[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fP2Zx96k6Io7Mj2Eqos6Mo5Z7oR3eDHYGqacpPXBdHbg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1433,"Wiron nykyisemmästä kirjallisuudesta","Ahlqvist, August",1826,1889,"1433-ahlqvist-august-wiron-nykyisemmasta-kirjallisuudesta","1433__Ahlqvist_August__Wiron_nykyisemmästä_kirjallisuudesta",null,"tietokirja",[],[],"fi",1855,25631,161907,false,[],[],[],"Teos tarkastelee viron kielen ja kirjallisuuden kehitystä sen alkuajoista 1800-luvun puoliväliin saakka. Kirjoittaja esittelee virolaisia kirjailijoita ja seuroja sekä tarjoaa näytteitä heidän teksteistään suomennoksineen. Teksti on suunnattu suomalaisille lukijoille, jotka haluavat perehtyä naapurikansan kieleen ja kulttuurihistoriaan.","August Ahlqvistin 'Wiron nykyisemmästä kirjallisuudesta' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1433. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","WIRON NYKYISEMMÄSTÄ KIRJALLISUUDESTA\n\nKirj.\n\nAugust Ahlqvist\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomi, Tidskrift i fosterländska ämnen,\n1855.\n\nFinska Litteratur-Sällskapets förlag.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      Alkulause.\n   I. Kirjallisuuden alku ja alkupuoli.\n  II. Rosenplänter ja hänen aikuisensa kirjoittajat.\n III. Masing.\n  IV. Kreivi Mannteuffel.\n   V. Wiron Kirjallisuuden Seura Tartossa.\n\n\n\n\nSeuraavat lehdet ovat kirjoitetut niiden johdoksi, jotka tahtoisivat\nsaada tarkempaa tietoa kirjallisuuden synnystä, juoksusta ja nykyisestä\ntilasta Wiron kansassa. Elköön kuitenkaan kenkään näistä lehdistä\netsikö sitä tarkkaa kirjojen luettelemista, jota meilläkin on totuttu\nkirjallisuuden historiana pitämään. Niiden ainoa tarkoitus on vaan\njohdattaa ja miellyttää lukijaa Wiron kirjallisuuteen. Wirolaisten\nkirjojen ja sanakirjojen puutteen tähden maassamme toivoo kirjoittaja\nhyvin tehneensä niille, jotka haluavat Wiron kieltä oppia, että tähän\nkirjoitukseen on pannut laveita otteita Wirolaisten paraista\nkirjoittajista, ja luulee sen, joka nämä otteet suomalaisen käännöksen\nkanssa tarkasti lukee, niiden luettua voivan erinäisittä avuitta\npuuttua jos mihinkä Wironkieliseen kirjaan. Tässä tulee tekijän myös\nmainita sydämellinen kiitoksensa Tarton Wirolaisen Kirjallisuuden\nSeuran sihtierille, lääkäri-taidon tohtorille _Emil Sachssendahl'ille_,\njoka väsymättömällä hyvätahtoisuudella johdatti häntä tämän Seuran\nkirjastoa käyttäessänsä ja muutenkin monin paikoin oli hänen\ntutkinnoillensa avullinen.\n\n\n\n\nI.\n\nKirjallisuuden alku ja alkupuoli.\n\n\nSuomen lahden etelä-puolella olevat veljemme _Wirolaiset_ joutuivat\nvälittömään yhteyteen kristillisten kansojen kanssa melkein samoilla\najoilla kuin Suomalaisetkin. Kummaltakin kansalta valtasivat väkevämmät\nnaapurit kristin uskon nimissä itsenäisyyden, mutta tästä eroaakin\nnäiden veljesten siihen asti tasan juoksevat elämänvaiheet toisistansa.\nSuomalaisten voittajat, joiden kansakunnassa aatelis-sääty ei vielä\nollut niin suuren herruuden päällä eikä koskaan voinut riistää\nitsellensä niin suurta valtaa kuin aatelis-sääty muussa Europassa,\ntekivät voittokansan osalliseksi lajistansa ja sivistyksestänsä eivätkä\npolkeneet sen kansallisuutta enemmän, kuin missä se rikkoi näiden\nlakien ja tämän sivistyksen käskyjä. Woittaja, tehden voitetun\nveljeksensä, lahjoi näin hänen mielensä entisiä aikoja muistelemasta,\nja siitä katkeruudesta, joka anastetun kansan sydämessä aina\ntavallisesti kiehuu anastajaa kohden, ei Suomalaisten lauluissakaan\ntavata jälkiä.\n\nAivan toisin kävi Wirolaisten kanssa. Ruomin \"röykeän\" pääpappi, jonka\nsäkki oli pohjattomampi kuin kenenkään muun, koki kristikunnan\nlaidoilla elävien pakanallisten kansojen kääntämisellä enentää\nkerittävätänsä lammaslaumaa, ja kiihoitti senaikuisen yleisen sotahimon\nWirolaistenkin päälle, tapansa jälkeen antaen sekä ennen tehdyt että\nvasta tehtävät synnit anteeksi kaikille niille, jotka tämän kansan\nmaalla laajentaisivat \"oikean uskon\" valtaa. Saksan ritarit tulivat\nmaahan, ja vaikka Wirolaiset näyttävät olleen vielä urhoollisempia ja\ntaitavampia puoltansa pitämään kuin pohjempana elevät veljensä\nSuomalaiset, nujertui heidän voimansa ritarien miekkojen edessä ja\nheidän alamaisuudessansa siihen asti olleiden Lättiläisten petoksen\nkautta vähitellen maahan. Ritarit, joiden rautapaitojen sisässä oli\nkivinen sydän, löivät, sikäli kuin heidän valtansa aina laajeni -- ja\nviimein saivat he käteensä oikeankin Wironmaan, joka sitä ennen jo oli\nollut Tanskalaisille kuuliaisena, -- voitetun kansan kovimmaan\norjuuteen. Linnoja ja hovia satamäärin näillä orjillansa rakennuttaen,\nitse kaikenkaltaisen jumalattomuuden vimmassa niiden kalliimmia\ntunteita jaloin polkien, muuttivat he tämän kurjan kansan omissakin\nsilmissänsä luontokappaleen vertaiseksi, eikä kristillisyyskään, jonka\nnykyaikoina esim. Amerikassa on nähty saattavan orjan suomitsevaa\nruoskaa taivaan avaimena pitämään, siihen aikaan pitänyt muusta huolta,\nkuin että tihunti juoksi runsaasti paavin ja pappien hekkumallisille\npöydille. Kansa, joka ainoastaan nimeltä oli kristittyä ja ainoastaan\ntavan vuoksi ja herrojensa käskystä harjoitti kristillisyyden\nulkokäytöksiä, eli entisen pakanallisen uskonsa nojassa, jumaloittaen\npuita ja kiviä, jommoista Wirolaisen hengellinen tila lienee ollut\nkaiken aikaa katoolisen uskon ollessa vallan päällä, koska törkeän\nepäuskon jäännöksiä tavataan tässä kansassa vielä kauan\nluteerilaisenkin puhdistetun opin levittyä maahan, vieläpä alussa\ntätäkin vuosisataa.\n\nRitarikunnan päällikkö ja pappien esimies Riian piispa olivat\nriitautuneet jo yhteisen saaliinsa jaossa, ja taistelivat sitten\nvuosisatoja pitkin maan ylimäisestä hallituksesta, jota kumpikin kiskoi\npuolellensa. Piispa, jonka maalliset puolustusneuvot arvattavasti\nolivat heikommat kuin ritarien, huusi useasti apua ulkoa, ja näin\nsaivat maan väkevät naapurit hyvän tilaisuuden sekautua sen asioihin ja\nnyhtää siitä itsellensä etuja. Se alinomainen rauhattomuus, jonka\nLiettualaisten (Litthauilaisten), Puolalaisten ja Wenäläisten\nvuorotellen telmäminen ritarikunnan kanssa matkaansaattoi, ei ollut\nhyvä vähentämään tapojen raakuutta ja ulkonaisen elannon viheliäisyyttä\nmaassa.\n\nNäitä syitä katsellen emme voikaan ihmetellä sitä, että Wiron kielen\ntutkimista ja viljelemistä näinä aikoina ei kukaan ajatellut. Paitse\nmainittua alinomaista rauhattomuutta, joka jo yksinänsä olisi voinut\nkarkoittaa kaikki tämänkaltaiset yritykset oli maankielen\nharjoittamisen esteenä katoolinen papiskuntakin, sillä kansan valistus\non Ruomin uskokunnan esimiehistä ainakin ollut ei ainoastaan tyhjä ja\narvotoin, vaan myös uskon hartaudelle vaarallinen asia. Wasta Luteerin\nuskonopin juurruttua maahan alettiin kirjojakin kansan kielellä ruveta\ntuumittelemaan, ja näin käypi tässäkin kansassa se seikka toteen, että\nEuropan nuorempain kirjallisuutten on synnystänsä ja alustansa\nkiitettävä tämän jalon uskon-sankarin opin-puhdistusta ja sen\nvaikuttamaa ajatuksen vapautta. Mutta kirjalliset vehkeet kansan\nkielellä eivät Wirossa seuranneet niin heti opin-puhdistuksen perästä\nkuin esim. M. Agrikolan toimi meillä Suomessa. Wirossa meni aikaa vielä\nlähes sata vuotta asiata arvellessa, ja vaikka 16:llä vuosisadalla jo\nluullaan ilmautuneen pari eli kolme Wiron kielistä kirjaa, ei tämän\nkielen päivänkoitetta kuitenkaan voi lukea etempätä kuin 17:n\nvuosisadan toisesta neljänneksestä, josta lähtien maa ulkonaisestikin\ntuli onnellisempaan tilaan, kuin Ruotsin voittosankari _Kustavi II\nAatolvi_ (Stolbovan ja Altmark'in rauhojen kautta vv. 1617 ja 1629)\npysyväisesti yhdisti Wiron ja Lihvin maat Ruotsin valtakuntaan.\n\nKirjallisuudesta puhuttaessa niin Wiron kuin Suomenkin kielessä arvaa\njokainen ilman muistuttamattakin, että tätä sanaa käytetään ainoastaan\n_ko'ollisessa_ merkityksessä. _Arvon_ puolesta ei kummankaan\nkirjallisuudesta, rahvaan suusta kokoelmien laulujen poisluettua, ole\npaljo sanottavaa, sillä ne ovat vielä parhaasta päästä vaan rahvaan\nopetuskirjoja hengellisissä ja maallisissa asioissa. Enimmäksi osakseen\novat ne myös käännettyjä eli mukailtuja muista kielistä, niin että\nWirolaisen ja Suomalaisen tekijän kiitokseksi eli moitteeksi harvoin\nvoimme sanoa muuta kuin: kieli on hyvä, eli: kieli on huono, mutta\najatusten ylävyys ja tunteiden jalous kirjassa on useammin luettava\nalkuperäisen tekijän kunniaksi. Tämmöistä köyhää kirjallisuutta eli sen\nparaimmiakin kohtia muistellessa ei kirjoittajalla enemmän kuin\nlukijallakaan ole vaivansa palkinnoksi sitä nautintoa, joka hänelle\nheruu viljavampien kirjallisuutten tuotteista. Ainoastaan se rakkaus,\njolla meidän tulee kaikkea isänmaallista ja kansallista kohdella, ja\ntoivo että innollisempi ja taidokkaampi kirjallisuus vasta on perustuva\nnäille koleille ja raaoille pohja-kiville, ovat niitä luetellessa\nmielemme virvoituksena. Ennenkuin kumminkaan puutumme tämän\nkirjoituksemme pää-aineesen, Wiron nykyisemmän, tältä vuosisadalta\nalkavan, kirjallisuuden selittämiseen, tahdomme ensin ylimalkaisesti\nmainita edellä käyvästä kirjallisuudesta muutamia sanoja.\n\nNiinkuin edellä sanoimme oli Wiron kielellä jo 16:llä vuosisadalla\ntoimitettu pari kirjaista, ja erittäin on näistä mainittava erään\n_Witte_-nimisen papin kääntämä _Luteerin katkismus_, joka ritarikunnan\npäällikön Henrikki von Galen'in toimesta olisi painettu Lybekin\nkaupungissa v. 1553.[1] Waan tämän kirjallisuuden oikeina alkajina\npidetään kuitenkin Henrikki Stahl'ia ja Joakim Rossiniusta, sillä nämä\nmiehet pysäyttivät kirjakielen sille kannalle, jolla se sitten kauan\nseisoi, ja heistä alkaen rupee Wironkielisiä kirjoja ulostulemaan ilman\nisommitta väliajoitta.\n\nStahl oli syntyisin Räävelistä, ja koulun läpi käytyänsä tässä\nkaupungissa lueskeli hän moniaita vuosia useammissa yliopistoissa\nSaksanmaalla. Kotiin palattuansa v. 1623 oli hän perättäin\nkirkkoherrana eräissä seurakunnissa Wironmaalla, ja tehtiin 1641\nInkerinmaan superintendent'iksi (piispaksi), jona kuoli Narvassa v.\n1657. Wiron kieltä viljeli hän ensi kerran Saksan ja Wiron kieleksi\nrinnakkain, vuosina 1630-1638 painetussa kirjassansa: _Hand- und\nHaussbuch für das Fürstenthumb Ehsten in Liffland_, jonka ensimäinen\nosa sisältää Luteerin pienen katkismuksen ja muutamia rukouksia, toinen\nvirsikirjan, kolmas epistolat ja evankeliumit ynnä kärsimyksen\nhistorian kanssa, ja neljäs osa 14 Taavetin virttä, rukouksia ja\nosoituksia papille sairaita eli muuten ahdistettuja lohduttaessa.\nIsoin ja pitimmän ajan vaikuttanut Wironkielinen teos Stahl'ilta on\nsaarna-kirja nimellä: _Leyen-Spiegel_, jonka edellinen osa painettiin\nRäävelissä 1641 ja jälkimäinen v. 1649 samassa paikassa, molemmat\nnaiskuningas Kristiinan kustannuksella, niinkuin tekijä alkulauseessa\nilmoittaa. Kuuluisin kuitenkin kaikista hänen kirjallisista\ntoimituksistansa on Wirolainen kielioppi: _Anführung zu der Ehstnischen\nSprache_, Räävelissä 1637, merkillinen meille Suomalaisille sentähden,\nettä Suomen kielen ensimäisen kieliopin tekijä Petræus tämän kirjan\njälkeen mukaili kelvottoman teoksensa. Stahl ei ymmärtänyt Wiron kielen\nluontoa paremmin kuin Petræuskaan Suomen, mutta koetteli juottaa sen\nLatinan kieliopin kaavoihin, hyljäten kaiken sen, mikä niihin ei\nsopinut, ja toiselta puolen sen omituisuuksiksi lukien, mitä\ntaitamattomat käyttäjät olivat siihen vieraista kielistä saattaneet.\nNäin teki hänkin samoin kuin Petræus enemmän vahinkoa kuin hyötyä\ntutkimallensa kielelle, kuin kieliopillisesti vahvistetut väärennykset\nparemmin juurtuivat kieleen ja kauan haittasivat sen luonnollista\nedestymistä. Mitä hänen Wiron kielen _käyttämiseensä_ tulee, niin sanoo\nAhrens,[2] että Stahl sanojen ja niiden merkitysten puolesta hyvin\nhyvästi tunsi kielen, sillä niissä asioissa voipi kielentuntija vielä\nmeidänkin aikoina hyötyä hänen kirjoistansa, vaan että hän sanojen\ntaivutuksessa ja sovituksessa tahallansa pilasi kielen, joka sillänsä,\nilman Saksan kielen koristuksitta, tuntui hänestä halvalta Jumalan\nsanaa toimittamaan. Josko Ahrens tavallisella pikaisuudellansa tässä\nsanookin vähän liikaa, niin ei Stahl'in teoksia todellakaan ole\nkiittämistä muun tähden kuin siitä, että ne kaikessa huonoudessansakin\novat alkaneet valistuksen työn Wiron kansassa ja perustaneet sen\nkirjakielen.\n\nTiettävästi hajoaa Wiron kieli kahteen päämurteesen, joista _Tallinnan\nmurretta_ puhutaan koko oikeassa Wironmaassa eli Räävelin läänissä ja\npohjaisimmassa osassa Lihvinkin maata, jota vastaan Tarton ja Weron\nkaupunkien ympärillä elävät, elikkä kaikki muut Lihvinmaahan ja Riian\nlääniin kuuluvat Wirolaiset puhuvat sitä niin kutsuttua _Tarton\nmurretta_. Näiden murretten erilaisuus ei ole iso; kuin Rääveliläinen\nesim. \"reägib\" (joksi hän puhumista sanoo) sanat: _seäl_, siellä,\n_peält_, päältä, _heäl_, ääni, _üks_, yksi, _kaks_, kaksi, _annad_,\nannat, _annab_, antaa, _kuningad seisvad_, kuninkaat seisovat,\n_vallitsejad peavad_, vallitsijat pitävät, _targaks_, älykkääksi,\n_linnas_, kaupungissa, _taivaas_, taivaassa, _kohtus_, oikeudessa, niin\n\"pajattap\" eli \"ütlep\" eli \"könelep\" Tarttolainen samat sanat: _sääl,\npääl, hääl, üts, kats, annat, annap, kuninga saisva, vallitseja peava,\ntargas, linnan, taivaan, kohtun_. Näissä esimerkissä luulen lähes\nkaiken kieliopillisen eroituksen mainittujen murretten välillä olevan\nedesasetetun, sillä muuta sanottavaa en siinä ole havainnut rinnan\nlukien samoja kohtia Tallinan- ja Tarton-kielisissä testamenteissä.\nSanakirjallisessa katsannossa taas tosin monellakin sanalla on yhdessä\nmurteessa eri merkitys kuin toisessa ja käyttää yksi murre sanoja,\njoita toisessa ei löydy. Waan tämänkin erilaisuuden kanssa eivät nämä\nmurteet kumminkaan ole kauempana toinen toisestansa kuin länsi- ja\nitä-Suomen murteet keskenänsä. Mutta missä Saksalaiset oppineet ovat\njos mitä asiaa johdattamassa, siihen saattavat he kanssansa sen\nvähäpätöisen, pelollisen hengen, joka heidät on sananlaskuksi tehnyt.\nNiin kävi Wirossakin kirjakieltä perustettaessa. Stahl'in tekemät\nkäsi- ja virsikirja olivat sillä murteella kirjoitetut, jota\nverrattomasti enin osa Wirolaisia puhuu, nim. Tallinnan murteella.\nMutta saksalaisia pappia siinä osassa Wirolaisten maata, jossa Tarton\nmurretta puhuttiin (tätä nykyä ainoastaan 17 seurakuntaa), peloitti\nnäiden kirjojen kieli, ja mainittu Joakim _Rossinius_, pappi Tartossa,\nkäänsi sentähden tähän murteesen vuotisten juhla- ja sunnuntai-päivien\nevankeliumit ja epistolat ynnä lykykäisen kertomuksen kanssa Kristuksen\nkärsimisestä ja kuolemasta, jotka teokset kolmena kirjana painettiin\nRiian kaupungissa v. 1632. Tällä tavalla perustui se kahtalaisuus Wiron\nkirjakielessä, josta sitten syntyi niin sanomattoman paljo keskusteluja\nja turhia riitoja, ja joka on ollut suurena haittana sen jo ilmankin\npienoisen Wiron kansan hengellisessä edestymisessä.\n\nNäin alkunsa saanut kirjallisuus kasvoi sitten vuosia myöten aina\nsuuremmaksi. Kuin Stahl'in virret hänen käsi- ja koto-raamatussansa\nolivat sana sanalta Saksankielestä vironnetut, ei ne arvattavasti\nnoudatelleet runomitan sääntöjä, jonkatähden papeista asetettu\nistumakunta v. 1656 toimitti Tallinnan murteella parempaan runopukuun\npuetun virsikirjan, ja toinen istumakunta Tarton kielellä toisen\nvirsikirjan v. 1685. Katkismus, josta mainitussa käsi- ja\nkoto-raamatussa niinikään löytyi vaillinainen käännös, painatettiin\nensi kerran erittäin ja parannettuna, Tallinnan kielellä v. 1673 ja\nTarton murteella v. 1684. Mutta kaikkein tarpeellisinta kirjaa\nluvun-oppimiseen, nim. aapista, ei vielä löytynyt Wiron kielessä. Sen\ntoimitti, kirjoitus-muotoa entisestänsä parantaen ja vieraita, tässä\nkielessä joutavia kirjaimia poies jättämällä, v. 1687 se sama\nkoulu-opettaja, Suomalainen Pentti Johan _Forselius_, joka kirjoitti\nnekin Boecler'in nimissä ilmantuneet _Wirolaisten epäuskoiset tavat ja\nkäytökset_ (joista jälempänä enemmän), ja joka monessa muussakin\ntilassa oli avullinen Wiron kirja-kielen parantamisessa.\n\nKaikkein tarpeellisimmat kirjat, josko ei vielä kovin kiitettävässäkään\nmuodossa, olivat siis vihdoinkin hankitut. Kielen kieliopillinen\ntunteminen oli myös enenemässä. Stahl'in kielioppia seurasi v. 1648\nJohannes _Gutslaff'in Observationes grammaticæ circa linguam\nEsthonicam_, joka tosin ei päässyt monta askelta Stahl'ista sivutse,\nmutta kumminkin saattoi muutamia siihen asti tuntemattomia\nkielen-sääntöjä ilmi. Tämän jälkeen seuraava Henrikki _Göseken'in_ v.\n1660 painettu _Manuductio ad linguam Oesthonicam_ oli Wiron kieltä\nosaamattomille tervetullut sen siinä löytyvän, 412 sivua ison,\nsaksalais-virolaisen sanakirjan tähden, joka vaillinaisuudessansakin\noli hyvä apu kieltä oppiessa. Mutta vasta Johannes _Hornung_ oli mies\noikein paljastamaan tämän kielen omituista luontoa. Hänen kielioppinsa:\n_Grammatica Esthonica brevi, perspicua tamen methodo ad dialectum\nRevaliensem edita_, painettu Riiassa 1693, oli Wiron kielen tutkinnossa\nyhtä suuri edestyminen kuin Whæl'in kielioppi Suomen kielen\nselityksessä. Reinthal sanoo lauseessansa, jossa hän antaa lyhykäisen\nhistorian Wiron kielen tutkinnosta (Verhandlungen der gelehrten\nEhstnischen Gesellschaft zu Dorpat, II B. 4 H., sivv. 87-88),\nlukijalle Hornung'in kirjasta, läpi käytyänsä edellä mainittujen\nkieliopin-tekijöiden sekavat teokset, olevan saman nautinnon kuin\ntienkävijälle, joka, viljelemättömiä hietakankaita samoten ja\nhirmuisten petojen ulvomista kuullen, väsymyksestä ja toivottomuudesta\non maahan nääntymässä, vaan yhtäkkiä tavoittaa ruohosta viheriöitsevän,\nviljaa aaltoilevan ja puilta varjostetun kosteikon, jossa ystävälliset\nasujat kutsuvat hänen majoihinsa lepäämään ja vaivoistaan virvautumaan.\nMutta ei ainoastaan tieteellisesti, myös käytännöllisestikin teki\nHornung Wiron kielelle paljo hyvää ja on pidettävä sen aina näihin\naikoihin asti vallan päällä olleen kirkollisen kirjakielen uudistajana\neli toisena perustajana. Tämän perustuksen antoi hän sille sekä uudessa\nkatkismuksen käännöksessänsä, painettu Riiassa 1694, että uudessa\nvirsikirjassansa, Riiassa 1695, jota jälkimäistä Ahrens ennen\nmainitussa kirjasessansa sanoo vaikutuksista rikkaimmaksi kirjaksi kuin\nkoskaan on ilmautunut Wiron kielellä, sillä niin puhtaasti oli Hornung\nsiihen kielen käsittänyt ja niin taitavasti edeltäjiensä viat\nvälttänyt. Mutta ei siitä kyllä, hänen taitonsa oli suurena apuna vielä\nraamatunkin kallista kirjaa Wiron kieleen hankittaessa.\n\nPaitse käsikirjassa löytyviä evankeliumia ja epistolia oli tämä Jumalan\nsanan aarre vielä aivan tuntematoin Wirolaisille. Tosin olivat\nmainitsemamme kieliopin-tekijät Gutslaff ju Göseken melkein yhden ajoin\njo kääntäneet uuden testamentin, edellinen Tarton ja jälkimäinen\nTallinnan murteesen, vaan v. 1656 syttyneen sodan hälinässä ei\nkummaistakaan käännöstä saatu painatetuksi, kääntäjät kuolivat\nkesken työnsä ja käsikirjoitukset hävisivät tietymättömiin.\nWiimein kuitenkin saatiin uusi testamentti Tarton murteesen\nvironnetuksi ja v. 1686 painosta toimitetuksi. Mutta isoin osa kansaa\noli kumminkin vielä ilman tättä kirjatta. Kuningas Kaarle XI, jonka\nmuistoa näissäkin maakunnissa siunataan, sääti jo 1684 800 hopeatalaria\nraamatun Tallinnan murteesen kääntäjäiseksi, ja jo kaksikin kertaa\n(v. 1686 ja 1689) istui useampia pappia tätä työtä neuvotellen monta\nviikkoa koossa. Waan he taistelivat kirjoitus-muodosta ja muista\nsyrjä-asioista niin kauan, että pää-asiasta ei tullut mitään. Hornung\noli sillä ajalla (v. 1687) kääntänyt uuden testamentin yksinänsä. Kuin\nsitten sota v. 1704 ajoi isoimman osan Lihvin- ja Wironmaan pappia\nRääveliin, kävi aika täällä ukoille ikäväksi, jonkatähden ottivat\nraamatun kääntämisen taas puheiksi. Hornung'in käännös pantiin tämän\ntyön perustukseksi, ja vaikka sota ja sen kanssa seurannut rutto vielä\njonkun ajan viivyttivät tätä työtä, tuli uusi testamentti Räävelinkin\nmurteessa vihdoin v. 1715 ulos, jona samana vuonna Hornung kuoli\nWenäläisten vankiudessa. Hänen nimensä ja työnsä salattiin, mutta\nmainitussa kirjassansa näyttää Ahrens melkein selvästi toteen, että\ntämä testamentin-käännös on parhaasta päästä Hornung'in käsialaa, ja\nettä hänen kirjoitustapansa ja kieliopilliset mietteensä olivat\nvanhaakin testamenttia käännettäissä varminna ojennusnuorana.\n\nTämän käännöksen, johon moni oli työksennellyt, viimeisti kirkkoherra\nAnton _Thor Helle_, ja näin annettiin viimeinkin v. 1739 koko raamattu\nulos Tallinnan kielellä.[3] Sama mies oli kirjoittanut Wirolaisen\nkieliopinkin, johon hän oli perustuksen saanut edellä nimitetyn\nForseliuksen käsikirjoituksesta, vaan itse ollen kiini sekä raamatun\nkääntämisessä että uudesta toimitettavan virsikirjan parannuksessa\nantoi hän kielioppinsa Eberhard Gutsleff'in lopullisesti järjestää, ja\ntämä toimitti sen v. 1732 ulos painosta nimellä: _Kurzgefasste\nAnweisung zur Ehstnischen Sprache, in welcher mitgetheilt werden: 1)\neine Grammatica, 2) ein Wocabularium, 3) Proverbia, 4) Aenigmata, 5)\nColloquia_. Tästä kirjan näin ilmoitetusta sisällyksestä näkee jo\nlukija, että siinä löytyy koko joukko asioita selitettynä, ja August\nWilhelmi Hupel'in sen jälkeen seurannut kielioppi ja sana-kirja:\n_Ehstnische Sprachlehre für die beiden Hauptdialekte, den revalschen\nund dörptschen, nebst einem vollständigen ehstnischen Wörterbuche_,\nLeipzig 1780, ei olekaan tässä ensimäisessä painoksessansa muuta kuin\nvähin parannettu, uudennettu painos Forseliuksen alottamasta, Thor\nHellen tekemästä ja Gutsleff'in ulostoimittamasta kieliopista.\nHupel, joka on tuttu historian tutkijoillenkin kautta aikakirjansa\n_Nordische Miscellaneen_ (28 vikkoa vuosina 1781-1791) ja _Neue\nNordische Miscellaneen_ (18 vihkoa, vuosina 1792-1798), oli niin\npapillisen virkansa toimituksessa kuin tieteellisissäkin töissänsä\nahkera ja tarkka, ja toimitti kieliopistansa toisen, varsinkin\nsanakirja-osassa paljo parannetun painoksen. Tämä toinen painos,\npräntätty Miitvassa v. 1818, ehkä kielentutkinnossa jo kauan\nsitten uudemmilta kieliopilta voitettu, on vielä välttämättömästi\ntarpeellinen sille, joka Wiron kieltä tahtoo oppia, sen siinä löytyvän\nsanakirjan tähden, jonka Wirolais-saksalainen osa tässä parannetussa\npainoksessa on 295 tiheään ladottua sivua kahdella palstolla, ja\nsaksalais-Wirolainen osa noin 350 samanlaista sivua vetävä. Hupel kuoli\nkaikilta kunnioitettuna, heti tämän työn painosta toimitettuansa, v.\n1819. Hänen Wironkieliset kirjoittamansa ovat: _Lühhike öppetus, mis\nsees monned head rohhud teada antakse_ (lyhykäinen opetus, jossa\nmoniaita hyviä ruohoja tietä annetaan), painettu v. 1766, ja ensimäinen\nlääkärikirja tällä kielellä, nimeltä: _Arsti-Ramat_, painettu v. 1771.\n\nAlussa menneen vuosisadan Wenäjän valtaan jouduttuansa on Wiron kansa\nsiitä saakka elänyt syvimmässä rauhassa, joka seikka ei voinut muuta\nkuin hyvää vaikuttaa sen hengellisessäkin elannossa. Tämän todistavat\nsekä vasta mainitut kielitutkinnolliset kirjat että raamatun viimeinkin\nilmautunut käännös, joka varmaan olisi vielä jäänyt muutamiksi\nvuosikymmeniksi ulostulematta, jos Ruotsin valta eli sota, jotka täällä\nolivat melkein yhdestä merkityksestä, olisivat näissä maakunnissa\npitemmältä kestäneet. Kirjojen määrä Wiron kielellä eneni tällä\nvuosisadalla enenemistänsä ja niiden kanssa arvattavasti sivistyskin\nrahvaassa. Waan kuin enin osa Wiron kirjallisuutta tälläkin ajalla on\nvaan kirkollisesta ja hengellisestä sisällyksestä ja niin muodoin\nyhdenkaltainen sen kirjallisuuden kanssa, mitä samoilla ajoin meillä\nSuomessa toimitettiin, ei tämänaikuisten kirjojen, parastenkaan,\nyksitellen luettelemisesta tässä läksisi mitään hyötyä, ja ilman sittä\nlöytyvätkin ne jo lueteltuina Jürgenson'in lyhykäisessä Wiron\nkirjallisuuden historiassa (Verhandl. d. gelehrt. Esthn. Gesellschaft\nzu Dorpat I B. 2 ja 3 H.) että myös Rosenplänter'in toimittamien:\n_Beiträge_ j.n.e. 20:ssä vihkossa siv. 1-41. Me kiiruhdamme,\nviittauksia annettuamme Wiron kirjallisuuden alusta ja ensi osasta,\nselittelemään sitä, mikä tämän kirjoituksen pää-aine onkin, nim. saman\nkirjallisuuden nykyisempiä ilmiöitä.\n\n\n\n\nII.\n\nRosenplänter ja hänen aikuisensa kirjoittajat.\n\n\nTämän vuosisadan toisella kymmenellä näemme Wiron kirjallisuudessa\nuuden hengen syttyvän, näyttäivä siinä, että kieltä tutkitaan\nahkerammasti ja tarkemmin kuin ennen, että kirjakieltä vertaillaan\nrahvaan puhe-kieleen ja koetaan siitä parannella, ja että\nkirjallisuuden tuotteet pyydetään saada kansallisemmaksi, jonkatähden\nmontakin kirjaa nyt kirjoitetaan suoraan Wiron kielellä, Saksan\nkielestä lainattuja sanoja sekä niinkutsuttuja \"Dorfismen\" ja\n\"Kirchspielismen\" kitketään pois kielestä ja niiden siaan asetetaan\nkotisyntyisiä sekä yleisemmästi ymmärrettäviä lauseita. Kirjallisuus\nlaajeneekin nyt kaikille haaroille niin, että tällä vuosisadalla on\nWiron kieleksi ilmautunut kahta vertaa enemmän kirjoja kuin koko sitä\nennen kuluneella ajalla.\n\nJa mikä on syynä tähän kiihkoon, jota ennen ei havaita Wiron kielen\nharvoissa harjoittajoissa? Siihen oli usiampiakin syitä.