[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJefiwwdPyPTIrZpGnWSGVK7YuhgM_IoOEcYws1_XMYA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1437,"Hiidenlampi","Sand, George",1804,1876,"1437-sand-george-hiidenlampi","1437__Sand_George__Hiidenlampi",null,"romaani",[],[],"fi",1846,1924,30832,192374,true,[],[],[],"Nuori leskimies Germain lähtee kosiomatkalle vieraaseen kylään pienen poikansa ja naapurin nuoren Marien kanssa. Matka saa odottamattoman käänteen, kun seurue joutuu eksyksissä viettämään yön Hiidenlammen rannalla, mikä saa Germainin näkemään seuralaisensa uudessa valossa.","George Sandin 'Hiidenlampi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1437.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","HIIDENLAMPI\n\nKirj.\n\nGeorge Sand\n\n\nSuom. Edwin Hagfors\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa\nArvi A. Karisto Oy,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdanto.\n\nHuomautus.\n\n    I. Tekijä lukijalle.\n   II. Kyntö.\n  III. Ukko Maurice.\n   IV. Germain kyntäjämestari\n    V. Muori Guillette.\n   VI. Pikku Pierre.\n  VII. Nummella.\n VIII. Suurten tammien alla.\n   IX. Iltarukous.\n    X. Kylmästä huolimatta.\n   XI. Taivasalla.\n  XII. Kylän kaunotar.\n XIII. Isäntä.\n  XIV. Vanha eukko.\n   XV. Kotiintulo.\n  XVI. Muori Maurice.\n XVII. Pikku Marie.\n\nLiite.\n\n    I. Talonpoikaishäät.\n   II. Vaatelahjat.\n  III. Vihkiäiset.\n   IV. Kaali.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nGeorge Sand on yhdeksännentoista vuosisadan keskikymmenien\nranskalaisen romaanikirjallisuuden kaikkein kuuluimpia\nkirjailijanimiä. Tällä salanimellä saavutti laajan maineensa Napoleon\nI:n armeijassa palvelevan Maurice Dupin nimisen upseerin tytär\n_Aurore Dupin_, joka oli syntynyt Pariisissa vuonna 1804. Hänelle\noli kohtalo varannut pitkän, vaiherikkaan ja enimmältä osaltaan\nlevottoman elämän.\n\nJo varhaisessa lapsuudessa osoitti hänen mielikuvituksensa vilkasta\nja voimakasta toimintaa se, että hän näkemiensä kuvien, kuulemiensa\nsatujen tahi uskonnollisten kertomusten ja oppimiensa lastenlaulujen\ntarjoamista aiheista sommitteli kokoon fantastisia tarinoita ja\nnäytelmiä, joita leikkiessään kertoili ja esitti. Luontoon, joka\nteki hänen herkkään mieleensä hurmaavan vaikutuksen, hän ensiksi\ntutustui isänsä äidin Nohant nimisellä maatilalla Berryn maakunnassa\nKeski-Ranskassa, missä hän, menetettyään varhain isänsä, enimmäkseen\noleskeli. Siellä hän myöskin sai jonkun verran alkeisopetusta ja\nkäytti sitä hyväkseen sillä menestyksellä, että kahdentoista vanhana\nkirjoitteli aineita, joita isoäiti piti hänen ikäisensä kyhäämiksi\nmestariteoksina. Opintojaan hän sitten jatkoi kolmen vuoden ajan\neräässä naisluostarissa Pariisissa ja palasi sieltä jälleen\nNohantiin. Maaseutuelämän hiljaisuudessa oli hänen päähuvikkeenaan\nlueskeleminen. Hän perehtyi edellisen vuosisadan ranskalaisten\nvalistusfilosofien teoksiin ja Miltonin, Danten, Vergiliuksen,\nShakespearen runoihin. Varsinkin Rousseauta hän intohimoisesti\nihaili. Isoäidin kuoltua v. 1821 hän tutustui virasta eronneeseen\neversti Dudevantiin, jonka kanssa hän seuraavana vuonna, siis\n18-vuotiaana, meni naimisiin, asettuen asumaan isoäidiltä perimäänsä\nNohantiin.\n\nAvioliitto muodostui kaikkea muuta kuin onnelliseksi. Mies oli\nlahjaton, hienostumaton ja juopotteleva. Hän kulutti aikaansa\nenimmäkseen metsästysretkillä. Yksin jätettynä nuori rouva\nhaihdutti ikäväänsä lueskelemalla hyvin paljon. Pian hän huomasi\nkirjailijalahjansa ja tunsi kirjailijakutsumuksensa. Seuraten\nmielenkiinnolla aikansa kirjallisia rientoja hän tutustui kolmeen\nhänen kotiseudultaan kotoisin olevaan nuoreen kirjailijaan (Alphonse\nFleury, Felix Pyat, Jules Sandeau), jotka usein kokoontuivat hänen\nluokseen keskustelemaan kirjallisista ja esteettisistä kysymyksistä.\nVuosi vuodelta avioelämä kävi Aurorelle sietämättömämmäksi. Kahdeksan\nvuotta, joiden kuluessa hän oli tullut kahden lapsen äidiksi, hän\nsitä kuitenkin kesti; mutta alussa vuotta 1831 hän lähti miehensä\nluota, purkamatta kuitenkaan juriidisesti avioliittoaan, ja siirtyi\nPariisiin.\n\nSiitä hetkestä alkoi hänelle väsymättömän kirjallisen työskentelyn ja\nharvinaisen runsaan tuotannon aika, samalla myöskin katkeamaton sarja\nlyhemmän tahi pitemmän aikaa kestäviä intohimoisia rakkaussuhteita.\nEnsimmäinen, jonka kanssa hän eli yhdessä, oli Jules Sandeau.\nMuutamassa viikossa he kirjoittivat _Rose et Blanche_ nimisen\nromaanin, joka julkaistiin salanimellä Jules Sand. Kustantajan\nrohkaisemana Aurore sitten v. 1832 salanimellä George Sand julkaisi\nkaksi ensimmäistä omaa romaaniansa _Indiana_ ja _Valentine_.\nMenestys oli täydellinen. Muutamassa kuukaudessa hänestä oli tullut\nkuulu kirjailijatar. Hänet kiinnitettiin _Revue des Deux-Mondes_\naikakauslehden toimitukseen ja hän tutustui useihin aikansa\nkirjallisiin merkkihenkilöihin.\n\nSamoihin aikoihin olivat George Sandin ja Jules Sandeaun välit\nkylmenneet. Ne suhteet, joihin edellinen sitten joutui, ensin\nkirjailija Prosper Mériméehen, sitten kriitikko Gustave Plancheen,\nolivat lyhytaikaiset eivätkä tyydyttäneet hänen suurta ja täyttä\nrakkautta kaipaavaa sydäntänsä. Hän tarvitsi hellyyttä, hän tarvitsi\ntukea aloittamallaan elämänuralla. Silloin sattuma vei hänen tielleen\nmiehen, josta hän luuli löytäneensä kauan etsimänsä heimolaissielun,\nrakkautensa arvoisen hengen. Hän tutustui runoilija Alfred de\nMussetiin, ja seurauksena oli piankin molemminpuolinen intohimoinen\nrakastuminen. Onnellisina he viettivät kesän ja syksyn Pariisissa ja\nFontainebleaussa ja lähtivät lopulla vuotta (1833), jonka kuluessa\nGeorge Sand oli julkaissut _Lélia_ romaaninsa, Italiaan, asettuen\nVenetsiaan. Matka sinne oli ollut ihana, mutta talvi siellä ei\nmuodostunut onnelliseksi. Ensin sairastui George Sand lyhemmäksi\naikaa; ja hänen toivuttuaan Musset, joka oli alkanut viettää\nhyvin irstailevaa elämää, sai ankaran ja vaarallisen hermotaudin.\nRaha-asiat olivat sangen kireät, puute useinkin kova. Uljaana ja\nuhrautuvana George Sand hankki varoja _Revue des Deux-Mondesiin_\nlähettämillään kirjoitelmilla ja hoiti sairasta Mussetia, tuskin\nhetkeksikään väistyen hänen vuoteensa äärestä, huolimatta siitä, että\ntämä ei ollut salannut häneltä rakkautensa laimenemista. Mussetin\nlääkärinä toimi nuori italialainen Pietro Pagello. Ei kestänyt\nkauan, ennenkuin hänen ja George Sandin välille syntyi hellä suhde.\nTämän johdosta Mussetin ja George Sandin välit rikkoutuivat ja\nMusset palasi Pariisiin maaliskuussa 1834. Hänen lähdettyään George\nSand antautui kiihkeään työskentelyyn. Hän kirjoitteli kymmenen,\nkaksitoista tuntia päivässä. Häneltä valmistuivat romaanit _Léone\nLéoni, André ja Jacques_, ja hän kuvaili kirjeissään _Lettres d'un\nvoyageur_ matkojaan Venetsian ympäristöissä. Mutta kauan ei hänkään\nenää viihtynyt Italiassa. Kesällä hänkin palasi Pariisiin yhdessä\nPagellon kanssa, joka siellä pian huomasi itsensä tarpeettomaksi ja\nlähti takaisin kotimaahansa.\n\nTehtyään vuonna 1835 juriidisestikin eron miehestään, George Sand\njoutui seuraavina vuosina uusien taiteellisten ja filosofisten\nvaikutusten alaiseksi. Hän seurusteli vuonna 1836 ahkerasti Franz\nLisztin kanssa, joka tutustutti hänet F. Lamennaisiin. Tämän jyrkästi\nkansanvaltaiseen yhteiskunnalliseen kantaan ja moraalisiin aatteisiin\nGeorge Sand kovasti innostui. Hän julkaisi Lamennaisin perustamassa\n_Le Monde_-lehdessä useita kirjoitelmia, lausuen mielipiteitä, jotka\nolivat vielä paljon radikaalisempia kuin Lamennaisin omat. Siitä\nsyystä hänen avustajatoimensa tämän lehdessä ei tullut pitkälliseksi;\nnuo kaksi kirjailijaa lähtivät kulkemaan eri teitään. Suhde\nLamennaisiin oli kuitenkin saanut vireille George Sandin harrastuksen\nsosialisiin probleemeihin ja valmistanut maaperää sille voimakkaalle\nvaikutukselle, jonka Pierre Leroux vähäistä myöhemmin sai häneen.\n\nMutta ennenkuin siitä puhumme, on mainittava, että rakkaus vielä\nkerran kietoi hänet kokonaan valtoihinsa. Se mies, johon hän nyt\ntunteensa koko tulisuudella kiintyi, oli säveltäjä Frédéric Chopin.\nTätä hänen elämänsä toista suurta rakkautta ei suosinut parempi onni\nkuin ensimmäistäkään. Vuonna 1837 se alkoi; seuraavaksi talveksi hän\nmatkusti Chopinin kanssa Majorkan saarelle. Siellä, sopimattomassa\nilmanalassa, heikkorintainen Chopin tuli vaarallisesti sairaaksi.\nGeorge Sand palasi hänen kanssaan Nohantiin, ja kahdeksan vuoden\najan hän sitten siellä ja Pariisissa äidillisellä hellyydellä\nhoiteli arkahermoisen säveltäjän heikkoa terveyttä. Sairaalloisella\närtyisyydellään Chopin vihdoin teki heidän yhdyselämänsä\nmahdottomaksi.\n\nGeorge Sandin näihin asti kirjoittamissa romaaneissa vallitsee\nChateaubriandin ja Byronin mallinen romanttinen lyyrillisyys,\nhillitön tunteellisuus. Niiden yksinomaisena aiheena on rakkaus.\nMutta rakkautta niissä on vain suuri, koko olemuksen valtaava ja\ntäyttävä tunne, intohimo. Ja tämän intohimon oikeudet ovat pyhät.\nGeorge Sand tuomitsee näissä romaaneissaan yhteiskunnan, joka\nkahlehtii tämän intohimon vapauden ja laeillaan rakentaa sulkuja sen\ntielle.\n\nSamoin kuin George Sandin suhde Lamennaisiin, oli myöskin\nhänen suhteensa sosialifilosofiin Pierre Lerouxiin yksinomaan\nintellektualista laatua. Se avarsi hänen näköalojaan ja siirsi\nsosialiset kysymykset etualalle hänen harrastuksissaan. Ihaillen hän\nantautui Lerouxin opetuslapseksi, omaksuen innolla ja luontaisen\nhyväsydämisyytensä lämmöllä hänen ihmisystävälliset aatteensa ja\nkoettaen pukea ne kaunokirjalliseen ja yleistajuiseen muotoon\nsiihen aikaan kirjoittamissaan romaaneissa _Consuelo, La comtesse\nde Rudolstadt, Le meunier d'Angibault_ y.m., joissa hän esittää\nunelmansa tulevasta kultaisesta aikakaudesta ihmiskunnan elämässä,\nyhteiskunnasta, jossa ihmisten kesken vallitsee tasa-arvoisuus ja\nveljeys ja eri luokat ovat sulautuneet toisiinsa. Hänestä oli tullut\nsosialisti sanan senaikuisessa merkityksessä, ja hänestä tuli siten\nranskalaisen sosialisia aiheita käsittelevän romaanin alkuunpanija.\n\nTällaisen puhtaasti kaunokirjallisen osan näyttelemiseen sosialisten\nkysymysten käsittelyssä hän ei kuitenkaan ajan pitkään tyytynyt.\nHelmikuussa 1848 hän riensi Pariisiin ja heittäytyi kiihkoisana\nvallankumouksen pyörteeseen. Hän oli kansanvaltaisen propagandan\ntekijäin eturivissä. Kirjoittamissaan _Lettres au peuple_ (Kirjeitä\nkansalle) ja toimittamassaan _La cause du peuple_ (Kansan asia)\nnimisessä sanomalehdessä hän häikäilemättä ajoi äärimmäisen\nradikaalisia sosialistisia, jopa kommunistisiakin mielipiteitä.\nKatkera oli senvuoksi hänen pettymyksensä, kun reaktioni pian\nkaikkialla pääsi valtaan. Epätoivoisena hän palasi Nohantiin ja\nkirjoitteli sieltä surumielisiä kirjeitä hengenheimolaisilleen.\n\nMutta omituista kyllä Napoleonin valtaanpääseminen ei enää saanut\nhäntä mitenkään kuohuksiin. Nohantissa hän piankin oli muuttunut\nvallankumousintoilijasta rauhalliseksi maaseutulaiseksi. Hän\noli lopullisesti vetäytynyt syrjään suuren maailman kiihkeästä\nhyörinästä, ja hänen senjälkeen kirjoittamissaan romaaneissa _La\nmare au diable, La petite Fadette ja François le Champi_ eivät enää\nriehu suuret intohimot eivätkä pauhaa filosofiset ja sosialistiset\nteoriat, vaan hän on niissä muuttunut sosiologista maaseudun,\nkotiseutunsa Berryn luonnon ja sen yksinkertaisten talonpoikain\nidyllisen elämän kuvaajaksi. Hänen elämänsä ehtoopuoli Nohantissa\nmuodostui yhtä rauhalliseksi kuin sen aamu- ja keskipäivä olivat\nolleet levottomat ja myrskyisät. Hyväsydämisyys oli aina ollut hänen\nluonteensa perusominaisuus, ja se pääsi hänen vanhoilla päivillään\nentistä paremmin oikeuksiinsa. \"La bonne dame de Nohant\" (N:n\nhyvä rouva), jolla nimellä häntä ympäristössä mainittiin, kuoli\nkirjallisen maailman ihailemana kirjailijana ja kotiseutunsa kansan\nkunnioittamana ja rakastamana ihmisenä vuonna 1876.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOminaisinta George Sandille kirjailijana oli hänen mielikuvituksensa\nvilkkaus ja rikkaus sekä se kerrassaan verraton helppous, jolla\nhänen mielikuvansa pukeutuivat kielelliseen muotoon, se täydellinen\nvaivattomuus, jolla hänen kynänsä työskenteli. Hänen istuutuessaan\ntyöpöytänsä ääreen aloittamaan jotakin romaania ei hänellä usein\nollut mitään suunnitelmaa valmiina: juonen vaiheet, henkilöiden\ntoimet ja tunteet syntyivät toinen toisistaan, liittyivät jaksoksi\nhänen mielikuvituksessaan; hänen tarvitsi vain ikäänkuin katsella\nja selostaa toimintaa, joka itsestään kehittyi hänen henkensä\nsilmäin edessä. Työskentelyn helppoudesta saa selityksensä hänen\ntavaton tuotteliaisuutensa, sen suunnitelmattomuudesta johtuvat\neräät puutteellisuudet monien hänen teostensa taiteellisessa\nkokonaissommittelussa ja luonteiden kuvauksen johdonmukaisuudessa.\n\nKuten ylempänä annettujen elämäkerrallisten tietojen yhteydessä jo\nolemme koettaneet osoittaa, voidaan George Sandin romaanit jakaa\nkolmeen ryhmään niiden aatepiirien mukaan, joista hän elämänsä\neri ajanjaksoina otti teostensa aiheet. Näille ryhmille voisi\nlyhyesti panna nimiksi: rakkausromaanit, sosialiset romaanit ja\ntalonpoikaisromaanit.\n\nTaiteellisessa suhteessa ovat viimeksi mainitun ryhmän romaanit\nepäilemättä George Sandin eheimmät ja täysipitoisimmat tuotteet,\nkauneimmat ja kuihtumattomimmat lehvät hänen teostensa seppeleessä.\nNiissä kuvatut talonpojat ovat tosin idealisoituja, mutta kuitenkin\ntodellisten näköisiä, heidän vuoropuhelunsa tosin hienostuneita,\nmutta kuitenkin luontevia. Nämä romaanit eivät paljasta, eivät\nvalokuvaa meille todellisuutta, mutta ne antavat meille siitä\nrunollisen näkemyksen, joka kirkastaa todellisuuden väärentämättä\nsitä. Gustave Lanson sanoo niitä Ranskan kirjallisuuden historiassaan\nranskalaisen idyllikirjallisuuden mestariteoksiksi.\n\nJa onnistuneimpana niistä lienee pidettävä ensimmäistä, _La mare au\ndiable_ (Hiidenlampi). \"Hiidenlampi on suorastaan pikku mestariteos\",\nsanoo George Sandin aikalainen, kriitikko Sainte-Beuve. Alussa\ntosin kertomus ei tahdo oikein päästä vauhtiin. Sen tuntuu olevan\nvaikea selviytyä ja kirvota irti eräänlaisista filosofisista ja\nhumanitäärisistä mietelmistä, joita tekijä johdannoksi lausuu\nja jotka olisivat paremmin paikallaan jossakin tutkielmassa\nkultuurista ja elämänonnesta. Mutta alkuun päästyään sujuu se\nsitten mutkattomana, koruttomana ja mitä herttaisimpana. Henkilöt\nsamoin kuin luontokin ovat oivallisesti huomioidut ja elävästi\nkuvatut. \"Tässä ei olla tekemisissä amatöörimaalaajan kanssa\",\nlausuu Sainte-Beuve, \"joka on kulkenut seuduilla ottaakseen niistä\nnäköaloja; kuvaaja on elänyt niillä, asunut niillä vuosikausia, hän\ntuntee niillä jokaisen esineen ja tuntee niiden sielun\". Ja \"Suurten\ntammien alla\" sekä \"Iltarukous\" nimisistä luvuista hän lausuu, että\nne sisältävät \"sarjan herkullisia, hienon hienoja kohtauksia, joilla\nei ole vastinettaan eikä malliaan missään muinais- eikä nykyajan\nidyllissä\". Kertomuksessa pikku Pierren ja Marien pakinasta nuotion\nääressä on luontevuus ja sattuvaisuus, joka, kuten Sainte-Beuven\nsanat kuuluvat, \"on enemmän kuin äitien taito ja vain nerolle suotu\".\n\n\"Hiidenlampi\" on tarina Germainin ja Marien lemmestä, ja herttaisessa\npuhtoisuudessaan tämä tarina on aina säilyvä ihastuttavana kuin\nvilliruusun tuoksu.\n\n_E. H_.\n\n\n\n\n\n\nHIIDENLAMPI\n\n\n\n\nHUOMAUTUS\n\n\nKun kirjoittamalla _Hiidenlammen_ aloitin sarjan\ntalonpoikaisromaaneja, joille aioin antaa yhteisnimitykseksi\n_Hampunloukuttajan iltatarinoita_, ei minulla ollut mielessä\nminkäänlaista järjestelmää, minkäänlaista kumouksellista pyrkimystä\nkirjallisuuden alalla. Kukaan ei saa aikaan kumousta aivan yksin,\nja on kumouksia, varsinkin taiteiden alalla, jotka ihmiskunta saa\nsyntymään tuskin tietäen miten, syystä että ne ovat kaikkien ihmisten\ntyötä. Mutta tämä ei ole sovellettavissa talonpoikaiselämää kuvaavaan\nromaaniin: se on ollut olemassa jo ammoisista ajoista ja kaikissa\nmuodoissa, milloin komeilevissa, milloin teeskentelevissä, milloin\nyksinkertaisen luonnollisissa. Olen sen jo ennen sanonut ja tahdon\nsen tässä toistaa: unelmoitu maalaiselämä on kaikkina aikoina ollut\nkaupunkien, jopa hovienkin ihanteena. Ei ole mitään uutta se, mitä\nolen tehnyt noudattaessani sitä taipumusta, joka vetää sivistynyttä\nihmistä takaisin alkuperäisen elämän viehättävyyteen. En ole tahtonut\nluoda uutta kieltä enkä etsiä itselleni uutta esitystapaa. Monissa\nsanomalehtikyhäelmissä on kuitenkin vakuutettu minun sitä tahtoneen,\nmutta tiedän itse paremmin kuin kukaan muu, miten on laita omien\nsuunnitelmieni, ja kummastelen aina sitä, että arvostelu etsii niitä\nniin kaukaa, kun mitä yksinkertaisin ajatus, mitä jokapäiväisin\nseikka ovat ainoat herätteet, joita taiteen luomat saavat kiittää\nsynnystään.\n\nMitä erikoisesti _Hiidenlampeen_ tulee, niin esipuheessa kertomani\ntosiseikka, eräs Holbeinin piirros, joka oli herättänyt huomiotani,\neräs todellisen elämän näky, joka samalla hetkellä sattui silmäini\neteen kylvötöiden aikana, oli kaikki mikä sai minut kirjoittamaan\ntämän vaatimattoman kertomuksen, tapahtumapaikkanaan niiden\nyksinkertaisten maisemain piiri, joissa käyskentelin joka päivä.\nJos minulta kysytään, mitä olen tahtonut aikaansaada, niin vastaan,\nettä olen tahtonut aikaan saada jotakin hyvin liikuttavaa ja\nhyvin yksinkertaista ja että mielestäni en ole onnistunut. Olen\nkyllä nähnyt, olen kyllä tuntenut sen, mikä yksinkertaisessa on\nkaunista, mutta näkeminen ja kuvaaminen ovat eri asioita! Paras,\nmitä taiteilija voi toivoa, on että hän saisi ne, joilla on\nsilmät, myöskin käyttämään niitä. Tarkatkaa siis sitä, mikä on\nyksinkertaista, tarkatkaa taivasta ja vainioita ja puita, ja ennen\nkaikkea sitä hyvää ja totta, mikä maalaisissa on: te saatte nähdä\nheitä jonkun verran kirjassani, saatte nähdä heidät paljon paremmin\nluonnossa.\n\nNohant, 12 p. huhtikuuta 1851.\n\n_George Sand_.\n\n\n\n\nI\n\nTEKIJÄ LUKIJALLE\n\n\n    A la sueur de ton visaige tu gagnerais ta pauvre vie après long\n    travail et usaige, voicy la _mort_ qui te convie.\n\n    [Otsasi hiessä tulee sinun ansaita niukka leipäsi; katso, pitkän\n    työn ja vaivan jälkeen kutsuu sinut luokseen kuolema.]\n\nTämä vanhalla ranskankielellä sepitetty säkeistö, joka on\nallekirjoituksena eräässä Holbeinin piirroksessa, on naiivisuudessaan\nperäti surullinen. Piirroksessa näkyy peltomies kyntämässä keskellä\npeltoa. Laaja maisema leviää kauas etäisyyteen, siinä näkee köyhiä\nmökkejä; aurinko laskee mäen takana. Se on ankaran työpäivän ilta.\nTuo maamies on vanha, tanakka, ryysyihin verhottu. Nelivaljakko,\njota hän ajaa, on laiha, uuvuksissa; aurankärki kyntää kivistä\nkovapintaista maata. Yksi ainoa olento on hilpeä ja reipas tässä\n_hien_ ja _vaivan_ kuvassa. Se on eriskummainen henkilö, luuranko,\njoka ruoska kädessä astuu vakoa pitkin pelästyneiden hevosten\nvieressä ja lyö niitä, ollen siten tuon vanhan peltomiehen\nkyntörenkinä. Se on kuolema, tuo kummitus, jota Holbein on ottanut\nallegorisesti kuvatakseen siinä filosofisten ja uskonnollisten,\nsamalla kertaa surullisten ja karkeankoomillisten aiheiden sarjassa,\njolla on nimenä _Kuoleman kuvia_.\n\nTässä kokoelmassa tahi oikeammin laajassa teoksessa, jossa kuolema,\nnäytellen osaansa joka sivulla, on yhdyssiteenä ja valta-ajatuksena,\nHolbein panee esiintymään ruhtinaat, ylimmäiset papit, rakastajat,\npelaajat, juopot, nunnat, ilonaiset, rosvot, köyhät, sotilaat,\nmunkit, juutalaiset, matkustavaiset, kaikki oman aikansa ja meidän\naikamme ihmiset; ja kaikkialla kuolema-kummitus laskee pilaansa,\nuhkaa ja voittaa. Yhdestä ainoasta kuvasta se puuttuu. Se on se,\njossa Latsarus-parka, viruen tunkiolla rikkaan miehen oven edessä,\nselittää, ettei hän sitä pelkää, varmaankin siksi, ettei hänellä ole\nmitään menetettävää ja että hänen elämänsä on ennakoitua kuolemaa.\n\nOnko tämä renessanssiajan puolipakanallisen kristinuskon stoalainen\najatus oikeastaan lohdullinen, ja löytävätkö uskonnolliset sielut\nsiitä mitä tarvitsevat? Kunnianhimoinen, konna, tyranni, irstailija,\nkaikki nuo ylpeät syntiset, jotka käyttävät väärin elämää, tulevat\ntosin kyllä saamaan rangaistuksensa; mutta entä sokea, kerjäläinen,\nmielisairas, köyhä talonpoika, saavatko he korvauksen pitkällisestä\nkurjuudestaan vain siitä ajatuksesta, että kuolema ei ole yksin heitä\nuhkaava kärsimys? Lohduton surullisuus, peloittava sallimus painaa\nraskaana taiteilijan teosta. Se on ikäänkuin ihmiskunnan kohtalosta\nlausuttu katkera kirous.\n\nHolbeinilla kyllä oli silmämääränään kirvelevä satiiri,\ntotuuspitoinen kuvaus yhteiskunnasta. Rikos ja onnettomuus, se hänen\nhuomiotansa herätti; mutta entäs me, toisen aikakauden taiteilijat,\nmitä me kuvaamme? Etsimmekö mekin kuoleman ajatuksesta nykyisen\nihmiskunnan palkintoa? Rukoilemmeko mekin sitä rangaistukseksi\nvääryydestä ja hyvitykseksi kärsimyksestä?\n\nEmme. Meidän mieltämme ei enää kiinnitä kuolema, vaan elämä. Me emme\nusko enää haudan tyhjyyteen emmekä väkinäisellä kieltäytymisellä\nostettuun lunastukseen; me tahdomme, että elämän tulee olla hyvää,\nsillä me tahdomme, että sen tulee olla hedelmällistä. Latsaruksen\ntäytyy voida päästä pois tunkioltaan, jotta köyhä ei enää iloitsisi\nrikkaan kuolemasta. Kaikkien tulee olla onnellisia, jotta muutamain\nonni ei olisi rikoksellinen ja Jumalan kiroama. Peltomiehen tulee\nkylväessään viljaansa tietää, että hän tekee elämän työtä, eikä\niloita siitä, että kuolema astuu hänen rinnallaan. Lyhyesti,\nkuoleman ei tule enää olla elämänonnen rangaistuksena eikä kurjuuden\nlohdutuksena. Jumala ei ole määrännyt sitä rankaisemaan eikä\nhyvittämään elämää; sillä hän on siunannut elämän, eikä haudan tule\nolla pakopaikka, johon sopii lähettää ne, joita ei tahdota tehdä\nonnellisiksi.\n\nEräät meidän aikamme taiteilijat, kun luovat vakavan katseen\nympäristöönsä, kiintyvät kuvaamaan kurjuuden surkeutta ja\nviheliäisyyttä, Latsaruksen tunkiota. Tämä saattaa kuulua taiteen\nja filosofian alaan; mutta ovatko he, kuvatessaan kurjuuden niin\nrumaksi, niin halpamaiseksi, joskus niin paheelliseksi ja niin\nrikolliseksi, saavuttaneet tarkoituksensa, ja onko sillä terveellinen\nvaikutus, niinkuin he tahtoisivat? Me emme uskalla väittää siitä\nmitään. Meille voidaan sanoa, että he, näyttämällä sen pohjattoman\nkuilun, joka on uurrettuna rikkauden hauraan maaperän alle,\npeloittavat häijyä rikasta, samoin kuin _kalmantanssin_ aikoina\nhänelle näytettiin hänen ammottava hautansa ja kuolema valmiina\nkietomaan hänet saastaisiin käsivarsiinsa. Nykyään hänelle näytetään\nrosvo tiirikoimassa hänen ovensa lukkoa ja murhamies vaanimassa\nhänen untaan. Tunnustamme, ettemme oikein ymmärrä, miten hänet\nsaadaan tekemään sovinto halveksimansa ihmiskunnan kanssa, miten\nhänessä herätetään myötätuntoa pelkäämänsä köyhän kärsimyksiä\nkohtaan, näyttämällä hänelle tämä köyhä karanneen kuritusvangin\nja hiiviskelevän pahantekijän muodossa. Tuo kamala kuolema, joka\nHolbeinin ja hänen edeltäjänsä kuvissa kiristelee hampaitaan ja\nsoittelee viulua, ei ole, tältä kannalta katsottuna, kyennyt\nkäännyttämään turmeltuneita eikä lohduttamaan kovan onnen uhreja.\nEiköhän kirjallisuutemme tässä suhteessa menettele vähän samaan\ntapaan kuin keskiajan ja renessansin taiteilijat?\n\nHolbeinin juomarit täyttävät ikäänkuin raivoissaan maljansa\npäästäkseen ajattelemasta kuolemaa, joka heille näkymättömänä\ntoimii heidän juomanlaskijanaan. Nykyajan häijyt rikkaat\nvaativat linnoituksia ja tykkejä päästäkseen ajattelemasta\ntalonpoikaiskapinaa, jonka taide heille näyttää työskentelemässä\nsalakähmää, vähitellen, odottaen otollista hetkeä hyökätäkseen\nyhteiskuntajärjestyksen kimppuun. Keskiajan kirkko vastasi maan\nmahtavain peloituksiin myymällä aneita. Nykyaikainen hallitus\ntyynnyttää rikasten levottomuuden antamalla heidän kustantaa paljon\nsantarmeja ja vanginvartijoita, painetteja ja vankiloita.\n\nAlbert Durer, Michelangelo, Holbein, Collot, Goya ovat luoneet\nvoimakkaita satiireja aikakautensa ja maansa epäkohdista. Ne ovat\nkuolemattomia teoksia, kieltämättömän arvokkaita historian lehtiä; me\nemme siis tahdo kieltää taiteilijoilta oikeutta tutkia yhteiskunnan\nhaavoja ja paljastaa ne silmäimme eteen; mutta eikö nyt ole muuta\ntehtävää kuin kauhun ja uhkauksen kuvaaminen? Tässä salaperäisten\nrikosten kirjallisuudessa, jonka taidokkuus ja mielikuvitus ovat\nsaattaneet muotiin, me pidämme enemmän lempeistä ja suloisista\nhenkilöistä kuin draamallisesti vaikuttavista konnista. Edelliset\nvoivat yrittää ja saada aikaan käännytyksiä, toiset peloittavat, ja\npelko ei paranna itsekkyyttä, se kartuttaa sitä.\n\nMe uskomme, että taiteen kutsumus on tunteen ja rakkauden kutsumusta,\nettä nykyajan romaanin tulisi astua naiivisten aikojen opettavan\nvertauksen ja sadun sijalle, ja että taiteilijalla on laajempi\nja runollisempi tehtävä kuin ehdottaa eräitä varovaisuus- ja\nsovintotoimenpiteitä, lieventääkseen kuvaustensa herättämää kauhua.\nHänen tarkoitusperänään tulisi olla herättää rakkautta harrastuksensa\nesineisiin, enkä moittisi häntä siitä, että hän tarvittaissa\nhiukan kaunistelee niitä. Taide ei ole positiivisen todellisuuden\ntutkimista, se on aatteellisen totuuden etsimistä, ja _Wakefieldin\npappi_ oli hyödyllisempi ja sielulle terveellisempi kirja kuin\n_Turmeltunut talonpoika_ tahi _Vaaralliset lemmensuhteet_.\n\nLukijani, suo minulle anteeksi nämä mietelmät ja anna\nhyväntahtoisesti niiden käydä jonkinlaisesta esipuheesta. Niitä ei\ntule olemaan siinä pikkutarinassa, jonka olen sinulle kertova, ja\nse on oleva niin lyhyt ja niin yksinkertainen, että tunsin tarvetta\npyytää sitä ennakolta anteeksi, sanoen samalla sinulle, mitä\najattelen hirvittävistä kertomuksista.\n\nPeltomiehestä puhuessani annoin houkutella itseni poikkeamaan näin\naineestani. Juuri erään peltomiehen tarinan aion sinulle kertoa, ja\nkerron sen sinulle aivan kohta.\n\n\n\n\nII\n\nKYNTÖ\n\n\nOlin äsken katsellut Holbeinin kyntömiestä kauan ja sangen\nsurumielisenä ja kävelin sitten maaseudulle, ajatellen maalais-elämän\nja maatyömiehen kohtaloa. Epäilemättä on surullista kuluttaa\nvoimansa ja elämänsä päivät tuon kateellisen maanpoven viiltämiseen,\njolta täytyy väkisin riistää sen hedelmällisyyden aarteet, kun\nsamalla palanen mitä mustinta ja karkeinta leipää on, illan tullen,\nainoana niin ankaran vaivan tuottamana palkkana ja ansiona. Nuo\nmaata peittävät rikkaudet, nuo sadot, nuo hedelmät, nuo ylväät\nkarjat, jotka syövät itsensä lihaviksi korkeassa ruohikossa, ovat\nmuutamain harvain omaisuutta ja suuren enemmistön rasittamis- ja\norjuuttamisvälineitä. Työtä tekemätön ihminen ei ylimalkaan\nrakasta niiden itsensä vuoksi peltoja eikä niittyjä eikä luonnon\nkatselemista eikä noita komeita eläimiä, joiden on määrä muuttua\nhänen käytettävikseen kultakolikoiksi. Työtä tekemätön ihminen tulee\nsaamaan vähän ilmaa ja terveyttä olinpaikastaan maalla, sitten hän\npalaa kuluttamaan suurissa kaupungeissa alustalaistensa työn hedelmät.\n\nTyötä tekevä ihminen puolestaan on liiaksi väsynyt, liian onneton, ja\npelkää liiaksi tulevaisuutta, nauttiakseen maaseudun kauneudesta ja\nmaalaiselämän viehätyksistä. Hänenkin silmissään nuo kullankeltaiset\nvainiot, nuo kauniit niityt, nuo muhkeat eläimet edustavat\nrahasäkkejä, joista hän saa vain vähäisen, hänen tarpeisiinsa\nriittämättömän osan ja jotka kuitenkin tulee täyttää joka vuosi, nuo\nkirotut säkit, tyydyttääkseen herransa ja ostaakseen oikeuden elää\nkitsaasti ja viheliäisesti hänen tilallaan.\n\nJa kuitenkin luonto on iäti nuori, kaunis ja aulis. Se valaa\nrunollisuutta ja kauneutta kaikkiin olentoihin, kaikkiin kasveihin,\njoiden annetaan siinä kehittyä mielin määrin. Sillä on onnen\nsalaisuus, eikä kukaan ole osannut sitä siltä riistää. Onnellisin\nihmisistä olisi se, jolla, samalla kuin hän tuntisi tarkoin työnsä ja\ntekisi työtä käsillään, ammentaen hyvinvointia ja vapautta älykkään\nvoimansa käyttämisestä, olisi aikaa elää sydämellään ja aivoillaan,\nymmärtää oma työnsä ja rakastaa Jumalan töitä. Taiteilija tuntee\ntämäntapaisia nautintoja katsellessaan ja jäljentäessään luonnon\nkauneuksia; mutta nähdessään tässä maan paratiisissa asuvain ihmisten\nkärsimyksen, rehellisellä ja inhimillisellä sydämellä varustettu\ntaiteilija häiriytyy keskellä nautintoansa. Onni olisi siinä, missä\näly, sydän ja käsivarsi tekisivät työtä yksimielisesti Jumalan\nsilmäin edessä ja pyhä sopusointu vallitsisi Jumalan anteliaisuuden\nja ihmissielun ihastuksentunteiden välillä. Silloin vertauskuvain\nmaalaaja voisi panna maalaisen rinnalle säälittävän ja hirvittävän\nkuoleman sijalle, joka astuu vakoa pitkin ruoska kädessä, säteilevän\nenkelin kylvämään täysin käsin siunattua viljaa höyryävään vakoon.\n\nEikä ole niin vaikea mielessään kuvailla maalaiselle viehättävää,\nvapaata, runollista, työteliästä ja yksinkertaista elämää, että\npitäisi katsoa sellaista unelmaa tyhjien houreiden joukkoon\nkuuluvaksi. Vergiliuksen surumielinen ja lempeä sana: Oi, onnellinen\nolisi peltomies, jos hän tuntisi onnensa, ilmaisee kaihoa; mutta\nkuten kaikki kaihon ilmaukset, se on myöskin ennustus. Se päivä\non tuleva, jolloin peltomies voi olla myöskin taiteilija, joskaan\nei lausuakseen julki sitä, mikä on kaunista (mikä seikka silloin\nonkin oleva jokseenkin vähäarvoinen), niin ainakin havaitakseen\nsen. Ettekö usko hänessä jo olevan tuota salaperäistä runollisuuden\nsisäistä näkemystä vaiston ja epäselvän haaveen tilassa? Niissä,\njoilla jo nyt on hiukan varallisuutta turvanaan ja joissa ylen suuri\nonnettomuus ei tukahduta kaikkea siveellistä ja älyllistä kehitystä,\non puhtaan onnen tuntemista ja arvossapitämistä alkeellisessa\ntilassa; ja sitäpaitsi, jos kerran tuskan ja rasittavan vaivan\npovesta jo on kohonnut runoilijaääniä, niin miksi väitettäisiin,\nettä kätten työ ei sovi yhteen sielun toimintain kanssa? Epäilemättä\ntämä yhteensopimattomuus on yleisenä tuloksena liikanaisesta työstä\nja suuresta kurjuudesta; mutta älköön sanottako, että kun ihminen\non tekevä työtä kohtuullisesti ja hyödyllisesti, niin ei enää ole\noleva muuta kuin huonoja työmiehiä ja huonoja runoilijoita. Kenelle\nrunollisuuden tunne tuottaa jaloja nautintoja, se on tosi runoilija,\nvaikkei hän ikinä olisi sepittänyt ainoatakaan runosäettä.