[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzS1Dw_DmFTI1wRvYHPl31mZMPi8_Lx8ZCrqENPO8CgU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1429,"Venäläisiä talonpoikia","Tšehov, Anton",1860,1904,"1429-t-ehov-anton-venalaisia-talonpoikia","1429__Tšehov_Anton__Venäläisiä_talonpoikia",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1897,1919,9333,60055,false,54512,[24,25,26,27],"Peasants -- Russia -- Fiction","Russia -- Social life and customs -- Fiction","Russian fiction -- Translations into Finnish","Villages -- Fiction",[29,30],"Novels","Russian Literature","\"Venäläisiä talonpoikia\" by Anton Pavlovich Chekhov is a narrative work written during the late 19th century. The story explores the lives of rural Russian peasants, depicting their struggles, poverty, and the social issues they face, particularly in the wake of political upheaval. Central to the narrative is Nikolai Tshikildejev, a former waiter from Moscow, who returns to his village with his family in search of a simpler, more affordable life amid his deteriorating health.  At the start of the book, readers are introduced to Nikolai Tshikildejev as he arrives home in the village of Shukovo. He hopes to recover from illness, but the grim reality of his family's living conditions quickly becomes evident. The opening describes the dreary state of the home and the pervasive poverty that surrounds them, contrasting Nikolai’s previous life in Moscow. The passage also introduces other characters, such as Nikolai's wife, Olga, and their daughter, Sasha, as they navigate the challenges posed by their impoverished rural environment. Their return to the village sets the stage for deep examinations of family dynamics, social hierarchy, and the stark realities of peasant life in Russia during this tumultuous period. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Vuoriniemi, J. G.",324,"Realistinen kertomus venäläisestä kyläelämästä 1800-luvun lopulla. Moskovalainen lakeija palaa perheineen kotikyläänsä, missä odotettu maaseudun rauha osoittautuu köyhyyden, juopottelun ja kurjuuden leimaamaksi raadolliseksi arjeksi.","Anton Tshehovin 'Venäläisiä talonpoikia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1429. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VENÄLÄISIÄ TALONPOIKIA\n\nKirj.\n\nAnton Tshehov\n\n\nSuomentanut J. G. Vuoriniemi\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Fundamemt,\n1919.\n\nKirjapaino-Osakeyhtiö Sana.\n\n\n\n\n\n\nTshehovin kertomus \"Venäläisiä talonpoikia\" sekä aikamme\nkulttuuriprobleemi.\n\n\nJo toista vuotta olemme kirjoittaneet ja lukeneet bolshevismista, mutta\nepäilemättä valaisee tätä yhteiskunnallista arvoitusta osaltaan mitä\nsuurimmassa määrin Tshehovin kertomus \"Venäläisiä talonpoikia\". Ne,\njotka Venäjän vallankumouksen puhjetessa vartosivat uuden ajan\naamunkoittoa, uutta kulttuuria, eivät olisi niin perinjuurin\nerehtyneet, jos Tshehovin kertomus olisi paremmin säilynyt heidän\nmuistossaan. Sillä mitä voisivat nämä venäläiset talonpojat, jotka\nelävät puolittain eläimellisellä asteella, muuta antaa maailmalle kuin\npaheita ja himoja, hävitystä ja köyhyyttä? Seuratessamme päivälehdistä\nnykyistä tilannetta Venäjällä, tuntuu meistä, että Tshehovin kuvailema\nkurjuus on levinnyt kautta koko maan, että valkokivinen Moskova ja\nNevankuningatar Pietari ovat muuttuneet kyliksi, jotka lahoavat\nnälänhädän ja irstaisuuden raivotessa.\n\nPaitsi tätä ajan polttavien kysymysten aiheuttamaa mielenkiintoa on\nTshehovin kertomuksella myöskin yleissivistyksellinen merkityksensä,\nsillä se koskettelee erästä aikamme tärkeimmistä elinkysymyksistä,\nnimittäin maaseudun ja kaupungin suhtautumista toisiinsa. Eittämättä on\nkulttuurin kehitys keskittynyt kaupunkeihin ja käynyt senvuoksi\nluonteeltaan yksipuoliseksi. Kaupunkilainen -- sellainen tyyppi on\nsyntynyt -- ei ainoastaan arvioi talonpojan kulttuurille antamaa lisää\nliian alhaiseksi, vaan on muodostanut myöskin väärän mielikuvan\nmaalaiselämästä. Ensimäisessä suurkaupungissa, joka historiallisella\najalla saavutti kukoistuksensa, Aleksandriassa, esiintyi jo räikeänä\ntämä maaseudun ja kaupungin välinen eroavaisuus. Maalaiselämä alkoi\nkaupunkilaisen silmissä kangastaa kadotetulta paratiisilta. Kaupungissa\nraastetaan ja taistellaan, mutta maalla vallitsee lepo ja rauha,\nluonnon helmassa paistaa onnen aurinko pilvettömällä taivaalla. Siten\nsyntyi se idyllinen runous, jonka isä oli Theokritos. Idylli kuvailee\nmaalaiselämää ruusunpunaisin värein, sellaisena, joksi kaupunkilainen\nsen unelmissaan kuvitteli. Tämän kuvan mukaan olivat vaivannäöt,\ntaistelut ja kiusaukset tuntemattomia maalaiselämässä: paimen kaitsee\nlampaitaan ja rakastaa viattomasti paimentyttöään.\n\nNäin syntyi vähitellen kuilu maaseudun ja kaupungin välille.\nKeskinäinen ymmärrys katosi kokonaan. Kaupunkilainen ihannoi talonpojan\nkorutonta elämää, hänen tietämättömyyttään kulttuurin vaatimuksista\nja edesvastuusta, talonpoika sitävastoin rupesi vihaamaan\nkaupunkilaista hänen hienostuneiden elintapainsa sekä ruumiillisen työn\nvieroksumisensa vuoksi. Tämän maaseudun ja kaupungin välille auenneen\nkuilun täytyi johtaa romahdukseen, sillä ihmiskunta on perhe, jonka\nyksityisten jäsenten hyvinvointi on kaikkien onnen välttämätön ehto.\n\nMyöhemmin kuitenkin pääsivät valtaan terveemmät käsitykset\n\nJo 150 vuotta sitten huomattiin, että kulttuuri oli joutunut\nharhateille. Ranskassa, joka silloin hallitsi europalaista\najatusmaailmaa, Rousseau julisti hylkäävän tuomionsa kulttuurista ja\nlausui sen mielipiteen, että vain palaamalla maalaiselämän kannalle\nihmiskunta voi tulla onnelliseksi. Talonpoika-luonnonihminen oli hänen\nihanteensa. Leikillinen Voltaire tuumi, että Rousseau kuvaili\nluonnonelämää niin viekoittelevin värein, että ihmisen ehdottomasti\nvaltasi halu eläimen lailla nelinkontin livistää metsään. Ankaran iskun\nRousseaun luonnonpalvonnalle ja talonpojan ihannoimiselle antoi\nkuitenkin Ranskan vallankumous, joka kamalan selkeästi osoitti, minne\nluonnonihmisen raa'at vaistot johtivat ja miten kulttuurissa sittenkin\npiilee ihmiskunnan tosi onni.\n\n1855 ilmestyi kuuluisan ranskalaisen kirjailijan Honoré de Balzacin\nromaani: \"Les paysans\" (Talonpojat). Kymmenen vuotta hän valmisteli\ntätä teosta, jota hän piti elämänsä tärkeimpänä. Siinä hän armotta\npaljasti talonpojan sivistyksellisesti takapajulla olevan tilan ja\nmurskasi jäntevin käsin idyllin harhaanvievät lasimaalaukset. Balzacin\nromaani oli terveellinen käännekohta maaseudun ja kaupungin välisissä\nsuhteissa, sillä nyt aukenivat kaupunkilaisen silmät näkemään\ntalonpojan tarpeita ja maalaiselämän kulttuurivaatimuksia. Menneet\nolivat unelmain ja itsepetoksen päivät, nyt vaadittiin totuutta,\nsäälitöntä totuutta ja valoa, lämmittävää valoa.\n\nRanskan tapahtumilla on vastaavat tapahtumansa Venäjällä. Venäjälläkin\non kaupunkilainen, joka hallitsi kirjallisuutta ja koko henkistä\nelämää, muodostanut aivan liian kauniin kuvan maalaiselämästä.\nAjatelkaamme vain Turgenjevin ja Grigorovitshin kuvauksia. Gljeb\nUspenskij kirjoitti, että venäläinen talonpoika oli \"sielullisesti\nnuori, miehekkään-voimakas ja lapsellisen-lempeä\". Tästä venäläisen\ntalonpojan ihannoimisesta riippui slavofiilien käsitys Venäjän\ntulevaisuudesta. Huippunsa tämä talonpojan palvonta saavutti kreivi\nTolstoissa -- yhdeksännentoista vuosisadan Rousseaussa. Niin\nsuunnattomasti jumaloitiin talonpoikaa Venäjällä, ettei kukaan\nkiinnittänyt huomiotaan niihin suuriin havaintoihin, joita Tshehov teki\nkuvatessaan v. 1897 venäläisen kylän todellista tilaa. Kukaan ei\nuskonut häntä, monet moittivat häntä hänen pessimistisyytensä vuoksi.\nBolshevismin ansio on, että se on paljastanut venäläisen talonpojan\nkulttuuritarpeen ja osoittanut sen vaaran, joka syntyy siitä, että\nkymmeniltä miljoonilta ihmisiltä riistetään opinsaanti, kasvatus ja\nosallisuus niihin alkeellisimpiinkin etuihin, joita kulttuuri saattaa\ntarjota.\n\nIdylli on kadottanut suosituimman aiheensa. Se saa etsiä itselleen\ntoisia liittymäkohtia loihtiakseen ilmoille tenhoavia paratiisinkuvia.\nMe, kulttuurin päivätyöläiset, siedämme kyllä karvaita rohtoja.\nTällainen karvas vahvistusjuoma en Tshehovin kertomus \"Venäläisiä\ntalonpoikia\".\n\n\n\n\n\n\nVenäläisiä talonpoikia\n\n\n\n\nI.\n\n\nNikolai Tshikildejev, moskovalaisen \"Slaavilainen Basari\" nimisen\nravintolan lakeija, sairastui. Hänen jalkansa puutuivat ja käynti\nmuuttui, niin että hän kerran kulkiessaan hotellin käytävässä kompastui\nja kaatui tarjottimineen, jolla oli kinkkua ja herneitä. Hänen täytyi\nottaa ero. Omat ja vaimon rahavähät hupenivat lääkäreille, ei ollut\nenää millä elää, aika kävi työttä ikäväksi, ja niinpä hän päätti\nparhaimmaksi matkustaa kotiinsa maalle. Kotosallahan on helpompi\nsairastella, ja elämä käy halvemmaksi eikä suotta sanota, että oma koti\non kullan kallis.\n\nHän saapui synnyinpaikkaan Shukovoon iltapuhteella. Lapsuusmuistojen\nvalossa oli se väikkynyt hänen mielessään valoisana ja kodikkaan\nrauhaisana, mutta nyt hän astuessansa tupaan vallan pelästyi, niin\npimeää, ahdasta ja siivotonta siellä oli. Vaimo Olga ja tytär Sasha,\njotka olivat tulleet hänen kanssaan, silmäilivät ymmällään suurta\nepäsiistiä, noen ja kärpästen mustaamaa uunia, joka täytti melkein\npuolen tupaa. Mikä kärpäspaljous! Uuni oli kallellaan, seinähirret\nviistossa, ja koko tupa näytti siltä, kuin olisi se minä hetkenä\ntahansa valmis lysähtämään kokoon. Etunurkkaan oli pyhäinkuvain\nviereen, kuvien sijasta muka, liimailtu pullojen leimoja ja\nsanomalehtien palasia. Köyhän köyhää. Aikuisista ei kukaan ollut\nkotona, kaikki olivat leikkuulla. Uunilla istui noin kahdeksanvuotias\npellavapäinen, pesemätön ja mistään väliäpitämättömältä näyttävä tyttö,\njoka ei suonut tulijoille edes silmäystä. Permannolla hieroi valkea\nkissa itseään korentoa vastaan.