäänä;\nmutta juotuansa kahvinsa ja pelattuansa 60 pistettä biljaardia\npankkiiri Liverdyn kanssa, hän läksi ulos, astuskeli hiukan\n-- Madeleinesta saakka Taitbout-kadulle, -- meni kolme kertaa\nVaudevillen ohitse itsekseen kysellen menisikö sisään, oli\nottamaisillaan ajurin ajaakseen hippodromiin, muutti mieltään ja\nkääntyi uudelle sirkukselle päin, sitten teki äkkiä puolikäännöksen\nilman perustetta, ilman suunnitelmaa tai tekosyytä, kulki takaisin\nMalesherbes-bulevardia ja hidastutti askeleitaan lähestyessään\nkreivitär de Guilleroyn asuntoa: \"Hän pitää sitä ehkä omituisena, kun\nnäkee minun palaavan tänäiltana\" ajatteli hän. Mutta hän rauhoittui\najatellessaan, ettei siinä ollut mitään kummallista, jos hän toisen\nkerran tiedusteli kreivittären vointia.\n\nKreivitär oli yksin Annetten kanssa, pienessä taemmaisessa\nsalongissa, ja valmisteli yhä köyhien peitettä.\n\nHän sanoi yksinkertaisesti nähdessään Bertinin astuvan sisään:\n\n-- Kas, tekö se olette, ystäväni?\n\n-- Niin, olin huolissani, tahdoin nähdä teitä. Mitenkä voitte?\n\n-- Kiitos, jotenkin hyvin.\n\nHän odotti jonkun hetken, lisäsi sitten, huomattavalla tarkoituksella:\n\n-- Ja te?\n\nBertin alkoi nauraa huolettoman näköisenä, vastaten:\n\n-- Oh, minä, vallan hyvin, vallan hyvin. Teidän pelkoonne ei ollut\nvähintäkään aihetta.\n\nKreivitär kohotti silmänsä lakaten neulomasta ja loi taiteilijaan\nhitaasti hehkuvan, rukoilevan ja epäilevän katseen.\n\n-- Niin, aivan totta, sanoi Bertin.\n\n-- Sitä parempi, vastasi kreivitär hiukan väkinäisesti hymyillen.\n\nBertin istuutui, ja ensimäisen kerran tässä talossa vastustamaton\npahoinvointi valtasi hänet, jonkinlainen ajatustoiminnan seisahdus,\nvielä täydellisempi kuin se, joka oli vallannut hänet päivällä\ntaulunsa edessä.\n\nKreivitär sanoi tyttärelleen:\n\n-- Sinä voit jatkaa, lapseni; se ei häiritse häntä.\n\nTaiteilija kysyi:\n\n-- Mitä hän sitten teki?\n\n-- Hän harjoitteli erästä fantasiaa.\n\nAnnette nousi mennäkseen pianon ääreen. Bertin seurasi häntä\nkatseellaan ajattelematta sitä, samaten kuin hän aina teki pitäessään\nhäntä sievänä. Silloin hän tunsi itseensä kohdistuvan äidin katseen,\nja äkkiä hän käänsi pois päänsä, aivan kuin hän olisi hakenut jotakin\nsalongin pimeästä nurkasta.\n\nKreivitär otti työpöydältään pienen kultarasian, jonka hän oli saanut\ntaiteilijalta, hän avasi sen, ja ojentaen Bertinille paperosseja\nvirkkoi:\n\n-- Polttakaa, ystäväni, te tiedätte, että pidän siitä näin ollessamme\nyksin täällä.\n\nTaiteilija totteli, ja piano alkoi soida. Se oli vanhanaikuista\nmusiikkia, siroa ja kevyttä, tuota musiikkia, johon taiteilija\nnäyttää saaneen aiheen erittäin lämpimänä, kuutamoisena kevätiltana.\n\nOlivier kysyi:\n\n-- Kenen säveltämä se on?\n\nKreivitär vastasi:\n\n-- Schumannin, se on vähän tunnettu ja viehättävä.\n\nHänessä kasvoi halu katsella Annettea, ja hän ei uskaltanut. Hänen\nei olisi tarvinnut tehdä kuin pieni liike, hiukan kääntää kaulaansa,\nsillä hän huomasi, syrjästä partituuria valaisevien kynttiläin kaksi\nliekkiä, mutta hän arvasi niin hyvin, hän havaitsi niin selvästi\nkreivittären vaanivan katseen, että hän pysyi liikkumattomana,\nsilmät kohotettuina suoraan eteenpäin, huvitettuina, kuten näytti,\nainoastaan tupakasta lähtevän harmaan savun suunnan tarkastamisesta.\n\nRouva de Guilleroy kuiskasi:\n\n-- Siinäkö kaikki mitä teillä on minulle sanomista?\n\nBertin hymyili:\n\n-- Ette saa olla minulle pahoillanne. Te tiedätte, että musiikki\nminua hypnotisoi, se juo minun ajatukseni. Puhun hetken perästä.\n\n-- Kuulkaahan, sanoi kreivitär, olin harjoitellut jotakin teitä\nvarten ennen äitini kuolemaa. Te ette kuitenkaan ole saanut sitä\nkuulla, ja minä soitan sen teille kohta, kun tyttäreni on lopettanut;\nte tulette näkemään miten omituista se on!\n\nKreivittärellä oli todellista taipumusta ja hieno käsityskyky\nsävelissä ilmenevistä tunteista. Se olikin voimakkaimpia keinoja,\njoilla hän vaikutti maalarin herkkätuntoiseen mieleen.\n\nKun Annette oli lopettanut Méhulin maalaissinfonian, kreivitär\nnousi, kävi hänen paikalleen, ja kummallinen sävel heräsi hänen\nsormiensa painellessa koskettimia, sävel, jonka kaikki osat näyttivät\nvalituksilta, erilaisilta valituksilta, vaihtelevilta, lukuisilta,\njoita keskeytti yksi ainoa ääni, lakkaamatta palaava, laulujen\nkeskelle tipahtava, niitä katkaiseva, niitä jakava, niitä särkevä,\naivan kuin lakkaamaton, vainoava, yksitoikkoinen huuto, ahdistuksen\nrauhoittumaton kutsu.\n\nMutta Olivier katseli Annettea, joka oli istuutunut häntä vastapäätä,\nja hän ei kuullut mitään, hän ei käsittänyt mitään.\n\nHän katseli tyttöä, ajattelematta, nauttien kylläkseen hänen\nnäkemisestään, kuten tavallisesta ja hyvästä asiasta, joka oli\nhäneltä riistetty, juoden terveydekseen, niinkuin juodaan vettä\njanoissaan.\n\n-- No! sanoi kreivitär, onko se kaunis? Taiteilija huudahti\nheränneenä:\n\n-- Ihmeteltävän ihana, kenen se onkaan säveltämä?\n\n-- Ettekö te tiedä sitä?\n\n-- En.\n\n-- Kuinka, te ette tiedä sitä, te?\n\n-- Ei, en totisesti tiedä.\n\n-- Schubertin.\n\nBertin sanoi syvästi vakuutetun näköisenä:\n\n-- Se ei minua ollenkaan kummastuta, sehän on uhkea! Te olisitte\nerinomaisen hyvä, jos alkaisitte sen uudestaan.\n\nKreivitär alkoi uudestaan, ja Bertin, kääntäen päänsä, alkoi jälleen\nkatsella Annettea, mutta kuunteli myöskin; musiikkia, nauttiakseen\nyhtaikaa kahdesta huvista.\n\nSitten, rouva de Guilleroyn palattua entiselle paikalleen, taiteilija\nnoudatti yksinkertaisesti miehen luonnollista viekkautta eikä antanut\nsilmiensä enää kiintyä nuoren tytön vaaleaan profiiliin, hänen\nneuloessaan vastapäätä äitiänsä toisella puolen lamppua.\n\nMutta jollei hän nähnyt Annettea, niin hän nautti hänen läsnäolonsa\nsuloisuudesta, niinkuin tunnetaan lämpimän lieden läheisyys; ja halu\nantaa katseidensa liukua nopeasti häneen ja sitten taas siirtää\ntakaisin kreivittäreen, kiusasi häntä, tuo koulupojan halu kiivetä\nkadun ikkunaan heti kun opettaja kääntää selkänsä.\n\nBertin Iäksi pian pois, sillä hänen puheensa oli yhtä lamauksissa\nkuin hänen ajatuksensa, ja hänen yhtämittainen vaikenemisensa voi\nantaa aihetta selityksiin.\n\nHeti kun hän oli tullut kadulle, valtasi hänet kuljeskelemisen tarve,\nsillä kaikki kuultu musiikki jatkui hänessä kauan, johti hänet\nmietteisiin, jotka näyttivät sävelten haaveillulta ja tarkemmalta\njatkolta, tuo muutamansävelinen laulu palasi aika-ajoittaisena\nja haihtuvana, tuoden mukanansa irrallisia, heikentyneitä ja\nkaukaisia tahteja kuin kaiku; sitten se vaikeni, näytti antavan\najatukselle tilaisuuden keksiä merkityksen aiheelle ja lähteä\nhakemaan jonkinlaista sopusointuista ja hellää ihannetta. Hän\nkääntyi vasempaan ulkobulevardille, huomatessaan Monceaun puiston\nlumoavan ihanan valaistuksen, ja astui sähkölamppujen alla kehässä\nkulkevalle keskikäytävälle. Muudan vartija kuljeskeli hitain askelin;\ntoisinaan ajoi ohi myöhästynyt ajuri; eräs mies luki sanomalehteä\nistuen penkillä voimakkaan sinertävän valon virrassa, pronssisen\nlyhtypatsaan juurella, joka kannatti häikäisevää kaarilamppua. Toiset\nvalonlähteet levittivät nurmikolle, puiden keskelle lehdistöön ja\nruoholle kylmää ja väkevätä valoaan ja loivat kalpeata eloa tähän\nkaupungin suureen puistoon.\n\nBertin kulki kädet selän takana pitkin katukäytävää, ja hän muisteli\nkävelyänsä Annetten kanssa tässä samassa puistossa, silloin kun hän\noli hänen suussaan tuntenut hänen äitinsä äänen.\n\nHän vaipui istumaan penkille, ja hengittäen kasteltujen nurmikkojen\nraikasta kosteutta, hän tunsi itseänsä ahdistavan kaikkien niiden\nintohimoisten toiveiden, jotka tekevät nuorukaisten sielusta\nloppumattoman rakkausromaanin sekavan luonnoksen. Ennen muinoin hän\noli tuntenut tällaisia iltoja, tällaisia kuljeskelevan fantasian\niltoja, jolloin hän antoi äkillisen rakkaudenpuuskansa harhailla\nkuvitelluilla seikkailuilla, ja häntä kummastutti tavatessaan nyt\nitsessään uudestaan tämän aistimuksen, joka ei ollut hänen ikänsä\nmukainen.\n\nMutta aivan kuin Schubertin säveleen itsepäinen ääni, Annetten\najatteleminen, hänen lampun alle kumartuneiden kasvojensa näky, ja\nkreivittären omituinen epäluulo valtasivat hänet uudestaan joka\nhetki. Hänen sydäntänsä askarrutti yhä vasten hänen tahtoansa\ntämä kysymys, hän tutki yhä jatkuvasti niitä käsittämättömiä\nsyvimpiä sopukkoja, joissa itävät ennen syntymistään ihmisten\ntunteet. Tämä sitkeä tutkiminen teki hänet levottomaksi. Tämä\nnuoren tytön alituinen ajatteleminen näytti avaavan hänen\nsielulleen hellien haaveiden tien; hän ei voinut sitä enää ajaa\npois muistostaan; hän ikäänkuin kuljetti mukanansa jonkinlaisen\nAnnetten esiinloitsimiskyvyn, niinkuin hän ennen aikaan säilytti,\nkun kreivitär oli lähtenyt hänen luotaan, omituisen tunteen hänen\nläsnäolostaan ateljeen seinien sisässä.\n\nYhtäkkiä, kärsimättömänä tästä yhden ainoan muiston\nvallassapysymisestä, hän mutisi itsekseen nousten seisaalleen:\n\n-- Any on typerä kun sanoi minulle sen. Hän saattaa minut nyt\najattelemaan tytärtään.\n\nHän palasi kotiinsa levottomana itsestään. Mentyänsä vuoteeseen hän\ntunsi, ettei hän saisi unta, sillä kuume virtasi hänen suonissaan ja\nhaaveen neste kiehui hänen sydämessään. Peläten unettomuutta, noita\nhermostuttavia unettomia öitä, joita aiheuttaa sielun kuohunta, hän\ntahtoi koettaa ottaa jonkun kirjan luettavakseen. Kuinka monta kertaa\noli lyhyt lueskelu ollut hänellä unilääkkeenä! Hän nousi siis ja\nmeni kirjastoonsa, valitakseen hyvin kirjoitetun ja untatuottavan\nkirjan, mutta hänen valpas ajatuksensa, joka hänestä huolimatta\nhalusi jotakin mielenliikutusta, haki kirjahyllyiltä kirjailijan\nnimeä, joka vastaisi hänen hurmautumis- ja odottamistilannettaan.\nBalzac, jota hän ihaili, ei sanonut hänelle mitään; hän halveksi\nHugota, ylenkatsoi Lamartinea, joka kuitenkin teki hänet heltyneeksi,\nja kävi ahnaasti Mussetin, kaikkien nuorten runoilijan kimppuun. Hän\notti yhden niteen ja vei sen mukanansa lukeaksensa sitä, mistä kohti\nsattuisi.\n\nKun hän uudestaan oli mennyt vuoteeseensa, alkoi hän juoda\njuopottelijan janolla näitä innoittuneen kevyitä säkeitä, nauttia\nrunoilijasta, joka lauloi niinkuin lintu elämän aamuruskosta, ja\nkoska hänellä ei riittänyt ääntä kuin aamuksi, vaikeni säälimättömän\nkeskipäivän saapuessa, näistä säkeistä, joiden runoilija oli\nennenkaikkea elämän päihdyttämä, purkaen päihtymyksensä loistaviin ja\nnaiveihin rakkauden riemutoitotuksiin, jotka ovat kaikkien kaipuun\nhurmaamien nuorten sydämien kaikuja.\n\nEi koskaan ollut Bertin näin fyysillisesti käsittänyt näiden aisteja\nliikuttavien ja älyä tuskin koskettavien runoelmien viehätystä.\nSilmät suunnattuina näihin väräjäviin säkeisiin, hän tunsi itsensä\n20-vuotiseksi sieluksi, jota myllersivät toiveet, ja hän luki\nmelkein koko kirjan nuorukaisen hurmiossa. Kello löi 3, herättäen\nhänessä kummastusta siitä, ettei hän ollut vielä nukkunut. Hän\nnousi sulkeakseen ikkunansa ja viedäksensä kirjan pöydälle huoneen\nkeskelle; mutta joutuessaan kosketuksiin yön viileän ilman kanssa\nkipu, jota oleskelu Aixissa oli huonosti lieventänyt, tuntui pitkin\nhänen lapaluitaan aivan kuin muistutus, kuin varoitus, ja hän heitti\nrunoteoksen kärsimättömällä liikkeellä kädestään mutisten:\n\n\"Vanha hölmö, mitä sinä hulluttelet!\" Sitten hän meni uudestaan\nnukkumaan ja puhalsi valon sammuksiin.\n\nSeuraavana päivänä hän ei mennyt kreivittären luo ja tekipä vielä\ntarmokkaan päätöksen olla palaamatta sinne ainakaan kahteen päivään.\nMutta mitä hän tekikin, jos hän sitten koetteli maalata taikka tahtoi\nmennä kävelemään, taikka laahasi surumielisyyttään toisesta talosta\ntoiseen, ahdisti häntä näiden kahden naisen lakkaamaton ajatteleminen.\n\nKun hän oli kieltänyt itseltään oikeuden lähteä heitä tervehtimään,\nniin lohduttautui hän ajattelemalla heitä, ja hän antoi ajatuksensa\nja sydämensä kylliksi nauttia heidän muistostaan. Tapahtui silloin,\nettä tässä jonkunlaisessa harha-aistimuksessa, johon hänet tuuditti\nhänen yksinäisyytensä, nämä kaksi henkilöä lähestyivät toisiansa,\nerilaisina, sellaisina kuin hän ne tunsi, sitten meni toinen toisen\nedelle, sitten ne sekoittuivat, sulivat yhdeksi, muodostivat vain\nyhdet kasvot, hiukan epäselvät, jotka eivät olleet äidin eivätkä\naivan tyttärenkään kasvot, vaan naisen kasvot, jota hän mielettömästi\noli rakastanut ennen aikaan ja vielä rakasti yhä ja aina.\n\nSilloin hän katui sitä, että oli näin heittäytynyt näiden hellien\ntunteiden kaltevalle pinnalle, jotka hän tunsi voimakkaiksi\nja vaarallisiksi. Päästäksensä niistä irti, torjuakseen ne,\nvapautuakseen tästä kiehtovasta ja suloisesta haaveesta, hän suuntasi\nmielensä kaikkiin ajateltavissa oleviin aatteisiin, kaikkiin\nmahdollisiin harkinnan ja mietiskelyn aineisiin. Turhaa ponnistusta!\nKaikki hänen mieltänsä toisaalle johtavat tiet, jotka hän valitsi,\nsaattoivat hänet takaisin samaan pisteeseen, jossa hän tapasi\nnuoret, vaaleat kasvot, jotka näyttivät olevan väijyksissä häntä\nodottaakseen. Tämä oli jonkinlainen epämääräinen aavistus, jota ei\nvoinut välttää, se väikkyi hänen ympärillään ja pysähdytti hänet,\nmitä kiertoteitä hän olikin koettanut paeta.\n\nNäiden kahden olennon sekottaminen, joka oli hänet niin voimakkaasti\nhämmentänyt tuona kävely-iltana Roncièresin puistossa, alkoi hänen\nmuistissaan, heti kun hän lakkasi harkitsemasta ja miettimästä\nja loitsi heidät esille, sekä koetteli ymmärtää, mikä outo tunne\njärkytti hänen ruumistaan. Hän sanoi itsekseen: \"Noh, tunnenko minä\nAnnettea kohtaan enemmän hellyyttä kuin on sopivaa?\" Silloin, tutkien\nsydämensä pohjaa, tunsi hän hehkuvansa rakkaudesta aivan nuorta\nnaista kohtaan, jolla oli kaikki Annetten piirteet, mutta joka ei\nollut hän. Hän rauhoittui hitaasti ajatellen: \"Ei, minä en rakasta\ntytärtä, olen yhdennäköisyyden uhri.\"\n\nKuitenkin nuo kaksi Roncièresissa vietettyä päivää säilyivät hänen\nsielussaan lämmön, onnen ja hurmauksen lähteenä. Pienimmätkin\nyksityisseikat palasivat nyt mieleen yksitellen, tarkkoina,\nsuloisempina kun itse tuona hetkenä. Yhtäkkiä, seuraten muistojensa\nkulkua, hän näki uudestaan tien, jota he kulkivat lähtiessään\nhautausmaalta, nuoren tytön kukkien poiminnat, ja hän muisti äkkiä\nluvanneensa tälle safiireista valmistettavan ruiskukan, heti kun\nolisivat palanneet Parisiin.\n\nKaikki hänen päätöksensä haihtuivat, ja taistelematta enää vastaan,\nhän sieppasi hattunsa ja läksi ulos kokonaan sen ajatuksen vallassa,\nmitä huvia hän voisi tuottaa Annettelle.\n\nGuilleroyn lakeija vastasi taiteilijalle tämän tiedustellessa, oliko\nketään kotona:\n\n-- Rouva on mennyt ulos, mutta neiti on täällä. Bertin tunsi\nvoimakasta iloa.\n\n-- Ilmoittakaa hänelle, että tahtoisin puhutella häntä. Sitten hän\npujahti salonkiin kevyin askelin, aivankuin hän olisi pelännyt, että\nhänen kuultaisiin sinne menevän.\n\nAnnette ilmestyi melkein paikalla.\n\n-- Hyvää päivää, rakas mestari, sanoi hän arvokkaasti.\n\nBertin alkoi nauraa, puristi hänen kättään ja istuutuen hänen\nviereensä virkkoi:\n\n-- Arvaapas, miksi olen tullut?\n\nHän koetti keksiä vastausta jonkun sekunnin.\n\n-- Enpä tiedä.\n\n-- Viedäkseni sinut äitisi kanssa jalokivikauppiaalle valitsemaan\ntuota safiiri-ruiskukkaa, jonka lupasin sinulle Roncièresissa.\n\nNuoren tytön kasvot kirkastuivat onnesta.\n\n-- Oi, sanoi hän, ja äiti on mennyt ulos. Mutta hän tulee kohta\ntakaisin. Tehän odotatte häntä, eikö niin?\n\n-- Niin, jollei se käy liian pitkäksi.\n\n-- Oh, miten röyhkeä te olette, liian pitkäksikö minun kanssani. Te\nkohtelette minua kuin pikku tyttöä.\n\n-- En, sanoi taiteilija, en niinkään paljon kuin luulet.\n\nBertin tunsi sydämessään halun miellyttää, olla kohtelias ja henkevä\nniinkuin nuoruutensa vallattomimpina aikoina, tuon vaistomaisen\nhalun, joka kiihoittaa ylenmäärin kaikkia viehättämiskykyjä, joka\nsaa riikinkukon levittämään pyrstönsä ja runoilijat tekemään\nsäkeitä. Lauseet tulivat hänen huulilleen nopeasti, pirteästi,\nhän puhui niinkuin hän osasi hyvinä hetkinään. Annette, jota\ntämä into vilkastutti, vastasi hänelle kaikella sillä purevalla\nleikillisyydellä ja veitikkamaisella sukkeluudella, joka hänessä iti.\nYhtäkkiä pohtiessaan erästä mielipidettä taiteilija huudahti:\n\n-- Mutta te olette jo usein sanonut sen ja minä olen teille vastannut.\n\nAnnette keskeytti hänet purskahtaen nauruun:\n\n-- Kas, te ette enää sinuttele minua, te pidätte minua äitinä.\n\nTaiteilija punastui, vaikeni, sopersi sitten:\n\n-- Niin, se johtuu siitä, että äitisi jo sata kertaa on puolustanut\ntuota mielipidettä.\n\nHänen kaunopuheliaisuutensa oli jo sammunut. Hän ei tietänyt enää\nmitä sanoa, hän pelkäsi tätä nuorta tyttöä, käsittämättä miksi.\n\n-- Kas, tuoltahan äiti jo tulee, sanoi Annette. Hän oli kuullut\navattavan ensimäisen salongin ovea, ja Olivier, hämillään aivankuin\nolisi tavattu itse teossa, selitti, kuinka hän yhtäkkiä oli\nmuistanut antamansa lupauksen ja tullut hakemaan heitä kumpaakin\njalokivikauppiaalle.\n\n-- Minulla on vaunut, sanoi hän. Minä asetun laskuistuimelle.\n\nHe läksivät, ja muutamia minuutteja myöhemmin he astuivat Montaran\nkauppaan.\n\nKun Bertin oli viettänyt koko elämänsä läheisessä ystävyydessä\nnaisten kanssa ja ollut kiintynyt heihin, kun hän oli tehnyt\nhuomioita heistä ja tutkinut heitä, aina ollut tekemisissä heidän\nkanssaan, kun hänen oli pitänyt saada selville ja keksiä heidän\nmakunsa, tuntea niinkuin hekin heidän pukunsa, muotikysymykset,\nkaikki heidän yksityiselämänsä vähäpätöiset yksityiskohdat, niin\nhän oli vihdoin päässyt sille asteelle, että hänellä oli usein\nsamallaisia aistimuksia kuin heillä, ja hän tunsi aina astuessaan\njohonkin noista kauppapuodeista, joissa myydään heidän kauneuttansa\nviehättäviä ja hienoja pikkuesineitä, melkein samanlaista huvia\nkuin mikä sai heidät itsensäkin väräjämään. Häntä huvitti niinkuin\nheitäkin nuo pienet sirot esineet, joilla he koristautuvat; kankaat\nviehättivät hänen silmiään, pitsit houkuttelivat hänen käsiään\nkoskettelemaan niitä, kaikkein vähäpätöisimmätkin korukapineet\nkiinnittivät hänen huomiotaan. Jalokivikaupoissa hän tunsi\nnäytelasikkoja kohtaan jonkinlaista uskonnollista kunnioitusta\naivankuin ylellisen, hurmaavan pyhäkön edessä; ja tummalla veralla\npeitetty pöytä, jolla kultasepän notkeat sormet vierittivät\nvälkähteleviä, kallisarvoisia kiviä, oli hänestä eräänlaatuista arvoa\nansaitseva esine.