\n\nAjatukseni olivat lähteneet kulkemaan tähän suuntaan, enkä huomannut,\nettä minussa tätä luottamusta ihmisen kehitysmahdollisuuksiin\nvahvistivat ulkonaiset vaikutukset. Astuskelin erään pellon reunaan,\njota muutamat talonpojat juuri olivat laittamassa kuntoon lähestyvää\nkylvöä varten. Työmaa oli avara niinkuin Holbeinin taulussa. Maisema\noli myöskin avara, ja kehyksen tavoin siinä suuret rivit vihantia\npuita, lähestyvän syksyn hiukan punertamina, reunustivat tuota laajaa\nväkevänruskeata peltomaata, johon äskeiset sateet olivat jättäneet\nmuutamiin vakoihin vesijuovia, jotka aurinko pani kiiltelemään kuin\nkapeat hopeasäikeet. Päivä oli kirkas ja lämmin, ja auranterien vasta\navaama maa huokui kepeätä huurua. Pellon päässä vanhus, jonka leveä\nselkä ja ankarat kasvot muistuttivat Holbeinin vanhusta, mutta jonka\nvaatteet eivät todistaneet köyhyyttä, työnsi vakavana vanhanmallista\nauraansa, jota vetämässä oli kaksi levollista kellertävänkarvaista\nhärkää, pari oikeata niityn patriarkkaa, korkeakasvuista, vähän\nlaihaa, pitkä- ja käyräsarvista, noita vanhoja työntekijöitä,\njoista pitkällinen tottumus on tehnyt veljekset, kuten niitä meidän\nseuduillamme kutsutaan, ja jotka, jos jäävät toinen toistaan vaille,\nkieltäytyvät tekemästä työtä uuden toverin kanssa ja näännyttävät\nitsensä suruun. Ihmiset, jotka eivät tunne maaseudun oloja, väittävät\nperättömäksi jutuksi härän ystävyyttä valjakkotoveriaan kohtaan.\nTulkoot he läävän perälle katsomaan laihaa, riutunutta eläinraukkaa,\njoka levottomana pieksää hännällään luisia kylkiään, kammoksuen ja\nhalveksien puhaltaa henkeään sille tarjottuun ruokaan, silmät yhä\nluotuina ovea kohti, kuopien jalallaan vieressään olevaa tyhjää\nsijaa, haistellen toverinsa kantamia ikeitä ja ketjuja ja kutsuen\nsitä lakkaamatta surkeasti mylvien. Härkärenki sanoo: \"Siinä on\nmennyt pari härkää hukkaan; sen veli on kuollut ja tuo tuossa ei tee\nenää työtä. Pitäisi saada se lihomaan teurastettavaksi; mutta se ei\ntahdo syödä, ja pian se kuolee nälkään.\"\n\nTuo vanha kyntömies teki työtä hitaasti, ääneti, tarpeettomasti\nponnistelematta. Hänen nöyrä valjakkonsa ei pitänyt enempää kiirettä\nkuin hänkään; mutta lakkaamatta ja tarkkaamalla työskennellen ja\nkäyttäen kokeneita voimiaan tasaisesti sai hän vakonsa uurretuksi\nyhtä pian kuin hänen poikansa, joka vähän matkan päässä ajoi neljää\nvähemmän voimakasta härkää lujemmassa ja kivisemmässä maaperässä.\n\nMutta se, mikä sitten veti huomion puoleensa, oli todella kaunis\nnäky, ylevä aihe maalarille. Kyntömaan toisessa päässä nuori\nmiellyttävän näköinen mies ajoi komeata valjakkoa: neljää paria\nnuoria, tummankarvaisia, hallava- ja punertavatäpläisiä eläimiä,\njotka lyhyine ja kähäräkarvaisine päineen, suurine, hurjine silmineen\nja rajuine liikkeineen vielä muistuttivat villihärkää, tekivät työtä\nhermostuneesti ja rimpuillen, vielä äkeissään ikeestä ja tutkaimesta,\nja tottelivat vain vihasta väristen niiden niskoille vasta laskettua\nvaltaa. Sellaisia kutsutaan vasta yhteenkytketyiksi häriksi.\nMiehellä, joka niitä ohjasi, oli raivattavana hiljan laitumeksi\nheitetty ala, täynnä ikivanhoja kantoja; atleetin työ, johon tuskin\nriitti hänen tarmonsa, hänen nuoruutensa ja hänen kahdeksan melkein\nkesyttämätöntä eläintänsä.\n\nKuusi-, seitsenvuotias poikanen, kaunis kuin enkeli, ja olkapäillään\npuseronsa päällä karitsannahka, joka teki hänet renessansin\nmaalarien pienen Johannes Kastajan näköiseksi, astuskeli auran\nkanssa yhtäsuuntaisessa vaossa ja pisteli härkien kylkiä pitkällä\nkepeällä kepillä, jonka päässä oli tylsähkö tutkain. Ylpeät eläimet\nvavahtelivat pojan pikku käden painaessa ja panivat kirskumaan\notsiinsa sidotut ikeet ja hihnat antaessaan väliaisalle rajuja\nsysäyksiä. Kun jokin puunjuuri pysähdytti auran terän, niin kyntäjä\nhuusi voimakkaalla äänellä, kutsuen jokaista eläintä nimeltään, mutta\npikemmin rauhoittaakseen kuin kiihoittaakseen; sillä härät, ärtyneinä\ntästä äkillisestä vastarinnasta, hyppivät pystyyn, kuopivat maata\nleveillä sorkkajaloillaan ja olisivat rynnänneet syrjään ja vieneet\nauran mennessään pitkin peltoja, jollei nuori mies olisi äänellään ja\ntutkaimella pitänyt kurissa neljää etumaista, pojan hillitessä neljää\nmuuta. Hän huusi myöskin, tuo pahainen, äänellä, jonka hän koetti\ntehdä peloittavaksi, mutta joka pysyi lempeänä, samoin kuin hänen\nenkelimäiset kasvonsa. Tuo kaikki oli voimakkaan tahi viehättävän\nkaunista: maisema, mies, poikanen, härät ikeen alla; ja huolimatta\ntuosta väkevästä taistelusta, jossa maa voitettiin, siinä lepäsi\nkaiken yllä lempeyden ja syvän levollisuuden tunne. Kun vastus oli\nvoitettu ja valjakko taas jatkoi tasaista ja juhlallista kulkuaan,\nniin kyntäjään, jonka teennäinen rajuus oli vain voimain koetusta ja\ntoimitarmon purkausta, palasi äkkiä jälleen yksinkertaisten sielujen\ntyyneys, ja hän loi isällisen tyytyväisen katseen poikaansa, joka\nkääntyi hymyilemään hänelle. Sitten tuon nuoren perheenisän miehekäs\nääni viritti sen juhlallisen ja surunvoittoisen laulun, jonka seudun\nvanha perinnäistapa siirtää, ei kaikille kyntäjille eroituksetta,\nvaan niille, jotka ovat taitavimmat kiihoittamaan ja ylläpitämään\ntyöhärkien intoa. Tällä laululla, jota alkuperäisesti ehkä pidettiin\npyhänä ja jonka muinoin mahdettiin uskoa tekevän salaperäisiä\nvaikutuksia, luullaan vielä tänäpäivänä olevan kyvyn ylläpitää\nnoissa eläimissä reippautta, viihdyttää niiden tyytymättömyyttä ja\nlievittää niiden pitkällisen työn ikävyyttä. Ei riitä, että osaa\nohjata niitä hyvin ja piirtää aivan suoran vaon, huojentaa niiden\nvaivaa kohottamalla tai painamalla terää parahiksi maahan: se ei ole\ntäysin taitava kyntäjä, joka ei osaa myöskin laulaa härille, ja se on\nerikoinen taito, joka vaatii erikoista aistia ja omia keinojaan.\n\nTämä laulu ei ole oikeastaan muuta kuin eräänlaista mielinmäärin\nkatkaistua ja jatkettua resitatiivia. Sen epäsäännöllinen muoto\nja musiikkitaiteen sääntöjen epäpuhtaat sävelkulut tekevät sen\nmahdottomaksi mukailla. Mutta se on silti kaunis laulu ja siihen\nmäärin sovellettu säestämänsä työn luonteen, härän askelten,\nmaaseudun levollisuuden, sitä laulavain ihmisten yksinkertaisuuden\nmukaan, ettei mikään maatöille vieras nero olisi sitä keksinyt, eikä\nmikään muu laulaja kuin tämän seudun kyntäjämestari osaisi sitä\nlaulaa. Niinä aikoina vuodesta, jolloin ei ole maalla muuta työtä\neikä muuta liikettä kuin kyntäminen, tämä niin leppoisa ja mahtava\nlaulu kohoaa kuuluville kuin tuulen ääni, jonka kaltaiseksi sen\njossakin määrin tekee sen erikoinen sävelrakenne. Jokaisen lausekkeen\nloppusävel, jota pitkitetään ja värisytetään, uskomattoman pitkään\nja voimakkaasti hengitettyä, kohoaa neljänneksen ääntä, kuuluen\nsäännöllisesti epäpuhtaalta. Se tekee villin vaikutuksen, mutta siinä\non sanomaton viehätys, ja kun on tottunut sitä kuulemaan, niin ei\nvoi ajatella, että toisenlainen laulu voisi kaikua näinä hetkinä ja\nnäillä paikoilla häiritsemättä niiden sopusointua.\n\nSattui siis niin, että minulla oli silmäini edessä kuva, joka oli\nHolbeinin taulun vastakohta, vaikka se esitti samanlaista kohtausta.\nSurkean vanhuksen sijalla nuori ja rivakka mies, lopen laihan ja\nuuvuksiin ajetun hevosvaljakon sijalla kaksois-nelivaljakko rotevia\nja raisuja härkiä, kuoleman sijalla kaunis poikanen, epätoivon kuvan\nja hävityksen aatteen sijalla tarmon näky ja onnenajatus.\n\nSilloin tuo ranskalainen säkeistö: _A la sueur de ton visaige_ ja\nVergiliuksen: _O fortunatos... agricolas_ johtuivat jälleen yhdessä\nmieleeni; ja nähdessäni tuon niin kauniin parin, miehen ja poikasen,\nsuorittavan niin runollisissa olosuhteissa ja niin viehättävästi ja\nvoimakkaasti suurenmoista ja juhlallista työtä, tunsin syvää sääliä\nja samalla vastentahtoista kunnioitusta. Onnellinen on peltomies!\nNiin, epäilemättä minä olisin onnellinen hänen sijallaan, jos\nkäsivarteni yhtäkkiä tulisivat roteviksi ja rintani voimakkaaksi ja\njos voisin niin hedelmöittää luontoa ja laulaa sen ylistystä eivätkä\nsilmäni lakkaisi näkemästä ja aivoni ymmärtämästä värien ja sävelten\nsopusointua, värivivahdusten hienoutta ja ääriviivain viehkeyttä,\nsanalla sanoen luonnon salaperäistä kauneutta, eikä varsinkaan\nsydämeni lakkaisi olemasta yhteydessä sen jumalallisen tunteen\nkanssa, joka on ollut johtamassa kuolematonta ja ylevää luomistyötä.\n\nMutta voi! Tuo mies ei ole koskaan ymmärtänyt kauneuden mysteriota,\ntuo poika ei ole koskaan sitä ymmärtävä!... Jumala minut varjelkoon\nuskomasta, että he eivät ole hallitsemainsa eläinten yläpuolella ja\nettä heillä ei ole hetkittäin eräänlaista hurmiomaista ilmestystä,\njoka haihduttaa heidän väsymyksensä ja viihdyttää heidän huolensa!\nNäen heidän jaloilla otsillaan Herran leimamerkin, sillä he ovat\nsyntyneet maan kuninkaiksi paljoa paremmin kuin ne, jotka sen\nomistavat siksi, että ovat sen maksaneet. Ja todistus siitä, että\nhe sen tuntevat, on se, että heitä ei rankaisematta siirrettäisi\nvieraaseen seutuun, että he rakastavat hikensä kostuttamaa maaperää,\nettä tosi talonpoika kuolee koti-ikävään sotamiehen varuksissa,\nkaukana maatilkusta, joka on nähnyt hänen syntyvän. Mutta tuolta\nmieheltä puuttuu osa niitä nautintoja, jotka minulla on, henkisiä\nnautintoja, jotka kyllä olisivat hänelle tulevat, hänelle, sen avaran\ntemppelin työmiehelle, jota ympäröimään taivas yksin on kyllin laaja.\nHäneltä puuttuu tietoisuus tunteestaan. Ne, jotka ovat tuominneet\nhänet orjuuteen jo hänen äitinsä kohdusta alkaen, ovat riistäneet\nhäneltä itsensä tarkkaamiskyvyn, kun eivät voineet riistää häneltä\nhaaveilemiskykyä.\n\nNo niin, semmoisenaankin, epätäydellisenä ja tuomittuna iäiseen\nlapsuuteen, hän on sittenkin kauniimpi kuin se, jossa tieto on\ntukahduttanut tunteen. Älkää ylentäkö itseänne hänen yläpuolellensa\nte, jotka luulette omistavanne laillisen ja luovuttamattoman\noikeuden käskeä häntä; sillä se kamala erehdys, jonka vallassa\nolette, todistaa, että järkenne on tappanut sydämenne ja että\nolette ihmisistä epätäydellisimmät ja sokeimmat!... Pidän sittenkin\nparempana hänen sielunsa yksinkertaisuutta kuin teidän sielunne\nnäennäistä tietorikkautta; ja jos minun olisi kerrottava hänen\nelämänsä, niin minulla olisi enemmän iloa sen suloisten ja\nliikuttavien puolien esittämisestä, kuin teillä on ansiokkuutta\nkuvaamaan sitä alennuksen tilaa, johon teidän ankarat ja halveksivat\nyhteiskunnalliset säädöksenne saattavat hänet syöstä.\n\nTunsin tuon nuoren miehen ja tuon kauniin pojan; tunsin heidän\nhistoriansa; heillä näet oli historiansa: kaikilla ihmisillä on\nomansa, ja jokainen voisi herättää mielenkiintoa oman elämänsä\nromaaniin, jos hän olisi sen ymmärtänyt... Vaikka Germain oli\ntalonpoika ja halpa kyntömies, niin hän oli tehnyt itselleen\nselviksi velvollisuutensa ja mielenliikutuksensa. Hän oli kertonut\nsen minulle koruttomasti, selvästi, ja minä olin kuunnellut häntä\nmielenkiinnolla. Kun olin kylliksi kauan katsellut hänen kyntöänsä,\nkysyin itseltäni, miksei hänen tarinaansa kirjoitettaisi, vaikka\nse oli yhtä yksinkertainen, yhtä suora ja yhtä koruton kuin hänen\nauransa uurtama vako.\n\nEnsi vuonna tuon vaon täyttää ja peittää uusi vako. Niin painuu\nuseimpien ihmisten jälki ihmiskunnan peltoon ja katoaa siitä.\nHiukkanen multaa pyyhkii sen pois, ja uurtamamme vaot seuraavat\ntoisiaan niin kuin haudat kirkkomaalla. Eikö kyntäjän vako ole yhtä\narvokas kuin työtä tekemättömän, jolla kuitenkin on nimi, pysyväinen\nnimi, jos hän jollakin omituisuudella tahi järjettömyydellä on saanut\naikaan vähän hälinää maailmassa?\n\nNo niin! Pelastakaamme, jos mahdollista, unhoon katoamasta Germainin,\noivan kyntäjän, vako. Hän ei saa sitä tietää, eikä paljoakaan siitä\nvälitä; mutta minulla on ollut jotakin iloa sitä yrittäessäni.\n\n\n\n\nIII\n\nUKKO MAURICE\n\n\n-- Germain, sanoi hänelle eräänä päivänä hänen appiukkonsa, sinun\npitää kun pitääkin päättää mennä uusiin naimisiin. Nyt olet jo\nkohta kaksi vuotta ollut leskenä tyttärestäni, ja vanhin poikasi\non seitsenvuotias. Itse lähentelet kolmeakymmentä, poikani, ja\ntiedäthän, että kun mies on sivuuttanut sen iän, niin häntä näillä\nmailla pidetään liian vanhana rakentamaan uutta avioliittoa.\nSinulla on kolme kaunista lasta, ja tähän asti ei meillä ole ollut\nniistä mitään vastuksia. Vaimoni ja miniäni ovat hoitaneet lapsiasi\nparhaansa mukaan ja rakastaneet niitä niinkuin heidän pitikin. Nyt\non pikku Pierre melkein täysikasvuinen; hän pistelee jo härkiä koko\nsievästi, hänellä on kylliksi järkeä paimentaakseen karjaa niityllä\nja kylliksi voimia viedäkseen hevosia juottopaikalle. Hän ei siis\nole vastuksinamme; mutta molemmista toisista, joista kuitenkin\npidämme, Jumala sen tietää, noista viattomista raukoista, on meillä\ntänä vuonna paljon huolta. Miniälläni on synnytys lähellä, ja\nhänellä on vielä pienokainen käsivarsillaan. Kun se, jota odotamme,\non tullut, niin hän ei enää jouda katsomaan sinun Solange-tyttöäsi\neikä varsinkaan Sylvain-poikaasi, joka ei ole neljää täyttänyt eikä\npaljon pysy hiljaa päivällä eikä yöllä. Hän on vilkasluontoinen\nniinkuin sinäkin: hänestä tulee hyvä työmies, mutta lapsena hänestä\non ainainen pelko, ja eukkoni ei enää ole tarpeeksi nopsa juoksemaan\nsaadakseen häntä kiinni, kun hän livistää kuopalle päin tahi\nheittäytyy karjan jalkoihin. Ja sitäpaitsi, kun miniäni nyt synnyttää\ntuon toisen, niin vaimoni saa hänen viimeisen edellisensä ainakin\nvuodeksi niskoilleen. Niinpä sinun lapsesi meitä huolestuttavat ja\nliiaksi rasittavat. Me emme kernaasti näe huonosti hoidettuja lapsia;\nja kun ajattelee, mitä onnettomuuksia niille saattaa sattua valvonnan\npuutteessa, niin ei voi olla tyynellä mielin. Sinä tarvitset siis\ntoisen vaimon, ja minä toisen miniän. Ajatteleppas asiaa, poikani.\nOlen jo useasti huomauttanut sinulle sitä; aika kuluu, vuodet eivät\nsinua odottele. Lapsiesi vuoksi ja meidän muiden vuoksi, jotka\ntahdomme, että kaikki käy hyvin talossa, sinun täytyy mennä uusiin\nnaimisiin niin pian kuin suinkin.\n\n-- No niin, isä, vastasi vävy, jos ehdottomasti tahdotte, niin\ntäytyy kai täyttää tahtonne. Mutta en voi teiltä salata, että se\non minulle kovasti vastenmielistä, ja että yhtä kernaasti menisin\njärveen. Tietää, kenen menettää, muttei tiedä kenen saa. Minulla\noli kelpo vaimo, kaunis vaimo, lempeäluontoinen, reipasmielinen,\nhyvä vanhemmilleen, hyvä miehelleen, hyvä lapsilleen, hyvä työhön\nniin pellolla kuin kotonakin, näppärä käsitöissä, lyhyesti, pystyvä\nkaikkeen; ja kun hänet minulle annoitte, kun hänet otin, niin\nehtojemme joukossa ei ollut sellaista, että unohtaisin hänet, jos\nonnettomuudekseni hänet menettäisin.\n\n-- Sanasi lähtevät hyvästä sydämestä, Germain, jatkoi ukko Maurice;\ntiedän, että rakastit tytärtäni, että teit hänet onnelliseksi, ja\nettä jos olisit voinut tyydyttää kuoleman astumalla Catherinen\nsijalle, niin hän olisi nyt elossa ja sinä kirkkomaassa. Hän ansaitsi\nkyllä, että häntä siihen määrään rakastit, ja jos sinä et lakkaa\nhäntä suremasta, niin emme mekään. Mutta ei olekaan puhe siitä,\nettä unohtaisit hänet. Hyvä Jumala tahtoi, että hän lähti luotamme,\nja me emme tule elämään päivääkään osoittamatta hänelle rukouksin,\najatuksin, sanoin ja töin, että kunnioitamme hänen muistoansa ja\nsuremme hänen lähtöänsä. Mutta jos hän voisi puhua sinulle toisesta\nmaailmasta ja ilmoittaa sinulle tahtonsa, niin hän käskisi sinua\netsimään toista äitiä pikku orvoillensa. Kysymys on siis: mistä\nlöytää nainen, joka olisi ansiokas astumaan hänen sijaansa. Se ei\ntule olemaan aivan helppoa; mutta mahdotonta se ei ole; ja kun olemme\nlöytäneet hänet sinulle, niin sinä olet rakastava häntä niinkuin\nrakastit tytärtäni, sillä sinä olet kunnon mies, ja tulet olemaan\nhänelle kiitollinen siitä, että hän tekee meille palveluksen ja\nrakastaa sinun lapsiasi.\n\n-- Hyvä on, isä Maurice, sanoi Germain, teen tahtonne, niinkuin aina\nolen tehnyt.\n\n-- Sinulle on annettava se tunnustus, poikani, että aina olet\nottanut korviisi perheenpäämiehesi ystävälliset sanat ja järkisyyt.\nTuumikaamme siis yhdessä uuden vaimosi valintaa. Ensinnäkin minun\nmielestäni ei pitäisi ottaa nuorta. Sellainen ei ole omiaan sinun\ntarpeeseesi. Nuoret ovat huikentelevaisia; ja kun kolmen lapsen\nkasvattaminen on raskas taakka, varsinkin kun ne ovat toisesta\naviosta, niin se vaatii hyvänsävyistä, sangen järkevätä, hyvin\nlempeäluontoista ja hyvin työteliästä ihmistä. Jos vaimosi ei ole\nsuunnilleen saman ikäinen kuin sinä, niin hänellä ei ole kylliksi\njärkeä voidakseen suostua sellaiseen tehtävään. Hän pitää sinua liian\nvanhana ja lapsiasi liian nuorina. Hän on tyytymätön ja lapsesi\nsaavat siitä kärsiä.\n\n-- Sepä se juuri minua huolestuttaa, sanoi Germain. Mitä jos nuo\npikku raukat saisivat osakseen pahaa pitelyä, vihaa, lyöntejä?\n\n-- Jumala varjelkoon! jatkoi vanhus. Mutta häijyjä naisia on\npaikkakunnallamme vähemmän kuin hyviä, ja pitäisipä olla aika hölmö,\njos ei saisi käsiinsä sopivaa.\n\n-- Totta kyllä, isä: meidän kylässä on hyviä tyttöjä. On Louise, on\nSylvaine, on Claudie, on Marguerite... no niin, minkä niistä vain\ntahdotte.\n\n-- Noh, älähän hätäile, poikani, nuo tytöt ovat kaikki liian nuoria\ntahi liian köyhiä... tahi liian sievännäköisiä; täytyy näet lopulta\najatella sitäkin, poikani. Sievännäköinen nainen ei ole aina yhtä\nvakavaluontoinen kuin toisenlainen.\n\n-- Tahdotte siis, että otan ruman? virkahti Germain hiukan\nlevottomana.\n\n-- En, en rumaa; sillä tuosta vaimosta saat vielä lapsia, eikä mikään\nole niin surkeata kuin saada rumia, heiveröisiä ja sairaalloisia\nlapsia. Mutta vielä vehmas nainen, jolla on hyvä terveys, ei kaunis\neikä ruma, olisi sinulle juuri omiaan.\n\n-- Huomaanpa, sanoi Germain, hymyillen hiukan surumielisesti, että\njos mieli saada sellainen, millaista te haluatte, niin se täytyy\nvartavasten teettää: etenkin kun ette tahdo köyhää, ja rikkaat eivät\nole helppoja saada, varsinkaan leskimiehen.\n\n-- Entäs jos hän itsekin olisi leski, Germain? Juuri niin, leski se\npitää olla, lapseton ja kutakuinkin varakas.\n\n-- En tiedä ketään sellaista tällä hetkellä pitäjässämme.\n\n-- En minäkään, mutta niitä on muualla.\n\n-- Teillä on joku tiedossa, isä; sanokaa sitten kohta, kuka se on.\n\n\n\n\nIV\n\nGERMAIN KYNTÄJÄMESTARI\n\n\n-- Niin, minulla on eräs tiedossa, vastasi ukko Maurice. Se on erään\nGuérinin leski, omaa sukuaan Léonard, joka asuu Fourchessa.\n\n-- En tunne vaimoa enkä paikkaa, vastasi Germain kohtaloonsa\nalistuen, mutta yhä surumielisempänä.\n\n-- Hän on nimeltään Catherine, niinkuin vainajasi.\n\n-- Catherineko? Niin, onhan minusta mieluista saada lausua tuo nimi:\nCatherine! Mutta sittenkin, jos en voi pitää hänestä yhtä paljon kuin\ntoisesta, niin se surettaa minua vielä enemmän, se muistuttaa hänet\nuseammin mieleeni.\n\n-- Vakuutan sinulle, että tulet pitämään hänestä: hän on kelpo\nihminen, lämminsydäminen nainen; en ole nähnyt häntä moneen aikaan,\nhän oli koko sievä tyttö silloin; mutta hän ei ole enää nuori, vaan\nkahdenneljättä ikäinen; hän on hyvää sukua, kaikki kunnon väkeä,\nja hänellä on hyvinkin kahdeksan tahi kymmenen tuhannen frangin\narvosta maata, jonka hän kernaasti möisi, ostaakseen toista siltä\npaikkakunnalta, mihin hän perustaisi kotinsa; hän näet ajattelee\nmyöskin uusia naimisia, ja tiedän, että jos luonteesi häntä\nmiellyttäisi, hän ei pitäisi asemaasi huonona.\n\n-- Olette siis jo järjestänyt tuon kaiken?\n\n-- Niin, paitsi teidän molempain mielipidettänne; ja sitä pitäisi\nteidän kysyä toisiltanne, tehden tuttavuutta. Tuon naisen isä on\nvähän minulle sukua ja on ollut vankka ystäväni. Tunnethan sinä\nhänet, ukko Léonardin?\n\n-- Kyllä, olen nähnyt hänen puhelevan kanssanne markkinoilla, ja\nviime markkinoilla söitte aamiaista yhdessä; siitäkö hän siis\nhaasteli teille niin kauan?\n\n-- Niin kyllä; hän katseli sinua, myydessäsi eläimiäsi, ja hänestä\nnäytti siltä, että se kävi sinulta osaavasti, että olit miellyttävän\nnäköinen nuori mies, että näytit toimekkaalta ja ymmärtäväiseltä;\nja kun olin kertonut hänelle kaikki ansiosi ja kuinka hyvin olet\nkäyttäytynyt meitä kohtaan niinä kahdeksana vuonna, jotka olemme\neläneet ja tehneet työtä yhdessä sanomatta koskaan toisillemme pahan\ntuulen tahi suuttumuksen sanaa, niin hän sai päähänsä, että sinun\npiti naida hänen tyttärensä; ja se sopii minustakin hyvin, tunnustan\nsen sinulle, katsoen tämän hyvään maineeseen, katsoen hänen sukunsa\nkunnianarvoisuuteen ja niihin hyviin varallisuussuhteisiin, joissa\ntiedän heidän olevan.\n\n-- Huomaan, isä Maurice, että pidätte paljon hyvistä\nvarallisuussuhteista.\n\n-- Tietenkin niistä pidän. Etkös sinäkin pidä niistä?\n\n-- Pidän niistä, jos tahdotte, tehdäkseni teille mieliksi, mutta\ntiedättehän, että omasta puolestani en koskaan ole huolissani siitä,\nmitä minulle on tuleva tahi ei ole tuleva ansioistamme. En ole\nasiantuntija jakojen teossa, eikä pääni pysty sellaisiin. Minä tunnen\npellot, tunnen härät, hevoset, valjaat, kylvön, puinnin, rehut. Mutta\nlampaat, viinitarha, puutarhatyö, pikku lisätulot ja hienompain\nviljelysten hoito, tiedättehän, että se on poikanne asia, ja että\nminä en siihen paljon puutu. Rahaan nähden muistini on lyhyt, ja\njättäisin mieluummin kaikki toiselle, kuin riitelisin siitä, mikä on\nminun, mikä toisen omaa. Pelkäisin erehtyväni ja vaativani sellaista,\nmikä ei ole minulle tulevaa, ja jos asiat eivät olisi yksinkertaisia\nja selviä, niin en ikinä pääsisi niistä perille.\n\n-- Sitä pahempi, poikani, ja juuri senvuoksi näkisin kernaasti, että\nsaisit hyväpäisen vaimon, joka voisi astua sijaani, kun minua ei\nenää ole. Et ole koskaan tahtonut ottaa selkoa tileistämme, ja siitä\nsaattaisi tulla sinulle ikävyyksiä poikani kanssa, kun teillä ei enää\nole minua selvittämässä välejänne ja sanomassa teille, mikä teille\nkullekin on tulevaa.\n\n-- Jospa saisitte elää kauan, isä Maurice! Mutta älkää olko\nhuolissanne siitä, miten kuoltuanne käy; en ikinä riitele poikanne\nkanssa. Luotan Jacquesiin niinkuin teihin itseenne, ja kun minulla\nei ole itselläni mitään omaisuutta, kun kaikki, mikä saattaa olla\nminulle tulevaa, on perintöä tyttäreltänne ja lastemme omaa, niin\nvoin olla rauhassa, ja te myöskin. Jacques ei tahtoisi kiskoa\nsisarensa lapsia omiensa eduksi, sillä hän pitää niistä, voi sanoa,\nyhtä paljon toisista kuin toisistakin.\n\n-- Siinä olet oikeassa, Germain. Jacques on hyvä poika, hyvä veli\nja totuutta rakastava mies. Mutta Jacques voi kuolla ennen sinua,\nennen kuin lapsenne ovat täysikasvuiset, ja perheessä tulee aina\npitää huoli siitä, ettei alaikäisiä jää ilman holhoojaa, joka voi\nantaa heille hyviä neuvoja ja selvitellä heidän riitansa. Muutoin\nlakimiehet sekaantuvat niihin, rikkovat heidän hyvät välinsä ja\npanevat heidät kuluttamaan kaikki käräjäin käyntiin. Niinpä meidän\nsiis ei pidä ajatella ottaa luoksemme yksi henkilö lisää, olipa se\nmies tahi nainen, olematta selvillä siitä, että tuon henkilön ehkä\nkerran on johdettava parin kolmen kymmenen lapsen, lapsenlapsen,\nvävyn ja miniän elämää ja asioita... Ei tiedä, kuinka suureksi perhe\nsaattaa kasvaa, ja kun mehiläispesä on liian täynnä ja täytyy lähteä\nparveilemaan, niin kukin tahtoo viedä mennessään oman hunajansa. Kun\notin sinut vävykseni, vaikka tyttäreni oli rikas ja sinä olit köyhä,\nniin en moittinut häntä siitä, että hän oli valinnut sinut. Näin,\nettä olit hyvä työmies, ja tiesin varsin hyvin, että paras rikkaus\nmeidänlaisillemme maalaisihmisille on pari sellaista käsivartta ja\nsellainen sydän kuin sinun. Kun mies tuo sen verran mukanaan sukuun,\nniin hän tuo tarpeeksi. Mutta nainen, se on toista: hänen työnsä\ntalossa on omansa säilyttämään, ei hankkimaan. Sitäpaitsi nyt, kun\nolet isä ja etsit vaimoa, täytyy muistaa, että uudet lapsesi, joilla\nei ole mitään vaadittavana ensimmäisen aviosi lasten perinnöstä,\njäisivät köyhyyteen, jos sinä sattuisit kuolemaan, ellei vaimollasi\nolisi omasta puolestaan mitään omaisuutta. Ja sitten niiden lasten\nruokkiminen, joilla tulet lisäämään siirtolamme väkilukua, maksaa\nmyöskin jotakin. Jos se lankeaisi yksin meidän niskoillemme, niin\nme tietystikin heidät ruokkisimme, ja nurkumatta; mutta kaikkien\nhyvinvointi siitä vähenisi, ja ensimmäiset lapsesi saisivat siinä\nkieltäytymyksistä osansa. Kun perheet lisääntyvät ylen määrin eikä\nomaisuus kartu samassa suhteessa, niin köyhyys on edessä, taistelipa\nsiinä kuinka uljaasti tahansa. Siinä nyt ovat huomautukseni, Germain;\nharkitse niitä ja koeta viehätellä Guérinin leskeä; sillä hänen\nhyvästä hoidostaan ja hänen rahoistaan saamme tänne apua nykyhetkellä\nja turvallisuutta tulevaisuuteen nähden.\n\n-- Se on päätetty, isä. Koetan miellytellä häntä ja mieltyä häneen.\n\n-- Sitä varten täytyy saada nähdä hänet ja mennä häntä tapaamaan.\n\n-- Sinnekö, missä hän asuu? Fourcheen? Sinne on pitkä matka, eikö\nniin? Eikä meillä tähän aikaan vuodesta ole aikaa kuljeksimaan.\n\n-- Kun on kysymyksessä rakkaus-avioliitto, niin täytyy olla valmis\nmenettämään aikaa; mutta kun on tekeillä järki-avioliitto kahden\nhenkilön välillä, jotka eivät oikkuile, vaan tietävät, mitä tahtovat,\nniin asia on pian ratkaistu. Huomenna on lauantai; teet vähän\nlyhemmän kyntöpäivän, lähdet noin kello kahden seuduilla, päivällisen\nsyötyäsi; olet Fourchessa yön tullen; kuu on isolla terällä juuri\nnyt, tiet ovat hyvät, eikä sinne ole kuin puolitoista penikulmaa. Se\non lähellä Magnieria. Sitäpaitsi, voithan ottaa tamman.\n\n-- Menisin yhtä kernaasti jalkaisin, kun on näin viileä ilma.\n\n-- Niin, mutta tamma on kaunis, ja kosija, joka tulee ajaen niin\nhyvällä ratsulla, on muhkeamman näköinen. Panet päällesi uudet\nvaatteesi ja viet vähän kaunista metsänriistaa lahjaksi ukko\nLeonardille. Tuot terveisiä minulta, puhelet hänen kanssaan, vietät\nsunnuntaipäivän hänen tyttärensä seurassa ja palaat maanantaiaamuna\ntuoden myöntävän tahi kieltävän vastauksen.\n\n-- Se on sovittu, vastasi Germain tyynesti, ja kuitenkaan hän ei\nollut aivan rauhallinen.\n\nGermain oli aina elänyt järkevästi, niinkuin työteliäät talonpojat\nelävät. Mennen naimisiin kahdenkymmenen vanhana, hän oli rakastanut\nvain yhtä naista eläissään, ja leskeksi jäätyään hän, vaikka olikin\ntulinen ja leikillinen luonteeltaan, ei ollut naureskellut eikä\nilakoinut kenenkään toisen kanssa. Hän oli pitänyt sydämessään\nuskollisesti todellista kaipausta, eikä hän nyt pelotta eikä surutta\ntaipunut appiukkonsa tahtoon; mutta appiukko oli aina viisaasti\nhallinnut perhettään, ja Germain, joka oli kokonaan uhrautunut\nyhteiselle työlle ja näin ollen sille, jossa se oli ikäänkuin\nolennoituna, perheenisälle, Germain ei käsittänyt, että hän olisi\nvoinutkaan ruveta tenäilemään päteviä järkisyitä, kaikkein yhteistä\netua vastaan.\n\nSiitä huolimatta hän oli suruissaan. Kului harvoja päiviä, ettei hän\nsalaa itkenyt vaimoaan, ja vaikka yksinäisyys alkoi tuntua hänestä\nraskaalta, niin häntä enemmän pelotti uuden liiton solmiminen kuin\nhalutti päästä surustaan. Hänellä oli kyllä epämääräinen tunne siitä,\nettä rakkaus olisi voinut häntä lohduttaa, jos se olisi tullut ja\nyllättänyt hänet, sillä muutoin rakkaus ei lohduta. Sitä ei löydä,\nkun sitä etsii; se tulee meihin, kun emme sitä odota. Nuo kylmät\nnaimiskaupat, jotka isä Maurice oli hänelle esittänyt, tuo tuntematon\nmorsian, vieläpä kenties kaikki se hyvä, mitä hänelle puhuttiin hänen\njärkevyydestään ja hyveellisyydestään, panivat hänet ajattelemaan. Ja\nhän lähti, mietiskellen, niinkuin miettivät ne ihmiset, joilla ei ole\ntarpeeksi paljon ajatuksia, jotta ne voisivat taistella keskenään,\nse on: rakentelematta itselleen kauniita syitä vastusteluun ja\nitsekkyyteen, mutta kärsien jumottavaa tuskaa, ja taistelematta\nkärsimystä vastaan, joka täytyi ottaa kestääkseen.\n\nSillävälin ukko Maurice oli mennyt taloon, kun taas Germain\nauringonlaskun ja pimeän tulon välillä käytti päivän viimeisen tunnin\naukkojen korjaamiseen, joita lampaat olivat tehneet rakennusten\nlähellä olevan haan pensasaitaan. Hän nosteli jälleen pystyyn\norjapihlajan varret ja tuki ne multakokkareilla, sillävälin kuin\nrastaat raksuttelivat läheisessä pensaassa ja näyttivät huutavan\nhänelle, että hän joutuisi, uteliaita kun olivat pääsemään hänen\ntyötänsä tarkastelemaan, heti kun hän olisi lähtenyt.\n\n\n\n\nV\n\nMUORI GUILLETTE\n\n\nUkko Maurice tapasi kodissaan erään naapurieukon, joka oli tullut\npakisemaan hänen vaimonsa kanssa, samalla kuin hän nouti itselleen\nhiillosta, sytyttääkseen tulensa. Muori Guillette asui eräässä hyvin\nköyhässä mökissä parin pyssynkantaman päässä talosta. Mutta hän oli\njärjestystä rakastava ja lujatahtoinen eukko. Hänen köyhä talonsa oli\nsiisti ja hyvin hoidettu, ja hänen huolellisesti paikatut vaatteensa\nilmaisivat hänessä oman arvon tuntoa keskellä köyhyyttä.\n\n-- Olette tullut noutamaan iltatulta, muori Guillette, sanoi vanhus\nhänelle. Tahdotteko jotakin muuta?\n\n-- En, isä Maurice, vastasi hän; en mitään tällä kertaa. En käy\nkerjäilemässä, sen tiedätte, enkä käytä väärin ystävieni hyvyyttä.\n\n-- Totta kyllä; niinpä ystävänne ovatkin aina valmiit tekemään teille\npalveluksia.\n\n-- Olin tässä puhelemassa vaimonne kanssa ja kysyin häneltä, aikooko\nGermain vihdoinkin mennä uusiin naimisiin.