\nRanskalaisten ylellinen vallanhimo oli saatu hillityksi ja maailma\npääsi viimeinkin rauhaan, joka Saksalaisille oli yhtä kuin vapaus,\nsillä heitä oli sotija-keisari enimmän polkenut. Ruhtinasten yhteiset\nrienteet kaikkein alamaistensa kanssa tätä kansallista vapautta\ntakaisin pyydettäessä synnyttivät siihen asti särvekkäin toisiansa\nvastaan seisovissa säädyissä suuremman keskenäisen rakkauden ja\nkunnioituksen. Myös Wenäjän Itämeren-maakuntiin, joissa Saksalaisuus on\nsivistyksenä ja joiden Saksalaiset siihen aikaan elivät kiinteämmässä\nyhteydessä kotomaansa kanssa kuin nyt, heräsi tämä lempeyden henki, ja\nonnetointa maankyntäjätä ruvettiin pitämään ihmisenä ja veljenä, hänen\nkieltänsä tutkinnon ja harjoittamisen arvoisena. Wielä enemmän kuin\ntämä yleinen ja epävakainen tunne, korotti talonpojan arvoa se keisari\nAleksanteri-vainajan asetus, julistettu kohta Ranskan sodan päätettyä,\njonka kautta aatelin talonpojat vapautettiin orjuudesta, ja\nmaan-isäntien sekä virkamiesten menetys heidän kanssansa tehtiin\nlain-alaiseksi. Ala-oikeutten tuomarien kuin myös pappien käskettiin\nkansaa koskevat pöytä- ja muut kirjoitukset sen omalla kielellä\nkirjoittaa, joka kirkko-kuntaan oli sekä kylä- että kirkkokunta-koulut\nasetettavat, rahvaan sivistystä ja etuja kaikin puolin edestettävä.\nTämän asetuksen iloinen sanoma lensi kuin elähyttävä lieke näiden\nmaakuntien läpitse, ja keisari Aleksanteri, jota täällä ei mainitakaan\nmuuten kuin \"siunatun\" nimellä, asetti Wirolaisten ja Lättiläisten\nsydämissä itsellensä muistopatsaan, jota ei ajankaan kaikki hävittävä\nvoima voi kukistaa.[4]\n\nNäin tuli rahvaan-kielen tarkempi tunteminen maan sivistyneille enemmän\nja enemmän tarpeelliseksi. Se, joka ensimäiseksi rupesi tätä tarvista\ntäyttämään, oli Pernon kirkkoherra Johan Henrikki _Rosenplänter_\n(syntynyt Lihvinmaalla v. 1782, kuoli 1846). Hän alkoi v. 1813 tästä\nkaupungista toimittaa niitä meilläkin tunnettuja: _Beiträge zur\ngenauern Kenntniss der ehstnischen Sprache_, joita vuoteen 1832 asti,\njona tämä toimitus lakastui, tuli ulos 20 vihkoa. Nämä \"Wiron kielen\ntarkemman tuntemisen avut\" todistavat melkein joka lehdellä toimittajan\nkiihkollista halua sekä itse oppia että muita johdattaa tuntemaan Wiron\nkieltä ja sen kirjallisuutta. Tätä vasten löytyy siinä niin hänen kuin\nmuidenkin keräämiä Wiron kielisiä runoja, sanalaskuja, arvoituksia ja\ntarinoita, täksi kieleksi kirjoitettuja nykyisempiä lauluja ja virsiä,\nkaikenlaisten oikeudenkäymis- ja välikirjojen kaavoja, edellensä\ntutkinnoita Wiron kielen kieliopissa, 24 lisäystä Hupel'in sanakirjaan,\njoista useammat ovat sen jälkimäiseen painokseen sisälle otetut, ja\nkertomuksia Wiron kirjallisuuden vanhemmista sekä ilmoituksia ja\narvosteluja sen nykyisemmistä tuotteista. 17:ssä vihkossa (siv. 28-31)\nesittelee hän maakielten (Wiron ja Lätin kielen) opettamista jo\nkymnaasioissa, ja varmaan sitä vasten valmisti hän sen jo 11:nä vihkona\ntoimitetun Wirolaisen lukemiston. 41:nä vihkona on se meilläkin tuttu\nGanander'in Suomalaisen jumalais-saduston uudistain tehty\nsaksankielinen käännös \"Literati\" Peterson'ilta Riiassa, joka kirja\nniin kauan on ollut ulkomaalaisten ainoana lähteenä tässä asiassa.\nKuinka vähä sen, 21 vuoden iässä (v. 1822) kuollut, tekijä\nkumminkin tunsi Suomen kieltä ja sen asioita, todistaa eräs hänen\nRosenplänter'ille kirjoittama kirjansa (Beiträge, 15 vihko siv. 70),\njonka lukijan huvitukseksi tähän suomennamme. \"Sanalla Rune\", sanoo\nhän, \"merkitsee Ganander kaikkia vanhemmista ajoista jääneitä\nsuomalaisia kansanlauluja. Mutta nämä, olkootpa vaikka kuinka vanhat,\novat Suomalaisilla pysyneet puhtaampina ja sekaumattomampina kuin\nmeidän Wirolaisilla. Suomalainen mainitsee ja laulaa lauluissansa\nvanhoja jumaliansa, Wirolainen on jumalansa kaikki unhottanut, ja jos\nhän toisinaan tekeekin epäuskoisen uhrin metsässä, uhraa hän\ntuntemattomalle epäjumalalle, jonka hän vaan voipi nimittää yleisellä\nnimellä. Mistä tulee tämä merkillinen eroitus näissä kahdessa, muuten\nniin yhdenlaisessa kansassa? Aivan luonnollisesti siitä, että\nSuomalaisilla oli keino, jolla muinaisuutensa säilyttivät,\nnim. runo-kirjaimet (ruotsiksi: runa, runor), jotka he saivat\nSkandinavilaisilta. Kuva-kirjoituksia oli heillä sauvoihin pyällettyjä,\njotka olivat uhri-pappien huostassa, ja joita nämä uhratessa ja taikaa\ntehdessänsä käyttivät pyhinä välikappaleina. Niin mahdettiin näissä\nsauvoissa lyhykäisillä muistutuksilla ja kuvilla laulutkin säilytettää,\njoita jälkeentulevat sitten säilytyskeinon vieraskielisen nimen mukaan\nrupesivat runoiksi kutsumaan.\" -- Palataksemme takaisin Rosenplänter'in\ntoimituksiin, on koko 19:s vihko erinäinen kirjoitus: _Ueber die\nGrund- und Ursprache der Ehsten, und die Mittel zu einer allgemeinen\nehstnischen Schriftsprache zu gelangen_, Lajusen kirkkoherran Henrikki\nvon Jannau'n tekemä, joka kirjoitus, vaikka suurella opilla ja taidolla\nkirjoitettu, ei ole merkillinen muun vuoksi kuin sen, että Lihvinmaan\nensimäiset asukkaat, ne nyt jo melkein vähiin kadonneet _Liibi- eli\nLiiviläiset_, joiden peri-juuresta oppineilla on niin paljo ollut\narvelemista, monenkaltaisilla esimerkillä kielestä tässä kirjoituksesa\nensi kerran todistetaan puhtaiksi Wirolaisiksi. Tekijä erehtyy vaan\nsiinä, että päättää Liiviläisten kieltä Wiron kielen äitiksi, joksi\nsitä kuitenkaan ei voi tehdä, sillä niinmuodoin tulisi Suomikin Liivin\nkielen tyttäreksi. Pikemmin näyttää tämä kieli olevan eräs vanhempi\nmurre Wiron kielestä elikkä sen kaksois-sisar, josta asiasta saanemme\nkohta täyden selvän, kuin maanmiehemme akateemikko Sjögren saattaa ne\nperinpohjaiset tutkinnot ja laveat sanaluettelot ilmi, jotka hänen\ntästä kielestä tiedämme keränneen sen jäännöksiä tutkiessaan\nmatkoillansa vuosina 1846 ja 1852.[5] Sama Jannau, joka on kysymyksessä\nolevan kirjoituksen tekijä, on myös kiivas maarahvaan sivistäjä, ja\nylläpitää vieläkin nerolla sitä kuuluisata rahvaan-koulua, jonka hän on\nperustanut seurakuntaansa ja josta Suomeksikin löyty kertomus majisteri\nTikkaselta, nimellä: Pitäjänkoulu Lajusissa. Tämän koulunsa tarpeeksi\non Jannau kirjoittanut muutamia Wironkielisiäkin kirjoja.\n\nRosenplänter'in \"apuihin\" kirjoittaneista miehistä ovat Arnold Fr.\n_Knüpffer_ (syntynyt v. 1777, kuoli 1843) ja Johan Fr. _Heller_\n(syntynyt v. 1786, kuoli 1849) Wiron kielen terävimmiä tutkijoita ja\nerinomaisella kunnioituksella nimitettävät. Edellinen, pitkän ikänsä\nläpi Wirolaisuuden hartaimmia ystäviä, keräsi väsymättömästi kansan\nsuusta sekä lauluja että satuja, sananlaskuja ja lauseita, sanalla\nsanoen kaikkea, mistä vaan jotakin hyötyä oli sanakirjalle ja\nkieliopille. Niin ovat Neus'in toimittamista Wiron kansan lauluista\npuolet Knüpffer'in kokoamia; ja niin ovat paraimmat lisäykset Hupelin\nsanakirjaan Rosenplänter'in puheena olevissa \"avuissa\" hänen\njulkasemansa. Hänen paras kieliopillinen kirjoituksensa: _Ueber die\nBildung und Ableitung der Wörter in der ehstnischen Sprache_ löytyy\nmyös näissä (vihkoissa 3 ja 8) ja on oikea aarre, josta niin Wiron kuin\nSuomenkin kielen tutkijat voivat paljo kultaa kaivaa ja tätä\ntehdessänsä harvoin pettyvät kuonaa kultana pitämään. Ahrens, Wiron\nkielen nykyisin tutkija, ei ole ymmärtänyt tätä aarretta tyhjentää,\njonka tähden tämä kielen sivistämiselle niin tärkeä kieliopin osa onkin\nhänen teoksessansa yhtä vaillinainen kuin meidän suomalaisissakin\nkielioppiloissamme. Ja vaikka hänen sanotaan monta viittausta\ntyössänsä saaneen Knüpffer'iltä, ei hän anna tämän kielen-tutkinnolle\nmitään arvoa, perustaen kovan tuomionsa Knüpffer'in heikommalle\nkieliopilliselle kirjoitukselle: _Bemerkungen über die Declinations-\nund Casusformen der Ehstnischen Sprache_, Reval 1817. Se kummallinen\nseikka Suomen kielissä, että mikä-polvi ja mitä-polvi voivat olla\nlauseessa niin hyvin pää-sanana (subjekt) kuin kohtaamanakin (objekt),\nja että taas minkä-polvi vastaa sekä itseänsä että muiden kielten\nakkusativusta, on Wiron kielentutkijoille tehnyt monta levotointa\nhetkeä ja saattanut monta muuten rauhallista miestä toinen toisensa\nkanssa tukka-nuottaisille. Wanhemmat kieliopin-kirjoittajat jättivät\ntämän niinkuin monta muutakin asiaa tarkemmin tutkimatta. Wasta\nKnüpffer oli ensimäinen, joka ikään mainitussa kirjasessansa otti sen\nlikemmältä katsellaksensa ja päätti, Strahlmann'in silloin uuden\nsuomalaisen kieliopin mukaan, että nimitys-sanojen polvittelu näissä\nkielissä on kahtalainen, _määrätty ja määräämätöin_, jonka eroituksen\nhän Wiron kielessä luuli olevan sitä tuntuvamman, kuin siinä monikolla\non kaksi polvitus-muotoa, yksi tuleva yksikön, toinen monikon\nmitä-polvesta. Määrättyyn polvitteluun luki hän yksikössä mikä- ja\nminkä-polven, joista jälkimäinen merkitsee määrättyä kohtaamatakin\n(bestämdt objekt), jota vastaan määräämättömällä polvittelulla\nyksikössä on taas omituinen polvensa (meidän mitä-polvi), joka vastaa\nmuiden kielien sekä nominat. että akkusativusta. Muut polvet yksikössä\novat kummallakin muodolla yhteiset, mutta monikossa ovat ne useammasta\nWiron sanasta samoiten kahtalaiset, määrätyt ja määräämättömät,\nniinkuin esim. sanasta: põlvi, määrätyssä polvittelussa: _põlville,\npõlvist, põlvis,_ määräämättömässä: _põlvedelle, põlvedest, põlvedes._\nTämän edesasetuksen olemme tehneet ei Knüpffer'in omasta kirjasta, jota\nmeillä tätä kirjoittaessamme ei ollut käsillä, vaan Fählmann'in\npolvittelu-opin jälkeen (Verhandl. d. gel. E. Gesellschaft I: 3), joka\nkirjoittaja oli Knüpffer'in oppilas ja kummankin ajatus tässä asiassa\non aivan yhdenlainen. -- Wielä omituisempi ja terävämpi oli se\nkeino, joten _Heller_ Rosenplänter'in \"apujen\" 15:ssä vihkossa,\nkirjoituksessa: _Versuch über das Wesen und den Gebrauch der\nehstnischen Casen, besonders des sogenannten Nominativs, Genitivs und\nAccusativs_ koetteli selittää tätä vaikeata asiaa. Hän päätti nim.,\nettä nimitettyjä muiden kielien polvia ei löydy Wiron kielessä\nensinkään, ja että jokainen tämän kielen sana on jo syntyänsä ikäskuin\nkolmihaarainen, nim. mikä-, minkä-, ja mitä-polvissa, jotka jokainen\novat yhtä itsenäiset (eikä yksi toisesta johdettu), mutta voivat, sitä\nmyöten kuin puhe kussakin kohden on joko _aivan varma, puoleksi varma_\neli _ei ollenkaan varma_, olla muiden kielien nominativuksen,\ngenitivuksen ja akkusativuksen siassa, eivätkä itsessään merkitse muuta\nkuin sitä, mitä muissa kielissä _artikel'illä_ toimitetaan. Sentähden\nantaa hän näille eri sanan-haaroille (eli polven-tapaisille) nimiksi\n_Definitivus, Relativus, Indefinitivus_, jotka nimet häntä seurannut\nAhrens ynnä hänen ajatustensa kanssa otti kielioppiinsa.\n\nSuomalaisen kieliopin tuntija näkee jo ilmankin meidän osottamatta,\nmikä se on, joka nämä tutkijat tämmöisille harhateille saattoi.\nSe seikka, että minkä-polvi ja vieläpä mikä-polvikin Suomen kielissä\nynnä mitä-polven kanssa käytetään kohtaama-polvena (objektskasus), kuin\nmyös se vielä ihmeellisempi, että mitä-polvi usiastikin on pääsanana,\nsekasivat näiden miesten latinan kieliopista perityt luulot siitä, mitä\npolveksi kutsutaan, ja viehätti heidät sitä itsestänsä selvää asiaa\nkonstillisilla juohattelemilla sotkemaan. Esimerkkiä haettiin kauempaa\nkuin tarvis olisi ollut, sillä heille hyvin tutussa Wenäjän kielessä\novat mikä- ja minkä-polvi yhdessä osassa sanoja aivan yhdellä tavalla\nkuin Wiron ja Suomen kielissä, milloin toinen milloin toinen, kohtaaman\npolvena, vaikka Wenäjän kielessä on tavaksi tullut tämän viimeisen\nkutsuminen akkusativukseksi, jota myöten siinä sanotaan: akkusativus on\nyhdenlainen mikä- eli minkä-polven kanssa. Mitä-polven omituinen\nkäyttäminen Suomen kielissä pää-sanan siassakin taas on hyvin\nyksinkertainen asia ja meidän kieliopissamme jo tyydyttäväisesti\nselitetty. Waan kuin Wiron kielen tutkijat eivät ole jaksaneet oppia\nRuotsin kieltä, jolla meidän paraimmat kieliopit ovat kirjoitetut, on\nmeidän kieliopillinen edestymisemme jäänytkin heille tuntemattomaksi\neli tullut väärin ymmärretyksi, ja Strahlmann'in Saksan kieleksi\nkirjoitettu kehno kielioppi, Wirolaisten ainoa lähde Suomen\nkielentutkinnossa, on heille tehnyt kaiken tämän päänvaivan --\ntyhjästä. Sillä Knüpffer'inkin ja Fählmann'in päätöstä, että monikon\nkahtalaisilla polvittelu-päätteillä Wiron kielessä olisi eri\nmerkitykset, yksillä niinkutsuttu määrätty, toisillä määräämätöin,\nsanovat toiset tutkijat tyhjäksi luuloksi, väittäen mainittua\nkahtalaisuutta vaan murteelliseksi erilaisuudeksi. Ja tämän sanojat\nnäyttävätkin olevan oikeassa, koska Suomenkin kielessä yksi murre\nkäyttää monikon minkä-polvessa muotoa: _hevoisten, kielten, kätten_,\njoka johdetaan yksikön mitä-polvesta, ja toinen taas muotoa:\n_hevoisien, kielien, käsien_, johtuva monikon mitä-polvesta, ilman että\nnäiden muotojen merkityksessä olisi mitäkään eroitusta. Lause-opille\n(syntax) oli näiden tutkijoiden harhailemisesta, kuin myös A.\nHollmann'in samaa asiata selittävästä kirjoituksesta: _Bemerkungen über\nden Nominativ, Genitiv und Accusativ im Ehstnischen_ (Verhandl. d.\ngelehrt. E. Gesellschaft, II: 2), kuitenkin paljo hyötyä, sillä\nväitellessä kumpikin puolue saattoi monta esimerkkiä rahvaan-kielestä\nilmi, ja vastainen Wiron kielen tutkija on tästä kiittävä niin\nKnüpffer'iä kuin Heller'iäkin. Wielä suuremman kiitoksen ansaitsee\nkieliopin historiassa Knüpffer edellämainitun sananjohto-oppinsa\nedestä, ja Heller siitä, että hän Wirossa oli ensimäinen, joka ilmoitti\nsen jo meilläkin havaitun asian, että Suomen kielessä ei löydy muiden\nkielten vaikuttamatointa lausukasta (verbum passivum), vaan että mitä\nkieliopissa täksi kutsutaan, on vaan activum impersonale. Heller'in\nselvät ja perinpohjaiset todistukset tälle päätteelle löytyvät\nkirjassa: Verhandlungen der gelehrt. E. Gesellschaft, II: 1. Hänen\nkirjoituksistansa Wiron kielellä saamme jälempänä mainita; hänen suuret\nsanakirjalliset kokoelmansa on Wiron Kirjallisuuden Seura Tartossa\nsaanut hänen kuoltuansa. Samalle Seuralle oli Knüpfferkin eläessään\nluvannut korkea-arvoiset sanakokouksensa, vaan Seuran tekeillä olevalle\nsanakirjalle suurimmaksi vahingoksi ei se ole niitä vielä perillisten\nkäsistä saanut. Muusta Knüpffer'in vaikutuksesta Wiron kielen eteen\nolkoon vielä sanottu, että hän vironsi Augsburg'in uskontunnustuksen\nsiihen Tarton Yliopiston v. 1830 ulosantamaan _Tetraglottiin_; hän on\nmyös uuden Wironkielisen käsikirjan kääntäjä, ja vuoden 1835 painoksen\npipliästä on hän melkein aivan yksinänsä uudesta läpikatsonut ja\npainattanut.\n\nJos taas, näin pitkältä syrjään poikettuamme, palaamme takaisin\nmatkamme pää-juoneen Rosenplänter'in \"apuihin\", niin ovat niihin\nkirjoittaneista miehistä edellensä muistettavat kolme Kurensaarelaista\n(Ösel'in saarelta[6]): _v. Frey, v. Willmann ja v. Luce._ Koska näiden\nmiesten Wironkieliset kirjoitelmat osiksi ovat korkeasta arvosta ja\nrahvas niitä vieläkin lukee suurella halulla, tahdomme heitä tässä\nmuistella kutakin erittäin.\n\nPietari Henrikki v. Frey (syntynyt v. 1757, kuoli?) on näihin apuihin\nkirjoittanut monenlaisia Wiron kieltä ja kirjallisuutta koskevia\narvostelemisia ja muistutuksia, mutta parhaastansa on hän runoilija.\nHänen, \"apujen\" 2:ssa vihkossa, löytyvä kirjoituksensa: _Ueber die\nesthnische Poesie_, kuin myös sen jatko 4:ssä vihkossa: _Ueber die\nbisherigen Versündigungen wider die Regeln der Poesie in der\nesthnischen Sprache_ valittavat katkeruudella, kuinka virtten tekijät\novat tämänkin kielen runollisuuden peräti turmelleet, ja osoittaa\ntaitavasti sekä heidän vikansa että miten vastaisten runoilijoiden on\nnäitä erhetyksiä vältettävä. Se riita, joka meidän kielessä vielä on\nratkasematoin: korollenko vai arvolle (aksent'ille vai qvantitet'ille)\nnykyisempi runo on rakennettava, ei näytä Wiron kirjallisuudessa\nkoskaan tehneen sitä huolta ja vaikeutta, joka siitä meillä on ollut ja\non vieläkin, ja tämän kielen paraimmat runoilijat ovat -- oikeinko\nväärinkö, sitä en uskalla päättää, -- perustaneet runonsa korolle.\nNiin tekee Frey'kin runoelmissansa. Näitä löytyy \"apujen\" 3:ssa ja\n5:ssä vihkossa, mutta sitä paitse ja ennen toimitti hän jo 1793\npainosta vahvan laulukokouksen, nimellä: _Ued vaimolikkud laulud_\n(uusia hengellisiä virsiä), joka kirja oli niin mieluinen rahvaasta,\nettä koko painos myötiin parissa vuodessa loppuun.\n\nTokko tätä kirjaa on uudesta painettu, sitä en tunne, niinkuin en\nmyöskään voi sanoa, tokko siinä löytyviä virsiä enemmältä tahi\nvähemmältä on Wiron uusiin virsikirjoihin otettu eli ei.\nNäytteeksi otamme tähän Frey'in runontaman _isämeidän rukouksen_.\n\n          Jesusse palwe.\n\n    Issa! kedda Jesus andis tunda,\n    Kedda meel siin hüab ussoga;\n    Issa! kedda taewad ei siit ilmast\n    Egga sinno lastest lahhuta:\n    Wäggä kitud olgo so suur nimmi!\n    Sinno ette sago kummardud\n    Au sull' andken ommas ihhus pühhast.\n    Norelt kunni same lahkunud!\n\n    So riik tulgo! Riik, kus rahho sees on,\n    Ja mis siggib armust, tarkussest;\n    Riik, mis Jesus Kristus isse seädnud,\n    Mis teeb walmis taewaks innimest.\n    So meel sündko meitist siin jo Ma peal\n    Ni kui pühhaist selge taewa sees;\n    Öigus, tödde saatko keiki käima\n    Otse mi kui Englid sinno ees!\n    Anna, kes sa head ikka jaggad,\n    Sedda, mis meil' nälga keelda täib;\n    Egga meie kulda sult ei pallu,\n    Anna meile rahho, anna leib!\n    Kui siin öige tee pealt eksi läme,\n    Andeks, Issa, anna meie süüd;\n    Römuks ka meil olgo andeks anda\n    Neile, kennel meie wasto süüd!\n    Aita meit ni ial kui pat kiusab,\n    Kui, mis hea, woitleb kurjaga;\n    Lasse meid so taewa pole wata,\n    Kui on hingo wörguks ilma-ma!\n    Ni meid peästa lahti keigest kurjast,\n    Mis siin meelt ja süddant ähwerdab!\n    Kül siis hinge wallo meitist kaub,\n    Kui ka ihho peale hädda saab.\n    Sinno pärralt keik on: riik ja wäggi,\n    Issand! sinno au jääb löpmatta.\n    Taewad keik on sinno auu kiitjad,\n    Ja so Tempel ei se otsa saa.\n\nWaikka tämän käännöksen kielessä on useampia vikoja ja alkuperäisen\nrukouksen yksinkertainen lyhykäisyys on muutamin paikoin liian pitkäksi\nvenähtänyt, on se kuitenkin paljoa runollisempi ja helpompi lukea kuin\nentisten virsikirjojen kelvottomat sepustukset. Se muistamattomuus,\nettä tekijä antaa Wapahtajan mainita itseänsä omassa rukouksessansa, on\nhänelle anteeksi annettava, sillä hartaudessa on hänen oma sydämensä\nrukouksessa puhunut eikä sen ensimäistä rukoilijata muistanut, joka\nvika, rukouksen nyt ihmisten suussa ollen, ei haittaakaan yhtään.\nAivan puhdas kielen puolesta ei ole seuraavakaan hänen käännöksensä\nGellert'in kuuluisasta tarinasta: _Das Land der Hinkenden_, vaan\nsaakoon kuitenkin vielä sian tässä.\n\n    Jo ammo oli ka üks ma,\n    Kus leida polnud ainust ka,\n    Kes mitte lonkas, kui ta astus,\n    Ehk kennelt kuuldi selge wastus;\n    Waid sedda peti kännaks weel.\n    Üks woöras näggi sedda seäl,\n    Ja mötles: wöttad sa siin käia, küllaks imme!\n    Kes sest ei holiks, küll se on ka pimme!\n    Jalg jallalt hakkas ta nüüd uhkest astuma.\n    Keik wötsid temma peäle watada,\n    Ja naerdes takkistasid nemmad lonkades:\n    Ep olle terwe jallaga se mees!\n\n    Nüüd woöras arwas öigusseks,\n    Et naerule ta naero wasto teeks.\n    Kül teitel, hüdis ta, ja mitte minno polest\n    Jalg tuleb arstida, ja sedda keigest holest;\n    Ei minna mitte, teie lonkate.\n    Nüüd karjus keik: ennä! ennä!\n    Se mees ei sokkuta! oh sedda häbbi!\n    Ja lahti olli naer nüüd keige koudo läbbi.\n\n    Pat armsaks lääb, mis willotud\n    Ja lapsest sadik öppetud.\n    Siis wagga muido wöttab keelda\n    Ja sinnul', et sa pattus, öölda.\n    Ehk temma jamsib, mötled sa;\n    Sest et ta polle ni kui ma.\n\nSuomeksi kuuluisi tämä tarina sana sanalta näin: \"Jo ammoin (kauan\nsitten) oli yksi maa, kussa ei yhtäkään ollut löytää, joka ei\nliikannut, kuin hän astui, elikkä keltä kuultiin selkeä vastaus; mutta\nsitä (liikkaamista) pidettiin kauniina vielä. Yksi vieras näki sen\nsiellä ja mietteli: (kuin) sinä alat siinä käydä (kyllä ihme!), niin\nsokea on se, ken siitä ei huoli (ja ei sinun tavallasi rupea astumaan)!\nJalka jalalta alkoi hän nyt ylpeästi astua. Kaikki alkoivat katsoa\nhänen päällensä, ja nauraen ja liikaten väittivät nämä: eip'ole\nterve-jalkainen tuo mies! Nyt arvasi vieras oikeaksi, että hän tekisi\nnaurun naurua vastaan. Kyllä teillä, huusi hän, ja ei suinkaan minulla,\njalka tulee lääkitä, ja se kaikella huolella; en minä, vaan te\nliikkaatte. Nyt kiljasivat kaikki: katso, katso! se mies ei liikkaa\n(?), oh sitä häpeää! ja irti oli nyt nauru koko kokouksessa. -- Paha\ntulee rakkaaksi, joka on levinnyt ja lapsesta saati opittu. Sitten\nymmärtävä turhaan rupeaa kieltämään ja sinulle sanomaan, että sinä\nviallinen olet. Ehkä hän narrikoinee, miettelet sinä, kuin ei hän ole\nniinkuin minä.\" -- Paitse näitä käsialoja toimitti tämä kirjantekijä\nensimäisen luvunlasku-opin Wirolaisille, nimeltä _Arropiddamisse ehk\narvamisse-kunst_, Tartossa 1806, ja evankelistain mukaan tehdyn lavean\nkertomuksen Wapahtajan maallisesta elämästä, nimellä: _Jesusse\nKristusse sündinud asjad_, Tart. 1810, joista edellistä sanotaan\nvaillinaiseksi, vaan jälkimäinen sitä vastaan kuuluu olevan hyvin hyvä,\nja onkin kerran vaiko kahdesti uudesta painettu.\n\nRetrikki Wilhelmi v. _Willmann_ (syntynyt v. 1746, kuoli 1819) ei tosin\nole Rosenplänter'in apuihin muuta kirjoittanut kuin (3:een vihkoon)\nlyhykäisen kirjan ystävällensä Luce'lle, jossa hän valittaa\nkustantajansa, painaessaan kolmatta painosta hänen jutuistansa,\nväärillä korjauksilla turmelleen koko kirjan. Ja juuri tämä kirja, jota\nWiron kirjallisuuden historioitsijat eivät koskaan voi mainitsematta\njättää, saattaakin meidät häntä tässä muistelemaan. Sen nimi on:\n_Juttud ja Moistatussed kui ka monned öppetussed maja piddamise\npärrast, mis Eestima-Rahva heaks on üllespannud_ j.n.e., Tallinnassa\n1782. Sen pää-sisällys on 90 satua ja kertomusta, joista enimmät ovat\nniitä kaikissa Europan kirjallisuuksissa rakastettuja eläin-tarinoita,\njoita Suomen kielellä ei vielä löydy kuin vähäinen osa. Kunkin sadun ja\nkertomuksen perästä tulee aina kertomus-aineen \"öppetus\" ihmisen\nelannolle, joka useimmiten on sovitettu Wirolaisen senaikuiseen\nraskaasen tilaan, ja tämän tähden ei aina olekaan muille sopiva.\nNiin kertoo hän esim. 5:ssä jutussa, että jalopeura, metsän kuningas,\nkerran kutsui karhun, suden ja revon vieraiksi. Yhdessä tulleista\nvieraista läksi karhu vanhuutensa ja muun arvoisuutensa puolesta ensin\nsisälle kuninkaan luokse; toiset jäivät oven taakse. Kuningas otti\nkarhun hyvästi vastaan ja kysyi: \"onko majassani kaikki sinulle\nmieleen?\" Karhu vastasi: \"kaikki olisi muuten hyvä, mutta on vaan\nhirmuisen ilkeä haju huoneessanne; eikö teitä hävetä semmoisessa\nhajussa eläminen?\" Jalopeura sivalsi karhua korvalle, että tämä lensi\nmaahan, ja sanoi: \"uskallatko sinä, heittiö, omaa kuningastasi\npilkata!\" ja löi karhun kuolijaksi. Nyt läksi susi sisään, arvellen\nviisaampi ollaksensa, mutta repo jäi vielä odottelemaan, mitä\ntapahtuisi. Sudenkin otti jalopeura hyvästi vastaan ja kysyi häneltä\nsaman kysymyksen, jonka karhultakin. Suden silmät pyörivät päässä, ja\nhän vastasi: \"oh, armollinen herra, mikä suloinen ja hyvä haju teidän\nmajassanne on, ikään kuin ruusujen ja muiden kukkaisten tuoksu!\"\nJalopeura vetäsi häntä korvalle, sanoen: \"sinä viekastelija, pitääkö\nsinun valhetella minun edessäni, sillä tässä on hyvin ilkeä katku\nhuoneessani\", ja repi suden kuolijaksi. Nyt tuli viimein repo\nkumarrellen kuninkaan eteen, joka kysyi tältäkin, tokko kaikki oli\nhänen mieltänsä myöten. Repo, viisaampi kuin toiset, vastasi: \"kuin\nmikä kuninkaan mieltä myöten on, niin on se minunkin mieltäni myöten.\"\n-- \"Mutta mikäs haju tässä on?\" kysyi jalopeura. Repo vastasi:\n\"armollinen kuningas, elkää panko pahaksi, että siihen en voi mitään\nvastata, sillä tänä aamuna oli kotoa tullessani niin paksu sumu, että\nnenäni kävi tukkeuksiin.\" Naurahtaen sanoi jalopeura: \"sinä ymmärrät\nviisaasti ja kunniallisesti puhua, istu maahan ja syö!\" -- Tämän\nkertomuksen opetuksessa kiittää nyt tekijä revon viisasta käytöstä, ja\nkehoittaa ihmisenkin suurten kanssa yhdessä ollessaan niin tekemään,\neikä kaikkea ulos \"lopisemaan\". Mutta eiköhän karhun suora vastuu\nkumminkaan olisi otollisempi siveyden-opille, vaikka siitä hänelle\nitsellensä ei hyvää lähtenyt?\n\nJuttujen perästä seuraavat Willmann'in kirjassa \"moistatussed\" s.o.\narvoitukset, joita on 125, ja jotka näyttävät olevan rahvaan suusta\notettuja. Niiden merkitys-sana löytyy aina kunkin arvoituksen alla\nalaspäin painettuna. Näiden jälestä tulee \"opetus, kuinka kaikki\nmaarahvas voipi ilman suuretta vaivatta mehiläis-pesiä pitää ja sen\nkautta rikkaaksi tulla, kysymyksissä ja vastauksissa selitetty\", joka\nopetus lienee sitä tarkempi ja luotettavampi, kuin tekijä samasta\naineesta on Saksankin kielellä kirjoittanut erityisen kirjan, ja lienee\nollut, niinkuin useammat hänen virkaveliänsä Wirossa ja Inkerinmaalla\nvielä nytkin ovat, ahkera ja onnellinen mehiläisten hoitaja. Suomen\nkieleen voisivat sanakirjan-tekijät tästä opetuksesta muuttaa ne\nmehiläis-hoitoa koskevat sanat, joita se puuttuu, sillä Wiron kielessä\nnäyttää näitä sanoja alkuperäisesti olevan enemmän kuin Suomessa.