[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIhxG04bRc3VEqOJNP7px-SqQ8T-FJQNdv3KkMzyZTfQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1431,"Lucrezia Borgia","Hugo, Victor",1802,1885,"1431-hugo-victor-lucrezia-borgia","1431__Hugo_Victor__Lucrezia_Borgia","Murhenäytelmä","romaani",[],[],"fi",1833,1907,18242,114427,false,53392,[23,24,25],"Borgia, Lucrezia, 1480-1519 -- Drama","French drama -- Translations into Finnish","Italy -- History -- 1492-1559 -- Drama",[27,28],"Historical Novels","Plays/Films/Dramas","\"Lucrezia Borgia: Murhenäytelmä\" by Victor Hugo is a drama written in 1833, loosely based on the life of Lucrezia Borgia. When a young knight named Gennaro unknowingly encounters the infamous Lucrezia at a masked ball, he becomes entangled in a deadly web of vengeance, poison, and family secrets. As insults lead to murder plots and forbidden love collides with brutal revenge, a devastating truth waits to be revealed—one that will forever change everything Gennaro believes about honor, hatred, and his mysterious mother. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Aho, Juhani",357,"Hugon historiallinen murhenäytelmä sijoittuu renessanssiajan Italiaan ja seuraa maineikkaan Lucrezia Borgian vaiheita. Draama tutkii valtaa, kostoa ja äidinrakkautta poliittisten vehkeilyjen ja myrkytysten keskellä.","Victor Hugon 'Lucrezia Borgia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1431.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LUCREZIA BORGIA\n\nMurhenäytelmä\n\n\nKirj.\n\nVICTOR HUGO\n\n\nSuomentanut Juhani Aho\n\nElämäkerrallisen kokeen kirjoittanut Jalmari Hahl\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1907.\n\n\n\n\n\n\nVICTOR HUGO.\n\nLUONNOS HÄNEN ELÄMÄSTÄÄN, LUOMISTAAN JA ARVOSTELIJOISTAAN.\n\n\nJoseph Léopold Sigisbert Hugo oli napoleonilainen upseeri. Hänen\npoikansa Victor Marie Hugo syntyi helmikuun 26 päivä 1802 Besançonissa.\nVictor Hugon kehitys romantikkona alkoi jo varsin varhain. Jo lapsena\nhän vanhempainsa mukana oleskeli Italiassa ja Espanjassa, ja näiden\nmaiden luonto ja olot painoivat syvän leimansa pojan rikkaaseen\nmielikuvitukseen ja sielunelämään. Madridissa Hugon perhe asui vanhassa\npalatsissa, jonka rakennustyyli ja seinäkuvat vaivuttivat\nkahdeksanvuotiaan Victorin syvään haaveiluun ja mietiskelyyn. Kun\nNapoleonin veljen, Josephin, asiat Espanjassa kävivät huonosti, palasi\nnuori Victor äitinsä seurassa Parisiin, missä asetuttiin asumaan\nvanhaan avaran puutarhan ympäröimään taloon, joka sijaitsi yksinäisessä\nVal-de-Grâcen kaupunginosassa. Poika jäi nyt pitkiksi ajoiksi äidin\nhoitoon, mikä ainakin pojan kirjallisiin opintoihin nähden oli sangen\nvapaata ja järjestämätöntä. Nuori Hugo luki valitsematta kaikkia\nkirjoja, jotka vaan sai käsiinsä, kuten Tacitusta, Vergiliusta,\nLucretiusta, Voltairea, Rousseauta, ritari Faublasia y.m. Avarassa\npuutarhassa hän kuunteli luonnon salaperäistä kuisketta, havaitsi\nvärivivahduksia, valon ja varjon vaihtelua, ja näin yhtyivät\nluonnonvaikutelmat kirjojen tarjoamiin kuvauksiin ja hänen\nmielikuvituksensa muuntelemiin henkilöhahmoihin.\n\nKun hänen isänsä oli palannut kotia, otti hän lastensa kasvatuksen\nohjat käsiinsä. Hän tahtoi valmistaa poikansa Victorin polyteknilliseen\nkouluun, mutta Victor aavisti jo silloin tulevaa kutsumustansa ja\nharrasti etupäässä kirjallisuutta. Hän kirjoitti joukon runoja, jopa\nnäytelmiäkin ja täytti kouluvihkonsa kirjallisilla harjoitelmilla.\nVuodelta 1816 on säilynyt hänen muistiinpano-vihkonsa, johon hän on\nkirjoittanut sanat: \"Je veux être Chateaubriand ou rien.\" [Tahdon olla\nChateaubriand taikka en mitään.] Chateaubriand, Ranskan romantismin\nkantaisä, ja Lamartine olivat tähän aikaan hänen ihanteitaan.\nHeidän teoksensa olivat hänen esikuvinaan ja heidän veroistaan\nrunoilijamainetta hän uneksi. Pian hänessä heräsi halu saattaa\njulkisuuteen nuoren runottarensa antimet. Jo vuonna 1817 hän otti osaa\nRanskan Akatemian toimeenpanemaan kirjalliseen kilpailuun ja seuraavina\nvuosina Toulousen kukkaisjuhlien yhteydessä oleviin kirjallisiin\nkilpailuihin, joista sai kunnianimen \"maître des arts\".\n\nHugo hylkäsi nyt matematiikan ja päätti kokonaan antautua\nkirjallisuuden alalle. Tähän aikaan rupesi Ranskan nuorissa mielissä\nheräämään voimakkaita taideuudistuspuuhia. Virkeät henget olivat\nkyllästyneet klassisismin jähmettyneisiin esteettisiin kaavoihin, ja\nNapoleonin ajan ankara sotilasvalta ja sensuuri oli tukahuttanut kaikki\nvapaammat ja tuoreemmat kirjalliset vesat. Hugon aikalainen Théophile\nGautier antaa tämän ajan nuoresta taideinnostuksesta seuraavan\nkuvauksen: \"Nykyiset sukupolvet saattanevat vaivoin kuvitella sitä\nkuohahtavaa innostusta, joka täytti mielet tällä ajalla; oli vireillä\nsamanlainen liike kuin renessanssin aikana. Uusi elämänmehu tulvaili\nvoimakkaana. Kaikki iti, joka vesa oli nupuilla, joka silmikko aukeni.\nHurmaavat tuoksut levisivät kukista; ilma oli huumaava, ihmiset olivat\njuopuneet lyyrillisyydestä ja taiteesta. Tuntui siltä, kuin oltaisiin\nlöydetty suuri menetetty salaisuus, ja niin olikin laita, oltiinhan\njälleen löydetty runous.\" (Histoire du Romantisme).\n\nVictor Hugo liittyi joukkoon nuoria miehiä, joiden pääpyyteenä oli\nkirjallisuuden uudistaminen. Tämän literäärisen seuran nimenä oli \"Le\npetit Cénacle\", ja Hugosta tuli sen johtaja. Gautier kertoo tästä\nryhmästä mainitussa teoksessaan seuraavasti: \"Pieneen huoneeseen, jossa\nei ollut kaikille istumasijoja, kokoontui nuoria miehiä, todella nuoria\nja erilaisia kuin nykyajan nuoret, jotka kaikki ovat siinä\nviidenkymmenen vaiheilla. Se riippumatto, jossa huoneen isäntä otti\npäivällisleponsa ja kapea vuoteenpahainen, jossa aamunkoitto usein\nyllätti hänet lukemassa runoteoksen viimeistä sivua, saivat kutakuinkin\nkorvata kokoushuoneen puutteellista mukavuutta. Kahta paremmin\npuhuttiinkin seisaalta, puhujan tai lausujan ilmeet ja kädenliikkeet\nsiten vaan tulivat kahta mahtavammin esille.\"\n\nVuonna 1822 Hugo julkaisi ensimäisen runoteoksensa \"Odes\", jonka\nnojalla Ludvig XVIII antoi hänelle kahden tuhannen franc'in suuruisen\neläkkeen. Viimemainittuna vuonna Hugo meni naimisiin, siis ainoastaan\nkaksikymmentävuotiaana. Tästä lähin alkaa nyt hänen kirjallinen\njättiläistuotantonsa. Oodeihin liittyi pari vuotta myöhemmin Ballaadit.\nHänen ensimäiset romaaninsa _Han d'Islande_ ja _Bug-Jargal_\nilmestyivät, edellinen 1823, jälkimäinen 1825. Hugon ensimäinen\nkirjallinen merkkiteos on näytelmä _Cromwell_ (1827), jota ei sen\nilmestyttyä esitetty, mutta jolla romantismin historiassa on suuri\nmerkityksensä esipuheensa takia, tämä kun sisältää romantismin\nkatkismuksen. Se oli samalla sotamerkki romantikkojen ja klassikkojen\nväliseen taisteluun. Victor Hugosta tuli nyt varsinaisen n.s. Senakelin\njohtaja ja hänen ympärilleen kokoontui sellaisia kuuluja miehiä kuin\nAlfred de Vigny, Sainte-Beuve, nuori Alfred de Musset, Théophile\nGautier, Prosper Mérimée, y.m.\n\nSeuraava Hugon näytelmistä oli _Marion De Lorme_, joka ilmestyi 1828,\nmutta jonka esittämisen ehkäisi sensuurin kielto; tämä raukesi vuoden\n1830:n vallankumouksen jälkeen, jolloin Marion de Lorme suurella\nmenestyksellä esitettiin Porte Saint-Martin teatterissa. Edellinen\nvuosi oli tuottanut väririkkaan runokokoelman _Les Orientales_ ja yhden\nHugon etevimmistä proosateoksista _Dernier jour d'un condamné_, jossa\nhän järkyttävästi analyseeraa kuolemaan tuomitun tunteita. Tämän\nteoksen tarkoitus oli vaikuttaa kuolemanrangaistuksen poistamista.\n\nHelmikuun 25 päivä 1830 on tärkeä rajapyykki sekä Hugon runollisessa\ntuotannossa että Ranskan romantismin historiassa. Silloin oli _Hernani_\nnäytelmän myrskyinen ensi-ilta. Sensuuri oli sallinut sen näyttelemisen\nsiinä luulossa, että klassikkojen vastustus sen murhaisi. Mutta tästä\nensi-illasta koitui päinvastoin suuri voitto sekä tekijälle, että hänen\nkoululleen. Théophile Gautier, A. Royer (Histoire du théâtre\ncontemporain), y.m. ovat antaneet tästä merkillisestä teatteri-illasta\nvilkasvärisiä kuvauksia.\n\nHugo on vallan väsymätön tuotannossaan. Suitsuavan tulivuoren tavoin\nhänen mielikuvituksensa lakkaamatta purkaa ilmoille hehkuvaa\nsisällystään. Heti Hernani näytelmän jälkeen hän julkaisee tunnetun\nsuuren romaaninsa _Notre-Dame de Paris_ ja runoelman _Feuilles\nd'automne_.\n\nKokonaista neljä draamaa kirjoittaa Hugo vuosien 1832-1836 sisällä,\nnimittäin _Le roi s'amuse, Lucrèce Borgia, Marie Tudor ja Angelo_.\nKaikki nämä draamat ovat suorasanaisia. Lisäksi hän tänä rikkaana\ndraamallisen tuotannon aikana vielä kirjoitti ivakuvauksen, nimeltä\n_Claude Gueux_, erään kriitillisen teoksen sekä runokokoelman _Chants\ndu Crépuscule_. Ajalla kesästä 1837 kevääseen 1840 hänen ahkera kynänsä\ntuottaa runomittaisen näytelmän _Ruy Blas_ ja lyyrilliset runosarjat\n_Les Voix Intérieures ja Les Rayons et les Ombres_. Kesäkuun 2 päivänä\nhän piti vastaanottajaispuheensa Ranskan Akatemiassa, jonka jäseneksi\nhän astui kolmasti jäätyään huomioonottamatta.\n\nNyt oli Hugo saavuttanut vakaantuneen kirjailijamaineen ja lisäksi\nsaanut osakseen suurimman kunnian ja tunnustuksen, mitä ranskalainen\nkirjailija uneksi, sijan noiden neljänkymmenen \"kuolemattoman\"\njoukossa. Tuntui siltä kuin tämä voimakas ja uusia uria uurtava mies\nolisi murtanut kaikki menestymisensä esteet. Mutta nyt juuri kohtasi\nhäntä vastoinkäymisiä, jotka pitkiksi ajoiksi syvästi lannistivat hänen\ntaipumattoman henkensä. Vuonna 1843 esitettiin Théâtre Français'n\nnäyttämöllä hänen draamansa _Les Burgraves_, jota kohtasi mitä\ntäydellisin epäonnistuminen. Tämä ensimäinen vastoinkäyminen ja Hugon\näsken naimisiin menneen tyttären tapaturmainen kuolema nostivat\nrunoilijassa niin masentuneen ja katkeran mielentilan, että hän\najatteli kirjallisen uran hylkäämistä. Hieman tyynnyttyään hän päätti\nhaihduttaa mielensä haikeutta antautumalla poliittisiin harrastuksiin.\n\nHugo, joka vuoden 1830:n jälkeen oli ollut perustuslaillisen monarkian\npuolustaja, muuttui vuoden 1849 vaiheilla tasavaltalaiseksi, jona hän\nsenjälkeen aina pysyi. Kun Napoléon III vuonna 1851 vangitutti\ntasavaltalaisia, yhtyi Hugo tulevan keisarin vastustajiin, ja hänen oli\npakko lähteä maanpakoon. Haettuaan turvaa ensin Belgiasta, missä sitä\nei rohjettu hänelle myöntää, hän siirtyi Jerseyhen, ja sieltä\nanglo-normandilaiselle Guerneseyn saarelle. Täällä hän rakennutti\nitselleen linnan, jonka suojamuuria valtameren aallot huuhtelivat.\nTäällä hän eli, huolimatta armahduksesta, aina vuoteen 1870, jolloin\nkeisarivalta raukesi. Täällä hän ihaili merta, ja sai sen\ntyhjentymättömistä tunnelmista mitä monipuolisinta inspiratsionia\nluomilleen.\n\nJerseyssä syntyivät hänen _Châtiments_ runonsa (1853), jotka\nsinkoilivat satiirin nuolia keisarikunnan miehiä vastaan, ja\nGuerneseyssä kolme vuotta myöhemmin runokokoelma _Contemplations_,\njonka runoista moni jo oli paljoa aikaisemmin syntynyt. Taas kuluu\nkolme vuotta kunnes hänen historiallis-symbolistinen runosarjansa\n_Légende des Siècles_ ilmestyy. (Sen toinen osa julkaistiin 1877 ja\nkolmas osa 1883.) Niinikään kolmivuotisen työn jälkeen ilmestyy\njättiläisromaani _Les Misérables_, vuonna 1865 runot _Les chansons des\nrues et des bois_ ja seuraavana vuonna romaani _Les Travailleurs de la\nmer_.\n\nKolmannen tasavallan aikana palasi Hugo Pariisiin, näki piirityksen\nvuonna 1870, ja seuraavana vuonna puhjenneen kansalaissodan, jonka\nräikeät tapahtumat antoivat hänelle aiheen runosarjaan _L'année\nterrible_. Hugon viimeiset huomattavat teokset ovat suuri runokokoelma\n_L'art d'être Grand-Père_ (1877), joka sisältää useita Hugon runouden\nhelmiä, ja jylhä näytelmä _Torquemada_ (1882). Siinä huomattavimmat\nHugon teoksista. Muutamia hänen teoksistaan on julkaistu hänen\nkuolemansa jälkeen, ja julkaisua jatkunee yhä vielä.\n\nVictor Hugo kuoli 83:n vuoden ikäisenä toukokuun 23 päivä 1885. Oman\nennustuksensa mukaan, hän meni pois \"ruusujen vuodenaikana\". Hänen\nmaalliset jäännöksensä kätkettiin Panthéonin holviin, minne koko kansa\nhäntä surren saattoi. Hänestä oli tullut kansansa runoruhtinas, ja\ntuskin koskaan maallisen ruhtinaan hautajaiset ovat olleet\nsuuremmoisemmat.\n\nLuonteena ei Hugo suinkaan ollut eheä ja ihailtava persoonallisuus. Hän\noli rajattomasti itserakas, pikkumainen ja ärtyisä vastustajilleen ja\nsiihen määrään omasta arvostaan ja mielipiteistään kiinnipitävä, että\nhän huomaamattaan saattoi itsensä naurunalaiseksi. Hänessä oli jotakin\npikkuporvarimaista, ja häneltä puuttui tuota hienoa käyttäymis-älyä,\njolle ranskalainen antaa nimen \"le tact\". Mutta vastapainona näille\nepäedullisille puolille on mainittava hänen intonsa puolustamaan\nkaikkia sorretuita ja hänen kaunis ja hellä suhteensa omaan\nperheeseensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän luonnoksen ahtaat puitteet eivät salli tarkempaa selontekoa Hugon\ntavattoman runsaslukuisista runoluomista. Koetamme siis vaan tähän\nkiinnittää niistä muutaman yleispiirteen.\n\nOn kirjoitettu laveita teoksia Hugon aatteista, hänen filosofiastaan,\nj.n.e. Kun häntä tarkkaavammin lukee, huomaa kuitenkin, etteivät hänen\naatteensa ole omintakeisia eivätkä aina edes syviä, ja että hän\nfilosofina on sangen heikko. Turhaa onkin koettaa etsiä hänen\nmerkitystään ja ansioitaan tältä puolelta. Mieltäkiinnittävänä puolena\nHugossa ovat hänen suuret ominaisuutensa taiteilijana, hänen\nharvinainen taitonsa _nähdä_ ja piirtää selvä, taiteellisesti\nvaikuttava ja vakuuttava kuva näkemästään, hänen virtuosimainen\nkompositsionitaitonsa ja hämmästyttävä rytmillinen kätevyytensä. Nämä\nseikat, jos niihin olisi liittynyt luontainen syvyys ja psykologinen\nkatse, olisivat kohottaneet hänet maailmankirjallisuuden harvojen\nsuurmestareiden pariin. Mutta ilman näitäkin suuren kirjailijan\nominaisuuksia, on hän erittäin mieltäkiinnittävä aito-ranskalainen\nkirjailija, joka ei ainoastaan painanut erikoisleimaansa omiin\nteoksiinsa, vaan myös siihen kirjallisuussuuntaan, jonka tyypillisin\nedustaja ja johtaja hän oli.\n\nHarvinaisen omintakeinen individualisuus ja titaaninen voima, siinä\ntunnusmerkkejä, jotka kauttaaltaan heijastuvat esiin Hugon etevimmistä\nluomista.\n\nHugon päävahvuus on hänen lyyrillisyytensä. Sitä tapaamme ei ainoastaan\nhänen lyyrillisissä runoissaan, vaan myös hänen eepillisissä ja\ndraamallisissa tuotteissaan. Ja siitä huomaamme aina, että hän\nhuolimatta paljosta poleemisuudesta, keinotekoisuudesta ja\npolitikoimisesta, joka pohjalastina painaa hänen mahtavapurjeista\nrunopurttaan, on oikea runoilija.\n\nEsipuheessa lyyrilliseen runokokoelmaan _Les voix intérieures_ lausuu\nHugo seuraavaa: Shakespearen Porcia puhuu jossakin kohdassa tuosta\n_musiikista, joka kaikuu jokaisen ihmisen sisällä_. -- Onneton se,\nsanoo hän, joka ei sitä kuule! -- Tämä musiikki, se kaikuu luonnonkin\npovessa. Jos tämä kirja on jonkun arvoinen, on se kaiku, joskin himmeä\nja heikennyt, mutta luullakseni uskollinen kaiku siitä laulusta, joka\nsoiden meidän povessamme vastaa siihen lauluun, jota kuulemme\nulkopuolelta itseämme. Sattuvammin tuskin voinee kuvata Hugon lyriikan\nluonnetta. Hän näet alati kuuli tuota suurta, moniäänistä,\nmonivivahduksista luonnon soittoa, täyteläisenä se pani hänen sielunsa\nkielet väräjämään, ja ihmeellisesti hän lyyrallaan osasi muille tulkita\ntätä sisällään helisevää musiikkia. Luonnonkuvaukset Hugolla ovat\nvastustamattomat, luotu kuva syöpyy mielikuvitukseemme ja täyttää sen\nrunoilijan esiinloihtimalla visionilla. Varsinkin merta Hugo on\nkuvannut niinkuin en tiedä toisen tehneen. Pitkän maanpakonsa aikana\nhän oppi merta tuntemaan ja rakastamaan, hän tutustui jokaiseen sen\nvärivivahdukseen, sen jokaiseen riemu- ja valitushuutoon, sen\nvihanärjyntään, ja hän kokosi kaikki sen rikkaat sävelet\nkuolemattomiksi symfonioiksi. Merikuvauksiensa yhteydessä hän lausui\nsyvällisimmät ja kauneimmat ajatuksensa. Toinen mieleenpainuva piirre\nHugon lyriikassa on se todellinen tunne, joka väräjää niissä runoissa,\nmitkä tulkitsevat hänen suhdettaan omaisiinsa.\n\nHugon eepillistä ja draamallista tuotantoa hallitsee laki, joka ei\nmissään hellitä herruuttaan, nimittäin antiteesin eli vastakohtaisuuden\nlaki. \"Cromwell\" näytelmän esipuheessa hän tekee selkoa tämän lain\nmerkityksestä. Hugon käsityksen mukaan kristinuskon aika eli uusi aika\non draaman aika -- vastakohtana alkuajoille, jotka ovat lyyrillisyyden\naikoja ja antiikille, jonka perusluonne on eepillinen. Puhuessaan\nkristinuskon synnyttämästä runouden luonteesta, Hugo määrittelee\nvastakohtaisuuden lakia seuraavasti: \"Kristinusko johtaa runouden\ntotuuteen. Kuten se, näkee uudenajan runotar olevaisuutta korkeammalta\nja laajemmalta näkökannalla. Se älyää, ettei kaikki luomakunnassa ole\ninhimillisesti _kaunista_, vaan että rumuus siinä esiintyy kauneuden\nrinnalla, muodottomuus kaunismuotoisuuden rinnalla, epattomaisuus\nylevyyden rinnalla, paha hyvän yhteydessä, varjo valon vieressä.\"\n\nEpattomaisuus -- groteskisuus, joka käsite sisältää suunnattomuutta,\nhäijyyttä, muodottomuutta, rumuutta, yleensä tavattomuutta pahaan\nsuuntaan -- siinä esteettinen käsite, joka moninaisella tavalla\nesiintyy toteutettuna Hugon kuvauksissa ja henkilöluomissa.\nLuonnollisesti tämä tiheä vastakohtaisuuden tavoitteleminen osaksi\njohtuu Hugon poleemisista pyrkimyksistä ja hänen klassisismin\nvastustelemisestaan. Mutta suuri erehdys olisi johtaa tätä\nantiteesin-lakia kokonaan mainitusta seikasta. Jyrkkien vastakohtien\nesittäminen on Hugolla myöskin luontainen sommittelulaki. Hän piti\nsymmetriasta, teoksiensa plastillisesta suunnittelusta, ja vastakohdat\ntuntuivat tarjoavan hänelle sommittelun selvyyttä ja luonteenerittelyn\nterävyyttä. Cromwellin esipuhe on kirjoitettu v. 1827. Vastakohtien\nteoria eli kuitenkin Hugon tietoisuudessa paljoa aikaisemmin. Saatamme\nhuomata sitä jo hänen aikaisimmissa runokokoelmissaan. Selvimpänä se\nesiintyy hänen romaaneissaan ja etenkin hänen draamoissaan. Niissä\neivät ainoastaan eri henkilöt ole toistensa jyrkkiä kontrasteja,\nvaan saattaapa usein samassakin henkilössä olla kaksi jyrkkää\nvastakohtaisuutta -- groteskinen ja subliiminen puoli, puhuakseni Hugon\ntavoin -- kuten esim. Lucrezia Borgiassa suunnaton rikollisuus ja\nääretön äidinrakkaus. Lisäksi muodostavat eri kohtaukset toistensa\nvastakohtia, kuten esim. näytelmässä Cromwell salaliittolaisten\nkohtaus, jonka kontrastina on vakoilijoiden kohtaus.