[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnJLuenkxVQ5gD3z_DSKaYpqDxt7ZNLDVt31xi2EPDV4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1427,"Kuolema","Lehtimäki, Konrad",1883,1937,"1427-lehtimaki-konrad-kuolema","1427__Lehtimäki_Konrad__Kuolema","Novelleja","novelli",[],[],"fi",1915,null,18764,115509,false,54681,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Short Stories","\"Kuolema: Novelleja\" by Konrad Lehtimäki is a collection of short stories written in the early 20th century. This work explores themes surrounding death, human emotion, and the fragility of life, often depicted through poignant relationships and heartbreaking events. Each story invites the reader into the lives of characters facing profound moments of loss and despair, reflecting on their joys and sorrows.  The opening of the collection presents a vivid scene featuring a young couple, Antti and Elli, enjoying a winter night while their infant son, Matti, sleeps in his mother's arms. As they travel in a sleigh, the narrative shifts between moments of tender love and a chilling folklore tale recounted by Antti about death and a ghostly bridegroom. Their idyllic journey soon becomes a stark contrast to the encroaching darkness as Antti's joy is overshadowed by the haunting imagery woven throughout the night. As the reader is introduced to the couple's happiness, there is an unsettling undercurrent hinting at the fragility of their contentment, setting the tone for the challenges that lie ahead in both this story and the larger collection. (This is an automatically generated summary.)",[],302,"Kahdeksan novellin kokoelma käsittelee nimensä mukaisesti kuolemaa ja inhimillisiä kohtaloita. Tarinoissa liikutaan traagisissa tunnelmissa, joissa työn raskaus, sairaus ja elämän päättyminen kohdataan karun realistisesti. Kertomukset sijoittuvat arkeen ja kuvaavat elämän haurautta eri elämänvaiheissa.","Konrad Lehtimäen 'Kuolema' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1427.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUOLEMA\n\nNovelleja\n\n\nKirj.\n\nKONRAD LEHTIMÄKI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\n Isä.\n Työn uhri.\n Juhannusyö.\n Jouluyö.\n Viimeinen työpäivä.\n Pieni soittaja.\n Elävältä haudattu.\n Kuolema.\n\n\n\n\nISÄ\n\n\nI\n\n-- Pidäppäs nyt kiinni, ettet putoa! Tämän niityn mitan annamme mennä\noikein huimaa vauhtia!\n\n-- Anna mennä vain. Kyllä me Matin kanssa mukana pysymme!\n\nHe istuivat rinnakkain somassa reessä, ja heidän kolmiviikkoinen\nesikoisensa nukkui rauhallisesti nuoren vaimon sylissä.\n\nKuu loisti suurena, ihmeellisen kirkkaana; tuhannet tähdet näyttivät\niloisesti hymyilevän heille, ja edessä levisi niitty jäätyneenä,\ntasaisena kuin lattia... Jäätä peitti vain ohut lumikerros, ja koko\nlakeus hohti ja kimalteli kuutamossa, kuin olisi ollut peitetty\nlukemattomilla pikku timanteilla...\n\nNuori mies hellitti hymyillen hiukan ohjaksia, ja silmänräpäyksessä\nhänen nopeudestaan kuuluisa hevosensa aivankuin kyyristyi; sen nuoret,\nsirot jalat jännittyivät kuin teräsvieterit, jäänaulat iskeytyivät\nrouskahtaen jäähän kuin jonkun tuntemattoman eläimen kynnet -- ja\nsilloin se alkoi! Lumitupru ja jääsirut sinkoilivat pyrynä heidän\nsilmilleen, lumivalkea harja hulmusi korkealla... Kuuran peittämät\nyksinäiset pensaat pakenivat hurjaa kyytiä vastakkaiseen suuntaan, kuin\nsalaperäiset, valkopukuiset, peikot... Ja valkeat metsät näyttivät\nliukuen siirtyvän sijoiltaan...\n\nMies kääntyi vaimonsa puoleen, ja hänen silmänsä loistivat omituisesti,\nkun hän puhui:\n\n-- Oletko kuullut sen tarinan kuolleesta miehestä, joka tulta\nhuokuvalla hevosella tuli keskiyön aikana noutamaan morsiantaan...? Ja\nkun he sitten kalpeassa kuutamossa pyörryttävää vauhtia ajoivat\nkuolemaa kohti, huomasi tyttö, että hänen vieressään istui kuollut...\nja tämä alkoi mutista ontolla äänellä:\n\n    \"Kuu paistaa heleästi.\n    Kuolo ajaa keveästi...\n    Etkö pelkää, tyttöseni...?\"\n\n-- Kyllä muistan... -- vastasi vaimo.\n\n-- Niinhän mekin nyt menemme... Katsoppas, miten koko maailma on valkea\nja hohtava... Pelkäätkö?\n\n-- En... -- kuiskasi nuori nainen hiljaa ja nojautui miestään kohti, ja\nmies tunsi kuinka hänen vartalonsa värisi hiukan.\n\nMutta katsahdettuaan hänen silmiinsä näki hän niiden loistavan\nihastuksesta... Hän hymyili, ja raikas viima oli nostattanut hänen\nvielä kalpeille poskilleen vienon punan -- hän oli kauniimpi kuin\nmilloinkaan ennen...\n\nMies kietoi käsivartensa vaimonsa hennon vyötärön ympäri ja sanoi\nhellästi ja leikillisesti:\n\n-- Vai et pelkää? Odotappas!\n\nSamassa hän laski ohjat kokonaan irralleen ja komensi terävällä,\nkaikuvalla äänellä:\n\n-- Noppe!\n\nJuoksijan korvat höristyivät; se muisti, että nyt saa mennä niin kovaa\nkuin ikinä pääsee -- ja se lähti pyyhältämään ihan hirveätä vauhtia...\n\nHeidän korvissaan suhisi ja vinkui. Hohtava jääkenttä tuntui vimmattuna\npakenevan heidän altaan... Kummallakin puolen suitsusi juoksijan kuuma\nhuounta vaaleana savuna, ja keskellä leiskui lumivalkea, kiiltävä harja\nkuin salaperäinen, kalpea tuli -- niinkuin he todellakin olisivat\nkiitäneet sadun yliluonnollisella hevosella, jonka suusta ja\nsieraimista tuli ja savu suitsusi...\n\nKun hevonen teki pienen mutkan, alkoi reki liukua hurjasti sivulle, ja\nsilloin kalpeni nuori äiti.\n\nMutta mies huomasi, että jää oli aivan tasainen, joten mitään vaaraa ei\nollut; hän puristi vain lujemmin vaimonsa vartaloa vastaansa ja kysyi\nhellyydestä värähtävällä äänellä:\n\n-- Joko nyt pelkäät?\n\n-- En, en sinun kanssasi...\n\nJa nuo yksinkertaiset, tuskin kuuluvat sanat merkitsivät heille enemmän\nkuin hehkuvimmatkaan rakkaudentunnustukset.\n\nMies tunsi taaskin, että tuo hento vartalo vapisi, ja hän katsoi taas\nvaimoansa silmiin -- ja kokonainen maailma rakkautta ja hellyyttä\ntulvahti häntä vastaan noista sinisistä, kauniista silmistä... Niin,\nhän tiesi, ettei rakastettunsa värissyt pelosta, vaan kenties enemmän\nonnesta ja nopean vauhdin tuottamasta hurmauksesta.\n\n-- Nukkuuko Matti?\n\n-- Nukkuu...\n\nHe katsahtivat molemmat pieneen vaatemyttyyn, sitten toisiinsa, ja\nhymyilivät -- ja tuhannet sanat eivät olisi voineet selittää enempää\nkuin tuo lyhyt silmäys ja hymyily... Ja niinkuin pyörremyrsky syöksyi\nyhä nuori juoksija eteenpäin...\n\nLähestyttiin kuitenkin jo niityn rantaa, ja mies alkoi lyhyin\nvihellyksin maanitella virmaa juoksijaansa hiljentämään vauhtia.\n\nHevonen kyllä kuuli vihellykset ja tiesi, mitä ne merkitsivät, mutta\nsillä ei ollut pienintäkään halua hiljentää. Sehän on sulaa\nkiusantekoa, ettei anneta mennä, kun kerran on päässyt lämpenemään...\n\n-- Noppe, hiljennäppäs nyt hiukan... -- puheli mies ja alkoi yhä\nviheltäen hiljalleen tiukentaa ohjaksia.\n\nJuoksija katsahti taakseen, pudisti päätään ja päristi äkäisesti --\naivankuin syvästi harmissaan huvinsa pilaamisesta... Mutta täytyihän\nhänen lopulta hiljentää, kun ohjaksia yhä kiristettiin... Niitty\nloppui, ja he ajoivat tasaista ravia peltotietä myöten metsänreunaa\nkohden. Ja siellä, kauniilla, korkealla töyräällä, tuuheiden kuusien\nympäröimänä, hohti valkeine seinineen ja lumisine kattoineen heidän\nuusi torppansa...\n\nSamassa he jo olivatkin pihalla. Mies sitoi juoksijansa kuuseen ja\nauttoi nuoren äidin lapsineen reestä ja talutti sisälle.\n\n-- Miten kaunista täällä on! -- huudahti nuori nainen ihastuneena ja\njäi katselemaan liikutettuna ja hämmästyneenä ympärilleen.\n\nJa kaunista siellä olikin... Vastaveistetyt seinät ja höylätty lattia\nhohtivat kellertävänvalkeina, ja ilmassa tuntui kuivan hongan raikas,\nsuloinen tuoksu... Ja muuri, valkea kuin lumi! Ja astiakaapit, penkit,\ntuolit, ämpärit -- kaikki -- uutta, puhdasta ja valkeata...\n\nJa kamari sitten! Siellä oli uusi piironki, sänky, kehto...\n\nJa kaikki tämä oli Antin työtä!\n\nEllin täytyi taaskin katsahtaa Anttiin, kun hän siinä seisoi\nvoimakkaana, uljaana ja hymyilevänä, silmät loistaen sydämellisestä\nilosta, nähdessään miten ihastunut vaimonsa oli.\n\n-- Ja sinä et mitään ennen selittänyt...\n\nHän oli moittivinaan, mutta hänen äänessään soi vain rakkaus ja\nkiitollisuus, se värähti niin vienona ja hellänä kuin kevyt, suloinen\nhyväily...\n\nMutta Antti ei vastannut -- hän vain hymyili onnellisena.\n\nElli alkoi varovasti aukaista pikku Matin kääröä ja asetti hänet\nkehtoon.\n\nMutta Matti heräsikin makeimmasta unestaan ja ilmaisi äänekkään\npaheksumisensa moista häiritsemistä vastaan.\n\n-- So, so, pikku matkamieheni. Älähän nyt suutu... älä suutu! --\nviihdytteli äiti hellästi.\n\n-- Kai sinun täytyy antaa hänelle ihan ensimäiseksi illallista...\nTokkopa hän vähemmästä leppyy...? -- puheli mies hymyillen.\n\nElli antoi pojan Antille, riisui palttoonsa, istuutui tuolille ja\naukaisi puseronsa, paljastaen valkean, vielä neitseellisen rintansa...\nJa kun nuori esikoinen taas pääsi äidin syliin, oli se täydellisesti\nhyvitetty; se lakkasi huutamasta ja alkoi ahnaasti imeä...\n\nOi, miten kaunis olikaan tuo ryhmä! Miten hellästi ja kauniisti\nkatsoikaan nuori äiti imevään lapseensa! Antin valtasi kummallinen,\nouto tunne -- aivankuin jonkunlainen heikkous... Hän ei olisi voinut\nsitä selittää, hän ei voinut lausua ainoatakaan sanaa -- mutta jos\nhänen olisi tarvinnut astua kuolemaan noiden kahden puolesta, olisi hän\nsen empimättä tehnyt!\n\nHänen vaimonsa, hänen pieni poikansa...\n\nJa kun nuori nainen nosti kasvonsa, olivat hänen silmänsä niin\nomituisen sädehtivät ja kosteat... Hänen suunsa puoliavoimine,\npunaisine huulineen muistutti aukeavaa kukkaa... Ja hän kuiskasi\nhiljaa:\n\n-- Antti...\n\nAntti ei voinut nytkään mitään sanoa. Hän asteli vain vaimonsa viereen,\nlaski suuren, voimakkaan kätensä hänen hienoille, vaaleille hiuksilleen\nja silitti hiljaa hyväillen hänen päätänsä.\n\nMutta vaimo tarttui äkkiä miehensä käteen ja painoi tuon työssä\nkovettuneen käden hienohipiäistä poskeansa vasten... Ja hänen\nrinnoillaan imi pitkin siemauksin heidän pieni poikansa... Välillä se\nlevähti hetkisen, hengittäen voimakkaasti ja katsoen ylös äitinsä\nkasvoihin kirkkain, sinisin silmin...\n\nAntti tunsi olevansa niin sanomattoman onnellinen. Hän ei voinut\nymmärtää, miksi häntä aivankuin ahdisti tuo suuri onni... Ikäänkuin se\nei voisi olla todellista...\n\nHän sammalsi hiljaa, liikutuksesta väräjävällä äänellä:\n\n-- Niin, Elli... -- Minä menen nyt viemään Nopen talliin...\n\nKun hän tuli pihalle, hirnahti Noppe iloisesti, kuopien\nmalttamattomasti lunta. Ja kun Antti meni sen luokse, alkoi se\ntuttavallisesti hieroa päätään hänen takkiinsa.\n\nAntti oli vieläkin aivankuin huumaantunut. Että Elli vihdoinkin,\nkaikkien vaikeuksien jälkeen, oli täällä! Hänelle, köyhän torpan\npojalle, ei oltu aiottu suuren talon tytärtä antaa... Kaikki keinot ja\nansat oli viritetty esteeksi, mutta heidän rakkautensa oli voittanut\nkaikki -- ja nyt oli jo oma kotikin. Hänet valtasi niin väkevä\nonnentunne, että hän, tietämättä mitä teki, tarttui tuon kasvattamansa\nhevosen päähän ja painoi kasvonsa hienokarvaista kaulaa vasten...\n\nKun hän oli vienyt hevosensa talliin, seisahtui hän pihalle. Hän ei\nmene vielä juuri sisään, hän tahtoo hetken ajatella, nauttia siitä,\nettä vihdoinkin on täysin onnellinen...\n\nMiten hiljaista! Tuulenhenkäyskään ei häiritse hiljaisuutta. Ja miten\nihmeellisen kirkasta ja valoisaa on tänä iltana. Hän näkee tuossa\nvihertävässä, satumaisessa valossa koko suurenmoisen maiseman\nkukkuloineen, metsineen, soineen... Ja kaukana korvessa häämöttää\nsinertävää taivasta vasten mahtavan Kolkkisvuoren valkea laki --\naivankuin suunnaton jättiläinen, joka järkähtämättömänä ja ankarana\nvartioi seutua. Ja tähdet...\n\nAh -- heidän tähtensä!\n\nTuolla ne nyt pilkottivat niin kirkkaina ja sädehtivinä -- aivankuin\nolisivat hänelle ystävällisesti vilkuttaneet silmää...\n\nAntin mieleen muistui niin elävästi se ilta, kun he Ellin kanssa\nolivat omiin nimiinsä omistaneet kaksi lähekkäin olevaa tähteä\nlänsitaivaalla... Elli katsoi niihin aina suurella hellyydellä,\nniinkuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joista heidän onnensa\nriippui... Ja kerran oli hän liikutetulla äänellä sanonut säälivänsä\nniitä, kun ne eivät milloinkaan päässeet lähemmäksi toisiaan...\n\nSellainen pieni, herttainen hupakko!\n\nMitä se oli?\n\nHän ei ensin erottanut, mutta sitten hän kuunteli tarkempaan...\n\n-- Uu -- uu!\n\nKaukaa korvesta kuului yksinäisen suden pitkäveteinen, valittava\nulvonta... Se oli niin kaukana, ettei siinä erottanut mitään vihaa eikä\nraivoa -- siinä soi vain syvä alakuloisuus ja suru; se kuului niin\nhaikealta, kuin olisi susi nälkään nääntymäisillään tai kuolettavasti\nhaavoittunut ja vielä viimeisillä voimillaan ulvoen rukoilisi apua...\nJoskus se alkoi tuskallisena ja hurjana kuin kidutetun ihmisen vihlova,\nsydäntäsärkevä huuto, mutta sitten se aleni ja loppuikin pitkään,\nnyyhkytyksentapaiseen valitukseen -- niinkuin olisi jossakin\ntoivottomasti ja haikeasti itkenyt nainen, jonka koko maailma on\nhyljännyt...\n\nOli hän ennenkin kuullut susien ulvontaa, mutta nyt se vaikutti hänen\nherkistyneeseen mieleensä omituisen tuskallisesti ja kaameasti.\n\nMerkitseekö se jotain? Ei -- mitäpä se merkitsisi?\n\nMutta miksi kuvastuu tuossa ulvonnassa sellainen suru ja alakuloisuus?\nMitä mahtaa ajatella ja ikävöidä tuo yksinäinen peto synkeässä\nmetsässään...?\n\nJospa se ei olekaan susi, vaan eksynyt ihminen?\n\nHän alkoi kuunnella tarkemmin. Ja kummallista! Se kuului nyt paljon\nlähempää. Tai ehkä oli susi vain kääntänyt kuononsa tätä ilmansuuntaa\nkohden... Ja nyt siinä erotti villiä, nälkäistä raivoa ja uhkaa,\nsäälimätöntä uhkaa...\n\nKauan hän seisoi siinä mökkinsä edustalla. Suuret kuuset loivat\nvalkealle lumelle sinertäviä, jättiläismäisiä varjoja. Ja tuossa\nkalpeassa, aavemaisessa valossa, tuossa syvässä, onnettomuutta\nennustavassa hiljaisuudessa, jossa ei kuulunut muuta kuin\ntuo kaukainen, valittava ulvonta, alkoi hänestä tuntua yhä\nkammottavammalta.\n\nHäntä alkoi värisyttää, ja hänen sieluunsa hiipi outo, epämääräinen\npelko, salainen aavistus jostakin kauheasta onnettomuudesta...\n\nJa kaukaa korvesta kuului taas pitkäveteisenä, pahaenteisenä, kaameana:\n\n-- Uu -- uu! -- Uu -- uu!\n\n\nII\n\nAntti asteli reippaasti kotiaan kohden erästä metsäpolkua myöten. Lumi\nnarskui ja kiljui vihaisesti saappaitten alla, pakkanen paukkui\naidoissa ja pyrki väkisin nipistelemään hänen kasvojaan kylmillä\nhyppysillään. Hänen olallaan pyssynpiipulla riippui jaloista\nyhteensidottuina teeri ja kaksi suurta koirasmetsoa; hän hyräili\nhiljalleen, ja hänen mielensä oli niin sanomattoman kevyt ja iloinen --\nodottihan siellä kotona nuori, herttainen vaimo ja pikku Matti, joka\noli jo kolmivuotias!\n\nOi, miten paljon hän piti tuosta pikku veitikasta! Ja miten\nymmärtäväinen, sukkela ja kekseliäs hän oli! Antin täytyi hymyillä\nmuistellessaan, miten Matti eilen puoliväkisin tahtoi päästä\nratsastamaan Nopella -- sellainen pikku vekara! Ja kun ei tähän annettu\nlupaa, meni hän vähin äänin pihalle ja aikoi ratsunaan käyttää suurta,\nmustaa tallipässiä! Tämä ei kuitenkaan ollut hänen kanssaan samaa\nmieltä, vaan nakkasi nuoren ritarin hankeen, niin että lumi pölähti!\n\nOh, kyllä hänestä vielä tulee reipas mies! -- ajatteli Antti.\n\nKun hän läheni kotiaan, muuttuivat hänen askeleensa varovaisemmiksi ja\nhän hymyili taas hiljaa itsekseen.\n\nNyt se varmaan ilostuu, kun saa näin suuria, kauniita sulkia!\n\nVarpaillaan hiipi hän eteiseen, raotti hiljaa ovea ja huusi sisään\niloisesti ja hellästi:\n\n-- Matti!\n\nEi vastausta.\n\n-- Onko isän pikku Matti mennyt piiloon? Arvaappas mitä isällä on?\n\nEi vastausta.\n\nMutta hän muisti, että pienokainen usein juoksi hänen tullessaan\njonnekin piiloon ja istui siellä äänettömänä kuin pieni hiiri. Kun mies\nsitten löysi hänet sängyn alta tai muusta piilopaikasta, purskahti\nhäntä vastaan niin kirkas ja sydämellinen nauru, hän kohtasi niin\nloistavat ja sädehtivät sinisilmät, että hänen täytyi silmänräpäyksessä\nnostaa pikkuinen syliinsä ja painaa huulensa pientä, punaista suuta\nvasten, joka oli täynnä hohtavanvalkoisia hampaita... Mies astui siis\nsisään, vilkaisi kaikki tutut piilopaikat, kurkistipa vielä uunillekin\n-- mutta poika ei ollutkaan sisällä.\n\n-- Ahaa, hän on mennyt äidin kanssa navettaan...\n\nKiireesti hän riensi navettaan, jossa vaimonsa juuri laittoi haudetta\nlehmälle, ja kysyi iloisesti ovea avatessaan:\n\n-- Täälläkö se pikku Matti piileskelee?\n\n-- Ei, Matti on sisällä, -- vastasi vaimo.\n\nMies seisoi hetken aivankuin jähmettyneenä.\n\nSanaakaan hän ei kyennyt sanomaan, sillä kamala aavistus valtasi hänet.\nHän valahti kalpeaksi kuin liina, kylmä hiki pusertui silmänräpäyksessä\nhänen otsalleen, ja hänen täytyi tarttua karsinan aitaan, jottei olisi\nkaatunut.\n\nSudet... sudet! Nehän olivat syöneet useita lapsia näillä tienoin...\n\nNiinkuin jonkun hirviön takaa-ajamana ryntäsi hän ulos.\n\nKauhistuneena hän tuijotti tuoreisiin sudenjälkiin äskensataneella\nlumella...\n\nKuin sumun läpi hän näki jäljistä, että pienokainen oli seissyt eteisen\nkynnyksellä -- ja siitä oli susi hänet siepannut ja sitten pitkin\nloikkauksin kadonnut metsään.\n\nEpätoivoinen parahdus pääsi miehen suusta. Hän juoksi tupaan, sieppasi\nseinältä pyssyn ja syöksyi vimmatusti sudenjälkiä myöten metsään.\n\nJuostessaan hän käsitti, että onnettomuuden oli juuri täytynyt\ntapahtua, ja se antoi siivet hänelle; koko nuoren ruumiinsa voimalla ja\nnopeudella hän syöksyi eteenpäin, ja hänen silmänsä tuijottivat\njäykästi ja itsepäisesti sudenjälkiin -- noiden pitkien, raskaiden\nhyppyjen jälkiin...\n\nMitä? Pieni kenkä lumella... Matin kenkä... hänen poikansa pieni\nkenkä...\n\nOliko hän koettanut ponnistella irti suden otteesta -- vai miten se oli\nirtaantunut...? Juostessaan hän sieppasi sen ja juoksi, juoksi,\njuoksi... Hiki alkoi virtana vuotaa, hänen rintansa läähätti ja\nkurkkuaan kuivasi, mutta hän juoksi yhä vähentymättömällä vauhdilla,\ntuijottaen jäykästi kamaliin sudenjälkiin.\n\nVihdoin hän seisahtui kuunnellakseen...\n\nEnsin hän kuuli vain sydämensä kumean jyskinän, mutta sitten hän erotti\nhyvin kaukaa lapsensa vaikeroivan ja hätäisen avunhuudon:\n\n-- Isä... isä... isää!\n\nJa viimeinen parahdus tuntui siltä, kuin olisi pienokainen ollut\ntukehtumaisillaan...