\nWiimeiseksi löytyy tässä kirjassa \"opetus, kuinka maarahvaan pitää\nelävänsä hoitaa, että ne ei tule kipeäksi\", j.n.e. Waikka kirjan kieli\nei ole aivan puhdas semmoisista saksalaisuuksista kuin: se pimme\n(saksaksi: Der blinde), _se leitud rahha-auk_ (der gefundene Schatz),\nkaks koerad j.m., juoksee kertomus ylipäätään keveästi ja rahvaan\nkielen mukaan, ja luulisinpa monen nykyisemmänkin kirjoittajan\nWillmann'in kirjoista oppivan lyhyyttä ja selvyyttä. Sekä tämä että\nkirjan viehättävä ja opettava sisällys saattoivat rahvaan siihen niin\nrakastumaan, että sitä, niinkuin jo edellä mainitsimme, painettiin\nkolme painosta, viimeinen v. 1804, ja siinäkin vanhassa ja mustuneessa\nmuodossa, jossa se nyt kulkee rahvaan seassa, vielä luetaan halukkaasti\nja hyödyksensä. Näin mieluinen ei ollut hänen _Ellamisse Juhhataja_,\nTallinnassa 1793, sillä siitä emme tiedä löytyvän kuin tämän yhden\npainoksen. Tässä kirjassa hän koetteli antaa rahvaalle opetuksia,\nkuinka ihmisen kaikissa elämän tiloissa tulee käyttää itseänsä, ja\nperustaa opetuksensa raamatun vakaville lauseille. Merkillistä on, että\nkuin tekijä 3:ssa luvussa useampia kymmeniä sivuja läpitsensä\nkiinnyttää lukijan mieleen kuuliaisuutta, uskollisuutta, ahkeruutta,\nvalppautta ja muita alamaisten ja palkollisten omaisuuksia, ei hänellä\nleivän-isännille ja perheen-vanhemmille ole sanomista kuin vajoota\nkaksi sivua (92-93), joka seikka enemmän kuin mikään muu todistaa\nWirolais-rukan senaikuista surkeata tilaa.\n\nKolmas näistä Kurensaarelaisista, _Luddi Ludse_, joten hän Wiroksi\nkutsuu itseänsä, eli Johan Wilhelmi Lutviki v. Luce, syntyi, niinkuin\nRecke'n ja Napiersky'n toimittamassa: Allgem. Schriftsteller- und\nGelehrten-Lexicon, 3 osan 112 sivulla löytyy kerrottuna (varmaan\nhäneltä itseltään), v. 1756 kaksi kuukautta ennen aikojansa eikä\nollut silloin kuin kuutta tuumaa pitkä! Tästä pienoisesta\nmiehen-taimesta kasvoi kumminkin hyvä ja ahkera kirjoittaja\nWirolaisille. Rosenplänter'in \"apuihin\", jotka meillä tässä ovat\ntämänaikuisten kirjoittajoiden yhteisenä kupo-siteenä, kirjoitti hän\nkaksi lisäystä Hupel'in sanakirjaan (1:ssä ja 10:ssä vihkossa), vaan\nilman sittä löytyy häneltä näiden toimitusten useammassa vihkossa\nkaikenlaisia Wirolaisuutta edestäviä ja selittäviä mietelmiä. 4:ssä\nvihkossa (v. 1815) esittelee hän Wirolaisen Kirjallisuuden Seuran\nasettamista, jonkalainen Seura, enimmäksi osaksi hänen ja\nedellä-mainitun Frey'in toimesta, saikin v. 1817 aikaan Saarenmaan\nlinnassa (Arensburg'in kaupungissa Kurensaarella). Waan sen vaikutukset\neivät vastanneet perustajien toivoja, ja jouduttuansa saarnojen sekä\nmuiden herännäisyys-juorujen lähettämiselle välikappaleeksi on tämä\nseura nukkunut kuoleman uneen jälestä v. 1842, jolloin sitä näemme\nviimeisen kerran mainittavan sanomalehdessä \"Das Inland\", mutta sen\nolo-lupa, postivapaus ja muut oikeudet kuuluvat vieläkin olevan\nvoimassa. -- Luce'n paras ja hänen nimensä rakastetuksi saattanut teos\non Sarema Jutto-ramat, jota edellinen osa painettiin Miitvassa v. 1807,\njälkimäinen Pernossa 1812, ja molemmat uudestansa Räävelissä 1843.\nTämän kirjan sisällys ja tarkoitus on, samoin kuin Willmann'inkin\n\"Juttujen ja Moistatusten\", sekä huvitus että hyöty. 41 kertomuksessa,\njoista useammat ovat vaan muutamia sivuja pitkät, osoittaa hän\ntaitavasti Wirolaisen viat ja puutteet kaikilta puolin, ja kehoittaa\nhänen niin ja niin parantamaan säädyllisen tilansa, lasten\nkasvatuksensa, maanviljelyksensä, asuntonsa, sanalla sanoen, kaiken\nsekä hengellisen että ruumiillisen olonsa. Ja neuvojansa ei hän anna\nsillä röykeällä tavalla ilmi, jolla niinkutsutuissa \"hengellisissä\"\nkirjoissa enimmiten saarnataan ja rahvasta kaiken synnin tekijäksi,\nkaiken ilkeyden rakastajaksi, sätitään. Neuvojen terveellisen teräksen\non Luce kätkenyt kukkais-vihkosiin, ne eivät näytä tulevan suoraan\ntekijältä, vaan ilmautuvat itsen kertomuksen tapauksessa eli lähtevät\nsen jäsenten keskustuksesta. Mitä äkkinäisempikin lukija tekijästä\nselvästi näkee, on hänen lämmin hyvätahtoisuutensa ja sydämellinen\nrakkautensa niitä kohtaan, joille kirja on kirjoitettu. Pankaamme tähän\nvielä lisäksi, että tekijän monenkaltaiset elämän-vaiheet -- hän oli\nnim. pappina, lääkärinä, apteekkarina, tuomarina ja viimein koulujen\nkaitsijana -- saattoivat hänelle selvän ja lavean ihmis-luonteen\ntuntemisen, että kertomusten Jyrit, Martit ja Elsat ajattelevat ja\nliikkuvat, kuin myös niiden \"körtsit\" (rouvit), \"möisat\" (hovit) ja\nkylät ovat kuvatut ihan luonnon jälkeen, elikkä semmoisina kuin ne\ntavataan Wiron ja Saarenmaalla, jolta jälkimäiseltä tekijä useasti\nkertoo aivan todenperäisiäkin, kaikille tuttuja tapauksia, pankaamme\ntähän vielä lisäksi, että kieli on puhdasta, kevyttä ja vilkasta, --\nniin arvaa jokainen, kuinka rakastettu tämä kirja on \"maa-rahvaassa\",\neikä ihmetteleisi kukaan, jos sitä vielä vastakin painettaisiin joku\npari eli kolme painosta. Suomalaisen täytyy, tämmöisiä tuotteita\nlöytäessään muussa meitä köyhemmillä Wirolaisilla, huoaten muistella\nsitä orjuutta, jossa meillä \"kirjallisuutta\" enennetään kelvottomilla\nloruilla Ruotsin kielestä, ja epäilys ahdista hänen mieltänsä\najatellessa, että Suomen kielen ahkerimmat ja kustantajille huokeimmat\nkirjoittajat ovat senkaltaisia miehiä, jotka isänmaansa viljelykselle\ntekisivät suuremman hyödyn halkoja hakatessansa eli sontaa vetäessänsä,\nkuin että kirjan-teoksissansa turmelevat ihanaa äitinkieltänsä ja\nrakentavat oman viheliäisyytensä muistomerkkiä. Tästä asiasta olisi\npaljo sanomista, vaan -- painakaamme paha-mieli takaisin poveemme! --\nLuce'n muista Wiron kielellä kirjoittamista töistä ei ole paljo\nmainitsemista, eikä myös hänen moninaisista Saksaksikaan toimitetuista\nkirjelmistänsä. Jälkimäisistä olkoon kuitenkin, tutkijoiden varalla,\nvaan nimeltään mainittu hänen kirjoituksensa Wirolaisten hää-,\nristiäis- ja hautais-tavoista Kotzebue'n toimittamassa Monatsschrift\nfür Geist und Herz, II, siv. 199-215 ja III, siv. 275-287.\nLäheisiltänsä rakastettuna ja kaikilta kunnioitettuna kuoli Luce\nv. 1842.\n\nErinomaisella kunnioituksella on vielä yksi Rosenplänter'in useasti\nmainittuun kokoukseen kirjoittanut mies muisteltava, nim. Reinholti\nJohan _Winkler_ (syntynyt 1767, kuoli 1815). Häneltä löytyy tässä\nkokouksessa ainoastaan runoelmia, nim. 5:ssä vihkossa 9 virttä ja 6:ssa\n12 \"juttua\" elikkä maallista laulua (useammat runollisia kertomuksia,\njosta nimi). Ilman sittä antoi hän painosta erinäisenä kirjana ulos\n_Eesti-ma Mawäe söa-laulud_, Tallinnassa 1807, joita sotalauluja on 5\nkappaletta, ja sitä ennen v. 1806 uuden katkismuksen, jonka lopussa\nmyös löytyy 14 \"vaimolikko\" (hengellistä) laulua. Hänen teoksensa eivät\nsiis ole kokonsa puolesta isot, mutta sitä suuremmat arvoltansa.\nWaikka hänen hengelliset virtensä ja parain osa maallisiakin laulujansa\nnäyttävät olevan vaan käännöksiä eli mukaelmia, ei se kumminkaan\nvähennä hänen arvoansa. Sillä joka voipi josko vaan toisenkin ajatukset\nvielä raakaan ja nykyisempiin runo-muotoihin tottumattomaan kieleen\npukea niin taitavasti, niin kielellensä väkivaltaa tekemättä kuin\nWinkler, sillä pitää jo itsellänsäkin olla jonkunlaiset runoilijan\nlahjat ja ansaitsee maanmiehiltänsä paljo suuremman kiitoksen kuin jo\nsivistyneessä kielessä keskinkertainen itsenäinenkin runoilija.\nWinkler'in juttujen seassa löytyy myös Wiron-kielinen käännös hyvin\ntutusta Bürger'in tekemästä _Lied vom braven Mann_, jossa B.\nihmeellisellä taidolla kuvailee, kuinka eräs kevät-tulvasta paisunut\njoki särkee poikitsensa kulkevaa siltaa kummankin pään, jota siltaa\narkku toisensa perään rumahtaa kuohuvaan virtaan, ja ainoastaan\nkeski-kohta vielä seisoo pystyssä. Mutta sitäkin nytkyttävät jo virran\nväkevät aallot, ja mikä hirmuinen näkö rannalla seisovalle rahvaalle!\nse onnetoin tullimies, joka elää perheenensä tälle arkulle rakennetussa\npienoisessa tullimajassa, ei ole päässyt pakoon ja on nyt vaimonsa ja\nlastensa kanssa surkeasti hukkumassa. Pelastamaan näitä ei kukaan\nvirran vallattomalta ryöpyltä uskalla lähteä, ja aina varmemmaksi, aina\nlähemmäksi tulee kuolema tullimiehelle. Silloin ratsastaa rahvaan\nsekaan eräs \"krahw\" (kreivi) raskas rahakukkaro kädessä, ja huutaa:\n\"ken tölnerin (tullimiehen) pelastaa, sen oma on tämä kukkaro\". Mutta\nrahvas seisoo vesissä silmin ja ääneti, ja henkeänsä kaupalle ei kukaan\nuskalla lähteä. Wiimein nähdään\n\n    Üks külla-mees, kes tee peäl,\n    Kes on kül alva riiettes,\n    Kel agga öige wahwa meel,\n\n\"yksi kylänmies (joutomies?), joka on matkalla, joka kyllä on halvoissa\nvaatteissa, vaan jolla on oikein luja mieli\", astuvan venheesen, ja\nJumalan nimessä alkaa hän kuohuvan ja tyrskyvän kosken läpi pyrkiä\nsillan jäännökselle. Se onnistuukin, ja onnellisesti tuopi hän sieltä\nlastinsa rantaan. Kolmasti soutaa hän tämän välin edes takaisin, kunne\njoka henki on pelastettu, ja muutaman silmänräpäyksen perästä\ntorkahtaakin viimeinen arkku siltaa tullihuoneen kanssa virran\nsyvyyteen. Ja seuraavalla tavalla laulaa Wirolainen kääntäjä sitten\ntämän ihanan laulun loppua:\n\n    Kes on, kes on se au wäärt mees?\n    Mo kallis laul, nüüd ütle sa!\n    Eks polle se mo küllamees,\n    Kes surmaga läks woitlema?\n    Ehk teggi ta sedda, et kottides\n    Kuld-rahha ni maggusast ellises?\n\n    \"Siin\", hüdis krahw, \"mo armas wend!\n    Siin on so palk, mis tenind sa!\"\n    Eks krahw nüüd heldest könnelend?\n    Eks helde temma südda ka?\n    Ja siiski on üllem mo küllamees,\n    Ehk temma kül näoto riettes.\n\n    \"Ma olen töest waene kül,\n    Ma pole siiski nälga näind;\n    Se rahha jagga tölneril,\n    Kes nüüd on keigest ilma jäänd.\"\n    Ni ütles ta inglide heälega\n    Ja omma teed läks ta siis römoga.\n\n    Oh se on maggus kuulda teäl,\n    Kui ausast mehhest laultakse;\n    Ja kellel ial öige meel,\n    Mu palgast se ei holige.\n    Ön mul et ma öppinud laulama,\n    Et ausa meest lauldes sain kitada.\n\nSuomeksi: \"ken on, ken on se kunnian arvoinen mies, kallis lauluni,\nsano nyt sä! eikö se ole mun kylänmieheni, joka kuolon kanssa läksi\ntaistelemaan? Eli teki hän sen (sentähden), että kukkarossa kultaraha\nhelisi niin viehättävästi? -- 'Tuossa', huusi kreivi, 'tuoss'on\npalkkasi, jonka olet ansainnut!' Eikös kreivi nyt lausunut suloisesti,\neikös hänen sydämensä myös (ole) suloinen? Ja kuitenkin on ylempi mun\nkylänmieheni, vaikka hän kyllä on halvoissa (näöttömissä) vaatteissa.\n-- 'Ma olen todella köyhä kyllä, en ole kuitenkaan nälkää nähnyt;\njakakaa se raha tullimiehelle, joka nyt on kaikesta tyhjäksi jäänyt.'\nNiin sanoi hän enkelien äänellä ja läksi riemulla tietänsä (astumaan).\n-- Oh, suloinen on se täällä kuulla, kuin kunnian miehestä lauletaan,\nja kellä ikänänsä oikea mieli on, se ei huolikaan muusta palkasta.\nOnni mulla (on se), että olen oppinut laulamaan, että kunnian miestä\nsain laulaen kiittää.\"\n\nWinkler'in sotalauluilla, jotka jo ammoin ovat ikäskuin rahvaan vereen\nyhdistyneet, on nyt tänä sotaisena aikana ollut tilaisuus uudistua, ja\nuseamman kuin yhden kerran kuuli tämän kirjoittaja syksyllä v. 1854\nniiden rekruutti-pulkkien, jotka Tartosta läksivät Riikaan marssimaan,\nsuruisella äänellä vetävän hänen jäähyväis-lauluansa. Kuin tämä laulu\non alkuperäisestikin Winkler'iltä ja muuten paras koko kokouksessa,\nniin painatamme sen kokonansa tähän ynnä suorasanaisen suomennoksen\nkanssa, valittaen sitä vaan, ett'emme Wirossa ollessamme saaneet\ntilaisuutta sitä rahvaan suusta kirjoittaa, sillä yksinäisten tekemät\nrunoelmat, josko hyvätkin, paranevat laulaen, niinkuin meilläkin kansa\nlaulaa Gottlund'in virsiä paljoa parempina, kuin joina ne hänen\nkirjoissansa löytyvät.\n\n    Jummalaga-jätmisse laul.\n\n    Nüüd, mehhed, olge tuggewad!\n    Üks kibbe tund on kä:\n    Meid kutsub sötta söa-heäl,\n    Ja keik, mis meil on armas weel.\n    Jääb meist nüüd järrele.\n\n    Mei' ümber seisab hulgakest\n    Üks kallis rahwoke,\n    Ja Jummal on meid sellega\n    Jo kokkoliitnud werrega;\n    Nüüd temmast lahkume.\n\n    Siin andwad hallid wannemad\n    Kät nuttes poiale,\n    Seäl seiswad wennad, öed ka,\n    Ja söbrad nabri-meestega,\n    Keik nutwad ärdaste.\n\n    Ja oh! kui näotumaks läind\n    Se pruut ja norike!\n    Ja naeste kissa ikka peäl\n    Ja laste halle mutto-heäl\n    Käib läbbi süddame.\n\n    Sepärrast, mehhed, ruttagem,\n    Ja wötkem lahkuda!\n    Se wiwitus, waat! agga teeb\n    Et südda wägga raskeks jääb.\n    Ja ei woi parrata.\n\n    Siis jäge Jummalaga nüüd!\n    Teil olgo kindel meel!\n    Ja uskuge, et Jummal teid\n    Ni hästi aitab, kui ka meid:\n    Sest ta on siin ja seäl.\n\n    Tei' eest nüüd sötta lähheme\n    Ja meie Keisri eest:\n    Se mötte teeb meid tuggewaks,\n    Ja kautab ka sutumaks\n    Keik kartust süddamest.\n\n    Et hoopligo siis waenlane!\n    Ta tulgo wihhaga!\n    Kui teie peäle mötleme\n    Siis löme wasto wappraste,\n    Ja Jummal meiega.\n\n    Kes langeb meie seltsi seest,\n    Se hüab surres weel:\n    \"Oh, wennad, mehhed, woitlege!\n    Nüüd Issa-ma peäl mötlege!\"\n    Ja surreb römoga.\n\n    Kui waenlane siis hirmo saand,\n    Ja lahkub igga poolt;\n    Siis tänname keik süddamest\n    Suurt Jummalat, kes teie eest\n    Ka heldest kannud hoolt.\n\n    Nüüd jäge Jummalaga keik!\n    Teil olgo kindel meel!\n    Ja uskuge, et Jummal teid\n    Ni hästi aitab, kui ka meid:\n    Sest ta on siin ja seäl.\n\nSuomeksi:\n\n\"Nyt, miehet, olkaamme tukevat, hellä hetki on (nyt) kädessä; meitä\nkutsuu sotaan sodan ääni, ja kaikki, mikä meille on vielä rakasta,\njääpi nyt meistä jälelle. -- Meidän ympäri seisoo joukottain kallis\nrahvahainen, ja Jumala on meitä sen kanssa yhteen liittänyt veressä,\nnyt eroamme siitä. -- Tässä antavat harmaat vanhemmat itkien\nkättä pojalle, tuolla seisovat veljet, sisaretkin, ja ystävät\nnaapurin-miesten kanssa, kaikki itkevät hartaasti. -- Ja oh, kuinka\nnäöttömäksi (ilman ulko-näöttä) tuo morsian ja nuorikko on lähtenyt\n(tullut)! ja vaimojen huuto aina päälle, ja lasten surkea itkun ääni\nkäypi läpi sydämen. -- Sentähden, miehet, joutukaamme, ja ottakaamme\nerota! Tämä viivytys, katso, tekee vaan, että sydän sangen raskaaksi\njääpi, ja ei voi parata. -- Siis jääkää Jumalan kanssa nyt! teill'\nolkoon kiintelä mieli! Ja uskokaa, että Jumala teitä niin hyvästi\nauttaa kuin meitäkin; sillä Hän on tässä ja tuolla (s.o. joka\npaikassa). -- Teidän edestä nyt sotaan lähdemme ja keisarimme edestä:\nse ajatus tekee meitä tukevaksi, ja kadottaa lopenkin kaiken pelon\nsydämestä. -- Totta ylpeilköön siis vihollinen! Hän tulkoon vihan\nkanssa! Kuin teidän päälle ajattelemme, niin lyömme vapperasti vastaan\nja Jumala meidän kanssa. -- Joka meidän joukosta lankee, se huutaa\nvielä kuollessansa: 'oh, veljet, miehet, kamppailkaa! nyt isänmaan\npäälle ajatelkaa!' ja kuolee riemulla. -- Kuin vihollinen sitten on\nkurituksen saanut ja hajoo joka puolelta; sitten kiitämme kaikki\nsydämestä suurta Jumalaa, joka teidänkin edestä on hellästi kantanut\nhuolta. -- Nyt jääkää Jumalan kanssa kaikki! teill' olkoon kiintelä\nmieli! ja uskokaa, että Jumala teitä niin hyvästi auttaa kuin meitäkin;\nsillä hän on tässä ja tuolla.\"\n\nMaanmiehuuden tähden voimme viimeksi nimittää kaksi Suomalaistakin,\njotka Rosenplänter'in \"apuihin\" ovat kirjoittaneet, nim. A.I.\n_Arvidsson'in_ ja K.A. _Gottlund'in_. Edelliseltä on 15:ssä vihkossa\nkirjoitus: _Ueber die ehstnische Orthographie_, jossa hän selvästi\nosoittaa vaillinaisuudet Wiron senaikuisessa kirjoitus-muodossa ja\nkehoittaa Wirolaisia kirjoittamaan kieltänsä Suomen kielen tavalla.\n18:ssä vihkossa taas antaa hän tarkan selityksen eräästä Tukhulmin\nkuninkaallisessa kirjastossa löytyvästä käsikirjoituksesta,\nkirjoituksessa: _Beschreibung eines ehstnischen Manuscripts des neuen\nTestaments in den Königlichen Bibliothek zu Stockholm_. Samassa\nvihkossa on Gottlund'iltakin kirjoitus Wirolaisesta sanasta _penikoorm_\n(peninkuorma). Rosenplänter oli nim. eräässä edellisessä vihkossa\nkysynyt, mistä tämä sana tulee ja arvellut sen merkitsevän Saksaksi\n_Hundfuhre_, johon nyt Gottlund tässä kirjoituksessansa ei tyydy, vaan\npäättää kysymyksessä olevan sanan tulevan ruotsalaisesta _penning_ ja\nsuom. _kuorma_, joka arvelu kuitenkin on hyvin vähän uskottava.\nEräässä Maamiehen Ystävän vuosikerrassa löytyy samasta sanasta kuin\nmyös sen länsisuomalaisesta muodosta _peninkulma_ älykäs selitys\n_Suomen Rantalaiselta_ (Tohtori Samuel Roos'ilta), joka muistaakseni on\nyhtäpitävä Rosenplänter'in arvelun kanssa. --\n\nNäin olemme ison joukon Wiron nykyisemmän kirjallisuuden paraimmia\nkirjoittajoita tavanneet Rosenplänter'in \"avuissa\" ikäskuin yhteisessä\nkokouspaikassa, ja hänen toimituksensa tätä aikakautta muistellessamme\nyhteisenä siteenä pitäneet. Jos nyt tämän kirjallisuus-historiallisen\nkupomme viimeinkin tahdomme saada kiini sidotuksi, niin voimme sen\nsidettä vielä muistella ja Rosenplänter'illä alottamamme kappaleen\nhäneen lopettaakin. \"Avut\" eivät nim. likimaillenkaan tyydyttäneet eli\nväsyttäneet hänen kirjoitus-haluansa. Paitse niitä on hän painosta\ntoimittanut saarnoja, lauluja, kirjoituksen-opin Wiron ja Lätin\nkieleksi y.m., ja käsikirjoituksina jätti hän jälkeensä saarnoja,\nrukouksia, lastenopetus- ja moninaisia kieliopillisia kirjoja. Wiron\nkirjallisuuden-historiassa on Tarton Wirol. Seuralla häneltä enempää\nkuin _sataa_ tiheään kirjoitettua arkkia iso käsikirjoitus, nimeltä\n_Bibliotheca esthonica_, jossa hän arvostelemalla luettelee kaikki\ntämän kirjallisuuden tuotteet ja myös kaikki Wiron kieltä koskevat\nkirjat vuoteen 1844 asti, josta käsikirjoituksesta Wiron kirjallisuuden\nvastaisille historioitsijoille varmaan on oleva verratoin apu.\nWiron kielen sanakirjaa on hän myös jättänyt jälellensä useampia\nsatoja arkkia, mutta tämä käsikirjoitus ei ole hänen perillisiltänsä\nvielä tullut mainitulle Seuralle, vaikka tämä niiltä osti\nRosenplänter-vainajan sekä kirjaston että kaikki käsikirjoituksetkin.\nJos nyt hänen verrattoman kirjallisen toimensa lisäksi muistelemme,\nettä tämä erinomainen mies oli ahkera kirkkoherrakin, joka itse piti\nhuolen seurakunnastansa, asetti rahvaan-kouluja ja teki niihin\nitse kirjatkin, että hän piti huolta yksin Pernolaistensa\nhuvituksistakin;[7] niin emme suinkaan voi sanoa hänen viettäneen\naikaansa jouten. Tosin ovat hänen käsialansa useimmiten vaillinaiset,\ntosin puuttuu häneltä monestikin oikea arvostelu-taito, niin että\napuihinsakin on sekä itseltään että muilta painattanut monta\nkirjoitusta, jotka painamista eivät ansainneet, tosin ei hän aina ole\nvarma Wiron kielessäkään. Waan kuitenkin on hän ahkeruudellansa ja\nsammumattomalla rakkaudellansa paljo hyvää matkaansaattanut tälle\nkirjallisuudelle, ja sen historiassa ei hänen töitänsä eikä nimeänsä\nvoida monessa miespolvessa unhotuksiin jättää.\n\n\n\nIII.\n\nMasing.\n\nWaikka edellä mainitut kirjoittajat, niinkuin olemme nähneet,\njotensakin vahvassa määrässä enensivät niin hyvin Wiron kielen\ntuntemista kuin sen kirjallisuuttakin, kirjoittivat he tätä kieltä\nkuitenkin vielä vanhaan, pipliän käännöksestä ja Hornung'ilta perittyyn\ntapaan, ja jos joku heistä, niinkuin esim. Knüpffer, havaitsikin että\nkirjakieli vielä hyvin vaillinaisesti kuvasi puhekielen, eivät he\nuskaltaneet ruveta kerran tavaksi tullutta, kansan mieleen juurtunutta\nkirjoitusmuotoa perin-pohjaisesti korjailemaan eli muuttamaan. Se työ\noli määrätty Otto Wilhelmi _Masing'in_ tehtäväksi, jonkatähden hän,\nvaikka kyllä yhdenaikuinen edellisten kanssa ja myös Rosenplänter'in\nesikuva, ystävä ja apulainen, tässä kertomuksessa ansaitseekin\nerinäisen muistelemisen.\n\nMasing syntyi v. 1763 Lohosuun seurakunnassa ei kaukana Wiron ja\nLihvinmaan rajasta, kävi ensin Narvan koulussa ja tutki sitten Halle'n\nYliopistossa jumaluusoppia. Tuli v. 1788 Ligandusen (saksaksi:\nLuggenhusen) ja v. 1795 Mahon eli Nigolan (s. Maholm) Wironmaalla\nolevien seurakuntain papiksi, josta viimeisestä hän v. 1815 muutettiin\nkirkkoherraksi Eeksen seurakuntaan Liivin maalla ja lähellä Tarton\nkaupunkia. Tässä kuoli hän Tarton rovastikunnan rovastina, v. 1832.\n\nJo v. 1795 antoi Masing ensimäisen kirjoittamansa ulos, nim. aapisen:\n_ABD ehk luggemise ramat lastele_, jossa hän jo poikkesi entisistä ja\ntavallisista luuloista ja koetti lasten lukemaan opettamisen perustaa\nuudelle ja paremmalle kannalle. Waan hänen kirjallinen vaikutuksensa\nalkaa vasta hänen tultuansa Lihvinmaalle, jossa se läheinen Opistokin,\njolle hän myös latinaisessa lauseessa v. 1802 oli tervetulijaiset\nsanonut, lienee osaltansa elähyttänyt ja liuvontanut hänen\nkirjantekijä-haluansa. Wuonna 1816 antoi hän ulos: _Esthnische\nOriginalblätter für Deutsche_, 1 Heft. Tällä kirjasella, eli\noikeimmiten sillä kirjarivillä, jonka ensimäinen vihko tämä oli, oli\nkahtalainen tarkoitus. Ensiksi tahtoi hän siinä antaa semmoista\nlukemista Wiron kielellä, joka olisi maajasta sivistyneemmillenkin\nlukijoille ja näin saattaa ja auttaa niitä, joille tämän kielen\ntunteminen oli välttämätöin, sitä paremmin oppimaan. Tätä varten löytyy\nkirjan jälki-puolessa oudompien sanojen ja puheen-parsien selityksiä\nsekä kieliopillisia muistutuksia, joista jälempänä enemmän. Ja toiseksi\ntarkoitti hän sivistää itseä kieltäkin, käyttämällä sitä semmoisissa\naineissa, joiden toimittamiseen sitä tähän asti oli pidetty liian\nraakana ja kömpelänä. Näin on tämän ensimäisen vihkon sisällys\nenimmäksi osaksensa Saksalaisten ja varsinkin heidän kirjallisuutensa\npuolustusta Ranskalaisia vastaan, ja molemmat tarkoituksensa on tekijä,\nmeidän katsoessa, niin paljo kuin sen muutamilla kymmenillä sivuilla\nvoi tehdä, runsaasti täyttänyt, sillä vilkkaalla kynällä ja lavealla\nmolempain kirjallisuutten tuntemisella esittelee hän niiden edut ja\nviat, ja käyttää kieltä kaikista kirjallisuuden aineista puhuessansa\nniin keveästi, että sitä oikein riemulla lukee. Kummasteleminen ei\nollutkaan vähäinen kuin tämä kirja joutui yleisön käteen. Sitä ei olisi\nuskonut, että Wirolais-luntuksen kielellä voipi niin selvästi toimittaa\nkorkeampiakin aineita kuin mikä päivätöiden ja arennin suorittamiseen\nkuuluu! Tämä oli hämmästyneiden Saksalaisten yhteinen huuto kirjasta,\nja se ihmetytti heitä vielä enemmän, että Masing sanoo sen suoraan\nWiroksi kirjoittaneensa (josta sen nimikin), ei ensin Saksaksi\najatelleensa ja sitten kääntäneensä, joten useampi sitä ennen\nkirjoittaneista vielä oli tehnyt. Kuitenkin mahtoi yleisössä yhden osan\nkateus ja toisen entisiin epäluuloihin sitkistynyt luonto, jotka\nmolemmat eivät missään ole niin suuret kuin tässä naapuri-maassamme,\nrauaista Masing'in tässä kirjassa tehdyn yrityksen Wiron kielen\nsivistämiseen, koska tämä ensimäinen vihko jäi toimituksen\nviimeiseksikin. Tosin ilmoittaa hän Rosenplänter'in \"avuissa\" v. 1817\njatkavansa tällä kirjalla alotettua edesottoa toisella, aikakautisella\nkirjalla, jonka nimeksi hän panee _Kritisches Journal der ehstnischen\nSprache und Literatur_, vaan kuin tämä ilmoitus otettiin yhtä\nkylmäkiskoisesti vastaan kuin edellinen kirjakin ja tilaajia ei\nilmautunut tarpeeksi asti, kuoli sekin yritys jo ennen syntymistänsä.\n\nMasing'in kirjoitus-halua ei se kuitenkaan kuolettanut, mutta nyt\npäätti hän etsiä yleisönsä laveammalta ja alempata, nim. itsestä\nrahvaasta. Niin toimitti hän rahvaan hyväksi kirjan _Pühhapäva\nWahheluggemised_ (pyhäpäivän välilukemiset), jonka \"essimene jaggu\"\nilmautui v. 1818. Sen ilmoituksessa sanoo hän katkeralla mielellä\nnähneensä, kuinka rahvas yleisesti vietti pyhäpäivänsä joko\nluontokappaleen tavalla torkkuen eli \"körtsissä\" ruumiillisen ja\nhengellisen olentonsa viinalla turmellen, ja tahtoi nyt tässä kirjassa\nheille antaa jumalisen lukemisen väliin luettavaa huvittavaista\nlukemista. Wielä kansallisemmalla kielellä kuin edellä mainitussa\nkirjassa antaa hän näissä lukemisissansa selviä tietoja vieraista\nmaista ja niiden tuottamista, ja olletikin asettuu hän Itä-Indian\nluonnon rikkaudesta ja kansan merkillisestä omituisuudesta puhumaan.\nTotisesti hyödyttävä rahvaalle on se, että tekijä joka paikassa, jossa\nse käy laatuun, asettaa vierasten maiden, kansojen ja tuotteiden\nselittämisen pipliän kanssa yhteyteen ja näyttää millä nimellä,\nvertauksella eli muuten niistä mitäkin raamatussa mainitaan, näin\nkeventäen monin paikoin pyhän kirjan ymmärtämisen yksinkertaiselle\nlukijalle. Ja syvän kunnioituksen tekijätä kohtaan herättää lukijan\nmielessä se koko kirjan läpi juokseva ajatus, että, olkoon ihminen\nluotu joko Lapin kylmille tuntureille eli Ahrikan kuumille\nhietakankaille, niin on Luojan lempeys hänelle kussakin tilassa suonut\nkylliksi onnen ja tyytyväisyyden ainetta ja pitää hänestä alinomaa\nrakkaan huolen, jos hän vaan hänen lahjojansa ja rakkauttansa\nei itse hylkää luotansa. Oikein selvää käsitystä tämän kunnollisen\nkirjan sisällyksestä emme luule lukijan muuten saavan kuin sen\nsisällys-luettelosta; sen pää-kappalten päällekirjoitukset ovat siis\nseuraavat: Inimisest; Morid ehk Murjanid; Laplassed; Kamtsatkalased\n(jossa osakkeessa hän myös puhuu valaskalan pyytämisestä ja\nKröönlannilaisista sekä Wirossakin levenneestä \"Weljesten\" eli\nHerrnhut'ilaisten uskon-lahkosta); Idda- ehk vanna India (joka luku\nkestää kirjan loppuun asti ja jossa tekijä selittää) sen kalliit kivet;\nAsbestin; Perlid; Tuukrid (sukeltajat); Tuukri kollod (sukelluskellot);\nRiis; Suhkur; Kohvi; Pippar; Kannel; Muskat; Palmipu, Tatli-palmid,\nSago-palmid; Leiva-pu; Pisangi-võssu (vesa); Poomvil (pummuli);\nElevant; Krokodil; Kiskjad (pedot); Boa; Sidi-uss (silkki-mato);\nHommiko-ma Kilid (itämaan heinäsirkat); Wessipask ehk Weepüksid,[8]\nMäär-kas (marakatti); Ahvid (apinat), ja viimeiseksi Indian-rahvas,\njossa tekijä antaa lyhykäisen, vaan huvittavan kertomuksen tämän kansan\nomituisista tavoista, lajista ja muista. Kokonansa on kirja 168 sivua\niso.