[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpEtPlOCV_YLiczZIrIT2yZ5ZPagwn-XgJeW-x3bWuMM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1430,"Nimensä pilannut kaupunki","Twain, Mark (oik. Clemens, Samuel)",1835,1910,"1430-twain-mark-nimensa-pilannut-kaupunki","1430__Twain_Mark__Nimensä_pilannut_kaupunki",null,"romaani",[],[15],"amerikkalainen","fi",1899,1917,13939,88287,false,53301,[24,25],"Humorous stories, American","United States -- Social life and customs -- 19th century -- Fiction",[27,28],"American Literature","Novels","\"Nimensä pilannut kaupunki\" by Mark Twain is a novel written in the late 19th century. The story revolves around the seemingly virtuous town of Hadleyburg, which prides itself on its unblemished reputation for honesty. However, this reputation is threatened by the arrival of a bitter outsider who schemes to expose the town's true moral weaknesses.  At the start of the book, we are introduced to Hadleyburg, a town known for its moral integrity, which is deeply ingrained in its people's upbringing. The narrative sets in motion when an outsider, feeling wronged by the town, devises a plan to corrupt it by casting doubt on its hallowed reputation. He leaves a sack of gold with instructions for the townspeople to find a benefactor who once helped him in a time of need, leading to a mix of excitement and anxiety among the town’s citizens as they grapple with the implications of the challenge to their honor. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Hämeen-Anttila, Väinö",332,"Twainin satiirinen kertomus kuvaa Hadleyburgia, joka ylpeilee nuhteettomalla maineellaan. Muukalainen päättää kostaa kokemansa vääryyden ja asettaa kaupunkilaiset koetukselle salaperäisellä kultasäkillä, paljastaen asukkaiden todellisen luonteen ja ahneuden tekopyhän julkisivun takaa.","Mark Twainin 'Nimensä pilannut kaupunki' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1430. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NIMENSÄ PILANNUT KAUPUNKI\n\nKirj.\n\nMark Twain\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nV. Hämeen-Anttila\n\n\nAlkuperäinen nimi: The Man that Corrupted Hadleyburg\n\n\n\n\n\nHämeenlinna,\nArvi A. Karisto,\n1917.\n\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nSiitä on vuosia kulunut. Hadleyburg oli koko seutukunnan rehellisin ja\nnuhteettomin kaupunki. Kolmen sukupolven ajan oli se säilyttänyt tuon\nmaineensa tahrattomana ja ylpeili siitä enemmän kuin mistään muusta\nomistamastansa. Niin ylpeä se oli siitä ja niin harras turvaamaan sen\npysyväisyyttä, että lapsukaisille jo kehdossa alettiin opettaa\nkunniallisen käytöksen periaatteita, ja samanlaiset opetukset tehtiin\nsiitälähtein pääasiaksi koko heidän kehitysvuosiensa kasvatuksessa.\nKaiken aikaa torjuttiin niinikään kiusauksia nuorison tieltä, jotta\nnousevan polven kunto sai kaikki mahdollisuudet karaistuakseen ja\nlujittuakseen, ikäänkuin luihin asti juuttuakseen. Naapurikaupungit\nolivat tästä kunniakkaasta ylevämmyydestä kateellisia. Ne olivat\nirvistelevinään Hadleyburgin siitä tuntemaa ylpeyttä ja pitävinään sitä\nturhamaisuutena. Mutta pakko oli niiden sentään tunnustaa, että\nHadleyburg toden teolla oli lahjomaton kaupunki, ja jos noilta\ntoispaikkalaisilta tiukemmin tiedusti, niin myönsivät he senkin, että\npelkkä Hadleyburgista kotoisin oleminen riitti kaikeksi nuoren miehen\ntarvitsemaksi suositteluksi hänen syntymäkaupungistaan lähtiessään\nulomma etsimään vastuullista tointa.\n\nMutta ajan mittaan Hadleyburg viimein kovaksi onnekseen loukkasi erästä\nsitä kautta kulkevaa muukalaista -- mahdollisesti tietämättään,\nvarmastikin välittämättään, sillä Hadleyburg oli itsekylläinen eikä\npiitannut rahtuakaan muukalaisista tai heidän mielipiteistään. Olisi\nkuitenkin ollut hyvä tehdä poikkeus tähän yhteen nähden, sillä hän oli\nkatkera ja kostonhimoinen mies. Kautta kokonaisen vuoden harhailujen\nhän hautoi kärsimäänsä vääryyttä ja yritteli kaikkina joutohetkinään\nkeksiä sille riittävää hyvitystä. Moniakin suunnitelmia hän sommitteli,\nja hyviä ne olivat jokainen, mutta yksikään ei ihan kyllin\nperinjuurinen. Kehnoimmatkin niistä olisivat tuottaneet tärviötä monen\nmonituiselle yksilölle, mutta hänen vehkeensä piti kohdata koko\nkaupunkia, ainoatakaan asujanta koskemattomaksi säästämättä. Vihdoin\nhänen mieleensä johtui oivallinen aatos, sykähdyttäen hänen sydäntään\nilkimielisellä ilolla. Hän kävi siitä oitis laatimaan suunnitelmaansa,\nitsekseen sanoen: \"Se keino tepsii -- minä lahjon kaupungin.\"\n\nKuutta kuukautta myöhemmin hän läksi Hadleyburgiin ja saapui kärryillä\nkello kymmenen tienoissa illalla pankin vanhan rahastonhoitajan\ntalolle. Hän reutoi kärryiltä selkäänsä säkin, hoippui sitä kantaen\npihan yli ja koputti ovelle. Naisen ääni virkahti: -- Sisään. -- Hän\nastui huoneeseen ja laski säkkinsä rautauunin loukkoon, kohteliaasti\nhuomauttaen vanhalle rouvalle, joka lampun ääressä luki\n\"Lähetyssanomia\":\n\n-- Istukaa vain, rouva hyvä, en teitä häiritse. Kas noin -- nyt se on\njokseenkin hyvässä piilossa; tuskin tietäisi siinä mitään olevankaan.\nSaanko toviksi tavata miestänne, hyvä rouva?\n\nEi, hän oli mennyt Brixtonissa käymään, palatakseen kenties vasta\naamulla.\n\n-- Vai niin, hyvä rouva; no, eipä sillä väliä. Halusin vain jättää tuon\nsäkin hänen huostaansa, luovutettavaksi oikealle omistajalleen, kun se\nlöytyy. Minä olen vieras; hän ei minua tunne; pistäysin vain täksi\niltaa kaupunkiin suorittamaan tehtävän, joka on ollut kauvan\nmielessäni. Asiastani olen nyt valmis; lähden hyvillä mielin ja hiukan\nylpeissänikin, ettekä minua enää milloinkaan näe. Säkkiin on\nkiinnitetty paperilappu, joka selittää kaikki. Hyvää yötä, rouva.\n\nVanhaa rouvaa pelotti salaperäinen, kookas muukalainen, joten hän oli\ntämän poistumisesta hyvillään. Mutta hänen uteliaisuutensa oli\nherännyt; hän astahti kiireesti säkin luo ja sieppasi lampun valoon\npaperin. Kirjelmä alkoi seuraavasti:\n\n    JULKAISTAVAKSI, tai etsittäköön oikea mies yksityisellä\n    tiedustelulla -- minun puolestani sopii menetellä kummin\n    päin tahansa. Tämä säkki sisältää satakuusikymmentä naulaa\n    neljä luotia rahaksi lyötyä kultaa --\n\n-- Hyväinen aika, eikä ole ovi lukossa!\n\nMrs. Richards syöksähti vapisevana ovelle ja lukitsi sen, veti sitten\nalas ikkunankaihtimet ja seisoi siinä säikkyneenä, tuskaannuksissaan ja\nvaivaten aivojaan älytäkseen vielä jotakin muuta varokeinoa itsensä ja\naarteen paremmaksi turvaamiseksi. Hän kuunteli tuokion, murtovarkaita\nvaanien, antausi sitten uteliaisuuden valtaan ja palasi lampun ääreen\nlukemaan kirjeen loppuun:\n\n    \"Olen muukalainen ja lähden piakkoin takaisin omaan maahani,\n    jäädäkseni sinne ainiaaksi. Olen Amerikalle kiitollinen siitä,\n    mitä olen sen hoivassa saanut pitkään elellessäni tähtilipun\n    alla. Ja eräälle sen kansalaiselle -- Hadleyburgin asukkaalle --\n    olen erityisen kiitollinen pari vuotta takaperin kokemastani\n    suuresta avuliaisuuden teosta. Kahdestakin oikeastaan. Selitän\n    sanani. Minä olin peluri. _Olin_, sanon: Olin häviöön suistunut\n    peluri. Saavuin tähän pikku kaupunkiin yöllä, nälissäni ja\n    pennittömänä. Anoin apua -- pimeässä; minua hävetti kerjätä\n    päivänvalolla. Pyysin oikealta mieheltä. Hän antoi minulle\n    kaksikymmentä dollaria -- toisin sanoen, antoi minulle\n    elämän, kuten siitä minä ajattelin. Hän antoi minulle myöskin\n    varallisuuden, sillä siitä rahaerästä minä pelipöydän ääressä\n    rikastuin. Ja lopuksi on hänen minulle lausumansa huomautus\n    säilynyt mielessäni tähän päivään asti ja vihdoin voittanut\n    minut, siten pelastaen siveellisen kuntoni tähteet: minä en enää\n    pelaa. Minulla ei nyt ole käsitystäkään siitä, kuka se mies oli,\n    mutta tahdon hänet löydettäväksi, tahdon toimitettavaksi hänelle\n    tämän rahasumman -- antakoon sen muille, heittäköön menemään\n    tai pitäköön, miten vain haluaa. Se on pelkästään minun tapani\n    osottaa kiitollisuuttani häntä kohtaan. Jos voisin viipyä, niin\n    etsisin hänet käsille itse; mutta eipä hätää, kyllä hän löytyy.\n    Tämä on rehellinen kaupunki, lahjomaton kaupunki, ja tiedän\n    voivani pelkäämättä luottaa siihen. Tuo mies voidaan todeta siitä\n    huomautuksesta, jonka hän minulle lausui; uskon varmasti, että\n    hän muistaa sen.\n\n    Suunnitelmani on seuraava: Jos pidätte parempana kuulustella\n    yksityisesti, niin tehkää siten. Kertokaa tämän kirjelmäni\n    sisältö vähitellen jokaiselle, jota voidaan arvella oikeaksi\n    mieheksi. Jos hän vastaa: 'Minä olen se mies; huomautukseni oli\n    se ja se', niin käyttäkää koetta -- avatkaa nimittäin säkki,\n    jolloin löydätte sinetitystä kirjekuoresta tuon huomautuksen. Jos\n    kokelaan mainitsema lause pitää sen kanssa yhtä, niin antakaa\n    hänelle sen enemmältä kyselyttä rahat, sillä hän on varmasti\n    oikea mies.\n\n    Mutta jos julkinen tiedustelu on mielestänne mukavampi, niin\n    painattakaa tämä kirjelmä paikkakunnan lehteen -- lisänään\n    seuraavat ohjeet: Kolmenkymmenen vuorokauden kuluttua tästä\n    päivästä lähtien ilmestyköön kokelas kaupungintalolle kello\n    kahdeksalta illalla (perjantaina) ja antakoon huomautuksensa\n    kirjekuoreen suljettuna pastori Burgessille (jos hän sen\n    hyväntahtoisesti suostuu ottamaan toimekseen). Paikalla murtakoon\n    mr. Burgess säkin sinetit, avatkoon sen ja verratkoon, onko\n    huomautus oikea. Jos niin on asian laita, niin luovutettakoon\n    rahasumma vilpittömine kiitollisuudentunteineni siten\n    ilmisaadulle hyväntekijälleni.\"\n\nMrs. Richards vaipui istualleen, hiljalleen väristen kiihtymyksestä, ja\nsyventyi pian aatoksiin -- tähän laatuun: -- Ihmeellinen asia!...\nKohtaapa siinä onni sitä hyväsydämistä miestä, joka omastaan jakoi\ntarvitsevaiselle!... Olisipa sen vain tehnyt minun mieheni! -- sillä me\nolemme kovin köyhiä, niin vanhoja ja köyhiä!... -- Sitten huoaten: --\nMutta minun Edwardini ei se ollut; ei, hän ei ole muukalaiselle\nkahtakymmentä dollaria antanut. Vahinko on sekin; nyt sen näen... --\nSitten vavahtaen: -- Mutta se on _pelurin_ rahaa! Synnin palkkaa me\nemme voisikaan ottaa vastaan, emme voisi siihen kajotakaan. Minun ei\ntee mieleni olla sen lähellä; se tuntuu saastaiselta. -- Hän siirtyi\netäisemmälle tuolille... -- Kunhan jo Edward tulisi ja veisi sen\npankkiin; murtovaras saattaisi tunkeutua taloon millä hetkellä tahansa;\nkamalaa on olla täällä ypö yksin sen vartijana.\n\nKello yhdeltätoista palasi mr. Richards kotiin, ja hänen vaimonsa\ntervehtiessä: -- Olen niin _kovasti_ iloissani tulostasi! -- pahotteli\nhän: -- Väsyttää -- väsyttää ihan näännyksiin. Surkeata on olla köyhä\nja minun ijälläni pakotettu tekemään näitä kolkkoja matkoja. Aina\njauha, jauha, jauha pois vain palkkasi edestä -- toisen orjana, isännän\nistuskellessa kotonaan tohvelit jalassa, rikkaana ja kaikkia\nmukavuuksia saaneena.\n\n-- Olen kovasti pahoillani sinun tähtesi, Edward, sen tiedät. Mutta\nälähän sure; meillä on toimeentulomme; meillä on hyvä nimemme --\n\n-- Niin on, Mary, ja se merkitseekin kaikkea. Älä minun puheistani\nvälitä -- se on vain hetkellistä ärtymystä ilman mitään tarkotusta.\nSuutele minua -- noin, kaikki nyreys on nyt tipo tiessään, enkä enää\nvalittele. Mitä sinä olet saanut? Mitä on säkissä?\n\nHän sai nyt kuulla suuren salaisuuden. Ensi huumauksestaan toinnuttuaan\nhän virkahti:\n\n-- Satakuusikymmentäkö naulaa se painaa? Mary, siinä on\nnel-jäkymmentä-tu-hatta dollaria -- kokonainen omaisuus! Tässä\nkaupungissa ei ole kymmentä miestä niin varakasta, Annahan minulle\nkirjelmä.\n\nHän lukaisi sen ja sanoi:\n\n-- Siinäpä vasta seikkailu! Ihan se on romaania, samanlainen kuin\nkirjoihin keksaistut mahdottomuudet, joita ei koskaan tosioloissa näe.\n-- Hän oli nyt hyvin vireällä päällä -- hilpeä, mitäpä riemastunut. Hän\ntaputti vanhaa puolisoansa poskelle ja puheli leikkisästi: -- Hei, me\nolemme rikkaita, Mary, rikkaita; meidän ei tarvitse muuta tehdä kuin\nhaudata rahat ja polttaa paperit. Jos peluri konsanaan tulee kysymään,\nniin silmäilemme häntä vain kylmäkiskoisesti ja sanomme: \"Mitä joutavaa\nlavertelettekaan? Emme ole ikipäivinä kuulleet mitään teistä tai\nkultasäkillisestänne.\" Hän sitten näyttäisi nololta, ja --\n\n-- Ja sillaikaa kun sinä laskettelet leikkiäsi on rahasumma yhä tuossa,\nja murtovarkaitten aika lähenee joutuin.\n\n-- Totta. No niin, mitäs teemme -- yksityisestikö olisi tiedusteltava?\nEi, eihän toki; se tärvelisi romanttisuuden. Julkinen menettely on\nparempi. Siitäpä kohu nousee! Ja se saapi kaikki muut kaupungit\nkateellisiksi, sillä yksikään muukalainen ei uskoisi moista tointa\nmillekään muulle kaupungille kuin Hadleyburgille, ja ne tietävät sen.\nSe on meille aimo valtti. Minun on nyt riennettävä kirjapainoon,\nmuutoin myöhästyn.\n\n-- Mutta malta -- malta -- älä jätä minua tänne yksikseni sen kanssa,\nEdward.\n\nToinen oli jo mennyt. Hän viipyi kuitenkin vain hetkisen. Vähän matkaa\nasunnoltaan hän kohtasi sanomalehden omistajan ja toimittajan ja antoi\nhänelle paperin, sanoen: -- Tässä on teille hyvä pätkä, Cox -- pistäkää\nlehteen.\n\n-- Voipi jo olla myöhäistä, mr. Richards, mutta koetan katsoa.\n\nHänen kotiin palattuaan istuutui pariskunta uudestaan haastelemaan\nmiellyttävästä salaisuudesta; unta eivät he kyenneet ajattelemaankaan.\nEnsimäisenä kysymyksenä oli, kuka oli voinutkaan olla se kansalainen,\njoka oli muukalaiselle antanut kaksikymmentä dollaria. Se näytti\nhelpolta, molemmat vastasivat yhteen suuhun:\n\n-- Barclay Goodson.\n\n-- Niin, -- sanoi Richards, -- hän sen olisi voinut tehdä, ja se olisi\nollut hänen tapaistansa, mutta toista ei ole sellaista kaupungissa.\n\n-- Sen myöntää jokainen, Edward -- myöntää ainakin itsekseen. Kuusi\nkuukautta on kaupunki nyt ollut jälleenkin oma oikea itsensä --\nrehellinen, ahdasmielinen, itsehurskas ja kitsas.\n\n-- Siksi hän sitä aina nimitteli, kuolinpäiväänsä asti -- sanoipa sen\nsuoraan julkikin.\n\n-- Niin teki, ja siitä häntä vihattiin.\n\n-- Hoo, tietysti, mutta vähätpä hän siitä välitti. Luulenkin hänen\nolleen enimmin vihattu mies keskuudessamme, lukuunottamatta pastori\nBurgessia.