[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1Ji93X-05Zy4_IlmYo4aRS61E7CzKPx53pdtmuYZEqk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":14,"yearPublished":7,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1432,"Japanilaisia satuja","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"1432-n-n-japanilaisia-satuja","1432__N._N.__Japanilaisia_satuja","lastenkirja",[12],"kansanperinne",[],"fi",1918,2551,16338,false,53379,[21],"Fairy tales -- Japan",[23,24],"Mythology, Legends & Folklore","Children's Myths, Fairy Tales, etc.","\"Japanilaisia satuja\" by Valfrid Hedman is a collection of traditional Japanese folktales translated into Finnish, likely written in the early 20th century. The book captures the essence of Japanese culture through a selection of enchanting stories that blend fantasy, moral lessons, and adventure, appealing to readers of all ages.  The collection features three captivating tales: \"Shippettaro,\" the story of a young warrior who bravely confronts a mountain demon to save a village maiden with the help of a magical dog; \"Ihmeellinen teekeittiö,\" a humorous narrative about an enchanted teapot that transforms into a playful creature, bringing fortune to its owner; and \"Kalastajanpoika Urashima,\" which tells of a fisherman who saves a turtle and is rewarded with a visit to an underwater palace, only to face the consequences of disobedience upon returning home. Each story intertwines elements of magic and morality, often leading characters to discover deeper truths about kindness, bravery, and the consequences of their actions. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Hedman, Valfrid",246,"Kokoelma perinteisiä japanilaisia kansansatuja, joissa kohdataan muun muassa urhea soturi, puhuvia eläimiä ja taianomaisia esineitä. Tarinat kertovat Shippeitaro-koiran uroteoista, ihmeellisestä teekeittiöstä sekä kalastajapoika Urashiman matkasta merenalaiseen valtakuntaan.","'Japanilaisia satuja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1432. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JAPANILAISIA SATUJA\n\n\nSuomentanut\n\nV--d H--n [Valfrid Hedman]\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Shippettaro.\n  II. Ihmeellinen teekeittiö.\n III. Kalastajanpoika Urashima.\n\n\n\n\nSHIPPEITARO.\n\n\nKauan, kauan sitten, vanhaan hyvään aikaan, jolloin vielä oli\nkeijukaisia ja jättiläisiä, peikkoja ja lohikäärmeitä, urhoollisia\nritareja ja hätään joutuneita neitosia, eräs urhea nuori soturi läksi\nmaailmaan seikkailuja etsimään.\n\nJonkun aikaa hän samoili kohtaamatta mitään erikoisempaa, mutta vihdoin\nhän eräänä iltana, kuljettuaan tiheän metsän läpi, joutui aution ja\nyksinäisen vuoren kupeelle. Ei kylää, ei mökkiä ollut näkyvissä, eipä\nedes hiilenpolttajan majaa, vaikka niitä niin usein tapaa metsän\nliepeillä. Hän oli seurannut heikkoa ja hyvin ruohoittunutta polkua,\nmutta vihdoin hän kadotti senkin näkyvistään. Hämärä läheni ja turhaan\nhän ponnisteli löytääkseen kadotetun tien. Joka yrityksellä hän näytti\nyhä toivottomammin takertuvan orjantappurapensaisiin ja pitkään\nruohoon, jota kasvoi tiheästi joka puolella. Heikkona ja väsyneenä hän\nhapuili eteenpäin yhä yltyvässä pimeydessä, kunnes hän äkkiä saapui\npienelle autiolle ja puoliksi raunioittuneelle temppelille. Kuitenkin\nse vielä sisälsi pyhätön. Täällä oli toki suojaa kylmältä kasteelta, ja\nniin hän päätti viettää yönsä temppelissä. Ruokaa hänellä ei ollut;\nkietoutuen viittaansa ja asettaen oivallisen miekkansa viereensä hän\nlaskeutui levolle ja vaipui pian sikeään uneen.