Wiron nykyisemmästä kirjallisuudesta
August Ahlqvist (1826–1889)
Teos tarkastelee viron kielen ja kirjallisuuden kehitystä sen alkuajoista 1800-luvun puoliväliin saakka. Kirjoittaja esittelee virolaisia kirjailijoita ja seuroja sekä tarjoaa näytteitä heidän teksteistään suomennoksineen. Teksti on suunnattu suomalaisille lukijoille, jotka haluavat perehtyä naapurikansan kieleen ja kulttuurihistoriaan.
August Ahlqvistin 'Wiron nykyisemmästä kirjallisuudesta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1433. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
WIRON NYKYISEMMÄSTÄ KIRJALLISUUDESTA
Kirj.
August Ahlqvist
Helsingissä, Suomi, Tidskrift i fosterländska ämnen, 1855.
Finska Litteratur-Sällskapets förlag.
SISÄLLYS:
Alkulause. I. Kirjallisuuden alku ja alkupuoli. II. Rosenplänter ja hänen aikuisensa kirjoittajat. III. Masing. IV. Kreivi Mannteuffel. V. Wiron Kirjallisuuden Seura Tartossa.
Seuraavat lehdet ovat kirjoitetut niiden johdoksi, jotka tahtoisivat saada tarkempaa tietoa kirjallisuuden synnystä, juoksusta ja nykyisestä tilasta Wiron kansassa. Elköön kuitenkaan kenkään näistä lehdistä etsikö sitä tarkkaa kirjojen luettelemista, jota meilläkin on totuttu kirjallisuuden historiana pitämään. Niiden ainoa tarkoitus on vaan johdattaa ja miellyttää lukijaa Wiron kirjallisuuteen. Wirolaisten kirjojen ja sanakirjojen puutteen tähden maassamme toivoo kirjoittaja hyvin tehneensä niille, jotka haluavat Wiron kieltä oppia, että tähän kirjoitukseen on pannut laveita otteita Wirolaisten paraista kirjoittajista, ja luulee sen, joka nämä otteet suomalaisen käännöksen kanssa tarkasti lukee, niiden luettua voivan erinäisittä avuitta puuttua jos mihinkä Wironkieliseen kirjaan. Tässä tulee tekijän myös mainita sydämellinen kiitoksensa Tarton Wirolaisen Kirjallisuuden Seuran sihtierille, lääkäri-taidon tohtorille Emil Sachssendahl'ille, joka väsymättömällä hyvätahtoisuudella johdatti häntä tämän Seuran kirjastoa käyttäessänsä ja muutenkin monin paikoin oli hänen tutkinnoillensa avullinen.
I.
Kirjallisuuden alku ja alkupuoli.
Suomen lahden etelä-puolella olevat veljemme Wirolaiset joutuivat välittömään yhteyteen kristillisten kansojen kanssa melkein samoilla ajoilla kuin Suomalaisetkin. Kummaltakin kansalta valtasivat väkevämmät naapurit kristin uskon nimissä itsenäisyyden, mutta tästä eroaakin näiden veljesten siihen asti tasan juoksevat elämänvaiheet toisistansa. Suomalaisten voittajat, joiden kansakunnassa aatelis-sääty ei vielä ollut niin suuren herruuden päällä eikä koskaan voinut riistää itsellensä niin suurta valtaa kuin aatelis-sääty muussa Europassa, tekivät voittokansan osalliseksi lajistansa ja sivistyksestänsä eivätkä polkeneet sen kansallisuutta enemmän, kuin missä se rikkoi näiden lakien ja tämän sivistyksen käskyjä. Woittaja, tehden voitetun veljeksensä, lahjoi näin hänen mielensä entisiä aikoja muistelemasta, ja siitä katkeruudesta, joka anastetun kansan sydämessä aina tavallisesti kiehuu anastajaa kohden, ei Suomalaisten lauluissakaan tavata jälkiä.
Aivan toisin kävi Wirolaisten kanssa. Ruomin "röykeän" pääpappi, jonka säkki oli pohjattomampi kuin kenenkään muun, koki kristikunnan laidoilla elävien pakanallisten kansojen kääntämisellä enentää kerittävätänsä lammaslaumaa, ja kiihoitti senaikuisen yleisen sotahimon Wirolaistenkin päälle, tapansa jälkeen antaen sekä ennen tehdyt että vasta tehtävät synnit anteeksi kaikille niille, jotka tämän kansan maalla laajentaisivat "oikean uskon" valtaa. Saksan ritarit tulivat maahan, ja vaikka Wirolaiset näyttävät olleen vielä urhoollisempia ja taitavampia puoltansa pitämään kuin pohjempana elevät veljensä Suomalaiset, nujertui heidän voimansa ritarien miekkojen edessä ja heidän alamaisuudessansa siihen asti olleiden Lättiläisten petoksen kautta vähitellen maahan. Ritarit, joiden rautapaitojen sisässä oli kivinen sydän, löivät, sikäli kuin heidän valtansa aina laajeni – ja viimein saivat he käteensä oikeankin Wironmaan, joka sitä ennen jo oli ollut Tanskalaisille kuuliaisena, – voitetun kansan kovimmaan orjuuteen. Linnoja ja hovia satamäärin näillä orjillansa rakennuttaen, itse kaikenkaltaisen jumalattomuuden vimmassa niiden kalliimmia tunteita jaloin polkien, muuttivat he tämän kurjan kansan omissakin silmissänsä luontokappaleen vertaiseksi, eikä kristillisyyskään, jonka nykyaikoina esim. Amerikassa on nähty saattavan orjan suomitsevaa ruoskaa taivaan avaimena pitämään, siihen aikaan pitänyt muusta huolta, kuin että tihunti juoksi runsaasti paavin ja pappien hekkumallisille pöydille. Kansa, joka ainoastaan nimeltä oli kristittyä ja ainoastaan tavan vuoksi ja herrojensa käskystä harjoitti kristillisyyden ulkokäytöksiä, eli entisen pakanallisen uskonsa nojassa, jumaloittaen puita ja kiviä, jommoista Wirolaisen hengellinen tila lienee ollut kaiken aikaa katoolisen uskon ollessa vallan päällä, koska törkeän epäuskon jäännöksiä tavataan tässä kansassa vielä kauan luteerilaisenkin puhdistetun opin levittyä maahan, vieläpä alussa tätäkin vuosisataa.
Ritarikunnan päällikkö ja pappien esimies Riian piispa olivat riitautuneet jo yhteisen saaliinsa jaossa, ja taistelivat sitten vuosisatoja pitkin maan ylimäisestä hallituksesta, jota kumpikin kiskoi puolellensa. Piispa, jonka maalliset puolustusneuvot arvattavasti olivat heikommat kuin ritarien, huusi useasti apua ulkoa, ja näin saivat maan väkevät naapurit hyvän tilaisuuden sekautua sen asioihin ja nyhtää siitä itsellensä etuja. Se alinomainen rauhattomuus, jonka Liettualaisten (Litthauilaisten), Puolalaisten ja Wenäläisten vuorotellen telmäminen ritarikunnan kanssa matkaansaattoi, ei ollut hyvä vähentämään tapojen raakuutta ja ulkonaisen elannon viheliäisyyttä maassa.
Näitä syitä katsellen emme voikaan ihmetellä sitä, että Wiron kielen tutkimista ja viljelemistä näinä aikoina ei kukaan ajatellut. Paitse mainittua alinomaista rauhattomuutta, joka jo yksinänsä olisi voinut karkoittaa kaikki tämänkaltaiset yritykset oli maankielen harjoittamisen esteenä katoolinen papiskuntakin, sillä kansan valistus on Ruomin uskokunnan esimiehistä ainakin ollut ei ainoastaan tyhjä ja arvotoin, vaan myös uskon hartaudelle vaarallinen asia. Wasta Luteerin uskonopin juurruttua maahan alettiin kirjojakin kansan kielellä ruveta tuumittelemaan, ja näin käypi tässäkin kansassa se seikka toteen, että Europan nuorempain kirjallisuutten on synnystänsä ja alustansa kiitettävä tämän jalon uskon-sankarin opin-puhdistusta ja sen vaikuttamaa ajatuksen vapautta. Mutta kirjalliset vehkeet kansan kielellä eivät Wirossa seuranneet niin heti opin-puhdistuksen perästä kuin esim. M. Agrikolan toimi meillä Suomessa. Wirossa meni aikaa vielä lähes sata vuotta asiata arvellessa, ja vaikka 16:llä vuosisadalla jo luullaan ilmautuneen pari eli kolme Wiron kielistä kirjaa, ei tämän kielen päivänkoitetta kuitenkaan voi lukea etempätä kuin 17:n vuosisadan toisesta neljänneksestä, josta lähtien maa ulkonaisestikin tuli onnellisempaan tilaan, kuin Ruotsin voittosankari Kustavi II Aatolvi (Stolbovan ja Altmark'in rauhojen kautta vv. 1617 ja 1629) pysyväisesti yhdisti Wiron ja Lihvin maat Ruotsin valtakuntaan.
Kirjallisuudesta puhuttaessa niin Wiron kuin Suomenkin kielessä arvaa jokainen ilman muistuttamattakin, että tätä sanaa käytetään ainoastaan ko'ollisessa merkityksessä. Arvon puolesta ei kummankaan kirjallisuudesta, rahvaan suusta kokoelmien laulujen poisluettua, ole paljo sanottavaa, sillä ne ovat vielä parhaasta päästä vaan rahvaan opetuskirjoja hengellisissä ja maallisissa asioissa. Enimmäksi osakseen ovat ne myös käännettyjä eli mukailtuja muista kielistä, niin että Wirolaisen ja Suomalaisen tekijän kiitokseksi eli moitteeksi harvoin voimme sanoa muuta kuin: kieli on hyvä, eli: kieli on huono, mutta ajatusten ylävyys ja tunteiden jalous kirjassa on useammin luettava alkuperäisen tekijän kunniaksi. Tämmöistä köyhää kirjallisuutta eli sen paraimmiakin kohtia muistellessa ei kirjoittajalla enemmän kuin lukijallakaan ole vaivansa palkinnoksi sitä nautintoa, joka hänelle heruu viljavampien kirjallisuutten tuotteista. Ainoastaan se rakkaus, jolla meidän tulee kaikkea isänmaallista ja kansallista kohdella, ja toivo että innollisempi ja taidokkaampi kirjallisuus vasta on perustuva näille koleille ja raaoille pohja-kiville, ovat niitä luetellessa mielemme virvoituksena. Ennenkuin kumminkaan puutumme tämän kirjoituksemme pää-aineesen, Wiron nykyisemmän, tältä vuosisadalta alkavan, kirjallisuuden selittämiseen, tahdomme ensin ylimalkaisesti mainita edellä käyvästä kirjallisuudesta muutamia sanoja.
Niinkuin edellä sanoimme oli Wiron kielellä jo 16:llä vuosisadalla
toimitettu pari kirjaista, ja erittäin on näistä mainittava erään
Witte-nimisen papin kääntämä Luteerin katkismus, joka ritarikunnan
päällikön Henrikki von Galen'in toimesta olisi painettu Lybekin
kaupungissa v. 1553.[1] Waan tämän kirjallisuuden oikeina alkajina
pidetään kuitenkin Henrikki Stahl'ia ja Joakim Rossiniusta, sillä nämä
miehet pysäyttivät kirjakielen sille kannalle, jolla se sitten kauan
seisoi, ja heistä alkaen rupee Wironkielisiä kirjoja ulostulemaan ilman
isommitta väliajoitta.Stahl oli syntyisin Räävelistä, ja koulun läpi käytyänsä tässä
kaupungissa lueskeli hän moniaita vuosia useammissa yliopistoissa
Saksanmaalla. Kotiin palattuansa v. 1623 oli hän perättäin
kirkkoherrana eräissä seurakunnissa Wironmaalla, ja tehtiin 1641
Inkerinmaan superintendent'iksi (piispaksi), jona kuoli Narvassa v.
1657. Wiron kieltä viljeli hän ensi kerran Saksan ja Wiron kieleksi
rinnakkain, vuosina 1630-1638 painetussa kirjassansa: Hand- und
Haussbuch für das Fürstenthumb Ehsten in Liffland, jonka ensimäinen
osa sisältää Luteerin pienen katkismuksen ja muutamia rukouksia, toinen
virsikirjan, kolmas epistolat ja evankeliumit ynnä kärsimyksen
historian kanssa, ja neljäs osa 14 Taavetin virttä, rukouksia ja
osoituksia papille sairaita eli muuten ahdistettuja lohduttaessa.
Isoin ja pitimmän ajan vaikuttanut Wironkielinen teos Stahl'ilta on
saarna-kirja nimellä: Leyen-Spiegel, jonka edellinen osa painettiin
Räävelissä 1641 ja jälkimäinen v. 1649 samassa paikassa, molemmat
naiskuningas Kristiinan kustannuksella, niinkuin tekijä alkulauseessa
ilmoittaa. Kuuluisin kuitenkin kaikista hänen kirjallisista
toimituksistansa on Wirolainen kielioppi: Anführung zu der Ehstnischen
Sprache, Räävelissä 1637, merkillinen meille Suomalaisille sentähden,
että Suomen kielen ensimäisen kieliopin tekijä Petræus tämän kirjan
jälkeen mukaili kelvottoman teoksensa. Stahl ei ymmärtänyt Wiron kielen
luontoa paremmin kuin Petræuskaan Suomen, mutta koetteli juottaa sen
Latinan kieliopin kaavoihin, hyljäten kaiken sen, mikä niihin ei
sopinut, ja toiselta puolen sen omituisuuksiksi lukien, mitä
taitamattomat käyttäjät olivat siihen vieraista kielistä saattaneet.
Näin teki hänkin samoin kuin Petræus enemmän vahinkoa kuin hyötyä
tutkimallensa kielelle, kuin kieliopillisesti vahvistetut väärennykset
paremmin juurtuivat kieleen ja kauan haittasivat sen luonnollista
edestymistä. Mitä hänen Wiron kielen käyttämiseensä tulee, niin sanoo
Ahrens,[2] että Stahl sanojen ja niiden merkitysten puolesta hyvin
hyvästi tunsi kielen, sillä niissä asioissa voipi kielentuntija vielä
meidänkin aikoina hyötyä hänen kirjoistansa, vaan että hän sanojen
taivutuksessa ja sovituksessa tahallansa pilasi kielen, joka sillänsä,
ilman Saksan kielen koristuksitta, tuntui hänestä halvalta Jumalan
sanaa toimittamaan. Josko Ahrens tavallisella pikaisuudellansa tässä
sanookin vähän liikaa, niin ei Stahl'in teoksia todellakaan ole
kiittämistä muun tähden kuin siitä, että ne kaikessa huonoudessansakin
ovat alkaneet valistuksen työn Wiron kansassa ja perustaneet sen
kirjakielen.Tiettävästi hajoaa Wiron kieli kahteen päämurteesen, joista Tallinnan murretta puhutaan koko oikeassa Wironmaassa eli Räävelin läänissä ja pohjaisimmassa osassa Lihvinkin maata, jota vastaan Tarton ja Weron kaupunkien ympärillä elävät, elikkä kaikki muut Lihvinmaahan ja Riian lääniin kuuluvat Wirolaiset puhuvat sitä niin kutsuttua Tarton murretta. Näiden murretten erilaisuus ei ole iso; kuin Rääveliläinen esim. "reägib" (joksi hän puhumista sanoo) sanat: seäl, siellä, peält, päältä, heäl, ääni, üks, yksi, kaks, kaksi, annad, annat, annab, antaa, kuningad seisvad, kuninkaat seisovat, vallitsejad peavad, vallitsijat pitävät, targaks, älykkääksi, linnas, kaupungissa, taivaas, taivaassa, kohtus, oikeudessa, niin "pajattap" eli "ütlep" eli "könelep" Tarttolainen samat sanat: sääl, pääl, hääl, üts, kats, annat, annap, kuninga saisva, vallitseja peava, targas, linnan, taivaan, kohtun. Näissä esimerkissä luulen lähes kaiken kieliopillisen eroituksen mainittujen murretten välillä olevan edesasetetun, sillä muuta sanottavaa en siinä ole havainnut rinnan lukien samoja kohtia Tallinan- ja Tarton-kielisissä testamenteissä. Sanakirjallisessa katsannossa taas tosin monellakin sanalla on yhdessä murteessa eri merkitys kuin toisessa ja käyttää yksi murre sanoja, joita toisessa ei löydy. Waan tämänkin erilaisuuden kanssa eivät nämä murteet kumminkaan ole kauempana toinen toisestansa kuin länsi- ja itä-Suomen murteet keskenänsä. Mutta missä Saksalaiset oppineet ovat jos mitä asiaa johdattamassa, siihen saattavat he kanssansa sen vähäpätöisen, pelollisen hengen, joka heidät on sananlaskuksi tehnyt. Niin kävi Wirossakin kirjakieltä perustettaessa. Stahl'in tekemät käsi- ja virsikirja olivat sillä murteella kirjoitetut, jota verrattomasti enin osa Wirolaisia puhuu, nim. Tallinnan murteella. Mutta saksalaisia pappia siinä osassa Wirolaisten maata, jossa Tarton murretta puhuttiin (tätä nykyä ainoastaan 17 seurakuntaa), peloitti näiden kirjojen kieli, ja mainittu Joakim Rossinius, pappi Tartossa, käänsi sentähden tähän murteesen vuotisten juhla- ja sunnuntai-päivien evankeliumit ja epistolat ynnä lykykäisen kertomuksen kanssa Kristuksen kärsimisestä ja kuolemasta, jotka teokset kolmena kirjana painettiin Riian kaupungissa v. 1632. Tällä tavalla perustui se kahtalaisuus Wiron kirjakielessä, josta sitten syntyi niin sanomattoman paljo keskusteluja ja turhia riitoja, ja joka on ollut suurena haittana sen jo ilmankin pienoisen Wiron kansan hengellisessä edestymisessä.
Näin alkunsa saanut kirjallisuus kasvoi sitten vuosia myöten aina suuremmaksi. Kuin Stahl'in virret hänen käsi- ja koto-raamatussansa olivat sana sanalta Saksankielestä vironnetut, ei ne arvattavasti noudatelleet runomitan sääntöjä, jonkatähden papeista asetettu istumakunta v. 1656 toimitti Tallinnan murteella parempaan runopukuun puetun virsikirjan, ja toinen istumakunta Tarton kielellä toisen virsikirjan v. 1685. Katkismus, josta mainitussa käsi- ja koto-raamatussa niinikään löytyi vaillinainen käännös, painatettiin ensi kerran erittäin ja parannettuna, Tallinnan kielellä v. 1673 ja Tarton murteella v. 1684. Mutta kaikkein tarpeellisinta kirjaa luvun-oppimiseen, nim. aapista, ei vielä löytynyt Wiron kielessä. Sen toimitti, kirjoitus-muotoa entisestänsä parantaen ja vieraita, tässä kielessä joutavia kirjaimia poies jättämällä, v. 1687 se sama koulu-opettaja, Suomalainen Pentti Johan Forselius, joka kirjoitti nekin Boecler'in nimissä ilmantuneet Wirolaisten epäuskoiset tavat ja käytökset (joista jälempänä enemmän), ja joka monessa muussakin tilassa oli avullinen Wiron kirja-kielen parantamisessa.
Kaikkein tarpeellisimmat kirjat, josko ei vielä kovin kiitettävässäkään muodossa, olivat siis vihdoinkin hankitut. Kielen kieliopillinen tunteminen oli myös enenemässä. Stahl'in kielioppia seurasi v. 1648 Johannes Gutslaff'in Observationes grammaticæ circa linguam Esthonicam, joka tosin ei päässyt monta askelta Stahl'ista sivutse, mutta kumminkin saattoi muutamia siihen asti tuntemattomia kielen-sääntöjä ilmi. Tämän jälkeen seuraava Henrikki Göseken'in v. 1660 painettu Manuductio ad linguam Oesthonicam oli Wiron kieltä osaamattomille tervetullut sen siinä löytyvän, 412 sivua ison, saksalais-virolaisen sanakirjan tähden, joka vaillinaisuudessansakin oli hyvä apu kieltä oppiessa. Mutta vasta Johannes Hornung oli mies oikein paljastamaan tämän kielen omituista luontoa. Hänen kielioppinsa: Grammatica Esthonica brevi, perspicua tamen methodo ad dialectum Revaliensem edita, painettu Riiassa 1693, oli Wiron kielen tutkinnossa yhtä suuri edestyminen kuin Whæl'in kielioppi Suomen kielen selityksessä. Reinthal sanoo lauseessansa, jossa hän antaa lyhykäisen historian Wiron kielen tutkinnosta (Verhandlungen der gelehrten Ehstnischen Gesellschaft zu Dorpat, II B. 4 H., sivv. 87-88), lukijalle Hornung'in kirjasta, läpi käytyänsä edellä mainittujen kieliopin-tekijöiden sekavat teokset, olevan saman nautinnon kuin tienkävijälle, joka, viljelemättömiä hietakankaita samoten ja hirmuisten petojen ulvomista kuullen, väsymyksestä ja toivottomuudesta on maahan nääntymässä, vaan yhtäkkiä tavoittaa ruohosta viheriöitsevän, viljaa aaltoilevan ja puilta varjostetun kosteikon, jossa ystävälliset asujat kutsuvat hänen majoihinsa lepäämään ja vaivoistaan virvautumaan. Mutta ei ainoastaan tieteellisesti, myös käytännöllisestikin teki Hornung Wiron kielelle paljo hyvää ja on pidettävä sen aina näihin aikoihin asti vallan päällä olleen kirkollisen kirjakielen uudistajana eli toisena perustajana. Tämän perustuksen antoi hän sille sekä uudessa katkismuksen käännöksessänsä, painettu Riiassa 1694, että uudessa virsikirjassansa, Riiassa 1695, jota jälkimäistä Ahrens ennen mainitussa kirjasessansa sanoo vaikutuksista rikkaimmaksi kirjaksi kuin koskaan on ilmautunut Wiron kielellä, sillä niin puhtaasti oli Hornung siihen kielen käsittänyt ja niin taitavasti edeltäjiensä viat välttänyt. Mutta ei siitä kyllä, hänen taitonsa oli suurena apuna vielä raamatunkin kallista kirjaa Wiron kieleen hankittaessa.
Paitse käsikirjassa löytyviä evankeliumia ja epistolia oli tämä Jumalan sanan aarre vielä aivan tuntematoin Wirolaisille. Tosin olivat mainitsemamme kieliopin-tekijät Gutslaff ju Göseken melkein yhden ajoin jo kääntäneet uuden testamentin, edellinen Tarton ja jälkimäinen Tallinnan murteesen, vaan v. 1656 syttyneen sodan hälinässä ei kummaistakaan käännöstä saatu painatetuksi, kääntäjät kuolivat kesken työnsä ja käsikirjoitukset hävisivät tietymättömiin. Wiimein kuitenkin saatiin uusi testamentti Tarton murteesen vironnetuksi ja v. 1686 painosta toimitetuksi. Mutta isoin osa kansaa oli kumminkin vielä ilman tättä kirjatta. Kuningas Kaarle XI, jonka muistoa näissäkin maakunnissa siunataan, sääti jo 1684 800 hopeatalaria raamatun Tallinnan murteesen kääntäjäiseksi, ja jo kaksikin kertaa (v. 1686 ja 1689) istui useampia pappia tätä työtä neuvotellen monta viikkoa koossa. Waan he taistelivat kirjoitus-muodosta ja muista syrjä-asioista niin kauan, että pää-asiasta ei tullut mitään. Hornung oli sillä ajalla (v. 1687) kääntänyt uuden testamentin yksinänsä. Kuin sitten sota v. 1704 ajoi isoimman osan Lihvin- ja Wironmaan pappia Rääveliin, kävi aika täällä ukoille ikäväksi, jonkatähden ottivat raamatun kääntämisen taas puheiksi. Hornung'in käännös pantiin tämän työn perustukseksi, ja vaikka sota ja sen kanssa seurannut rutto vielä jonkun ajan viivyttivät tätä työtä, tuli uusi testamentti Räävelinkin murteessa vihdoin v. 1715 ulos, jona samana vuonna Hornung kuoli Wenäläisten vankiudessa. Hänen nimensä ja työnsä salattiin, mutta mainitussa kirjassansa näyttää Ahrens melkein selvästi toteen, että tämä testamentin-käännös on parhaasta päästä Hornung'in käsialaa, ja että hänen kirjoitustapansa ja kieliopilliset mietteensä olivat vanhaakin testamenttia käännettäissä varminna ojennusnuorana.
Tämän käännöksen, johon moni oli työksennellyt, viimeisti kirkkoherra
Anton Thor Helle, ja näin annettiin viimeinkin v. 1739 koko raamattu
ulos Tallinnan kielellä.[3] Sama mies oli kirjoittanut Wirolaisen
kieliopinkin, johon hän oli perustuksen saanut edellä nimitetyn
Forseliuksen käsikirjoituksesta, vaan itse ollen kiini sekä raamatun
kääntämisessä että uudesta toimitettavan virsikirjan parannuksessa
antoi hän kielioppinsa Eberhard Gutsleff'in lopullisesti järjestää, ja
tämä toimitti sen v. 1732 ulos painosta nimellä: Kurzgefasste
Anweisung zur Ehstnischen Sprache, in welcher mitgetheilt werden: 1)
eine Grammatica, 2) ein Wocabularium, 3) Proverbia, 4) Aenigmata, 5)
Colloquia. Tästä kirjan näin ilmoitetusta sisällyksestä näkee jo
lukija, että siinä löytyy koko joukko asioita selitettynä, ja August
Wilhelmi Hupel'in sen jälkeen seurannut kielioppi ja sana-kirja:
Ehstnische Sprachlehre für die beiden Hauptdialekte, den revalschen
und dörptschen, nebst einem vollständigen ehstnischen Wörterbuche,
Leipzig 1780, ei olekaan tässä ensimäisessä painoksessansa muuta kuin
vähin parannettu, uudennettu painos Forseliuksen alottamasta, Thor
Hellen tekemästä ja Gutsleff'in ulostoimittamasta kieliopista.
Hupel, joka on tuttu historian tutkijoillenkin kautta aikakirjansa
Nordische Miscellaneen (28 vikkoa vuosina 1781-1791) ja Neue
Nordische Miscellaneen (18 vihkoa, vuosina 1792-1798), oli niin
papillisen virkansa toimituksessa kuin tieteellisissäkin töissänsä
ahkera ja tarkka, ja toimitti kieliopistansa toisen, varsinkin
sanakirja-osassa paljo parannetun painoksen. Tämä toinen painos,
präntätty Miitvassa v. 1818, ehkä kielentutkinnossa jo kauan
sitten uudemmilta kieliopilta voitettu, on vielä välttämättömästi
tarpeellinen sille, joka Wiron kieltä tahtoo oppia, sen siinä löytyvän
sanakirjan tähden, jonka Wirolais-saksalainen osa tässä parannetussa
painoksessa on 295 tiheään ladottua sivua kahdella palstolla, ja
saksalais-Wirolainen osa noin 350 samanlaista sivua vetävä. Hupel kuoli
kaikilta kunnioitettuna, heti tämän työn painosta toimitettuansa, v.
1819. Hänen Wironkieliset kirjoittamansa ovat: Lühhike öppetus, mis
sees monned head rohhud teada antakse (lyhykäinen opetus, jossa
moniaita hyviä ruohoja tietä annetaan), painettu v. 1766, ja ensimäinen
lääkärikirja tällä kielellä, nimeltä: Arsti-Ramat, painettu v. 1771.Alussa menneen vuosisadan Wenäjän valtaan jouduttuansa on Wiron kansa siitä saakka elänyt syvimmässä rauhassa, joka seikka ei voinut muuta kuin hyvää vaikuttaa sen hengellisessäkin elannossa. Tämän todistavat sekä vasta mainitut kielitutkinnolliset kirjat että raamatun viimeinkin ilmautunut käännös, joka varmaan olisi vielä jäänyt muutamiksi vuosikymmeniksi ulostulematta, jos Ruotsin valta eli sota, jotka täällä olivat melkein yhdestä merkityksestä, olisivat näissä maakunnissa pitemmältä kestäneet. Kirjojen määrä Wiron kielellä eneni tällä vuosisadalla enenemistänsä ja niiden kanssa arvattavasti sivistyskin rahvaassa. Waan kuin enin osa Wiron kirjallisuutta tälläkin ajalla on vaan kirkollisesta ja hengellisestä sisällyksestä ja niin muodoin yhdenkaltainen sen kirjallisuuden kanssa, mitä samoilla ajoin meillä Suomessa toimitettiin, ei tämänaikuisten kirjojen, parastenkaan, yksitellen luettelemisesta tässä läksisi mitään hyötyä, ja ilman sittä löytyvätkin ne jo lueteltuina Jürgenson'in lyhykäisessä Wiron kirjallisuuden historiassa (Verhandl. d. gelehrt. Esthn. Gesellschaft zu Dorpat I B. 2 ja 3 H.) että myös Rosenplänter'in toimittamien: Beiträge j.n.e. 20:ssä vihkossa siv. 1-41. Me kiiruhdamme, viittauksia annettuamme Wiron kirjallisuuden alusta ja ensi osasta, selittelemään sitä, mikä tämän kirjoituksen pää-aine onkin, nim. saman kirjallisuuden nykyisempiä ilmiöitä.
II.
Rosenplänter ja hänen aikuisensa kirjoittajat.
Tämän vuosisadan toisella kymmenellä näemme Wiron kirjallisuudessa uuden hengen syttyvän, näyttäivä siinä, että kieltä tutkitaan ahkerammasti ja tarkemmin kuin ennen, että kirjakieltä vertaillaan rahvaan puhe-kieleen ja koetaan siitä parannella, ja että kirjallisuuden tuotteet pyydetään saada kansallisemmaksi, jonkatähden montakin kirjaa nyt kirjoitetaan suoraan Wiron kielellä, Saksan kielestä lainattuja sanoja sekä niinkutsuttuja "Dorfismen" ja "Kirchspielismen" kitketään pois kielestä ja niiden siaan asetetaan kotisyntyisiä sekä yleisemmästi ymmärrettäviä lauseita. Kirjallisuus laajeneekin nyt kaikille haaroille niin, että tällä vuosisadalla on Wiron kieleksi ilmautunut kahta vertaa enemmän kirjoja kuin koko sitä ennen kuluneella ajalla.
Ja mikä on syynä tähän kiihkoon, jota ennen ei havaita Wiron kielen
harvoissa harjoittajoissa? Siihen oli usiampiakin syitä.
Ranskalaisten ylellinen vallanhimo oli saatu hillityksi ja maailma
pääsi viimeinkin rauhaan, joka Saksalaisille oli yhtä kuin vapaus,
sillä heitä oli sotija-keisari enimmän polkenut. Ruhtinasten yhteiset
rienteet kaikkein alamaistensa kanssa tätä kansallista vapautta
takaisin pyydettäessä synnyttivät siihen asti särvekkäin toisiansa
vastaan seisovissa säädyissä suuremman keskenäisen rakkauden ja
kunnioituksen. Myös Wenäjän Itämeren-maakuntiin, joissa Saksalaisuus on
sivistyksenä ja joiden Saksalaiset siihen aikaan elivät kiinteämmässä
yhteydessä kotomaansa kanssa kuin nyt, heräsi tämä lempeyden henki, ja
onnetointa maankyntäjätä ruvettiin pitämään ihmisenä ja veljenä, hänen
kieltänsä tutkinnon ja harjoittamisen arvoisena. Wielä enemmän kuin
tämä yleinen ja epävakainen tunne, korotti talonpojan arvoa se keisari
Aleksanteri-vainajan asetus, julistettu kohta Ranskan sodan päätettyä,
jonka kautta aatelin talonpojat vapautettiin orjuudesta, ja
maan-isäntien sekä virkamiesten menetys heidän kanssansa tehtiin
lain-alaiseksi. Ala-oikeutten tuomarien kuin myös pappien käskettiin
kansaa koskevat pöytä- ja muut kirjoitukset sen omalla kielellä
kirjoittaa, joka kirkko-kuntaan oli sekä kylä- että kirkkokunta-koulut
asetettavat, rahvaan sivistystä ja etuja kaikin puolin edestettävä.