\n\n-- No, Burgess sen ansaitseekin -- hän ei täällä enää koskaan\nseurakuntaa saa. Niin pikkumainen kuin kaupunki onkin, osaa se _hänet_\narvostella oikein. Edward, eikö näytä kummalliselta, että muukalaisen\npiti määrätä Burgess rahojen luovuttajaksi?\n\n-- No, kyllähän -- näyttäähän se. Vaikka --\n\n-- Mitä vaikkailemista siinä on? Valitsisitko _sinä_ hänet?\n\n-- Mary, kenties muukalainen tuntee hänet paremmin kuin tämä kaupunki.\n\n-- _Sekö_ Burgessia auttaisi!\n\nMr. Richards näytti olevan pulassa vastauksesta; hänen vaimonsa\nsilmäili häntä vakaasti ja odotti. Lopulta toinen sopersi epäröiden\nkuin epäilystä kohtaavan lausunnon antaja ainakin:\n\n-- Mary, Burgess ei ole kehno mies.\n\nHänen vaimonsa kummastui kerrassaan.\n\n-- Hän ei ole kehno mies. Minä tiedän. Hänen koko epäsuosionsa perustui\nsiihen yhteen seikkaan -- seikkaan, josta pidettiin niin suurta melua.\n\n-- Siihen \"yhteen seikkaan\" tosiaan! Ikäänkuin ei se \"yksi seikka\"\nolisi riittänyt sellaisenaan!\n\n-- Kylliksi. Kylliksi. Hän ei vain ollut siihen syypää.\n\n-- Mitä puhutkaan! Vai ei syypää! Jokainen tietää, että hän _oli!_\n\n-- Mary, vakuutan sinulle -- hän oli viaton.\n\n-- En voi uskoa, enkä usko. Mistä sinä tiedät?\n\n-- Se on tunnustus. Olen häpeissäni, mutta sen tunnustuksen teen. Minä\nolin ainoa, joka tiesin hänen syyttömyytensä. Olisin voinut hänet\npelastaa, ja -- ja -- no, tiedäthän, kuinka kiihdyksissään kaupunki oli\n-- minulla ei ollut siihen miehuutta. Se olisi kääntänyt joka ihmisen\nminua vastaan. Minun oli viheliäinen olla, peräti viheliäinen; mutta en\nuskaltanut; minulla ei ollut uljuutta asettua vastaan.\n\nMary näytti tuskaiselta ja vaikeni toviksi. Sitten hän sopersi:\n\n-- En -- en luule, että sinun olisi sopinut -- sopinut -- Ihminen ei\nsaa -- tuota -- yleinen mielipide -- täytyy olla niin varovainen --\nniin -- Tie oli tukala, ja hän takelsi lietteeseen; mutta kotvasen\nkuluttua hän pääsi taas liikkeelle. -- Säälittävää se oli kerrassaan,\nmutta -- Kas, eihän meillä ollut varaa siihen, Edward -- ei tosiaankaan\nollut. Oi, en olisi missään nimessä suonut sinun sitä tekevän!\n\n-- Sellainen esiintyminen olisi kylmentänyt meiltä monien ihmisten\nystävyyden, Mary; ja sitten -- sitten --\n\n-- Se minua nyt kiusaa, mitä _hän_ ajattelee meistä, Edward.\n\n--- Hänkö? _Hän_ ei aavistakaan, että olisin voinut hänet pelastaa.\n\n-- Ahaa, -- huudahti mrs. Richards huojentuneena, -- siitä olen\niloissani. Niin kauan kuin hän ei tiedä, että sinä olisit voinut hänet\npelastaa, hän -- hän -- niin, sehän tekee asian paljoa paremmaksi. Kas,\nolisi minun pitänyt tietääkin, ettei hän aavistanut, koska hän aina\nyrittelee ystävällisiä välejä meidän kanssamme, niin vähän kuin niitä\nedistämmekin. Monastikin ovat ihmiset minua siitä moitiskelleet. Nuokin\nWilsonin väet, Wilcoxin perhe ja Harknessit ovat ottaneet ilkeäksi\nhuvikseen sanoa: \"_Teidän ystävänne_ Burgess\", kun tietävät sen minua\nkiusaannuttavan. Soisin, ettei hän olisi niin itsepintaisesti kiintynyt\nmeihin; en pysty käsittämään, miksi hän yhä jatkaa.\n\n-- Sen voin minä selittää. Se on toinen tunnustus. Asian ollessa uutena\nkuumimmillaan ja kaupunkilaisten suunnitellessa hänelle tervaa ja\nhöyheniä, ahdisti minua omatuntoni niin ankarasti, etten voinut\npainostusta kestää, vaan menin salavihkaa antamaan hänelle tiedon\nhankkeesta. Hän pujahti kaupungista ja pysyi poissa, kunnes paluu kävi\nturvalliseksi.\n\n-- Edward! Jos se olisi saatu ilmi --\n\n-- _Sanoppa_ muuta! Vieläkin pöyristyttää minua pelkkä ajatus. Kaduin\nsitä heti seuraavana hetkenä, enkä rohjennut kertoa sinullekaan,\njotteivät kasvosi kenties olisi sitä jollekulle ilmaisseet. Tuskaltani\nen sinä yönä saanut unta silmiini. Mutta muutaman päivän kuluttua\nhuomasin, ettei kukaan ruvennut minua epäilemään, ja jälkeenpäin aloin\nolla iloissani teostani. Ja iloissani olen vieläkin, Mary -- kaikesta\nsydämestäni ja sielustani.\n\n-- Niin olen minäkin nyt, sillä kauheata olisi ollut kohdella häntä\nsillä tavoin. Niin, iloissani olen, sillä senhän sinä todellakin olit\nhänelle velkaa. Mutta, Edward, entäs jos se tulisi ilmi vieläkin,\njonakuna päivänä!\n\n-- Eikä tule.\n\n-- Miksei?\n\n-- Siksi että kaikki luulevat Goodsonin häntä varottaneen.\n\n-- Niinhän tietenkin!\n\n-- Selvä se. Ja tietysti _hän_ ei siitä välittänyt. Suostuttelivat ukko\nSawlsberry-paran menemään häntä siitä syyttämään, ja hän läksi sinne\nuhoissaan ja sanoi suorat sanat. Goodson tähysteli häntä kiireestä\nkantapäähän kuin hakien hänestä kohtaa, jota hän voisi syvällisimmin\nhalveksia; sanoi sitten: \"Te siis olette tiedustusvaliokuntana, hä?\"\nSawlsberry myönsi jokseenkin olevansa. \"Hm. Vaativatko he\nyksityiskohtia, vai luuletteko jonkinlaisen _ylimalkaisen_ vastauksen\nkelpaavan?\" \"Jos he yksityiskohtia vaativat, niin minä tulen uudestaan,\nmr. Goodson; vien ylimalkaisen vastauksen ensin.\" \"Hyvä on, käskekää\nheidän huilata hornaan -- se on nähdäkseni kyllin ylimalkaista. Ja\nannanpa teille pikku neuvon, Sawlsberry; kun tulette yksityiskohtia\nkuulustamaan, tuokaa matkassanne vasu jäännöstenne kuljettamiseksi\nkotiin.\"\n\n-- Ihan Goodsonin tapaista; siinä on kaikki tunnusmerkit. Hän oli\nturhamainen vain yhdessä seikassa; hän luuli kykenevänsä neuvomaan\nparemmin kuin kukaan muu.\n\n-- Se ratkaisi jutun ja pelasti meidät, Mary. Asia jäi silleen.\n\n-- Senpä toki hyvinkin uskon!\n\nHe palasivat sitten kultasäkin salaisuuteen ja puhelivat siitä suurella\ninnolla. Piankin alkoi keskustelu katkeilla -- syvät mietiskelyt\ntuottivat keskeytyksiä. Katkot yhä tihenivät. Viimein Richards kokonaan\nvaipui aatoksiinsa. Hän istui kauvan tuijotellen ilmeettömästi\nlattiaan ja alkoi vähin erin korostaa mietteitänsä hermostunein\nkädennytkähdyksin, jotka tuntuivat ilmaisevan mielipahaa. Ajattelevaan\näänettömyyteen oli sillävälin hänen vaimonsakin vaiennut ja hänkin\nliikehti kiusaantuneen rauhattomasti. Lopulta Richards nousi\nseisaalleen ja harppaili umpimähkään huoneessa, tukkaansa sormiellen,\nkuten saattaisi tehdä pahoja näkyjä saanut unissakävijä. Sitten hän\nnäytti pääsevän selvään päätökseen; sanaakaan hiiskumatta hän painoi\nhatun päähänsä ja läksi kiireesti ulos. Hänen vaimonsa istui aatosalla,\notsa rypyssä, eikä näyttänyt huomaavan olevansa yksin. Tuolloin tällöin\nhän jupisi: -- Älä johdata meitä k... mutta -- mutta me olemme niin\nköyhiä, niin köyhiä!... Älä johdata meitä... Voi, kenelle siitä olisi\nvahinkoa? -- eikä kukaan konsanaan tietäisi... Älä johda... -- Ääni\nhupeni hyminäksi. Tovin kuluttua hän vilkaisi ympärilleen ja mutisi\npuolittain säikähtäen, puolittain ilahtuen:\n\n-- Hän on mennyt! Mutta voi hyväinen, hän kenties tulee liian myöhään\n-- liian myöhään... Ehkei sentään -- saattaa vielä olla aikaa. -- Hän\nnousi ja jäi seisomaan ajatuksissaan, hermostuneesti väännellen\nkäsiään. Häntä puistatti hiukan, ja hän änkkäsi kuivasta kurkusta: --\nJumala minulle anteeksi antakoon -- kauheata on sellaisia ajatella --\nmutta... Hyvä isä, millaisia me olemmekaan -- millaisia kummallisia\nolentoja!\n\nHän kiersi lampun liekin alas, hiipi vaivihkaa poikki lattian,\npolvistui säkin viereen, tunnusteli sen vakoisia kylkiä käsillään ja\nhyväili niitä hellästi; hänen poloisissa vanhoissa silmissään paloi\nihasteleva hehku. Hän vaipui hajamielisiin mietiskelyihin, toisin ajoin\npuolittain toipuen niistä jupistakseen: -- Jos vain olisimme\nmalttaneet! -- voi, jos olisimme hiukankin malttaneet, olematta niin\nkiireissämme!\n\nSillävälin oli Cox mennyt kotiinsa toimistostaan ja vaimolleen\njuurtajaksain kertonut kummallisen tapahtuman. Innokkaasti olivat he\npakisseet siitä ja arvailleet, että Goodson-vainaja oli ainoa\nkaupunkilainen, joka oli voinut auttaa puutteenalaista muukalaista niin\njalomielisellä summalla, kahdellakymmenellä dollarilla. Syntyi sitten\npysähdys, ja molemmat kävivät mietiskeleviksi ja vaiteliaiksi. Ja\nvähitellen hermostuneiksi ja levottomiksi. Vihdoin virkahti vaimo\nikäänkuin itsekseen:\n\n-- Kukaan ei tätä salaisuutta tiedä, paitsi Richardsit... ja me... ei\nyksikään.\n\nMies heräsi hiukan hätkähtäen aatoksistaan ja tähysteli kaihoksuen\nvaimoansa, jonka kasvot olivat vaalenneet hyvin kalpeiksi. Sitten hän\nepäröiden nousi seisaalleen, vilkaisi syrjäkatseella hattuunsa, sitten\nvaimoonsa -- jonkinlaiseksi mykäksi kysymykseksi. Mrs. Cox nieli pariin\nkertaan, käsi kurkussa, ja vastaukseksi nyökäytti päätänsä. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän jäi mutisemaan yksikseen.\n\nJa nyt Richards ja Cox riensivät autioita katuja pitkin, vastakkaisilta\nsuunnilta. Läähättäen kohtasivat he toisensa kirjapainon portaiden\njuurella; katulyhdyn kumotuksessa he lukivat toinen toisensa kasvoista\nasian. Cox supatti:\n\n-- Eihän tästä tiedä kukaan muu kuin me?\n\nKuiskattu vastaus kuului:\n\n-- Ei yksikään sielu -- kautta kunniani, ei yksikään sielu!\n\n-- Ellei ole myöhäistä --\n\nMiehet olivat nousemaisillaan ylös portaita; silloin heidät saavutti\njuoksupoika, ja Cox kysyi:\n\n-- Sinäkö siinä, Johnny?\n\n-- Niin, sir.\n\n-- Sinun ei tarvitse lähettää aikaista postia -- eikä _mitään_ postia;\nodota kunnes annan määräyksen.\n\n-- Se on jo lähtenyt, sir.\n\n-- _Lähtenytkö?_ -- Kertauksesta sointui pohjaton pettymys.\n\n-- Niin, sir. Aikataulu Brixtoniin ja kaikkiin tuolla puolella oleviin\npostipaikkoihin muuttui tänään, sir -- täytyi saada lehdet postivaunuun\nkahtakymmentä minuuttia aikaisemmin kuin tavallista. Kiirettä sain\npitää; jos olisin ehtinyt kahta minuuttia myöhemmin --\n\nMiehet käännähtivät kävelemään verkalleen pois, jäämättä jatkoa\nkuulemaan. Kumpainenkaan ei avannut suutansa kymmeneen minuuttiin;\nsitten sanoi kärtyisesti Cox:\n\n-- Mikä teidät sellaiseen hoppuun hullaannutti, sitäpä en käsitä.\n\nVastaus oli nöyrä kylläkin:\n\n-- Nyt sen huomaan, mutten jotenkuten tullut ajatelleeksi, katsokaas,\nennenkuin oli myöhäistä. Mutta ensi kerralla --\n\n-- Hitto ensi kerrasta! Sitä ei tule tuhanteen vuoteen.\n\nYstävykset erosivat sitten hyvää yötä toivottamatta ja laahautuivat\nkotiin kuolettavan vamman saaneiden miesten ryhdillä. Kotona heidän\nvaimonsa hypähtivät vastaan innokas -- No? -- huulillaan -- näkivät\nsitten vastauksen silmillään ja vaipuivat suruissaan istumaan,\nodottamatta sanojen vahvistusta. Molemmissa kodeissa syntyi\nkiivaanlainen väittely -- uusi ilmiö; väittelyjä oli ollut ennenkin,\nmutta ei tulistuneita, ei tylyjä. Tämänöiset kiistat olivat kuin\nnäennäisiä toinen toisensa jäljittelyjä. Mrs. Richards sanoi:\n\n-- Jos vain olisit malttanut, Edward -- jos vain olisit pysähtynyt\najattelemaan; mutta ei, sinun piti päätähavin juosta kirjapainoon ja\nlevittää tieto koko maailmalle.\n\n-- Kirjelmässä _sanottiin_: painattakaa se.\n\n-- Siitä viisi; sanottiin siinä myöskin, että voitiin käyttää\nyksityistä tietä, jos tahdottiin. Kas siinä -- onko se totta vai\nvalettako on?\n\n-- Ka, on, totta se on; mutta kun ajattelin, millaista huomiota se\nherättää ja kuinka oiva kiitoslause oli Hadleyburgille, että\nmuukalainen luotti siihen niin --\n\n-- Hoh, tietenkin, tuon kaiken käsitän; mutta jos olisit vain\npysähtynyt ajattelemaan, niin olisit älynnyt, ettet sinä _voinut_\nlöytää oikeata miestä, koska hän on haudassaan eikä ole jättänyt\njälkeensä niin yhtäkään omaista tai sukulaista. Ja kunhan rahat vain\nolisivat joutuneet jollekulle, joka niitä mitä kipeimmin tarvitsi, ja\nkenenkään tulematta siitä vahinkoon, ja -- ja --\n\nHän sortui itkuun. Hänen miehensä koetti ajatella jotakin lohdullista\nsanottavaa ja sai keksityksi:\n\n-- Mutta lopultakin, Mary, sen täytyy olla parhaaksi -- sen _täytyy_\nolla; me tiedämme sen. Ja meidän täytyy muistaa, että se oli\nsallittua --\n\n-- Sallittua! Hyh, kaikkihan on _sallittu_, kun ihmisen täytyy\npuhdistautua typeryydestään. Ihan samalla tavalla oli _sallittua_, että\nrahasumman piti joutua meille tällä erityisellä tavalla, ja pitipä\nsinun sitten ottaa sekaantuaksesi Kaitselmuksen teihin -- ja kuka\nsinulle antoi oikeuden siihen? Se oli syntiä, sitä se juuri oli --\nherjää pöyhkeyttä, eikä sen soveliaampaa säädylliselle ja nöyrälle --\n\n-- Mutta, Mary, tiedäthän kuinka meitä on kasvatettu koko ikämme, kuten\nkaikkiakin kaupunkilaisia, kunnes on tullut ehdottomasti toiseksi\nluonnoksemme olla hetkeäkään siekailematta, kun on kunniallinen teko\ntehtävänä --\n\n-- Voi, senhän tiedän, tiedän -- se on ollut samaa ainaista\ntotuttamista ja totuttamista ja totuttamista rehellisyyteen --\nrehellisyyteen jota on kehdosta saakka varjeltu pienimmältäkin\nmahdolliselta kiusaukselta, ja siten se on _keinotekoista_\nrehellisyyttä ja kiusauksen kohdatessa heikkoa kuin vesi, kuten olemme\ntänä iltana nähneet. Jumala tietää, ettei minulla ole koskaan ollut\nepäilyksen häivääkään juuttuneesta ja horjumattomasta rehellisyydestäni\nennenkuin nyt -- ja nyt heti ensimäisen suuren ja todellisen kiusauksen\nkourissa minä, Edward, johdun siihen uskoon, että tämän kaupungin\nrehellisyys on yhtä lahoa kuin minunkin, yhtä lahoa kuin sinun. Tämä on\nhalpamainen kaupunki, kovakiskoinen, kitsas kaupunki, ilman ainoatakaan\nmuuta hyvettä kuin tämä rehellisyys, josta se on niin kuulu ja\nturhamainen; ja totta tosiaan uskonkin, että jos konsanaan sellainen\npäivä koittaa, jona sen rehellisyys joutuu suureen kiusaukseen,\nluhistuu sen loistava maine kuin korttilinna. Kas niinpä olen minä\ntehnyt tunnustukseni, ja minun on parempi olla; olen tekopyhä ja olen\nsitä ollut ikäni kaiken, tietämättäni. Älköön minua enää kukaan\nrehelliseksi sanoko -- en siedä sitä.\n\n-- Minä -- Niin, Mary, minusta tuntuu jotakuinkin samalta kuin\nsinustakin, tuntuu tosiaankin. Kummallista se myös on, kovin\nkummallista. En olisi sitä voinut milloinkaan uskoa -- en.\n\nSyntyi pitkällinen äänettömyys; molemmat olivat vaipuneet ajatuksiinsa.\nViimein vaimo vilkaisi ylös ja virkahti:\n\n-- Tiedän mitä ajattelet, Edward.\n\nRichardsin kasvoilla kuvastui ilmitulleen ihmisen hämi.\n\n-- En häpeä sitä tunnustaa, Mary, mutta --\n\n-- Eihän sillä ole väliä, Edward -- minä ajattelin samaa kysymystä\nitsekin.\n\n-- Sitä toivon. Mainitsehan se.\n\n-- Sinä ajattelit: kunhan vain voisi arvata, _mikä se huomautus oli_,\njonka Goodson virkkoi muukalaiselle.