[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fE8dn4M7tujFXpabs5XXqnkNlQIV8wPJB-efXsWFd7js":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},143,"Tuomio","Aho, Juhani",1861,1921,"143-aho-juhani-tuomio","143__Aho_Juhani__Tuomio",null,"naytelma",[],[],"fi",1907,12750,76298,false,13873,[22],"Finnish drama",[24],"Plays/Films/Dramas","\"Tuomio\" by Juhani Aho is a three-act play written during the early 20th century. The narrative is set during a tense period in Finnish history, specifically before the year 1904, touching upon themes of oppression, national identity, and personal sacrifice. The central characters include Governor Edvard Lindh, his family members, and the tragic figures affected by the political turmoil, including a character named Hanna von Falck who carries the burden of grief and loss tied to political actions and their consequences.  The opening of \"Tuomio\" introduces us to the tumultuous household of Governor Edvard Lindh, plagued by public sentiment and the weight of duty during a time of unrest. The scene unfolds with characters engaging in conversation about their personal struggles and the complex socio-political landscape in which they live. Through dialogue, we witness the strain on family relationships, the despair stemming from government actions, and the emotional toll of losing loved ones to political exile and death. The character of Hanna emerges as a poignant figure caught between grief for her husband, Mauri, and the challenges imposed by the oppressive regime, setting a tone of tension and unresolved conflicts that informs the play's subsequent actions. (This is an automatically generated summary.)",[],382,"Kolminäytöksinen näytelmä sijoittuu routavuosien Suomeen, jossa poliittiset aatteet ja perhesuhteet joutuvat vastakkain. Kuvernööri Lindh ja hänen lapsensa edustavat eri näkemyksiä kansallisesta kamppailusta, mikä johtaa vaikeisiin moraalisiin valintoihin ja perheen hajoamiseen.","Juhani Ahon 'Tuomio' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 143. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TUOMIO\n\nKolminäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nJuhani Aho\n\n\nWSOY, Porvoo, 1922.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nHANNA LINDH, omaa sukua von Falck.\nYRJÖ, hänen poikansa.\nAILI, hänen tyttärensä.\nEDVARD LINDH, kuvernööri.\nHILDA LINDH, hänen rouvansa.\nPOLIISIMESTARI.\nREHTORI SAARINEN.\nPESONEN.\nTILTA.\n\nTapahtumapaikka läänin pääkaupunki. Aika routavuosien synkin aika ennen\nvuotta 1904.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\n    Kuvernööri Lindhin luona. Huone toisessa kerroksessa. Uudet\n    huonekalut, epäaistikasta tusinatyyliä. Oikealla työpöytä ja\n    telefooni. Vasemmalla sohva ja sen edessä pöytä ja tuoleja.\n    Oikealla kaksi ovea. Vasemmalla ovi ja nurkkaikkuna, josta näkyy\n    kylmä talvinen aamumaisema: kaupunki ja vanha kivikirkko ja sen\n    edessä puisto huurteisine koivuineen. Talojen piipuista nousee\n    vaaleita savuja suoraan ilmaan. Perällä kaksoisovi, joka vie\n    korridoriin, missä näkyy alikertaan laskeutuvat raput. Uuni\n    lämpiää.\n\n    PESONEN, vanhanpuoleinen mies, läänin vahtimestarin virkapuvussa,\n    ottaa raskaasta laukusta esille kirjeitä ja asiakirjoja ja\n    asettelee niitä pöydälle.\n\n    TILTA, keski-ikäinen ihminen, kohentelee uunia.\n\nPESONEN.\nKumpikos käärö se nyt oli kuvernöörille ja kumpiko tuonne\nlääninhallitukseen?\n\nTILTA.\nEikös niissä näy osoitteita?\n\nPESONEN.\nVaan saakos niistä sitten selvän niistä nykyajan osoitteista. Siinä se\non se jokapäiväinen kiipeli. Eihän tuota ennen siitä ruotsistakaan\npaljoa, vaan olivathan toki puustavit kuitenkin samat... Joo, joo, aika\naikaa kutakin... Se on nyt kai tämä pienempi sille itselleen ja isompi\nhallitukseen.\n\nTILTA.\nMontakohan ilmiantoa lienee tuossakin taas? Rouva sanoo, että niitä\ntulee tukuttain joka päivä.\n\nPESONEN.\nTässä on kirje kuvernöörskalle.\n\n    Antaa sen Tildalle.\n\nTILTA.\nNäkyy olevan nuoreltaherralta Helsingistä. Papalleen se ei enää\nmilloinkaan kirjoita. Eikä neitikään. Eivät ilenneet omat lapsetkaan\nenää jäädä isän taloon. Ei tultu jouluksikaan kotiin. Että tekin\nviitsitte, vanha mies, tuon kuskipukilla istua ja kuletella häntä\nympäri lääniä poikia arvannostoon ahdistamassa.\n\nPESONEN.\nEihän sitä, vaan kun on sääli sitä eläkettäkin -- kun jo on lopuilleen\nkolmekymmentä vuotta tätä palvelusta tehnyt monen maaherran aikana.\nPitikin pahan nenällä tulla tämän uuden komennon, juuri kun virka-aika\noli täyttymässä.\n    Katsahtaa syrjittäin kulmainsa alta.\nVaan tässähän tuo näkyy olevan Tiltakin.\n\nTILTA.\nSanoin jo itseni irti.\n\nPESONEN.\nMilloinka?\n\nTILTA.\nJuur'ikään viedessäni puita kuvernöörskan huoneeseen. Ei sitä kehtaa\nenää ihmisten eikä itsensäkään tähden. Kun eivät tuttavat torilla enää\ntervehdikään, ja takanapäin haukkumasanoja heitellään: \"Poprikohvin\nkätyrin kätyri, kätyrin kätyri!\" -- vaikka onhan minulla ne \"Vapaat\nsanat\" ja kaikki.\n\nPESONEN.\nKa, en ollut muistaakaan.\n\n    Kaivaa kengänvarrestaan kirjeen ja antaa sen Tildalle.\n\nTILTA.\nNo, siinähän ne on!\n    Alkaa lukea.\nTässä on juuri tästä meidän ... jopa sanotaan taas suoria sanoja ...\nkuulkaahan...\n\nPESONEN. Hätääntyy.\nElä sinä, Jumalan luoma, toki täällä niitä lehtiäsi lue! Mene toki,\nveikkonen, edes kyökkiin!\n    Tilta lukee yhä.\nPäänsä kaupalla tässä ilmankin. Eilenkin, kun ajettiin kaupunkiin, niin\nvähän matkaa tuolla puolen tullin pomahti kivi metsästä kuomiin.\nSaattaa ne semmoiset sattua vielä kuskiinkin. Siihen ne vasta\nsattuukin. Ja mistä sen tietää, mikä vielä sattuu. Itsellään sillä ei\nole mitään hätää kuomin sisässä. Kun jaksaisi vielä tämän talven.\n\nTILTA. Kuulehan, mitä sanoo...\n\nPESONEN.\nOle ...\n\n    Menee.\n\n    ROUVA LINDH, keski-ikäinen, alakuloinen, vaaleaverinen,\n    hyväntahtoisen näköinen, tulee saali hartioilla, aamuviluisena.\n\nROUVA LINDH.\nYhä vain tätä pakkasta kestää. Tilta lisää vielä puita kaikkiin\nuuneihin.\n    Katsoo lämpömittaria.\nKolmekymmentä astetta. -- Juna siellä kolisee, niin että kuuluu tänne\nasti.\n    Ystävällisesti Tildalle.\nMikä nyt sitten on oikein syynä siihen, että Tilta tahtoo jättää vanhan\npaikkansa?\n\nTILTA. Ei vastaa.\n\nROUVA LINDH.\nJa kesken vuoden?\n\nTILTA.\nKyllä kuvernöörska syyn tietää. On siitä ollut siksi paljon puhetta.\n\nROUVA LINDH.\nJoku on varmaan yllyttänyt Tiltaa.\n\nTILTA.\nKyllä minä ymmärrän yllyttämättäkin.\n\nROUVA LINDH.\nTilta nyt sentään miettii, ennenkuin lopullisesti päättää.\n\nTILTA.\nOn jo mietitty.\n\n    Menee.\n\n    KUVERNÖÖRI LINDH, keski-ikäinen, harva tukka, hiukan kalju,\n    pidätetyn hermostunut, epäluuloinen ilme kasvoilta, tulee\n    peremmästä ovesta oikealta ja menee aukomaan postiansa.\n\nTILTA. Tuo teekeittiön ja asettaa sen pöydälle sohvan eteen.\n\nLINDH. Tildalle.\nOn tapana sanoa hyvää huomenta.\n\nTILTA.\nHuomenta.\n\n    Menee.\n\nROUVA LINDH. Laittelee teekeittiötä.\nHän sanoi itsensä irti.\n\nLINDH.\nVai niin, ja mistä syystä?\n\nROUVA LINDH. Huoahtaen merkitsevästi, hiukan katkerasti.\nKai siitä syystä, mistä kaikki muutkin ihmiset ovat kääntäneet meille\nselkänsä.\n\nLINDH. Koettaa naurahtaa ja olla huoleton.\nPiiatkin! Mainiota! Kai se on \"kansalaiskatkismuksen\" huoneentaulussa\nniin käsketty. Hauska nähdä, että jalot opetukset lankeavat hyvään\nmaahan.\n    Soittaa telefoonia.\nPoliisimestarille. -- Halloo! Se on kuvernööri Lindh. -- Tehkää hyvin ja\nkäykää kasarmilla pataljoonan päälliköltä ottamassa selkoa siitä, miten\nhän huomenna kutsunnassa ... vai niin, olette jo käynyt. Pieni\nkävelyretki kaupungin läpi ja lyseon ohi ... se kyllä riittää. Tulette\nsitten puheilleni. Hyvä on.\n\n    Soittaa kiinni.\n\nROUVA LINDH. On pysähtynyt toimessaan ja kuunnellut, moittiva ilme\nkasvoillaan.\nMutta onko nyt venäläiseen apuun turvautuminen tarpeellista?\n\nLINDH. Olantakaisesti.\nOn olemassa nimenomainen määräys ilmoittaa asianomaisille\nsotilasviranomaisille siitä, milloin kutsunnat alkavat. En voi estää\nheitä marssimasta, missä tahtovat.\n\nROUVA LINDH.\nSiitä saavat taas uutta aihetta käydä kimppuusi. Kaikki pannaan\ntietysti sinun syyksesi.\n\nLINDH.\nJa siitä minä välitän niin herttaisen vähän, että kaikki lisä siltä\ntaholta päinvastoin on minulle sydämellisen tervetullutta. En voisi\nhyvin, ellen saisi panetteluista ja solvauksista jokapäiväistä\nannostani.\n\nROUVA LINDH.\nKuinka kaikki tämä vielä mahtanee päättyäkään!\n\nLINDH. On silmäillyt jotakin kirjettä ja heittänyt sen pöydälle.\nSe kai päättyy niin, että minut jonakin kauniina päivänä ammutaan. Ja\nsittenhän on kaikki hyvin! Oikeus riemuitsee, ja pahuus on saanut\nansaitun palkkansa.\n\nROUVA LINDH. Kuinka sinä voit, Edvard?\n\nLINDH.\nSittenhän olisin minäkin marttyyri, sitten tehtäisiin minustakin\nkansallinen pyhimys.\n\nROUVA LINDH.\nEdvard, lakkaa nyt jo...\n\nLINDH. Ottaen taas kirjeen.\nTämä on kai olevinaan \"viimeinen varoitus\": \"Poistu tai kuole\". Se\nsaapuu jo kolmannen kerran ja joka kerta yhä suuremmilla kirjaimilla.\n\nROUVA LINDH.\nEikö sinulla ole aavistustakaan siitä, keneltä se on?\n\nLINDH.\nEi, mutta se kai saadaan aikanaan tietää -- saat ainakin sinä.\n\nROUVA LINDH.\nEn todella ymmärrä, kuinka sinä viitsit ja voit. Mitä hauskuutta voi\nsinulle tuottaa tuommoinen?\n\nLINDH. Hetken kuluttua.\nOlet saanut kirjeen.\n\nROUVA LINDH.\nKaarlo on muuttanut nimensä.\n\nLINDH.\nMiksi minulla nyt on kunnia kutsua poikaani -- jos tiemme joskus vielä\nsattuisivat yhteen?\n\nROUVA LINDH.\nOlisi hän voinut olla sen tekemättä.\n\nLINDH.\nSe oli kuitenkin turvallisinta. Tarvitaan hiukan rohkeutta tätä nykyä\nkantaa Lindhin nimeä.\n    On yhä availlut kirjeitä ja ristisiteitä.\nTäällä on lisää samaa sorttia. Urheaa väkeä, toden totta, nuo\nperustuslailliset: nimettömiä uhkauskirjeitä, nimettömiä\nhaukkumakirjoituksia maanalaisissa sanomalehdissä. \"Petturi!\" --\n\"Roisto!\" -- \"Edvard Andreijevitsch!\" -- \"Veljesi veri huutaa!\" ... ja niin\nedespäin, ja niin edespäin...\n\n    Avaa kuoren, josta tulee esille \"Vapaat sanat\". Silmäilee niitä\n    ja lukee otsakirjoituksia.\n\n    \"Epälaillinen kuvernööri Lindh ja kutsunnat\" ... \"Titulus Lindh\n    ja kuntien sakot\"... Heittää lehden pöydälle.\n\nSen nyt vielä voi käsittää, etteivät täkäläiset sissit ja sala-ampujat\npane puumerkkiä nuoliinsa, mutta se minua lievimmin sanoen\nkummastuttaa, että nuo vapaat, hyvässä turvassa olevat merentakaiset\nkynäniekat, joita ei mikään vaara uhkaa, eivät rohkene, jotakin\npoikkeusta lukuunottamatta, esiintyä omilla nimillään. Mitä heidän\ntarvitsee pelätä? Ovathan he hyvässä turvassa äiti Svean lämpimässä,\nsuojaavassa sylissä.\n\nROUVA LINDH. Selin, toisella puolella huonetta, teepöydän ääressä.\nEivät he kaikki ole siellä.\n\nLINDH\nSanoitko jotakin?\n\nROUVA LINDH.\nEn juuri mitään.\n\nLINDH.\nKunnia, maine, marttyyrikehä, samalla kun elävät niin hyvin kuin\nennenkin Suomen kansan heille keräämillä varoilla.\n\nROUVA LINDH. Käännähtäen.\nNiillä, jotka eivät ole maasta karkoitettujen hyväksi mitään antaneet,\nei myöskään ole oikeutta vaatia heitä niistä tilille.\n\nLINDH.\nEn minä ole vaatinutkaan ketään tilille. Sitä paitsi ei meiltä ole\npyydettykään mitään, eivätkä meidän rahamme olisi kai kelvanneetkaan. --\nJa kuitenkin, kuka tässä lopulta lienee se, joka on eniten antanut\nja eniten uhrannut. -- Vai niin, Tiltakin on jättänyt sisään\neronhakemuksensa. Pyytääkö hän myöskin elinkautista eläkettä?\n\n    Haukottelee ja nauraa hermostuneesti.\n\nROUVA LINDH.\nSinä olet taas nukkunut huonosti.\n\nLINDH.\nEn voi sanoa, että olisin nukkunut huonosti -- sillä en ole nukkunut\nollenkaan.\n\nROUVA LINDH. Puhjeten.\nEn minäkään ole nukkunut, en yhtä rauhallista, painajaisetonta yötä,\nsitten kun heidät vietiin.\n\nLINDH. On koko ajan ollut hermostuneessa, pinnistetyssä tilassa,\nkiivastuen, heittäen paperit pöytään ja mennen kädet ojennettuina\nrouvansa eteen.\nMutta enhän minä häntä karkoittanut! Kuinka monta kertaa täytyy minun\nsanoa, _etten minä häntä karkoittanut_!\n\nROUVA LINDH. Mutta et myöskään tehnyt mitään sen estämiseksi.\n\nLINDH.\nJa mitä olisin minä, virkkaatekevänä kuvernöörinä toimiva\nlääninsihteeri, voinut tehdä asiassa, johon tuli käsky korkeimmasta\npaikasta? Mitä olisi mikään auttanut? Asia oli sitä arkaluontoisempi,\nkun se koski omaa veljeäni.\n    Kääntyen pois ja mennen takaisin pöytänsä ääreen.