\n\nSe vaikutus, jonka se teki rahvaassa, oli sangen suuri. Joka haaralta\nsai Masing kiitos-kirjoja koulumestareilta ja sivistyneemmiltä\ntalonpojilta, joista kirjoista Rosenplänter on muutamia, ynnä eräiden\nsamasta aineesta hänellenkin kirjoitettujen kirjojen kanssa, julaisnut\n\"apujensa\" 16:ssä vihkossa siv. 64 ja seur. Niistä näkyy, että tylyksi\nja kiittämättömäksi sätitty Wirolainen voipi tulla liikutetuksi ja\nymmärtää kiitollisuuttakin osoittaa, missä näkee hänen parastansa\ntodella tarkoitetun. Tekijän uudennukset kirjoitusmuodossakin, joista\njälempänä tulemme enemmän puhumaan, näyttävät kirjankirjoittajat\nhyvästi ymmärtäneen ja tunnustavat ilolla kielenmukaisiksi ja\ntarpeellisiksi. Tätä kirjan hyvää vastaanottoa katsellessamme täytyy\nmeidän kummeksia, minkätähden tekijä ei toistakin osaa painosta\ntoimittanut, josta hän kumminkin viimeksi mainitussa paikassa\nRosenplänter'in \"apuja\" jo antaa ilmoituksen ja joka oli sisältävä\nkertomuksen Länsi-Indian ihmisistä ja luonnosta. Warmaan estivät hänen\ntätä tekemästä muut työnsä ja toimensa, kukaties raukasivat\nvastustelijoidenkin sekä suulliset että kirjalliset, sekä salaiset että\njulkiset vainoamiset hänen voimaansa. Mutta Wirolaisten sivistykselle\nja kielelle oli siitä suuri vahinko, että tämä hyvä kirja jäi\njatkamatta.\n\nRahvaan lukutaidon parantaminen oli hänellä kumminkin aina mielessä.\nJo seuraavana vuonna, eli 1819, antoi hän ulos Kaks Ria-ma Katekismusse\nümberpannemise katsed, ja Wanna seäduse sündinud asjad s.o. vanhan\ntestamentin uskon-historian. Samana vuonna otti hän myös Wiroksi\nkääntääksensä kaikki hallituksen kansaa koskevat asetukset ja\nkuuluutukset, jota virkaa hän toimitti vuoteen 1827 asti. Painavin\nja suurin (204 sivv. 4:ssä) hänen töistänsä tässä virassa on\n_Lihvlandi-maa Tallorahva Seädus_, painettu v. 1820, se asetus,\njossa hallitus lähemmin määräsi, talonpojat peri-orjuudesta\nvapautettuansa, heidän tulevan tilansa ja keskuutensa maan-isäntien\nkanssa. Tätä käännöstä pitää Masing parasna kirjoittamanansa, ja\nonkin sillä suuri arvo sentähden, että siinä löytyy iso joukko uusia\nlaki-nimityksiä Wiron kielellä ja että se perusti tämän kielen\nlaki- ja pöytäkirja-muodon, sillä sitä ennen ei Wirolaisen enemmän\nkielessä kuin yhteisessä elämässäkään löytynyt paljo laiksi\nsanottavaa. Myös hallitus ymmärsi antaa tälle työlle arvonsa ja\nMasing tehtiin sen edestä Wladimirin Tähtikunnan 4:nen luokan\njäseneksi. Tämän vapauttamisen muistojuhlana, jota aina vieläkin,\nniinkuin edellä näimme, hartaudella vietetään, piti hän samana vuonna\ninnokkaan ja jalon saarnan, jonka hän myös silloin painatti nimellä:\n_Jutlus, mis Priuse kulutamise päval, 12:mal Martsil 1820 piddanud_\nj.n.e. Pienen kirjasen valekuolleista, ulosannettu sisällisten\nasioiden ministeristöltä, vironsi hän samoten mainitun vuoden\nkuluessa.\n\nSeuraavana vuonna, taikka 1821, oli Masing'in taito vielä\nhedelmällisempi Wiron kirjallisuudelle. Nyt toimitti hän nim. painosta\n38 suurta lukemisen _lehteä_, tehdyt rahvaan kouluja vasten, joita\nmainitussa vapauden asetuksessa annetusta käskystä tällöin ruvettiin\nperustamaan. Masing, joka näissä lehdissä alkaa lapsen ensimäisestä\nopetuksesta ja johdattaa häntä siksi kunne hän on selvä ja tarkka\nlukija, tahtoi niiden kautta saattaa uuden kirjoitusmuotonsa juureen\nasti, sillä vastustelijat vetivät tavallisesti esteeksi hänen\nuudennuksiansa vastaan sen, että ne muka sokaiseisivat kirjat\nrahvaalta, joka ei ollut tottunut semmoisiin. Luku-taulujen\nselitykseksi ja koulumestarin johdatukseksi antoi hän monta hyvää\nneuvoa niitä seuranneessa pienessä kirjasessa: _õppetus kuida neid\nluggemise lehti kassuga prukida_ (opetus kuinka näitä lukemisen lehtiä\nhyödyllä käyttää). Wielä iloisempi sanoma Wirolaisuuden ystäville oli\nhänen tänä vuonna alottamansa _Maarahva-Näddala-leht_. Wiron kielellä\nei ollut tähän asti tullut muita sanomalehtiä ulos kuin v. 1806\nOldekop'in ja Roth'in toimittama _Tarto-maa rahva Näddali Leht_, joka\nkuitenkin kuoli jo samana vuonna, annettuansa 41 numeroa. Masing'in\nviikko-lehteä tuli, 52 numeroa vuodessa, kukin numero puolesta arkista\nisossa 8:ssa, yhteensä neljä vuosikertaa, nim. v. 1821, 1822, 1823 ja\n1825. Mikä sen keskeytti tulemasta v. 1824, sitä emme tiedä, vaan\nisosti emme erehtyne, jos sanomme siihen ulkonaisten vaikutusten olleen\nsyynä. -- Tämän viikkosanoman sisällys on melkein yhdenlainen kuin\nsisällys Becker'in samaan aikaan toimittamissa Turun Wiikkosanomissa,\njotka Masing myös tunsi ja joita hän eräässä kohden samoin kuin samana\nvuonna alotettua lättiläistäkin rahvaan-lehteä kiittää onnellisiksi\noman lehtensä rinnalla sentähden, että niillä on ottajoita tarpeeksi\nasti, jota etua itsellänsä ei sano olevan. Kotimaan tapaukset,\nmerkillisemmät sattumat ja löydöt ulkomailla, luonnon ihmeiden selitys,\nWiron kirjallisuuden paraimmat työt ja työmiehet, tämmöisiä ovat\nMasing'in Näddala-Lehden aineet. Kuin vakaisempien ainetten kanssa\nvälistä myös tulee \"moistatuksia\" (arvoituksia), laulun-sipaleita ja\nmuuta \"naljakkata juttua\", kuin kieli tulveilee rikkaudesta ja\nonnistuneista lauseista, lukee tätä lehteä vielä nytkin mielellänsä ja\nkielentutkijalle on siitä melkein ammentamatoin lähde. Sen lakastuttua\nvuodelta 1825 ei Wiron kielellä ole tullut muuta sanomalehteä kuin se\njo sitä ennen myös Masing'in alottama Tallorahva Kulutaja, jota\nhallituksen puolesta toimitetaan Riiasta, numero vaiko kaksi\nkuukaudessa, ja jossa ei löydy mitään muuta kuin asetuksia ja oikeutten\nkuuluutuksia. Ulkonaiset syyt ovat estäneet muunlaista rahvaan\nviikkosanomaa ulosantamasta.\n\nPaitse viikkosanomatansa toimitti hän v. 1823 painosta luvunlasku-opin\nnimellä: _Arvamise-Ramat, koolmeistritte ja kolilaste kassuks_, jota ei\nkuitenkaan kiitetä erinäiseksi hyväksi muun kuin kielen puolesta.\nParempi oli hänen samana vuonna toimittama _Täieline Abd-ramat, kust\nmaakele luggemist õiete õppida_. Tänä vuonna alotti hän myös almanakan\nulosantamisen nimellä: _Maarahva Kalender ehk Täht-ramat_, jota sitten\ntoimitti vielä kolme vuosikertaa, elikkä vuosilta 1824-1826. Niinkuin\njälempänä saamme nähdä, on tämä kirjallisuuden haara hyvin viljelty\nWirossa ja vuotisten tähti-raamattujen kanssa saapi rahvas huokeasta\nhinnasta kaikenlaista hyvää lukemistakin parailta kirjoittajiltansa.\nMasing'in kalenderiloissa löytyy paitse tavallista almanakkaa noin 40\nsivua kussakin vuosikerrassa kotimaan-maatieteellisiä ja historiallisia\nsekä myös lääkitystaitoon kuuluvia kirjoituksia. Ensimäisessä ja\ntoisessa vuosikerrassa on hyvin kiitetty ja kiitettävä historia Pietari\nensimäisestä, jonka aikana maa tuli Wenäjän vallan alle ja joka\nsentähden Wirolaisellenkin on muita hallitsijoita merkillisempi. Sekä\nnäyttääksemme Masing'in kirjoitus-muotoa uusine merkkinensä että itsen\naineenkin tähden otamme tästä Pietarin historiasta tähän seuraavan\nkertomuksen Narvan tappelusta. Kuin puolet Ruotsin sotaväkeä tässä\nmuistettavassa tilassa olivat Suomalaisia, niin emme luule lukijan\npahaksuvan otteen pituutta, ja jälestä seuraavan suomennoksen olemme\nuseammallenkin lukijalle katsoneet tarpeelliseksi.\n\nNewa jõggi, mis Peterpurri linnast läbbilähhäb, tulleb Ladoga järwest;\nlähhäb Peterpurri kubbernemangust läbbi, ja õtse kõhhe sure merde.\nPeterpurri kubbernemangu nimmetati énnemuiste Ingri-maaks, ja ollid\nRoôtsi kunningad sedda wannal ajal Wenne-maast ärra, ja ennese kätte\nwõitnud. Et sesámma ma üks merreäärne ma, ja lai ja süggaw Newa jõggi\ntemmast läbbi käib, mõistis Peter, et temma rigi ja rahwa kaubaajamise\npärrast tarwis, sedda sowitawat maad jälle taggasi perrida, et ta\nõiguse polest énnesedda Wennerigi perrisma olnud: ja tõusis siis\nselle-pärrast suur sõdda Roôtsi kunningaga, mis kümme aastat aega\nwõttis, ja nimmetakse sedda sureks põhjama sõaks: et pärrast Pohla ja\nDani kunningas, Türgid ja Tatarlased ka sõddima tõusid, ja énnast\nwahhele seggasid. Olli se sõdda meie maale üks ränk ja raske nuhtlus;\ntemma järrele tulli nälg, ja wiimsest katk, mis kõik kihhelkonde\nrahwast aina laggedaks teggi.\n\n1700 aastal küssis Peter Ingri-maad taggasi, agga Roôtsi kunningas,\nKarel XII, olli kahheksatõistkümne aastane noor wällitseja; wapper,\njulge ja tark: temma sõawäggi ma ja merre peäl jo wannastki, omma\nwahwuse, omma wäewàllitsuse, omma õppind sõatje, ja omma targa\nkindralite ja peälikute pärrast kulus; sest, et Roôts jo mitto sadda\naastat hàrritud rahwa ma olli, agga Wennemaad hakkati wast hàrrima,\nkuida sedda sélle sure Keisri teggudest teame, kélle ellust praego\noleme räkimas. Teame ka minnewa aasta tähtramatust, et sel ajal, mil\nPeter wàllitsuse peäle sai, Wenne-maal wägge kül olli, agga,\net saõriistad ja nõud, ja temma sõddimise wisid sesuggused ollid, et\nagga Tatarlaste ja Tùrkidega tappeldes juhtusid wõitma: agga kui õppind\nja parremaste hàrrinend Roôtsi wäega kimpu minna, jubba siis sedda\npeält olli nähha, et wiis ehk kuus meest üht Roôtsi sõameest ei jõudnud\nwõita. Sélle peäle oli Roôtsi kunningas julge; põlgas Wenne riigi\nwägge, ja olli temma pärrast murreta, egga andnud siis ka mitte\nPeetrile Ingri-maad taggasi, et tõine küll ähwardas, omma wäega túlla,\nja sedda wäggiselt wõtta, mis siis Kaarlile Moskwa linnast, 19 Augusti\nku päwal, 1700 aastal, kulutas ja kirjutas. Koggus Keiser\nkahheksakümmend tuhhat meest, ja tuli 9 Septembril Narwa linna álla, ja\notas nüüd muist wägge, mis tahha oli jänud tulema. Kui kõik koius olli,\nsiis làskis Peter issi omma käega, 2:sel Oktobril, essimesest kaks\npombi linna peäle. Agga olli temmal häddast tarwis Pohlamale minna, et\nseälatse kunningaga mõnda nõud piddada, ja ärraräkida, mis keddagi\nparremaste uskund teggewad, kui issi ennast; õmmetige lotas päwast\npäwani linna kättesawad, et kõwwaste temma peäle làsti: agga ollid\nlinna hoidjad, omma wäe-wallitsejaga wahwad mehhed, kes ei andnud\ntemmast jaggu sada.\n\nKõrraga tullid, kuus päwa pärrast Màrti, sõnnumed, et kunningas Karel\nomma linnale sure wäega appi tõttamas ja tulemas. Ükski ei arwand sedda\nwõimaliko olewad; sest ja sellepärrast mitte, et Karel Dani maal Dani\nkunningaga olli söddimas, ja suur hulk wägge Pohla kunninga wasto olli\nseismas, et tedda Riia linna peält ärrakeelda. Peäle sedda süggisene\naeg; kanged pöripäwa marrud, mis ussaldust ei andnud sõawäega üle merre\ntilla; ehk kui se ka wõimalikuks oleks juhtund; siis ollid süggised\nilmad maanteed, mis sel ajal weel wägga sàndid ollid, põhjatumaks\nteinud; ma olli tühjaks södud, ja rahwas süggawa metsadesse pakku\nläinud: nenda, et kõigist mõista ja selgeste sedda olli uskuda, et se\nüks wõimata assi piddi olema, et Narwa linnale Roôtsist ehk majalt\nwägge piddi appi tullema, mis kahheksakümne tuhhandega olleks jõudnud\nwõitelda, ehk nende wasto hakkata. Agga Karel olli küe näddalaga Daai\nkunningat ärrawõitnud, ja temmaga leppind. Kui Stokhõlmi, mis Roôtsi\nkunningate pessalin on, taggasi tulli, tullid temmale Tállinnast ülle\nmerre sõnnumed, et Wenne wäggi Narwa linna ümber pirand, ja tedda\nkiwwikangruks làskmas. Jalla peält wõttis kunningas kaks sadda\ngardisid, ja mõnda tubli kindralit, ja läks laewa peäle, et Tállinna\njõuda; agga wastased tuled ja hirmsad marrud, sündisid tedda Perno; kus\nsiis terwelt, kasawõetud ommakstega, male jõudis. Seält ruttas ratsa\nhobbose Rakwerre, kus pissut wägge, agga üks suur monaait, hobbose- ja\njalla-wäe tarbest seismas olli; wäggi, mis Pernos seisis, tulli tagga\njärrele, ja Tállinnast kutsuti kindral Wellingit kõige omma wäega\nwibimata ka Rakwerre tulema. Kui kõik wäggi, mis liggimailt olli sada,\nkõus olli; siis olli wiis tuhhat meest jalawägge, ja kolm tuhhat\nrüütlit kokkokorjatud. Neid kinnitas noor, wahwa ja wapper kunningas\nsélle sõnmaga, et neile ütles: mehhed neid on paljo, meid on wähhä;\nagga nemmad ei mõista, mis meie mõistame; se on üks weikse karri ja\ntean, et mehhest mehhese, igga üks kümme meest ennese peäle\närrawõidetawaks wõttate. Jah! hüüdsid mehhed wasto, jah! kunningas!\nwõttame; ja nenda hakkas wäggi Rakwerrest Narwa pole likuma.\n\nKulajad ollid Wenne leri sõnnumid tonud, et kunningas sure wäega\ntulemas; agga kindral Scheremetjew waidles wasta, ja ütles: need maad\nsiin pool merd on Roôtsi wäest tühjad, sest, et kõige surem hulk Riia\nlinna on warjamas, ja tõine wäggi ei sanud ülle merre tulema: kui\nkunningas kõik wägge Permost, Tállinnast ehk Tartustki kokkokoggunud,\nsiis ei wõi temma ennam, kui kahheksa ehk, kui õige paljo, ühheksa\ntuhhat meest olla, ja olli ka tark mees õiete küll arwand. Sepärrast\nandis nõu, linna ümber ni paljo wägge jätta, kui tarvis, laagrit, ning\nka linna hoida, et kegi seest wälja saaks tulema, et taggant peäle\nhakkata, ja tõise wäehulgaga àndis nõu kunninga wasto, ja tormades\ntemma wähhäse rahwa peäle minna. Agga ei kiitnud tõised kindralid, egga\nPeter issigi sedda nõud heaks; waid arwati nenda, et Pühhajõele kolm\ntuhhat, ja Sillamäele misámma paljo, agga Waiwaro mäggede peäle kuus\ntuhhat meest wasto sata, kes kàntsi piddid teggema, ja nende tagga\nwaenlaest otama; tedda wässitama; ning kõrwaltkäijate (Flankör)\nlaskmise ja nákkamisega tedda seggama, wiitma, ja temma rahwa hulka\nhaawhawalt wähhendama.\n\nKarel, kui Pühhajõele jõudis, làskis eest suretükkidega kàntsi peäle,\nja satis nelli tuhhatjala- ja kaks tuhhat hobbosewägge allamalt jõest\nläbbi, et taggant kàntsi peäle hakkata, Kui Wenne wäggi sedda nõud\nmärkas, läks ta tormades Sillamäe pole, kus, kuida üllemal ööldud, ka\nkolm tuhhat meest. käntsis olli seismas. Karel ruttas järrele, ja kui\ntedda kàntsi peäle nähti tormawad, heitis Wenne wäggi jooksu, et\nnendega, kes Waiwarus ollid, sure leri jure jõuda, mais Narwa linna al\nseisis. Öe tulli peäle; Roôtsi wäggi oli ärrawässinud, ja saddas weel\npeälegi kangeste wihma ja lund seggamiste. Jäi siis puhkama, ja tõisel\nhómmikul, puhte ajal hakkas jälle Narwa pole liikuma, kuhu énne lõunat\nkéllo kümne ajal jõudis. Andis Karel omma rahwale neli tindi aega\npuhhata; priskeste süa ja jua, ja ütles: Roôtsi mehhed! kélo kaks\nhakkame töele: agga, hõmmem puhkame rahhoga Narwa linnas. Kello kaks\nolli kõik wäggi rinnas, kunninga käsko otamas, et peälehakkata. Kui\nWenne wäggi sedda pihhotäit wägge Lagina poolt näggi tulewad, hakkasid\nmuist peälikud naerma, et Roôts sesugguse wähhäse rahwa ütlemata wäe\nkoggu peäle tulli hakkama, ja ütlesid mõnned: neid panneme kahhe\npihhotäiega suhhu, ja melame neid álla.\n\nPeetrit énnast ei olnud sel kõrral seäl, et, nenda kuida ütlime, mõnned\nsured tállitamised, kelle pärrast Pohla kummingaga nöupiddamist olli,\nja mis wibimist koggoniste ei sállind, tedda Pohla-male wäggiselt\nsùndisid ruttama. Olli se suur Keiser séllepärrast omma wägge, mis\nNarwa al seisis, Würst Trubetskoi kässo álla andnud, ja tedda käsknud\nlinna wõtta. Agga énne weel, kui olleks sanud ärraminnema, mäggi temma\nsure melehaigusega, et temma kindralid tõine tõise peälle kaddedad\nollid, ning et neil koggoniste üht meelt polnud. Se pahha luggu lõhkus\nPeetri süddant; egga teadnud suur mees, kuida sedda kahju keelda, mis\ntemma kindralite issikeskesest wihhapiddamisest tulemataks wõinud jäda.\n\nOlli pärrajaste sel kõrral üks wäeõppind Prantsuse-ma würst, nimmega\nDük de Kroa,[9] (Duc de Croy) kui wolliline (Freiwilliger) Peetri\nleris, ilma et ta temma tenistuses olleks olnud; sedda pallus Peter,\nwäe wàllitsemist sest ajast ennese peäle wõtta, kinni Roôtsi wäggi, mis\nolli tullemas, saaks ärrawõidetud, ja lin wõetud: ehk kinni ta issi\nPohlast taggasi piddi jõudma. De Kroa palus allandlikult wasto, ja\npüdis Keisrile tähhendada, et se koggoniste mitte heaks saaks tullema,\nkui wäggi temma, käe ja sõnma àlla saaks antama, ja ütles: kui\nkindralid jo ámmustki tõine tõise wasto on; üks ühhe ja tõine jälle\ntõise nõud tühjaks püab tehha, egga Trubetskoist luggu tahha piddada;\nweel wähhämalt wötwad nemmad mind, kui wõera ma meest kuulda ja minno\nkässo järrele tehha; egga sest siis muud, kui agga kahjo ja õnnetust\nwõi túlla. Wimaks läks Keiser issi õhto, kui ärra olli minnemas, De\nKroa telki, ja pallus tedda, waewàllitsemist ennese peälle wõtta, mis\nka nenda sündis; ja läks Keiser, kõik De Kroa holeks jättes, selsámmal\ntúnnil tele.\n\nTõisel päwal olli Karel jo omma wäega Wenne leri ette tulemas. Kui De\nKroa sedda wähhäst hulka näggi, arwas ta tedda surema leri eelkäija\nkorpuse olewad; tahtis wiistõistkümmend tuhhat meest, ja kakskümmend\nnelli suurtükki wõtta; was to minna, ja kuimmagi siwa, ôtsa hobbose\nwägge, seäta, et waenlaesega wöitelda: agga kindralid ei wötnud\nkoggoniste temma nõud, waid tahtsid omma kõrge kàntside tagga waenlaest\nodata, ja kàntsides tem maga tappelda. Tahitis De Kroa énmast\nrámmutumaks nendega räkida, et sedda neile tähhendada, kuin pahha ja\nkartlik nende nõu: agga seisid mehhed wasto, ja ütlid énnast parremine\nteädwad, mil, ja kus Wenne wäggi kõige wahwemaste sõddib ja wõidab, kui\net üks wõera ma tullija ja minnija sedda neile teaks, mõistaks ehk\nõskaks tähhendada. Ütles siis De Kroa: tehke siis kuida tahhate, ja\nkostke sellepärrast kuida jõuate; minna wõtan omma sõnna, mis Keisrile\nolen andnud, taggasi; séllepärrast, et ma teiega kõrda ei sa, ja\nkulutan teile ette: et se pihhotäis rahwast, teie suurt wäehulka, kui\nteie nõud ei wõtta, mahhalöeb, ja teid nendega wangi wiib, kes sawad\nülejäma. Minge nüüd wastopamnema, minna lähhän peält watama.\n\nKuida De Kroa ette olli kulutand, nenda sündis ka. Karel tulli julgeste\nomma wähhäse rahwaga kàntside ette; jooksis nende peäle tõrmi, ja pole\ntúnni pärrast olli ta kàntsides Wenne wäega wõitlemas. Rumi kitsus ei\nandnud kõige Wenne wäele maad wõitelda, et ta wägga pakkil tõine tõise\ntagga seisis, egga ka eddimistele, kes tulles ollid, sanud abbi tehha;\nja, kui üks Roôtsi suretükki ehk püssi kuùl sure ja paksu troppi läks:\nsiis tappis ehk hawas, kes teab? kui mitto meest kõrraga. Roôtsi wäggi\nwõitles ühhes rinnas kui sein, et sõa töe ja ámmeti peäle wägga hästi\nõppind ja hàrjund olli, ja rõhkus omma waenlaest mahha kui pillirogo.\nOlli ilm taplemise hakkamises waikne; agga pärrast tulli paks\nlummesaddu kange tulega, mis lund ja püssirohho suitsu Wenne wäe silmi\najas, et tuul temmal wasto olli, ja olli siis Roôtsil wõitmine kerge\nassi. Wõiteldi, tappeldi ja tappeti sénni, künni öe pimmedus kelas\nnäggemast, ja werrewallamisele õitsa teggi. Wenne rahwast jäi surnuks\nplàtsi peäle kahheksatõistkümmend tuhhat; Roôtsi mehhi olli kuus sadda\nkolmkümmend tappetuid ja kakstõistkümmend sadda hawatud. Surem\nüllejänud Wenne wäe hulk põggenes öse ärra, et eest ärra ja koddo pole\njõuda; ja kui neld liig paljo kõrraga ülle Narrowa jõe silda tormades\nolli minnemas, murdus sild nende al, ja uppus paljo rahwast ärra.\nTõised wõeti tõisel hómmikul kõik wangi; sùnniti Roôtsi wäe ette, oma\nsõariistu mahha pannema ja ärraandma; ning lästi neid siis allama\npeälikutega sinna minna, kust Narwa ollid tulnud: agga kindralid, ja\nmuud kõigeüllemad peälikud sadeti Roôtsi, wangi minnema.\n\nWenne wäggi olli küll ennesedda mitto kõrd Tùrgi wäe, Tatarlaste, ning\nka Persia rahwaga sõddinud, neid ka mitmele kõrrale wöitnud; agga olli\nsesinnane lahhing, Narwa linna al, temmal essimeseks katseks, Europa-ma\nõppetud ja hàrritud sõawäega wõitelda; peälegi weel Roôtsi wäega, mis\nsel ajal, omma sõatarkuse pärrast, kõigekuulsam ma ja merre peäl olli;\nning ei olle sellepärrast Kaarli julgust mitte ni wägga laita, kuida\nmõnned sedda teinud, et ta kahheksa tuhhandega kahheksakümne tuhhande\npeäle ussaldand minna.\n\nSedda issiennesest mõista, et kõik, mis Wenne lagris olli, wõitja\nommaks jäi: wäe rahhakirst; 173 suurttükki; 171 lippu, 24 tuhhat püssi;\nja ilmôtsata innimesteja hobbose mona, ning muud sõatarwitusi.\n\nKui Peetrile need pahhad sõnnumed todi, et kõik hukka ja raisku läinud,\nütles ta sure tassandusega: _wõtku minno rahvas, ja mo riigi suremad\nsest kahjust sedda õppida, et ühhe rahuva kõlbdusest ja tarkusest ennam\nluggu piddada, kui temma paljusest ja surusest_. Peäle sedda lissas ta\nweel need sõnnad jure: _Jah! ma tean, et Karel meid järsko weel mitto\nkõrd saab võitma agga meie õppime temma käest, tedda énnast wimaks\närrawõitma_.\n\nSuomeksi:\n\n\"Nevan joki, joka menee Pietarin kaupungin läpi, tulee Laatokan\njärvestä; menee Pietarin läänin läpi, ja päätä suoraan suureen mereen.\nPietarin lääniä kutsuttiin ennen muinoin Inkerinmaaksi, ja olivat\nRuotsin kuninkaat sen vanhaan aikaan Wenäjänmaasta pois ja itsensä\nkäteen voittanut. Kuin tämä maa on merenäärinen maa, ja leveä ja syvä\nNevan joki sen läpi käypi, ymmärsi Pietari, että hänen valtakuntansa ja\nrahvaansa kaupankäymisen tähden oli tarpeellinen, tämä toivottu maa\njälle takaisin periä, kuin se oikeutta myöten sitä ennen (jo oli)\nWenäjän valtakunnan perintö-maa ollut; ja sentähden nousi sitten suuri\nsota Ruotsin kuninkaan kanssa, joka otti kymmenen vuotta aikaa ja\nnimitetään sitä suureksi pohjanmaan sodaksi, kuin jälestä Puolan ja\nTanskan kuningas, Turkit ja Tatarilaiset myös nousivat sotimaan, ja\nitsensä väliin sekasivat. Se sota oli meidän maalle vaikea ja raskas\nrangaistus; sen jälestä tuli nälkä, ja viimeiseksi rutto, joka kaikki\nseurakunnat rahvaasta aivan sileäksi teki.\"\n\n\"Wuonna 1700 kysyi Pietari Inkerinmaata takaisin, vaan Ruotsin\nkuningas, Kaarle XII:s, oli kahdekstoista-vuotinen nuori vallitsija,\nvilkas, uskaljas ja viisas: hänen sotaväkensä jo vanhastaan\nurhoollisuutensa, väenvallituksensa (käskyntottelun), opitun sotatyönsä\nja viisasten kenraalien ja päällikköjensä puolesta kuuluisa, sentähden\nettä Ruotsi jo monta sataa vuotta oli sivistyneen rahvaan maa, vaan\nWenäjänmaata alettiin vasta sivistämään, kuin sen suuren keisarin\nteoista tiedämme, jonka elosta paraikaa olemme puhumassa. Myös tiedämme\nmenneen vuoden almanakasta, että sillä ajalla, jolla Pietari tuli\nhallituksen päälle Wenäjänmaalla oli väkeä kyllä, vaan että sota-aseet\nja neuvot ja sen sotimisen laadut olivat senkaltaiset että vaan\nTatarilaisten ja Turkkien kanssa tapellessa sattuivat voittamaan; mutta\nkuin oppineen ja paremmasti harjoitetun Ruotsin väen kanssa (piti)\nkimppuun mennä, niin oli se jo päältä nähtävä, että viisi eli kuusi\nmiestä ei jaksanut yhtä Ruotsin sotamiestä voittaa. Sen lisäksi oli\nRuotsin kuningas uskaljas; ylenkatsoi Wenäjän-valtakunnan väkeä ja oli\nsen tähden huoletoin, eikä antanutkaan siis Pietarille Inkerinmaata\ntakaisin, vaikka toinen kyllä uhkasi väkensä kanssa tulla ja sen\nväkiseltä ottaa, jonka sitten kuulutti ja ilmoitti Kaarlelle Moskovan\nkaupungista, 19 p. elok. v. 1700. Keisari kokosi kahdeksankymmentä\ntuhatta miestä, ja tuli 9 p. syysk. Narvan linnan alle, ja odotti nyt\nväkeä, joka jälellä oli jäänyt tulemaan. Kuin kaikki koossa oli, niin\nlaski Pietari itse omalla kädellään, 2:na p. lokak., ensimäiseksi kaksi\npompia linnan päälle. Waan hänen oli välttämättömästi tarpeellinen\nmennä Puolanmaalle, että sielläisen kuninkaan kanssa muutamia neuvoja\npitää ja puhua, jota ei kenenkään uskonut paremmin tekevän kuin\nitsensä; kuitenkin toivoi hän päivästä päivään linnan saavansa käteen,\nkuin sen päälle kovasti ammuttiin: vaan linnan hoitajat olivat,\nväenhallitsijoidensa kanssa, lujat miehet, jotka eivät antaneet siitä\nselvää saada.\"\n\n\"Yhtäkkiä tulivat, kuusi päivää perästä Martin, sanomat, että kuningas\nKaarle oli linnallensa suuren väen kanssa apuun rientämässä ja\ntulemassa. Ei yksikään arvannut sen mahdollisen olevan; sillä ja\nsentähden ei, että Kaarle oli Tanskan maalla Tanskan kuninkaan kanssa\nsotimassa, ja suuri joukko väkeä Puolan kuningasta vastaan oli\nseisomassa, häntä Riian linnan päältä pois estääkseen. Sen lisäksi oli\nsyksyinen aika; ankarat päiväntasauksen (?) myrskyt, jotka eivät\nantaneet uskallusta sotaväen kanssa yli meren tulla; eli jos sekin\nolisi käynyt mahdolliseksi, niin olivat syksyiset ilmat maantiet, jotka\nsillä ajalla vielä sangen kehnot olivat, pohjattomaksi tehneet; maa oli\nsyöty tyhjäksi, ja rahvas synkkiin metsiin pakoon mennyt: niin että\nkaikesta oli ymmärrettävä ja selkeästi uskottava, että se piti\nmahdotoin asia oleman, että Narvan linnalle Ruotsista eli muualta väkeä\npiti apuun tuleman, jotka kahdeksankymmenen tuhannen kanssa olisi\nvoinut taistella, eli niitä vastaan ruveta. Waan Kaarle oli kuudessa\nviikossa Tanskan kuninkaan voittanut, ja hänen kanssansa sopinut.