[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpnlgIb_FmMU6FOa2COXLs3UZmnhnhOWAILP0sZg1eoo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1434,"Daimoni","Lermontov, Mihail",1814,1841,"1434-lermontov-mihail-daimoni","1434__Lermontov_Mihail__Daimoni",null,"runous",[14],"kansanperinne",[16],"venalainen","fi",1842,1911,6546,40697,false,53329,[25],"Russian poetry -- Translations into Finnish",[27,28,29],"Mythology, Legends & Folklore","Poetry","Russian Literature","\"Daimoni: Itämainen tarina\" by Mikhail Iurevich Lermontov is a poetic narrative written in the early 20th century. This book is a romantic poem that explores themes of love, temptation, and the struggle between good and evil through the lens of Eastern mythology. It reflects Lermontov's deep sensitivity towards the beauty and pain of human emotions, heightened by the exotic and mystical settings characteristic of his work.  The story centers around the powerful relationship between Tamara, a beautiful young woman, and Daimon, a demonic spirit. As Tamara prepares to marry against her will, her heart is captivated by Daimon, who represents forbidden desire and the complexities of passion. The narrative unfolds as Daimon seduces Tamara, igniting a battle between her moral values and her longing for a profound connection. As they navigate their tumultuous feelings, themes of fate, love’s destructiveness, and the nature of the soul are explored, revealing the tension between earthly desires and spiritual well-being. The poem culminates in a tragic reflection on the consequences of succumbing to temptation, portraying Lermontov’s characteristic blend of lyrical beauty and existential introspection. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Wuori, Martti",156,"Itämainen runoelma kertoo langenneesta enkelistä, joka kyllästyneenä ikuiseen yksinäisyyteensä rakastuu georgialaiseen Tamara-neitoon. Romantiikan tyylisuuntaa edustava teos sijoittuu Kaukasuksen vuoristoon ja käsittelee rakkautta, kuolemaa ja sielun pelastusta.","Mihail Lermontovin 'Daimoni' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1434.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","DAIMONI\n\nItämainen tarina\n\n\nKirj.\n\nM. J. LERMONTOV\n\n\nSuom. Martti Wuori\n\n\n\nKirjallisia pikkuhelmiä XXXXI.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1911.\n\nO.-Y. HÄMEENLINNAN UUSI KIRJAPAINO\n\n\n\n\n\n\nMIHAIL JURJEVITSH LERMONTOV.\n\n\nVenäjän suurimman runoilijan A.S. Pushkinin rinnalla mainitaan aina\nensimäisenä Mihail Jurjevitsh Lermontovin nimi. Onpa niitä, jotka eivät\nole epäilleet antaa jälkimäiselle etusiaakin, ja ehkä syystäkin,\nainakin mitä tuntemusten syvällisyyteen ja runolliseen voimaan tulee.\nMolemmat nämä runoilijat saivat vaikutuksensa siitä mahtavasta\nhyökyaallosta, joka viime vuosisadan alkupuoliskolla kulki koko Europan\nläpi, siitä päävirtauksesta, jonka suurin edustaja oli Lord Byron,\nmutta erotus heidän välillänsä oli etupäässä siinä, että Pushkin ehti,\nvaan Lermontov ei ehtinyt vapautua tuon raskaan \"Weltschmerz'in\"\n(maailmantuskan) tarttumataudista. Pushkin osasi sopia ihmisten kanssa\nja mukautua oloihin, joita vastaan hän alussa niin innokkaasti ja\nvihasta leppymättömänä oli sotaan lähtenyt, Lermontov sitä vastoin ei\nvoinut eikä tahtonut koskaan sopia, sillä tuo sovinto ei olisi koskaan\nollut täydellinen, ja puolinaista ei hän voinut sietää. Pushkin oli\netupäässä taiteilija ja rajoitettuaan itselleen rauhallisen sopukan,\njossa tyynesti sai elää taiteensa parissa, ei hän enää ollut niin\nankara kaikkea muuta vastaan. Mutta Lermontoville olivat taide ja elämä\neriämättömät ja hän ei kyennyt koskaan erottamaan taiteilijaa\nihmisestä. Pushkin saavutti täydellisen itsenäisen, kansallisen\nrunoilija-asteen; Lermontov liikkui itsenäisenä omalla kansallisella\nalalla, vaikka aina kantaen byronismin leiman.\n\nNiiden tuntomerkkien lisäksi, näet, jotka byronismilla oli, tuli vielä\ntoisia, niin pian kuin se oli ehtinyt Venäjän kirjallisuuteen levitä.\nLermontovin runouden kautta se ikäänkuin kehittyi, tietysti toisien\nolojen vaikutuksesta, ja siinä juuri Lermontovin itsenäisyys onkin.\nHänessä tuo runouden daimonillinen aines tuntuu luonnollisemmalta, kuin\nByronilla. Suuren englantilaisen runoilijan oli vain taisteltava sitä\nvalhetta, sitä tekopyhyyttä vastaan, jota kaikkien aikojen ja maiden\nviisaat profeetat itkivät. Hän saattoi korottaa äänensä korkealle,\ntaistella hurjasti, repiä pois ulkokultaisuuden naamarin ja lannistaa\nvalheen totuuden terävällä miekalla. Mutta Lermontov, varustettuna\nsynnynnäisellä taipumuksella kauneeseen, joka ilman hyvettä ja\ntotuudetta ei voi olla olemassa, oli ypö yksin hänelle aivan vieraassa\nmaailmassa. Häntä ympäröivät ihmiset eivät ymmärtäneet tahi eivät\ntohtineet ymmärtää häntä ja niin uhkasi häntä alituinen vaara erehtyä\noman itsensä ja ihmiskunnan suhteen.\n\nLermontovin, niinkuin ylipäänsä jokaisen runoilijan teoksiin\ntutustuessa, ei saa jättää huomioon ottamatta myöskään hänen elämäänsä\nja niitä oloja, joissa hänen elämänsä kului. Niiden kautta selviää ja\npuhdistautuu paljon. Mainitsemme siitä siis, vaikka lyhykäisestikin,\npääkohdat.\n\nMihail Jurjevitsh Lermontov syntyi Moskovassa 2 p. Lokakuuta v 1814\n(muutamissa lähteissä sanotaan, vaikka varmaan väärin, 3 p. Lokakuuta\nv. 1815). Hänen äitinsä kuoltua kolmea vuotta myöhemmin, otti hänen\nisoäitinsä E.A. Arsenjeva pojan kasvatettavakseen. Lermontovin isä,\njoka virasta eronneena kapteenina asuskeli Tuulan kuvermentissä, sai\naniharvoin nähdä poikaansa, sillä sopu hänen ja hänen anoppinsa välillä\nei ollut hyvä. Mutta tästä huolimatta, näkyy Lermontov kovin\nrakastaneen isäänsä, eikä syyttä ole huomautettu, että tämä\nperheellinen epäsopu oli jättänyt lähtemättömiä jälkiä runoilijan\nluonteeseen.\n\nKymmenen vuoden vanhana pääsi Lermontov isoäitinsä seurassa\nKaukaasiaan, jonka jylhä luonto jo silloin vaikutti hänen\nmielikuvitukseensa ja herätti hänen runoilijataipumuksensa. Sitä paitsi\nrakastui hän siellä erääseen samanikäiseen tyttöön, eikä vaan leikillä,\nlapsen tavoin, vaan niin, että hän koko ikänsä sai tuntea tuota \"kipua\nvanhan haavan\": seikka, joka todistaa hänen sielunsa herkkyyttä\ntuntemuksia vastaanottamaan. Kolmentoista vanhana pantiin poika\nMoskovassa kasvatuslaitokseen, joka valmisteli oppilaita yliopistoon.\nJo koulussa, viidentoista ijällä, oli Lermontov tavattomasti kehittynyt\nja hänen mielikuvituksensa erittäin toimiva. Hän kirjoitteli sujuvia,\nsointuvia runoja, vaikka alussa mukaellen Pushkinia ja Byronia, jota\nviimeksi mainittua hän ihaeli eniten aikansa runoilijoista ja jonka\nteoksia hän alkukielellä saattoi lukea, sillä kodissaan, ennenkuin\nkouluun tulikaan, oli hän jo oppinut Englannin kielen oivallisesti.\nByronin vaikutuksesta syntyi häneltä jo tähän aikaan koko joukko runoja\nja näytelmiä. Ja näissä ensimäisissä kokeissa jo ilmestyi voimakas\nluonne, syvälliset tunteet, hieno runollinen vaisto ja elämän\ntunteminen, joka ei ollut lainkaan lapsellinen; heräsivät samat\nkysymykset, jotka sitte koko hänen ikänsä antoivat hänelle aihetta\nrunoilemiseen. Tältä ajalta on tuo lyhyt, mutta kaunis runo, nimeltä\n\"Enkeli\" ja silloin jo syntyi hänen mielikuvituksessaan tuo daimonin,\nkaikkia hävittävän voiman kuva, jonka hän on esittänyt samannimisessä\nrunoelmassa ja joka kuvastaa monista muistakin hänen teostensa\nluonteista.