[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fN9G9penqolGgIpHCiTqIw2LoOsl43sz4rH2Zhl7LLAo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1438,"Näin puhui Zarathustra","Nietzsche, Friedrich",1844,1900,"1438-nietzsche-friedrich-nain-puhui-zarathustra","1438__Nietzsche_Friedrich__Näin_puhui_Zarathustra",null,"tietokirja",[],[],"fi",1883,1907,72007,434736,false,53397,[23,24],"Philosophy, German","Superman (Philosophical concept)",[26],"Philosophy & Ethics","\"Näin puhui Zarathustra: Kirja kaikille eikä kenellekään\" by Friedrich Nietzsche is a work of philosophical fiction published between 1883 and 1885. Through the voice of the ancient prophet Zarathustra, Nietzsche presents discourses on subjects ranging from the mundane to the metaphysical. The work introduces and explores core ideas including the Übermensch, the death of God, the will to power, and eternal recurrence. Written in analogical and figurative language, it invites varied interpretations while emerging from decades of accumulated philosophical force. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Kouta, Aarni",367,"Filosofinen teos seuraa profeetta Zarathustran vaellusta ja puheita. Kirjoitukset käsittelevät yli-ihmistä, perinteisten arvojen murtumista ja ikuista paluuta. Teos on kirjoitettu runollisella ja vertauskuvallisella kielellä, haastaen lukijan pohtimaan ihmisyyden ja moraalin perusteita.","Friedrich Nietzschen 'Näin puhui Zarathustra' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1438. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","NÄIN PUHUI ZARATHUSTRA\n\nKirja kaikille eikä kenellekään\n\n\nKirj.\n\nFRIEDRICH NIETZSCHE\n\n\nSuomentanut Aarni Kouta\n\nSuomennoksen tarkastanut Otto Manninen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava\n1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimäinen osa.\n\nZarathustran esipuhe.\n Yli-ihmisestä ja viimeisestä ihmisestä.\n\nZarathustran puheet.\n\n Kolmesta muutoksesta.\n Hyveen opetusistuimista.\n Tuonpuoleisten odottajista.\n Ruumiin halveksijoista.\n Riemuista ja intohimoista.\n Kalpeasta rikoksellisesta.\n Lukemisesta ja kirjoittamisesta.\n Vuorella kasvavasta puusta.\n Kuoleman saarnaajista.\n Sodasta ja sotaväestä.\n Uudesta epäjumalasta.\n Torin kärpäsistä.\n Siveydestä.\n Ystävästä.\n Tuhannesta ja yhdestä päämaalista.\n Lähimmäisenrakkaudesta.\n Luovan teistä.\n Vanhoista ja nuorista naisista.\n Käärmeenpuremasta.\n Lapsesta ja avioliitosta.\n Vapaasta kuolemasta.\n Lahjoittavasta hyveestä.\n\nToinen osa.\n\n Lapsi ja kuvastin.\n Autuailla saarilla.\n Sääliväisistä.\n Papeista.\n Siveellisistä.\n Roskaväestä.\n Tarantteleista.\n Ylistetyistä viisaista.\n Yölaulu.\n Tanssilaulu.\n Hautalaulu.\n Itsensävoittamisesta.\n Ylhäisistä.\n Sivistyksen maasta.\n Tahrattomasta tiedosta.\n Oppineista.\n Runoilijoista.\n Suurista tapauksista.\n Tietäjä.\n Lunastuksesta.\n Ihmisviisaudesta.\n Hiljaisin hetki.\n\nKolmas osa.\n\n Vaeltaja.\n Näystä ja arvoituksesta.\n Autuudesta, jonka saa vastoin tahtoansa.\n Ennen auringonnousua.\n Pienentävästä hyveestä.\n Öljymäellä.\n Ohitsekäymisestä.\n Luopioista.\n Kotiintulo.\n Kolmesta pahasta.\n Raskauden hengestä.\n Vanhoista ja uusista tauluista.\n Elpyvä.\n Suuresta kaipuusta.\n Toinen tanssilaulu.\n Seitsemän sinettiä. (Eli: On- ja Aamen-laulu).\n\nNeljäs ja viimeinen osa.\n\n Hunajauhri.\n Hätähuuto.\n Puhelu kuninkaitten kanssa.\n Veri-iili.\n Loihtija.\n Virkajättönä.\n Rumin ihminen.\n Vapaaehtoinen kerjäläinen.\n Varjo.\n Keskipäivällä.\n Tervehdys.\n Ehtoollinen.\n Korkeammasta ihmisestä.\n Alakuloisuuden laulu.\n Tieteestä.\n Erämaan tyttärien joukossa.\n Herätys.\n Aasijuhla.\n Juopunut laulu.\n Merkki.\n\n Kuinka syntyi teos \"Näin puhui Zarathustra\".\n\n\n\n\n\n\nNÄIN PUHUI ZARATHUSTRA\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA\n\n\n\n\nZarathustran esipuhe.\n\n\n1.\n\nKun Zarathustra oli kolmikymmenvuotias, jätti hän kotiseutunsa ja\nkotiseutunsa järven ja läksi vuorille. Täällä hän nautti hengestään\nja yksinäisyydestään eikä väsynyt kymmeneen vuoteen siihen. Mutta\nviimein hänen sydämensä muuttui, -- ja eräänä aamuna hän nousi\naamuruskon aikaan, astui auringon eteen ja puhui sille näin:\n\n\"Sinä suuri tähti! Mitä onnea sinulla olisi, jos ei olisi niitä,\njoille loistat!\n\n\"Kymmenen vuotta tulit sinä ylös tänne luolaani: sinä olisit\nvaloosi ja tähän tiehen kyllästynyt ilman minua, minun kotkaani ja\nkäärmettäni.\n\n\"Mutta joka aamu me sinua varroimme, otimme sinulta pois liian ja\nsiunasimme sinua siitä.\n\n\"Katso! Minun viisauteni on yltäkylläinen kuin mehiläinen, joka on\nliiaksi koonnut hunajaa, minä tarvitsen kurkottavia käsiä.\n\n\"Tahtoisin lahjoittaa ja jakaa, kunnes ihmisten viisaat kerran taas\nhulluudestaan ja köyhät kerran taas rikkaudestaan riemuitsevat.\n\n\"Sitävarten minun täytyy astua syvyyteen, niinkuin sinäkin iltaisin\nteet meren taa mennessäsi ja vielä Tuonelalle valoa tarjoot, sinä\nyltäkylläinen tähti!\n\n\"Sinun laillasi minun täytyy laskeutua, kuten ihmiset sanovat, joiden\nluo lähteä tahdon!\n\n\"Siunaa siis minua, sinä levollinen silmä, joka kadehtimatta voit\nkatsoa liikaakin onnea!\n\n\"Siunaa sitä maljaa, joka tahtoo yli laitojensa kuohua, jotta vesi\nsiitä kultaisena valuisi ja kaikkialle kantaisi sinun onnesi\nkuvastelun!\n\n\"Katso! Tämä malja tahtoo jälleen tyhjentyä, ja Zarathustra tahtoo\njälleen tulla ihmiseksi.\"\n\n-- Näin alkoi Zarathustran laskeutuminen.\n\n\n2.\n\nZarathustra astui yksin alas vuorta eikä kukaan kohdannut häntä.\nMutta kun hän saapui metsiin, seisoi äkkiä hänen edessään vanhus,\njoka oli jättänyt pyhän majansa, etsiäkseen juuria metsästä. Ja näin\npuhui vanhus Zarathustralle:\n\n\"Ei ole outo minulle tämä vaeltaja: monta vuotta sitten kulki hän\ntästä ohi. Zarathustra oli hänen nimensä; mutta hän on muuttunut.\n\n\"Sillä kertaa sinä kannoit tuhkasi vuorille: tahdotko tänään kantaa\ntulesi alas laaksoihin? Etkö pelkää murhapolttajan rangaistusta?\n\n\"Niin, minä tunnen Zarathustran. Kirkas on hänen silmänsä, eikä hänen\nsuunsa kätke yhtään saastaa. Eikö hän kulje tietänsä kuin tanssiva?\n\n\"Muuttunut on Zarathustra, lapseksi on Zarathustra tullut, herännyt on\nZarathustra: mitä tekemistä sinulla nyt on nukkuvien joukossa?\n\n\"Kuten meressä elit sinä yksinäisyydessä, ja meri kantoi sinua. Voi,\nsinä tahdot maihin astua? Voi, sinä tahdot jälleen itse laahata\nruumistasi?\"\n\nZarathustra vastasi: \"Minä rakastan ihmisiä.\"\n\n\"Miksi, sanoi pyhä mies, läksin minä sitten metsään ja erämaahan?\nEnkö senvuoksi, että rakastin ihmisiä ylen paljon?\n\n\"Nyt rakastan jumalaa: ihmisiä minä en rakasta. Ihminen on minulle\nliian epätäydellinen asia. Rakkaus ihmiseen tekisi minusta lopun.\"\n\nZarathustra vastasi: \"Mitä puhuin minä rakkaudesta! Minä annan\nihmisille lahjan.\"\n\n\"Älä anna heille mitään\", sanoi pyhä mies. \"Ota heiltä mieluummin\njotakin pois ja kanna sitä heidän kanssaan -- se on heille parasta:\njos se vaan sinulle on hyvä!\n\n\"Ja jos tahdot heille antaa, niin älä anna enempää kuin almu: ja anna\nheidän vielä sitäkin kerjätä!\"\n\n\"En, vastasi Zarathustra, minä en anna almua. En ole kyllin köyhä\ntehdäkseni sitä.\"\n\nPyhä mies nauroi Zarathustralle ja puhui näin: \"Pidä sitten huoli\nsiitä, että he ottavat vastaan aarteesi! He ovat epäluuloisia\nerakoita kohtaan eivätkä usko, että me tulemme mitään lahjoittamaan.\n\n\"Meidän askelemme kaikuvat heistä liian yksinäisiltä heidän\nkaduillaan. Ja kun he yöllä vuoteissaan kuulevat jonkun miehen käyvän\nvarhain ennen auringon nousua, niin he miettivät: minne varas aikoo?\n\n\"Älä mene ihmisten luo, jää metsään! Mene mieluummin eläinten luo!\nMiksi et tahdo olla kuten minä karhu karhujen joukossa, lintu\nlintujen joukossa?\"\n\n\"Ja mitä tekee pyhä mies metsässä?\" kysyi Zarathustra.\n\nPyhä mies vastasi: \"Minä teen lauluja ja laulan niitä, ja kun teen\nlauluja, niin minä nauran, itken ja mörisen: niin ylistän minä\njumalaa.\n\n\"Laululla, itkulla, naurulla ja mörinällä minä ylistän sitä jumalaa,\njoka on minun jumalani. Mutta minkä lahjan annat sinä meille?\"\n\nKun Zarathustra oli kuullut nämä sanat, tervehti hän pyhää miestä\nja sanoi: \"Mitä olisi minulla, teille annettavaa! Mutta päästäkää\nminut pian täältä, etten ottaisi mitään teiltä pois!\" -- Ja sitten he\nerosivat toisistaan, vanhus ja mies, nauraen kuin kaksi poikaa.\n\nMutta kun Zarathustra oli yksin, puhui hän sydämelleen näin: \"Olisiko\nse mahdollista! Tämä pyhä vanhus ei ole metsässään kuullut vielä\nmitään siitä, että jumala on kuollut!\" --\n\n\n3.\n\nKun Zarathustra tuli lähimpään kaupunkiin, joka on metsien laidassa,\nnäki hän paljon kansaa torille kokoontuneena; sillä kuulutettu oli,\nettä siellä esiintyy nuorallatanssija. Ja Zarathustra puhui kansalle\nnäin:\n\nMinä julistan teille yli-ihmisen. Ihminen on jotakin, joka täytyy\ntulla voitetuksi. Mitä olette te tehneet voittaaksenne hänet?\n\nKaikki olennot tähän asti loivat jotakin itseään ylempää: ja te\ntahdotte olla tämän suuren nousuveden luode ja mieluummin vielä\npalata takaisin eläimeen kuin voittaa ihmisen?\n\nMikä on apina ihmiselle? Iva tai katkera häpeä. Ja sellainen on juuri\nihminen oleva yli-ihmiselle: iva tai katkera häpeä.\n\nTe olette kulkeneet tien madosta ihmiseen, ja paljon teissä vielä on\nmatoa. Kerran te olitte apinoita, ja vielä nytkin on ihminen suurempi\napina kuin yksikään apina.\n\nMutta se, joka teistä viisain on, sekin on eripura ja epäsikiö\nkasvista ja kummituksesta. Mutta käskenkö minä teitä kummituksiksi\ntai kasveiksi tulemaan?\n\nKatsokaa, minä julistan teille yli-ihmisen.\n\nYli-ihminen on maan tarkoitus. Teidän tahtonne sanokoon: yli-ihminen\nolkoon maan tarkoitus!\n\nMinä vannotan teitä, veljeni, olkaa maalle uskolliset ja älkää\nuskoko niitä, jotka teille ylimaailmallisista toiveista puhuvat.\nMyrkynsekoittajia he ovat, jos sen tietävät taikka eivät.\n\nElämän halveksijoita he ovat, kuolevia ja itse myrkytettyjä, joihin\nmaa on kyllästynyt: siis menkööt he matkoihinsa!\n\nKerran oli rikos jumalaa vastaan suurin rikos, mutta jumala kuoli ja\nsamalla kuolivat myös nämä rikolliset. Rikkoa maata vastaan on nyt\nhirveintä, ja palvella enemmän tutkimattoman sisälmyksiä kuin maan\ntarkoitusta!\n\nKerran katseli sielu halveksien ruumista: ja sillä kertaa oli tämä\nhalveksiminen korkeinta: -- se tahtoi sitä laihaksi, rumaksi,\nnälkääntyneeksi. Näin ajatteli se pääsevänsä ruumiista ja maasta.\n\nOi, tuo sielu oli vielä itse laiha, ruma ja nälkääntynyt: ja julmuus\noli sen sielun hekuma.\n\nMutta tekin, veljeni, sanokaa minulle: mitä julistaa teidän\nruumiinne sielustanne? Eikö teidän sielunne ole köyhyys ja saasta ja\nviheliäinen tyytyväisyys?\n\nTotisesti, saastainen virta on ihminen. Merta vaaditaan siihen, että\nvoi ottaa helmaansa saastaisen virran itse siitä tahraantumatta.\n\nKatsokaa, minä julistan teille yli-ihmisen: hän on se meri, hänessä\nvoi teidän suuri ylenkatseenne hukkua.\n\nMikä on suurinta, minkä voitte elää? Se on suuren ylenkatseen hetki.\nHetki, jolloin onnennekin innoittaa teitä sekä myös järkenne ja\nhyveenne.\n\nHetki, jolloin te sanotte: \"Mitä on minun onnestani! Se on köyhyys\nja saasta ja viheliäinen tyytyväisyys. Mutta minun onneni oli\nvanhurskauttava itse olemassaolon!\"\n\nHetki, jolloin te sanotte: \"Mitä on minun järjestäni! Halaako\nse tietoa kuin jalopeura ravintoaan? Se on köyhyys ja saasta ja\nviheliäinen tyytyväisyys!\"\n\nHetki, jolloin te sanotte: \"Mitä on minun hyveestäni! Vielä ei se\nole saanut minua raivoamaan. Kuinka minä olen väsynyt minun hyvääni\nja minun pahaani! Kaikki se on köyhyys ja saasta ja viheliäinen\ntyytyväisyys!\"\n\nHetki, jolloin te sanotte: \"Mitä on minun vanhurskaudestani! Minä\nen näe, että olisin hehkua ja hiiltä. Mutta vanhurskas on hehkua ja\nhiiltä!\"\n\nHetki, jolloin te sanotte: \"Mitä on minun säälistäni! Eikö sääli ole\nristi, mihin se naulitaan, joka ihmisiä rakastaa? Mutta minun säälini\nei ole ristiinnaulitsemista.\"\n\nJoko olette puhuneet näin? Joko olette huutaneet näin? Oi, että jo\nolisin kuullut teidän näin huutavan!\n\nEi teidän syntinne -- vaan teidän tyytyväisyytenne huutaa taivasta\nkohti, teidän itaruutenne itse synnissännekin huutaa taivasta kohti!\n\nMissä onkaan salama, joka teitä kielellään viileskelisi? Missä on se\nhulluus, joka teihin tulisi istuttaa?\n\nKatsokaa, minä julistan teille yli-ihmisen: hän on se salama, hän on\nse hulluus! --\n\nKun Zarathustra oli näin puhunut, huusi muuan kansan joukosta:\n\"Me olemme nyt kuulleet kylliksi nuorallatanssijasta; käykäämme\nmyös häntä näkemään!\" Ja kaikki kansa nauroi Zarathustralle. Mutta\nnuorallatanssija, joka luuli sanojen koskeneen häntä, ryhtyi työhönsä.\n\n\n4.\n\nMutta Zarathustra katseli kansaa ja ihmetteli. Sitten hän puhui näin:\n\nIhminen on nuora, solmittu eläimen ja yli-ihmisen väliin, -- nuora\npohjattomuuden yli.\n\nVaarallinen ylimeno, vaarallinen matkallaolo, vaarallinen\ntaakse-katsonta, vaarallinen kauhistuminen ja seisomaanjäänti.\n\nMikä ihmisessä on suurta, on se että hän on silta eikä mikään\npäämaali: mitä ihmisessä voi rakastaa, on se että hän on ylimeno ja\nmeno perikatoon.\n\nMinä rakastan niitä, jotka eivät ymmärrä elää, muutoin kuin\nsortuvina, sillä he ovat ylimeneviä.\n\nMinä rakastan suuria halveksivaisia, koska he suuret kunnioittajat\novat ja kaipuun nuolet toiselle rannalle.\n\nMinä rakastan niitä, jotka eivät vasta tähtien takaa etsi syytä\nkäydäkseen perikatoon ja ollakseen uhreja: vaan uhraavat itsensä\nmaalle, jotta maa kerran olisi yli-ihmisen.\n\nMinä rakastan sitä, joka elää tullakseen tietoon, ja joka tahtoo\ntulla tietoon senvuoksi, että yli-ihminen kerran eläisi. Ja niin hän\ntahtoo perikatoaan.\n\nMinä rakastan sitä, joka työtä tekee ja keksii, jotta hän\nyli-ihmiselle huoneen rakentaisi ja hänelle maan, eläimet ja kasvit\nvalmistaisi: sillä niin hän tahtoo perikatoaan.\n\nMinä rakastan sitä, joka hyvettään rakastaa: sillä hyve on tahto\nperikatoon ja kaipuun nuoli.\n\nMinä rakastan sitä, joka ei pidätä pisaraakaan henkeä itselleen, vaan\nkokonaan tahtoo olla hyveensä henki: niin hän käy henkenä yli sillan.\n\nMinä rakastan sitä, joka hyveestään tekee halunsa ja kohtalonsa: niin\nhän tahtoo hyveensä takia vielä elää eikä enää elää.\n\nMinä rakastan sitä, joka ei tahdo omistaa liian paljon hyveitä.\nYhdessä hyveessä on enemmän hyvettä kuin kahdessa, koska siinä on\nenemmän solmua, johon kohtalo kiintyy.\n\nMinä rakastan sitä, jonka sielu tuhlaa itseään, joka ei tahdo saada\nkiitosta eikä anna takaisin: sillä hän lahjoittaa alati eikä tahdo\nsäilyttää itseään.\n\nMinä rakastan sitä, joka häpeää, kun arpa lankee hänen onnelleen, ja\njoka silloin kysyy: olenko ehkä väärinpelaaja? -- sillä hän tahtoo\nkäydä perikatoon.\n\nMinä rakastan sitä, joka viskaa kultaisia sanoja tekojensa edellä ja\naina pitää enemmän kuin on luvannut: sillä hän tahtoo perikatoaan.\n\nMinä rakastan sitä, joka vanhurskauttaa tulevaiset ja lunastaa\nmenneet: sillä hän tahtoo käydä perikatoon nykyisten kautta.\n\nMinä rakastan sitä, joka jumalaansa kurittaa, koska hän jumalaansa\nrakastaa: sillä hänen täytyy käydä perikatoon jumalansa vihan kautta.\n\nMinä rakastan sitä, jonka sielu on syvä haavoittumaankin, ja joka voi\nmennä perikatoon vähäpätöisessä elämänkosketuksessa, niin hän käy\nmielellään yli sillan.\n\nMinä rakastan sitä, jonka sielu on yli äärtensä täynnä, niin että\nhän itsensä unhoittaa ja kaikki kappaleet ovat hänessä: niin tulevat\nkaikki kappaleet hänen perikadokseen.\n\nMinä rakastan sitä, joka on vapaa hengeltään ja vapaa sydämeltään:\nniin on hänen päänsä ainoastaan hänen sydämensä sisus, mutta hänen\nsydämensä vie hänet perikatoon.\n\nMinä rakastan kaikkia niitä, jotka ovat kuin yksitellen putoavia\nraskaita pisaroita siitä synkästä pilvestä, joka ihmisten yllä\nriippuu: he julistivat, että salama on leimahtava, ja julistajina\nkäyvät perikatoon.\n\nKatso, minä olen salaman julistaja ja raskas pisara pilvestä: mutta\ntämän salaman nimi on yli-ihminen. --\n\n\n5.\n\nKun Zarathustra oli puhunut nämä sanat, katseli hän jälleen kansaa ja\nvaikeni. \"Tuossa he seisovat, puhui hän sydämelleen, he nauravat: he\neivät ymmärrä minua, minä en ole suu näitä korvia varten.\n\n\"Täytyykö heiltä ensin särkeä korvat, jotta he oppisivat silmillä\nkuulemaan? Täytyykö rämistä kuin vaskirummut ja katumussaarnaajat?\nVai uskovatko he ainoastaan änkyttäjää?\n\n\"Heillä on jotakin, josta he ylpeilevät. Miten nimittävät he sitten\nsitä, joka tekee heidät ylpeiksi? Sivistykseksi he sitä nimittävät,\nse asettaa heidät vuohipaimenista edelle.\n\n\"Siksi he eivät kuule mielellään itsestään sanaa 'ylenkatse'. Niinpä\ntahdon puhua heidän ylpeydelleen.\n\n\"Niinpä tahdon puhua heille halveksittavimmasta: mutta se on\n_viimeinen ihminen_.\"\n\nJa näin puhui Zarathustra kansalle:\n\nJo on aika, että ihminen asettaa itselleen päämaalinsa. Jo on aika,\nettä ihminen istuttaa korkeimman toiveensa idun.\n\nVielä on hänen maansa kylliksi rikas siihen. Mutta tämä maa on kerran\noleva karu ja taltutettu, eikä yksikään korkea puu voi enää siitä\nkasvaa.\n\nVoi! Aika tulee, jolloin ihminen ei enää linkoa kaipuunsa nuolta\nihmistä ylemmä, ja jolloin hänen jousenjänteensä on vieroittunut\nviuhinastaan!\n\nMinä sanon teille: kaaosta täytyy sillä vielä olla itsessään, joka\ntahtoo voida tanssivan tähden synnyttää. Minä sanon teille: teissä on\nvielä kaaosta.\n\nVoi! Aika tulee, jolloin ihminen ei enää ole synnyttävä yhtään\ntanssivaa tähteä. Voi! Halveksittavimman ihmisen aika tulee, ihmisen,\njoka ei enää osaa itseään halveksia.\n\nKatso! Minä näytän teille viimeisen ihmisen.\n\n\"Mikä on rakkaus? Mikä on luominen? Mikä on kaipuu? Mikä on tähti?\"\n-- niin kysyy viimeinen ihminen ja vilkuttaa silmiänsä.\n\nMaa on silloin käynyt pieneksi ja sen päällä hyppii viimeinen\nihminen, joka tekee kaiken pieneksi. Hänen sukunsa on häviämätön\nkuten maakirppu: viimeinen ihminen elää kauimmin.\n\n\"Me olemme löytäneet onnen\" -- sanovat viimeiset ihmiset ja\nvilkuttavat silmiänsä.\n\nHe ovat jättäneet seudut, missä oli vaikeata elää: sillä lämpöä\ntarvitaan. Naapuria rakastetaan vielä ja hangataan kylkeä häneen:\nsillä lämpöä tarvitaan.\n\nTulla-sairaaksi ja olla-epäluuloinen on heistä syntistä; he\nastuskelevat varovasti. Hullu se, joka vielä kiviin tai ihmisiin\nkompastuu!\n\nHiukan myrkkyä silloin tällöin: se antaa suloisia unia. Ja viimein\npaljon myrkkyä suloiseksi kuolemaksi.\n\nTyötä tehdään vielä, sillä työ on huvitusta. Mutta pidetään huoli,\nettei huvitus rasita.\n\nEi köyhdytä eikä rikastuta enää: kumpikin on liian vaivaloista.\nKuka tahtoo vielä hallita? Kuka vielä totella? Kumpikin on liian\nvaivaloista.\n\nEi yhtään paimenta ja yksi lauma! Kaikki tahtovat samaa, kaikki\novat yhtäläisiä: joka toisin tuntee, menee vapaaehtoisesti\nhulluinhuoneeseen.\n\n\"Ennen muinoin oli koko maailma hullu\" -- sanovat ovelimmat ja\nvilkuttavat silmiänsä.\n\nOllaan viisaita ja tiedetään kaikki, mitä on tapahtunut: siksi ei\nole pilkalla mitään rajaa. Riidellään vielä, mutta sovitaan pian --\nmuuten turmelee se vatsan.\n\nPäivällä on pieni huvinsa ja yöllä on pieni huvinsa: mutta terveyttä\nkunnioitetaan.\n\n\"Me olemme löytäneet onnen\" -- sanovat viimeiset ihmiset ja\nvilkuttavat silmiänsä. --\n\nJa tähän loppui Zarathustran ensimäinen puhe, jota myöskin\n\"esipuheeksi\" kutsutaan: sillä tässä kohden keskeytti hänet\nväkijoukon kirkuminen ja kiihko. \"Anna meille tämä viimeinen ihminen,\noi Zarathustra, -- niin huusivat he -- tee meidät näiksi viimeisiksi\nihmisiksi. Niin me lahjoitamme sinulle yli-ihmisen!\" Ja kaikki kansa\nriemuitsi ja maiskutti kieltään. Mutta Zarathustra kävi surulliseksi\nja sanoi sydämelleen:\n\n\"He eivät ymmärrä minua, minä en ole suu näitä korvia varten.\n\n\"Liian kauan kaiketi minä elin vuorilla, liiaksi kuuntelin minä puroja\nja puita: nyt puhun heille kuin vuohipaimenille.\n\n\"Koskematon on sieluni ja kirkas kuin vuori aamupäivän paisteessa.\nMutta he luulevat, että minä olen kylmä ja pilkkaaja hirvittävin\npilanlaskuin.\n\n\"Ja nyt he katsovat minua ja nauravat: ja nauraessaan he vielä\nvihaavat minua. Jäätä on heidän naurussaan.\"\n\n\n6.\n\nMutta silloin tapahtui jotakin, joka teki jokaisen suun mykäksi ja\njokaisen silmän jäykäksi. Sillävälin oli nimittäin nuorallatanssija\nalkanut työnsä: hän oli astunut ulos pienestä ovestaan ja kulki\nyli nuoran, joka oli pingoitettu kahden tornin väliin siten, että\nse riippui yli turun ja kansan. Juuri kun hän oli ennättänyt\npuolitiehen, aukeni pieni ovi uudelleen, ja kirjava veitikka, joka\noli silmänkääntäjän näköinen, juoksi ulos ja seurasi nopein askelin\nensimäistä. \"Eteenpäin, rampa, huusi hän hirvittävällä äänellä,\neteenpäin laiskuri, salakaupustelija, kalpeanaama! Muutoin kutittelen\nsinua kantapäilläni! Mitä tekemistä sinulla on täällä tornien\nvälissä? Tornissa on sinun paikkasi, telkien taa tulisi sinut sulkea;\nitseäsi paremmalta suljet sinä tien!\" -- Ja sana sanalta hän läheni\nyhä enemmän häntä: mutta kun hän oli ainoastaan askeleen päässä\nhänestä, silloin tapahtui tuo hirvittävä, joka teki jokaisen suun\nmykäksi ja jokaisen silmän jäykäksi: -- hän kirkaisi kuin perkele\nja hyppäsi sen yli, joka oli hänen tiellään. Mutta kun tämä näki\nkilpailijansa näin voittavan, kadotti hän sekä tajun että nuoran;\nhän viskasi pois tankonsa ja syöksyi pikemmin kuin se, ikäänkuin\nyhtenä ryöppynä käsiä ja jalkoja, alas syvyyteen. Tori ja väkijoukko\noli kuin meri myrskyn myllertäissä: kaikki pakenivat toisistaan ja\ntoistensa yli, ja eniten siellä, mihin ruumis oli putoova alas.\n\nMutta Zarathustra pysyi paikoillaan, ja aivan hänen viereensä\nputosi ruumis, pahasti ruhjoutuneena ja runneltuna, mutta ei vielä\nkuolleena. Hetkisen kuluttua tuli murskaantunut jälleen tajuunsa, ja\nhän näki Zarathustran polvistuneena vieressään. \"Mitä teet siinä?\nsanoi hän viimein, olen kauan tiennyt, että perkele kamppaisi minua\njalallaan. Nyt hän laahaa minut helvettiin: tahdotko kieltää sen\nhäneltä?\"\n\n\"Kunniani kautta, ystävä, vastasi Zarathustra, tuota kaikkea ei ole\nolemassakaan, josta puhut: ei ole perkelettä eikä helvettiä. Sielusi\non kuoleva vielä pikemmin kuin ruumiisi: älä pelkää nyt mitään enää!\"\n\nMies kohotti epäillen katseensa. \"Jos puhut totta, sanoi hän sitten,\nniin en menetä mitään, kun menetän elämän. En ole paljon enempää kuin\neläin, joka on opetettu tanssimaan iskuilla ja niukalla ravinnolla.\"\n\n\"Ei niin, vastasi Zarathustra; sinä olet tehnyt vaaran ammatiksesi,\nsiinä ei ole mitään halveksittavaa. Nyt tuhoaa ammattisi sinut:\nsenvuoksi tahdon omilla käsilläni haudata sinut.\"\n\nKun Zarathustra oli tämän sanonut, ei kuoleva vastannut enää; mutta\nhän liikutti kättään, ikäänkuin olisi etsinyt Zarathustran kättä\nkiitokseksi. --\n\n\n7.\n\nSillävälin tuli ilta, ja tori kätkeytyi pimeyteen: silloin hajaantui\nkansa, sillä uteliaisuus ja kauhukin väsyvät. Mutta Zarathustra\nistui maassa kuolleen vieressä ja oli ajatuksiin vaipuneena: siten\nhän unhoitti ajan. Mutta viimein joutui yö, ja kylmä tuuli puhalsi\nyksinäiseen. Silloin Zarathustra nousi ja sanoi sydämelleen:\n\nTotisesti: kauniin kalansaaliin sai Zarathustra tänään! Yhtään\nihmistä hän ei saanut, mutta sai toki ruumiin.\n\nKamala on inhimillinen olemus ja yhä vielä vailla tarkoitusta:\nsilmänkääntäjä voi tulla sille turmakohtaloksi.\n\nMinä tahdon opettaa ihmisille heidän olemuksensa tarkoituksen: joka\non yli-ihminen, salama synkästä pilvestä: ihmisestä.\n\nMutta vielä olen heistä kaukana ja minun aistini ei puhu heidän\naisteilleen. Puolimatka olen vielä ihmisille narrin ja ruumiin\nvälillä.\n\nPimeä on yö, pimeitä ovat Zarathustran tiet. Tule, kylmä ja\nkangistunut toveri! Minä kannan sinut sinne, kussa sinut käsilläni\nhautaan.\n\n\n8.\n\nKun Zarathustra oli tämän sanonut sydämelleen, nosti hän ruumiin\nselkäänsä ja läksi tielle. Eikä hän ollut vielä sataa askelta\nastunut, kun eräs ihminen hiipi hänen luoksensa ja kuiskasi hänen\nkorvaansa -- ja katso! se, joka puhui, oli silmänkääntäjä tornista.\n\"Mene pois tästä kaupungista, oi Zarathustra, puhui hän; liian\nmonet vihaavat sinua täällä. Sinua vihaavat hyvät ja vanhurskaat,\nja he kutsuvat sinua vihollisekseen ja halveksijakseen; sinua\nvihaavat oikeauskoiset, ja he kutsuvat sinua joukon vaaraksi. Sinun\nonnesi oli, että sinulle naurettiin: ja totisesti, sinä puhuit kuin\nsilmänkääntäjä. Sinun onnesi oli, että liityit tuon kuolleen koiran\nkumppaniksi; alentuessasi niin, olet pelastanut itsesi täksi päivää.\nMutta mene pois tästä kaupungista -- tai juoksen huomenna ylitsesi,\nelävä kuolleen ylitse.\" Ja sanottuaan tämän, katosi mies; mutta\nZarathustra vaelsi eteenpäin halki pimeiden katujen.\n\nKaupungin portilla kohtasivat haudankaivajat hänet: he valaisivat\nsoihdulla hänen kasvonsa, tunsivat Zarathustran ja pilkkasivat\nhäntä kovin. \"Zarathustra kantaa pois tuon kuolleen koiran: hyvä,\nettä Zarathustra rupesi haudankaivajaksi! Sillä meidän kätemme ovat\nliian puhtaat tarttumaan tuohon paistiin. Tahtooko Zarathustra ehkä\nvarastaa perkeleeltä hänen palansa? No hyvä! Ja maistuvata ateriaa!\nKunhan ei vain perkele olisi parempi varas kuin Zarathustra, -- hän\nvarastaa heidät molemmat, hän syö heidät molemmat!\" Ja he nauroivat\nkeskenään ja iskivät päänsä yhteen.\n\nZarathustra ei vastannut sanakaan, vaan jatkoi matkaansa. Kun hän oli\nkulkenut kaksi tuntia, ohi metsien ja rämeikköjen, silloin hän oli\nliiaksi kuullut susien nälkäistä ulvontaa, ja hänelle itselleen tuli\nnälkä. Senvuoksi hän pysähtyi erään yksinäisen talon luo, jossa paloi\nkynttilä.\n\n\"Nälkä yllättää minut kuin ryöväri, sanoi Zarathustra. Metsissä ja\nrämeiköissä yllättää nälkäni minut, ja yön synkeydessä.\n\n\"Kummallisia oikkuja on nälälläni. Usein se tulee vasta aterian\njälkeen; ja tänään se ei tullut koko päivänä: missä se sitten viipyi?\"\n\nJa näin sanoen Zarathustra kolkutti talon porttia. Vanha mies\nilmestyi; hänellä oli kynttilä kädessään ja hän kysyi: \"kuka tulee\nminun ja minun huonon uneni tykö?\"\n\n\"Elävä ja kuollut\", sanoi Zarathustra. \"Anna minun syödäkseni\nja juodakseni, unhoitin sen päivällä. Se, joka isoovia ruokkii,\nvirvoittaa omaa sieluaan: niin puhuu viisaus.\"\n\nVanhus meni pois, mutta palasi pian takaisin ja tarjosi\nZarathustralle leipää ja viiniä. \"Paha seutu on tämä nälkäisille,\nsanoi hän; siksi asun minä täällä. Eläimet ja ihmiset tulevat minun,\nerakon, luokse. Mutta käske myöskin toverisi syömään ja juomaan, hän\non väsyneempi kuin sinä.\" Zarathustra vastasi: \"Kuollut on toverini,\nminä tuskin saan hänet tekemään sitä.\" \"Se ei koske minuun, sanoi\nvanhus äreästi; joka taloni ovelle kolkuttaa, hänen täytyy myös ottaa\nvastaan, mitä tarjoan. Syökää ja nauttikaa hyväksenne!\" --\n\nSenjälkeen Zarathustra vaelsi jälleen kaksi tuntia ja turvautui\ntiehen ja tähtien valoon: sillä hän oli tottunut yökulkija ja katseli\nmielellään kaikkea nukkuvaa kasvoihin. Mutta aamun sarastaessa oli\nZarathustra synkässä metsässä eikä yhtään tietä näkynyt enää. Silloin\nhän asetti kuolleen onttoon puuhun päänsä pohjiin -- sillä hän tahtoi\nsuojella häntä susilta -- ja itsensä maahan ja sammalille. Ja hän\nnukkui heti, ruumiiltaan väsyneenä, mutta koskemattomana sielultaan.\n\n\n9.\n\nKauan nukkui Zarathustra, eikä ainoastaan aamurusko kulkenut yli\nhänen kasvojensa, vaan myös aamupäivä. Mutta viimein aukenivat\nhänen silmänsä: ihmetellen katseli Zarathustra metsän siimekseen ja\nhiljaisuuteen, ihmetellen katseli hän sisimpäänsä. Sitten hän nousi\nnopeasti, kuten merenkulkija, joka äkkiä näkee maata, ja riemuitsi:\nsillä hän näki uuden totuuden. Ja näin hän puhui silloin sydämelleen:\n\nValo syttyi sielussani: tovereita minä tarvitsen, ja eläviä, -- en\nkuolleita tovereita ja ruumiita, joita kannan myötäni, mihin tahdon.\n\nVaan eläviä tovereita minä tarvitsen, jotka seuraavat minua, koska\ntahtovat itseään seurata -- ja sinne, mihin minä tahdon.\n\nValo syttyi sielussani: kansalle älköön puhuko Zarathustra, vaan\ntovereille! Ei sovi Zarathustran tulla lauman paimeneksi ja koiraksi!\n\nHoukutellakseni monia pois laumasta -- sitävarten minä tulin.\nSuuttuva on minuun kansa ja lauma: ryöväri tahtoo Zarathustra olla\npaimenille.\n\nPaimenet sanon minä, mutta he kutsuvat itseään hyviksi ja\nvanhurskaiksi. Paimenet sanon minä: mutta he kutsuvat itseään oikean\nuskon uskojiksi.\n\nKatso noita hyviä ja vanhurskaita! Ketä he enimmän vihaavat? Sitä,\njoka rikkimurtaa heidän arvotaulunsa, rikkojaa, rikollista: -- mutta\nse on se joka luo.\n\nKatsokaa jokaisen uskon uskojia! Ketä he enimmän vihaavat? Sitä, joka\nrikkimurtaa heidän arvotaulunsa, rikkojaa, rikollista: -- mutta se on\nse joka luo.\n\nTovereita etsii luova eikä ruumiita, ei myöskään laumoja ja\nuskovaisia. Kanssaluojia etsii luova, niitä, jotka uusia arvoja\nuusille tauluille kirjoittavat.\n\nTovereita etsii luova, ja elonkorjuuveljiä: sillä kaikki hänessä\non kypsänä leikattavaksi. Mutta häneltä puuttuu sadat viikatteet:\nsenvuoksi hän poimii tähkäpäitä ja on ärryksissään.\n\nTovereita etsii luova, ja sellaisia, jotka ymmärtävät viikatteensa\nhioa. Hävittäjiksi heitä kutsutaan ja hyvän ja pahan halveksijoiksi.\nMutta elonleikkaajia ja juhlijoita he ovat.\n\nKanssaluojia etsii Zarathustra, elonleikkuu-veljiä ja\nyhdessä-juhlijoita etsii Zarathustra: mitä tekemistä hänellä on\nlaumojen, paimenien ja ruumiiden kanssa!\n\nJa sinä, ensimäinen toverini, voi hyvin! Hyvin hautasin sinut onttoon\npuuhusi, hyvin kätkin sinut susilta.