\n\n-- Se on kerrassaan totta. Tunnen itseni syylliseksi, ja minua\nhävettää. Entä sinua?\n\n-- Minä olen siitä tunteesta jo suoriutunut. Teemmekin vuoteemme tähän\nlattialle, meidän on vartioitava kunnes pankin holvi aamulla avataan ja\nsaapi säkin säilyynsä... Voi onnetonta, voi onnetonta -- että sellaisen\nerehdyksen teimme!\n\nMakuusija tehtiin, ja Mary sanoi:\n\n-- Taikalause -- mikähän se saattoikaan olla? Ihmetyttää minua, mitä\nhän lienee huomauttanut. Mutta tule, nyt käymme makuulle.\n\n-- Ja nukumme?\n\n-- Ei -- ajattelemme.\n\n-- Niin -- ajattelemme.\n\nTällöin olivat Coxitkin suoriutuneet kinastaan ja sopineet, ollen\nmenossa makuulle -- pohtiakseen, pohtiakseen ja heittelehtiäkseen ja\ntuskaillakseen ja pulaillakseen, miten olikaan saattanut kuulua\nGoodsonin huomautus häviöön joutuneelle tuhlarille, se kultainen\nhuomautus, huomautus josta oli saatavana neljäkymmentätuhatta dollaria\nkäteistä.\n\nKaupungin lennätinkonttori oli sinä yönä tavallista myöhempään avoinna,\nja syystä seuraavasta: Coxin kirjapainon johtaja oli Uutistoimiston\npaikallisedustaja. Voisipa sanoa kunniaedustaja, sillä neljääkään\nkertaa vuodessa ei hän pystynyt toimittamaan kolmeakymmentä\nkelpoitettavaa sanaa. Mutta tällä kertaa oli toista. Sähkötettyään\nmistä oli kysymys hän sai heti vastaukseksi:\n\n_\"Lähettäkää koko juttu -- kaikki yksitysseikat -- kaksitoistasataa\nsanaa.\"_\n\nJättiläismäinen tilaus! Kirjapainonjohtaja teki työtä käskettyä, ja hän\noli valtion ylpein mies. Huomeneltain oli aamiaisen aikaan Hadleyburg\nLahjomattoman nimi jokaisen huulilla Pohjois-Amerikassa -- Montrealista\nMeksikon lahteen, Alaskan jäätiköiltä Floridan oranssilehtoihin saakka.\nMonen monituiset miljoonat ihmiset väittelivät muukalaisesta ja hänen\nrahasäkistään, kummaillen löydettäisiinkö oikea mies ja toivotellen\nlisätietoja asiasta tulevaksi pian -- hetimiten.\n\n\n\n\nII.\n\n\nHadleyburgin kaupunki heräsi maailmankuuluna -- ihmeissään --\nonnellisena -- turhamaisena. Arvaamattoman turhamaisena. Sen\nyhdeksäntoista pääporvaria ja heidän vaimonsa kiertelivät\npudistelemassa toinen toisensa kättä, säteillen ja myhäillen ja\nonnitellen. He sanoivat, että _tämä_ seikka lisää sanakirjaan uuden\nsanan -- _Hadleyburg_, kts. _lahjomaton_-- joka ainiaan säilyy missä\nvain kieltä tunnetaan! Ja vähäpätöisemmät ja halvemmat asukkaat\nhälisivät jokseenkin samaan tapaan. Jokainen juoksi pankkiin katsomaan\nkultasäkkiä. Ennen puoltapäivää alkoi karvaita ja kateellisia\nihmisjoukkoja kerääntyä Brixtonista ja kaikista naapurikaupungeista.\nEhtoopuolella ja seuraavana päivänä alkoi sanomalehtikertojia saapua\nkaikkialta todentamaan säkkijuttua. He kirjoittivat koko asian uuteen\nkertaan, kyhäsivät sattuvia kynäpiirroksia vapaalla kädellä\nsäkistä, Richardsin talosta, pankista, presbyteerisestä kirkosta,\nbaptistikirkosta, torista, kaupungintalosta, jossa koetus ja rahojen\nluovutus oli tapahtuva, ja vaivaisia muotokuvia Richardsin\npariskunnasta, pankkiiri Pinkertonista, Coxista, kirjapainonjohtajasta,\npastori Burgessista ja postimestarista -- vieläpä Jack Hallidaystäkin,\njoka oli maleksiva, byvänsävyinen, omapäinen, suorasukainen kalastaja,\nmetsästäjä, poikien ja kulkukoirien ystävä ja kaupungin tunnetuimpia\nomituisuuksia. Lyhytkasvuinen, itara, luihu, öljytty Pinkerton näytteli\nsäkkiä kaikille tulijoille, hykerteli sileitä kämmeniään\nmiellyttävästi, selitteli voimallisesti kaupungin vankkaa, vanhaa\nrehellisyyden perua, joka nyt oli saanut näin ihmeellisen\nluottamuslauseen, ja toivoi ja uskoi, että esimerkki nyt leviää\nlaajalti yli Amerikan mantereen ja tekee käänteen siveellisessä\nuudestasyntymisessä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.\n\nViikon kuluttua olivat asiat jälleen tasaantuneet hiljaiselle\ntolalleen. Ylpeyden ja riemastuksen hurja päihtymys oli selinnyt\nvienoksi, säveäksi, sanattomaksi iloksi -- jonkinlaiseksi syvälliseksi,\nnimettömäksi, selittämättömäksi tyytyväisyydeksi. Kaikkien kasvot\nkuvastivat rauhallista, pyhää onnekkuutta.\n\nSitten tuli muutos. Se tapahtui vähitellen, se kehittyi niin\nverkalleen, että alkua tuskin huomasikaan. Kenties ei sitä ollenkaan\nhuomattu, mutta Jack Halliday vain aina huomasi kaikki ja teki siitä\nmyös pilaa, olipa asia mikä tahansa. Hän rupesi laskettelemaan\nkiusottelevia huomautuksia, että ihmiset eivät näyttäneet ihan niin\nonnellisilta kuin pari päivää takaperin. Sitten hän väitti uuden hahmon\nsyventyvän suoranaiseksi kaihoksi. Tämäkin muka alkoi myrtyä\ntympeydeksi, ja lopuksi hän sanoi kaikkien käyneen niin juroiksi,\nmiettiväisiksi ja hajamielisiksi, että hän olisi voinut rosvota\nkaupungin kitsaimmaltakin mieheltä housuntaskun pohjalta pennin, toisen\nhavahtumatta haudonnastaan.\n\nNäihin aikoihin kirposi makuulle mentäessä -- tavallisesti huoahduksen\nsäestämänä -- tämäntapainen lauselma kunkin yhdeksäntoista johtavan\nhuonekunnan pään kieleltä:\n\n-- Äh, mikä on _voinutkaan_ olla Goodsonin huomautus?\n\nJa paikalla -- värähtäen -- vastasi hänen vaimonsa:\n\n-- Voi _älä!_ Mitä kamaluutta sinä mielessäsi pengot? Häädä se\najatuksistasi, Luojan tähden!\n\nMutta se kysymys pusertui noista miehistä taas seuraavana iltana -- ja\nsai saman vastineen. Mutta hiljemmin lausutun.\n\nJa kolmantena iltana miehet yhä uudestaan äännähtivät kysymyksensä --\ntuskaantuneesti ja hajamielisesti. Tällä kertaa -- ja neljäntenä iltana\n-- vaimot vääntelehtivät heikosti ja yrittivät jotakin virkkaa.\nMutteivät saaneet sanoiksi.\n\nJa sitä seuraavana iltana heillä heltisi kammitsastaan kieli vastaamaan\n-- halukkaasti:\n\n-- Voi, jospa vain _osaisimme_ arvata!\n\nHallidayn pistelyt kävivät päivä päivältä yhä kipinöitsevämmän\nkiusallisiksi ja häpäiseviksi. Hän kuljeskeli ahkeraan pitkin katuja,\nnaureskellen kaupunkia, sekä yksilöitä että koko asujamistoa. Mutta\nhänen naurunsa oli yhteiskunnan ainoa: se kaikui oneaan ja onttoon\ntyhjyyteen. Hymyäkään ei missään häilähtänyt. Halliday kanniskeli\nsikaarilaatikkoa kolmijalalla muka valokuvauskoneena, pysähdytti\nkaikkia ohikulkijoita, tähtäsi laitteensa asentoon ja sanoi: -- Valmis!\n-- olkaa nyt herttaisen näköinen, -- mutta tämäkään mainio pila ei\nkyennyt yllättämään apeita kasvoja hetkellisellä kirkastuksella.\n\nSiten kului kolme viikkoa -- yksi oli jäljellä. Oli\nlauvantai-illallisen jälkipuhde. Entisten lauvantai-iltojen häärinän\nja touhun ja ostoksilla juoksentelun ja huvikävelyjen asemesta olivat\nkadut autioina ja tyhjillään. Richards ja hänen ijäkäs vaimonsa\nistuivat kahden kesken pikku vierashuoneessaan -- surkeina ja\nmiettiväisinä. Tämä oli nyt käynyt heidän joka-iltaiseksi tavakseen:\nsen edellä vallinnut elinaikainen tapa lueskella toisen kutoessa sukkaa\nja tyytyväisesti pakinoida, taikka vastaanottaa tai tehdä naapurillisia\nvieraskäyntejä, oli kuoleutunut ja mennyt ja unohtunut, ammoin -- kaksi\ntai kolme viikkoa takaperin. Kukaan ei nyt pakissut, kukaan ei\nlueskellut, ei vieraisilla käynyt -- koko kaupunki istui kotosalla,\nhuokaillen, tuskitellen, ääneti. Yritellen arvailla tuota huomautusta.\n\nKirjeenkantaja toi kirjeen. Richards vilkaisi välinpitämättömästi\nosotteeseen ja postileimaan -- outoja olivat sekä käsiala että\nlähetyspaikka --, heitti kirjeen pöydälle ja ryhtyi jatkamaan\naatoksiansa siitä mihin oli ne keskeyttänyt, toivottoman tylsästi\nhautoen, mitä kaikkea olisi saattanut mahdolliseksi harkita. Paria,\nkolmea tuntia myöhemmin hänen vaimonsa nousi väsyneesti ja oli lähdössä\nlevolle hyvää yötä toivottamatta -- se oli nyt tavaksi tullutta --,\nmutta hän pysähtyi toviksi katsomaan kirjettä harrastuksettomasti,\navasi sen sitten ja alkoi silmätä sisältöä. Richards istuessaan leuka\npolvien välissä ja tuolinselkä seinää vasten keikautettuna kuuli\njotakin jysähtävän kumoon, Se oli hänen vainionsa. Hän juoksi apuun,\nmutta toinen huudahti:\n\n-- Älä minusta -- minä olen niin onnellinen. Lue kirje -- lue!\n\nRichards luki, Hän ahmi sen sisällön, hänen huimasi päätänsä. Kirje oli\npäivätty etäisessä valtiossa ja kuului:\n\n    \"Olen teille tuntematon, mutta sillä ei ole väliä; minulla\n    on sanottavaa. Olen vastikään saapunut kotiin Meksikosta ja\n    kuullut tuon tapauksen. Luonnollisesti ette te tiedä, kuka tuon\n    huomautuksen lausui, mutta minä tiedän, ja minä olen ainoa, joka\n    tiedän. Se mies oli _Goodson_. Minä tunsin hänet hyvin, useita\n    vuosia takaperin. Kuljin kaupunkinne kautta tuona samaisena\n    yönä ja olin hänen vieraanansa puoliyön junan tuloon asti.\n    Kuulin hänen lausuvan tuon huomautuksen muukalaiselle pimeässä\n    -- Hale-kujassa. Hän ja minä puhelimme siitä lopun matkaa ja\n    vielä hänen asunnossaan tupakoidessamme. Hän mainitsi monia\n    kaupunkilaisianne keskustelussamme -- useimpia kovin yrmeään\n    tapaan, mutta paria kolmea suosiollisestlkin: jälkimäisten\n    joukossa teitä itseänne. Sanon 'suosiollisesti' -- en mitään\n    sen voimakkaampaa. Muistan hänen sanoneen, ettei hän suorastaan\n    _pitänyt_ kenestäkään koko kaupungissa -- ei ainoastakaan, mutta\n    että te -- _luullakseni_ hän sanoi te -- olen siitä melkein varma\n    -- olitte kerran tehnyt hänelle suuren palveluksen, mahdollisesti\n    tietämättä sen täyttä arvoa, ja hän toivotteli, että olisipa\n    hänellä varoja, niin hän kuollessaan jättäisi ne teille ja\n    kirouksen kullekin muulle kaupungin porvarille. No niin, jos te\n    hänelle tuon palveluksen teitte, niin te olette hänen laillinen\n    perillisensä ja oikeutettu saamaan kultasäkin. Tiedän voivani\n    luottaa teidän kunniantuntoonne ja rehellisyyteenne, sillä\n    Hadleyburgin kansalaisessa ovat hyveet ehdotonta perintöä, joten\n    aijonkin teille ilmaista tässä sen huomautuksen. Saanhan luottaa\n    siihen, että jos te ette ole oikea mies, etsitte ja löydätte te\n    oikean ja toimitatte Goodson-paran kiitollisuudenvelan sanotusta\n    palveluksesta maksetuksi. Tämä on se huomautus: 'sinä et suinkaan\n    ole huono mies: mene ja tee parannus.'\n\n                                         _Howard L. Stephenson_.\"\n\n-- Oi, Edward, rahat ovat meidän, ja minä olen niin kiitollinen, oih,\nsydämestäni kiitollinen, -- suutele minua, rakkaani, siitähän on\nikuisuus kun me suutelimme -- ja me kaipasimme sitä niin kipeästi --\nrahasummaa -- ja nyt sinä olet vapaa Pinkertonista ja hänen pankistaan,\netkä enää ole kenenkään orja; minusta ihan tuntuu kuin voisin ilosta\nlentää.\n\nOnnellinen oli se puolituntinen, minkä pariskunta siinä leposohvalla\ntoinen toistansa hyväili; vanhat päivät olivat palautuneet -- päivät,\njotka olivat alkaneet ensi lemmen kuhertelulla ja keskeytyneet vasta\nmuukalaisen tuodessa nuo kuolettavat rahat. Viimein vaimo sanoi:\n\n-- Voi, Edward, olipa onni, että teit hänelle sen sen suuren\npalveluksen, Goodson-paralle! Minä en hänestä koskaan pitänyt, mutta\nnyt häntä rakastan. Ja hienosti ja kauniisti menettelit, kun et siitä\nkertaakaan maininnut tai kerskannut. -- Sitten hieman nuhtelevasti: --\nMutta sinun olisi pitänyt kertoa _minulle_, Edward, vaimollesihan olisi\nsinun pitänyt kertoa.\n\n-- No, minä -- tuota -- no, Mary, katsos --\n\n-- Lopeta jo änkkäilysi ja kerro minulle asia, Edward. Olen sinua aina\nrakastanut, ja nyt olen sinusta ylpeä. Jokainen uskoo, että tässä\nkaupungissa oli yksi ainoa hyväsydäminen, jalomielinen ihminen, ja nyt\nkäypikin selville, että sinä -- Edward, miksi et kerro?\n\n-- No -- tuota -- tuota -- Kas, Mary, minä en voi!\n\n-- Et _voi? Miksi_ et voi?\n\n-- Näetkös, hän -- no, -- hän -- hän pani minut lupaamaan, etten kerro\nkellekään.\n\nVaimo silmäili häntä tarkoin ja sanoi hyvin verkkaan:\n\n-- Pani -- sinut -- lupaamaan? Edward, mitä varten minulle tuon sanot?\n\n-- Mary, luuletko, että minä valehtelisin? Vaimo oli tuokion\nkiusaannuksissaan ja vaiti, laski sitten kätensä hänen käteensä ja\nsanoi:\n\n-- En... en. Olemme harhaantuneet kyllin kauvas tolaltamme -- Jumala\nmeitä siitä varjelkoon! Koko ijässäsi et ole kertaakaan valehdellut.\nMutta nyt -- nyt kun pohjaperustus tuntuu altamme pettävän, me -- me --\nHän menetti toviksi äänensä, mutta pitkitti sitten katkonaisesti: --\nÄlä johdata meitä kiusaukseen... Luulen sinun antaneen tuollaisen\nlupauksen, Edward. Jääköön asia silleen. Pysytelkäämme siltä ladulta\npoissa. Nyt -- se kaikki on mennyttä; olkaamme jälleen onnellisia; ei\nole nyt pilville tilaa.\n\nEdwardille oli mukautuminen jonkun verran vaivaloista, sillä hänen\nmielensä pyrki haihattelemaan -- yritellen muistella, minkä palveluksen\nhän oli Goodsonille osottanut.\n\nPariskunta makasi valveilla parhaan osan yötä, Mary onnellisena ja\ntouhuisaasn, Edward touhuissaan, muttei niin onnellisena. Mary\nsuunnitteli, mitä tehdä rahoilla. Ensimältä kalvoi hänen omaatuntoansa\nMarylle kertomansa vale -- jos vale se oli. Hänen hartaasti\nmietiskeltyään -- mitä jos _olikin_ vale? Entä sitten? Oliko se isokin\nasia? Emmekö me aina _toimi_ valheellisesti? Miksei siis puhua valheita\nsaisi? Kas Maryä -- kas mitä Mary oli tehnyt. Hänen kiirehtiessään\nrehelliselle asialleen, mitä tekikään Mary? Voivotteli, ettei oltu\npapereita hävitetty ja rahoja anastettu. Onko varkaus parempaa kuin\nvalehteleminen?\n\n_Se_ pistos kadotti otansa -- vale häipyi taamma ja jätti viihdytystä\nsijalleen. Toinen pistos tuli etualalle: _oliko_ hän tehnyt tuon\npalveluksen? No, olihan tässä Goodsonin oma todistus, Stephensonin\nkirjeessä mainittuna; sen parempaa todistusta ei voinut olla --\nvääjäämättömästi se _ilmaisi_ hänen sen tehneen. Tietysti. Sillä oli\nsiis siitä seikasta päästy... Ei, eipä ihan. Hän muisti kavahtaen, että\ntuo tuntematon mr. Stephenson oli juuri hiukkasen epävarma siitä, oliko\npalveluksen osottanut Richards vai joku muu -- ja, voi hyväinen, hän\noli vedonnut Richardsin kunniantuntoon! Hänen täytyi itsensä määrätä,\nminne rahojen piti joutua -- eikä mr. Stephenson epäillyt, että jos hän\noli väärä mies, hän ottaisi tunnollisesti etsiäkseen oikean. Voi,\nkamalaa oli toimittaa mies sellaiseen asemaan -- oi, miksei Stephenson\nollut voinut jättää tuota epäilystänsä lausumatta? Miksi hänen piti se\nsiihen tunkea?