\n\nLermontovin tultua yliopistoon v. 1831 kasvoi hänen runoilijatoimensa\nkasvamistaan ja niiden kahden vuoden kuluessa, jotka hän Moskovan\nyliopistossa vietti, kirjoitti hän vihkoihinsa koko joukon runoja,\njotka sittemmin korjaeltuina kuuluvat hänen parhaimpien tuotteidensa\njoukkoon. Valitettavasti ei hän kuitenkaan saanut lopettaa opintojansa\nyliopistossa. Toiset sanovat hänen tulleen erotetuksi osanotosta erään\nhuonon professorin pilkkaamiseen, toiset taas sanovat hänen itsensä\neronneen, siirtyäksensä Pietarin yliopistoon. Mutta koska häntä\nmuutamien muodollisuuksien tähden ei otettu vastaan tähän yliopistoon,\npäätti hän ruveta sotilaaksi ja meni ratsuväen junkkarikouluun. Oltuaan\njunkkarina kaksi vuotta, päästettiin hän syksyllä v. 1834 koulusta\nkornettina kaartin husaarirykmenttiin.\n\nEnsimäisen upseerivuotensa oleskeli Lermontov Pietarissa, ikävöiden\nseuraelämän tyhjyydestä ja tietämättä, minne suunnata neronsa voimaa.\nTällä ajalla hän sai kuitenkin tuttavia sen ajan kirjailijoiden\njoukossa ja tuli yksityisissä piireissä tunnetuksi erinomaisena\nrunoilijana. V. 1835 ilmestyi sitte hänen nimensä ensi kerran\npainettuna ja se tapahtui \"Hadshi-Abrek\" nimisen runoelman alla, joka\nherätti yleisössä suurta huomiota ja suuria toiveita. Vilkkaan\nesitystapansa ja sointuvain säkeittensä kautta oli sillä paljon\nyhtäläisyyttä Pushkinin runojen kanssa.\n\nV. 1837 kaatui Pushkin kaksintaistelussa. Suurimmassa osassa yleisöä ja\nvarsinkin nuorissa herätti tämä ennenaikainen kuolema kaipuuta sekä\nvihaa inhottavaa murhaajaa vastaan. Mutta olipa ylhäisiä henkilöitä,\njotka olivat kylmiä Pushkinia kohtaan ja syyttivät häntä itseään\nkaikesta, puolustaen hänen vastustajaansa. Tämä herätti syvää harmia\nLermontovissa ja jo ennen kirjoittamaansa ja yleisöön liekin nopeudella\nlevinneeseen runoonsa Pushkinin kuoleman johdosta kirjoitti hän 16\nloppusäettä, joissa hänen harminsa mitä mahtavimmalla runollisella\nvoimalla ilmeni. Nämä säkeet levisivät yleisöön samalla vauhdilla ja\njoutuivatpa niiden henkilöiden korviin, joita vastaan ne olivat\nsuunnatut. Asia ilmoitettiin keisarille ja Lermontov ajettiin\nmaanpakoon Kaukaasiaan.\n\nTämä maanpakoon-ajo herätti suurta huomiota ja samalla korotti se\nLermontovin runoilijamainettakin. Hänen Kaukaasiassa kirjoittamiansa\nrunoja luettiin suurella innolla. Tältä vuodelta mainittakoon runo\n\"Borodino\", jolla on hyvin paljon yhtäläisyyttä Runebergin Vänrikki\nStoolin tarinoiden kanssa, ja tuo tositaiteellinen \"Laulu tsaari Ivan\nVasiljevitshista\", jossa tämä muuten subjektiivinen runoilija,\nkäyttääkseni vanhoja esteetillisiä lausumatapoja, esiintyy täysin\nobjektiivisena. Hän on tässä runoelmassa aivan kansallinen runoilija;\ntapain kuvaukset ovat siinä pienempiin yksityiskohtiin saakka perin\nvenäläisiä ja onpa itse runoelma mainiosti kirjoitettu vanhain\nvenäläisten byliinien runomitalla. Saksalainen runoilija Bodenstedt\nsanoo, että tässä runoelmassa on \"aivan Homeeron tapaista\ntodenmukaisuutta, voimaa ja yksinkertaisuutta\".\n\nLermontovin nimi oli kuitenkin hänen maapakonsa jälkeen joutunut\nsellaiseen epäsuosioon asianomaisten luona, että hänen mainio\n\"Laulunsa\" ainoastaan runoilija Shukovskin välityksestä ja silloisen\nsisäasiain ministerin Uvarovin vastuulla tuli painetuksi, ja silloinkin\nvain varustettuna hänen nimensä alkukirjaimilla.\n\nMuutoin oli Lermontov jo ennenkin ollut tekemisissä sensuurin ja tuon\nkuuluisan \"III osaston\" kanssa. Hän oli v. 1836 kirjoittanut\n\"Naamiaiset\"-nimisen runomittaisen näytelmän, jossa hän, jäljitellen\nGribojedovin merkillistä \"Viisaan vastukset\"-nimistä näytelmää,\nankarasti ruoski aikansa tapoja ja oloja. Lermontov tahtoi\nnähdä teoksensa näyttämöllä, mutta huolimatta kaikista hänen\nponnistuksistaan, ei mainitun osaston päällikkö hänelle siihen\nsuostumustaan antanut.\n\nRunoilijan ensimäinen maanpaossaolo ei kuitenkaan kestänyt varsin\nkauan. Iso-äitinsä toimesta siirrettiin Lermontov jo alussa vuotta 1839\ntakaisin entiseen rykmenttiinsä. Palattuaan Kaukaasiasta aikoi hän\nvakaasti erota sotilasvirasta, koska hän ei ollenkaan ollut\npäällikkyytensä suosiossa, mutta hänen omaisensa saivat hänet siitä\npidätetyksi. Elämä, jota hän nyt vietti, oli hyvin säännötön ja hurja,\nmutta hänen runoilemisensa ei kuitenkaan tälläkään aikaa levännyt.\nPaitsi hänen vakavaa, voimakasta ja syvämietteistä runoansa,\njoka alkaa sanoilla: \"Surumielin katselen mä sukupolveamme\",\npidetään viimeksimainittuna vuonna valmistuneena myöskin hänen\n\"Daimoni\"-runoelmansa, jonka hän jo v. 1829 oli alkanut. Syytä on\nkuitenkin olettaa, että runoilija kuolemaansa saakka paranteli ja\nviimeisteli sitä, sillä on olemassa käsikirjoitus, joka todistaa hänen\nsitä tehneen ainakin vuonna 1840.\n\nPerusaatteena tässä runoelmassa on taistelu hyvän ja pahan, valon ja\npimeyden välillä, jotka rakkauden muodossa ovat edustettuina\nTamarassa ja Daimonissa. Samalla kuvastuvat siinä runoilijan omat\ntoteuttamattomat haaveet lemmestä ja onnesta, hänen intohimoinen\nkauneen ihailemisensa, joka varsinkin Kaukaasian jylhän luonnon\nkuvailemisessa puhkeaa mitä kauniimpaan runomuotoon, sekä kopea oman\nvoimansa tajuaminen ja ympäröiväin olojen halveksiminen. Ja juuri tämä\nalttius taistelemaan yhteiskunnan puutteita ja paheita vastaan,\nmikä ilmestyy muutamissa muissakin, niinkuin \"Profeetta\"- ja\n\"Purje\"-nimisissä kauniissa runoissa, erottaa Lermontovin sankarit\nPushkinin apaatillisesta Onjeginista. Siitä samoin kuin runoilijan\nluonteesta ja elämän oloista johtuu se katkera satiiri, joka on\nvastakohtana Pushkinin leikilliselle ironialle.\n\nEräs puoli byronismia, joka osaksi jo \"Daimonissa\" ilmenee, nimittäin\nrakkaus luontoon, näkyy täydellisemmin Lermontovin \"Mtsiri\"\n(Alolokas)-nimisessä runoelmassa, joka on vuodelta 1839. Mutta\nrunoilijaa ei huvita luonto sinänsä, vaan sen suhde ihmiseen; sen\nkeskellä kuluu ihmisen elämä vapaasti ja voi hän käyttää voimansa\nitsenäisesti, rohkeasti, sitä vastoin kuin ne ihmisten parissa aina\nmurtuvat esteitä vastaan. Siis taaskin sama himo taisteluun vapauden\npuolesta ja ylipäänsä pyrkimys toimintaan tyhjyydestä ja ikävästä.\nTämän runoelman kauneuksista mainittakoon erittäinkin Mtsirin taistelu\npantterin kanssa, joka tappelun kanssa \"Ismail-Bei\"-nimisessä\nrunoelmassa (v. 1832) ja nyrkkitaistelun kanssa \"Laulussa\" on paraimpia\nkohtia Lermontovin runoudessa. -- Paitsi osia \"Aikamme Uros\"-romanista,\njota runoilija tänä samana vuonna kirjoitteli, ei saa jäädä\nmainitsematta runo \"Kolme palmua\", jossa lausutaan ajatus, että kaikki\nkaune hukkuu, niin pian kuin se joutuu kosketukseen maailman kanssa.\n\nHelmikuussa v. 1840 tapahtui kaksintaistelu Lermontovin ja Barante'n,\ntunnetun ranskalaisen historioitsijan ja silloisen Pietarissa olevan\nlähettilään pojan kanssa. Vaadintansa kaksintaisteluun teki Barante\ntanssijaisissa kreivitär Lavallen luona Lermontovin häntä vastaan muka\nlausumista alentavista sanoista. Taistelussa sai Lermontov pienen\nnaarmun, vaan itse ampui hän ilmaan. Asia, joka sitte joutui\nsota-oikeuden käsiteltäväksi, päättyi siten, että runoilija\ntoistamiseen siirrettiin Kaukaasiaan.\n\nTultuaan määräpaikkaansa, lähti Lermontov sotaan vuorelaisia vastaan.