\n\nRaivoisa tuskanhuuto parahti miehen kuivasta kurkusta -- huuto, joka\nmuistutti ärsytetyn pedon karjuntaa -- ja hän lähti uudelleen\njuoksemaan. Nyt hän käsitti senkin, että hänen olisi pitänyt\nhuudoillaan koettaa pelottaa sutta, ja katui katkerasti, ettei ollut\nsitä heti muistanut. Kuin korvatakseen laiminlyöntiään huusi hän\njuostessaan kerran toisensa jälkeen, ja hänen huutonsa kävivät yhä\nkäheämmiksi... ja kohottaen pyssynsä ilmaan laukaisi hän senkin sutta\npelottaakseen.\n\nTaas hän kuunteli. Ja suuri jumala! Hän kuuli -- tai ainakin oli\nkuulevinaan -- taas tuon sydäntäsärkevän huudon: isä, isä... Hän ei\nenää tuntenut väsymystä eikä tiennyt sitäkään, etenikö vai eikö -- hän\nvain juoksi..\n\nKauhistuen näki hän jäljistä, miten metsästä oli tullut toinen susi,\nmiten saaliista -- hänen pienestä poikaraukastaan -- oli syntynyt\ntappelu. Ankarasti oli temmelletty valkealla lumella. Tuossa oli pieni\nkenkä harmaine sukkineen... pienet housut, jotka hänen vaimonsa oli\npaikannut polvien kohdalta... ja hiukan edempänä pieni, verintahrattu\npaita... Ja lähellä paitaa hän huomasi lumessa kädenjäljen --\nkädenjäljen, jossa pienet sormet olivat epätoivoisesti harallaan...\n\nOih! Tuosta pienestä jäljestä hän näki, että pienokainen oli vielä\näsken ollut elossa... Hän miltei näki silmissään, miten tämä ponnisteli\nepätoivoisesti petoja vastaan, miten hän pienillä sormillaan koetti\nirroittaa kuristavia, karvaisia leukoja, joista valui kellertävä,\nkuolainen vaahto... ja aina väliin tukehtumaisillaan huusi apua\nisältä... Ja kun susi vihaisesti ja nautinnonhimoisesti muristen on\nupottanut suuret, terävät hampaansa hentoon, valkeaan kaulaan, on hänen\nkätösensä epätoivoisesti kuolemantuskassa haparoiden sattunut lumeen ja\njättänyt siihen nuo pienet, pienet sormenjäljet...\n\nKäheä, miltei eläimellinen huuto tunkeutui taas miehen kuivasta,\nkirvelevästä kurkusta. Ja verestävillä silmillään hän havaitsi\nedelleen, miten verta oli roiskunut ympäri: pedot olivat siis aikoneet\nsyödä pojan tässä, mutta hänen huutojensa tai pyssynlaukauksen\npelottamina lähteneet uudelleen. Hän käsitti, että hänen olisi pitänyt\nampua, voidakseen pelottaa susia, ja seisahtui jo kerran ladatakseen\npyssynsä, mutta huomasi, ettei hänellä ollutkaan ruutia. Siksi hän vain\njuoksi ja huusi yhtämittaa käheästi.\n\nSamalla tavalla läähättäen ja rinta kolisten juoksi hän yhä edelleen.\nHiki valui virtana hänen otsaltaan, tunkeutuen silmiin ja kirvellen,\naivankuin niihin olisi kaadettu kirpeätä suolavettä. Hänestä kaikki\nnäytti hämärältä... Hänen ymmärryksensäkin alkoi omituisesti sumeta.\nHänestä tuntui, että hänen kurkkunsa pienenee hetki hetkeltä, että hän\nauttamattomasti tukehtuu pian ja että hänen sentähden täytyy huutaa --\nhuutaa epätoivon voimalla niin kauan kuin voi, saadakseen poikansa\npelastetuksi. Mutta se oli turhaa; jokaisella huudolla tuli hänen\nkurkkunsa yhä ahtaammaksi, huutonsa yhä käheämmäksi ja korisevammaksi,\nkunnes se lopulta muistutti kuolettavasti haavoitetun hirven viimeisiä\nkuolonkorahduksia...\n\nJuostuaan näin kauan -- tunnin tai kaksi, sitä hän ei tiennyt -- saapui\nhän vihdoin paikalle, jossa hänen lapsensa oli syöty. Jäljellä oli vain\nmuutamia verisiä riekaleita, murskatuita luita ja verta... Mutta olipa\nmuutakin: hänen pieni päänsä vaaleine kutreineen oli todellakin jäänyt\nsinne hangelle kasvot alaspäin...\n\nMies käänsi pään ja näki kuin mustan sumun lävitse sulkeutuneet silmät,\navoimen, hiukan vääristyneen suun. Hän läähätti raskaasti ja tuijotti\nkauan mielettömin, hurjin katsein noita rakkaita, lumivalkeita kasvoja,\nmutta viimein hän kumartui, pujotti sormensa kellertäviin,\nsilkinhienoihin hiuksiin ja painoi epätoivoisesti huulensa\nvääristynyttä, kylmää suuta vasten... suuta, jossa tuntuivat pienet\nterävät hampaat...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHitaasti kulki mies kotiinpäin kantaen sylissään omaan takkiinsa\nkäärittyä poikansa päätä, muutamia pieniä luita ja revityitä lapsen\nvaatteita. Hän oli jo kauan kulkenut, sillä hän oli joutunut kauaksi\nkotoaan, mutta hän ei kiirehtinyt eikä välittänyt miten matka edistyi,\nsillä ei hänellä enää kiirettä ollut...\n\nHän ei huomannut, että oli avopäin ja paitahihasillaan, ei tuntenut,\nettä pureva pakkanen kylmäsi hänen äsken hiestä märän ruumiinsa, eikä\nsitä, että ruumiinsa värisi vilusta ja alkavasta kuumeesta -- hän\nlaahusti vain hiljaa eteenpäin, toisinaan horjahdellen ja kompastellen,\npuristaen noita rakkaita jätteitä rintaansa vasten...\n\nEi pienintäkään valitusta kuulunut hänen huuliltaan, eikä ainoakaan\nkyynel vierähtänyt hänen poskilleen, isku oli niin ankara, että hän oli\nvielä aivankuin huumaantunut -- ja kerran välähti hänen mieleensä, että\nkaikki onkin vain hirveätä unta... Mutta sitten hän tunsi käärön\nrinnallaan ja ymmärsi, ettei enää koskaan saa nähdä poikaansa\nelävänä... Ei milloinkaan saa kuulla hänen iloista, heleätä nauruaan...\nEi milloinkaan...\n\nPäivä alkoi painua mailleen. Hänen edessään pilkotti puiden välistä\nhehkuva taivas -- niinkuin olisi suuri öinen metsäpalo uhmaten\nviskannut punaisen kajastuksensa taivaalle... Mutta takaa hiipi hiljaa\nharmaa hämärä... Ei, hän oli kuulevinaan varovaisia, hiipiviä askeleita\ntakanaan, ja hänestä tuntui, että jos hän nyt kääntyy, on häntä\nvastassa muodoton, harmaa, varjomainen olento...\n\nVihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä, seisahtui ja kääntyi -- eikä\nnähnyt mitään. Metsä vain oli muuttunut entistä pimeämmäksi ja\nsalaperäisemmäksi. Ja oli niin hiljaista, hiljaista, ettei kuulunut\npienintäkään ääntä... ei risahdusta...\n\nKuni kaukainen, ilkeä uni välähti hänen sekavassa muistissaan\nsamanlainen aavemainen hiljaisuus... Kuu valaisee kalpealla valollaan\nvalkean, aivankuin käärinliinoihin peitetyn maiseman, ja kaukaa kuuluu\npitkäveteinen, valittava ulvonta...\n\nKun hän vihdoin saapui kotiin, oli hän kauhean näköinen. Hänen märkä\npaitansa oli jäätynyt kovaksi kuin rautapelti, hänen kasvonsa olivat\nkalmankalpeat, tukka kokonaan paksun kuuran peitossa, ja korvat olivat\npaleltuneet lumivalkoisiksi -- hän näytti haudasta karanneelta\nvainajalta...\n\nHorjuen asteli hän tuvan perälle, laski käärönsä pöydälle ja retkahti\nistumaan raskaasti kuin juopunut -- ja jäätyneitten kulmakarvojen alta\ntuijottivat hänen verestävät, kuumeesta kiiluvat silmänsä kuin vangitun\nvillieläimen.\n\nVaimo aavisti sanoittakin kaiken, hän valahti kalpeaksi kuin liina...\nhän tahtoi mennä katsomaan kääröä, mutta ei uskaltanut. Hän katsahti\nkuin apua anoen mieheensä -- mutta tämä tuijotti jäykästi eteensä,\nniinkuin ei olisi nähnyt mitään.\n\nVihdoin nuori äiti ei voinut itseänsä hillitä -- hän syöksyi kuin\nmielipuoli käärön luo ja alkoi vapisevin käsin kopeloida sitä auki...\nmutta peräytyi kauhistuneena, sillä ensimäiseksi tuli esille pieni,\nverinen paita...\n\nUudelleen hän heittäytyi käärön yli. Vain epäselvästi hän havaitsi,\nettä sieltä vierähti jotain... Hän tarttui rintaansa ja kirkaisi,\nniinkuin olisi häneen isketty suuri puukko... Sitten hän lyyhistyi\nmaahan kuin riepu ja alkoi sydäntäsärkevästi itkien huutaa:\n\n-- Matti... Matti... Lapseni... lapseni...\n\nMutta mies ei ymmärtänyt häntä, tuskin kuulikaan hänen huutojaan. Hänen\nruumiinsa alkoi hirveästi vavista, hänen hampaansa kalisivat kuin\nvilutautisen ja raju, nouseva kuume ja suru tekivät hänet miltei\nmielettömäksi... Hän kiinnitti tuijottavat silmänsä vaimoon, kysyen\nhitaasti ja ankarasti kähisevällä, puistatuksista katkonaisella\näänellä:\n\n-- Miksi hänet päästit ulos?\n\nVaimo ei vastannut. Hän oli polvillaan lattialla -- ja niinkuin olisi\nsaanut ammottavan haavan, josta hänen verensä vuotaa kuiviin, ja\nkoettaisi vielä hetkisen sitä tyrehdyttää, puristi hän rintaansa vasten\npientä paitaa ja vaikeroi sanomattomassa tuskassa:\n\n-- Lapseni... lapseni... lapseni...\n\nMies korotti ääntänsä.\n\n-- Siinä hän nyt on! Se on sinun syysi!\n\nVaimo kohotti kyyneleiset, tuskanvääntämät kasvonsa ja katsoi hetken\nmieheen kuin mielipuoli. Ja niin määrättömän surkeana ja epätoivoisena\nparahti hänen kalpeilta huuliltaan:\n\n-- Minun...?\n\n-- Niin! Sinun, sinun! Kuuletko?! -- Mies nousi horjuen seisomaan, vesi\nvalui hänen sulaneesta tukastaan, ja hän näytti todellakin\nmielipuolelta. Ja niinkuin hän nyt olisi löytänyt syyllisen poikansa\nkuolemaan ja tahtoisi tappaa tämän sanoillaan, huusi hän vieläkin,\nkorostaen joka tavua vihlovalla tuskalla ja epätoivolla:\n\n-- Se oli _sinun syysi!_\n\nVaimo jäykistyi ja kalpeni yhä enemmän ja lysähti tunnottomana\nlattialle; hänen silmänsä jäivät kauhistuksesta selälleen, leuka\nlongahti muutaman kerran -- ja sitten hän oli liikkumaton. Mies\ntuijotti kauan tylsästi häneen ja sekavilla aivoillaan alkoi hämärästi\nkäsittää, että oli tehnyt väärin vaimolleen... Eihän lasta voinut\nsisään teljetä... ja olihan pojalla lupa mennä portaille asti\nyksinkin... Hän polvistui vaimonsa viereen, hokien käheällä äänellä:\n\n-- Anna anteeksi... anna anteeksi... En tarkoittanut mitään... En\nmitään...\n\nMutta liikkumattomat, kauhusta laajenneet silmät tuijottivat kattoon\nkuin jotakin hirmunäkyä, eikä kalpeiden huulien välistä kuulunut mitään\nvastausta.\n\nHirveä epäilys ja tuska valtasi miehen, se syöksyi niin äkkiä hänen\nsekaviin, kuumeesta jyskyttäviin aivoihinsa, että hän luuli päänsä\nhalkeavan tuossa tuokiossa... Kokonaan suunniltaan hän puristi vaimonsa\nruumista rintaansa vasten, hyväili epätoivoisesti velttoja käsiä ja\nhuohotti kuumeisesti:\n\n-- Elli... Elli... Herää... herää...! Etkö kuule minua? Kuule minua...\nkuule minua!\n\nMutta vaimo lepäsi liikkumattomana ja äänettömänä.\n\nKaikki musteni miehen silmissä, tuhkanharmaana ja hurjana hän syöksyi\nseisoalleen, ja hänen suustaan tunkeutui kauhea huuto:\n\n-- Kuollut!\n\nElli kuollut... kuollut... Hän olikin aina ollut niin hento ja\nheikko... Ja nyt hän oli itse surmannut vaimonsa...!\n\nTämä luulo vei häneltä viimeisenkin ymmärryksen; hän ei kyennyt enää\nmitään ajattelemaan. Hän repeli tukkaansa, kynsi rintaansa, ja ähkyen\nkirosi hän jumalaa, itseänsä ja koko maailmaa... Ja kun hän asteli\nedestakaisin lattialla, katsellen hurjasti ympärilleen verestävillä\nsilmillään, muistutti hän ahtaaseen häkkiin suljettua raivokasta,\nnälkäistä petoa, joka on päässyt veren makuun ja himoitsee enempää...\n\nTupa alkoi muuttua pimeäksi. Ja miehestä, jonka kuumeisissa aivoissa\nkaikki oli sekasotkuista, alkoi tuntua siltä, kuin se olisi ollut\ntäynnä aaveita... Niinkuin pimeys olisi muuttunut eläväksi...\nlukemattomiksi eläviksi olennoiksi... Ensin ne mustina ja salaperäisinä\nkiipesivät uunilta, hiipivät hiljaa nurkkiin, penkkien ja astioiden\nalle... Mutta niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, ne tulivat yhä\nrohkeammiksi, rohkeammiksi... Nyt ne jo ojentelivat mustia, varjomaisia\nkäsiään hänen kurkkuansa kohden... joka puolelta kuului läähättävää\nhengitystä, uhkaavaa, sihisevää kuiskutusta... Hän alkoi huitoa\nvimmatusti käsillään, mutta ne pujahtivat niin viekkaasti ja sukkelasti\nhänen iskujensa alta, ettei yhteenkään sattunut...\n\nMutta ne ärtyivät yhä enemmän hänen vastustuksestaan... Niitä tuli\nkokonaisia parvia, niiden raivokas sähinä vinkui hänen korvissaan kuin\nmyrsky alastomissa puissa... Ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kaikilta\ntahoilta, niin että hän oli tukehtumaisillaan... Eikä hän tiennyt mitä\nolisi tehtävä, mihin voisi piiloutua...\n\nSilloin hänen verensä aivankuin hyytyi kauhusta... Syvältä lattian\nalta, tai jostakin muurin takaa, kuului äkkiä kauhistava ulvahdus --\nniinkuin mahdottoman jättiläissuden kumea, kiukkuinen ulvonta... Ja se\nnousee, lähenee, lähenee, lähenee... Nyt se ulvahtaa jo paljon\nlähempänä... ja välillä se uhkaavasti murahtaa...\n\nJa nuo kauheat olennot estävät paon! Hän ei pääse mihinkään -- ne\nympäröivät hänet mustana seinänä, ja sadat karvaiset sormet haparoivat\nhänen kurkkuaan... Ja yhä lähempää kuuluu tuo kaamea ulvonta ja\nmurina...\n\nVihdoin tuo voitonriemuinen murina oli aivan lähellä, koko tupa\naivankuin värisi tuosta murinasta -- ja muurin takaa nousi hitaasti\nsuunnaton sudenpää vihreine, hehkuvine silmineen, valkeine hampaineen.\nSe oli niin suuri, että se olisi täyttänyt kokonaisen oviaukon, ja se\nnuolaisi jo mustia huuliaan pitkällä, punaisella kielellään... Silloin\nhän karjaisten epätoivon vimmalla syöksyi ovesta ulos... Ja yhä\nmielettömästi huutaen alkoi hän juosta ihmisasuntoja kohden...\n\nJa pitkän aikaa kuului illan hiljaisuudessa hänen etenevä, käheä\nhuutonsa autiolta niityltä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tupa on vähitellen tullut ihan pimeäksi. Siellä ei erota enää\nlattialla makaavaa, tiedotonta naista -- erottaa vain ikkunareijät,\njotka mitään valaisematta salaperäisinä, harmaanvalkeina tuijottavat\ntuvan synkeään pimeyteen kuin hirvittävän suuret, kuolleet silmät...\n\nJa siellä on niin hiljaista, niin hiljaista kuin haudassa...\n\nEi risahdusta... Ei huokausta.\n\nVihdoin alkaa pimeydestä kuulua omituinen, yksitoikkoinen ääni... Ensin\nse kuuluu hyvin harvaan, harvaan ja heikosti kuin kuolevan ihmisen\nviimeiset kuiskaukset... Mutta vähitellen, vähitellen se alkaa kuulua\nnopeampaan...\n\n... huoneen lämmössä alkoi pieni, jäätynyt pää sulaa -- ja lattialle\ntipahteli hiljalleen suuria, punaisia pisaroita...\n\n\nIII\n\nKolkkisvuoren jylhällä laella, lumisella kivellä, istuu pyssyynsä\nnojaten vanha mies. Hänen vartalonsa on köyry, hänen tukkansa on\nvalkea, ja hänen silmänsä, jotka muinoin olivat niin siniset ja\nloistavat, tuijottavat väsyneesti ja synkästi jonnekin kaukaiseen\netäisyyteen.\n\nTäsmälleen kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä päivästä, jolloin hän\nviimeisen kerran näki ne, jotka hänelle olivat rakkaimmat maan päällä.\nSillä kun hän vihdoin tuli tajuihinsa kuumehoureistaan, lepäsi vaimo\nsyvällä haudassa yhdessä lapsensa jäännösten kanssa -- hän oli kuollut\nhalvaukseen tuntoihinsa tulematta... Niin, siihen aikaan hänen tukkansa\nmuuttui harmaaksi...\n\nKaksikymmentä vuotta -- ajattelee vanha mies. Miten äärettömän pitkä se\naika onkaan ollut -- ja miten selvästi hän kuitenkin muistaa sen\nkamalan päivän!\n\nHän ei tahtoisi muistella sitä -- mutta niin kuin ilkeä painajainen,\nhirveä uni, josta ei voi herätä, kulkee kaikki hänen sielunsa silmien\nohi...\n\nAivankuin ahdistettu otus hän katsoo hätääntyneenä ympärilleen,\nkarkoittaakseen nuo kauheat kuvat... Mutta näköalakin on niin kovin\ntuttu, ettei sekään herätä mielenkiintoa; tuolla pohjoisessa\nhäämöttävät laajat, valkeat nevat, oikealla siintävät tummat metsät, ja\nkaukana edessä näkyy kotimökin valkea katto... ja suuret kuuset\nseisovat siellä tummina ja juhlallisina... Ja mitään ihmisääntä ei\nkuulu... Vaaran alla oleva korpi vain kohisee kumeasti ja\nsalaperäisesti, kuin hengittäisi harvaan ja syvästi mahdottoman suuri,\nnukkuva eläin... Ja niinkuin tämä eläin vihaisesti pörhistäisi\nsuunnatonta turkkiansa -- siltä näyttää yhä sakenevassa hämärässä\npuunlatvojen huojunta... Mutta viluisina ja yksinäisinä vaikeroivat\nvihaisen viiman kynsissä surkastuneet, alastomat kalliokoivut -- ja tuo\nsurunvoittoinen ääni tuntuu pidätetyltä itkulta... lapsen itkulta... --\nIsä, isä... isää!\n\nKauhusta jähmettyen tarttuu hän päähänsä. Sillä taas, kuten joskus\nennenkin, hän on kuulevinaan tuon hätäisen, tukahtuneen, hennon\nlapsenäänen... Hän sulkee silmänsä ja koettaa epätoivoisesti tukkia\nkorviaan, mutta kaikista estelyistä huolimatta tunkee tuo heikko,\nturvaton ääni hänen korviinsa kummallisena sihinänä, josta erottaa\nrukoilevat, tuskasta värisevät sanat:\n\n-- Isä... isä...\n\nHänen harmaa päänsä vaipuu käsien varaan, hänen kumarat hartiansa\nalkavat omituisesti vavista, ja hän huokaa hiljaa:\n\n-- Eikö se sitten milloinkaan unohdu...?\n\nNiin hän istuu kauan. Tuuli humisee synkästi, ja pimeys levittää yli\nmaan äärettömät, mustat siipensä .. Mutta mies ei sitä huomaa... hän on\nniin kovin väsynyt... Elämä tuntuu hänestä niin sanomattoman haikealta,\nyksinäiseltä ja surulliselta -- hän toivoo vain kuolemaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä hän nyt aikoo -- mitä hän tekee...?\n\nHän aukaisi hitaasti lyhyen turkkinsa ja kaivoi syvältä povitaskustaan\nesille pienen käärön...\n\nJa sitten hän painoi huulilleen pienen, harmaan sukan -- sukan, jonka\nhänen vaimonsa oli muinoin kutonut...\n\n\n\n\nTYÖN UHRI\n\n\nI\n\nTuiskutti hienoa lunta, ja pimeän ratapihan savuista ilmaa viilsi\nvihellyspillin kimakka kiljaisu -- aivankuin vihlova, kuoliniskun\nsaaneen ihmisen hätähuuto, ja päivyskonduktööri säesti laulavalla\näänellä:\n\n-- Kolmannel-le!\n\nYlimääräinen asemamies Aarne Unto kumartui nopeasti puskurien väliin,\nirroitti koplingin ja pujahti taas kumartuen vaunujen välistä ja huusi\npitkään ja sointuisasti:\n\n-- Poikki on!\n\nPunainen lyhty heilahti, vihellyspilli kiljahti, ja irroitetut vaunut\nlähtivät jyristen vierimään määräpaikkaansa.\n\nHe olivat jo olleet työssä kymmenen tuntia yhtämittaa. Oli tavallista\nkiireempi aika; tänään oli lähetetty ylimääräinen juna ja sotilasjuna,\nja vielä oli tavarajuna järjestämättä -- kesti vielä pari tuntia\nennenkuin se oli valmis. Ja kello oli jo yksitoista!\n\nUnto tunsi itsensä omituisen raukeaksi ja väsyneeksi tänä iltana. Hän\nei ollut ehtinyt edes syödä kunnolleen, hänelle nousi hiki päähän, ja\nhänen jalkojansa pyrki yhä useammin livettämään liukkaalla ratapihalla,\njoka oli kaksinverroin petollinen sentähden, että jäiselle maalle oli\nsatanut hiukan lunta. Hän sadatteli itsekseen huonoa ilmaa, pitkää\ntyöpäivää ja pimeyttä -- laittaisivat edes kunnon valaistuksen!\n\nNo, hän kyllä jaksaa siinä missä toisetkin, olihan hän nuori, reipas ja\nterve. Ja tulevaisuuden tähden hän tahtoi tehdä mitä tahansa!\n\nNiin, tulevaisuus... Hänen rinnassaan värähti omituisesti, kun hän\nmuisti rakastettunsa Martan. Ensi keväänä hänen pitäisi päästä\nvakinaiseksi ja silloin vietettäisiin häät...\n\n-- Kuudennelle! -- huusi taas konduktööri ja tarkoittaen Untoa lisäsi:\n\n-- Viidennestä poikki!\n\nHän livahti taas vaunujen väliin kuten niin monta kertaa ennen. Mutta\nkoukku ei irtautunut, se oli jotenkin epäkunnossa. Hän ponnisti kaikki\nvoimansa ja saikin sen vihdoin irti. Vaunut olivat kuitenkin jo\nliikkeessä, ja pimeässä jäi häneltä huomaamatta, että hän oli juuri\nvaihteen kohdalla; hänen jalkansa tarttui keskellä rataa olevaan\nkiskoon ja hän kaatui. Hän miltei jäykistyi kauhusta ja koetti syöksyä\nvierivien vaunujen alta, mutta jalka lipesi -- ja samassa kuului kauhea\nrouskahdus... Hän ei tuntenut erityistä kipua, mutta vilahduksessa hän\nhuomasi, että vaununpyörä oli mennyt molempien reisien yli...