\nKuin hän Tukhulmiin, joka on Ruotsin kuningasten pesä-kaupunki,\ntakaisin tuli, tulivat hänelle Tallinnasta yli meren sanomat, että\nWenäjän väki oli Narvan linnan ympäri piirtänyt ja sitä kivi-raunioksi\nlaskemassa. Paikalla otti kuningas kaksi sataa kartilaista, ja muutamia\nkunnollisia kenraalia, ja läksi laivalle Tallinnaan päästäksensä; vaan\nvastaiset tuulet ja hirmuiset myrskyt saattoivat hänen Pernoon\n(Pernau'sen); jossa hän sitten tervennä, kanssa-otettujen läheistensä\nkanssa, pääsi maalle. Sieltä kiiruhti ratsain Rakwereen, jossa vähäinen\nväkeä, vaan suuri muona-aitta hevois- ja jalka-väen tarvista oli\nseisomassa; väki, joka Pernossa seisoi, tuli jälkeen perästä, ja\nTallinnasta kutsuttiin kenraali Welling kaikkine väkinensä myös\nRakvereen tulemaan. Kuin kaikki väki, jonka likimailta voi saada,\nkoossa oli, niin oli viisi tuhatta miestä jalka-väkeä ja kolme tuhatta\nratsastajata kokoonkorjattu. Näitä kiihoitti kuningas sillä sanalla,\nettä lausui heille: miehet! niitä on paljo, meitä on vähä; vaan he\neivät ymmärrä, mitä me ymmärrämme; se on luonto-kappaleen karja; ja\ntiedän, että miehestä mieheen jokainen otatte kymmenen miestä\nvoittaaksenne. Jaa! huusivat miehet vastaan, jah! kuningas! otamme; ja\nniin rupesi väki Rakverestä Narvaan päin liikkumaan.\"\n\n\"Tiedustajat olivat Wenäjän leiriin tuoneet sanomat, että kuningas oli\nsuuren väen kanssa tulemassa; vaan kenraali Scheremetjev väitti vastaan\nja sanoi: maat tällä puolen mertä ovat tyhjät Ruotsin väestä, sentähden\nettä suurin joukko on Riian linnaa varjelemassa, ja toinen väki ei ole\npäässyt yli meren tulemaan; kuin kuningas on kaiken väen Pernosta,\nTallinnasta eli Tartostakin kokoonkoonnut, niin ei voi hänellä olla\nenemmän kuin kahdeksan eli, jos on oikein paljo, yhdeksän tuhatta\nmiestä, ja olikin ymmärtävä mies kyllä oikein arvannut. Sentähden antoi\nhän neuvon, jättää linnan ympäri niin paljo väkeä, kuin tarvis oli\nleiriä varjelemaan, sekä linnaakin, ett'ei kukaan sisästä voisi tulla\nulos takaa päälle hakkaamaan, ja toisen väki-joukon kanssa antoi hän\nneuvon mennä kuningasta vastaan ja ryyätä hänen pienoisen väkensä\npäälle. Waan ei toiset kenraalit eikä Pietari itsekään kiittäneet tätä\nneuvoa hyväksi; mutta päätettiin niin, että saattaa vastaan Pyhäjoelle\nkolme tuhatta ja Sillanmäelle yhtä verran, mutta Waivaron mäjille kuus\ntuhatta miestä, joiden piti varustukset tehdä, ja niiden takana\nvihollista odottaa; häntä väsyttää; sivulla kävijöiden (flankör)\nampumisella ja häirityksellä häntä hämmentää, viivyttää ja hänen\nväkeänsä vähitellen vähentää.\"\n\n\"Kaarle kuin joutui Pyhäjoelle, laski ensin tykillä varustusten päälle,\nja saattoi neljä tuhatta jalka- ja kaksi tuhatta hevois-miestä alempata\njoesta läpi, varustusten päälle takaa käydäksensä. Kuin Wenäjän väki\nhavaitsi tämän neuvon, läksi se juosten Sillanmäkeen päin, jossa,\nniinkuin ylempänä on sanottu, myös kolme tuhatta miestä varustuksissa\noli seisomassa. Kaarle riensi jälestä, ja kuin hänen nähtiin\nvarustuksen päälle ryykäävän, heittihen Wenäjän väki juoksuun, niiden\nkanssa, jotka Waivarossa olivat; päästäksensä sen suuren leirin tykö,\njoka seisoi Narvan linnan alla. Yö tuli päälle, Ruotsin väki oli\nväsynyt, ja lisäksi satoi vielä sekaisin vettä ja lunta. Se jäi\nsentähden lepäämään, ja alkoi taas toisena aamuna puhteen ajalla\nNarvaan päin kulkea, johon joutui kello kymmenen ennen puolta päivää.\nKaarle antoi väellensä neljä tuntia aikaa levätä, riskisti syödä ja\njuoda, ja sanoi: Ruotsin miehet! kello kaksi rupeamme työlle; vaan\nhuomenna lepäämme rauhassa Narvan linnassa. Kello kaksi oli kaikki väki\n(sota-) rinnassa, kuninkaan käskyä odottamassa päälle hakata. Kuin\nWenäjän väki näki tämän pivontäyden väkeä Laaginan puolelta tulevan,\nalkoivat muutamat päälliköt nauraa että Ruotsi semmoisen vähäisen väen\nkanssa tuli sanomattoman väki-joukon päälle käymään ja moniaat\nsanoivat: nuo panemme kahdessa kourantäydessä suuhumme ja nielemme\nalas.\"\n\n\"Pietaria itseänsä ei ollut sillä kerralla siellä sentähden että,\nniinkuin sanoimme, muutamat suuret toimitukset, joiden tähden Puolan\nkuninkaan kanssa oli neuvon pitämistä ja jotka ei ollenkaan viipymistä\nsallineet, hänen väkiseltä saattoivat Puolanmaalle rientämään. Se suuri\nKeisari oli sentähden antanut väkensä, joka Narvan alla seisoi,\nruhtinas Trubetskoin käskyn alle ja hänen käskenyt ottamaan linnan.\nWaan ennen vielä kuin sai poislähteneeksi, näki hän suurella\nmielihaikeudella, että hänen kenraalinsa olivat kateat toinen toisensa\npäälle, sekä että heillä ei ollut ollenkaan yhtä mieltä. Tämä paha\nseikka särki Pietarin sydäntä, eikä tietänyt suuri mies, kuin sitä\nvahinkoa estää, joka tästä kenraalien keskinäisestä vihanpitämisestä ei\nvoinut tulemattomaksi jäädä.\"\n\n\"Paraikaa oli silloin eräs taitava (?) Ranskanmaan ruhtinas, nimeltä\nDyk de Kroa (Duc de Croy)[10] vapaehtoisena Pietarin leirissä, ilman\nettä hän hänen palveluksessansa olisi ollut; tämän pyysi Pietari väen\nhallitusta siksi ajaksi päällensä ottamaan, kunne Ruotsin väki, joka\ntulemassa oli, saisi voitetuksi ja linna otetuksi; eli kunne hän itse\nPuolasta takaisin joutuisi. De Kroa rukoili nöyrästi vastaan, ja\nkoetteli keisarille osoittaa, ett'ei siitä ensinkään tulisi hyvää, kuin\nväki annettaisiin hänen kätensä ja sanansa alle ja sanoi: kuin\nkenraalit jo vanhastaan ovat toinen toistansa vastaan; yksi pyytää\nyhden ja toinen taas toisen neuvoa tyhjäksi tehdä eikä Trubetskoista\nlukua pitää; niin vielä vähemmän rupeavat he minua kuin vieraan maan\nmiestä kuulemaan ja käskyjäni tekemään; ja siitä ei sentähden voi tulla\nmuuta kuin vaan vahinkoa ja onnettomuutta. Wiimein meni keisari itse\nehtoolla, kuin pois oli lähtemässä, De Kroan telttiin, ja pyysi hänen\nväen hallitusta päällensä ottamaan, joka myös niin tapahtuikin; ja\nkeisari läksi, kaikki De Kroan huoleksi jättäen, samalla hetkellä\nmatkalle.\"\n\n\"Toisena päivänä oli Kaarle jo Wenäjän leirin eteen tulemassa. Kuin De\nKroa tämän vähäisen joukon näki, luuli hän sen olevan suuremman leirin\nedelläkävijän joukon; tahtoi viisitoista tuhatta miestä ja\nkaksikymmentä neljä tykkiä ottaa; mennä vastaan, ja kummankin siiven\nnenään hevoisväkeä asettaa, vihollisen kanssa kamppaillakseen; mutta\nkenraalit eivät ottaneet ensinkään hänen neuvoansa (vaariin), vaan\ntahtoivat korkeiden varustustensa takana vihollista odottaa, ja\nvarustuksissa hänen kanssansa tapella. De Kroa oli itsensä\nvoimattomaksi heidän kanssansa puhua, osoittaessaan heille sitä, kuinka\npaha ja pelkääväinen heidän neuvonsa oli: vaan miehet seisoivat\nvastaan, ja sanoivat paremmin tietävänsä, milloin ja missä Wenäjän väki\nurhoollisimmasti sotii ja voittaa, kuin että vieraan maan tulija ja\nmenijä sitä heille tietäisi, ymmärtäisi eli osaisi osoittaa. Niin sanoi\nDe Kroa: tehkää sitten kuin tahdotte, ja vastatkaa sen jälestä kuin\nvoitte; minä otan sanani, jonka keisarille olen antanut, takaisin;\nsentähden, että teidän kanssa en toimeen tule, ja ennustan teille: että\ntuo pivontäysi rahvasta lyöpi, kuin te ette neuvoa ota (varteen),\nteidän suuren väki-joukkonne maahan ja viepi teidät vangiksi niiden\nkanssa, jotka tulevat ylijäämään. Menkää nyt lyömään vastaan, minä\nlähden päältä katsomaan.\"\n\n\"Kuin De Kroa oli ennustanut, niin tapahtuikin. Kaarle tuli\nurhoollisesti vähäisen väkensä kanssa varustusten eteen, juoksi niiden\npäälle ryykäyksellä, ja puolen tunnin perästä oli hän varustuksissa\nWenäjän väen kanssa kamppailemassa. Paikan ahtaus ei antanut kaikelle\nWenäjän väelle tilaa tapella, kuin se hyvin ahtaassa seisoi toinen\ntoisensa takana, eikä myös saatu ensimäisille, jotka tulessa olivat,\napua tehdä; ja kuin Ruotsin tykin- eli pyssyn-luoti meni suureen ja\npaksuun joukkoon, niin se tappoi eli haavoitti, ken tiesi, kuinka monta\nmiestä kerralla. Ruotsin väki kamppaili yhdessä rinnassa kuin seinä,\nsillä se oli sodan työhön ja ammattiin sangen hyvästi oppinut ja\nharjautunut, ja leikkasi vihollistansa maahan kuin kaislaa. Ilma oli\ntappelun alkaessa tyyni, vaan jälestä tuli paksu lumisade ankaran\ntuulen kanssa, joka ajoi lumen ja ruudin-savun Wenäjän väen silmiin,\nkuin tuuli oli sille vastaan, ja voittaminen oli siis Ruotsille kevyt\nasia. Kamppailtiin, tapeltiin ja tapettiin siksi, kunne yön pimeys esti\nnäkemästä, ja verenvuodatukselle lopun teki. Wenäjän rahvasta jäi\nkuolijaksi paikalle kahdeksantoista tuhatta, Ruotsin miehiä oli tapettu\nkuusi sataa kolmekymmentä miestä, ja haavoitettuja oli kaksitoista\nsataa. Suurin ylijäänyt Wenäjän väki-joukko pakeni yöllä pois, edestä\npois ja koti-puoleen päästäksensä; ja kuin heitä liika paljo kerralla,\nyli Narvan joen ryyäten, sillalla oli menemässä, murtui silta heidän\nallansa, ja paljo rahvasta hukkui pois. Toiset otettiin toisena aamuna\nvangiksi; käskettiin Ruotsin väen eteen sota-aseensa maahan panemaan ja\npoisantamaan; ja annettiin heidän sitten alempien päällikköjen kanssa\nmennä sinne, kusta Narvaan olivat tulleet; vaan kenraalit ja muut\nylimmät päälliköt saatettiin Ruotsiin, vangiksi lähtemään.\"\n\n\"Wenäjän väki oli kyllä sitä ennen monta kertaa Turkin väen,\nTatarilaisten, sekä Persialaistenkin kanssa sotinut, heitä myös\nmuutamia kertoja voittanut; vaan tämä tappelu Narvan linnan alla oli\nsillä ensimäisenä koetteena Europan-maan opetetun ja harjoitetun\nsotaväen kanssa kamppailla, päälle vielä Ruotsin väen kanssa, joka\nsillä ajalla sota-taitonsa tähden oli kuuluisin maalla ja merellä; eikä\nolekaan sentähden Kaarlen uskallus niin paljon laitettava kuin moniaat\nsitä ovat tehneet, että hän kahdeksalla tuhannella uskalsi\nkahdeksankymmenen tuhannen päälle mennä.\"\n\n\"Se on itsestänsä muistettava, että kaikki, mitä Wenäjän leirissä oli,\njäi voittajan omaksi: väen rahakirstu; 173 tykkiä; 171 lippua; 24\ntuhatta pyssyä ja määrättä ihmisten ja hevoisten muonaa, sekä muuta\nsodantarvista.\"\n\n\"Kuin nämä pahat sanomat tuotiin Pietarille, että kaikki oli hukkaan ja\nraiskioon mennyt, sanoi hän suurella tasaisuudella: _ottakoon kansani,\nja valtakuntani suurimmat tästä vahingosta sen opin: että kansan\nkelvollisuudesta ja ymmärryksestä enempi lukua pitää, kuin sen\npaljoudesta ja suuruudesta_. Sen päälle lisäsi hän vielä nämä sanat\ntyköön: _Jaa! ma tiedän, että Kaarle meitä vielä monta kertaa tulee\nvoittamaan; vaan me opimme hänen kädestänsä häntä itseänsä viimeksi\nvoittamaan_.\"\n\nWuonna 1824 toimitti Masing ulos _Wiiskümmend kaks luggemist, Uest\ntestamentist väljavallitsetud_, jossa hän antoi uuden testamentin\nsisällyksestä kertomuksen kysymyksissä ja vastauksissa, ja niin muodoin\njatkoi sekä täydensi sen edellä mainitulla vanhan testamentin\nuskon-historialla alotetun selityksen raamatun kirjoista. Tätä seurasi\nv. 1825 hänen viimeinen kirjansa Wiron kielellä: _Täieline Ristiusso\nõppetus, mis targema rahva ja koolmeistrite kassuks välja andnud_\nj.n.e., jossa hän tarkasti ja kiinteasti eteen asettaa luterilaisen\nuskonopin päätotuudet. Tämä niinkuin hänen muutkin hengelliset kirjansa\novat hyötyä tehneet ei ainoastaan niin muodoin, että rahvaan uskosta\nhälvensivät hämärätä vähemmäksi, vaan myöskin sillä keinoin, että papit\nja papiksi aikovat, joista täällä useampi maankieltä ei opi ennenkuin\nvirkaan tultuansa, saivat niissä hyvää kieltä lukeaksensa juuri omassa\naineessansa, joka taas arvattavasti kiersi rahvaalle hyväksi.\n\nNäiden kirjojen rinnalla löytyy häneltä Rosenplänter'in avuissakin,\nmelkein joka vihkossa, milloin mitäkin Wiron kielessä ja\nkirjallisuudessa, ja useampi näiden apujen pitimmistä lisäyksistä\nHupel'in sanakirjaan on kerätty juuri hänen kirjoistansa. Hänen\ntarkoittaneen kohottaa kieltänsä ylemmäksi kuin vaan mitä tavallisen\nrahvaan-opetuksen välikappaleeksi vaadittiin, näemme sekä hänen edellä\nmainituista kirjoistansa että muistakin seikoista. Niin löytyy häneltä\nIlisch'in kirjassa: _Die gewöhnliche Krankheiten des mensclichen\nKörpers_, Riga u. Dorpat 1822, tautien, ruohojen ja muiden lääkitysten\nWiron-kieliset nimet lueteltuina; niin sanoo Rosenplänter apujensa\n20:ssä vihkossa löytyvässä Wiron kirjallisuuden luettelossa takanansa\nolevan Masing'in tekemän käsikirjoituksen nimellä: _Versuch einer\ngrammatischen Terminologie zu einer künftig esthnisch abzufassenden\nSprachlehre_, joka Rosenplänter'in kokousten kanssa lienee joutunut\nTarton Wirolaisuuden Seuran omaksi; ja niin tietään hänen valmistaneen\nlaveapohjaisen Wiron kielen sanakirjankin. Tämän tarjosi hän Pietarin\nTiede-Akateemialle painettavaksi, vaan Akateemia ei löytänyt siinä sitä\ntäydellisyyttä, jonka se vaatii töiltänsä, ja asia jäi sillä kertaa\nsillensä. Jälkeenpäin rupesi hän kuolinvuonnansa painattamaan sitä\nTartossa, vaan kuin kirjaimet eivät olleet hänen mieleisiänsä, ei\ntästäkään yrityksestä tullut muuta kuin että ensimäinen puoli-arkkinen\nsai ladotuksi ja siitä muutamia näytelehtiä painettiin, joista pari\nkappaletta vielä löytyy edellä mainitun Seuran kirjastossa ynnä niiden\nMasing'in Rosenplänter'ille kirjoittamien kirjojen kanssa, joissa hän\nilmoittaa tälle ystävällensä sanakirjansa vastoinkäymiset.\n\nSe osa Masing'in kirjallista toimea, joka enimmästi hirvitti kaikkia\nvanhuuden rakastajoita ja saattoi hänelle enimmän sekä ystäviä että\nvihollisia, oli hänen uudennuksensa ja parannuksensa Wiron kielen\nkirjoittamisessa. Jokainen Wironkieliseen kirjaan silmänsä luonut\nSuomalainen tietää, kuinka hullusti tämän kielen kirjoittaminen on\nperustettu. Kuin nim. edellisen tavuen äänikkä on lyhyt ja päättää\ntavuen, niin ottivat Wiron kielen ensimäiset kirjoittajat tavaksi,\nkirjoittaa seuraavan kerakan kaksinkertaisesti, josko se puheessakin\nvaan yksinkertaisena kuului; niin kirjoittivat he: innimenne, hobbonne,\njummalatte, missä korva vaan kuuli: inimene, hobone, jumalate; jota\nvastaan toisen kerakan jättivät pois, missä edellisen tavuen äänikkä\noli pitkä ja kirjoittivat esim. puhekielen sanat: kaare, keele, liiva,\nkooli, kuuse, kirjakielessänsä: kare, kere, liva, koli, kuse, ja\nkaksinkertaisen äänikän panivat he kirjoittaen vaan semmoiseen pitkään\ntavueen, jonka kerakka sulki, niinkuin: kaar, keel, liiv, kool, kuus.\nArvattavasti oli tästä epäluontoisesta kirjoitus-muodosta paljo\nhaittaa. Warsinkin saattoi kerakkain turha kertominen lyhyen äänikän\nperästä välttämättömiä sekaannuksia, sillä kuin kerakka semmoisen\näänikän jälestä puhekielessäkin oli kaksinkertainen, niin ei tätä enää\nvoitu mitenkään merkitä kirjakielessä, ja niin kirjoitettiin sanat:\nvaras ja varras, kana ja kanna, mure ja murre, vanutama ja vannutama\nyhdellä tavalla: varras, kanna, murre, vannutama. Masing'in tarkka\nsilmä ei ollut tätä epäluontoisuutta havaitsematta, mutta vaikka hän\ntunsi Suomen kielen, niin ei kuitenkaan katsonut sen luonnonmukaista\nkirjoitus-muotoa tässä hyväksi, vaan kirjoitti nämä sanat entisellä\ntavalla, korkomerkillä vaan eroittaen ensimäisessä tavuessa seuraavan\nkerakan kaskinkertaisuuden, ja muissa tavuissa poisjättäen toisen\nliiallisen kerakan. Näin kirjoitti hän: \"_murre_ on sydämessä, _múrre_\nkielessä, _varras_ ottaa, _várras_ seisoo pystyssä, _kanna_(n) pesässä\non muna, _kanna_(n) takana kannus, _vannutan_ vaatetta, _vannutan_\n(vannotan) ihmistä\". Waikka liika kerakka siis näinkin kirjoittaen jäi\nsyyttä saadulle paikallensa, niin oli kuitenkin se haitta, että\näkkinäinen lukija ei tiennyt, milloin se kaksinkertainen kirjain oli\nkaksinkertaisena milloin yksinkertaisena äännettävä, nyt voitettu ja\nhuoletta voi lukija Masing'in kirjoissa lukea kaikki kerakat\nyksinkertaisiksi, kunne näki muistuttavan korko-merkin, jolloin hän\nhelposti voi kertoa kerakka-äänen.[11] Mutta tämä tarpeellinen paranus\nei ole kuitenkaan päässyt vallan päälle. Useampi kirjoittaja kertoo\nvielä kerakan lyhyen, äänikällä päättyvän tavuen perästä, ja tämä\nepäkielisyys on niin juurtunut kansaankin, että eräs sivistyneempi\nWirolainen, joka on kirjantekijäkin, selitti minulle sanan issand\nolevan luettava isand ainoastaan silloin kuin se merkitsee herraa\nihmisellisessä elannossa, vaan issand, kaksinkertaisella s-äänellä,\ntaivaallista herraa mainittaessa, joka luulo on joutunut rahvaasen sen\nkautta, että kielentuntemattomat papit ovat saarnata perkaessaan tätä\nsanaa näin ääntäneet, mutta kielessä itsessään ei siihen ole\nvähintäkään syytä. Jälempänä saamme nähdä, kuinka Wiron kielen\nnykyisemmät kirjoittajat pyrkivät päästä tästä pahasta.\n\nToinen yhtä painava parannus, jonka Masing matkaan-saattoi Wiron kielen\nkirjoittamisessa, oli, että hän kirjassa omalla merkillänsä merkitsi\nsen siihen asti ei havaitun eli laimin-lyödyn _pehmennyksen_\n(mouillering). Muutamat kerakat (enimmiten _l, n, r, s_ ja toisinaan\nmyös t) saavat nim. eräissä sanoissa sen saman pehmeän äänen, joka\nWenäjän kielessä on niillä kerakoilla, joiden jälessä venäjän 'j'\nseisoo. Meidän Suomen kielellemmekään tämä pehmennys ei ole aivan\ntuntematoin, sillä näin pehmentäen lausutaan Wenäjän Karjalassa esim.\nsana kallis, ja se, joka tarkemmin on kuunnellut Savolaisen puhetta, on\npian havainnut, että tämä ei sano esim. sanoja: tuli, rani, suri, susi\nnäin kaksitavuisena, ei myöskään niin kova-äänisesti yksitavuisena\nkuin: _tul, ran, sur, sus_, vaan ikäskuin sulattaa (mouillerar)\njälkimäisessä tavuessa kerakan ja i:n yhdeksi ääneksi, puhuen nämä\nsanat niinkuin Wenäläinen puhuisi hänen kieleensä kirjoitetut: _mylj,\nranj, syrj, sysj_. Tämä nyt tämmöinen pehmennys on Wiron kielessä\npaljoa yleisempi kuin Suomessa, ja Masing on ensimäinen kirjoittaja,\njoka sen havaitsi ja sille oman merkkinsä kirjassa antoi. Tämä merkki\non tässä kielessä sen tarpeellisempi, kuin monellakin sanalla ilman\npehmennyksettä on aivan toinen merkitys, niinkuin esim. _mänd, õlg,\nvars, vil_ ilman pehmennyksettä ovat meidän sanat: _mäntä, olka, varsa,\nvilla_, mutta äänikän perästä seuraavan kerakan pehmentämällä meidän\nsanat: mänty, olki, varsi, näppy. Mutta siinä erehtyi Masing, että hän\npehmennyksen merkkiä ei asettanut mainitun kerakan kohtaan (joko alle\neli päälle), niinkuin teki tästä asiasta ensi kerran puhuessaan (Ehstn.\nOriginalblätter, siv. 51), vaan pani sen edelläkäyvän äänikän alle,\nmelkein samoin kuin Kreikan kielessä _iota subscriptum_. Sillä\nepäilemättä kuuluu pehmennys enemmän kerakkaan kuin äänikkään, joten\nesim. Ruotsalaiset kerakan perästä _j_:n liittävät ja niin kokevat\ntoimittaa Ranskan kielestä lainattujen sanojen pehmennystä, niinkuin\nsanoissa: familj, kanalj, ranskaksi: famille, canaille. Edellä olevassa\nnäytteessä olemme mekin pehmennys-merkin (^) asettaneet äänikän\nkohtaan, vaan ainoastaan siitä syystä, että pelkäsimme painossa ei\nlöytyvän semmoisia merkkiä, joilla sen oikealla kohdallansa olisi\nvoinut osoittaa. Mutta vaikka tämän merkin tavaksi-ottaminen myös oli\nhyvä parannus kielen kirjoittamisessa, ei suuri yleisö ole sitäkään\nottanut käyttääksensä, ja nyt ei näe sitä enää muissa kirjoissa kuin\nkieliopillisissa, eikä kaikissa niissäkään.\n\nParempi onni oli Masing'in kolmannella uudella kirjoitusmerkillä õ.\nWiron kielessä löytyy nim. eräs hyvin kulkun perällä puhuttava äänikkä,\njoka on heimoa o:n kanssa ja i:n keralla yhdistettynä kuuluu aivan\nkuin Wenäjän kielen 'y' niinkuin esim. mõisa (Suomeksi: moisio)\näännetään aivan samoin ja merkitseekin yhtä kuin venäläinen myza.\nMasing'ia ennen oli tätä ääntä kirjassa merkitty milloin oe:llä,\nmilloin oö:llä, mutta viimein asetti hän sen vakinaiseksi merkiksi õ:n,\nja tätä parannusta eivät ole nykyisemmätkään kirjoittajat hyljänneet.\nAinoastaan Ahrens sanoo kieliopissansa, sitä ei tarvittavan, joka\nparemmin kuin mikään muu todistaa, kuinka taitava kielentutkija hän on.\n\nNämä parannuksensa ynnä muiden kieliopillisten, kirjoitus-muotoa\nkoskevien uudennusten kanssa esitteli hän tieteellisesti kirjasissa:\n_Ehstnische Originalblätter_ (sen muistutuksissa), _Vorschläge zur\nVerbesserung der ehstnischen Schrift_, Dorpat 1820, vaan enimmin ja\nlaveimmin kirjassa: Beitrag zur Ehstnischen Orthographie, Dorpat 1824.\nKäytännöllisesti esitti hän näitä parannuksia kaikissa kirjoissansa ja\nsaattoi ne rahvaan tietyksi isommassa aapisessansa, lukemisen\nlehdissänsä ja niitä seuranneessa opetuksessa (katso edeltä).\nNiinkuin jo ennen mainitsimme, nostivat vanhuuden puolustajat hirmuisen\nmetelin häntä vastaan, ja kuin Masing sekautui kieliopillisiinkin\ntutkinnoihin, joissa hänen päätteensä eivät aina olleet varmat, saivat\nvastustelijat hänen hairauksistansa tässä asiassa syyn hyljätä ja\nhalventaa hänen asianmukaisetkin uudennuksensa. Luettavimmat häntä\nvastaan kirjoitetuista väitöskirjoista ovat: _Bemerkungen über O.W.\nMasing's Beitrag zur ehstnischen Orthographie, von einem Freunde der\nehstnischen Sprache (eräs kirkkoherra Steingrüber), painettu Pernossa\n1826, ja Hirschhausen'in Ausführliche Anzeige und Beurtheilung der\nSchrift: Beitrag zur ehstnischen Orthographie von O.W. Masing_, Reval\n1827. Näiden kirjojen kuin myös muihin sanomalehdissä olleihin\nestelmyksiin vastasi Masing kirjassa: _Beleuchtung der über O.W.\nMasing's Beitrag zur ehstnischen Orthographie, erschienenen\nBemerkungen, vom Verfasser des Beitrages zur ehstnischen Orthographie_,\nPernossa 1827, joka on hänen viimeinen kirjoittamansa.\n\nNäin taisteli tämä jalohenkinen mies enemmän kuin kolmekymmentä vuotta\nisänmaansa sivistyksen ja kansansa kielen edestä. Ja vaikka se tyly\nlahkokunta, josta kaikki uudempi, olipa se kuin hyvä tahansa, on\npuhdasta turhuutta ja jumalattomuutta, kyllä kaikin voimin ja kaikin\nkeinoin kannusteli häntä vastaan ja osiksi raukaisikin hänen\nvoimaustensa vaikutuksen, niin on Masing kuitenkin luettava\nWiron kielen ylimmiksi sankareiksi. Siunaten muistelevat häntä\nkaukaisimmatkin miespolvet, ja vaikka hänen kanssa-aikuisensa eivät ole\nvielä saaneet edes kertomusta hänen hedelmällisestä elämästänsäkään\naikaan, niin on hänellä henkensä tuotteissa elämä-kertomus, joka\nkiittää häntä kauemmin ja paremmin kuin paraatkin hauta-lauseet.\n\n\n\n\nIV.\n\nKreivi Mannteuffel.\n\n\nTässä kohden lienee paras paikka mainita erästä kirjoittajaa, jolla\naikuistensa kirjoittajien kanssa ei näytä olleen mitään yhteyttä, vaan\njoka kuitenkin monesta syystä ansaitsee muistettaa, nim. kreivi Pietari\n_Mannteuffel'iä_. Jo ainoastaan se seikka, että kreiviyden tapaamme\nniin alhaisessa työssä kuin talonpoikiensa sivistämisessä on kumma ja\nouto asia, sillä niiden ritarien jälkeiset, jotka Wiron kansan\norjuuteen löivät, josko ovatkin kaikessa muussa perijuurestansa\nmuuttuneet, ovat yhdessä asiassa kumminkin pysyneet esi-isiensä\nvertaisina, nim. Wirolaisen ylenkatsomisessa. Monessa muussakin erosi\npuheina oleva Mannteuffel sekä sääty-kumppalistansa että muistakin\nihmisistä, mutta tässä kuin emme ole ruvenneet hänen elämäkertaansa\nkirjoittamaan, niin jätämme siitä kaikki muut seikat mainitsematta kuin\nsen että hän kuoli v. 1842, ja käymme sen siaan hänen kirjallisia\ntuotteitansa katselemaan. Niitä ei ole kuin kaksi, ja nekin vaan\nvähäisiä rahvaan-kirjoja. Edellistä, nimellä: _Aiawite pero walgussel_\n(ajanviete pärevalkealla) emme ole nähneet kuin toisen painoksen,\npräntätty v. 1839, emmekä voi sanoa, kuinka monta kertaa sitä on\nuudesta painettu; jälkimäistä taas, jonka nimi on _Willem Navi\nello-pävad_, emme tiedä useammin kuin kerran painetuksi Tallinnassa\nsamoin v. 1839. Ko'on ja ulkonäkönsä puolesta eivät nämä kirjat siis\npaljon eroa niistä tavallisista renkutuksista, joita Wirossa niinkuin\nmeilläkin enimmin painatetaan rahvaalle, mutta sitä enemmän\nsisällisessä arvossa. Molemmat kertovat tapauksia rahvaan-elämästä, ja\nne kuvaukset, joita ne lukijan eteen asettavat, ovat niin aineensa\nmukaan tehdyt, että parempaa selitystä Wiron kansan elämästä ja\nluonnosta ei tarvitse etsiä mistään eikä löydy edes Luce'nkaan\nkirjoituksissa. Tämän luonnon-mukaisuuden kanssa on kielenkin\nerinomainen alkuperäisyys ja puhtaus kiitettävä, vaikka tekijän\nkirjoitus-muoto ou vanhan-tapaista eikä tunne niitä parannuksia, joita\nMasing oli esitellyt. Kertomisen lahja on Mannteuffel'illä suuri, ja\nvaikka hän kertomuksensa kirjoitti loppupuolella ikäänsä, on kumminkin\ntaitavasti välttänyt vanhuuden kanssa seuraavan laveasuisuuden;\npikemmin on hän hairahtanut vastoin päin, nim. jättänyt toisinaan\najatuksen poikkinaiseksi ja käsialansa ulkopuoleisesti somistamatta.\nKaikki tämä kiitos koskee enimmiten \"Ajanvietettä\" elikkä oikeimmin sen\nkahdeksatta kertomusta, jolle tekijä ei ole muistanut nimeäkään antaa,\nvaan joka on M:n paras kertomus ja tämän kirjan kuuluisaksi tehnyt.\nWelvollisuutemme vaatisi meitä tässä antamaan näyttelyä sen\nsisällyksestä; vaan siihen ei meillä ole halua ensinkään, sillä\ntämmöisistä selityksistä saapi lukija kuitenkin harvoin oikeata selvää\nnäyteltävästä asiasta. Sen siaan kehoitamme lukijan, varsinkin niiden\nnuorten miesten, jotka haluavat Wiron kieltä oppia, kirjan itsellensä\nhankkimaan ja näin omin silmin tutustautumaan tämän kirjantekijän\nkanssa. Suomalaisiin hää-tapoihin verrattavaksi panemme tähän seuraavan\notteen, kertova ne häät (\"pulmat\"), joilla tämänkin kertomuksen\npääjäsenet lopulla onnistetaan.\n\n\"Nyt ruvettiin majaa (sulhasen kotona) häitä vastoin somentamaan; tuvan\nlattia tehtiin puhtaaksi, kangaspuut otettiin maahan, pöydät ja penkit\nkorjattiin. Tuli se päivä, jona kosjo-viina vietiin, Mart (sulhanen)\noli vaatteissaan, hevonen valjastettuna, odottivat Puusepän vanhaa\nmiestä, joka oli luvannut tulla isämieheksi. Sai tulleeksi, pereenmies\n(sulhasen isä) antoi kättä, sanoi: 'vanha veli! mitä pidät siitä\nhälystä, joka majaani nyt tulee? Hupasempi olisi minun mielestäni,\nsinun kanssasi juttua laskea ja rauhassa piippua polttaa.' Äiti läksi\nkammariin, pani (morsiamelle annettavat) koristukset puhtaasen huiviin,\npani punasella paulalla kiini, vei sen Puusepän Hanson käteen ja sanoi:\n'tuossa annan sinulle vauvan, kyllä hyvin tiedät, kelle sen viet'; meni\ntakaisin, toi talrikilla ryypyn viinaa ja kaupungin-vehnäisen, sanoi:\n'katsokaa, että joudutte ehtooksi takaisin, me odotamme teitä ruoan\nkanssa, saa sitten kuulla, kuinka asia on käynyt.' -- Mart rupesi\najajaksi, ja alkoi semmoisella vauhdilla ajaa, että vanha mies huusi:\nsinä ajat vankkurin rikki, kuinka sitten sinne saamme, eli ehtoolla\ntakaisin.' -- Annen (morsiamen) majassa kuulivat piiskan läiskeen ja\n(vankkurin) rauta-kahleiden kilinän, arvasivat kohta, että sulhanen\ntulee. Saivat tervehtäneeksi, isämies sanoi 'meidän majasta on lintu\nkadonnut, jonka piti meillä pesää rakentaa; se oli valkoinen\nkyyhkyläinen, terävä- ja vaka-silmäinen; minä tunnen sen varmasti;\nsaimme kuulla, että se on tullut tänne, tulimme sitä käteemme saamaan.'