\nOnhan sitä paitsi jälestäpäin nähty, mitä tuloksia on ollut tekemisistä\nja välittämisistä. Hän yhtä vähän kuin muut karkoitetut ei voi\najatellakaan kotiintuloaan niin kauan kuin ei suostu edes -- ilmoittamaan\nhaluavansa päästä. Onhan suorastaan järjetöntä, naurettavaa pinnistää\npassiivisen vastarintansa periaatteet aina siihen, että katsotaan\nalistumiseksi käyttää hyväkseen oikeutta lähteä Ruotsiin, silloin kun\nse sallitaan -- ja että suorastaan pakottamalla pakotetaan viranomaisia\nvastoin heidän tahtoaan viemään Venäjälle -- mitä sellaisen hyväksi voi\nkukaan tehdä?\n\nROUVA LINDH.\nJos emme olisi voineetkaan muuta tehdä, niin olisimme ainakin voineet\nolla vastaanottamatta tätä virkaa -- juuri kohta sen jälkeen.\n\nLINDH. Kiivastuen.\n\"Me ... me...\" Miksi sinä aina puhut \"meistä\"? Minähän tässä olen\nsyypää, syntipukki, sinähän olet viaton kaikkeen, puhdas niinkuin\npulmunen lumella. Vapaa kaikesta, vapaa lähtemäänkin, jättämään\neronhakemuksesi -- niinkuin Tilta.\n\nROUVA LINDH. Tyynesti.\nSinähän tiedät, etten kaikesta huolimatta voi enkä tahdo sinua jättää.\n\nLINDH. Kohauttaa olkapäitään.\nNo niin.\n\n    Hetken äänettömyys.\n\nROUVA LINDH.\nTänään on kulunut vuosi siitä, kun heidät vietiin.\n\nLINDH.\nEi \"kun vietiin\", vaan \"kun heidän itsensä teki mieli mennä\". Ei heitä\nolisi viety, jos olisivat tehneet niinkuin muutkin ja menneet\nmaanpakoon. Mutta Hanna von Falckin täytyi tietysti olla jotakin aivan\nerikoisempaa kuin kaikki muut. Hänen miehensä ei sopinut \"alistua\" edes\nsenkään vertaa kuin jonkun \"von sen\" tai \"von sen\" ja lähteä heidän\nkanssaan Ruotsiin. Hänen täytyi Vjatkaan! Se oli uljaampaa, komeampaa.\n\nROUVA LINDH.\nKeskellä yötä tultiin hänet ottamaan, santarmien välissä raastettiin\ntuo keuhkotautinen mies vuoteestaan ja vietiin asemalle ja pantiin\npuolikylmään vaunuun kolmenkymmenen asteen pakkasessa -- juuri niinkuin\nnyt. Ja millaista mahtoi olla sitten rajan takana, perillä...\n\nLINDH. Raastaa tukkaansa.\nTämä elämä on helvettiä! Jos sinulla ei heti aamulla ole minulle mitään\nmuuta sanottavaa ... jätä minut rauhaan! Minä pyydän, minä en voi enää\nmitään siihen ... mikä on tapahtunut, se on tapahtunut.\n\n    Pitkä äänettömyys.\n\nROUVA LINDH.\nEtkö ota teetä?\n\nLINDH.\nEn ... tai annahan.\n\n    Juovat toinen toisessa päässä pöytää. Äänettömyys.\n\nLINDH. On koettanut rauhoittua ja sytyttänyt sikarin.\nSinä sanot, ettei ole mitään tehty. Minä voin kuitenkin ilmoittaa, että\non tehty paljonkin, enemmän kuin _meiltä_ koskaan olisi voitu vaatia.\nOn pantu liikkeelle kaikki voimat, mitä suinkin on voitu panna.\nJohtajat Helsingissä, samat miehet, joiden ikkunoita on särjetty ja\nseiniä tahrattu, joita on parjattu ja häväisty konniksi ja isänmaan\npettureiksi, ovat käyttäneet viimeisen vaikutusvaltansa lieventääkseen\nvanhan ystävänsä kohtaloa. Asia on nyt niin pitkällä, että jos Mauri\nvain tahtoo, voi hän milloin hyvänsä lähteä sieltä joko ulkomaille tai\npalata kotiin.\n\nROUVA LINDH.\nOn tietysti olemassa ehtoja, joita hän ei voi alistua täyttämään.\n\nLINDH.\nUlkomaille siirtymiseen ei ole mitään muita ehtoja, kuin että hän\npyytää sitä. _Se_ hänen tietysti täytyy tehdä. Mitä taas kotiin\npalaamiseen tulee, niin on hänet asetettu samaan asemaan kuin vangittu\nsotilas, jonka sallitaan kunniasanaansa vastaan oleskella jollakin\nmäärätyllä alueella. Mauri saa, jos tahtoo, asettua vaimonsa\nsukulaisten maatilalle Hämeeseen sillä ehdolla, ettei siirry yli\npitäjän rajan.\n\nROUVA LINDH. Ilostuen.\nMutta siinähän ei pitäisi olla mitään alentavaa!\n\nLINDH.\nJos hän katsoisikin asiaa siltä kannalta, ei sitä katso siltä kannalta\nHanna eikä perhe. Ja olkoon se heidän asiansa. On tehty, mitä on voitu.\nEnempää ei voida vaatia. Mutta älkööt ainakaan nyt enää tulko meidän\nedessämme loistelemaan marttyyrikruunuillaan. Se on silloin heidän oma\nasettamansa kruunu, ja se on kuin onkin narrin kruunu.\n\nROUVA LINDH.\nJoko asia on esitetty Maurille?\n\nLINDH.\nKaksi viikkoa sitten meni hänelle asiasta kirje.\n\nROUVA LINDH.\nKuka sen hänelle kirjoitti? Sinäkö?\n\nLINDH.\nMinä.\n\nROUVA LINDH. Hetken päästä.\nSinua näyttää tyydyttävän se, että olet tehnyt, mitä olet voinut,\nvälittämättä tuloksesta. Minä en tule saamaan tässä maailmassa rauhaa,\nennenkuin he ovat palanneet, olkoon sitten syy tai ansio kenen tahansa.\n\nLINDH.\nSinä kai ymmärrät, että tämä on asia, josta ei vielä saa hiiskua\nsanaakaan kenellekään.\n\n    PESONEN tulee.\n\nPESONEN.\nSiellä on joku rouvasihminen, joka pyrkii herra kuvernöörin puheille.\n\nLINDH. Ettekö sanonut, ettei vielä ole vastaanottoaika?\n\nPESONEN.\nSanoin, mutta hän pyysi kysymään, eikö ehkä kuitenkin soveltuisi.\n\nLINDH.\nKuka hän on?\n\nPESONEN. Ei sanonut nimeään.\n\nLINDH. Pesonen ei tuntenut häntä?\n\nPESONEN.\nEn tuntenut äänestä. Vaan se on mustissaan ja sillä on musta harso\nsilmillään.\n\nLINDH. Antaa hänen tulla.\n\n    PESONEN menee.\n\nROUVA LINDH.\nEdvard, sinun täytyy olla varovainen tuommoisten vierasten suhteen,\njotka eivät ilmaise edes nimeään. Minä menen häntä vastaan.\n\nLINDH.\nTuo nyt on lapsellista.\n\n    ROUVA LINDH kuitenkin lähtee menemään.\n\nHilda, sinä saatat minut naurunalaiseksi.\n\n    On kuitenkin noussut ja poistunut teepöydän luota työpöytänsä taa.\n\n    HANNA tulee, mustiin puettuna ja musta harso silmillä.\n\nLINDH. Ketä on minulla kunnia --?\n\nHANNA. Siirtää harson silmiltään. Hän on tummaverinen, lujapiirteinen,\nkasvot ilmaisevat kärsimyksiä. Esiintyy kylmästi ja arvokkaasti.\n\nLINDH.\nHanna!\n\nROUVA LINDH. Hanna! Onko se mahdollista!\n\n    Rientää häntä vastaan syleilläkseen häntä, mutta Hanna antaa\n    ainoastaan kätensä.\n\nMutta otahan päältäsi!\n\nHANNA. Päästämättä lähelle, jäykästi.\nKiitos, mutta ehkä sallitte, että olen näin. Minun täytyy heti mennä.\nMinulla olisi kiireellistä asiaa herra kuvernöörille.\n\nROUVA LINDH.\nOlet tullut takaisin! -- Olen niin iloinen. -- Entä -- entä Mauri, onko\nhänkin palannut?\n\nHANNA.\nPalannutko? Niin, tavallaan...\n\nROUVA LINDH.\nTodellakin! -- Hän siis -- te siis --? Edvard!\n\nHANNA.\nKuvernööri ei nähtävästi ole saanut sähkösanomaani?\n\nLINDH.\nEn, en ole saanut mitään sähkösanomaa. Olen ollut matkoilla, palasin\nvasta eilen illalla myöhään. Ilmoititteko siinä tulostanne?\n\nHANNA.\nIlmoitin.\n\nLINDH.\nTodellako? En voi sanoa, kuinka minua ilahduttaa...\n\nHANNA. Ilmoitin siinä, että Mauri on kuollut.\n\nLINDH.\nKuollut?\n\nROUVA LINDH.\nKuollut? Mauriko? Herra armahtakoon!\n\nLINDH.\nMatkallako?\n\nHANNA.\nMatkalla? Ei, perillä.\n\nROUVA LINDH.\nMilloin hän kuoli?\n\nHANNA.\nKolmantena päivänä tätä kuuta. -- Ilmoitin samalla, että olin saapunut\nvainajan ruumiin kanssa rajalle Valkeasaareen, mutta että santarmit\nestivät meidät pääsemästä edemmä.\n\nROUVA LINDH. Huudahtaen.\nNe eivät sallineet sinun tuoda?... Edvard!\n\nLINDH.\nSe oli todella ... mutta se on kai...\"\n\nROUVA LINDH.\nEivät sallineet! Mutta eivätkö karkoitetut saa enää kuolleinakaan\npalata? Vaan saatiinhan Lyly tuoda?\n\nLINDH.\nSe on -- se on ehkä juuri sentähden...\n\nHANNA.\nKielto ei ollut ehdoton. Minulle ilmoitettiin, että pidätys voitaisiin\nperuuttaa, jos hankittaisiin asianomainen lupa.\n\nROUVA LINDH.\nHanna raukka...\n\nLINDH.\nEikö Hanna heti sähköttänyt hänen ylhäisyydelleen?\n\nHANNA.\nKenelle?\n\nLINDH.\nTarkoitan ... kenraalikuvernöörille.\n\nHANNA.\nAh, Bobrikoffille? En, en sähköttänyt hänelle, sillä minulle\nilmoitettiin, että tarvittaisiin ainoastaan sen läänin kuvernöörin\nsuostumus, jonka alueelle oli aikomus viedä vainaja, ja sentäbden he\nkehoittivat minua sähköttämään tänne.\n\nLINDH. Tutkivasti.\nSantarmitko kehoittivat?\n\nHANNA.\nNiin, tai oikeastaan asemapäällikkö; minä en puhunut heidän kanssaan.\n\nLINDH. Niinkuin edellä.\nSiis kuitenkin santarmien kehoituksesta?\n\nHANNA.\nNiin, heidän kehoituksestaan. -- Mutta kun täältä ei tullut vastausta,\nenkä tiennyt, mikä oli syynä viivytykseen, niin lähdin heti\nensimmäisellä junalla tänne.\n\nLINDH. Näkyy ajattelevan jotakin muuta.\nOlen ollut matkoilla, niinkuin sanoin.\n\nROUVA LINDH.\nJa sinun täytyi jättää Mauri siksi aikaa sinne?\n\nHANNA.\nEnhän voinut muuta.\n\nROUVA LINDH.\nJa minne hän jäi?\n\nHANNA.\nVaunu vaihdettiin sivuraiteelle erään halkovajan taa.\n\nROUVA LINDH.\nEdvard, mene heti telefooniin ja soita sähkölennätinasemalle! Sinun\npitää heti sähköttää Valkeasaareen santarmeille! Tee se, tee se heti!\n\nLINDH. On kävellyt levottomasti.\nTietysti... en voi kuitenkaan tehdä sitä telefoonitse.\n\nROUVA LINDH.\nMutta soitathan sinä muutenkin usein sinne sähkösanomasi?\n\nLINDH. On tehnyt kieltävän kasvojen liikkeen rouvalleen Hannan selän\ntakana.\nOn siis aikomus, että hautaaminen tapahtuu täällä?\n\nHANNA.\nHänen toivonsa oli, että hänet haudattaisiin perhehautaamme lasten\nviereen.\n\nLINDH.\nMilloin se on ajateltu tapahtuvaksi?\n\nHANNA.\nNiin pian kuin saan siihen luvan. Aikomukseni oli matkustaa heti\ntakaisin, jos mahdollista jo ensi junalla.\n\nROUVA LINDH. Katsoo kelloaan.\nSinä ehdit vielä, kello 10 ja 45.\n\nHANNA.\nSiinä tapauksessa voisimme olla täällä jo huomenaamuna, jos ruumisvaunu\nvoidaan liittää postijunaan. Asemapäällikkö arveli, että se voisi käydä\npäinsä, varsinkin jos hän saa siitä hiukan edeltä tiedon.\n\nLINDH. Huomenaamuna...?\n\nROUVA LINDH.\nMutta mikset riennä jo sähköttämään. Edvard?\n\nLINDH.\nValitettavasti en voi tehdä sitä ilman muuta.\n\nROUVA LINDH.\nKuinka et voi?\n\nLINDH.\nSemmoinen luvananto ei ole minun vallassani.\n\nROUVA LINDH.\nMutta santarmithan eivät vaatineet muuta kuin sinun suostumuksesi?\n\nLINDH.\nSantarmit eivät nähtävästi tienneet, tai eivät olleet tietävinään, että\ntällaisia tapauksia varten on olemassa salainen kiertokirje maan\nkuvernööreille.\n\nHANNA. Hymähtäen hiukan.\nOnko tällaisiakin tapauksia varten olemassa kiertokirjeitä?\n\nLINDH.\nSen jälkeen kun oli toimeenpantu mielenosoituksia tohtori Lylyn\nhaudalla, on olemassa meille annettu määräys, että vastedes sellaisissa\ntapauksissa on ilmoitettava kenraalikuvernöörille.\n\nHANNA. Valmistautuu lähtemään.\nKuvernööri ei siis voi tehdä asiassa mitään kysymättä\nkenraalikuvernööriltä?\n\nLINDH. On taas kävellyt edestakaisin, aikonut tarttua telefooniin,\nmutta peräytynyt taas, pysähtyy.\nValitettavasti en voi.\n\nROUVA LINDH.\nMutta jos hän kieltää, Edvard?\n\nLINDH. Levittää käsiään.\nEhkä ... ehkä ei ... tuskin sentään...\n\nROUVA LINDH.\nSinä voit olla tuosta kiertokirjeestä välittämättä. Voithan puolustaa\nitseäsi sillä, että kun santarmit vaativat ainoastaan _sinun\n_suostumustasi -- sinä voit selittää -- aivan hyvin voit sen tehdä -- että\nsinä luulit, että he jo olivat ilmoittaneet asiasta\nkenraalikuvernöörillekin.\n\nLINDH. Pidättäen kärsimättömyyttään.\nMutta jos kerran on niin, niin eihän ole pelkoa, että\nkenraalikuvernööri tulee tekemään vaikeuksia. Tämähän on vain\nmuodollisuus, jota minä kuitenkaan en voi olla täyttämättä.\n\nROUVA LINDH.\nSinun ei tarvitse siitä välittää. Käsittäväthän ne, että asia oli\nkiireellinen -- ja onhan kysymys omasta veljestäsi.\n\nLINDH.\nJuuri sen vuoksi.\n\nHANNA.\nEn suinkaan tahdo millään muotoa saattaa herra kuvernööriä välikäteen.\nPyytäisin vain saada tietää, kuinka kauan luulette vastauksen tulevan\nviipymään?\n\nLINDH.\nKiireellisiin virkakyselyihin on vastaus joskus saapunut puolenkin\ntunnin kuluttua, riippuen tässä tapauksessa tietysti kuitenkin kaikki\nsiitä, onko hänen ylh ... onko kenraalikuvernööri tilaisuudessa heti\nvastaamaan.\n\nHANNA.\nSaisinko pyytää, että minulle ilmoitettaisiin vastauksen sisältö heti\nkohta, kun se saapuu.\n\nLINDH.\nTietysti. Minne saan lähettää sanan?\n\nHANNA.\nEn tiedä, asunevatko lapsemme vielä vanhassa kodissamme.\n\nROUVA LINDH.\nHe asuvat vielä siellä.\n\nHANNA. Rouva Lindille.\nSiinä tapauksessa olisin kiitollinen, jos saisin tiedon vastauksesta\nsinne.\n\nLINDH.\nSen saatte heti, kun se saapuu.\n\n    Menee.\n\nROUVA LINDH.\nEnkö saa tarjota sinulle teetä?\n\nHANNA.\nKiitos, mutta minun täytynee mennä.\n\nROUVA LINDH.\nEtkö voisi odottaa täällä?\n\nHANNA. Kummastuen.\nTäälläkö...?\n\nROUVA LINDH.\nVastaus ehkä saapuu piankin. Tule minun puolelleni ... näytät niin\nväsyneeltä.\n\nHANNA.\nKiitos, mutta... Minun täytyy tavata lapset ... ja sitä paitsi\najatella, mitä minun on tekeminen siinä tapauksessa, että tulee\nkieltävä vastaus.\n\nROUVA LINDH.\nMutta eihän nyt semmoista toki voine odottaa edes Bobrikoffilta.\n\nHANNA.\nMiksei sitäkin?\n\nROUVA LINDH.\nEi, se ei ole mahdollista. Sinä voit olla huoleton. Ei hän voi sitä\ntehdä Edvardinkaan vuoksi.\n\nHANNA.\nMinä nyt kuitenkin menen.\n\nROUVA LINDH. Pahastuen.