\nSuonenvedontapaisesti hän tarttui johonkin ratapölkkyyn, vetäen itseään\npois kiskoilta, mutta samassa hän vaistomaisesti enemmän kuin kivusta\ntunsi, että pyörät menivät yli polvista, sääristä, nilkoista ja vielä\nkerran jalkaterästä -- aina sen mukaan kuin hän veti niitä poispäin. Ja\njoka kerralla rouskahti niin ilkeästi, kuin olisi jossakin syödä\nrouskuttanut suunnaton peto... peto, jonka hirmuisissa hampaissa\nsuurimmatkin luut murskaantuvat kuin heinänkorret...\n\nHän aikoi huutaa, mutta se aivankuin unohtui häneltä, hän ei enää\njaksanutkaan -- kaikki alkoi heilua hänen silmissään. Jossakin\nhuudettiin, vihellyspillit kiljuivat vihlovasti, ja jossakin\nliehutettiin punaista lippua; se kasvoi, leveni, piteni -- se suureni\nsuurenemistaan kuin kauhealla nopeudella lähenevä ukkospilvi. Ja\nvihdoin se äärettömänä ja veripunaisena peitti koko taivaankannen... se\noli niin hirveän punainen, että hänen täytyi sulkea silmänsä...\n\n\nII\n\nKun hän taas tuli hiukan tajuihinsa, oli hänen korvissaan outo ja\nkummallinen jyrinä, ryske ja humina. Hänestä tuntui, että sadoittain\njunia kiitää hänen ohitseen, ylitseen, alitseen -- joka paikassa vain\njunia, junia... Niiden koneet puhkuvat, kohisevat, vihellyspillit\nkiljuvat, pyörät jyskyvät ja jyrisevät, kytkyimet kolisevat -- ja\nkaikki sulautuu huumaavaksi, helvetilliseksi pauhuksi...\n\nHän tahtoi nostaa päätänsä, katsoa, mutta se oli lyijynraskas ja hänen\nsilmäluomensa olivat niin kankeat, ettei hän voinut niitä kohottaa; ja\nhänen päästäänkin kuului tuo käsittämätön jyrinä. Vihdoin hänen\nonnistui hiukan raottaa silmiään ja hän näki nuoren hoitajattaren ja\nharmahtavan seinän, joka kalpeassa kaasuvalossa näytti kylmältä ja\nkuolleelta kuin lumihanki sellaisena talviyönä, jolloin kuu paistaa\npilvien takaa niin himmeänä, ettei pienintäkään varjoa synny. Hänen\npäänsä oli kuin tulessa, mutta kummallista: hänen jalkojaan paleli,\naivankuin niitä olisi liotettu jääkylmässä vedessä tahi kuin ne\nolisivat olleet paljaina kirpeässä pakkasessa. Hän aukaisi toisen\nkerran silmänsä ja koetti tylsillä aivoillaan saada selville mistä tuo\nmelu kuului ja miksi hänen päätään poltti ja jalkojaan paleli.\n\nHän koetti puhua, mutta hänen kielensä oli niin jäykkä, ettei se\nliikkunut; ankarasti ponnisteltuaan sai hän vihdoin epäselvästi\nsoperretuksi:\n\n-- Peittäkää jalkani... paleltuvat...\n\n-- Kyllä, kyllä, -- rauhoitti hoitajatar, ja hänen äänessään oli\njotakin joka kiusasi Untoa, jotakin lempeätä ja alentuvaa -- niinkuin\nolisi puhuttu lapselle.\n\n-- Peittäkää heti! Ja mikä täällä jyrisee?\n\n-- Olkaa vain rauhallinen. Kyllä se lakkaa.\n\n-- Minun jalkani... paleltuvat..\n\nHän makasi hiljaa ja koetti ajatella. Ja vähitellen hänen sekavat\naivonsa alkoivat käsittää, että jotain kauheata ja odottamatonta oli\ntapahtunut. Mutta mitä?\n\n-- Olenko loukannut itseni?\n\n-- Olette.\n\nNyt hän muisti rouskahdukset, äärettömän lipun... kaikki!\n\nJäykästi hän tuijotti kauan hoitajattareen -- ja yhä kirveli hänen\nvarpaitaan.\n\nVaivalloisesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa ja kauhistui: siinä,\nmissä ennen olivat olleet jalat, ei nyt ollut mitään, peite oli aivan\ntasainen.\n\nMutta miksi varpaat pistelevät... Hän koetti liikuttaa varpaitaan,\nsaadakseen kivun vaimenemaan, ja hän olikin saavinaan ne liikkumaan.\n\n-- Ovatko ne molemmat poikki? -- kysyi hän vihdoin hoitajalta.\n\n-- Ovat, -- sanoi hoitajatar hiljaa. -- Mutta olkaa nyt rauhallinen.\n\nNyt hän tunsi kivunkin. Se ryntäsi hänen kimppuunsa kuin\nsaaliinhimoinen, raateleva peto; koko ruumis tuntui olevan kuin\ntulessa, ja jalkoja paleli, kirveli, vihloi -- ja niitä ei kuitenkaan\nollut!\n\nRuumiillisen tuskan ohella tulivat vähitellen muut. Hän muisti olleensa\ninnokas urheilija, juoksija, hiihtäjä, pyöräilijä; kolme kuukautta\ntakaperin hän vielä tuli ensimäiseksi pyöräilykilpailussa...\n\n-- Jalkani, jalkani...\n\nSe tunki hänen kurkustaan käheänä ja sydäntäsärkevänä kuin kuolevan\neläimen viimeinen korahdus... Hän tahtoi rynnätä ylös, mutta silloin\nvihlaisi koko ruumista, niinkuin se olisi repäisty kahtia, ja\nhoitajatar painoi lempeällä väkivallalla hänen päänsä tyynyyn.\n\n-- Jalkani, jalkani...\n\nOi, hän ei enää koskaan saa juosta, pyöräillä, hiihtää...\n\nEi milloinkaan!\n\nMutta jos tämä olikin vain hirvittävää unta?\n\nEi, ei! Entistä kovemmin alkoi pakottaa, viiltää, polttaa -- ja sileä\nja tasainen oli vuode siltä kohdalta, missä jalkojen piti olla...\n\nHän ei enää koskaan saa kävellä rakastettunsa kanssa... Vielä eilen\nillalla he olivat kävelleet myöhäiseen... mutta nyt ei enää koskaan.\n\nEi milloinkaan!\n\n-- Jalkani, jalkani...\n\nJa hän alkoi katkerasti itkeä ja huusi itkunsa lomasta hurjasti:\n\n-- Antakaa minulle myrkkyä! Parempi on kuolla!\n\nHoitajatar painoi sähkökelloa, ja hetken kuluttua tuli ylihoitajatar ja\nruiskutti hänen käsivarteensa voimakkaan annoksen morfiinia.\n\n\nIII\n\nOmituinen raukeus valtasi hänet vastustamattomalla voimalla. Kipu\njaloissa vaimeni vähitellen ja siirtyi jonnekin muualle; hän tunsi,\nettä jossakin kirvelevät jalat, mutta ne eivät olleet hänen jalkansa.\nJyrinäkin taukosi; kuului vain jonkinlainen vieno suhina -- niinkuin\nolisivat värisseet haavanlehdet iltatuulessa...\n\nHän ei tiennyt varmaan, oliko valveilla vai uneksiko, mutta sen hän\nmuisti, että oli kerran nähnyt pahaa unta katkenneista jaloista... Ja\nhänen oli hyvä olla, että se oli vain unta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuvia...\n\nHän on olevinaan taas polkupyöräkilpailussa. Notkeasti hän nousee\nkilpailupyörälleen, ja lähtölaukauksen pamahdettua he lähtevät\nyht'aikaa huimaavaa vauhtia kiertämään rataa. Soittokunta soittaa hänen\nlempimarssiaan, pyörät humisevat, hiekkajyvät sinkoilevat silmille,\nkorvat suhisevat tuulessa, ja epämääräisesti kuuluvat kehotushuudot...\n\nMiten suloista on olla nuori ja voimakas! Hän on harjoitellut hyvästi,\npienintäkään väsymystä ei tunnu... hän polkee kepeämmin kuin koskaan\nennen. Omituinen innostus valtaa hänet soittoa kuunnellessa; hän polkee\nsen tahtiin -- ja tuntuu, kuin kylmät väreet kulkisivat pitkin\nruumista...\n\nJo soitetaan viimeiselle kierrokselle. Hänen ruumiinsa jännittyy, ja\nradan pitkällä sivulla hän kättentaputusten ja tuhansien huutojen\nraikuessa syöksyy tuulena kaikkien ohi ja saapuu ensimäisenä maaliin...\n\nMutta miksi tämä raukeus? Ei hän ole koskaan ennen sellaista tuntenut.\nHän tahtoisi ajaa vielä yhden kierroksen, mutta ei voi enää polkea...\nhänen jalkansa kangistuvat, hän putoo pyörältä...\n\nNo, kai se menee ohi!\n\nKuvia... kuvia...\n\nRakastettunsa kanssa he ovat maalla; vihreitä ketoja, lehteviä puita,\nlintujen laulua... Siellä on paljon nuoria, iloisia ihmisiä, naurua...\nHe ovat paraillaan leskisillä, ja nyt on heidän vuoronsa juosta.\n\n-- Viimeinen pari ulos!\n\nHuutaja on solakka, nopea maalaistyttö. Hän katsahtaa vielä kerran\nhymyillen Marttaan, ja he kirmaisevat juoksuun... Vieras tyttö koettaa\nsaavuttaa hänet, mutta miten hän siinä onnistuisi! Kuin leikillä hän\njuoksee ensin hiljempaa, kunnes Martta on päässyt turvaan -- ja sitten\nhän yhtäkkiä lentää tuulena sinne, minne Martta on juossut. He\nsyöksähtävät yhteen, ja hän tarttuu tytön kuumaan käteen. Martta on\nhiukan hengästynyt, hänen rintansa kohoilee, ja ohuen puseron lävitse\nkuultaa hänen neitseellinen povensa... Hän ei malta -- pensaat\npeittävät heidät toisilta -- hän nostaa tytön syliinsä ja suutelee\nhänen kuumia, punaisia huuliaan...\n\n-- Tiedätkö, rakkaani, miten pahaa unta näin eräänä yönä?\n\n-- Minkälaista?\n\n-- Molemmat jalkani olivat poikki!\n\n-- Kauheata!\n\n-- Mutta rakas, miksi jalkani väsyvät -- en jaksa pitää sinua\nsylissäni...\n\nJa hänen jalkansa alkavat yhä enemmän puutua, hän hellittää tytöstä,\nhän vaipuu polvilleen.\n\nMartta kalpenee, kumartuu, koettaa tukea häntä ja kuiskaa:\n\n-- Mikä sinun on?\n\nMutta hän ei voi enää vastata, hänen kurkkuaan kuristaa, hänen jalkansa\nkylmenevät ja hän vaipuu vihreälle nurmelle... Hänen korvissaan alkaa\nvaltavasti humista, ja hänen silmissään häilähtää jotain punaista ja\nvihreätä... punaista ja vihreätä...\n\n\nIV\n\nKun hän aukaisi silmänsä, näki hän taas edessään vaaleanharmaan seinän,\nja syysaamun kuollut, kalpea valo tunkeutui huoneeseen. Hän ei tuntenut\nnytkään suurta kipua, mutta runsaan verenvuodon ja osaksi morfiinin\ntakia häntä raukaisi tavattomasti -- hän oli niin heikko, ettei voinut\nsormeansa liikuttaa.\n\nHetken kuluttua kuului askeleita, ja kuin sumun lävitse hän näki miten\novi hiljaa aukeni ja sisään hiipi varpaillaan -- Martta.\n\nHän ei nytkään ollut varma uneksiko hän, mutta vaistomaisesti hänestä\ntuntui, että tämä oli totta.\n\nMartan kasvot olivat kuolonkalpeat, hänen huulensa värisivät, ja\nliikkumattomin, kauhusta suurin silmin hän tuijotti rakastettuunsa.\n\nKun hänen katseensa kääntyi vuoteen alapäähän, ei hän enää voinut\nkestää: hän lyyhistyi itkien sängyn viereen ja painoi kasvonsa\nharmaalle peitteelle -- sille kohdalle, missä hänen rakastettunsa\njalkojen olisi pitänyt olla...\n\n-- Rakkaani... rakkaani... -- vaikeroi hän sanomattomassa tuskassa.\n\nUnto olisi tahtonut hyväillä, lohduttaa häntä, mutta ei voinut. Hänen\nsiniset huulensa liikkuivat hiljaa, mutta mitään sanoja ei kuulunut:\njäykästi ja itsepäisesti hän vain tuijotti kauan itkevään tyttöön, ja\nvelttona ja liikkumattomana lepäsi peitteellä kalpea käsi...\n\nHänen silmänsä tulivat yhä himmeämmiksi, hän ei nähnyt enää selvästi,\nMartta häipyi yhä kauemmaksi ja epämääräisemmäksi. Peläten hänet\nkokonaan kadottavansa näkyvistään ponnisti hän kaikki voimansa, ja\nhänen kuivasta kurkustaan kuului vihdoin hiljaa ja käheästi:\n\n-- Martta...\n\nHänen silmiinsä ei enää tullut kyyneleitä; ne tuijottivat kuivina ja\nhimmeinä nyyhkytyksistä värisevään tyttöön; mutta tuo jäykkä katse, tuo\nyksinäinen, tukahdutettu kuiskaus sisälsi kuitenkin niin sanomattoman\npaljon kaipausta, toivottomuutta, surua... Se sisälsi enemmän kuin\nmitkään kyyneleet: se sisälsi hyvästijätön onnelle, rakkaudelle,\nelämälle...\n\n\n\n\nJUHANNUSYÖ\n\n\nJo monta päivää oli keuhkotautiparantolassa vallinnut iloinen odotus.\nNuo ihmiset, joista useimmat tulivat pian kuolemaan, odottivat\nhermostuneella jännityksellä juhannusta -- aivankuin olisivat\nodottaneet sen tuovan mukanaan jotakin kallista ja rakastettua, joka\nkauan, kauan sitten on kadotettu... Lapsellisella innolla he puikkivat\nsalaa läheiseen metsään kokoamaan risuja, muka kokkoa varten, vaikka\nhyvin tiedettiin, että parantolan palvelijat kokon laittavat -- he\ntahtoivat vain olla jotenkin mukana.\n\nOi, miten ihana olikaan se odotettu ilta! Se oli yksi niitä iltoja,\njolloin luonto näyttää aivankuin nauttivan ikuisesta nuoruudestaan ja\nvoimastaan. Ilma oli lämmin, täynnä vastapuhjenneiden lehtien, havujen\nja ruohon tuoksua -- kevään villiä, voimakasta tuoksua. Pieni järvi\nlepäsi peilikirkkaana, sen pintaan kuvastuivat satumaisina ja\nhurmaavina sitä ympäröivät vihreät metsät. Jossakin lauloi sydämensä\npohjasta laulurastas, ja kauempana kukkui käki...\n\nKun hoidokkaat hiljalleen saapuivat rantaan, odotti heitä pitkä\nkahvipöytä valkeine liinoineen, maukkaine leipineen, ja järvellä kellui\nrauhallisena ja liikkumattomana suuri lautta täynnä risuja ja\ntervatynnyreitä, valmiina sytytettäväksi.\n\nKauempaa katsoen olisi siinä luullut olevan terveen, iloisen joukon; he\nolivat lihavia, vieläpä punakoitakin. Mutta jos tarkasti lähemmin,\nhuomasi, että puna useiden poskilla oli kuumeesta johtunutta, ja\nsitäpaitsi vieno, keltainen vivahdus ja silloin tällöin pidätetty,\nsärkynyt yskähdys puhuivat toista.\n\nApulaislääkäri, joka hääräili kohteliaana isäntänä, huusi iloisesti:\n\n-- Kas niin! Olkaa hyvät ja tulkaa ottamaan kahvia!\n\nKuului iloisia ja leikillisiä huudahduksia:\n\n-- Tarjotaanko tässä talossa kahviakin?\n\n-- Lähdetään sitte, ennenkuin jäähtyy...\n\n-- Te ensin!\n\n-- Naiset ensin, sanoi kapteeni, kun matkustajia alettiin mereen\nheittää, -- lasketteli joku nuorista miehistä.\n\nKuului iloista naurua, ja eräs nuori nainen huudahti vastustaen:\n\n-- Sellaisessa tapauksessa olisivat miehet saaneet näyttää esimerkkiä!\n\n-- Kiitoksia paljon! Kapteeni oli mielestäni kohtelias mies, kun ei\ntahtonut riistää naisilta etuoikeuksia. Ja kun naiset muuallakin...\n\n-- Älkää vaan ruvetko naisasiasta riitelemään...\n\nKahvi juotiin iloisen mielialan vallitessa -- ehkä liiankin iloisen,\nsillä he tahtoivat keveän leikinlaskun ja iloisuuden avulla vapautua\nhetkeksi todellisuudesta, unhottaa sairauden ja kuoleman, sen, joka ei\nmilloinkaan heitä jättänyt, vaan väijyvän, saaliinhimoisen pedon lailla\nseurasi kaikkialle hiljaa, hiljaa... Ja pitkinä, unettomina öinä, kun\nkaikki on äänetöntä ja vain silloin tällöin kuuluu metsästä yötuulen\nhiljainen henkäys, niinkuin surullinen, pitkäveteinen huokaus --\nsilloin se kalvoi taukoamatta kuin kyllästymätön, ahnas mato...\n\n-- Missä Kalliola on? -- kysyi joku.\n\n-- Ei hän voinut nousta.\n\nKalliola oli eräs nuori mies, joka parina viime päivänä oli saanut\nuseita verensyöksyjä.\n\n-- Voi, hänellä mahtaa olla ikävä siellä yksin... -- sanoi\nosaaottavasti eräs nuori, kaunis nainen.\n\nJa useiden mielissä tuntui pieni pistos sen johdosta, että he täällä\niloitsivat ja hän siellä yksin makasi ikävissään.\n\n-- Minä menen katsomaan, miten hän voi, -- lausui eräs hänen toverinsa,\nVaarala, ja nousi.\n\n-- Se on hyvä.\n\n-- Sanokaa terveisiä minulta! -- lausui viehkeästi eräs tyttö.\n\n-- Kyllä, kyllä\n\nJa taas naurettiin, laskettiin pilaa ja koetettiin unohtaa sairaus ja\nkuolema...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Vaarala saapui Kalliolan huoneeseen, kohtasi häntä kaamea näky.\n\nVuoteellaan makasi Kalliola kuolleena. Hänen kaulansa ja rintansa oli\nhyytyneen veren peitossa, ja valkeata lakanaa myöten oli tumma\nverivirta käärmeenä madellut lattialle ja siihen hyytynyt. Laihoilla,\nkellertävillä, kuolleilla sormillaan hän piti suonenvedontapaisesti\nkiinni sängyn laidasta, ja hänen verinen suunsa oli ammollaan --\naivankuin sieltä olisi viime hetkellä tunkeutunut vihlova tuskanhuuto,\ntai kuin hän olisi epätoivoisesti ponnistaen sammuvia voimiaan vielä\nkerran koettanut ahmaista repeytyneisiin keuhkoihinsa ihanaa ilmaa...\nLasittuneet silmät tuijottivat avoimina, hirvittävinä suoraan ylös...\n\nTyrmistyneenä tuijotti Vaarala ystävänsä ruumista. Akkunasta, jonka\nmolemmat puoliskot olivat auki, virtasi sisään voimakas männynhavun ja\nlehtien tuoksu, alhaalta rannasta kiiri kirkas, iloinen nauru, ja\nkauempaa kuului laulurastaan laulu...\n\nOvi aukeni, ja silmät itkusta punaisina astui sisään nuori hoitajatar\nja kysyi pelästyneellä äänellä:\n\n-- Mitä te täällä teette?\n\n-- Tulin katsomaan...\n\n-- Menkää jumalan tähden...\n\n-- Oliko täällä lääkäri?\n\n-- Oli, oli, mutta millä voi sellaisen verensyöksyn ehkäistä? Menkää\nnyt, lääkäri voi tulla, ja te olette täällä...\n\nÄänettömänä tuijotti hän kauan noita jäykistyneitä piirteitä. He olivat\nolleet tovereita pienestä pitäen; monta leikkiä oli lapsena leikitty,\nmonta kepposta yhdessä tehty... Elävästi muisti hän senkin, kun\nKalliola oli pelastanut hänet hukkumasta uintimatkalla, kun hän oli\nsaanut suonenvedon... Ja nyt hän lepäsi tuossa liikkumattomana eikä\nenää koskaan nouse... Tietämättä mitä teki, painoi hän huulensa\nkylmälle otsalle, joka oli vielä kostea -- kuolonhiki ei ollut vielä\nehtinyt kuivua. Omituisen kauhun värähdys kulki hänen ruumiinsa lävitse\ntuosta viimeisestä, kylmästä kosketuksesta...\n\nKun Vaarala palasi rantaan, olivat hänen kasvonsa kuolonkalpeat ja\nhänen kätensä vapisivat. Kuului hillityitä, levottomia kysymyksiä.\n\n-- Mitä on tapahtunut?\n\n-- Kuinka hän voi?\n\nVaarala katseli ympärilleen, niinkuin olisi tahtonut paeta jonnekin,\njossa hänen ei olisi tarvinnut nähdä ketään, kuulla mitään -- eikä\nvastannut.\n\n-- Onko hän taas saanut verensyöksyn?\n\nHiljaisella, tukehtuneella äänellä hän vihdoin kuiskasi:\n\n-- Hän on kuollut!\n\nLäsnäolijat kalpenivat, ja joku hymyili aivankuin se olisi ollut\nuskomaton asia.\n\n-- Sinähän lasket leikkiä...\n\n-- Kuollut...\n\n-- Miten se on mahdollista?\n\n-- Hän oli taas saanut verensyöksyn ja tunti sitten... -- Vaarala\nrykäisi, niinkuin olisi koettanut niellä jotain katkerata palaa, ja\njatkoi särkyneesti ja käheästi kuin itsekseen: -- Niin, siellä hän nyt\nmakaa... hänen silmänsä ovat aivan avoimet ja hän on jo kylmä...\n\n-- Ah!\n\n-- Älkää kertoko!\n\n-- Hyvä jumala!\n\nJoku naisista purskahti itkuun, ja joku kauhistunut ääni kuiskasi:\n\n-- Kauheata!...\n\nKaikki muistivat, miten hauska ja iloinen hän oli ollut. Vielä toissa\npäivänä hän oli yhdessä toisten kanssa aterioimassa ja kertoi erään\nhauskan jutun, jolle kaikki nauroivat, ja nyt hän makasi siellä\nkylmänä...\n\nKokko sytytettiin. Mutta kukaan ei enää voinut olla iloinen. Aurinko\nlaski paraillaan, värjäten viimeisillä säteillään taivaan ja\njärvenpinnan keltaiseksi. Järveltä suoraan ilmaan kohoava tulipatsas\nvain lisäsi tuota kauheata kajastusta, joka värjäsi kasvot entistä\nkelmeämmiksi ja aavemaisiksi -- niinkuin tuon pienen järven rannalla\nolisi juhlinut parvi manalasta palanneita vainajia...\n\nMiten erilainen olikaan tämä juhannusyö! Elävästi muisti Vaarala, miten\nennen kotipuolessa tätä juhlaa vietettiin. Korkealle vuorelle\nlaitettiin suunnaton kokko ja sen leimutessa ja rätistessä tanssittiin\ntasaisella kalliolla viulujen ja harmonikkojen soiton tahtiin... ja\njoukon riemuisasti hurratessa laukaistiin kymmeniä pyssyjä -- niin että\nlaukausten kaiku räikeänä kiiri taivaanrannasta toiseen. Ja täällä --\naavemaisessa, yhä himmenevässä, kuolleessa valossa istui täällä\näänettömästi ja synkästi tuijottaen joukko kuolevia...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kello läheni kahtatoista, tuli lääkäri ilmoittamaan, että nyt on\nmentävä levolle.\n\nHiljalleen lähtivät sairaat rinnettä ylöspäin. Pilvet olivat vähitellen\npeittäneet taivaan, harmaa hämärä levisi metsään, ja järveltä nousi\nhiljaa valkea sumu -- niinkuin suunnaton, kostea ja kylmä\nkäärinliina... Lehdet eivät enää lepattaneet, linnutkin olivat\naivankuin kauhusta vaienneet, ja ainoa ääni, joka häiritsi\nhiljaisuutta, oli notkossa kiemurtelevan puron yksitoikkoinen,\nsurullinen solina -- aivankuin jossakin itkisi yksinäinen, kaikkien\nhylkäämä ihminen...