Tämän asetuksen iloinen sanoma lensi kuin elähyttävä lieke näiden
maakuntien läpitse, ja keisari Aleksanteri, jota täällä ei mainitakaan
muuten kuin "siunatun" nimellä, asetti Wirolaisten ja Lättiläisten
sydämissä itsellensä muistopatsaan, jota ei ajankaan kaikki hävittävä
voima voi kukistaa.[4]Näin tuli rahvaan-kielen tarkempi tunteminen maan sivistyneille enemmän
ja enemmän tarpeelliseksi. Se, joka ensimäiseksi rupesi tätä tarvista
täyttämään, oli Pernon kirkkoherra Johan Henrikki Rosenplänter
(syntynyt Lihvinmaalla v. 1782, kuoli 1846). Hän alkoi v. 1813 tästä
kaupungista toimittaa niitä meilläkin tunnettuja: Beiträge zur
genauern Kenntniss der ehstnischen Sprache, joita vuoteen 1832 asti,
jona tämä toimitus lakastui, tuli ulos 20 vihkoa. Nämä "Wiron kielen
tarkemman tuntemisen avut" todistavat melkein joka lehdellä toimittajan
kiihkollista halua sekä itse oppia että muita johdattaa tuntemaan Wiron
kieltä ja sen kirjallisuutta. Tätä vasten löytyy siinä niin hänen kuin
muidenkin keräämiä Wiron kielisiä runoja, sanalaskuja, arvoituksia ja
tarinoita, täksi kieleksi kirjoitettuja nykyisempiä lauluja ja virsiä,
kaikenlaisten oikeudenkäymis- ja välikirjojen kaavoja, edellensä
tutkinnoita Wiron kielen kieliopissa, 24 lisäystä Hupel'in sanakirjaan,
joista useammat ovat sen jälkimäiseen painokseen sisälle otetut, ja
kertomuksia Wiron kirjallisuuden vanhemmista sekä ilmoituksia ja
arvosteluja sen nykyisemmistä tuotteista. 17:ssä vihkossa (siv. 28-31)
esittelee hän maakielten (Wiron ja Lätin kielen) opettamista jo
kymnaasioissa, ja varmaan sitä vasten valmisti hän sen jo 11:nä vihkona
toimitetun Wirolaisen lukemiston. 41:nä vihkona on se meilläkin tuttu
Ganander'in Suomalaisen jumalais-saduston uudistain tehty
saksankielinen käännös "Literati" Peterson'ilta Riiassa, joka kirja
niin kauan on ollut ulkomaalaisten ainoana lähteenä tässä asiassa.
Kuinka vähä sen, 21 vuoden iässä (v. 1822) kuollut, tekijä
kumminkin tunsi Suomen kieltä ja sen asioita, todistaa eräs hänen
Rosenplänter'ille kirjoittama kirjansa (Beiträge, 15 vihko siv. 70),
jonka lukijan huvitukseksi tähän suomennamme. "Sanalla Rune", sanoo
hän, "merkitsee Ganander kaikkia vanhemmista ajoista jääneitä
suomalaisia kansanlauluja. Mutta nämä, olkootpa vaikka kuinka vanhat,
ovat Suomalaisilla pysyneet puhtaampina ja sekaumattomampina kuin
meidän Wirolaisilla. Suomalainen mainitsee ja laulaa lauluissansa
vanhoja jumaliansa, Wirolainen on jumalansa kaikki unhottanut, ja jos
hän toisinaan tekeekin epäuskoisen uhrin metsässä, uhraa hän
tuntemattomalle epäjumalalle, jonka hän vaan voipi nimittää yleisellä
nimellä. Mistä tulee tämä merkillinen eroitus näissä kahdessa, muuten
niin yhdenlaisessa kansassa? Aivan luonnollisesti siitä, että
Suomalaisilla oli keino, jolla muinaisuutensa säilyttivät,
nim. runo-kirjaimet (ruotsiksi: runa, runor), jotka he saivat
Skandinavilaisilta. Kuva-kirjoituksia oli heillä sauvoihin pyällettyjä,
jotka olivat uhri-pappien huostassa, ja joita nämä uhratessa ja taikaa
tehdessänsä käyttivät pyhinä välikappaleina. Niin mahdettiin näissä
sauvoissa lyhykäisillä muistutuksilla ja kuvilla laulutkin säilytettää,
joita jälkeentulevat sitten säilytyskeinon vieraskielisen nimen mukaan
rupesivat runoiksi kutsumaan." – Palataksemme takaisin Rosenplänter'in
toimituksiin, on koko 19:s vihko erinäinen kirjoitus: Ueber die
Grund- und Ursprache der Ehsten, und die Mittel zu einer allgemeinen
ehstnischen Schriftsprache zu gelangen, Lajusen kirkkoherran Henrikki
von Jannau'n tekemä, joka kirjoitus, vaikka suurella opilla ja taidolla
kirjoitettu, ei ole merkillinen muun vuoksi kuin sen, että Lihvinmaan
ensimäiset asukkaat, ne nyt jo melkein vähiin kadonneet Liibi- eli
Liiviläiset, joiden peri-juuresta oppineilla on niin paljo ollut
arvelemista, monenkaltaisilla esimerkillä kielestä tässä kirjoituksesa
ensi kerran todistetaan puhtaiksi Wirolaisiksi. Tekijä erehtyy vaan
siinä, että päättää Liiviläisten kieltä Wiron kielen äitiksi, joksi
sitä kuitenkaan ei voi tehdä, sillä niinmuodoin tulisi Suomikin Liivin
kielen tyttäreksi. Pikemmin näyttää tämä kieli olevan eräs vanhempi
murre Wiron kielestä elikkä sen kaksois-sisar, josta asiasta saanemme
kohta täyden selvän, kuin maanmiehemme akateemikko Sjögren saattaa ne
perinpohjaiset tutkinnot ja laveat sanaluettelot ilmi, jotka hänen
tästä kielestä tiedämme keränneen sen jäännöksiä tutkiessaan
matkoillansa vuosina 1846 ja 1852.[5] Sama Jannau, joka on kysymyksessä
olevan kirjoituksen tekijä, on myös kiivas maarahvaan sivistäjä, ja
ylläpitää vieläkin nerolla sitä kuuluisata rahvaan-koulua, jonka hän on
perustanut seurakuntaansa ja josta Suomeksikin löyty kertomus majisteri
Tikkaselta, nimellä: Pitäjänkoulu Lajusissa. Tämän koulunsa tarpeeksi
on Jannau kirjoittanut muutamia Wironkielisiäkin kirjoja.Rosenplänter'in "apuihin" kirjoittaneista miehistä ovat Arnold Fr. Knüpffer (syntynyt v. 1777, kuoli 1843) ja Johan Fr. Heller (syntynyt v. 1786, kuoli 1849) Wiron kielen terävimmiä tutkijoita ja erinomaisella kunnioituksella nimitettävät. Edellinen, pitkän ikänsä läpi Wirolaisuuden hartaimmia ystäviä, keräsi väsymättömästi kansan suusta sekä lauluja että satuja, sananlaskuja ja lauseita, sanalla sanoen kaikkea, mistä vaan jotakin hyötyä oli sanakirjalle ja kieliopille. Niin ovat Neus'in toimittamista Wiron kansan lauluista puolet Knüpffer'in kokoamia; ja niin ovat paraimmat lisäykset Hupelin sanakirjaan Rosenplänter'in puheena olevissa "avuissa" hänen julkasemansa. Hänen paras kieliopillinen kirjoituksensa: Ueber die Bildung und Ableitung der Wörter in der ehstnischen Sprache löytyy myös näissä (vihkoissa 3 ja 8) ja on oikea aarre, josta niin Wiron kuin Suomenkin kielen tutkijat voivat paljo kultaa kaivaa ja tätä tehdessänsä harvoin pettyvät kuonaa kultana pitämään. Ahrens, Wiron kielen nykyisin tutkija, ei ole ymmärtänyt tätä aarretta tyhjentää, jonka tähden tämä kielen sivistämiselle niin tärkeä kieliopin osa onkin hänen teoksessansa yhtä vaillinainen kuin meidän suomalaisissakin kielioppiloissamme. Ja vaikka hänen sanotaan monta viittausta työssänsä saaneen Knüpffer'iltä, ei hän anna tämän kielen-tutkinnolle mitään arvoa, perustaen kovan tuomionsa Knüpffer'in heikommalle kieliopilliselle kirjoitukselle: Bemerkungen über die Declinations- und Casusformen der Ehstnischen Sprache, Reval 1817. Se kummallinen seikka Suomen kielissä, että mikä-polvi ja mitä-polvi voivat olla lauseessa niin hyvin pää-sanana (subjekt) kuin kohtaamanakin (objekt), ja että taas minkä-polvi vastaa sekä itseänsä että muiden kielten akkusativusta, on Wiron kielentutkijoille tehnyt monta levotointa hetkeä ja saattanut monta muuten rauhallista miestä toinen toisensa kanssa tukka-nuottaisille. Wanhemmat kieliopin-kirjoittajat jättivät tämän niinkuin monta muutakin asiaa tarkemmin tutkimatta. Wasta Knüpffer oli ensimäinen, joka ikään mainitussa kirjasessansa otti sen likemmältä katsellaksensa ja päätti, Strahlmann'in silloin uuden suomalaisen kieliopin mukaan, että nimitys-sanojen polvittelu näissä kielissä on kahtalainen, määrätty ja määräämätöin, jonka eroituksen hän Wiron kielessä luuli olevan sitä tuntuvamman, kuin siinä monikolla on kaksi polvitus-muotoa, yksi tuleva yksikön, toinen monikon mitä-polvesta. Määrättyyn polvitteluun luki hän yksikössä mikä- ja minkä-polven, joista jälkimäinen merkitsee määrättyä kohtaamatakin (bestämdt objekt), jota vastaan määräämättömällä polvittelulla yksikössä on taas omituinen polvensa (meidän mitä-polvi), joka vastaa muiden kielien sekä nominat. että akkusativusta. Muut polvet yksikössä ovat kummallakin muodolla yhteiset, mutta monikossa ovat ne useammasta Wiron sanasta samoiten kahtalaiset, määrätyt ja määräämättömät, niinkuin esim. sanasta: põlvi, määrätyssä polvittelussa: põlville, põlvist, põlvis, määräämättömässä: põlvedelle, põlvedest, põlvedes. Tämän edesasetuksen olemme tehneet ei Knüpffer'in omasta kirjasta, jota meillä tätä kirjoittaessamme ei ollut käsillä, vaan Fählmann'in polvittelu-opin jälkeen (Verhandl. d. gel. E. Gesellschaft I: 3), joka kirjoittaja oli Knüpffer'in oppilas ja kummankin ajatus tässä asiassa on aivan yhdenlainen. – Wielä omituisempi ja terävämpi oli se keino, joten Heller Rosenplänter'in "apujen" 15:ssä vihkossa, kirjoituksessa: Versuch über das Wesen und den Gebrauch der ehstnischen Casen, besonders des sogenannten Nominativs, Genitivs und Accusativs koetteli selittää tätä vaikeata asiaa. Hän päätti nim., että nimitettyjä muiden kielien polvia ei löydy Wiron kielessä ensinkään, ja että jokainen tämän kielen sana on jo syntyänsä ikäskuin kolmihaarainen, nim. mikä-, minkä-, ja mitä-polvissa, jotka jokainen ovat yhtä itsenäiset (eikä yksi toisesta johdettu), mutta voivat, sitä myöten kuin puhe kussakin kohden on joko aivan varma, puoleksi varma eli ei ollenkaan varma, olla muiden kielien nominativuksen, genitivuksen ja akkusativuksen siassa, eivätkä itsessään merkitse muuta kuin sitä, mitä muissa kielissä artikel'illä toimitetaan. Sentähden antaa hän näille eri sanan-haaroille (eli polven-tapaisille) nimiksi Definitivus, Relativus, Indefinitivus, jotka nimet häntä seurannut Ahrens ynnä hänen ajatustensa kanssa otti kielioppiinsa.
Suomalaisen kieliopin tuntija näkee jo ilmankin meidän osottamatta, mikä se on, joka nämä tutkijat tämmöisille harhateille saattoi. Se seikka, että minkä-polvi ja vieläpä mikä-polvikin Suomen kielissä ynnä mitä-polven kanssa käytetään kohtaama-polvena (objektskasus), kuin myös se vielä ihmeellisempi, että mitä-polvi usiastikin on pääsanana, sekasivat näiden miesten latinan kieliopista perityt luulot siitä, mitä polveksi kutsutaan, ja viehätti heidät sitä itsestänsä selvää asiaa konstillisilla juohattelemilla sotkemaan. Esimerkkiä haettiin kauempaa kuin tarvis olisi ollut, sillä heille hyvin tutussa Wenäjän kielessä ovat mikä- ja minkä-polvi yhdessä osassa sanoja aivan yhdellä tavalla kuin Wiron ja Suomen kielissä, milloin toinen milloin toinen, kohtaaman polvena, vaikka Wenäjän kielessä on tavaksi tullut tämän viimeisen kutsuminen akkusativukseksi, jota myöten siinä sanotaan: akkusativus on yhdenlainen mikä- eli minkä-polven kanssa. Mitä-polven omituinen käyttäminen Suomen kielissä pää-sanan siassakin taas on hyvin yksinkertainen asia ja meidän kieliopissamme jo tyydyttäväisesti selitetty. Waan kuin Wiron kielen tutkijat eivät ole jaksaneet oppia Ruotsin kieltä, jolla meidän paraimmat kieliopit ovat kirjoitetut, on meidän kieliopillinen edestymisemme jäänytkin heille tuntemattomaksi eli tullut väärin ymmärretyksi, ja Strahlmann'in Saksan kieleksi kirjoitettu kehno kielioppi, Wirolaisten ainoa lähde Suomen kielentutkinnossa, on heille tehnyt kaiken tämän päänvaivan – tyhjästä. Sillä Knüpffer'inkin ja Fählmann'in päätöstä, että monikon kahtalaisilla polvittelu-päätteillä Wiron kielessä olisi eri merkitykset, yksillä niinkutsuttu määrätty, toisillä määräämätöin, sanovat toiset tutkijat tyhjäksi luuloksi, väittäen mainittua kahtalaisuutta vaan murteelliseksi erilaisuudeksi. Ja tämän sanojat näyttävätkin olevan oikeassa, koska Suomenkin kielessä yksi murre käyttää monikon minkä-polvessa muotoa: hevoisten, kielten, kätten, joka johdetaan yksikön mitä-polvesta, ja toinen taas muotoa: hevoisien, kielien, käsien, johtuva monikon mitä-polvesta, ilman että näiden muotojen merkityksessä olisi mitäkään eroitusta. Lause-opille (syntax) oli näiden tutkijoiden harhailemisesta, kuin myös A. Hollmann'in samaa asiata selittävästä kirjoituksesta: Bemerkungen über den Nominativ, Genitiv und Accusativ im Ehstnischen (Verhandl. d. gelehrt. E. Gesellschaft, II: 2), kuitenkin paljo hyötyä, sillä väitellessä kumpikin puolue saattoi monta esimerkkiä rahvaan-kielestä ilmi, ja vastainen Wiron kielen tutkija on tästä kiittävä niin Knüpffer'iä kuin Heller'iäkin. Wielä suuremman kiitoksen ansaitsee kieliopin historiassa Knüpffer edellämainitun sananjohto-oppinsa edestä, ja Heller siitä, että hän Wirossa oli ensimäinen, joka ilmoitti sen jo meilläkin havaitun asian, että Suomen kielessä ei löydy muiden kielten vaikuttamatointa lausukasta (verbum passivum), vaan että mitä kieliopissa täksi kutsutaan, on vaan activum impersonale. Heller'in selvät ja perinpohjaiset todistukset tälle päätteelle löytyvät kirjassa: Verhandlungen der gelehrt. E. Gesellschaft, II: 1. Hänen kirjoituksistansa Wiron kielellä saamme jälempänä mainita; hänen suuret sanakirjalliset kokoelmansa on Wiron Kirjallisuuden Seura Tartossa saanut hänen kuoltuansa. Samalle Seuralle oli Knüpfferkin eläessään luvannut korkea-arvoiset sanakokouksensa, vaan Seuran tekeillä olevalle sanakirjalle suurimmaksi vahingoksi ei se ole niitä vielä perillisten käsistä saanut. Muusta Knüpffer'in vaikutuksesta Wiron kielen eteen olkoon vielä sanottu, että hän vironsi Augsburg'in uskontunnustuksen siihen Tarton Yliopiston v. 1830 ulosantamaan Tetraglottiin; hän on myös uuden Wironkielisen käsikirjan kääntäjä, ja vuoden 1835 painoksen pipliästä on hän melkein aivan yksinänsä uudesta läpikatsonut ja painattanut.
Jos taas, näin pitkältä syrjään poikettuamme, palaamme takaisin
matkamme pää-juoneen Rosenplänter'in "apuihin", niin ovat niihin
kirjoittaneista miehistä edellensä muistettavat kolme Kurensaarelaista
(Ösel'in saarelta[6]): v. Frey, v. Willmann ja v. Luce. Koska näiden
miesten Wironkieliset kirjoitelmat osiksi ovat korkeasta arvosta ja
rahvas niitä vieläkin lukee suurella halulla, tahdomme heitä tässä
muistella kutakin erittäin.Pietari Henrikki v. Frey (syntynyt v. 1757, kuoli?) on näihin apuihin kirjoittanut monenlaisia Wiron kieltä ja kirjallisuutta koskevia arvostelemisia ja muistutuksia, mutta parhaastansa on hän runoilija. Hänen, "apujen" 2:ssa vihkossa, löytyvä kirjoituksensa: Ueber die esthnische Poesie, kuin myös sen jatko 4:ssä vihkossa: Ueber die bisherigen Versündigungen wider die Regeln der Poesie in der esthnischen Sprache valittavat katkeruudella, kuinka virtten tekijät ovat tämänkin kielen runollisuuden peräti turmelleet, ja osoittaa taitavasti sekä heidän vikansa että miten vastaisten runoilijoiden on näitä erhetyksiä vältettävä. Se riita, joka meidän kielessä vielä on ratkasematoin: korollenko vai arvolle (aksent'ille vai qvantitet'ille) nykyisempi runo on rakennettava, ei näytä Wiron kirjallisuudessa koskaan tehneen sitä huolta ja vaikeutta, joka siitä meillä on ollut ja on vieläkin, ja tämän kielen paraimmat runoilijat ovat – oikeinko väärinkö, sitä en uskalla päättää, – perustaneet runonsa korolle. Niin tekee Frey'kin runoelmissansa. Näitä löytyy "apujen" 3:ssa ja 5:ssä vihkossa, mutta sitä paitse ja ennen toimitti hän jo 1793 painosta vahvan laulukokouksen, nimellä: Ued vaimolikkud laulud (uusia hengellisiä virsiä), joka kirja oli niin mieluinen rahvaasta, että koko painos myötiin parissa vuodessa loppuun.
Tokko tätä kirjaa on uudesta painettu, sitä en tunne, niinkuin en myöskään voi sanoa, tokko siinä löytyviä virsiä enemmältä tahi vähemmältä on Wiron uusiin virsikirjoihin otettu eli ei. Näytteeksi otamme tähän Frey'in runontaman isämeidän rukouksen.
Jesusse palwe.
Issa! kedda Jesus andis tunda,
Kedda meel siin hüab ussoga;
Issa! kedda taewad ei siit ilmast
Egga sinno lastest lahhuta:
Wäggä kitud olgo so suur nimmi!
Sinno ette sago kummardud
Au sull' andken ommas ihhus pühhast.
Norelt kunni same lahkunud!
So riik tulgo! Riik, kus rahho sees on,
Ja mis siggib armust, tarkussest;
Riik, mis Jesus Kristus isse seädnud,
Mis teeb walmis taewaks innimest.
So meel sündko meitist siin jo Ma peal
Ni kui pühhaist selge taewa sees;
Öigus, tödde saatko keiki käima
Otse mi kui Englid sinno ees!
Anna, kes sa head ikka jaggad,
Sedda, mis meil' nälga keelda täib;
Egga meie kulda sult ei pallu,
Anna meile rahho, anna leib!
Kui siin öige tee pealt eksi läme,
Andeks, Issa, anna meie süüd;
Römuks ka meil olgo andeks anda
Neile, kennel meie wasto süüd!
Aita meit ni ial kui pat kiusab,
Kui, mis hea, woitleb kurjaga;
Lasse meid so taewa pole wata,
Kui on hingo wörguks ilma-ma!
Ni meid peästa lahti keigest kurjast,
Mis siin meelt ja süddant ähwerdab!
Kül siis hinge wallo meitist kaub,
Kui ka ihho peale hädda saab.
Sinno pärralt keik on: riik ja wäggi,
Issand! sinno au jääb löpmatta.
Taewad keik on sinno auu kiitjad,
Ja so Tempel ei se otsa saa.Waikka tämän käännöksen kielessä on useampia vikoja ja alkuperäisen rukouksen yksinkertainen lyhykäisyys on muutamin paikoin liian pitkäksi venähtänyt, on se kuitenkin paljoa runollisempi ja helpompi lukea kuin entisten virsikirjojen kelvottomat sepustukset. Se muistamattomuus, että tekijä antaa Wapahtajan mainita itseänsä omassa rukouksessansa, on hänelle anteeksi annettava, sillä hartaudessa on hänen oma sydämensä rukouksessa puhunut eikä sen ensimäistä rukoilijata muistanut, joka vika, rukouksen nyt ihmisten suussa ollen, ei haittaakaan yhtään. Aivan puhdas kielen puolesta ei ole seuraavakaan hänen käännöksensä Gellert'in kuuluisasta tarinasta: Das Land der Hinkenden, vaan saakoon kuitenkin vielä sian tässä.
Jo ammo oli ka üks ma,
Kus leida polnud ainust ka,
Kes mitte lonkas, kui ta astus,
Ehk kennelt kuuldi selge wastus;
Waid sedda peti kännaks weel.
Üks woöras näggi sedda seäl,
Ja mötles: wöttad sa siin käia, küllaks imme!
Kes sest ei holiks, küll se on ka pimme!
Jalg jallalt hakkas ta nüüd uhkest astuma.
Keik wötsid temma peäle watada,
Ja naerdes takkistasid nemmad lonkades:
Ep olle terwe jallaga se mees!
Nüüd woöras arwas öigusseks,
Et naerule ta naero wasto teeks.
Kül teitel, hüdis ta, ja mitte minno polest
Jalg tuleb arstida, ja sedda keigest holest;
Ei minna mitte, teie lonkate.
Nüüd karjus keik: ennä! ennä!
Se mees ei sokkuta! oh sedda häbbi!
Ja lahti olli naer nüüd keige koudo läbbi.
Pat armsaks lääb, mis willotud
Ja lapsest sadik öppetud.
Siis wagga muido wöttab keelda
Ja sinnul', et sa pattus, öölda.
Ehk temma jamsib, mötled sa;
Sest et ta polle ni kui ma.Suomeksi kuuluisi tämä tarina sana sanalta näin: "Jo ammoin (kauan sitten) oli yksi maa, kussa ei yhtäkään ollut löytää, joka ei liikannut, kuin hän astui, elikkä keltä kuultiin selkeä vastaus; mutta sitä (liikkaamista) pidettiin kauniina vielä. Yksi vieras näki sen siellä ja mietteli: (kuin) sinä alat siinä käydä (kyllä ihme!), niin sokea on se, ken siitä ei huoli (ja ei sinun tavallasi rupea astumaan)! Jalka jalalta alkoi hän nyt ylpeästi astua. Kaikki alkoivat katsoa hänen päällensä, ja nauraen ja liikaten väittivät nämä: eip'ole terve-jalkainen tuo mies! Nyt arvasi vieras oikeaksi, että hän tekisi naurun naurua vastaan. Kyllä teillä, huusi hän, ja ei suinkaan minulla, jalka tulee lääkitä, ja se kaikella huolella; en minä, vaan te liikkaatte. Nyt kiljasivat kaikki: katso, katso! se mies ei liikkaa (?), oh sitä häpeää! ja irti oli nyt nauru koko kokouksessa. – Paha tulee rakkaaksi, joka on levinnyt ja lapsesta saati opittu. Sitten ymmärtävä turhaan rupeaa kieltämään ja sinulle sanomaan, että sinä viallinen olet. Ehkä hän narrikoinee, miettelet sinä, kuin ei hän ole niinkuin minä." – Paitse näitä käsialoja toimitti tämä kirjantekijä ensimäisen luvunlasku-opin Wirolaisille, nimeltä Arropiddamisse ehk arvamisse-kunst, Tartossa 1806, ja evankelistain mukaan tehdyn lavean kertomuksen Wapahtajan maallisesta elämästä, nimellä: Jesusse Kristusse sündinud asjad, Tart. 1810, joista edellistä sanotaan vaillinaiseksi, vaan jälkimäinen sitä vastaan kuuluu olevan hyvin hyvä, ja onkin kerran vaiko kahdesti uudesta painettu.
Retrikki Wilhelmi v. Willmann (syntynyt v. 1746, kuoli 1819) ei tosin ole Rosenplänter'in apuihin muuta kirjoittanut kuin (3:een vihkoon) lyhykäisen kirjan ystävällensä Luce'lle, jossa hän valittaa kustantajansa, painaessaan kolmatta painosta hänen jutuistansa, väärillä korjauksilla turmelleen koko kirjan. Ja juuri tämä kirja, jota Wiron kirjallisuuden historioitsijat eivät koskaan voi mainitsematta jättää, saattaakin meidät häntä tässä muistelemaan. Sen nimi on: Juttud ja Moistatussed kui ka monned öppetussed maja piddamise pärrast, mis Eestima-Rahva heaks on üllespannud j.n.e., Tallinnassa 1782. Sen pää-sisällys on 90 satua ja kertomusta, joista enimmät ovat niitä kaikissa Europan kirjallisuuksissa rakastettuja eläin-tarinoita, joita Suomen kielellä ei vielä löydy kuin vähäinen osa. Kunkin sadun ja kertomuksen perästä tulee aina kertomus-aineen "öppetus" ihmisen elannolle, joka useimmiten on sovitettu Wirolaisen senaikuiseen raskaasen tilaan, ja tämän tähden ei aina olekaan muille sopiva. Niin kertoo hän esim. 5:ssä jutussa, että jalopeura, metsän kuningas, kerran kutsui karhun, suden ja revon vieraiksi. Yhdessä tulleista vieraista läksi karhu vanhuutensa ja muun arvoisuutensa puolesta ensin sisälle kuninkaan luokse; toiset jäivät oven taakse. Kuningas otti karhun hyvästi vastaan ja kysyi: "onko majassani kaikki sinulle mieleen?" Karhu vastasi: "kaikki olisi muuten hyvä, mutta on vaan hirmuisen ilkeä haju huoneessanne; eikö teitä hävetä semmoisessa hajussa eläminen?" Jalopeura sivalsi karhua korvalle, että tämä lensi maahan, ja sanoi: "uskallatko sinä, heittiö, omaa kuningastasi pilkata!" ja löi karhun kuolijaksi. Nyt läksi susi sisään, arvellen viisaampi ollaksensa, mutta repo jäi vielä odottelemaan, mitä tapahtuisi. Sudenkin otti jalopeura hyvästi vastaan ja kysyi häneltä saman kysymyksen, jonka karhultakin. Suden silmät pyörivät päässä, ja hän vastasi: "oh, armollinen herra, mikä suloinen ja hyvä haju teidän majassanne on, ikään kuin ruusujen ja muiden kukkaisten tuoksu!" Jalopeura vetäsi häntä korvalle, sanoen: "sinä viekastelija, pitääkö sinun valhetella minun edessäni, sillä tässä on hyvin ilkeä katku huoneessani", ja repi suden kuolijaksi. Nyt tuli viimein repo kumarrellen kuninkaan eteen, joka kysyi tältäkin, tokko kaikki oli hänen mieltänsä myöten. Repo, viisaampi kuin toiset, vastasi: "kuin mikä kuninkaan mieltä myöten on, niin on se minunkin mieltäni myöten." – "Mutta mikäs haju tässä on?" kysyi jalopeura. Repo vastasi: "armollinen kuningas, elkää panko pahaksi, että siihen en voi mitään vastata, sillä tänä aamuna oli kotoa tullessani niin paksu sumu, että nenäni kävi tukkeuksiin." Naurahtaen sanoi jalopeura: "sinä ymmärrät viisaasti ja kunniallisesti puhua, istu maahan ja syö!" – Tämän kertomuksen opetuksessa kiittää nyt tekijä revon viisasta käytöstä, ja kehoittaa ihmisenkin suurten kanssa yhdessä ollessaan niin tekemään, eikä kaikkea ulos "lopisemaan". Mutta eiköhän karhun suora vastuu kumminkaan olisi otollisempi siveyden-opille, vaikka siitä hänelle itsellensä ei hyvää lähtenyt?
Juttujen perästä seuraavat Willmann'in kirjassa "moistatussed" s.o. arvoitukset, joita on 125, ja jotka näyttävät olevan rahvaan suusta otettuja. Niiden merkitys-sana löytyy aina kunkin arvoituksen alla alaspäin painettuna. Näiden jälestä tulee "opetus, kuinka kaikki maarahvas voipi ilman suuretta vaivatta mehiläis-pesiä pitää ja sen kautta rikkaaksi tulla, kysymyksissä ja vastauksissa selitetty", joka opetus lienee sitä tarkempi ja luotettavampi, kuin tekijä samasta aineesta on Saksankin kielellä kirjoittanut erityisen kirjan, ja lienee ollut, niinkuin useammat hänen virkaveliänsä Wirossa ja Inkerinmaalla vielä nytkin ovat, ahkera ja onnellinen mehiläisten hoitaja. Suomen kieleen voisivat sanakirjan-tekijät tästä opetuksesta muuttaa ne mehiläis-hoitoa koskevat sanat, joita se puuttuu, sillä Wiron kielessä näyttää näitä sanoja alkuperäisesti olevan enemmän kuin Suomessa. Wiimeiseksi löytyy tässä kirjassa "opetus, kuinka maarahvaan pitää elävänsä hoitaa, että ne ei tule kipeäksi", j.n.e. Waikka kirjan kieli ei ole aivan puhdas semmoisista saksalaisuuksista kuin: se pimme (saksaksi: Der blinde), se leitud rahha-auk (der gefundene Schatz), kaks koerad j.m., juoksee kertomus ylipäätään keveästi ja rahvaan kielen mukaan, ja luulisinpa monen nykyisemmänkin kirjoittajan Willmann'in kirjoista oppivan lyhyyttä ja selvyyttä. Sekä tämä että kirjan viehättävä ja opettava sisällys saattoivat rahvaan siihen niin rakastumaan, että sitä, niinkuin jo edellä mainitsimme, painettiin kolme painosta, viimeinen v. 1804, ja siinäkin vanhassa ja mustuneessa muodossa, jossa se nyt kulkee rahvaan seassa, vielä luetaan halukkaasti ja hyödyksensä. Näin mieluinen ei ollut hänen Ellamisse Juhhataja, Tallinnassa 1793, sillä siitä emme tiedä löytyvän kuin tämän yhden painoksen. Tässä kirjassa hän koetteli antaa rahvaalle opetuksia, kuinka ihmisen kaikissa elämän tiloissa tulee käyttää itseänsä, ja perustaa opetuksensa raamatun vakaville lauseille. Merkillistä on, että kuin tekijä 3:ssa luvussa useampia kymmeniä sivuja läpitsensä kiinnyttää lukijan mieleen kuuliaisuutta, uskollisuutta, ahkeruutta, valppautta ja muita alamaisten ja palkollisten omaisuuksia, ei hänellä leivän-isännille ja perheen-vanhemmille ole sanomista kuin vajoota kaksi sivua (92-93), joka seikka enemmän kuin mikään muu todistaa Wirolais-rukan senaikuista surkeata tilaa.