\n\n-- Te ette ole mikään kielikello, vastasi ukko Maurice, teidän\nkuullen voi puhua, pelkäämättä juoruja: siispä voin kertoa vaimolleni\nja teille, että Germain on tehnyt varman päätöksen; hän lähtee\nhuomenna Fourchen maatilalle.\n\n-- No onneksi olkoon! huudahti eukko Maurice. Poika parka! Jumala\nsuokoon, että hän saisi yhtä hyvän ja kelpo vaimon kuin hän itse on!\n\n-- Vai niin? Lähteekö hän Fourcheen? virkkoi muori Guillette. Sepä\nsattuu omituisesti! Se sopii minulle oivallisesti, ja koska äsken\nkysyitte minulta, halusinko jotakin, niin sanonpa teille nyt, isä\nMaurice, miten voitte tehdä minulle palveluksen.\n\n-- Sanokaa, sanokaa! Palveluksen tahdon teille kyllä tehdä.\n\n-- Tahtoisin, että Germain ottaisi vaivakseen viedä mukanaan\ntyttäreni.\n\n-- Mihin? Fourcheenko?\n\n-- Ei Fourcheen, vaan Ormeauxiin, jonne hän jää lopuksi vuotta.\n\n-- Mitä? sanoi ukko Maurice, eroatteko tyttärestänne?\n\n-- Täytyyhän hänen päästä johonkin toimeen ja ansaita jotakin.\nIkäväähän se kyllä minusta on ja hänestä myöskin, tyttö parasta!\nEmme raahtineet erota toisistamme Juhannuksen aikana; mutta nyt on\nMartin päivä tulossa, ja hän saa hyvän paikan paimentyttönä Ormeauxin\ntalossa. Sen isäntä kulki tästä ohi eräänä päivänä markkinoilta\npalatessaan. Hän näki pikku Marieni paimentamassa kolmea lammastaan\nyhteislaitumella. \"Eipä sinulla ole paljoakaan työtä, tyttöseni\",\nsanoi hän hänelle; \"kolme lammasta yhdelle paimenelle, sehän on\ntuskin mitään. Jos tahdot paimentaa sataa, niin otan sinut mukaani.\nMeidän paimentyttömme on sairastunut; hän menee takaisin vanhempainsa\nluo, ja jos tahdot olla meillä ennen viikon kuluttua, niin saat\nviisikymmentä frangia lopusta vuotta Juhannukseen asti.\" Lapsi\nkieltäytyi, mutta ei voinut olla sitä ajattelematta ja kertomatta\nsitä minulle, kun hän palatessaan illalla kotiin näki minut suruisena\nja huolissani siitä, miten päästä talven yli, josta tulee ankara ja\npitkä, kun on nähty kurkien ja villihanhien tänä vuonna lentävän\npois hyvinkin kuukautta aikaisemmin kuin tavallisesti. Me itkimme\nmolemmat; mutta lopulta rohkaisimme mielemme. Sanoimme toisillemme,\nettemme voineet jäädä yhteen, koska maatilkullamme tuskin on millä\nelättää edes yhtä. Ja kun Marie on sopivassa iässä (pianhan hän\ntäyttää kuusitoista), niin täytyyhän hänen tehdä niinkuin muut,\nansaita leipänsä ja auttaa äitirukkaansa.\n\n-- Muori Guillette, sanoi vanha talonpoika, jos ei tarvittaisi\nmuuta kuin viisikymmentä frangia lohduttamaan surujanne ja\njottei teidän olisi pakko lähettää tytärtänne kauas pois, niin\ntotisesti toimittaisin ne teille, vaikka viisikymmentä frangia\nmeidänlaisillemme ihmisille alkaa jo tuntua. Mutta kaikessa\npitäisi kuunnella järjen yhtä paljon kuin ystävyyden ääntä. Joskin\npelastuisitte tämän talven kurjuudesta, niin ette pelastuisi\nmyöhemmin tulevasta, ja kuta kauemmin tyttärenne vitkastelee\ntekemästä päätöstä, sitä vaikeampi on teidän ja hänen erota. Pikku\nMarie alkaa olla suuri ja voimakas, ja hänellä ei ole työtä teillä\nkotona. Hän voisi siellä tottua laiskuuteen.\n\n-- Ooh! Sitä minä puolestani en pelkää, sanoi muori Guillette. Marie\non yhtä reipas, kuin rikas ja suurta työtä hoitava tyttö konsanaan\nvoisi olla. Hän ei istu hetkeäkään kädet ristissä, ja kun meillä ei\nole työtä, niin hän puhdistaa ja hankaa halpoja huonekalujamme, niin\nettä ne kiiltävät kuin peilit. Hän on lapsi, joka vastaa painonsa\nkultaa, ja olisin paljoa mieluummin nähnyt, että hän olisi päässyt\nteille paimentytöksi, kuin että hän joutuu niin kauas, ihmisille,\njoita en tunne. Te olisitte ottaneet hänet Juhannuksen aikaan, jos\nolisimme osanneet tehdä päätöksemme; mutta nyt teillä on kaikki\nväkenne palkattuna, emmekä voi ajatella asiaa ennenkuin ensi vuoden\nJuhannuksena.\n\n-- Kah, siihen suostun kaikesta sydämestäni, muori Guillette. Se\ntulee ilahduttamaan mieltäni. Mutta sillävälin hän tekee viisaasti,\nkun oppii ammatin ja tottuu palvelemaan muita.\n\n-- Niin, epäilemättä; arpa on heitetty. Ormeauxin isäntä tiedusteli\nhänen tuloaan tänä aamuna; me annoimme myöntävän vastauksen, ja hänen\ntäytyy lähteä. Mutta lapsiparka ei tiedä tietä, enkä minä kernaasti\npäästäisi häntä menemään niin kauas ypö yksin. Koska vävynne huomenna\nlähtee Fourcheen, niin voihan hän ottaa hänet matkaansa. Sehän kuuluu\nolevan aivan sen tilan vieressä, jolle tyttö menee, on minulle\nsanottu; minä näet en koskaan ole kulkenut sitä matkaa.\n\n-- Se on aivan vieressä, ja vävyni kyllä vie hänet sinne. Siihen\nolemme velvolliset; voihan hän ottaa hänet tarakkaankin tamman\nselkään, niin tyttö säästää kenkiään. Tuossapa hän tuleekin\nillalliselle. Kuulehan, Germain, muori Guilletten pikku Marie menee\npaimentytöksi Ormeauxiin. Otathan sinä hänet mukaasi hevosesi selkään?\n\n-- Hyvä on, vastasi Germain, joka oli huolissaan, mutta aina halukas\ntekemään lähimmäiselleen palveluksen.\n\nMeidän yhteiskuntapiireissämme ei johtuisi kenenkään äidin mieleen\nmoista ajatusta, uskoa kuusitoistavuotias tyttö kahdeksankolmatta\nvanhan miehen huostaan! Germain näet oli todella vasta\nkahdeksankolmattavuotias, ja vaikka häntä seutunsa ajatustapojen\nmukaisesti pidettiin vanhana naimisiin mennäkseen, niin hän vielä oli\npaikkakunnan pulskin mies. Työ ei ollut ehdyttänyt hänen voimiaan\neikä kuihduttanut häntä, niinkuin useimmat talonpojat, joilla on\nkymmenen vuoden peltotyö niskoillaan. Hänellä riitti voimia kyntämään\nvielä kymmenen vuotta näyttämättä vanhalta, ja nuoren tytön mielessä\nolisi pitänyt olla kovin voimakas ennakkoluulo ikää vastaan, jotta\nhän olisi voinut olla näkemättä, että Germainin hipiä oli verevä,\nsilmät vilkkaat ja siniset kuin toukokuun taivas, huulet punaiset,\nhampaat muhkeat, ruumis siro ja notkea kuin hevosen, jota ei vielä\nole otettu töihin laitumelta.\n\nMutta tapojen puhtaus on pyhä isäinperintö eräillä maaseuduilla,\njotka ovat kaukana suurten kaupunkien turmeltuneesta hyörinästä,\nja kaikista Belairin perheistä oli varsinkin Mauricen perheellä\nnuhteettomuuden ja totuudenharrastuksen maine. Germain lähti\netsimään itselleen vaimoa; Marie oli liian nuori ja liian köyhä\ntyttönen, jotta hän olisi voinut ajatella häntä tässä tarkoituksessa,\nja olematta sydämetön roisto ja kehno mies oli hänen mahdoton\najatellakaan mitään rikollista hänen seurassaan. Ukko Maurice ei siis\nollut mitenkään huolissaan nähdessään hänen ottavan tarakkaansa tuon\nsievän tytön; muori Guillette olisi katsonut herjaavansa häntä, jos\nolisi kehoittanut häntä kunnioittamaan tyttöä kuin sisartaan. Marie\nnousi itkien tamman selkään, syleiltyään kymmeniä kertoja äitiään ja\nnuoria ystävättäriään. Germain, joka oli raskaalla mielellä omalta\nkohdaltaan, otti sitä myötätuntoisemmin osaa hänen suruunsa ja\nlähti liikkeelle vakavan näköisenä, naapurien huiskuttaessa käsiään\njäähyväisiksi Marie-paralle mitään pahaa ajattelematta.\n\n\n\n\nVI\n\nPIKKU PIERRE\n\n\nKimo oli nuori, kaunis ja vankka. Se kantoi vaivattomasti\nkaksinkertaista taakkaansa, luimistellen korviaan ja pureskellen\nkuolaimiaan niinkuin uljas ja virma tamma ainakin. Sivuuttaessaan\nniitynkaistaleen se huomasi emänsä, jota sanottiin vanhaksi kimoksi,\nniinkuin sitä itseään nuoreksi, ja hirnui hyvästiksi. Vanha kimo\nlähestyi pensasaitaa helistellen liekaketjujaan, koetti laukata\nniityn reunaa seuratakseen tytärtään; sitten, nähdessään sen lähtevän\nmenemään täyttä ravia, se hirnui vuorostaan ja jäi seisomaan\najatuksiinsa, levottomana, pää pystyssä, suu täynnä ruohoa, jota se\nei enää muistanut syödä.\n\n-- Tuo eläinparka tuntee aina jälkeläisensä, sanoi Germain\nhaihduttaakseen pikku Marien pahaa mieltä. Siitä muistan, etten\nsuudellut pikku Pierreäni ennen lähtöäni. Se paha poika ei ollut\nkotosalla! Eilen illalla hän tahtoi saada minut lupaamaan, että\nottaisin hänet mukaani, ja itki ainakin tunnin ajan vuoteessaan. Tänä\naamuna hän vielä koetti kaikin keinoin saada minut suostumaan. Oh,\nkuinka hän on viisas ja hempeä! Mutta kun nuori herra näki, että se\noli mahdotonta, niin hän suuttui: hän lähti ulos, enkä sitten nähnyt\nhäntä koko päivänä.\n\n-- Minä hänet kyllä näin, sanoi pikku Marie, koettaen pidättää\nkyyneliään. Hän juoksi Soulasin lasten kanssa metsikköön päin, ja\nminä kyllä arvasin, että hän oli ollut kauan kotoa poissa, sillä\nhänen oli nälkä, ja hän söi oratuomen marjoja ja karhunvaaraimia.\nAnnoin hänelle välipalaksi saamani leipäpalasen, ja hän sanoi\nminulle: Kiitos, Marie kultaseni; kun tulet meille, niin annan\nsinulle kakkua. Siinä on teillä kovin herttainen lapsi, Germain.\n\n-- Se on varma, jatkoi kyntömies, enkä tiedä mitä en tekisi hänen\ntähtensä! Jos hänen isoäidillään ei olisi ollut enemmän malttia\nkuin minulla, niin en olisi voinut olla ottamatta häntä matkaani,\nnähdessäni hänen itkevän niin haikeasti, että hänen pikku sydämensä\noli siitä pakahtua.\n\n-- No miksi ette olisi ottanut häntä mukaanne, Germain? Hänestä\nteillä tuskin olisi ollut vastusta; hän on niin järkevä, kun tekee\nhänen tahtonsa.\n\n-- Sanovat, että hän olisi ollut liikaa siellä, minne menen. Ainakin\nisä Maurice oli sitä mieltä... Minä puolestani olisin kuitenkin\najatellut, että päinvastoin olisi soma nähdä, miten hänet otettaisiin\nvastaan, ja että niin herttaiseen lapseen ei olisi voitu olla\nmieltymättä... Mutta kotona sanovat, ettei pidä heti ensimmäiseksi\njohtaa ihmisten huomiota perhe-elämän raskaisiin tehtäviin... En\ntiedä, miksi puhun tästä sinulle, pikku Marie; sinä et siitä mitään\nymmärrä.\n\n-- Ymmärränpä kyllä, Germain; tiedän, että olette matkalla\nmennäksenne naimisiin; äitini sanoi sen minulle ja käski olemaan\npuhumatta siitä kellekään, ei meillä eikä siellä, minne menen; ja\nvoitte olla huoletta: en hiisku siitä sanaakaan.\n\n-- Siinä teet oikein, sillä se ei ole vielä tehty; saattaahan olla,\netten olekaan mieleen puheena olevalle naiselle.\n\n-- Täytyy toivoa, että kyllä olette, Germain. Miksette olisi?\n\n-- Kukapa tietää? Minulla on kolme lasta, ja se on raskasta naiselle,\njoka ei ole heidän äitinsä!\n\n-- Totta kyllä, mutta teidän lapsenne eivät ole niinkuin muut lapset.\n\n-- Niinkö luulet?\n\n-- Ne ovat kauniita kuin pikku enkelit, ja niin hyvin kasvatettuja,\nettä rakastettavampia ei voi nähdä.\n\n-- Mutta Sylvain ei ole kovinkaan mukava pidellä.\n\n-- Hänhän on aivan pieni! Eihän hän voikaan olla muuta kuin vallaton,\nmutta hän on niin älykäs!\n\n-- Älykäs hän kyllä on ja rohkea sitten! Hän ei pelkää lehmiä eikä\nhärkiä, ja jos antaisi hänen tehdä tahtonsa, niin hän kiipeisi jo\nhevosten selkään vanhimman veljensä kanssa.\n\n-- Kyllä minä vain olisin teidän sijassanne ottanut mukaani\nvanhimman. Se, että teillä on niin kaunis lapsi, olisi varmaan\nhetikohta tehnyt teidät rakastettavaksi.\n\n-- Niin kai, jos vaimo pitää lapsista; mutta entä jos hän ei pidä\nniistä?\n\n-- Onko naisia, jotka eivät pidä lapsista?\n\n-- Ei paljon, luullakseni; mutta kyllä niitä vain on, ja sepä se\nminua juuri huolestuttaa.\n\n-- Ettekö sitten ensinkään tunne tuota naista?\n\n-- En enempää kuin sinäkään, ja pelkään, etten tunne häntä sen\nparemmin nähtyäni hänet. En minä ole luulevainen. Kun minulle\nsanotaan kauniita sanoja, niin uskon ne; mutta olen saanut sitä katua\nuseamman kerran, sillä sanat eivät ole tekoja.\n\n-- Sanotaan, että hän on sangen kelpo nainen.\n\n-- Kuka sen sanoo? Isä Mauriceko?\n\n-- Niin, teidän appenne.\n\n-- Se on kyllä hyvä; mutta ei hänkään tunne häntä.\n\n-- Noh, kohta saatte nähdä hänet, tarkkaatte häntä sitten oikein\ntarkkaamalla, ja täytyy toivoa, ettette erehdy, Germain.\n\n-- Kuulehan, pikku Marie, olisin hyvin iloinen, jos pistäytyisit\nvähän hänen taloonsa, ennenkuin menet suoraa päätä Ormeauxiin; sinä\nolet viisas, sinä; olet aina näyttänyt, että sinulla on älyä, ja sinä\nhuomaat kaikki. Jos näet jotakin, mikä sinua arveluttaa, huomautat\nsiitä minulle kaikessa hiljaisuudessa.\n\n-- En toki, Germain, sitä en tee! Pelkäisin liian kovin erehtyväni;\nja sitäpaitsi, jos jokin ajattelematta lausuttu sana sattuisi viemään\nteiltä halun tähän naimiskauppaan, niin omaisenne olisivat siitä\nvihoissaan minulle, ja minulla on kyllä tarpeeksi mieliharmeja\nilmankin, tuottamatta niitä vielä uusia rakkaalle äitimuorilleni.\n\nHeidän näin pakistessaan kimo äkkiä käännähti syrjään, höristäen\nkorviaan, palasi sitten tielleen ja lähestyi erästä pensasta, jossa\njokin, mitä se nyt alkoi tuntea, ensin oli sitä säikähdyttänyt.\nGermain silmäsi pensaaseen ja näki ojassa, erään tammentyngän\npaksujen ja vielä vihantien oksien alla jotakin, jota hän luuli\nkaritsaksi.\n\n-- Se on eksynyt eläin, sanoi hän, tahi kuollut, sillä se ei\nliikahda. Kenties joku sitä etsii; täytyy katsoa!\n\n-- Eihän se ole mikään eläin, huudahti pikku Marie: sehän on nukkuva\nlapsi; se on teidän pikku Pierrenne.\n\n-- No jopa nyt jotakin! sanoi Germain astuen hevosen selästä, kas\nvain sitä pikku nulikkaa, kuinka se nukkuu tuossa, niin kaukana\nkotoa, ja ojassa, josta käärme helposti voisi sen löytää!\n\nHän otti syliinsä lapsen, joka hymyili hänelle avatessaan silmänsä\nja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, sanoen: Isä kiltti, otathan\nminut mukaasi!\n\n-- Kas niin! Aina sitä samaa virttä! Mitä teit tuossa, sinä paha\nPierre?\n\n-- Odotin isä-murustani kulkevaksi ohi, sanoi lapsi; katselin tielle,\nja kauan katseltuani nukahdin.\n\n-- Entäs jos olisin mennyt ohi sinua näkemättä, jos olisit jäänyt\nkoko yöksi ulos ja susi olisi syönyt sinut?\n\n-- Oho! Minä kyllin tiesin, että näkisit minut, vastasi pikku Pierre\nvarmana.\n\n-- No niin, nyt, pikku Pierre, suutele minua, sano minulle hyvästi,\nja juokse pian takaisin kotiin, jollet tahdo jäädä illallisetta.\n\n-- Etkö sitten tahdokaan ottaa minua mukaasi? huudahti lapsi, alkaen\nhieroa silmiään näyttääkseen, että aikoi ruveta itkemään.\n\n-- Tiedäthän, että isoisäsi ja isoäitisi eivät sitä tahdo, sanoi\nGermain, vetäytyen isovanhempain arvovallan turviin, niinkuin mies,\njoka ei paljoakaan luota omaansa.\n\nMutta lapsi ei huolinut mistään. Hän rupesi itkeämään täyttä totta,\nsanoen, että koska kerran isä vei mukanaan pikku Marien, niin hän\nkyllä voi ottaa mukaansa hänetkin. Hänelle huomautettiin, että täytyi\nkulkea suurten metsien halki, että niissä oli paljon ilkeitä eläimiä,\njotka söivät pikku lapsia, että kimo ei tahtonut kantaa kolmea\nhenkeä, että se oli sanonut niin lähtiessään, ja että siinä paikassa,\njohon nyt mentiin, ei ollut yösijaa eikä illallista poikamosseille.\nKaikki nämä erittäin pätevät syyt eivät saaneet pikku Pierreä\nvakuutetuksi; hän heittäytyi nurmikolle ja kieriskeli siinä huutaen,\nettä hänen isä-murusensa ei enää rakastanut häntä, ja että jos isä\nei ottaisi häntä matkaan, niin hän ei palaisi sinä päivänä eikä yönä\nkotiin.\n\nGermainilla oli isän sydän yhtä hellä ja yhtä heikko kuin naisen.\nHänen vaimonsa kuolema, hoito, jota hänen oli ollut pakko yksin\nantaa pienokaisilleen, myöskin se ajatus, että nuo äidittömät\nlapsiraukat tarvitsivat paljon rakkautta, kaikki nuo seikat yhdessä\nolivat tehneet sen sellaiseksi, ja hänessä oli käymässä niin ankara\ntaistelu, varsinkin kun hän punastui heikkouttaan ja koetti kätkeä\npikku Marielta tukalaa tilaansa, että hänelle tuli hiki otsaansa,\nhänen silmänsä punertuivat, ja hän oli vähällä ruveta itkemään\nhänkin. Vihdoin hän koetti suuttua; mutta kääntyessään pikku Marieen\npäin, ikäänkuin ottaakseen hänet mielenlujuutensa todistajaksi, hän\nnäki, että tuon hyväsydämisen tytön kasvot olivat aivan itkettyneet;\nhän menetti kaiken rohkeutensa, hänen oli mahdoton pidättää\nkyyneliään, vaikka hän vielä torui ja uhkaili.\n\n-- Te olette todellakin kovin kovasydäminen, sanoi hänelle vihdoin\npikku Marie, ja minä puolestani en vain koskaan voisi noin vastustaa\nlasta, jonka on noin kovin paha mieli. Kas niin, Germain, ottakaa\nhänet mukaanne. Tammanne on kyllä tottunut kantamaan kahta henkeä ja\nyhtä lasta, koskapa lankonne ja hänen vaimonsa, joka on minua paljon\npainavampi, menevät lauvantaisin markkinoille poikansa kanssa tämän\nkelpo hevosen selässä. Pankaa hänet istumaan hajareisin eteenne; ja\nsitäpaitsi minä mieluummin kävelen aivan yksin jalan kuin pahoitan\ntuon pienokaisen mieltä.\n\n-- Olkoon sitten menneeksi, vastasi Germain, joka oli\npakahtumaisillaan halusta antaa perään. Kimo on vankka ja kantaisi\nkaksikin henkeä lisää, jos olisi tilaa sen selkärangalla. Mutta\nmikä meidät perii tuon lapsen kanssa matkalla? Hänen tulee kylmä,\nhänen tulee nälkä... ja kuka ottaa hänet hoitaakseen tänä iltana ja\nhuomenna ja panee hänet nukkumaan, pesee hänet ja pukee jälleen?\nEn uskalla sillä vaivata naista, jota en tunne ja jonka mielestä\nvarmaankin olen aikalailla kursailematon häntä kohtaan heti ensi\naluksi.\n\n-- Siitä, osoittaako hän teille ystävällisyyttä vai harmia, voitte\nheti kohta tuntea hänet, Germain, uskokaa minua, ja muutoin, jos hän\nei huoli Pierrestänne, niin minä kyllä otan hoitaakseni hänet. Menen\nhänen taloonsa pukemaan pojan ja otan hänet mukaani ulos huomenna.\nMinä olen hänen rattonaan koko päivän ja pidän kyllä huolen siitä,\nettei häneltä mitään puutu.\n\n-- Ja saat hänestä ikävyyksiä, tyttö-poloiseni, ja vastuksia!\nKokonainen päivä, se on pitkä aika!\n\n-- Päinvastoin, se on minusta hauskaa, siten saan seuraa enkä ole\nniin suruissani ensimmäisenä päivänä, joka minun on vietettävä\noudolla seudulla. Kuvittelen olevani vielä meillä kotona.\n\nNähdessään, että pikku Marie piti hänen puoltaan, lapsi oli\ntarrautunut kiinni hänen hameeseensa ja piteli sitä niin lujasti,\nettä olisi täytynyt tehdä hänelle väkivaltaa saadakseen hänet\nsiitä hellittämään. Huomatessaan isänsä antavan perään hän otti\nMarien käden molempiin auringon paahtamiin kätösiinsä ja suuteli\nsitä hypellen ilosta ja vetäen häntä hevoseen päin niin kiihkeän\nmaltittomana kuin lapset aina ovat toiveissaan. -- Kas niin, kas\nniin, sanoi tyttö, nostaen hänet syliinsä, koettakaamme rauhoittaa\ntuota sydänparkaa, joka hyppelee kuin pikku lintu, ja jos sinusta\ntuntuu kylmältä, kun yö tulee, niin sano minulle, pikku Pierre, niin\nminä kiedon sinut päällysviittaani. Syleile isäkultaasi ja pyydä\nhäneltä anteeksi, että olet tehnyt kuin paha poika. Sano, että et\nenää tee niin, et koskaan, et koskaan, kuuletko?\n\n-- Niin, niin, sillä ehdolla, että minä aina teen hänen tahtonsa,\neikö niin? sanoi Germain pyyhkien pienokaisen silmät nenäliinallaan.\nAh! Marie, sinä pilaat hänet hemmoittelemalla, tuon veitikan... Ja\ntotta tosiaan, sinä olet kovin hyvä tyttö, pikku Marie. En tiedä,\nmikset ruvennut meille paimentytöksi viime Juhannuksena. Sinä olisit\npitänyt huolen lapsistani, ja minä olisin mieluummin maksanut sinulle\nhyvän hinnan niiden palvelemisesta kuin lähtenyt etsimään vaimoa,\njoka ehkä luulee osoittavansa minulle suuren suosion olemalla\nvihaamatta niitä.\n\n-- Ei pidä noin katsoa asioita pahalta puolelta, vastasi pikku Marie,\npidellen hevosen ohjaksia sillä aikaa kuin Germain asetti poikansa\nleveän, vuohennahalla päällystetyn satulan nenälle istumaan. Jos\nvaimonne ei pidä lapsista, niin otatte minut palvelukseenne ensi\nvuonna, ja olkaa huoletta, minä kyllä toimitan heille niin hauskaa,\netteivät he mitään huomaa.\n\n\n\n\nVII\n\nNUMMELLA\n\n\n-- Entäs nyt, sanoi Germain, kun he olivat ajaneet muutaman askeleen,\nmitä ajattelevat kotona, kun huomaavat, että tämä pikku äijä ei\ntule takaisin? Isovanhemmat käyvät levottomiksi ja etsivät häntä\nkaikkialta.\n\n-- Te sanotte tuolle maantienkorjaajalle, joka työskentelee tuolla\ntiellä, että otatte pojan mukaanne, ja pyydätte häntä ilmoittamaan\nsen omaisillenne.\n\n-- Se on totta, Marie, sinä hoksaat kaikki, sinä! Minä en enää\nmuistanut, että Jeannien piti olla tuolla päin.\n\n-- Ja hänhän asuu juuri lähellä taloanne; hän kyllä varmaan toimittaa\nasianne.\n\nKun oli käytetty tätä varokeinoa, niin Germain pani tamman taas\nravaamaan, ja pikku Pierre oli niin iloissaan, ettei hän heti\nhuomannut jääneensä päivällisettä. Mutta kun ratsastaminen oli\nröykyttänyt hänen vatsansa tyhjäksi, alkoi hän puolen tunnin\nmatkan päähän päästyä haukotella, kalveta ja tunnusti, että oli\nnääntymäisillään nälkään.\n\n-- Kas nyt se alkaa, sanoi Germain. Tiesin kyllä, ettemme pääsisi\npitkälle, ennenkuin tämä nuori herra poraisi nälkää tahi janoa.\n\n-- Minun on janokin, sanoi pikku Pierre.\n\n-- No niin, poiketaanko sitten muori Rebecin ruokalaan Corlayssa,\nravintola _Aamunkoittoon?_ Kaunis nimi, mutta köyhä paikka! No,\nMarie, juothan sinäkin tilkkasen viiniä.\n\n-- En, en, minä en tarvitse mitään, sanoi tyttö, minä pitelen tammaa\nsillaikaa kuin te käytte sisällä pojan kanssa.\n\n-- Mutta nytpä muistan, tyttöseni; sinä annoit aamulla välipalasi\nminun Pierrelleni, ja itse olet syömättä; et huolinut syödä\npäivällistä kanssamme kotona, sinä vain itkit.\n\n-- Oh, minun ei ollut nälkä, olin kovin pahoilla mielin! Ja vakuutan\nteille, etten vielä nytkään tunne mitään ruuan halua.\n\n-- Sinun täytyy pakottaa itseäsi, tyttöseni; muutoin tulet sairaaksi.\nMeillä on vielä matkaa edessämme, eikä meidän sovi tulla sinne\nperille nälkäisinä eikä pyytää leipää, ennenkuin olemme hyvänpäivän\nsanoneet. Näytän itse sinulle esimerkkiä, vaikkei minun ole juuri\nnälkä; mutta kai siihen kumminkin pystyn, koskapa tarkkaan katsoen\nen minäkään ole syönyt päivällistä. Näin teidän itkevän, sinun ja\näitisi, ja se vei minulta mielenrauhan. Kas niin, kas niin, minä\nsidon kimon porttiin kiinni; astu alas, minä tahdon sen.\n\nHe astuivat kaikki kolme sisään muori Rebecin ruokalaan, ja vajaassa\nneljännestunnissa sai tuo paksu ontuva eukko toimitetuksi heille\npöytään hyvännäköisen munapiiraan, ruisleipää ja punaviiniä.\n\nTalonpoikaisihmiset eivät syö nopeasti, ja pikku Pierrellä oli\nniin kova ruokahalu, että kului hyvinkin tunti ennenkuin Germain\nsaattoi ajatella matkan jatkamista. Pikku Marie oli aluksi syönyt\nvain tehdäkseen toisille mieliksi; mutta sitten, vähitellen, oli\ntullut nälkä, sillä kuudentoista iässä ei voi kauan olla ruuatta,\nja maaseudun ilma on hiukaisevaa. Ne ystävälliset sanat, joita\nGermain osasi sanoa hänelle lohduttaakseen ja rohkaistakseen häntä,\ntekivät myöskin vaikutuksensa; hän pani parasta vakuutellakseen\nitselleen, että seitsemän kuukautta kuluisi pian, ja ajatellakseen,\nkuinka onnellinen hän olisi saadessaan palata jälleen perheensä\nkeskuuteen ja kotikyläänsä, koskapa sekä ukko Maurice että Germain\nlupasivat ottaa hänet palvelukseensa. Mutta juuri kun hän alkoi käydä\niloisemmaksi ja laskea leikkiä pikku Pierren kanssa, tuli Germainin\nmieleen onneton ajatus panna hänet katsomaan ruokalan ikkunasta\nkaunista näköalaa laaksoon, joka näkyy tänne ylös kokonaan ja on\nniin hymyilevä, niin vihanta ja niin hedelmällinen. Marie katseli ja\nkysyi, näkyivätkö sinne Belairin talot.\n\n-- Tietysti, sanoi Germain, ja meidän talomme ja sinunkin kotisi.\nKatsos tuolla, tuo pieni harmaa piste lähellä Godardin suurta\npoppelia, alempana kuin kellotapuli.\n\n-- Ah! Minä näen sen, sanoi tyttönen, ja sitten hän taas alkoi itkeä.\n\n-- Tein pahasti, kun saatoin sinut ajattelemaan tuota, sanoi\nGermain; minä en tee muuta kuin tyhmyyksiä tänään. Kas niin, Marie;\nlähtekäämme, tyttöseni; päivät ovat lyhyet, ja tunnin kuluttua, kun\nkuu nousee, tulee aika viileä.\n\nHe lähtivät taas liikkeelle, kulkivat suuren kanervakankaan poikki,\nja kun Germain, jottei rasittaisi tyttöä ja lasta liian kovalla\nravilla, ei voinut ajaa varsin nopeasti, niin aurinko oli jo\nlaskenut, kun he poikkesivat tieltä, painuakseen metsiin.\n\nGermain tunsi tien Magnieriin saakka; mutta hän tuli ajatelleeksi,\nettä olisi lyhempi matka, jos hän ei ajaisi Chanteloubiin vievää\nmaantietä, vaan laskeutuisi alas Preslesin ja La Sépulturen kautta,\njota suuntaa hän tavallisesti ei kulkenut mennessään markkinoille.\nHän erehtyi ja menetti vielä vähän aikaa, ennenkuin pääsi metsään;\nsitäpaitsi hän ei tullut siihen oikealta taholta, ja sitä hän ei\nhuomannut, jotenka hän kääntyi poispäin Fourchesta ja joutui paljon\nylemmäs, Ardenten puolelle.\n\nSe, mikä hänet silloin esti huomaamasta oikeata suuntaa, oli sumu,\njoka nousi yön tullessa, tuollainen syysiltojen sumu, jonka kuutamon\nvalkea valo tekee vielä epämääräisemmäksi ja pettävämmäksi. Suuret\nvesilätäköt, joita metsän aukeamissa siellä täällä on, huokuivat niin\nsakeita huuruja, että kun kimo kulki niiden halki, niin niitä ei\nhuomannut muusta kuin sen jalkojen molskutuksesta ja siitä, että sen\noli vaikea vetää niitä irti liejusta.\n\nKun vihdoin oli löydetty kaunis, aivan suora, puitten reunustama tie\nja Germain sen päähän päästyä koetti katsoa, missä oli, huomasi hän\nselvästi eksyneensä; isä Maurice oli näet, selittäessään hänelle\ntietä, sanonut, että hänen metsien läpi päästyään oli laskeuduttava\nkappaleen matkaa hyvin jyrkkää rinnettä alas, kuljettava hyvin suuren\nniityn halki ja kahlattava kahdesta kohtaa joen poikki. Vieläpä ukko\noli kehoittanut häntä laskeutumaan tuohon jokeen varovasti, syystä\nettä vuodenajan alussa oli ollut kovia sateita, ja vesi saattoi olla\nsyvänlaista. Kun Germain nyt ei nähnyt rinnettä, ei niittyä eikä\njokea, vaan ainoastaan tasaisen nummen, valkeana kuin lumipeitteen,\nniin hän pysähtyi, etsi jotakin taloa, odotti jotakuta ohikulkijaa,\nmutta ei voinut saada mistään opastusta. Silloin hän kääntyi takaisin\nja palasi metsiin. Mutta sumu kävi vielä sakeammaksi, kuu peittyi\nsiihen kokonaan, tiet olivat kamalan huonot, lokalätäköt syvät. Kaksi\nkertaa Kimo oli kompastumaisillaan; raskas taakka kun sillä oli, niin\nse alkoi väsähtyä, ja joskin se pysyi vielä siksi valppaana, ettei\npuskenut päätään puihin, niin se ei voinut estää selässään istuvia\njoutumasta tekemisiin paksujen oksien kanssa, jotka sulkivat tien\nheidän päittensä tasalla ja kävivät heille sangen vaarallisiksi. Eräs\nsellainen oksa vei lakin Germainin päästä ja hänen oli hyvin vaikea\nsitä löytää. Pikku Pierre oli nukkunut, ja heittäytyen hervottomaksi\nkuin säkki hän sitoi isänsä käsivarret siihen määrään, että tämä ei\nenää voinut kannattaa hevosen askelia eikä ohjata sitä.\n\n-- Luulenpa, että meidät on noiduttu, sanoi Germain pysähtyen; sillä\nnämä metsät eivät ole niin suuret, että niissä saattaa eksyä, ellei\nole juovuksissa, ja me olemme nyt kierrelleet niissä jo pari tuntia,\nlöytämättä niistä ulos. Kimolla ei ole muuta ajatusta päässä kuin\nkotiin palaaminen, ja se vie minut harhaan. Jos tahdomme lähteä pois\nkotiin, niin meidän ei tarvitse muuta kuin antaa sen mennä omin päin.\nMutta kun ehkä olemme parin askeleen päässä siitä paikasta, missä\nmeidän on määrä olla yötä, niin olisimmehan hulluja, jos heittäisimme\nkaikki sikseen ja lähtisimme taivaltamaan takaisin niin pitkän\nmatkan. Nyt minä vain en tiedä enää, mitä tehdä. En näe taivasta enkä\nmaata, ja pelkään, että tämä lapsi saa kuumeen, jos jäämme tähän\nkirottuun sumuun, tahi murskautuu meidän allemme, jos hevonen sattuu\nkompastumaan nenälleen.\n\n-- Meidän ei pidä enää itsepäisesti jatkaa ratsastamista, sanoi pikku\nMarie. Astukaamme alas, Germain. Antakaa minulle lapsi; voin varsin\nhyvin kantaa häntä ja katsoa paremmin kuin te, ettei päällysviitta\njoudu epäjärjestykseen ja ettei hän jää paljaaksi. Taluttakaa te\ntammaa ohjaksista, voimme ehkä nähdä paremmin, kun olemme lähempänä\nmaata.\n\nTästä keinosta ei ollut muuta apua, kuin että se varjeli heidät\nputoamasta hevosen selästä, sillä sumu mateli pitkin kosteata maata\nja näytti takertuvan siihen kiinni. Käveleminen oli vaivaloista, ja\nhe olivat piankin niin uuvuksissa, että pysähtyivät, tavatessaan\nvihdoinkin kuivan paikan suurten tammien alla. Pikku Marie oli\nläpimärkänä, mutta ei valitellut eikä ollut mitenkään levoton.\nAjatellen vain lasta, hän istuutui hiekalle ja pani sen nukkumaan\npolvilleen, sillä välin kun Germain tarkasteli ympäristöä, sidottuaan\ntamman suitset puunoksaan.\n\nMutta tamma, jota tämä matka kovasti kyllästytti, ponnisti kerran\nselällään, kiskaisi suitset irti, katkaisi satulavyöt, ja potkaisten,\nikäänkuin kuitiksi, viisi kuusi kertaa takajalkansa päätään\nkorkeammalle, lähti menemään metsän läpi, osoittaen hyvin selvästi,\nettei se kaivannut kenenkään apua löytääkseen tiensä.\n\n-- Kas niin, sanoi Germain, turhaan koetettuaan saavuttaa sen,\nnyt olemme jalkamiehiä, eikä oikean tien löytäminen meitä enää\nhyödyttäisi, sillä meidän täytyisi kulkea joen poikki jalkaisin; ja\nkun näkee, kuinka nämä tiet ovat vettä täynnä, niin voi olla varma\nsiitä, että niitty on veden alla. Emme tunne toisia teitä. Meidän\ntäytyy siis odottaa, kunnes tämä sumu haihtuu; se ei voi kestää\nkauempaa kuin tunnin tahi pari. Kun voimme nähdä selvästi, niin\nkoetamme päästä johonkin taloon, mihin tahansa, metsän rinteellä;\nmutta nyt emme voi lähteä tästä; tuolla meidän edessämme on oja,\nlampi, en oikein tiedä mikä se on; enkä myöskään osaa sanoa mitä\ntakanamme on, sillä en enää ymmärrä, mistä päin olemme tulleet.\n\n\n\n\nVIII\n\nSUURTEN TAMMIEN ALLA\n\n\n-- No niin, malttakaamme siis, Germain, sanoi pikku Marie. Meidän\nei ole paha olla tällä pienellä kummulla. Sade ei pääse noitten\nsuurten tammien lehtien läpi, ja me voimme sytyttää tulen, sillä\ntunnen vanhoja kantoja, jotka ovat aivan höllässä ja siksi kuivia,\nettä voivat syttyä. Onhan teillä tulta, Germain? Te poltitte äsken\npiippuanne.\n\n-- Kyllä minulla sitä oli! Tulukseni olivat satulassa, laukussani,\nyhdessä metsänriistan kanssa, jota vein tulevalle morsiamelleni;\nmutta tuo kirottu tamma vei kaikki mennessään, päällysviittanikin,\njonka se tietysti pudottaa ja repii kaikissa oksissa.\n\n-- Eipähän, Germain, satula, päällysviitta, laukku, kaikki on tuossa\nmaassa, jalkojenne juuressa. Kimo katkaisi satulavyöt ja heitti\nkaikki viereensä lähtiessään.\n\n-- Jumaliste, niinpä onkin, sanoi talonpoika, ja jos voimme\nhapuilemalla löytää vähän lahonneita risuja, niin saatamme kuivatella\nitseämme ja lämmitellä.