[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fks8aSMAWJyhXTbS0JJnUp9yY5ZpOWaX-YG2k8qo67IY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1436,"Naisia","Tšehov, Anton",1860,1904,"1436-t-ehov-anton-naisia","1436__Tšehov_Anton__Naisia",null,"novelli",[],[15],"venalainen","fi",1883,1913,25329,159552,false,53342,[24,25],"Russian fiction -- Translations into Finnish","Short stories, Russian -- Translations into Finnish",[27,28],"Russian Literature","Short Stories","\"Naisia\" by Anton Pavlovich Chekhov is a collection of short stories written during the early 20th century. The stories delve into the complexities of human relationships, exploring themes of love, loyalty, and deception through various characters' interactions. With a cast that features a range of individuals including teachers, officials, and everyday citizens, Chekhov presents the intricacies of life from a distinctly human perspective.  The opening of \"Naisia\" introduces readers to Fjodor Petrovitsh, a school inspector, as he meets with a struggling teacher, Vremenski. After revealing the unfortunate circumstance of Vremenski losing his job due to illness, Fjodor suggests a potential new position, showcasing the nuances of kindness and procedure in bureaucratic settings. However, as the narrative progresses, familial and societal pressures complicate Fjodor's intentions, particularly when a recommendation from his wife disrupts his decision-making. This establishes a narrative thread of moral conflict and human frailty that sets the stage for the stories to come, highlighting Chekhov's keen observation of the human condition. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Silvanto, Reino",367,"Novellikokoelma sisältää venäläisen mestarin lyhyitä, usein humoristisia ja satiirisia kertomuksia ihmisluonnon heikkouksista ja arkielämän sattumuksista. Tarinoissa kohdataan monenlaisia hahmoja virkamiehistä ja opettajista tavallisiin kansalaisiin, joiden kautta kirjoittaja valottaa venäläistä yhteiskuntaa ja sosiaalisia suhteita terävällä havainnointikyvyllä.","Anton Tshehovin 'Naisia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1436.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NAISIA\n\nKirj.\n\nAnton Tshehov\n\n\nSuomentanut Reino Silvanto\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nNaisia.\nHämärässä.\nTurvaton olento.\nKosto.\nTaideteos.\nParturissa.\nHerra postimestarin luona.\nIhana Vanda.\nKameleontti.\nHotellissa.\nMikä ilo.\nAlbionin tytär.\nSinotshka.\nMurhenäytelmä.\nKyllä naisten kelpaa.\n\"Skruuvi.\"\nLihava ja laiha.\nVoittolippu.\nVieraalla maalla.\nKielikello.\nPanettelu.\n\"Naskali pussissa.\"\nKapteenin univormu.\nRitarimerkki.\n\n\n\n\n\nNAISIA!\n\n\nFjodor Petrovitsh, N:n kuvernementin kansakoulujen tarkastaja, piti\nitseään oikeutta harrastavana ja jalomielisenä kansalaisena. Kerran hän\nvastaanotti kansliassaan opettaja Vremenskin.\n\n-- Ei, herra Vremenski, hän sanoi, kyllä nyt on virkaero välttämätön.\nKun on sellainen ääni kuin teillä nyt, niin on kerrassaan mahdoton\nhoitaa opettajan virkatehtäviä. Millä ihmeen tavalla se on noin\nmennytkin?\n\n-- Join hikisenä kylmää olutta ... kähisi opettaja.\n\n-- Kuinka surullista! Neljätoista vuotta olette palvellut, kun yhtäkkiä\ntuho tuli! Kukapa olisi uskonut, että sellainen joutava seikka\nsaattaisi särkeä koko elämänuranne! Mihin te nyt aiotte ryhtyä?\n\nOpettaja ei vastannut mitään.\n\n-- Oletteko perheellinen? kysyi tarkastaja.\n\n-- Vaimo ja kaksi lasta, teidän ylhäisyytenne... kähisi opettaja.\n\nSeurasi vaitiolo. Tarkastaja nousi pöytänsä äärestä ja alkoi\ntuskallisena astella nurkasta nurkkaan.\n\n-- Vaikka ajattelisin pääni puhki, niin en tiedä mitä teille on\ntehtävä! hän sanoi. Opettajana ette enää voi toimia, eläkettä ette\nvielä voi saada... Heittää teidät oman onnenne nojaan, sekin olisi\nvaikeata. Te olette palvellut kokonaista neljätoista vuotta ja olette\nsiis meidän miehiämme; meidän velvollisuutemme on myöskin auttaa\nteitä... Mutta miten? Mitä voin tehdä hyväksenne? Koettakaa asettua\nminun asemaani: mitä voin tehdä hyväksenne?\n\nSeurasi taas vaitiolo. Tarkastaja asteli edes takaisin yhä miettien,\nmutta opettaja Vremenski istui murheen murtamana tuolin laidalla ja\nmietti myöskin. Yhtäkkiä tarkastajan kasvot alkoivat säteillä ja hän\nnäpäytti sormillaan.\n\n-- Sepä kummallista, ettei se heti mieleeni juolahtanut! huudahti hän.\nKuulkaahan, mitä ehdotan teille... Ensi viikolla jättää turvalaitoksen\nkansliapäällikkö täysinpalvelleena virkansa. Jos tahdotte, voitte astua\nhänen sijalleen! Siinähän teillä on paikka!\n\nVremenski, joka ei odottanut niin suurta suosiota tarkastajalta, alkoi\nmyöskin säteillä.\n\n-- Sehän olikin mainiota! sanoi tarkastaja. Kirjoittakaa siis tänään jo\nhakemus...\n\nAnnettuaan Vremenskin mennä tarkastaja tunsi mielensä kevyemmäksi,\nvieläpä iloiseksi. Hänen edessään ei enää törröttänyt kähisevän\nopettajan koukistunut vartalo, ja hänestä tuntui niin hyvälle\nvoidessaan tunnustaa itselleen, että hän oli tarjotessaan Vremenskille\navointa virkaa menetellyt oikein ja omantuntonsa mukaisesti, niinkuin\njärjestystä harrastavan, kelpo miehen sopiikin. Mutta tätä hyvää\nmielialaa ei kestänyt kauan. Kun hän kotiin palattuaan oli istuutunut\npäivällispöytään, hänen vaimonsa Nastasja Ivanovna muisti yhtäkkiä:\n\n-- Niin, olin aivan unohtaa! Eilen tuli Nina Sergejevna luokseni\npuhumaan erään nuoren herrasmiehen puolesta. Kerrotaan turvalaitoksessa\nerään viran tulevan vapaaksi...\n\n-- Kyllä, mutta se on jo luvattu toiselle, sanoi tarkastaja rypistäen\notsaansa. Ja sinähän tiedät periaatteeni: en koskaan päästä ketään\nvirkaan suosittelun perusteella.\n\n-- Tiedän sen kyllä, mutta Nina Sergejevnan tähden luulen sinun voivan\ntehdä poikkeuksen. Hän rakastaa meitä kuin omaisiaan, emmekä me vielä\ntähän päivään saakka ole tehneet pienintäkään palvelusta hänen\nhyväksensä. Älä siis yritäkään, Fedja, kieltäytyä! Moisine oikkuinesi\nsuututat sekä hänet että minut.\n\n-- Ketä hän sitten suosittelee?\n\n-- Herra Polsuhinia.\n\n-- Ketä Polsuhinia? Sitäkö, joka uutena vuonna näytteli Tshatskin osaa\nklubin iltamassa? Vai sitä narria? Ei ikänä!\n\nTarkastaja herkesi syömästä.\n\n-- Ei ikänä! hän toisti. Jumala minua sellaisesta varjelkoon!\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Siksi, hyvä ystäväni, että jos kerran nuori mies ei toimi avoimesti,\nvaan naisten välityksellä, niin hän on perin kehno! Miksei hän itse\ntule luokseni?\n\nPäivällisen syötyään tarkastaja kävi pitkälleen työhuoneensa sohvalle\nja alkoi lukea postin tuomia sanomalehtiä ja kirjeitä.\n\n\"Rakastettava Fjodor Petrovitsh!\" kirjoitti hänelle kaupunginpäällikön\nrouva. \"Te sanoitte kerran, että minä olen ihmistuntija ja sydänten\ntutkistelija. Nyt saatte nähdä sen todellisuudessa. Näinä päivinä tulee\nluoksenne turvalaitoksen kansliapäällikön virkaa anomaan muuan K.N.\nPolsuhin, jonka minä tunnen varsin hyvin, ja uskallan siis vakuuttaa,\nettä hän on erittäin kelpo ja miellyttävä nuori mies. Jos osoitatte\nhänelle myötätuntoisuutta, niin tulette näkemään...\" j.n.e.\n\n-- En ikänä! huudahti tarkastaja. Jumala minua siitä varjelkoon!\n\nEipä kulunut senjälkeen päivääkään tarkastajan saamatta kirjettä, jossa\nsuositeltiin Polsuhinia.\n\nEräänä päivänä ilmaantui vihdoin itse Polsuhin, nuori lihava mies,\npuhdasleukainen kuin jockey, yllään uusi musta puku...\n\n-- Virka-asioissa en ota vastaan täällä, vaan virkahuoneistossani,\nsanoi tarkastaja kuivasti, kuultuaan hänen pyyntönsä.\n\n-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta meidän yhteiset\ntuttavamme neuvoivat minua kääntymään suoraan tänne.\n\n-- Hm! murahti tarkastaja katsoen vihaisena hänen suippokärkisiä\nkenkiään. Mikäli tiedän, teidän isänne on varakas, ettekä siis kärsi\npuutetta. Mitä syytä on teillä näin ollen pyrkiä tähän virkaan? Onhan\npalkkakin perin pieni!\n\n-- En minä palkan tähden, vaan muuten... Ja onhan se valtion virka...\n\n-- Mutta minä luulen, että te jo kuukauden kuluttua kyllästyisitte\ntähän virkaan ja jättäisitte sen mielellänne, kun sitä vastoin on\ntoisia virkaan pyrkijöitä, joille se merkitsee virkauraa koko\nelinajaksi. On vielä sellaisiakin poloisia, joille...\n\n-- En kyllästy, teidän ylhäisyytenne! keskeytti Polsuhin.\nKunniasanallani, olen koettava parastani!\n\nTarkastajaa harmitti.\n\n-- Kuulkaahan, kysyi hän hymyillen halveksivasti, minkätähden ette\nsuorastaan kääntynyt minun puoleeni, vaan katsoitte tarpeelliseksi\nensin vaivata naisia?\n\n-- En tiennyt, että se olisi teistä epämieluista, vastasi Polsuhin\nhämillään. Mutta teidän ylhäisyytenne, jos annatte lainkaan arvoa\nsuosituksille, niin voin esittää kirjeen...\n\nHän otti taskustaan suosituskirjelmän ja ojensi sen tarkastajalle.\nKirjelmän, joka oli tyypillistä kansliatyyliä ja -käsialaa, oli\nallekirjoittanut itse kuvernööri. Saattoi huomata, että kuvernööri oli\nallekirjoittanut sen lainkaan sitä lukematta päästäkseen mitä pikimmin\nvapaaksi jostakin tunkeilevasta rouvasta.\n\n-- Mitäs tässä sitten enää... minä myönnyn... tottelen... sanoi\ntarkastaja luettuaan kirjeen ja huoahti. Toimittakaa huomenna\nhakupaperinne meille... Niin, eihän siinä muuta...\n\nKun Polsuhin oli mennyt, valtasi inho tarkastajan.\n\n-- Roisto! sähisi hän kiukkuisena astuen nurkasta toiseen. Hän ajoi\nasiansa perille saakka, senkin vietävä keikari; akkaväen hännystelijä,\nkonna!\n\nTarkastaja sylkäisi äänekkäästi oveen, jonka kautta Polsuhin oli\npoistunut, mutta hämmästyi samassa aika lailla, sillä ovi avautui ja\nhuoneeseen astui erään rahatoimikamarissa palvelevan virkamiehen rouva.\n\n-- Minä tulin vain hetkeksi, ainoastaan hetkeksi... aloitti rouva.\nIstukaa, risti-isäni, olkaa hyvä ja kuunnelkaa mitä kerron...\nEnsiksikin, teillähän on muuan virka avoimena... Huomenna tai ehkä jo\ntänään tulee luoksenne nuori mies nimeltä Polsuhin...\n\nRouva liverteli, mutta tarkastaja katseli häntä samein pöllömäisin\nsilmin, niinkuin pyörtymäisillään oleva ihminen, katseli ja myhäili\nkohteliaasti.\n\nSeuraavana päivänä ottaessaan Vremenskin vastaan virkahuoneessaan\ntarkastaja ei pitkään aikaan uskaltanut sanoa, miten asia\ntodellisuudessa oli. Hän sotkeutui ja takerteli puheessaan eikä\nlöytänyt, mistä alkaa, mitä sanoa. Hän olisi tahtonut pyytää opettaja\nVremenskilta anteeksi, sanoa hänelle totuuden, mutta kieli mongerteli\nkuin päihtyneellä, korvia kuumotti, ja samassa alkoi tuntua kovin\nalhaiselta ja harmilliselta näytellä sellaista typerää osaa -- vieläpä\nomassa virkahuoneessaan, oman alaisen edessä. Ja yhtäkkiä hän iski\nnyrkillä pöytään, hypähti pystyyn ja ärähti kiukkuisesti:\n\n-- Ei minulla ole teille paikkaa! Ei ole! Jättäkää minut rauhaan! Älkää\nkiusatko minua! Antakaa minun olla yksin!\n\nJa hän poistui virkahuoneestaan.\n\n\n\n\nHÄMÄRÄSSÄ\n\n\nKeskikokoinen kärpänen pujahti prokuraattorinapulaisen, hovineuvos\nGaginin nenään. Liekö uteliaisuus sitä vaivannut, kevytmielisyys sen\nsinne houkutellut vai ilman aikojaanko se pimeässä lie sinne osunut.\nOli miten hyvänsä, mutta nenä ei ainakaan voinut sietää toisrotuisen\nolennon läsnä oloa, vaan antoi aivastusmerkin. Gagin aivasti aivasti\nsydämensä pohjasta, viheltäen samalla vihlovasti, aivasti niin\ntuimasti, että sänky tärisi ja vieterit helisivät. Gaginin puoliso,\nMaria Mihailovna, kookas, pyylevä, vaaleaverinen nainen, säpsähti\nsamassa pahanpäiväisesti ja heräsi. Hän tuijotti ensin säikähtyneenä\nhämäryyteen, haukotteli ja käänsihe sitten toiselle kyljelleen. Noin\nviiden minuutin kuluttua hän kääntyi uudelleen ja sulki silmänsä\ntiukemmin. Mutta uni ei ottanut enää juostakseen. Jonkin aikaa\nhaukoteltuaan ja käännyttyään kyljeltä toiselle Maria Mihailovna nousi,\nkapusi miehensä yli, pani tohvelit jalkaansa ja meni ikkunan luo.\n\nUlkona oli hämärä. Näkyi vain puiden ääriviivat ja vajojen tummat\nkatot. Idän puolella alkoi taivas jo hiukan vaaleta, mutta synkät\npilvet uhkasivat peittää tämän vaaleuden. Sumun samentama ilma oli\ntyyni; kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Vaiti oli huvilain vartija, joka\nnostaa palkkaa siitä, että kolkutuksillaan häiritsee öistä\nhiljaisuutta. Vaiti oli ruisrääkkä, ainoa villi siivekäs, joka ei\nvierasta pääkaupunkilaisten kesäasukkaiden naapuruutta.\n\nHiljaisuuden keskeytti Maria Mihailovna itse. Ikkunan luona seistessään\nja katsellessaan ulos pihalle hän yhtäkkiä huudahti. Hänestä näytti\nsiltä kuin kukkalavan laidasta, hoikan, leikatun poppelin luota, olisi\ntumma olento liikkunut taloa kohti. Ensin hän luuli sitä lehmäksi tai\nhevoseksi, mutta hierottuaan silmiään hän alkoi yhä selvemmin erottaa\nihmisen ääriviivat.\n\nSenjälkeen hänestä näytti siltä, kuin tuo tumma olento olisi lähestynyt\nkeittiön ikkunaa, seisonut jonkin aikaa epäröiden sen edessä, astunut\ntoisella jalalla vesilistalle ja... kadonnut ikkunasta pimeään\nkeittiöön.\n\n\"Rosvo!\" juolahti hänen mieleensä ja kalman kalpeus levisi hänen\nkasvoilleen.\n\nSilmänräpäyksessä hänen mielikuvituksensa toisti kuvan, jota\nhuvila-asukkaat niin julmasti pelkäävät: varas hiipii keittiöön, sieltä\nruokahuoneeseen... hopeaesineet kaapissa... sitten makuuhuone...\nkirves... rosvomaiset kasvot... kultakapineet... Hänen polvensa\nnotkahtivat ja kylmä väristys liukui selkää pitkin.\n\n-- Vasilij! huusi hän nykien miestään. Vasilij, Vasilij Prokovjitsh! Ah\nhyvä Jumala, hän makaa kuin kuollut! Vasilij, herää, rukoilen sinua!\n\n-- N-no? N-no? röhki prokuraattorinapulainen vetäen ilmaa keuhkoihinsa\nja haukotellen kovasti.\n\n-- Herää toki Herran nimessä! Varas hiipi juuri meidän keittiöömme!\nMinä seisoin ikkunan luona ja näin kuinka mies hiipi keittiön ikkunasta\nsisään. Keittiöstä hän pääsee ruokahuoneeseen... Lusikat kaapissa!...\nVasilij! Mavra Jegorovnan luo hiipivät myöskin viime vuonna tuolla\ntavalla sisään.\n\n-- Mi... mitä sinä?\n\n-- Hyvä Jumala, hän ei kuule! Etkö sinä nyt ymmärrä, senkin puuhevonen,\nettä juuri nyt näin miehen hiipivän meidän keittiöömme! Pelageja voi\nsäikähtyä kuoliaaksi ja... ja hopealusikat kaapissa!\n\n-- Mitä joutavia!\n\n-- Vasilij, tämä on sietämätöntä! Minä puhun sinulle suuresta vaarasta\nja sinä vain makaat ja haukottelet! Tahdotko, että meidät varastetaan\nputi puhtaaksi ja murhataan!\n\nProkuraattorinapulainen nousi hitaasti ja istuutui sängyn laidalle;\nilma kohisi hänen haukotuksistaan.\n\n-- Piru teistä selvän ottakoon! jupisi hän. Eikö tässä enää yölläkään\nsaa rauhaa? Herätetään joutavan asian tähden!\n\n-- Mutta minä sanon sinulle, Vasilij, että omin silmin näin miehen\nhiipivän ikkunasta sisään!\n\n-- No, entä sitten? Hiipiköön... Kaikesta päättäen se on Pelagejan\npalosotamies, joka sinne meni.\n\n-- Mitä? Mitä sinä sanoit?\n\n-- Sanoin, että Pelagejan palosotamies se sinne meni.\n\n-- Sitä pahempi! huusi Maria Mihailovna. Se on vielä pahempaa kuin\nvarkaus! Minä en siedä talossani sellaista kyynillistä riettautta!\n\n-- Kuuleppas vain, mikä ihmisystävä hän on olevinaan... Ei siedä\nsellaista kyynillistä riettautta... Onko siinä mitään kyynillistä\nsitten?... Miksi typerästi höystää puhettaan sellaisilla\nvieraskielisillä sanoilla? Se sellainen tapa, eukkoseni, on\nikivanhoista ajoista peräisin ja on jo muuttunut pyhäksi\ntraditsioniksi. Siksipä tuo onkin palosotamies, jotta saisi käydä\npiikojen luona.\n\n-- Eipä, Vasilij! Sinä et näy minua vielä tuntevankaan! Ettäkö minun\ntalossani mitään sellaista... tuollaista... Ole hyvä ja mene heti\nkeittiöön sanomaan, että lähteköön matkaansa sieltä ja heti paikalla!\nKyllä minä huomenna sanon Pelagejaile, että älköön vastedes suvaitko\nsellaisia salavehkeitä? Kun minä olen kuollut, silloin voitte mielenne\nmukaan sallia talossa tuollaista kyynillisyyttä, mutta nyt se pysyy\ntekemättä! Ole hyvä ja mene heti paikalla sanomaan!\n\n-- Piru vieköön! murahti Gagin ärtyisästi. Turhaa on saada\nmikroskoopillisille akkaväen aivoille selväksi, miksi minun on\ntarpeetonta sinne mennä!\n\n-- Vasilij, minä pyörryn! --\n\nGagin sylkäisi, pani tohvelit jalkaansa, sylkäisi vielä kerran\nja lähti keittiöön. Oli pimeätä kuin umpinaisessa tynnyrissä ja\nprokuraattorinapulaisen piti kulkea haparoiden. Matkalla hän sivumennen\ntuli koskettaneeksi lastenkamarin oveen ja herättäneeksi lapsenpiian.\n\n-- Vasilisa, sanoi hän. Sinä otit illalla minun yönuttuni\npuhdistettavaksesi. Missä se nyt on?\n\n-- Hyvä herra, minä pyysin Pelagejaa puhdistamaan sen.\n\n-- Mitä se sellainen on! Otatte ettekä pane paikalleen... Nyt minun\ntäytyy tässä kulkea ilman yönuttua!\n\nAstuttuaan keittiöön prokuraattorinapulainen suuntasi askeleensa sitä\npaikkaa kohti, jossa piika nukkui suurella kirstulla kattilahyllyn\nalla.\n\n-- Pelageja! aloitti Gagin löydettyään pimeässä olkapään, jota hän\nrupesi töykkäämään. Kuuletko sinä!... Hä!... Älä ole nukkuvinasi, kun\net nuku kuitenkaan! Kuka kiipesi äsken ikkunasta sisään sinun luoksesi?\n\n-- Hä?... Mitä?... Vai ikkunasta kiipesi? Kenen luo sitten?\n\n-- Älä koetakaan vetää minua nenästä! Sano sille hännänkantajallesi,\nettä korjaa luunsa täältä hyvällä. Kuulitko? Hänellä ei ole täällä\nmitään tekemistä!\n\n-- Oikein täysissä tosissako herra tuollaista juttelee?... Päivät\npääksytysten saa tässä tuskat ja vaivat sietää saamatta hetkeäkään\nhuoahtaa, eikä ole yölläkään levosta tiedon tilkkaa, kun kesken unta\nsaa mokomaa puhetta kuulla. Neljä ruplaa kuukaudessa palkkaa, vaikka\nminulla on oma tee ja sokeri... Eikä koskaan saa kuulla parempaa\npuhetta, kun tätä tällaista... Minä olen palvellut kauppiaittenkin\nperheissä, mutta tämänkaltaista häpeätä en ole saanut kuulla enkä\nnähdä.\n\n-- No-no... älä siinä nyt Latsarusta laula, vaan laita rakastunut\nsotamiehesi täältä mitä pikimmin! Kuulitko?\n\n-- Hävetkää toki, armollinen herra! virkkoi Pelageja. Hänen äänestään\nsaattoi kuulla, ettei itku ollut kaukana. Sivistynyttä herrasväkeä...\neikä sen vertaa ymmärretä, että joskus meidän kovaosaistenkin mieliksi\ntekisivät... Nyt Pelageja hyrähti itkeä tillittämään. Helppohan meitä\non loukata, kun ei kukaan puhu puolestamme.\n\n-- No, älähän nyt!... Minusta se on aivan yhdentekevä! Rouvahan se\nminut tänne lähetti. Minä siitä viis, vaikka itse yöhaltijan ikkunasta\nsisälle päästäisit...\n\nProkuraattorinapulainen oli vihdoin tullut siihen käsitykseen, että oli\nollut väärässä pitäessään tämän kuulustelun ja että hänen oli jo aika\npalata vaimonsa luo.\n\n-- Kuulehan, Pelageja, sanoi hän lopuksi. Sinä olet ottanut minun\nyönuttuni puhdistettavaksesi. Missä se on?\n\n-- Ai, armollinen herra, suokaa anteeksi, unohdin panna sen\ntuolillenne. Se riippuu tuossa naulassa uunin vieressä.\n\nProkuraattorinapulainen löysi hapuilemalla yönutun uunin luota, puki\nsen ylleen ja läksi hiljaa takaisin makuuhuoneeseen.\n\nMaria Mihailovna makasi miehensä mentyä vuoteessaan ja odotteli.\nParisen minuuttia hän pysyi rauhallisena, mutta sitten häntä alkoi jo\npeloittaa.\n\n\"Kuinka kauan hän viipyy!\" ajatteli hän. \"Hyvä on, jos hän saa sen\ninhoittavan miehen kiinni... mutta jos siellä onkin rosvo?\"\n\nJa hänen mielikuvituksensa loihti taas kuvan: Miehensä astuu pimeään\nkeittiöön... isku kirveenkamaralla... kuolee ääntä päästämättä...\nverilätäkkö...\n\nKului viisi minuuttia, viisi ja puoli, vihdoin kuusi... Maria\nMihailovnan otsalle nousi kylmä hiki...\n\n-- Vasilij! kiljahti hän. Vasilij!\n\n-- Mitä sinä huudat? Tässähän minä olen... hän kuuli äänen ja miehensä\nläheneviä askeleita. Joko sinusta hengen veivät, hä?\n\nProkuraattorinapulainen astui sänkynsä luo ja istuutui sen laidalle.\n\n-- Ei siellä ketään ollut, sanoi hän. Sinun kuvittelujasi vain, senkin\nihmetys!... Voit olla aivan rauhassa, höperö, kyllä Pelageja on yhtä\nsiveä kuin hänen emäntänsäkin. Oletpa sinä aika pelkuri!\n\nJa prokuraattorinapulainen alkoi tehdä vaimostaan pientä pilaa. Hän oli\ntullut hyvälle tuulelle eikä häntä enää nukuttanut.\n\n-- Sellainen pelkuri! naureskeli hän. Käyppäs huomenna lääkärissä, että\nhän parantaisi sinut houretaudistasi. Sinun hermostosi on\nepäjärjestyksessä!\n\n-- Mikä täällä haisee niin tervalle? ihmetteli rouva. Tervalle tai...\nsipulille... kaalille...\n\n-- Mikähän lie... Mutta koskei nukuta, niin sytytäpä kynttilä... saat\nnähdä piirioikeuden prokuraattorin valokuvan. Missä tulitikut ovat?...\nHän erosi eilen virastaan ja jätti kullekin meistä muistoksi\nvalokuvansa, jossa on hänen omakätinen nimikirjoituksensa...\n\nProkuraattorinapulainen raapaisi tulta ja sytytti kynttilän. Mutta hän\nei ennättänyt astua askeltakaan sängyn luota noutaakseen valokuvan, kun\nhänen takanaan kuului vihlova, sydäntä särkevä parahdus. Katsoessaan\ntaakseen hän näki kaksi suurta naisen silmää, jotka täynnä kummastusta,\nkauhua, kiukkua olivat häneen suunnatut.\n\n-- Otitko yönuttusi keittiöstä? kysyi Maria Mihailovna kalveten.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Katsohan itseäsi!\n\nProkuraattorinapulainen katsoi itseään ja hönähti ihmetyksestä. Hänen\nhartioillaan ei ollutkaan hänen oma yönuttunsa, vaan palosotamiehen\nsinelli. Kuinka se oli joutunut hänen ylleen? Ratkaistessaan tätä\nkysymystä hänen vaimonsa näki mielikuvituksessaan uuden kamalan kuvan:\npimeä, hiljaista, kuiskutusta j.n.e.\n\n\n\n\nTURVATON OLENTO\n\n\nVaikka Kistunovin jalkaleinikohtaus yöllä oli ollut perin vaikea ja\nhänen hermonsa sen johdosta ärtyneet, hän lähti aamulla kaikesta\nhuolimatta virkaansa ja alkoi tavalliseen aikaan vastaanottaa\nhenkilöitä, jotka pankkiasioissa pyrkivät hänen puheilleen. Hän oli\nuupunut, rasittuneen näköinen, jaksoi töin tuskin puhua ja hengitti\nraskaasti kuin kuoleva.\n\n-- Mitä asiaa teillä on? kääntyi hän erään naisen puoleen, jonka yllä\noli vedenpaisumuksenaikainen hartiaviitta, niin että hän takaapäin oli\nkoko lailla suuren sontiaisen näköinen.\n\n-- Suvaitkaahan kuunnella, teidän ylhäisyytenne, aloitti nainen\nsuulaasti, mieheni, kolleegiasessori Shtshukin, on kokonaista viisi\nkuukautta ollut sairas ja hänen maatessaan kotonaan vuoteen omana on\nhänet ilman vähintäkään syytä erotettu virastaan, teidän ylhäisyytenne,\nja kun minä menin hänen palkkaansa nostamaan, niin vetivät he siitä\nkaksikymmentä neljä ruplaa kolmekymmentä kuusi kopeekkaa pois! \"Mistä\nsyystä?\" kysyin minä. \"Hän on\", sanoivat, \"saanut rahaa viraston\nkassasta ja toiset virkamiehet ovat olleet hänelle takuussa.\" Kuinka se\non mahdollista? Olisiko hän ottanut rahaa lainaksi minun tietämättäni?\nSiinä ei ole perää, teidän ylhäisyytenne. Mitä se sellainen on? Minä\nolen köyhä nainen... huoneita vuokraamalla ansaitsen niukan leipäni...\nMinä olen heikko, turvaton... Kaikki minua sortavat eikä yhdelläkään\nole kaunista sanaa minulle sanottavana...\n\nRouva alkoi räpytellä silmiään ja veti hartiaviittansa alta nenäliinan.\nKistunov otti anomuksen häneltä ja luki sen.\n\n-- Suokaa anteeksi, mitä tämä on? kysyi hän olkapäitään kohauttaen.\nMinä en ymmärrä tätä. Kaikesta päättäen te, rouva hyvä, olette osunut\nväärään paikkaan. Teidän anomuksenne ei kuulu lainkaan meille. Olkaa\nhyvä ja kääntykää sen viraston puoleen, jossa miehenne palvelee.\n\n-- Ei, teidän ylhäisyytenne! Viidessä paikassa olen jo ollut, eikä\nmissään otettu anomusta vastaan, sanoi rouva Shtshukina. Olin jo aivan\npäästä pyörällä, mutta kaikeksi onneksi vävyni Boris Matveitsh --\nsuokoon Jumala hänelle terveyttä -- kehoitti minua tulemaan teidän\nylhäisyytenne luo. \"Kääntykää te, täti kulta, herra Kistunovin puoleen;\nhän on vaikutusvaltainen henkilö ja voi tehdä hyväksenne mitä vain...\"\nAuttakaa nyt minua, teidän ylhäisyytenne!\n\n-- Hyvä rouva Shtshukina, me emme voi auttaa teitä... Koettakaahan toki\nitsekin käsittää: teidän miehenne, mikäli anomuksesta käy selville,\npalveli sotilaallis-lääketieteellisessä departementissa, mutta meidän\nlaitoksemme on aivan yksityinen, kauppalaitos, pankki. Onhan asia siis\nselvä!\n\nKistunov kohautti vielä kerran olkapäitään ja kääntyi erään\nsotilaspukuisen vieraan puoleen, jolla oli poski turvoksissa.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, valitti rouva Shtshukina, kyllä minulla on\nlääkärintodistus, että mieheni on sairas! Tässä se on, olkaa hyvä ja\nkatsokaa!\n\n-- Kyllä minä uskon, sanoi Kistunov ärtyisästi, mutta sanon vieläkin:\nteidän asianne ei kuulu meille. Tämähän on omituista, vieläpä\nnaurettavaa! Eikö teidän miehenne todellakaan tiedä, minne teidän pitää\nkääntyä?\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, hän ei tiedä juuri mistään. Tiuskaisee vain:\n\"Se ei kuulu sinulle! Korjaa luusi!\" ja siinä kaikki... Mutta kenelle\nse kuuluu sitten, jollei minulle? Minun niskassanihan tässä kaikki on!\nNiin, minun juuri!\n\nKistunov kääntyi taas rouva Shtshukinan puoleen ja alkoi selittää\ntälle, mikä erotus on sotilaallis-lääketieteellisellä departementilla\nja yksityispankilla. Rouva kuunteli tarkkaavasti, nyökäytti myöntymisen\nmerkiksi päätään ja sanoi:\n\n-- Niin, niin, niin... Kyllä minä ymmärrän. Siinä tapauksessa, teidän\nylhäisyytenne, käskekää maksamaan minulle edes viisitoista ruplaa! Minä\nsuostun olemaan ottamatta kaikkea kerrallaan.\n\n-- Uh! huokasi Kistunov nakaten päätään taaksepäin. Eipä teidän\npäähänne näy paljoa mahtuvan! Mutta ettekö nyt käsitä, että on yhtä\nnurinkurista kääntyä tässä asiassa meidän puoleemme kuin jättää\navioeroanomus esimerkiksi apteekkiin tai rahapajaan. Mitä se meille\nkuuluu, ettei teille ole maksettu kaikkea?\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, rukoilen ikäni Jumalaa puolestanne, jos\narmahdatte minua orpoa, pyysi rouva Shtshukina itkuun hyrähtäen.