\n\nPuoliyön lähetessä hän heräsi hirvittävään meluun. Ensiksi hän luuli\nnähneensä unta, mutta melu jatkui, ja koko rakennus kaikui mitä\nkauheimmista huudoista ja ulvonnasta. Nuori soturi kohottausi varovasti\nja tarttuen miekkaansa katsahti ulos rappeutuneessa seinässä olevasta\nreiästä. Hän näki omituisen ja kaamean näyn. Joukko inhoittavia kissoja\npyöri hurjaa ja hirvittävää tanssia, ja niiden kiljunta kaikui\nhiljaiseen yöhön. Niiden kamalan parkunan seasta saattoi nuori soturi\nselvästi erottaa seuraavat sanat:\n\n    \"Älköön siitä Shippeitaro\n        kuulko hiiskuvammekaan!\n    Älköön kuulko Shippeitaro!\"\n\nKaunis täysikuu valaisi säteillään tätä kamalaa näytelmää, jota nuori\nsoturi katseli kummastuksella ja kauhulla. Kun puoliyön aika oli\nohitse, hävisivät aavekissat ja kaikki oli hiljaista jälleen.\n\nLoppu yötä kului häiritsemättä, ja nuori mies nukkui sikeästi aamuun\nasti. Hänen herätessään oli aurinko jo korkealla taivaalla, ja hän\nkiirehti lähtemään yöllisen seikkailunsa näyttämöltä. Aamun kirkkaassa\nvalossa hän pian keksi jälkiä polusta, joka edellisenä iltana oli ollut\nnäkymätönnä. Tätä seuratessaan huomasi hän suureksi ilokseen, että se\nei, kuten hän oli pelännyt, vienytkään takaisin siihen metsään, jonka\nläpi hän eilen kulki, vaan päinvastaiseen suuntaan avonaista kenttää\nkohti. Siellä hän näki pari kolme mökkiä erillään toisistaan, ja vähän\nkauempaa hän erotti kylän. Nälän ahdistamana hän kiirehti minkä jaksoi\nkylää kohti, mutta silloin hän kuuli naisen kovalla äänellä valittavan\nja rukoilevan apua. Tuskin olivat nämä hätähuudot kaikuneet soturin\nkorviin, kun hän jo unohti nälkänsä ja kiirehti lähimpään mökkiin asiaa\ntiedustelemaan ja, jos mahdollista, tarjoamaan apuaan.\n\nIhmiset kuuntelivat hänen kysymyksiään, mutta pudistaen surumielisesti\npäätään he vakuuttivat, että kaikki apu oli turhaa. \"Joka vuosi\",\nsanoivat he, \"vuorenhenki vaatii uhrin. Aika on nyt tullut, ja juuri\ntänä yönä se nielaisee ihanimman neitosemme. Tämä on itkumme ja\nvalituksemme syynä.\"\n\nJa kun nuori soturi kummissaan kyseli enemmän, kertoivat he hänelle,\nettä auringon laskiessa uhri asetettaisiin jonkinlaiseen laatikkoon ja\nvietäisiin samaan raunioittuneeseen temppeliin, missä hän oli viettänyt\nyönsä, ja sinne se jätettäisiin yksinään. Aamulla olisi tyttö hävinnyt.\nNiin oli käynyt monena vuonna, ja niin kävisi nytkin: sitä ei voinut\nauttaa. Nuoren soturin kuunnellessa tätä puhetta täytti hänet palava\nhalu pelastaa neitonen. Raunioittuneen temppelin mainitseminen oli\ntuonut hänen mieleensä hänen eilisiltaisen seikkailunsa, ja siksi hän\nkysyi väeltä, olivatko he koskaan kuulleet Shippeitaron nimeä ja\ntiesivätkö he, ketä tai mitä sillä tarkoitettiin. \"Shippeitaro on\nvoimakas ja kaunis koira\", kuului vastaus. \"Sen omistaa ruhtinaamme\nlähin mies, joka asuu vain vähän matkan päässä täältä. Usein näemme sen\nseuraavan isäntäänsä, ja komea ja reipas eläinpä se onkin.