\n\nTämä alituinen vastakohtien tavoittelu ynnä odottamattomat yllätykset,\njotka tuontuostakin esiintyvät, antavat Hugon draamoille keinotekoisen,\npaikoittain onton leiman. Vaivoin ne myös peittävät psykologisen\nsyvyyden puutetta. Mutta kieltämätöntä on, että Hugon draamojen\npoikkeushenkilöt, vastakohtaisuudet ja ja yllätykset ovat nerollisesti\nkeksityt ja mieltäkiinnittävästi esitetyt, ja sentähden hänen\nnäytelmänsä yhä vielä voivat hyvin esitettyinä vaikuttaa. Mutta me\nseuraamme niitä ainoastaan sentähden, että Hugon nero ne on luonut,\nettä ne ovat puhtaasti Hugomaisia. Hugota ei voi jäljitellä.\nEnglantilaisen Swinburnen Hugoimitatsionit ovat siitä selvänä\nesimerkkinä.\n\nHugon draamat ovat erinomaisen tarkasti suunnitellut, tekotapa on selvä\nja varma, ja Hugon draamallisella teknikalla on ollut suuri vaikutus\nkoko uudenaikaisen Ranskan draaman tekniikkaan. Sardou, ja hänen\njälkeensä monet nuoremmat, ovat omaksuneet Hugon teknillisen\ntaituruuden ja kehittäneet sitä edelleen virtuosimaisuudeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVictor Hugon huomattavista arvostelijoista Edmond Biré on julkaissut\nlaajimman tutkimuksen, nimittäin kolme nidosta: _Victor Hugo avant\n1830, Victor Hugo après 1830 ja Victor Hugo après 1852_. Nämä teokset\ntarjoavat monipuolisen kirjallishistoriallisen valaistuksen, m.m.\noikaisten useita biografillisia erehdyksiä ja anekdotteja, jotka\naikojen kuluessa ovat syntyneet Hugosta samoin kuin useista muista\nsuurista kirjailijoista. Biré ei peittele Hugon heikkouksia ja luonteen\nepäedullisia puolia. Hän tuo niitä esiin, milloin tilaisuus siihen\nsuinkin tarjoutuu. Hän osottaa siinä suurta vahingoniloa, joten hänen\nmuuten arvokkaan teoksensa luotettavuus ja objektiivisuus lukijan\nsilmissä heikkenee.\n\nTäydellinen vastakohta Birén teoksille on Ernest Dupuyn tutkimus:\nVictor Hugo, l'homme et le poète. Dupuy taas ihailee Hugota\nrajattomasti. Joskin hänen kirjansa tämän vuoksi menettää hieman\nankaraa kriitillisyyttään, esittää se sen sijaan Hugon luonteen ja\nrunouden miellyttäviä puolia, joita esim. Biré on suuressa määrin\nlaiminlyönyt.\n\nEtevimmät Hugota käsittelevät tutkimukset ovat mielestäni _Émile\nFaguet'n_ koelma sarjassa \"Dix\"-neuvième Siècle; _Ferdinand\nBrunetièren_ tutkielmat teoksessa \"L'Evolution de la poésie lyrique en\nFrance au dix-neuvième siècle\" (2 nidosta) ja Guyaun kaunis tutkimus\nteoksessa: L'art au point de vue sociologique. Niitä leimaa\ntasapuolisuus, valistuneen arvostelijan laajanäköisyys ja\nmieltäkiinnittävä esitys. Hugon filosofisia aatteita esittää _Ch.\nRenouvier_ kirjassaan Victor Hugo philosophe. Empimättä hyväksyn sen\nRenouvier'n esiintuoman mielipiteen, että runoilija yhtä hyvin voi olla\nfilosofi kuin varsinainen n.s. filosofi. Onhan esim. Guyau\nvakuuttavasti osottanut, että syvän tieteellisen ajattelijan ja\nvoimakkaan runoilijan luova inspiratsioni oleellisesti ovat varsin\nläheistä sukua. Mutta mitä Hugohon tulee, täytyy Faguet'n kanssa\nmyöntää, että hänen filosofiset aatteensa ovat hyvin sporaadisia, usein\npelkkiä sanoja ja \"loci communes\". Milloin hän on mitä synkin ja\nehdottomin pessimisti, milloin taas mitä valoisin optimisti, uskoen\nvahvasti ihmiskunnan hyvään päin tapahtuvaan edistymiseen. Ajattelijana\non Hugo, kuten Guyau sanoo, suuri uneksija; \"tällainen syvä\nuneksiminen\" -- lausuu Guyau teoksessaan 'L'Art au point de vue\nSociologique' -- \"on luontainen useimmille neroille, joita heidän\najatuksensa hallitsevat enemmän kuin mitä he itse voivat ajatuksiaan\nhallita.\" _Théophile Gautier'n_ nimellä _Histoire du Romantisme_\nkootuissa kirjoituksissa on useita mieltäkiinnittäviä ja hienoja\nhuomautuksia Victor Hugosta. Niihin liittyy aikalaisen ja silminnäkijän\nkertoman tuoreus. Samassa suhteessa mieltäkiinnittävä on teos _Victor\nHugo raconté par nu témoin de sa vie_. Se tuntuu olevan suuressa määrin\nHugon itsensä inspireeraama, on toisten väittämän mukaan hänen vaimonsa\nkirjoittama ja sille sopisi paremmin nimeksi Goethen käyttämä\navomielinen nimi \"Wahrheit und Dichtung\", jos nimittäin panemme\nmerkille, että jälkimäinen, eli kuviteltu, on melkoisesti\nvoittopuolella. _Gustave Lansonin_ Hugo-tutkimus sisältyy hänen\nRanskan kirjallishistoriaansa. Se perustuu kriitillisesti koko\nHugo-kirjallisuuteen ja on siinä suhteessa valaiseva. Mutta sitä\nhaittaa kompendion niukkuus ja joltinen kuivuus. Hugon draamoista\nantavat hyviä arvosteluja _A. Royer_ teoksessa: _Histoire du Théâtre\ncontemporain_ ja _Pierre Nebout_ tutkimuksessa: _Le drame romantique_.\n\n_Jalmari Hahl_.\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n DON ALPHONSO d'ESTE\n DONA LUCREZIA\n GENNARO\n GUBETTA\n DON APOSTOLO GAZELLA\n MAFFIO ORSINI\n ASCANIO PETRUCCI\n RUSTIGHELLO\n OLOFERNO VITELLOZZO\n JEPPO LIVERELTO\n MUNKKEJA\n VANGINVARTIJA\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nTerassi Barbarigon palatsissa Venetsiassa. Yöllinen juhla.\nNaamioitettuja kulkee tuon tuostakin näyttämön yli. Molemmin puolin\nterassia komeasti valaistu palatsi, josta kuuluu soittoa. Terassi on\nvarjossa ja vihreiden köynnösten peitossa. Perällä terassin alla on\najateltu virtaavan Zueccan kanava, jonka pinnalla nähdään silloin\ntällöin hämärässä liukuvia gondoloita, puoleksi valaistuja, täynnä\nnaamioita ja soittajia. Kukin gondola kulkee näyttämön peräitse,\nmilloin suloisen milloin surullisen soiton kaikuessa, joka poistuessaan\nvähitellen häipyy. Perällä Venetsia kuun valossa.\n\n\n1:NEN KOHTAUS.\n\n    Joukko nuoria herroja, loistavissa puvuissa, naamiot kädessä,\n    puhelevat terassilla. Gubetta, Gennaro, puettu kapteeniksi,\n    Don Apostolo Gazella, Maffio Orsini, Ascanio Petrucci,\n    Oloferno Vitellozzo, Jeppo Liveretto.\n\nOLOFERNO. Elämme ajassa, jolloin ihmiset tekevät niin paljon kauheita\ntekoja, ettei niistä enää puhutakaan, mutta tapahtumaa niin surullista,\nniin salaperäistä ei liene koskaan kuultu.\n\nASCANIO. Pimeä asia pimeyden miesten tekemä.\n\nJEPPO. Minä tiedän, kuinka se tapahtui. Olen kuullut sen serkultani,\nhänen ylhäisyydeltään kardinaali Carrialelta, jonka tiedot ovat\ntarkemmat kuin kenenkään muun. -- Te tiedätte, kardinaali Carriale,\njolla kardinaali Riarion kanssa oli tuo mainio väittely sodasta Ranskan\nKaarle VII:ttä vastaan?\n\nGENNARO haukotellen. Ah! nyt alkaa Jeppo taas kertoa juttujaan. Minä\nainakaan en viitsi kuunnella. Olen jo ilmankin tarpeeksi väsynyt.\n\nMAFFIO. Nämä asiat eivät sinua huvita, Gennaro, ja onhan se\nymmärrettävää. Sinä olet urhoollinen seikkailija-kapteeni. Sinä kannat\ntekaistua nimeä. Et tunne isääsi, et äitiäsi. Ei kukaan epäile, ett'et\nolisi aatelismies; sen näkee siitä tavasta, millä käytät miekkaasi;\nmutta ainoa, joka osoittaa ylhäistä sukuperääsi, on, että taistelet\nkuni leijona. Henkeni kautta, olemme asetoverit, enkä sano minä tätä\nsinua loukatakseni. Pelastit henkeni Riminissä, minä pelastin sinun\nhenkesi Vicenzan sillalla. Olemme vannoneet auttavamme toisiamme niin\nvaarassa kuin rakkaudessakin, kostaa loistemme puolesta milloin tarve\nvaatii, luvanneet, ett'ei minulla ole muita vihollisia kuin sinun eikä\nsinulla muita kuin minun. Tähtien tutkija ennusti, että tulemme\nkuolemaan samana päivänä, ja me annoimme hänelle siitä ennustuksesta\nkymmenen kultasekiiniä. Emme ole ystäviä, olemme veljiä. Mutta\nmiekkoista sinua, joka muitta mutkitta kutsut itseäsi vaan Gennaroksi,\njonka ei tarvitse kuulua kehenkään, ei olla riippuvainen noista usein\nperityistä ikävistä välttämättömyyksistä, jotka takertuvat\nhistoriallisiin nimiin. Onnellinen sinä! Et tarvitse välittää mitään\nsiitä, mitä tapahtuu ja on tapahtunut, kunhan vaan on olemassa miehiä\ntaistellaksesi ja naisia huvitellaksesi. Mitä sinua liikuttavat\nperheiden ja kaupunkien historiat, sinua miekan miestä, jolla ei ole\nkaupunkia eikä perhettä? Meidän on toista. Meidän täytyy ja me tahdomme\nottaa osaa aikamme tapahtumiin. Isämme ja äitimme ovat olleet\nosallisina noissa murhenäytelmissä, ja melkein kaikki meidän perheemme\nvuotavat vielä verta. -- Kerro meille, mitä tiedät, Jeppo.\n\nGENNARO heitäkse nojatuoliin semmoisen asentoon, joka tahtoo nukkua.\nHerättäkää minut, kun Jeppo on lopettanut.\n\nJEPPO. No niin. -- Se tapahtui vuonna neljätoistasataa\nyhdeksänkymmentä...\n\nGUBETTA näyttämön nurkasta. Yhdeksänkymmentä seitsemän.\n\nJEPPO. Aivan oikein. Yhdeksänkymmentä seitsemän. Eräänä keskiviikon ja\ntorstain välisenä yönä...\n\nGUBETTA. Ei. Tiistain ja keskiviikon.\n\nJEPPO. Olette oikeassa. -- Sinä yönä siis näki eräs Tiberin venhemies,\njoka oli pannut maata venheeseensä virran rannalle vartioidakseen\ntavaroitaan, näki jotakin kerrassaan kauheata. Se oli vähän alapuolella\nPyhän Hieronymon kirkkoa. Saattoi olla noin viisi tuntia jälkeen\npuoliyön. Kirkon vasemmalla puolella olevaa tietä myöten näki venhemies\nyön hämärässä kaksi miestä tulevan, he tulivat jalkaisin toinen\ntoisaalta, he näyttivät levottomilta; sitten ilmaantui taas kaksi\nmiestä ja lopulta kolme; kaikkiaan seitsemän. Yksi ainoa tuli ratsain.\nYö oli jotenkin pimeä. Tiberin puoleisissa taloissa oli yksi ainoa\nhuone valaistu. Nuo seitsemän miestä lähestyivät rantaa. Se, joka oli\ntullut ratsain, käänsi hevosensa ja peruutti sen Tiberiin ja silloin\nnäki venhemies selvästi, että hevosen lautasen toiselta puolelta\nriippuivat jalat ja toiselta puolelta kädet ja pää -- sanalla sanoen\nmiehen ruumis. Toisten väijyessä katujen kulmissa, tarttui kaksi miestä\nkuolleen ruumiiseen, heilauttivat sitä voimakkaasti pari kolme kertaa\nja heittivät sen keskelle Tiberiä. Juuri silloin kun ruumis putosi\nveteen, kysyi ratsumies jotakin ja nuo kaksi miestä vastasivat: Niin,\nmonsignore. Silloin kääntyi ratsumies jokeen päin ja näki jotain mustaa\nkelluvan veden pinnalla. Hän kysyi, mitä se oli. Hänelle vastattiin:\nMonsignore, se on monsignorevainajan vaippa. Ja joku joukosta heitti\nkiviä vaipan päälle, niin että se upposi. Sen tehtyään he menivät\nkaikki yhdessä pois Santo Jacopoon päin. Kas siinä, mitä venhemies\nnäki.\n\nMAFFIO. Kamala tapahtuma. Oliko se joku huomattava henkilö, jonka nuo\nmiehet tuolla tavalla heittivät veteen? Tuo hevonen tekee minuun\nkummallisen vaikutuksen; murhaaja satulassa, kuollut lautasella.\n\nGUBETTA. Hevosen selässä oli kaksi veljestä.\n\nJEPPO. Juuri niin, signore de Belverana. Ruumis oli Giovanni Borgia,\nratsumies oli Cesare Borgia.\n\nMAFFIO. Paholaisperhe tuo Borgian perhe. Mutta sanokaa, Jeppo, miksi\ntappoi veli veljen?\n\nJEPPO. Sitä en voi sanoa. Murhan syy on jotain niin kauheaa, että\nvarmaankin on kuoleman synti sitä edes mainitakaan.\n\nGUBETTA. Minä kerron sen teille. Cesare, Valensian kardinaali, tappoi\nGiovannin, Gandian herttuan, siksi että veljet rakastivat samaa naista.\n\nMAFFIO. Ja kuka oli tuo nainen?\n\nGUBETTA yhä näyttämön perällä. Heidän sisarensa.\n\nJEPPO. Riittää, signore de Belverana. Elkää mainitko meidän kuullemme\ntuon hirveän naisen nimeä. Ei ole perheistämme ainoatakaan, johon hän\nei olisi iskenyt syvää haavaa.\n\nMAFFIO. Eikös siihen juttuun ollut sekotettu lapsikin?\n\nJEPPO. Oli, lapsi, josta en tahdo sanoa muuta kuin että hänen isänsä\noli Giovanni Borgia.\n\nMAFFIO. Tuon lapsen pitäisi nyt olla mies.\n\nOLOFERNO. Hän katosi.\n\nJEPPO. Oliko se Cesare Borgia, jonka onnistui riistää lapsi äidin\nkäsistä? Vai oliko se äiti, jonka onnistui riistää hänet Cesare Borgian\nkäsistä? Sitä ei tiedetä.\n\nDON ASCANIO. Jos äidin onnistui salata poikansa, niin oli se taitavasti\ntehty. Sen jälkeen kun Cesare Borgia, Valensian kardinaali, pääsi\nValensialaisten herttuaksi, on hän murhauttanut, niinkuin tiedätte,\npaitse veljensä Giovannin, kaksi veljensä poikaa, Guifri Borgian,\nSquillaccin ruhtinaan pojat, ja serkkunsa, Francesco Borgian. Tuolla\nmiehellä on oikea raivo surmata sukulaisiaan.\n\nJEPPO. Kautta jumalani! Hän tahtoo olla ainoa Borgia ja saada\nhaltuunsa kaikki paavin rikkaudet.\n\nASCANIO. Sisar, jonka nimeä ette tahdo mainita, Jeppo, eikö hän tehnyt\nsamaan aikaan salaista retkeä Pyhän Sixtuksen luostariin, ei kukaan\ntiedä mistä syystä?\n\nJEPPO. Luulenpa niin. Päästäkseen eroon signore Giovanni Sforzasta,\ntoisesta miehestään.\n\nMAFFIO. Ja mikä oli tuon venhemiehen nimi, joka oli kaiken sen nähnyt?\n\nJEPPO. En tiedä.\n\nGUBETTA. Hänen nimensä oli Giorgio Schiavone, ja hänen työnään oli\nkulettaa puita Tiberiä myöten Ripettaan.\n\nMAFFIO hiljaa Ascaniolle. Siinä on espanjalainen, joka tietää meidän\nasioistamme enemmän kuin me roomalaiset.\n\nASCANIO hiljaa. Minäkin epäilen tuota herra de Belveranaa. Mutta\nelkäämme nyt syventykö tähän seikkaan. Siinä voi ehkä piillä joku\nvaara.\n\nJEPPO. Ah, hyvät herrat! mitä aikaa elämmekään! Ja tunnetteko yhtä\nainoata ihmistä, joka voi olla varma saavansa elää huomiseen tässä\nonnettomassa maassa, täällä raivoavine sotineen, ruttotauteineen ja\nBorgioineen?\n\nDON APOSTOLO. Kuulkaa, hyvät herrat, minä luulen, että me kaikki saamme\nottaa osaa lähetystöön, jonka Venetsian tasavalta lähettää Ferraran\nruhtinaan luo onnittelemaan häntä siitä, että hän on valloittanut\nRiminin Malatestalta. Milloin matkustamme me Ferraraan?\n\nOLOFERNO. Varmaan jo ylihuomenna. Te tiedätte, että molemmat\nlähettiläät jo ovat nimitetyt. Ne ovat senaattori Tiopolo ja\nkaleerilaivain päällikkö, kenraali Grimani.\n\nDON APOSTOLO. Onko kapteeni Gennaro seuraava meitä?\n\nMAFFIO. Epäilemättä. Gennaro ja minä emme koskaan eroa toisistamme.\n\nASCANIO. Minulla on tehtävänä teille, hyvät herrat, hyvin tärkeä\nhuomautus, se, että tuolla juodaan Espanjan viiniä ilman meitä.\n\nMAFFIO. Palatkaamme palatsiin. -- Hoi, Gennaro! (Jepolle) -- Mies on\nkuin onkin nukkunut teidän puhuessanne.\n\nJEPPO. Antaa hänen nukkua.\n\n    Kaikki poistuvat paitsi Gubetta.\n\n\n2:NEN KOHTAUS.\n\n    Gubetta, sitten Dona Lucrezia, Gennaro, nukkuu.\n\nGUBETTA yksin. Niin, minä tiedän enemmän kuin he; he sanoivat sen\nhiljaa. Minä tiedän siitä enemmän kuin he, mutta dona Lucrezia tietää\nsiitä vielä enemmän kuin minä, Valensialaisten herra tietää siitä\nenemmän kuin dona Lucrezia, piru tietää enemmän kuin Valensialaisten\nherra, ja paavi Aleksanteri kuudes tietää enemmän kuin piru. (Katsellen\nGennaroa) -- Kuinka ne nukkuvat hyvin, nuo nuoret.\n\n    Dona Lucrezia tulee sisään, naamioituna. Hän huomaa nukkuvan\n    Gennaron ja katselee häntä ihastuksella ja kunnioituksella.\n\nDONA LUCREZIA itsekseen. Hän nukkuu. -- Tämä juhla on varmaankin häntä\nväsyttänyt. -- Kuinka hän on kaunis! (Kääntyen) -- Gubetta.\n\nGUBETTA. Puhukaa hiljemmin, rouva. -- Minun nimeni ei täällä ole\nGubetta, vaan kreivi de Belverana, kastilialainen aatelismies, ja te,\nte olette markiisitar de Ponteqvadrato, napolitar. Me emme saa näyttää\ntuntevamme toisiamme. Eikö teidän ylhäisyytenne ole itse niin\nmäärännyt? Te ette ole täällä kotonanne; olette Venetsiassa.\n\nDONA LUCREZIA. Oikein, Gubetta. Mutta täällä terassilla ei ole ketään\nmuuta kuin tuo nuori mies ja hän nukkuu. Voimme puhella hetkisen.\n\nGUBETTA. Niinkuin teidän ylhäisyytenne suvaitsee. Mutta minulla olisi\nannettavana vielä yksi neuvo, se, ett'ette riisuisi naamiotanne. Teidät\nvoitaisiin tuntea.\n\nDONA LUCREZIA. Mitä minä siitä! Jos he eivät tiedä, kuka minä olen, ei\nminulla ole mitään pelättävää. Jos taas tietävät, kuka olen, niin on\nheidän asiansa pelätä.\n\nGUBETTA. Olemme Venetsiassa, signora. Teillä on täällä paljon\nvihamiehiä ja vapaita vihamiehiä. Venetsian tasavalta ei tietysti\nsalli, että teidän ylhäisyydellenne tehdään mitään pahaa, mutta teitä\nvoitaisiin kuitenkin häväistä.\n\nDONA LUCREZIA. Ah, olet oikeassa. Todellakin, nimeni herättää kauhua.\n\nGUBETTA. Täällä on muitakin kuin venetsialaisia. On roomalaisia,\nnapolilaisia, romagnalaisia, lombardialaisia, italialaisia koko\nItaliasta.\n\nDONA LUCREZIA. Ja koko Italia minua vihaa! Olet oikeassa. Mutta on\naika, että kaikessa tuossa tapahtuu muutos. En syntynyt tekemään pahaa,\ntunnen sen tällä hetkellä selvemmin kuin koskaan ennen. Se on perheeni\nesimerkki, joka on minua siihen vienyt. -- Gubetta!\n\nGUBETTA. Signora?\n\nDONA LUCREZIA. Lähetä heti viemään meidän hallinto-alueellemme\nSpoletoon määräyksiä, joita nyt sinulle annamme.\n\nGUBETTA. Määrätkää, signora, minulla on aina neljä muulia satuloituna\nja neljä sanansaattajaa valmiina lähtemään.\n\nDONA LUCREZIA. Miten on menetelty Galeas Accaiolin kanssa?\n\nGUBETTA. Hän on yhä vankilassa, odottamassa, että teidän ylhäisyytenne\nhirtättää hänet.\n\nDONA LUCREZIA. Entä Guifri Buondelmonte?\n\nGUBETTA. Tyrmässä. Ette ole vielä käskenyt kuristaa häntä.\n\nDONA LUCREZIA. Entä Manfredi de Curzola?\n\nGUBETTA. Kuristamatta vielä hänkin.\n\nDONA LUCREZIA. Entä Spadacappa?\n\nGUBETTA. Teidän antamanne määräyksen mukaan ei hänelle ole annettava\nmyrkkyä ennen kuin pääsiäisenä, ehtoollisessa. Pääsiäinen on kuuden\nviikon päästä. Nyt on meillä karnevaali.\n\nDONA LUCREZIA. Entä Pietro Capra?\n\nGUBETTA. Tällä hetkellä on hän vielä Pesaron piispa ja\nkansliapäällikkö. -- Mutta kuukauden kuluttua ei hänestä ole oleva kuin\nvähän pölyä jälellä. Sillä meidän pyhä isämme on vangituttanut hänet\nteidän valituksenne johdosta ja pitää häntä hyvässä turvassa Vatikaanin\nmaanalaisissa kammioissa.\n\nDONA LUCREZIA. Gubetta, kirjoita heti pyhälle isälle, että minä pyydän\nhäneltä armoa Pietro Capralle. Gubetta, laskettakoon Accaioli\nvapauteen. Vapauteen myöskin Manfredi de Curzola! Vapauteen\nBuondelmonte! Vapauteen Spadacappa!\n\nGUBETTA. Odottakaa, rouva, odottakaa, antakaa minun hiukan hengähtää.\nMitä kaikkia määräyksiä te annattekaan? Oh, hyvä jumala! armoa sataa\nsatamalla! laupeutta ropisee kuin rakeita! minä hukun, minä hukun! minä\nen pääse koskaan kuiville tästä hyvien töiden vedenpaisumuksesta.\n\nDONA LUCREZIA. Hyvien tai pahojen, mitä se sinua liikuttaa, kun saat\nniistä maksun?\n\nGUBETTA. Minä tarkoitan vaan, että hyvä teko on aina vaikeampi tehdä\nkuin paha. -- Mies parkaa minua! Mihinkä minä joudunkaan, jos tekin nyt\naijotte ruveta laupeutta harjoittamaan?