\nSamallaisissa kahakoissa oli hän jo ollut ensimäisenkin maanpakonsa\naikana. Nyt otti hän osaa Valerikin tappeluun, josta sitte sai aiheen\nsamannimiseen runoelmaan.\n\nLermontovin ollessa Kaukaasiassa ilmestyi Pietarissa hänen kuuluisa\nromaaninsa \"Aikamme Uros\". Sen tarkoituksena on asettaa vastakkain\nelämän kaksi puolta, teeskentelemätön luonnonelämä ja n.k. sivistynyt\nihmisluokka. Romaanin pääsankarissa Petshorinissa, jossa runoilija\njotenkin räikeillä väreillä on kuvannut oman itsensä, ilmestyy\ntyytymättömyys elämään ja vastalause sitä henkistä tyhjyyttä vastaan,\njoka yhteiskunnallisessa elämässä on olemassa. Teoksen muista\nhenkilöistä ovat parhaiten onnistuneet Bela ja Maksim Maksimitsh, nuo\nmolemmat rakastavat, suoraluontoiset olennot, jotka herättävät\nehdottomasti lukijan myötätuntoisuuden, edellinen -- intoisan, kaikkea\nuhraavan rakkautensa, jälkimäinen -- synnynnäisen hyvänsävyisyytensä ja\nhelläsydämisyytensä kautta. Vastakohtana näille ovat romaanin muut\nhenkilöt. Grushnitski on tyhjä lavertelija, sentimentaalinen teennäisen\nbyronismin edustaja, ruhtinatar Mary ja hänen äitinsä edustavat suuren\nmaailman sisällyksettömyyttä ja kerskaavaisuutta, Vera -- niitä\nnaisolentoja, joissa sydän ja tunteellisuus voittavat kaiken muun.\nTeoksen parhaimpia puolia tätä paitsi ovat Asamatin ja Kasbitshin sekä\nsalakuljettajan luonteen kuvaukset ja kuvaukset vuorelaisten elämästä,\nmutta varsinkin Kaukaasian luonnosta. Ja niin hyvin suorasanaisessa,\nkuin runokielessä seisoo Lermontov luonnonkuvauksiensa suhteen taiteen\nkorkeimmalla kukkulalla ja on luettava maailman kirjallisuuden\nensimäisten joukkoon. Sanoopa jo ennen mainittu Bodenstedt, että\nLermontovin teoksista saa paljoa paremman käsityksen Kaukaasian\nluonnosta, kuin mistä hyvänsä sitä koskevasta maantieteellisestä tahi\nmuusta teoksesta.\n\nLopulla vuotta 1840 sai Lermontov luvan palata muutamaksi kuukaudeksi\nPietariin, josta hän taas huhtikuussa v. 1841 lähti viimeiselle\nmatkalleen Kaukaasiaan. Sinne tultuaan otti hän sairauden takia\nvirkavapauden ja asettui asumaan Pjätigorskin kylpypaikkaan. Täällä\ntutustui hän erääseen Martinov-nimiseen upseeriin kenraalin rouva\nVersilinin perheessä, joka oli siellä kolmen tyttärensä kanssa\nkylpemässä. Mainitussa perheessä kokoontui usein iso joukko nuorisoa.\nLermontov, joka jokaisessa tilaisuudessa oli valmis lausumaan\nsukkeluuksia, ja melkein aina hyvin pisteliäitä ja loukkaaviakin, oli\neräässä iltamassa naisten läsnä ollessa suunnannut sellaisen Martinovia\nvastaan, ja niinkuin toiset tietävät kertoa, mustasukkaisuudesta tätä\nkohtaan. Martinovin sanotaan jo usein ennenkin varoitelleen Lermontovia\nilmoittamalla, että hänen sukkeluutensa olivat hänelle vastenmieliset.\nJa nytkin, iltamasta kotia palatessaan, oli hän jälleen toistanut,\nettei hän niitä rakasta. Tähän muistutukseen sanotaan Lermontovin\nvastanneen: \"jos ette rakasta, niin vaatikaa minulta hyvitystä\". Ja\nmolemmat erosivat, mutta Martinov lupasi lähettää sekundanttinsa\nLermontovin luo.\n\nKaikki kokeet saada vihamiehet leppymään jäivät turhiksi ja\nkaksintaistelu määrättiin tapahtuvaksi 15 p. heinäkuuta klo 1/2 6\nillalla. Rajojen väli mitattiin 15 askeleeksi ja niistä kummallekin\npuolen vielä kymmenen askelta. Martinov ja Lermontov asettuivat\näärimmäisiin päihin. Sopimuksen mukaan oli kumpaisellakin oikeus ampua\nkoska tahtoi ja joko paikaltaan tahi astumalla rajojen luo. Kun\nsekundantit antoivat merkin, jäi Lermontov paikalleen ja, jännitettyään\nhanan, suuntasi pistoolin suun ilmaan. Martinov sitä vastoin astui\nrajan luo ja tähtäsi niin kauan, että sekundantit jo huusivat hänelle:\n\"ampukaa tahikka me erotamme teidät\". Martinov laukasi ja Lermontov\nkaatui kuolleena maahan.\n\nKummallista on, että tämä kaksintaistelu, jossa Lermontov kaatui, oli\nmonessa pienessä yksityiskohdassakin aivan sen kaksintaistelun\nkaltainen, jonka hän on kuvannut \"Aikamme Uros\"-nimisessä romaanissaan.\nKaikesta kuitenkin näkyy, että Lermontov vakaumuksiltaan vihasi\nkaksintaistelua, mutta kerran siihen pakotettuna, ei hän sitä enää\npitänyt leikin asiana, vaan tahtoi, että toinen tahi toinen oli kaatuva\npaikalle. Tällaisia kummallisuuksia ja ristiriitaisuuksia oli\nLermontovin elämässä paljon, mutta ne ovat selitettävät syntyneen\nniistä vastakkaisista luonteenominaisuuksista, jotka hänessä itsessään\nolivat olemassa. Toinen oli se ihanteellinen hyvä, jonka puolesta hän\ntaisteli, toinen se yhteiskunnallinen pahe, jota vastaan hän taisteli,\nmutta jota vastaan taistellessa juuri hän kukistuikin sen tähden, että\nsitä oli niin paljon hänessä itsessäänkin. Hän oli liian heikko\njaksaakseen voittaa sen, mutta liian ylpeä salliakseen sen päästä\nhänestä voitolle. Ja nämä ristiriitaisuudet veivätkin hänen\nennenaikaiseen hautaan.\n\n_Martti Wuori_.\n\n\n\n\nEnsimäinen osa.\n\n\n    I\n\n    Daimoni, hornanhenki liiti\n    Suruisna yli syntismaan\n    Ja ajat auvoisemmat kiiti\n    Parveillen hänen muistissaan, --\n    Kun valon kotimaassa vielä\n    Hän puhtoinen ol' enkeli\n    Ja lentotähti häntä siellä,\n    Hymyjä vaihtain ilomiellä,\n    Kuin ystävätä, tervehti;\n    Kun kautta usmain ikuisien,\n    Himoiten aina tietoa,\n    Hän seuras tähtein laumoja,\n    Aavassa taivaan harhaa vien;\n    Kun esikoisna luomisen\n    Hän uskoi, lempi, miekkonen,\n    Ei tiennyt vihaa, epäilystä\n    Eik' uhmaellut ymmärrystä\n    Onnea jona vuosien...\n    Ja monta, monta muuta kohtaa,\n    Joit' ei hän voinut mieleen johtaa.\n\n\n    II\n\n    Jo ammoin avaruutta näin\n    Hyljätty samos' suojaa vailla,\n    Yks'toikkoisesti jäljettäin\n    Vuos'sadat seuras hetkein lailla,\n    Maan mitättömän herrana\n    Hän kylvi aina pahetta,\n    Mut tuntematta nauttimusta;\n    Ja missäkään kun taiteelleen\n    Ei kohdannut hän vastustusta,\n    Niin kyllästyi hän paheeseen.\n\n\n    III\n\n    Ja paratiisin pakolainen\n    Kaukaasian näk' allaan maan.\n    Kuin hohtokivi loistavainen\n    Kasbék kiils' ikilumissaan,\n    Ja häämöittäin, kuin onkalossa,\n    Syvällä kyiden asunnossa,\n    Darjàl kiers' siellä mutkiaan,\n    Siell' ärjyi Terek vaahtoharja,\n    Kuin jalopeura pelmuten,\n    Ja vuorten kaikki villi karja,\n    Siinnossa kotka kaartaen\n    Sen juoksun jutteluja kuuli\n    Ja sitä kultahattarat,\n    Joit' etelästä kantoi tuuli,\n    Pohjoista kohti saattoivat;\n    Ja salamielin uinaellen,\n    Seisoivat vuoret ryhmittäin\n    Sen yli kumartunein päin,\n    Vuon vilinätä tarkastellen;\n    Ja kallioilla katsoivat\n    Lilp' usman linnat tornipäiset,\n    Kaukaasian portin vartiat,\n    Nuo hlrvittävät jättiläiset.\n    Ja jylhä, mutta ihana\n    Ylt'ympäri oli maailma.\n    Vaan ylenkatsein Luojan työtä\n    Silmäili henki korska vain\n    Eik' korkeell' otsellansa myötä\n    Ilmettä tunteen ollut lain.\n\n\n    IV\n\n    Ja kuva hänen eessään puhkee\n    Eloisa toisen maiseman:\n    Tuoll' leviää kuin matto muhkee,\n    Etäällä laaksot Grusian, --\n    Maan onnellisen, upean!\n    Patsaina seisoo raunioita\n    Ja kirjokivi-uomissaan\n    Solisten juoksee puroloita\n    Ja ruusuiss' sulotarten maan\n    Soi satakielet, jotk' ei voita\n    Heit' edes lemmenlauluillaan;\n    Muratin kiertäminä tarjoo\n    Plataanit tuuheet katvehen\n    Ja luolat arat hirvet varjoo\n    Säteiltä päivän paahteisen;\n    Siell' loistoa on, elämätä\n    Ja lehtipuiden lipinätä,\n    Tuhansin äänin tarinaa,\n    Satojen kukkain tuoksuntaa,\n    Puol'päivän helteet hekumaiset,\n    Yö, kasteest' aina vilpoinen\n    Ja tähdet kirkkaat, loistavaiset,\n    Kuin silmät Grusinittaren.