\n\n-- Kis, kis, houkutteli Sasha sitä. Kis!\n\n-- Se ei kuule, sanoi tyttö. Se on tullut kuuroksi.\n\n-- Miksi?\n\n-- Ilman vain. Pieksivät sen.\n\nNikolai ja Olga käsittivät jo ensi silmäykseltä, millaista elämää\ntäällä vietettiin, mutta eivät sanoneet toiselleen sanaakaan. Vaieten\nottivat he nyyttinsä ja vaieten menivät he ulos. Heidän pirttinsä oli\nkylän reunasta lukien kolmas ja näytti kaikkein köyhimmältä ja\nvanhimmalta. Seuraava talo ei ollut paljoakaan häävimpi, vaan\nreunimmainen sensijaan oli rautakattoinen ja sen akkunoissa upeilivat\nverhot. Tämä talo, jonka ympärillä ei ollut aitaa, oli erillään\ntoisista ja siinä oli ravintola. Kylän rakennukset olivat yhdessä\nrivissä ja hiljaisen mietteliäs kyläpahanen pihoilta pilkkivine\nraitoineen, pihlajoineen ja seljapuineen teki miellyttävän\nkokonaisvaikutuksen.\n\nTalonpoikaistalojen takana alkoi maa jyrkästi viettää joelle, niin että\npaikoittain saven seasta pisti esiin suuria kiviä. Kivien ja\nsavenvalajien kaivamien kuoppien lomitse kierteli rinnettä pikku\npolkuja, joille oli kaadettu kokonaisia kasoja särkyneitten ruskeitten\nja punaisten astioitten palasia. Alhaalla taas aukeni laaja, tasainen,\nkirkkaanvihreä ja jo niitetty niitty, jota nyt kuljeskeli talonpoikien\nkarjalauma. Virstan päässä kylästä kulki mutkittelevaa kulkuaan joki\nihanine kukkaisrantoineen, sitten jälleen näkyi lavea niitty, karjaa,\nvalkeita hanhijonoja, kunnes, samaten kuin tälläkin puolen, tuli eteen\njyrkkä mäenrinne ja ylhäällä mäellä kylä viisikupolisine kirkkoineen ja\nhiukan kauempana herraskartano.\n\n-- Miten hyvä täällä on, sanoi Olga tehden ristinmerkin nähdessään\nkirkon. Kylläpä on tilaa, hyvä luoja!\n\nSamassa alkoivat iltakellot soida, oli nimittäin pyhän aatto. Kaksi\ntytöntylleröistä, jotka raahasivat alhaalta vesisankoa, katsahti\nkirkkoon päin kuullakseen paremmin kellojen kaiun.\n\n-- Tähän aikaan on \"Slaavilaisessa Basarissa\" päivällinen, sanoi\nNikolai haaveksivasti.\n\nIstuessaan jyrkänteen reunalla näkivät Nikolai ja Olga auringon\nlaskevan, taivaan kullan ja purppuran heijastuvan jokeen, temppelin\nakkunoihin ja koko leppoisaan, rauhalliseen ja sanomattoman puhtaaseen\nilmaan, jollaista ei Moskovassa koskaan ole. Ja kun aurinko laskeutui\ntaivaanrannan taa, kulki heidän ohitsensa ammuen ja mylvien kylän\nkarja, ja toiselta suunnalta lensivät kotiinsa hanhet. -- Kaikki\nvaikeni, vieno valo sammui ja illan pimeä alkoi nopeasti levitä.\n\nSillä välin olivat vanhukset, Nikolain isä ja äiti, palanneet heinältä.\nMolemmat olivat laihoja, kumaraisia ja hampaattomia. Kumpikin samaa\nkokoa. Tulivat kotiin naisetkin, miniät Maria ja Tekla, jotka olivat\nolleet tilanomistajan töissä joen takana. Marialla, Kirjakin vaimolla,\noli kuusi lasta. Teklalla, sotaväkeen joutuneen Denis-veljen vaimolla,\noli kaksi. Ja kun Nikolai näki astuessaan tupaan koko perheen, kaikki\nnuo suuret ja pienet ruumiit, joita liikehti mökin lavitsoilla,\nkehdoissa ja kaikissa nurkissa, ja kun hän näki, miten ahnaasti ukko ja\neukot söivät mustaa leipäänsä kastaen sitä veteen, niin hän käsitti,\nettä oli tullut turhaan tänne sairaana, rahoitta ja lisäksi perheineen\naivan turhaan.\n\n-- Missäs on Kirjak veikko, kysyi hän tervehdittyään.\n\n-- Metsävahtina kauppiaalla, vastasi isä. Välttäisi kyllä miehekseen,\nkun ei vain liiaksi ryyppäisi.\n\n-- Kyllähän nyt on hyvä, sanoi mummo itkuisella äänellä. Kelvottomia\novat meidän miehet, kaiken kotoa kylälle kantavat. Kirjak juo ja juoppo\non ukkokin, kyllä hänkin löytää tien kapakkaan. Mitäpä siitä synnistä\npeittelee. Vihastunut on Neitsyt Maaria.\n\nVieraiden tulon kunniaksi pantiin teekeittiö kiehumaan. Tee löyhki\nkalalle, sokeri oli harmaata ja niluttua, pitkin leipiä ja astioita\npuikkelehtivat torakat. Vastenmielistä oli juoda ja vastenmielinen oli\nkeskustelu. Puhuttiin vain puutteesta ja sairaudesta. Mutta ei oltu\nehditty juoda ensi kuppiakaan, kun pihalta kuului kova, venytetty\nhumalainen huuto:\n\n-- Ma-aaria!\n\n-- Kirjak tuntuu tulevan, sanoi vaari. Siinä paha, missä mainitaan.\n\nKaikki vaikenivat. Hetken kuluttua kuului taas sama raaka ja venytelty,\nikäänkuin maan alta tuleva huuto:\n\n-- Ma-aaria.\n\nMaria, vanhempi miniöistä, kalpeni ja painautui uunia vasten.\nKummalliselta näytti pelon ilme tuon leveäharteisen, voimakkaan ja\nruman naisen kasvoilla. Hänen tyttärensä, sama tyttö, joka oli istunut\nvälinpitämättömän näköisenä uunillaan, purskahti äkkiä itkuun.\n\n-- Mitä siinä, senkin vietävä, huusi hänelle Tekla, joka myöskin oli\nvoimakas ja leveäharteinen. Ei tuo tappane!\n\nVaarilta sai Nikolai tietää, että Maria pelkäsi asua metsässä Kirjakin\nkanssa ja että tämä juovuspäissään tuli aina vaimoaan hakemaan ja\ntällöin mellasti ja pieksi häntä armotta ja säälittä.\n\n-- Ma-aaria, kajahti aivan oven takaa.\n\n-- Puolustakaa Jumalan tähden, rakkaat ystävät, soperteli Maria ja\npuhkui, kuin olisi häntä työnnetty hyvin kylmään veteen. -- Puolustakaa\nminua, rakkaani!\n\nKaikki tuvassa olevat lapset alkoivat parkua ja heitä katsellessaan\nrupesi Sashakin itkemään. Kuului humalaisen yskintää ja tupaan ilmestyi\nisokasvuinen mustapartainen mies, talvilakki päässä. Hän näytti\nkauhealta, kun lampun himmeässä valossa ei voinut erottaa hänen\nkasvojaan. Tämä mies oli Kirjak. Päästyään vaimonsa luo hän ojensi\nkätensä ja löi häntä nyrkillä kasvoihin, mutta Maria ei iskun\nhuumaamana päästänyt ääntäkään, istuutui vain ja hänen nenästään alkoi\nvuotaa verta.\n\n-- Ettet häpeäkin, murisi vaari kiiveten muurille. Vierasten aikana!\nSynti ja häpeä!\n\nMutta mummo istui hiljaa kumarassa ja mietiskeli jotain. Tekla liekutti\nkehtoa. Tuntien kaiketi tekevänsä hirvittävän vaikutuksen tarttui\nKirjak tyytyväisenä Marian käteen, veti hänet ovelle ja ulvahti kuin\npeto, jotta olisi näyttänyt vieläkin kauheammalta. Mutta samassa hän\näkkiä huomasi vieraat ja pysähtyi.\n\n-- Kas vain, vieraita, sanoi hän päästäen vaimon irti. Velimies\nperheineen!\n\nHän alkoi rukoilla pyhäinkuvaan päin kääntyen, hoiperrellen ja\naukoillen humalaisia punertavia silmiään ja jatkoi:\n\n-- Velimies on siis tullut perheineen Moskovasta. Se on se Moskova\noikea pääkaupunki, se oikea kaupunkien kaupunki -- -- Suokaa\nanteeksi --\n\nHän istuutui penkille teekeittiön luo ja alkoi ääneen maiskutellen\njuoda teetä teevadiltaan. Muut vaikenivat. Juoda härpittyään kymmenisen\nkuppia hän painui pitkäkseen penkille ja alkoi kuorsata.\n\nRuvettiin puuhaamaan makuullemenoa. Sairas kun oli, pantiin Nikolai\nvaarin kanssa uunille, Sasha kävi lattialle ja Olga meni eukkojen\nkanssa heinälatoon.\n\n-- Niin, niin pääskyseni, sanoi hän laskeutuessaan Marian viereen\nheinille. Ei parku pahasta päästä. Parasta, että koetat kärsiä. Sanassa\nsanotaan: Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, niin käännä hänelle\nvasenkin. Niin, niin pääskyseni.\n\nSitten hän puolihiljaa laulavalla äänellä kertoili Moskovasta,\nelämästään siellä ja olostaan erään huonevuokralan sisäkkönä.\n\n-- Moskovassa ovat talot suuria ja kivisiä, puheli hän. Kirkkoja on\nhyvin paljon, kymmeniä satoja -- -- Taloissa asuu vain herrasväkeä ja\nnekös vasta ovat kauniita ja miellyttäviä!\n\nMaria sanoi, ettei hän koskaan ollut käynyt edes kihlakunnan\npääkaupungissa, saati sitten Moskovassa, hän ei osannut lukea, ei\ntuntenut rukouksia, ei edes \"Isä meitää\". Hän ja toinen miniä Tekla,\njoka nyt istui taampana ja kuunteli, olivat kumpikin kovin\nkehittymättömiä eivätkä ymmärtäneet mitään. Kumpikaan ei rakastanut\nmiestään. Maria pelkäsi Kirjakia, ja kun hän jäi kahden miehensä\nkanssa, niin hän värisi kauhusta ja joutui tämän läheisyydessä aivan\npyörälle päästään, sillä Kirjakista lähti väkevä viinan ja tupakan\nkatku. Ja Tekla vastasi kiukustuneena kysymykseen, ikävöikö hän\nmiestään tämän poissa ollessa:\n\n-- Johan nyt, mokomaa!\n\nHetken juteltuaan he vaikenivat.\n\nIlma oli viileä ja ladon luona kiekui täyttä kurkkua kukko häiriten\nunen tuloa. Kun sinervä aamuvalo jo pilkki kaikista raoista, nousi\nTekla hiljaa, meni ulos ja kuului juoksevan jonnekin paljaita jalkojaan\ntömistäen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nOlga meni kirkkoon ja otti Marian mukaansa. Kun he laskeutuivat polkua\nniitylle, oli heidän kummankin hauska. Olgaa miellytti avoin keto ja\nMaria tunsi, että käly oli hänen läheinen sukulaisensa. Aurinko nousi.\nMatalalla niityn yläpuolella leijaili uninen haukka, joki oli sumuinen,\nusvaa siellä täällä, mutta joen tuolla puolen alkoi jo levitä\nvalojuova, kirkko loisti päivänsäteissä ja herraskartanon puutarhassa\nkirkuivat kilvan varikset.\n\n-- Vaari kyllä menettelee, kertoi Maria, mutta muori on ankara ja\nsotkeutuu kaikkiin asioihin. Omaa viljaa riitti laskiaiseen asti, mutta\nnyt ostamme ravintolasta. Siitäkin kiukuttelee. Liian paljon moittii\nmeidän syövän.\n\n-- Niin, niin pääskyseni. Kärsi ja sillä hyvä. On sanottu: Tulkaa\nkaikki työtä tekevät ja raskautetut.\n\nOlga puhui vakavasti, puolittain laulamalla, ja käveli pyhiinvaeltajan\ntapaan nopeasti ja hätiköiden. Hän luki joka päivä evankeliumia, luki\nääneen diakoonien tavoin ja paljon jäi häneltä käsittämättä, mutta\npyhät sanat liikuttivat häntä kyyneliin saakka ja vanhat kirkkokielen\nmuodot hän lausui heltynein mielin. Hän uskoi Jumalaan, Neitsyt\nMaariaan ja pyhimyksiin, uskoi, ettei saanut loukata ketään, ei\nyksinkertaisia ihmisiä, ei saksalaisia, ei mustalaisia, ei juutalaisia.