\n\nMutta minä eroan sinusta, aika on ohi. Kahden aamuruskon välillä\nsaapui minulle uusi totuus.\n\nPaimen ei minun tule olla, eikä haudankaivaja. En tahdo edes puhua\nenää kansan kanssa; viimeisen kerran puhuin minä kuolleelle.\n\nLuoviin, elonleikkaajiin, juhliviin tahdon minä liittyä: sateenkaaren\ntahdon heille näyttää ja yli-ihmisen kaikki portaat.\n\nYksineläjille laulan minä lauluni ja kaksineläjille; ja kenellä\nvielä korvat on ennenkuulumattomalle, hänen sydämensä tahdon tehdä\nonnestani raskaaksi.\n\nPäämaaliini minä tahdon, minä kulkuani kuljen, yli vitkastelevain\nja hitaiden minä juoksen esiin. Siten olkoon minun kulkuni heidän\nperikatonsa!\n\n\n10.\n\nTämän oli Zarathustra sydämelleen puhunut, kun aurinko oli\npuolipäivässä: silloin hän loi katseensa kysyvästi korkeuteen --\nsillä hän kuuli yllään linnun terävän huudon. Ja katso! Kotka\nleijaili avaria kehiä tehden ilmassa, ja hänessä riippui kiinni\nkäärme, ei kuten saalis, vaan kuin ystävä: sillä hän oli kiemurassa\nkotkan kaulan ympärillä.\n\n\"Ne ovat minun eläimeni!\" sanoi Zarathustra ja iloitsi sydämestään.\n\n\"Ylpein eläin auringon alla ja älykkäin eläin auringon alla -- he\novat lähteneet tiedustelulle.\n\n\"He tahtovat saada tietää, elääkö Zarathustra vielä? Totisesti, elänkö\nminä vielä?\n\n\"Vaarallisempaa huomasin olevan ihmisten joukossa kuin eläinten\njoukossa, vaarallisia teitä kulkee Zarathustra. Johtakoot eläimeni\nminua!\"\n\nKun Zarathustra oli tämän lausunut, muisti hän mitä pyhä mies\nmetsässä oli sanonut, huokasi ja puhui näin sydämelleen:\n\n\"Kunpa tulisin viisaammaksi! Kunpa tulisin viisaaksi perinpohjin,\nkuten käärmeeni!\n\n\"Mutta mahdotonta pyydän minä tässä: niinpä pyydän minä sitten\nylpeyttäni, että hän aina kulkisi yhdessä viisauteni kanssa.\n\n\"Ja kun viisauteni minut kerran jättää: -- oi, hän lentää mielellään\npois! -- lentäköön ylpeyteni vielä silloin yhdessä hulluuteni\nkanssa!\" --\n\n-- Näin alkoi Zarathustran laskeutuminen.\n\n\n\n\n\n\nZarathustran puheet.\n\n\n\n\nKolmesta muutoksesta.\n\n\nKolme hengen muutosta minä mainitsen teille: miten hengestä tulee\nkameli, ja kamelista jalopeura, ja jalopeurasta viimein lapsi.\n\nPaljon raskasta on hengelle, väkevälle, kantavaiselle hengelle, jossa\nkunnioitus asuu: raskasta ja raskainta hänen väkevyytensä halaa.\n\nMikä on raskasta? niin kysyy kantavainen henki, niin polvistuu hän,\nkamelin lailla, ja tahtoo tulla hyvin kuormitetuksi.\n\nMikä on raskainta, te sankarit? niin kysyy kantavainen henki, jotta\nsälyttäisin sen selkääni ja iloitsisin väkevyydestäni.\n\nEikö se ole tämä: alentaa itsensä, tehdäkseen ylpeydelleen kipeää?\nAntaa hulluutensa paistaa, häväistäkseen viisauttaan?\n\nVai onko se tämä: erota asiastamme, kun se viettää voittoaan? Kohota\nkorkeille vuorille kiusatakseen kiusaajaa?\n\nVai onko se tämä: ravita itseään tiedon terhoista ja ruohosta ja\ntotuuden tähden antaa sielunsa nähdä nälkää?\n\nVai onko se tämä: olla sairaana ja lähettää pois lohduttajat ja\nrakentaa ystävyyttä kuurojen kanssa, jotka eivät milloinkaan kuule,\nmitä tahdot?\n\nVai onko se tämä: astua likaiseen veteen, jos se on totuuden vettä,\neikä ajaa luotaan kylmiä sammakoita ja kuumia konnia?\n\nVai onko se tämä: rakastaa niitä, jotka meitä halveksivat, ja ojentaa\nkummitukselle kätensä, kun se tahtoo saada meidät pelkäämään?\n\nKaiken tämän raskaimman sälyttää kantavainen henki selkäänsä:\nkamelin lailla, joka kuormitettuna kiitää erämaahan, näin kiitää hän\nerämaahansa.\n\nMutta yksinäisimmässä erämaassa tapahtuu toinen muutos: jalopeuraksi\ntulee nyt henki, vapauden tahtoo hän itselleen anastaa ja olla\nherrana omassa erämaassaan.\n\nViimeistä herraansa etsii hän itselleen täältä: hänen vihollisekseen\nhän tahtoo tulla ja viimeisen jumalansa, voitosta hän tahtoo\ntaistella suuren lohikäärmeen kanssa.\n\nMikä on se suuri lohikäärme, jota henki ei enää tahdo kutsua herraksi\nja jumalaksi? \"Sinun-täytyy\" on sen suuren lohikäärmeen nimi. Mutta\njalopeuran henki sanoo \"minä tahdon!\"\n\n\"Sinun-täytyy\" on hänen tiellään, kultakipenöivänä, suomueläin, ja\njokaisessa suomussa loistaa kultaisena \"sinun täytyy!\"\n\nTuhatvuotiset arvot loistavat näissä suomuissa, ja näin puhuu\nmahtavin kaikista lohikäärmeistä: \"olioiden kaikki arvo -- se loistaa\nminussa.\"\n\n\"Kaikki arvot ovat jo luodut, ja kaikki luotu arvo olen minä.\nTotisesti, ei pidä enää oleman yhtään 'minä tahdon!'\" Näin puhuu\nlohikäärme.\n\nVeljeni, miksi tarvitaan jalopeuraa hengessä? Miksei kuormaeläimessä\nole kylliksi, joka kieltäytyy ja on kuuliainen?\n\nLuoda uusia arvoja -- sitä ei voi jalopeurakaan: mutta luoda\nitselleen vapauden uuteen luomiseen -- sen voi jalopeuran voima.\n\nLuoda itselleen vapaus ja pyhä ei velvollisuudenkin eteen: siihen,\nveljeni, tarvitaan jalopeuraa.\n\nOttaa itselleen oikeus uusiin arvoihin -- se on hirvittävin ottaminen\nkantavaiselle ja kuuliaiselle hengelle. Totisesti, ryöstämistä se on\nhänelle ja ryöstävän eläimen asia.\n\nPyhimpänään hän rakasti kerran tuota \"Sinun-täytyy\": nyt tulee hänen\nnähdä harhaa ja mielivaltaa pyhimmässäkin, jotta hän ryöstäisi\nitselleen vapauden rakkaudestaan: jalopeuraa tarvitaan tähän ryöstöön.\n\nMutta sanokaa, veljeni, mitä voi vielä lapsi, jota ei jalopeurakaan\nvoinut? Miksi pitää ryöstävästä jalopeurasta vielä tulla lapsi?\n\nViattomuus on lapsi ja unhoitus, uudestaan-alkaminen, leikki,\nitsestään pyörivä pyörä, ensimäinen liikunto, pyhä myöntäminen.\n\nNiin, luomisen leikkiin, veljeni, tarvitaan pyhää myöntämistä:\noman tahtonsa tahtoo nyt henki, oman maailmansa voittaa itselleen\nmaailmalta kadonnut.\n\nKolme hengen muutosta minä mainitsin teille: miten hengestä tulee\nkameli, ja kamelista jalopeura, ja jalopeurasta viimein lapsi. --\n\nNäin puhui Zarathustra. Ja silloin oleskeli hän kaupungissa, jota\nkutsutaan Kirjavaksi lehmäksi.\n\n\n\n\nHyveen opetusistuimista.\n\n\nZarathustralle ylistettiin erästä viisasta, jonka sanottiin osaavan\npuhua hyvin unesta ja hyveestä: suuresti häntä kunnioitettiin\nja kiitettiin senvuoksi, ja kaikki nuorukaiset istuivat hänen\nopetusistuimensa edessä. Hänen luokseen meni Zarathustra ja kaikkien\nnuorukaisten kera hän istui hänen opetusistuimensa edessä. Ja näin\npuhui viisas:\n\nKunnioitusta ja häveliäisyyttä unta kohtaan! Se on ensimäinen ehto!\nJa karttaa kaikkia, jotka nukkuvat huonosti ja valvovat öisin!\n\nHäveliäs on itse varaskin unta kohtaan: alati kulkee hän varkain\nhiljaa halki yön. Mutta hävytön on yön vartia, hävyttömänä kantaa hän\ntorveaan.\n\nEi ole mikään vähäpätöinen taito nukkua: se vaatii jo ainakin\nvalvomaan koko päivän sen jälkeen.\n\nKymmenen kertaa päivässä tulee sinun voittaa itsesi: se tuottaa hyvää\nväsymystä ja on sielun unikukka.\n\nKymmenen kertaa tulee sinun jälleen sopia itsesi kanssa; sillä voitto\non katkeruutta, ja huonosti nukkuu se, joka ei ole saanut sovitusta.\n\nKymmenen totuutta päivässä tulee sinun löytää: muutoin sinä etsit\nvielä yöllä totuutta ja sielusi pysyy nälkäisenä.\n\nKymmenen kertaa tulee sinun nauraa päivässä ja olla iloinen: muutoin\nhäiritsee sinua vatsa yöllä, tuo murheen isä.\n\nHarvat tietävät tämän: mutta nukkuakseen hyvin täytyy omistaa kaikki\nhyveet. Aionko sanoa väärää todistusta? Aionko tehdä huorin?\n\nAionko himoita lähimmäiseni piikaa? Tämä kaikki sopisi huonosti\nyhteen hyvän unen kanssa.\n\nJa vaikkapa sinulla olisi kaikki hyveetkin, tulee sinun vielä\nymmärtää yksi asia: lähettää itse hyveetkin oikeaan aikaan nukkumaan.\n\nEtteivät ne joutuisi keskenään kiistaan, nuo somat naikkoset! Ja\nsinusta, sinä kovaonninen!\n\nRauhaa jumalan ja naapurin kanssa, sitä tahtoo hyvä uni. Ja rauhaa\nvielä naapurin perkeleenkin kanssa! Muutoin kummittelee hän öisin\nluonasi.\n\nKunnioitusta esivaltaa kohtaan ja kuuliaisuutta, vieläpä vaaraakin\nesivaltaa kohtaan! Sitä tahtoo hyvä uni. Mitä minä sille mahdan, että\nvalta kernaasti kulkee väärin säärin?\n\nSe on minusta aina paras paimen, joka vie lampaansa vehreimmälle\nnurmelle: se sopii yhteen hyvän unen kanssa.\n\nPaljon kunniaa en tahdo, enkä suuria aarteita: se sytyttää pernan\ntuleen. Mutta huonosti nukkuu ilman hyvää nimeä ja pientä aarretta.\n\nPieni seura on minulle tervetulleempi kuin paha seura: kuitenkin\ntäytyy heidän mennä ja tulla oikeaan aikaan. Se sopii yhteen hyvän\nunen kanssa.\n\nSuuresti miellyttävät minua myös henkisesti vaivaiset: he edistävät\nunta. Autuaita ovat he, etenkin jos heille aina myönnetään, että he\novat oikeassa.\n\nNäin kuluu siveältä päivä. Kun sitten yö saapuu, kavahdan minä\nvisusti itseni huutamasta unta tyköni! Ei hän tahdo tulla kutsutuksi,\nuni, hyveiden herra!\n\nVaan mietiskelen, mitä olen päivällä tehnyt ja ajatellut. Märehtien\nkysyn itseltäni, kärsivällisenä kuin lehmä: mitkä olivatkaan sinun\nkymmenen voittoasi?\n\nJa mitkä olivat nuo kymmenen sovitusta ja kymmenen totuutta ja\nkymmenen naurua, joista sydämeni sai tyydytyksensä?\n\nNäitä mietiskellen ja neljänkymmenen ajatuksen tuudittamana yltää\nminut yhtäkkiä uni, tuo kutsumaton, hyveiden herra.\n\nUni kolkuttaa silmälleni: silloin se käy raskaaksi. Uni koskettaa\nsuutani: silloin se jää auki.\n\nTotisesti, pehmoisin anturoin hän tulee luokseni, rakkain kaikista\nvarkaista, ja varastaa minulta ajatukseni: tuhmana seison minä siinä\nkuten tämä opetusistuin.\n\nMutta kauan en minä pysy seisoallani silloin: siinä minä jo makaan. --\n\nKun Zarathustra kuuli viisaan näin puhuvan, nauroi hän itsekseen\nsydämessään: sillä valo oli silloin syttynyt hänen sielussaan. Ja\nnäin puhui hän sydämelleen:\n\nNarri on minusta tämä viisas neljinekymmenine ajatuksineen: mutta\nminä uskon, että hän osaa hyvin nukkua.\n\nOnnellinen jo se, joka asuu tämän viisaan läheisyydessä. Sellainen\nuni tarttuu, paksun seinänkin läpi se tarttuu.\n\nItse hänen opetusistuimessaankin asuu taikavoima. Eivätkä nuorukaiset\nturhaan ole istuneet hyveen saarnaajan edessä.\n\nHänen viisautensa kuuluu: valvoa nukkuakseen hyvin. Ja totisesti,\nellei elämällä olisi mitään tarkoitusta ja minun täytyisi valita\nmielettömyys, niin olisi tämä minulle valittavaksi arvokkain\nmielettömyys.\n\nNyt ymmärrän selvästi, mitä kerran etsittiin ennen kaikkea, kun\netsittiin hyveen opettajia. Hyvää unta etsittiin itselleen ja\nunikkokukkaisia hyveitä sen lisäksi!\n\nKaikille näille ylistetyille viisaille, jotka opetusistuimilla\nistuivat, oli viisaus unta ilman unennäköjä: he eivät tunteneet\nmitään parempaa elämän tarkoitusta.\n\nOnpa vielä tänäkin päivänä muutamia sellaisia kuin tämä hyveen\nsaarnaaja, eikä aina niin rehellisiä: mutta heidän aikansa on ohi.\nEivätkä he enää kauankaan seiso: siinä he jo makaavat.\n\nAutuaat ovat nämä uneliaat: sillä kohta he torkahtavat uneen. --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nTuonpuoleisten odottajista.\n\n\nKerran heitti Zarathustrakin uskonsa tuolle puolen ihmistä, kuten\nkaikki tuonpuoleisten odottajat. Kärsivän ja kidutetun jumalan työltä\nnäytti minusta silloin maailma.\n\nUnelta näytti minusta silloin maailma, ja jumalan runoelmalta;\nvärilliseltä savulta jumalallisesti tyytymättömän silmissä.\n\nHyvä ja paha ja halu ja kärsimys ja Minä ja Sinä värilliseltä savulta\nnäytti se minusta luovissa silmissä. Kääntää katseensa itsestään\ntahtoi luoja -- silloin loi hän maailman.\n\nJuopunut ilo on kärsivälle kääntää katseensa kärsimyksestään ja\nkadottaa itsensä. Juopuneelta ilolta ja itsensä-kadottamiselta tuntui\nminusta kerran maailma.\n\nTämä maailma, ikuisesti epätäydellinen, ikuisen ristiriidan kuva ja\nepätäydellinen kuva -- juopunut ilo epätäydelliselle luojalleen: --\nsellaiselta tuntui minusta kerran maailma.\n\nSenvuoksi heitin minäkin kerran uskoni tuollepuolen ihmistä, kuten\nkaikki tuonpuoleisten odottajat. Tuollepuolen ihmistäkö todellakin?\n\nOi, veljet, tuo jumala, jonka minä loin, oli ihmistyötä ja\n-hulluutta, kuten kaikki jumalat!\n\nIhminen hän oli, ja ainoastaan vaivainen osa ihmistä ja Minua: omasta\ntuhkastani ja hehkustani nousi se eteeni, tuo kummitus. Ja totisesti!\nei se tullut luokseni tuonpuolisuudesta!\n\nMitä tapahtui, veljeni? Minä voitin itseni, kärsivän itseni, kannoin\noman tuhkani vuorille, kirkkaan liekin löysin minä itselleni. Ja\nkatso! Silloin pakeni kummitus luotani!\n\nKärsimys olisi minulle nyt ja tuska terveeksitulleelle uskoa\nsellaisia kummituksia: kärsimys olisi se minulle nyt ja alennus. Näin\npuhun minä tuonpuoleisten odottajille.\n\nKärsimys se oli ja kykenemättömyys -- ne loivat kaikki tuonpuoleiset\nmaailmat; ja tuo onnen lyhyt mielettömyys, jota ainoastaan enimmän\nkärsivä tuntee.\n\nVäsymys, joka yhdellä hyppäyksellä tahtoo loppuun,\nkuolonhyppäyksellä, poloinen, taitamaton väsymys, joka ei edes tahdo\nenää tahtoa: se loi kaikki jumalat ja tuonpuoleiset maailmat.\n\nUskokaa minua, veljeni! Ruumis se oli, joka ruumiista oli\nepätoivoissaan, -- hullautuneen hengen sormilla se haparoi\nperimmäisiä seiniä.\n\nUskokaa minua, veljeni! Ruumis se oli, joka maasta oli\nepätoivoissaan, -- se kuuli olemassaolon vatsan puhuvan itselleen.\n\nJa silloin se tahtoi iskeä päänsä perimmäisten seinäin läpi, eikä\nainoastaan päätään, -- ja yli \"tuohon maailmaan\".\n\nMutta \"tuo maailma\" on hyvin kätketty ihmiseltä, tuo ihmisetön,\nepäinhimillinen maailma, joka on taivaallinen ei-mikään; ja\nolemassaolon vatsa ei puhu lainkaan ihmiselle, muutoin kuin ihmisenä.\n\nTotisesti, vaikeata todistaa on kaikki oleminen ja vaikeata saada\npuhumaan. Sanokaa minulle, veljet, eikö ihmeellisin kaikista olioista\nole yhä vielä parhaiten todistettu?\n\nNiin, tuo Minä ja Minän ristiriita ja sekasorto puhuu vielä\nrehellisimmin olemisestaan, tuo luova, tahtova, arvioiva Minä, joka\non olioiden mitta ja arvo.\n\nJa tuo rehellisin oleminen, Minä -- se puhuu ruumiista, ja se\ntahtoo vielä ruumista, silloinkin kun se runoilee ja haaveksii ja\nliihoittelee murtunein siivin.\n\nYhä rehellisemmin se oppii puhumaan, tuo Minä: ja mitä enemmän se\noppii, sitä enemmän se löytää sanoja ja kunniaa ruumiille ja maalle.\n\nUuden ylpeyden opetti minulle Minäni, sen opetan minä ihmisille: ei\nenää pistää päätään taivaallisten asiain hietaan, vaan kantaa sitä\nvapaana, maallista päätä, joka luo maan tarkoituksen!\n\nUuden tahdon opetan minä ihmisille: tahtoa sitä tietä, jota ihminen\non umpimähkään kulkenut, ja kutsua sitä hyväksi eikä enää hiipiä\nsiltä pois, kuten sairaat ja kuolevat!\n\nSairaita ja kuolevia ne olivat, jotka halveksivat ruumista ja maata\nja keksivät taivaallisen maansa ja lunastavat verenpisarat: mutta\nvielä nämäkin suloiset ja synkät myrkyt he ottivat ruumiista ja\nmaasta!\n\nKurjuuttaan he tahtoivat paeta, ja tähdet olivat heille liian\nkaukana. Silloin huokasivat he: \"Oi jospa olisi taivaallisia teitä,\njoita myöten saattaisi hiipiä toiseen olemiseen ja onneen!\" --\nsilloin keksivät he itselleen salatiensä ja veriset juomansa!\n\nRuumiistaan ja tästä maasta luulivat he nyt päässeensä irti, nuo\nkiittämättömät. Kuitenkin, ketä heidän oli kiittäminen irtipääsynsä\nkouristuksesta ja riemusta? Ruumistaan ja tätä maata.\n\nLempeä on Zarathustra sairaille. Totisesti, hän ei suutu heidän\ntapaansa lohduttaa itseään ja olla kiittämättömiä. Kunpa he tulisivat\nterveiksi ja voittavaisiksi ja loisivat itselleen korkeamman ruumiin!\n\nEi suutu Zarathustra myöskään terveeksitulleelle, jos hän katselee\nhellästi uskoaan ja sydänyöllä hiipien kiertää jumalansa hautaa:\nmutta sairaudeksi ja sairaaksi ruumiiksi jäävät minulle hänen\nkyyneleensäkin vielä.\n\nPaljon sairaloisia oli aina niiden joukossa, jotka runoilevat ja ovat\njumalisia; raivoisasti he vihaavat tietäväistä ja tuota hyveistä\nnuorinta, jonka nimi on: rehellisyys.\n\nTaakse he katsovat alati kohti pimeitä aikoja: silloin tosiaan\noli harhaluulo ja usko toista; raivo järkeä vastaan oli\njumalankaltaisuutta, ja epäily syntiä.\n\nLiian hyvin minä tunnen nämä jumalankaltaiset: he tahtovat, että\nheihin uskottaisiin ja että epäily olisi synti. Liian hyvin tiedän\nmyöskin, mihin he itse parhaiten uskovat.\n\nTotisesti, eivät tuonpuoleisiin maailmoihin ja lunastaviin\nverenpisaroihin: vaan ruumiiseen uskovat hekin parhaiten ja heidän\noma ruumiinsa on heille \"olio itsessään\".\n\nMutta sairaloinen olio on se heille: ja mielellään he ryömisivät\nnahkastaan. Senvuoksi kuuntelevat he kuoleman saarnaajia ja\nsaarnaavat itse tuonpuoleisista maailmoista.\n\nKuunnelkaa mieluummin, veljeni, terveen ruumiin ääntä: rehellisempi\nja puhtaampi ääni se on.\n\nRehellisemmin puhuu ja puhtaammin terve ruumis, täydellinen ja\noikeinmuodostunut: ja se puhuu maan tarkoituksesta. --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nRuumiin halveksijoista.\n\n\nRuumiin halveksijoille tahdon sanani sanoa. En tahdo, että he\noppisivat uudelleen ja opettaisivat uudelleen toisille, vaan että\nsanoisivat jäähyväiset omalle ruumiilleen ja niin vaikenisivat.\n\n\"Ruumista olen minä ja sielua\" -- niin puhuu lapsi. Ja miksi ei\npuhuttaisi kuten lapset puhuvat?\n\nMutta herännyt, tietävä sanoo: Ruumista olen minä kokonaan enkä\nmitään muuta; ja sielu on vain nimitys jollekin, mitä on ruumiissa.\n\nRuumis on suuri järki, moninaisuus, jolla on yksi aisti, sota ja\nrauha, lauma ja paimen.\n\nRuumiisi työkalu on pieni järkesikin, veljeni, jota sinä \"hengeksi\"\nkutsut, suuren järkesi pieni työ- ja leikkikalu.\n\n\"Minä\", sanot sinä ja olet ylpeä tästä sanasta. Mutta suurempi on --\njohon et tahdo uskoa -- ruumiisi ja sen suuri järki: se ei sano Minä,\nvaan tekee Minän.\n\nMitä aisti havaitsee, mistä henki pääsee tietoon, sillä ei ole\nloppuaan milloinkaan itsessänsä. Mutta aisti ja henki tahtoisivat\nsaada sinut uskomaan, että he ovat kaikkien olioiden loppu: niin\nturhamaisia ne ovat.\n\nTyö- ja leikkikaluja ovat aisti ja henki: niiden takana on vielä\nItse. Aistien silmillä etsii myöskin Itse, hengen korvilla sekin\nkuuntelee.\n\nAlati kuuntelee Itse ja hakee: se vertailee, pakottaa, valloittaa,\nhävittää. Se hallitsee ja on Minänkin hallitsija.\n\nAjatustesi ja tunteittesi takana, veljeni, on mahtava valtias,\ntuntematon viisas -- hänen nimensä on Itse. Ruumiissasi hän asuu,\nruumiisi hän on.\n\nEnemmän on järkeä ruumiissasi kuin parhaimmassa viisaudessasi.\nJa kuka oikeastaan tietää, mihin ruumiisi tarvitsee parhaimman\nviisautesi?\n\nSinun Itsesi nauraa Minällesi ja sen ylpeille hypyille. \"Mitä ovat\nnämä ajatuksen hypyt ja lentelyt olevinaan?\" sanoo se itselleen.\nKiertotie minun päämaaliini. Minä olen Minän talutusnuora ja hänen\nkäsite-kupliensa puhaltaja.\n\nItse sanoo Minälle: \"tunne tuskaa tässä!\" Ja silloin se kärsii ja\najattelee, miten se pääsisi kärsimästä -- ja juuri sitävarten sen\ntulee ajatella.\n\nItse sanoo Minälle: \"tässä tunne iloa!\" Silloin se iloitsee ja\najattelee, miten se usein iloitsisi uudelleen ja juuri sitävarten sen\ntulee ajatella.\n\nRuumiin halveksijoille tahdon sanan sanoa. Että he halveksivat, se\non heidän kunnioituksensa. Mikä on se, joka loi kunnioituksen ja\nhalveksimisen ja arvon ja tahdon?\n\nLuova Itse loi itselleen kunnioituksen ja halveksimisen, se loi\nitselleen ilon ja kärsimyksen. Luova ruumis loi itselleen hengen\ntahtonsa kädeksi.\n\nVielä hulluudessanne ja halveksimisessanne, te ruumiin halveksijat,\npalvelette te Itseänne. Minä sanon teille: teidän Itsenne itse tahtoo\nkuolla ja kääntyy poispäin elämästä.\n\nEi se enää jaksa sitä, mitä se ennen kaikkea tahtoo: luoda itseänsä\nylempää. Sitä tahtoo se ennen kaikkea, se on sen koko kaipuu.\n\nMutta liian myöhäksi on sille käynyt nyt luoda: senvuoksi tahtoo\nteidän Itsenne käydä perikatoon, te ruumiin halveksijat.\n\nPerikatoon tahtoo käydä teidän Itsenne, ja senvuoksi teistä tuli\nruumiin halveksijoita! Sillä ette te enää kykene luomaan itseänne\nylempää.\n\nJa senvuoksi te suututte nyt elämään ja maahan. Itsetiedoton kateus\non teidän halveksimisenne kierossa katseessa.\n\nMinä en kulje teidän tietänne, te ruumiin halveksijat! Te ette ole\nsiltoja yli-ihmiseen! --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nRiemuista ja intohimoista.\n\n\nVeljeni, jos sinulla on hyve, ja se on sinun hyveesi, niin ei se ole\nsinulla yhteisenä kenenkään kanssa.\n\nTosin, sinä tahdot antaa sille nimen ja sitä hyväellä; tahdot\nnipistää sitä korvasta ja kujeilla hänen kanssaan ratoksesi.\n\nJa katso! Nyt sen nimi on yhteisenä sinulle ja kansalle ja sinä\nolet hyveinesi tullut kansaksi ja laumaksi! Paremmin sinä tekisit\nsanoessasi: \"sanomaton on ja nimetön se, mikä tekee sieluni tuskan ja\nsuloisuuden ja on vielä sisälmysteni nälkäkin.\"\n\nOlkoon hyveesi liian korkea nimien tuttavallisuuteen: ja jos sinun\ntäytyy puhua siitä, niin älä häpeä änkyttää siitä.\n\nSiis puhu ja änkytä näin: tämä on minun hyväni, sitä minä rakastan,\nnäin miellyttää se minua täydellisesti, ainoastaan näin tahdon minä\nhyvää.\n\nEn tahdo sitä jumalan-lakina, en tahdo sitä ihmiskäskynä enkä\n-tarpeena: ei sen tule olla minulle tienviittana ylimaailmoihin ja\nparatiiseihin.\n\nMaallinen hyve on se, mitä rakastan: vähän on siinä viisautta, ja\nkaikkein vähimmän kaikkien järkeä.\n\nMutta tämä lintu rakensi minun tyköni pesänsä: senvuoksi rakastan\nja hellin minä sitä, -- nyt se istuu minun tykönäni kultaisilla\nmunillaan.\n\nNäin tulee sinun änkyttää ja hyvettäsi ylistää.\n\nKerran sinulla oli intohimoja ja sinä kutsuit niitä pahoiksi. Mutta\nnyt sinulla on vain hyveesi jäljellä: ne kasvoivat intohimoistasi.\n\nKorkeimman päämaalisi panit näiden intohimojen sydämelle: silloin\ntulivat ne hyveiksesi ja riemuiksesi.\n\nJa olitpa sitten vaikka äkkipikaisten sukua tai hekumallisten tai\nuskonkiihkoisten tai kostonhimoisten:\n\nLopulta tulivat kaikki intohimosi hyveiksi ja perkeleesi enkeleiksi.\n\nKerran oli sinulla villejä koiria kellarissasi: mutta lopulta\nmuuttuivat ne linnuiksi ja suloisiksi laulajiksi.\n\nMyrkyistäsi keitit sinä palsamisi; lehmääsi Murhetta sinä lypsit --\nnyt juot hänen utareensa makeata maitoa.\n\nEikä mitään pahaa kasva sinusta tämänkoommin, ei edes sitä pahaa,\njoka kasvaa hyveittesi taistelusta.\n\nVeljeni, jos sinulla on onni, niin on sinulla yksi ainoa hyve eikä\nenempää: niin käyt sinä helpommin yli sillan.\n\nKunniakasta on omistaa monta hyvettä, mutta vaikea osa se on; ja moni\nläksi erämaahan ja surmasi itsensä, koska hän väsyi olemaan hyveiden\ntaisteluna ja taistelutantereena.\n\nVeljeni, onko sota ja taistelu pahaa? Mutta välttämätöntä on tämä\npaha, välttämätöntä on kateus ja epäluulo ja solvaaminen hyveittesi\nkesken.\n\nKatso, miten jokainen hyveistäsi himoitsee korkeinta: se tahtoo\nomakseen koko henkesi, jotta se olisi sen oma airut, se tahtoo\nomakseen koko voimasi suuttumuksessa, vihassa ja rakkaudessa.\n\nKateellinen on jokainen hyve toiselleen, ja kauhea asia on kateus.\nHyveetkin voivat kateudesta joutua perikatoon.\n\nKetä kateuden lieskat ympäröivät, hän kääntää viimein, kuten\nskorpiooni, itseään vastaan myrkytetyn vaapsen.\n\nOi, veljeni, etkö ole vielä milloinkaan nähnyt hyveen herjaavan\nitseään ja pistävän itsensä kuoliaaksi?\n\nIhminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi: ja sentähden tulee\nsinun rakastaa hyveitäsi --: sillä sinä joudut perikatoon niiden\nkautta. --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nKalpeasta rikoksellisesta.\n\n\nTe ette tahdo surmata, te tuomarit ja uhraajat, ennenkuin eläin\non nyökännyt? Katsokaa, kalpea rikoksellinen on nyökännyt: hänen\nsilmistään puhuu suuri ylenkatse.\n\n\"Minun Minäni on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi: Minäni on\nminulle suuri ylenkatse ihmistä kohtaan\": niin puhuu tämä silmä.\n\nEttä hän tuomitsi itsensä, se oli hänen korkein hetkensä: älkää\nlaskeko kohonnutta takaisin hänen alennukseensa!\n\nEi ole mitään lunastusta sille, joka itsestään niin kärsii, ei mitään\nmuuta kuin äkillinen kuolema.\n\nTeidän surmatyönne, te tuomarit, tulee olla sääliä eikä mitään\nkostoa. Ja kun te surmaatte, niin katsokaa, että te itse myös\nvanhurskautatte elämän!\n\nSiinä ei ole kylliksi, että te teette sovinnon sen kanssa jonka\nsurmaatte. Teidän murheenne olkoon rakkautta yli-ihmiseen: siten\nvanhurskautatte te oman vielä-elämisenne! \"Vihollinen\" tulee teidän\nsanoa, mutta ei \"konna\"; \"sairas\" tulee teidän sanoa, mutta ei\n\"roisto\"; \"hullu\" tulee teidän sanoa, mutta ei \"syntinen\".\n\nJa sinä, punainen tuomari, jos tahtoisit sanoa ääneen, mitä kaikkea\njo ajatuksissa olet tehnyt: niin jokainen huutaisi: \"Viekää pois tuo\nsaastainen, pois tuo myrkkymatelija!\"\n\nMutta toista on ajatus, toista teko, toista teon kuva. Syyn pyörä ei\npyöri niiden välissä.\n\nEräs kuva teki tämän kalpean ihmisen kalpeaksi. Kykenevä hän oli\ntekoonsa, kun hän sen teki: mutta sen kuvaa hän ei kestänyt,\nsilloinkun se oli tehty.\n\nAlati näki hän nyt itsensä yhden teon tekijänä. Hulluudeksi kutsun\nminä tätä: poikkeus muuttui hänelle olennaisuudeksi.\n\nViiva lumoaa kanan; teko, jonka hän teki, lumosi hänen poloisen\njärkensä -- hulluudeksi teon _jälkeen_ kutsun minä tätä.\n\nKuulkaa, tuomarit! Vielä toinenkin hulluus on olemassa: ja se on\nhulluus _ennen_ tekoa. Oi, ette te tunkeutuneet kylliksi syvälle\ntähän sieluun!\n\nNäin puhuu punainen tuomari: \"Minkätähden murhasi tämä pahantekijä?\nHän tahtoi ryöstää.\" Mutta minä sanon teille: hänen sielunsa tahtoi\nverta, ei ryöstöä: hän janosi veitsen onnea!\n\nMutta hänen poloinen järkensä ei ymmärtänyt tätä hulluutta ja sai\nhänet houkutelluksi. \"Mitä verestä! puhui se; etkö tahdo käyttää\ntilaisuutta ainakin ryöstääksesi? Kostaaksesi?\"\n\nJa hän kuunteli poloista järkeään: lyijynä lepäsi sen puhe hänen\npäällään, -- senvuoksi ryösti hän murhatessaan. Hän ei tahtonut\nhulluuttaan hävetä.\n\nJa nyt jälleen lepää hänen tekonsa lyijy hänen päällään, ja jälleen\non hänen poloinen järkensä niin jäykkä, niin hervaistu, niin raskas.\n\nJos hän voisi edes pudistaa päätään, niin taakkansa vierisi alas:\nmutta kuka pudistaa tätä päätä?\n\nMitä on tämä ihminen? Joukko sairauksia, jotka hengen kautta leviävät\nmaailmaan: siellä he tahtoivat etsiä saalista.\n\nMitä on tämä ihminen? Kimppu kesyttömiä käärmeitä, jotka harvoin ovat\nlevossa keskenään, -- silloin he lähtevät pois kukin erikseen ja\netsivät saalista maailmasta.\n\nKatsokaa tätä viheliäistä ruumista! Mitä hän kärsi ja kaipasi, sen\nselitti tämä poloinen sielu itselleen -- hän selitti sen murhalliseksi\nhaluksi ja ahneudeksi veitsen onneen.\n\nSe, joka nyt tulee sairaaksi, hänet yltää paha, joka nyt on pahaa:\npahaa hän tahtoo tehdä sillä, mikä tekee hänelle pahaa. Mutta toisia\naikoja on ollut ja toinen paha ja hyvä.\n\nKerran oli epäily pahaa ja tahto Itseen. Silloin tuli sairaasta\nkerettiläinen ja noita: kerettiläisenä ja noitana hän kärsi ja tahtoi\ntuottaa kärsimystä.\n\nMutta tätä ette tahdo ottaa korviinne: se vahingoittaa teidän\nhyväänne, sanotte te minulle. Mutta mitä koskee minuun teidän hyvänne!\n\nPaljon on hyvässänne sellaista, mikä minua iljettää, ja totisesti ei\nsen paha. Miten toivoisinkaan, että sillä olisi hulluus, jonka kautta\nse joutuisi perikatoon, kuten tämä kalpea rikoksellinen!\n\nTotisesti, minä tahtoisin, että sen hulluuden nimi olisi totuus tai\nuskollisuus tai vanhurskaus: mutta sillä on hyveensä elääkseen kauan\nja viheliäisessä tyytyväisyydessä.\n\nMinä olen kaidepuu virran partaalla: tarttukoon minuun, ken minuun\ntarttua voi! Mutta kainalosauvanne en minä ole. --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nLukemisesta ja kirjoittamisesta.\n\n\nKaikesta mitä kirjoitettu on, rakastan ainoastaan sitä, minkä joku\nverellään kirjoittaa. Kirjoita verellä: ja sinä olet havaitseva, että\nveri on henkeä.\n\nEi ole helppoa ymmärtää vierasta verta: minä vihaan lukevia\nlaiskureita.\n\nKen lukijan tuntee, hän ei tee enää mitään lukijan tähden. Vielä\nvuosisata lukijoita -- ja itse henki on löyhkäävä.\n\nEttä jokainen saa oppia lukemaan, se ei turmele ajanmittaan yksin\nkirjoittamista, vaan myöskin ajattelemisen.\n\nKerran oli henki jumala, sitten se tuli ihmiseksi ja nyt se tulee\nvielä roskaväeksikin.\n\nKen verin kirjoittaa ja mietelausein, hän ei tahdo tulla luetuksi,\nvaan opituksi ulkoa.\n\nLähin tie vuorilla käy huipulta huipulle, mutta sitävarten tulee\nsinulla olla pitkät sääret. Mietelauseet olkoot huippuja: ja ne,\njoille puhutaan, suuria ja korkeakasvuisia.\n\nIlma ohut ja puhdas, vaara lähellä ja henki täynnä iloista häijyyttä:\nse sopii hyvin yhteen.\n\nMinä tahdon pitää vuorenpeikkoja ympärilläni, sillä minä olen rohkea.\nRohkeus, joka peloittaa kummitukset pois, luo itselleen peikkoja, --\nrohkeus tahtoo nauraa.\n\nEi ole minulla enää samoja tunteita kuin teillä: nuo pilvet, jotka\nallani näen, nuo mustat ja raskaat, joille nauran, -- ne juuri ovat\nteidän ukkospilviänne.\n\nTe katselette ylös, kun kaipaatte korotusta. Ja minä katselen alas,\nkoska olen korotettu.\n\nKuka teistä voi yht'aikaa nauraa ja olla korotettu?\n\nKen korkeimmille vuorille nousee, hän nauraa kaikelle\nmurhe-näyttelemiselle ja murhetotisuudelle.\n\nSuruttomiksi, ilkkuviksi, väkivaltaisiksi -- sellaisiksi tahtoo\nmeidät viisaus: hän on nainen ja rakastaa aina vain sotilasta.\n\nTe sanotte minulle: \"elämä on raskasta kantaa.\" Mutta mitävarten\nteillä sitten on ylpeytenne aamupäivällä ja illalla nöyryytenne?\n\nElämä on raskasta kantaa: mutta älkää ottako sitä sitten niin\nhentomielisesti. Me olemme kaikki tyyni kelpo kuorma-aaseja ja\naasittaria.\n\nMitä on meillä yhteistä ruusunterän kanssa, joka värisee siitä, että\nkastepisara lepää sen ruumiilla?