\n    Mut paitsi kylmää kateutta\n    Ei saanut luonnon loistokaan\n    Tään rintaan ruumihittomaan,\n    Ei tunnetta, ei voimaa uutta --\n    Ja mitä näki edessään,\n    Vain halveksi tai vihas hän.\n\n\n    V\n\n    Gudal on, -- vanhus, -- tehnyt hovin\n    Tilavan, korkeen kartanon...\n    Työt', tuskaa maksanut se kovin\n    Orjille kuuliaille on.\n    Sen seinäin varjot aamuin kohtaa\n    Läheisten vuorten kupehet.\n    On kalliossa astimet,\n    Ne kulmatornist' alas johtaa;\n    Ja sieltä juosta vilahtain\n    Tamara ruhtinatar terho,\n    Kasvoillaan valkohuntu verho,\n    Käy Aagvasta vettä ain.\n\n\n    VI\n\n    On vuorelt' aina synkeänä\n    Tää talo laaksoon silmäillyt,\n    Vaan isot pidot siell' on tänään,\n    Soi soitto, vuotaa viini nyt:\n    Gudal, näät, naittaa tyttärensä;\n    Kaikk' kutsui häihin omaisensa.\n    Parissa istuu ystäväin\n    Katolla, mattoin peittämällä,\n    Nuor morsian ja aika näin\n    Kuluvi lauluin, leikein hällä.\n    Etäisten vuorten taa jo on\n    Kadonnut kehä auringon.\n    Käsiä lyöden määrän perään\n    Siell' laulavat ja morsio\n    Tuoss' ottaa tamburiinin jo; --\n    Kas nyt hän, sitä moneen erään\n    Pääns' yli kiertäen kuin kerään,\n    Laill' linnun liitämähän saa,\n    Nyt taukoaa -- ja katsahtaa,\n    Ja silmäin kastekilo palaa\n    Kateiden ripsein alla salaa;\n    Nyt notkistaa hän ruumistaan\n    Ja mustaa kulmaa kohouttaa,\n    Nyt jumalaista jalkoaan,\n    Lipuen, liehuin, soljahuttaa;\n    Kuin lapsukainen iloitsee\n    Ja herttaisesti hymyilee.\n    Valoa kuun, min välkkymähän\n    Saa pinta vellovaisen veen,\n    Ei verrata voi hymyyn tähän,\n    Kuin elo, nuoruus, vilkkaaseen.\n\n\n    VII\n\n    Ma vannon kautta täht'yön valon,\n    Kautt' iltaruskon, päivänsalon:\n    Ei rikkaan Persian valtias\n    Eik' ykskään mailman kuningas\n    Suudellut silmää moisen jalon;\n    Ei suihkulähteet haaremin\n    Helteessä päivän yhtään kertaa\n    Sironneet kastehelmihin\n    Vartt', tälle joka vetäis vertaa;\n    Ei mainen käsi konsanaan\n    Otsalta armaan semmoisia\n    Oo silitellyt suortuvia;\n    Kun katos' Eeden päältä maan,\n    Siit' asti kaunotarta moista\n    Etelän päiv' ei nähnyt toista.\n    -- -- -- -- --\n    -- -- -- -- --\n\n\n    VIII\n\n    Tää immen viime karkelo...\n    Huomenna vartoo häntä jo,\n    Gudalin ainoata lasta,\n    Vapaata aina, riehakasta,\n    Naisorjan kurja kohtalo,\n    Kot' uusi alla vieraan katon\n    Ja heimo, hälle tuntematon.\n    Ja usein salaepäilys\n    Synkisti hänen silmiänsä;\n    Mut niin ol' ylvä viehätys,\n    Sulavuus suuri, hempeys\n    Jok' ainoalla liikkeellänsä,\n    Ett' oispa Daimon' nähnyt vain\n    Nyt hänet, ohi lentäessään,\n    Niin, veljesmuistot sydämessään,\n    Pois kääntynyt ois huo'ahtain.\n\n\n    IX\n\n    Ja Daimon' näki... Hetkiseksi\n    Povessaan kumman kuohun keksi\n    Äkisti hän ja sydämen,\n    Tuon aution ja mykän, täytti\n    Ihana sävel, auvoinen;\n    Pyhyyden käsittävän näytti\n    Hän lemmen, hyveen, kauneen taas...\n    Ja kauan suloisuutta kuvan\n    Hän ihaeli; -- haaveen maass'\n    Siin' onnen aikain uudistuvan\n    Näk' edessänsä, syttyen\n    Kuin tähti tähden vierehen.\n    Salainen voima hänen kiehtoi,\n    Sai uuden surun syntymään,\n    Äkisti jälleen luonnon liehtoi\n    Tutulla entis äänellään.\n    Ennekö uuden syntymyksen?\n    Sanoja viekkaan viettelyksen\n    Ei järki pysty löytämään.\n    Unohtaa? -- Sit' ei suotu yksin,\n    Eik' olis huolinutkaan hän.\n\n\n    X\n\n    Väsyksiin ajaa ratsuns' oivan,\n    Pitoihin, laskuun päivän sen,\n    Ehättäin, ylkä hätäinen.\n    Aragvan kirkkaan, vihannoivan\n    On rannan saavuttanut hän.\n    Häälahjain taakat selässään,\n    Töin tuskin tietä astuskellen,\n    Jonossa pitkäss' seuraa ain'\n    Kamelit häntä; kilahdellein\n    Soi niiden tiu'ut ajoittan\n    Rikasta matkuetta johtaa\n    Hän, Sinodàlin valtija.\n    On vyössä varsi solakka;\n    Tikarin, miekan hela hohtaa\n    Välähtäin paisteess' auringon;\n    Selässä uljas pyssy on;\n    Tuul' leikkii hänen nyt tshuhànsa [irtonaishihainen päällysvaate]\n    Hihoilla, kultapäärmeisen,\n    Ja kirjosilkin koreillen\n    On tehty hänen satulansa,\n    Ja tupsut riippuu suitsissansa;\n    Vaahdossa virma ratsu on,\n    Tuo kultakarva verraton.\n    Se korviansa luimistaapi,\n    Pelästyneenä korskuen,\n    Kun äyrähältä nähdä saapi\n    Tyrskettä kosken kuohujen.\n    Tie vaarallinen on ja kaita:\n    Täänpuolen seinät vuorien.\n    Tuonpuolen kuilun jyrkkä laita.\n    On myöhä. Huippuin ruskoraita\n    Jo sammuu. Usva kohoaa...\n    Kiireemmin joukko askeltaa.\n\n\n    Xl\n\n    Rukoushuone tuoss' on tiellä...\n    Ja muuan ruhtinas on siellä, --\n    Näät, koston uhri, pyhä nyt, --\n    Jo Herrass' ammoin levännyt.\n    Pitoihin, taistoon, siitä asti\n    Jos minne kulki matkamies,\n    Niin rukoella hartahasti\n    Sen haudan kohdall' aina ties;\n    Se teko suojas' matkaavaisen\n    Aseilta muhamettilaisen.\n    Mut tavan esi-isien\n    Halveksi nuori sulhanen --\n    Hänelle viekkaan haaveen ansan\n    Kavala Daimon' viritti:\n    Yön pimeässä, unissansa\n    Hän morsiantaan suuteli...\n    Vilahti eessä joku musta,\n    Jo toinen... Pari pamausta...\n    Jalustimille pian taas\n    Nous' vaiti uljas ruhtinas,\n    Papàhan painoi syvään ensin, [Kaukaasialainen päähine]\n    Välähti ase kädessään,\n    Navahti piiska, -- kiitämään\n    Kuin kotka sai hän... Kuulat lensi,\n    Ja hurja huuto, voihkaus,\n    Kajahti syväll' laaksoloissa...\n    Vaan pitk' ei ollut tappelus:\n    Grusiinit arat oli poissa!\n\n\n    XII\n\n    Ja vait' on kaikki... Allapäin\n    Ruumiita ratsastajiensa\n    Kamelit katsoi. Hetkittäin\n    Helähti heidän kulkusensa.\n    On ryöstön saalis matkue\n    Ja kuollehitten ylitse\n    Yölintu kehää kiertäin, liitää.\n    Ei haudan rauhaan koskaan niitä\n    Saa sieltä luostarkalmisto,\n    Miss' isäin tomu lepää jo;\n    Ei tule huntuun verhottuina\n    Sisaret, äidit itkusuina\n    Mailt' etäisiltä suremaan,\n    Rukoillen, heidän haudoillaan!\n    Vaan käden hartaan pystyttämän\n    Tien viereen, suojaan vuoren tämän,\n    He muistoks' saavat ristin vain,\n    Min verkollansa vehreällä\n    Kietoopi, helläst' armastain,\n    Muratti vehmas kevähällä;\n    Ja tiellä tukalalla tällä\n    Väsähtyneiden matkaajain\n    Se siimessuojana on ain.\n\n\n    XIII\n\n    Kuin sarvas virma ratsu lentää\n    Ja korskuen, kuin sotaan, entää,\n    Äkisti milloin seisattuu\n    Ja, kuolaa pärskyvänä suu,\n    Tuult' tunnustelee sieraimilla;\n    Äkisti iskee rautaisilla\n    Hokilla maahan helähtäin\n    Ja, harjaa puistain pörröisätä,\n    Taas kiitää hurjast' eteenpäin.\n    Mies vaiti ajaa hevost' tätä,\n    Tuon tuosta ponnistellen ain,\n    Pään kaulalle sen painaltain,\n    Eik' ohjaa enää marhaimilla,\n    Vaan jalan hervon kannuksilla\n    Ja veri vuotaa virtanaan,\n    Valuen hänen loimellaan...\n    Veit, ratsu uljas, taistelusta,\n    Kuin nuoli, kyllä herrasi,\n    Mut hänen, yö vaikk' oli musta,\n    Katala kuula yllätti!