[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffSPVogOHc9HXiVUR_L0LLNKimdJN0ZxvYGzb-CbkVEE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1435,"Konovalov","Gorki, Maksim",1868,1936,"1435-gorki-maksim-konovalov","1435__Gorki_Maksim__Konovalov",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1897,1912,16614,105500,false,53410,[24],"Russian fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Novels","Russian Literature","\"Konovalov\" by Maksim Gorky is a short story written in 1897. The narrator recalls his time working alongside Konovalov, a talented baker with a restless spirit who cannot maintain a stable life. Despite his skills and good intentions, Konovalov is periodically overcome by an urge to abandon everything for drinking and wandering. Through their friendship, philosophical discussions, and encounters with society's outcasts, the story explores one man's struggle with inner demons and his inability to find peace in ordinary existence. (This is an automatically generated summary.)",[],302,"Kertoja lukee sanomalehdestä entisen työtoverinsa Konovalovin itsemurhasta ja alkaa muistella heidän yhteistä aikaansa leipomossa. Teos kuvaa mietiskelevää ja vaiteliasta miestä, jonka elämää leimaavat irtolaisuus, sisäinen levottomuus ja lopulta mielen synkkyys.","Maksim gorkin 'Konovalov' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1435.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KONOVALOV\n\nKirj.\n\nMaksim Gorkij\n\n\nSuomennos.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nTyöväen Sanomalehti-Osakeyhtiö,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSilmäillessäni kerran hajamielisenä sanomalehteä, huomasin nimen\nKonovalov. Tämä nimi sai hereille uteliaisuuteni ja minä luin\nseuraavaa:\n\n\"Toissa yönä hirttäytyi paikkakunnan vankilan kopissa n:o 1\nuuninpellinnyöriin Muromin kaupungin pikkuporvari Aleksander Ivanovitsh\nKonovalov, ijältään 40-vuotias. Itsenturhan tekijä oli vangittu\nirtolaisuudesta Pskovin kuvernementissä sekä lähetetty vankikyydillä\nkotiseudullensa. Vankilan päällystön ilmoitusten mukaan oli vainaja\nollut käytökseltään hiljainen, vaitelias ja mietteisiinsä vaipunut.\nVankilan lääkärin otaksuman mukaan oli syynä Konovalovin\nitsemurhantekoon synkkämielisyys.\"\n\nLuettuani tämän pienillä ktrjakkeilla painetun lyhyen uutisen\n(tiedonannot köyhän kansan elämästä painetaan aina pienillä\nkirjakkeilla) aloin ajatella, että minun ehkä onnistunee jonkun verran\nparemmin valaista niitä syitä, jotka pakottivat tämän mietteisiinsä\nvaipuneen ihmisen päättämään maallisen elämänsä. Sillä olihan hän tuttu\nminulle, joskus maailmassa olimme eläneetkin yhdessä. Ja ehkä on\nsuorastaan velvollisuutenikin puhua enemmän hänestä, sillä sellaista\nkelpo ihmistä kuin hän harvoin saattaa tavata elämän taipaleella.\n\nOlin 18-vuotias tavatessani Konovalovin ensi kerran. Työskentelin\nsiihen aikaan kisällin apulaisena eräässä leipomossa. Kisälli --\nentinen musiikkikomennuskuntaan kuuluva sotamies -- joi kauheasti\nviinaa ja turmeli usein taikinan. Hän rakasti hyräillä juovuksissa\nollessaan kaiken maailman veisuja ja rummuttaa sormillaan milloin\nmihinkin sattui. Kun leipomon isäntä nuhteli häntä pilatusta tahi\nmyöhästyneestä tavarasta, raivostui hän pahanpäiväisesti ja alkoi\narmottomasti sadatella isäntää pyytäen samalla kertaa häntä muistamaan,\nettä hän ei ole mikään tavallinen ihminen; kaikilla ei ole sellaisia\nmusikaalisia lahjoja kuin hänellä.\n\n\"Minäkö muka olen antanut taikinan palaa pohjaan\", -- huusi hän\nväännellen paikoillensa pitkiä törröttäviä ruskeita viiksiänsä sekä\nmaiskutellen paksuilla, jostakin syystä ikuisesti kosteilla\nhuulillansa. \"Korput ovat palaneet! Leipä on hapanta! Voi sinua, senkin\npirun vetävä vinosilmä variksen pelätin! Olenko minä syntynyt maailmaan\ntällaista työtä tekemään? Piru sinut periköön homminesi -- minä olen\nsoittaja, minä! Ymmärrätkö? Sattui, että altto oli humalassa, ja minä\nsoitin alttoa; oboe istui arestissa -- minä puhalsin oboeta;\nrumpupasuuna sattuu sairastumaan -- no kukas nyt hänen sijallensa?\nSutshkov! Täällä, herra vääpeli! Työ on iloni, Teidän ylhäisyytenne!\nTam-ta-ram-ta-raa! Ja sinä moukka, senkin haaska, uskallatkin! Tuo\ntänne heti paikalla saatavani!\"\n\nJa pikkuinen pulleahko isäntä naisekkaine kasvoineen, joissa kierot\nsilmät vallan upposivat paksuihin rasvakerroksiin, polki lyhkäisillä\npaksuilla jaloillansa mielettömänä lattiaa niin, että hänen paksu\nihramahansa vallan tutisi sekä ulvoi vinkuvalla äänellä:\n\n\"Varas! Ryöväri! Kristuksen pettäjä Juudas! Voi hyvä Jumala, minkä\ntähden olet minua rangaissut lähettämällä mokoman ihmisen niskoilleni?\"\nHän levitti lyhyet sormensa hajalleen, kohotti kätensä ylös taivasta\nkohti ja huudahti äkkiä korvia särkevällä äänellä: \"Jospa minä\nnoudankin poliisin sinun kimppuusi, senkin räyhääjä!\"\n\n\"Poliisi! Minunko, tsaarin ja isänmaan uskollisen palvelijan kimppuun\nlähetetään poliisi?!\" -- kiljui sotamies ja syöksyi nyrkkeineen isännän\nniskaan. Tämä peräytyi heti läähättäen sekä yhä edelleen kiihkeästi\nkiroillen ja siunaten, muuta hän tuskin saattoikaan tehdä, -- oli kesä\nja tähän vuodenaikaan oli Wolgan seuduilla vaikeata saada käsiin\nkunnollista leipojaa.\n\nTämä näytös uudistui melkein joka päivä. Sotamies joi, pilasi taikinan\nja soitti kaikellaisia marsseja ja valsseja eli \"numeroita\", kuten hän\nitse niitä nimitti; isäntä raivosi ja puri hampaitansa, mutta minun\nosakseni tuli kaiken tämän johdosta kahden miehen työ.\n\nEipä sen vuoksi iloni suinkaan ollut pieni, kun eräänä päivänä sain\nkuulla seuraavanlaisen vuoropuhelun isännän ja sotamiehen välillä:\n\n\"Nyt, sotamies\", sanoi isäntä ilmestyttyään leipomoon tyytyväisenä\nloistavanaamaisena ja vahingon ilosta säteilevin silmin -- \"no nyt,\nsotamies, nosta pilli huulillesi ja puhalla lähtömarssi!\"\n\n\"Mitä vielä, lörpötyksiä?!\" sanoi synkkänä sotamies, joka tapansa\nmukaan lojui puolihumalaisena taikinoineen lavitsalla.\n\n\"Ole valmis lähtemään retkelle, korpraali\", riemuitsi isäntä.\n\n\"Mihin retkelle?\" kysyi sotamies laskien jalkansa alas lavitsalta pahaa\naavistaen.\n\n\"Mihin haluat...\"\n\n\"Mistä on oikein kysymys!\" huusi suutuksissaan sotamies.\n\n\"No, asia on yksinkertaisesti sellainen, että sinua minä en enää työhön\nhalua. Mene ylös, peri maksusi, ja sitten marssi matkalles, mihin ilman\nsuuntaan haluat!\"\n\nTällainen isännän esiintyminen sai piristymään jonkun verran\nsotamiehen, joka oli tottunut luottamaan voimiinsa tuntiessaan hyvin\nisännän aseman toivottomuuden: nyt hän äkkiä muisti, kuinka vaikeata\nhänen olisi löytää itsellensä työtä huonona ammattilaisena:\n\n\"No, sinä varmaankin lasket leikkiä vaan\", sanoi hän levottomana\nnousten seisalleen.\n\n\"Mene tiehesi, mene...\"\n\n\"Pitääkö minun tosiaankin lähteä?\"\n\n\"Ala vaan laputtaa.\"\n\n\"Tällaisen kiitoksenko minä siis saan rehellisestä työstäni. Senkin\nverenimijä. Nyt kun voimani ovat lopussa, en tietysti enää kelpaa\ntyöhön\", ynisi katkerana päätänsä pudistaen sotamies. \"Sukkelasti\ntehty. Mokomakin hämähäkki!\"\n\n\"Minäkö hämähäkki\", sanoi mestari, jonka veri alkoi kuohua.\n\n\"Niin juuri, sinä olet verta imevä hämähäkki, sinä\", vakuuttamalla\näänellä vastasi sotamies sekä läksi horjuen kulkemaan ovea kohti.\n\nIsäntä nauroi vahingoniloisena hänen jälkeensä ja hänen pienet silmänsä\nsäteilivät riemusta.\n\n\"Mene vaan. Koetappas nyt pyrkiä jonkun palvelukseen. Koetahan! Minä\nolen sinut, ukkokulta, joka paikassa maalannut sellaisin värein, että\nilmaiseksikaan eivät ota vastaan! Ei yhdessäkään paikassa... Olen\npitänyt hellää huolta sinusta, senkin märkäpää mullikka!\"\n\n\"Oletteko jo saanut uuden leipojan\", kysyin isännältä.\n\n\"Uuden? Uudeksi on hän vanha. Hän on ollut apurina luonani ennen.\nSellainen kelpo leipoja! Suorastaan kullan arvoinen! On vaan\nonnettomuudeksi juoppo hänkin. Mutta hän juo ainoastaan aika-ajoittain.\nKun hän tulee työhön, niin ensiksi hän raataa kuin hevonen kolme --\nneljä kuukautta. Unesta, levosta ei hän välitä eikä palkastakaan --\nanna sen verran kuin haluat. Raataa ja laulaa! Ja, ystävä hyvä,\ntietäisitpä mitenkä hän laulaa. -- Sydän käy raskaaksi häntä\nkuunnellessa -- pois täytyy mennä. Laulaa, laulaa jonkun aikaa ja\nsitten yltyy äkkiä uudelleen juomaan...\"\n\nMestari huokasi syvään ja heilutti toivottomana kättänsä.\n\n\"Kun hän kerran alkaa juoda -- niin silloin et häntä millään enää\npidätä. Hän juo niin kauvan, kunnes sairastuu tahi on puolialaston\nköyhyydestä. Silloin hän alkaa hävetä, tahi mitä se lienee, ja hän\nkatoaa äkkiä näkyvistä aivan kuin paha henki pyhän savun edestä. --\nTuolla hän jo tuleekin. No, jokos nyt olet kokonaan valmis, Sasha?\"\n\n\"Kyllä\", kuului kynnykseltä vastaus syvällä rintaäänellä.\n\nSiellä seisoi ovenpieleen nojaten noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen\nkookas, leveäharteinen mies. Vaatteista päättäen oli hän täydellinen\nkulkuri ja kasvoiltaan sekä ruumiinmuodoltaan täysiverinen slaavi. Yllä\noli hänellä punainen uskomattoman likainen ja rääsyinen pumpulipaita,\navarat liinahousut ja toisessa jalassa rippeitä entisestä\nkummikalossista sekä toisessa saapas, jonka päällysnahka oli aivan\nrikkirepeytynyt. Hänen vaaleanpunertavat hiuksensa olivat takkuiset ja\nniistä pisti esiin lyhyitä oljenkorsia, papeririekaleita ja pieniä\npuupalasia. Samassa kunnossa oli hänen muhkea punertava partansakin,\njoka levitetyn viuhkan tavoin peitti hänen rintaansa. Pitkulaisia,\nkalpeita ja kulutettuja kasvoja valaisivat suuret vaaleansiniset ja\nmiettiväiset silmät, jotka ystävällisesti hymyillen tarkastelivat\nminua. Myöskin hänen kauniit, vaikka vähän kalpeat huulensa hymyilivät\nruskeiden viiksien alla. Niiden hymyily näytti sanovan:\n\n\"Tällainenhan minä olen... älkää minua tuomitko, veljet...\"\n\n\"Astu sisään Sasha. Tässä on sinun apulaisesi\", sanoi isäntä käsiänsä\nhykertäen tarkastellessaan uuden leipojan tanakkaa muotoa. Tämä astui\näänettömänä lähemmäksi sekä ojensi minulle jättiläiskätensä; me\ntervehdimme toisiamme. Hän istuutui penkille, ojensi jalkansa suoriksi\neteenpäin, tarkasteli niitä ja sanoi isännälle:\n\n\"Ostappas minulle, Nikola Nikititsh kaksi paitaa ja päällysnahkaa\njalkineita varten... Ja vähän kangasta lakiksi.\"\n\n\"Kaikki saat, älä hätäile! Lakkeja minulla on. Paidat ja nahat saat\nillalla. Tee työtä vaan, niin kauvan kun työ sujuu sinulta. Tiedän\nkyllä, mikä sinä olet miehiäsi. En moiti sinua... Konovalovia ei kukaan\nloukkaa, sillä hän itsekään ei loukkaa ketään. Ei isäntäkään mikään\npeto ole. Olen itse saanut raataa aikoinani ja tiedän, miltä tuntuu,\nkun retikka panee veden vuotamaan silmästä... No niin, jääkää herran\nhuomaan, poikaseni, minun täytyy lähteä...\"\n\nSöimme kahden kesken.\n\nKonovalov istui penkillä ja tarkasteli äänettömänä, hymyillen\nympärillensä. Leipomo sijaitsi kellarikerroksessa, sen kolme akkunaa\nolivat kadunpinnan alapuolella. Valoa pääsi vähän sisälle ja vähän oli\nmyöskin ilmaa, mutta sen sijaan oli paljon kosteutta, likaa ja\njauhontomua. Seinien vierustalla sijaitsivat pitkät kaukalot: yhdessä\noli taikinaa, toisessa hapantaikinaa ja kolmas oli tyhjä. Kullekin\nkaukalolle lankesi akkunasta himmeä valojuova. Suunnaton uuni valtasi\nmelkein kolmannen osan leipomosta; sen vieressä likaisella lattialla\noli jauhosäkkejä. Uunissa palavista pitkistä haloista läksi paahtavaa\nkuumuutta ja liekki kuvastui leipomon harmaalle seinälle vapisevana ja\nhorjuvana, aivan kuin olisi se äänettömänä kertonut jotakin.\n\nKaareva, savun mustaama katto aivan tukahutti painollaan sisälläolevia\nja päivänvalosta, joka sulautui yhteen uuninliekin kanssa, muodostui\nepämääräinen silmiä uuvuttava valaistus. Kadulta kuului akkunan lävitse\nkumeata kolinaa ja pölyä lensi sisälle. Konovalov tarkasteli kaikkea\ntätä, huokasi ja kysyi lopuksi minuun kääntyen ikävystyneellä äänellä:\n\n\"Oletko jo kauvankin tehnyt työtä täällä?\"\n\nVastasin hänen kysymykseensä ja senjälkeen olimme vaiti katsellen vaan\nsilloin tällöin kulman alta toisiamme.\n\n\"Mokomakin vankila!\" -- huokasi hän. \"Mennään pois kadulle, siellä\nvoimme istua portin vieressä?\"\n\nLäksimme ulos portille ja istuuduimme penkille.\n\n\"Täällä voi ainakin hengittää. Sellaiseen minä en ainakaan kerralla\ntotu... en voi. Voin itse päättää, tulen suoraa päätä mereltä... tein\ntyötä Kaspian merellä, kalastamoissa... ja sellaisilta avaroilta\ntyömailta ... Bums... tähän luolaan!\"\n\nSurumielisesti hymyillen katsahti hän minuun ja vaikeni alkaen\ntarkkaavaisesti silmäillä ohikulkijoita ja ohiajajia. Hänen\nvaaleansiniset, kirkkaat silmänsä puhuivat elävästi jostakin suuresta\nsurusta... Ilta teki tuloansa; katu kolisi ja pölysi, ilma tuntui\ntukahduttavalta ja synkät varjot lankesivat taloista tielle... Nojaten\nselällään seinää vasten istui Konovalov käsivarret ristissä rinnalla ja\nhypisteli sormillansa silkkimäisen partansa haivenia. Minä katselin\nsyrjästä hänen pitkulaisia, kalpeita kasvojansa ja ajattelin: mikähän\nihminen tämäkin lienee? Mutta en voinut saada itseäni puhuttelemaan\nhäntä; hän oli minun päällysmieheni ja sitä paitsi herätti hän minussa\njonkinlaista kummallista kunnioitusta.\n\nKolme ohukaista ryppyä uursi hänen otsaansa, aika ajoittain ne\nsilenivät pois, ja minua kovasti halutti saada tietää, mitä tämä\nihminen oikein ajatteli.\n\n\"Ehkä on aika lähteä jo. Täytyy järjestää kolmas taikina. Sinä saat\nsekottaa toista sillä aikaa ja sitten alamme laittaa leipiä.\"\n\nKun olimme työntäneet leivät uuniin -- istuuduimme sen jälkeen juomaan\nteetä. Silloin Konovalov pisti kätensä poveen ja kysyi minulta:\n\n\"Osaatko lukea? Kas tässä, lueppas tämä\". Hän ojensi minulle likaisen\nja typistyneen paperiarkin.\n\n\"Rakas Sasha\", aloin minä lukea, \"tervehdän ja suutelen sinua tuhat\nkertaa. Ikävä ja vaikea on minun elää. En jaksa odottaa sitä päivää,\njolloin saan matkustaa pois kanssasi tahi saan asettua elämään\nkanssasi. Kovasti olen kyllästynyt tähän kirottuun elämään, en jaksa\nenää, vaikka alussa miellyttikin. Sinä ymmärrät sen asian hyvin ja\nminäkin aloin ymmärtää, kun tapasin sinut. Kirjoita minulle, ole niin\nhyvä, pian. Niin kovasti ikävöin saada sinulta pikku kirjeen. Sanon\nsiis näkemiin asti, enkä hyvästi, rakas, parrakas sieluni ystävä. En\nsinua mistään nuhtele, vaikka olenkin vähän katkeroittunut sinulle, kun\nsinä -- senkin sika -- matkustit tiehesi jättämättä minulle hyvästi.\nKuitenkin sinun puoleltasi en minä ole saanut muuta kuin hyvää\nosakseni. Sinä olit ensimäinen sellainen ihminen, ja sitä en minä\nunohda. Etkö voisi, Sasha, hommata, että pääsisin pikemmin pois täältä.\nTyttöset täällä puhelivat sinulle, että muka pakenisin luotasi, jos\nminut päästettäisiin vapaaksi. Se ei ole totta, se on hävytöntä juorua.\nJos sinä vaan säälit minua, niin saat nähdä, että vapaaksi pääsyni\njälkeen olen oleva uskollinen kuin koira sinulle. Sinun on helppo\nvapauttaa minut, minulle se on mahdotonta. Kun olit luonani, itkin minä\nsitä, että olen pakotettu tällä tavoin elämään, vaikka sinulle en siitä\nmitään puhunut. Näkemiin asti. Oma Kapitolinasi.\"\n\nKonovalov otti minulta kirjeen ja alkoi sitä miettivänä käännellä\nkädessään sivellen samalla kertaa toisella kädellään partaansa.\n\n\"Osaatko sinä myöskin kirjoittaa?\"\n\n\"Osaan.\"\n\n\"Onko sinulla mustetta?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Voitko Kristuksen nimessä, kirjoittaa hänelle kirjeen? Hän luulee\nvarmaankin minua suureksi lurjukseksi ja ajattelee, että olen unohtanut\nhänet. Kirjoita!...\"\n\n\"Mielelläni. Vaikka heti paikalla... Kuka hän on?\"\n\n\"Ilotyttö. Voithan itsekin sen nähdä -- puhuuhan hän vapaaksi\npäästämisestä. Kysymys on siitä, että minä antaisin poliisille\nlupauksen mennä naimisiin hänen kanssansa. Silloin saa hän takaisin\npassinsa, ammattikirja otetaan häneltä pois ja hän on vapaa. Ymmärrätkö\nnyt?\"\n\nPuolen tunnin kuluttua oli liikuttava kirje hänelle valmis.\n\n\"No lueppas, mitä siitä tuli\", pyysi kärsimättömänä Konovalov.\n\nKirje oli tällainen:\n\n\"Kapa! Sinä et saa luulla minua sellaiseksi, että olisin kokonaan\nunohtanut sinut. Ei, minä en ole sinua unohtanut, vaan olen sattunut\njuomaan itseni piloille. Nyt olen taasen uudessa paikassa työssä ja\nhuomenna otan isännältä etukäteen rahoja, lähetän ne Filipolle ja hän\nvapauttaa sinut. Matkarahoja saat riittävästi. Tavataan siis kohta. Oma\nAleksanterisi.\"\n\n\"Hm...\", sanoi Konovalov päätänsä raapiskellen, \"et sinä oikein hyvin\nkirjoita. Sinun kirjeessäsi ei ole tarpeeksi sääliä eikä kyyneliä. Ja\npyysinhän minä sinua panettelemaan minua kelpo tavalla, mutta kirjeessä\nei ole sellaista.