\n\nLisää mietiskelyä. Mistä johtui, että _Richardsin_ nimi jäi\nStephensonin mieleen oikeata miestä ilmaisevana, eikä jonkun muun\nmiehen? Tuo näytti hyvältä. Niin, tuo näytti varsin hyvältä. Toden\ntotta näyttikin se yhä paremmalta ja paremmalta, kaiken aikaa -- kunnes\nsiitä vähitellen sukeutui vakuuttava _todistus_. Ja silloin Richards\nsen pulan hääti oitis mielestään, sillä hänelle sanoi salainen vaisto,\nettä kertaalleen toteen näytetty asia on paras heittää silleen.\n\nHänen oli nyt kutakuinkin mukava olla, mutta muuan seikka sentään vielä\npyrki hänen huomioonsa: tietysti hän oli tuon palveluksen tehnyt -- se\noli selvää; mutta mikä _oli_ se palvelus? Hänen täytyi palauttaa se\nmuistiinsa -- hän ei voinut nukkua ennen; sitä enää puuttui, hänen\nsaadakseen täydellisen mielenrauhan. Ja niinpä hän mietiskeli ja\nmietiskeli. Hän ajatteli kymmenkuntaa seikkaa -- mahdollisia\npalveluksia, todennäköisiäkin palveluksia --, mutta yksikään niistä ei\ntuntunut asianmukaiselta, ei yksikään kyllin suurelta, ei maksunsa\narvoiselta -- sen omaisuuden arvoiselta, minkä Goodson oli toivotellut\nvoivansa testamentata. Ja sitäpaitsi hän ei missään tapauksessa kyennyt\nmuistamaan niitä tehneensä. No, niin -- no niin -- minkä _laatuinen_\nolisi se palvelus, joka miehessä herätti niin tavatonta kiitollisuutta?\nAhaa -- sielunsa pelastaminen! Se sen täytyi olla. Niin, nyt hän muisti\nkerran ryhtyneensä käännyttämään Goodsonia ja pulailleensa siinä\nkerrassaan -- hän oli sanoa kolme kuukautta; mutta hänen lähemmin\npunnitessaan urakka kutistui kuukaudeksi, sitten viikoksi, päiväksi,\nlopulta hupeni tyhjiin. Niin, jopa muisti hän -- ja ikävän elävästi --\nGoodsonin käskeneen hänen juosta järveen ja hoitaa omat asiansa --\n_hän_ ei muka kärttänyt päästä Hadleyburgin mukana taivaaseen! Se\nratkaisu siis oli harhaus -- hän ei ollut pelastanut Goodsonin sielua.\nRichards oli masennuksissaan. Sitten johtui kotvasen kuluttua mieleen\nuusi aatos: oliko hän pelastanut Goodsonin omaisuuden? Ei, siitä ei\nollut mihinkään -- miehellähän ei ollut varoja. Hänen henkensä? Siinäpä\nse! Niinhän tietysti. Kas, olisihan hänen pitänyt se jo ennemmin älytä.\nTällä kertaa hän varmasti oli oikealla ladulla. Hänen mielikuvituksensa\ninnostui oitis uutteraan ponnisteluun.\n\nKaksi uuvuttavaa tuntia hän sitten pulaili Goodsonin henkeä\npelastamassa. Hän pelasteli sitä kaikenmoisin vaikein ja vaarallisin\ntavoin. Joka kerralla hän sai sen tyydyttävästi pelastetuksi määrättyyn\nkohtaan asti, mutta juuri hänen alkaessaan kunnolleen päästä\nvakuutetuksi tapahtuman todellisuudesta esiintyi jokin kiusallinen\npikku seikka, joka teki koko jutun mahdottomaksi. Kuten esim.\nhukkumisseikkailun. Hän oli uinut rannasta ja kiskonut tajunsa\nmenettäneen Goodsonin maihin, suuren ja innostuneen väkijoukon nähden,\nmutta tapauksen ollessa valmiiksi hahmoiltu ja hänen juuri ruvetessaan\nsitä muistamaan selkeämmin, lehahti kokonainen parvi mullistavia\npiirteitä mukaan: kaupunki olisi tapauksen tiennyt, Mary olisi tiennyt,\nse helottaisi majakkana hänen omassa muistissaan, häämöttämättä\nmitättömänä palveluksena, jonka hän oli mahdollisesti tehnyt -- sen\ntäyttä arvoa tuntematta. -- Ja samassa hän muisti, ettei hän ainakaan\nosannut uida.\n\nKah -- _siinähän_ oli seikka, jonka hän oli alun pitäen jättänyt\nhuomaamatta: sen pitikin olla palvelus, jonka hän oli osottanut --\nmahdollisesti tietämättä sen täyttä arvoa. -- Toden totta, sellaistahan\ntoki oli helppo hakea -- paljoa helpompi kuin noita muita. Ja löysi\nkuin löysikin hän sen ennen pitkää. Ammoisina vuosina oli Goodson ollut\nvähällä naida hyvin herttaisen ja sievän tytön, Nancy Hewittin, mutta\ntavalla tai toisella oli kihlaus purkautunut. Tyttö kuoli, Goodson jäi\nnuoreksimieheksi ja vähitellen happani suorasukaiseksi ihmissuvun\nhalveksijaksi. Vähän jälkeen tytön kuoleman saivat kaupunkilaiset\nselville, tai luulivat saavansa selville, että hänellä oli ollut\nhitunen neekeriverta suonissaan. Richards muovaili näitä vaiheita kelpo\ntovin ja lopulta arveli muistavansa niistä seikkoja, jotka nähtävästi\nolivat vuosien vieriessä eksyneet hänen muististaan. Hän muisteli\nhämärästi, että _hän_ se oli saanut selville neekeriveren; hän sitten\noli sitä kertonut kaupungilla, ja naapurit olivat Goodsonille\nmaininneet, keneltä olivat asian kuulleet. Siten oli hän pelastanut\nGoodsonin ottamasta vaimokseen sekarotuisen tytön ja tehnyt hänelle\ntuollaisen suuren palveluksen \"tietämättä sen täyttä arvoa\", jopa\ntietämättä sitä tekevänsäkään. Mutta Goodson tiesi sen arvon, oivaltaen\nkuinka täpärä pelastus oli hänen osakseen tullut. Niinpä hän\nkuolemaansa asti tunsi kiitollisuutta hyväntekijäänsä kohtaan ja\ntoivotteli, että hänellä olisi omaisuus tälle jätettävänä. Kaikki oli\nnyt selkeätä ja mutkatonta, ja mitä enemmän hän kertaili entisyyttä\nmielessään, sitä kirkkaampana hohti totuus. Lopulta hän tyytyväisenä ja\nonnellisena uneen heittäytyessään muisti koko asian kuin eilispäivänä\ntapahtuneeksi. Muistelipa hiukan, että Goodson kerran oli hänelle\n_maininnutkin_ kiitollisuuttansa. Sillaikaa oli Mary tuhlannut\nkuusituhatta dollaria uuteen taloonsa ja pastorilleen annettavaan\ntohvelipariin, sitten uinahtaen rauhallisesti.\n\nSamaisena lauvantai-iltana oli kirjeenkantaja kuljettanut kirjeen\nkaikille muillekin pääporvareille -- yhdeksäntoista kirjettä kaikkiaan.\nKoteloissa ei ollut kahta samanlaista, eikä ainoakaan osote uudistunut\nsamalla käsialalla, mutta sisältö oli kirjeissä sama kaikissa, vain\nyhtä ainoata sanaa lukuunottamatta. Ne olivat täsmällisiä jäljennöksiä\nRichardsin saamasta kirjeestä -- käsialakin ja allekirjoitus samat --,\nmutta Richardsin nimen sijasta oli niissä kunkin vastaanottajan nimi.\n\nKaiken yötä kahdeksantoista johtavaa kansalaista pohti samaa pulmaa\nkuin samaan aikaan heidän säätyveljensä Richards. He ponnistivat kaiken\ntarmonsa yritellessään muistaa, minkä merkittävän palveluksen he olivat\ntietämättänsä tehneet Barclay Goodsonille. Kepeä ei kenellekään ollut\nurakka, mutta suoriutuivat he siitä.\n\nHeidän vaivaantuessaan tässä vaikeassa työssä käyttivät vaimot yönsä\nrahojen tuhlaamiseen, ja se oli helppoa. Sen yhden yön kuluessa\nkäytettiin jokaisesta kultasäkillisestä keskimäärin seitsemäntuhatta\ndollaria -- satakolmekymmentäkolmetuhatta yhteensä.\n\nSeuraava päivä kävi Jack Hallidaylle ihmeeksi. Hän huomasi\nyhdeksäntoista pääporvarin ja heidän vaimojensa kasvojen taaskin\nkuvastavan tuota rauhallista ja pyhää onnekkuutta. Hän ei kyennyt sitä\nkäsittämään eikä myöskään pystynyt siitä keksimään mitään tärveleviä\ntai häiritseviä pistelyjä. Ja siten oli hänen vuoronsa nyreytyä\nelämälle. Hänen yksityiset arvailunsa onnellisuuden aiheista pettivät\nhänen lähemmin tutkiessaan aina. Kohdatessaan mrs. Wilcoxin ja\nhuomatessaan hänen kasvojensa tyvenen haltioittumisen hän virkahti\nitsekseen: -- Hänen kissansa on saanut poikasia, -- ja meni kysymään\nkeittäjättäreltä; luulossa ei ollut perää, keittäjätär oli havainnut\nonnekkuuden, vaan ei tiennyt sen syytä. Huomatessaan jäljennöksen\nsamaisesta haltioitumisesta \"Pönäkän\" Billsonin (kaupunkilaisten\ntekaisema lisänimi) kasvoilla oli Halliday varma siitä, että joku\nBillsonin naapuri oli katkaissut jalkansa, mutta kuulustelu osoitti,\nettei sellaista tapaturmaa ollut sattunut. Gregory Yatesin katsannon\nhillitty riemastus saattoi merkitä yhtä ainoata tapausta -- hänen\nanoppinsa kuolemaa; erehdystä oli sekin. -- Ja Pinkerton -- Pinkerton\n-- hän on perinyt kymmenen senttiä sellaista saatavaa, minkä luuli\nmenettävänsä. -- Ja niin edespäin, samaan suuntaan aina. Joissakuissa\ntapauksissa täytyi arvausten jäädä epätietoisiksi, toisissa ne\npaljastuivat ilmeisiksi hairahduksiksi. Lopulta Halliday päivitteli\nitsekseen: -- Selvä seikka vain, että yhdeksäntoista Hadleyburgin\nperhettä on tilapäisesti joutunut taivaaseen. En käsitä, miten se on\nkäynyt, mutta sen tiedän, että Kaitselmus pitää tänään lomapäivää.\n\nNaapurivaltiosta oli hiljakkoin muuan arkkitehti ja\nrakennusmestari rohjennut avata pikku toimiston tässä huonotoiveisessa\nkaupunki-pahaisessa, ja hänen kylttinsä oli nyt viikon riippunut\nnäkösällä. Ei vielä ainoatakaan kävijää; hän oli masennuksissaan ja\npahotteli muuttoansa. Mutta onni kääntyi nyt äkkiä. Johtavien porvarien\npuolisot alkoivat huomautella hänelle:\n\n-- Tulkaa meille nousevan viikon maanantaina -- mutta älkää siitä vielä\nkellekään puhuko. Me aijomme rakennuttaa.\n\nHän sai yksitoista kutsua sinä päivänä. Illalla hän kirjoitti\ntyttärelleen ja purki hänen kihlauksensa ylioppilaan kanssa. Hän sanoi\ntyttärensä kelpaavan penikulmaa korkeammalle kuin tuollaiseen liittoon.\n\nPankkiiri Pinkerton ja pari, kolme muuta varakasta miestä suunnitteli\nmaataloa -- mutta he odottivat. Tuollaiset eivät nylje karhuansa\nennenkuin se on ammuttu.\n\nWilsonit hautoivat upeata uutuutta -- pukutanssiaisia. He eivät\nantaneet suoranaisia lupauksia, vaan kertoivat koko tuttavapiirilleen\nkaikessa hiljaisuudessa, että he ajattelivat sellaista hommaa ja\narvelivat sen panevansa toimeen -- \"ja jos sen teemme, niin tietysti\nkutsumme teidät\".-- Ihmiset olivat kummissaan ja sanoivat toisilleen:\n-- Mutta ihanhan ne ovat järjiltään, nuo köyhät Wilsonit -- eihän\nheiltä sellaisiin varoja liikenisi. -- Noista yhdeksästätoista\nrouvasesta huomautti useakin miehelleen: -- Se on hyvä aatos; me\npysymme alallamme, kunnes heidän vaivainen yrityksensä on nähty, ja\nsitten _me_ panemme toimeen sellaiset pukutanssiaiset, että kerrankin\nsaavat oikein hävetä.\n\nPäivä kului toisensa perästä, ja vastaisen rahanhaaskauksen luettelo\npiteni pitenemistään; tuhlaus kävi yhä hurjemmaksi, hupsummaksi ja\nhuikentelevaisemmaksi. Alkoi näyttää siltä kuin tahtoisi jokainoa\nnoista yhdeksästätoista sekä panna menemään kaikki neljäkymmentätuhatta\ndollariansa ennen maksupäivää että vielä velkaantua siitä ylitsekin.\nJotkut kevytmielisemmät eivät pysähtyneet suunnittelemaan\ntuhlauksiansa, vaan todella tuhlasivatkin -- velaksi. He ostelivat\nrakennus-aloja, kiinnityskirjoja, maatiloja, arvopapereita, hienoja\nvaatteita, hevosia sekä yhtä ja toista muuta, suorittaen käsirahan ja\nmuusta antaen tunnusteen -- kymmenelle päivälle asetetun. Piankin\npalasi maltillinen jälkiharkinta, ja Halliday havaitsi, että monien\nihmisten kasvot alkoivat ilmaista jäytävää tuskallisuutta. Taaskin oli\nhän ymmällä eikä tiennyt, miten sen selittää. -- Wilcoxin\nkissanpoikaset eivät ole kuolleet, koskeivät ole syntyneet; kukaan ei\nole jalkaansa taittanut; anopeissa ei ole mitään harvennusta sattunut;\n_mitään_ ei ole tapahtunut -- käsittämätön salaisuus kerrassaan.\n\nOli toinenkin mies ällistyksissään -- pastori Burgess. Päiväkausia\nnäyttivät ihmiset kaikkialla häntä seuraavan tai vaanivan, ja\nmilloin hän vain osui yksikseen, ilmestyi varmasti joku noista\nyhdeksästätoista, sujautti vaivihkaa kirjekuoren hänen käteensä,\nkuiskasi: --- Avattavaksi kaupungintalolla perjantai-iltana -- ja\nkatosi sitten kuin rikollinen. Hän arveli kultasäkin kenties saavan\nyhden tavottelijan; epäiltävää oli sentään sekin, kun Goodson oli\nkuollut. Mutta kertaakaan ei hänen mieleensä juolahtanut, että koko tuo\nliuta saattoi olla tavotteliioita. Suuren perjantaipäivän viimein\nkoittaessa hän laski saaneensa yhdeksäntoista kirjekuorta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKaupungintaloa ei ollut konsanaan nähty upeammassa asussa. Suojaman\npäässä sijaitsevan lavan tausta oli prameasti verhottu lipuilla; seiniä\nkoristelivat viirikiehkurat, lehterien edustat olivat liputetut,\npilarit oli kääritty lippuihin. Tämä kaikki teho oli tähdätty\ntoispaikkakuntalaisia varten, joita arvattiin lukuisasti saapuvan,\nsuureksi osaksi sanomalehtien edustajia. Tilat olivat täynnä.\nVakinaiset 412 istumasijaa olivat tilatut, välikäytäviin ahdatut\n68 ylimääräistä tuolia anastettiin heti, lavan portaille sulloutui\nväkeä mikäli mahtui, muutamat huomattavat vieraat saivat sijansa\nlavalla, ja tämän edustalle ja sivuille hevosenkengän muotoon\nasetettujen pöytien ääreen kasautui aimo parvi joka taholta\nilmestyneitä erityiskirjeenvaihtajia. Yleisö oli parhaiten puettu mitä\nkaupunki vielä oli aikaan saanut. Oli nähtävissä moniakin kutakuinkin\nkalliita pukuja, ja useat niihin somistautuneet naiset olivat näköjään\ntottumattomia sellaisiin vaatetuksiin. Sen havainnon olivat ainakin\nkaupunkilaiset tekevinään, mutta se käsitys saattoi johtua pelkästään\nsiitä tiedosta, että nuo naiset eivät koskaan ennen olleet moisia\npukuja käyttäneet.\n\nKultasäkki oli nostettu pienelle pöydälle lavan etualalle koko yleisön\nnähtäviin. Suuri enemmistö tuijotteli sitä hehkuvalla innolla, suuta\nvettävällä, kaihoisella ja mielenkuohuisella innolla; yhdeksäntoista\npariskunnan vähemmistö silmäili sitä hellästi, rakastavasti,\nholhoovasti, ja tämän vähemmistön miespuolisko hoki itsekseen\nliikuttavia, valmistamattomia pikku puheita kiitollisuutensa ilmaisuksi\nkuulijakunnan suosionosoituksista ja onnitteluista; pianhan piti heidän\nnousta sellaisia sanoja lausumaan. Tuon tuostakin joku näistä kaivoi\npaperilapun liivintaskustaan ja salavihkaa vilkaisi sitä muistinsa\nvirkistämiseksi.\n\nSuojamassa hälisi vilkas puheen sorina -- kuten aina; mutta kun viimein\npastori Burgess nousi ja laski kätensä säkille, kuuli hän mikrobiensa\njyrsivän, niin hiljaista oli. Hän selosti säkin omituisen historian ja\nsiirtyi sitten lämpimin sanoin puhumaan Hadleyburgin tahrattoman\nrehellisyyden vanhasta ja hyvin ansaitusta maineesta, josta kaupunki\ntäydellä syyllä oli ylpeä. Hän sanoi tätä mainetta arvaamattoman\nsuureksi aarteeksi; Kaitselmuksen johdannolla oli sen arvo nyt\nsuunnattomasti noussut, sillä äskeinen tapaus oli sen maineen\nlevittänyt laajalti, kohdistanut amerikkalaisen maailman katseet tähän\nkaupunkiin ja hänen toivoakseen ja uskoakseen tehnyt kaikiksi ajoiksi\nsen nimen omaa etua pyytämättömän lahjomattomuuden vastikkeeksi.