Kolmas näistä Kurensaarelaisista, Luddi Ludse, joten hän Wiroksi kutsuu itseänsä, eli Johan Wilhelmi Lutviki v. Luce, syntyi, niinkuin Recke'n ja Napiersky'n toimittamassa: Allgem. Schriftsteller- und Gelehrten-Lexicon, 3 osan 112 sivulla löytyy kerrottuna (varmaan häneltä itseltään), v. 1756 kaksi kuukautta ennen aikojansa eikä ollut silloin kuin kuutta tuumaa pitkä! Tästä pienoisesta miehen-taimesta kasvoi kumminkin hyvä ja ahkera kirjoittaja Wirolaisille. Rosenplänter'in "apuihin", jotka meillä tässä ovat tämänaikuisten kirjoittajoiden yhteisenä kupo-siteenä, kirjoitti hän kaksi lisäystä Hupel'in sanakirjaan (1:ssä ja 10:ssä vihkossa), vaan ilman sittä löytyy häneltä näiden toimitusten useammassa vihkossa kaikenlaisia Wirolaisuutta edestäviä ja selittäviä mietelmiä. 4:ssä vihkossa (v. 1815) esittelee hän Wirolaisen Kirjallisuuden Seuran asettamista, jonkalainen Seura, enimmäksi osaksi hänen ja edellä-mainitun Frey'in toimesta, saikin v. 1817 aikaan Saarenmaan linnassa (Arensburg'in kaupungissa Kurensaarella). Waan sen vaikutukset eivät vastanneet perustajien toivoja, ja jouduttuansa saarnojen sekä muiden herännäisyys-juorujen lähettämiselle välikappaleeksi on tämä seura nukkunut kuoleman uneen jälestä v. 1842, jolloin sitä näemme viimeisen kerran mainittavan sanomalehdessä "Das Inland", mutta sen olo-lupa, postivapaus ja muut oikeudet kuuluvat vieläkin olevan voimassa. – Luce'n paras ja hänen nimensä rakastetuksi saattanut teos on Sarema Jutto-ramat, jota edellinen osa painettiin Miitvassa v. 1807, jälkimäinen Pernossa 1812, ja molemmat uudestansa Räävelissä 1843. Tämän kirjan sisällys ja tarkoitus on, samoin kuin Willmann'inkin "Juttujen ja Moistatusten", sekä huvitus että hyöty. 41 kertomuksessa, joista useammat ovat vaan muutamia sivuja pitkät, osoittaa hän taitavasti Wirolaisen viat ja puutteet kaikilta puolin, ja kehoittaa hänen niin ja niin parantamaan säädyllisen tilansa, lasten kasvatuksensa, maanviljelyksensä, asuntonsa, sanalla sanoen, kaiken sekä hengellisen että ruumiillisen olonsa. Ja neuvojansa ei hän anna sillä röykeällä tavalla ilmi, jolla niinkutsutuissa "hengellisissä" kirjoissa enimmiten saarnataan ja rahvasta kaiken synnin tekijäksi, kaiken ilkeyden rakastajaksi, sätitään. Neuvojen terveellisen teräksen on Luce kätkenyt kukkais-vihkosiin, ne eivät näytä tulevan suoraan tekijältä, vaan ilmautuvat itsen kertomuksen tapauksessa eli lähtevät sen jäsenten keskustuksesta. Mitä äkkinäisempikin lukija tekijästä selvästi näkee, on hänen lämmin hyvätahtoisuutensa ja sydämellinen rakkautensa niitä kohtaan, joille kirja on kirjoitettu. Pankaamme tähän vielä lisäksi, että tekijän monenkaltaiset elämän-vaiheet – hän oli nim. pappina, lääkärinä, apteekkarina, tuomarina ja viimein koulujen kaitsijana – saattoivat hänelle selvän ja lavean ihmis-luonteen tuntemisen, että kertomusten Jyrit, Martit ja Elsat ajattelevat ja liikkuvat, kuin myös niiden "körtsit" (rouvit), "möisat" (hovit) ja kylät ovat kuvatut ihan luonnon jälkeen, elikkä semmoisina kuin ne tavataan Wiron ja Saarenmaalla, jolta jälkimäiseltä tekijä useasti kertoo aivan todenperäisiäkin, kaikille tuttuja tapauksia, pankaamme tähän vielä lisäksi, että kieli on puhdasta, kevyttä ja vilkasta, – niin arvaa jokainen, kuinka rakastettu tämä kirja on "maa-rahvaassa", eikä ihmetteleisi kukaan, jos sitä vielä vastakin painettaisiin joku pari eli kolme painosta. Suomalaisen täytyy, tämmöisiä tuotteita löytäessään muussa meitä köyhemmillä Wirolaisilla, huoaten muistella sitä orjuutta, jossa meillä "kirjallisuutta" enennetään kelvottomilla loruilla Ruotsin kielestä, ja epäilys ahdista hänen mieltänsä ajatellessa, että Suomen kielen ahkerimmat ja kustantajille huokeimmat kirjoittajat ovat senkaltaisia miehiä, jotka isänmaansa viljelykselle tekisivät suuremman hyödyn halkoja hakatessansa eli sontaa vetäessänsä, kuin että kirjan-teoksissansa turmelevat ihanaa äitinkieltänsä ja rakentavat oman viheliäisyytensä muistomerkkiä. Tästä asiasta olisi paljo sanomista, vaan – painakaamme paha-mieli takaisin poveemme! – Luce'n muista Wiron kielellä kirjoittamista töistä ei ole paljo mainitsemista, eikä myös hänen moninaisista Saksaksikaan toimitetuista kirjelmistänsä. Jälkimäisistä olkoon kuitenkin, tutkijoiden varalla, vaan nimeltään mainittu hänen kirjoituksensa Wirolaisten hää-, ristiäis- ja hautais-tavoista Kotzebue'n toimittamassa Monatsschrift für Geist und Herz, II, siv. 199-215 ja III, siv. 275-287. Läheisiltänsä rakastettuna ja kaikilta kunnioitettuna kuoli Luce v. 1842.
Erinomaisella kunnioituksella on vielä yksi Rosenplänter'in useasti mainittuun kokoukseen kirjoittanut mies muisteltava, nim. Reinholti Johan Winkler (syntynyt 1767, kuoli 1815). Häneltä löytyy tässä kokouksessa ainoastaan runoelmia, nim. 5:ssä vihkossa 9 virttä ja 6:ssa 12 "juttua" elikkä maallista laulua (useammat runollisia kertomuksia, josta nimi). Ilman sittä antoi hän painosta erinäisenä kirjana ulos Eesti-ma Mawäe söa-laulud, Tallinnassa 1807, joita sotalauluja on 5 kappaletta, ja sitä ennen v. 1806 uuden katkismuksen, jonka lopussa myös löytyy 14 "vaimolikko" (hengellistä) laulua. Hänen teoksensa eivät siis ole kokonsa puolesta isot, mutta sitä suuremmat arvoltansa. Waikka hänen hengelliset virtensä ja parain osa maallisiakin laulujansa näyttävät olevan vaan käännöksiä eli mukaelmia, ei se kumminkaan vähennä hänen arvoansa. Sillä joka voipi josko vaan toisenkin ajatukset vielä raakaan ja nykyisempiin runo-muotoihin tottumattomaan kieleen pukea niin taitavasti, niin kielellensä väkivaltaa tekemättä kuin Winkler, sillä pitää jo itsellänsäkin olla jonkunlaiset runoilijan lahjat ja ansaitsee maanmiehiltänsä paljo suuremman kiitoksen kuin jo sivistyneessä kielessä keskinkertainen itsenäinenkin runoilija. Winkler'in juttujen seassa löytyy myös Wiron-kielinen käännös hyvin tutusta Bürger'in tekemästä Lied vom braven Mann, jossa B. ihmeellisellä taidolla kuvailee, kuinka eräs kevät-tulvasta paisunut joki särkee poikitsensa kulkevaa siltaa kummankin pään, jota siltaa arkku toisensa perään rumahtaa kuohuvaan virtaan, ja ainoastaan keski-kohta vielä seisoo pystyssä. Mutta sitäkin nytkyttävät jo virran väkevät aallot, ja mikä hirmuinen näkö rannalla seisovalle rahvaalle! se onnetoin tullimies, joka elää perheenensä tälle arkulle rakennetussa pienoisessa tullimajassa, ei ole päässyt pakoon ja on nyt vaimonsa ja lastensa kanssa surkeasti hukkumassa. Pelastamaan näitä ei kukaan virran vallattomalta ryöpyltä uskalla lähteä, ja aina varmemmaksi, aina lähemmäksi tulee kuolema tullimiehelle. Silloin ratsastaa rahvaan sekaan eräs "krahw" (kreivi) raskas rahakukkaro kädessä, ja huutaa: "ken tölnerin (tullimiehen) pelastaa, sen oma on tämä kukkaro". Mutta rahvas seisoo vesissä silmin ja ääneti, ja henkeänsä kaupalle ei kukaan uskalla lähteä. Wiimein nähdään
Üks külla-mees, kes tee peäl,
Kes on kül alva riiettes,
Kel agga öige wahwa meel,"yksi kylänmies (joutomies?), joka on matkalla, joka kyllä on halvoissa vaatteissa, vaan jolla on oikein luja mieli", astuvan venheesen, ja Jumalan nimessä alkaa hän kuohuvan ja tyrskyvän kosken läpi pyrkiä sillan jäännökselle. Se onnistuukin, ja onnellisesti tuopi hän sieltä lastinsa rantaan. Kolmasti soutaa hän tämän välin edes takaisin, kunne joka henki on pelastettu, ja muutaman silmänräpäyksen perästä torkahtaakin viimeinen arkku siltaa tullihuoneen kanssa virran syvyyteen. Ja seuraavalla tavalla laulaa Wirolainen kääntäjä sitten tämän ihanan laulun loppua:
Kes on, kes on se au wäärt mees?
Mo kallis laul, nüüd ütle sa!
Eks polle se mo küllamees,
Kes surmaga läks woitlema?
Ehk teggi ta sedda, et kottides
Kuld-rahha ni maggusast ellises?
"Siin", hüdis krahw, "mo armas wend!
Siin on so palk, mis tenind sa!"
Eks krahw nüüd heldest könnelend?
Eks helde temma südda ka?
Ja siiski on üllem mo küllamees,
Ehk temma kül näoto riettes.
"Ma olen töest waene kül,
Ma pole siiski nälga näind;
Se rahha jagga tölneril,
Kes nüüd on keigest ilma jäänd."
Ni ütles ta inglide heälega
Ja omma teed läks ta siis römoga.
Oh se on maggus kuulda teäl,
Kui ausast mehhest laultakse;
Ja kellel ial öige meel,
Mu palgast se ei holige.
Ön mul et ma öppinud laulama,
Et ausa meest lauldes sain kitada.Suomeksi: "ken on, ken on se kunnian arvoinen mies, kallis lauluni, sano nyt sä! eikö se ole mun kylänmieheni, joka kuolon kanssa läksi taistelemaan? Eli teki hän sen (sentähden), että kukkarossa kultaraha helisi niin viehättävästi? – 'Tuossa', huusi kreivi, 'tuoss'on palkkasi, jonka olet ansainnut!' Eikös kreivi nyt lausunut suloisesti, eikös hänen sydämensä myös (ole) suloinen? Ja kuitenkin on ylempi mun kylänmieheni, vaikka hän kyllä on halvoissa (näöttömissä) vaatteissa. – 'Ma olen todella köyhä kyllä, en ole kuitenkaan nälkää nähnyt; jakakaa se raha tullimiehelle, joka nyt on kaikesta tyhjäksi jäänyt.' Niin sanoi hän enkelien äänellä ja läksi riemulla tietänsä (astumaan). – Oh, suloinen on se täällä kuulla, kuin kunnian miehestä lauletaan, ja kellä ikänänsä oikea mieli on, se ei huolikaan muusta palkasta. Onni mulla (on se), että olen oppinut laulamaan, että kunnian miestä sain laulaen kiittää."
Winkler'in sotalauluilla, jotka jo ammoin ovat ikäskuin rahvaan vereen yhdistyneet, on nyt tänä sotaisena aikana ollut tilaisuus uudistua, ja useamman kuin yhden kerran kuuli tämän kirjoittaja syksyllä v. 1854 niiden rekruutti-pulkkien, jotka Tartosta läksivät Riikaan marssimaan, suruisella äänellä vetävän hänen jäähyväis-lauluansa. Kuin tämä laulu on alkuperäisestikin Winkler'iltä ja muuten paras koko kokouksessa, niin painatamme sen kokonansa tähän ynnä suorasanaisen suomennoksen kanssa, valittaen sitä vaan, ett'emme Wirossa ollessamme saaneet tilaisuutta sitä rahvaan suusta kirjoittaa, sillä yksinäisten tekemät runoelmat, josko hyvätkin, paranevat laulaen, niinkuin meilläkin kansa laulaa Gottlund'in virsiä paljoa parempina, kuin joina ne hänen kirjoissansa löytyvät.
Jummalaga-jätmisse laul.
Nüüd, mehhed, olge tuggewad!
Üks kibbe tund on kä:
Meid kutsub sötta söa-heäl,
Ja keik, mis meil on armas weel.
Jääb meist nüüd järrele.
Mei' ümber seisab hulgakest
Üks kallis rahwoke,
Ja Jummal on meid sellega
Jo kokkoliitnud werrega;
Nüüd temmast lahkume.
Siin andwad hallid wannemad
Kät nuttes poiale,
Seäl seiswad wennad, öed ka,
Ja söbrad nabri-meestega,
Keik nutwad ärdaste.
Ja oh! kui näotumaks läind
Se pruut ja norike!
Ja naeste kissa ikka peäl
Ja laste halle mutto-heäl
Käib läbbi süddame.
Sepärrast, mehhed, ruttagem,
Ja wötkem lahkuda!
Se wiwitus, waat! agga teeb
Et südda wägga raskeks jääb.
Ja ei woi parrata.
Siis jäge Jummalaga nüüd!
Teil olgo kindel meel!
Ja uskuge, et Jummal teid
Ni hästi aitab, kui ka meid:
Sest ta on siin ja seäl.
Tei' eest nüüd sötta lähheme
Ja meie Keisri eest:
Se mötte teeb meid tuggewaks,
Ja kautab ka sutumaks
Keik kartust süddamest.
Et hoopligo siis waenlane!
Ta tulgo wihhaga!
Kui teie peäle mötleme
Siis löme wasto wappraste,
Ja Jummal meiega.
Kes langeb meie seltsi seest,
Se hüab surres weel:
"Oh, wennad, mehhed, woitlege!
Nüüd Issa-ma peäl mötlege!"
Ja surreb römoga.
Kui waenlane siis hirmo saand,
Ja lahkub igga poolt;
Siis tänname keik süddamest
Suurt Jummalat, kes teie eest
Ka heldest kannud hoolt.
Nüüd jäge Jummalaga keik!
Teil olgo kindel meel!
Ja uskuge, et Jummal teid
Ni hästi aitab, kui ka meid:
Sest ta on siin ja seäl.Suomeksi:
"Nyt, miehet, olkaamme tukevat, hellä hetki on (nyt) kädessä; meitä kutsuu sotaan sodan ääni, ja kaikki, mikä meille on vielä rakasta, jääpi nyt meistä jälelle. – Meidän ympäri seisoo joukottain kallis rahvahainen, ja Jumala on meitä sen kanssa yhteen liittänyt veressä, nyt eroamme siitä. – Tässä antavat harmaat vanhemmat itkien kättä pojalle, tuolla seisovat veljet, sisaretkin, ja ystävät naapurin-miesten kanssa, kaikki itkevät hartaasti. – Ja oh, kuinka näöttömäksi (ilman ulko-näöttä) tuo morsian ja nuorikko on lähtenyt (tullut)! ja vaimojen huuto aina päälle, ja lasten surkea itkun ääni käypi läpi sydämen. – Sentähden, miehet, joutukaamme, ja ottakaamme erota! Tämä viivytys, katso, tekee vaan, että sydän sangen raskaaksi jääpi, ja ei voi parata. – Siis jääkää Jumalan kanssa nyt! teill' olkoon kiintelä mieli! Ja uskokaa, että Jumala teitä niin hyvästi auttaa kuin meitäkin; sillä Hän on tässä ja tuolla (s.o. joka paikassa). – Teidän edestä nyt sotaan lähdemme ja keisarimme edestä: se ajatus tekee meitä tukevaksi, ja kadottaa lopenkin kaiken pelon sydämestä. – Totta ylpeilköön siis vihollinen! Hän tulkoon vihan kanssa! Kuin teidän päälle ajattelemme, niin lyömme vapperasti vastaan ja Jumala meidän kanssa. – Joka meidän joukosta lankee, se huutaa vielä kuollessansa: 'oh, veljet, miehet, kamppailkaa! nyt isänmaan päälle ajatelkaa!' ja kuolee riemulla. – Kuin vihollinen sitten on kurituksen saanut ja hajoo joka puolelta; sitten kiitämme kaikki sydämestä suurta Jumalaa, joka teidänkin edestä on hellästi kantanut huolta. – Nyt jääkää Jumalan kanssa kaikki! teill' olkoon kiintelä mieli! ja uskokaa, että Jumala teitä niin hyvästi auttaa kuin meitäkin; sillä hän on tässä ja tuolla."
Maanmiehuuden tähden voimme viimeksi nimittää kaksi Suomalaistakin, jotka Rosenplänter'in "apuihin" ovat kirjoittaneet, nim. A.I. Arvidsson'in ja K.A. Gottlund'in. Edelliseltä on 15:ssä vihkossa kirjoitus: Ueber die ehstnische Orthographie, jossa hän selvästi osoittaa vaillinaisuudet Wiron senaikuisessa kirjoitus-muodossa ja kehoittaa Wirolaisia kirjoittamaan kieltänsä Suomen kielen tavalla. 18:ssä vihkossa taas antaa hän tarkan selityksen eräästä Tukhulmin kuninkaallisessa kirjastossa löytyvästä käsikirjoituksesta, kirjoituksessa: Beschreibung eines ehstnischen Manuscripts des neuen Testaments in den Königlichen Bibliothek zu Stockholm. Samassa vihkossa on Gottlund'iltakin kirjoitus Wirolaisesta sanasta penikoorm (peninkuorma). Rosenplänter oli nim. eräässä edellisessä vihkossa kysynyt, mistä tämä sana tulee ja arvellut sen merkitsevän Saksaksi Hundfuhre, johon nyt Gottlund tässä kirjoituksessansa ei tyydy, vaan päättää kysymyksessä olevan sanan tulevan ruotsalaisesta penning ja suom. kuorma, joka arvelu kuitenkin on hyvin vähän uskottava. Eräässä Maamiehen Ystävän vuosikerrassa löytyy samasta sanasta kuin myös sen länsisuomalaisesta muodosta peninkulma älykäs selitys Suomen Rantalaiselta (Tohtori Samuel Roos'ilta), joka muistaakseni on yhtäpitävä Rosenplänter'in arvelun kanssa. –
Näin olemme ison joukon Wiron nykyisemmän kirjallisuuden paraimmia
kirjoittajoita tavanneet Rosenplänter'in "avuissa" ikäskuin yhteisessä
kokouspaikassa, ja hänen toimituksensa tätä aikakautta muistellessamme
yhteisenä siteenä pitäneet. Jos nyt tämän kirjallisuus-historiallisen
kupomme viimeinkin tahdomme saada kiini sidotuksi, niin voimme sen
sidettä vielä muistella ja Rosenplänter'illä alottamamme kappaleen
häneen lopettaakin. "Avut" eivät nim. likimaillenkaan tyydyttäneet eli
väsyttäneet hänen kirjoitus-haluansa. Paitse niitä on hän painosta
toimittanut saarnoja, lauluja, kirjoituksen-opin Wiron ja Lätin
kieleksi y.m., ja käsikirjoituksina jätti hän jälkeensä saarnoja,
rukouksia, lastenopetus- ja moninaisia kieliopillisia kirjoja. Wiron
kirjallisuuden-historiassa on Tarton Wirol. Seuralla häneltä enempää
kuin sataa tiheään kirjoitettua arkkia iso käsikirjoitus, nimeltä
Bibliotheca esthonica, jossa hän arvostelemalla luettelee kaikki
tämän kirjallisuuden tuotteet ja myös kaikki Wiron kieltä koskevat
kirjat vuoteen 1844 asti, josta käsikirjoituksesta Wiron kirjallisuuden
vastaisille historioitsijoille varmaan on oleva verratoin apu.
Wiron kielen sanakirjaa on hän myös jättänyt jälellensä useampia
satoja arkkia, mutta tämä käsikirjoitus ei ole hänen perillisiltänsä
vielä tullut mainitulle Seuralle, vaikka tämä niiltä osti
Rosenplänter-vainajan sekä kirjaston että kaikki käsikirjoituksetkin.
Jos nyt hänen verrattoman kirjallisen toimensa lisäksi muistelemme,
että tämä erinomainen mies oli ahkera kirkkoherrakin, joka itse piti
huolen seurakunnastansa, asetti rahvaan-kouluja ja teki niihin
itse kirjatkin, että hän piti huolta yksin Pernolaistensa
huvituksistakin;[7] niin emme suinkaan voi sanoa hänen viettäneen
aikaansa jouten. Tosin ovat hänen käsialansa useimmiten vaillinaiset,
tosin puuttuu häneltä monestikin oikea arvostelu-taito, niin että
apuihinsakin on sekä itseltään että muilta painattanut monta
kirjoitusta, jotka painamista eivät ansainneet, tosin ei hän aina ole
varma Wiron kielessäkään. Waan kuitenkin on hän ahkeruudellansa ja
sammumattomalla rakkaudellansa paljo hyvää matkaansaattanut tälle
kirjallisuudelle, ja sen historiassa ei hänen töitänsä eikä nimeänsä
voida monessa miespolvessa unhotuksiin jättää.III.
Masing.
Waikka edellä mainitut kirjoittajat, niinkuin olemme nähneet, jotensakin vahvassa määrässä enensivät niin hyvin Wiron kielen tuntemista kuin sen kirjallisuuttakin, kirjoittivat he tätä kieltä kuitenkin vielä vanhaan, pipliän käännöksestä ja Hornung'ilta perittyyn tapaan, ja jos joku heistä, niinkuin esim. Knüpffer, havaitsikin että kirjakieli vielä hyvin vaillinaisesti kuvasi puhekielen, eivät he uskaltaneet ruveta kerran tavaksi tullutta, kansan mieleen juurtunutta kirjoitusmuotoa perin-pohjaisesti korjailemaan eli muuttamaan. Se työ oli määrätty Otto Wilhelmi Masing'in tehtäväksi, jonkatähden hän, vaikka kyllä yhdenaikuinen edellisten kanssa ja myös Rosenplänter'in esikuva, ystävä ja apulainen, tässä kertomuksessa ansaitseekin erinäisen muistelemisen.
Masing syntyi v. 1763 Lohosuun seurakunnassa ei kaukana Wiron ja Lihvinmaan rajasta, kävi ensin Narvan koulussa ja tutki sitten Halle'n Yliopistossa jumaluusoppia. Tuli v. 1788 Ligandusen (saksaksi: Luggenhusen) ja v. 1795 Mahon eli Nigolan (s. Maholm) Wironmaalla olevien seurakuntain papiksi, josta viimeisestä hän v. 1815 muutettiin kirkkoherraksi Eeksen seurakuntaan Liivin maalla ja lähellä Tarton kaupunkia. Tässä kuoli hän Tarton rovastikunnan rovastina, v. 1832.
Jo v. 1795 antoi Masing ensimäisen kirjoittamansa ulos, nim. aapisen: ABD ehk luggemise ramat lastele, jossa hän jo poikkesi entisistä ja tavallisista luuloista ja koetti lasten lukemaan opettamisen perustaa uudelle ja paremmalle kannalle. Waan hänen kirjallinen vaikutuksensa alkaa vasta hänen tultuansa Lihvinmaalle, jossa se läheinen Opistokin, jolle hän myös latinaisessa lauseessa v. 1802 oli tervetulijaiset sanonut, lienee osaltansa elähyttänyt ja liuvontanut hänen kirjantekijä-haluansa. Wuonna 1816 antoi hän ulos: Esthnische Originalblätter für Deutsche, 1 Heft. Tällä kirjasella, eli oikeimmiten sillä kirjarivillä, jonka ensimäinen vihko tämä oli, oli kahtalainen tarkoitus. Ensiksi tahtoi hän siinä antaa semmoista lukemista Wiron kielellä, joka olisi maajasta sivistyneemmillenkin lukijoille ja näin saattaa ja auttaa niitä, joille tämän kielen tunteminen oli välttämätöin, sitä paremmin oppimaan. Tätä varten löytyy kirjan jälki-puolessa oudompien sanojen ja puheen-parsien selityksiä sekä kieliopillisia muistutuksia, joista jälempänä enemmän. Ja toiseksi tarkoitti hän sivistää itseä kieltäkin, käyttämällä sitä semmoisissa aineissa, joiden toimittamiseen sitä tähän asti oli pidetty liian raakana ja kömpelänä. Näin on tämän ensimäisen vihkon sisällys enimmäksi osaksensa Saksalaisten ja varsinkin heidän kirjallisuutensa puolustusta Ranskalaisia vastaan, ja molemmat tarkoituksensa on tekijä, meidän katsoessa, niin paljo kuin sen muutamilla kymmenillä sivuilla voi tehdä, runsaasti täyttänyt, sillä vilkkaalla kynällä ja lavealla molempain kirjallisuutten tuntemisella esittelee hän niiden edut ja viat, ja käyttää kieltä kaikista kirjallisuuden aineista puhuessansa niin keveästi, että sitä oikein riemulla lukee. Kummasteleminen ei ollutkaan vähäinen kuin tämä kirja joutui yleisön käteen. Sitä ei olisi uskonut, että Wirolais-luntuksen kielellä voipi niin selvästi toimittaa korkeampiakin aineita kuin mikä päivätöiden ja arennin suorittamiseen kuuluu! Tämä oli hämmästyneiden Saksalaisten yhteinen huuto kirjasta, ja se ihmetytti heitä vielä enemmän, että Masing sanoo sen suoraan Wiroksi kirjoittaneensa (josta sen nimikin), ei ensin Saksaksi ajatelleensa ja sitten kääntäneensä, joten useampi sitä ennen kirjoittaneista vielä oli tehnyt. Kuitenkin mahtoi yleisössä yhden osan kateus ja toisen entisiin epäluuloihin sitkistynyt luonto, jotka molemmat eivät missään ole niin suuret kuin tässä naapuri-maassamme, rauaista Masing'in tässä kirjassa tehdyn yrityksen Wiron kielen sivistämiseen, koska tämä ensimäinen vihko jäi toimituksen viimeiseksikin. Tosin ilmoittaa hän Rosenplänter'in "avuissa" v. 1817 jatkavansa tällä kirjalla alotettua edesottoa toisella, aikakautisella kirjalla, jonka nimeksi hän panee Kritisches Journal der ehstnischen Sprache und Literatur, vaan kuin tämä ilmoitus otettiin yhtä kylmäkiskoisesti vastaan kuin edellinen kirjakin ja tilaajia ei ilmautunut tarpeeksi asti, kuoli sekin yritys jo ennen syntymistänsä.
Masing'in kirjoitus-halua ei se kuitenkaan kuolettanut, mutta nyt
päätti hän etsiä yleisönsä laveammalta ja alempata, nim. itsestä
rahvaasta. Niin toimitti hän rahvaan hyväksi kirjan Pühhapäva
Wahheluggemised (pyhäpäivän välilukemiset), jonka "essimene jaggu"
ilmautui v. 1818. Sen ilmoituksessa sanoo hän katkeralla mielellä
nähneensä, kuinka rahvas yleisesti vietti pyhäpäivänsä joko
luontokappaleen tavalla torkkuen eli "körtsissä" ruumiillisen ja
hengellisen olentonsa viinalla turmellen, ja tahtoi nyt tässä kirjassa
heille antaa jumalisen lukemisen väliin luettavaa huvittavaista
lukemista. Wielä kansallisemmalla kielellä kuin edellä mainitussa
kirjassa antaa hän näissä lukemisissansa selviä tietoja vieraista
maista ja niiden tuottamista, ja olletikin asettuu hän Itä-Indian
luonnon rikkaudesta ja kansan merkillisestä omituisuudesta puhumaan.
Totisesti hyödyttävä rahvaalle on se, että tekijä joka paikassa, jossa
se käy laatuun, asettaa vierasten maiden, kansojen ja tuotteiden
selittämisen pipliän kanssa yhteyteen ja näyttää millä nimellä,
vertauksella eli muuten niistä mitäkin raamatussa mainitaan, näin
keventäen monin paikoin pyhän kirjan ymmärtämisen yksinkertaiselle
lukijalle. Ja syvän kunnioituksen tekijätä kohtaan herättää lukijan
mielessä se koko kirjan läpi juokseva ajatus, että, olkoon ihminen
luotu joko Lapin kylmille tuntureille eli Ahrikan kuumille
hietakankaille, niin on Luojan lempeys hänelle kussakin tilassa suonut
kylliksi onnen ja tyytyväisyyden ainetta ja pitää hänestä alinomaa
rakkaan huolen, jos hän vaan hänen lahjojansa ja rakkauttansa
ei itse hylkää luotansa. Oikein selvää käsitystä tämän kunnollisen
kirjan sisällyksestä emme luule lukijan muuten saavan kuin sen
sisällys-luettelosta; sen pää-kappalten päällekirjoitukset ovat siis
seuraavat: Inimisest; Morid ehk Murjanid; Laplassed; Kamtsatkalased
(jossa osakkeessa hän myös puhuu valaskalan pyytämisestä ja
Kröönlannilaisista sekä Wirossakin levenneestä "Weljesten" eli
Herrnhut'ilaisten uskon-lahkosta); Idda- ehk vanna India (joka luku
kestää kirjan loppuun asti ja jossa tekijä selittää) sen kalliit kivet;
Asbestin; Perlid; Tuukrid (sukeltajat); Tuukri kollod (sukelluskellot);
Riis; Suhkur; Kohvi; Pippar; Kannel; Muskat; Palmipu, Tatli-palmid,
Sago-palmid; Leiva-pu; Pisangi-võssu (vesa); Poomvil (pummuli);
Elevant; Krokodil; Kiskjad (pedot); Boa; Sidi-uss (silkki-mato);
Hommiko-ma Kilid (itämaan heinäsirkat); Wessipask ehk Weepüksid,[8]
Määr-kas (marakatti); Ahvid (apinat), ja viimeiseksi Indian-rahvas,
jossa tekijä antaa lyhykäisen, vaan huvittavan kertomuksen tämän kansan
omituisista tavoista, lajista ja muista. Kokonansa on kirja 168 sivua
iso.Se vaikutus, jonka se teki rahvaassa, oli sangen suuri. Joka haaralta sai Masing kiitos-kirjoja koulumestareilta ja sivistyneemmiltä talonpojilta, joista kirjoista Rosenplänter on muutamia, ynnä eräiden samasta aineesta hänellenkin kirjoitettujen kirjojen kanssa, julaisnut "apujensa" 16:ssä vihkossa siv. 64 ja seur. Niistä näkyy, että tylyksi ja kiittämättömäksi sätitty Wirolainen voipi tulla liikutetuksi ja ymmärtää kiitollisuuttakin osoittaa, missä näkee hänen parastansa todella tarkoitetun. Tekijän uudennukset kirjoitusmuodossakin, joista jälempänä tulemme enemmän puhumaan, näyttävät kirjankirjoittajat hyvästi ymmärtäneen ja tunnustavat ilolla kielenmukaisiksi ja tarpeellisiksi. Tätä kirjan hyvää vastaanottoa katsellessamme täytyy meidän kummeksia, minkätähden tekijä ei toistakin osaa painosta toimittanut, josta hän kumminkin viimeksi mainitussa paikassa Rosenplänter'in "apuja" jo antaa ilmoituksen ja joka oli sisältävä kertomuksen Länsi-Indian ihmisistä ja luonnosta. Warmaan estivät hänen tätä tekemästä muut työnsä ja toimensa, kukaties raukasivat vastustelijoidenkin sekä suulliset että kirjalliset, sekä salaiset että julkiset vainoamiset hänen voimaansa. Mutta Wirolaisten sivistykselle ja kielelle oli siitä suuri vahinko, että tämä hyvä kirja jäi jatkamatta.