\n-- Pereennainen sanoi: 'mä näytän teille meidän linnut, ottakaa omanne\njoukosta.' Läksi ja toi vanhan elähtäneen muorin: 'tämä kyllä voipi\nteidän lintunne olla.' Isämies ikäänkuin hämmästyksissä sanoi: 'tuota\nei voi vankkurille panna, vie vaan takaisin pimeään nurkkaan.'\nPereennainen vei ja tuli takaisin likan kanssa, joka oli\nereskummallisiin vaatteihin puettu. Isämies huusi: 'mitä pakana! tuo on\nmeidän herneen-peloitus. Ei! meidän linnun tuntee silmistä, ne ovat\nvakaiset ja kauniit. Te pyydätte meitä pettää; olkaa niin hyvät ja\nantakaa meille omamme käteen.' Pereen-äiti tuli Annen kanssa takaisin,\nMart ja isämies huusivat vastaan: 'se on meidän, jah! se on meidän\nlintunen.' Isämies läksi kimppu kädessä Annen vastaan, sanoi: 'tuossa\nma tuon sinulle vauvan, pyydän sinun vuoden perästä sen toisella\nvauvalla kostamaan.' -- Kuin Anne oli koristukset vastaan ottanut,\npyysi isämies: 'käykää nyt kaikki näiden nuorten terveyttä juomaan.'\nMart oli viinaa tupaan tuonut, tarjosi kaikille, joka vaan tahtoi. --\nIsämies kutsui Martin, sanoi: 'jott'ei lintunen käsistä poies lähde,\npanen sen hopea-kahleella sinun kylkeesi kiini.' Otti sormukset ja\nkihlasi heidät, toivotti heille paljon onnea, opetti heitä, kuin\nlukemaan lähtevät, opettajata pyytämään itseänsä neuvomaan ja\nvaroitamaan. 'Jätämme teidät Jumalan kanssa, meill'on hyvä matka\ntakaisin mennä.' Iltasen syötyä vei Mart isämiehen hevosella kotiin ja\nkiitti häntä, että hän sen vaivan oli päällensä ottanut. Nyt oli\npereen-äitillä monesta asiasta huolen-pitäminen, että kaikki hää-ajaksi\nolisi kaunista ja sievää. -- Anne tuli uusia vanhempiansa tervehtämään\nja kiittämään niiden kihla-koristusten edestä, jotka olivat\nlähettäneet. Emälle oli hän neulonut parin sukkia ja äijälle parin\nkintaita, pyysi heidän näitä antimia rakkaudella vastaan ottamaan,\nhänen vaivaisen lapsen voimansa ei ole antanut parempia tuoda. Wanha\näiti sanoi: 'kaikkein paras lahja, jonka itsellemme voimme toivoa, olet\nsinä itse.' Mart huusi: 'jah! äiti, se on tosi.' Anne loi silmänsä\nmaahan ja poskelle nousi punanen; hän oli ikäänkuin uuden riemun majaan\ntuonut; kenen päälle hän katsoi, sen silmistä paistoi mielihyvä. Aika\nkului heiltä sukkelasti iltaan, ja yö joutui käteen; Mart ja Leeno\n(Martin sisar) läksivät Annea saattamaan. Martilla ja Annella oli\nalinomaa toinen toisensa kanssa puhumista; Leeno astui vähän syrjässä.\nJoen rannalla pienoisella nurmella jossa kasvoi suuria koivuja,\nseisoivat hyvän aikaa ja ihasivat kuun lempeätä valoa. -- -- --\nHääpäivänä oli kaikki kannettu syrjään, piha puhtaaksi lakaistu;\ntuvassa seisoi joka nurkassa nuoret kuuset; muutenkin oli tupa\nkaunistettu kuusen oksilla, joka kyllä oli kaunis nähdä. Pihan\nveräjässä seisoi kaksi kuusta pystyssä, toiset kaksi oli luokin tavoin\nyhteen sidottu. Jotta tupa olisi valkeampi, oli pereen-äiti lyöttänyt\nliinaa pitkin seiniä. Laesta riippui kauniissa nauhassa haarukka, joka\nkantoi neljä kynttilää. Hää-pöydällä oli joka asemen kohdalla talrikki,\nja iso piiraan kappale päällä. Pöydässä oli sianlihaa, hanhenpaistia,\nkeitot ja kaalit; olutta seisoi myös kannuissa. -- Kaikki oli valmis;\nodottivat vaan hääkansaa tulevaksi. -- Kuin hääjoukko joutui lähelle\ntuliaiskylää, läksi sulhaisen-poika[12] niinkuin tuli hää-majaan tietä\nantamaan, että tulevat; hänen kanssansa lähetettiin nuorelle rahvaalle\ntuoppi olutta. Sulhasen-poika, tuoppi korkealla kädessä, läksi kiljuen\ntäyttä neliä takaisin. Jyri (häätalon renki) otti pyssyn käteensä, niin\nettä kuin veräjästä tulivat, laukasi hän pyssyn, viskasi sen kädestänsä\nmaahan ja kiiruhti oven eteen. Hevonen juoksi vielä, kuin hän jo oli\nkiskaisnut luokin hevosen päältä maahan, sanoen: 'emme me niin kallista\ntavaraa ohitse laske; ei sitä tästä majasta enää pois anneta.' Auttoi\nnuorikon vankkurilta maahan; nuorikko antoi hänelle siniset kintaat ja\nsanoi: 'ne olen, Jyri, sinulle itse kutonut.' -- Kuin kaikki olivat\nvankkurista nousseet, naiset vaatteensa heinistä puhastaneet ja\nhelmansa asettaneet kohdallensa, kysyi sulhasen-poika: 'oletteko\nvalmiit?' Wastattiin: 'olemme!' Astui edelle ja löi miekalla ristin\noven päälle, astui tupaan, löi vielä kolme ristiä, itää, etelätä ja\nlänttä kohti, ja huusi kovalla äänellä: 'kadotkoot kurjat henget; te,\npyhät enkelit, ottakaa meidän nuori rahvas hoitaaksenne, tuokaa heidän\nmajaansa onnea, että kaikki heille kävisi hyvästi.' Sitten otti\nnuorikon kädestä kiini ja vei ruoka-pöydän taakse, sitä myöten istuivat\nkaikki hää-kansa ruoka-pöytään. -- Syötyä toi pereen-äiti lapsukaisen,\npani nuorikon syliin ja sanoi: 'annan sinulle, armas tytär, lapsen\nhoitaa, se on naisen ensimäinen murhe; jos sinulle on lapsia sallittu,\nniin kasvata ne Jumalan kunniaksi ja lähimmäisten riemuksi, sillä\nvanhempien velvollisuus on lapsistansa huolta pitää; heidän pitää tili\ntehdä Jumalan edessä.' -- Illemmalla toi sulhasen-poika tuolin, pani\npatjan päälle ja kauniin vaipan sen ylle. Isämies hunnutti nuorikon, ja\npani esiliinan eteen, sanoen: 'jätä nyt tytön kujeet ja tavat pois,\npidä miestä mielessäsi ja kanna talon edestä huolta. Että tämä sinulle\nparemmin jäisi mieleen, annan sinulle korvapuustin.' Löi häntä hellästi\nposkelle. Nyt rupesivat kaikki naiset laulamaan. Laulu kuin loppui,\nsanoivat naiset: 'nyt on nuori vaimo puettu.' Hän nousi tuolilta ylös\nja kumarsi kaikille. -- Kolmantena päivänä tuli sulhasen-poika,\njyvä-mitta pään päällä, huusi: 'kutsutaan häihin, häihin, häihin!\ntulkaa valkeilla hevosilla.' -- Antimet olivat jaetut; isämies huusi\njotakin nuorelle pariskunnalle huomen-lahjaksi antavansa; sitten\nlupasivat toisetkin, mikä lampaan, mikä porsaan, mikä kissan, mikä\nkanan. Tässä sitten sai kaikenlaista lystiä puhetta kuulla. Ehtoolla\npantiin pöydälle maljallinen kaalia, merkiksi että häät olivat lopussa.\nHääväki otti jäähyväiset. -- Toisena päivänä asetettiin jo kangaspuut\nja vokki entiselle asemellensa.\"\n\nMannteuffel on myös onnellinen laulun-tekijä. Seuraava, puheina\nolevassa kertomuksessa löytyvä _leikkaajien virsi_ on sen todistava.\n\n    \"Wötke röömsast sirbid kätte,\n    Ärge laske teised ette;\n    Näte, pöld se touseb, ligub,\n    Igga körs se mängib, kigub.\n\n    Silm ja südda pöldo kidab,\n    Same tihhid nabra riddad;\n    Tännawo' meil' Jummal annab,\n    Körs on, et ta mehhe kannab.\n\n    Herra lubband talgud tehha;\n    Lust ning römo same nähhä!\n    Pil, se wiib meid ukse ette,\n    Leib ja lihha antaks' kätte.\n\n    Siis need täied wadid kantaks',\n    Laia kappaga meill' antaks'.\n    Talgo kissa hakkab peäle,\n    Iggaüks aiab omma heäle.\n\n    Pil, se hüab tantso wisid,\n    Kutsub Anned, Marrid, Lisid;\n    Töstke jalga, walge sukka,\n    Talgo tolm ei te neid hukka.\n\n    Jürri habbe tilgub öllest,\n    Marri joond, se náhha póllest.\n    Jürri hambad hoidwad tobi,\n    Tuleb tale anda hobi!\n\n    Lasse lahti, Jürri mees!\n    Nä, ma seisan siin so ees;\n    Anna mull' ka sedda head,\n    Mis sa üksi tedda pead.\n\n    Jubba tunne ölle tähhe,\n    Temma touseb minno pähhä.\n    En need jallat kanna pead --\n    Meie talgud ollid head!\n\nSuomeksi:\n\n\"Ottakaa riemuisasti sirpit käteen, elkää laskeko toisia edelle;\nnäette, pelto se nousee, liikkuu, joka korsi leikitsee, kiikkuu.\nSilmä ja sydän peltoa kiittää, saamme tiheät aumarivit; tänä vuonna\nmeille Jumala antaa, korsi on, että se miehen kantaa. -- Herra on\nluvannut tehdä talkoon. Lystiä ja riemua saamme nähdä! Pilli se viepi\nmeidät oven eteen, leipää ja lihaa annetaan käteen. -- Sitten ne täydet\ntynnörit kannetaan, suurella kapalla meille annetaan. Talkoon huuto\nalkaa päälle, jokainen ajaa omaa ääntänsä. -- Pilli se huutaa tanssin\nnuotin, kutsuu Annit, Marit, Liisat; nostakaa jalkaa, valkeaa sukkaa,\ntalkoon pöly ei niille tee hukkaa. -- Jyrin parta tilkkuu oluesta, Mari\non juonut, se on nähdä helmasta. Jyrin hampaat hoitavat tuoppia,\nhänelle tulee antaa korvapuusti! -- Laske irti, Jyri mies! katso ma\nseison tässä edessäsi; anna minullenkin sitä hyvää, miksi sitä yksin\npidät. -- Jopa tunnen oluen merkin, se nousee päähäni. Ei ne jalat\nkannata päätä, -- meidän talkoot olivat hyvät.\"\n\nLeikkuun lopetettua on tyttärillä tapana panna sirppinsä yhteen, ja\neräs joukosta ottaa ja viskaa ne ulos sängelle. Jonka sirppi nyt lentää\netimmäksi, sille tulevat sinä syksynä sulhaset. Tätä leikkiä eivät\nleikkuu-miehet M:n kertomuksessakaan unhota, ja seuraavasti laulaa se\ntyttö, joka sirpit viskaa:\n\n    Sirrise, sirrise, sirbikenne,\n    Kollise, kollise, köwwer raud!\n    Kelle sirp nüüd ette jouab,\n    Selle wasto peigmees souab.\n\n    Kassime kergeste koio pole,\n    Lähhäme lauldes läbbi metsa.\n    Kelle heäl seäl selgest kostab,\n    Sellel' peigmees mütsi ostab.\n\n    Jouame jookstes soja sauna,\n    Wihhake wöttab wiimse tolmo.\n    Ilusam hiilgawad lahtid juuksed,\n    Parremad paistawad punnased palled.\n\nSuomeksi:\n\n\"Sirise, sirise, sirppikäinen, kolise, kolise, kovera rauta! Kenen\nsirppi nyt edelle jaksaa, sen vastaan sulhanen soutaa. -- Riennämme\nkiireesti kodon puoleen, menemme laulaen läpi metsän. Kenen ääni siellä\nselkeästi vastaa, sille sulhanen myssyn ostaa. -- Joudumme juosten\nlämpimään saunaan, vastanen ottaa viimeisen tomun. Kauniimmasti\nvälkkävät irtonaiset hiukset, paremmin paistavat punaiset posket.\"\n\n_Willem Navi ello-pävad_ on somasti juteltu kertomus viinan-nautinnon\nkauhistavista seurauksista. Sen alku on kovin lysti, niin ett'emme\nluule suomalaisen lukijan näinä aikoina, koska meilläkin pyydetään\nperuuttaa kansaa tästä luonnottomasta nautinnosta, vielä suuttuvan\nmeihin, jos tästäkin kirjasta otamme tähän palasen. Otteemme on\nkertomuksen johdatus ja kuuluu näin. \"Kesän lämpiminä päivinä\", alkaa\nkertoja, \"oli niin paljo kärpäsiä, ett'eivät ihmisille rauhaa antaneet.\nKerpin moisio oli rakennettu vastoin etelätä; kuin uksi avattiin, lensi\nniitä joukottain sisään. Tuvassa pitivät he iloansa ja tekivät\nvallattomuutta. Jo aamusella varain, kuin kahvi-pöytä katettiin, tuli\nheitä joukko, niinkuin olisi kaikki pöytään pantu heidän tähtensä, ja\nkatsoivat yhtä ja toista läpi; kuin ei ollut oikein mieltä myöten\nkaikki, nyhkivät päätänsä etujaloillansa ja takajaloilla silittelivät\nsiipiänsä, hyppäsivät lentoon ja lensivät suoraan vehnäis-pullan\npäälle; saivat muutaman suuntäyden otetuksi, heittäysivät kahvi-kupin\nviereen, joivat tilkan kahvia päälle, aivan yhtä viisaasti kuin\nihminen; kiittivät toinen toisellansa, että sillä tavalla se kuiva\nvehnäinen paraiten menee alas. Oli niitäkin kärpäsiä, jotka suorastaan\ntahtoivat koko kupin juoda, menivät kuppiin ja hukkuivat; tämä oli\nniiden nuorten onnettomuus, jotka vanhempien opetusta eivät ottaneet\nkuullaksensa, että liialla himolla ainakin on surkea loppu.\nRuoka-pöydällä samoin olivat häpeämättömät; ei jäänyt heiltä sitä\nruokaa katsomatta, jossa eivät jaloin olisi kävelleet. Wanha herra oli\nheidän kanssa suurimmassa tuskassa. Heidän joukossansa oli moniaita,\njoilla oikein koiran tavat olivat ja jotka pahalaisen temppuja tekivät.\nWanhalla miehellä oli paljas pää, muuan harmaa hius-karva siellä\ntäällä, joka vielä oli jälellä entisestä koreudesta. Tämän paljaan pään\npäälle lensivät he alati; yksi tuli, toinen läksi; vanha mies löi kyllä\nja pyyhkäsi kädellänsä. Tämän pahan hän kuitenkin olisi kärsinyt, vaan\nhänellä oli tapana levätä perästä ruoan; tällöin tulivat kaikki, eivät\ntienneet pelätä. Eräs näiden pahalaisen kärpäisten joukosta tuli\ntoisten tykö pöydälle, nosti yhtä ja toista jalkaansa, eikä naurulta\nsaanut sanaa ulos suustansa; toiset kysyivät; sano, mikä sinulle on\ntapahtunut? -- Seisoin seinällä, odotin kunne vanha mies pani silmänsä\nkiini, lensin nenän päälle, kykistäydyin ja tein siihen täpän! --\nKaikki nauroivat ja levittelivät siipiänsä. -- Hänen suuret käpälänsä\ntulivat ja olivat minun tappaa, minä luiskahdin lentoon, ja minulle\nsurmaksi aivottu lyönti läiskähti nenää vastoin. Toinen kärpänen sanoi:\nkuin hän oikein makaa, että jo suunsa auki lyöpi, silloin voipi hänen\nkanssansa ihmeitä tehdä. Tuonain, lounat oli juuri syöty, kävi minun\nnenääni ruoan haju, minä menin hajua myöten katsomaan hänen\nkellariansa, johon hän ruoat oli pannut, löysin muutamia muruja\nhammasten välistä, vaan oli pimeä, ett'ei nähnyt oikein etsiä, missä\nvarat seisoivat. Hänen nenässänsä rupesivat koirat urisemaan, niin että\nminun täytyi kiireimmän mukaan kellarista ulos jouduttauda. Ei\nkuitenkaan minua tapaillut lyödä, vaikka kyllä olin varkauden tiellä.\n-- Kuin kärpäset tahtoivat juosta kilpaa eli voittoisille ruveta,\nsanottiin: lähdemme vanhan miehen pään päälle, se on sileä eikä koske\nvoitettuun, kuin kaatuu. -- Eräsnä iltana herra ja rouva läksivät\nlasten kanssa ulos jaloittelemaansa; nuori herra toi vanhemmille\nkauniin punaisen sienen. Isä otti sen hänen kädestänsä ja sanoi: tämä\non myrkyllinen, siitä pitää itseänsä varoittaa; anna tämä minulle,\nkyllä mä tiedän, mitä tällä teen. Toisena aamuna kuin kahvi-pöytä jo\noli otettu pois, kysyi herra lusikkaa ja talrikkia, murensi sienen\npuruksi ja riputteli hienoa sokuria päälle. Kuin kärpäset näkivät että\npöydällä taas oli talrikki, sanoi yksi toisellensa: lähdemme tuota\nuutta ruokaa katsomaan. Pian oli monta kymmentä koossa; ensin astuivat\npitkin talrikin äärtä; kuin sitten näkivät että muutamat jo oikein\nahnaasti syödä hulmusivat, tulivat toisetkin likemmäksi ja maistoivat\nkanssa. Joka oli syönyt mahansa täyden sientä, kellistyi paikalle; joka\nvähemmän oli ottanut, jaksoi kukaties vielä ryömiä talrikin laidoille\nja kuoli siihen; moniaat ottajista lensivät pöydälle, saivat vielä\nvähän astuneeksi, ja kuolivat sitten. Seinältä lensi pöydälle kärpänen,\njoka mielestään oli hyvin viisas olevinansa; tämä kuin näki kärpäsen\nselällänsä, kääntyi sinne päin, astui likemmäksi, toukkaili häntä\nnokallansa kylkeen ja sanoi: onko ne kärpäsen tavat selällänsä maata!\nnouse ylös, hävitöin! Waan se ei enää jalkoja allensa ottanut.\nTulee kärpänen hoippuen hänen vastaansa, hän sanoi, se viisas: mikä\nsinulla vikana? sinä olit ennen hyvin liukas juoksun päälle. --\nMaistoin tuota uutta ruokaa ja otin liiaksi; vatsaani vääntelee, pääni\non huimainen ja kipeä, ruumiin voima kadonnut; ruoka itse oli makea ja\nhyvä. -- Lähden kyllä minäkin tuota katsomaan, arveli viisas kärpänen;\nkyllä mä liiasta nautinnosta itseni varoitan. Otti suuntäyden[13] tätä\nruokaa, lensi pöydälle takaisin ja sanoi: minkä tämä nyt minulle teki!\nriskimmäksi se minun vaan teki; näetkö, kuinka hyppään ja siipiäni\nlevittelen! lähden ja otan vielä. Otti muutaman suuntäyden taas, ryömi\ntalrikin laidalle: mitä siitä niin vähäisestä on! käännyn takaisin ja\notan oikein, että himo sammuu. Sinne hän jäikin: himo teki elolle\nlopun. -- Tuli toinen kärpänen kiireesti lentäen, kysyi: kussa Maijani\non, oletteko Maijaani nähneet? me seisoimme yhdessä kukalla; minä\nläksin vähän maitoa juomaan, tulin takaisin, ei ollutkaan Maijaa enää\nsiellä; missä on nyt Maijaseni? eikö sitä ole kukaan nähnyt? Kärpänen,\njoka vastasi, pyyhki nokkaansa ja sanoi: pyydän, otappa ja maista vähä\ntuota uutta ruokaa, kuin se on makea ja hyvä; tuoss' on palanen, syö\nse, niin kyllä tunnet, kuinka iloiseksi se tekee ja kuinka se murheesi\nkaikki kadottaa; mene sitten ja etsi Maijaa. -- Woin kyllä ottaa,\nvastasi toinen, tässä syödään aina hyvää. Söi pian mahansa täyteen ja\nlensi pöydälle Maijaa katsomaan. Jalat olivat jo kömpelät; näki Maijan\nlusikan vieressä, pääsi likelle, heittäysi viereen ja kuoli. -- --\"\nNäin vertaa tekijä vielä eteenkin päin ihmisen viinan-nautintoa myrkyn\nnautitsemiseen, ja lopulla tätä alkulausetta on edellä mainittu vanha\nherra unessa näkevinänsä yhden pöydällensä kuolleista kärpäsistä, ja\ntämän kanssa syntyy hänellä keskustelu, jossa tekijällä on vielä\nparempi tilaisuus osoittaa, että ihminen kaikella viisaudellaan, kuin\nkerran annaksen himojensa valtaan, menee yhtä päättömästi turmioon,\nkuin kärpänen. Waan täytyy lopettaa otteemme tähän.\n\n\n\n\nV.\n\nWiron Kirjallisuuden Seura Tartossa.\n\n\nNiinkuin edellä olemme nähneet, perustettiin Saarenmaan linnassa\n(Arensburg'issa) jo v. 1817 seura, jolla oli Wiron kielen ja\nkirjallisuuden viljeleminen tarkoituksena. Mutta vaikka sen perustajat\nepäilemättä olivat toimellisia miehiä ja lämpimästi rakastivat\nWirolaisuutta, ei tämä seura kuitenkaan näytä koskaan mitään\nerinomaista matkaan-saattaneen. Se oli liian syrjässä muusta Wiron\nmaasta, sillä oli liian vähä voimia niin rahassa kuin kirjatyössäkin,\nja viimein jättivät sen harvat jäsenet kuukautisen kokouksenkin\npitämättä. Sitä vastaan näytti Tarton kaupunki olevan soveljas\npesäpaikka tämmöiselle seuralle, sillä tässä oli maan yliopisto, jonka\nkautta sille voi toivoa aina tulevaksi uusia voimia; tässä ja\nlikiseuduilla eli useampia miehiä, jotka voivat seuran tarkoitusta\nedesauttaa, ja tämä kaupunki oli jo vanhuudestakin Wirolaisuuden\npääpaikka. Niin tuumittelvat eräät näitä miehiä v. 1838 tästä asiasta,\nja kansan-valistuksen ministeriltä luvan saatuansa vietti Wirolaisen\nKirjallisuuden Seura Tartossa (_Die gelehrte Estnische Gesellschaft zu\nDorpat_) ensimäisen vuosijuhlansa 18 p. tammik. 1839. Jäsenten määrä\noli tällöin 19. Siitä saakka on tämä seura vähitellen kasvanut\nisommaksi ja isommaksi, ja 18 p. tammik. 1853, jolta viimeinen\nvuosikertomus on, oli Seurassa 98 jäsentä. Kirjastoa oli samana päivänä\n1135 työtä 1679 siteessä, muinais-rahastoa 2472 kappaletta, vanhoja\nkäsikirjoituksia 149 kappaletta, ja sen ohessa paljo vanhoja aseita ja\nkaluja, Wirolaisten vaatteuksia j.n.e.\n\nTämän Seuran tarkoitus on ollut melkein yhdenlainen kuin meidänkin\nKirjallisuuden Seurojemme. Kieltää emme kuitenkaan voi, että se,\nvarsinkin viime aikoina, on liiemmalla rakkaudella käsittänyt\ntarkoituksensa _historiallista_ ja muinaisuuksia koskevata osaa. Se on\nkerännyt vanhoja käsikirjoituksia ja muinais-rahoja arvollisen määrän,\njoista jälkimäiset olletikin ovat kalliin hintansa kautta tuntuvasti\nrauaisseet Seuran muuta vaikutusta. Ja kuitenkin löytyy niin Wiron kuin\nLihvinkin maassa useampia seuroja, joiden ainoa tarkoitus on historian\nja muinaisuutten tutkiminen. Meidän katsoessa tekisi siis Wiron\nKirjallisuuden Seura paremmin, että supistaisi toimensa vaan Wiron\nkielen ja sen muinaisuuden viljelemiseen, ja jättäisi historian\ntutkintoon kuuluvien kallisten rahojen ja muiden kalujen keräämisen\nniille seuroille, joita nämä aineet koskevat enemmän kuin häntä, sillä\nniissä emme sen luule voivan kilvoitella näiden kanssa. Tätä lausetta\nelköön kukaan lukeko moitteen-halusta sanotuksi; vaan kuin Seura tämän\nkirjoittajalle teki sen kunnian, että kutsui hänet kirjoittelevaksi\njäseneksensä, niin luulee hän uskaltavansa tämän verran totuutta\nloukkaamatta sanoa, varsinkin kuin harva Seuran jäsen lienee hänen\nylitsensä käyvä rakkaudessa Wiron kansaan ja kieleen kuin myös\ntoivossa, että molemmat kohoisivat nykyisestä tilastansa.\n\nMainittu kahtalaisuus Seuran toimessa, eli oikeammin Seuran liika\npoikkeaminen toiseen osaan tarkoitustansa, on tehnyt, että se ei ole\nvaikuttanut niin nerokkaasti kielen ja kirjallisuuden asiassa, kuin\nsiltä olisi voinut toivoa. Aivan jouten ei se kuitenkaan ole ollut\nnäissäkään kohdissa. Sen näihin kuuluvista askareista on olletikin\nmainittava, että se ostamalla ja lahjoina on koonnut itsellensä\nmelkoisen Wironkielisen kirjaston, joka tässä kirjallisuudessa ei enää\ntäydelliseksi päästäksensä puuttune muuta kuin muutamia sen kaikkein\nvanhimmista kirjoista. Myös on sanakirjan hankkiminen ollut Seuran\nalinomaisena rienteenä. Jo Seuran ensimäisessä istunnossa selitti\nsenaikuinen Wironkielen lehtori Tarton yliopistossa Jürgenson, kuinka\ntarpeen kielen edistymiselle kelvollinen sanakirja oli ja osoitti,\nmillä keinoin Seuran oli meneteltävä tätä aikaan saadakseen.\nPian käytiinkin sanakirjan tekoon kiihkollisesti kiini, Seuran\nkielen-taitavista jäsenistä otti kukin jonkun puustavin\nvalmistaaksensa, ja jonkun ajan perästä ilmoitettiin jo Seuralle,\nsanakirjaa olevan isot joukot valmisna. Mikä lienee kuitenkin\nilmautunut esteeksi, -- ehkä tällä tavoin tehdyn työn arvattava\nvaillinaisuus, -- kirjapainoon asti ei sanakirja tällä kertaa joutunut.\nJälkeenpäin otti sitten eräs kirkkoherra _Akerman_ kaikki tähän\nkuuluvat käsikirjat käsiinsä ja rupesi täydellä todella niistä\nrakentamaan sanakirjaa, joka oli sisältävä sekä Tallinnan että Tarton\nmurteet. Waan kova onni ei ollut vielä väsynyt Wiron kieltä\nvainoamasta. Lähes kymmenkunta vuotta työskenneltyänsä tämän teoksen\nkanssa muutti Akerman paraassa iässänsä keväällä v. 1855 manalan\nmajoihin, ja syytä on pelätä, että hänen työnsä päättäjätä ei ilmau\nhyvään aikaan ja että sama työ jäi hänen käsistänsä vielä semmoiseen\ntilaan, jossa sitä ei voi ulos antaa.\n\nRahvaan sekaan levittääksensä kelvollisia kirjoja asetti Seura\nalkuvuosinansa Wirolaisten kirjojen myönnön neljään paikkaan: Tarttoon,\nWeroon, Pernoon ja Tallinnaan, jonka ohessa myös toimitti painosta 2\ntuh. kappaletta tämänlaisten kirjojen luetteloa, jossa löytyi 63 kirjaa\nnimitettynä ja jota rahvaasen jaettiin maksotta. Tämä asia oli sen\ntarpeellisempi kuin Wironkielinen kirjallisuus ei vielä nytkään ole\nsaanut sitä kunniaa, että sitä pidettäisiin kaupan kirjakaupoissa, vaan\npitää ostajan Wirolaisia kirjoja etsiä joko kirjapainoista eli\nlikaisista räämä-puodeista, joissa niitä löytyy joku vähä rahvaan\nvaralla, tupakanlehtien, renikoiden ja muiden semmoisten tavaroiden\nkanssa sekaisin. -- Ensi vuosinansa painatutti Seura myös muutamia\nkirjojakin Wiron kielellä. Näitä Seuran toimittamia kirjoja on yleensä\nviisi kappaletta, nim. Kreutzwald'in Wiroksi tehty mukaelma Zschokke'n\nmeilläkin käännetystä kirjasta: Der Branntweinspest, Wiroksi nimellä:\n_Wina katk_; saman kirjoittajan toimittama kirjanen: _Sippelgas_\n(muurahainen), kokous pienempiä kertomuksia; kirkkoherra Gehewe'n\nvalmistama _Wirolainen lukemisto_ Tarton kielellä; lyhykäinen\nkertomus Luteerin viimeisistä hetkistä, käännös, jolla on suurin\nmerkillisyytensä sen tähden, että Fählmann on sen kieltä korjaellut\nsiihen tapaan, joten hän tahtoi Wiron kieltä kirjoitettaa; ja\nviimeiseksi painatti Seura Kreutzwald'in Wironkielisen onnentoivotuksen\nTarton Yliopistolle, sen viettäessä muistojuhlaa 50:vuotisesta\nolostansa v. 1852. Sanomalehden ulosantamisesta rahvaalle on Seurassa\nmyös ollut useampia kertoja kysymys, joka asia kuitenkin aina on jäänyt\nsillensä, milloin minkin tähden, viime vuosina enimmiten niistä syistä,\njoita meillä erinomattain kutsutaan _erinäisiksi_. Aivan yhteydettä\nrahvaan kanssa tämä Seura ei kumminkaan ole ollut. Se toimittaa nim.\nsitten vuoden 1840 vuotuisesti niin kutsutun tähti-raamatun eli\nkalenterin rahvaalle, jossa paitse tavallista almanakkaa myös löytyy\nkaikenlaisia hyviä kirjoituksia pari kolme kappaletta kussakin ynnä\nyhden eli useammankin uuden virren tahi muun laulun kanssa. Jälempänä\nsaamme vielä mainita muutamia näiden tähti-raamattujen paraimmista\nkirjoituksista. Tämmöisiä kalenteria Wiron kielellä tulee tavallisesti\nneljä kappaletta vuodessa ulos, nim. kaksi Tartossa ja kalenteri\nkummassakin sekä Räävelissä että Pernossa. Ne myödään hyvin halvasta\nhinnasta, ja jos rahvaalla tätä nykyä ei olekaan sanomalehteä\nluettavana, niin on kuitenkin näiden kalenterien ostaneella jo hyväksi\naikaa vuotta lukea kirjoituksia, joista useampi tavalla eli toisella\nkokee antaa Wirolaiselle jonkunlaisen selvän nyky-ajan rienteistä ja\nedistymisistä, ja herättää häntäkin muiden kansojen perästä pyrkimään.\n\nOppineiden kanssa pitää Seura yhteyttä Saksan kielellä ulostulevien\ntoimitustensa kautta, joiden nimi on: _Verhandlungen der gelehrten\nEstnischen Gesellschaft zu Dorpat_. Niitä oli tainnut alussa olla\naikomus antaa vihko vuodessa, vaan tässä on jääty jälelle, ja Seuran 16\nolo-vuodessa on sen toimituksia tullut 9 vihkoa, kukin noin 100 sivua\niso, ja joista aina 4 tekee siteen, niin että nyt on kolmas side\nalulla. Niiden kirjoituksista on monikin suuresta arvosta, vaan tässä\nemme voi näistä kirjoituksista ruveta laveammalta lausumaan. Muutamia\nniistä olemme jo edellä maininneet, toisia taas saamme heti-kohta\ntilaisuuden koskettaa, kun käymme puhumaan niistä miehistä, joiden\ntoimesta Seura syntyi ja jotka siinä enimmin ovat vaikuttaneet.