\n\nRinteen puolivälissä he seisahtuivat. Jotkut kääntyivät, heittäen vielä\nsilmäyksen taakseen: puiden välistä vilkkui kajastus sammuneen rovion\nviimeisistä kekäleistä, ja heistä tuntui, kuin he olisivat nähneet\noman, sammuvan elämänsä viimeisen kajastuksen. Vaikka he koettivat olla\ntyyniä, pelotti heitä mennä yksinäisiin huoneisiinsa; edessä tuijotti\nheihin pimentynyt makuuhalli kuin hirvittävän suuri, levällään oleva\nkita -- kuoleman kita -- joka rauhallisena ja julmana odotti, tietäen\nvarmasti saavansa heidät kaikki.\n\nKun he vihdoin saapuivat makuuhalliin, loppuivat heidän voimansa.\nSiellä oli niin pimeätä ja kolkkoa, että he miltei tunsivat kuolleen\ntoverinsa läsnäolon. Ja sama nainen, joka rannassa oli leikkiä\nlaskenut, lyyhistyi polvilleen erään makuusohvan viereen ja vaikeroi\nitkien:\n\n-- Jumala, hyvä jumala... Miksi... miksi?\n\nHän oli nuori ja kaunis, hän oli kihloissa; he olivat aikoneet mennä\nsyksyllä naimisiin -- ja toissa päivänä lääkäri oli kehottanut häntä\nlähtemään kotiin -- kuolemaan. Hän ei elä kuukautta kauempaa ja hän oli\nuneksinut rakkaudesta, kodista, lapsista...\n\nKukaan ei hänelle vastannut, kaikki tunsivat hänen lyhyen historiansa;\nmiehet kääntyivät poispäin, naisten joukosta kuului tukahutettuja\nnyyhkytyksiä, ja se nuori tyttö, joka niin iloisesti oli illalla\nnauranut, itki nyt hiljaa ja toivottomasti, olkapäät nytkähdellen.\nVaarala laski kätensä hänen hiuksilleen ja lausui ääni värähdellen:\n\n-- Älkää itkekö. Kaikki on turhaa...\n\nEnempää ei puhuttu, eikä puheita tarvittu, sillä kaikki ymmärsivät\n_sen_ läsnäolon: mustan varjon lailla se tuntui järkähtämättömänä,\nhellittämättömänä odottavan...\n\nKun muut olivat poistuneet, jäi Vaarala vielä makuuhalliin; hänestä\ntuntui kauhealta mennä huoneeseen, jossa vain seinä erotti hänet siitä\npaikasta, missä hänen ystävänsä muutama tunti sitten oli vetänyt\nviimeisen henkäyksensä. Yksin istui hän kauan makuusohvalla, tuijottaen\nliikkumattomaan, äänettömään metsään, ja hänen sieluunsa tunkeutui\nouto, sanoin kuvaamaton haikeus. Hän oli taas näkevinään kuolleen\nammottavan, verisen suun, hän näki kuolevan tytön hennon ruumiin\nnytkähtelyt ja kuuli hänen nyyhkytyksensä -- hänen, jota sulhasensa\nodotti...\n\nAurinko alkoi nousta...\n\n\n\n\nJOULUYÖ\n\n\nJo syksyllä oli Hautala jäänyt maanvieremän alle ja häneltä oli\ntaittunut kaksi kylkiluuta ja selkäranka vioittunut. Viikko sitten oli\nhän päässyt sairaalasta, mutta hän oli vielä niin heikko, ettei voinut\nolla ylhäällä. Hänen kortteerinsa emäntä, vanha leski, oli matkustanut\nmaalle poikansa luokse -- ja nyt hän makasi yksin pienessä kamarissaan\nsuuren kivirakennuksen neljännessä kerroksessa.\n\nSekavana ja epämääräisenä kuului sinne ylös jouluyön riemu ja\njuhlahumu. Tuntui aivankuin kivijättiläinen hänen alapuolellaan olisi\nollut elävä olento, jonka suonet kuumeisesti sykkivät... Juuri hänen\naltaan kuului lautasien ja lasien kilinää, sekavaa puheensorinaa,\nsiellä soitettiin, laulettiin -- ja toisinaan rähähti remuava,\nmoniääninen nauru... Jostakin muualta kuului epäselvästi yksitoikkoinen\nmiesääni -- niinkuin joku olisi lukenut tai pitänyt jotain kankeata\njuhlapuhetta, ja vielä kauempana lauloivat heleät lapsenäänet tuttua\njouluvirttä...\n\nTuo laulu tunkeutui hänen sydämeensä suloisena ja tuskallisena, se\nkirveli hänen sydäntään -- niinkuin olisi arkaan haavaan tiputettu\njotain polttavaa ainetta... Hän miltei unohti nykyisyyden. Hän muisti\nvain, miten he sisarvainaan kanssa muinoin jouluiltoina lauloivat tuota\nsamaa virttä... miten he kiikkuivat ja piehtaroivat tuoksuvilla\njouluoljilla, ja isä ja äiti katselivat heitä iloisesti hymyillen...\nKerran äiti koristi heille joulukuusenkin. Oi, miten kaunis heistä\nolikaan tuo joulukuusi, namusineen, lippuineen, kynttilöineen...\n\nAlhaalta kuului taas villi naurunremahdus tukehuttaen kokonaan laulun,\nja epämääräinen tuska ja levottomuus kouristi rautapihdein hänen\nsydäntään: hän muisti taas kaikki... Tietämättä miksi, nousi hän\nvaivalloisesti istumaan. Mutta heti alkoi tuo jäytävä kipu selässä\ntuntua, hänen korvissaan humisi, silmissä vilahteli mustia kipinöitä --\nja päätä huimasi, kuin hän olisi katsellut jostakin äärettömän\nkorkealta. Hän ojensi kätensä vesikannua kohden, se vapisi niin, ettei\nhän ollut saada astiaa huulilleen -- ja keltaisenhimmeässä valossa se\nnäytti läpikuultavalta kuin vaha... Hän katsahti jalkoihinsa, joissa\nerotti joka luusolmun -- ja hänen tuli omituinen sääli noita käsiään ja\njalkojaan. Ne olivat olleet niin voimakkaat ja notkeat, ja nyt ne\ntörröttävine nivelineen, laihoina ja verettöminä muistuttivat\nkuollutta...\n\nPöydällä paloi kynttilä, valaisten kehnosti huoneen köyhän sisustuksen.\nHän katsoi kauan tuota valkeata steariinikynttilää keltaisine,\nvärähtelevine liekkeineen, ja taas hän muisti kuinka ihastuneita he\nsiskon kanssa olivat, kun ne...\n\n-- Ei, ei -- kotia ja joulukuusta ei minun kannata muistella, --\najatteli Hautala. Ja aivankuin kostaakseen kynttilälle, joka johti\nhänen mieleensä nuo vanhat, koskaan palaamattomat ajat, puhalsi hän sen\nsammuksiin, ja huone tuli pimeäksi.\n\nVäsynein silmin hän katsahti ulos. Siellä oli hyvin valoisaa, taivaskin\nhohti punaisena kaupungin tuhansien tulien kajastuksessa, ja\nsähkölangat soivat tuulessa niin yksitoikkoisesti ja surullisesti, että\nse kuulosti pidätetyltä itkulta...\n\n-- Millaista lienee nyt siellä, missä koti ennen oli... Niin -- pimeätä\nsiellä tietysti on, nurkkakivet törröttävät mustina, hyljättyinä, ja\nniiden välissä suhisee salaperäisesti jääkylmä tuuli... Ja kädet, jotka\nminulle silloin jouluiltoina lahjoja jakelivat, kädet, joiden hyväilyyn\niltaisin nukuin -- niistä lienee jäljellä vain luut, ja nekin syvällä,\nsyvällä maassa...\n\nTaas nuo muistot ja ajatukset, nuo suloiset ja katkerat muistot. Hän\ntahtoisi ne tukehuttaa -- hän tahtoisi repiä ne sydämestään... Mutta\njärkähtämättömästi, armottomasti ne raatelevat hänen sieluaan --\nniinkuin petolintu, joka käyrällä terävällä nokallaan nokkii ja\nraatelee saalistaan...\n\nMutta alhaalla nauretaan... Ja hän tuntee itsensä niin yksinäiseksi,\nniin yksinäiseksi...\n\nVihdoinkin alkaa tuo sekava melu ja juhlahumu vaieta. Illalliset on\nsyöty, lahjat jaettu, ja kyllästyneet ihmiset alkavat mennä levolle.\nTuntuu kuin suunnaton kivijättiläinen alkaisi väsyä, uupua; kuumeinen\nsykintä sen sisuksissa hiljenemistään hiljenee -- niinkuin se olisi\nkuolemaisillaan...\n\nAlapuolella kuuluu kuitenkin vielä ääniä. Siellä soittaa joku vienoa,\nhaaveellista valssia; siellä laulaa kaunis, täyteläinen barytooni\njuopuneella äänellä erästä operettilaulua, ja kun se on loppunut,\nkajahtaa sieltä taas intohimoinen, heläjävä naisen nauru -- aivankuin\nomituinen kiihottava ja hurmaava soitto... Tuosta naurusta kuuluu, että\nnainen on nuori, elämänhaluinen -- luultavasti hänen silmänsä hehkuvat,\nposkensa hohtavat ja hänen huulensa ovat viinistä punaiset...\n\nHän makasi selällään vuoteellaan ja tuijotti ulos. Valot sammuivat\nvähitellen, punainen hohde häipyi, pakeni yhä sakenevan pimeyden\ntieltä. Tuulikin oli miltei tauonnut -- vain silloin tällöin koski sen\nkylmä henkäys ikkunaan, ja silloin tuntui aivan siltä, kuin siellä\nulkopuolella joku olisi hiljaa huokaissut...\n\nUlkona talviyössä löi jossakin tornikello kaksi, ja niin surullisesti\nkumajaa sen ääni, kuin itkisi jossakin elävä olento loppumatonta\nyksinäisyyttään...\n\nJa hetken kuluttua tuli vasta ensi kerran koko yönä täydellinen\nhiljaisuus -- niinkuin jättiläinen hänen alapuolellaan olisi vihdoinkin\nvetänyt viimeisen henkäyksensä.\n\nÄkkiä Hautala miltei lakkasi hengittämästä ja kuunteli...\n\nAskeleita...?\n\nNiinpä todellakin. Hänen yläpuoleltaan kuului askeleita -- yksinäisiä,\nväsyneitä askeleita...\n\nNyt hän muisti, että yläpuolella oli vielä pieni vinttikamari, ja\nemäntä oli kertonut, että siellä asui eräs tyttö pienen lapsensa\nkanssa.\n\nSieltä kuului jotain muutakin, mutta samassa rähähti taas alapuolella\njuopuneitten naurunremahdus... Hautala kuohahti katkeruudesta,\nvoimattomasta vihasta, ja hänen hampaansa kirskahtivat raivoisasti...\n\nVihdoin nauru lakkasi ja hän kuuli heikon, kummallisen äänen, jota ei\ntuntenut. Viimein kauan kuunneltuaan hän käsitti, että se oli sairaan\nlapsen itkua...\n\nMiten väsyneeltä, heikolta ja särkyneeltä se kuuluikaan! Sinne alas se\nmuistutti yksinäisen, hämähäkinverkkoon joutuneen kärpäsen surmaa --\nkärpäsen, joka viimeisillä, sammuvilla voimillaan surisee... Aina vähän\najan kuluttua keskeytti itkun hetkeksi käheä, vihlova yskä, joka viilsi\nniin armottomasti ja terävästi kuin saha kylmettynyttä puuta --\naivankuin pieni rinta ja kurkku olisivat olleet riekaleina... Toisinaan\ntuntui siltä, että lapsi tukehtuu yskiessään: siellä oli niin pitkä,\npahaenteinen äänettömyys...\n\nMutta pienokainen ei kuollutkaan, sillä entistä tuskallisempana alkoi\ntaas tuo nääntynyt itku... Hänet valtasi kauhu, kun hän ajatteli minkä\nnäköinen on lapsi, josta tuollainen ääni lähtee. Ja hän oli miltei\nnäkevinään pienen, läähättävän, luurangoksi laihtuneen ruumiin -- jonka\nsuu on vääristynyt, kieli turvonnut ja valkoinen... Hänestä tuntui,\nettei pienoinen enää kauan jaksa huutaa -- ja hän odotti pitkän aikaa\ntuskallisella jännityksellä, milloin sieltä alkavat kuulua viimeiset\nheikot korahdukset...\n\nYön hiljaisuudessa löi tornikello kolme... neljä... viisi -- haikein,\nväräjävin äänin. Jossain avautui rämisten rautaportti, alhaalta kadulta\nkuului yksinäisen kulkusen kilinä, ja kauempaa, luultavasti puistosta,\nkuului koiran ulvonta. Kenties se on joku hyljätty, viluinen\nkulkurikoira, joka on karkoitettu porttikäytävästä, koska se ulvoo niin\nvalittavasti ja surullisesti kuin ulvoisi isäntänsä haudalla pimeänä\nsyysyönä...\n\nAlapuolella oli jo kaikki hiljaista. Siellä nukkuvat ihmiset\npehmeissä vuoteissaan. Mutta vinttikamarista kuuluvat askeleet yhä\nyksitoikkoisina, toivottomina, väsyneinä... väsyneempinä kuin vangin,\njoka kopissaan astelee... Ja niin sanomattoman tuskallisesti ja\nheikosti valittaa siellä pieni, vääristynyt suu... Tuo ääni ei kuulunut\nenää lapsen itkulta; hänestä tuntui, kuin piipittäisi pieni,\nrautapyörän alle murskaantunut, kuoleva lintu...\n\nÄkkiä taukosivat askeleet ja hän kuuli omituisen kolahduksen --\nniinkuin olisi kovaan lattiaan hervottomasti kolahtaneet polvet... Ja\ntukahuttaen tuon voimattoman lapsenäänen parahti siellä äkkiä itku --\nniin raju, vihlova ja epätoivoinen, ettei hän vielä koskaan ollut\nsellaista kuullut. Se oli loppuunkidutetun sielun viimeinen hätähuuto\n-- ja yön hiljaisuudessa se kuului niin kaamealta, että hän ponnahti\nvuoteeltaan kuin makuulta ammuttu metsänotus, väristen koko\nruumiiltaan... Ja kun hän kuunteli kauemmin, tuntui aivan siltä, kuin\njoku olisi kuristanut tuota onnetonta äitiä kurkusta ja hänen rintansa\nolisi pakahtumaisillaan.\n\nHän raapaisi vapisevin käsin tulta ja sytytti kynttilän. Hän tunsi,\nettä jotain olisi pitänyt tehdä. Hetken ajateltuaan hän huomasi --\nettei voinut mitään. Ja kaiken aikaa kuului tuo sydäntäsärkevä itku --\nja väliajoilla pienokaisen särkynyt valitus. Hän koetti epätoivoisesti\ntukkia korviaan, mutta se kuului, kuului vielä kaameampana,\nkauhistavampana...\n\nVihdoin taukosi äidin itku -- kuului vain tukahutettuja nyyhkytyksiä.\nJa askeleita...\n\nHautala painautui vuoteelleen ja ajatteli nuorta äitiä, joka koko\njouluyön kantoi sylissään kuolevaa lastansa... Ja hänen ajatuksensa\nolivat katkerat ja raskaat.\n\nSilloin kajahti kirkonkellon ensimäinen kumahdus... Ja vähitellen alkoi\nharmaankalpea jouluaamu valjeta. Mutta vieläkin vaikeroi siellä\nylhäällä hento, tuskin kuuluva ääni... Ja askeleita, askeleita...\n\n\n\n\nVIIMEINEN TYÖPÄIVÄ\n\n\nOn näännyttävä helle.\n\nKeskipäivän aurinko paahtaa polttavana miltei kohtisuoraan.\nTuulenhenkäyskään ei lievennä sen vaikutusta.\n\nAvaruus on täynnä läpikuultavaa, sinertävää kaasua, ja hehkuva ilma\nvärisee -- aivankuin palaen näkymättömällä tulella armottoman auringon\ntulisäteissä.\n\nMutta pölyisen, kuumuudesta hehkuvan kadun varrella, rakennuspaikalla\non eloa. Siellä välähtelevät terävät kirveenterät, valkeat lastut\nsinkoilevat, kuuluu yhtämittaista pauketta ja kalsketta, ja silloin\ntällöin jymähtelevät kumeasti raskaat puumoukarit ja sihisten\ntunkeutuvat terävät sahat pehmeään, tuoreeseen puuhun kuin suuret\nleikkausveitset lihaan...\n\nJa valmis hirsikerros kohoaa toisensa jälkeen todisteeksi työmiesten\nahkeruudesta ja ripeydestä.\n\nMutta hikisinä, tomuisina, uupuneina hyörivät siellä salvumiehet. Ei\ninnostusta, ei leikkipuheita, ei hymyä -- vain toivottomuutta ja\nkiusaantumista todistavat heidän kasvonsa; useiden silmät näyttävät\nniin elottomilta, kuin he eivät enää kykenisi mitään ajattelemaankaan\n-- niinkuin he olisivat nopeasti toimivia, kuolleita koneita eikä\neläviä ihmisiä. Joskus vain ottaa joku heistä lakin päästänsä ja\nraskaasti huokaisten pyyhkii tomuisella puseronhihallaan polttavia\nkasvojaan. Kuin pienoinen tulivuori höyryää alhaalla pihalla suuri pata\ntäynnä kiehuvaa asfalttia, syösten sisästään tukahduttavaa katkua, ja\njokaisten ohiajavien vaunujen jälkeen nousee kadulta tiheä pölypilvi,\npeittäen toisinaan työmiehet näkymättömiin. Silloin kuuluu joitakin\ntukahdutettuja kirouksia ja yskähdyksiä, kun pöly on ehkäistä\nhengityksen ja tunkeutuu hikiseen, kirvelevään ihoon.\n\nEtelänpuoleisella seinällä työskentelee omalla nurkkaosallaan vanha\nsalvumies Alho. Hiki valuu hänen ryppyiseltä otsaltaan, tunkeutuen\nsilmiin suolaisena, kirvelevänä, pyrkien sokaisemaan hänen muutenkin\nheikkonäköiset silmänsä... Mutta konemaisesti heiluttaa hän kirvestään,\nhänen ohuiden, kuivien huuliensa välistä kuuluu voimaton läähätys, ja\nsilloin tällöin hän yskäisee lyhyesti ja käheästi.\n\nKas, miten nyt kuivaakin suuta, ajattelee Alho. Kunpa ehtisi maistamaan\nhiukan kaljaa kannusta -- tai jos saisi vähän istahtaa...\n\nAlhaalta lähestyy työnjohtaja valkeassa liinatakissaan, luoden\nympärilleen vaanivia katseita.\n\nAlho säpsähtää. Hän huomaa, että muutamien nurkka on aivan heti\nvalmiina... Hänen ei vielä...\n\nHän muistaa sangen hyvin, että työnjohtaja on hänelle jo muutamia\nkertoja epäsuorasti huomauttanut, että hän on liian vanha ja raihnas --\nnuorempia on yllin kyllin saatavissa.\n\nMutta hän tahtoo pysyä toisten, nuorempien rinnalla! Hän tahtoo tehdä\ntyötä epätoivon voimalla saadakseen pitää työpaikkansa! Jos hän sen\nmenettää, silloin on edessä vain -- vaivaistalo.\n\nVaivaistalo! Ei sinne! Itsestään hän ei niin välittäisi -- mutta hänen\nvanha, sairas vaimonsa... Ei, ei!\n\nJa vanhoilla, kangistuneilla käsillään Alho tarttuu raskaaseen\npiilukirveeseensä, veistääkseen hirsi-osansa sileäksi.\n\nMutta hänen kätensä vapisevat voimattomuudesta ja hän lohkaisee liian\npaljon...\n\nNiin, niin, se on kaikki vanhuudesta, ajattelee Alho. Hän on\nepätoivoisesti koettanut taistella sitä vastaan -- mutta turhaan! Päivä\npäivältä on hän tuntenut tulevansa yhä heikommaksi, yhä jäykemmiksi\novat käyneet hänen jäsenensä ja yhä raskaammalta tuntuu kirves... Jospa\nolisi terve, silloin vielä vähän kelpaisi, mutta kun tuo rinta...\n\n-- Eikö Alhon nurkka jo ala joutua?\n\nKysyjä on etumies Grönroos, joka on työnjohtajan erikoisessa suosiossa\nja sentähden saa olla pikkupomona.\n\nSanat sattuvat Alhoon kuin piiskaniskut, ja kun hän nostaa päänsä,\nhuomaa hän kauhukseen, että jokaisella on nurkkansa valmiina...\n\n-- Valmishan tämä jo onkin... vähän vielä silittelen... -- sopertaa\nAlho hätääntyneenä. Hän huomaa miten tarkasti ja pahaenteisesti\ntyönjohtaja silmäilee hänen työtään.\n\n-- Taitaa ruveta jo vanhuus vaivaamaan? kyselee vielä Grönroos.\n\n-- Eihän tuo vielä mitään... vielähän tässä... -- ja Alho koettaa vielä\nhymyilläkin. Ja tuskallisella jännityksellä odottaa hän milloin\ntyönjohtaja käskee hänet pois työstä -- mutta ei käskenyt, ainakaan\ntällä kerralla.\n\n-- Jahah! Lähdetään puita hilaamaan! -- komensi etumies.\n\nKun yhden hirsikerroksen puut oli köysien avulla hilattu ylös, sanoi\ntyönjohtaja Alholle:\n\n-- Ottakaa tuo hirrenpala telineiltä. Se sopii aivan hyvästi tuohon\nikkunain väliin.\n\n-- Otetaan, otetaan, -- puhelee Alho.\n\nPölkky ei ole suuri, mutta se on aivan tuore, pyöreä männyntyvi. Alho\ntarttuu siihen ja huomaa, että se on liian raskas hänelle, vanhalle,\nsairaalle miehelle. Mutta mitä tehdä? Jos hän nyt sanoo, ettei jaksa\nnostaa tuollaista pientä pölkkyä, silloin työnjohtaja mahdollisesti\najaa hänet heti työstä. Ei -- hänen täytyy nostaa!\n\nJuuri oli alhaalla kadulla hurjaa vauhtia ajanut ohitse kokonainen jono\nkuorma-ajureita, ja miltei läpinäkymätön, kellertävä pölypilvi peitti\nuudisrakennuksen. Pöly tunkeutui Alhon kipeään rintaan, ja hän alkoi\nrajusti yskiä.\n\nHänen täytyi pysähtyä pölkky sylissään ja hän yski, yski aivankuin\nmenehtyäkseen...\n\nKun yskä vain ei hellittänyt, jännitti hän viimeisetkin voimansa\nsaadakseen pölkyn seinälle.\n\nMutta silloin tapahtui onnettomuus...\n\nÄkkiä tuntui näet hänestä, että rinnassa repesi, katkesi jotain -- ja\nsamassa purskahti hänen suustaan punainen verivirta...\n\nHän hellitti pölkystä ja vaipui polvilleen -- ja aivankuin estääkseen\nverentuloa painoi hän kätensä suulleen. Mutta sitä tulee, tulee --\nhänen likainen, känsäinen kätensä vain tahrautui yltyleensä vereen.\n\nTyönjohtaja tarttui hänen hartioihinsa ja asetti hänet varovasti\npitkälleen telineille; miehiä kokoontui ympärille.\n\n-- Pitäisiköhän hakea lääkäri...? -- kysyi työnjohtaja jonkunverran\nrauhattomana.\n\n-- Eihän tässä... kai se ohi menee, -- sai Alho vaivoin soperretuksi.\n\n-- Kai se menee... on hänen rinnastaan ennenkin tullut verta, --\nrauhoitteli joku työtovereista.\n\nVasta kun hän lepäsi siinä pitkällään, näkyi, miten heikko ja\nloppuunkulunut hän jo oli. Joku repäisi auki hänen likaisen puseronsa,\npaljastaen ohuen, suonikkaan kaulan, laihat olkapäät ja luurankomaisen,\nhuohottavan rinnan. Hänen kasvonsa olivat äkkiä käyneet kovin\nkalpeiksi, ja verisillä, työstä jäykistyneillä sormillaan siveli hän\nharmaata, vereen tahrautunutta partaansa ja katsoi käsiinsä aivankuin\nihmetellen. Ja aina vähän ajan kuluttua purskahti hänen suunsa täyteen\nkuumaa verta...\n\n-- Alhon ei olisi pitänyt enää tulla työhön... -- jutteli työnjohtaja\nlievästi moittien ja asetti hänen päänsä alle takin. Mielessään tunsi\nhän jonkinmoista mielihyvääkin siitä, ettei hänen tarvinnut ajaa vanhaa\nmiestä pois työstä -- nyt hän tietysti ei enää jaksa tulla.\n\n-- Niin, niin... -- kuului epäselvä, käheä kuiskaus Alhon verisiltä\nhuulilta.\n\nMutta veri ei tauonnutkaan vuotamasta, niinkuin arveltiin, päinvastoin\nalkoi sitä pursuta yhä enemmän, ja korina hänen kurkussaan alkoi kuulua\nyhä raskaammalta ja vihlovammalta.