\n\n\n    XIV\n\n    Häätalo itkee, voihkaa; pihan\n    Kaikk' kansa täyttää: kenen tuo\n    On ratsu, pakahtunut ihan,\n    Mi kaatui maahan portin luo?\n    Ken hengetön tuo ajajansa?\n    Nuo rypyt tummall' otsallansa\n    Sen tietää tuimat taistelut.\n    Veressä ovat ase, vaate;\n    Kuin viime hurjan otteen aate,\n    On käsi harjaan turtunut.\n    Ei kauan nuorta ylkää vuottaa\n    Tarvinnut katseen morsion;\n    Hän ruhtinas ei ollut suotta:\n    Kuin lupas, häihin tullut on.\n    Mut, voi, sen tietää toden pelkän,\n    Ei käy hän koskaan ratsun selkään!...\n\n\n    XV\n\n    Suruttomahan perheeseen,\n    Kuin ukkonen, löi viha taivaan!\n    Tamara raukka vuoteelleen\n    On itkuun vaipununna aivan;\n    Ajavi kyynel kyyneltä\n    Ja rinta nousee raskahasti...\n    Kas, on kuin äänen hurmaavasti\n    Hän kuulis soivan yllänsä:\n    \"Äl' itke, laps', äl' itke syyttä!\n    Ei kyynelkaste elävyyttää\n    Voi hengetöntä ruumista;\n    Se himmentää vain katsees kilon,\n    Sun polttaa vienon poskes silon!\n    Ei kuule hän, on kaukana,\n    Ei tunne tuota surua;\n    Suloinen taivahan on valo,\n    Min näkee kuolleen silmä jalo;\n    Ja enkel'laulu hälle soi...\n    Mit' unet mitättömät olon,\n    Valitus, itku tyttöpolon\n    Vieraalle taivaan olla voi?\n    Ei maksa arpa kuolevaisen,\n    Mua usko, enkel' elon maisen,\n    Ees silmänräpäystäkään\n    Surusi kalleutta tään!\n        Yläilmain ulapalla\n        Ilman purjeit', ohjaajaa\n        Hiljaa huuruiss' soutamalla\n        Soihdut sorjat tuikahtaa.\n        Taivaan lakeutta laajaa\n        Jäljetönnä vaeltaa\n        Tapaamattomana taajaa\n        Pilvilaumain hahtuvaa.\n        Niille lähdön, tulon häivä\n        Huolt' ei, riemua ei tuo,\n        Sääliä ei mennyt päivä,\n        Toivoa ei uusi luo.\n        Tuskan tuokio kun painaa,\n        Niitä vain sä muistele,\n        Maallist' ylenkatso aina,\n        Ole huoleton, kuin ne!\n    Kun yötär hiljaa hunnullansa\n    Kaukaasian vuoret varjostaa,\n    Kun taikasanan kautta kansa\n    Lumottu uneen raukeaa;\n    Kun kalliolla rapisuttaa\n    Tuul' lehteä, jo kuihtunutta,\n    Ja pimennossa piilostaan\n    Pyrähtää lintu nopeaan;\n    Ja viiniköynnöksien alla,\n    Kastetta taivaan ahmimalla,\n    Kun puhkeaa yökukkanen;\n    Kuu kulta takaa vuorien\n    Kun hiljaa taivahalle palaa\n    Ja sua silmäilevi salaa, --\n    Niin silloin luokses lentelen,\n    Jään vieraaksesi aamuun asti,\n    Kult'-unelmilla ihanasti\n    Sun silkkiripses sulkien...\"\n\n\n    XVI\n\n    Ja sanat vaikenivat... Loittoon\n    Ään' äänen jälkeen häipyi ain'...\n    Tamara katsoo, kavahtain,\n    Ja vaipuu kummaan sielun soittoon;\n    Ei kaiho, pelko, riemastus\n    Povensa ole ilmaus;\n    Kaikk' ovat tunteet päässeet voittoon.\n    Kahleensa sielu katkasi,\n    Valahti veriin tuli pyhä\n    Ja hälle korviin kaikui yhä\n    Tuo ääni outo ihmeesti.\n    Haluttu uni aamusella\n    Väsyneet luomet ummisti;\n    Mut mielen kiehtoi Daimoni\n    Näin oudoll' ennushaavehella:\n    Sanaton vieras, utuinen,\n    Ihanuutt' ylhää loistaen,\n    Kumartui hänen päätään kohti\n    Ja silmistä sen katse hohti\n    Niin leppeä, niin suruinen,\n    Kuin syvän säälin tuntien.\n    Mut enkel' ei hän taivahainen,\n    Ei suojelija jumalainen,\n    Ei sateenkaaren säteitä\n    Sen kiharoilla kimmellä;\n    Ei oo hän rietas manan henki,\n    Min pahaan kiusata on työ, --\n    Kuin kirkas ilta, muoto senki:\n    Ei valo, pimeys, päiv', ei yö!...\n\n\n\n\n\n\nToinen osa.\n\n\n\n\n    I\n\n    \"Oi, isä, isä, uhkas heitä,\n    Tamaraas älä nuhtele!\n    Mä itken. Näätkö kyyneleitä?\n    Ei ensimäiset ole ne...\n    Suott' aivan tänne kosijoita\n    Noin joukoin tulvii muualta...\n    En ota miestä konsaan ma;\n    On kylliks maassa morsioita.\n    Oi, isä, älä toru näin!\n    Olethan nähnyt; päivittäin\n    Ma riudun, myrkyn kalvamana!\n    On riettahana kiusaajana\n    Ain' aatos pääsemätön tuo;\n    Menehdyn -- mulle säälis suo!\n    Pois luostarihin täältä aja\n    Sun tyttäresi mieletön!\n    Siell' lientää huolein Vapahtaja,\n    Sisällä turvaa pyhäkön.\n    Huvia maailmass' ei mulla...\n    Levolla luostar' siunatulla\n    Siis minut kolkkoon kammioon,\n    Kuin hautaan, nyt jo ottakoon!\"\n\n\n    II\n\n    Ja luostarihin yksinäiseen\n    Vei immen nuoren vanhemmat\n    Ja katumusta tekeväisen\n    He halpaan viittaan pukivat.\n    Vaan niinkuin koruvaatteen oman,\n    Viel' alla nunnan kaavun hän\n    Tuns' sydämessään elävän,\n    Kuin ennen, haaveen luvattoman.\n    Valaistun loisteess' alttarin,\n    Kun kaikui juhlalaulu pyhä,\n    Tuon tutun äänen kuuli yhä\n    Hän kesken rukoustakin.\n    Hämystä holvin katseen kiinsi\n    Taas kuva tuttu hetkisen,\n    Jäljiltä jälleen häipyen;\n    Kuin tähti hiljaa loistain siinsi\n    Se savuss' suitsun keveän\n    Ja kiehtoi, kutsui... minnehän?...\n\n\n    III\n\n    Katveessa vuorten vilpoisien\n    Lepäsi luostar piilossaan.\n    Se plataanien, poppelien\n    Ol' ympäröimä. Ajallaan,\n    Kun verhos' yö jo rotkot vuoren,\n    Läp' puiden lamppu nunnan nuoren\n    Käv' akkunasta tuikkimaan.\n    Ylt'ympär' alla mantel'puiden,\n    Miss' synkät ristit jonotti,\n    Nuo mykät vahdit kalman luiden,\n    Vireät linnut visersi;\n    Ja lähteet raikkaat lorinalla\n    Ylitse kiiti kivien,\n    Kuin ystävykset yhtyen\n    Taas vuoren äkkijyrkän alla,\n    Lomitse kuuraa kiiltäväin\n    Kukkasten entäin eteenpäin.\n\n\n    IV\n\n    Näkyivät vuoret Pohjaa kohti.\n    Kun idäss' aamurusko hohti\n    Ja savu helmast' alhojen\n    Sinervä nousi kiemurruksin\n    Ja muetsiinit,[1] kääntyen\n    Päin itään, kutsui rukouksiin;\n    Kun aamuhetkin rauhaisin\n    Herätti väen luostarin\n    Kumahtain kello kaikuvainen;\n    Kun kukkea Grusininainen\n    Vuort' astui jyrkkää ruukkuineen\n    Joesta vettä noutaakseen, --\n    Niin lumihuiput kuvastuivat\n    Sinisin seinin taivaallen,\n    Mut ruusuharsoin pukeuivat\n    Taas päivän mennen maillehen.\n    Ja siellä, pilvet puhkaistessaan,\n    Kohoten muita kauemmas\n    Heloitti juhlapukimessaan\n    Kasbék, Kaukaasian valtias.\n\n[1] Henkilö, joka muhamettilaisten moskeeojen minareeteista\n(kirkontorneista) ilmoittaa rukoushetket.\n\n\n    V\n\n    Täynn' aivoitust' on rikollista\n    Tamaran sydän; puhtahista\n    Iloist' ei tiedä. Hänestä\n    On synkkä muoto mailman kaiken;\n    Syy kaikki siin' on tuskan vaikeen\n    Yönmusta, päivyt päilyvä.\n    Ja syleillyt kun luomakunnan\n    Yön viileys on unisen,\n    Jumalankuvan eteen nunna\n    Jo vaipuu hurjast' itkien.\n    Ja itku haikee pitkän ajan\n    Yön hiljaisuudess' eessä majan\n    Pidättää tiellä matkustajan,\n    Mi miettii: \"vuoren peikko näin\n    Kahleissaan itkee tyrskähyttää!\"\n    Ja, herkkää korvaa jännittäin,\n    Hevostaan ajaa väsynyttä...\n\n\n    VI\n\n    Vavisten, surren mietteissään\n    Tamara usein yksinään\n    Luon' akkunansa istuskelee\n    Ja katse kauas tuijottelee;\n    Öin päivin, huokain, oottaa vain...\n    \"Hän tulee!\" -- joku kuiskaa ain.\n    Ei turhaan haave hellitellyt,\n    Ei turhaan hälle näyttäynyt,\n    Suruisin silmin silmäellyt\n    Ja puhein lempein vietellyt.