\n\nJaloin ja ylävin näistä miehistä oli epäilemättä Retrikki Robertti\n_Fählmann_ (syntynyt v. 1799, kuoli 1850). Hän oli syntyjänsä siltä\nrahvaan ja herrassäädyn rajalta, jossa rahvaan kieli, yksinkertaiset\ntavat ja puhdas mielenlaatu yhdistyvät sen mahdollisuuden kanssa, että\nsiitä, jos ei ennen, edes toisessa eli kolmannessa polvessa voipi\nnousta sille sivistyksen ja tiedon kannalle, jolla herrasväki istuu,\nhän oli nim. pehtorin poika. Ensimäisessä lapsuudessaan ei hän paljo\nkuullut muuta kuin Wiron kieltä puhuttavan, ja kuunteli tällöin myös\nniitä ihanoita lauluja ja satuja, joita Wiron kansassa vielä siihen\naikaan muistettiin enemmän kuin nyt, ja joita hän mieheksi tultuansa\nsitten niin vereksinä ilmi saattoi paraimmat. Mutta kuta ylemmäksi\nnuorukainen opin tiellä kohosi, sitä enemmän täytyi hänen myös poiketa\nnäistä lempeistä äitinkielisistä muistoista ja yliopistoon tultuansa\n(v. 1818) rupesi hän lääkäri-taidon tutkintoon, jolla niiden kanssa\nnäytti kaikkein vähimmän yhteyttä olevan. Tartossa suoritaksen\nlääkäri-taitoa oppimaan ruvennut oppilainen tohtoriksi tavallisesti\nnoin neljässä eli viidessä vuodessa, mutta Fählmann'ilta meni 9 vuotta\nennenkuin hän v. 1827 tehtiin tohtoriksi. Waan tällä ajalla olikin\nhankkinut itsellensä niin hyvät tiedot, että hänelle sitten tarjottiin\nrohvessorin virkaa sekä kotimaansa että Kasan'in yliopistossa, joista\nkummastakaan hän ei huolinut, vaan pysyi Tartossa yksinäisenä\nlääkärinä, jota toimea jo oppilaisena oli alotellut ja joka pian kasvoi\nniin isoksi, että hän harvoin sai yö-sydäntäkään herättämättä levähtää,\nsen vähemmin jousi, toisten tuskia lievittäessänsä, vaaria ottamaan\nsiitä madosta, joka jo kalvoi hänen omia keuhkojansa eikä hänestä ennen\nluopunut kuin hänen hautaan saatettuansa. Rakasta äitinkieltänsä sai\nhän näin muodein harvoin viljellä muulloin kuin minkä vähän -- öillä.\nMutta v. 1842 tuli yliopiston lehtorin virka Wiron kielessä sen\ntoimellisen Jürgenson'in kuoltua avonaiseksi, ja Fählmann otti tämän\nhänelle tarjotun viran vastaan. Tästä ja Wiron Kirjallisuuden Seuran\nesimiehuudesta, johon hän seuraavana vuonna valittiin, oli hänelle nyt\nulkonaiset kehoitukset, hedelmälliseksi saattamaan suurta taitoansa\nWiron kielen niin käyttämisessä kuin tutkinnossakin. Waan ei niitäkään\nkahdeksaa vuotta, jotka hänen vielä oli suotu elää, saanut hän\nkokonansa käyttää näihin hänen sydämellensä rakkaikin aineihin.\nPotilasten hoito, jota ei voinut kaikitse hylätä, ja hänen oma enenevä\nkivuloisuutensa valtasivat häneltä enimmän ajan, ja näin jäi Wiron\nkielen harjoittaminen hänellä ainakin vaan väli-ajoilla viljeltäväksi\nsyrjätyöksi.[14]\n\nTästä Fählmann'in elämän juoksusta näemme selvästi, minkätähden hänen\nkirjallinen ja tieteellinen perunsa on niin poikkinaista, ja tästäkin\nelämäkerrasta saamme hyvän selityksen sille, minkätähden \"mies täällä\nPohjassa ei täytä sitä, minkä nuorukainen on luvannut\". Kehoituksen ja\nvarojen puute estävät nim. sen paljon \"lupaavan\" nuorukaisen menemästä\nsitä tietä, jolle sydän ja luonnonlahjat veisivät häntä, ja ajavat\nniille keskinkertaisuuden yhteis-maille, joilla leipäpuut kasvavat.\nTäältä palajaa harva takaisin nuoruuden-toivojensa polulle, ja joka sen\ntekeekin, on jo väsyksissä ja haavoitettuna siitä sodasta, jolla\njokainen täällä kokee onnettaren lahjoja itsellensä kiskoa; ja näin\njäävät nuorukaisen luvat mieheltä täyttämättä. Jos tilaisuudet\nFählmann'illakin olisivat olleet semmoiset, että hän jo alusta pitäen\nolisi voinut ruveta äitinkielensä viljelemiseen, johon häntä halu veti\npitkin ikäänsä, niin on mahdotoin sanoa, kuinka suuri runoilija, kuinka\nmainio kielentutkija hänestä olisi syntynyt, sillä kumpaankin oli\nhänellä tavallisuutta suuremmat lahjat. Waan tällänsäkin ovat ne\nrunolliset ja kieliopilliset kirjoitukset, jotka hän jätti jälkeensä,\nniin suuresta arvosta, ett'emme niitä voi lukijalle ilmoittamatta\njättää, ehkä kyllä emme voi niitä niin esitellä kuin ansaitseisivat.\n\nEnsinkin on hänen _runollinen_ toimensa mainittava. Tässä hän oli sekä\nkerääjä eli, paremmin sanoen, muistaja että tekijä. Ennen häntä\ntunsivat harvat niitä kauniita ja älykkäitä satuja, joita Wiron\nkansassa löytyi, ja vasta miehuuden iässä kertoi Fählmann Saksaksi\neräitä näistä saduista, joita hän lapsena oli Wiron kielellä kuullut\nhaastettavan. Ne löytyvät painettuna kirjassa: Verhandlungen der\ngelehrt. Estn. Gesellschaft, I:sen siteen 1:ssä ja 3:ssa, ja II:sen\nsiteen 2:ssa vihkossa. Kuuluisimmaksi on niistä tullut _Koit ja\nÄmärik_, satu aamu-koitteen ja ehto-hämärikän keskinäisestä\nrakkaudesta, sillä se käännettiin moneen kieleen ja oli kauan\nruno-kalenteritten kaunistuksena ympäri Europaa.[15] Mutta pian syntyi\ntämän sadun perijuuresta epäluuloja, jotka väittivät sitä Fählmann'in\nomaksi tekemäksi, ei rahvaan suusta kuulluksi, ja epäilijöiden sekaan\njoutui meidän Castrén'kin (Suomalaisessa Jumalais-Sadustossansa siv.\n64). Eikä voikaan hänen lausettansa evätä, että muka Fählmann'in\nkertoma satu rahvaan suusta ollaksensa on ulkopuvussansa liiaksi\nnyky-ajan tapaan muodostettu ja kaunistettu. Wasta 1854 saatiin kaikki\nepäluulot sen alkuperäisyydestä hälvenemään, sillä tällöin kirjoitti\neräs mittari _Lagos_ sen Wirolaisen suusta Wiron kielellä ylös, ja\nLagoksen kirjoittaman sadun saattoi Kreutzwald Pietarin Akateemikolle\nSchiefner'ille, joka sen painatti sikäläisen Tiede-Akateemian\nhistoriallis-kieliopillisen osakunnan sanomissa (Bulletins), niiden\nXII:nen siteen n:issa 3, 4, 5. Tämän ja Fählmann'in kertoman sadun\nvälillä ei ole muussa eroitusta kuin ulkopuvussa ja siinä, että\nLagoksen kirjoittamassa nähtävästi on kaksi satua yhteen sulattuna.\nTämä satu on meille sitä merkillisempi kuin Kreutzwald, jonka\nviimeiseksi puhdistama se on, siinä ensi kerran kirjoittaa Wiron kieltä\nSuomen kirjoitus-tapaan, jota Ahrens ja eräät muutkin jo kauan ovat\npitäneet edellisen kielen ainoana pelastus-keinona siitä hämmekistä,\njoka sen kirjoittamisessa vielä on vallan päällä. Sentähden emme luule\nolevan syrjään aineestamme, että Koit- ja Ämärik-sadun tähän painatamme\nja suomennamme, varsinkin kuin sitä ei vielä koskaan ole julaistu\nSuomen kielellä. Se kuuluu seuraavasti:\n\n\"Muiste oli emal kaks tütart, nimega _Widevik_ ja _Ämarik_ mõlemad\nilusad, kenad ja wiisakad, nii hästi näo kui kombede tõtu, nõnda kui\nlaulusõna ütleb:\n\n    \"Pää walge, põsed punased,\n    Sitikmustad silmakulmud.\"\n\n\"Päikese loojamineki aeal tulnud wanem tütar kahe ärjaga kündmast ja\nwiinud neid, kui ika mõistlik inimene, jõe kaldale jooma. Aga nii kui\ntännini kenadus tütarlaste esimene käsk on, ja wiisakad sagedaste\npeeglisi katsuwad, nõnda oli ka wiisaka Widewiko kombe ja usk. -- Ta\nlaskis ärjad ärjad olla, astus jõe kalda ja waata! jõewee hõbe peeglist\npaistsid sitiikmustad silmakulmud kulla-karwa põskiga nii armsaste\ntagasi, et süda ilutses. Kuu, kes praego looja käsu ja seädmise pära,\nloojale hingama läinud päikese asemel maad pidi walgustama, unustas oma\nammeti auusaste ülespidamist ära, ja heitis ennast noolilt armastusega\nsalamahti sügawase maarüppe -- jõe põhja maha, -- ja ühe suu oli teise\nman ning ühe uuled olid teise külles. Kosis suuandmisega Widewiko\nenesele mõrsjaks, aga unustas senis kõik, kõik oma tallitused -- ja\nwaata! pilkane pimedus kattis maad kunni ta Widewiko rinna külles\nwiibis. -- Seni sündis üks hale õnnetus. Kiskja-metsaline, hunt, kellel\nselle wahe sees kõik woli käes oli, sest et keegi teda ei näimud,\nmurdis Widewiko teise ärja, kes oma pääd metsa toitu korjama roitnud,\nja päris teda enesele roaks. Ehk kül ella sisaski kuulus ja hele laulo\nheal metsast läbi pimeduse älkis: 'Laisk tüdruk, laisk tüdruk, ööpik!\nkiri-küüt, waule, waule, too piits, too piits! tsäh, tsäh, tsäh!' --\nsiiski ei kuulnud Widewik sisaski õiskamist, waid unustas kõik ära, mis\nmite armastus ei olnud. Aga armastus on kurt, pime ja ilma mõistuseta,\nkellele wiest meelest üksnes tundmine jäetud. -- Kui Widewik wiimaks\nomast armu-unestusest ärkades hundi kurjategu nägi, nutis ta ärdaste,\net silmawee pisarist terwe järw wet sai. -- Aga need süüta silmapisarad\nei jäänud Wana-isast mite nägemata ega warjule. Tema tuli oma kuld\ntaewast maha, kurjatööd karistamaa ja käsuwastotegijaile wallitsust\nseädlema. Kurja hunti nuhtles ta ja pani teda igaweste ärja kõrwa ike,\npöhja-naela raudkepi sunduse alla, wet wedama, ja kuu sai Widewiko\nenesele naiseks. -- Weel tänapääwal paistab Widewiko lahke nägu kuu\nküllest, waatab igatsetes weepeeglisse tagasi, kus tema suudandes peio\narmu esimest korda maitses.\n\n\"Siis ütles Wana-isa: 'Et niisugust hooletust walguse juures enam ei\nsünni ja et pimedus wõimust ei wõta, sellepärast panee mina teile\nwallitsejad, kelle käsu peale igaüks oma ammetile lähäb. Kuu ja Widewik\nmuretsego kord korralt ödele walgust. _Koit_ ja _Ämarik!_ teite käsu\nning wallitsuse alla usutan mina nüüd pääwade walguse taewa lautuse\nall, pidage oma ammetit auusaste üles. Sino hooleks, tütreke Ämarik,\nannan mina allaweerewa päikese; kustuta igaõhtu kõik tulekibemed ära et\nkahju ei sünni ja saada teda loojale minema. Ja sino mure olgo, poeoke\nKoit, uuel pääwal uut walgust jälle põlema sütitada, et kunagi walgus\nei puuduks.'\n\n\"Mõlemad päikese orjad wallitsesid oma ammeti auusaste, mõnda et ühelgi\npääwal päike taewa lautuse al ei puudunud. Need lühikesed suweööd\nhakkasid nüüd lähenema, kus Koit ja Ämarik teine teisele suud ja kät\npakkuwad, kus kõik maailm ennast rõemustab, linnukesed metsas -- igaüks\noma keeli -- heletaid haulusi laulawad, kus lilled õitsewad ja kauniste\nkaswawad. Sel aeal tuli Wana-isa oma kuldjärjelt maha Lijoni rõemu-püha\npidama. Leidis kõik tallitamised ning wallitsused korrapärast olewad,\nrõennustas ennast wäga oma loodud loomuse üle. Ütles siis Koido ja\nÄmariko wasto: 'Mina olen ka teie wallitsusega rahul ja soowin teile\njäädawad õnne; olge siis nüüd naine ja mees.' Aga mõlemad ütlesid kui\nühest suust: 'Isa! ära eksita meid mite, meie oleme oma seisusega\nrahul, tahame jääda peig ja mõrsja; sest selles seisuses oleme õnne\nleidnud, mis ika uueks ja ika nooreks jääb.'\n\n\"Wana-isa jätis neid nende tahtmise järele ja läks jälle tagasi oma\nkuldtaewa.\"\n\nSuomeksi:\n\n\"Muinoin oli emällä kaksi tytärtä, nimeltä Widevik ja Ämärik; molemmat\nkauniit, koriat ja sievät, niin hyvästi näön kuin tapojen puolesta,\nniinkuin laulun sana sanoo:\n\n    \"Pää valkea, posket punaiset,\n    Sitikka-mustat silmäkulmat.\n\n\"Päivän luojaan-menekin (laskeumisen) ajalla oli vanhempi tytär tullut\nkahden härjän kanssa kyntämästä ja vienyt ne, kuin ainakin ymmärtävä\nihminen, joen rannalle juomaan. Waan niinkuin tähän päivään asti\nkauneus tytärlasten ensimäinen käsky on, ja sievät useasti peiliin\nkatsovat, niin oli myös sievän Widevikon tapa ja usko. -- Hän antoi\nhärjät härkinä olla, astui joen rannalle ja katso! joen-veden\nhopia-peilistä paistoivat sitikka mustat silmäkulmat kullan-karva\nposkien kanssa niin armaasti takaisin, että sydän iloitsi. Kuu, jonka,\nluojan käskyn ja säätämisen perästä, luojalle lepäämään lähteneen\npäivän asemesta maata piti valostaman, unohti ammattinsa rehellisesti\nylöspitämisen pois, ja heitti hänensä nuolena rakkaudella salakättä\nsyvään maanpoveen -- joen pohjaan maahan, -- ja yhden suu oli toisen\ntykönä ja yhden huulet olivat toisen vieressä. Kosi suun-antamisella\nWidevikon hänellensä morsiameksi, vaan unohti sill'aikaa kaikki, kaikki\ntoimituksensa -- ja katso! pilkkoinen pimeys kattoi maan, kunne hän\nWidevikon rinnan vieressä viipyi. -- Sill'aikaa syntyi (tapahtui)\nsurkea onnettomuus. Kiskoja-peto, susi, jolla sillä välillä kaikki voli\n(valta) kädessä oli, sentähden että kenkään häntä ei nähnyt, murti\nWidevikon toisen härjän, joka omaa päätänsä myöten oli mennyt metsään\neläkettä hankkimaan, ja peri sen hänellensä ruoaksi. Ehkä kyllä hellän\nsisaan (ilolinnun, satakielisen) kuuluisa ja heleä laulun ääni metsästä\nläpi pimeyden helkki: 'laisk tütruk, laisk tütruk, ööpik! kiri küüt,\nwaule, waule, too piits, too piits! tsäh, tsäh, tsäh!' (laiska tyttö,\nlaiska tyttö, yö pitkä! kirjava selkä-juomu, vaolle, vaolle, tuo\npiiska, tuo piiska! tsäh, tsäh, tsäh!) -- ei Widevik sittenkään kuullut\nsisaan helkkämistä, vain unohti kaikki pois, mikä vaan rakkaus ei\nollut. Waan rakkaus on kuuro, sokea ja ilman ymmärryksettä, jolle\nviidestä mielestä yksinänsä tunteminen on jätetty. -- Kuin Widevik\nviimeinkin rakkauden-unohtuksistansa heräten suden pahateot näki, itki\nhän hartaasti, että silmäveden pisarista tuli kokonainen järvi vettä.\n-- Waan ne syyttömät silmäpisarat eivät jääneet Wanhalta isältä\nnäkemättä eikä peittoon. Hän tuli kulta-taivaastansa maahan, pahatyötä\nrankasemaan ja käskynvastaantekijöille hallitusta asettamaan. Ilkeän\nsuden rankasi hän ja pani sen iankaikkisesti härjän viereen ikeesen,\npohjannaulan (pohjan-tähden) rautakepin tuomion alle, vettä vetämään,\nja kuu sai Widevikon hänellensä naiseksi. -- Wielä tänä päivänä paistaa\nWidevikon lauhkea näkö kuun kyleltä, katsoo ikävöiden vedenpeiliin\ntakaisin, jossa hän suuta-antaen sulhasen rakkautta ensimäisen kerran\nmaistoi.\n\n\"Sitten sanoi Wanha isä: 'Että tämänlaista huolettomuutta valkeuden\ntykönä enämpi ei synny ja että pimeys ei valtaa ota, sentähden panen\nminä teille hallitsijat, joiden käskyn päälle jokainen lähtee\nammatillensa. Kuu ja Widevik murehtikoon vuorotellen öille valkeutta.\nKoit ja Ämärik! teidän käskyn ja hallituksen alle uskon minä nyt\npäivien valkeuden taivaan laajuuden alla, pitäkää ammattinne\nrehellisesti voimassa. Sinun huoleksesi, tyttäreni Ämärik, annan minä\nalasvierevän päivän; sammuta joka ehtoo kaikki tulen-kipunat pois, että\nvahinkoa ei synny ja saata hänet luojalle menemään (laskeumaan). Ja\nsinun murheesi olkoon, poikaseni Koit, uudella päivällä uutta valkeutta\njällen palamaan sytyttää, ett'ei valkeus kulloinkaan puuttuisi.'\n\n\"Molemmat päivän palvelijat hallitsivat virkaansa kunniallisesti, niin\nett'ei yhtenäkään päivänä päivä taivaan laajuuden alla puuttunut. Ne\nlyhykäiset kesä-yöt rupesivat nyt lähenemään, joina Koit ja Ämärik\ntoinen toisellensa suuta ja kättä tarjosivat, joina kaikki maailma\nhäntänsä riemuitsee, lintuset metsässä -- jokainen kielellänsä --\nheliöitä laulusia laulavat, joina kukkaset heditsevät (kukkivat) ja\nkauniisti kasvavat. Tällä ajalla tuli Wanha isä kulta-järkyltänsä\n(tuoliltansa) maahan Lijonin[16] riemu-pyhää pitämään. Löysi kaikki\ntoimitukset ja hallitukset järjestyksessä olevan, riemuitsi häntänsä\nsuuresti luomansa luomisen ylitse. Sanoi sitten Koiton ja Ämärikön\nvastaan: 'Minä olen teidänkin hallituksenne kanssa tyytyväinen ja suon\nteille pysyväisen onnen; olkaa siis nyt nainen ja mies.' Waan molemmat\nsanoivat kuin yhdestä suusta: 'Isä! elä eksytä meitä, me olemme tilamme\nkanssa tyytyväiset, tahdomme jäädä sulhaseksi ja morsiameksi; sillä\ntässä tilassa olemme onnen löytäneet, joka aina uudeksi, aina nuoreksi\njääpi.'\n\n\"Wanha isä jätti heidät heidän tahtomisen jälkeen ja läksi jällen\ntakaisin kulta-taivaasensa.\"\n\nFählmann'in omatekoisia runoja ja kirjoituksia Wiron kielellä\nlöytyy Kirjallisuuden Seuran edellä mainitussa tähtiraamatussa.\nRunoellessaan näyttää hän rakastaneen vanhan-aikuisia Kreikan kielen\nruno-muotoja, ja runomitan perustuksena pitää hän korkoa. Seuraavat\nsipaleet panemme tähän näytteeksi Fählmann'in runo-taidosta,\nmuistuttaen että viimeinen runoelma löydettiin hänen paperiloistansa ja\npainettiin hänen kuoltuansa, kirjassa: Verhandlungen d. g. Estn.\nGesellschaft, II siteen 4:ssä vihkossa. Kirjoitus-tapa ensimäisessä\nkappaleessa on uudempimuotoinen kuin toisissa.\n\n\n                  1.\n\n               Piibo jut.\n\n    JAAN.\n\n    Tere mo wennike Mihkel! kuda so käbalad käiwad?\n    Kas on rukis jo küps? Mis siis so naisoke teeb?\n    Kas on ilm so meelest? Eks ommiko tuul oleks parem?\n    Merest kisub ta wet, ommikust kuiwa weel saaks.\n    Aga wennike Mihkel, alati nosokest imed,\n    Kõhtu ei täida suits, kukro ta tühendab kül.\n\n    MIHKEL.\n\n    Ära sa wennike naera, lase mo piiboke rahul!\n    Kõigile oma au, piiboke! sinule ka.\n    Kõik ma-ilm on mo ümher, kui mo piiboke aurab,\n    Inimeste õn wiirab ja mängib mo ees,\n    Alasti näitab maa-ilma ilu piiboke mulle,\n    Kutsub tagasi weel kadunud rõemu ja ead;\n    Näitab lootust ka mulle, tõusta kõrgele sinna --\n    Sinna kus looja ees patune alastust saab.\n\n    JAAN.\n\n    Palju, wennike Mihkel, oled sa tootaid ja pakud,\n    Wastako piiboke nüüd mis sa mull' lubasid kõik.\n    Mis siis inimeste õnnest piiboke ütleb?\n\n    MIHKEL.\n\n    Ta on piibo suits. Nä' kui ta rõngasse a'ad,\n    Nüüd ta keerleb ja õitseb, lahkub ja koguneb jälle --\n    Aga natuke tuult -- otsas on suits ni kui õn.\n\n    JAAN.\n\n    Mis sa mo wennike kül maa-ilma sõbradest mõtled?\n\n    MIHKEL.\n\n    Nad on piibo suits. Kui on mo piiboke täis,\n    Küll tast suits siis tõuseb ja keerleb ja mängib mo ümber;\n    Kui on tubakal ots, otsas on sõbrad kui suits.\n    Õigete sõbrade kujo oled sa piiboke ise --\n    Oítsego minul õn, kurwastus waewako mind,\n    Ei must piiboke lahku, õnne ta õpetab kanda,\n    Kurwastuses ta kinnitust annab ja nõu'.\n    Nõnda mu tuwike oli, keda ma oitsin ja kaitssin,\n    Pääwal mo mõte ta, unes ta paistis mo ees.\n    Põlwekene küll sul rõemu oli ja waewa,\n    Leidnud olin ma kõik, aga mul pudus ka kõik.\n    Otsisin tasakesti, peidetud põesaste warjus,\n    Kus mo tuwike käis üksi ja mõtete sees.\n    Kuni mo nime ma kuulin ta lillede-uuledest kostma,\n    Kohe siis lendades langesin kaela ma tall' --\n    Ja nüüd oli mo käes mis leidsin ja otsisin ammu,\n    Lilled õitsesid mul, taewas elasin nüüd.\n    Kül on mõnigi talw jo puhunud üle ta aua,\n    Ika mo tuwike weel armas ja kallis mul on,\n    Ika mo süda weel naerab, kui tuletab piiboke meelde\n    Mõnda kadunud ead -- kadunud? igawad ead!\n\n    JAAN.\n\n    Kuda so piiboke sulle näitab taewagi tõusta?\n    Teine korda küll läks -- seda mul tähenda weel.\n\n    MIHKEL.\n\n    Juba piiboke kustub. Näe kus wiimine suits weel\n    Üle katukse seal tõusis ja kadudes läks.\n    Kõrgele tõuseb ta sinna, kus sirawad tähtede astmed --\n    Jumalaga! wii mõnele terwised mult!\n    Sinna sa ingeke tõtad, peastetud ilma waewast,\n    Et mo ihoke siin tuhka ja pormu küll jääb.\n\n    JAAN.\n\n    Selle riistapuu nõuan, ehk müüksin wiimise iwa;\n    Andeks! piiboke, mis teadmata laitsin ma sind.\n\n\n                   2.\n\n             Kerge ja raske.\n\n    Küssisin: mis on raske, ja mis on kerge kül tehha?\n    Kostis: kerge kül on laita ja sundida teist.\n    Laps jo sundida mõistab ja lapsoke laita jo oskab,\n    Sedda kül igga päw näme ja immestame.\n    Agga mis isse sa laitsid, katsu parrata isse, --\n    Raske on se tö; tahhad sa katsuda, te.\n\n\n                   3.\n\n           Ûks kui mõnnigi teine.\n\n    Ükskörd oli üks mees. Ta sündis, kossis ja surri.\n    Ennam ma temmast ei tea. Agga se oli üks mees!\n\n\n                   4.\n\n    Suur on Jummal so ram, surem so elde meel\n    Pikse marrude irm karristab pattuseid,\n    Agga Jummala eldust\n    Kidab taewas ja mets ja nurm.\n\n    Rõem on põlganud mind. Üksi ma nuttaksin,\n    Kui ei mälestus weel, lotus ei tõstaks mind. --\n    Taewas naeratab lotust,\n    Agga mälestust mets ja nurm.\n\n    Terre, mõnnigi paik, armas ja kallis mul,\n    Kus ma mõnnigi kord onnega wihisin,\n    Kulin öpiko laulu,\n    Kalla mängimist watasin!\n\n    Tulle taggasi weel -- taggasi tulle weel,\n    õnnis õnnelik aeg, kõige so rõemuga!\n    Silma pilkude ette\n    Ello aea ma annaksin!\n\n    Lotus, Jummala täht, sinna sa kutsud mind,\n    Kuhhu mõnni jo läks rõemuga õisates:\n    \"Terre! näen ma sind jälle,\n    Terre, önnistud issa-ma!\"\n\nSuomeksi käännettyinä.\n\n\n                 1.\n\n            Piipun juttu.\n\n    Juhana.\n\n    Terve veliseni Mikkeli! kuten käyvät käpäläsi?\n    Onko ruis jo joutunut? Mitäs sitten vaimosi tekee?\n    Onko ilma sinusta mieleinen? Eikös itä-tuuli olisi parempi?\n    Merestä (lännestä) vetää hän (tuuli) vettä,\n                                     idästä saisi vielä kuivaa.\n    Waan, Mikkeli-veikkonen, alati imet kärsää,\n    savu ei täytä vatsaa, kukkaron se kyllä tyhjentää.\n\n    Mikkeli.\n\n    Älä sä veikkonen naura, laske piippuseni rauhaan!\n    kaikille kunniansa, piippunen, sinullenkin.\n    Kaikki maailma on ympärini, kuin piippuseni höyryää,\n    ihmisten onni kuvastaksen ja hyppii edessäni,\n    alastomina näyttää piippunen maailman iloja mulle,\n    kutsuu takaisin vielä katuneen riemun ja hyvän;\n    näyttää (osoittaa) myös toivoa mulle nousta korkealle sinne,\n    sinne, kussa syntinen luojan edessä saapi armahdusta.\n\n    Juhana.\n\n    Paljo, veikkonen Mikkeli, olet luvannut ja tarjonnut,\n    vastatkoon piippunen nyt, mitä sä mulle kaikkia lupasit.\n    Mitä siis ihmisten onnesta piippunen sanoo?\n\n    Mikkeli.\n\n    Se on piipun savu, näe (katso) kuin sen rengasna ajat (? piipusta),\n    nyt se kiertelee ja kiikkuu, hajoaa ja kokoupi jällen --\n    vaan pikkunen tuulta -- lopussa on savu niin kuin onnikin.\n\n    Juhana.\n\n    Mitäs veikkonen kyllä maailman ystävistä arvelet?\n\n    Mikkeli.\n\n    Ne ovat piipun savu. Kuin on piippuseni täysi,\n    kyllä siitä savu sitten nousee ja kiertelee ja leikitsee ympärini;\n    kuin on tupakalla loppu, lopussa on ystävätkin kuin savu.\n    Oikeiden ystävien kuva olet sa piippunen itse --\n    heditseköön (kukoistakoon) minulla onni, vaivatkoon minua suru,\n    ei minusta piippunen eroa, onnen se opettaa kantamaan,\n    surussa se antaa vahvuutta ja neuvoa.\n    Niin oli kyyhkyläiseni, jota ma hoisin ja kaitsin,\n    päivällä mietteeni hän, unessa hän paistoi edessäni.\n    Polvueni, kyllä sulla riemua oli ja vaivaa,\n    löytänyt olin ma kaikki, vaan mulla puuttuikin kaikki.\n    Etsin hiljaa, peitetty pensasten varjossa,\n    kussa kyyhkyläiseni kävi yksin ja mietteissä.\n    Kunne nimeni kuulin hänen kukkais-huulista vastaavan,\n    suoraan sitten lentäen lankesin kaulaan ma hänelle. --\n    Ja nyt oli kädessäni, minkä löysin ja etsin ammoin,\n    kukkaset heditsivät mulla, taivaassa elin nyt.\n    Kyllä on monikin talvi jo puhunut yli hänen hautansa,\n    vaan aina kyyhkyläiseni vielä armas ja kallis mulle on,\n    aina sydämeni vielä myhäilee, kuin piippunen juohduttaa mieleeni\n    monta kadonnutta hyvää -- kadonnutta? ikuista hyvää!\n\n    Juhana.\n\n    Kuinkas piippusesi sinulle osoittaa taivaasenkin nousta?\n    Muusta kyllä selvän sain -- se mulle osoita vielä.\n\n    Mikkeli.\n\n    Jopa piippunen sammuu. Katso, kussa viimeinen savu vielä\n    yli katoksen tuolla nousi ja kateihin meni.\n    Korkealle nousee se sinne, kussa tähtien askelet kiiluvat --\n    Jumalan kanssa! vie monelle terveiset multa!\n    Sinne sä henkiseni riennät, päästetty elon vaivasta,\n    vaikka ruumiini jääpi tänne tuhkaksi ja tomuksi.\n\n    Juhana.\n\n    Tuon kalun neuvoittelen (itselleni), jos möisin viimeisen jyvän;\n    anteeksi, piippunen! että tietämättäni laitoin sinua. --\n\n\n                      2.\n\n                Kevyt ja raskas.\n\n    Kysyin: mikä on raskas, ja mikä on kevyt kyllä tehdä?\n    Wastasi: kevyt kyllä on laittaa ja tuomita toista.\n    Lapsi jo tuomita ymmärtää ja lapsukainen laittaa jo osaa,\n    sitä kyllä joka päivä näemme ja ihmettelemme.\n    Waan mitä itse sä laitoit, koeta parata itse, --\n    raskas on tämä työ; tahdot sä tutkia, tee.\n\n\n                      3.\n\n             Yksi kuin monikin muu.\n\n    Kerran oli mies. Hän syntyi, nai ja kuoli.\n    Enämpi mä hänestä en tiedä. Waan se oli mies!\n\n\n                      4.\n\n    Suuri on, Jumala, voimasi, suurempi hellä mielesi!\n    Pitkäisen myrskyjen hirmu rankasee syntisiä,\n    vaan Jumalan helleyttä\n    kiittää taivas ja metsä ja nurmi.\n\n    Riemu on ylenkatsonut minun. Yksin mä itkisin,\n    kuin ei muisto vielä, toivo ei nostaisi minua.\n    Taivas myhähtelee toivoa,\n    vaan muistoa metsä ja nurmi.\n\n    Terve, monikin paikka, armas ja kallis mulle,\n    kussa ma montakin kertaa onnen kanssa (onnellisena) viivyin,\n    kuuntelin sisaan laulua,\n    kalan leikitsemistä katsoin!\n\n    Tule takaisin vielä -- takaisin tule vielä,\n    autuas onnellinen aika, kaiken riemusi kanssa!\n    Silmän-räpäysten edestä\n    elin-ajan ma antaisin!\n\n    Toivo, Jumalan tähti, sinne sä kutsut minua,\n    kuhun moni jo läksi riemulla huutaen:\n    \"terve! näen sinun jällen, terve,\n    siunattu isänmaa!\"\n\n_Tieteellisesi_ näyttää Fählmann lakkaamatta tarkoittaneen täydellisen\nWirolaisen kieliopin ulostoimittamista, jonka aikeensa hän kauemmin\neläen varmaan olisikin täyttänyt, sillä Wiron kielen vaikeammat osat\nselitti hän jo useammassa kirjoituksessa, joista kielentutkija vähällä\nvaivalla voisi kuvata kelvollisen kieliopin tästä kielestä. Tässä on\ntyöläs ruveta näiden kirjoitusten sisällyksestä tiliä tekemään; sen\nvaan sanomme, että niissä annettu selitys Wiron kielen säännöistä on\npaljoa selvempi ja yksinkertaisempi kuin se, jonka Fählmann'in\nvastustelija Ahrens antoi vielä uudessakin v. 1853 ilmautuneessa\nkielioppinsa painoksessa, jolla koottujen ainetten rikkaudessa\nkyllä ei liene vertaansa, vaan joka samalla myös sekavuutensa ja\nepätieteellisyytensä vuoksi on milt'ei aivan kelvotoin käyttää.[17]\nHalullista lukijata varten luettelemme tässä nämä Fählmann'in\nkieliopilliset kirjoitukset, jotka, ajallisesta järjestyksestä mitään\npitämättä, panemme selvyyden vuoksi aineelliseen järjestykseen.