\n\nKun hän oli pyytänyt kreivittären ja hänen tyttärensä istuutumaan\ntämän vakavan huonekalun eteen, jolle kumpikin heistä asetti kätensä\nluonnollisin liikkein, ilmoitti hän kauppiaalle, mitä hän halusi;\nhänelle näytettiin pienten kukkien malleja.\n\nSitten levitettiin hänen eteensä safiireja, joista piti valita\nneljä. Se kesti kauan. Molemmat naiset kynnen kärjellä kääntelivät\nniitä veralla, ottivat sitten käteensä varovaisesti, katselivat\npäivää niiden läpi, tutkivat niitä oppineella ja intohimoisella\ntarkkaavaisuudella. Kun oli asetettu syrjään ne, jotka he olivat\neroittaneet, tarvittiin kolme smaragdia lehtiä varten, ja sitten\naivan pieni briljantti, joka värisisi keskessä kastepisarana.\n\nSilloin Olivier, jota antamisen ilo hurmasi, sanoi kreivittärelle:\n\n-- Tahdotteko tehdä minulle mieliksi ja valita kaksi sormusta?\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin, toisen itsellenne, toisen Annettelle. Sallikaa minun antaa\nteille nämä pienet lahjat Roncièresissa viettämieni kahden päivän\nmuistoksi.\n\nKreivitär kieltäytyi.\n\nTaiteilija pyysi pyytämistään. Seurasi pitkä keskustelu, sanojen\nja perusteiden taistelu, jossa Bertin lopuksi ei kuitenkaan ilman\nvaivaa, -- pääsi voitolle.\n\nTuotiin sormukset, toiset harvinaisemmat yksin erikoislippaissa,\ntoiset asetettuna lajittain yhteen suuriin neliskulmaisiin rasioihin,\njoiden sametilla oli riveissä nähtävinä niiden kehyksien kaikki\nmahdolliset muodot. Maalari oli istuutunut molempien naisten\nväliin ja ryhtyi, niinkuin hekin, samalla uteliaalla innolla\npoimimaan yksitellen kultasormuksia niistä ohuista raoista, joissa\nne seisoivat. Hän asetti ne sitten eteensä, pöydän veralle, jolla\nne kasaantuivat kahteen ryhmään, toiseen, joka hyljättiin heti\nensinäkemältä, ja toiseen, josta valittaisiin.\n\nAika kului, huomaamatta ja hiljaa, tässä hauskassa valitsemistyössä,\njoka oli kiehtovampi, kuin kaikki maailman huvit, huvittava ja\nvaihteleva kuin näytäntö, liikuttava myöskin, melkein aistillinen,\noivallinen nautinto naisen sydämelle.\n\nSitten verrattiin, innostuttiin, ja noiden kolmen tuomarin valinta\npysähtyi hetkisen epäröimisen jälkeen pieneen kultakäärmeeseen, joka\npiti kaunista rubiinia kapean kitansa ja kiertyneen häntänsä välissä.\n\nOlivier nousi riemusta säteilevänä.\n\n-- Jätän teille vaununi, sanoi hän, minulla on asioita\ntoimitettavana; lähden siksi matkoihini.\n\nMutta Annette pyysi äitiänsä palaamaan kotiin jalkaisin tuona\nkauniina päivänä. Kreivitär suostui ja kiitettyänsä Bertiniä hän\nvaelsi katuja pitkin tyttärensä kanssa.\n\nHe kulkivat jonkun aikaa ääneti, iloisesti nauttien saamistaan\nlahjoista, sitten he alkoivat puhua kaikista jalokivistä, joita\nolivat nähneet ja käsitelleet. Heille jäi siitä mieleen jonkinlainen\nkimaltelu, jonkinlainen kilinä, jonkinlainen hilpeys. He kävelivät\nnopeasti läpi tuon \"kello-viiden\" ihmisjoukon, joka mittelee\nkatukäytäviä kesäiltana. Miehet kääntyivät katselemaan Annettea\nja mutisivat ohikulkiessaan epäselviä ihailun sanoja. Koko heidän\nsurunsa aikana, siitä saakka kuin musta puku antoi Annettelle tuon\nvoimakkaan kauneuden loiston, oli kreivitär nyt ensi kerran hänen\nkanssaan kävelyllä Pariisissa; ja nähdessään sen menestyksen,\njonka tyttärensä saavutti kadulla, hänen herättämänsä huomion, nuo\nkuiskaillut ylistelyt, tuon vastaantulijoissa ilmenevän pienen,\nimartelevan mielenliikutuksen, jonka jättää ihmisjoukkoon sievän\nnaisen läpikulku, puristautui vähitellen kokoon hänen sydämensä,\nse pusertui samalla tavalla, kiusallisesti ahdistuneena, kuin\nsilloin illalla, hänen salongissaan verrattaessa tytärtä hänen\nomaan kuvaansa. Vastoin tahtoansa hän vaani noita katseita, joita\nAnnette veti puoleensa, hän tunsi niiden tulevan kaukaa, hipaisevan\nhänen kasvojansa siihen jäämättä, sitten kiintyvän yhtäkkiä noihin\nvaaleihin kasvoihin, jotka liikkuivat hänen vieressään. Hän arvasi,\nhän näki nopeita ja mykkiä ihailun ilmauksia tälle puhjenneelle\nnuoruudelle, tämän viehkeyden hurmaavalle sulolle, ja hän ajatteli:\n\"Minä olin yhtä kaunis kuin hän, jollen kauniimpi.\" Yhtäkkiä välkähti\nhänen mieleensä Olivier, ja hänet valtasi niinkuin Roncièresissa\nehdoton pakenemisen halu.\n\nHän ei halunnut enää tuntea sitä, että tässä kirkkaassa valossa,\ntässä ihmisvilinässä näkivät hänet kaikki nämä ihmiset, jotka\neivät häntä katselleet. Olivat kaukana ne päivät, jotka kuitenkin\noikeastaan olivat niin lähellä, jolloin hän koetteli hakea ja\naiheuttaa vertailua tyttärensä kanssa. Kuka sitten nyt, näiden\nohikulkevien joukossa, enää ajattelikaan heitä verrata. Yksi ainoa\noli sitä ehkä tehnyt, äsken, tuolla kultasepän puodissa. Hänkö?\nOo, mikä tuska! Voiko olla mahdollista, ettei Bertin lakkaamatta\nmielessään halunnut verrata heitä! Varmasti hän ei voinut nähdä heitä\nyhdessä ajattelematta sitä ja muistelematta sitä aikaa, jolloin hän\nniin viehkeänä, niin sievänä astui taiteilijan luo, varmana siitä,\nettä tulisi rakastetuksi.\n\n-- Tunnen voivani pahoin, sanoi kreivitär, otamme ajurin, lapseni.\n\nAnnette kysyi levottomana:\n\n-- Mikä sinun on, äiti?\n\n-- Ei mikään, sinähän tiedät, että isoäitisi kuolemasta saakka\nminulla on usein näitä heikkoudenkohtauksia.\n\n\n\n\nV.\n\n\nPiintyneet päähänpistot ovat parantumattomien tautien tavoin kalvavan\nsitkeitä. Kun ne kerran ovat päässeet sieluun, ne raatelevat sitä, ne\neivät anna sille enää vapautta ajatella mitään eikä mieltyä mihinkään\nasiaan. Niinpä kreivitär, mitä hän tekikin kotonansa taikka muualla\nyksin tahi ihmisten ympäröimänä, ei voinut enää irroittaa itsestään\nsitä ajatusta, joka oli hänet vallannut palatessaan tyttärensä\nrinnalla kotiin: \"Onko mahdollista, että Olivier, nähdessään heidät\nmelkein joka päivä uudestaan ei haluaisi lakkaamatta mielessään\nverrata heitä?\"\n\nVarmasti hänen täytyi se tehdä vastoin tahtoaan, aina jatkuvasti,\nkoska hänen mielessään kummitteli tuo yhdennäköisyys, joka ei\nhetkeksikään unhoittunut, jota vielä lisäsi ennen aikaan tavoiteltu\neleiden ja sanojen jäljittely. Joka kerta kun Bertin astui sisään,\najatteli kreivitär tätä rinnanasettelua, hän luki sen taiteilijan\nkatseista, arvasi sen ja selitti sitä sydämessään ja päässään.\nSilloin häntä kiusasi tarve piiloittautua, hävitä ja olla enää\nnäyttäytymättä tyttärensä läheisyydessä. Hän kärsi muuten kaikin\ntavoin siitä, ettei tuntenut enää olevansa kotonaan talossaan. Se\npahastuminen asemansa menettämisen johdosta, jota hän oli tuntenut\nsinä iltana, jolloin kaikkien silmät katselivat Annettea kuvan\nedessä, lisääntyi, jatkui ja hermostutti häntä välistä. Hän saarnasi\nitselleen lakkaamatta tuota sisällistä vapautumisen tarvetta, tuota\ntunnustamatonta halua lähettää tyttärensä pois luotaan, aivan\nkuin häiritsevän ja itsepäisen vieraan, ja hän työskenteli siihen\nsuuntaan, itsetiedottomalla oveluudella, uudestaan sen tarpeen\nvallassa, että saisi edes taistellen säilyttää vielä, kaikesta\nhuolimatta, rakastamansa miehen.\n\nKoska hän ei voinut liiaksi jouduttaa Annetten naimisiinmenoa,\njota heidän äskeinen surunsa vielä vähän viivytti, niin pelkäsi\nhän epäselvästi ja kovasti, että joku tapahtuma, mikä tahansa,\naiheuttaisi tämän suunnitelman raukeamisen, ja hän koetteli melkein\nvastoin tahtoaan saada tyttärensä sydämessä syntymään lempeä\nmarkiisia kohtaan.\n\nKaikki se ovela diplomatia, jota hän oli käyttänyt jo niin kauan\naikaa säilyttääkseen Olivierin itsellään, sai hänessä nyt uuden,\nhienomman, salaisemman muodon, ja se kehittyi yrityksessä saada\nnuoret mieltymään toisiinsa, ilman että nämä kaksi miestä tapaisivat\ntoisiaan.\n\nKun maalari, joka oli tottunut työskentelemään aamupäivin, ei\nsyönyt aamiaista koskaan ulkona eikä tavallisesti pitänyt muuta\nkuin iltakutsuja ystävilleen, niin pyysi kreivitär usein markiisin\naamiaiselle. Tämä saapui levittäen ympärilleen aamuratsastuksen\npirteyttä, jonkinlaisen aamuilman tuulahduksen. Ja hän puhui\niloisesti kaikista ylhäisön asioista, jotka näyttävät joka päivä\nleijailevan Bois de Boulognen teillä hevosurheilua harrastavan ja\nloistavan Parisin hienoston aamuhetkien yllä. Annette kuunteli häntä\nhuvitettuna, hän mieltyi markiisin jokapäiväisiin mielihommiin, jotka\ntämä näin hänelle kertoi, aivan tuoreina ja aivan kuin hienon sävyn\nvernissoimina. Nuorten läheinen tuttavuus rakentui heidän välilleen,\njonkunlainen harras ystävyys, jota yhteinen ja intohimoinen mieltymys\nhevosiin luonnollisesti lujitti. Hänen lähdettyänsä kreivitär ja\nkreivi ylistivät taitavasti markiisia, sanoivat hänestä mitä sanoa\npiti, jotta nuori tyttö ymmärtäisi riippuvan yksinomaan hänestä\nitsestään, tahtoiko hän mennä naimisiin markiisin kanssa, jos tämä\nhäntä miellytti.\n\nAnette oli muuten nopeasti käsittänyt sen, ja, harkiten lapsellisen\nviattomasti, piti aivan selvänä sitä, että ottaisi miehekseen tämän\nkauniin pojan, joka antaisi hänelle, muiden tyydytysten ohessa,\nsenkin, jota hän piti kaikkia muita parempana, nimittäin tilaisuuden\nratsastaa joka aamu hänen rinnallaan hurjaa vauhtia puhdasverisen\nselässä.\n\nHe huomasivat eräänä päivänä olevansa kihloissa, aivan\nluonnollisesti, vaihdettuaan käden puristuksen ja hymyilyn, ja\ntästä avioliitosta puhuttiin niinkuin aikoja sitten päätetystä\nasiasta. Silloin markiisi alkoi tuoda lahjoja. Herttuatar kohteli\nAnettea kuin omaa tytärtään. Siis koko tämä asia oli lämmitetty\nyhteisestä sopimuksesta pienellä läheisen ystävyyden tulella, päivän\nrauhallisina hetkinä, ja markiisi, jolla oli muuten paljon muita\nhommia, suhteita, palveluksia ja velvollisuuksia, tuli harvoin\nkäymään illalla.\n\nSilloin oli Olivierin vuoro. Hän söi säännöllisesti joka viikko\nystäviensä luona, ja ilmestyi yhä edelleenkin odottamatta, pyytämään\nkupin teetä 10 ja 12 välillä.\n\nHeti hänen astuttuansa huoneeseen kreivitär väijyi taiteilijaa, häntä\nkalvoi nimittäin halu saada tietää, mitä tämän sydämessä tapahtui.\nBertin ei voinut luoda yhtään katsetta, ei tehdä yhtään elettä, jota\nei kreivitär olisi hetikohta selittänyt ja häntä vaivasi tämä ajatus:\n\"On mahdotonta, ettei Olivier rakasta tytärtäni nähdessään meidät\ntoistemme vieressä.\"\n\nBertin toi myöskin lahjoja. Ei kulunut viikkoakaan, ettei hän\nilmestynyt kantaen kädessään kahta pientä pakettia, joista hän antoi\ntoisen äidille, toisen tyttärelle; ja kreivitär tunsi avatessaan\nrasioita, jotka sisälsivät usein kallisarvoisia esineitä, sydäntään\nkouristavan. Hän tiesi hyvin tämän antamishalun, jota hän naisena ei\nollut koskaan voinut tyydyttää, tämän halun tuoda jotakin, valmistaa\nhuvia, ostaa jollekin, ja löytää kauppapuodeista miellyttäviä\nesineitä.\n\nJo kerran oli maalari läpäissyt tämän taitekauden, ja kreivitär\noli nähnyt hänen useita kertoja astuvan huoneeseen samalla tavoin\nhymyillen, samoin elein, pieni paketti kädessä. Sitten se oli\nasettunut, ja nyt se alkoi uudestaan. Kenelle? Hän ei ollenkaan\nepäillyt. Ainakaan se ei ollut hänelle!\n\nTaiteilija näytti väsyneeltä, laihtuneelta. Kreivitär teki siitä sen\njohtopäätöksen, että hän kärsi. Hän vertaili Bertinin huoneeseen\nastumista, hänen kasvojensa ilmeitä, hänen käyttäytymistään markiisin\nesiintymiseen, jota Annetten sulo alkoi myöskin liikuttaa. Mutta\nasianlaita ei ollut heihin molempiin nähden sama: Markiisi de\nFarandal oli hurmaantunut, Olivier Bertin rakasti! Kreivitär luuli\nainakin sitä kidutuksensa hetkinä, sitten rauhoittumishetkinään hän\ntaas toivoi vielä erehtyneensä.\n\nOh, usein hän oli kysymäisillään taiteilijalta, ollessaan yksin\nhänen kanssaan, oli pyytämäisillään, rukoilemaisillaan häntä,\npuhumaisillaan hänelle, tunnustamaisillaan kaikki, mitään salaamatta\nhäneltä. Hän piti parempana tietää ja itkeä varmuuden saatuaan, kuin\nnäin kärsiä epäilyn vallassa ja pystymättä lukemaan hänen ajatuksiaan\nhänen suljetusta sydämestään, jossa hän tunsi versoavan toisen\nrakkauden.\n\nTämä sydän, johon hän oli kiintynyt enemmän kuin elämään, jota hän\noli valvonut, lämmittänyt ja elähyttänyt lemmellään kokonaista 12\nvuotta, josta hän luuli olevansa varma, jonka hän oli toivonut\nlopullisesti olevan saavutetun, valloitetun, alistetun, ja\nintohimoisesti uskollisen aina heidän päiviensä loppuun saakka, tämä\nsydän nyt yhtäkkiä luisui hänestä erilleen käsittämättömän, kauhean\nja hirvittävän kohtalon vuoksi. Niin, se oli yhtäkkiä sulkeutunut\nsiinä piilevine salaisuuksineen. Hän ei voinut enää siihen tunkeutua\nystävällisin sanoin eikä sinne kasata lempeä kuten taattuun\nturvapaikkaan, joka oli auki ainoastaan hänelle. Mitä toimittaa\nrakastaminen, mitä ehdottomasti antautuminen, jos yhtäkkiä se, jolle\non tarjonnut koko olemuksensa ja koko elämänsä, kaikki, kaikki mitä\nomistaa tässä maailmassa, livahtaa käsistämme näin senvuoksi, että\ntoiset kasvot häntä ovat miellyttäneet, ja tulee silloin muutamissa\npäivissä melkein vieraaksi!\n\nVieraaksi! Hän, Olivierko? Hän puhui kyllä niinkuin ennenkin samoin\nsanoin, samalla äänellä ja samalla sävyllä. Ja kuitenkin oli\njotakin heidän välillään, jotakin selittämätöntä, käsittämätöntä,\nvoittamatonta, jotakin melkein mitätöntä, tuota samaa melkein\nmitätöntä, joka saattaa purjealuksen loittonemaan, kun tuuli kääntyy.\n\nBertin loittoni todellakin, loittoni hänestä joka päivä hiukan\nenemmän ja enemmän kaikkien niiden katseiden vuoksi, joita hän loi\nAnnetteen. Hän ei koettanut nähdä selvästi sydämeensä. Hän tunsi\nkyllä tuon sydämensä kuohunnan, tuon vastustamattoman vetovoiman,\nmutta hän ei tahtonut käsittää, hän antautui elämän odottamattomien\ntapahtumien ja sattumien varaan.\n\nHän ei välittänyt muusta, kuin päivällisistä ja illanvietoista\nnäiden kahden naisen seurassa, joita heidän surunsa eroitti kaikesta\nhienon elämän hälinästä. Kun hän ei kohdannut heidän luonaan kuin\nyhdentekeviä henkilöitä, nimittäin useimmiten Corbellen ja Musadieun,\nniin luuli hän olevansa melkein yksin heidän kanssaan maailmassa, ja\nkun hän ei enää nähnyt ollenkaan herttuatarta ja markiisia, joille\nvarattiin aamut ja keskipäivät, niin tahtoi hän unohtaa heidät\narvellen avioliiton siirretyksi määräämättömään aikaan.\n\nAnnette ei muuten puhunut koskaan hänen läsnäollessaan markiisi\nde Farandalista. Tekikö hän tämän jonkinlaisesta vaistomaisesta\nhäveliäisyydestä, vaiko ehkä jostakin noista salaisista naissydämen\nsisäisistä näkemyksistä, jotka saattavat heidät aavistamaan, mitä he\neivät tiedä.\n\nViikot seurasivat toisiaan mitään muuttamatta tässä elämässä, ja\nsyksy oli tullut tuoden mukanansa eduskunnan istunnot aikaisempaan\nkuin tavallisesti valtiollisten vaarojen vuoksi.\n\nIstuntojen uudestaan avaamisen päivänä, kreivi de Guilleroyn piti\nviedä tähän tilaisuuteen rouva de Mortemainin, markiisin ja Annetten\naamiaisen jälkeen, joka syötiin heillä. Ainoastaan kreivitär, joka\noli yksinäistynyt yhä kasvavaan suruunsa, oli selittänyt jäävänsä\nkotiin.\n\nOltiin noustu pöydästä, juotiin kahvia suuressa salongissa, oltiin\niloisia. Kreivi, joka oli onnellinen parlamentintöiden uudestaan\nalkamisesta, hänen ainoasta huvistaan, puhui melkein henkevästi\nnykyisestä tilanteesta ja tasavallan vaikeuksista; markiisi,\nlopullisestikin rakastuneena, vastasi hänelle innokkaasti, katsellen\nAnnettea; ja herttuatar oli melkein yhtä paljon tyytyväinen\nveljenpoikansa tunteenilmauksiin kuin hallituksen ahdinkotilaan.\nSalongin ilma oli täynnä ensi kerran uudestaan sytytettyjen\nlämpöjohtojen synnyttämää voimakasta lämpöä; sitä huokui kankaista,\nmatoista, seinistä, ja siihen purkautui nopeasti tukehtuneiden\nkukkien tuoksu. Tässä suljetussa huoneessa, johon kahvi myös levitti\nhyvää tuoksuansa, oli jotakin perin tuttavallista, kodikasta, ja\ntyydytettyä, kun ovi avattiin Olivier Bertinille.\n\nHän pysähtyi kynnykselle, niin ällistyneenä, että hän oli\nkahdenvaiheilla astuako sisään, vai ei, ällistyneenä kuin petetty\naviomies, joka näkee vaimonsa rikoksen. Sekava viha ja mielenliikutus\ntukehduttivat häntä niin kovasti, että hän tunsi rakkauden kalvaman\nsydämensä sykinnän. Kaikki mitä häneltä oli salattu, ja mitä hän\noli itseltään salannut, selveni hänelle nyt nähdessään markiisin\nasettuneena taloon sulhasena!\n\nHän oivalsi katkeruudesta vavahtaen kaikki, mitä hän ei tahtonut\ntietää ja mitä hänelle ei uskallettu sanoa. Hän ei kysynyt itseltään\nollenkaan, miksi häneltä oli salattu kaikki tämä naimisiinmeno. Hän\narvasi sen; ja hänen silmänsä, jotka kävivät koviksi, kohtasivat\nkreivittären, joka punastui. He ymmärsivät toisensa.\n\nKun hän oli istuutunut, vaikenivat kaikki hetkisen, hänen odottamaton\ntulonsa oli herpaissut ajatuksien lennon, sitten herttuatar alkoi\npuhua hänelle; Bertin vastasi lyhyesti, oudosti sointuvalla, äkkiä\nmuuttuneella äänellä. Hän katseli ympärilleen, näitä ihmisiä, jotka\nalkoivat uudestaan jutella ja arveli itsekseen: \"He ovat pettäneet\nminua, he saavat sen maksaa.\" Hän oli siitä suuruksissaan erittäinkin\nkreivittärelle ja Annettelle, jonka viattomasta teeskentelystä hän\nyhtäkkiä pääsi selville.\n\nKreivi huudahti katsahtaen silloin kelloa:\n\n-- Oh, Oh. On aika lähteä.\n\nSitten kääntyen maalariin hän virkkoi:\n\n-- Me lähdemme parlamentin istuntojen avajaisiin. Vaimoni jää yksin\ntänne. Tahdotteko seurata meitä; se olisi meistä erittäin hauskaa?\n\nOlivier vastasi kuivasti:\n\n-- En, kiitos, teidän kamarinne ei houkuttele minua.\n\nAnnette lähestyi silloin häntä ja ottaen iloisen ilmeensä lausui:\n\n-- Oi, tulkaahan toki, rakas mestari! Minä olen varma siitä, että te\ntulette huvittamaan meitä paljon enemmän kuin edustajat.\n\n-- En, totisesti en. Teillä kyllä tulee olemaan hauskaa ilman\nminuakin.\n\nKun Annette arvasi hänet tyytymättömäksi ja harmistuneeksi, niin\npyysi hän pyytämistään, näyttääkseen herttaiselta.