\n\n-- Se ei ole vaikeata, sanoi pikku Marie, risut rusahtelevat joka\npaikassa jalkojen alla; mutta antakaa minulle ensin satula tänne.\n\n-- Mitä sillä teet?\n\n-- Laitan vuoteen pienokaiselle: ei niin päin, vaan ylösalaisin; kun\nhän makaa satulanvaossa, niin hän ei pääse vierimään; ja se on vielä\naivan lämmin hevosen selästä. Tukekaa se nyt molemmilta puolilta\nnoilla kivillä, jotka näette tuossa.\n\n-- En minä niitä näe. Sinullapa on kissan silmät!\n\n-- Katsokaa, nyt se on tehty, Germain! Antakaa minulle\npäällysviittanne, että käärin sen hänen pikku jalkojensa ympärille\nja päällysnuttuni hänen ruumiinsa päälle. Katsokaa, eikö hän makaa\ntuossa yhtä hyvin kuin vuoteessaan! Ja koettakaa, kuinka hänellä on\nlämmin!\n\n-- Se on totta! Sinä osaat hoitaa lapsia, Marie!\n\n-- Tuo nyt ei ole mikään noidan konsti. Etsikää nyt tuluksenne\nlaukustanne, niin minä laitan kuntoon puut.\n\n-- Nuo puut eivät ikinä syty, ne ovat kovin kosteita.\n\n-- Te epäilette kaikkea, Germain! Ettekö muista olleenne paimenena ja\ntehneenne suuria tulia ulkona, keskellä sadetta?\n\n-- Niin, se taito on lapsilla, jotka ovat paimenessa, mutta minäpä\nolen ollut härkien ajajana siitä saakka kuin osasin kävellä.\n\n-- Siksipä teillä onkin enemmän voimaa käsivarsissanne kuin\nnäppäryyttä käsissänne. No nyt se on rakennettu, tämä rovio; saattepa\nnähdä, eikö se syty! Antakaa minulle tulineuvot ja kourallinen kuivia\nsanajalkoja. Hyvä on! Puhaltakaa nyt! Ette kai ole huonorintainen?\n\n-- Enpä tietääkseni, sanoi Germain, puhaltaen kuin sepän palkeet.\nHetkisen kuluttua liekki leimahti, loi ensin punaista valoa ja\nloimusi lopuksi sinertävinä kielekkeinä tammien lehväin alla,\ntaistellen sumua vastaan ja kuivattaen vähitellen ilmakehän kymmenen\njalan päähän ympäriinsä.\n\n-- Nyt minä istuudun pienokaisen viereen katsomaan, ettei hänen\npäällensä putoa kipinöitä, sanoi tyttö. Lisätkää te puita ja\nkohentakaa tulta, Germain! Me emme saa tässä kuumetta emmekä nuhaa,\nsen takaan teille.\n\n-- Totta tosiaan, sinä olet älykäs tyttö, sanoi Germain, ja osaat\ntehdä tulen niinkuin pieni yötaikuri. Tunnen oikein virkistyneeni ja\nalan jälleen reipastua; sillä kun sääreni olivat märät aina polvia\nmyöten ja kun ajattelin, että saisin olla semmoisena aina aamun\nkoittoon asti, niin olin äsken sangen pahalla tuulella.\n\n-- Ja kun on pahalla tuulella, niin ei hoksaa mitään, jatkoi pikku\nMarie.\n\n-- Etkös sinä sitten koskaan ole pahalla tuulella?\n\n-- Ka en. En koskaan. Mitäpä siitä on apua?\n\n-- No eihän siitä tietenkään mitään apua ole, mutta mitenkäpä sitä\nvoi välttää, kun joutuu ikävyyksiin. Jumala tietää, että sinulta ei\nole niitä kuitenkaan puuttunut, tyttöparka: sillä et ole aina ollut\nonnellinen!\n\n-- Se on totta. Me olemme saaneet kärsiä, äitiraukkani ja minä. Me\nkyllä surimme, mutta emme koskaan antaneet mielemme masentua.\n\n-- Minun mieltäni ei saisi masentumaan mikään työ, olipa se millaista\ntahansa, sanoi Germain; mutta kurjuus mieleni pahoittaisi, sillä\nminulta ei ole koskaan mitään puuttunut. Avioliittoni kautta tulin\nrikkaaksi ja olen vieläkin rikas; pysyn rikkaana niin kauan kuin teen\ntyötä talossa, siis aina, toivoakseni; mutta jokaisella tulee olla\nsurunsa; minä olen saanut kärsiä toisella tavoin.\n\n-- Niin, olette menettänyt vaimonne, ja sitä on kovin sääli!\n\n-- Eikö olekin?\n\n-- Oh! Minä olen kovin itkenyt häntä, uskokaa pois, Germain, sillä\nhän oli niin hyvä! Kas niin, älkäämme puhuko siitä enää, sillä voisin\nitkeä häntä vieläkin; kaikki suruni ovat taas palaamassa mieleeni\ntänään.\n\n-- Se on totta, että hän piti sinusta paljon, pikku Marie! Hän piti\nsuuressa arvossa sinua ja äitiäsi. No kas nyt! Sinä itket! Älähän\ntoki, tyttöseni; minä en tahdo itkeä...\n\n-- Te itkette kuitenkin, Germain! Tekin itkette! Ei kai se ole mikään\nhäpeä, että mies itkee vaimoaan? Älkää sitä toki kainostelko! Tuo\nsuru on minulle yhtä tuskallinen kuin teillekin!\n\n-- Sinulla on hyvä sydän, Marie, ja minun tekee hyvää saada itkeä\nkanssasi. Mutta siirrä toki jalkasi lähemmäs tulta; sinun hameesi\novat myöskin aivan märät, pikku tyttö raukka! Maltahan, minä istuudun\nsinun paikallesi pikkupojan viereen, lämmittele sinä paremmin.\n\n-- Minun on kylliksi lämmin, sanoi Marie, ja jos tahdotte istuutua,\nniin ottakaa allenne päällysviitan kulma; minun on hyvin hyvä olla.\n\n-- Tässä ei todellakaan ole paha olla, sanoi Germain, istuutuen aivan\nhänen viereensä. Nälkä minua vain vähän pyrkii vaivaamaan. Kello on\nainakin yhdeksän illalla, ja minun oli niin vaikea kävellä näillä\nhuonoilla teillä, että voimani tuntuvat oikein heikontuneen. Eikö\nsinunkin ole nälkä, Marie?\n\n-- Minunko? Ei ensinkään. En ole tottunut syömään neljästi päivässä,\nniinkuin te, ja olen niin monesti mennyt nukkumaan illallisetta, että\nkerta lisää ei ole minusta mitään outoa.\n\n-- Noh, sellainen vaimo kuin sinä on aika mukava; sehän ei kuluta\nmitään, sanoi Germain hymyillen.\n\n-- En minä ole mikään vaimo, sanoi Marie lapsellisen suorasti,\nhuomaamatta, mihin suuntaan peltomiehen ajatukset alkoivat kääntyä.\nHourailetteko te?\n\n-- Luulenpa tosiaan, että hourailen, vastasi Germain; nälkä se kai\npanee minut puhumaan päättömiä!\n\n-- Kylläpä te sitten olette aika suursyömäri! jatkoi tyttö, ilostuen\nvuorostaan hiukan; no niin, jos ette voi elää viittä kuutta tuntia\nsyömättä, niin eikös teillä ole tuolla laukussanne metsänriistaa ja\ntässä tulta, millä paistaa se?\n\n-- Hitto soikoon! Se on mainio ajatus! Mutta kuinkas käy tulevalle\nappiukolleni aiotun lahjan?\n\n-- Teillä on kuusi peltopyytä ja jänis! Ette kai tarvinne sitä\nkaikkea nälkänne tyydykkeeksi?\n\n-- Mutta meneppäs ja paista se tässä, ilman varrasta ja\nrautaristikkoa! Se palaa kaikki karreksi.\n\n-- Eipä suinkaan, sanoi pikku Marie; minä otan paistaakseni sen\nteille tuhassa, ja niin, ettei se saa savun makua. Ettekö koskaan\nole saanut kiinni leivosia kentillä ja paistanut niitä kahden\nkiven välissä? Mutta sehän on totta, unohdan, että ette ole ollut\npaimenena! Noh! höyhentäkää tämä peltopyy! Ei niin kovaa! Te revitte\nsiitä nahan!\n\n-- Voisithan höyhentää toisen ja opettaa minua.\n\n-- Aiotte siis syödä kaksi? Sitä jättiläistä! Kas niin, nyt ne on\nhöyhennetty. Nyt minä paistan ne.\n\n-- Sinusta tulisi mainio kenttäravintolan emäntä, pikku Marie; mutta,\npaha kyllä, sulla ei ole pullokopraa, ja minun ei auta muu kuin juoda\nvettä tuolta lammesta.\n\n-- Viiniäkös tahtoisitte? No ei mokomaa! Kahviakin teille kai\npitäisi? Luulette olevanne markkinoilla, puistoravintolassa. Kutsukaa\nravintoloitsijaa: likööriä Belairin kyntäjämestarille!\n\n-- Ahaa! sinä pikku veitikka, teetkö minusta pilaa? Etkös sinä sitten\njoisi viiniä, jos sitä saisit?\n\n-- Minäkö? Join sitä illalla kanssanne muori Rebecin luona toisen\nkerran eläissäni; mutta jos olette oikein kiltti, niin annan teille\nsitä melkein täyden pullon, ja hyvää, vielä päällisiksi!\n\n-- Mitä, Marie? Sinä olet kun oletkin siis taikojen tekijä?\n\n-- Ettekös te hurjastellut ja tilannut muori Rebeciltä kaksi pulloa\nviiniä? Te joitte toisen poikanne kanssa, ja minä tuskin maistoin\nmuutaman pisaran siitä, jonka asetitte eteeni. Kuitenkin te maksoitte\nmolemmat, ummessa silmin.\n\n-- Entäs sitten?\n\n-- No niin, minä panin koriini sen, jota ei oltu juotu, sillä\najattelin, että teidän tahi poikanne tulisi jano matkalla; ja tässä\nse nyt on.\n\n-- Sinä olet neuvokkain tyttö, minkä koskaan olen tavannut. Nähkääs,\nhän itki kuitenkin, tyttöriepu, ravintolasta lähtiessään, mutta silti\nhän ajatteli muita enemmän kuin itseään. Pikku Marie, se mies, joka\nsinut nai, ei ole mikään hölmö!\n\n-- Toivottavasti ei, sillä minä en pitäisi hölmöstä. Noh, syökäähän\nnyt peltopyynne; ne ovat parahiksi paistuneet; ja leivän puutteessa\nte kai tyydytte kastanjoihin?\n\n-- Ja mistä hiidestä sinä nyt kastanjoitakin olet saanut?\n\n-- Sekös nyt sitten on mikään kumma? Pitkin tietä olen ottanut niitä\noksista ohimennen ja pannut taskuni niitä täyteen.\n\n-- Ja ovatko nekin paistetut?\n\n-- Missä sitten ajatukseni olisivat olleet, jollen olisi pannut niitä\ntuleen, heti kun se tehtiin? Niin tehdään aina paimenmailla.\n\n-- Vai niin, pikku Marie; no nyt me syömme illallisen yhdessä! Tahdon\njuoda maljasi ja toivottaa sinulle hyvää miestä... niin, sellaista\nkuin itse tahtoisit. Kerroppa minulle vähän siitä!\n\n-- Sitä en osaisi tehdä, Germain, sillä sitä en vielä ole ajatellut.\n\n-- Mitä? Etkö ensinkään? Etkö koskaan? sanoi Germain, alkaen syödä\noikein kyntömiehen ruokahalulla, mutta leikaten parhaat palat\ntarjotakseen ne toverillensa, joka itsepintaisesti jätti ne ottamatta\nvastaan ja tyytyi muutamiin kastanjoihin. Kuulehan, pikku Marie,\njatkoi hän, nähdessään, että tyttö ei aikonut vastata hänelle, etkö\nvielä ole ajatellut avioliittoa? Olet kuitenkin siinä iässä.\n\n-- Ehkäpä, sanoi hän, mutta olen kovin köyhä. Pitää olla ainakin\nkolmisensataa frangia, jos mieli perustaa oma koti, ja saan tehdä\ntyötä viisi kuusi vuotta kerätäkseni ne.\n\n-- Tyttöparka! Tahtoisinpa, että isä Maurice olisi hyvä ja antaisi\nminulle kolmesataa frangia, että saisin lahjoittaa ne sinulle.\n\n-- Paljon kiitoksia, Germain. Entä mitäs sanottaisiin minusta?\n\n-- Mitäpä sinusta sanottaisiin? Tiedetäänhän, että minä olen vanha\nenkä voi ottaa sinua vaimokseni. Siispä ei luultaisi, että minä...\nettä sinä...\n\n-- Kuulkaahan, kyntömies, nyt teidän lapsenne herää, sanoi pikku\nMarie.\n\n\n\n\nIX\n\nILTARUKOUS\n\n\nPikku Pierre oli noussut istualleen ja katseli ympärilleen hyvin\nmiettiväisen näköisenä.\n\n-- Ahaa! Noin hän aina tekee, tuo mies, kun hän kuulee syötävän,\nsanoi Germain: tykin pauke ei herättäisi häntä; mutta kun liikuttelee\nleukojaan hänen läheisyydessään, niin hän avaa silmänsä heti paikalla.\n\n-- Te lienette ollut samanlainen hänen iällään, sanoi pikku Marie\nveitikkamaisesti hymyillen. Noh, pikku Pierre poikani, etsitkö\nvuoteesi katosta? Tänä iltana se on vihreistä lehdistä tehty,\nlapseni; mutta isäsi syö yhtä hyvin illallista. Tahdotko syödä\nillallista hänen kanssaan? Minä en ole syönyt sinun osaasi; arvasin\nkyllä, että sinä vaatisit sen itsellesi.\n\n-- Marie, minä tahdon, että sinä syöt, huudahti kyntömies; minä en\nsyö enää. Minä olen ahmatti, kollomainen mies: sinä kieltäydyt meidän\ntähtemme; se ei ole oikein; minä häpeän sitä. Näetkös, se vie minulta\nruokahalun; en tahdo, että poikani syö, jollet sinä syö.\n\n-- Antakaahan meidän olla, vastasi pikku Marie, teillä ei ole\nmeidän ruokahalujemme avainta. Minun on tänään lukossa, mutta pikku\nPierrenne ruokahalu on avoinna kuin sudenpennun. Katsokaapa nyt,\nkuinka hän käy illalliseen käsiksi! Ooh! hänestä tulee myöskin aimo\nkyntömies!\n\nPikku Pierre näytti todella kohta, kenen hän oli poika, ja tuskin\nherättyään, ymmärtämättä, missä oli tahi miten oli sinne tullut, hän\nrupesi syödä ahmimaan. Sitten, kun hänen ei enää ollut nälkä ja hänen\nmielensä oli jännittynyt, niinkuin ainakin lasten, jotka joutuvat\ntavallisista poikkeaviin oloihin, hän oli tavallista pirteämpi,\nuteliaampi ja viisastelevampi. Hän pyysi selittämään, missä hän oli,\nja saatuaan tietää, että oltiin keskellä metsää, hän vähän pelästyi.\n\n-- Onko täällä pahoja eläimiä, tässä metsässä, kysyi hän isältään.\n\n-- Ei, virkkoi isä, ei niitä ole. Älä yhtään pelkää.\n\n-- Valehtelitkos sinä sitten, kun sanoit minulle, että jos lähtisin\nsinun mukaasi suuriin metsiin, niin sudet veisivät minut mennessään?\n\n-- Nähkääs tuota viisastelijaa, sanoi Germain hämillään.\n\n-- Hän on oikeassa, vastasi Marie, te sanoitte hänelle niin: hänellä\non hyvä muisti, hän muistaa sen. Mutta tiedäppäs, pikku Pierre, että\nisäsi ei koskaan valehtele. Me kuljimme suurten metsien läpi sinun\nnukkuessasi, ja nyt olemme pienissä metsissä, joissa ei ole mitään\npahoja eläimiä.\n\n-- Ovatko pienet metsät hyvin kaukana suurista?\n\n-- Jotenkin kaukana; sitäpaitsi sudet eivät lähde pois suurista\nmetsistä. Ja sitten vielä, jos niitä tulisikin tänne, niin isäsi\ntappaisi ne.\n\n-- Ja sinäkö myöskin, pikku Marie?\n\n-- Niin, ja me molemmat myöskin, sillä auttaisit kai sinä meitä?\nEthän sinä pelkää? Läimäyttelisithän sinä niitä aikalailla?\n\n-- Kyllä, kyllä, sanoi lapsi uljaasti, asettuen sankarimaiseen\nasentoon, me tappaisimme ne.\n\n-- Sinäpä olet verraton mestari puhumaan lapsille, sanoi Germain\npikku Marielle, ja saamaan ne taivutetuiksi. Tosinhan ei olekaan\npitkää aikaa siitä kuin itse olit pikku lapsi, ja sinä muistat, mitä\näitisi sanoi sinulle. Luulenpa, että kuta nuorempi on, sitä paremmin\ntulee toimeen nuorten kanssa. Pelkään pahasti, että kolmenkymmenen\nvanha vaimo, joka ei vielä tiedä, mitä äitiys merkitsee, tuskin oppii\nlepertelemään ja puhumaan järkevästi lasten kanssa.\n\n-- Miksikäs ei, Germain? En tiedä, miksi teillä on niin huono käsitys\ntuosta vaimosta. Saattepa nähdä erehtyneenne!\n\n-- Hiisi vieköön koko vaimon! sanoi Germain. Soisin, että olisin\nhänestä päässyt, ja iäksi päiviksi! Mitä minä tarvitsen vaimoa, jota\nen tunne?\n\n-- Isä hyvä, sanoi lapsi, miksi sinä tänään aina puhut vaimostasi?\nHänhän on kuollut...\n\n-- Ah! Et siis ole unohtanut häntä, rakasta äitiparkaasi?\n\n-- En, sillä näinhän, kuinka hänet pantiin kauniiseen valkopuiseen\nrasiaan, ja isoäiti vei minut sen ääreen suutelemaan häntä ja\nsanomaan hänelle hyvästi... Hän oli aivan valkea ja aivan kylmä,\nja joka ilta täti panee minut rukoilemaan hyvää Jumalaa, että äiti\npääsisi lämmittelemään hänen kanssaan taivaaseen. Luuletko, että hän\nnyt on siellä?\n\n-- Niin toivon, lapseni; mutta pitää aina rukoilla; siitä äitisi\nnäkee, että rakastat häntä.\n\n-- Minä luen nyt rukoukseni, jatkoi lapsi; en muistanut lukea sitä\nillalla. Mutta en minä osaa lukea sitä yksin; minä unohdan siitä aina\njotakin. Pikku Marien pitää auttaa minua.\n\n-- Kyllä, Pierre hyvä, minä autan sinua, sanoi tyttö. Tule tuohon ja\nasetu polvillesi eteeni.\n\nLapsi polvistui tytön hameelle, pani kätösensä ristiin ja alkoi\nlausua rukoustaan, ensin tarkkaavana ja hartaasti, sillä hän osasi\nsangen hyvin alun; sitten hitaammin ja epäröiden, ja lopuksi\ntoistaen sana sanalta mitä pikku Marie hänelle saneli, kun hän pääsi\nsiihen rukouksensa kohtaan, jossa uni hänet joka ilta yllätti ja\njosta alkaen hän senvuoksi ei koskaan ollut voinut oppia loppua.\nTälläkin kertaa tarkkaavaisuuden jännittäminen ja hänen oman äänensä\nyksitoikkoisuus teki tavallisen vaikutuksensa: hän sai lausutuksi\nviimeiset tavut vain vaivoin ja vasta kun ne oli hänelle toistettu\nkolmeen kertaan; hänen päänsä kävi raskaaksi ja painui Marien\nrintaa vastaan, hänen kätensä höltyivät, irtautuivat toisistaan ja\nhervahtivat avoinna hänen polvilleen. Nuotiotulen valossa Germain\nkatseli pikku enkeliään, joka oli uinahtanut tytön sydämelle;\ntämä, kannattaen häntä käsivarsissaan ja lämmittäen hänen vaaleita\nhiuksiaan puhtaalla hengityksellään, oli myöskin vaipunut hartaisiin\nhaaveisiin ja rukoili ajatuksissaan Catherinen sielun puolesta.\n\nGermain heltyi, koetti keksiä, mitä sanoisi pikku Marielle\nilmaistakseen hänelle, millaista arvonantoa ja kiitollisuutta hän\ntunsi häntä kohtaan, mutta ei löytänyt mitään, joka olisi lausunut\nilmi hänen ajatuksensa. Hän lähestyi tyttöä suudellakseen poikaansa,\njota tämä yhä piti painettuna poveaan vastaan, ja hänen oli vaikea\nirroittaa huuliaan pikku Pierren otsasta.\n\n-- Te suutelette häntä liian kovasti, sanoi Marie hänelle, työntäen\nhiljaa pois peltomiehen pään, te herätätte hänet. Antakaa minun panna\nhänet jälleen nukkumaan, kun hän nyt on lähtenyt takaisin paratiisin\nunimaille. Lapsi antoi panna itsensä nukkumaan, mutta laskeutuessaan\nsatulan vuohennahalle hän kysyi, oliko hän kimon selässä. Sitten,\navaten suuret siniset silmänsä ja pitäen ne hetkisen luotuina oksia\nkohti, hän näytti uneksivan valveillaan tahi kiintyvän johonkin\najatukseen, joka oli hiipinyt hänen mieleensä päivän kuluessa ja nyt\nunen lähestyessä kiteytynyt sanoiksi. \"Isä-muruseni\", sanoi hän, \"jos\naiot antaa minulle toisen äidin, niin minä tahdon, että se pitää olla\npikku Marie\".\n\nJa vastausta odottamatta hän painoi silmänsä umpeen ja nukahti.\n\n\n\n\nX\n\nKYLMÄSTÄ HUOLIMATTA\n\n\nPikku Marie ei näyttänyt panevan lapsen omituisiin sanoihin sen\nenempää huomiota, vaan piti niitä ystävyyden todisteena; hän peitti\nhänet huolellisesti, korjasi tulta, ja kun läheisen lammen päällä\nuinaileva sumu ei näyttänyt ensinkään olevan hälvenemässä, kehoitti\nhän Germainia asettumaan tulen ääreen ottamaan vähän unta.\n\n-- Näen, että se jo alkaa teidät voittaa, sanoi hän hänelle, sillä\nette enää sano mitään, vaan katselette hiillokseen niinkuin lapsenne\näsken. Noh, nukkukaa te vain, minä valvon lasta ja teitä.\n\n-- Sinunpahan nyt on nukuttava, vastasi peltomies, ja minä\nvartioitsen teitä molempia, sillä minua ei ikinä ole nukuttanut\nvähemmin kuin nyt; minulla on kymmenittäin ajatuksia päässä.\n\n-- Kymmenittäin, se on paljon, sanoi tyttönen hiukan pilkallisin\nmielin; on niin paljon ihmisiä, jotka kiittäisivät onneaan, jos\nheillä olisi yksikin.\n\n-- No niin! Jos en kykenekään niitä ajattelemaan viittäkymmentä,\nniin on niitä ainakin yksi, joka ei tunnin aikaan ole jättänyt minua\nrauhaan.\n\n-- Ja minäpä sanon sen teille samoin kuin nekin, jotka teillä oli\nsitä ennen.\n\n-- No hyvä! Sano se, jos sen arvaat, Marie. Sano se minulle itse; se\non minusta hauskaa.\n\n-- Tunti sitten, tokaisi tyttö, te ajattelitte syömistä... ja nyt te\najattelette nukkumista.\n\n-- Marie, minä tosin olen vain härkäin ajaja, mutta totta tosiaan\nsinä luulet minua ihan häräksi. Sinä olet häijy tyttö, ja minä\nhuomaan kyllä, ettet tahdo puhella kanssani. Nuku sitten, se on\nparempi kuin että hammastelet miestä, joka ei ole iloisella mielellä.\n\n-- Jos tahdotte puhella, niin puhelkaamme, sanoi tyttönen, laskeutuen\npuoliksi pitkäkseen lapsen viereen ja nojaten päänsä satulaa vastaan.\nTe yhä vaan olette huolissanne, ja siinä te ette mieheksi osoita\nsuurtakaan uljuutta. Mitä voisinkaan sanoa minä, jos en parhaan\ntaitoni mukaan puolustautuisi omaa mielipahaani vastaan?\n\n-- Niin, epäilemättä, ja sepä se tässä juuri askarruttaakin\najatuksiani, lapsiparkani. Sinä joudut elämään kaukana omaisistasi\nja epämiellyttävässä nummi- ja rämeikköseudussa, jossa voit saada\nsyyskuumeita, jossa lampaat eivät menesty, mikä aina on mieliharmiksi\npaimentytölle, jolla on hyvät tarkoitukset; lopuksi vielä se, että\njoudut vieraitten ihmisten keskuuteen, jotka kenties eivät ole hyviä\nsinua kohtaan, jotka eivät ymmärrä sinun arvoasi. Katsos, se surettaa\nminua enemmän kuin voin sinulle sanoa, ja tekeepä mieleni viedä sinut\ntakaisin äitisi luo, sen sijaan että menisin Fourcheen.\n\n-- Sananne todistavat suurta hyvyyttä, mutta eivät ole järkeviä,\nGermain-parkani; ei pidä olla pelkurimainen ystäviensä puolesta, ja\nsen sijaan että näytätte minulle kohtaloni huonon puolen, tulisi\nteidän näyttää minulle sen hyvä puoli, niinkuin teitte syödessämme\nvälipalaa muori Rebecillä.\n\n-- Minkäs minä sille voin? Asia näytti minusta semmoiselta tuolla\nhetkellä, ja nyt se näyttää minusta toiselta. Tekisit viisaammin, kun\nhankkisit itsellesi miehen.\n\n-- Se ei ole mahdollista, Germain, olenhan jo sanonut sen teille; ja\nkun se ei ole mahdollista, niin en sitä ajattelekaan.\n\n-- Mutta entäpä jos kuitenkin se sattuisi löytymään? Jos puhuisit\nmulle, minkälaisen tahtoisit, niin kenties minun onnistuisi kuvitella\njotakuta.\n\n-- Kuvitteleminen ei ole vielä saamista. Minä puolestani en ajattele\nkoko asiaa, koska se on turhaa.\n\n-- Et kai sinä aikone saada rikasta?\n\n-- En tietenkään, koska itse olen köyhä kuin Job.\n\n-- Mutta jos hän olisi varakas, niin ei kai sinulla olisi mitään sitä\nvastaan, että saisit hyvän asunnon, hyvää ruokaa, hyvät vaatteet, ja\neläisit kelpo ihmisten suvussa, joka sallisi sinun avustaa äitiäsi.\n\n-- Oh! Eipä suinkaan. Äitini avustaminen on hartain toiveeni.\n\n-- Ja jos sattuisit saamaan sellaisen miehen, niin et kai sinä tekisi\nliikoja vaikeuksia, vaikka hän ei olisikaan niin ihan nuoren nuori?\n\n-- Ah! Anteeksi, Germain! Juuri sitä katsoisin tärkeäksi. En pitäisi\nvanhasta.\n\n-- Etpä tietystikään vanhasta; mutta esimerkiksi minun ikäisestäni?\n\n-- Teidän ikänne on minusta vanha, Germain; pitäisin Bastienin\nikäisestä, vaikka Bastien ei ole niin kaunis mies kuin te.\n\n-- Pitäisitkö enemmän sikopaimen Bastienista? sanoi Germain\npahoillaan. Pojasta, jolla on silmät niinkuin eläimellä, joita hän\npaimentaa?\n\n-- Antaisin hänelle hänen silmänsä anteeksi hänen kahdeksantoista\nvuotensa tähden.\n\nGermain tunsi olevansa hirvittävän mustasukkainen. Noh! sanoi\nhän, huomaan, että olet hullaantunut Bastieniin. Se on lystikäs\npäähänpisto, se täytyy ainakin sanoa.\n\n-- Niin, se olisi lystikäs päähänpisto, vastasi pikku Marie,\nnauraa hihittäen, ja siitä tulisi lystikäs aviomies. Sille saisi\nuskotelluksi mitä vain tahtoisi. Esimerkiksi tässä eräänä päivänä\nolin ottanut maahan pudonneen tomaatin kirkkoherran puutarhasta.\nSanoin hänelle, että se oli kaunis punainen omena, ja hän puri sitä\nkuin ahmatti. Olisittepa nähnyt kuinka hän irvisti! Voi Herra, kuinka\nhän oli ruma!\n\n-- Et kai siis pidä hänestä, koska pilkkaat häntä?\n\n-- Se ei olisi mikään syy. Mutta en muutoin pidä hänestä: hän on tyly\npikku sisarelleen, ja hän on epäsiisti.\n\n-- No etkö tunne mieltymystä kehenkään toiseen?\n\n-- Mitäpä te siitä, Germain?\n\n-- Niin, enhän minä siitä; muuten puhelen vain. Huomaan kyllä,\ntyttöseni, että sinulla on heila tiedossasi.\n\n-- Ei, Germain, te erehdytte, ei vielä; ehkä sen saan myöhemmin;\nmutta kun nyt kerran en mene naimisiin, ennenkuin olen saanut jotakin\nkerätyksi, niin kohtaloni on joutua naimisiin myöhään ja vanhan\nkanssa.\n\n-- No ota sitten vanha heti kohta.\n\n-- Enkä ota! Kun en ole enää nuori, niin se on minulle yhdentekevää;\nnyt se olisi eri asia.\n\n-- Kyllä näen, Marie, että olen sinulle vastenmielinen, sanoi Germain\npahoilla mielin ja punnitsematta sanojaan.\n\nPikku Marie ei vastannut. Germain kumartui häntä kohti: hän nukkui;\nhän oli rauennut siihen paikkaan unen voittamana, kuin ukonnuolen\niskemänä, niinkuin käy lasten, jotka nukkuvat vielä laverrellessaan.\n\nGermain oli hyvillään siitä, että tyttö ei ollut tarkannut hänen\nviimeisiä sanojaan; hän huomasi, että ne eivät olleet järkevät, ja\nhän käänsi selkänsä, suunnatakseen huomionsa muualle ja saadakseen\ntoisia ajatuksia.\n\nMutta se oli turhaa. Hän ei voinut saada unta eikä ajatella muuta\nkuin mitä äsken oli sanonut. Hän kiersi kymmenet kerrat tulen ympäri,\nmeni pois, tuli takaisin; vihdoin, tuntien itsensä yhtä levottomaksi\nkuin jos olisi niellyt ruutia, hän nojautui puuta vastaan, joka\nsuojasi molempia lapsia, ja katseli, kuinka he nukkuivat.\n\n-- En tiedä, kuinka en koskaan ollut huomannut, ajatteli hän, että\ntuo pikku Marie on paikkakunnan sievin tyttö!... Hänen hipiänsä\nei ole voimakasvärinen, mutta hänen kasvonsa ovat vehmaat kuin\nvilliruusu! Kuinka siro suu ja soma pikku nenä!... Hän ei ole kookas\nikäisekseen, mutta hänellä on varsi kuin viiriäisen poikasella ja hän\non ketterä kuin pikku peipponen!... En tiedä, miksi meillä pidetään\nniin paljon suurista ja lihavista, oikein punaposkisista naisista...\nVaimoni oli pikemmin hoikka ja kalpea, ja hänellä ei minusta ollut\nvertaistaan... Tämä on aivan hento, mutta terve hän silti on ja\nkaunis katsella kuin valkea vuohenkaritsa!... Ja kuinka suloinen\nja siveä on hänen kasvojensa ilme! Kuinka hänen syvä sydämensä\nloistaa hänen silmistään, silloinkin kun ne ovat suljettuina\nnukkumaan!... Älyä taas hänellä on enemmän kuin sitä oli rakkaalla\nCatherine-vainajallani, se täytyy myöntää, eikä tulisi hänen\nseurassaan ikävä... Hän on iloinen, hän on kiltti, hän on uuttera,\nhän on hellä ja hän on lystikäs. En tiedä, mitä parempaa saattaisi\ntoivoa...\n\n-- Mutta mitäpä minä tuota kaikkea ajattelen? jatkoi Germain koettaen\nkatsella muualle. Appiukkoni ei tahtoisi kuulla siitä puhuttavankaan,\nja koko suku pitäisi minua hulluna!... Sitäpaitsi hän itsekään ei\nhuolisi minusta, lapsiparka!... Hän pitää minua liian vanhana: niin\nhän minulle sanoi... Hän ei katso omaa etuaan; vähät hän välittää\nsiitä, että saa vielä kärsiä kurjuutta ja kestää vaivaa, pitää\nhuonoja vaatteita ja nähdä nälkää pari kolme kuukautta vuodesta,\nkunhan vain kerran saa sydämensä kaihon tyydytetyksi ja voi antautua\nmiehelle, joka häntä miellyttää...; hän on aivan oikeassa, hänenä\nminä tekisin samoin... ja jo nyt, jos voisin noudattaa omaa tahtoani,\nvalitsisin tytön oman pääni mukaan, sen sijaan että antautuisin\navioliittoon, joka minusta ei tunnu houkuttelevalta.\n\nKuta enemmän Germain koetti vedota järkeensä ja rauhoittaa mieltänsä,\nsitä vähemmän se hänelle onnistui. Hän meni pois parinkymmenen\naskeleen päähän, piilottautumaan sumuun, ja sitten taas hän yhtäkkiä\nlöysi itsensä polviltaan nukkuvien lasten vierestä. Kerran hän aikoi\nsuudellakin pikku Pierreä, joka oli kietonut toisen käsivartensa\nMarien kaulaan, mutta hän erehtyi, niin että Marie, joka tunsi\npolttavan kuuman hengityksen käyvän huuliaan vastaan, heräsi ja\nkatseli häntä aivan säikähtyneen näköisenä, ymmärtämättä ensinkään,\nmissä mielentilassa hän oli.\n\n-- En nähnyt teitä, lapsi-parkani! sanoi Germain, vetäytyen takaisin\nhyvin nopeasti. Olin kaatumaisillani päällenne ja loukkaamaisillani\nteitä.\n\nPikku Marie viattomuudessaan uskoi sen ja nukahti jälleen. Germain\nsiirtyi toiselle puolelle tulta ja vannoi Jumalalle olevansa\nliikkumatta, kunnes hän oli herännyt. Hän piti sanansa, mutta helppoa\nse ei ollut. Hän luuli tulevansa siitä hulluksi.\n\nLopulta noin puolen yön aikana sumu hälveni, ja Germain saattoi nähdä\ntähtien kiiltelevän puiden läpi. Kuukin irtautui sitä peittävistä\nusvista ja alkoi siroitella timantteja kosteille sammalille.\nTammien rungot pysyivät majesteettisen tummina, mutta vähän\nmatkan päässä koivujen valkeat varret seisoivat kuin rivi haamuja\nkäärinliinoissaan. Tuli kuvastui lammen veteen, ja sammakot, alkaen\ntottua siihen, uskalsivat päästellä muutamia kimeitä ja arkoja ääniä;\nvanhojen puiden kulmikkaat oksat, karkeina kalpeista jäkälistä,\nkurottautuivat ristiin rastiin matkamiestemme päitten päällä kuin\nsuuret laihat käsivarret; se oli kaunis paikka, mutta niin autio ja\nsurullinen, että Germain, väsyneenä siellä kärsimiinsä tuskiin, alkoi\nlaulella ja heitellä kiviä veteen, koettaakseen unohtaa sydänmaan\npeloittavan ikävyyden. Hänen teki myöskin mieli herättää pikku Marie;\nja kun hän näki hänen nousevan ja katselevan ilmaa, ehdotti hän\nhänelle, että lähdettäisiin jälleen matkaan.\n\n-- Parin tunnin kuluttua, sanoi hän tytölle, päivän valjetessa, ilma\nkäy niin kylmäksi, ettemme enää voi tulla tässä toimeen, vaikka\nmeillä onkin nuotiomme... Nyt näkee jo kulkea, ja me löydämme kyllä\ntalon, jossa meille avataan, tahi ainakin jonkun ladon, jossa voimme\nviettää lopun yötä katon alla.\n\nMariella ei ollut omaa tahtoa, ja vaikka häntä vielä kovin nukutti,\nhankkiutui hän seuraamaan Germainia.\n\nTämä otti poikansa syliinsä, herättämättä häntä, ja pyysi Marieta\ntulemaan hänen viereensä hänen päällysviittansa suojaan, tyttö kun ei\ntahtonut ottaa takaisin päällysnuttuaan, joka oli käärittynä pikku\nPierren ympärille.\n\nTuntiessaan nuoren tytön niin lähellä itseään Germain, joka\noli saanut ajatuksensa hetkiseksi kiintymään muualle ja käynyt\niloisemmaksi, alkoi jälleen menettää malttinsa. Pari kolme kertaa\nhän vetäytyi äkkiä syrjään ja antoi Marien kävellä yksin. Sitten,\nnähdessään, että tytön oli vaikea seurata häntä, hän odotteli, veti\nhänet voimakkaasti vierellensä ja puristi häntä niin kovaa, että\nMarie sitä kummasteli ja pahastuikin siitä, uskaltamatta sitä sanoa.\n\nKun he eivät ensinkään tienneet, miltä suunnalta olivat lähteneet,\neivät he myöskään tienneet, mihin suuntaan kulkivat, niin että he\nnousivat vielä kerran läpi koko metsän, joutuivat uudelleen aution\nnummen eteen, palasivat takaisin ja kauan kierreltyään ja käveltyään\nhuomasivat valoa oksien välitse.\n\n-- Hyvä, sanoi Germain; siinä on talo, ja ihmisiä jo hereillä, koska\ntuli on jo sytytetty. On siis kai jo hyvin myöhä?\n\nMutta se ei ollut talo, se oli nuotiovalkea, jonka he olivat\npeittäneet lähtiessään ja jonka tuulenhenki oli sytyttänyt jälleen...\n\nHe olivat kävelleet pari tuntia ja palanneet takaisin lähtöpaikkaansa.\n\n\n\n\nXI\n\nTAIVASALLA\n\n\n-- Tällä kertaa heitän kaikki sikseen! sanoi Germain, polkien\njalkaansa. Meidät on noiduttu, se on ihan varma, ja me emme pääse\ntäältä pois ennenkuin selvällä päivällä. Tämä paikka mahtaa olla\npirun riivaama.\n\n-- Noh, noh! älkäämme suuttuko, sanoi Marie, vaan tyytykäämme\nkohtaloomme. Me laitamme vielä suuremman nuotion, lapsi on niin hyvin\npeitettynä, ettei hänellä ole mitään vaaraa, ja me emme kuole siitä,\nettä vietämme yhden yön ulkona. Mihin piilotitte satulan, Germain?\nKeskelle raudustammia, te hätäkello. Nytkös on mukava saada se\ntakaisin!\n\n-- Pidä lasta, ota hänet, niin minä noudan hänen vuoteensa\npensaikosta; en tahdo, että risut pistävät sinua käsiin.\n\n-- Se on jo tehty. Tässä on vuode, ja muutamat risun pistokset eivät\nole sapeliniskuja, vastasi uljas tyttö.