\nOlen turvaton, heikko nainen... Kuolemakseni tuskastunut... Täytyy\nriidellä vuokralaisten kanssa ja pitää huolta miehestä ja juosta\ntalousaskareissa... ja nyt pitää vielä paastota Herran ehtoolliselle\nkäydäkseni... eikä vävyllänikään ole paikkaa... Ei ole tullut syötyä\neikä juotua tuskin nimeksikään, ja vaivoin pysyn jaloillani... Koko\nyönä en saanut nukutuksi.\n\nKistunov tunsi sydämentykytystä. Kärsivä ilme kasvoillaan ja painaen\nkädellään rintaansa sydämen kohdalta hän alkoi taas selittää\nShtshukinalle, mutta hänen äänensä katkesi...\n\n-- Ei, suokaa anteeksi, en voi enempää kanssanne puhua, sanoi hän ja\nviittasi kädellään. Ihan päätäni pyörryttää. Te häiritsette vain meitä\nja tuhlaatte omaakin aikaanne. Uh!... Aleksei Nikolaitsh, hän kääntyi\nerään virkamiehen puoleen, olkaa hyvä ja selittäkää rouva\nShtshukinalle!\n\nKeskusteltuaan kaikkien niitten kanssa, jotka pankkiasioissa pyrkivät\njohtajan puheille, Kistunov meni omaan työhuoneeseensa ja allekirjoitti\nkymmenkunta paperia. Mutta Aleksei Nikolaitsh puuhasi yhä rouva\nShtshukinan kanssa. Istuessaan kaikessa rauhassa työhuoneessaan\nKistunov pitkän aikaa kuuli kaksi erilaista ääntä: Aleksei Nikolaitshin\nyksitoikkoisen, rauhallisen basson ja Shtshukinan itkunsekaisen,\nkimakan äänen...\n\n-- Minä olen turvaton, heikko nainen, kivulloinen nainen, valitti\nShtshukina. Olen ehkä terveen näköinen, mutta jos minua tarkemmin\ntutkii, niin minusta ei löydy ainoatakaan tervettä suonta. Ruokahalua\nei ole, tuskin pysyn jaloillani... Kahvia vain olen tänään juonut eikä\nsekään maistunut miltään.\n\nMutta Aleksei Nikolaitsh koetti saada häntä käsittämään eri virastojen\neroa ja sitä mutkikasta seikkaa, mihin anomuspaperit kussakin\ntapauksessa ovat osoitettavat. Pian hän kuitenkin väsyi ja eräs\nkirjanpitäjistä astui hänen sijaansa.\n\n-- Senkin inhoittava akka! tuskitteli Kistunov väännellen\nhermostuneesti sormiaan ja mennen vähän väliä vesikarahvin luo. Hän on\nidiootti, pässinpää! Ensin hän kiusaa minua pahanpäiväisesti ja nyt\nnoita kahta! Senkin vietävä! Uh!... sydän tykyttää...\n\nPuolen tunnin kuluttua hän soitti. Aleksei Nikolaitsh tuli.\n\n-- No, miten siellä nyt on? kysyi Kistunov väsyneesti.\n\n-- Emme saa häntä mitenkään käsittämään, Pjotr Aleksandritsh!\nKärsivällisyytemme on ihan lopussa. Me puhumme hänelle Tuomaasta, mutta\nhän vastaa meille Jeremiaasta...\n\n-- Minä... en voi enää sietää hänen ääntään... Olen sairas... En voi\nsietää...\n\n-- Soitetaan ovenvartijaa, vieköön hän tuon naisen ulos.\n\n-- Ei! ei! säikähti Kistunov. Hän rupeaa huutamaan ja tässä talossa\nasuu paljon väkeä... voivat vielä luulla meistä mitä hyvänsä...\nKoettakaa nyt vielä oikein hartaasti, niin eiköhän tuo lopultakin\nymmärtäne.\n\nHetken kuluttua kuului sieltä taas Aleksei Nikolaitshin matala ääni.\nKului neljännestunti ja matalan basson asemesta kuului kirjanpitäjän\nvoimakas tenori.\n\n- Kerrassaan inhoittava! tuskitteli Kistunov hermostuneesti liikuttaen\nolkapäitään. Tyhmä kuin pässi! Piru hänet periköön! Tuntuu siltä kuin\njalkaleini taas alkaisi... Ja päätä kivistää...\n\nViereisessä huoneessa Aleksei Nikolaitsh, jonka voimat vihdoinkin\nolivat tyyten loppuneet, koputti sormellaan pöytään ja osoitti sitten\nrouvaa otsaan.\n\n-- Sanalla sanoen, tämä teidän hartioillanne ei ole pää, sanoi hän,\nvaan jokin muu...\n\n-- No... älähän huoli... suuttui akka. Koputa omaa eukkoasi...\nTarhapöllö! Paras on, kun et siinä liikoja käsiäsi liikuttele!\n\nKatsoen rouva Shtshukinaa kiukkuisena ja raivostuneena ikäänkuin olisi\nhalunnut syödä hänet Aleksei Nikolaitsh sanoi hilliten ääntään:\n\n-- Korjaa luusi!\n\n-- Hä? parahti Shtshukina samassa. Kuinka te uskallatte? Vaikka olen\nheikko, turvaton nainen, niin tuollaista en minä siltä salli itselleni\ntapahtuvan! Minun mieheni on kolleegiasessori! Senkin tarhapöllö!\nMenenpä asianajaja Dmitri Karlitskin luo, niin saatpa nähdä kuinka\nsinun käy! Kolme vuokralaistani on tuomittu sakkoihin ja kyllä sinäkin\nvielä saat polvillasi pyytää minulta anteeksi hävyttömyyttäsi! Minä\nmenen teidän kenraalinne luo! Teidän ylhäisyytenne!! Teidän\nylhäisyytenne!!\n\n-- Mene hiiteen, pakana! kähisi Aleksei Nikolaitsh.\n\nKistunov avasi oven ja astui sisään.\n\n-- Mitä nyt? kysyi hän itkunsekaisella äänellä.\n\nShtshukina, joka oli punainen kuin keitetty rapu, seisoi keskellä\nhuonetta, muljautteli pahasti silmiään ja tökkäili sormillaan ilmaan.\nPankin virkamiehet seisoivat pitkin seinävieriä ja katselivat\nneuvottomina toisiinsa. He punoittivat myöskin ja olivat kovin\nvaivaantuneen näköisiä.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne! rouva Shtshukina syöksyi Kistunovin luo.\nTämä... juuri tämä (rouva osoitti Aleksei Nikolaitshia) koputti\nsormellaan pöytään ja sitten minun otsaani... Te käskitte häntä\nselvittämään asiani, mutta hän tekee vain pilkkaa minusta! Minä olen\nheikko, turvaton nainen... Minun mieheni on kolleegiasessori ja minä\nitse olen majurin tytär!\n\n-- Hyvä, armollinen rouva, sai Kistunov sanotuksi, minä otan heti\nselvän asiasta... ryhdyn toimenpiteisiin... Mutta menkää nyt pois\ntäältä... myöhemmin sitten!...\n\n-- Entä koska saan sitten rahani, teidän ylhäisyytenne? Minä tarvitsen\ntänään!\n\nKistunov hypisteli otsaansa vapisevalla kädellään, huoahti ja alkoi\ntaas selittää.\n\n-- Armollinen rouva, olenhan jo sanonut teille, että tämä on pankki,\nyksityinen liikehuone... Mitä tahdotte meiltä sitten? Ettekö ymmärrä,\nettä häiritsette meitä?\n\nShtshukina kuunteli ja huokaili.\n\n-- Niin, niin... myönsi hän. Mutta olkaa Jumalan tähden armollinen,\nteidän ylhäisyytenne, olkaa kuin oma isäni, suojelkaa minua! Jos\nlääkärintodistus ei riitä, niin kyllä minä voin toimittaa todistuksen\npoliisilaitokseltakin... Mutta käskekää maksamaan minulle rahat!\n\nKistunovin silmissä alkoi välkehtiä. Hän puhalsi kaiken ilman\nkeuhkoistaan ja vaipui voimatonna tuolille.\n\n-- Paljonko te tahdotte? kysyi hän heikolla äänellä.\n\n-- Kaksikymmentä neljä ruplaa kolmekymmentä kuusi kopeekkaa.\n\nKistunov veti lompakon taskustaan, otti siitä kahdenkymmenen viiden\nruplan setelin ja ojensi sen rouva Shtshukinalle.\n\n-- Ottakaa... ja menkää!\n\nShtshukina kääri setelin nenäliinaan, kätki käärön ja väännettyään\nsuunsa makeaan, jopa veikeään hymyyn kysyi:\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, eiköhän mieheni pääsisi taas entiseen\nvirkaansa?\n\n-- Minä lähden nyt pois... olen sairas... sanoi Kistunov uupuneella\näänellä. Minun sydämeni tykyttää niin kauhean kovasti.\n\nKistunovin lähdettyä lähetti Aleksei Nikolaitsh pankkipalvelija Nikitan\nnoutamaan laakerintippoja. Kun kukin oli ottanut niitä kaksikymmentä\ntippaa, ryhtyivät pankkivirkamiehet taas työhönsä. Mutta rouva\nShtshukina istuskeli eteisessä vielä parisen tuntia puhellen\novenvartijan kanssa ja odotellen Kistunovia takaisin.\n\nRouva Shtshukina saapui vielä seuraavanaki päivänä.\n\n\n\n\nKOSTO\n\n\nLjev Savvitsh Turmanov, tavallinen kuolevainen, jolla oli sievoinen\nomaisuus, vielä sievoisempi aviosiippa ja mitä sievoisin kalju keskellä\npäälakea, pelasi kerran skruuvia erään ystävänsä luona tämän\nnimipäivillä. Aikamoisen tappion jälkeen, joka oli pusertanut hien\nhänen otsalleen, hän yhtäkkiä muisti, ettei ollut pitkään aikaan\nkulauttanut viinaryyppyä. Hän nousi, kulki varpaillaan somasti huojuen\npöytien välitse saliin, jossa nuoret tanssivat (siellä hän hymyili\nystävällisesti ja taputti isällisesti nuorta, hintelää apteekkaria\nolkapäähän), ja pujahti sitten pienestä ovesta tarjoiluhuoneeseen.\nTäällä oli pienellä pyöreällä pöydällä pulloja, viinakarahvi... Niitten\nvieressä kylmien ruokalajien joukossa oli sipulilla ja persiljalla\nmaustettu, puoleksi syöty silli. Ljev Savvitsh kaatoi itselleen ryypyn,\nliikutteli sormiaan ilmassa, ikäänkuin hän olisi valmistautunut\npitämään puhetta, joi, väänsi kasvoilleen kärsivän ilmeen... Sitten hän\niski haarukkansa silliin ja... Mutta silloin hän kuuli puhetta seinän\ntakaa.\n\n-- Olkoon menneeksi, olkoon menneeksi... sanoi naisen ääni vilkkaasti.\nMutta milloin?\n\n\"Minun vaimoni\", arveli Ljev Savvitsh, joka tunsi äänen. \"Kenen kanssa\nhän siellä rupattaa?\"\n\n-- Milloin tahdot, ystävän!... vastasi matala, syvä, täyteläinen ääni\nseinän takana. Tänään ei ole mahdollista, huomenna on minulla työtä\nmelkein koko päiväksi...\n\n\"Sehän on Degtjarjev!\" Turmanov tunsi ystävänsä matalan äänen. \"Vai\nsinäkin, Brutus, samaa tietä!... Joko hän on saanut sinutkin\npauloihinsa? Onpa siinä väsymätön, kyllästymätön akka! Päivääkään hän\nei voi elää ilman 'romaania'!\"\n\n-- Niin, huomenna minulla on työtä koko lailla, jatkoi matala ääni. Jos\ntahdot, niin kirjoita minulle huomenna jotakin... Se olisi niin hauskaa\nja minä tuntisin itseni niin onnelliseksi... Mutta miten järjestämme\nkirjeenvaihtomme? Pitääpä keksiä ovela keino. Postitse ei sovi\nkirjoittaa, sillä jos minä esimerkiksi lähetän sinulle kirjeen, niin\nsinun kalkkunakukkosi saattaa ottaa sen kirjeenkantajalta; ja jos sinä\nkirjoitat minulle, niin saattaa minun parempi puoliskoni\npoissaollessani ottaa kirjeen ja avata sen.\n\n-- Miten on siis meneteltävä?\n\n-- Pitää keksiä salajuoni. Palvelijan kautta ei myöskään saata\nlähettää, sillä sinun verikoirasi pitää palvelusväen kovassa kurissa...\nPelaako hän korttia paraikaa?\n\n-- Pelaa. Se hölmö häviää sitten aina!\n\n-- Se merkitsee sitä, että rakkausasioissa on onni hänelle sitä\nsuotuisampi! naurahti Degtjarjev. Kuuleppas, sydänkäpyseni,\nmitä minä tässä keksin... Huomenna tasan kello kuusi illalla minä\npalaan konttorista kaupunginpuiston kautta, jossa minun pitäisi\ntavata tarkastajamme. Jätä siis, kultaseni, jos se vain on\nmahdollista, viimeistään kello kuudeksi, ei myöhemmin, kirje siihen\nmarmorimaljakkoon, joka on viiniköynnösmajasta vasemmalle... Kai tiedät\nsen?\n\n-- Tiedän, tiedän.\n\n-- Se on oleva sekä runollista, salaperäistä että uutta... Silloin ei\nsiitä saa tietää sinun möhömahasi eikä minun kunnioitettava parempi\npuoliskoni. Ymmärräthän?\n\nLjev Savvitsh joi vielä ryypyn ja läksi sitten pelipöytänsä ääreen.\nSalaisuus, jonka perille hän oli päässyt, ei hämmästyttänyt eikä\nsuututtanut häntä vähääkään. Aika, jolloin hän oli sellaisesta\nsuuttunut, pannut toimeen perhekohtauksia, haukkunut, vieläpä\nlyönytkin, oli jo kauan sitten ohi. Nyt hän vain huitaisi kädellään ja\nkatsoi sormiensa läpi huikentelevaisen vaimonsa seikkailuja. Mutta\nhäntä harmitti nyt kuitenkin. Sellaiset nimitykset kuin kalkkunakukko,\nverikoira, möhömaha y. m. loukkasivat hänen kunniantuntoaan.\n\n\"Mikä lurjus se Degtjarjev sentään on!\" ajatteli hän laskien\ntappioitaan. \"Kun hän tapaa minut kadulla, niin heittäytyy niin hyväksi\nystäväksi että oikein, irvistelee mielihyvästä ja silittelee vatsaani,\nmutta annappas kuinka myrkyllisesti selkäni takana minusta puhuu!\nEdessäpäin ylistää minua ystäväksi, mutta takanapäin haukkuu\nkalkkunakukoksi ja möhömahaksi ja ties miksi...\"\n\nKuta enemmän hän syventyi vastenmielisiin tappioihinsa, sitä enemmän\nsapetti mokoma loukkaus! häntä...\n\n\"Maitoparta...\" ajatteli hän katkaisten vihaisena liitupalasen.\n\"Keltanokka... Jos tekisi mieleni käydä sanoihisi kiinni, niin kyllä\nminä pian näyttäisin sinulle verikoiran jäljet!\"\n\nIllallispöydässä hän ei voinut välinpitämättömästi katsoa Degtjarjevia\nkasvoihin, ja tämä, ikäänkuin tahallaan, kyseli häneltä tunkeilevasti,\noliko hän voittanut pelissä, miksi hän oli niin murheellinen j.n.e.\nKehtasipa hän vanhan tuttavan oikeudella äänekkäästi torua rouva\nTurmanovia siitä, ettei tämä ollut kylliksi huolehtinut miehensä\nterveydestä. Rouva Turmanov, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, iski\nveitikkamaisesti silmää miehelleen, nauroi iloisesti ja jutteli\nviattomasti, niin ettei itse pirukaan olisi voinut epäillä häntä\nuskottomaksi.\n\nPalattuaan kotiin Ljev Savvitsh oli pahalla tuulella ja tyytymätön;\nhänestä tuntui siltä kuin hän ei olisi syönyt vasikanpaistia, vaan\nvanhan kalossin. Hän olisi ehkä vielä joten kuten voittanut itsensä ja\nunohtanut kaikki, mutta hänen vaimonsa lörpötykset ja hymyilyt toivat\njoka hetki hänen mieleensä kalkkunakukon, möhömahan...\n\n\"Korvilleen hän tarvitsisi, senkin vietävä Degtjarjev...\" ajatteli hän.\n\"Häntä pitäisi julkisesti nuhdella.\"\n\nJa Ljev Savvitsh tuumi, että hän tekisi aivan oikein, jos antaisi\nDegtjarjeville aika selkäsaunan tai ampuisi hänet kaksintaistelussa\nkuin varpusen... tai toimittaisi hänet viraltaan pois tai panisi\nmarmorimaljakkoon jotakin iljettävää, haisevaa -- esimerkiksi mätänevän\nrotan... Eipä olisi myöskään hullumpaa siepata rouvan kirje maljakosta\nja panna sijaan hävyttömiä runoja, allekirjoituksena \"sinun Akulkasi\",\ntai jotakin muuta sentapaista.\n\nTurmanov asteli pitkän aikaa huoneessaan nauttien moisista\nsuunnitelmista. Mutta yhtäkkiä hän jäi seisomaan ja iski otsaansa.\n\n-- Hyvä, nyt sen keksin! huudahti hän ihan loistaen tyytyväisyyttään.\nSe käy mainiosti! Mainiosti!\n\nKun hänen puolisonsa oli nukkunut, hän istuutui kirjoituspöydän ääreen\nja pitkän aikaa harkittuaan, muuttaen käsialaansa mahdollisimman\noudoksi ja tehden tahallaan kirjoitusvirheitä kirjoitti näin: \"Kauppias\nDulinoville. Kunnioitettava herra! Jollette te tänäpän kello kuuteksi\n12 päivänä syyskuuta pane kaksi sataa ruplaa siihen marmorimaljakkoon,\njoka on kaupunkin puistossa viiniköynnösmajan vieressä, niin te tulette\ntapetuksi ja teitän korutavara kauppa räjähytetään ilmaan.\"\nKirjoitettuaan tämän kirjeen Ljev Savvitsh ihan hypähti ilosta.\n\n-- Nerokas keksintö! jupisi hän hykertäen käsiään. Erinomaista! Eipä\nolisi itse saatanakaan voinut myrkyllisempää kostoa keksiä! Kauppias\npelästyy tietysti hirveästi ja ilmoittaa asiasta heti poliisikamariin,\njosta lähetetään kello kuudeksi salapoliiseja pensaikkoon vaanimaan ja\n-- rips-raps poika siepataan sievästi kiinni, juuri kun hän kurottautuu\nkirjettä ottamaan!... Kyllä pojan housut silloin tutisevat! Ennenkuin\nasia sitten selviää, saa se lurjus istua ja tuskitella tarpeekseen...\nMainiota!\n\nLjev Savvitsh liimasi postimerkin kirjeen kuoreen ja vei sen itse\npostilaatikkoon. Hän nukkui autuaaseen hymyyn eikä herännyt ennenkuin\nmyöhään aamulla; pitkään aikaan ei hän ollut niin makeasti nukkunut.\nHerättyään aamulla ja muistettuaan kostojuonensa hän hymyili\ntyytyväisenä, vieläpä hypisteli uskotonta vaimoaan leuasta. Mennessään\nsitten virkaansa ja istuessaan kansliassa hän koko ajan hymyili ja\nkuvitteli mielessään Degtjarjevin kauhua, kun tämä joutuu satimeen...\n\nKellon lähetessä kuutta hän ei enää malttanut mieltään, vaan riensi\nkaupunginpuistoon omin silmin ihaillakseen vihollisensa epätoivoista\nasemaa.\n\n\"Ahaa!\" ajatteli hän nähdessään poliisin.\n\nTultuaan viiniköynnösmajan läheisyyteen hän istuutui erään pensaan\nsuojaan ja suunnattuaan ahnaan katseensa maljakkoon alkoi odottaa.\nHänen kärsimättömyydellään ei ollut rajoja.\n\nTasan kello kuusi ilmaantui Degtjarjev. Mies oli kaikesta päättäen mitä\nparhaimmalla tuulella. Silinterihattu oli uljaasti takaraivolla ja\npäällystakki levällään: näytti siltä kuin sieltä ei olisi näkynyt\nainoastaan hänen liivinsä, vaan vieläpä koko hyvä tuulensa. Hän\nvihelteli ja veti tuon tuostakin sauhun sikaristaan...\n\n\"Kohta saat tuta mitä merkitsevät kalkkunakukko ja verikoira!\" ajatteli\nTurmanov vahingoniloisesta \"Odotappas!\"\n\nDegtjarjev astui marmorimaljakon luo ja pisti laiskasti kätensä\nsiihen... Ljev Savvitsh kohosi katsomaan silmäänsä räpäyttämättä...\nDegtjarjev otti maljakosta pienenpuoleisen paketin, katseli ja käänteli\nsitä olkapäitään kohautellen, avasi sen sitten epäröiden, kohautteli\ntaaskin olkapäitään; mitä suurimman ällistyksen ilme levisi hänen\nkasvoilleen, Paketissa oli kaksi sadan ruplan seteliä!\n\nDegtjarjev katseli seteleitä pitkän aikaa. Vihdoin, herkeämättä yhä\nkohauttelemasta olkapäitään, hän pisti setelit taskuunsa ja lausui:\n\"Merci!\"\n\nOnneton Ljev Savvitsh kuuli tämän \"merci.\" Koko illan hän seisoi sitten\nvastapäätä Dulinovin myymälää, uhkaili nyrkillään ilmoituskilpeä ja\nmutisi kiukkuisena:\n\n-- Pelkuri! Pennin pyörittäjä! Vaivainen nauta! Möhömahainen raukka!\n\n\n\n\nTAIDETEOS\n\n\nSasha Smirnov, äitinsä ainoa poika, astui hieman hämillään lääkäri\nKoshelkovin työhuoneeseen. Hän kantoi kainalossaan jotakin, joka oli\nkääritty \"Pörssisanomain\" numeroon 223.\n\n-- Aa, rakas ystäväni! huudahti lääkäri tulijalle. No kuinka voitte?\nMitä kuuluu?\n\nSasha vilkutti silmäänsä, pani kätensä sydämelleen ja sanoi\nliikutuksesta väräjävällä äänellä:\n\n-- Äiti pyysi sanomaan terveisiä teille, Ivan Nikolajevitsh, ja\nkiittämään teitä... Minä olen äitini ainoa poika ja te pelastitte minun\nhenkeni... paransitte vaarallisesta taudista ja... me emme tiedä, miten\nosoittaisimme teille kiitollisuuttamme...\n\n-- Älkäähän nyt... nuori mies! keskeytti lääkäri, joka oli mielestään\nsaanut jo kylliksi kiitosta osakseen. Minä tein vain sen, minkä\njokainen muu lääkäri olisi minun sijassani tehnyt.\n\n-- Minä olen äitini ainoa poika... Me olemme köyhiä emmekä siis voi\nmaksaa työstänne ja... se hävettää meitä, herra tohtori, vaikka muuten\näiti ja minä... äitini ainoa poika, pyydämme hartaasti teitä ottamaan\nkiitollisuutemme osoitteeksi... tämän esineen, joka... Se on hyvin\nkallisarvoinen kapine, vanhaa pronssia... harvinainen taideteos.\n\n-- Se on aivan liikaa! sanoi lääkäri rypistäen otsaansa. Mitä te\nnyt?...\n\n-- Ei, olkaa hyvä älkääkä kieltäytykö, jatkoi Sasha mutisemistaan ja\nrupesi avaamaan myttynsä. Loukkaatte sekä minua että äitiäni, jos\nkieltäydytte... Se on erinomainen kapine... vanhaa pronssia... Me\nolemme perineet sen isävainajalta ja säilyttäneet sitä kalliina\nmuistona... Minun isäni osteli vanhoja pronssitavaroita ja möi niitä\njälleen muinaismuistojen kokoilijoille... Äiti ja minä jatkamme nyt\nsamaa tointa...\n\nSasha otti kääröstään tuomansa esineen ja laski sen pöydälle. Se oli\nkeskikokoinen kynttelikkö vanhaa pronssia, taiteellista työtä. Siinä\noli kuvattuna ryhmä: jalustalla seisoi kaksi naista Eevan puvussa ja\nsellaisessa asennossa, ettei minulla ole kylliksi rohkeutta eikä\nluonnonlaatua kuvata heitä. He hymyilivät mielistellen, ja näytti\nyleensä siltä, että jollei heidän olisi ollut pakko tukea kynttelikköä,\nniin he olisivat hypänneet alas jalustalta ja pitäneet huoneessa\nsellaista irstasta melua, jota on, hyvä lukijani, sopimaton edes\najatellakaan.\n\nSilmäiltyään lahjaa lääkäri kahnutti laiskasti korvansa taustaa,\nrykäisi kurkkuaan ja niisti epäröiden nenänsä.\n\n-- Onpa se todellakin soma laitos, jupisi hän, mutta... miten sanoisin,\nse ei... se on liian vapaata taidetta... Eipä voi sanoa tuon enää\nolevan alastomuutta, vaan pikemmin... niin, piru ties, mitä se on...\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte?\n\n-- Itse paholainen ei voisi keksiä mitään riettaampaa... Jos minä\npitäisin pöydälläni tuollaista mielikuvituksen epäsikiötä, niin johan\nminä sillä koko huoneistoni saastuttaisin!\n\n-- Kuinka kummallinen käsitys teillä on taiteesta, herra tohtori!\nloukkaantui Sasha. Onhan se taideteos, katsokaa! Niin runsaasti\nkauneutta ja suloa, että sielun valtaa autuaallinen tunne ja kyyneleet\nnousevat silmiin! Tuollaista kauneutta katsellessa saattaa unohtaa koko\ntämän matoisen maailman... Katsokaa, siinä on liikuntoa, siinä on\nilmaa, siinä on henkevyyttä!...\n\n-- Kaiken tuon ymmärrän mainiosti, hyvä mies, keskeytti lääkäri, mutta\nasian laita on niin, että minä olen perheellinen, täällä juoksentelee\nlapsia, käy naisia...\n\n-- Tietysti, jos katsoo asiaa joukon kannalta, myönsi Sasha, silloin\nesiintyy tämä suurenmoinen taideteos toisessa valossa... Mutta, herra\ntohtori, olkaa ylempänä joukkoa, etenkin kun te kieltäytymällä\nloukkaisitte syvästi minua ja äitiäni... Minä olen äitini ainoa\npoika... te olette pelastanut henkeni... annamme teille kaikkein\nkallisarvoisimman esineen, mikä meillä on... ja... ja minä valitan vain\nsitä, ettei teillä ole paria tälle kynttelikölle...\n\n-- Kiitoksia, nuori ystäväni, minä olen erittäin kiitollinen... Sanokaa\nterveisiä äidillenne... mutta... ajatelkaa toki, täällä juoksentelee\nlapsia, käy naisia... No... jääköön nyt siihen! Eihän teitä saa\nkäsittämään.\n\n-- Eihän tässä minulle mitään käsittämätöntä olekaan, iloitsi Sasha.\nPankaa tämä kynttelikkö tuohon maljan viereen, se sopii siihen\nerinomaisesti. Mutta mikä vahinko, ettei ole sille paria! Mikä vahinko!\nHyvästi nyt, herra tohtori!\n\nSashan mentyä lääkäri katseli kynttelikköä pitkän aikaa, raapiskeli\nkorvansa taustaa ja aprikoi.\n\n\"Onhan se erinomainen kapine, sitä ei käy kieltäminen\", ajatteli hän,\n\"ja olisipa vahinko heittää se pois... Mutta täällä en minä sitä\nmyöskään voi pitää... Hm! Siinäpäs vasta tehtävä, jota on vaikea\nratkaista! Entä jos antaisin sen lahjaksi jollekulle?\"\n\nPitkän aikaa aprikoituaan hän muisti hyvän ystävänsä, asianajaja\nYhovin, jolle hän oli velkaa asianajosta.\n\n-- Sehän mainiota, päätti lääkäri. Ystävänä hänen on vaikea ottaa\nminulta rahaa; sopii siis mainiosti, että annan hänelle lahjan\nkorvaukseksi. Sinnepä vien tuon pirun vehkeen! Kaikeksi onneksi hän on\nvanhapoika ja viettää hieman kevytmielistä elämää...\n\nJättämättä asiaa homehtumaan hän kiireimmän kautta pukeutui, otti\nkynttelikön ja ajoi asianajaja Yhovin luo.\n\n-- Terve mieheen! huudahti hän tavatessaan asianajajan kotoa. Minä\npistäysin vähäsen... Tulin kiittämään sinua, hyvä veli, vaivoistasi...\nRahasta jollet huoli, niin ota edes tämä kapine... Katsohan, hyvä\nveli... Upea laitos!\n\nNähtyään taideteoksen asianajaja innostui sanomattomasti.\n\n-- Ai, mutta sehän on vasta onnistunut! Hitto vieköön, mitä ne\ntaiteilijat keksivätkin! Ihmeellistä! Ihastuttavaa! Mistä sinä olet nuo\nihanat neitoset löytänytkin?\n\nVuodatettuaan ihastuksensa asianajaja katsahti säikähtyen oveen ja\nkuiskasi:\n\n-- Vie, hyvä veli, lahjasi pois. En minä voi sitä ottaa...\n\n-- Mikset?... pelästyi lääkäri.\n\n-- No sentähden, että... Täällä käy minun äitini ja asiatuttavani... ja\npalvelijanikin tähden hävettäisi...\n\n-- Ei, ei, ei... Älä kieltäydykään!... puheli lääkäri viittilöiden\nkäsillään. Se olisi sikamaista sinun puoleltasi! Noin taiteellinen\nteos... katsohan... siinä on liikuntoa... henkevyyttä... Ei sanaakaan\nenää! Sinä loukkaat minua!\n\n-- Jospa olisi edes viikunanlehtiä ripustettu eteen...\n\nMutta lääkäri viittilöi käsillään kahta kauheammin ja pakeni Yhovin\nasunnosta. Tyytyväisenä, kun oli saanut lahjan käsistään, hän ajoi\nkotiin.\n\nHänen mentyään asianajaja katseli kynttelikköä, kosketteli sitä joka\npuolelta sormillaan ja, niinkuin lääkärikin, oli ajatella päänsä puhki\nratkaistessaan kysymystä: mitä oli lahjalla tehtävä?\n\n\"Onhan se kaunis kapine\", tuumaili hän. \"Vahinko olisi heittää se pois,\nmutta sopimatonta on sitä luonaankaan pitää. Parasta on, että lahjoitan\nsen jollekulle... Niin, vienpä sen tänä iltana huvinäyttelijä\nShashkinille. Se velikulta pitää tuollaisesta, ja tänäänhän on sitä\npaitsi hänen lahjanäytäntönsä...\"\n\nTuumasta toimeen. Illalla ojennettiin huolellisesti kääritty\nkynttelikkö huvinäyttelijä Shashkinille. Pitkin iltaa hyökkäsi\nShashkinin pukuhuoneeseen herroja ihailemaan lahjaa... Koko ajan kuului\npukuhuoneesta hevosen hirnuntaa muistuttavaa naurun rähäkkää. Jos joku\nnäyttelijättäristä uskalsi Shashkinin ovelle kysymään: \"Saako tulla?\"\nniin heti kuului sisältä Shashkinin käheä ääni:\n\n-- Ei, ei, siskoseni! En ole pukeutunut!\n\nNäytännön loputtua Shashkin tavan takaa kohautteli olkapäitään ja\nlevitteli käsiään päivitellen:\n\n-- Minne minä tuon vietävän kalun työnnän? Että pitikin nyt asua\nyksityishuoneistossa! Ja käyhän luonani näyttelijättäriä! Jospa se\nolisi valokuva, jonka voi pistää pöytälaatikkoon!\n\n-- Myökää se, herra Shaskin, neuvoi parturi, joka paraikaa paljasti\nhuvinäyttelijän päätä peruukeista. Etukaupungissa asuu muuan eukko,\njoka ostaa vanhoja pronssiteoksia... Kun ajatte sinne, niin kysykää\nSmirnovaa... Hänet tuntee jokainen.\n\nShashkin seurasikin neuvoa...\n\nPari päivää myöhemmin lääkäri Koshelkov istui työhuoneessaan tutkien\nhartaasti, sormi otsalle painettuna, sappihappoa. Yhtäkkiä ovi aukeni\nja sisään syöksyi Sasha Smirnov. Hän hymyili, säteili ja koko hänen\nolemuksensa uhkui onnea... Käsissään hän piti jotakin sanomalehteen\nkäärittynä.\n\n-- Herra tohtori! hän aloitti hengästyneenä. Kuvitelkaa iloani! Teidän\nonneksenne meidän onnistui hankkia pari teidän kyntteliköllenne!...\nÄiti on niin onnellinen... Ja minä olen äitini ainoa poika... jonka\nhengen te pelastitte...\n\nJa syvästä kiitollisuuden tunteesta vavisten Sasha laski kynttelikön\nlääkärin eteen. Tämä avasi suunsa aikoen sanoa jotakin, mutta ei\nsanonutkaan mitään: hänen kielensä ei toiminut.\n\n\n\n\nPARTURISSA\n\n\nOn aamu. Kello ei ole vielä seitsemää, mutta Makar Kusmitsh Blestkinin\nparturitupa on jo auki. Isäntä, nuori, noin kaksikymmentäkolmevuotias,\npeseytymätön mies, jonka tukka on vahvasti rasvattu ja puku\nkeikarimainen, siistii huonetta. Oikeastaan siinä ei ole mitään\nsiistimistä, mutta hän on kuitenkin työstään hiestynyt. Mistä\npyyhkäisee rätillä, mistä raaputtaa sormella tai kopsahuttaa lutikan\nseinältä.