\"\n\n\"Mutta minkä takia.\"\n\n\"Jotta hän näkisi, että häpeän hänen edessänsä ja ymmärrän, mitä olen\nhäntä vastaan rikkonut. Ja sinä! Sinä vaan karistelet herneitä --\nsellainen on kirjoituksesi. Sinun pitää vuodattaa kyyneleitä!\"\n\nMinun täytyi siis vuodattaa kirjeessä kyyneleitä ja sen minä\nonnistuinkin tekemään. Konovalov tuli tyytyväiseksi ja asettaen kätensä\nolkapäälleni lausui hän sydämellisellä äänellä:\n\n\"Kas niin, nyt se on mainio! Kiitoksia! Sinä näyt olevan hyvä poika...\nKyllä me varmaankin tulemme viihtymään hyvin yhdessä.\"\n\nSitä en epäillyt ollenkaan ja minä pyysin häntä kertomaan enemmän\nKapitolinasta.\n\n\"Kapitolina? Ooh... se tyttönen on vielä täydellinen lapsi. Kauppiaan\ntyttö hän oli Wjätkan läänistä... Joutui pois oikealta tolalta...\nVaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle, ja lopuksi joutui hän sellaiseen\ntaloon, sinä ymmärrät kyllä millaiseen. Minä tulin sinne -- katselen,\nvallanhan tämä on vielä lapsi! Hyvä Jumala, ajattelin, voiko näin olla?\nJa minä tutustuin häneen. Hän alkaa itkeä. Minä lohduttelen: Ei mitään,\nkoeta vaan vähän kärsiä vielä. Otan sinut täältä pois -- odotahan vaan!\nJa kaikki oli minulla jo valmiina, rahat ja kaikki. Silloin äkkiä\nyllyin juomaan ja vasta Astrakanissa selkisin. Ja sitten jouduin tänne.\nJoku oli antanut hänelle tietoja minusta ja hän kirjoitti minulle\nAstrakaniin.\"\n\n\"No entäs sinä, aijotko mennä naimisiin hänen kanssansa?\" kysyin\nhäneltä.\n\n\"Naimisiin! Mitenkä minä voisin mennä naimisiin! Voiko tällainen\njuopporatti kelvata sulhaseksi. Ei, ei! Toisin olen tuuminut. Vapautan\nhänet -- ja sen jälkeen saa hän mennä minne haluaa. Hankkii itselleen\npaikan ja hänestä tulee ehkä vielä ihminen.\"\n\n\"Mutta hänhän kirjoittaa, että haluaa ruveta sinun kanssasi elämään.\"\n\n\"No, se on vaan hänen hullutuksiaan. Kaikki naisväki on samallaista.\nKyllä minä naiset hyvin tunnen. Olen yhtä ja toista kokenut heidän\nkanssansa. Eräskin kauppiaan rouva... rikas! palvelin tallirenkinä\neräässä sirkuksessa ja hän huomasi minut. 'Tule', sanoi, 'kuskiksi\nmeille!' Minua sirkus siihen aikaan kyllästytti ja minä suostuinkin\nlähtemään. No kuinka ollakaan. Hän alkaa mielistellä minua. Usein tuli\nluokseni. Heillä oli muhkea talo, hevosia, palvelijoita -- kuin\naateliset elivät. Mies hänellä oli matalanpuoleinen ja lihava, saman\nmallinen kuin meidän isäntä, mutta itse oli hän solakka, notkea kuin\nkissa sekä tulinen. Kun hän syleili ja suuteli minun huuliani, niin\ntuntui aivan kuin hehkuvia hiiliä olisi heitetty sydämeeni. Koko\nruumiini alkoi vavista, ja minua alkoi pelottaa. Hän suutelee, suutelee\nminua ja itkee samalla kertaa... Olkapäät vapisevat suonenvedon\ntapaisesti. Kysyn häneltä: 'Kuinka on laitasi Veeraseni?' Mutta hän\nvastaa vaan: 'Sinä olet suuri lapsi, Sasha. Et ymmärrä mitään.' Mainio\nnainen hän oli... Kyllä hän siinä oli oikeassa, että minä en ymmärrä\nmitään, itse sen kovin tiedän, että hölmö minä olen. Mitä teen -- sitä\nen ymmärrä. Miten elän -- sitä en ajattele!\"\n\nHän vaikeni ja katsahti samalla minuun suuriksi avautunein silmin;\nniistä kuvastui jotakin pelon, jotakin kysymyksen ja jotakin levottoman\ntuskan tapaista, joka saattoi hänen kauniit kasvonsa entistä\nalakuloisemmiksi ja entistä kauniimmiksi.\n\n\"No mitenkäs suhteesi kauppiaan rouvaan päättyi?\" kysyin häneltä.\n\n\"Asia on näetkös sellainen, että minut valtaa aika-ajoittain tuska.\nSellainen tuska, sanon sen sinulle, hyvä veli, että aivan mahdotonta on\nelää silloin. Tuntuu aivan kuin olisin ainoa ihminen koko maailmassa,\nei missään elävää olentoa, olen aivan yksin. Kaikki minusta silloin\ntuntuu vastenmieliseltä -- kaikki, kaikki. Ja oma itseni käy minulle\ntaakaksi ja kaikki ihmiset; vaikka kuolisivat joka sorkka -- niin en\nääntäkään päästäisi, en liikuttaisi jäsentäkään! Sairautta se lienee\ntällainen minussa. Sen takia minä olen oppinut juomaankin --\naikaisemmin en juonut. No niin, tuska valtasi minut nytkin ja minä\nsanoin hänelle, kauppiaan rouvalle näet: 'Veera Mihailovna, päästä\nminut menemään, en jaksa enää!' 'Mitä', vastasi hän, 'jokos kyllästyit\nminuun.' Ja hän alkoi nauraa, ilkeästi nauraa.\n\n\"'Ei suinkaan', sanoin, 'en minä ole sinuun kyllästynyt, mutta\nitse en enää käsitä itseäni'. Aluksi hän ei ymmärtänyt minua, alkoi\nvaan huutaa ja sättiäkin... Mutta sitten hän ymmärsi. Hänen päänsä\nvaipui alas ja hän sanoi: 'No mitäs sitten, mene!' -- ja alkoi itkeä.\nHänen silmänsä olivat niin mustat ja iho tumma; hiukset olivat myöskin\nmustat ja kiharat. Hän ei ollut kauppiassukua, vaan hän oli\nvirkamiessäädystä... Totta tosiaan... Sääli minun oli häntä, ja minä\ntunsin vastenmielisyyttä itseäni kohtaan silloin. Minkä tähden olin\nantanut perään naiselle? -- En voi selittää, en ymmärrä itse sitä. No,\ntietysti oli hänen ikävä mokoman ukkonsa kanssa, joka oli aivan kuin\njauhosäkki... Kauvan hän vaan itki, -- niin oli tottunut minuun.\nMinä häntä niin hellästi hyväilin; nostin hänet tavallisesti\nkäsivarrelleni ja tuudittelin siinä. Hän nukkuu, mutta minä vaan istun\nja katselen häntä. Nukkuessaan ihminen näyttää niin kauniilta, niin\nteeskentelemättömältä; hengittää vaan ja hymyilee, siinä kaikki.\nToisinaan taasen, -- silloin kun elettiin kesähuvilassa -- lähdettiin\nyhdessä ajelemaan -- ja koko sielullaan hän rakasti. Saavumme jonnekin\nmetsän nurkkaan, sidomme hevosen kiinni ja itse käymme istumaan\nvilpoiselle nurmelle. Hän käskee minun paneutumaan pitkälleen, asettaa\npääni syliinsä ja lukee minulle jotakin kirjaa. Minä kuuntelen,\nkuuntelen ja lopuksi nukahdan. Hyviä juttuja hän luki, oikein hyviä. En\nkoskaan unohda erästä kertomusta kuurosta Gerasimista ja hänen\nlempikoirastansa. Hän, mykkä ukko parka, oli kaikkien ahdistama olento,\neikä häntä kukaan muu kuin koiransa rakastanut. Nauravat vaan hänelle\nja hän vaan heti paikalla menee koiransa luo. Se oli niin säälittävä\nkertomus, kovin säälittävä! Se oli tapahtunut orjuuden aikana... Rouva\nsanookin äkkiä hänelle: 'Mykkä, mene ja hukuta koirasi, se haukkuu niin\nkauheasti.' Ja mitäpäs muuta neuvoksi, mykkä teki niin. Otti venheen,\nasetti sinne koiransa ja läksi. Kun tätä paikkaa luettiin, niin minä\naina vapisin kovasti. Hyvä Jumala! Tappavat elävältä ihmiseltä hänen\nainoan ilonsa maailmassa! Mitä järkeä, mitä oikeutta siinä on! Ah... Se\noli kummallinen juttu. Mutta ei sillä hyvä, -- juttu oli totta!\nSellaisia ihmisiä on olemassa, joilla koko maailma sisältyy johonkin\nyhteen ainoaan seikkaan, -- vaikka nyt esim. koiraan. Miksi juuri\nkoiraan? Sen vuoksi, että ei ole enää ketään muuta, joka rakastaisi\nsellaista ihmistä, mutta koira rakastaa häntä. Aivan rakkautta vailla\noleva ihminen ei voi elää, jotakin hänen täytyy rakastaa, -- sitä\nvarten hänelle on sielukin annettu... Paljon hän luki minulle\nkaikellaisia kertomuksia. Hyvä nainen hän oli... Säälittää häntä nytkin\ntällä hetkellä. Jos kohtalo et olisi toisin määrännyt, niin enpä olisi\nlähtenyt pois hänen luotansa, ennen kuin hän itse olisi sitä tahtonut\ntahi hänen miehensä olisi saanut selvää meidän suhteistamme. Hellä hän\noli... Hellä ennen kaikkea. En tarkoita sitä, että hän lahjoitti\nminulle kaikellaisia, ei, hän oli koko sydämestään hellä. Suudelmia ja\nkaikkea sellaista piti hänen saada, nainenhan on aina nainen, mutta\nsitten valtasi hänet välistä sellainen syvä rauha ja hiljaisuus, että\noikein oli ihmeellistä kuinka hyvä ihminen hän silloin saattoi olla.\nSuoraan sydämeen hän silloin katsoi ja hän osasi kertoa kuin äiti.\nSellaisina hetkinä minä olin hänen edessään kuin viisivuotias poika.\nJa kuitenkin jätin hänet. Tuska tuli -- en voinut muuta, jokin vetää\naina minua pois, pois, jonnekin. 'Hyvästi, Veera Mihailovna', sanoin,\n'anna anteeksi minulle'. 'Hyvästi, Sasha', vastasi hän. Ja ihmeellinen\nolento -- hän paljastaa käsivarteni kyynäspäätä myöten ja puree sitä.\nVähällä olin huutaa tuskasta. Kokonaisen lihapalasen hän sillä tavoin\nirroitti. -- Kolme viikkoa sain hoitaa haavaa. Vieläkin on suuri arpi\njälellä.\"\n\nHän paljasti jättiläismäisen vankan, valkean käsivartensa ja näytti\nminulle hyväntahtoisesti sekä surullisesti hymyillen arpea. Käsivarren\nihossa näkyi selvästi kaksi puolikaarta, joiden kärjet melkein\nkoskettivat toisiansa. Konovalov katseli niitä ja pudisti hymyillen\npäätänsä.\n\n\"Ihmeellinen nainen\", sanoi hän, \"tämän puraisun hän antoi minulle\nmuistoksi.\"\n\nOlin jo ennenkin kuullut tämänkaltaisia juttuja. Melkein jokaisella\nmaankiertäjällä on varastossaan kertomus \"kauppiaan vaimosta\" tahi\n\"jalosukuisesta rouvasta\", kun he aikovat kertoa seikkailujaan\nentisiltä ajoilta. Ja melkein jokaisella näyttää lopuksi tämä\n\"kauppiaan vaimo\" ja \"ylhäinen nainen\" olevan täydellinen\nmielikuvituksen laatima kuva; samoja kertomuksia kerrotaan nim.\nloppumattomiin eri muunnoksilla, niin että kertomuksen esineessä\nlopuksi yhtyvät yhdessä henkilössä mitä erilaatuisimmat ominaisuudet.\nJos hän esim. tänään on mustasilmäinen, ilkeä ja alakuloinen, niin\nsaattaa olla melkein varma, että viikon perästä hän on saman miehen\nkertomuksen mukaan sinisilmäinen, rakastettava ja iloinen olento.\nKulkuri puhuu hänestä tavallisesti ivallisella ja epäluuloisella\näänenpainolla latelemalla koko joukon pikkupiirteitä, jotka alentavat\nhäntä miehen silmissä.\n\nMutta Konovalovin kertomuksessa tuntui olevan totuuden leimaa, siinä\noli minulle tuntemattomia puolia, kuten -- kirjan lukeminen ja \"lapsen\"\nnimitys sellaiselle jättiläiselle kuin Konovalov oli.\n\nMielikuvituksessani olin näkevinäni solakan naisen, joka lepäsi hänen\nkäsivarsillaan nojaten päätään hänen leveätä rintaansa vastaan, -- kuva\nnäytti kauniilta ja minä aloin olla yhä enemmän vakuutettu hänen\nkertomuksensa tosiperäisyydestä. Ja kaiken lopuksi oli se alakuloinen\nja pehmeä äänenpaino, jolla hän kertoi muistelmiaan \"kauppiaan\nrouvasta\" -- aivan erikoinen laadultaan. Tosi kulkuri ei koskaan kerro\nnaisesta eikä mistään muustakaan sellaisella äänellä -- hän tahtoo aina\nnäyttää, että maan päällä ei ole sellaista asiaa, jota hän ei\nuskaltaisi häväistä.\n\n\"Minkätähden sinä olet vaiti -- luuletko ehkä, että olen ladellut\nvalheita sinulle?\" kysyi Konovalov ja hänen äänensä kuulosti jostakin\nsyystä levottomalta. Hän heittäytyi jauhosäkkien päälle makaamaan.\nToisessa kädessä oli hänellä teekuppi ja toisella kädellänsä siveli hän\nhitaasti partaansa.\n\n\"Ei, kyllä sinun täytyy uskoa minua. Miksikäs minä valehtelisin? Totta\nkyllä, hyvä veli, että meidän kaltaiset maankiertäjät ovat hyviä\nmestareita kertomaan kaiken maailman juttuja. Ja eihän siinä mitään\nihmettä ole. Ihminen, jolle elämä ei tarjoa mitään hyvää, ei\nvahingoittane ketään, jos hän punoo omaksi huviksensa jonkunlaisen\njutun ja alkaakin kertoa sitä tositapauksena. Kertoo ja uskoo itsekin,\nettä tosiaankin niin tapahtui, uskoo, ja hänen on hyvä olla. Monet\nelävät sillä. Eikä sille mitään voi... Mutta minä olen puhunut sinulle\ntotta, sillä tavoin on tapahtunut, kuin olen kertonut. Oliko minun\nkertomuksessani sitten mitään erikoista? Elää nainen ja hänellä on\nikävä olla, mutta ihmiset hänen ympärillänsä ovat kaikki mitättömiä.\nTotta kyllä, että minä olin vaan halpa kuski, mutta naiselle se on\nsamantekevää, sillä kaikkihan, niin hyvin kuskit, herrat kuin\nupseeritkin ovat -- miehiä... Hänen edessänsä ovat kaikki sikoja --\nkaikki hakevat yhtä ja samaa. Jokainen koettaa saada paljon ja maksaa\nvähän. Yksinkertainen ihminen on vielä jonkun verran parempi,\nomantunnonmukaisempi. No minä olen kovin yksinkertainen... Naiset\noivaltavat helposti sen puolen minussa... näkevät, että en loukkaa\nheitä, s.o. en... mitenkä sen sanoisin... en pilkkaa heitä. Nainen --\nkun hän tekee syntiä, niin hän ei mitään niin pelkää kuin että hänelle\nsalaa nauretaan. He ovat ujoja miehiä kohtaan. Me otamme osamme ja\nolemme valmiit vaikka torilla kertomaan urostyöstämme... kas tällä\ntavoin, kerskumme: olen vetänyt erästä hölmöä nenästä. Naisilla, veli\nhyvä, turmeltuneimmillakin on enemmän häpyä kuin meillä.\"\n\nKuuntelin häntä ja ajattelin: Onkohan mahdollista, että tämä mies on\nuskollinen itsellensä kertoessaan kaikkea tällaista, joka niin vähän\nsopii yhteen hänen ulkomuotonsa kanssa.\n\nMutta hän jatkoi vaan puhettansa suunnaten miettiväiset lapsellisen\nkirkkaat silmänsä minuun ja minä hämmästyin yhä enemmän ja enemmän\nhäntä kuullessani.\n\nPuut paloivat loppuun uunissa ja kirkkaan hehkuvasta hiilikasasta\nlankesi leipomon seinälle rusottava hohde, joka vapisi hiljakseen.\n\nIkkunasta pilkisti sisälle palanen vaaleansinistä taivasta, jossa näkyi\nkaksi tähteä. Toinen niistä, suuri -- loisti kuin jalokivi ja toista,\njoka oli aivan edellisen läheisyydessä, tuskin saattoi nähdä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului viikko, Konovalov ja minä olimme hyvät ystävät keskenämme.\n\n\"Sinä olet myöskin suora poika! Se on hyvä\", puheli hän minulle\nhymyillen sekä taputtaen selkääni leveällä kädellänsä.\n\nHän teki työtänsä taiteilijan tavoin. Kannatti tosiaankin katsella,\nkuinka hän käsitteli sadan kilon painoisia taikinamöhkäleitä, vieritti\nkokoon niitä ja leipoi niitä taivuttaen ruumistansa taikinan ylitse\nsekä upottaen jättiläismäiset käsivartensa kyynärpäätä myöten\nkimmoavaan ainejoukkoon, joka aivan voihki hänen kynsissänsä.\nEnsialussa nähdessäni kuinka nopeasti hän työnsi uuniin uudet leivät,\njoita minä töintuskin ennätin syytää hänen lapiollensa, pelkäsin, että\nhän asettaa niitä vahingossa päälletysten, vaan kun hän oli paistanut\nkolme uunillista, eikä yksikään sadastakolmestakymmenestä muhkean\npunertavasta ja korkeasta leivästä osoittunut vähimmässäkään määrässä\nlitistyneeksi, niin minä käsitin, että olin joutunut tekemisiin\nmestarin kanssa, joka oli taiteilija alallansa. Hän rakasti työntekoa,\nse huvitti häntä. Hän kävi surulliseksi, kun uuni paistoi huonosti tahi\nkun taikina nousi hitaasti, suuttui ja haukkui isäntää, kun tämä osti\nhapantuneita jauhoja, ja oli lapsellisen iloinen sekä tyytyväinen, kun\nleivät tulivat ulos uunista samansuuruisina, korkeaksi kohonneina,\ntarpeeksi punertavina sekä ohut-, narisevakuorisina. Usein otti hän\nlaipiolta käsiinsä paraiten onnistuneen leivän ja muutellen sitä\ntoisesta kädestä toiseen, jotta ei olisi polttanut näppiänsä, sanoi\niloisesti nauraen minulle:\n\n\"Katsoppas minkälaisen kaunottaren me olemme yhdessä tehneet...\"\n\nJa minun oli suloista katsella tätä jättiläislasta, joka koko\nsielullaan kiintyi työhönsä, niin kuin tuleekin tehdä jokaisen ihmisen\njokaisessa työssä.\n\nKerran kysyin häneltä:\n\n\"Kuuleppa Sasha, kerrotaan, että sinä laulat hyvin.\"\n\n\"Laulan kyllä... Mutta ainoastaan kun sellainen puuska sattuu tulemaan\npäälleni -- aika-ajoittain. Kun tuska valtaa minut, niin silloin alan\nmyös laulaa. Ja jos alan laulaa -- niin tuska alkaa tulla. Parasta on\nolla vaiti tästä asiasta. älä siitä puhu minulle, se ärsyttää vaan\nminua. Laulatko sinä? Osaat. Voi sinua senkin veitikkaa. Olisit antanut\nminun olla rauhassa. Älä vielä rupea laulamaan, odota, kunnes minäkin\nalotan -- vihellä vaikka siksi. Sitten alamme yhdessä. Eikös niin?\"\n\nMinä tietysti suostuin ja vihelsin silloin, kun teki mieleni laulaa.\nMutta joskus unohdin itseni ja aloin hyräillä taikinaa sekottaessani ja\nleipiä pyöriellessäni. Konovalov kuunteli minua, hänen huulensa\nalkoivat epämääräisesti liikkua ja jonkun hetken kuluttua muistutti hän\nminua lupauksestani. Joskus hän sensijaan äreästi huudahti minulle:\n\n\"Lakkaa siinä mölisemästä.\"\n\nKerran otin mukaani pienestä kirjavarastostani jonkun kirjasen, ja\nasetuin lepohetkellä akkunan ääreen lukemaan.\n\nKonovalov nukkui taikinalavitsalla, mutta kääntämieni kirjanlehtien\nsynnyttämä suhina hänen korvien juurella aiheutti, että hän aukaisi\nsilmänsä.\n\n\"Mitäs siinä kirjassa sanotaan?\"\n\n\"Tämä on romaani 'Podliporotsit', jonka eräs Rjeshetnikov on\nkirjoittanut.\"\n\n\"Voitko lukea ääneen minulle\", pyysi hän.\n\nJa akkunalaudalla istuen aloin minä lukea. Konovalov nousi istualleen\nlavitsalle ja kuunteli nojaten päätänsä polviani vastaan... Välistä\nkatsahdin häneen kirjan ylitse ja kohtasin hänen suuriksi avautuneet,\nsyvän jännityksen valtaamat silmänsä -- sitä näkyä en koskaan unohda.\nMyöskin hänen suunsa oli puoliksi auki paljastain kaksi riviä tasaisia,\nvalkeita hampaita. Hänen ylöspäin vetäytyneet kulmakarvansa, syvät\nrypyt korkealla otsalla ja kädet, joilla hän piteli polviansa, lyhyesti\nsanoen koko hänen liikahtamaton, jännittynyt asentonsa oli omiansa\nkiihottamaan minua panemaan parhaimman taitoni liikkeelle ja minä\nkoetinkin mahdollisimman selvästi ja elävästi lukea synkkää kertomusta\nGysoikasta ja Pilasta.