\n(Kätten taputusta.) -- Ja kenestä koituu tämän ylvään maineen turva --\nyhteiskunnastako kokonaisuudessaan? Ei! Vastuu on yksilöllinen, ei\nyhteiskunnallinen. Tästä päivästä lähtien on jokainen ja itsekukin\nteistä omakohtaisesti sen erityinen vartia ja yksilöllisesti vastuussa\nsiitä, ettei sitä mikään vahinko kohtaa. Otatteko -- ottaako kukin\nteistä -- vastaan tämän suuren luottamustehtävän? -- (Myrskyistä\nsuostumusta.) -- Kaikki siis hyvin. Siirtäkää se lapsillenne ja\nlastenne lapsille. Tänään on puhtautenne nuhteeton -- pitäkää huolta\nsiitä, että se säilyy samana. Tänään ei yhteiskunnassanne ole yhtäkään\nhenkilöä, jota voitaisiin saada vietellyksi kajoomaan ainoaankaan\nvieraaseen penniin -- pitäkää varanne, että pysyttekin tässä\nvaelluksessa. -- (-- Pidämme, pidämme!--) -- Tässä ei ole paikallaan\ntehdä vertailuja meidän ja muiden yhteiskuntien kesken -- joista\nmuutamat ovat meitä kohtaan nurjamielisiä; heillä on tapansa, meillä\nomamme; olkaamme tyytyväisiä. -- (Suosionosoituksia.) -- Minä lopetan.\nKäteni alla, hyvät ystävät, on muukalaisen kaunopuheinen tunnustus\nsiitä, mitä me olemme; hänen myötävaikutuksensa perusteella maailma\ntästedes ainiaan tietää, mitä me olemme. Hän on meille tuntematon,\nmutta teidän nimessänne lausun julki kiitollisuutenne ja pyydän teitä\nkorottamaan äänenne sen vahvistukseksi.\n\nYleisö nousi yhtenä miehenä ja sai seinät huojumaan kiitollisuutensa\njyrinällä pitkän minuutin ajaksi. Kaikki istuutuivat sitten, ja mr.\nBurgess otti taskustaan kirjekuoren. Yleisö pidätteli hengitystään\nhänen reväistessään auki kuoren ja vetäessään siitä paperilapun. Hän\nluki sen sisällön -- verkalleen ja painavasti -- kuulijakunnan\ntarkatessa haltioittuneella huomiolla tätä taikakirjelmää, jonka\njokainen sana vastasi kultaharkkoa:\n\n-- Pulaan joutuneelle muukalaiselle lausumani huomautus oli tämä:\n_\"Sinä et suinkaan ole mikään huono mies; mene ja tee parannus.\"_ --\nSitten hän jatkoi: -- Saamme hetimiten tietää, pitääkö tässä mainittu\nhuomautus yhtä säkissä olevan kanssa; ja jos asia siksi osottautuu --\nmikä onkin epäilemätöntä --, niin tämä kultasäkki kuuluu eräälle\nkansalaisellemme, joka tästälähtein seisoo kansakunnan edessä sen\nerityisen hyveen esikuvana, joka on saattanut kaupunkimme kuuluisaksi\nkautta maan -- mr. Billsonille!\n\nYleisö oli varustautunut valmiiksi puhkeamaan asianmukaiseen suosion\nmyrskyyn; mutta tämän sijasta sen näyttikin halvaus herpaannuttaneen.\nHetkisen vallitsi syvä hiljaisuus, sitten kohahti yli suojaman\nsorisevana supinan aalto -- tämänlaisena kuiskeena: -- _Billson!_ huh,\npentele, tämä on _liian_ paksua! Kaksikymmentä dollaria kulkurille --\ntai _kellekään_ -- Billsonko! Jo nyt jotakin! -- Ja samassa salpasi\nkuulijakunnalta hengityksen uusi yllätys, sillä se keksi, että kun\ntoisella kulmalla suojamaa diakoni Billson seisoi pää nöyrästi\nkumarassa, teki toisaalla asianajaja Wilson samaten. Ihmettelevä\nvaitiolo syntyi tuokioksi. Jokainen oli ymmällä, ja yhdeksäntoista\npariskuntaa oli sekä ymmällä että kiukuissaan.\n\nBillson ja Wilson kääntyivät tuijottamaan toinen toistansa. Billson\nkysäisi purevasti:\n\n-- Miksi _te_ nousette, mr. Wilson?\n\n-- Siksi että minulla on siihen oikeus. Kenties te suostutte\nystävällisesti selittämään yleisölle, miksi _te_ nousette.\n\n-- Mielelläni. Siksi että kirjotin tuon ilmoituksen.\n\n-- Se on hävytöntä petosta. Minä sen kirjotin itse.\n\nOli Burgessin vuoro tyrmistyä. Hän seisoi ilmeettömänä katsellen\nkumpaistakin vuorotellen eikä näyttänyt tietävän mitä tehdä. Väkijoukko\noli tyhmistynyt. Asianajaja Wilson sai nyt sanoiksi:\n\n-- Pyydän puheenjohtajaa lukemaan tuon tiedonannon allekirjotuksen.\n\nSe herätti puheenjohtajan ja hän julisti nimen:\n\n-- John Wharton _Billson!_\n\n-- Kas niin! -- huusi Billson, -- mitä on teillä nyt sanottavana\npuolestanne? Ja millaisen anteeksipyynnön aijotte tehdä minulle ja\ntälle loukatulle yleisölle siitä petoksesta, jota olette täällä\nyrittänyt?\n\n-- Mitään anteeksipyyntöä ei tarvita, sir; ja mitä asiaan muuten tulee,\nniin syytän julkisesti teitä kirjelmäni näpistämisestä mr. Burgessilta\nja omassa nimessänne laaditun jäljennöksen toimittamisesta sijalle. Ei\nole mitään muuta keinoa, millä olisitte voinut saada tietoonne\nkoetushuomautuksen; minä yksinäni kaikista elävistä ihmisistä tiesin\nsen sanamuodon salaisuuden.\n\nNäytti sukeutuvan suuri häväistysjuttu, jos asia jatkuisi tätä\nmenoansa. Jokainen huomasi huolestuksekseen, että pikakirjoittajat\nsohivat papereilleen kuin vimmatut. Monet äänet huutelivat: --\nPuheenjohtaja, puheenjohtaja! Järjestykseen! järjestykseen! -- Burgess\nnakutteli vasarallaan ja sanoi:\n\n-- Älkäämme unohtako säädyllisyyden vaatimuksia. Ilmeisesti on jokin\nerehdys tapahtunut, mutta ei sen enempää. Jos mr. Wilson antoi minulle\nkirjelmän -- ja nyt sen muistankin --, niin minulla on se vielä.\n\nHän otti taskustaan kirjekuoren, avasi sen, silmäsi kirjelippua, näytti\nkummastuneelta ja kiusaantuneelta, ja seisoi hetkisen ääneti. Sitten\nhän heilutti kättään hajamielisesti ja koneellisesti ja yritteli\nvirkkaa jotakin, mutta heitti toivottomana sikseen. Useat äänet\nkehoittelivat:\n\n-- Lukekaa se! lukekaa! Mitä siinä on?\n\nHän alkoi sanella pökerryksissään kuin unissakävijä:\n\n-- Hädänalaiselle muukalaiselle huomautin: _\"Sinä et suinkaan ole huono\nmies._ (Ihmispaljous ällisteli häntä sanattomana.) _Mene ja tee\nparannus.\"_ (Jupinaa: -- Voi ihmettä! mitä tämä merkitsee?) -- Tämän,\n-- selitti puheenjohtaja, -- on nimikirjotuksellaan vahvistanut Thurlow\nG. Wilson.\n\n-- Kas siinä! -- huusi Wilson; -- se kaiketi ratkaisee asian! Tiesinhän\nvarsin hyvin, että kirjelmäni sisältö oli siepattu.\n\n-- Vai siepattu! -- kivahti Billson. -- Kyllä minä näytän, ettette te\neikä kukaan teidänlaisenne mokoma saa --\n\n_Puheenjohtaja_: -- Järjestykseen, hyvät herrat, järjestykseen!\nIstukaa, molemmat, minä pyydän.\n\nHe tottelivat päätänsä pudistellen ja suuttuneesti mutisten. Yleisö oli\ntavattomasti ihmeissään; se ei tiennyt miten menetellä tähän outoon\nilmiöön nähden. Pian nousi seisaalleen Thompson, hatuntekijä. Hän olisi\nmielellään ollut yhdeksäntoistalainen; mutta sepä ei ollut hänelle\nsallittua, sillä hänen hattuvarastonsa ei suuruudeltaan vastannut sitä\nasemaa. Hän sanoi:\n\n-- Hra puheenjohtaja, voivatko nämä molemmat herrasmiehet olla\noikeassa, jos saan kysyä? Esitän teidän harkittavaksenne, sir, onko\nsaattanut sattua, että kumpainenkin on osunut lausumaan ihan samat\nsanat muukalaiselle? Minusta tuntuu --\n\nNahkuri kavahti jaloilleen ja keskeytti hänet. Nahkuri oli kärmehtivä\nmies; hän uskoi olevansa oikeutettu yhdeksäntoistalaiseksi, muttei\npystynyt saamaan vaatimustansa tunnustetuksi. Se ärsytti hänet hiukan\nilkeäksi tavoissaan ja puheissaan. Hän tokaisi nyt:\n\n-- Hyh, _siitä_ ei ole kysymys! _Sitä_ voisi sattua -- kahdesti sadassa\nvuodessa --, mutta ei toista seikkaa. _Kumpikaan_ heistä ei\nkahtakymmentä dollaria antanut! -- (Ripeätä taputusta.)\n\n_Billson_. -- _Minä_ annoin!\n\n_Wilson_. -- _Minä_ annoin!\n\nSitten kumpainenkin syytti toistansa näpistyksestä.\n\n_Puheenjohtaja_. -- Järjestykseen! Istuutukaahan -- molemmat.\nKirjelmistä ei kumpainenkaan ole hetkeäkään ollut hallustani poissa.\n\n_Ääni_. -- Hyvä -- _se_ siis on selvillä!\n\n_Nahkuri_. -- Hra puheenjohtaja, selvää on nyt, että toinen näistä\nmiehistä on piileksinyt toisen vuoteen alla perhesalaisuuksia kärkkyen.\nEllei ole epäparlamenttaarista sitä vihjata, niin huomautan, että kyllä\nsitä voipi uskoa kumpaisestakin. (Puheenjohtaja. -- Järjestykseen!\njärjestykseen! --) Minä peruutan huomautukseni, sir, ja rajotun\nvihjaamaan, että _jos_ toinen heistä on kuullut toisen ilmaisevan\nkoetushuomautuksen vaimolleen, niin saamme hänet nyt kiinni.\n\n_Ääni_. -- Millä tavalla?\n\n_Nahkuri_. -- Helposti. Nämä kaksi eivät ole maininneet huomautusta\nihan samoilla sanoilla. Sen olisitte havainnut, jollei molempien\nlukemisen välillä olisi ollut kiihdyttävää kiistaa.\n\n_Ääni_. -- Mikä on erotuksena?\n\n_Nahkuri_. -- Sana _mikään_ on Billsonin lapussa eikä toisessa.\n\n_Monta ääntä_. -- Totta -- hän on oikeassa.\n\n_Nahkuri_. -- Ja siis, jos puheenjohtaja tarkastaa säkissä olevaa\nkoetushuomautusta, saamme tietää, kumpi näistä kahdesta huijarista --\n(Puheenjohtaja. \"Järjestykseen!\") -- kumpi kahdesta onnenonkijasta --\n(Puheenjohtaja. \"Järjestykseen! järjestykseen!\") -- kumpi näistä\nkahdesta esikuvasta -- (naurua ja suosionosotuksia) -- on oikeutettu\nloistamaan ensimäisenä kunniattomana ryökäleenä mitä konsanaan on\nsyntynyt tässä kaupungissa -- jonka hän on häväissyt ja tehnyt\nitselleen tästälähtein hyvin helteiseksi paikaksi! -- (Voimakasta\nhyväksymistä.)\n\n_Monta ääntä_. -- Avatkaa! -- avatkaa säkki!\n\nBurgess sivalsi säkkiin vihleen, sujautti sisälle kätensä ja veti\nesille kirjekuoren. Siinä oli kaksi taipeille käännettyä kirjelmää. Hän\nselitti:\n\n-- Toiseen näistä on merkitty: \"Tarkastettava vasta sitten kun kaikki\npuheenjohtajalle osotetut kirjelmät -- jos niitä tulee -- on luettu.\"\nToiseen on merkitty: _Koetuslause_. -- Minä luen. Se kuuluu näin:\n\n    \"En vaadi, että hyväntekijäni minulle lausuman huomautuksen\n    edellinen puolisko kerrataan sananmukaisesti, sillä se ei ollut\n    niin merkillinen, ettei voisi unohtua. Mutta sen viimeiset\n    viisitoista sanaa ovat varsin huomattavia ja pysyvät luullakseni\n    helposti muistissa; ellei _näitä_ esitetä tarkoin, niin\n    pidettäköön hakijaa petturina. Hyväntekijäni sanoi aluksi, että\n    hän harvoin neuvoi ketään, mutta milloin hän jonkun neuvon antoi,\n    oli sillä aina täysipainoisuuden leima. Sitten hän virkahti --\n    eikä se ole koskaan häipynyt mielestäni: _'Sinä et suinkaan ole\n    huono mies' --\"_\n\n_Viisikymmentä ääntä_. -- Se ratkaisee -- rahat ovat Wilsonin! Wilson!\nWilson! Puhe! Puhe!\n\nIhmisiä hypähti seisaalleen ja tunkeusi Wilsonin ympärille, puristellen\nhänen kättänsä ja onnitellen lämpimästi -- sillaikaa kun puheenjohtaja\ntakoi vasarallaan ja karjui:\n\n-- Järjestykseen, hyvät herrat! Järjestykseen! Järjestykseen! Antakaa\nminun lukea toki loppuun. -- Hiljaisuuden palattua jatkui lukeminen\nseuraavasti:\n\n_\"Mene ja tee parannus -- taikka, muista minun se sanoneeni -- jonakuna\npäivänä sinä syntiesi tähden kuolet ja joudut helvettiin tai\nhadleyburgilaisten pariin -- koeta edes saada edellinen vaihtoehto.\"_\n\nAavemainen hiljaisuus seurasi tiedonantoa. Ensin alkoi suuttumuksen\npilvi synkkänä laskeutua kansalaiskunnan kasvoille; tovin kuluttua\npilvi jälleen kohousi ja kutkuileva ilme pyrki sijalle, pyrki niin\nvoimakkaasti, että se oli hillittävissä vain tuskallisen työläästi.\nSanomalehtien selostajat, brixtonilaiset ja muut vieraat painoivat\npäänsä alas ja kätkivät kasvonsa käsiinsä, saaden pidätellyksi\npurkautumistansa pelkällä pinnistyksellä ja sankarillisella\nkohteliaisuudella. Tällä mitä tukalimmalla hetkellä kajahti\nhiljaisuuteen yksinäisen äänen jyrähdys -- Jack Hallidayn:\n\n-- _Tuolla_ se on täysipainoisuuden leima!\n\nSilloin yleisö ratkesi, vieraat ja kaikki. Pian sortui mr. Burgessinkin\ntotisuus; silloin kuulijakunta katsoi itsensä virallisesti vapautetuksi\nkaikesta pidätyksestä ja käytti erikoisoikeuttansa perinpohjin.\nRaikasta, pitkällistä naurun remakkaa se oli, ja myrskyisän\navosydämistä, mutta taukosi sekin viimein. Mr. Burgess yritti jälleen\nsaada sanoiksi, ihmisten kuivaillessa silmiään, mutta honotus ja\nhihitys puhkesi taas valloilleen ja jälkeenpäin vielä kerran. Lopulta\nBurgess sai lausutuksi nämä vakavat sanat:\n\n-- On hyödytöntä yrittää salata tosiseikkaa -- meitä on kohdannut\nkaikkea harrastustamme kysyvä ongelma. Se panee alttiiksi kaupunkinne\nkunnian -- se uhkaa kaupungin hyvää nimeä. Yhden ainoan sanan\neroavaisuus mr. Wilsonin ja mr. Billsonin koetushuomautuksissa oli jo\nitsessään vakava seikka, se kun ilmaisi, että jompikumpi näistä\nherrasmiehistä oli tehnyt varkauden --\n\nMolemmat miehet istuivat hervottomina, älyttöminä, lannistuneina, mutta\nnuo sanat vavahduttivat kumpaistakin sähkötäräyksenä, ja he alkoivat\nnousta.\n\n-- Istukaa! -- käski puheenjohtaja terävästi, ja he tottelivat. -- Se\noli vakava seikka, kuten sanottu. Mutta se koski heistä vain toista.\nNyt on asia käynyt vakavammaksi, sillä nyt on _molempien_ kunnia\npelottavassa vaarassa. Pitääkö minun mennä pitemmällekin ja sanoa sen\nolevan väistämättömässä vaarassa? _Molemmat_ jättivät pois nuo\nviisitoista ratkaisevaa sanaa. -- Hän pysähtyi. Pitkän tovin hän antoi\nhiljaisuuden kerätä yhä voimallisempaa tehoa ja lisäsi sitten: -- Tämä\nnäyttää mahdolliselta vain yhdellä tavalla. Kysyn näiltä herrasmiehiltä\n-- oliko tässä _yhteistä vehkeilyä? -- salaista sopimusta?_\n\nHiljainen sorina solui pitkin suojamaa; sen sisältönä oli: -- Hän on\npannut kiikkiin heidät molemmat.\n\nBillson ei ollut tottunut äkkikäänteisiin; hän istui auttamattomasti\nnujertuneena. Mutta Wilson oli asianajaja. Hän ponnistausi jaloilleen,\nkalpeana ja tuskastuneena, ja sanoi:\n\n-- Pyydän yleisön suosiollista kärsivällisyyttä, selittääkseni tämän\nmitä tukalimman asian. Pahoilla mielin sanon sanottavani, koska sen\ntäytyy tuottaa korjautumatonta vahinkoa Billsonille, jota olen aina\npitänyt arvossa ja kunnioittanut tähän päivään asti, ehdottomasti\nluottaen hänen horjumattomuuteensa kiusauksissa -- niinkuin te kaikki\nolette luottaneet. Mutta oman kunniani varjelemiseksi on minun\npuhuttava -- ja suoraan. Tunnustan häpeillen -- ja pyydän teiltä nyt\nanteeksi ---, että lausuin häviöön joutuneelle muukalaiselle kaikki\nkoetushuomautuksessa mainitut sanat, nuo viisitoista häpäisevää sanaa\nmyöskin. (Hämmästelyä.) Julistuksen nähdessäni muistin ne ja päätin\nvaatia palkintosummaa, sillä siihen oli minulla kaikin puolin täysi\noikeus. Nyt pyydän teitä harkitsemaan tätä kohtaa, ja punnitsemaan sitä\ntarkoin: Tuon muukalaisen kiitollisuus minua kohtaan sinä yönä oli\nylenpalttinen; hän sanoi itse, ettei hän kyennyt sitä sanoilla\nilmaisemaan, ja vakuutti tuhatkertaisesti minulle palkitsevansa, jos\nvain konsanaan saisi tilaisuuden. No niin, kysynpä nyt teiltä:\nsaatoinko odottaa -- saatoinko uskoa -- saatoinko hämärästikään\nuumoilla --, että hän näin ollen kiittämättömästi lisäsi nuo ihan\ntarpeettomat viisitoista sanaa koettimeensa? --- viritti minulle ansan?