\nJa voi niitä, jotka eivät säälineet eläimiä! Näin uskoi hän kirjoitetun\npyhiin kirjoihin ja siksi hänen kasvonsa kävivät lempeiksi, helliksi ja\nkirkkaiksi, kun hän lausui raamatun sanoja, käsittämättömiäkin.\n\n-- Mistä olet syntyisin, kysyi Maria.\n\n-- Olen Vladimirista. Mutta minut vietiin Moskovaan jo kauan sitten,\nkahdeksanvuotiaana.\n\nHe tulivat joelle. Toisella rannalla vallan veden partaalla seisoi joku\nnainen ja riisuutui.\n\n-- Se on meidän Tekla, sanoi Maria tuntien naisen. Hän on käynyt joen\ntakana herrastalossa kauppapalvelijain luona. Niin julkea ja riitaisa\nhän on, että...\n\n-- Niin julkea, että ihme, toisti Maria.\n\nJoen poikki johtivat huojuvat hirsiportaat ja aivan niiden alla\nuiskenteli puhtaassa läpikuultavassa vedessä parvittain leveäotsaisia\nkarppikaloja. Veteen kuvastuvissa vihreissä pensaissa kimmelsi kaste.\nTuntui lämmin hengähdys, mieli kävi iloiseksi. Miten ihana aamu! Miten\nihanaa olisikaan ollut elämä, jollei olisi ollut vaanimassa puute,\nhirveä ja armoton puute, jolta ei voinut minnekään kätkeytyä. Mutta nyt\ntarvitsi vain katsahtaa kylään, kun jo muistui elävästi mieleen kaikki\neilinen, ja onnekas riemu, joka oli henkinyt kaikkialta, katosi heti\njäljettömiin.\n\nHe tulivat kirkkoon. Maria pysähtyi ovelle eikä uskaltanut astua\nkauemmaksi. Hän ei tahtonut edes istuutua, vaikka päiväkirkkoon\nsoitettiin vasta yhdeksännellä tunnilla. Hän seisoi koko ajan.\n\nKun luettiin evankeliumia, alkoi kirkkoväki liikkua antaakseen tietä\nmaatilanomistajan perheelle. Kirkkoon astui kaksi valkopukuista tyttöä\nleveäreunaiset hatut päässään ja heidän seurassaan täyteläinen,\nheleäihoinen, merimiespukuinen poika. Heidän tulonsa liikutti Olgaa,\nsillä hän päätti ensi katseesta heidän olevan oikeita, sivistyneitä ja\nkauniita ihmisiä. Maria taas katseli heitä alta kulmin, jurosti ja\narkaillen, ikäänkuin he eivät olisikaan olleet ihmisiä, vaan hirviöitä,\njotka olisivat saattaneet murskata hänet, jollei hän olisi väistänyt.\n\nJa kun diakooni vain lausui jotain bassoäänellään, niin oli hän joka\nkerran kuulevinaan huudon \"Ma-aaria\" ja säpsähti.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKyläläiset saivat tietää vierasten tulosta ja jo päiväkirkon jälkeen\nkokoontui taloon paljon väkeä. Leonytshevit, Matveitshevit ja\nIljitshovit, kaikki tulivat saamaan tietoja Moskovassa toimessa\nolevista sukulaisistaan. Oli tapana viedä lukutaitoiset shukovolaiset\nlapset Moskovaan ravintolapalvelijoiksi ja käytävävahdeiksi (samoin\nkuin joen toisella puolella olevan kylän lapset pantiin\nleipurinoppiin). Niin oli tehty pitkät ajat, jo maaorjuuden aikana,\njolloin eräs shukovolainen, nyt jo tarujen piiriin siirtynyt,\ntalonpoika Luka Ivanytsh, joka palveli tarjoilijana eräässä\nmoskovalaisessa klubissa, otti palvelukseensa vain kotikyläläisiään ja\nnämä taas kaupungin elämään perehdyttyään kutsuivat sinne omia\nsukulaisiaan, joille hankkivat paikkoja anniskeluihin ja ravintoloihin.\nSiitä ajasta lähtien nimittivätkin ympäristön asukkaat Shukovoa vain\nlakeijain kyläksi. Nikolai vietiin Moskovaan yhdentoistavuotiaana ja\nsiellä hankki hänelle paikan silloinen \"Ermitash\" puiston\nteatterivahtimestari Ivan Makarytsh, joka kuului Matveitshevien\nperheeseen, ja nyt Nikolai kääntyneenä Matveitshevien puoleen puhui\nseuraavaan opettavaiseen tapaan.\n\n-- Ivan Makarytsh oli hyväntekijäni ja velvollisuuteni on rukoilla\nJumalaa hänen puolestaan päivin ja öin, sillä hänen avullaan tulin\nhyväksi ihmiseksi.\n\n-- Isäseni, sanoi itkuisella äänellä vanha mummo, joka oli Ivan\nMakarytshin sisar. Hänestä, kultasestamme, ei vain kuulu mitään.\n\n-- Talvella hän palveli Omanilla ja tällä huvikaudella kerrottiin hänen\nolleen jossain kaupungin ulkopuolella olevassa puistossa. Alkaa jo\nkäydä vanhaksi... Ennen saattoi kesäaikoina tuoda kotiin kymmenenkin\nruplaa päivässä, mutta nyt on elämä kaikkialla käynyt hiljaiseksi ja\nvaikea on ukon tulla toimeen.\n\nMummo ja eukot katselivat Nikolain jalkoja, joissa oli huopasaappaat,\nja hänen kalpeita kasvojaan ja puhuivat surumielisesti:\n\n-- Kovaosainen olet, Nikolai Osipytsh, kovaosainen. Ei luonnista.\n\nSashaa kaikki hyväilivät. Hän oli jo täyttänyt kymmenen vuotta, mutta\nhän oli pienikasvuinen, hyvin laiha ja näytti korkeintaan\nseitsenvuotiaalta. Toisten, päivettyneiden, pitkiin haalistuneisiin\npaitoihin puettujen tyttöjen joukossa, joitten tukat olivat rumasti\nleikatut, tuo vaalea lapsi suurine tummine silmineen ja punaisine\ntukkaan pistettyine nauharuusukkeineen näytti huvittavan kummalliselta,\naivan kuin hän olisi ollut villin eläimen pentu, joka äsken oli saatu\nkiinni kedolta ja tuotu tupaan.\n\n-- Hän osaa jo lukeakin, alkoi Olga kehuksia katsellen hellästi\ntytärtään. Luehan, lapsoseni, sanoi hän ottaen nurkasta esiin\nevankeliumin. Lue sinä, kristikansa kuuntelee.\n\nEvankeliumi oli vanha, raskas ja nahkakantinen, sen lehtien nurkat\nolivat käpristyneet ja siitä levisi sellainen haju, kuin olisi munkkeja\ntullut tupaan. Sasha kohotti kulmakarvansa ja alkoi lujaan\npitkäveteisellä äänellä:\n\n-- Hänen mentyään ilmestyi Herran enkeli unessa Josefille sanoen: \"Ota\ntykösi poika äitineen\".\n\n-- Poika äitineen, toisti Olga ja punastui liikutuksesta korviaan\nmyöten.\n\n-- \"Ja pakene Egyptiin ja ole siellä, siksi kunis sanon sinulle -- --\".\n\nVanhanaikaisen \"kunis\" sanan kohdalla ei Olga enää voinut pidättää\nliikutustaan, vaan puhkesi itkuun. Tämän jälkeen alkoi ensin Maria ja\nsitten Ivan Makarytshin sisar nyyhkyttää. Vaari rupesi rykimään ja\netsimään pojantyttärelleen makeisia, mutta ei löytänyt mitään ja\nviittasi vain kädellään. Ja kun lukeminen päättyi, hajautuivat naapurit\nkoteihinsa liikutettuina ja hyvin tyytyväisinä Olgaan ja Sashaan.\n\nKoska oli pyhä, jäi perhe koko päiväksi kotiin. Muori, jota kaikki,\nmies, miniät ja lapsenlapset nimittivät eukoksi, koetti tehdä kaikki\nitse. Itse lämmitti hän uunin, hoiti teekeittiön, kävipä ulkotöissäkin\nja sitten napisi, että hänet näännytettiin työllä. Aina pelkäsi hän,\nettä joku syö liikaa tai että vaari ja miniät laiskottelevat. Milloin\noli hän kuulevinaan, että ravintolanisännän hanhet olivat takatietä\ntulossa hänen vihannestarhaansa, ja hän juoksi tuvasta pitkä keppi\nkädessä ja sitten puolisen tuntia huusi korvia särkevällä äänellä\nkaalikeittonsa ääressä, joka oli yhtä raihnaista ja laihaa kuin hän\nitsekin; milloin taasen näytti hänestä varis hiipivän kananpoikien\nkimppuun ja kovalla melulla syöksyi hän varista kohti. Hän oli\näkeissään ja murisi aamusta iltaan huutaen väliin niin, että\nohikulkijat kadulla pysähtyivät.\n\nMiehelleen ei hän ollut hellä, nimitteli tätä kuhnuriksi tai\nrutonsyömäksi. Vaari oli toimeton, saamaton mies, ja jollei muori olisi\nalituiseen häntä liepeestä nykinyt, ei hän kenties olisi lainkaan\ntehnyt työtä, vaan istunut uunilla ja jaaritellut. Pitkälti jutteli hän\npojalleen joistakin vihollisistaan ja valitteli loukkauksia, joita hän\nmuka joka päivä sai naapureittensa puolelta osakseen. Häntä oli ikävä\nkuunnella.\n\n-- Niin, sanoi hän kylkiinsä tarttuen. Niin, ristinpystyttämisen juhlan\njälkeen myin omin ehdoin heinää kolmestakymmenestä kopekasta puuta --\nNiin... Hyvä on... Niinpä siis vedän aamulla heiniä, vapaaehtoisesti,\nenkä ketään häiritse. Silloinpa tulee pahaksi onneksi, huomaan, Antip\nSedelnikov. \"Minne heiniä vedät, senkin mokoma\", huutaa ja lyö minua\nkorvalle.\n\nKirjakin päätä taas kivisti kohmelo ja hän häpesi veljeään.\n\n-- Mitä kaikkea viina tekeekään. Voi, hyvä luoja, mutisi hän pudistaen\nkipeätä päätään. Antakaa toki Kristuksen nimessä anteeksi, sisar ja\nveli, en ole hyvilläni itsekään.\n\nPyhän kunniaksi ostettiin ravintolasta silli ja keitettiin sen päästä\nsärvintä. Keskipäivällä kaikki istuutuivat juomaan teetä ja joivat sitä\nkauan, hikeentymiseen saakka ja näyttivät vallan teestä turvonneilta.\nSenjälkeen vasta käytiin särpimeen käsiksi, kaikki söivät samasta\nastiasta. Mutta sillin pisti muori piiloon.\n\nIllalla poltti savenvalaja jyrkänteellä astioita. Alhaalla niityllä\ntytöt lauleskellen leikkivät piirileikkiä. Hanuri soi. Myöskin joen\ntoisella puolen paloi uuni, tytöt lauloivat ja heidän laulunsa kuului\nkaukaa tahdikkaana ja korvia hyväilevänä. Ravintolassa ja sen ympärillä\nmelusivat miehet laulaen juopuneen lauluaan, kaikki eri ääntä, ja\nriitelivät niin, että Olga tuontuostakin säpsähti ja sanoi:\n\n-- Oi, hyvä luoja!\n\nHäntä kummastutti, että riideltiin lakkaamatta ja että kovimmin ja\nkauimmin kuuluivat riitelevän ukot, joiden aika jo olisi ollut\nkuolla. Mutta lapset ja tytöt kuuntelivat tätä riitaa vähääkään\nkummastelematta, he näkyivät tottuneen siihen jo kehdosta lähtien.\n\nKeskiyön aika oli ohi, uunit sekä joen tällä että tuolla puolen olivat\nsammuneet, mutta alhaalla niityllä ja ravintolassa yhä elämöitiin.\nVaari ja Kirjak lähenivät latoa, jossa Olga ja Maria nukkuivat. Miehet\nolivat humalassa, kulkien käsi kädessä, olkapäillään toinen toistaan\ntöykkien.\n\n-- Anna olla, koetti ukko vakuuttaa. Anna hänen olla -- Hän on kunnon\neukko -- Synti on...\n\n-- Ma-aaria, kirkasi Kirjak.\n\n-- Anna hänen olla -- Synti on -- -- Kyllä hän eukosta käy...\n\nMolemmat seisoivat hetkisen ladon luona ja poistuivat sitten.\n\n-- Ra-akastan kedon kukkia, alkoi ukko yhtäkkiä korkealla korvia\nsärkevällä tenorillaan. Niitä kedoilla poimiskelen.