\n    Näin, itse syytä tietämättä,\n    Hän päivittäin vain heikkenee;\n    Kun taivaan puoleen nostaa kättä,\n    Niin sydän toista rukoilee;\n    Kun väsyneenä taistelusta\n    Käy vuoteellensa nukkumaan,\n    Niin pielus polttaa, ahdistusta,\n    Kavahtain, tuntee rinnassaan;\n    Sykähtää sydän, povi palaa,\n    Tukehtuu, silmät -- sumeat,\n    Syleillä ahnahasti halaa,\n    Huulillen sulaa suudelmat...\n\n\n    VII\n\n    Utuinen illan harso peittyi\n    Jo yli Grusian vuorien.\n    Miel'tavoillensa Daimon' heittyi\n    Ja luostariin tul' lentäen.\n    Mut, häiritä ei rohjeten\n    Pyhyyttä tämän rauhan majan,\n    Hän vartoi pitkän, pitkän ajan --\n    Ja näytti kuin jo jättämään\n    Ois' ollut valmis aikeen julman:\n    Edessä korkeen muurin kulman\n    Käy miettein; hänen käynnistään\n    Värisee lehti ilman tuulta.\n    Kas, katseen akkunaan hän luo:\n    Tamaran lamppu sieltä kuultaa;\n    Erästä ammoin vartoo tuo.\n    Ja nyt, kun uinui elo mainen,\n    Tshingàran soitto sointuvainen [kitaran tapainen soittokone]\n    Ja laulun sävel kajahti;\n    Se sävel juosta helmeili,\n    Kuin kyynelvirta valuu, valuu,\n    Ja niin ol' laulu suloinen,\n    Ikäänkuin taivas tehnyt sen\n    Hyväksi oisi ihmisten.\n    Ehk' enkelin se oli paluu,\n    Salassa sinne lentämän,\n    Luo unhotetun ystävän?\n    Kai mennehistä lauloi hän\n    Sen vaimentaakseen kärsimyksen?...\n    Ja lemmen tuskan, viehätyksen\n    Tuns' ensi kertaa Daimon' nyt...\n    Pelossaan pois ois lähtenyt, --\n    Hän yrittää, ei liiku siipi!\n    Ja silmään, jok' ei kyyneillyt, --\n    Mik' ihme! -- kyynel raskas hiipi...\n    Tuon nytkin eessä kammion\n    Läp' poltettuna kivi on --\n    Ei ihmislapsen kyyneleellä,\n    Vaan kuumalla, kuin tuli, ve'ellä!...\n\n\n    VIII\n\n    Käy sisään; lemmest' avuton\n    Sy'än voitti sielun hyveen pelon;\n    Hän uskoo, että uuden elon\n    Haluttu aika tullut on,\n    Vavistus outo odotuksen\n    Ja kammo epävarmuuden,\n    Kuin ajall' ensi kohtauksen,\n    Kopean valtas' sydämen;\n    Se huono enne sallimuksen...\n    Hän astui sisään, katsahti:\n    Siin' airut taivaan, keruubi,\n    Hymyillen tiellä paholaisen,\n    Jo seisoi sädekehässään\n    Edessä kauniin syntisnaisen,\n    Suojellen häntä siivillään...\n    Ja säde taivaan äkkipian\n    Häikäisi katseen saastaisen\n    Ja hellän tervehdyksen sijaan\n    Kajahti nuhde tulinen:\n    \"Levoton henki, pahe työnä,\n    Ken kutsui sinut sydänyönä?\n    Ei täällä sulla palvojaa,\n    Et synnin valtaa täältä löydä!\n    Luo lempein, pyhäkkööni käydä\n    Rikoksen polkua et saa!\n    Ken kutsui sun?\"\n\n                     Mut muhahtaa\n    Vain rietas viekkahasti hällen;\n    Kateesta katse hehkumaan,\n    Ja vanhan vihan myrkky jälleen\n    Sävähti hänen povessaan.\n    \"Hän mun on!\" -- sanoi äänin vihan, --\n    \"Sä jätä hänet! Hän on mun!\n    Sä tulit turvaks myöhään ihan,\n    Mua, hänt' ei tuomittava sun.\n    Löin leiman' ylpeyden tenää\n    Palavan päälle sydämen;\n    Tääll' ei oo pyhäkköäs enää,\n    Tääll' lemmin mä ja vallitsen!\"\n\n    Suruisin silmin uhriin hentoon\n    Keruubi silloin katsahti,\n    Lehahti hiljallensa lentoon\n    Ja taivaan siintoon upposi...\n    ... ... ... ... ...\n\n\n    X\n\n    Tamara:\n    Ken olet? Puheellas mun surmaat!\n    Sun toiko horna, taivasko?\n    Mitä tahdot?\n\n    Daimoni:\n                 Olet kaunis, hurmaat!\n\n    Tamara:\n    Mut ken, ken olet?... Vastaa jo!\n\n    Daimoni:\n    Se olen, jota odotteli\n    Yön hiljaisuudess' sydämes,\n    Jonk' aatos sieluus kuiskaeli\n    Ja suru tunnossas jo eli,\n    Jok' oli kuva unies;\n    Se olen, jonka katse hukkaa\n    Jokaisen toiveen idussaan;\n    Se olen, jot' ei lemmi kukaan,\n    Mut kiroo kaikki päällä maan;\n    Rajoiss' en aikain, äärten häärää;\n    Oon ruoska maisten orjain mun,\n    Oon tiedon valta, vapaan määrä,\n    Oon taivaan viha, mailman väärä,\n    Ja näät -- sun etees polvistun!\n    Sinulle kannan katumuksen\n    Ja lempein nöyrän rukouksen,\n    Poveni ensi ahdistuksen\n    Ja ensi kyyneltulvan tään.\n    Oi, kuule mua, säälihän!\n    Hyveelle minut, taivahalle\n    Yks' sanas palauttaa vois\n    Ja pyhän lempes suojaamalle\n    Uudelle enkelille ois\n    Sijalle pääsy loistavalle.\n    Rukoilen, mua kuulehan,\n    Oon orjas, sua rakastan!\n    Kun vain sun näin mä, äkist' ihan\n    Ma kuolemattomuuden vihan\n    Ja vallan kammon tunteen sain.\n    Iloa maan ma vaillinaista\n    Kadehdin vasten tahtoain;\n    Elämää elää toisellaista,\n    Kuin sinä, oisi katkeraa,\n    Erossa elää -- kauheaa.\n    Tuns' sydän oudon polton saavan,\n    Veretön suli taas sen hyy\n    Ja kipu alla vanhan haavan\n    Elohon virkosi, kuin kyy.\n    Sinutt' en tunne ikuisuutta,\n    En valtojeni rajattuutta;\n    Ne helysanoja on vain,\n    Jumalitt' templi jumalain!\n\n    Tamara:\n    Pois luovu luotain, henki rietas!\n    Vait! Min' en usko kiusaajaa!\n    Oi, Luoja!... Rukoust' en saa\n    Ma huuliltani... myrkky kietas'\n    Tuhoisa järkein jäytyneen.\n    Sa, kuule, turmaan minut temmit;\n    Puhees' on poltto hornanve'en...\n    Miks', sano, minua sa lemmit!\n\n    Daimoni:\n    Miks', sulotar? Oi, tiedä en.\n    Elämän tuntein uudenlaisen,\n    Pois riistin päästäin rikosten\n    Ma kruunun orjantappuraisen,\n    Mit' oli, -- kaikk' oon hyljännyt;\n    Elon' on, kuoloin katsees nyt!\n    Sua lemmin toisellaisin innoin,\n    Kuin sinä pystyt lempimään:\n    Palavin rinnoin, kaikin hinnoin\n    Ikuisen aatteen, haaveen tään.\n    Ajoista aikain, maailmojen\n    On kuvas' ollut sy'ämessäin\n    Ja eessäin kulkevan sen näin\n    Teill' iki-ilmain aavikkojen.\n    Ahdistain ammoin aatostain,\n    Suloinen kaikui nimes' ain;\n    Ja onness' autuaitten mailla\n    Sua yksin vain ma olin vailla.\n    Oi, jospa voisit ymmärtää\n    Tään tuskan katkeran ja haikeen:\n    Vuos'sadoittain ain', i'änkaiken\n    Kun kärsii, nauttii elämää,\n    Pahasta kiitoksetta jää,\n    Hyvästä ilman palkinnoitta,\n    Itselleen elää, kaihoten,\n    Ja, i'ät' aina taistellen,\n    Ei kukistu, ei taida voittaa,\n    Kun säälii ain', ei toivo lain,\n    Kaikk' kokee, tuntee, näkee, tietää\n    Ja tahtomattaan vihaa, sietää,\n    Kaikk' ylenkatsoo aina vain!...\n\n    Niin kohta kuin mun oli yli\n    Jumalan kirot täytetyt,\n    Minulle luonnon lämmin syli\n    Ol' ainiaaksi kylmennyt...\n    Edessäin äärettömyys siinsi,\n    Hääkorut katseheni kiinsi\n    Jo ammoin tuttuin tähtien...\n    Ne kultakruunut päässään kulki,\n    Mut joka ainut silmäns' sulki,\n    Kun kohtas veljen entisen!\n    Hylyjä, minun kaltaisia,\n    Nyt toivotonna etsin, -- mut\n    Sanoja, katseit', uhmaavia\n    En ilmeit' itse tuntenut.\n    Pelossain lentoon pois mä läksin,\n    Vaan minne, miks, -- en tiedä lain.\n    Jäin ystäväini hylkäämäksi\n    Mä entisten ja mailma ain'\n    Oli mulle mykkä, kuuro vain.\n    Vuon ajelehtii vuolaan mukaan\n    Näin vuodon saanut pursikin,\n    Min poiss' on purjeet, peräsin\n    Ja tietä jonk' ei tiedä kukaan;\n    Näin kiitää aamull' aikaisin\n    Myös ukkospilven lonkakin,\n    Uhaten, yksin siintehissä,\n    Ei tohdi seisattua missään,\n    Määrättä rientäin, jäljittä,\n    Ties Luoja, mistä, minnekä!\n\n    Ei kauan ihmisiä johtaa\n    Mun tarvinnut, -- sain syntiin kohta!\n    Ma kaiken jalon häpäisin\n    Ja moitin kaiken kaunihin.\n    Sammuksiin helpost' i'äks' aivan\n    Heiss' uskon puhtaan tulen sain...\n    Ja tokko maksoivatkaan lain\n    Nuo hölmöt, tekopyhät vaivan?