\n\n-- Mutta tulkaa kuitenkin, herra maalari. Minä vakuutan teille, että\nminä en voi olla ilman teitä.\n\nMuutamia sanoja tipahti Bertinin suusta niin voimakkaasti, ettei hän\nvoinut enää niitä pysähdyttää eikä lieventää niiden sävyä.\n\n-- Pyh! Te voitte tulla toimeen ilman minua niinkuin kaikki muutkin.\n\nAnnette huudahti vähän kummastuneena äänen sävystä:\n\n-- Noh, mainiota! Kas nyt hän taas alkaa olla minua sinuttelematta.\n\nTaiteilijan huulilla karehti tuollainen närkästynyt hymyily, joka\nnäytti koko sielun kärsimyksen, ja nyökäyttäen hiukan päätään hän\nvirkkoi:\n\n-- Täytyyhän minun kuitenkin siihen tottua ennemmin tai myöhemmin.\n\n-- Miksi sitten?\n\n-- Koska te menette naimisiin ja teidän miehellänne, olkoon hän\nkuka tahansa, on oikeus pitää sopimattomana saada kuulla tätä\nsinuttelemista minun suustani.\n\n-- Kreivitär kiirehti sanomaan:\n\n-- Sitten on kyllä aikaa sitä ajatella, mutta toivon, ettei Annette\nmene naimisiin miehen kanssa, joka on niin herkkä pahastumaan, että\nhän loukkaantuisi tästä vanhan ystävän tuttavallisuudesta.\n\nKreivi huusi:\n\n-- No, lähtekäämme! lähtekäämme! Muuten tulemme liian myöhään.\n\nJa ne, joiden piti seurata häntä, nousivat, lähtivät hänen kanssaan\ntavanmukaisesi puristettuaan kättä ja annettuaan lähtösuudelmat,\njoita muuten herttuatar, kreivitär ja hänen tyttärensä vaihtoivat\njoka kerran tavatessaan, samoin kuin joka kerran erotessaan.\n\nHe jäivät yksin, Bertin ja kreivitär, seisomaan suljetun oven\ngobeliiniverhojen taa.\n\n-- Istukaa, ystäväni, sanoi kreivitär lempeästi.\n\nMutta Bertin virkkoi melkein kiivaasti:\n\n-- En, kiitos, minä lähden myöskin. Kreivitär kuiskasi rukoilevana:\n\n-- Oi, miksi?\n\n-- Siksi ettei tämä ole minun aikani, näyttää siltä. Pyydän anteeksi\nteiltä, että tulin ilmoittamatta.\n\n-- Olivier, mikä teidän on?\n\n-- Ei mikään! Minä kadun vain, että olen häirinnyt järjestettyä\nhuvitilaisuutta.\n\nKreivitär tarttui hänen käteensä.\n\n-- Mitä te tarkoitatte? Sehän oli heidän lähtöhetkensä, koska he\ntulevat olemaan läsnä istuntojen avajaisissa. Minä jäin. Teillä\npäinvastoin on ollut aivan onnellinen ajatus tullessanne tänään,\njolloin olen yksin. Bertin virnisti.\n\n-- Onnellinen ajatus, niin minulla on todellakin ollut onnellinen\najatus.\n\nKreivitär tarttui hänen molempiin ranteisiinsa, ja katsoen häntä\nsyvästi silmiin, hän kuiskasi hiljaisella äänellä:\n\n-- Tunnustakaa minulle, että te rakastatte häntä. Bertin vapautti\nkätensä, koska hän ei enää voinut hillitä kärsimättömyyttään:\n\n-- Mutta te olette hullu tuota samaa ajatusta hokiessanne!\n\nRouva de Guilleroy tarttui hänen käsivarsiinsa, ja sormet\npuristettuina hänen hihoihinsa, rukoillen häntä, lausui:\n\n-- Olivier! tunnustakaa! tunnustakaa! Tahdon mieluummin saada tietää,\nminä tahdon mieluummin... Oh, te ette ymmärrä, minkälaiseksi minun\nelämäni on muuttunut.\n\nBertin kohautti olkapäitään:\n\n-- Mitä minä voin siihen. Onko minun vikani, että teidän päänne menee\npyörälle!\n\nKreivitär piti hänestä kiinni, veti hänet toiseen salonkiin,\ntaaemmaisempaan, jossa ei heitä kuultaisi. Hän laahasi Bertiniä takin\nkankaasta kiinni pitäen, takertuneena häneen, läähättäen: Vietyänsä\nhänet pienelle pyöreälle sohvalle saakka, hän pakotti Bertinin siihen\nistuutumaan ja asettui itse hänen viereensä.\n\n-- Olivier, ystäväni, ainoa ystäväni, rukoilen teitä, sanokaa\nminulle, että rakastatte häntä. Tiedän sen, tunnen sen kaikesta, mitä\nte teette, en voi sitä epäillä, menehdyn siitä, mutta tahdon tietää\nsen teidän suustanne!\n\nKun taiteilija vastusteli vielä, niin vaipui kreivitär polvilleen\nhänen jalkojansa vasten. Hänen äänensä korisi.\n\n-- Oh! ystäväni, ystäväni, ainoa ystäväni, onko totta, että\nrakastatte häntä?\n\nTaiteilija huudahti, koettaessaan nostaa häntä ylös:\n\n-- Ei ole, ei totisesti ei! Vannon teille, että ei ole totta.\n\nKreivitär ojensi kätensä hänen suutaan kohti, painoi sormensa sen\neteen, sulkeakseen sen, ja sopersi:\n\n-- Ooh, älkää valehdelko. Minä kärsin liiaksi! Sitten antaen painua\npäänsä tämän miehen polville hän alkoi nyyhkyttää.\n\nBertin ei nähnyt kuin hänen niskansa, suuren joukon vaaleita hiuksia,\njoihin sekaantui paljon valkeita hiuksia ja hänet valtasi ääretön\nsääli, ääretön tuska.\n\nTarttuen täysin kourin tähän runsaaseen tukkaan hän kohotti\nkreivittären voimakkaasti ylös, kääntäen itseänsä kohti kaksi\nepätoivoista silmää, joista kyyneleet tipahtelivat. Ja sitten painaen\nnäille vedentäyttämille silmille huulensa kerta toisensa perästä hän\ntoisti:\n\n-- Any! Any! rakas, rakas Anyni!\n\nSilloin kreivitär, koettaen hymyillä ja puhuen samallaisella\nepäröivällä äänellä kuin lapset, joita suru tukehduttaa, sanoi:\n\n-- Oh, ystäväni, sanokaa minulle ainoastaan, että te rakastatte\nminuakin vielä hiukan.\n\nBertin alkoi uudestaan suudella häntä!\n\n-- Kyllä, rakastan teitä, rakas Anyni!\n\nRouva de Guilleroy nousi, istuutui hänen viereensä, tarttui uudestaan\nhänen käsiinsä, katseli häntä ja haastoi hellästi:\n\n-- Olemme jo niin kauan rakastaneet toisiamme. Sen ei pitäisi näin\nloppua.\n\nBertin kysyi, pusertaen häntä rintaansa vasten:\n\n-- Miksi se loppuisi?\n\n-- Koska olen vanha ja Annette on liiaksi sen näköinen, kuin minä\nolin, silloin kun te tutustuitte minuun!\n\nSilloin taiteilija kämmenellänsä sulki tuon valittavan suun sanoen:\n\n-- Vieläkin! Rukoilen teitä, älkää puhuko siitä. Vannon teille, että\nerehdytte!\n\nKreivitär toisti:\n\n-- Kunhan te vain rakastaisitte hiukan minuakin!\n\n-- Bertin hoki:\n\n-- Kyllä, rakastan teitä. Sitten he jäivät pitkäksi aikaa\näänettömiksi, istuen käsikädessä hyvin liikutettuina, hyvin\nsurullisina. Vihdoin kreivitär katkaisi tämän hiljaisuuden kuiskaten:\n\n-- Oh, ne hetket, jotka minulla on enää elettävinä, eivät tule\nolemaan hauskat.\n\n-- Minä koettelen tehdä ne teille suloisiksi.\n\nPari tuntia ennen hämärää pilveen vetäytyvän taivaan varjo levisi\nsalonkiin, hautasi heidät vähitellen syksyillan harmaaseen usvaan.\n\nKello löi.\n\n-- Me olemme jo olleet täällä hyvin kauan, virkkoi kreivitär,\nteidän pitäisi lähteä, sillä voitaisiin tulla tänne, ja me emme ole\nrauhallisia!\n\nBertin nousi, puristi häntä poveansa vasten suudellen kuten ennen\naikaan hänen puoleksi avattua suutaan, sitten he kulkivat takaisin\nmolempien salonkien läpi, käsi kädessä, niinkuin aviopuolisot.\n\n-- Hyvästi ystäväni.\n\n-- Hyvästi, ystävättäreni!\n\nJa oviverho sulkeutui hänen jälkeensä.\n\nHän laskeutui portaita myöten kadulle, kääntyi Madeleinelle päin,\nalkoi astella tietämättä, mitä hän teki, pyörryksissä kuin iskun\nsaatua, jalat heikkoina, sydän lämpimänä ja hyppien hänen rinnassaan\nkuin lepattava palava riepu. Kaksi tuntia, tahi kolme ehkä neljäkin,\nhän kulki kulkemistaan aivankuin henkisesti tylsänä ja niin\nruumiillisesti murtuneena, että hän jaksoi juuri, kooten viimeiset\nvoimanlähteensä, asettaa toisen jalan toisen eteen. Sitten hän palasi\nkotiinsa miettimään.\n\nSiis hän rakasti tätä nuorta tyttöä! Hän ymmärsi nyt kaiken sen, mitä\nhän oli tuntenut hänen läheisyydessään aina alkaen tuosta kävelystä\nMonceaun puistossa, kun hän uudestaan löysi hänen suustaan äänen,\njoka muistutti toista tuskin enää tunnettua, joka ennen aikaan\noli herättänyt hänen sydämensä, sitten hän käsitti kaiken tuon\nhuonosti sammuneen, vielä kylmenemättömän rakkauden vitkallisen,\nvastustamattoman jälleen alkamisen, jota hän itsepäisesti ei tahtonut\nitsellensä tunnustaa.\n\nMitä hän tekisi? Mitä voi hän tehdä? Kun Annette olisi mennyt\nnaimisiin, niin hän koettelisi olla häntä usein näkemättä, siinä\nkaikki. Sillä välin hän jatkaisi käymistä talossa, ettei epäiltäisi\nmitään, ja kätkisi salaisuutensa koko maailmalta.\n\nHän söi päivällistä kotonaan, mikä ei ollut tapahtunut hänelle\nkoskaan ennen. Sitten hän käski lämmittämään ateljeen suuren uunin,\nsillä yö näytti tulevan kylmäksi. Vieläpä hän antoi sytyttää\nkynttiläkruunun, aivan kuin hän olisi pelännyt pimeitä nurkkia,\nja sulkeutui huoneeseen. Mikä omituinen, syvä, ruumiillinen,\nkauhean surullinen tunne puristi häntä! Hän tunsi sen kurkussaan,\nrinnassaan, kaikissa veltostuneissa lihaksissaan, yhtä paljon kuin\nvoimattomassa sielussaan. Huoneuston seinät ahdistivat häntä;\nkoko hänen elämänsä liittyi niihin, hänen taiteilijanelämänsä ja\nhänen miehenelämänsä. Jokainen seinälle ripustettu harjoitelma\nmuistutti häntä menestyksestä, jokainen huonekalu sisälsi hänelle\nmuiston. Mutta menestykset ja muistot, ne kuuluivat menneisyyteen.\nEntä hänen elämänsä? Kuinka se tuntui hänestä lyhyeltä, tyhjältä\nja loppuunkäytetyltä. Hän oli tehnyt tauluja, vielä tauluja,\nja yhä tauluja, ja rakastanut yhtä naista. Hän muisteli niitä\nhaltioitumisiltoja, joita hänellä oli kohtauksen jälkeen tässä\nateljeessa. Hän oli kävellyt kokonaisia öitä, koko olemuksensa\nkuumeen täyttämänä. Onnellisen rakkauden ilo, maallisen menestyksen\nilo, maineen tuottama ainoanlaatuinen huumaus olivat saaneet hänet\nnauttimaan sisäisen voitonriemun unhoittumattomia hetkiä.\n\nHän oli rakastanut yhtä naista ja tämä nainen oli rakastanut\nhäntä. Hänen kauttaan hän oli saanut sen katseen, joka paljastaa\nmiehelle mielenliikutusten ja hellien tunteiden salaisen maailman.\nTämä nainen oli avannut hänelle sydämensä melkein väkisin, ja\nnyt hän, hänen rakastajansa, ei voinut sitä enää sulkea. Toinen\nrakkaus astui, vastoin hänen tahtoansa, tästä tehdystä aukosta\nsisään! taikka pikemmin sama, uusien kasvojen liiaksi kiihoittama\nrakkaus, joka oli vielä kasvanut kaikella sillä voimalla, jonka\nsaa, vanhetessaan, rakastamisen tarve. Siis hän rakasti tätä nuorta\ntyttöä! Oli turhaa enää taistella vastaan, vastustella ja kieltää,\nhän rakasti tätä epätoivoisena, koska hän tiesi, ettei saisi tältä\nosakseen edes sääliä, ja että tämä tulisi aina olemaan tietämätön\nihailijansa julmasta kidutuksesta ja vielä lisäksi, että toinen\nmenisi tytön kanssa naimisiin. Tämä ajatus ilmestyi yhä lakkaamatta,\nsitä oli mahdoton karkoittaa ja hänet valtasi eläimellinen halu\nulista kiinnisidottujen koirien tavoin, sillä hän tunsi itsensä\nvoimattomaksi, orjuutetuksi, kahlehdituksi niinkuin ne. Tullen yhä\nhermostuneemmaksi, mitä enemmän hän ajatteli, hän astuskeli yhä\npitkin askelin tuossa laajassa huoneessa, joka oli valaistu kuin\njuhlaa varten. Kun hän ei voinut viimein enää sietää tämän uudestaan\nauenneen haavan tuskaa, hän koetti tyynnyttää sitä, muistelemalla\nentistä lempeään, hukuttaa sen loitsimalla esiin ensimmäisen ja\nsuuren rakkautensa. Hän meni ottamaan jäljennöksen, jonka hän ennen\nmuinoin oli tehnyt itseänsä varten kreivittären muotokuvasta ja\njota hän säilytti seinäkaapissa. Sitten hän asetti sen jalustalle\nja seisoen vastapäätä sitä, tarkasti sitä. Hän koetteli uudestaan\nnähdä kreivittären, uudestaan löytää hänet elävänä, sellaisena kuin\nhän ennen muinoin oli rakastanut tätä. Mutta aina ilmestyi Annette\nkankaalle. Äiti oli hävinnyt, oli hälvennyt, antaen tilaa toisille\nkasvoille, jotka olivat omituisesti sen näköiset. Nämä kasvot\nolivat Annetten, hänen vähän heleänkirkkaampine hiuksineen, hänen\nvallattomine tytönhymyineen, hänen ivallisine ilmeineen, ja Bertin\ntunsi kyllä ruumiineen ja sieluineen kuuluvansa tälle olennolle,\nniinkuin hän milloinkaan oli kuulunut tuolle toiselle, aivankuin\nvirrassa lipuva alus kuuluu laineelle!\n\nSitten hän nousi, ja ollaksensa enää näkemättä tätä ilmestystä, hän\nkäänsi taulun nurin; kun hän sitten tunsi itsensä surun täyttämäksi,\nniin hän meni huoneeseensa tuodakseen ateljeehen kirjoituspöytänsä\nsen laatikon, jossa lepäilivät kaikki hänen rakastettunsa kirjeet. Ne\nolivat siellä niinkuin vuoteessa, toinen toisensa päällä, muodostaen\nkorkean kasan pieniä, sieviä papereita. Hän sysäsi kätensä sinne,\nkoko tähän proosaan, mikä puhui heistä, tähän heidän pitkän suhteensa\nkylpyammeeseen. Hän katseli tätä kapeata lauta-arkkua, jossa loikoi\ntuo kasaantunut kirjekuorijoukko, jolle jokaiselle oli kirjoitettu\nhänen nimensä, aina vain yksin hänen nimensä. Hän ajatteli, että\nrakkaus, että kahden olennon hellä kiintyminen toisiinsa, että\nkahden sydämen historia oli siinä kerrottu tuossa keltaisten\npaperien virrassa, josta näkyi täplinä punaiset sinetit; ja hän\nhengitti, kumartuen niiden yli, niihin suljettujen kirjeiden vanhaa\nsurunvoittoista tuoksua.\n\nHän tahtoi lukea ne uudestaan, ja kaapaisten laatikon pohjasta hän\notti kourallisen niitä, kaikkein vanhimpia. Mikäli hän niitä avasi,\nsikäli lähtivät niistä tarkat muistot, jotka myllersivät sielua.\nHän tunsi niistä monta, joita hän oli kantanut mukanaan kokonaisia\nviikkoja ja hän löysi noiden pienellä käsialalla piirrettyjen rivien\nkeskeltä sellaisia, jotka lausuivat hänelle suloisia ajatuksia,\nmuinaisia, unhoittuneita tunteita. Yhtäkkiä hän tapasi sormiinsa\nhienon, kirjaillun nenäliinan. Mikähän se oli? Hän haki muististaan\nhetkisen, sitten se tuli hänen mieleensä. Eräänä päivänä, hänen\nluonaan, oli kreivitär itkeä nyyhkyttänyt, koska hän oli hiukan\nmustasukkainen, ja hän oli silloin varastanut rouvan kyynelien\nkostuttaman nenäliinan, säilyttääkseen sen.\n\nAh! noita surullisia muistoja! Surullisia ja ikäviä! Vaimo parka!\n\nTämän laatikon pohjalta, entisyyden taustalta, kaikki nämä muistot\nkohosivat kuin usva: häipyneen todellisuuden hienonhieno usva. Hän\nkärsi siitä kuitenkin ja itki, nämä kirjeet nähdessään, niinkuin\nitketään kuolleita, koska ne eivät enää ole olemassa.\n\nMutta koko tämä entinen esiinkuohutettu rakkaus sai hehkumaan hänessä\ntoisen, nuoren ja uuden tulen, vastustamattoman lemmen voiman,\njoka palautti hänen muistoonsa Annetten ilosta säteilevät kasvot.\nHän oli rakastanut äitiä, vapaaehtoisen orjuuden intohimoisella\nkiihkolla, hän alkoi rakastaa tätä tytärtä niinkuin orja, niinkuin\nvanha värisevä orja, jolle taotaan kahleita, joita hän ei enää pysty\nkatkomaan.\n\nSen hän tunsi olentonsa pohjalla, ja se kauhistutti häntä.\n\nHän koetteli ymmärtää, kuinka ja minkä vuoksi Annette niin\ntäydellisesti piti häntä vallassaan? Hän tunsi niin vähän tätä nuorta\ntyttöä! Hän oli nuori nainen, jonka sydän ja sielu nukkuivat vielä\nnuoruuden unta.\n\nMutta hän, Bertin, taas oli melkein elämänsä loppupäässä! Kuinka\nsitten oli tämä lapsi voinut vallata hänet muutamin hymyilyin ja\nhiussuortuvin! Ah! Tämän vaaleaverisen tyttöpahasen hymyilyt ja\nhiukset herättivät hänessä halun langeta polvilleen ja lyödä otsansa\nmaahan!\n\nTietääkö sitä koskaan, miksi jonkun naisen kasvot yhtäkkiä\nvaikuttavat meihin myrkyn voimalla. Tuntuu siltä, että on juonut\nhänet silmillään, että hän on muodostunut meidän ajatukseksemme\nja meidän lihaksemme! Siitä on joutunut aivan päihdyksiin, aivan\nmielettömäksi, elää tästä itseensä imemästään kuvasta, ja tahtoisi\nsiitä kuolla!\n\nKuinka saakaan toisinaan kärsiä siitä julmasta ja käsittämättömästä\nvoimasta, joka jonkun kasvojen muodolla on miehen sydämeen!\n\nOlivier Bertin oli uudestaan alkanut kävellä; yö kului, hänen\nuuninsa oli sammunut. Ikkunalasien läpi yön kylmä henki tuntui\nhuoneeseen. Silloin hän meni vuoteeseensa ja jatkoi ajattelemistaan\nja kärsimistään päivänkoittoon asti.\n\nHän nousi ylös aikaiseen, tietämättä miksi, ja myöskin, mitä hän\ntekisi, sillä hänen hermonsa pitivät hänet rauhattomana ja epäröivänä\nniinkuin tuuliviirin.\n\nKoettaessaan suunnata ajatustaan muuanne, hankkia askaroimista\nruumiilleen, hän muisti, että juuri sinä päivänä muutamat klubin\njäsenet tapasivat toisensa joka viikko maurilaisessa kylvyssä, jossa\nhe söivät aamiaista hieromisen jälkeen. Hän pukeutui siis nopeasti,\ntoivoen että sauna ja suihku häntä rauhoittaisivat ja läksi ulos.\n\nHeti kun hän oli pistänyt jalkansa kadulle, tunsi hän kylmää ilman\nvärettä, tuota kaikkea vihantaa rypistävää, ensimmäisen pakkasen\nkylmää, joka hävittää yhdessä ainoassa yössä kesän viimeiset\njäännökset.\n\nKaikkialla pitkin bulevardia oli satanut paksulta leveitä, keltaisia\nlehtiä, jotka putosivat kuivasti ja hiljaisesti kahahtaen. Niitä\nputosi silminnäkemiin, toisesta päästä leveitä lehtikujia toiseen,\ntalojen julkisivujen väliin, aivan kuin kaikki niiden varret olisi\nerotettu oksista terävällä, hienolla lasilevyllä. Viertotiet ja\nkäytävät olivat niiden peitossa, ne näyttivät aika-ajoittain metsän\nkäytäviltä talven alkaessa. Kaikki nämä kuolleet lehdet ratisivat\nniille astuttaissa ja kasaantuivat toisinaan tuulen puhaltaessa\nkevyiksi aalloiksi.\n\nOli tuollainen vaihdepäivä, jolloin toinen vuoden aika loppuu\nja toinen alkaa, päivä, jolla on erityinen tuntu ja erityinen\nsurumielisyys, kuoleman surumielisyys ja uudestaan syntyvän voiman\nsävy.\n\nBertinin astuessa maurilaisen kylpylän kynnyksen yli sai se ajatus,\nettä lämpö kohta tulisi tunkeutumaan hänen ruumiiseensa, joka hänen\nsinne tullessaan oli ollut kadun kylmän ilmavoiman vaikutuksen\nalaisena, hänen surullisen sydämensä mielihyvästä vavahtamaan.\n\nHän riisuutui sukkelasti, kiersi vyötäisilleen ohuen harsovyön,\njonka vahtimestari hänelle antoi ja hävisi pehmeäksi täytetyn oven\ntaa, joka hänelle avattiin. Rasittava lämmin henkäys, joka näytti\ntulevan kaukaisesta liedestä, pani hänet hengittämään aivan kuin\nolisi tahtonut läkähtyä kulkiessaan läpi maurilaisen pylväskäytävän,\njota valaisi kaksi itämaalaista lamppua. Sitten kähärätukkainen\nneekeri, puettuna samoin kuin kylpijätkin, kiiltäväselkäinen,\nvoimakaslihaksinen, riensi hänen edelleen kohottaakseen oviverhoa\nhuoneen toisessa päässä, ja Bertin astui suureen saunaan, pyöreään,\nkorkeaan, hiljaiseen, melkein mystilliseen kuin temppeli. Päivänvalo\ntuli ylhäältä kupukatosta ja värillisestä lasista tehdyistä\napilaanmuotoisista ikkunoista tähän suureen, kellon muotoiseen ja\nliuskakivillä laskettuun saliin, jonka seiniä peitti arabialaiseen\ntapaan koristetut fajanssit.\n\nKaikenikäisiä miehiä, melkein alasti, kulki verkalleen vakavin\naskelin, puhumatta, edestakaisin, toisia istui pienillä\nmarmoripenkeillä, käsivarret ristissä; toiset juttelivat hiljaisella\näänellä.