\n\nSylkäsi sitten, kirosi rumasti ja meni tupaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMuori pani Sashan vahtimaan vihannestarhaansa, etteivät hanhet pääsisi\nsiihen. Oli helteinen elokuun päivä. Ravintoloitsijan hanhet olisivat\nkylläkin voineet päästä takatietä vihannestarhaan, mutta niillä oli nyt\nmuuta työtä; ne nokkivat ravintolan luona kauroja rauhallisesti\nkeskustellen ja ainoastaan ukkohanhi kohotti korkealle päätään\nikäänkuin pitääkseen silmällä, oliko muori keppineen tulossa. Toiset\nhanhet olisivat voineet tulla alhaalta laaksosta, mutta ne\nkäyskentelivät nyt laitumella kaukana joen takana, missä ne valkealta\nhohtavana jonona ulottuivat niityn halki.\n\nSasha seisoi hetkisen, ikävystyi ja huomatessaan, ettei hanhien tulosta\nollut pelkoa, meni jyrkänteelle.\n\nSiellä hän huomasi Marian vanhemman tyttären Motjkan, joka seisoi\nliikkumattomana suunnattoman suurella kivellä ja katseli kirkkoa.\nMarialle oli syntynyt kolmetoista lasta, mutta vain kuusi oli jäänyt\nhenkiin, kaikki pelkkiä tyttöjä, ei yhtä ainoata poikaa, ja vanhin oli\nkahdeksanvuotias. Paljasjalkainen, pitkään paitaan puettu tyttö seisoi\nauringonpaisteessa, päivä paahtoi suoraan hänen päälakeaan, mutta hän\nei sitä huomannut ja näytti olevan kuin paikalleen kivettynyt. Sasha\nmeni hänen rinnalleen ja sanoi kirkkoa katsellen:\n\n-- Kirkossa asuu Jumala, ihmisten asunnoissa palaa lamppuja ja\nkynttilöitä, mutta Jumalan lamput ovat pyhäinkuvainlamppuja, punervia,\nvihreitä, sinerviä kuin silmiä ikänä. Yöllä Jumala kävelee kirkossa ja\nhäntä seuraavat Pyhä Neitsyt ja Nikolai-pyhimys kulta -- top, top, top\n-- -- Ja vartiaa pelottaa, pelottaa -- -- Niin, pääskyseni, lisäsi hän\nmatkien äitiään. Ja kun maailmanloppu tulee, kohoavat kaikki kirkot\ntaivaaseen.\n\n-- Kel-loi-neen-ko, kysyi Motjka bassoäänellä venyttäen joka tavua.\n\n-- Kelloineen. Kun maailmanloppu tulee, pääsevät hyvät ihmiset\ntaivaaseen, mutta äkäiset joutuvat ikuiseen ja sammumattomaan tuleen,\npääskyseni. Äidilleni ja Mariallekin Jumala sanoo: Te ette ole ketään\nloukanneet, menkää siis oikealle paratiisiin, mutta Kirjakille ja\nmuorille sanoo hän: Menkää te vasemmalle, tuleen. Ja se, joka syö\npaastoaikana kiellettyä ruokaa, joutuu myöskin tuleen.\n\nHän katseli taivaalle silmät selkosen selälleen ja sanoi: Katsopas\ntaivaalle äläkä räpäytä silmiäsi, niin näet enkeleitä.\n\nMotjka alkoi myöskin katsella taivasta ja hetkinen kului hiljaisuuden\nvallitessa.\n\n-- Näetkö, kysyi Sasha.\n\n-- Ei näy, virkkoi Motjka bassoäänellä.\n\n-- Mutta minäpä näen. Pikku enkelit lentelevät taivaalla ja siipineen\n-- viuh, viuh niinkuin hyttyset vain.\n\nMotjka mietti hetkisen katse maahan luotuna ja kysyi sitten:\n\n-- Joutuuko muori tuleen?\n\n-- Joutuu, pääskyseni.\n\nKiveltä vei aivan alas saakka loiva tasainen rinne ja sitä peitti\npehmeänvihreä ruoho, jota teki mieli kädellä silittää tai levätä sillä.\nSasha kävi pitkälleen ja vieri alas. Vakavan ja ankaran näköisenä\npullistaen poskensa laskeutui Motjkakin maahan ja alkoi vieriä. Sitten\nratkesi hänen paitansa olkaan asti.\n\n-- Miten naurettavaa, sanoi Sasha ihastuksissaan.\n\nHe menivät molemmat ylös vielä kerran vieriäkseen, mutta samassa\nkuului tuttu inisevä ääni: \"Voi hirveätä!\" Hampaaton, luiseva,\nkyttyräselkäinen muori ajoi lyhyet harmaat hiukset tuulessa liehuen\nhanhia vihannestarhasta ja huusi:\n\n-- Kaiken kaalin sotkivat, senkin kirotut. Vieköön teidät surma,\nkolmasti kirotut, rutonsyömät! Paha teidät periköön!\n\nHän huomasi tytöt, heitti käsistään kepin, otti maasta risun ja\ntartuttuaan Sashan kaulaan kuivine ja kovine sormineen alkoi piestä\nhäntä. Sasha itki kivusta ja pelosta. Silloin uroshanhi hoippuen\njalalta toiselle tuli vanhuksen luo kaula kurollaan ja suhisi jotain,\nja kun se taas palasi laumansa luo, niin kaikki naarashanhet\ntervehtivät sitä hyväksyvästi: krok, krok, krok! Sitten muori ryhtyi\npieksämään Motjkaa ja tällöin Motjkan paita taas repesi. Epätoivoissaan\nääneen itkien meni Sasha tupaan valittamaan, hänen perässään tuli\nMotjka, joka myöskin itki, mutta bassoäänellä ja kyyneleitään\npyyhkimättä. Hänen kasvonsa olivat niin märät, kuin olisi hän kastanut\nne veteen.\n\n-- Hyvä isä, ihmetteli Olga, kun he yhdessä tulivat tupaan, Taivasten\nvaltiatar!\n\nSasha alkoi kertoa, mutta tällöin astui sisään muori läpitunkevalla\näänellä huutaen ja riidellen. Tekla suuttui ja tuvassa alkoi aikamoinen\nmelu.\n\n-- Ei mitään, ei mitään, lohdutteli Olga silittäen kalpeana ja\nliikutettuna Sashan päätä. Hän on isoäitisi, olisi synti suuttua\nhäneen. Ei mitään, lapsukaiseni.\n\nNikolai, jota ainainen huuto, nälkä, häkä ja löyhkä vaivasi, ja joka jo\nvihasi ja halveksi köyhyyttä, joka häpesi vaimonsa ja tyttärensä\nsilmissä isäänsä ja äitiänsä, laski jalkansa uunilta riipuksiin ja\nalkoi puhua ärtyneellä itkuisella äänellä kääntyen äitinsä puoleen:\n\n-- Te ette saa lyödä häntä. Ei teillä ole mitään oikeutta lyödä häntä.\n\n-- Katsohan, kuolemaasiko sinä siellä uunilla teet, tiuskasi hänelle\nTekla ilkeyksissään. Pahusko teidät tänne toikaan, senkin\ntyhjäntoimittajat!\n\nSasha, Motjka ja pikku tytöt, niin monta kuin heitä olikin,\nsulloutuivat uunin päälle nurkkaan Nikolain selän taa ja kuuntelivat\nsieltä kaikkea tätä vaiti, peläten ja heidän pikkuiset sydämensä\ntykyttivät aivan kuuluvasti. Kun perheessä on sairas, joka on kauan\ntoivottomasti potenut, niin sattuu raskaita hetkiä, jolloin kaikki\nläheiset arastellen, salaisesti, sydämensä syvyydestä toivovat hänen\nkuolevan. Vain lapset pelkäävät silloinkin omaisensa kuolemaa ja sitä\najatellessaan tuntevat kauhua. Nytkin tytöt pidättäen hengitystään\nkatselivat surullinen ilme kasvoillaan Nikolaita luullen, että hän\nkohta kuolee, ja heidän teki mieli itkeä ja sanoa hänelle jotain\nhellää, säälivää.\n\nNikolai puristautui Olgaa vasten ikäänkuin turvaa hakien ja sanoi\nhänelle hiljaisella väräjävällä äänellä:\n\n-- Olga rakkaani, en voi enää olla täällä. Voimani eivät kestä. Jumalan\ntähden, Kristuksen vuoksi, joka on taivaissa, kirjoita sisarellesi\nKlaudia Abramovnalle, että hän myisi ja panttaisi kaikki, mitä hänellä\non, että hän lähettäisi rahaa, sillä me lähdemme täältä. Voi hyvä\nJumala, jatkoi hän tuskaisesti, jospa saisi edes toisella silmällä\nvilkaista Moskovaan. Kunpa edes näkisin siitä unta...\n\nJa kun tuli ilta ja tupa pimeni, valtasi mielen niin tuskallinen ikävä,\nettä oli vaikea sanoa sanaakaan. Äkäinen muori liotteli ruisleivän\nkuoria vadissa ja imeksi niitä kauan, koko tunnin. Maria toi lehmän\nlypsettyään maitosangon ja asetti sen penkille, sitten muori kaasi\nmaidon sangosta kannuihin, hitaasti, kiirehtimättä, nähtävästi\ntyytyväisenä siihen, ettei sitä nyt paastoaikana kukaan joisi ja että\nse jäisi kokonaan säästöön. Vain hiukkasen, hyvin vähän, hän kaasi\nteevadille Teklan lapsia varten. Kun hän ja Maria olivat vieneet kannut\nkellariin, Motjka yhtäkkiä vavahti, kiipesi uunilta ja tultuaan penkin\nluo, jolla oli kuppi leivänkuorineen, loiskautti siihen vadista maitoa.\n\nMuori ryhtyi tupaan palattuaan taas imemään kuoriaan ja Sasha ja Motjka\nkatselivat häntä uunilla istuen. Heitä miellytti ajatus, että muori oli\ntehnyt paastosynnin ja joutuu siis helvettiin. He olivat saaneet\nlohdun, nukkumaisillaan ollessaan kuvitteli Sasha viimeistä tuomiota:\nPaloi iso saviuunin muotoinen pätsi ja paholainen, jolla oli sarvet\nkuin lehmällä, ajoi muoria tuleen pitkällä kepillä, kuten tämä oli\näsken ajanut hanhia.\n\n\n\n\nV.\n\n\nMaarian taivaaseenastumisen pyhän iltama kellon käydessä yhtätoista\ntytöt ja pojat, jotka kävelivät alhaalla niityllä, alkoivat äkkiä\nhuutaen ja kirkuen juosta kylään päin. Ylhäällä jyrkänteen reunalla\nistujat eivät ensin voineet käsittää, mistä se johtui.\n\n-- Tulipalo, tulipalo, kajahti alhaalta. Palaa!\n\nYlhäällä istuvat katsahtivat taakseen ja heidän silmiään kohtasi\nkauhea, tavaton näky. Erään reunimmaisen tuvan olkikatosta kohosi\ntupruava tulipatsas, joka suihkulähteen tavoin sinkautteli itsestään\nkaikkiin suuntiin palavia kipinöitä, ja samassa leimahti koko katto\nkirkkaaseen liekkiin ja tuli alkoi räiskyä.\n\nKuun valo kalpeni ja koko kylää valaisi punainen värisevä palo, mustat\nvarjot kulkivat maata pitkin, haisi palaneelta. Alhaalta paikalle\nkiiruhtavat ihmiset eivät hengästyksissään voineet puhua, vaan\nvapisivat, tyrkkivät toisiaan, lankeilivat, ja tottumattomia kun olivat\nhäikäisevään valoon, näkivät huonosti eivätkä tunteneet toisiaan.\nTuntui kauhealta. Varsinkin se tuntui hirveältä, että ylhäällä savun\nseassa lenteli kyyhkysiä ja että kyläravintolassa, jossa ei vielä\ntiedetty tulipalosta mitään, yhä laulettiin ja soitettiin, ikäänkuin\nkaikki olisi ollut, niinkuin olla piti.\n\n-- Semjon sedän talo palaa, huudahti joku kovalla raa'alla äänellä.\n\nMaria hääri tupansa luona itkien, käsiään väännellen, hampaat kolisten,\nvaikka tulipalo oli kaukana kylän toisella laidalla. Nikolai tuli\ntuvasta huopasaappaat jaloissaan, lapset juoksivat ulos paitasillaan.\nKymmenysmiehen tuvan luona alettiin lyödä malmilevyyn. Pom, pom, pom,\nkajahteli ilmassa ja tuo tiheään uudistuva väsymätön ääni sai sydämen\nkouristumaan ja ilman tuntumaan kylmältä. Vanhat eukot seisoivat\npidellen käsissään pyhäinkuvia. Pihoilta ajettiin tielle lampaita,\nvasikoita, lehmiä, kannettiin arkkuja, nahkoja ja saaveja. Pikimusta\nori, jota ei päästetty hevoslaumaan, koska se potki ja haavoitti toisia\nhevosia, juoksenteli nyt vapaaksi päästettynä tömistäen ja hirnuen\npitkin kylää, kunnes yhtäkkiä seisahtui rattaitten ääreen ja alkoi\ntakajaloillaan niitä potkia.