\"\n\nNuori ritari ei jäänyt tekemään enempiä kysymyksiä, vaan kiirehti\nShippeitaron isännän luo pyytämään tätä lainaamaan hänelle koiransa\nyhdeksi yöksi. Omistaja ensiksi vastusteli, mutta vihdoin suostui\nluovuttamaan Shippeitaron ehdolla, että se tuotaisiin takaisin\nseuraavana päivänä. Riemuissaan menestyksestään nuori soturi vei koiran\nmukanaan.\n\nSitten hän riensi tapaamaan onnettoman neitosen vanhempia, pyytäen\nheitä pitämään tyttärensä sisällä huoneissa ja vartioimaan häntä\nhuolellisesti, kunnes hän palaisi. Asetettuaan Shippeitaron neitosta\nvarten valmistettuun laatikkoon ja kuljetettuaan sen muutamien kylän\nnuorten miesten avulla raunioittuneen temppelin edustalle, hän laski\nlaatikon sinne. Nuoret miehet kieltäytyivät viipymästä hetkeäkään\nkummituspaikalla, vaan kiirehtivät alas vuorelta kuin kokonainen joukko\npeikkoja olisi ollut heidän kintereillään. Ilman muuta toveria kuin\nkoira jäi nuori soturi odottamaan, mitä tapahtuisi.\n\nPuoliyön aikaan, kun kuu oli kohonnut korkealle taivaalle valaen\nhohdettaan vuorelle, saapuivat aavekissat jälleen. Tällä kertaa oli\nniillä keskellään suuri musta kolli, kaikkia muita hurjempi ja\nhirvittävämpi, ja tämän nuori soturi helposti tunsi itse hirvittäväksi\nvuorenhiideksi. Tuskin se oli huomannut laatikon, kun se alkoi tanssia\nja hyppiä sen ympäri, ulvoen toveriensa säestämänä voitonriemusta ja\nkamalasta ilosta. Kylliksi kauan ivattuaan ja ärsytettyään uhriaan se\ntempasi laatikon kannen auki.\n\nMutta tällä kertaa kohtasi se vertaisensa. Urhea Shippeitaro syöksähti\nkollin kimppuun, iski siihen hampaansa ja piti sitä kiinni, kunnes\nnuori soturi yhdellä ainoalla oivallisen miekkansa iskulla kaatoi sen\nkuoliaaksi jalkojensa juureen. Muut kissat taasen ällistyivät niin,\netteivät voineet paetakaan, vaan jäivät tuijottamaan johtajansa\nruumista, saaden nopeasti surmansa ritarin säilästä tai Shippeitaron\nterävistä hampaista.\n\nTuhansin kiitoksin vei soturi koiran takaisin sen isännälle, kävi\nkertomassa tytön isälle ja äidille, että heidän tyttärensä oli\npelastettu, ja ilmoitti kylänväelle, että hiisi oli vaatinut viimeisen\nuhrinsa, eikä sen koommin heitä häiritsisi. \"Tästä kaikesta saatte\nkiittää urhoollista Shippeitaroa\", sanoi hän jättäessään heidät\nhyvästi, ja jatkoi matkaansa etsiäkseen uusia seikkailuja.\n\n\n\n\nIHMEELLINEN TEEKEITTIÖ.\n\n\nKauan, kauan sitten asui Morindjin temppelissä Kotsuken maakunnassa\nvanha pappi.\n\nTämä pappi oli hyvin ihastunut teen keittämiseen ja juomiseen; se homma\noli tosiaan hänen elämänsä suurin harrastus ja ilo.\n\nEräänä päivänä hän sattui löytämään muinaisesineiden kaupasta hyvin\nsomannäköisen vanhan teepannun, jonka hän osti ja vei kotiinsa perin\nihastuneena sen muotoon ja taiteelliseen tekotapaan.\n\nSeuraavana päivänä hän otti esille uuden ostoksensa ja istui pitkän\naikaa käännellen sitä käsissään ja tarkastellen puolelta ja toiselta.\n\n\"Oletpa sinä oikein soma, olet tosiaankin\", sanoi hän ihastuksissaan.