\n\nPolttava ilma pani läähättämään heti sisäänastuttaessa. Tässä\ntukehduttavan kuumassa ja koristeellisessa sirkuksenmuotoisessa\nsalissa, jossa lämmitettiin ihmisruumista, jossa kierteli mustia\nhierojia ja kuparinvärisiä maurilaisia, oli jotakin antiikkista ja\nsalaperäistä.\n\nEnsimmäinen henkilö, jonka maalari huomasi, oli kreivi de Landa. Hän\nkierteli ympäri kuin roomalainen painija, ylpeänä äärettömän suuresta\nrinnastaan ja ristiinasetetuista paksuista käsivarsistaan. Hän oli\nsaunan kantavieras, hän luuli siellä olevansa näyttämöllä kuin\nsuosiota saava näyttelijä, ja hän arvosteli asiantuntijana kaikkien\nParisin vahvojen miesten kiistelyn alaista lihasrakennetta.\n\n-- Hyvää päivää, Bertin, sanoi hän. He kättelivät; sitten Landa\njatkoi:\n\n-- No, nyt on hyvä hikoilemisilma.\n\n-- Niin, erinomainen.\n\n-- Oletteko nähnyt Rocdiania. Hän on tuolla. Minä kävin ottamassa\nhänet mukaani hänen vuoteelta noustessaan. Oh, katsokaas tuota\nruumiinrakennetta.\n\nPieni, käyräsäärinen, ohutkäsivarsinen, laihakylkinen herra meni\nohi ja herätti näiden kahden vanhan inhimillisen voiman esikuvan\nhalveksivaa hymyilyä.\n\nRocdiane tuli heidän luokseen huomattuaan maalarin.\n\nHe istuutuivat pitkälle marmoripöydälle ja alkoivat jutella kuin\nsalongissa. Viinurit kiertelivät tarjoten juotavaa. Kuultiin\nmasöörien lyödä läiskyttelevän paljasta ruumista ja suihkun äkkiä\npurskahtavan esiin. Veden alituinen loiske, joka läksi tämän\nsuuren amfiteatterin kaikista kulmista, täytti sen myöskin sateen\nhiljaisella kohinalla.\n\nJoka hetki uusi tulokas tervehti noita kolmea ystävää taikka lähestyi\npuristaakseen heidän kättään. Siellä oli lihava herttua de Hansson,\npieni ruhtinas de Pilati ja parooni Flach ja muita. Rocdiane sanoi\nyhtäkkiä.\n\n-- Kas, Farandal.\n\nMarkiisi astui sisään kädet lanteilla, kävellen, kuten erittäin\nkaunisvartaloiset miehet ainakin, sulavasti, sillä heitä ei saata\nmikään hämille.\n\nLanda mutisi:\n\n-- Se on gladiaattori, tuo veitikka. Rocdiane virkkoi kääntyen\nBertiniin:\n\n-- Onko totta, että hän nai teidän ystävienne tyttären?\n\n-- Luulen niin, sanoi maalari.\n\nMutta tämä kysymys vastapäätä tätä miestä, tällä hetkellä,\ntässä paikassa aiheutti Oliverin sydämessä epätoivoa ja kapinaa\nsynnyttävän, kauhean tärähdyksen. Se kauhu, jota hän oli tuntenut\nnähdessään pikimiltään kaikki nuo tosiasiat, ilmestyi hänessä yhden\nsilmänräpäyksen niin hurjana, että hän jonkun hetken taisteli\nitsessään valtaanpyrkivää eläimellistä halua vastaan syöksyä\nmarkiisin kimppuun.\n\nSitten hän nousi.\n\n-- Olen väsynyt, sanoi hän, menen heti paikalla hierottavaksi.\n\nArabialainen palvelija kulki ohi.\n\n-- Ahmed, oletko vapaa?\n\n-- Kyllä, herra Bertin.\n\nHän läksi kiirein askelin välttääkseen Farandalin kädenpuristusta;\ntämä tuli näet verkalleen lähemmäksi kiertäen miehestä mieheen.\n\nTuskin oli hän neljännestuntia tuossa suuressa, rauhallisessa\nleposalissa, jota ympäröitsi pienet komerot vuoteineen, ja jonka\nkeskellä oli afrikkalais-kukkalava ja suihkulähde, josta vesi tippui\ntippumistaan maahan. Hänestä tuntui, kuin häntä seurattaisiin,\nuhattaisiin, että markiisi tulisi tapaamaan häntä ja että hänen\npitäisi ojentaa kätensä, kohdella häntä ystävänä, vaikka hänellä\nolikin halu tappaa hänet.\n\nHän huomasi kohta olevansa taas bulevardilla, jota peittivät\nkuolleet lehdet. Niitä ei enää putoillut, sillä pitkä sadekuuro\noli irroittanut viimeiset. Niiden muodostama punakeltainen vaippa\nvärähteli, liikahteli, lainehteli toiselta katukäytävältä toiselle\nyltyvän tuulen voimakkaista puuskista.\n\nYhtäkkiä jonkunlainen ärjyntä humahti katoille, tuo myrskynpedon\nkirkaisu, joka kulkee ohi, ja samalla raivoava tuulenpuuska, joka\nnäytti tulevan Madeleineltä päin, syöksyi bulevardille.\n\nLehdet, kaikki maahan tippuneet lehdet, näyttivät osoittavan\nhäntä, kohosivat hänen lähestyessään. Ne juoksivat hänen edessään,\nkasaantuivat ja pyöriskelivät, kohoten kierikkamaisesti aina\nkatonharjoille saakka. Hän ajoi niitä kuin karjaa, kuin hullua\nkarjaa, joka lehahti lentoon, joka katosi paeten Parisin rajoille\npäin, kohti sen ympäristön vapaata taivasta. Ja kun suuri lehti ja\ntomupilvi oli häipynyt Malesherbesin kaupunginosan mäelle, jäivät\nviertotiet ja katukäytävät paljaiksi, omituisen siisteiksi ja\nlakaistuiksi.\n\nBertin ajatteli: \"Mitä minusta tulee: Mitähän minä tekisin? Mihin\nminä menisin?\" Ja hän palasi kotiinsa, kun ei voinut mitään keksiä.\n\nSanomalehtimyymälä kiinnitti hänen huomiotaan. Hän osti lehtiä 7\ntai 8 kappaletta, toivoen löytävänsä niistä ehkä jotakin lukemista\ntunniksi tai pariksi.\n\n-- Suurustan täällä, sanoi hän palatessaan kotiin. Ja hän nousi\nateljeehensa.\n\nMutta hän tunsi istuutuessaan, ettei hän voisi sinne jäädä, sillä\nkoko hänen ruumiissaan oli raivoavan pedon levottomuus.\n\nLuetut sanomalehdet eivät voineet hetkeksikään kiinnittää hänen\nmieltään, ja hänen lukemansa tosiseikat jäivät hänelle vain silmiin,\nsiirtymättä ajatukseen. Keskellä erästä kirjoitusta, jota hän ei\nkoettanutkaan ymmärtää, sana Guilleroy sai hänet säpsähtämään. Oli\nkysymys kamarin istunnosta, jossa kreivi oli puhunut muutamia sanoja.\n\nHänen huomionsa, jonka tämä muistutus oli herättänyt, kohdistui\nsitten kuuluisan tenorin Montrosén nimeen. Hänen piti antaa\njoulukuun loppupuolella yksi ainoa esitys suuressa oopperassa. Tämä\ntulisi olemaan, sanoi sanomalehti, suurenmoinen soitannollinen\njuhlatilaisuus, sillä tenori Montrosé, joka oli jättänyt Parisin\nkymmenen vuotta sitten, oli saavuttanut kaikkialla Europassa ja\nAmerikassa ennenkuulumatonta menestystä. Ja häntä seuraisi muuten\nkuuluisa ruotsalainen laulajatar Helsson, jota ei myöskään oltu\nkuultu Parisissa viiteen vuoteen.\n\nYhtäkkiä Olivierin päähän juolahti ajatus, joka näytti syntyvän\nhänen sydämensä pohjasta, nimittäin valmistaa Annettelle tilaisuus\nnauttia tästä näytelmästä. Sitten hän ajatteli, että kreivittären\nsuru asettaisi esteitä tälle aikomukselle, ja hän mietti sommitelmia\nvoidakseen toteuttaa sen kaikista huolimatta. Yksi ainoa oli\ntarjolla. Täytyi ottaa näyttämöaitio, jossa oltiin melkein\nnäkymättöminä, ja jos kreivitär siitä huolimatta ei tahtoisi tulla,\ntoimittaa Annetten seuraksi isä ja herttuatar. Tässä tapauksessa\ntäytyisi tarjota tämä aitio herttuattarelle. Mutta silloin hänen\ntäytyisi kutsua myöskin markiisi!\n\nHän epäröi ja harkitsi kauan.\n\nAsianlaita oli nyt kerran niin, että avioliitto oli päätetty asia,\nvieläpä oli määrätty hääpäiväkin. Hän arvasi ystävättärensä kiireen\nsaada tämä asia päätökseen, hän ymmärsi, että mitä lähimmässä\ntulevaisuudessa kreivitär antaisi tyttärensä Farandalille. Hän ei\nvoinut siihen mitään. Hän ei voinut sitä estää, ei muuttaa eikä\nhidastuttaa tätä kauheata asiaa! Koska kerran täytyi siihen alistua,\neikö ollut parempi koettaa hillitä mieltänsä, peittää kärsimyksensä,\nnäyttää tyytyväiseltä, ja olla joutumatta, niinkuin äskettäin,\nsuuttumuksen valtaan?\n\n-- Niin, hän kutsuisi myöskin markiisin, tyynnyttäen siten\nkreivittären epäilyksiä ja säilyttäen itsellensä ystävällisen tien\nnuoren perheen lähimpään tuttavapiiriin.\n\nSyötyään aamiaista hän käväisi oopperassa varatakseen itsellensä\nverhojen taakse piiloutuvan aition. Se luvattiin hänelle. Sitten hän\nriensi Guilleroylle.\n\nKreivitär ilmestyi melkein hetipaikalla, ja vielä edellisen päivän\nhellästä kohtauksesta kokonaan liikutettuna virkkoi:\n\n-- Kuinka kaunista, että palasitte tänään.\n\nBertin sopersi:\n\n-- Tuon teille jotakin.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Näyttämöaition oopperassa Hellssonin ja Montrosén ainoata esitystä\nvarten.\n\n-- Ooh, ystäväni, mikä harmi! Ja minun suruni?\n\n-- Teidän surunne on kohta neljän kuukauden vanha.\n\n-- Vakuutan teille, etten voi.\n\n-- Ja Annette? Ajatelkaas, että sellaista tilaisuutta ei tarjoudu\nehkä koskaan enää.\n\n-- Kenenkä kanssa hän menisi?\n\n-- Isänsä ja herttuattaren, jonka tulen kutsumaan. Minulla on myöskin\naikomus tarjota paikka markiisille.\n\nKreivitär katsoi häntä silmien pohjaan, samalla kun mieletön halu\nsuudella häntä kohosi hänen huulilleen.\n\nHän toisti, koska ei voinut uskoa korviaan:\n\n-- Markiisilleko?\n\n-- Niin kyllä.\n\nJa hän suostui heti paikalla tähän asiainjärjestelyyn.\n\nBertin jatkoi välinpitämättömän näköisenä:\n\n-- Oletteko jo määränneet hääajan?\n\n-- Hyvä Jumala, kyliä, melkein. Meillä on syitä suuresti kiirehtiä\nsitä, sitä enemmän, kun se oli päätetty ennen äidin kuolemaa. Tehän\nmuistatte.\n\n-- Kyllä, aivan oikein. Ja milloin ne vietetään?\n\n-- Tammikuun alussa. Pyydän teiltä anteeksi, etten ole ilmoittanut\nsitä teille aikaisemmin.\n\nAnnette tuli sisään huoneeseen. Bertin tunsi sydämensä hyppäävän\nrinnassa vieterin voimalla, ja koko se rakkaus, joka ajoi hänet\nnuorta tyttöä lähestymään, katkeroitui äkkiä ja synnytti hänessä\ntuon omituisen, intohimoiseni kiukun, joksi rakkaus muuttuu, kun\nmustasukkaisuus sitä kiihoittaa.\n\n-- Tuon teille jotakin, sanoi taiteilija. Annette vastasi:\n\n-- Siis me olemme lopullisestikin alkaneet olla toisillemme \"te\".\n\nBertinin kasvot saivat isällisen ilmeen.\n\n-- Kuulkaahan lapseni, minä tunnen asioiden kulun ja tiedän,\nmitä on tekeillä. Minä vakuutan teille, että se tulee kuitenkin\nvälttämättömäksi jonkun ajan kuluttua. On siis parempi heti paikalla\nkuin myöhempään.\n\nAnnette kohautti olkapäitään tyytymättömän näköisenä.\n\nMutta kreivitär vaikeni, katse suunnattuna kauas ja ajatus\njännittyneenä.\n\nAnnette kysyi:\n\n-- Mitä te tuotte minulle?\n\nBertin kertoi nyt oopperaesityksestä ja aikomuksestaan pyytää heitä\nnäyttämöaitioon. Nuori tyttö ihastui, ja hypäten hänen kaulaansa\npikkutytön innostuksella, suuteli häntä molemmille poskille.\n\nTaiteilija tunsi pyörtyvänsä, ja ymmärsi, tämän pienen raikkaasti\nhengähtävän suun, kevyesti, kaksi kertaa, häntä hipaistessa, ettei\nhän koskaan parantuisi tästä taudista.\n\nKreivitär sanoi närkästyneenä tyttärelleen:\n\n-- Sinähän tiedät, että isäsi odottaa sinua.\n\n-- Kyllä, äiti, menen heti.\n\nHän livisti tiehensä, lähettäen vielä lentosuukkoja sormenpäillä.\n\nHeti hänen lähdettyään Olivier kysyi:\n\n-- Lähtevätkö he matkoille?\n\n-- Kyllä, kolmeksi kuukaudeksi. Taiteilija mutisi tahtomattaan:\n\n-- Sitä parempi!\n\n-- Me alotamme uudestaan entisen elämämme, sanoi kreivitär.\n\nHän sopersi:\n\n-- Minä toivon sitä kernaasti.\n\n-- Sillävälin älkää laiminlyökö minua.\n\n-- En, ystävättäreni.\n\nVoimakas tunnepuuska, joka hänellä oli ollut edellisenä iltana\nnähdessään kreivittären itkevän ja hänen juuri ilmaisemansa aikomus\nkutsua markiisi oopperaesitykseen, antoi kreivittärelle uudestaan\nhiukan toivoa.\n\nSe ei kestänyt kauan. Viikkoa ei ollut vielä kulunut, kun kreivitär\njo uudestaan seurasi tämän miehen kasvoilla kiduttavalla ja\nmustasukkaisella tarkkaavaisuudella kaikkia hänen kärsimyksensä\nvaiheita. Hän tahtoi tietää ne kaikki, koska hän itsekin kävi\nkaikkien niiden kärsimysten läpi, jotka hän arvasi taiteilijankin\nkokevan ja Annetten alituinen läsnäolo muistutti hänelle kaikkina\npäivän hetkinä hänen ponnistuksiensa voimattomuutta.\n\nKaikki masensi häntä yhtaikaa, vuodet ja suru. Hänen ennen toimelias,\ntaitava ja nerokas viehättelynsä, joka koko hänen elämänsä aikana oli\nhankkinut hänelle voiton taistellessaan Bertinistä, oli menettänyt\ntehonsa tässä yksitoikkoisessa ja aina yhtäläisessä mustassa puvussa,\njoka korosti hänen kalpeuttaan ja hänen piirteittensä muuttumista,\nsamalla kun se teki hänen lapsensa nuoruuden häikäisevän loistavaksi.\nOli jo kaukana tuo aika -- joka oikeastaan oli niin läheinen --\nAnnetten Parisiin paluun aika, jolloin hän koetteli ylpeästi hankkia\nsamallaisia pukuja, jotka hänelle olivat silloin eduksi. Nyt\nhänellä oli hurja halu kiskaista päältään nuo kuolonvaatteet, jotka\nrumensivat ja piinasivat häntä.\n\nJos hän olisi voinut käyttää palvelukseensa kaikki hienot\nkaunistelukeinot, jos hän olisi voinut valita hienovivahteisia\nkankaita, hänen hipiänsä kanssa yhteensointuvia, jotka olisivat\nantaneet hänen lakastuvalle viehätykselleen huolellisesti harkitun\nvoiman, yhtä kiehtovan, kuin hänen tyttärensä eloton sulo, niin olisi\nhän osannut epäilemättä pysyä vielä yhä hurmaavampana.\n\nHän tiesi niin hyvin, mitenkä tehokkaasti vaikuttivat kiihdyttävät\niltapuvut, pehmeät, aistilliset aamupuvut, hämilleen saattavat\nkotipuvut, joita varattiin aamiaisia varten lähimpien ystävien kanssa\nja jotka suovat naiselle aina puolipäivään saakka jonkinlaisen\nylösnousun tunnun, jätetyn vuoteen ja hajuvedestä tuoksuvan\nmakuuhuoneen aineellisen ja lämpimän vaikutelman!\n\nMutta mitä voi hän yrittää näissä hautajaisvaatteissa, tässä pakko\ntyöläisen puvussa, joka peittäisi häntä kokonaisen vuoden. Koko\nvuoden! Hän jäisi vangituksi tähän mustaan verhoon, toimettomaksi\nja voitetuksi. Yhden vuoden aikana hän tuntisi vanhenevansa\npäivä päivältä, tunti tunnilta, minuutti minuutilta tässä mustan\nharsovaatteen kotelossaan. Mikä hänestä tulisi, jos hänen sairas\nruumisparkansa yhä muuttumistaan muuttuisi näin hänen sielunsa\ntuskien jatkuessa?\n\nNämä ajatukset eivät enää jättäneet häntä, ne pilasivat häneltä\nkaiken, mistä hän olisi nauttinut, ne muuttivat suruksi kaiken, mistä\nhän olisi ollut iloinen, ne eivät jättäneet hänelle enää yhtään\neheätä nautintoa, ei tyytyväisyyttä eikä iloa. Lakkaamatta värähteli\nhänessä tuskastunut tarve pudistaa harteiltaan tämä kurjuuden taakka,\njoka häntä lannisti, sillä ilman tätä ärsyttävää ahdistusta, hän\nolisi ollut niin onnellinen vielä, niin reipas ja hyvinvoipa! Hän\ntunsi omaavansa eloisan ja pirteän mielen, yhä nuoren sydämen ja\nolennon hehkun, joka alkaa elää, kyllästymättömän onnenhalun, vieläpä\nahnaamman kuin ennen muinoin, ja kalvavan rakkauden tarpeen.\n\nJa kas nyt, kaikki se, mikä oli hyvää, kaikki mikä oli suloista,\nihanaa, runollista, mikä kaunistaa ja tekee elämämme rakkaaksi,\nse hävisi hänestä, koska hän oli vanhentunut! Kaikki oli lopussa!\nHän huomasi kuitenkin itsessään vielä nuoren tytön helliä tunteita\nja nuoren naisen intohimoisia tunnepurkauksia. Ei mikään ollut\nhänessä vanhentunut muu kuin hänen ruumiinsa, tuo kurja iho, tuo\nluiden peite, vähitellen haalistunut ja kulunut huonekalun puuosia\nverhoava verka. Tämä alituisen heikkenemisen ajatteleminen oli niin\nkiintynyt häneen, että se oli tullut melkein ruumiilliseksi kivuksi.\nPiintynyt päähänpisto oli synnyttänyt orvaskeden vanhenemisen\naistimuksen, jatkuvan ja tajuttavan, aivan kuin kylmän ja lämmön\naistimukset. Hän luuli todellakin tuntevansa aivan kuin epämääräistä\nsyyhyä, ryppyjen vitkallista kehittymistä hänen otsallaan, poskien\nja kurkun kudoksien veltostumista ja kaikkien niiden lukemattomien\npikkupiirteiden lisääntymistä, jotka rypistävät väsynyttä ihoa.\nAivan kuin hivuttavan taudin valtaan joutunut olento, jota alituinen\nkutku pakottaa raapimaan itseänsä, kreivitär huomatessaan ja\npelätessään tätä kiitävän ajan hirvittävää ja hiljaista hävitystyötä\nsai mieleensä vastustamattoman tarpeen todeta sen peileistä. Ne\nkutsuivat häntä, ne houkuttelivat häntä, ne pakoittivat häntä\ntulemaan silmät jännittyneinä näkemään, uudestaan näkemään ja\nlakkaamatta uudestaan tuntemaan, koskemaan sormellaan, aivan kuin\nparemmin tullaksensa vakuutetuksi asiasta, tätä vuosien aiheuttamaa\nkatoamatonta kulutusta. Alussa se oli vain aika-ajoittainen ajatus,\njoka ilmestyi joka kerta kun hän huomasi, joko kotonaan taikka\nmuualla, tuon pelottavan lasin kiiltävän pinnan. Hän pysähtyi\nkatukäytäville katsellakseen itseänsä puotien näyteikkunoista, hän\noli kuin yhdellä kädellä kiinnitetty kaikkiin niihin lasilevyihin,\njoilla kauppiaat koristavat puotien julkisivuja. Tämä tuli taudiksi,\nkiduttavaksi vaivaksi. Hän kantoi taskussaan sievää, norsunluista\nriisijauherasiaa, pähkinänsuuruista, jonka kannen sisäpuoleen\nkätkeytyi pienenpieni peili, ja usein kävellessään hän piti sitä\nkädessään ja kohotti sitä silmiinsä päin.\n\nKun hän istuutui lukemaan tai kirjoittamaan gobeliinisalongissaan,\nhänen ajatuksensa, jota hetkeksi oli kiinnittänyt tämä uusi\naskartelu, palasi kohta takaisin tähän ahdistavaan vaivaan. Hän\ntaisteli vastaan, koetteli suunnata ajatuksensa muualle, saada\nmuita ajatuksia, jatkaa työtänsä. Se oli turhaa, tämä ärsyttävä\nhalu kiusasi häntä, ja kohta hänen kätensä jätti kirjan tahi kynän\nja ojentautui vastustamattomin liikkein pientä peiliä kohti,\njossa oli vanhasta hopeasta tehty varsi ja joka aina oli hänen\nkirjoituspöydällään. Tuossa soikeassa ja korkokuvilla koristetussa\nkehyksessä esiintyivät hänen koko kasvonsa kuin entisajan kasvot,\nkuin viime vuosisadan muotokuva, kuin ennen aikaan tai muinoin\nraikasvärisenä ollut pastellimaalaus, jonka aurinko oli himmentänyt.\nSitten pitkän aikaa katseltuaan itseänsä hän asetti takaisin,\nväsynein liikkein, tuon pienen esineen pöydälle ja ponnisti voimiansa\nryhtyäkseen uudestaan työhön, mutta hän ei ollut lukenut kuin pari\nsivua tai kirjoittanut parikymmentä riviä, kun katselemisen tarve\nsyntyi hänessä uudestaan voittamattomana ja kiduttavana; ja hän\nojensi uudestaan käsivartensa tarttuakseen jälleen peiliin.\n\nTähän pieneen kiihoittavaan esineeseen oli hän nyt niin kiintynyt,\nettei käsi voinut enää sitä jättää, hän käytti sitä joka hetki\nottaessaan vastaan ystäviään, ja hermostui siihen määrin, että\nhuudahti, vihasi sitä kuin elävää olentoa käännellen sitä käsissään.\n\nEräänä päivänä tuskastuneena tähän taisteluun itsensä ja tuon\nlasipalasen välillä, hän heitti sen seinään, jotta se halkesi ja meni\nkappaleiksi.\n\nMutta jonkun ajan kuluttua hänen miehensä, joka oli korjauttanut sen,\nantoi sen hänelle takaisin, kirkkaampana kuin koskaan ennen. Hänen\ntäytyi ottaa se, kiittää ja alistua taas säilyttämään sitä.\n\nJoka ilta ja joka aamu huoneeseen sulkeutuneena ollessaan hän alkoi\nuudestaan tahtomattaan tätä hirvittävän ja hiljalleen tapahtuvan\nhävityksen pikkumaisen tarkkaa ja kärsivällistä tutkimista.