\n\nDONA LUCREZIA. Kuule, Gubetta, sinä olet minun vanhin ja uskollisin\nuskottuni.\n\nGUBETTA. Minulla on todellakin jo viisitoista vuotta ollut kunnia olla\nteidän työtoverinne.\n\nDONA LUCREZIA. No niin! sano, Gubetta, vanha ystäväni, vanha\nrikostoverini, etkö sinäkin jo ala tuntea tarvetta ruveta muuttamaan\ntätä elintapaa? etkö sinäkin jo ala kaivata siunausta, sinä niinkuin\nminäkin, jotka olemme niin kauvan kirousta kantaneet? eikö sinullekin\nrikoksia riitä?\n\nGUBETTA. Näen, että teistä on tulemassa kaikkein sivein ylhäisyys.\n\nDONA LUCREZIA. Eikö meidän yhteinen maineemme, meidän kauhea maineemme,\nmyrkyttäjäin ja murhaajain, jo ala sinua painaa, Gubetta?\n\nGUBETTA. Ei vähääkään. Kulkiessani Spoleton katuja kuulen kyllä joskus\npahanilkisten murahtelevan takanani: Hum! siinä menee Gubetta,\nmyrkky-Gubetta, tikari-Gubetta, hirttäjä-Gubetta! sillä he ovat\nliittäneet nimeeni loistavan tupsun kaikellaisia liikanimiä. Tuommoista\nsanotaan takanani ja kun ei suu sano, niin puhuvat silmät. Mutta mitä\nse tekee? Olen tottunut huonoon maineeseeni, niinkuin paavin sotamies\non tottunut tekemään palvelusta messun aikana.\n\nDONA LUCREZIA. Mutta etkö sinä pelkää, että kaikki nuo vihan nimet,\njoita sinun päällesi syydetään, ja joita syydetään myöskin minun\npäälleni, voivat herättää vihaa ja ylenkatsetta jossain sydämmessä,\njonka toivoisit sinua rakastavan? Et siis rakasta ketään ihmistä\nmaailmassa?\n\nGUBETTA. Tahtoisin kernaasti tietää, ketä te rakastatte, Signora?\n\nDONA LUCREZIA. Mitä sinä siitä tiedät? Tahdon puhua kanssasi suoraan\nenkä tule puhumaan en isästäni, en veljestäni, en miehestäni, en\nrakastajistani.\n\nGUBETTA. Minulle on käsittämätöntä, ketä muuta siis voisitte rakastaa.\n\nDONA LUCREZIA. Onpa vielä muutakin, Gubetta.\n\nGUBETTA. Vai niin! rupeatteko siveäksi rakkaudesta jumalaan?\n\nDONA LUCREZIA. Gubetta! Gubetta! Jos tähän aikaan olisi Italiassa,\ntässä onnettomassa ja rikoksellisessa Italiassa, jalo ja puhdas sydän,\nsydän täynnä yleviä ja miehekkäitä hyveitä, enkelin sydän sotilaan\npanssarin alla; jos ei minua elähyttäisi, minua vihattua, halveksittua,\nkammottua, miesten kiroamaa, taivaan tuomitsemaa, kurjaa\nkaikkivaltiasta naisparkaa; jos ei minua tässä äärettömässä\nsurkeudessani, jossa sieluni painiskelee kuoleman kanssa, elähyttäisi\nja ylläpitäisi kuin yksi ainoa ajatus, yksi ainoa toivo, yksi ainoa\nmahdollisuus: ansaita ja ennen kuolematani saavuttaa pienen pieni\npaikka, hiukkanenkaan hellyyttä ja kunnioitusta tuossa niin jalossa ja\npuhtaassa sydämmessä; jos ei minulla olisi muuta ajatusta kuin ylpeys\ntuntea sen kerran sykkivän omaa sydäntäni vastaan, -- ymmärrätkö nyt,\nGubetta, miksi minulla on kiire pyhkimään pois menneisyyteni,\npuhdistamaan maineeni, pesemään ne tahrapilkut, joita minulla on joka\npaikassa ruumiissani, ja muuttaa koko Italian vihaama ja kammoama\nnimeni kunniallisen, katuvaisen ja siveellisen ihmisen kunniakkaaksi\nnimeksi?\n\nGUBETTA. Hyvä jumala, minkä erakkopyhimyksen kanssa olettekaan mahtanut\ntörmätä yhteen?\n\nDONA LUCREZIA. Elä naura. Olen jo kauvan näitä ajatuksia hautonut,\nvaikk'en ole niistä sinulle puhunut. Kun on joutunut rikosten myrskyn\nvietäväksi, ei ole helppo pysähtyä niin pian kun tahtoisi. Kaksi\nenkeliä on taistellut minussa, hyvä ja paha, mutta minä uskon, että\nhyvä on vihdoin vievä voiton.\n\nGUBETTA. No niin, _te Deum laudamus, magnificat anima mea Dominum_. --\nTiedättekö, signora, ett'en minä enää ymmärrä teitä ollenkaan, ja että\nte jo jonkun aikaa sitten olette ollut minulle suorastaan selittämätön.\nKuukausi sitten teidän ylhäisyytenne ilmoittaa matkustavansa Spoletoon,\nheittää hyvästinsä puolisolleen monsignore don Alphonse d'Estelle,\njolla sivumennen sanoen on se heikkous, että hän rakastaa teitä kuin\nkuhertajakyyhkynen ja on mustasukkainen kuin tiikeri, niin, teidän\nylhäisyytenne jättää siis Ferraran, ja lähtee salaa Venetsiaan, melkein\nilman seuruetta, kätkeytyneenä napolilaisen valhenimen taa, ja minä\nespanjalaisen valhenimen taa. Tultuaan Venetsiaan teidän ylhäisyytenne\neroo minusta ja määrää, ett'en saa olla teitä tuntevinani. Ja sitten te\nalatte juosta juhlissa, soittajaisissa, käytätte hyväksenne karnevaalia\nliikkuaksenne kaikkialla naamioituna, piilossa kaikilta, valepuvussa,\npuhuttelematta minua muulloin kuin iltasin suurimmassa kiireessä, ja\nnyt päättyy tämä maskeradi saarnaan. Saarnaan, jonka te pidätte\nminulle! Eikö tämä ole kerrassaan kummallista ja käsittämätöntä? Olette\nmuuttanut nimenne, pukunne, nyt muutatte luonteennekin. Kunniani\nkautta, karnevalia jatkuu jo liian pitkälle. Olen aivan sekaisin. Missä\non syy tähän käytökseenne?\n\nDONA LUCREZIA tarttuen kiivaasti hänen käteensä ja vieden hänet\nnukkuvan Gennaron luo. Näetkö tuon nuoren miehen?\n\nGUBETTA. Tunnen hänet hyvinkin ja tiedän myöskin, että juuri hänen\njälessänsä te naamionne suojassa olette juossut kaiken aikaa senjälkeen\nkun tulitte Venetsiaan.\n\nDONA LUCREZIA. Mitä sanot hänestä?\n\nGUBETTA. Sanon, että hän on nuori mies, joka nukkuu penkillä, ja olisi\nnukkunut seisoalleenkin ja suu auki, jos olisi saanut kuulla\nkolmannenkaan osan teidän sivistyttävästä ja opettavasta\nkeskustelustanne minun kanssani.\n\nDONA LUCREZIA. Eikö hän sinusta ole kovin kaunis?\n\nGUBETTA. Hän olisi vieläkin kauniimpi, jos eivät hänen silmänsä olisi\nkiinni. Kasvot ilman silmiä ovat kuin palatsi ilman ikkunoita.\n\nDONA LUCREZIA. Jos tietäisit, kuinka minä häntä rakastan!\n\nGUBETTA. Olkoon se teidän kuninkaallisen puolisonne, don Alphonson\nasia. Minun tulee kuitenkin ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne, että\nvaivanne ovat turhat. Olen kuullut kerrottavan, että tuo nuori mies\nrakastaa erästä nuorta, kaunista naista, nimeltä Fiammetta.\n\nDONA LUCREZIA. Ja rakastaako tuo nuori nainen häntä?\n\nGUBETTA. Niin kerrotaan.\n\nDONA LUCREZIA. Sitä parempi. Tahtoisin niin mielelläni, että hän olisi\nonnellinen.\n\nGUBETTA. Sepä vasta merkillistä, eikä ollenkaan teidän tapaistanne.\nLuulin teitä mustasukkaisemmaksi.\n\nDONA LUCREZIA katsellen Gennaroa. Mitkä jalot piirteet.\n\nGUBETTA. Minusta on hän jonkun näköinen...\n\nDONA LUCREZIA kiivaasti. Elä sano minulle, kenen näköinen hän on. Jätä\nminut.\n\n    Gubetta poistuu. Dona Lucrezia katselee hetken aikaa kuin\n    autuaasti huumautuneena Gennaroa, eikä huomaa kahta miestä,\n    jotka ovat ilmaantuneet näyttämön perälle ja tarkastelevat\n    häntä.\n\nDONA LUCREZIA luullen olevansa yksin. Se on siis hän! minun on siis\nsallittu hetken aikaa katsella häntä ilman vaaraa. En, minä en ollut\nuneksunut häntä kauniimmaksi! Oi, jumalani! säästä minulta sen pelon\ntuska, että hän minua koskaan vihaisi ja halveksuisi. Tiedäthän, että\nhän on ainoa, jota tässä maailmassa rakastan. -- En uskalla riisua\nnaamiotani, mutta täytyyhän minun kuitenkin pyhkiä kyyneleeni.\n\n    Hän riisuu naamionsa kuivataksensa kyyneleensä. -- Naamioidut\n    miehet puhelevat matalalla äänellä, sill'aikaa kun hän vaipuu\n    katselemaan Gennaroa.\n\nENSIMMÄINEN NAAMIOITU MIES. Riittää. Voin palata Ferraraan. Olin tullut\nVenetsiaan, saadakseni varmuutta hänen uskottomuudestaan; olen nähnyt\ntarpeeksi. En voi olla kauvempaa poissa Ferrarasta. Tuo nuori mies on\nhänen rakastajansa. Mikä on hänen nimensä, Rustighello?\n\nTOINEN NAAMIOITU MIES. Gennaro. Se on eräs seikkailijakapteeni,\nurhoollinen mies, isätön ja äiditön, mies, jonka tarkoituksia ei\ntunneta. Hän on tällä haavaa Venetsian tasavallan palveluksessa.\n\nENSIMMÄINEN MIES. Toimita niin, että hän tulee Ferraraan.\n\nTOINEN MIES. Se käy itsestään, monsignore. Hän matkustaa huomenna\nFerraraan useiden ystäväinsä kanssa, jotka ottavat osaa senaattorien\nTiopolon ja Grimanin lähetystöön.\n\nENSIMMÄINEN MIES. Hyvä. Saamani tiedot olivat oikeat. Olen nähnyt\ntarpeeksi, voimme palata takaisin.\n\n    He poistuvat.\n\nDONA LUCREZIA pannen kätensä ristiin, ja melkein polvillaan Gennaron\nedessä. Oi, jumalani, olkoon hänellä onnea maailmassa yhtä paljon kuin\nminulla on ollut onnettomuutta.\n\n    Hän painaa suudelman Gennaron otsalle, joka\n    samassa herää ja hypähtää ylös.\n\nGENNARO (tarttuen Lucrezian molempiin käsiin. Lucrezia on\nmenehtymäisillään). Suudelma! nainen! Kunniani kautta, signora, jos te\nolisitte kuningatar ja minä runoniekka, niin olisi tässä syntymässä\nsama seikkailu, mihin joutui messire Alain Chartier, ranskalainen\nlaulaja. -- Mutta minä en tiedä, kuka te olette ja minä olen vaan\ntavallinen sotilas.\n\nDONA LUCREZIA. Päästäkää minut, signore Gennaro!\n\nGENNARO. Ei toki, signora.\n\nDONA LUCREZIA. Joku tulee.\n\n    Hän pakenee ja Gennaro seuraa häntä.\n\n\n3:S KOHTAUS.\n\n    Jeppo, sitten Maffio.\n\nJEPPO tullen päinvastaiselta puolelta. Kenen olivat nuo kasvot? Se on\nkuin onkin hän. Tuo nainen Venetsiassa! -- Maffio, kuule!\n\nMAFFIO tulee sisään. Mikä hätänä?\n\nJEPPO. Kuulumaton sattuma!\n\n    Puhuu Maffion korvaan.\n\nMAFFIO. Oletko varma?\n\nJEPPO. Yhtä varma kuin että olemme täällä Barbarigon palatsissa emmekä\nLabbian palatsissa.\n\nMAFFIO. Hän keskusteli keikaillen Gennaron kanssa?\n\nJEPPO. Niin, Gennaron kanssa.\n\nMAFFIO. Veljeni Gennaro on pelastettava tuosta hämähäkin verkosta.\n\nJEPPO. Tule, mennään ilmoittamaan ystäville.\n\n    He poistuvat. -- Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä; aina vähän\n    päästä nähdään gondoloita kulkevan näyttämön perällä, soiton\n    soidessa. -- Gennaro ja dona Lucrezia tulevat, Lucrezia\n    naamioituna.\n\n\n4:S KOHTAUS.\n\n    Gennaro, Dona Lucrezia.\n\nDONA LUCREZIA. Tämä terassi on hämärä ja autio; voin poistaa naamioni\ntäällä. Minä tahtoisin, että te näkisitte minun kasvoni, Gennaro.\n\n    Hän riisuu naamionsa.\n\nGENNARO. Te olette kovin kaunis!\n\nDONA LUCREZIA. Katsele minua, Gennaro, ja sano minulle, ett'en herätä\nsinussa kauhua.\n\nGENNARO. Tekö herättäisitte minussa kauhua! ja miksi? Päin vastoin,\nminä tunnen sydämmeni pohjassa jotain, joka vetää minua teihin.\n\nDONA LUCREZIA. Sinä siis luulet, että voisit minua rakastaa, Gennaro?\n\nGENNARO. Miksi en voisi? On kuitenkin, tahdon olla suora, on kuitenkin\nnainen, jota aina tulen rakastamaan enemmän kuin teitä.\n\nDONA LUCREZIA hymyillen. Minä tiedän. Pikku Fiammetta.\n\nGENNARO. Ei.\n\nDONA LUCREZIA. Kuka sitten?\n\nGENNARO. Äitini.\n\nDONA LUCREZIA. Äitisi? äitisi, oo, Gennaro! Sinä rakastat paljon\näitiäsi, eikö totta?\n\nGENNARO. Enkä minä kuitenkaan koskaan ole häntä nähnyt. Se on\nvarmaankin teistä hyvin kummallista, eikö niin? Kuulkaa, en tiedä\nmiksi, mutta minun tekee mieleni uskoa teille jotain; tekee mieleni\nilmaista teille salaisuus, jota en vielä ole ilmaissut kenellekään, en\nedes aseveljelleni, en edes Maffio Orsinille. On omituista paljastaa\nitsensä näin, kenelle tahansa, mutta minusta tuntuu kuin ette olisikaan\nminulle kuka tahansa. -- Olen sotilas, joka ei tunne perhettään. Minä\nkasvoin Kalabriassa erään kalastajan luona, jota luulin isäkseni.\nTäyttäessäni kuusitoista vuotta tuo kalastaja ilmoitti minulle, ett'ei\nhän ollutkaan isäni. Vähän aikaa sen jälkeen tuli muuan herra, ja\nasesti minut ritariksi ja meni pois avaamatta kypäriään. Taas vähän\naikaa sen jälkeen tuli mustiin puettu mies ja antoi minulle kirjeen.\nAvasin sen. Äitini minulle kirjoitti, äitini, jota en tuntenut, äitini,\njota haaveilin hyväksi, helläksi, suloiseksi, kauniiksi niinkuin te,\näitini, jota ihailin ja jumaloin koko sielustani ja sydämmestäni. Tuo\nkirje ilmaisi minulle, yhtäkään nimeä mainitsematta, että olin\naatelinen ja suurta sukua, ja äitini oli kovin onneton. Äiti parka!\n\nDONA LUCREZIA. Sinä hyvä Gennaro!\n\nGENNARO. Siitä päivästä alkaen rupesin minä seikkailijaksi; koska jo\nolin jotakin syntymäni kautta, niin tahdoin tulla joksikin myöskin\nmiekkani kautta. Olen harhaillut halki Italian. Mutta kunkin kuukauden\nensimmäisenä päivänä, missä silloin ollenkin, saapuu luokseni sama\nlähetti. Hän antaa minulle kirjeen äidiltäni, saa vastaukseni ja menee,\neikä hän sano minulle mitään enkä minä sano hänelle mitään, sillä hän\non kuuro ja mykkä.\n\nDONA LUCREZIA. Et siis tiedä mitään perheestäsi?\n\nGENNARO. Tiedän, että minulla on äiti, että hän on onneton, ja että\nminä antaisin elämäni tässä maailmassa saadakseni nähdä hänen itkevän\nja elämäni toisessa maailmassa saadakseni nähdä hänen hymyilevän. Siinä\nkaikki, mitä tiedän.\n\nDONA LUCREZIA. Mitä teet noilla kirjeillä?\n\nGENNARO. Ne ovat minulla kaikki täällä sydämmelläni. Me sotilaat, me\npanemme rintamme usein alttiiksi vihollisen miekan iskuille. Äidin\nkirjeet ovat hyvä haarniska.\n\nDONA LUCREZIA. Sinä jalo nuori mies!\n\nGENNARO. Odottakaa, tahdotteko nähdä hänen käsialansa? Kas tässä yksi\nhänen kirjeistään. (Hän ottaa poveltaan paperin, jota suutelee ja antaa\nsen sitten Dona Lucrezialle.) Lukekaa se.\n\nDONA LUCREZIA lukien: \"... Elä koeta päästä minua tuntemaan, rakas\nGennaroni, ennenkun on tullut se päivä, jonka minä olen määräävä. Minä\nolen kovin surkuteltava olento. Säälimättömät sukulaiset ympäröivät\nminua ja he tappaisivat sinut, niinkuin he tappoivat sinun isäsi. Ei\nkukaan muu kuin minä saa tietää sinun syntymäsi salaisuutta. Se on niin\nsurullinen salaisuus ja se on niin suuri salaisuus, että jos sinä sen\nsaisit tietää, et malttaisi siitä vaieta; nuoret ovat luottavaisia,\nsinä et tunne niin hyvin kuin minä niitä vaaroja, jotka sinua\nympäröivät; kuka tietää? sinä tahtoisit ehkä uhmata niitä nuoren miehen\nturhamaisuudesta, sinä puhuisit, sinä ehkä antaisit aavistaa jotakin\nitsestäsi, etkä sinä sen jälkeen saisi elää kahta päivää. Ei, ei! tyydy\ntietämään, että sinulla on äiti, joka sinua jumaloi, ja joka yöt ja\npäivät valvoo henkeäsi. Gennaroni, poikani, en rakasta tässä maailmassa\nmitään muuta kuin sinua. Sydämmeni sulaa, kun sinua ajattelen...\"\n\n    Keskeyttää, pidättäen kyyneliään.\n\nGENNARO. Kuinka hellästi te luette. Voisi sanoa, ett'ette lue, vaan\npuhutte. -- Ah, te itkette. -- Te olette hyvä, minua miellyttää nähdä\nteidän itkevän lukiessanne, mitä äitini minulle kirjoittaa... (Hän\nottaa kirjeen, suutelee sitä uudelleen ja pistää sen povelleen.) --\nNiin, te näette nyt, että kehtoni ympärillä on tapahtunut paljon\nrikoksia. -- Äiti parkani! -- Ymmärrättekö nyt, miksi minä en välitä\nlemmen seikkailuista ja semmoisista, kun ei minulla ole kuin yksi ainoa\najatus sydämmessäni, äitini! Oi, jos voisin vapauttaa äitini! palvella\nhäntä! kostaa hänen kärsimyksensä, lohduttaa häntä, mikä onni! Vasta\nsitten on aika ajatella rakkautta. Kaikki mitä teen, sen teen ollakseni\näitini arvoinen. On paljon seikkailijoita, jotka eivät välitä mistään,\njotka taisteleisivat paholaisen puolesta, taisteltuaan juurikään pyhän\nMikaelin puolesta; minä, minä en palvele kuin oikeita asioita. Tahdon\nkerran laskea äitini jalkain juureen miekan niin puhtaan, niin\nuskollisen kuin on jonkun keisarin miekka. -- Minulle tarjottiin\nsuuripalkkainen paikka tuon inhoittavan Lucrezia Borgian palveluksessa.\nMinä hylkäsin tarjouksen.\n\nDONA LUCREZIA. Gennaro! -- Gennaro! säälikää pahojakin. Ettehän tiedä,\nmitä heidänkin sydämmissään liikkuu.\n\nGENNARO. Minä en sääli niitä, jotka eivät muita sääli. Mutta elkäämme\nsiitä enää puhuko. Ja nyt kun minä olen sanonut teille, kuka olen, niin\ntehkää te samoin ja sanokaa vuorostanne minulle, kuka te olette?\n\nDONA LUCREZIA. Olen nainen, joka teitä rakastaa, Gennaro.\n\nGENNARO. Mutta nimenne?...\n\nDONA LUCREZIA. Elkää sitä minulta enää kysykö.\n\n    Soihtuja. Sisään tulevat melulla Maffio ja Jeppo.\n    Dona Lucrezia panee kiireesti naamion silmilleen.\n\n\n5:S KOHTAUS.\n\n    Samat, Maffio Orsini, Jeppo Liveretto, Ascanio Petrucci,\n    Oloferno Vitellozzo, Don Apostolo Gazella. Herroja, naisia,\n    palvelijoita, jotka kantavat soihtuja.\n\nMAFFIO soihtu kädessä. Gennaro, tahdotko tietää, kuka on tuo nainen,\njonka kanssa kuhertelet?\n\nDONA LUCREZIA syrjään, naamionsa takaa. Armollinen taivas!\n\nGENNARO. Olette ystäviäni, mutta minä vannon kautta jumalan, että se,\njoka koskee tämän naisen naamioon, on rohkea mies. Naisen naamio on\npyhä niinkuin miehen kasvot.\n\nMAFFIO. Mutta silloin täytyy naisen ensin olla naisen, Gennaro! Mutta\nme emme tahdo häväistä tuota, me tahdomme vaan sanoa hänelle nimemme.\n(Astuen askeleen Lucreziaa kohden.) -- Signora, minä olen Maffio\nOrsini, sen Gravinan herttuan veli, jonka teidän kätyrinne kuristivat\nkuoliaaksi yöllä hänen nukkuessaan.\n\nJEPPO. Signora, minä olen Jeppo Liveretto, sen Liveretto Vitellin\nveljen poika, jonka te pistätitte kuoliaaksi Vatikanin kellarissa.\n\nASCANIO. Signora, minä olen Ascanio Petrucci, Pandolfo Petruccin\norpana, Sienan herran, jonka te salamurhautitte anastaaksenne sitä\nhelpommin hänen kaupunkinsa.\n\nOLOFERNO. Minun nimeni on Oloferno Vitellozzo, sen Jago Appianin veljen\npoika, jonka te annoitte myrkyttää eräässä juhlassa, sittenkun ensin\nolitte petollisesti saanut haltuunne hänen kauniin linnansa Piombinon.\n\nDON APOSTOLO. Signora, olette mestauttanut don Francesco Gazellan,\nkolmannen miehenne don Alphonso d'Aragonin enon, jonka isketitte\nkuoliaaksi Pyhän Pietarin kirkon portailla. Olen Apostolo Gazella,\ntoisen serkku ja toisen poika.\n\nDONA LUCREZIA. Jumalani.\n\nGENNARO. Kuka on tuo nainen?\n\nMAFFIO. Ja nyt kun me olemme sanoneet teille nimemme, sallitteko, että\nsanomme teille teidänkin nimenne?\n\nDONA LUCREZIA. Ei, ei, säälikää minua. Ei hänen kuullensa.\n\nMAFFIO riistäen hänen naamionsa. Riisukaa naamionne, signora, että\nsaamme nähdä, voitteko vielä punastua.\n\nDON APOSTOLO. Gennaro, tuo nainen, jolle puhuit rakkautta, on\nmyrkyttäjä ja aviorikkoja.\n\nJEPPO. Sukurutsa kaikissa asteissa, sukurutsa molempain veljiensä\nkanssa, jotka ovat tappaneet toisensa rakkaudesta häneen.\n\nDONA LUCREZIA. Armoa!\n\nASCANIO. Sukurutsa isänsä kanssa, joka on paavi.\n\nDONA LUCREZIA. Sääliä!\n\nOLOFERNO. Sukurutsa lastensa kanssa, jos hänellä olisi lapsia; mutta\ntaivas ei anna lapsia hirviöille.\n\nDONA LUCREZIA. Riittää, riittää!\n\nMAFFIO. Tahdotko tietää hänen nimensä, Gennaro?\n\nDONA LUCREZIA. Armoa, armoa!\n\nMAFFIO. Gennaro, tahdotko tietää hänen nimensä?\n\nDONA LUCREZIA laahautuen Gennaron polviin. Elä kuule heitä, Gennaro!\n\nMAFFIO levittäen kätensä. Hän on Lucrezia Borgia.