\n\nTyönjohtaja muisti kerran hyvin kauan sitten kuulleensa tuollaista\nsamanlaista korinaa -- mutta missä? -- Niin -- nyt hän sen muisti! Hän\noli silloin vielä lapsi, he olivat isän kanssa metsällä, ja eräällä\nsuolla pettikin jää ja heidän vanha hevosensa upposi suohon... Ensin se\nponnisteli ja riuhtoi voimainsa takaa, mutta pian se väsyi, sen vanhat\njäsenet jäykistyivät jääkylmässä vedessä -- ja sitten se voimattomasti\nja alistuvasti vain korisi, vain korisi, samalla kun se hitaasti vaipui\nyhä syvemmälle ja syvemmälle liejuun...\n\nTyönjohtajan mieleen palasi niin tavattoman elävänä tuo tapaus\nkaukaisesta lapsuudesta. Ja hänelle tuli omituisen paha ja apea olla --\naivankuin sen loppuunajetun, uppoavan hevosen ja tämän vanhan, kuolevan\ntyömiehen kohtalo olisi ollut aivan samanlainen...\n\n-- Menkäähän nyt jo työhön, -- sanoi työnjohtaja tuskastuneena. -- Ei\nse katsomisesta parane. Ja sinä, Aalto, mene hakemaan lääkäriä, se\ntaitaa olla parasta...\n\nAlho ei ollut erottanut sanoja, hän kuuli vain jotain epäselvää surinaa\n-- aivankuin mehiläisten surinaa kukkealla heinäniityllä...\n\nHänet valtasi käsittämätön, hirveä uupumus, niin painostava ja\nomituinen, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista tuntenut... Niin...\nhän tietää -- se on nyt kuolema.\n\nNiin -- kuolema se on... Hän tuntee, miten outo, jäinen puutumus valtaa\nhiljaa hänen jalkansa -- hän ei voi niitä enää liikuttaa... Nyt tuntuu\nse jo sormissakin...\n\nMutta sanomattoman rauhalliselta nyt vain kaikki tuntuu! Hän ei kuule\nenää kirveeniskuja, sahojen sihinää eikä pyörien jyrinää... Hänen\nkorviinsa kuuluu vain tasainen, hiljainen humina... Niin, tuulihan se\nhumisee puissa... korkeissa, vihreissä puissa...\n\nNiin... niin... Hän on vielä olevinaan pieni paimenpoika. Karja loikoo\nmärehtien heidän tavallisella lepopaikallaan metsässä... Vieno, lämmin\ntuuli hyväilee hänen otsaansa... ja suhisee hiljaa korkealla, tummien\nkuusten latvoissa... Ja eriääniset karjankellot kalkattavat niin\nrauhoittavasti samaan tahtiin kuin eläimet märehtivät... Siksipä tässä\npaksulla, pehmeällä karhunsammaleella onkin niin rauhaisa loikoa...\n\nMutta yhä pursuaa hänen suustaan veri. Hänen huulensa ovat nyt siniset,\nja känsistyneet kädet, jotka ovat muuttuneet kalmankarvaisiksi, on hän\nasettanut ristiin rinnalleen.\n\n-- Kunhan se lääkäri nyt sieltä tulisi... johan se rupee tuossa\npaikassa kuolemaan... -- tuskitteli työnjohtaja, häätäen pois kärpäsiä\nja pyyhkien hikeä otsaltaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Alho ei enää kuullut hänen tuskittelujaan.\n\nHän on olevinaan nuori mies... On ilta, ja morsiamensa Maijan kanssa\nhän kulkee käsikädessä kaunista metsäpolkua... jonka ylitse lehtevät\nriippakoivujen oksat muodostavat vihreän katoksen... Kuin omituinen\nsoitto kuuluu lintujen laulu -- ja läheiseltä suolta kuuluu kurkien\nkimakat, surunvoittoiset huudot...\n\n... Hän kuokkii omaa peltotilkkuaan... Armottomasti vääntää hän ylös\nkannot ja juurakot, paljastaen mehevän, mustan mullan... Turpeet vain\nlentelevät...!\n\n... Ei, ei... Lastujahan ne ovat... Lastuthan ne lentelevät... Hänhän\nrakentaa omaa tupaa... heidän uutta, yhteistä kotiansa... Kirves\nvälähtelee kevyesti hänen nuorissa, voimakkaissa käsissään, ja pyrynä\nsinkoilevat valkeat lastut...\n\n... Niin... lastulla leikkii heidän pieni poikansa siellä uudessa\ntuvassa... Mutta ne ovatkin pitkiä, kiemuraisia höylänlastuja... Hän\nhöylää kaapinlautoja... höylää, höylää... Vihaisesti sihahtaen ja\nkiemurrellen kuin käärme lentää pitkä lastu höylän suusta jokaisella\ntyönnöllä, ja yhä iloisemmin nauraa pienokainen, kun saa oikein kauniin\nlastun...\n\nNe köyhät vuodet... Ne köyhät vuodet... He syövät pettua... Ja Maijakin\nkehrää, kehrää... Hänen rukkinsa hyrisee niin ahkerasti kuin\nmehiläinen... Maijan rukkihan se niin suriseekin... Siksipä tässä onkin\nniin hyvä levähtää, kun Maijan rukki niin rauhoittavasti hyrisee...\n\nMutta miksi laihtuivat pienet poikasemme? Miksi kuolivat pienet,\nherttaiset poikasemme kuin linnunpojat takatalven tullessa...?\n\n-- Niin -- niinhän se oli: he söivät pettua.\n\n-- Pettua...!\n\nVain suurten ponnistusten jälkeen onnistui Alhon kuiskata tuo yksi\nsana. Sitten alkoivat korahdukset pidetä, hänen rintansa kohosi, hänen\nruumiinsa kouristautui taaksepäin, ja hänen suunsa aukeni, niinkuin hän\nolisi aikonut huutaa hirveän, viiltävän huudon...\n\nMutta mitään ääntä ei hänen verisestä suustaan kuulunut, sieltä tunki\nulos vain jonkinmoinen, entistä käheämpi korahdus... Vielä pari harvaa\nnytkähdystä, ja hänen ruumiinsa alkoi hiljalleen jäykistyä...\n\nVihdoin tuli lääkäri noituillen hellettä ja pölyisiä telineitä ja\npyyhkien hikeä otsaltaan. Hän koetteli tottuneesti kuolleen valtimoa,\nlaskipa vielä valkoisen kätensäkin tämän karvaiselle, laihalle rinnalle\nja sanoi työnjohtajaan kääntyen:\n\n-- Tässä ei ole enää mitään tekemistä. Hakekaa vain paarit.\n\nJa työnjohtajan kanssa he lähtivät alas.\n\nSamassa soitettiin päivällistunnille, ja uupuneet työmiehet menevät\nmyöskin alas telineiltä, syödäkseen kuivan ateriansa.\n\nMutta paahtavassa helteessä ylhäällä telineillä, likainen takki\npäänalusena, lepää Alho jäykkänä ja liikkumattomana... Hänen\nkalmankalpea otsansa on ankarissa rypyissä, ja hänen kuolleet,\nlasimaiset silmänsä tuijottavat jäykästi ja itsepäisesti suoraan\ntaivaaseen... Hän on sen näköinen kuin odottaisi vastausta johonkin\nsanomattoman tärkeään, hänelle käsittämättömään kysymykseen...\n\nTaaskin ajaa pitkä ajurijono hurjaa kyytiä alas laivarantaan, taas\npeittää tiheä hiekkapilvi rakennuksen miltei näkymättömiin. Ja kun se\nhiljalleen laskeutuu, näyttävät Alhon silmät vähitellen muuttuvan yhä\nhimmeämmiksi, yhä himmeämmiksi...\n\n\n\n\nPIENI SOITTAJA\n\n\nEnsimäisenä kulki koreapukuinen, pitkätukkainen pappi, sitten mustat\nruumisvaunut, joissa oli keltaiseen kankaaseen verhottu arkku -- ja\nvaunujen jäljessä soittokunta.\n\nSoittajien eturivissä hän asteli, soittaen klarinettia. Hän näytti\nkorkeintaan 12--13-vuotiaalta, Hänen ruskea, karkea sinellinsä oli\naivan liian avara, ja suuret tasakärkiset saappaat holkkuivat hänen\njaloissaan, kun hän marssi kadun likaisessa lumisohjussa, koettaen\nluonnottomasti pitentää askeleitaan pysyäkseen tahdissa. Soitettiin\nverkkaista, kaihomielistä surumarssia, ja hänen klarinettinsa kimeän\näänen erotti selvästi; se antoi sävelelle vieläkin kaameamman värin; se\nulvoi ja vaikeroi, ja toisinaan se kiljahti niin vihlovasti ja\ntuskallisesti kuin haavoitettu eläin... se luikerteli ja kiemuroi\ntoisten äänien seassa notkeana kuin pieni, kidutettu käärme...\n\nKoko matkan kaupungista hautausmaalle puhalsi vastaan kylmä,\nläpitunkeva koillistuuli ja satoi vedensekaista lumiräntää, joka pieksi\nraivoisasti hänen kasvojaan. Mutta hartaana ja vakavana hän marssi\npienillä jaloillaan, pitentäen naurettavasti askeleitaan pysyäkseen\nverkkaisen surumarssin tahdissa; aina kuului hänen klarinettinsa\ntoisten joukosta, ja hänen pienet sormensa, jotka vikkelinä liikkuivat\nsoittokoneen läppäimillä, olivat niin punaiset ja hennot kuin pienen\nlinnun varpaat -- linnun, joka lämpimistä maista on liian aikaiseen\npalannut pohjolaan.\n\nKun saavuttiin hautausmaalle, kantoivat sotamiehet toverinsa\nyksinkertaisen arkun hautaan. Soitettiin koraali, pappi luki kylmällä,\nlaulavalla äänellä muutamia rukouksia, paiskasi multaa arkulle ja\npoistui. Oli siellä kaksi upseeriakin, mutta ne poistuivat samassa kuin\npappikin, edes vilkaisemattakaan hautaan -- olihan se vain tavallinen\nsotamies...\n\nEi ollut hänen haudallaan omaisia, ei isää, äitiä, sisaria -- jotkut\ntoverit vain katsoivat hetken alakuloisin katsein sinne alas ja\nheittivät viimeiseksi hyvästiksi multaa arkulle, joka kumahteli niin\nontosti, kuin vainaja sieltä syvyydestä olisi kumealla, tukahtuneella\näänellä vastannut heidän hyvästelyihinsä...\n\nHeti kun koraali oli soitettu, pyyhki hän pienellä nyrkillään märät\nkasvonsa, asetti klarinettinsa eräälle ristille ja lähti kiireesti\nastelemaan kauemmaksi hautausmaalle. Siellä, miltei hautausmaan\näärimmäisessä nurkassa, mäntyjen siimeksessä, hän polvistui eräälle\nhautakummulle, jota yksinkertainen puuristi koristi.\n\nSe oli hänen äitinsä hauta.\n\nKauan hän siinä oli polvillaan katsoen koko ajan hartaasti ristiin ja\nsitä koristavaan seppeleeseen mustilla, kosteilla silmillään. Ja nuo\nsilmät olivat niin kummalliset pitkine, mustine ripsineen, jotka miltei\npeittivät silmät, kun hän loi katseensa alas -- jotain kauheata, liian\naikaista kärsimystä, kovuutta ja surua oli tuossa liikkumattomassa\nkatseessa.\n\nPikku soittaja yhä katsoo, katsoo ja muistelee... Kaikki kulkee hänen\nsielunsa silmien ohi kuin tuskallinen uni, josta ei voi herätä, vaikka\nkuinka tahtoisi...\n\nVasta yksi vuosi! -- ajatteli pieni soittaja. Nuo maalatut kirjaimet\nseppeleen nauhoissa eivät vielä olleet ehtineet kulua pois --\nolivatpahan vain haalistuneet. Ja hänestä tuntui, että äidin kuolemasta\noli kulunut jo niin äärettömän kauan... Oi miten hän itki silloin, kun\näiti peitettiin tuonne mullan alle...\n\nOnkohan mahdollista, että äiti on tuolla alhaalla...? Vain muutama\narshina erottaa hänet äidistä... Ja minkä näköinen hän nyt mahtaa olla?\n\nHän muisti äidin niin selvästi -- miltei näki hänet edessään korkeana,\nsolakkana, kalpeine kasvoineen ja sysimustine, loistavine silmineen...\nja miten suloista oli silloin, kun hän oli vielä pienempi ja äiti\nriisui hänet paitasilleen, kietoi pehmeän shaalin hänen ympärilleen,\notti syliinsä ja hiljaa huojuttaen ruumistaan lauloi jotain kaunista,\nkaunista laulua -- vielä unissaankin hän kuuli tuon suloisen laulun...\n\nOlihan hänellä ikäviäkin muistoja... Äidin luona kävi usein vieraita\nmiehiä, siellä juotiin viinaa, ja usein öisin hän heräsi tappelun\nmelskeeseen... Ja kun vieraat aamupuolella yötä poistuivat, niin kuinka\nkatkerasti itkikään äiti... Hän vaipui polvilleen jumalan-äidin kuvan\neteen, painoi otsansa lattiaan ja nyyhkytti, nyyhkytti...\n\nMutta miten sanomattoman hauskaa olikaan taas toisina iltoina!\n\nKun he olivat äidin kanssa juoneet kuumaa teetä rinkelien kanssa,\nkiipesi hän omaan pieneen sänkyynsä, äiti peitti hänet ja suuteli ja\nhyväili häntä. Tosin hän silloinkin joskus heräsi siihen, että äiti oli\nhänen vuoteensa vieressä polvillaan ja itkien silitti hänen tukkaansa\nkuiskien hiljaa ja hellästi: Volodja, Volodja... Mutta hän kuivasi\näidin kyyneleet pienillä käsillään ja kiersi äidin pehmeät, mustat\nhiukset kaulansa ympäri -- silloin äiti nauroi ja suuteli häntä... Ja\ntaas hän itki... Nyt ei kukaan enää suutele eikä hyväile häntä -- ei\nkukaan enää kutsu häntä hyväilynimellä...\n\nHän alkoi niin katkerasti kaivata äitiään. Jospa vielä kerran saisi\nnähdä hänet! Jospa hän vielä kerran kuiskaisi tuon pienen sanan:\nVolodja... Jospa hän kuiskaisi haudasta tuon yhden ainoan sanan...\nvaikkapa kuinka hiljaa: Volodja...\n\nTuuli humisee synkästi puiden latvoissa, märät lumihiutaleet putoilevat\nhänen kasvoilleen ja lyhyeksi leikattuun tukkaansa, ja kylmä vesi valuu\nhänen niskaansa, mutta hän ei välitä siitä. Liikkumattomana kuin\nvahakuva on hän yhä polvillaan lumessa ja jännitetyn tarkkaavaisena\ntuijottaa mustilla, kosteilla silmillään ristiin, ja hänen huulensa\nliikkuvat hiljaa... On aivankuin hän odottaisi näkevänsä äidin nousevan\nhaudasta elävänä... Ja hän kuuntelee niin tarkkaan, milloin äiti siellä\npimeässä, syvässä haudassaan kuiskaa hänelle hiljaa: _Volodja_...\n\nEi, ei! Hän ei enää koskaan näe äitiä! Ei hän enää milloinkaan kuule\nhänen hellää kuiskaustaan... Ei kukaan rakasta häntä...\n\nEikä äitiäkään enää kukaan muista...\n\nHänen kasvoissaan kuvastui niin sanomaton kaipaus ja toivottomuus.\nKyyneleet tahtoivat väkisin tunkeutua hänen silmiinsä, vaikka hän oli\noppinut tietämään, etteivät kyyneleet mitään auta -- ja vaikka hän\ntiesi sen olevan epämiehekästä. Hän pyyhkäisi aivankuin salaa pikku\nnyrkillään silmiään ja saikin kyynelten tulon estetyksi.\n\nKun hauta oli luotu umpeen, kuuli hän jonkun huutavan häntä. Hän nousi\naivan kuin hätkähtäen. Mutta kun hän ei tiennyt, milloin taas pääsisi\näidin haudalle, meni hän vielä ristin viereen ja aivankuin arasti\nhyväillen silitti kohmettuneilla kätösillään seppeleen nauhaa ja katsoi\nhellästi haalistunutta kirjoitusta. Sitten hän vielä kerran polvistui,\nteki hartaasti ristinmerkin, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa...\n\nMutta nyt oli soittokunnan vääpeli todella suuttunut hänen\nkuhnailustaan. Hän huusi poikaa vielä kerran ja säesti kutsuaan\nkaikuvalla kirouksella. Ja kun pieni soittaja pelästyneenä juoksi\npaikalleen, sai hän niin ankaran korvapuustin, että lensi pitkälleen\nvetelään lumisohjuun.\n\nMutta hän ei itkenyt. Hän vain nousi nopeasti ja teki kunniaa\nvääpelille, katsoen häntä suoraan silmiin -- hänen huulensa vain\nvavahtelivat; hän oli muuttunut kovin kalpeaksi, ja hänen korvastaan\nvalui punainen veriviiru...\n\nVääpeli ojensi jo kätensä antaakseen toisellekin korvalle, mutta\nmuuttikin mieltään ja tyytyi sensijaan muutamiin valittuihin\nhaukkumasanoihin.\n\nSitten hän komensi ojennuksen, soittokunta lähti taas liikkeelle\nkaupunkia kohden. Ja etunenässä taapersi taaskin suurine saappaineen,\navarine sinelleineen pieni soittaja, venyttäen naurettavasti\naskeleitaan. Ja hänen toisesta korvastaan valui hiljaa alas punainen\nveriviiru, tunkien kaulaa myöten vaatteiden alle -- aivankuin\nitsepäinen, omituinen matelija...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta likaisella lumella yksinäisellä hautakummulla näkyi vielä kaksi\npientä syvennystä: pienet polvenjäljet, joista lumi oli sulanut...\n\n\n\n\nELÄVÄLTÄ HAUDATTU\n\n\nI\n\nKamalaa oli tuntea, miten hengitys kävi yhä raskaammaksi, miten kurkku\nvähitellen kutistui kokoon, pieneni... ja sieltä tunkeutuva vinkuva\nääni muuttui yhä vihlovammaksi -- tuntea, että kuolema lähestyi\nhitaasti, mutta niin kauhistuttavan varmasti.\n\nHirvittävimmät olivat kuitenkin viime hetket -- tuo loppumattoman pitkä\nkuolinkamppailu.\n\nSe alkoi siten, että hänen hengityksensä kokonaan salpautui -- hän\ntunsi tukehtuvansa. Hän syöksähti istualleen, hän oli huutavinaan --\nmutta vain tuo viiltävä vinkuna pääsi hänen kurkustaan. Hän sai taas\nhiukan ilmaa keuhkoihinsa, mutta se vain pitkitti tuota kauheata\npiinaa.\n\nOi, hän olisi tahtonut huutaa -- kirkaista tuskanhuudon, joka olisi\njähmetyttänyt kuulijat... Hän olisi tahtonut puukolla repiä auki\nkurkkunsa, rintansa, saadakseen ilmaa, mutta hän ei voinut enää\nliikuttaa itseänsä -- omituinen kylmä jäykkyys valtasi hänet\nvastustamattomasti, ja hänen kurkkuansa kuristettiin, kuristettiin...\nJa niinkuin valtavan myrskyn pauhu läheni jokin outo, pelottava kohina\n-- samalla kun hänen miehensä ja omaisensa, jotka avuttomina, kauhun\nvaltaamina tuijottivat häneen, alkoivat käsittämättömällä tavalla\nhaihtua näkyvistä... aivankuin hänen sänkynsä ympärille olisi\ntavattomalla kiireellä kääritty suunnatonta hämähäkinverkkoa... Sitten\ntuntui siltä, ettei hän enää ollutkaan vuoteessaan, vaan juoksi\nläähättäen jotain salaperäistä, epämääräistä vaaraa pakoon -- ja\nympärillä vallitsi pimeys ja kuolemanhiljaisuus. Hän saapui jonkun\nsatamalaiturin viimeiselle, mereen pistävälle sillalle ja seisahtui\nsiihen väristen kuolettavassa tuskassa... Hän ei jaksanut enää, hän ei\npäässyt enää pakoon: kummallakin puolella oli tyyni, sysimusta vesi --\neikä missään apua... Ja hän tiesi, että se läheni, läheni... hän oli\nkuulevinaan raskaitten, hiipivien, tassuttavien askelten lähenevän, ja\nmiten puulaituria vasten kuului hillittynä paksujen kynsien rapse...\n\nÄkkiä valtasi hänet jäätävä kauhu... Hän ei uskaltanut hengittää, hän\nei uskaltanut katsahtaa taakseen -- mutta hän tiesi, tunsi, että\n_suunnattoman suuri musta olento seisoo hänen takanaan_.\n\nJa sitten -- sitten leyhähti hänen niskaansa kylmä, löyhkäävä\nhengähdys... ja pitkät, raudanlujat, karvaiset sormet tarttuivat hänen\nkurkkuunsa... Hän ei ehtinyt äännähtää, hän ei nähnyt selvästi, mutta\nhänestä tuntui, että se oli äärettömän suuri gorilla -- paljon suurempi\nja kauheampi kuin se, jonka hän oli kerran nähnyt museossa...\nRaivokkaasti hampaitaan kirskuttaen ja silmät palaen alkoi se raahata\nhäntä laiturin reunaa kohden...\n\nHän ponnisteli epätoivoisesti vastaan, mutta se tuntui vain ärsyttävän\nhirviötä. Valtavasti molskahti vesi, kun he syöksyivät alas korkealta\nlaiturilta -- samalla kun peto yhä kuristi hänen kurkkuaan hirveillä\nkourillaan ja painoi häntä yhä syvemmälle... Yhä pimeämmäksi,\npimeämmäksi muuttui hänen ympärillään, ja vesi siellä syvyydessä tuntui\nkylmemmältä kuin jää -- mutta hirviö ei jättänyt vielä sinnekään... Kun\npohja tuli vastaan, alkoi se painaa häntä vetelään pohjaliejuun...\nJa jotta hänen tuskansa olisivat tulleet yhä hirveämmiksi ja\npitkällisemmiksi, hidastutti se vauhtiaan ja hellitti välillä hiukan\nkynsiään, niin että hän sai vetää keuhkoihinsa tuota mustaa liejua...\n\nYhä syvemmälle, syvemmälle... Hän rukoili epätoivoissaan, että kuolema\ntulisi -- mutta hän elää, elää... Tuo hirviö ei armahda...\n\nVihdoin se karjahtaen puristi karvaiset sormensa yhteen, pitkät kynnet\ntunkeutuivat syvälle kaulaan, ja hän menetti tajuntansa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimäkien tunne oli epämääräinen heikkouden, kylmyyden ja jäykkyyden\ntunne. Ei mitään halua eikä tahtoa, ei muistoa eikä ajatusta -- vain\ntyhjyys ja pimeys. Sitten alkoi vähitellen kuulua kaukainen suhina,\nniinkuin metsän humina vienossa iltatuulessa -- eikä pitkään aikaan\nmitään muuta.\n\nSitten kuului jotain omituista vikinää -- mutta mitä? Hän koetti\najatella, mutta hänen jähmettyneet aivonsa eivät totelleet. Tuntui\njotain tuttua hajuakin, mutta hän ei käsittänyt mitä se oli.\n\nJa taas hän kauan, kauan koetti ponnistaa ajatustaan, muistella missä\nhän on tuntenut tuon kylmän, ummehtuneen hajun... Mutta hän ei\njaksanutkaan... Selittämätön, kuolemankaltainen väsymys ja tunnottomuus\nlamautti hänen aivonsa kuin huumaava myrkky.\n\nSilloin hän tunsi epäselvästi kuin unessa, miten pieni, kostea kuono\nkosketteli hänen kättänsä... Sitten alkoivat pienet, kylmät jalat\nvarovasti astuskella ylös hänen kättänsä myöten...\n\nRotta... rotta! Koko hänen entinen, salaperäinen rottien kammonsa\nheräsi silmänräpäyksessä... Hän tahtoi huutaa, liikuttaa kättään\nhäätääkseen rotan -- mutta ei voinut...