\n\nParturitupa on pieni, ahdas, ruokoton. Hirsiseinille liisteröidyt\ntapetit muistuttavat kyytimiehen vaalennutta paitaa. Kahden himmeän,\nvetisen ikkunan välissä on kapea, nariseva ovipahanen ja sen\nylälaidassa kosteuttaan homehtunut ovikello, joka väräjää ja toisinaan\nheikosti soikin ilman vähintäkään syytä. Mutta katsokaahan tuota\nkuvastinta, joka tuossa seinällä riippuu! Se vääntää ja kääntää\nkasvonne kaikkiin suuntiin mitä säälimättömimmällä tavalla! Tuon saman\nkuvastimen edessä leikataan tukkaa ja ajetaan partaa. Pienellä\npöydällä, joka on yhtä pesemätön ja rasvainen kuin Makar Kusmitsh itse,\non koko työkalusto: kammat, sakset, partaveitset, hius- ja\npartavoidetta kopeekan arvosta, ihojauhoa kopeekan arvosta, vahvasti\nlaimennettua hajuvettä kopeekan arvosta. Niin, eipä maksa koko\nparturitupa viittätoista kopeekkaa enempää.\n\nOven päältä kuuluu kivulloisen ovikellon kilahdus ja parturitupaan\nastuu vanhanpuoleinen mies lyhyet turkit yllä ja huopasaappaat jalassa.\nHänen päänsä ja kaulansa on kääritty naisten shaaliin.\n\nTulija on Erast Ivanitsh Jagodov, Makar Kusmitshin risti-isä. Hän on\njoskus palvellut konservatorion vahtimestarina, mutta nyt hän asuu\nPunaisen lammen [Moskovan pohjoisosassa] luona ja tekee sepän työtä.\n\n-- Makarushka, hyvää huomenta, sinä päivänvaloni! sanoo hän Makar\nKusmitshille, joka on viehättynyt siistimistyöhönsä.\n\nHe suutelevat. Jagodov irroittaa shaalin päänsä ympäriltä, tekee\nristinmerkin ja käy istumaan.\n\n-- Pitkä on matka! hän valittaa ähkyen. Ei se ole leikkiä... Punaiselta\nlammelta aina Kalugan portille [Moskovan eteläosassa] saakka.\n\n-- Kuinka voitte?\n\n-- Huonosti, poikaseni. Lavantautia olen sairastanut.\n\n-- Mitä sanotte? Lavantautia!\n\n-- Niin, lavantautia. Kokonaisen kuukauden makasin sairaana, luulin jo\nkuolevani. Sain jo viimeisen voitelunkin. Nyt lähtee tukka. Lääkäri\nkäski leikkauttamaan sen. Sanoi uutta ja lujaa kasvavan tilalle.\nAjattelinpa itsekseni että lähden tästä Makarin luo. Mieluimmin\nsukulaisen luo kuin jonkun muun. Sukulainen leikkaa paremmin eikä ota\nmaksua. Olihan matka pitkä, se on totta. Mutta mitäs siitä, tulihan\nkävellyksi.\n\n-- Mielelläni leikkaan tukkanne. Olkaa hyvä, tahän!\n\nMakar Kusmitsh kaapaisi jalallaan osoittaen kuvastimen edessä olevaa\ntuolia. Jagodov käy istumaan ja alkaa katsella kuvaansa. Hän on\nnähtävästi tyytyväinen siihen: kuvastin näyttää hänelle vääntyneen\nnaaman, kalmukkimaiset huulet, tylpän leveän nenän ja otsan, jossa on\nkaksi silmää. Makar Kusmitsh peittää vieraansa valkoisella lakanalla,\njossa on keltaisia täpliä, ja alkaa kirskutella saksillaan.\n\n-- Minä leikkaan siis päänne puti puhtaaksi, kaljuksi, hän sanoo.\n\n-- Tietysti. Puhtaaksi kuin tataarin pää, sileäksi kuin pommi. Sitä\ntiheämmäksi kuuluu tukka sitten kasvavan.\n\n-- Mitä tädille kuuluu?\n\n-- Siinähän se menee, entiseen tapaan. Hän oli äskettäin majurin rouvan\nluona auttamassa synnytystä. Ruplan sai siitä hyvästä.\n\n-- Vai ruplan. Pitäkäähän korvaanne!\n\n-- Kyllä pidän... Katso ettet haavoita. Ai, koskee. Sinä kiskot hiuksia\npäästäni.\n\n-- Ei se mitään. Sitä ei voi meidän työssämme välttää. Entä kuinka Anna\nErastovna jaksaa?\n\n-- Niin, tyttäreni? Hyvin vain. Hän on aina menossa. Viime viikolla,\nkeskiviikkona, kihlasimme hänet Sheikinin kanssa. Mikset tullut meille\nsilloin?\n\nSakset herkesivät kirskumasta. Makar Kusmitsh laskee kätensä alas ja\nkysyy peloissaan:\n\n-- Kenet te kihlasitte?\n\n-- Annan.\n\n-- Kuinka se on mahdollista? Kenen kanssa?\n\n-- Prokofi Petrovitsh Sheikinin kanssa. Hänen pikku tädillään on\ntaloudenhoitajattaan paikka Slatoustenskajakadun varrella. Aika sievä\nnainen. Me olemme kaikki hyvin iloisia ja kiitollisia Jumalalle. Viikon\nkuluttua ovat häät. Tule silloin meille, niin pidämme hauskaa.\n\n-- Niinkö asia siis on, Erast Ivanovitsh? -- puhuu kalpea Makar\nKusmitsh ihmetellen ja olkapäitään kohautellen. -- Mutta kuinka se voi\nolla mahdollista? Se on... se on mahdotonta! Onhan Anna Erastovna...\nminähän... minähän pidin hänestä ja aioin... Kuinka se on käynyt\npäinsä?\n\n-- Niin se vain on käynyt. Päätimme ja kihlasimme. Hän on kelpo mies.\n\nKylmä hiki nousee Makar Kusmitshin kasvoille. Hän laskee sakset\npöydälle ja alkaa pyyhkiä nenää kouraansa.\n\n-- Aikomukseni oli... hän toistaa. Se on mahdotonta, Erast Ivanitsh!\nMinä... minä rakastan häntä ja olen tarjonnut hänelle sydämeni... Ja\ntätikin lupasi... Olenhan minä aina kunnioittanut teitä kuin omaa\nisääni... ja leikannut tukkanne aina ilmaiseksi... Olen aina ollut\nystävällinen teitä kohtaan, ja kun isäni kuoli, saitte minulta sohvan\nja kymmenen ruplaa, joita ette ole vielä takaisin antanut. Muistatteko?\n\n-- Miksen muistaisi! Muistanhan minä. Mutta mikä olet sinä sulhaseksi,\nMakar? Ethän sinä mikään sulhanen ole! Ei rahaa, ei virkaa, ammatti\nmitätön...\n\n-- Onko Sheikin sitten rikas?\n\n-- Sheikin on erään ammattikunnan jäsen ja hänellä on puolentoista\ntuhannen ruplan takaus. Niin on. Eikä siinä enää puheet auta, sillä\ntehty on tehty. Kyllä se nyt peruuttamatta pysyy, hyvä Makar. Mutta\netsi itsellesi toinen morsian... onhan niitä tyttöjä maailmassa.\nLeikkaahan jo! Mitä siinä seisot?\n\nMakar Kusmitsh vaikenee ja seisoo liikkumatta, vetää sitten taskustaan\nnenäliinan ja alkaa itkeä.\n\n-- No mitä niitä joutavia suremaan! -- lohduttaa Erast Ivanitsh. --\nHeitä jo mielestäsi! Itkeä tuhertaa kuin mikä akka! Leikkaa nyt\ntoinenkin puoli päätäni ja itke sitten. Ota sakset!\n\nMakar Kusmitsh ottaa sakset, katselee niitä hetken aikaa mitään\najattelematta ja pudottaa ne pöydälle. Hänen kätensä vapisevat.\n\n-- En voi! hän sanoo. En voi nyt... voimani ovat lopussa! Onneton olen!\nJa onneton on Anna Erastovnakin! Me rakastimme toisiamme, lupauduimme\ntoisillemme, mutta pahat ihmiset erottivat meidät säälittä. Menkää\nmatkoihinne, Erast Ivanovitsh! Minä en voi sietää teitä!\n\n-- No sitten palaan huomenna takaisin, hyvä Makar. Huomenna kai\nleikkaat loputkin.\n\n-- Hyvä on.\n\n-- Rauhoitu nyt vain. Tulen sitten huomenna varhain aamulla.\n\nToinen puoli Erast Ivanitshin päätä on leikattu puti puhtaaksi, niin\nettä hän on kuin pakkotyöläinen. Onhan kiusallista jäädä sellaiseksi,\nmutta minkä sille mahtaa. Hän käärii päänsä ja kaulansa shaaliin ja\nlähtee parturituvasta.\n\nJäätyään yksin Makar Kusmitsh istuutuu ja itkeä tillittää hiljaa.\n\nJo varhain seuraavan päivän aamulla tulee Erast Ivanitsh takaisin.\n\n-- Mitä haluatte? kysyy Makar Kusmitsh häneltä kylmästi.\n\n-- Leikkaahan, hyvä Makar, pääni valmiiksi. Puoli päätä jäi vielä\nkesken.\n\n-- Olkaa hyvä ja maksakaa ensin. Ilmaiseksi en leikkaa.\n\nSanaakaan sanomatta Erast Ivanitsh lähtee matkoihinsa. Vielä tänäkin\npäivänä on hänen tukkansa toisella puolella päätä pitkää, toisella\nlyhyttä. Tukan leikkuuta maksua vastaan hän pitää ylellisyytenä ja\nsiksipä hän yhä odottaa, että leikattu puoli päätä kasvaisi toisen\ntasalle. Siinä asussa hän tyttärensä häissäkin huvitteli.\n\n\n\n\nHERRA POSTIMESTARIN LUONA\n\n\nMe hautasimme tuonaan vanhan postimestarimme, herra Sladkopertsevin,\nnuoren vaimon. Kätkettyämme kaunottaren maan poveen me esi-isäimme\ntavan mukaan palasimme vainajan asuntoon, herra postimestarin luo,\n\"muistelemaan\" vainajaa.\n\nKun pannukakut oli tuotu pöytään, alkoi leskivanhus itkeä katkerasti ja\nsanoi:\n\n-- Kuinka punaposkisia nuo pannukakut ovat, ihan kuin vaimo vainajani\nposket. Ja niin sieviä sitten!\n\n-- Niin, myönsivät toiset, teidän vaimonne oli todellakin kaunotar...\nKerrassaan mallikelpoinen nainen!\n\n-- Niin oli, niin oli... Jokainen, joka hänet näki, ihmetteli... Mutta\nhyvä herrasväki, minä en rakastanut häntä hänen kauneutensa enkä hyvän\nsydämensä tähden. Nämä kaksi ominaisuutta ovat luontaisia kaikille\nnaisille ja verraten tavallisia tässä maailmassa. Minä rakastin häntä\nerään toisen henkisen ominaisuuden tähden. Rakastin vainajaa -- suokoon\nJumala hänelle taivaan ilot -- siitä syystä, että hän, vaikka olikin\nvilkas ja leikkisä, oli kuitenkin miehelleen uskollinen. Hän oli\nuskollinen minulle huolimatta siitä, että oli ainoastaan kahdenkymmenen\nvuoden ikäinen, kun minä sitä vastoin kohta täytän kuusikymmentä. Hän\noli uskollinen minulle, ukolle!\n\nDiakonipappi, joka aterioi kanssamme, ilmaisi merkitsevällä\nyskähdyksellä epäilyksensä.\n\n-- Te ette usko, vai kuinka? kääntyi leski hänen puoleensa.\n\n-- No eipä nyt juuri, etten uskoisi... sai diakoni neuvottomana\nsanotuksi, mutta muuten... Nuoret rouvat ovat nykyjään liian... tuota\nnoin... rendez-vous, sauce, provincial...\n\n-- Te epäilette, mutta minä voin näyttää sen toteen. Minä ylläpidin\nhänen uskollisuuttaan erilaisin, niin sanoakseni strategisin keinoin,\njoten hän oli ikäänkuin linnoitettu. Tämän viisaan menettelyni johdosta\nvaimoni ei voinut pettää minua ainoassakaan tapauksessa. Minä käytin\nviekkautta suojellakseni aviovuodettani. Minä tiedän tehoavat sanat,\nniin -- äläpäs, rauhassa saan nukkua mitä uskollisuuteen tulee...\n\n-- Mitkä ihmeen sanat ne ovat sitten?\n\n-- Aivan yksinkertaiset. Minä levitin kaupungilla ilkeän huhun. Te\nolette sen varmaankin kuulleet. Sanoin jokaiselle: \"Minun vaimoni\nAljona on suhteissa poliisimestari Ivan Alekseits Salihvatskin kanssa.\"\nNe sanat tepsivät. Eipä uskaltanut yksikään seurustella Aljonan kanssa,\nsillä poliisimestarin viha piti loitolla. Kun näkivät vaimoni, niin\nkyllä pötkivät matkoihinsa, jottei poliisimestari vain mitään pahaa\nvoisi heistä ajatella. He-he-he! Sen piikkipartaisen epäjumalan kanssa\nkun tekemisiin joudut, niin ei pidä sinulla enää ilon päivää oleman.\nPuolisen tusinaa protokollia hän tuossa tuokiossa kyhää pelkästään\nrikkomuksista terveyssääntöjä vastaan. Sattuu esimerkiksi näkemään\nsinun kissasi kadulla, niin protokollan tekee, niinkuin kissa muka\nolisi mikään irrallaan kuljeksiva nautaeläin.\n\n-- Eikö vaimonne siis ollutkaan suhteissa poliisimestarin kanssa?\nkysyimme ihmetellen.\n\n-- Ei, se oli vain minun viekkauttani... He-he-he!.. Niin, niin, te\nnuoret miehet, enkö vetänytkin teitä kaikkia nenästä? Sehän siinä niin\nlystikästä olikin!\n\nSeurasi parisen minuuttia kestävä äänettömyys. Me istuimme sanaakaan\nhiiskumatta ja harmittelimme ja häpesimme sitä, että tuo lihava,\npunanenäinen ukko oli niin sukkelasti petkuttanut meitä.\n\n-- No, Jumala suokoon, että joutuisitte uusiin naimisiin! murahti\ndiakoni.\n\n\n\n\nIHANA VANDA\n\n\nIhana Vanda eli, kuten hänen nimensä oli passissa, kunniallinen\nkansalainen Nastasia Kanavkina oli juuri päästetty sairaalasta. Hän ei\nollut vielä koskaan ollut niin vaikeassa asemassa kuin nyt: asunnotta\nja rahatta. Miten olla? Ensi työkseen hän läksi panttilainakonttoriin\nja panttasi siellä turkoosikivellä koristetun sormuksensa -- ainoan\narvoesineensä. Sormuksesta annettiin rupla, mutta -- mitä ruplalla\nostat? Et saa sillä muodikasta lyhyttä nuttua, et korkeata hattua, et\nkuparinruskeita puolikenkiä ja ilman näitä esineitä Vanda tunsi itsensä\nikäänkuin alastomaksi. Hänestä tuntui siltä, etteivät ainoastaan\nihmiset, vaan vieläpä hevoset ja koiratkin katselivat häntä ja hänen\npukunsa yksinkertaisuutta. Ja Vanda ajatteli vain pukeutumista, kysymys\nsiitä, mitä hän söisi ja missä viettäisi yönsä, ei huolestuttanut häntä\nnimeksikään.\n\n\"Jospa tapaisin nyt jonkun tutun miehen...\" ajatteli hän. \"Ottaisin\nhäneltä rahaa... Minulta ei yksikään kiellä, sillä...\"\n\nMutta tuttuja miehiä ei näkynyt. Illalla heitä ei ole vaikea tavata\n\"Renaissancessa\", mutta sinne ei päästetä tässä yksinkertaisessa\npuvussa ja ilman hattua. Mitä tehdä? Pitkän aikaa tuskiteltuaan, kun\nkäveleminen, istuskeleminen ja ajatteleminen jo alkoi kyllästyttää,\nVanda päätti koettaa viimeistä keinoa: poiketa suorastaan jonkun tutun\nmiehen luo hänen kotiinsa ja pyytää rahaa.\n\n\"Mutta kenen luokse menisin?\" tuumi hän. \"Mishkan luo ei sovi mennä,\nhän on perheellinen... Se punapartainen ukko on paraikaa virassaan...\"\n\nVandan mieleen muistui hammaslääkäri Finkel, kristinuskoon kääntynyt\njuutalainen, joka noin kolme kuukautta sitten oli lahjoittanut hänelle\nrannerenkaan ja jonka päähän Vanda kerran illallisilla saksalaisessa\nklubissa oli kaatanut lasillisen olutta. Hän ilostui nyt\nsanomattomasti, kun muisti tämän Finkelin.\n\n\"Hän antaa varmaan, jos vain on kotona...\" ajatteli Vanda mennessään.\n\"Mutta jollei hän anna, niin lyön siellä kaikki lamput rikki.\"\n\nKun hän saapui hammaslääkärin ulko-oven eteen, hän oli jo\nselvillä siitä, miten hän menettelisi: hän juoksee nauraen portaita\nylös, rientää samaa menoa lääkärin työhuoneeseen ja vaatii\nkahtakymmentäviittä ruplaa... Mutta kun hän oli soittamaisillaan\novikelloa, tämä suunnitelma ikäänkuin itsestään katosi mielestä. Vanda\nalkoi arkailla ja tuli levottomaksi, mitä hänelle ei ollut koskaan\nvielä tapahtunut. Hän oli rohkea ja kursailematon vain juopuneessa\nseurassa, mutta nyt, yllään yksinkertainen puku ja tehtävänään\ntavallinen avunpyyntö, hän tunsi itsensä araksi ja sorretuksi. Häntä\nhävetti ja peloitti.\n\n\"Ehkä hän on unohtanut minut...\" ajatteli Vanda uskaltamatta soittaa\novikelloa. \"Ja kuinka voin mennä hänen luokseen tällaisessa puvussa?\nNiinhän olen kuin kerjäläinen tai vaivainen...\"\n\nHän soitti epäröiden.\n\nOven takaa kuului askelia; se oli ovenvartija.\n\n-- Onko tohtori kotona? kysyi Vanda.\n\nNyt hän toivoi, että ovenvartija olisi vastannut \"ei\", mutta vastauksen\nasemesta tämä päästi hänet eteiseen ja auttoi palttoon hänen yltään.\nPortaat olivat hänen mielestään komeat ja loistavat, mutta kaikesta\nkomeudesta pisti hänen silmäänsä etenkin suuri kuvastin, josta hän näki\nköyhästi puetun naisen ilman korkeata hattua, ilman muodikasta nuttua\nja ilman kuparinruskeita puolikenkiä. Ja Vandan mielestä oli\nkummallista, että hän häpesi ja menetti kaiken rohkeutensa ja\nröyhkeytensä nyt, kun hän oli köyhästi puettu ja neulojattaren tai\npesijättären näköinen, eikä hän ajatuksissaan nimittänyt itseään enää\nVandaksi, kuten ennen, vaan Nastasia Kanavkinaksi...\n\n-- Olkaa hyvä! sanoi sisäkkö, joka opasti hänet lääkärin työhuoneeseen.\nTohtori tulee kohta... Istukaa.\n\nVanda istuutui pehmeään nojatuoliin. \"Sanon hänelle: antakaa lainaksi!\"\najatteli hän. \"Sopiihan minun sanoa niin, koska hän tuntee minut. Kunpa\nvain tuo sisäkkö poistuisi täältä siksi aikaa. Hänen läsnäollessaan on\nniin vaikea... Miksi hänen pitääkin seistä siinä?\"\n\nNoin viiden minuutin kuluttua avautui ovi ja sisään astui Finkel,\npitkä, tummaihoinen juutalainen, jolla oli pulleat posket ja muljakkaat\nsilmät. Posket, silmät, vatsa, leveät lanteet -- kaikki oli hänestä\nniin hyvin syötettyä, vastenmielistä, tylyä. \"Renaissancessa\" ja\nsaksalaisessa klubissa hän oli tavallisesti hauskalla tuulella, tuhlasi\npaljon rahaa naisten tähden ja sieti kärsivällisesti heidän kujeitaan\n(esimerkiksi, kun Vanda kaatoi kerran olutta hänen päähänsä, niin hän\nvain hymyili ja uhkasi sormellaan). Mutta nyt hän oli yrmeän, unisen\nnäköinen, hänen katseensa oli arvokas ja kylmä ja hän pureksi jotakin.\n\n-- Mitä asiaa teillä on? kysyi hän katsomatta Vandaan.\n\nVanda katsoi sisäkköä, jonka kasvoilla oli vakava ilme, Finkelin\ntäysinäistä vartaloa -- tämä nähtävästi ei tuntenut häntä -- ja\npunastui...\n\n-- Mitä asiaa teillä on? toisti hammaslääkäri ärtyisemmin kysymyksensä.\n\n-- Ham... Hammasta pakottaa... mutisi Vanda.\n\n-- Vai niin... Mitä hammasta?\n\nVanda muisti, että eräässä hampaassa oli kolo.\n\n-- Oikealla alhaalla... hän vastasi.\n\n-- Hm!.. Avatkaa suunne.\n\nFinkel rypisti kulmakarvojaan, pidätti hengitystään ja alkoi\ntarkastella kipeätä hammasta.\n\n-- Koskeeko? kysyi hän kaivaen hammasta jollakin raudalla.\n\n-- Koskee... valehteli Vanda. -- \"Jos minä huomauttaisin,\" ajatteli\nhän, \"niin kyllä hän aivan varmaan tuntisi minut... Mutta... tuo\nsisäkkö! Miksi hän seisoo siinä?\"\n\nNiinkuin höyryveturi puhalsi Finkel yhtäkkiä Vandaa päin kasvoja ja\nsanoi:\n\n-- Minä en kehoita teitä paikkauttamaan sitä... Teillä ei ole mitään\nhyötyä siitä hampaasta enää...\n\nKaiveltuaan vielä vähäsen hammasta ja tahrittuaan Vandan huulet ja\nikenet tupakkaisilla sormillaan hän pidätti taas hengitystään ja pisti\nsuuhun jonkin kylmän esineen... Vanda tunsi yhtäkkiä kauheata kipua,\nhuudahti ja tarttui Finkelin käteen.\n\n-- Ei mitään, ei mitään... mutisi hammaslääkäri. Älkää peljätkö... Ei\nteillä olisi siitä hampaasta kuitenkaan mitään hyötyä ollut. Pitää olla\nurhoollinen...\n\nJa verisissä tupakkaisissa sormissa Vanda näki nyt irti kiskotun\nhampaansa. Sisäkkö astui hänen luokseen ja piti sylkiastiaa hänen\nsuunsa edessä.\n\n-- Huuhtokaa kotona suunne kylmällä vedellä... sanoi Finkel, niin kyllä\nverenvuoto lakkaa...\n\nHammaslääkäri seisoi hänen edessään kuin henkilö, joka odottaa, että\nhänet jätettäisiin rauhaan...\n\n-- Hyvästi... virkkoi Vanda kääntyen oveen päin.\n\n-- Hm!.. Mutta kuka maksaa minulle työstäni? kysyi Finkel\nleikillisesti.\n\n-- Ah, niin... muisti Vanda, punastui ja antoi juutalaiselle ruplan,\njonka oli saanut turkoosikivellä koristetusta sormuksestaan.\n\nAstuessaan kadulle Vanda häpesi entistä enemmän, mutta nyt hän ei enää\nhävennyt köyhyyttään. Hän ei enää huomannut sitä, ettei hänellä ollut\nkorkeata hattua eikä muodikasta päällysnuttua. Hän kulki katua pitkin\nsylkien verta ja jokainen punainen läiskä puhui hänelle hänen\nelämästään, huonosta raskaasta elämästä, niistä loukkauksista, joita\nhänen oli täytynyt sietää ja joita hän saisi sietää huomenna, viikon\nkuluttua, vuoden perästä, koko ikänsä aina hautaan saakka...\n\n-- Kuinka kauheata tämä on! kuiskasi hän. Kuinka kamalaa, hyvä Jumala!\n\nMutta seuraavana päivänä ihana Vanda tanssi jo \"Renaissancessa.\" Hänen\npäässään oli suuren suuri punainen hattu, yllään muodikas nuttu ja\njaloissaan kuparinruskeat puolikengät. Eräs nuori, Kasanista saapunut\nkauppias kestitsi häntä.\n\n\n\n\nKAMELEONTTI\n\n\nPoliisitarkastaja Osthumjelov astuu kauppatorin poikki yllään uusi\nvirkapuku ja kädessään mytty. Hänen jäljessään marssii punatukkainen\npoliisi kantaen koria, joka on täpö täynnä takavarikkoon otettuja\nkarviaismarjoja. Ympärillä on hiljaista... Torilla ei näy ainoatakaan\nsielua... Myymäläin ja juomalain avoimet ovet törröttävät alakuloisesti\nmaailmaan kuin nälkäiset kidat; niitten edustalla ei ole edes\nkerjäläisiä.\n\n-- Vai tulet sinä tänne puremaan, kirottu peto! kuulee Osthumjelov\nyhtäkkiä huudon. Pojat, ottakaa se kiinni! Ei pureminen ole nykyjään\nluvallista! Ota kiinni! Kuuletkos!...\n\nKuuluu koiran vingahduksia. Osthumjelov katsoo sinne päin ja näkee\nkoiran kolmella jalalla laukaten ja taakseen vilkuillen juoksevan\nkauppias Pitshuginin halkopihasta kadulle. Sen jäljessä ryntää mies,\njonka liivit on auki ja jonka yllä on tärkkelöity pumpulipaita. Hän\njuoksee etunojassa koiraa tavoittaen, mutta kompastuu ja kaatuu\npitkälleen maahan saaden koiran toisesta takajalasta kiinni. Kuuluu\ntaaskin koiran vingahduksia ja huuto: \"Älkää päästäkö karkuun!\"\n\nMyymälöistä alkaa näkyä unisia naamoja ja pian, ikäänkuin maasta\nkasvaen, kokoontuu halkopihan edustalle väkeä.\n\n-- Sitä epäjärjestystä, teidän ylhäisyytenne!.. huomauttaa poliisi.\n\nOtshumjelov kääntyy vasemmalle ja astuu väkijoukon luo. Hän näkee\nyllämainitun miehen seisovan aivan halkopihan portin luona ja oikea\nkäsi kohotettuna näyttävän väkijoukolle veristä sormeaan. Hänen\npuolihumalaisilla kasvoillaan on ikäänkuin kirjoitettuna: \"Kyllä minä\nsinulle näytän... senkin rakki!\" ja sormikin on kuin mikäkin\nvoitonmerkki pystyssä. Otshumjelov tuntee miehen; hän on kultaseppä\nHrjukin. Keskellä väkijoukkoa istuu etujalkojaan haarittaen ja koko\nruumis vavisten tämän sekamelskan aiheuttaja -- nuori kapeakuonoinen\nvinttikoira, jolla on keltaisia täpliä selässä. Sen vetisistä silmistä\nkuvastuu pelko ja kauhu.\n\n-- Mitäs täällä nyt?... kysyy Otshumjelov tunkeuduttuaan väkijoukon\nkeskelle. Mitä tämä on? Kuka täällä äsken huusi?...\n\n-- Kun minä, teidän ylhäisyytenne, tulen ketään häiritsemättä tänne...\naloittaa Hrjukin yskien kouraansa -- hakemaan puita Mitri Mitritshilta,\nniin yhtäkkiä karkaa tuo peto syyttä suotta minun sormeeni kiinni...\nSentähden minä vaadin vahingonkorvausta, sillä työni on hyvin tarkkaa\nenkä minä voi ehkä kokonaiseen viikkoon liikuttaa tätä sormeani saati\nsitten tehdä työtä sillä... Eihän seiso missään laissakaan, teidän\nylhäisyytenne, että täytyy antaa koiran purra itseään... Jos noin vain\ntässä jokainen näykkimään rupee, niin parasta olisi silloin pysyä\npoissa tästä maailmasta...\n\n-- Hm!... Hyvä on... sanoo Otshumjelov arasti rykäisten kurkkuaan ja\nliikutellen kulmakarvojaan. Hyvä... Kuka on tämän koiran omistaja? Minä\nen jätä asiaa silleen. Kyllä minä opetan ihmisiä pitämään koiransa\nkurissa! On aika vihdoinkin kiinnittää huomio sellaisiin herroihin,\njotka eivät tahdo noudattaa määräyksiä! Kun he saavat kerran rakistaan\nmaksaa aika sakon, niin sen minä sanon, että kyllä he sitten tietävät,\nmitä koirien ja muitten elukkain ympäri juoksenteleminen merkitsee!\nNäytänpä heille kuin näytänkin!... Jeldyrin, -- tarkastaja kääntyy\npoliisin puoleen, -- ota selvä, kenen tämä koira on ja tee pöytäkirja!\nMutta koira on tapettava! Ja heti paikalla! Se on varmaankin\nraivohullu... Kenen tämä koira on, kysyn minä? -- Kenraali Shigalovin?\nHm!.. Jeldyrin, otappas palttoo yltäni... On niin sietämättömän lämmin!\nKai siitä kohta sataa... Mutta sitä en saata käsittää, -- kääntyy\nOtshumjelov kultaseppä Hrjukinin puoleen, -- kuinka se on voinut sinua\npurra? Eihän se ylety edes sormeesi saakka? Noin pieni se on ja sinä\nolet tuollainen hongankolistaja! Luultavasti olet repinyt sormesi\njossakin naulassa ja sitten on päähäsi pälkähtänyt panna syy koiran\nniskaan. Kyllä sinut tunnetaan, lurjus!\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, hän on aivan varmaan pitänyt sikaria koiran\nkuonon edessä ja usuttanut sitä, jolloin tämä, tietysti, on\npuraissut... Hassu mies, teidän ylhäisyytenne!\n\n-- Valehtelet, senkin irvihammas! Kun et ole nähnyt, niin älä tule\ntänne valehtelemaan! -- Hänen ylhäisyytensä on viisas herra ja\nymmärtää, milloin joku valehtele tai puhuu omantuntonsa mukaan,\nniinkuin Jumalan edessä... Jos minä valehtelen, niin tuomitkoon tuomari\nminut... Hänen laissaan seisoo, että me tähän maailman aikaan olemme\nkaikki tasa-arvoisia... Ja minulla itselläni on veli, joka on\nsantarmi... jos sen tietää tahdotte...\n\n-- Älä siinä nyt enää!...\n\n-- Ei tuo sittenkään ole kenraalin koiria... -- huomauttaa poliisi\nsyvämietteisesti. -- Kenraalilla ei ole tuollaisia. Hänellä on\nenimmäkseen lintukoiria...\n\n-- Tiedättekö sen varmasti?\n\n-- Varmasti, teidän ylhäisyytenne...\n\n-- Niin, tiedänhän minäkin sen. Kenraalilla on kalliita rotukoiria,\nmutta tuo on -- piru ties mikä! Noin ruma karvaltaan ja\npahannäköinen... inhoittava elukka... Kuka viitsiikin pitää\ntuollaista?!... Kyllä se on typerä! Joutuisipa tuollainen koira\nPietariin tai Moskovaan, niin tiedättekö, kuinka sen kävisi? Siellä ei\nvälitetä laista, vaan silmänräpäyksessä -- henki pois! Sinä, Hrjukin,\nolet kärsinyt vahingon, sinun pitää siis vaatia korvausta... Täytyy\nopettaa heitä! On aika...\n\n-- Ehkä se sittenkin on kenraalin koira... aprikoi poliisi itsekseen,\nmutta äänekkäästi. Eihän sen kuonoon ole kirjoitettu... Äskettäin näin\nhänen pihallaan tuollaisen.\n\n-- Aivan varmaan se on kenraalin! kuuluu ääni joukosta.\n\n-- Hm!... Jeldyrin, paneppas palttoo ylleni... Tuuli on käynyt\nkoleaksi... Viluttaa... Vie se, Jeldyrin, kenraalin luo ja kysy sieltä.\nSano, että minä olen löytänyt ja lähetin... Ja sano, etteivät päästäisi\nkadulle. Se on ehkä hyvinkin kallis koira, ja jos jokainen sika alkaa\nsitä sikarilla kuonoon tökätä, niin ei kestä kauan, ennenkuin se\nmenettää vainunsa. Koira on hento luontokappale... Ja sinä lurjus,\nlaske kätesi alas! Mitä näyttämistä tuossa tyhjässä sormessa on?! Itse\nolet syypää!..\n\n-- Kenraalin kokki menee tuolla... kysytään häneltä... Hei, Prohor!\nTulehan tänne, hyvä mies! Katsoppas tuota koiraa... Onko se teidän?\n\n-- Kylläpäs keksitkin! Eihän meillä ikinä ole tuollaisia ollut!\n\n-- Ei siinä ole mitään epäilemistäkään, sanoi Otshumjelov. Se on\njuoksukoira! Eipä kannata siis asiasta sen kauempaa keskustella... Kun\nminä sanon, että se on juoksukoira, niin se on juoksukoira... Ottakaa\nse hengiltä, siinä kaikki!\n\n-- Ei se meidän ole, jatkaa kokki Prohor. Se on kenraalin veljen, joka\nsaapui meille aivan äskettäin. Meidän kenraalimme ei pidä\nvinttikoirista, mutta hänen veljensä pitää niistä kovasti...\n\n-- Onko herra kenraalin veli saapunut kaupunkiin? Vladimir Ivanitsh?\nkysyy Otshumjelov ja myötätuntoinen hymy leviää hänen kasvoilleen.\nHyvänen aika, enhän minä sitä tiennytkään! Hän on kaiketikin saapunut\nvierailemaan?\n\n-- Vierailemaan...\n\n-- Hyvänen aika... Tuli kai ikävä herra veljeään... Ja minä kun en sitä\ntiennyt! Vai hänen koiransa tämä siis on? Sehän on hauska... Ota se\nJeldyrin... Se ei ole hullumman näköinen... Ja niin vikkelä,...\nYhtäkkiä oli puraissut tuota miestä sormeen! Ha-ha-ha?... No...\nmiksikäs se noin vapisee? Rrr... Rr... Se taitaa olla vihainen, tuo\npikku paholainen...\n\nKokki Prohor kutsui koiran luokseen ja poistui sen kanssa halkopihan\nluota. Väkijoukko nauraa hohottaa Hrjukinille.\n\n-- Kyllä minä sinulle pian näytän! -- uhkaa Otshumjelov häntä ja\nkääriytyneenä viittaansa jatkaa matkaa kauppatorin poikki.