\n\nGENNARO sysäten hänet luotaan. Oo!\n\nKAIKKI. Lucrezia Borgia!\n\n    Dona Lucrezia kaatuu pyörtyneenä Gennaron jalkain juureen.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nTori Ferrarassa. Oikealla palatsi ja sen parveke, joka on uutimilla\nverhottu, ja matala ovi. Parvekkeen alla suuri kivinen vaakunakilpi,\njohon on suurilla kiiltävillä pronssikirjaimilla kirjoitettu: BORGIA.\nVasemmalla pieni rakennus, jonka ovi antaa kadulle. Perällä huoneita ja\nkellotorneja.\n\n\n1:NEN KOHTAUS.\n\n    Dona Lucrezia, Gubetta.\n\nDONA LUCREZIA. Onko kaikki valmiina täksi illaksi, Gubetta?\n\nGUBETTA. On.\n\nDONA LUCREZIA. Ovatko ne siellä kaikki viisi?\n\nGUBETTA. Ovat, kaikki viisi.\n\nDONA LUCREZIA. He häpäisivät minua kauheasti, Gubetta.\n\nGUBETTA. En ollut siellä.\n\nDONA LUCREZIA. He olivat säälimättömiä?\n\nGUBETTA. He sanoivat teille nimenne noin vaan ilman muuta.\n\nDONA LUCREZIA. He eivät vain sanoneet minulle nimeäni, Gubetta, vaan he\nsylkivät minua silmille.\n\nGUBETTA. Keskellä tanssiaisia.\n\nDONA LUCREZIA. Gennaron edessä.\n\nGUBETTA. Ovat nekin hurjapäitä, jätetäänpäs Venetsia ja tullaanpas\nFerraraan. Totta kyllä, että he eivät voineet tehdä juuri toisinkaan,\nsenaatti kun oli valinnut heidät ottamaan osaa lähetystöön, joka saapui\nviime viikolla.\n\nDONA LUCREZIA. Oo, hän vihaa ja halveksii minua nyt, ja se on heidän\nsyynsä! -- Ah, Gubetta, minä kostan heille!\n\nGUBETTA. Kas, se on taas oikeata puhetta. Laupeutenne unelmat ovat\nhaihtuneet, jumalan kiitos. Minun on paljoa parempi olla teidän\nylhäisyytenne kanssa, kun olette luonnollinen niinkuin nyt. Olen ollut\nkuin eksyksissä. Nähkääs, hyvä rouva, järvi on saaren vastakohta, torni\non kaivon vastakohta, vesijohto on sillan vastakohta, ja minulla on\nkunnia olla siveellisen ihmisen vastakohta.\n\nDONA LUCREZIA. Gennaro on heidän kanssansa, pidä vaari, ett'ei hänelle\ntapahdu mitään pahaa.\n\nGUBETTA. Jos meistä tulisi, teistä hyvä nainen ja minusta hyvä mies,\nolisi se luonnotonta.\n\nDONA LUCREZIA. Pidä huolta siitä, ett'ei Gennarolle tapahdu mitään\npahaa, sanon minä!\n\nGUBETTA. Olkaa huoletta.\n\nDONA LUCREZIA. Tahtoisin kuitenkin nähdä hänet vielä kerran.\n\nGUBETTA. Mutta teidän ylhäisyytennehän näkee hänet joka päivä. Olette\nvoittanut hänen palvelijansa ja se on saanut isäntänsä asumaan tuossa\nhökkelissä, vastapäätä teidän parvekettanne, ja onhan teitä kohdannut\nselittämätön onni nähdä joka päivä ikkunastanne, kuinka tuo\nuseinmainittu aatelismies tulee sisään ja menee ulos.\n\nDONA LUCREZIA. Minä sanon, että tahtoisin puhutella häntä, Gubetta.\n\nGUBETTA. Ei mikään ole helpompaa. Lähettäkää vaippanne kantaja Alphonso\nsanomaan hänelle, että teidän ylhäisyytenne odottaa häntä tänään sillä\nja sillä tunnilla palatsissa.\n\nDONA LUCREZIA. Minä teen sen, Gubetta. Mutta tuleeko hän?\n\nGUBETTA. Menkää sisään, signora, minä luulen, että hän on hetipaikalla\nkulkeva tästä ohitse noiden kukkopoikien kanssa.\n\nDONA LUCREZIA. Luulevatko ne sinua yhäkin kreivi de Belveranaksi?\n\nGUBETTA. He luulevat minua espanjalaiseksi kiireestä kantapäähän. Olen\nheidän paras ystävänsä. Lainaan heille rahaa.\n\nDONA LUCREZIA. Rahaa! ja mitä varten?\n\nGUBETTA. Sitä varten tietysti, että heillä sitä olisi. Muuten, ei\nmikään ole niin espanjalaista kuin näyttää hyvin pyrstökkäältä ja vetää\npirua pyrstöstä.\n\nDONA LUCREZIA syrjään. Oi, jumalani, ett'ei minun Gennarolleni\ntapahtuisi mitään onnettomuutta!\n\nGUBETTA. Tuosta johtuu mieleeni jotakin.\n\nDONA LUCREZIA. Mitä?\n\nGUBETTA. Johtuu mieleeni, että pirun pyrstön pitää olla paikkaansa\nhyvin istutettu ja väännetty ja kiinni juotettu, että se pysyisi\njuhlallisesti pystyssä eikä jäisi niiden lukemattomien ihmisten käsiin,\njotka tahtovat sitä yhtämittaa irti kiskoa.\n\nDONA LUCREZIA. Sinä naurat kaikelle, Gubetta.\n\nGUBETTA. Se tapa voi olla yhtä hyvä kuin toinenkin.\n\nDONA LUCREZIA. Minä luulen, että he tulevat. -- Pidä huoli kaikesta.\n\n    Hän menee palatsiin parvekkeen alla olevasta pienestä ovesta.\n\n\n2:NEN KOHTAUS.\n\n    Gubetta.\n\nGUBETTA yksin. Kuka on tuo Gennaro? ja mitä hittoa tahtoo herttuatar\nhänestä? En tiedä kaikkia hänen salaisuuksiaan, eikä ole tarviskaan,\nmutta tämä kiihoittaa uteliaisuuttani. Tällä kertaa ei hänellä ole\nollut luottamusta minuun elköönkä hän luulko, että minä aion palvella\nhäntä tässä asiassa; selvitköön hän seikkailustaan Gennaron kanssa niin\nhyvin kuin taitaa. Mutta mikä omituinen tapa rakastaa nuorta miestä,\nkun on Roderigo Borgian ja Vanozzan tytär, kun on nainen, jonka\nsuonissa virtaa ilotytön ja paavin veri. Signora Lucrezia käy\nplatoniseksi. En ihmettelisi enää mitään, en sitäkään, vaikka minulle\ntultaisiin sanomaan, että paavi Aleksanteri kuudes uskoo Jumalaan.\n\n    Katselee lähimmälle kadulle päin.\n\nKas niin, siellä tulevat nuoret hurjapäät tuttavani Venetsian\nkarnevaalista. Jättää puolueeton ja vapaa maa ja tulla Ferraraan, kun\non ensin sillä tavoin loukannut Ferraran herttuatarta! Heidän sijassaan\nminä olisin ollut ottamatta osaa Venetsian lähetystöön. Mutta nuoret\novat aina semmoisia. Suden kita on kaikista paikoista tässä maailmassa\nse, johon he mieluimmin syöksyvät.\n\n    Nuoret herrat tulevat sisään, huomaamatta Gubettaa, joka asettuu\n    heitä tarkastelemaan parveketta kannattavan pilarin suojaan. He\n    puhelevat matalalla äänellä ja ovat levottoman näköisiä.\n\n\n3:S KOHTAUS.\n\n    Gubetta, Gennaro, Maffio, Jeppo, Ascanio, Don Apostolo, Oloferno.\n\nMAFFIO hiljaa. Sanokaa mitä tahdotte, hyvät herrat, mutta minun\nmielestäni olisi voinut olla tulematta Ferraraan, kun on kuolettavasti\nloukannut Lucrezia Borgiaa.\n\nDON APOSTOLO. Mitä olisimme voineet tehdä? Senaatti lähetti meidät\ntänne. Onko mahdollista olla tottelematta Venetsian mahtavan senaatin\nkäskyä? Olet määrätty lähtemään ja täytyy lähteäksesi. En kuitenkaan\ntahdo kieltää, Maffio, että Lucrezia Borgia on arveluttava vihollinen.\nJa hän hallitsee täällä.\n\nJEPPO. Mitä luulet hänen voivan meille tehdä, Apostolo? Emmekö ole\nVenetsian tasavallan palveluksessa? Emmekö ole sen lähetystön jäseniä?\nYhden ainoan hiuksen nyhtäseminen meidän päästämme olisi sodan\njulistamista dooshille, mutta Ferrara ei tahdo kernaasti hieroa riitaa\nVenetsian kanssa.\n\nGENNARO haaveillen, näyttämön kolkassa, ottamatta osaa keskusteluun. Oi\näitini, äitini! Kuka voi sanoa minulle, mitä voisin tehdä äitiparkani\nhyväksi?\n\nMAFFIO. Sinut voidaan laskea pitkin pituuttasi hautaan, Jeppo,\nnyhtäsemättä hiustakaan päästäsi. On myrkkyjä, jotka ajavat Borgiain\nasioita, näkymättä, kuulumatta, ja paljoa paremmin kuin kirves ja\ntikari. Muistatko, kuinka Aleksanteri kuudes antoi poistaa maailmasta\nsulttaani Zizimin, Bajazetin veljen.\n\nOLOFERNO. Ja monta muuta.\n\nDON APOSTOLO. Mitä Bajazetin veljeen tulee, niin on hänen kohtalonsa\nmerkillinen ja yksi kaikkein surullisimpia. Paavi uskotteli häntä, että\nRanskan Kaarle oli hänet myrkyttänyt sinä päivänä, kun he aterioivat\nyhdessä, Zizimi uskoi ja vastaanotti Lucrezia Borgian kauniista käsistä\nniin kutsutun vastamyrkyn, joka kahdessa tunnissa vapautti Bajazetin\nhänen veljestään Zizimistä.\n\nJEPPO. Näyttää siltä kuin ei tuo urhoollinen turkkilainen olisi\nymmärtänyt mitään politiikasta.\n\nMAFFIO. Niin, noilla Borgioilla on myrkkyjä, jotka tappavat yhdessä\nainoassa päivässä, mutta joiden vaikutus voi kestää vuodenkin ajan,\nkuinka he vaan tahtovat. Ne ovat pirullisia myrkkyjä, ne kun antavat\nviinille paremman maun ja saavat teidät tyhjentämään pullonne\nsuuremmalla nautinnolla kuin muuten. Luulette päihtyneenne ja olettekin\nkuollut. Tai että mies yht'äkkiä kaatuu väsyneenä maahan, hänen ihonsa\nhalkeilee, hänen silmänsä kuopistuvat, hänen hiuksensa vaalenevat,\nhänen hampaansa murtuvat niinkuin lasi kovaan leipään, hän ei enää\nkävele, hän laahaa jalkojansa perässään, hän ei enää hengitä, vaan\nhänen kurkkunsa korisee, hän ei naura, ei saa unta, hän värisee\nauringon paisteessa keskellä päivää, nuori mies muuttuu vanhuksen\nnäköiseksi, hän taistelee niin hetken aikaa kuoleman kanssa ja sitten\nhän kuolee. Hän kuolee, ja sitten muistetaan, että hän kuusi kuukautta\nsitten tai vuosi sitten oli juonut lasillisen Kypron viiniä jonkun\nBorgian luona.\n\n    Käännähtäen.\n\nKatsokaa, hyvät herrat, tuoss' on juuri Montefeltro, jonka ehkä\ntunnette, hän on tästä kaupungista ja hänelle tapahtuu tuo asia juuri\nparhaallaan. Hän kulkee tuolla torin perällä. Katsokaa häntä.\n\n    Näyttämön perällä nähdään kulkevan valkotukkainen,\n    laiha, horjuva, ontuva mies, hänellä on keppi kädessä\n    ja hän on kääritty vaippaan\n\nASCANIO. Mies parka!\n\nDON APOSTOLO. Kuinka vanha hän on?\n\nMAFFIO. Niin vanha kuin minä. Kaksikymmentä yhdeksän vuotta.\n\nOLOFERNO. Näin hänet viime vuonna yhtä punakkana ja terveenä kuin\ntekin.\n\nMAFFIO. Kolme kuukautta sitten hän söi illallista pyhän isämme paavin\nluona hänen viinitarhassaan Belvederessä.\n\nASCANIO. Sehän on kauheata!\n\nMAFFIO. Oh, noista Borgiain illallisista kerrotaan merkillisiä\njuttuja. --\n\nASCANIO. Ne ovat hillittömiä mässäyksiä ja juominkeja, joissa nautitaan\nmitä hienoimpia myrkkyjä.\n\nMAFFIO. Näettekö, kuinka tämä tori on autio. Kansa ei uskalla niinkuin\nme tulla näin lähelle herttuallista palatsia. Se pelkää, että ne\nmyrkyt, joita siellä yötä ja päivää keitetään, tihkuvat läpi\nmuurienkin.\n\nASCANIO. Hyvät herrat, lähettiläät olivat eilen herttuan puheilla.\nMeidän tehtävämme täällä on melkein päättynyt. Lähetystön seurueeseen\nkuuluu viisikymmentä miestä. Siinä joukossa ei kukaan huomaisi meidän\nkatoamistamme. Ja minä luulen, että tekisimme viisaimmin, jos\nlähtisimme Ferrarasta.\n\nMAFFIO. Lähdemme jo tänään!\n\nJEPPO. Hyvät herrat, ehdimme vielä huomennakin. Olen kutsuttu tänään\nillalliselle ruhtinatar Negronin luo, johon olen aivan hurjasti\nrakastunut, enkä tahtoisi antaa aihetta luuloon, että tahdon paeta\nFerraran ihaninta naista.\n\nOLOFERNO. Oletko kutsuttu tänään illalliselle ruhtinatar Negronin luo?\n\nJEPPO. Olen.\n\nOLOFERNO. Ja minä myös.\n\nASCANIO. Ja minä myös.\n\nDON APOSTOLO. Ja minä myös.\n\nMAFFIO. Ja minä myös.\n\nGUBETTA astuen esiin pilarin suojasta. Ja minä myös, hyvät herrat.\n\nJEPPO. Kas, siinä hän on tuo signore de Belverana. Hyvä, me menemme\nkaikki. Siitä on tuleva iloinen ilta. Hyvää päivää, signore de\nBelverana.\n\nGUBETTA. Jumala antakoon teille pitkän ijän, signore Jeppo!\n\nMAFFIO hiljaa, Jepolle. Olen yhä vieläkin epäilevällä kannalla, Jeppo.\nJos uskoisitte minua, niin me emme menisi noille illallisille. Negronin\npalatsi on aivan herttuan palatsin vieressä eikä minulla ole suurtakaan\nluottamusta tuon signore de Belveranan ystävällisiin hymyilyihin.\n\nJEPPO hiljaa. Olette hullu, Maffio. Ruhtinatar Negroni on ihastuttava\nnainen ja minä sanon teille, että olen häneen rakastunut, ja Belverana\non kunnon mies. Olen hankkinut tietoja hänestä ja hänen perheestään.\nIsäni otti hänen isänsä kanssa osaa Granadan piiritykseen vuonna\nneljätoistasataa kahdeksankymmentä.\n\nMAFFIO. Se ei vielä todista, että tämä on sen isän poika, jonka kanssa\nteidän isänne oli.\n\nJEPPO. Voittehan olla tulematta illallisille, Maffio.\n\nMAFFIO. Minä menen, jos tekin menette, Jeppo.\n\nJEPPO. Eläköön Jupiter siis! -- Ja sinä, Gennaro, kai sinäkin tulet\nkanssamme tänä iltana?\n\nASCANIO. Eikö ruhtinatar Negroni ole sinua kutsunut?\n\nGENNARO. Ei. Olen kai hänen mielestään kovin keskinkertainen\naatelismies.\n\nMAFFIO hymyillen. Sinä siis, veljeni, menet omalle tahollesi, johonkin\nrakkauden kohtaukseen, eikö totta?\n\nJEPPO. Niin, kerrohan meille jotain siitä, mitä sanoi sinulle signora\nLucrezia tuonoisna iltana. Näyttää siltä kuin olisi hän aivan hurjasti\nrakastunut sinuun. Hän kai puhui kanssasi sekä kauniisti että kauvan.\nOlihan hänellä siihen tanssiaisissa hyvä tilaisuus. Naiset peittävät\nruumiinsa riisuaksensa eteemme sitä rohkeammin sielunsa. Kasvot\npeitetyt, sydän alaston.\n\n    Lucrezia on ilmestynyt parvekkeelle, avannut uutimen ja kuuntelee.\n\nMAFFIO. Ka, sinähän olet asettunut asumaan aivan hänen parvekettaan\nvastapäätä. Gennaro! Gennaro!\n\nDON APOSTOLO. Mikä voi olla sangen vaarallista, rakas toverini, sillä\nsanotaanhan, että tuo arvoisa Ferraran herttua on kovin mustasukkainen\nvaimostaan.\n\nOLOFERNO. Kas niin, Gennaro, kerro nyt vaan, kuinka pitkälle olet\njoutunut lemmensuhteessasi Lucrezia Borgiaan.\n\nGENNARO. Hyvät herrat, jos sanotte minulle vielä sanankaan tuosta\nkauheasta naisesta, niin miekat välähtävät.\n\nDONA LUCREZIA parvekkeelta. Ah.\n\nMAFFIO. Tämähän on vaan leikkiä, Gennaro. Mutta minusta näyttää kuin\nsinulle pitäisi voida puhua tuosta naisesta, koska kannat hänen\nvärejänsäkin.\n\nGENNARO. Mitä tarkoitat?\n\nMAFFIO osoittaen hänelle nauhaa, jota hän kantaa. Entä tämä nauha?\n\nJEPPO. Nämä ovat todellakin Lucrezia Borgian värit.\n\nGENNARO. Se on Fiammetta, joka on tämän minulle lähettänyt.\n\nMAFFIO. Usko sitä! Lucrezia on antanut niin sanoa. Se on Lucrezia, joka\non kirjaillut sinulle nauhan omin käsineen.\n\nGENNARO. Oletko varma siitä, Maffio? Keneltä olet sen kuullut?\n\nMAFFIO. Omalta palvelijaltasi, joka on jättänyt sen sinulle ja jonka\nLucrezia on lahjonut.\n\nGENNARO. Kirousten kirous.\n\n    Riistää pois nauhan, repii sen ja polkee jalkoihinsa.\n\nDONA LUCREZIA. Ah!\n\n    Sulkee uutimen ja vetäytyy pois.\n\nMAFFIO. Tuo nainen on sentään kaunis.\n\nJEPPO. On, mutta hänen kauneudessaan on jotain kamalata.\n\nMAFFIO. Se on kultaraha, jossa on saatanan kuva.\n\nGENNARO. Oh, kirottu olkoon tuo Lucrezia Borgia! Te sanotte, että hän\nrakastaa minua tuo nainen. Hyvä, olkoon se siis hänen rangaistuksensa!\nhän kauhistuttaa minua! Niin, hän kauhistuttaa minua! Sinä tiedät,\nMaffio, se on aina niin. Emme voi olla välinpitämättömiä naisesta, joka\nmeitä rakastaa. Häntä täytyy joko rakastaa tai vihata. Mutta kuinka\nrakastaa tuota naista? Tapahtuu myöskin, että kuta enemmän tuon\ntapaiset naiset meitä rakkaudellaan rasittavat, sitä enemmän heitä\nvihaamme. Tämä minua ajaa takaa, vaanii, piirittää. Kuinka olen voinut\nansaita Lucrezia Borgian rakkauden? Eikö se ole häpeä ja onnettomuus?\nEtte voi uskoa, missä määrin jo tuon rikollisen naisen ajatteleminenkin\non minulle vastenmielistä sen yön jälkeen, jona te sanoitte minulle\nhänen nimensä niin vaikuttavalla tavalla. Ennen en nähnyt Lucrezia\nBorgiaa kuin kaukaa, tuhansien välimatkain takaa; hän oli minulle kuin\nkoko Italian yli kohoava kauhea aave, niinkuin koko maailman aave. Nyt\ntuo aave on minunkin aaveeni, hän tulee ja istuu pääni pohjiin, hän\nrakastaa minua tuo aave ja tahtoo maata vuoteessani. Äitini kautta, se\non kauheata! Ah, Maffio, hän on tappanut signore de Gravinan, hän on\ntappanut sinun veljesi. Hyvä, tahdon olla sinulle veli veljesi sijassa\nja kostaa! -- Tuossa on hänen inhoittava palatsinsa, palatsi, jossa\nharjoitetaan haureutta ja petosta, jossa salamurhataan, jossa tehdään\naviorikoksia, harjoitetaan sukurutsausta, se on kaikkien rikosten\npalatsi, se on Lucrezia Borgian palatsi. Oo, sinä häpeän leima, en voi\nsinua iskeä tuon naisen otsaan, mutta palatsinsa otsikkoon voin sinut\nkuitenkin panna.\n\n    Hän nousee kivipenkille, joka on parvekkeen alla ja pudottaa\n    tikarillaan alas ensimäisen kirjaimen muuriin piirretystä\n    sanasta BORGIA, niin että jää vaan sana: ORGIA.\n\nMAFFIO. Mitä ihmettä hän tekee?\n\nJEPPO. Kirjain vähempi hänen nimessään, pää vähempi harteillasi,\nGennaro.\n\nGUBETTA. Signore Gennaro, tuosta sukkeluudesta tulee huomenna puoli\nkaupunkia vaadittavaksi tilille.\n\nGENNARO. Jos syyllistä etsitään, niin minä ilmaisen itseni.\n\nGUBETTA itsekseen. Soisin, että niin tapahtuisi, se ehkä vähän\njäähdyttäisi signora Lucreziaa.\n\n    Kaksi mustapukuista miestä on jo hetken aikaa\n    käyskennellyt torilla.\n\nMAFFIO. Tuolla on pahansuovan näköisiä miehiä, jotka tarkastelevat\nmeitä hiukan uteliaasti. Luulen, että olisi viisainta hajaantua. -- Elä\ntee uusia hullutuksia, veli Gennaro.\n\nGENNARO. Ole huoletta, Maffio. Kätesi. -- Hyvät herrat, paljon\nhauskuutta tänä yönä.\n\n    Menee asuntoonsa. Muut hajaantuvat.\n\n\n4:S KOHTAUS.\n\n    Kaksi mustapukuista miestä.\n\nENSIMMÄINEN MIES. Mitä ihmettä sinä teet täällä, Rustighello?\n\nTOINEN MIES. Minä odotan, että menisit tiehesi, Astolfo.\n\nENSIMMÄINEN MIES. Todellakin?\n\nTOINEN MIES. Ja sinä, mitä teet sinä täällä, Astolfo?\n\nENSIMMÄINEN MIES. Odotan, että sinä menisit tiehesi, Rustighello.\n\nTOINEN MIES. Ketä koskee määräyksesi, Astolfo?\n\nENSIMMÄINEN MIES. Tuota miestä, joka juuri meni sisään. Ja sinä, ketä\nsinä etsit?\n\nTOINEN MIES. Samaa.\n\nENSIMMÄINEN MIES. No, hitto vieköön!\n\nTOINEN MIES. Mitä aiot hänelle tehdä?\n\nENSIMMÄINEN MIES. Viedä hänet herttuattaren luo. -- Entä sinä?\n\nTOINEN MIES. Viedä hänet herttuan luo!\n\nENSIMMÄINEN MIES. Hitto vieköön!\n\nTOINEN MIES. Ja mikä odottaa häntä herttuattaren luona?\n\nENSIMMÄINEN MIES. Rakkaus varmaankin. -- Entä herttuan luona?\n\nTOINEN MIES. Arvattavasti hirsipuu.\n\nENSIMMÄINEN MIES. Mitä tehdä? Ei hän voi olla samaan aikaan herttuan ja\nherttuattaren luona, onnellinen rakastaja ja hirtetty.\n\nTOINEN MIES. Tässä on dukatti. Pelatkaamme ristiä ja kruunua siitä,\nkuka meistä saa miehen.\n\nENSIMMÄINEN MIES. Olkoon menneeksi!\n\nTOINEN MIES. Jos minä kadotan, niin sanon minä herttualle, että lintu\noli lentänyt pois pesästään. Mitä minua liikuttavat herttuan asiat.\n\n    Heittää rahan ilmaan.\n\nENSIMMÄINEN MIES. Kruunu.\n\nTOINEN MIES katsoen maahan. Risti.\n\nENSIMMÄINEN MIES. Mies on hirtettävä. Ota hänet! Hyvästi.\n\nTOINEN MIES. Hyvästi.\n\n    Kun toinen on kadonnut, avaa hän parvekkeen alla olevan matalan\n    oven, astuu sisään, ja tulee hetken kuluttua takaisin neljän\n    aseellisen miehen seurassa, ja kolkuttaa sen huoneen ovelle,\n    jonne Gennaro oli mennyt.\n\nEsirippu laskee.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nSali Ferraran ruhtinaallisessa palatsissa. Kulta-arabeskeilla\nkoristettuja nahkaisia seinäverhoja. Loistava kalustus viidennentoista\nvuosisadan lopun italialaiseen tyyliin. -- Herttuan tuoli punaisesta\nsametista kirjaeltu Esten huoneen vaakunakilvillä. Perällä suuri ovi.\n-- Oikealla pieni ovi. Vasemmalla toinen pieni salaovi. -- Pienen\nsalaoven takana näkyy kierreportaiden alku, joita valaisee pitkä\nrautaristikko-ikkuna.