\n\nAivankuin epäröiden ja välillä pysähtyen tassutteli se ylös hänen\npaljasta käsivarttaan, yhä ylemmäksi kulki sen karvainen ruumis... Huu!\nNyt se kosketteli uteliaasti kylmällä kuonollaan hänen alastonta\nrintaansa... se nousi kaulaa myöten kasvoille...\n\nHän oli sanoin kuvaamattoman kauhun ja inhontunteen vallassa...\nniinkuin hänen ympärilleen olisi kiertynyt suuri, kylmä, niljakas\nkäärme... Mutta yksikään lihas, yksikään hermo ei värähtänyt -- vain\nhänen sielunsa värisi kuin kuoleva lintu...\n\nAh... vihdoinkin se hypähti kiljaisten pois hänen päältään...\n\nPitkän ajan oli hän taas kuin horroksissa. Ja sitten ankaran\nponnistelun jälkeenhän muisti tuon omituisen hajun -- se oli\nvaatekammion haju.\n\nMutta mistä tuo ennen tuntematon, jäätävä kylmyys ja jäykkyys... _Ja\nmiksi hän on vaatekammiossa?_\n\nSilloin hänet valtasi hyydyttävä kauhu. Hän muisti kaikki -- tuon\npelottavan kuristustaudin, nuo viimeiset hetket... Lääkäri oli luullut\nhänet kuolleeksi -- ja hänet oli tuotu tänne kylmään vaatekammioon...\nHän ponnisti kaikki voimansa huutaakseen, liikkuakseen, avatakseen\nsilmänsä -- mutta hänen epätoivonsa kasvoi yhä, kun hän huomasi, ettei\nyksikään lihas värähtänyt.\n\nKoko tuon loppumattoman pitkän yön hän makasi laudoillaan jäykkänä kuin\npuu, ja epätoivo ja pelko kalvoi hänen sieluansa -- niinkuin\nruumismadot kalvavat saalistaan.\n\nHänen silmänsä olivat kai jääneet hiukan auki, koska hänen ympärillään\ntuntui olevan vähän valoisampaa. Kuului sekavia ääniä, kolinaa, ovien\npauketta...\n\nHänet valtasi äkkiä aivankuin mieletön ilo siitä, ettei hän olekaan\nkuollut... Hänen miehensä tulee tänne, ehkä hän voi jotenkin ilmoittaa\n-- ja sitten unohdetaan kaikki tuskat...\n\nJa aivankuin hänen toivonsa mukaan aukeni vaatekammion ovi hiljaa -- ja\nhän tunsi miehensä askeleet. Sitten tarttui voimakas, lämmin käsi hänen\nkäteensä -- mutta hellitti, aivankuin pelästyen sen jäistä kylmyyttä...\nTarttui uudelleen entistä lujemmin, ja hän tunsi miten kuumat huulet\npainautuivat hänen kättänsä vasten. Hän kuuli raskaan huokauksen, joka\nmuistutti kidutetun ihmisen karjahdusta, ja kuinka hän tuskasta ähkyen\nkiristeli hampaitansa... Oo... hän tunsi niin hyvin tuon voimakkaan --\njoka ei tahtonut itkeä.\n\nIlo ja toivo valtasi hänet yhä enemmän... Nythän hänen miehensä on\ntuossa -- ja hän itse elää! Hän muisti miehensä syleilyt... heidän\nrakkautensa... Hän oli siitäkin itsekkään iloinen, että mies kärsi --\nse osoitti miten suuresti hän rakasti..\n\nMiltei raivoisasti painoi mies huulensa hänen jähmettyneille, kylmille\nhuulilleen, ja vaikka hänen äänensä oli käheä ja vapiseva, kuului se\nnaisen korviin kuin suloisin soitto:\n\n-- Maria... Maria...\n\n-- Minä elän! -- oli hän vastaavinaan, mutta hän tunsi, etteivät\nhuulensa liikkuneetkaan.\n\n-- Minä elän... kuuletko! -- huusi hän koko sielullaan, tuskan ja\nepätoivon vimmalla, mutta kuiskaustakaan ei kuulunut...\n\nKauan oli mies siinä polvillaan, pidellen hänen kättään, ja koko ajan\nhän ponnisteli epätoivoisesti, rukoilikin, että olisi voinut kuiskata\nedes yhden pienen, pienen sanan, liikauttaa hiukan sormeaan, avata\nsilmänsä -- mutta ei! Sanomattomalla kauhulla hän tunsi olevansa\nkokonaan kuin jäätynyt. Vain hänen sielunsa eli ja kärsi kaikki\nhelvetin tuskat.\n\nMies nousi, raskaat askeleet etenivät, ovi sulkeutui -- ja hän oli taas\nyksin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivällä kannettiin hänet tupaan, ja kaksi eukkoa alkoi pestä häntä.\n\nTaaskin valtasi hänet toivo: ehkä hänet pestään lämpimällä vedellä,\nhänen ruumiinsa lämpenee -- ja hän voi ehkä liikkua.\n\n-- Tämä taisi olla hyvä ihminen, -- sanoi toinen eukko, kun he olivat\njääneet kahden.\n\n-- Oli se. -- Saa nähdä, meneekö mies uusiin naimisiin...\n\n-- Tietysti! Mies parhaimmillaan, eikä lapsiakaan kuin yksi...\n\n-- Niin, ei yksi lapsi mitään haittaa! Ja leskistä pidetäänkin\nenemmän... Hahahaa!\n\nJa yhtä viiltävän kylmää kuin heidän puheensa ja naurunsa, oli myöskin\nse vesi, jolla he hänen ruumistaan pesivät.\n\nKun hänet oli pesty, puettu ja pantu arkkuun, tuli hänen miehensä ja\nsanoi melkein vieraalla, käheällä äänellä:\n\n-- Jättäkää hänet tänne.\n\nEukot menivät.\n\nSitten avattiin ovi, ja hän kuuli äänen, joka sai hänen tuskansa\nkorkeimmilleen -- pienen poikansa äänen.\n\n-- Onko äiti täällä...?\n\nJa hetken kuluttua hiljainen kuiskaus:\n\n-- Onko äiti nukkunut?\n\n-- On, lapsi...\n\n-- Minä herätän.\n\n-- Ei äiti herää enää... -- sammalsi mies hiljaa ja käheästi.\n\n-- Äiti! Herää, herää!\n\nJa hän tunsi hennon käden taputtavan poskeansa.\n\n-- Miksi äiti on niin kylmä? -- kysyi taas lapsi, ja hänen vienossa\nlapsenäänessään kuvastui levottomuus ja epämääräinen pelko.\n\nMutta mies ei vastannut.\n\n-- Täällä on kylmä... Armas tuo puita...\n\nSilloin hän kuuli pikku kenkien kopinan ja\n\nsitten hänen hennon, pelokkaan, pyytävän äänensä:\n\n-- Älä itke, isä... Älä itke.\n\nMies kuului kantavan hänet kamarin ovelle ja sanoi kuin\ntukehtumaisillaan:\n\n-- Mene tuonne... Armas.. Saat sitten makeisia...\n\nOvi sulkeutui, ja hän kuuli miten polvet kolahtivat lattiaan -- ja\nniinkuin olisi pudonnut jotain raskasta...\n\nJa miten hän itki! Hän ei ollut koskaan kuullut miehensä itkevän -- ja\nhänet valtasi niin suuri sääli ja hellyys, että hän unohti kokonaan\noman kohtalonsa. Jotakin outoa, suurenmoista ja kauhistavaa oli tuossa\nrajussa nyyhkytyksessä -- ja niinkuin hänen voimakas rintansa olisi\nollut halkeamaisillaan...\n\nOi jospa hän hetkeksi olisi saanut puhekykynsä!\n\nMutta ei...\n\nHänet kannettiin uudelleen kylmään vaatekammioon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava aika oli aivankuin äärettömän pitkä, kauhistava uni. Toisinaan\nhän oli täydessä tajussaan kärsien kaikki kadotetun ihmisen tuskat ja\nkauhut -- samalla kun hänen ruumiinsa yhä oli liikkumaton ja\njähmettynyt kuin kuolleen.. Mutta yhä useammin vaipui hän\nkuolemankaltaiseen horrostilaan ja menetti kaiken käsityksensä ajasta.\nHämärästi oli hän kuitenkin tuntevinaan, että äärettömän pitkä aika oli\nkulunut siitä, kun hänet arkkuun asetettiin.\n\nHänestä tuntui, että jostakin kaukaa, kaukaa kuului virren veisuuta.\nHän ei halunnut enää ajatella, hänen aivonsakin olivat kai jo\njähmettyneet, mutta aivan hänen tahtomattaan alkoi veisuu kuulua yhä\nlähempää. Ja vähitellen, vähitellen alkoi hän tuntea tuoreen\nkuusenhavun tuoksua, ja vihdoin hän käsitti hämärästi, että ympärillään\noli paljon väkeä, jotka veisasivat...\n\nHaa! _Hänen hautajaisensa_.\n\nJähmettyneellä kauhulla hän kuunteli tuota hillittyä puheensorinaa,\nkuiskauksia -- joku nyyhkyttikin. Ja yhä selvemmin hän alkoi tuntea.\n\nJa taas heräsi tuo epämääräinen, mieletön toivo. Tupa oli lämmin... hän\ntunsi miten elämä palasi häneen... Jospa hän voikin vielä puhua...\n\nSilloin kuului jotain kolinaa, kansi nostettiin hänen arkkunsa päälle\nja aiottiin naulata...\n\nMutta äkkiä kuului hätääntyneenä, rukoilevana ja vaativana hänen\nlapsensa ääni:\n\n-- Ei saa naulata! Äiti on siellä...\n\n-- Viekää lapsi pois! -- kuului joku matala miesääni.\n\n-- Ei, ei! Ei saa! Ei saa! Äiti nukkuu!\n\nJoku alkoi taluttaa lasta pois, mutta silloin tämä alkoi äkkiä huutaa\nsydäntäsärkevästi. Hän riuhtaisi itsensä irti saattajansa käsistä,\nkuului hänen askeltensa kolina, pienet kädet tarrautuivat epätoivon\nvoimalla arkunkanteen... ja kun häntä vedettiin pois, kuului hänen\nhentojen kynsiensä rapina -- aivankuin pieni lintu olisi epätoivoisesti\nponnistellut pois häkistään... Ja kaiken aikaa huusi hän\nsydäntävihlovasti hennolla lapsenäänellään:\n\n-- Äiti nukkuu! Äiti nukkuu!\n\n-- Viekää... Viekää! -- sopersivat useat hermostuneet äänet.\n\nJoku otti lapsen syliinsä lähtien poispäin, koska huuto eteni. Ja se\nmuuttui niin kauhistuttavan vihlovaksi ja tuskalliseksi, kuin olisi\nhänen pieni ruumiinsa kiemurrellut kirvelevien piiskaniskujen alla...\nMutta se eteni... eteni... kuoli pois... Vielä kerran kuuli hän\nlapsensa tukehtuneen huudon:\n\n-- Äiti nukkuu...\n\nNuo huudot tunkeutuivat hänen sydämeensä polttavina ja terävinä kuin\ntulikuumat puukonterät... Epätoivo, mieletön kauhu ja tuska raatelivat\nhänen sieluansa kuin nälkäinen petolintuparvi saalistaan -- mutta tuo\nkivikova jäykkyys kahlehti hänen ruumiinsa haudan, kuoleman\nliikkumattomuudella. Hän kuuli kumeat iskut, kun arkku naulattiin\nkiinni, ja hän käsitti, että nyt on kaikki toivo lopussa. _Hänet\nhaudataan elävältä_...\n\nSe oli liian hirveätä: hän menetti taas tajuntansa.\n\nSitten hän taas kuuli jotain epämääräistä kolinaa, veisuuta; häntä\nkuljetettiin eteenpäin -- sitten hän painui alaspäin -- sitten kolahti\nmaahan.\n\nKamala tunne valtasi hänet: hän tunsi olevansa haudassa.\n\nKuin unessa hän kuuli jostakin korkealta yksitoikkoista puheen muminaa\nkauan, kauan... Hän ei jaksanut enää käsittää mitä se oli: hän tunsi\nvain hämärästi, että kaikki on lopussa.\n\nÄkkiä kuului jymähdys... hän vavahti, hänen sormensa liikahtivat...\nToinen jymähdys... Hän säpsähti vieläkin, hänen silmänsä aukenivat, ja\nhän käsitti, että pappi oli heittänyt multaa arkulle... Mieletön ilo,\npelko ja tuska... Voiko hän huutaa -- vai onko jo myöhäistä... Hän\nponnisti kaikki voimansa ja vihdoin hän tunsi kurkustaan tulevan jonkun\nkäheän ähkäyksen...\n\nYlhäältä kuuluu askeleita, kolinaa, puheensorinaa... Ja kaiken aikaa\nhän ponnistelee, ponnistelee -- turhaan.\n\nSitten kuuluu kovempi jymähdys kuin ukkonen -- ensimäinen suuri\nlapiollinen... Sanomaton kauhu, pelko ja kuolemantuska syöksähtävät\nyhtaikaa hänen sydämeensä kuin raivokkaat pedot -- ja vihdoinkin\ntunkeutuu hänen kurkustaan heikko, käheä, kamala huuto.\n\nMutta se oli myöhäistä... Sillä juuri samaan aikaan putoo arkulle\nperättäin toinen, kolmas, neljäs lapiollinen...\n\nHän huutaa...\n\nMutta kukaan ei kuule... Yhä tiheämmin, tiheämmin putoilee multa,\njymähdellen kuin höyryvasaran iskut... Ja kaikki muuttuu pimeäksi...\n\nHän huutaa...\n\nHänen koriseva äänensä kuuluu yhä kauheammalta, eläimellisemmältä\nsiellä syvyydessä, missä ei ole mitään kaikua... Mutta kukaan ei\nkuule... Tukehduttava mullanhaju tunkeutuu hänen sieraimiinsa, hänen\nrintaansa painaa... hänen silmänsä pullistuvat kuopistaan...\n\nJymähdykset alkavat kuulua pehmeämmin, ne etenevät, etenevät jonnekin\nylös...\n\nHän huutaa...\n\nMutta yhä korkeammalle kohoavat jymähdykset... Ja miten hirvittävän\npimeätä... Hän kuuntelee... hän tahtoo epätoivoisesti kuulla vielä\njotain... Hän huutaa...\n\nMutta se oli viimeinen huuto... enää ei tule ääntä... ei ole ilmaa.\nHäntä ahdistaa, painaa kuin koko maailma lepäisi hänen päällään...\nVieläkin hän kuuntelee -- mutta ei kuulu mitään, ei mitään...\n\nMiten kauhistuttavan hiljaista, pimeätä... Ja siellä ylhäällä on valoa,\nilmaa, ihmisiä -- eivätkä he tiedä...\n\n-- Apua, apua... -- vaikeroi hänen kauhistunut kuoleva sielunsa, mutta\nmitään ääntä ei enää tule -- vain tukehtunut, tuskallinen ähkynä.\n\nHän alkaa tukehtua... Hän ponnahtaa istualleen lyöden päänsä rajusti\narkunkanteen... Mutta hän ei saa ilmaa... hän repii mielettömästi\nkynsillään rintaansa, puree poikki sormensa -- hän tuntee kuinka luu\nrouskahtaa...\n\nJa kaukaa maan uumenista alkaa kuulua kammottava pauhu. Koko\nmaanalainen pimeys huojuu, kohisee, jyrisee, ryskyy. Pauhu lähenee...\nHaa! Se on jokin hirmuinen olento, joka _nousee sieltä syvyydestä_...\nAivankuin kauhusta vavisten aukeaa maa sen hirveän voiman edessä, ja\njäristen halkeavat maanalaiset kalliot....\n\nJa sitten kajahtaa sieltä kaamea, verta hyydyttävä huuto, puoliksi\nulvonta, puoliksi riemuhuuto, jota ei voi ihmiskielin kuvata... Se\nlähestyy, lähestyy... Hän tahtoisi vieläkin paeta, mutta ei pääse...\n\nNyt se on jo vieressä -- näkymättömänä, kauhistavana...\n\nJa äkkiä laskeutuu hänen rinnalleen raskaana -- _suunnattoman suuri,\njääkylmä käsi_...\n\nSe on kuolema.\n\n\n\n\nKUOLEMA\n\n\n\nENSIMÄINEN KERTOMUS\n\n\nI\n\n\nAivankuin jokin outo kummitus, pelottava painajainen virui hän komealla\nvuoteellaan.\n\nHänen silmänsä tuijottivat liikkumattomina ja lasimaisina syvältä\nmustista, luisista kuopistaan, posket olivat kahtena kuoppana, ja hänen\nrumentunut, terävä nenänsä kaareutui sisäänpainuneen, hampaattoman suun\nyli kuin suunnattoman suuren, oudon petolinnun nokka -- ja siniset\nhuulet olivat lujasti yhteenpuristetut.\n\nHänen kasvojensa nahka oli harmaankellertävä ja kurttuinen -- kuin\nsuuren, vanhan sienen pinta, joka on puoleksi mädäntynyt, puoleksi\nkuivettunut; korkeina ja mustina erottuivat ohimoilla ja päälaella\npaksut suonet. Ainoatakaan hiustukkoa ei enää ollut jäljellä -- vain\nkasvojen alaosaa ympäröi harmaa, ajamaton parta kuin likainen, keväällä\nlumen alta paljastuva rukiinsänki.\n\nKauhea oli katsella noita kasvoja, jotka eivät enää näyttäneet eläviltä\nihmiskasvoilta... Inhoa herättävä oli myöskin ohut, suoninen kaula...\nKun samalla paidan aukeamasta näki osan rintaa: terävät solisluut ja\nkylkiluut, jotka törröttivät korkeina kuin suuret puuvanteet\nvanhanaikuisissa astioissa, johtui heti mieleen luuranko, haudasta\nkaivettu luuranko, jonka päälle on pingotettu lyijynharmaa, rosoinen\nnahka...\n\nJa kuitenkin hän elää!\n\nLääkäri oli aikoja sitten ilmoittanut, että mitään toivoa ei ole, ja\nnyt odottavat omaiset hänen kuolemaansa. Nojatuolissa istuu vanhin\npoika, noin neljänkymmenenvuotias virkamies, muutellen hermostuneesti\njalkojaan toistensa päälle ja toisinaan hän nousee ja kävelee\näänettömästi pehmoisilla matoilla; toinen poika tuijottaa\nliikkumattomin silmin nurkkaan. Tytär nojaa kyynäspäillään pöytään,\npeittäen nenäliinalla kasvonsa. Sairaan vanha vaimo istuu sohvalla\nhiljaa huojutellen itseänsä, hänen turvonneet silmänsä tuijottavat kuin\nmielettömän ja huulet liikkuvat hiljaa. Ja hänen nuorin poikansa,\nparinkymmenen iässä oleva ylioppilas, pitelee äitinsä kalpeata,\nryppyistä kättä omassaan -- hänenkin silmänsä ovat itkusta punaiset.\nSängyn pääpuolessa seisoo liikkumattomana valkeisiin puettu, uupuneen\nnäköinen sairaanhoitajatar.\n\nHe kaikki ovat kalpeita, väsyneitä, ja heidän kasvoillaan on\näärimmäisen hermostunut, tuskallinen ilme.\n\nEikä ihmekään, sillä jo kolme vuorokautta oli kuoleva yhtämittaa\nhuutanut väsymättä, keskeyttämättä; vasta muutamia kertoja on hän\nnääntymyksestä vaipunut jonkinmoiseen horrostilaan.\n\nNyt on hänellä tuollainen hetki. Ja ellei hänen luurankorintansa\nraskaasti nousisi ja laskisi, eikä kuuluisi tuota käheätä korinaa,\nluulisi hänen jo päässeen rauhaan...\n\nHänen nahkamaiset huulensa aukenivat, ja tahmaisesta, harmahtavasta\nsuusta tunkeutui taas tuo haikea, sanoin kuvaamaton valitus.\n\nOmaiset hätkähtivät kuin odottamattomasta iskusta. Vanhin poika tarttui\nkaksin käsin päähänsä ja alkoi hermostuneesti kävellä edestakaisin\nlattialla, toinen käänsi väsyneesti ilmeettömän katseensa isään, äiti\nalkoi hiljaa väännellä ryppyisiä käsiään, ja tytär nosti päänsä,\nkatsellen ympärilleen kuin järjetön ja kuiskasi kauhuissaan:\n\n-- Voi hyvä jumala... nyt se taas alkaa!\n\nJa hän tarttui hajuvesipulloon, alkaen ahnaasti hengittää sen tuoksua.\n\nHuoneessa olikin kauhea ilma. Sairasta ei oltu kahteen kuukauteen voitu\nkylvettää, sillä hänen tuskansa olivat näyttäneet yltyvän\npienimmästäkin kosketuksesta ja hänen ruumiistaan levisi tympeä,\ninhottava löyhkä. Tosin oli sitä koetettu lieventää hajuvesillä,\nkarboolilla ja muilla kirpeillä aineilla, mutta se tuntui siitä\nhuolimatta -- aivankuin huoneen alla olisi ollut mätänevä elukan raato.\n\nIlmaa pilasi vielä sekin, että sairas ei voinut sietää pienintäkään\nvetoa eikä kirkasta valoa; sentähden olivat akkunat tiiviisti peitetyt\nraskailla, tummilla verhoilla -- vaikka oli kesä -- ja sähkölamput\nverhotut, niin että huoneessa vallitsi harmaa, aavemainen hämärä.\n\nPitkät tunnit vierivät hitaasti, niin kiduttavan hitaasti, mutta he\nistuivat siellä äänettöminä ja kuuntelivat tuota kauheata valitusta. Ja\nmiten monenlaista se olikaan! Toisinaan hän saattoi valittaa kauan\nsamalla yksitoikkoisella äänellä, niin että siihen tavallaan tottuikin\neikä kärsinyt niin paljon. Mutta sitten hän saattoi äkkiä voihkia ja\nähkiä, aivankuin tukehtumaisillaan, ja kun sitä oli hetken kestänyt,\nalkoi hän huutaa hurjasti ja vihlovasti -- niinkuin revittäisiin hänen\njäseniänsä irti. Toisinaan hän taas uikutti pitkäveteisesti ja\neläimellisesti, ulvoi kuin haavoitettu koira... Niinkuin olisi jossakin\nammuttu koira, paiskattu sen ruumis louhikkoon, ja se virkookin, nostaa\nlävistetyn, vertavuotavan kuononsa taivasta kohden ja alkaa\nviimeisillä, sammuvilla voimillaan väräjävällä äänellä ulvoa --\nja siinä ulvonnassa kuvastuu niin sanomaton pelko, suru ja\nkuolemankauhu... Sellaisina hetkinä hänen vanha vaimonsa nousi, poistui\nheikoin askelin huoneeseensa, laskeutui polvilleen ja rukoili --\nrukoili palavasti loppua, loppua, loppua...\n\nKun hän taas palasi huoneeseen, valtasi hänet hurja kauhistus --\naivankuin hän näkisi outoa, kauheata unta. Oliko tuo muodoton,\nvalittava, vääntelehtivä, painajaista muistuttava olento tosiaankin\nhänen miehensä, joka ennen oli niin voimakas, kaunis...\n\nJa hän purskahti suonenvedontapaiseen, mielettömään itkuun...\n\nPuolenpäivän aikaan tuli lääkäri.\n\nHän oli humaaninen mies ja sääli syvästi sekä kuolevaa että hänen\nomaisiaan. Ja kun hän oli nähnyt, että tuollaistakin olotilaa saattoi\nkestää vielä joltisenkin kauan, kutsui hän vanhimman pojan toiseen\nhuoneeseen ja sanoi tälle hiljaa:\n\n-- Te tiedätte, että hänellä on hirveät tuskat, ja se näyttää yhä\nkestävän. Mitä arvelette... eiköhän olisi parasta, että hän pääsisi\nrauhaan... Kai ymmärrätte mitä tarkoitan...?\n\n-- Ymmärrän... kyllä ymmärrän, -- virkkoi hän hermostuneena ja\nkauhistuneena. -- Mutta siihen en milloinkaan suostu. Sehän olisi\nmurhaa! Elämä on jumalan kädessä, hän on sen antanut ja hänellä yksin\non valta se ottaa. Ja minusta lääkärin velvollisuus on pitkittää elämää\nniin kauan kuin suinkin.\n\n-- Anteeksi, -- keskeytti lääkäri. -- En ole tullut tänne siitä\nväittelemään!\n\nJa hän poistui kumartaen. Tunnit vierivät...\n\n-- Miksei hän jo lopu...? Miksei hän jo lopu...? hoki vanhin poika\nontolla, kuulumattomalla äänellä ja sydämessään hän melkein katui,\nettei tullut lääkärin kanssa neuvotelleeksi. Nyt se on jo mahdotonta.\n\n-- Jumala... hyvä jumala... -- soperteli tytär.\n\nNuorin poika itki.\n\nJa vanha vaimo. Niin -- hän poistui taas horjuvin askelin rukoilemaan.\n\nOli tullut ilta.\n\n\nII\n\nSeuraavana iltana.\n\nHän ei ole vieläkään kuollut.