Rahvaan lukutaidon parantaminen oli hänellä kumminkin aina mielessä. Jo seuraavana vuonna, eli 1819, antoi hän ulos Kaks Ria-ma Katekismusse ümberpannemise katsed, ja Wanna seäduse sündinud asjad s.o. vanhan testamentin uskon-historian. Samana vuonna otti hän myös Wiroksi kääntääksensä kaikki hallituksen kansaa koskevat asetukset ja kuuluutukset, jota virkaa hän toimitti vuoteen 1827 asti. Painavin ja suurin (204 sivv. 4:ssä) hänen töistänsä tässä virassa on Lihvlandi-maa Tallorahva Seädus, painettu v. 1820, se asetus, jossa hallitus lähemmin määräsi, talonpojat peri-orjuudesta vapautettuansa, heidän tulevan tilansa ja keskuutensa maan-isäntien kanssa. Tätä käännöstä pitää Masing parasna kirjoittamanansa, ja onkin sillä suuri arvo sentähden, että siinä löytyy iso joukko uusia laki-nimityksiä Wiron kielellä ja että se perusti tämän kielen laki- ja pöytäkirja-muodon, sillä sitä ennen ei Wirolaisen enemmän kielessä kuin yhteisessä elämässäkään löytynyt paljo laiksi sanottavaa. Myös hallitus ymmärsi antaa tälle työlle arvonsa ja Masing tehtiin sen edestä Wladimirin Tähtikunnan 4:nen luokan jäseneksi. Tämän vapauttamisen muistojuhlana, jota aina vieläkin, niinkuin edellä näimme, hartaudella vietetään, piti hän samana vuonna innokkaan ja jalon saarnan, jonka hän myös silloin painatti nimellä: Jutlus, mis Priuse kulutamise päval, 12:mal Martsil 1820 piddanud j.n.e. Pienen kirjasen valekuolleista, ulosannettu sisällisten asioiden ministeristöltä, vironsi hän samoten mainitun vuoden kuluessa.
Seuraavana vuonna, taikka 1821, oli Masing'in taito vielä hedelmällisempi Wiron kirjallisuudelle. Nyt toimitti hän nim. painosta 38 suurta lukemisen lehteä, tehdyt rahvaan kouluja vasten, joita mainitussa vapauden asetuksessa annetusta käskystä tällöin ruvettiin perustamaan. Masing, joka näissä lehdissä alkaa lapsen ensimäisestä opetuksesta ja johdattaa häntä siksi kunne hän on selvä ja tarkka lukija, tahtoi niiden kautta saattaa uuden kirjoitusmuotonsa juureen asti, sillä vastustelijat vetivät tavallisesti esteeksi hänen uudennuksiansa vastaan sen, että ne muka sokaiseisivat kirjat rahvaalta, joka ei ollut tottunut semmoisiin. Luku-taulujen selitykseksi ja koulumestarin johdatukseksi antoi hän monta hyvää neuvoa niitä seuranneessa pienessä kirjasessa: õppetus kuida neid luggemise lehti kassuga prukida (opetus kuinka näitä lukemisen lehtiä hyödyllä käyttää). Wielä iloisempi sanoma Wirolaisuuden ystäville oli hänen tänä vuonna alottamansa Maarahva-Näddala-leht. Wiron kielellä ei ollut tähän asti tullut muita sanomalehtiä ulos kuin v. 1806 Oldekop'in ja Roth'in toimittama Tarto-maa rahva Näddali Leht, joka kuitenkin kuoli jo samana vuonna, annettuansa 41 numeroa. Masing'in viikko-lehteä tuli, 52 numeroa vuodessa, kukin numero puolesta arkista isossa 8:ssa, yhteensä neljä vuosikertaa, nim. v. 1821, 1822, 1823 ja 1825. Mikä sen keskeytti tulemasta v. 1824, sitä emme tiedä, vaan isosti emme erehtyne, jos sanomme siihen ulkonaisten vaikutusten olleen syynä. – Tämän viikkosanoman sisällys on melkein yhdenlainen kuin sisällys Becker'in samaan aikaan toimittamissa Turun Wiikkosanomissa, jotka Masing myös tunsi ja joita hän eräässä kohden samoin kuin samana vuonna alotettua lättiläistäkin rahvaan-lehteä kiittää onnellisiksi oman lehtensä rinnalla sentähden, että niillä on ottajoita tarpeeksi asti, jota etua itsellänsä ei sano olevan. Kotimaan tapaukset, merkillisemmät sattumat ja löydöt ulkomailla, luonnon ihmeiden selitys, Wiron kirjallisuuden paraimmat työt ja työmiehet, tämmöisiä ovat Masing'in Näddala-Lehden aineet. Kuin vakaisempien ainetten kanssa välistä myös tulee "moistatuksia" (arvoituksia), laulun-sipaleita ja muuta "naljakkata juttua", kuin kieli tulveilee rikkaudesta ja onnistuneista lauseista, lukee tätä lehteä vielä nytkin mielellänsä ja kielentutkijalle on siitä melkein ammentamatoin lähde. Sen lakastuttua vuodelta 1825 ei Wiron kielellä ole tullut muuta sanomalehteä kuin se jo sitä ennen myös Masing'in alottama Tallorahva Kulutaja, jota hallituksen puolesta toimitetaan Riiasta, numero vaiko kaksi kuukaudessa, ja jossa ei löydy mitään muuta kuin asetuksia ja oikeutten kuuluutuksia. Ulkonaiset syyt ovat estäneet muunlaista rahvaan viikkosanomaa ulosantamasta.
Paitse viikkosanomatansa toimitti hän v. 1823 painosta luvunlasku-opin nimellä: Arvamise-Ramat, koolmeistritte ja kolilaste kassuks, jota ei kuitenkaan kiitetä erinäiseksi hyväksi muun kuin kielen puolesta. Parempi oli hänen samana vuonna toimittama Täieline Abd-ramat, kust maakele luggemist õiete õppida. Tänä vuonna alotti hän myös almanakan ulosantamisen nimellä: Maarahva Kalender ehk Täht-ramat, jota sitten toimitti vielä kolme vuosikertaa, elikkä vuosilta 1824-1826. Niinkuin jälempänä saamme nähdä, on tämä kirjallisuuden haara hyvin viljelty Wirossa ja vuotisten tähti-raamattujen kanssa saapi rahvas huokeasta hinnasta kaikenlaista hyvää lukemistakin parailta kirjoittajiltansa. Masing'in kalenderiloissa löytyy paitse tavallista almanakkaa noin 40 sivua kussakin vuosikerrassa kotimaan-maatieteellisiä ja historiallisia sekä myös lääkitystaitoon kuuluvia kirjoituksia. Ensimäisessä ja toisessa vuosikerrassa on hyvin kiitetty ja kiitettävä historia Pietari ensimäisestä, jonka aikana maa tuli Wenäjän vallan alle ja joka sentähden Wirolaisellenkin on muita hallitsijoita merkillisempi. Sekä näyttääksemme Masing'in kirjoitus-muotoa uusine merkkinensä että itsen aineenkin tähden otamme tästä Pietarin historiasta tähän seuraavan kertomuksen Narvan tappelusta. Kuin puolet Ruotsin sotaväkeä tässä muistettavassa tilassa olivat Suomalaisia, niin emme luule lukijan pahaksuvan otteen pituutta, ja jälestä seuraavan suomennoksen olemme useammallenkin lukijalle katsoneet tarpeelliseksi.
Newa jõggi, mis Peterpurri linnast läbbilähhäb, tulleb Ladoga järwest; lähhäb Peterpurri kubbernemangust läbbi, ja õtse kõhhe sure merde. Peterpurri kubbernemangu nimmetati énnemuiste Ingri-maaks, ja ollid Roôtsi kunningad sedda wannal ajal Wenne-maast ärra, ja ennese kätte wõitnud. Et sesámma ma üks merreäärne ma, ja lai ja süggaw Newa jõggi temmast läbbi käib, mõistis Peter, et temma rigi ja rahwa kaubaajamise pärrast tarwis, sedda sowitawat maad jälle taggasi perrida, et ta õiguse polest énnesedda Wennerigi perrisma olnud: ja tõusis siis selle-pärrast suur sõdda Roôtsi kunningaga, mis kümme aastat aega wõttis, ja nimmetakse sedda sureks põhjama sõaks: et pärrast Pohla ja Dani kunningas, Türgid ja Tatarlased ka sõddima tõusid, ja énnast wahhele seggasid. Olli se sõdda meie maale üks ränk ja raske nuhtlus; temma järrele tulli nälg, ja wiimsest katk, mis kõik kihhelkonde rahwast aina laggedaks teggi.
1700 aastal küssis Peter Ingri-maad taggasi, agga Roôtsi kunningas, Karel XII, olli kahheksatõistkümne aastane noor wällitseja; wapper, julge ja tark: temma sõawäggi ma ja merre peäl jo wannastki, omma wahwuse, omma wäewàllitsuse, omma õppind sõatje, ja omma targa kindralite ja peälikute pärrast kulus; sest, et Roôts jo mitto sadda aastat hàrritud rahwa ma olli, agga Wennemaad hakkati wast hàrrima, kuida sedda sélle sure Keisri teggudest teame, kélle ellust praego oleme räkimas. Teame ka minnewa aasta tähtramatust, et sel ajal, mil Peter wàllitsuse peäle sai, Wenne-maal wägge kül olli, agga, et saõriistad ja nõud, ja temma sõddimise wisid sesuggused ollid, et agga Tatarlaste ja Tùrkidega tappeldes juhtusid wõitma: agga kui õppind ja parremaste hàrrinend Roôtsi wäega kimpu minna, jubba siis sedda peält olli nähha, et wiis ehk kuus meest üht Roôtsi sõameest ei jõudnud wõita. Sélle peäle oli Roôtsi kunningas julge; põlgas Wenne riigi wägge, ja olli temma pärrast murreta, egga andnud siis ka mitte Peetrile Ingri-maad taggasi, et tõine küll ähwardas, omma wäega túlla, ja sedda wäggiselt wõtta, mis siis Kaarlile Moskwa linnast, 19 Augusti ku päwal, 1700 aastal, kulutas ja kirjutas. Koggus Keiser kahheksakümmend tuhhat meest, ja tuli 9 Septembril Narwa linna álla, ja otas nüüd muist wägge, mis tahha oli jänud tulema. Kui kõik koius olli, siis làskis Peter issi omma käega, 2:sel Oktobril, essimesest kaks pombi linna peäle. Agga olli temmal häddast tarwis Pohlamale minna, et seälatse kunningaga mõnda nõud piddada, ja ärraräkida, mis keddagi parremaste uskund teggewad, kui issi ennast; õmmetige lotas päwast päwani linna kättesawad, et kõwwaste temma peäle làsti: agga ollid linna hoidjad, omma wäe-wallitsejaga wahwad mehhed, kes ei andnud temmast jaggu sada.
Kõrraga tullid, kuus päwa pärrast Màrti, sõnnumed, et kunningas Karel omma linnale sure wäega appi tõttamas ja tulemas. Ükski ei arwand sedda wõimaliko olewad; sest ja sellepärrast mitte, et Karel Dani maal Dani kunningaga olli söddimas, ja suur hulk wägge Pohla kunninga wasto olli seismas, et tedda Riia linna peält ärrakeelda. Peäle sedda süggisene aeg; kanged pöripäwa marrud, mis ussaldust ei andnud sõawäega üle merre tilla; ehk kui se ka wõimalikuks oleks juhtund; siis ollid süggised ilmad maanteed, mis sel ajal weel wägga sàndid ollid, põhjatumaks teinud; ma olli tühjaks södud, ja rahwas süggawa metsadesse pakku läinud: nenda, et kõigist mõista ja selgeste sedda olli uskuda, et se üks wõimata assi piddi olema, et Narwa linnale Roôtsist ehk majalt wägge piddi appi tullema, mis kahheksakümne tuhhandega olleks jõudnud wõitelda, ehk nende wasto hakkata. Agga Karel olli küe näddalaga Daai kunningat ärrawõitnud, ja temmaga leppind. Kui Stokhõlmi, mis Roôtsi kunningate pessalin on, taggasi tulli, tullid temmale Tállinnast ülle merre sõnnumed, et Wenne wäggi Narwa linna ümber pirand, ja tedda kiwwikangruks làskmas. Jalla peält wõttis kunningas kaks sadda gardisid, ja mõnda tubli kindralit, ja läks laewa peäle, et Tállinna jõuda; agga wastased tuled ja hirmsad marrud, sündisid tedda Perno; kus siis terwelt, kasawõetud ommakstega, male jõudis. Seält ruttas ratsa hobbose Rakwerre, kus pissut wägge, agga üks suur monaait, hobbose- ja jalla-wäe tarbest seismas olli; wäggi, mis Pernos seisis, tulli tagga järrele, ja Tállinnast kutsuti kindral Wellingit kõige omma wäega wibimata ka Rakwerre tulema. Kui kõik wäggi, mis liggimailt olli sada, kõus olli; siis olli wiis tuhhat meest jalawägge, ja kolm tuhhat rüütlit kokkokorjatud. Neid kinnitas noor, wahwa ja wapper kunningas sélle sõnmaga, et neile ütles: mehhed neid on paljo, meid on wähhä; agga nemmad ei mõista, mis meie mõistame; se on üks weikse karri ja tean, et mehhest mehhese, igga üks kümme meest ennese peäle ärrawõidetawaks wõttate. Jah! hüüdsid mehhed wasto, jah! kunningas! wõttame; ja nenda hakkas wäggi Rakwerrest Narwa pole likuma.
Kulajad ollid Wenne leri sõnnumid tonud, et kunningas sure wäega tulemas; agga kindral Scheremetjew waidles wasta, ja ütles: need maad siin pool merd on Roôtsi wäest tühjad, sest, et kõige surem hulk Riia linna on warjamas, ja tõine wäggi ei sanud ülle merre tulema: kui kunningas kõik wägge Permost, Tállinnast ehk Tartustki kokkokoggunud, siis ei wõi temma ennam, kui kahheksa ehk, kui õige paljo, ühheksa tuhhat meest olla, ja olli ka tark mees õiete küll arwand. Sepärrast andis nõu, linna ümber ni paljo wägge jätta, kui tarvis, laagrit, ning ka linna hoida, et kegi seest wälja saaks tulema, et taggant peäle hakkata, ja tõise wäehulgaga àndis nõu kunninga wasto, ja tormades temma wähhäse rahwa peäle minna. Agga ei kiitnud tõised kindralid, egga Peter issigi sedda nõud heaks; waid arwati nenda, et Pühhajõele kolm tuhhat, ja Sillamäele misámma paljo, agga Waiwaro mäggede peäle kuus tuhhat meest wasto sata, kes kàntsi piddid teggema, ja nende tagga waenlaest otama; tedda wässitama; ning kõrwaltkäijate (Flankör) laskmise ja nákkamisega tedda seggama, wiitma, ja temma rahwa hulka haawhawalt wähhendama.
Karel, kui Pühhajõele jõudis, làskis eest suretükkidega kàntsi peäle, ja satis nelli tuhhatjala- ja kaks tuhhat hobbosewägge allamalt jõest läbbi, et taggant kàntsi peäle hakkata, Kui Wenne wäggi sedda nõud märkas, läks ta tormades Sillamäe pole, kus, kuida üllemal ööldud, ka kolm tuhhat meest. käntsis olli seismas. Karel ruttas järrele, ja kui tedda kàntsi peäle nähti tormawad, heitis Wenne wäggi jooksu, et nendega, kes Waiwarus ollid, sure leri jure jõuda, mais Narwa linna al seisis. Öe tulli peäle; Roôtsi wäggi oli ärrawässinud, ja saddas weel peälegi kangeste wihma ja lund seggamiste. Jäi siis puhkama, ja tõisel hómmikul, puhte ajal hakkas jälle Narwa pole liikuma, kuhu énne lõunat kéllo kümne ajal jõudis. Andis Karel omma rahwale neli tindi aega puhhata; priskeste süa ja jua, ja ütles: Roôtsi mehhed! kélo kaks hakkame töele: agga, hõmmem puhkame rahhoga Narwa linnas. Kello kaks olli kõik wäggi rinnas, kunninga käsko otamas, et peälehakkata. Kui Wenne wäggi sedda pihhotäit wägge Lagina poolt näggi tulewad, hakkasid muist peälikud naerma, et Roôts sesugguse wähhäse rahwa ütlemata wäe koggu peäle tulli hakkama, ja ütlesid mõnned: neid panneme kahhe pihhotäiega suhhu, ja melame neid álla.
Peetrit énnast ei olnud sel kõrral seäl, et, nenda kuida ütlime, mõnned sured tállitamised, kelle pärrast Pohla kummingaga nöupiddamist olli, ja mis wibimist koggoniste ei sállind, tedda Pohla-male wäggiselt sùndisid ruttama. Olli se suur Keiser séllepärrast omma wägge, mis Narwa al seisis, Würst Trubetskoi kässo álla andnud, ja tedda käsknud linna wõtta. Agga énne weel, kui olleks sanud ärraminnema, mäggi temma sure melehaigusega, et temma kindralid tõine tõise peälle kaddedad ollid, ning et neil koggoniste üht meelt polnud. Se pahha luggu lõhkus Peetri süddant; egga teadnud suur mees, kuida sedda kahju keelda, mis temma kindralite issikeskesest wihhapiddamisest tulemataks wõinud jäda.
Olli pärrajaste sel kõrral üks wäeõppind Prantsuse-ma würst, nimmega
Dük de Kroa,[9] (Duc de Croy) kui wolliline (Freiwilliger) Peetri
leris, ilma et ta temma tenistuses olleks olnud; sedda pallus Peter,
wäe wàllitsemist sest ajast ennese peäle wõtta, kinni Roôtsi wäggi, mis
olli tullemas, saaks ärrawõidetud, ja lin wõetud: ehk kinni ta issi
Pohlast taggasi piddi jõudma. De Kroa palus allandlikult wasto, ja
püdis Keisrile tähhendada, et se koggoniste mitte heaks saaks tullema,
kui wäggi temma, käe ja sõnma àlla saaks antama, ja ütles: kui
kindralid jo ámmustki tõine tõise wasto on; üks ühhe ja tõine jälle
tõise nõud tühjaks püab tehha, egga Trubetskoist luggu tahha piddada;
weel wähhämalt wötwad nemmad mind, kui wõera ma meest kuulda ja minno
kässo järrele tehha; egga sest siis muud, kui agga kahjo ja õnnetust
wõi túlla. Wimaks läks Keiser issi õhto, kui ärra olli minnemas, De
Kroa telki, ja pallus tedda, waewàllitsemist ennese peälle wõtta, mis
ka nenda sündis; ja läks Keiser, kõik De Kroa holeks jättes, selsámmal
túnnil tele.Tõisel päwal olli Karel jo omma wäega Wenne leri ette tulemas. Kui De Kroa sedda wähhäst hulka näggi, arwas ta tedda surema leri eelkäija korpuse olewad; tahtis wiistõistkümmend tuhhat meest, ja kakskümmend nelli suurtükki wõtta; was to minna, ja kuimmagi siwa, ôtsa hobbose wägge, seäta, et waenlaesega wöitelda: agga kindralid ei wötnud koggoniste temma nõud, waid tahtsid omma kõrge kàntside tagga waenlaest odata, ja kàntsides tem maga tappelda. Tahitis De Kroa énmast rámmutumaks nendega räkida, et sedda neile tähhendada, kuin pahha ja kartlik nende nõu: agga seisid mehhed wasto, ja ütlid énnast parremine teädwad, mil, ja kus Wenne wäggi kõige wahwemaste sõddib ja wõidab, kui et üks wõera ma tullija ja minnija sedda neile teaks, mõistaks ehk õskaks tähhendada. Ütles siis De Kroa: tehke siis kuida tahhate, ja kostke sellepärrast kuida jõuate; minna wõtan omma sõnna, mis Keisrile olen andnud, taggasi; séllepärrast, et ma teiega kõrda ei sa, ja kulutan teile ette: et se pihhotäis rahwast, teie suurt wäehulka, kui teie nõud ei wõtta, mahhalöeb, ja teid nendega wangi wiib, kes sawad ülejäma. Minge nüüd wastopamnema, minna lähhän peält watama.
Kuida De Kroa ette olli kulutand, nenda sündis ka. Karel tulli julgeste omma wähhäse rahwaga kàntside ette; jooksis nende peäle tõrmi, ja pole túnni pärrast olli ta kàntsides Wenne wäega wõitlemas. Rumi kitsus ei andnud kõige Wenne wäele maad wõitelda, et ta wägga pakkil tõine tõise tagga seisis, egga ka eddimistele, kes tulles ollid, sanud abbi tehha; ja, kui üks Roôtsi suretükki ehk püssi kuùl sure ja paksu troppi läks: siis tappis ehk hawas, kes teab? kui mitto meest kõrraga. Roôtsi wäggi wõitles ühhes rinnas kui sein, et sõa töe ja ámmeti peäle wägga hästi õppind ja hàrjund olli, ja rõhkus omma waenlaest mahha kui pillirogo. Olli ilm taplemise hakkamises waikne; agga pärrast tulli paks lummesaddu kange tulega, mis lund ja püssirohho suitsu Wenne wäe silmi ajas, et tuul temmal wasto olli, ja olli siis Roôtsil wõitmine kerge assi. Wõiteldi, tappeldi ja tappeti sénni, künni öe pimmedus kelas näggemast, ja werrewallamisele õitsa teggi. Wenne rahwast jäi surnuks plàtsi peäle kahheksatõistkümmend tuhhat; Roôtsi mehhi olli kuus sadda kolmkümmend tappetuid ja kakstõistkümmend sadda hawatud. Surem üllejänud Wenne wäe hulk põggenes öse ärra, et eest ärra ja koddo pole jõuda; ja kui neld liig paljo kõrraga ülle Narrowa jõe silda tormades olli minnemas, murdus sild nende al, ja uppus paljo rahwast ärra. Tõised wõeti tõisel hómmikul kõik wangi; sùnniti Roôtsi wäe ette, oma sõariistu mahha pannema ja ärraandma; ning lästi neid siis allama peälikutega sinna minna, kust Narwa ollid tulnud: agga kindralid, ja muud kõigeüllemad peälikud sadeti Roôtsi, wangi minnema.
Wenne wäggi olli küll ennesedda mitto kõrd Tùrgi wäe, Tatarlaste, ning ka Persia rahwaga sõddinud, neid ka mitmele kõrrale wöitnud; agga olli sesinnane lahhing, Narwa linna al, temmal essimeseks katseks, Europa-ma õppetud ja hàrritud sõawäega wõitelda; peälegi weel Roôtsi wäega, mis sel ajal, omma sõatarkuse pärrast, kõigekuulsam ma ja merre peäl olli; ning ei olle sellepärrast Kaarli julgust mitte ni wägga laita, kuida mõnned sedda teinud, et ta kahheksa tuhhandega kahheksakümne tuhhande peäle ussaldand minna.
Sedda issiennesest mõista, et kõik, mis Wenne lagris olli, wõitja ommaks jäi: wäe rahhakirst; 173 suurttükki; 171 lippu, 24 tuhhat püssi; ja ilmôtsata innimesteja hobbose mona, ning muud sõatarwitusi.
Kui Peetrile need pahhad sõnnumed todi, et kõik hukka ja raisku läinud, ütles ta sure tassandusega: wõtku minno rahvas, ja mo riigi suremad sest kahjust sedda õppida, et ühhe rahuva kõlbdusest ja tarkusest ennam luggu piddada, kui temma paljusest ja surusest. Peäle sedda lissas ta weel need sõnnad jure: Jah! ma tean, et Karel meid järsko weel mitto kõrd saab võitma agga meie õppime temma käest, tedda énnast wimaks ärrawõitma.
Suomeksi:
"Nevan joki, joka menee Pietarin kaupungin läpi, tulee Laatokan järvestä; menee Pietarin läänin läpi, ja päätä suoraan suureen mereen. Pietarin lääniä kutsuttiin ennen muinoin Inkerinmaaksi, ja olivat Ruotsin kuninkaat sen vanhaan aikaan Wenäjänmaasta pois ja itsensä käteen voittanut. Kuin tämä maa on merenäärinen maa, ja leveä ja syvä Nevan joki sen läpi käypi, ymmärsi Pietari, että hänen valtakuntansa ja rahvaansa kaupankäymisen tähden oli tarpeellinen, tämä toivottu maa jälle takaisin periä, kuin se oikeutta myöten sitä ennen (jo oli) Wenäjän valtakunnan perintö-maa ollut; ja sentähden nousi sitten suuri sota Ruotsin kuninkaan kanssa, joka otti kymmenen vuotta aikaa ja nimitetään sitä suureksi pohjanmaan sodaksi, kuin jälestä Puolan ja Tanskan kuningas, Turkit ja Tatarilaiset myös nousivat sotimaan, ja itsensä väliin sekasivat. Se sota oli meidän maalle vaikea ja raskas rangaistus; sen jälestä tuli nälkä, ja viimeiseksi rutto, joka kaikki seurakunnat rahvaasta aivan sileäksi teki."
"Wuonna 1700 kysyi Pietari Inkerinmaata takaisin, vaan Ruotsin kuningas, Kaarle XII:s, oli kahdekstoista-vuotinen nuori vallitsija, vilkas, uskaljas ja viisas: hänen sotaväkensä jo vanhastaan urhoollisuutensa, väenvallituksensa (käskyntottelun), opitun sotatyönsä ja viisasten kenraalien ja päällikköjensä puolesta kuuluisa, sentähden että Ruotsi jo monta sataa vuotta oli sivistyneen rahvaan maa, vaan Wenäjänmaata alettiin vasta sivistämään, kuin sen suuren keisarin teoista tiedämme, jonka elosta paraikaa olemme puhumassa. Myös tiedämme menneen vuoden almanakasta, että sillä ajalla, jolla Pietari tuli hallituksen päälle Wenäjänmaalla oli väkeä kyllä, vaan että sota-aseet ja neuvot ja sen sotimisen laadut olivat senkaltaiset että vaan Tatarilaisten ja Turkkien kanssa tapellessa sattuivat voittamaan; mutta kuin oppineen ja paremmasti harjoitetun Ruotsin väen kanssa (piti) kimppuun mennä, niin oli se jo päältä nähtävä, että viisi eli kuusi miestä ei jaksanut yhtä Ruotsin sotamiestä voittaa. Sen lisäksi oli Ruotsin kuningas uskaljas; ylenkatsoi Wenäjän-valtakunnan väkeä ja oli sen tähden huoletoin, eikä antanutkaan siis Pietarille Inkerinmaata takaisin, vaikka toinen kyllä uhkasi väkensä kanssa tulla ja sen väkiseltä ottaa, jonka sitten kuulutti ja ilmoitti Kaarlelle Moskovan kaupungista, 19 p. elok. v. 1700. Keisari kokosi kahdeksankymmentä tuhatta miestä, ja tuli 9 p. syysk. Narvan linnan alle, ja odotti nyt väkeä, joka jälellä oli jäänyt tulemaan. Kuin kaikki koossa oli, niin laski Pietari itse omalla kädellään, 2:na p. lokak., ensimäiseksi kaksi pompia linnan päälle. Waan hänen oli välttämättömästi tarpeellinen mennä Puolanmaalle, että sielläisen kuninkaan kanssa muutamia neuvoja pitää ja puhua, jota ei kenenkään uskonut paremmin tekevän kuin itsensä; kuitenkin toivoi hän päivästä päivään linnan saavansa käteen, kuin sen päälle kovasti ammuttiin: vaan linnan hoitajat olivat, väenhallitsijoidensa kanssa, lujat miehet, jotka eivät antaneet siitä selvää saada."
"Yhtäkkiä tulivat, kuusi päivää perästä Martin, sanomat, että kuningas Kaarle oli linnallensa suuren väen kanssa apuun rientämässä ja tulemassa. Ei yksikään arvannut sen mahdollisen olevan; sillä ja sentähden ei, että Kaarle oli Tanskan maalla Tanskan kuninkaan kanssa sotimassa, ja suuri joukko väkeä Puolan kuningasta vastaan oli seisomassa, häntä Riian linnan päältä pois estääkseen. Sen lisäksi oli syksyinen aika; ankarat päiväntasauksen (?) myrskyt, jotka eivät antaneet uskallusta sotaväen kanssa yli meren tulla; eli jos sekin olisi käynyt mahdolliseksi, niin olivat syksyiset ilmat maantiet, jotka sillä ajalla vielä sangen kehnot olivat, pohjattomaksi tehneet; maa oli syöty tyhjäksi, ja rahvas synkkiin metsiin pakoon mennyt: niin että kaikesta oli ymmärrettävä ja selkeästi uskottava, että se piti mahdotoin asia oleman, että Narvan linnalle Ruotsista eli muualta väkeä piti apuun tuleman, jotka kahdeksankymmenen tuhannen kanssa olisi voinut taistella, eli niitä vastaan ruveta. Waan Kaarle oli kuudessa viikossa Tanskan kuninkaan voittanut, ja hänen kanssansa sopinut. Kuin hän Tukhulmiin, joka on Ruotsin kuningasten pesä-kaupunki, takaisin tuli, tulivat hänelle Tallinnasta yli meren sanomat, että Wenäjän väki oli Narvan linnan ympäri piirtänyt ja sitä kivi-raunioksi laskemassa. Paikalla otti kuningas kaksi sataa kartilaista, ja muutamia kunnollisia kenraalia, ja läksi laivalle Tallinnaan päästäksensä; vaan vastaiset tuulet ja hirmuiset myrskyt saattoivat hänen Pernoon (Pernau'sen); jossa hän sitten tervennä, kanssa-otettujen läheistensä kanssa, pääsi maalle. Sieltä kiiruhti ratsain Rakwereen, jossa vähäinen väkeä, vaan suuri muona-aitta hevois- ja jalka-väen tarvista oli seisomassa; väki, joka Pernossa seisoi, tuli jälkeen perästä, ja Tallinnasta kutsuttiin kenraali Welling kaikkine väkinensä myös Rakvereen tulemaan. Kuin kaikki väki, jonka likimailta voi saada, koossa oli, niin oli viisi tuhatta miestä jalka-väkeä ja kolme tuhatta ratsastajata kokoonkorjattu. Näitä kiihoitti kuningas sillä sanalla, että lausui heille: miehet! niitä on paljo, meitä on vähä; vaan he eivät ymmärrä, mitä me ymmärrämme; se on luonto-kappaleen karja; ja tiedän, että miehestä mieheen jokainen otatte kymmenen miestä voittaaksenne. Jaa! huusivat miehet vastaan, jah! kuningas! otamme; ja niin rupesi väki Rakverestä Narvaan päin liikkumaan."