\n\"Minä kutsun kaikki ystäväni teejuhlaan, ja miten ne mahtavatkaan\nkummastua nähdessään tällaisen erinomaisen teekeittimen!\"\n\nHän asetti aarteensa laatikolle, jossa voisi sen siroutta mielin määrin\nihailla, ja istahti suunnittelemaan teekutsujaan. Hetkisen perästä hän\nkävi uniseksi, alkaen torkkua, ja vihdoin tuupertui pää pöytää vasten;\nhän vaipui sikeään uneen.\n\nSilloin tapahtui kummallinen muutos. Teepannu alkoi liikkua. Sen\ntorvesta pisti esille karvainen pää, toiselta puolen tuli näkyviin\ntuuhea häntä, sitten ilmaantui neljä jalkaa, ja hieno turkki näkyi\nvähitellen peittävän koko astian pinnan. Vihdoin se hypähtäen\nlaatikolta alkoi tepastella lattialla aivan mäyrän näköisenä.\n\nKolme nuorta opiskelijaa, jotka istuivat kirjojensa ääressä viereisessä\nhuoneessa, kuulivat melun, ja kun yksi heistä työntäen paperioven\nsivulle kurkisti sisään, niin kummastuipa hän suuresti nähdessään\nteekeittiön tanssivan neljällä jalalla edestakaisin huoneessa.\n\nHän huudahti: \"Oi, miten hirveätä! Teepannu on muuttunut mäyräksi!\"\n\n\"Mitä!\" virkkoi toinen opiskelija. \"Tahdotko väittää, että teepannu on\nmuuttunut mäyräksi? Mitä loruja!\" Näin sanoen työkkäsi hän toverinsa\nsyrjään ja kurkisti huoneeseen, mutta hänkin pelästyi näkemästään ja\nparkaisi.\n\n\"Se on peikko. Se tulee päällemme -- rientäkäämme pakoon!\"\n\nKolmas opiskelija ei pelästynyt niin helposti.\n\n\"Tulkaa, tämähän on hauskaa\", rohkaisi hän. \"Miten tuo olento\nhyppääkään! Minä herätän sen isännän, jotta hänkin saa nähdä.\"\n\nSitten hän astui huoneeseen ja ravisti pappia sanoen: \"Herätkää, herra,\nherätkää! Jotakin ihmeellistä on tapahtunut.\"\n\n\"Mikä on hätänä!\" vastasi vanhus, unisena hieroen silmiään. \"Mikä\nmeluava veitikka!\"\n\n\"Ken tahansa meluaisi, kun tällaisia ihmeellisiä asioita tapahtuu.\"\n\n\"Katsokaahan vain, mestari! Teidän teepannunne on saanut jalat ja\njuoksentelee ympärinsä!\"\n\n\"Mitä, mitä, mitä! Mitä sinä sanot?\" kysyi pappi taas -- \"pannu on\nsaanut jalat! Mitä se merkitsee? Annahan kun katson!\"\n\nMutta sitten kun vanhus oli ehtinyt täydelleen havahtua, oli teekeitin\npalannut alkuperäiseen muotoonsa ja seisoi rauhallisena laatikollaan.\n\n\"Miten hupsuja nuorukaisia te olette!\" lausui pappi. \"Tuollahan pannu\non laatikon päällä -- eipä siinä tosiaan ole mitään kovin kummallista!\nEi, ei; olenhan kuullut taikinakaulaimelle kasvaneen parin siipiä,\njoilla se lensi tiehensä, mutta vaikka olenkin kauan elänyt, en ole\nkoskaan kuullut omin jaloin liikkuvasta teepannusta! Ette koskaan saa\nminua sellaista uskomaan!\"\n\nMutta siitä huolimatta jäi pappi hiukan levottomaksi mielessään ja\najatteli tapausta kaiken päivää. Kun hän illan tullen oli yksin\nhuoneessaan, otti hän keittimen esille ja asetti sen palaville hiilille\nkiehumaan, aikoen valmistaa teetä.\n\nMutta heti kun vesi alkoi kiehua, huusi kattila: \"Kuumaa! kuumaa!\" ja\nhyppäsi alas tulelta.\n\n\"Apua! apua!\" parkaisi pappi joutuen pelästyksestä suunniltaan.\n\nMutta kun opiskelijat riensivät häntä auttamaan, otti teekeitin heti\nluonnollisen muotonsa jälleen. Senpä vuoksi yksi heistä sieppasi kepin\nja huudahti:\n\n\"Kylläpä pian otamme selville, onko siinä henki vai ei!