\n-- paljasti minut oman kaupunkini solvaisijaksi julkiseen paikkaan\nkokoutuneiden kansalaisten kuullen? Se oli järjetöntä; se oli\nmahdotonta. Minulla ei ollut vähintäkään epäilystä siitä, että hänen\nkoetukseensa kuului ainoastaan huomautukseni ystävällinen alkulauselma.\nTe olisitte minun sijassani ajatelleet samaten. Te ette olisi\naavistelleet kehnoa kavallusta miehen taholta, jota olitte avittaneet,\nhäntä pienimmälläkään sanalla loukkaamatta. Niinpä minä täydessä\nluottamuksessa, viattomassa vakuutuksessa, kirjotin paperilapulle\nalkusanat -- viimeisiksi \"Mene ja tee parannus\" --, ja kirjoitin alle\nnimeni. Ollessani panemaisillani sen kirjekuoreen kutsuttiin minut\ntoimistoni takahuoneeseen, ja ajattelemattani jätin paperilapun\navoimeksi kirjotuspöydälleni. -- Hän pysähtyi, käänsi hitaasti päänsä\nBillsoniin päin, odotti hetkisen ja sitten lisäsi: -- Pyydän teitä\npanemaan merkille, että vähäistä myöhemmin palatessani vilahti mr.\nBillson ulos etuovesta. (Hämmästelyä.)\n\nTuossa tuokiossa kavahti Billson seisaalleen ja ärjahti:\n\n-- Se on vale! Se on hävytön vale se!\n\n_Puheenjohtaja_. -- Istukaa, sir! Mr. Wilsonilla on puheenvuoro.\n\nBilldonin kiskoivat hänen ystävänsä istualleen ja tyynnyttelivät häntä,\nWilsonin pitkittäessä:\n\n-- Ne ovat yksinkertaiset tosiseikat. Kirjeeni oli nyt siirtynyt\npaikaltaan. Sen huomasin, mutten siitä välittänyt, kun ajattelin\nilmanvedon sen siihen puhaltaneen. Ei voinut juolahtaa mieleeni, että\nmr. Billson lukee yksityisen kirjelmän; hän oli kunniallinen mies ja\ntuollaisen kehnouden yläpuolella. Jos sallitte minun sanoa, niin on\nluullakseni hänen liikasanansa _\"mikään\"_ nyt selitetty: se johtuu\npuutteellisesta muistista. Minä olin maailmassa ainoa mies, joka\nkykenin koetushuomautuksesta ainoatakaan sanaa ilmottamaan --\n_rehellisenä_ tietonani. Muuta ei ole minulla sanottavaa.\n\nMaailmassa ei mikään suostuttelevaa puhetta paremmin hämmennä\npuhetaidon koukkuihin ja temppuihin tottumattoman kuulijakunnan\njärjenjuoksua, mullistellen sen vakaumukset ja lumoten sen tunteet.\nWilson istuutui voitollisena. Suojama jyrisi pauhaavaa suosiota;\nystävät parveilivat hänen luokseen ja pudistelivat häntä kädestä,\nkiihkeästi onnitellen. Billson kiljuttiin alas eikä päässyt sanaakaan\nhiiskumaan. Puheenjohtaja takoi takomistansa vasarallaan ja huuteli:\n\n-- Mutta jatkakaamme, hyvät herrat, jatkakaamme!\n\nViimein palautui jonkun verran hiljaisuutta ja hatuntekijä sanoi:\n\n-- Mutta mitä jatkamista tässä on, sir, muuta kuin antaa rahat?\n\n_Ääniä_. -- Niin! Oikein! Esille, Wilson!\n\n_Hatuntekijä_. -- Esitän kolme eläköönhuutoa Wilsonille, sen erityisen\nhyveen esikuvalle, joka --\n\nHurraus puhkesi ilmoille ennenkuin hän sai lopetetuksi; ja keskellään\n-- keskellä hälinää ja vasaran moiketta myös -- jotkut intoilijat\nnostivat Wilsonin hartioilleen ja aikoivat voittokulkueena viedä hänet\nlavalle. Puheenjohtajan ääni kajahti nyt yli mellakan:\n\n-- Järjestykseen! Paikoillenne! Unohdatte, että on vielä toinen\nasiakirja lukematta. -- Hiljaisuuden palattua hän otti paperin ja aikoi\nkäydä sitä lukemaan, mutta laskikin sen takaisin pöydälle, sanoen: --\nVasta muistankin: tähänhän ei saa kajota ennenkuin olen lukenut kaikki\nminulle annetut kirjalliset ilmotukset. -- Hän otti taskustaan\nkirjekuoren, avasi sen, katsahti kirjelmään -- näytti kummastuneelta --\nojensi sen etäämmäksi silmistään ja tähysti sitä -- tuijotteli sitä.\nPari-, kolmekymmentä ääntä huudahteli:\n\n-- Mitä siinä on? Lukekaa! lukekaa'.\n\nJa hän luki -- vitkallisesti ja ihmettelevästi:\n\n-- Muukalaiselle lausumani huomautus -- (Ääniä. -- Hei! mitä nyt? --)\n-- kuului: \"Sinä et suinkaan ole huono mies. -- (Ääniä. -- Vie sun\nhitto!) -- Mene ja tee parannus.\" -- (Ääni. -- Hoh, sahatkaa minulta\nkoipi! --) -- Allekirjottajana on pankkiiri Pinkerton.\n\nRiemastuksen sekamelska räjähti sellaisena riekkunana, että sitä olisi\njärkensä säilyttänyt ihminen itkenyt. Ne, jotka eivät olleet peliin\nsotkeutuneet, olivat tikahtua siihen paikkaan; sanomalehtien kertojat\nnaurunsa tempomina sohivat hajallisia koukeroita, joista ei kukaan\nolisi ikimaailmassa selvää saanut; ja muuan nukkuva koira hypähti\nsuunniltaan säikkyneenä jaloilleen ja haukkui hälyä kuin vimmattu.\nKaikenlaisia huudahduksia kajahteli myi läkässä: -- Me rikastumme --\n_kaksi_ lahjomattomuuden esikuvaa! -- Billsonia lukuunottamatta! --\n_Kolme_ -- otetaan Pönäkkä mukaan -- ei niitä tule koskaan liiaksi! --\nBillson hyväksytty! -- Voi Wilson-parkaa! _kahden_ varkaan uhrina!\n\n_Voimakas ääni_. -- Hiljaa! Puheenjohtaja on vielä jotakin onkinut\ntaskustaan.\n\n_Ääniä_. --- Hurraa! Onko se uutta? Lukekaa! lukekaa! lukekaa!\n\n_Puheenjohtaja_ (lukee): -- Muukalaiselle minä huomautin: \"Sinä et\nsuinkaan\" j.n.e. Gregory Yates.\n\n_Äänten pauhu_. -- Neljä esikuvaa! -- Eläköön Yates! -- Onkikaa taas!\n\nKuulijakunta oli nyt elpynyt mitä parhaalle tuulelle, valmiina\nheruttelemaan tilaisuudesta kaiken huvin, mitä saatavissa oli. Useat\nyhdeksäntoistalaiset nousivat kalpeina ja hädissään ja alkoivat raivata\ntietänsä käytäviä kohden, mutta joukko ääniä epäsi:\n\n-- Ovet, ovet -- sulkekaa ovet; yksikään lahjomaton ei saa lähteä!\nIstukaa, jokainoa!\n\nKäskyä toteltiin.\n\n-- Onkikaa taas! Lukekaa! lukekaa!\n\nPuheenjohtaja kopeloitsi taskuaan ja taaskin alkoivat tutut sanat\nkirpoilla hänen huuliltaan: -- \"Sinä et suinkaan ole huono mies --\"\n\n-- Nimi! nimi! Mikä on hänen nimensä?\n\n-- L. Ingoldsby Sargent.\n\n-- Viisi valittua! Esikuvia lisää! Jatkakaa, jatkakaa!\n\n-- \"Sinä et suinkaan ole huono --\"\n\n-- Nimi! nimi!\n\n-- Nicholas Whitworth.\n\n-- Hurei! hurei! esikuvia, hei!\n\nJoku piipatti sekaan ja alkoi laulaa näitä loppusointuja sillä\nviehättävällä \"Mikadon\" säveleellä, jonka alkusanat kuuluvat: \"Kun\npeljätä mies sulo-impeä ties\". Kuulijakunta yhtyi riemastuen\nhuikkaamaan, sitten joku parahiksi tekaisi toisen säkeen --\n\n    \"Se aina muistakaa --\"\n\nja yleisö kertasi sen voimallisesti. Kolmas säe kajahti samaan\nmenoon --\n\n    \"Hadleyburgihin vie pyhä hurskauden tie --\"\n\njoka niinikään veisattiin yhteisvoimin. Viimeisen säveleen häipyessä\nnousi korkeana ja selkeänä Jack Hallidayn ääni, loppusäkeellä\nkuormitettuna --\n\n    \"esikuvia meiltä saa!\"\n\nja tämä toistettiin jymisevällä innostuksella. Onnellinen yleisö alotti\nsitten uudestaan alusta ja veisasi kaikki neljä säettä kahteen kertaan,\nsuunnattomalla vauhdilla ja ponnella, lopettaen yhdeksänkertaisella\nhuikealla eläköön-huudolla \"Lahjomattomalle Hadleyburgille ja kaikille\nsen lahjomattomuuden esikuville, jotka tänä iltana huomaamme\ntäysipainoisuuden leiman ansaitseviksi\".\n\nSitten alettiin puheenjohtajaa jälleen joka taholta hätistellä:\n\n-- Jatkakaa! jatkakaa! Lukekaa! lukekaa lisää! Lukekaa koko saaliinne!\n\n-- Oikein -- jatkakaa! Me voitamme iankaikkisen kuuluisuuden!\n\nKymmenkunta miestä kohosi nyt seisaalleen ja alkoi tehdä vastalauseita.\nHe väittivät mokoman ilveilyn olevan jonkun kunnottoman koiruksen työtä\nja koko kunnan solvausta. Epäilemättä olivat kaikki nimikirjotukset\nväärennettyjä --\n\n-- Istukaa! alas! Suu kiinni! Te tunnustatte. Tavotamme _teidän_\nnimenne kohtsiltään.\n\n-- Herra puheenjohtaja, montako kirjettä teillä on?\n\nPuheenjohtaja laski.\n\n-- Jo tarkastetut mukaan lukien on kirjeitä kai yhdeksäntoista.\n\nPilkallinen suosion myrsky puhkesi valloilleen.\n\n-- Kenties niissä on kaikissa sama salaisuus. Esitän, että te avaatte\nne kaikki ja luette jokaisen nimikirjotuksen sekä kirjelmän ensimäiset\nkuusi sanaa.\n\n-- Kannatan!\n\nEsitys hyväksyttiin suurella kohinalla. Silloin ukko Richards-parka\nkohosi istuimeltaan, ja hänen vaimonsa nousi seisomaan hänen viereensä.\nTämän pää oli kumarassa, jottei kukaan olisi nähnyt hänen kyyneliänsä.\nHänen miehensä pisti käsivartensa hänen kainaloonsa ja siten\naviokumppaniansa tukien alkoi vapisevalla äänellä puhua:\n\n-- Ystävät, te olette tunteneet meidät kaksi -- Maryn ja minut -- koko\nelämämme ajan, ja luullakseni olette pitäneet meistä ja kunnioittaneet\nmeitä --\n\nPuheenjohtaja keskeytti hänet:\n\n-- Sallikaa minun. On ihan totta -- tuo mitä sanotte, mr. Richards;\ntämä kaupunki _tuntee_ teidät kaksi; se _pitää_ teistä; se\n_kunnioittaa_ teitä; vieläpä _rakastaakin_ teitä --\n\nHallidayn ääni kajahti:\n\n-- Se on täysipainoinen totuus sekin! Jos puheenjohtaja on oikeassa,\nniin vahvistakoon sen yleisö. Nouskaa! Nyt siis -- hip! hip! hip! --\nkaikki yhtaikaa!\n\nKuulijakunta nousi yhtenä joukkona, kääntyi innostuneesti päin ijäkästä\nparia, täytti ilman liehuvien nenäliinojen tuiskulla ja hurrasi\nsydämensä pohjasta.\n\nPuheenjohtaja jatkoi sitten:\n\n-- Minä tarkotin sanoa: Me tunnemme teidän hyväsydämisyytenne, mr.\nRichards, mutta nyt ei ole hetki sopiva armeliaisuuden osottamiseen\npahoin tehneitä kohtaan. -- (Huutoja. -- Oikein! niin juuri! --) --\nNäen jalomielisen tarkoituksenne kasvoistanne, mutta minä en voi sallia\nteidän pyydellä sääliämme näiden miesten hyväksi --\n\n-- Mutta minä aijoin --\n\n-- Istuutukaahan, mr. Richards. Meidän täytyy tarkastaa loputkin\nkirjelmät -- tätä vaatii selvä kohtuus niitä miehiä kohtaan, jotka jo\non paljastettu. Niin pian kuin se on tehty, saatte te puheenvuoron --\nsiitä annan sanani.\n\n_Monta ääntä_. -- Oikein! -- puheenjohtaja on oikeassa -- ei sovi nyt\nkeskeytellä! Jatkakaa! -- nimet! nimet! -- hyväksytyn päätöksen mukaan!\n\nVanha pariskunta istuutui vastahakoisesti ja mies kuiskasi vaimolleen:\n-- On surkean kovaa joutua odottamaan; häpeä koituu suuremmaksi kuin\nkonsanaan, kun he huomaavat, että me aijoimme anoa sääliä vain\n_itsellemme_.\n\nNimien julistaminen sai taas remun puhkeamaan.\n\n-- \"Sinä et suinkaan ole huono mies --\" Nimikirjotus: Robert J.\nTitmarsh.\n\n-- \"Sinä et suinkaan ole huono mies --\" Nimikirjotus: Eliphalet Weeks.\n\n-- \"Sinä et suinkaan ole huono mies --\" Nimikirjotus: Oscar B. Wilder.\n\nTällöin keksi kuulijakunta ottaa nuo kuusi sanaa omaksi huolekseen.\nPuheenjohtaja oli siitä kylläkin kiitollinen. Siitälähtein hän vuoron\njälkeen nosti ilmaan kunkin kirjeen ja odotti. Kuulijakunta honotti nuo\nkuusi sanaa tahdikkaasti ja pauhaavan juhlallisesti (rohkeasti\nlähennellen erästä tuttua virren säveltä): -- Sinä et su-u-inka-an ole\nhu-u-ono mies. -- Sitten puheenjohtaja julisti: -- Nimikirjotus:\nArchibald Wilcox. -- Ja niin edelleen, ja niin edelleen, nimi\nseulottiin nimen perästä, ja jokainen nautti yhä hurjemmaksi yltyvästä\nhuvista, paitsi nuo yhdeksäntoista poloista. Silloin tällöin, kun joku\nerityisen loistava nimi kajahti, pani kokous puheenjohtajan odottamaan\nsen aikaa kuin väkijoukko veisasi koko koetushuomautuksen alusta\nloppusanoihin asti: -- Ja joudut helvettiin tai hadleyburgilaisten\npariin -- koeta edes saada edellinen vaihtoe-e-hto! -- Näissä\nerityistapauksissa he lisäsivät suurenmoisen, tuskaisen ja vaikuttavan:\n_A-a-a-a-men!_\n\nLuettelo hupeni, hupeni, hupeni, ukko Richards-paran pitäessä\nmuistissaan nimien lukumäärää, luimistellen milloin hänen omaansa\nmuistuttava nimi julistettiin ja surkeassa jännityksessä odottaen sitä\nhetkeä, jolloin hänen nöyryyttäväksi oikeudekseen koituu nousta Maryn\nkanssa ja lopettaa puolustuksensa, jonka sanoja hän hautoi mielessään:\n-- ... sillä tähän asti emme ole koskaan tehneet mitään väärää, vaan\nnuhteettomina vaeltaneet nöyrää tietämme. Me olemme hyvin köyhiä, me\nolemme ijäkkäitä; ei ole meillä lasta eikä läheistä apunamme. Kiusaus\noli ankara, ja me lankesimme. Aikomuksenani oli äsken noustessani tehdä\ntunnustus ja anoa, ettei minun nimeäni kuulutettaisi tässä julkisessa\npaikassa, sillä meistä tuntui siltä kuin emme olisi voineet sitä\nkestää; mutta minut ehkäistiin. Se oli kohtuullista; meidän tuli kärsiä\nmuiden mukana. Se on ollut meille kovaa. Ensi kertaa olemme konsanaan\nkuulleet nimemme kenenkään huulilta tahrattuna kirpoavan. Olkaa\narmeliaita -- parempien päivien tähden; tehkää häpeämme niin keveäksi\nkantaa kuin säälinne sallii. -- Tällä kohtaa hänen mietiskelyänsä Mary\nnyhjäsi häntä, huomatessaan hänen ajatustensa harhailevan. Yleisö\nveisaili: -- Sinä et su-u-inka-an j.n.e.\n\n-- Ole valmiina, -- kuiskasi Mary. -- Sinun nimesi tulee nyt; hän on\nlukenut kahdeksantoista.\n\nVeisuu taukosi.\n\n-- Seuraava! seuraava! seuraava! -- hälistiin joka taholta.\n\nBurgess pisti kätensä taskuunsa. Vanha pariskunta alkoi vavisten\nnousta. Burgess kopeloi hetkisen ja sanoi sitten:\n\n-- Huomaan lukeneeni ne kaikki.\n\nIlosta ja kummastuksesta pyörtymäisillään vaipui pariskunta istumaan ja\nMary kuiskasi:\n\n-- Voi, Jumalan kiitos, me olemme pelastetut! -- hän on hukannut meidän\nvastauksemme -- en tätä antaisi sadastakaan tuollaisesta säkistä!\n\nYleisö puhkesi \"Mikado\"-jääryttelyynsä ja lauloi sen kolmeen kertaan\nyhä yltyvällä innostuksella, nousten seisaalleen, kun kolmannen kerran\njouduttiin loppusäkeeseen --\n\n    \"esikuvia meiltä saa!\"\n\nja lopettaen eläköön-huudoilla \"Hadleyburgin puhtaudelle ja sen\nkahdeksalletoista edustajalle\".\n\nSitten Wingate, satulaseppä, nousi pystyyn ja esitti hurrattavaksi\n\"kaupungin kunnollisimmalle miehelle, kaupunkikunnan ainoalle\nhuomattavalle jäsenelle, joka ei yrittänyt varastaa noita rahoja --\nEdward Richardsille\".\n\nYleisö hurrasi voimakkaasti ja liikuttavan sydämellisesti. Sitten joku\nehdotti, että \"Richards valitaan nyt autuaan Hadleyburg-tarun ainoaksi\nvartiaksi ja esikuvaksi, vallalla ja oikeudella nousta ja katsoa koko\npilkallista maailmaa päin naamaa\".\n\nHyväksyttiin huutoäänestyksellä; sitten he lauloivat \"Mikadon\" taaskin\nja lopettivat säkeellä:\n\n    \"_Yks'_ esikuva jäädä saa!\"\n\nNyt syntyi tovin pysähdys, sitten:\n\n_Ääni_. -- No, niin, kukas säkin saa?\n\n_Nahkuri_ (katkeralla ivalla): -- Sehän on yksinkertaista. Rahat on\ntasattava noiden kahdeksantoista lahjomattoman kesken. He antoivat\npulaan joutuneelle muukalaiselle kaksikymmentä dollaria kukin -- ja\ntuon huomautuksen -- vuoronsa jälkeen: kaksikymmentäkaksi minuuttia\nkesti kulkueen marssia hänen ohitseen. Varustivat muukalaisen\npohjapääomalla -- koko summa 360 dollaria. Hehän vain tahtovat lainansa\ntakaisin -- korkoineen -- neljäkymmentätuhatta dollaria kaikkiaan.