\n\nTotta on: me rakastamme elämää, emme senvuoksi että olemme elämään,\nvaan senvuoksi että olemme rakastamaan tottuneet.\n\nRakkaudessa on aina jotakin mieletöntä. Mutta mielettömyydessä on\naina myöskin jotakin järkeä.\n\nJa minustakin, joka olen elämälle suopea, tuntuu että perhoset ja\nsaippuakuplat ja heidänlaisensa ihmiset ovat niitä, jotka enimmän\ntietävät onnesta.\n\nNäiden keveiden mielettömien sirojen liikkuvien sielujen liihoittelu\n-- se näky houkuttelee Zarathustran kyyneliin ja lauluihin.\n\nMinä uskoisin ainoastaan sellaiseen jumalaan, joka taitaisi tanssia.\n\nJa kun näin perkeleeni, niin huomasin hänet vakavaksi,\nmietiskeleväksi, syväksi, juhlalliseksi: se oli raskauden henki, --\nhänen kauttaan sortuu kaikki kappaleet.\n\nEi vihalla, vaan naurulla surmataan. Ylös, surmatkaamme raskauden\nhenki!\n\nMinä olen oppinut kävelemään: nyt lasken minä itseni valloilleen.\nMinä olen oppinut lentämään: nyt en tahdo ensin saada sysäystä\npäästäkseni paikoiltani.\n\nNyt minä olen kevyt, nyt minä lennän, nyt näen itseni allani, nyt\ntanssii jumala minun kauttani. --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nVuorella kasvavasta puusta.\n\n\nZarathustran silmä oli nähnyt, että eräs nuorukainen karttoi häntä.\nJa kun hän eräänä iltana vaelsi yksin halki vuorien, jotka ympäröivät\nsitä kaupunkia, jota kutsutaan \"Kirjavaksi lehmäksi\": katso,\nsilloin huomasi hän kulkiessaan tämän nuorukaisen istuvan puuta\nvasten nojautuneena ja väsynein katsein silmäilevän alas laaksoon.\nZarathustra tarttui puuhun, jonka luona nuorukainen istui ja puhui\nnäin:\n\n\"Jos tahtoisin ravistaa tätä puuta käsilläni, niin en sitä voisi.\n\n\"Mutta tuuli, jota emme näe, hän kiduttaa ja taivuttaa sitä minne\ntahtoo. Näkymättömät kädet meitä pahimmin taivuttavat ja kiduttavat.\"\n\nSilloin nuorukainen nousi hämmästyneenä ja sanoi: \"minä kuulen\nZarathustran äänen ja juuri ikään ajattelin häntä.\" Zarathustra\nvastasi:\n\n\"Miksi sitä säikähdät? -- Mutta samoin on ihmisen laita kuin puunkin.\n\n\"Mitä ylemmäksi hän tahtoo korkeuteen ja kirkkauteen, sitä\nvoimakkaammin hänen juurensa pyrkivät maan sisään, alaspäin,\npimeyteen, syvyyteen, -- pahaan.\"\n\n\"Niin, pahaan! huusi nuorukainen. Miten on mahdollista, että löysit\nsieluni?\"\n\nZarathustra hymyili ja vastasi: \"Useita sieluja ei löydä milloinkaan\n-- muutoin, ellei niitä ensin keksi.\"\n\n\"Niin, pahaan!\" huusi nuorukainen vielä kerran.\n\n\"Sinä sanoit totuuden, Zarathustra. En luota enää itseeni, senjälkeen\nkuin olen alkanut tahtoa korkeuteen, eikä kukaan luota minuun enää,\n-- mistä se johtuu?\n\n\"Minä muutun liian nopeasti: tämäpäiväni kumoo eiliseni. Noustessani\nhyppään usein yli porrasvälien, sitä ei yksikään porras anna minulle\nanteeksi.\n\n\"Jos olen ylhäällä, niin tunnen aina olevani yksin. Yksikään ei puhu\nkanssani, yksinäisyyden kylmyys värisyttää minua. Mitä tekemistä\nminulla sitten on korkeudessa?\n\n\"Ylenkatseeni ja kaipuuni kasvavat yhdessä; mitä korkeammalle kohoon,\nsitä enemmän halveksin tuota kohoavaa. Mitä tekemistä hänellä sitten\non korkeudessa?\n\n\"Miten minä häpeän nousemistani ja hoipertelemistani! Miten pilkkaan\nkiivasta huohotustani! Miten vihaan niitä, jotka lentävät! Miten\nväsynyt olen korkeudessa!\"\n\nTässä nuorukainen vaikeni. Ja Zarathustra silmäili puuta, jonka luona\nhe seisoivat, ja puhui näin:\n\n\"Tämä puu seisoo yksin täällä vuorella; se on kasvanut korkealle yli\nihmisten ja eläimien.\n\n\"Ja jos se tahtoisi puhua, niin ei sillä olisi ketään, joka sitä\nymmärtäisi: niin korkeaksi se on kasvanut.\n\n\"Nyt se odottamistaan odottaa, -- mitä se sitten odottaa? Se asuu\nliian lähellä pilvien istuinta: se varmaan vartoo ensimäistä salamaa?\"\n\nKun Zarathustra oli tämän sanonut, huusi nuorukainen tehden kiivaita\nliikkeitä: \"Niin, Zarathustra, totta puhut. Perikatoani minä halasin,\nkun tahdoin korkeuteen, ja sinä olet se salama, jota minä varroin!\nKatso, mitä olen minä enää, sittenkuin sinä meille ilmestyit?\n_Kateus_ sinua kohtaan on se, joka on minut tuhonnut!\" -- Niin puhui\nnuorukainen ja itki katkerasti. Mutta Zarathustra kiersi käsivartensa\nhänen ympärilleen ja vei hänet mukanaan pois.\n\nJa kun he olivat hetken kulkeneet yhdessä, alkoi Zarathustra puhua\nnäin sanoen:\n\nSydäntäni se viiltää. Paremmin kuin sanasi sanoo silmäsi minulle\nvaarasi suuruuden.\n\nVielä et sinä ole vapaa, sinä _etsit_ vielä vapautta. Yli öitten\nvalvojaksi teki sinut etsimisesi ja liian valveutuneeksi.\n\nYlös vapaaseen korkeuteen sinä tahdot, tähtiä janoo sielusi. Mutta\nsinun huonotkin viettisi janoovat vapautta. Villit koirasi tahtovat\nvapauteen; himoiten ne haukkuvat kellarissaan, kun henkesi koettaa\nmurtaa kaikki vankeudet.\n\nVielä sinä olet mielestäni vanki, joka vapauttansa kuvailee: oi,\nviisaaksi käy sellaisten vankien sielu, mutta myös kavalaksi ja\nmatalaksi.\n\nPuhdistaa itsensä täytyy vielä hengeltäänkin vapautetun. Paljon\nvankeutta ja hometta on vielä hänessä jäljellä: puhtaaksi täytyy\nhänen silmänsäkin tulla.\n\nNiin, minä tunnen vaarasi. Mutta rakkauteni ja toiveeni kautta minä\nvannotan sinua: älä heitä rakkauttasi ja toivettasi!\n\nJaloksi tunnet vielä itsesi, ja jaloksi tuntevat sinut vielä nuo\ntoisetkin, jotka ovat sinulle nurjia ja luovat pahoja katseita.\nTiedä, että jalo on kaikkien tiellä.\n\nHyvienkin tiellä on jalo: ja vaikka he kutsuvatkin häntä hyväksi,\nniin tahtovat he sillä vaan työntää hänet syrjään.\n\nUutta tahtoo jalo luoda ja uuden hyveen. Vanhaa tahtoo hyvä ja vanhan\nsäilymistä.\n\nMutta ei se ole jalon vaara, että hänestä saattaisi tulla hyvä, vaan\njulkea, pilkkaaja, tyhjäksitekijä.\n\nOi, minä tunsin jaloja, jotka kadottivat korkeimman toiveensa. Ja\nsitten pilkkasivat he kaikkia korkeita toiveita.\n\nSitten elivät he julkeasti hetken riemuissa ja tuolle puolen\npäiväänsä he tuskin asettivat mitään päämaalia enää.\n\n\"Henki on myöskin hekumaa\" -- niin he sanoivat. Silloin murtui heidän\nhenkensä siivet: nyt ryömii se ympäri ja kalvaa ja tahrii.\n\nKerran aikoivat he tulla sankareiksi: hekumoitsijoita he ovat nyt.\nMielikarvaudeksi ja kauhuksi on heille sankari.\n\nMutta rakkauteni ja toiveeni kautta minä vannotan sinua: älä heitä\nsankaria sielustasi! Pidä korkein toiveesi pyhänä!\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nKuoleman saarnaajista.\n\n\nKuoleman saarnaajia on olemassa: ja maa on täynnä sellaisia, joille\neroa elämästä on saarnattava.\n\nTäynnä on maa tarpeettomia, turmelleet ovat elämän nuo\naivan-liian-monet. Kunpa heidät \"iankaikkisella elämällä\"\nhoukuteltaisiin pois tästä elämästä!\n\n\"Keltaisia\": niin kutsutaan kuoleman saarnaajia tai: \"mustia\". Mutta\nminä tahdon näyttää teille vielä toisenkin värisiä.\n\nTuolla ovat nuo hirvittävät, jotka käyvät petoeläin sisässään ja\njoilla ei ole muuta valintaa kuin himot tai itsekidutus. Ja vielä\nheidän himonsakin ovat itsekidutusta.\n\nHe eivät ole vielä tulleet edes ihmisiksi, nuo hirvittävät:\nsaarnatkoot he eroa elämästä ja lähtekööt itse matkoihinsa!\n\nTuolla ovat nuo sielultaan kalvetustautiset: tuskin he ovat\nsyntyneet, niin alkavat he jo kuolla ja halaavat väsymyksen ja\nkieltäymyksen oppeja.\n\nHe tahtoisivat mielellään olla kuolleita, ja meidän tulisi kutsua\nheidän tahtoansa hyväksi! Varokaamme, ettemme herätä näitä kuolleita\nemmekä aukaise noita eläviä ruumisarkkuja!\n\nKohtaapa heidät sairas, tai vanhus tai ruumis; ja heti he sanovat:\n\"elämä on valheeksi osotettu!\"\n\nMutta he ainoastaan ovat valhetta ja heidän silmänsä, joka näkee vain\nnämä yhdet olemassaolon kasvot.\n\nRaskaan alakuloisuuden sumussa ja himoiten pieniä sattumia, jotka\ntuottaisivat kuoleman: näin odottavat he ja purevat hampaansa yhteen.\n\nTai myöskin: he hyökkäävät makeisten kimppuun ja pilkkaavat samalla\ntätä lapsellisuuttaan: he takistauvat oljenkortiseensa elämää ja\npilkkaavat sitä, että vielä ovat oljenkorren varassa.\n\nHeidän viisautensa kuuluu: \"hullu se, joka jää elämään edelleen,\nmutta niin hulluja me olemme! Ja se juuri onkin hulluinta elämässä!\"\n--\n\n\"Elämä on ainoastaan kärsimystä\" -- niin sanovat toiset eivätkä\nvalhettele: niinpä pitäkää huoli sitten, että pääsette siitä! Pitäkää\nsitten huoli siitä, että tuo elämä taukoo, joka on vain kärsimystä!\n\nJa näin kuulukoon siveytenne oppi: \"sinun pitää itse kuolettaa\nitsesi! Sinun pitää itse varastaa itsesi täältä pois!\" \"Hekuma on\nsyntiä -- sanovat yhdet, jotka kuolemaa saarnaavat --, vetäytykäämme\nsyrjään ja älkäämme siittäkö lapsia!\"\n\n\"Synnyttäminen on vaivaloista -- sanovat toiset --, miksi enää\nsynnyttää? Synnytetään vain onnettomia!\" Ja hekin ovat kuoleman\nsaarnaajia.\n\n\"Tarvitaan sääliä, -- sanovat kolmannet. Ottakaa pois, mitä minulla\non! Ottakaa pois, mitä minä olen! Sitä vähemmän minua elämä sitoo!\"\n\nJos he olisivat sääliväisiä perinpohjin, niin he tekisivät\nlähimmäiselleen elämän vastenmieliseksi. Olla pahoja -- se olisi\nheidän oikea hyvyytensä.\n\nMutta he tahtovat päästä irti elämästä: mitä liikuttaa heitä, että he\nkahleillaan ja lahjoillaan sitovat toisia vielä lujemmin! --\n\nJa tekin, joille elämä on ankaraa työtä ja levottomuutta: ettekö\nole hyvin väsyneitä elämään? Ettekö ole täysin kypsyneitä kuoleman\nsaarnalle?\n\nTe kaikki, joille ankara työ on rakasta ja nopea, uusi, outo, --\nte suoriudutte huonosti, teidän ahkeruutenne on pakoa ja tahtoa\nunhoittaa itsensä.\n\nJos te enemmän uskoisitte elämään, niin antautuisitte vähemmin\nhetkelle. Mutta teissä ei ole tarpeeksi sisällystä odottaaksenne --\neikä edes antautuaksenne laiskuuteen!\n\nKaikkialla kaikuu niiden ääni, jotka kuolemaa saarnaavat: ja maa on\ntäynnä sellaisia, joille kuolemaa on saarnattava.\n\nTai \"iankaikkista elämää\": se on minulle samantekevää, -- kun he vain\nnopeasti lähtevät matkoihinsa! --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nSodasta ja sotaväestä.\n\n\nParhaimmilta vihollisiltamme me emme tahdo tulla säästetyiksi, emmekä\nmyös niiltä, joita perinpohjin rakastamme. Niinpä antakaa minun sanoa\nteille totuus!\n\nVeljeni sodassa! Minä rakastan teitä perinpohjin, minä olen ja olin\nteidän vertaisenne, ja minä olen myös paras vihollisenne. Niinpä\nantakaa minun sanoa teille totuus!\n\nMinä tiedän sydämenne vihan ja kateuden. Te ette ole kyllin suuria\nollaksenne tuntematta vihaa ja kateutta. Niinpä olkaa sitten kyllin\nsuuria ollaksenne häpeämättä itseänne!\n\nJa ellette voi olla tiedon pyhimyksiä, niin olkaa ainakin sen\nsotureita. He ovat sellaisen pyhyyden tovereita ja edelläkävijöitä.\n\nMinä näen paljon sotamiehiä, kunpa näkisin paljon sotureita!\nYhtä-kaavaa on se puku, jota he kantavat: kunpa se ei olisi\nyhdenkaavaista, minkä he sillä peittävät!\n\nTeidän tulee olla sellaisia, joiden silmä etsii alati vihollista --\nteidän vihollistanne. Ja muutamilla teistä on vihaa ensi silmäykseltä.\n\nOmaa vihollistanne tulee teidän etsiä, omaa sotaanne tulee teidän\nkäydä ja omien aatteittenne puolesta! Ja jos aatteenne kärsii\ntappion, tulee teidän rehellisyytenne siitäkin vielä huutaa voiton\nriemua!\n\nTeidän tulee rakastaa rauhaa välikappaleena uuteen sotaan. Ja lyhyttä\nrauhaa enemmän kuin pitkää.\n\nTeitä en neuvo työhön, vaan taisteluun. Teitä en neuvo rauhaan, vaan\nvoittoon. Olkoon työnne taistelua, rauhanne voittoa!\n\nVaieta voi ja istua hiljaa ainoastaan silloin, kun hallussa on nuoli\nja jousi: muutoin laverrellaan ja riidellään. Olkoon rauhanne voittoa!\n\nTe sanotte, hyvä asia olkoon se, joka pyhittää itse sodankin? Minä\nsanon teille: hyvä sota on se, joka jokaisen asian pyhittää.\n\nSota ja rohkeus ovat saaneet aikaan suurempia asioita kuin\nlähimmäisrakkaus. Ei säälinne, vaan urhoollisuutenne on tähän saakka\npelastanut kovaonniset.\n\n\"Mikä on hyvää?\" kysytte te. Olla urhoollinen on hyvää. Antakaa\npikkutyttöjen puhua: \"hyvää on, mikä samalla on kaunista ja\nliikuttavaa.\"\n\nTeitä nimitetään sydämettömiksi: mutta teidän sydämenne on oikea, ja\nminä rakastan sydämellisyytenne kainoutta. Te häpeätte vuokseanne ja\ntoiset häpeävät luodevettään.\n\nTe olette rumia? Olkoon menneeksi, veljeni! Niinpä kietokaa\nympärillenne ylevyys, ruman vaippa!\n\nJa kun sielunne tulee suureksi, tulee se ylpeäksi ja ylevyydessänne\non pahuutta. Minä tunnen teidät.\n\nPahuudessa kohtaavat toisensa ylpeä ja heikko. Mutta he ymmärtävät\ntoisensa väärin. Minä tunnen teidät.\n\nTeillä saa olla ainoastaan vihollisia, jotka herättävät vihaa, muttei\nvihollisia, jotka herättävät halveksimista. Teidän tulee olla ylpeitä\nvihollisestanne: silloin ovat vihollisenne menestykset teidänkin\nmenestyksiänne.\n\nKapinaannousu -- se on orjan ylhäisyyttä. Teidän ylhäisyytenne olkoon\nkuuliaisuus! Itse teidän käskemisenne olkoon kuuliaisuutta!\n\nHyvästä soturista kaikuu \"sinun täytyy\" mieluisemmalta kuin \"minä\ntahdon\". Ja kaiken, mikä teille on rakasta, tulee teidän vielä ensin\nantaa käskeä itseänne.\n\nOlkoon rakkautenne elämään rakkautta korkeimpaan toiveeseenne: ja\nkorkein toiveenne olkoon elämän korkein aate!\n\nMutta korkein aatteenne teidän tulee antaa minun käskeä itsellenne --\nja se kuuluu: ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi.\n\nNiin eläkää kuuliaisuuden ja sodan elämäänne! Mitä on\nkauan-elämisestä! Kuka sotilas tahtoo tulla säästetyksi!\n\nMinä en säästä teitä, minä rakastan teitä perinpohjin, veljeni\nsodassa! --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nUudesta epäjumalasta.\n\n\nPaikka paikoin on vielä kansoja ja laumoja, ei kuitenkaan meillä,\nveljeni: täällä on valtioita.\n\nValtio? Mikä se on? Hyvä! Nyt auki korvat, sillä nyt sanon teille\nsanani kansojen kuolemasta.\n\nValtio on kylmimmän nimi kaikista kylmistä hirviöistä. Kylmästi se\nvalhetteleekin; ja tämä valhe matelee sen suusta: \"Minä, valtio, olen\nkansa\".\n\nValhetta se on! Luovia ne olivat, jotka loivat kansat ja ripustivat\nuskon ja rakkauden heidän ylleen: näin he palvelivat elämää.\n\nHävittäjiä ne olivat, jotka virittivät ansoja monille ja kutsuvat\nniitä valtioksi: he ripustavat miekan ja sata himoa heidän ylleen.\n\nMissä vielä on kansaa, siellä se ei ymmärrä valtiota, vaan vihataan\nsitä kuin pahaa silmää ja syntiä tapoja ja oikeutta vastaan.\n\nTämän merkin annan minä teille: jokainen kansa puhuu omaa kieltään\nhyvästä ja pahasta: sitä ei naapuri ymmärrä. Kielensä se keksi\nitselleen tavoissa ja oikeudessa.\n\nMutta valtio valhettelee kaikilla kielillä hyvästä ja pahasta; ja\nmitä ikänä se puhuu, sen se valhettelee -- mitä ikänä sillä on,\nvarastanut on se sen.\n\nVäärää on kaikki valtiossa; varastetuin hampain se puree, tuo\npurevainen. Väärät ovat yksin sen sisälmyksetkin.\n\nKieltensekoitus hyvästä ja pahasta: tämän merkin annan teille\nmerkiksi valtiosta. Totisesti, tahtoa kuolemaan merkitsee tämä\nmerkki! Totisesti, se kehottaa kuoleman saarnaajia!\n\nAivan liian monta syntyy: tarpeettomille keksittiin valtio!\n\nKatsokaahan, miten se houkuttelee niitä luokseen, noita\naivan-liian-monia! Miten se niitä nielee ja pureskelee ja märehtii!\n\n\"Maan päällä ei ole mitään suurempaa kuin minä: jumalan järjestävä\nsormi olen minä\" -- näin mylvii hirviö. Eivätkä ainoastaan\npitkäkorvaiset ja lyhytnäköiset vaivu polvilleen!\n\nOi, vielä teihinkin, te suuret sielut, henkää se synkeitä valheitaan!\nOi, se vainuaa ilmi rikkaat sydämet, jotka mielellään tuhlaavat\nitseään!\n\nNiin, teidätkin se vainuaa ilmi, te vanhan jumalan voittajat!\nTaistelussa te väsyitte, ja nyt palvelee väsymyksenne sittenkin uutta\nepäjumalaa!\n\nSankareita ja ritareja se tahtoisi asettaa ympärilleen, tuo uusi\nepäjumala! Mielellään paahtaa hän itseään hyvien omientuntojen\nauringonpaisteessa, -- tuo kylmä hirviö!\n\nKaikki tahtoo se teille antaa, jos palvelette sitä, tuo uusi\nepäjumala: näin ostaa se itselleen hyveenne loisteen ja ylväitten\nsilmienne katseen.\n\nHoukutella se tahtoo teiltä noita aivan-liian-monia. Niin,\nhelvetillinen juoni täällä keksittiin, kuoleman hevonen, joka\njumalaisen kunnian koruissa kalisee!\n\nNiin, kuolema monille keksittiin täällä, joka ylistää itseään\nelämäksi: totisesti, ystävänteko kaikille kuoleman saarnaajille!\n\nValtioksi minä kutsun sitä, missä kaikki ovat myrkynjuojia, hyvät ja\nhuonot: valtioksi, missä kaikki kadottavat itsensä, hyvät ja huonot:\nvaltioksi, missä kaikkien pitkällisen itsemurhan nimi on -- \"elämä\".\n\nKatsokaahan noita tarpeettomia! He varastavat itselleen keksijäin\ntyöt ja viisaiden aarteet: sivistykseksi kutsuvat he varkauttaan ja\nkaikki käy heille sairaudeksi ja rasitukseksi!\n\nKatsokaahan noita tarpeettomia! Sairaita he ovat alati, he antavat\nylen sappeaan ja kutsuvat sitä sanomalehdeksi. He nielevät toinen\ntoisensa eivätkä voi edes sulattaa toisiaan.\n\nKatsokaahan noita tarpeettomia! Rikkauksia he voittavat ja tulevat\nsiitä köyhemmiksi. Valtaa he tahtovat ja ensin vallan vääntöraudan,\npaljon rahaa, -- nuo vähävaraiset!\n\nKatsokaa, ne kapuavat, nuo notkeat apinat! He kapuavat toistensa yli\nja siten painavat toisensa alas liejuun ja syvyyteen.\n\nValtaistuimen luo tahtovat he kaikki: heidän mielettömyytensä\non se, -- ikäänkuin onni olisi valtaistuimella! Usein on liejua\nvaltaistuimella -- ja usein myös valtaistuin liejulla!\n\nMielettömiä he ovat minusta kaikki ja kapuavia apinoita ja liian\nkuumia. Pahalle haisee heidän epäjumalansa, tuo kylmä hirviö: pahalle\nhaisevat he kaikki, nuo epäjumalanpalvelijat.\n\nVeljeni, tahdotteko siis tukehtua heidän kitojensa ja halujensa\nhöyryihin? Ennemmin särkekää ikkunat ja hypätkää ulos!\n\nVäistykää toki tuon pahan hajun tieltä! Vetäytykää toki pois noiden\ntarpeettomien epäjumalanpalveluksesta!\n\nVäistykää toki tuon pahan hajun tieltä! Vetäytykää pois noiden\nihmisuhrien savusta!\n\nVapaana on maa vielä nytkin suurille sieluille. Tyhjänä on vielä moni\nistuin yksineläjille ja kaksineläjille, ja hiljaisten merien tuoksu\nleyhyy niiden ympärillä.\n\nVapaana on vielä suurille sieluille vapaa elämä. Totisesti, ken vähän\nomistaa, hän on sitä vähemmän omistettu: ylistetty olkoon pieni\nköyhyys!\n\nSiellä, missä valtio lakkaa, siellä vasta alkaa ihminen, joka ei ole\ntarpeeton: siellä alkaa välttämättömän laulu, vain kerran soipa ja\nkorvaamaton sävel.\n\nSiellä, missä valtio _lakkaa_, -- katsokaa toki sinne, veljeni!\nEttekö näe sateenkaarta ja yli-ihmisen siltoja? --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nTorin kärpäsistä.\n\n\nPakene, ystäväni, yksinäisyyteesi! Minä näen sinut suurten miesten\nmelun huumaamana ja pienten lävistelemänä vaapsillaan.\n\nArvokkaasti metsä ja kallio osaavat kanssasi vaieta. Ole jälleen\nsen puun kaltainen, jota rakastat, tuon leveäoksaisen: hiljaa ja\nkuunnellen se meren yllä riippuu.\n\nMissä yksinäisyys taukoo, siellä alkaa tori; ja missä tori alkaa,\nsiellä alkaa myös suurten näyttelijäin melu ja myrkyllisten kärpästen\nsurina.\n\nMaailmassa eivät parhaimmat asiat kelpaa vielä mihinkään ilman että\njoku ne ensin esittää: suuriksi miehiksi kansa kutsuu näitä esittäjiä.\n\nVähän ymmärtää kansa suurta, se on: luovaa. Mutta kaikkia suurten\nasiain esittäjiä ja näyttelijöitä se tajuaa.\n\nUusien arvojen keksijäin ympäri pyörii maailma: näkymättömästi se\npyörii. Mutta näyttelijäin ympäri pyörii kansa ja maine: sellainen on\n\"maailman meno.\"\n\nHenkeä on näyttelijällä, vähän kuitenkin hengen omaatuntoa. Alati hän\nuskoo siihen, jolla hän vahvimmin saa toiset uskomaan, -- uskomaan\n_itseensä_!\n\nHuomenna hänellä on uusi usko ja ylihuomenna uudempi. Kerkeät aistit\nhänellä on, kuten kansalla, ja vaihtelevat säät.\n\nHeittää kumoon -- se on hänestä: todistaa. Tehdä hulluksi -- se on\nhänestä: vakuuttaa. Ja veri on hänestä kaikkein paras syy.\n\nTotuutta, joka vain herkkiin korviin hiipii, kutsuu hän valheeksi\nja ei-miksikään. Totisesti, hän uskoo vain jumaliin, jotka pitävät\nsuurta melua maailmassa!\n\nTäynnä meluavia ilvehtijöitä on tori -- ja kansa kerskuu suurista\nmiehistään: he ovat heille hetken herroja.\n\nMutta hetki ahdistaa heitä: niin he ahdistavat sinua. Ja sinultakin\nhe tahtovat myöntöä tai kieltoa. Voi, sinä tahdot istuimesi\npuolesta- ja vastaanolemisen välille asettaa.\n\nÄlä ole kateellinen noille ehdottomille ja tungettelevaisille, sinä\ntotuuden rakastaja! Ei totuus tarttunut vielä milloinkaan ehdottoman\nkäsivarteen.\n\nNäiden äkillisten tähden käy takaisin varmuuteesi: ainoastaan torilla\nkäydään kimppuun myöntöä tai kieltoa kysymällä.\n\nHitaita ovat kaikkien syvien kaivojen elämykset: kauan täytyy heidän\nodottaa ennenkuin tietävät, mitä heidän syvyyteensä putosi.\n\nToria ja mainetta pakenee kaikki suuri: kaukana turulta ja maineesta\nasuivat ammoisista ajoista uusien arvojen keksijät.\n\nPakene, ystäväni, yksinäisyyteesi: minä näen sinut myrkyllisten\nkärpästen pistämänä. Pakene sinne, missä raaka, väkevä tuuli puhaltaa!\n\nPakene yksinäisyyteesi! Sinä elit liian lähellä pieniä ja\nviheliäisiä. Pakene heidän näkymätöntä kostoaan! Sinua kohtaan he\neivät ole mitään muuta kuin kostoa.\n\nÄlä kohota enää kättä heitä vastaan! Lukemattomat he ovat, eikä sinun\ntehtäväsi ole olla kärpäsläpsänä.\n\nLukemattomat nuo pienet ja viheliäiset ovat; ja monen ylvään\nrakennuksen veivät pelkät sadepisarat ja rikkaruohot perikatoon.\n\nSinä et ole mikään kivi, mutta monet pisarat ovat tehneet sinut jo\nontoksi. Halkeava sinä olet kerran ja rapeutuva monista pisaroista.\n\nMyrkyllisten kärpästen uuvuttamana minä näen sinut, verille\nraavittuna näen sinut sadasta kohden; ja sinun ylpeytesi ei tahdo\nedes suuttua.\n\nVerta tahtoivat he sinusta kaikessa viattomuudessa, verta himoitsevat\nheidän verettömät sielunsa -- ja he pistävät senvuoksi kaikessa\nviattomuudessa.\n\nMutta sinä syvä, sinä kärsit liian syvästi pienistäkin haavoista; ja\nennenkuin vielä olit parantunut, matoivat jo samat myrkkymatelijat\njälleen kätesi yli.\n\nLiian ylpeä sinä olet surmaamaan näitä herkuttelijoita. Mutta ole\nvaruillasi, ettei kohtaloksesi tule kantaa kaikkea niiden myrkyllistä\nvääryyttä!\n\nYlistykselläänkin he surisevat ympärilläsi: tungettelevaisuutta on\nheidän ylistyksensä. He tahtovat ihosi ja veresi läheisyyttä.\n\nHe imartelevat sinua kuin jumalaa tai perkelettä; he vinkuvat\nedessäsi kuten jumalan tai perkeleen edessä. Mitä siitä?\nImartelijoita he ovat ja vinkujia, eivätkä sen enempää.\n\nUsein tekeytyvät he myös sinulle rakastettaviksi. Mutta se oli alati\npelkurien viisautta. Niin, pelkurit ovat viisaita!\n\nHe mietiskelevät sinusta paljon ahtaalla sielullaan, arveluttava\nsinä olet heille alati. Kaikki, josta paljon mietiskellään, käy\narveluttavaksi.\n\nHe rankaisevat sinua kaikista hyveistäsi. Perinpohjin he antavat\nsinulle anteeksi vain -- hairahduksesi.\n\nKoska olet lempeä ja mieleltäsi hurskas, niin sinä sanot: \"viattomia\nhe ovat pieneen olemassaoloonsa.\" Mutta heidän ahdas sielunsa\najattelee: \"Rikosta on kaikki suuri olemassaolo.\"\n\nSilloinkin kun olet heille lempeä, tuntevat he, että heitä halveksit;\nja he palkitsevat sinulle hyväntyösi tekemällä sinulle salassa pahaa.\n\nSinun sanaton ylpeytesi on heille aina vastenmielistä; he\nriemuitsevat, jos sinä kerran olet kyllin vaatimaton ollaksesi\nturhamainen.\n\nSen, mistä ihmisessä pääsemme tietoon, sen viritämme hänessä myös\ntuleen. Niinpä kavahda itseäsi pienistä!\n\nSinun edessäsi he tuntevat itsensä pieniksi, ja heidän alhaisuutensa\nkiiluu ja hehkuu sinua vastaan näkymättömässä kostossa.\n\nEtkö huomannut, miten usein he kävivät äänettömiksi, kun astuit\nheidän joukkoonsa, ja miten heidän voimansa jätti heidät kuin savu\nsammuvan tulen?\n\nNiin, ystäväni, lähimmäistesi paha omatunto sinä olet: sillä he eivät\nole sinun arvoisiasi. Siksi he vihaavat sinua ja imisivät mielellään\nsinun vertasi.\n\nSinun lähimmäisesi tulevat aina olemaan myrkyllisiä kärpäsiä;\nsen, mikä suurta on sinussa, -- sen juuri täytyy tehdä heidät\nmyrkyllisemmiksi ja yhä kärpäsmäisemmiksi.\n\nPakene, ystäväni, yksinäisyyteesi ja sinne, missä raaka, väkevä tuuli\npuhaltaa! Ei ole sinun tehtäväsi olla kärpäsläpsänä. --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nSiveydestä.\n\n\nMinä rakastan metsää. Kaupungeissa on inhoittavaa elää: siellä on\nliian paljon kiimaisia.\n\nEikö ole parempi joutua murhamiehen käsiin kuin kiimaisen naisen\nuniin?\n\nMutta katsokaa toki noita miehiä: heidän silmänsä sen sanoo -- he\neivät tiedä mitään parempaa maan päällä kuin maata naisen vieressä.\n\nLiejua on heidän sielunsa pohjassa; ja voi, jos heidän liejullaan on\nvielä henkikin!\n\nKunpa edes olisitte täydellisiä kuin eläimet! Mutta eläimeen kuuluu\nviattomuus.\n\nNeuvonko minä teitä kuolettamaan aistejanne? Minä neuvon teitä\naistien viattomuuteen.\n\nNeuvonko minä teitä siveyteen? Siveys on muutamilla hyve, mutta\nmonilla miltei pahe.\n\nNämä tosin pidättäytyvät: mutta narttu aistillisuus vilkuu\nkateellisesta kaikesta, mitä he tekevät.\n\nVielä heidän hyveittensä huipullekin ja aina lämmöttömään henkeenkin\nsaakka seuraa heitä tämä eläin ja sen rauhattomuus.\n\nJa miten nöyrästi narttu aistillisuus osaa kerjätä itselleen\nhiukkasen henkeä, kun lihapala siltä kielletään.\n\nTe rakastatte murhenäytelmiä ja kaikkea, mikä sydäntä järkyttää?\nMutta minä olen epäluuloinen narttuanne kohtaan.\n\nTeillä on liian julmat silmät ja himokkaasti te etsitte katseillanne\nkärsiviä. Eikö ole vain teidän hekumanne pukeutunut valhepukuun\nnimittäen itsensä sääliksi?\n\nJa tämän vertauksen annan myös teille: useat, jotka tahtoivat ajaa\nulos perkeleensä, menivät silloin itse sikoihin.\n\nKenestä siveys tuntuu raskaalta, häntä on neuvottava jättämään\nse: ettei se tulisi tieksi helvettiin -- se on sielun liejuksi ja\nkiimaksi.\n\nPuhunko likaisista asioista? Se ei ole minulle pahinta.\n\nEi astu tietäväinen vastenmielisesti totuuden veteen jos se on\nlikaista, vaan jos se on matalaa.\n\nTotisesti, sellaisia on, jotka ovat siveellisiä perinpohjin: he ovat\nsydämeltään lempeämpiä, he nauravat mieluummin ja useammin kuin te.\n\nHe nauravat siveydellekin ja kysyvät: \"mitä on siveys!\n\n\"Eikö siveys ole hulluutta? Mutta tämä hulluus tuli luoksemme emmekä\nme hänen luokseen.\n\n\"Me tarjosimme tälle vieraalle majan ja sydämen: nyt hän asuu\nluonamme, -- viipyköön hän niin kauan kuin häntä haluttaa!\"\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nYstävästä.\n\n\n\"Alati on luonani yksi liikaa\" -- näin ajattelee erakko. \"Alati yksi\nkertaa yksi -- se tekee ajanmittaan kaksi!\"\n\nMinä ja Minuni ovat alati liian kiihkeässä keskustelussa: miten\nkestää sitä, ellei olisi ystävää?\n\nAlati on erakolle ystävä kolmas: kolmas on koho, joka estää\nkeskustelun noiden kahden välillä vajoamasta syvyyteen.\n\nOi, liian paljon syvyyksiä on kaikille erakoille. Siksi he niin\nkaipaavat ystävää ja hänen korkeuttaan.\n\nMeidän uskomme toisiin ilmaisee, missä mielellämme uskoisimme\nitseemme. Meidän kaipuumme ystävään on ilmiantajamme.\n\nJa usein tahdotaan rakkaudella vain sivuuttaa kateus. Ja usein\nhyökätään kimppuun ja hankitaan vihollinen, jotta oma alttius\nhyökkäyksille pysyisi salassa.\n\n\"Ole ainakin viholliseni!\" -- niin puhuu todellinen kunnioitus, se,\njoka ei uskalla pyytää ystävyyttä.\n\nJos tahdotaan omistaa ystävä, niin täytyy myöskin tahtoa käydä\nsotaa hänen puolestaan: ja käydäkseen sotaa, täytyy myös osata olla\nvihollinen.\n\nYstävässään tulee myöskin vihollista kunnioittaa. Voitko lähestyä\nystävääsi häneen liittymättä?\n\nYstävässään tulee omistaa parhain vihollisensa. Sinun tulee olla\nsydämelläsi häntä lähinnä, kun häntä vastustat.\n\nSinä et tahdo ystäväsi edessä kantaa mitään pukua? Ystäväsi kunnia se\non oleva, että annat itsesi hänelle sellaisena kuin olet? Mutta hän\ntoivottaa sinut senvuoksi hiiteen!\n\nKen ei tee itsestään mitään salaisuutta, hän nostaa pahaa verta: niin\nsuuresti teillä on syytä pelätä alastomuutta! Niin, jos te olisitte\njumalia, silloin te saisitte hävetä vaatteitanne!\n\nSinä et voi kyllin kauniiksi itseäsi ystävällesi koristaa: sillä\nsinun tulee olla hänelle nuoli ja kaipuu yli-ihmiseen.\n\nJoko olet nähnyt ystäväsi nukkuvan, -- niin että olisit huomannut,\nminkä näköinen hän on? Millaiset toki muutoin ovat ystäväsi kasvot?\nOmat kasvosi ne ovat karkeassa ja puutteellisessa kuvastimessa.\n\nJoko olet nähnyt ystäväsi nukkuvan? Eikö sinua kauhistuttanut, että\nystäväsi on sen näköinen? Oi, ystäväni, ihminen on jotakin, joka\ntäytyy tulla voitetuksi.\n\nYmmärtämisessä ja vaikenemisessa on ystävä oleva mestari: et sinä\nkaikkea saa tahtoa nähdä. Sinun unesi on ilmaiseva, mitä ystäväsi\nvalveillaan tekee.\n\nYmmärtäminen olkoon säälisi: jotta ensin saisit tietää, tahtooko\nystäväsi sääliä. Ehkä hän rakastaa sinussa murtumatonta silmää ja\niäisyyskatsetta.\n\nSääli ystävää kohtaan kätkeytyköön kovaan kuoreen, hampaan olet\nkatkaiseva sitä purressasi. Niin on sillä oleva hienoutensa ja\nsulonsa.\n\nOletko puhdas ilma ja yksinäisyys ja leipä ja lääke ystävällesi?\nMoni ei saata katkoa omia kahleitaan ja kuitenkin hän on ystävälleen\nvapauttaja.\n\nOletko sinä orja? Silloin et voi olla ystävä. Oletko tyranni? Silloin\nsinulla ei voi olla ystäviä.\n\nLiian kauan on naisessa ollut orja ja tyranni kätkeytyneenä.\nSentähden nainen ei ole vielä ystävyyteen mahdollinen: hän tuntee\nainoastaan rakkauden.\n\nNaisen rakkaudessa on vääryyttä ja sokeutta kaikkea sitä kohtaan,\nmitä hän ei rakasta. Ja naisen ymmärtäväisessäkin rakkaudessa on yhä\nvielä hyökkäystä ja salamaa ja yötä valon rinnalla.\n\nVielä ei nainen ole ystävyyteen mahdollinen: kissoja ovat naiset yhä\nvielä ja lintuja. Tai, parhaimmassa tapauksessa, lehmiä.