\nSuo anteeksi, että pyysinkään ... mutta minä unohdin ... sinä tietysti\nhalveksit minua niinkuin kaikki muutkin.\n\nHANNA.\nEntä sinä itse? -- En ymmärrä, en suorastaan ymmärrä, kuinka sinä voit\nolla täällä?\n\nROUVA LINDH.\nEnhän ole voinut häntä jättää ... mutta ... minä olisin ollut tuhat\nkertaa ennemmin Vjatkassa kuin täällä...\n\n    On vähällä puhjeta itkuun.\n\nHANNA. Ystävällisemmin, ikäänkuin hiukan heltyen.\nElä nyt, rakas... Mutta sano minulle, koska nyt kerran itse otit sen\npuheeksi ... kuinka on sittenkin mahdollista, että te tulitte tähän\ntaloon ... kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut ... etkö olisi\nsaanut sitä estetyksi?\n\nROUVA LINDH. Raukeasti.\nMinäkö? En ole mitään voinut ... en ymmärrä häntä, en tunne häntä enää.\nHän sanoo, että oli hänen velvollisuutensa, hänen isänmaallinen\nvelvollisuutensa ottaa virka vastaan ... olisi muuten tullut venäläinen\nmies. Täytyi \"pelastaa, mitä pelastettavissa on\" ... se on nyt sitä,\nsinä tiedät.\n\nHANNA.\nJa mitä hän on pelastanut?\n\nROUVA LINDH.\nNiin, mitä?... Ei meiltä muuten liioin mitään kysytty. Vaadittiin,\npuristettiin joka taholta, se oli puolueen tahto, johtajain tahto. Sitä\nvaatii läänin paras, isänmaan onni, suomalaisuuden asia.\n\nHANNA. Kiinteästi.\nSuomalaisuudenkin?\n\nROUVA LINDH.\nJotakin semmoista... Lienee peloitettu silläkin, että hän voisi\nmenettää entisen virkansa, ellei ottaisi vastaan uutta. Mitä minä\ntiedän, en tiedä mitään muuta, kuin että sen jälkeen, kun tulimme tähän\ntaloon -- ovat omat lapsemmekin meidät jättäneet.\n\nHANNA. Hetken päästä.\nSano minulle, onko Aili vielä koulussaan? Hän kirjoitti, että hänen\nasemansa oli uhattu.\n\nROUVA LINDH.\nEn ole kuullut, että hän olisi saanut eroansa, mutta eihän tätä nykyä\ntiedä mitään. Kouluneuvostossa on Edvard kuitenkin esiintynyt hänen\nhyväkseen ... mutta eihän todellakaan enää tänään tiedä, mitä huomenna\ntapahtuu.\n\nHANNA.\nEntä Yrjö? -- Onko hän vielä vapaudessaan?\n\nROUVA LINDH.\nEn ole kuullut, että hänet olisi vangittu, ainakaan vielä.\n\nHANNA.\nVielä? Siitä on siis ollut kysymys?\n\n    POLIISIMESTARI tulee. Hän on nousukastyyppi, esiintyy teeskennellyn\n    upseerimaisesti.\n\nPOLIISIMESTARI.\nOo, todellakin! Mikä sattuma! Te täällä, arvoisa rouva? Minua ilahuttaa\nsuuresti nähdä teitä.\n\nHANNA. Katsahtaa olkansa yli. Kääntyy lähteäkseen.\n\nPOLIISIMESTARI.\nToivon, että herra rehtori Lindh voi asianhaarain mukaan hyvin.\n\nROUVA LINDH.\nHän on kuollut.\n\nPOLIISIMESTARI.\nOo! -- Valitan suruanne. Entisen opettajani kohtalo on minua aina\nliikuttanut.\n\nHANNA.\nTodellakin?\n\nPOLIISIMESTARI.\nPyydän anteeksi, mutta kun viimeksi tapasimme toisemme, täytin minä\nainoastaan minulle annettua virkatehtävää, sitä ikävämpää, kun sen\ntäytyi kohdistua entiseen arvossa pidettyyn ja rakastettuun\nopettajaani. Mutta en voinut menetellä toisin, vaikka olisin\ntahtonutkin.\n\nROUVA LINDH.\nOlisitteko tahtonutkaan?\n\nPOLIISIMESTARI.\nKaikki tapahtui laillisessa järjestyksessä, mitä minuun tulee. Minun\nsuhteeni asiaan oli selvä. Tein ainoastaan velvollisuuteni.\n\nROUVA LINDH.\nEi teidän velvollisuutenne kuitenkaan vaatinut teitä viemään pois\nrouvan yksityistä kirjeenvaihtoa.\n\nPOLIISIMESTARI.\nRouva kuvernöörska, kaikki ovat jätetyt takaisin herra Yrjö Lindhille,\nsiitä huolimatta, että hän solvasi allekirjoittanutta hänen\nvirkatoimessaan tavalla, joka, jos se olisi kohdistunut johonkuhun\nmuuhun, olisi aiheuttanut ehdottoman vangitsemisen.\n\nROUVA LINDH.\nKuvernööri on toisessa huoneessa, jos häntä etsitte.\n\nPOLIISIMESTARI.\nAivan oikein, häntä juuri etsin, pyydän saada huomauttaa -- hänen\nnimenomaisesta kutsumuksestaan.\n\n    Tekee kumarruksen ja menee.\n\nROUVA LINDH.\nNoita kauheita ihmisiä täytyy minun tavata joka päivä.\n\nHANNA.\nEt todellakaan ole kadehdittava, Hilda parka. -- Sinä ehkä itse tuot\nminulle tiedon ... olisin niin kiitollinen, jos sen tekisit.\n\nROUVA LINDH.\nSen minä tuon, minä teen sen heti, kun se saapuu.\n\n    Saattaa Hannan ja palaa sitten takaisin ja järjestää hetken\n    aikaa huoneessa, korjaten pois teekuppeja. Kun näkee LINDHIN\n    ja POLIISIMESTARIN tulevan, menee.\n\nPOLIISIMESTARI.\nNiinkuin minulla oli kunnia huomauttaa, ei ole mitään erityistä syytä\npelkoon, etteivät kutsunnat onnistuisi. Poikia on saapunut lukuisasti\nkaikista kunnista. Niitä on anniskelut täynnä. Heidän kesken tuntuu\nolevan yleisesti vallalla se mielipide, ettei tällä kertaa ruvetakaan\nHelsingin ruotsikkoherrain narreiksi, vaan mennään miehissä syyniin,\nkoska omat suomalaiset herrat siihen kehoittavat.\n\nLINDH.\nOletteko levittänyt tuota kymmenen ylioppilaan kehoitusta?\n\nPOLIISIMESTARI.\nOlen, ja se on nähtävästi tehnyt erittäin hyvän vaikutuksen. Mutta\neihän poikia kuitenkaan voi täysin taata. Mielet voidaan vielä viime\nhetkellä saada heilahtamaan toisapäin. Yrjö herralla on epäilemättä\nvielä koko paljon vaikutusta isänsä vanhan auktoriteetin nojalla.\n\nLINDH.\nOnko hän täällä?\n\nPOLIISIMESTARI.\nHän saapui tänne viime yönä maalta, jossa on kierrellyt kuvernöörin\njälkiä, mutta minä luulen sangen huonolla menestyksellä.\n\nLINDH.\nNiin. Minä tiedän.\n\nPOLIISIMESTARI.\nHänelle ei kuulemma kaikin paikoin enää ole annettu yösijaakaan...\n\nLINDH.\nMinä tiedän.\n\nPOLIISIMESTARI.\nSanon kuitenkin suoraan, jos herra kuvernööri sallii minun antaa\nneuvon: mielet voivat vielä viime hetkellä muuttua, jos hänen sallitaan\nyhä edelleen vapaasti liikkua ja saapua itse kutsuntatilaisuuteenkin.\nSanon suoraan: hänet olisi vangittava, ainakin kutsuntapäiviksi.\n\nLINDH.\nEi, ei, se ei voi mitenkään käydä päinsä. Jos tulee tiedoksi, että\nhänet on vangittu ja että minä olen antanut sen tehdä ja hänet estetään\nolemasta isänsä hautajaisissa, voipi kiihoitus saada aivan liiaksi\nilmaa siipiinsä... Ei, ei, kaikki on saatava menemään niin\nrauhallisesti ja niin huomiota herättämättä kuin suinkin.\n\nPOLIISIMESTARI.\nMutta jos emme me vangitse häntä, on pelättävää, että santarmit sen\ntekevät. Ne ovat pitäneet häntä erityisesti silmällä hänen osanottonsa\njälkeen Helsingin mellakoihin.\n\nLINDH.\nOnko teillä todella syytä olettaa, että heillä on aikomus vangita\nhänet?\n\nPOLIISIMESTARI.\nKapteeni Popoffin viittauksista luulen ymmärtäneeni, että semmoinen aie\ntodella on olemassa.\n\nLINDH.\nTeidän on välttämättä koetettava saada hänet siitä luopumaan tai\nainakin odottamaan. Antakaa santarmikapteenin ymmärtää, että me itse\npanemme toimeen vangitsemisen, jos se on välttämätöntä ... että olemme\naikoneet sen tehdäkin, mutta ei tänään eikä vielä huomennakaan;\nselittäkää, että pyydämme sitä levottomuuksien välttämiseksi.\n\nPOLIISIMESTARI.\nMutta jos heidän aikeihinsa ei kuulukaan levottomuuksien välttäminen\ntässä läänissä, missä suomalaisten viranomaisten on onnistunut pysyttää\nheitä syrjemmässä kuin muualla?\n\nLINDH.\nSe ei ole ollenkaan mahdotonta. Siltä taholta voimme tietysti odottaa\nmitä vehkeitä tahansa.\n\nPOLIISIMESTARI.\nSiinä tapauksessa, että rehtori vainajan hautajaisia ei olisi pantu\ntoimeen täällä, juuri nyt, ei ehkä olisi ollut syytä pelkoon, että\nyleinen mielipide olisi joutunut niin erittäin kuohuksiin, jos herra\nYrjön talteen ottaminen kutsuntapäiviksi olisi tapahtunut meidänkin\naloitteestamme. Riittävää muodollista aihetta siihen hän kyllä tulee\nantamaan jo tänä päivänä.\n\nLINDH.\nMinun täytyy vielä miettiä tätä asiaa. Soitan teille hetken kuluttua\nuusien määräyksien antamista varten.\n\nPOLIISIMESTARI.\nOlen käskettävänänne, herra kuvernööri.\n\n    Menee.\n\nLINDH. Selailee papereitaan, nousee ja kävelee, istuu taas.\n\n    ROUVA LINDH tulee.\n\nROUVA LINDH.\nMitä luulet? Pelkäätkö, että vastaus ehkä voi olla kieltävä?\n\nLINDH.\nKuinkas minä voisin sen tietää?\n\nROUVA LINDH.\nNäytä, kuinka sinä sepitit sähkösanoman?\n\nLINDH.\nIlmoitin, mistä on kysymys, ja pyysin, että hänen ylhäisyytensä\npoistaisi esteet, jotka ovat kohdanneet ... ja niin edespäin.\n\nROUVA LINDH\nMiksi niin virallisesti ja kuivasti? Etkö olisi voinut lisätä jotakin\nomasta puolestasikin?\n\nLINDH.\nJa mitä olisi minun pitänyt lisätä?\n\nROUVA LINDH.\nJotakin, josta olisi käynyt ilmi, että asia on sinulle persoonallisesti\ntärkeä.\n\nLINDH.\nEn voi pyytää itselleni mitään armonosoitusta siltä taholta.\n\nROUVA LINDH.\nMutta eihän nyt ole kyse mistään armonosoituksesta, vaan ihmisen\nkalleimmasta, pyhimmästä oikeudesta saada levätä oman maansa povessa.\nEtkö olisi voinut ainakin _siihen_ vedota?\n\nLINDH.\nMinun olisi ehkä pitänyt sepittää sähkösanoma näin: \"Teidän\nylhäisyytenne venäläiset santarmit ovat perustuslain vastaisesti\nloukanneet ihmisen pyhintä oikeutta pidättämällä\" ... ja niin edespäin\n... \"mutta kaikkein pyhimmän suomalaisen oikeuden nimessä vaadin minä,\nhänen veljensä, että kielto tuossa tuokiossa peruutetaan ... ellei se\ntapahdu, jätän minä heti paikalla sisään eronhakemukseni?\" Niinkö?\n\nROUVA LINDH.\nMikä sinun on? Ei kai sinulla voi olla mitään sitä vastaan, että hänet\nhaudataan tänne?\n\nLINDH.\nEi suinkaan ... vaikka ... vaikka minusta suoraan sanoen oikeastaan on\njotenkin yhdentekevää, missä joku kuollut makaa.\n\nROUVA LINDH.\nJoku kuollut? Mutta onhan kysymys sinun omasta veljestäsi? Ja olihan se\nhänen viimeinen tahtonsa?\n\nLINDH.\nMinulla on siitä viimeisestä tahdosta omat arveluni. On kerrassaan\nanteeksi antamatonta, että veli parkaa vielä vainajanakin käytetään\nvaltiollisena yllyttäjänä, kuolleena niinkuin eläessäänkin. Eikö jo\nolisi riittänyt? Eikö häntä jo vihdoinkin olisi voitu jättää rauhaan?\n\nROUVA LINDH.\nMutta ethän sinä tahtone sanoa, että Hanna toi hänet tänne pannakseen\ntoimeen valtiollisia mielenosoituksia?\n\nLINDH.\nSe ihminen voi mitä hyvänsä.\n\nROUVA LINDH.\nMutta sehän on kauheata, mitä sanot! Sinä tiedät, ettei asia ole niin!\nSe on Hannaa kohtaan niin väärin, kuin suinkin olla voi. Sinä et ole\nvoinut koskaan häntä sietää.\n\nLINDH.\nEn. Se on totta.\n\n    Telefooni soi kiivaasti.\n\nROUVA LINDH.\nSe on vastaus!\n\nLINDH. Telefoonissa.\nHalloo! -- Hyvä on. Odottakaa hiukan.\n    Istuu kirjoittamaan selin rouvaan.\n\"Ymmärtäen teidän veljelliset tunteenne ei hänen ylhäisyydellään ole\nmitään sitä vastaan\". Oliko se noin? Eikö ole mitään erehdystä?\n\nROUVA LINDH. Riemuiten.\nHänellä ei ole mitään sitä vastaan! Hän sallii sen!\n\nLINDH. Kärsimättömästi.\nMalta! Elä häiritse, enhän voi kuulla mitään!\n    Telefooniin.\nKuinka se oli? Jatkakaa!\n\nROUVA LINDH.\nHanna voi ehtiä vielä junaan!\n\n    Rientää ulos.\n\nLINDH.\nMalta! sanon minä. -- Odota!\n\n    Kun näkee rouvan menneen.\nAh! --\n    Telefooniin.\nSuokaa anteeksi, tässä oli keskeytys. Jahah. Kirjoittaa.\n... \"vaan jättää hän asian herra kuvernöörin itsensä ratkaistavaksi,\nkuitenkin sillä ehdolla, että herra kuvernööri vastaa siitä, ettei\nmitään epäjärjestyksiä eikä hallitukselle vihamielisiä mielenosoituksia\npanna toimeen.\"\n    Yhä telefooniin.\nEikö ollut mitään muuta? \"Kansliapäällikkö Fritsch.\" Kiitän, hyvästi.\n    Soittaa pois ärtyisesti.\nHilda! -- Minne hän meni?\n    Istuu ja miettii, käsi telefoonin kammissa. Soittaa.\nOlkaa hyvä ja yhdistäkää Suomalaisen lyseon rehtorinkansliaan. -- Onko se\nSaarinen? Se on Lindh. Sopisiko sinun tulla luokseni ... hetkeksi vain.\nTahtoisin neuvotella kanssasi eräästä hyvin arkaluontoisesta asiasta.\nHyvä on.\n\n    Soittaa kiinni ja menee rouva Lindhin jälkeen.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\n    Rehtori Mauri Lindhin entinen koti. Hänen työhuoneensa. Aistikkaat\n    vanhat huonekalut. Paljon kirjoja. Suuri mukava nahkasohva.\n    Seinällä sohvan päällä muotokuva vanhanpuoleisesta miehestä, joka\n    seisoo pöydän takana, samassa huoneessa kuin mitä näyttämö esittää,\n    niinkuin puhuvana, rystyt pöytää vasten, kasvoilla innostunut ilme.\n\n    HANNA, AILI ja YRJÖ istuvat eri tahoilla huoneessa niinkuin\n    satunnaisiin asentoihin vaipuneina, alakuloisina. Aili ja Yrjö ovat\n    molemmat nuoria ihmisiä. Aili vähän vanhempi; tumma, kalpea; ilme\n    päättäväinen ja innostuva. Yrjö on vaaleaverinen, hienopiirteinen,\n    hänellä on suurenlainen koukkunenä, silmät syvällä, otsalla tukkaa,\n    puku hiukan huoleton. Otsan yli musta nauha, osaksi tukan peitossa.\n    Hanna istuu päällysvaatteet yllä, kädet helmassa, kokoon\n    vaipuneena, väsyneenä. Sohvalla on villapeite ja tyyny. Aili nousee\n    ja ottaa ne pois.\n\n    Keskustelu käy alussa katkonaisesti ja pidätetysti.\n\nAILI.\nEtkö nyt sentään riisu päältäsi, äiti? Vastaushan voipi viipyä kauankin\nvielä, jos se ollenkaan tulee. Anna nyt ainakin hattusi ja puuhkasi.\n\nHANNA. Antaa ne Ailille.