\n\nHän ryhtyi laittamaan uudelleen vuoteeseen pikku Pierreä, joka tällä\nkertaa oli vaipuneena niin sikeään uneen, ettei hän tiennyt mitään\ntästä uudesta matkasta. Germain pani niin paljon puita tuleen, että\nse valaisi koko metsän yltympäri; mutta pikku Marien voimat olivat\nlopussa, ja vaikka hän ei valittanut, niin hän ei enää jaksanut pysyä\njaloillaan. Hän oli kalpea, ja hänen hampaansa löivät vastakkain\nvilusta ja heikkoudesta. Germain otti hänet syliinsä, lämmittääkseen\nhäntä; levottomuus, myötätunto, vastustamattoman hellyyden tunteet\nvaltasivat hänen sydämensä ja tukahduttivat hänen aistillisuutensa\näänen. Hänen kielensä kanta irtaantui kuin ihmeen kautta, ja heittäen\nkaiken arastelun hän sanoi:\n\n-- Marie, minä pidän sinusta ja olen kovin suruissani siitä, että\nsinä et pidä minusta. Jos tahtoisit ottaa minut mieheksesi, niin\nei appiukko eivätkä sukulaiset, eivät naapurit eivätkä kehoitukset\nsaisi minua estetyksi antautumasta omaksesi. Tiedän, että tekisit\nlapseni onnellisiksi, että opettaisit heitä kunnioittamaan äitinsä\nmuistoa, ja kun omatuntoni olisi rauhassa, voisin tyydyttää sydämeni\nkaihon. Olen aina tuntenut ystävyyttä sinua kohtaan, ja nyt olen niin\nrakastunut, että jos pyytäisit minua noudattamaan koko elämäni sinun\noikkujasi, niin vannoisin sen sinulle heti paikalla. Minä pyydän:\nkatso, kuinka sinua rakastan, ja koeta unohtaa ikäni. Ajattele, että\nse on väärä luulo, kun luullaan, että kolmenkymmenen ikäinen mies on\nvanha. Sitäpaitsi, minä olen vain kahdeksankolmatta ikäinen. Nuori\ntyttö pelkää saavansa kuulla moitteita, jos ottaa miehen, joka on\nkymmentä tahi kahtatoista vuotta häntä vanhempi, koska se ei ole\nseudulla tapana; mutta olen kuullut sanottavan, että toisilla seuduin\nsitä ei ensinkään katsota; että päinvastoin mieluummin annetaan\nnuorelle naiselle tueksi järkevä mies, jonka mielenlaatu on hyvin\nkoeteltu, kuin nuorukainen, joka saattaa heittäytyä huikentelemaan ja\nkelpo miehestä, joksi häntä luultiin, muuttua heittiöksi. Sitäpaitsi,\nikä ei aina riipu vuosista. Se riippuu voimista ja terveydestä.\nKun mies on riutunut liiasta työstä ja kurjuudesta tahi huonosta\nelämästä, niin hän on vanha ennenkuin on viisikolmatta täyttänyt.\nMinä sitävastoin... Mutta ethän sinä kuuntele minua, Marie!\n\n-- Kuuntelen kyllä, Germain, kuulen varsin hyvin puheenne,\nvastasi pikku Marie, mutta ajattelen sitä, mitä äitini aina\non sanonut minulle: että kuudenkymmenen vanha vaimo on hyvin\nsurkuteltavassa asemassa, kun hänen miehensä on seitsemänkymmenen\ntahi seitsemänkymmenen viiden ikäinen eikä enää voi tehdä työtä\nelättääkseen häntä. Hän käy raihnaiseksi, ja vaimon täytyy hoitaa\nhäntä iällä, jolloin hän itse alkaisi kovin tarvita itsensä\nsäästämistä ja lepoa. Sillä tavoin sitten lopulta joudutaan puille\npaljaille.\n\n-- Vanhemmat ovat oikeassa noin sanoessaan, sen myönnän, Marie,\nvastasi Germain; mutta uhraisivathan he lopulta koko nuoruusajan,\njoka on paras, jos aina vain laskisivat ennakolta, kuinka meidän käy\niällä, jolloin ei kelpaa enää mihinkään ja jolloin on yhdentekevää,\nmiten päivämme päättyvät. Mutta minun ei tarvitse pelätä kuolevani\nnälkään vanhoilla päivilläni. Kykenen keräämään jotakin säästöön,\nsillä elän vaimoni omaisten luona ja teen paljon työtä, eikä minulla\nole mitään menoja. Sitäpaitsi, minä rakastan sinua niin kovin,\nnäetkös, että se estää minua vanhenemasta. Sanotaan, että kun mies on\nonnellinen, niin hän säilyy, ja tunnen selvästi, että olen Bastienia\nnuorempi, siksi että rakastan sinua; sillä hän ei rakasta sinua,\nhän on liian tyhmä, liiaksi lapsi ymmärtääkseen, kuinka kaunis ja\nhyvä ja rakastettava sinä olet. Kas niin, Marie, älä inhoa minua;\nen ole häijy mies: tein Catherine-vainajani onnelliseksi; hän sanoi\nJumalan edessä kuolinvuoteellaan, ettei hänellä ollut koskaan\nminusta ollut muuta kuin iloa, ja hän kehoitti minua menemään uusiin\nnaimisiin. Minusta näyttää kuin hänen henkensä olisi illalla puhunut\nhänen lapselleen juuri tämän nukahtaessa. Etkö kuullut, mitä hän\nsanoi? Ja kuinka hänen pieni suunsa vavahteli ja silmät katselivat\nilmaan jotakin, jota me emme voineet nähdä! Hän näki äitinsä, ole\nvarma siitä, ja äiti se pani hänet sanomaan tahtovansa sinut hänen\nsijalleen.\n\n-- Germain, vastasi Marie hämmästyneenä ja miettiväisenä, te puhutte\nvilpittömästi, ja kaikki mitä sanotte on totta. Olen varma siitä,\nettä tekisin hyvin rakastaessani teitä, jos se ei kovin pahoittaisi\nomaistenne mieltä; mutta minkäs minä sille teen? En tunne sydäntäni\nvetävän puoleenne. Pidän teistä kyllä, mutta vaikka ikänne ei rumenna\nteitä, niin se peloittaa minua. Minusta tuntuu, että olette minulle\nsanoisinko setä tahi kummi, että minun tulee kunnioittaa teitä, ja\nettä tulisi hetkiä, jolloin te kohtelisitte minua pikemmin niin kuin\npikkutyttöä kuin niinkuin vaimoanne ja vertaistanne. Vihdoin toverini\nehkä pilkkaisivat minua, ja vaikka onkin typerää välittää siitä,\nniin luulenpa kuitenkin, että olisin häpeissäni ja vähän suruissani\nhääpäivänäni.\n\n-- Nuo ovat lapsen syitä; puhut aivan kuin lapsi, Marie!\n\n-- Niinpä niin! Lapsi minä olenkin, sanoi tyttö, ja juuri siksi\npelkään liian järkevää miestä. Näettehän, että olen liian nuori\nteille, koskapa jo moittien sanotte, etten puhu järkevästi. Minulla\nei voi olla enemmän järkeä kuin ikäni myöntää.\n\n-- Voi, hyvä Jumala, kuinka onkaan onnetonta, että olen niin kömpelö\nja sanon niin huonosti, mitä ajattelen! huudahti Germain. Marie,\nte ette rakasta minua, siinä koko asia; te pidätte minua liian\nyksinkertaisena ja liian kömpelönä. Jos rakastaisitte minua vähän,\nniin ette näkisi niin selvästi vikojani. Mutta ette rakasta minua, se\non selvä!\n\n-- No niin, se ei ole minun syyni, vastasi Marie vähän\nloukkaantuneena, kun Germain ei enää sinutellut; koetan parastani\nkuunnellessani teitä, mutta kuta enemmän koetan, sitä vähemmän voin\nsaada päähäni, että meidän pitäisi olla mies ja vaimo.\n\nGermain ei vastannut. Hän nojasi päänsä käsiensä väliin, ja pikku\nMarien oli mahdoton tietää, itkikö hän, oliko hän äkeissään vai\noliko hän nukkunut. Hän oli levoton nähdessään miehen niin synkkänä,\nvoimatta arvata, mitä hän hautoi mielessään; mutta hän ei uskaltanut\nenää puhua hänelle, ja kun hän oli kovin hämmästynyt siitä, mitä\njuuri oli tapahtunut, voidakseen jälleen nukkua, niin hän odotti\npäivää kärsimättömästi, hoitaen yhä tulta ja valvoen lasta,\njota Germain ei näyttänyt enää muistavan. Germain ei kuitenkaan\nnukkunut; hän ei ajatellut kohtaloansa, ei koettanut rohkaista\nmieltään eikä laatinut viettelysuunnitelmia. Hän tunsi tuskaa;\nhänellä oli kokonainen vuori surua sydämellään. Hän olisi tahtonut\nolla kuolleena. Ei mikään hänestä näyttänyt ottavan onnistuakseen\nhänelle, ja jos hän olisi voinut itkeä, niin hän ei olisi tehnyt sitä\npuoliksi. Mutta hänen suruunsa oli sekaantuneena vähän suuttumusta\nhäneen itseensä, ja hän oli tukahtumaisillaan, voimatta ja tahtomatta\nvalittaa.\n\nKun oli tullut päivä ja maaseudun äänet ilmaisivat sen Germainille,\nniin hän nosti kasvonsa käsistään ja nousi. Hän näki, että pikku\nMarie ei myöskään ollut nukkunut, mutta hän ei osannut sanoa hänelle\nmitään osoittaakseen siitä huolestusta. Hän piilotti uudelleen kimon\nsatulan pensaisiin, otti laukkunsa olkapäälleen ja sanoi, pitäen\npoikaansa kädestä kiinni:\n\n-- Nyt, Marie, me koetamme päättää matkamme. Tahdotko, että saatan\nsinut Ormeauxiin?\n\n-- Me lähdemme ulos metsästä yhdessä, vastasi tyttö, ja kun saamme\ntietää, missä olemme, menemme kukin omalle tahollemme.\n\nGermain ei vastannut. Hän oli loukkaantunut siitä, että tyttö ei\npyytänyt häntä saattajaksi Ormeauxiin saakka, eikä hän huomannut,\nettä hän oli tehnyt tarjouksensa äänellä, joka näytti kehoittavan\nkieltäytymään.\n\nEräs halonhakkaaja, jonka he tapasivat parin sadan askeleen päässä,\nneuvoi heidät oikealle tielle ja sanoi heille, että heidän,\nkuljettuaan suuren niityn poikki, ei tarvinnut muuta kuin mennä\ntoinen suoraan eteenpäin, toinen vasemmalle, päästäkseen eri\nmääräpaikkoihinsa, jotka muuten olivat niin lähellä toisiaan, että\nFourchen talot näkyivät selvästi Ormeauxin talosta ja päinvastoin.\n\nSitten, kun he olivat kiittäneet halonhakkaajaa ja sivuuttaneet\nhänet, tämä huusi heitä takaisin ja kysyi, eikö heiltä ollut joutunut\nhevonen hukkaan.\n\n-- Löysin, sanoi hän heille, kauniin harmaan tamman pihaltani, josta\nehkä susi lie pakottanut sen etsimään pakopaikkaa. Koirani haukkuivat\nyöllä, ja päivän koittaessa näin hevosen vajassani; siellä se on\nvieläkin. Menkäämme sinne, ja jos sen tunnette omaksenne, niin viekää\nse pois.\n\nMainittuaan ennakolta kimon tuntomerkit ja tultuaan vakuutetuksi,\nettä puhe oli siitä, Germain lähti liikkeelle noutamaan satulansa.\nPikku Marie tarjoutui silloin viemään hänen poikansa Ormeauxiin,\njosta Germain tulisi noutamaan hänet, käytyään ensin esittäytymässä\nFourchessa.\n\n-- Hän ei ole oikein siistissä kunnossa sellaisen yön jälkeen, kuin\njuuri olemme viettäneet, sanoi hän. Minä puhdistan hänen vaatteensa,\npesen hänen sievän naamansa, kampaan hänet, ja kun hän on taas\nsievän ja pulskan näköinen, niin voitte esittää hänet uusille\nsukulaisillenne.\n\n-- Ja kuka sinulle sanoo, että aion mennä Fourcheen, vastasi Germain\npahantuulisena. Ehkä en menekään.\n\n-- Kyllä, Germain, teidän pitää mennä sinne, te kyllä menette,\nvastasi tyttö.\n\n-- Sinun kai on aika kiire saada minut menemään naimisiin toisen\nkanssa, ollaksesi varma siitä, etten sinua enää kiusaa?\n\n-- Kas niin, Germain, älkää enää ajatelko sitä: tuo tuuma pisti\npäähänne yöllä, siksi että tämä harmillinen seikkailu oli häirinnyt\nmielenne tasapainoa. Mutta nyt teidän täytyy palata järkiinne; lupaan\nteille, että unohdan kaikki, mitä olette minulle sanonut, enkä\nkoskaan hiisku siitä kellekään.\n\n-- Puhu siitä vain, jos tahdot. Minun ei ole tapana kieltää sanojani.\nMitä sinulle sanoin, oli totta, vilpitöntä, enkä sitä punastu\nkenenkään edessä.\n\n-- Niin, mutta jos tuleva morsiamenne tietäisi, että juuri kun olitte\nsaapumassa hänen luokseen, ajattelitte toista, niin se ei tekisi\nhäntä suosiolliseksi teitä kohtaan. Niinpä tarkatkaa siis, mitä\nnyt tulette puhumaan; älkää katselko minua ihmisten nähden noin,\naivan omituisen näköisenä. Ajatelkaa isä Mauricea, joka odottaa\nteiltä kuuliaisuutta ja olisi aikalailla vihoissaan minulle, jos\nviekoittelisin teidät tekemästä niin kuin hän tahtoo. Hyvästi,\nGermain; otan mukaan pikku Pierren pakottaakseni teidät menemään\nFourcheen. Pidän hänet panttina teiltä.\n\n-- Tahdot siis mennä hänen mukaansa? sanoi peltomies pojalleen,\nnähdessään tämän takertuvan pikku Marien käsiin ja seuraavan häntä\npäättäväisesti.\n\n-- Niin, isä, vastasi lapsi, joka oli kuunnellut ja omalla tavallaan\nymmärtänyt, mitä oli sanottu avomielisesti hänen kuultensa. Minä\nmenen Marie-kultani kanssa: sinä tulet noutamaan minut, kun olet\nsaanut valmiiksi naimisiinmenosi; mutta minä tahdon, että Marie jää\nminun pikku äidikseni.\n\n-- Siinä nyt näet, että hän sen tahtoo! sanoi Germain tytölle.\nKuulehan, pikku Pierre, minä kyllä haluan, että hän olisi äitisi\nja olisi aina kanssasi; mutta hän ei sitä tahdo. Koeta saada hänet\nlupaamaan sinulle, minkä hän minulta kieltää.\n\n-- Ole vain huoletta, isä, minä kyllä panen hänet myöntymään: pikku\nMarie tekee aina niinkuin minä tahdon.\n\nHän lähti menemään tytön mukana. Germain jäi yksin, surullisempana,\nneuvottomampana kuin koskaan.\n\n\n\n\nXII\n\nKYLÄN KAUNOTAR\n\n\nMutta saatuaan jälleen järjestetyksi matkalla epäkuntoon joutuneen\npukunsa ja korjattuaan hevosensa valjaat, noustuaan kimon selkään ja\notettuaan selville Fourcheen vievän tien, hän ajatteli, ettei enää\nkäynyt peräytyminen, vaan että täytyi unohtaa tämä mielenliikutusten\nyö niinkuin vaarallinen uni.\n\nHän tapasi ukko Léonardin valkean talonsa kynnyksen ääressä istumassa\nkauniilla, heleänvihreäksi maalatulla puupenkillä. Siinä oli kuusi\npengermäksi järjestettyä kiviporrasta, mikä osoitti, että rakennuksen\nalla oli kellari. Puutarhan ja hamppumaan muuri oli kalkkilaastilla\nrapattu. Se oli kaunis asumus; sitä olisi helposti voinut luulla\nherrastaloksi.\n\nTuleva appiukko astui Germainia vastaan, ja tiedusteltuaan häneltä\nviiden minuutin ajan koko hänen perheensä kuulumisia, hän lisäsi tuon\nvakiintuneen lauseen, jota on tapana käyttää kohteliaasti kysyttäessä\npaikkakunnalle tulleilta vierailta heidän matkansa tarkoitusta:\nOlette siis lähtenyt kävelemään näille seuduille?\n\n-- Olen tullut tervehtimään teitä, vastasi peltomies, ja tuomaan\nteille tässä vähän metsänriistaa lahjaksi apeltani sekä samalla\nsanomaan teille, myöskin hänen puolestaan, että kai tietänette, missä\ntarkoituksessa tulen luoksenne.\n\n-- Aha, vai niin! sanoi ukko Léonard nauraen ja taputtaen pyylevää\nvatsaansa, näen, kuulen, ymmärrän! Ja iskien silmää hän lisäsi: Te\nette ole ainoa tervehdyksille tulija, nuori mies. Niitä on jo kolme\ntalossa odottamassa niinkuin tekin. Minä en käske ketään pois enkä\nosaisi sanoa kenestäkään, että hänellä on tahi ei ole toiveita, sillä\nne ovat kaikki hyviä tarjokkaita. Ukko Mauricen vuoksi ja katsoen\nasumienne maitten laatuun näkisin kuitenkin mieluummin, että te hänet\nsaisitte. Mutta tyttäreni on täysi-ikäinen ja omaisuutensa haltija;\nhän tekee siis niinkuin itse tahtoo. Astukaa sisään, esittäkää\nitsenne; toivon, että teidän numeronne voittaa.\n\n-- Anteeksi, vastasi Germain, kovin hämmästyneenä siitä, että oli\njoukon jatkona siinä, missä oli odottanut olevansa yksin. En tiennyt,\nettä tyttärellänne jo oli kosijoita, enkä ole tullut kilpailemaan\nhänestä toisten kanssa.\n\n-- Jos luulitte, vastasi ukko Léonard yhtä hyväntuulisena, että\ntyttäreni oli puutteessa siksi, että teitä ei kuulunut tulevaksi,\nniin erehdyitte suuresti, poikaseni. Catherinessa kyllä on vetovoimaa\nkosijoihin, eikä hänen tarvitse muuta kuin valita joukosta. Mutta\nastukaa sisään, sanon minä, älkääkä nolostuko! Hän on nainen, josta\nkannattaa kilpailla.\n\nJa työntäen Germainia olkapäistä hän sisään astuessaan karkean\niloisesti huudahti: Catherine, hoi! Tästä saat yhden lisää!\n\nTämä hilpeä, mutta epähieno tapa esittää hänet leskelle, vieläpä\ntoisten kosijain läsnäollessa, sai peltomiehen kokonaan hämilleen ja\nhuonolle tuulelle. Hän tunsi itsensä noloksi ja seisoi jonkun hetken\nuskaltamatta kohottaa katsettaan kaunottareen ja hänen hoviväkeensä.\n\nLeski Guérin oli soreavartinen ja jokseenkin nuorekas. Mutta hänen\nkasvojensa ilme ja hänen pukunsa olivat alun alkaen Germainille\nvastenmieliset. Hän oli kainostelemattoman ja itseensä tyytyväisen\nnäköinen, ja hänen kolminkertaisella pitsirivillä koristettu\nhilkkansa, hänen silkki-esiliinansa ja hänen hieno mustapitsinen\nkaulahuivinsa eivät oikein olleet sopusoinnussa sen käsityksen\nkanssa, jonka hän oli muodostanut itselleen vakavasta ja\nturhamaisuutta karttavasta leskestä. Tämä ylen hieno puku ja tämä\nujostelematon esiintyminen saivat hänet pitämään naista vanhana ja\nrumana, vaikkei hän ollut kumpaakaan. Hän ajatteli, että niin siro\nasu ja niin iloiset elkeet sopisivat pikku Marien iälle ja hienolle\nälykkäisyydelle, mutta että tämä leski laski kömpelöä ja uskallettua\npilaa eikä osannut pitää aistikkaasti kauniita tamineitaan.\n\nHänen kolme kosijaansa istuivat pöydän ääressä, joka oli täynnä\nviinejä ja ruokia; niitä pidettiin siinä heitä varten yhtä mittaa\nkoko sunnuntai-aamupäivä; sillä ukko Léonard näytteli kernaasti\nrikkauttaan, eikä leskelläkään ollut mitään sitä vastaan, että sai\nlevitellä näkyviin kauniin pöytäkalustonsa ja pitää tarjona ruokaa\nniinkuin pohatan rouva. Germain, vaikka hän olikin yksinkertainen ja\nluottavainen, tarkkasi kuitenkin asioita jokseenkin teräväkatseisesi,\nja ensi kertaa elämässään hän pysyi estelevällä kannalla maljoja\nmaisteltaessa. Ukko Léonard oli pakottanut hänet istuutumaan\nkilpailijainsa seuraan ja asettuen itse häntä vastapäätä kestitsi\nhäntä miten parhaiten taisi ja omisti huomionsa erityisellä\nmielihalulla hänelle. Metsänriistalahja oli, huolimatta lovesta,\njonka Germain oli siihen tehnyt omia tarpeitaan varten, vielä\nriittävän runsas tekemään vaikutuksensa. Leski näytti panevan siihen\narvoa, ja kosijat loivat siihen halveksivan silmäyksen.\n\nGermainista tuntui tukalalta olo tässä seurassa, eikä ruoka häntä\noikein maittanut. Ukko Léonard laski hänestä senvuoksi pilaa: --\nTepä olette kovin alla päin, sanoi hän hänelle, ettekä muista\nlasianne. Älkää antako rakkauden viedä itseltänne ruokahalua,\nsillä tyhjävatsainen naisten armastelija ei osaa keksiä sieviä\nsanoja, niinkuin se, joka on selvittänyt ajatuksensa pienellä\nviinitilkkasella. Germainia loukkasi, että hänen jo luultiin\nrakastuneen, ja lesken teeskentelevä kasvojen ilme, tämä kun\nhymyillen loi silmänsä maahan, niinkuin olisi ollut varma asiastaan,\nnostatti hänessä halun panna vastalause luullun antaumisensa\njohdosta; mutta hän pelkäsi näyttävänsä epäkohteliaalta, hymyili ja\nmalttoi mielensä.\n\nLesken kosiskelijat näyttivät hänestä kaikki kolme moukilta. Kai he\nmahtoivat olla hyvin rikkaita, koska hän suvaitsi heidän kosintansa.\nYksi oli yli neljänkymmenen vanha ja melkein yhtä paksu kuin\nukko Léonard; toinen oli silmäpuoli ja joi niin, että oli aivan\ntylsistyneenä; kolmas oli nuori ja jokseenkin pulska poika; mutta\nhän tahtoi olla sukkelapuheinen ja lasketteli sellaisia typeryyksiä,\nettä sääliksi kävi. Leski kuitenkin nauroi niille, kuin jos olisi\nihaillut kaikkia noita mitättömyyksiä, ja siinä hän ei osoittanut\nhyvää aistia. Germain luuli hänen pitävän tästä nuoresta miehestä,\nmutta pian hän huomasi, että häntä itseään aivan erikoisella tavalla\nrohkaistiin ja toivottiin, että hän esiintyisi vähemmin pidättyvästi.\nTämä antoi hänelle aihetta tuntemaan ja osoittamaan vielä suurempaa\nkylmäkiskoisuutta ja arvokkuutta.\n\nMessun aika tuli, ja kaikki nousivat pöydästä mennäkseen yhdessä\nkirkkoon. Täytyi mennä Mersiin asti, parin kilometrin päähän,\nja Germain oli niin väsynyt, että olisi kovin toivonut saavansa\naikaa ensin vähän nukahtaa; mutta hänen ei ollut tapana jäädä pois\nmessusta, ja hän lähti liikkeelle muitten mukana.\n\nTiet olivat täynnä väkeä ja leski astuskeli ylpeän näköisenä kolmen\nkosijansa saattamana, milloin toisen, milloin toisen käsikynkässä,\npöyhistellen ja pystyssä päin. Hänen olisi kovin tehnyt mieli saada\nnäytellä neljättäkin ohikulkijoille; mutta Germainin mielestä oli\nniin naurettavaa antaa naisen kuljettaa itseään noin joukossa\nkaikkien nähden, että hän pysytteli sopivan matkan päässä, haastellen\nukko Léonardin kanssa ja osaten kylliksi suunnata hänen ajatuksensa\nja mielenkiintonsa muualle, jotta he eivät näyttäneet kuuluvan koko\ntuohon sakkiin.\n\n\n\n\nXIII\n\nISÄNTÄ\n\n\nKun he saapuivat kylään, pysähtyi leski odottamaan heitä. Hän tahtoi\nkaikin mokomin marssia sisään kaikkine väkineen; mutta Germain\nei suonut hänelle sitä tyydytystä, vaan erosi ukko Léonardista,\npuhutteli useita tuttuja henkilöitä ja astui kirkkoon toisesta\novesta. Leski oli siitä harmissaan.\n\nKirkonmenojen jälkeen hän näytteli itseään voitonriemuisena\nnurmikentällä, missä tanssittiin, ja aloitti tanssin kolmen\nihailijansa kanssa vuoron perään. Germain katseli häntä, ja hänen\nmielestään hän tanssi hyvin, mutta teeskentelevästi.\n\n-- Noh! sanoi ukko Léonard hänelle, lyöden häntä olkapäälle, ettekö\nviekään tytärtäni tanssiin? Te olettekin kovin arka!\n\n-- En tanssi enää, siitä pitäen kun menetin vaimoni, vastasi\npeltomies.\n\n-- No mutta, koska kerran etsitte toista, niin suru on lopussa\nsydämestä niinkuin vaatetuksestakin.\n\n-- Se ei ole mikään syy, isä Léonard; sitäpaitsi katson itseäni liian\nvanhaksi; en enää pidä tanssista.\n\n-- Kuulkaahan, jatkoi Léonard vetäen hänet yksinäiseen paikkaan,\nte panitte pahaksenne tullessanne talooni, kun näitte linnoituksen\njo piirittäjäin saartamana, ja huomaan, että olette hyvin arka\narvostanne; mutta tämä ei ole järkevää, poikaseni. Tyttäreni on\ntottunut olemaan liehittelyn esineenä, varsinkin näinä parina vuonna\nsen jälkeen kun hänen suruaikansa päättyi, eikä ole hänen asiansa\ntulla teitä houkuttelemaan.\n\n-- Onko tyttärenne jo kaksi vuotta ollut kosittavana, tekemättä vielä\npäätöstänsä? sanoi Germain.\n\n-- Hän ei tahdo pitää kiirettä, ja oikeassa hän siinä onkin. Vaikka\nhän on vilkkaan näköinen eikä ehkä teistä tunnu paljon ajattelevan,\nniin hän on sangen järkevä nainen, joka varsin hyvin tietää, mitä\ntekee.\n\n-- Minusta ei näytä siltä, sanoi Germain avomielisesti; hänellähän on\nkolme armastelijaa seurassaan, ja jos hän tietäisi, mitä tahtoo, niin\nhän pitäisi ainakin kahta heistä liikana ja pyytäisi heitä pysymään\nkotona.\n\n-- Miksi niin? Te ette ollenkaan ymmärrä asiaa, Germain. Hän ei\nhuoli tuosta vanhasta, eikä silmäpuolesta, eikä nuoresta, siitä\nolen jokseenkin varma; mutta jos hän käskisi heidät luotaan, niin\nluultaisiin hänen tahtovan pysyä leskenä, eikä tulisikaan toisia.\n\n-- Niinpä niin! Nämä ovat kylttinä!\n\n-- Niinkuin sanotte. Mitäpä pahaa siinä on, jos se soveltuu heille.\n\n-- Mikä mistäkin pitää, sanoi Germain.\n\n-- Huomaan, että te ette siitä pitäisi. Mutta älkäähän huoliko,\nvoidaanhan asiasta sopia, edellyttämällä, että te miellytätte\nparhaiten: voitaisiinhan päästää teidät näitten toisten sijalle.\n\n-- Niin, edellyttämällä! Ja kauaksiko aikaa pitäisi jäädä tänne sitä\nvainuskelemaan, ennenkuin sen saisi tietää?\n\n-- Se riippuu teistä itsestänne, luulen ma, siitä, osaatteko puhua\nja saada vakuutetuksi. Tähän saakka tyttäreni on varsin hyvin\nymmärtänyt, että paras aika hänen elämäänsä olisi se, jonka hän\nviettäisi antamalla liehitellä itseänsä, eikä hän pidä kiirettä\njoutumaan yhden miehen palvelijattareksi, kun hän kerran voi olla\nuseampien käskijättärenä. Siispä, niin kauan kuin leikki häntä\nmiellyttää, hän voi sillä huvitella; mutta jos te miellytätte\nenemmän kuin leikki, niin leikki saa lakata. Teidän pitää vain olla\nhellittämätön. Tulkaa yhä uudelleen joka sunnuntai, tanssikaa hänen\nkanssaan, näyttäkää, että tahdotte olla mukana kilpailemassa, ja jos\nteidät huomataan muita rakastettavammaksi ja hienostuneemmaksi, niin\nse kyllä jonakin päivänä teille sanotaan.\n\n-- Anteeksi, isä Léonard, tyttärellänne on oikeus menetellä mielensä\nmukaan, ja minulla ei ole oikeutta moittia häntä. Hänenä minä\nmenettelisin toisin; olisin avomielisempi enkä antaisi miesten\nkuluttaa aikaansa hukkaan, kun varmaan on parempaa tekemistä kuin\nliehua naisen ympärillä, joka välittää heistä viis. Mutta tietysti,\njos se häntä huvittaa ja tekee hänet onnelliseksi, niin asia ei\nliikuta minua. Minun vain täytyy sanoa teille eräs seikka, jonka\nilmoittamiseen minun kaiken aamua on ollut vähän vaikea saada\ntilaisuutta, te kun alussa erehdyitte minun tarkoituksiini nähden\nettekä antanut minulle aikaa vastata teille, jotenka nyt olette\nväärässä luulossa. Tietäkää siis, että en ole tullut tänne pyytämään\ntytärtänne vaimokseni, vaan ostamaan teiltä parin härkiä, jotka\naiotte viedä ensi viikolla markkinoille ja joita appeni luulee\nitselleen sopiviksi:\n\n-- Ymmärrän, Germain, vastasi Léonard hyvin tyynesti; olette\nmuuttanut mieltä nähdessänne tyttäreni ihailijoineen. Niinkuin\ntahdotte. Mikä toisia miellyttää, näyttää toisia tympäisevän, ja\nteillä on oikeus peräytyä, koskapa ette vielä ole puhunutkaan. Jos\ntäydellä todella tahdotte ostaa härkäni, niin tulkaa katsomaan niitä\nlaitumelle; saamme haastella asiasta ja teemmepä tämän kaupan tahi\nemme, niin tulette syömään päivällistä kanssamme, ennenkuin palaatte\ntäältä.\n\n-- En tahdo häiritä teitä, jatkoi Germain, teillä ehkä on täällä\nasioita; minusta käy vähän ikäväksi katsella tanssia ja olla aivan\ntoimetonna. Lähden katsomaan elukoitanne ja tulen piakkoin kotiinne\ntapaamaan teitä.\n\nJa sitten Germain hiipi tiehensä ja lähti menemään niityille päin,\nmistä Léonard todella oli kaukaa näyttänyt hänelle osan karjaansa.\nOli totta, että ukko Mauricen oli ostettava elukoita, ja Germain\najatteli saavansa helpommin anteeksi, että oli omapäisesti palannut\nmatkaltansa tyhjin toimin, jos toisi mukanaan kohtuhinnasta parin\nkauniita härkiä.\n\nHän käveli nopeasti ja oli pian vain lyhyen matkan päässä\nOrmeauxista. Hän tunsi silloin tarvetta mennä tervehtimään poikaansa\nja myöskin saada jälleen nähdä pikku Marien, vaikka hän olikin\nmenettänyt sen toivon ja karkoittanut mielestään sen ajatuksen,\nettä tämä tahtoisi tehdä hänet onnelliseksi. Kaikki, mitä hän äsken\noli nähnyt ja kuullut, tuo keimaileva ja turhamielinen nainen, tuo\nsamalla kertaa ovela ja matalajärkinen isä, joka kehoitteli tytärtään\nylpeisiin ja vilpillisiin tapoihin, tuo kaupunkilais-ylellisyys,\njoka näytti hänestä loukkaavan maaseutuelämän arvokkuutta, tuo ajan\nhukkaaminen joutaviin ja typeriin puheisiin, tuo hänen omastaan niin\neroava koti ja ennen kaikkea se peräti tukala olo, jota maalainen\ntuntee poiketessaan työteliäistä tavoistaan, kaikki se harmi ja\nhämmästys, mikä hänessä muutamana lähituntina oli vallinnut, nostatti\nhänessä halun päästä jälleen lapsensa ja pikku naapurinsa pariin.\nVaikkei hän olisikaan ollut rakastunut tähän viimemainittuun, niin\nhän olisi kuitenkin etsinyt hänen seuraansa haihduttaakseen ikävät\nmuistonsa ja palauttaakseen mielensä taas tavalliseen tilaansa.\n\nMutta turhaan hän katseli ympärillään olevilta niityiltä; hän ei\nniiltä löytänyt pikku Marieta eikä pikku Pierreä; oli kuitenkin se\naika, jolloin paimenet ovat liikkeellä. Eräällä kesannolla oli suuri\nlammaslauma; hän kysyi sitä paimentavalta nuorelta pojalta, olivatko\nne Ormeauxin talon lampaita.\n\n-- Ovat, sanoi lapsi.\n\n-- Oletko sinä niiden paimen? Paimentavatko tällä paikkakunnalla\npojat talojen lampaita?\n\n-- Eivät. Minä paimennan näitä tänään sentähden, että paimentyttö\nlähti pois; hän oli sairas.\n\n-- Mutta eikös teillä ole uusi paimentyttö, tänä aamuna tullut?\n\n-- On, onpa kyllä, mutta hän on jo lähtenytkin.\n\n-- Mitä, lähtenytkö? Eikös hänellä ollut lapsi mukanaan?\n\n-- Oli kyllä: pikku poika, joka itki. He lähtivät molemmat parin\ntunnin kuluttua.\n\n-- Lähtivät, minne?\n\n-- Sinne kai, mistä tulivatkin. En kysynyt sitä heiltä.\n\n-- Mutta miksi he sitten lähtivät pois, kysyi Germain yhä\nlevottomampana.\n\n-- En minä vain sitä tiedä.\n\n-- Eikö lie sovittu palkasta? Pitihän sen kuitenkin olla ennakolta\nsovittu asia.\n\n-- Siitä en osaa sanoa teille mitään. Näin heidän tulevan ja menevän\npois, siinä kaikki.\n\nGermain meni taloon ja kuulusteli talonväkeä. Ei kukaan voinut\nselittää hänelle asiaa; mutta varmaa oli, että tyttö, puheltuaan\nisännän kanssa, oli lähtenyt pois, mitään sanomatta, vieden mukaansa\nlapsen, joka itki.\n\n-- Onko poikaani kohdeltu pahoin? huudahti Germain, jonka silmät\niskivät tulta.\n\n-- Oliko se siis teidän poikanne? Mitenkäs hän oli tuon tyttösen\nseurassa? Mistä te sitten olette, ja mikä on nimenne?\n\nNähdessään, että maan tavan mukaan aiottiin vastata hänen\nkysymyksiinsä toisilla kysymyksillä, Germain polki kärsimättömänä\njalkaansa ja pyysi saada puhutella isäntää.\n\nIsäntä ei ollut siellä: hänen ei ollut tapana jäädä koko päiväksi,\nkun hän tuli taloon. Hän oli noussut ratsaille ja lähtenyt jollekin\ntoiselle talolleen, ei tiedetty mille.\n\n-- Mutta hyväinen aika, sanoi Germain, yhä kiivaammin levottomuuden\nvaltaamana, ettekö voi sanoa syytä tuon tytön lähtöön?\n\nArentimies ja hänen vaimonsa hymyilivät omituisesti toisilleen.\nSitten edellinen vastasi, ettei hän tiennyt asiasta mitään, että\nse ei koskenut häntä. Germainin ei onnistunut saada tietää muuta\nkuin että tyttö ja lapsi olivat menneet Fourcheen päin. Hän riensi\nFourcheen: leski ja hänen ihailijansa eivät olleet palanneet enempää\nkuin ukko Leonardkaan. Palvelijatar sanoi hänelle, että eräs tyttö\nja eräs lapsi olivat käyneet häntä kysymässä, mutta että hän, kun\nei heitä tuntenut, ei ollut tahtonut ottaa heitä vastaan, vaan oli\nneuvonut heitä menemään Mersiin.\n\n-- Ja miksi ette tahtonut ottaa heitä vastaan? sanoi Germain\npahastuen. Kylläpä täällä päin ollaan kovin epäluuloisia, kun ei\navata ovea lähimmäiselleen.\n\n-- Kyllä maar rikkaassa talossa niinkuin tässä, vastasi palvelijatar,\nvain on syytä pitää hyvin varansa! Minä olen vastuunalainen kaikesta,\nkun isäntäväki on poissa, enkä minä voi avata kelle tahansa tulijalle.\n\n-- Se on ruma tapa, sanoi Germain, ja olisin ennemmin köyhä kuin\neläisin niin pelon alaisena. Hyvästi, tyttö! Pois lähden ilkeältä\nseudultanne!\n\nHän tiedusteli lähitaloista. Paimentyttö ja lapsi oli nähty. Kun\npoika oli lähtenyt Belairista äkkiarvaamatta, arkivaatteissaan,\npusero vähän revenneenä ja pikku karitsannahkansa yllään, ja pikku\nMariekin oli syystä kyllä aina sangen halvasti puettuna, niin heitä\noli luultu kerjäläisiksi. Heille oli tarjottu leipää; tyttö oli\nottanut sitä vastaan palasen lapselle, jonka oli nälkä, sitten hän\noli lähtenyt hyvin nopeasti hänen kanssaan ja mennyt metsiin.\n\nGermain mietti hetkisen, sitten hän kysyi, eikö Ormeauxin isäntä\nollut käynyt Fourchessa.\n\n-- Oli, vastattiin hänelle; hän ratsasti ohi vähän aikaa sen jälkeen\nkun tyttö oli mennyt.\n\n-- Ajoiko hän tyttöä takaa?\n\n-- Aha! Te kai siis tunnette hänet, sanoi nauraen kylän\nravintoloitsija, jota Germain puhutteli. Kyllä, varmaankin; hän on\npirunmoinen pukari juoksentelemaan tyttöjen perässä. Mutta enpä usko,\nettä hän on saanut kiinni tuon; vaikka kukapa tietää, jos hän olisi\nnähnyt hänet...\n\n-- Riittää! Kiitoksia! Germain pikemmin lensi kuin juoksi Leonardin\ntalliin. Hän heitti satulan kimon selkään, hyppäsi siihen ja lähti\najamaan täyttä laukkaa Chantelouben metsiä kohti.\n\nHänen sydämensä jyskytti levottomuudesta ja vihasta, hiki valui hänen\notsaltaan. Hän kannusti verille kimon kyljet, ja tätä, kun se huomasi\nolevansa omaan talliinsa vievällä tiellä, ei kuitenkaan tarvinnut\nhoukutella juoksemaan.\n\n\n\n\nXIV\n\nVANHA EUKKO\n\n\nGermain oli pian jälleen sillä paikalla, missä oli viettänyt\nyön lammen rannalla. Nuotio savusi vielä; eräs vanha eukko oli\npoimiskelemassa loppuja risuista, jotka pikku Marie oli sinne\nkasannut. Germain pysähtyi kyselemään häneltä. Hän oli kuuro ja\nvastasi, kuullen väärin hänen kysymyksensä:\n\n-- Kyllä, poikani, tämä on Hiidenlampi. Se on paha paikka, eikä pidä\nlähestyä sitä heittämättä kolme kiveä siihen vasemmalla kädellä ja\ntekemättä samalla ristinmerkkiä oikealla: se ajaa pahat haltiat.