\n\nMikään ei ole muuttunut: sama himmeä valo, sama inhottava löyhkä, samat\nvalitukset -- omaiset vain ovat yhä väsyneempiä, he ovat muuttuneet yhä\nhermostuneemmiksi, he toivovat yhä hartaammin loppua, kuolemaa.\n\nTapansa mukaan oli lääkäri käynyt aamulla katsomassa ja ilmoittanut,\nettä hänen mielipiteensä mukaan sairaan on aivan mahdoton elää enää\nhuomiseen.\n\nTämän ilmoituksen johdosta kutsuttiin pappi, joka antoi sairaalle\nherran pyhän ehtoollisen. Ja nyt hänen piti olla valmis kuolemaan.\n\nMutta hän ei kuole, hän pitää epätoivoisesti kiinni elämästä.\n\nKuitenkin huomaa, että kuolema yhä lujemmin ja lujemmin tarttuu häneen;\nhänen silmänsä ovat vajonneet yhä syvemmälle kuoppiinsa, ja hänen\nvalituksensa ovat muuttuneet yhä heikommiksi, käheämmiksi ja\ntukahtuneemmiksi -- niinkuin hänen kurkkuunsa olisi tarttunut rautainen\nkoura, jonka hirveät sormet armottomasti ja järkähtämättömästi\npuristuvat yhä tiukemmalle, tiukemmalle...\n\nJa tunnit vierivät tuskallisessa, jännittävässä odotuksessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo kohta puoliyö.\n\nSilloin taukosivat äkkiä valitukset. Kuolevan silmät pullistuivat\nsyvissä kuopissaan ja kääntyivät aivankuin nurin. Kasvot vääntyivät\nkokonaan vinoon, suu aukeni suonenvedontapaisesti ammolleen, ja sieltä\nalkoi pursuta vaahtoa... Ja pitkä, koko ruumista vapisuttava\nkouristuskohtaus alkoi...\n\nVaimo tuijotti häneen kauan jähmettynein, tylsin, kuolonkalpein\nkasvoin, tuijotti kauan, kauan -- ja meni vieläkin rukoilemaan. Mutta\nhän oli jo niin menehtynyt, ettei jaksanut eikä osannutkaan enää\nrukoilla -- hänen kalpeat huulensa vain hiljaa liikkuivat...\n\nKun hän palasi, olivat kouristukset jo lakanneet, vain silloin tällöin\naukeni kuolevan suu ja väristys kulki pitkin hänen ruumistaan.\n\nVähitellen hän palasi tajuntaansa -- ja ihmeekseen hän huomasi, että\nsietämätön tuskansa oli miltei kokonaan tauonnut -- ruumis oli\naivankuin turtunut. Ja hän tunsi alussa sanomatonta rauhaa...\n\nSilloin tuntui hänestä, että kosteanniljakat, jääkylmät kädet\ntarttuivat hänen jalkoihinsa, alkaen niitä hieroa -- ja niin kylmät\nolivat nuo kädet, kuin olisi hänen jalkojaan sivelty jääpalasilla.\nMitä? Ne ovat muutenkin kylmät... Mitä ne ajattelevat, kun rupeavat\njäällä...\n\nVäsyneesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa -- eikä siellä ollut\nketään...\n\nJa kuitenkin... kuitenkin... Hän tunsi vielä selvemmin kuin äsken nuo\nlujat, suunnattomat kourat jäisine sormineen, jotka hiljaa, hiljaa\ntyöntyivät yhä ylemmäksi... Hän koetti liikuttaa jalkojaan...\nirroittautua, mutta niin lujasti puristivat nuo jääkourat, ettei edes\nvarvas liikahtanut.\n\nSilloin hänet valtasi kuvaamaton kauhu.\n\nKuolema...\n\nHän oli kyllä tiennyt, että kuolema tulee, mutta hän ei vielä koskaan\nollut kuvitellut itse kuoleman hetkeä, järkähtämätöntä, nopeasti\nlähestyvää kuolemaa.\n\nJa nyt se tulee!\n\nEi, ei! Ei vielä! -- huutaa hänen kauhistunut sielunsa. -- Ei vielä!\nHän ei ole vielä valmis! Ei vielä...\n\nHänen täytyy vielä puhua rovastin kanssa, ja hän tahtoo sanoa\nomaisilleen: kutsukaa rovasti!\n\nMutta vain heikko, käheä ääni kuului hänen avoimesta suustaan.\n\nHän oli menettänyt puhekykynsä.\n\nKauhean epätoivon valtaamana hän koetti puhua, huutaa, rukoilla, mutta\ntulos oli sama -- kieli ei taipunut, se lepäsi suussa liikkumattomana\nkuin kuollut lihapala... ja huutaakaan hän ei enää jaksanut -- hänen\nsuustaan tunkeutui vain heikko, ilkeäsointuinen kähinä.\n\nEi, ei! Se on mahdotonta! Hänen täytyy saada puhua vielä! Hän ei voi\nkuolla näin... Hänen täytyy puhua... Tosin hän on elänyt\nkristillisesti, häntä on aina pidetty uskovaisena... mutta hän ei\nsittenkään ole valmis kuolemaan... Hän ei ole koskaan käsittänyt sitä\nniinkuin nyt, että kuolema tulee, koputtaa ovelle -- ja sitä täytyy\nseurata. Ja hänen sairaat aivonsa päättävät, että jos hänen täytyy näin\nkuolla... _niin hän on ehdottomasti kadotettu!_\n\nHän jännitti sammuvat sielunsa ja ruumiinsa voimat, voidakseen lausua\ntuon yhden ainoan sanan: pappi. Mutta ei! Ei voinut!\n\nHän koetti uudelleen, kauan, kauan -- turhaan! Hänen kasvonsa\nvääristyivät epätoivosta, hänen suunsa aukeni ammolleen, harmahtava,\najettunut kieli värisi, mutta ei kuulu muuta kuin sama eläimellinen\nkähinä. Hän koetti viitata jotakin -- turhaa, turhaa, hän ei jaksanut\n-- käsi ei noussut...\n\nVihdoin omaisetkin huomasivat, että hän oli menettänyt puhekykynsä; he\nnäkivät hänen epätoivonsa ja aavistivat, että hän tahtoisi sanoa\njotakin sanomattoman tärkeätä, ja heidän tuskansa tuli sen johdosta\nkaksinkertaiseksi.\n\nTytär syöksyi vuoteen viereen, tarttui isänsä käteen, mutta hellitti\nsiitä kauhistuen -- se oli aivan kylmä. Itkien hän vaikeroi:\n\n-- Isä, isä... Etkö sinä voi puhua...?\n\nKaikki kuuntelivat jännittyneinä, henkeä pidättäen. Mutta kuoleva oli\näskeisistä ponnistuksistaan niin uupunut, ettei jaksanut edes\nsilmilläänkään mitään merkkiä antaa.\n\n-- Kuuletko sinä vielä... isä, kuuletko minua...?\n\nKuolevan kasvoilla kuvastui sama jähmettynyt epätoivo. Ja tytär\nvaikeroi aivankuin mielettömänä:\n\n-- Isä, isä... tunnetko sinä minut...? Kuuletko minun ääneni...? Minä\nse olen... Minä se olen...\n\nEi vastausta. Liikkumattomina ja jäykkinä tuijottivat hänen silmänsä\nsuoraan ylös.\n\nMutta vaikka hänen ruumiinsa olikin miltei kuollut, niin toimivat hänen\naivonsa kuumeentapaisella, sekavalla tavalla. Suurena ja hirveänä\nvaivasi se yksi ajatus: että hänen täytyy heti kuolla, vaikka hän ei\nole vielä valmis, ja että sitä täytyy koettaa estää. Ja välillä\nvälähtelivät kuin vilkkuvat, ystävälliset tulet pimeässä yössä\nkaukaiset muistot -- ja taas sammuivat. Ja aivankuin saaliinhimoinen,\nnälkäinen peto hyökkäsi taas se suuri, pelottava ajatus, se\njärkähtämätön, jota ei voi paeta...\n\nNyt hän ei enää valittanut, hänen ruumiilliset tuskansa olivat jo\nloppuneet, hän lepäsi vain hiljaa, ja lähenevä kuolema oli käynyt\npainamassa leimansa hänen silmiinsä -- ne olivat niin omituisen himmeät\nja tuijottavat, eikä hän nähnyt enää.\n\nMutta elävänä muistui hänen mieleensä seuraava tapaus:\n\nHän oli kerran metsästysretkellä, kauan, kauan sitten. Silloin hän näki\nkauniin, vihreän tikan ja kevytmielisesti ampui sitä. Vieläkin hän\nsilmissään näki, miten lintu, toinen siipi katkenneena, koetti paeta,\nja kun se huomasi hänen saavuttavan, pääsi siltä valittava, kauhistunut\npiipitys. Hän saavutti uhrinsa, koetti tarttua siihen, mutta se livahti\nhänen kättensä alta ja alkoi, yhä surkeasti ja rukoilevasti piipittäen,\nkiivetä puunrunkoa myöten ylös. Oi, hän muistaa sen niin selvästi...\nhän miltei on kuulevinaan tuon heikon, epätoivoisen äänen ja hentojen\nkynsien rapinan korkeata puunrunkoa vasten. Julmalla kiihkolla hän löi\nlinnun alas pyssynpiipulla; se putosi kyljelleen ja jäi liikkumattomana\nmakaamaan, veri pulppusi sen kyljestä valuen silkinhienolle, vihreälle\nhöyhenpuvulle, ja yhä heikommin valittaen se katsoi kirkkailla\nsilmillään häneen -- aivankuin olisi varmasti luottanut siihen, että\nhänet armahdetaan, jätetään elämään, mutta kuitenkin vielä hiljaa\nrukoilee... Mutta hän löi lintua puunoksalla päähän; se kouristautui,\nalkoi väristä ja valitti heikosti, luoden murhaajaansa kirkkaat\nsilmänsä. Hän löi uudestaan, mutta oksa oli laho ja katkesi -- eikä\nlintu vieläkään kuollut. Hän tarttui toiseen oksaan, ja parin kolmen\niskun jälkeen alkoivat sen silmät vihdoinkin himmetä ja kouristukset\nkävivät yhä harvemmiksi ja sen hennot varpaat puristuivat yhteen kuin\npienen lapsen kädet... Hän katsoi kauan lintua, sen himmenneitä silmiä,\nkatkennutta siipeä ja verintahrattua höyhenpukua, jota myöten vielä\nvieri joitakin punaisia verikarpaloita, ja käsiänsä...\n\nKun hän muisteli tuota tapausta, alkoi hänen sekavissa aivoissaan\ntuntua siltä, että hän onkin tuo lintu, ja kuolema ajaa häntä takaa\nsamoin kuin hän silloin -- silmät loistaen murhahalusta... Hänen\njalkansa on katkennut... hän läähättää, hän on tukehtumaisillaan -- ja\nyhä lähenee kuolema, lähenee, lähenee... Kuivat oksat murskaantuvat\nräiskyen sen jalkojen alla... Hän ei tiedä, minkä näköinen se on, hän\nei uskalla katsahtaa taakseen, mutta luultavasti se on luurangon\nnäköinen, päällään musta viitta ja käsissään terävä viikate. Ah, se on\nvarmasti sellainen, koska hän kuulee luiden kalahtelevan... Huu! Miten\nhirveästi ne kalisevat... Nyt hän tuntee niskallaan sen jäisen,\nhyytävän henkäyksen... ja väristen odottaa iskua.\n\nMutta hän pääseekin vielä eteenpäin, taas hän kuumeisesti huohottaen\nlaahustaa pakoon, ja jälessä tulee kuolema... risut räiskyvät, luut\nkalahtelevat... Ja niin hän pakenee kauan -- niin loppumattoman\nkauan...\n\nVihdoinkin hän on turvassa. Hän on päässyt pakoon, hän tuntee\nlepäävänsä omassa vuoteessaan. Hän sulkee silmänsä kuolemanväsyneenä...\n\nSitten näkivät omaiset, että hänen silmänsä äkkiä aukenivat, silmäterät\nalkoivat laajeta, niin että ne täyttivät miltei koko silmän, koko syvän\nsilmäkuopan.\n\nHe alkoivat väristä -- he tunsivat, että noilla mustilla,\nluonnottomilla silmäterillä nähdään jotakin kauheata...\n\nVertahyydyttävä olikin se näky, minkä hän näki:\n\nOvesta hiipi hiljaa suunnaton, varjomainen olento ja liukui\nomituisesti, äänettömästi yli lattian kellonurkkaa kohti. Hän näki\nkarvaisen ruumiin, tahi oikeammin sanoen luurangon, jota peitti harmaa,\nhienokarvainen nahka... Se asettui seisomaan nurkkaan ja alkoi\ntuijottaa häneen uhkaavasti luisilla kasvoillaan -- silmien tilalla\nmustat, ammottavat kuopat...\n\nNiin -- siinä se on... Nyt se on tullut häntä hakemaan. Se on kuolema\n-- sama kuin äsken metsässä... Se löysi sittenkin... tännekin. Nyt ei\nmikään auta...\n\nHän tahtoo pyytää kuolemaa odottamaan edes hiukan, edes muutaman\nhetken, jotta hän saisi rukoilla -- mutta sanaakaan ei tule hänen\nhuuliltaan. Ja ilkeästi irvistellen viittaa haamu suurentuneeseen\nhuoneen peräseinään -- ja samassa alkaa se äänettömästi kohota,\nniinkuin esirippu teatterissa, ja siellä näkyy sysimusta pimeys...\n\nNyt tarttuu hirviö voimakkaasti johonkin mahdottomaan kampiin, ja\nsilloin kallistuu koko huone sinnepäin, mistä seinä on poissa... Hän\njäykistyy kauhusta: nyt hän vierähtää sänkyineen syvyyteen... Mutta\nhuone heilahtaakin takaisin ja alkaa harvaan heilua -- niinkuin suuri\nlaiva valtameren myrskyssä... Kaikki omaiset ovat paenneet, hän on\nyksin hirviön kanssa... sen silmäkuopat kiiluvat pirullisesta ilosta ja\nnautinnosta. Se vääntää ja ponnistelee yhä kauheammin...\n\nHänen pitäisi huutaa vaimoansa, pyytää, rukoilla, ettei tämä jättäisi\nhäntä elämän hirvittävimmällä hetkellä... Hän tahtoo vieläkin rukoilla\nhirviötä, että se pysähdyttäisi vielä hetkeksi, hänellä olisi vielä\njotakin niin tärkeätä sanottavaa, että siitä riippuu kaikki, kaikki --\nmutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan...\n\nJa yhä valtavammin heiluu huone... Ooh! Nyt oli lattia jo jyrkkä kuin\nulkokatto, ja hänen kauhunsa lisääntyy yhä, kun hän muistaa, että\nvuoteen jalkojen alla on porsliinirullat: silloinhan sänky vielä\nhelpommin saattaa vierähtää... Oi, jospa vielä hetkeksi voisi\npysähdyttää tuon heilumisen! Ei, ei, ei! Tuolla hirviöllä ei ole\nsääliä...\n\nNyt hän näki tuon syvyyden läpitunkemattoman pimeyden... Hänen luiset,\nkeltaiset sormensa tarttuvat sängynlaitoihin kuin suuret kravunsakset,\nja kuolinhetken suonenvedontapaisella, itsetiedottomalla voimalla\nimeytyy hänen kummituksentapainen ruumiinsa sänkyyn, kuin ahnas\nmustekala uhriinsa. Ja sitten hän koettaa olla niin hiljaa, hiljaa --\nettei vain liikahduksellaan aiheuttaisi vierimistä... Hän ei uskalla\nenää nikoillakaan, peläten vain ärsyttävänsä hirviötä: hän tuijottaa\nvain pimeyteen.\n\nSilloin kallistuu huoneen lattia miltei pystysuoraan -- ja hän\nvierähtää mustaan syvyyteen.\n\nKiljahdus niin kamala ja vihlova, kuin se tulisi ikuisesta\nkadotuksesta, tunkeutuu hänen kurkustaan. Ja niin odottamaton ja\nepäinhimillinen on tuo huuto, että läsnäolijat kalpenevat\nliidunvalkoisiksi. -- Hänen vaimonsa pyörtyy ja kannetaan pois\ntiedottomana, tytär alkaa eläimellisesti huutaa, ja nuorin poika\nkyyristyy sohvaan, painaa päänsä sen nurkkaan ja puree tuskissaan\npehmeätä sohvatyynyä...\n\nMutta kuoleva putoo, putoo. Vauhti on niin huimaava, että hän tuskin\nvoi hengittää, ja hänen korvansa humisevat valtavasti. Milloin, milloin\nhän saavuttaa pohjan ja millainen on siellä syvyydessä pohja:\nkivilouhikko, vesi, lieju...? Luultavasti musta lieju, samanlainen,\njonka hän näki kerran eräällä suurella nevalla Lapissa... Ah, nyt\nleyhähtää sieltä jo hyytävä kylmyys -- hänen ruumiinsa kylmenee,\njäätyy, kaikki jäsenet ovat jo puutuneet, kovat kuin kivi... Ja yhä\nalaspäin, alaspäin, alaspäin... Ja sieltä alhaalta, kaukaisesta,\npimeästä syvyydestä alkaa kuulua joitakin tukahdutettuja huutoja...\n\nKuoleva oli jo menettänyt tajuntansa. Hänen silmänsä olivat muuttuneet\nyhä lasimaisemmiksi ja vääntyneet kieroon. Hänen kasvonsa olivat\nkokonaan vinossa, ja joka henkäyksellä vääntyi hänen suunsa ammolleen,\nkuin hän olisi tahtonut yhä enemmän ja enemmän ahmia ilmaa tai kuin\nolisi sieltä väkisin tunkeutunut hurja, vihlova kiljaisu... Mutta\nsieltä kuului vain jokaisella kauhean pitkällä hengenvedolla käheä\nkorahdus...\n\nJa vieläkin hän putoo... putoo... yhä samalla pyörryttävällä vauhdilla.\nJa hämärästi käsittää hän, että se matka, minkä hän on jo pudonnut, on\nniin hirvittävä, hän on niin suunnattoman kaukana, että kaikki yhteys\nelämän kanssa on kauan, kauan sitte jo auttamattomasti katkennut...\n\nJo kuuluvat selvemmin huudot... Mitä ovat nuo huudot... Tuo hirveä,\nyhtämittainen huuto...? Ah -- _ne ovat kadotettujen tuskanhuutoja_...\nSinnekö hän siis joutuu...? Sinnekö... sinnekö...?\n\nJo erottaa hän äärettömän suuria, kömpelöitä hirviöitä -- samanlaisia\nkuin jurakauden liskoeläimet, mutta niillä on suunnattomat\nalligaattorien kidat... Niiden silmät hohtavat vihreällä valolla, ja\nvain ne niukasti valaisevat hirviöiden jaloissa vääntelehtiviä,\nalastomia ihmisruumiita... Eräs jättiläishirviö on juuri hänen\nkohdallaan... nyt se huomaa hänet, se valaisee hänet kokonaan silmiensä\nkauhealla välähdyksellä -- ja ahnaasti loksahtaen aukenee sen\nsuunnaton, sinipunerva kita, ja sieltä löyhähtää jääkylmä hengähdys...\n\nJa hän putoo sinne...\n\n\n\nTOINEN KERTOMUS\n\n\nYksinäinen huvila meren rannalla.\n\nMusta syysilta peittää maan. Tummalla taivaalla ei loista kuu, ei vilku\nainoakaan tähti. Vain vaivoin saattaa erottaa joitakin synkkiä\npilvenlohkareita, jotka liitelevät siellä ylhäällä hiljalleen ja\näänettöminä kuin suunnattomat, aavemaiset linnut...\n\nHuvilan ympärillä olevat suuret kuuset erottuvat pimeydestä mustina ja\nepämääräisinä kuin jättiläisten haahmot -- ja niiden raskas, hillitty\nkohinakin muistuttaa jonkun tavattoman suuren, nääntyneen olennon\nhuokauksia... Jossakin kauempana värisee yötuulessa viimeisillä\nlehdillään yksinäinen haapa -- ja niin salaperäiseltä ja alakuloiselta\nkuuluu tuo hiljainen värinä, kuin itkisi se yksinäisyyttään ja\nlähenevää kuolemaansa tai niinkuin nyyhkyttäisi siellä epätoivoon\njoutunut ihminen... Ja väsyneesti ja yksitoikkoisesti loiskuvat pienet\naallot rannan kiviä vasten -- niinkuin nekin kuiskailisivat keskenään\njotain niin surullista...\n\nMutta huvilassa on valoisaa. Sali on koristettu kummallisella, miltei\nsatumaisella tavalla. Kaikki seinämät ovat täynnä kukkia -- ruusuja,\nneilikoita ja orvokkeja -- järjestettyinä taiteellisiin ryhmiin,\nmuodostaen mitä ihmeellisimpiä ja hurmaavimpia väriyhdistelmiä. Ja\nkukkien tuoksu täyttää ilman, huumaten kuin väkevä viini... Mutta\nkeskellä lattiaa on lumivalkoisella liinalla katettu pöytä, ja sen\nkeskellä kristallimaljakossa vain yksi ainoa kukka -- _suuri, musta\nruusu_.\n\nJa kaiken ylitse leviää kymmenistä värillisistä sähkölampuista\nvaaleanpunainen, ruusunvärinen valo, saaden aikaan satumaisen\ntunnelman.\n\nKaikki on valmistettu kuin harvinaista juhlaa varten.\n\nMutta vain viidelle on pöytä katettu.\n\nSalin ovi avautuu, ja edellä astuu sisään noin viisikymmenvuotias mies.\nHän on laiha ja hyvin kalpea ja hänen tukkansa on ohimoilta harmaa;\nnäkyy myös, että hän vain suurin ponnistuksin saattoi kävellä\nreippaasti. Mutta hänen otsansa on korkea ja hänen syvällä olevat\nharmaat silmänsä loistavat omituisesti, miltei nuorekkaasti, kun hän\nistahtaa pehmeään leposohvaan.\n\nHänen vaimonsa näyttää hiukan nuoremmalta; hänen vartalonsa on vielä\nsolakka ja nuortea -- mutta hänenkin kasvonsa ovat kalpeat kuin liina,\nhänen huulensa vapisevat, ja vain äärimmäisellä tahdonponnistuksella\nhän voi pysyä tyynenä.\n\nJa sitten tulevat heidän kolme poikaansa -- vanhin kahdenkymmenenyhden-\nja nuorin seitsemäntoistavuotias -- kookkaina, jäntevinä,\nahavoituneina. Hekin näyttävät aroilta ja epäröiviltä, nähdessään\nkukkien paljouden.\n\nKun he olivat istuutuneet, kysyi mies hetken äänettömyyden jälkeen\nhiljaa:\n\n-- Pojat. Tiedättekö, miksi meillä on nyt näin?\n\nKukaan ei vastannut. Mutta vanhimman pojan ruskeat kasvot kalpenivat\näkkiä -- hän ymmärsi kaikki.\n\n-- Nyt on tullut se päivä, josta olen teille useasti puhunut. -- Ja hän\nlisäsi hetken kuluttua vielä hiljemmin:\n\n-- Tämä on viimeinen kerta kun olemme yhdessä.\n\nOli niin hiljaista -- ainoa ääni oli katossa lentelevän yksinäisen\nkärpäsen hento surina. Vihdoin sopersi vanhin poika omituisella,\nkäheällä äänellä:\n\n-- Isä... onko, onko se nyt jo välttämätöntä...?\n\n-- On, -- puhui mies tyynesti. -- Minulla on nyt ollut kuumetta\nyhtämittaa toista viikkoa. Ja minä tunnen olevani nyt jo niin huono,\nettä joudun aivan pian vuoteeseen -- josta en milloinkaan nouse... Ja\nminä haluan säästää teitä kaikkia.\n\nHän oli taas hetken vaiti ja jatkoi sitten reippaasti:\n\n-- Ja nyt, pojat! Näyttäkää, että olette miehiä. Ruvetkaamme\nillalliselle.\n\nHän hymyili ja katsahti ruokapöytään, niinkuin hänellä olisi ollut\nhyväkin ruokahalu.\n\nKun veitset kalahtivat lautasiin, katsahtivat pojat toisiinsa aivankuin\npelästyneinä -- niinkuin tuo räikeä kalina olisi ollut hautauskellojen\nääni.\n\nSilloin alkoi makuuhuoneesta kuulua valitun jouhikvartetin esittämänä\nOginskin poloneesin omituinen sävel. Niin harvaan, niin surullisesti ja\nhillitysti kuuluu tuo ääni monikertaisten oviverhojen lävitse, kuin\nvaikeroisi jossakin syvässä vankiholvissa ihminen, joka ei enää toivo\npoispääsyä...