\nNe nyt ehkä voin.\n\nAILI.\nÄiti, sinähän olet käynyt ihan harmaaksi! Ja kuinka olet kuihtunut!\nMitä olet mahtanutkaan saada siellä kärsiä! Et koskaan sinä\nkirjoittanut sanaakaan itsestäsi, mutta nyt minä näen. Istu tähän\nsohvaan, niin saat nojata.\n    Asettaa tyynyn hänen selkänsä taa.\nKätesihän ovat aivan jääkylmät. Sinun täytyy saada jotakin lämmintä.\n\n    Menee peremmälle, jossa ovensuussa pienellä pöydällä on\n    kahvitarjotin.\n\nHANNA.\nElä nyt huoli laittaa mitään. Minusta tuntuu, kuin en voisi syödä enkä\njuoda, ennenkuin olen saanut isän maan poveen.\n\nAILI. Äiti, sinä jäät tänne, ja me matkustamme Yrjön kanssa.\n\nHANNA. Ei, ei, minä tahdon välttämättä itse.\n    Huoaten väsyneesti.\nMutta jos nyt en saa. -- Ehkei minun ollenkaan olisi pitänyt? Mutta enhän\nvoinut ... ei, ei, kyllähän minun piti.\n\nYRJÖ. Yht'äkkiä nousten, painavasti.\nJa hän ei uskaltanut sallia edes sitäkään kysymättä Bobrikoffilta?\n\nHANNA.\nEi.\n\nYRJÖ.\nVaikka santarmit eivät vaatineet muuta kuin hänen suostumuksensa?\n\nHANNA.\nEivät.\n\nAILI.\nHän olisi siis voinut tehdä sen ilman muuta?\n\nHANNA.\nItse hän sanoi, ettei olisi.\n\nAILI. On asettanut hänen eteensä kahvitarjottimen.\nOta nyt äiti.\n\nHANNA.\nTulkaa lähemmä, lapset. Yrjö, istu tähän.\n\nYRJÖ istuu sohvalle.\nOletko loukannut otsasi?\n\nYRJÖ.\nSatutin vähän, ei se tee mitään.\n\n    Muuttautuu takaisin tuolille.\n\nHANNA. Katsellen ympärilleen.\nTäällä on kaikki entisellään, niinkuin silloin kun lähdimme. Tuskin on\ntuolia muutettu. Siinä on isän pöytä entisessä kunnossaan, hänen\nkynänvartensakin.\n\nAILI.\nOlemme tahtoneet pitää ainakin tämän huoneen itsellämme, niinkuin se\noli, siksi kunnes ehkä joskus palaisitte. Ja nythän olemme täällä --\nkaikki -- isäkin.\n\n    Osoittaa muotokuvaa seinällä.\n\nHANNA.\nKuinka se on joutunut tänne?\n\nAILI.\nSe tuotiin tänään lyseolta. Ne olivat isän entiset oppilaat, jotka sen\ntoivat. Rehtori oli käskenyt ottamaan sen alas ja viemään pois.\n\nHANNA.\nJa ne tottelivat?\n\nAILI.\nKuinkas eivät ne olisi totelleet, kun kaikki muutkin tottelevat.\n\nYRJÖ.\nSen täytyi pois kutsuntain tieltä.\n\nHANNA. Vähän vilkastuen.\nSielläkö kutsunnat pidetään? Lyseon juhlasalissa?\n\nYRJÖ.\nSiellä, isän oman perustaman koulun juhlasalissa.\n\nHANNA.\nSiihenkö täällä on tultu?\n\nAILI.\nSe on nyt vain vähäinen osa.\n\nYRJÖ.\nAilikin on menettänyt tuntinsa tyttökoulussa.\n\nHANNA.\nVai niinkö se päättyi. Olihan se arvattava. Se oli se ainekirjoitus?\n\nAILI.\n\"Oikeus maan perii\". Mutta oikea syy oli tietysti se, ettei karkoitetun\ntytär voi olla opettajana koulussa, joka nauttii valtioapua ja on juuri\npyytänyt lisää. Mutta sekin on pikkuasia.\n\nHANNA.\nSe oli kuitenkin sinun ainoa tulolähteesi.\n\nAILI.\nSe suretti minua kyllä tänä aamuna, kun sain siitä tiedon, mutta\nainoastaan sen tähden, etten enää olisi voinut lähettää teille mitään\nniinkuin ennen. Mutta nythän --\n\nHANNA.\nHilda Lindh sanoi, että kuvernööri oli sinua puolustanut.\n\nAILI. Ylenkatseellisesti.\nHän minua puolustanut...?\n\nHANNA. Kuulostaen kadulle.\nEikö siellä joku pysähtynyt?\n\nYRJÖ.\nSe ajoi ohi.\n\nHANNA.\nHilda Lindh lupasi heti tuoda sanan, kun vastaus saapuu.\n\nAILI. Hetken päästä. Hellästi.\nÄiti, sairastiko isä kauan?\n\nHANNA. Vältellen.\nEi hän kauan... Tai kyllähän hän oikeastaan koko ajan oli sairas.\n\nAILI.\nSe oli kai se hänen vanha vaivansa? Hänen rintansa ei kestänyt sitä\nilmanalaa?\n\nHANNA.\nNiin, kai se sekin vaikutti jotakin, ehkä paljonkin. Siellä oli kesällä\nkauhean kuuma, ja läpi talven puhalsivat jäätävät viimat aavikkojen\nyli. Kai vaikutti siihen sekin. Ja myöskin hänen ainainen päänsärkynsä.\nMutta minä luulen, että se oli enemmän sielullista kuin ruumiillista.\nVaipuu taapäin ja sulkee silmänsä.\n\nAILI.\nHän otti sinulta lupauksen, että toisit hänet tänne?\n\nHANNA.\nHän puhui siitä joskus.\n\nAILI.\nKuolinvuoteellaanko?\n\nHANNA.\n\nEi ...  ei aivan silloin.\n\nAILI. Se mahtoi olla sinulle kamalaa?\n\nHANNA.\nEn tiedä. Ei minulla siitä ole juuri muuta muistoa kuin näky, joka koko\najan oli silmieni edessä ja jota kohti kuljin: kukitettu, vihreä\nhautakumpu huuruisten koivujen alla, harmaan kirkon seinämällä, sen\nympärillä valkolakkinen nuoriso laulamassa -- isävainajan oma ainainen\nunelma viime aikoina.\n\nAILI.\nEikö hän sitten uskonut saavansa tänne enää elävänä palata?\n\nHANNA.\nHän oli menettänyt siitä kaiken toivonsa. -- Meidän ei olisi sentään\npitänyt päästää häntä sinne. Meidän olisi ehkä sittenkin pitänyt\nkoettaa vaikuttaa siihen, että hänkin olisi lähtenyt Ruotsiin niinkuin\nkaikki muut.\n\nAILI. Luottavaisesti hymähtäen.\nEi isä siinä asiassa olisi antanut kenenkään vaikuttaa itseensä. Jos\nolisimme koettaneetkin, ei hän olisi meitä kuullut.\n\nHANNA.\nEmmehän koettaneetkaan. Pikemmin päinvastoin. Lausuimmehan usein, ettei\noikeastaan kenenkään pitänyt alistua edes senkään vertaa, että käytti\nhyväkseen heidän myöntämäänsä oikeutta lähteä maasta.\n\nAILI. Niinkuin ennen.\nJoskin -- mutta itse hän sen kuitenkin ratkaisi.\n\nHANNA.\nNiin, kyllä, tavallaan. Kun tuotiin käsky, että viiden vuorokauden\nkuluessa joko oli poistuttava maasta tai muuten vietäisiin Venäjälle,\nniin käveli hän tuossa lattialla edestakaisin pitkän aikaa mitään\npuhumatta. Sitten hän yht'äkkiä kääntyi minun puoleeni ja kysyi, minua\nsyvästi tarkastaen: \"Sinä antaisit viedä itsesi? Sinä et lähtisi?\"\nSiihen vastasin minä: \"Elä kysy, mitä minä tekisin, vaan tee, niinkuin\nitse katsot oikeaksi. Seuraan sinua joka tapauksessa.\" Hän loi minuun\nsilloin pitkän katseen ja sanoi sitten: \"Annamme siis viedä itsemme.\"\nMutta minusta näytti, kuin olisi hänen silmissään ollut pettymyksen\nilme. Niinkuin hän olisi odottanut minulta kannatusta toiseen suuntaan.\nEn tahtonut kuitenkaan enää mitään sanoa, kun silloin minunkin\nmielestäni meidän todella oli mentävä. Se oli sillä päätetty. Sen\nenempää ei siitä puhuttu. Viiden päivän kuluttua meidät vietiin.\n\nAILI.\nEt sinä silloin siitä mitään puhunut.\n\nHANNA.\nEn sitä silloin ehkä niin huomannutkaan. Olen ehkä tullut siihen\njälestäpäin. Ja kenties minä erehdynkin aivan.\n\nAILI.\nSinä erehdyt, äiti. Isä olisi kaikesta huolimatta tehnyt niinkuin teki.\nHänen täytyi se tehdä, sillä hän vaati aina kaikkein ankarinta ja\nkorkeinta sekä itseltään että muilta. Ja hyvä, että hän sitä vaati. Jos\nei isän esimerkkiä olisi ollut, en tiedä, mikä meitä olisi ylläpitänyt\nkaikessa tässä kurjuudessa ja alennuksessa. Olisin jo aikoja sitten\njoutunut epätoivoon, jos en aina olisi rohkaissut itseäni sillä: isä\noli kuitenkin mies, isä kuitenkin uskalsi ja uhrasi. Onhan niitä\ntietysti ollut muitakin, jotka ovat panneet kaikkensa alttiiksi, mutta\nminähän en tuntenut muita kuin isän, en nähnyt edessäni muita kuin\nhänet. Hän on ollut meille Yrjön kanssa kuin lippu, jota olemme\nedellämme kuljettaneet. En tietysti olisi moittinut häntä, jos hän\nolisi mennyt Ruotsiin tai Saksaan tai muuanne. Silloinkin olisi hän\nollut paljon. Mutta nyt hän oli minusta vielä enemmän.\n\nYRJÖ. Syvästi.\nPaljon enemmän.\n\nAILI. Lämmöllä.\nMinun sydämeni oli pakahtua riemusta, kun hän vastasi Lindhille ja\nrehtori Saariselle, silloin kun he tulivat pyytämään ja rukoilemaan,\nettä hän lähtisi Ruotsiin eikä pakottaisi viemään itseään Venäjälle:\n\"Viekää terveisiä santarmeillenne, että minä en lähde isänmaastani\nheidän saattamanansa, ainoastaan heidän viemänänsä. Jos minua tahdotaan\nnähdä isänmaani rajojen tuolla puolella, on minut vietävä sinne\nväkisin\".\n\nYRJÖ.\nIsän teko oli suurin teko, mitä tässä maassa on tehty.\n\nHANNA.\nSe oli kuitenkin ehkä liian suuri teko. -- Minä luulen, että hän otti\nkantaakseen enemmän, kuin mihin hänen voimansa riittivät. Hänelle kävi\nniinkuin puulle, joka on temmattu irti omasta maaperästään. Alussa, kun\nhänen suonissaan vielä virtasi niin sanoakseni hänen muistojensa mehu,\nhän kyllä pysyi mieleltään reippaana ja rohkeana. Uskoimmehan tai\nainakin tahdoimme uskoa, että kaikki olisi ohimenevää. Luulimmehan,\nettä lähtömme tulisi antamaan vastarinnalle vain uutta vauhtia ja\nvoimaa. Ja kun meille melkein joka asemalla laulettiin ja tuotiin\nkukkia ja radan varrella heilutettiin liinoja, matalimmistakin\nmajoista -- lapsetkin -- hyvästiksi ja takaisintuloksi, niin oli meistä\nSuomen voima niin suuri, ja sen voitto niin varma. Mutta kun sitten\ntultiin rajan yli ja meitä pidettiin niin vaarattomina, että tuskin\nviitsittiin vartioida, siirrettiin vain vaunusta vaunuun niinkuin\ntavarakääröjä, silloin valtasi minutkin alakuloisuus, ja minä näin,\nettä isä vaipui vaipumistaan kokoon, kuta kauemma tultiin. Ei hän siitä\nvielä mitään puhunut, mutta kun meitä vietiin Moskovan läpi, ja hän\nnäki kaiken sen suuruuden ja mahtavuuden, huokasi hän: \"Ei, tämä\njättiläishämähäkki ei päästä meitä verkostaan, ennenkuin on imenyt\nmeistä viimeisen veripisaran. Me emme saa sitä koskaan kukistetuksi.\"\nSitten alkoi se loppumaton rautatiematka iankaikkisten lumiaavikkojen\nyli. \"Tuntuu, kuin en tätä tietä enää koskaan palaisi\", sanoi hän\nkerran. \"On, niinkuin se veisi iankaikkisuuteen, niinkuin jo olisimme\nsiellä, kuolleiden kentillä, poissa maailmasta. Meidän täytyy heti\ntottua siihen ajatukseen, että tämä on viimeinen retkemme, ainakin\nminun.\" -- Mutta hän ei voinut tottua siihen ajatukseen, ettei enää\nkoskaan pääsisi kotimaahan. Hän alkoi kuihtua ja kuivaa, kunnes --\nkunnes -- lopulta kaatui.\n    Hetken hiljaisuus.\nEn ole voinut kuvitella, että koti-ikävä voisi olla niin hirmuisen\nvoimakas ja jäytävä, Ilmi se oli minussakin, mutta isässä vielä monta\nvertaa enemmän. Hän ei voinut mihinkään ryhtyä, koetti kyllä panna\nalulle kirjallisia töitä, mutta pääsi tuskin alkuunkaan. Hänet oli\nsaanut valtaansa hivuttava tauti, joka niinkuin koi jäyti hänen\njaloimpia elimiään ja lopulta -- --\n\n    Hänen kasvonsa värähtävät, mutta hän voittaa vielä liikutuksensa.\n\nAILI.\nEt siitä meille mitään kirjoittanut.\n\nHANNA. Hetken päästä.\nAjattelin, että se menisi ohi, kun aika kuluu. Mutta se vain paheni.\nHän meni lopulta melkein puhumattomaksi, vaipui alakuloisuuteen, joka\noli sydäntäsärkevä ja josta sain hänet nostetuksi vain lyhyiksi\nhetkiksi. Silloin kun hän joskus sanoi jonkin sanan, oli se melkein\naina jotakin kodista. Hän voi välistä kävellä tuntimääriä huoneensa\nlattialla, nurkasta nurkkaan, nurkasta nurkkaan, pitkin ja poikki,\nniinkuin vangittu eläin häkissään. Ja sillä välin istua toisia\ntuntimääriä tuolillaan, eteensä tylsästi tuijottaen, ja sitten taas\nyht'äkkiä niinkuin eräänäkin myrskyisenä talvi-iltana huoahtaa: \"Jos\ntuo viima vinkuisi kotinurkissa, olisi se suloista soittoa.\" Tai\nniinkuin viime kesänä, kun häntä jollakin viihdyttääkseni olin eräänä\ntyynenä iltana saanut hänet vähän matkaa ulkopuolelle kaupunkia ja me\nistuimme joen rannalla: \"Nyt siellä ehkä on tyven meidänkin mökin\nkotirannassa, jos tuuli on sama siellä kuin täälläkin, ja miksei voisi\nolla. Nyt siellä polskahti kala kaislikkorannassa ... aurinko laskee\nsaaren taa ... karjan kellot kalkattavat, vasikat ynyy...\"\n\nAILI. Pyyhkien silmiään.\nIsä parka...\n\nHANNA.\nHän koetti kyllä taistella sitä vastaan. Hän piti sitä heikkoutena ja\nsoimasi siitä itseään. Se oli hänestä miehuuttomuutta tuollainen\nkoti-ikävä -- niinkuin hän olisi tunnustanut itsensä voitetuksi.\nSentähden hän kai kerrankin peruutti pyyntönsä, etten veisi häntä\nhänen kuoltuaan kotimaahan.\n\nAILI.\nEttet...? -- mutta mikset?\n\nHANNA.\nEi ollut enää muka väliä sillä, missä semmoinen raukka kuin hän\nkuoltuaan makaa.\n\nAILI.\nSemmoinen raukka kuin hän...\n\nHANNA.\nEi ansainnut hän muka päästä isänmaahansa elävänä eikä kuolleena.\n\nYRJÖ.\nEttei hän olisi ansainnut? Isä!\n\nHANNA.\nAinoastaan silloin tällöin onnistui minun viime aikoina saada hänet\ntästä masennuksesta nostetuksi. Silloin ei hän taas nähnyt mitään\nesteitä isänmaan asian pikaiselle voitolle. Hän oli varmasti vakuutettu\nsiitä, että täällä, että Venäjällä, että koko maailmassa pian täytyy\ntapahtua jotakin, joka muuttaa _kaikki_ ... \"siellä, kaikkialla on\nsemmoinen pinnistys, puristus kuin meren jäässä ... yht'äkkiä se\nmurtautuu, kohoaa, murskaa, hautaa alleen.\"\n\n    On tehnyt sanainsa mukaisia liikkeitä.\n\nYRJÖ. On tehnyt vaistomaisesti samat liikkeet.\nKohoo -- murskaa -- mitä hän tarkoitti?\n\nHANNA.