\n\nVielä ei nainen ole ystävyyteen mahdollinen. Mutta sanokaa minulle,\nmiehet, kuka sitten teistä on ystävyyteen mahdollinen?\n\nVoi teidän viheliäisyyttänne, te miehet, ja teidän sielunne\nitaruutta! Niin paljon kuin te annatte ystävälle, sen tahdon minä\nantaa viholliselleni, enkä ole siitä tuleva köyhemmäksi.\n\nToveruutta on olemassa: kunpa olisi olemassa ystävyyttä! --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nTuhannesta ja yhdestä päämaalista.\n\n\nMonta maata näki Zarathustra ja monta kansaa: niin hän löysi monen\nkansan hyvän ja pahan. Mitään suurempaa valtaa ei Zarathustra\nlöytänyt maan päällä kuin hyvän ja pahan.\n\nElää ei voisi yksikään kansa, joka ei ensin arvoja arvioisi; mutta\njos se tahtoo itseään säilyttää, niin se ei saa arvioida kuten\nnaapuri arvioi.\n\nPaljon on sellaista, jota toinen kansa kutsui hyväksi ja toinen\nhäväistykseksi ja pilkaksi: niin minä havaitsin sen olevan. Paljon\non sellaista, jota havaitsin täällä kutsuttavan pahaksi ja tuolla\nkunnian purppuralla koristettavan.\n\nMilloinkaan ei naapuri ymmärtänyt naapuriaan: alati hänen sielunsa\nihmetteli naapurin harhaluuloja ja pahuutta.\n\nHyvyyksien taulu riippuu jokaisen kansan yllä. Katso, se on sen\nvoittojen taulu; katso, se on ääni sen tahdosta valtaan.\n\nYlistettävää on, mitä se pitää vaikeana; mikä välttämätöntä on ja\nvaikeata, se on hyvää; ja mikä korkeimmasta hädästä vielä vapauttaa,\ntuo harvinainen, vaikein, -- sitä se ylistää pyhäksi.\n\nMikä aiheuttaa sen, että se hallitsee ja voittaa ja loistaa,\nnaapurinsa peloksi ja kateudeksi: sitä se pitää korkeana,\nensimäisenä, määräävänä, kaikkien asiain ajatuksena.\n\nTotisesti, veljeni, jos sinä ensin olet oppinut tuntemaan jonkun\nkansan hädän ja maan ja taivaan ja naapurin: niin sinä arvaat kaiketi\nsen voittojen lain, ja miksi se näitä portaita myöten toiveeseensa\nkohoaa.\n\n\"Alati tulee sinun olla ensimäinen ja kaikkia muita etevämpi: ketään\nei tule sinun kateellisen sielusi rakastaa, paitsi ystävää\" --\ntämä sai kreikkalaisen sielun värisemään: niin hän kulki polkuaan\nsuuruuteen.\n\n\"Puhua totta ja taitavasti käyttää jousta ja nuolta\" -- niin ajatteli\nse kansa suloisesti ja samalla raskaasti, mistä nimeni johtuu --\nnimi, joka on minulle suloinen ja samalla raskas.\n\n\"Kunnioittaa isää ja äitiä ja aina sielun syvimmästä saakka noutaa\nheidän mieltään\": tämän voiton taulun ripusti eräs toinen kansa\nylitsensä ja tuli mahtavaksi ja ikuiseksi senkautta.\n\n\"Osottaa uskollisuutta ja uskollisuuden tähden panna alttiiksi kunnia\nja veri pahoissa ja arveluttavissakin asioissa\": tällä opilla voitti\neräs toinen kansa itsensä, ja näin itsensä voittaen se tuli korkeista\ntoiveista raskaaksi.\n\nTotisesti ihmiset ovat antaneet itselleen kaiken hyvänsä ja pahansa.\nTotisesti, he eivät sitä ottaneet, he eivät sitä löytäneet, ei se\npudonnut heille alas äänenä taivaasta.\n\nArvon asetti ihminen ensin asioihin säilyttääkseen itsensä, -- hän\nloi ensin asian tarkoituksen, ihmistarkoituksen! Senvuoksi hän on\nantanut itselleen nimen \"ihminen\", se on: arvioiva.\n\nArvioiminen on luomista: kuulkaa se, te luovat! Arvioiminen itse on\nkaikkien arvioitujen asiain aarre ja koru.\n\nVasta arvioimisen kautta on olemassa arvoa: ja ilman arvioimista\nolisi olemassaolon pähkinä ontto. Kuulkaa se, te luovat!\n\nArvojen muutos, -- se on luovien muutosta. Alati se hävittää, jonka\ntäytyy olla luova.\n\nLuovia olivat ensin kansat ja vasta myöhään yksityiset; totisesti,\nyksityinen itse on vielä nuorin luominen.\n\nKerran kansat ripustivat taulun hyvästä ylitsensä. Rakkaus, joka\ntahtoo hallita, ja rakkaus, joka tahtoo totella, loivat itselleen\nyhdessä sellaisia tauluja.\n\nVanhempi on halu laumaan kuin halu Minään; ja niin kauan kuin hyvän\nomantunnon nimi on lauma, sanoo ainoastaan paha omatunto: Minä.\n\nTotisesti, viekas Minä, tuo lemmetön, joka tahtoo hyötyään monen\nhyödyssä: se ei ole lauman alkuperä, vaan sen perikato.\n\nRakastavaisia ne olivat alati ja luovia, ne loivat hyvän ja pahan.\nRakkauden tuli hehkuu kaikkien hyveiden nimessä ja vihan tuli.\n\nMonta maata näki Zarathustra ja monta kansaa: mitään suurempaa valtaa\nei Zarathustra löytänyt maan päällä kuin rakastavaisten teot: \"hyvä\"\nja \"paha\" on niiden nimi.\n\nTotisesti, hirviö on tämän ylistämisen ja moittimisen valta. Sanokaa\nminulle, veljet, kuka sen lannistaa? Sanokaa, kuka heittää kahleen\ntämän eläimen tuhannelle niskalle?\n\nTuhannen päämaalia oli tähän saakka olemassa, sillä olemassa oli\ntuhannen kansaa. Vain kahle noilta tuhannelta niskalta puuttuu\nvielä, se ainoa päämaali puuttuu. Vielä ei ihmiskunnalla ole mitään\npäämaalia.\n\nMutta sanokaa minulle veljeni: jos päämaali vielä puuttuu\nihmiskunnalta, eikö silloin puutu myös -- vielä itse ihmiskuntaa? --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nLähimmäisenrakkaudesta.\n\n\nTe tungeskelette lähimmäisen ympärillä ja teillä on kauniita sanoja\nsiitä. Mutta minä sanon teille: teidän lähimmäisenrakkautenne on\nteidän viheliäinen rakkautenne omaan itseenne.\n\nTe pakenette itseänne lähimmäisen luo ja tahtoisitte tehdä siitä\nitsellenne hyveen: mutta minä ymmärrän teidän \"epäitsekkäisyytenne\".\n\nSinä on vanhempi kuin Minä; Sinä on julistettu pyhäksi, mutta ei\nvielä Minä: niin tungeskelee ihminen lähimmäisen luo.\n\nNeuvonko minä teitä lähimmäisenrakkauteen? Pikemmin neuvon teitä\npakenemaan lähimmäistä ja rakastamaan kaukaisinta.\n\nKorkeampaa kuin rakkaus lähimmäiseen on rakkaus kaukaisimpaan ja\ntulevaiseen; korkeampaa vielä kuin rakkaus ihmiseen on minusta\nrakkaus asioihin ja haamuihin.\n\nTuo haamu, joka edessäsi kiitää, veljeni, on sinua kauniimpi; miksi\net anna sille lihaasi ja luitasi? Mutta sinä pelkäät ja juokset\nlähimmäisesi luo.\n\nTe ette siedä omaa itseänne ettekä rakasta kyllin itseänne: nyt te\ntahdotte vietellä lähimmäistä rakkauteen ja kullata itseänne hänen\nerhetyksellään.\n\nMinä tahtoisin, että te olisitte väsyneitä kaikenlaisiin lähimmäisiin\nja lähimmäisten naapureihin; niin täytyisi teidän itsestänne luoda\nystävänne ja hänen tulviva sydämensä.\n\nTe kutsutte todistajan, kun tahdotte puhua hyvää itsestänne; ja kun\nte olette houkutelleet hänet uskomaan hyvää itsestänne; niin te itse\najattelette hyvää itsestänne. Ei ainoastaan se valhettele, joka puhuu\nvasten tietoaan, vaan se vasta oikein valhettelee, joka puhuu vasten\ntietämättömyyttään. Ja niin te puhutte itsestänne seurustelussa ja\npetätte valheellanne naapuria.\n\nNäin puhuu narri: \"seurustelu ihmisten kanssa pilaa luonteen,\nvallankin ellei sitä ole.\"\n\nToinen menee naapurin luo, koska hän etsii itseään, ja toinen, koska\nhän tahtoo kadottaa itsensä. Teidän kehno rakkautenne omaan itseenne\ntekee teille yksinäisyydestä vankilan.\n\nKaukaisemmat ne ovat, jotka rakkautenne lähimmäiseen maksavat; ja\nkussa vain teitä viisi kokoontuu, siellä kuudennen aina täytyy kuolla.\n\nMinä en rakasta myöskään teidän juhlianne: liian monta näyttelijää\nminä havaitsin niissä, ja katselijatkin käyttäytyivät usein kuin\nnäyttelijät.\n\nMinä en julista teille lähimmäistä, vaan ystävän. Ystävä olkoon\nteille maan juhla ja aavistus yli-ihmisestä.\n\nMinä julistan teille ystävän ja hänen tulvivan sydämensä. Mutta\ntäytyy ymmärtää olla sieni, jos tahtoo saada omakseen tulvivien\nsydänten rakkauden.\n\nMinä julistan teille ystävän, jossa maailma on valmiina, hyvän malja,\n-- luovan ystävän, jolla alati on valmis maailma antaa lahjaksi.\n\nJa kuten maailma häneltä vyöryi kappaleiksi, vyöryy se hänelle\njälleen kehiä tehden kokonaiseksi, kuten hyvän synty pahasta, kuten\ntarkoituksen synty sattumasta.\n\nTulevaisuus ja kaukaisin olkoon syysi nykyisyyteesi: ystävässäsi\ntulee sinun yli-ihmistä syynäsi rakastaa.\n\nVeljeni, lähimmäistä minä en neuvo teitä rakastamaan: minä neuvon\nteitä rakastamaan kaukaisinta. --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nLuovan teistä.\n\n\nTahdotko, veljeni, käydä yksinäisyyteen? Tahdotko etsiä tien itseesi?\nViivy vielä hetkinen ja kuuntele minua.\n\n\"Ken etsii, hän joutuu helposti itse hukkaan. Kaikki yksinäisyys on\nrikosta\": näin puhuu lauma. Ja sinä kuuluit kauan laumaan.\n\nLauman ääni on sinussakin vielä kaikuva. Ja kun sanot: \"minulla ei ole\nenää yhteistä omaatuntoa teidän kanssanne\", niin se on oleva valitus\nja tuska.\n\nKatso, itse tämän tuskan synnytti tuo yhteinen omatunto, ja tuon\nomantunnon viimeinen kimallus hehkuu vielä murheessasi.\n\nMutta sinä tahdot kulkea murheesi tietä, joka on tie itseesi? Niinpä\nnäytä minulle oikeutesi ja voimasi siihen!\n\nOletko sinä uusi voima ja uusi oikeus? Ensimäinen liikunto? Itsestään\npyörivä pyörä? Voitko pakottaa tähdetkin itseäsi kiertämään?\n\nOi, niin paljon on olemassa himoa korkeuteen! Kunnianhimoisten\nkouristuksia on niin monessa! Näytä minulle, ettet ole yksi noista\nhimokkaista ja kunnianjanoisista!\n\nOi, niin monta suurta ajatusta on olemassa, jotka eivät saa muuta\naikaan kuin palkeet: ne paisuttavat ja tekevät tyhjemmiksi.\n\nVapaaksi sinä kutsut itseäsi? Sinun hallitsevan ajatuksesi minä\ntahdon kuulla, enkä sitä, että olet pelastunut ikeestä.\n\nOletko sellainen, jolla _oli oikeus_ pelastua ikeestä? On olemassa\nmonia, jotka viskasivat pois viimeisen arvonsa, viskatessaan pois\norjuutensa.\n\nVapaa mistä? Mitä koskee se Zarathustraan? Mutta selvästi tulee sinun\nsilmäsi julistaa: vapaa _mihinkä_?\n\nVoitko sinä antaa itsellesi pahasi ja hyväsi ja ripustaa tahtosi\nlaiksi ylitsesi? Voitko olla oma tuomarisi ja lakisi toimeenpanija?\n\nPeljättävää on olla kahdenkesken oman lakinsa tuomarin ja\ntoimeenpanijan kanssa. Näin singotaan tähti ulos autioon avaruuteen\nja yksinäisyyden jäiseen henkäilyyn.\n\nTänään sinä kärsit vielä monista, sinä yksinäinen: tänään on sinulla\nvielä rohkeutesi kokonaan ja toiveesi.\n\nMutta kerran on yksinäisyytesi tekevä sinut väsyneeksi, kerran on\nylpeytesi taipuva ja rohkeutesi lannistuva. Huutava olet sinä kerran:\n\"minä olen yksin!\"\n\nKerran et ole enää näkevä korkeatasi ja matalasi olet näkevä liian\nläheltä; ylhäinenkin itsessäsi on sinua peloittava kuin kummitus.\nHuutava sinä olet kerran: \"Kaikki on petosta!\"\n\nOn olemassa tunteita, jotka tahtovat surmata yksinäisen; ellei se\nheille onnistu, no niin, silloin heidän itsensä täytyy kuolla! Mutta\nvoitko sinä olla murhaaja?\n\nTunnetko, veljeni, jo sanan \"ylenkatse\"? Ja tuskan oikeudentunnossasi\nolla oikeamielinen niitä kohtaan, jotka sinua ylenkatsovat?\n\nSinä pakotat monet oppimaan itsesi uudestaan; siitä he syyttävät\nsinua ankarasti. Sinä tulit lähelle heitä ja kävit kuitenkin ohi:\nsitä he eivät anna sinulle milloinkaan anteeksi.\n\nSinä nouset yläpuolelle heitä: mutta mitä korkeammalle kohoat, sitä\npienemmäksi sinä käyt kateuden silmässä. Mutta lentävää vihataan\neniten.\n\nMitenkä te olisitte oikeamielisiä minua kohtaan! -- tulee sinun sanoa\n-- minä valitsen itselleni teidän vääryytenne minulle omistettuna\nosana.\n\nVääryyttä ja saastaa he viskaavat yksinäisen perästä: mutta, veljeni,\njos tahdot olla tähti, niin sinä et saa loistaa heille vähemmän\nsenvuoksi!\n\nJa kavahda itseäsi hyvistä ja vanhurskaista! He ristiinnaulitsevat\nmielellään ne, jotka löytävät itselleen oman hyveensä, -- he vihaavat\nyksinäistä.\n\nKavahda itseäsi myöskin pyhästä yksinkertaisuudesta! Kaikki on sille\nepäpyhää, mikä ei ole yksinkertaista; se leikkii myös kernaasti\ntulella -- polttorovioiden tulella.\n\nJa kavahda itseäsi myöskin rakkautesi hyökkäyksistä! Liian pian\nojentaa yksinäinen kätensä vastaantulevalle.\n\nUsealle ihmiselle sinun ei tule antaa kättä, vaan ainoastaan käpälä:\nja minä tahdon, että käpälässäsi olisi myös kynnet.\n\nMutta pahin vihollisesi, jonka voit kohdata, olet sinä aina oleva\nitse itsellesi; luolissa ja metsissä sinä itse vaanit itseäsi.\n\nYksinäinen, sinä kuljet tietä, joka johtaa itseesi! Ja itsesi ohi vie\nsinut tiesi ja ohi seitsemän perkeleesi!\n\nKerettiläinen sinä olet oleva itsellesi ja noita ja tietäjä ja narri\nja epäilijä ja pyhänrikkoinen ja konna.\n\nPolttaa sinun täytyy tahtoa itsesi omassa liekissäsi: mitenkä sinä\nmielisit tulla uudeksi, ellet ensin ole tullut tuhkaksi!\n\nYksinäinen, sinä kuljet luovan tietä: jumalan sinä tahdot luoda\nitsellesi seitsemästä perkeleestäsi!\n\nYksinänen, sinä kuljet rakastavan tietä: itseäsi sinä rakastat\nja senvuoksi sinä halveksit itseäsi, kuten ainoastaan rakastavat\nhalveksivat.\n\nLuoda tahtoo rakastava, koska hän halveksii! Mitä se tietää\nrakkaudesta, jonka ei täytynyt halveksia juuri sitä, mitä hän rakasti!\n\nKäy rakkautesi kanssa yksinäistymiseesi ja luomisesi kanssa, veljeni;\nja vasta myöhään on oikeus ontuen seuraava sinua.\n\nKäy kyynelineni yksinäistymiseesi, veljeni. Minä rakastan sitä, joka\ntahtoo luoda itseään ylempää ja käy niin perikatoon. --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nVanhoista ja nuorista naisista.\n\n\nMiksi hiivit niin arkana hämyssä, Zarathustra? Ja mitä pidät niin\nvarovasti kätkössä viittasi alla?\n\n\"Onko se aarre, jonka olet saanut lahjaksi? vai lapsi, joka on\nsinulle syntynyt? Vai käytkö nyt itse varkaitten teillä, sinä pahojen\nystävä?\" --\n\nTotisesti, veljeni! puhui Zarathustra, se on aarre, jonka olen saanut\nlahjaksi: pieni totuus se on, jota minä kannan.\n\nMutta se on vallaton kuin pieni lapsi, ja ellen tuki sen suuta, niin\nse huutaa ylen äänekkäästi.\n\nKun minä kuljin tänään yksin tietäni auringon laskun aikaan, niin\ntuli vastaani vanha nainen ja puhui näin sielulleni:\n\n\"Paljon on Zarathustra puhunut meille naisillekin, mutta milloinkaan\nhän ei puhunut meille naisesta.\"\n\nJa minä vastasin hänelle: \"naisesta tulee puhua ainoastaan miehille.\"\n\n\"Puhu minullekin naisesta, hän sanoi; olen kyllin vanha unhoittamaan\nsen heti jälleen.\"\n\nJa minä noudatin tuon vanhan naisen mieltä ja puhuin näin hänelle:\n\nNaisessa on kaikki arvoitusta, ja kaikella, mitä naisessa on, on yksi\nainoa selitys: sen nimi on raskaus.\n\nMies on naiselle välikappale: päämaali on aina lapsi. Mutta mitä on\nnainen miehelle?\n\nKahta tahtoo oikea mies: vaaraa ja leikkiä. Siksi hän tahtoo naista,\nvaarallisinta leikkikalua.\n\nMies on kasvatettava sotaan ja nainen soturin virvoitukseksi: kaikki\nmuu on hulluutta.\n\nLiian makeita hedelmiä -- niistä ei soturi pidä. Senvuoksi hän pitää\nnaisesta; karvas on suloisinkin nainen.\n\nParemmin kuin yksikään mies ymmärtää nainen lapsia, mutta mies on\nlapsellisempi kuin nainen.\n\nOikeassa miehessä piilee lapsi. Ylös naiset, niinpä löytäkää lapsi\nmiehessä!\n\nLeikkikalu olkoon nainen, puhdas ja hieno, jalokiven kaltainen, sen\nmaailman hyveitten kirkastama, jota ei vielä ole.\n\nTähden säde loistakoon rakkaudessanne! Toiveenne olkoon: \"kunpa\nsynnyttäisin yli-ihmisen!\"\n\nOlkoon rakkaudessanne urhoollisuutta! Käykää rakkaudellanne sen\nkimppuun, mikä teitä peloittaa.\n\nOlkoon rakkaudessanne teidän kunnianne! Vähän ymmärtää nainen muutoin\nkunniasta. Mutta tämä olkoon teidän kunnianne: rakastaa alati enemmän\nkuin teitä rakastetaan, eikä milloinkaan olla toisena.\n\nMies peljätköön naista silloinkuin tämä rakastaa: silloin hän panee\nkaikki alttiiksi, ja kaikki muu on hänelle arvotonta.\n\nMies peljätköön naista silloinkuin tämä vihaa: sillä mies on sielunsa\npohjasta ainoastaan paha, mutta nainen alhainen.\n\nKetä nainen vihaa eniten? -- Näin puhui rauta magnetille: \"minä\nvihaan sinua eniten, koska sinä vedät, mutta et ole kyllin vahva\nvetämään luoksesi.\"\n\nMiehen onni on: minä tahdon. Naisen onni on: hän tahtoo.\n\n\"Katso, juuri nyt tuli maailma täydelliseksi!\" -- näin ajattelee\njokainen nainen, kun hän tottelee täydestä rakkaudesta.\n\nJa totella täytyy naisen ja löytää syvyys pintaansa. Pintaa on naisen\nmieli, liikkuva ja rauhaton kalvo matalan veden yllä.\n\nMutta miehen mieli on syvä, sen virta kohisee maanalaisissa\nkuiluissa: nainen aavistaa hänen voimansa, mutta ei ymmärrä sitä. --\n\nSilloin vanha nainen vastasi minulle: \"Paljon kaunista on Zarathustra\npuhunut ja vallankin niille, jotka sellaiseen ovat kyllin nuoria.\n\n\"Kummallista on, vähän tuntee Zarathustra naisia, ja kuitenkin hän on\noikeassa puhuessaan heistä! Johtuuko se siitä, ettei naisessa ole\nmikään mahdotonta?\n\n\"Ja nyt ota kiitokseksi pieni totuus! Minä toki olen kyllin vanha\nsanoakseni sen!\n\n\"Kääri se ja tuki sen suu: muutoin se huutaa liian äänekkäästi, tuo\npieni totuus.\"\n\n\"Anna minulle, nainen, pieni totuutesi!\" sanoin minä. Ja näin puhui\nvanha nainen:\n\n\"Sinä menet naisten luo? Älä unhoita ruoskaa!\" --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nKäärmeenpuremasta.\n\n\nEräänä päivänä oli Zarathustra nukkunut viikunapuun alle, sillä ilma\noli helteinen, ja käsivartensa hän oli laskenut kasvoilleen. Silloin\ntuli kyykäärme ja puri häntä kaulaan, niin että Zarathustra kirkaisi\ntuskasta. Kun hän oli ottanut käsivarren kasvoiltaan, loi hän\nsilmänsä käärmeeseen: silloin tämä tunsi Zarathustran silmät, kääntyi\nkömpelösti ja tahtoi madella pois. \"Odotahan, puhui Zarathustra;\nvielä et ole ottanut vastaan kiitostani! Sinä herätit minut oikeaan\naikaan, tieni on vielä pitkä.\" \"Lyhyt on nyt tiesi, sanoi kyykäärme\nsurullisesti; minun myrkkyni surmaa.\" Zarathustra hymyili. \"Milloinka\non lohikäärme kuollut kyyn myrkkyyn? -- sanoi hän. Mutta ota takaisin\nmyrkkysi! Sinä et ole kyllin rikas lahjoittaaksesi sitä minulle.\"\nSilloin käärme lankesi uudelleen hänen kaulaansa ja nuoli hänen\nhaavansa.\n\nKun Zarathustra kerran kertoi tämän oppilailleen, kysyivät he: \"Ja\nmikä, oi Zarathustra, on kertomuksesi moraali?\" Siihen Zarathustra\nvastasi näin:\n\nMoraalin hävittäjäksi kutsuvat minua hyvät ja vanhurskaat:\nkertomukseni on epämoraalinen.\n\nMutta jos teillä on vihollinen, niin älkää palkitko hänelle pahaa\nhyvällä: sillä se olisi nöyryyttämistä. Vaan näyttäkää, että hän on\ntehnyt teille jotakin hyvää.\n\nJa mieluummin suuttukaa vielä kuin nöyryyttäkää! Ja jos teitä\nsadatellaan, niin minua ei miellytä, että te tahdotte sitten siunata.\nMieluummin sadatelkaa hiukan mukaan!\n\nJa jos teitä kohtaan on tapahtunut suuri vääryys, niin tehkää\nnopeasti viisi pientä sen lisäksi! Kamalaa on sellaista katsella,\njota vääryys yksin painaa.\n\nOletteko te tätä kuulleet ennen? Jaettu vääryys on puoli oikeutta. Ja\nsen tulee ottaa vääryys päälleen, joka saattaa sen kantaa!\n\nInhimillisempää on hiukan kostaa kuin ei lainkaan kostaa. Ja ellei\nrangaistus ole myöskin oikeus ja kunnia ylitsekäyväiselle, niin minua\nei miellytä teidän rangaistuksennekaan.\n\nYlhäisempää on myöntää olevansa väärässä kuin pidättää itselleen\noikeus, varsinkin jos on oikeassa. Siihen tulee olla vain kyllin\nrikas.\n\nEnkä minä pidä teidän kylmästä oikeudentunnostanne; ja teidän\ntuomarienne silmästä katsoo alati pyöveli ja hänen kylmä rautansa.\n\nSanokaa, missä on oikeudentunto, joka on rakkautta näkevin silmin?\n\nNiinpä löytäkää se rakkaus, joka ei ainoastaan kanna kaikkia\nrangaistuksia, vaan myös kaiken syyn!\n\nNiinpä löytäkää se oikeudentunto, joka vapauttaa kaikki, paitsi sen\njoka tuomitsee!\n\nTahdotteko kuulla tämänkin? Sille, joka tahtoo olla perinpohjin\noikeamielinen, käy itse valhekin ihmisystävällisyydeksi.\n\nMutta miten minä tahtoisin olla perinpohjin oikeamielinen! Miten minä\nvoin antaa kullekin omansa! Tämä olkoon kylliksi: minä annan kullekin\nomani.\n\nLopuksi, veljeni, kavahtakaa itseänne tekemästä erakoille vääryyttä!\nMiten erakko voisi unhoittaa! Miten hän voisi kostaa!\n\nSyvän kaivon kaltainen on erakko. Helppo on sinne viskata kivi; mutta\njos se vaipui aina pohjaan saakka, sanokaa, kuka tahtoo jälleen tuoda\nsen ylös?\n\nKavahtakaa itseänne erakkoa herjaamasta! Mutta jos sen olette\ntehneet, no niin, surmatkaa hänet silloin myös! --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nLapsesta ja avioliitosta.\n\n\nMinulla on kysymys sinulle yksin, veljeni: kuten laskinluodin heitän\nminä tämän kysymyksen sieluusi, jotta saisin tietää, miten syvä se on.\n\nSinä olet nuori ja halajat lasta ja avioliittoa. Mutta minä kysyn\nsinulta: oletko sinä sellainen ihminen, joka saa halata itselleen\nlasta?\n\nOletko sinä voitollinen, itsesivoittaja, aistien hallitsija,\nhyveittesi herra? Näin minä kysyn sinulta.\n\nVai puhuuko toiveestasi eläin ja tarve? Vai yksinäisyys? Vai\neripuraisuus itsesi kanssa?\n\nMinä tahdon, että sinun voittosi ja vapautesi kaipaisi lasta. Eläviä\nmuistomerkkejä sinun tulee rakentaa voitollesi ja vapautuksellesi.\n\nItseäsi ylempi sinun tulee rakentaa. Mutta ensin minä tahdon, että\nsinun itsesi täytyy olla hyvinrakennettu, oikeinmuodostunut ruumiilta\nja sielulta.\n\nEi sinun tule ainoastaan lisääntyä, vaan kohota! Siihen sinua\navioliiton yrttitarha auttakoon!\n\nKorkeampi ruumis sinun tulee luoda, ensimäinen liikunto, itsestään\npyörivä pyörä, -- luova sinun tulee luoda.\n\nAvioliitto: niin kutsun minä kahden tahtoa luoda yksi, joka enemmän\non kuin ne, jotka sen loivat. Kunnioitukseksi toinen toistaan kohtaan\nsellaisen tahdon tahtojina kutsun minä avioliittoa.\n\nTämä olkoon avioliittosi tarkoitus ja totuus. Mutta se, jota nuo\naivan-liian-monet kutsuvat avioliitoksi, nuo tarpeettomat, -- oi,\nminkä nimen minä antaisin sille?\n\nOi tuota kahdenkeskistä sielun viheliäisyyttä! Oi tuota\nkahdenkeskistä sielun saastaa! Oi tuota kahdenkeskistä katalaa\nhuvitusta!\n\nAvioliitoksi he kutsuvat kaikkea tätä; ja he sanovat, että heidän\navioliittonsa on säädetty taivaassa.\n\nNo, minua se ei miellytä, tuo tarpeettomien taivas! Ei, minua ei\nmiellytä nuo taivaalliseen verkkoon takertuneet eläimet!\n\nKaukana pysyköön minusta myöskin se jumala, joka ontuen saapuu\nsiunaamaan sitä, mitä hän ei yhdistänyt! Älkää naurako tuollaisille\navioliitoille! Kenellä lapsella ei olisi syytä itkeä vanhempiensa\ntakia?\n\nKelvolliselta näytti minusta tämä mies ja kypsältä maan\ntarkoitukseen: mutta kun näin hänen vaimonsa, tuntui minusta maa\nhullujenhuoneelta.\n\nNiin, minä tahtoisin, että maa vapisisi kouristuksessa, kun pyhimys\nja hanhi parittelevat keskenään.\n\nTämä pyrki kuin sankari totuuksiin, ja lopulta hän sai saaliikseen\npienen somistetun valheen. Avioliitokseen hän sitä kutsuu.\n\nTuo oli seurustelussa kylmä ja valitsi kuin tuntija. Mutta yhdellä\nkertaa hän turmeli ainiaaksi seuransa: avioliitokseen hän sitä kutsuu.\n\nTuo etsi piikaista, jolla olisi enkelin hyveet. Mutta yhdellä erää\nhänestä tuli erään naisen piika, ja nyt tarvittaisiin, että hänestä\ntulisi vielä enkelikin.\n\nTarkoiksi minä huomasin kaikki ostajat, ja kaikilla on viekkaat\nsilmät. Mutta vaimonsa ostaa ovelinkin vielä säkissä.\n\nMonta lyhyttä hulluutta -- se on teillä rakkautta. Ja teidän\navioliittonne lopettaa monet lyhyet hulluudet pitkänä tuhmuutena.\n\nTeidän rakkautenne naiseen ja naisen rakkaus mieheen: oi, kunpa\nse olisi sääliä kärsiviä ja kätketyitä jumalia kohtaan. Mutta\nenimmäkseen paljastaa kaksi eläintä toisensa.\n\nMutta teidän parhainkin rakkautenne on vain vääristelty vertaus ja\ntuskallinen hehku. Tulisoihtu se on, jonka tulee valaista teitä\nkorkeammille teille.\n\nItseänne ylemmäksi tulee teidän kerran rakastaa! Niinpä oppikaa ensin\nrakastamaan! Ja senvuoksi teidän täytyy juoda rakkautenne karvas\nkalkki.\n\nKarvautta on parhaimmankin rakkauden kalkissa: niin herättää se\nkaipuun yli-ihmiseen, niin herättää se janon sinuun, luovaan!\n\nJano luovalle, nuoli ja kaipuu yli-ihmiseen: puhu,veljeni, onko se\ntahtosi avioliittoon?\n\nPyhä on minulle sellainen tahto ja sellainen avioliitto. --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nVapaasta kuolemasta.\n\n\nMonet kuolevat liian myöhään, ja muutamat kuolevat liian varhain.\nOutona kaikuu vielä oppi: \"kuole oikeaan aikaan!\" Kuole oikeaan\naikaan: näin opettaa Zarathustra. Totta on, ken ei milloinkaan elä\noikeaan aikaan, kuinka hän voisi koskaan kuolla oikeaan aikaan?\nKunpa hän ei olisi milloinkaan syntynyt! -- Tämän neuvon minä annan\ntarpeettomille.\n\nMutta nuo tarpeettomatkin tekevät vielä kuolemastaan tärkeän asian,\nja tyhjinkin pähkinä tahtoo vielä tulla särjetyksi.\n\nTärkeältä kannalta ottavat kaikki eron elämästä: mutta vielä ei\nkuolema ole mikään juhla. Vielä eivät ihmiset ole oppineet, miten\nihanimpia juhlia vietetään.\n\nTäydelliseksi tekevän kuoleman minä näytän teille, kuoleman, joka\ntulee odaksi ja lupaukseksi eläville.\n\nKuolemansa kuolee täydelliseksitekijä voitollisena, toivovien ja\nlupaavien ympäröimänä.\n\nNäin tulisi oppia kuolemaan, eikä olisi oleva yhtään juhlaa, missä ei\nsellainen kuoleva pyhittäisi elävien vannomisia.\n\nSellainen kuolema on paras; mutta toinen on: kuolla taistelussa ja\ntuhlata suuri sielu.\n\nMutta taisteleva vihaa yhtä paljon kuin voittaja teidän irvistävää\nkuolemaanne, joka hiipii esiin kuin varas -- ja saapuu kuitenkin\nherrana.\n\nOmaa kuolemaani minä ylistän teille, vapaata kuolemaa, joka saapuu\nkoska minä tahdon.\n\nJa milloinka minun tulee tahtoa? -- Kenellä on päämaali ja\nperillinen, hän tahtoo kuolemaa oikeaan aikaan päämaalin ja\nperillisen vuoksi.\n\nJa kunnioituksesta päämaalia ja perillistä kohtaan ei hän tule\nkoskaan enää ripustamaan kuihtuneita seppeleitä elämän pyhäkköön.\n\nTotisesti, minä en tahdo olla köydenpunojain kaltainen: he punovat\nsäikeitään pitkälle ja kulkevat silloin itse aina takaperin.\n\nMoni tulee myös liian vanhaksi totuuksilleen ja voitoilleen;\nhampaattomalla suulla ei ole enää oikeutta jokaiseen totuuteen.\n\nJa jokainen, joka tahtoo saada mainetta, sanokoon ajoissa jäähyväiset\nkunnialle ja harjoittakoon vaikeata taitoa -- lähteä oikeaan aikaan.\n\nTäytyy lakata antamasta syödä itseään, silloinkuin parhaimmalta\nmaistuu: sen tietävät ne, jotka tahtovat, että heitä kauan\nrakastetaan.\n\nHappamia omenia on tosin olemassa, joiden kohtalo tahtoo, että ne\nodottavat syksyn viimeiseen päivään: ja samassa ne tulevat kypsiksi,\nkeltaisiksi ja kurttuisiksi.\n\nToisilla vanhenee ensin sydän ja toisilla henki. Ja muutamat ovat\nvanhuksia nuoruudessa: mutta myöhään nuori pysyy kauan nuorena.\n\nMonelle elämä epäonnistuu: myrkkymato kalvaa hänen sydäntään. Niinpä\nhän katsokoon, että kuolema onnistuu hänelle sitä paremmin.\n\nMoni ei tule milloinkaan suloiseksi, hän käy rumaksi jo kesällä.\nPelkuruus se on, joka pitää häntä kiinni oksassaan.\n\nAivan liian monet ovat ne, jotka elävät, ja liian kauan ne riippuvat\noksissaan. Kunpa tulisi myrsky, joka ravistaisi kaiken tuon mädän ja\nmadonsyömän puusta!\n\nKunpa saapuisi _äkillisen_ kuoleman saarnaajia! Ne olisivat oikeita\nmyrskyjä ja ravistajia elämänpuissa! Mutta minä kuulen saarnattavan\nvitkallista kuolemaa ja kärsivällisyyttä kaikkea \"maallista\" kohtaan.\n\nOi, te saarnaatte kärsivällisyyttä maallista kohtaan? Tämä maallinen\nse on, joka on liian kärsivällinen teitä kohtaan, te herjaajat!\n\nTotisesti, liian varhain kuoli tuo heprealainen, jota vitkallisen\nkuoleman saarnaajat kunnioittavat: ja monen turmioksi sitten tuli se,\nettä hän kuoli liian varhain.\n\nHän tunsi vasta ainoastaan heprealaisen kyyneleet ja alakuloisuuden,\nsekä hyvien ja vanhurskaiden vihan, heprealainen Jesus: silloin hänet\nvaltasi kuolemankaipuu. Kunpa hän olisi jäänyt korpeen, kauaksi\nhyvistä ja vanhurskaista! Ehkä hän olisi oppinut elämään ja oppinut\nrakastamaan maata -- ja nauruakin!\n\nUskokaa minua, veljeni! Hän kuoli liian varhain; hän olisi itse\nperuuttanut oppinsa, jos hän olisi tullut minun ikääni! Kyllin jalo\nhän oli peruuttamaan!\n\nMutta kypsymätön hän oli vielä. Kypsymättömästi nuorukainen rakastaa\nja kypsymättömästi hän myös vihaa ihmistä ja maata. Sidotut ja\nraskaat ovat hänelle vielä luontonsa laatu ja hengensiivet.\n\nMutta miehessä on enemmän lasta kuin nuorukaisessa, ja vähemmin\nalakuloisuutta: paremmin hän ymmärtää kuolemaa ja elämää.\n\nVapaa kuolemaan ja vapaa kuolemassa, pyhä kieltäjä, kun ei ole enää\naikaa myöntämiseen: näin hän ymmärtää kuolemaa ja elämää.\n\nEttä teidän kuolemanne ei olisi ihmisen ja maan solvaamista,\nystäväni: sitä minä rukoilen itselleni teidän sielujenne hunajasta.\n\nTeidän kuollessanne on teidän henkenne ja hyveenne hehkuva vielä kuin\niltarusko yli maan: muutoin on teidän kuolemanne onnistunut teille\nhuonosti.\n\nNäin minä tahdon itse kuolla, jotta te, ystävät, minun takiani\nrakastaisitte enemmän maata; ja maaksi tahdon minä jälleen tulla,\njotta minulla olisi rauha siinä, joka minut synnytti.\n\nTotisesti, päämaali oli Zarathustralla, hän viskasi pallonsa: nyt\nolette te, ystävät, minun päämaalini perillisiä, teille minä viskaan\nkultaisen pallon.\n\nKaikista mieluimmin näen teidän, ystäväni, viskaavan tätä kultaista\npalloa! Senvuoksi minä viivyn vielä hetkisen maailmassa: suokaa se\nminulle anteeksi! --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nLahjoittavasta hyveestä.\n\n\n1.\n\nKun Zarathustra oli sanonut jäähyväiset sille kaupungille, johon\nhänen sydämensä oli kiintynyt ja jonka nimi on \"Kirjava lehmä\" --\nseurasivat häntä monet, jotka kutsuivat itseään hänen oppilaiksensa,\nja saattoivat häntä. Näin he joutuivat tienhaaraan: silloin\nZarathustra sanoi heille, että hän tahtoi nyt kulkea yksin, sillä\nhän oli yksinkulkemisen ystävä. Mutta hänen oppilaansa ojensivat\nhänelle jäähyväisiksi sauvan, jonka kultaisessa kädensijassa käärme\noli kiemurassa auringon ympärillä. Zarathustra iloitsi sauvasta ja\nnojautui sitä vasten; sitten hän puhui oppilailleen näin:\n\nSanokaa minulle: miten tuli kulta korkeimpaan arvoon? Senvuoksi, että\nse on harvinainen ja hyödytön ja hohtava ja lempeäloistoinen; se\nlahjoittaa alati itsensä.