\n\n\n\n\nHOTELLISSA\n\n\n-- Kuulkaa, isäntä! -- huusi huoneessa N:o 47 asuva vihasta punoittava\nja räiskähtelevä everstinrouva Nashatyrina hotellin isännälle. Antakaa\nminulle toinen huone, muuten minä lähden tästä kirotusta hotellista\niäksi päiviksi! Tämä on kuin mikä luola! Minulla on täysikasvuisia\ntyttäriä ja täällä kuulee yöt päivät vain iljettävyyksiä puhuttavan!\nMitä se sellainen on? Yöt ja päivät! Toisinaan laskettaa mies tuolla\nseinän takana sellaista roskaa, että ihan täytyy korvat sulkea. Puhuu\nkuin issikka! Onpa hyvä, etteivät minun tyttäreni siitä toki mitään\nymmärrä, sillä muuten ei auttaisi muu kuin juosta kadulle... Nyt\nparaikaakin kuuluu se siellä mörisevän! Voitte itse kuunnella!\n\n-- Mutta minäpä muistan, veli hyvä, vielä paremman jutun, kuului matala\nkäheä ääni viereisestä huoneesta. Muistatko luutnantti Drushkovia? No\nniin, tämä sama Drushkov lennätti kerran biljardipallon nurkkaan ja\nnosti samalla tapansa mukaan jalkansa korkealle ilmaan... Yhtäkkiä\nkuului Rrrr! Luultiin ensin, että hän oli reväissyt veran halki\nbiljardipöydältä, mutta kun tarkemmin katsottiin, olivat hänen housunsa\nhajonneet! Niin korkealle oli se peto potkaissut, ettei enää eheää\nsaumaa löytynyt! Ha-ha-haa! Ja siinä oli naisiakin läsnä... muitten\nmuassa sen viinalle löyhkäävän aliluutnantti Okurinin rouva... Okurin\nraivostui, kun hän kehtasi käyttäytyä niin säädyttömästi hänen rouvansa\nläsnäollessa? Mutta sana sanasta... tunnethan sinä meikäläiset!...\nOkurin lähettää sekundanttinsa Drushkovin luo, mutta tämä ei ollutkaan\ntyhmä, vaan vastasi... ha-ha-ha... vastasi: \"Älköön lähettäkö minun\nluokseni sekundanttejaan, vaan sen räätälin luo, joka on neulonut minun\nhousuni. Räätälihän tässä on vikapää!\" Ha-ha-ha!...\n\nLilja ja Miia, everstinrouvan tyttäret, jotka istuivat ikkunan luona\ntukien pulleita poskiaan pienillä nyrkeillänsä, loivat vetistyneet\nsilmänsä alas ja punastuivat.\n\n-- Nyt sen kuulitte! jatkoi rouva Nashatyrina kääntyen hotellin isännän\npuoleen. Ja tämä ei ole mielestänne mitään? Minä olen everstin rouva,\nhyvä herra! Minun mieheni on sotapäällikkö. Minä en salli, että melkein\nminun läsnäollessani joku vosikka puhuu mokomia ruokottomuuksia!\n\n-- Armollinen rouva, hän ei ole vosikka, vaan kapteeni Kikin... Hän on\naatelissukua...\n\n-- Jos hän on siinä määrin unohtanut aatelisen syntyperänsä, että puhuu\nkuin vosikka, niin hän ansaitsee sitäkin suurempaa ylenkatsetta!\nSanalla sanoen, älkää jutelko liikoja, vaan suvaitkaa ryhtyä\ntoimenpiteisiin!\n\n-- Mutta mitä minä sille mahdan, armollinen rouva? Te yksin ette\nvalita, vaan kaikki valittavat. Mutta mitä minä voin hänelle tehdä? Jos\nastun hänen huoneeseensa ja kehoitan häntä olemaan siivosti sanoen:\n\"Hannibal Ivanovitsh! Pelätkää toki edes Jumalaa! Tämä on hävytöntä!\"\nniin hän heti uhkaa minua nyrkillä ja huutaa: \"Tahdotko selkääs?!\" tai\njotain siihen tapaan. Se on kerrassaan inhoittavaa! Herättyään aamulla\nhän saattaa alusvaatteissaan -- suokaa anteeksi -- lähteä ujostelematta\nkävelemään pitkin käytävää. Milloin taas saattaa juovuspäissään siepata\nrevolverinsa ja ruveta ampumaan seiniin. Päivällä hän ajaa viinaa\nnahkaansa ja yöllä pelaa korttia kuin vimmattu... Ja kortinpeluu\npäättyy usein tappeluun... Minua ihan toisten vieraitten tähden\nhävettää hänen käytöksensä!\n\n-- Miksette sano irti mokomaa heittiötä?\n\n-- Ei häntä savuttamallakaan saa lähtemään! Kolmen kuukauden vuokran\nhän on meille jo velkaa, mutta me emme enää hänen velastaankaan\nvälittäisi, jos vain pääsisimme hänestä eroon... Onhan hänet tuomittu\nlähtemään huoneestaan. Mutta hän on vedonnut ylempiin oikeuslaitoksiin\nja pitkittää asiaa sillä tavoin... Surullista se vain on! Ja millainen\nmies hän on! Nuori, kaunis, lahjakas... Kun hän on selvällä päällä,\nniin ei sen parempaa ihmistä ole. Tässä eräänä päivänä hän ei maistanut\ntippaakaan ja koko päivän istui siivosti kotona kirjoitellen kirjettä\nvanhemmilleen.\n\n-- Niitä surkuteltavia vanhempia! huoahti everstin rouva.\n\n-- Niin... surkuteltavia tosiaankin... Eipä olisi hauskaa, jos oma\npoika noin huonosti eläisi. Kaikki haukkuvat häntä, kaikista\nhotelleista käsketään lähtemään pois eikä kulu yhtäkään päivää, ettei\nhäntä mainittaisi johonkin häväistysjuttuun sekaantuneena. Surullista!\n\n-- Vaimo parka! huoahti everstinrouva.\n\n-- Hän on, armollinen rouva, vaimoton. Jos hän yksinkin ehjin nahoin\nselviää tämän maailman menosta, niin kiittäköön Jumalaa!...\n\nEverstinrouva rupesi astelemaan pitkin huonetta.\n\n-- Naimatonko, sanoitte? kysyi hän.\n\n-- Niin naimaton, armollinen rouva.\n\nEverstinrouva jatkoi astelemistaan ja ajatteli kotvan aikaa.\n\n-- Hm!... Naimaton... puhui hän ajatuksissaan. Hm!... Lilja ja Miia,\nälkää istuko ikkunan edessä -- siellä vetää! Mikä vahinko! Mies on\nnuori ja niin turmeltunut. Ja onkos se ihme, kun ei hänellä ole hyvää\nhoitoa... Ei ole äitiä, joka... Ei vaimoa... Niinhän se on... Olkaa\nniin hyvä, -- jatkoi everstinrouva ystävällisesti, kun oli hetken aikaa\njotakin miettinyt, -- ja menkää hänen luokseen pyytämään minun\nnimessäni, että hän ei suvaitsisi puhua niin vapaasti... Sanokaa:\neverstinrouva Nashatyrina pyysi... Ja sanokaa, että asun tyttärieni\nkanssa; n:ssa 47... että olen saapunut maatilaltani...\n\n-- Kyllä sanon.\n\n-- Sanokaa siis: everstinrouva tyttärineen. Tulkoon sitten pyytämään\nanteeksi... Me olemme päivällisen jälkeen aina kotona. Ah, Miia, sulje\nikkuna!\n\n-- Mitä te, äiti, välitätte moisesta irstailijasta? kysyi Lilja\npitkäveteisesti isännän poistuttua. Kylläpä löysitte kenet kutsua\nvieraaksi! Juopon, räyhääjän!\n\n-- Ah, älä puhu, ma chère!... Te puhutte aina noin ja... ja siinä nyt\nistutte! Olkoon hän millainen hyvänsä, ei häntä silti pidä halveksia...\nJokaisella rikkaruohollakin on merkityksensä tässä maailmassa... Kuka\ntietää, huoahti everstinrouva huolekkaasti, ehkä tässä on teidän\nkohtalonne kysymyksessä. Pukeutukaahan nyt joka tapauksessa...\n\n\n\n\nMIKÄ ILO\n\n\nOli sydänyö.\n\nInnostuneena, tukka pystyssä, syöksyi Dmitri Kuldarov vanhempainsa\nasuntoon ja juoksi yhtä painoa huoneitten läpi. Vanhemmat olivat\nparaikaa menossa levolle. Sisar oli jo vuoteessa ja luki erään romaanin\nviimeistä sivua. Veljet, jotka olivat lukiolaisia, nukkuivat.\n\n-- Mistä sinä nyt? ihmettelivät vanhemmat. Mikä sinun on?\n\n-- Oh, älkää kysykö! Sitä en olisi odottanut. Enpä totta tosiaan olisi\nsitä odottanut! Se on... se on kerrassaan uskomatonta!\n\nDmitri räjähti nauramaan ja istahti nojatuoliin, sillä niin onnellinen\nhän oli, ettei pysynyt pystyssä omilla jaloillaan.\n\n-- Se on uskomatonta! Ette saata kuvitellakaan! Sisar hypähti\nvuoteestaan ja heitettyään peitteen ylleen meni veljensä luo.\nLukiolaiset heräsivät.\n\n-- Mikä sinun on? Sinä olet niin kummallisen näköinenkin.\n\n-- Se on ilosta kaikki, äiti hyvä? Nyt tuntee koko Venäjä minut! Koko\nVenäjä! Ennen ainoastaan te tiesitte, että tässä maailmassa elää muuan\nkolleegiregistraattori Dmitri Kuldarov, mutta nyt koko Venäjä sen\ntietää! Hyvä Jumala!\n\nDmitri ryntäsi seisoalleen, juoksi pitkin huoneita ja istuutui sitten\ntaas.\n\n-- Mitä sitten on tapahtunut? Puhu järkevästi!\n\n-- Te elätte kuin villit eläimet, ette lue sanomalehtiä ettekä seuraa\naikaanne, ja sanomalehdissä on kuitenkin niin paljon ihmeellisiä\nasioita! Jos jotakin tapahtuu, heti kaikki tiedetään, mikään ei\nvoi pysyä salassa! Kuinka minä olen onnellinen! Hyvä Jumala!\nSanomalehtiinhän painetaan vain kuuluisista henkilöistä, ja nyt ovat\nsinne minustakin painaneet!\n\n-- Mitä sinä?... Mihin?...\n\nIsä kalpeni. Äiti loi katseensa jumalankuvaan ja teki ristinmerkin.\nLukiolaiset kiipesivät sängystä ja loikkasivat lyhyissä yöpaidoissaan\nvanhemman veljensä luo.\n\n-- Niin juuri! Minusta on painettu sanomalehtiin! Nyt tuntee koko\nVenäjä minut! Kuulkaahan, äiti, pankaa tämä numero talteen, niin saamme\nsitä tulevaisuudessa lueskella. Katsokaa!\n\nDmitri veti sanomalehden taskustaan, ojensi sen isälleen ja osoitti\nsormellaan kohtaa, joka oli merkitty sinisellä värikynällä.\n\n-- Lukekaa!\n\nIsä pani silmälasit nenälleen.\n\n-- No, lukekaa nyt!\n\nÄiti katsoi taas jumalankuvaan ja teki ristinmerkin. Isä yski ja alkoi\nlukea: \"29 päivänä joulukuuta kello 11 illalla kolleegiregistraattori\nDmitri Kuldarov\"...\n\n-- Näettekö nyt? Eteenpäin!... \"kolleegiregistraattori Dmitri Kuldarov,\nastuessaan ulos Pienen Sepänkadun varrella Kosihinin talossa\nsijaitsevasta olutanniskelusta ja ollen päihtynyt\"...\n\n-- Niin olin ja Semjon Petrovitsh myöskin... Kaikki on tarkoin\nkerrottu. Jatkakaa! Eteenpäin! Kuunnelkaa nyt!\n\n... \"ja ollen päihtynyt kompastui ja kaatui Durykinin kylästä\nJuhnovskin kihlakunnasta kotoisin olevan vosikan, Ivan Drotovin,\nhevosen alle. Säikähtynyt hevonen juoksi Kuldarovin yli ja veti hänen\nylitsensä reenkin, jossa istui toisen gildin moskovalainen kauppias\nStepan Lukov. Sitten se läksi laukkaamaan katua pitkin, kunnes eräs\ntalonmies sai sen kiinni. Kuldarov, joka oli tajuttomassa tilassa,\nvietiin poliisiasemalle, jossa häntä tutkittiin. Isku jonka hän oli\nsaanut takaraivoonsa\"...\n\n-- Aisa sattui siihen, isä. Eteenpäin! Lukekaa eteenpäin!\n\n... \"jonka hän sai takaraivoonsa, ei liene vaarallinen. Tapahtumasta on\ntehty pöytäkirja. Haavoittuneelle on toimitettu lääkärinapua...\"\n\n-- Määrättiin hautomaan takaraivoa kylmillä kääreillä. Uskotteko nyt?\nKoko Venäjä sen kohta tietää! Antakaa tänne!\n\nDmitri otti lehden, käänsi sen kokoon ja pisti taskuunsa.\n\n-- Juoksenpa tästä Makarovien luo ja näytän heille... Ja sitten pitää\nvielä näyttää Ivanitskeille ja Natalia Ivanovnalle ja Anisim\nVasilitshille... Pitää rientää! Hyvästi.\n\nDmitri pani virkalakin päähänsä ja juoksi iloiten ja riemuiten kadulle.\n\n\n\n\nALBIONIN TYTÄR\n\n\nSievät vaunut, joissa oli kautsukkiset likasuojukset, samettiset\nistuimet ja lihava ajuri, ajoivat tilanomistaja Grjabovin talon eteen.\nVaunuista hypähti kihlakunnan aatelisseuran esimies Feodor Andreitsh\nOtsov, jonka uninen lakeija vastaanotti eteisessä.\n\n-- Onko herrasväki kotona? kysyi esimies.\n\n-- Ei ole. Rouva läksi lasten kanssa vieraisiin ja herra on mamsellin\nkanssa ongella. Aamusta saakka ovat siellä ongiskelleet.\n\nOtsov tuumaili hetken aikaa ja läksi sitten joen rantaan etsimään\nGrjabovia. Hän löysikin hänet noin parin virstan päästä kotoa, joen\nrannalta. Katsellessaan alas jyrkältä törmältä hän huomasi Grjabovin\nistuvan siellä onkimassa ja riemastui löydöstään aika lailla. Grjabov,\nsuurikasvuinen, lihava mies, jolla oli tavallista isompi pää, istui\nhiekalla jalat turkkilaiseen tapaan ristissä alla ja pitkä onkivapa\nkädessä. Hattu oli takaraivolla, kaulavaate siirtynyt sivulle. Hänen\nvieressään seisoi pitkä, laiha englannitar, jolla oli nuppumaiset\näyriäissilmät ja suuri linnunnenä, joka muuten oli pikemmin koukun kuin\nnenän kaltainen. Hänen yllään oli valkoinen musliinipuku, jonka läpi\nhänen laihat, keltaiset olkapäänsä hohtivat. Kullanvärisestä vyöstä\nriippui pieni kultainen kello. Englannitar onki myöskin. Heidän\nympärillään vallitsi haudan hiljaisuus. Molemmat olivat yhtä\nliikkumattomat ja tyynet kuin joki, jonka pinnalla heidän ongenkohonsa\nkelluivat.\n\n-- Halu on hyvä, mutta onni poissa! nauroi Otsov. Terve, Ivan Kusmitsh!\n\n-- Aaa!... Sinäkö se oletkin?... virkkoi Grjabov kääntämättä päätään ja\nsiirtämättä silmäänsä ongenkohosta. Tulit tänne?\n\n-- Niinkuin näet... Ja sinulla on yhä nuo entiset kujeesi! Et ole\nvoinut heittää niitä?\n\n-- Hitto vieköön, kun olen koko päivän aina aamusta saakka tässä\nongiskellut... Huono on kalaonni tänään. Ei ole tullut päätäkään ei\nminulle eikä tuolle pöpölle tuossa vieressä. Tässä olemme istuneet ja\nistuneet jos kuinka kauan, mutta ei ole yhtäkään vietävää näkynyt! Eikä\nauta tässä paha puhekaan!\n\n-- Heitä hiiteen mokomat vehkeet! Lähdetään ennemmin koettamaan, miltä\nviina maistuu!\n\n-- Odotahan... Ehkä saammekin vielä jotakin. Illan tullen kala syö\ntavallisesti paremmin. Niin, veli hyvä, aamusta saakka olen istunut\ntässä! On ollut niin surkean ikävä, ettei sitä saata sanoin selittää.\nMahtoi se olla itse paholainen, joka minut tähän onkeen sai tarttumaan.\nMinä tiedän, että tämä on joutavaa hommaa, mutta tässä pitää minun vain\nistua! Istun kuin mikä lurjus, kuin pakkotyöläinen ja tuijotan hölmönä\ntuohon veteen! Heinäntekoon pitäisi lähteä, mutta minä vain ongiskelen\nkaloja. Eilen piti itse piispa jumalanpalveluksen Haponjevossa, mutta\nei tullut sinnekään lähdettyä, kun täällä tuon sterletin kanssa\nistuskelin... tuon noidan tuossa...\n\n-- Mutta... oletko sinä järkesi menettänyt? kysyi Otsov vilkuen\nhämillään englannittareen. Haukut naista päin silmiä...\n\n- Hyväinen aika, eihän se ymmärrä rahtuakaan venättä. Hauku tai kehu --\nse on hänestä yhdentekevä! Mutta katsoppas sen nenää! Ihan pyörryttää,\nkun sitä katsoo! Päiväkaudet istumme täällä yhdessä, mutta eipä hän\nsuvaitse sanaakaan virkkaa! Seisoo siinä kuin kummitus ja töllistää\ntuonne veteen.\n\nEnglannitar haukotteli, muutti madon ja viskasi ongensiiman veteen.\n\n-- En saata olla ihmettelemättä, veli hyvä! jatkoi Grjabov. Kymmenen\nvuotta on tuo pöllöpää ollut Venäjällä eikä osaa edes sanaakaan meidän\nkieltämme!... Kun meidän ylhäiset naisemme matkustavat Englantiin, niin\nkohtahan he oppivat jonkun verran englantia solkkaamaan, mutta tuo...\nPiru heidät periköön! Katsohan sen nenää!\n\n-- Herkeä jo... Sopimatonta... Miksi sinä noin naista ahdistat?\n\n-- Ei hän ole nainen, vaan neiti... Sulhasistahan tuo vain haaveilee,\nhiton nukke. Hän löyhkää ikäänkuin lahonneelle. Minä vihaan häntä! En\nvoi välinpitämättömästi katsoa häneen. Kun hän vain vilkaisee minuun,\nniin heti kouristaa minua niin kummasti, kuin olisin loukannut\nkyynärpääni hermoja. Mutta hänkin onkii mielellään. Katsohan: onkii\ntäynnä pyhää hartautta! Halveksien katsoo kaikkea... Seisoo siinä\ntuntien olevansa ihminen, luomakunnan herra. Ja tiedätkö mikä hänen\nnimensä on? Se lausutaan: Uilka Tsharlsovna Tfais! Hyi!... eihän sitä\nvoi ääntääkään!\n\nEnglannitar, kuultuaan nimensä mainittavan, käänsi nenänsä Grjaboviin\npäin ja mittaili häntä ylenkatseellisella silmäyksellä. Grjabovista hän\nsiirsi silmäyksensä Otsoviin ja valoi hänetkin ylenkatseella. Ja kaiken\ntämän hän teki ääneti, arvokkaasti, hitaasti.\n\n-- Näitkö? kysyi Grjabov nauraa hohottaen. Siinä sait! Saakeli soikoon!\nMutta lasten tähden täytyy pitää tuota tritonia. Jollei olisi lapsia,\nniin enpä päästäisi häntä kymmentä virstaa lähemmäksi taloani...\nNenäkin on kuin haukan... Ja vartalo? Tuo mykkä nukke on minusta aivan\nkuin suuren suuri naula, jonka mielelläni löisin maan sisään.\nOdotappas... Nyt nyppää...\n\nGrjabov hyppäsi pystyyn ja kohotti onkensa. Siima pingottui... Grpabov\nnykäisi vielä pari kertaa, mutta koukku ei irtaantunut.\n\n-- Kiinni on tarttunut! sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan. Kiviin\nkaiketi... Hitto vieköön!\n\nKärsimätön ilme nousi Grjabovin kasvoille. Raskaasti hengittäen,\nliikehtien hermostuneesti ja mutisten kirouksia hän alkoi nykiä\nsiimasta. Mutta nykimisestä ei ollut mitään hyötyä. Grjabov kalpeni.\n\n-- Surkeata! Pitää kaiketi mennä veteen.\n\n-- Heitä sinne!...\n\n-- Ei... en heitä... Näin illan tullen kala syö hyvin... Tulipa tästä\nnyt koko komissiooni, Herra paratkoon! Veteen pitää mennä. Niin pitää!\nJospa sinä sentään tietäisit, kuinka ikävää on riisuutua! Että pitääkin\ntuo englannitar tuossa oleman!... Hänen läsnäollessaan on niin ilkeätä\nriisuutua! Onhan hän sentään nainen!\n\nGrjabov heitti hatun ja kaulavaatteen yltään.\n\n-- Miss... e-e-e... -- hän kääntyi Albionin tyttären puoleen. -- Miss\n\"Tfais!\" Je vous prie... Kuinka pitää minun sinulle sanoa, jotta sinä\nymmärtäisit? Kuulkaa... tuonne! Menkää tuonne! Kuulitko?\n\nEnglannitar katsoi Grjaboviin ylenkatseellisesti ja päästi nenä-äänen.\n\n-- Mitä? Ettekö ymmärrä? Mene tuonne kun sinulle sanotaan! Minun pitää\nriisuutua! Mene tuonne! Tuonne!\n\nGrjabov nyki missiä hihasta ja osoitti pensaita: mene tuonne pensaitten\ntaa piiloon. Englannitar sanoi nopeasti pitkän englantilaisen lauseen\nliikuttaen energisesti kulmakarvojaan. Tilanomistajat hytkähtelivät ja\nhätkähtelivät tuskissaan.\n\n-- Ensi kerran eläissäni kuulen hänen äänensä... Eihän siinä ole\nhullumpi sointu... Mutta ei vain ymmärrä meitä! Mitä pitää minun\nhänelle tehdä.\n\n-- Heitä hiiteen, niin lähdemme kulauttamaan ryypyn sen asian päälle!\n\n-- Ei, ei... nyt syö hyvin... illalla... Mikä tässä auttoi? Onpa tämä\nkoko komissiooni! Täytyy hänen nähtensä riisuutua...\n\nGrjabov heitti nutun ja liivin yltään ja istuutui hiekalle vetämään\nsaappaita jalastaan.\n\n-- Kuulehan, Ivan Kusmitsh, virkkoi esimies nauraa hohottaen\nkämmeneensä. Tämä on, hyvä ystäväni, peräti naurettavaa, tämä on ihan\npilantekoa!\n\n-- Kuka käski hänen olla ymmärtämättä? Se on heille opiksi, senkin\nmuukalaiset!\n\nGrjabov veti jalastaan saappaat, housut, riisui alusvaatteet yltään ja\noli Aatamin puvussa. Otsov piteli vatsaansa; hän punastui sekä naurusta\nettä hämistä. Englannitar liikutteli kulmakarvojaan ja räpäytteli\nsilmiään... Hänen huulillaan oli ylpeä, ylenkatseellinen hymy.\n\n -- Pitää jäähdytellä, sanoi Grjabov läimäytellen lanteitaan. Sanoppas,\nFeodor Andreitsh, miksi minun rintaani joka kesä ilmaantuu rohtumaa?\n\n-- Mene toki heti veteen tai peitä itsesi jollakin! Nauta!\n\n-- Hävetköön nyt kerran, mokomakin... sanoi Grjabov ja tehtyään\nristinmerkin painui veteen. Prr... kylmää on vesi.. Katsohan kuinka\nliikuttelee kulmakarvojaan! Eipäs mene vain pois... Hän seisoo joukon\nyläpuolella! He-he-he!... Ei pidä meitä edes ihmisinä!\n\nAstuttuaan polvia myöten veteen ja ojennettuaan kookkaan vartalonsa hän\nräpäytteli merkitsevästi silmää ja virkkoi:\n\n-- Nyt hän ei olekaan kotonaan Englannissa!\n\nMissi muutti kylmäverisesti toisen madon koukkuun, haukotteli ja\nviskasi siiman veteen. Otsov kääntyi poispäin. Grjabov kasti itsensä,\nirroitti koukun ja kömpi ylös vedestä hampaiden lyödessä loukkua.\nKahden minuutin kuluttua hän istui jo pukeutuneena rantahiekalla ja\nonki taas kärsivällisesti.\n\n\n\n\nSINOTSHKA\n\n\nJoukkue metsästäjiä oli yöpynyt pieneen talonpoikaismajaan ja loikoili\nparaikaa äskettäin korjatuilla heinillä. Kuu paistoi ikkunasta sisään\nhanurin surullinen soitto kuului kyläraitilta, heinien tuoksu oli\nhuumaavaa, mutta hieman pahanhajuista. Metsästäjät juttelivat koirista,\nnaisista, ensi lemmestä, metsänriistasta. Kun oli kerrottu kaikki mitä\ntutuista rouvista tiedettiin ja sen lisäksi vielä satakunta juttua,\nniin lihavin metsästäjistä, joka pimeässä näytti heinäruolta ja joka\npuhui täyteläisellä äänellä kuin esikuntaupseeri, haukotteli kuuluvasti\nja aloitti:\n\n-- Eihän ole mitään olla rakastettu: neitosethan ovat luodut\nrakastamaan meitä miehiä. Mutta onko teistä, hyvät herrat, kukaan ollut\nvihattu, vihattu intohimoisesti, riivatusti? Onko kukaan teistä saanut\nkokea äärimmäistä vihaa? Onko?\n\nVastausta ei kuulunut.\n\n-- Eikö kukaan? kysyi matala ääni. Mutta minäpä olen ollut vihattu.\nNuori, kaunis neitonen on minua vihannut, ja juuri hänessä olen minä\nvoinut tarkata ensi vihan tuntomerkkejä. Ensi vihan, hyvät herrat,\nsillä se oli juuri jotakin aivan päinvastaista kuin ensi lempi. Muuten,\nse mitä minä nyt aion kertoa, tapahtui niin kauan sitten, etten minä\nsilloin vielä käsittänyt rakkautta enkä vihaakaan. Minä olin silloin\nkahdeksanvuotias, mutta se on aivan sivuseikka, sillä tyttö on tässä\npäähenkilö eikä poika. No niin, kuulkaahan siis. Eräänä kauniina\nkesäiltana ennen auringon laskua minä ja minun opettajattareni\nSinotshka, joka oli sangen rakastettava ja runollinen olento ja\näskettäin päättänyt tyttökoulun, istuimme lastenkamarissa opiskellen.\nSinotshka katseli hajamielisesti ikkunaan ja sanoi:\n\n-- Niin. Me hengitämme happea keuhkoihimme. Mutta sanohan nyt, Petja,\nmitä me hengitämme ulos?\n\n-- Hiilihappoa, sanoin minä katsoen samoin ikkunaan.\n\n-- Niin, myönsi Sinotshka. Mutta kasvit päinvastoin ottavat ilmasta\nhiilihappoa ja hengittävät ulos happea. Hiilihappo on sangen\nvaarallista kaasua. Napolin läheisyydessä on niinsanottu Koiraluola,\njossa on hiilihappoa. Jos sinne päästää koiran, niin se kuolee.\n\nTämä onneton Koiraluola lähellä Napolia on kuin mikä kemiallinen\nviisauden merkki, jota edemmäksi ei yksikään kotiopettajatar rohkene\nmennä. Sinotshka piti aina innokkaasti luonnontieteinen puolta, mutta\nkemiasta hän tuskin tiesi muuta kuin tämän luolan.\n\nSinotshka käski minua toistamaan. Minä toistin. Hän kysyi, mikä\nhorisontti on. Minä vastasin. Mutta pihalla, meidän märehtiessämme\nhorisontista ja luolasta, isäni teki lähtöä metsästämään. Koirat\nulisivat, hevoset nostelivat kärsimättömästi jalkojansa ja\nveikistelivät ajajalle, palvelijat kantoivat rattaille kaikenlaista\nmatkaa varten. Näitten rattaitten vieressä oli toiset, joihin äitini ja\nsisareni nousivat ajaakseen Ivanitsheille nimipäiville. Kotiin jäimme\nvain minä, Sinotshka ja vanhin veljeni -- ylioppilas, jonka hampaita\npakotti. Te saatatte kuvitella minun harmiani ja ikävääni!\n\n-- Mitä me siis hengitämme? kysyi Sinotshka katsoen ikkunaan.\n\n-- Happea.\n\n-- Niin, ja horisontiksi sanotaan paikkaa, jossa maa ja taivas\nnäyttävät yhtyvän...\n\nNyt lähtivät rattaat liikkeelle; isä edellä ja äiti jäljessä\ntyttärineen. Minä näin kuinka Sinotshka otti taskustaan pienen kirjeen,\npuristi sitä kovasti, painoi ohimoaan vasten, punastui ja katsahti\nkelloon.\n\n-- Niin, muistakaa nyt, sanoi hän, Napolin läheisyydessä on niin\nsanottu Koiraluola... -- ja loi taas silmäyksen kelloon ja jatkoi, --\njossa maa ja taivas näyttävät yhtyvän...\n\nTyttö parka käveli tuskissaan pitkin huonetta ja katsahti vähän väliä\nkelloon. Tunnin loppuun oli vielä runsaasti puoli tuntia.\n\n-- Nyt laskuoppi, sanoi hän raskaasti hengittäen ja lehteillen\nvapisevin käsin esimerkkikirjaa. Laskekaa esimerkki N:o 325; minä...\ntulen kohta takaisin...\n\nHän meni ulos. Kuulin, kuinka hän juoksi portaita alas ja näin sitten\nikkunasta hänen vaaleansinisen pukunsa vilahtavan pihan yli ja katoavan\npikkuportista puutarhaan. Hänen hätäiset liikkeensä, palavat poskensa\nja levottomuutensa saivat minut juonittelemaan. Minne hän riensi ja\nmiksi? Viisas kun luulin olevani, niin ajattelin asiaa hetkisen ja\nymmärsin kaikki: hän juoksi puutarhaan syömään vattuja tai ottamaan\nkirsikoita, käyttäen hyväkseen minun ankarain vanhempieni poissaoloa!\nJos niin kerran on, niin saakeli soikoon, lähdenpä minäkin syömään\nvähän kirsikoita! Minä heitin laskuesimerkkikirjan ja juoksin\npuutarhaan. Menin kirsikkapuitten alle, mutta häntä ei näkynytkään\nsiellä. Kierrettyään vatukon, karviaismarjapensaat ja vartian kojun hän\nnäkyi menevän lammelle päin, kalpeana, säpsähtäen pienintäkin\nrisahdusta. Minä hiivin hänen jäljessään ja näen, hyvät herrat,\nvanhimman veljeni Sashan seisovan lammen rannalla kahden vanhan raidan\npaksujen runkojen välissä. Veljeni kasvojen ilmeestä ei voi päättää,\nettä hänen hampaitaan pakottaisi. Hän katsoo lähenevään Sinotshkaan ja\nkoko hänen olentonsa aivankuin hohtaa onnesta. Mutta Sinotshka,\nikäänkuin häntä ajettaisiin Koiraluolaan ja pakotettaisiin hengittämään\nhiilihappoa, lähestyy häntä astuen verkalleen, hengittäen raskaasti,\npää kenossa... Kaikesta saattaa huomata, että hän ensi kertaa eläessään\nmenee kohtaamaan lemmittyään. Nyt Sinotshka astuu veljeni luo...\nPuolisen minuuttia he katsovat ääneti toisiinsa, ikäänkuin eivät\nuskoisi omia silmiään. Sitten jokin voima työntää Sinotshkaa selkään,\nhän laskee kätensä Sashan olkapäille ja painaa päänsä hänen rinnalleen.\nSasha nauraa, jupisee hajanaisia sanoja ja tulisesti rakastuneen\nnuorukaisen kömpelyydellä painaa molemmat kämmenensä Sinotshkan pään\npäälle. Ilma, hyvät herrat, on mitä ihanin... Kunnas, jonka taa aurinko\nlaskee, molemmat raidat, vihreät rannat, taivas -- kaikki tämä yhdessä\nSashan ja Sinotshkan kera kuvastuu lammen tyyneen pintaan. On aivan\nhiljaista. Saraheinää kasvavalla nurmella lentää kirjavanaan miljoonia\nperhosia, joilla on pitkät tuntosarvet, ja kauempana puutarhan takana\najetaan karjaa kotiin. Sanalla sanoen: vaikka maalaisit taulun.\n\nKaikesta siitä, mitä näin, ymmärsin vain sen, että Sasha ja Sinotshka\nsuutelivat. Se on sopimatonta, ajattelin. Jos äiti saa sen tietää, niin\nheidän käy huonosti. Tuntien jonkinlaista häpeätä minä palasin takaisin\nlastenkamariin odottamatta kohtauksen loppua. Sitten otin\nesimerkkikirjani ja aloin laskea. Mutta ajatukseni karkasivat muualle.\nKasvoilleni levisi voittoisa hymy. Oli niin hauskaa tietää heidän\nsalaisuutensa ja sitä paitsi huvitti se, että milloin hyvänsä voisin\nnäyttää toteen, että sellaiset auktoriteetit kuin Sasha ja Sinotshka\neivät hekään osaa käyttäytyä täysin mallikelpoisesti. Nyt he ovat\n minun vallassani ja heidän autuutensa on riippuvainen minun\njalomielisyydestäni. Kyllä minä sen heille näytän!\n\nKun olin mennyt levolle, tuli Sinotshka tapansa mukaan lastenkamariin\nkatsomaan, etten ollut nukkunut riisuutumatta ja unohtanut lukea\niltarukousta. Minä katselin hänen kauniita, onnellisia kasvojaan ja\nhymyilin. Salaisuus ei antanut minulle rauhaa, vaan pyrki ilmoille.\nTäytyi saada huomauttaa siitä ja nauttia vaikutuksesta.\n\n-- Minäpä tiedän! sanoin hymähtäen. -- Hi-hi!\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Hi-hi! Minä näin kuinka te ja Sasha suutelitte siellä suurten\nraitojen alla. Minä läksin perässänne ja näin kaikki...\n\nSinotshka vavahti, sävähti punaiseksi ja hämmästyen minun\nhuomautuksestani istahti tuolin laidalle, jolla oli vesilasi ja\nkynttilä.