"Tiedustajat olivat Wenäjän leiriin tuoneet sanomat, että kuningas oli suuren väen kanssa tulemassa; vaan kenraali Scheremetjev väitti vastaan ja sanoi: maat tällä puolen mertä ovat tyhjät Ruotsin väestä, sentähden että suurin joukko on Riian linnaa varjelemassa, ja toinen väki ei ole päässyt yli meren tulemaan; kuin kuningas on kaiken väen Pernosta, Tallinnasta eli Tartostakin kokoonkoonnut, niin ei voi hänellä olla enemmän kuin kahdeksan eli, jos on oikein paljo, yhdeksän tuhatta miestä, ja olikin ymmärtävä mies kyllä oikein arvannut. Sentähden antoi hän neuvon, jättää linnan ympäri niin paljo väkeä, kuin tarvis oli leiriä varjelemaan, sekä linnaakin, ett'ei kukaan sisästä voisi tulla ulos takaa päälle hakkaamaan, ja toisen väki-joukon kanssa antoi hän neuvon mennä kuningasta vastaan ja ryyätä hänen pienoisen väkensä päälle. Waan ei toiset kenraalit eikä Pietari itsekään kiittäneet tätä neuvoa hyväksi; mutta päätettiin niin, että saattaa vastaan Pyhäjoelle kolme tuhatta ja Sillanmäelle yhtä verran, mutta Waivaron mäjille kuus tuhatta miestä, joiden piti varustukset tehdä, ja niiden takana vihollista odottaa; häntä väsyttää; sivulla kävijöiden (flankör) ampumisella ja häirityksellä häntä hämmentää, viivyttää ja hänen väkeänsä vähitellen vähentää."
"Kaarle kuin joutui Pyhäjoelle, laski ensin tykillä varustusten päälle, ja saattoi neljä tuhatta jalka- ja kaksi tuhatta hevois-miestä alempata joesta läpi, varustusten päälle takaa käydäksensä. Kuin Wenäjän väki havaitsi tämän neuvon, läksi se juosten Sillanmäkeen päin, jossa, niinkuin ylempänä on sanottu, myös kolme tuhatta miestä varustuksissa oli seisomassa. Kaarle riensi jälestä, ja kuin hänen nähtiin varustuksen päälle ryykäävän, heittihen Wenäjän väki juoksuun, niiden kanssa, jotka Waivarossa olivat; päästäksensä sen suuren leirin tykö, joka seisoi Narvan linnan alla. Yö tuli päälle, Ruotsin väki oli väsynyt, ja lisäksi satoi vielä sekaisin vettä ja lunta. Se jäi sentähden lepäämään, ja alkoi taas toisena aamuna puhteen ajalla Narvaan päin kulkea, johon joutui kello kymmenen ennen puolta päivää. Kaarle antoi väellensä neljä tuntia aikaa levätä, riskisti syödä ja juoda, ja sanoi: Ruotsin miehet! kello kaksi rupeamme työlle; vaan huomenna lepäämme rauhassa Narvan linnassa. Kello kaksi oli kaikki väki (sota-) rinnassa, kuninkaan käskyä odottamassa päälle hakata. Kuin Wenäjän väki näki tämän pivontäyden väkeä Laaginan puolelta tulevan, alkoivat muutamat päälliköt nauraa että Ruotsi semmoisen vähäisen väen kanssa tuli sanomattoman väki-joukon päälle käymään ja moniaat sanoivat: nuo panemme kahdessa kourantäydessä suuhumme ja nielemme alas."
"Pietaria itseänsä ei ollut sillä kerralla siellä sentähden että, niinkuin sanoimme, muutamat suuret toimitukset, joiden tähden Puolan kuninkaan kanssa oli neuvon pitämistä ja jotka ei ollenkaan viipymistä sallineet, hänen väkiseltä saattoivat Puolanmaalle rientämään. Se suuri Keisari oli sentähden antanut väkensä, joka Narvan alla seisoi, ruhtinas Trubetskoin käskyn alle ja hänen käskenyt ottamaan linnan. Waan ennen vielä kuin sai poislähteneeksi, näki hän suurella mielihaikeudella, että hänen kenraalinsa olivat kateat toinen toisensa päälle, sekä että heillä ei ollut ollenkaan yhtä mieltä. Tämä paha seikka särki Pietarin sydäntä, eikä tietänyt suuri mies, kuin sitä vahinkoa estää, joka tästä kenraalien keskinäisestä vihanpitämisestä ei voinut tulemattomaksi jäädä."
"Paraikaa oli silloin eräs taitava (?) Ranskanmaan ruhtinas, nimeltä
Dyk de Kroa (Duc de Croy)[10] vapaehtoisena Pietarin leirissä, ilman
että hän hänen palveluksessansa olisi ollut; tämän pyysi Pietari väen
hallitusta siksi ajaksi päällensä ottamaan, kunne Ruotsin väki, joka
tulemassa oli, saisi voitetuksi ja linna otetuksi; eli kunne hän itse
Puolasta takaisin joutuisi. De Kroa rukoili nöyrästi vastaan, ja
koetteli keisarille osoittaa, ett'ei siitä ensinkään tulisi hyvää, kuin
väki annettaisiin hänen kätensä ja sanansa alle ja sanoi: kuin
kenraalit jo vanhastaan ovat toinen toistansa vastaan; yksi pyytää
yhden ja toinen taas toisen neuvoa tyhjäksi tehdä eikä Trubetskoista
lukua pitää; niin vielä vähemmän rupeavat he minua kuin vieraan maan
miestä kuulemaan ja käskyjäni tekemään; ja siitä ei sentähden voi tulla
muuta kuin vaan vahinkoa ja onnettomuutta. Wiimein meni keisari itse
ehtoolla, kuin pois oli lähtemässä, De Kroan telttiin, ja pyysi hänen
väen hallitusta päällensä ottamaan, joka myös niin tapahtuikin; ja
keisari läksi, kaikki De Kroan huoleksi jättäen, samalla hetkellä
matkalle.""Toisena päivänä oli Kaarle jo Wenäjän leirin eteen tulemassa. Kuin De Kroa tämän vähäisen joukon näki, luuli hän sen olevan suuremman leirin edelläkävijän joukon; tahtoi viisitoista tuhatta miestä ja kaksikymmentä neljä tykkiä ottaa; mennä vastaan, ja kummankin siiven nenään hevoisväkeä asettaa, vihollisen kanssa kamppaillakseen; mutta kenraalit eivät ottaneet ensinkään hänen neuvoansa (vaariin), vaan tahtoivat korkeiden varustustensa takana vihollista odottaa, ja varustuksissa hänen kanssansa tapella. De Kroa oli itsensä voimattomaksi heidän kanssansa puhua, osoittaessaan heille sitä, kuinka paha ja pelkääväinen heidän neuvonsa oli: vaan miehet seisoivat vastaan, ja sanoivat paremmin tietävänsä, milloin ja missä Wenäjän väki urhoollisimmasti sotii ja voittaa, kuin että vieraan maan tulija ja menijä sitä heille tietäisi, ymmärtäisi eli osaisi osoittaa. Niin sanoi De Kroa: tehkää sitten kuin tahdotte, ja vastatkaa sen jälestä kuin voitte; minä otan sanani, jonka keisarille olen antanut, takaisin; sentähden, että teidän kanssa en toimeen tule, ja ennustan teille: että tuo pivontäysi rahvasta lyöpi, kuin te ette neuvoa ota (varteen), teidän suuren väki-joukkonne maahan ja viepi teidät vangiksi niiden kanssa, jotka tulevat ylijäämään. Menkää nyt lyömään vastaan, minä lähden päältä katsomaan."
"Kuin De Kroa oli ennustanut, niin tapahtuikin. Kaarle tuli urhoollisesti vähäisen väkensä kanssa varustusten eteen, juoksi niiden päälle ryykäyksellä, ja puolen tunnin perästä oli hän varustuksissa Wenäjän väen kanssa kamppailemassa. Paikan ahtaus ei antanut kaikelle Wenäjän väelle tilaa tapella, kuin se hyvin ahtaassa seisoi toinen toisensa takana, eikä myös saatu ensimäisille, jotka tulessa olivat, apua tehdä; ja kuin Ruotsin tykin- eli pyssyn-luoti meni suureen ja paksuun joukkoon, niin se tappoi eli haavoitti, ken tiesi, kuinka monta miestä kerralla. Ruotsin väki kamppaili yhdessä rinnassa kuin seinä, sillä se oli sodan työhön ja ammattiin sangen hyvästi oppinut ja harjautunut, ja leikkasi vihollistansa maahan kuin kaislaa. Ilma oli tappelun alkaessa tyyni, vaan jälestä tuli paksu lumisade ankaran tuulen kanssa, joka ajoi lumen ja ruudin-savun Wenäjän väen silmiin, kuin tuuli oli sille vastaan, ja voittaminen oli siis Ruotsille kevyt asia. Kamppailtiin, tapeltiin ja tapettiin siksi, kunne yön pimeys esti näkemästä, ja verenvuodatukselle lopun teki. Wenäjän rahvasta jäi kuolijaksi paikalle kahdeksantoista tuhatta, Ruotsin miehiä oli tapettu kuusi sataa kolmekymmentä miestä, ja haavoitettuja oli kaksitoista sataa. Suurin ylijäänyt Wenäjän väki-joukko pakeni yöllä pois, edestä pois ja koti-puoleen päästäksensä; ja kuin heitä liika paljo kerralla, yli Narvan joen ryyäten, sillalla oli menemässä, murtui silta heidän allansa, ja paljo rahvasta hukkui pois. Toiset otettiin toisena aamuna vangiksi; käskettiin Ruotsin väen eteen sota-aseensa maahan panemaan ja poisantamaan; ja annettiin heidän sitten alempien päällikköjen kanssa mennä sinne, kusta Narvaan olivat tulleet; vaan kenraalit ja muut ylimmät päälliköt saatettiin Ruotsiin, vangiksi lähtemään."
"Wenäjän väki oli kyllä sitä ennen monta kertaa Turkin väen, Tatarilaisten, sekä Persialaistenkin kanssa sotinut, heitä myös muutamia kertoja voittanut; vaan tämä tappelu Narvan linnan alla oli sillä ensimäisenä koetteena Europan-maan opetetun ja harjoitetun sotaväen kanssa kamppailla, päälle vielä Ruotsin väen kanssa, joka sillä ajalla sota-taitonsa tähden oli kuuluisin maalla ja merellä; eikä olekaan sentähden Kaarlen uskallus niin paljon laitettava kuin moniaat sitä ovat tehneet, että hän kahdeksalla tuhannella uskalsi kahdeksankymmenen tuhannen päälle mennä."
"Se on itsestänsä muistettava, että kaikki, mitä Wenäjän leirissä oli, jäi voittajan omaksi: väen rahakirstu; 173 tykkiä; 171 lippua; 24 tuhatta pyssyä ja määrättä ihmisten ja hevoisten muonaa, sekä muuta sodantarvista."
"Kuin nämä pahat sanomat tuotiin Pietarille, että kaikki oli hukkaan ja raiskioon mennyt, sanoi hän suurella tasaisuudella: ottakoon kansani, ja valtakuntani suurimmat tästä vahingosta sen opin: että kansan kelvollisuudesta ja ymmärryksestä enempi lukua pitää, kuin sen paljoudesta ja suuruudesta. Sen päälle lisäsi hän vielä nämä sanat tyköön: Jaa! ma tiedän, että Kaarle meitä vielä monta kertaa tulee voittamaan; vaan me opimme hänen kädestänsä häntä itseänsä viimeksi voittamaan."
Wuonna 1824 toimitti Masing ulos Wiiskümmend kaks luggemist, Uest testamentist väljavallitsetud, jossa hän antoi uuden testamentin sisällyksestä kertomuksen kysymyksissä ja vastauksissa, ja niin muodoin jatkoi sekä täydensi sen edellä mainitulla vanhan testamentin uskon-historialla alotetun selityksen raamatun kirjoista. Tätä seurasi v. 1825 hänen viimeinen kirjansa Wiron kielellä: Täieline Ristiusso õppetus, mis targema rahva ja koolmeistrite kassuks välja andnud j.n.e., jossa hän tarkasti ja kiinteasti eteen asettaa luterilaisen uskonopin päätotuudet. Tämä niinkuin hänen muutkin hengelliset kirjansa ovat hyötyä tehneet ei ainoastaan niin muodoin, että rahvaan uskosta hälvensivät hämärätä vähemmäksi, vaan myöskin sillä keinoin, että papit ja papiksi aikovat, joista täällä useampi maankieltä ei opi ennenkuin virkaan tultuansa, saivat niissä hyvää kieltä lukeaksensa juuri omassa aineessansa, joka taas arvattavasti kiersi rahvaalle hyväksi.
Näiden kirjojen rinnalla löytyy häneltä Rosenplänter'in avuissakin, melkein joka vihkossa, milloin mitäkin Wiron kielessä ja kirjallisuudessa, ja useampi näiden apujen pitimmistä lisäyksistä Hupel'in sanakirjaan on kerätty juuri hänen kirjoistansa. Hänen tarkoittaneen kohottaa kieltänsä ylemmäksi kuin vaan mitä tavallisen rahvaan-opetuksen välikappaleeksi vaadittiin, näemme sekä hänen edellä mainituista kirjoistansa että muistakin seikoista. Niin löytyy häneltä Ilisch'in kirjassa: Die gewöhnliche Krankheiten des mensclichen Körpers, Riga u. Dorpat 1822, tautien, ruohojen ja muiden lääkitysten Wiron-kieliset nimet lueteltuina; niin sanoo Rosenplänter apujensa 20:ssä vihkossa löytyvässä Wiron kirjallisuuden luettelossa takanansa olevan Masing'in tekemän käsikirjoituksen nimellä: Versuch einer grammatischen Terminologie zu einer künftig esthnisch abzufassenden Sprachlehre, joka Rosenplänter'in kokousten kanssa lienee joutunut Tarton Wirolaisuuden Seuran omaksi; ja niin tietään hänen valmistaneen laveapohjaisen Wiron kielen sanakirjankin. Tämän tarjosi hän Pietarin Tiede-Akateemialle painettavaksi, vaan Akateemia ei löytänyt siinä sitä täydellisyyttä, jonka se vaatii töiltänsä, ja asia jäi sillä kertaa sillensä. Jälkeenpäin rupesi hän kuolinvuonnansa painattamaan sitä Tartossa, vaan kuin kirjaimet eivät olleet hänen mieleisiänsä, ei tästäkään yrityksestä tullut muuta kuin että ensimäinen puoli-arkkinen sai ladotuksi ja siitä muutamia näytelehtiä painettiin, joista pari kappaletta vielä löytyy edellä mainitun Seuran kirjastossa ynnä niiden Masing'in Rosenplänter'ille kirjoittamien kirjojen kanssa, joissa hän ilmoittaa tälle ystävällensä sanakirjansa vastoinkäymiset.
Se osa Masing'in kirjallista toimea, joka enimmästi hirvitti kaikkia
vanhuuden rakastajoita ja saattoi hänelle enimmän sekä ystäviä että
vihollisia, oli hänen uudennuksensa ja parannuksensa Wiron kielen
kirjoittamisessa. Jokainen Wironkieliseen kirjaan silmänsä luonut
Suomalainen tietää, kuinka hullusti tämän kielen kirjoittaminen on
perustettu. Kuin nim. edellisen tavuen äänikkä on lyhyt ja päättää
tavuen, niin ottivat Wiron kielen ensimäiset kirjoittajat tavaksi,
kirjoittaa seuraavan kerakan kaksinkertaisesti, josko se puheessakin
vaan yksinkertaisena kuului; niin kirjoittivat he: innimenne, hobbonne,
jummalatte, missä korva vaan kuuli: inimene, hobone, jumalate; jota
vastaan toisen kerakan jättivät pois, missä edellisen tavuen äänikkä
oli pitkä ja kirjoittivat esim. puhekielen sanat: kaare, keele, liiva,
kooli, kuuse, kirjakielessänsä: kare, kere, liva, koli, kuse, ja
kaksinkertaisen äänikän panivat he kirjoittaen vaan semmoiseen pitkään
tavueen, jonka kerakka sulki, niinkuin: kaar, keel, liiv, kool, kuus.
Arvattavasti oli tästä epäluontoisesta kirjoitus-muodosta paljo
haittaa. Warsinkin saattoi kerakkain turha kertominen lyhyen äänikän
perästä välttämättömiä sekaannuksia, sillä kuin kerakka semmoisen
äänikän jälestä puhekielessäkin oli kaksinkertainen, niin ei tätä enää
voitu mitenkään merkitä kirjakielessä, ja niin kirjoitettiin sanat:
varas ja varras, kana ja kanna, mure ja murre, vanutama ja vannutama
yhdellä tavalla: varras, kanna, murre, vannutama. Masing'in tarkka
silmä ei ollut tätä epäluontoisuutta havaitsematta, mutta vaikka hän
tunsi Suomen kielen, niin ei kuitenkaan katsonut sen luonnonmukaista
kirjoitus-muotoa tässä hyväksi, vaan kirjoitti nämä sanat entisellä
tavalla, korkomerkillä vaan eroittaen ensimäisessä tavuessa seuraavan
kerakan kaskinkertaisuuden, ja muissa tavuissa poisjättäen toisen
liiallisen kerakan. Näin kirjoitti hän: "murre on sydämessä, múrre
kielessä, varras ottaa, várras seisoo pystyssä, kanna(n) pesässä
on muna, kanna(n) takana kannus, vannutan vaatetta, vannutan
(vannotan) ihmistä". Waikka liika kerakka siis näinkin kirjoittaen jäi
syyttä saadulle paikallensa, niin oli kuitenkin se haitta, että
äkkinäinen lukija ei tiennyt, milloin se kaksinkertainen kirjain oli
kaksinkertaisena milloin yksinkertaisena äännettävä, nyt voitettu ja
huoletta voi lukija Masing'in kirjoissa lukea kaikki kerakat
yksinkertaisiksi, kunne näki muistuttavan korko-merkin, jolloin hän
helposti voi kertoa kerakka-äänen.[11] Mutta tämä tarpeellinen paranus
ei ole kuitenkaan päässyt vallan päälle. Useampi kirjoittaja kertoo
vielä kerakan lyhyen, äänikällä päättyvän tavuen perästä, ja tämä
epäkielisyys on niin juurtunut kansaankin, että eräs sivistyneempi
Wirolainen, joka on kirjantekijäkin, selitti minulle sanan issand
olevan luettava isand ainoastaan silloin kuin se merkitsee herraa
ihmisellisessä elannossa, vaan issand, kaksinkertaisella s-äänellä,
taivaallista herraa mainittaessa, joka luulo on joutunut rahvaasen sen
kautta, että kielentuntemattomat papit ovat saarnata perkaessaan tätä
sanaa näin ääntäneet, mutta kielessä itsessään ei siihen ole
vähintäkään syytä. Jälempänä saamme nähdä, kuinka Wiron kielen
nykyisemmät kirjoittajat pyrkivät päästä tästä pahasta.Toinen yhtä painava parannus, jonka Masing matkaan-saattoi Wiron kielen kirjoittamisessa, oli, että hän kirjassa omalla merkillänsä merkitsi sen siihen asti ei havaitun eli laimin-lyödyn pehmennyksen (mouillering). Muutamat kerakat (enimmiten l, n, r, s ja toisinaan myös t) saavat nim. eräissä sanoissa sen saman pehmeän äänen, joka Wenäjän kielessä on niillä kerakoilla, joiden jälessä venäjän 'j' seisoo. Meidän Suomen kielellemmekään tämä pehmennys ei ole aivan tuntematoin, sillä näin pehmentäen lausutaan Wenäjän Karjalassa esim. sana kallis, ja se, joka tarkemmin on kuunnellut Savolaisen puhetta, on pian havainnut, että tämä ei sano esim. sanoja: tuli, rani, suri, susi näin kaksitavuisena, ei myöskään niin kova-äänisesti yksitavuisena kuin: tul, ran, sur, sus, vaan ikäskuin sulattaa (mouillerar) jälkimäisessä tavuessa kerakan ja i:n yhdeksi ääneksi, puhuen nämä sanat niinkuin Wenäläinen puhuisi hänen kieleensä kirjoitetut: mylj, ranj, syrj, sysj. Tämä nyt tämmöinen pehmennys on Wiron kielessä paljoa yleisempi kuin Suomessa, ja Masing on ensimäinen kirjoittaja, joka sen havaitsi ja sille oman merkkinsä kirjassa antoi. Tämä merkki on tässä kielessä sen tarpeellisempi, kuin monellakin sanalla ilman pehmennyksettä on aivan toinen merkitys, niinkuin esim. mänd, õlg, vars, vil ilman pehmennyksettä ovat meidän sanat: mäntä, olka, varsa, villa, mutta äänikän perästä seuraavan kerakan pehmentämällä meidän sanat: mänty, olki, varsi, näppy. Mutta siinä erehtyi Masing, että hän pehmennyksen merkkiä ei asettanut mainitun kerakan kohtaan (joko alle eli päälle), niinkuin teki tästä asiasta ensi kerran puhuessaan (Ehstn. Originalblätter, siv. 51), vaan pani sen edelläkäyvän äänikän alle, melkein samoin kuin Kreikan kielessä iota subscriptum. Sillä epäilemättä kuuluu pehmennys enemmän kerakkaan kuin äänikkään, joten esim. Ruotsalaiset kerakan perästä j:n liittävät ja niin kokevat toimittaa Ranskan kielestä lainattujen sanojen pehmennystä, niinkuin sanoissa: familj, kanalj, ranskaksi: famille, canaille. Edellä olevassa näytteessä olemme mekin pehmennys-merkin (^) asettaneet äänikän kohtaan, vaan ainoastaan siitä syystä, että pelkäsimme painossa ei löytyvän semmoisia merkkiä, joilla sen oikealla kohdallansa olisi voinut osoittaa. Mutta vaikka tämän merkin tavaksi-ottaminen myös oli hyvä parannus kielen kirjoittamisessa, ei suuri yleisö ole sitäkään ottanut käyttääksensä, ja nyt ei näe sitä enää muissa kirjoissa kuin kieliopillisissa, eikä kaikissa niissäkään.
Parempi onni oli Masing'in kolmannella uudella kirjoitusmerkillä õ. Wiron kielessä löytyy nim. eräs hyvin kulkun perällä puhuttava äänikkä, joka on heimoa o:n kanssa ja i:n keralla yhdistettynä kuuluu aivan kuin Wenäjän kielen 'y' niinkuin esim. mõisa (Suomeksi: moisio) äännetään aivan samoin ja merkitseekin yhtä kuin venäläinen myza. Masing'ia ennen oli tätä ääntä kirjassa merkitty milloin oe:llä, milloin oö:llä, mutta viimein asetti hän sen vakinaiseksi merkiksi õ:n, ja tätä parannusta eivät ole nykyisemmätkään kirjoittajat hyljänneet. Ainoastaan Ahrens sanoo kieliopissansa, sitä ei tarvittavan, joka paremmin kuin mikään muu todistaa, kuinka taitava kielentutkija hän on.
Nämä parannuksensa ynnä muiden kieliopillisten, kirjoitus-muotoa koskevien uudennusten kanssa esitteli hän tieteellisesti kirjasissa: Ehstnische Originalblätter (sen muistutuksissa), Vorschläge zur Verbesserung der ehstnischen Schrift, Dorpat 1820, vaan enimmin ja laveimmin kirjassa: Beitrag zur Ehstnischen Orthographie, Dorpat 1824. Käytännöllisesti esitti hän näitä parannuksia kaikissa kirjoissansa ja saattoi ne rahvaan tietyksi isommassa aapisessansa, lukemisen lehdissänsä ja niitä seuranneessa opetuksessa (katso edeltä). Niinkuin jo ennen mainitsimme, nostivat vanhuuden puolustajat hirmuisen metelin häntä vastaan, ja kuin Masing sekautui kieliopillisiinkin tutkinnoihin, joissa hänen päätteensä eivät aina olleet varmat, saivat vastustelijat hänen hairauksistansa tässä asiassa syyn hyljätä ja halventaa hänen asianmukaisetkin uudennuksensa. Luettavimmat häntä vastaan kirjoitetuista väitöskirjoista ovat: Bemerkungen über O.W. Masing's Beitrag zur ehstnischen Orthographie, von einem Freunde der ehstnischen Sprache (eräs kirkkoherra Steingrüber), painettu Pernossa 1826, ja Hirschhausen'in Ausführliche Anzeige und Beurtheilung der Schrift: Beitrag zur ehstnischen Orthographie von O.W. Masing, Reval 1827. Näiden kirjojen kuin myös muihin sanomalehdissä olleihin estelmyksiin vastasi Masing kirjassa: Beleuchtung der über O.W. Masing's Beitrag zur ehstnischen Orthographie, erschienenen Bemerkungen, vom Verfasser des Beitrages zur ehstnischen Orthographie, Pernossa 1827, joka on hänen viimeinen kirjoittamansa.
Näin taisteli tämä jalohenkinen mies enemmän kuin kolmekymmentä vuotta isänmaansa sivistyksen ja kansansa kielen edestä. Ja vaikka se tyly lahkokunta, josta kaikki uudempi, olipa se kuin hyvä tahansa, on puhdasta turhuutta ja jumalattomuutta, kyllä kaikin voimin ja kaikin keinoin kannusteli häntä vastaan ja osiksi raukaisikin hänen voimaustensa vaikutuksen, niin on Masing kuitenkin luettava Wiron kielen ylimmiksi sankareiksi. Siunaten muistelevat häntä kaukaisimmatkin miespolvet, ja vaikka hänen kanssa-aikuisensa eivät ole vielä saaneet edes kertomusta hänen hedelmällisestä elämästänsäkään aikaan, niin on hänellä henkensä tuotteissa elämä-kertomus, joka kiittää häntä kauemmin ja paremmin kuin paraatkin hauta-lauseet.
IV.
Kreivi Mannteuffel.
Tässä kohden lienee paras paikka mainita erästä kirjoittajaa, jolla
aikuistensa kirjoittajien kanssa ei näytä olleen mitään yhteyttä, vaan
joka kuitenkin monesta syystä ansaitsee muistettaa, nim. kreivi Pietari
Mannteuffel'iä. Jo ainoastaan se seikka, että kreiviyden tapaamme
niin alhaisessa työssä kuin talonpoikiensa sivistämisessä on kumma ja
outo asia, sillä niiden ritarien jälkeiset, jotka Wiron kansan
orjuuteen löivät, josko ovatkin kaikessa muussa perijuurestansa
muuttuneet, ovat yhdessä asiassa kumminkin pysyneet esi-isiensä
vertaisina, nim. Wirolaisen ylenkatsomisessa. Monessa muussakin erosi
puheina oleva Mannteuffel sekä sääty-kumppalistansa että muistakin
ihmisistä, mutta tässä kuin emme ole ruvenneet hänen elämäkertaansa
kirjoittamaan, niin jätämme siitä kaikki muut seikat mainitsematta kuin
sen että hän kuoli v. 1842, ja käymme sen siaan hänen kirjallisia
tuotteitansa katselemaan. Niitä ei ole kuin kaksi, ja nekin vaan
vähäisiä rahvaan-kirjoja. Edellistä, nimellä: Aiawite pero walgussel
(ajanviete pärevalkealla) emme ole nähneet kuin toisen painoksen,
präntätty v. 1839, emmekä voi sanoa, kuinka monta kertaa sitä on
uudesta painettu; jälkimäistä taas, jonka nimi on Willem Navi
ello-pävad, emme tiedä useammin kuin kerran painetuksi Tallinnassa
samoin v. 1839. Ko'on ja ulkonäkönsä puolesta eivät nämä kirjat siis
paljon eroa niistä tavallisista renkutuksista, joita Wirossa niinkuin
meilläkin enimmin painatetaan rahvaalle, mutta sitä enemmän
sisällisessä arvossa. Molemmat kertovat tapauksia rahvaan-elämästä, ja
ne kuvaukset, joita ne lukijan eteen asettavat, ovat niin aineensa
mukaan tehdyt, että parempaa selitystä Wiron kansan elämästä ja
luonnosta ei tarvitse etsiä mistään eikä löydy edes Luce'nkaan
kirjoituksissa. Tämän luonnon-mukaisuuden kanssa on kielenkin
erinomainen alkuperäisyys ja puhtaus kiitettävä, vaikka tekijän
kirjoitus-muoto ou vanhan-tapaista eikä tunne niitä parannuksia, joita
Masing oli esitellyt. Kertomisen lahja on Mannteuffel'illä suuri, ja
vaikka hän kertomuksensa kirjoitti loppupuolella ikäänsä, on kumminkin
taitavasti välttänyt vanhuuden kanssa seuraavan laveasuisuuden;
pikemmin on hän hairahtanut vastoin päin, nim. jättänyt toisinaan
ajatuksen poikkinaiseksi ja käsialansa ulkopuoleisesti somistamatta.
Kaikki tämä kiitos koskee enimmiten "Ajanvietettä" elikkä oikeimmin sen
kahdeksatta kertomusta, jolle tekijä ei ole muistanut nimeäkään antaa,
vaan joka on M:n paras kertomus ja tämän kirjan kuuluisaksi tehnyt.
Welvollisuutemme vaatisi meitä tässä antamaan näyttelyä sen
sisällyksestä; vaan siihen ei meillä ole halua ensinkään, sillä
tämmöisistä selityksistä saapi lukija kuitenkin harvoin oikeata selvää
näyteltävästä asiasta. Sen siaan kehoitamme lukijan, varsinkin niiden
nuorten miesten, jotka haluavat Wiron kieltä oppia, kirjan itsellensä
hankkimaan ja näin omin silmin tutustautumaan tämän kirjantekijän
kanssa. Suomalaisiin hää-tapoihin verrattavaksi panemme tähän seuraavan
otteen, kertova ne häät ("pulmat"), joilla tämänkin kertomuksen
pääjäsenet lopulla onnistetaan."Nyt ruvettiin majaa (sulhasen kotona) häitä vastoin somentamaan; tuvan
lattia tehtiin puhtaaksi, kangaspuut otettiin maahan, pöydät ja penkit
korjattiin. Tuli se päivä, jona kosjo-viina vietiin, Mart (sulhanen)
oli vaatteissaan, hevonen valjastettuna, odottivat Puusepän vanhaa
miestä, joka oli luvannut tulla isämieheksi. Sai tulleeksi, pereenmies
(sulhasen isä) antoi kättä, sanoi: 'vanha veli! mitä pidät siitä
hälystä, joka majaani nyt tulee? Hupasempi olisi minun mielestäni,
sinun kanssasi juttua laskea ja rauhassa piippua polttaa.' Äiti läksi
kammariin, pani (morsiamelle annettavat) koristukset puhtaasen huiviin,
pani punasella paulalla kiini, vei sen Puusepän Hanson käteen ja sanoi:
'tuossa annan sinulle vauvan, kyllä hyvin tiedät, kelle sen viet'; meni
takaisin, toi talrikilla ryypyn viinaa ja kaupungin-vehnäisen, sanoi:
'katsokaa, että joudutte ehtooksi takaisin, me odotamme teitä ruoan
kanssa, saa sitten kuulla, kuinka asia on käynyt.' – Mart rupesi
ajajaksi, ja alkoi semmoisella vauhdilla ajaa, että vanha mies huusi:
sinä ajat vankkurin rikki, kuinka sitten sinne saamme, eli ehtoolla
takaisin.' – Annen (morsiamen) majassa kuulivat piiskan läiskeen ja
(vankkurin) rauta-kahleiden kilinän, arvasivat kohta, että sulhanen
tulee. Saivat tervehtäneeksi, isämies sanoi 'meidän majasta on lintu
kadonnut, jonka piti meillä pesää rakentaa; se oli valkoinen
kyyhkyläinen, terävä- ja vaka-silmäinen; minä tunnen sen varmasti;
saimme kuulla, että se on tullut tänne, tulimme sitä käteemme saamaan.'