\n\nAinoastaan korkeimman hyveen kuvana tuli kulta korkeimpaan arvoon.\nKuten kulta säteilee lahjoittavan katse. Kullan-loisto solmii rauhan\nkuun ja auringon välille.\n\nHarvinainen on korkein hyve ja hyödytön, hohtava se on ja\nlempeäloistoinen. Lahjoittava hyve on korkein hyve.\n\nTotisesti, minä ymmärrän teidät hyvin, oppilaani: te pyritte, kuten\nminäkin, lahjoittavaan hyveeseen. Mitä teillä olisi yhteistä kissojen\nja susien kanssa?\n\nTämä on teidän janonne, tulla itse uhreiksi ja lahjoiksi: ja siksi te\njanootte koota kaikki rikkaudet sieluunne.\n\nKyllästymättömänä teidän sielunne halaa aarteita ja koruja, koska\nteidän hyveenne on kyllästymätön lahjoittamishalussa.\n\nTe pakotatte kaikki kappaleet luoksenne ja itseenne, jotta ne\nvirtaisivat teidän kaivostanne takaisin rakkautenne lahjoina.\n\nTotisesti, kaikkien arvojen ryöstäjäksi täytyy sellaisen lahjoittavan\nrakkauden tulla; mutta eheäksi ja pyhäksi minä kutsun tätä\nitsekkäisyyttä. --\n\nToinen itsekkäisyys on olemassa, liian köyhä, nälkäinen, joka alati\ntahtoo varastaa, sairaitten itsekkäisyys, sairas itsekkäisyys.\n\nVarkaan silmällä se katsoo kaikkea loistavaa; nälän himolla se\nmittelee sitä, jolla on runsaasti syötävää; ja alati se hiipien\nkiertää lahjoittavan pöytää.\n\nSairaus puhuu tuollaisesta himosta ja näkymätön rappeutuminen;\nsairaasta ruumiista puhuu tämän itsekkäisyyden varkaallinen himo.\n\nSanokaa minulle, veljeni: mikä on meille huonoa ja huonointa? Eikö se\nole rappeutuminen? Ja rappeutumista me kohtaamme aina siellä, missä\nlahjoittavaa sielua puuttuu.\n\nYlöspäin käy meidän tiemme, lajista sen ylitse ylilajiin. Mutta\nkauhistus on meille tuo rappeuttava tarkoitusperä, joka puhuu:\n\"kaikki minun hyväkseni.\"\n\nYlöspäin lentää meidän tarkoitusperämme: niin se on vertaus meidän\nruumiistamme, vertaus korotuksesta. Tuollaisten korotusten vertauksia\novat hyveitten nimet.\n\nNäin käy ruumis kautta aikakirjojen, tuo syntyväinen ja\ntaistelevainen. Ja henki -- mikä se on sille? sen taistelujen ja\nvoittojen airut, toveri ja vastakaiku.\n\nVertauksia ovat hyvän ja pahan kaikki nimet: ne eivät puhu, ne\nviittaavat vain. Hullu se, joka tahtoo niiltä tietoa.\n\nOttakaa vaari, veljeni, joka hetkestä, jolloin teidän henkenne tahtoo\npuhua vertauksissa: siinä on teidän hyveenne synty.\n\nKorotettu on silloin teidän ruumiinne ja ylösnoussut; riemullaan se\nhaltioi hengen, jotta siitä tulee luova ja arvioiva ja rakastava ja\nkaikkien kappaleiden hyväntekijä.\n\nKun teidän sydämenne aaltoo leveänä ja täysinäisenä, virran lailla,\nsiunauksena ja vaarana lähellä asuville: siinä on teidän hyveenne\nsynty.\n\nKun te olette korotetut yläpuolelle ylistyksen ja moitteen, ja teidän\ntahtonne tahtoo käskeä kaikkia kappaleita rakastavan tahtona: siinä\non teidän hyveenne synty.\n\nKun te halveksitte mukavuutta ja pehmeätä vuodetta, ettekä voi\nvalmistaa vuodettanne kyllin kauaksi veltoista: siinä on teidän\nhyveenne synty.\n\nKun te olette yhden ainoan tahdon tahtojia ja kutsutte tätä kaiken\nhädän kääntymistä välttämättömyydeksenne: siinä on teidän hyveenne\nsynty.\n\nTotisesti, uusi hyvä ja paha se on! Totisesti, uusi, syvä kohina ja\nuuden lähteen ääni!\n\nValta se on, tuo uusi hyve; hallitseva ajatus se on, ja sen ympärillä\nviisas sielu: kultainen aurinko, ja sen ympärillä tiedon käärme.\n\n\n2.\n\nTässä Zarathustra vaikeni hetkisen ja katseli rakkaudella\noppilaitaan. Sitten hän jatkoi puhettaan näin: -- ja hänen äänensä\noli muuttunut.\n\nOlkaa maalle uskolliset, veljeni, hyveenne voimalla! Teidän\nlahjoittava rakkautenne ja teidän tietonne palvelkoon maan\ntarkoitusta! Näin minä pyydän ja vannotan teitä.\n\nÄlkää antako sen lentää pois maallisesta ja siivillä piestä\niankaikkisia seiniä! Oi, alati oli olemassa niin paljon tiehensä\nlentänyttä hyvettä!\n\nTuokaa, kuten minä, karannut hyve takaisin maahan -- niin, takaisin\nruumiiseen ja elämään: jotta se antaisi maalle sen tarkoituksen,\nihmistarkoituksen!\n\nSatoja kertoja tähänsaakka pakeni ja hairahti niin henki kuin\nhyvekin. Oi, meidän ruumiissamme asuu vielä kaikki tämä harha ja\nerhetys: ruumiiksi ja tahdoksi se on tullut siellä.\n\nSatoja kertoja koetti ja erhettyi tähänsaakka niin henki kuin\nhyvekin. Niin, koe oli ihminen. Oi, paljon tietämättömyyttä ja\nerhetystä on tullut meissä ruumiiksi!\n\nEi ainoastaan vuosituhansien järki -- vaan niiden hulluuskin puhkee\nmeissä. Vaarallista on olla perillisenä.\n\nVielä me taistelemme askel askeleelta jättiläisen sattuman\nkanssa, ja koko ihmiskuntaa hallitsi tähänsaakka mielettömyys,\ntarkoituksettomuus.\n\nTeidän henkenne ja teidän hyveenne palvelkoon maan tarkoitusta,\nveljeni; ja kaikkien kappaleiden arvo tulee teidän uudelleen asettaa!\nSenvuoksi teidän tulee olla taistelevia! Senvuoksi teidän tulee olla\nluovia!\n\nTietäen puhdistaa ruumis itsensä; tietämisellä koettaen se korottaa\nitsensä; tietäväiselle käy kaikki vietit pyhiksi; korotettu sielu\ntulee iloiseksi.\n\nLääkäri, auta itseäsi: niin sinä autat vielä sairaitasikin. Tämä\nolkoon hänen paras apunsa, että hän silmillä katselee sitä, joka itse\nparantaa itsensä.\n\nTuhannen polkua on olemassa, joilla ei vielä milloinkaan ole\nkuljettu, tuhannen terveyttä ja elämän kätkettyä saarta.\nTyhjentämätön ja salassa oleva on yhä vielä ihminen ja ihmisten-maa.\n\nValvokaa ja kuunnelkaa, te yksinäiset! Tulevaisuudesta tulee tuulia\nsalaisin siivenlyönnein; ja herkkiin korviin saapuu hyviä sanomia.\n\nTe, jotka tänään olette yksinäiset, te muista eroavaiset, teistä on\nkerran tuleva kansa: teistä, jotka itsenne valitsitte, on valittu\nkansa kasvava: -- ja siitä yli-ihminen.\n\nTotisesti, elpymisen paikaksi on maa kerran tuleva. Ja nyt jo lepää\nuusi, terveellinen tuoksu sen ympärillä, ja uusi toive!\n\n\n3.\n\nKun Zarathustra oli sanonut nämä sanat, vaikeni hän kuten se, joka ei\nole sanonut viimeistä sanaansa; kauan hän punnitsi sauvaa epäillen\nkädessään. Viimein hän puhui näin: -- ja hänen äänensä oli muuttunut.\n\nYksin minä lähden nyt, oppilaani! Lähtekää tekin nyt pois ja yksin!\nNiin minä tahdon.\n\nTotisesti, minä neuvon teitä: lähtekää minun luotani ja varjelkaa\nitseänne Zarathustralta! Ja paremmin vielä: hävetkää hänen takiaan!\nKenties hän petti teitä.\n\nTiedon ihmisen ei täydy ainoastaan osata rakastaa vihollisiaan, vaan\nmyöskin osata vihata ystäviään.\n\nHuonosti palkitaan opettaja, jos alati ollaan vain oppilaita. Ja\nmiksi te ette tahdo riipoa minun seppelettäni?\n\nTe kunnioitatte minua; mutta entä, jos teidän kunnioituksenne jonakin\npäivänä kaatuisi. Kavahtakaa, ettei kuvapatsas lyö teitä kuoliaaksi!\n\nTe sanotte, että te uskotte Zarathustraan? Mutta mitä Zarathustrasta!\nTe olette minun uskovaisiani: mutta mitä kaikista uskovaisista!\n\nTe ette olleet vielä etsineet itseänne: silloin te löysitte minut.\nNiin tekevät kaikki uskovaiset; senvuoksi ei mistään uskosta ole\nmihinkään.\n\nNyt käsken minä teidän kadottamaan minut ja löytämään itsenne; ja\nvasta sitten, kun te kaikki olette kieltäneet minut, tahdon minä\npalata luoksenne.\n\nTotisesti, toisin silmin, veljeni, minä olen sitten etsivä\nkadonneitani; toisella rakkaudella minä olen teitä rakastava.\n\nJa kun teistä kerran vielä on tullut minun ystäviäni ja saman toiveen\nlapsia: silloin minä tahdon olla kolmannen kerran luonanne, jotta\nminä juhlisin kanssanne suurta keskipäivää.\n\nJa tämä on se suuri keskipäivä, kun ihminen seisoo puolimatkassa\nrataansa eläimen ja yli-ihmisen välillä ja juhlii tietänsä iltaan\nkorkeimpana toiveenaan: sillä se on tie uuteen aamuun.\n\nSilloin sortuva on siunaava itseään, senvuoksi, että hän on\nylimenevä; ja hänen tietonsa aurinko on oleva hänelle puolipäivässä.\n\n_\"Kuolleet ovat kaikki jumalat, nyt me tahdomme, että yli-ihminen\neläisi\"_ -- tämä olkoon kerran suurena keskipäivänä meidän viimeinen\ntahtomme! --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\n\n\nNÄIN PUHUI ZARATHUSTRA\n\nTOINEN OSA\n\n\n    \"-- ja vasta sitten, kun te kaikki olette kieltäneet minut,\n    tahdon minä palata luoksenne.\n\n    Totisesti, toisin silmin, veljeni, minä olen sitten etsivä\n    kadonneitani; toisella rakkaudella minä olen teitä rakastava.\"\n\n                   Zarathustra, lahjoittavasta hyveestä (I, 80).\n\n\n\n\nLapsi ja kuvastin.\n\n\nTämän jälkeen läksi Zarathustra jälleen takaisin vuorille ja luolansa\nyksinäisyyteen ja vetäytyi pois ihmisten parista: odottaen kuten\nkylväjä, joka on siemenensä siroittanut. Mutta hänen sielunsa alkoi\nkärsimättömästi halata niitä, joita hän rakasti: sillä hänellä\noli vielä paljon heille annettavaa. Vaikeinta nimittäin on tämä:\nrakkaudesta sulkea avoin kätensä ja lahjoittajana säilyttää kainous.\n\nSiten kului yksinäiseltä kuukausia ja vuosia; mutta hänen viisautensa\nkasvoi ja tuotti hänelle tuskaa runsautensa takia.\n\nMutta eräänä aamuna hän heräsi jo ennen aamuruskoa, mietiskeli kauan\nvuoteellaan ja puhui viimein sydämelleen:\n\n\"Mistä pelästyinkään niin unessani, että havahduin? Eikö luokseni\nastunut lapsi, jolla oli kuvastin kädessään?\n\n\"'Oi Zarathustra -- puhui lapsi minulle -- katsele itseäsi\nkuvastimessa!'\n\n\"Mutta kun minä katsahdin kuvastimeen, huudahdin minä ja sydämeni\nvavahti: sillä itseäni en siinä nähnyt, vaan saatanan irvinaaman ja\nivanaurun.\n\n\"Totisesti, aivan liian hyvin minä ymmärrän unen merkin ja\nkehoituksen: minun _oppini_ on vaarassa, rikkaruoho tahtoo käydä\nnisusta.\n\n\"Minun viholliseni ovat tulleet mahtaviksi ja ovat vääristelleet\noppini kuvan siten, että rakkaimpieni täytyy hävetä niitä lahjoja,\njoita heille annoin.\n\n\"Ystäväni ovat minulta kadonneet; hetki on saapunut, jolloin minun\ntulee kadonneitani etsiä!\" --\n\nNäin sanoen ponnahti Zarathustra ylös, mutta ei kuten huolestunut,\njoka etsii ilmaa, vaan pikemmin kuin haltioitunut tietäjä ja laulaja.\nKummastuneina katselivat häntä hänen kotkansa ja käärmeensä: sillä\naamuruskon lailla kajastui tuleva onni hänen kasvoillaan.\n\nMitä minulle on tapahtunut, eläimeni? -- sanoi Zarathustra. Enkö minä\nole muuttunut? Eikö autuus yltänyt minua kuin myrskytuuli?\n\nMieletön on minun onneni, ja mielettömästi se on puhuva: liian nuori\non se vielä -- olkaa siis sille kärsivällisiä!\n\nHaavoittanut on minut onneni: kaikki kärsiväiset olkoot lääkäreitäni!\n\nYstävieni luo saan jälleen astua alas sekä myös vihollisieni!\nZarathustra saa jälleen puhua ja lahjoittaa ja tehdä rakkainta\nrakkaille!\n\nMinun kärsimätön rakkauteni ylitsevuotaa virtoina, alas, kohti nousua\nja laskua. Vaikenevasta vuoristosta ja tuskan rajuilmoista kuohuu\nsieluni alas laaksoihin.\n\nLiian kauan minä kaipasin ja katselin etäisyyteen. Liian kauan olin\nyksinäisyyden oma: niin unhoitin minä vaikenemisen.\n\nSuuksi olen minä kokonaan tullut ja puron kohinaksi, joka korkeilta\nkallioilta lähtee: alas laaksoihin minä tahdon puheeni syöstä.\n\nJa syöksyköön minun rakkauteni virta raivaamattomille urille! Miksi\nei virta lopulta löytäisi tietä mereen!\n\nTosin on järvi minussa, erakkoinen, itseensä tyytyväinen, mutta minun\nrakkauteni virta tempaa sen mukanaan alas -- mereen!\n\nUusia teitä minä kuljen, ja uudet sanat syttyvät minussa; väsynyt\nolen minä, kuten kaikki luovat, vanhoihin puheenparsiin. Ei minun\nhenkeni tahdo kauemmin vaeltaa rikkipoljetuilla anturoilla.\n\nLiian hidasta on kaikki puhe minulle: -- ylös vaunuihisi, myrsky,\nminä hyppään! Ja sinuakin minä tahdon vielä pahuudellani ruoskia!\n\nKuten kirkaisu ja ilohuuto minä tahdon yli aavojen merien kulkea,\nkunnes saavun autuaille saarille, missä ystäväni viipyvät: --\n\nJa viholliseni heidän joukossaan. Miten rakastan minä nyt jokaista,\njolle vaan saan puhua! Vihollisenikin ovat osana autuudestani!\n\nJa jos tahdon nousta hurjimman heponi selkään, niin auttaa peitseni\nminut aina parhaiten ylös: se on jalkani alati valmis palvelija: --\n\nPeitsi, jonka minä singahutan vihollisiani vastaan. Miten kiitän minä\nvihollisiani, että vihdoinkin saan sen singauttaa.\n\nLiian suureksi kävi pilveni jännitys: salamain naurussa minä tahdon\nrakeita viskata alas syvyyteen.\n\nValtavana paisuu silloin rintani, valtavana puhaltaa se myrskynsä yli\nvuorien: siten saa se kevennyksen.\n\nTotisesti, myrskyn lailla entää onneni ja vapauteni. Mutta\nviholliseni luulevat että paha riehuu heidän päittensä päällä.\n\nNiin, tekin ystäväni, pelästytte kesytöntä viisauttani, ja pakenette\nehkä vihollisieni kera.\n\nOi, että ymmärtäisin paimenhuiluina houkutella teitä takaisin! Oi,\nettä jalopeurani viisauteni oppisi lempeästi karjumaan! Ja paljon me\nolemme jo yhdessä oppineet!\n\nMinun kesytön viisauteni tuli raskaaksi yksinäisillä vuorilla;\nkovilla kivillä se synnytti sikiönsä, nuorimpansa.\n\nNyt se juoksee kuin narri halki karujen erämaiden ja etsimistään\netsii pehmyttä nurmea -- vanha kesytön viisauteni!\n\nTeidän sydäntenne pehmeälle nurmelle, ystäväni! teidän rakkauteenne\nse tahtoisi rakkaimmalleen vuoteen valmistaa! --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nAutuailla saarilla.\n\n\nViikunat putoovat puista, ne ovat hyviä ja makeita; ja kun ne\nputoovat, repee niiden punainen iho. Pohjatuuli minä olen kypsille\nviikunoille.\n\nSiten, viikunain lailla lankee teille nämä opit, ystäväni: nyt juokaa\nniiden mehu ja niiden makea sisus! Ympärillä on syys ja taivas on\nselkeä ja päivä illassa.\n\nKatsokaa, miten täyteläistä on ympärillämme! Ja keskeltä runsauden on\nihanaa katsella etäisille merille.\n\nKerran sanottiin jumala, kun katseltiin etäisille merille; mutta nyt\nopetin minä teidät sanomaan: yli-ihminen.\n\nJumala on otaksuma; mutta minä tahdon, ettei teidän otaksumanne ulotu\npitemmälle kuin luova tahtonne.\n\nVoisitteko _luoda_ jumalan? -- Niinpä vaietkaa kaikista jumalista!\nMutta yli-ihmisen te kyllä voisitte luoda. Ehkä ette itse, veljeni!\nMutta yli-ihmisen isiksi ja esi-isiksi te voisitte itsenne\nuudestiluoda: ja tämä olkoon teidän paras luomisenne! --\n\nJumala on otaksuma: mutta minä tahdon, että teidän otaksumanne\nrajoittuu ajateltavissa olevaan.\n\nVoisitteko _ajatella_ jumalan? -- Mutta tämä merkitköön teille\ntahtoa totuuteen, että kaikki muuttuisi ihmis-ajateltavaksi,\nihmis-nähtäväksi, ihmis-tunnettavaksi! Oma mielenne tulee teidän\nloppuun ajatella!\n\nJa mitä te maailmaksi kutsuitte, se teidän tulee ensin luoda:\njärkenne, kuvanne, tahtonne, rakkautenne täytyy siksi tulla! Ja\ntotisesti, teidän autuudeksenne, te tietäväiset!\n\nJa miten tahdotte te elämän kestää ilman tätä toivoa, te tietäväiset?\nTe ette liene syntyneet käsittämättömään ettekä järjettömään.\n\nMutta että teille, ystävät, kokonaan sydämeni ilmaisisin: jos jumalia\nolisi, miten voisin sietää sitä, etten ole jumala? _Siis_ ei ole\nmitään jumalia.\n\nTosin johdin minä päätelmäni, mutta nyt se johtaa minut. --\n\nJumala on otaksuma: mutta kuka joisi kuolematta kaiken sen tuskan,\njonka tämä otaksuma on synnyttynyt? Onko luovalta ryöstettävä hänen\nuskonsa ja kotkalta sen leijailu kotkan-avaruuksissa?\n\nJumala on ajatus, joka tekee kaiken suoran käyräksi ja kaiken\nkiinteän kieppuvaksi. Miten? Aika olisi poissa, ja kaikki katoavainen\nvain valhetta?\n\nAjatella tätä on pyörrytys ja huimaus ihmisluille, ja vielä vatsalle\nkuvotus: totisesti, pyörätaudiksi kutsun minä sellaisia otaksumia.\n\nPahaksi kutsun minä sitä ja ihmisviholliseksi: kaikkea tuota\nopetusta yhdestä ja täydestä ja liikkumattomasta ja kylläisestä ja\nkatoamattomasta!\n\nKaikki katoamaton -- on vain vertausta! Ja runoilijat valhettelevat\nliian paljon. --\n\nMutta ajasta ja tulemisesta tulee parhaiden vertausten puhua: kaiken\nkatoavan ylistystä ja vanhurskauttamista tulee niiden olla!\n\nLuoda -- se on suurta lunastusta kärsimyksestä ja elämän kevyeksi\nkäymistä. Mutta jotta luova voisi olla olemassa, juuri senvuoksi\ntarvitaan kärsimystä ja paljon muutosta.\n\nNiin, paljon katkeraa kuolemista tulee teidän elämässänne olla,\nte luovat! Siten olette te kaiken katoavaisen puoltajia ja\nvanhurskauttajia.\n\nSiksi että luovan itsensä pitää olla lapsi, joka uudelleen syntyy,\ntäytyy hänen myös tahtoa olla synnyttäjä ja synnyttäjän tuska.\n\nTotisesti, kautta satojen sielujen minä tietäni kuljin ja kautta\nsatojen kehtojen ja synnytyskipujen. Monet jäähyväiset minä jo\nlausuin, minä tunnen sydäntä särkevät viimeiset hetket.\n\nMutta niin tahtoo luova tahtoni, kohtaloni. Tai, jotta sen teille\nrehellisemmin sanoisin: juuri sellaista kohtaloa -- tahtoo minun\ntahtoni.\n\nKaikki tunteva kärsii minussa ja on vangittuna: mutta tahtoni tulee\nalati luokseni vapauttajana ja ilontuojana.\n\nTahtominen vapauttaa: tämä on oikea oppi tahdosta ja vapaudesta --\nsiten julistaa Zarathustra sen teille.\n\nEi-enää-tahtoa ja ei-enää-arvostella ja ei-enää-luoda! oi, että tuo\nsuuri väsymys aina pysyisi kaukana minusta!\n\nTietämisessäni tunnen minä ainoastaan tahtoni synnytys- ja\nsyntymishalun; ja jos tietämisessäni on viattomuutta, riippuu se\nsiitä, että siinä on tahto synnyttämään.\n\nPois jumalasta ja jumalista houkutteli minut tämä tahto, mitä olisi\nsilloin luotavaa, jos jumalia -- olisi!\n\nMutta ihmiseen pakottaa se minua yhä uudelleen, palava luomistahtoni:\nniin on vasaralla pakko kiven kimppuun.\n\nOi, te ihmiset, kivessä nukkuu eräs kuva, kuvieni kuva! Oi, että sen\ntäytyy kovimmassa, rumimmassa kivessä nukkua!\n\nNyt raivoaa vasarani julmasti hänen vankilaansa vastaan. Kivestä\nlentelee sirpaleita: mitä koskee se minuun?\n\nPäättää tahdon minä sen: sillä eräs varjo tuli luokseni -- hiljaisin\nja kevyin kaikista olennoista tuli kerran luokseni!\n\nYli-ihmisen ihanuus tuli varjona luokseni. Oi, veljeni! Mitä kuuluvat\nminulle nyt -- jumalat! --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nSääliväisistä.\n\n\nYstäväni, herjapuhe saapui ystävänne tykö: \"katsokaa Zarathustraa!\nEikö hän kulje joukossamme kuin eläimien joukossa?\"\n\nMutta paremmin puhuttu on näin: \"tietäväinen kulkee ihmisten joukossa\nkuten eläinten joukossa.\"\n\nMutta ihmisen itsensä nimi on tietäväiselle: eläin, jolla on punaiset\nposket.\n\nMistä se johtuu? Eikö siitä, että hän on saanut liian usein hävetä?\n\nOi ystäväni! Näin puhuu tietäväinen: häpeää, häpeää, häpeää -- siinä\nihmisen aikakirja!\n\nJa senvuoksi jalo käskee itsensä olemaan nöyryyttämättä: hän käskee\nitsensä hävetä kaikkia kärsiviä.\n\nTotisesti, minä en suvaitse noita armeliaita, jotka säälissään ovat\nautuaita: liian vähän heillä on häpeäntuntoa.\n\nJos minun täytyy olla sääliväinen, niin en tahdo kuitenkaan sitä\nnimeä kantaa; ja jos olen, niin mielelläni silloin etäältä.\n\nMielelläni myös peitän pääni ja pakenen sieltä, ennenkun tulen\ntunnetuksi: ja niin käsken teitäkin tekemään, ystäväni!\n\nTuokoon kohtaloni aina tielleni suruttomia, kuten te olette, ja\nsellaisia, joiden kera yhteisenä _saan_ pitää toiveen, aterian ja\nhunajan!\n\nTotisesti, yhtä ja toista kyllä tein kärsiville: mutta parempaa\nmielestäni olen alati tehnyt, kun olen oppinut paremmin iloitsemaan.\n\nSiitä saakka kun ihmisiä on ollut, on ihminen liian vähän iloinnut:\nse yksin, veljeni, on perisyntimme!\n\nJa kun opimme paremmin iloitsemaan, niin samalla unhoitamme parhaiten\ntehdä muille pahaa ja miettiä pahaa.\n\nSiksi pesen käteni, joka kärsivää auttoi, sentähden myös sieluni\npuhtaaksi huuhdon.\n\nSillä että minä kärsivän näin kärsivän, häpeän minä hänen häpeänsä\ntakia; ja kun häntä autoin, niin loukkasin raskaasti hänen ylpeyttään.\n\nSuuret kiitollisuudenvelat eivät tee kiitollisiksi, vaan\nkostonhimoisiksi; ja ellei pientä hyvää työtä unhoiteta, niin tulee\nsiitä vielä kalvava mato.\n\n\"Olkaa ynseitä vastaanottaessanne! Kunnioittakaa sillä, että otatte\nvastaan!\" -- niin neuvon niitä, joilla ei ole mitään poisannettavaa.\n\nMutta minä olen lahjoittaja: mielelläni lahjoitan minä ystävänä\nystäville. Mutta muukalaiset ja köyhät poimikoot itse hedelmät\npuustani: niin nöyryyttää se vähemmän.\n\nMutta kerjäläiset olisivat kokonaan poistettavat! Totisesti, jos\nheille antaa, niin suuttuu itselleen, ja ellei anna, niin suuttuu\nitselleen.\n\nJa samoin syntiset ja pahat omattunnot! Uskokaa minua, ystäväni:\nomantunnon pistokset kasvattavat purijoita.\n\nMutta huonointa ovat pienet ajatukset. Totisesti, mieluummin vielä\ntehdä pahaa kuin ajatella pienesti!\n\nTosin te sanotte: \"halu pieniin ilkeyksiin säästää meidät monesta\nsuuresta pahasta työstä.\" Mutta tässä ei pitäisi tahtoa mitään\nsäästää.\n\nIkäänkuin paise on paha työ: se pistää ja syyhyy ja puhkee, -- se\npuhuu rehellisesti.\n\n\"Katso, minä olen sairaus\" -- niin puhuu paha työ; se on sen\nrehellisyys.\n\nMutta sienen kaltainen on pieni ajatus: se ryömii ja köyristyy eikä\ntahdo missään olla -- kunnes koko ruumis on laho ja lakastunut\npienistä sienistä.\n\nMutta sille, joka on perkeleen riivaama, kuiskaan minä tämän sanan:\n\"parempi että kasvatat perkeleesi suureksi! Sinullekin vielä on\nolemassa tie suuruuteen!\" --\n\nOi veljeni! Jokaisesta tiedetään jotakin liikaa! Ja moni käy\nmeille läpikuultavaksi, mutta silti emme vielä läheskään voi olla\nläpikotaisin perillä hänestä.\n\nVaikeata on elää ihmisten kanssa, siksi että vaikeneminen on niin\nvaikeata.\n\nEmmekä me ole kohtuuttomimpia sitä kohtaan, joka meitä inhoittaa,\nvaan sitä kohtaan, joka ei meihin lainkaan koske.\n\nMutta jos sinulla on kärsivä ystävä, niin ole leposija hänen\nkärsimykselleen, kuitenkin kuin kova vuode, sotavuode: siten hyödytät\nhäntä parhaiten.\n\nJa jos joku ystäväsi tekee sinulle pahaa, niin sano: \"minä annan\nsinulle anteeksi sen, mitä minulle teit; mutta että sen _itsellesi_\nteit, -- miten voisin minä sitä antaa anteeksi!\"\n\nNäin puhuu kaikki suuri rakkaus: se voittaa vielä anteeksiannon ja\nsäälinkin.\n\nSydäntään täytyy pidättää; sillä jos sen laskee menemään, miten pian\nkarkaa silloin pääkin!\n\nOi, missä on milloinkaan tapahtunut suurempia hulluuksia kuin\nsääliväisten joukossa? Ja mikä synnytti enemmän pahaa maailmaan kuin\nsääliväisten hulluudet?\n\nVoi kaikkia rakastavia, joilla ei ole kukkulaa, joka on yläpuolella\nheidän sääliään!\n\nNäin puhui perkele kerran minulle: \"jumalallakin on helvettinsä: se\non hänen rakkautensa ihmisiin.\"\n\nJa äsken kuulin hänen sanovan tämän sanan: \"jumala on kuollut;\nsäälistään ihmisiin on jumala kuollut.\" --\n\nSentähden varokaa sääliväisiä: _heistä_ nousee jälleen raskas pilvi\nihmisen yli. Totisesti, minä ymmärrän rajuilman merkkejä!\n\nMutta pankaa tähdelle myös tämä sana: kaikki suuri rakkaus on\nyläpuolella sääliänsä: sillä se tahtoo rakastetun vielä -- luoda!\n\n\"Itseni minä uhraan rakkaudelleni, ja _lähimmäiseni niinkuin itseni_\"\n-- niin puhuvat kaikki luovat.\n\nMutta kaikki luovat ovat kovia. --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nPapeista.\n\n\nJa kerran antoi Zarathustra merkin oppilailleen ja puhui heille nämä\nsanat:\n\n\"Tässä on pappeja: ja vaikka he ovat vihollisiani, niin käykää hiljaa\nheidän ohitsensa ja nukkuvin miekoin!\n\n\"Heidänkin joukossaan on sankareita; useat heistä kärsivät liian\npaljon --: senvuoksi he tahtovat saada toisia kärsimään.\n\n\"Pahoja vihollisia he ovat: ei mikään ole kostonhaluisempaa kuin\nheidän nöyryytensä. Ja helposti tahraantuu se, joka heihin rupee.\n\n\"Mutta minun vereni on sukua heidän verelleen; ja minä tahdon tietää\nvereni vielä heidän veressään kunnioitetuksi.\" --\n\nJa kun he olivat menneet ohi, valtasi tuska Zarathustran; ja kauan\nhän ei ollut tuskansa kanssa taistellut, kun hän korotti äänensä näin:\n\nMinua säälittää nuo papit. He ovat myös minulle vastenmielisiä; mutta\nse on minulle vähäpätöisintä, senjälkeen kuin tulin ihmisten joukkoon.\n\nMutta minä kärsin ja kärsein heidän kanssaan: vankeja he ovat minusta\nja merkittyjä. Se, jota he vapahtajaksi kutsuvat, pani heidät\nkahleisiin: --\n\nVäärien arvojen ja harhasanojen kahleisiin! Oi, että joku vielä\nvapahtaisi heidät heidän vapahtajastaan!\n\nSaarelle luulivat he kerran laskevansa maihin aavaa merta\najelehtiessaan, mutta katso, se oli nukkuva hirviö!\n\nVäärät arvot ja harhasanat: ne ovat pahimpia hirviöitä kuolevaisille,\n-- kauan nukkuu ja odottaa niissä kova onni.\n\nMutta viimein se saapuu ja herää ja ruhjoo ja nielee sen, mikä sen\nvaraan majojansa rakensi.\n\nOi katsokaa toki niitä majoja, joita nuo papit ovat itselleen\nrakentaneet! Kirkoiksi kutsuvat he suloisesti tuoksuvia luoliaan.\n\nOi tuota väärennettyä valoa, tuota ummehtunutta ilmaa! Täällä, missä\nsielu -- ei saa lentää ylös korkeuteensa!\n\nVaan täten käskee heidän uskonsa: \"polvillanne portaita ylös, te\nsyntiset!\"\n\nTotisesti, mieluummin katson minä hävyttömiäkin kuin näiden häpeän ja\nhartauden kieroja silmiä!\n\nKuka loi itselleen tällaisia luolia ja katumusportaita? Eivätkö ne\nolleet niitä, jotka tahtoivat kätkeä itsensä ja häpesivät puhdasta\ntaivasta?\n\nJa vasta sitten, kun puhdas taivas jälleen pilkistää murtuneiden\nkattojen lomitse, ja alas ruoholle ja punaisille unikoille, jotka\nmurtuneilla muureilla kasvavat -- sitten vasta tahdon minä sydämen\njälleen kääntää tämän jumalan asuntoihin.\n\nHe kutsuivat jumalaksi sitä, joka seisoi heitä vastaan ja tuotti\nheille tuskaa: ja totisesti, paljon sankarillista oli heidän\njumaloimisessaan!\n\nEivätkä he toisin ymmärtäneet rakastaa jumalaansa kuin siten, että\nnaulitsivat ihmisen ristiin!\n\nRuumiina he aikoivat elää, mustan asun he antoivat ruumiilleen;\nheidän puheestaankin minä tunnen hautakammioiden pahan hajun.\n\nJa joka elää heidän läheisyydessään, hän elää lähellä mustia lampia,\njoista korpisammakko laulaa lauluaan suloisen syvämielisesti.\n\nParempia lauluja heidän täytyy minulle laulaa, jotta oppisin uskomaan\nheidän vapahtajaansa: vapahdetummille tulee hänen oppilaansa näyttää!\n\nAlastomina tahtoisin heidät nähdä: sillä kauneuden yksin tulisi\nsaarnata parannusta. Mutta kenenkä saa vakuutetuksi tämä naamioitu\nalakuloisuus!\n\nTotisesti, heidän vapahtajansa itse eivät tulleet vapaudesta ja\nvapauden seitsemännestä taivaasta! Totisesti, eivät he vaeltaneet\nedes milloinkaan tiedon tanterilla!\n\nAukkoja oli näiden vapahtajain henki; mutta jokaiseen aukkoon olivat\nhe asettaneet harhaluulonsa, aukontäytteensä, jota he jumalaksi\nkutsuivat.\n\nHeidän sääliinsä oli heidän henkensä hukkunut, ja kun he paisuivat ja\ntulvivat yli partaiden säälistä, ui aina pinnalla suuri hulluus.\n\nInnokkaasti he ajoivat, ja huutaen, laumansa portaansa yli: ikäänkuin\ntulevaisuuteen olisi ainoastaan yksi porras! Totisesti, nämä paimenet\nkuuluivat itse vielä lampaisiin!\n\nPienet henget ja tilavat sielut oli näillä paimenilla: mutta,\nveljeni, miten pieniä maita olivat tähän saakka laajimmatkin sielut!\n\nVerimerkkejä he piirsivät sille tielle, jota kulkivat, ja heidän\nhulluutensa opetti, että verellä todistetaan totuus.\n\nMutta veri on huonoin todistus totuudesta. Veri myrkyttää\npuhtaimmankin opin sydämen harhaluuloksi ja vihaksi.\n\nJa jos joku käy tulen läpi oppinsa vuoksi -- mitä se todistaa!\nEnemmän on totisesti, että omasta palosta oma oppi syntyy!\n\nKuuma sydän ja kylmä pää: missä nämä sattuvat yhteen, siellä nousee\nmyrskytuuli, \"vapahtaja.\"\n\nSuurempia totisesti on ollut ja korkeampisyntyisiä kuin ne, joita\nkansa kutsuu vapahtajiksi, nuo mukaansa tempaavat myrskytuulet!\n\nJa vielä suurempien kuin kaikki vapahtajat ovat olleet, täytyy\nteidät, veljeni, vapauttaa, jos tahdotte löytää tien vapauteen!\n\nMilloinkaan vielä ei ole ollut yli-ihmistä. Alastomina näin molemmat,\nsuurimman ja pienimmän ihmisen: --\n\nLiiaksi he ovat vielä toistensa kaltaiset. Totisesti, suurimmankin\nminä huomasin -- liian-inhimilliseksi! --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nSiveellisistä.\n\n\nJyrinällä ja taivaallisilla ilotulituksilla täytyy puhua veltoille ja\nuinuville aisteille.\n\nMutta kauneuden ääni puhuu hiljaa: se hiipii vain herätetyimpiin\nsieluihin.\n\nHiljaa vapisi ja nauroi kilpeni tänään: se on kauneuden pyhää naurua\nja vavistusta.\n\nTeitä, te siveelliset, nauroi minun kauneuteni tänään. Ja näin\nhaastoi sen ääni minulle: \"he tahtovat vielä saada maksun!\"\n\nTe tahdotte vielä saada maksun, te siveelliset! Tahdotte saada palkan\nhyveestä, taivaan maan asemasta ja iankaikkisuuden tämänpäivänne\nasemasta?\n\nJa nyt te suututte minuun, koska minä opetan, ettei ole olemassa\nyhtään palkkio- ja maksumestaria? Ja totisesti, minä en opeta edes,\nettä hyve on oma palkkansa. Oi, tämä on minun murheeni: olioiden\nperusteeseen on valheteltu palkka ja rangaistus -- ja nyt vielä\nteidän sielujenne pohjaankin, te siveelliset.\n\nMutta niinkuin metsäsian kärsä on minun sanani repivä rikki teidän\nsielujenne pohjan; aurankärki minä tahdon olla teidän joukossanne.\n\nTeidän perusteenne kaikki salaisuudet täytyy tulla ilmi; ja kun\nte makaatte tongittuina ja murtuneina päivänpaisteessa, silloin\nerotetaan myös teidän valheenne teidän totuudestanne.\n\nSillä tämä on teidän totuutenne: te olette liian puhtaita näiden\nsanojen saastaan: kosto, rangaistus, palkka, maksu.\n\nTe rakastatte hyvettänne kuin äiti lastaan; mutta milloinka kuultiin,\nettä äiti tahtoi maksua rakkaudestaan?\n\nTeidän hyveenne on teidän rakkain Itsenne. Sormuksen jano on teissä:\nsaavuttaa jälleen itsensä, senvuoksi kiertää ja vääntelee jokainen\nsormus itseään.\n\nJa sammuvan tähden kaltainen on hyveenne jokainen teko: alati sen\nvalo on vielä matkalla ja vaeltaa -- ja milloinka se ei enää ole\noleva matkalla?\n\nNäin on teidän hyveenne valo vielä matkalla, vaikka teko on tehty.\nOlkoon teko nyt unhoitettu ja kuollut: sen valon säde elää vielä ja\nvaeltaa.