\n\nJoen toisella puolella ruvettiin soittamaan kirkonkelloja.\n\nPalavan talon luona oli kuuma ja niin valoisa, että jokainen ruoho\nnäkyi selvästi. Erään arkun päällä, joka oli ehditty pelastaa, istui\nSemjon, isonenäinen, punatukkainen mies, lippalakki syvälle korviin\nsaakka vedettynä ja liivisillään. Hänen vaimonsa makasi kasvot maata\nvasten pyörryksissä ja valitti. Muuan noin kahdeksankymmenen vanha\nmatalakasvuinen, suuripartainen, peikkoa muistuttava ukko, joka ei\nollut paikkakuntalainen, vaan jolla nähtävästi oli tulipalon kanssa\njotain tekemistä, käveli tulipalon ääressä hatutta ja valkea nyytti\nkäsissä. Tuli kajasti hänen kaljuun päälakeensa. Kylänvanhin, Antip\nSedelnikov, joka oli tummaverinen ja mustatukkainen kuin mustalainen,\nlähestyi kirves kädessä tupaa ja löi akkunan toisensa jälkeen\nsäpäleiksi, tietämätöntä miksi, ja alkoi sitten hakata portaita.\n\n-- Eukot, tuokaa vettä, huusi hän. Kone tänne! Joutuin!\n\nSamat miehet, jotka äsken olivat remunneet ravintolassa, kantoivat\nhartioillaan paloruiskua. He olivat kaikki juovuksissa, kompastelivat,\nlankeilivat ja kaikilla oli kasvoillaan avuton ilme ja kyyneleet\nsilmissä.\n\n-- Tytöt, vettä, huusi myöskin juopunut kylänvanhin. Joutukaa, tytöt!\n\nEukot ja tytöt juoksivat alas lähteelle ja laahasivat vuorelle täysiä\nämpäreitä ja vesikorvoja juostakseen jälleen kaadettuaan veden ruiskuun\ntakaisin lähteelle. Olga, Maria, Sasha ja Motjkakin olivat kantamassa.\nVettä pumppusivat eukot ja pikku pojat, letku suhisi ja kylänvanhin\nohjaten sen milloin oveen milloin akkunoihin, pidätteli sormellaan\nvesisuihkua jonka vuoksi se suhisi vieläkin kovemmin.\n\n-- Kelpo poika olet, Antip, kuului hyväksyviä huutoja. Koeta parhaasi!\n\nJa Antip tunkeutui eteiseen suoraan tuleen ja huusi sieltä:\n\n-- Pumpatkaa! Tehkää, mitä voitte, oikeauskoiset, tällaisen\nonnettomuuden satuttua.\n\nMiehet seisoivat talon luona yhdessä ryhmässä mitään tekemättä ja\nkatselivat tuleen. Ei kenkään tiennyt, mihin ryhtyä, kukaan ei osannut\ntehdä mitään, ja yltympärillä oli viljaa, aumoja, heinää, latoja,\nkuivia risukasoja. Myöskin Kirjak ja ukko Osip seisoivat siinä molemmat\nhutikassa. Ja ikäänkuin haluten puolustaa toimettomuuttaan puheli ukko\nkääntyen maassa makaavan eukon puoleen:\n\n-- Miksi, kuomaseni, tässä ponnisteltaisiin. Tupa on vakuutettu, mitä\nsiis...\n\nSemjon kertoili milloin kenellekin, mistä tuli oli saanut alkunsa.\n\n-- Juuri tuo sama ukko, tuo nyyttiniekka, kenraali Shukovin palvelija.\nHän oli meidän kenraalillamme, joka Herrassa levätköön, kokkina. Tulee\nillalla, pyytää yöksi taloon... No, joimme tietysti lasin mieheen.\nEukko hääräili teekeittiöineen juottaakseen ukolle teetä ja\nonnettomuudeksi asetti teekeittiön eteiseen, tuli lieskahti torvesta,\ntuota noin, suoraan kattoon, olkiin. Valmista oli. Vähältä piti,\nettemme itse palaneet. Ja ukon lakki paloi, voi synti sentään.\n\nMalmilevyä lyötiin lakkaamatta ja usein helähti kirkonkello joen takaa.\nOlga läähätti tulen hohteessa ja katseli kauhistuneena punaisia\nlampaita ja rusottavia kyyhkysiä, jotka lentelivät savussa, ja juoksi\nmilloin mäkeä ylös, milloin alas. Hänestä tuntui, että tuo soitto oli\nterävänä okaana tunkeutunut hänen sieluunsa, ettei tulipalo koskaan\nlakkaa, että Sasha on kadonnut. Ja kun tuvan katto räiskyen luhistui,\nniin ajatus, että koko kylä nyt ehdottomasti palaa heikonsi hänet niin,\nettei hän enää jaksanut kantaa vettä, vaan istui jyrkänteellä\nvesisangot vieressään. Hänen rinnallaan ja alempana mäellä istui\neukkoja äännellen kuin itkuvirren vedossa.\n\nMutta samassa tuli toiselta puolelta kaupunkilaistalosta kaksissa\najoneuvoissa kauppa-apulaisia ja työmiehiä tuoden tullessaan\npaloruiskun. Tuli myöskin aivan nuori ylioppilas ratsain valkea\nmekkonsa levällään. Alkoi kuulua kirveen kolinaa, syttynyttä salvosta\nvastaan asetettiin portaat ja niitä pitkin kiipesi samalla kertaa viisi\nhenkeä, etunenässä ylioppilas, joka punotti ja huusi terävällä,\nkäheällä äänellä ja sellaisella sävyllä, kuin olisi tulipalojen\nsammuttaminen hänelle vallan totuttu tehtävä. Tupa revittiin hirsiksi,\nnavetta, punos-aita ja lähin auma hajotettiin tieltä.\n\n-- Älkää antako särkeä, kuului joukosta ankaria ääniä. Älä anna!\n\nKirjak lähti tupaa kohti päättävän näköisenä, ikäänkuin olisi aikonut\nestää äskentulleet repimästä tupaa, mutta eräs työmies pyöräytti hänet\ntakaisin ja iski häntä poskelle. Alettiin nauraa, työmies löi vielä\nkerran, Kirjak kaatui ja ryömi nelinkontin takaisin joukkoon.\n\nJoen toiselta puolen tuli kaksi hattupäätä tyttöäkin, ylioppilaan\nsisaria kai. He seisoivat taampana ja katselivat tulipaloa. Hajotetut\nhirret eivät enää palaneet, vaan savusivat kuitenkin kovasti.\nYlioppilas, jolla oli letku hallussaan, johti suihkun milloin savuaviin\nhirsiin, milloin miehiin, milloin taas vettä kantaviin eukkoihin.\n\n-- Yrjö, huusivat tytöt hänelle nuhdellen ja levottomina. Yrjö!\n\nTulipalo sammui. Vasta kun hajaannuttiin, huomattiin, että alkoi jo\nsarastaa ja että kaikki olivat kalpeita ja hiukan ruskettuneita.\nAamuisin viimeisten tähtien sammuessa näyttää aina siltä. Erotessaan\nmiehet naureskelivat sekä tekivät pilaa kenraali Shukovin kokista ja\npalaneesta lakista. Heidän teki jo mieli sytyttää leikkitulipalo ja\nheistä tuntui melkein ikävältä, että tuli oli sammunut niin pian.\n\n-- Te, herra, sammutitte hyvin, sanoi Olga ylioppilaalle. Teidät\npitäisi saada meille Moskovaan, siellä on tulipalo harva se päivä.\n\n-- Oletteko te sitten Moskovasta, kysyi toinen neideistä.\n\n-- Sieltä juuri. Mieheni palveli \"Slaavilaisessa Basarissa\". Ja tässä\non tyttäreni, sanoi hän osottaen Sashaa, joka kylmissään painautui\nhänen turviinsa. Myöskin moskovalainen, herra.\n\nMolemmat neidit sanoivat ranskaksi jotain ylioppilaalle ja tämä antoi\nSashalle kaksikymmenkopekkaisen. Osip ukko näki sen ja toivo valkaisi\näkkiä hänen kasvonsa.\n\n-- Luojalle kiitos, teidän jalosukuisuutenne, ettei tuullut, sanoi hän\nylioppilaalle. Muuten olisi palanut tunnissa. Teidän jalosukuisuutenne,\nhyvä herrasväki, lisäsi hän hämillään matalammalla äänellä, aamu on\nkylmä, pitäisi lämmitellä, antakaa armossanne, jotta saisin\npuolipullosen.\n\nHänelle ei annettu mitään ja hän alkoi kurkkuaan koristellen kävellä\nlaahustaa kotiin. Olga seisoi kylän reunassa ja katseli, kuinka\nmolemmat rattaat menivät kaalaamosta joen yli ja miten herrasväki kulki\nniittyä pitkin. Heitä odottivat toisella puolella ajopelit. Tultuaan\ntupaan kertoi hän ihastuksissaan miehelleen:\n\n-- Kuinka hyviä ja kauniita he ovatkaan! -- Entäs neidit -- kuin\nkerubeja.\n\n-- Pahus heidät periköön, virkkoi uninen Tekla kiukkuisesti.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMaria tunsi itsensä onnettomaksi ja puheli, että hän mielellään\ntahtoisi kuolla. Teklaa taas päinvastoin tällainen elämä miellytti:\nköyhyys, siivottomuus ja lakkaamaton riita. Hän söi valitsematta, mitä\nannettiin, nukkui missä ja millä sattui. Pesuvedet viskasi hän vallan\nportaitten päähän, läiskäytti vain kynnykseltä, vieläpä astuskeli\npaljain jaloin lätäkössä. Jo ensi päivästä alkaen alkoi hän vihata\nOlgaa ja Nikolaita juuri siksi, ettei tämä elämä heitä miellyttänyt.\n\n-- Katsotaanhan, mitä saatte syödäksenne, mokomakin moskovalainen\naatelisväki, sanoi hän ilkkuen. Katsotaanhan!\n\nKerran aamulla, oltiin jo alkupuolella syyskuuta, Tekla toi alhaalta\nkaksi ämpäriä vettä. Pakkasesta punakka, terve ja kaunis hän oli. Maria\nja Olga istuivat pöydän ääressä juoden teetä.\n\n-- Juokaa terveydeksenne, virkkoi Tekla pilkallisesti. Kas vain,\nmillaisia rouvia, lisäsi hän asettaen vesisangon paikalleen. Ovat\nottaneet tavakseen juoda joka päivä teetä. Kunhan vain se ei\nturvotuttaisi teitä, jatkoi hän katsellen vihamielisesti Olgaa. Onkin\nMoskovassa maleksinut itselleen turpean naaman, senkin lihaläntti!\n\nHän heilautti korentoa ja iski Olgaa olkapäähän sillä seurauksella,\nettä molemmat miniät vain löivät kätensä yhteen ja sanoivat:\n\n-- Voi, hyvä isä!\n\nSitten Tekla meni joelle liinavaatteitten pesuun ja toraili koko tien\nniin, että kuului tupaan.\n\nPäivä kului. Tuli pitkä syysilta. Kaikki muut paitsi Tekla, joka oli\nmennyt joen taa, kerivät tuvassa silkkiä. Silkki otettiin\nvalmistettavaksi lähellä olevasta tehtaasta ja koko perhe ansaitsi\nsillä vähän, parisenkymmentä kopekkaa viikossa.\n\n-- Herrain vallassa oli parempi elellä, puheli vaari silkkiä kerien.\nSai tehdä työtä, nukkua, syödä, kutakin ajallaan. Päivälliseksi saatiin\nkaalia ja puuroa ja illalliseksi niinikään kaalia ja puuroa. Kurkkuja\nja kaalia oli yllinkyllin. Sai syödä vapaasti, minkä ikinä mieli teki.\nJa ankarampia oltiin. Jokainen muisti paikkansa.\n\nPaloi vain yksi lamppu, se valaisi himmeästi ja savuten. Kun joku\nvarjosti lampun ja suuri varjo lankesi akkunaan, näkyi kirkas kuunvalo.\nOsip vaari kertoili harvakseltaan, miten oli eletty maaorjuuden aikana,\nkuinka näillä samoilla paikoilla, joilla elämä nyt oli niin ikävää ja\nköyhää, metsästeltiin ajokoirilla ja vinttikoirilla, kuinka kierron\naikana miehille juotettiin viinaa, miten Moskovaan meni kokonaisia\nkuormastoja pyydettyjä lintuja nuoren herrasväen tarpeeksi. Pahoja\nihmisiä rangaistiin ruoskimalla tai lähetettiin Tverin tiloille, mutta\nhyviä palkittiin.