– Pereennainen sanoi: 'mä näytän teille meidän linnut, ottakaa omanne
joukosta.' Läksi ja toi vanhan elähtäneen muorin: 'tämä kyllä voipi
teidän lintunne olla.' Isämies ikäänkuin hämmästyksissä sanoi: 'tuota
ei voi vankkurille panna, vie vaan takaisin pimeään nurkkaan.'
Pereennainen vei ja tuli takaisin likan kanssa, joka oli
ereskummallisiin vaatteihin puettu. Isämies huusi: 'mitä pakana! tuo on
meidän herneen-peloitus. Ei! meidän linnun tuntee silmistä, ne ovat
vakaiset ja kauniit. Te pyydätte meitä pettää; olkaa niin hyvät ja
antakaa meille omamme käteen.' Pereen-äiti tuli Annen kanssa takaisin,
Mart ja isämies huusivat vastaan: 'se on meidän, jah! se on meidän
lintunen.' Isämies läksi kimppu kädessä Annen vastaan, sanoi: 'tuossa
ma tuon sinulle vauvan, pyydän sinun vuoden perästä sen toisella
vauvalla kostamaan.' – Kuin Anne oli koristukset vastaan ottanut,
pyysi isämies: 'käykää nyt kaikki näiden nuorten terveyttä juomaan.'
Mart oli viinaa tupaan tuonut, tarjosi kaikille, joka vaan tahtoi. –
Isämies kutsui Martin, sanoi: 'jott'ei lintunen käsistä poies lähde,
panen sen hopea-kahleella sinun kylkeesi kiini.' Otti sormukset ja
kihlasi heidät, toivotti heille paljon onnea, opetti heitä, kuin
lukemaan lähtevät, opettajata pyytämään itseänsä neuvomaan ja
varoitamaan. 'Jätämme teidät Jumalan kanssa, meill'on hyvä matka
takaisin mennä.' Iltasen syötyä vei Mart isämiehen hevosella kotiin ja
kiitti häntä, että hän sen vaivan oli päällensä ottanut. Nyt oli
pereen-äitillä monesta asiasta huolen-pitäminen, että kaikki hää-ajaksi
olisi kaunista ja sievää. – Anne tuli uusia vanhempiansa tervehtämään
ja kiittämään niiden kihla-koristusten edestä, jotka olivat
lähettäneet. Emälle oli hän neulonut parin sukkia ja äijälle parin
kintaita, pyysi heidän näitä antimia rakkaudella vastaan ottamaan,
hänen vaivaisen lapsen voimansa ei ole antanut parempia tuoda. Wanha
äiti sanoi: 'kaikkein paras lahja, jonka itsellemme voimme toivoa, olet
sinä itse.' Mart huusi: 'jah! äiti, se on tosi.' Anne loi silmänsä
maahan ja poskelle nousi punanen; hän oli ikäänkuin uuden riemun majaan
tuonut; kenen päälle hän katsoi, sen silmistä paistoi mielihyvä. Aika
kului heiltä sukkelasti iltaan, ja yö joutui käteen; Mart ja Leeno
(Martin sisar) läksivät Annea saattamaan. Martilla ja Annella oli
alinomaa toinen toisensa kanssa puhumista; Leeno astui vähän syrjässä.
Joen rannalla pienoisella nurmella jossa kasvoi suuria koivuja,
seisoivat hyvän aikaa ja ihasivat kuun lempeätä valoa. – – –
Hääpäivänä oli kaikki kannettu syrjään, piha puhtaaksi lakaistu;
tuvassa seisoi joka nurkassa nuoret kuuset; muutenkin oli tupa
kaunistettu kuusen oksilla, joka kyllä oli kaunis nähdä. Pihan
veräjässä seisoi kaksi kuusta pystyssä, toiset kaksi oli luokin tavoin
yhteen sidottu. Jotta tupa olisi valkeampi, oli pereen-äiti lyöttänyt
liinaa pitkin seiniä. Laesta riippui kauniissa nauhassa haarukka, joka
kantoi neljä kynttilää. Hää-pöydällä oli joka asemen kohdalla talrikki,
ja iso piiraan kappale päällä. Pöydässä oli sianlihaa, hanhenpaistia,
keitot ja kaalit; olutta seisoi myös kannuissa. – Kaikki oli valmis;
odottivat vaan hääkansaa tulevaksi. – Kuin hääjoukko joutui lähelle
tuliaiskylää, läksi sulhaisen-poika[12] niinkuin tuli hää-majaan tietä
antamaan, että tulevat; hänen kanssansa lähetettiin nuorelle rahvaalle
tuoppi olutta. Sulhasen-poika, tuoppi korkealla kädessä, läksi kiljuen
täyttä neliä takaisin. Jyri (häätalon renki) otti pyssyn käteensä, niin
että kuin veräjästä tulivat, laukasi hän pyssyn, viskasi sen kädestänsä
maahan ja kiiruhti oven eteen. Hevonen juoksi vielä, kuin hän jo oli
kiskaisnut luokin hevosen päältä maahan, sanoen: 'emme me niin kallista
tavaraa ohitse laske; ei sitä tästä majasta enää pois anneta.' Auttoi
nuorikon vankkurilta maahan; nuorikko antoi hänelle siniset kintaat ja
sanoi: 'ne olen, Jyri, sinulle itse kutonut.' – Kuin kaikki olivat
vankkurista nousseet, naiset vaatteensa heinistä puhastaneet ja
helmansa asettaneet kohdallensa, kysyi sulhasen-poika: 'oletteko
valmiit?' Wastattiin: 'olemme!' Astui edelle ja löi miekalla ristin
oven päälle, astui tupaan, löi vielä kolme ristiä, itää, etelätä ja
länttä kohti, ja huusi kovalla äänellä: 'kadotkoot kurjat henget; te,
pyhät enkelit, ottakaa meidän nuori rahvas hoitaaksenne, tuokaa heidän
majaansa onnea, että kaikki heille kävisi hyvästi.' Sitten otti
nuorikon kädestä kiini ja vei ruoka-pöydän taakse, sitä myöten istuivat
kaikki hää-kansa ruoka-pöytään. – Syötyä toi pereen-äiti lapsukaisen,
pani nuorikon syliin ja sanoi: 'annan sinulle, armas tytär, lapsen
hoitaa, se on naisen ensimäinen murhe; jos sinulle on lapsia sallittu,
niin kasvata ne Jumalan kunniaksi ja lähimmäisten riemuksi, sillä
vanhempien velvollisuus on lapsistansa huolta pitää; heidän pitää tili
tehdä Jumalan edessä.' – Illemmalla toi sulhasen-poika tuolin, pani
patjan päälle ja kauniin vaipan sen ylle. Isämies hunnutti nuorikon, ja
pani esiliinan eteen, sanoen: 'jätä nyt tytön kujeet ja tavat pois,
pidä miestä mielessäsi ja kanna talon edestä huolta. Että tämä sinulle
paremmin jäisi mieleen, annan sinulle korvapuustin.' Löi häntä hellästi
poskelle. Nyt rupesivat kaikki naiset laulamaan. Laulu kuin loppui,
sanoivat naiset: 'nyt on nuori vaimo puettu.' Hän nousi tuolilta ylös
ja kumarsi kaikille. – Kolmantena päivänä tuli sulhasen-poika,
jyvä-mitta pään päällä, huusi: 'kutsutaan häihin, häihin, häihin!
tulkaa valkeilla hevosilla.' – Antimet olivat jaetut; isämies huusi
jotakin nuorelle pariskunnalle huomen-lahjaksi antavansa; sitten
lupasivat toisetkin, mikä lampaan, mikä porsaan, mikä kissan, mikä
kanan. Tässä sitten sai kaikenlaista lystiä puhetta kuulla. Ehtoolla
pantiin pöydälle maljallinen kaalia, merkiksi että häät olivat lopussa.
Hääväki otti jäähyväiset. – Toisena päivänä asetettiin jo kangaspuut
ja vokki entiselle asemellensa."Mannteuffel on myös onnellinen laulun-tekijä. Seuraava, puheina olevassa kertomuksessa löytyvä leikkaajien virsi on sen todistava.
"Wötke röömsast sirbid kätte,
Ärge laske teised ette;
Näte, pöld se touseb, ligub,
Igga körs se mängib, kigub.
Silm ja südda pöldo kidab,
Same tihhid nabra riddad;
Tännawo' meil' Jummal annab,
Körs on, et ta mehhe kannab.
Herra lubband talgud tehha;
Lust ning römo same nähhä!
Pil, se wiib meid ukse ette,
Leib ja lihha antaks' kätte.
Siis need täied wadid kantaks',
Laia kappaga meill' antaks'.
Talgo kissa hakkab peäle,
Iggaüks aiab omma heäle.
Pil, se hüab tantso wisid,
Kutsub Anned, Marrid, Lisid;
Töstke jalga, walge sukka,
Talgo tolm ei te neid hukka.
Jürri habbe tilgub öllest,
Marri joond, se náhha póllest.
Jürri hambad hoidwad tobi,
Tuleb tale anda hobi!
Lasse lahti, Jürri mees!
Nä, ma seisan siin so ees;
Anna mull' ka sedda head,
Mis sa üksi tedda pead.
Jubba tunne ölle tähhe,
Temma touseb minno pähhä.
En need jallat kanna pead –
Meie talgud ollid head!Suomeksi:
"Ottakaa riemuisasti sirpit käteen, elkää laskeko toisia edelle; näette, pelto se nousee, liikkuu, joka korsi leikitsee, kiikkuu. Silmä ja sydän peltoa kiittää, saamme tiheät aumarivit; tänä vuonna meille Jumala antaa, korsi on, että se miehen kantaa. – Herra on luvannut tehdä talkoon. Lystiä ja riemua saamme nähdä! Pilli se viepi meidät oven eteen, leipää ja lihaa annetaan käteen. – Sitten ne täydet tynnörit kannetaan, suurella kapalla meille annetaan. Talkoon huuto alkaa päälle, jokainen ajaa omaa ääntänsä. – Pilli se huutaa tanssin nuotin, kutsuu Annit, Marit, Liisat; nostakaa jalkaa, valkeaa sukkaa, talkoon pöly ei niille tee hukkaa. – Jyrin parta tilkkuu oluesta, Mari on juonut, se on nähdä helmasta. Jyrin hampaat hoitavat tuoppia, hänelle tulee antaa korvapuusti! – Laske irti, Jyri mies! katso ma seison tässä edessäsi; anna minullenkin sitä hyvää, miksi sitä yksin pidät. – Jopa tunnen oluen merkin, se nousee päähäni. Ei ne jalat kannata päätä, – meidän talkoot olivat hyvät."
Leikkuun lopetettua on tyttärillä tapana panna sirppinsä yhteen, ja eräs joukosta ottaa ja viskaa ne ulos sängelle. Jonka sirppi nyt lentää etimmäksi, sille tulevat sinä syksynä sulhaset. Tätä leikkiä eivät leikkuu-miehet M:n kertomuksessakaan unhota, ja seuraavasti laulaa se tyttö, joka sirpit viskaa:
Sirrise, sirrise, sirbikenne,
Kollise, kollise, köwwer raud!
Kelle sirp nüüd ette jouab,
Selle wasto peigmees souab.
Kassime kergeste koio pole,
Lähhäme lauldes läbbi metsa.
Kelle heäl seäl selgest kostab,
Sellel' peigmees mütsi ostab.
Jouame jookstes soja sauna,
Wihhake wöttab wiimse tolmo.
Ilusam hiilgawad lahtid juuksed,
Parremad paistawad punnased palled.Suomeksi:
"Sirise, sirise, sirppikäinen, kolise, kolise, kovera rauta! Kenen sirppi nyt edelle jaksaa, sen vastaan sulhanen soutaa. – Riennämme kiireesti kodon puoleen, menemme laulaen läpi metsän. Kenen ääni siellä selkeästi vastaa, sille sulhanen myssyn ostaa. – Joudumme juosten lämpimään saunaan, vastanen ottaa viimeisen tomun. Kauniimmasti välkkävät irtonaiset hiukset, paremmin paistavat punaiset posket."
Willem Navi ello-pävad on somasti juteltu kertomus viinan-nautinnon
kauhistavista seurauksista. Sen alku on kovin lysti, niin ett'emme
luule suomalaisen lukijan näinä aikoina, koska meilläkin pyydetään
peruuttaa kansaa tästä luonnottomasta nautinnosta, vielä suuttuvan
meihin, jos tästäkin kirjasta otamme tähän palasen. Otteemme on
kertomuksen johdatus ja kuuluu näin. "Kesän lämpiminä päivinä", alkaa
kertoja, "oli niin paljo kärpäsiä, ett'eivät ihmisille rauhaa antaneet.
Kerpin moisio oli rakennettu vastoin etelätä; kuin uksi avattiin, lensi
niitä joukottain sisään. Tuvassa pitivät he iloansa ja tekivät
vallattomuutta. Jo aamusella varain, kuin kahvi-pöytä katettiin, tuli
heitä joukko, niinkuin olisi kaikki pöytään pantu heidän tähtensä, ja
katsoivat yhtä ja toista läpi; kuin ei ollut oikein mieltä myöten
kaikki, nyhkivät päätänsä etujaloillansa ja takajaloilla silittelivät
siipiänsä, hyppäsivät lentoon ja lensivät suoraan vehnäis-pullan
päälle; saivat muutaman suuntäyden otetuksi, heittäysivät kahvi-kupin
viereen, joivat tilkan kahvia päälle, aivan yhtä viisaasti kuin
ihminen; kiittivät toinen toisellansa, että sillä tavalla se kuiva
vehnäinen paraiten menee alas. Oli niitäkin kärpäsiä, jotka suorastaan
tahtoivat koko kupin juoda, menivät kuppiin ja hukkuivat; tämä oli
niiden nuorten onnettomuus, jotka vanhempien opetusta eivät ottaneet
kuullaksensa, että liialla himolla ainakin on surkea loppu.
Ruoka-pöydällä samoin olivat häpeämättömät; ei jäänyt heiltä sitä
ruokaa katsomatta, jossa eivät jaloin olisi kävelleet. Wanha herra oli
heidän kanssa suurimmassa tuskassa. Heidän joukossansa oli moniaita,
joilla oikein koiran tavat olivat ja jotka pahalaisen temppuja tekivät.
Wanhalla miehellä oli paljas pää, muuan harmaa hius-karva siellä
täällä, joka vielä oli jälellä entisestä koreudesta. Tämän paljaan pään
päälle lensivät he alati; yksi tuli, toinen läksi; vanha mies löi kyllä
ja pyyhkäsi kädellänsä. Tämän pahan hän kuitenkin olisi kärsinyt, vaan
hänellä oli tapana levätä perästä ruoan; tällöin tulivat kaikki, eivät
tienneet pelätä. Eräs näiden pahalaisen kärpäisten joukosta tuli
toisten tykö pöydälle, nosti yhtä ja toista jalkaansa, eikä naurulta
saanut sanaa ulos suustansa; toiset kysyivät; sano, mikä sinulle on
tapahtunut? – Seisoin seinällä, odotin kunne vanha mies pani silmänsä
kiini, lensin nenän päälle, kykistäydyin ja tein siihen täpän! –
Kaikki nauroivat ja levittelivät siipiänsä. – Hänen suuret käpälänsä
tulivat ja olivat minun tappaa, minä luiskahdin lentoon, ja minulle
surmaksi aivottu lyönti läiskähti nenää vastoin. Toinen kärpänen sanoi:
kuin hän oikein makaa, että jo suunsa auki lyöpi, silloin voipi hänen
kanssansa ihmeitä tehdä. Tuonain, lounat oli juuri syöty, kävi minun
nenääni ruoan haju, minä menin hajua myöten katsomaan hänen
kellariansa, johon hän ruoat oli pannut, löysin muutamia muruja
hammasten välistä, vaan oli pimeä, ett'ei nähnyt oikein etsiä, missä
varat seisoivat. Hänen nenässänsä rupesivat koirat urisemaan, niin että
minun täytyi kiireimmän mukaan kellarista ulos jouduttauda. Ei
kuitenkaan minua tapaillut lyödä, vaikka kyllä olin varkauden tiellä.
– Kuin kärpäset tahtoivat juosta kilpaa eli voittoisille ruveta,
sanottiin: lähdemme vanhan miehen pään päälle, se on sileä eikä koske
voitettuun, kuin kaatuu. – Eräsnä iltana herra ja rouva läksivät
lasten kanssa ulos jaloittelemaansa; nuori herra toi vanhemmille
kauniin punaisen sienen. Isä otti sen hänen kädestänsä ja sanoi: tämä
on myrkyllinen, siitä pitää itseänsä varoittaa; anna tämä minulle,
kyllä mä tiedän, mitä tällä teen. Toisena aamuna kuin kahvi-pöytä jo
oli otettu pois, kysyi herra lusikkaa ja talrikkia, murensi sienen
puruksi ja riputteli hienoa sokuria päälle. Kuin kärpäset näkivät että
pöydällä taas oli talrikki, sanoi yksi toisellensa: lähdemme tuota
uutta ruokaa katsomaan. Pian oli monta kymmentä koossa; ensin astuivat
pitkin talrikin äärtä; kuin sitten näkivät että muutamat jo oikein
ahnaasti syödä hulmusivat, tulivat toisetkin likemmäksi ja maistoivat
kanssa. Joka oli syönyt mahansa täyden sientä, kellistyi paikalle; joka
vähemmän oli ottanut, jaksoi kukaties vielä ryömiä talrikin laidoille
ja kuoli siihen; moniaat ottajista lensivät pöydälle, saivat vielä
vähän astuneeksi, ja kuolivat sitten. Seinältä lensi pöydälle kärpänen,
joka mielestään oli hyvin viisas olevinansa; tämä kuin näki kärpäsen
selällänsä, kääntyi sinne päin, astui likemmäksi, toukkaili häntä
nokallansa kylkeen ja sanoi: onko ne kärpäsen tavat selällänsä maata!
nouse ylös, hävitöin! Waan se ei enää jalkoja allensa ottanut.
Tulee kärpänen hoippuen hänen vastaansa, hän sanoi, se viisas: mikä
sinulla vikana? sinä olit ennen hyvin liukas juoksun päälle. –
Maistoin tuota uutta ruokaa ja otin liiaksi; vatsaani vääntelee, pääni
on huimainen ja kipeä, ruumiin voima kadonnut; ruoka itse oli makea ja
hyvä. – Lähden kyllä minäkin tuota katsomaan, arveli viisas kärpänen;
kyllä mä liiasta nautinnosta itseni varoitan. Otti suuntäyden[13] tätä
ruokaa, lensi pöydälle takaisin ja sanoi: minkä tämä nyt minulle teki!
riskimmäksi se minun vaan teki; näetkö, kuinka hyppään ja siipiäni
levittelen! lähden ja otan vielä. Otti muutaman suuntäyden taas, ryömi
talrikin laidalle: mitä siitä niin vähäisestä on! käännyn takaisin ja
otan oikein, että himo sammuu. Sinne hän jäikin: himo teki elolle
lopun. – Tuli toinen kärpänen kiireesti lentäen, kysyi: kussa Maijani
on, oletteko Maijaani nähneet? me seisoimme yhdessä kukalla; minä
läksin vähän maitoa juomaan, tulin takaisin, ei ollutkaan Maijaa enää
siellä; missä on nyt Maijaseni? eikö sitä ole kukaan nähnyt? Kärpänen,
joka vastasi, pyyhki nokkaansa ja sanoi: pyydän, otappa ja maista vähä
tuota uutta ruokaa, kuin se on makea ja hyvä; tuoss' on palanen, syö
se, niin kyllä tunnet, kuinka iloiseksi se tekee ja kuinka se murheesi
kaikki kadottaa; mene sitten ja etsi Maijaa. – Woin kyllä ottaa,
vastasi toinen, tässä syödään aina hyvää. Söi pian mahansa täyteen ja
lensi pöydälle Maijaa katsomaan. Jalat olivat jo kömpelät; näki Maijan
lusikan vieressä, pääsi likelle, heittäysi viereen ja kuoli. – –"
Näin vertaa tekijä vielä eteenkin päin ihmisen viinan-nautintoa myrkyn
nautitsemiseen, ja lopulla tätä alkulausetta on edellä mainittu vanha
herra unessa näkevinänsä yhden pöydällensä kuolleista kärpäsistä, ja
tämän kanssa syntyy hänellä keskustelu, jossa tekijällä on vielä
parempi tilaisuus osoittaa, että ihminen kaikella viisaudellaan, kuin
kerran annaksen himojensa valtaan, menee yhtä päättömästi turmioon,
kuin kärpänen. Waan täytyy lopettaa otteemme tähän.V.
Wiron Kirjallisuuden Seura Tartossa.
Niinkuin edellä olemme nähneet, perustettiin Saarenmaan linnassa (Arensburg'issa) jo v. 1817 seura, jolla oli Wiron kielen ja kirjallisuuden viljeleminen tarkoituksena. Mutta vaikka sen perustajat epäilemättä olivat toimellisia miehiä ja lämpimästi rakastivat Wirolaisuutta, ei tämä seura kuitenkaan näytä koskaan mitään erinomaista matkaan-saattaneen. Se oli liian syrjässä muusta Wiron maasta, sillä oli liian vähä voimia niin rahassa kuin kirjatyössäkin, ja viimein jättivät sen harvat jäsenet kuukautisen kokouksenkin pitämättä. Sitä vastaan näytti Tarton kaupunki olevan soveljas pesäpaikka tämmöiselle seuralle, sillä tässä oli maan yliopisto, jonka kautta sille voi toivoa aina tulevaksi uusia voimia; tässä ja likiseuduilla eli useampia miehiä, jotka voivat seuran tarkoitusta edesauttaa, ja tämä kaupunki oli jo vanhuudestakin Wirolaisuuden pääpaikka. Niin tuumittelvat eräät näitä miehiä v. 1838 tästä asiasta, ja kansan-valistuksen ministeriltä luvan saatuansa vietti Wirolaisen Kirjallisuuden Seura Tartossa (Die gelehrte Estnische Gesellschaft zu Dorpat) ensimäisen vuosijuhlansa 18 p. tammik. 1839. Jäsenten määrä oli tällöin 19. Siitä saakka on tämä seura vähitellen kasvanut isommaksi ja isommaksi, ja 18 p. tammik. 1853, jolta viimeinen vuosikertomus on, oli Seurassa 98 jäsentä. Kirjastoa oli samana päivänä 1135 työtä 1679 siteessä, muinais-rahastoa 2472 kappaletta, vanhoja käsikirjoituksia 149 kappaletta, ja sen ohessa paljo vanhoja aseita ja kaluja, Wirolaisten vaatteuksia j.n.e.
Tämän Seuran tarkoitus on ollut melkein yhdenlainen kuin meidänkin Kirjallisuuden Seurojemme. Kieltää emme kuitenkaan voi, että se, varsinkin viime aikoina, on liiemmalla rakkaudella käsittänyt tarkoituksensa historiallista ja muinaisuuksia koskevata osaa. Se on kerännyt vanhoja käsikirjoituksia ja muinais-rahoja arvollisen määrän, joista jälkimäiset olletikin ovat kalliin hintansa kautta tuntuvasti rauaisseet Seuran muuta vaikutusta. Ja kuitenkin löytyy niin Wiron kuin Lihvinkin maassa useampia seuroja, joiden ainoa tarkoitus on historian ja muinaisuutten tutkiminen. Meidän katsoessa tekisi siis Wiron Kirjallisuuden Seura paremmin, että supistaisi toimensa vaan Wiron kielen ja sen muinaisuuden viljelemiseen, ja jättäisi historian tutkintoon kuuluvien kallisten rahojen ja muiden kalujen keräämisen niille seuroille, joita nämä aineet koskevat enemmän kuin häntä, sillä niissä emme sen luule voivan kilvoitella näiden kanssa. Tätä lausetta elköön kukaan lukeko moitteen-halusta sanotuksi; vaan kuin Seura tämän kirjoittajalle teki sen kunnian, että kutsui hänet kirjoittelevaksi jäseneksensä, niin luulee hän uskaltavansa tämän verran totuutta loukkaamatta sanoa, varsinkin kuin harva Seuran jäsen lienee hänen ylitsensä käyvä rakkaudessa Wiron kansaan ja kieleen kuin myös toivossa, että molemmat kohoisivat nykyisestä tilastansa.
Mainittu kahtalaisuus Seuran toimessa, eli oikeammin Seuran liika poikkeaminen toiseen osaan tarkoitustansa, on tehnyt, että se ei ole vaikuttanut niin nerokkaasti kielen ja kirjallisuuden asiassa, kuin siltä olisi voinut toivoa. Aivan jouten ei se kuitenkaan ole ollut näissäkään kohdissa. Sen näihin kuuluvista askareista on olletikin mainittava, että se ostamalla ja lahjoina on koonnut itsellensä melkoisen Wironkielisen kirjaston, joka tässä kirjallisuudessa ei enää täydelliseksi päästäksensä puuttune muuta kuin muutamia sen kaikkein vanhimmista kirjoista. Myös on sanakirjan hankkiminen ollut Seuran alinomaisena rienteenä. Jo Seuran ensimäisessä istunnossa selitti senaikuinen Wironkielen lehtori Tarton yliopistossa Jürgenson, kuinka tarpeen kielen edistymiselle kelvollinen sanakirja oli ja osoitti, millä keinoin Seuran oli meneteltävä tätä aikaan saadakseen. Pian käytiinkin sanakirjan tekoon kiihkollisesti kiini, Seuran kielen-taitavista jäsenistä otti kukin jonkun puustavin valmistaaksensa, ja jonkun ajan perästä ilmoitettiin jo Seuralle, sanakirjaa olevan isot joukot valmisna. Mikä lienee kuitenkin ilmautunut esteeksi, – ehkä tällä tavoin tehdyn työn arvattava vaillinaisuus, – kirjapainoon asti ei sanakirja tällä kertaa joutunut. Jälkeenpäin otti sitten eräs kirkkoherra Akerman kaikki tähän kuuluvat käsikirjat käsiinsä ja rupesi täydellä todella niistä rakentamaan sanakirjaa, joka oli sisältävä sekä Tallinnan että Tarton murteet. Waan kova onni ei ollut vielä väsynyt Wiron kieltä vainoamasta. Lähes kymmenkunta vuotta työskenneltyänsä tämän teoksen kanssa muutti Akerman paraassa iässänsä keväällä v. 1855 manalan majoihin, ja syytä on pelätä, että hänen työnsä päättäjätä ei ilmau hyvään aikaan ja että sama työ jäi hänen käsistänsä vielä semmoiseen tilaan, jossa sitä ei voi ulos antaa.
Rahvaan sekaan levittääksensä kelvollisia kirjoja asetti Seura alkuvuosinansa Wirolaisten kirjojen myönnön neljään paikkaan: Tarttoon, Weroon, Pernoon ja Tallinnaan, jonka ohessa myös toimitti painosta 2 tuh. kappaletta tämänlaisten kirjojen luetteloa, jossa löytyi 63 kirjaa nimitettynä ja jota rahvaasen jaettiin maksotta. Tämä asia oli sen tarpeellisempi kuin Wironkielinen kirjallisuus ei vielä nytkään ole saanut sitä kunniaa, että sitä pidettäisiin kaupan kirjakaupoissa, vaan pitää ostajan Wirolaisia kirjoja etsiä joko kirjapainoista eli likaisista räämä-puodeista, joissa niitä löytyy joku vähä rahvaan varalla, tupakanlehtien, renikoiden ja muiden semmoisten tavaroiden kanssa sekaisin. – Ensi vuosinansa painatutti Seura myös muutamia kirjojakin Wiron kielellä. Näitä Seuran toimittamia kirjoja on yleensä viisi kappaletta, nim. Kreutzwald'in Wiroksi tehty mukaelma Zschokke'n meilläkin käännetystä kirjasta: Der Branntweinspest, Wiroksi nimellä: Wina katk; saman kirjoittajan toimittama kirjanen: Sippelgas (muurahainen), kokous pienempiä kertomuksia; kirkkoherra Gehewe'n valmistama Wirolainen lukemisto Tarton kielellä; lyhykäinen kertomus Luteerin viimeisistä hetkistä, käännös, jolla on suurin merkillisyytensä sen tähden, että Fählmann on sen kieltä korjaellut siihen tapaan, joten hän tahtoi Wiron kieltä kirjoitettaa; ja viimeiseksi painatti Seura Kreutzwald'in Wironkielisen onnentoivotuksen Tarton Yliopistolle, sen viettäessä muistojuhlaa 50:vuotisesta olostansa v. 1852. Sanomalehden ulosantamisesta rahvaalle on Seurassa myös ollut useampia kertoja kysymys, joka asia kuitenkin aina on jäänyt sillensä, milloin minkin tähden, viime vuosina enimmiten niistä syistä, joita meillä erinomattain kutsutaan erinäisiksi. Aivan yhteydettä rahvaan kanssa tämä Seura ei kumminkaan ole ollut. Se toimittaa nim. sitten vuoden 1840 vuotuisesti niin kutsutun tähti-raamatun eli kalenterin rahvaalle, jossa paitse tavallista almanakkaa myös löytyy kaikenlaisia hyviä kirjoituksia pari kolme kappaletta kussakin ynnä yhden eli useammankin uuden virren tahi muun laulun kanssa. Jälempänä saamme vielä mainita muutamia näiden tähti-raamattujen paraimmista kirjoituksista. Tämmöisiä kalenteria Wiron kielellä tulee tavallisesti neljä kappaletta vuodessa ulos, nim. kaksi Tartossa ja kalenteri kummassakin sekä Räävelissä että Pernossa. Ne myödään hyvin halvasta hinnasta, ja jos rahvaalla tätä nykyä ei olekaan sanomalehteä luettavana, niin on kuitenkin näiden kalenterien ostaneella jo hyväksi aikaa vuotta lukea kirjoituksia, joista useampi tavalla eli toisella kokee antaa Wirolaiselle jonkunlaisen selvän nyky-ajan rienteistä ja edistymisistä, ja herättää häntäkin muiden kansojen perästä pyrkimään.
Oppineiden kanssa pitää Seura yhteyttä Saksan kielellä ulostulevien toimitustensa kautta, joiden nimi on: Verhandlungen der gelehrten Estnischen Gesellschaft zu Dorpat. Niitä oli tainnut alussa olla aikomus antaa vihko vuodessa, vaan tässä on jääty jälelle, ja Seuran 16 olo-vuodessa on sen toimituksia tullut 9 vihkoa, kukin noin 100 sivua iso, ja joista aina 4 tekee siteen, niin että nyt on kolmas side alulla. Niiden kirjoituksista on monikin suuresta arvosta, vaan tässä emme voi näistä kirjoituksista ruveta laveammalta lausumaan. Muutamia niistä olemme jo edellä maininneet, toisia taas saamme heti-kohta tilaisuuden koskettaa, kun käymme puhumaan niistä miehistä, joiden toimesta Seura syntyi ja jotka siinä enimmin ovat vaikuttaneet.