\n\nOlkoon teidän hyveenne teidän Itsenne, eikä mikään vieras, mikään\nnahka, mikään kaunisteleminen: tämä on totuus teidän sielunne\npohjasta, te siveelliset! --\n\nMutta tosin on olemassa niitä, joille hyve on kouristusta ruoskan\nalla: ja te olette liiaksi kuulleet heidän huutoaan!\n\nJa toisia on olemassa, jotka kutsuvat hyveeksi paheittensa\nlaiskistumista: ja kun heidän vihansa ja kateutensa kerran venyttelee\njäseniä, käy heidän \"vanhurskautensa\" hilpeäksi ja hieroo uneliaita\nsilmiään.\n\nJa toisia on olemassa, joita vedetään alaspäin: heidän perkeleensä\nvetävät heitä. Mutta mitä enemmän he vaipuvat, sitä hehkuvammin\nloistaa heidän silmänsä ja kaipuu heissä heidän jumalaansa.\n\nOi, niidenkin huuto tunkeutui teidän korviinne, te siveelliset: \"mitä\nminä en ole, sitä on minulle jumala ja hyve!\"\n\nJa toisia on olemassa, jotka saapuvat raskaasti ja rämisten,\nkuten vaunut, jotka vyöryvät kivistä tietä: he puhuvat paljon\narvokkaisuudesta ja hyveestä, -- jarruaan he kutsuvat hyveeksi!\n\nJa toisia on olemassa, jotka ovat vedettyjen arkikellojen kaltaisia;\nhe käydä tikittävät ja tahtovat, että tikitystä -- kutsuttaisiin\nhyveeksi.\n\nTotisesti, näistä minulla on huvia: missä sellaisia kelloja näen,\nvedän minä ne pilkallani vireeseen; ja niiden täytyy siinä vielä\nminulle surista!\n\nJa toiset ovat ylpeitä kourallisestaan vanhurskautta ja rikkovat\nsenvuoksi kaikkea olevaista vastaan: niin että maailma hukkuu heidän\nvääryyteensä.\n\nOi, miten ilkeästi sana \"hyve\" tulee heidän suustaan! Ja kun he\nsanovat: \"minä olen vanhurskas\", niin se kaikuu alati kuin: \"kosto on\nsuloinen!\"\n\nHyveellään he tahtovat repiä silmät vihollistensa päästä; ja he\nkorottavat itsensä ainoastaan alentaakseen toisia.\n\nJa taas on sellaisia olemassa, jotka istuvat allikossaan ja puhuvat\nnäin kaislojen seasta: \"hyve -- se on hiljaa istumista allikossa.\n\n\"Me emme pure ketään ja väistämme sitä, joka tahtoo purra; ja kaikessa\nmeillä on se mielipide, mikä meille annetaan.\"\n\nJa taas on sellaisia olemassa, jotka rakastavat eleitä ja\najattelevat: hyve on jonkunlaista elettä.\n\nHeidän polvensa rukoilevat alati, ja heidän kätensä ovat hyveen\nylistystä, mutta heidän sydämensä ei tiedä siitä mitään.\n\nJa taas on sellaisia olemassa, jotka pitävät hyveenä sanoa: \"hyve on\nvälttämätön\"; mutta he uskovat oikeastaan vain siihen, että poliisi\non välttämätön.\n\nJa moni, joka ei voi nähdä korkeata ihmisissä, kutsuu sitä hyveeksi,\nettä hän näkee matalan heissä liian läheltä: näin hän kutsuu pahaa\nsilmäänsä hyveeksi.\n\nJa muutamat tahtovat tulla ylennetyiksi ja pystyyn autetuiksi ja\nkutsuvat sitä hyveeksi; ja toiset tahtovat tulla viskatuiksi kumoon\n-- ja kutsuvat sitä myös hyveeksi.\n\nJa täten uskovat melkein kaikki olevansa osallisia hyveestä; ja\njokainen tahtoo ainakin olla \"hyvän\" ja \"pahan\" tuntija.\n\nMutta ei Zarathustra tullut senvuoksi, että hän sanoisi kaikille\nnäille valhettelijoille ja narreille: \"mitä te tiedätte hyveestä!\nMitä te _voisitte_ tietää hyveestä!\" --\n\nVaan että te, ystäväni, väsyisitte niihin vanhoihin sanoihin, jotka\nte olette oppineet narreilta ja valhettelijoilta:\n\nVäsyisitte sanoihin \"palkka\", \"maksu\", \"rangaistus\", \"kosto\nvanhurskaudessa\" --\n\nVäsyisitte sanomaan: \"että joku teko on hyvä, se merkitsee, että se\non epäitsekäs.\"\n\nOi, ystäväni! _Teidän_ Itsenne tulee olla teossa, kuten äiti on\nlapsessaan: tämä olkoon _teidän_ sananne hyveestä!\n\nTotisesti, minä tosin riistin teiltä sata sanaa ja teidän hyveenne\nrakkaimmat leikkikalut; ja nyt te vihastutte minuun, kuten lapset\nvihastuvat.\n\nHe leikkivät meren rannalla, -- silloin tuli aalto ja tempasi heiltä\nheidän leikkikalunsa syvyyteen: nyt he itkevät.\n\nMutta sama aalto on tuova heille uusia leikkikaluja ja siroittava\nuusia kirjavia näkinkenkiä heidän eteensä.\n\nNiin saavat he lohdutuksen; ja heidän laillaan, ystäväni, saatte\ntekin lohdutuksenne -- ja uusia kirjavia näkinkenkiä! --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nRoskaväestä.\n\n\nElämä on riemun kaivo; mutta missä roskaväki juo mukana, siellä ovat\nkaikki kaivot myrkytettyjä.\n\nKaikelle puhtaalle minä olen suopea; mutta minä en tahdo nähdä\nirvisteleviä kitoja enkä tahraisten janoa.\n\nHe loivat silmänsä alas kaivoon: nyt hohtaa heidän inhoittava hymynsä\nkaivosta ylös.\n\nPyhän veden he ovat myrkyttäneet himollaan; ja kun he kutsuivat\nsaastaisia uniaan riemuksi, myrkyttivät he vielä sanatkin.\n\nVastahakoiseksi käy liekki, kun he asettavat kosteat sydämensä tulen\nääreen, itse henki porisee ja höyryää, missä roskaväki astuu tulen\nluo.\n\nImeläksi ja liian mureaksi käy heidän kädessään hedelmä:\ntuulenruntelemaksi ja kuivalatvaiseksi tekee heidän katseensa\nhedelmäpuun.\n\nJa moni, joka kääntyi pois elämästä, kääntyi ainoastaan pois\nroskaväestä: hän ei tahtonut jakaa kaivoa ja liekkiä ja hedelmää\nroskaväen kanssa.\n\nJa moni, joka läksi erämaahan ja kärsi janoa petoeläinten seassa,\ntahtoi ainoastaan päästä istumasta likaisten kamelinajajain kanssa\nvesisäiliön ympärillä.\n\nJa moni, joka saapui kuin hävittäjä ja kuin raesade yli kaikkien\nhedelmäkenttien, tahtoi vain asettaa jalkansa roskaväen kitaan ja\nnäin tukkia sen kurkun.\n\nEikä tämä ole se palanen, joka minulle oli vaikein niellä, että\ntiedän elämän itsensä tarvitsevan vihollisuutta ja kuolemaa ja\nkidutusristiä: --\n\nVaan minä kysyin kerran ja tukehduin melkein kysymykseeni: miten?\n_tarvitseeko_ elämä myöskin roskaväkeä?\n\nOvatko myrkytetyt kaivot välttämättömiä ja löyhkäävä tuli ja\nsaastutetut unet ja madot elämänleivässä?\n\nEi minun vihani, vaan minun inhoni jäyti nälkäisenä elämääni! Oi,\nhenkeen minä kyllästyin usein, kun huomasin roskaväenkin henkeväksi.\n\nJa hallitseville minä käänsin selkäni, kun näin, mitä he nyt kutsuvat\nhallitsemiseksi: kaupustella ja hieroa kauppaa vallalla -- roskaväen\nkanssa!\n\nMuukalaisena minä elin kansojen keskuudessa ja ummessa korvin:\njotta heidän kaupustelunsa kieli jäisi minulle vieraaksi ja heidän\nkaupanhierontansa vallasta.\n\nJa nenääni pidellen minä kuljin ärtyneenä kaiken eilisen ja\ntämänpäiväisen läpi: totisesti, pahalle haisee kirjoittavan roskaväen\nkaikki eilinen ja tämänpäiväinen.\n\nRaajarikon lailla, joka tuli kuuroksi ja sokeaksi ja mykäksi:\nnäin minä elin kauan, jotta minun ei olisi tarvinnut elää yhdessä\nvallitsevan ja kirjoittavan ja himoitsevan roskaväen kanssa.\n\nVaivaloisesti nousi henkeni ylös portaita ja varovasti; riemun almut\nolivat sen virvoituksena; sauvaan nojaten hiipi elämä sokean luo.\n\nMitä minulle tapahtuikaan? Miten minä vapautin itseni inhosta? Ken\nnuorensi minun silmäni? Miten lensin minä ylös siihen korkeuteen,\nmissä ei roskaväki istu enää kaivon ääressä?\n\nLoiko minun inhoni itse minulle siivet ja lähdettä aavistavat voimat?\nTotisesti, ylös korkeimpaan minun täytyi lentää löytääkseni jälleen\nriemun kaivon!\n\nOi, minä löysin sen, veljeni! Täällä ylhäällä korkeimmassa kuohuu\nriemun lähde. Ja yksi elämä on olemassa, josta ei mikään roskaväki\njuo mukana!\n\nMelkein liian kiihkeästi sinä tulvit minulle, sinä riemun lähde! Ja\nusein sinä tyhjennät jälleen maljan, siksi että tahdot sen täyttää!\n\nJa vielä minun täytyy oppia lähestymään sinua kainommin: liian\nkiihkeästi minun sydämeni tulvii vielä sinua vastaan: --\n\nMinun sydämeni, jota kesäni polttaa, tuo lyhyt, kuuma, alakuloinen,\nylenautuas: miten minun kesä-sydämeni kaipaa sinun viileyttäsi!\n\nOhi on minun kevääni empivä murhe! Ohitse lumihiuteitteni häijyys\nkesäkuussa! Kesäksi minä tulin kokonaan ja kesäiseksi keskipäiväksi!\n\nKesä ylhäällä korkeimmassa kylmine lähteineen ja autuaassa\nhiljaisuudessa: oi tulkaa, ystäväni, jotta hiljaisuus kävisi vieläkin\nautuaammaksi!\n\nSillä tämä on _meidän_ korkeutemme ja meidän kotiseutumme: liian\nkorkealla ja jyrkällä me täällä asumme kaikilta saastaisilta ja\nheidän janoltaan.\n\nLuokaa vain puhtaat silmänne minun riemuni kaivoon, ystävät! Miten se\nvoisi käydä sekaiseksi siitä! Naurua säteilevä se on teitä vastaan\npuhtaudellaan.\n\nTulevaisuuden puuhun me rakennamme pesämme; kotkat tuovat nokallaan\nmeille yksinäisille ravintoa!\n\nTotisesti, ei sellaista ravintoa, josta saastaisetkin saavat syödä!\nTulta he luulisivat syövänsä ja polttavansa suunsa!\n\nTotisesti, me emme pidä täällä olinpaikkoja valmiina saastaisille!\nJääluola olisi heidän ruumiilleen meidän onnemme, ja heidän\nhengilleen!\n\nJa väkevien tuulten lailla me tahdomme elää heidän yllään, kotkien\nnaapureina, lumen naapureina, auringon naapureina: näin elää väkevät\ntuulet.\n\nJa tuulen lailla minä tahdon kerran vielä puhaltaa heidän joukkoonsa\nja ottaa hengelläni hengityksen heidän hengeltään: näin tahtoo minun\ntulevaisuuteni.\n\nTotisesti, väkevä tuuli on Zarathustra kaikille alangoille; ja\ntällaisen neuvon hän antaa vihollisilleen ja kaikelle, mikä sylkee ja\npurskuttaa: \"kavahtakaa itseänne sylkemästä vasten tuulta!\" --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nTarantteleista.\n\n\nKatso, tämä on taranttelin luola! Tahdotko nähdä itse eläimen? Täällä\nriippuu sen verkko: kosketa sitä, niin että se vavahtaa.\n\nTuolla se tulee kernaasti: tervetuloa, tarantteli! Mustana lepää\nselässäsi kolmikulmasi ja tunnusmerkkisi; ja minä tiedän myös, mitä\nsinun sielussasi lepää.\n\nKosto lepää sinun sielussasi: mihin sinä puret, siihen kasvaa musta\nrupi; kostolla tekee sinun myrkkysi sielun pöyräpääksi!\n\nNäin puhun minä teille vertauskuvan kautta, teille, jotka teette\nsielut pyöräpäiksi, te _yhdenvertaisuuden_ saarnaajat! Tarantteleita\nte olette minulle ja kätkettyä kostonhimoa!\n\nMutta minä kyllä olen saattava ilmi teidän kätkönne: senvuoksi minä\nnauran korkeuden nauruni teille vasten kasvoja.\n\nSenvuoksi minä tempaisen teidän verkkoanne, jotta teidän raivonne\nhoukuttelisi teidät ulos valheluolastanne ja kostonne hypähtäisi\nesiin teidän sananne \"oikeuden\" takaa.\n\nSillä _että ihminen tulisi lunastetuksi kostosta:_ se on minulle\nsilta korkeimpaan toiveeseen ja sateenkaari pitkien rajuilmain\njälkeen.\n\nMutta toisin tahtovat varmaan taranttelit. \"Se juuri olkoon meidän\noikeutemme, että maailma täyttyisi kostomme rajuilmasta\", -- näin he\npuhuvat keskenään.\n\n\"Kostoa me tahdomme harjoittaa ja häväistystä kaikkia kohtaan,\njotka eivät ole meidän kaltaisiamme\", -- niin lupaavat itselleen\ntaranttelisydämet.\n\n\"Ja 'tahto yhdenvertaisuuteen' -- se juuri on tästälähin oleva hyveen\nnimi; ja kaikkea vastaan, jolla on valtaa, me tahdomme korottaa\nhuutomme!\"\n\nTe yhdenvertaisuuden saarnaajat, heikkouden tyrannihulluus huutaa\nteistä näin \"yhdenvertaisuutta\": teidän salaisimmat tyrannihalunne\npukeutuvat näin hyvesanojen valhepukuun!\n\nHarmistunut itserakkaus, pidätetty kateus, ehkä teidän isienne\nitserakkaus ja kateus: teistä se puhkee koston liekkinä ja hulluutena.\n\nMistä isä vaikeni, se tulee pojassa puheeksi; ja usein huomasin pojan\nisän paljastetuksi salaisuudeksi.\n\nHaltioituneitten kaltaisia he ovat: mutta se ei ole sydän, joka\nheidät haltioi, -- vaan kosto. Ja jos he käyvät hienoiksi ja\nkylmiksi, niin se ei ole henki, vaan kateus, joka tekee heidät\nhienoiksi ja kylmiksi.\n\nHeidän kateutensa vie heidät ajattelijainkin polulle; ja tämä on\nheidän kateutensa merkki -- alati he menevät liian pitkälle: niin\nettä heidän väsymyksensä lopulta täytyy laskeutua lumelle nukkumaan.\n\nHeidän jokaisesta valituksestaan kaikuu kosto, heidän jokaisessa\nylistyksessään on oka; ja olla-tuomarina on heille autuus.\n\nMutta näin minä neuvon teitä, ystäväni: epäilkää kaikkia, joissa\nrankaisemishalu on voimakas!\n\nSe on huonolajista ja -syntyistä kansaa; heidän kasvoistaan katsoo\npyöveli ja urkkija.\n\nEpäilkää kaikkia, jotka puhuvat paljon oikeamielisyydestään!\nTotisesti, heidän sieluiltaan ei puutu ainoastaan hunajaa.\n\nJa jos he itse kutsuvat itseään \"hyviksi ja vanhurskaiksi\", niin\nälkää unhoittako, että heiltä ei puutu farisealaisiksi tullakseen\nmuuta kuin -- valta!\n\nYstäväni, minä en tahdo tulla sekoitetuksi ja sotketuksi toisiin.\n\nOn olemassa sellaisia, jotka saarnaavat minun oppiani elämästä: ja\nsamalla he ovat yhdenvertaisuuden saarnaajia ja tarantteleita.\n\nEttä he puhuvat elämälle mieliksi, vaikkakin istuvat luolassaan, nuo\nmyrkkyhämähäkit, ja kääntyvät pois elämästä: se johtuu siitä, että he\ntahtovat tehdä sillä pahaa.\n\nNiille he tahtovat tehdä sillä pahaa, joilla nyt on valta: sillä\nniiden luona viihtyy kuoleman saarna vielä parhaiten.\n\nJos toisin olisi, niin taranttelit opettaisivat toisin: ja he juuri\nolivat muinoin parhaat maailmanherjaajat ja kerettiläisten polttajat.\n\nNäihin yhdenvertaisuuden saarnaajiin minä en tahdo tulla sekoitetuksi\nja sotketuksi. Sillä näin puhuu oikeus minulle: \"ihmiset eivät ole\nyhdenvertaisia.\"\n\nJa sellaisia ei heistä ole tulevakaan! Mitä sitten olisi minun\nrakkauteni yli-ihmiseen, jos minä toisin puhuisin?\n\nTuhansia siltoja ja portaita myöten heidän tulee tunkeutua\ntulevaisuuteen, ja yhä enemmän sotaa ja erilaisuutta on heidän\nvälilleen asetettava: niin antaa suuri rakkauteni minun puhua!\n\nKuvien ja kummitusten keksijöitä on heistä tuleva keskinäisissä\nvihollisuuksissaan, ja kuvillaan ja kummituksillaan he tulevat vielä\ntaistelemaan korkeimman taistelun toisiaan vastaan!\n\nHyvä ja paha, ja rikas ja köyhä, ja korkea ja matala, ja arvojen\nkaikki nimet: aseita ne ovat olevat ja kalskuvia merkkejä siitä, että\nelämän alati täytyy voittaa jälleen itsensä!\n\nPilareineen ja portaineen se tahtoo rakentaa itsensä korkeuteen,\nelämä itse: avaraan kaukaisuuteen se tahtoo silmäillä ja etsiä\nautuaita kauneuksia, -- _siksi_ se tarvitsee korkeutta!\n\nJa koska se tarvitsee korkeutta, niin se tarvitsee portaita ja\nportaiden ristiriitaa sekä kohoavien! Kohota tahtoo elämä ja kohoten\nvoittaa itsensä.\n\nKatsokaa toki, ystävät! Täällä, missä taranttelin luola on, kohoaa\nvanhan temppelin rauniot, -- katsokaa toki kirkastetuin silmin tänne!\n\nTotisesti, ken täällä kerran kivessä pinosi korkealle ajatuksensa,\nviisaimman lailla hänellä oli tunto kaiken elämän salaisuudesta!\n\nEttä taistelua ja erilaisuutta on vielä kauneudessakin, ja sotaa\nvallasta ja ylivallasta: sen hän opettaa meille tässä selvimmän\nvertauskuvan kautta.\n\nKuten tässä holvit ja kaaret painiskelussa jumalallisesti murtuvat:\nkuten ne valolla ja varjolla vastustavat toisiaan, nuo jumalallisesti\npyrkiväiset --\n\nNäin olkaamme mekin varmasti ja ihanasti vihollisia, ystäväni!\nJumalallisesti me tahdomme ponnistaa toisiamme vastaan! --\n\nVoi! Nyt puri minua tarantteli itse, minun vanha viholliseni!\nJumalallisen varmasti ja ihanasti se puri minua sormeen!\n\n\"Rangaistusta täytyy olla ja oikeutta -- niin se ajattelee: maksutta\nhän ei ole laulava täällä lauluja vihollisuuden kunniaksi!\"\n\nNiin, hän on kostanut! Ja voi! Nyt hän on tekevä kostolla minunkin\nsieluni pyöräpääksi!\n\nMutta jotta minä en hourailisi, ystäväni, sitokaa minut kiinni\ntähän pylvääseen! Mieluummin minä tahdon olla pylväspyhimys kuin\nkostonhalun pyörre!\n\nTotisesti, Zarathustra ei ole mikään kierto- ja pyörretuuli; ja jos\nhän on tanssija, niin ei toki milloinkaan taranttelitanssija! --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nYlistetyistä viisaista.\n\n\nKansaa te olette palvelleet ja kansan taikauskoa, te kaikki ylistetyt\nviisaat! -- ettekä totuutta! Ja juuri senvuoksi on teille osotettu\nkunniaa.\n\nJa senvuoksi siedettiin teidän epäuskoannekin, koska se\noli kokkapuhetta ja kiertotie kansaan. Näin antaa herra\norjiensa menetellä mielensä mukaan ja on vielä huvitettu\nheidän uhkamielisyydestään.\n\nMutta se, jota kansa vihaa kuten koirat vihaavat sutta: se on vapaa\nhenki, kahleitten vihollinen, ei-rukoilija, metsissä asuva.\n\nAjaa hänet ulos luolastaan -- se oli kansalle alati \"halua oikeaan\":\nhäntä vastaan se usuttaa yhä vielä terävähampaisimmat koiransa.\n\n\"Sillä totuus on täällä: onko toki kansa täällä! Voi, voi\netsiväisiä!\" -- näin on huuto käynyt ammoisista ajoin.\n\nKansallenne te tahdoitte hankkia oikeuden sen kunnioittamisessa: sitä\nte kutsutte \"tahdoksi totuuteen\", te ylistetyt viisaat!\n\nJa teidän sydämenne puhui alati itselleen: \"kansasta minä tulin;\nsieltä tuli minulle myös jumalan äänikin.\"\n\nUppiniskaisia ja viisaita, aasin kaltaisia, te olitte alati kansan\npuoltajina.\n\nJa moni mahtava, joka tahtoi ajaa hyvin kansalla, valjasti hevosiensa\neteen vielä -- pienen aasin, ylistetyn viisaan.\n\nJa nyt minä tahtoisin, te ylistetyt viisaat, että te vihdoinviimein\nheittäisitte jalopeuran nahkan kokonaan luotanne!\n\nPetoeläimen nahkan, tuon kirjavatäpläisen, ja tutkivaisen,\netsiväisen, valloittavaisen tupsut!\n\nOi, jotta minä oppisin uskomaan teidän \"totisuuteenne\", sitä varten\nteidän täytyisi ensin rikkimurtaa kunnioittava tahtonne.\n\nTotinen -- niin kutsun minä sitä, joka lähtee jumalattomiin erämaihin\nja joka on rikkimurtanut kunnioittavan sydämensä.\n\nKeltaisessa hiekassa ja auringon polttamana hän varmaan tähyeli alta\nkulmain lähteistä rikkaita saaria, missä elämä lepää tummien puitten\nalla.\n\nMutta hänen janonsa ei saa häntä houkutelluksi tulemaan noiden\nmukavuutta rakastavien kaltaiseksi: sillä missä kosteikkoja on,\nsiellä on myös epäjumalien kuvia.\n\nNälkäiseksi, väkivaltaiseksi, yksinäiseksi, jumalattomaksi:\nsellaiseksi tahtoo jalopeuratahto itsensä.\n\nOlla vapaana orjien onnesta, lunastettuna jumalista ja\nrukoilemisesta, pelotonna ja peljättävänä, suurena ja yksinäisenä: se\non totisen tahto.\n\nErämaassa asuivat ammoisista ajoista sotiset, vapaat henget, erämaan\nherroina; mutta kaupungeissa asuivat hyvinsyötetyt, ylistetyt\nviisaat, -- vetojuhdat.\n\nSillä alati he vetävät aaseina, -- _kansan_ rattaita!\n\nEi siksi, että minä heille siitä suuttuisin: mutta palvelevaisia he\novat minusta ja valjastettuja, vaikka he loistavat kultaisissakin\nvaljaissa.\n\nJa usein he olivat hyviä palvelijoita ja kiitosta ansaitsevia. Sillä\nniin puhuu hyve: \"jos sinun täytyy olla palvelija, niin etsi sitä,\njota palveluksesi parhaiten hyödyttää!\n\n\"Sinun herrasi henki ja hyve on kasvava senkautta, että sinä olet\nhänen palvelijansa: niin sinä kasvat itse hänen henkensä ja hyveensä\nmukana!\"\n\nJa totisesti, te ylistetyt viisaat, te kansan palvelijat! Te itse\nkasvatte kansan hengen ja hyveen mukana -- ja kansa teidän kauttanne!\nTeidän kunniaksenne minä sanon sen!\n\nMutta kansaksi te jäätte vielä hyveissännekin, heikkosilmäiseksi\nkansaksi, -- kansaksi, joka ei tiedä, mitä _henki_ on!\n\nHenki on se elämä, joka itse uurtaa elämää: omasta tuskastaan se\nlisää omaa tietämistään, -- tiesittekö tätä ennen?\n\nJa tämä on hengen onni: olla voideltu ja kyynelillä vihitty\nuhrieläimeksi, -- tiesittekö tätä ennen?\n\nJa sokean sokeus ja hänen etsimisensä ja haparoimisensa on vielä\ntodistava sen auringon voimaa, johon hän katseli, -- tiesittekö tätä\nennen?\n\nJa vuorilla tulee tietäväisen oppia _rakentamaan_! Vähän se on, että\nhenki siirtää vuoria -- tiesittekö tätä ennen?\n\nTe tunnette ainoastaan hengen kipinät: mutta te ette näe sitä\nalasinta, mikä henki on, ettekä sen vasaran julmuutta!\n\nTotisesti, te ette tunne hengen ylpeyttä! Mutta vielä vähemmin te\nkestäisitte hengen vaatimattomuutta, jos se kerran tahtoisi puhua!\n\nEttekä te tohtineet vielä milloinkaan heittää henkeänne lumihautaan:\nte ette ole kyllin kuumia tehdäksenne sitä. Siksi te ette tunne\nmyöskään pakkasen ihastuksia.\n\nMutta kaikessa te asetutte liian tuttavalliselle kannalle hengen\nkanssa; ja viisaudesta te teitte usein vaivais- ja sairashuoneen\nhuonoille runoilijoille.\n\nTe ette ole kotkia: siksi te ette tunne hengen onnea kauhussa. Ja ken\nei ole lintu, hän älköön ottako asuntoaan pohjattomuuksien yllä.\n\nTe olette haaleita: mutta kylmänä virtaa jokainen syvä tieto.\nJääkylmiä ovat hengen sisimmät kaivot: virvoitus kuumille käsille ja\ntoimivaisille.\n\nArvokkaina te seisotte ja kankeina ja selkä suorana, te ylistetyt\nviisaat! -- teitä ei kiihoita mikään väkevä tuuli eikä tahto.\n\nEttekö nähneet milloinkaan purjeen kulkevan yli meren, pullistuneena\nja paisuvana ja vapisevana tuulen kiivaudesta?\n\nPurjeen lailla, hengen kiivaudesta vavisten, kulkee minun viisauteni\nyli meren -- minun kesytön viisauteni!\n\nMutta te kansan palvelijat, te ylistetyt viisaat, -- miten te\n_voisitte_ kulkea minun kanssani! --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nYölaulu.\n\n\nYö on: nyt puhuvat äänekkäämmin kaikki suihkuvat kaivot. Ja minunkin\nsieluni on suihkuva kaivo.\n\nYö on: nyt vasta valveutuu kaikki rakastavaisten laulut. Ja minunkin\nsieluni on rakastavaisen laulu.\n\nTyydytyksetöntä, tyydyttämätöntä on minussa; se tahtoo äänensä\nkorottaa. Halu rakkauteen on minussa, se puhuu myöskin rakkauden\nkieltä.\n\nValo minä olen, oi, että minä yö olisin! Mutta tämä on minun\nyksinäisyyteni, että minä valon vyöttämä olen.\n\nOi, että minä pimeä ja öinen olisin! Miten minä tahtoisin valon\nrintoja imeä!\n\nJa myöskin teitä minä tahtoisin siunata, te pienet kipenöivät\ntähdet ja kiiltomadot tuolla ylhäällä! -- ja autuas olla teidän\nvalolahjoistanne.\n\nMutta minä elän omassa valossani, takaisin minä juon itseeni ne\nliekit, jotka minusta leimahtavat.\n\nMinä en tunne ottavaisen onnea, ja usein minä uneksin siitä, että\nvarastamisen täytyisi olla vielä suloisempaa kuin ottaminen.\n\nSe on minun köyhyyteni, ettei minun käteni milloinkaan\nlahjoittamisesta lepää; se on minun kateuteni, että minä odottavia\nsilmiä näen ja kaipuun kirkastettuja öitä.\n\nOi kaikkien lahjoittavaisten onnettomuutta! Oi aurinkoni pimennystä!\nOi himoa himoitsemiseen! Oi kylläisyyden polttavaa nälkää!\n\nHe ottavat minulta: mutta koskenko minä vielä heidän sieluaan! Kuilu\non antamisen ja ottamisen välillä; ja pienin kuilu saa viimeiseksi\nportaansa.\n\nNälkä kasvaa minun kauneudestani: pahaa tahtoisin minä tehdä niille,\njoille loistin, ryöstää minä tahtoisin ne, joille lahjoitin: -- näin\nminä isoon pahuutta.\n\nVetäen käden takaisin, kun käsi sitä vastaan jo ojentuu; viipyen,\nvesiputouksen lailla, joka vielä putouksessa viipyy: -- näin minä\nisoon pahuutta.\n\nSellaista kostoa miettii minun runsauteni: sellaisia juonia kumpuaa\nminun yksinäisyydestäni.\n\nMinun onneni lahjoittamisessa kuoli lahjoittamiseen, minun hyveeni\nväsyi itseensä yltäkylläisyydessään.\n\nKen alati lahjoittaa, hänen vaaransa on, että hän kadottaa kainouden;\nken alati jakaa, hänen kätensä ja sydämensä saavat käsniä pelkästä\njakamisesta.\n\nMinun silmäni ei enää tulvi pyytäväisten kainouden edessä, minun\nkäteni on käynyt liian kovaksi tuntemaan täytettyjen käsien\nvapisemista.\n\nMinne joutui kyynel silmästäni ja hellyys sydämestäni? Oi kaikkien\nlahjoittavaisten yksinäisyyttä! Oi kaikkien loistavaisten\näänettömyyttä!\n\nMonia aurinkoja kiertää autiossa avaruudessa: kaikelle, mikä pimeää\non, ne valollaan puhuvat, -- minulle ne vaikenevat.\n\nOi, tämä on valon vihollisuutta loistavaista kohtaan:\narmahtamattomana se ratojaan vaeltaa.\n\nNurjana loistavaista kohtaan sydämensä syvyydessä, kylmänä aurinkoja\nkohtaan, -- näin vaeltaa jokainen aurinko.\n\nMyrskyn lailla auringot ratojaan lentävät: se on niiden vaellusta.\nJärkähtymätöntä tahtoaan ne noutavat: se on niiden kylmyys.\n\nOi, te vasta olette niitä, te pimeät, te öiset, jotka lämpöä\nloistavaisesta luotte! Oi, te vasta juotte maitoa ja lievitystä valon\nutareista!\n\nOi, jäätä on minun ympärilläni, jäähän minä poltan käteni! Oi, jano\non minussa, se riutuen janoaa teidän janoanne!\n\nYö on: oi, että minun täytyy valo olla! Ja jano öiseen! Ja\nyksinäisyyteen!\n\nYö on: nyt puhkeaa kuin suihkukaivo minusta minun kaipuuni, -- puhua\nminä kaipaan.\n\nYö on: nyt puhuvat äänekkäämmin kaikki suihkuvat kaivot. Ja minunkin\nsieluni on suihkuva kaivo.\n\nYö on: nyt valveutuu kaikki rakastavaisten laulut. Ja minunkin\nsieluni on rakastavaisen laulu. --\n\nNäin lauloi Zarathustra.\n\n\n\n\nTanssilaulu.\n\n\nEräänä iltana kulki Zarathustra oppilaineen metsän halki; ja kun hän\netsi kaivoa, katso, silloin hän joutui vihreälle niitylle, jota puut\nja pensaat ympäröivät: niityllä tanssi tyttöjä keskenään. Niin pian\nkuin tytöt tunsivat Zarathustran, taukosivat he tanssimasta; mutta\nZarathustra astui ystävällisin liikkein heidän luokseen ja puhui nämä\nsanat:\n\n\"Älkää tauotko tanssimasta, te suloiset tytöt! Ei tullut\npahakatseinen leikinturmelija teidän luoksenne, ei mikään tyttöjen\nvihollinen.\n\n\"Jumalan puoltaja minä olen perkeleen edessä: mutta tämä on\nraskauden henki. Miten olisin minä, te kevytjalkaiset, vihamielinen\njumalallisia tansseja kohtaan? Tai kaunisnilkkaisia tyttöjalkoja\nkohtaan?\n\n\"Tosin minä olen metsä ja tummien puitten yö: mutta ken tummuuttani ei\npelkää, hän löytää ruusupensaitakin sypressieni alta.\n\n\"Ja sen pienen jumalankin hän kai löytää, joka on tytöille rakkain:\nlähteen reunalla hän lepää, hiljaa, suljetuin silmin.\n\n\"Totisesti, selkeällä päivällä hän nukahti minulta, tuo päivävaras!\nAjeliko hän ehkä liiaksi perhosia?\n\n\"Älkää suuttuko minuun, te ihanat tanssijattaret, jos minä hiukan\nkuritan tuota pientä jumalaa! Huutava hän on varmaan ja itkevä, --\nmutta naurettava hän on vielä itkussaankin!\n\n\"Ja kyynelsilmin hän on pyytävä teitä tanssimaan; ja minä itse olen\nlaulava laulun hänen tanssiinsa:\n\n\"Tanssi- ja pilkkalaulun raskauden hengestä, kaikkeinkorkeimmasta,\nsuurvaltaisimmasta perkeleestäni, josta he sanovat, että hän on\n'maailman herra'.\" --\n\nJa tämä on se laulu, jonka Zarathustra lauloi, kun Cupido ja tytöt\ntanssivat yhdessä:\n\nSinun silmääsi katselin äsken, oi elämä! Ja minusta tuntui, että\nvaivuin tutkimattomaan silloin.\n\nMutta sinä vedit minut kultaisella koukulla ylös; ilkkuen sinä\nnauroit, kun sinua tutkimattomaksi kutsuin.\n\n\"Niin haastavat kaikki kalat, sanoit sinä; mitä he eivät saa\nselville, se on tutkimatonta.\n\n\"Mutta vaihtelevainen minä olen vain ja kesytön ja kaikessa nainen,\nenkä mikään siveellinen:\n\n\"Vaikkakin te miehet kutsutte minua 'syväksi' tai 'uskolliseksi',\n'ikuiseksi', salaperäiseksi'.\"\n\n\"Kuitenkin te miehet lahjoitatte meille alati omat hyveenne -- oi, te\nsiveelliset!\"\n\nNäin hän nauroi, tuo uskomaton, mutta minä en usko häneen milloinkaan\nenkä hänen nauruunsa, silloinkuin hän puhuu pahaa itsestään.\n\nJa kun minä puhuin kahdenkesken kesyttömän viisauteni kanssa, sanoi\nse kiivastuneena: \"sinä tahdot, sinä himoitset, sinä rakastat,\nsenvuoksi yksin sinä _ylistät_ elämää!\"\n\nVähällä olin silloin kiivaasti vastata ja sanoa totuuden tuolle\nkiivastuneelle; ja kiivaammin ei viisaudelleen voi vastata kuin\nsanomalla \"totuuden\".\n\nTällainen nimittäin on meidän kolmen suhde. Perinpohjin minä rakastan\nvain elämää -- ja, totisesti, enimmin silloin, kun sitä vihaan!\n\nMutta että viisaus on minulle rakas, ja usein liian rakas: se riippuu\nsiitä, että se muistuttaa sangen paljon elämää!\n\nSillä on sen silmä, sen nauru ja vieläpä sen kultainen ongenvapakin:\nmitä mahdan minä sille, että ne molemmat ovat niin toisensa näköiset?\n\nJa kerran kun elämä kysyi: \"Kuka sitten on tuo viisaus?\" -- niin minä\nsanoin kiihkoisesti: \"Oi niin! viisaus!\n\n\"Sitä janotaan, eikä tulla kylläisiksi, katsotaan huntujen läpi,\nahdistetaan ja takerrutaan verkkoon.\n\n\"Onko se kaunis? Mistä minä tiedän! Mutta sillä saa vanhimmatkin\ntoutaimet houkutelluksi.\n\n\"Vaihtelevainen se on ja uhkamielinen; usein minä näin sen purevan\nhuultaan ja kuljettavan kampaa vasten hiustensa suuntaa.\n\n\"Ehkä se on paha ja viekas ja kaikessa nainen; mutta puhuessaan pahaa\nitsestään, silloin se juuri on vietteleväisin.\"\n\n\"Kun minä sanoin tämän elämälle, silloin se nauroi pahanilkisesti ja\nsulki silmänsä. 'Kenestä sinä sitten puhut?' sanoi se, luultavasti\nminusta?\n\n\"Ja jos sinä olisit oikeassa, -- niin sanotaanko se minulle niin\nvasten kasvoja! Mutta puhu nyt viisaudestasikin!\"\n\nOi, ja nyt sinä jälleen avasit silmäsi, rakas elämä! Ja minusta\ntuntui, että vaivuin tutkimattomaan jälleen. --\n\nNäin lauloi Zarathustra. Mutta kun tanssi oli tauonnut ja tytöt\nolivat lähteneet pois, kävi hän surulliseksi.\n\n\"Aurinko on jo kauan sitten laskenut, sanoi hän viimein; niitty on\nkostea, metsät huokuvat kylmyyttä.\n\n\"Tuntematon on luonani ja katselee miettiväisesti. Mitä? Sinä elät\nvielä, Zarathustra?\n\n\"Miksi? Mitävarten? Millä? Mihin? Missä? Miten? Eikö ole hulluutta\nelää vielä? --\n\n\"Oi, ystäväni, ilta se on, joka minusta niin kysyy. Suokaa minulle\nanteeksi minun surumielisyyteni.\n\n\"Ilta on joutunut: suokaa minulle anteeksi, että ilta on joutunut!\"\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nHautalaulu.\n\n\n\"Tuolla kohoo hautasaari, tuo äänetön; tuolla ovat minunkin\nnuoruuteni haudat. Sinne minä tahdon elämän ikivihannan seppeleen\nviedä.\"\n\nNäin sydämessäni päättäen minä purjehdin yli meren. --\n\nOi te, minun nuoruuteni näyt ja ilmestykset! Oi, te rakkauden\nsilmäykset kaikki, te jumalaiset hetket! Miten nopeasti te minulta\nsammuitte! Vainajinani teitä tänään muistelen.\n\nTeistä, te rakkaimmat vainajani, aaltoilee ihana tuoksu, tuoksu, joka\nsydämet ja kyynelet kirvoittaa. Totisesti, se värisyttää ja hellyttää\nyksin purjehtivaisen sydäntä.\n\nVielä nytkin minä olen rikkain ja kadehdittavin minä kaikista\nyksinäisin! Sillä tehän _olitte_ kuitenkin minun, ja minä olen\nvieläkin teidän: sanokaa, kenelle muulle kuin minulle sellaisia\nruusuomenia puusta putosi?