\nMuutoin tapahtuu onnettomuuksia niille, jotka ovat sen kiertäneet.\n\n-- En puhu teille siitä, sanoi Germain lähestyen häntä ja huutaen\ntäyttä kurkkua: Ettekö ole nähnyt ketään tyttöä ja lasta kulkevan\nohitsenne täällä metsässä?\n\n-- Kyllä, sanoi eukko, siihen on hukkunut eräs pieni lapsi.\n\nGermainia pöyristytti kiireestä kantapäähän asti; mutta onneksi eukko\nlisäsi:\n\n-- Siitä on hyvin pitkä aika; sen onnettomuuden muistoksi oli siihen\npystytetty kaunis risti; mutta eräänä oikein myrskyisenä yönä pahat\nhaltiat paiskasivat sen veteen. Sen päätä vielä vähän näkyy. Jos joku\nonneton jäisi tähän yöksi, niin hän voisi olla aivan varma siitä,\nettei hän ikinä pääsisi täältä pois ennen päivää. Hän voisi kulkea\nvaikka sata penikulmaa metsissä ja tulisi aina takaisin samalle\npaikalle.\n\nPeltomiehen mielikuvitukseen vaikutti vastoin hänen tahtoaankin\nse, mitä hän kuuli, ja sen onnettomuuden ajatus, jonka piti tulla\nlopullisesti osoittamaan oikeiksi eukon väitteet, valtasi hänen\nmielensä siihen määrään, että hän tunsi koko ruumiinsa olevan\nkylmänä. Voimatta toivoa saavansa muita tietoja, hän nousi taas\nratsaille ja alkoi jälleen samoilla läpi metsän, huutaen kaikin\nvoimin Pierreä ja vihellellen, paukutellen piiskaansa, taitellen\noksia, pannakseen metsän kaikumaan kulkiessaan pitämästänsä melusta,\nkuunnellen sitten, vastasiko mikään ääni hänelle; mutta hän ei\nkuullut muuta kuin metsässä siellä täällä liikkuvien lehmäin kellojen\nkalketta ja tammenterhoista riitelevien sikojen villiä kirkumista.\nVihdoin Germain kuuli takaansa hänen jälkiään myöten juoksevan\nhevosen kavioiden kopsetta, ja keski-ikäinen mies, tummaverinen,\nroteva, puoliksi herrasmaisesti puettu, huusi hänelle, että hän\npysähtyisi. Germain ei ollut koskaan nähnyt Ormeauxin isäntää; mutta\nraivon herättämä vaisto sai hänet heti päättämään, että se oli\nhän. Hän kääntyi ympäri ja katsellen häntä halveksivasti kiireestä\nkantapäähän odotti, mitä miehellä oli hänelle sanottavaa.\n\n-- Ettekö ole nähnyt viiden-, kuudentoista vuotiaan tytön kulkevan\ntästä ohi yhdessä pienen pojan kanssa? sanoi isäntä tekeytyen\nvälinpitämättömän näköiseksi, vaikka hän silminnähtävästi oli levoton.\n\n-- Ja mitä te hänestä tahdotte? vastasi Germain koettamatta peitellä\nsuuttumustaan.\n\n-- Voisin sanoa teille, ettei se kuulu teihin, veliseni! Mutta kun\nminulla ei ole mitään syytä salata sitä, niin sanon teille, että\nhän on paimentyttö, jonka olin palkannut täksi vuodeksi, tuntematta\nhäntä... Kun näin hänen tulevan, niin hän näytti minusta liian\nnuorelta ja heikolta talon työhön. Annoin hänelle eron, mutta tahdoin\nmaksaa hänelle hänen pienen matkansa kulut, ja hän lähti pois\nsuuttuneena, sillaikaa kun olin käännähtänyt vähän toisaalle päin...\nHän piti niin kovaa kiirettä, että unohti osan tavaroistaankin\nja kukkaronsa, joka varmaankaan ei sisällä paljoa; muutaman soun\nluultavasti!... Mutta oli miten oli, kun minun piti kulkea tämän\nkautta, niin arvelin tapaavani hänet ja aioin antaa hänelle, minkä\nhän on unohtanut ja minkä olen hänelle velkaa.\n\nGermain oli liiaksi lähimmäisestään hyvää ajatteleva mies, jottei\nhän olisi menettänyt varmuuttaan kuullessaan tämän jutun, joka,\njoskaan ei ollut kovin todennäköinen, ainakin oli mahdollinen. Hän\nloi läpitunkevan katseen isäntään, joka kesti tämän tutkistelun hyvin\nhäikäilemättömän tahi viattoman näköisenä.\n\n-- Tahdonpa saada tästä selvän, ajatteli Germain, ja pidättäen\nsuuttumustaan hän sanoi:\n\n-- Hän on meidän puolen tyttöjä; minä tunnen hänet; hän lienee kyllä\ntäälläpäin... Menkäämme yhdessä eteenpäin... Kai me hänet löydämme.\n\n-- Aivan oikein, sanoi isäntä. Menkäämme eteenpäin... mutta jos emme\ntapaa häntä ajotien päähän mennessä, niin heitän kaikki sikseen...\nsillä minun täytyy poiketa Ardentesiin päin.\n\n-- Oho! ajatteli peltomies, minäpä en sinua päästä kynsistäni, vaikka\nsaisin kierrellä kanssasi vuorokauden Hiidenlammen ympäri!\n\n-- Malttakaahan! sanoi Germain yhtäkkiä, tarkastellen erästä\nväriherne-pensasta, joka liikkui omituisella tavalla, hoi! hoi! pikku\nPierre! sinäkö siellä olet, lapseni?\n\nTuntien isänsä äänen, lapsi tuli esiin väriherneistä, hypellen kuin\nmetsäkauris, mutta nähdessään hänet isännän seurassa pysähtyi ja jäi\nseisomaan epävarmana.\n\n-- Tule, Pierre, tule; minä täällä olen! huudahti peltomies, rientäen\nhänen jälkeensä ja hypäten hevosensa selästä ottaakseen hänet\nsyliinsä, ja missä on pikku Marie?\n\n-- Tuolla hän on piilossa, sillä hän pelkää tuota ilkeätä mustaa\nmiestä, ja minä myöskin.\n\n-- Kah! olehan huoletta; minä olen paikalla... Marie, Marie! Minähän\ntäällä olen!\n\nMarie ryömi esiin ja nähtyään Germainin, jota isäntä seurasi, riensi\nheti hänen syliinsä; ja syleillen häntä niinkuin tytär isäänsä tyttö\nsanoi hänelle:\n\n-- Ah! te uljas Germain, te puolustatte minua; en pelkää teidän\nseurassanne.\n\nGermainia pöyristytti. Hän katseli Marieta; tämä oli kalpea, risut,\njoissa hän oli juoksennellut, etsien tiheikköä, kuin metsästäjien\nahdistama naarashirvi, olivat repineet hänen vaatteensa. Mutta hänen\nkasvoillaan ei näkynyt häpeää eikä epätoivoa.\n\n-- Isäntäsi tahtoo puhua kanssasi, sanoi Germain tarkaten yhä hänen\nkasvojaan.\n\n-- Isäntäni? sanoi tyttö ylpeästi; tuo mies ei ole eikä koskaan\ntule olemaan minun isäntäni!... Te, Germain, olette minun isäntäni.\nTahdon, että viette minut mukananne takaisin... Palvelen teitä\nilmaiseksi!\n\nIsäntä oli tullut lähemmäksi, tekeytyen vähän kärsimättömäksi.\n\n-- Hoi! tyttönen, sanoi hän, olette unohtanut meille jotakin, ja minä\ntuon sen teille takaisin.\n\n-- En suinkaan, herra, vastasi pikku Marie, en ole unohtanut mitään,\neikä minulla ole mitään teiltä pyydettävää.\n\n-- Tulkaahan vähän tänne puheilleni, jatkoi isäntä, minulla on\njotakin teille sanottavaa... Kas niin! Älkää pelätkö!... Pari sanaa\nvain...\n\n-- Voitte sanoa ne ääneen... Minulla ei ole salaisuuksia kanssanne.\n\n-- Tulkaa ainakin ottamaan rahanne,\n\n-- Rahani? Ette ole minulle mitään velkaa, Jumalan kiitos!\n\n-- Sitä kyllä aavistin, sanoi Germain puoliääneen; mutta\nyhdentekevää, Marie... kuule, mitä hänellä on sinulle sanottavaa...\nsillä minäpä olen utelias tietämään sen. Sanot sen minulle sitten,\nminulla on omat syyni siihen. Mene hänen hevosensa viereen... minä\nkyllä pidän sinua silmällä.\n\nMarie astui muutaman askeleen isäntää kohti, joka sanoi hänelle,\nkumartuen satulansa nupin yli ja hiljentäen äänensä:\n\n-- Tyttöseni, kas tässä on sinulle kaunis kultaraha! Et saa sanoa\nmitään, ymmärrätkö? Minä sanon, että huomasin sinut liian heikoksi\ntaloni töihin... Ja sitten ei puhuta siitä enää... Lähipäivinä kuljen\ntaas asuntosi ohitse, ja jos et silloin ole mitään sanonut, niin\nannan sinulle vielä jotakin... Ja sitten, jos olet myöntyväisempi,\nniin tarvitsee sinun vain ilmoittaa se: otan sinut takaisin luokseni\ntahi tulen puhelemaan kanssasi hämärissä niityille... Mitä soisit\ntuovani sinulle lahjaksi?\n\n-- Kas tässä, herra, lahja, jonka minä annan teille! vastasi pikku\nMarie ääneen, heittäen hänelle hänen kultarahansa vasten naamaa,\nvieläpä jokseenkin rajusti. Kiitän teitä kauniisti ja pyydän teitä\nilmoittamaan minulle, kun taas tulette käymään meillä päin: kaikki\nkyläni pojat tulevat teitä vastaanottamaan, sillä meillä pidetään\nkovin herroista, jotka tahtovat petkuttaa tyttöparkoja. Saatte sen\nnähdä, kyllä teitä odotetaan!\n\n-- Sinä olet valehtelija ja typerys! sanoi isäntä vimmoissaan,\nnostaen keppinsä uhkaavan näköisenä. Tahtoisit uskotella olemattomia;\nmutta et saa kiskotuksi minulta rahaa, kyllä sinun tapaisesi\ntunnetaan!\n\nMarie oli säikähtäen vetäytynyt takaperin; mutta Germain oli\nrientänyt tarttumaan isännän hevosen ohjaksiin ja ravistaen niitä\nvoimakkaasti sanoi:\n\n-- Nyt se on kuultu, ja näemme kyllin selvästi, mistä on kysymys...\nAstuppa alas, mies hoi, astu alas! Ja puhelkaamme, me kaksi!\n\nIsäntä ei ollut halukas lähtemään leikkiin: hän kannusti hevostaan\npäästäkseen irti ja tahtoi lyödä kepillään peltomiehen käsiä,\nsaadakseen hänet hellittämään otteensa; mutta Germain väisti iskun\nja tarttuen hänen sääreensä kiskaisi hänet satulasta, niin että hän\nputosi nurmikolle, ja siinä Germain löi hänet maahan, vaikka isäntä\noli päässyt jälleen jaloilleen ja puolustautui voimakkaasti. Saatuaan\nhänet allensa, Germain sanoi hänelle: -- Sinä katala mies! Voisin\npehmittää sinut pahanpäiväiseksi, jos tahtoisin! Mutta en kernaasti\ntee pahaa, ja sitäpaitsi, ei mikään kuritus parantaisi sinun\nomaatuntoasi... Mutta sinä et hievahda täältä mihinkään, ennenkuin\nolet pyytänyt anteeksi, polvillasi, tältä tytöltä.\n\nIsäntä, joka tunsi tällaiset asiat, koetti kääntää kaikki leikiksi.\nHän väitti, ettei hänen rikoksensa ollut niin vakavaa laatua, koskapa\nse oli vain sanoissa, ja sanoi kyllä tahtovansa pyytää anteeksi\nsillä ehdolla, että saisi suudella tyttöä, että mentäisiin lähimpään\nkapakkaan juomaan tuopillinen viiniä ja erottaisiin hyvinä ystävinä.\n\n-- Minä inhoan sinua! vastasi Germain hänelle, painaen hänen kasvonsa\nmaata vastaan, ja minun täytyy pian päästä näkemästä sinun häijyä\nnaamaasi. Kas niin! punastu, jos voit, ja muista kulkea kiertäen,\nkaartaen, kun tulet käymään meillä päin.\n\nHän otti maasta isännän raudustammisen kepin, taittoi sen polveaan\nvastaan, näyttääkseen hänelle käsivoimansa, ja heitti halveksien sen\npalaset kauas pois.\n\nSitten, taluttaen toisella kädellään poikaansa, toisella pikku\nMarieta, hän poistui vihasta vavisten.\n\n\n\n\nXV\n\nKOTIINTULO\n\n\nNeljännestunnin kuluttua he olivat kulkeneet kanervakankaitten\npoikki. Kimo ravasi nyt valtamaantielle ja hirnui jokaiselle tutulle\nesineelle. Pikku Pierre kertoi isälleen, mitä oli voinut ymmärtää\nsiitä, mitä oli tapahtunut.\n\n-- Kun olimme saapuneet perille, sanoi hän, niin _se mies_ tuli\npuhumaan _minun Marielleni_ lammasläävään, jonne heti olimme menneet\nkatsomaan kauniita lampaita. Minä olin kiivennyt seimeen leikkimään,\nja _se mies_ ei nähnyt minua. Niinpä hän sitten tervehti Marietani ja\nsuuteli häntä.\n\n-- Annoitko suudella itseäsi, Marie? sanoi Germain, vihasta vavisten.\n\n-- Luulin, että se oli kohteliaisuutta, paikkakunnan tapa\nvastatulleita kohtaan, samoin kuin teillä isoäiti suutelee tyttöjä,\njotka tulevat hänen palvelukseensa, osoittaakseen heille ottavansa\nheidät ikäänkuin lapsikseen ja tulevansa olemaan heille äidin sijalla.\n\n-- Niin, ja sitten, jatkoi pikku Pierre, ylpeänä saadessaan kertoa\nseikkailusta, _se mies_ sanoi sinulle jotakin rumaa, jotakin,\njotakin, jota sinä kielsit minua koskaan toistamasta ja muistamasta:\nminä unohdinkin sen hyvin pian. Mutta jos isäni tahtoo, että sanon\nhänelle, mitä se oli...\n\n-- En, pikku Pierre, en tahdo kuulla sitä, vaan tahdon, ettet ikinä\nsitä muista.\n\n-- Siinä tapauksessa minä unohdan sen vielä kerran, jatkoi lapsi.\nNiin, ja sitten _se mies_ näytti suuttuvan, kun Marie sanoi hänelle\nlähtevänsä pois. Hän sanoi Marielle antavansa hänelle mitä hän vain\ntahtoisi, sata frangia! Ja minun Marieni suuttui myöskin. Silloin\nmies astui häntä kohti, kuin olisi tahtonut tehdä hänelle pahaa. Minä\nsäikähdin ja heittäydyin Marien eteen, huutaen. Silloin _se mies_\nsanoi näin: \"Mitä tämä on? Mistä tuo lapsi tulee? Ajakaa se ulos!\"\nJa hän kohotti keppinsä, lyödäkseen minua. Mutta minun Marieni esti\nsen ja sanoi hänelle näin: \"Me saamme puhella keskenämme myöhemmin,\nherra; nyt minun täytyy viedä tämä lapsi Fourcheen, ja sitten palaan\ntakaisin.\" Ja heti kun mies oli mennyt ulos läävästä, minun Marieni\nsanoi minulle näin: \"Paetkaamme, Pierre kulta, lähtekäämme pois\ntäältä hyvin pian, sillä tuo mies on häijy, ja hän tekisi meille\nvain pahaa.\" Silloin me kuljimme riihien taitse, menimme pienen\nniityn poikki ja kävimme Fourchessa sinua etsimässä. Mutta sinä et\nollut siellä, eikä tahdottu antaa meidän odottaa sinua. Ja sitten\n_se mies_, joka oli noussut mustan hevosensa selkään, tuli meidän\nperässämme, ja me pakenimme kauemmas, ja sitten me menimme piiloon\nmetsään. Ja sitten hän tuli sinne myöskin, ja kun kuulimme hänen\ntulevan, niin me kätkeydyimme. Ja sitten, kun hän oli mennyt ohi,\nme aloimme taas juosta mennäksemme kotiin; ja sitten lopuksi sinä\ntulit ja löysit meidät; ja kas niin tuo kaikki tapahtui. Eikö totta,\nMarieni, että en ole unohtanut mitään?\n\n-- Et, Pierre kulta, ja kaikki tuo on totta. Nyt, Germain, te olette\nminun todistajani ja sanotte kaikille meikäläisille, että jos en\nvoinut jäädä tuonne Ormeauxiin, niin syynä ei ollut rohkeuden puute\neikä haluttomuus työhön.\n\n-- Ja sinä, Marie, sanoi Germain, pyydän sinua kysymään itseltäsi,\neikö kahdeksankolmatta vuotias mies ole liian vanha, kun on\npuolustettava naista ja rangaistava röyhkeätä miestä? Tahtoisinpa\ntietää, eikö _se mies_, kuten Pierre sanoo, olisi nujertanut\nBastienia tahi ketä tahansa muuta kaunista poikaa, joka on kymmentä\nvuotta minua nuorempi: mitä arvelet?\n\n-- Arvelen, Germain, että olette tehnyt minulle suuren palveluksen ja\nettä olen teille koko elämäni ajan siitä kiitollinen.\n\n-- Siinäkö kaikki?\n\n-- Isämuruseni, sanoi lapsi, en ole muistanut sanoa pikku Marielle\nsitä, mitä sinulle lupasin. Minulla ei ollut siihen aikaa, mutta\nsanon sen hänelle kotona, ja sanon sen myöskin isoäidille.\n\nTämä hänen lapsensa lupaus pani vihdoin Germainin ajattelemaan. Nyt\nhänen oli puhuttava asiansa selväksi omaistensa kanssa, ja samalla\nkun hän kertoisi, mitä hänellä oli leski Guérinia vastaan, täytyisi\nhänen olla kertomatta heille, mitkä muut tuumat olivat tehneet hänet\nniin selvänäköiseksi ja ankaraksi arvostelussaan. Kun on onnellinen\nja ylpeä menestyksestään, niin ei näytä vaikealta olla siksi rohkea,\nettä saa muutkin suostumaan onneensa; mutta kun saa osakseen toiselta\npuolen hylkäävän vastauksen, toiselta puolen moitteita, niin ei ole\nkovinkaan miellyttävässä asemassa.\n\nOnneksi pikku Pierre nukkui heidän saapuessaan taloon, ja Germain\nlaski hänet alas hänen vuoteelleen, herättämättä häntä. Sitten hän\nryhtyi antamaan kaikki selitykset, jotka hän saattoi antaa. Ukko\nMaurice, joka istui talon oven edessä kolmijalkaisella jakkarallaan,\nkuunteli häntä vakavana, ja vaikka hän oli tyytymätön tämän matkan\ntulokseen, niin kuitenkin, kun Germain kertoi hänelle lesken\nkeimailujärjestelmästä ja kysyi, oliko hänellä aikaa käydä vuoden\nkahtenakuudetta sunnuntaina kosiskelemassa, saadakseen kenties vuoden\nlopussa rukkaset, appiukko vastasi, nyökäyttäen päätään hyväksymisen\nmerkiksi: \"Oikeassa olet, Germain; se oli mahdotonta.\" Ja sitten,\nkun Germain kertoi, kuinka hänen oli ollut pakko tuoda kiireimmän\nkautta takaisin pikku Marie, varjellakseen hänet konnamaisen isännän\nloukkauksilta, kenties väkivaltaisuuksilta, ukko Maurice taas\nnyökäytti hyväksyen päätänsä ja sanoi: \"Oikeassa olit, Germain, se\noli velvollisuutesi.\" Kun Germain oli päättänyt kertomuksensa ja\nesittänyt kaikki syynsä, niin appi ja anoppi päästivät samalla kertaa\nsyvän, kohtaloonsa alistumista osoittavan huokauksen ja katsahtivat\ntoisiinsa. Sitten perheenisä nousi ja sanoi: \"No niin! Ystävyys ei\nsynny käskemällä!\"\n\n-- Tule illalliselle, Germain, sanoi anoppi. Onnetonta, ettei tuo\nasia luonnistunut paremmin; mutta oli miten oli, Jumala kai ei sitä\ntahtonut. Täytynee katsoa muualta.\n\n-- Niin, lisäsi ukko, niinkuin vaimoni sanoo, saadaan katsoa muualta.\n\nMuuta hälinää talossa ei syntynyt, ja kun seuraavana päivänä\npikku Pierre nousi yhtä varhain kuin leivoset, päivän koittaessa,\nniin hän, kun edellisten päivien tavattomat tapaukset eivät enää\nhäntä kiihoittaneet, vaipui jälleen ikäistensä pikku maalaisten\nvälinpitämättömyyteen, unohti kaikki, mikä oli pyörinyt hänen\npäässään, eikä ajatellut enää muuta kuin mitä leikkisi veljiensä\nkanssa ja miten kävisi täydestä miehestä härkien ja hevosten ajossa.\n\nGermain koetti myöskin unohtaa, antautuen jälleen kokonaan työhönsä;\nmutta hän kävi niin suru- ja hajamieliseksi, että kaikki sen\nhuomasivat. Hän ei puhunut pikku Marielle, eipä edes katsonut häneen;\nja kuitenkin, jos häneltä olisi kysytty, millä niityllä hän oli ja\nmitä teitä hän oli kulkenut, niin ei ollut sitä hetkeä päivästä,\njolloin hän ei olisi voinut sitä sanoa, jos olisi tahtonut vastata.\nHän ei ollut uskaltanut pyytää appivanhempiaan ottamaan tyttöä taloon\ntalveksi, ja kumminkin hän hyvin tiesi, että Marie mahtoi kärsiä\nkurjuutta. Mutta hänen ei tarvinnut sitä kärsiä, ja muori Guillette\nei voinut koskaan ymmärtää, kuinka hänen pieni polttopuuvarastonsa\nei vähentynyt ja kuinka hänen vajansa oli täynnä aamulla, kun se\nhäneltä oli jäänyt melkein tyhjäksi illalla. Samoin oli jyvien ja\nperunain laita. Joku kulki ullakon ikkunan kautta ja tyhjensi säkin\nlattialle herättämättä ketään ja jättämättä jälkiä. Eukko oli siitä\nsekä huolissaan että iloissaan, hän kehoitti tytärtään olemaan\nsiitä puhumatta, sanoen, että jos tultaisiin tietämään, mikä ihme\nhänen talossaan tapahtui, niin häntä pidettäisiin noitana. Hän\nkyllä ajatteli, että paholainen siinä piti peliään, mutta hän ei\npitänyt kiirettä riitautumaan sen kanssa kutsumalla pappia manaamaan\ntaloansa; hän arveli, että olisi kyllä aika sitten, kun Saatana\ntulisi vaatimaan hänen sieluaan palkinnoksi hyvistä töistään.\n\nPikku Marie ymmärsi paremmin asian oikean laidan, mutta ei uskaltanut\npuhua siitä Germainille, peläten, että tämä taas saisi päähänsä\ntuon avioliitto-tuumansa; Germainin seurassa tyttö ei ollut mistään\ntietävinään.\n\n\n\n\nXVI\n\nMUORI MAURICE\n\n\nEräänä päivänä muori Maurice, ollessaan yksin Germainin kanssa\nhedelmäpuutarhassa, sanoi hänelle ystävällisen näköisenä:\n\"Vävyparkani, luulenpa, että et voi oikein hyvin. Et syö yhtä\nhyvällä ruokahalulla kuin tavallisesti, et naura enää, puhelet yhä\nvähemmän. Onko joku talonväestä tahi olemmeko me itse tietämättämme\nja tahtomattamme pahoittaneet mielesi?\"\n\n-- Ette, äitiseni, vastasi Germain, te olette aina ollut yhtä hyvä\nminua kohtaan kuin se äiti, joka minut synnytti maailmaan, ja minä\nolisin kiittämätön heittiö, jos moittisin teitä tahi miestänne tahi\nketään talonväestä.\n\n-- Siinä tapauksessa, lapseni, se on suru vaimosi kuoleman johdosta,\njoka sinut valtaa uudelleen. Sen sijaan että mielesi apeus ajan oloon\nhaihtuisi, se vain äityy, ja sinun pitää ehdottomasti tehdä, mitä\nappesi on sangen viisaasti sinulle sanonut: sinun pitää mennä uusiin\nnaimisiin.\n\n-- Niin, äiti, niin arvelisin itsekin; mutta ne naiset, joita olette\nneuvoneet minua tavoittelemaan, eivät sovellu minulle. Sensijaan\nettä heitä nähdessäni unohtaisin Catherineni, ajattelen häntä kahta\nenemmän.\n\n-- Se tulee siitä, Germain, että me kai emme ole osanneet arvata\nsinun mieltäsi. Sinun täytyy siis auttaa meitä ja sanoa meille, miten\nasia oikein on. Ihan varmaan on jossakin nainen, joka on luotu sinua\nvarten, sillä hyvä Jumala ei luo ketään, varaamatta hänelle hänen\nonneaan toisessa henkilössä. Jos siis tiedät, mistä saat hänet, tuon\nvaimon, jota tarvitset, niin ota hänet; ja olipa hän kaunis tai ruma,\nnuori tahi vanha, rikas tahi köyhä, niin olemme valmiit, ukkoni\nja minä, antamaan sinulle suostumuksemme; sillä olemme väsyneet\nnäkemään sinut suruisena emmekä voi elää levollisena, jollet sinä ole\nlevollinen.\n\n-- Äitiseni, te olette yhtä hyvä kuin hyvä Jumala, ja niin on\nisänikin, vastasi Germain; mutta myötätuntonne ei voi poistaa\nhuoliani: se tyttö, jonka tahtoisin, ei huoli minusta.\n\n-- Hän on kai sitten liian nuori? Jos kiinnyt nuoreen tyttöön, niin\net menettele järkevästi.\n\n-- No niin, äiti hyvä, olen niin hupsu, että olen kiintynyt nuoreen\ntyttöön, ja soimaan itseäni siitä. Koetan parastani ollakseni enää\nsitä ajattelematta; mutta teinpä työtä tahi lepäsin, olinpa kirkossa\ntahi vuoteessani, lasteni seurassa tahi teidän seurassanne, niin\najattelen sitä aina, en voi ajatella muuta.\n\n-- Sittenhän on kuin olisi sinut noiduttu, Germain. Siinä ei auta\nmuu kuin että tuo tyttö muuttaa mieltä ja suostuu sinuun. Minun kai\ntäytynee puuttua asiaan ja katsoa, onko se mahdollista. Sano minulle,\nmissä hän on ja mikä hänen nimensä on.\n\n-- Oi, äiti rakas! sanoi Germain. En uskalla, sillä te pilkkaatte\nminua.\n\n-- En aio pilkata sinua, Germain, sillä olet suruissasi, enkä tahdo\ntehdä sinua vielä suruisemmaksi. Olisikohan se Fanchette?\n\n-- Ei, äitiseni, ei se ole hän.\n\n-- Vai Rosetteko?\n\n-- Ei.\n\n-- No sano sitten, kuka se on, sillä eihän tästä tule loppua, jos\nminun pitää luetella kaikki paikkakunnan tytöt.\n\nGermain painoi päänsä alas eikä saanut vastatuksi.\n\n-- No niin, sanoi muori Maurice, jätän sinut rauhaan täksi päiväksi,\nGermain; ehkä huomenna olet luottavaisempi minua kohtaan, tahi ehkä\nkälysi on taitavampi kyselemään sinulta.\n\nJa hän otti korinsa, mennäkseen levittelemään liinavaatteitaan\npensaille.\n\nGermain teki niinkuin lapset, jotka tekevät päätöksensä vasta sitten,\nkun näkevät, ettei heistä enää välitetä. Hän meni anoppinsa perässä\nja mainitsi hänelle vihdoin _muori Guilletten pikku Marien_.\n\nSuuri oli muori Mauricen yllätys: tätä hän kaikkein vähimmin olisi\ntullut ajatelleeksi. Mutta hän oli siksi hienotuntoinen, ettei\npäästänyt mitään hämmästyksen huudahdusta, vaan teki muistutuksensa\nvain ajatuksissaan. Sitten, nähdessään vaitiolonsa vaikuttavan\nmasentavasti Germainiin, hän ojensi hänelle korinsa ja sanoi: -- No,\nonko se nyt mikään syy olla auttamatta minua työssäni? Kannahan tätä\ntaakkaa ja tule puhumaan kanssani. Oletko tarkoin ajatellut, Germain?\nOnko päätöksesi varma?\n\n-- Ah! äiti rakas, noin ei pidä puhua: päätökseni olisi varma,\njos voisin toivoa onnistuvani; mutta kun kosintaani ei otettaisi\nkuuleviin korviin, niin en ole päättänyt muuta kuin koettaa parantaa\ntautini, jos voin.\n\n-- Entä jos et voi?\n\n-- Kaikki päättyy aikanaan, äiti Maurice; kun hevoselle pannaan liian\nraskas taakka, niin se kaatuu; ja kun härällä ei ole mitään syötävää,\nniin se kuolee.\n\n-- Tahdotko sillä sanoa, että kuolet, jos asiasi ei onnistu? Jumala\nvarjelkoon, Germain! En pidä siitä, että sinun laisesi mies puhuu\nsellaisia, sillä kun hän niin puhuu, niin hän myös ajattelee niin.\nSinulla on paljon rohkeutta, ja heikkous on vaarallista voimakkaissa\nmiehissä. Älähän toki heittäydy toivottomaksi! En voi käsittää,\nkuinka peräti köyhä tyttö, jolle on suureksi kunniaksi, että pyydät\nhäntä omaksesi, saattaa olla sinusta huolimatta.\n\n-- Tosiasia kuitenkin on, että hän ei minusta huoli.\n\n-- Ja mitä hän sanoo sinulle siihen syyksi?\n\n-- Että te olette aina tehnyt hänelle hyvää, että hänen perheensä on\nsuuressa kiitollisuuden velassa teidän perheellenne, ja että hän ei\ntahdo pahoittaa teidän mieltänne estämällä minut menemästä rikkaisiin\nnaimisiin.\n\n-- Jos hän niin sanoo, niin hän osoittaa ajattelevansa oikein ja on\nhienotuntoinen. Mutta sanoessaan sinulle niin, hän ei auta sinua\nparanemaan, Germain, sillä tietäväthän hänen sanansa sitä, että hän\npitää sinusta ja ottaisi sinut miehekseen, jos me niin tahtoisimme.\n\n-- Siinäpä se pahin kohta juuri onkin! Hän sanoo, ettei hänen\nsydämensä vedä häntä minun puoleeni.\n\n-- Jos hän sanoo sinulle toista kuin mitä ajattelee, vieroittaakseen\nsinut siten paremmin itsestään, niin hän on lapsi, joka ansaitsee\nrakkautemme, ja me voimme olla välittämättä hänen nuoruudestaan hänen\nsuuren järkevyytensä tähden.\n\n-- Niinköhän? sanoi Germain, jonka mieleen välähti uusi toivo: siinä\nhän tekisi oikein viisaasti ja oikein hienosti! Mutta jos hän on niin\njärkevä, niin pelkäänpä pahasti, että syynä on se, että hän ei pidä\nminusta.\n\n-- Germain, sanoi muori Maurice, nyt lupaat minulle, että pysyt\nlevollisena koko tämän viikon, et piinaa itseäsi, syöt, nukut ja olet\niloinen niinkuin ennen vanhaan. Minä puhun asiasta ukolleni, ja jos\nsaan hänet suostumaan, niin hanki sitten tieto siitä, mitä tunteita\ntuolla tytöllä oikein on sinua kohtaan.\n\nGermain lupasi, ja viikon kuluessa ukko Maurice ei sanonut hänelle\nsanaakaan kahdenkesken eikä näyttänyt tietävän mistään. Peltomies\nkoetti näyttää rauhalliselta, mutta hän oli yhä kalpeampi ja\nhuolestuneempi.\n\n\n\n\nXVII\n\nPIKKU MARIE\n\n\nVihdoin, sunnuntaiaamuna, messusta palattaessa, hänen anoppinsa kysyi\nhäneltä, mitä hän oli saanut tietää mielitietyltään heidän puhelunsa\njälkeen hedelmäpuutarhassa.\n\n-- Kah! en mitään, vastasi Germain. En ole puhunut hänen kanssaan.\n\n-- Mitenkäs sitten aiot saada hänet suostumaan, jos et puhu hänen\nkanssaan?\n\n-- Olen puhunut hänen kanssaan vain kerran, vastasi Germain. Se\noli silloin, kun olimme yhdessä Fourchessa; ja siitä pitäen en ole\nsanonut hänelle sanaakaan. Hänen kieltävä vastauksensa suretti minua\nniin kovin, etten enää toistamiseen tahdo kuulla hänen sanovan\nminulle, ettei hän minusta pidä.\n\n-- No niin, poikani, nyt täytyy sinun puhua hänen kanssaan; appesi\nantaa sinulle luvan tehdä sen. Tee siis päätöksesi! Minä sanon sen\nsinulle, ja jos tarvitaan, vaadin sitä; sillä et voi enää olla noin\nepätietoisena.\n\nGermain totteli. Hän tuli muori Guilletten mökkiin alla päin ja\nmasentuneen näköisenä. Pikku Marie istui yksin uunin nurkassa,\nniin mietteissään, ettei kuullut Germainin tulevan. Nähdessään\nhänet edessään, hän hypähti hämmästyksestä tuoliltaan ja tuli aivan\npunaiseksi.\n\n-- Pikku Marie, sanoi Germain hänelle, istuutuen hänen viereensä,\nminä tulen pahoittamaan mieltäsi ja kiusaamaan sinua, sen kyllä\ntiedän; mutta meidän isäntä ja emäntä tahtovat, että puhun kanssasi\nja pyydän sinua ottamaan minut mieheksesi. Sinä et tahdo tehdä sitä,\nolen valmis kuulemaan sen.\n\n-- Germain, vastasi pikku Marie, onko sitten aivan varmaa, että\nrakastatte minua?\n\n-- Se pahoittaa mieltäsi, tiedän sen, mutta se ei ole minun syyni:\njos voisit muuttaa mieltä, niin olisin kovin iloinen, ja epäilemättä\nminä en ansaitse, että niin kävisi. Katsohan nyt minua, Marie; kai\nminä olen hyvin hirvittävän näköinen?\n\n-- Ette, Germain, vastasi tyttö hymyillen, olette kauniimpi kuin minä.\n\n-- Älä tee pilkkaa; katsele minua suopeasti; minulta ei vielä puutu\nyhtään hiusta eikä yhtään hammasta. Silmäni sanovat sinulle, että\nrakastan sinua. Katsohan minun silmiini, se on kirjoitettuna niihin,\nja kaikki tytöt osaavat lukea sitä kirjoitusta.\n\nMarie katseli Germainia silmiin hilpeän luottavaisena kuten\ntavallisesti; sitten hän yhtäkkiä käänsi pois päänsä ja alkoi vavista.\n\n-- Ah! Hyvä Jumala! Sinä pelästyt minua, sanoi Germain; katselet\nminua kuin olisin Ormeauxin isäntä. Rukoilen sinua, älä pelkää minua,\nse koskee minuun kovin kipeästi. En sano sinulle pahoja sanoja, minä\nen suutele sinua vastoin tahtoasi, ja kun tahdot, että lähden pois,\nniin sinun tarvitsee vain osoittaa minulle ovea. Kas niin, pitääkö\nminun mennä, jotta lakkaisit vapisemasta?\n\nMarie ojensi kätensä peltomiehelle, mutta kääntämättä päätään, joka\noli kallellaan liettä kohti, ja sanomatta sanaakaan.\n\n-- Ymmärrän, sanoi Germain; sinä surkuttelet minua, olet\nhyväsydäminen, olet pahoillasi siitä, että teet minut onnettomaksi,\nmutta et voi rakastaa minua?\n\n-- Miksi puhutte minulle tuollaisia, Germain? vastasi vihdoin pikku\nMarie, tahdotteko siis saada minut itkemään?\n\n-- Tyttöraukka, sinulla on hyvä sydän, tiedän sen, mutta et rakasta\nminua ja kätket minulta kasvosi sen tähden, että pelkäät näyttää\nminulle vastenmielisyyttäsi ja inhoasi. Ja minä, minä en uskalla\nedes puristaa kättäsi! Metsässä, kun poikani nukkui ja sinäkin\nnukuit, olin vähällä suudella sinua aivan hiljaa. Mutta olisin\nkuollut häpeästä ennen, kuin olisin pyytänyt sitä sinulta, ja kärsin\ntuona yönä yhtä paljon kuin mies, joka poltettaisiin hiljaisella\ntulella. Siitä pitäen olen nähnyt unta sinusta joka yö. Ah! kuinka\nminä suutelin sinua, Marie! Mutta sinä nukuit sillä aikaa unta\nnäkemättä. Ja tiedätkö, mitä nyt ajattelen? Sitä, että jos kääntyisit\nkatselemaan minua samanlaisilla silmillä kuin millä minä katselen\nsinua ja jos lähentäisit kasvosi minun kasvoihini, niin luulen, että\nkaatuisin kuoliaana maahan ilosta. Ja sinä, sinä ajattelet, että jos\nmoinen seikka sinulle tapahtuisi, niin kuolisit suuttumuksesta ja\nhäpeästä!\n\nGermain puhui kuin unessa, kuulematta, mitä sanoi. Pikku Marie\nvapisi yhä; mutta kun Germain vapisi vielä enemmän, niin hän ei enää\nhuomannut sitä. Yhtäkkiä Marie kääntyi; hän oli aivan itkettynyt ja\nkatseli Germainia moittivan näköisenä. Peltomiesparka luuli, että\nse oli viimeinen isku, ja odottamatta hänen päätöstään hän nousi\nlähteäkseen; mutta nuori tyttö pysähdytti hänet kietoen käsivartensa\nhänen ympärilleen, ja kätkien kasvonsa hänen poveensa hän sanoi\nnyyhkyttäen: -- Ah! Germain, ettekö siis ole arvannut, että rakastan\nteitä?\n\nGermain olisi tullut hulluksi, jos hänen poikansa, joka etsi häntä\nja törmäsi mökkiin täyttä laukkaa keppihevosen selässä, tarakassaan\npikku sisarensa, joka sivalteli pajun oksalla tuota kuviteltua\nratsua, ei olisi palauttanut häntä järkiinsä. Hän nosti pojan\nsyliinsä ja laskien hänet morsiamensa syliin hän sanoi:\n\n-- Katsos! Olet tehnyt enemmän kuin yhden onnelliseksi rakastumalla\nminuun!\n\n\n\n\n\n\nLIITE\n\n\n\n\nI\n\nTALONPOIKAISHÄÄT\n\n\nTähän päättyy tarina Germainin kihlautumisesta, sellaisena kuin\nhän itse kertoi sen minulle, tuo kyntäjämestari. Pyydän sinulta\nanteeksi, hyvä lukijani, etten ole osannut sitä kääntää sinulle\nparemmin; varsinaista kääntämistä näet todella tarvitsee se\nvanhanaikuinen ja luonnollisen yksinkertainen kieli, jota talonpojat\npuhuvat sillä seudulla, mistä _minä laulelen_ (kuten ennen vanhaan\nsanottiin). Näiden ihmisten kieli on meille liiaksi ranskalaista,\nja Rabelaisin ja Montaignen ajoilta lähtien kielen kehitys on\nheittänyt meiltä hukkaan paljon vanhoja rikkauksia. Niin on laita\nkaiken kehityksen, sille ei mitään mahda. Mutta vielä on nautinto\nkuulla noiden kuvaavien kieliomituisuuksien olevan käytännössä\nKeski-Ranskan vanhalla alueella, varsinkin kun ne ovat aito ilmaus\nniitä käyttävien ihmisten leikillisen levollisesta ja lystikkään\nsukkelasanaisesta luonteesta. Tourainessa on vielä säilynyt\nkallisarvoinen joukko patriarkaalisia puheentapoja. Mutta Touraine\non suuressa määrin sivistynyt renessansin aikana ja sen jälkeen. Se\non tullut täyteen aateliskartanolta, teitä, muukalaisia ja liikettä.