\" Ja hän alkoi\npiestä sitä voimainsa takaa. Kapineessa ei nähtävästi ollut mitään\neloa, sillä vain kilahtava metallin ääni vastasi hänen tarmokkaisiin\niskuihinsa.\n\nSilloin vanha pappi sydämestään katui, että oli ostanut kujeilevan\nteekeittimen. Mutta kun hän juuri hautoi päässään, miten pääsisi siitä\nerilleen, astui parahiksi kattilanpaikkaaja sisään.\n\n\"Tuossa on oikea mies\", ajatteli pappi. Kaupat tehtiin pian, mies\nmaksoi pannusta muutamia vaskikolikoita ja vei sen kotiinsa hyvin\ntyytyväisenä ostokseensa.\n\nEnnen levolle menoa hän katseli sitä vielä kerran ja se oli hänestä\nparempi kuin hän ensin oli luullutkaan, jonka vuoksi hän nukahti mitä\nparhaalla tuulella.\n\nKesken hauskaa unelmaansa kattilanpaikkaaja äkkiä havahti, luullen\nkuulleensa jonkun liikkuvan huoneessa; mutta avatessaan silmänsä ja\nkatsahtaessaan ympärilleen hän ei ketään nähnyt.\n\n\"Näin kai vain unta\", sanoi hän itsekseen, kääntäen kylkeään ja\nnukahtaen uudelleen.\n\nMutta hän häiriytyi taaskin kuullessaan jonkun huutavan:\n\"Kattilanpaikkaaja, kattilanpaikkaaja! Nouse ylös, nouse ylös!\"\n\nTällä kertaa hän hypähti ylös täysin valveutuneena, ja kas kummaa!\nsiinä tepsutteli teekeitin edestakaisin lattialla, ja sillä oli mäyrän\npää, häntä ja turkki.\n\n\"Peikko, peikko!\" kirkaisi kattilanpaikkaaja. Mutta teekeitin lausui\nnauraen:\n\n\"Älä pelkää, hyvä kattilanpaikkaaja. Minä en ole peikko, vaan\nihmeellinen teekeittiö. Nimeni on Bumbuku-Tshagama, ja minä tuon onnea\njokaiselle, ken kohtelee minua hyvin; mutta tietysti minä en pidä\nsiitä, että minut asetetaan tulelle tai saan kepin iskuja, kuten\ntapahtui temppelissä eilen.\"\n\n\"Miten sitten voin olla sinulle mieliksi?\" kysyi kattilanpaikkaaja.\n\"Säilytänkö sinua laatikossa?\"\n\n\"Ei, ei suinkaan!\" vastasi teekeitin. \"Minä pidän herkullisista ruuista\nja toisinaan haluan vähän viiniä juodakseni, juuri niin kuin sinä itse.\nTahdotko pitää minua talossasi ja ruokkia minua? Ja kun en tahtoisi\nolla sinulle taakkana, teen mielelläni sinulle työtä, mitä vain\nhaluat.\"\n\nTähän kattilanpaikkaaja suostui.\n\nSeuraavana aamuna hän laittoi oivalliset pidot Bumbukulle, ja sitten\ntämä puhui näin:\n\n\"Minä olen todellakin ihmeellinen ja täysoppinut teekeittiö, ja neuvon\nsinua kuljettamaan minua näytteillä pitkin maata laulun ja soiton\nsäestyksellä.\"\n\nKattilanpaikkaaja piti neuvoa hyvänä ja toimeenpani heti näyttelyn,\njota hän kutsui Bumbuku-Tshagamaksi. Onnellinen teekeitin laittoi\nliikkeen nopeasti menestymään; sillä se ei ainoastaan kävellyt nelin\njaloin, vaan tanssipa pingoitetulla köydelläkin ja teki kaikenlaisia\nvoimistelutemppuja, lopettaen esityksen kumartamalla syvään\nkatselijoille ja pyytäen heidän vastaistakin suosiotaan.\n\nNäiden esitysten maine levisi pian laajalle, ja näyttely täyttyi joka\npäivä tungokseen asti, kunnes vihdoin maan ruhtinaatkin tilasivat\nkattilanpaikkaajan teekeittimineen luokseen; ja esitykset saavuttivat\nriemastuneitten prinsessojen ja hovinaisten suurta suosiota.