\nNe ovat: 1:ksi _Ueber die Flexion des Wortstammes in der estnischen\nSprache_ (Verhandl. d. gel. Estn. Gesellschaft, I: 2, v. 1843), _Ueber\nestnische Orthographie_ (Verhandlungen j.n.e. II: 4, v. 1852 tekijän\nkuoltua); 2:ksi _Ueber die Declination der estnischen Nomina_\n(Verhandlungen j.n.e. I: 3, v. 1844), _Nachtrag zur Deklinationslehre_\n(Verhandlungen j.n.e. I: 4, v. 1846); 3:ksi _Versuch die estnischen\nVerba in Conjugationen zu ordnen_ (erittäin v. 1842 painettu programmi,\njolla Fählmann astui lehtorin virkaan), ja 4:ksi _Bemerkungen über die\nWortwurzellehre in der estnischen Sprache_ (Verhandlungen j.n.e. II: 1,\nv. 1847).\n\nJos Fählmann'in jossa kussa määrässä voisi verrata meidän Castrén'iin,\nniin on Retrikki _Kreutzwald'in_ yhtäläisyys Lönnrot'in kanssa paljoa\nsuurempi. Hänkin on rahvaasta syntyisin, hänkin alkoi jo oppilaisena\nkerätä kansansa vanhoja lauluja, joiden kerääminen, täydentäminen ja\njärjestäminen jonkunlaiseksi kokonaiseki (niinkuin Kalevala on) on\nhänenkin miehuuden-ikänsä suurinna tarkoituksena ollut. Että hän\nparemmin voi täyttää tämän tarkoituksensa saattoi tapahtuma hänenkin\nlääkäriksi, ja toinen tapahtuma asetti hänenkin pieneen kaupunkiin\n(Weroon) kansansa piirin laidalle, josta viran toimitukset useasti\nsaattoivat hänen Wenäjän rajalle, Pleskovan eli Pihkovan lääniä vasten.\nTämän rajan takana löysi hänkin kansalaisiansa, joista siihen asti oli\naivan vähä tiedetty, ja näiden seasta laulu-aarteen, joka siellä oli\nsäilynyt samoin kuin Kalevala Wenäjän Karjalaisissa. Tämmöisissä\nvertauksissa on aina paljo erilaisuuttakin, ja näiden Suomalaisuuden\nsankarien välillä on erilaisuus siinä, että Kreutzwald'in tähän asti\njulkasemat laulut eivät ole niin täyteläiset, niin isoarvoiset kuin\nLönnrot'in, ja toiseksi siinä, että edellinen puuttuu jälkimäisen\nkieli-tieteellisyyttä, samoin kuin tämä taas ei ole näyttänyt\nitsellänsä olevan sitä runolahjaa, joka Kreutzwald'illa on.\n\nWirolaisesta kansan-laulusta puhuessamme täytyy meidän sen luonteesta\nyleisesti sanoa, että se on paljoa laihempi, vähävaraisempi ja\npoikkinaisempi kuin meidän suomalainen runomme. Tähän lienee syynä\nosiksi sekin, että Wirolainen oli niin kauan kovassa orjuudessa\nvieras-kansaisten herrojen alla, jotka kädestä pitäen polkivat ja\nhävittivät kaikki vanhuuden jäännökset, joista orjan mieli voi johtua\nkansallisen vapauden onnellisia aikoja muistelemaan. Wielä toiseksi\nsyyksi Wirolaisen laulun nykyiseen, näkyvään köyhyyteen luetaan myös\nse, että sen tuotteita niin myöhään, melkein niiden kadottua kansasta\nruvettiin keräämään. Mutta pää-syy tämän veljemme heikompaan\nrunollisuuteen on kumminkin syvemmältä etsittävä, ja löytyy hänen\nalkuperäisessä luonnossansa. Jos koko Suomen kansan, laveammassa\nmerkityksessä, jaamme _Karjalaisiin ja Hämäläisiin_ eli kukaties\nparemmin _Jäämiin_, joiksi jälkimäisiksi, kieltämättömän\nmurre-heimolaisuuden johdosta, paitse Suomenmaan Hämäläisiä\nWepsäläiset, Watjalaiset ja Wirolaiset ovat luettavat, niin näemme\nsaman runollisen köyhyyden kaikissa näissä lahkoissa tätä Hämäläistä\nkansamme osaa. Poikkinaisiahan ja nälkä-koivun tavoin kasvaneita\nSuomenkin Hämäläisten laulut Kantelettaressa ovat Karjalan väkevästi\naaltoilevan runon rinnalla! Wepsäläisiltä, joiden ulko-tila Aunuksessa\non melkein yhdenlainen kuin saman maan laulurikkaiden Karjalaisten, ei\nLönnrot'illa ole yhtä ainoata laulua ilmoittaa väitelmässänsä heidän\nkielestänsä, jota _hän_ vähimmin kaikista olisi laiminlyönyt, jos vaan\nlauluja olisi saatavina ollut. Watjalaiset taas elävät milt'ei yksillä\ntulilla etelä-Inkerin Karjalaisten eli Inkerikkojen (Ischorein) kanssa,\nniin että molemmilla venäläiset sekä herrat että kirkotkin muutamin\npaikoin ovat yhteiset. Ja mikä eroitus heidän laulussansa! Inkerikkojen\nlaulu on runollinen, täyteläinen, elävä; Watjalaisten heikko,\nvaivaloisesti kulkeva, kuolemaisillansa. Samoin Wironkin laulu. Olkoon\nkyllä Saksalaistenkin polku paljo rasittanut sen alkuperäistä vireyttä,\nniin näyttää kuitenkin kaikki, että Wiron kansan runo, yhdenkun\nmuidenkin Hämäläisten, jo alkujansa on ollut matalampi-ääninen kuin\nmeille säilynyt Karjalan runo. Tässä lauseessa myös luulisimme löytyvän\nvastineen useastikin syntyneesen kysymyksen: onko Kalevala koko Suomen\nkansan ilmoille saattama, niin että Karjalaisilla sen olosta ei olisi\nmuuta ansiota kuin säilyttäminen, vai pitääkö Kalevala jo syntyjänsäkin\nluettaa Karjalaisten tekemäksi? Samalla lauseella, jonka perustuksia\nnyt ei käy muuten kuin näin viittaillen mainitseminen, emme kuitenkaan\ntarkoita loukata enemmän Wirolaisia kuin koto-Hämäläisiämmekään,\nmainitsemme vaan asian semmoisena, jolta se meistä näyttää, vähän\nhämmästyen niitä vihoja, jotka monikin paikkakunnallisen kansallisuuden\nkiihkoilija siitä saattaa meihin viskata.\n\nJosko siis luonto olisikin Wirolaiselle vähemmät runolahjat antanut\nkuin ne, joilla hän siunasi muuten köyhempään tilaan määrätyn\nKarjalaisen, niin ovat kansanlaulun jäännökset Wiron kansallisuuden ja\nkirjallisuuden ylentämiselle yhtä kalliit, yhtä tärkeät kuin mille\nmuulle kansalle tahansa. Tämän havaitsivatkin jo ammoin ne miehet,\njoiden osaksi tämän kielen tutkiminen ja edestäminen oli annettu,\nniinkuin Rosenplänter, Knüpffer j.m. Isomman kokouksen näistä lauluista\nsai kuitenkin vasta Henrikki Neus toimeen. Tämä kokous, nimellä:\n_Ehstnische Volkslieder, Urschrift und Uebersetzung_, tuli ulos\nkolmessa vihkossa, vuosina 1850-1852, ja sisältää arvollisen määrän\nenimmäksi osaksi semmoisia lauluja kuin meidän Kantelettaressa on.\nEdellä olemme maininneet, että Knüpffer'in kokoamat tässä kokouksessa\ntekevät noin puolen, ja Neus itse lienee myös kerännyt hyvän joukon,\nmutta suuri osa siinä painetuista lauluista on Kreutzwald'inkin\nkokoelemaa, ja hänelle myös toimittaja omisti kirjansa.[18]\n\nToinen Kreutzwald'in ja Neus'in yhdessä toimittama työ on _Mythische\nund Magische Lieder der Ehsten_, kokous Wirolaisten loihtu-runoja,\npainettu Pietarin Tiede-Akateemian kustannuksella v. 1854. Tämäkin osa\nWiron kansan-laulua on hyvin vajanainen ja tässä kokouksessa löytyviä\nloihtu-runoja on niin surkean vähä, että Wiron runo tässäkin seikassa\njääpi sanomattoman paljo jälelle meidän suomalaisesta runostamme, kuin\nmeidän loihtu-runot, joita niin paljo jo löytyy kerättynä, vaan kerran\nsaataisiin ulos toimitetuksi.\n\nPaitse mitä hän sitä on tehnyt näissä töissä, on Kreutzwald valaisnut\nWiron kansan muinaisuutta myös kirjassa: _Der Ehsten abergläubische\nGebräuche, Weisen und Gewohnheiten_, samoin mainitun Tiede-akateemian\nv. 1854 painattama. Sen perustuksena on seitsemännessä-toista\nvuosisadassa painettu tämän-niminen kirjanen, jonka oikea tekijä on,\nniinkuin edellä olemme maininneet, Suomalainen _Forselius_; vaan eräs\npappi _Boecler_, joka paitse kaikkea muuta kelvottomuutta\nvaelluksessansa vaihteli uskojakin mokomin kuin Mustalainen hevoisia,\nsai tilaisuuden toimittaa Forseliuksen työn omissa nimissänsä ulos, ja\nsiitä saakka on se kulkenut Boeclerin tekona, kunne tarkemmat tutkinnot\ntämänkin koiruuden ilmi saattoivat. Kirja kertoo Wirolaisten\nepäuskoisia tapoja ja käytöksiä kaikellaisissa tiloissa, niinkuin\nnaitaessa, lasta synnytettäessä, karjaa hoidettaessa, kylvettäessä,\nleikattaessa j.n.e. Mitä Forselius kaikista näissä tiloissa\nkäytettävistä taioista mainitsee, on hyvin vähä ja vaillinaista,\nsuurimman kokonsa ja arvonsa on kirja nykyisessä muodossansa saanut\nKreutzwald'in huvittavaisesti kirjoitetuista muistutuksista. -- Se etu,\njoka tämmöisistä kirjoista langennee tieteelle ja kansojen\ntuntemiselle, ei meistä kumminkaan ole kovan suuri-arvoinen.\nJälkeentuleville ei kansojen muinaisuuksista ole muulla arvoa, kuin\nsillä, joka heidän henkensä luomaa ja muodostamaa on, ja kaikilla\nmuilla muinaisuuksilla on vaan sen verran arvoa, missä määrässä ne\ntämän hengen luontoa voivat selittää. Näin on jumalais-sadusto, joka\ntodella onkin hengen luoma, aina ollut tärkeä tutkinnon aine, ja meillä\nSuomalaisilla on myös loihteminen ja loihtu-runo, jolla esi-isämme\nsotivat pahoja voimia vastaan, sen enemmän tutkinnon alainen ja\narvoinen, kuin henki ja hengen antamat sanat siinä olivatkin ainoana\ntorjumisen välikappaleena, ja kuin nämä sanat pukeutuivat pysyvään,\nihanaan muotoon. Toista on laita turhien epäluulojen ja taikojen\nkanssa. Niissä on ihminen jo hengen kadottanut, hänelle on näissä\njäänyt käteen vaan ulkomuoto, käytös paljaaltaan, jolla nyt kokee pahaa\nvasten joko sotia eli varoittauda. Elikkä tietävätkö esim. meidän\nämmät, maahista lapsista parantaessansa, minkätähden kipeitä paikkoja\non paineltava kolmesta kohdin leikatuilla turpeen palasilla, ja\n_minkätähden_ ne, hopeata vuoltua niiden sioihin maahan, ovat pantavat\npaikoillensa? Useamman en luule tätä tietävän, vaan epäilemättä oli\nasia esi-isillimme selvempi, ja epäilemättä oli heillä tähänkin\ntarpeesen sanat, jotka olivat lääkityksen pääasiana. Näin näyttää taian\nteko olevan kehno ja sisällyksetöin loihtemisen laji, ja me olemme\nvakuutetut, että etsivä löytäisi taikoja yhtä paljon Ruotsalaisten ja\nSaksalaisten elämästä kuin Suomalaistenkin ja Wirolaisten. Miksi eivät\nsiis nämä korkeasti sivistyneet kansat, jotka ahkerasti ovat koonneet\nkaikkea, joka vaan vähänkään koskee heidän muinaisuuttansa, ole\ntoimittaneet kokouksia epäluuloistansakin ja epäluuloisista\nkäytöksistänsä? Wastaus: siksi että ovat lukeneet ne enemmän\nulkonaisiksi, satunnaisiksi asioiksi kuin järkinäisiksi kansallisen\nhengen vaikuttamiksi, jonka tähden niiden kokoaminenkaan ja tutkiminen\nei olisi voinut mitään erinäistä valoa kansan hengellisyydestä antaa.\nSiis ei tälläkään Forseliuksen ja Kreutzwald'in tekemällä kokouksella\nole meidän silmissämme muuta arvoa kuin historiallinen, jossa\nkatsannossa siitä näemme, ensinkin että Wiron ja Suomen kansat\ntaioissakin ja epäuskoisissa käytöksissä ovat sisarukset, ja\ntoisekseen, että epäuskoisuus edellisessä kansassa Forseliuksen aikana\noli monta vertaa suurempi kuin Kreutzwald'in, vaan että se, ehkä kyllä\npaljon vähennyt, ei vieläkään ole peräti sammunut.\n\nMainitut Kreutzwald'in työt, josko itsessäänkin arvolliset, ovat\nkumminkin pidettävät vaan valmistuksina siihen suureen työhön, jota hän\njo useampia vuosia on teeskennellyt, ja joka kerran valmisna ja,\nlisätkäämme se, onnistuneena on oleva Wiron kansan ylpeytenä ja hänen\nnimensä myöhimmillenkin jälkeisille kantajana. Me tarkoitamme _Kalevin\npoikaa_. Tämän-nimisestä sankarista löytyy nim. Wirolaisilla\nsadunkaltaisia kertomuksia, joita jo Fählmann kokoeli muistostansa,\narveli joutoa saatuansa enemmän koota kansan suusta ja kaikki yhtenä\nkokonaisena ilmi saattaa. Nämä sadut on nyt Kreutzwald kerännyt yhteen,\nja kuin niitä useampi on vanhasta runo-puvustansa, jossa niiden\nluullaan ennen olleen, hajonnut suorasanaiseksi kertomukseksi, on\nKreutzwald tehnyt sen uskaljaan päätöksen, pukea tämänlaiset\nkertomukset uudestansa runo-pukuun ja paikoillensa sovitella ne\nlohkareet Kalevin pojan ihmetöiden kertomusta, jotka tänne asti ovat\nrunona pysyneet. Tällä tavoin tarkoittaa hän antaa Wirolaisille oman\nKalevalan, jonka runoelmamme herättämäksi koko tämän yrityksen\nsaattaakin lukea. Waan toinen kysymys on: tokko tämmöinen yritys on\nonnistuva? Woipiko yksityisen tekemä runoelma saada niin kansallisen\nkarvan, että kansa sen tunnustaa omaksensa ja asettaa sen oman laulunsa\nrinnalle? Epäilemättä on Kreutzwald niin kielen-tuntemisen kuin\nruno-lahjojenkin puolesta kelvollinen tätä työtä tekemään; vaan näissä\nkysymyksissä oleva epäilys ei koskekaan niin paljo häntä kuin yleisesti\nkoko tämmöisen teoksen mahdollisuutta. Itse työ, joka jo taitaa olla\npäättymäisillänsä, on piankin vastaava meidän ja monen muunkin\nepäilykset.\n\nRunolahjansa on Kreutzwald useammassakin tilassa loistavalla tavalla\nilmoittanut. Runoelmiansa on hän kylvänyt moniin kääntämiinsä ja\nmukaelemiinsa kirjoihin. Erittäin painettuna tunnemme häneltä kolme\nisompaa runoelmaa, joista kaksi, nim. Bürger'in kuuluisan _Lenoran_\nkäännös ja onnentoivotus Tarton _Alma mater'ille_ (yliopistolle) v.\n1852, ovat nykyaikaisiin runomuotoihin puetut, kolmas taas, nimeltä\nSõda, jossa hän laulaa nykyisen sodan syistä ja kiihoittaa Wirolaisia\nvihollista vasten valmiiksi lämmittämään samanlaiset selkä-saunat, kuin\nne, joilla heidän veljensä Suomalaiset kesällä v. 1854 ottivat häntä\nvastaan, on taas vanhaan, kummankin kansan yhteiseen runopukuun tehty\nvirsi. Bürger'in ihmeellistä ballad'ia kääntäessänsä on Kreutzwald\nmeidän silmissämme voimallisimmasti näyttänyt taitonsa, sillä käännös\non onnistunut, hyvin onnistunut. Onkin Wiron kieli nykyajan\nrunomuotoihin paljoa taipuisampi kuin meidän suomi, johon suurinna\nsyynä lienee se, että äänikän poisjättäminen sanojen lopusta on\nsaattanut monta sanaa yksi-sointoiseksi, jotka meidän kielessämme eivät\ntee loppu-myötäisyyttä, kuin myös se, että Wirolainen yleisesti\nrakastaa sanojen lyhyyttä ja keskeltäkin sanaa heittelee äänikköjä pois\nminkä suinkin voipi, joten tässä kielessä nykyiset runomuodot eivät käy\nniin ahtaiksi eikä sanasto tunnu niin kömpelältä kuin meidän\nkielessämme. Otteita Kreutzwald'in runoelmista olisi turha tähän panna,\nkuin jokainen halullinen voipi ne kokonansakin saada kirjakaupasta.\n\nKreutzwald on myös ahkera kääntäjä. Edellä olemme jo nimittäneet hänen\nkäännöksensä _Wina katk_. Mainittavimmat hänen muista käännöksistänsä\novat: _Mailm_, meillä tutun ruotsalaisen, Lördags-Magasin-nimisen,\nkokouksen kaltainen lukemisto, jota hän toimitti vuosina 1848-1849\nviisi vihkoa, 73 kuvan kanssa, vaan jota kallisten kustannustensa\ntähden sitten ei ole jaksettu enempää ulos antaa; _Reinovadder\nRebbane_, kuvien kanssa v. 1850 toimitettu käännös eräästä, erittäin\nrahvaalle muodostetusta painoksesta kuuluisata kertomusta _Reinecke\nFuchs_; ja _Ma- ja Merre-piltid_, hyvin huvittavainen kertomus\nmatkasta, tehty Europasta Toivonniemelle, ja tämän maanpaikan luonnosta\nsekä ihmisistä. Mainittava on vielä sekin, että Kreutzwald sitten\nvuoden 1846 toimittaa vuotisen rahvaan-kalenterin Tartosta, jonka,\nniinkuin melkein kaiken muunkin tässä kaupungissa painetun\nja painettavan Wirolaisen kirjallisuuden, kustantajana on se\ntoimellinen kirjanpainaja _Laakmann_. -- Kreutzwald'in suorasanainen\nkirjoitus-laatu on kukoistava ja kuvikas; kieli puhdasta,\nalkuperäistä.\n\nFählmann'in ja Kreutzwald'in, näiden nykyisen Wirolaisuuden pylvästen,\nperästä olisi vielä montakin Wiron Kirjallisuuden Seurassa\nvaikuttanutta ja sen toimituksiin kirjoittanutta miestä mainittavaa,\nniinkuin Fählmann'in edellinen Wiron kielen lehtori Henrikki\n_Jürgenson_ (syntynyt v. 1804, kuoli 1841), jonka liian aikaisesta\nkuolemasta tälle kielelle tuli suuri vahinko, ja jonka paraan\nkirjoituksen, lyhykäisen Wiron kirjallisuuden historian, jo edellä\nmainitsimme; rovasti _Heller_, jonka kielitutkinnoista samoin edellä\nannoimme lyhyen tiedon, ja joka myös on tämän Seuran tähti-raamattuihin\npainattanut useampia hengellisiä virsiä; _Hansen_, jonka kelvollisen\nkielen ja historian tutkijan kuolema myös tempasi nuorella iällänsä;\nveljekset _Hollmann; Boubrig; Santo_, Seuran nykyinen esimies ja\nhistorioitsija; _Sachssendahl_, jo toista kymmentä vuotta sen sihtieri\nja muinais-rahojen tuntija, _Gehewe, Reinthal, Schultz_ j.m.m. Waan\najan vähyys pakoittaa meidän tähän lopettamaan, niin että meidän myös\ntäytyy mainitsematta jättää ne kiitettävät kirjalliset tuotteet, joita\nerillänsä tästä Seurasta viimeksi kuluneina vuosina on Wiron kansan\nhyödyksi toimitettu.\n\nNe sekä ruumiilliset että hengelliset ahdistukset, jotka tämä kansa on\nsaanut läpi käydä, eivät ole voineet murtaa sen ihmeellisen sitkeätä\nkansallisuutta. Näiden ahdistusten aika näyttää nyt, Jumalan kiitos,\nolevan ohitse, ja näkyväisesti tempaa Wiron kansa nyt itsensä siitä\npitkästä unesta, jota kova, hirmuinen onnettomuus sillä seitsemän sataa\nvuotta makautti.\n\n\n\n\nWiitteet:\n\n\n[1] Itämeren-maakuntain ensimäinen kirjapaino perustettiin _Riikaan_ v.\n1558. Sittemmin on Riiassa löytynyt usiampia kirjapainoja, toisin ajoin\naina 4:kin kappaletta, mutta tavallisesti vaan 2. Tätä nykyä taitaa\nniitä yksin lukien olla 3 eli 4. _Tarton_ kaupunkiin ilmautui ja hävisi\nensimäinen kirjapaino sen ensimäisen Opiston kanssa; niinmuodoin löytyi\ntässä kaupungissa kirjapaino vuosina 1632-1656 ja 1690-1699. Wiimeksi\nmainittuna vuonna muutettiin kirjapaino pakenevan Opiston kanssa\nPernoon (Pernau'sen), ja siitä saakka oli Tartto kirjapainotta aina\nvuoteen 1789 asti, jolloin se sai _Oberpahlen'in_ linnassa löytyneen,\nv. 1766 perustetun painon. Toinen kirjapaino asetettiin Tarttoon v.\n1837. -- Kuurinmaalla sai _Miitva_ ensimäisen präntin, ja vanhin tässä\nkaupungissa painettu kirja on vuodelta 1667. Nyt löytyy siinä yksi\nisompi paino. _Libaun_ kaupunkiin perustettiin kirjapaino v. 1823, joka\nvielä on voimassa. -- Wironmaalla ei kirjapainoja löydy muualla kuin\nTallinnassa (Räävelissä), joka sai ensimäisen pränttinsä v. 1633 ja\ntoisen v. 1802. Paitse tässä mainittuja painoja löytyy näissä\nmaakunnissa muutamia kivipiirre-painojakin ja ilman näitä on kaksi\npränttiä eri aikoina maallakin ollut voimassa.\n\n[2] Kirjassa: _Johann Hornung, der Schöpfer unserer Ehstnischen\nKirchensprache_. Reval 1845.\n\n[3] Katso pipliän kääntämisestä Sonntag'in kirjaa: _Versuch einer\nGeschichte der lettischen und esthnischsen Bibelübersetzungen_, Riga\n1817.\n\n[4] 25 vuotta tämän asetuksen julistettua kirjoitetaan sanomalehdessä\nDas Inland eräästä paikasta Kuurinmalta: \"30:nä päivänä elokuuta\nvietimme 25 vuotisen kiitos- ja muisto-juhlan _peris-orjuuden\nkumoamisesta_ (Dank- und Gedächtniss-Fest der Aufhebung der\nLeibeigenschaft) Kuurinmaalla, sydämellisesti kiittäen Jumalaa,\nJumalassa lepäävää keisari Aleksanteri Siunattua ja hänen korkeata\nveljeänsä, nyt hallitsevaa Keisaria ja Herraa. Waikka tämä juhla sattui\narki-päivän päälle ja juuri rukiin kylvöaikana, niin olivat kirkot\nkuitenkin täynnä, ja maamiesten sydämistä nousi hartaat rukoukset ylös\ntaivasta kohden. Kieltämätöin on se siunaus, jonka tämä uusi asetus on\nsaattanut sekä talonpojille että herroille. Kantakoon se vaan vielä\neteenkin päin hyviä hedelmiä.\"\n\n[5] Surkealla mielellä täytyy kirjoittajan myöhemmin muistuttaa, että\ntämä toivo ei toteutunut, kuin kuolema 18 p. tammik. 1855 sammutti sen\njalon hengen, joka tässä työssä ahkeroitsi vielä muutamia hetkiä ennen\ntäältä eroamistansa. Sjögren-vainajan Liibinkielisiä käsi kirjoituksia\nei kuitenkaan millään tavalla pitäisi jätettää ulostoimittamatta, joka\ntapahtunee, ell'ei Castrén'imme kieliopillisten perujen ahkera ja\ntaitava toimittaja Herra Akateemikko Schiefner niihin ruvenne kättä\npuuttamaan.\n\n[6] Tätä kutsutaan myös vaan _Saarenmaaksi_. Dagö on Wiroksi\n_Hiion_- eli _Hiiensaari_, Moon _Muhosaari_, Runö _Runosaari_, Nargen\neli Nargö _Nai-saari_.\n\n[7] Hänen toimestansa annettiin Pernon kaupungissa seuraavat\nWironkieliset näytelmät: v. 1816, \"_Der Talkus_, ein Lustspiel in 1\nAkt, in deutscher und esthnischer Sprache, nebst einem Chor\"; tekijä on\nse kuuluisa _Kotzebue_, joka kauan hyleksi Wironmaalla ja oli oppinut\nsen kielenkin; v. 1824 yleisön suurimmaksi riemuksi: \"_Permi Jago\nunne-näggo_, Schnurre in ehstnischer Sprache in 2 Aufzügen nach\nKotzebue\", tekijä näyttelijä Steinsberg; ja v. 1829 kesällä annettiin\n\"_Liso ja Ado, ehk: Se kavval Peigmees_ (sulhanen), Scene im\nehstnischer Sprache mit ehstnischen Gesang und Tanz\", ynnä sen jatkon\nkanssa: \"_Liso ja Ado kihlatuse pääv_, ehstnische Scenen mit\nNational-Liedern und Tänzen\". Painettu ei ole näistä näytelmistä\nyhtään.\n\n[8] _Tuulispask_ on Wiron kielessä tuuliaispää, ja tässä on tekijä\ntaitavasti käyttänyt kielen varoja uutta sanaa tehdessänsä sen ilmiön\nnimeksi, kuin merellä vesi nousee ilmaan, ja jonka nimi Suomeksi on\n_vesipatsas_. _Weepüksid_ taas on tehty Saksalaisen sanan _Wasserhosen_\nmukaan.\n\n[9] Sélle mehhe surno kehha on weel praego Tállinnas, Niggula kirriko\nmapeälses surno-kèldris nähhä. Temma olli wiimsest Tállinnas\nkurberneriks, ja et liig uhkeste ja sureste elas, kulutas ta ennam, kui\ntemmal sissetulemist olleks olnud, ja sai séllepärrast ennesele\nilmõtsata wõlga, Kui siis ärrasurri, làskid wõllaandjad temma surno\nkehha kàlli rohtudega wõida, et ta ei piddand ei wannaks egga\nhukkaminnema; ehhitasid tedda nenda, kuida suresuggu immimestega\ntehhakse; pannid tedda pusärgiga Niggula kirriko kèldri seisma; ja\nkirjutasid Prantsuse male, et tedda sénnist matmata ma peäle tahtsid\njätta, künni sugguwõssa temma wõlga piddi ärramaksma: agga sugguwõssa\nei wõtnud sedda kulata; ja menda on temma tännapäwani ma peäle seisma\njänud, ja weel peälegi Tállinna linnale sedda kulutust teggemas, et,\nkui temma musta sidi-sámmeti mantel ärraplekind, temma walged\nsidi-sukkad ja temma suur lokkidega parrik wannaks läinud, tedda jälle\nueste peawad ehhitama.\n\n[10] Tämän miehen kuollut ruumis on vielä paraikaa Tallinnassa, Nikulan\nkirkon maanpäällisessä ruumis-kellarissa nähtävänä. Hän oli viimeiseksi\nTallinnan kuvernyörinä, ja kuin liika ylpeästi ja suuresti eli, kulutti\nhän enemmän, kuin hänellä sisääntuloa olisi ollut, ja sai sentähden\nitsellensä määrättömän velan. Kuin sitten poiskuoli, antoivat hänen\nvelkamiehensä hänen kuolleen ruumiinsa voidella kalliilla rohdoilla,\nett'ei sen pitänyt vanhaksi eikä hukkaan mennä; pukivat sen niin, kuin\nsuurisukuisten ihmisten kanssa tehdään; panivat sen arkussa Nikulan\nkirkon kellariin seisomaan; ja kirjoittivat Ranskan maalle, että he\ntahtoivat sen hautaamatta maan päälle jättää siksi, kunne sukukunta\nmaksaisi hänen velkansa; ja niin on hän tähän päivään asti maan päälle\nseisomaan jäänyt, ja on vielä sen lisäksi Tallinnan kaupungille sitä\nkulutusta tekemässä, että kuin hänen musta silkki-samettinen nuttunsa\non vaalennut, hänen valkeat silkki-sukkansa ja hänen suuri kiehkurainen\nvalhe-tukkansa ovat vanhaksi tulleet, heidän pitää hänet jälle uudesta\npuettaa.\n\n[11] Paitse tätä kerakan _totista_ kaksinkertaisuutta merkitäksensä\nkäyttää M. korkomerkkiä myös lyhyellä äänikällä päättyvän tavuen\npäällä, jota seuraa äänikkä, esim. _kóus_ (ko'ossa), joka sana ilman\nkorkomerkittä olisi Wiron tavallisen kirjoitusmuodon mukaan luettava:\n_koous_; myös eroittaa hän korkomerkillä kahteen tavueen kuuluvat\näänikät toisistansa, ett'ei niitä yhdeksi tavueksi luettaisi, joten\nniistä sanoista, joissa ne seisovat, tulisi kokonansa toiset sanat;\nesim. _raud_ on (yksitavuisena) _rauta_, vaan _ráud_ (kaksitavuisena)\non _ra'ot_.\n\n[12] Wiroksi: _peiopois_, joka sulhasen seurassa vastaa sitä, minä\nSuomalaisten häissä _saaja-nainen_ eli _morsius-piika_ ovat morsiamen\npuolella. Suom. muist.\n\n[13] Wiron kielessä merkitsee _suutäis_ (suuntäysi) ryyppyäkin, joten\ntekijän osoitteleminen tässä kohden, kuinka viinan nautitseminen\naletaan, on selvempi kuin suomennuksessamme. Suom. muist.\n\n[14] Tilan vähyys estää tässä enemmältä puhumasta Fählmann'in\nelämäkerrasta, mutta siitä löytää lukija kelvollisen kertomuksen hänen\nystävältänsä Kreutzwald'ilta, kirjassa: Verhandl. der gel. Estn.\nGesellschaft, II:sen siteen 4:ssä vihkossa.\n\n[15] Sen kuuluisan tähtientutkijan Mädler'in milt'ei kuuluisampi rouva,\nrunotar _Minna von Mädler_ käänsi tämän sadun kauniiksi lauluksi Saksan\nkielellä, jona se löytyy sanomalehdessä _Das Inland_, vuosikerran 1845\nn:ssa 43. Meillä käännettiin se Ruotsiksi kirjassa: _Fosterländskt\nAlbum_, vihkossa 3.\n\n[16] Tämä _Lijoni_ näyttää enkelin tapainen olento Wirolaisten\njumalaissadustossa olleen. Katso hänestä kirjaa: _Der Ehsten\nabergläubische Gebräuche, Weisen und Gewohnheiten_, siv. 11 ja 138.\n\n[17] Tässä lienee paras tilaisuus mainita, että A. on ainoa\nkielentutkija Wirossa, joka vähän paremmin tuntee Suomen kielen ja sen\nasiat, ehkä hänkin niissä useasti tekee sekä naurettavia että\nsurettavia erhetyksiä. Hän on kauan aivan yksinänsä huutanut Wiron\nkielen kirjoittamista suomalaisella kirjoitusmuodolla. Niinkuin edellä\nolemme nähneet, on Kreutzwald'ikin viime aikoina yhdistynyt tässä\nasiassa hänen kanssansa, ja toivottavasti ottavat kohta muutkin\nkirjoittajat Wiron kieltä tällä luonnollisella tavalla kirjoittaakseen.\nItse ei A. meidän tietääksemme ole mitään Wiron kielellä kirjoittanut.\nWaan hänen esittelemänsä (suomalaisen) kirjoitustavan jälkeen on eräs\nkirkkoherra _Schüdlöffel_ kääntänyt pienoisen kirjan nimellä: Toomas\nWesten, joka kääntäjä sitä ennen oli painosta ulosantanut käännöksen:\n_Jöggi merres_, meillä suomennettu Lönnrot'ilta, nimellä: _Meren\nvirta_.\n\n[18] Neus'illä ei näytä olevan sitä järjestämisen taitoa, joka melkein\naavistamalla arvaa, mihin paikkaan mikin palanen on kuuluva, jolla\ntaidolla Lönnrot on niin täydellisesti lahjoitettu. N. ei näytä koskaan\nkokonaisuutta tarkoittaneen, eikä tiedä toisintoja muuten käyttää kuin\nvaan peräkkäin saman nimityksen alle asettaa. Kieli on epätasaista ja\nerilaista sitä myöten keltä ja mistä mikin laulu on kirjoitettu. --\nKirja on painettu Tallinnassa löytyvän seuran: _Die ehstländische,\nliterärische Gesellschaft_ kustannuksella, joka seura muuten ei ole\nWirolainen, kuin niin, että se Wironmaalla löytyy.\n\n\n\n"]