\n\nNukkumaan mentyään ei hän saanut unta, sytytti kynttilän ja loikoili\nsilmät auki ajatellen, että unettomuudet ja murhe jouduttaisivat\nparantumattomasti kiitävän ajan hirvittävää työtä. Hän kuunteli yön\näänettömyydessä kellon heilurin liikkeitä, joka näytti tikutuksellaan\nlausuvan yksitoikkoista ja säännöllistä: \"Se kiitää, se kiitää,\nse kiitää,\" ja hänen sydäntänsä puristi sellainen kipu, että hän\npeittäen lakanalla suunsa huokaili epätoivosta.\n\nEnnen aikaan hän, niinkuin kaikki ihmiset, tunsi vuosien vierivän\nja niiden tuovan mukanansa muutoksia. Niinkuin kaikki, oli hänkin\nitseksensä ajatellut joka talvi joka kevät ja joka kesä: \"Olen paljon\nmuuttunut viime vuodesta.\" Mutta kun hän aina oli kaunis, vaikka\ntämän kauneus oli vähän erilainen, niin ei se häntä huolestuttanut.\nNyt yhtäkkiä sen sijaan, että olisi rauhallisesti todennut\nvuodenaikojen vitkallisen kulun, hän oivalsi ja käsitti hetkien\nkauhean nopean kiidon. Hänelle oli äkillisesti selvennyt tuo ajan\nohi livahtaminen, tuo huomaamaton hetkien häipyminen, joka saattaa\nsuunniltaan sitä ajatellessa, tuo loppumaton, lyhyiden, kiirehtivien\nsekuntien loppumaton ohirientäminen, joka nakertaa ihmisten ruumista\nja elämää.\n\nNäiden onnettomien öiden jälkeen hän kyllä vaipui rauhallisempiin,\npitkiin unenhorroksiin lämpimien lakanoiden keskellä, kun hänen\nkamarineitonsa aamuisin oli avannut ikkunaverhot ja sytyttänyt\ntulen loimuamaan pesään. Hän pysyi väsyneenä, uneliaana, olematta\nhereillä tai nukuksissa, ajatuksen horteessa, joka synnytti hänessä\nvaistomaisen ja hänen käsityksensä mukaan sallimuksen määräämän\ntoivon, josta hankkivat valoa ja elonvoimaa viimeisiin päiviinsä\nsaakka ihmisten sydän ja hymyily.\n\nJoka aamu nyt, heti vuoteesta noustuansa, hän tunsi itsensä valtaavan\nvoimakkaan halun rukoilla Jumalaa, saada häneltä hiukan lievitystä ja\nlohdutusta.\n\nHän polvistui silloin suuren tammisen Kristuksen kuvan eteen, jonka\nOlivier oli lahjoittanut ja joka oli taiteilijan sattumalta löytämä\nharvinainen taideteos; huulet suljettuina, rukoillen tuolla sielun\näänellä, jolla ihminen puhuu itsellensä, hän kohotti jumalalliselle\nmarttyyrille tuskallisen avunpyyntönsä. Hurmaantuneena kuulluksi ja\nautetuksi tulemisen tarpeesta, yksinkertaisena surussaan, niinkuin\nkaikki rukoilevat uskovaiset, hän ei voinut epäillä, ettei Jumala\nhäntä kuulisi, ettei hän kiinnittäisi huomiota hänen pyyntöönsä ja\nettei häntä liikuttaisi hänen vaivansa. Hän ei pyytänyt Jumalaa\ntekemään hänelle, mitä hän ei koskaan ollut tehnyt kenellekään,\nnimittäin antamaan hänen säilyttää kuolemaansa saakka viehätyksensä,\nviehkeytensä ja sulonsa, hän pyysi häneltä ainoastaan lepoa ja\nlykkäysaikaa. Täytyihän hänen vanheta, täytyihän hänenkin kuolla!\nMutta miksi niin nopeasti? Naiset pysyvät kauan kauniina! Eikö Jumala\nvoinut hänelle suoda sen suosion, että hän olisi yksi noista? Kuinka\nhyvä hän olisi silloin. Hän, joka oli kärsinyt niin paljon, jos\nJumala jättäisi hänelle vain kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi vielä sen\njäännöksen viehätysvoimaa, jota hän tarvitsi miellyttääkseen!\n\nHän ei ollenkaan lausunut Jumalalle näitä asioita, vaan hän vaikeroi\nne hänelle, hänen koko olentonsa sekavasti valittaessa hänelle\nvaivojaan.\n\nSitten hän jälleen nousi, istuutui pukeutumispöytänsä ääreen, ja yhtä\ninnokkain ajatuksen ponnistuksin, kuin rukoillessa hän käsitteli\njauheita, tahtaita, liituja, huiskuja ja harjoja, jotka palauttivat\nhänelle kipsimäisen kauneuden, päivän kerrassaan kestävän ja sitten\ntaas haihtuvan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nBulevardilla soi kaikkien suussa kaksi nimeä: \"Emma Helsson\" ja\n\"Montrosé\". Mitä enemmän lähestyttiin oopperaa, sitä enemmän kuultiin\nniitä toistettavan. Suunnattoman suuret Morrissin patsaisiin liimatut\nilmoitukset muuten lennättivät ne ihmisten silmiin, ja illan ilmassa\nväikkyi merkkitapauksen tunnelma.\n\nTuo raskas rakennus, jota kutsutaan \"musiikin kansallisakatemiaksi\"\nkyykistyneenä mustan taivaan alle, näytti sen eteen kerääntyneelle\nyleisölle uhkeata ja vaaleata julkisivuansa ja pylväskäytävänsä\nmarmoripatsaita, joita näkymättömät sähkövalolaitteet valaisivat kuin\nnäyttämökoristeita.\n\nTorilla ratsastavat poliisit ohjasivat liikennettä, ja lukemattomia\najoneuvoja saapui kaikista Parisin kulmista näyttäen vilahdukselta\neteenlaskettujen lasioviensa takaa heleänvärisiä pukuja ja kalpeita\npäitä.\n\nSuljetut kuorimattaan ja avonaiset vaunut asettuivat riviin\nvarattuihin holvikaareihin ja pysähtyen muutamiksi hetkiksi laskivat\nmaahan arvaamattoman kalleisiin turkisten, höyhenien ja pitsien\nreunustamiin iltaviittoihin puettuja hienoston naisia ja muita,\nkallisarvoinen ruumis jumalallisesti koristettuna.\n\nPitkin kuuluisia oopperan rappuja näytti tapahtuvan kuin\ntaikamaailman herääminen, niitä pitkin nousi lakkaamatta naisia,\npuettuina kuin kuningattaret, kaula ja korvat säteillen välkähtävistä\njalokivistä, ja pitkä hame laahustaen portailla.\n\nSali täyttyi aikaisin, sillä ei tahdottu menettää yhtään\nääntä kuuluisien taiteilijoiden esityksistä; ja koko laajassa\namfiteatterissa, katon komeasta kruunusta säteilevässä, loistavassa\nsähkövalossa, vilisi paikalleenasettuvia ihmisiä, kohisten kuin meren\nmaininki, ja äänten hälinä täytti huoneen.\n\nNäyttämöaitiosta, jossa jo olivat herttuatar, Annette, kreivi,\nmarkiisi, Bertin ja herra de Musadieu, ei nähty muuta kuin kulissit,\njoissa ihmisiä jutteli, juoksi, huuteli: puseroon puettuja\nkoneenkäyttäjiä, hännystakkipukuisia herroja ja erilaisissa puvuissa\nesiintyviä näyttelijöitä. Mutta suuren alaslasketun esiripun takaa\nkuultiin voimakasta ihmisjoukon hälinää ja pauhua, tunnettiin, että\nsiellä oli paljon liikkuvia ja kovin kiihoittuneita olentoja, joiden\nlevottomuus näytti läpäsevän verhon levitäkseen näyttämökoristeisiin.\n\nEsitettäisiin \"Faust\".\n\nMusadieu kertoi juttuja tämän teoksen ensimäisestä esityksestä\nTheater-Lyriquessä, silloisesta puolimenestyksestä ensimäisinä\niltoina, joita seurasi loistava riemuvoitto, ensi esitysten\nnäyttelijöistä, heidän tavastaan laulaa joka kappale. Annette,\npuoleksi kääntyneenä häneen päin kuunteli sillä ahnaalla ja nuorella\nuteliaisuudella, jolla suhtautui koko maailmaan, ja aika-ajoittain\nhän loi sulhaseensa, joka muutamien päivien perästä tulisi hänen\nmieheksensä, lempeä uhkuvan katseen. Hän rakasti tätä nyt niinkuin\nrakastavat yksinkertaiset sydämet, se on hän rakasti markiisissa\ntulevan ajan toiveitaan. Elämän ensimmäisten juhlien päihtymys ja\nhehkuva onnellisenaolemisen tarve, saivat hänet vavahtamaan ilosta ja\nodotuksesta.\n\nJa Olivier, joka näki kaikki, joka tiesi kaikki, joka oli laskeutunut\nkaikki salaisen, voimattoman ja mustasukkaisen rakkauden asteet, aina\ninhimillisen kärsimyksen tulilieteen saakka, jossa ihmissydän tuntuu\npalaa räiskyvän kuin liha hiilillä, seisoi aition taustassa suunnaten\nkumpaankin heistä kuolemaantuomitun katseita.\n\nKolme pientä iskua kuului, ja yhtäkkiä, orkesterin johtajan\nnaputtaessa hiljalleen jousellaan nuottitelineeseen, pysähtyivät\näkkiä kaikki liikkumiset, yskä ja mumina; sitten lyhyen ja\ntäydellisen hiljaisuuden jälkeen kohosivat ensimmäiset johdannon\ntahdit, täyttivät salin, musiikin näkymättömin ja vastustamattomin\nmysteerioin, jotka leviävät läpi ruumiiden, hurmaavat hermot ja\nmielet runollisella ja aineellisella huumeella sekoittaen kirkkaaseen\nilmaan, jota hengitetään, sointuvan aallon, jota kuunnellaan.\n\nOlivier istui aition takatuulilla tuskallisen liikutuksen vallassa,\naivan kuin nämä soinnut olisivat koskettaneet hänen sydämensä haavoja.\n\nMutta esiripun kohottua, hän nousi uudestaan seisomaan ja näki\nnäyttämöllä esitettävän alkemistin työhuonetta sekä tohtori Faustin\nsiellä mietiskelemässä.\n\nJo parikymmentä kertaa hän oli kuullut tämän oopperan, jonka hän\ntunsi melkein ulkoa, ja hänen tarkkaavaisuutensa jätti kohta\nkappaleen sekä kiintyi saliin. Hän ei nähnyt siitä kuin pienen\nnurkan sen näyttämön kehyksen takaa, joka peitti hänen aitionsa,\nmutta tämä nurkka, joka ulottui aina permannolta paratiisiin, näytti\nhänelle kokonaisen ryhmän yleisöä, jossa hän tunsi monta päätä.\nOrkesterin läheisyydessä valkearusettisia herroja, jotka istuivat\nrivissä toistensa vieressä ja näyttivät kokoelmalta tuttavallisia\nkasvoja, -- maailmanmiehiä, taiteilijoita, sanomalehtimiehiä, --\nkaikkia niitä herrasmiehiä, jotka eivät koskaan olleet poissa sieltä,\nmihin koko hienosto menee. Parvekeaitioissa hän nimitti itsekseen\nja merkitsi mielessään huomatut naiset. Kreivitär Lochrist, eräässä\netunäyttämöaitiossa oli todellakin ihastuttava, samalla kun vähän\nkauempana muudan äsken naimisiin mennyt markiisitar d'Ebelin sai jo\nkiikarit kohoamaan aitiotansa kohti. \"Kaunis alku,\" sanoi itsekseen\nBertin.\n\nKuunneltiin erittäin tarkkaavaisesti ilmeisen myötätuntoisesti tenori\nMontroséta, joka lauloi valituksia elämästä.\n\nOlivier ajatteli: \"Miten mainiota lorua! Kas tuolla on Faust, tuo\nsalaperäinen ja ylevä Faust, joka laulaa kauheata kaiken inhoa ja\nmitättömyyttä, ja tämä ihmisjoukko kysyy itsekseen levottomasti, onko\nMontrosén ääni muuttunut.\" -- Sitten hän kuunteli niinkuin toisetkin,\nja libreton jokapäiväisten sanojen, takaa, musiikin läpi, joka\nherätti sielun pohjassa syviä sisäisiä havaintoja, hänelle selvisi\njollain tavalla, mitenkä Goethe oli kuvitellut Faustin sydämen.\n\nHän oli ennen aikaan lukenut tämän runoelman, jonka hän arvosteli\nhyvin kauniiksi, ilman että se häntä olisi suuresti liikuttanut, ja\nnyt yhtäkkiä hän aavisti sen pohjattoman syvyyden, sillä hänestä\ntuntui, että, sinä iltana, hän itse tuli Faustiksi.\n\nVähän eteenpäin kumartuneena aition reunan yli Annette kuunteli hyvin\ntarkkaavaisesti; ja tyytyväisyyden muminaa alkoi kuulua yleisössä,\nsillä Montrosén ääni oli puhtaampi ja voimakkaampi kuin ennen!\n\nBertin oli sulkenut silmänsä. Noin kuukauden ajan jo teki hän\nkaikesta, mitä näki, kaikesta, mitä tunsi, kaikesta mitä kohtasi\nelämässä, välittömästi jonkinlaisen lisäseikan rakkauteensa. Hän\nkäytti kaikki ihmiset ja itsensäkin tämän piintyneen ajatuksen\nvaatimuksia tyydyttämään. Kaikki, mitä hän huomasi kaunista,\nharvinaista, kaikki, mitä hän kuvitteli viehättävää, sen hän tarjosi\nheti kohta mielessään pienelle ystävättärelleen, ja hänellä ei\nollut enää yhtään ajatusta, jota hän ei olisi asettanut yhteyteen\nrakkautensa kanssa.\n\nNyt hän kuunteli olemuksensa pohjassa Faustin valituksien kaikua;\nja kuoleman halu kohosi hänessä, halu lopettaa nämä murheensa ja\ntämän loppumattoman lempensä koko kurjuus. Hän katseli Annetten\nhienoa profiilia ja näki markiisi de Farandalin, joka istui hänen\ntakanaan, myöskin nuorta tyttöä katselevan! Hän tunsi itsensä\nvanhaksi, ikälopuksi, menneeksi mieheksi! Ah! kun ei ole enää mitään\nodotettavana, ei mitään toivottavana, kun ei ole edes oikeutta\nkaivata, kun tuntee itsensä säädystään syrjäytetyksi, hiljaisuuteen\nvetäytyneeksi, niinkuin yli-ikäinen valtionvirkamies, jonka virkaura\non päättynyt, niin miten sietämättömästi se kiduttaa ihmistä.\n\nKäsientaputukset alkoivat kuulua, Montrosé vietti jo riemuvoittoansa.\nJa Méphisto Labarrière ponnahti esiin maasta.\n\nOlivier, joka ei ollut koskaan ennen kuullut häntä tässä osassa,\ntuli uudestaan tarkkaavaiseksi. Muistellessaan bassoäänistä\nd'Aubinia, joka näytteli niin hyvin, sitten de Faurea, joka viehätti\nerinomaisella baritonillaan, hän tuli hetkeksi aikaa hajamieliseksi.\n\nMutta sitten yhtäkkiä, muudan Montrosén laulama lause\nvastustamattomalla voimalla liikutti häntä sydämenpohjaan. Faust\nsanoi saatanalle:\n\n    Minä tahdon aarteen, mi sisältää kaikki,\n    tahdon nuoruuden.\n\nJa tenori ilmestyi silkkipuserossaan, miekka kupeella,\nhöyhenkoristeinen poimulakki päässä, hienona, nuoren ja kauniina\noopperanäyttelijän teennäiseen tapaan.\n\nÄänten sorina kohosi. Näyttelijä esitti hyvin ja miellytti naisia.\nOlivier sitävastoin vavahti pettymyksestä, sillä Goethen draamallisen\nrunoelman sydäntäsärkevä esiinloitsiminen häipyi tämän ulkonaisen\nmuodon vaikutuksesta. Hänellä ei ollut enää silmiensä edessä muuta\nkuin taikanäytelmä, joka oli täynnä sieviä laulettuja palasia, ja\neteviä näyttelijöitä, joiden ääntä hän vain kuuli. Tuo puseroonpuettu\nmies, tuo sievä juoksutusten laskettelija, joka näytteli reisiään ja\nääntään, ei häntä miellyttänyt. Se ei ollut oikea vastustamaton ja\nsynkkä ritari Faust, se, joka tulisi viettelemään Margareetan.\n\nHän istuutui uudestaan ja tuo äsken kuulemansa lause palasi taas\nhänen mieleensä:\n\nTahdon aarteen, mi sisältää kaikki, tahdon nuoruuden.\n\nHän mutisi sitä hampaittensa välissä, hän hyräili sitä tuskallisesti\nsydämensä pohjasta ja silmät yhä kiinnitettyinä Annetten vaaleaan\nniskaan, joka pisti esiin, aition neliönmuotoiseen aukkoon, hän tunsi\nitsessään tämän toteutumattoman kaipuun koko katkeruuden.\n\nMutta Montrosé oli juuri lopettanut ensimäisen näytöksen niin\ntäydellisellä taidolla, että innostus puhkesi esiin. Useampia\nminuutteja kättentaputusten, jalkojentöminän ja hyvähuutojen melu\nvyöryi läpi salin kuin rajuilma. Nähtiin kaikissa aitioissa naisten\ntaputtelevan hansikoituja käsiään, samalla kuin miehet seisoen heidän\ntakanansa, huusivat, osoittaen myöskin suosiotaan.\n\nEsirippu putosi, ja kohosi kaksi kertaa, ilman että innostus\nlaimeni. Kun sitten verho oli laskeutunut kolmannen kerran,\neroittaen yleisöstä näyttämön ja sisäaitiot, herttuatar ja Annette\njatkoivat vielä jonkun hetken käsiensä taputtamista, ja heitä kiitti\nerikoisesti tenori, lähettäen pienen, hillityn tervehdyksen.\n\n-- Oi, hän näki meidät, sanoi Annette.\n\n-- Mikä ihmeteltävä taiteilija.\n\nJa Bertin, joka oli kumartunut eteenpäin, näki kiihtymyksen ja\nhalveksimisen sekaisella tunteella suosiota saaneen näyttelijän\nhäviävän kulissien väliin, käyden, vähän vetkutellen, sääri\nojennettuna, käsi lanteilla, teatterisankarin vakiintuneessa\nasennossa.\n\nAlettiin puhua hänestä. Hänen menestyksensä aiheutti yhtä paljon\nmelua kuin hänen kykynsä. Hän oli kulkenut kaikissa pääkaupungeissa,\nnaiset olivat olleet haltioituneita häneen, ja kun he edeltäpäin\ntiesivät hänet vastustamattomaksi, heillä oli jo sydämentykytystä\nnähdessään hänen astuvan näyttämölle. Hän näytti muuten vähän\nvälittävän, sanotaan, tästä tunteellisesta hourailusta ja tyytyi vain\nmusikaalisiin voittoihin. Musadieu kertoi hyvin peitetyin sanoin\nAnnetten vuoksi, tämän kauniin laulajan elämästä, ja herttuatar, joka\noli hullaantunut häneen, ymmärsi ja hyväksyi kaikki mielettömyydet,\nmitä hän olisi voinut aiheuttaa, sillä niin viehättävänä, hienona,\nerinomaisena ja poikkeuksellisena taiteilijana hän piti tätä\nnäyttelijää. Ja hän lopetti nauraen:\n\n-- Muuten, mitenkä voi vastustaa tätä ääntä!\n\nOlivier suuttui ja oli katkera. Hän ei voinut käsittää, että\nvoitaisiin mieltyä tähän teeskentelijään, tähän ihmistyyppien\nalituiseen esittämiseen, tyyppien, jommoisia ei ollenkaan ole,\ntähän haaveiltujen ihmisten kuviteltuun olennoimiseen, tähän yöllä\nesiintyvään ja kauniisti maalattuun puunukkeen, joka näyttelee\nkaikkia osia niin monena iltana.\n\n-- Te kadehditte häntä, sanoi herttuatar. Te maailmanmiehet, ja\ntaiteilijat, te olette kaikki vihoissanne näyttelijöille, koska\nheillä on enemmän menestystä kuin teillä.\n\nSitten kääntyen Annetteen, hän virkkoi:\n\n-- No, pienokainen, sinä, joka vasta astut elämään ja joka katselet\ntervein silmin, miten sinusta on tämä tenori?\n\nAnnette vastasi vakuutetun näköisenä:\n\n-- Minun mielestäni hän esiintyy erittäin hyvin.\n\nKolme naputusta kuului, toisen näytöksen alkamisen merkkeinä, verho\nkohosi, ja markkinoiden esitys alkoi.\n\nHellssonin esitys oli suurenmoinen. Hänenkin äänensä näytti\nlaajentuneen entisestään ja hän tuntui käyttelevän sitä yhä\ntäydellisemmällä varmuudella. Hän oli todellakin tullut suureksi,\noivalliseksi ja erinomaiseksi laulajattareksi, jonka maine maailmassa\nkilpaili Bismarckin ja Lessepsin maineen kanssa.\n\nKun Faust syöksyi häntä kohti, kun hän lausui Margaretalle lumoavalla\näänellään nuo viehätystä uhkuvat sanat:\n\n-- _Sallittehan, kaunis neitoseni, minun tarjota teille käsivarteni\nsaattaakseni teitä_.\n\nJa kun vaaleanverinen ja niin sievä ja niin liikuttava Margareta\nhänelle vastaa:\n\n-- _En, hyvä herra, minä en ole neiti, enkä ole kaunis enkä minä\ntarvitse saattajaa, niin koko sali joutui kuohuksiin ja vavahteli\näärettömästä mielihyvästä_.\n\nEsiinhuudot verhon laskeuduttua olivat kauhean voimakkaat ja Annette\npaukutteli käsiään niin kauan, että Bertiniä halutti tarttua niihin\nsaadaksensa hänet lopettamaan. Hänen sydäntänsä kiersi nyt toinen\nvaiva. Hän ei puhunut ollenkaan väliaikana, sillä hän seurasi\npiintyneellä ajatuksellaan, joka oli tullut vihamieliseksi, kulissien\nväliin tuota inhoittavaa laulajaa, -- joka näin kovasti kiihoitti\ntätä lasta, -- aina hänen pukuhuoneeseensa saakka, jossa hän näki\ntämän vetävän valkeata väriä poskilleen.\n\nSitten väliverho kohosi ja \"puutarhanäytös\" alkoi.\n\nHeti paikalla levisi jonkunlainen lemmenkuume saliin, sillä ei\nkoskaan ollut tämä musiikki, joka ei näyttänyt olevan muuta kuin\nsuudelmien henkäystä, tavannut kahta tällaista tulkitsijaa. Ne eivät\nolleet enää kaksi kuuluisaa näyttelijää Montrosé ja Helsson, ne oli\nkaksi ihanteellisen maailman oliota, tuskin kaksi oliota, vaan kaksi\nääntä; rakastavan miehen ikuinen ääni; ja antautuvan naisen ikuinen\nääni; he huokasivat yhdessä koko inhimillisen lemmen runouden.\n\nKun Faust lauloi:\n\n_Anna minun, anna minun katsella kasvojasi_, niin oli hänen suustaan\nlähteneessä äänessä sellainen jumaloiminen, haltioitumisen ja\nrukoilemisen sointu, että todellakin rakkaudenkaipuu saattoi hetkeksi\nkaikki sydämet kuohumaan.\n\nOlivier muisteli, että hän oli itsekin hyräillyt tätä lausetta\nRoncièresin puistossa linnan ikkunoiden alla. Tähän saakka hän oli\npitänyt sitä vähän jokapäiväisenä, ja nyt se tuli hänen suuhunsa kuin\nviimeinen intohimon huudahdus, viimeinen rukous, viimeinen toivo ja\nviimeinen armonosoitus, jota hän voi odottaa tässä elämässä.