\n\n-- Minä näin, kuinka te... suutelitte... toistin minä hihittäen ja\nnauttien hänen hämmästyksestään. Ahaa! Minäpä sanon äidille!\n\nArkaluontoinen Sinotshka katsoi tutkivasti minuun ja tultuaan\nvakuutetuksi, että minä todella tiesin kaikki, tarttui epätoivoisesti\nkäteeni ja alkoi vapisevalla äänellä mutista:\n\n-- Petja, se on alhaista... Minä rukoilen teitä, Jumalan tähden...\nOlkaa kuin mies... älkää puhuko kenellekään... Kelpo ihmiset eivät\nvakoile... Se on alhaista... rukoilen teitä...\n\nTyttö parka pelkäsi kuin ruttoa minun äitiäni, joka oli hyväntahtoinen,\nmutta ankara nainen. Minun hymyilevä naamani ei voinut olla\nhäiritsemättä hänen ensi lempeään, niin puhdasta ja runollista kuin se\nolikin. Te saatatte siis arvata, millainen hänen mielentilansa oli.\nMinun tähteni hän ei nukkunut koko yönä ja aamulla tullessaan teetä\njuomaan oli hänen silmäinsä alla siniset kaaret... Tavatessani teen\njuotuani Sashan en voinut olla hymähtämättä ja kehaisematta:\n\n-- Kyllä minä tiedän! Minä näin kuinka sinä eilen suutelit Sina neitiä!\n\n-- Senkin tolvana!\n\nHän ei ollut yhtä arka kuin Sinotshka ja siksipä ei minun huomautukseni\ntehnyt häneen samaa vaikutusta. Se yllytti minua yhä enemmän. Koska\nSasha ei pelästynyt, niin hän ei nähtävästi usko, että minä näin ja\ntiedän kaikki. Mutta odotappas, kyllä minä sinulle näytän!\n\nOpettaessaan minua ennen päivällistä Sinotshka ei katsonut minuun; hän\nänkytteli hiukan ja toisteli sanoja. Sen sijaan, että olisi\npeloitellut, hän koetti kaikin tavoin mielistellä minua, antaen minulle\nparhaita arvosanoja eikä kertonut isälle minun kujeitani. Minä käytin\nmieleni mukaan hyväkseni hänen salaisuuttaan: en lukenut läksyjäni,\nkävelin luokkahuoneessa käsilläni ja puhuin sopimattomuuksia. Sanalla\nsanoen, jos sillä lailla olisin jatkanut tähän päivään saakka, niin\nminusta olisi tullut etevä sirkustaiteilija. Kului viikko. Salaisuus\nkiusasi minua kuin tikku silmässä. Mieleni teki, kävi sitten miten\nhyvänsä, saada laverrella salaisuudesta ja nauttia vaikutuksesta. Ja\nkerran päivällispöydässä, kun meillä oli paljon vieraita, minä hymähdin\ntyperästi, katsoin luihusti Sinotshkaan ja sanoin:\n\n-- Kyllä minä tiedän... Hi-hi! Minä näin...\n\n-- Mitä sinä tiedät? kysyi äiti.\n\nMinä katselin vieläkin luihummin Sinotshkaan ja Sashaan. Olisittepa\nnähneet, kuinka tyttö lensi punaiseksi ja kuinka vihaisen silmäyksen\nSasha iski minuun! Minä pureskelin kieltäni enkä sanonut sen enempää.\nSinotshka kalpeni vähitellen, puri hampaitaan eikä syönyt enää mitään.\nSamana päivänä iltaluvun aikana minä huomasin Sinotshkan kasvoissa\nsuuren muutoksen. Ne näyttivät ankarammilta, kylmemmiltä, ikäänkuin\nmarmorisilta, ja hänen silmänsä katsoivat niin kummallisesti minua\nsuoraan kasvoihin. Kautta kunniani, en ole edes ajokoirilla niiden\nsaavuttaessa suden nähnyt milloinkaan niin julmia, hävityksenhaluisia\nsilmiä! Minä ymmärsin niitten ilmeen mainiosti, kun hän kesken lukua\nyhtäkkiä puri kuuluvasti hampaitaan ja sähisi niitten välitse:\n\n-- Minä vihaan! Oi, jospa te, inhoittava, iljettävä olento tietäisitte,\nkuinka minä vihaan teitä! Kuinka vastenmielistä on katsoa teidän\nkerittyä päätänne, teidän rumia, törröttäviä korvianne!\n\nMutta samassa hän säikähti ja sanoi:\n\n-- En minä teille puhunut... Se oli eräästä näytelmäosasta...\n\nSitten yöllä näin, kuinka hän astui vuoteeni ääreen ja tuijotti kauan\nminua kasvoihin. Hän vihasi intohimoisesti eikä voinut enää elää ilman\nminua. Hänen täytyi saada katsoa minun vihattua naamaani.\n\nKerran, muistan sen varsin hyvin, oli ihana kesäilta, nurmet\ntuoksuivat, oli hiljaista, kuu kumotti. Minä kuljin lehtokäytävää\npitkin ajatellen kirsikkahilloa. Yhtäkkiä astuu kalpea ihana Sinotshka\neteeni, tarttuu käteeni ja alkaa huohottaen selittää:\n\n-- Oi kuinka minä vihaan sinua! En soisi kenellekään niin paljon pahaa\nkuin sinulle! Ymmärrä se! Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit sen!\n\nAjatelkaahan: kuutamo, kalpeat, vihaa säkenöivät kasvot, hiljaisuus...\nEnsin se huvitti minua ja minä kuuntelin hänen puhettaan, katsoin häntä\nsilmiin, mutta sitten minua alkoi peloittaa, minä huudahdin ja juoksin\nsuinpäin sisälle.\n\nMinun mielestäni oli paras valittaa äidille asiasta. Ja minä valitin,\nkertoen tietysti siitä, kuinka Sasha ja Sinotshka suutelivat. Mutta\nminä olin tyhmä enkä tiennyt, mitä siitä seurasi, muuten olisin pitänyt\nkoko suutelemisen omana salaisuutenani. Äiti, kuunneltuaan mitä\nkerroin, suuttui ja tiuskaisi:\n\n-- Sinun ei tarvitse puhua sellaisesta, sinä olet vielä lapsi... Mutta\nkuitenkin, mikä huono esimerkki lapsille!\n\nMinun äitini ei ollut ainoastaan hyväntahtoinen, vaan\njohdonmukainenkin. Jottei hän nostaisi häväistysjuttua, hän ei heti\nerottanut Sinotshkaa toimestaan, vaan se tapahtui vähitellen,\njärjestelmällisesti, niinkuin säädyllisiä, mutta sietämättömiä ihmisiä\nyleensä erotetaan toimesta. Muistan, että kun Sinotshka läksi meiltä\npois, niin hänen viimeinen katseensa, jonka hän taloon loi, oli\nsuunnattuna siihen ikkunaan, jonka edessä minä istuin. Vakuutan teille,\nettä vielä tänäkin päivänä muistan tuon katseen.\n\nSinotshkasta tuli pian veljeni vaimo. Hän on Sinaida Nikolajevna, jonka\nte tunnette. Minä tapasin hänet senjälkeen, kun olin jo junkkari.\nVaikka Sinotshka kuinka olisi koettanut, hän ei mitenkään voinut olla\nminussa, viiksikkäässä junkkarissa tuntematta tuota vihattua Petjaa\neikä käyttäytynyt minua kohtaan sukulaisen tavoin... Ja yhä vieläkin,\nhuolimatta hyväntahtoisesta kaljusta päälaellani, pienestä pyöreähköstä\nvatsastani ja nöyrästä ulkomuodostani, hän aina vain katsoo minuun\nkierosti eikä tunne olevansa oikein kotonaan, milloin ikinä tulenkin\nveljeäni tervehtimään. Kaikesta päättäen on viha yhtä unohtumaton kuin\nrakkauskin... Mutta kuulkaahan: Kukko laulaa jo! Hyvää yötä!\n\n\n\n\nMURHENÄYTELMÄ\n\n\n-- Pavel Vasilitsh, eräs nainen tahtoo tavata teitä, ilmoitti Luka. Hän\non odottanut jo kokonaisen tunnin...\n\nPavel Vasilitsh oli juuri syönyt aamiaista. Kuultuaan että muuan nainen\nodotti häntä, hän rypisti naamaansa ja sanoi:\n\n-- Menköön hiiteen! Sano, etten jouda.\n\n-- Mutta Pavel Vasilitsh, hän on käynyt täällä ainakin viisi kertaa\npyrkimässä puheillenne. Sanoo välttämättä tahtovansa tavata...\nMelkeinpä itkee.\n\n-- Hm... No, olkoon menneeksi, käske hänet työhuoneeseni.\n\nPavel Vasilitsh veti hätäilemättä nutun ylleen, otti toiseen käteensä\nkynän, toiseen kirjan ja tekeytyen sen näköiseksi kuin hänellä olisi\nkova kiire, astui työhuoneeseensa. Siellä häntä jo odotti vieras,\nsuuri lihava nainen, jolla oli punakat, pyöreät kasvot ja silmälasit\nnenällä. Hän oli jotakuinkin arvokas näöltään ja pukeutunut sangen\nsilmiinpistävästi (hänellä oli turnyyri ja korkea hattu, jossa oli\npunertava lintu). Huomattuaan isännän hän katsoa muljautti kulmainsa\nalta ja pani kätensä ristiin kuin rukoiltaessa.\n\n-- Te ette tietenkään muista minua, aloitti nainen korkealla, mutta\nmiehekkäällä äänellä huomattavasti levottomana. Minulla... minulla oli\nilo tulla tuntemaan teidät Hrutskien luona... Minun nimeni on\nMurashkina...\n\n-- A-a-a... mm... Istukaa! Mitä asiaa teillä on?\n\n-- Nähkääs... minä... minä... jatkoi nainen istuutuen ja käyden yhä\nlevottomammaksi. Te ette muista minua... Nimeni on Murashkina...\nNähkääs minä ihailen teidän neroanne ja luen aina nautinnolla teidän\nkirjoituksianne... Älkää luulko, että imartelen, -- Jumala varjelkoon\nminua siitä, -- lausun vain totuuden... Minä luen aina kaiken, mitä te\nkirjoitatte! Osaksi ei kirjaileminen ole minullekaan aivan vierasta,\ntarkoitan, tietysti... en uskalla sanoa olevani kirjailijatar, mutta...\nkuitenkin... onhan minunkin korteni lisänä keossa. Minä olen julaissut\nkolme lastenkertomusta -- te ette suinkaan ole lukenut niitä -- olen\nvenäjäntänyt useita teoksia ja... ja minun veli vainajani oli aikanaan\n\"Djelo\"-lehden avustajia.\n\n-- Vai niin, vai niin... Entä mitä asiaa teillä on?\n\n-- Nähkääs... (Murashkina loi katseensa alas ja punastui). Minä tunnen\nteidän neronne... teidän mielipiteenne, Pavel Vasiljevits, ja tahtoisin\ntietää tai oikeammin... pyytää neuvoa... Minun täytyy teille tunnustaa,\npardon pour l'expression, että olen onnellisesti synnyttänyt\nmurhenäytelmän, ja tahtoisin nyt ennenkuin lähetän sen sensuuriin\nkuulla teidän lausuntonne siitä.\n\nMurashkina kaivoi hermostuneesti, kuin pyydykseen joutunut lintu,\nvaatteitaan ja veti esiin ison paksun vihon.\n\nPavel Vasilitsh piti vain omista kirjoituksistaan, mutta toisten\ntuotteet, joita hän luki ja kuunteli, vaikuttivat häneen kuin tykin\nsuu, joka on suunnattu suoraan vasten hänen naamaansa. Huomattuaan\nvihon hän pelästyi ja riensi sanomaan:\n\n-- Hyvä on, jättäkää se vain tänne... minä luen...\n\n-- Pavel Vasiljevitsh! sanoi Murashkina heikosti, nousi seisomaan ja\npani kätensä ristiin. Minä tiedän, teillä on kiire... joka hetki on\nteille kallis ja minä tiedän, että te paraikaa hengessänne lähetätte\nminut hiiteen, mutta olkaa hyvä ja antakaa minun lukea teille\nmurhenäytelmäni heti... Olkaa niin ystävällinen!\n\n-- Se olisi minusta erittäin mieluista... ällistyi Pavel Vasiiitsh,\nmutta armollinen... neiti, minulla on kova kiire... Minä... minun\ntäytyy tuossa paikassa matkustaa.\n\n-- Pavel Vasiljevitsh! pääsi Murashkinan rinnasta ja kyyneleet\ntäyttivät hänen silmänsä. Pyydän teitä uhrautumaan!... Minä olen\njulkea, tunkeileva, mutta olkaa te jalomielinen! Huomenna matkustan\nKasaniin ja sentähden tahtoisin tänään kuulla teidän mielipiteenne\nmurhenäytelmästäni. Suokaa minulle puoli tuntia kallista aikaanne...\npuoli tuntia vain! Rukoilen teitä!\n\nPavel Vasiiitsh oli holtiton kuin riepu eikä voinut kieltäytyä. Kun hän\nluuli huomaavansa, että neiti Murashkina tuossa paikassa hyrähtää\nitkemään tai lankeaa polvilleen, hän joutui hämilleen ja murahti\nhajamielisesti:\n\n-- No niin, olkaa hyvä... minä kuuntelen... Puoli tuntia, olkoon\nmenneeksi...\n\nMurashkina huudahti iloisesti otti hatun päästään ja istuuduttuaan\nalkoi lukea. Aluksi hän luki siitä kuinka lakeija ja sisäkkö\nsiivotessaan loistavaa vierashuonetta juttelivat pitkälti Anna\nSergejevna neidistä, joka on rakennuttanut koulun ja sairashuoneen\npitäjäläisille. Lakeijan poistuttua sisäkkö puhui yksikseen siitä, että\noppi on valoa, mutta oppimattomuus pimeyttä; sitten neiti Murashkina\nlähetti lakeijan vierashuoneeseen kertomaan pitkässä yksinpuhelussa\nkenraalinrouvasta, joka tyttärensä vakuutuksista välittämättä on\nhommassa naittaa tämän eräälle rikkaalle kamarijunkkarille ja jonka\nmielestä täydellinen sivistymättömyys on kansan pelastus. Sitten, kun\nsisäkkö oli poistunut, ilmaantui neiti itse ilmoittamaan katsojalle,\nettei hän ole nukkunut koko yönä, vaan on ajatellut Valentin\nIvanovitshia, köyhän opettajan poikaa, joka vaivojaan säästämättä\nauttaa sairasta isäänsä. Valentin on tutkinut kaikkia tieteitä, mutta\nei usko ystävyyttä eikä rakkautta olevan olemassakaan, ei tiedä, mikä\non elämän päämäärä, ja toivoo kuolemaa, ja sentähden täytyy hänen,\nneidin, pelastaa hänet.\n\nPavel Vasilitsh kuunteli ja muisteli kaihomielin sohvaansa. Hän katseli\nkiukkuisesti Murashkinaa, tunsi kuinka tämän miehekäs korkea ääni\njyskytti hänen rumpukalvojaan, ei ymmärtänyt mitään ja ajatteli:\n\n\"Piru sinut periköön!... Tässä täytyy minun kuunnella sinun\nlorujasi!!... Ja olenko minä syypää siihen, että sinä olet kirjoittanut\nmurhenäytelmän? Herra varjele, mikä paksu vihko? Surkea juttu!\"\n\nPavel Vasilitsh loi katseen väliseinään, jolla hänen rouvansa kuva\nriippui, ja muisti, että rouva käski hänen ostaa ja tuoda muassaan\nmaalle viisi arssinaa nauhaa, yhden naulan juustoa ja jauhetta\nhampaiden puhdistusta varten.\n\n\"Kun en vain olisi kadottanut nauhanpätkää, jonka sain malliksi\",\najatteli hän. \"Mihin minä sen paninkaan? Kai se on sinisen nutun\ntaskussa... Kylläpä ovat kärpäset ennättäneet pilkuttaa vaimoni\nmuotokuvan. Pitää käskeä palvelijatarta puhdistamaan lasi...\nKahdestoista kohtaus kuuluu olevan menossa, pian siis päättynee\nensimmäinen näytös. Ei suinkaan tuo mölliäinen jaksa näin kuumalla sen\nenempää? Söisi kernaammin kylmää kalaa ja nukkuisi kellarissa, sen\nsijaan että kirjoittaa murhenäytelmiä...\"\n\n-- Eikö teidän mielestänne tämä yksinpuhelu ole hiukan liian pitkä?\nkysyi Murashkina yhtäkkiä katsoen ylös.\n\nPavel Vasilitsh ei ollut kuunnellut yksinpuhelua. Hän hämmästyi ja\nsanoi sellaisella sävyllä kuin ei neiti Murashkina, vaan hän itse olisi\nkirjoittanut tuon yksinpuhelun:\n\n-- Ei, ei lainkaan... Kyllä se on hyvin...\n\nMurashkina säteili onnesta ja jatkoi lukemistaan:\n\n-- _Anna_: Analyysi on teihin syöpynyt. Te olette liian aikaisin\nlakannut elämästä sydämen vaatimusten mukaan ja uskonut itsenne järjen\nhaltuun. -- _Valentin_: Mitä on sydän? Se on anatominen käsite. Minä en\nmyönnä, että se olisi mikään sopimuksenmukainen termi kaikelle sille,\nmitä tunteiksi sanotaan. _Anna_ (hämillään): Entä rakkaus? Tokkohan se\non mikään ideain assosiatsionin hedelmä? Sanokaa avosydämisesti:\noletteko koskaan rakastanut? _Valentin_ (katkerasti): Älkää repikö auki\nvanhoja, vielä arvettumattomia haavoja. (Lyhyt vaitiolo). Kuinka te\ntulitte sitä ajatelleeksi? -- _Anna_: Minusta näyttää siltä kuin te\nolisitte onneton.\n\nKuudennentoista kohtauksen aikana Pavel Vasilitsh haukotteli ja\nloksautti huomaamatta niinkuin koira, kun se saa kärpäsen kiinni. Hän\nsäikähti ensin siitä syntynyttä ääntä, mutta salatakseen sen tekeytyi\nliikutetuksi ja tarkkaavaksi.\n\n\"Seitsemästoista kohtaus... Koskahan loppuu?...\" ajatteli hän. \"Hyvä\nJumala! Jos tätä kidutusta kestää vielä kymmenen minuuttia, niin huudan\npoliisia... Sietämätöntä!\"\n\nMutta nyt, vihdoinkin, neiti alkoi lukea nopeammin ja kuuluvammin,\nkoroitti ääntään ja lausui: \"Väliverho!\"\n\nPavel Vasilitsh huoahti kevyesti ja rupesi nousemaan seisoalleen, mutta\nMurashkina käänsi samassa lehden ja jatkoi:\n\n-- Toinen näytös. Näyttämö kuvaa kylänraittia. Oikealla koulu,\nvasemmalla sairashuone. Jälkimmäisen portailla istuu talonpoikia.\n\n-- Suokaa anteeksi... keskeytti Pavel Vasilitsh. Montako näytöstä on\nkaikkiaan?\n\n-- Viisi, vastasi Murashkina ja ikäänkuin peläten, että kuulija\nkarkaisi, jatkoi heti nopeasti. Koulurakennuksen ikkunassa seisoo\nValentin. Näyttämön perällä näkyy, kuinka kyläläiset kantavat\ntavaroitaan kapakkaan.\n\nIkäänkuin kuolemaan tuomittuna ja vakuutettuna siitä, ettei hän saa\narmahdusta, Pavel Vasilitsh ei enää odottanutkaan loppua, ei toivonut\nmitään, koetti vain estää silmiään painumasta kiinni ja säilyttää\ntarkkaavaisen ilmeensä. Se aika, jolloin neiti on lukenut\nmurhenäytelmänsä loppuun ja lähtee pois, näytti hänestä niin\nkaukaiselta, ettei hän sitä edes ajatellut.\n\n-- Tru-tu-tu-tu... soi hänen korvissaan Murashkinan ääni. Tru-tu-tu...\nShshsh...\n\n\"Minä unohdin ottaa soodaa...\" ajatteli hän. \"Mistä minä?... Niin,\nsoodasta... Minulla on kaikesta päättäen vatsakatarri... Ihmeellistä:\nSmirnovski juo kaiket päivät viinaa eikä hänellä ole katarria... Joku\nlintu lensi ikkunalle... Varpunen...\"\n\nPavel Vasilitsh koetti kaikin voimin estää silmiään painumasta kiinni,\nhaukotteli avaamatta suutaan ja katseli Murashkinaa. Tämä sumeni hänen\nsilmissään, alkoi huojua, muuttui kolmipäiseksi, nojasi päällään\nkattoon...\n\n-- _Valentin_: Ei, antakaa minun lähteä... -- _Anna_ (pelästyy): Miksi?\n-- _Valentin_ (syrjään): Hän kalpeni! (Annalle). Antakaa minun olla\nselittämättä syitä. Minä kuolen pian ettekä te saa tietää niistä. --\n_Anna_ (vaitiolon jälkeen): Te ette saa lähteä...\n\nMurashkina alkoi paisua, laajeni suunnattoman suureksi ja sulautui\ntyöhuoneen harmaaseen ilmaan; hänen liikkuva suunsa vain näkyi. Sitten\nhän yhtäkkiä muuttui pieneksi kuin pallo, heilui ja eteni pöydän kanssa\nhuoneen peränurkkaan...\n\n-- _Valentin_ (pitäen Annaa sylissään): Sinä olet herättänyt minut\nkuolleista, osoittanut minulle elämän päämäärän! Sinä olet luonut minut\nuudesti niinkuin keväinen sade heräävän maan! Mutta... se on jo\nmyöhäistä, myöhäistä! Minun rintaani kalvaa parantumaton tauti...\n\nPavel Vasilitsh hytkähti ja tuijotti samein silmin Murashkinaan. Hetken\naikaa hän katsoi silmäänsä räpäyttämättä, ikäänkuin hän ei olisi mitään\nkäsittänyt...\n\n-- Yhdestoista kohtaus. Samat, parooni ja poliisipäällikkö todistajain\nkanssa. _Valentin_: Viekää minut! -- _Anna_: Viekää minut myöskin! Minä\nrakastan häntä, rakastan enemmän kuin elämää! -- _Parooni_: Anna\nSergejevna, te unohdatte, että täten saatatte isänne perikatoon...\n\nMurashkina alkoi taas paisua... Tuijottaen villisti häneen, Pavel\nVasilitsh nousi, päästi luonnottoman äänen rinnastaan, sieppasi\npöydältä raskaan paperipainon ja unohtaen itsensä iski sillä voimainsa\ntakaa Murashkinaa päähän...\n\n-- Köyttäkää ja viekää minutkin!... Minä tapoin hänet! huusi Pavel\nVasilitsh sisään hyökkäävälle palvelijattarelle.\n\nOikeus tuomitsi hänet syyntakeettomana vapaaksi.\n\n\n\n\nKYLLÄ NAISTEN KELPAA\n\n\nKenraaliluutnantti Sapupyriniä haudattiin. Vainajan asunnolle, jossa\nhautajaismusiikki soi ja komentosanat kajahtivat, kokoontui joka\npuolelta joukoittain kansaa katsomaan hautajaismenoja. Niiden joukossa,\njotka riensivät paikalle katsomaan, kuinka ruumista kannetaan ulos,\nolivat virkamiehet Probkin ja Svistkov, kumpikin rouvansa kanssa.\n\n-- Ei pitemmälle! pysäytti heidät poliisipäällikönapulainen, jolla oli\nhauskat, sympaattiset kasvonpiirteet, kun he astuivat esteketjun luo.\nEi pitemmälle! Pyydän peräytymään, vähäisen! Hyvä herrasväki, emme\nmahda sille mitään! Pyydän peräytymään! Muuten, naiset saavat kyllä\nmennä... olkaa hyvä, mesdames, mutta te, hyvät herrat, ei millään\nmuotoa...\n\nProbkinin ja Svistkovin rouvat ihan punastuivat\npoliisipäällikönapulaisen odottamatonta hyväntahtoisuutta ja pujahtivat\nketjun läpi, mutta heidän miehensä jäivät elävän muurin taa ja alkoivat\ntarkastella jalka- ja ratsuvartioväen selkiä.\n\n-- Pääsivät läpi! virkkoi Probkin katsoen kateellisena, melkeinpä\nvihaisena eteneviä rouvia. Mikä erinomainen onni pitääkin noilla\npitkätukkaisilla oleman! Miehet eivät saa milloinkaan nauttia sellaisia\netuoikeuksia kuin naiset. Ja mitä on rouvissamme sitten niin\nerinomaista? Tavallisia ennakkoluuloisia naisia, uskallan sanoa, ja\nkuitenkin heidät päästettiin menemään. Mutta meitä, vaikka olisimme\nvaltioneuvoksia, meitä ei vain päästetä.\n\n-- Mitä kummia te juttelette, hyvät herrat! sanoi poliisiapulainen\nkatsoen nuhtelevasti Probkiniin. Teidät jos päästetään, niin heti\nrupeatte tungeskelemaan ja häiritsemään hyvää järjestystä; nainen ei\nhienotunteisena ryhdy koskaan sellaiseen?\n\n-- Kyllä kai! kiivastui Probkin. Nainen on aina joukossa ensimmäisenä\ntunkeilemassa. Mies seisoo paikallaan ja katsoo yhteen kohtaan, mutta\nnainen harittaa käsiään ja sysää milloin sinne milloin tänne, jottei\nhänen pukunsa rutistuisi. Ei kannata puhuakaan! Naisten ei tarvitse\nsuorittaa asevelvollisuutta, tanssi-iltamiin on heillä vapaa pääsy,\nruumiillisesta rangaistuksesta he ovat vapautetut... Ja mistä hyvästä?\nJos tyttö pudottaa nenäliinansa -- ota ylös; jos hän tulee huoneeseen\n-- nouse seisomaan ja tarjoa hänelle tuolisi; kun hän lähtee -- mene\nsaattamaan... Entä virka-arvot sitten? Jotta voisi saada esimerkiksi\nvaltioneuvoksen arvon, täytyy meidän, niin sinun kuin minunkin, ahertaa\nkoko ikämme, mutta joku neitonen vihitään puolessa tunnissa\nvaltioneuvoksen vaimoksi -- ja hän on heti huomattava henkilö. Jotta\nminä voisin kohota ruhtinaaksi tai kreiviksi, täytyisi minun voittaa\nkoko maailma, valloittaa Shipkasola, olla jonkin aikaa ministerinä.\nMutta joku Varjenka tai Katjenka, jonka huulilta ei maito vielä ole\nkuivunut, liehauttelee hameensa laahustaa kreivin ympärillä,\nvilkuttelee silmiään -- ja siinä samassa hän onkin jo \"Teidän\nylhäisyytenne...\" Sinä olet päässyt äskettäin kuvernementinkirjuriksi.\nTähän virkaan olet sinä, saattaa sanoa, kohonnut verellä ja hiellä;\nentä sinun Maria Fomishnasi? Minkä ansion perusteella hän on kohonnut\nkuvernementinkirjurin rouvaksi? Papin tyttärestä hän on suoraa päätä\nkohonnut virkamiehen rouvaksi. Eikä hän kuitenkaan ymmärrä virasta\nhölynpölyä! Annappa hänen kerran tehdä meidän työtämme, niin saatpa\nnähdä, että vie sisäänjätetyn asiakirjan lähetettävien asiakirjojen\njoukkoon.\n\n-- Mutta sen sijaan hän kivulla synnyttää lapsia, huomautti Svistkov.\n\n-- Niinkuin tuo olisi mitään! Hänen pitäisi kerran seistä\nvirastopäällystön edessä, kun se antaa tuta kylmyyttään, niin\nmielityökseen hän noita lapsia tähän maailmaan laittaisi. Meikäläinen\nneitonen tai nainen saattaa jollekin kenraalille laskettaa niin paksua,\nettet sinä uskaltaisi edes ryöstömiehelle sellaista sanoa. Niin, sinun\nMaria Fomishnasi saattaa pelkäämättä käydä käsikoukkua vaikka\nvaltioneuvoksen kanssa, mutta käynpä sinä valtioneuvosta käsivarteen!\nKoetappas, jos uskallat! Samassa talossa kuin me, aivan meidän allamme,\nasuu muuan professori rouvineen... Hän on arvoltaan kenraali ja Annan\nritarikunnan ensimmäisen luokan jäsen, mutta siitä huolimatta kuulee\ntuon tuostakin, kuinka hänen vaimonsa häntä löylyttää. \"Sinä hölmö!\ntolvana! pässinpää!\" Ja akka on aivan halpaa sukua, pikkuporvarin\ntytär. Hän on professorin laillinen vaimo, eikä sille siis mahda\nmitään... Hamasta maailman alusta näet ovat lailliset vaimot miehiään\nmorkanneet. Mutta otappa vaikka laitonkin! Kyllä nekin uskaltavat!\nIkinä en unohda erästä tapausta. Minun oli käydä silloin nolosti, mutta\npelastin nahkani kääntymällä rukouksissani vanhempieni puoleen. Viime\nvuonna, muistathan, kun kenraalimme lähti maalle kesälomalle, hän otti\nminut mukaansa hoitamaan kirjeenvaihtoa... Työtä oli vähän, noin tunnin\nverran päivässä. Kun olin tehnyt sen, menin metsään kävelemään tai\npistäysin väkitupaan kuuntelemaan lauluja. Meidän kenraalimme on\nnaimaton. Hänen talossaan on yltäkyllin kaikkea, palvelijoitakin kuin\ntorakoita, mutta vaimoa vain ei ole, joka näitä ohjaisi. Palvelusväki\non perin tottelematonta, mielivaltaista... ja koko joukkoa komentaa\nemännöitsijä, Vera Nikitishna. Hän kaataa teetä, järjestää päivällisen,\nhuutaa palvelijoille... Siinä vasta akkaa, veliseni, ja niin ruokoton,\npahasisuinen ja pirullinen, että oikein... Lihava, punakka, vinkuva...\nSe kun alkaa jollekulle huutaa ja päästää porua, niin matkoihinsa pitää\nlähteä. Kyllähän sen haukkumista kuuntelee, mutta pahinta on sen\nvinkuva ääni. Hyvä Jumala! Ei yksikään saanut siltä rauhaa. Eikä\nainoastaan palvelusväelle, vaan minullekin se riivattu alkoi mökistä...\n\"Odotappas\", ajattelin, \"kyllä minä sopivan hetken tullen kerron\nkenraalille kaikki, mitä sinusta tiedän. Kenraali on, arvelin,\nsyventynyt virkatehtäviinsä, eikä huomaa, kuinka sinä häntä petät ja\nrääkkäät väkeä, mutta kohta avaan kenraalin silmät.\" Ja minä avasin\nhänen silmänsä, hyvä mies, avasin niin, että olin samalla ummistaa\nomani iäksi ja että vieläkin kauhistuttaa, kun sitä ajattelen. Kerran\nkuljin kaikessa rauhassa käytävää pitkin, kun yhtäkkiä kuulen\nvinguntaa. Ensin luulen, että sikaa tapetaan, mutta kun tarkemmin\nkuuntelen, niin se onkin Vera Nikitishna, joka vinkuu: \"Konna! Roisto!\nSenkin vietävä!\" -- Ketä hän nyt noin löylyttää? ajattelin. Ja yhtäkkiä\novi paukahtaa auki ja meidän kenraalimme, ajatteles, lentää siitä ulos\npunaisena, silmät säikähdyksestä selällään, tukka pystyssä... Mutta\nVera Nikitishna hänen jälkeensä: \"Senkin vietävä! Roisto!\"\n\n-- Valehtelet!\n\n-- Kunniasanani! Tulipa minunkin jo tuskallisen kuuma. Kenraalimme\njuoksi huoneeseensa, mutta minä seisoin yhä käytävässä ymmärtämättä\nmitään. Alhaissukuinen, sivistymätön keittäjätär kehtaakin puhua ja\nkäyttäytyä sillä lailla! Arvelin, että kenraali tahtoi suorittaa\nvälinsä hänen kanssaan ja antaa hänen mennä, mutta tämä, käyttäen\ntilaisuutta hyväkseen -- siinä ei ollut todistajia näkemässä -- haukkui\nisäntäänsä pahanpäiväisesti. Minua suututti... Menin piian luo ja\nsanoin: \"Kuinka sinä kehtasit, epatto, puhua niin ruokottomasti\nkorkea-arvoiselle henkilölle? Luulitko, että koska hän on jo vanha ja\nheikko, ei kukaan pidä hänestä väliä?\" Ja samassa minä läimähytin\npiikaa pari kertaa rasvaisille poskille. Mutta, hyvä mies, mikä poru ja\nparku siltä pääsikaan! Tukin korvani ja menin metsään. Parin tunnin\nkuluttua juoksee poika minua vastaan. \"Olkaa hyvä ja menkää herran\nluo.\" Lähden. Astun sisään. Kenraali istuu yrmeänä kuin kalkkunakukko\neikä edes katsahda minuun.\n\n\"Mitä te minun talossani vehkeilette?\" hän alkaa. \"Mitä teidän\nylhäisyytenne tarkoittaa?\" uskalsin minä. \"Jos tämä on siitä\nNikitishnasta, niin teidän ylhäisyytenne puoltahan minä pidin.\" -- \"Ei\nteidän tarvitse sekaantua toisten perheasioihin!\" virkkoi hän.\nYmmärrätkös? Perheasioihin! Ja sitten hän alkoi minua nuhdella ja\nmorkata, että olin ihan pyörtyä siihen paikkaan! Hän puhui ja puhui,\nkunnes yhtäkkiä räjähti nauramaan. \"Kuinka te uskalsittekin?!... Eikö\nteitä peloittanut? Ihmeellistä! Mutta toivon, hyvä ystävä, että\ntämä kaikki jää meidän kesken... Saatan kyllä ymmärtää teidän\nkiivastumisenne, mutta myöntäkää, että teidän tämän jälkeen on mahdoton\njäädä taloon...