\n\nLopuksi minä väsyin ja suljin kirjan.\n\n\"Onko se lopussa jo\", kysyi minulta kuiskaten Konovalov.\n\n\"Enemmän kuin puolet on vielä jälellä.\"\n\n\"Luet kai kaikki ääneen.\"\n\n\"Mielelläni, jos se sinua huvittaa.\"\n\n\"Ah!\" Hän tarttui käsillään päähänsä ja huojutteli sitä edestakaisin\nistuen lavitsalla. Näkyi, että hän tahtoi jotakin sanoa, hän aukaisi\nsuunsa ja sulki sen taas uudelleen huokaisten kuin pajanpalkeet, ja\njostakin syystä hän sulki silmänsä. En ollut odottanut kirjan tekevän\nnäin suurta vaikutusta ja minun oli vaikeata ymmärtää hänen kummallista\nkäytöstänsä.\n\n\"Ah, kuinka sinä osaatkin lukea sitä juttua\", kuiskasi hän minulle,\n\"niin erilaisella äänellä. Kaikki ovat aivan ilmieläviä: Aproska!\nPishitt! Pila!... sellaisia hölmöjä. Minun oli vaikea pidättää nauruani\nkuunnellessani... Mutta kuinka sitten kävi? Mihinkä he läksivät.\nArmollinen, hyvä Jumala, aivan tottahan se on kaikki! Aivanhan ne ovat\noikeita ihmisiä... todellisia talonpoikia! Ilmi elävää on kaikki ääni\nja kasvot... Kuulehan, Maksim! pistetään leivät uuniin ja sitten sinä\nluet eteenpäin.\"\n\nMe panimme leivät uuniin ja valmistimme toisen uunillisen ja minä luin\ntaasen tunnin ja 40 minuutin ajan kirjaa. Sitten pysähdyttiin -- leivät\ntäytyi ottaa pois uunista ja toiset panna sijaan. Valmistimme vielä\nuuden taikinan -- kaikki tapahtui kuumeentapaisella kiireellä melkein\nsanaakaan sanomatta.\n\nKonovalov rypisti vaan kulmakarvojansa ja silloin tällöin antoi jonkun\nlyhyen käskyn sekä kiiruhti, kiiruhti...\n\nAamun tullessa oli kirja lopussa ja minä tunsin kieleni kangistuneen.\n\nKonovalov istui nojaten käsiänsä polvia vasten hajasäärin jauhosäkillä\nja katseli vaieten ihmeellisillä silmillään.\n\n\"No oliko kirja hyvä\", kysyin häneltä.\n\nHän nyökytti päätänsä edestakaisin, sulki silmänsä hetkeksi ja lopuksi\nalkoi taasen kuiskivalla äänellä puhua:\n\n\"Kuka sen oikein on kyhännyt kokoon?\" Hänen silmissään oli sanomattoman\nihmettelyn leima ja hänen kasvonsa hehkuivat palavaa tunnetta.\n\nMinä mainitsin uudelleen tekijän nimen.\n\n\"No kylläpä hän on ihmeellinen mies, hän. Mistä kummasta hän on\nsiepannutkaan kaiken tuon. Aivanhan se panee sydämen väräjämään --\nsieluakin herkyttää -- niin elävä se on. Mitenkä hänen on käynyt, tuon\nkirjoittajan, mitä hän sai työstänsä.\"\n\n\"Mitenkä niin, mitä tarkoitat?\"\n\n\"No, antoivatko esim. vaikka palkinnon tahi jotakin muuta\nsenkaltaista?\"\n\n\"Minkä tähden hänelle olisi pitänyt antaa palkinto?\" kysyin häneltä.\n\n\"Vieläkö sitä kysyt? Kirja -- onhan se aivan kuin poliisin pöytäkirja.\nHeti kun se luetaan... voidaan päättää, millaisia ihmisiä Pila ja\nGysoika ovat. Kaikkien tulee sääli heitä. Pimeätä, syytöntä kansaa he\novat. Millaista elämää he saavat viettää. No, ja tietysti.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\nKonovalov katsahti hämillään minuun ja sanoi ujosti: \"Johonkin\ntoimenpiteisiin täytynee kaiketi ryhtyä. Ovathan he ihmisiä, täytyyhän\nheitä auttaa hädässä.\"\n\nVastaukseksi kaikkeen tähän pidin hänelle pitkän luennon. Mutta sillä\nei ollut läheskään sellaista vaikutusta kuuntelijaani kuin olin\nodottanut.\n\nKonovalov vaipui mietteisiinsä, taivutti päänsä alas, koko hänen\nruumiinsa alkoi huojua edes takaisin ja lopuksi alkoi hän huokailla\nehkäisemättä sanallakaan puhettani. Minä väsyin lopuksi ja vaikenin.\n\nKonovalov kohotti päätänsä ja katsahti synkkänä minuun. \"Eikö hänelle\nsiis todellakaan annettu mitään?\" kysyi hän.\n\n\"Kenelle?\" tiedustelin unohdettuani kokonaan Rjeshetnikovin.\n\n\"Tarkoitan kirjan tekijää\". -- Minua kyllästytti koko juttu. En\nvastannut hänelle, sillä pelkäsin kiihdyksissäni rupeavani vielä\nmoittimaan ja halveksimaan kuuntelijakuntaani, joka ei näkynyt omaavan\nkutsumusta ratkaista ihmiskunnan \"korkeampia\" kysymyksiä, vaan näkyi\npaljon enemmän olevan huvitettu yhden ainoan ihmisen kohtalosta;\nihmiskunnasta sellaisenaan ei hän välittänyt.\n\nEikä Konovalov itsekään näkynyt odottavan vastausta, vaan hän otti\nkirjan käsiinsä, käänteli sitä varovaisesti, aukaisi sen ja sulki\nuudelleen sekä lopuksi pantuaan sen paikalleen huokasi syvään.\n\n\"Kuinka sanomattoman viisasta tämä kaikki on! Armollinen Jumala!\" puhui\nhän puoliääneensä. \"Ihminen kirjoitti kirjan... siinä on vaan paperia\nja mustia merkkejä ... ei mitään sen enempää. Kirjoitti ja...kuoliko\nhän myöskin?\"\n\n\"Kuoli\", vastasin hänelle.\n\n\"Niin, hän kuoli, mutta kirja jäi jälelle ja sitä luetaan. Ihminen\nkatselee sitä silmillä ja lausuu eri sanoja. Ja sinä kuuntelet,\nymmärrät, että maailmassa eli ihmisiä -- Pila -- Gysoika ja Aproska. Ja\nsinua säälittävät ihmiset, vaikka et ole heitä koskaan nähnytkään ja he\neivät merkitse sinulle mitään! Kaduilla ehkä kulkee ohitsesi\nkymmenittäin heidän kaltaisiansa aivan ilmielävinä, sinä näet heidät,\netkä kuitenkaan tiedä heistä mitään... et välitä heistä hituistakaan...\nhe vaan kulkevat ohitsesi, siinä kaikki. Mutta kirjassa heitä ei ole\nollenkaan, ja kuitenkin sinä säälit heitä niin kovasti, että sydäntäsi\noikein ahdistaa. Mitenkä tätä voi ymmärtää? Ja tekijäkin sai kuolla\nilman muuta, palkinnotta? Eikä hänellä ollut mitään?\"\n\nMinä suutuin ja aloin kertoa hänelle, millaisia palkintoja kirjailijat\ntavallisesti saavat.\n\nKonovalov kuunteli ja katseli pelästynein ilmein minua, hänen huulensa\nvapisivat.\n\n\"Onpa sekin järjestystä\", sanoi hän huohottavin rinnoin ja viiksiänsä\npurren. Ja hänen päänsä vaipui synkkänä alas.\n\nSilloin minä aloin kertoa, minkälainen turmiollinen merkitys kapakoilla\non venäläisten kirjailijoiden elämässä. Kerroin hänelle niistä monista\nsuurista, syvämietteisistä miehistä, joilta viina vei hengen, viina,\njoka oli heidän ainoa lohduttajansa vaivaloisella elämän tiellä.\n\n\"Voivatko tosiaankin sellaisetkin ihmiset juoda?\" kysyi hiljaa\nkuiskaten minulta Konovalov. Hänen suuriksi avautuneissa silmissään\nloisti epäilyä minua kohtaan, samalla kun hän näytti pelkäävän,\nsäälivän näitä ihmisiä. \"Juovat! Mitenkä, senjälkeenkö he alkavat\njuoda, kun ovat kirjoittaneet kirjansa?\"\n\nTällainen kysymys ei mielestäni ollut oikein paikallaan tässä\nyhteydessä, enkä siihen vastannut.\n\n\"Tietysti jälestäpäin\", päätti Konovalov itse. \"Ihmiset elävät ja\nkatselevat elämää, imevät itseensä toisten ihmisten elämäntuskaa.\nHeillä täytyy olla aivan erikoiset silmät. Samoin sydän. Katselevat\ntarpeeksensa elämää ja alkavat tuntea tuskaa. Ja valavat tuskansa\nkirjaansa. Mutta eihän se vielä auta, sillä kun sydän kerran on saatu\nliikutetuksi, niin et tulellakaan enää hävitä pois siitä tuskaa...\nAinoaksi keinoksi jää valella sitä viinalla. Ja niin he alkavat juoda.\nEikö asia ole sillä tavoin.\"\n\nMinä myönsin, että niin on, ja tämä näytti ikään kuin rohkaisevan\nhäntä.\n\n\"No, oikeastaan pitäisi heitä kaikesta tästä palkita\", jatkoi Konovalov\nkuvaustaan kirjailijan sielunelämästä. \"Eikö totta? Sen takia että he\nymmärtävät enemmän kuin toiset ja voivat osoittaa erilaisia\nepäjärjestyksiä. Esimerkiksi mitä olen minä? Ryysymekko kulkuri...\njuopporatti ja häviölle joutunut ihminen. Ei minulla ole minkäänlaista\nsyytä elää. Jos asiaa oikein ajattelee, niin miksi minä oikeastaan\nelän, kenelle minä olen tarpeellinen. Ei minulla ole omaa kotinurkkaa,\nei vaimoa, ei lapsia... eikä minun tee mielikään omistaa kaikkea\nsellaista. Elän vaan ja tuskailen. Minkä takia? En tiedä. Sisäistä\ntienviittaajaa minulla ei ole... ymmärrätkö, mitä tarkoitan? Mitenkä\nsen sinulle selittäisin. Tuollaista kipinää tahi... sanoisinko voimaa\nei ole sielussani. Eli lyhyesti sanoen, minulla ei ole sielussani yhtä\nasiaa -- siinä koko juttu. Ymmärsitkö nyt? Ja nyt minä elän, haen\ntuota, ja tuskailen sen takia, mutta mitä se on -- sitä minä en\ntiedä...\"\n\n\"Minkä takia sinä sillä tavoin puhut?\" kysyin häneltä.\n\nPidellen päätänsä käsien varassa katseli hän minua ja hänen kasvonsa\nolivat hyvin jännittyneet aivojen työskentelyn johdosta sanoja\nhakiessa.\n\n\"Minkä takia? No... sen takia, että kaikki on niin nurinpäin\nmaailmassa. Se tahtoo sanoa... minä elän nyt esimerkiksi tässä, enkä\ntiedä mitä tehdä... mihinkään en osaa ryhtyä... sellainen elämä on\nnurinkurista.\"\n\n\"No entäs sitten?\" -- kysyin häneltä koettaessani saada selville\nminulle hämärää, hänen ja kirjailijan elämän välistä yhteyttä. --\n\n\"Sitten? En minä osaa sitä sinulle selvittää... Ajattelen näet tällä\ntavoin: Jos joku kirjailija näkisi minut, niin voisikohan hän selittää\nminulle elämäni, mitä luulet?\"\n\nAjattelin, että itsekin voisin selittää hänelle hänen elämänsä ja\nryhdyin hetipaikalla tähän mielestäni niin helppoon ja selvään\ntehtävään. Aloin puhua hänelle erilaisista olosuhteista, joissa ihminen\nsaattaa syntyä, eri piireistä, mihin hän voi joutua elämään, tasa-arvon\npuutteesta, ihmisistä, jotka joutuvat elämän uhreiksi ja ihmisistä,\njotka hallitsevat elämää.\n\nKonovalov kuunteli tarkkaavaisesti. Hän istui minun vastassani pää\nkäden varassa, ohuet pilvet himmensivät alinomaan hänen suuria,\nsyvämietteisiä vaaleansinisiä silmiänsä ja hän näytti olevan niin\nsuuressa jännityksessä minua kuunnellessaan, että tuskin uskalsi\nhengittää.\n\nTämä kaikki oli hyvin imartelevaa minulle. Ja minä kuvasin suurella\nlämmöllä hänelle elämäänsä ja osoitin, että syy siihen, että hän on\nsellainen kuin on, ei ole hänessä itsessään. Hän on olosuhteiden\nsurkuteltava uhri, olento, joka luonnon kannalta katsoen on täysin\ntasa-arvoinen muiden kanssa, mutta jonka kauvan jatkuneet\nhistorialliset väärinkäytöt ovat alentaneet yhteiskunnallisen nollan\ntasolle. Päätin puheeni sanomalla vielä kerran:\n\n\"Ei sinun tarvitse ollenkaan syyttää itseäsi. Sinulle on tehty\nvääryyttä...\"\n\nHän oli vaiti kääntämättä pois katsettansa minusta; minä näin, kuinka\nhänen silmiinsä ilmestyi hyväntahtoinen, valoisa hymyily ja minä odotin\nlevottomana, mitä hän tulisi vastaamaan puheeseeni. Hymyily siirtyi\nsilmistä myös hänen huulillensa. Lopuksi alkoi hän herttaisesti nauraa\nja siirtyen pehmein naisellisin liikkein luokseni sekä asettaen kätensä\nololleni lausui hän:\n\n\"Kuinka helposti sinä, hyvä veli, kerrot kaikkea tuota. Mistä sinä vaan\nolet oppinut tuntemaan kaikki nuo asiat? Kirjoistako kaikki olet\noppinut? Paljon olet varmaankin niitä lukenut, kuten näkyy. Ah, jospa\nminäkin voisin lukea niin paljon kirjoja! Sinä puhut kaikesta niin\nsuurella myötätunnolla, liikuttavasti. Ensi kerran olen sellaista\nkuullut. Ihmeellistä! Kaikki ihmiset syyttävät toisiansa\nonnettomuudestansa, mutta sinä syytät koko elämää, koko järjestelmää.\nSinun mielestäsi ei ihminen itse ole syypää mihinkään, vaan on hän jo\nsyntymästään määrätty maankiertäjäksi -- ja sen vuoksi on hän\nmaankiertäjä. Ja ihmeellistä on se, mitä sinä puhut vangeista: he\nvarastavat sen takia, että ei ole työtä, mutta syödä täytyy... Kuinka\nmyötätuntoisesti sinä kaikki selität! Kun oikein ajattelen, niin on\nsinulla hyvä, mutta heikko sydän...\"\n\n\"Odotappas\" -- sanoin -- \"oletkos samaa mieltä kuin minäkin. Olenko\npuhunut totta?\"\n\n\"Itse sen parhaiten tiedät, tottako vain valetta... olethan\nlukutaitoinen. Asia on, jos toisten mukaan päättää, sillä tavoin\noikein. Mutta sikäli kuin minä voin ajatella, niin...\"\n\n\"Niin mitä?\"\n\n\"No, minuun nähden on asia aivan toisellainen. Kuka siihen on syypää,\nettä minä juon? Pavelka, minun veljeni, ei juo -- ja hänellä on\nPermissä oma leipomonsa. Ja vaikka minä en tee huonommin työtä kuin hän\n-- niin kuitenkin olen kulkuri ja juoppo, parempaa nimeä ja osaa\nminulla ei ole. Olemmehan kuitenkin saman äidin lapsia. Hän on vielä\nminua nuorempi. Näkyy, että minussa itsessäni on jotakin epäkunnossa...\nMinä en ole oikein syntynyt maailmaan sellaisena kuin ihmisen pitää\nsyntyä. Sinä puhut itse, että kaikki ihmiset ovat samallaisia:\nsyntyvät, elävät niin kauvan kun ikää riittää ja kuolevat! Mutta minä\nolen toista maata... Enkä minä yksin -- on monta minun kaltaistani.\nKummallisia ihmisiä meistä tulee... emme sovellu mihinkään\njärjestelmään, Meitä varten täytyy olla erikoiset mitat... erikoiset\nlait... hyvin ankarat lait... jotta tulisimme poisjuurituiksi elämästä!\nSillä minkäänlaista hyötyä meistä ei ole, mutta paikkamme mekin täällä\notamme ja toisten tiellä seisomme. Kuka on syypää meidän elämäämme.\nItse me olemme syynä omaan elämäämme. Sen vuoksi ei meillä ole elämän\nhalua eikä meillä ole tunteita itseämme kohtaan...\"\n\nTällainen aivan odottamaton todistelmieni kumoaminen aivan järkytti\nminua. Hän -- tuo jättiläisolento lapsellisen kirkkaine silmineen\nasetti itsensä aivan levollisesti elämän ulkopuolelle kuuluvaksi --\nniiden tarpeettomien olentojen joukkoon, jotka pitää hävittää pois maan\npäältä. Ja kaiken tämän sanoi hän hiljaa, surullisesti hymyillen, sekä\nlempeällä yksinkertaisuudella, joka saattoi aivan pääni pyörälle: en\nkoskaan ennen ollut kuullut yhdenkään toisen kulkurin niin\nvilpittömällä tavalla kieltävän omaa itseänsä -- hehän ovat\ntavallisesti sellaista väkeä, joka irrottaessaan itsensä kaikista\nyhteiskunnan asettamista siteistä samalla kertaa vihaa kaikkea, on aina\nvalmis ivalla ja epäluulolla kohtelemaan kaikkea. Olen tavannut\nihmisiä, jotta ovat syyttäneet kaikkia muita paitsi itseänsä, jotka\naina asettivat itsensä kaikesta väittelystä erilleen ja kumosivat\nalinomaan painavimmatkin heitä vastaan lausutut todistelut sekä\nsyyttivät onnettomuuksistaan ikuisesti vaikenevaa kohtaloa ja ihmisten\nilkeyttä... Mutta Konovalov syytti vaan itseänsä elämänsä kurjuudesta\nja mitä enemmän minä koetin todistaa hänelle, että hän oli ainoastaan\n\"ympäristön\" ja \"olosuhteiden\" muodostama uhri, sitä itsepäisemmin hän\nvaan koetti saada minut vakuutetuksi siitä, että hän itse oli syypää\nsurulliseen kohtaloonsa. Tämä oli hyvin alkuperäistä, mutta se suututti\nminua. Hän näytti vaan nauttivan siitä, että sai ruoskia itseänsä ja\nhänen silmänsä oikein säteilivät tyytyväisyydestä, kun hän kaikuvalla\nbarytoni-äänellänsä huusi minulle:\n\n\"Jokainen ihminen on oman onnensa seppä, eikä kukaan ole syypää\nsiihen, että minä olen kelvoton nahjus!\"\n\nJos joku sivistynyt ihminen olisi lausunut nämät sanat, niin minä en\nolisi liikoja hämmästynyt, sillä sellaisen ihmisen monimutkaisessa ja\nusein vähän sekottuneessa sielunjärjestelmässä saattaa aina olla\nkaikellaisia kipuja ja haavoja. Mutta kuulta sellaista kulkurin\nhuulilta, -- niin sivistyneeltä kuin hän ehkä saattaa näyttääkin niiden\nrappiolle joutuneiden, nälkäisten, katkeroittuneiden puoli-ihmisten\njoukossa, jotka asustavat kaupunkien rikospesissä; kulkurin suun\nlausumana nämä sanat tekivät ihmeellisen vaikutuksen. Täytyikö minun\nsiis todellakin päättää, että Konovalov oli aivan erikoista maata,\nvaikka sitä en halunnut tehdä, koska se olisi ollut ristiriidassa minun\nhyvien katsantokantojeni kanssa.\n\nPäältäpäin katsoen oli Konovalov yksityiskohtia myöten täydellisen\nkulkurin perikuva. Mutta mitä enemmän minä häntä tarkastelin, sitä\nenemmän aloin tulla vakuutetuksi siitä, että olin joutunut tekemisiin\nerikoisen muunnoksen kanssa, joka uhkasi panna ylösalaisin kaikki minun\ntähänastiset käsitykseni ihmisistä. Niin, hän oli yksi sen suuren\nsukukunnan jäsenistä, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota sen vuoksi,\nettä siitä ei tähän saakka ole ollenkaan välitetty, vaikka se jo\nmuodostaa suuren ihmisjoukon, jossa on voimakkailla pyyteillä\nvarustettuja, janoavia, nälkää näkeviä, suuresti katkeroittuneita ja\nusein sangen viisaita olentoja.\n\nMeidän riitamme yltyi yltymistään. \"Mutta odotahan\", huusin minä,\n\"miten ihminen voi pysyä pystyssä, jos mustat voimat uhkaavat häntä\njoka taholta?\"\n\n\"Hänen pitää sitä lujemmin ponnistaa vastaan\", lausui vastaväittäjäni\nkiihtymyksestä säteilevin silmin.\n\n\"Mihinkä hän voisi nojautua ponnistaessaan?\"\n\n\"Hänen täytyy löytää oma tukikohtansa ja ponnistaa.\"\n\n\"No miksi sinä et ponnista sitten?\"\n\n\"No johan minä sen sinulle sanoin, senkin hölmö, että minä itse olen\nsyynä kohtalooni! Minä en ole löytänyt omaa tukikohtaani. Haen,\ntuskailen -- en löydä!\"\n\nAika oli huolehtia leivistä ja me ryhdyimme työhön kumpaisenkin yhä\nedelleen koettaessa saada todistetuksi oma näkökantansa oikeaksi.\nTietysti ei kumpikaan antanut perään ja kumpikin asettui työn päätyttyä\nkiihtyneenä levolle.\n\nKonovalov heittäytyi leipomon lattialle ja nukahti pian. Minä makasin\njauhosäkkien päällä ja katselin sieltä hänen vankkaa parrakasta\nlattialle asetetulla niinimatolla lepäävää vartaloansa. Huoneessa\nvallitsi kuumien leipien, happamen taikinan ja hiilihapon haju... Alkoi\nsarastaa, ja jauhotomun peittämän akkunalasin takaa alkoi häämöttää\nharmaa taivas. Kuului ohiajavien kärryjen tärinää ja karjaansa kokoovan\npaimenpojan soittoa.