\n\nMummokin kertoi yhtä ja toista. Hän muisti kerrassaan kaikki. Hän\nkertoi rouvastaan, hyvästä ja jumalaapelkäävästä naisesta, jonka mies\noli juomari ja irstailija ja jonka kaikki tyttäret joutuivat naimisiin,\nJumala tiesi kuinka. Yksi meni juopolle, toinen porvarille, kolmas taas\nvietiin salaa (muori itse, joka oli silloin vielä nuori tyttö, oli\nauttanut). Kaikki he pian kuolivat suruun ja samoin heidän äitinsä.\nTätä kaikkea muistellessaan pisti muori vähän itkuksikin.\n\nÄkkiä joku kolkutti ovea ja kaikki säpsähtivät -- Osip setä, päästä\nyöksi sisään! Tupaan astui pieni kaljupäinen ukko, kenraali Shukovin\nkokki, sama mies, jonka lakki oli palanut. Hän istuutui, kuunteli ja\nalkoi myöskin muistella ja kertoa juttujaan. Istuen jalat riipuksissa\nuunilla kuunteli Nikolai puhetta ja kyseli vähän väliä ruokia, joita\nherrasväessä valmistettiin. Puhuttiin pihveistä, kotleteistä,\nmonenlaisista liemistä, kastikkeista ja kokki, joka myöskin muisti\nkaikki hyvin, nimitteli ruokia, joita ei enää tehdä. Niinpä oli\nlaitettu ruokaa, jota valmistettiin häränsilmistä ja sanottiin\n\"silmänavajaisiksi\".\n\n-- Valmistettiinko silloin marsalkka-kotletteja, kysyi Nikolai.\n\n-- Ei.\n\nNikolai pudisti nuhdellen päätään ja sanoi:\n\n-- Voi teitä, kehnoja kokkeja olitte.\n\nIstuen ja maaten uunilla katselivat tytöt alas silmää räpäyttämättä.\nHeitä näytti olevan paljon, kuin pilvissä kerubeja. Kertomukset\nmiellyttivät heitä, he huokailivat, säpsähtelivät ja kalpenivat milloin\nihastuksesta, milloin pelosta. Muoria, joka kertoi mielenkiintoisemmin\nkuin muut, he kuuntelivat hengittämättä ja uskaltamatta hiiskahtaakaan.\n\nPantiin vaieten maata. Kertomuksien liikuttamina ajattelivat vanhukset,\nkuinka ihana on nuoruus, josta, olipa se sitten millainen tahansa, jää\nmieleen vain se, mikä on ollut elävää, iloista ja liikuttavaa. Ja he\najattelivat, miten hirvittävän kylmä on kuolema, joka ei enää itseään\nkauan odotuta, parasta on olla sitä ajattelematta. Lamppu sammui. Ja\nhämärä ja kaksi kuun räikeästi valaisemaa akkunaa ja hiljaisuus ja\nkätkyeen narina muistuttivat jostain syystä vain siitä, että elonaika\non jo ohi, ettei sitä saa millään takaisin... Vaivut nukahtaen\nhorroksiin -- yhtäkkiä koskettaa joku olkapäätä ja puhaltaa poskeesi\nuni on tiessään -- ruumis tuntuu kuoleutuneelta ja kuoleman ajatukset\nhiipivät mieleen. Jos kääntyy toiselle kyljelle, unohtaa kuoleman,\nmutta päässä harhailevat vanhat ikävät mietteet puutteesta, ravinnosta,\nettä jauhon hinta on noussut, ja hetkisen kuluttua muistuu taas\nmieleen, että elonaika on ohi, ettei sitä saa takaisin...\n\n-- Voi, hyvä Jumala, huokasi kokki.\n\nJoku kolkutti hiljaa akkunaan. Tekla oli kaiketi palannut. Olga nousi\nja haukotellen, rukousta soperrellen avasi oven sekä päästi eteisen\nsalvan. Mutta ketään ei tullut sisään, kävi vain kylmä viima ulkoa ja\nkuu alkoi äkkiä valaista. Avoimesta ovesta näki sekä hiljaisen ja\naution tien että taivaalla kulkevan kuun.\n\n-- Kuka siellä, huudahti Olga.\n\n-- Minä, kuului vastaus. Minä se olen.\n\nOven vieressä seisoi Tekla seinään nojaten aivan alastomana. Hän värisi\nkylmästä, hänen hampaansa kalisivat ja kuun kirkkaassa valossa hän\nnäytti hyvin kalpealta, kauniilta ja kummalliselta. Hänen ruumiinsa\nvarjot ja kuun hohde iholla pistivät kumman terävästi silmään ja\nerittäin tarkasti erottautuivat hänen tummain kulmakarvainsa ja nuoren\nlujan rintansa piirteet.\n\n-- Toisella puolella ilkimykset riisuivat minut, päästivät näin,\nvirkkoi hän. Tulin kotiin vaatteitta, niinkuin tulin maailmaankin. Tuo\nvaatteet!\n\n-- Tulehan tupaan, sanoi Olga alkaen myös väristä.\n\n-- Kunhan vanhukset eivät näkisi.\n\nMuori jo todellakin rähisi levottomana ja vaari kyseli: \"Ken siellä?\"\nOlga toi paitansa ja hameensa, puki Teklan ja sitten molemmat hiljaa,\nkoettaen olla lyömättä ovia, astuivat tupaan.\n\n-- Sinäkö, kelvoton, siellä olet, ärisi muori äkäisenä arvattuaan, kuka\ntulija oli. Paha sinut, senkin yölinnun, periköön!\n\n-- Ei mitään, ei mitään, kuiskaili Olga verhoten Teklaa. Ei mitään,\nkyyhkyseni.\n\nHiljeni taas. Tuvassa nukuttiin aina huonosti. Jokin hellittämätön\ntunkeileva tuska esti jokaista nukkumasta. Vaarin selkää särki, muoria\nvaivasivat huolet ja ilkeys, Maria pelkäsi, lapsia kutitti ja nälätti.\nNytkin oli uni levotonta, käänneltiin kyljeltä toiselle, puhuttiin\nunissa, noustiin juomaan.\n\nTekla alkoi äkkiä ulvoa kovalla ja raa'alla äänellä, mutta hillitsi\nsamassa itsensä ja vain harvakseltaan nyyhki, yhä hiljaisemmin ja\nmatalammin, kunnes vaikeni. Aika ajoin kuului joen toiselta puolen\nkellon ääni, mutta kello löi kummallisesti, ensin viisi, sitten kolme.\n\n-- Voi, hyvä Jumala, huokaili kokki.\n\nIkkunoista oli vaikea päättää, paistoiko vielä kuu, vai tekikö aurinko\njo nousuaan. Maria nousi, meni ulos ja kuului pihalla lypsävän lehmää\npuhellen. Seiso-o! Muorikin meni ulos. Tuvassa oli vielä pimeä, mutta\nsaattoi jo erottaa kaikki esineet.\n\nNikolai, joka ei ollut nukkunut koko yönä, kiipesi uunilta. Hän veti\nvihreästä arkusta esiin hännystakkinsa, puki sen ja mennen akkunan luo\nsilitteli sen hihoja, piti kiinni liepeistä ja hymyili. Sitten hän\nvarovasti riisui takin, kätki sen arkkuun ja kävi taas pitkäkseen.\n\nMaria palasi ja ryhtyi uunia lämmittämään. Hän ei nähtävästi vielä\nollut aivan valveilla ja heräsi lopullisesti vasta nyt liikkeellä\nollessaan. Hän oli kaiketi uneksinut jostain, tahi johtuivat hänen\nmieleensä eiliset kertomukset, koskapa hän makeasti venyttelihe uunin\nääressä ja sanoi:\n\n-- Ei, vapaus on parempi.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKylään tuli herra, komisariota sanottiin nimittäin herraksi. Milloin ja\nmiksi hän tulee, tiedettiin kylässä jo viikko sitten. Shukovossa oli\nvain neljäkymmentä taloa, mutta maksamattomia valtion- ja kunnanveroja\noli kertynyt yli kahden tuhannen.\n\nKomisario asettui kylän ravintolaan. Hän joi siellä kaksi lasia teetä\nja meni sitten jalan kylänvanhimman tupaan, jonka luona verovelkaisten\njoukko jo odotteli. Kylänvanhin Antip Sedelnikov oli huolimatta\nnuoruudestaan, hän oli vähän yli kolmikymmenvuotias, ankara ja piti\naina päällystön puolta, vaikkakin itse oli köyhä ja maksoi veronsa\nepäsäännöllisesti. Hänelle nähtävästi tuotti mielihyvää se, että hän\noli kylänvanhin, ja häntä hiveli tietoisuus vallastaan, jota hän ei\nosannut osottaa muuten kuin ankaruudella. Kyläkokouksissa häntä\npelättiin ja toteltiin. Sattui niinkin, että hän tiellä tai ravintolan\nluona hyökkäsi humalaisen kimppuun, sitoi hänen kätensä selän taakse ja\npisti putkaan. Panipa hän kerran sinne muorinkin siitä syystä, että\ntämä tultuaan Osipin sijasta kyläkokoukseen oli alkanut siellä\ntorailla. Kokonaisen vuorokauden piti hän muoria kopissa. Kaupungissa\nhän ei ollut elänyt eikä koskaan lukenut kirjoja, mutta jostakin oli\nhän painanut mieleensä joukon viisaita sanoja ja käytti niitä\nmielellään keskustelussa, seikka, jonka tähden häntä kunnioitettiin,\nvaikkakaan ei aina ymmärretty.\n\nKun Osip astui verokirjoineen kylänvanhimman tupaan, istui komisario,\nlaihannakkea harmaatakkinen ukko pitkine valkoisine partoineen,\netunurkassa pöydän ääressä ja kirjoitti jotain muistiin. Tupa oli\nsiisti, seinillä oli kirjavanaan sanomista leikeltyjä kuvia ja\nparhaalla paikalla, pyhäinkuvain vieressä, oli entisen bulgarialaisen\nruhtinaan Battenbergin muotokuva. Pöydän vieressä seisoi kädet\nrinnallaan ristissä Antip Sedelnikov.\n\n-- Tämä mies, teidän jalosukuisuutenne, on velkaa 119 ruplaa, sanoi\nhän, kun Osipin vuoro tuli. Ennen pääsiäistä maksoi hän ruplan, siitä\nperin ei ole antanut kopekkaakaan.\n\nKomisario kohotti katseensa Osipiin ja kysyi:\n\n-- Miksikä niin, velihopea?\n\n-- Armahtakaa, Jumalan tähden, teidän jalosukuisuutenne, alkoi Osip\nlevottomana. Suvaitkaa kuulla, suvella Ljutoretskin herra pyytää heiniä\nmyymään. Myy nyt heiniä, sanoo. Miksikä en? Minulla oli satakunta\npuutaa myytävänä, eukot olivat niittäneet poikki. Sovittiin kaupoista\n-- Kaikki hyvin, vapaaehtoisesti...\n\nHän valitti kylänvanhimman menettelystä ja tavan takaa kääntyi miesten\npuoleen ikäänkuin vaatien heitä todistajiksi. Hänen kasvonsa\npunettuivat ja hiestyivät ja silmät saivat terävän häijyn ilmeen.\n\n-- En käsitä, miksi tuollaista puhut, sanoi komisario. Kysyn sinulta,\nsinulta minä kysyn, miksi et maksa veroa? Kaikki te jätätte maksamatta,\nminunkos tässä on teistä vastattava?\n\n-- En voi.\n\n-- Nämä sanat ovat seurauksettomia sanoja, sanoi kylänvanhin. Toden\ntotta. Tshikildejevit ovat varatonta väkeä, mutta suvaitkaa kysyä\nmuilta, syy on kerta kaikkiaan, niin onkin, viinan. Ja veijareita ovat.\nEivät ymmärrä mitään.\n\nKomisario kirjoitti jotakin muistiin ja sanoi Osipille rauhallisella\ntasaisella äänellä, ikäänkuin olisi pyytänyt vettä:\n\n-- Mene tiehesi!\n\nPian hän matkusti pois. Kun hän istuutui yksinkertaisiin ajoneuvoihinsa\nja ryki, niin jo hänen pitkästä laihasta selästään saattoi nähdä, ettei\nhän enää muistanut Osipia, ei kylänvanhinta, ei shukovolaisten\nverovelkoja, vaan ajatteli omia asioitaan. Hän ei ehtinyt ajaa\nvirstaakaan, kun Antip Sedelnikov jo vei Tshikildejevin tuvasta\nteekeittiön, hänen jäljessään kulki muori huutaen vinkuvalla äänellä,\nrintaansa jännittäen:\n\n-- En anna. Enkä anna sinulle, kirottu mies!\n\nAntip kulki nopeasti, pitkin askelin ja kyyryselkäinen raivostunut\nmuori ajoi häntä takaa ollen vähällä langeta. Hänen huivinsa oli\nvalunut harteille, harmaan vihertävät hiukset liehuivat tuulessa. Äkkiä\nhän pysähtyi ja alkoi, kuin todellinen kapinoitsija ainakin, lyödä\nnyrkeillään rintaansa ja huusi vielä kovemmin, laulavalla äänellä ja\nmelkein itkien:\n\n-- Kristikansa, kaikki jotka Jumalaan uskotte! Voi, vääryyttä tekevät!