\" Siinä sait, veli hyvä! Ihmetteli vielä, että olin\nuskaltanut kurittaa sellaista ruokotonta piikaa. Hameryssä oli miehen\nsokaissut! Salaneuvoksella on Valkoisen Kotkan kunniamerkki, ei\ntarvitse pelätä päällystöä, mutta akkaväkeä tottelee... Niin, hyvä\nystäväni, suuret, liian suuret etuoikeudet on naisilla! Mutta... lakki\npäästä! Kenraalia kannetaan ulos... Hyvänen aika, kuinka paljon\nkunniamerkkejä! Mutta hitto vieköön, miksi on noita naisia taas\npäästetty kulkemaan edellä; niinkuin ne muka ymmärtäisivät mitään\nkunniamerkeistä? Soittokunta alkoi soittaa.\n\n\n\n\n\"SKRUUVI\"\n\n\nEräänä inhoittavana syysyönä Andrei Stepanovits Peresolin ajoi kotiin\nteatterista. Hän mietti ajaessaan, kuinka paljon hyvää teatterit\nvoisivat saada aikaan, jos niissä näyteltäisiin mieltäylentäviä\nnäytelmiä. Mutta nämä ajatuksensa hän unohti saapuessaan\nhallitusrakennuksen kohdalle, jossa hän -- käyttääksemme runoilijain ja\nmerimiesten sananpartta -- hoiti peräsintä. Kaksi päivystyshuoneen\nikkunaa oli kirkkaasti valaistu.\n\n\"Vieläkö ne siellä niitä tilejä tekevät?\" ihmetteli Peresolin. \"Neljä\non heitä, eivätkä vieläkään ole saaneet työtä valmiiksi! Ihmiset\nsaattavat ajatella, etten anna heille yön rauhaa. Menenpä ja ajan ne\nsieltä matkoihinsa...\"\n\n-- Pysähdytä, Gurij!\n\nPeresolin astui vaunuista ja nousi hallitukseen. Paraatiovi oli\nlukittu, mutta takaovi, jossa oli vain yksi vaivainen telki, oli\nselkoselällään. Peresolin käytti hyväkseen jälkimmäistä ja seisoi jo\nmuutaman minuutin kuluttua päivystyshuoneen oven takana. Ovi oli hiukan\nraollaan ja tirkistettyään sisään hän näki jotain tavatonta. Suurilla\ntilikirjoilla lastatun pöydän ympärillä kahden lampun valossa istui\nneljä virkamiestä korttia pelaten. Tarkkaavaisina, liikkumattomina,\nkasvoillaan lamppujen kuvuista heijastuva vihreä valo, he muistuttivat\nsatujen aarteita vartioivia peikkoja tai -- Herra varjelkoon! -- väärän\nrahan tekijöitä... Salaperäisyyttä lisäsi heidän pelinsä päättäen\npelitavasta ja niistä lauselmista, joita he silloin tällöin huusivat\ntoisilleen; se oli \"skruuvia\", mutta päättäen kaikesta siitä, mitä\nPeresolin kuuli, sitä ei voinut pitää skruuvina eikä minään muunakaan\nkorttipelinä. Se oli jotakin kuulumatonta, omituista, salaperäistä...\nVirkamiehet hän tunsi: Serafim Svisdulin, Stepan Kulakevitsh, Jeremei\nNedojehov ja Ivan Pisulin.\n\n-- Mitenkä sinä pelaat, senkin Hollannin piru, suuttui Svisdulin\nkatsoen raivoisasti vastapäätä istuvaan pelaajaan. Saattaako noin\nlyödä? Minulla oli kädessä Dorofejev ja eräs toinen samaa maata,\nShepelev rouvineen ja Stepka Jerlakov -- ja sinä alat Kofeikinilla.\nNiinpä jäimmekin ilman kahta kaatoa. Pogankinilla olisi sinun pitänyt\nalkaa, senkin tarhapöllö!\n\n-- Ja kuinka olisi käynyt? suuttui vastapelaaja. Minä olisin lyönyt\nPogankinin, kun Ivan Andreitshilla on Peresolin kädessä?\n\n\"Peresolin... Miksi he minun nimeni siihen sotkevat?...\" ihmetteli\nPeresolin olkapäitään kohauttaen. \"En ymmärrä!\"\n\nPisulin jakoi uudelleen ja virkamiehet jatkoivat:\n\n-- Valtiopankki...\n\n-- Kaksi -- rahatoimikamari...\n\n-- Ilman valttia...\n\n-- Ilman valttiako? Hm!... Lääninhallitus -- kaksi... Kun häviää, niin\nhäviää, hitto vieköön! Äsken jäin kansanvalistusministeriöön ilman\nyhtäkään, nyt myllään lääninhallituksessa. Viis tuosta!\n\n-- Pikku slammi kansanvalistusministeriössä! \"En ymmärrä!\" kuiskasi\nPeresolin.\n\n-- Minä lyön valtioneuvoksen... Viskaa, Vanja, joku nimineuvos tai\nlääninkanslisti.\n\n-- Miksi nimineuvos? Riittäähän meille Peresolin...\n\n-- Mutta me annamme sinun Peresolinellesi vasten hampaita... vasten\nhampaita... Meillä on Rybnikov. Kolmea kaatoa jäätte vaille!\nNäyttäkäähän rouva Peresolinia! Älkää ensinkään työntäkö sitä veitikkaa\nhihaanne!\n\n\"Minun vaimostani puhuvat...\" ajatteli Peresolin. \"En ymmärrä!\"\n\nTahtomatta kauempaa olla epätietoinen asiasta Peresolin avasi oven ja\nastui päivystyshuoneeseen. Vaikka itse sarvipäinen piru häntä pystyssä\nolisi ilmestynyt virkamiesten eteen, ei se olisi ihmetyttänyt ja\nsäikähdyttänyt heitä niin kuin heidän päämiehensä. Vaikka siihen olisi\ntullut viime vuonna kuollut ryöstömies haudantakaisella äänellä\nsanomaan: \"Seuratkaa minua lurjuksille varattuun paikkaan\" ja\nhengittämään haudan kylmyyttä heidän kasvoilleen, he eivät olisi\nkalvenneet niin kuin kalpenivat tunnettuaan Peresolinin. Ylivoimaisesta\nsäikähdyksestä alkoi Nedojehovin nenästä vuotaa verta ja Kulakevitshin\noikeassa korvassa alkoi rummuttaa niin kovasti, että kaulaliina aukeni\nsolmusta. Virkamiehet laskivat kortit käsistään, nousivat hitaasti\nseisomaan ja vaihdettuaan silmäyksiä painoivat katseensa alas.\nPäivystyshuoneessa vallitsi hetken hiljaisuus...\n\n-- Ahkerastipa te näytte täällä tilejä tekevän! alkoi Peresolin. Nyt\nymmärrän, miksi te niin mielellänne tilien kanssa hommaatte... Mitä te\näsken teitte?\n\n-- Me vain hetkisen, teidän ylhäisyytenne... kuiskasi Svisdulin,\nkatselimme kortteja... Levähdimme...\n\nPeresolin astui pöydän luo ja kohotti hitaasti olkapäitään. Kortit\npöydällä eivät olleet tavallisia pelikortteja, vaan valokuvia, jotka\noli irroitettu pahveistaan ja liimattu pelikortteihin. Näitä tällaisia\nkortteja oli paljon. Selaillessaan niitä Peresolin näki itsensä,\nvaimonsa, useita alaisistaan virkamiehistä, tuttavia...\n\n-- Tuollaista roskaa... Millä tavalla te näillä pelaatte?\n\n-- Me emme suinkaan, teidän ylhäisyytenne, ole näitä keksineet...\nJumala varjelkoon... Olemme vain ottaneet esimerkkiä...\n\n-- Selitähän, Svisdulin, millä tavalla pelasitte! Minä näin ja kuulin,\nkuinka löitte minut Rybnikovilla... No, mitä sinä naamaasi rypistelet?\nEnhän minä sinua syö! Kerro!\n\nSvisdulin ujosteli ja arasteli kotvan aikaa. Vihdoin, kun Peresolin\nalkoi suuttua, pärskyä ja punastua kärsimättömyydestä, hän totteli.\nKoottuaan kortit ja sekoitettuaan ne hän levitteli niitä pöydälle ja\nrupesi selittämään:\n\n-- Jokaisella valokuvalla, teidän ylhäisyytenne, samoin kuin jokaisella\nkortilla, on määrätty arvonsa... merkityksensä. Ja aivan samalla\ntavalla kuin korttipakassa on tässäkin 52 korttia ja neljä maata...\nRahatoimikamarin virkamiehet ovat herttoja, lääninhallituksen --\nristejä, kansanvalistusministeriön -- ruutuja ja valtiopankin\nvirkailijat -- patoja. No niin... Todelliset valtioneuvokset ovat\nässiä, valtioneuvokset -- kuninkaita, neljänteen ja viidenteen\narvoluokkaan kuuluvien virkamiesten rouvat ovat rouvia,\nkollegineuvokset -- pamppuja, hovineuvokset -- kymppejä ja niin\nedespäin. Minä, esimerkiksi, -- tuossa on minun korttini -- kolmonen,\nkoska olen lääninkirjuri...\n\n-- Kas vain... Minä olen siis ässä?\n\n-- Niin, ristiässä... ja teidän ylhäisyytenne puoliso on ristirouva...\n\n-- Hm!... Tämähän on vitsikästä... Koetetaanpas pelata, niin saamme\nnähdä!...\n\nPeresolin heitti päällystakin yltään ja istuutui pöydän ääreen\nepäilevästi hymyillen. Virkamiehet kävivät hänen käskystään myöskin\nistumaan ja peli alkoi...\n\nKun vahtimestari Nasar kello seitsemän aamulla tuli lakaisemaan\npäivystyshuoneen lattiaa, oli hän haljeta ällistyksestä. Näky, joka\nhäntä kohtasi hänen astuessaan sisään luuta kädessä, oli siinä määrin\nhämmästyttävä, että hän muistaa sen tätä nykyä vielä silloinkin, kun\ntarpeeksi ryypättyään makaa tajuttomana: Peresolin seisoi kalpeana,\nunisena ja pörröisenä Nedojehovin edessä ja pidellen tämän takinnapista\npuhui:\n\n-- Mutta koetahan toki käsittää, että sinun ei olisi pitänyt lyödä\nShepeljovia pöytään, koska kerran tiesit, että minulla oli kädessä minä\nitse ja kolme muuta. Svisdulinilla oli Rybnikov rouvineen, kolme\nkimnaasin opettajaa sekä vaimoni, Nedojehovilla pankkilaisia ja kolme\npientä lääninhallituksesta. Sinun olisi pitänyt alkaa Kryshkinilla eikä\nvälittää siitä, että he löivät rahatoimikamaria! He tietysti pelasivat\nniinkuin heille oman ymmärryksensä mukaan parhaiten sopii!\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, minä aloin nimineuvoksella, kun luulin\ntodellisen valtioneuvoksen olevan heillä.\n\n-- Voi, hyvä mies, eihän niin saa luulla! Eihän se mitään peliä ole!\nSuutarit sillä tavalla pelaavat. Pitää ajatella!... Kun Kulakevitsh löi\nhovineuvoksen lääninhallituksesta, niin sinun olisi pitänyt viskata\npois Ivan Ivanovitsh Grenlandskij, koska tiesit, että hänellä on\nNatalja Dimitrijevna, Jegor Jegoritsh ja vielä eräs... Sinä pilasit\nkaikki! Näytän sinulle kohta... Istuutukaa, hyvät herrat, vielä yksi\npeli!\n\nJa lähetettyään ällistyneen vahtimestarin pois virkamiehet kävivät\npöydän ääreen istumaan ja jatkoivat peliä.\n\n\n\n\nLIHAVA JA LAIHA\n\n\nNikolain rautatieasemalla tapasi kaksi toveria toisensa. Toinen oli\nlihava toinen laiha. Lihava oli juuri syönyt päivällistä asemalla ja\nhänen rasvaiset huulensa hohtivat vielä kuin kaksi kypsää kirsikkaa.\nHänestä levisi sherryn ja fleurs d'orange'n tuoksua. Laiha oli\nvastikään astunut vaunusta ja hänellä oli suuri taakka matkalaukkuja,\nmyttyjä ja laatikoita. Hän haisi sianrasvalta ja kahvisakalta. Hänen\nselkänsä takaa katselivat hoikka ja pitkäleukainen nainen -- hänen\nvaimonsa, ja pitkäkasvuinen, sinisilmäinen lukiolainen -- hänen\npoikansa.\n\n-- Porfirij! huudahti lihava huomattuaan laihan. Sinäkö se olet? Veli\nhopea! Pitkästä aikaa!\n\n-- Hyvänen aika! ihmetteli laiha. Misha! Lapsuuteni ystävä! Mistä sinä\nilmestyit?\n\nToverit suutelivat kolmeen kertaan ja katsoivat kyynelsilmin toisiaan.\nMolemmat tunsivat suloista liikutusta.\n\n-- Hyvä, rakas!... alkoi laiha suutelun jälkeen. Tätä en olisi uskonut!\nTämäpä vasta yllätys! Mutta katsohan nyt minua oikein! Yhtä pulska kuin\nennenkin! Samanlainen velikulta ja keikari! Oi hyvä Jumala! Entä sinä?\nRikas? Naimisissa? Minä olen aviomies, kuten näet... Niin, tämä on\nminun vaimoni, Loviisa, syntyään Wanzenbach... luterilainen... Ja tämä\non poikani Nafanael, kolmasluokkalainen. Kuulehan Nafanael, tämä on\nminun lapsuuteni ystävä! Yhdessä kävimme lukiota!\n\nNafanael ajatteli hetken ja otti lakin päästään.\n\n-- Niin, yhdessä kävimme koulua! jatkoi laiha. Muistatko, kuinka sinua\nkiusasivat? Haukkuivat sinua Herostrateeksi, kun poltit koulun kirjan\npaperossilla, ja minua Efialteeksi, koska mielelläni kielittelin.\nHohhoo!... Lapsia olimme! Älä kainostele, Nafanael! Tulehan lähemmäksi\nsetää... Ja tämä on minun vaimoni, syntyään Wanzenbach... luterilainen.\n\nNafael ajatteli taas ja kätkeytyi isänsä selän taa.\n\n-- Mitä sinulle muuten kuuluu, hyvä ystäväni? kysyi lihava katsoen\ninnostuneena ystävää. Palveletko jossakin? Oletko kohonnut?\n\n-- Palvelenhan minä, ystäväni! Kollegiasessori olen jo toista vuotta ja\nminulla on Stanislauskin rinnassani. Palkka on pieni, mutta mitäs\nsiitä! Vaimoni antaa musiikkitunteja, minä valmistan yksityisesti\nsikarikoteloita. Mainioita koteloita! Myyn niitä ruplasta kappaleen,\nmutta jos joku ottaa kymmenen kappaletta tai enemmän, niin sille, näet,\nannan alennusta. Olemmehan kutakuinkin tulleet toimeen. Palvelin,\ntiedätkös, departementissa, mutta nyt on minut nimitetty tänne saman\nvirkakunnan osastopäälliköksi. Täällä tulen nyt palvelemaan. Entä sinä?\nEthän vain liene jo valtioneuvos? Mitä?\n\n-- Ei, hyvä ystäväni, nosta korkeammalle, vastasi lihava. Minä olen\nsalaneuvos... Kaksi tähteä omistan.\n\nYhtäkkiä laiha kalpeni, jäykistyi ja pian senjälkeen hänen kasvonsa\nvetäytyivät leveään hymyyn. Näytti siltä kuin hänen silmistään olisi\nsuitsunut säkeniä. Itse hän painui kokoon, kyyristyi... Hänen\nmatkalaukkunsa, myttynsä ja laatikkonsa näyttivät kutistuvan...\nVaimon pitkä leuka venyi vieläkin pitemmäksi. Nafanael asettui\nrintama-asentoon ja napitti lukiolaispukunsa kiinni...\n\n-- Minä, teidän ylhäisyytenne... sihisi laiha. Hyvin hauskaa!...\nLapsuuden ystävä, saattaa sanoa... ja yhtäkkiä sellainen ylimys! Hi --\nhi -- hii!\n\n-- Riittää! pahoitteli lihava. Mitä tuo tuollainen on? Lapsuuden\nystäviä olemme -- mitäpä siis mokomasta virkakunnioituksesta!\n\n-- Hyvänen aika!... Mitä te nyt?... hihitti laiha kyyristyen yhä\nenemmän. Teidän ylhäisyytenne suosiollinen huomaavaisuus... ikäänkuin\nelähyttävän kosteuden tavoin... Tässä, teidän ylhäisyytenne, on minun\npoikani Nafanael... vaimoni, luterilainen...\n\nLihava yritti vastustella, mutta laihan kasvojen ilmeessä oli niin\npaljon hartautta, imelyyttä ja pokkuroivaa hapatusta, että häntä oikein\nylenannatti. Hän käänsi päänsä pois ojentaen laihalle kätensä\njäähyväisiksi.\n\nLaiha puristi ojennetun käden kolmea sormea, kumarsi koko vartalollaan\nja hihitti kuin kiinalainen: hi -- hi -- hii... Vaimo hymyili. Nafanael\nkumartuessaan kaapaisi jalkaansa ja pudotti hätääntyneenä lakkinsa.\nKaikki kolme olivat suloisen huumauksen vallassa.\n\n\n\n\nVOITTOLIPPU\n\n\nIvan Dmitritsh, keskisäädyn mies, joka perheineen vuosittain kuluttaa\ntuhatkaksisataa ruplaa ja on sangen tyytyväinen kohtaloonsa, istuutui\nkerran illallisen jälkeen sohvaan ja alkoi lukea sanomalehteä.\n\n-- Minä olen kokonaan unohtanut silmätä tämänpäiväistä lehteä, virkkoi\nhänen vaimonsa korjatessaan astioita illallispöydästä. Katsohan, eikö\nsiellä ole arvontaluetteloa?\n\n-- Näkyy olevan, vastasi Ivan Dmitritsh. Mutta eikö sinun lippusi ole\njäänyt lunastamatta pantista?\n\n-- Ei ole. Tiistaina maksoin korot.\n\n-- Mikä numero?\n\n-- Sarja 9499, numero 26.\n\n-- Vai niin... katsotaanpa... 9499 ja 26.\n\nIvan Dmitritsh ei uskonut arpajaisonneen eikä olisi toisinaan mistään\nhinnasta ruvennut katsomaan arvontaluetteloa, mutta nyt työn puutteessa\nja lehden ollessa juuri käsissä hän alkoi kuljettaa sormeaan pitkin\nsarjanumeroita ylhäältä alas. Ja heti, ikäänkuin rangaistukseksi hänen\nepäuskostaan, osui toisen numerojonon yläpäässä selvästi hänen\nsilmiinsä numero 9499! Mutta katsomatta vieressä olevaa voittonumeroa\nhän hätäisesti laski lehden polvilleen -- hän ei ollut selvillä\nitsestään, miksi niin teki -- ja tunsi sydänalassaan suloista\nviileyttä, ikäänkuin joku olisi kaatanut kylmää vettä hänen päälleen.\nTuntui hivelevältä, peloittavalta, suloiselta!\n\n-- Masha! 9499 on luettelossa! sanoi hän kolkosti.\n\nVaimo katsoi hänen ihmetteleviä, säikähtyneitä kasvojaan ja ymmärsi,\nettä hän ei laskenut leikkiä.\n\n-- 9499? kysyi hän kalveten ja laskien kokoonkäärityn pöytäliinan\npöydälle.\n\n-- Niin, niin... Ihan totta!\n\n-- Entä voiton numero?\n\n-- Aivan oikein... vielä voiton numero... Mutta maltahan! Onhan sarjan\nnumero siis kuitenkin sama. Ainakin se, näet...\n\nIvan Dmitritsh katsoi vaimoaan ja hymyili leveästi, mielettömästi kuin\nlapsi, jolle näytetään kaunista kapinetta. Vaimo hymyili myöskin;\nhänestä oli mieluista, että hänen miehensä mainitsi ainoastaan sarjan\nnumeron eikä hätäillyt tuohon onnelliseen voittoon nähden. Kiusata ja\nyllyttää itseään mahdollisen onnen toivolla, se on samalla sekä\nsuloista että ilkeätä!\n\n-- Sarjan numero on sama, virkkoi Ivan Dmitritsh pitkänpuoleisen\nvaitiolon jälkeen. Saattaa siis olla mahdollista että voitamme. Se siis\non kuin onkin mahdollista!\n\n-- No, katsohan nyt!\n\n-- Maltahan! Kyllä me vielä ehdimme vapautua lumouksesta. Se oli toisen\nrivin yläpäässä; voiton suuruus on siis 75,000 ruplaa. Se ei olekaan\nenää mikään tavallinen raha, vaan kapitaali, voima! Ajatteleppas, kun\nyhtäkkiä katson luetteloa, niin siinä saattaakin olla -- 26! Entä jos\ntodellakin voitamme?\n\nAviopuolisot alkoivat nauraa ja katselivat pitkän aikaa toisiinsa.\nOnnen mahdollisuus hämmensi heidät siinä määrin, etteivät he osanneet\nhaaveilla eikä sanoa, mitä varten he tarvitsevat nuo 75,000, mitä\nostavat, minne matkustavat. He ajattelivat vain numeroita 9499 ja\n75,000, kuvittelivat niitä mielessään, mutta itse onnea, joka oli niin\nlähellä, sitä he eivät ajatelleet.\n\nIvan Dmitritsh astui sanomalehti kädessä muutaman kerran huoneen\nnurkasta toiseen ja tyynnyttyään ensi innostuksesta alkoi vähitellen\nhaaveilla.\n\n-- Entä jos olemme voittaneet? sanoi hän. Sehän merkitsisi meille uutta\nelämää, täydellistä muutosta! Arpalippu on sinun, mutta jos se olisi\nminun, niin minä ennen kaikkea ostaisin 25 tuhatta maksavan maatilan;\n10 tuhatta menisi siitä johtuviin menoihin: kuntoonpano, muutto,\nvelkojen maksu y.m. Jäljellä olevat 40 tuhatta pankkiin korkoja\nkasvamaan.\n\n-- Niin, maatila... se olisi erinomaista! sanoi vaimo laskien kätensä\npolvilleen.\n\n-- Jossakin Tulan tai Orelin kuvernementissä... Ensiksikin, huvila\nolisi silloin tarpeeton, toiseksi, maatilasta olisi aina sentään\ntuloja.\n\nJa hänen mielikuvituksessaan alkaa väikkyä kuvia toinen toistaan\nkauniimpia, runollisempia, ja kaikissa näissä kuvissa hän näkee itsensä\nkylläisenä, rauhallisena, terveenä, hänen on lämmin, jopa kuumakin!\nSyötyään jääkylmää kaljakeittoa hän makaa maha pystyssä polttavalla\nhiekalla aivan joen partaalla tai loikoo puutarhassa lehmuksen alla...\nOn helle... Hänen pikku poikansa ja tyttärensä ryömivät vieressä,\nkuopivat hiekkaa tai pyydystelevät kuoriaisia ruohon seasta. Hän\nuneksii suloisesti, ei ajattele mitään ja tuntee koko ruumiissaan,\nettei hänen tarvitse mennä virkaansa tänään, ei huomenna eikä\nylihuomenna. Ja jos loikoileminen kyllästyttää, niin hän menee\nheinäniitylle tai metsään sieniä poimimaan ja katselee, kuinka\ntalonpojat vetävät nuottaa. Kun aurinko rupeaa laskemaan, ottaa hän\nhurstin ja saippuan ja tallustaa uimahuoneelle, jossa riisuutuu\nvitkaan, hieroo pitkän aikaa kämmenpohjilla paljasta rintaansa ja\nlaskeutuu veteen. Vedessä himmeitten saippuarenkaitten ympärillä häärii\npieniä kaloja, huojuu vihreitä vesikasveja. Kylvyn jälkeen tee kerman\nja voirinkelien kera... Illalla kävely ja \"skruuvi\" naapurien kanssa.\n\n-- Tosiaankin, ostaa maatila, se olisi mainio asia, juttelee vaimo\nmyöskin haaveillen, ja hänen kasvoistaan näkyy, että hän on\nhurmaantunut ajatuksistaan.\n\nIvan Dmitritsh kuvittelee syksyä sateineen, kylmine iltoineen ja\ntakasuvineen. Tähän aikaan pitää varta vasten kävellä kauemmin\npuutarhassa, vihannestarhassa, joen rannalla, jotta tulisi vilu, ja\nsitten ottaa aika ryyppy viinaa ja haukata suolattua sientä tai\nkuminoitua kurkkua ja -- toinen ryyppy. Lapset tulevat vihannestarhasta\nja tuovat mukanaan porkkanoita ja retikoita, jotka tuoksuvat tuoreelle\nmullalle... Myöhemmin sopii heittäytyä mukavasti sohvalle ja selailla\nhätäilemättä jotakin kuvalehteä, peittää sitten kasvot lehdellä, avata\nliivinnapit, nukahtaa...\n\nTakasuven mentyä seuraa synkkä sateinen aika. Sataa päivällä, sataa\nyöllä, alastomat puut valittavat, tuuli on kostea ja kylmä. Koirat,\nhevoset, kanat -- kaikki on märkää, alakuloista, pelokasta. Ei voi\nmissään kävellä, ulos ei voi mennä, päivät pitkät pitää astella\nhuoneessa nurkasta toiseen ja katsella surullisena sameihin ikkunoihin.\n-- On ikävä!\n\nIvan Dmitritsh pysähtyi ja katsoi vaimoonsa. -- Tiedätkös, Masha, minä\nmatkustaisin ulkomaille, virkkoi hän.\n\nJa hän alkoi tuumailla sitä, kuinka hauskaa olisi syysmyöhällä\nmatkustaa ulkomaille, jonnekin etelä-Ranskaan, Italiaan... Intiaan!\n\n-- Minä matkustaisin myöskin aivan varmasti ulkomaille, sanoi vaimo.\nNo, katso nyt sitä numeroa!\n\n-- Maltahan! Odotahan...\n\nHän asteli edelleen pitkin huonetta ja ajatteli. Hänen mieleensä\njuolahti: entä jos vaimoni todellakin matkustaa ulkomaille? Yksin olisi\npaljon hauskempi matkustaa tai sitten sellaisten iloisten, huolettomien\nnaisten seurassa, jotka elävät hetkestä hetkeen, eikä sellaisten, jotka\npitkin matkaa ajattelevat ja puhuvat lapsista, huokailevat, säikähtyvät\nja pitävät vavisten kiinni jokaisesta kopeekasta. Ivan Dmitritsh näki\nvaimonsa istumassa rautatievaunussa keskellä myttyjä, koreja, kääröjä;\nMasha huokailee ja valittaa, että hänen päänsä on tullut kipeäksi\nmatkustamisesta, että häneltä on huvennut paljon rahaa. Vähän väliä\npitää juosta asemalle hakemaan kuumaa vettä, voileipä... Hän ei voi\nsyödä päivällistä, koska se maksaa paljon...\n\n\"Hän laskisi jokaisen kopeekan, minkä minä menettäisin\", ajatteli Ivan\nDmitritsh katsoen vaimoonsa. \"Onhan voittolippu hänen eikä minun! Ja\nmiksi hän matkustaisi ulkomaille? Mitä hän siellä näkisi? Istuisi\nvarmaan hotellissa eikä päästäisi minua luotaan... Kyllä tiedän!\"\n\nJa ensi kertaa hän huomasi vaimonsa vanhentuneen, rumentuneen, haisevan\nkeittiölle, mutta itse hän oli vielä nuori, terve, virkeä, vaikka\ntoisiin naimisiin menisi.\n\n\"Onhan tämä kaikki joutavaa, typerää\", ajatteli hän, \"mutta\nkuitenkin... mitä hän ulkomailla tekisi? Mitä hän siellä ymmärtää.\nMutta kyllä hän varmaan matkustaisi... Sen uskon. Ja Napoli olisi hänen\nmielestään samanlainen kuin joku venäläinen maaseutukaupunki. Minua\nvain matkalla häiritsisi, mokomakin. Olisin aivan riippuvainen hänestä.\nKuvittelenpa, kuinka hän rahat saatuaan heti kätkisi ne akkaväen tavan\nmukaan seitsemän lukon taa. Hän kätkisi ne minultakin... Sukulaisilleen\nhän kyllä antaisi, mutta minulle ei kopeekkaakaan...\"\n\nJa Ivan Dmitritshin mieleen muistui vaimonsa sukulaisjoukko. Kun kaikki\nnuo veljet, sisaret, tädit, sedät saavat kuulia voitosta, niin he\nalkavat lähennellä, kerjäläisten tavoin kumarrella, hymyillä makeasti,\nteeskennellä... Inhoittavia, kurjia ihmisiä! Jos heille antaa, niin he\npyytävät enemmän ja jos heiltä kieltää, niin he kiroavat, juoruavat ja\nvehkeilevät kaikin tavoin.\n\nIvan Dmitritshin muistellessa sukulaisia, heidän kasvonsa, joita hän\nennen oli katsonut välinpitämättömästi, näyttivät hänestä nyt\nvastenmielisiltä, ilkeiltä.'\n\n\"Iljettäviä matelijoita!\" ajatteli hän.\n\nJa hänen vaimonsa kasvot alkoivat myöskin näyttää vastenmielisiltä,\nilkeiltä. Hänen mielessään alkoi kiehua kiukku vaimoa vastaan ja hän\najatteli vahingoniloisesti:\n\n\"Tuo ei ymmärrä rahoista mitään ja juuri siksi on saita. Jos hän\nvoittaisi, niin sataa ruplaa enempää hän ei minulle antaisi ja loput --\nlukon taa.\"\n\nEikä hän katsonut enää vaimoonsa hymyillen, vaan vihamielisesti. Ja\nvaimo katsoi myöskin vihaisesti ja pahansuovasti mieheensä. Mashallakin\noli omat loistavat haaveensa tulevaisuudesta, omat suunnitelmansa, omat\najatuksensa; hän ymmärsi mainiosti, mitä hänen miehensä kuvitteli\nmielessään. Hän tiesi, kuka ensimmäisenä ojentaisi kouransa hänen\nvoittoaan kohti.\n\n\"Kyllä kelpaa haaveksia toisen laskuun!\" puhui hänen katseensa. \"Ei,\nälä luulekkaan!\"\n\nMies ymmärsi hänen katseensa; viha paisui hänen rinnassaan ja\ntehdäkseen kiusaa vaimolleen hän silmäili hätäisesti sanomalehden\nneljättä sivua ja lausui juhlallisesti:\n\n-- Sarja 9499, numero 46! Eikä 26!\n\nToivo ja viha katosivat samassa. Ivan Dmitritshin ja hänen vaimonsa\nmielestä heidän huoneensa olivat pimeitä, ahtaita ja mataloita,\nillallinen, jonka he juuri olivat syöneet -- ravitsematon ja vatsaa\nrasittava, illat pitkät ja ikävät...\n\n-- Piru ties! pääsi Ivan Dmitritshiltä, joka rupesi juonittelemaan.\nMinne astutkin, joka puolella on paperinpalasia, murenia ja kuoria...\nHuoneita ei lakaista koskaan! Kyllä tästä täytyy, piru vieköön, lähteä\niäksi päiviksi. Menen matkoihini ja hirtän itseni ensimmäiseen puuhun,\nmikä eteeni osuu.\n\n\n\n\nVIERAALLA MAALLA\n\n\nOn sunnuntai, kesäpäivä. Tilanomistaja Kamyshev istuu ruokasalissaan\nrunsaan aamiaispöydän ääressä syöden hitaasti. Siisti, sileäksi ajeltu\nvanha ranskalainen herrasmies, nimeltä Champoun söi yhdessä hänen\nkanssaan. Tämä Champoun on kerran ollut kotiopettajana Kamyshevilla,\nopettanut tämän lapsille hyviä tapoja, huolellista ranskankielen\nääntämistä ja tanssia. Kun sitten Kamyshevin lapset kasvoivat miehiksi\nja tulivat luutnanteiksi, Champoun jäi taloon jonkinlaiseksi\nmiespuoliseksi seuranaiseksi. Entisen kotiopettajan tehtävät eivät ole\nvaikeat. Hänen pitää pukeutua sopivasti, tuoksua hajuvesille, kuunnella\nKamyshevin joutavaa lörpötystä, syödä, juoda, nukkua -- eikä mitään\nmuuta. Tästä kaikesta hän saa asunnon, ruoan, sekä palkan, jota ei ole\ntarkemmin määrätty.\n\nKamyshev syö ja jaarittelee tapansa mukaan.\n\n-- Tuli ja leimaus! huutaa hän pyyhkien kyyneleitä, joita sinapilla\npaksusti voideltu liikkiöpalanen on nostanut silmiin. Uh! Tuntuipa se\nihan luissa ja ytimissä! Teidän ranskalainen sinappinne ei vaikuta näin\nvoimakkaasti, vaikka sitä söisi kokonaisen pullon.\n\n-- Toiset pitävät ranskalaisesta toiset venäläisestä, virkkoi Champoun\nlempeästi.\n\n-- Ranskalaisesta sinapista eivät pidä ketkään muut kuin ranskalaiset.\nJa mitä ranskalaiselle tarjootkin -- kaiken hän syö: sammakoita,\nrottia, torakoita... brr! Te, esimerkiksi, ette pidä tästä\nsianliikkiostä, koska se on venäläistä, mutta annetaanpas teille\npaistettua lasia ja sanotaan, että se on ranskalaista, niin te söisitte\nsen, vieläpä huulianne maiskuttaisitte... Teidän mielestänne on kaikki\nvenäläinen iljettävää.\n\n-- En sano niin.\n\n-- Kaikki venäläinen on iljettävää, mutta ranskalainen -- oh, c'est\ntrès joli! [Oi, se on kaunista.] Teidän mielestänne ei ole olemassa\nparempaa maata kuin Ranska, mutta minusta... niin, mitä on Ranska\noikeastaan? Palanen maata! Lähetäppä sinne venäläinen nimismies, niin\nhän jo kuukauden kuluttua pyytää siirtoa: ei ole missä liikkua! Koko\nRanskan ympäri voi matkustaa yhdessä päivässä, mutta kun meillä menet\nportista ulos, niin et näe äärtä missään! Matkustat ja matkustat...\n\n-- Niin, monsieur, Venäjä on tavattoman laaja.\n\n-- Niin on!... Teidän mielestänne ei ole sen parempia ihmisiä kuin\nranskalaiset. Oppinut, viisas kansa! Sivistynyt! Myönnän sen,\nranskalaiset ovat kaikki oppineita, siroja käytökseltään... se on\ntotta... Ranskalainen ei käyttäydy koskaan moukkamaisesti: hän tarjoaa\nnaiselle tuolin silloin kun pitää, ei ala syödä rapuja kahvelilla, ei\nsyljeskele lattialle, mutta... sitä oikeata henkeä hänessä ei\nkuitenkaan ole! Minä en osaa sitä teille oikein selittää, mutta mitenkä\nnyt sanoisin... ranskalaisessa ei ole mitään sellaista... (puhuja\nliikuttaa sormiaan) sellaista... juridillista. Muistan lukeneeni\njostakin, että kaikki teidän järkenne on kirjoista kotoisin, mutta\nmeillä on järki synnynnäistä. Jos venäläiselle opetetaan tieteitä\nniinkuin pitää, ei yksikään teidän professoreistanne vedä hänelle\nvertoja.