\nBerry sitävastoin on pysynyt muuttumattomana, ja luulen, että\nse, lukuunottamatta Bretagnea ja eräitä maakuntia eteläisimmässä\nRanskassa, on vanhoillisin seutu, minkä nykyaikana saattaa tavata.\nMuutamat tavat ovat niin omituisia, että toivon voivani huvittaa\nsinua vielä hetkisen, rakas lukijani, jos sallit, että kerron sinulle\nyksityiskohtia myöten talonpoikaishäistä, esimerkiksi Germainin\nhäistä, joissa minulla oli ilo olla läsnä joku vuosi sitten.\n\nSillä valitettavasti kaikki katoaa. Vain minun elämäni aikana on\nkyläni ajatus- ja käytäntötavoissa tapahtunut enemmän muutoksia,\nkuin mitä oli nähty vuosisatojen kuluessa ennen vallankumousta.\nJo puolet keltiläisistä, pakanallisista tahi keskiaikaisista,\nmenoista, jotka lapsuudessani vielä näin täydessä voimassaan, ovat\nnyt joutuneet unohduksiin. Vielä kenties vuosi tahi pari, niin\nrautatiet rakentavat ratapenkereensä syvien laaksojemme poikki,\nvieden pois salamannopeasti vanhat perinnäistapamme ja ihmeen ihanat\nkansantarumme.\n\nSe oli talvella, laskiaisen tienoilla, sinä aikana vuodesta,\njolloin meillä on soveliasta ja hyvän tavan mukaista pitää\nhäitä. Kesällä tuskin on aikaa, ja talon työt eivät siedä kolmen\npäivän lykkäystä, puhumattakaan lisäpäivistä, jotka uhrataan\njuhlan jälkeensä jättämän henkisen ja ruumiillisen huumauksen\nenemmän tahi vähemmän vaivalloiseen sulattamiseen. -- Olin\nistumassa vanhanaikaisen keittiönuunin avaran kuvun alla, kun\npistoolinlaukaukset, koirien ulvahdukset ja säkkipillin kimeät\nsävelet ilmoittivat minulle kihlattujen olevan tulossa. Pian sitten\nukko ja muori Maurice, Germain ja pikku Marie, Jacquesin ja hänen\nvaimonsa, kummankin kihlatun lähimpäin sukulaisten sekä mies- ja\nnaiskummien seuraamina, saapuivat pihaan. Kun pikku Marie ei ollut\nvielä saanut niitä häälahjoja, joita sanotaan vaatelahjoiksi, niin\nhänellä oli yllään parhaat vaatimattomista pitovaatteistaan: tummasta\nkarkeasta kankaasta tehty hame, valkea, suurilla helakanvärisillä\nkukkakoristeilla kirjailtu rintahuivi, esiliina eräänlaisesta\nheleänpunaisesta karttuunikankaasta, joka siihen aikaan oli hyvin\nmuodissa, mutta nyt on halveksittu, sekä hyvin valkeasta musliinista\nommeltu hilkka, tehty tuohon onneksi vielä säilyneeseen kuosiin,\njoka muistuttaa Anne Boleynin ja Agnes Sorelin päähineitä. Hän\noli nuorekkaan verevä ja hymyhuulinen, ei ensinkään ylpeä, vaikka\nsiihen kyllä olisi ollut syytä. Germain oli vakavana ja hellänä\nhänen vierellään, kuin nuori Jakob, joka tervehti Rakelia Labanin\nkaivolla. Kuka muu tyttö tahansa olisi ollut jotakin olevinaan\nja näytellyt voitonriemuaan, sillä kaikissa kansankerroksissa se\nmerkitsee jotakin se, että pääsee miehelään kauniitten silmiensä\nvuoksi. Mutta tämän nuoren tytön silmät olivat kosteat ja loistivat\nrakkaudesta; huomasi aivan selvästi, että hän oli syvästi rakastunut\nja ettei hänellä ollut aikaa ajatella sitä, mitä muut luulivat. Pieni\npäättäväinen ilmeensä oli hänellä jäljellä, mutta se oli hänessä\nsulaa avomielisyyttä ja hyväntahtoisuutta; ei mitään nenäkästä\nollut hänessä hänen menestyksessään, ei mitään persoonallista hänen\nvoimansa tunteessa. En ikinä ole nähnyt niin herttaista morsianta\nkuin hän oli vastatessaan varmasti nuorille ystävättärilleen, jotka\nkysyivät häneltä, oliko hän tyytyväinen: -- Kyllä maar! Ihan varmaan!\nEn moiti hyvää Jumalaa.\n\nUkko Maurice oli lähetystön puhemiehenä; hän tuli tuomaan\ntavanmukaiset kunnioittavat tervehdykset ja kutsut. Hän kiinnitti\nensin uunin kaapuun nauhoilla koristetun laakerinoksan; tätä\nnimitetään _haasteeksi_, se on kutsumakirjeeksi; sitten hän antoi\njokaiselle kutsutulle pienen ristin, jonka muodostivat sininen\nja sen poikki ristiin kiinnitetty ruusunpunainen nauhanpätkä;\nruusunpunainen morsiamen, sininen sulhasen puolesta; ja kummankin\nsukupuolen kutsuvieraitten piti säilyttää tämä merkki, koristaakseen\nsillä hääpäivänä toiset hilkkansa, toiset napinläpensä. Se on kuin\njäsenkortti, pääsylippu.\n\nSitten ukko Maurice piti puheensa. Hän kutsui talon isännän ynnä koko\n_hänen seurueensa_, nimittäin kaikki hänen omaisensa, kaikki hänen\nystävänsä ja kaikki hänen palvelijansa vihkiäisiin, juhla-aterialle,\nhuvitilaisuuteen, tanssiaisiin ja kaikkeen, mikä niihin kuuluu. Hän\nmuisti tarkoin sanoa: -- Tulen tuottamaan teille sen kunnian, että\nkutsun teidät. Vaikka se meistä tuntuu nurinkuriselta, niin se on\nvarsin oikea puheentapa, koskapa sillä lausutaan se ajatus, että\nosoitetaan kunnioitusta niille, joita pidetään sitä ansaitsevina.\n\nRunsaslukuisista kutsuista huolimatta, jotka siten vietiin talosta\ntaloon koko seurakunnassa, vaatii kohteliaisuus, joka talonpoikien\nkeskuudessa on suuressa määrin hienotuntoinen, että ainoastaan kaksi\nhenkeä kustakin perheestä käyttää niitä hyväkseen: toinen haltijoista\nkutakin taloutta kohti ja yksi heidän lapsistaan muusta talonväestä.\n\nKun nämä kutsut oli toimitettu, niin kihlatut ja heidän omaisensa\nmenivät taloon syömään päivällistä yhdessä.\n\nPikku Marie paimensi kolmea lammastaan yhteislaitumella, ja Germain\nteki peltotöitä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nHäitä varten määrätyn päivän aattona, noin kello kaksi jälkeen\npuolenpäivän, saapui soittokunta, se on: säkkipillin-puhaltaja ja\nposetiivin soittaja, soittimet koristettuina pitkillä liehuvilla\nnauhoilla ja soittaen tilaisuuteen sopivaa marssia, jonka tahti\noli hitaanlaista sellaisille jaloille, jotka ehkä eivät ole\npaikkakunnalta kotoisin, mutta oivallisesti sovellettua seudun\nlihavan maaperän ja kumpuisten teitten luonteen mukaiseksi.\n\nNuorukaisten ja lasten ampumat pistoolinlaukaukset ilmoittivat\nhäitten alkavan. Kokoonnuttiin vähitellen, ja tanssittiin\nnurmikolla rakennuksen edessä, jotta päästäisiin vauhtiin. Pimeän\ntultua ryhdyttiin omituisiin valmisteluihin, jakauduttiin kahteen\njoukkueeseen, ja sydänyöllä alettiin toimittaa vaatelahjain\nantomenoja.\n\nTämä tapahtui morsiamen asunnossa, muori Guilletten mökissä. Muori\nGuillette otti mukaansa tyttärensä, tusinan nuoria ja sieviä\npaimentyttöjä, tyttärensä ystävättäriä ja omaisia, pari kolme\nkunnianarvoista naapurineukkoa, jotka olivat teräväkielisiä, osasivat\nantaa sanan sanasta ja olivat vanhojen tapojen ankaria vartijoita.\nSitten hän valitsi tusinan rotevia ritareita, omaisiaan ja ystäviään;\nlopuksi otettiin mukaan seurakunnan vanha hampunloukuttaja,\nsukkelasanainen ja liukaskielinen mies, jos kukaan.\n\nSen osan, jota Bretagnessa näyttelee kylänräätäli, _le bazvalan_,\nsuorittaa meidän seuduillamme hampunloukuttaja tahi villankarttaaja\n(jotka kaksi ammattia usein ovat yhdistettyinä yhdeksi). Hän\non mukana kaikissa suru- tai ilojuhlissa, sentähden että hän\nolennaisesti on oppinut mies ja hyvä puhumaan, ja noissa\ntilaisuuksissa hänellä aina on toimenaan puhujana oleminen, kun on\narvokkaalla tavalla suoritettava eräitä ikimuistoisista ajoista\ntavallisia muodollisuuksia. Kuljeksivat ammatit, jotka vievät\nihmisen perheitten keskuuteen, sallimatta hänen keskittäytyä omaan\nperheeseensä, ovat omiaan tekemään hänet puheliaaksi, lystikkääksi,\nkaskujen kertojaksi ja laulajaksi.\n\nHampunloukuttaja on ennen kaikkea epäilijä. Hän ja eräs toinen\nmaalaisvirkailija, josta kohta tulemme puhumaan, haudankaivaja, ovat\naina paikkakunnan vapaa-ajattelijat. He ovat niin paljon puhuneet\nkummituksista ja tuntevat niin hyvin kaikki metkut, joita nuo pahat\nhenget osaavat, etteivät he niitä juuri pelkää. Erikoisesti yön\naikana nämä kaikki, haudankaivajat, hampunloukuttajat ja kummitukset,\nharjoittavat taitoaan. Yön aikana hampunloukuttaja myöskin kertoo\nsurullisia tarinoitaan. Sallittakoon minun vähän poiketa aineesta.\n\nKun hamppu on parahiksi joutunut -- riittävästi lionnut virtavassa\nvedessä ja puoliksi kuivanut rannalla, -- tuodaan se takaisin\nasumusten pihoihin; se asetetaan pystyyn pieniksi lyhteiksi, jotka\nalhaalta hajalleen levitettyinä ruotineen ja pallonmuotoisiksi\nsidottuine päineen ovat iltaisin jo kokolailla samannäköiset kuin\npitkä jono pieniä valkoisia aaveita, jotka seisovat heiveröisillä\njaloillaan ja kävelevät äänettöminä pitkin seinävieruksia.\n\nSyyskuun lopulla, kun yöt vielä ovat lauhkeat, alkaa kuun valjussa\nvalossa loukuttaminen. Päivällä hamppua on lämmitetty uunissa;\nillalla se otetaan sieltä pois ja loukutetaan lämpimänä. Siihen\ntarkoitukseen käytetään eräänlaista pukkia, jonka päällä on punainen\nvipu; tämä, pudotessaan pukissa oleviin uurteisiin, rouhii kasvin,\nleikkaamatta sitä poikki. Silloin kuuluu öisin maaseuduilla kolmen\nnopeasti toisiaan seuraavan lyönnin kalkkava ja katkonainen ääni.\nSitten seuraa äänetön hetki; se tietää käsivarren liikettä, joka\nnykäisee hamppukourallista takaisin, rouhiakseen sen toisesta varren\nkohdasta. Ja taas kuuluu kolme lyöntiä, kun toinen käsivarsi käyttää\nvipusinta; ja niin yhä edelleen, kunnes aamun ensimmäinen sarastus\nhimmentää kuun valon. Kun tätä työtä kestää vain muutaman päivän\nvuodessa, niin koirat eivät siihen totu, vaan ulvahtelevat valitellen\nkaikkiin ilmansuuntiin.\n\nSe on maaseudulla outojen ja salaperäisten äänten aika. Muuttojaan\ntekevät kurjet kulkevat korkeuksissa, joissa silmä ne selvällä\npäivällä tuskin voi erottaa. Öisin niitä voi vain kuulla; ja\nrämeät, valittavat äänet, jotka häipyvät pilviin, ovat kuin\npiinattujen sielujen hyvästijättö-huutoja, kun ne koettavat\nlöytää tietä taivaaseen, mutta voittamaton sallima pakottaa ne\nliitelemään maan läheisyydessä, ihmisasuntojen ympärillä; sillä\nnuo muuttolinnut ovat oudostuttavan epävarmoja ja salaperäisen\nlevottomia ilmamatkansa kestäessä. Joskus sattuu, että ne menettävät\nvainunsa, kun oikullisia tuulahduksia taistelee vastakkain tahi\nseuraa toinen toisiaan korkeissa ilmapiireissä. Silloin näkee, jos\nsellaiset häiriöt tapahtuvat päivän aikana, ruotumiehen lentelevän\numpimähkään ilmoissa, sitten tekevän äkkikäännöksen, palaavan\ntakaisin ja asettuvan kolmiomaisen falangin etunenään, sen toverien\nasettuessa taitavasti liikkuen pian jälleen hyvään järjestykseen\nsen taakse. Usein, turhaan ponnisteltuaan, uupunut opas luopuu\nohjaamasta karavaania; toinen tarjoutuu, koettaa vuorostaan ja\nluovuttaa paikkansa kolmannelle, joka löytää jälleen oikean suunnan\nja panee voittoisana matkan taas alkuun. Mutta kuinka paljon huutoja,\nkuinka paljon soimauksia, toruja, villejä kirouksia tahi levottomia\nkysymyksiä nuo siivekkäät vaeltajat vaihtavatkaan keskenään oudolla\nkielellä!\n\nKajavassa yössä kuulee noitten kaameitten huutojen väliin jokseenkin\nkauan kiertelevän talojen yläpuolella, ja kun ei voi nähdä mitään,\nniin tuntee vastoin tahtoaankin jonkinlaista pelkoa ja myötätuntoista\ntukalaa oloa, kunnes tuo nyyhkyttävä pilvi on kadonnut äärettömään\navaruuteen.\n\nOn vielä muita tälle vuodenajalle omituisia ääniä, jotka kuuluvat\nerikoisesti hedelmäpuutarhoissa. Hedelmiä ei ole vielä poimittu, ja\ntuhannet oudot rasahdukset tekevät puut kuin eläviksi olennoiksi.\nJokin oksa kirskahtaa taipuessaan painon alla, joka yhtäkkiä on\nsaavuttanut kehityksensä viimeisen asteen; tahi omena irtautuu ja\nputoaa jalkojenne juureen, mätkähtäen kosteaan maahan. Silloin\nkuulette jonkun olennon, jota ette näe, pakenevan, niin että oksat\nja ruohot kahisevat: se on talonpojan koira, tuo utelias kulkuri,\nlevoton, röyhkeä ja samalla pelkuri, joka hiipii kaikkialla, joka\nei koskaan nuku, joka aina etsii ties mitä, joka piiloutuneena\npensaisiin tähystelee teitä ja lähtee pakoon kuullessaan omenan\nputoavan, luullen, että heitätte sitä kivellä.\n\nNäinä hämärinä ja harmahtavina öinä hampunloukuttaja kertoo\nomituisia tarujaan tontuista ja valkeista jäniksistä, rauhattomista\nsieluista ja susiksi muuttuneista noidista, velhojen kokouksesta\ntienristeyksessä ja ennustavista kissapöllöistä hautausmaalla.\nMuistan viettäneeni siten yön ensimmäiset tunnit käynnissä olevien\nhamppuloukkujen ympärillä, joitten säälimätön kalke, keskeyttäen\nloukuttajan kertomuksen juuri hirvittävimmällä kohdalla, pani\njäätävän pöyristyksen kulkemaan pitkin suoniamme. Ja usein myöskin\nukko yhä jatkoi puhettaan loukuttaessaan; ja silloin meni neljä viisi\nsanaa hukkaan, hirvittäviä sanoja varmaankin, joita emme uskaltaneet\npyytää häntä toistamaan ja joitten poisjääminen lisäsi vielä\nkaameamman salaperäisyyden hänen tarinansa muutoinkin niin synkkiin\nsalaperäisyyksiin. Turhaan palvelijattaret huomauttivat meille, että\noli jo aika myöhä ollaksemme enää ulkona ja että maatamenomme hetki\noli jo kauan sitten mennyt; heillä itsellään oli vastustamaton halu\nsaada kuulla lisää. Ja kuinka pelkäsimmekään sitten kulkiessamme\nkylän läpi kotiin! Kuinka kirkon porttiholvi meistä näyttikään\nsyvältä ja vanhojen puitten varjo sankalta ja synkältä! Hautausmaata\ntaasen ei nähtykään; sen ohi kuljettiin silmät kiinni.\n\nMutta hampunloukuttajan enempää kuin lukkarinkaan yksinomaisena\nhuvikkeena ei ole peloittaminen; kernaasti hän myöskin naurattaa,\nhän on leikkisä ja hempeätunteinen tarvittaessa, kun on laulettava\nrakkauden ja avioliiton ylistystä; hän se kokoilee ja säilyttää\nmuistissaan vanhimmat laulut ja siirtää ne perintönä jälkimaailmalle.\nHän se siis myöskin saa häissä hoitaakseen sen osan, jota saamme\nnähdä hänen esittävän vaatelahjoja annettaessa pikku Marielle.\n\n\n\n\nII\n\nVAATELAHJAT\n\n\nKun kaikki nämä ihmiset olivat kokoontuneet taloon, niin suljettiin\nmitä huolellisimmin ovet ja ikkunat; vieläpä mentiin telkeämään\nullakon ikkunakin; asetettiin lautoja, pukkeja, pölkkyjä ja pöytiä\nkaikkien uloskäytävien eteen, niinkuin olisi valmistauduttu kestämään\npiiritystä; ja tässä linnoitetussa kodissa syntyi jokseenkin\njuhlallinen odotuksen äänettömyys, kunnes kaukaa kuului lauluja,\nnaurua ja maalaissoittimien ääntä. Se oli sulhasen joukkue,\netunenässä Germain, uljaimpien toveriensa, haudankaivajan, omaisten,\nystäväin ja palvelijain seuraamana, jotka muodostivat iloisen ja\nvankan saattueen.\n\nMutta mikäli he lähestyivät asuntoa, he hidastuttivat kulkuaan,\nneuvottelivat ja vaikenivat. Asuntoon suljetut nuoret tytöt olivat\nlaittaneet itselleen ikkunoihin pieniä rakoja, joista he näkivät\nheidän tulevan ja hajautuvan taistelujärjestykseen. Satoi hienoa\nja kylmää sadetta joka teki tilanteen vielä jännittävämmäksi, kun\nsitävastoin asunnon liedellä räiskyi iso valkea. Marie olisi tahtonut\njouduttaa tämän kaikkien sääntöjen mukaisen piirityksen välttämätöntä\nhidasta kulkua; hän ei kernaasti nähnyt sulhasensa noin värjöttelevän\nikävissään; mutta hänellä ei ollut sananvaltaa tässä tilaisuudessa,\nvaan tulipa hänen vielä huomiota herättävällä tavalla olla mukana\ntässä ystävättäriensä itsepintaisessa julmuudessa.\n\nKun molemmat joukkueet olivat näin vastakkain, niin ulkoa kuuluva\nampuma-aseitten yhteislaukaus pani kaikki ympäristön koirat kovin\nlevottomaan liikkeeseen. Talon koirat syöksyivät haukkuen ovelle,\nluullen, että todellinen päällekarkaus oli tekeillä, ja pikkulapset,\njoita niiden äidit turhaan koettivat rauhoittaa, alkoivat itkeä\nja vavista. Koko tämä kohtaus näyteltiin niin hyvin, että outo\nolisi säikähtänyt ja ehkä ryhtynyt asettumaan puolustuskannalle\nrosvojoukkuetta vastaan.\n\nSilloin haudankaivaja, sulhasen runonlaulaja ja puhuja, asettui\noven eteen ja aloitti valittavalla äänellä seuraavan vuoropuhelun\nhampunloukuttajan kanssa, joka oli asettunut saman oven yläpuolella\nolevan ullakkoikkunan ääreen:\n\nHAUDANKAIVAJA. Voi hyvät ihmiset, rakkaat seurakuntalaiseni! Avatkaa\ntoki Herran tähden ovi!\n\nHAMPUNLOUKUTTAJA. Keitä te sitten olette ja kenen luvalla kutsutte\nmeitä rakkaiksi seurakuntalaisiksenne? Me emme tunne teitä.\n\nHAUDANKAIVAJA. Me olemme kelpo ihmisiä ja kovassa pulassa. Älkää\npelätkö meitä, ystäväni! Olkaa meille vieraanvaraisia! Sataa\njäähileitä, jalkaraukkamme ovat jäässä ja me tulemme niin kaukaa,\nettä puukenkämme ovat haljenneet.\n\nHAMPUNLOUKUTTAJA. Jos puukenkänne ovat haljenneet, niin voitte etsiä\nmaasta; löydätte kyllä pajunvarvun, josta voitte laittaa itsellenne\nsinkilöitä (pieniä kaarenmuotoisia rautalastuja, jotka pannaan\nhaljenneisiin puukenkiin niitä vahvistamaan).\n\nHAUDANKAIVAJA. Pajusinkilät eivät paljoakaan kestä. Te laskette\nmeistä pilaa, hyvät ihmiset, ja tekisitte paremmin, jos avaisitte\nmeille. Asunnossanne näkyy loistavan kaunis valkea; varmaankin olette\npanneet paistinvartaan tulelle, ja teillä on millä ilahduttaa sydäntä\nja vatsaa. Avatkaa toki pyhiinvaeltajaraukoille, jotka kuolevat\novenne eteen, jollette armahda heitä.\n\nHAMPUNLOUKUTTAJA. Ahaa! Vai niin! Vai olette te pyhiinvaeltajia.\nEtte äsken sanoneet sitä meille. Ja miltä pyhiinvaellukselta sitten\ntulette, jos saa kysyä?\n\nHAUDANKAIVAJA. Sen sanomme teille, kun olette avanneet meille oven;\nme näet tulemme niin kaukaa, että ette tahtoisi sitä uskoa.\n\nHAMPUNLOUKUTTAJA. Avatako teille ovi? Kyllä kai! Me emme voi luottaa\nteihin. No sanokaahan: tuletteko Saint-Sylvain de Poulignysta?\n\nHAUDANKAIVAJA. Olemme olleet Saint-Sylvain de Poulignyssä, mutta\nolemme olleet vielä paljon kauempanakin.\n\nHAMPUNLOUKUTTAJA Oletteko sitten olleet Sainte-Solangessa asti?\n\nHAUDANKAIVAJA. Sainte-Solangessa olemme olleet, varmasti; mutta\nolemme olleet vielä paljon kauempanakin.\n\nHAMPUNLOUKUTTAJA. Valehtelette; ette koskaan ole olleet edes\nSainte-Solangessa asti.\n\nHAUDANKAIVAJA. Olemme olleet kauempana, sillä tällä hetkellä tulemme\nSaint-Jacques de Compostellesta.\n\nHAMPUNLOUKUTTAJA. Mitä tyhmyyksiä meille latelettekaan? Me emme\ntunne sellaista seurakuntaa. Kyllä näemme, että olette huonoa väkeä,\nrosvoja, heittiöitä ja valehtelijoita. Menkää muualle laskettelemaan\nlorujanne; me olemme varuillamme, ja tänne ette pääse sisään.\n\nHAUDANKAIVAJA. Voi, hyvä mies, säälikää meitä! Emme ole\npyhiinvaeltajia, olette sen arvanneet, vaan olemme onnettomia\nsalametsästäjiä, joita metsänvahdit ajavat takaa. Myöskin santarmit\novat kintereillämme, ja jos ette anna meidän piiloutua heinälatoonne,\nniin meidät otetaan kiinni ja viedään vankilaan.\n\nHAMPUNLOUKUTTAJA. Ja kuka meille näyttää toteen, että tällä kertaa\nolette mitä sanotte olevanne? Johan teillä on yksi valhe, jota ette\nole voineet puolustaa.\n\nHAUDANKAIVAJA. Jos suvaitsette avata meille, niin näytämme teille\nkauniin otuksen, jonka olemme tappaneet.\n\nHAMPUNLOUKUTTAJA Näyttäkää se heti, sillä me epäilemme.\n\nHAUDANKAIVAJA. Hyvä! Avatkaa ovi tahi ikkuna, että annamme teille\neläimen.\n\nHAMPUNLOUKUTTAJA. Oho! Eikö mitä! Niin tyhmä en ole! Katselen teitä\npienestä reiästä enkä näe joukossanne metsästäjää enkä otusta.\n\nTässä eräs tanakka ja jättiläisvoimainen härkärenki astui esiin\njoukosta, jossa hän seisoi näkymättömänä, ja nosti ullakkoikkunaa\nkohti höyhennetyn hanhen, joka oli pistetty lujaan, olkitukoilla ja\nnauhoilla koristettuun rautavartaaseen.\n\n-- Kylläpä kai! huusi hampunloukuttaja, pistettyään varovasti toisen\nkäsivartensa ulos, koetellakseen paistia; tämä ei ole viiriäinen eikä\npeltopyy; se ei ole jänis eikä kaniini; se on vähän niinkuin hanhi\ntahi kalkkuna. Totisesti, olettepa te oivia metsästäjiä! Tuo otus ei\nole pannut teitä paljoakaan juoksemaan. Menkää muualle, veijarit!\nKaikki valheenne kyllä tunnetaan, ja voitte mennä kotiin paistamaan\nillallisenne. Meidän illallistamme ette syö.\n\nHAUDANKAIVAJA. Voi, hyvä Jumala, minne menisimmekään paistamaan\notuksemme? Se on varsin pieni palanen niin suurelle väkijoukolle\nkuin meitä on, ja sitäpaitsi, meillä ei ole kotia eikä kontua. Tähän\naikaan kaikki ovet ovat suljetut, kaikki ovat nukkumassa; vain te\nvietätte häitä talossanne, ja varmaan olette hyvin kovasydämisiä, kun\nvoitte jättää meidät tänne ulos paleltumaan. Vielä kerran, avatkaa\nmeille, hyvät ihmiset; meistä ei ole teille mitään kuluja. Näettehän,\nettä meillä on paisti mukanamme; vain hiukan tilaa lietenne ääressä,\nvähän tulta, millä sen paistamme, niin menemme tiehemme tyytyväisinä.\n\nHAMPUNLOUKUTTAJA. Luuletteko, että meillä on liikaa tilaa ja että\npolttopuut eivät maksa meille mitään?\n\nHAUDANKAIVAJA. Meillä on tuossa pieni kupo olkia, millä teemme\ntulen; me tyydymme siihen; sallikaa meidän vain panna varras tulelle\nuunissanne.\n\nHAMPUNLOUKUTTAJA. Siitä ei tule mitään; me teitä inhoamme emmekä\nyhtään sääli. Luulenpa, että olette humalassa ettekä mitään tarvitse,\nvaan tahdotte päästä tänne meille ryöstämään meiltä tulemme ja\ntyttömme.\n\nHAUDANKAIVAJA. Koska ette tahdo ottaa korviinne mitään järkisyitä,\nniin me tulemme sisään taloonne väkisin.\n\nHAMPUNLOUKUTTAJA. Koettakaa, jos tahdotte. Talomme on kylliksi hyvin\nsuljettu, jottei meidän tarvitse teitä pelätä. Ja koska rupeatte\nröyhkeiksi, niin emme vastaa teille enää.\n\nSitten hampunloukuttaja rämäytti ullakon ikkunan kovasti kiinni ja\nastui jälleen alas sen alla olevaan huoneeseen tikapuita myöten.\nSitten hän tarttui morsiamen käteen, kummankin sukupuolen nuori väki\nliittyi heihin, ja kaikki alkoivat iloisesti tanssia ja huudella,\neukkojen laulaessa kimeällä äänellä ja kovasti nauraa hohottaessa,\nylenkatseen ja uhman merkiksi ulkona oleville, jotka yrittivät\nväkirynnäkköä.\n\nPiirittäjät puolestaan raivosivat: he laukaisivat pistoolinsa oviin,\npanivat koirat murisemaan, lyödä jyskyttivät seiniin, ravistelivat\nikkunain luukkuja, päästivät hirvittäviä huutoja; lyhyesti: melu oli\nsellainen, ettei voinut toisiaan kuulla, pölyä ja savua oli niin\npaljon, ettei voinut toisiaan nähdä.\n\nKuitenkin he olivat vain hyökkäävinään: ei ollut vielä aika rikkoa\nsovinnaissääntöjä. Jos onnistui hiiviskellessään ympäri löytämään\nvartioimattoman kohdan, minkä tahansa aukon, niin saattoi koettaa\näkkiarvaamatta tunkeutua sisään, ja silloin, jos paistinvartaan\nkantajan onnistui asettaa paistinsa tulelle, oli asunnon valtaus\nsiten todettu, leikki lakkasi, ja sulhanen oli voittaja.\n\nMutta uloskäytäviä asumuksesta ei ollut niin monta, että olisi\nunohdettu tavanmukaiset varokeinot, eikä kukaan olisi anastanut\noikeutta käyttää väkivaltaa, ennenkuin taistelua varten määrätty\nhetki oli tullut.\n\nKun oli väsytty hyppelemään ja huutamaan, niin hampunloukuttajan\npisti päähän antautua. Hän kiipesi jälleen ullakkoikkunansa ääreen,\navasi sen varovasti ja tervehti toiveissaan pettyneitä piirittäjiä\nääneen nauraen.\n\n-- No, poikaseni, sanoi hän, nytpä saitte pitkän nenän! Luulitte,\nettei mikään ollut helpompaa kuin päästä tänne sisään, ja nyt näette,\nettä puolustuksemme oli luja. Mutta meidän alkaa tulla teitä sääli,\njos tahdotte alistua ja suostua ehtoihimme.\n\nHAUDANKAIVAJA. Puhukaa, hyvät miehet; sanokaa, mitä tulee tehdä\npäästäkseen lietenne ääreen.\n\nHAMPUNLOUKUTTAJA. Tulee laulaa, ystäväiseni, mutta laulaa laulu, jota\nme emme tunne ja johon emme osaa vastata paremmalla.\n\n-- Olkoon menneeksi! vastasi haudankaivaja ja alkoi laulaa\nvoimakkaalla äänellä\n\n    Keväällä, kuusi kuuta sitten...\n    Kun nuori nurmi vihannoi\n\nvastasi hampunloukuttaja hiukan käheällä, mutta pelottavan kovalla\näänellä. -- Piloillanneko te, mies-parat, laulatte meille moista\nvanhaa renkutusta? Näettehän, että pysäytämme teidät ensimmäiseen\nsanaan!\n\n    Hän oli prinssin tytär\n    Ja mieli miehelään\n\nvastasi hampunloukuttaja. -- Ottakaa, ottakaa toinen! Tuo on meille\nvähän liian tuttu.\n\nHAUDANKAIVAJA. Tahdotteko tämän?\n\n    Ma Nantesista tullessain...\n\nHAMPUNLOUKUTTAJA.\n\n    Väsyinpä vain, väsyinpä vain.\n\nSe on isoäitini ajoilta. Ottakaapa toinen!\n\nHAUDANKAIVAJA.\n\n    Kun kerran läksin kävelylle...\n\nHAMPUNLOUKUTTAJA.\n\n    Metsän kätköön ihanaan!\n\nSe nyt on tyhmä! Meidän pikkulapsemmekaan eivät viitsisi vaivautua\nvastaamaan teille. Mitä? Siinäkö kaikki, mitä osaatte?\n\nHAUDANKAIVAJA. Oho! Me laulamme teille niitä niin paljon, että\nlopulta jäätte sanattomaksi.\n\nKului hyvinkin tunti siten kilpaillessa. Kun molemmat vastapuolet\nolivat seudun parhaat laulujen taitajat ja kun heidän ohjelmistonsa\nnäytti ehtymättömältä, niin sitä olisi voinut kestää koko yön,\nvarsinkin kun hampunloukuttaja vähän viekkaasti laulatti eräitä\nvalituslauluja kymmenen, kaksi tahi kolmekymmentä säkeistöä, ollen\näänettömyydellään tunnustavinaan itsensä voitetuksi. Silloin\nriemuittiin sulhasen leirissä, laulettiin kuorossa täyttä kurkkua ja\nluultiin, että kerrankin vastapuolesta tulisi pieti; mutta keskellä\nviimeistä säkeistöä kuului vanhan hampunloukuttajan römeä ja käheä\nääni laulaa mörisevän viimeiset sanat, ja sitten hän huudahti: Ei\nteidän olisi tarvinnut väsyttää itseänne laulamalla niin pitkä laulu,\nlapseni! Me osasimme sen kuin viisi sormeamme!\n\nPari kertaa kuitenkin hampunloukuttaja nolostui, rypisti\nkulmakarvojaan ja kääntyi pettyneen näköisenä tarkkaan kuunteleviin\neukkoihin päin. Haudankaivaja lauloi jotakin niin vanhaa laulua, että\nhänen vastustajansa oli sen unohtanut, tahi kenties hän ei ollut\nkoskaan sitä osannutkaan; mutta heti kohta nuo kunnon eukot veisata\nhonottivat voittoisan loppusäkeen nenä-äänellä, joka oli räikeä kuin\nlokin kirkuva huuto; ja haudankaivaja, jota kehoitettiin antautumaan,\nsiirtyi koettelemaan toisia.\n\nOlisi käynyt liian pitkäksi odottaa, mille puolelle voitto jäisi.\nMorsiamen puolue selitti olevansa valmis armahtamaan sillä ehdolla,\nettä hänelle tarjottaisiin hänen arvolleen sopiva lahja.\n\nSilloin alkoi vaatelahjain laulu, jonka sävel oli juhlallinen\nkuin virren. Ulkona olevat miehet lauloivat matalalla bassolla\nyksiäänisesti:\n\n    Auki ovi, kultasein,\n    armas, auki ovi!\n    Lahjoja mä tahdon tuoda,\n    pääsyhän sun täytyy suoda!\n\nJa siihen vaimot vastasivat sisältä falsettiäänellä ja surumielisellä\nsävelellä:\n\n    Taattoni on pahoillaan, maammoni on murheissaan,\n    minä nöyrä tyttönen\n    avata nyt saata en.\n\nMiehet toistivat ensimmäisen säkeistön neljänteen säkeeseen asti,\njonka he muuttivat kuulumaan näin:\n\n    Kauniin huivin sulle suoda.\n\nMutta eukot vastasivat morsiamen nimessä samoin kuin ensi kerralla.\n\nLaulaen ainakin parikymmentä säkeistöä, miehet luettelivat kaikki\nvaatelahjat, mainiten aina uuden esineen viimeisessä säkeessä:\nkauniin esiliinan, kauniita nauhoja, verkapuvun, pitsejä,\nkultaristin, jopa sata nuppineulaakin morsiamen vaatimattomain\nkihlalahjain täytteeksi. Eukkojen kieltävä vastaus oli peruuttamaton;\nmutta vihdoin pojat päättivät mainita kauniin aviomiehen, jonka\naikoivat tarjota, ja silloin he vastasivat kääntyen morsiamen puoleen\nja laulaen hänelle yhdessä miesten kanssa:\n\n    Auki ovi, kultasein,\n    armas, auki ovi.\n    Miehen tahtovat ne tuoda,\n    pääsyhän sun täytyy suoda!\n\n\n\n\nIII\n\nVIHKIÄISET\n\n\nHetikohta hampunloukuttaja veti pois puunappulan, joka sulki oven\nsisältäpäin: se oli vielä siihen aikaan ainoa useimmissa meidän\nkylämme asunnoissa tunnettu lukko. Sulhasen joukkue ryntäsi\nsisään morsiamen asuntoon, ei kumminkaan ilman taistelua; sisälle\nmajoittuneet pojat, jopa vanha hampunloukuttaja ja vanhat eukotkin\nnäet ryhtyivät vartioimaan liettä. Paistinvartaan kantajan tuli\npuoluelaistensa avulla saada asetetuksi paisti tulisijalle. Siinä\nkäytiin oikeata taistelua, vaikka vältettiinkin lyöntejä ja\ntaisteltiin ilman vihaa. Mutta työnnettiin toisiaan ja puserrettiin\ntoisiaan siksi tiukasti, ja kukin piti puoliaan tässä voimain\nkoetuksessa siksi itserakkaasti, että seuraukset saattoivat olla\nvakavampia kuin miltä ne tuntuivat keskellä naurunremahduksia\nja lauluja. Vanhaa hampunloukuttajaparkaa, joka ponnisteli kuin\nleijona, väkijoukko likisti seinää vastaan ja puristi niin kovasti,\nettä hän tuskin sai hengitetyksi. Monikin kompastunut taistelija\ntallattiin vasten tahtoakin jalkoihin, monikin paistinvartaaseen\ntarrautunut käsi sai verivamman. Nämä leikit ovat vaarallisia, ja\nonnettomuuden kohtaukset ovat viime aikoina olleet siksi vakavaa\nlaatua, että talonpoikamme ovat päättäneet jättää pois käytännöstä\nvaatelahjamenot. Luulen, että näimme viimeiset François Meillantin\nhäissä ja kuitenkin taistelu niissä oli vain valhetaistelua.\n\nGermainin häissä tämä taistelu oli vielä jokseenkin intohimoista.\nMolemmin puolin pidettiin kunnia-asiana vallata Guillette-muorin\nliesi ja puolustaa sitä. Suunnattoman suuri varras vääntyi mutkille\nkuin ruuvi voimakkaissa kourissa, jotka siitä kiistelivät.\nPistoolinlaukaus sytytti tuleen pienen kimppuihin nivotun\nhamppuvaraston, joka oli asetettuna kattoon, säleikölle. Tämä sattuma\nlauhdutti taisteluintoa, ja sillä välin kun toiset kiiruhtivat\ntukahduttamaan tämän tulipalo-alun, haudankaivaja, joka huomaamatta\noli kiivennyt ullakolle, laskeutui alas savutorvea myöten ja\ntarttui vartaaseen juuri sillä hetkellä, kun härkärenki, joka\nsitä puolusti lieden ääressä, nosti sen ylös ilmaan, jottei sitä\nhäneltä riistettäisi. Jonkun aikaa ennen rynnäkköä eukot olivat\npitäneet huolen siitä, että tuli sammutettiin, peläten, että sen\nympärillä temmellettäissä joku sattuisi kaatumaan siihen ja polttaisi\nitsensä. Tuo leikkisä haudankaivaja anasti siis yksissä neuvoin\nhärkärengin kanssa helposti voitonmerkin ja paiskasi sen poikittain\nrautaristikolle. Se oli tehty! Ei ollut lupa enää koskea siihen.\nHän hyppäsi keskelle huonetta ja sytytti loput vartaan ympärillä\nolevat oljet, ikäänkuin muka kypsentääkseen paistin, sillä hanhi oli\npalasina ja sen jäsenet siroteltuina sinne tänne pitkin permantoa.\n\nSiinä alkoi sitten vilkas naureskelu ja suurisuinen väittely.