\n\nKonovalov kuorsasi. Minä näin, kuinka hänen leveä rintansa nousi ja\nlaskeutui, ja minä mietin erilaisia keinoja, joilla saisin hänet\npikemmin kääntymään omaan uskooni, mutta en onnistunut löytämään\ntepsiviä ja lopuksi nukahdin.\n\nAamulla nousimme yhdessä ylös, valmistimme hapantaikinan, peseydyimme\nja istuuduimme lavitsalle teetä juomaan.\n\n\"Onko sinulla muitakin kirjoja\", kysyi Konovalov.\n\n\"On.\"\n\n\"Luetko minulle?\"\n\n\"Miksikä ei.\"\n\n\"No hyvä on! Tiedätkö mitä? Kuukauden perästä, jos olen vielä täällä,\notan isännältä palkkani ja annan puolet sinulle!\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Sinä ostat kirjoja. Ostat itsellesi sellaisia, jotka miellyttävät\nsinua ja minulle ostat... vaikka kaksi kappaletta. Minulle ostat\nsellaisia, joissa puhutaan talonpojista. Sellaisia kuin tuo kertomus\nPilasta ja Gysoikasta. Ja muista se, että ne pitää olla kirjotetut\nmyötätunnolla, ei naurun vuoksi. Löytyy sellaisia kirjoja, jotka ovat\npaljasta lorua alusta loppuun. Pansilka ja Filatka esimerkiksi, jossa\non kuvakin etusivulla -- on typeryyttä. Toisissa on vaan satuja. Minä\nen pidä sellaisista. Minä en ennen tietänyt, että on sellaisia kirjoja\nkuin sinun kirjasi ovat.\"\n\n\"Tahdotko, että luen sinulle Stenjka Rasinista?\"\n\n\"Stenjkasta. Onko se hyvä?\"\n\n\"Oikein hyvä.\"\n\n\"Ota esille se sitten.\"\n\nAloin lukea N. Kostomarovin \"Stenjka Rasinin kapinaa\". Ensi alussa ei\ntämä mainio elämäkerrallinen teos, joka on miltei eepillinen runoelma,\nnäyttänyt miellyttävän parrakasta kuuntelijaani.\n\n\"Minkä tähden siinä ei ole keskusteluja?\", kysyi hän katsahtaen\nkirjaan. Kun selitin hänelle, minkä takia, niin hän oikein haukotteli\nkoettaen peittää haukotustaan, mutta siinä hän ei onnistunut ja\nhämillään sekä anteeksi pyytäen sanoi hän minulle:\n\n\"Lue vaan... ei se ollut mitään... sattumalta vaan.\"\n\nMutta aina sen mukaan kuin Kostomarovin mestarillinen esitys\npääsankarista edistyi ja kun \"Wolgan vapauden ruhtinas\" astui\nilmielävänä esille kirjan sivuilta, aina sen mukaan muuttui koko\nKonovalovin olemus ja käytös. Alussa hän näytti hiukan kyllästyneeltä\nja välinpitämättömältä, mutta vähitellen, aivan huomaamatta, hänen\nasentonsa kokonaan muuttui. Istuen lavitsalla kumarassa asennossa ja\npidellen käsillään polviansa, joita vasten hän nojasi leukaansa siten,\nettä parta peitti hänen jalkansa, katseli hän minua himokkailla,\nkummallisesti loistavilla silmillä. Hänessä ei ollut nyt jälkeäkään\nsiitä lapsellisesta yksinkertaisuudesta, joka joka kerta aina\nuudestaan herätti minussa ihmettelyä ja kaikki tuo hänen\nentinen teeskentelemätön, melkein naisellinen pehmeytensä hänen\nolemuksessansa, joka niin hyvin sopi yhteen hänen uneksivien, sinisten\n-- mutta nyt palavain tummien silmiensä kanssa -- kaikki tämä oli kuin\npois pyyhkäisty. Jotakin leijonamaista, tulista oli nyt hänen\nvoimakkaasti jännittyneessä jättiläisvartalossansa. Minä aivan\nmykistyin nähdessäni hänet ja pysähdyin lukemisessani.\n\n\"Lue\", sanoi hän hiljaa, mutta pakottomasti.\n\n\"Entäs sinä; mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Lue\", toisti hän suuttumuksen ja pyynnön sekaisella äänellä.\n\nMinä jatkoin katsahtaen vähäväliä häneen ja huomaten, että hän kiihtyi\nkiihtymistään. Hänestä virtasi jotakin, joka järkytti ja huumasi minua\n-- jotakin kuuman sumun tapaista. Ja niin saavuin minä siihen paikkaan,\njossa kuvataan, kuinka Stenjka saatiin kiinni.\n\n\"Saivat kiinni\", karjaisi Konovalov.\n\nJa kaikki se tuska, häväistys ja viha, joka oli odottamassa suurta\nvapauden taistelijaa sen vapauden sijasta, jolle hän oli uhrannut koko\nelämänsä, kuvastui tässä järkyttävän voimakkaassa huudahduksessa.\n\nHiki helmeili hänen otsallansa ja silmät laajenivat pelottavasti. Hän\nhyppäsi ylös lavitsalta ja asettui minun eteeni kookkaana, mahtavana,\nmielenliikutuksesta vapisevana, laski kätensä olkapäälleni ja aikoi\npuhua nopeasti ja äänekkäästi: \"Odota!... Älä lue enempää!... Sano,\nmitä sitten tapahtui? Ei, odota! Älä sano mitään! Mestataanko hänet?\nAh. Lue enemmän, Maksim!\"\n\nEhdottomasti tuli ajatelleeksi, että Konovalov olikin, eikä kuten\nkertomuksessa Frolka, Rasinin synnynnäinen veli. Saattoi luulla, että\nkulumattomat vuosisatoja lämpimänä pysyneet verisiteet olivat\nyhdistämässä tätä kulkuria vapaudensankariin Stenjkaan ja että tämä\nmaankiertäjä tunsi vielä tänä päivänäkin koko valtaavan, voimakkaasti\nvapisevan ruumiinsa voimalla sekä kaipaavaa \"tukipistettä\" hokevan\nsielunsa täydellä hehkulla niitä tuskia ja sitä raivoa, jota kansan\nsankari tunsi kolmesataa vuotta takaperin.\n\n\"Lue, Kristuksen nimessä, lue!\"\n\nMinä luin kiihtyneenä ja liikutettuna, tuntien kuinka sydämeni sykki\nlevottomasti ja minä elin yhdessä Konovalovin kanssa Stenjkan kärsimiä\nsuruja ja tuskia. Ja niin tulimme siihen kohtaan, jossa kuvataan,\nkuinka vankia kidutettiin...\n\nKonovalov puri naristen hampaitansa ja hänen silmänsä hehkuivat kuin\nhiilet. Hän taivuttautui olkapääni ylitse ja tuijotti kirjaan, hänen\nhenkäyksensä suhisi korvissani puhaltaen hiukseni otsalta silmilleni.\nMinä nytkähytin päätäni pudistaakseni ne syrjään. Konovalov huomasi sen\nja antoi kätensä raskaana levätä pääni päällä. Minä luin: \"Ja nyt puri\nRasin niin voimakkaasti hampaitansa yhteen, että hän sylki ne verisinä\nulos maahan...\"\n\n\"Riittää... Saatana!\" huusi Konovalov ja sieppasi kirjan pois\nkädestäni, heitti sen voimakkaasti lattialle ja lankesi itse raskaasti\nsen päälle...\n\nHän itki. Hän näytti häpeävän sitä ja hän ulvoi hyvin kummallisella\ntavalla estääkseen itkuansa. Hän painoi päänsä polviansa vastaan ja\nkuivasi pois kyyneleensä likaisiin pumpulihousuihinsa.\n\nMinä istuin lavitsalla hänen vieressänsä epätietoisena siitä, miten\nvoisin lohduttaa häntä.\n\n\"Maksim\", sanoi Konovalov maaten yhä edelleen lattialla. \"Sehän on\nkauheata! Ensiksi Pila ja Gysoi... ja nyt Stenjka! Oh, sellainen\nkohtalo!... Hän oikein sylki ulos hampaansa!... Oh!...\"\n\nHän oli syvästi liikutettu, koko hänen ruumiinsa vapisi. Ulos syljetyt\nhampaat näkyivät tehneen syvimmän vaikutuksen häneen, hän tuli aina yhä\nuudelleen ja uudelleen takaisin siihen kohtaan ja mainitessaan siitä\nkohotteli hän suonenvedontapaisesti hartioitansa. Muuten olimme me\nmolemmat aivan kuin juovuksissa niistä näyistä, joita olimme mananneet\nesille kauheita kidutustuskia lukiessamme.\n\n\"Kuuleppas, lue minulle vielä kerran se kohta\", pyyteli minua Konovalov\nnostaessaan kirjan ylös lattialta ja ojentaessaan sen minulle. \"Ja\nnäytäppäs, missä paikassa siinä on kirjoitettu hampaista?\"\n\nMinä näytin hänelle ja hän nielaisi silmillään ne rivit. \"Ja sillä\ntavoinko se oikein on kirjoitettu: 'sylkäisi ulos veriset hampaansa?'\nJa kirjaimet ovat kuitenkin samallaisia kuin kaikki muutkin. Hyvä\nJumala! Kuinka se mahtoikaan tehdä kipeätä hänelle! Oh... hampaat!\nMutta mitäs siellä loppupuolella vielä tulee? Mestausko? Ahaa! Jumalan\nkiitos, että edes mestaavat ihmisen!\" Hän lausui ilonsa tästä\nmestauksesta sellaisella innolla, sellaisin tyydytyksen ilmein, että\nminä tulin aivan liikutetuksi moisesta myötätuntoisuudesta, joka niin\npalavasti toivotti kuolemaa kärsivälle Stenjkalle.\n\nKoko tämän päivän vietimme me ihmeellisessä huumauksessa: me puhelimme\nkoko ajan Stenjkasta muistellen hänen elämäänsä, lauluja, joita hänestä\non tehty, ja hänen kidutustansa. Pari kertaa alkoi Konovalov kaikuvalla\nbarytoni-äänellä laulaa keskeyttäen kuitenkin äkkiä, parin säveleen\nperästä laulunsa.\n\nSiitä päivästä lähtien tunsimme olevamme entistä lähempänä toisiamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinun täytyi vielä pari kertaa lukea hänelle \"Stenjka Rasinin kapinaa\",\nsen jälkeen luimme \"Taras Buljbaa\" ja \"Köyhiä ihmisiä\". Taras myöskin\nmiellytit kovasti kuuntelijaani, mutta se ei voinut kuitenkaan\nhimmentää sitä valtavaa vaikutusta, jonka Kostomarovin kirja oli häneen\ntehnyt. Mutta \"Köyhien ihmisten\" -- kirjeitten muodossa kirjoitetun\nromaanin päähenkilöitä ei Konovalov ollenkaan ymmärtänyt. Hänestä oli\nkieli kirjeessä aivan naurettava ja hän oli hyvin epäluuloisella\nkannalla Varjaan, kirjan sankarittareen nähden.\n\n\"Voiko kuvitella mielessään mokomaa ihmistä! -- Hän mielistelee vanhaa\nukkoa. Olipa sekin viekas naikkonen! Ja mies -- senkin variksen\npelätin... Heitä hiiteen, Maksim, mokomat tyhmyydet. Mitä hyvää siitä\nlähtee. Kirjoittelevat toinen toisillensa. Paperia vaan pilaavat...\nParasta heittää sioille syötäväksi mokomat paperit. Ei niissä ole\nliikuttavaa, ei naurettavaa: mitä varten ne ovat oikein kirjoitetut?\"\n\nMuistutin hänelle romaania \"Podlipomisit\", jossa kerrotaan melkein\nsamallaisista asioista. Mutta sitä hän ei tahtonut myöntää.\n\n\"Pila ja Gysoi, he ovat aivan toisellaista väkeä, he! He ovat eläviä\nihmisiä, he elävät ja taistelevat. Mutta nämä... he kirjoittavat vaan\nkirjeitä! Sehän on kovin typerää! Eiväthän ne ole oikeita ihmisiä --\nainoastaan ajateltuja! Taras ja Stenjka -- kas, he ovat aivan jotakin\ntoista, huomaa se! Ajatteleppas, jos he olisivat tunteneet toisensa!\nMitä kaikkea he olisivatkaan voineet tehdä yhdessä!.. Silloin olisivat\nkyllä Gysoi ja Pilakin tulleet iloisiksi -- eikö totta?\"\n\nHänellä ei ollut minkäänlaista selvää käsitystä ajasta. Hänen\nmielikuvituksessansa elivät kaikki hänen lempisankarinsa samaan aikaan\n-- ainoastaan eri seuduilla. Minulla oli suuri vaiva saada hänet\nymmärtämään, että Gysoi ja Pila eivät sittenkään olisi tavanneet\nStenjkaa, vaikka he olisivat matkustaneet Karna-virtaa myöten alas\netelään, yhtä vähän kuin Stenjka olisi voinut tavata Taras Buljbaa,\nvaikka hän olisi ratsastanut läpi koko kasakkojen ja vähävenäläisten\nmaan.\n\nKun hän lopuksikin käsitti tämän seikan, niin aiheutui siitä hänelle\nsuurta surua.\n\nMinä koetin kertoa hänelle Pugatshovin kapinasta nähdäkseni, mitä hän\najattelisi tästä vallantavottelijasta. Mutta häntä varten ei\nKonovalovilla enää riittänyt tunteita ja hän sulki hänet muitta\nmutkitta pois sankariensa joukosta.\n\n\"Mokomakin polttomerkillä varustettu konna! Karannut rikosvanki, ei\nmitään muuta! Varastaa tsaarin nimen saadakseen levottomuutta aikaan\nmaassa. Kuinka moni ihminen menettikään henkensä mokoman koiran takia!\nStenjka -- kas hän oli aivan toisellainen ihminen. Mutta Pugatshov ei\nole mikään sankari -- häpeällinen pyöveli hän vaan on. Ei maksa vaivaa\nlukea hänestä. Eikö sinulla ole muita sellaisia kirjoja kuin Stenjka?\nKoeta hakea. Mutta anna noiden toisten olla, ne eivät huvita. Parempi\non, että luet vielä kerran, miten he kiduttivat Stenjkaa.\"\n\nPyhäpäivinä menimme yhdessä joen taakse niityille. Otimme mukaamme\nhieman viinaa, leivän ja kirjan ja aikaisin aamulla läksimme \"ulos\nvapaaseen ilmaan\", kuten Konovalov sanoi. Meitä kovasti miellytti\noleskella \"lasitehtaassa\". Täten nimitettiin jostakin tuntemattomasta\nsyystä rakennusta, joka sijaitsi kedolla jonkun matkan päässä\nkaupungista. Se oli kolmikerroksinen kivinen talo, jonka katto oli\nvaipunut sisään, akkunanpielet olivat särkyneet ja jonka kellari kesän\naikana oli täynnä pehmeätä pahanhajuista mutaa. Viheriän-harmaana,\npuoleksi hajonneena ja kokoonluhistuneena tirkisteli se rikkinäisillä\nakkunoillaan lähellä olevaa kaupunkia, muistuttaen vanhaa, kaupungista\nkarkotettua, kurjaa, yksinäisyydessä kuolemaan tuomittua raajarikkoa.\n\nJoka vuosi uudistuvat tulvat kaivoivat alinomaan talon perustaa\nsaamatta sitä kuitenkaan sortumaan: siellä se seisoi yhä\njärkähtämättömänä, ylhäältä alas saakka vihertävän homeen peittämänä,\nja kun se oli ympärillä sijaitsevien suurten vesilammikkojen kautta\nkokonaan suojassa liiaksi usein toistuvalta poliisin nuuskinnalta, oli\nse katottomanakin tervetullut suojapaikka visseille hämäräperäisille\nkodittomille ihmisille.\n\nTällaisia ihmisiä oli aina suuri joukko rakennuksessa; repaleisia,\nnälkäisiä, valonarkoja olentoja asui yökköjen tavoin näissä raunioissa\nja Konovalov sekä minä olimme aina tervetulleita vieraita heille sen\nvuoksi, että me aina toimme mukanamme suuren nisuleivän leipomosta ja\nostimme tavallisesti matkan varrella paloviinaa ja suuren joukon\n\"valmistettua ruokaa\" -- maksaa, keuhkomuhennosta, sydäntä ja makkaraa.\nSillä tavoin onnistuimme parilta ruplalla laittamaan suuremmoiset pidot\n\"lasiväelle\", kuten Konovalov heitä nimitti. -- He palkitsivat\nanteliaisuuttamme kertomuksilla, joissa mitä kauhistuttavin,\nsydäntäsärkevin totuus oli punottu mielikuvitusrikkaalla tavalla yhteen\nmitä lapsellisimpain valheiden kanssa. Jokainen kertomus oli ikäänkuin\npalanen pitsikutomusta, jossa mitä kaameimman totuuden mustat langat\npistivät esille valheen räikeän kirjavista väreistä. Sellainen kudos\nteki omituisen vaikutuksen sydämeen ja päähän. Se järkytti meitä\nomintakeiselta, kiusottavan monenkarvaisella piirustuksellaan.\n\"Lasi-ihmiset\" rakastivat omalla tavallaan meitä -- minä luin usein\nheille kaikellaisia kirjoja ja melkein aina he tarkkaavaisina ja\nmiettiväisinä kuuntelivat lukemistani.\n\nNäiden, elämän ulkopuolelle joutuneiden ihmisten elämäntuntemus\nhämmästytti minua syvyydellään ja minä kuuntelin suurella hartaudella\nheidän kertomuksiansa, mutta Konovalov kuunteli niitä vaan\nväitelläkseen kertojan maailmankatsomusta vastaan ja saadakseen minut\nriitelemään kanssansa. Kun hän oli kuunnellut loppuun erään\nkummallisesti rääsyihin kääriytyneen, sangen vähän luottamusta\nherättävän olennon kertomuksen elämästään ja lankeemuksestaan,\nkertomuksen, joka kuten tavallisesti oli täydellinen puolustuspuhe\nkertojan elämänkatsomukselle, Konovalov pudisti vakavan näköisenä\npäätänsä ja hymyili miettiväisenä. Tämän huomasivat toiset heti, sillä\n\"lasiväki\" oli hyvin herkkää väkeä, silloin kun oli kysymys\nkuuntelijoiden suhtautumisesta heidän mielenpurkauksiinsa.\n\n\"Sinä et siis tahdo uskoa minua, Sasha?\" huudahti kertoja.\n\n\"Ei, uskon kyllä. Kuinka voisi olla uskomatta, mitä ihminen sanoo!\nSilloinkin kun näet, että hän valehtelee -- täytyy uskoa häntä, s.o.\nkuuntele ja koeta ymmärtää minkä takia hän valehtelee. Välistä\nvalehteleminen ilmaisee paremmin ihmisen luonteen kuin totuus. Ja\nminkälaista totuutta me sitten voisimmekaan lausua itsestämme?\nAinoastaan likaista... Mutta valehteleminen on helppo. Eikö niin?\"\n\n\"Niin on\", myönsi kertoja. \"Mutta joka tapauksessa sano minulle, minkä\ntakia sinä pudistit päätäsi?\"\n\n\"Minkä takia? Sen takia, että sinä teet vääriä johtopäätöksiä. Sinä\nkerrot sillä tavoin, että saattaisi luulla jonkun peikon tahi\nohikulkevien ihmisten -- eikä sinun itsesi -- muodostaneen koko sinun\nelämäsi. No -- missä sinä itse piileskelet sillä aikaa? Miksi et ole\nkäyttänyt omia voimiasi taisteluun kohtaloa vastaan? Ja edelleen --\nsano minulle, mitenkä iki-maailmassa voi käsittää sen asian, että me\naina syytämme toisia ihmisiä, vaikka me itsekin olemme ihmisiä, joita\nsiis toiset vuorostaan voivat syyttää? Jos meitä estetään elämästä,\nniin olemme kai mekin estäneet muita elämästä -- eikö niin? Kuinka voi\nselittää tämän asian?\"\n\n\"Täytyy järjestää elämä sellaiseksi, että kaikkien on hyvä olla, eikä\nkenenkään tarvitse olla lähimäisensä tiellä...\" vastattiin hänelle.\n\n\"Ja kuka sitten järjestäisi elämän sellaiseksi?\" sanoi Konovalov\nvoitonriemuisena ja vastasi itse kysymykseensä, ettei kukaan ennättäisi\nennen häntä: \"Itse! itse! Mutta kuinka me saatamme järjestää elämää,\njos me emme osaa sitä tehdä, jos meidän oma elämämmekään ei ole\nonnistunut? Siten käy selville, rakkaat veljeni, että meidän ainoa\nturvamme elämässä -- on meissä itsessämme! Ja mitä me itse olemme --\nsen me hyvin tiedämme.\"\n\nHäntä vastustettiin ja hänelle todistettiin, että toiset olivat\noikeassa, mutta hän piti vaan lujasti kiinni siitä mielipiteestään,\nettä meillä ei ole oikeutta moittia ketään, me olemme itse syynä\nkaikkiin niihin onnettomuuksin, jotka kohtaavat meitä.\n\nOli hyvin vaikeata saada häntä luopumaan tästä katsantokannasta ja\nvielä vaikeampaa oli omistaa itsellensä hänen mielipiteensä ihmisistä\nja elämästä: toiselta puolen esiintyivät hänen käsityksensä mukaan\nihmiset olentoina, joilla oli täysi kyky järjestää elämänsä vapaasti\noman tahtonsa mukaan, ja toiselta puolen taasen heikkoina, säälittävinä\nolioina, jotka eivät kyenneet mihinkään muuhun kuin syyttämään toinen\ntoisiansa.\n\nTällaiset kinastelut kestivät usein keskipäivästä keskiyöhön saakka, ja\nminä palasin Konovalovin kanssa takaisin kotiin \"lasi\"-ihmisten luota\npilkkosen pimeässä, välistä polvia myöten liassa kahlaten.