\n\nSitten hän ei kuunnellut mitään, eikä kuullut enää mitään. Liian\nvoimakas mustasukkaisuuden puuska raateli häntä, sillä hän oli juuri\nnähnyt Annetten vievän nenäliinan silmilleen.\n\nHän itki! Siis hänen sydämensä heräsi, innostui, kiihtyi, hänen pieni\nnaisen sydämensä, joka ei tietänyt vielä mitään. Tuolla, aivan hänen\nlähellään, ilman että Annette ajattelikaan häntä, nuorelle tytölle\noli äkkiä selvinnyt millä tavalla rakkaus voi myllertää ihmisolennon,\nja tämän selvenemisen ja tämän käsittämisen oli hänelle aiheuttanut\ntuo kurja, laulava teeskentelijä.\n\nAh! Hän ei ollut enää ollenkaan suutuksissaan markiisi de\nFarandalille, tuolle tyhmyrille, joka ei ymmärtänyt mitään! Mutta\nkuinka hän inhosi tuota tiukkaan trikooseen puettua miestä, joka\nherätti tietoisuuden nuoren tytön sielussa.\n\nHäntä halutti syöksyä Annetten luo, niinkuin syöksytään kun\npillastunut hevonen on ruhjomaisillaan ihmisen, tarttua hänen\nkäsivarteensa, viedä pois hänet, laahata pois hänet, ja sanoa\nhänelle: \"Lähtekäämme pois! lähtekäämme pois! Rukoilen teitä!\"\n\nKuinka Annette kuunteli, kuinka hän värähteli! Ja kuinka hän, Bertin\nkärsi! Hän oli jo usein kärsinyt näin, mutta ei näin julmasti. Hän\nmuisteli itsekseen, sillä kaikki mustasukkaiset tuskat heräävät\nuudestaan aivankuin jälleen aukeavat haavat. Hän muisti nyt, että\nhän Roncièresissa palatessaan hautausmaalta tunsi ensimmäisen\nkerran Annetten luisuvan hänestä erilleen, ettei hänellä ollut\nmitään valtaa tähän nuoreen tyttöön, riippumattomaan, kuin nuori\neläin. Mutta siellä, kun Annette kiihoitti häntä, jättäessään hänet\npoimiakseen kukkia, hän tunsi erittäinkin väkivaltaista halua\npysähdyttää hänen hyppelemisensä, pidättää hänen ruumiinsa luonaan;\nnyt sitävastoin pakeni häneltä Annetten sielu, niin että sitä oli\nmahdoton siepata kiinni. Ah! Tätä, tätä kalvavaa ärsytystä, jota\nhän oli juuri tuntenut, sitä oli hän kokenut usein, kaikissa niissä\npienissä kolhauksissa, joita ei voi tunnustaa, jotka näyttävät\ntuovan lakkaamattomia ruhjevammoja rakastaville sydämille. Hän\nmuisteli kaikkia niitä vähäpätöisen mustasukkaisuuden kiusallisia\nvaikutelmia, joita hän sai vähitellen pitkin päiviä. Joka kerran\nkun Annette oli huomannut, ihaillut, rakastanut, halunnut jotakin,\noli hän, Bertin, mustasukkainen huomaamattomalla tavalla kaikelle,\nmikä anasti nuoren tytön aikaa, katseita, huomiota, iloisuutta,\nhämmästystä ja kiintymystä, sillä kaikki se riisti hiukan Annettea\nhäneltä. Hän oli ollut mustasukkainen kaikelle, mitä Annette teki\nilman häntä, kaikelle mitä hän, Bertin, ei tietänyt, mustasukkainen\nhänen huvikävelylleen, hänen lukemalleen kirjallisuudelle, kaikelle,\nmikä näytti miellyttävän häntä, mustasukkainen eräälle upseerille,\njoka oli haavoittunut sankarina taistellessaan Afrikassa, ja\njosta Pariisi puhui viikon ajan, erään hyvin ylistetyn romaanin\nkirjoittajalle, tuntemattomalle runoilijalle, jota Annette ei\nollut koskaan nähnyt, mutta jonka säkeitä Musadieu lausui ääneen,\nja vihdoin kaikille ihmisille, joita ylistettiin Annetten kuullen\nvieläpä aivan jokapäiväisesti, sillä, kun rakastaa jotakin naista,\nei voi kärsimättä sietää, että tämä ajatteleekaan edes toista miestä\nnäennäisellä mielenkiinnolla. Sydämessä on käskevä tarve olla\nyksin maailmassa hänen silmiensä edessä. Tahdotaan, ettei hän näe,\nettei hän tunne, ettei hän pidä arvossa ketään muuta kuin häntä.\nHeti paikalla, kun hän näyttää kääntyvän tarkastamaan jotakuta\ntaikka tekemään tuttavuutta jonkun miehen kanssa, syöksytään hänen\nkatseittensa eteen, ja jollei voi kokonaan kääntää tai suunnata niitä\ntoisaalle päin, niin kärsitään sielun pohjaan saakka.\n\nOlivier kärsi näin katsellessaan tätä laulajaa, joka näytti\nlevittävän lempeä oopperasaliin ja poimivan sitä sieltä, ja hän\noli vihoissaan kaikille ihmisille tämän tenorin riemuvoitosta,\nnaisille, jotka hän näki haltioituneina aitioissaan, miehille, noille\nhoukkioille, jotka ylistivät tuota itserakasta narria.\n\nHänkö taiteilija! Hän kutsui itseänsä taiteilijaksi, suureksi\ntaiteilijaksi! Ja hänellä oli menestystä, tuolla ilveilijällä,\njoka kuitenkin tulkitsi vierasta ajatusta niin, että sen tekijä ei\nolisi sitä koskaan tuntenut. Ah! tämähän oli sitä maailman ihmisten\noikeudenmukaisuutta ja älyä, näiden tietämättömien ja vaateliaiden\ntaiteenharrastajien, joita varten työskentelevät kuolemaansa saakka\ninhimillisen taiteen mestarit. Bertin näki heidän paukuttelevan\nkäsiään, huutavan ja hurmaantuvan, ja tuo entinen vihamielisyys,\njoka oli aina kiehunut hänen, nousukkaan, ylpeän sydämen pohjassa,\näityi, tuli hurjaksi raivoksi näitä tyhmyreitä vastaan, jotka olivat\nmahtavia yksin syntyperänsä ja rahansa voimalla.\n\nEsityksen loppuun saakka hän oli vaiti, ajatustensa raatelemana,\nsitten, kun loppuinnostuksen myrsky oli laimentunut, hän tarjosi\nkäsivartensa herttuattarelle, samalla kun markiisi otti Annetten\nkäsivarren. He astuivat suuria portaita alas keskellä mies- ja\nnaistulvaa, jonkunlaisessa, suurenmoisessa ja verkalleen vierivässä,\npaljaiden olkapäiden, uhkeiden hameiden ja mustien hännystakkipukujen\njatkuvassa vesiputouksessa. Sitten herttuatar, nuori tyttö, hänen\nisänsä ja markiisi nousivat samoihin avonaisiin vaunuihin, ja Olivier\nBertin jäi yksin Musadieun kanssa oopperatorille.\n\nYhtäkkiä hän tunsi sydämessään eräänlaista kiintymystä tähän\nmieheen taikka pikemmin tuota luonnollista vetovoimaa, jonka huomaa\nomistavansa kaukaisessa maassa kohtaamaansa maanmieheen, sillä hän\ntunsi nyt itsensä yksinäiseksi tässä vieraassa, välinpitämättömässä,\nmeluavassa väentungoksessa, sen sijaan että hän Musadieun kanssa\nvielä voi puhua Annettesta. Hän tarttui siis tämän käsipuoleen.\n\n-- Tehän ette mene heti kotiinne, virkkoi hän. Ilma on kaunis,\nkävelkäämme hiukan.\n\n-- Mielelläni.\n\nHe menivät Madeleinelle päin keskellä tätä yöllä vaeltavaa\nihmisjoukkoa, tuossa lyhyessä ja voimakkaassa keskiyön hälinässä,\njoka kuohuttaa bulevardeja teatterinäytösten loputtua.\n\nMusadieulla oli päässään tuhansia asioita, kaikki hänen sen päivän\nkeskustelunaiheensa, jota Bertin kutsui hänen \"ruokalistakseen,\" ja\nhän päästi sanatulvansa irralleen kahdesta tai kolmesta aiheesta,\njotka häntä enimmän huvittivat. Maalari antoi hänen pauhata,\nkuuntelematta häntä, kulkien yhä hänen käsikoukussaan, varmana siitä,\nettä kohta johtaisi hänet puhumaan Annettesta ja kulki näkemättä\nmitään ympärillään rakkautensa kahlehtimana. Hän astui, tuon\nmustasukkaisuuden kohtauksen uuvuttamana, joka oli murjonut häntä\nkuin korkeudesta maahan putoaminen, masentuneena siitä varmuudesta,\nettei hänellä ollut enää mitään tekemistä maailmassa.\n\nHän kärsisi näin yhä enemmän ja enemmän mitään odottamatta. Hän\nkulkisi näin läpi tyhjien päivien, toisen toisensa perästä, katsellen\nAnnettea, joka eläisi kaukana, onnellisena, rakastettuna ja kai myös\nitsekin epäilemättä rakastaisi. Saisiko hän ehkä rakastajan! Kenties\nhänellä tulisi olemaan sellainen, niinkuin hänen äidilläänkin oli\nollut. Taiteilija tunsi itsessään niin lukuisia, niin erilaisia ja\npulmallisia kärsimyksen lähteitä, sellaisen onnettomuuksien tulvan,\nniin paljon sydänsuruja, joita ei voinut välttää, hän tunsi itsensä\nsiihen määrin menneeksi mieheksi, siihen määrin joutuneensa tästä\nlähtien kuvittelemattomaan sieluntuskaan, ettei hän voinut edellyttää\nkenenkään kärsineen niin kuin hän. Hän ajatteli yhtäkkiä niiden\nrunoilijoiden poikamaisuutta, jotka ovat keksineet Sisyphuksen\nhyödyttömän työn, Tantaluksen ainaisen janon, ja Prometheuksen\nkotkan raateleman sydämen. Oh! Jos he olisivat aavistaneet, jos he\nolisivat syvästi tutkineet vanhan miehen mieletöntä rakkautta nuoreen\ntyttöön, kuinka he olisivat ilmaisseet sellaisen olennon kauhean ja\nsalaisen tuskan, jota ei voida enää rakastaa, hedelmättömän kaipuun\nkidutukset, ja kauheamman kuin korppikotkan, pienet, vaaleat kasvot,\njotka repivät palasiksi vanhan sydämen.\n\nMusadieu puhui yhä ja Bertin keskeytti hänet mutisten melkein\ntahtomattaan piintyneen päähänpistonsa valtaamana:\n\n-- Annette oli viehättävä tänä iltana.\n\n-- Niin, oli kyllä, suloinen... Maalari lisäsi estääksensä Musadieuta\njatkamasta katkaistua ajatustensa kulkua:\n\n-- Hän oli sievempi kuin hänen äitinsä on koskaan ollut.\n\nToinen hyväksyi hajamielisesti hokien useampia kertoja: \"Kyllä, k...\nkyllä... kyllä...\" ilman että hänen mielensä kiintyi erityisesti\ntähän uuteen ajatukseen.\n\nOlivier ponnisteli voimiaan saadakseen hänet siinä pysymään ja\nkäyttäen oveluutta, kiinnittääkseen hänet siihen eräällä Musadieun\nmieliajatuksella, hän jatkoi:\n\n-- Hänen salonkinsa tulee olemaan ensimmäisiä salonkeja Parisissa\nnaimisiin mentyään.\n\nTämä riitti, ja tuo hieno maailmanmies, vakuutettuna siitä, että hän\noli kaunotaiteiden tarkastaja, ryhtyi taitavasti tarkastamaan sitä\nasemaa, joka markiisi de Farandalilla tulisi olemaan Ranskan hienossa\nseurapiirissä.\n\nBertin kuunteli häntä ja oli jo näkevinään Annetten suuressa komeasti\nvalaistussa salongissa naisten ja miesten ympäröimänä. Tämä näky\nvielä teki hänet mustasukkaiseksi.\n\nHe kulkivat nyt Malesherbesin bulevardia. Kun he sivuuttivat\nGuilleroyn talon, kohotti maalari silmänsä. Hän näki ikkunaverhojen\nraosta, että huoneet olivat valaistuja. Hänessä heräsi epäluulo, että\nherttuatar ja hänen veljenpoikansa olivat ehkä kutsutut juomaan kupin\nteetä. Ja raivo närkästytti häntä ja aiheutti hänelle taas kovaa\nkärsimystä.\n\nHän kulki yhä Musadieun käsipuoleen lujasti kiinni pusertuneena,\nvilkastutti toisinaan vastaväitteellään tämän mielipiteitä nuoresta\ntulevasta markiisittaresta. Tämä jokapäiväinen ääni, joka puhui\ntytöstä, sai hänen kuvansa väikkymään yössä heidän ympärillään.\n\nKun he olivat saapuneet de Villiersin kadulle, maalarin oven eteen,\nkysyi Bertin: -- Astutteko sisään? -- En kiitos, on myöhäistä, menen\nnukkumaan.\n\n-- No, tulkaa nyt puoleksi tunniksi, juttelemme vielä hiukan.\n\n-- En. Todellakaan en. On liian myöhäistä.\n\nAjatus saada jäädä yksin niiden iskujen jälkeen, joita hän oli\nkestänyt, täytti Olivierin sielun kauhulla. Kun hänellä oli joku\nmukanaan, niin pitäisi hän sen myöskin.\n\n-- Tulkaahan, minä annan teidän valita harjoitelman, jonka olen\ntahtonut jo kauan tarjota teille.\n\nMusadieu, joka tiesi, että maalarit eivät aina ole anteliaalla\ntuulella, ja että lupauksia muistetaan vain hiukan aikaa, otti\ntilaisuudesta vaarin. Kaunotaiteidentarkastajana hän omisti\ntaidekokoelman, joka oli valikoitu taitavasti.\n\n-- Seuraan teitä, sanoi hän.\n\nHe astuivat sisään.\n\nKamaripalvelija, joka herätettiin, toi grogit; ja keskustelu\nkulkea kituutti jonkun aikaa kosketellen maalausta. Bertin näytti\nharjoitelmiaan pyytäen Musadieuta ottamaan sen, mikä häntä enimmän\nmiellyttäisi; Musadieu epäröi, sillä häntä hämmensi kaasun valo, joka\nsaattoi hänet erehtymään värisävyistä. Lopulta hän valitsi ryhmän\npikku tyttöjä, jotka hyppivät nuoraa katukäytävällä; ja melkein heti\npaikalla hän tahtoi lähteä tiehensä vieden lahjan.\n\n-- Minä annan sen toimittaa teille, sanoi maalari.\n\n-- Ei, minä otan mieluummin sen mukaani ihaillakseni sitä tänä iltana\nennen maatamenoani.\n\nEi mikään voinut häntä pidättää, ja Olivier Bertin tapasi itsensä\ntaas vielä kerran yksinään asunnossaan, tuossa muistojensa ja\ntuskallisen levottomuutensa vankilassa.\n\nKun palvelija astui seuraavana aamuna huoneeseen tuoden teetä\nja sanomalehden, löysi hän isäntänsä istumassa vuoteessaan niin\nkalpeana, että häntä pelotti.\n\n-- Onko herra pahoinvoipa? sanoi hän.\n\n-- Ei se ole mitään vaarallista, vähän päänkipua.\n\n-- Eikö herra tahdo, että menen hakemaan jotakin.\n\n-- En. Minkälainen ilma on?\n\n-- Sataa vettä, herra.\n\n-- Hyvä, se riittää.\n\nAsetettuansa tavalliselle pienelle pöydälle teetarjottimen ja päivän\nsanomalehdet, poistui palvelija.\n\nOlivier otti Figaron ja avasi sen. Pääkirjoitus oli nimeltään:\n\"Nykyaikaista maalaustaidetta\". Se sisälsi intomielisen neljän tai\nviiden nuoren maalarin ylistyksen, jotka olivat tosin lahjakkaita\nkoloristeja, mutta liiottelivat tässä suhteessa aikaansaadakseen\nsuurempaa vaikutusta, ja olivat esiintyvinään vallankumouksellisina\nja nerokkaina taiteenuudistajina.\n\nNiinkuin kaikki vanhemmat, Bertinkin oli harmissaan näitä uusia\ntulokkaita vastaan, häntä ärsytti heidän pannaanjulistuksensa, hän\nvastusti heidän oppejansa. Hän ryhtyi siis lukemaan tätä kirjoitusta\njo alusta alkaen vihan vallassa, josta nopeasti värähtelee\nhermostunut sydän, sitten, heittäen katseensa alemmaksi hän huomasi\noman nimensä; ja nämä muutamat sanat lauseen lopussa iskivät häntä\nkuin nyrkillä keskelle rintaa: \"Olivier Bertinin muodista joutunut\ntaide...\"\n\nHän oli aina ollut hyvin herkkä arvostelulle ja herkkä ylistykselle,\nmutta syvemmässä tietoisuudessa hän huolimatta oikeutetusta\nturhamaisuudestaan, levottomuutensa vuoksi itsestään, jota hänen\nepäröimisensä aina olivat lisänneet, kärsi enemmän siitä, että\nhänen ansioitaan kiellettiin, kuin hän nautti siitä, että häntä\nylistettiin. Ennen aikaan kuitenkin, hänen riemuvoittojensa\naikana, ylistyssuitsutukset olivat olleet niin lukuisat, että ne\nsaattoivat unhoittamaan neulanpistokset. Nyt sitävastoin kun yhä\nuusia taiteilijoita ja uusia ihailijoita lakkaamatta ilmaantui,\ntulivat onnittelut harvinaisemmiksi ja mustaaminen syyttävämmäksi.\nHän huomasi itsensä sijoitetuksi vanhojen, lahjakkaiden maalarien\njoukkoon, joita nuoret eivät ollenkaan kohdelleet mestareina;\nja kun hän oli yhtä älykäs, kuin tarkkanäköinen, niin kärsi hän\nnyt vähemmistäkin salavihjauksista, yhtäpaljon kuin suorista\nhyökkäyksistä. Ei koskaan kuitenkaan ollut mikään hänen\ntaiteilijaylpeyteensä isketty haava näin vuotanut verta. Hän jäi\nistumaan läähättäen ja luki uudestaan kirjoituksen ymmärtääkseen sen\npienimmätkin vivahdukset. He olivat heitetyt romukoppaan, muutamat\nhänen toverinsa ja hän, luontevasti herjattuina; ja hän nousi\nmutisten itsekseen näitä sanoja, jotka jäivät hänen huulilleen:\n\"Olivier Bertinin muodista joutunut taide.\"\n\nEi milloinkaan ollut tällainen surullisuus, tällainen mielenmasennus,\ntällainen kaiken lopun tunne, sekä fyysillisen että henkisen\nolemuksen lopun tunne, ollut syössyt häntä näin epätoivoiseen\nsielunmurheeseen. Hän jäi kokonaista kaksi tuntia nojatuoliin uunin\neteen, jalat ojennettuina tulta kohti, omaamatta enää voimaa liikkua\ntai tehdä mitään. Lohdutuksen saamisen tarve syntyi hänessä, tarve\nsaada puristaa hartaiden ystävien käsiä, nähdä uskollisia silmiä,\nhankkia itsellensä sääliviä, auttavia, helliviä, ystävällisiä sanoja.\nHän lähti siis, kuten aina, kreivittären luo.\n\nKun hän astui salonkiin, oli Annette yksin siellä, seisoen selkä\nkäännettynä oveen päin, kirjoittaen nopeasti kirjeen osotetta.\nPöydällä hänen vieressään oli avattuna Figaro. Bertin näki\nsanomalehden samaan aikaan kuin nuoren tytön ja joutui suunniltaan\nuskaltamatta astua eteenpäin. Oh! jos hän oli lukenut sen. Annette\nkääntyi ympäri ja omissa mietteissään, kiireissään, mieli täynnä\nnaisen huolia, hän virkahti taiteilijalle:\n\n-- Ah, hyvää päivää, herra maalari, suotte kai minulle anteeksi,\nettä jätän teidät. Minulla on ompelija tuolla ylhäällä ja se vaatii\nminun läsnäoloani. Tehän ymmärrätte, ompelijatar, naimisiinmenemisen\naikoina, se on tärkeä henkilö. Mutta minä lähetän teille äitini,\njoka puhelee ja keskustelee minun ompelijattareni kanssa. Jos minä\ntarvitsen äitiä, niin lähetän häntä hakemaan muutamaksi minuutiksi.\n\nJa hän riensi pois juosten hiukan, näyttääkseen paremmin kiirettään.\n\nTämä äkillinen lähtö, ilman yhtään sydämellistä sanaa, ilman yhtään\nhellää katsetta Olivierille, joka rakasti häntä niin suuresti... niin\nsuuresti... jätti maalarin aivan ymmälle. Hänen silmänsä pysähtyi\nsilloin uudestaan Figaroon ja hän ajatteli: \"Hän on lukenut sen!\nminua pilkataan, minut kielletään. Hän ei enään usko minuun. Minä en\nole enää mitään hänelle.\"\n\nHän astui kaksi askelta sanomalehteä kohti, niinkuin astutaan\nvihamiehen luo antaakseen sille korvapuustin. Sitten hän sanoi\nitsekseen: \"Ehkei hän kuitenkaan ollut lukenut sitä. Hänellä on\ntänäpäivänä niin paljon muuta miettimistä, mutta siitä puhutaan\nhänen läsnäollessaan tänä iltana, päivällispöydässä, ilman mitään\nepäilystä, ja hänessä herätetään halu lukea sitä!\"\n\nItsestään syntyneellä liikkeellä, melkein harkitsematta, hän oli\nottanut lehden numeron, oli sulkenut sen, taivuttanut kokoon, ja\npujahuttanut taskuunsa varkaan vikkelyydellä.\n\nKreivitär astui huoneeseen. Heti nähtyänsä Olivierin kalman kalpeat\nja vääntyneet kasvot hän arvasi, että tämä oli joutunut kärsimyksen\näärimmäisille rajoille.\n\nHän riensi nopeasti hänen luokseen, koko sieluparkansa täynnä\nhehkuvaa tunnetta, tuo sielu, joka myöskin oli niin raadeltu, joka\nsamoin kuin hänen ruumiinsakin oli niin murjottu. Painaen kätensä\nhänen olkapäilleen, ja keskittäen katseensa hänen silmiensä pohjaan\nhän virkkoi Bertinille:\n\n-- Oh, kuinka te olette onneton.\n\nTaiteilija ei enää kieltänyt tällä kertaa. Ja kurkku vavahdellen\nsuonenvedon tapaisesti, hän sopersi:\n\n-- Niin, olen... Niin, olen... Niin olen...\n\nKreivitär tunsi, että taiteilija alkaisi itkeä, ja hän veti hänet\nsalongin synkimpään soppeen, kahdelle nojatuolille, jotka olivat\npiilossa vanhasta silkistä tehdyn irtoseinän takana. Tänne he\nistuutuivat tämän kirjaillun, hienon muurin taa, myöskin sateisen\npäivän, harmaan varjon verhoamina.\n\nKreivitär jatkoi, säälien häntä erittäin, ja itsekin tämän tuskan\nkovasti liikuttamana:\n\n-- Olivier parkani, kuinka te kärsitte!\n\nHän nojasi valkean päänsä ystävättärensä olkapäähän.\n\n-- Enemmän kuin te luulettekaan, sanoi hän. Kreivitär kuiskasi niin\nsurullisesti:\n\n-- Oh! minä tiesin sen, minä olen tuntenut kaikki. Minä olen nähnyt\nsen syntyvän ja kasvavan.\n\nBertin vastasi, niinkuin kreivitär olisi syyttänyt häntä:\n\n-- Ei se ole minun vikani, Any.\n\n-- Tiedän sen hyvin... Minä en moiti teitä mistään.