\n\n-- Ehkä... virkkoi Champoun ikäänkuin vasten tahtoaan.\n\n-- Ei: ehkä, vaan: varmaan! Eikä siinä ole mitään virnisteltävää; puhun\ntotta! Venäläinen järki on keksivää laatua! Mutta se ei saa kehittyä\nvapaasti eikä venäläinen osaa ylistää... Jos hän jotakin keksii, niin\nhän joko särkee sen tai antaa lapsille leikkikaluksi. Mutta kun teidän\nranskalaisenne keksii jonkin joutavan vehkeen, niin hän huutaa siitä\nheti ympäri maailmaa. Äskettäin teki kyytimieheni Joonas ihmisen\npuusta: kun veti sitä langasta, niin se käyttäytyi hävyttömästi. Joonas\nei kuitenkaan kehu itseään. Yleensä... en pidä ranskalaisista. Minä en\npuhu teistä, vaan, vaan yleensä... Siveetöntä kansaa! Ulkomuodoltaan he\novat kyllä ihmisten kaltaisia, mutta elävät kuin koirat... Esimerkiksi\nmitä avioliittoon tulee. Kun venäläinen menee naimisiin, niin hän\nkiintyy vaimoonsa eikä siinä ole enää sen pitempiä puheita, mutta\nteillä -- piru ties mitä siellä tapahtuukaan. Mies istuu päiväkaudet\nkahvilassa ja vaimo ottaa koko talon täydeltä miesvieraita ja\nkuhertelee heidän kanssaan.\n\n-- Se ei ole totta! pääsee kiivastuneelta Champounilta. Ranskassa on\nperheaate korkealla!\n\n-- Kyllä me sen aatteen tiedämme! Luulisi teidän häpeävän puolustaa\nsellaista. Jos puolueettomasti tuomitsee, niin sikoja ovat, sikoja.\nSaksalaiset ansaitsevat todella kiitoksen siitä, että antoivat heille\nselkään. Kiitos saksalaisten! Jumala suokoon heille terveyttä...\n\n-- Siinä tapauksessa, monsieur, minä en ymmärrä, vastasi ranskalainen\nkohottautuen säihkyvin silmin, miksi pidätte minua talossanne, jos\nkerran vihaatte ranskalaisia?\n\n-- Minne minä teidät panisin?\n\n-- Antakaa minun mennä, niin matkustan Ranskaan!\n\n-- Mitä -- ä? Eihän teitä enää Ranskaan takaisin päästetä? Tehän olette\nisänmaan petturi! Milloin on teistä Napoleon suuri mies, milloin\nGambetta... piru teistä selvän ottakoon!\n\n-- Monsieur, vastaa Champoun ranskaksi käännellen ja taitellen\nlautasliinaa käsissään. Tämän suurempaa loukkausta ei olisi edes pahin\nviholliseni voinut sanoa minulle. Meidän välillämme on kaikki lopussa!\n\nJa tehtyään kädellään traagillisen liikkeen ranskalainen viskaa\nteatterimaisesti lautasliinansa pöydälle ja poistuu arvokkaasti.\n\nKolmisen tunnin kuluttua on ruokapöytä katettu uudelleen ja palvelija\ntarjoaa päivällistä. Kamyshev istuutuu pöytään yksinään. Kulautettuaan\neturyypyn hänessä herää himo jaaritella. Tekee kovasti mieli piestä\nkieltä, mutta ei ole kuuntelijaa.\n\n-- Mitä Alfons Ludovikovitsh tekee? kysyy hän palvelijalta.\n\n-- Kokoaa tavaroitaan matkalaukkuun.\n\n-- Voi sitä hupsua... Herra varjele! ihmettelee Kamyshev ja menee\nranskalaisen luo.\n\nChampoun istuu keskellä huoneensa lattiaa ja asettelee vapisevin käsin\nmatkalaukkuun liinavaatteita, hajuvesipulloja, rukouskirjoja,\nhousunkannattimia, kaulaliinoja... Koko hänen säädyllinen olentonsa,\nmatkalaukku, sänky ja pöytä ikäänkuin huokuvat kauneutta ja\nnaisellisuutta. Hänen sinisistä silmistään tipahtelee suuria kyyneleitä\nmatkalaukkuun.\n\n-- Minnekkä te nyt?... kysyy Kamyshev hetkisen kuluttua.\n\nRanskalainen vaikenee.\n\n-- Aiotteko matkustaa? jatkaa Kamyshev. Niin... kuten tiedätte... Minä\nen tahdo teitä pidättää... Mutta mikä omituisinta: kuinka te voitte\nmatkustaa ilman passia? Muistattehan, että minä kadotin passinne\nkerran. Työnsin sen jonnekin paperien väliin... ja niin se katosi... Ja\nmeillä vallitsee ankara kuri passeihin nähden. Ette ennätä edes viittä\nvirstaa ajaa, kun teidät yhtäkkiä siepataan kiinni.\n\nChampoun kohottaa päänsä ja katsoo Kamysheviin epäluuloisesti.\n\n-- Niin... saattepa nähdä, että huomaavat jo kasvoistanne teidän olevan\npassitta... ja heti: kuka olette? Alfons Champoun! Kyllä me nuo\nAlfonsit ja Champounit tunnemme! Ehkä suvaitsette vankikomppanian\nmukaan Siperiaan!\n\n-- Te laskette kai leikkiä?\n\n-- Miksi minä tässä leikkiä laskemaan!... Siihen ei ole nyt syytä!\nMutta muistakaa: älkää sitten uikuttako älkääkä kirjoittako minulle\navunpyyntökirjeitä... Minä en räpäytä silmiäni, kun teidät viedään\nkahleissa ohitseni!\n\nChampoun ryntää pystyyn, kalpenee ja alkaa harpata pitkin kamarinsa\nlattiaa silmät suurina päässä.\n\n-- Mitä te teette minulle?! huutaa hän tarttuen epätoivoisena kaksin\nkäsin päähänsä. Hyvä Jumala! Oh! Kirottu olkoon se hetki, jolloin\nmieleeni juolahti turmiollinen ajatus jättää isänmaani!\n\n-- No, no, no... minähän laskin leikkiä! sanoo Kamyshev matalammalla\näänellä. Kummallinen mies, kun ei leikkiä ymmärrä! Eihän teidän\nkanssanne voi jutellakaan!\n\n-- Rakas ystäväni! vikisee Champoun Kamyshevin äänestä rauhoittuneena.\nMinä vannon, että olen mieltynyt Venäjään, teihin ja teidän\nlapsiinne... Minun olisi yhtä raskasta jättää teidät kuin jättää tämä\nelämä! Mutta jokainen sananne viiltää sydäntäni!\n\n-- Hyvänen aika! Jos minä ranskalaista haukun, niin miksi te siitä\nloukkaannutte? Ketä me emme haukkuisi? Kaikkien pitäisi siis\nloukkaantua! Te olette todella omituinen! Ottakaapa esimerkkiä Lasar\nIsakitshista, maatilani vuokraajasta... Minä häntä jos jotenkin...\nkepitän ja rökitän... milloin saparosta milloin niskasta... eikä hän\nloukkaannu lainkaan!\n\n-- Mutta hän onkin orja! Kopeekasta hän on valmis mihin alhaiseen\ntekoon hyvänsä!\n\n-- No, no, no!... riittää!... Menkäämme päivällistä syömään! Rauhaa ja\nsopua!\n\nChampoun puuteroi itkettyneitä kasvojaan ja menee Kamyshevin kanssa\nruokasaliin. Ensimmäisen ruokalajin he syövät vaieten, toisen jälkeen\nalkaa sama juttu, eikä Champounin kärsimyksillä näy olevan loppua.\n\n\n\n\nKIELIKELLO\n\n\nNatalja Mihailovna, nuori rouva, oli aamulla palannut Jaltasta ja\nkertoi nyt herkeämättä miehelleen Krimin ihanuuksista. Iloisena katseli\nmies ihastunutta vaimoaan kasvoihin, kuunteli ja toisinaan kysäisi...\n\n-- Mutta elämä kuuluu olevan siellä tavattoman kallista? kysyi hän muun\nmuassa rouvaltaan.\n\n-- Mitenkä sanoisin? Minusta on tuota kalleutta liiaksi suurenneltu,\nukkoseni. Ei paholainen ole niin kauhea kuin luullaan. Minulla,\nesimerkiksi, oli Julia Petrovnan kanssa mukava sievoinen huone, josta\nmaksoimme kaksikymmentä ruplaa vuorokaudessa. Kaikki, rakas mieheni,\nriippuu siitä, osaako elää. Tietysti, jos tekee huvimatkoja\nvuoristoon... esimerkiksi Ai-Petrille... vuokraa hevosen, oppaan --\nsilloin tietysti tulee kalliiksi. Hirveän kalliiksi! Mutta, rakas\nVasilij, millaisia vuoria siellä on! Kuvittele mielessäsi oikein\nkorkeita, korkeita vuoria, tuhat kertaa kirkkoa korkeampia... Siellä\nylhäällä on sumua, sumua, sumua... Alhaalla hirvittävän suuria\nkallionlohkareita... Ja pinjoja... Ah, sitä kaikkea ei saata edes\najatellakaan!\n\n-- Tuota noin... sinun lähdettyäsi minä luin jostakin lehdestä\nsikäläisistä tataarilaisista oppaista... Sellaisia iljettävyyksiä! Mitä\nihmisiä ne ovat nuo oppaat oikeastaan?\n\nNatalja Mihailovna näytti ylenkatseelliselta ja keikahdutti päätään.\n\n-- Tavallisia tataareja, ei sen kummempia... sanoi hän. Näinhän minä\nheitä kauempaa, vilahdukselta... Minulle kyllä osoitettiin heitä,\nmutta en kiinnittänyt enempää huomiota heihin... Tunsin aina\nvastenmielisyyttä kaikkia noita tsherkessejä, kreikkalaisia... ja\nmaureja kohtaan!\n\n-- Kuuluvat olevan hirveitä Don Juaneja.\n\n-- Ehkä. Onhan niitä sellaisia inhoittavia naisia, jotka...\n\nNatalja Mihailovna hypähti yhtäkkiä pystyyn, ikäänkuin hän olisi\nmuistanut jotakin kauheata, katsoi puolisen minuuttia säikähtynein\nsilmin mieheensä ja sanoi korostaen joka sanaa:\n\n-- Rakas Vasilij, minä kerron sinulle, kuinka epäsiveellisiä naisia\non olemassa! Niin tavattoman epäsiveellisiä! Eikä ainoastaan\nyksinkertaisia naisia, vaan keskisäätyisiäkin, vieläpä ylhäisiä, noita\npöyhkeitä bon ton-naisia! [Bon ton = hieno käytös, seurustelutapa] Se\noli niin kauheata, etten ollut silmiäni uskoa! En ikinä voi sitä\nunohtaa! Kuinka saattaa unohtaa itsensä siinä määrin, että... Ah,\nVasilij, minä en voi kertoa! Esimerkiksi minun matkatoverini Julia\nPetrovna... Niin kunnon mies kuin hänellä on, kaksi lasta... kuuluu\nylhäiseen säätyyn, on aina niin hurskas olevinaan ja -- yht'äkkiä...\najatteleppas... Mutta rakas ukkoseni, tämä on tietysti entre nous\n[meidän kesken]... Lupaatko kunniasanasi, ettet kenellekään sano?\n\n-- No mitä sinä ajatteletkaan! Tietysti!\n\n-- Kunniasanasi? Muista se! Minä luotan sinuun...\n\nNuori rouva pani haarukan syrjään, tekeytyi hyvin salaperäisen\nnäköiseksi ja kuiskasi:\n\n-- Ajattelehan nyt... Oli mainio sää! Hän ajoi edellä oppaansa kanssa,\nminä jonkin matkaa jäljessä. Kun olemme ajaneet kolme neljä virstaa,\nniin Julia yht'äkkiä huudahtaa ja pitelee rintaansa. Hänen\ntataarilainen oppaansa kiertää kätensä hänen vyötäisilleen, muuten\nolisi Julia Petrovna pudonnut satulasta... Minä ajoin oman oppaani\nkanssa hänen luokseen... Mitä nyt? Mitä tämä on? \"Oh\", huutaa Julia\nPetrovna, \"minä kuolen! Voin pahoin! En voi ajaa pitemmälle!\"\nAjattelehan kuinka minä säikähdyin! No, ajakaamme sitten takaisin,\nsanoin. \"Ei\", sanoi hän, \"en voi ajaa takaisin! Jos ajan yhdenkään\naskeleen, niin kuolen tuskasta! Minua puistattaa ja suonta vetää!\" Ja\nhän pyytää, rukoilee minua ja minun Suleimaani ajamaan takaisin\nkaupunkiin ja tuomaan hänelle Bestushevin tippoja, jotka auttavat.\n\n-- Odotahan... Minä en ymmärtänyt sinua täydelleen... murahti mies\notsaansa silitellen. Äsken sanoit nähneesi näitä tataareja vain kaukaa,\nmutta nyt sinä kerrot jostakin Suleimasta.\n\n-- Mm... Joko sinä taas rupeat saivartelemaan! virkkoi nuori rouva\nyrmeästi, mutta vähääkään hämmentymättä. En voi sietää tuollaista\nepäluuloisuutta! En voi sietää! Se on niin typerää, niin typerää!\n\n-- Minä en saivartele, mutta... miksi valehtelet? Ajelit tataarien\nkanssa ja sillä hyvä... Miksi siinä enää kiepotella?\n\n-- Hm!... sinä olet kummallinen! kiihtyi nuori rouva. Olet\nmustasukkainen Suleimalle! Mitenkähän sinä ajaisit vuoristoon ilman\nopasta! Mitenkähän! Jollet tunne sikäläistä elämää, jollet ymmärrä,\nniin on parasta vaieta. Älä puhu! Ilman opasta ei siellä voi ottaa\naskeltakaan.\n\n-- Vielä mitä!\n\n-- Ole hyvä ja heitä tuo tyhmä hymyilysi! Minä en ole sinulle, kuten\nJulia... Minä en tahdo tuomita häntä, mutta minä... Vaikka en tahdokaan\ntekeytyä hurskaaksi, niin siihen määrään minä en kuitenkaan unohtanut\nitseäni. Minun Suleimani ei koskaan rikkonut sopivaisuuden rajoja...\nEi! Mametkul istui kyllä Julian luona usein, ties kuinka kauan, mutta\nminä, kun kello vain löi yksitoista, sanoin heti: \"Suleima, mars!\nMenkää pois!\" Ja minun typerä tataarini meni. Hän oli, rakas ukkoseni,\nkovan kurin alainen... Heti kun hän vain rupesi rahaa tai jotakin muuta\nmurisemaan, minä heti: \"Kuinka-a? Mitä-ä?\" Niin nousi hänen sisunsa\nkurkkuun... Ha-ha-haa!... Tiedätkös, rakas Vasilij, että sillä oli ihan\nmustat silmät, sysimustat, aito tataarilaiset kasvot, tyhmän näköiset\nja naurettavat... Kas sillä lailla minä häntä pitelin! Sillä lailla!\n\n-- Minä kuvittelen mielessäni... murahti mies hieroen leivästä pieniä\npallosia.\n\n-- Kuinka tyhmä sinä olet, Vasilij! Kyllä minä tiedän, mitä sinä\najattelet! Minä tiedän sinun ajatuksesi... Mutta vakuutan sinulle,\nettei hän edes kävelymatkoillakaan rikkonut sopivaisuuden rajoja... Kun\nme esimerkiksi ajoimme vuoristoon tai Urtshan-su'n koskelle, minä aina\nsanoin hänelle: \"Suleima, aja perässäni!\" Ja hän ajoi perässäni,\nraukka... Vieläpä mitä ihanimmilla paikoilla sanoin hänelle: \"Suleima,\nsinun ei pidä unohtaa, että sinä olet tataari ja minä valtioneuvoksen\npuoliso!\" Ha-ha-haa!...\n\nNuori rouva nauroi makeasti, vilkaisi pikaisesti ympärilleen, tekeytyi\nsäikähtyneen näköiseksi ja kuiskasi:\n\n-- Mutta Julia! Oih sitä Juliaa! En ymmärrä, rakas Vasilij, miksei voi\nhuvitella ja samalla levähtää maailman turhuudesta? Huvittele, ole\nhyvä, kukaan ei sinua siitä tuomitse, mutta menetellä vakavasti, ruveta\nrakentamaan perhekohtauksia ja sen semmoisia... ei, miten haluat, mutta\nsitä minä en ymmärrä! Ajatteleppas, hän oli mustasukkainen minulle!\nEikö tämä ole tyhmää? Kerran tulee Mametkul, Julian ihana Adonis, hänen\nluokseen, mutta Julia ei ole kotona... No niin, minä kutsuin Mametkulin\nluokseni... me aloimme jutella... puhelimme yhtä ja toista... he ovat,\ntiedätkös, kerrassaan hauskaa väkeä! Niin kului ilta huomaamatta...\nYht'äkkiä syöksyy Julia sisään... hyökkää minun ja Mametkulin\nkimppuun... rupeaa rähisemään... hyi! Sellaista minä en käsitä,\nVasilij...\n\nVasilij karaisi kurkkuaan, synkistyi ja alkoi kävellä pitkin huonetta.\n\n-- Kyllä vietitte siellä iloista elämää, totta totisesti! murahti hän\nhappamesti hymähtäen.\n\n-- Hm! Kuinka typerä olet! loukkaantui Natalja Mihailovna. Minä tiedän,\nmitä sinä ajattelet! Aina sinulla on nuo ilkeät ajatuksesi! Enpä kerro\nsinulle enää koskaan mitään! En koskaan!\n\nNuori rouva pisti suuttuneena suunsa suppuun ja vaikeni.\n\n\n\n\nPANETTELU\n\n\nKaunokirjoituksen opettaja Sergei Kapitonitsh Ahinejev naitti\ntyttärensä Nataljan historian ja maantieteen opettajalle Ivan\nPetrovitsh Loshadinille. Häät sujuivat kuin rasvattu. Salissa\nlaulettiin, soitettiin, karkeloitiin. Klubista vuokratut tarjoilijat,\nyllään musta hännystakki ja valkoinen, likainen kaulanauha, juoksivat\nedes takaisin huoneissa, ikäänkuin häkäpäissään. Kaikki oli yhtä helua\nja melua. Matematiikan opettaja Tarantulov, ranskalainen Pasdequoi ja\nkontrollikonttorin nuorempi reviisori Jegor Venediktitsh Msda istuivat\nvieretysten sohvalla ja tuon tuostakin keskeyttäen toisiaan juttelivat\ninnokkaasti vieraille elävänä haudatuista ihmisistä ja lausuivat\najatuksensa spiritismistä. Kukaan näistä kolmesta ei uskonut\nspiritismiin, mutta he myönsivät, että tässä maailmassa on paljon\nsellaista, jota ihmisjärki ei koskaan voi käsittää. Viereisessä\nhuoneessa kirjallisuuden opettaja Dodonskij selitteli vieraille\ntapauksia, jolloin vahtisotamiehellä on oikeus ampua ohikulkijaa.\nKeskustelut olivat siis kauheita, mutta sangen huvittavia. Pihalle päin\nolevista ikkunoista katseli ihmisiä, joilla yhteiskunnallisen asemansa\nperusteella ei ollut oikeutta astua sisään.\n\nTasan kello 12 yöllä isäntä Ahinejev meni keittiöön katsomaan, oliko\nsiellä illallinen valmiina. Keittiö oli lattiasta kattoon saakka täynnä\nsakeata sumua hanhenpaistista, sorsapaistista ja monista muista\nruokalajeista. Kylmät ruoat ja väkijuomat olivat sikin sokin\ntaiteellisessa epäjärjestyksessä kahdella pöydällä. Pöytien ympärillä\nhääri kyökkipiika Marfa, punakka akka, jonka maha oli pingoittunut\nkahdenkertaiseksi.\n\n-- Näytähän, matushka, sitä sampea vähäisen! sanoi Ahinejev hieroen\nkäsiään ja nuoleskellen huuliaan. Onpa täällä sellainen suloinen\ntuoksu, että tekisi mieli syödä koko keittiö! Niin, näytäppäs sitä\nsampea!\n\nMarfa pyörähti erään penkin luo ja kohotti varovasti rasvaista\nsanomalehtipaperia. Lehden alla suuren suuressa vadissa loikoi komea\nhyytelöllä valettu sampi keskellä kapristen, öljypuulehtien ja\nporkkanain kirjavuutta. Ahinejev katseli sampea ja oihkasi\ntyytyväisyydestä. Hänen kasvonsa säteilivät, silmänsä pyörivät. Hän\nkumartui ja päästi huulistaan äänen, joka tuli kuin rasvaamattomasta\nrattaanpyörästä. Seisottuaan siinä hetkisen hän näpsähdytti\ntyytyväisenä sormiaan ja maiskautti vielä huuliaan.\n\n-- Aa! Tulisen suutelon läiskähdys!... Kenen kanssa sinä, Marfa, täällä\nsuudella paukuttelet? kuului ääni viereisestä huoneesta ja ovessa näkyi\napuopettaja Vanjkinin puti puhtaaksi ajeltu pää. Kenen kanssa sinä\ntäällä?... Aa... erittäin hauska!... Vai Sergei Kapitonitshin kanssa!\nAika vaari, totta tosiaan! Ihan nenä nenässä kiinni tuon akan kanssa!\n\n-- Minä en yleensä suutele, sanoi Ahinejev joutuen hämilleen. Kuka on\nsanonut sen sinulle, senkin hölmö? Minä vain... huuliani maiskautin\nkatsellessani... ajatellessani sitä nautintoa... nähdessäni tämän\nkalan...\n\n-- Juttele, mitä juttelet!\n\nVanjkin hymyili leveästi ja katosi oven taa. Ahinejev punastui.\n\n\"Piru ties, menee vielä, lurjus, juoruamaan\", ajatteli hän. \"Koko\nkaupungille kertoo... häpäisee minut, senkin nauta...\"\n\nAhinejev astui arasti saliin ja vilkaisi Vanjkiniin päin. Tämä seisoi\npianon luona ja kuiskasi eteenpäin kumartuneena ylitarkastajan kälylle\njotakin, jolle tämä nauroi.\n\n\"Minusta varmaankin!\" ajatteli Ahinejev. \"Minusta... senkin vietävä! Ja\nettä tuo uskookin! Nauraa! Hyvä Jumala! Ei, näin ei asiata voi\njättää... Teenpä niin, ettei kukaan usko... Kerron koko jutun kaikille,\nniin tuo hölmö joutuu kiinni panettelusta!\"\n\nAhinejev silitti päätään ja astui yhä vielä hämillään Pasdequoin luo.\n\n-- Olin juuri keittiön puolella silmäilemässä illallisen valmistelua,\nsanoi hän ranskalaiselle. Tehän, tietääkseni, pidätte kalasta ja siellä\nonkin sellainen sampi, että!... Kaksi arssinaa!... He -- he -- he!\nMutta olinpa unohtaa... Keittiössä sattui juuri lystikäs juttu tämän\nsammen kanssa! Astun keittiöön ja tahdon saada nähdä ruokia... Katson\nsampea ja tyytyväisenä... ihan lystikseni maiskautan huulillani.\nSamassa tulee Vanjkin, tuo hölmö, sisään ja sanoo... he-he-he! ja\nsanoo: Aa... te suutelette täällä? Minäkö Marfaa, tuota piikaa\nsuutelisin! Jo keksi jotakin, senkin tolvana! Viho viimeisen näköinen\non, vanha akka... kuin mikä petoeläin, ja Vanjkin puhuu suutelemisesta!\nNarri!\n\n-- Kuka on narri? kysyi Tarantulov, joka juuri tuli siihen.\n\n-- Tuo Vanjkin! Kun minä astun keittiöön... Ja hän kertoi Vanjkinista.\n\n-- Naurettavaa! Mokomakin narri! Ennemmin suutelisin viho viimeistä\npelättiä kuin Marfaa, lisäsi Ahinejev, katsahti ympärilleen ja huomasi\nreviisori Msdan takanaan.\n\n-- Me tässä Vanjkinista... selitti hän Msdaile. Suuri narri! Astuu\nkeittiöön, huomaa minut Marfan vieressä ja ilman muuta alkaa\nkaikenmoisia juttuja sepittää. \"Mitä? Te suutelette!\" Ihan humalaisen\nunia! Minä sanoin siihen: \"Ennemmin suutelen vaikka kalkkunaa kuin\nMarfaa. Onhan minulla vaimo, senkin tolvana! Mitäs siinä pilkkaat!\"\n\n-- Kuka teitä pilkkaa? kysyi uskonnon opettaja, joka osui juuri\nkulkemaan Ahinejevin sivu.\n\n-- Vanjkin. Kun minä seison keittiössä ja katselen sampea...\n\nJa yhä siihen tapaan. Puolen tunnin kuluttua kaikki vieraat tiesivät jo\njutun sammesta ja Vanjkinista.\n\n\"Kertokoon nyt heille!\" ajatteli Ahinejev hykertäen tyytyväisenä\nkäsiään. \"Kertokoon! Kun tämä alkaa panetella, niin jo toiset hänelle:\nmene suohon, tolvana, mokomine juoruinesi! Me tiedämme kaikki!\"\n\nJa Ahinejev rauhoittui siinä määrin, että tyhjensi ilosta neljä\nylimääräistä lasia. Saatettuaan illallisen jälkeen nuoren pariskunnan\nmakuuhuoneeseen hän meni omaan huoneeseensa ja nukahti kuin viaton\nlapsi. Seuraavana päivänä hän ei enää edes muistanut tuota juttua\nsammesta. Mutta -- oi! Ihminen määrää, luoja säätää! Pahat kielet\ntekivät tehtävänsä eikä auttanut Ahinejevia hänen viekkautensa. Tasan\nviikon kuluttua, nimittäin keskiviikkona kolmannen tunnin jälkeen, kun\nAhinejev seisoi keskellä opettajain huonetta kertoen oppilas Vysjekinin\nrikollisista taipumuksista, rehtori astui hänen luokseen ja kutsui\nhänet syrjään.\n\n-- Minulla olisi vähän asiaa, Sergei Kapitonitsh, sanoi rehtori. Suokaa\nanteeksi... Asia ei oikeastaan kuulu minulle, mutta en kuitenkaan voi\nolla sanomatta siitä mielipidettäni... Minun velvollisuuteni...\nKerrotaan, nähkääs, että te elätte yksissä piikanne kanssa... Asia ei\nkuulu minulle, mutta... Eläkää hänen kanssaan, suudelkaa... miten ikinä\nhaluatte, mutta ei niin julkisesti! Olkaa hyvä! Älkää unohtako olevanne\nopettaja!\n\nAhinejev tunsi vilun väreitä selässään ja oli pyörtyä. Oli kuin\nkokonainen parvi ampiaisia olisi häntä pistänyt ja hänen päälleen\nkaadettu kiehuvaa vettä. Hän läksi kotiin. Matkalla tuntui siltä kuin\nkoko kaupunki olisi häneen katsellut, ikäänkuin hänen naamansa olisi\nollut noessa. Kotona odotti häntä uusi onnettomuus.\n\n-- Mikset aja nahkaasi? kysyi hänen vaimonsa päivällispöydässä. Mitä\nsinä siinä mietit? Lemmittyäsi taidat ikävöidä, rakasta Marfaasi surra?\nMinä tiedän kaikki, senkin turkkilainen! Kunnon ihmiset ovat avanneet\nsilmäni! Mmh!... senkin raakalainen!\n\nJa lätsis! siinä tuli sellainen korvatillikka, että pamahti! Ahinejev\nnousi pöydästä ja tuntematta maata jalkainsa alla, lakitta ja\npäällystakitta läksi lötystämään Vanjkinin luo. Hän tapasikin Vanjkinin\nkotona.\n\n-- Sinä roisto! kääntyi Ahinejev Vanjkinin puoleen. Miksi olet\ntallannut minut lokaan koko maailman silmissä? Miksi olet panetellut\nminua niin pahasti!\n\n-- Panetellut? Mitä te nyt puhutte?\n\n-- Kuka se sitten on juorunnut, että minä muka olen Marfaa suudellut?\nEtkö sinä, hä? Etkö sinä juuri, senkin vietävä!\n\nVanjkin räpytteli silmiään, ihohermot hänen kuluneissa kasvoissaan\nnytkähtelivät... Hän kohotti katseensa jumalankuvaan ja lausui:\n\n-- Rangaiskoon minua Jumala, puhjetkoon silmäni, kuihtukoot jäseneni,\njos minä teistä olen sanonut sanaakaan! Peittäköön ikuinen pimeys\nminut! Kolera tappakoon!...\n\nVanjkinin rehellisyyttä ei saattanut epäillä. Hän ainakaan ei ollut\njuorunnut, sen näki selvästi.\n\n\"Kuka sitten? Kuka?\" kysyi Ahinejev itseltään lyöden rintaansa; hän\nkoetti muistella kaikkia tuttaviaan. \"Kuka?\"\n\n-- Niin, kuka? kysymme mekin lukijalta.\n\n\n\n\n\"NASKALI PUSSISSA\"\n\n\nPjotr Pavlovitsh Posudin riensi talonpojalta vuokraamallaan\nkolmivaljakolla kyläteitä pitkin pieneen N:n piirikaupunkiin, jonne\nmuuan nimetön kirje häntä kutsui. Hän koetti mahdollisimman tarkasti\npysyä matkalla tuntemattomana.\n\n\"Yllättää... Pudota kuin lumi päälaelle...\" haaveili hän kätkien\nkasvonsa korkeaan kaulukseen. \"Ovat tehneet pahaa, lurjukset, ja\nriemuitsevat nyt luullen, että kaikki jäljet ovat peitetyt... Hahaa...\nMahtavatpa kauhistua ja ihmetellä, kun yhtäkkiä keskellä riemua\nkuulevat: Tilille! Nouseepa siitä aika hälinä! Ha-haa!...\"\n\nHaaveiltuaan tähän tapaan kyllikseen Posudin antautui keskusteluun\najajan kanssa. Kuten ainakin henkilö, joka tahtoo olla yleisesti\ntunnettu, hän ensimmäiseksi kyseli itsestään:\n\n-- Tunnetko sinä Posudinin?\n\n-- Kuinka en tuntisi, hymähti ajaja. Kyllä hänet tunnetaan!\n\n-- Mitä sinä naurat?\n\n-- Tuntuupa vain hauskalta!... Viho viimeisenkin kirjurin tunnet, mutta\nPosudinia et muka tuntisi! Sitä vartenhan hänet on tänne määrätty,\njotta jokainen hänet tuntisi.\n\n-- Niinpä niin, niinpä niin... Entä millainen hän on mielestäsi? Kunnon\nmies?\n\n-- Onhan tuo... haukotteli ajaja. Hyvä herra on, asiansa tuntee... Eipä\nole siitä vielä kahtakaan vuotta, kun hänet tänne lähetettiin, mutta\npaljon on jo ehtinyt tehdä.\n\n-- Paljon hyvää on tehnyt, suokoon Jumala hänelle terveyttä. Rautatien\nhän on hommannut paikkakunnalle, tuon vihatun Hohrjukovin on näiltä\nmailta karkoittanut... Ei ollut Hohrjukovilla mitään määrääkään enää...\nKonna oli, suuri lurjus... Kaikki entiset päälliköt pitivät hänen\npuoltaan, mutta kun Posudin tuli, niin heti Hohrjukov korjasi luunsa,\nikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan... Nähkääs, hyvä herra, Posudin ei\nole ostettavissa, ei! Tarjoa hänelle vaikka sata, vaikka tuhannen,\nhänpä ei vain ota sitä syntiä omalletunnolleen... Ei ota!\n\n\"Jumalan kiitos, että ovat edes siltä kannalta minut oikein\nkäsittäneet,\" ajatteli Posudin iloissaan. \"Se oli hyvä juttu!\"\n\n-- Hän on sivistynyt... jatkoi ajaja, eikä ylpeä... Meiltä kävivät\nhänen luonaan valittamassa ja ihan kuin herrasväkeä hän oli heitä\nkohdellut: kaikille oli antanut kättä ja istumaan oli pyytänyt...\nTulinen on ja hätäinen... Sanaakaan ei kunnolla sano, sähisee vain...\nEttäkö hän joutuisi kävelemällä jotain toimittamaan, ei sitten\nlikikään, juoksujalkaa, juoksujalkaa!... Eipä ollut meidän väki\nennättänyt edes sanaakaan virkkaa, kun hän: \"Hevoset valjaisiin!\" ja\nsuoraa päätä tänne... Niin tuli, järjesti kaikki eikä ottanut edes\nkopeekkaa. Paljon parempi on entistä! Olihan tuo entinenkin sentään\nhyvä. Komea oli, mahtava, niin huusi, ettei sille yksikään koko\nkuvernementissä vertoja vetänyt... Usein, kun hän oli matkalla, saattoi\nsen kuulla aina kymmenen virstan päähän. Mutta mitä sisäisiin asioihin\ntulee, niin kyllä tämä nykyinen on paljon ovelampi! Nykyisellä on\npäässä sata kertaa enemmän ajua. Muuan seikka vain on surullinen...\nKaikin puolin hän on hyvä mies, mutta vahinko vain, että hän on juoppo!\n\n\"Äläpäs huoli!\" ajatteli Posudin.\n\n-- Mistä tiedät, kysyi hän, että minä... että hän on juoppo.\n\n-- Enhän minä itse tietenkään, teidän ylhäisyytenne, ole häntä\njuopuneena nähnyt; en tahdo valehdella, mutta niin kerrotaan. Eivätkä\nole muutkaan häntä juopuneena nähneet, mutta sellainen huhu hänestä on\nkäymässä... Ihmisten nähden tai jos ajaa vieraisille tai huveihin tai\nseuroihin, niin ei tuo juo milloinkaan. Mutta kotona kuuluu\nhörppivän... Aamulla kun nousee niin hieroo silmiään ja heti -- viinaa!\nPalvelija tuo hänelle ryypyn, mutta tämä jo toista pyytää... Sitä\nkestää sitten pitkin päivää. Mutta sanoppas, ole hyvä, näkyykö edes\nhänen toisesta silmästään, että on maistanut? Eikös mitä! Kyllä tuo\nosaa pysyä aisoissa. Ennen, kun tuo meidän Hohrjukovimme joi, niin sen\nkaikki tiesivät, vieläpä koirat sitä haukkuivat. Mutta Posudin -- että\nsen nenä edes punottaisi! Kamariinsa sulkeutuu ja siellä latkii...