\n\nKerran olimme vähällä hukkua erääseen suurenpuoleiseen kuoppaan, ja\nerään toisen kerran yllätti meidät poliisivartiosto, ja me saimme\nviettää yömme parinkymmenen \"lasi\"-toverimme kanssa poliisiasemalla.\nVälistä ei meitä haluttanut ainoastaan puhella maailmankysymyksistä,\nvaan me kuljimme kauvas niittyjen taakse joen toiselle puolelle, jossa\noli pieniä lampia täynnänsä tulvaveden aikana joesta siirtyneitä pieniä\nkaloja. Yhden tällaisen lammen partaalle sytytimme me nuotion palamaan\nainoastaan enentääksemme oleskelupaikkamme kauneutta, ja sitten\nlueskelimme tahi puhuimme elämästä. Joskus taasen ehdotti Konovalov\nsyvämietteisellä äänellä:\n\n\"Maksim! Ruvetaan katselemaan taivasta!\" Ja me heittäysimme selällemme\nja tarkastelimme sinistä äärettömyyttä päämme päällä. Aluksi kuulimme\nme lehtien kahinaa ympärillämme ja veden loisketta lammessa, tunsimme\nmaan allamme ja kaiken mitä ympärillämme oli... Sitten kietoi sininen\ntaivas, joka tuntui vetävän meitä puoleensa, tietoisuutemme keveän\nsumun peittoon, me menetimme olemassaolon tunteen ja ikään kuin maasta\nirtautuneina leijailimme kohti taivaan sinisiä avaruuksia, ollen\npuoleksi uinuvassa, puoleksi mietiskelevässä mielentilassa, jota me\näänettöminä ja liikkumattomina koetimme kaikin voimin ylläpitää.\n\nSillä tavoin lojuimme muutamia tunteja yhtämittaa ja palasimme sitten\ntakaisin työhömme ruumiillisesti ja sielullisesti virkistyneinä\nolostamme luonnon yhteydessä.\n\nKonovalov rakasti luontoa syvällä, sanomattomalla rakkaudella --\nainoastaan hänen pehmeä säteilevä katseensa puhui siitä ja ulkona\nkedolla tahi joen varrella ollessa joutui hän aina tavattoman\nrauhalliseen ja herkkään mielentilaan, joten hänen puhdas lapsellinen\nsielunsa tuli entistä kirkkaammin näkyviin. Välistä lausui hän syvästi\nhuoaten ja kääntäen katseensa kohti taivasta:\n\n\"Ah... Kuinka kaunista!\" Ja tässä huudahduksessa oli aina paljoa\nenemmän ajatusta ja tunnetta kuin monen runoilijan kaunopuheisissa\nvärssyissä, joiden haltioitunut tunnelma johtui enemmän halusta\nylläpitää omaa mainettansa herkkänä kauneudentuntijana, kuin\ntodellisesta luonnon kuvaamattoman suloisen kauneuden ihannoimisesta.\n\nRunous menettää -- kuten kaikki muukin, pyhän yksinkertaisuutensa ja\nvälittömyytensä heti paikalla, kun se muodostuu ammatiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari kuukautta kului, joiden aikana Konovalov ja minä puhelimme ja\nluimme paljon. \"Stenjkan kapinaa\" luin minä hänelle niin usein, että\nhän saattoi jo vapaasti kertoa omin sanoin kirjan sisällyksen sivu\nsivulta alusta loppuun.\n\nTämä kirja jäi merkitsemään hänelle yhtä paljon kuin hallitsijasadut\ntunnonherkälle lapselle. Hän kutsui esineitä, joitten kanssa hän oli\ntekemisissä, sankariensa nimillä, ja kun kerran leipäkuppi putosi alas\nhyllyltä mennen sirpaleiksi, huusi hän suuttuneena:\n\n\"Voi sinua, senkin vojevodi!\"\n\nEpäonnistuneita leipiä hän nimitti Frolkaksi, Stenjkan petolliseksi\nveljeksi, hiivaa hän kutsui \"Stenjkan ajatuksiksi\", Stenjkan nimellä\nhän ilmaisi kaikkea mikä oli suurta, tavatonta ja onnetonta.\n\nKapitolinasta, jonka kirjeen minä olin lukenut ja jolle minä olin\nkyhännyt vastauksen ensimäisenä tuttavuuteni päivänä Konovalovin\nkanssa, et koko aikana sanaakaan mainittu.\n\nMinä tiesin kyllä, että Konovalov oli lähettänyt rahoja jollekin\nFilipolle pyytäen häntä toimittamaan ne poliisille tytön puolesta,\nmutta sekä Filipolta että tytöltä ei kuulunut mitään vastausta.\n\nSilloin äkkiä eräänä iltana, kun juuri asetimme yhdessä leipiä\nleipälapiolle, leipomon ovi aukeni ja eteisen kosteasta kylmyydestä\nkuului ujo, mutta samalla vaativa naisen ääni sanovan:\n\n\"Anteeksi...\"\n\n\"Ketä te haette?\" kysyin minä Konovalovin hämmentyneenä sormiessa\npartaansa asetettuaan lapion jalkojensa varaan.\n\n\"Onko täällä työssä leipuri Konovalov?\"\n\nHän seisoi jo kynnyksellä ja katossa riippuvasta lampusta lankesi valo\nsuoraan hänen valkealla villahuivilla verhottuun päähänsä. Huivin alta\nnäkyivät pyöreät lempeännäköiset, hieman pystynenäiset, punaposkiset\nkasvot, joihin täyteläisten punaisten huulien hymyily muodosti pikku\nkuoppia.\n\n\"On kyllä\", vastasin minä hänelle.\n\n\"Täällä minä olen, täällä minä olen!\", lausui äkkiä jotenkin\näänekkäästi Konovalov heittäen syrjään lapion ja astuen levein askelin\nvieraan luoksi.\n\n\"Sasha-kultaseni!\" virkkoi syvästi huoaten nainen hänelle vastaukseksi.\n\nHe syleilivät toisiansa Konovalovin kumartuessa syvään alas naisen\npuoleen.\n\n\"No mitä kuuluu? Ah! Sinä olet siis vapaa! Joko kauvankin? Enkös minä\nsitä sanonut sinulle? Nyt on taasen tie vapaa sinulle, mene rohkeasti\nvaan eteenpäin...\" lausui kiireisesti Konovalov naiselle seisoen yhä\nkynnyksellä ja irroittamatta käsiään hänen vartaloltaan ja kaulaltaan.\n\n\"Maksim, koeta veli hyvä, leipoa yksinäsi tänään, minä aijon omistaa\nlopun päivästä tälle vieraalleni... Missä sinä, Kapa, asustat?\"\n\n\"Minä tulin suoraa päätä luoksesi tänne.\"\n\n\"Tä-ä-nne? Ei täällä voi olla... täällä leivotaan leipää... ei täällä\nmitenkään sovi. Meillä on ylen ankara isäntä. Täytyy saada yösija\njostakin paikasta... vaikka hotellista. Lähdetään.\"\n\nJa he menivät. Minä jäin yksin puuhailemaan leipineni, enkä minä\nodottanut ollenkaan Konovalovia takaisin tulevaksi ennen aamua.\nHämmästykseni ei siis suinkaan ollut vähäinen, kun hän jo vajaan kolmen\ntunnin kuluttua ilmestyi uudelleen leipomoon. Ja hämmästykseni suureni\nsuurentumistaan, kun tarkastaessani hänen kasvojansa nähdäkseni, kuinka\niloiselta ja tyytyväiseltä hän näytti, huomasinkin niissä vaan\nhappamen, ikävän ja väsyneen ilmeen.\n\n\"Mistä on kysymys?\", kysyin suuresti ihmetellen tälläistä ystäväni\nmielentilaa, joka minusta niin vähän sopi yhteen iloisen tapahtuman\nkanssa.\n\n\"Ei mistään\", vastasi hän synkkänä ja sylkäisi sitten äkäisenä syrjään.\n\n\"Ei, jotakin on aivan varmasti tapahtunut\", väitin minä vastaan.\n\n\"Mitä sitten?\" lausui hän väsyneesti heittäytyen pitkin pituuttaan\nmakaamaan lavitsalle. \"Nainen... nainen... Hän on myöskin nainen --\nsiinä koko juttu.\"\n\nSain ponnistaa aika lailla, ennen kun hän suostui antamaan minulle\njonkunlaista selitystä, ja lopuksi hän sen tekikin jotensakin\nseuraavaan tapaan:\n\n\"Sanoinhan jo, että hän on nainen! Ja jos minä en olisi sellainen hölmö\nkuin minä olen, niin mitään tällaista ei olisi tapahtunut. Ymmärrätkö?\nNo... Ja sinä sanot kuitenkin aina, että nainenkin on ihminen!\nTietysti, kulkeehan hänkin jaloilla, ei syö ruohoa, osaa puhua,\nnauraa... siis ei ole eläin. Kuitenkaan ei hän ole meikäläistä varten\nluotu, ei ollenkaan! Kuinka niin? Sitä en osaa sanoa! Tunnen, että ei\nsovi meille, vaikka en ymmärrä miksi... Tämäkin Kapitolina... no...\nmitä luulet hänen sanovan. Tahdon elää sinun -- se tahtoo sanoa minun\n-- kanssani, sinun vaimonasi. Tahdon, sanoo hän, olla sinun pieni\nlellikkisi... Aivan mieletöntä! No mutta kuulehan, armas tyttöseni,\nsanoin hänelle, aivanhan sinä höpiset joutavia; ajattelehan itse, miten\non mahdollista elää minun kanssani? Ensinnäkin minä olen paha juomaan,\ntoiseksi minulla ei ole minkäänlaista kotia, kolmanneksi minä olen\nmaankiertäjä, en osaa asua yhdessä paikassa ja niin edespäin. Mutta\nhän, hän välittää viis juopottelemisesta. Sanoo vaan, että kaikki\nkisällit ovat kovia juoppoja ja kuitenkin on heillä melkein jokaisella\nvaimo. Koti, sanoi hän, tulee kyllä järjestetyksi, kunhan vain on\nvaimo, etkä sinä, sanoi hän, sen jälkeen enää mihinkään juokse...\nSanoin hänelle: Kapa, en millään ehdolla suostu menemään naimisiin,\nsillä tiedän, että en osaa viettää sellaista elämää, enkä koskaan\nopikaan. Hän vastaa: Siinä tapauksessa minä hyppään jokeen! Sanon\nhänelle: 'Sinä olet kiihdyksissä, naisparka!' Silloinkos hän alkaa\nkiroilla, että korvat soivat! Mokomakin pitkäsäärinen piru, petturi,\nhäpeämätön konna, sielunraastaja. Hän raivostui niin pahasti, että olin\nvähällä juosta tieheni. Mutta sitten tuli itku. Itkee ja nuhtelee\nminua: minkä takia, sanoo hän, viekottelit minut pois siitä paikasta,\njossa viimeksi olin, mihin minä nyt menen? Mokomakin punanaamainen\nnarri. Hyi... P----le!... No, mitä ihmettä minä nyt hänelle teen?\"\n\n\"Niin, minkä takia sinä todellakin haalasit hänet sieltä pois?\", kysyin\nminä.\n\n\"Minkä takia? Onpa sekin kysymys! Tietysti sen takia, että kävi\nsääliksi häntä! Jos ihminen on hukkumaisillaan ... eikö jokainen\nohikulkeva ole valmis auttamaan häntä. Mutta mennä naimisiin... ynnä\nmuuta sen kaltaista, ei, ei! Siihen en voi suostua. Mikä sulhanen minä\nenää olen? Jos minulla olisi sellaisia ajatuksia, niin olisinhan minä\njo aikoja sitten sen voinut tehdä, tilaisuuksia ei ole puuttunut\nrahojakin olisin saanut ja paljon muuta. Mutta kun minä kerran siihen\nen kykene, niin asialle ei voi mitään. Hän itkee ja tietysti se ei ole\nensinkään hyvä asia... Mutta mitä tehdä? Minä en voi!\"\n\nJa hän nyökäytti oikein päätänsä vahvistukseksi sanoillensa \"en voi\",\nnousi ylös lavitsalta ja vanuttaen molemmin käsin tukkaansa sekä\npartaansa alkoi kulkea pitkin leipomon lattiaa allapäin ja\nsyljeskellen.\n\n\"Maksim!\" lausui hän äkkiä rukoilevalla, hämmentyneellä äänellä. \"Jospa\nsinä menisit hänen luoksensa ja jollakin tavoin selittäisit, minkä\ntakia minä... ah! Mene, veliseni!\"\n\n\"Mitäpä minä osaan hänelle sanoa?\"\n\n\"Sano koko totuus! Sano, että hän ei voi. Se ei sovi hänen\nkaltaiselleen. Ja sitten sano vielä, muista se, että hänellä on paha\ntauti!\"\n\n\"Mutta eihän se ole totta?\", saroin minä nauraen.\n\n\"Nii-in, eihän se ole totta. Mutta onhan se hy-yvä syy, vai mitä? Voi\nsinun seitsemän saksan pippuria! Pitäisikö minun ruveta riippumaan\nnaisen hännässä. Piru heidät kaikki periköön! Mitä minä vaimolla teen?\"\n\nHän heilautti niin hämmentyneenä ja kauhistuneena käsiänsä, jotta\njokaisen täytyi selvästi nähdä, että hän tosiaankaan ei tiedä, mitä hän\nvaimolla tekisi. Mutta aseman vakavuus tukahutti minussa kaiken sen\niloisuuden, minkä hänen sekava mielenpurkauksensa aiheutti. Minun\ntäytyi ankarasti miettiä toverini ja hänen tyttönsä tilaa. Mutta hän\nvaan kulki yhä edelleen pitkin lattiaa ja puheli itseksensä:\n\n\"Eikä hän ollenkaan miellyttänyt tällä kertaa minua, oikein\nkauhistutti! Hän aivan imee minua luoksensa, vetää minua alas aivan\nkuin pohjattomaan suohon... Mokomakin veitikka... Hän on valinnut\nmiehensä ja tämän täytyy välttämättömästi tulla hänen omaksensa, sen\ntakia, että hän on saanut sen päähänsä! Nerokasta se ei ole -- mutta\nviekasta!\"\n\nKulkurin vaisto oli herännyt ja alkoi nyt puhua hänessä, ikuinen\nvapauden kaiho, jota vastaan oli tehty kaappausyritys, joutui\nkiihdyksiin.\n\n\"Ei, minua ei sellaisella pienellä merralla pyydetä, minä olenkin suuri\nkala!\" huusi hän kerskaten... \"Minä aivan yksinkertaisesti... Niin\nmiksikä ei!\" Ja pysähtyen keskelle lattiaa hän hymyili ja alkoi\nmiettiä. Minä seurasin hänen kiihtyneitten kasvojensa ilmeitä ja koetin\narvata, mitä hän oli päättänyt tehdä.\n\n\"Maksim! Mennään pois Kaukasiaan?!\"\n\nTätä en odottanut saavani kuulla. Minulla oli hänen suhteensa\njonkunlaisia kirjallis-opetuksellisia suunnitelmia: minä toivoin\nsaavani opettaa häntä lukemaan ja antaa hänen saada tietää kaiken sen,\nmitä itse silloin tiesin. Olisi ollut niin hauskaa nähdä, mitä siitä\nkaikesta olisi tullut. Hän oli antanut minulle lupauksensa pysyä\nainakin vuoden ajan paikallansa; ja se helpotti suuresti tehtävääni. Ja\nnyt yht'äkkiä...\n\n\"Sinä lasket varmaankin leikkiä\", sanoin hieman hämilläni hänelle.\n\n\"No mitä minä sitten teen!\" huudahti hän. Minä aloin puhua hänelle,\nettä mahdollisesti Kapitolinan hyökkäys hänen persoonaansa vastaan ei\nolekaan niin tavattoman vakavasti aijottu, kuin hän kuvittelee\nmielessänsä, parasta on odottaa ja katsoa miten asiat alkavat kulkea.\n\nJa kohta selvisikin, että ei tarvinnut kauvankaan odottaa.\n\nMe keskustelimme keskenämme istuen lattialla uunin ääressä selkä\nakkunaa vasten. Oli melkein sydänyö, ja pari tuntia oli jo kulunut\nsiitä, kun Konovalov oli tullut takaisin. Äkkiä kuulut takanamme lasin\nkilinää ja lattialle putosi kolisten nyrkin kokoinen kivi. Me\nhyppäsimme molemmat peljästyneinä pystyyn ja syöksyimme akkunan ääreen.\n\n\"Ei sattunut\", kuului vinkuva ääni kadulta. \"Huonosti tähtäsit.\nVahinko.\"\n\n\"Tule\", mörisi rämäkkä basso-ääni. \"Mennään pois, kyllä minä häntä\nvielä myöhemmin kestitsen.\"\n\nEpätoivoinen, hermostunut korvia repivä juopuneen hoilotus kuului\nakkunasta sisälle.\n\n\"Se on hän\", sanoi Konovalov surullisena...\n\nMinä näin ainoastaan pari säärtä, jotka riippuivat alaspäin kadulta\nakkuna-aukon edessä. Ne riippuivat ja sätkyttelivät kauheasti lyöden\nkengänkoroilla kiviseinään kuoppia ikäänkuin tukea saavuttaakseen.\n\n\"Mennään poo-ois!\", melusi basso.\n\n\"Hellitä! Älä vedä minua. Anna minun hengittää vähäisen. Hyvästi Sasha.\nHyvästi --\". Seurasi kiroiluja, joita ei voi tässä painattaa.\n\nAstuttuani lähemmäksi akkunaa saatoin nähdä Kapitolinan. Hän nojasi\nkäsillään katukäytävän syrjään ja taivutti itsensä alaspäin niin syvään\nkuin jaksoi voidakseen nähdä leipomon sisälle, ja hänen hajallaan oleva\ntukkansa riippui sikin sokin olkapäillä ja pään ympärillä. Valkea huivi\noli valunut alas toiselle puolelle ja puseron etupuoli oli rikki\nrevitty. Hän oli kauheasti juovuksissa, horjui sinne tänne, --\nnikottelihe, kiroili ja vinkui hysteerisesti. Koko hänen ruumiinsa\nvapisi ja kyyneleitä vuoti runsaasti hänen kovasti punottavia\nkasvojansa pitkin.\n\nPitkä miehenroikale seisoi hänen yläpuolellansa hänen ylitseen\nnojautuneena pitäen toisella kädellänsä kiinni häntä olkapäästä ja\ntoisella talon seinästä sekä karjuen koko ajan: \"Mennään poo-ois!\"\n\n\"Sasha! Sinä olet turmellut minun elämäni, muista se! Ole ikuisesti\nkirottu, senkin punanaamainen piru. Suokoon Jumala, ett'et tunnin\nvertaakaan enää saisi nähdä päivän valoa. Minä toivoin niin hartaasti\nsaada parantaa elämääni... ja sinä vaan nauroit minulle, senkin\npaholainen. No, hyvä on! Tilinpäiväkin vielä kerran koittaa... Ahaa!\nSinä piilottaudut! Sinä häpeät, kelvoton. Sasha... kyyhkyläiseni!\"\n\n\"En minä piilottaudu\", sanoi synkkänä Konovalov astuen akkunan luo.\n\"Minä en mene piiloon... ja turhanpäiten sinä.... Hyväähän minä sinulle\ntarkoitin; hyvin käy -- ajattelin, ja sinä aloit vaatia aivan\nmahdottomuuksia.\"\n\n\"Sasha! Tapa minut!\"\n\n\"Minkä takia sinä joit itsesi juovuksiin, voitko sinä tietää\nedeltäkäsin, mitä minä olisin päättänyt... huomenna ehkä.\"\n\n\"Sasha, Sasha! Hukuta minut!\"\n\n\"Rii-iittää! Mennään po-i-is!\"\n\n\"Senkin heittiö! Tekeytyy vielä hyväksi ihmiseksi.\"\n\n\"Mitä melua siellä on, häh! Ketä te olette?\" Yövahdin vihellys\nsekaantui tähän sananvaihtoon, tukahutti sen ja hävisi.\n\n\"Minkä takia minä sinua hittolaista uskoin!\"... nyyhkytti tyttö akkunan\nääressä.\n\nSen jälkeen hänen jalkansa äkkiä värähtivät, kohosivat nopeasti ylös ja\nhävisivät pimeyteen. Kuului tukahutettua ääntä ja jalkojen töminää.\n\n\"Minä en tahdo mennä poliisikamariin! Sasha!\", voihki tyttö\ntuskallisesti.\n\nJalkojen töminä katukäytävällä kävi yhä kovemmaksi; kuului uusi\nvihellys, nyyhkytyksiä, melua...\n\n\"Sa-a-asha! Rakka-a-ani!...\"\n\nSaattoi kuulla, että jotakin armottomasti kuristettiin siellä\nulkopuolella. Melu eteni, heikkeni heikkenemistään ja hävisi lopuksi\nkuin ilkeä uni...\n\nAlakuloisina ja masentuneina tästä tapahtumasta, jonka kulku oli niin\nnopea, Konovalov ja minä katselimme pimeälle kadulle ja saatoimme töin\ntuskin toipua kaikesta siitä itkusta, ulvonnasta, sadattelusta ja\nhätähuudosta, joka oli tunkeutunut korvistamme sisään. Minä kuulin yhä\nkatkonaisia ääniä, ja minun oli vaikeata uskoa, että kaikki tämä oli\nollut totta. Kauhistuttavan nopeasti oli tämä pieni, mutta painostava\nmurhenäytelmä kulkenut silmiemme ohitse.\n\n\"Nyt on kaikki lopussa\", sanoi harvinaisen lempeästi Konovalov,\nluotuaan vielä kerran silmäyksen äänettömään ja ankaran synkkään,\npilkkopimeään yöhön.\n\n\"Ah kuinka kovasti hän minua...!\" jatkoi hän katkerana hetken kuluttua\nasettuen tavalliseen asentoonsa lavitsalle. \"He veivät hänen\npoliisiasemalle... juopuneena... jonkun heittiön seurassa. Kuinka\nnopeasti hän oli tehnyt päätöksensä.\" Hän huokasi syvään, kiipesi alas\nlavitsalta, istuutui säkille, nojasi päätänsä käsiänsä vastaan\nhuojuttaen sitä edestakaisin ja sanoi hiljaisella äänellä minulle:\n\n\"Kerro sinä minulle, Maksim, miten tuo kaikki tapahtui? Minä tarkoitan,\nselitä, mikä minun osuuteni on ollut kaikessa tässä?