\nTuskin hän tiesi sitä itsekään. Se oli kai vain semmoista tunnetta,\ntoivoa, tarvetta edes joskus uskoa johonkin, lohduttaa itseään\njollakin. Silloin kulki hän kuin onnellisessa huumeessa. Hänen\noptimismillaan ei ollut mitään rajoja. \"Nuoriso on jatkava meidän\ntyötämme, Hanna! Aili ja Yrjö ja ne muut -- minä näin erotessamme sen\nheidän silmistään, että he lupasivat sen tehdä. Meidän asiamme on\nhyvissä käsissä, Hanna.\"\n\nAILI. Katkerasti.\nLupasivat, niin -- mutta eivät ole mitään voineet.\n\nYRJÖ. Samoin.\nEi mitään enää.\n\nHANNA.\nEräänä yönä -- en tiedä oliko hän valveillaan, vai kulkiko unessa -- kuulin\nhänen puhuvan niinkuin nuorisolle, oppilailleen: \"Elkää taipuko, elkää\nantako hiuskarvankaan vertaa myöten, elkää väistykö tuumaakaan,\nseisokaa rinta rintaa vasten, nuoret sankarit Termopyleen! Voitto on\nmeidän!\"\n\nAILI.\nJuuri niinkuin...\n\n    Osoittaen kuvaa.\n\nHANNA.\nJuuri niinkuin silloin, kun hän tuossa, vähää ennen lähtöään, noin\npuhui oppilailleen, korkealla pää, rystyt pöytää vasten, niinkuin hänen\ntapansa oli.\n\nYRJÖ.\nIsä unohti Efialteet.\n\nHANNA.\nHän muisti ne huomenna taas. Joka postihan niistä toi uusia tietoja.\nTietoja yhä lisääntyvästä eripuraisuudesta, hajaannuksesta,\nluisumisesta, turmeluksesta, ilmiannoista ja petoksista -- ne olivat\nkaikista pahinta myrkkyä hänen mielelleen ja terveydelleen.\n\nAILI.\nEi olisi meidän pitänyt kirjoittaa niin tarkkaan siitä kaikesta.\n\nHANNA. Yhtäkkiä, kuin pinnistyksestä laueten.\nLapset! -- te ette saa tuomita isää!\n\nYRJÖ.\nMekö?\n\nAILI.\nMistä?\n\nHANNA.\nHän koetti -- hän koetti, mutta nähtävästi hän ei enää jaksanut ...\ntäytyyhän teidän saada se kuitenkin tietää...\n    Suurella ponnistuksella, taistellen liikutustaan vastaan.\nIsä ... isä päätti itse päivänsä.\n\nAILI.\nMitä sinä sanot, äiti?\n\nYRJÖ.\nIsä?\n\nHANNA.\nNiin.\n\n    Hetken äänettömyys.\n\nYRJÖ. Hiljaa.\nKuinka se tapahtui?\n\nHANNA.\nHän ampui.\n\nYRJÖ ja AILI.\nAmpui?\n\n    Pitempi vaitiolo.\n\nHANNA.\nOnko täällä ehkä viime aikoina tapahtunut jotakin tavallista enemmän\nmieltä järkyttävää? Jotakin, joka olisi saanut hänessä epätoivon ja\npahan mielen pisaran vuotamaan yli?\n\nAILI.\nEn tiedä mitään erityistä siihen aikaan. Mutta tuskinhan on ollut sitä\npäivää, ettei jokin uusi häpeä olisi saanut poskia punastumaan.\n\nHANNA.\nKysyn siksi, että hän oli saanut useita kirjeitä sinä päivänä. Hän oli\nitse noutanut ne poliisikamarista. Mutta ehkette tahdo...\n\nAILI. Tarttuen äitiään käteen.\nEi, ei, kerro nyt vain, jos itse jaksat.\n\nHANNA. Peittää hetkeksi silmänsä toisella kädellä, kuuluvasti,\nliikutuksella.\n\nOli niin surkeata meidän eromme. Palattuaan poliisikamarista sulkeutui\nhän ensin huoneeseensa, tuli sitten luokseni, niinkuin olisi aikonut\npuhua jotakin kanssani, mutta keskeytti itsensä, enkä minäkään tullut\nkysyneeksi, mitä hänellä mahdollisesti olisi ollut sydämellään, kun hän\nusein teki noin. Hän nousi ja meni takaisin huoneeseensa, mutta tuli\nsieltä melkein samassa, puki kiireesti ja ikäänkuin vihaisin liikkein,\nniinkuin hänen tapansa välistä oli, palttoon ylleen ja meni. Näin\nikkunasta, että hän meni kadun poikki postilaatikolle ja pisti siihen\nkirjeen. Se oli suuri keltainen kuori.\n\nHetken kuluttua hän taas palasi. Hän hengitti raskaasti, oli aivan\nkalpea ja vapisi. \"Sinun täytyy panna pitkäksesi\", sanoin minä. \"Minä\npanenkin\", sanoi hän sävyisästi, melkein avuttomasti, \"mutta anna\nminulle ensin tupakkaa.\"\n\nAILI.\nMitä, äiti?\n\nHANNA.\nTupakkaa; hän oli päättänyt heittää pois polttamisen ja jättänyt\ntupakkansa minun talteeni, että antaisin hänelle vain suurimmassa\ntuskassa. Katsoin, että minun piti nyt niinkuin ainakin ensin\nvastustaa. \"Etkö nyt taas ole heikko, sehän on pahinta myrkkyä sinun\nterveydellesi\", sanoin. Mutta silloin hän sai kuin jonkinlaisen\nhermokohtauksen. -- \"Heikko! heikko!\" kuohahti hän. \"Tietysti, minä olen\nheikko, sehän on selvä, että minä olen heikko ja sinä, vain sinä olet\nluja! Mutta siitä huolimatta sanon minä, että tästä päivästä on sinun\nholhoustoimesi lopussa. Minä teen itseni kanssa juuri niinkuin itse\ntahdon!\" -- \"Enhän minä suinkaan ole pyrkinyt sinun holhoojaksesi,\nitsehän sinä pyysit\", sanoin minä. -- \"Sinulla ei ole mitään sanomista,\nvaikka minä myrkyttäisin itseni.\" -- \"Myrkytä sitten!\" sanoin minä ja\nannoin hänelle kotelonsa. Hän ei ottanut sitä, vaan nousi ja meni\nhuoneeseensa. Ovella hän vielä kääntyi ja virkkoi: \"Mitä se sinua\nliikuttaa, olenko minä heikko, kunhan sinä olet luja.\" Hänen\nkasvoillaan oli ilme, joka kyllä minua vähän vavahdutti. Mutta kun hän\njoskus ennenkin oli sillä tavalla ... ja kun ajattelin, että hän ehkä\nrauhoittuisi paremmin, jos poistuisin, niin pistäysin kaupungille. Kun\nsieltä palasin, oli se tapahtunut. --\n\nKun nyt vain tietäisin, ettette ole pettyneet isästä. Sehän kyllä\ntavallaan oli heikkoutta, sitä tullaan siksi sanomaan -- siitä\nriemuitsemaan, mutta kun ajattelee...\n\nYRJÖ.\nIsä on minulle tämän jälkeen vielä suurempi kuin oli ennen.\n\nAILI.\nEi se ole heikkoutta, äiti, kun uskaltaa kuolla.\n\nHANNA.\nNiin! Eikö totta? Kun elämä on menettänyt kaiken merkityksensä -- kun on\nniinkuin isä pannut kaiken palavan sielunsa, kaiken hehkuvan uskonsa\nasiansa oikeuteen ja sen menestykseen -- ja pitkän elämänsä koettanut\nlietsoa isänmaallista tulta ja luullut virittäneensä aatteellista\nhenkeä ja rakentaneensa laillisuuden vahvan varustuksen -- ja kun kaikki\nsitten hajoo ja luhistuu kokoon ja itse perustuskin pettää ja pahimmin\njuuri täällä, hänen omassa vanhassa vaikutuspiirissään -- se oli\nminullekin niin kalvavan katkeraa, niin nöyryyttävää, niin alentavaa,\nettä olin melkein iloinen, kun sain kätkeä häpeäni edes sinne\nerämaahan. Toisin ajoin syntyi minussa semmoinen vimma, semmoinen\nkostonhalu -- että _oli_ julistettu, että oli _voitu_ julistaa\nalistuminen, arvannostoon meneminen nuorison isänmaalliseksi\nvelvollisuudeksi --\n\nAILI.\nHeitetty aseet juuri ratkaisevimmalla hetkellä -- toisten vielä\ntaistellessa, kun vielä oli toivoa voitosta...\n\nHANNA.\nJa että ne olivat omat miehet, hänen vanhat ystävänsä, muutamat harvat\nvastoin koko kansaa -- että ne olivat voineet vielä senkin tehdä -- minä\nluulen, että juuri se antoi hänelle lopullisen iskun.\n\nAILI.\nSe se tietysti oli!\n\nYRJÖ. Vavahtaen, kasvot lentäen punaisiksi?\nNe olivat ne, jotka hänet surmasivat!\n\nAILI.\nTiesikö isä, että se oli hänen oma veljensä, joka oli täällä turmellut\nkoko hänen elämänsä työn?\n\nHANNA.\nEn tiedä, missä määrin hän oli selvillä kaikista hänen toimistaan. En\ntahtonut kertoa hänelle kaikesta, mitä minulle niistä kirjoititte. Hän\nhyvin harvoin puhui hänestä. Mutta hän oli, kumma kyllä -- tai ehkä hän\nvain tahtoi olla -- vakuutettu hänen persoonallisesta rehellisyydestään\nja hänen isänmaallisten vaikuttimiensa puhtaudesta.\n\nYRJÖ.\nHän ei tiennyt.\n\nAILI.\nJos hän olisi tiennyt...\n\nHANNA.\nKun hän kuuli hänen nimityksestään, sanoi hän: \"Pahempaa ei meille\nsiellä olisi voinut tapahtua. Monet muut heikäläiset vielä epäilevät\nomaa ohjelmaansa, hän uskoo siihen, ja hän tulee panemaan koko sielunsa\nsen perille ajamiseen.\"\n\nAILI.\nSen hän on, Jumala paratkoon, tehnytkin. Hän ajaa sitä kuin omaa\nasiaansa.\n\nHANNA.\nMinä luulen, että isä oli viimeiseen saakka kirjeenvaihdossa hänen\nkanssaan, koettaen saada häntä eroamaan. Hän puolestaan näyttää\nkoettaneen vaikuttaa siihen, että isä -- anoisi armoa.\n\nYRJÖ.\nOh!\n\nAILI.\nIsä? Isä anoisi armoa! Onko hän hullu?\n\nHANNA.\nNiin, se oli naurettavaa.\n\nAILI. Intohimolla.\nEt voi aavistaa, äiti, mitä hän on täällä tehnyt ja millä tavalla!\nVenäläiset kuvernöörit lääneissään eivät ole toimineet läheskään sillä\ninnolla millä hän, eivät saaneet aikaan puoltakaan siitä, mitä hän. Se\non hän, joka on keksinyt kuntien sakot.\n\nHANNA.\nHänkö se on?\n\nAILI.\nNiin ainakin väitetään, että aate on lähtenyt täältä, hänestä tai\nrehtori Saarisesta. Ei missään läänissä ole salaisten ilmiantojen\nlukumäärä niin hirvittävän suuri kuin täällä. Yksin santarmitkin ovat\nniihin jo kyllästyneet. Hän on turmellut kansan elinjuuret, hän on\nhämmentänyt kaikki sen siveelliset käsitykset, kaiken käsityksen\noikeasta ja väärästä. Jokainen, joka vastustaa esivaltaa, olkoon se\nmillainen tahansa, on isänmaan ja Jumalan vihollinen. Papit saarnaavat\nsitä kirkoissaan. Ja hän on matkoillaan saanut seurakuntain rovastit\nsiihen, etteivät ne vihi eivätkä pane kuulutuksiin niitä, jotka eivät\nole olleet arvannostossa.\n\nHANNA.\nSe ei voi olla totta?\n\nAILI.\nSe on totta. Sinä voit kuvailla, miten kaikki on mennyt ylösalaisin,\nkun muuan poika vastaa semmoiselle papille: \"Jos et vihi, niin kyllä\nkai kuitenkin kastat.\" -- Tapasin junassa äsken köyhän vaimon. Heiltä oli\nkuollut ainoa lehmä, eivätkä he tienneet, kuinka pääsisivät talven yli.\n\"Vaan antoi toki laupias Jumala perustuslaillisten pitää kokousta\npoikain kanssa ihan naapurissa, niin meidän poika antoi sen ilmi ja sai\nsata markkaa, niin ostettiin lehmä ja jäi vielä vähän tähdettäkin.\"\n\nHANNA.\nAili!\n\nAILI.\nSe _ei_ ole kaskua. Kaikki sakka, mikä oman pahuutensa painosta on\npysynyt pohjassa, kelluu nyt pinnalla, eikä heidän puoleltaan,\nsiveellisyyden ja kristillisyyden vanhoilta vartijoilta, kuule yhtä\nainoata paheksumisen, ei yhtä ainoata moitteen sanaa, ei heidän\nlehdissään, ei heidän saarnastuoleissaan. Mutta sitä saarnataan, siitä\nkirjoitetaan, että me, me, isä ja muut, villitsemme kansaa, meidän\nvastarintamme on rangaistuksen arvoista, me olemme isänmaan\nvihollisia! -- meitä vastaan on nostettu kuin mikä vihan vimma...\n\nYRJÖ.\nMeikäläisiä on ajettu kuin susia pitkin Pohjanmaan lakeuksia, rajalle\nja rajan taakin.\n\nAILI.\nTiedätkö, mitä hän -- tuo -- en saa hänen nimeään huulilleni -- mitä hän oli\nsanonut, kun kuuli, että kasakka oli lyönyt Yrjöä?\n\nHANNA.\nOnko kasakka sinua lyönyt?\n\nAILI. Vetäisee siteen pois Yrjön otsatta, jolloin tulee näkyviin pitkä,\nvielä punainen arpi viistossa otsan yli.\n\nHANNA.\nKauheata! Millä hän sinua löi?\n\nYRJÖ.\nRuoskallaan.\n\nHANNA.\nKauheata! Missä se tapahtui?\n\nYRJÖ.\nHelsingissä.\n\nHANNA.\nLöitkö sinä häntä ensin?\n\nAILI.\nYrjöllä oli erään tuntemattoman naisen pikku tyttö sylissään, toisella\nkädellään hän piti suitsista hevosta, joka tunki äidin päälle ja olisi\nmuutoin tallannut hänet alleen. Mutta sehän ... sehän oli... \"oikein\nsille nulikalle!\"\n\nHANNA. On kimmonnut ylös.\nHän sanoi sen? Hän? Sinusta?\n\nAILI.\n\"Kuka käski mennä panemaan sormiaan väliin!\"\n\nHANNA.\nKuka käski?\n\nAILI.\n\"Olisi tarvinnut vielä enemmän!\"\n\nHANNA.\nHän sanoi?\n\nAILI.\nHän ... tuo ... se oli suomalaisen miehen sana! Eikä se ole ainoa\nsemmoinen sana, ei hänen suustaan eikä muiden!\n\nHANNA. Yhä enemmän kiihtyen.\nMutta eikö heidän mielestään enää saisi .. pitääkö antaa heidän\nkasakkainsa hevosten tallata itseään nostamatta edes aseetonta\nkättäänkään omaksi suojeluksekseen? \"Se oli oikein\" -- mutta jos _se_ oli\noikein, silloin kai oli oikein se, mikä meillekin tapahtui?\n\nAILI.\nNiin olikin!\n\nHANNA.\nOli kai oikein, että kaikki muutkin karkoitettiin?\n\nAILI.\nSenkin he ovat sanoneet, juuri sen: \"Nyt on heistä päästy! Nyt palaa\nrauha pian maahan!\"\n\nHANNA. Kävelee, pysähtyy.\nOikein isälle, että menetti järkensä ja henkensä -- että hän nyt makaa\nsiellä kuolleena kylmässä rautatievaunussa, jossa häntä siirretään\nraiteelta raiteelle, veturien kirahdellessa korvan juuressa, lävistetyn\npään retkahdellessa kirstun laidasta toiseen ... olisi siis kai oikein\nvielä sekin, jos en saisi tuoda häntä tänne, jos hän ei kuolleenakaan\npääsisi lepäämään isänmaansa poveen... \"Se oli oikein, kuka käski.\" --\nOo, isä julisti heistä hirmuisen tuomion ... minä sitä silloin\nkauhistuin, mutta en tiedä enää... \"Heidät olisi ammuttava!\"\n\nAILI.\nAmmuttava?\n\nYRJÖ. Kiihkeästi.\nKetkä? -- sanoiko isä, ketkä?\n\nHANNA.\nKaikki, jotka ... jokikinen, joka ... \"niinkuin sodassa ammutaan\nkavaltajat\" -- ne olivat hänen sanansa.\n    Syvästi.\nJa se on vielä menevä siihen ... täällä meillä, niinkuin se on mennyt\nsiihen kaikkialla, missä kansojen asia on petetty ja missä se on siitä\njulistanut tuomionsa, mutta ei kykene sitä muuten panemaan täytäntöön!\n-- _He_, he itse tulevat sen siihen saattamaan. -- Muusta he eivät\nnähtävästi enää välitä.\n\nAILI. Kasvoillaan pelonalainen ihastus.\nTekin -- tekin olitte tulleet siellä siihen?\n\nYRJÖ. Käännähtäen.\nSinäkin, Aili?\n\nHANNA. Yhtäkkiä vaihtuen, katkerasti, ylenkatseellisesti.\nTai en tiedä. Ei se täällä meillä siihen mene. Ei meillä mene mikään\nniinkuin muualla. Ei meidän kansallamme ole oikeata käsitystä siitä,\nkuinka sitä on solvaistu ja häväisty, kuinka suuri tämä sen häpeä on,\nei sillä ole aavistustakaan siitä, mitä on intohimo oikeuden puolesta.