\n\nVihdoin kattilanpaikkaaja tuli niin rikkaaksi, että hän lopetti\nliikkeen, ja haluten suoda uskolliselle teepannulleenkin lepoa, vei hän\nsen suuren rahasumman kera takaisin Morindjin temppeliin, jossa sitä\nsäilytettiin arvokkaana aarteena, ja sanovatpa jotkut sitä\npyhimyksenäkin palvellun.\n\n\n\n\nKALASTAJAPOIKA URASHIMA\n\n\nKauan, kauan sitten eli Japanin meren rannalla nuori kalastaja nimeltä\nUrashima, hyvänlaatuinen nuorukainen ja varsin taitava ongenvapaansa ja\nsiimaansa käyttämään.\n\nEräänä päivänä hän taasen läksi veneessään ulapalle kalastamaan. Mutta\nkalojen asemesta hän sai jotakin muuta. Arvaatteko mitä? Niin, hän sai\nsuuren kovakuorisen kilpikonnan, jolla oli omituiset, ruttuiset,\nvanhannäköiset kasvot ja hento häntä. Nyt on minun kerrottava teille\njotakin, mitä varmaankaan ette tiedä. Kilpikonnat, näetkös, elävät\nkokonaista tuhannen vuotta -- ainakin japanilaiset kilpikonnat. Niinpä\najatteli Urashima itsekseen: \"Kala kelpaisi päivälliseksi aivan yhtä\nhyvin kuin tämä kilpikonna -- vieläpä paremminkin. Miksikä surmaisin\neläinraukan ja estäisin sitä nauttimasta elämästään vielä\nyhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän vuotta. Ei, ei! Minä en tahdo\nolla niin julma. Varmaankaan ei äitini pitäisi siitä, että olisin niin\npaha.\" Ja näin sanoen hän viskasi kilpikonnan takaisin mereen.\n\nPian sen jälkeen uinahti Urashima veneeseensä. Oli näet sellainen kuuma\nkesäpäivä, jolloin jokainen mielellään nukahtaa päivällisen jälkeen. Ja\nnukkuessaan hän näki aalloista nousevan kauniin tytön, joka astui\nveneeseen lausuen:\n\n\"Minä olen meren jumalan tytär, joka asun isäni kanssa\nlohikäärmelinnassa aaltojen alla. Se ei ollut kilpikonna, jonka juuri\näsken sait onkeesi ja niin ystävällisesti viskasit takaisin mereen. Se\nolin minä. Isäni, merenjumala, oli lähettänyt minut katsomaan, olitko\nhyvä vai paha.\n\n\"Me tiedämme nyt, että olet hyvä, kiltti poika, joka vältät julmia\ntekoja; ja siksi minä olen tullut sinua noutamaan. Sinä otat minut\nvaimoksesi, jos tahdot, ja me elämme onnellisina yhdessä tuhat vuotta\nlohikäärmelinnassa syvän sinisen meren tuolla puolla.\"\n\nUrashima tarttui siis toiseen airoon ja merenjumalan tytär toiseen, ja\nhe soutivat, soutivat soutamistaan, kunnes vihdoin saapuivat\nlohikäärmelinnaan, missä merenjumala eli ja hallitsi kuninkaana kaikkia\nlohikäärmeitä, kilpikonnia ja kaloja.\n\nHyvänen aika, miten ihanaa siellä oli! Palatsin seinät olivat\nkorallista, puissa oli smaragdeja lehtinä ja rubiineja marjoina,\nkaloilla oli hopeasuomukset ja lohikäärmeitten pyrstöt olivat\ntäysipitoista kultaa. Kuvitelkaa mielessänne kauneinta ja kiiltävintä,\nmitä koskaan olette nähneet, ja asettakaa se kaikki yhteen, niin\nsilloin saatte käsityksen, millaiselta tämä palatsi näytti. Ja kaikki\ntämä kuului Urashimalle; sillä olihan hän merenjumalan vävy, ihanan\nlohikäärmeprinsessan puoliso.\n\nNäin he elivät onnellisina kolme vuotta, kävellen joka päivä noiden\nuhkeitten smaragdilehväisten ja rubiinimarjaisten puiden alla.\n\nMutta eräänä aamuna Urashima sanoi vaimolleen:\n\n\"Olen hyvin onnellinen täällä. Mutta kuitenkin tahtoisin käydä kotona\ntervehtimässä isääni ja äitiäni, veljiäni ja sisariani. Päästähän minut\nlyhyeksi aikaa. Kyllä minä pian palaan.