\n\n\n1:NEN KOHTAUS.\n\n    Don Alphonso d'Este, omissa väreissään komeassa puvussa.\n    Rustighello, samoissa väreissä, mutta vaate yksinkertaisempaa.\n\nRUSTIGHELLO. Teidän herttuallinen korkeutenne, ensimmäiset käskynne\novat täytetyt. Odotan uusia.\n\nDON ALPHONSO. Ota tämä avain. Mene Numan galleriaan. Lue kaikki\nseinäneliöt, alkaen siitä suuresta maalatusta taulusta, joka on lähellä\novea ja joka esittää Herkulesta Jupiterin poikaa, yhtä esi-isistäni.\nTultuasi kolmannelle kolmatta neliölle, näet sinä pienen piilossa\nolevan aukeaman kullatun leijonan suussa, joka on Milanon leijona. Se\non Ludvig Maurilainen, joka on antanut tehdä sen taulun. Pistä avain\nsiihen aukkoon. Taulu pyörähtää silloin saranoillaan niinkuin ovi. Sen\npeittämässä salaisessa laatikossa olet näkevä kristallisella\ntarjottimella kultaisen pullon ja hopeaisen pullon ja kaksi\nemaljimaljaa. Hopeaisessa pullossa on puhdasta vettä. Kultasessa\npullossa on sekotettua viiniä. Sinä tuot tarjottimen siinä mitään\nmuuttelematta tämän huoneen viereiseen huoneeseen, ja jos koskaan olet\nkuullut ihmisten pelosta kalisevin hampain puhuvan tuosta kuuluisasta\nBorgiain myrkystä, joka hienonnettuna on valkeaa ja säkenöivää kuin\nCarraran marmorin tomu, ja joka sekoitettuna viiniin muuttaa\nRamorantinin viinin Syracusan viiniksi, niin varo koskemasta kultaiseen\npulloon.\n\nRUSTIGHELLO. Onko muuta käskettävää, monsignore?\n\nDON APHONSO. Ei. Ota paras miekkasi ja jää seisomaan kabinettiin, oven\ntaa, niin että kuulet kaikki mitä täällä tapahtuu ja että voit tulla\nsisään heti kun soipi tämä kello, jonka äänen tunnet. (Hän näyttää\nsoittokelloa pöydällä.) Jos minä kutsun näin vaan: -- Rustighello!\ntulet sinä sisään tarjottimen kanssa. Jos minä soitan kelloa, tulet\nsinä sisään miekkoinesi.\n\nRUSTIGHELLO. Ymmärrän, monsignore.\n\nDON ALPHONSO. Sinä pidät miekkasi paljastettuna kädessäsi, ettei sinun\ntarvitse sitä vetää.\n\nRUSTIGHELLO. Hyvä.\n\nDON ALPHONSO. Rustighello, ota kaksi miekkaa. Toinen voisi murtua. --\nMene!\n\n    Rustighello menee pienestä ovesta.\n\nOVENVARTIJA tulee peräovesta. Herttuatar pyytää saada puhutella\nherttuata.\n\nDON ALPHONSO. Antakaa herttuattaren tulla.\n\n\n2:NEN KOHTAUS.\n\n    Don Alphonso, Dona Lucrezia.\n\nDONA LUCREZIA tullen sisään vimmoissaan. Herra hyvä, tämä on\nhäpeällistä, tämä on katalaa. Joku teidän kansastanne -- tiedättekö\nsen, don Alphonso, -- on silponut teidän puolisonne nimen, joka oli\npantu minun perhevaakunani alle teidän oman palatsinne otsikossa. Sen\non tehnyt keskellä päivää julkisesti joku, kuka? en tiedä, mutta se on\nsolvaavaa, uhkarohkeaa. Minun nimestäni on tehty häpeän sana, ja teidän\nferraralainen roistoväkenne, joka on hävyttömintä väkeä koko Italiassa,\nseisoo siellä ja nauraa tirskuu minun vaakunakilpeni ympärillä niinkuin\nhäpeäpaalun ympärillä. -- Luuletteko todellakin, don Alphonso, että\nminä siedän tämmöistä ja ett'en minä ennemmin kuole yhtä kertaa tikarin\niskusta kuin tuhat kertaa ivan ja sanasutkausten myrkyllisistä\npistoista? Kautta jumalan, hyvä herra, minua kohdellaan kummallisesti\ntäällä teidän herttuakunnassanne Ferrarassa. Tämä alkaa minua jo\nkyllästyttää ja minusta te alatte jo näyttää liiaksi herttaiselta ja\nrauhalliselta nähdessänne, kuinka teidän vaimonne nimeä ryvetetään\nkatujenne liassa, kuinka häväistys ja panettelu häntä ahnain hampain\njärsivät. Tahdon loistavaa hyvitystä kaikesta tästä, arvoisa herra\nherttua. Valmistaukaa antamaan minulle oikeutta! Se on totinen asia,\njoka on tuolla tapahtunut, kuuletteko? Luuletteko ehkä, ett'en minä\nvälitä, mitä maailma minusta sanoo ja että minun puolisoni voi\nkieltäytyä olemasta minun ritarini? Ei, ei, hyvä herra, joka ottaa\npuolison, osaa myöskin häntä puolustaa, joka tarjoo kätensä, tarjoo\nmyöskin käsivartensa. Minä vaadin sitä. Joka päivä joku uusi häväistys,\nenkä minä koskaan näe teidän mielenne kuohahtavan. -- Eikö se lika,\njota minun päälleni heitetään, pärsky teidänkin päällenne, don\nAlphonso? Kuohahtakaahan toki hiukan, hyvä herra, että minä kerrankin\nelämässäni näkisin teidän suuttuvan minunkin tähteni. Sanotte joskus\nminua rakastavanne? Rakastakaa hiukan minun kunniaanikin. Olette\nmustasukkainen? Olkaahan mustasukkainen minun maineestanikin. Jos olen\nmyötäjäisteni kautta lisännyt teidän perintömaanne kaksi kertaa\nsuuremmiksi, jos olen naimiseni kautta kanssanne hankkinut teille en\nainoastaan kultavaakunaanne, vaan myöskin pyhän isän siunauksen, ja\nlisäksi semmoista, millä tässä maailmassa on enemmän arvoa: Sienan,\nRiminin, Cesenan, Spoleton ja Piombinon, ja enemmän kaupunkeja kuin\nteillä oli linnoja ja enemmän herttuakuntia kuin teillä oli\nparoonikuntia, jos minä olen teistä tehnyt Italian mahtavimman\naatelismiehen, niin eihän se kaikki oikeuttane siihen, hyvä herra, että\nannatte kansanne minua pilkata, ivata ja häväistä, että annatte\nFerraranne koko Euroopan edessä osoittaa sormella, että vaimonne on\nenemmän halveksittu ja vähäpätöisempi kuin tallirenkinne rengin piika;\nse ei oikeuta, sanon minä, että alamaisenne minun ohi kulkiessani eivät\nvoi olla sanomatta: Ha, siinä hän menee tuo nainen... -- Niin, minä\nilmoitan teille, hyvä herra, että nyt tapahtunut rikos on tutkittava ja\njulkisesti rangaistava tai minä valitan paaville tai minä valitan\nveljelleni Valensian herttualle, joka on Forlissa viidentoista tuhannen\nsotamiehen kanssa, niin että te ehkä nyt näette, onko asia sen\narvoinen, että teidän kannattaa nousta tuolistanne.\n\nDON ALPHONSO. Signora, rikos, josta valitatte, on minulle tunnettu.\n\nDONA LUCREZIA. Kuinka, hyvä herra, rikos on teille tunnettu eikä\nrikollista kuitenkaan ole saatu ilmi!\n\nDON ALPHONSO. Rikoksellinen on saatu ilmi.\n\nDONA LUCREZIA. Jumalan kiitos! Vaan jos hän on saatu ilmi, kuinka ei\nhäntä vielä ole vangittu?\n\nDON ALPHONSO. Hän on vangittu, signora.\n\nDONA LUCREZIA. Kautta henkeni, jos hän on vangittu, mistä syystä ei\nhäntä vielä ole rangaistu?\n\nDON ALPHONSO. Hänet tullaan rankaisemaan. Tahdoin vaan sitä ennen\nkuulla teidän mielipidettänne rangaistuksen laadusta.\n\nDONA LUCREZIA. Siinä teitte oikein! Missä hän on?\n\nDON ALPHONSO. Hän on täällä.\n\nDONA LUCREZIA. Ah, täällä. -- Tässä tarvitaan varoittava esimerkki.\nTämä on majesteettirikos. Sellaisista rikoksista putoaa aina se pää,\njoka on niitä suunnitellut ja katkeaa aina se käsi, joka on ne tehnyt.\n-- Ah, hän on täällä! Minä tahdon nähdä hänet.\n\nDON ALPHONSO. Se voi helposti käydä päinsä. (Kutsuen) -- Bautista!\n\n    Ovenvartija tulee.\n\nDONA LUCREZIA. Vielä sananen, hyvä herra, ennenkun rikollinen tuodaan\nsisään. -- Ken liekin tuo mies, olkoon vaikka teidän kaupungistanne,\nvaikka teidän perheestänne, don Alphonso, antakaa minulle herttuallinen\nkunniasananne, ett'ei hän ole pääsevä täältä elävänä ulos.\n\nDON ALPHONSO. Minä annan sen. -- Minä annan sen teille, kuuletteko,\nsignora!\n\nDONA LUCREZIA. Hyvä. Niin, minä kuulen. Tuokaa hänet tänne. Tahdon\nitse häntä tutkia. Hyvä jumala, mitä olen minä tehnyt näille\nFerraralaisille, että he minua näin vainoavat?\n\nDON ALPHONSO ovenvartijalle. Tuokaa sisään vangittu.\n\n    Perällä oleva ovi avautuu. Sen läpi näkyy Gennaro kahden vartijan\n    välissä. Samassa näkyy Rustighello laskeuvan rappuja pienessä\n    salaoven takana olevassa eteisessä. Hänellä on kädessään tarjotin,\n    jonka päällä on kultapullo ja hopeapullo ja kaksi maljaa. Hän\n    laskee tarjottimen ikkunan laudalle, vetää miekkansa ja asettuu\n    oven taa.\n\n\n3:S KOHTAUS.\n\n    Samat, Gennaro.\n\nDONA LUCREZIA syrjään. Gennaro!\n\nDON ALPHONSO lähestyen häntä, kuiskaten, hymyillen. Tunnetteko tuon\nmiehen?\n\nDONA LUCREZIA syrjään. Se on Gennaro. Mikä onnettomuus, jumalani!\n\n    Katselee häntä pelästyneenä. Gennaro kääntää pois kasvonsa.\n\nGENNARO. Teidän herttuallinen ylhäisyytenne, olen vaan tavallinen\nkapteeni ja tahdon puhua teille sillä kunnioituksella, jolla minun\ntulee. Olette otattanut minut kiinni asunnossani tänä aamuna. Mitä\nminulle aijotte?\n\nDON ALPHONSO. Herra kapteeni, vastapäätä sitä taloa, jossa asutte, on\ntänä aamuna tehty majesteettirikos. Hellästi rakastetun puolisomme ja\nserkkumme dona Lucrezia Borgian nimeä on häpeämättömästi loukattu\nherttuallisen palatsimme otsikossa. Etsimme rikoksen tekijää.\n\nDONA LUCREZIA. Se ei ole hän! tässä on väärinkäsitys, don Alphonso! Se\nei ole tämä nuori mies.\n\nDON ALPHONSO. Mistä te sen tiedätte?\n\nDONA LUCREZIA. Olen siitä varma. Tämä nuori mies on Venetsiasta eikä\nFerrarasta. Siis...\n\nDON ALPHONSO. Mitä se todistaa?\n\nDONA LUCREZIA. Se tapahtui tänä aamuna ja minä tiedän, että hän oli\nkoko aamupäivän yhdessä erään tytön kanssa, jonka nimi on Fiammetta.\n\nGENNARO. Ei, arvoisa rouva.\n\nDON ALPHONSO. Teidän ylhäisyytenne saamat tiedot ovat nähtävästi\nepätarkat. Sallikaa minun tutkia. Kapteeni Gennaro, oletteko te tuon\nrikoksen tekijä?\n\nDONA LUCREZIA suunniltaan. Täällähän tukehtuu! Enempi ilmaa! Minun\ntäytyy saada hengittää! (Hän rientää ikkunan luo, kulkien Gennaron ohi\nja sanoen hänelle hiljaa ja nopeasti.) -- Sano, ett'et sinä sitä\ntehnyt.\n\nDON ALPHONSO syrjään. Hän kuiskasi hänelle jotain.\n\nGENNARO. Herttua Alphonso, Kalabrian kalastajat, jotka minut\nkasvattivat ja jotka uittelivat minua jo nuorena meressä tehdäkseen\nminusta voimakkaan ja rohkean miehen, antoivat minulle elämän ohjeen,\njoka usein saattaa vaaraan hengen, mutta ei koskaan kunniaa: tee mitä\nsanot, sano mitä teet. -- Herttua Alphonso, olen se mies, jota etsitte.\n\nDON ALPHONSO kääntyen dona Lucrezian puoleen. Olette saanut\nherttuallisen sanani, arvoisa rouva.\n\nDONA LUCREZIA. Tahtoisin puhua pari sanaa kanssanne, monsignore.\n\n    Herttua antaa vartijoille ja ovenvartijalle merkin\n    poistua vangin kanssa viereiseen huoneeseen.\n\n\n4:S KOHTAUS.\n\n    Dona Lucrezia, Don Alphonso.\n\nDON ALPHONSO. Mitä tahdotte, rouva?\n\nDONA LUCREZIA. Tahdon, don Alphonso, tahdon, ett'ei tämä nuorukainen\nkuole.\n\nDON ALPHONSO. Mutta hetki sitten te syöksyitte tänne sisään\nkuin myrskytuuli hermostuneena ja itkien, vaikeroitte minulle\nhäväistyksestä, joka teille oli tapahtunut, vaaditte huutaen ja minua\nhäväisten, rikollisen päätä, pyysitte minulta herttuallista\nkunniasanaani, ett'ei hän saisi astua ulos täältä elävänä; minä\nsuostuin velvollisuuteni mukaisesti pyyntöönne ja nyt te tahdotte,\nett'ei hän enää kuolisi. Kautta kaikkivallan, tämä on hiukan\nkummallista, hiukan omituista.\n\nDONA LUCREZIA. Minä en tahdo, että tämä nuori mies kuolee.\n\nDON ALPHONSO. Arvoisa signora, aatelismiehillä niin vanhoilla kuin minä\nei ole tapana jättää lupauksiansa täyttämättä. Olette saanut\nkunniasanani ja nyt pitäisi minun se peruuttaa. Olen vannonut, että\nrikollisen on kuoleminen. Hän on kuoleva. Sieluni kautta, saatte\nmäärätä, millä tavoin hän on kuoleva.\n\nDONA LUCREZIA hymyillen ja hellästi. Don Alphonso, don Alphonso,\ntodellakin, me puhumme tyhmyyksiä, te ja minä. Katsokaa, se on totta,\nminä olen kauhean oikullinen ihminen. Isäni hemmoitteli minua, nähkääs.\nPienestä pitäen tottelivat kaikki minun pienimpiäkin oikkujani. En\ntahdo enää sitä, mitä tahdoin neljännestunti sitten; tehän tiedätte,\ndon Alphonso, että olen aina ollut semmoinen. Kuulkaahan, istukaa\ntähän, minun viereeni, puhukaamme vähän, hellästi, sydämmellisesti,\nniinkuin mies ja vaimo, niinkuin hyvät ystävykset.\n\nDON ALPHONSO tekeytyen kohteliaaksi. Dona Lucrezia, olette sydämmeni\nvalittu ja minä olen kovin onnellinen, jos teitä miellyttää nähdä minut\nhetkinen jalkainne juuressa.\n\n    Istuutuu hänen viereensä.\n\nDONA LUCREZIA. Kuinka tuntuu hyvältä olla yhtä mieltä. Tiedättekö, don\nAlphonso, että minä rakastan teitä yhä vieläkin niinkuin avioliittomme\nensi päivänä, tuona päivänä, jona te niin loistavalla tavalla tulitte\nRoomaan veljeni Valensian herttuan ja veljenne kardinaali Hippolyte\nd'Esten välissä. Minä olin Pyhän Pietarin kirkon rappujen parvekkeella.\nMuistan vieläkin teidän komean valkean hevosenne jalokivikoristeineen\nja teidän uljaan kuninkaallisen käytöksenne.\n\nDON ALPHONSO. Te olitte komea tekin, arvoisa signora, ja teitte\nloistavan vaikutuksen hopealla kirjaellun kunniataivaanne alla.\n\nDONA LUCREZIA. Oo, elkää puhuko minusta, kun minä puhun teistä. On\nvarma, että kaikki Euroopan ruhtinattaret kadehtivat minua siitä, että\nsain puolisokseni kristikunnan parhaan ritarin. Ja minä, minä rakastan\nteitä todella niinkuin olisin kahdeksantoista vuotias. Te tiedätte,\nettä minä teitä rakastan, eikö totta, don Alphonso? Ette kai sitä\nepäille? Olenhan välistä kylmä ja hajamielinen, se tulee luonteestani,\nei sydämmestäni. Kuulkaa, Alphonso, jos teidän ylhäisyytenne minua\nsiitä hellästi toruisi, minä kyllä parantaisin itseni pian. Kuinka\nihanaa on rakastaa toisiaan niinkuin me! Antakaa minulle kätenne, --\nsuudelkaa minua, don Alphonso! -- On todella, kun sitä nyt ajattelen,\nnaurettavaa, että ruhtinas ja ruhtinatar, niinkuin me, jotka istuvat\nmaailman kauneimmalla ruhtinaallisella valtaistuimella ja jotka\ntoisiansa rakastavat niinkuin me, olimme vähällä joutua riitaan\ntuommoisen vähäpätöisen venetsialaisen seikkailijakapteenin tähden.\nTäytyy karkoittaa, täytyy ajaa tiehensä tuo mies eikä hänestä enää sen\nenempää puhua. Menköön mihin haluaa, eikö totta, Alphonso? Leijonat\neivät vihastu kärpäsiin. -- Tiedättekö, että jos herttuallinen kruunu\nolisi kilpailussa annettava Ferraran kauneimmalle ritarille, te\nvieläkin sen voittaisitte. -- Odottakaa, minä menen sanomaan\nBautistalle teidän puolestanne, että hän saa heti kohta karkoittaa\nFerrarasta tuon Gennaron.\n\nDON ALPHONSO. Ei ole kiirettä.\n\nDONA LUCREZIA hilpeän näköisenä. En tahtoisi sitä enää ajatella. --\nKuulkaa, antakaa minun päättää tämä asia mieleni mukaan.\n\nDON ALPHONSO. Minä tahdon, että se päättyy minun mieleni mukaan.\n\nDONA LUCREZIA. Mutta eihän teillä ole mitään syytä tahtoa tuon miehen\nkuolemaa.\n\nDON ALPHONSO. Entä teille antamani kunniasana? Kuninkaan vala on pyhä.\n\nDONA LUCREZIA. Se nyt on hyvä kaikki kansaa varten semmoinen. Mutta\nteidän ja minun välillä, tiedämmehän mitä se on. Pyhä isä oli luvannut\nRanskan Kaarle kahdeksannelle säilyttää Zizimin hengen, ja siitä\nhuolimatta antoi hänen ylhäisyytensä tappaa Zizimin. Te itse lupasitte\nPetrucceille luovuttaa heille takaisin Sienan. Te ette tehnyt sitä ja\nteitte oikein. Kansain historia on täynnä semmoista. Eivät kuninkaat\neivätkä kansat voisi elää päivääkään, jos vannotuista valoista\npidettäisiin ankarasti kiinni. Meidän kesken, Alphonso, vannottu vala\nei ole peruuttamaton muulloin kuin silloin, kun ei ole muuta neuvoa.\n\nDON ALPHONSO. Mutta sittenkin, dona Lucrezia, vannottu vala...\n\nDONA LUCREZIA. Elkää syöttäkö minulle semmoisia syitä. Enhän minä ole\ntyhmä. Sanokaa minulle ennemminkin, rakas Alphonso, onko teillä mitään\ntodellista syytä tahtoa pahaa tuolle Gennarolle. Ei? No hyvä, antakaa\nhänen henkensä minun haltuuni. Mitä se teihin kuuluu, jos minua\nhaluttaisi antaa hänelle anteeksi? Minuahan hän on loukannut.\n\nDON ALPHONSO. Mutta juuri sentähden, että hän on teitä loukannut,\nrakkaani, minä en tahdo antaa hänelle armoa.\n\nDONA LUCREZIA. Jos rakastatte minua, Alphonso, ette tätä minulta\nkiellä. Entä jos minunkin tekisi mieleni koettaa olla laupias? Se on\nyksi keino koettaa saavuttaa teidän kansanne rakkautta. Minä tahdon,\nettä teidän kansanne minua rakastaa. Laupeushan se tekee kuninkaan\nKristuksen kaltaiseksi. Olkaamme armeliaita ruhtinaita. Täällä\nkurjassa Italiassa on jo tarpeeksi tiranneja ilman meitä, alkaen paavin\nsijaisesta paroonista aina jumalan sijaiseen paaviin. Tulkoon nyt loppu\nkaikesta tästä, rakas Alphonso. Päästäkää irti tuo Gennaro. Se on\noikku, minä myönnän sen, mutta on jotain pyhää ja suurta naisen\noikussa, kun se pelastaa ihmisen hengen.\n\nDON ALPHONSO. Minä en voi, rakas Lucrezia.\n\nDONA LUCREZIA. Ette voi? Mutta miks'ette sitten voi myöntää minulle\njotain niin vähäpätöistä kuin tuon kapteenin hengen?\n\nDON ALPHONSO. Te kysytte minulta, miksi?\n\nDONA LUCREZIA. Niin, miksi?\n\nDON ALPHONSO. Siksi, että tuo kapteeni on teidän rakastajanne.\n\nDONA LUCREZIA. Taivas!\n\nDON ALPHONSO. Siksi, että te olette ollut hakemassa häntä Venetsiassa.\nSiksi, että te hakisitte hänet vaikka helvetistä. Siksi, että minä\nseurasin teitä, kun te seurasitte häntä; siksi, että minä näin teidät\nnaamioituna ja hengästyneenä juoksevan hänen jälessään kuin susi\nsaaliinsa jälessä. Siksi, että te juuri ikään loitte häneen silmäyksen\ntäynnä kyyneliä ja täynnä tulta. Siksi, että ei ole olemassa\nvähintäkään epäilystä siitä, että olette hänelle antautunut. Siksi,\nettä kaikki tämä häpeä ja häväistys ja uskottomuus jo riittää. Siksi,\nettä on jo aika minun kostaa häväisty kunniani ja kaivaa verihauta\nvuoteeni ympärille. Ymmärrättekö, signora?\n\nDONA LUCREZIA. Don Alphonso...\n\nDON ALPHONSO. Vaijetkaa! -- Vartioikaa vast'edes paremmin\nrakastajianne, Lucrezia. Pankaa mikä vartija tahansa ovelle, josta\nmennään makuuhuoneeseenne; ovelle, jonka kautta sieltä tullaan, panen\nminä oman vartijani -- pyövelin.\n\nDONA LUCREZIA. Minä vannon...\n\nDON ALPHONSO. Elkää vannoko. Valat ovat hyvät kaikki vain kansaa\nvarten. Elkää syöttäkö minulle semmoisia syitä.\n\nDONA LUCREZIA. Jos tietäisitte...\n\nDON ALPHONSO. Kuulkaa, signora, minä vihaan teidän inhoittavaa\nperhettänne, minä vihaan kaikkia Borgioita, ja ennen muita vihaan minä\nteitä, jota olen niin hullusti rakastanut. Minun täytyy se teille\nvihdoinkin sanoa, on häpeällinen, kuulumaton asia, että meissä kahdessa\nyhtyy Esten perhe, joka on arvokkaampi ja kunniakkaampi kuin sekä\nValois'n että Tudorin perhe, Esten perhe, sanon minä, ja Borgian perhe,\njoka ei edes ole Borgia, vaan mikä lienee Lenzuoli tai Lenzolio. Minä\ninhoan veljeänne Cesaria, jolla on kasvoissaan verisiä syntymämerkkejä!\ntuota veljeänne Cesaria, joka on murhannut veljenne Giovannin! Minä\ninhoan äitiänne Rosa Vanozzaa, tuota entistä espanjalaista ilotyttöä,\njoka herättää häpeän hälinää Roomassa nyt niinkuin ennen Valenziassa.