\nTäällähän vain kärsitään, hurskaillaan, etten sanoisi kerskaillaan:\n\"Katso, Herra, kuinka me olemme suuret meidän kataluudessamme, ei\nmikään kansa ole kärsimystensä kestävyydessä meidän vertaisemme. Me\nolemme sinun valittu kansasi, mehän toteutamme joka päivä sinun\nsuurinta käskyäsi: käännämme toisen poskemme, kun meitä on toiselle\nlyöty.\" Me annamme pois kaksi oikeuksistamme, kun meitä on yhden\nanastamisella uhattu, pelastaaksemme kolmannen, joka menee samaa tietä.\n    Taas innostuen.\nToista on siellä, tuolla suuressa maassa. Nuoret parrattomat pojat\njuoksevat siellä kasakkain pistimiin ja santarmien sapeleihin kuin\nkultansa syleilyyn. Hennot hienohipiäiset ja lempeä-ääniset neitoset\npanevat siellä kansan tuomioita täytäntöön uhraten henkensä kuin\nuljaimmat sotilaat taistelutantereella. Venäjän kansalla on\ntulevaisuus, ja se voittaa vapautensa, sillä se osaa ja uskaltaa sen\npuolesta taistella. Meillä ei ole yhtä ainoata rohkeata, uhkamielistä\najatusta, ei ketään, joka uskaltaisi lausua semmoisen ilmi, vielä\nvähemmän ketään, joka antaisi merkin, tekisi vapauttavan, herättävän\nteon, puhdistaisi ilman, sytyttäisi merkkitulet vuorilla palamaan! Isä\noli, mutta hänkin -- lävisti oman otsansa.\n\n    Vaipuu alas.\n\nYRJÖ. Tutkien, henkeään pidättäen.\nJos joku sen tekisi, äiti -- eikö se olisi murha?\n\nHANNA. Uudelleen nousten.\nSe ei olisi murha, se olisi tuomion täytäntöön pano -- kansan tuomion! --\nJumalan tuomion!\n\nAILI.\nÄiti, sanotko sinäkin sen?\n\n    ROUVA LINDH on tullut hiljaa sisään, kasvoilla onnellinen ilme.\n\nROUVA LINDH.\nPyydän anteeksi, tulin vain, tahdoin vain, kun pyysit -- että ehtisit\njunaan.\n\nHANNA. Säpsähtää, tointuu, muistaa.\nOnko vastaus saapunut?\n\nROUVA LINDH.\nNiin, se tuli juuri, kenraalikuvernöörillä ei ole mitään sitä vastaan.\n\nHANNA.\nEi ole mitään sitä vastaan ... minä siis saan!... Lapset, ei muisteta\nnyt, ei ajatella nyt enää, ei ajatella nyt muuta kuin miten saamme\nisäparan hänen viimeiseen lepoonsa. -- Minä ehdin vielä junaan?\nTodellako? Kiitos, Hilda! Minä ehdin vielä ... huomenna olen täällä...\nYrjö, riennä kutsumaan ajuria!\n\nROUVA LINDH.\nEnkö minä ehkä saa tarjota sinulle omaani?\n\nHANNA.\nKiitos, Hilda! -- Mutta eihän minulla ole mitään paperia näytettävänä\nsantarmeille, jos ne sitä vaativat. Sitä en ehdi saada mukaani.\n\nROUVA LINDH.\nEdvard tietysti sähköttää siitä sinne suoraan. Hän ... hän kyllä pitää\nsiitä huolen.\n\nHANNA.\nNiin, oikein, senhän tietysti täytyy käydä niin.\n    Ailille ja Yrjölle.\nHyvästi, lapset, pitäkää te sill'aikaa huoli kaikista valmistuksista,\nhaudasta, laulusta ja seppeleistä ja ilmoittakaa ystäville!... Että se\nsittenkin sai tapahtua.\n\nROUVA LINDH.\nSanoinhan minä sinulle, ettei semmoista toki voisi odottaa edes\nBobrikoffilta.\n\n    Kuuluu kiivas soitto. Yrjö menee avaamaan. POLIISIMESTARI\n    astuu sisään.\n\nYRJÖ.\nMitä haluatte?\n\nPOLIISIMESTARI.\nPyydän anteeksi, jos tulen sopimattomasti. Tulin ainoastaan kuvernöörin\nkäskystä ilmoittamaan...\n\nROUVA LINDH.\nSe oli tarpeetonta, minä olen jo ilmoittanut sen.\n\n    Tekee liikkeen, että poliisimestari menisi.\n\nPOLIISIMESTARI.\nSiinä tapauksessa, että asia on jo ennen minua toimitettu, on minulla\nkunnia...\n\nROUVA LINDH.\nVaan teillä on ehkä kuvernöörin lupakirja?\n\nPOLIISIMESTARI.\nMitä lupakirjaa suvaitsee rouva kuvernöörska tarkoittaa?\n\nROUVA LINDH.\nLupakirjaa rehtori vainajan tänne tuomiseen.\n\nPOLIISIMESTARI.\nOn nähtävästi olemassa jokin väärinkäsitys. Herra kuvernööri\npäinvastoin soitti minulle ja käski minun kiireimmän kautta ilmoittaa\nrehtorskalle, että hänen miesvainajansa hautaaminen ei voi tapahtua\ntäällä...\n\nKAIKKI.\nEi voi tapahtua?\n\nROUVA LINDH.\nKuinka ei voi? Mutta kenraalikuvernöörihän on antanut suostumuksensa? --\n\nPOLIISIMESTARI.\nToistan, että on nähtävästi olemassa väärinkäsitys. Kenties hänen\nylhäisyytensä ei olekaan antanut suostumustaan?\n\nROUVA LINDH.\nOn, on, kuulinhan minä sen telefoonissa.\n\nPOLIISIMESTARI.\nTuon ainoastaan perille raportin, joka minulle annettiin tuotavaksi.\nJos hänen ylhäisyytensä on antanut suostumuksensa, mutta herra\nkuvernööri siitä huolimatta on katsonut että hänen pitää vastata\nkieltävästi, niin on mahdollisesti ilmaantunut asianhaaroja, esteitä\n... jaa, minä en todella tiedä.\n\nROUVA LINDH.\nMutta mitä esteitä?\n\nPOLIISIMESTARI.\nJoitakin, joita minulla ei ole oikeus eikä tarviskaan tiedustella --\ntelefoonissa -- mutta joita herra kuvernööri varmaankaan ei ole salaava\narvoisalta puolisoltaan. Sulkeudun suosioonne ... sulkeudun\nsuosioonne...\n\n    Menee teeskennellyn kohteliaalla kumarruksella sekä rouva\n    Lindhille että muille, kullekin erikseen.\n\nHANNA. On jäykistynyt suoraksi ja kylmäksi.\n_Hän_ ei siis salli? Se on siis hän, joka ei salli?\n\nROUVA LINDH. Yhä enemmän hätääntyen.\nEi, ei, se ei ole, se ei voi olla mahdollista. Tässä täytyy olla jokin\nerehdys. Ehkei Bobrikoff sittenkään suostunut? Minä kuulin ehkä\nsittenkin väärin telefoonissa? Ehkä tuli sittenkin kielto? Ei, kyllä\nminä kuulin oikein. Mutta näin ei saa käydä ... ei saa ... tämä on\nkauheaa...\n\n    Puhkee itkuun ja menee.\n\nAILI.\nBobrikoff sallii, mutta hän kieltää? Hän?\n\nHANNA.\nMinun täytyy vielä tavata se mies.\n\n    Ottaa hattunsa ja puuhkansa.\n\nYRJÖ. On seisonut, huulet puoleksi auki, kasvot pinnistyneinä, lopulta\nniinkuin olisi tehnyt päätöksen, nopeasti.\nMinä tulen mukaasi, äiti!\n\nAILI. Yht'äkkiä vavahtaen.\nYrjö, sinä et saa mennä!\n\nYRJÖ.\nAili...\n\n    Katsovat toisiaan lyhyen hetken.\n\nAILI.\nTai miksei? Mene!\n\nYRJÖ. Menee, mutta palaa, sulkee intohimoisesti Ailin syliinsä.\nHyvästi, Aili!\n\nHANNA. Ovessa.\nTuletko sinä?\n\nYRJÖ.\nMinä tulen.\n\n    Rientää pois.\n\nAILI. Jää hetkeksi miettimään, ristiriitaisten tunteitten vallassa,\ntempaa liinan ja aikoo rientää ulos.\nYrjö! -- Ei, ei... -- Tai miksei!\n\n    Heittää liinansa pois ja jää, vaipuen tuolille.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\n    Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä.\n\n    KUVERNÖÖRI LINDH ja REHTORI SAARINEN tulevat oikealta. Rehtori on\n    lähdössä, hattu ja hansikkaat kädessä. Kuvernöörillä on salkku\n    toisessa ja virkalakki toisessa kädessä; asettaa ne pöydälle.\n\nLINDH.\nEn tiedä ... tämä on ... teimmepä kuinka hyvänsä...\n\n    Alkaa kävellä edestakaisin.\n\nREHTORI. Seuraa häntä silmillään.\nMinusta ei sinulla ole vähintäkään syytä päätöksesi peruuttamiseen.\nSinulla ei tarvitse olla pienintäkään epäilystä siitä, että menettelit\ntäydelleen, niinkuin asianhaarat välttämättä vaativat, sekä oikein että\nviisaasti.\n\nLINDH. Tekee epämääräisen liikkeen.\n\nREHTORI.\nEpäilemättä syntyy tästä yhtä ja toista tunteen purkua, ja parjausten\ntulva kai kohoaa hiukan tähänastistakin tasapintaansa ylemmä.\n\nLINDH.\nSiitä en välitä. Siihen olen tottunut.\n\nREHTORI. Koettaen vaikuttaa.\nJos täällä on saatu jotakin toimeen, jos meillä tässä läänissä\nsuomalaiset virkaolot vielä ovat jotakuinkin säilyneet, jos täällä\nruotsalaisuus on veisannut viimeisen virtensä ja suomalaisuus viety\nsiihen voittoon, mihin se nykyoloissa suinkin voidaan viedä, niin\nsaamme siitä yksinomaan kiittää veljen tarmokasta toimintaa ja\nvarovaista, valtioviisasta menettelyä.\n\nLINDH.\nMinun täytyy kuitenkin sanoa, että minulle on mitä suurimmassa määrin\nvastenmielistä ryhtyä taisteluun vainajiakin vastaan -- ja olihan hän,\nkaikesta huolimatta, oma veljeni.\n\nREHTORI.\nSitähän se tietysti on. Mutta niinkuin itsekin huomautit, ei vaara\nvainajan tänne tuomisesta suinkaan olisi ollut vähäinen. Niinkuin\nmielet, aseman meille näennäisestä edullisuudesta huolimatta, nyt ovat\nkahden vaiheella, ei olisi todellakaan tarvinnut muuta, kuin että joku,\nruumissaattueen kulkiessa kutsuntapaikan ohi, olisi siellä huutanut:\n\"Haudastaan nousi hän muistuttamaan teitä velvollisuudestanne!\" -- tai\njotakin semmoista, sanoja ne kyllä löytävät ja osaavat niitä käyttää,\nniin olisi kaikki tai ainakin hyvin paljon voinut olla menetettyä.\nKulona olisi tieto siitä, että kaikki olivat saapuneet kutsuntaan,\nmutta yht'äkkiä isänmaallisten tunteittensa valtaamina jättäneet salin\ntyhjäksi ja liittyneet \"sankarin\" hautaussaattueeseen, levinnyt\nkaikkialle. Se olisi voinut saattaa vaaraan kutsuntain menestymisen\nkoko maassa. Vainajan tänne tuonti on ehkä juuri siinä toivossa\nasetettukin näiksi päiviksi. Siinä voi piillä hyvinkin pitkälle menevä\njuoni.\n\nLINDH.\nMinä kyllä epäilin sitä heti kohta.\n\nREHTORI.\nNo niin, sitä vähemmin siis! Olisihan ollut suorastaan anteeksi\nantamatonta saattaa vaaraan koko vaivalloisesti rakennettu suunnitelma\njuuri, kun on toivoa sen onnistumisesta!\n\nLINDH. Hiljentää kävelyään.\nTietysti.\n\nREHTORI.\nKieltämällä hautauksen täällä kutsuntain aikana olemme välttäneet\nansan, jota sekä kagaali että Bobrikoff yrittivät virittää eteemme.\n\nLINDH.\nSinä siis todella luulet, että tässä oli ansa Bobrikoffinkin puolelta?\n\nREHTORI.\nHän tahtoo tännekin venäläistä kuvernööriä. Santarmit eivät myöskään\nvoi sulattaa sitä, että heillä täällä on niin vähän jalansijaa. On\naivan ilmeistä, että hän jättäessään asian sinun ratkaistavaksesi oli\nlaskenut, että sinä tunnesyistä ja ehkä myöskin yleisen mielipiteen\npelosta sallisit hautauksen tapahtua täällä juuri kutsuntapäivinä ja\nettä silloin syntyisi mielenosoituksia tai muita levottomuuksia. Mutta\nsilloin tapahtui juuri se, mitä hän on odottanut saavansa Pietarissa\ntodistaa: ettei suomalainen mies kyennytkään ylläpitämään järjestystä\nläänissään, niinkuin oli vakuuteltu. Seuraavana päivänä olisi meillä\nollut venäläinen kuvernööri.\n\nLINDH.\nEpäilemättä.\n\nREHTORI.\nOle varma siitä! Santarmeilla on kyllä pitkät sormensa tässäkin\npelissä. Ellei heillä sitä olisi, olisivat he tietysti ilman muuta\nkehoittaneet leskeä kääntymään suoraan kenraalikuvernöörin puoleen tai\nantaneet hänen tulla tänne ilman muuta. Tässä oli kyllä väijytys, mutta\n(hymähtäen itserakkaasti) tällä kertaa löysi hieno venäläinenkin\npolitiikka vertansa.\n\nLINDH.\nMutta onko sanottu, että nytkään voimme välttää mielenosoituksia, kun\ntulee tunnetuksi...?\n\nREHTORI.\nJos jotakin tapahtuisikin, niin se ei olisi aiheutunut mistään meidän\ntoimenpiteestämme tai laiminlyömisestämme. Ja sitä paitsi, eihän sen\ntarvitse tulla tunnetuksi, ei ainakaan yleisemmin...\n\nLINDH.\nUutinen siitä on varmaan jo tämän päivän lehdessä.\n\nREHTORI. Katsoo kelloaan.\nMaisteri Kinnunen saa tavallisesti vasta kello 10 lehden\ntarkastettavakseen. Hän lukee sen välitunnilla. Ei tarvitse muuta kuin\nviittaus...\n\nLINDH.\nEn kuitenkaan tahtoisi _siihen_ sekaantua.\n\nREHTORI.\nJätä se minun huolekseni.\n\nLINDH.\nNiin, jos tahdot olla niin ystävällinen.\n\nREHTORI.\nVallan mielelläni, tapaan hänet kohta paikalla koululla.\n\n    Menee.\n\nLINDH. Kokoo paperinsa salkkuun ja aikoo lähteä.\n\n    ROUVA LINDH tulee päällysvaatteet yllä.\n\nROUVA LINDH. Kiihtyneenä.\nOdota, Edvard, elä mene, minun täytyy saada puhua --\n\nLINDH.\nMinun täytyy joutua virastoon.\n\nROUVA LINDH.\nSano, ettei se ole totta! Sinä et voi kieltää, kun Bobrikoff kerran on\nsuostunut?\n\nLINDH.\nSinä karkasit tiehesi, ennenkuin kuulit, että suostumukseen oli\nliitetty ehtoja, joita en voi täyttää.\n\nROUVA LINDH.\nMitä ehtoja?\n\nLINDH.\nHän vaatii minua vastaamaan siitä, ettei täällä tapahdu mitään\nmielenosoituksia.\n\nROUVA LINDH.\nJos hän sitä vaatii, niin sinä vastaat niistä.\n    Toistellen.\nKuule, _jos_ se tapahtuu...\n\nLINDH. Kääntyen ja astuen lähemmä.\nNiin mitä sitten?\n\nROUVA LINDH.\nEn ole enää viime aikoina välittänyt mistään, en enää tahtonut\nsekaantua mihinkään, en arvostella mitään, teitpä mitä tahansa,\nryhdyitpä mihin tahansa ... olen elänyt täydellisenä erakkona,\npakotettunakin elämään erilläni kaikista vanhoista tuttavistani,\nsulkenut silmäni ja korvani, olen katsonut kupeelleni, ettei kenenkään\ntarvitsisi minua edes tervehtiä eikä minun ketään ... olkoon ne sinun\nvirka-asioitasi, sinun politiikkaasi... Mutta että voi ja että piti\ntapahtua vielä tämän ... että sinä niiden asioittesi tähden ... ei,\nsitä eivät voi puolustaa mitkään syyt!\n\nLINDH.\nSitä päinvastoin puolustavat hyvin monet ja hyvin pätevät syyt.\n\nROUVA LINDH.\nKun sinä kerran voit estää häntä palaamasta tänne kuolleena, niin\nolisit sinä siis voinut sen tehdä hänen eläessäänkin, jos sinulla olisi\nollut siihen valta. Sinä olisit voinut hänet karkoittaakin...\n\nLINDH. Tekee torjuvan, kärsimättömän liikkeen.