\n\nJa hiljaa, kääntyen hiukan, kreivitär painoi suunsa Olivierin\nsilmään, josta hän löysi katkeran kyyneleen.\n\nHän säpsähti, aivankuin hän olisi juonut epätoivon pisaran ja hoki\nuseita kertoja:\n\n-- Ah! ystävä parka... ystävä parka... ystävä parka! Sitten hetken\nvaiettuaan hän lisäsi:\n\n-- Sehän on sydämiemme syy, jotka eivät ole vanhentuneet, minä tunnen\nomani niin eläväksi.\n\nBertin koetti puhua eikä voinut, sillä nyyhkytykset tukehduttivat\nnyt häntä. Kreivitär kuunteli vasten hänen rintaansa kaikuvia\nläkähdyttäviä ääniä Bertinin povessa. Sitten itsekkään rakkauden\ntuskan uudestaan valtaamana, joka jo niin kauan oli häntä kalvanut,\nhän sanoi sillä raatelevalla äänensävyllä, jolla todetaan kauhea\nonnettomuus:\n\n-- Jumalani! kuinka te rakastatte häntä.\n\nTaiteilija tunnusti vielä kerran:\n\n-- Ah! niin, minä rakastan häntä. Kreivitär tuumi hetkisen ja jatkoi:\n\n-- Te ette ole minua koskaan noin rakastanut, minua?\n\nTaiteilija ei kieltänyt ollenkaan, sillä hän eli nyt hetkeä, jolloin\nsanotaan koko totuus, ja hän kuiskasi:\n\n-- En, olin silloin liian nuori!\n\nKreivitär ällistyi.\n\n-- Liian nuori. Miksi?\n\n-- Koska elämä oli liian suloinen. Vasta meidän iässämme rakastetaan\nepätoivoisesti.\n\nKreivitär kysyi:\n\n-- Onko se, mitä te tunnette hänen läheisyydessään sen kaltaista,\nmitä te tunsitte minun läheisyydessäni.\n\n-- On ja ei ole... Ja se on kuitenkin melkein sama asia. Minä olen\nrakastanut teitä, niin paljon kuin voi rakastaa naista. Häntä minä\nrakastan niinkuin teitä, koska hän on juuri te; mutta tämä rakkaus on\ntullut minulle joksikin vastustamattomaksi, hävittäväksi, lujemmaksi\nkuin kuolema. Minä olen samassa suhteessa siihen kuin palava talo\ntuleen!\n\nKreivitär tunsi säälinsä laimentuvan mustasukkaisuuden puuskan\nvaikutuksesta ja muuttaen äänensä lohduttavaksi hän sanoi:\n\n-- Ystävä parkani! Muutaman päivän perästä hän on naimisissa\nja lähtee pois. Kun te ette häntä enää näe, niin te parannutte\nepäilemättä.\n\nTaiteilija pudisti päätään.\n\n-- Oh, minä olen vallan hukassa!\n\n-- Mutta ette suinkaan! ette suinkaan! ette suinkaan! Kolmeen\nkuukauteen te ette tule häntä näkemään. Se on riittävä. Teillehän on\nriittänyt kolme kuukautta rakastuaksenne häneen, enemmän kuin minuun,\njonka te tunnette jo kaksitoista vuotta.\n\nSilloin Bertin rukoili häntä äärettömässä murheessaan.\n\n-- Any, älkää hyljätkö minua!\n\n-- Mitä voin minä tehdä, ystäväni!\n\n-- Älkää jättäkö minua yksin.\n\n-- Tulen teitä tervehtimään, niin usein kuin tahdotte.\n\n-- Ei. Pitäkää minut täällä, niinpaljon kuin mahdollista.\n\n-- Silloin te tulette olemaan hänen läheisyydessään.\n\n-- Ja teidän.\n\n-- Te ette saa nähdä häntä ennen hänen naimisiinmenoaan.\n\n-- Oh! Any!\n\n-- Tahi ainakin hyvin vähän.\n\n-- Saanko minä jäädä tänne tänäiltana?\n\n-- Ette, siinä tilassa, jossa olette. Teidän täytyy hakea\nvirkistystä, mennä klubiin, teatteriin, minne tahansa, mutta te ette\nsaa jäädä tänne.\n\n-- Minä rukoilen teiltä sitä.\n\n-- Ette, Olivier, se on mahdotonta. Ja sitäpaitsi minulla on\npäivällisillä ihmisiä, joiden läsnäolo vielä kiihoittaisi teitä.\n\n-- Herttuatar ja hänkö?\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta minähän vietin eilisen illan heidän kanssaan.\n\n-- Puhukaa vielä siitä! Ja te voitte siitä hyvin tänään!\n\n-- Minä lupaan olla rauhallinen.\n\n-- Ei, se on mahdotonta.\n\n-- Siis, minä menen pois.\n\n-- Miksi teillä on niin kiire?\n\n-- Tarvitsen liikuntoa.\n\n-- Niinpä niin, kävelkää paljon, kävelkää yöhön saakka, väsyttäkää\nitsenne perinpohjaisesti ja sitten nukkukaa.\n\nBertin oli noussut.\n\n-- Hyvästi Any.\n\n-- Hyvästi, rakas ystävä. Tulen huomenaamuna teitä tervehtimään.\nTahdotteko, että teen suuren varomattomuuden niinkuin ennen, että\nolen syövinäni aamiaista täällä kello 12, ja että sitten syönkin\nteidän luonanne kello 1.15.\n\n-- Kyllä, tahdonpa kernaasti, te olette hyvä.\n\n-- Se johtuu siitä, että rakastan teitä!\n\n-- Minäkin rakastan teitä!\n\n-- Oh, älkää puhuko enää siitä!\n\n-- Hyvästi, Any.\n\n-- Hyvästi, rakas ystävä. Huomiseen!\n\n-- Hyvästi.\n\nBertin suuteli hänen käsiänsä, kerta toisensa perästä, sitten hänen\nohimoitaan, sitten hänen huuliensa kulmaa. Nyt hänen silmänsä olivat\nkuivat ja hänen kasvoillaan oli päättävä ilme. Juuri lähtiessään hän\ntarttui kreivittäreen, sulki hänet kokonaan syliinsä ja asettaen\nsuunsa hänen otsalleen, hän näytti juovan, hengittävän hänestä kaiken\nrakkauden, mitä tässä naisessa oli häneen. Ja hän poistui hyvin\nnopeasti kääntymättä ympäri. Kun kreivitär oli yksin, vaipui hän\nistuimelle ja nyyhkytti. Niin, hän olisi jäänyt siihen asemaan yöhön\nsaakka, ellei Annette olisi tullut häntä hakemaan. Kreivitär vastasi\nhänelle, saadaksensa aikaa kuivata punaiset silmänsä: -- Minulla on\nhiukkasen kirjoitettavaa, lapseni. Mene sinä takaisin, minä tulen\nsinne muutaman silmänräpäyksen perästä.\n\nIltaan saakka hänen piti askarrella Annetten kapioiden\nhankkimishommissa.\n\nHerttuatar ja hänen veljenpoikansa olivat Guilleroylla\nperhepäivällisillä.\n\nOli juuri istuuduttu pöytään ja puhuttiin vielä eilisestä\noopperaesityksestä, kun talon isäntä astui sisään tuoden kolme\näärettömän suurta kukkakimppua.\n\nRouva de Mortemain hämmästyi.\n\n-- Hyvä Jumala, mitä se on?\n\nAnnette huudahti:\n\n-- Kukahan ne on lähettänyt.\n\nÄiti vastasi:\n\n-- Olivier Bertin, epäilemättä.\n\nHänen lähdöstään saakka kreivitär ajatteli häntä. Taiteilija oli\nnäyttänyt hänestä niin synkältä, niin perin surulliselta, hän näki\nniin selvästi tämän onnettomuuden, josta hän ei päässyt ulos, hän\ntunsi itsessään niin kovasti tämän tuskan vastavaikutuksen, hän\nrakasti tätä miestä suuresti, niin hellästi, niin täydellisesti, että\nhänen sydämensä oli surullisten aavistusten järkyttämä.\n\nNoissa kolmessa kukkakimpussa oli todellakin kolme maalarin\nnimikorttia. Hän oli kirjoittanut jokaiseen lyijykynällä\nkreivittären, herttuattaren ja Annetten nimet.\n\nRouva de Mortemain kysyi:\n\n-- Onko ystävänne Bertin sairas? Minusta hän näytti eilen niin\nhuonolta.\n\nJa rouva de Guilleroy virkkoi:\n\n-- Kyllä, hän huolestuttaa minua hiukan, vaikkei hän valitakkaan.\n\nHänen miehensä lisäsi:\n\n-- Oh! Hän tekee niinkuin mekin. Hän vanhenee. Vieläpä hän vanhenee\nlujasti tähän aikaan. Minä luulen muuten, että naimattomat miehet\npikaisesti menehtyvät. Heidän luhistumisensa tapahtuu äkillisemmin\nkuin toisten. Hän on todellakin paljon muuttunut.\n\nKreivitär huokasi:\n\n-- Oh! Niin kai!\n\nFarandal lakkasi äkkiä kuiskailemasta Annetten kanssa sanoakseen:\n\n-- Tämänaamuisessa Figarossa oli hänelle hyvin epäedullinen kirjoitus.\n\nJokainen hyökkäys, jokainen arvostelu, jokainen vihjaus, joka oli\nepäedullinen Bertinin taiteilijamaineelle, saattoi kreivittären aivan\nsuunniltaan.\n\n-- Oh! hän virkkoi. Bertinin arvoisten miesten ei tarvitse välittää\nsellaisista törkeyksistä.\n\nGuilleroy hämmästyi:\n\n-- Kas, Olivierille epäedullinen kirjoitus, mutta minä en ole sitä\nlukenut. Millä sivulla?\n\nMarkiisi ilmoitti hänelle sen.\n\n-- Ensimmäisellä, yläpäässä, otsikolla: \"Nykyaikaista\nmaalaustaidetta\" ja edustaja lakkasi kummastelemasta:\n\n-- Aivan oikein, minä en vaan lukenut sitä, koska oli kysymys\nmaalaustaiteesta.\n\nHymyiltiin, sillä kaikki tiesivät, että ulkopuolella politiikkaa ja\nmaanviljelystä herra de Guilleroy ei ollut huvitettu paljon mistään.\n\nSitten keskustelu läksi liitelemään toisiin aiheisiin, kunnes mentiin\nsalonkiin juomaan kahvia.\n\nKreivitär ei kuullut, vastasi tuskin, kokonaan huolestuneena\nsiitä, mitä Olivier mahtoi tehdä. Missä hän oli? Missä oli syönyt\npäivällistä! Missä hän laahasikaan tällä hetkellä parantumatonta\nsydäntään! Hän tunsi nyt kirvelevää katumusta sen johdosta, että\noli päästänyt hänet menemään, ettei ollut pitänyt häntä luonaan;\nja hän arvasi hänen irtolaisena kuljeskelevan pitkin katuja, niin\nsurullisena, yksinäisenä paeten murheensa taakkaa.\n\nAina herttuattaren ja hänen veljenpoikansa lähtöhetkeen saakka hän\nei puhunut enää mitään epämääräisten ja taikauskoisten aavistusten\nahdistamana, sitten hän meni vuoteeseensa, lepäili siinä silmät auki\npimeässä ajatellen häntä! Hyvin pitkä aika oli kulunut, kun hän kuuli\ntalon ovikellon soivan. Hän hätkähti, istuutui, kuunteli. Toisen\nkerran väräjävä soitto kaikui yössä.\n\nHän hyppäsi vuoteestaan ja painoi kaikin voimin sähkökelloa, jonka\npiti herättää hänen kamarineitonsa. Sitten kynttilä kädessä hän\njuoksi eteiseen.\n\nOven läpi hän kysyi:\n\n-- Kuka siellä? Tuntematon ääni vastasi:\n\n-- Täällä olisi kirje.\n\n-- Kirjekö? Keneltä?\n\n-- Lääkäriltä.\n\n-- Miltä lääkäriltä?\n\n-- En tiedä, se koskee onnettomuustapausta.\n\nEnää epäröimättä kreivitär avasi oven ja näki edessään pika-ajurin\nvahakangaslakki päässä. Hänellä oli kädessään paperi, jonka hän\nojensi kreivittärelle. Tämä luki: \"Hyvin kiireellinen. Herra kreivi\nde Guilleroy --\".\n\nKäsiala oli tuntematon.\n\n-- Astukaa sisään, ystäväni, sanoi kreivitär; istuutukaa, ja\nodottakaa minua.\n\nHänen miehensä huoneen edessä hänen sydämensä alkoi lyödä niin\nkovasti, ettei hän voinut huutaa häntä nimeltä. Hän kolkutti ovea\nkynttilän metallijalalla.\n\nKreivi nukkui eikä kuullut.\n\nSilloin hän kärsimättömänä, hermostuneena potki ovea ja kuuli unisen\näänen kysyvän:\n\n-- Kuka siellä? Mitä kello?\n\nKreivitär vastasi:\n\n-- Minähän se olen. Minulla on teille annettavana kiireellinen kirje,\njonka ajuri on tuonut, joku onnettomuus on tapahtunut.\n\nKreivi sopersi vuoteen verhojen keskeltä:\n\n-- Odottakaa, nousen. Tulen.\n\nJa minuutin kuluttua hän näyttäytyi yöviitassaan. Samalla aikaa kuin\nhän juoksi myös paikalle kaksi palvelijaa, jotka kellonsoitto oli\nherättänyt. He olivat kauhistuneita ja aivan pyörällä, huomattuaan\nruokasalissa vieraan istuvan tuolilla.\n\nKreivi oli ottanut kirjeen ja käänteli sitä sormissaan:\n\n-- Mitähän se on? Minä en arvaa.\n\nKreivitär sanoi kuumeisena:\n\n-- Mutta lukekaahan toki!\n\nKreivi repi kotelon auki, oikasi paperin, päästi\nhämmästyksenhuudahduksen ja katseli sitten vaimoansa säikähtynein\nsilmin.\n\n-- Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut, kysyi kreivitär. Herra de\nGuilleroy sopersi, sillä hän voi tuskin puhua, koska hänen mielensä\noli niin kovin järkytetty.\n\n-- Oh! mikä suuri onnettomuus... Suuri onnettomuus... Bertin on\njoutunut vaunujen alle.\n\nKreivitär kirkasi:\n\n-- Kuollutko!\n\n-- Ei, ei, sanoi kreivi, katsokaa itse.\n\nKreivitär tempasi hänen käsistään kirjeen, jota hän ojensi hänelle ja\nluki:\n\n    \"Hyvä herra, suuri onnettomuus on tapahtunut. Ystävämme kuuluisan\n    taiteilijan on kaatanut kumoon omnibus, jonka pyörä kulki hänen\n    ruumiinsa yli. En voi vielä lausua varmaa ajatusta mahdollisista\n    seurauksista, sillä se voi olla vähemmän vakava, samoin kuin se\n    myöskin voi välittömästi tuottaa kuoleman. Herra Bertin pyytää\n    teitä hartaasti ja rukoilee rouva kreivitär Guilleroyta tulemaan\n    hänen luokseen heti. Toivon, hyvä herra, että rouva kreivitär\n    ja te tahdotte hyväntahtoisesti noudattaa yhteisen ystävämme\n    toivomusta, sillä hän voi olla lakannut elämästä ennen päivän\n    koittoa.\n\n                                              T:ri de Rivil\".\n\nKreivitär tuijotti mieheensä suurin, liikkumattomin, kauhun täyttämin\nsilmin. Sitten hän yhtäkkiä sai aivan kuin sähköiskun, sellaisen\nrohkeuden puuskan, joka tekee naiset toisinaan kauhunhetkinä mitä\nuljaimmiksi olennoiksi.\n\nKääntyen kamaripalvelijansa puoleen hän virkkoi:\n\n-- Pian, tahdon pukeutua.\n\nPalvelija kysyi:\n\n-- Minkä puvun tahtoo rouva kreivitär?\n\n-- Yhdentekevä. Minkä haluatte. Kääntyen mieheensä hän virkkoi sitten:\n\n-- Jacques, olkaa valmiina viidessä minuutissa. Palatessaan\nhuoneeseensa mieli kuohuksissa, hän huomasi ajurin, joka yhä odotti\nja sanoi tälle:\n\n-- Teillähän on vaununne mukana?\n\n-- Kyllä, rouva.\n\n-- Se on hyvä, me käytämme sitä.\n\nSitten hän juoksi huoneeseensa.\n\nHurjana, hätäisin liikkein hän heitti ylleen, kiinnitti hakaset,\nsoljet, solmi ja sitoi miten sattui vaatteensa, sitten peilin\nedessä kohotti päälaelle hiuksensa miten sormista läksi, katsellen,\najattelematta tällä kertaa sitä, kalpeita kasvojansa ja hurjana\ntuijottavia silmiään.\n\nSaatuaan vaipan harteilleen, hän syöksyi miehensä huoneustoon; tämä\nei ollut vielä valmiina. Kreivitär laahasi hänet mukanaan.\n\n-- Lähtekäämme, sanoi hän, ajatelkaahan toki, hän voi kuolla.\n\nKreivi, joka oli suunniltaan, seurasi häntä kompastellen, hapuroiden\njaloillaan pimeissä rapuissa, koettaen eroittaa portaita, ettei\nputoaisi.\n\nLyhyt matka taiteilijan asuntoon ajettiin äänettöminä. Kreivitär\nvapisi niin kovasti, että hänen hampaansa kalisivat, ja hän\nnäki vaunun ovesta sateenverhoamien kaasulamppujen kiitävän\nohi. Katukäytävät kiilsivät, bulevardi oli autio, yö synkkä. He\nhuomasivat, saapuessaan perille, maalarin oven jääneen auki ja\novenvartijan asunnon valaistuksi ja tyhjäksi.\n\nPortaiden yläpäässä, tohtori de Rivil, pieni, harmahtava, lyhyt,\npyöreä, hyvin siisti, hyvin kohtelias, tuli heitä vastaan. Hän\ntervehti erittäin kohteliaasti kreivitärtä, sitten ojensi kätensä\nkreiville.\n\nKreivitär kysyi häneltä huohottaen, aivankuin portaiden nouseminen\nolisi tyhjentänyt ilman hänen kurkustaan:\n\n-- No, tohtori?\n\n-- Niin, rouva, kreivitär, toivon, että se on vähemmän vakava, kuin\nolin luullut ensi hetkellä.\n\nKreivitär huudahti:\n\n-- Eihän hän vain kuole?\n\n-- Ei. Ainakaan en usko sitä.\n\n-- Vastaatteko te siitä.\n\n-- En. Minä sanon vain, että toivon tässä olevan kysymyksessä\ntavallisen mahalaukun loukkauksen ilman sisäisiä vioittumia.\n\n-- Mitä te kutsutte vioittumiksi?\n\n-- Repeämiä.\n\n-- Mitenkä tiedätte, ettei niitä ole?\n\n-- Minä otaksun.\n\n-- Ja jos niitä olisi?\n\n-- Ooh, silloin se olisi vakavaa.\n\n-- Ja hän voisi kuollakin?\n\n-- Niin.\n\n-- Hyvin nopeasti?\n\n-- Hyvin nopeasti. Muutamassa minuutissa ja vieläpä muutamassa\nsekunnissa. Mutta rauhoittukaa rouva. Olen vakuutettu siitä, että hän\non parantunut parissa viikossa.\n\nKreivitär oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisesti saadaksensa tietää\nkaikki, ymmärtääkseen kaikki. Hän jatkoi:\n\n-- Mikä repeämä voisi olla?\n\n-- Maksarepeämä esimerkiksi.\n\n-- Olisiko se hyvin vaarallinen?\n\n-- Kyllä... mutta minä tulisin yllätetyksi, jos nyt ilmaantuisi jokin\nmuu tauti lisäksi. Menkäämme hänen luokseen. Se tekee hänelle hyvää,\nsillä hän odottaa teitä kovin kärsimättömänä.\n\nMitä hän ensiksi näki astuessaan huoneeseen, oli kalpea pää valkealla\npieluksella. Muutamat kynttilät ja lieden tuli valaisivat sitä,\nhahmoittelivat profiilin ja tekivät varjot huomattaviksi; ja näissä\nkalmankalpeissa kasvoissa kreivitär havaitsi kaksi silmää, jotka\nnäkivät hänen tulevan.\n\nKoko hänen rohkeutensa, koko hänen tarmonsa, koko hänen\npäättäväisyytensä loppuivat, sillä niin paljon muistuttivat nämät\nsisäänpäin painuneet ja vääntyneet kasvot kuolevan kasvoja. Tämä\nmies, jonka hän oli äsken juuri nähnyt, oli muuttunut tuollaiseksi\naaveeksi! Hän mutisi huuliensa välitse: \"Oh, hyvä Jumala,\" ja alkoi\nkulkea häntä kohti kauhusta hytkähdellen.\n\nBertin koetti hymyillä rauhoittaakseen häntä. Ja tämän yrityksen\naiheuttama irvistys oli peloittava.\n\nKreivitär! oli aivan lähellä vuodetta, hän asetti molemmat kätensä\nhiljaa Olivierin kädelle, joka oli suorana ruumiin vieressä, ja\nsopersi:\n\n-- Oh! ystävä parkani!\n\n-- Ei se ole mitään, sanoi tämä hiljaa liikuttamatta päätään.\n\nKreivitär katseli häntä nyt epätoivoissaan tästä muutoksesta.\nTaiteilija oli niin kalpea, ettei hänellä näyttänyt olevan\npisaraakaan verta ihonsa alla. Hänen ontot poskensa olivat kuin\nkasvojen sisäänpäin imemät, ja hänen silmänsä olivat myös niin\npainuneet, kun olisi joku lanka vetänyt niitä sinne päin.\n\nSairas näki hyvin ystävättärensä kauhun ja huokasi:\n\n-- Niin, minä olen somassa tilassa nyt.\n\nKreivitär sanoi yhä häneen tuijottaen:\n\n-- Kuinka tämä tapahtui?\n\nBertin teki puhuakseen suuria ponnistuksia, ja hänen kasvonsa\nvavahtelivat tuon tuostakin hermostuneesta puistatuksesta.\n\n-- Minä en katsellut ympärilleni... minä ajattelin muuta. Jotakin\nvallan muuta. Oh! niin... ja muudan omnibus kaasi minut kumoon ja\nkulki vatsani yli...\n\nKuunnellessaan häntä kreivitär näki mielessään tapahtuman, ja sanoi\nyhä jatkuvan kauhun vallassa:\n\n-- Vuosiko teistä paljon verta?\n\n-- Ei. Minä vain hiukan ruhjouduin ja tulin kolhituksi.\n\nKreivitär kysyi:\n\n-- Missä se tapahtui?\n\nBertin vastasi aivan hiljaa:\n\n-- Enpä tiedä liioin, se oli hyvin kaukana.\n\nLääkäri vieritti nojatuolin, johon kreivitär vaipui. Kreivi jäi\nseisomaan vuoteen jalkapäähään, hokien hampaittensa välistä:\n\n-- Oh, ystävä parkani... ystävä parkani... mikä kauhea onnettomuus!\n\nJa hän tunsi todellakin suurta surua, sillä hän piti paljon\nOlivierista.\n\nKreivitär jatkoi:\n\n-- Mutta missä se tapahtui?\n\nLääkäri vastasi:\n\n-- Minäkään en tiedä siitä kovin paljoa, taikka pikemmin en ymmärrä\nsiitä mitään. Sanotaan sen tapahtuneen Gobelinien luona melkein\nulkopuolella Parisia. Ainakin ajuri, joka toi hänet takaisin,\nvakuutti minulle ottaneensa hänet sen kaupunginosan apteekista, johon\nhänet oli viety kello 9 illalla.\n\nSitten kääntyen Olivierin puoleen hän virkkoi:\n\n-- Onko totta, että onnettomuus tapahtui Gobelinien luona?\n\nBertin sulki silmänsä, aivan kuin muistellakseen, sitte kuiskasi:\n\n-- En tiedä?\n\n-- Mutta mihin te menitte?\n\n-- En muista enää. Kuljin vaan eteenpäin.\n\nVaikeroiva huokaus, jota ei enää voinut pidättää, pääsi kreivittären\nhuulilta; sitten hetkisen huohotettuaan, jolloin häneltä muutaman\nsekunnin ajan hengitys tuntui salpautuvan, hän veti nenäliinan\ntaskustaan, peitti sillä silmänsä ja alkoi hirveästi itkeä.\n\nHän tiesi, hän arvasi! Jotakin sietämätöntä, masentavaa laskeutui\nnyt juuri hänen sydämelleen: omantunnontuskat siitä, ettei ollut\nsäilyttänyt Olivieria luonaan, että oli ajanut hänet ulos, heittänyt\nkadulle, jossa hän oli joutunut murheensa hämmentämänä näiden\najoneuvojen alle.