\nJa mitä tulee niin kutsuttuihin veljenpoikiinne Sermoneton ja Nepin\nherttuoihin, niin ovat ne koko kauniita herttuoita, eilisen päivän\nherttuoita! herttuoita, jotka ovat varastaneet herttuakuntansa. Antakaa\nminun lopettaa. Minä inhoan isäänne, joka on paavi ja jolla on naisela\nniinkuin turkkilaisten sulttanilla Bajazetilla, tuota isäänne, joka on\nantikristus, joka täyttää vankilat mainioilla miehillä ja pyhän\nkollegion pahantekijöillä, niin että nähdessään heidät kaikki punaiseen\npuettuina, sekä kaleeriorjat että kardinaalit, ei enää tiedä, ovatko\nkaleeriorjat kardinaaleja vaiko kardinaalit kaleeriorjia. -- Saatte\nmennä!\n\nDONA LUCREZIA. Herrani, herrani, minä rukoilen teitä polvillani ja\npuristetuin käsin, nimessä Jeesuksen ja Marian, isänne nimessä, ja\näitinne nimessä, minä rukoilen teitä säästämään tuon kapteenin hengen.\n\nDON ALPHONSO. Onpa siinä rakkautta. -- Te voitte tehdä hänen\nruumiillansa mitä haluatte, ja minä vakuutan, ett'ei teidän tarvitse\nodottaa tuntia kauvempaa.\n\nDONA LUCREZIA. Armoa Gennarolle!\n\nDON ALPHONSO. Jos voisitte lukea sielustani sen varman peruuttamattoman\npäätöksen, jonka olen tehnyt, ette puhuisi hänestä enää niinkuin\nelävästä.\n\nDONA LUCREZIA nousten. Ah, varokaa itseänne, Ferraran don Alphonso,\nneljäs mieheni!\n\nDON ALPHONSO. Oh, elkää uhatko, signora! Kautta sieluni, minä en pelkää\nteitä! Minä tunnen temppunne. Minä en anna myrkyttää itseäni, niinkuin\nensimmäinen miehenne, tuo espanjalainen aatelismies parka, jonka nimeä\nen enää muistakkaan, yhtä vähän kuin tekään. Minä en anna ajaa itseäni\ntieheni, niinkuin toinen miehenne, Giovanni Sforza, Pesaron herra, se\npöllö! Minä en anna pistää itseäni kuoliaaksi niinkuin kolmas miehenne\ndon Alphonso d'Aragonia, se heikko lapsi, jonka veri oli niin ohutta,\nett'ei se tahrannut kivilattiaa enempi kuin vesi. Siivosti. Minä olen\nmies, signora. Herkuleen nimi on ollut monella minun perheessäni.\nKautta taivahan! minulla on kaupunkini ja linnani täynnä sotamiehiä, ja\nminä olen minä itse enkä minä ole vielä myynyt, niinkuin Napolin\nkuningas, hyviä kanuunoitani paaville, teidän pyhälle isällenne!\n\nDONA LUCREZIA. Te kadutte vielä noita sanojanne, hyvä herra. Te\nunohdatte, kuka minä olen.\n\nDON ALPHONSO. Minä tiedän aivan hyvin, kuka te olette, mutta minä\ntiedän myöskin, missä te olette. Te olette paavin tytär, mutta te ette\nole Roomassa, te olette Spoleton hallitsija, mutta te ette ole\nSpoletossa, te olette Alphonson Ferraran herttuan vaimo, hänen\nalamaisensa ja palvelijattarensa ja te olette Ferrarassa.\n\n    Dona Lucrezia, aivan kalpeana vihasta ja pelosta, tuijottaa\n    herttuaan ja peräytyy hitaasti hänen edessään nojatuoliin\n    saakka, johon hän putoaa kuin murtuneena.\n\nAh, tämä teitä kummastuttaa, te pelkäätte minua! tähän saakka olen minä\nsaanut peljätä teitä. Tästä lähin tuleekin olemaan näin päin, ja aluksi\non tuo ensimmäinen rakastajistanne, jonka päälle minä lasken käteni, ja\nhän on kuoleva.\n\nDONA LUCREZIA heikolla äänellä. Tulkaamme järkiimme, don Alphonso. Jos\ntuo mies on se, joka on tehnyt minua kohtaan majesteettirikoksen, niin\nei hän samalla voi olla minun rakastajani.\n\nDON ALPHONSO. Miksikä ei? Ylenkatseen, vihan, mustasukkaisuuden\nkohtauksessa! Sillä hän voi olla mustasukkainen, hän myös. Ja mitä minä\nmuuta tiedän, minä? Minä tahdon, että tuo mies kuolee. Se on\npäähänpisto. Tämä palatsi on täynnä sotamiehiä, jotka ovat minulle\nuskollisia ja jotka eivät tunne muita kuin minut. Hän ei voi päästä\npakoon. Te ette voi häntä mitenkään auttaa. Olen antanut teidän\nylhäisyydellenne vallan valita, millä tavalla hänen on kuoleminen,\npäättäkää siis.\n\nDONA LUCREZIA väännellen käsiään. Oi jumalani, oi jumalani, oi\njumalani!\n\nDON ALPHONSO. Te ette vastaa? Minä annan surmata hänet etuhuoneessa\nmiekan iskulla.\n\n    Lähtee mennäkseen, Lucrezia tarttuu hänen käteensä.\n\nDONA LUCREZIA. Elkää menkö!\n\nDON ALPHONSO. Tahdotteko mieluummin itse ojentaa hänelle lasin\nSyrakusan viiniä?\n\nDONA LUCREZIA. Gennaro!\n\nDON ALPHONSO. Hänen on kuoleminen.\n\nDONA LUCREZIA. Ei miekan iskusta.\n\nDON ALPHONSO. Tapa on minulle yhdentekevä. -- Kummanko valitsette?\n\nDONA LUCREZIA. Sen toisen.\n\nDON ALPHONSO. Pitäkää huolta siitä, ett'ette erehdy, ja että kaadatte\nhänelle juoman kultaisesta pullosta, te tiedätte. Olen sitäpaitse itse\nläsnä. Elkää luulkokaan, että jätän teidät.\n\nDONA LUCREZIA. Teen mitä tahdotte.\n\nDON ALPHONSO. Bautista! (Vartija tulee.) Tuokaa tänne vanki.\n\nDONA LUCREZIA. Te olette iljettävä ihminen.\n\n\n5:S KOHTAUS.\n\n    Samat, Gennaro, vartijat.\n\nDON ALPHONSO. Mitä olenkaan kuullut sanottavan, signore Gennaro!\nEttä se, mitä olette tehnyt tänä aamuna, sen olette tehnyt\najattelemattomuudesta ja uhmailun halusta, ilman pahempaa tarkoitusta,\njonka herttuatar antaa teille anteeksi ja että muuten olette\nurhoollinen mies. Äitini kautta, jos niin on, voitte palata terveenä ja\nvahingoittumatonna Venetsiaan. Jumala ei tahdo, että minä riistän\nkuuluisalta Venetsian tasavallalta hyvän palvelijan ja kristikunnalta\nuskollisen käsivarren, joka kantaa uskollista miekkaa, kun Kypron ja\nKandian vedet vielä vilisevät pakanoita ja saraseeneja.\n\nGENNARO. Todellakin, monsignore! Tunnustaakseni en odottanut tätä\nkäännettä. Mutta minä kiitän teidän kuninkaallista korkeuttanne.\nLaupeus on kuninkaallisten avuja, ja jumala antaa armoa tuolla ylhäällä\nsille, joka on antanut armoa täällä alhaalla.\n\nDON ALPHONSO. Teillä on kai hyvä palkka tasavallan palveluksessa?\nkuinka paljon ansaitsette, hyvinä vuosina niinkuin huonoinakin?\n\nGENNARO. Minulla on komppania viisikymmentä jousimiestä, jotka palkkaan\nja vaatetan. Paitse satunnaisia tuloja saan minä tasavallalta tuhat\nkultasekiiniä vuodessa.\n\nDON ALPHONSO. Ja jos minä tarjoisin teille neljätuhatta, rupeaisitteko\nminun palvelukseeni?\n\nGENNARO. Minä en voisi. On vielä oltavani viisi vuotta tasavallan\npalveluksessa. Olen sidottu.\n\nDON ALPHONSO. Kuinka? sidottu?\n\nGENNARO. Valan kautta.\n\nDON ALPHONSO hiljaa dona Lucrezialle. Nuo tuommoiset näkyvät pitävän\nvalansa. (Ääneen.) Elkäämme siis puhuko siitä sen enempää, signore\nGennaro.\n\nGENNARO. En ole tehnyt mitään alhaista pelastaakseni henkeäni, mutta\nkoska teidän ylhäisyytenne sen minulle antaa takaisin, niin voin sanoa\njotakin. Teidän ylhäisyytenne muistaa Faenzan piirityksen kaksi vuotta\nsitten. Herttua Herkules Este, teidän isänne, oli siellä suuressa\nhengenvaarassa kahden Valensian herttuan sotamiehen häntä ahdistaessa.\nEräs palkkasoturi hänet pelasti.\n\nDON ALPHONSO. Niin kyllä, ja tuota soturia ei ole koskaan tavattu.\n\nGENNARO. Minä olen se sotilas.\n\nDON ALPHONSO. Kautta kaikkivallan, kapteeni, sellainen teko on\npalkittava. -- Ettekö tahtoisi ottaa vastaan tätä kukkarota? Se on\ntäynnä kultasekiinejä.\n\nGENNARO. Tasavallan palvelukseen ruvetessamme me vannomme valan,\nett'emme ota mitään vierailta hallitsijoilta. Kuitenkin, jos teidän\nylhäisyytenne sallii, otan minä tämän kukkaron ja jaan omassa nimessäni\nsen sisällön näille urhoollisille sotilaille.\n\n    Osoittaa vartijoita.\n\nDON ALPHONSO. Tehkää niin. (Gennaro ottaa kukkaron.) Mutta sitten te\njuotte kanssani, niinkuin on esi-isiemme vanha tapa, nyt kun olemme\nhyvät ystävät, lasin minun hyvää Syrakuusan viiniäni.\n\nGENNARO. Mielelläni, monsignore.\n\nDON ALPHONSO. Kunnioittaakseni teitä, niinkuin tulee kunnioittaa sitä,\njoka on pelastanut isäni hengen, tahdon minä, että herttuatar itse\nojentaa teille maljan.\n\n    Gennaro kumartaa ja kääntyy jakamaan rahoja sotamiehille\n    näyttämön perällä. Herttua kutsuu:\n\nRustighello! (Rustighello tulee tarjottimen kanssa.) Pane tarjotin\ntuonne tuolle pöydälle. -- Hyvä. (Tarttuen dona Lucreziaa käteen.)\nKuulkaa, mitä minä sanon tuolle miehelle. Rustighello, mene takaisin\npaikallesi tämän oven taa, paljas miekka kädessäsi; jos kuulet tämän\nkellon soivan, niin tule sisään. Mene.\n\n    Rustighello menee, ja hänen nähdään asettuvan takaisin\n    entiselle sijalleen oven taa.\n\nSignora, te kaadatte itse viinin tämän nuoren miehen juoda, ja te\nteette hyvin ja kaadatte tästä kultaisesta pullosta.\n\nDONA LUCREZIA kalpeana ja heikolla äänellä. Ymmärrän. -- Jos te\ntietäisitte, mitä tällä hetkellä teette, ja kuinka se on kauheaa, te\nvapisisitte itsekin, niin luonnoton kuin olettekin.\n\nDON ALPHONSO. Varokaa erehtymästä pulloista. -- Herra kapteeni.\n\n    Gennaro, joka on jakanut rahat, astuu etualalle. Herttua\n    kaataa itselleen viiniä emaljimaljaan hopeapullosta,\n    ja nostaa maljan huulilleen.\n\nGENNARO. Olen hämilläni näin paljosta hyvyydestä.\n\nDON ALPHONSO. Herttuatar, kaatakaa juotavaa signore Gennarolle. --\nKuinka vanha olette, herra kapteeni?\n\nGENNARO ottaen toisen maljan ja ojentaen sen herttuattaren\ntäytettäväksi. Kahdenkymmenen vuoden.\n\nDON ALPHONSO hiljaa herttuattarelle, joka koettaa ottaa hopeaisen\npullon. Kultapullosta. (Lucrezia ottaa vavisten kultapullon.) Kai\nolette rakastunutkin?\n\nGENNARO. Kukapa ei olisi hiukan rakastunutkin, monsignore.\n\nDON ALPHONSO. Tiedättekö, herttuatar, että olisi ollut julmaa riistää\nelämä tältä nuorelta mieheltä, elämä, rakkaus, Italian ihana aurinko,\nriistää häneltä hänen kaksikymmenvuotinen kauneutensa, hänen loistava\nsotilasammattinsa, olisi todellakin ollut julmaa riistää häneltä\njuhlat, naamiohuvit, iloiset Venetsian karnevaalit, joissa niin monta\naviomiestä petetään, ja kauniit naiset, joita tämä nuori mies voi\nrakastaa ja jotka mahtavat häntä rakastaa, eikö totta, signora? --\nKaatakaahan toki viiniä kapteenille. (Hiljaa.) Jos viivyttelette, niin\nkutsun Rustighellon.\n\n    Lucrezia kaataa Gennaron maljaan sanaakaan sanomatta.\n\nGENNARO. Kiitän teitä monsignore, että sallitte minun elää äitiparkaani\nvarten.\n\nDONA LUCREZIA hiljaa. Oh! Kauheata!\n\nDON ALPHONSO juoden. Maljanne, terveydeksenne, kapteeni Gennaro,\ntoivotan teille pitkää ikää.\n\nGENNARO. Antakoon jumala samaa teillekin, monsignore.\n\n    Juo\n\nDONA LUCREZIA hiljaa. Taivas!\n\nDON ALPHONSO hiljaa. Se on tehty. (Ääneen.) Jätän teidät, herra\nkapteeni. Olette vapaa lähtemään Venetsiaan milloin haluatte.\n(Lucrezialle.) Kiittäkää minua, että jätän teidät kahden kesken hänen\nkanssansa. Tahdotte kai sanoa hänelle jäähyväiset. Eläkää hänen\nkanssaan miten parhaiten tahdotte hänen viimeinen neljännestuntinsa.\n\n    Menee, vartijat seuraavat häntä.\n\n\n6:S KOHTAUS.\n\n    Dona Lucrezia, Gennaro. Koko ajan näkyy Rustighello\n    pikku huoneessa liikkumatonna lasioven takana.\n\nDONA LUCREZIA. Gennaro, te olette myrkytetty.\n\nGENNARO. Myrkytetty?\n\nDONA LUCREZIA. Myrkytetty.\n\nGENNARO. Minun olisi pitänyt arvata se, olihan viini teidän\nkaatamaanne.\n\nDONA LUCREZIA. Oh, elkää musertako minua, Gennaro. Elkää ottako minulta\nsitä vähää voimaa, mikä minulla vielä on jälellä ja jonka tarvitsen\nvielä muutamia hetkiä. Kuulkaa minua. Herttua on mustasukkainen teidän\ntähtenne, hän luulee että olette minun rakastajani. Hän ei jättänyt\nminulle muuta valittavaa kuin joko nähdä Rustighellon pistävän teidät\nkuoliaaksi tai että minä itse tarjoisin teille myrkkypikarin. Se on\nkauheata myrkkyä, Gennaro, myrkkyä, jonka paljas ajatteleminenkin saa\nkalpenemaan jokaisen italialaisen, joka tuntee viimeisten\nkahdenkymmenen vuoden historian.\n\nGENNARO. Niin, Borgiain myrkkyä.\n\nDONA LUCREZIA. Te olette sitä juonut. Ei kukaan koko maailmassa tunne\ntämän kauhean sekoituksen vastamyrkkyä, ei kukaan paitse paavi,\nValensian herttua ja minä. Katsokaa, tässä näette tämän pullon, joka\nminulla on aina povellani. Tässä pullossa on elämä, on terveys, on\npelastus. Yksi ainoa pisara huulillenne ja te olette pelastettu.\n\n    Lucrezia aikoo panna pullon Gennaron huulille, mutta tämä peräytyy.\n\nGENNARO katsellen häntä terävästi. Herttuatar, mistä voin minä tietää,\nett'ei tämä ole myrkkyä?\n\nDONA LUCREZIA kaatuen musertuneena nojatuoliin. Oi jumalani, oi\njumalani!\n\nGENNARO. Eikö teidän nimenne ole Lucrezia Borgia? Luuletteko, ett'en\nminä muista Bajazetin veljeä? Niin, minä taidan hiukan historiaakin.\nHänelle uskoteltiin, hänelle myös, että Kaarle kahdeksas oli hänet\nmyrkyttänyt, ja hänelle annettiin vastamyrkkyä, josta hän kuoli. Käsi,\njoka tarjosi hänelle tuon vastamyrkyn, pitää tuota pulloa. Ja suu, joka\nkehoitti häntä juomaan, se kehoittaa nyt siihen minuakin.\n\nDONA LUCREZIA. Kurjaa minua!\n\nGENNARO. Kuulkaa, signora, minä en anna teeskennellyn rakkautenne\npettää itseäni. Teillä on joitain hämäriä tarkoituksia minun suhteeni.\nSe on aivan ilmeistä. Te varmaan tiedätte, kuka minä olen. Niin juuri,\nse näkyy teidän kasvoistanne, ja on helppo nähdä, että teillä on joku\nvoittamaton syy, joka estää teitä sitä minulle koskaan sanomasta.\nTeidän perheenne mahtanee tuntea minun perheeni, ja tällä hetkellä te,\nminua myrkyttäessänne, ette luultavasti tahdo kostaa minulle, vaan --\nkuka ties -- ehkä äidilleni.\n\nDONA LUCREZIA. Teidän äitinne, Gennaro, te ehkä näette hänet\ntoisellaisena kuin hän on. Mitä sanoisitte, jos hän ei olisi kuin\nrikollinen nainen niinkuin minäkin?\n\nGENNARO. Elkää panetelko äitiäni! Oh, ei! minun äitini ei ole sellainen\nnainen kuin te, signora Lucrezia. Oh, minä tunnen hänet sydämmessäni ja\nminä haaveilen häntä mielessäni sellaiseksi kuin hän on; minulla on\nhänen kuvansa täällä sydämessäni, en rakastaisi häntä niinkuin\nrakastan, ell'ei hän olisi minun arvoiseni; pojan sydän ei erehdy\näidistään. Minä vihaisin häntä, jos hän olisi teidän kaltaisenne. Ei,\nei! Minussa on jotain, joka sanoo minulle kuuluvalla äänellä,\nettä äitini ei ole noita sukurutsauksen, epäsiveellisyyden ja\nmyrkyttämishimon hirviöitä, joita te olette, te nykyajan kaunottaret.\nOh! jumalani, minä olen varma siitä, että jos taivaan alla on viaton\nnainen, siveellinen nainen, pyhä nainen, se nainen on äitini. Oh, hän\non sellainen eikä muullainen. Te hänet varmaankin tunnette, ja te ette\nvoi väittää vääräksi, mitä olen sanonut.\n\nDONA LUCREZIA. En, minä en tunne tällaista naista, tällaista äitiä.\n\nGENNARO. Mutta kenelle minä puhun näin? Mitäpä teitä, Lucrezia Borgia,\nliikuttavat äidin ilot tai surut? Teillä ei ole koskaan ollut lapsia,\nniin ainakin kerrotaan, ja kiittäkää te siitä onneanne. Sillä jos\nteillä olisi lapsia, niin he teidät kieltäisivät. Ei onnettomin\ntaivahan hylkykään haluaisi itselleen teidän kaltaistanne äitiä. Olla\nLucrezia Borgian poika! sanoa Lucrezia Borgialle: äitini. Oh...\n\nDONA LUCREZIA. Gennaro, te olette myrkytetty, herttua, joka luulee\nteidän kuolleen, voi tulla millä hetkellä hyvänsä, minun ei pitäisi\najatella muuta kuin teidän pelastustanne ja pakoanne, mutta te sanotte\nminulle niin hirmuisia asioita, ett'en minä voi muuta kuin jäädä\nkauhusta kivettyneenä teitä kuuntelemaan.\n\nGENNARO. Herttuatar...\n\nDONA LUCREZIA. Kas niin, tästä täytyy tulla loppu. Musertakaa minut\nylenkatseenne alle; mutta te olette myrkytetty, tyhjentäkää heti tämä!\n\nGENNARO. Mitä on minun uskominen? Herttua on kunnian mies, ja minä olen\npelastanut hänen isänsä hengen. Teitä, teitä olen minä loukannut.\nTeillä on syytä kostaa minulle.\n\nDONA LUCREZIA. Kostaa sinulle, Gennaro! -- Minä, joka voisin antaa\nsinulle koko elämäni lisätäkseni yhden ainoan hetken sinun elämääsi,\njoka voisin vuodattaa vereni kuiviin estääkseni sinua vuodattamasta\nyhtä ainoata kyyneltäkään, minä, joka voisin istua häpeäpaaluun\nasettaakseni sinut valta-istuimelle, joka voisin helvetin kidutuksella\nmaksaa sinun pienimmän ilosi, en epäileisi, en valittaisi, vaan olisin\nonnellinen, suuteleisin jalkojasi, Gennaro. Oh, sinä et koskaan saa\ntietää mitään muuta minun sydänparastani, et muuta kuin että hän on\nsinua täysi. Gennaro, aika rientää, myrkky vaikuttaa, sinä tunnet sen\nhetipaikalla! kuuletko? vielä hetkinen ja kaikki on myöhäistä. Elämä\navaa sinulle tällä hetkellä kaksi pimeyttä, mutta yhdellä on vähemmän\nminuutteja kuin toisella vuosia. Sinun täytyy valita jompikumpi.\nValinta on kauhea! Anna minun johtaa itseäsi. Sääli itseäsi ja minua,\nGennaro! Juo pian, juo taivahan nimessä!\n\nGENNARO. Hyvä. Jos tässä tapahtuu rikos, niin tulkoon syy siitä teidän\npäällenne. Sitäpaitse, puhuittepa totta tai valetta, ei maksa vaivaa\nelämästäni enempää melua pitää. Antakaa tänne.\n\n    Ottaa pullon ja juo.\n\nDONA LUCREZIA. Pelastettu! -- Nyt, palaa takaisin Venetsiaan niin pian\nkun ratsusi pääsee. Onko sinulla rahaa?\n\nGENNARO. On.\n\nDONA LUCREZIA. Herttua luulee sinut kuolleeksi. On helppo salata\nhäneltä sinun pakosi. Odota! Ota tämä pullo ja pidä se aina kanssasi.\nTätä nykyä on joka ateriassa myrkkyä. Sinä, varsinkin sinä olet aina\nvaarassa. Ja nyt, lähde pian. (Näyttäen hänelle salaoven, jota\nraottaa.) Astu alas näitä rappuja. Se vie erääseen pihaan Negronin\npalatsissa. Sitä tietä on sinun helppo pujahtaa tiehesi. Elä odota\nhuomiseen aamuun, elä odota auringon laskuun, elä viivy yhtä ainoata\ntuntia, elä odota puoltakaan tuntia! Jätä Ferrara heti paikalla,\nniinkuin olisi se Sodoma, joka palaa, eläkä katsahda taaksesi! Hyvästi!\n-- Odota vielä hetkinen. Minulla on vielä viimeinen sana sinulle\nsanottavana, oma rakas Gennaro.\n\nGENNARO. Puhukaa, herttuatar!\n\nDONA LUCREZIA. Sanon sinulle tällä hetkellä ikuiset jäähyväiset,\nGennaro. En saa sinua enää koskaan nähdä, en saa toivoa sinua enää edes\nsattumalta tapaavani. Se oli ainoa onni, joka minulla vielä oli\nmaailmassa jälellä. Mutta se voisi saattaa sinun henkesi vaaraan,\nGennaro. Olemme siis ijäksi päiväksi tässä maailmassa erotetut, niin,\nja minä olen liiankin varma siitä, että tulemme olemaan erotetut\ntulevassakin. Gennaro, etkö tahtoisi sanoa minulle jotain hellää sanaa,\nennenkun me näin eroamme ikuiseksi?\n\nGENNARO luoden alas silmänsä. Herttuatar...\n\nDONA LUCREZIA. Olen pelastanut sinun henkesi, olenhan.\n\nGENNARO. Te sanotte niin. Kaikki tämä on niin hämärää. En tiedä, mitä\najatella. Kuulkaa, herttuatar, minä voin antaa teille anteeksi kaikki,\nyhtä vain en voi.\n\nDONA LUCREZIA. Mitä?\n\nGENNARO. Vannokaa kaiken sen kautta, mikä on teille rakasta, minun\npääni kautta, koska minua rakastatte, minun sieluni ikuisen pelastuksen\nkautta, vannokaa minulle, ett'ei teidän rikoksillanne ole mitään osaa\nminun äitini onnettomuuksiin!\n\nDONA LUCREZIA. En voi valehdella teille, Gennaro. En voi sitä vannoa.