\nNiin, niin, tietysti.\n\nROUVA LINDH.\nNiin, sinä olisit voinut tehdä sen! Nyt minä näen, että sinä olisit\nvoinut senkin tehdä ... mutta se on semmoinen rikos, se on semmoinen\nkauhea synti, että jos sinä sen teet...\n\nLINDH.\nNiin mitä sitten?\n\nROUVA LINDH.\nMinä en jaksa... Mennään täältä, Edvard! Lähdetään pian pois tästä\nkauheasta paikasta, ennenkuin olemme ikuisessa hukassa. Jätetään tämä\nkolkko kivimuuri, jossa elämme kuin vankilassa, jossa asumme toinen\ntoisessa päässä emmekä tapaa toisiamme kuin kärsiäksemme omantuntomme\nvaivoista... Sinäkin kärsit niistä, -- minä näen sen joka päivä. Mitä\noli meillä täällä tekemistä? Etkähän sinä omasta halustasi ja\nhakemuksestasi tullutkaan tänne...\n\nLINDH.\nEn, vaan velvollisuuteni vaatimuksesta.\n\nROUVA LINDH.\nSinä annoit puolueesi, vanhain ystäväisi houkutella itseäsi siihen,\nuskotella, että se oli sinun isänmaallinen velvollisuutesi. Vaan jos he\nvälttämättä tarvitsevat tälle sijalle tarkoituksiaan varten jonkun,\nniin toimittakoot tänne jonkun muun.\n\nLINDH. Naurahtaen.\nSinun mielestäsi voisin siis jättää muiden tehtäväksi, mitä itse\nhäpeän?\n\nROUVA LINDH.\nSiksi, että sinä olet liian hyvä tämmöiseen. Ottakoot kätyreikseen\nmuita, jotka sopivat siihen paremmin kuin sinä. Miksei tuo sinun\npahahenkesi rehtori Saarinen rupea itse kuvernööriksi? Miksi teettää\nhän sinulla kaikki häpeällisyytensä? -- Me voimme vielä, Edvard, peräytyä\nkunnialla kaikesta tästä. Sinun täytyy lähteä täältä pois, ennenkuin\npolitiikka on sinut lopullisesti turmellut, koventanut ja kylmentänyt,\nhävittänyt sinusta kaikki inhimillisten tunteiden viimeisetkin idut.\nSinä olet tehnyt voitavasi, eikä sinulta voida enää enempää vaatia.\nSinulle pannaan nyt ehtoja, silloin kun on kysymys oman veljesi\nviimeisen tahdon täyttämisestä. Silloin sinä sähkötät, että jos sinulle\nniitä pannaan, niin, jollei sinulle anneta suostumusta ilman niitä,\nniin antakoon hän sinulle erosi! Silloin hän varmaan ne poistaa.\n\nLINDH. Naurahtaen väkinäisen pilkallisesti.\nSilloin hän päinvastoin antaa minulle eroni heti paikalla. -- Mutta\nkuinka monta kertaa täytyy minun sanoa sinulle, että minä en tahdo\neroani? Te, sinä ja lapset, ette ole koskaan ymmärtäneet, mitä on\nvelvollisuus pysyä asemassa kuinka vaikeassa, kuinka vastenmielisessä\ntahansa, silloin kun maata uhkaa vaara ja perikato, mutta vielä on edes\njotakin toivoa niiden torjumisesta. -- Mutta tämä on kaikki tarpeetonta\npuhetta.\n\n    Lähtee menemään.\n\nROUVA LINDH.\nJa sinä luulet, että isänmaa on pelastettavissa? Hanna ei saa haudata\ntäällä miesvainajaansa?\n\nLINDH. Palaa takaisin rouvansa eteen.\nKoko maan onni ja tulevaisuus riippuu siitä, kuinka tämänvuotiset\nkutsunnat menevät.\n\nROUVA LINDH.\nMinä uskon, että se on mielikuvitusta. Mutta olkoon. Entä sitten?\n\nLINDH.\nJos kutsunnat menevät hyvin, ilman mitään häiriötä, on mahdollista,\nhyvinkin luultavaa, että säännölliset olot palaavat. Kun venäläiset\novat saaneet tahtonsa asevelvollisuusasiassa läpi, tyytyvät he\nluultavasti siihen ja jättävät meidät sen voiton saavutettuaan rauhaan.\n\nROUVA LINDH.\nSe on erehdys, minä olen varma, että vaino nyt vasta alkaakin. Mutta\nolkoon, mitä se tähän kuuluu?\n\nLINDH. Yhä kärsimättömämmin.\nSe kuuluu tähän sikäli, että _elleivät_ kutsunnat mene hyvin, on\nmyöskin viimeinen toivo isänmaan pelastumisesta mennyt. Silloin pannaan\njärjestelmä kaikessa ankaruudessaan toimeen. Ja ne _eivät_ mene hyvin,\njos tänne juuri itse kutsuntapäivänä tuodaan vanhan vastarinnan\nmarttyyri, jos joka asemalla kautta koko läänin pidetään puheita ja\nlasketaan seppeleitä ja täällä sitten lopuksi pannaan toimeen\nsuurenmoiset mielenosoittajaishautajaiset perustuslaillisine\n\"linna-luja-on-jumala\"-messuineen.\n    Kääntyen pois, loitompaa.\nEnkä minä sitäpaitsi tahdo tänne mitään \"pyhää hautaa\", jonka ääreen\nkaikkina karkoitus- ja kuolinpäivinä kokoonnutaan harjoittamaan\nisänmaallista vainajain palvelusta.\n\nROUVA LINDH. Pidätetyllä kauhulla.\nSentähdenkö sinä siis --?\n\nLINDH.\nSentähden, juuri sentähden! Sillä minä en tule asettamaan kutsuntain\nmenestymistä enkä isänmaan asiaa vaaraan pienimmälläkään\nvaromattomuudella, en katsomaan mitään persoonallista uhria liian\nsuureksi.\n\nROUVA LINDH.\nEt oman kunniasikaan?\n\nLINDH.\nEn sitäkään! Jos kagaali sen minulta riistaakin ja nimeni tahraa, niin\nantaa sen minulle historia monin kerroin kirkastettuna takaisin.\n\nROUVA LINDH.\nKirkastettuna... -- En ymmärrä enkä osaa todistaa kaikkia sinun syitäsi\nja politiikkojasi vastaan; minä näen vain sen, näen sen nyt\nhirvittävällä selvyydellä, mihin kaikki tuo vihdoin on vienyt. Mutta\nyhtä minä en sittenkään ymmärrä: kuinka ei sydämesi särje sulkujaan,\nkuinka sinä voit sen äänen tukehduttaa? Onhan tässä kysymys omasta\nveljestäsi.\n\nLINDH.\nMinulle on tuiki samantekevää, maatuuko multani toisessa hautuumaassa\ntai toisessa, rajan tuollako puolen vai tällä.\n\nROUVA LINDH.\nSinulle? Mutta _kun_ se ei ollut yhdentekevää hänelle, ja kun se ei ole\nsitä Hannalle -- vihasitpa sinä häntä kuinka tahansa, mutta kun hän\nkerran on tuonut hänet tänne -- minne hän hänet sitten vie? Takaisinko?\nJonnekin rajan taa? -- Tämä on niin raakaa, niin tylyä, niin\nepäinhimillisen julmaa. Saavathan viholliset sodassakin haudata\nkuolleensa, mihin itse tahtovat. Jos täytyy tukehduttaa kaikki\njaloimmat tunteet, jos täytyy repiä rinnastaan kaikkein hellin ja\npyhin -- jos isänmaa täytyy pelastaa tällä tavalla, silloin on parasta,\nettä sitä ei pelasteta ollenkaan.\n\nLINDH.\nIsänmaa on pelastettava tavalla millä tahansa.\n\nROUVA LINDH.\nAjattele, jos minä olisin hänen asemassaan, Edvard! -- Minä rukoilen\nsinua, anna sydämesi puhua, anna politiikan olla -- anna sydämesi puhua!\n\nLINDH. Synkästi ja karkeasti.\nJa ovatko he ... onko hän, tuo Hanna, onko hän antanut sydämensä puhua?\nKuka on minua häväissyt, panetellut, lokaan ryvettänyt enemmän kuin he\n... silloinkin kun ei vielä ollut vähintäkään syytä? Sentähden vain,\nettä minä en voinut hyväksyä kaikkia heidän hullutuksiaan ... etten\nvoinut asettua heidän riviinsä tuomitsemaan kansamme parhaita...\n\nROUVA LINDH.\nJa nyt sinä _näin_ kostat?\n\nLINDH.\nMinä en kosta, mutta jos sen tekisinkin...\n\n    PESONEN tulee.\n\nPESONEN.\nSiellä on rehtorska ja ylioppilas Lindh, ne pyytävät päästä herra\nkuvernöörin puheille.\n\nLINDH.\nOdottakoot eteisessä!\n\n    PESONEN menee.\n\nROUVA LINDH.\nEt siis peruuta kieltoasi?\n\nLINDH.\nEn.\n\nROUVA LINDH.\nHyvästi sitten.\n\nLINDH.\nSinä menet?\n\nROUVA LINDH.\nEn voi enää...\n\nLINDH.\nTarkoitatko totta?\n\nROUVA LINDH.\nTarkoitan.\n\nLINDH.\nJos luulet tuolla voivasi pakottaa minua johonkin, niin voin ilmoittaa\nsinulle, että se on kaikista huonoin keino minun suhteeni.\nEronhakemukset eivät ole koskaan minua häikäisseet.\n\nROUVA LINDH. Väsyneesti.\nEn minä tahdo sinua pakottaa.\n\nLINDH.\nJa minne pitää matka, jos saan luvan kysyä?\n\nROUVA LINDH.\nLasten luo Helsinkiin. Tahdon ainakin säästää heitä kuulemasta tätä\nvieraiden suusta.\n\nLINDH. Koettaen olla huoleton.\nVoithan käydä sen heille kertomassa. Aiotko jäädä kauaksikin sille\nmatkalle?\n\nROUVA LINDH.\nMinä tulen sitten, kun Maurikin on saanut tulla.\n\nLINDH. Katkerasti.\nNäin siis _sinä_ seurasit _minua_ Vjatkaan?\n\nROUVA LINDH.\nSinä et mennyt Vjatkaan.\n\n    Menee.\n\nLINDH. Näyttää olevan kahdella päällä. Menee telefooniin, aikoo\nsoittaa, mutta ei soita. Aikoo mennä rouvansa jälkeen, mutta ei mene.\nPainautuu pöydän ääreen, pää käsiä vastaan.\n\n    TILTA pistäytyy sisään ottamaan huivin, jonka rouva Lindh on\n    unohtanut. Huomattuaan Lindhin saa säälin ilmeen kasvoilleen\n    ja menee varpaillaan ulos.\n\nLINDH. Oikaisekse. Suun ympärillä katkera piirre.\nHyvä on.\n    Soittaa. PESONEN tulee.\nRehtorska tulkoon. Herra Lindhille sanokaa, että olen hänen\ntavattavissaan virastossa alhaalla.\n\n    PESONEN menee. HANNA tulee.\n\nHANNA. Jäykkä, suora, katkeran kylmä ja terävä.\nOlen vielä kerran pakotettu vaivaamaan herra kuvernööriä.\n\nLINDH.\nTehkää hyvin...\n\nHANNA.\nMinulla on sanottavana ainoastaan muutama sana.\n\nLINDH.\nValitettavasti täytyy minun ilmoittaa, että päätökseni on\nperuuttamaton.\n\nHANNA.\nHerra kuvernööri erehtyy, en tullut mitään peruutusta pyytämään.\n\nLINDH.\nMikä tuottaa minulle sitten kunnian?\n\nHANNA.\nTahdoin kuulla sen omasta suustanne. Nyt olen sen kuullut. -- Sitten,\nkoska en voi jättää vainajata sinne, missä hän on, rautatievaunuun...\n\nLINDH.\nNiin, ette suinkaan...\n\nHANNA.\nNiin täytyy minun siis saada tietää, missä hautaaminen voi tai\noikeastaan missä sen nyt tulee tapahtua? Kenties herra kuvernööri on\nystävällinen ja ilmoittaa minulle, mihin miesvainajani maalliset\njäännökset tulevat vietäviksi, voidakseni ryhtyä niihin\ntoimenpiteisiin, jotka mahdollisesti vielä kuuluvat minulle?\n\nLINDH.\nSallikaa minun kysyä: kun vainaja, niinkuin olette kertonut, lausui sen\ntoivomuksen, että hänet tuotaisiin tänne, antoiko hän teille ehkä\nmyöskin määräyksen siitä, milloin hänen hautaamisensa tulisi tapahtua?\n\nHANNA.\nMitä te tarkoitatte?\n\nLINDH.\nTarkoitan, että minä, siinä tapauksessa, että hautausta ei vaadita\ntapahtuvaksi tällä viikolla, ehkä voisin sallia -- kuitenkin eräillä\nehdoilla -- että se tapahtuu täälläkin jonakin minun määräämänäni\npäivänä.\n\nHANNA.\nMutta jos hautaus kerran ollenkaan saa tapahtui, niin miksei se silloin\nsaa tapahtua toisena päivänä niinkuin toisenakin?\n\nLINDH.\nSe voisi häiritä kutsuntain rauhallista menoa.\n\nHANNA.\nVai sentähdenkö? Minä en siis saa haudata häntä tänne sentähden, että\nteidän kutsuntanne onnistuisivat. Mutta kun kutsunnat ovat onnellisesti\nohi, ei mikään estä --?\n\nLINDH.\nEi, niinkuin sanoin, jos sitoudutte noudattamaan eräitä välttämättömiä\nehtoja.\n\nHANNA.\nJa ne ehdot ovat?\n\nLINDH.\nValtiollisten mielenosoitusten estämiseksi olen pakotettu vaatimaan,\nettä haudalla ei pidetä mitään puheita.\n\nHANNA.\nOnko ehkä vielä joitakin muitakin ehtoja olemassa?\n\nLINDH.\nTietysti on myöskin, mahdollisiin suruseppelenauhoihin nähden, otettava\nvarteen kaikkia julkisia tilaisuuksia koskeva kielto kansallisten\nvärien käyttämisestä.\n\nHANNA.\nSiis ainoastaan valkoista ja mustaa?\n\nLINDH. Ainoastaan valkoista ja mustaa.\n\nHANNA.\nMinulla ei ollut aikomusta panna toimeen mitään\nmielenosoittajaishautausta, puhein yhtä vähän kuin nauhoinkaan.\n\nLINDH.\nEikä myöskään ystävillänne? Vaadin teiltä takeita siitä, etteivät\nhekään pane toimeen mitään mielenosoituksia.\n\nHANNA.\nJos tahtoisinkin, kuinka voisin minä heidän puolestaan semmoisia\ntakeita antaa?\n\nLINDH.\nTeidän lausumanne toivomuskin on jo oleva heille laki.\n\nHANNA.\nSemmoista lakia minä en voi enkä tahdo olla laatimassa. En itseni\ntähden enkä vainajan. Vaikka olikin hänen toivonsa, että toisin hänet\ntänne, on hän antava minulle anteeksi, etten voi tehdä enempää, kuin\nolen tehnyt. Ei hän toden totta lähtenyt sinne sitä varten, että\npalaisi tänne jonakin päivänä, joka jostakin syystä sopii teidän\npolitiikkanne tarkoituksiin. Kun ei hänen sallita päästä isänmaansa\npoveen ilman ehtoja, hautaan hänet siis jonnekin ensimmäiseen\nhautuumaahan rajan taa.\n\nLINDH. Alkaa menettää tyyneyttään.\nTeette, niinkuin tahdotte. Menettelynne miehenne kuoltua on siinä\ntapauksessa täydessä sopusoinnussa menettelynne kanssa hänen eläessään.\nKun ette sallinut hänen silloin päästä osalliseksi niistä\nhelpotuksista, joita hänelle tahdottiin suoda, ei minua ihmetytä,\nettette salli sitä nytkään. Mutta syyttäkää silloin myöskin itseänne\nsiitä, että hän kuoli vieraalle maalle ja että hän nyt ei pääse\nlepäämään isänmaansa poveen!\n\nHANNA. Astuen askeleen eteenpäin.\nOliko se minun syyni, että hän joutui sinne?\n\nLINDH.\nTe, juuri te, olette syypää hänen kohtaloonsa! Hänen karkoituksensa\nalkusyy on yksinomaan teidän.\n\nHANNA.\nMinun.\n\nLINDH.\nTe työnsitte häntä kaikessa edellänne! Te veditte hänet rauhallisesta\ntyöhuoneestaan politiikan temmellykseen, panitte hänet johtamaan\nkaikkia salaisia kokouksianne, saitte hänet kuuroksi kaikille\nvaroituksille! Te eristitte hänet vanhoista ystävistään ja\nhengenheimolaisistaan, te saitte hänet, rehellisen vanhan suomalaisen,\nliittymään ruotsalaisen puolueenne hurjimpaan kagaali-ryhmään ja sen\nheiluvaan häntään!\n\nHANNA.\nVai minä!\n\nLINDH.\nTe estitte hänet menemästä Ruotsiin! Jos hän olisi sinne mennyt, olisi\nhän varmaan vielä elävien joukossa ja olisi kenties piankin voinut\npalata. Se oli sitä teidän ja teikäläisten ainaista turhamaisuutta,\npinnistettyä helsinkiläiskagaalilaista efektinhakuanne, tuota\ngermaanilaista \"kunnia\"-kiihkoanne, joka on niin tuiki vierasta ja\nvastenmielistä meidän vakavalle suomalaiselle rodullemme, johon ette\nkuulu ja jota ette ymmärrä!