Jaloin ja ylävin näistä miehistä oli epäilemättä Retrikki Robertti
Fählmann (syntynyt v. 1799, kuoli 1850). Hän oli syntyjänsä siltä
rahvaan ja herrassäädyn rajalta, jossa rahvaan kieli, yksinkertaiset
tavat ja puhdas mielenlaatu yhdistyvät sen mahdollisuuden kanssa, että
siitä, jos ei ennen, edes toisessa eli kolmannessa polvessa voipi
nousta sille sivistyksen ja tiedon kannalle, jolla herrasväki istuu,
hän oli nim. pehtorin poika. Ensimäisessä lapsuudessaan ei hän paljo
kuullut muuta kuin Wiron kieltä puhuttavan, ja kuunteli tällöin myös
niitä ihanoita lauluja ja satuja, joita Wiron kansassa vielä siihen
aikaan muistettiin enemmän kuin nyt, ja joita hän mieheksi tultuansa
sitten niin vereksinä ilmi saattoi paraimmat. Mutta kuta ylemmäksi
nuorukainen opin tiellä kohosi, sitä enemmän täytyi hänen myös poiketa
näistä lempeistä äitinkielisistä muistoista ja yliopistoon tultuansa
(v. 1818) rupesi hän lääkäri-taidon tutkintoon, jolla niiden kanssa
näytti kaikkein vähimmän yhteyttä olevan. Tartossa suoritaksen
lääkäri-taitoa oppimaan ruvennut oppilainen tohtoriksi tavallisesti
noin neljässä eli viidessä vuodessa, mutta Fählmann'ilta meni 9 vuotta
ennenkuin hän v. 1827 tehtiin tohtoriksi. Waan tällä ajalla olikin
hankkinut itsellensä niin hyvät tiedot, että hänelle sitten tarjottiin
rohvessorin virkaa sekä kotimaansa että Kasan'in yliopistossa, joista
kummastakaan hän ei huolinut, vaan pysyi Tartossa yksinäisenä
lääkärinä, jota toimea jo oppilaisena oli alotellut ja joka pian kasvoi
niin isoksi, että hän harvoin sai yö-sydäntäkään herättämättä levähtää,
sen vähemmin jousi, toisten tuskia lievittäessänsä, vaaria ottamaan
siitä madosta, joka jo kalvoi hänen omia keuhkojansa eikä hänestä ennen
luopunut kuin hänen hautaan saatettuansa. Rakasta äitinkieltänsä sai
hän näin muodein harvoin viljellä muulloin kuin minkä vähän – öillä.
Mutta v. 1842 tuli yliopiston lehtorin virka Wiron kielessä sen
toimellisen Jürgenson'in kuoltua avonaiseksi, ja Fählmann otti tämän
hänelle tarjotun viran vastaan. Tästä ja Wiron Kirjallisuuden Seuran
esimiehuudesta, johon hän seuraavana vuonna valittiin, oli hänelle nyt
ulkonaiset kehoitukset, hedelmälliseksi saattamaan suurta taitoansa
Wiron kielen niin käyttämisessä kuin tutkinnossakin. Waan ei niitäkään
kahdeksaa vuotta, jotka hänen vielä oli suotu elää, saanut hän
kokonansa käyttää näihin hänen sydämellensä rakkaikin aineihin.
Potilasten hoito, jota ei voinut kaikitse hylätä, ja hänen oma enenevä
kivuloisuutensa valtasivat häneltä enimmän ajan, ja näin jäi Wiron
kielen harjoittaminen hänellä ainakin vaan väli-ajoilla viljeltäväksi
syrjätyöksi.[14]Tästä Fählmann'in elämän juoksusta näemme selvästi, minkätähden hänen kirjallinen ja tieteellinen perunsa on niin poikkinaista, ja tästäkin elämäkerrasta saamme hyvän selityksen sille, minkätähden "mies täällä Pohjassa ei täytä sitä, minkä nuorukainen on luvannut". Kehoituksen ja varojen puute estävät nim. sen paljon "lupaavan" nuorukaisen menemästä sitä tietä, jolle sydän ja luonnonlahjat veisivät häntä, ja ajavat niille keskinkertaisuuden yhteis-maille, joilla leipäpuut kasvavat. Täältä palajaa harva takaisin nuoruuden-toivojensa polulle, ja joka sen tekeekin, on jo väsyksissä ja haavoitettuna siitä sodasta, jolla jokainen täällä kokee onnettaren lahjoja itsellensä kiskoa; ja näin jäävät nuorukaisen luvat mieheltä täyttämättä. Jos tilaisuudet Fählmann'illakin olisivat olleet semmoiset, että hän jo alusta pitäen olisi voinut ruveta äitinkielensä viljelemiseen, johon häntä halu veti pitkin ikäänsä, niin on mahdotoin sanoa, kuinka suuri runoilija, kuinka mainio kielentutkija hänestä olisi syntynyt, sillä kumpaankin oli hänellä tavallisuutta suuremmat lahjat. Waan tällänsäkin ovat ne runolliset ja kieliopilliset kirjoitukset, jotka hän jätti jälkeensä, niin suuresta arvosta, ett'emme niitä voi lukijalle ilmoittamatta jättää, ehkä kyllä emme voi niitä niin esitellä kuin ansaitseisivat.
Ensinkin on hänen runollinen toimensa mainittava. Tässä hän oli sekä
kerääjä eli, paremmin sanoen, muistaja että tekijä. Ennen häntä
tunsivat harvat niitä kauniita ja älykkäitä satuja, joita Wiron
kansassa löytyi, ja vasta miehuuden iässä kertoi Fählmann Saksaksi
eräitä näistä saduista, joita hän lapsena oli Wiron kielellä kuullut
haastettavan. Ne löytyvät painettuna kirjassa: Verhandlungen der
gelehrt. Estn. Gesellschaft, I:sen siteen 1:ssä ja 3:ssa, ja II:sen
siteen 2:ssa vihkossa. Kuuluisimmaksi on niistä tullut Koit ja
Ämärik, satu aamu-koitteen ja ehto-hämärikän keskinäisestä
rakkaudesta, sillä se käännettiin moneen kieleen ja oli kauan
runo-kalenteritten kaunistuksena ympäri Europaa.[15] Mutta pian syntyi
tämän sadun perijuuresta epäluuloja, jotka väittivät sitä Fählmann'in
omaksi tekemäksi, ei rahvaan suusta kuulluksi, ja epäilijöiden sekaan
joutui meidän Castrén'kin (Suomalaisessa Jumalais-Sadustossansa siv.
64). Eikä voikaan hänen lausettansa evätä, että muka Fählmann'in
kertoma satu rahvaan suusta ollaksensa on ulkopuvussansa liiaksi
nyky-ajan tapaan muodostettu ja kaunistettu. Wasta 1854 saatiin kaikki
epäluulot sen alkuperäisyydestä hälvenemään, sillä tällöin kirjoitti
eräs mittari Lagos sen Wirolaisen suusta Wiron kielellä ylös, ja
Lagoksen kirjoittaman sadun saattoi Kreutzwald Pietarin Akateemikolle
Schiefner'ille, joka sen painatti sikäläisen Tiede-Akateemian
historiallis-kieliopillisen osakunnan sanomissa (Bulletins), niiden
XII:nen siteen n:issa 3, 4, 5. Tämän ja Fählmann'in kertoman sadun
välillä ei ole muussa eroitusta kuin ulkopuvussa ja siinä, että
Lagoksen kirjoittamassa nähtävästi on kaksi satua yhteen sulattuna.
Tämä satu on meille sitä merkillisempi kuin Kreutzwald, jonka
viimeiseksi puhdistama se on, siinä ensi kerran kirjoittaa Wiron kieltä
Suomen kirjoitus-tapaan, jota Ahrens ja eräät muutkin jo kauan ovat
pitäneet edellisen kielen ainoana pelastus-keinona siitä hämmekistä,
joka sen kirjoittamisessa vielä on vallan päällä. Sentähden emme luule
olevan syrjään aineestamme, että Koit- ja Ämärik-sadun tähän painatamme
ja suomennamme, varsinkin kuin sitä ei vielä koskaan ole julaistu
Suomen kielellä. Se kuuluu seuraavasti:"Muiste oli emal kaks tütart, nimega Widevik ja Ämarik mõlemad ilusad, kenad ja wiisakad, nii hästi näo kui kombede tõtu, nõnda kui laulusõna ütleb:
"Pää walge, põsed punased,
Sitikmustad silmakulmud.""Päikese loojamineki aeal tulnud wanem tütar kahe ärjaga kündmast ja wiinud neid, kui ika mõistlik inimene, jõe kaldale jooma. Aga nii kui tännini kenadus tütarlaste esimene käsk on, ja wiisakad sagedaste peeglisi katsuwad, nõnda oli ka wiisaka Widewiko kombe ja usk. – Ta laskis ärjad ärjad olla, astus jõe kalda ja waata! jõewee hõbe peeglist paistsid sitiikmustad silmakulmud kulla-karwa põskiga nii armsaste tagasi, et süda ilutses. Kuu, kes praego looja käsu ja seädmise pära, loojale hingama läinud päikese asemel maad pidi walgustama, unustas oma ammeti auusaste ülespidamist ära, ja heitis ennast noolilt armastusega salamahti sügawase maarüppe – jõe põhja maha, – ja ühe suu oli teise man ning ühe uuled olid teise külles. Kosis suuandmisega Widewiko enesele mõrsjaks, aga unustas senis kõik, kõik oma tallitused – ja waata! pilkane pimedus kattis maad kunni ta Widewiko rinna külles wiibis. – Seni sündis üks hale õnnetus. Kiskja-metsaline, hunt, kellel selle wahe sees kõik woli käes oli, sest et keegi teda ei näimud, murdis Widewiko teise ärja, kes oma pääd metsa toitu korjama roitnud, ja päris teda enesele roaks. Ehk kül ella sisaski kuulus ja hele laulo heal metsast läbi pimeduse älkis: 'Laisk tüdruk, laisk tüdruk, ööpik! kiri-küüt, waule, waule, too piits, too piits! tsäh, tsäh, tsäh!' – siiski ei kuulnud Widewik sisaski õiskamist, waid unustas kõik ära, mis mite armastus ei olnud. Aga armastus on kurt, pime ja ilma mõistuseta, kellele wiest meelest üksnes tundmine jäetud. – Kui Widewik wiimaks omast armu-unestusest ärkades hundi kurjategu nägi, nutis ta ärdaste, et silmawee pisarist terwe järw wet sai. – Aga need süüta silmapisarad ei jäänud Wana-isast mite nägemata ega warjule. Tema tuli oma kuld taewast maha, kurjatööd karistamaa ja käsuwastotegijaile wallitsust seädlema. Kurja hunti nuhtles ta ja pani teda igaweste ärja kõrwa ike, pöhja-naela raudkepi sunduse alla, wet wedama, ja kuu sai Widewiko enesele naiseks. – Weel tänapääwal paistab Widewiko lahke nägu kuu küllest, waatab igatsetes weepeeglisse tagasi, kus tema suudandes peio armu esimest korda maitses.
"Siis ütles Wana-isa: 'Et niisugust hooletust walguse juures enam ei sünni ja et pimedus wõimust ei wõta, sellepärast panee mina teile wallitsejad, kelle käsu peale igaüks oma ammetile lähäb. Kuu ja Widewik muretsego kord korralt ödele walgust. Koit ja Ämarik! teite käsu ning wallitsuse alla usutan mina nüüd pääwade walguse taewa lautuse all, pidage oma ammetit auusaste üles. Sino hooleks, tütreke Ämarik, annan mina allaweerewa päikese; kustuta igaõhtu kõik tulekibemed ära et kahju ei sünni ja saada teda loojale minema. Ja sino mure olgo, poeoke Koit, uuel pääwal uut walgust jälle põlema sütitada, et kunagi walgus ei puuduks.'
"Mõlemad päikese orjad wallitsesid oma ammeti auusaste, mõnda et ühelgi pääwal päike taewa lautuse al ei puudunud. Need lühikesed suweööd hakkasid nüüd lähenema, kus Koit ja Ämarik teine teisele suud ja kät pakkuwad, kus kõik maailm ennast rõemustab, linnukesed metsas – igaüks oma keeli – heletaid haulusi laulawad, kus lilled õitsewad ja kauniste kaswawad. Sel aeal tuli Wana-isa oma kuldjärjelt maha Lijoni rõemu-püha pidama. Leidis kõik tallitamised ning wallitsused korrapärast olewad, rõennustas ennast wäga oma loodud loomuse üle. Ütles siis Koido ja Ämariko wasto: 'Mina olen ka teie wallitsusega rahul ja soowin teile jäädawad õnne; olge siis nüüd naine ja mees.' Aga mõlemad ütlesid kui ühest suust: 'Isa! ära eksita meid mite, meie oleme oma seisusega rahul, tahame jääda peig ja mõrsja; sest selles seisuses oleme õnne leidnud, mis ika uueks ja ika nooreks jääb.'
"Wana-isa jätis neid nende tahtmise järele ja läks jälle tagasi oma kuldtaewa."
Suomeksi:
"Muinoin oli emällä kaksi tytärtä, nimeltä Widevik ja Ämärik; molemmat kauniit, koriat ja sievät, niin hyvästi näön kuin tapojen puolesta, niinkuin laulun sana sanoo:
"Pää valkea, posket punaiset,
Sitikka-mustat silmäkulmat."Päivän luojaan-menekin (laskeumisen) ajalla oli vanhempi tytär tullut kahden härjän kanssa kyntämästä ja vienyt ne, kuin ainakin ymmärtävä ihminen, joen rannalle juomaan. Waan niinkuin tähän päivään asti kauneus tytärlasten ensimäinen käsky on, ja sievät useasti peiliin katsovat, niin oli myös sievän Widevikon tapa ja usko. – Hän antoi härjät härkinä olla, astui joen rannalle ja katso! joen-veden hopia-peilistä paistoivat sitikka mustat silmäkulmat kullan-karva poskien kanssa niin armaasti takaisin, että sydän iloitsi. Kuu, jonka, luojan käskyn ja säätämisen perästä, luojalle lepäämään lähteneen päivän asemesta maata piti valostaman, unohti ammattinsa rehellisesti ylöspitämisen pois, ja heitti hänensä nuolena rakkaudella salakättä syvään maanpoveen – joen pohjaan maahan, – ja yhden suu oli toisen tykönä ja yhden huulet olivat toisen vieressä. Kosi suun-antamisella Widevikon hänellensä morsiameksi, vaan unohti sill'aikaa kaikki, kaikki toimituksensa – ja katso! pilkkoinen pimeys kattoi maan, kunne hän Widevikon rinnan vieressä viipyi. – Sill'aikaa syntyi (tapahtui) surkea onnettomuus. Kiskoja-peto, susi, jolla sillä välillä kaikki voli (valta) kädessä oli, sentähden että kenkään häntä ei nähnyt, murti Widevikon toisen härjän, joka omaa päätänsä myöten oli mennyt metsään eläkettä hankkimaan, ja peri sen hänellensä ruoaksi. Ehkä kyllä hellän sisaan (ilolinnun, satakielisen) kuuluisa ja heleä laulun ääni metsästä läpi pimeyden helkki: 'laisk tütruk, laisk tütruk, ööpik! kiri küüt, waule, waule, too piits, too piits! tsäh, tsäh, tsäh!' (laiska tyttö, laiska tyttö, yö pitkä! kirjava selkä-juomu, vaolle, vaolle, tuo piiska, tuo piiska! tsäh, tsäh, tsäh!) – ei Widevik sittenkään kuullut sisaan helkkämistä, vain unohti kaikki pois, mikä vaan rakkaus ei ollut. Waan rakkaus on kuuro, sokea ja ilman ymmärryksettä, jolle viidestä mielestä yksinänsä tunteminen on jätetty. – Kuin Widevik viimeinkin rakkauden-unohtuksistansa heräten suden pahateot näki, itki hän hartaasti, että silmäveden pisarista tuli kokonainen järvi vettä. – Waan ne syyttömät silmäpisarat eivät jääneet Wanhalta isältä näkemättä eikä peittoon. Hän tuli kulta-taivaastansa maahan, pahatyötä rankasemaan ja käskynvastaantekijöille hallitusta asettamaan. Ilkeän suden rankasi hän ja pani sen iankaikkisesti härjän viereen ikeesen, pohjannaulan (pohjan-tähden) rautakepin tuomion alle, vettä vetämään, ja kuu sai Widevikon hänellensä naiseksi. – Wielä tänä päivänä paistaa Widevikon lauhkea näkö kuun kyleltä, katsoo ikävöiden vedenpeiliin takaisin, jossa hän suuta-antaen sulhasen rakkautta ensimäisen kerran maistoi.
"Sitten sanoi Wanha isä: 'Että tämänlaista huolettomuutta valkeuden tykönä enämpi ei synny ja että pimeys ei valtaa ota, sentähden panen minä teille hallitsijat, joiden käskyn päälle jokainen lähtee ammatillensa. Kuu ja Widevik murehtikoon vuorotellen öille valkeutta. Koit ja Ämärik! teidän käskyn ja hallituksen alle uskon minä nyt päivien valkeuden taivaan laajuuden alla, pitäkää ammattinne rehellisesti voimassa. Sinun huoleksesi, tyttäreni Ämärik, annan minä alasvierevän päivän; sammuta joka ehtoo kaikki tulen-kipunat pois, että vahinkoa ei synny ja saata hänet luojalle menemään (laskeumaan). Ja sinun murheesi olkoon, poikaseni Koit, uudella päivällä uutta valkeutta jällen palamaan sytyttää, ett'ei valkeus kulloinkaan puuttuisi.'
"Molemmat päivän palvelijat hallitsivat virkaansa kunniallisesti, niin
ett'ei yhtenäkään päivänä päivä taivaan laajuuden alla puuttunut. Ne
lyhykäiset kesä-yöt rupesivat nyt lähenemään, joina Koit ja Ämärik
toinen toisellensa suuta ja kättä tarjosivat, joina kaikki maailma
häntänsä riemuitsee, lintuset metsässä – jokainen kielellänsä –
heliöitä laulusia laulavat, joina kukkaset heditsevät (kukkivat) ja
kauniisti kasvavat. Tällä ajalla tuli Wanha isä kulta-järkyltänsä
(tuoliltansa) maahan Lijonin[16] riemu-pyhää pitämään. Löysi kaikki
toimitukset ja hallitukset järjestyksessä olevan, riemuitsi häntänsä
suuresti luomansa luomisen ylitse. Sanoi sitten Koiton ja Ämärikön
vastaan: 'Minä olen teidänkin hallituksenne kanssa tyytyväinen ja suon
teille pysyväisen onnen; olkaa siis nyt nainen ja mies.' Waan molemmat
sanoivat kuin yhdestä suusta: 'Isä! elä eksytä meitä, me olemme tilamme
kanssa tyytyväiset, tahdomme jäädä sulhaseksi ja morsiameksi; sillä
tässä tilassa olemme onnen löytäneet, joka aina uudeksi, aina nuoreksi
jääpi.'"Wanha isä jätti heidät heidän tahtomisen jälkeen ja läksi jällen takaisin kulta-taivaasensa."
Fählmann'in omatekoisia runoja ja kirjoituksia Wiron kielellä löytyy Kirjallisuuden Seuran edellä mainitussa tähtiraamatussa. Runoellessaan näyttää hän rakastaneen vanhan-aikuisia Kreikan kielen runo-muotoja, ja runomitan perustuksena pitää hän korkoa. Seuraavat sipaleet panemme tähän näytteeksi Fählmann'in runo-taidosta, muistuttaen että viimeinen runoelma löydettiin hänen paperiloistansa ja painettiin hänen kuoltuansa, kirjassa: Verhandlungen d. g. Estn. Gesellschaft, II siteen 4:ssä vihkossa. Kirjoitus-tapa ensimäisessä kappaleessa on uudempimuotoinen kuin toisissa.
1.
Piibo jut.
JAAN.
Tere mo wennike Mihkel! kuda so käbalad käiwad?
Kas on rukis jo küps? Mis siis so naisoke teeb?
Kas on ilm so meelest? Eks ommiko tuul oleks parem?
Merest kisub ta wet, ommikust kuiwa weel saaks.
Aga wennike Mihkel, alati nosokest imed,
Kõhtu ei täida suits, kukro ta tühendab kül.
MIHKEL.
Ära sa wennike naera, lase mo piiboke rahul!
Kõigile oma au, piiboke! sinule ka.
Kõik ma-ilm on mo ümher, kui mo piiboke aurab,
Inimeste õn wiirab ja mängib mo ees,
Alasti näitab maa-ilma ilu piiboke mulle,
Kutsub tagasi weel kadunud rõemu ja ead;
Näitab lootust ka mulle, tõusta kõrgele sinna –
Sinna kus looja ees patune alastust saab.
JAAN.
Palju, wennike Mihkel, oled sa tootaid ja pakud,
Wastako piiboke nüüd mis sa mull' lubasid kõik.
Mis siis inimeste õnnest piiboke ütleb?
MIHKEL.
Ta on piibo suits. Nä' kui ta rõngasse a'ad,
Nüüd ta keerleb ja õitseb, lahkub ja koguneb jälle –
Aga natuke tuult – otsas on suits ni kui õn.
JAAN.
Mis sa mo wennike kül maa-ilma sõbradest mõtled?
MIHKEL.
Nad on piibo suits. Kui on mo piiboke täis,
Küll tast suits siis tõuseb ja keerleb ja mängib mo ümber;
Kui on tubakal ots, otsas on sõbrad kui suits.
Õigete sõbrade kujo oled sa piiboke ise –
Oítsego minul õn, kurwastus waewako mind,
Ei must piiboke lahku, õnne ta õpetab kanda,
Kurwastuses ta kinnitust annab ja nõu'.
Nõnda mu tuwike oli, keda ma oitsin ja kaitssin,
Pääwal mo mõte ta, unes ta paistis mo ees.
Põlwekene küll sul rõemu oli ja waewa,
Leidnud olin ma kõik, aga mul pudus ka kõik.
Otsisin tasakesti, peidetud põesaste warjus,
Kus mo tuwike käis üksi ja mõtete sees.
Kuni mo nime ma kuulin ta lillede-uuledest kostma,
Kohe siis lendades langesin kaela ma tall' –
Ja nüüd oli mo käes mis leidsin ja otsisin ammu,
Lilled õitsesid mul, taewas elasin nüüd.
Kül on mõnigi talw jo puhunud üle ta aua,
Ika mo tuwike weel armas ja kallis mul on,
Ika mo süda weel naerab, kui tuletab piiboke meelde
Mõnda kadunud ead – kadunud? igawad ead!
JAAN.
Kuda so piiboke sulle näitab taewagi tõusta?
Teine korda küll läks – seda mul tähenda weel.
MIHKEL.
Juba piiboke kustub. Näe kus wiimine suits weel
Üle katukse seal tõusis ja kadudes läks.
Kõrgele tõuseb ta sinna, kus sirawad tähtede astmed –
Jumalaga! wii mõnele terwised mult!
Sinna sa ingeke tõtad, peastetud ilma waewast,
Et mo ihoke siin tuhka ja pormu küll jääb.
JAAN.
Selle riistapuu nõuan, ehk müüksin wiimise iwa;
Andeks! piiboke, mis teadmata laitsin ma sind.
2.
Kerge ja raske.
Küssisin: mis on raske, ja mis on kerge kül tehha?
Kostis: kerge kül on laita ja sundida teist.
Laps jo sundida mõistab ja lapsoke laita jo oskab,
Sedda kül igga päw näme ja immestame.
Agga mis isse sa laitsid, katsu parrata isse, –
Raske on se tö; tahhad sa katsuda, te.
3.
Ûks kui mõnnigi teine.
Ükskörd oli üks mees. Ta sündis, kossis ja surri.
Ennam ma temmast ei tea. Agga se oli üks mees!
4.
Suur on Jummal so ram, surem so elde meel
Pikse marrude irm karristab pattuseid,
Agga Jummala eldust
Kidab taewas ja mets ja nurm.
Rõem on põlganud mind. Üksi ma nuttaksin,
Kui ei mälestus weel, lotus ei tõstaks mind. –
Taewas naeratab lotust,
Agga mälestust mets ja nurm.
Terre, mõnnigi paik, armas ja kallis mul,
Kus ma mõnnigi kord onnega wihisin,
Kulin öpiko laulu,
Kalla mängimist watasin!
Tulle taggasi weel – taggasi tulle weel,
õnnis õnnelik aeg, kõige so rõemuga!
Silma pilkude ette
Ello aea ma annaksin!
Lotus, Jummala täht, sinna sa kutsud mind,
Kuhhu mõnni jo läks rõemuga õisates:
"Terre! näen ma sind jälle,
Terre, önnistud issa-ma!"Suomeksi käännettyinä.
1.
Piipun juttu.
Juhana.
Terve veliseni Mikkeli! kuten käyvät käpäläsi?
Onko ruis jo joutunut? Mitäs sitten vaimosi tekee?
Onko ilma sinusta mieleinen? Eikös itä-tuuli olisi parempi?
Merestä (lännestä) vetää hän (tuuli) vettä,
idästä saisi vielä kuivaa.
Waan, Mikkeli-veikkonen, alati imet kärsää,
savu ei täytä vatsaa, kukkaron se kyllä tyhjentää.
Mikkeli.
Älä sä veikkonen naura, laske piippuseni rauhaan!
kaikille kunniansa, piippunen, sinullenkin.
Kaikki maailma on ympärini, kuin piippuseni höyryää,
ihmisten onni kuvastaksen ja hyppii edessäni,
alastomina näyttää piippunen maailman iloja mulle,
kutsuu takaisin vielä katuneen riemun ja hyvän;
näyttää (osoittaa) myös toivoa mulle nousta korkealle sinne,
sinne, kussa syntinen luojan edessä saapi armahdusta.
Juhana.
Paljo, veikkonen Mikkeli, olet luvannut ja tarjonnut,
vastatkoon piippunen nyt, mitä sä mulle kaikkia lupasit.
Mitä siis ihmisten onnesta piippunen sanoo?
Mikkeli.
Se on piipun savu, näe (katso) kuin sen rengasna ajat (? piipusta),
nyt se kiertelee ja kiikkuu, hajoaa ja kokoupi jällen –
vaan pikkunen tuulta – lopussa on savu niin kuin onnikin.
Juhana.
Mitäs veikkonen kyllä maailman ystävistä arvelet?
Mikkeli.
Ne ovat piipun savu. Kuin on piippuseni täysi,
kyllä siitä savu sitten nousee ja kiertelee ja leikitsee ympärini;
kuin on tupakalla loppu, lopussa on ystävätkin kuin savu.
Oikeiden ystävien kuva olet sa piippunen itse –
heditseköön (kukoistakoon) minulla onni, vaivatkoon minua suru,
ei minusta piippunen eroa, onnen se opettaa kantamaan,
surussa se antaa vahvuutta ja neuvoa.
Niin oli kyyhkyläiseni, jota ma hoisin ja kaitsin,
päivällä mietteeni hän, unessa hän paistoi edessäni.
Polvueni, kyllä sulla riemua oli ja vaivaa,
löytänyt olin ma kaikki, vaan mulla puuttuikin kaikki.
Etsin hiljaa, peitetty pensasten varjossa,
kussa kyyhkyläiseni kävi yksin ja mietteissä.
Kunne nimeni kuulin hänen kukkais-huulista vastaavan,
suoraan sitten lentäen lankesin kaulaan ma hänelle. –
Ja nyt oli kädessäni, minkä löysin ja etsin ammoin,
kukkaset heditsivät mulla, taivaassa elin nyt.
Kyllä on monikin talvi jo puhunut yli hänen hautansa,
vaan aina kyyhkyläiseni vielä armas ja kallis mulle on,
aina sydämeni vielä myhäilee, kuin piippunen juohduttaa mieleeni
monta kadonnutta hyvää – kadonnutta? ikuista hyvää!
Juhana.
Kuinkas piippusesi sinulle osoittaa taivaasenkin nousta?
Muusta kyllä selvän sain – se mulle osoita vielä.
Mikkeli.
Jopa piippunen sammuu. Katso, kussa viimeinen savu vielä
yli katoksen tuolla nousi ja kateihin meni.
Korkealle nousee se sinne, kussa tähtien askelet kiiluvat –
Jumalan kanssa! vie monelle terveiset multa!
Sinne sä henkiseni riennät, päästetty elon vaivasta,
vaikka ruumiini jääpi tänne tuhkaksi ja tomuksi.
Juhana.
Tuon kalun neuvoittelen (itselleni), jos möisin viimeisen jyvän;
anteeksi, piippunen! että tietämättäni laitoin sinua. –
2.
Kevyt ja raskas.
Kysyin: mikä on raskas, ja mikä on kevyt kyllä tehdä?
Wastasi: kevyt kyllä on laittaa ja tuomita toista.
Lapsi jo tuomita ymmärtää ja lapsukainen laittaa jo osaa,
sitä kyllä joka päivä näemme ja ihmettelemme.
Waan mitä itse sä laitoit, koeta parata itse, –
raskas on tämä työ; tahdot sä tutkia, tee.
3.
Yksi kuin monikin muu.
Kerran oli mies. Hän syntyi, nai ja kuoli.
Enämpi mä hänestä en tiedä. Waan se oli mies!
4.
Suuri on, Jumala, voimasi, suurempi hellä mielesi!
Pitkäisen myrskyjen hirmu rankasee syntisiä,
vaan Jumalan helleyttä
kiittää taivas ja metsä ja nurmi.
Riemu on ylenkatsonut minun. Yksin mä itkisin,
kuin ei muisto vielä, toivo ei nostaisi minua.
Taivas myhähtelee toivoa,
vaan muistoa metsä ja nurmi.
Terve, monikin paikka, armas ja kallis mulle,
kussa ma montakin kertaa onnen kanssa (onnellisena) viivyin,
kuuntelin sisaan laulua,
kalan leikitsemistä katsoin!
Tule takaisin vielä – takaisin tule vielä,
autuas onnellinen aika, kaiken riemusi kanssa!
Silmän-räpäysten edestä
elin-ajan ma antaisin!
Toivo, Jumalan tähti, sinne sä kutsut minua,
kuhun moni jo läksi riemulla huutaen:
"terve! näen sinun jällen, terve,
siunattu isänmaa!"Tieteellisesi näyttää Fählmann lakkaamatta tarkoittaneen täydellisen
Wirolaisen kieliopin ulostoimittamista, jonka aikeensa hän kauemmin
eläen varmaan olisikin täyttänyt, sillä Wiron kielen vaikeammat osat
selitti hän jo useammassa kirjoituksessa, joista kielentutkija vähällä
vaivalla voisi kuvata kelvollisen kieliopin tästä kielestä. Tässä on
työläs ruveta näiden kirjoitusten sisällyksestä tiliä tekemään; sen
vaan sanomme, että niissä annettu selitys Wiron kielen säännöistä on
paljoa selvempi ja yksinkertaisempi kuin se, jonka Fählmann'in
vastustelija Ahrens antoi vielä uudessakin v. 1853 ilmautuneessa
kielioppinsa painoksessa, jolla koottujen ainetten rikkaudessa
kyllä ei liene vertaansa, vaan joka samalla myös sekavuutensa ja
epätieteellisyytensä vuoksi on milt'ei aivan kelvotoin käyttää.[17]
Halullista lukijata varten luettelemme tässä nämä Fählmann'in
kieliopilliset kirjoitukset, jotka, ajallisesta järjestyksestä mitään
pitämättä, panemme selvyyden vuoksi aineelliseen järjestykseen.