\nHyvät ystävät, minua ahdistetaan. Voi, voi, kultaseni, tulkaa apuun!\n\n-- Muori hoi, sanoi ankarasti kylänvanhin. Pysyhän järjissäsi!\n\nTeekeittiöttä tuli Tshikildejevin tuvassa lopullisen ikävä. Sen\nkadottamisessa oli jotain alentavan loukkaavaa, aivan kuin olisi äkkiä\nriistetty tuvan kunnia. Ennemmin olisi kylänvanhin saanut viedä pöydän,\nkaikki penkit, kaikki astiat, näin tyhjältä ei sittenkään olisi\nnäyttänyt. Muori huusi, Maria itki ja tytöt nähdessään hänen itkevän\ntekivät samoin. Vaari istui tuntien itsensä syylliseksi nurkassa\nallapäin ja oli vaiti. Nikolaikin oli vaiti. Muori rakasti ja sääli\nhäntä, mutta nyt hän unohti säälin, syöksyi sättien ja soimaten hänen\nkimppuunsa ja heristi hänelle nyrkkiä aivan hänen kasvojensa edessä.\nHän huusi, että Nikolai oli kaikkeen syypää. Miksi oli hän lähettänyt\nniin vähän apua, vaikka itse oli kirjeissään kehunut ansainneensa\n\"Slaavilaisessa Basarissa\" 50 ruplaa kuussa? Miksi hän oli tullut tänne\nja lisäksi perheineen? Jos hän kuolee, niin millä rahoilla hänet\nhaudataan? Oli sääli katsella Nikolaita, Olgaa ja Sashaa.\n\nUkko voihkasi, otti lakkinsa ja meni kylänvanhimman luo. Ilta jo\npimeni. Antip Sedelnikov sulatteli jotain uunin luona pullistellen\nposkiaan. Huoneessa tuntui olevan häkää. Hänen lapsensa, jotka olivat\nlaihoja, pesemättömiä ja yhtä huononnäköisiä kuin Tshikildejevinkin\nperheen lapset, hyörivät lattialla. Ruma kesakkoinen, isovatsainen\nvaimo keri silkkiä. Perhe oli onneton ja rutiköyhä, vain Antip näytti\nreippaalta ja kauniilta. Penkillä oli vierekkäin viisi teekeittiötä.\nVaari teki ristinmerkin Battenbergin kuvan edessä ja sanoi:\n\n-- Antip, armahda Jumalan tähden ja anna teekeittiö takaisin!\nKristuksen tähden!\n\n-- Anna kolme ruplaa, niin saat.\n\n-- En voi.\n\nAntip pullisti poskensa, tuli humisi ja pihisi kuvastuen teekeittiöiden\nkylkiin. Vaari rypisteli hattuaan ja sanoi mietittyään:\n\n-- Anna pois!\n\nTummaverinen kylänvanhin näytti jo aivan mustalta ja muistutti noitaa;\nhän kääntyi Osipin puoleen ja virkkoi ankarasti ja nopeasti:\n\n-- Kaikki riippuu semstvopäälliköstä. Hallinnollisessa istunnossa\nkahdentenakymmenentenäkuudentena päivänä voit osottaa suullisesti tai\nkirjallisesti aihetta tyytymättömyyteesi.\n\nOsip ei ymmärtänyt mitään, vaan tyytyi tähän ja meni kotiin.\n\nNoin kymmenen päivän perästä tuli komisario, viipyi tunnin verran ja\najoi pois. Sää oli niihin aikoihin tuulinen ja kylmä, joki oli\njäätynyt, mutta lunta vaan ei tullut ja kelirikko teki haittaa.\nKerranpa pyhänä ennen illan tuloa naapurit pistäytyivät Osipin luo\nistumaan ja juttelemaan. Istuttiin pimeässä tulta sytyttämättä, koska\ntyönteko olisi ollut synti. Saatiin kuulla joitain uutisiakin, melko\nepämieluisia muuten. Niinpä oli parista kolmesta talosta viety\nveroveloista kanat ja lähetetty ne kunnan hallitukseen, jossa ne olivat\nkuolleet, kun kukaan ei ollut niitä syöttänyt. Oli otettu lampaita, ja\nkun niitä kuljetettiin kiinnikytkettyinä ja muuteltiin joka kylässä\nuusiin ajoneuvoihin, oli yksi heittänyt henkensä. Ja nyt yritettiin\nratkaista kysymystä siitä, kuka oli syyllinen.\n\n-- Semstvo, sanoi Osip. Kukas muu sitten!\n\n-- Tietysti semstvo.\n\nSemstvoa syytettiin kaikesta, maksamattomista veroista, sorrosta,\nkadosta, vaikka yksikään ei tiennyt, mitä semstvo merkitsi.\nNiin oli asianlaita ollut siitä pitäen, kun rikkaat rahvaanmiehet,\njoilla oli omia tehtaita, kauppoja ja majataloja, olivat olleet\nkunnanvaltuutettuina, jääneet tyytymättömiksi ja sitten tehtaissaan ja\nanniskeluissaan alkaneet soimata semstvoa.\n\nPuhuttiin siitä, ettei Jumala anna lunta, pitäisi vetää puita, mutta\nmättäitä ei voi ajaa eikä kulkea. Ennen noin 15-20 vuotta sitten olivat\nshukovolaisten keskustelut olleet paljon mielenkiintoisempia. Silloin\noli jokainen ukko näyttänyt siltä, kuin olisi hänellä ollut\nsäilytettävänään salaisuus, kuin olisi hän jotain tiennyt ja jotain\nodottanut. Silloin puhuttiin kultakirjaimisesta kirjasta, maan jaosta,\nuusista maista, aarteista ja viittailtiin johonkin. Mutta nyt ei\nshukovolaisilla ollut mitään salaisuuksia, koko heidän elämänsä oli\nkuin kämmenellä kaikkien nähtävissä ja he voivat puhua vain puutteesta\nja ravinnosta, siitä ettei ollut lunta.\n\nVaiettiin, ja taas tulivat mieleen kanat ja lampaat ja ryhdyttiin\nratkaisemaan, kuka on syyllinen.\n\n-- Semstvo, virkkoi Osip alakuloisena. Kukas sitten.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPitäjän kirkko oli kuuden virstan päässä Kosogorovissa; siellä käytiin\nvain tarpeen vaatiessa, kun täytyi viedä lapsia ristittäväksi, käydä\nvihillä tahi toimittaa kuolinmessu. Mutta rukoilemassa käytiin joen\ntakana. Pyhinä, hyvän sään aikana, tytöt pukeutuivat juhlapukuun ja\nmenivät joukolla päiväkirkkoon, ja hauska oli nähdä heidän kulkevan\nniityn poikki punaisissa, keltaisissa ja sinisissä puvuissaan. Kun oli\nhuono sää, pysyivät kaikki kotosalla. Pitäjän kirkossa käytiin ripillä.\nNiiltä, jotka eivät suuren paaston aikana ehtineet käydä ripillä, otti\npappi pääsiäisviikolla siunatessaan ristisaattueineen tuvat viisitoista\nkopekkaa.\n\nVaari ei uskonut Jumalaa, koskapa tuskin koskaan ajattelikaan häntä.\nHän tunnusti yliluonnollisen olemassaolon, mutta sanoi sen olevan vain\nakkoja koskevan asian, ja kun hänen läsnäollessaan puhuttiin uskonnosta\ntai ihmeistä ja kysyttiin häneltä jotain, niin hän sanoi\nvastenmielisesti ja päätään raapien:\n\n-- Kukapa sen tietää.\n\nMuori uskoi, mutta jollain lailla hämärästi. Kaikki sekautui hänen\nmuistissaan ja tuskin oli hän alkanut ajatella syntiä, kuolemaa ja\nsielunpelastusta, kun puute ja huolet valtasivat hänen ajatuksensa ja\nhän unohti heti, mitä oli ajatellut. Rukouksia hän ei muistanut ja\nseisahtui usein iltaisin maatapanon aikana pyhäinkuvain eteen ja\nkuiskaili:\n\n-- Oi, pyhä Kasanilainen Jumalanäiti, oi, pyhä Smolenskin Jumalanäiti,\noi, pyhä Kolmikäsinen Jumalanäiti...\n\nMaria ja Tekla tekivät ristinmerkkejä ja kävivät joka vuosi ripillä,\nmutta eivät ymmärtäneet mitään. Lapsia ei opetettu rukoilemaan, heille\nei puhuttu jumalasta mitään eikä opetettu mitään sääntöjä, kiellettiin\nvain paastoaikana syömästä kiellettyjä ruokia. Muissa perheissä oli\nasianlaita melkein sama, vähän oli uskovia, vähän sellaisia, jotka\nolisivat jotain ymmärtäneet. Samalla kuitenkin kaikki rakastivat pyhää\nraamattua, rukoilivat hellästi ja hartaasti, mutta ei ollut kirjoja,\nkenkään ei osannut lukea eikä selittää ja sentähden, että Olga joskus\nluki evankeliumia, kunnioitettiin häntä ja kaikki teitittelivät sekä\nhäntä että Sashaa.\n\nOlga kävi usein temppelien suojeluspyhäin juhlilla ja hartaushetkillä\nlähikylissä tai piirikunnan pääkaupungissa, jossa oli kaksi luostaria\nja kaksikymmentäseitsemän kirkkoa. Hän oli hajamielinen ja\npyhiinvaelluksillaan ollessa unohti hän täydelleen perheensä ja vasta\nkotiin palatessaan teki ilokseen sen keksinnön, että hänellä oli mies\nja tytär ja puhui silloin hymyillen ja loistaen:\n\n-- Jumalan armo on osanani.\n\nKylän elämä tuntui hänestä inhottavalta ja vaivasi häntä. Eliaan\npäivänä juotiin, Maarian taivaaseenastumisen päivänä juotiin,\nristinpystyttämisen juhlapäivänä juotiin. Pyhän Neitsyen esirukouksen\njuhlana vietettiin Shukovossa seurakunnan pyhää. Sen kunniaksi joivat\nmiehet kolme päivää, joivat 50 ruplaa yleisiä rahoja ja lisäksi vielä\nkeräsivät kaikista taloista viinarahaa. Ensimäisenä päivänä\nteurastettiin Tshikildejevin lammas. Sitä syötiin aamulla, päivällä ja\nillalla, syötiin ahmimalla ja vielä keskellä yötä nousivat lapset\nsyömään. Kirjak oli kaikki kolme päivää kauheasti päissään ja ryyppäsi\nkaikki, jopa lakkinsa ja saappaansakin sekä pieksi Mariaa niin kovasti,\nettä tätä valeltiin vedellä. Ja sitten kaikkia hävetti ja inhotti.\n\nMuuten Shukovossakin, tässä lurjusten pesässä, oli kerran oikea\nuskonnollinen juhla. Elokuussa kannettiin pitkin piirikuntaa kylästä\nkylään pyhäinjäännöksiä. Sinä päivänä, jona kulkuetta odotettiin\nShukovoon, oli hiljaista ja pilvistä. Tytöt olivat jo aamulla lähteneet\nloistavanvärisiin juhlapukuihinsa puettuina pyhäinkuvaa vastaan ja\ntoivat sen illan suussa ristikulkueessa lauluja laulaen. Samaan aikaan\nalkoi joen takaa kuulua heleä kellojen soitto. Suunnaton kylän omien\nasukkaiden ja vierasten joukko täytti tien, melua, pölyä, tungosta\n-- -- Vaari, muori, Kirjak -- kaikki kurkottivat kätensä pyhäinkuvaa\nkohti, katselivat sitä ahnaasti ja puhelivat itkien:\n\n-- Puolustajamme! Oma äitimme! Puolustajamme!\n\nKaikki tuntuivat yhtäkkiä ymmärtäneen, etteivät rikkaat ja voimakkaat\nvielä olleet kaikkea anastaneet, että vielä oli olemassa turva\nloukkauksia, orjan vapaudettomuutta, raskasta, sietämätöntä puutetta ja\nhirveää viinaa vastaan.\n\n-- Puolustajamme, oma äitimme, itki Maria. Oma äitimme!\n\nMutta kun rukoushetki oli pidetty ja pyhäinkuva viety pois, alkoi\nkaikki taas mennä vanhaa menoaan ja kyläravintolasta kuulua raakoja\njuopuneita ääniä.\n\nKuolemaa pelkäsivät vain rikkaat miehet, jotka sitä vähemmin uskoivat\nJumalaan ja sielunpelastukseen, mitä enemmän rikastuivat, sekä vain\nmaallisen lopun pelosta asettivat kynttilän pyhäinkuvan eteen ja\nlukivat rukouksensa. Köyhemmät eivät kuolemaa pelänneet. Vaarille ja\nmuorille sanottiin vasten silmiä, että he olivat jo aikansa eläneet ja\nettä heidän oli jo aika kuolla eivätkä he olleet siitä millänsäkään.\nEikä liioin arkailtu sanoa Nikolain läsnäollessa Teklalle, että\nhänen miehensä hyötyisi Nikolain kuolemasta, pääsisi kotiin\nsotapalveluksesta. Maria puolestaan ei pelännyt kuolemaa, vaan vieläpä\npahoitteli, että se viipyi niin kauan, ja iloitsi, kun joku hänen\nlapsistaan kuoli.