\n\nKun soitto taukosi, alkoi hän puhua. Hän kertoi matkoistaan ja\nmuistoistaan sellaisella elävyydellä ja reippaudella, että pojat\nnäyttivät hetkeksi unohtavan todellisuuden -- hartaasti kuunnellen he\nsöivät hyvällä ruokahalulla. Itse hän ei paljoa syönyt -- maisteli vain\nhitaasti mitä vaimonsa hänelle tarjoili ja hymyili tälle rohkaisevasti.\n\nHe söivät jälkiruuaksi jäätelöä, josta hän oli niin paljon aina\npitänyt. Kun pojat vielä söivät, tarjosi vaimo hänelle lisää:\n\n-- Kiitos, vanha ystäväni. Nyt minä en syö enää...\n\nÄkkiä tuli niin tuskallisen hiljaista. Pojatkin lakkasivat syömästä\nkuin yhteisestä sopimuksesta. Tuo viimeinen sana _enää_ oli hänen\ntahtomattaan saanut niin omituisen alakuloisen kaiun -- niinkuin olisi\nkadonnut iäksi jotakin kallista ja rakastettua, jota ei enää\nmilloinkaan saa takaisin. Vaimo kalpeni taas entistäänkin kalpeammaksi,\nja hänen kasvoissaan kuvastui kalvava tuska ja levottomuus. Ja niinkuin\nhänen pyynnöstään olisi riippunut kaikki, koko elämä, kuiskasi hän ääni\nvärähdellen:\n\n-- Rakas... ota, ota vielä... vähän...\n\nMies huomasi kaikki, ja hän muutti äänensä iloiseksi:\n\n-- No, kyllähän minä... Koska pojillakin näkyy vielä olevan.\n\nMiltei henkeä pidättäen katsoivat kaikki, miten hän hitaasti imeskellen\nsöi hiukan jäätelöä. Ja kaikki ajattelivat samaa: kun hän nyt on tuon\njäätelöhiukkasen syönyt -- _niin hän ei syö enää milloinkaan_.\n\nJa oli niin hiljaista, niin hiljaista ja painostavaa kuin haudassa.\nEikä punertava valokaan kyennyt salaamaan heidän kalpeuttaan...\n\nHän kostutti suutaan viinilasissaan, nojautui hiukan taaksepäin\nleposohvallaan ja puhui:\n\n-- Roomalaiset -- he osasivat kuolla, mutta nykyään ei uskalleta.\nNykyään tuomitaan jokaista, ken uskaltaa itse lähteä elämästä. -- Hän\nhymyili hienon ivallisesti, samalla kun jatkoi: -- Kai tekin, pojat,\nolette jo lukemattomia kertoja kuulleet sen miltei sananparreksi\nmuuttuneen fraasin, että \"täytyy olla rohkeutta elää\". En voi auttaa,\nettä minusta tuntuu tragikoomilliselta, kun kuolemaisillaan olevat\nraukatkin sopertelevat näitä sanoja -- sellaiset, jotka elävät vain\ntuskaksi itselleen ja taakaksi muille. Sillä tämän fraasin ovat\nkeksineet lohdutuksekseen juuri pelkurit -- kun kauhu ja epävarmuus\nsiitä, mihin he joutuvat kuolemansa jälkeen, on estänyt heitä eroamasta\nkurjasta elämästään... Ja se on kristinusko, joka on muuttanut kuoleman\npelottavaksi, salaperäiseksi ja kauheaksi, vaikka pitäisi olla\npäinvastoin -- se juuri on yleisen mielipiteen saanut sellaiseksi, että\nvärisemme, kun...\n\nHänen puheensa keskeytti terävä yskänpuuska, ja hänen kalpeilla\nhuulillaan näkyi verta.\n\nSilloin nuorin poika, joka oli voimakas ja harteva kuin täysikasvuinen\nmies, syöksyi isänsä sohvan viereen, painoi päänsä hänen polvilleen\nnyyhkyttäen kuin pieni lapsi:\n\n-- Isä... isä...\n\nMies silitti hänen tuuheata tukkaansa, ja kun hän pitkän äänettömyyden\njälkeen puhui, oli hänen äänensä hiljainen kuin tuulen henkäys:\n\n-- Pikku Matti... niin, vaikka sinä oletkin noin suuri, olet sinä\nkuitenkin vielä isän \"pikku Matti\"... Minä ymmärrän, että sinun on\nikävä... Mutta ajattele, paljon ikävämpi olisi sinun olla isän vuoteen\nvieressä silloin, kun isä ei jaksaisi enää puhua teille ainoatakaan\nsanaa, ei liikauttaa jäsentä... Ja teidän täytyisi katsella ehkä kauan\nhänen kuolinkamppailuaan... Eikö niin?\n\n-- Niin... -- nyyhkytti poika hiljaa.\n\n-- Ja ajatelkaa, pojat, kuolema on luonnollinen ja välttämätön --\nkukaan ei voi sitä paeta. Tekin, jotka nyt olette noin nuoria, terveitä\nja voimakkaita -- teidänkin täytyy ehdottomasti kuolla. Kun se siis on\nvälttämätön, niin on kummallista, miksi ihmiset tekevät sen itselleen\nniin hirveäksi kuin suinkin. He lykkäävät sen ihan viimeiseen, siksi,\nkunnes heidän ehdottomasti _täytyy_ kuolla. Minäkin voisin lykätä vielä\ntuonnemmaksi kuolemanhetkeni, jos tahtoisin; kun nyt kuolen, niin se\ntapahtuu _omasta tahdostani_. -- Ja hän lisäsi vieläkin hiljemmin: --\nPian kyllä tulee aika, jolloin se ei enää ole minun vallassani --\nkuolema tulee kysymättä tahdonko vai enkö.\n\nTaas tuli pitkä äänettömyys. Voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana\nkääntyi vaimo poispäin ja pyyhkäisi kyynelen silmästään. Hellästi\nlohduttaen sanoi mies:\n\n-- Sinä, rakas ystäväni -- älä murehdi... Tätä ei voi auttaa.\n\nVaimo tarttui miehensä käteen ja kuiskasi hiljaa ja päättävästi:\n\n-- Minäkin kuolen sinun kanssasi.\n\nMies hämmästyi. Hän oli luullut voivansa kuolla tyynesti -- ja nyt tuli\nhänen eteensä uusi asia, jota hän ei ollut ottanut lukuun. Hän katsoi\nvaimoansa aivankuin jotain vierasta, mieltäkiinnittävää henkilöä, jonka\nnäkee ensi kerran. Joku pojista alkoi hengittää raskaasti, niin\nraskaasti, että se kuului läähätykseltä hiljaisessa huoneessa.\n\n-- Niin... minä ajattelen kuolemasta samoin kuin sinä... ja tahdon\nseurata sinua. -- Kyynel kohosi hänen silmäänsä, ja liikutuksesta\nvärisevällä äänellä hän lisäsi:\n\n-- Minä en voi elää sen jälkeen kuin sinä olet kuollut... Sinä olet\nottanut minun sieluni -- ja niinkuin sinä kuolet, tahdon minäkin\nkuolla...\n\n-- Mutta ajattele... pojat... he jäävät yksin, -- sammalsi mies\nepätoivoisesti.\n\nNaisen poskille nousi vieno puna, hän näytti olevan kuin haltioissaan,\nkun hän sädehtivin silmin puhui:\n\n-- Katso, miten voimakkaita he ovat -- ei yksin ruumiiltaan, vaan myös\nsielultaan. Ja siitä minä kiitän yksinomaan sinua. Sinä olet opettanut\nheitä elämään, sinä olet opettanut heille kuoleman salaisuuden... He\ntulevat yksinkin...\n\n-- Mutta rakas... katso heitä, -- keskeytti mies.\n\nPojat olivat kuunnelleet kalpeina ja tuskaisina. Vanhin poika oli\nsulkenut silmänsä -- ja pitkien, tummien ripsien välistä vierähti\nsilloin tällöin suuria kyyneleitä... Keskimäinen puristi jäntevillä,\nurheiluissa karaistuneilla käsillään ruokaliinaa -- ja aivankuin\nvarkain pääsi hänen suustaan terävä hammasten kiristys... Mutta nuorin\noli painanut kasvonsa valkeata pöytäliinaa vasten ja hänen voimakkaat\nhartiansa nytkähtelivät pidätetyistä nyyhkytyksistä.\n\nMatalalla, värisevällä äänellä kuiskasi mies:\n\n-- Hehän ovat meidän pienet... pienet poikamme...\n\nNaisen kasvoilla kuvastui tuska, sääli ja hellyys, kun hän katsoi\npoikiinsa. Sitten hänen huulensa alkoivat vavista, ja vihdoin hän\naivankuin vastustamattoman voiman pakottamana läheni nuorinta poikaansa\nja painoi huulensa tämän päätä vasten, sopertaen katkonaisesti:\n\n-- Ei... ei äiti voi... poikia jättää...\n\n-- Kuuletteko, pojat! -- huudahti mies aivankuin vapautuneena suuresta\ntaakasta. -- Kuulettehan mitä äiti sanoo! Älkää nyt olko surullisia --\nnythän on kaikki hyvin... Äiti jää teidän luoksenne, neuvoo teitä,\npitää teistä huolta...\n\nJa hän puhui edelleen niin iloisesti ja reippaasti, kuin olisi ollut\nkysymys vain jostakin lyhyestä matkasta -- ja kaikki muuttuivat taas\niloisemmiksi.\n\n-- Miksei sentään ole elämää kuoleman jälkeen... -- lausui nainen\naivankuin olisi arastellut puhua siitä. -- Olisi niin onnellista tavata\nvielä...\n\n-- Sinä sanot erään syyn, joka suureksi osaksi on synnyttänyt uskon\nhaudantakaiseen elämään; ihmiset ovat tahtoneet nähdä toisiaan vielä\nkuoleman jälkeenkin, ja he ovat laatineet myöskin uskontonsa sen\nmukaan.\n\n-- Kummallista... -- puhui nainen aivankuin uneksien, -- joskus, kun ei\najattele tarkempaan, tuntuu niin surulliselta, kun ei enää koskaan\nnäe... kun tavallaan häviää...\n\n-- Mutta rakkaani, emmehän me häviä: mehän elämme kuolemamme jälkeen...\nKatsohan poikiamme. Heissä me elämme. Heille olemme antaneet itsemme,\nsielummekin... Niinkuin ruoho lakastuu, kukat varisevat, niin täytyy\nmeidänkin ruumiimme lakastua. Mutta niinkuin ruohot ja kukat keväällä\nnousevat uudelleen entistä kauniimpina ja elinvoimaisempina -- samoin\nelämme mekin uudelleen lapsissamme. Ei meidän siis tarvitse kauhistua\nmitään tyhjiinraukeamista.\n\n-- Niin... niinhän se on kuin sanot... Meihin on vain niin syvälle\njuurrutettu tuo mahdoton luulo, ettei järkikään toisinaan voi sitä\nkarkoittaa...\n\n-- Matti, ole hyvä ja aukaise ikkuna... tahtoisin...\n\nHän keskeytti -- mutta kaikki ymmärsivät, että hän tahtoi vielä kerran\nkuulla aaltojen loiskeen, hän oli aina rakastanut merta.\n\nNuorin poika veti punaiset samettiuutimet syrjään ja aukaisi molemmat\nikkunanpuoliskot.\n\nSyysyön sakea pimeys hypähti taaksepäin nopeasti kuin peto, jota\nheitetään kekäleellä, mutta joka jää kuitenkin pienen matkan päähän\nmustana ja pelottavana... Ulkona oli tullut vieläkin hiljaisemmaksi.\nVain vaivoin kuului silloin tällöin aaltojen väsähtänyt loiskina...\nhaavan lehdet värähtivät kerran, kuin olisi joku kuiskannut hyvin\nhiljaa... Ja yötuuli suhisi puissa niin hillitysti ja salaperäisesti --\nniinkuin ylhäällä läpitunkemattomassa pimeydessä olisivat hitaasti\nsuhahdelleet suunnattomat siivet...\n\nHe tuijottivat kauan tuohon mustaan ikkuna-aukkoon. Tuntui kuin olisi\npimeydestä joku tuntematon olento tuijottanut heihin liikkumattomalla,\njäykällä katseellaan. Mies kuunteli vain aaltoja, ja lukemattomat\nmuistot, kokonainen sarja kuvia vilahteli hänen ohitseen. Hän muisti,\nmiten aallot hyväillen loiskuttelivat veneen kylkiä, kun hän ensi\nkerran oli vaimonsa kanssa merellä ja kaupungista kuului etäinen\nsoitto... Hän muisti Pohjanmeren aallot raivoisina, vaahtopäisinä\nsyöksymässä ehtimiseen yli laivankannen... Ja nyt hän ei enää\nmilloinkaan keinu aalloilla...\n\nSilloin kuului yön pimeästä hiljaisuudesta kaukainen, vaikeroiva ääni.\nEnsin ei kuulunut mitä se oli, mutta sitten he tunsivat sen kurkien\nhuudoiksi. Ne lähenivät, lähenivät, lähenivät... kuului selvästi, että\nsiinä oli suuri parvi -- pitkä, muuttava parvi. Kuin välähtäen\nmuistuivat hänen mieleensä kauniit kesäillat muinaisessa lapsuuden\nkodissa: hän on pieni poika, aurinko on juuri laskenut, vain punainen\nrusko peittää vielä länsitaivaan... Hän seisoo pihalla kuunnellen\nkurkien salaperäisiä huutoja kaukaisella suolla...\n\nNe lähenevät -- ne ovat jo kohdalla... Ah -- nuo huudot eivät nyt\nolekaan samanlaisia kuin muinoin, lempeinä kesäiltoina... Nyt kun ne\nmuuttavat, kaikuvat niiden huudot niin toivottomina, valittavina ja\nsurullisina -- niinkuin ne jättäisivät ikuisia jäähyväisiä... Huudot\netääntyvät yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi... He kuuntelevat\njännittyneinä, henkeä pidättäen... Hetkeen ei kuulu enää mitään --\nmutta sitten kuuluu vielä kerran yksi ainoa huuto niin kaukaisena ja\nheikkona kuin aavistus...\n\nJa taasen on hiljaista...\n\n-- Kurjet muuttavat... -- sanoi mies, tuijottaen ulos pimeyteen.\n\n-- Niin muuttavat... -- yhtyi siihen vanhin poika, tuskin kuuluvasti,\nja hänen äänensä värisi...\n\nKummallista! Nyt, kun kuolinhetki tuli yhä lähemmäksi, ja vaikka hän\ntiesi, ettei hän sitä lykkää, hän alkoi tuntea jotain epämääräistä\nelämänkaipuuta... Hän olisi niin mielellään vielä tahtonut nähdä kesän,\nnähdä tuoksuvan apilapellon perhosineen, mehiläisineen... kuulla\nlintujen laulun kevätaamuna... Ja muistaessaan, ettei hän enää\nmilloinkaan saa tuota nähdä, vaan että hän jo huomenna on kuollut,\nkylmä, tunsi hän jonkinmoista epämääräistä, ennen tuntematonta kammoa.\nParempi taitaisi sittenkin olla elää -- sairaanakin. Kuinka olikaan\nSalomo sanonut: \"Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona.\"\n\nEi! Kun hän ajatteli tarkempaan, tunsi hän, että se oli vanha kasvatus,\njoka siellä nosti päätään. Sillä miksi olisi kuolema viikon perästä\nparempi kuin nyt? Kesää hän ei missään tapauksessa enää näe. Ei! Nyt se\non tapahtuva.\n\nHän nousi heti paikalla, meni kaapille ja ruiskutti käsivarteensa\nvahvan annoksen morfiinia. Sitten hän taas istuutui tyynesti\nsohvalleen...\n\nMiten omituinen tunne! Vaikka jalat ja kädet tuntuvat liikuttaessa\nraskailta, niin kuitenkin on niin tavattoman kevyt olla. Ei mitään\ntuskaa, ei pahoinvointia -- vain suloinen raukeus koko ruumiissa... Ja\nkaikki jännitys, se pieni kammo ja juhlallisuus, jota hän äsken oli\ntuntenut, katosi kokonaan... Hän tunsi vain halua levätä, nukkua,\njättää kaikki...\n\nHän tunsi kuitenkin, että tuo raukeus tuli yhä suuremmaksi, ja\nsentähden hän sanoi hiljaa:\n\n-- Pojat, minä olen iloinen... kun olen voinut elää niin kauan, että te\nolette jo noin suuria... olette miehiä... -- Hän pysähtyi hetkeksi,\nniinkuin puhuminen olisi uuvuttanut häntä, ja jatkoi sitten hitaasti,\nkorostaen joka sanaa:\n\n-- Niin, pojat... Eläkää aina miehinä... ja kun aika tulee -- niin\n_kuolkaa myöskin miehinä_.\n\nKukaan ei puhunut mitään. Lähenevän kuoleman vakavuus ja juhlallisuus\noli tarttunut kaikkiin, eikä kukaan tahtonut rikkoa hiljaisuutta, eikä\nvalittaa. Pojat tarttuivat isänsä laihtuneisiin käsiin ja puristivat\nniitä hiljaa aivankuin vastaukseksi.\n\nJa vaimo polvistui ja painoi päänsä miehen rintaa vasten. Mies tarttui\nhänen päähänsä ja suuteli häntä, puhuen hiljaa ja hellästi:\n\n-- Rakkaani... Minä en ole milloinkaan rakastanut sinua niin kuin\nnyt...\n\nHän hymyili, sillä hänen mieleensä muistui taas se ilta, jolloin he\nensi kerran olivat soutelemassa. Hän painoi sähkönappulaa, ja heti\nalkoi verhojen takaa kuulua heidän lempivalssinsa alakuloinen sävel.\nHän katsoi hymyillen vaimoansa ja kysyi kuiskaten:\n\n-- Muistatko...?\n\n-- Oi rakkaani... muistan... muistan... -- sopersi nainen liikutettuna.\n\nNiin... siitä oli kaksikymmentäviisi vuotta, mutta heidän molempien\nmieleen tuli tapaus yhtä selvänä kuin se olisi tapahtunut eilen.\n\nHe olivat kaukana lahdella, kaupungin melu ja jyrinä ei kuulunut enää\n-- soitto vain kuului... Ja silloin alkoi äkkiä kuulua tämä sama valssi\n-- niin vienona ja surumielisenä, että tyttö purskahti itkuun. Ja\nsilloin mies hellitti airoista, meni tytön viereen ja suuteli häntä...\n\nSe oli heidän ensimäinen suudelmansa...\n\nKaksikymmentäviisi vuotta! Ja nyt tuudittaa sama sävel hänet\nkuolemaan...\n\nMutta hän ei tuntenut enää mitään kaipausta... Elämä oli antanut\nhänelle paljon, vaikkakin ankaran taistelun jälkeen. Hän tunsi itsensä\nnyt onnelliseksi...\n\nSävel läheni loppuaan... värisi vielä hetken ja häipyi sitten kuin\nkaunis unelma... Mutta sekään ei tuottanut enää mitään tuskaa -- hänen\noli niin sanomattoman kevyt ja rauhallinen olla. Hän hymyili\nomaisilleen ja sanoi heikolla äänellä:\n\n-- Muistatteko Petroniusta?\n\nKukaan ei vastannut. He vain hymyilivät.\n\nSitten hän otti vielä annoksen morfiinia.\n\nHän nojautui yhä raskaammin leposohvansa selustaa vasten, ja hänen\nkasvonsa muuttuivat yhä kalpeammiksi. Mutta hänen huulensa hymyilivät\nja hänen katseessaan kuvastui sanoin kuvaamaton rauha, kun hän kuiskasi\nkuin itsekseen:\n\n-- Oi, miten hyvä minun on olla...\n\n-- Isä... eikö sinulla ole mitään tuskia...? -- kysyi vanhin poika.\n\n-- Ei mitään tuskia... Hyvästi nyt... rakkaani...\n\nHän katsahti jokaiseen rauhallisella, väsyneellä katseellaan, ja he\ntarttuivat taas hänen käsiinsä. Ja vaikka he käsittivät, että he nyt\nnäkevät hänet viimeisen kerran elävänä, ja vaikka he olivat kauhulla\najatelleet tätä hetkeä, niin se ei ollutkaan kauhea. Kun he katsoivat\nhänen tyyniä, hymyileviä kasvojansa, eivät he saattaneet tuntea mitään\ntuskaa. Oli vain niin omituisen juhlallista, salaperäistä ja\nhiljaista...\n\nHän hymyili yhä raukeata hymyänsä -- niinkuin olisi muistellut jotain\nsuloista, ja hänen puoliksi suljetuissa, hiukan himmeissä silmissään\noli sellainen katse kuin katsellessa jotain kaunista, kaunista näkyä...\nJa hän kuiskasi itsekseen niin katkonaisesti ja heikosti, että se\nmuistutti yötuulen suhinaa:\n\n-- Tämä on... siis .. kuolema ..\n\nHän lepäsi vielä hetken liikkumatta. Sitten hänen silmänsä avautuivat,\nne näyttivät vielä kerran loistavan kuin aurinko ennen lopullista\nlaskemistaan. Hän katsahti vielä kerran kaikkiin hymyillen tuota\nihmeellistä hymyään... sitten näytti siltä, kuin hänen silmiänsä olisi\npainanut sanomattoman raskas uni...\n\nMutta hänen laiha, kalpea kätensä alkoi hapuilla jotakin -- sitten se\nlöysi sähkönappulan sohvan kädensijan vieressä... hän painoi siihen, ja\nhetken kuluttua alkoi esiripun takana Chopin'in surumarssin sävel\ntuskin kuuluvana, matalana kuiskauksena...\n\nSitten hän sulki silmänsä...\n\nHänen kasvonsa kalpenivat yhä enemmän, hänen hengityksensä muuttui yhä\nkevyemmäksi ja kuulumattomammaksi -- hänen rintansa kohoilua tuskin\nerotti...\n\nMutta itse hän ei tunne enää sitä. Hän on olevinaan konsertissa\nkihlattunsa kanssa... Soitetaan paraillaan Chopin'in surumarssia...\nNuori taiteilija valaa noihin synkkiin säveliin koko sielunsa. Sali on\nhämärä, ja he puristavat toistensa kuumia käsiä .. He istuvat yhä\nhaltioituneina kuunnellen kauan, kauan... Ja tuntuu kuin lupaisi tuo\nsävel jotain surullista ja suloista...\n\n... Soitto alkaa kuulua etäämmältä, jostakin alhaalta... Ja nyt hän\nhuomaa, että he kulkevat, liitelevät jonnekin... Ja on niin\nsanomattoman kevyttä, valoisaa ja suloista... Tuohon rakkaaseen\nmusiikkiin liittyy joidenkin tuntemattomien lintujen hurmaava laulu...\nIlma on täynnä loistavien kukkien tuoksua -- ja niinkuin hellät kädet\nhyväilee vieno tuulenhenkäys heidän kasvojaan... Vähitellen alkaa heitä\nomituisesti raukaista. Pitäen yhä toisiaan kädestä nojautuvat he hiukan\ntaaksepäin .. ja on aivankuin ilma kannattaisi heitä... Heidän silmänsä\nsulkeutuvat, soitto alkaa kuulua yhä kauempaa... he liitelevät yhä\nkauemmaksi, auringon valaisemien, tuoksuvien puunlatvojen yli...\n\nVielä kuuluu kaukaisena, hyväilevänä jotakin... jotakin... Hän nukkui.\n\nÄänettöminä ja liikkumattomina katselivat he miten kuoleman kalpeus\nlevisi hänen kasvoilleen ja miten hengitys muuttui yhä heikommaksi...\nVasta kun hänen kätensä muuttuivat kylmiksi, huomasivat he, että hän\noli jo lakannut hengittämästä...\n\nSilloin alkoi nuorin poika hiljaa itkeä.\n\nOmituisen hellyyden valtaamana tarttui vanhin poika hänen käteensä ja\nsanoi väräjävällä äänellä:\n\n-- Älä itke, Matti... Isä ei ole meille kuollut... Hän elää aina meidän\nmuistossamme...\n\n-- Minä en itke surusta -- muuten vain... -- nyyhkytti nuorukainen.\n\nJa keskimäinen poika, jonka silmissä kimalteli jotain, kuiskasi\naivankuin itsekseen:\n\n-- Mikseivät kaikki ihmiset kuole noin...?\n\nNaisen täytyi katsoa hämmästyneenä poikiinsa.\n\nHe eivät olleet milloinkaan puhuneet noin. Outo liikutus ja miehekkyys\nloisti heidän voimakkaista kasvoistaan. Ja vanhin poika tarttui äitinsä\nkäteen, suuteli sitä -- ja niinkuin olisi ymmärtänyt hänen ajatuksensa,\nsanoi hän lujasti ja hellästi:\n\n-- Niin, äiti...\n\nMutta leposohvalla lepäsi mies kalpeana, uljaana... Ja hän hymyili\nvieläkin -- niinkuin hän olisi nukkunut ja näkisi suloista unta...\n\n\n\n"]