\"\n\n\"Mielelläni minä en laskisi sinua menemään\", sanoi merenneito; \"minä\npelkään pahoin, että jotakin hirveätä tapahtuu. Mutta jos tahdot mennä,\nniin mitäs sille voi. Mutta sinun pitää ottaa mukaasi tämä lipas ja\ntarkoin varoa sitä avaamasta. Jos sen avaat, et enää koskaan kykene\ntulemaan takaisin tänne.\"\n\nUrashima lupasi siis pitää hyvän huolen lippaasta ja millään muotoa\nolla sitä avaamatta. Sitten hän astui veneeseensä, soutaen pois, ja\nsaapui vihdoin oman maansa rannoille.\n\nMutta mitä oli hänen poissaollessaan tapahtunut? Mihin oli hänen isänsä\nmökki joutunut? Missä oli kylä, jossa hän ennen oli asunut? Vuoret\nolivat kyllä entisillä paikoillaan, mutta puut niiltä oli kaadettu.\nPieni puronen, joka oli lirissyt hänen isänsä mökin lähellä, juoksi yhä\nvielä, mutta sen partaalla ei enää ollut naisia vaatteita pesemässä.\nNäytti hyvin omituiselta, että kaikki oli niin muuttunut kolmessa\nlyhyessä vuodessa.\n\nKun kaksi miestä sattui kävelemään rannikolla, kääntyi Urashima siis\nheidän puoleensa kysyen:\n\n\"Tahtoisitteko olla niin hyvät ja ilmoittaa minulle, mihin on joutunut\nUrashiman mökki, joka ennen oli täällä?\"\n\n\"Urashiman?\" huudahtivat he -- \"mitä? hänhän jo neljäsataa vuotta\nsitten hukkui kalastusretkellä! Hänen vanhempansa, hänen sisaruksensa\nja heidän lapsenlapsensa ovat jo ammoin kuolleet. Se on vanha, vanha\njuttu. Miten voit olla niin hupsu, että kyselet hänen mökkiään? Se\nluhistui maahan satoja vuosia sitten.\"\n\nSilloin välähti äkkiä Urashiman mieleen, että merenjumalan palatsi\naaltojen alla koralliseinineen, rubiinihedelmineen ja komeine\nkultapyrstöisine lohikäärmeineen epäilemättä kuului keijukaisten\nmaahan, jossa yksi päivä luultavasti oli yhtä pitkä kuin kokonainen\nvuosi täällä yläilmoissa, joten ne kolme vuotta, mitkä hän oli\nviettänyt merenjumalan palatsissa, todellisuudessa olivat olleet\nvuosisatoja.\n\nTietystikään ei hyödyttänyt viipyä kotona nyt, kun kaikki hänen\nystävänsä olivat kuolleet ja haudatut, vieläpä kyläkin hävinnyt. Sen\nvuoksi Urashimalla oli kova kiire päästä takaisin vaimonsa\nlohikäärmeprinsessan luo meren tuolle puolen. Mutta missä oli tie? Hän\nei voinut sitä löytää, kun ei ollut ketään sitä hänelle näyttämässä.\n\"Ehkä saan apua tien etsinnässä\", ajatteli hän, \"jos avaan lippaan,\nminkä hän minulle antoi.\" Ja niin tuo hupsu poika oli tottelematon, tai\nehkä hän unohti vaimonsa kiellon. Hän avasi kuin avasikin lippaan. Ja\nmitä luulette sen sisältä tulleen?\n\nSieltä kohosi vain valkoinen pilvi, joka usvan tavoin leijaili meren\nyli. Huutaen pilvelle, että se pysähtyisi, hyökkäsi Urashima sinne\ntänne ja parkui surusta. Sillä nyt hän muisti vaimonsa sanoneen, että\nlippaan avattuaan hän ei enää koskaan voisi palata merenjumalan\npalatsiin. Mutta pianpa hän ei enää kyennyt juoksemaan eikä\nhuutamaankaan.\n\nÄkkiä hänen tukkansa kävi lumivalkeaksi, hänen kasvonsa tulivat\nruttuisiksi ja selkä käyräksi kuin vanhan ukon. Sitten hänen\nhengityksensä taukosi ja hän kaatui kuolleena rannalle.\n\nUrashima-raukka! Hän kuoli siksi, että oli ollut hupsu ja tottelematon.\nJos hän vain olisi tehnyt niinkuin häntä käskettiin, olisi hän\nsaattanut elää vielä tuhat vuotta.\n\n\n\n"]