\n\nBertin sanoi hänelle sillä soinnuttomalla äänellä, joka hänellä nyt\noli:\n\n-- Älkää itkekö, se raatelee minua.\n\nTavattomalla tahdonponnistuksella kreivitär lakkasi nyyhkyttämästä,\npaljasti silmänsä, suuntasi ne häneen aivan suurina, rypistämättä\nhituistakaan kasvojaan, joilla kyyneleet yhä verkalleen valuivat.\n\nHe katselivat toisiaan liikkumattomina molemmat, kädet yhdistettyinä\nvuodeliinalla. He katselivat toisiaan tietämättä enää, että siellä\noli muita ihmisiä, ja heidän katseensa siirsi sydämestä toiseen\nyli-inhimillistä tunnetta.\n\nHeidän molempien mielessä heräsi nopeasti, mykkinä ja kaameina kaikki\nheidän entiset muistonsa, koko heidän lempensä, joka myöskin oli\nmurskautunut, kaikki se, mitä he olivat tunteneet yhdessä, kaikki se,\nmikä oli yhdistänyt ja liittänyt heitä tässä elämässä toisiinsa siinä\nhurmiossa, joka heidät antoi toinen toisilleen.\n\nHe katselivat toisiaan, ja toisilleen puhumisen tarve, tarve saada\nkuulla noita tuhansia heille läheisiä ja surullisia asioita, joita\nheillä oli vielä toisilleen sanottava, kohosi heidän huulilleen\nvastustamatta. Kreivitär tunsi, että hänen täytyy mistä hinnasta\ntahansa saada poistetuksi nuo kaksi miestä, jotka olivat hänen\ntakanaan, että hänen täytyi keksiä keino, juoni, ajatus, hänen, joka\noli neuvokas nainen. Ja hän alkoi ajatella silmät kiinnitettynä\nOlivieriin.\n\nHänen miehensä ja tohtori keskustelivat hiljaisella äänellä. Oli\nkysymys siitä, miten sairasta oli hoidettava. Kääntäen päänsä sanoi\nkreivitär lääkärille:\n\n-- Oletteko tuonut vartijan?\n\n-- En, minä pidän parempana lähettää tänne sisäoppilaan, joka voi\nparemmin valvoa tilannetta.\n\n-- Lähettäkää kumpikin. Ei koskaan voi olla liian varovainen.\nVoitteko lähettää ne vielä tänä yönä, sillä ajattelen, että te ette\njää tänne aamuun saakka.\n\n-- Niin, itse asiassa minä aijon mennä kotiin. Olen ollut täällä jo\nneljästä saakka.\n\n-- Mutta kotiin palatessanne te lähetätte vartijan ja sisäoppilaan.\n\n-- Se on jokseenkin vaikeaa keskellä yötä, mutta tahdon kuitenkin\nkoettaa.\n\n-- Täytyy. He ehken lupaavat, mutta he eivät tule.\n\n-- Mieheni seuraa teitä ja tuo heidät, joko mielihyvällä taikka\nväkisin.\n\n-- Ettehän te voi jäädä yksin tänne, rouva.\n\n-- Minäkö... lausui kreivitär, aivankuin huudahtaen, äänensävyllä,\njoka ilmaisi uhmaa ja joka sisälsi närkästyneen vastalauseen\nkaikkea hänen tahtonsa vastustamista vastaan. Sitten hän esitti,\nniin määräävin sanoin, ettei niitä voinut vastustaa, tilanteen\nvälttämättömyyden. Täytyi tunnin kuluessa saada paikalle sisäoppilas\nja vartija kaikkien onnettomuuksien varalle. Saadaksensa ne oli\nheidät otettava vuoteesta ja tuotava tänne. Hänen miehensä yksin\nvoi tehdä sen. Sillä aikaa jäisi hän sairaan luo, hän, jonka sekä\nvelvollisuus että oikeus se oli. Hän täytti yksinkertaisesti vaan\nystävättären ja vaimon tehtävän. Muuten hän tahtoi, että asia niin\njärjestettiin, eikä kukaan voisi häntä kehoittaa luopumaan tästä\npäätöksestä.\n\n-- Hänen todistelunsa oli järkevä. Kaikkien täytyi myöntää se ja\npäätettiin seurata sitä.\n\nKreivitär oli noussut kokonaan ajatellen näiden miesten lähtöä,\nhaluten kiireesti tuntea heidän olevan poissa ja jäädä yksin. Nyt,\nettei tekisi mitään taitamattomuuksia heidän poissaollessaan, hän\nkuunteli koettaen hyvin käsittää, säilyttää kaikki mielessään,\nolla mitään unhoittamatta lääkärien huomautuksista. Maalarin\nkamaripalvelija, joka seisoi hänen vieressään, kuunteli myöskin\nja hänen takanansa tämän vaimo, keittäjätär, joka oli auttanut\nensimäisiä siteitä pantaessa, osoitti päännyökkäyksin, samaten\nkäsittäneensä. Kun kreivitär oli toistanut äänen aivan kuin läksyn,\nkaikki nämä ohjeet, hän kiirehti molempia miehiä lähtemään, toistaen\nmiehelleen:\n\n-- Palatkaa vain nopeasti, palatkaa nopeasti.\n\n-- Minä vien teidät vaunuissani, sanoi lääkäri kreiville. Se kulettaa\nteidät takaisin nopeammin. Te tulette tänne ainakin tunnin kuluttua.\n\nEnnen lähtöä lääkäri tutki uudestaan kauan haavoittunutta, tullakseen\nvakuutetuksi siitä, että hänen tilansa pysyi tyydyttävänä.\n\nGuilleroy epäili vielä. Hän sanoi:\n\n-- Ettehän vain pidä varomattomana sitä, mitä teemme?\n\n-- En. Ei ole vaaraa. Hän tarvitsee vain lepoa ja rauhaa. Rouva de\nGuilleroy suvaitsee estää häntä puhumasta ja itse puhuu hänelle niin\nvähän, kuin mahdollista.\n\nKreivitär tuli alakuloiseksi ja virkkoi:\n\n-- Siis ei saa puhua hänelle?\n\n-- Oh, ei rouva. Ottakaa nojatuoli ja pysykää hänen läheisyydessään.\nHän ei tunne olevansa yksin ja voi siitä hyvin; mutta ei millään\ntavalla saa rasittaa häntä, ei antamalla hänen puhua, eikä edes\najatella. Minä tulen tänne kello 9 tienoilla aamulla. Hyvästi rouva!\nSaan kunnioittaen sanoa teille jäähyväiset.\n\nHän läksi tervehtien kohteliaasti, kreivin seuraamana joka hoki:\n\n-- Älkää olko huolissanne, rakkaani. Ennenkuin tunti on lopussa, olen\ntakaisin ja te voitte palata kotiin.\n\nHeidän lähdettyään kreivitär kuuli alaoven paukahtavan kiinni, sitten\nvaunujen vierivän yhä kauemmaksi kadulla.\n\nPalvelija ja keittäjätär olivat jääneet vielä huoneeseen, odottaen\nmääräyksiä. Kreivitär lähetti heidät pois:\n\n-- Voitte poistua, sanoi hän heille, minä soitan, jos tarvitsen\njotakin.\n\nHe läksivät myöskin pois ja kreivitär jäi yksin sairaan luo.\n\nHän oli tullut aivan hänen vuoteensa lähelle, ja asettaen molemmat\nkätensä tyynyn molemmille reunoille, tämän rakkaan pään molemmille\npuolille, hän kumartui katsellaksensa sitä, sitten hän kysyi, niin\nlähellä kasvoja, että hän näytti puhaltavan sanat hänen kasvoilleen:\n\n-- Tekö itse heittäydyitte omnibussin alle? Bertin vastasi, koettaen\nyhä hymyillä:\n\n-- En, se syöksyi minun päälleni.\n\n-- Se ei ole totta, te heittäydyitte.\n\n-- En, vakuutan teille, että vaunu syöksyi päälleni.\n\nJonkun hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen, näiden hetkien, jolloin\nsielut näyttävät kietoutuneen katseisiin, kreivitär kuiskasi:\n\n-- Oi, rakas, rakas, Olivierini. Ja kun ajattelen, että päästin\nteidät lähtemään, etten pitänyt teitä luonani.\n\nSairas vastasi vakaumuksella:\n\n-- Se olisi kuitenkin tapahtunut minulle ennemmin tai myöhemmin.\n\nHe katselivat toisiansa vielä koettaen nähdä salaisimmat ajatuksensa.\nBertin jatkoi:\n\n-- En luule tästä toipuvani. Kärsin liiaksi.\n\nKreivitär sopersi:\n\n-- Te kärsitte kovin.\n\n-- Oh, niin kovin!\n\nKumartuen hiukan enemmän kreivitär hipaisi hänen otsaansa, sitten\nhänen poskiansa hitain, kevyin, ja hellin suudelmin, aivan kuin hän\nolisi hoidellut häntä. Hän kosketteli sairasta tuskin huuliensa\npäillä ja silloin kuului heikko hengähdyksen kuiske, jonka\naikaansaavat lapset, jotka suutelevat. Ja se kesti kauan, hyvin\nkauan. Sairas otti vastaan tämän suloisten ja pienten hyväilyjen\nsateen, joka näytti häntä rauhoittavan, häntä virkistävän, sillä\nhänen vääntyneet kasvonsa vavahtelivat vähemmän kuin sitä ennen.\n\nSitten Bertin sanoi:\n\n-- Any?\n\nKreivitär lakkasi suutelemasta kuullakseen.\n\n-- Teidän täytyy antaa minulle lupaus.\n\n-- Lupaan teille kaikki, mitä tahdotte.\n\n-- Jollen ole kuollut ennen päivän tuloa, vannokaa minulle tuovanne\ntänne Annetten yhden kerran, ei muuta kuin yhden ainoan kerran.\nNiin mielelläni haluaisin, etten kuolisi jälleennäkemättä häntä...\nAjatelkaahan että... huomenna... tähän aikaan... olen ehkä... olen\nepäilemättä sulkenut silmäni ainaiseksi ja etten minä enää tule\nnäkemään koskaan... en teitä... enkä häntä...\n\nKreivitär pysähdytti hänet, sydän raadeltuna:\n\n-- Oh! vaietkaa... vaietkaa... kyllä, kyllä, lupaan hänet tuoda.\n\n-- Te vannotte sen.\n\n-- Minä vannon sen, ystäväni...\n\n-- Mutta vaietkaa, älkää puhuko enää. Te aiheutatte minulle kauheata\ntuskaa, vaietkaa...\n\nKaikki sairaan piirteet kouristuivat äkkiä kokoon; sittenkun tämän\noli mennyt ohi, virkkoi hän:\n\n-- Jos meillä ei ole enää kuin muutamia hetkiä ollaksemme yhdessä,\nniin älkäämme niitä ollenkaan menettäkö, käyttäkäämme niitä\nhyväksemme sanoaksemme toisillemme jäähyväiset. Olen teitä niin\nsuuresti rakastanut. Kreivitär huokasi:\n\n-- Ja minä... kuinka minä yhä rakastan teitä! Sairas sanoi vielä:\n\n-- Minulla ei ole ollut onnea, kuin vain teidän kauttanne. Ainoastaan\nviimeiset päivät ovat olleet vaikeita... Se ei ole ollenkaan teidän\nvikanne... Ah! Any parka! Kuinka elämä välistä on surullista ja\nkuinka on vaikeata kuolla.\n\n-- Vaietkaa, Olivier, rukoilen teiltä sitä. Sairas jatkoi\nkuuntelematta häntä:\n\n-- Olisin ollut onnellinen ihminen, jos teillä ei olisi ollut tytärtä.\n\n-- Vaietkaa!... hyvä Jumala! vaietkaa!\n\nBertin näytti pikemmin ajattelevan kuin puhuvan.\n\n-- Ah! se, joka on keksinyt tämän elämän, ja tehnyt ihmiset, on ollut\nhyvin sokea tai hyvin ilkeä.\n\n-- Olivier, minä rukoilen teitä... jos koskaan olette rakastanut\nminua, vaietkaa, älkää puhuko enää niin.\n\nSairas katseli kreivitärtä, joka oli kumartunut hänen ylitsensä, niin\nperin kalpeana itsekin, että hän näytti myöskin kuolevalta, ja hän\nvaikeni.\n\nKreivitär istuutui silloin nojatuoliin aivan vuoteen viereen, ja otti\nuudestaan hänen kätensä, joka oli ojennettuna lakanalle.\n\n-- Nyt minä kiellän teitä puhumasta, älkää liikahtako enää, ja\najatelkaa minua, niinkuin minä ajattelen teitä.\n\nJa he alkoivat uudelleen katsella toisiansa liikkumattomana,\nliittyneinä toisiinsa, ruumiinsa polttavalla kosketuksella. Kreivitär\npuristi pienin nykähdyksin tuota kuumeista kättä, jota hän piti, ja\nsairas vastasi näihin tunteenilmauksiin sulkien hiukan sormiansa.\nJokainen näistä puristuksista puhui heille jotakin, herätti eloon\nsirpaleen heidän loppunutta entisyyttään, liikahutti heidän\nmuistissaan heidän lempensä seisahtuneita muistoja. Jokainen niistä\noli kätketty kysymys, ja jokainen niistä oli salainen vastaus,\nsurullisia kysymyksiä ja surullisia vastauksia, noita vanhan\nrakkauden \"muistuuko mieleenne?\"\n\nHeidän sielunsa kulkivat tässä sairauskohtauksessa, joka ehkä tulisi\nolemaan viimeinen, läpi heidän rakkautensa koko historian vuodet; ja\nhuoneessa kuultiin vain tulen räiskettä.\n\nSairas sanoi yhtäkkiä, aivan kuin havahtuen unesta, säpsähtäen\npelosta:\n\n-- Teidän kirjeenne!\n\nKreivitär kysyi:\n\n-- Mitä? Minun kirjeenikö?\n\n-- Olisin voinut kuolla hävittämättä niitä.\n\nKreivitär huudahti:\n\n-- Oh! yhdentekevä! Tietäähän sen, että on kuitenkin kysymys siitä.\nLöydettäköön ne ja luettakoon, minä en välitä.\n\nSairas vastasi:\n\n-- Minä en tahdo. Nouskaa, avatkaa kirjoituspöytäni alalaatikko, se\nsuuri, siellä ne ovat kaikki, kaikki. Täytyy ottaa ne ja heittää\ntuleen.\n\nKreivitär ei hievahtanut ja jäi närkästyneeksi, aivankuin sairas\nolisi neuvonut suorittamaan jotakin raukkamaista tekoa.\n\nSairas virkkoi yhä:\n\n-- Any, minä rukoilen teitä. Jollette tee sitä, niin te tulette\nhuolestuttamaan minua, hermostuttamaan ja raivostuttamaan minua.\nAjatelkaa, että ne voisivat joutua kenenkä tahansa käsiin, jonkun\nnotaarion, jonkun palvelijan taikka vaikkapa teidän miehenne. Minä en\ntahdo sitä.\n\nKreivitär nousi, epäröi vielä ja toisti:\n\n-- Ei, se on liian kovaa, se on liian julmaa. Minusta tuntuu, että te\nkäskette minun polttamaan meidän sydämemme.\n\nSairas rukoili, kasvot yhä tuskan vääntäminä.\n\nNähdessään hänet noin kärsivänä, kreivitär alistui ja meni pöydän\nluo. Avatessaan laatikon hän huomasi sen olevan reunoja myöten\ntäynnä kirjeitä, jotka paksuna joukkona olivat kasaantuneet toinen\ntoisensa päälle; ja hän tunsi kaikilla kuorilla ne kaksi osoitteen\nriviä, jotka hän ennen oli niin usein kirjoittanut. Hän tunsi ne,\nnuo kaksi riviä -- miehen nimi ja kadun nimi -- yhtä hyvin kuin oman\nnimensä, yhtä hyvin kuin voidaan tuntea ne muutamat sanat, jotka ovat\nedustaneet elämässämme kaikkea toivoa ja kaikkea onnea. Hän katseli\nniitä, noita pieniä, neliönmuotoisia esineitä, jotka sisälsivät\nkaikki, mitä hän oli voinut sanoa rakkaudesta, kaikki, mitä hän\noli voinut saada irti itsestään rakkautta antaakseen hänelle,\nkirjoittamalla hiukan musteella valkealle paperille.\n\nSairas oli koettanut kääntää päätään pieluksella nähdäkseen\nkreivittären ja hän sanoi vielä kerran:\n\n-- Polttakaa ne hyvin nopeasti.\n\nSilloin kreivitär otti niitä kaksi kourallista ja piti ne jonkun\nhetken käsissään. Se tuntui hänestä raskaalta, tuskalliselta, sekä\nelävältä että kuolleelta, sillä niin paljon oli siinä erilaisia\nasioita, tällä hetkellä loppuneita, niin suloisia, tunnettuja ja\nhaaveiltuja. Se oli hänen sielunsa sielua, hänen sydämensä sydäntä,\nhänen rakastamansa olennon sisintä ydintä, jota hän juuri piti\nkädessään; ja hän muisti millä hurmiolla hän oli töherrellyt niistä\njoitakuita, miten haltioituneena, miten täynnä huumaavaa halua elää,\njumaloida jotakin, ja sanoa se. Olivier toisti:\n\n-- Polttakaa ne, polttakaa ne, Any! Molempien käsiensä liikkeellä\nkreivitär heitti pesään nuo kaksi paperipakettia, jotka hajaantuivat\npudotessaan puiden päälle. Sitten hän tempasi toisia kirjeitä\nkirjoituspöydän laatikosta ja heitti ne päälle, sitten vielä\ntoisia, nopein liikkein, kumartuen ja taas nousten ripeästi pian\nlopettaakseen tämän inhoittavan tehtävän.\n\nKun uuni oli täynnä ja laatikko tyhjä, jäi hän seisomaan odottaen\nja katsellen melkein tukehtunutta liekkiä, joka alkoi kiivetä\nkirjekuorivuoren molemmille syrjille. Se hyökkäsi niiden kimppuun\nsivuilta, kalvoi niiden kulmat, juoksi paperin reunoja pitkin,\nsammui, yltyi uudestaan, suureni. Kohta oli koko valkean pyramiidin\nympärillä kirkas, voimakas tulivyö, joka täytti huoneen valolla ja\ntämä valo, joka valaisi tämän seisovan naisen ja makaavan miehen,\nse oli heidän palava rakkautensa, se oli heidän rakkautensa, joka\nmuuttui tuhkaksi.\n\nKreivitär kääntyi ja tämän loimuavan liekin valossa hän huomasi\nystävänsä kumartuneena sängyssä, silmät hurjasti tuijottaen vuoteen\nreunalla.\n\nSairas kysyi:\n\n-- Onko kaikki siinä?\n\n-- Kyllä on kaikki.\n\nMutta ennenkuin kreivitär palasi hänen luokseen, hän loi tähän\nhävitykseen viimeisen katseen, ja paperijoukon pinnalla, joka jo\npuoleksi oli palanut ja joka käpristyi ja tuli mustaksi, hän näki\nvirtaavan jotakin punaista. Olisi luullut, että se oli veren pisara.\nNe näyttivät tulevan itse kirjeiden sydämestä, jokaisesta kirjeestä\nniinkuin haavasta, ja ne liukuivat hiljalleen liekkiä kohti jättäen\npurppuraisen jäljen.\n\nKreivitär tunsi sielussaan aivankuin olisi kauhistunut jotakin\nyliluonnollista, ja hän peräytyi aivankuin olisi nähnyt tapettavan\njotakuta, sitten hän ymmärsi yhtäkkiä, että hän oli nähnyt vain\nsinettien sulavan lakan.\n\nSilloin hän kääntyi uudestaan haavoittuneen puoleen ja kohottaen\nhiljaisesti hänen päätään, asetti sen varovaisesti keskelle tyynyä.\nMutta sairas oli liikahtanut ja tuskat lisääntyivät. Hän läähätti\nnyt, ja kasvot kovien kärsimysten kouristamina hän ei näyttänyt enää\ntietävän, että hän voisi sanoa vielä jonkun sanan. Kreivitär kysyi\nvihdoin:\n\n-- Te kärsitte kovasti? Sairas ei vastannut mitään.\n\nKreivitär kumartui hänen puoleensa ja asetti yhden sormen hänen\notsalleen pakoittaakseen hänen katsomaan. Bertin avasikin todella\nsilmänsä, mielettömän näköiset, älyttömät silmänsä.\n\nKreivitär toisti kauhistuneena:\n\n-- Onko teillä kipuja?... Olivier, vastatkaa minulle. Tahdotteko että\nkutsun... tehkää ponnistus, sanokaa minulle jotakin:...\n\nHän luuli kuulevansa sairaan sopertavan:\n\n-- Tuokaa hänet... Te olette minulle vannonut.\n\nSitten hän alkoi liikkua peitteen alla, ruumis alkoi kiemurrella,\nkasvot kouristuneina ja vääntyneinä.\n\nKreivitär hoki:\n\n-- Olivier, hyvä Jumala! Olivier, mikä teidän on? Tahdotteko, että\nkutsun...\n\nSairas oli kuullut häntä tällä kertaa, sillä hän vastasi:\n\n-- En... ei se ole mitään.\n\nHän näytti todellakin rauhoittuvan, kärsivän vähemmän, vaipuvan\nuudestaan jonkinlaiseen uneliaaseen tylsyyteen. Toivoen että hän\nalkaisi nukkua, kreivitär istuutui uudestaan hänen vuoteensa viereen,\ntarttui hänen käteensä ja odotti. Sairas ei enää liikahtanut, leuka\nrinnalle painuneena, suu puoliavoinna lyhyen hengityksen vuoksi, joka\nnäytti raapivan hänen kurkkuansa läpikulkiessaan. Hänen sormensa vain\nliikkuivat aika-ajoittain levottomina, vastoin hänen tahtoansa, ne\nnytkähtelivät hiljaa, niin että kreivitär tahtoi ruveta huutamaan.\nNe eivät olleet enää noita pieniä, haluttuja puristuksia, jotka\nkertoivat väsyneiden huulien sijasta kaikki heidän sydämensä surut,\nne olivat hiljentymättömiä suonenvetoja, jotka puhuivat vain ruumiin\nkauheista kivuista.\n\nNyt kreivitär alkoi pelätä, hirveästi pelätä, ja hurja halu mennä\npois, soittaa, kutsua ihmisiä, syntyi hänessä. Mutta hän ei\nuskaltanut hievahtaa, ollakseen häiritsemättä hänen lepoaan.\n\nAjoneuvojen kaukainen kolina kadulla kuului läpi seinien ja kreivitär\nkuunteli, pysähtyikö pyörien rätinä oven eteen, tuliko hänen miehensä\nhäntä vapauttamaan, päästämään hänet vihdoin tästä surullisesta\nkahdenolosta.\n\nKun hän koitti vapauttaa kättänsä Olivierin kädestä, niin puristi\ntämä sitä päästäen voimakkaan huokauksen! Silloin kreivitär tyytyi\nodottamaan, ettei tekisi häntä levottomaksi.\n\nTuli alkoi sammua liedessä kirjeiden mustan tuhkan alla. Molemmat\nkynttilät olivat loppuun palaneet, jokin huonekalu narahti.\n\nAsunnossa oli kaikki kuin mykkää, kaikki näytti kuolleelta, paitsi\nkäytävässä korkea flaamilainen seinäkello, joka säännöllisesti löi\ntunnin, puolentunnin, ja neljännestunnin, lauloi yössä ajan kulkua,\nsoittaen sitä vaihtelevin soinnuin.\n\nKreivitär, joka pysyi liikkumattomana, tunsi sielussaan lisääntyvän\nsietämättömän kauhun. Kamalat mielikuvat ahdistivat häntä; pelottavat\najatukset sekottivat hänen mielensä, ja hän oli huomaavinaan, että\nOlivierin sormet kylmenivät hänen sormissaan. Oliko se totta? Ei,\nepäilemättä. Mistä oli sitten hänelle johtunut tämä selittämätön ja\njäätävä kosketuksen aistimus? Hän nousi, aivan kauhusta mielettömänä,\nkatsellakseen Bertinin kasvoja. Olivier lepäsi siinä tunteettomana,\nhengettömänä, välinpitämättömänä kaikesta kurjuudesta, yhtäkkiä\nikuisen unhoituksen rauhoittamana.\n\n\n\n"]