\nJotteivät ihmiset huomaisi, hän on laittanut kirjoituspöytäänsä varta\nvasten laatikon, jossa on letku. Laatikossa kuuluu olevan aina\nviinaa... Tarvitsee vain viedä letku suuhun, imaista, niin olet\njuovuksissa... Vaunuissa myöskin, salkusta...\n\n\"Mistä he sen tietävät?\" kauhistui Posudin. \"Hyvä Jumala, kaiken tuon\ntietävät! Iljettävää!\"...\n\n-- Niin... ja mitä naisväkeen tulee... Lurjus! (Ajaja naurahti ja\nravisti päätään). Hävytöntä, kerrassaan! Kymmenkunta kuuluu hänellä\nolevan noita hyörinpyörijöitä... Kaikki asuvat samassa talossa...\nToinen, Nastasja Ivanovna, on siellä emännöitsijänä, toinen -- hitto\nvieköön, mikäs sen nimi nyt olikaan? -- Ljudmila Semjonovna, joku\nkirjurin tapainen... Nastasja, sehän se kuuluu olevan kaikkien pää.\nMitä tämä tahtoo, sen kuuluu hän tekevän... Niin hallitsee miestä kuin\nkettu häntäänsä. Nastasjan käsissä se ylin valta on. Tätä väki\npelkääkin pahemmin kuin itse isäntää... Ha-haa! Ja kolmas hepakko, se\nsiellä Katshalnajan varrella asuu... Häpeä puhua!\n\n\"Nimetkin tietää\", ajatteli Posudin punastuen. \"Ja kuka sen tietää?\nMoukka ajomies... joka ei ole kertaakaan edes kaupungissa käynyt!...\nIljettävää... inhoittavaa!...\"\n\n-- Mistä sinä sen kaiken tiedät? kysyi hän ärtyisällä äänellä.\n\n-- Ihmiset juttelevat... Enhän ole itse nähnyt, mutta ihmisiltä olen\nkuullut. Ja helpostihan tuon saa tietää. Eihän palvelijalta tai\nkuskilta voi kieltä repiä suusta... Ja niinhän tuo Nastasja itsekin\njoka paikassa juoksee ja kehuu onnellista oloaan. Ei ihmisten silmiltä\nvoi niinkään piiloutua... Onpa tuo samainen Posudin ottanut tavakseen\nlähteä kaikessa hiljaisuudessa tarkastusmatkoille. Entinen kun aikoi\nlähteä jonnekin, niin kuukautta varemmin antoi sen tietää, ja kun\nsitten matkusti, niin siinä oli sellainen helu ja melu... että Herra\nvarjele! Edellä laukattiin, perässä laukattiin, sivuilla laukattiin.\nKun hän saapui perille, niin nukkui ensin tarpeekseen, söi ja joi\nrunsaasti ja alkoi sitten virka-asioissa kitaansa piestä. Huusi täyttä\nkurkkua, polki jalkaa, nukkui taas tarpeekseen ja sitä menoa\ntakaisin... Mutta tämä nykyinen, kun saa vain jostakin vihiä, niin\nkoettaa lähteä matkalle kaikessa hiljaisuudessa ja tuota pikaa, jottei\nkukaan näkisi kotoa, jotteivät virkamiehet huomaisi, ja junaan... Ajaa\nmille asemalle milloinkin pitää, mutta ei ota kestikievarihevosia eikä\nmuitakaan parempia, vaan hakee jostakin talonpojan ja vuokraa siltä\nhevoset. Kääriytyy peitteisiin kuin vanha akka ja kähisee pitkin matkaa\nkuin ikäloppu koira, jottei hänen ääntään tunnettaisi. Ihan on maha\nrevetä naurusta, kun ihmiset tuota kertovat. Ajaa, hölmö, luullen,\nettei kukaan häntä saata tuntea. Ja yhtä hyvin, kuka järkevä ihminen\ntahansa -- tfyi, tunteehan tuon...\n\n-- Mitenkä hänet tuntee?\n\n-- Ka, perin yksinkertaisesti. Ennen, kun Hohrjukov oli kaikessa\nhiljaisuudessa matkalla, me hänet tunsimme raskaasta kädestään. Jos\nmatkustaja löi päin kuonoa, niin siinähän se oli Hohrjukov.\nJa Posudinin saattaa niinikään heti tuntea. Yksinkertainen\nmatkustaja käyttäytyy yksinkertaisesti, mutta Posudin ei noudata\nyksinkertaisuutta. Kun hän saapuu, sanokaamme, vaikka kestikievariin,\nniin hänen mielestään siellä haisee ja on tukahduttava ja on kylmä...\nHän tilaa kananpoikia ja hedelmiä ja kaikenmoisia hilloja... Niinpä\nkestikievarissa tiedetään: jos ken talvella kysyy kananpoikia ja\nhedelmiä, niin se on Posudin. Jos ken sanoo isännälle \"hyvä ystäväni\"\nja lennättää kansaa menemään kaikenmoisista joutavista syistä, niin\nsilloin saattaa vaikka vannoa, että se on Posudin. Eikä hän haise\nsamanlaiselle kuin muut ihmiset, ja menee levolle omalla tavallaan...\nSohvalle käy pitkäkseen, räiskyttelee tuoksuvia vesiä ympäriinsä ja\nkäskee tuoda kolme kynttilää päänaluksen viereen. Makaa ja lukee\npapereitaan... Huomaahan sen jo talon kissakin, saatikka isäntä, mikä\ntuo on miehiään...\n\n\"Se on totta...\" tuumaili Posudin itsekseen. \"Kuinka en ole tuota ennen\nhuomannut?\"\n\n-- Ja kenelle on tarpeen, hän saa tiedon ilman hedelmiä ja\nkananpoikiakin. Sähköteitse kaiken saa tietää... Miten hän turpansa\nkääriikin, miten peitteleikse, niin tietävät jo, että saapuu,\nodottavat... Posudin ei ole vielä kotoaankaan lähtenyt, kun täällä jo:\nole hyvä, kaikki on kunnossa! Saapuu yllättääkseen heidät, vetääkseen\noikeuteen tai erottaakseen, mutta he nauravat hänelle. Vaikka teidän\nylhäisyytenne, arvelevat, on kaikessa hiljaisuudessa tänne tullut, niin\ntarkastakaa vain, kyllä kaikki on selvillä!... Hän väänteleikse ja\nkäänteleikse ja lähtee niin kuin on tullutkin... Ja hän kehuu heitä,\npuristelee heidän käsiään, pyytää anteeksi, että on häirinnyt... Sillä\ntavalla! Entä mitä teidän ylhäisyytenne siitä?... Kansa on täällä\novelaa, toinen on toistaan ovelampi. Ihan mielikseen sitä katselee,\nmiten riivatun visuja ovat! Ottaapa vaikka tämänpäiväisen tapauksen...\nKun minä aamulla ajan tyhjin kuormin, rientää juutalaispoika,\nanniskelija, asemalta vastaani. \"Minne matka, teidän juutalainen\nylhäisyytenne, kysyn?\" Tämä vastaa: \"Vien viiniä ja ruokatavaroita N:n\npiirikaupunkiin. Siellä odotetaan Posudinia.\" Kyllä ne osaavat, eikö\ntotta? Posudin vasta valmistaikse matkaan ja käärii päänsä, jottei\ntunnettaisi. Ehkäpä on jo matkallakin ja ajattelee, että nyt ei kukaan\ntiedä hänen tulostaan. Ja yhtä kaikki, siellä on jo valmiina viinit ja\nlohet ja juustot ja kaikenmoiset muut herkut... Posudin vain ajaa ja\najattelee: \"Malttakaahan, pojat, kyllä minä kohta näytän!\" Mutta\npojilla ei ole surua lainkaan! Tulkoon vain! Heillä on aikaa sitten\nkaikki hyvässä kunnossa!\n\n-- Takaisin! huusi Posudin kähisten. Käännä takaisin, nauta!\n\nJa hämmästynyt ajaja käänsi takaisin.\n\n\n\n\nKAPTEENIN UNIVORMU\n\n\nNouseva aurinko katsoi yrmeästi piirikuntakaupunkia, kukot olivat vasta\näsken laulamasta laanneet, mutta olipa kuin olikin setä Rilkinin\nkapakkaan ennättänyt jo vieraita tulla. Heitä oli kolme: räätäli\nMerkulov, valtiokassan lähetti Smehunov ja poliisi Shratva. Kaikki\nkolme olivat hutikassa.\n\n-- Älä puhu! Älä puhu! hoki Merkulov pitäen kiinni poliisin takin\nnapista. Kyllä siviilivirkamies, jos otamme jonkun korkeampiarvoisen,\nräätälin kannalta katsoen aina voitokkaasti pyyhkäisee nenän\nkenraalilta. Otetaanpa nyt vaikka kamariherra... Mikä hän oikeastaan\non? Minkä arvoinen? Mutta laskeppas vaan neljä arssinaa parasta verkaa\nPrundel ja poikain tehtaasta, napit, kultainen kaulus, valkoiset housut\nkultaraitoineen, kullalla kirjailtu rinta ja hohtavat kauluksen\nkäänteet ja hihansuut ja taskulämsät!... Kun tätä nykyä ompelee\nherroille hovimestareille, tallimestareille, seremoniamestarille ja\nmuulle ministeristölle, niin mitä luulet sen olevan?... Muistanpa, kun\nkerran ompelimme hovimestari kreivi Andrei Semjonitsh Wonljarevskille.\nSe oli sitten sellainen univormu, että pois tieltä! Kun sen otti\nkäsiinsä, niin kyllä tunsi, kuinka veri suonissa sätkähteli! Ei ole\nnykyjään hyvä vaivata oikeata herrasväkeä, kun se ompeluttaa pukuja.\nMitan kun otat, niin ompele, äläkä yritäkään käydä koettelemassa ja\nfasoneeraamassa. Jos olet visu räätäli, niin ompele mitan mukaan.\nKellotapulista pitää suoraan saappaihin hypätä -- sillä lailla juuri!\nMuistanpa, veliseni, aivan lähellä meitä oli santarmilaitos...\nIsäntämme Osip Jaklitsh valitsi usein santarmien joukosta ruumiiltaan\nsopivan miehen puvun koettelemista varten. No niin, siksipä veliseni,\nvalitsimme kreivinkin univormua varten sopivan santarmin. Mies\nkutsuttiin... Pueppas yllesi, tolvana, ja tunnustele!... Mikä ilo! Hän\npuki univormun ylleen, vilkaisi rintaansa -- entä sitten! Kalpeni,\ntiedätkö, alkoi vapista ja meni tainnoksiin...\n\n-- Entä oletteko ommellut poliisipäällikölle? uteli Smehunov.\n\n-- Mokomallekin harakalle! Pietarissa on noita poliisipäälliköitä kuin\nrakkeja ikään! Täällä heille hattua nostetaan, mutta siellä -- \"pois\ntieltä, mitäs siinä tunkeilet!\" Me ompelimme sotaherroille ja neljän\nylimmän arvoluokan henkilöille. Näilläkin on suuri ero... Jos sinä,\nesimerkiksi, kuuluisit viidenteen arvoluokkaan, niin et sinä vielä\nmitään ole. Tule viikon perästä, niin kaikki on valmiina -- eihän\nsellaisessa puvussa ole muuta kuin kaulus ja hihansuut... Mutta\nsanoppas kun tulee joku neljännen, kolmannen ja joskus toisenkin\narvoluokan henkilö, niin kyllä silloin saat isännältä vasten hampaita\nja ala laputtaa santarmilaitokseen... Kerran me, veliseni, ompelimme\nPersian konsulille. Puolitoista tuhatta kultarinkeliä ompelimme hänen\ntakkinsa rintamustaan ja selkäpuolelle. Luulimme, että tuo ei maksa...\nMutta äläppäs, maksoi kuin maksoikin... Pietarissa on jalosukuisia\ntataarejakin.\n\nKauan kertoi Merkulov. Kellon käydessä yhdeksää hän muistojen\nvaikutuksesta alkoi itkeä ja valittaa katkerasti kohtaloaan, joka oli\nviskannut hänet pahanpäiväiseen maaseutukaupunkiin, joka oli täynnä\nkauppiaita ja porvareja. Poliisi oli vienyt jo kaksi henkilöä\npoliisikamariin, lähetti käynyt pari kertaa postissa ja valtiokassassa\nja tullut takaisin, mutta Merkulov yhä vain valitteli. Puolenpäivän\ntienoissa hän seisoi kirkonpalvelijan edessä, takoi nyrkillä rintaansa\nja päivitteli:\n\n-- En minä halua moukille ommella! Pietarissa minä omin käsin ompelin\nparoni Shputselille ja sotaherroille! Mene pois minun luotani, sinä\npitkätakkinen, jotten sinua näkisi! Mene pois!\n\n-- Kovinpa korkeat ajatukset teillä on itsestänne, Trifon Panteleitsh,\nvakuutti kirkonpalvelija räätälille. Vaikka olettekin taiteilija\nalallanne, niin ei pidä kuitenkaan unohtaa Jumalaa ja uskontoa. Aarius\nylvästeli teidän tavallanne, mutta kuolikin häpeällisesti. Oh,\nkuolettepa tekin!\n\n-- Niin kuolenkin! Mutta ennemmin kuolen kuin ompelen mekkojanne!\n\n-- Onko minun pannahinen ukkoni täällä? kuului yhtäkkiä oven takaa\nnaisen ääni ja kapakkaan astui Merkulovin vaimo, Aksinja, iäkäs,\npystymahainen eukko, hihat ylös käärittyinä. Missä se pakana on? hän\nkatseli vihaisesti kapakassa olijoita. Mene kotiin siitä, senkin\nvietävä, siellä muuan upseeri kysyy sinua!\n\n-- Mikä upseeri? ihmetteli Merkulov.\n\n-- Piru ties, kuka lie! Sanoi tulleensa tilaamaan univormun.\n\nMerkulov kahmaisi leveästi viisihaaraisella suurta nenäänsä, kuten hän\naina teki tahtoessaan ilmaista suurinta ihmetystään, ja mutisi:\n\n-- Kyllä se eukko nyt hullujaan hourailee... Viiteentoista vuoteen en\nole nähnyt jalosukuista henkilöä, kun yht'äkkiä keskellä paastopäivää\nupseeri tulee tilausta tekemään! Hm! Menenpä katsomaan...\n\nMerkulov läksi kapakasta ja käydä kekkaloi kotiinsa... Eipä vaimo\nvalehdellutkaan. Mökkinsä kynnyksellä räätäli näki kapteeni\nUrtshajevin, paikallisen sotilashallinnon ylipäällikön sihteerin.\n\n-- Missä sinä vetelehdit? tervehti kapteeni häntä. Kokonaisen tunnin\nolen saanut tässä odotella... Osaatko ommella univormun?\n\n-- Teidän ylhäis... Hyvä Jumala! mutisi Merkulov änkyttäen ja\nkiskaisten hatun kera päästään tukon hiuksia. Teidän ylhäisyytenne!\nEihän tämä ole ensi kerta, kun minä niitä teen. Hyvä Jumala! Paroni\nShputselille olen ommellut... herra luutnantti Sembulatov on minulle\nvielä tänä päivänäkin kymmenen ruplaa velkaa. Kuuleppas, eukko! Anna\nhänen ylhäisyydelleen tuoli, Jumala minua rangaiskoon... Käskettekö\nottaa mitan vai sallitteko ommella silmämäärältä?\n\n-- Siis... sinun verkasi ja viikon päästä valmis... Paljonko otat?...\n\n-- Hyvänen aika, teidän ylhäisyytenne... Mitä te nyt, hymähti Merkulov.\nEnhän minä mikään kauppias ole. Kyllä meillä ymmärretään, kuinka on\nherrasväen kanssa... Kun Persian konsulille ompelimme, ei silloinkaan\nmitään edeltäpäin...\n\nOtettuaan kapteenista mitan ja saatettuaan häntä Merkulov seisoi\nkokonaisen tunnin keskellä tupaansa töllistäen vaimoonsa. Hän ei\nuskonut...\n\n-- Mutta, hitto vieköön, mikä harmi! murahti hän vihdoin. Mistä otan\nrahat verkaan? Aksinja, kultaseni, lainaappas sinä minulle rahat, jotka\nsait lehmästä!\n\nAksinja irvisti hänelle ja sylkäisi. Hetkistä myöhemmin hän jo hosui\nmiestään hiilihangolla, viskasi hänen päälleen astioita, repi parrasta,\njuoksi kadulle ja huusi! \"Rientäkää apuun, uskovaiset! Tappaa!...\"\n\nMutta tästä vastarinnasta ei ollut hyötyä. Seuraavana aamuna Aksinja\nmakasi vuoteessaan peitellen sinelmiä sälleiltä, mutta Merkulov kulki\npuodista puotiin, riiteli kauppiaitten kanssa ja valikoi verkaa.\n\nRäätälin elämässä alkoi uusi aikakausi. Herättyään aamulla ja\nkatseltuaan samein silmin ympäri pientä maailmaansa hän ei enää\nsyljeskellyt raivoissansa... Ja mikä ihmeellisintä, hän lakkasi\nkäymästä kapakassa ja ryhtyi työhön. Supatettuaan hiljaa rukouksen hän\npani suuret terässankaiset silmälasinsa nenälleen, rypisteli otsaansa\nja levitteli hartaudella verkaa pöydällä.\n\nViikon kuluttua univormu oli valmis. Silitettyään sen Merkulov meni\nkadulle, ripusti puvun säleaidalle ja alkoi puhdistaa. Hän otti pois\nroskan, etääntyi sylen päähän ja katsoi kauan silmiään siristäen\nunivormua, otti taas roskan -- ja sitä kesti pari tuntia.\n\n-- Helisemässä olen noitten herrojen kanssa! puheli hän ohikulkijoille.\nEnempää en jaksa, olen väsynyt! Kovin ovat sivistyneitä ja hienoja,\nvaikeata on heille olla mieliksi.\n\nSeuraavana päivänä, kun univormun puhdistaminen vihdoinkin oli loppuun\nsuoritettu, Merkulov voiteli päänsä öljyllä, kampasi tukkansa, kääri\nunivormun uuteen yksiväriseen pumpulikankaaseen ja läksi kapteenin luo.\n\n-- En jouda tässä tuollaisen tolvanan kanssa juttelemaan! pysähdytti\nhän jokaisen vastaantulijan. Etkö näe, että olen matkalla kapteenin luo\nviemään univormua?\n\nPuolen tunnin kuluttua hän palasi kapteenin luota.\n\n-- Onnittelen palkanmaksun johdosta, Trifon Panteleitsh! tervehti\nAksinja häntä leveästi hymyillen ja häpeissään.\n\n-- Hölmö! vastasi hänen miehensä. Luuletko sinä, että oikea herrasväki\nmaksaa kohta? Hän ei ole mikään kauppias, joka suora päätä tökkää rahan\nkouraan. Hölmö!\n\nKaksi päivää loikoili Merkulov uunilla, ei syönyt eikä juonut mitään\nhän oli kokonaan antautunut itseensätyytyväisyyden valtaan, aivan kuin\nHerkules suoritettuaan urotyönsä. Kolmantena Merkulov läksi saatavaansa\nperimään.\n\n-- Onko hänen ylhäisyytensä ylhäällä? kuiskasi hän hiipien eteiseen ja\nkääntyen sotilaspalvelijan puoleen.\n\nSaatuaan kieltävän vastauksen hän rupesi ovenpielessä seistä\ntörröttämään kuin patsas ja odottelemaan.\n\n-- Heitä niskasta menemään! Sano, että lauantaina! kuuli hän pitkän\naikaa odotettuaan kapteenin käheän äänen.\n\nSamaa hän kuuli lauantaina, sekä seuraavana että sitä seuraavana...\nKokonaisen kuukauden hän kävi kapteenin luona, istuskeli tuntikausia\neteisessä ja rahan sijaan sai käskyn mennä hiiteen ja tulla lauantaina.\nMutta hän ei vain uupunut eikä nurissut, vaan päinvastoin... Hän\ntosiaan lihoi. Pitkällinen odotus eteisessä oli hänen mieleensä ja\n\"heitä niskasta menemään\" soi suloisesti hänen korvissaan.\n\n-- Ihan paikalla sen näkee, kuka on jalosukuinen! ihasteli hän joka\nkerta palatessaan kapteenin luota kotiin. Meillä Pietarissa kaikki\nolivat sellaisia.\n\nElämänsä loppuun saakka Merkulov olisi suostunut käymään kapteenin\nluona ja odottelemaan eteisessä, jollei Aksinja olisi vaatinut takaisin\nlehmästä saamiaan rahoja.\n\n-- Saitko rahaa? kysyi hän mieheltään joka kerta. Et? Mitä sinä oikein\nteet minulle, koira? Hä?... Mitkä, missä hiilihanko on?\n\nKerran iltasella Merkulov palasi torilta kantaen hiilisäkkiä selässään.\nAksinja kiirehti hänen jäljessään.\n\n-- Kyllä minä sinua kotona opetan! Maltahan vain, rupatti eukko\nmuistellessaan lehmästä saamiaan rahoja.\n\nYhtäkkiä Merkulov seisahtui kuin kivettynyt ja huudahti iloisesti.\nRavintolasta \"Riemu\", jonka ohi he kulkivat, juoksi suinpäin ulos muuan\nsilinterihattuinen herrasmies, jonka naama punotti ja silmät\njuopuneesti päässä pyörivät. Hänen jäljessään ryntäsi kapteeni\nUrtshajev biljardisauva kädessä, paljain päin, pörröisenä, puku\nrutistuneena. Uusi univormu oli kokonaan liidussa ja toinen olkalappu\ntörrötti sivulla.\n\n-- Kyllä minä sinut panen pelaamaan, veijari! huusi kapteeni huitoen\nvimmatusti biljardisauvalla ja pyyhkien hikeä otsalta. Opetanpa sinua,\npeto, kuinka pitää pelata kunniallisten ihmisten kanssa!\n\n-- Katsoppas, hölmö! kuiskasi Merkulov tökäten eukkoaan kyynärpäähän ja\nhihittäen. Heti näkee, ken on jalosukuinen. Jos kauppiaalle jotain\nompelet, niin se moukka visusti kantaa pukuaan kymmenisen vuotta, vaan\ntuo on jo pahanpäiväisesti rutistanut univormunsa! Vaikka uuden\nompelisit!\n\n-- Mene pyytämään häneltä rahasi! sanoi Aksinja. Mene!\n\n-- Mitä sinä, hölmö?! Kadulla? Ei mitenkään!...\n\nVaikka Merkulov kovasti vastustikin, sai eukko hänet menemään\nhurjistuneelta kapteenilta rahaa pyytämään.\n\n-- Korjaa luusi! vastasi kapteeni hänelle. Sinä kyllästytät minua.\n\n-- Teidän jalosukuisuutenne, minä kyllä ymmärrän... Minä en suinkaan...\nmutta tuo eukko... järjetön luontokappale... Tietäähän herra kapteeni,\nmillainen järki on akkaväellä...\n\n-- Sinä kyllästytät minua, kuulitko! ärjäisi kapteeni tuijottaen häneen\njuopunein, samein silmin. Mene matkaasi!\n\n-- Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne! Mutta minä tuon eukon tähden,\nnähkääs, rahat on saatu lehmästä... Isä Juudakselle myötiin lehmä...\n\n-- Vai sinä vielä lörpöttelet siinä, lutikka!\n\nKapteeni huitaisi biljardisauvalla ja -- roiskis! Merkulovin selästä\nlensi hiiliä, silmistä -- säkeniä, hattu putosi kädestä... Aksinja oli\npyörtyä. Hän seisoi hetkisen hievahtamatta kuin Lotin vaimo, joka\nmuuttui suolapatsaaksi, läksi sitten eteenpäin ja vilkaisi arasti\nmiehensä kasvoihin... Hänen suureksi ihmeekseen Merkulovin kasvoilla\nväreili autuaallinen hymy ja loistavissa silmissä kimalteli kyyneleitä.\n\n-- Kyllä sen heti näkee, kuka on oikea herrasmies! jupisi räätäli.\nHienoja ovat ja osaavat käyttäytyä... Aivan samalla tavalla kävi\nsilloin, kun vein turkin paroni Shputselille... Huitoi kepillä ja --\nroiskis! Ja luutnantti Sembulatov myöskin... Kun tulin hänen luokseen,\nhän karkasi pystyyn ja alkoi kaikin voimin... Ohhoh, eukkoseni, mennyt\non minun aikani! Sinä et mitään ymmärrä! Mennyt on minun aikani!\n\nMerkulov viittasi kädellään, kokosi hiilet ja kompuroi kotiin.\n\n\n\n\nRITARIMERKKI\n\n\nSotakoulun aliluokkien opettaja, kollegian registraattori Ljev\nPustjakov asui ystävänsä luutnantti Ljedentsovin naapurina. Tämän\nluokse hän uuden vuoden aamuna ohjasi askeleensa.\n\n-- Kuulehan, Grisha, minulla olisi vähäsen asiaa, aloitti hän\nsanottuaan luutnantille tavanmukaisen uuden vuoden tervehdyksen. Enpä\nolisi häirinnyt sinua, jollei tarve olisi vaatinut. Lainaahan, hyvä\nveli, minulle täksi päiväksi Stanislaus-merkkisi. Minä, näet, menen\ntänään päivällisille kauppias Spitshkinin luo. Tunnethan sinä tuon\nlurjuksen, kauppias Spitshkinin. Hän pitää julmasti ritarimerkeistä ja\nkatsoopa meikein roistomaisen halveksivasti sellaisiin, joilla ei riipu\njotakin kaulassa tai napinreiässä. Sitä paitsi, hänellä on kaksi\ntytärtä... Nastja ja Siina... Puhun sinulle kuin ystävälle...\nYmmärräthän sinä minua, veli hyvä. Lainaa nyt, ole hyvä!\n\nKaiken tämän sanoi Pustjakov änkyttäen, punastuen ja arasti vilkuillen\noveen. Luutnantti haukkui häntä pahanpäiväisesti, mutta lainasi\nkuitenkin.\n\nKello kaksi päivällä Pustjakov ajoi issikalla Spitshkinin luo. Hän\nraotti hieman turkin pielusta ja silmäili rintaansa, jolla lainatun\nStanislaus-merkin kulta ja emalji kimalteli.\n\n\"Kummallista! Tuntuu siltä kuin itsekin itseään enemmän kunnioittaisi!\"\najatteli opettaja kurkkuaan röhäytellen. \"Tuollainen pieni kapine vain,\nviittä ruplaa enempää ei maksa, mutta kyllä siitä helua ja melua\npidetään!\"\n\nSaavuttuaan Spitshkinin talon eteen hän avasi turkkinsa ja alkoi\nhitaasti maksaa issikalle. Tämä näytti kerrassaan kivettyvän\nhuomatessaan Pustjakovin olkalaput, napit ja Stanislaus-merkin.\nPustjakov yskäisi tyytyväisenä ja astui taloon. Riisuutuessaan\neteisessä hän vilkaisi saliin. Siellä istui pitkän pöydän ympärillä\ntoistakymmentä henkilöä syömässä päivällistä. Kuului keskustelua,\nastioiden kalinaa.\n\n-- Kukahan siellä mahtoi soittaa ovikelloa? kuului isäntä sanovan. Kas\nvain! Ljev Nikolaitsh! Olkaa hyvä! Myöhästyitte hieman, mutta eihän\nsiitä vahinkoa... Äsken vasta me pöytään istuuduimme.\n\nPustjakov kohotti rintaansa, nosti päänsä pystyyn ja astui saliin\nkäsiään hykertäen. Mutta siellä hän näki jotakin kauheata. Pöydän\nääressä Siinan vieressä istui hänen virkaveljensä, ranskankielen\nopettaja Tremblant. Jos hän näyttäisi ranskalaiselle ritarimerkkinsä,\nhän saisi varmaan vastata moneen hyvin vastenmieliseen kysymykseen,\nvieläpä ehkä hävetä ikänsä ja menettää maineensa. Ensimmäisenä\najatuksena vilahti Pustjakovin mielessä repiä ritarimerkki rinnasta tai\njuosta takaisin. Mutta merkki oli ommeltu lujasti kiinni eikä\nperäytyminenkään ollut enää mahdollista. Peitettyään hätäisesti\noikealla kädellään merkin hän kömpelösti kumartaen tervehti kaikkia\nyhteisesti puristamatta kenenkään kättä ja laskeutui raskaasti tyhjälle\ntuolille, joka osui olemaan aivan vastapäätä ranskalaista virkaveljeä.\n\n\"Ryypännyt kai!...\" ajatteli Spitshkin katsellessaan tulijan\nhämmästyneitä kasvoja.\n\nPustjakovin eteen pantiin lautasellinen lientä. Hän otti lusikan\nvasempaan käteensä, mutta muistettuaan, että vasemmalla kädellä ei sovi\nsyödä arvossapidetyssä seurassa, sanoi syöneensä jo päivällistä eikä\njaksavansa enempää.\n\n-- Minä olen syönyt jo... Merci!... jupisi hän. Minä olin juuri\nvieraisilla setäni, ylipappi Jelejevin luona ja hän pyysi minua...\ntuota noin... syömään päivällistä.\n\nTuskallinen mieliteko ja hurja harmi täyttivät Pustjakovin sielun:\nliemi tuoksui erinomaisen maukkaalle ja höyrytetystä sammesta nousi\nsanomattoman himottava lemu. Opettaja aikoi vapauttaa oikean kätensä ja\npeittää ritarimerkin vasemmalla, mutta ajatteli sitten, että se voisi\nnäyttää epämukavalta ja arveluttavalta.\n\n\"Saattavat huomata... Vasen käteni tulisi olemaan yli rinnan, ikäänkuin\nalkaisin laulaa. Hyvä Jumala, jospa tämä päivällinen vain pian\npäättyisi! Ravintolassa sitten voin syödä rauhassa!\"\n\nKun kolmas ruokalaji oli syöty, hän vilkaisi arasti toisella silmällään\nranskalaiseen. Tremblant oli jostakin syystä hyvin hämillään, katseli\nhäneen eikä syönyt myöskään. Kun heidän katseensa osuivat yhteen, he\njoutuivat yhä enemmän hämilleen ja katsoa tuijottivat tyhjiin\nlautasiinsa.\n\n\"Hän on varmaan huomannut, senkin etana!\" ajatteli Pustjakov. \"Naamasta\nsen näkee, että on huomannut! Se lurjus on suuri juonittelija! Huomenna\nvarmaankin kantelee ylitarkastajalle!\"\n\nIsäntäväki ja vieraat söivät neljännen ruokalajin, söivät, kohtalon\ntahdosta, viidennenkin...\n\nNousipa nyt seisomaan muuan herrasmies, jolla oli käyrä, leveä nenä,\nkarvaiset sieraimet ja luonnostaan räpyttelevät silmät. Hän silitti\npäätään ja lausui:\n\n-- Ää... ää... ää... pyydän saada esittää... ää... maljan täällä\nolevien naisten... ää... kukoistukseksi!\n\nPäivällisvieraat karkasivat meluten pystyyn ja tarttuivat laseihinsa.\nÄänekäs eläköönhuuto kaikui kautta huoneiden. Naiset hymyilivät ja\nkurkottautuivat kilistelemään maljoja. Pustjakov nousi ja otti lasinsa\nvasempaan käteen.\n\n-- Ljev Nikolaitsh, olkaa hyvä ja ojentakaa tämä Nastja Timofejevnalle!\nkääntyi eräs herra lasia tarjoten hänen puoleensa. Koettakaa kaikin\nmokomin saada hänet juomaan se pohjaan!\n\nKauhukseen huomasi Pustjakov olevansa pakotettu laskemaan oikean\nkätensä. Stanislaus rutistuneine silkkinauhoineen näki vihdoinkin valon\nja alkoi säteillä. Opettaja kalpeni, painoi päänsä alas ja katsoi\narasti ranskalaisen puoleen. Tämä katsoi vastaan ihmetellen ja\nkysyvästi. Hänen huulensa hymyilivät viekkaasti ja kasvoilta katosi\nhämin ilme...\n\n-- Julius Augustovitsh! sanoi isäntä ranskalaiselle. Olkaa hyvä ja\nlähettäkää pullo eteenpäin!\n\nTremblant tarttui epäröiden oikealla kädellään pulloon ja... mikä onni!\nPustjakov näki hänenkin rinnassaan ritarimerkin. Eikä se ollut mikään\nStanislaus, vaan oikein Annan ritarikunnan merkki! Siis on\nranskalainenkin menetellyt petollisesti! Pustjakov nauroi tyytyväisenä,\nistuutui tuolille ja levitti mukavasti raajansa... Nyt ei tarvinnut\nenää peittää Stanislausta! Molemmat ovat tehneet saman synnin eikä siis\ntoinen voi kannella eikä häpäistä toista...\n\n-- A-a-a!... Hm!... mumisi Spitshkin huomatessaan ritarimerkin\nopettajan rinnassa.\n\n-- Niin!... virkkoi Pustjakov ranskalaiselle. Ihmeellistä, Julius\nAugustovitsh! Kuinka vähän esittelyjä meillä oli ennen juhlia. Ja\nvaikka meillä on niin paljon väkeä, niin te ja minä vain saimme!\nKerrassaan ihmeellistä!\n\nTremblant nyökäytti iloisesti päätään ja kohotti takkinsa vasenta\nrintakäännettä, jolla koreili Annan ritarikunnan kolmannen luokan\nmerkki.\n\nPäivällisen jälkeen Pustjakov kulki huoneesta huoneeseen näytellen\nneideille ritarimerkkiään. Hänen mielensä oli hilpeä ja iloinen, vaikka\nnälkä nipistelikin sydänalasta.\n\nHän katsahti kateellisesti Tremblantiin, joka keskusteli Spitshkinin\nkanssa ritarimerkeistä, ja ajatteli:\n\n\"Jos minä tuon kujeet olisin tiennyt, niin Vladimir-merkin minä\nrintaani olisi kiinnittänyt. Kukapa olisi voinut aavistaa!\"\n\nTämä ajatus tosin kiusasi häntä, mutta muuten hän oli täysin\nonnellinen.\n\n\n\n"]