\n    Lymysin vuorten rotkoihin;\n    Ja sydänyöllä harhailin,\n    Kuin ilmanraana tulipäinen...\n    Kas, ratsumies kulk' yksinäinen\n    Läheisen tulen maanima;\n    Kadoten kuiluun, apua\n    Hän turhaan huutaa -- valahtuvi\n    Jälk' äyrääseen vain hurmeinen...\n    Mut kauan vihan kolkko huvi\n    Ei mulle ollut mielehen.\n    Ja myrskyn kanssa raivokkahon\n    Sain usein otteluhun mä,\n    Pukeutuin sumuun, salamahan,\n    Jylisten kiidin pilvissä;\n    Parissa tahdoin luonnon raivon\n    Sydämen tyyntää nurinaa,\n    Erota ikiaatteest' aivan,\n    Unheettomankin unhottaa!\n    Mi taru olentojen maisten,\n    Nykyisten polvein, tulevaisten,\n    Suruista, puutteist', tuskist' on\n    Edessä yhden tuokion\n    Salaisten vaivain tämänlaisten?!\n    Mit' elo, työ on ihmisen?\n    Se tulee, menee haihtuen!\n    On taivaan päätös -- toivo sen;\n    Se langettaa, mut anteeks' antaa!\n    Vaan loppua mun surullen',\n    Kuin mulle, ei, -- ei rauhan rantaa,\n    Ei unta ees suo haudan hyy!\n    Se ajoin kiemuroi, kuin kyy,\n    Ja ajoin tulen tavat lainaa\n    Ja mieltä taas kuin kivi painaa,\n    Mi turhain toivoin, himojen\n    On patsaaks pantu haudallen!\n\n    Tamara:\n    Jo luovu mulle nurkumasta!\n    Miks' surus tietää tarvitsen?\n    Sa rikoit...\n\n    Daimoni:\n                 Sinuako vastaan?\n\n    Tamara:\n    Voi joku kuulla meitä...\n\n    Daimoni:\n                             Ken?\n\n    Tamara:\n    Jumala.\n\n    Daimoni:\n            Huolensa on taivaat,\n    Ei maa! Hän meit' ei huomaa lain.\n\n    Tamara:\n    Mut rangaistus? Ja manan vaivat?\n\n    Daimoni:\n    Kah, oothan siellä seurassain!\n\n    Tamara:\n    Ken outo ystäväni lienet,\n    Vaikk' i'äks' multa rauhan vienet,\n    Niin, tuntein riemun salaisen,\n    Sua, kurja, sentään kuuntelen.\n    Mut jos on puhees viekas vainen,\n    Jos petos siinä piilevi...\n    Oi, sääli!... Minkä voitat maineen!...\n    Mitä on sulle sieluni?\n    Taivaalle oonko kallihimpi\n    Ma muita, joit' et huomaa sa?\n    Oi, onhan moni kaunis impi,\n    Jonk' koskenut ei vuodetta,\n    Kuin täällä, mies oo konsana!...\n    Ei! Vannothan sa lujan valan?...\n    Sä nääthän minun mielialan',\n    Näät kaikki naisen haavehet!\n    Ja sentään sielun pelon siedät...\n    Nyt kaikki käsität ja tiedät,\n    Sä mua toki säälinet!\n    Siis vanno, että harrastukset\n    Kaikk' olet inhat heittänyt;\n    Vai eikö valat, lupaukset\n    Oo olemassa enää nyt?...\n\n    Daimoni:\n    Ma vannon luomispäivän kautta,\n    Ja kautta päivän viimeisen,\n    Häpeän, saadun synnin tautta,\n    Ja riemun ikitotuuden;\n    Kautt' tuiman tuskan lankeemuksen\n    Ja voiton haaveen haihtuisan,\n    Kautt' tämän ensi kohtauksen\n    Ja eron, pian uhkaavan,\n    Ma kautta henkiparven vannon\n    Ja veljein, jotka vallassan' on,\n    Kautt' enkelien puhtaitten,\n    Mun vihollistein valppaiden;\n    Mä vannon kautta pyhän kaiken,\n    Sun kautta, -- taivaan, helvetin,\n    Ja viimeisen sun katsees haikeen\n    Ja ensi kyyneleesikin,\n    Sun sulohuultes henkäyksen,\n    Sun silkkikutris' aaltojen;\n    Kautt' autuuden ja kärsimyksen,\n    Ma vannon kautta rakkauten' --\n    Ett' olen korskat aivoituksen',\n    Ainaisen koston heittänyt\n    Eik' enää myrkky imarruksen\n    Ketäkään häiritä saa nyt;\n    Sopia tahdon kanssa taivaan,\n    Hyveesen tahdon luottaa aivan,\n    Rakastaa tahdon, rukoilla.\n    Sun arvoiseltas otsalta\n    Katuen, itkein jäljen liedon\n    Pois taivaan liekin pyyhin ma;\n    Minutta rauhass' epätiedon\n    Nyt kukoistakoon maailma!\n    Oi, usko mua: minä yksin\n    Sun arvos tunsin, ymmärsin,\n    Valittu mun oot pyhimyksen',\n    Nyt sulle valtan' alistin.\n    Sun lempes vastalahjaks' anon,\n    Saat ikuisuuden -- hetkestä;\n    En horju, suur' oon -- julki sanon --\n    Kuin vihassain, myös lemmessä.\n    Vien tuonne tähtitarhain taakse\n    Ma, vapaa ilman lapsi, sun;\n    Teen sinut mailman valtiaaksi,\n    Ja ensi lemmityksein mun;\n    Ja säälimättä, kaipaamatta\n    Sielt' tulet maahan katsomaan,\n    Miss' onnea ei oikeata,\n    Ei kauneus kestä kauankaan,\n    Miss' intohimot ainoasti,\n    Rikokset, kosto asustaa,\n    Miss' ihmisparka vapahasti\n    Vihata, rakastaa ei saa.\n    Vai etkö tunne hetkellistä\n    Sa rakkautta ihmisten? --\n    Vain nuoren veren hyökymistä! --\n    Mut aika kuluu, -- hyytää sen.\n    Ken uuden kauneen viehätystä\n    Voi vastustaa, ken eroa,\n    Ken ikävää ja väsymystä,\n    Sydämen mielitekoja?\n    Ei, armahani, kuule mua,\n    Sun anna täällä sallima,\n    Kuin mykän orjan, lakastua\n    Kateessa, raa'ass' seurassa\n    Tekoystäväin ja vihollisten,\n    Katalain, kylmäin, typeräin,\n    Ja pelon, turhain toivomusten,\n    Raskaiden vaivain, ikäväin!\n    Ei kolkko, korkee luostarmuuri,\n    Min suojass' ihmisist' oot juuri\n    Niin kaukana, kuin Luojastas,\n    Saa sammuttaa sun halujas'.\n    Ei! Kaunokainen, sulle luotu\n    Muu elämän on kohtalo,\n    Muu kärsimys on sulle suotu\n    Ja muitten riemuin nautinto!\n    Sä jätä vanhat toivees omat\n    Ja kohtaloonsa kurja maa,\n    Niin ylhän tiedon pohjattomat\n    Syvänteet sielus sijaan saa.\n    Mun henkijoukkoin kuuliaiset\n    Ma lasken jalkais juurehen,\n    Kätyrit köykeet, hurmaavaiset\n    Sinulle annan, kaunoinen;\n    Kointähden otan kulmilt' ylvään\n    Sinulle kultaseppeleen\n    Ja sille kukkasien kylvän\n    Mä öisen kastekimalteen;\n    Ja iltaruskon purppuralla\n    Mä vyötän sinun vartalos,\n    Hienoimman tuoksun huo'unnalla\n    Utuisen täytän asuntos.\n    Ma soitoill' ihmeen hurmaavilla\n    Sua herkeemättä huvitan;\n    Kivillä, helmill' ehoimmilla\n    Koristan kotis uhkean;\n    Mä syöksyn alas meren pohjaan,\n    Taa pilvien mä tieni ohjaan,\n    Saat kaikki, kaikki päällä maan --\n    Mua lemmi!...\n\n\n    XI\n\n                 -- Ja hän huulillaan\n    Hipaisten koski hehkuvilla\n    Tamaran huuliin värjyviin;\n    Ja puheillansa viekkahilla\n    Hän vastas' immen rukouksiin.\n    Katseellaan katsoi valtavalla\n    Hän häntä silmiin polttamalla,\n    Ja väistämättä välähti\n    Yöss' siinä hän, kuin tikari.\n    Oi, rietas henki riemuitsi!\n    Nuo suudelmat, kuin myrkky surman\n    Toi oiti, sielun täyttäin, turman...\n    Parahdus haikee, hirmuinen\n    Yön rauhan rikkoi hiljaisen...\n    Kaikk' kaikui siitä: tuska, lempi\n    Ja soima viime pyyntöineen\n    Ja ero toivoton, kun hempi,\n    Nuor' elo eroo i'äkseen...\n    ... ... ... ... ...\n\n\n    XII\n\n    Yövahti silloin yksiksensä\n    Edessä jyrkän muurin sen\n    Käveli hiljaa, määrällensä,\n    Kädessään levy rautainen;\n    Kohdalla nuoren immen majan\n    Hitaammin astui hetken ajan\n    Ja, hämmentyen, lyömästä\n    Pidätti käden levyä;\n    Kaikk' uinui luonto ja hän kuuli:\n    Sopuisin suli huuleen huuli, --\n    Pikaisen kotvan huudahdus\n    Ja heikko, vieno valitus...\n    Ja inhottava epäluulo\n    Sydämen valtas vanhuksen...\n    Ja kului vielä hetkinen --\n    Kaikk' oli vaiti; kaukaa kuulo\n    Erottaa vain voi tuulosen\n    Kuiskaaman lehtein napistuksen\n    Ja vuorivirran vaikerruksen\n    Pimeille rannan äyräillen.\n    Pelossaan pyhäin rukouksen\n    Kiireesti käy hän lukemaan,\n    Näin riettaan hengen houkutuksen\n    Pois karkoittaakseen sielustaan;\n    Vavisten siunas ristinmerkin\n    Rintansa, riehun täyttämän,\n    Ja vaiti, rientäin jaloin herkin,\n    Taas jatkaa kulkuansa hän.