\n\nGENNARO. Oi äitini, äitini! kas tuossa siis se kauhea nainen, joka on\nsyynä sinun onnettomuuteesi!\n\nDONA LUCREZIA. Gennaro!\n\nGENNARO. Olette tunnustanut syyllisyytenne! Hyvästi! Olkaa kirottu!\n\nDONA LUCREZIA. Ja sinä, Gennaro, ole siunattu!\n\n    Gennaro poistuu. -- Lucrezia kaatuu pyörtyneenä nojatuoliin.\n\n\n7:S KOHTAUS.\n\n    Näyttämö sama kuin toisessa näytöksessä. Ferraran tori,\n    herttuallinen palatsi toisella ja Gennaron asunto\n    toisella puolella. Yö.\n\n    Don Alphonso, Rustighello, vaippoihin kiedottuina.\n\nRUSTIGHELLO. Niin, monsignore, niin se tapahtui. Tiesi minkä sotkun\navulla herttuattaren lienee onnistunut pelastaa hänen henkensä, ja\npäästää hänet pakoon Negronin palatsin pihan kautta.\n\nDON ALPHONSO. Ja sinä sallit sen tapahtua?\n\nRUSTIGHELLO. Kuinka olisin voinut sitä estää? Herttuatar oli salvannut\noven. Olin telkitty sisään.\n\nDON ALPHONSO. Olisi pitänyt murtaa ovi.\n\nRUSTIGHELLO. Tammiovi, rautasalpa. Helppo tehtävä.\n\nDON ALPHONSO. Kuinka tahansa! olisi pitänyt särkeä salpa, sanon minä.\nOlisi pitänyt syöstä sisään ja tappaa hänet.\n\nRUSTIGHELLO. Ensiksikin, otaksuttuna, että minun olisi onnistunut\nsärkeä ovi, niin herttuatar olisi rientänyt häntä suojelemaan. Minun\nolisi ollut tapettava myöskin herttuatar.\n\nDON ALPHONSO. No niin, ja entä sitten?\n\nRUSTIGHELLO. Minulla ei ollut siihen määräystä.\n\nDON ALPHONSO. Rustighello, hyvät palvelijat ymmärtävät isäntäinsä\ntarkoitukset sanomattakin.\n\nRUSTIGHELLO. Sitten pelkäsin niinä saattaa teidän ylhäisyytenne riitaan\npaavin kanssa.\n\nDON ALPHONSO. Pöllö!\n\nRUSTIGHELLO. Se oli sentään kovin vaikeata. Tappaa pyhän isän tytär.\n\nDON ALPHONSO. Vaan vaikka nyt et olisi tappanutkaan häntä, olisit\nvoinut huutaa, kutsua, ilmoittaa minulle, estää rakastaja pääsemästä\npakoon.\n\nRUSTIGHELLO. Niin, ja seuraavana päivänä olisi teidän ylhäisyytenne\nsopinut herttuattaren kanssa ja ylihuomenna olisi herttuatar\nhirtättänyt minut.\n\nDON ALPHONSO. Riittää. Sanoit, ett'ei kaikki vielä ole hukassa.\n\nRUSTIGHELLO. Ei. Näette valoa tuossa ikkunassa. Gennaro ei ole vielä\nlähtenyt. Hänen palvelijansa, jonka herttuatar oli lahjonut, olen nyt\nminä lahjonut, ja hän on sanonut minulle kaikki. Juuri nyt odottaa hän\nherraansa linnan takana kahden satuloidun hevosen kanssa. Gennaro\nlähtee kohta ulos yhtyäkseen häneen.\n\nDON ALPHONSO. Siinä tapauksessa piilottautukaamme hänen huoneensa\nkulman taa. Yö on pimeä. Me surmaamme hänet, kun hän menee ohi.\n\nRUSTIGHELLO. Niinkuin suvaitsette.\n\nDON ALPHONSO. Miekkasi on hyvä?\n\nRUSTIGHELLO. On.\n\nDON ALPHONSO. Onko sinulla tikari?\n\nRUSTIGHELLO. On kaksi asiaa, jota ei ole helppo tässä maailmassa\ntavata, italialaista miestä ilman tikaria ja italialaista naista ilman\nrakastajaa.\n\nDON ALPHONSO. Hyvä. -- Sinä isket molemmin käsin.\n\nRUSTIGHELLO. Herttua, miks'ette muitta mutkitta anna vangita ja\nhirtättää häntä?\n\nDON ALPHONSO. Hän on Venetsian alamainen ja se olisi sama kuin\nsodanjulistus tasavallalle. Ei. Tikarin pisto voi tulla mistä päin\ntahansa eikä ilmaise ketään. Myrkyttäminen olisi ollut vielä parempi,\nmutta kun se nyt ei onnistunut.\n\nRUSTIGHELLO. Tahdotteko siis, että menen hakemaan neljä salamurhaajaa\njouduttaakseni asiaa ilman teidän siihen sekaantumatta?\n\nDON ALPHONSO. Ystäväni Machiavelli on minulle usein sanonut, että\ntällaisissa tapauksissa on parasta että ruhtinaat ajavat itse asiansa.\n\nRUSTIGHELLO. Kuulen jonkun tulevan.\n\nDON ALPHONSO. Painukaamme tähän muurin suojaan.\n\n    He piilottautuvat varjoon, parvekkeen alle. -- Maffio\n    ilmaantuu juhlapuvussa, kulkee haparoiden ja kolkuttaa\n    Gennaron ovelle.\n\n\n8:S KOHTAUS.\n\n    Don Alphonso ja Rustighello, kätkeytyneinä. Maffio, Gennaro.\n\nMAFFIO. Gennaro!\n\n    Ovi avautuu, Gennaro ilmestyy.\n\nGENNARO. Onko se Maffio? Tuletko sisään?\n\nMAFFIO. En. Minulla ei ole kuin pari sanaa sanottavana. Etkö\ntodellakaan tule meidän kanssamme illallisille ruhtinatar Negronin luo?\n\nGENNARO. Eihän minua ole kutsuttu.\n\nMAFFIO. Minä esittelen sinut.\n\nGENNARO. On myöskin toinen syy. Voin sanoa sen sinulle. Minä lähden.\n\nMAFFIO. Kuinka! lähdet?\n\nGENNARO. Neljännestunnin kuluttua.\n\nMAFFIO. Miksi?\n\nGENNARO. Sanon sen sinulle Venetsiassa.\n\nMAFFIO. Rakkausjuttu?\n\nGENNARO. Niin, rakkausjuttu.\n\nMAFFIO. Sinä teet väärin minua kohtaan, Gennaro. Olemme vannoneet,\nett'emme koskaan jättäisi toisiamme, että olisimme eroittamattomat,\nolisimme veljet, ja nyt sinä lähdet ilman minua.\n\nGENNARO. Tule kanssani!\n\nMAFFIO. Tule sinä ennemmin minun kanssani. -- On paljoa hauskempaa\nviettää yönsä pidoissa kauniiden naisten ja iloisten toverien seurassa\nkuin maantiellä rosvojen ja väijytysten keskessä.\n\nGENNARO. Et ollut tänä aamuna oikein varma tuosta ruhtinatar\nNegronistasi.\n\nMAFFIO. Olen hankkinut hänestä tietoja. Jeppo oli oikeassa. Hän on\nhurmaava nainen, aina iloinen, ja rakastaa runoutta ja soittoa. Ei sen\nvaarallisempi. Kas niin, tule kanssani.\n\nGENNARO. En voi.\n\nMAFFIO. Lähteä nyt yön selkään ja joutua salamurhaajain saaliiksi!\n\nGENNARO. Ole huoletta! Hyvästi. Paljon hauskuutta.\n\nMAFFIO. Veli Gennaro, minulla on pahat aavistukset matkastasi.\n\nGENNARO. Veli Maffio, minulla on pahat aavistukset pidoistasi.\n\nMAFFIO. Jos sinulle tapahtuisi joku onnettomuus enkä minä olisi\nluonasi.\n\nGENNARO. Kuka tietää, jos minä ehkä huomenna saan katua, että jätin\nsinut tänä iltana.\n\nMAFFIO. Elkäämme siis erotko. Tehkäämme kumpainenkin puolestamme\nmyönnytys. Sinä tulet tänä iltana kanssani ruhtinatar Negronin luo, ja\nhuomenna auringon noustessa me lähdemme yhdessä. Sanottu?\n\nGENNARO. Minun täytyy sinulle kertoa vaikuttimet yhtäkkiseen lähtööni.\nSaat itse päättää, olenko oikeassa.\n\n    Vie Maffion syrjään ja puhuu hänen korvaansa.\n\nRUSTIGHELLO parvekkeen alla, hiljaa don Alphonsolle. Käymmekö heidän\nkimppuunsa?\n\nDON ALPHONSO hiljaa. Katsokaamme ensin, miten tämä päättyy.\n\nMAFFIO purskahtaen nauramaan, kuunneltuaan Gennaron puhetta. Salli\nminun sanoa sinulle, Gennaro, että sinua ovat pitäneet narrinaan. Koko\ntässä jutussa ei ole myrkkyä eikä vastamyrkkyä. Se on pelkkää ilveilyä\nkaikki. Tuo Lucrezia on hullusti rakastunut sinuun ja hän tahtoo\nuskotella sinulle pelastaneensa henkesi, toivoen että kiitollisuutesi\nvähitellen on vaihtuva rakkaudeksi. Herttua on hyvä mies, kykenemätön\nketään myrkyttämään tai murhauttamaan. Olet sitäpaitse pelastanut hänen\nisänsä hengen ja hän tietää sen. Herttuatar haluaa että lähdet, ja se\non helppo ymmärtää. Hänen rakkausjuttunsa on helpommin hoidettavissa\nVenetsiassa kuin Ferrarassa. Mies häntä tietysti hiukan häiritsee.\nIllanvietto ruhtinatar Negronin luona tulee olemaan ihana. Tule sinä\nvaan sinne. Mitä saakelia, olehan nyt toki hiukan järkevä eläkä\nliioittele. Tiedäthän, että olen varovainen mies ja että neuvoni ovat\naina hyvät. Jos nyt on kuultu puhuttavankin parista kolmesta\nkuuluisasta ateriasta, joissa Borgiat ovat myrkyttäneet muutamia\nparhaista ystävistään hyvällä viinillä, niin eihän nyt sentään ole\nsyytä heretä syömättömäksi ja juomattomaksi. Eihän nyt sentään ole\nsyytä epäillä, että Syrakuusan viini aina on myrkytettyä ja että kaikki\nItalian kauniit naiset ovat salaliitossa Lucrezia Borgian kanssa.\nAaveita ja hullutusta kaikki tyyni! Jos niin olisi, niin eiväthän muut\nkuin rintalapset voisi olla varmat siitä mitä he juovat ja syövät.\nKautta Herkuleen, Gennaro! Ole joko lapsi tai ole mies. Mene etsimään\nitsellesi imettäjää tai tule kanssani illallisille.\n\nGENNARO. Onhan kyllä hiukan omituista pötkiä pakoon keskellä yötä. Se\nnäyttäisi siltä kuin pelkäisin. Sitäpaitse, jos on vaarallista jäädä,\nen saa jättää sinua yksin. Tulkoon mitä tulee. Toinen on onnen kauppa\nniinkuin toinenkin. Olkoon menneeksi. Saat esitellä minut ruhtinatar\nNegronille. Minä tulen kanssasi.\n\nMAFFIO tarttuen hänen käteensä. Jumal' aut'! Siinä oikea ystävä.\n\n    Poistuvat. Heidän nähdään menevän torin perälle.\n    Don Alphonso ja Rustighello tulevat piilostaan.\n\nRUSTIGHELLO miekka paljaana. Mitä odotatte, herttua? Heitä on vaan\nkaksi. Pitäkää te huolta toisesta, minä pidän toisesta.\n\nDON ALPHONSO. Ei, Rustighello. He menevät illallisille ruhtinatar\nNegronin luo. Jos olen saanut oikeita tietoja... (Keskeyttää ja näyttää\nmiettivän hetken aikaa. Purskahtaa nauramaan.) Kautta taivahan! käy yhä\nparemmin ja paremmin, ja tästä tulee hauska juttu. Odottakaamme\nhuomiseen.\n\n    Menevät palatsiin\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nKomea loistava sali Negronin palatsissa. Oikealla pieni ovi. Perällä\nsuuri ja leveä kaksipuoleinen ovi. Keskellä ylellisesti katettu pöytä\nkuudennentoista sataluvun tapaan. Pieniä mustiin ja kullalla\nkirjaeltuihin vaatteihin puettuja palvelijoita kiertelee ympäri.\nEsiripun noustessa on neljätoista henkeä pöydässä. Jeppo, Maffio,\nAscanio, Oloferno, Apostolo, Gennaro ja Gubetta, ja seitsemän nuorta\nnaista, kaunista ja keveästi puettua. Kaikki syövät ja juovat ja\nnauravat naapuriensa kanssa, paitse Gennaro, joka näyttää\nmiettiväiseltä ja äänettömältä.\n\n\n1:NEN KOHTAUS.\n\n    Jeppo, Maffio, Ascanio, Oloferno, Don Apostolo,\n    Gubetta, Gennaro, naisia, palvelijoita.\n\nOLOFERNO lasi kädessä. Eläköön Xeres-viini. Xeres de la Frontera on\nparatiisimainen kaupunki.\n\nMAFFIO lasi kädessä. Viini, jota me juomme, on parempaa kuin teidän\njuttunne, Jeppo.\n\nASCANIO. Jeppo ei voi olla kertomatta juttujaan, kun on vähänkään\njuonut.\n\nDON APOSTOLO. Tuonnoisena päivänä saimme kuulla niitä Venetsiassa\nkaikkein loistavimman dooshi Barbarigon luona, tänään taas täällä\nFerrarassa jumalallisen ruhtinatar Negronin luona.\n\nJEPPO. Silloin kerrottiin julmia juttuja, nyt kerrotaan vaan hauskoja.\n\nMAFFIO. Hauskoja juttuja! Kuinka tapahtui niin, että don Siliceo,\nkaunis kolmekymmenvuotias ritari, joka oli menettänyt perintönsä\npelissä, nai upporikkaan markiisitar Culpurnian, joka oli täyttänyt\nneljäkymmentäkahdeksan vuotta. Kautta Bachon, onko se teistä hauska\njuttu?\n\nGUBETTA. Se on surullinen ja ravallinen juttu. Rappiolle joutunut mies\nottaa rappeutuneen naisen. Semmoista tapahtuu joka päivä.\n\n    Ryhtyy syömään. Tuon tuostakin nousevat jotkut pöydästä ja\n    tulevat etualalle puhelemaan, sill'aikaa kun pidot jatkuvat.\n\nRUHTINATAR NEGRONI Maffiolle, osoittaen Gennaroa. Kreivi Orsini, teillä\non tuossa ystävä, joka näyttää kovin surulliselta.\n\nMAFFIO. Hän on aina sellainen. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi,\nettä toin hänet tänne, vaikk'ette ollut häntä kutsunut. Hän on minun\naseveljeni. Hän pelasti henkeni Riminiä valloitettaessa. Minä sain\nVicenzan piirityksessä iskun, joka oli aijottu hänelle. Me emme koskaan\neroa toisistamme. Elämme aina yhdessä. Eräs mustalainen ennusti meille,\nettä kuolisimmekin samana päivänä.\n\nRUHTINATAR NEGRONI nauraen. Sanoiko hän teille, tulisiko se tapahtumaan\nillalla vai aamulla?\n\nMAFFIO. Aamulla.\n\nRUHTINATAR NEGRONI nauraen vielä kovemmin. Teidän mustalaisenne ei\nnäkynyt tietävän, mitä sanoi. -- Ja te rakastatte tuota nuorta miestä.\n\nMAFFIO. Niin paljon kuin mies voi miestä rakastaa.\n\nRUHTINATAR NEGRONI. No niin, teillä on siis tarpeeksi toisistanne.\nOlette onnellisia!\n\nMAFFIO. Ystävyys ei riitä täyttämään koko sydäntä, arvoisa rouva.\n\nRUHTINATAR NEGRONI. Mikä se sitten on, joka täyttää koko sydämmen?\n\nMAFFIO. Rakkaus.\n\nRUHTINATAR NEGRONI. Teillä on aina rakkaus huulillanne.\n\nMAFFIO. Ja teillä silmissänne.\n\nRUHTINATAR NEGRONI. Olette omituinen.\n\nMAFFIO. Olette kaunis.\n\n    Kietoo kätensä hänen vartalonsa ympärille.\n\nRUHTINATAR NEGRONI. Päästäkää minut, herra kreivi Orsini!\n\nMAFFIO. Suudelma kädellenne?\n\nRUHTINATAR NEGRONI. Ei.\n\n    Juoksee pois.\n\nGUBETTA lähestyen Maffiota. Teidän asianne ovat hyvällä kannalla\nruhtinattaren suhteen.\n\nMAFFIO. Hän sanoo minulle aina Ei.\n\nGUBETTA. Naisen suussa on Ei aina Jaa'n vanhempi veli.\n\nJEPPO tullen yhtäkkiä, Maffiolle. Mitä pidät ruhtinatar Negronista?\n\nMAFFIO. Hän on ihastuttava. Meidän kesken, hän alkaa kovin kauheasti\nrepiä sydäntäni.\n\nJEPPO. Entä hänen illallisensa?\n\nMAFFIO. Täydellinen orgia.\n\nJEPPO. Ruhtinatar on leski.\n\nMAFFIO. Sen huomaa helposti hänen iloisuudestaan.\n\nJEPPO. Toivon, ett'et enää epäile hänen illallisiaan?\n\nMAFFIO. Minä? Kuinka? Olin hullu.\n\nJEPPO Gubetalle. Herra de Belverana, voitteko ajatella, että Maffio\npelkäsi tulla illallisille ruhtinattaren luo?\n\nGUBETTA. Pelkäsi? Minkätähden?\n\nJEPPO. Sentähden, että Negronin palatsi on niin lähellä Borgian\npalatsia.\n\nGUBETTA. Hiiteen Borgiat! -- ja juokaamme!\n\nJEPPO hiljaa Maffiolle. Minä rakastan tuossa Belveranassa sitä, ett'ei\nhän rakasta Borgioita.\n\nMAFFIO hiljaa. Todellakin, hän ei jätä ainoatakaan tilaisuutta\nkäyttämättä lähettääkseen heidät hiiteen aivan erityisellä taidolla. Ja\nkuitenkin, Jeppo...\n\nJEPPO. Mitä nyt?\n\nMAFFIO. Olen aterian alusta alkaen tarkastanut tuota niin sanottua\nespanjalaista. Hän ei ole vielä juonut mitään muuta kuin vettä.\n\nJEPPO. Joko alat taas epäillä? Olet kovin yksitoikkoinen.\n\nMAFFIO. Ehkä olet oikeassa. Olen hullu.\n\nGUBETTA tullen takaisin ja katsellen Maffiota kiireestä\nkantapäähän. Tiedättekö, herra Maffio, että olette rakennettu\nelämään yhdeksänkymmentä vuotta ja olette erään isoisäni näköinen,\njoka eli tuohon ikään ja jonka nimi niinkuin minunkin oli\nGil-Blasio-Fernan-Ireneo-Felipe-Frasco-Frasquito Belveranan kreivi.\n\nJEPPO hiljaa Maffiolle. Toivon, ett'et enää epäile hänen\nespanjalaisuuttaan. Hänellä on ainakin kaksikymmentä ristimänimeä. --\nMikä litania! herra de Belverana.\n\nGUBETTA. Valitettavasti on vanhemmillamme tapana antaa meille enemmän\nnimiä kasteessamme kuin rahoja naisessamme. -- Mutta mitä ne tuolla\nnauravat? (Itsekseen.) Täytyy saada naisille joku tekosyy\npoistuaksensa. Mitä tehdä?\n\n    Istuutuu pöytään.\n\nOLOFERNO juoden. Kautta Herkuleen, hyvät herrat, en ole ikinä viettänyt\niltaa näin hauskaa. Hyvät naiset, nauttikaa tätä viiniä. Se on\nmakeampaa kuin Lacryma Christi, ja tulisempaa kuin Kypron viini. Se on\nSyrakuusan viiniä, hyvät herrat.\n\nGUBETTA syöden. Oloferno on juovuksissa, niinkuin näyttää.\n\nOLOFERNO. Hyvät naiset, sallikaa minun lukea teille muutamia säkeitä,\njotka olen sepittänyt. Tahtoisin olla parempi runoilija kuin olen\nylistääkseni näin mainiota juhlaa.\n\nGUBETTA. Ja minä tahtoisin olla paljoa rikkaampi mies kuin minulla on\nkunnia olla voidakseni toimittaa ystävilleni tälläisiä juhlia.\n\nOLOFERNO. Ei mikään ole niin ihanaa kuin laululla ylistää kaunista\nnaista ja hyvää ateriaa.\n\nGUBETTA. Ell'ei ole vielä ihanampaa syleillä toista ja toista syödä.\n\nOLOFERNO. Niin, minä tahtoisin olla runoilija. Tahtoisin voida\ntaivaaseen kohota. Tahtoisin, että minulla olisi kaksi siipeä...\n\nGUBETTA. Niinkuin tällä minun fasaanillani tässä.\n\nOLOFERNO. Minä lausun sittenkin teille sonettini.\n\nGUBETTA. Herra markiisi Oloferno Vitellozzo! minä vapautan teidät\nlausumasta sonettinne. Antakaa meidän juoda!\n\nOLOFERNO. Te vapautatte minut lausumasta sonettini?\n\nGUBETTA. Niinkuin vapautan koirat minua puremasta, paavin minua\nsiunaamasta, ja ohikulkijat heittämästä minua kivillä.\n\nOLOFERNO. Kautta kaikkivallan! luulen että tahdotte loukata minua,\npikku espanjalainen.\n\nGUBETTA. Minä en loukkaa teitä, italialainen jättiläinen. Minä vaan\nkieltäyn kiinnittämästä huomiotani teidän sonettiinne. Ei muuta mitään.\nMinun kitalakeni kaipaa enemmän Kypron viiniä kuin korvani runoutta.\n\nOLOFERNO. Teidän korvanne, herra keritty kastilialainen, minä voin\nsitoa kiinni jalkapohjiinne.\n\nGUBETTA. Te olette jonnijoutava pässinpää! Hyi! Onko koskaan nähty\nmokomaa? mies on juonut Syrakusan viiniä ja päihtyy niinkuin olisi\nolutta särpinyt.\n\nOLOFERNO. Tiedättekö, että minä voin hakata teidät neljäksi palaseksi!\n\nGUBETTA leikatessaan fasaania. Minä en voisi sanoa samaa. Minä en\nleikkele niin suuria kukkoja kuin te. -- Arvoisat naiset, saanko\ntarjota teille tätä fasaania?\n\nOLOFERNO tarttuen tikariinsa. Kautta jumalan, minä puhkasen vatsan\ntuolta tyhmyriltä, olkoon hän vaikka vielä enemmän aatelinen kuin itse\nkeisari!\n\nNAISET nousten pöydästä. Herra jumala, he aikovat tapella!\n\nMIEHET. Siivolla, Oloferno!\n\n    Ottavat pois aseen Olofernolta, joka aikoo hyökätä Gubettan\n    päälle. Temmellyksen kestäessä naiset katoavat sivuoven kautta.\n\nOLOFERNO koettaen riistäytyä irti. Kautta jumalan!\n\nGUBETTA. Te runoilitte niin reippaasti jumalan nimeen, rakas\nrunoilijani, että naisten täytyi lähteä teitä pakoon. Olette tekin koko\nkömpelö!\n\nJEPPO. Se on totta se. Mihin hittoon joutuivat naiset?\n\nMAFFIO. He pelästyivät. Miekka loistaa, naiset poistaa.\n\nASCANIO. Kyllä he palaavat takaisin.\n\nOLOFERNO uhaten Gubettaa. Kyllä minä sinut huomenna tavotan, pikku\nBelverana perkele!\n\nGUBETTA. Huomenna saat tavottaa kuinka paljon tahansa.\n\n    Oloferno istuutuu, heilutellen ylenkatseellisesti\n    ruumistaan. Gubetta purskahtaa nauramaan.\n\nTuo pöllö! Pelotappas pois Ferraran kauneimmat naiset sonettiin\npistetyllä tikarilla. Suutuppas runon tähden! Minä luulen todellakin,\nettä sillä on siivet. Ei hän ole mikään mies, hän on hanhen poika. Hän\nnukkuu yöpuulla, toisella jalallaan, tuo Oloferno.\n\nJEPPO. Kas niin, tehkää sovinto, hyvät herrat. Huomenna voitte\nkatkaista toisiltanne kaulan kaikella kohteliaisuudella. Kautta\nJupiterin, te tappelette niinkuin aatelismiehet, mittelette miekkojanne\nettekä tikareja.\n\nASCANIO. Mutta todellakin, mihinkä ovatkaan miekkamme joutuneet?\n\nDON APOSTOLO. Te unohdatte, että meidät saatiin jättämään ne etehiseen.\n\nGUBETTA. Se varovaisuus oli hyvin paikallaan, sillä muuten olisimme me\ntapelleet naisten läsnä ollessa; seikka, josta yksin Flanderin\npiippuhampaat flaamilaisetkin olisivat punastuneet.\n\nGENNARO. Se varovaisuus oli todella hyvin paikallaan.\n\nMAFFIO. Kas Gennaroa, sinä avasit suusi vasta ensi kerran tänä iltana,\netkähän sinä juokaan! Ajatteletko vaan Lucrezia Borgiaa? Gennaro, sinä\nolet varmaankin joissain lemmensuhteissa hänen kanssaan! Elä\nkielläkkään.\n\nGENNARO. Kaada minulle viiniä, Maffio! En hylkää ystäviäni enemmän\npöydän ääressä kuin taistelussakaan.