Ne ovat: 1:ksi Ueber die Flexion des Wortstammes in der estnischen
Sprache (Verhandl. d. gel. Estn. Gesellschaft, I: 2, v. 1843), Ueber
estnische Orthographie (Verhandlungen j.n.e. II: 4, v. 1852 tekijän
kuoltua); 2:ksi Ueber die Declination der estnischen Nomina
(Verhandlungen j.n.e. I: 3, v. 1844), Nachtrag zur Deklinationslehre
(Verhandlungen j.n.e. I: 4, v. 1846); 3:ksi Versuch die estnischen
Verba in Conjugationen zu ordnen (erittäin v. 1842 painettu programmi,
jolla Fählmann astui lehtorin virkaan), ja 4:ksi Bemerkungen über die
Wortwurzellehre in der estnischen Sprache (Verhandlungen j.n.e. II: 1,
v. 1847).Jos Fählmann'in jossa kussa määrässä voisi verrata meidän Castrén'iin, niin on Retrikki Kreutzwald'in yhtäläisyys Lönnrot'in kanssa paljoa suurempi. Hänkin on rahvaasta syntyisin, hänkin alkoi jo oppilaisena kerätä kansansa vanhoja lauluja, joiden kerääminen, täydentäminen ja järjestäminen jonkunlaiseksi kokonaiseki (niinkuin Kalevala on) on hänenkin miehuuden-ikänsä suurinna tarkoituksena ollut. Että hän paremmin voi täyttää tämän tarkoituksensa saattoi tapahtuma hänenkin lääkäriksi, ja toinen tapahtuma asetti hänenkin pieneen kaupunkiin (Weroon) kansansa piirin laidalle, josta viran toimitukset useasti saattoivat hänen Wenäjän rajalle, Pleskovan eli Pihkovan lääniä vasten. Tämän rajan takana löysi hänkin kansalaisiansa, joista siihen asti oli aivan vähä tiedetty, ja näiden seasta laulu-aarteen, joka siellä oli säilynyt samoin kuin Kalevala Wenäjän Karjalaisissa. Tämmöisissä vertauksissa on aina paljo erilaisuuttakin, ja näiden Suomalaisuuden sankarien välillä on erilaisuus siinä, että Kreutzwald'in tähän asti julkasemat laulut eivät ole niin täyteläiset, niin isoarvoiset kuin Lönnrot'in, ja toiseksi siinä, että edellinen puuttuu jälkimäisen kieli-tieteellisyyttä, samoin kuin tämä taas ei ole näyttänyt itsellänsä olevan sitä runolahjaa, joka Kreutzwald'illa on.
Wirolaisesta kansan-laulusta puhuessamme täytyy meidän sen luonteesta yleisesti sanoa, että se on paljoa laihempi, vähävaraisempi ja poikkinaisempi kuin meidän suomalainen runomme. Tähän lienee syynä osiksi sekin, että Wirolainen oli niin kauan kovassa orjuudessa vieras-kansaisten herrojen alla, jotka kädestä pitäen polkivat ja hävittivät kaikki vanhuuden jäännökset, joista orjan mieli voi johtua kansallisen vapauden onnellisia aikoja muistelemaan. Wielä toiseksi syyksi Wirolaisen laulun nykyiseen, näkyvään köyhyyteen luetaan myös se, että sen tuotteita niin myöhään, melkein niiden kadottua kansasta ruvettiin keräämään. Mutta pää-syy tämän veljemme heikompaan runollisuuteen on kumminkin syvemmältä etsittävä, ja löytyy hänen alkuperäisessä luonnossansa. Jos koko Suomen kansan, laveammassa merkityksessä, jaamme Karjalaisiin ja Hämäläisiin eli kukaties paremmin Jäämiin, joiksi jälkimäisiksi, kieltämättömän murre-heimolaisuuden johdosta, paitse Suomenmaan Hämäläisiä Wepsäläiset, Watjalaiset ja Wirolaiset ovat luettavat, niin näemme saman runollisen köyhyyden kaikissa näissä lahkoissa tätä Hämäläistä kansamme osaa. Poikkinaisiahan ja nälkä-koivun tavoin kasvaneita Suomenkin Hämäläisten laulut Kantelettaressa ovat Karjalan väkevästi aaltoilevan runon rinnalla! Wepsäläisiltä, joiden ulko-tila Aunuksessa on melkein yhdenlainen kuin saman maan laulurikkaiden Karjalaisten, ei Lönnrot'illa ole yhtä ainoata laulua ilmoittaa väitelmässänsä heidän kielestänsä, jota hän vähimmin kaikista olisi laiminlyönyt, jos vaan lauluja olisi saatavina ollut. Watjalaiset taas elävät milt'ei yksillä tulilla etelä-Inkerin Karjalaisten eli Inkerikkojen (Ischorein) kanssa, niin että molemmilla venäläiset sekä herrat että kirkotkin muutamin paikoin ovat yhteiset. Ja mikä eroitus heidän laulussansa! Inkerikkojen laulu on runollinen, täyteläinen, elävä; Watjalaisten heikko, vaivaloisesti kulkeva, kuolemaisillansa. Samoin Wironkin laulu. Olkoon kyllä Saksalaistenkin polku paljo rasittanut sen alkuperäistä vireyttä, niin näyttää kuitenkin kaikki, että Wiron kansan runo, yhdenkun muidenkin Hämäläisten, jo alkujansa on ollut matalampi-ääninen kuin meille säilynyt Karjalan runo. Tässä lauseessa myös luulisimme löytyvän vastineen useastikin syntyneesen kysymyksen: onko Kalevala koko Suomen kansan ilmoille saattama, niin että Karjalaisilla sen olosta ei olisi muuta ansiota kuin säilyttäminen, vai pitääkö Kalevala jo syntyjänsäkin luettaa Karjalaisten tekemäksi? Samalla lauseella, jonka perustuksia nyt ei käy muuten kuin näin viittaillen mainitseminen, emme kuitenkaan tarkoita loukata enemmän Wirolaisia kuin koto-Hämäläisiämmekään, mainitsemme vaan asian semmoisena, jolta se meistä näyttää, vähän hämmästyen niitä vihoja, jotka monikin paikkakunnallisen kansallisuuden kiihkoilija siitä saattaa meihin viskata.
Josko siis luonto olisikin Wirolaiselle vähemmät runolahjat antanut
kuin ne, joilla hän siunasi muuten köyhempään tilaan määrätyn
Karjalaisen, niin ovat kansanlaulun jäännökset Wiron kansallisuuden ja
kirjallisuuden ylentämiselle yhtä kalliit, yhtä tärkeät kuin mille
muulle kansalle tahansa. Tämän havaitsivatkin jo ammoin ne miehet,
joiden osaksi tämän kielen tutkiminen ja edestäminen oli annettu,
niinkuin Rosenplänter, Knüpffer j.m. Isomman kokouksen näistä lauluista
sai kuitenkin vasta Henrikki Neus toimeen. Tämä kokous, nimellä:
Ehstnische Volkslieder, Urschrift und Uebersetzung, tuli ulos
kolmessa vihkossa, vuosina 1850-1852, ja sisältää arvollisen määrän
enimmäksi osaksi semmoisia lauluja kuin meidän Kantelettaressa on.
Edellä olemme maininneet, että Knüpffer'in kokoamat tässä kokouksessa
tekevät noin puolen, ja Neus itse lienee myös kerännyt hyvän joukon,
mutta suuri osa siinä painetuista lauluista on Kreutzwald'inkin
kokoelemaa, ja hänelle myös toimittaja omisti kirjansa.[18]Toinen Kreutzwald'in ja Neus'in yhdessä toimittama työ on Mythische und Magische Lieder der Ehsten, kokous Wirolaisten loihtu-runoja, painettu Pietarin Tiede-Akateemian kustannuksella v. 1854. Tämäkin osa Wiron kansan-laulua on hyvin vajanainen ja tässä kokouksessa löytyviä loihtu-runoja on niin surkean vähä, että Wiron runo tässäkin seikassa jääpi sanomattoman paljo jälelle meidän suomalaisesta runostamme, kuin meidän loihtu-runot, joita niin paljo jo löytyy kerättynä, vaan kerran saataisiin ulos toimitetuksi.
Paitse mitä hän sitä on tehnyt näissä töissä, on Kreutzwald valaisnut Wiron kansan muinaisuutta myös kirjassa: Der Ehsten abergläubische Gebräuche, Weisen und Gewohnheiten, samoin mainitun Tiede-akateemian v. 1854 painattama. Sen perustuksena on seitsemännessä-toista vuosisadassa painettu tämän-niminen kirjanen, jonka oikea tekijä on, niinkuin edellä olemme maininneet, Suomalainen Forselius; vaan eräs pappi Boecler, joka paitse kaikkea muuta kelvottomuutta vaelluksessansa vaihteli uskojakin mokomin kuin Mustalainen hevoisia, sai tilaisuuden toimittaa Forseliuksen työn omissa nimissänsä ulos, ja siitä saakka on se kulkenut Boeclerin tekona, kunne tarkemmat tutkinnot tämänkin koiruuden ilmi saattoivat. Kirja kertoo Wirolaisten epäuskoisia tapoja ja käytöksiä kaikellaisissa tiloissa, niinkuin naitaessa, lasta synnytettäessä, karjaa hoidettaessa, kylvettäessä, leikattaessa j.n.e. Mitä Forselius kaikista näissä tiloissa käytettävistä taioista mainitsee, on hyvin vähä ja vaillinaista, suurimman kokonsa ja arvonsa on kirja nykyisessä muodossansa saanut Kreutzwald'in huvittavaisesti kirjoitetuista muistutuksista. – Se etu, joka tämmöisistä kirjoista langennee tieteelle ja kansojen tuntemiselle, ei meistä kumminkaan ole kovan suuri-arvoinen. Jälkeentuleville ei kansojen muinaisuuksista ole muulla arvoa, kuin sillä, joka heidän henkensä luomaa ja muodostamaa on, ja kaikilla muilla muinaisuuksilla on vaan sen verran arvoa, missä määrässä ne tämän hengen luontoa voivat selittää. Näin on jumalais-sadusto, joka todella onkin hengen luoma, aina ollut tärkeä tutkinnon aine, ja meillä Suomalaisilla on myös loihteminen ja loihtu-runo, jolla esi-isämme sotivat pahoja voimia vastaan, sen enemmän tutkinnon alainen ja arvoinen, kuin henki ja hengen antamat sanat siinä olivatkin ainoana torjumisen välikappaleena, ja kuin nämä sanat pukeutuivat pysyvään, ihanaan muotoon. Toista on laita turhien epäluulojen ja taikojen kanssa. Niissä on ihminen jo hengen kadottanut, hänelle on näissä jäänyt käteen vaan ulkomuoto, käytös paljaaltaan, jolla nyt kokee pahaa vasten joko sotia eli varoittauda. Elikkä tietävätkö esim. meidän ämmät, maahista lapsista parantaessansa, minkätähden kipeitä paikkoja on paineltava kolmesta kohdin leikatuilla turpeen palasilla, ja minkätähden ne, hopeata vuoltua niiden sioihin maahan, ovat pantavat paikoillensa? Useamman en luule tätä tietävän, vaan epäilemättä oli asia esi-isillimme selvempi, ja epäilemättä oli heillä tähänkin tarpeesen sanat, jotka olivat lääkityksen pääasiana. Näin näyttää taian teko olevan kehno ja sisällyksetöin loihtemisen laji, ja me olemme vakuutetut, että etsivä löytäisi taikoja yhtä paljon Ruotsalaisten ja Saksalaisten elämästä kuin Suomalaistenkin ja Wirolaisten. Miksi eivät siis nämä korkeasti sivistyneet kansat, jotka ahkerasti ovat koonneet kaikkea, joka vaan vähänkään koskee heidän muinaisuuttansa, ole toimittaneet kokouksia epäluuloistansakin ja epäluuloisista käytöksistänsä? Wastaus: siksi että ovat lukeneet ne enemmän ulkonaisiksi, satunnaisiksi asioiksi kuin järkinäisiksi kansallisen hengen vaikuttamiksi, jonka tähden niiden kokoaminenkaan ja tutkiminen ei olisi voinut mitään erinäistä valoa kansan hengellisyydestä antaa. Siis ei tälläkään Forseliuksen ja Kreutzwald'in tekemällä kokouksella ole meidän silmissämme muuta arvoa kuin historiallinen, jossa katsannossa siitä näemme, ensinkin että Wiron ja Suomen kansat taioissakin ja epäuskoisissa käytöksissä ovat sisarukset, ja toisekseen, että epäuskoisuus edellisessä kansassa Forseliuksen aikana oli monta vertaa suurempi kuin Kreutzwald'in, vaan että se, ehkä kyllä paljon vähennyt, ei vieläkään ole peräti sammunut.
Mainitut Kreutzwald'in työt, josko itsessäänkin arvolliset, ovat kumminkin pidettävät vaan valmistuksina siihen suureen työhön, jota hän jo useampia vuosia on teeskennellyt, ja joka kerran valmisna ja, lisätkäämme se, onnistuneena on oleva Wiron kansan ylpeytenä ja hänen nimensä myöhimmillenkin jälkeisille kantajana. Me tarkoitamme Kalevin poikaa. Tämän-nimisestä sankarista löytyy nim. Wirolaisilla sadunkaltaisia kertomuksia, joita jo Fählmann kokoeli muistostansa, arveli joutoa saatuansa enemmän koota kansan suusta ja kaikki yhtenä kokonaisena ilmi saattaa. Nämä sadut on nyt Kreutzwald kerännyt yhteen, ja kuin niitä useampi on vanhasta runo-puvustansa, jossa niiden luullaan ennen olleen, hajonnut suorasanaiseksi kertomukseksi, on Kreutzwald tehnyt sen uskaljaan päätöksen, pukea tämänlaiset kertomukset uudestansa runo-pukuun ja paikoillensa sovitella ne lohkareet Kalevin pojan ihmetöiden kertomusta, jotka tänne asti ovat runona pysyneet. Tällä tavoin tarkoittaa hän antaa Wirolaisille oman Kalevalan, jonka runoelmamme herättämäksi koko tämän yrityksen saattaakin lukea. Waan toinen kysymys on: tokko tämmöinen yritys on onnistuva? Woipiko yksityisen tekemä runoelma saada niin kansallisen karvan, että kansa sen tunnustaa omaksensa ja asettaa sen oman laulunsa rinnalle? Epäilemättä on Kreutzwald niin kielen-tuntemisen kuin runo-lahjojenkin puolesta kelvollinen tätä työtä tekemään; vaan näissä kysymyksissä oleva epäilys ei koskekaan niin paljo häntä kuin yleisesti koko tämmöisen teoksen mahdollisuutta. Itse työ, joka jo taitaa olla päättymäisillänsä, on piankin vastaava meidän ja monen muunkin epäilykset.
Runolahjansa on Kreutzwald useammassakin tilassa loistavalla tavalla ilmoittanut. Runoelmiansa on hän kylvänyt moniin kääntämiinsä ja mukaelemiinsa kirjoihin. Erittäin painettuna tunnemme häneltä kolme isompaa runoelmaa, joista kaksi, nim. Bürger'in kuuluisan Lenoran käännös ja onnentoivotus Tarton Alma mater'ille (yliopistolle) v. 1852, ovat nykyaikaisiin runomuotoihin puetut, kolmas taas, nimeltä Sõda, jossa hän laulaa nykyisen sodan syistä ja kiihoittaa Wirolaisia vihollista vasten valmiiksi lämmittämään samanlaiset selkä-saunat, kuin ne, joilla heidän veljensä Suomalaiset kesällä v. 1854 ottivat häntä vastaan, on taas vanhaan, kummankin kansan yhteiseen runopukuun tehty virsi. Bürger'in ihmeellistä ballad'ia kääntäessänsä on Kreutzwald meidän silmissämme voimallisimmasti näyttänyt taitonsa, sillä käännös on onnistunut, hyvin onnistunut. Onkin Wiron kieli nykyajan runomuotoihin paljoa taipuisampi kuin meidän suomi, johon suurinna syynä lienee se, että äänikän poisjättäminen sanojen lopusta on saattanut monta sanaa yksi-sointoiseksi, jotka meidän kielessämme eivät tee loppu-myötäisyyttä, kuin myös se, että Wirolainen yleisesti rakastaa sanojen lyhyyttä ja keskeltäkin sanaa heittelee äänikköjä pois minkä suinkin voipi, joten tässä kielessä nykyiset runomuodot eivät käy niin ahtaiksi eikä sanasto tunnu niin kömpelältä kuin meidän kielessämme. Otteita Kreutzwald'in runoelmista olisi turha tähän panna, kuin jokainen halullinen voipi ne kokonansakin saada kirjakaupasta.
Kreutzwald on myös ahkera kääntäjä. Edellä olemme jo nimittäneet hänen käännöksensä Wina katk. Mainittavimmat hänen muista käännöksistänsä ovat: Mailm, meillä tutun ruotsalaisen, Lördags-Magasin-nimisen, kokouksen kaltainen lukemisto, jota hän toimitti vuosina 1848-1849 viisi vihkoa, 73 kuvan kanssa, vaan jota kallisten kustannustensa tähden sitten ei ole jaksettu enempää ulos antaa; Reinovadder Rebbane, kuvien kanssa v. 1850 toimitettu käännös eräästä, erittäin rahvaalle muodostetusta painoksesta kuuluisata kertomusta Reinecke Fuchs; ja Ma- ja Merre-piltid, hyvin huvittavainen kertomus matkasta, tehty Europasta Toivonniemelle, ja tämän maanpaikan luonnosta sekä ihmisistä. Mainittava on vielä sekin, että Kreutzwald sitten vuoden 1846 toimittaa vuotisen rahvaan-kalenterin Tartosta, jonka, niinkuin melkein kaiken muunkin tässä kaupungissa painetun ja painettavan Wirolaisen kirjallisuuden, kustantajana on se toimellinen kirjanpainaja Laakmann. – Kreutzwald'in suorasanainen kirjoitus-laatu on kukoistava ja kuvikas; kieli puhdasta, alkuperäistä.
Fählmann'in ja Kreutzwald'in, näiden nykyisen Wirolaisuuden pylvästen, perästä olisi vielä montakin Wiron Kirjallisuuden Seurassa vaikuttanutta ja sen toimituksiin kirjoittanutta miestä mainittavaa, niinkuin Fählmann'in edellinen Wiron kielen lehtori Henrikki Jürgenson (syntynyt v. 1804, kuoli 1841), jonka liian aikaisesta kuolemasta tälle kielelle tuli suuri vahinko, ja jonka paraan kirjoituksen, lyhykäisen Wiron kirjallisuuden historian, jo edellä mainitsimme; rovasti Heller, jonka kielitutkinnoista samoin edellä annoimme lyhyen tiedon, ja joka myös on tämän Seuran tähti-raamattuihin painattanut useampia hengellisiä virsiä; Hansen, jonka kelvollisen kielen ja historian tutkijan kuolema myös tempasi nuorella iällänsä; veljekset Hollmann; Boubrig; Santo, Seuran nykyinen esimies ja historioitsija; Sachssendahl, jo toista kymmentä vuotta sen sihtieri ja muinais-rahojen tuntija, Gehewe, Reinthal, Schultz j.m.m. Waan ajan vähyys pakoittaa meidän tähän lopettamaan, niin että meidän myös täytyy mainitsematta jättää ne kiitettävät kirjalliset tuotteet, joita erillänsä tästä Seurasta viimeksi kuluneina vuosina on Wiron kansan hyödyksi toimitettu.
Ne sekä ruumiilliset että hengelliset ahdistukset, jotka tämä kansa on saanut läpi käydä, eivät ole voineet murtaa sen ihmeellisen sitkeätä kansallisuutta. Näiden ahdistusten aika näyttää nyt, Jumalan kiitos, olevan ohitse, ja näkyväisesti tempaa Wiron kansa nyt itsensä siitä pitkästä unesta, jota kova, hirmuinen onnettomuus sillä seitsemän sataa vuotta makautti.
Wiitteet:
[1] Itämeren-maakuntain ensimäinen kirjapaino perustettiin Riikaan v.
1558. Sittemmin on Riiassa löytynyt usiampia kirjapainoja, toisin ajoin
aina 4:kin kappaletta, mutta tavallisesti vaan 2. Tätä nykyä taitaa
niitä yksin lukien olla 3 eli 4. Tarton kaupunkiin ilmautui ja hävisi
ensimäinen kirjapaino sen ensimäisen Opiston kanssa; niinmuodoin löytyi
tässä kaupungissa kirjapaino vuosina 1632-1656 ja 1690-1699. Wiimeksi
mainittuna vuonna muutettiin kirjapaino pakenevan Opiston kanssa
Pernoon (Pernau'sen), ja siitä saakka oli Tartto kirjapainotta aina
vuoteen 1789 asti, jolloin se sai Oberpahlen'in linnassa löytyneen,
v. 1766 perustetun painon. Toinen kirjapaino asetettiin Tarttoon v.
1837. – Kuurinmaalla sai Miitva ensimäisen präntin, ja vanhin tässä
kaupungissa painettu kirja on vuodelta 1667. Nyt löytyy siinä yksi
isompi paino. Libaun kaupunkiin perustettiin kirjapaino v. 1823, joka
vielä on voimassa. – Wironmaalla ei kirjapainoja löydy muualla kuin
Tallinnassa (Räävelissä), joka sai ensimäisen pränttinsä v. 1633 ja
toisen v. 1802. Paitse tässä mainittuja painoja löytyy näissä
maakunnissa muutamia kivipiirre-painojakin ja ilman näitä on kaksi
pränttiä eri aikoina maallakin ollut voimassa.[2] Kirjassa: Johann Hornung, der Schöpfer unserer Ehstnischen
Kirchensprache. Reval 1845.[3] Katso pipliän kääntämisestä Sonntag'in kirjaa: Versuch einer
Geschichte der lettischen und esthnischsen Bibelübersetzungen, Riga
1817.[4] 25 vuotta tämän asetuksen julistettua kirjoitetaan sanomalehdessä
Das Inland eräästä paikasta Kuurinmalta: "30:nä päivänä elokuuta
vietimme 25 vuotisen kiitos- ja muisto-juhlan peris-orjuuden
kumoamisesta (Dank- und Gedächtniss-Fest der Aufhebung der
Leibeigenschaft) Kuurinmaalla, sydämellisesti kiittäen Jumalaa,
Jumalassa lepäävää keisari Aleksanteri Siunattua ja hänen korkeata
veljeänsä, nyt hallitsevaa Keisaria ja Herraa. Waikka tämä juhla sattui
arki-päivän päälle ja juuri rukiin kylvöaikana, niin olivat kirkot
kuitenkin täynnä, ja maamiesten sydämistä nousi hartaat rukoukset ylös
taivasta kohden. Kieltämätöin on se siunaus, jonka tämä uusi asetus on
saattanut sekä talonpojille että herroille. Kantakoon se vaan vielä
eteenkin päin hyviä hedelmiä."[5] Surkealla mielellä täytyy kirjoittajan myöhemmin muistuttaa, että
tämä toivo ei toteutunut, kuin kuolema 18 p. tammik. 1855 sammutti sen
jalon hengen, joka tässä työssä ahkeroitsi vielä muutamia hetkiä ennen
täältä eroamistansa. Sjögren-vainajan Liibinkielisiä käsi kirjoituksia
ei kuitenkaan millään tavalla pitäisi jätettää ulostoimittamatta, joka
tapahtunee, ell'ei Castrén'imme kieliopillisten perujen ahkera ja
taitava toimittaja Herra Akateemikko Schiefner niihin ruvenne kättä
puuttamaan.[6] Tätä kutsutaan myös vaan Saarenmaaksi. Dagö on Wiroksi
Hiion- eli Hiiensaari, Moon Muhosaari, Runö Runosaari, Nargen
eli Nargö Nai-saari.[7] Hänen toimestansa annettiin Pernon kaupungissa seuraavat
Wironkieliset näytelmät: v. 1816, "Der Talkus, ein Lustspiel in 1
Akt, in deutscher und esthnischer Sprache, nebst einem Chor"; tekijä on
se kuuluisa Kotzebue, joka kauan hyleksi Wironmaalla ja oli oppinut
sen kielenkin; v. 1824 yleisön suurimmaksi riemuksi: "Permi Jago
unne-näggo, Schnurre in ehstnischer Sprache in 2 Aufzügen nach
Kotzebue", tekijä näyttelijä Steinsberg; ja v. 1829 kesällä annettiin
"Liso ja Ado, ehk: Se kavval Peigmees (sulhanen), Scene im
ehstnischer Sprache mit ehstnischen Gesang und Tanz", ynnä sen jatkon
kanssa: "Liso ja Ado kihlatuse pääv, ehstnische Scenen mit
National-Liedern und Tänzen". Painettu ei ole näistä näytelmistä
yhtään.[8] Tuulispask on Wiron kielessä tuuliaispää, ja tässä on tekijä
taitavasti käyttänyt kielen varoja uutta sanaa tehdessänsä sen ilmiön
nimeksi, kuin merellä vesi nousee ilmaan, ja jonka nimi Suomeksi on
vesipatsas. Weepüksid taas on tehty Saksalaisen sanan Wasserhosen
mukaan.[9] Sélle mehhe surno kehha on weel praego Tállinnas, Niggula kirriko
mapeälses surno-kèldris nähhä. Temma olli wiimsest Tállinnas
kurberneriks, ja et liig uhkeste ja sureste elas, kulutas ta ennam, kui
temmal sissetulemist olleks olnud, ja sai séllepärrast ennesele
ilmõtsata wõlga, Kui siis ärrasurri, làskid wõllaandjad temma surno
kehha kàlli rohtudega wõida, et ta ei piddand ei wannaks egga
hukkaminnema; ehhitasid tedda nenda, kuida suresuggu immimestega
tehhakse; pannid tedda pusärgiga Niggula kirriko kèldri seisma; ja
kirjutasid Prantsuse male, et tedda sénnist matmata ma peäle tahtsid
jätta, künni sugguwõssa temma wõlga piddi ärramaksma: agga sugguwõssa
ei wõtnud sedda kulata; ja menda on temma tännapäwani ma peäle seisma
jänud, ja weel peälegi Tállinna linnale sedda kulutust teggemas, et,
kui temma musta sidi-sámmeti mantel ärraplekind, temma walged
sidi-sukkad ja temma suur lokkidega parrik wannaks läinud, tedda jälle
ueste peawad ehhitama.[10] Tämän miehen kuollut ruumis on vielä paraikaa Tallinnassa, Nikulan
kirkon maanpäällisessä ruumis-kellarissa nähtävänä. Hän oli viimeiseksi
Tallinnan kuvernyörinä, ja kuin liika ylpeästi ja suuresti eli, kulutti
hän enemmän, kuin hänellä sisääntuloa olisi ollut, ja sai sentähden
itsellensä määrättömän velan. Kuin sitten poiskuoli, antoivat hänen
velkamiehensä hänen kuolleen ruumiinsa voidella kalliilla rohdoilla,
ett'ei sen pitänyt vanhaksi eikä hukkaan mennä; pukivat sen niin, kuin
suurisukuisten ihmisten kanssa tehdään; panivat sen arkussa Nikulan
kirkon kellariin seisomaan; ja kirjoittivat Ranskan maalle, että he
tahtoivat sen hautaamatta maan päälle jättää siksi, kunne sukukunta
maksaisi hänen velkansa; ja niin on hän tähän päivään asti maan päälle
seisomaan jäänyt, ja on vielä sen lisäksi Tallinnan kaupungille sitä
kulutusta tekemässä, että kuin hänen musta silkki-samettinen nuttunsa
on vaalennut, hänen valkeat silkki-sukkansa ja hänen suuri kiehkurainen
valhe-tukkansa ovat vanhaksi tulleet, heidän pitää hänet jälle uudesta
puettaa.[11] Paitse tätä kerakan totista kaksinkertaisuutta merkitäksensä
käyttää M. korkomerkkiä myös lyhyellä äänikällä päättyvän tavuen
päällä, jota seuraa äänikkä, esim. kóus (ko'ossa), joka sana ilman
korkomerkittä olisi Wiron tavallisen kirjoitusmuodon mukaan luettava:
koous; myös eroittaa hän korkomerkillä kahteen tavueen kuuluvat
äänikät toisistansa, ett'ei niitä yhdeksi tavueksi luettaisi, joten
niistä sanoista, joissa ne seisovat, tulisi kokonansa toiset sanat;
esim. raud on (yksitavuisena) rauta, vaan ráud (kaksitavuisena)
on ra'ot.[12] Wiroksi: peiopois, joka sulhasen seurassa vastaa sitä, minä
Suomalaisten häissä saaja-nainen eli morsius-piika ovat morsiamen
puolella. Suom. muist.[13] Wiron kielessä merkitsee suutäis (suuntäysi) ryyppyäkin, joten
tekijän osoitteleminen tässä kohden, kuinka viinan nautitseminen
aletaan, on selvempi kuin suomennuksessamme. Suom. muist.[14] Tilan vähyys estää tässä enemmältä puhumasta Fählmann'in
elämäkerrasta, mutta siitä löytää lukija kelvollisen kertomuksen hänen
ystävältänsä Kreutzwald'ilta, kirjassa: Verhandl. der gel. Estn.
Gesellschaft, II:sen siteen 4:ssä vihkossa.[15] Sen kuuluisan tähtientutkijan Mädler'in milt'ei kuuluisampi rouva,
runotar Minna von Mädler käänsi tämän sadun kauniiksi lauluksi Saksan
kielellä, jona se löytyy sanomalehdessä Das Inland, vuosikerran 1845
n:ssa 43. Meillä käännettiin se Ruotsiksi kirjassa: Fosterländskt
Album, vihkossa 3.[16] Tämä Lijoni näyttää enkelin tapainen olento Wirolaisten
jumalaissadustossa olleen. Katso hänestä kirjaa: Der Ehsten
abergläubische Gebräuche, Weisen und Gewohnheiten, siv. 11 ja 138.[17] Tässä lienee paras tilaisuus mainita, että A. on ainoa
kielentutkija Wirossa, joka vähän paremmin tuntee Suomen kielen ja sen
asiat, ehkä hänkin niissä useasti tekee sekä naurettavia että
surettavia erhetyksiä. Hän on kauan aivan yksinänsä huutanut Wiron
kielen kirjoittamista suomalaisella kirjoitusmuodolla. Niinkuin edellä
olemme nähneet, on Kreutzwald'ikin viime aikoina yhdistynyt tässä
asiassa hänen kanssansa, ja toivottavasti ottavat kohta muutkin
kirjoittajat Wiron kieltä tällä luonnollisella tavalla kirjoittaakseen.
Itse ei A. meidän tietääksemme ole mitään Wiron kielellä kirjoittanut.
Waan hänen esittelemänsä (suomalaisen) kirjoitustavan jälkeen on eräs
kirkkoherra Schüdlöffel kääntänyt pienoisen kirjan nimellä: Toomas
Westen, joka kääntäjä sitä ennen oli painosta ulosantanut käännöksen:
Jöggi merres, meillä suomennettu Lönnrot'ilta, nimellä: Meren
virta.[18] Neus'illä ei näytä olevan sitä järjestämisen taitoa, joka melkein
aavistamalla arvaa, mihin paikkaan mikin palanen on kuuluva, jolla
taidolla Lönnrot on niin täydellisesti lahjoitettu. N. ei näytä koskaan
kokonaisuutta tarkoittaneen, eikä tiedä toisintoja muuten käyttää kuin
vaan peräkkäin saman nimityksen alle asettaa. Kieli on epätasaista ja
erilaista sitä myöten keltä ja mistä mikin laulu on kirjoitettu. –
Kirja on painettu Tallinnassa löytyvän seuran: Die ehstländische,
literärische Gesellschaft kustannuksella, joka seura muuten ei ole
Wirolainen, kuin niin, että se Wironmaalla löytyy.