\n\nHANNA.\nKuulun kernaasti siihen rotuun, josta runoilija kerran lauloi: \"Ma\nkansan näin, mi kunnian edestä kaikki koetti.\"\n\nLINDH. Yhä kiihtyneemmin.\nTeillä on aina ollut sairaloinen tarve koettaa olla enemmän kuin muut,\nja te tahdoitte tehdä hänestäkin enemmän kuin muut, vielä suuremman ja\nkuuluisamman kuin puolueenne puolijumalatkaan. Teillä ei ole\nmilloinkaan ollut mitään tunnetta vastuusta, ei koskaan ajatustakaan\nseurauksista maalle ja kansalle, ei edes hänellekään. Kaikki on\nuhrattava -- uhrattava! -- aatteen, oikeuden ja Jumala ties minkä kaiken\nyleismaailmallisen korun alttarille! Kunhan vain savu nousee, kunhan\nvain suitsu Suomesta näkyy ja Eurooppa ihmettelee! -- Hän ei päässyt\nelävin silmin näkemään isänmaatansa, mutta te pääsitte. Nyt te täällä\ntietysti tulette kulkemaan kovaonnisena, uhrautuneena, maanpaosta\npalanneena intresanttina leskenä. \"Hän seurasi häntä maanpakoon, hän\nhoiti häntä siellä, hän kuljetti hänen ruumiinsa läpi laajan Venäjän,\nmutta ei saanut tuoda häntä hänen perhehautaansa, julma, luonnoton veli\nasetti hänelle ehtoja, \"häpeällisiä\" ehtoja, joihin hän ei voinut\nsuostua. Hänen täytyi viedä hänet takaisin rajan taa\" .... siitä syntyy\nliikuttava legenda, mieltä tärisyttävä ballaadi! Jos tunnen teidät\noikein, niin tulette kai vielä meitä syyttämään -- ja minua tietysti\nennen muita -- siitä, että me hänet karkoitimme, me hänet surmasimme...\n\nHANNA.\nTe sen teittekin.\n\nLINDH.\nTietysti minä, kuinkas muuten ... vaikka te itse, juuri te, hänen hyvä\nhengettärensä, teitte turhiksi meidän, minun, hänen veljensä, ja\nentisten yhteisten ystäväimme kaikki ponnistukset -- huolenpidosta häntä\nkohtaan -- valmistaa hänelle tilaisuuden päästä kotimaahan.\n\nHANNA. On koettanut olla tyyni, kiivaammin.\nMutta mitä te oikeastaan tahdotte sanoa? Ettäkö hän siis ilman minua\nolisi suostunut teidän häpeälliseen alentavaan esitykseenne? Ettäkö\nMauri, hän, olisi voinut pyytää armoa, armoa teiltä?\n\nLINDH.\nEi siinä olisi ollut sen enemmän alentavaa, kuin on sotavangille, joka\non joutunut taisteluun kykenemättömäksi, saada osa vapauttaan takaisin\nsitoutumalla olemaan liikkumatta ulkopuolelle jotakin määrättyä\naluetta.\n\nHANNA.\nSiinä on vain se ero, että tarjousta ei tehty sotavangille, vaan\nrintamassa seisovalle sotilaalle, joka, niin nääntynyt kuin olikin, ei\nvielä katsonut olevansa taisteluun kykenemätön eikä siis myöskään\nkatsonut voivansa antautuakaan. Ja taisteluun kykenemätönnäkin hän\nolisi ennen antanut lävistää itsensä, kuin luovuttanut aseensa teidän\nkaltaistenne maansa kavaltajain hänelle hankkimien etujen\nsaavuttamiseksi. On häväistys hänen nimelleen ja hänen muistolleen,\nettä hän ilman minun vaikutustani olisi mihinkään semmoiseen voinut\nsuostua. Ei hän katsonut ehdotuksianne edes sen arvoisiksi, että olisi\nniistä minulle puhunut. Sain tietää houkutuksistanne rikkirevityistä\nkirjeistänne, joita hän oli heittänyt paperikoriinsa.\n\n    PESONEN tulee kädessään keltaisessa kuoressa oleva kirje,\n    jonka asettaa Lindhin eteen pöydälle.\n\nPESONEN.\nTämä on mennyt erehdyksestä virastoon.\n\n    Menee.\n\nHANNA.\nHankkeenne oli katala kylläkin. Sen piti muka käydä ohi Bobrikoffin,\nPietarin teitä. Koetitte uskotella hänelle, että jos onnistuisitte, se\nolisi merkki suunnan muutokseen yläilmoissa. Oli muka todennäköistä,\nettä muutkin karkoitetut pian saisivat palata samalla tavalla. Koetitte\nottaa hänet yllättämällä: vastaus oli annettava juuri samassa,\notollinen hetki voisi mennä ohi, huomenna voisi olla jo myöhäistä, --\npanitte hänen eteensä valmiin paperin, -- en sitä löytänyt, hän oli kai\nheittänyt sen uuniin, mutta kirjeestänne kävi selville, että\nsemmoinenkin oli seurannut mukana -- hänen tarvitsi vain piirtää siihen\nnimensä, ja yhdellä kynänvedolla oli hän vapaa.\n\nLINDH.\nNiin, ja sen te estitte.\n\nHANNA.\nHänen mielentilassaan olisi ollut inhimillistä, jos hän olisi\nhorjahtanut. Oli sydämetöntä uskotella hänelle, koti-ikävästä\nsairaalle, melkein mielisairaalle miehelle, että hän voisi palata, oli\njulmaa pitää kuin nälkään nääntymäisillään olevan edessä leipäpalaa,\njohon hän ei voinut tarttua. -- Vai \"huolenpidosta häntä kohtaan\"! Sitä\nelkää uskotelko minulle! Kiireenne ei ollut aiheutunut muusta kuin että\nkutsuntainne edellä olisitte saanut julistaa: hänkin taipui! hänkin\nalistui! Häntä alentamalla toivoitte itse pääsevänne kohoamaan, häntä\nmustaamalla laskitte itse tulevanne näyttämään vähemmän mustilta. Vasta\nnyt minä näen politiikkanne koko suunnattoman surkeuden, sen\npohjattoman liejun, johon olette liukuneet!\n\nLINDH. On tarkastanut kirjettä, avannut sen, ilme kasvoillaan on\nmuuttunut iloiseksi hämmästykseksi, melkein riemuisaksi. Hän antaa\nHannan puhua loppuun.\n\nHANNA.\nMutta hän ei suonut teille sitä iloa. Eikä hän tule kuoltuaankaan\nteidän pyyteitänne palvelemaan. Odottakoon hän aikaansa rajan takana.\nSe on kerran tuleva. Kerran on koittava Suomen vapautuksen päivä. Ellei\nse koita, ei tarvitse hänenkään tänne tulla. Mutta se on koittava. Ja\nsilloin, ainakin silloin,\n    astuu ihan Lindhin eteen,\njos ei jo ennen, kun ulkonainen vihollinen on voitettu, saavat\ntuomionsa myöskin ne, jotka kavalsivat maansa ja turmelivat kansansa,\nja se tuomio on kuolema!\n\n    Lähtee.\n\nLINDH.\nPyydän, odottakaa hiukan. Olkaa hyvä.\n\n    Antaa hänelle saamansa kirjeen kuoren.\n\nHANNA.\nHäneltä -- teille? Mitä tämä on?\n\nLINDH.\nSe on leimasta päättäen pantu postiin samana päivänä, jona hän kuoli.\nSe on nähtävästi jossakin avattu ja siitä syystä hiukan viivähtänyt.\nMutta se ehti kuitenkin ajoissa. Tehkää hyvin!\n    Antaa myöskin kirjeessä olleen paperin Hannalle.\nValtakirja minulle jättämään hänen puolestaan senaattiin -- armonpyyntö.\n\nHANNA. Vaipuu tuolille.\nSe ei voi olla...\n\nLINDH.\nSe on hänen käsialaansa, siinä on hänen allekirjoituksensa ja\nsinettinsä. -- Te ette sano mitään. Näyttää, kuin olisi tämä teille,\nkuinka sanoisin -- yllätys.\n\nHANNA. Heikosti.\nNyt minä ymmärrän kaikki.\n\nLINDH. Hetken kuluttua läheten Hannaa. Koko ajan huulilla ivahymy.\nHän alistui siis hänkin -- niinkuin me muutkin.\n\nHANNA. Kimmoten ylös.\nHän ei alistunut, hän --\n\n    Vaipuu takaisin.\n\nLINDH. Kerää pöydältä papereita ja asettelee niitä salkkuunsa. Ottaa\nHannan edestä pöydältä valtakirjan ja aikoo panna senkin salkkuunsa,\nmutta jättää sen siihen.\n\nSe on totta, tämä kuuluu teille, vainajan jälkeenjättämiin papereihin.\n\n    Menee ja ottaa käteensä kuvernöörin virkalakin. Pysähtyy salkku\n    kainalossa Hannan kohdalle, syrjittäin häneen.\n\nHän tahtoi aina olla jotakin suurta, jotakin erinomaista, vai tekö\nhänestä koetitte semmoisen tehdä. Siinä hän nyt kuitenkin on\nsankarinne, pyhimyksenne...\n\n    Asettaa päähänsä lakin.\n\nMinä en ole pyrkinyt olemaan muuta, kuin isänmaallisten virkatehtävieni\nvähäinen, vaatimaton täyttäjä.\n\n    Lähtee, mutta kääntyy.\n\nNiin, mitä hautaamiseen tulee, niin voi se nyt tapahtua esteettömästi\nminun puolestani -- milloin tahansa -- vaikka jo huomenna -- ja myöskin ilman\nehtoja -- sekä puhein että nauhoin.\n\nHANNA.\nNyt te suostutte?\n\nLINDH.\nEnhän kernaasti voi olla suostumatta vainajan viimeiseen pyyntöön --\nhänen omaan pyyntöönsä. Luulen sitä paitsi nyt jommoisellakin\nvarmuudella voivani vastata siitä, ettei täällä enää tule tapahtumaan\nmitään epäjärjestyksiä.\n\n    Menee.\n\nHANNA. Yhä samassa murtuneessa asennossa.\nOo!\n\n    ROUVA LINDH ja TILTA tulevat, edellinen puettuna matkapukuun,\n    jälkimmäinen kantaen matkalaukkua.\n\nROUVA LINDH.\nTilta vie sen rekeen.\n\nTILTA.\nMinä ajattelin sanoa, että jos kuvernöörska -- niin, että minä en\nsittenkään välitä -- että olkoon, niinkuin olisi puhumatta se, mitä tänä\naamuna...\n\nROUVA LINDH.\nTilta jää! No se on hyvä, että Tilta jää.\n\nTILTA.\nViipyykö kuvernöörska kauankin?\n\nROUVA LINDH.\nEn voi vielä sanoa.\n\nTILTA.\nVoi, jos kuvernöörska nyt viipyy kauankin ... mitenkä minä nyt osaan?\n\nROUVA LINDH.\nKyllähän Tilta osaa. Tilta nyt koettaa vaan katsoa, että kuvernöörillä\non kaikki, niinkuin Tilta kyllä tietää... Viepi ne alas ja käskee\nkuskin ajaa pienelle portille, pihan puolelle...\n\nTILTA.\nJasso, eikö paraatirappujen eteen, vaan pienelle portille...\n\nROUVA LINDH.\nNiin.\n\n    TILTA menee.\n\nROUVA LINDH. Lähenee arasti Hannaa.\nHanna ... jos sinä tarvitset minun apuani, tarkoitan, jos tahdot sitä\nvastaanottaa minulta, niin pyydän saada seurata mukanasi.\n\nHANNA. Nostaa päätään.\nSinä lähdet?\n\nROUVA LINDH.\nEn voi enää jäädä, sen jälkeen mitä on tapahtunut.\n\nHANNA. Katkerasti.\nEi sinun _sentähden_  tarvitse lähteä.\n\nROUVA LINDH. Riemastuen.\nHän on suostunut! Sinä sait hänet taivutetuksi?\n\nHANNA. Kimmahtaa suoraksi, puristaen kätensä nyrkkiin, ojentaen ne ylös\ntuskassa, kostossa, epätoivossa, niinkuin kutsuen apua, mutta saamatta.\n\n    Kuuluu laukaus alhaalta.\n\nROUVA LINDH.\nMikä se oli?\n\nHANNA.\nJoku ampui.\n\nROUVA LINDH.\nAmpui? Alhaalla käytävässä? -- -- Missä Edvard on?\n\nHANNA.\nHän meni juuri ikään -- sinne.\n\nROUVA LINDH. Rientää ulos peräovesta.\n\n    Alkaa kuulua kumeata melua alhaalta. Ovia paiskaillaan kiinni.\n    Sähkökelloja soi.\n\nHANNA. Seisoo jännittyneenä paikoillaan, vähän eteenpäin nojaten ja\nkuulostaen. Ilme kasvoilla epämääräinen.\n\n    YRJÖ tulee nopeasti perältä, päinvastaiselta taholta, kuin minne\n    rouva Lindh oli mennyt.\n\nHANNA.\nMitä se oli? Mitä on tapahtunut?\n\nYRJÖ.\nOn tapahtunut se, minkä täytyi tapahtua! Hän on saanut tuomionsa!\n\nHANNA.\nHänkö? Hän! -- Kuka hänet ampui?\n\n    Ei voi kokonaan pidättää ilon ilmettä kasvoiltaan.\n\nYRJÖ. Riemuiten.\nMinä!\n\nHANNA. Horjuen.\nSinä...\n\nYRJÖ. Kasvoilla kuin ilmestys.\nMinä! Hänen täytyi kuolla! Heidän täytyy kohta kaikkien kuolla!\nMerkkitulet pian kaikilla vuorilla palavat!\n\nHANNA.\nSinä, Yrjö? Sinä! -- Ei! Ei!\n\n    Kuuluu lähenevää melua. Rientää nopeasti sulkemaan peräoven\n    ja vääntää sen lukkoon. Melu menee ohi.\n\nPakene! -- Pian! -- Mennään täältä! Täällä ei ole ketään!\n\n    Tahtoo vetää hänet sille ovelle, josta rouva Lindh oli tullut.\n\nYRJÖ.\nAion vastata teostani.\n\nHANNA.\nSinä, Yrjö? Voi, miksi sinä sen teit?\n\nYRJÖ.\nSiksi, että se oli tehtävä.\n\n    Tekee liikkeen, niinkuin hänen olisi täytynyt vapautua jostakin,\n    joka puristi.\n\nHANNA.\nMutta ei sinun, ei sinun! Enhän minä voinut aavistaa, että sinä sen\ntekisit.\n\nYRJÖ.\nJuuri minun! Isä julisti tuomion, ja minä panin sen täytäntöön! Kansan\ntuomion! Jumalan tuomion!\n\nHANNA. Yhä suuremmassa tuskassa ja katkeruuden vimmassa.\nEihän -- eihän isä ollut oikea mies sitä tuomiote julistamaan!\n\nYRJÖ.\nJuuri hän oli oikea mies! Kukas sitten, ellei hän!\n\nHANNA.\nHän pyysi armoa, hän pyysi heiltä armoa...\n\n    On tarttunut kirjeeseen ja heittänyt sen taas pöydälle.\n\n    Vaikeroiden.\n\nEi hänen, -- ei sinun, -- ei minun! Voi, mitä minä olen tehnyt!\n\nYRJÖ. On saanut käteensä kirjeen. Lukee.\n\"Valtakirja...\" -- hän? ... isä! ... hän!\n\n    Taas kuuluu melua ja askeleita, tartutaan oveen.\n\nPOLIISIMESTARIN ÄÄNI.\nSe on lukossa. -- Kantakaa tänne. -- Rientäkää toista tietä. -- Vartioikaa\nkaikkia ovia.\n\nYRJÖ. Tuijottaen paperiin, kasvot tuskasta vääntyneinä.\nIsä alistui, isä pyysi armoa -- heiltä...\n\n    Kulkee muutamia kiivaita askelia; vetää salamannopeasti esiin\n    revolverin ja ojentaa aseensa.\n\nHANNA. On iskenyt kiinni hänen käteensä ja estää häntä ampumasta.\nYrjö, mitä sinä aiot? Sinä et saa!\n\nYRJÖ. Yhä suuremmassa epätoivossa.\nIsä pyysi armoa...\n\nHANNA.\nIsä ei pyytänyt armoa ... hän pyysi, mutta hän katui sitä heti ... hän\nsovitti sen kuolemallaan.\n\nYRJÖ. Pyrkii irti, mutta ei pääse.\n\nHANNA.\nHän ei ollut enää syyntakeinen, hän oli mielipuoli kärsimyksistä ja\nkoti-ikävästä!\n\nYRJÖ. Ei näytä kuulevan eikä välittävän.\nEn voi seisoa heidän edessään syyttäjänä niinkuin aioin!\n\n    Riuhtaisekse irti, sysää äitinsä luotaan, ampuu ja kaatuu\n    pöydän taa.\n\nHANNA. Vaipuu pöytää vasten.\n\n    AILI syöksee sisään sisäovesta vasemmalta.\n\nAILI.\nHän teki sen! Hän teki sen! Minä aavistin, että hän tekisi sen!\n\nHANNA. Tehden heikon, torjuvan liikkeen, särkyneesti.\nAili -- sinä et tiedä... Ei olisi pitänyt ... ei olisi pitänyt...\n\nAILI. Huomaa mitä on tapahtunut ja jää seisomaan keskelle lattiaa\nliikkumatonna.\n\n\n\n"]