\n\nMUSTA PALVELIJA kaksi pulloa kädessä. Saako olla Kypron viiniä vaiko\nSyrakusan viiniä?\n\nMAFFIO. Syrakusan viiniä. Se on parempaa.\n\n    Musta palvelija täyttää kaikki lasit.\n\nJEPPO. Rutto ruumiiseesi, Oloferno! Eivätkö naiset tulekkaan takaisin?\n(Menee vuorotellen kummallekin ovelle.) Molemmat ovet ovat suljetut\nulkoapäin, hyvät herrat!\n\nMAFFIO. Ettekö te nyt vuorostanne ala pelätä, Jeppo! He eivät tahdo,\nettä me heitä ajaisimme takaa. Siinä koko juttu.\n\nGENNARO. Juokaamme, hyvät herrat.\n\n    He kilistävät.\n\nMAFFIO. Terveydeksesi, Gennaro! ja että pian saisit tavata äitisi!\n\nGENNARO. Suokoon jumala, että toivosi toteutuisi.\n\n    Kaikki juovat paitse Gubetta, joka heittää viininsä olkapäänsä yli.\n\nMAFFIO hiljaa Jepolle. Ihan varmaan, minä näin sen.\n\nJEPPO hiljaa. Mitä?\n\nMAFFIO. Espanjalainen ei juonut.\n\nJEPPO. Entä sitten?\n\nMAFFIO. Hän heitti viininsä olkapäänsä yli.\n\nJEPPO. Hän on päissään, ja sinä myös.\n\nMAFFIO. Se on mahdollista.\n\nGUBETTA. Juomalaulu, hyvät herrat! Minä laulan teille juomalaulun, joka\non parempi kuin markiisi Olofernon sonetti. Minä vannon isäni vanhan\nkallon kautta, että laulu ei ole minun tekemäni, koska en ole runoilija\nja koska älyni ei ole tarpeeksi hieno osatakseni napauttaa loppusoinnun\naatteen päähän. Tässä lauluni. Se on osoitettu pyhälle Pietarille,\nparatiisin kuuluisalle ovenvartijalle, ja sen aiheena on tuo hieno\narkaluontoinen ajatus, että Jumalan taivas on juomarienkin taivas.\n\nJEPPO hiljaa Maffiolle. Hän on aivan päissään.\n\nKAIKKI paitse Gennaro. Laulakaa, laulakaa!\n\nGUBETTA laulaen\n\n        Avaa pyhä Pietari,\n        Koska saapuu juomari,\n        laaja kurkku laulavi:\n        Gloria Domino!\n\nKAIKKI yhteen ääneen, paitse Gennaro. Gloria Domino!\n\nGUBETTA.\n\n        Helppo tuonne tulla ois,\n        jos ei vatsa tiellä ois,\n        enkelit ei ilkamois:\n        mieskö vaiko tynnyri?\n\nKAIKKI. Gloria Domino.\n\n    Kilistävät lasejaan, nauraen täyttä kurkkua. Yht'äkkiä kuuluu\n    kaukaisia ääniä, jotka laulavat kaamealla äänellä.\n\nÄÄNIÄ ulkoa. _Sanctum et terribile nomen ejus. Initium sapientiae\ntimor Domini_.\n\nJEPPO nauraen, täyttä kurkkua. Kuulkaa, hyvät herrat! -- Kautta Baccon!\nKun me laulamme juomalauluja, vastaa kaiku vesperillä.\n\nKAIKKI. Olkaa vaiti, kuunnelkaamme!\n\nÄÄNIÄ ulkoa, vähän lähempänä. _Ni si Dominus custodierit civitatem,\nfrustra vigilat qui custodit eam_.\n\n    Kaikki purskahtavat nauramaan.\n\nJEPPO. Se on kirkkoveisua.\n\nMAFFIO. Joku saattue, joka kulkee ohi.\n\nGENNARO. Keskiyöllä! Se on hiukan liika myöhään.\n\nJEPPO. Olkoon mitä tahansa, jatkakaa, herra de Belverana.\n\nÄÄNIÄ ulkona, lähestyvät lähestymistään. _Oculos habent et non\nvidebunt. Nares habent, et non odorabunt. Aures habent et non audient_.\n\n    Kaikki nauravat yhä kovemmin.\n\nJEPPO. Osaavat ne ammua nuo munkit!\n\nMAFFIO. Katsohan, Gennaro. Lamput sammuvat täällä. Olemme kohta\npimeässä.\n\n    Lamput heikkenevät todellakin, niinkuin öljy loppuisi.\n\nÄÄNIÄ ulkoa yhä lähempää. _Manus habent et non palpabunt, pedes habent\net non ambulant, non clamabunt in gutture suo_.\n\nGENNARO. Minusta tuntuu kuin äänet lähenisivät.\n\nJEPPO. Minusta on kuin saattue olisi tällä hetkellä ikkunaimme alla.\n\nMAFFIO. Ne ovat rukouksia kuolleen puolesta.\n\nASCANIO. Se on joku hautajaissaatto.\n\nJEPPO. Juokaamme terveydeksi sen, jota hautahan viedään.\n\nGUBETTA. Mistä tiedätte, ett'ei niitä ole useampia?\n\nJEPPO. Juomme sitten heidän kaikkien terveydeksi!\n\nDON APOSTOLO Gubetalle. Hyvä! -- ja jatkakaamme me puolestamme\nlauluamme pyhälle Pietarille.\n\nGUBETTA. Puhukaahan toki kohteliaammin. On sanottava: Pyhälle herra\nPietarille, paratiisin arvoisalle portinvartijalle ja oven avaajalle.\n\n    Laulaa:\n\n        Pyhimysten täysikuu\n        juomarille punertuu,\n        taivahass' ei työnä muu:\n        juoda vaan ja loilottaa.\n\nKAIKKI. Juoda vaan ja loilottaa.\n\nGUBETTA.\n\n        Laiskan siell' on laaja maa,\n        Spanskan viinit virtoaa,\n        autuas, ken uida saa,\n        ahvenena taivahan!\n\nKAIKKI kilistäen lasejaan ja nauraen.\n\n        Ahvenena taivahan!\n\n    Perällä oleva suuri ovi avautuu äänettömästi selkoselälleen.\n    Sen läpi näkyy suuri mustaan verhottu sali, muutamien soihtujen\n    valaisema, perällä suuri hopeainen risti. Pitkä jono munkkeja,\n    mustaan ja valkoseen puetuita, joista ei näy muuta kuin silmät\n    vaipoissa olevien reikien läpi, tulee sisään suuresta ovesta\n    laulaen surullisen juhlallisella äänellä:\n\n        _De profundis clamavi ad te. Domine_.\n\n    Järjestyvät äänettöminä molemmin puolin salia, ja jäävät\n    seisomaan liikkumattomina kuin patsaat, sill'aikaa kun\n    nuoret aatelismiehet heitä hämmästyneinä katselevat.\n\nMAFFIO. Mitä tämä tietää?\n\nJEPPO koettaen pakoittaa itseään nauramaan. Se on kujetta. Panen\nhevoseni vetoon porsasta vastaan, ja nimeni Liveretton Borgian nimeä\nvastaan, että ne ovat meidän viehättävät kreivittäremme, jotka ovat\nnaamioineet itsensä tällä tavoin meitä koettaakseen, ja että jos me\nnostamme yhden noista päähineistä, löydämme alta ihanan naisen\nnuorekkaat ja veitikkamaiset kasvot. -- Katsokaahan!\n\n    Nostaa nauraen yhden päähineistä, ja jää kivettyneenä seisomaan\n    nähdessään päähineen alla liikkumattoman munkin harmaat kasvot;\n    munkki seisoo soihtu kädessä silmät maahan luotuina. Jeppo\n    pudottaa alas päähineen ja peräytyy.\n\nTämä alkaa näyttää oudolta!\n\nMAFFIO. En tiedä, miksi veri jähmettyy suonissani.\n\nMUNKIT laulaen terävällä äänellä. _Conquassabit capita in terra\nmultorum_.\n\nJEPPO. Mikä katala ansa! Miekkamme tänne! miekkamme tänne! Ah, herrat,\nkas niin, olemme joutuneet saatanan satimeen.\n\n\n2:NEN KOHTAUS.\n\n    Samat, Dona Lucrezia.\n\nDONA LUCREZIA ilmestyen yht'äkkiä, mustaan puettuna, oven kynnykselle.\nOlette joutuneet minun satimeeni!\n\nKAIKKI paitse Gennaro, joka tarkastaa kaikkea mitä tapahtuu, näyttämön\nkulmasta, mistä dona Lucrezia ei häntä näe. Lucrezia Borgia!\n\nDONA LUCREZIA. Muutamia päiviä sitten te kaikki, samat, jotka nyt\nolette täällä, lausuitte tuon nimen riemulla. Nyt sanotte te sen\nkauhulla. Niin, katselkaa vaan minua pelosta tuijottavin silmin. Minä\nolen Lucrezia Borgia, hyvät herrat! Minä tulen teille kertomaan\nuutisen, sen, että olette kaikki myrkytetyt, hyvät herrat, ja ettei\nteistä ainoakaan tule elämään tuntia kauvemmin. Elkää liikahtako\npaikoiltanne. Viereinen sali tuolla on täynnä peitsimiehiä. Nyt on\nminun vuoroni. Nyt on minun vuoroni puhua kovaa ja musertaa päänne\nkantapäälläni. -- Jeppo Liveretto, mene etsimään enoasi Vitelliä, jonka\nminä pistätin kuoliaaksi Vatikaanin kellarissa! Ascanio Petrucci, käy\nhakemaan serkkuasi Pandolfoa, jonka minä salamurhautin anastaakseni\nhänen kaupunkinsa. Oloferno Vitellozzo, enosi odottaa sinua, sinä\ntiedät, Jago d'Appiani, jonka minä eräässä juhlassa myrkytin. Maffio\nOrsini, mene puhumaan minusta toisessa maailmassa veljellesi de\nGravinalle, jonka minä kuristutin kuoliaaksi hänen nukkuessaan.\nApostolo Gazella, minä hakkautin pään isältäsi Franzesco Gazellalta,\nminä leikkautin kaulan serkultasi Alphonso d'Aragonilta, mene heitä\nhakemaan. Kautta henkeni, te piditte minulle tanssiaiset Venetsiassa,\nminä tarjoan teille vuorostani illalliset Ferrarassa! Juhla juhlasta,\nhyvät herrat!\n\nJEPPO. Heräsimme hirmuisesti, Maffio!\n\nMAFFIO. Ajatelkaamme jumalaamme!\n\nDONA LUCREZIA. Ah, te nuoret karnevaaliystäväni, te ette arvanneet\nodottaa tätä? Kautta jumalan, minusta näyttää, että koston hetki on\nlyönyt. Mitä sanotte siitä, hyvät herrat? Kuka se on, joka nyt kostaa?\nEi ole hullummin, luulen ma. Hä? mitä ajattelette? kelpaako naisen\nkostoksi? (Munkeille.) Isät, saattakaa nämä aatelismiehet viereiseen\nsaliin, vastaanottakaa heidän synnintunnustuksensa ja tehkää voitavanne\npelastaaksenne heistä se, mikä vielä voi olla pelastettavissa. -- Hyvät\nherrat, jokainen teistä, joilla on sielu, voi siitä tehdä ilmoituksen.\nOlkaa huoletta, ne ovat hyvissä käsissä. Nämä kunnon isät ovat oikeita\nPyhän Sikstuksen munkkeja, joille pyhä isä paavi on antanut luvan\nauttaa minua tällaisissa tilaisuuksissa. Ja samoin kuin olen pitänyt\nhuolta sieluistanne, olen minä myöskin pitänyt huolta ruumiistanne.\nKatsokaa! (Munkeille, jotka seisovat peräoven edessä.) Siirtykää vähän,\ntehkää hyvin, että nämä herrat voivat nähdä.\n\n    Munkit hajaantuvat oven edessä vähän ja näkyviin tulee viisi\n    mustalla veralla peitettyä kirstua.\n\nNiitä on täysi määrä. Niitä on viisi. -- Ah, hyvät herrat, te revitte\nsisälmykset onnettomalta naiselta ettekä luulleet hänen kostavan. Siinä\non sinun kirstusi, Jeppo, Maffio, siinä sinun, Oloferno, Apostolo,\nAscanio, siinä teidän.\n\nGENNARO astuu askeleen eteenpäin. Tarvittaisiin vielä kuudeskin,\narvoisa rouva.\n\nDONA LUCREZIA. Taivas, Gennaro!\n\nGENNARO. Hän itse.\n\nDONA LUCREZIA. Poistukoot kaikki täältä. -- Jätettäköön meidät yksin.\n-- Gubetta, mitä tapahtuneekin, mitä kuuluneekin ulos siitä, mitä\ntäällä tulee tapahtumaan, elköön kukaan tulko sisään.\n\nGUBETTA. Hyvä on.\n\n    Munkit astuvat ulos saattueeseen järjestyen, vieden\n    mukanaan nuo viisi herraa, jotka horjuvat.\n\n\n3:S KOHTAUS.\n\n    Gennaro, Dona Lucrezia.\n\n    Huoneessa on enää vaan muutamia tuikkavia lamppuja. Ovet ovat\n    kiinni. Jäätyään kahden kesken katselevat Dona Lucrezia ja Gennaro\n    toisiaan äänettöminä hetken aikaa, niinkuin eivät tietäisi, mistä\n    alkaisivat.\n\nDONA LUCREZIA itsekseen. Se on Gennaro!\n\nMUNKKIEN LAULU ulkoa. _Nisi Dominus aedificavevit domum, in vanum\nlaborant qui aedificant eam_.\n\nDONA LUCREZIA. Te vielä kerran, Gennaro! Aina te vastaanottamassa minun\niskujani. Taivahan jumala! kuinka olette joutunut tänne?\n\nGENNARO. Aavistin mitä tulisi tapahtumaan.\n\nDONA LUCREZIA. Te olette myrkytetty vielä kerran. Te tulette kuolemaan!\n\nGENNARO. Jos tahdon. Onhan minulla vastamyrkky.\n\nDONA LUCREZIA. Ah, niin, jumalan kiitos!\n\nGENNARO. Sallikaa minun kysyä, arvoisa rouva. Olette asiantuntija.\nSanokaa, onko tässä pullossa tarpeeksi nestettä niiden aatelismiesten\npelastamiseksi, joita nuo munkit laahasivat tuohon hautaan.\n\nDONA LUCREZIA tutkien pulloa. Siinä on tuskin riittämään asti\nteillekään, Gennaro.\n\nGENNARO. Te ette voi hetipaikalla hankkia lisää?\n\nDONA LUCREZIA. Annoin teille kaikki mitä minulla oli.\n\nGENNARO. Hyvä on.\n\nDONA LUCREZIA. Mitä teette, Gennaro? Joutukaahan toki. Elkää laskeko\nleikkiä niin kauheista asioista. Ei voi koskaan tarpeeksi pian ottaa\nvastamyrkkyä. Juokaa taivahan nimessä! Jumalani! kuinka varomaton\nolitte! Pelastautukaa! Minä päästän teidät ulos salaoven kautta, jonka\ntunnen. Kaikki on vielä korjattavissa. Onhan yö. Hevoset ovat pian\nsatuloidut. Huomen aamuna olette te jo kaukana Ferrarasta. Eikö totta,\ntäällä tapahtuu asioita, jotka kauhistuttavat teitä? Juokaa ja\nlähtekäämme. Täytyyhän elää, täytyyhän pelastautua!\n\nGENNARO ottaen veitsen pöydältä. Teidän on kuoleminen, herttuatar.\n\nDONA LUCREZIA. Mitä? mitä te tarkoitatte?\n\nGENNARO. Olette katalalla tavalla myrkyttänyt viisi aatelismiestä,\njotka ovat minun ystäviäni, parhaita ystäviäni, kautta taivahan! Ja\nheidän joukossaan Maffio Orsinin, aseveljeni, joka pelasti henkeni\nVicenzassa; häväistys ja kosto ovat meille yhteiset. Minä sanon, että\nse on inhoittava teko, jonka te olette tehnyt ja että minun täytyy\nkostaa hänen puolestaan ja muiden puolesta ja että teidän tulee kuolla.\n\nDONA LUCREZIA. Maa ja taivas!\n\nGENNARO. Toimittakaa rukouksenne ja toimittakaa se nopeaan. Olen\nmyrkytetty. Minulla ei ole aikaa odottaa.\n\nDONA LUCREZIA. Se ei voi tapahtua. Ah, se ei voi! Gennaroko surmaisi\nminut? Onko se mahdollista?\n\nGENNARO. Se on totisinta totta, ja teidän sijassanne minä kävisin kohta\nrukoilemaan, kädet ristissä ja langeten molemmille polvilleni. -- Tässä\non tuoli, joka sopii siihen tarkoitukseen.\n\nDONA LUCREZIA. Ei. Minä sanon teille, että se on mahdotonta. Ei,\nkuvaellessani kaikkein kauheintakin en ole kuitenkaan voinut tätä\nkuvailla. -- Ei, ei! Te nostatte veitsenne. Odottakaa! Gennaro! minulla\non teille jotain sanottavaa.\n\nGENNARO. Sanokaa pian.\n\nDONA LUCREZIA. Heitä pois veitsesi, onneton. Heitä se, sanon minä! Jos\ntietäisit... -- Gennaro! Tiedätkö, kuka sinä olet? Tiedätkö, kuka minä\nolen? Sinä et tiedä, kuinka läheinen minä olen sinulle! Pitääkö minun\nsanoa hänelle kaikki? Meidän suonissamme virtaa sama veri, Gennaro!\nSinun isäsi oli Giovanni Borgia, Gandian herttua!\n\nGENNARO. Teidän veljenne. Ah, te olette tätini! Ah!\n\nDONA LUCREZIA itsekseen. Hänen tätinsä!\n\nGENNARO. Ah, minä olen teidän veljenpoikanne. Ah, hän on äitini, tuo\nonneton Gandian ruhtinatar, jota kaikki Borgiat ovat vainonneet. Äitini\npuhuu teistä kirjeissään. Te olette yksi niitä hänen luonnottomia\nsukulaisiaan, joista hän puhuu niin suurella kauhulla ja jotka ovat\nsurmanneet isäni ja jotka ovat hukuttaneet äitini elämän kyyneliin ja\nvereen. Ah, minulla on siis vielä isäni kostettavana, äitini\npelastettavana teidän käsistänne! Ah, te olette tätini! Minä olen\nBorgia. Oo, se saattaa minut hulluksi! -- Kuulkaa minua, dona Lucrezia\nBorgia, olette elänyt kauvan, ja te olette tahrautunut rikoksiin siihen\nmäärin, että teidän täytynee tuntua itsellennekin vihattavalta ja\ninhoittavalta. Olette kyllästynyt elämään, eikö niin? Hyvä! tulkoon\nsiis loppunne. Perheissä semmoisissa kuin meidän, joissa rikos on\nperinnöllinen ja siirtyy isästä poikaan niinkuin nimi, tapahtuu aina,\nettä tämä onneton tila päättyy murhaan, joka tavallisesti on perhemurha\nviimeinen rikos, joka puhdistaa kaikki muut. Aatelismiestä ei ole\nkoskaan moitittu siitä, että hän on leikannut pois mädän oksan sukunsa\npuusta. Espanjalainen Mudarra tappoi enonsa Rodrigo de Laran vähemmästä\nkuin mitä te olette tehnyt. Tätä espanjalaista ovat kaikki kiittäneet\nsiitä, että hän tappoi enonsa, kuuletteko, tätini? -- Kas niin,\ntarpeeksi siitä. Antakaa sielunne jumalan haltuun, jos uskotte että\njumalaa on ja että teillä on sielu.\n\nDONA LUCREZIA. Gennaro, sääli itseäsi! Sinä olet vielä viaton. Elä tee\ntätä rikosta!\n\nGENNARO. Rikosta? Oh, päätäni huimaa, ajatukseni menevät harhaan. Onko\nse rikos? Hyvä! minäkin teen siis rikoksen. Kautta jumalan, olenhan\nminä Borgia, minä! Polvillenne, sanon minä, polvillenne, tätini!\n\nDONA LUCREZIA. Sanotko todellakin, mitä ajattelet, Gennaro? Näinkö sinä\npalkitset rakkauteni sinua kohtaan?\n\nGENNARO. Rakkauden!...\n\nDONA LUCREZIA. Se on mahdotonta. Minä tahdon pelastaa sinut sinun\nitsesi käsistä. Minä kutsun, minä huudan.\n\nGENNARO. Te ette avaa tätä ovea. Te ette astu askeltakaan. Huutamalla\nette voi itseänne pelastaa. Ettekö itse juur'ikään antanut määräystä,\nett'ei kukaan saa tulla sisään mitä kuuluneekin ulos siitä, mitä täällä\ntulee tapahtumaan?\n\nDONA LUCREZIA. Mutta onhan kurjaa, onhan raukkamaista se, mitä aiotte\ntehdä, Gennaro. Tappaa nainen, nainen, joka ei voi puolustaa itseään.\nOh, teidän tunteenne eivät voi olla niin epäjalot. Kuule minua, tapa\nminut sitten, jos tahdot, minä en välitä elää, mutta onhan\nymmärrettävää, että tunteeni tulvivat yli äyräittensä, rintani on\ntäynnä murhetta siitä, miten olet minua tähän saakka kohdellut. Olet\nnuori, olet lapsi, nuoret ovat aina liika ankaria. Oo, jos minun täytyy\nkuolla, niin en kuitenkaan tahdo kuolla sinun kätesi kautta. Ei ole\nmahdollista, kuuletko, että kuolen sinun kätesi kautta. Et tiedä\nitsekään, kuinka kauheaa se olisi. Sitäpaitse, Gennaro, minun aikani ei\nole vielä tullut. Totta on, minä olen tehnyt paljon pahaa, minä olen\nsuuri rikoksentekijä, mutta juuri sentähden, että minä olen suuri\nrikoksentekijä, pitää minun saada aikaa katuakseni. Minun täytyy saada\naikaa katuakseni syntejäni, kuuletko, Gennaro?\n\nGENNARO. Olette tätini. Olette isäni sisar. Mitä olette tehnyt\näidistäni, Lucrezia Borgia?\n\nDONA LUCREZIA. Odota, odota! Jumalani, enhän voi kaikkea sanoa. Ja jos\nsanoisin sinulle kaikki, niin eihän kauhusi minua kohtaan muuta kuin\nkasvaisi! eihän ylenkatseesi muuta kuin lisääntyisi! Kuule minua vielä\nhetkinen. Oo, minä tahtoisin, että vastaanottaisit minut katuvaisena\njalkaisi juuressa. Säästä armosta henkeni, säästäthän. Tahdotko, että\nmenen luostariin, sano? Katso, jos sinulle sanottaisiin: tuo onneton\nnainen on ajattanut päänsä paljaaksi, hän makaa tuhkassa, hän kaivaa\nhautaansa omilla käsillään, hän rukoilee jumalaa yötä ja päivää, ei\nitsensä vuoksi, vaikka hän sitä kyllä tarvitseisi, vaan sinun tähtesi,\njoka et sitä kaipaa; hän tekee kaiken sen tuo nainen, tekee sen vaan\nsitä varten, että sinä jonain päivänä loisit häneen säälivän katseen,\nettä sinä vuodattaisit kyynelen hänen sydämmensä ja hänen sielunsa\nhaavoihin, ett'et sanoisi hänelle enää niinkuin äsken sanoit tuolla\näänellä, ankarammalla kuin viimeisen tuomion ääni: te olette Lucrezia\nBorgia! Jos sinulle tämä sanottaisiin, Gennaro, olisiko sinulla sydäntä\nolla sitä kuulematta? Oi, armoa, elä tapa minua, oma rakas Gennaroni!\nJääkäämme eloon molemmat, sinä antaaksesi minulle anteeksi, minä\nkatuakseni. Sääli minua! Eihän hyödytä mitään kohdella ilman laupeutta\nonnetonta naisparkaa, joka ei pyydä muuta kuin vähän sääliä. Vähän\nsääliä! -- Armahda, säästä henkeni! -- Ja kuule, minä sanon sen sinun\ntähtesi, olisihan todellakin raukkamaista minkä aiot tehdä, se olisi\nkauhea rikos, salamurha. Mies surmaa naisen, mies, joka on väkevämpi.\nOh, sinä et tahdo, sinä et tahdo!\n\nGENNARO epäröiden. Dona\n\nDONA LUCREZIA. Ah! Minä näen, että sinä armahdat minua. Minä luen sen\nsilmistäsi. Oo, anna minun itkeä jalkaisi juuressa!\n\nÄÄNI ulkoa. Gennaro.\n\nGENNARO. Kuka minua kutsuu?\n\nÄÄNI. Veljeni Gennaro.\n\nGENNARO. Se on Maffio.\n\nÄÄNI. Gennaro! Minä kuolen! Kosta minun puolestani!\n\nGENNARO nostaen uudelleen veitsensä. Se on sanottu. En tahdo kuulla\nenempää. Te kuulitte, signora, teidän täytyy kuolla.\n\nDONA LUCREZIA puolustaen itseään ja pidellen hänen käsivarsiaan. Armoa!\narmoa! Vielä sananen!\n\nGENNARO. Ei!\n\nDONA LUCREZIA. Anteeksi! Kuule minua!\n\nGENNARO. En!\n\nDONA LUCREZIA. Taivaan nimessä!\n\nGENNARO. Ei!\n\n    Iskee.\n\nDONA LUCREZIA. Ah... sinä surmasit minut! -- Gennaro, minä olen äitisi.\n\n\n\n"]