\n\n_Monta ääntä_ (pilkallisesti). -- Niin oikein! Tasanjako! Tasanjako!\nOlkaa armeliaita köyhille -- älkää antako heidän odotella ropojansa!\n\n_Puheenjohtaja_. -- Järjestykseen! Luen nyt muukalaisen toisen\nkirjelmän. Se kuuluu: \"Jos mitään hakijaa ei esiinny (pontevia\nähkäisyjä), niin pyydän teitä avaamaan säkin ja luovuttamaan rahat\nkaupunkinne pääporvareille, heidän talletettavakseen rahastona\n(Hautoja. -- Oi! Hoi! Hei! --) ja käytettäväkseen sellaisin tavoin,\njotka heistä näyttävät parhaiten edistävän ja turvaavan kuntanne\nylvästä lahjomattoman rehellisyyden mainetta (huudahteluja) --\nmainetta, jota heidän nimensä ja ponnistuksensa kirkastavat uudella ja\nkauvas ulottuvalla hohteella.\" -- (Jyrisevää ivallisen suosion\nilmaisua.) Siinä näkyykin olevan kaikki. Ei -- tässä on jälkilisäys:\n\n\"J.K. -- _Hadleyburgin kansalaiset_: Ei ole mitään koetushuomautusta --\nkukaan ei ole mitään huomauttanut. (Suurta hämmästelyä.) Ei ole ollut\nköyhää muukalaista, ei kahdenkymmenen dollarin almua eikä sen johdosta\nlausuttua siunausta ja kohteliaisuutta -- keksitty on koko juttu.\n(Yleistä sorinaa sekä ihmettelyn ja raton hälinää.) Sallikaa minun\nkertoa tarinani -- en siihen montakaan sanaa tarvitse. Kuljin kerran\nkaupunkinne kautta, ja minua loukattiin syyttäni syvästi. Kuka tahansa\nmuu olisi tyytynyt ampumaan teistä jonkun ja pitämään asian sillä\nkuitattuna, mutta minusta se olisi ollut mitätön kosto, ja riittämätön,\nsillä kuolleet eivät _kärsi_. Sitä paitsi en voinut ampua teitä kaikkia\n-- eikä missään tapauksessa sekään olisi minua tyydyttänyt, sellainen\nmies olen minä. Tahdoin vahingoittaa jokainoaa asukasta, miestä kuten\nnaistakin -- en ruumiin ja rahan puolesta, vaan heidän turhamaisuutensa\nkannalta, sillä se kohta on heikoissa ja hupsuissa ihmisissä kipein.\nNiinpä tekeysin toiseen asuun ja tulin teitä tutkiskelemaan. Te olitte\nhelppo saalis. Teillä oli vanha ja korskea rehellisyyden maine, ja\nluonnollisesti te olitte siitä ylpeitä -- se oli teidän aarteittenne\naarre, teidän silmäteränne. Heti kun huomasin teidän huolellisesti ja\nvalppaasti varjelevan itseänne ja lapsianne _kiusaukselta_, tiesin\nmiten menetellä. Te yksinkertaiset sielut, heikkoakin heikompi on hyve,\njota ei ole tulessa karaistu. Laadin suunnitelman ja keräsin\nnimiluettelon. Aikeenani oli lahjoa lahjomaton Hadleyburg.\nTarkoituksenani oli saattaa valehtelijoiksi ja varkaiksi lähemmä\npuolisataa tahratonta miestä ja naista, jotka eivät olleet eläissään\nvirkkaneet valheen sanaa eivätkä penniäkään näpistäneet. Pelkäsin\nGoodsonia. Hän ei ollut Hadleyburgissa syntynyt eikä kasvanut.\nPelkäsin, että jos ryhtyisin toteuttamaan juontani toimittamalla teille\nkirjeeni, sanoisitte te itseksenne: 'Goodson on täällä ainoa mies, joka\non voinut haaskata kaksikymmentä dollaria köyhään raukkaan' -- ja\nsilloin ette kenties nappaisi täkyäni. Mutta taivas korjasi Goodsonin;\nsilloin tiesin hankkeeni luistavan, viritin ansani ja asetin siihen\nsyötin. Kenties en saa pyydystetyksi niitä kaikkia, joille lähetän\nkoetushuomautuksen, mutta enimmän osan minä kyllä saan, jos\nHadleyburgin luonnetta tunnen. (Ääniä. -- Oikein -- hän sai niistä\njokikisen. --) -- Uskon heidän varastavan julkista _pelurin_ rahaakin\nmieluummin kuin jäävän ilman, poloisten, kiusaukseen joutuneiden ja\nkaltoin kasvatettujen ihmisten. Toivon ikipäiviksi ja lopen nujertavan\nteidän turhamaisuutenne ja antavani Hadleyburgille uuden kuuluisuuden\n-- sellaisen joka _iskettyy_ kiinni ja leviää laajalti. Jos olen\nonnistunut, niin avatkaa säkki ja kutsukaa koolle Hadleyburgin maineen\nedistämis- ja turvaamiskomitea.\"\n\n_Äänten hirmumyrsky_. -- Avatkaa se! Avatkaa! Nuo kahdeksantoista\nesille! Mainevaliokunta lavalle! Esiin! -- lahjomattomat!\n\nPuheenjohtaja vihlaisi säkin auki ja keräsi kourallisen kirkkaita,\nleveitä, keltaisia kolikkoja, helisteli niitä ja sitten rupesi lähemmin\ntarkastamaan.\n\n-- Ystävät, ne ovat vain kullattuja lyijylevyjä.\n\nTietoa tervehdittiin rähisevällä remulla, ja melun tauottua huikkasi\nnahkuri:\n\n-- Näennäisen vanhemmuuden nojalla tässä hommassa on mr. Wilson\nmainekomitean puheenjohtaja. Esitän, että hän astukoon esille\nkumppaniensa puolesta ottamaan rahaston huostaansa.\n\n_Sata ääntä_. -- Wilson! Wilson! Wilson! Puhe! Puhe!\n\n_Wilson_ (vihasta väräjävällä äänellä). -- Sallikaa minun lausua,\nsanojani valitsematta: _hiiteen_ rahat!\n\n_Ääni_. -- Hoo, ja hän on baptisti!\n\n_Toinen ääni_. -- Seitsemäntoista esikuvaa jäljellä! Nouskaat, hyvät\nherrat, ja ottakaa vastaan luottamustoimenne!\n\nSyntyi pysähdys -- ei vastausta.\n\n_Satulaseppä_. -- Hra puheenjohtaja, meillä on äskeisestä\nylimystöstämme toki _yksi_ jäljellä; hän tarvitsee rahaa ja ansaitsee\nsitä saada. Esitän, että määräätte Jack Hallidayn nousemaan sinne\nlavalle myymään huutokaupalla tuon säkillisen kullattuja kahdenkymmenen\ndollarin kolikoita ja luovuttamaan tulot oikealle miehelle -- sille\nmiehelle, jota Hadleyburg ilomielin kunnioittaa -- Edward Richardsille.\n\nEhdotus saavutti innokasta kannatusta, koiran taaskin lyöttäytyessä\nmukaan. Satulaseppä pani huudot alkuun dollarilla, brixtonilaiset ja\nBarnumin edustaja kilpailivat siitä ankarasti, ihmiset hurrasivat\njokaista tarjousten nousua, kiihtymys kohosi hetki hetkeltä\nkorkeammalle, tarjoojat sisuuntuivat ja kävivät yhäti rohkeammiksi, yhä\npäättäväisemmiksi, huudot hypähtelivät dollarista viiteen, sitten\nkymmeneen, viiteenkymmeneen, sataan --\n\nHuutokaupan alkaessa Richards hätäännyksissään kuiskasi vaimolleen: --\nVoi, Mary, voimmeko sallia tämän tapahtua? Se -- se -- katsos, se on\nkunniapalkinto, todistus luonteen puhtaudesta, ja -- ja -- voimmeko\nsitä sallia? Eikö olisi minun parempi nousta ylös ja -- Oi, Mary, mitä\npitäisi meidän tehdä? -- mitä ajattelet meidän -- (Hallidayn ääni: --\n_Viisitoista on tarjottu! -- viisitoista säkillisestä! --\nkaksikymmentä! -- hei, kiitos! -- kolmekymmentä -- kiitoksia taaskin!\nKolmekymmentä ensimäinen, kolmekymmentä toinen, kol -- kuulinko\nneljäkymmentä? -- neljäkymmentä, oikein! Pitäkää puolianne, hyvät\nherrat, pitäkää! -- viisikymmentä! -- kiitoksia, uljas kansalainen!\n-- viidessäkymmenessä menee, viisikymmentä ensimäinen kerta! --\nseitsemänkymmentä! -- yhdeksänkymmentä! -- oivallista! -- sata! --\nläjätkää lisää, antakaa tulla! -- satakaksikymmentä -- neljäkymmentä!\n-- juuri parahiksi! -- sataviisikymmentä! -- KAKSI sataa! -- mainiota!\nKuulinko kaksi s-- kiitos! kaksisataa ja viisikymmentä! --_)\n\n-- Tässä on toinen kiusaus, Edward -- minä ihan vapisen -- mutta voi,\nolemmehan pelastuneet _yhdestä_ kiusauksesta, ja sen pitäisi varottaa\nmeitä (\"Kuusiko sanottiin? -- kiitos! -- kuusiko ja puoli, kuusi ja\np-- SEITSEMÄN sataa!\") Ja kuitenkin, Edward, kun ajattelee -- kukaan ei\nep-- (\"Kahdeksansataa dollaria! -- hurei! -- nostakaa yhdeksään! -- Mr.\nParsons, joko sanoitte? -- kiitos! -- yhdeksän! -- tämä muhkea\nsäkillinen puhdasta lyijyä on menossa vaivaisista yhdeksästäsadasta\ndollarista, kultauksinensa kaikkinensa -- hei! joko nousi? -- tuhannen!\n-- kiitollisin palvelijanne! -- lisäsikö joku satasen? -- säkillinen,\njosta koituu kuuluisin koko manter --\") Voi, Edward -- (alkaen\nnyyhkiä), -- me olemme _kovin_ köyhiä! -- mutta -- mutta -- tee kuten\nparhaaksi katsot -- tee kuten parhaaksi katsot.\n\nEdward lankesi -- toisin sanoen, hän istui alallaan, omatunto\nrauhattomana, mutta olosuhteitten voittamana.\n\nSillävälin oli eräs vieraspaikkakuntalainen, joka näytti mahdottomaksi\nenglantilaiseksi jaarliksi sonnustautuneelta salapoliisin alokkaalta,\nseurannut illan tapahtumia ilmeisellä mielenkiinnolla ja tyytyväinen\nilme kasvoillaan. Hän oli itsekseen huomautellut yhtä ja toista,\njupisten nyt jotakin tähän tapaan: -- Noista kahdeksastatoista ei\nainoakaan tee tarjouksia. Tämä ei kelpaa; minun on saatava syntymään\nmuutos -- näytelmäni sopusuhtaisuus vaatii tätä parannusta. Heidän\ntäytyy ostaa säkillinen, jota yrittivät varastaa; ja huikea hintakin on\nheidän maksettava -- jotkuthan heistä ovat rikkaita. Ja toisekseen, kun\ntein harhapäätelmän hadleyburgilaisesta luonteesta, on sen erehdykseni\naiheuttaja oikeutettu saamaan uhkean palkinnon, ja jonkun on se\nmaksettava. Tuo köyhä Richards-ukko on saattanut arvostelukykyni\nhäpeään; hän on kunnon mies: en sitä ymmärrä, mutta myönnän sen. Niin,\nhänestä minä en pelissäni saanut otetta, ja oikeutta myöten kuuluu\npanos hänelle. Ja siitä tehdäänkin kelpo panos, mikäli minusta riippuu.\nHän tuotti minulle pettymyksen, mutta olkoon se nyt sillään.\n\nHän tarkkaili tarjontaa. Tuhannessa laimistui vauhti: korotukset\nvähenivät joutuin. Hän odotti -- ja yhä tarkkaili. Yksi kilpailija\nluopui; sitten toinen ja kolmas. Hän teki nyt tarjouksen, toisenkin.\nKorotusten alennuttua kymmeneksi dollariksi hän lisäsi viisi; joku\nhuusi kolme lisää; hän. odotti tuokion, paiskasi sitten viidenkymmenen\ndollarin nousun, ja säkki oli hänen -- 1,282 dollarista. Yleisö puhkesi\nhurraamaan, mutta vaikeni hänen noustessaan seisaalleen ja\nkohottaessaan kätensä. Hän alkoi puhua.\n\n-- Mieleni tekee lausua pari sanaa, pyytääkseni suosiollista\nvaltuutustanne erääseen toimenpiteeseen. Minä olen harvinaisuuksien\nvälittäjä, ja olen paljon tekemisissä eri maiden rahatieteilijäin\nkanssa. Hyödyn tästä ostoksestani ihan sellaisenaankin; mutta jos\nhyväksytte keksimäni menetelmän, niin saan jokainoan näistä\nkahdenkymmenen dollarin lyijylanteista vastaamaan nimellisarvoansa\nkullassa ja ehkäpä enempääkin. Myöntäkää minulle siihen valtuutuksenne,\nniin luovutan osan voitostani mr. Richardsillenne, jonka\nhorjumattomalle rehellisyydelle olette tänä iltana niin täydellä syyllä\nja sydämellisesti antaneet tunnustuksenne; hänen osuutensa olkoon\nkymmenentuhatta dollaria, ja rahat toimitan hänelle huomenna. (Suurta\nsuosion hälinää yleisön taholta. Mutta \"horjumaton rehellisyys\" sai\nRichardsin sievästi punehtumaan; vaatimattomuudesta käyden ei se\nsentään haitannut.) Jos hyväksytte ehdotukseni kelpo enemmistöllä --\nsoisin saavani kaksi kolmasosaa äänimäärästä puolelleni --, niin pidän\nsitä kaupungin suostumuksena, enkä muuta pyydä. Harvinaisuudet saavat\naina lisää arvoa, jos niissä on jokin tunnuslause, joka herättää\nuteliaisuutta ja huomautteluja. Jos siis luvallanne saan leimauttaa\nkuhunkin lanttiin niiden kahdeksantoista herrasmiehen nimet, jotka --\n\nYhdeksän kymmenesosaa kuulijakunnasta oli tuossa tuokiossa seisaallaan\n-- koira ja kaikki -- ja esitys hyväksyttiin huikealla raton ja suosion\nremakalla.\n\nHe istuutuivat jälleen, ja kaikki esikuvat, paitsi \"t:ri\" Clay\nHarkness, nousivat vimmastuneina vastustamaan aiottua ilkeyttä,\nuhaten --\n\n-- Älkää uhkailko, -- huomautti muukalainen tyynesti. -- Minä tiedän\nlailliset oikeuteni enkä ole tottunut öykkäilyjä arastelemaan. --\n(Kätten taputusta.)\n\nHän istuutui paikalleen. \"T:ri\" Harkness oivalsi tässä sopivan\ntilaisuuden. Hän oli paikkakunnan kahdesta hyvin rikkaasta miehestä\ntoinen; Pinkerton oli toinen. Harkness oli rahapajan omistaja: hän\nnimittäin valmisti suosittua patenttilääkettä. Hän oli edustajakamariin\npyrkimässä, Pinkerton oli vastaehdokas. Vaalitaistelu oli täpärä ja\nkiihkeä, käyden päivä päivältä kuumemmaksi. Molemmat olivat\nrahanahneita; kumpainenkin oli keinottelutarkotuksessa ostanut ison\nmaa-alan. Hommailtiin uutta rautatietä, ja kumpainenkin tahtoi päästä\nedustajakamariin ohjailemaan radan suuntaa omaksi edukseen. Yksi\nainoakin ääni saattoi ratkaista suuret rahalliset mahdollisuudet. Panos\noli iso, ja Harkness oli uskalias keinottelija. Hän istui lähellä\nmuukalaista. Hän ojentausi tätä puhuttelemaan, muiden esikuvien kilvan\nhauskutellessa yleisöä vetoamisillaan ja vastalauseillaan, ja kysyi\nkuiskaten:\n\n-- Mikä on hintanne säkille?\n\n-- Neljäkymmentätuhatta dollaria.\n\n-- Annan kaksikymmentä.\n\n-- Ei.\n\n-- Olkoon menneeksi kolmekymmentä.\n\n-- Hinta on neljäkymmentätuhatta dollaria; en penniäkään huojista.\n\n-- Hyvä, maksan sen. Tulen hotelliin kello kymmeneltä aamulla. En tahdo\nkauppaa julkiseksi; tapaan teidät kahden kesken.\n\n-- Sovittu. -- Sitten vieras nousi ja huomautti yleisölle:\n\n-- Aika alkaa olla myöhä. Noiden herrasmiesten puheet ovat kylläkin\nansiokkaita, mielenkiintoisia, vilkkaita; kuitenkin lausun jo\nhyvästini, jos sallitte. Kiitän teitä anomukseni suosiollisesta\nhyväksymisestä. Pyydän puheenjohtajaa säilyttämään säkin minun\npuolestani huomiseen asti, ja antamaan nämä kolme viidensadan dollarin\nseteliä mr. Richardsille. -- Rahasumma toimitettiin puheenjohtajalle.\n\n-- Kello yhdeksältä perin säkin ja yhdeltätoista toimitan loput\nkymmenestätuhannesta dollarista mr. Richardsille itse hänen kotiinsa.\nHyvää yötä.\n\nHän pujahti ulos, jättäen väkijoukon remuamaan suunnattomassa\nhälinässä, jossa sekaisin kajahteli eläköön-huutoja, \"Mikado\"-laulua,\nkoiran haukuntaa ja veisausta: -- Sinä et su-u-inka-an ole hu-u-ono\nmies -- a-a-a-a-men!\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKotonaan oli Richardsien kestettävä onnitteluja ja ylistelyjä\npuoliyöhön asti. Sitten he jäivät rauhaan. He näyttivät hiukan\nmurheellisilta ja istuivat äänettöminä mietteissään. Lopulta Mary\nhuokasi ja sanoi:\n\n-- Luuletko, että me olemme moitittavia, Edward -- _kovin_ moitittavia?\n-- ja hänen katseensa suuntausi syyttävään setelikolmikkoon, jonka\nonnittelijat olivat jättäneet pöydälle, niitä hartaasti tarkasteltuaan\nja kunnioittavasti hypisteltyään.\n\nEdward ei vastannut heti; sitten huokasi hänkin ja puhui epäröiden:\n\n-- Me -- me emme voineet sitä auttaa, Mary. Se -- no, se oli sallittua.\n_Kaikki_ on.\n\nMary vilkaisi ylös ja silmäili häntä vakaasti, mutta toinen ei hänen\nkatseeseensa vastannut. Tovin kuluttua sanoi hän:\n\n-- Luulin onnittelujen ja kiitosten aina tuntuvan hyvältä. Mutta -- nyt\non minusta kuin -- Edward?\n\n-- Niin?\n\n-- Aiotko jäädä pankkiin?\n\n-- E-en.\n\n-- Eroat?\n\n-- Aamulla -- kirjallisesti.\n\n-- Se näyttää parhaalta.\n\nRichards painoi päänsä käsien varaan ja mutisi:\n\n-- Ennen ei minua pelottanut isompienkaan, vieraitten rahasummien\nsoluminen käsieni kautta, mutta -- Mary, minä olen niin väsynyt, niin\nväsynyt --\n\n-- Menemme levolle.