\"\n\nMinä kerroin. Sanoin hänelle, että ennen kun ryhtyy jotakin tekemään,\npitää ymmärtää ja tietää mitä tekee ja pitää ottaa myöskin seuraukset\nhuomioon. Hän ei ollut ymmärtänyt mitään, ei ajatellut seurauksia -- ja\nsen vuoksi oli hän syypää kaikkeen. Minä olin vihoissani hänelle:\nKapitolinan huudot ja voihkina, juopuneen miehen \"mennään pois\" ja koko\ntämän tapahtuman inhottava melu kaikui yhä korvissani ja minä en\nliikoja säästänyt ystävääni.\n\nHän kuunteli minua pää kallellaan, mutta kun minä lopetin, kohotti hän\nsen ylös ja minä saatoin huomata hänen kasvoillaan kauhua ja\nhämmästystä.\n\n\"Siinä sitä ollaan!\" huudahti hän. \"Mainiota! No, entäs nyt! Häh? Mitä\nminun pitää tehdä hänen hyväksensä. Pitääkö minun mennä naimisiin hänen\nkanssansa?\"\n\nHänen sanojensa äänenpainossa oli niin paljon puhtaasti lapsellista\nvilpittömyyttä ja syyllisyyden tunnetta tyttöä kohtaan sekä niin paljon\navutonta ymmärtämättömyyttä, että minun kävi aivan sääliksi toveriani,\nja minä aloin miettiä, että olin ehkä liian ankarasti häntä tuominnut.\n\n\"Ja minkä takia minä hänet otin pois siitä talosta\", sanoi katuvaisella\näänellä Konovalov. \"Voi tosiaankin! kuinka hän minua vihaa. Tiedätkö\nmitä? Minä menen sinne poliisilaitokseen, ja koetan järjestää... Saan\nnähdä hänet... ja sen jälkeen... Sanon hänelle... niin, jotakin minun\npitää sanoa hänelle. Menenkö?\"\n\nMinä huomasin, että siitä kohtauksesta ei lähtisi suurtakaan hyötyä,\nmitä hän sanoo hänelle? sitä paitsi on nainen juovuksissa ja varmaankin\nnukkuu jo.\n\nMutta Konovalov varmistui yhä enemmän ajatuksistaan.\n\n\"Lähden, odota vähän. Joka tapauksessa minä tahdon hänen parastansa...\nsano mitä sanot. Siellä on hän aivan vierasten ihmisten joukossa. Kyllä\nminä menen. Ole sinä täällä sen aikaa. Kyllä minä pian käyn.\"\n\nHän otti hattunsa ja vetämättä edes saappaita jalkaansa kiiruhti\nnopeasti ulos huoneesta.\n\nMinä lopetin työn ja rupesin nukkumaan. Aamupuolella yötä\nkatsahdettuani siihen paikkaan, jossa Konovalov tavallisesti nukkui\nhuomasin sen olevan vielä tyhjän.\n\nVasta iltapuolella päivää hän tuli -- synkkänä ja velttona, syvät rypyt\notsassa sekä samentunein silmin. Katsomatta minuun, astui hän\ntaikinapyttyjen ääreen, katseli kuinka paljon olin saanut aikaan ja\nasettui vaieten makaamaan lattialle.\n\n\"No kuinka kävi, näitkö sinä hänet?\", kysyin minä.\n\n\"Sitä vartenhan sinne meninkin.\"\n\n\"No ja kuinka kävi?\"\n\n\"Ei mitenkään.\"\n\nNäkyi selvästi, että hän ei halunnut puhella. Otaksuin, että hän ei\nkauvan tulisi olemaan sellaisessa mielentilassa, enkä ruvennut sen\nvuoksi vaivaamaan häntä kysymyksilläni. Ja koko sen päivän oli hän\nvaiti, lausuen ainoastaan silloin tällöin välttämättömyyden pakosta\njonkun katkonaisen työtä koskevan lauseen minulle. Enimmäkseen kulki\nhän edestakaisin leipomon lattialla synkkänä ja samanlaisin samein\nsilmin kuin ennenkin. Jotakin näkyi sammuvan hänessä, hän teki työtänsä\nhitaasti ja veltosti aivan kuin ajatustensa kiinnipitämänä. Yöllä kun\nolimme jo panneet uuniin viimeiset leivät ja valvoimme peläten niiden\nsaavan liian kauvan paistua, sanoi hän minulle:\n\n\"No, lueppas vähän Stenjkasta.\"\n\nKun kuvaus kidutuksesta ja mestauksesta herkytti enimmän hänen\nmieltänsä, aloin minä lukea hänelle juuri sitä paikkaa. Hän kuunteli\nmaaten selällään lattialla ja tuijottaen silmiään värähyttämättä\nmustaan kattoon.\n\n\"Stenjka kuoli... Sellaisen ihmisen he saattoivat tappaa\", alkoi\nKonovalov hitaasti puhua. \"Kuitenkin siihen aikaan kannatti elää.\nVapaana! Silloin oli tilaa... saattoi hengittää. Mutta nyt vallitsee\nkaikkialla hiljaisuus, rauhallisuus... järjestys... Ja jos oikein\ntarkastaa, niin on liian rauhalliseksi tullut elämä. Kirjoja, kouluja.\nJa kuitenkin elää ihminen turvattomana, eikä kukaan häntä ohjaa. Syntiä\nhäntä on kielletty tekemästä, mutta mahdotonta on elää aivan\nsynnittömänä. Sen takia on kaduilla järjestys, mutta sydämessä --\nsekamelska. Eikä toinen ihminen ymmärrä toista ihmistä.\"\n\n\"Sasha! Mitenkä sinun kävi Kapitolinan kanssa?\" kysyin minä.\n\n\"Mitä?\" sanoi hän. \"Kapkan kanssa. Lopussa... sillä hyvä.\" Ja hän\nviittasi päättäväisesti kädellään.\n\n\"Lopetit siis?\"\n\n\"Minäkö? Ei... hän itse lopetti.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Hyvin yksinkertaisesti. Piti kiinni entisistä vaatimuksistaan\ntahtomatta ollenkaan kuulla mistään muusta. Kaikki on kuten ennen. Sen\nverran vaan, että hän ei ennen juonut, mutta nyt alkoi juoda... Ota\nulos leivät, minä käyn nukkumaan.\"\n\nHiljaisuus valtasi leipomon. Lamppu savusi, uuninluukku narisi silloin\ntällöin ja valmiiden leipien kuori rosahti haljetessaan. Kadulla\nvastapäätä akkunaamme yövahdit puhelivat keskenään. Vielä jokin\neriskummallinen ääni aika ajoittain tuli kuuluviin kadulta, se oli\naivan kuin jossakin olisi puodin kyltti narissut tahi ihminen ähkinyt.\n\nMinä otin leivät ulos uunista ja paneuduin levolle, mutta en saanut\nunta ja kuunnellen yöstä lähteviä ääniä lojuin puoliavoimin silmin.\nÄkkiä näen, miten Konovalov äänettömästi kohoaa ylös lattialta, menee\nhyllyn luo, ottaa sieltä Kostomarovin kirjan, aukaisee sen ja kohottaa\nsilmiensä eteen. Saatoin selvästi erottaa hänen miettiväiset kasvonsa\nja minä seurasin hänen liikkeitänsä, näin kuinka hän kuljetti sormiansa\npitkin rivejä, pudisti päätänsä, käänsi uuden lehden ja katselee\nuudestaan tarkkaavaisena sitä, mutta sitten kääntää silmänsä minuun.\nHänen miettiväisillä, paisuneilla kasvoillansa oli kummallisen\njännittynyt ja kysyväinen, minulle aivan outo ilme, joka kauvan pysyi\nminuun suunnattuna. En voinut pidättää uteliaisuuttani, vaan kysyin\nhäneltä, mitä hän hommaa?\n\n\"Ah, minä luulin sinun nukkuvan\", sanoi hän hämillään ja astui sitten\nluokseni kirja kädessä, istuutui viereeni ja alkoi epäröiden puhua:\n\"Minä näet tahdon kysyä sinulta, onko sellaista kirjaa, jossa sanotaan,\nmiten pitää elää? Sellaista, josta saisi nähdä, mitkä teot ovat\nvahingollisia ja mitkä itsessään vaarattomia. Minä, kuten tiedät, aina\nsekaannun teoissani... Se mikä minusta alussa näyttää hyvältä...\npäättyykin lopuksi huonosti. Niin kuin esimerkiksi Kapkan kanssa.\" Hän\nhengitti välillä ja jatkoi rukoilevalla äänellä: \"Niin, etsi, ole hyvä,\nminulle sellainen erilaisia tekoja käsittelevä kirja ja lue se\nminulle.\"\n\nSeurasi hetken äänettömyys.\n\n\"Maksim!\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Kuinka kovasti Kapitolina haukkui minua.\"\n\n\"No, sehän on jo lopussa... Riittää jo sinulle...\"\n\n\"Tietysti, ei nyt enää mitään hätää ole... Mutta miten se on, sano\nminulle, onko hän oikeassa?\"\n\nSe oli hyvin kiusallinen kysymys. Mutta ajateltuani hetkisen vastasin\nmyöntävästi.\n\n\"Sillä tavoin minäkin otaksun... Hän on oikeassa... niin\", lausui\nKonovalov, huokasi syvään ja vaikeni.\n\nHän vetelehti kauvan lattialle levitetyllä niinimatolla saamatta unta,\nnousi ylös pari kertaa, poltti tupakkaa, istuutui akkunan ääreen ja\npaneutui uudelleen levolle.\n\nMinä nukahdin ja kun heräsin, ei hän enää ollut leipomossa; hän tuli\nnäkyviin vasta illalla. Hän oli aivan tomun peitossa ja hänen synkässä\nkatseessaan oli jotakin liikahtamatonta, kivettynyttä. Hän heitti\nhattunsa hyllylle, huokasi ja istahti viereeni.\n\n\"Missä sinä olet ollut?\"\n\n\"Kävin Kapkaa katsomassa.\"\n\n\"No, entäs sitten?\"\n\n\"Kaikki on lopussa, veliseni. Olenhan jo kerran sanonut sen sinulle.\"\n\n\"Sellaista väkeä ei nähtävästi saa sinne eikä tänne\", koetin minä saada\nhänen ajatuksiaan suuntautumaan toisaalle ja aloin puhua tottumuksen\nsuuresta voimasta y.m.s., joka sopi tällaiseen tapaukseen. Konovalov\noli itsepäisesti vaiti katsellen lattiaan.\n\n\"Ei, mitä sinä puhu-ut! Ei siitä ole kysymys! Minä olen\nyksinkertaisesti sanoen ruttotautinen ihminen. Minun kaltaisen ihmisen\nei pitäisi elää maailmassa. Minusta lähtee vaan onnetonta myrkyllistä\nhenkeä. Heti kun tulen jonkun ihmisen läheisyyteen, tarttuu se häneen.\nJokaiselle saatan minä tuottaa vaan tuskaa. Jos oikein ajattelee, niin\nvoi kysyä, kenelle minä olen elämässäni tuottanut mielihyvää? En\nkenellekään. Ja kuitenkin olen ollut niin monen ihmisen kanssa\ntekemisissä. Märkänevä ihminen minä olen.\"\n\n\"Lörpötystä.\"\n\n\"Ei, tarkoitan totta\"... sanoi hän nyökäyttäen vakuuttavasti päätänsä.\n\nMinä koetin kaikin voimin kitkeä pois hänestä tällaiset vaaralliset\najatukset. Mutta kaikesta, mitä hänelle sanoin, löysi hän vaan\nvahvistusta sille mielipiteelleen, että hän ei ole kelvollinen elämään.\n\nHän alkoi muutenkin nopeasti ja pelottavalla tavalla muuttua aina siitä\nhetkestä alkaen, kun hän näki Kapitolan. Hän kävi miettiväiseksi,\nmenetti kaiken mielenkiintonsa kirjoihin, ei tehnyt enää työtä\nentisellä innolla, tuli yhä vaiteliaammaksi ja umpimielisemmäksi.\n\nTyöstä vapaana ollessa hän lojui lattialla ja katseli lakkaamatta\nkattoon. Hänen kasvonsa olivat entistä kalpeammat ja pöhöttyneet ja\nhänen silmänsä olivat kadottaneet entisen lapsellisen kirkkaan\nloisteensa.\n\n\"Sasha, mikä sinua vaivaa\", kysyin häneltä.\n\n\"Ryyppytuuli alkaa tulla\", vastasi hän aivan yksinkertaisesti. \"Kohta\nminä ratkean... s.o. alan latkia viinaa, poltto sisässäni on jo\nalkanut... Minun aikani on taasen tullut... jos tuota Kapkan juttua ei\nolisi tapahtunut, niin minä olisin vielä ehkä kestänyt jonkun aikaa.\nMutta siitä jutusta ei enää pääse... Kuinka minulle saattoikaan\nsellaista tapahtua. Minä tahdoin tehdä ihmiselle hyvää -- ja äkkiä --\npelkkää mielettömyyttä! Totta tosiaan, veli hyvä, elämässä tarvitaan\nkovasti järjestystä teoissa. Ja eikö tosiaankin voitaisi ajatella\nsellaista lakia, joka pakottaisi kaikki ihmiset tekemään samalla\ntavoin, aivan kuin yksi ihminen, pakottaisi ymmärtämään toinen\ntoisiansa? Sillä aivan mahdoton on elää tällä tavoin, erillään toinen\ntoisistaan! Eivätkö viisaat ihmiset todellakaan ymmärrä sitä, että\nensinnä on välttämätöntä saada järjestys aikaan maailmassa, ihmiset on\nsaatettava valkeuteen? Ah -- te viisaat!\"\n\nOllen aivan näiden maailmanjärjestystä koskevien ajatuksiensa vallassa\nei hän halunnut kuunnella minun puheitani. Minä huomasin myöskin, että\nhän alkoi vähitellen vieroa minua. Kerran kuultuaan sadannen kerran\nminun maailman uudestaanmuodostamissuunnitelmani hän hieman suuttui\nminuun ja sanoi: \"Lakkaa jo! Kyllähän sinä osaat.... Olen jo tarpeeksi\nkuullut sinun puheitasi. Eihän tässä ole kysymys elämästä, vaan\nihmisestä. Ymmärrätkö, että ennen kaikkea muuta on kysymys ihmisestä?\nNiin, ja muusta ei olekaan kysymys. Sinun puheesi mukaan tulisi ihminen\nyhä edelleen pysymään sellaisena kuin hän on nyt, senkin jälkeen kun\nkaikki muu on muutettu ja järjestetty. Mitähän siitäkin on hyötyä...\nEn, ensiksi pitää ihminen muuttaa alusta loppuun saakka, hänelle pitää\nnäyttää tie oikeaan elämään. Pitää laittaa niin, että hänen elämänsä\nkäy valoisaksi ja vapaaksi -- kas sitä kaikkea on sinun puuhattava\nihmisen hyväksi. Opeta häntä kulkemaan omaa tietänsä...\"\n\nMinä vastustin häntä, mutta hän tuli vaan katkeraksi ja huudahti\nikävystyneenä: \"Ah, anna minun olla rauhassa!\"\n\nKerran hän jostakin syystä meni ulos illalla eikä tullut takaisin\ntyöhön yöllä eikä seuraavana päivänäkään. Hänen asemastansa ilmestyi\nisäntä leipomoon huolestuneen näköisenä ja ilmoitti:\n\n\"Sashamme on tullut villiksi. Hän istuu 'Tupalassa'. Täytyy hakea uusi\nleipoja.\"\n\n\"Ehkä hän tulee takaisin.\"\n\n\"Silloin saat odottaa kauvan... Kyllä minä hänet tunnen.\"\n\nMinä menin \"Tupalaan\". -- Kapakkaan, joka oli hyvin viekkaasti\njärjestetty erääseen kivijalkaan. Sen erikoisena tunnusmerkkinä oli,\nettä siellä ei ollut akkunoita, Vaan valoa tuli sinne katossa olevasta\naukosta. Siellä sisällä oli aina vaan tupakan ja viinan tuoksua, ja se\noli melkein aina täynnä epämääräistä, vakinaista tointa vailla olevaa\nväkeä. Pitkät päivät nämä ihmiset vetelehtivät kapakassa ja sen\nympäristössä etsien ryyppyretkelle antautuneita käsityöiäisiä\nauttaakseen heitä toverillisesti juomaan viimeisen paitansakin\npäältänsä.\n\nKonovalov istui suuren pöydän ääressä keskellä kapakkaa kuuden häntä\nkunnioituksella muka kuuntelevan, omituisiin rääsyisiin pukuihin puetun\nnaamaltaan Hoffmanin satujen sankareja muistuttavan herrasmiehen\nympäröimänä.\n\nHe joivat olutta ja viinaa sekaisin haukaten välipalaksi jotakin, joka\nmuistutti kuivia savipaloja.\n\n\"Juo-kaa, veljet juokaa niin paljon kuin kukin jaksaa! Minulla on sekä\nrahoja että vaatteita. Ainakin kolmeksi päiväksi riittää, kaikki\njuon... kaikki. Työtä en tahdo enää tehdä, enkä täällä tahdo enää\nkauvemmin viipyä.\"\n\n\"Inhottava kaupunki tämä onkin\", sanoi joku, joka suuresti muistutti\nJohn Falstaffia.\n\n\"Työtä\", sanoi eräs toinen luoden kysyvän katseensa kattoon sekä kysyen\nvielä: \"Työtä vartenko ihminen syntyy maailmaan?\"\n\nJa nyt alkoivat kaikki yht'aikaa puhua ja todistaa Konovaloville, että\nhänellä oli täysi oikeus, melkeinpä velvollisuus juoda kaikki -- ja\ntietysti heidän seurassansa.\n\n\"Kas, Maksim! Pim-pam-pim!\" tervehti Konovalov nähdessään minun astuvan\nsisälle. \"No, kirjanoppinut ja farisealainen -- kulahuta kulkkuusi! Nyt\nolen viimeinkin jo vierähtänyt radaltani! Se on sanottu ja sillä hyvä!\nNyt tahdon juoda kaikki -- hiuksiin asti. Ja kun hiukset vaan ovat enää\njälellä, niin silloin lopetan. Tuletko mukaan -- vai mitä?\"\n\nHän ei ollut vielä humalassa, mutta hänen siniset silmänsä loistivat\nkamalasti epätoivoisesta kiihtymyksestä ja hänen partansa, joka\nsilkkisen viuhkan tavoin laskeusi hänen rinnallensa, tutisi alaleuvan\nhermostuneen värähtämisen johdosta, paidan kaulus oli avoinna,\nvalkealla otsalla kimmelsi hikipisaroita ja käsi, jolla hän ojensi\nminulle lasillisen olutta, vapisi.\n\n\"Heitä juominen, Sasha, ja mennään pois täältä\", sanoin minä laskien\nkäteni hänen olkapäällensä.\n\n\"Heitäkö?\" sanoi hän nauraen. \"Jospa olisit kymmenen vuotta aikaisemmin\ntullut sen sanomaan minulle... niin ehkä olisin heittänytkin. Mutta nyt\non parasta, että en heitä. Mitäpä minä voisin muutakaan tehdä? Mitä?\nTunnenhan kaikkea, jokaisen elämän liikkeen tunnen sisässäni, mutta\nkäsittää en voi -- en mitään ymmärrä enkä tiedä elämäni tietä. Minä\nvaan tunnen -- ja juon, sillä muuta en osaa tehdä... Parempi on, että\nsinäkin juot minun kanssani!\"\n\nHänen seurapiirinsä katseli minua ilmeisellä tyytymättömyydellä,\nkaksitoista silmää mittaili uhkaavasti minun olemustani.\n\nOnnettomat pelkäsivät, että minä ryöstän pois heiltä Konovalovin,\nhävitän heiltä pidot, joita he ehkä koko pitkän viikon ajan olivat\nodottaneet.\n\n\"Ystävät! Tämä on minun toverini, korkeasti oppinut mies, piru vieköön!\nMaksim, voisitko täällä lukea Stenjkasta? Ah, hyvät veljet, jos\ntietäisitte, millaisia kirjoja maailmassa on! Pilasta! Muistatko\nMaksim, mitä? Ystävät, eivät ne ole enää kirjoja, vaan verta ja\nkyyneliä! No mutta -- Pila, sehän olen minä itse? Kuuletko Maksim! Ja\nGysoika -- olen minä. Vannon sen kautta Jumalan! Kas kun se vihdoinkin\nminulle selvisi!\"\n\nHän katseli silmät selällään pelästyneen näköisenä minua ja hänen\nalahuulensa vapisi kovasti. Hänen seuralaisensa tekivät happamin mielin\nsijaa minulle pöydän ääressä. Minä istuuduin Konovalovin viereen juuri\nsamalla hetkellä, kun hän kulahutti kulkkuunsa puoleksi viinalla\ntäytetyn olutlasin.\n\nHän tahtoi nähtävästi tällä sekotuksella mahdollisimman pian päihdyttää\nitsensä. Kun hän oli lasinsa tyhjentänyt, otti hän lautaselta kappaleen\nsitä ainetta, joka muistutti savea, mutta itse asiassa oli hillottua\nlihaa, hän katseli sitä ja heitti sen olkansa ylitse kapakan seinään.\n\nHänen seurapiirinsä vongahti puoliääneen aivan kuin nälkäinen\nkoirajoukkue, jolle heitetään luu.\n\n\"Hukkaan joutunut ihminen minä olen... Miksi pitikään isän ja äidin\nminut laittaa maailmaan? En ollenkaan ymmärrä. Ah kuinka minua\nahdistaa! Hyvästi, Maksim, jos et halua juoda kanssani. Leipomoon minä\nen tule. Minulla on vielä saatavaa isännältä -- mene perimään ja tuo\nminulle, minä juon ne. Ei! Pidä ne ja osta kirjoja itsellesi...\nTahdotko? Et tahdo? Ei ole tarvis?... Ota vaan? Sika sinä olet, jos\nsillä tavoin... Mene tiehesi luotani. Me-e-ne!\"\n\nHän oli juovuksissa ja hänen silmänsä loistivat eläimellisesti.\n\nHänen seuralaisensa näkyivät olevan valmiita käymään takkini kaulukseen\nkiinni, mutta sitä minä en jäänyt odottamaan, vaan läksin pois.\n\nNoin kolmen tunnin kuluttua pistäydyin uudestaan \"Tupalaan\".