\n\nYhä vieläkin olen teidän rakkautenne perillinen ja maa-ala, teidän\nmuistoksenne vielä minussa kukkivat kirjavat, kesyttömät hyveet, oi,\nte korkeasti rakastetut!\n\nOi, me olimme luodut jäämään lähelle toisiamme, te ihanat, oudot\nihmeet; ettekä te tulleet arkojen lintujen lailla minun ja minun\npyyteitteni luo -- ette, vaan kuin uskolliset uskollisen luo!\n\nNiin, uskollisuuteen luodut, kuten minä, ja hentoihin\niankaikkisuuksiin: täytyykö minun nyt nimittää teitä uskottomuutenne\nmukaan, te jumalalliset silmäykset ja silmänräpäykset: muita nimiä\nminä en ole vielä oppinut.\n\nTotisesti, liian nopeasti te kuolitte minulta, te pakolaiset. Ette\nkuitenkaan te paenneet minua, enkä minäkään teitä: viattomia me\nolemme toisiamme kohtaan uskottomuudessamme.\n\nSurmatakseen minut he kuristivat teidät, te toiveitteni laululinnut!\nNiin, teitä kohti, te rakkaimmat, ampui ilkeys aina nuolensa --\nosuakseen minun sydämeeni!\n\nJa se osui! Sillä ettekö te olleet alati lähinnä minun sydäntäni,\nminun omaisuuteni ja maaperäni: _senvuoksi_ teidän täytyi kuolla\nnuorina ja ylen varhain!\n\nKohti ihmeellisintä, minkä minä omistin, ammuttiin nuoli: teitä\nkohti, joiden iho on untuvan kaltainen ja vielä enemmän hymyn, joka\nkatseesta saa kuolon!\n\nMutta tämän sanan minä tahdon vihollisilleni puhua: mitä on kaikki\nihmismurha sen verroilla, minkä te minulle teitte!\n\nPahempaa te minulle teitte kuin ihmismurha ikinä on;\ntakaisin-saavuttamattoman te otitte minulta: -- näin puhun minä\nteille, viholliseni!\n\nTe murhasitte minun nuoruuteni näyt ja rakkaimmat ihmeet!\nLeikkitoverini te riistitte minulta, nuo autuaat henget! Heidän\nmuistokseen minä lasken tämän seppeleen ja tämän kirouksen.\n\nTämän kirouksen teitä kohtaan, viholliseni! Te teitte minun\nikuisuuteni lyhyeksi kuin sävelen, joka särkyy kylmässä yössä. Tuskin\nse saapui luokseni jumalallisten silmien välähdyksenä vain, --\nsilmänräpäyksenä!\n\nNäin puhui eräänä hyvänä hetkenä minun puhtauteni: \"jumalaisia olkoot\nkaikki olennot minulle.\"\n\nSilloin te kävitte kimppuuni likaisilla kummituksilla; oi, minne\nlensi nyt tuo hyvä hetki!\n\n\"Kaikki päivät olkoot minulle pyhiä\" -- niin puhui kerran minun\nnuoruuteni viisaus: totisesti iloisen viisauden puhetta!\n\nMutta! silloin te varastitte, viholliset, minulta minun yöni ja\nmöitte ne unettomaan tuskaan: oi, minne pakeni nyt tuo iloinen\nviisaus!\n\nKerran minä toivoin onnellisia lintuenteitä: silloin te toitte\niljettävän huuhkainhirviön tielleni. Oi, minne pakeni silloin minun\nhento kaipuuni?\n\nKaikkea saastaa minä kerran lupasin karttaa: silloin te muutitte\nminun läheiseni ja lähimpäni mätäpaiseiksi. Oi, minne lensi silloin\nminun jaloin lupaukseni?\n\nSokeana minä kuljin kerran autuaita teitä: silloin te heititte lokaa\nsokean tielle: ja nyt häntä inhoittaa vanha sokkopolku.\n\nJa kun minä vaikeimpani tein ja vietin voittojeni juhlaa: silloin te\nsaitte aikaan että ne, jotka minua rakastivat, huusivat että tein\npahinta heille.\n\nTotisesti, tämä oli alati tekonne: te teitte karvaaksi parhaimmat\nhunajani ja parhaimpien mehiläisteni ahkeruuden.\n\nArmeliaisuuteni luo te lähetitte aina julkeimmat kerjäläiset; säälini\nympärille te tungitte alati parantumattomat hävyttömät. Niin te\nhaavoititte minun hyveitäni heidän uskossaan.\n\nJa jos vielä asetin esille pyhimpäni uhriksi: heti asetti heidän\n\"hurskautensa\" sinne lihavammat lahjansa: niin, että minun pyhimpäni\ntukehtui teidän rasvanne höyryyn.\n\nJa kerran minä tahdoin tanssia kuten en milloinkaan vielä ollut\ntanssinut: yli kaikkien taivaiden minä tahdoin tanssia. Silloin te\nviekottelitte minun parhaimman laulajani.\n\nJa nyt hän viritti hirvittävän ja kumean laulun; oi, hän toitotti\nkorvaani kuin kolkko torvi!\n\nMurhaavainen laulaja, ilkeyden välikappale, kaikista syyttömin!\nValmiina minä olin jo parhaimpaan tanssiin: silloin sinä murhasit\nsävelilläsi minun ihastukseni!\n\nTanssissa vain minä ymmärrän lausua korkeinten kappaleiden\nvertauskuvan: -- ja nyt jäi jäsenissäni korkein vertauskuvani\nlausumatta!\n\nSanomattomaksi ja lunastamattomaksi jäi minun korkein toiveeni! Ja\nnuoruuteni kaikki näyt ja lohdutukset kuolivat minulta!\n\nMiten minä kestin sen sitten? Miten kärsin ja voitin minä sellaiset\nhaavat? Miten minun sieluni nousi jälleen näistä haudoista?\n\nNiin, haavoittumaton, hautaamaton on minussa, kallioitasärkevä: se on\nminun tahtoni. Äänettömänä se käy ja muuttumattomana halki vuosien.\n\nKulkunsa se tahtoo kulkea minun jaloillani, minun vanha tahtoni;\nkovasydäminen on sen mieli ja haavoittumaton.\n\nHaavoittumaton minä olen ainoastaan kantapäästäni. Yhä vielä sinä\nelät ja olet itsesi kaltainen, sinä kärsivällisin! Aina tähän saakka\nsinä olet murtanut itsesi kaikkien hautojen läpi!\n\nSinussa elää myöskin vielä tuo lunastamaton nuoruuteni ajoilta; ja\nelämänä ja nuoruutena sinä istut täällä toiverikkaana keltaisilla\nhautaraunioilla.\n\nNiin, vielä sinä olet minulle kaikkien hautojen pirstaleiksi lyöjä:\nTerve, tahtoni! Ja missä vain on hautoja, siellä on ylösnousemuksia.\n--\n\nNäin lauloi Zarathustra.\n\n\n\n\nItsensävoittamisesta.\n\n\n\"Tahdoksi totuuteen\" kutsutte te, viisaimmat, sitä, mikä kiihoittaa\nja innostaa teitä?\n\nTahto kaiken olemisen ajateltavuuteen: näin minä kutsun teidän\ntahtoanne!\n\nKaiken olemisen te tahdotte _tehdä_ ensin ajateltavaksi: sillä te\nepäilette hyvällä epäluulolla, vaikka se jo on ajateltavaa.\n\nMutta sen tulee olla teidän mielenne mukainen ja taipua teidän\nedessänne! Niin tahtoo teidän tahtonne. Sileäksi sen tulee tulla ja\nhengelle alamaiseksi, kuten sen kuvastin ja vastakuva.\n\nTämä on teidän koko tahtonne, te viisaimmat, tahtona valtaan; ja\nsilloinkin kun te puhutte hyvästä ja pahasta ja arvioimisista.\n\nLuoda te tahdotte vielä sen maailman, jonka edessä te voitte\npolvistua: se on teidän viimeinen toiveenne ja juopumuksenne.\n\nMutta typerät, kansa, -- ne ovat virran kaltaisia, jonka pinnalla\nvenhe ui: ja venheessä istuvat, juhlallisina ja huntuihin\npeitettyinä, arvioimiset.\n\nTahtonne ja arvonne te asetatte tulemisen virralle; vanha tahto\nvaltaan ilmeni minulle siinä, mitä kansa uskoo hyväksi ja pahaksi.\n\nTe ne olitte, te viisaimmat, jotka asetitte tuollaisia vieraita tähän\nvenheeseen ja annoitte sille loistoa ja ylväitä nimiä, -- te ja\nteidän hallitseva tahtonne!\n\nEteenpäin kantaa virta teidän venhettänne nyt: sen _täytyy_ kantaa\nsitä. Vähät siitä, jos murtunut aalto kuohuu ja raivoisasti kiistää\ntaikaa vastaan!\n\nEi ole virta teidän vaaranne ja teidän hyvänne ja pahanne loppu, te\nviisaimmat; vaan tuo tahto itse, tahto valtaan, -- tyhjentymätön\nsynnyttävä elämäntahto.\n\nMutta jotta te ymmärtäisitte minun sanani hyvästä ja pahasta:\nsenvuoksi tahdon sanoa teille vielä sanani elämästä ja kaiken\neläväisen laadusta.\n\nEläväistä minä seurasin, suurimpia ja pienimpiä teitä minä kuljin,\njotta pääsisin tietoon sen laadusta.\n\nSatakertaisella kuvastimella tavoitin vielä sen katseen, kun sen suu\noli suljettuna: jotta sen silmä puhuisi minulle. Ja sen silmä puhui\nminulle.\n\nMutta missä vain elävän löysin, siellä kuulin myös puheen\nkuuliaisuudesta. Kaikki elävä on kuuliaisuutta.\n\nJa tämä on toinen: se joutuu käskynalaiseksi, joka ei osaa itseään\ntotella. Niin on eläväisen laatu.\n\nMutta tämä on kolmas, minkä minä kuulin: käskeminen on vaikeampaa\nkuin totteleminen. Eikä siksi vain, että käskevä kantaa kaikkien\nkuuliaisten taakan, ja että tämä taakka hänet helposti musertaa: --\n\nKoetta ja uhkayritystä näin minä kaikessa käskemisessä; ja alati, kun\nse käskee, uskaltaa eläväinen oman itsensä siihen alttiiksi.\n\nNiin, vielä kun se käskee itseään: silloinkin sen täytyy kärsiä\nkäskemisestään. Oman lakinsa tuomariksi ja toimeenpanijaksi ja\nuhriksi sen täytyy tulla.\n\nKuinka se sitten tapahtuu! niin minä kysyin itseltäni. Mikä saa\nelävän taipumaan, jotta se tottelee ja käskee ja käskien vielä\nharjoittaa kuuliaisuutta?\n\nKuulkaa nyt minun sanani, te viisaimmat! Tutkikaa vakaasti, olenko\nminä ryöminyt itse elämän sydämeen, ja aina sen sydämen juuriin\nsaakka!\n\nMissä eläviä löysin, siellä löysin tahtoa valtaan; ja vielä\npalvelevan tahdossa minä havaitsin tahdon olla herrana.\n\nEttä heikompi palvelee väkevämpää, siihen sen taivuttaa oma tahto,\njoka tahtoo olla vielä heikomman herra: vain tätä halua vailla se ei\nvoi tulla toimeen.\n\nJa kuten pienempi antautuu suuremmalle, jotta sillä olisi halu ja\nvalta pienimmässä: näin antaa suurinkin vielä itsensä pois ja panee\nvallan takia alttiiksi -- hengen.\n\nTämä on suurimman antautumista, että se on uhkayritystä ja vaaraa ja\narvanheittoa kuolemasta.\n\nJa missä uhrausta ja palveluksia ja rakkaudensilmäyksiä on: sielläkin\non tahtoa olla herrana. Salateitä hiipii siellä heikompi linnaan ja\naina mahtavamman sydämeen saakka -- ja varastaa siellä valtaa.\n\nJa tämän salaisuuden puhui elämä itse minulle: \"Katso, sanoi se, minä\nolen se, _jonka alati täytyy voittaa itsensä_.\"\n\nTosin, te kutsutte sitä tahdoksi siittämiseen tai haluksi päämaaliin,\nkorkeampaan, kaukaisempaan, moninaisempaan: mutta kaikki tämä on yhtä\nja yksi ainoa salaisuus.\n\nMieluummin minä käyn perikatoonkin kuin luovun tästä yhdestä; ja\ntotisesti, missä perikatoa on ja lehtien varisemista, siellä elämä\nuhraa itsensä -- vallan tähden!\n\nEttä minun täytyy olla taistelu ja tuleminen ja tarkoitusperä\nja tarkoitusperien ristiriita: oi, ken tahtoni arvaa, hän arvaa\nluultavasti myöskin millaisia _käyriä_ teitä sen täytyy kulkea!\n\nMitä tuonenkin, ja miten rakastanenkin -- pian minun täytyy olla sen\nvastustaja ja rakkauteni vastustaja: niin tahtoo minun tahtoni.\n\nJa sinäkin, tietäväinen, olet vain minun tahtoni polku ja jälki:\ntotisesti, minun tahtoni valtaan kulkee sinunkin tahtosi jaloilla\ntotuuteen!\n\nTotisesti se ei osannut totuuteen, ken laukaisi sen jälkeen sanan\n\"tahdosta olemassaoloon\": tätä tahtoa -- ei ole!\n\nSillä: mikä ei ole olemassa, se ei voi tahtoa; mutta mikä on\nolemassaolossa, miten se voisi vielä tahtoa olemassaoloon!\n\nVain, missä on elämää, siellä myös on tahtoa: mutta ei tahtoa\nelämään, vaan -- niin minä opetan sinulle tahtoa valtaan!\n\nOn paljon, mitä eläväinen arvostelee itse elämää korkeammaksi; mutta\nitse arvioimisestakin puhuu -- \"tahto valtaan!\" --\n\nNäin opetti minulle kerran elämä: ja sillä minä ratkaisen teille, te\nviisaimmat, vielä teidän sydämenne arvoituksen.\n\nTotisesti, minä sanon teille: hyvää ja pahaa, joka olisi\nkatoamatonta, -- sitä ei ole! Itsestään täytyy sen alati jälleen\nvoittaa itsensä.\n\nArvoillanne ja sanoillanne hyvästä ja pahasta te käytätte väkivaltaa,\nte arvioijat: ja tämä on teidän kätketty rakkautenne ja teidän\nsielujenne loisto, vapiseminen ja tulvinta.\n\nMutta voimakkaampi väkivalta kasvaa teidän arvoistanne ja uusi\nvoitto: sitä vastaan murskaantuu muna ja munankuoret.\n\nJa kenen täytyy luoja olla hyvässä ja pahassa: totisesti, hänen\ntäytyy ensin olla tyhjäksitekijä ja rikkimurtaa arvot.\n\nNäin kuuluu korkein paha korkeimpaan hyvään: mutta tämä on luova. --\n\nPuhukaamme vain tästä, te viisaimmat, vaikkakin se on pahaa.\nVaikeneminen on pahempaa; kaikki vaitiolevat totuudet käyvät\nmyrkyllisiksi.\n\nJa murtukoon kaikki, mikä totuuksienne kautta murtua -- voi! Monta\nhuonetta on vielä rakennettava! --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nYlhäisistä.\n\n\nÄänetön on minun mereni pohja: kukapa arvaisi, että se kätkee\nleikillisiä hirviöitä!\n\nJärkähtämätön on minun syvyyteni: mutta se välkkyy uivista\narvoituksista ja nauruista.\n\nYlhäisen minä näin tänään, juhlallisen, hengen parannuksentekijän:\noi, miten minun sieluni nauroi hänen rumuudelleen!\n\nRinta kohollaan ja niiden kaltaisena, jotka vetävät henkeä: niin hän\nseisoi siellä, tuo ylhäinen, ja äänettömänä:\n\nRumat totuudet, hänen metsänriistansa, riippumassa olkapäillä, ja\nrikkaana risaisista vaatteista; monta okaakin oli tarttunut häneen,\n-- mutta vielä en nähnyt yhtään ruusua.\n\nVielä hän ei oppinut naurua eikä kauneutta. Alakuloisena palasi tämä\nmetsästäjä takaisin tiedon metsästä.\n\nKotia hän kääntyi taistelusta villien eläinten kanssa: mutta hänen\ntotisuudestaan katsoo vielä villi eläin -- voittamaton!\n\nYhä vielä hän seisoo tuolla kuin tiikeri, joka tahtoo hypätä; mutta\nminä en suvaitse näitä pingoitettuja sieluja, nurja on makuni näitä\nerikseen vetäytyneitä kohtaan.\n\nJa te sanotte minulle, ystävät, ettei tule kiistellä mausta ja\nmaistamisesta? Mutta kaikki elämä on kiistaa mausta ja maistamisesta!\n\nMaku: se on yhtaikaa paino ja vaakakuppi ja punnitsija; ja voi\nkaikkea elävää, joka käymättä taistelua painosta ja vaakakupista ja\npunnitsijasta tahtoi elää!\n\nKunpa hän väsyisi korkeuteensa, tuo ylhäinen: silloin vasta hänen\nkauneutensa alkaisi, -- ja silloin vasta minä tahdon maistaa häntä ja\npitää häntä maukkaana.\n\nJa vasta kun hän kääntyy pois itsestään, on hän juokseva oman\nvarjonsa yli -- ja, totisesti! _aurinkonsa_ helmaan.\n\nLiian kauan hän istui varjossa, hengen parannuksentekijän posket\nkalpenivat; vähää vaille, ettei hän nääntynyt odotuksissaan nälkään.\n\nYlenkatsetta on vielä hänen silmässään; ja hänen suunsa kätkee\nsaastaa. Tosin hän lepää nyt, mutta hänen leponsa ei ole vielä\nasettunut aurinkoon.\n\nHärän lailla hänen tulisi tehdä; ja hänen onnensa tulisi haista\nmaalle, eikä ylenkatseelle maata kohtaan.\n\nValkoisena härkänä tahtoisin hänet nähdä, kun hän puuskuen ja mylvien\nkäy auran edessä: ja hänen mylvintänsä ylistäisi vielä kaikkea\nmaallista!\n\nPimeät ovat vielä hänen kasvonsa; käden varjo liehuu niillä. Varjojen\npeitossa on hänen silmänsä tarkoitus vielä.\n\nHänen tekonsa itse lepää vielä varjona hänen yllään: käsi pimentää\ntoimivan. Vielä hän ei ole voittanut tekoaan.\n\nTosin rakastan hänessä härän niskaa: mutta nyt minä tahdon nähdä myös\nenkelin silmän.\n\nVielä sankaritahtonsakin hänen täytyy oppia unhoittamaan: korotettu\nhänen tulee olla eikä ainoastaan kohonnut: -- itse eetterin tulisi\nnostaa hänet, tuon tahdottoman!\n\nHän lannisti petoja, hän ratkaisi arvoituksia: mutta lunastaakin\nhänen tulisi vielä petonsa ja arvoituksensa, taivaallisiksi lapsiksi\nhänen tulisi ne vielä muuttaa.\n\nVielä hänen tietonsa ei ole oppinut hymyilemään ja olemaan ilman\nkateutta; vielä ei hänen tulviva intohimonsa ole viihtynyt\nkauneudessa.\n\nTotisesti, ei hänen kaipuunsa tule kylläisyyteen vaieta ja vaipua,\nvaan kauneuteen! Sulous kuuluu ylevämielisen ylevämielisyyteen.\n\nKäsivarsi asetettuna pään yli: niin tulisi sankarin levätä, niin\ntulisi hänen voittaa lepäämisensäkin.\n\nMutta juuri sankarille on _kaunis_ kaikkein vaikeinta. Saavuttamaton\non kaunis kaikelle kiihkeälle tahdolle.\n\nHiukan enemmän, hiukan vähemmän: se juuri on täällä paljon, se on\ntäällä enin.\n\nSeisoa lihakset velttoina ja tahto valjaista riisuttuna: se on\nvaikeinta teille kaikille, te ylhäiset!\n\nKun valta käy armolliseksi ja tulee alas näkyviin: kauneudeksi minä\nkutsun sellaista alastuloa.\n\nEnkä minä pyydä keneltäkään niinkuin sinulta juuri kauneutta, sinä\nvoimakas: sinun hyvyytesi olkoon sinun viimeinen itsesi-valtaaminen.\n\nKaikkea pahaa minä uskon sinusta: senvuoksi minä tahdon sinulta hyvää.\n\nTotisesti, minä nauroin usein noille heikoille raukoille, jotka\nluulevat itseään hyviksi, siksi että heillä on hervottomat käpälät!\n\nPilarin hyveeseen sinun tulee pyrkiä: kauniimmaksi se käy alati ja\nsirommaksi, mutta sisällisesti kovemmaksi ja kantavammaksi, mitä\nkorkeammalle se nousee.\n\nNiin, sinä ylhäinen, kerran sinä olet vielä oleva kaunis ja pitävä\nkuvastinta oman kauneutesi edessä.\n\nSilloin sinun sielusi on värisevä jumalallisista pyyteistä; ja\nrukoilemista tulee olemaan vielä sinun turhamielisyydessäsikin!\n\nTämä nimittäin on sielun salaisuus: vasta kun sankari on hyljännyt\nsen, lähenee sitä, unessa, -- yli-sankari. --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nSivistyksen maasta.\n\n\nLiian kauaksi minä lensin tulevaisuuteen: kauhu valtasi minut.\n\nJa kun minä katselin ympärilleni, katso! silloin oli aika ainoa\naikalaiseni.\n\nSilloin minä pakenin takaisin, kotiapäin -- ja yhä nopeammin: niin\nminä tulin teidän luoksenne, te nykyaikaiset, ja sivistyksen maahan.\n\nEnsi kerran minulla oli silmää teitä kohtaan ja hyvää mieltymystä:\ntotisesti, kaipuu sydämessä minä tulin.\n\nMutta mitä minulle tapahtui? Niin tuskissani kuin olinkin, --\nminun täytyi nauraa! Milloinkaan ei silmäni nähnyt mitään niin\nkirjavatäpläistä!\n\nNauramistani minä nauroin, jalkani vielä vavistessa ja sydämenikin:\n\"täällähän on kaikkien värikuppien kotimaa!\" -- sanoin minä.\n\nViisikymmentä väripilkkua kasvoihin ja jäseniin maalattuna: niin te\nistuitte siellä minun kummastuksekseni, te nykyaikaiset!\n\nJa viisikymmentä kuvastinta ympärillänne, jotka imartelivat ja\njäljittelivät teidän värivälkettänne!\n\nTotisesti, ei voisi teillä olla parempaa naamiota, te nykyaikaiset,\nkuin omat kasvonne ovat! Kuka voisi teitä -- _tuntea_!\n\nKirjoitettuina täyteen menneisyyden merkkejä ja nämäkin merkit\nuusilla merkeillä tuhrittuina: näin te olette kätkeneet itsenne hyvin\nkaikilta merkkeinselittäjiltä!\n\nJa jos on munaskuittenkin tutkija: kukapa vielä uskoo, että\nteillä on munaskuut! Väreistä te näytätte olevan leivotuita ja\nyhteenliimatuista liuskoista.\n\nKaikki ajat ja kansat katsovat kirjavina teidän hunnuistanne; kaikki\ntavat ja uskot puhuvat kirjavina teidän liikkeistänne.\n\nKen riisuisi yltänne hunnut ja verhot ja värit ja liikkeet: kyllin\npaljon hänellä olisi jäljellä peloittaakseen sillä linnut.\n\nTotisesti, minä itse olen peljästynyt lintu, joka kerran näki teidät\nalastomina ja ilman väriä; ja minä lensin pois, kun luuranko tarjosi\nminulle rakkautta.\n\nEnnemmin minä toki olisin vaikka päiväläisenä Manalassa ja\nmenneisyyden varjojen luona! -- Uhkeampia ja täyteläisempiähän ovat\nitse manalaisetkin kuin te!\n\nTämä, niin tämä on minun sisälmysteni kirvely, etten voi sietää teitä\nalastomina enkä vaatetettuina, te nykyaikaiset!\n\nTulevaisuuden kaikki kauhu ja kaikki, mikä milloinkaan sai paenneet\nlinnut värisemään, on totisesti mieluisampaa ja vähemmän vierasta\nkuin teidän \"todellisuutenne\".\n\nSillä näin te puhutte: \"Todellisia me olemme kokonaan, ja ilman\nuskoa ja harhauskoa\": näin te röyhistelette rintaanne -- oi, vielä\nrinnattominakin!\n\nNiin, miten te _voisitte_ uskoa, te kirjavatäpläiset! jotka olette\nkuvia kaikesta, mitä maailmassa on uskottu!\n\nItse uskon vaeltavia kumoamisia te olette, ja kaikkien ajatusten\nniveliltä nyrjähtämistä. _Epäuskottavia:_ näin kutsun minä teitä, te\ntodelliset!\n\nKaikki ajat kinastelevat toisiansa vastaan teidän hengissänne; ja\nkaikkien aikojen unet ja kinastelut olivat todellisempia kuin teidän\nvalveillaolonne!\n\nHedelmättömiä te olette: _siksi_ teiltä puuttuu uskoa. Mutta kenen\ntäytyi luoda, hänellä oli alati myöskin tosiunensa ja tähtienteensä\n-- ja hän uskoi uskoon! --\n\nPuoliavoimia portteja te olette, joilla haudankaivajat odottavat. Ja\ntämä on teidän todellisuutenne: \"hävitä vain kaikki ansaitsee.\"\n\nOi millaisina te siinä seisotte, te hedelmättömät, miten laihoina\nkylkiluilta! Ja moni teistä varmaan itsekin tiesi sen.\n\nJa hän puhui: täällä on varmaan käynyt jumala minun nukkuessani\nja salaa ottanut minulta jotakin? Totisesti, kylliksi tehdäkseen\nitselleen siitä vaimon!\n\n\"Ihmeellinen on kylkiluitteni köyhyys!\" -- näin puhui jo moni\nnykyaikainen.\n\nNiin, nauruksi te olette minulle, te nykyaikaiset! Ja vallankin kun\nte ihmettelette itseänne!\n\nJa voi minua, ellen voisi nauraa teidän ihmettelyllenne, vaan\ntäytyisi minun niellä kaikki inhoittava, mitä maljoissanne on!\n\nMutta siksi minä tahdon ottaa teidät keveämmin, kun minulla on\n_raskasta_ kannettavana; ja mitä se tekee vaikka kovakuoriaisia ja\nlentäviä itikoita vielä asettuu taakalleni!\n\nTotisesti, se ei käy minulle siitä raskaammaksi! Eikä teistä, te\nnykyaikaiset, ole suuri väsymys minuun tuleva. --\n\nOi, mihin minä nyt olen kaipuuni kera nouseva! Kaikilta vuorilta minä\netsien katselen isän- ja äidinmaita.\n\nMutta kotiseutua minä en löytänyt mistään: epävakainen minä olen\nkaikissa kaupungeissa ja matkallelähtö kaikilla porteilla.\n\nVieraita ovat minulle ja ilvettä kaikki nykyaikaiset, joiden luo\nsydän minut äsken ajoi; ja karkoitettu minä olen kaikista isän- ja\näidinmaista.\n\nNiin minä rakastan nyt ainoastaan _lasteni_ maata, tuota\nlöytämätöntä, kaukaisimmassa meressä: sitä minä käsken purjeeni\netsimään ja etsimään.\n\nLapsissani minä tahdon sovittaa, että olen isieni lapsi ja kaikessa\ntulevaisuudessa -- tämän nykyisyyden!\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nTahrattomasta tiedosta.\n\n\nKun eilen kuu nousi, luulin minä, että se aikoi synnyttää auringon:\nniin leveänä ja raskaana se lepäsi taivaanrannalla.\n\nMutta valhettelija se oli raskauksineen; ja mieluummin minä tahdon\nuskoa mieheen kuussa kuin naiseen.\n\nTosin, vähän on miestä hänessäkin, tuossa kainossa öitsijässä.\nTotisesti, pahalla omallatunnolla se vaeltaa yli kattojen.\n\nSillä se on himokas ja kateellinen, munkki kuussa, maata se himoitsee\nja rakastavaisten kaikkia riemuja.\n\nEi, minä en pidä tuosta kissasta katoilla! Inhoittavia ovat minulle\nkaikki, jotka hiipien kiertävät puoleksi suljetulta ikkunoita.\n\nHurskaana ja äänettömänä se vaeltaa tähtitantereilla: mutta minä en\nsuvaitse hiljaaliikkuvia miesjalkoja, joissa ei edes kannus kilise.\n\nJokaisen rehellisen askel puhuu; mutta kissa kulkee varkain yli maan.\nKatso, kissan kaltaisena tulee kuu esiin ja epärehellisenä. --\n\nTämän vertauksen minä annan teille, te herkkätunteiset\nteeskentelijät, teille, te \"puhtaasti-tietäväiset\"! Teitä minä kutsun\n-- himokkaiksi!\n\nTekin rakastatte maata ja maallista: minä ymmärrän teidät hyvin! --\nmutta häveliäisyyttä on teidän rakkaudessanne ja pahaa omaatuntoa, --\nkuun kaltaisia te olette!\n\nYlenkatseeksi maallista kohtaan on teidän henkenne houkuteltu, mutta\nei teidän sisälmyksiänne: mutta ne ovat väkevimmät teissä!\n\nJa nyt häpeää teidän henkenne, että se noutaa sisälmystenne mieltä,\nja kulkee oman häpeänsä takia piilo- ja valheteitä.\n\n\"Tämä olisi minulle korkeinta, -- näin puhuu itselleen teidän\nvalheellinen henkenne -- katsella elämää ilman himoa eikä, koiran\ntavoin, kieli suusta riippuen.\n\n\"Olla onnellinen katselemisessa, tahto kuolleena, vailla\nitsekkäisyyden sieppaamista ja himoa -- koko ruumis kylmänä ja\ntuhkanharmaana, mutta silmä juopuneena kuusilmänä!\n\n\"Tämä olisi minulle rakkainta, -- näin viettelee itseään tuo vietelty\n-- rakastaa maata niinkuin kuu sitä rakastaa, ja ainoastaan silmällä\nkoskettaa sen kauneutta.\n\n\"Ja tämä olkoon minulle _tahratonta_ tietoa kaikista kappaleista, että\nminä en kappaleilta mitään tahdo, paitsi että saan olla niiden edessä\nkuin satasilmäinen kuvastin.\" --\n\nOi, te herkkätunteiset teeskentelijät, te himokkaat! Teiltä puuttuu\npyyteen viattomuutta: ja nyt te solvaatte senvuoksi pyytämistä!\n\nTotisesti, te ette luovina, synnyttävinä, syntymishaluisina rakasta\nmaata!\n\nMissä on viattomuutta? Siellä missä on tahtoa synnyttämiseen. Ja ken\ntahtoo itseään ylempää luoda, hänellä on puhtain tahto.\n\nMissä on kauneutta? Siellä missä minun _täytyy tahtoa_ kaikella\ntahdolla; missä minä tahdon rakastaa ja käydä perikatoon, jotta kuva\nei jäisi ainoastaan kuvaksi.\n\nRakastaa ja käydä perikatoon: ne ovat hamasta iankaikkisuuksista\nsointuneet yhteen. Tahto rakkauteen: se on olla valmis kuolemaankin.\nNäin puhun minä teille, te pelkurit!\n\nMutta nyt teidän epämiehuullinen kieroonkatsomisenne tahtoo saada\nnimen \"mietiskeleväisyys\"! Ja mikä arkojen silmien antaa koskettaa\nitseään, on ristittävä \"kauniiksi\"! Oi te jalojen nimien tahraajat!\n\nMutta tämä on oleva: teidän kirouksenne, te tahrattomat, te\npuhtaasti-tietäväiset, että te ette tule milloinkaan synnyttämään:\nvaikkakin te lepäätte leveinä ja raskaina taivaanrannalla!\n\nTotisesti, te ahdatte suunne täyteen jaloja sanoja: ja meidän tulee\nuskoa, että teidän sydämenne tulvii yli äänensä, -- te valhettelijat?\n\nMutta _minun_ sanani ovat halpoja, halveksittuja, käyriä sanoja:\nkernaasti minä poimin ylös, mitä teidän aterioillanne pöydän alle\nputoo.\n\nAina minä niillä voin -- sanoa teeskentelijöille totuuden! Niin,\nminun ruotoni, näkinkenkäni ja piikkiset lehteni tulevat --\nkutittelemaan teeskentelijäin neniä!\n\nHuono ilma on alati teidän ympärillänne ja teidän aterioittenne:\nteidän himokkaat ajatuksenne, teidän valheenne ja salaisuutennehan\novat ilmassa!\n\nUskaltakaa toki ensin uskoa itseänne -- teitä ja teidän\nsisälmyksiänne! Ken itseään ei usko, hän valhettelee alati.\n\nJumalan naamion te ripustitte eteenne, te \"puhtaat\": jumalan naamioon\nkätkeytyi teidän inhoittava rengasmatonne.\n\nTotisesti, te petätte, te \"mietiskeleväiset\"! Kerran oli\nZarathustrakin teidän jumalallisten nahkojenne narri; ei hän\noivaltanut sitä käärmeenkiemuraa, jolla ne olivat täytetyt.\n\nJumalan sielun minä luulin kerran näkeväni teidän juonissanne, te\npuhtaasti-tietäväiset! Parempaa taitoa minä en kerran aavistanut kuin\nteidän taitonne!\n\nKäärmesaastaa ja pahaa hajua minä en nähnyt kaukaisuudestani: ja että\nsisiliskon kavaluus täällä hiiviskeli ympäri.\n\nMutta minä tulin teidän _lähellenne:_ silloin minulle valkeni päivä\n-- ja nyt se valkenee teille, -- loppunut on lemmenliitto kuun kanssa!\n\nKatsokaa toki tuonne! Kiinnisaatuna ja kalvaana se on tuolla --\naamuruskon edessä!\n\nSillä se tulee jo, tuo hehkuva, -- sen rakkaus maahan tulee!\nViattomuutta ja luomishalua on kaikki auringonrakkaus!\n\nKatsokaa toki tuonne, miten se kärsimättömänä tulee yli meren! Ettekö\ntunne sen rakkauden janoa ja kuumaa hengitystä?\n\nMerta se tahtoo imeä ja juoda sen syvyyden luoksensa korkeuteen:\nsilloin kohoaa meren himo tuhansin rinnoin.\n\nAuringon janon suutelemaksi ja imemäksi se _tahtoo_ tulla; ilmaksi se\n_tahtoo_ tulla ja korkeudeksi ja valon uraksi ja itse valoksi!\n\nTotisesti, auringon lailla minä rakastan elämää ja kaikkia syviä\nmeriä.\n\nJa tämä on _minulle_ tietoa: kaiken syvän tulee nousta ylös -- minun\nkorkeuteeni! --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nOppineista.\n\n\nKun minä lepäsin unessa, silloin söi lammas murattiseppelettä, joka\noli päässäni -- söi ja virkkoi: \"Zarathustra ei ole enää oppinut.\"\n\nPuhui ja läksi lyllertäen pois ja ylväänä. Eräs lapsi kertoi sen\nminulle.\n\nKernaasti minä lepään täällä, missä lapset leikkivät, murtuneen\nmuurin luona, ohdakkeitten ja punaisien unikkojen alla.\n\nOppinut minä olen vielä lapsille ja ohdakkeillekin ja punaisille\nunikoille. Viattomia ne ovat, vieläpä häijyydessäänkin.\n\nMutta lampaalle minä en ole enää oppinut: niin tahtoo minun osani --\nsiunattu olkoon se!\n\nSillä tämä on totuus: ulos minä olen lähtenyt oppineitten huoneesta,\nja oven olen vielä viskannut jälkeeni kiinni.\n\nLiian kauan minun sieluni istui nälkäisenä heidän pöytänsä\nääressä; en minä ole heidän laillaan totutettu tietämiseen kuin\npähkinänsärkemiseen.\n\nVapautta minä rakastan ja ilmaa terveen maan yllä; mieluumin minä\nvielä tahdon nukkua häränvuodilla kuin heidän arvosijoillaan ja\nkunniallisuuksillaan.\n\nMinä olen liian kuuma ja palanut omista ajatuksistani: usein tahtoo\nse tukauttaa hengitykseni. Silloin minun täytyy päästä ulos ja pois\nkaikista pölyisistä tuvista.\n\nMutta he istuvat kylminä kylmässä varjossa: he tahtovat kaikessa olla\nvain katselijoita ja ovat varuillaan, etteivät istu siellä, missä\naurinko paahtaa portaille.\n\nKuten sellaiset, jotka seisovat kadulla ja töllistelevät\nohikulkijoita: näin odottavat hekin ja töllistelevät ajatuksia, joita\ntoiset ovat ajatelleet.\n\nJos heihin käsineen tarttuu, niin he pölyävät kuin jauhosäkit,\nja vastoin tahtoaan: mutta kenpä arvaisi, että heidän pölynsä on\nsyntynyt jyvistä ja suvisten kenttien keltaisesta riemusta?\n\nJos he ovat olevinaan viisaita, niin minua hiukan vituttaa heidän\npienet mietelauseensa ja totuutensa: usein on heidän viisaudessaan\nsellainen haju kuin se nousisi lätäköstä: ja totisesti, minä olenkin\njo kuullut sammakon kurnuttavan siitä!\n\nTaitavia he ovat, heillä on älykkäät sormet: mitä on minun\nyksinkertaisuuteni heidän moninaisuutensa rinnalla! Kaiken\nlanganpujottamisen ja solmimisen ja kutomisen heidän sormensa\nymmärtävät: näin he kutovat hengen sukkia!\n\nHyviä kellolaitoksia he ovat, kun vain pidetään huoli siitä, että ne\nvedetään oikein vireeseen! Sitten ne näyttävät petoksetta tunnin ja\npitävät pientä melua senohella.\n\nMyllylaitoksen tavoin he tekevät työtä ja jyskyttävät: heille tulee\nvain heittää hedelmäjyvänsä! -- he kyllä ymmärtävät jauhaa jyvän\npieneksi ja tehdä siitä valkeata pölyä.\n\nHe tähystelevät tarkasti toisiaan eivätkä luota suuresti toisiinsa.\nKekseliäinä pienissä viekkauksissa he odottavat sellaisia, joiden\ntietäminen kulkee veltoin jaloin, -- hämähäkkien lailla he odottavat.\n\nMinä näin heidän alati valmistavan varovasti myrkkyä; ja aina he\nvetivät silloin lasiset hansikkaat sormiinsa.\n\nVäärillä arvoillakin he osaavat pelata; ja niin innokkaasti näin\nheidän pelaavan, että he siinä hikoilivat.\n\nMe olemme toisillemme vieraita, ja heidän hyveensä ovat minulle\nvieläkin vastenmielisempiä kuin heidän vääryytensä ja väärät arpansa.\n\nJa kun minä asuin heidän luonaan, silloin minä asuin yläpuolella\nheitä. Siksi he suuttuivat minuun.\n\nHe eivät tahdo kuulla siitä mitään, että joku vaeltaa heidän\npäittensä päällä; ja niin he asettivat puuta ja maata ja rikkoja\nminun ja päittensä väliin.