\n\nKello yhdeksältä aamulla vieras kävi perimässä säkkinsä ja vei sen\najurilla hotelliin. Kello kymmeneltä oli mr. Harknessilla hänen\nkanssaan kahdenkeskinen puhelu. Vieras pyysi ja sai viisi\nsuurkaupunkilaisen maksettavaksi asetettua osotusta -- \"näyttäjälle\"\nsuoritettavia --, neljä 1,500 dollarin summalle kunkin ja yhden 34,000\ndollarille. Edellisistä hän yhden pisti lompakkoonsa, loput 38,500\ndollaria hän pani kirjekuoreen, johon lisäsi Harknessin mentyä\nkyhäämänsä kirjelmän. Kello yksitoista hän saapui Richardsin asunnolle\nja koputti. Mrs. Richards pilkisteli sälekaihtimen takaa, meni sitten\novelle ja sai kirjekuoren; vieras katosi sanaakaan hiiskumatta. Hän\npalasi punehtuneena ja horjuen, henkäisten:\n\n-- Minä varmasti tunsin hänet! Jo eilis-iltana tuntui minusta, että\nolin jossakin hänet nähnyt ennen.\n\n-- Hän on kai se mies, joka tänne säkin toikin?\n\n-- Olen siitä melkein varma.\n\n-- Hän se siis on myöskin se Stephenson, joka sai ansaansa kaupunkimme\nkaikki huomattavat asukkaat tekaistulla salaisuudellaan. Jos hän nyt\nrahan asemesta on lähettänyt maksuosotuksia, niin mekin olemme hukassa,\nluultuamme pelastuneemme. Aloin jo tuntea oltavani jokseenkin\nsiedettäväksi, yön levättyäni, mutta tuon kirjekuoren muoto synkistää\nmieleni. Se ei ole kyllin paksu; isoimpinakin pankkiseteleinä on 8.500\ndollaria tukevampi tukku kuin tuo.\n\n-- Edward, mitä sinulla on maksuosotuksia vastaan?\n\n-- Stephensonin siirtämiä maksuosotuksia! Olen alistunut ottamaan nuo\n8,500 dollaria, jos ne tulevat pankinseteleinä -- sillä se näyttää\nolevan salliman lahja, Mary --, mutta minulla ei ole koskaan ollut\npaljoa rohkeutta, eikä ole minulla kovapintaisuutta yrittääkseni\nmuuttaa rahaksi tuolla onnettomalla nimellä merkittyä määräystä. Se\nolisi sadin. Tuo mies yritti pyydystää minua; me pelastuimme\njotenkuten, ja nyt hän yrittelee uutta keinoa. Jos ne ovat\nmaksuosotuksia --\n\n-- Voi Edward, _tämähän_ on surkeata! -- Ja Mary veti maksuosotukset\nnäkyviin ja hyrähti itkuun.\n\n-- Heitä ne tuleen! pian! emme saa antautua kiusaukseen. Se on juoni,\njolla tahdotaan saada maailma nauramaan _meitä_, noiden muiden mukana,\nja -- Anna ne _minulle_, koska sinä et sitä saa tehdyksi! -- Hän\nsieppasi ne ja yritti pitää kouraisunsa kunnes ehtisi avaamaan uunin\noven; mutta hän oli inhimillinen, hän oli pankin rahastonhoitaja, ja\nhän pysähtyi silmänräpäykseksi vilkaisemaan nimikirjoitusta. Sitten hän\noli pyörtyä.\n\n-- Tue minua, Mary, tue minua! Ne ovat yhtä hyvät kuin kulta!\n\n-- Oi, miten hauskaa, Edward! Miksi?\n\n-- Nimikirjoitus on Harknessin. Mikähän salaisuus siinä piillee, Mary?\n\n-- Edward, luuletko --\n\n-- Hei -- katsopas tätä! Viisitoista -- viisitoista -- viisitoista --\nkolmekymmentäneljä. Kolmekymmentäkahdeksantuhatta viisisataa! Mary,\nsäkillinen ei ole kahdentoista dollarin arvoinen ja Harkness --\nnähtävästi -- on maksanut siitä jokseenkin nimellisarvon.\n\n-- Ja saanemmekohan me pitää sen kokonaan -- noiden kymmenentuhannen\nsijasta?\n\n-- Ka, siltä näyttää. Ja maksuosotukset vielä ovat asetettuja\n\"näyttäjälle\" suoritettaviksi.\n\n-- Onko se hyvä, Edward? Mitä varten ne on sellaisiksi laadittu?\n\n-- Varmaankin vihjaamaan, että ne olisi muutettava rahaksi jossakin\netäisessä pankissa. Kenties Harkness ei halua asiaa tietyksi. Mikä se\non -- kirjekö?\n\n-- Niin. Se oli maksuosotusten mukana.\n\nSe oli \"Stephensonin\" käsialaa, mutta allekirjoitusta vailla. Sanat\nkuuluivat:\n\n    \"Olen pettynyt mies. Teidän rehellisyytenne on kiusauksen\n    tapaamattomissa. Minulla oli siitä toisenlainen käsitys, mutta\n    siinä tein teille vääryyttä, ja minä pyydän anteeksi, sydämeni\n    pohjasta. Kunnioitan teitä -- vilpittömästi. Tämä kaupunki ei\n    ole ansiollinen suutelemaan teidän vaatteenne palletta. Hyvä\n    herra, minä löin hurjan veikan itsekseni, että teidän\n    itsehurskaassa kunnassanne oli yhdeksäntoista vieteltävää\n    miestä. Olen hävinnyt. Ottakaa koko panos, se on oikeutta\n    myöten teidän.\"\n\nRichards huokasi syvään ja sanoi: -- Se tuntuu tulella kirjoitetulta --\nse kipottelee kovasti. Mary -- oloni on taas onneton.\n\n-- Niin minunkin. Voi, rakkaani, soisin --\n\n-- Ajatellakin, Mary -- hän _uskoo_ minuun.\n\n-- Voi, älä, Edward -- en voi sitä kestää.\n\n-- Jos nuo kauniit sanat olisivat ansaittuja, Mary -- ja Jumala tietää,\nettä olen aikoinani uskonut sellaisia ansaitsevani --, niin luulisin\nvoivani antaa koko neljänkymmenentuhannen dollarin palkkion niistä. Ja\nminä panisin tuon paperin tallelle, enempää kuin kultaa ja jalokiviä\nmerkitsevänä, ja säilyttäisin sitä aina. Mutta nyt -- Me emme voisi\nelää sen syyttävän likeisyyden varjossa, Mary.\n\nHän pani sen tuleen.\n\nJuoksupoika toi kirjeen. Richards avasi sen; lähettäjä oli Burgess:\n\n    \"Te pelastitte minut tukalana hetkenä. Minä pelastin teidät\n    eilis-iltana. Se maksoi minulle valeen, mutta sen uhrauksen tein\n    kernaasti ja kiitollisella sydämellä. Tässä kaupungissa ei\n    yksikään tiedä niin hyvin kuin minä, kuinka hyvä ja urhea ja jalo\n    mies te olette. Pohjaltanne ette voi minua pitää arvossa, sen\n    mukaan mitä tiedätte asiasta, josta olen syytettynä ja yleiseen\n    tuomittuna, mutta pyydän, että ainakin uskotte minut kiitolliseksi\n    mieheksi; se auttaa minua kantamaan taakkani.\n\n                                                 _Burgess_.\"\n\n-- Jälleenkin pelastettu. Ja sellaisilla ehdoilla!\n\n-- Hän pani kirjelmän tuleen. -- Soisin -- soisin olevani kuollut,\nMary, poissa tästä kaikesta!\n\n-- Voi, katkeran katkeria ovat nämä päiviä, Edward. Juuri heidän\njalomielisyytensä ja luottamuksensa tekevät pistokset syviksi -- ja\nniitä tulee yhtämittaa!\n\nKolmea päivää ennen vaalia sai kahdestatuhannesta äänestäjästä kukin\nkallisarvoisen muistolahjan -- yhden noita kuuluisia tekaistuja\nkaksoiskotkia. Pitkin toisen sivun reunaa oli leimattu sanat:\n\"HUOMAUTUKSENI KÖYHÄLLE MUUKALAISELLE KUULUI: --\" Toisen sivun\nympärykseen oli leimattu: \"MENE JA TEE PARANNUS. (SINETTI.) PINKERTON\".\nKuuluisan pilan kaikki rippeet syydettiin siten yhden ainoan miehen\nniskaan, ja tulos oli tuhoisa. Se elvytti äskeisen jättiläisnaurun ja\nkohdisti sen Pinkertoniin; Harkness voitti vaalissa loistavasti.\n\nEnsimäisen vuorokauden lopulla maksuosotustensa saamisen jälkeen\nalkoivat Richardsit saada omantuntonsa lannistuneena tyynnytellyksi.\nVanha pariskunta opiskeli tottumaan tekemäänsä syntiin. Mutta saivatpa\nhe vielä kokea, että synti herättää uusia ja todellisia kauhuja,\nmilloin näyttää mahdolliselta, että se tulee ilmi. Tämä teki heidän\nelämässään kerrassaan käänteen. Kirkossa oli aamusaarna tavallisen\nkaavan mukainen: samat vanhat asiat lausuttiin samoin vanhoin sanoin.\nHe olivat ne kuulleet tuhanteen kertaan ja havainneet ne haitattomiksi,\nmelkein merkityksettömiksi, ja mukaviksi torkahduksen avittajiksi.\nMutta nyt oli toista: saarna tuntui tulvivan syytöksiä; se kuulosti\nsuoraan ja erityisesti tähdätyltä ihmisiin, jotka salailevat\nkuolemansyntejä. Kirkonmenojen jälkeen he irtausivat onnittelijain\nliudasta niin väleen kuin pääsivät, rientäen kotia kohti,\nepämääräisten, varjomaisten, hämärien pelkäilyjen jähmetyttäminä. Ja\nsattuivatpa he vilahdukselta näkemään mr. Burgessin tämän kääntyessä\nkulmasta. Hän ei ollut tietääkseenkään heidän tervehtävästä\nnyökkäyksestään! Hän ei ollut sitä nähnyt; mutta sitä eivät he\ntienneet. Mitä merkitsikään hänen käyttäytymisensä? Se saattoi merkitä\n-- se saattoi -- merkitä -- oi, monen monituisia kamaluuksia. Tiesikö\nhän mahdollisesti, että Richards olisi takavuosina voinut puhdistaa\nhänet syytöksestä, ja oliko hän ääneti odotellut tilaisuutta\nmaksaakseen samalla mitalla takaisin? Kotona he hädissään johtuivat\nkuvittelemaan, että heidän palvelijattarensa oli kenties ollut\nviereisessä huoneessa kuuntelemassa, kun Richards ilmaisi vaimolleen\nsen salaisuuden, että hän tiesi Burgessin viattomaksi. Jopa oli\nRichards muistelevinaan kuulleensa sieltä silloin hameen kahinaa;\npiankin oli hän varma siitä. He kutsuivat Saraa kamariinsa milloin\nmilläkin verukkeella ja pitivät silmällä hänen kasvojaan; jos hän oli\nheidät kavaltanut mr. Burgessille, niin se ilmenisi hänen sävyssään. He\ntekivät hänelle kysymyksiä -- kysymyksiä niin umpimähkäisiä, sekavia ja\nnäköjään turhanaikaisia, että tyttö varmasti uskoi äkillisen onnen\nsaaneen vanhukset päästään pyörälle. Heidän terävä ja tiukka\ntuijotuksensa säikytti häntä, ja se ratkaisi asian. Hän punasteli, hän\nhermostui ja hämmentyi, ja vanhuksille nämä olivat selviä syyllisyyden\nmerkkejä -- jonkin kamalan syyllisyyden -- ehdottomasti oli hän urkkija\nja kavaltaja. Taas kahden kesken jäätyään he alkoivat liitellä monia\ntoisiinsa kuulumattomia seikkoja yhteen ja saivat hirveitä tuloksia\nyhdistelystään. Asiain jo ollessa jokseenkin pahimmillaan ähkäisi\nRichards äkkiä, ja hänen vaimonsa kysyi:\n\n-- Voi, mikä nyt? -- mitä nyt?\n\n-- Kirje -- Burgessin kirje! Sen sanamuoto oli ivallinen, nyt sen\nhuomaan: \"Pohjaltanne ette voi minua pitää arvossa, sen mukaan mitä\n_tiedätte_ siitä _asiasta_, josta olen syytettynä\" -- voi, kaikki on\nnyt ihan selvää, Jumala minua auttakoon! Hän tietää, että minä tiedän!\nAjatteles, kuinka taidokkaasti hän on sanansa sommitellut. Se oli ansa\n-- ja hupelona minä tartuin siihen. Ja, Mary --!\n\n-- Oi, tämä on hirveätä -- tiedän mitä aiot sanoa -- hän ei palauttanut\nsinun jäljentämääsi koetushuomautusta.\n\n-- Ei -- hän säilytti sen tuhoksemme. Mary, hän on jo paljastanut\nmeidät joillekuille. Minä tiedän sen -- hyvinkin tiedän. Näin sen\nuseistakin kasvoista jumalanpalveluksen jälkeen. Haa, hän ei vastannut\ntervehdykseemme -- _hän_ tiesi mitä oli tehnyt!\n\nYöllä haettiin lääkäri. Aamulla levisi viesti, että vanha pariskunta\noli pahanlaisesti sairastunut -- heidät oli voivuttanut kiihtymyksen\njännitys, jota oli tuottanut heidän suuri onnenpotkauksensa, onnittelut\nja iltavalvonta, sanoi lääkäri. Kaupunkilaiset olivat vilpittömästi\npahoillaan, sillä nämä vanhukset olivat nyt jokseenkin kaikkena, mitä\nheille oli ylpeiltäväkseen jäänyt.\n\nKahta päivää myöhemmin olivat viestit huolestuttavampia. Vanha pari\nhouraili ja käyttäysi kummallisesti. Hoitajattarien nähden oli Richards\nnäytellyt maksuosotuksia -- 8,500 dollarilleko? Ei -- ne vastasivat\nhämmästyttävää summaa -- 38,500! Miten oli näin tavaton onnen anti\nselitettävä?\n\nSeuraavana päivänä oli hoitajattarilla lisää tietoja kerrottavana -- ja\nihmeellisiä. He olivat päättäneet kätkeä maksuosotukset, jottei niitä\nmikään vahinko kohtaisi; mutta heidän etsiessään olivatkin ne kadonneet\npotilaan pieluksen alta -- hävinneet jäljettömiin.\n\nSairas oli sanonut:\n\n-- Antakaa pieluksen olla; mitä te tahdotte?\n\n-- Arvelimme parhaaksi, että maksuosotukset --\n\n-- Niitä ette enää koskaan näe -- ne ovat hävitetyt. Ne tulivat\nKiusaajalta. Näin niissä helvetin leiman, ja tiesin niiden olevan\nlähetettyjä viettelemään minut syntiin. -- Sitten hän rupesi\nloruilemaan kummallisia ja kamalia asioita, joita ei voitu oikein\nymmärtää; lääkäri kehotti heitä pitämään ne omana tietonaan.\n\nRichards oli oikeassa; maksuosotuksia ei enää sen koommin nähty.\n\nJoku hoitajatar oli kai puhunut unissaan, sillä kahden päivän kuluessa\nlevisivät kielletyt lörpötykset kautta koko kaupungin; ja ne olivat\nhämmästyttäviä. Ne näyttivät ilmaisevan, että Richards oli itse\ntavotellut säkkiä ja että Burgess oli asian salannut, sitten\nilkeyksissään sen antaen ilmi.\n\nBurgessia kovisteltiin, mutta hän vankasti kielsi kaiken. Ja hän sanoi,\nettei ollut kohtuullista antaa mitään merkitystä sekapäisen, sairaan\nvanhuksen jaarituksille. Mutta epäluulo oli virinnyt, ja asiasta\npuheltiin ahkerasti.\n\nParin päivän kuluttua kerrottiin, että mrs. Richardsin hourailut\nmuodostuivat samanlaisiksi kuin hänen miehensäkin. Epäluulo leimahti\nnyt vakuutukseksi, ja kaupungin ylpeys ainoan häpeästä säästyneen\narvokkaan kansalaisensa puhtaudesta alkoi himmentyä ja lepattaa\nsammumaisillaan.\n\nKului kuusi vuorokautta; sitten saatiin uusia tietoja. Vanha pariskunta\nteki kuolemaa. Richards selvisi täydelle tajulleen viimeisellä\nhetkellään ja lähetti noutamaan Burgessia. Burgess sanoi:\n\n-- Kaikki poistukoot huoneesta. Luullakseni hän haluaa sanoa jotakin\nkahden kesken.\n\n-- Ei! -- epäsi Richards; -- minä tarvitsen todistajia. Tahdon, että te\nkaikki kuulette tunnustukseni, jotta voin kuolla ihmisenä enkä koirana.\nMinä olin nuhteeton -- keinotekoisesti -- kuten muutkin; ja muiden\ntavoin minä lankesin kiusauksen kohdatessani. Vahvistin nimelläni\nvalheen ja tavottelin tuota kurjaa säkkiä. Mr. Burgess muisti, että\nminä oli osottanut hänelle erään palveluksen ja kiitollisuudesta (ja\ntietämättömyydestä) hän salasi hakemukseni ja pelasti minut. Te\ntiedätte rikkomuksen, josta Burgessia aikoinaan syytettiin. Minun\ntodistukseni, yksistään minun olisi voinut hänet puhdistaa, ja minä\nolin pelkuri ja jätin hänet kärsimään häpeää.\n\n-- Ei -- ei -- mr. Richards, te --\n\n-- Tämän salaisuuden kavalsi hänelle palvelijattareni --\n\n-- Kukaan ei ole minulle mitään kavaltanut --\n\n-- Ja silloin hän menetteli luonnollisesti ja oikeudenmukaisesti; hän\nkatui pelastavaa ystävällisyyttään ja _paljasti_ minut -- kuten\nansaitsin --\n\n-- En ikinä! -- Minä vannon --\n\n-- Kaikesta sydämestäni annan hänelle anteeksi.\n\nBurgessin kiihkeät vastaväitteet kaikuivat kuuroille korville; kuoleva\nmies vaipui ikuiseen uneensa, tietämättä jälleenkin tehneensä\nBurgess-paralle vääryyttä. Seuraavana yönä kuoli vanha rouva.\n\nYhdeksästätoista pyhästä oli viimeinenkin sortunut kirotun säkin\nuhriksi; kaupungilta oli riistetty viimeinenkin riekale entistä\nloistonlippuansa. Sen suru ei ollut näkyisä, mutta se oli syvä.\n\nRukouksilla ja anomuksilla saatiin lainlaatijakunnaita lupa muuttaa\nHadleyburgin nimi -- enpä sanokaan miksi -- ja jättää sana pois\ntunnuslauseesta, joka oli monien sukupolvien ajan somistanut kaupungin\nvirallista sinettiä.\n\nSe on jälleenkin rehellinen kaupunki, ja varhain on sen miehen\nnoustava, joka sen toistamiseen torkahtamasta tapaa.\n\n\n\n"]