\nKonovalovin seurue oli lisääntynyt vielä kahdella hengellä, kaikki\nolivat humalassa, Konovalov kuitenkin vähemmän kuin toiset. Hän lauloi\nnojaten kyynärpäillään pöytään ja katsellen taivasta katonaukon\nlävitse. Juoppolallit hänen ympärillänsä kuuntelivat häntä erilaisissa\nasennoissa ja muutamia heistä yökötti. Konovalov lauloi pehmeällä\nbarytoni-äänellä, joka -- kuten kaikilla laulavilla käsityöläisillä --\nkorkeammalla muuttui ihmeellisen kauniiksi falsetiksi. Pään\nlevätessä raskaana käsien varassa lauloi hän tunteellisesti vanhoja\nsurunvoittoisia kansanlauluja. Hänen vaaleat kasvonsa vapisivat\nsisäisestä liikutuksesta, silmät olivat puoliavoimet ja kaula eteenpäin\nkurotettu; ääni värisi, nyyhkytti, ähkyi... kyyneleet kihosivat silmiin\ntätä kelpo ihmistä katsellessa ja hänen lauluksi purkautuvaa syvää\ntuskaa kuunnellessa.\n\nTuntui aivan kuin elävänä haudattu olisi viettänyt surullista juhlaa\nhautaholvissaan laulaen surunvoittoista hautalauluansa siniselle\ntaivaalle. Mitä syvin, toivottomin suru, epätoivo ja piinallinen\nmielenraskaus kaikui onnettoman ystäväni laulusta.\n\n\"Onko Maksim täällä? Tahdotko olla minun sanansaattajani? Ystäväiseni,\nmene!\" -- sanoi hän katkaisten laulunsa ja ojentaen kätensä minulle.\n\"Minä, veliseni, olen aivon valmis. Olen koonnut ympärilleni koko\njoukon rohkeita sotureja -- kas tuolla he ovat -- lisää tulee.\nLöydämme! Se on helppo a-asia! Kutsumme Pilan ja Gysoikan... Syötämme\nheille joka päivä puuroa ja vasikanlihaa... eikö niin? Lähdetkö? Otat\nkirjat mukaan... luet Stenjkasta ja niistä toisista. Ystävä! Ah kuinka\nminua ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa!\"\n\nHän löi nyrkillään kaikin voimin pöytään. Lasit ja pullot kilisivät ja\nseurapiiri täytti, havaittuaan, hetipaikalla koko kapakan rähinällään.\n\n\"Juokaa, pojat!\" huusi Konovalov. \"Juokaa... keventäkää mieltänne...\nsylkekää kaikelle...!\"\n\nMinä menin ulos huoneesta ja pysähdyin kadulle oven eteen, kuuntelin,\nkuinka Konovalov paasasi kangertavalla kielellä, ja kun hän alkoi\nuudestaan laulaa, palasin takaisin leipomoon. Mutta kauvan vielä kaikui\nkorvissani yön hiljaisuudessa ystäväni surunvoittoinen laulu.\n\nKahden päivän perästä Konovalov hävisi kaupungista.\n\nVielä kerran olin tapaava hänet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäytyy olla syntynyt sivistyneessä yhteiskunnassa voidakseen omata\ntarpeeksi kärsivällisyyttä viettää koko elämänsä sen keskuudessa\nhaluamatta kertaakaan päästä sen monien painostavien siteiden ja\ntapojen pyhittämien pienien myrkyllisten valheitten piirin\nulkopuolelle, vapaaksi sairaloisesta itserakkaudesta, aatteellisesta\nlahkolaisuudesta ja kaikenkarvaisesta epärehellisyydestä -- sanalla\nsanoen kaikesta tunnetta jäähdyttävästä ja järkeä turmelevasta\nturhamaisuudesta. Minä synnyin ja kasvoin tällaisen yhteiskunnan\nulkopuolella ja tästä minulle mieluisesta syystä en voi ottaa liiaksi\nsuuria annoksia sen kulttuuria, ilman että minussa jonkun ajan kuluttua\nei syntyisi huutava tarve astua sen puitteista ulos virkistääkseni\nitseäni jonkun verran sen ylenmääräisestä valheellisuudesta ja\nsairaloisesta hienostuneisuudesta.\n\nElämä maakylissä on melkein yhtä sietämättömän ahdistavaa ja\nsynkkää kuin elämä sivistyneiden parissa. Kaikkein parasta on mennä\nkaupunkien syrjäkaduille. Siellä on tosin kaikki likaista, mutta\nkuitenkin yksinkertaista ja vilpitöntä. Tahi on ehkä vieläkin parempi\nmennä kävelemään pitkin kotimaan peltoja ja teitä, joka onkin\nsangen miellyttävää, virkistää kovasti eikä vaadi mitään muita\nmatkavalmistuksia kuin hyvät ja kestävät jalat.\n\nViisi vuotta takaperin olin juuri tämänkaltaisella kävelyretkellä, ja\nsamoiltuani pitkin pyhää Venäjää ilman erikoista matkasuunnitelmaa\nsaavuin lopuksi Feodosiaan. Täällä oli juuri alettu rakentaa suurta\nsatamaa ja toivoen saavani ansaita jonkun verran rahaa matkan\njatkamiseksi menin sille kohdalle merenrantaa, jossa työt olivat\ntäydessä käynnissä.\n\nHaluten kuitenkin nähdä ensiksi työntekoa sekä kaupungin näköalaa\nkiipesin lähellä olevalle vuorelle ja istuin siellä katsellen\nääretöntä, mahtavaa merta jalkojeni juurella ja kääpiömäisiä ihmisiä,\njotka valmistivat sille kahleita.\n\nSilmieni edessä oli laaja kuva ihmistyöstä -- lahden poukamaa ympäröivä\nranta oli aivan kokonaan pantu mullin mallin, kaikkialla oli kuoppia,\nkivi- ja puuröykköjä, työntökärryjä, hirsiä, rautakiskoja, junttia ja\nvielä jonkinlaisia muita hirsilaitteita ja kaiken tämän seassa ahersi\njoka suunnalla sankkoja ihmisparvia. He räjähyttivät vuorta\ndynamiitilla, lohkoivat kiviä rautataltoilla, puhdistivat maaperää\nrautatierataa varten. Suunnattomiin säiliöihin he valoivat sementtiä,\nmuodostaen niistä melkein kuutiosylen suuruisia kiviä ja upottaen\nniitä mereen sillä tavoin tehden sulkuja sen leppymättömille\njättiläisaalloille. He näyttivät matomaisen pieniltä tumman ruskeata\nvuorta vastaan, jonka heidän kätensä olivat laittaneet muodottomaksi ja\nmatojen tavoin myllersivät he kiviröykkiöiden ja puupalasien seassa\nkivitomun peittäminä etelän päivän kolmenkymmenen asteen helteessä.\nSekasorto heidän ympärillänsä ja paljas aukea taivas heidän päänsä\npäällä aiheuttivat, että saattoi luulla heidän hyörintänsä\ntarkoituksena olevan päästä kaivautumaan vuoren uumeniin paahdetta ja\nympäröivää synkän hävityksen kuvaa pakoon.\n\nTukehuttavan ahdistava ilma oli täynnänsä töminää ja hälinää, joka\naiheutui kuokkien iskuista kiviin, työntökärryjen pyörien surkeasta\nvinkunasta ja juntan rautapainojen kumeasta putoamisesta tukeille,\nhirsiä halkovien kirveiden kalskeesta ja mustanharmaiden hyörivien\nihmisolentojen äänekkäistä huudoista.\n\nEräässä paikassa osa näistä viimeksimainituista äänekkäästi hoilaten\nhommaili suuren vuorenlohkareen kimpussa, koettaen saada sitä\nsiirtymään pois paikoiltaan, ja eräässä toisessa paikassa taasen\nhinasivat he raskasta hirttä pystyyn ja huusivat sen luiskahtaessa\nirti: \"pitäkää kii-i-nni!\" Ja halkeamia täynnä oleva vuori toisti:\n\"ii-i-nni!\"\n\nMutkikasta linjaa pitkin, jonka sinne tänne paiskatut laudat\nmuodostivat, liikkui hidas ihmisjono kuljettaen selkäkumarassa kivillä\ntäytettyjä työntökärryjä ja heitä vastaan tuli toinen ihmisjono tyhjine\nkärryineen venyttäen hitaalla kulullaan yhden minuutin lepohetkeä\nkahden minuutin pituiseksi. Erään juntan juurella seisoi taaja ja\nkirjava ihmisparvi, jonka seasta joku venyvän surunvoittoisella äänellä\nveteli junttalaulua.\n\nVoimakkaasti ponnisteli miesjoukko nuoria vetäessään ja rautapaino\nlennettyään ylös pitkin juntan vartta putosi alas kumeasti jysähtäen\nsaaden koko juntan vavahtamaan.\n\nKaikkialla meren ja vuoren välisellä alanteella hääräili harmaita\nihmisiä, jotka täyttivät ilman huudoilla, tomulla ja ihmishien\ntukahduttavalla hajulla. Päällysmiehet kuljeskelivat heidän keskellänsä\nvalkeat mekot yllä, joiden metalliset napit kiilsivät päivän paisteessa\naivan kuin jonkun ihmisen keltaiset, kylmät silmät.\n\nMajesteetillisen levollisena levisi meri sumuisen näköpiirin toiselle\npuolelle kirkkaiden laineiden hiljaan loiskuessa meluavaa rantaa\nvastaan. Auringonvalossa loistaen näytti se hymyilevän Gulliverin\nhyväntahtoista hymyilyä ajatellessaan, kuinka helposti se voisi yhdellä\nainoalla liikkeellä hävittää kaikki nuo tuhannet lilliputit ja heidän\nlaitoksensa.\n\nHäikäisten silmiä loisteellaan makasi meri siinä suurena, mahtavana ja\nhyvänä ja sen voimakas hengähdys lehahti rannalle virvoittaen uupuneita\nihmisiä, joiden työn tarkoituksena oli telkien laittaminen sen\nvapaille, nyt niin jyrkästi ja äänekkäästi muodotonta rantaa\nhyväileville aalloille. Meri näytti ikäänkuin säälivän heitä -- ne\nmonet vuosisadat, jotka se oli jo elänyt, olivat opettaneet sen\nymmärtämään, että näillä rakentajilla ei ollut mitään pahoja\ntarkoituksia hänen suhteensa; jo kauvan on se tietänyt, että nämät ovat\nvaan orjia, joiden tehtävänä on taistella luonnon voimia vastaan,\ntaistelu, joka on päättyvä lopuksi luonnonvoimien kostolla. Yhäti he\nvaan rakentelevat, tekevät ikuisesti työtä ja heidän hikensä ja verensä\nmuodostuu heidän maanpäällisten varustustensa sementiksi; mutta mitään\nhyvää ei heille kaikesta tästä lähde, he luovuttavat vaan voimansa\nikuiselle varustautumisen pyrkimykselle -- pyrkimykselle, joka on\naikaansaanut ihmeitä maan päällä hankkimatta kuitenkaan ihmiselle lisää\nverta ja vielä vähemmän leipää. He ovat myöskin luonnon voimia -- nuo\nihmiset --, ja sen vuoksi juuri meri ei ole heille äksy, vaan katselee\nhellästi heidän työtänsä, josta heillä ei ole mitään hyötyä. Nämä\npienet harmaat matoset, jotka niin kovasti ovat jäytäneet vuorta --\novat aivan samaa maata kuin sen pisarat, jotka ensimäisinä ovat\nkulkeneet pitkin luoksepääsemättömiä, kylmiä rantakallioita meren\nikuisen alueen laajentamispyrkimyksen pakotuksesta ja nämä ovat myös\nensimäisinä murskautuneet sen seinämiä vastaan. Myöskin suuremmissa\njoukoissa ovat nämä pisarat sukua ihmisille, ja ne ovat silloin aivan\nkuin meri yhtä voimakkaita ja yhtä taipuvaisia saamaan aikaan\nhävitystä, heti kun vaan myrskyn hengähdyskään niitä koskettaa. Merelle\novat myöskin jo vanhuudestaan tutut orjat, jotka rakensivat pyramiideja\nerämaahan ja Xerxeen, tuon naurettavan ihmisen orjat, joka luuli\nvoivansa rangaista merta kolmella sadalla iskulla sen vuoksi, että se\noli rikkonut sen leikkikalumaiset sillat. Orjat pysyvät aina\nsamallaisina, he aina pitävät itseänsä syyllisinä, heitä aina ruokitaan\nhuonosti ja ikuisesti ovat he tehneet sitä, mikä on suurta ja\nihmeellistä, jumaloiden välistä niitä, jotka ovat pakottaneet heitä\ntyötä tekemään, useimmiten kiroten heitä ja silloin tällöin nousten\nkapinaan näitä hallitsijoitansa vastaan. Ja hymyillen jättiläisen\nlevollista hymyilyä, jättiläisen, joka tuntee voimansa, leuhotteli meri\ntitanimaisella virvoittavalla hengähdyksellään henkisesti vielä sokeata\nmaata, joka sen sijaan, että se pyrkisi sukulaisensa taivaan yhteyteen,\non orjuuntunut ja surkuteltavasti hutiloipi. Hiljalleen rientävät\nlaineet rannalle, joka on täynnänsä kivisiä sulkuja sen ikuiselle\nliikunnalle rakentavia ihmisiä, aallot rientävät ja laulavat\nsoinnukasta, viehkeätä lauluansa menneisyydestä, kaikesta siitä, mitä\nne vuosisatojen kuluessa olivat saaneet nähdä maan rantamilla...\n\nParhaillaan Venäjällä vallitseva nälänhätä oli koonnut tänne edustajia\nkaikista niistä eri piireistä, joita nälänhätä oli kohdannut. Selvästi\nsaattoi erottaa työläisjoukoissa kansallisuuksittain jakaantuneita\nosastoja ja ainoastaan kulkurit, jotka ovat enemmän yleismaailmallisia\nolemukseltaan, pistivät siellä täällä erikseen esille huomattavan\nvapaan ja itsenäisen esiintymisensä, kuluneiden pukujensa,\ntyhjentymättömän mielikuvitusrikkauden ja kuvaavan puhetapansa kautta.\nHe erkanivat joka suhteessa kaikista muista, joissa vielä\nkotiseututunne sekä omaisuus- ja sukulaisuussuhteet olivat\nvaikuttamassa ja jotka ainoastaan hädän pakottamina olivat jättäneet\nentiset kiinteät asuntonsa. Näitä vapaita maankiertäjiä saattoi huomata\nkaikissa ryhmissä, he näkyivät olevan kaikkien -- vaaleiden,\nraskasliikkeisten koillis-Venajän jättiläisten, Vähä-Venäjän\narvokkaasti uneksivien miesten -- kaikkien keskuudessa täysin\nkotiutuneita. Suurin osa heistä oli kuitenkin kokoontunut sille\npaikalle, missä maata paalutettiin, sen vuoksi, että tämä työ oli\nenemmän järkiperäistä ja koko lailla mukavampaa kuin lapiolla ja\ntyöntökärryillä raataminen.\n\nKun minä astuin heidän luoksensa olivat he päästäneet nuorat käsistään\nja seisoivat sekä odottivat päällysmiehen korjatessa jotakin juntan\nväkipyörässä, joka varmaankin oli kuluttanut pilalle nuoran. Hän\nkaiveli siellä ylhäällä puisen tornin huipussa huutaen yhtämittaa:\n\"Vetäkää!\"\n\nNuoraa vedettiin laiskasti.\n\n\"Se-e-is! Vetäkää vielä. Antaa mennä!\" Laulaja, puna-arpinen, parrakas\nmies, jolla oli sotilaallinen ryhti, kohautti olkapäitänsä, vilkutteli\nsilmiänsä syrjään, yskähti ja alkoi vedellä:\n\n\"Ä-ämmä paalua maahan työntää...\"\n\nSeuraava säe, jota lievinkään sensori ei olisi voinut hyväksyä,\nsynnytti yksiäänistä naurunrähäkkää. Se näytti olevan vasta virkaansa\nastuneen uuden laulajan omia nerontuotteita ja toveriensa nauraessa\nväänteli tämä taiteilijamaisesti viiksiänsä ikäänkuin ollen tottunut\naikaansaamaan sellaista menestystä kuulijakunnassansa.\n\n\"Antaa me-ennä!\" karjui raivoisana juntan yläpäästä päällysmies. \"Älkää\nviivytelkö!\"\n\n\"Ole varuillasi, Mikko -- särjet!\", varotti häntä eräs työmiehistä.\n\nÄäni oli minulle tuttu ja minusta tuntui, että olin jo ennenkin nähnyt\ntämän kookkaan, leveäharteisen olennon sekä samat pitkulaiset\nsinisilmäiset kasvot. Eikö se ollut Konovalov? Mutta eihän\nKonovalovilla ollut oikeasta ohimosta nenän juurelle ulettuvaa naarmua,\njoka lävisti tämän miehen otsan, eikä Konovalovin hiukset olleet niin\nkiharat; Konovalovilla oli harvinaisen kaunis parta, mutta tämän miehen\nparta oli ajeltu ja hänellä oli ainoastaan viikset, joiden kärjet\nolivat alastaivutetut kuten vähävenäläisillä... Mutta kuitenkin!...\nHänessä oli jotakin, joka oli minulle hyvin tuttua... Ja minä päätin\njuuri häneltä kysyä, kenen puoleen on käännyttävä, jotta saisi työtä,\nja minä jäin odottamaan, siksi kunnes he saisivat alas sen tukin, jota\nhe juuri olivat alkaneet lyödä maahan.\n\n\"Aa-ah! Aa-ah!\" huokasi voimakkaasti väkijoukko, kyyristyen kokoon ja\nvetäen nuoria sekä nousten äkkiä uudelleen pystyyn ikäänkuin ollen\nvalmis irtautumaan maasta lentääkseen ilmaan. Juntta tointui ja tutisi,\nväkijoukon päiden yläpuolelle kohosivat sen alastomat, päivettyneet ja\nkarvaiset käsivarret, ojentuen suoriksi yhdessä nuorien kanssa, niiden\nlihakset pullistuivat ja lähes parin tonnin painoinen rautakimpale\nalkoi lentää yhä hitaammin ylös ja sen iskut hirren päähän alkoivat\nkajahtaa yhä heikommilta. Tätä työtä katsellessa saattoi ajatella, että\nsiinä oli epäjumalaa palveleva väkijoukko, joka milloin epätoivoisena,\nmilloin haltioituneena kohotteli käsiänsä kohti mykkää jumalaansa sekä\nkumarteli sitä. Hien peittämät, likaiset ja jännittyneet kasvot,\njoiden otsaa peittivät kiinniliimautuneet pörröiset hiustukut,\ntummanpunertavat, olkapäiden ponnistuksesta vavahtelevat kaulat --\nkaikki nämä ruumiit, joita kirjavaväriset, repaleiset paidat ja housut\ntöin tuskin peittivät, täyttivät ilman ympärillä kuumalla höyryllänsä\nja sulautuen yhdeksi ainoaksi raskaaksi lihasjoukkioksi liikkuivat\nkömpelösti kosteassa ilmapiirissä, joka oli täynnä etelän hellettä ja\nsankkaa hien tuoksua.\n\n\"Levätään!\" huusi joku ilkeällä ja särkyneellä äänellä.\n\nKädet heltisivät nuorista, jotka jäivät riippumaan pitkin junttaa ja\ntyömiehet laskeutuivat alas horjuvina, hikeä kuivaten, raskaasti\nhengittäen, selkäänsä suoristellen, olkapäitänsä hieroen ja täyttäen\nilman kolealla nurinallaan, joka muistutti suuren, ärsytetyn eläimen\nkarjuntaa.\n\n\"Maamies!\" sanoin minä kääntyen valitsemani miehen puoleen.\n\nHän kääntyi laiskasti minun puoleeni ja silmäiltyään lyhyesti minua\nrypisteli kulmakarvojansa sekä katsoi terävästi silmiini.\n\n\"Konovalov!\"\n\n\"Odota vähän...\" Hän laski toisen kätensä pääni päälle taivuttaen sitä\ntaaksepäin ikäänkuin kuristaakseen toisella kädellään kurkkuani. Mutta\näkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän hymyili lämpimästi sekä\niloisesti.\n\n\"Maksim! Sinäkö se olet, pikku ystäväni! Kukapa olisi uskonut sitä!\nOletko sinäkin nyt joutunut pois radaltasi! Lähtenyt maita maleksimaan?\nMainiota! Nyt on kaikki hyvin! Oletko jo kauvan ollut täällä? Mistä\nsinä tulet? Nyt kuljetaan yhdessä koko maailman ympäri! Mitä elämää se\nolikaan siellä? Ihminen tulee vaan raskasmieliseksi. Typeryyttä! Siellä\nei eletä, ihminen siellä vaan mätänee. Minä, veliseni, minä olen\nkulkenut ympäri maailmaa aina siitä hetkestä alkaen kun läksin sieltä.\nMissä kaikkialla minä olen ollutkaan! Minkälaista ilmaa olenkaan\nhengittänyt!.. Kas kuinka hyvin sinä olet puettu! Vaatteista päättäen\nluulisi sinua virasta pois potkituksi, kulkuri sotamieheksi, mutta jos\ntuomitsee kasvojen mukaan -- ylioppilaaksi. No mitä pidät uudesta\nelämästäsi? Toisesta paikasta toiseen... Minä ajattelen vielä usein\nStenjkaa. Taras Buljbaa myöskin, Pilaa, Gysoita, kaikkia!\"\n\nHän antoi minulle ystävällisiä töytäyksiä rintaa vasten ja taputti\nminua olkapäille, aivan kuin olisi hän aikonut hakata minut\npihvipaistiksi. Mahdotonta oli saada lausutuksi sanaakaan, minä\nhymyilin vaan ja iloitsin hänen hyväntahtoisten, ilosta säteilevien\nkasvojensa vuoksi. Minä olin myös hyvin iloinen siitä, että sain nähdä\nhänet jälleen. Tämä kohtaus muistutti minulle elämäni alkua, joka\nepäilemättä oli parempi kuin sen jatko.\n\nLopuksi sain kysytyksi vanhalta ystävältäni, miten hän oli saanut arven\notsaansa ja kiharat hiukset.