\n    ... ... ... ... ...\n\n\n    XIII\n\n    Kuin uinuu taivaan enkel' hempi, --\n    Tamara lepää arkussaan;\n    On kääreliinaa valkoisempi\n    Hipiä hänen otsallaan.\n    I'äksi sulki silmä luomen...\n    Mut, taivas! ken ei uskois, ken,\n    Ett' eho katse alla sen\n    Uneksii, että suudellen\n    Sen herättää viel' uusi huomen?\n    Mut turhaan siihen aamunkoi\n    Säteitä kultaisia loi;\n    Ja, vaiti surren, heimo hukkaan\n    Rakasta suuta suutelee...\n    Ei, -- kalman ikityötä kukaan\n    Ei koskaan tyhjäks' enää tee!\n\n\n    XIV\n\n    Ei juhlapuku oo Tamaran\n    Ees ilopäiväin konsana\n    Näin ollut kaunis, upea:\n    Koristain kukat kotivaaran\n    (Niin vaatii vanha tapa maan)\n    Hänt' ympäröivät tuoksullaan\n    Ja, hyväellen kylmää kättä,\n    Kuin hyvästi ne mailman jättää.\n    Ei mistään hänen kasvoillaan\n    Voi nähdä, ett' on kuolemaan\n    Haluinsa hurmoksessa käynnä, --\n    Niin kaikki niiden piirteet on,\n    Kuin aina marmor' eloton,\n    Vain sitä kauneutta täynnä,\n    Mi vaill' on ilmett' tunteiden, --\n    Kuin kuolo, salaperäinen.\n    Mut hänen huulillensa outo\n    On hymy kesken hyytynyt\n    Ja kertoa, min kärsi kouto,\n    Se tarkkaavalle tiesi nyt.\n    Siin' ilmen' ylenkatse jäinen\n    Sydämen, mi löi syvästi,\n    Ajatus viime näkyväinen,\n    Elolle kuiske: hyvästi!\n    Olemust' turhaan kuvastellen,\n    Näin kuolleemp' oli vielä nyt,\n    Ja toivottomamp' omaisellen,\n    Kuin silmä i'äks pimennyt.\n    Niin, tullen ehtoon juhlahetken,\n    Kun päivyt, päätettyään retken,\n    Sulanut kultamereen on,\n    Kaukaasian huiput purppurassa\n    Seisovat hetken hohtavassa,\n    Kohoten tummaan siintohon;\n    Vaan tämä puolikuollut valo\n    Ei toista enää luontoon luo\n    Ja tielle valaistusta palo\n    Jäähuippuin kellekään ei suo...\n\n\n    XV\n\n    On valmis lähtöön surusaatto, --\n    Omaiset, joukoin naapurit.\n    Rintaansa ääneti lyö taatto,\n    Kiharat repii kaunihit,\n    Kun selkään nousee viime kerran\n    Ratsunsa liinaharjaisen.\n    Niin alkoi matka saattuen.\n    Se kestää kolmen päivän verran.\n    Povessa sukukalmiston\n    Saa impi lepokammion.\n    Gudalin kantaisä eräs\n    Mi teiltä ryöstöin saaliit keräs',\n    Kun tauti hänet kahlehti\n    Ja tunnonvaivat valtasi,\n    Syntinsä oli sovittaakseen\n    Luvannut kirkon rakentaa\n    Huipulle vuoren, pilvein taa,\n    Min tuul' on tehnyt laulumaakseen,\n    Käymältä haukka nähdä saa.\n    Ja kirkko yksinäinen väleen\n    Kasbékin kohos lumihin\n    Ja rauhaan, lepäämähän jälleen\n    Pääs' sinne ruumis julmurin;\n    Näin kalmistoksi tullut tuoll' on\n    Tuo vuori, pilvein suosima:\n    Ikäänkuin liki taivasta\n    Asunto kodikkaamp' ois' kuolon,\n    Ei häiriytyisi uni tää\n    Viimeinen etääll' ihmisistä...\n    Vaan turhaa! Kuollut mennehistä\n    Suruist' ei, riemuist' unta nää.\n\n\n    XVI\n\n    Sinisen seesteen lakeuksilla\n    Siivillä kultaa hohtavilla\n    Lens' enkel pyhä, kantaen\n    Sylissään sielun syntisen;\n    Suloisin sanoin, toivein yksin\n    Epäilyt haihdutti hän sen,\n    Rikoksen jäljet, kärsimyksen\n    Pois kyynelillä huuhtoen;\n    Etäältä kuulivat he taivaan\n    Jo soittoa, kun äkist' aivan,\n    Pidättäin heidän lentonsa,\n    Ryöpsähti rietas hornasta...\n    Oli valtava, kuin pyörre huima,\n    Salaman loiste välkkyvän,\n    Ja ääni, mielettömän tuima,\n    Huus' ylpeästi: \"mun on hän!\"\n\n    Keruubin painui rintaa vastaan,\n    Rukoillen kauhun tyyntäen,\n    Tamaran sielu syntinen.\n    Tuoss' arpa hänen tulevastaan:\n    Taas seisoi henki siinä, mut\n    Ken oiskaan hänet tuntenut?!\n    On katse julma, täynnä ihan\n    Hän myrkkyä on tuhoisaa\n    Rajoitta raivoovan vihan\n    Ja haudan viimaa kamalaa\n    Vain jäykät kasvot puhaltaa.\n\n    \"Katoa kolkko henki manan!\"\n    Näin vastas' airut taivahan:\n    \"Oot kylliks' ollut voittajana,\n    Nyt tullut hetk' on tuomar'sanan,\n    Vanhurskas päätös Jumalan.\n    Koetusaik' on ohi nyt;\n    Maantomun kanss' on jättänyt\n    Hän paheen kahleet. Kotihimme\n    Jo ammoin häntä odotimme.\n    Niit' oli tämä olento,\n    Joitten on elo tuokio\n    Vain ääretöntä kärsimystä,\n    Ain' uhkuvata viehätystä;\n    On heille kirkastuksestaan\n    Sydämen säikeet Luoja suonut,\n    Ei mailmaa varten heitä luonut,\n    Ei mailmaa heitä vartenkaan!\n    Hän kallihilla hinnall' aivan\n    Sovitti kaikki epäilyt...\n    Hän kärsi, lempi -- ovi taivaan\n    On rakkaudelle auki nyt!\"\n\n    Ja viettelijään ankarasti\n    Katsahti enkel viimekseen\n    Ja, viuhtoin siivin riemuisasti,\n    Hän häipyi taivaan kirkkauteen.\n    Mut voitettuna Daimon' tälleen\n    Hulluudet kiros' unelmain,\n    Vihaisna jäi hän elämälleen,\n    Kuin ennen, mailmaan yksin jälleen\n    Lemmettä, toivehitta ain!...\n\n           *   *   *\n\n    Liepeillä laakson Koishaurin,\n    Kupeella jylhän kallion\n    Nyt vieläi nähtävinä muurin\n    Muinaisen raunioita on.\n    Niist' yhä kulkee tarinoita,\n    Kauheita kuulla lapsien...\n    Tekoja taika-ajan noita\n    Todistaa, puihin lymyten,\n    Kuin aave, muistomerkki kolkko.\n    Alhaalla kylä kirjavoi;\n    Maa kukoistaa ja vihannoi,\n    Huminaan häipyy äänten solkko,\n    Ja karavaanit, helisten,\n    Kulkevat kulkuansa kaukaa.\n    Läp' usmain syöksyin, kuohuen,\n    Kimaltain, vuorivirta laukkaa.\n    Parissa kevään, auringon,\n    Suloisen elon, ikinuoren,\n    Iloiten leikkii luonto vuoren,\n    Kuin lapsukainen huoleton.\n\n    Vain linna synkk' on yksinänsä,\n    Aikansa kerran elänyt,\n    Kuin jäänyt jälkeen ystävänsä,\n    Omaisten vanhus raukka nyt.\n    Kuun nousua siell' oottaa illoin\n    Asukkaat näkymättömät:\n    Vapauden juhla niill' on silloin, --\n    Huristen vain ne kiitävät.\n    Eräkäs uusi, harmaa lukki,\n    Kutovi seitit, seinät tukkii;\n    Iloiten leikkii katolla\n    Perheineen ruohonpäinen lisko\n    Ja pimeästä ra'osta\n    Kyy arka kiemuroitaan viskoo\n    Luo vanhan portaan paateron:\n    Se ajoin kierryksissä on\n    Ja ajoin pitkäksensä oikoo\n    Ja läikehtien siinä loikoo,\n    Kuin kalpa urhon tarpeeton,\n    Kentälle jäänyt taistelon.\n    -- Mi jylhyys! Elost' entisestä\n    Ei jälkiä: on tarkkaan pestä\n    Käs' uuras ajan ehtinyt;\n    Gudalin kuulumainehesta\n    Ja tyttärestä suloisesta\n    Ei mikään muistut' enää nyt!\n    Vain kirkko harjanteella siellä,\n    Tuo pyhän voiman suojaama,\n    Mi peittää heidän tomunsa,\n    Lomitse pilvein näkyy vielä;\n    Sen portin eessä seisovat\n    Kiviset mustat vartiat\n    Luminietoksien kattamina;\n    Povellaan heillä pantsarina\n    Jäät hohtaa sulamattomat.\n    On yltä jyrkänteiden posket\n    Synkästi riippuin peittäneet,\n    Kuin äkkijäätynehet kosket,\n    Uniset jättivyörykkeet.\n    Puhuri siellä käyttää kaulaa,\n    Tomussa seinäin harmajain\n    Välistä pitkään laulun laulaa,\n    Välistä huutaa ulvahtain.\n    Ja ihmekirkosta kun siitä\n    Saa kaukomaille viestit ain',\n    Idästä pilvet joukottain\n    Pyhissä käymään sinne kiitää;\n    Muu kenkään ei nyt itkekään\n    Kivillä kalman majan tään;\n    Kasbék vain, synkkä, povessansa\n    Kuin saitur kätkee saalistansa.\n    Siell' ikinurina ei maan\n    Ikirauhaa häiri konsanaan.\n\n\n\n"]