\nJokainen näytteli saamiaan kolauksia, ja kun useimmiten ystävän\nkäsi oli lyönyt, niin ei kukaan valitellut eikä riidellyt. Puoliksi\nlutistunut hampunloukuttaja hieroi kylkeään ja sanoi välittävänsä\nniistä viis, mutta panevansa vastalauseen kuomansa haudankaivajan\nviekasta juonta vastaan ja väitti, että jos hän ei olisi ollut\npuolikuolleena, niin liettä ei olisi vallattu niin helposti. Eukot\nlakaisivat lattian ja järjestys palasi. Pöytä pantiin täyteen\nhaarikoita, joissa oli uutta viiniä. Kun oli maisteltu maljoja\nyhdessä ja levähdetty, vietiin sulhanen keskelle huonetta, ja hänen\ntäytyi, pieni kepakko kädessä, alistua uuden koetuksen alaiseksi.\n\nTaistelun aikana olivat morsiamen äiti, kummi ja tädit piilottaneet\nhänet ynnä kolme hänen ystävätärtään, panneet heidät istumaan\npenkille huoneen nurkkaan ja peittäneet heidät suurella valkealla\nvaatteella. Nuo kolme ystävätärtä oli valittu niin, että he olivat\nsamaa kokoa kuin Marie, ja heidän hilkkansa yhtä korkeat, jotenka oli\nmahdoton erottaa heitä toisistaan, kun vaate peitti heidän päänsä ja\nverhosi heidät aina jalkojen yläpuolelle saakka.\n\nSulhanen ei saanut koskea heihin muuta kuin kepakkonsa kärjellä eikä\nmuuta kuin osoittaakseen, ketä heistä hän luuli vaimoksensa. Hänelle\nannettiin aikaa tarkastella heitä, mutta vain silmillään, ja eukot,\njotka asettuivat hänen molemmille puolilleen, valvoivat ankarasti,\nettei mitään vilppiä saanut tapahtua. Jos hän erehtyi, niin hän ei\nsaanut sinä iltana tanssia morsiamensa, vaan ainoastaan sen tytön\nkanssa, jonka hän oli erehtynyt valitsemaan.\n\nSeistessään noiden samaan käärinliinaan verhottujen aaveitten edessä,\nGermain pelkäsi kovin erehtyvänsä. Ja itse asiassa oli niin käynyt\nmonen muun, sillä varokeinoihin ryhdyttiin aina hyvin tunnontarkasti.\nHänen sydämensä pamppaili. Pikku Marie koetti kyllä hengittää kovasti\nja vähän liikuttaa vaatetta, mutta hänen ovelat kilpailijansa tekivät\nsamoin, työntelivät vaatetta sormillaan, ja salaperäisiä merkkejä oli\nyhtä paljon kuin tyttöjä vaipan alla. Nelikulmaiset hilkat pitivät\ntätä vaippaa niin tasaisena, että oli mahdoton nähdä mitään otsan\nmuotoa, joka sen poimuista olisi pistänyt silmään. Kymmenkunnan\nminuuttia epäröityään Germain sulki silmänsä, jätti sielunsa Jumalan\nhaltuun ja ojensi keppinsä umpimähkään. Hän osui pikku Marieta\notsaan, ja tyttö heitti vaipan kauas pois, päästäen voitonhuudon.\nGermain sai silloin luvan suudella häntä, ja nostaen hänet roteviin\nkäsivarsiinsa hän kantoi tytön keskelle lattiaa ja aloitti hänen\nkanssaan tanssiaiset, joita kesti kello kahteen asti aamulla.\n\nSilloin hajaannuttiin, ja oli määrä kokoontua jälleen kello\nkahdeksan. Kun osa nuorta väkeä oli tullut lähiseuduilta eikä\nollut vuoteita kaikille, niin jokainen kylästä kutsuttu naisvieras\notti vuoteeseensa pari kolme nuorta naistoveriaan, kun taas pojat\nmenivät loikomaan sinne tänne talon ullakon heinille. Voitte arvata,\nettä he siellä eivät paljoa nukkuneet eivätkä muuta tehneet kuin\nkiusoittelivat toisiaan, kujeilivat keskenään ja kertoivat toisilleen\nhullunkurisia juttuja. Häissä pitää välttämättä olla kolme unetonta\nyötä, eikä niitä surra.\n\nLähtöä varten määrätyllä hetkellä, kun oli syöty maitokeitto, joka\noli höystetty aimo annoksella pippuria ruokahalun kiihokkeeksi, sillä\nhääateria näytti tulevan olemaan runsas, kokoonnuttiin talon pihaan.\nKun meidän seurakunnassamme ei enää ollut omaa kirkkoa, täytyi\nmennä parin kilometrin päähän saamaan vihkiäissiunaus. Oli kaunis\nja raikas ilma, mutta kun tiet olivat huonossa kunnossa, oli kukin\nvarannut itselleen hevosen, ja jokainen mies otti tarakkaan nuoren\ntahi vanhan naistoverin. Germain lähti matkalle kimolla, joka hyvin\nharjattuna, uudessa kengässä ja nauhakoruissa tepasteli ja korskui\ninnoissaan. Hän kävi noutamassa morsiamen hänen mökistään yhdessä\nJacques-lankonsa kanssa, joka ratsasti vanhan kimon selässä ja otti\ntarakkaan kunnon Guillette-muorin, kun taas Germain palasi talon\npihaan tuoden voitonriemuisena mukanaan rakkaan pikku vaimonsa.\n\nSitten tuo iloinen ratsastajajoukkue lähti liikkeelle,\nlasten saattaessa jalkaisin; nämä kävelivät ja ammuskelivat\npistoolinlaukauksia, jotka panivat hevoset hypähtelemään, Muori\nMaurice oli noussut pienille rattaille, mukanaan Germainin kolme\nlasta ja pelimannit. He ajoivat etunenässä soiton sävelten kaikuessa.\nPikku Pierre oli niin kaunis, että vanha iso-äiti oli hänestä aivan\nylpeä. Mutta tuo vilkas poika ei pysynyt kauan hänen vierellään.\nKerran pysähdyttäissä matkan varrella, kun oli lähdettävä kulkemaan\nerästä hankalaa tienkohtaa, hän pujahti pois ja meni rukoilemaan\nisäänsä ottamaan hänet istumaan eteensä kimon selkään.\n\n-- Kyllä kai! vastasi Germain. Siitä saamme vain kuulla tyhmiä\npilapuheita! Ei se käy laatuun.\n\n-- Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset Saint-Chartierissa sanovat,\nsanoi pikku Marie. Pyydän sinua, ota hänet, Germain; olen vielä\nylpeämpi hänestä kuin hääpuvustani.\n\nGermain myöntyi, ja tuo kaunis kolmikko lähti ajamaan paikalleen\nriviin kimon voitonriemuisesti nelistäessä.\n\nSaint-Chartierin asukkaat, vaikka olivatkin pilkkakirveitä ja\nkernaasti vähän härnäilivät heidän seurakuntaansa yhdistettyjen\nnaapuriseurakuntain väkeä, eivät todella muistaneet pilantekoa,\nnähdessään niin kauniin sulhasen, niin sievän morsiamen ja pojan,\njota kuninkaankin vaimon olisi tehnyt mieli. Pikku Pierrellä oli\nvaaleansinisestä verasta tehty lyhytnuttuinen puku, punaiset liivit,\nniin keikarimaiset ja niin lyhyet, että ne tuskin ulottuivat hänen\nleukansa alle. Kylän räätäli oli tehnyt hänen nuttunsa hihanrei'istä\nniin ahtaaksi, että hän ei voinut lähentää toisiinsa molempia pikku\nkäsivarsiaan. Ja kylläpä hän sitten olikin ylpeä! Päässä oli hänellä\npyöreä, mustan- ja kullankirjavalla nauhuksella reunustettu hattu,\njosta riikinkukon sulka pöyhkeästi pisti esiin keskeltä helmikanan\nhöyhenistä tehtyä töyhtöä. Kukkaskimppu, suurempi kuin hänen päänsä,\npeitti hänen olkapäänsä, ja nauhat hulmusivat alas hänen jalkoihinsa\nsaakka. Hampunloukuttaja, joka samalla oli paikkakunnan parturi ja\nhiustaituri, oli leikannut hänen tukkansa ympyrämäisesti, peittäen\nhänen päänsä liemikupilla ja leikaten pois kaikki sen reunojen alta\nesiin pistävät hiukset: pettämätön keino saada sakset kulkemaan\nvarmaa rajaa pitkin. Tässä asussaan lapsiparka totta kyllä ei ollut\nniin runollisen näköinen kuin pitkän tukkansa liehuessa ilmassa ja\nJohannes Kastajaa muistuttava lampaannahkansa hartioillaan; mutta\nhän ei sitä uskonut, ja kaikki ihailivat häntä ja sanoivat, että hän\nnäytti pieneltä mieheltä. Hänen kauneutensa vei voiton kaikesta, ja\nmistäpä todella lapsuuden verraton kauneus ei veisi voittoa?\n\nHänen pikku Solange-siskollaan oli ensi kertaa eläissään hilkka\npäässään karttuunisen lapsenmyssyn sijasta, jota pikkutytöt pitävät\nparin kolmen vuoden vanhoiksi asti. Ja millainen hilkka! Korkeampi\nja leveämpi kuin tyttöparan ruumis. Ja kylläpä hän sitten mielestään\nolikin kaunis! Hän ei uskaltanut kääntää päätänsä, vaan istui aivan\njäykkänä, arvellen, että häntä luultaisiin morsiameksi.\n\nPikku Sylvain taas oli vielä puettuna puseroon ja nukkui isoäidin\npolvilla, aavistamatta oikeastaan, mitä koko häät olivatkaan.\n\nGermain katseli hellästi lapsiaan, ja kun saavuttiin määrin\nvirkatalolle, sanoi hän morsiamelleen:\n\n-- Katsos, Marie, tulen tänne hiukan iloisempana kuin tuona päivänä,\njolloin tuotuani sinut takaisin meille Chantelouben metsistä luulin,\nettä et koskaan minua rakastaisi. Otin sinut syliini nostaakseni\nsinut alas hevosen selästä niinkuin nytkin; mutta arvelin, ettemme\nikinä enää istuisi kelpo kimoparan selässä, tämä lapsi polvillamme.\nKatsos, rakastan sinua niin hellästi, rakastan niin hellästi näitä\npienokaisraukkoja, olen niin onnellinen siitä, että rakastat minua ja\nheitä ja että omaiseni rakastavat sinua, ja rakastan niin suuresti\näitiäsi ja ystäviäni ja kaikkia tänäpäivänä, että tahtoisin, että\nminulla olisi kolme neljä sydäntä, riittääkseen kaikille. Todella,\nyksi on liian vähän, jotta siihen saisi mahtumaan niin paljon\nystävyyden ja niin paljon ilon tunteita! Ne ikäänkuin kivistävät\nsydänalaani.\n\nMäärin virkatalon ja kirkon ovella oli sankka väkijoukko katselemassa\nsievää morsianta. Miksemme kertoisi hänen puvustaan? Se somisti\nhäntä niin hyvin! Hänen vaaleasta musliinista tehdyn ja kaikkialta\nkirjaillun hilkkansa ripset olivat pitseistä. Siihen aikaan\ntalonpoikaisnaisten ei sopinut näyttää ainoatakaan hiuskarvaa;\nja vaikka heillä on hilkkansa alla uhkeat hiukset kierrettyinä\nvalkeista rihmoista tehtyihin nauhoihin tukemassa hilkkaa, niin\nolisi vielä tänäpäivänä sopimaton ja häpeällinen teko näyttäytyä\nmiehille avopäin. Nykyään he kuitenkin saavat laskea otsalleen ohuen\nhiussuortuvan, joka kaunistaa heitä suuresti. Mutta kaipaan oman\naikani klassillista päähinettä: noissa valkeissa pitseissä pelkän\nihon päällä oli antiikkisen puhtauden leima, joka minusta näytti\njuhlallisemmalta, ja kun kasvot olivat kauniit tässä asussa, niin\nniissä oli kauneus, jonka suloutta ja luonnollisen yksinkertaista\nmajesteettisuutta ei voi sanoin kuvata.\n\nPikku Mariella oli vielä tämä päähine, ja hänen otsansa oli niin\nvalkea ja puhdas, että se valkean liinakankaan rinnalla ei olisi\nnäyttänyt tummalta. Vaikka hän ei ollut nukkunut silmäntäyttäkään\nkoko yönä, niin aamuilma ja varsinkin taivaankirkkaan sielun sisäinen\nilo ja vielä myöskin jonkin verran nuoruuden kainouden hillitsemä\nsalainen lemmenhehku nostivat hänen poskilleen hohteen, yhtä suloisen\nkuin persikkapuun kukka huhtikuun ensimmäisissä auringonsäteissä.\n\nHänen valkea rintahuivinsa, siveästi pantuna ristiin hänen\npovelleen, jätti näkyviin vain hennot, hienot ääriviivat kaulasta,\njoka pyöristyi kuin turtturikyyhkyn kaula. Hänen myrtinvihreästä\nverasta ommeltu liivinsä toi esille hänen hennon vartalonsa, joka\noli virheetön, mutta oli vielä kasvava ja kehittyvä, sillä hän ei\nvielä ollut seitsemäntoista vuotias. Hänellä oli tumman sinipunerva\nsilkkiesiliina rintatilkkuineen, jonka maalaistyttömme ikävä\nkyllä ovat heittäneet pois ja joka antoi rinnalle niin siron ja\nvaatimattoman muodon. Nykyään he levittelevät ylpeämmin näkyviin\nrintahuivinsa, mutta heidän puvussaan ei enää ole sitä vanhan ajan\nkainouden hienoa tuntua, joka sai heidät muistuttamaan Holbeinin\nneitseitä. He ovat keimeämpiä, viehkeämpiä. Nuhteeton esiintymistapa\nennen vanhaan vaati eräänlaista vakavaa jäykkyyttä, joka teki heidän\nharvoin näkyvän hymynsä syvemmäksi ja ihanteellisemmaksi.\n\nMessu-uhrin aikana Germain pani tavan mukaan kolmetoista hopearahaa\nmorsiamensa käteen. Hän pujotti hänen sormeensa hopeasormuksen, jonka\nmuoto on pysynyt vuosisatoja muuttumattomana, mutta jonka sijasta\nkultainen vihkisormus nyttemmin on tullut käytäntöön. Kirkosta ulos\nastuttaissa Marie sanoi hänelle aivan hiljaa: Onko tämä nyt se\nsormus, jota toivoin, jota sinulta pyysin, Germain?\n\n-- On, vastasi hän, se, joka Catherine-vainajallani oli sormessaan,\nkun hän kuoli. Sama sormus molemmissa avioliitoissani.\n\n-- Kiitän sinua, Germain, sanoi nuori vaimo vakavalla ja liikutetulla\näänellä. Pidän sitä kuolemaani asti, ja jos kuolen ennen sinua, niin\notat sen talteen pikku Solange-tyttösi häitä varten.\n\n\n\n\nIV\n\nKAALI\n\n\nNoustiin jälleen ratsaille ja palattiin hyvin nopeasti Belairiin.\nAteria oli uhkea ja kesti, tanssien ja laulujen keskeyttämänä,\npuoleen yöhön asti. Vanhukset eivät nousseet pöydästä neljääntoista\ntuntiin. Haudankaivaja valmisti ruuat ja teki sen sangen hyvin.\nHän oli kuuluisa siitä, ja hän lähti uuninsa äärestä tullakseen\ntanssimaan ja laulamaan jokaisen ruokakerran jälkeen. Hän oli\nkuitenkin kaatuvatautinen, tämä lystikäs ukko! Kuka olisi voinut\nsitä aavistaa? Hän oli reipas, voimakas ja iloinen kuin nuori mies.\nEräänä päivänä löysimme hänet tautinsa kouristamana eräästä ojasta\niltahämärissä. Hän näytti kuolleelta. Me toimme hänet pyörille\nasetetussa kantotuolissa kotiimme ja hoitelimme häntä sen yötä.\nKolme päivää sen jälkeen hän oli häissä, lauloi kuin laulurastas ja\nhyppeli kuin pukki, hyörien vanhaan tapaansa. Häistä päästyään hän\nmeni kaivamaan haudan ja naulaamaan kiinni kirstun. Hän suoritti\nsen hartain mielin, ja vaikka sitten ei huomannut mitään hänen\nhyvän tuulensa vuoksi, niin se jätti häneen kolkon vaikutuksen,\njoka joudutti uuden taudinkohtauksen tuloa. Hänen vaimonsa oli\nhalvattu, eikä ollut liikkunut tuolistaan pariinkymmeneen vuoteen.\nHänen äitinsä on sadanneljän vuoden vanha ja elää vielä. Mutta hän\nitse, miesparka, niin iloinen, niin hyvä, niin hauska, sai surmansa\nviime vuonna, pudotessaan ullakoltaan alas tantereeseen. Varmaankin\nhän oli tautinsa pääsemättömän kohtauksen kourissa piiloutunut,\nkuten tavallisesti, heiniin, jottei pelästyttäisi ja huolestuttaisi\nomaisiaan. Näin päättyi traagillisesti hänen elämänsä, joka oli\nomituinen kuten hän itsekin, jossa oli sekaisin surullisia ja\nhullunkurisia, peloittavia ja viehättäviä hetkiä, joiden vaihdellessa\nhänen sydämensä oli aina pysynyt hyvänä ja hänen luonteensa\nrakastettavana.\n\nMutta siirrymme nyt kolmanteen hääpäivään, joka on omituisin ja\nkaikessa ankaruudessaan säilynyt meidän päiviimme asti. Emme\naio puhua voileivästä, joka tuodaan aviovuoteen ääreen; se on\njokseenkin tuhma tapa, joka loukkaa morsiamen häveliäisyyttä ja\npyrkii hävittämään sen tunteen nuorilta tilaisuudessa läsnä olevilta\ntytöiltä. Sitäpaitsi luulen, että se on kaikilla seuduilla vallitseva\ntapa, joka ei ole mitään meidän puolellemme erikoista.\n\nSamoin kuin vaatelahja-menot ovat morsiamen sydämen ja asunnon\nvaltauksen vertauskuvana, samoin ovat kaalimenot avioliiton\nhedelmällisyyden vertauskuvana. Aamiaisen jälkeen häitten jälkeisenä\npäivänä alkaa tämä eriskummainen näytös, joka on gallialaista\nalkuperää, mutta kristinuskon alkuaikoina on vähitellen muuttunut\nkeskiaikaiseksi mysteeriksi tahi ilveilymäiseksi moraliteetiksi.\n\nKaksi nuorta miestä (seurueen iloisimmat ja terhakimmat) katoaa\naamiaisen aikana; he menevät pukeutumaan ja palaavat vihdoin\nsoittajain, koirien, lasten saattamina ja pistoolinlaukausten\npaukkuessa. He näyttelevät mitä viheliäisimpiin ryysyihin puettua\nkerjäläisparikuntaa, miestä ja vaimoa. Mies on heistä molemmista\nlikaisin: pahe on hänet noin vienyt rappiolle; vaimo on vain onneton\nja miehensä irstailun vuoksi alennustilaan joutunut.\n\nHe kutsuvat itseään puutarhuriksi ja puutarhurin vaimoksi ja sanovat\nolevansa määrätyt hoitamaan ja viljelemään pyhää kaalia. Mutta\nmiehellä on monta eri nimeä, joilla kaikilla on merkityksensä.\nHäntä sanotaan joko olkiäijäksi, koska hänellä on päässään olkinen\ntahi hamppuinen tekotukka ja koska hän, peittääkseen ryysyjensä\nhuonosti verhoaman alastomuutensa, on kietonut sääriensä ja osaksi\nvartalonsakin ympäri olkia. Hän laittaa itselleen myöskin ison\nvatsan tahi kyttyrän panemalla olkia tahi heiniä puseronsa alle.\nTahi häntä sanotaan ryysypekaksi, koska hän on ryysyihin puettu.\nVihdoin vielä merkitsevämmällä nimellä pakanaksi, koska hänen\nkatsotaan kyynillisyydellään ja irstailullaan muodostavan kaikkien\nkristillisten hyveitten jyrkän vastakohdan.\n\nHän tulee kasvot maalattuina noella ja viininsakalla, joskus\nkummannäköisen naamarin peitossa. Huonoon, särkyneeseen savikuppiin\ntahi vanhaan puukenkään, joka on langalla sidottu roikkumaan hänen\nvyölleen, hän pyytää viinialmua. Kukaan ei kiellä sitä häneltä,\nja hän on juovinaan, sitten hän kaataa viinin maahan, juomauhrin\nmerkiksi. Joka askeleella hän kaatuu, hän rypee liassa, hän on\nolevinaan mitä törkeimmässä sikahumalassa. Hänen vaimoraukkansa\njuoksee hänen jäljessään, nostaa hänet ylös, huutaa apua, repii\nhamppuisia hiuksia, jotka pörröisinä suortuvina pistävät esiin hänen\nlikaisen hilkkansa alta, valittaa itkien miehensä alennustilaa ja\nnuhtelee häntä intomielisesti.\n\n-- Sinä onneton! sanoo hän hänelle, katso mihin huono elämä on\nmeidät vienyt! Turhaan kehrään, turhaan teen työtä sinua varten,\npaikkaan vaatteesi! Sinä revit ne, sinä ryvetät itsesi alituisesti.\nOlet hävittänyt niukan omaisuuteni, kuusi lastamme ovat puilla\npaljailla, me elämme läävässä, yhdessä elukoiden kanssa; meidän on\njo pakko pyytää almua, ja sitten sinä vielä olet niin ruma, niin\ninhoittava, niin halveksittu, että meille kohta heitetään leipäpala\nkuin koirille. Voi, hyvät ihmiset, säälikää meitä, säälikää minua!\nEn ole ansainnut kohtaloani, ei ikinä kellään vaimolla ole ollut\nsiivottomampaa ja inhoittavampaa miestä. Auttakaa minua nostamaan\nhänet ylös, muutoin ajoneuvot musertavat hänet kuin vanhan\npullonpalasen, ja minä jään leskeksi ja kuolen lopulta suruun siitä,\nvaikka kaikki sanovat, että se olisi minulle suuri onni.\n\nSellainen on puutarhurin vaimon osa, ja sellaisia hänen\nlakkaamattomat valittelunsa kautta koko kappaleen. Se on näet\ntodellinen komedia, vapaa tuokiokyhäelmä, joka näytellään\nulkoilmassa, teillä, pitkin mäkiä, joka käyttää lisäaineksinaan\nkaikkia sattumalta tarjoutuvia tapahtumia, ja johon ottavat osaa\nkaikki, hääväki ja ulkopuolella olijat, taloista kutsutut vieraat\nja ohikulkijat kolmen, neljän tunnin ajan päivästä, niinkuin kohta\nsaamme nähdä. Aihe on aina sama, mutta tätä aihetta laajennellaan\nja parannellaan loppumattomiin, ja juuri siinä on hauska nähdä\ntalonpoikiemme matkimisvaistoa, hassunkuristen päähänpistojen\nrunsautta, kielevyyttä, nokkelasanaisuutta, jopa luontaista\nkaunopuheisuuttakin.\n\nPuutarhurin vaimon osa uskotaan tavallisesti hoikalle, parrattomalle\nja verevähipiäiselle miehelle, joka osaa esittää kuvaamansa henkilön\nhyvin todenmukaisesti ja näytellä karkeankoomillista epätoivoa siksi\nluonnollisesti, että se herättää katsojassa sekä hilpeyttä että\nsurumieltä, kuten tositapahtuma. Sellaiset laihat ja parrattomat\nmiehet eivät ole harvinaisia maaseuduillamme, ja omituista kyllä\njuuri he joskus ovat lihasvoimiltaan huomattavimmat.\n\nKun vaimon onnettomuus on todettu, niin nuoret miehet hääväen\njoukosta kehoittavat häntä heittämään oman onnensa nojaan juopon\nmiehensä ja pitämään hauskaa heidän kanssaan. He tarjoavat hänelle\nkäsivartensa ja houkuttelevat hänet mukaansa. Vähitellen hän\nantautuu, käy iloisemmaksi ja alkaa kuljeksia milloin minkin miehen\nkanssa, ruveten yhä kainostelemattomammaksi; uusi siveysopetus:\nmiehen huonosta elämästä on vaikutuksena ja seurauksena vaimon huono\nelämä.\n\nSilloin pakana herää humalastaan, hän etsii katseillaan vaimoansa,\nottaa käteensä nuoran ja kepin ja juoksee hänen jälkeensä. Häntä\njuoksutetaan, piiloudutaan, vaihdetaan vaimo toiselta toiselle,\nkoetetaan hauskuttaa häntä ja pettää mustasukkaista miestä. Tämän\nystävät koettavat juovuttaa hänet. Vihdoin hän tavoittaa uskottoman\npuolisonsa ja tahtoo lyödä häntä. Todellisuuden mukaisin ja parhaiten\nmatkittu piirre tässä avioelämän onnettomuuksien ivamukaelmassa\non se, että mustasukkainen ei koskaan hyökkää niiden kimppuun,\njotka riistävät häneltä hänen vaimonsa. Hän on sangen kohtelias ja\nvarovainen heitä kohtaan, hän ei tahdo syyttää muita kuin syyllistä,\nkoska tämän ei katsota voivan häntä vastustaa.\n\nMutta kun hän kohottaa keppinsä ja laittaa valmiiksi köytensä\nsitoakseen rikollisen, niin kaikki hääseurueen miehet estävät sen ja\ntulevat molempain puolisoitten väliin. _\"Älä lyö häntä! Älä koskaan\nlyö vaimoasi!\"_ Nämä sanat toistuvat kyllästyttämään asti näissä\nkohtauksissa. Aseet riistetään miehen käsistä, hänet pakotetaan\nantamaan anteeksi vaimolleen, suutelemaan häntä, ja pian hän on\nrakastavinaan häntä entistä enemmän. Hän kävelee käsikoukussa hänen\nkanssaan, laulaen ja tanssien, kunnes uusi juopumuskohtaus panee\nhänet taas vierimään maassa, ja silloin toistuvat vaimon valittelut,\nhänen mielenmasennuksensa, hänen teeskellyt harha-askeleensa,\nmiehen mustasukkaisuus, naapurien väliintulo ja sovinnonteko. Se\nkaikki sisältää yksinkertaisen, jopa karkeankin opetuksen, josta\nhaiskahtaa väkevästi sen keskiaikainen alkuperä, mutta joka aina\ntekee vaikutuksensa, joskaan ei nuorikkoihin, jotka sinä päivänä\novat liiaksi rakastuneet ja liiaksi järkevät sitä tarvitakseen,\nniin ainakin lapsiin ja nuorukaisiin. Pakana peloittaa ja innoittaa\nnuoria tyttöjä, juostessaan heidän perässään ja ollen tahtovinaan\nsuudella heitä, siihen määrään, että he juoksevat pakoon, osoittaen\nkauhua, joka ei suinkaan ole teennäistä. Hänen tuhratut kasvonsa ja\nhänen pitkä keppinsä (joka kuitenkin on vaaraton) panevat pikkulapset\nparahtelemaan pelosta. Se on tapainkuvaus-komediaa alkeellisimmalla,\nmutta myöskin tehokkaimmalla asteellaan.\n\nKun tämä ilveily on saatu hyvään vauhtiin, niin valmistaudutaan\nlähtemään kaalia noutamaan. Tuodaan paarit, joille asetetaan pakana,\nvarustettuna lapiolla, köydellä ja suurella kopalla. Neljä rotevaa\nmiestä kantaa hänet pois hartioillaan. Hänen vaimonsa seuraa häntä\nkäyden, vanhukset tulevat yhtenä ryhmänä hänen jäljessään vakavan ja\nmiettiväisen näköisinä; sitten hääseurue astelee parittain tahdissa\nsoiton mukaan. Pistoolinlaukauksia kuuluu jälleen, koirat ulvovat\nentistä kovemmin nähdessään likaisen pakanan, jota näin kannetaan\nriemusaatossa, Lapset ovat suitsuttavinaan hänelle pilkallisesti\npyhää savua langan päähän sidotuista puukengistä.\n\nMutta miksi tämä kunnianosoitus niin inhoittavan rumalle\nhenkilölle? Ollaan menossa valloittamaan pyhää kaalia, avioliiton\nhedelmällisyyden vertauskuvaa, ja ainoastaan tuo elukkamainen juoppo\nsaa kädellään koskea siihen tunnuskuvalliseen kasviin. Epäilemättä\nsiinä piilee jokin esikristillinen, Saturnaliajuhlaa tahi antiikkista\nBakkhosjuhlaa muistuttava salamerkitys. Kenties tuo pakana, joka\nsamalla ennen muita on puutarhuri, ei ole mitään vähempää kuin itse\nPriapus, puutarhain ja lihallisen nautinnon jumala, jumalolento, joka\nkuitenkin alkujaan varmaankin oli siveä ja vakava, kuten siitoksen\nmysteerio, mutta jonka luonteen tapainturmelus ja ajatustapojen\nharhautuminen ovat huomaamatta halventaneet.\n\nOli miten oli, riemusaatto tulee nuoren vaimon asunnolle ja menee\nhänen puutarhaansa. Sieltä valitaan kaunein kaali, ja se ei käy\nnopeasti, sillä vanhukset pitävät neuvottelua ja väittelevät\nloppumattomiin, jokainen kun puhuu sen kaalin puolesta, joka hänestä\nnäyttää otollisimmalta. Ryhdytään äänestämään, ja kun vaali on\nsuoritettu, niin puutarhuri sitoo nuoransa kaalinvarteen ja poistuu\nniin kauas kuin tila puutarhassa sallii. Puutarhurin vaimo katsoo,\nettä pyhä vihannes kaatuessaan ei vahingoitu. Häitten ilvehtijät:\nhampunloukuttaja, haudankaivaja, kirvesmies, puusuutari (lyhyesti:\nkaikki ne, jotka eivät tee maantöitä ja joilla, kun viettävät\nelämänsä toisten taloissa, katsotaan olevan ja todella onkin\nenemmän älyä ja parempi suunkopu kuin yksinkertaisilla peltotyön\ntekijöillä) asettuvat kaalin ympärille. Yksi kaivaa lapiolla haudan,\nniin syvän, että luulisi aiottavan kaataa tammi. Toinen asettaa\nnenälleen puusta tahi pahvista tehdyt kakkulat, jotka ovat olevinaan\npari silmälaseja: hän toimii insinöörinä, tulee lähemmäs, siirtyy\nkauemmas, laatii piirustuksen, katsoa viiruilee työntekijöitä, vetää\nviivoja, mestaroi kaikkia, huudahtaa, että kaikki menee pilalle,\npysähdyttää työn ja panee sen taas alkuun oman päänsä mukaan ja\nohjaa koko hommaa niin pitkällisellä ja naurettavalla tavalla kuin\nmahdollista. Johtuuko tämä lisäke menojen vanhaan kaavaan halusta\npilkata teoreetikolta yleensä, joita vanhaan käytäntöön luottavat\ntalonpojat ylpeästi halveksivat, tahi vihasta maanmittareita kohtaan,\njotka laativat maakirjaa ja määräävät verot, tahi vihdoin tie- ja\nvesirakennus-virkamiehiä kohtaan, jotka muuttavat yhteismaita teiksi\nja poistavat vanhoja talonpojalle rakkaita väärinkäytöksiä? Miten\nliekään, niin ainakin sanotaan tätä komedian henkilöä mittariksi, ja\nhän panee parastaan tehdäkseen itsensä sietämättömäksi niille, jotka\npitelevät kuokkaa ja lapiota.\n\nVihdoin, kun neljänneksen tuntia on ilveilty ja rettelöity\nsiitä, kuinka kaali olisi saatava maasta ylös vahingoittumatta\nja katkaisematta sen juuria, ja tällä välin multaa on lapioilla\nheitelty vasten läsnäolijain naamaa (syyttäköön itseään, ken ei\nväisty kyllin nopeasti; olipa hän vaikka piispa tahi prinssi, niin\nhänen täytyy saada tämä multakaste), niin pakana vetää nuoraansa,\npakanan vaimo levittää esiliinansa, ja kaali kaatuu juhlallisesti\nkatsojain eläköönhuutojen raikuessa. Silloin tuodaan paikalle koppa,\nja pakanapariskunta istuttaa siihen kaalin mitä huolellisimmin ja\nvarovaisimmin. Se ympäröidään tuoreella mullalla, se tuetaan kepeillä\nja siteillä, niinkuin kukkastytöt kaupungeissa tekevät loistaville\nruukuissa kasvaville kamelioilleen; punaisia omenia pistetään keppien\nnenään, ajuruohon, salvian ja laakerin oksia yltympärille; koko tämä\nhökötys koristetaan ylen prameaksi nauhoilla ja pikku lipuilla;\nvoittosaalis nostetaan paareille ja sen mukana pakana, jonka tulee\npitää sitä tasapainossa ja varjella sitä onnettomuuksilta, ja vihdoin\nlähdetään puutarhasta hyvässä järjestyksessä ja marssitahdissa.\n\nMutta silloin, kun on astuttava ulos portista, samoin kuin sittemmin,\nkun on astuttava sisään nuoren aviomiehen talon pihaan, tulee eteen\nkuviteltu este. Kuorman kantajat kompastelevat, huudahtelevat\nkovalla äänellä, peräytyvät, astuvat taas eteenpäin ja ikäänkuin\nvastustamattoman voiman takaisin työntäminä ovat luhistuvinaan painon\nalle. Sillä välin läsnäolijat huutavat, yllyttävät ja rauhoittavat\ntuota ihmisvaljakkoa. \"Kauniisti, kauniisti, lapset! Kas niin, kas\nniin, rohkaiskaa mielenne! Varokaa! Malttakaahan! Kumartukaa! Portti\non liian matala! Ahtautukaa paremmin yhteen, se on liian kaita! Vähän\nvasemmalle! Nyt oikealle! Kas niin, rohkeasti vain! Nyt pääsette\nläpi!\"\n\nSamoin härkien vetämät vankkurit runsassatoisina vuosina ylen\nsuurine rehu- tai elokuormineen ovat liian leveät tahi liian\nkorkeat mahtuakseen ladon ovesta sisään. Samoin huudetaan roteville\neläimille, hillitäkseen tahi yllyttääkseen niitä; samoin saadaan\ntaitavasti ja kovilla ponnisteluilla kokonainen vuori rikkauksia\nkaatumatta kulkemaan maalaisriemuportin alitse. Varsinkin viimeinen\nkuormallinen, jota sanotaan lyhteelliseksi, vaatii sellaisia\nvarovaisuustoimenpiteitä, sillä sen kuljetus on myöskin maalaisjuhla,\nja viimeinen lyhde, joka otetaan viimeiseltä vaolta, asetetaan\nkuorman harjalle ja koristetaan nauhoilla ja kukilla samoin kuin\nhärkien otsat ja ajajan piikki. Samoin kaalin riemusaatontapainen\nja vaivaloinen tulo taloon kuvaa sen edustamaa varallisuutta ja\nhedelmällisyyttä.\n\nKun on saavuttu aviomiehen pihaan, nostetaan kaali pois ja viedään\ntalon tahi ladon katon harjalle. Jos jokin savupiippu, pääty tahi\nkyyhkyslakka on korkeammalla kuin muut katonharjat, niin täytyy,\nkävi miten kävi, kantaa tämä taakka asumuksen korkeimmalle huipulle.\nPakana seuraa sitä sinne asti, kiinnittää sen siihen ja kastelee\nsen aimo kannullisella viiniä, pistoolinlaukausten ja pakananvaimon\niloisten pyörähtelyjen ilmaistessa sen vihityksi tarkoitukseensa.\n\nSamat menot alkavat sitten heti uudelleen. Mennään kaivamaan\nmaasta toinen kaali aviomiehen puutarhasta ja kannetaan se samoin\nmuototempuin sille katolle, jonka alta hänen vaimonsa vasta on\nlähtenyt, seuratakseen häntä. Nämä muistoesineet jäävät sitten\npaikoilleen, kunnes tuuli ja sade rikkoo korin ja repii pois kaalin.\nMutta molemmat kestävät siellä kylliksi kauan, jotta voi olla jotakin\ntoteutumisen mahdollisuutta sillä ennustuksella, jonka ukot ja eukot\nlausuvat, tervehtien kaalia: \"Kaunis kaali\", sanovat he, \"elä ja\nkukoista, jotta nuori emäntämme saisi kauniin pikku lapsen ennen\nvuoden loppua; sillä jos kuihtuisit liian pian, niin se tietäisi\nhedelmättömyyttä, ja sinä olisit tuolla ylhäällä hänen talonsa\nkatolla pahana enteenä\".\n\nPäivä on jo pitkälle kulunut, kun kaikki nämä toimet on suoritettu.\nEi ole enää muuta jäljellä kuin aviopuolisoitten kummien\nkotiinsaattaminen. Jos nämä sukulaisten veroiset henkilöt asuvat\nkaukana, niin koko hääseurue saattaa heidät soiton kaikuessa\nseurakunnan rajalle saakka. Siellä tanssitaan vielä tiellä ja\nheitä suudellaan heistä erottaessa. Pakana ja hänen vaimonsa ovat\nsilloin pesseet kasvonsa ja siististi puettuina mukana, jollei\nheidän, väsyneinä osiensa näyttelemisestä, ole täytynyt mennä vähän\nnukahtamaan.\n\nGermainin häissä Belairin talossa tanssittiin, laulettiin ja\nsyötiin tänä kolmantena hääpäivänä vielä puolen yön aikana. Ukot\neivät voineet lähteä pois pöytien äärestä, ja syystä kyllä. He\neivät pystyneet jaloilleen eikä heidän päänsä selvinnyt ennenkuin\nseuraavana aamuna päivän valjetessa. Silloin, heidän astellessaan\nkukin kotiinsa äänettöminä ja horjahdellen, Germain reippaana ja\npirteänä tuli ulos, mennäkseen valjastamaan härkänsä, jättäen nuoren\nvaimonsa uinumaan auringon nousuun asti. Leivonen, joka liverrellen\nkohosi taivasta kohti, tuntui hänestä olevan hänen sydämensä ääni,\njoka lauloi kiitosta Jumalalle. Alastomilla pensailla kimalteleva\nhärmä oli hänestä kuin huhtikuun nuppujen valkeus, joka käy lehtien\npuhkeamisen edellä. Kaikki luonnossa oli hänen silmissään hymyilevää,\ntyyntä ja kirkasta. Pikku Pierre oli edellisenä iltana nauranut ja\nhypellyt niin paljon, ettei hän tullut auttamaan häntä ohjaamaan\nhärkiänsä; mutta Germain oli kernaasti yksin. Hän polvistui vakoon,\njoka hänen oli kynnettävä jälleen auki, ja rukoili aamurukouksensa\nniin hartain sydämin, että kaksi kyyneltä vierähti hänen hiestä vielä\nkosteille poskilleen.\n\nKaukaa kuului naapuriseurakuntain nuorukaisten laulua heidän\nlähtiessään palaamaan kotiinsa ja toistelussaan vähän käheällä\näänellä edellisen illan iloisia laulelmia.\n\n\n\n"]