\n\n\"Niin, katsoppas, silläkin on oma historiansa. Minä aijoin muutaman\ntoverin kera mennä Rumanian rajan ylitse; -- tahdoimme saada nähdä,\nmiltä maailma siellä päin näyttää, kuljimme siis Kagulista -- eräs\npaikkakunta Bessarabiassa lähellä rajaa -- yöllä, hiljaa ja\nvarovaisesti rajalle -- emme oikein tietäneet oliko se luvallista.\nÄkkiä huusi joku: seis, tulkaa tänne! Ne olivat tullivahteja. Olimme\njoutuneet keskelle tullivartiopaikkaa. Me juoksimme nopeasti takaisin.\nTullisotamiehet läksivät ajamaan meitä takaa ja yksi heistä lyödä\nkomautti minua päähän. Eihän se niin kovin kipeätä tekevä isku ollut,\nmutta lähes kuukauden sain kuitenkin lojua sairashuoneessa. Ja\najatteleppas kuinka ihmeellistä! Ketä luulet kannettavan eräänä päivänä\nsairaalaan? Niin, samaa sotamiestä, joka oli lyönyt minua! Tunsin heti\nhänet. Eräs salakuljettaja oli pistänyt häntä veitseltä vatsaan. Hän\nosottautuikin minun maamiehekseni -- hän oli myöskin Muromista\nkotoisin. Kun hän sai nähdä minut, kysyi hän: 'Tuon iskun otsaasi olet\nkai saanut minulta, vai kuinka?' 'Siltä se näyttää', sanoin minä. 'Me\nluulimme teitä salakuljettajiksi, haimme silloin parhaillaan niitä.\nNäethän että minäkin olen saanut osani nyt vuorostani. Ovat ratkoneet\nvatsani auki. Ei sille mitään voi, ystäväni, elämä on leikkiä --\nvakavaa leikkiä!' No -- meistä tuli hyvät ystävät. Hän oli kerrassaan\nhyvä ihminen... Ja kiharat? Kiharat, veli hyvä, ne sain minä\nsairastettuani lavantautia. Minulla on näet ollut lavantauti. Se on\nkauheaa kuumetta, se. Kishinjovissa panivat minut istumaan vankilaan --\nminun oli tovereineni vastattava oikeuden edessä siitä, että tahdoin\nmennä yli rajan ilman passia. Siellä sain lavantaudin... hirveän kauvan\nsain maata sängyssä tämän ulkomaalaisen taudin takia ja töin tuskin\nsaatoin siitä tointua! Luulen, etten olisi enää ollenkaan noussut\njaloilleni, ellei sairaanhoitajatar olisi niin paljon puuhannut minun\nhyväkseni. Täytyi todellakin ihmetellä häntä. Uskotko veliseni, hän\nhoiti minua aivan kuin omaa lastansa! Ja kuitenkaan minä en voinut\nantaa mitään hänelle vaivoistansa... Sisko, sanoin hänelle, lopetahan\njo toki -- minua aivan hävettää! Mutta hän nauroi vaan. Se oli kiltti\ntyttö se, eikö totta? Välistä luki hän jotakin minulle, jotakin\nsellaista, joka oli hyvää sielun pelastukselle. Minä en oikein sitä\nymmärtänyt ja minä kysyin häneltä: 'Eikö teillä ole jotakin muuta?'\nSilloin nouti hän erään kirjan englantilaisesta merimiehestä. Se oli\nkerrassaan ihmeellinen kirja se: tämä merimies oli haaksirikkoutuneena\npelastunut eräälle asumattomalle saatelle ja oli siellä ominpäin\njärjestänyt elämänsä. Hirveän jännittävää! Siitä kirjasta pidin paljon.\nSe oli oikein hyvä kirja. Aivan teki mieleni mennä sen merimiehen\nluokse asumaan. Voitko ymmärtää niin ihanaa elämää: meri, taivas ja\nsaaria -- olet oma herrasi, sinulla on kaikkea mitä tarvitset ja olet\ntäydellisesti vapaa! Hänellä oli myös villi ihminen luonansa. Hänet\nolisin minä mieluimmin hukuttanut mereen -- sillä hittoako minä hänellä\nolisin tehnyt? Ei minulla olisi ollut yksinänikään ikävä. Oletko sinä\nlukenut sellaista kirjaa.\"\n\n\"Mutta asiaan! Mitenkä pääsit pois vankilasta?\"\n\n\"Päästivät hyvin yksinkertaisesti. Tuomitsivat syyttömäksi ja päästivät\nulos... Mutta kuuleppas! Minä en tänään enää tee työtä, jätän piruille\nkoko hommat. Olen jo tarpeeksi kuluttanut käsiäni tänään. Rahaa minulla\non pari kolme ruplaa ja tämänpäiväisestä puolipäivästä tulee vielä 40\nkopekkaa lisäksi. Niin paljon rahaa yhdellä kertaa! Menemme siis\nluokseni... minä en asu työläisparakissa, vaan täällä lähellä\nvuoressa... siellä on sellainen onkalo, oikein mukava ihmisasunnoksi.\nMeitä asuu siinä kaksi henkeä; toverini on sairas -- häneen on\ntarttunut kuume... No niin, istu hetkinen tässä, minä menen\ntyönjohtajan puheille... tulen pian takaisin.\"\n\nHän nousi äkkiä ylös ja läksi liikkeelle juuri samaan aikaan, kun\npaaluttajat tarttuivat nuoriin alottaakseen uudelleen työnsä. Minä jäin\nistumaan kivelle katselemaan ympärilläni vallitsemaa äänekästä hyörinää\nsekä rauhallista sinisenvihertävää merta.\n\nKonovalovin kookas vartalo pujahteli nopeasti ihmisten,\nkiviröykkiöiden, hirsien ja työntökärryjen lomitse edeten\netääntymistään. Hän kulki käsiänsä heilutellen ja hänellä oli yllään\nsininen kretonkimekko, joka oli hänelle lyhyt ja ahdas, sekä aivinaiset\nhousut ja raskaat jalkineet. Punertavat hiustöyhdöt liehuivat hänen\nsuuressa päässänsä. Välistä hän kääntyi taaksensa ja antoi minulle\nkäsillänsä jonkinlaisia merkkejä. Hän näytti olevan aivan uusi,\nvilkastunut, levollisen vakaantunut, hyväntahtoinen ja voimakas\nihminen. Kaikkialla hänen ympärillänsä tehtiin työtä; puut halkeilivat,\nkivet särkyivät, työntökärryjen pyörät vonkuivat surullisesti ja hiki\nhöyrysi pilvenä, jotakin putoili jymähtäen alas ja ihmiset lauloivat\nähkyvällä äänellä. Kaiken tämän äänten ja liikkeiden sekasorron\nkeskellä oli ystäväni kaunis vartalo, joka lujin askelin eteni jonnekin\nluovaillen yhtämittaa sinne tänne ja tullen harvoin täydellisesti\nnäkyviin antaakseen vihjauksen siitä olennosta, jonka saattoi tuntea\nKonovaloviksi.\n\nKaksi tuntia kohtaamisemme jälkeen istuimme molemmat vuoren onkalossa,\njoka sopi hyvin asunnoksi. Luola oli tosiaankin mukava. Vuorta oli\njoskus maailmassa räjähytetty ja siihen oli muodostunut neliskulmainen\naukeama, jonne mahtui hyvin neljä henkeä. Vahinko vaan, että luola oli\nmatala ja että sen suulla kiikkui uhkaavana suuri graniittimöhkäle.\nPäästäkseen sisälle tähän mukavaan luolaan täytyt heittäytyä pitkälleen\nmaahan ja ryömiä graniittimöhkäleen alitse, joka näytti hyvin\npetolliselta. Minä katsoinkin senvuoksi parhaaksi pitää pääni ja\nyläruumiini luolan ulkopuolella päivänpaisteessa uskoen sille\nainoastaan alaosan ruumistani -- silloin ainakin olisi puoli ruumista\nollut pelastettu, jos möhkäle olisi pudonnut alas.\n\nKonovalovin toveri, sairas kulkuri, makasi aivan kokonaan\npäiväpaisteessa parin askeleen päässä meistä, joten me kuulimme\nselvästi, kuinka hänen hampaansa kalisivat vilusta, ja näimme, kuinka\nhän turhaan koetti peittää itseänsä paremmin hirveän rääsyisillä\nvaatteillaan. Hän oli laihahko, pitkä vähävenäläinen \"Poltavasta tahi\nehkämäs Kijevistä\"... kuten hän miettiväisenä sanoi minulle.\n\n\"Maanpäällä asuu niin paljon ihmisiä, että ei ole ollenkaan tärkeätä,\njos hän unohtaa missä on syntynyt. Ja eikö se ole aivan samantekevää?\nKova onni on syntyä maailmaan, mutta missä... se ei tee asiaa sen\nparemmaksi!\"\n\nJa hänen pienet mustat silmänsä värähtelivät yhtämittaa ja näytti\nsiltä, kuin olisi hän hellittämättä tarkastellut jotakin.\n\nAurinko paahtoi kauheasti ja Konovalov asetti muutamien maahan\npistettyjen vaajojen nojaan minun sotilasviittani, joka oli\nmatkapuvustani loistonumero, suojatakseen meitä auringon säteiltä.\nMutta siitä huolimatta oli painostavan kuuma. Oikealla puolella\nlevenivät pitkin merenrantaa kaupungin valkeat talorivit ja vasemmalla\nlepäsi ääretön meri.\n\nKonovalov katsoi merelle päin, hymyili tyytyväisenä ja sanoi: \"Heti kun\naurinko laskee, laitamme tulen ja kiehutamme teetä. Leipää ja lihaa\nmeillä on. Tahdotko syödä vesimelooneja sillä aikaa?\"\n\nHän vieritti jalallaan luolan sisältä suuren vesimeloonin, aukaisi\nkynäveitsen ja sanoi meloonia palotellessaan: \"Joka kerta kun näen\nmeren, kysyn itseltäni, miksi ihmiset niin harvoin asuvat meren\nrannalla? Siellä tuntisivat he itsensä paremmaksi, meri on niin hellä,\nse herättää niin kauniita ajatuksia ihmisen mielessä. No puheleppas\nnyt, mitä sinä itse olet kokenut näinä vuosina.\"\n\nMinä aloin kertoa. Hän kuunteli tarkkaavaisena. Meri loisti jo\nkauvempana kellertävän punaisen valon peittämänä ja sen helmasta kohosi\nvaaleanpunertavia kevyitä pilviä aurinkoa kohti. Kivistä ja maan\nepätasaisuuksista lankesi keveitä, kummallisen pitkiä varjoja, jotka\nhuomaamatta pitenivät ja näyttivät ryömivän meidän luoksemme.\n\n\"Se on vallan hullusti tehty, Maksim, että sinä enimmäkseen oleskelet\nkaupungeissa\", sanoi Konovalov vakaumuksella kuultuaan kertomukseni\nloppuun. \"Mikähän se mahtanee viekotella ja pidättää sinua siellä?\nElämä kaupungeissa on epäterveellistä ja painavaa. Ei siellä ole\nilmaa eikä vapautta tarpeeksi -- ei mitään siitä, mitä ihmiset\nvälttämättömästi tarvitsevat. Ihmiset? Mitä sinulla on tekemistä\nihmisten kanssa? Olethan järkevä, sivistynyt mies, mitä voivat ihmiset\nsinulle opettaa, mitä heillä on tarjottavana sinulle, mitä sinä odotat\nheiltä? Muuten ihmisiähän on kaikkialla -- myöskin kaupunkien\nulkopuolella...\"\n\nHetken kuluttua hän jatkoi: \"Etenkin sinulle tahdon antaa sen neuvon,\nettet eläisi kaupungeissa -- siellä on vaan epäterveellistä ja\nluonnotonta. Kirjoja? Vai niin -- minä luulin, että olet jo lukenut\ntarpeeksi niitä! Ethän sinä toki ole syntynyt maailmaan vain kirjoja\nvarten... Muuten ovat kirjatkin vaan... hulluutta. Tule mukaani\nTurkestaniin, Tashkentiin tahi Samarkandiin. Vai mennäänkö jonnekin\nmuualle. Esim. Amurille! Mennäänkö sinne? Tahdotko? Minä, veliseni,\nolen päättänyt vaeltaa läpi koko maailman; se on parasta mitä voi\ntehdä! Ihminen kulkee, ja näkee alati uutta... Typerät ajatukset\nhäviävät -- olet aivan vapaa niistä! Tuuli puhaltaa iloisena vastaasi\nja tuntuu siltä, kuin liehuttaisi se pois kaiken tomun sielustasi.\nMieli on kevyt ja vapaa, ei mitään tuskaa ole rinnassa. Jos tulet\nnälkäiseksi, niin raadat jossakin 50 kopekkaa itsellesi; jos et onnistu\nlöytämään työtä, niin pyydät hyviltä ihmisiltä palasen leipää ja he\nantavat. Ja sillä tavalla saat sinä ainakin nähdä paljon maailmaa --\npaljon kaunista... Lähdetäänkö?\"\n\nAurinko oli jo hävinnyt näkyvistä. Pilvet meren yläpuolella kävivät\ntummemmiksi, merikin synkkeni ja hieno virkistävä tuuli alkoi puhaltaa\nsieltäpäin. Yksinäisiä tähtiä loisti siellä täällä. Meluava työ\nsatamassa oli päättynyt, joskus vaan kuului epäselvän huokauksen tavoin\nyksinäisiä huutoja. Tuuli ehkäisi aika ajoittain aaltojen alakuloisen\nloiskinnan kuulumasta rannalta.\n\nÖinen pimeys kävi yhä tiheämmäksi, minä saatoin tuskin erottaa aivan\nlähellä olevan vähävenäläisen vartaloa...\n\n\"Nyt olisi hauskaa sytyttää tuli\", sanoi hän yskien.\n\n\"Heti paikalla\", vastasi Konovalov.\n\nHän nouti -- mistä, sitä en voinut nähdä -- aimo sylillisen\nhöylänlastuja, jotka hän sytytti; kapeat tulen kielekkeet alkoivat\nahnaasti niellä tervaksista puuta ja pieniä savupilviä kohosi ylös\nöiseen meren raikkaan tuoreuden kyllästyttämään ilmaan. Hiljaisuus\nympärillämme kävi yhä suuremmaksi. Elämä näytti jättäneen meidät, sen\nviimeiset hengähdykset haihtuivat pois synkässä kaukaisuudessa. Pilvet\nhävisivät ja tähdet alkoivat pilkottaa taivaalla, mutta merellä näkyi\nmuutamista kalastusvenheistä lähteviä valoja tähtien kuvastuessa sen\npintaan. Meidän tulemme hehkui ja lehahti punaisenkellertävänä\njättiläiskukkana ylös ilmaan. Konovalov asetti teepannun tulelle ja\ntuijotti miettiväisenä eteensä. Sairas ryömi jättiläisliskon tavoin\nlähemmäksi tulta asettuen sen ääreen makaamaan.\n\n\"Ihmiset rakentavat taloja ja kaupunkeja, asuvat suurin joukoin\nyhdessä, likaavat maata, tukehtuvat, tallaavat toisiansa jalkoihinsa...\nonpa sekin mukavaa elämää! Ei! tämä tässä, tämä on elämää!\"\n\n\"Ohoh!\" alkoi äkkiä vähävenäläinen pudistaen epäröiden päätänsä. \"Kyllä\nkai, jos me vaan voisimme hankkia itsellemme lämpöisiä vaatteita\ntalveksi ja lämpöisen mökin myöskin... Silloin olisi tämä kyllä hyvää\nelämää... Melkein samallaista kuin herrasväenkin elämä...\" Hän sulki\ntoisen silmänsä ja tirkisteli pilkallisena Konovalovia.\n\n\"No niin!\", sanoi tämä hämillään, \"talvi on... kirottua aikaa, talvella\novat kaupungitkin hyviä olemassa... Mikä on totta, se on totta. Mutta\nsuuret kaupungit ovat kuitenkin tarpeettomia! Minkä takia sullotaan\nihmiset suurin joukoin yhteen, kun kuitenkaan kaksi tahi kolmekaan\nihmistä ei voi sopia elämään yhdessä?... Sen minä sanon. Mutta kun\nasiaa oikein ajattelee, niin ehkä ihmisen koti ei ole maalla eikä\nkaupungissakaan; hänellä ei ole missään leposijaa. Parasta on, ettei\najattele ollenkaan ihmisiä eikä omaa elämäänsä... Selvää siitä ei\nkoskaan saa... mutta sielu kärsii ja kiusaa vaan itseänsä _pelkillä_\nkysymyksillä ja kaipauksilla...\"\n\nTähän saakka olin ajatellut, että Konovalov oli perin pohjin muuttunut\nmaata kierrellessään. Minä luulin, että kaikki ne raskasmielisyyden\npuuskat, jotka häntä ahdistivat meidän ensimäisen tuttavuutemme aikana\nolivat ohitse ja unohdetut, että ne näiden viimeisten vuosien vapaan\nelämän vaikutuksesta olivat karisseet pois kuin kuori. Mutta\näänenpaino näissä hänen viimeisissä sanoissansa pani minut toista\najattelemaan, ne palauttivat silmiini täydellisesti sen aikaisemman\nkuvan ystävästäni, jonka mukaan hän oli ihminen, joka etsii, mutta ei\nlöydä \"tukikohtaansa\". Sama jäytävä epäilys, sama hyödyttömän\najatustyön tuottama myrkky kalvoi yhä edelleen tätä hyvää sydäntä,\njolle onnettomuudeksi oli lahjoitettu tavattoman herkkä kyky\nvastaanottaa vaikutuksia... Venäjällä on paljon tällaisia\nmietiskelijöitä ja heidän sielunsa kärsimys on suuri ja syvä sen\nvuoksi, että heidän sivistymättömän henkensä sokeus yhä suurentaa sitä.\nMinä tarkastelin vanhaa ystävääni vilpittömällä säälillä ja hän\nhuudahti ikäänkuin vahvistaakseen täydellisesti ajatuksiani: \"Minä\nmuistelen usein entistä elämäämme, Maksim... kaikkea mitä silloin\ntapahtui. Niin paljon kuin minä olenkin sen jälkeen maailmaa nähnyt...\nniin kuitenkaan ei mitään ole maanpäällä, joka tyydyttäisi minua,\nsopisi minulle. Minä en ole löytänyt rauhanmajaani.\"\n\n\"Minkä takia sinut onkaan synnytetty sellaisin kauloin, mihin ei\nmitkään länget sovi\", kysyi välinpitämättömänä vähävenäläinen ja nosti\nkiehuvan teepannun tulelta.\n\n\"Ei -- sano sinä minulle\", kysyi Konovalov minuun kääntyen, \"miksi minä\nen saa rauhaa? Miksi voivat toiset ihmiset elää tyytyväisinä ja\nlevollisina? He hoitavat asioitansa, heillä on vaimo, lapsia ja paljon\nmuuta... Totta kyllä, että he aina valittavat, mutta he ovat kuitenkin\nkärsivällisiä ja levollisia ja heillä on aina yhtä ja toista\nhommattavana. Mutta minä en kykene sellaiseen... Minulla ei ole koskaan\nmitään omaa puuhaa. Olen aina alakuloinen. Tuskastuttaa. Minkä takia\nminua aina tuskastuttaa?\"\n\n\"Sinä puhut roskaa\", sanoi suuttuneena vähävenäläinen. \"Luuletko sinä\nvoivasi paremmin puhumalla kaikkea tuollaista?\"\n\n\"Siinä sinä, ikävä kyllä, olet oikeassa!\" myönsi Konovalov surullisena.\n\n\"Minä en puhu paljon, mutta tiedän aina mitä tahdon\", sanoi sairas\nstoalainen suurella itsetietoisuudella jatkaen sitkeätä ja väsymätöntä\ntaisteluansa kuumetta vastaan.\n\n\"No heitetään sitten hiiteen tyhmyydet... Minä olen nyt kerran\nsellainen kuin olen ja minun täytyy sellaisena elää, se on kohtaloni ja\nparasta on pitää kitansa kiinni!\" sanoi Konovalov surullisena ja\nharmissaan.\n\nMutta vähävenäläinen katsoi vielä tarpeelliseksi lisätä: \"Äläkä koskaan\npistä nenääsi asioihin, joita et ymmärrä. Kun sinun aikasi on täytetty,\nniin tahdostasi ja kaikista ponnistuksistasi huolimatta olet sinä\njoutuva sinne, mihin sinä kuulutkin, muutut mullaksi... Käy vaan\nrauhassa levolle ja pidä suusi kiinni... Mitä meihin tulee, niin meitä\nei käsi eikä kieli voi pelastaa!...\"\n\nTämän sanottuaan hän alkoi yskiä voimakkaasti sekä syljeskeli vihaisena\ntuleen liikuttaen levottomana ruumistaan sinne tänne.\n\nYmpärillämme oli aivan hiljaista, kaikki oli tiheän pimeän hunnun\npeitossa. Kuu ei ollut vielä noussut ja taivaskin oli pimeä; me\npikemmin tunsimme kuin näimme lähellä olevaa merta... musta sumu näytti\nlaskeutuneen maan päälle kietoen sen vaippaansa. Tuli sammui...\n\n\"Käykäämme levolle\", ehdotti vähävenäläinen. Kaikki vaikenivat.\nKonovalov istui liikkumattomana; hän oli kivettyneenä vaipunut\nmietteisiinsä. Vähävenäläinen piehtaroi sinne tänne kalisevin hampain.\nMinä katselin kauvan tulta seuraten hiilien pitkäveteistä sammumista:\noltuaan ensiksi suuria ja loistavan punaisia kävivät ne yhä\npienemmiksi, peittyivät valkeaan tuhkakerrokseen yksi toisensa jälkeen\nja sammuivat hitaasti. Kohta oli tulesta vaan lämmin tuoksu jälellä ja\nvasten tahtoani tulin ajatelleeksi: Sillä tavoin meidänkin kaikkien\nkäy... Miekkonen se, joka edes voi loistaa kirkkaasti, niin kauvan kun\nvielä palaa!...\n\nKolme päivää myöhemmin jätin minä hyvästi Konovaloville. Minä vaelsin\nKaukasiaan -- hän ei halunnut seurata minua. Me erosimme kuitenkin\nsiinä varmassa vakaumuksessa, että vielä kerran kohtaamme toisemme.\n\nMutta toisin kävi.\n\n\n\n"]