\n\nKuolemaa ei peljätty, vaan sensijaan suhtauduttiin kaikkiin sairauksiin\nliioitellun pelokkaasti. Tyhjänpäiväinen juttu, ruuansulatushäiriö tai\nlievä vilunväristys riitti ajamaan muorin pitkäkseen uunin päälle,\njossa kietoutui peitteeseensä ja alkoi lujaan ja herkeämättä ähkiä:\n\"Ku-olema tulee!\" Vaari kiiruhti hakemaan pappia ja muorille annettiin\nehtoollinen ja viimeinen voitelu. Hyvin usein puhuttiin vilustumisesta,\nmadoista ja pöhöttymistä, jotka kuljeksivat vatsassa ja vierivät\nsydäntä kohti. Eniten peljättiin vilustumista ja siksi pukeuduttiin\nkesäisinkin lämpimästi ja lämmiteltiin uunin päällä. Muori hoiteli\nmielellään itseään sekä kävi usein sairaalassa, jossa sanoi olevansa\n58- eikä 70-vuotias. Hän otaksui, ettei lääkäri rupea häntä\nparantamaan, jos saa tietää hänen todellisen ikänsä, vaan sanoo, että\nhänen on aika kuolla eikä lääkitä itseään. Sairaalaan lähti hän\ntavallisesti varhain aamulla ottaen mukaansa pari kolme tyttöä ja\npalasi illalla nälkäisenä ja äkäisenä tuoden itselleen tippoja ja\ntytöille voiteita. Kerran vei hän sinne Nikolainkin, joka sitten\nparisen viikkoa otti tippoja ja puheli voivansa paremmin.\n\nMuori tunsi kaikki kolmenkymmenen virstan ulottuvilla asuvat lääkärit,\nvälskärit ja taikurit eikä yksikään ollut hänen mieleisensä. Pyhän\nNeitsyen esirukouksen juhlana, kun pappi ristikulkueineen siunasi\npirtit, sanoi lukkari hänelle, että kaupungissa vankilan luona asui\nukko, entinen sotavälskäri, joka paransi hyvin sairaita, ja kehoitti\nhäntä kääntymään tämän puoleen. Muori teki neuvon mukaan. Kun ensi lumi\noli langennut, matkusti hän kaupunkiin ja toi tullessaan ukonrähjän,\nparrakkaan pitkäkauhtanaisen juutalaiskristityn, jonka kasvot olivat\ntäynnä pieniä sinisiä juonia. Juuri samaan aikaan työskenteli tuvassa\npäiväläisiä, vanha räätäli, jolla oli kauheat silmälasit, leikkasi\nvanhoista riekaleista liivejä ja kaksi nuorta miestä teki villasta\nhuovikkaita. Kirjak, joka oli erotettu juopottelun vuoksi ja joka nyt\nasui kotona, istui räätälin rinnalla ja paikkaili länkiä. Tuvassa oli\nahdasta, ummehtunutta ja löyhkäsi pahalta. Juutalaiskristitty tarkasti\nNikolain ja sanoi, että häntä oli kupattava.\n\nHän asetti sarvet paikalleen ja räätälivanhus, Kirjak ja lapset olivat\nnäkevinään, miten tauti lähti Nikolaista. Nikolaikin katseli, kuinka\nsarvet imeytyen rintaan vähitellen täyttyivät tummasta verestä, tunsi,\nettä hänestä todellakin lähtee jotain, ja hymyili tyydytyksestä.\n\n-- Hyvä on, sanoi räätäli. Suokoon Jumala, että auttaisi..\n\nJuutalaiskristitty pani kaksitoista sarvea ja sitten uudelleen\nkaksitoista, joi teetä ja ajoi tiehensä. Nikolai alkoi väristä, hänen\nkasvonsa painuivat sisään \"puristautuen nyrkkiin\", kuten eukot\nsanoivat, ja hänen sormensa kävivät sinisiksi. Hän kääriytyi sekä\npeitteeseen että turkkiin, mutta tuntui vain yhä kylmemmältä.\nIltapuolella hän rupesi tuskailemaan, pyysi, että hänet pantaisiin\nlattialle, pyysi, ettei räätäli polttaisi, vaikeni sitten turkkinsa\nalla ja aamupuoleen kuoli.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nOi, miten ankara, miten pitkä talvi! Joulusta lähtien ei ollut omaa\nviljaa ja jauho oli ostossa. Kirjak, joka nyt asui kotona, mellasteli\niltaisin kauhistuttaen kaikkia, aamuisin taas poti päänsärkyä ja oli\nhäpeissään. Sääli oli katsella häntä. Navetasta kuului yöt päivät\nnälkäisen lehmän ammunta, joka särki muorin ja Marian sydäntä. Ja kuin\nvartavasten tulivat paukkuvat pakkaset, kinokset kasautuivat korkeiksi,\ntalvi pitkittyi, Neitsyt Maarian ilmestymisen päivänä raivosi oikea\ntalvipyry ja pääsiäisviikolla satoi lunta.\n\nMutta oli miten oli, talvi loppui. Huhtikuun alussa olivat päivät\nlämpimiä ja yöt kylmiä, mutta eräs lämmin päivä sai vihdoin pakkasista\nvoiton, vihdoinkin, ja purot alkoivat virrata, linnut laulaa. Koko\nniitty ja joen partaalla kasvavat pensaat hukkuivat tulvaveteen ja\nShukovon ja vastaisen puolen välinen aukea oli yhtenä suurena lahtena,\njonka pinnalla siellä täällä pyrähtelivät villit sorsaparvet. Hehkuva\nkeväinen auringonlasku uhkeine pilvineen valoi joka ilta maisemaan\njotain tavatonta, uutta ja uskomatonta, juuri sitä samaa, jota et usko\nnähdessäsi samat värit ja samat pilvet kuvassa.\n\nKurjet lensivät nopeaan ja päästivät surullisia ääniä kuin mukaansa\nkutsuen. Seisten jyrkänteen reunalla katseli Olga kauan lahtea,\naurinkoa, säteilevää, ikäänkuin nuortunutta kirkkoa ja kyyneleet\nalkoivat vieriä hänen silmistään ja hengitys salpautui, sillä teki niin\nkauheasti mieli jonnekin silmin siintämättömiin, vaikkapa maailman\nääriin. Mutta oli jo päätetty, että hän menee takaisin Moskovaan\nsisäköksi, ja hänen kanssaan lähtee Kirjak palkkautumaan pihamieheksi\ntahi miksi tahansa. Kunpa vain pian pääsisi lähtemään.\n\nKun maa hiukan kuivui ja tuli lämmin, lähdettiin matkalle. Olga ja\nSasha mytyt selässä, molemmilla jaloissaan virsut, menivät ulos heti\naamun sarastaessa. Maria lähti heitä saattamaan. Kirjak ei ollut terve\nja jäi vielä viikoksi kotiin. Olga rukoili viimeisen kerran kirkkoon\npäin kääntyneenä ajatellen miestään eikä itkenyt, hänen kasvonsa\nkävivät vain ryppyisiksi ja tulivat rumiksi kuin eukon. Hän oli talven\nkuluessa laihtunut, rumentunut, hiukan harmaantunut ja entisen sirouden\nja miellyttävän hymyn sijasta oli hänen kasvoillaan alistuvan\nsurullinen eletyn murheen ilme ja hänen katseessaan oli jotakin tylsää\nja liikkumatonta, aivan kuin hän ei olisi kuullut. Hänen oli ikävä\nerota kylästä ja sen väestä. Hänen mieleensä muistui, miten Nikolaita\noli viety hautuumaalle ja miten jokaisen tuvan luona oli tilattu\nsielumessu ja miten kaikki itkivät ottaen osaa hänen suruunsa. Kesän ja\ntalven pitkään oli ollut hetkiä ja päiviä, jolloin nämä ihmiset\nnäyttivät elävän huonommin karjaa, hirveää oli elämä heidän kanssaan.\nHe olivat raakoja, epärehellisiä, likaisia, juoppoja, eivät eläneet\nsovussa, riitelivät alituiseen, koska eivät kunnioittaneet, vaan\npelkäsivät ja epäilivät toisiaan. Kuka piti kapakkaa ja juotti kansaa?\nTalonpoika. Kuka tuhlasi ja joi kyläkunnan, koulun ja kirkon rahat?\nTalonpoika. Kuka varasti naapuriltaan, teki murhapolton, antoi\noikeudessa väärän todistuksen pullollisesta viinaa? Talonpoika. Kuka\nsemstvon ja muissa kokouksissa oli ensimäinen vastustamaan talonpoikia?\nTalonpoika. Niin, hirveää oli elää heidän kanssaan, mutta sittenkin\nolivat he ihmisiä, jotka kärsivät ja itkivät kuin ihmiset konsanaan,\neikä heidän elämässään ollut mitään, jolle ei olisi voinut löytää\npuolustusta. Raskas työ, josta koko ruumis oli aina kipeä, ankarat\ntalvet, niukka sato, ahtaus, apua vain ei mistään eikä sitä voinut\nmistään odottaa. Ne jotka olivat heitä rikkaampia ja voimakkaampia,\neivät kyenneet auttamaan, koska itsekin olivat raakoja, kunniattomia,\njuoppoja ja torailivat itsekin yhtä inhottavasti. Vähäpätöisinkin\nvirkamies tahi puotipalvelija kohteli rahvaan miehiä kuin kulkureita,\nsinutteli vieläpä kylän- ja kirkonvanhimpiakin ja luuli olevansa siihen\noikeutettu. Ja voivatko auttaa tai olla hyvänä esimerkkinä\nvoitonhimoiset, ahneet, irstaat ja laiskat ihmiset, jotka tulivat\nmaalle vain loukatakseen, riistääkseen, pelottaakseen. Olgan mieleen\nmuistui, miten säälittävän nöyryytetyn näköisiä vanhukset olivat\nviedessään talvella Kirjakin piestäväksi. Ja nyt hänen oli sääli\nkaikkia näitä ihmisiä, teki kipeää ja hän silmäili kulkiessaan\ntuontuostakin taakseen katsellakseen taloja.\n\nSaatettuaan kolmisen virstaa sanoi Maria jäähyväiset, lankesi\npolvilleen ja alkoi kasvoilleen maahan langeten äännellä:\n\n-- Taas jäin yksin, onneton, kovaosainen...\n\nKauan hän äänteli ja kauan näkivät Olga ja Sasha, miten hän polvillaan\nollen lakkaamatta jollekin syrjään kumarteli pidellen päätään käsineen\nja hänen yllään lentelivät kottaraiset.\n\nAurinko kohosi korkealle, tuli kuuma. Shukovo jäi kauas taakse. Kulku\noli kevyttä, Olga ja Sasha unohtivat pian sekä kylän että Marian,\nheidän oli hauska ja kaikki huvitti heitä. Milloin hautakumpu, milloin\nrivi sähkölennätinpylväitä, jotka toinen toistaan seuraten menevät\ntietämätöntä minne, taivaanrannan taa kadotakseen, ja langat humisevat\nsalaperäisesti. Milloin näkyy kaukana kokonaan vihreän peittämä\npienoinen maatalo, sieltä tuntuu tulevan kosteuden ja hampun tuoksu ja\ntuntuu jostain syystä siltä, että siellä asuu onnellisia ihmisiä.\nMilloin taas pistää silmään hevosen luuranko, joka yksin loistaa\nvalkeana kedolla. Ja leivoset visertelevät lakkaamatta, peltopyyt\nkuhertelevat toisilleen ja ruisrääkkä huutaa, ikäänkuin joku nyhtäisi\nvanhasta rautaisesta ovenkolkuttimesta.\n\nPuolenpäivän aikaan Olga ja Sasha tulivat suureen kirkonkylään. Siellä\nhe kohtasivat leveällä kadulla kenraali Shukovin kokkivanhuksen. Hänen\noli kuuma ja hänen hikinen punainen kalju päänsä loisti auringossa. Hän\nja Olga eivät tunteneet toisiaan, katsoivat sitten yhtaikaa taakseen,\ntunsivat toisensa ja sanaakaan sanomatta menivät kumpikin omalle\nsuunnalleen. Pysähtyen tuvan luo, joka näytti muita rikkaammalta ja\nuudemmalta, kumartui Olga avoimien ikkunain alla sanoen kuuluvalla,\nvienolla ja laulavalla äänellä:\n\n-- Oikeauskoiset kristityt, antakaa Kristuksen tähden almu, jotta\nJumalan armo olisi osananne, vanhemmillanne taivaan valtakunta, ikuinen\nrauha.\n\n-- Oikeauskoiset kristityt, alkoi Sasha, antakaa Kristuksen tähden,\njotta armo olisi osananne, taivaan valtakunta...\n\n\n\n"]