\n\nNäin he vaimensivat minun askeleitteni kaiun: ja huonoimmin ovat\nminua tähän saakka oppineimmat kuulleet.\n\nKaikkien ihmisten malat ja raiskat he asettivat itsensä ja minun\nväliini: -- \"malkaorreksi\" he kutsuvat sitä huoneissaan.\n\nMutta siitä huolimatta minä vaellan ajatuksineni heidän päittensä\n_päällä_; ja vaikka tahtoisin vaeltaa omilla vioillanikin, niin\nolisin kuitenkin yläpuolella heitä ja heidän päitään.\n\nSillä ihmiset _eivät_ ole yhdenvertaisia: näin puhuu oikeus. Ja mitä\nminä tahdon, sitä he eivät saaneet tahtoa!\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nRunoilijoista.\n\n\n\"Sittenkuin paremmin opin tuntemaan ruumiin, -- sanoi Zarathustra\neräälle oppilaalleen -- on minulle henki ainoastaan kuin kummitus; ja\nkaikki 'katoamaton' -- sekin on vain vertausta.\"\n\n\"Niin minä kuulin sinun jo kerran sanovan, vastasi oppilas; ja sillä\nkertaa sinä lisäsit: 'mutta runoilijat valhettelevat liian paljon'.\nMiksi sinä sanoit silloin, että runoilijat valhettelevat liian\npaljon?\"\n\n\"Miksi? sanoi Zarathustra. Sinä kysyt miksi? Minä en kuulu niihin,\njoilta saa kysyä heidän syitään.\n\n\"Onko minun kokemukseni sitten eilispäivän lapsi? Siitä on kauan kuin\nminä elin mielipiteitteni syyt.\n\n\"Eikö minun täytyisi olla muiston malja, jos tahtoisin pitää vielä\nsyynikin luonani?\n\n\"Liian paljon on minulle jo siinä, että säilytän itse mielipiteet; ja\nmoni lintu lentää minun luotani.\n\n\"Ja joskus minä löydän kyyhkyslakastanikin sinnelentäneen eläimen,\njoka on minulle outo, ja joka vapisee, kun lasken käteni sen päälle.\n\n\"Kuitenkin, mitä Zarathustra sanoi sinulle kerran? Että runoilijat\nvalhettelevat liian paljon? -- Mutta Zarathustrakin on runoilija.\n\n\"Uskotko sinä nyt, että hän lausui tässä totuuden? Miksi uskot niin?\"\n\nOppilas vastasi: \"minä uskon Zarathustraan.\" Mutta Zarathustra\npudisti päätään ja hymyili.\n\nUsko ei tee minua autuaaksi, sanoi hän, vallankaan ei usko minuun.\n\nMutta siinä tapauksessa, että joku täydellä todella sanoisi, että\nrunoilijat valhettelevat liian paljon: niin hän on oikeassa, -- me\nvalhettelemme liian paljon.\n\nMe tiedämmekin liian vähän ja olemme huonoja opettajia:, siksi meidän\njo täytyy valhetella.\n\nJa ken meistä runoilijoista ei olisi viiniänsä väärentänyt?\nMoni myrkyllinen sekoitus tehtiin meidän kellareissamme, paljon\nsanomatonta siellä tapahtui.\n\nJa koska me tiedämme vähän, niin me rakastamme sydämestämme\nhengellisesti vaivaisia, vallankin jos ne ovat nuoria naisia!\n\nJa vieläpä me himoitsemme niitäkin asioita, joita vanhat\nnaiset kertovat toisilleen iltaisin. Sitä me itse kutsumme\niäti-naiselliseksi itsessämme.\n\nJa ikäänkuin olisi olemassa erityinen salainen tie tietoon, joka\n_menee umpeen_ niiltä, jotka jotakin oppivat: niin me uskomme kansaan\nja sen \"viisauteen\".\n\nMutta tämän uskovat kaikki runoilijat: että se, ken nurmella maaten\ntai yksinäisellä mäenrinteellä heristää korviaan, saa tietää jotakin\nniistä kappaleista, jotka ovat taivaan ja maan välillä.\n\nJa jos heissä syntyy hentoja liikutuksia, niin runoilijat luulevat\nalati, että itse luonto on heihin rakastunut:\n\nJa se hiipii heidän korvaansa kuiskatakseen sinne salaisuuksia ja\nlemmekkäitä hyväilysanoja: siksi he ylpeilevät ja ylvästelevät\nkaikkien kuolevaisten edessä!\n\nOi, taivaan ja maan välillä on olemassa niin paljon kappaleita,\njoista vain runoilijat ovat antautuneet jotakin uneksimaan!\n\nJa vallankin _yläpuolella_ taivasta: sillä kaikki jumalat ovat\nrunoilija-vertausta, runoilija-veijausta!\n\nTotisesti, alati se vetää meitä sinne -- nimittäin pilvien\nvaltakuntaan: niille me asetamme kirjavat haamumme ja kutsumme niitä\nsitten jumaliksi ja yli-ihmisiksi: --\n\nJa eivätkö ne sitten ole kyllin kevyitä sellaisille istuimille! --\nkaikki nuo jumalat ja yli-ihmiset.\n\nOi, miten väsynyt minä olen kaikkeen tuohon riittämättömään, jonka\nvälttämättä tulee olla tapahtumus! Oi, miten väsynyt minä olen\nrunoilijoihin! --\n\nKun Zarathustra puhui näin, suuttui hänen oppilaansa häneen,\nmutta hän vaikeni. Ja Zarathustrakin vaikeni; ja hänen silmänsä\noli kääntynyt sisäänpäin, ikäänkuin se olisi katsellut kaukaisiin\netäisyyksiin. Viimein hän huokasi ja veti henkeään.\n\nMinä olen tämänpäivän ja menneisyyden lapsi, sanoi hän sitten;\nmutta jotakin on minussa, joka on huomisesta ja ylihuomisesta ja\ntulevaisesta.\n\nMinä olen väsynyt runoilijoihin, vanhoihin ja uusiin; pintapuolisia\nhe ovat minulle kaikki ja matalia meriä.\n\nHe eivät ajatelleet kyllin syvästi: siksi heidän tunteensa ei\nvajonnut alas pohjiin saakka.\n\nHiukan hekumaa ja hiukan ikävää: se on heidän parhain ajattelunsa\nollut.\n\nAavehenkäystä ja -liihoittelua on minulle kaikki heidän\nharpunhelinänsä: mitä he tiesivät tähänsaakka sävelten palavuudesta!\n--\n\nHe eivät ole minulle myöskään kyllin puhtaita: he sekoittavat kaikki\nvetensä, jotta se näyttäisi syvältä.\n\nJa kernaasti he tahtovat käydä sovittajista siten: mutta välittäjiä\nja sekoittajia he ovat minulle, ja puolittaisia ja saastaisia! --\n\nOi, minä viskasin kyllä verkkoni heidän mereensä ja tahdoin pyydystää\nhyviä kaloja; mutta alati minä vedin ylös jonkun vanhan jumalan pään.\n\nNiin antoi meri nälkäiselle kiven, ja he itse lienevät merestä\nsyntyisin.\n\nEpäilemättä, heistä löytää helmiä: sitä enemmän he ovat itse kovien\nkuoriaiseläinten kaltaisia. Ja sielun asemasta minä löysin usein\nsuolaista limaa heissä.\n\nMereltä he oppivat vielä turhamaisuutensakin: eikö meri ole\nriikinkukkojen riikinkukko?\n\nKaikkein rumimmallekin puhvelille se levittää pyrstönsä, milloinkaan\nse ei väsy hopeisiin ja silkkisiin koristuksiinsa.\n\nJurona puhveli katselee sitä, hieta lähellä sen sielua, vielä\nlähempänä metsäntiheikkö, mutta lähinnä lieju.\n\nMitä on sille kauneus ja meri ja riikinkukonkoru! Tämän vertauksen\nminä sanon runoilijoille.\n\nTotisesti, heidän henkensä itse on riikinkukkojen riikinkukko ja\nturhamaisuuden meri!\n\nKatselijoita tahtoo runoilijan henki: vaikkapa olisivat puhveleita! --\n\nMutta tähän henkeen minä olen väsynyt: ja minä näen sen päivän\ntulevan, jolloin se väsyy itseensä.\n\nMuuttuneina minä näin jo runoilijat, ja heidän katseensa heitä\nitseään kohti suunnattuna.\n\nHengen parannuksentekijöitä minä näin tulevan: ne kasvoivat heistä. --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nSuurista tapauksista.\n\n\nMeressä on saari -- lähellä Zarathustran autuaita saaria --,\njolla tulivuori alati suitsuaa; siitä kansa kertoo, ja etenkin\nvanhat naiset kansan keskuudessa sanovat, että se on asetettu kuin\nkallionlohkare Manalan portin edustalle: mutta itse tulivuoren läpi\nkulkee kaita tie alaspäin, joka vie tuolle Manalan portille.\n\nSiihen aikaan, kun Zarathustra oleskeli autuailla saarilla, tapahtui,\nettä eräs laiva laski ankkurin sen saaren luona, jolla tuo suitsuava\nvuori on; ja sen miehistö nousi maihin kaniineja ampumaan. Mutta\npuolenpäivän tienoissa, kun kapteeni ja hänen väkensä olivat jälleen\nyhdessä, näkivät he äkkiä miehen tulevan halki ilman heitä kohti,\nja ääni sanoi selvästi: \"on aika! On tärkin aika!\" Ja kun olento\noli lähimpänä heitä mutta se lensi nopeasti kuin varjo siihen\nsuuntaan, missä tulivuori oli --, silloin he tunsivat suurimmaksi\nhämmästykseksi, että se oli Zarathustra; sillä he olivat jo kaikki\nnähneet hänet, lukuunottamatta itse kapteenia, ja he rakastivat häntä\nkuten kansa rakastaa: niin että rakkautta ja arkuutta on yhtä paljon\nyhdessä.\n\n\"Katsokaahan toki! sanoi vanha perämies, tuolla menee Zarathustra\nhelvettiin!\" --\n\nSamaan aikaan, kun nämä merimiehet laskivat maihin tulisaaren luona,\noli huhu liikkeellä, että Zarathustra oli kadoksissa; ja kun hänen\nystäviltään kysyttiin, kertoivat he, että hän yönaikaan oli astunut\nlaivaan sanomatta, minne hän aikoi matkustaa.\n\nNäin syntyi levottomuus; mutta kolmen päivän päästä tuli tämän\nlevottomuuden lisäksi laivaväen kertomus ja nyt sanoi kaikki kansa,\nettä perkele on ottanut Zarathustran. Hänen oppilaansa nauroivat\nkyllä tälle puheelle; ja vieläpä eräs heistä sanoi: \"ennemmin minä\nuskon, että Zarathustra on ottanut perkeleen.\" Mutta sielunsa\npohjasta he kaikki olivat huolestuneita ja täynnänsä kaipuuta:\nniin oli heidän riemunsa suuri, kun Zarathustra viidentenä päivänä\nilmestyi heidän keskellensä.\n\nJa tämä on kertomus Zarathustran puhelusta tulikoiran kanssa:\n\n\"Maalla, sanoi hän, on iho; ja tässä ihossa on sairauksia. Yksi\nnäistä sairauksista esimerkiksi on nimeltään 'ihminen'.\n\n\"Ja eräs toinen näistä sairauksista on nimeltään 'tulikoira': _siitä_\novat ihmiset kuvitelleet ja antaneet itselleen kuvitella paljon.\n\n\"Saadakseni selville tämän salaisuuden minä menin yli meren: ja minä\nolen nähnyt totuuden alastomana, totisesti! paljainjaloin aina\nkaulaan asti.\n\n\"Mikä tulikoirassa piilee, sen minä tiedän nyt; ja samoin kaikissa\nniissä ulostus- ja mullistusperkeleissä, joita eivät ainoastaan\nvanhat naiset pelkää.\n\n\"Ulos, tulikoira, syvyydestäsi! huusin minä, ja tunnusta, miten syvä\ntuo syvyys on! Mistä se tulee, jota sinä puuskutat ylös?\n\n\"Sinä juot runsaasti merestä: sen ilmaisee sinun rutisuolainen\nkaunopuheisuutesi! Tosiaan, ollaksesi syvyyden koira, otat sinä\nravintosi liian pinnalta!\n\n\"Korkeintaan maan vatsastapuhujana minä pidän sinua: ja alati,\nkun olen kuullut mullistus- ja ulostusperkeleitten puhuvan, olen\nhavainnut ne sinun kaltaisiksesi: suolaisiksi, valhetteleviksi ja\nlöyhiksi.\n\n\"Te ymmärrätte mylviä ja tuhkalla pimentää! Te olette parhaita\nsuunpieksäjiä ja olette tarpeeksi oppineet taidon keittää liejun\nkuumaksi.\n\n\"Missä te olette, siellä täytyy alati olla liejua läheisyydessä, ja\npaljon sienimaista, onttoa, pakotettua: se tahtoo vapauteen.\n\n\"'Vapaus' mylvitte te kaikki kernaimmin: mutta minä olen kadottanut\nuskon 'suuriin tapauksiin', niinpiankuin paljon mylvintää ja savua on\nniiden ympärillä.\n\n\"Ja usko vain minua, ystävä Helvetinmelu! Suurimmat tapaukset, -- ne\neivät ole meidän äänekkäimpiä, vaan hiljaisimpia hetkiämme.\n\n\"Ei uuden melun keksijäin ympäri: uusien arvojen keksijäin ympäri\npyörii maailma: _kuulumattomasti_ se pyörii.\n\n\"Ja myönnä se vain! Vähän oli vain aina tapahtunut, kun sinun melusi\nja savusi hälveni pois. Mitä siitä, että jostakin kaupungista tuli\nmuumio ja että jokin kuvapatsas makaa liejussa!\n\n\"Ja tämän sanan minä sanon vielä kuvapatsaiden kukistajille. Suurin\nhulluus on varmaan viskata suolaa mereen ja kuvapatsaita liejuun.\n\n\"Teidän ylenkatseenne liejussa makasi kuvapatsas: mutta se juuri on\nteidän lakinne, että teille ylenkatseesta kasvaa jälleen elämä ja\nelävä kauneus!\n\n\"Piirteet jumalallisempina se nousee nyt ylös ja\nkärsivän-vietteleväisenä; ja totisesti! se on teitä vielä kiittävä\nsiitä, että te kukistitte sen, te kukistajat!\n\n\"Mutta tämän neuvon minä annan kuninkaille ja kirkoille ja kaikelle,\nmikä vanhuudenheikkoa ja heikkohyveistä on, -- antakaa vain kukistaa\nitsenne! Jotta te jälleen palaisitte elämään, ja teidän luoksenne --\nhyve! --\"\n\nNäin minä puhuin tulikoiran edessä: silloin se keskeytti minut\nmuristen ja kysyi: \"Kirkko? Mikä se sitten on?\"\n\n\"Kirkko? vastasin minä, se on jonkunlainen valtio, vieläpä\nvalheellisin. Mutta vaikene, sinä teeskentelijäkoira! Sinä tunnet jo\nkai parhaiten oman lajisi!\n\n\"Kuten sinä itse, on valtio teeskentelijäkoira; sinun laillasi se\npuhuu mielellään savulla ja melulla, -- jotta se saisi sinun laillasi\nuskotelluksi, että se puhuu olioiden vatsasta.\n\n\"Sillä se tahtoo ehdottomasti olla tärkein eläin maan päällä, tuo\nvaltio; ja niin siitä uskotaankin.\" --\n\nKun minä olin sanonut tämän, käyttäytyi tulikoira ikäänkuin se olisi\nollut mieletön kateudesta. \"Mitä? huusi se, tärkein eläin maan\npäällä? Ja niinkö uskotaankin? Ja niin paljon savua ja hirvittäviä\nääniä tuli sen kidasta, että minä uskoin sen tukehtuvan mieliharmista\nja kateudesta.\n\n\"Viimein se kävi levollisemmaksi ja sen puuskunta taukosi; mutta\nniinpiankuin se vaikeni, sanoin minä nauraen:\n\n\"Sinä harmistut, tulikoira: siis olen sinun suhteesi oikeassa!\n\n\"Ja jotta nyt vielä jäisin olemaankin oikeassa, niin kuuntele eräästä\ntoisesta tulikoirasta: se todellakin puhuu maan sydämestä.\n\n\"Kultaa huokuu sen hengitys ja kultaista sadetta: niin tahtoo sen\nsydän. Mitä on tuhka ja savu ja kuuma lieju sille!\n\n\"Nauru leijailee siitä kuin kirjava pilvi; nurja se on sinun korinaasi\nja puuskuttamistasi ja sisälmystesi raivoa kohtaan!\n\n\"Mutta kullan ja naurun -- sen se ottaa maan sydämestä: sillä, jotta\nsen nyt tietäisit, -- _maan sydän on kullasta._\"\n\nKun tulikoira kuuli tämän, ei se saattanut enää kauemmin kuunnella\nminua. Häpeissään se pisti hännän koipiensä väliin, sanoi nolona vou!\nvou! ja ryömi alas luolaansa. --\n\nNäin kertoi Zarathustra. Mutta hänen oppilaansa kuuntelivat\nhäntä tuskin: niin suuri oli heidän halunsa saada kertoa hänelle\nlaivaväestä, kaniineista ja lentävästä miehestä. \"Mitä minun tulee\najatella siitä! sanoi Zarathustra. Olenko minä sitten kummitus?\n\n\"Mutta se on varmaan ollut minun varjoni. Te olette varmaan kuulleet\njo jotakin vaeltajasta ja hänen varjostaan?\n\n\"Mutta tämä on varmaa: minun täytyy pitää se lyhyempänä, -- muutoin se\nturmelee minun maineeni.\"\n\nJa vielä kerran pudisti Zarathustra päätään ja ihmetteli. \"Mitä minun\ntulee ajatella siitä!\" sanoi hän vielä kerran.\n\n\"Miksi sitten kummitus huusi: 'on aika! On tärkin aika!'\n\n\"_Mihin_ sitten on -- tärkin aika?\" --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nTietäjä.\n\n\n\"-- ja minä näin suuren alakuloisuuden ihmiset valtaavan. Parhaimmat\nväsyivät töihinsä.\n\n\"Levisi oppi, kulki usko sen rinnalla: 'kaikki on tyhjää, kaikki on\nyhtäläistä, kaikki on ollutta!'\n\n\"Ja kaikilta kummuilta kaikui vastaan: 'kaikki on tyhjää, kaikki on\nyhtäläistä, kaikki on ollutta!'\n\n\"Elon me kyllä korjasimme: mutta miksi meiltä kaikki hedelmät kävivät\nmädiksi ja ruskeiksi? Mitä putosi viime yönä alas häijystä kuusta?\n\n\"Turhaa oli kaikki työ, myrkyksi muuttui meidän viinimme, paha katse\npaahtoi meidän vainiomme ja sydämemme keltaisiksi.\n\n\"Kuiviksi me kävimme kaikki; ja jos tuli meihin tarttuu, niin me\npölyämme kuin tuhka: -- niin, itse tulenkin me olemme väsyttäneet.\n\n\"Kaikki kaivot meiltä kuivivat, merikin väistyi takaisin partailtaan.\nKaikki perustus tahtoo revetä, mutta syvyys ei tahdo niellä!\n\n\"'Oi, missä on enää meri, johon voisi hukkua': niin kaikuu meidän\nvalituksemme -- yli matalien lätäköiden.\n\n\"Totisesti, liian väsyneiksi me kävimme kuollaksemme; nyt me valvomme\nvielä ja elämme yhä -- hautakammioissa!\" --\n\nNäin kuuli Zarathustra erään tietäjän puhuvan; ja hänen ennustuksensa\nhiipi hänen sydämeensä ja muutti hänet. Murheellisena hän kulki\nympäri ja väsyneenä; ja hän tuli niiden kaltaiseksi, joista tietäjä\noli puhunut.\n\n\"Totisesti, niin hän sanoi oppilailleen, kauan ei kestä, ennenkuin\ntuo pitkä hämäryys saapuu. Oi, miten minä olen pelastava tuleni sen\nyli!\n\n\"Ettei se minulta tukahtuisi tässä alakuloisuudessa! Kaukaisempien\nmaailmojen valohan se on oleva ja vielä kaukaisintenkin öiden!\"\n\nNäin sydämessään huolestuneena kulki Zarathustra ympäri; ja kolmeen\npäivään hän ei maistanut juomaa eikä ruokaa, ei saanut lepoa ja\nkadotti puhelahjan. Viimein tapahtui, että hän vaipui syvään uneen.\nMutta hänen oppilaansa istuivat hänen ympärillään pitkät yöhetket ja\nodottivat huolissaan, että hän heräisi ja jälleen puhuisi ja elpyisi\nalakuloisuudestaan.\n\nMutta tämä on se puhe, jonka Zarathustra piti, kun hän heräsi; mutta\nhänen äänensä kaikui hänen oppilailleen kuin kaukaisesta etäisyydestä:\n\n\"Kuulkaa, minkä unen minä näin, ystävät, ja auttakaa minua\nselittämään sen tarkoitus!\n\n\"Arvoitus se on minulle vielä, tuo uni; sen tarkoitus on kätkettynä\nsiihen ja vangittuna eikä lennä vielä sen yli vapain siivin.\n\n\"Kaikesta elämästä minä olin luopunut, niin minä uneksin. Yö- ja\nhaudanvartiaksi minä olin tullut, tuolla kuoleman yksinäisessä\nvuorilinnassa.\n\n\"Tuolla ylhäällä minä vartioin hänen arkkujaan: täynnä olivat kumeat\nholvit sellaisia voitonmerkkejä. Lasisista arkuista katseli minua\nvoitettu elämä.\n\n\"Tomuisten iankaikkisuuksien hajua minä hengitin: helteisenä ja\ntomuisena oli minun sieluni. Ja kenpä siellä olisi voinut sieluaan\ntuulettaa!\n\n\"Sydänyön kirkkaus ympäröi alati minua, yksinäisyys oli kyyryssä sen\nvieressä; ja, kolmanneksi, korahteleva kuolonhiljaisuus, ystävistäni\nhuonoin.\n\n\"Avaimia minulla oli, kaikkein ruosteisimpia avaimia; ja niillä minä\nosasin avata kaikkein narisevimman portin.\n\n\"Kuten ankaran vihainen vaakkuminen lensi ääni läpi pitkien käytävien,\nkun portinpuoliskot liikahtivat: tyytymättömänä kirkui tuo lintu,\nvastahakoisesti se tahtoi tulla herätetyksi.\n\n\"Mutta vieläkin hirvittävämpää ja sydäntäahdistavampaa oli se, kun se\njälleen vaikeni ja ylt'ympäri oli hiljaista, ja minä istuin yksin\ntuossa kavalassa äänettömyydessä.\n\n\"Niin kului aika ja hiipi pois luotani, jos enää aikaa oli: mitä minä\nsiitä tiedän! Mutta viimein tapahtui se, mikä minut herätti.\n\n\"Kolme kertaa kumahti isku porttia vasten kuin ukkonen, kolme kertaa\nkaikuivat ja ulvoivat holvit vastaan: silloin minä läksin portille.\n\n\"Alpa! huusin minä, ken kantaa tuhkansa vuorille? Alpa! Alpa! Ken\nkantaa tuhkansa vuorille?\n\n\"Ja minä kiersin avainta ja työnsin porttia ja ponnistin voimiani.\nMutta se ei auennut sormenleveyttäkään:\n\n\"Silloin kohiseva tuulenpuuska tempasi portinpuoliskot erilleen:\nviheltäen, jyristen ja vihloen se viskasi minulle mustan arkun:\n\n\"Ja kohisten ja viheltäen ja jyristen halkesi arkku ja syöksi ulos\nmonta tuhatta naurua.\n\n\"Ja tuhannessa lasten, enkelien, pöllöjen, narrien ja lastenkokoisten\nperhosten haamussa se nauroi ja ilkkui ja kohisi minua vastaan.\n\n\"Hirveästi minä peljästyin siitä: se viskasi minut maahan. Ja minä\nhuusin kauhusta, kuten en milloinkaan ole huutanut.\n\n\"Mutta minun oma huutoni herätti minut: -- ja minä tulin\ntuntoihini.\" --\n\nNäin kertoi Zarathustra unensa ja vaikeni sitten: sillä hän ei\ntiennyt vielä selitystä uneensa. Mutta se oppilas, joka oli hänelle\nrakkain, nousi nopeasti, tarttui Zarathustran käteen ja puhui:\n\n\"Sinun oma elämäsi selittää meille tämän unen, oi Zarathustra!\n\n\"Etkö sinä itse ole se kimakasti viheltävä tuuli, joka tempaa kuoleman\nlinnan portit auki?\n\n\"Etkö sinä itse ole arkku, joka on täynnä kirjavia häijyyksiä ja\nelämän enkeli-irvinaamoja?\n\n\"Totisesti, kuten tuhatkertainen lapsennauru saapuu Zarathustra\nkaikkiin kuolinkammioihin, nauraen noille yö- ja haudanvartioille ja\nsille, ken vain kolkkoja avaimia kalistelee.\n\n\"Kauhistuttava ja kumoonviskaava sinä olet heidät naurullasi;\nvoimattomuus ja herääminen on todistava sinun valtaasi heidän\nylitsensä.\n\n\"Ja silloinkin, kun tuo pitkä hämäryys saapuu ja kuolonväsymys, et\nsinä ole astuva alas meidän taivaaltamme, sinä elämän puoltaja!\n\n\"Uusia tähtiä sinä näytit meille ja uusia yöihanuuksia; totisesti,\nitse naurun sinä levitit meidän yllemme kuin kirjavan teltan.\n\n\"Nyt on lapsennauru alati kumpuava ruumisarkuista; nyt on väkevä tuuli\nalati puhaltava yli kuolonväsymyksen: siitä sinä olet itse meille\ntakuuna ja tietäjänä!\n\n\"Totisesti, _itse niinä sinä olet uneksinut olevasi,_ vihollisinasi:\nse oli sinun pahin unesi!\n\n\"Mutta kuten sinä heräsit heidän luotaan ja tulit tuntoihisi, niin\nhe itse tulevat heräämään pois omasta itsestään -- ja tulevat sinun\nluoksesi!\" --\n\nNiin puhui oppilas; ja kaikki toiset tungeskelivat nyt Zarathustran\nympärillä ja tarttuivat hänen käsiinsä ja tahtoivat saada hänet\njättämään vuoteen ja alakuloisuuden ja palaamaan heidän luokseen.\nMutta Zarathustra istui suorana vuoteellaan, ja katse outona.\nKuten se, joka palaa kotiin pitkän poissaolon jälkeen, katseli hän\noppilaitaan ja tutki heidän kasvojaan; eikä hän vielä tuntenut heitä.\nMutta kun he nostivat hänet ylös ja asettivat hänet jaloilleen,\nkatso, silloin hänen silmänsä muuttui yht'äkkiä; hän ymmärsi kaiken,\nmitä oli tapahtunut, siveli partaansa ja sanoi voimakkaalla äänellä:\n\n\"No niin! Sillä on nyt aikansa; mutta pitäkää huoli siitä, oppilaani,\nettä me saamme hyvän aterian, ja pian. Näin minä aion tehdä\nparannusta huonoista unista!\n\n\"Mutta tietäjän tulee syödä ja juoda minun rinnallani: ja totisesti,\nminä tahdon vielä näyttää hänelle merenkin, johon hän voi hukkua!\" --\n\nNäin puhui Zarathustra. Mutta sitten hän katseli kauan sitä oppilasta\nkasvoihin, joka oli selittänyt unen, ja pudisti samalla päätänsä. --\n\n\n\n\nLunastuksesta.\n\n\nKun Zarathustra kulki eräänä päivänä yli suuren sillan, ympäröivät\nraajarikot ja kerjäläiset hänet, ja eräs kyttyräselkäinen puhui\nhänelle näin:\n\n\"Katso, Zarathustra! Kansakin oppii sinulta ja rupeaa uskomaan sinun\noppiisi: mutta jotta se kokonaan sinua uskoisi, siihen tarvitaan\nvielä yhtä -- sinun täytyy saada meidät raajarikotkin uskomaan! Tässä\nsinulla on nyt ihana valikoima ja totisesti, tilaisuus käydä enempään\nkuin yhteen hiuspalmikkoon! Sokeat sinä osaat parantaa ja rammat\ntehdä käyviksi; ja siltä, jolla on liian paljon takapuolellaan,\nvoisit kai ottaa hiukan pois: -- se olisi, tarkoitan minä, oikea tapa\nsaada raajarikot uskomaan Zarathustraan!\"\n\nMutta Zarathustra vastasi näin sille, joka oli puhunut: \"Jos\nkyttyräselkäiseltä ottaa pois hänen kyttyränsä, niin ottaa häneltä\npois hänen henkensä, -- näin opettaa kansa. Ja jos sokealle antaa\nhänen silmänsä, niin hän näkee liian monta kurjaa asiaa maan päällä:\nniin että hän kiroaa sitä, joka hänet paransi. Mutta ken ramman tekee\nkäyväksi, hän tekee hänelle suurimman vahingon: sillä tuskin hän osaa\nkävellä, ennenkuin hänen paheensa kiidättävät hänet mukanaan -- näin\nopettaa kansa raajarikoista. Ja miksi ei Zarathustra ottaisi oppia\nkansalta, kun kansa oppii Zarathustralta?\n\n\"Mutta tämä on vähäpätöisintä, sittenkuin tulin ihmisten joukkoon,\nettä minä näen: tältä puuttuu silmä ja tuolta korva ja kolmannelta\njalka, ja toisia on olemassa, jotka ovat kadottaneet kielen tai nenän\ntai pään.\n\n\"Minä näen ja näin kehnompaa ja paljon niin innoittavaa, etten\ntahtoisi kaikesta puhua, enkä muutamista edes vaieta: nimittäin\nihmisiä, joilta puuttui kaikkea, paitsi että heillä yhtä on liian\npaljon, -- ihmisiä, jotka eivät ole mitään muuta kuin suuri silmä tai\nsuuri suuri suu tai suuri vatsa tai joku muu suuri -- päinvastaisiksi\nraajarikoiksi minä kutsun niitä.\n\n\"Ja kun minä tulin yksinäisyydestäni ja kuljin ensi kerran tämän\nsillan yli: silloin minä en uskonut silmiäni ja katsoin, katsoin\nvielä kerran, ja sanoin viimein: 'se on korva! Korva niin suuri kuin\nihminen!' Ja minä katselin vielä paremmin: ja tosiaan, korvan alla\nliikkui vielä jotakin, joka oli viheliäisen pieni ja köyhä ja hoikka.\nJa totisesti, tuo suunnaton korva oli kiinni ohuessa varressa, --\nmutta tuo varsi oli ihminen! Kenellä oli silmänsä edessä lasi,\nsaattoi huomata vielä pienet kateelliset kasvot; vieläpä senkin, että\npieni pöyhkeä sielu heilui varressa. Mutta kansa sanoi minulle, että\ntuo suuri korva ei ollut ainoastaan ihminen, vaan suuri ihminen,\nnero. Mutta minä en ole milloinkaan uskonut kansaa, kun se on puhunut\nsuurista ihmisistä, -- ja pysyin uskossani, että se oli päinvastainen\nraajarikko, jolla oli kaikkea liian vähän ja yhtä liian paljon.\"\n\nKun Zarathustra oli puhunut kyttyräselkäiselle näin ja niille, joiden\npuhetorvi ja puoltaja tämä oli, kääntyi hän syvällä mielipahalla\noppilaittensa puoleen ja sanoi:\n\n\"Totisesti, ystäväni, minä kuljen ihmisten joukossa kuin\nihmissirpaleitten ja raajojen joukossa!\n\n\"Tämä on minun silmälleni hirveätä, että minä näen ihmiset\npirstaleiksi lyötyinä ja hajoitettuna kuin taisto- ja\nteurastustantereella.\n\n\"Ja jos minun silmäni pakenee nykyisyydestä menneisyyteen: niin se\nnäkee alati samaa: sirpaleita ja raajoja ja kauhistuttavia sattumia\n-- mutta ei yhtään ihmisiä!\n\n\"Nykyisyys ja menneisyys maan päällä -- oi, ystäväni -- se on minulle\nsietämättömintä; enkä minä voisi elää, ellen minä vielä olisi senkin\ntietäjä, mitä täytyy tulla.\n\n\"Tietäjä, tahtoja, luova, tulevaisuus itse ja silta tulevaisuuteen --\nja oi, itsekin vielä kuin raajarikko tällä sillalla: kaikkea tätä on\nZarathustra.\n\n\"Ja tekin olette usein kysyneet itseltänne: 'kuka on Zarathustra\nmeille? Mikä hänen nimensä on meille oleva?' ja kuten minä itse\nvastasitte te kysymyksillä itsellenne.\n\n\"Onko hän lupaavainen? Vai täyttäjä? Valloittavainen? Vai perijä?\nSyksy? Vai aurankärki? Lääkäri? Vai terveeksitullut?\n\n\"Onko hän runoilija? Vai totuuttarakastavainen? Vapauttaja? Vai\nkesyttäjä? Hyvä? Vai paha?\n\n\"Minä vaellan ihmisten joukossa kuin tulevaisuuden sirpaleitten\njoukossa: sen tulevaisuuden, jonka minä näen!\n\n\"Ja tämä on koko minun haluni ja harrastukseni, että minä yhdeksi\nrunoilisin ja yhdistäisin, mikä on sirpaletta ja arvoitusta ja\nkauhistuttavaa sattumaa.\n\n\"Ja miten minä sietäisin sen, että olen ihminen, ellei ihminen olisi\nmyös runoilija ja arvoitusten arvaaja ja lunastaja sattumasta!\n\n\"Lunastaa menneet ja luoda kaikki 'Oli' uudeksi. 'Niin minä tahtoisin\nsen olemaan!' -- se vasta on minulle lunastusta!\n\n\"Tahto -- se on vapauttajan ja ilontuojan nimi: niin minä olen\nopettanut teille, ystäväni! Mutta oppikaa nyt tämä lisäksi: tahto\nitse on vielä vanki.\n\n\"Tahtominen vapauttaa: mutta mikä on sen nimi, joka pitää vielä\nvapauttajankin kahleissa?\n\n\"'Oli': se on tahdon hammastenkiristyksen ja yksinäisimmän murheen\nnimi. Voimattomana sitä vastaan, mikä on tehty, -- on se kaiken\nmenneisyyden häijy katselija.\n\n\"Takaisin ei tahto voi tahtoa; että se ei voi murtaa aikaa ja ajan\nhimoa, -- se on tahdon yksinäisin murhe.\n\n\"Tahtominen vapauttaa: mitä miettii itse tahto itselleen, jotta se\npääsisi vapaaksi murheestaan ja pilkkaisi vankilaansa?\n\n\"Oi, narriksi tulee jokainen vanki! Narrimaisesti lunastaa itsensä\nvangittu tahtokin.\n\n\"Että aika ei kulje taaksepäin, se on sen mielikarvaus; 'mikä on\nollut' -- se on sen kiven nimi, jota se ei voi vierittää.\n\n\"Ja niin se vierittää kiviä mielikarvaudesta ja alakuloisuudesta\nja harjoittaa kostoa sitä kohtaan, joka ei tunne suuttumusta ja\nalakuloisuutta kuten se.\n\n\"Näin on tahdosta, vapauttajasta, tullut ilkityöntekijä: ja kaikelle,\nmikä voi kärsiä, kostaa se senvuoksi, ettei se voi kulkea taaksepäin.\n\n\"Tämä, niin tämä yksin on juuri _kostoa_: tahdon vastenmielisyys aikaa\nja sen menneisyyttä kohtaan.\n\n\"Totisesti, suuri narrimaisuus on meidän tahdossamme; ja kiroukseksi\nkaikelle inhimilliselle se tuli, että tämä narrimaisuus oppi hengen!\n\n\"_Koston henki:_ ystäväni, se oli tähän saakka ihmisten parhain\najatteleminen; ja missä kärsimystä oli, siellä oli aina oleva\nrangaistusta.\n\n\"Sillä 'rangaistukseksi' kutsuu kosto itse itseään: valhesanalla se\nteeskentelee itselleen hyvän omantunnon.\n\n\"Ja koska itse tahtomisessa on kärsimystä, siksi että se ei voi\ntahtoa takaisin, -- siis olisi tahtominen itse ja kaikki elämä --\nrangaistusta!\n\n\"Ja nyt vyöryi pilvi toisensa jälkeen hengen yli: kunnes hulluus\nviimein saarnasi: 'Kaikki hukkuu, siksi kaikki ansaitsee vain hukkua!'\n\n\"'Ja tämä on oikeamielisyyttä, tämä ajan laki, että sen täytyy syödä\nomat lapsensa': näin saarnasi hulluus.\n\n\"'Siveellisesti ovat oliot järjestetyt oikeuden ja rangaistuksen\nmukaan. Oi, missä on lunastus olioiden virrasta ja rangaistuksen\nolemassaolosta?' Näin saarnasi hulluus.\n\n\"'Voiko olla olemassa lunastusta, jos on olemassa iankaikkinen oikeus?\nOi, vierittämätön on kivi 'Oli': iankaikkisia täytyy myöskin kaikkien\nrangaistusten olla!' Näin saarnasi hulluus.\n\n\"Mitään tekoa ei voi tehdä tekemättömäksi: miten se voitaisiin\nrangaistuksen kautta tehdä tekemättömäksi! Tämä, tämä on iankaikkista\nrangaistuksen 'olemassaolossa', että olemassaolon täytyy\niankaikkisesti jälleen olla teko ja syyllisyys!\n\n\"Paitsi sitten jos tahto vihdoin lunastaisi itsensä ja tahtominen\nmuuttuisi ei-tahtomiseksi --: mutta te tunnette, veljeni, tuon\nhulluuden tarulaulun!\n\n\"Pois minä vein teidät näistä tarulauluista, kun minä opetin teille:\n'tahto on luova.'\n\n\"Kaikki 'Oli' on sirpaletta, arvoitusta, kauhistuttavaa sattumaa --\nkunnes luova tahto sanoo siihen: 'mutta niin minä tahtoisin!'\n-- kunnes luova tahto sanoo siihen: 'mutta niin minä tahdon! Niin\nminä olen tahtova!'\n\n\"Mutta puhuiko se jo niin? Ja milloinka se tapahtuu? Onko tahto\nriisuttu jo oman hulluutensa valjaista?\n\n\"Onko tahto tullut jo itselleen lunastajaksi ja ilontuojaksi? Onko se\nunhoittanut koston hengen ja kaiken hammastenkiristyksen?\n\n\"Ja ken opetti sille sovituksen ajan kanssa, ja korkeamman kuin kaikki\nsovitus on?\n\n\"Korkeampaa kuin kaikki sovitus täytyy sen tahdon tahtoa, joka on\ntahto valtaan --: mutta miten tämä on tapahtuva? ken opettaa sille\nvielä takaisintahtomisenkin?\"\n\n-- Mutta tässä kohdassa puhetta tapahtui, että Zarathustra äkkiä\nkeskeytti ja oli aivan sellaisen näköinen, joka äärimmilleen\nkauhistuu. Silmä kauhistuneena hän katseli oppilaitaan;\nhänen silmänsä lävisti kuin nuolilla heidän ajatuksensa ja\nsala-ajatuksensa. Mutta hetkisen kuluttua hän nauroi jo jälleen ja\nsanoi sävyisästi:\n\n\"Vaikeata on elää ihmisten joukossa, siksi että vaikeneminen on niin\nvaikeata. Etenkin puheliaalle.\" --\n\nNäin puhui Zarathustra. Mutta kyttyräselkäinen oli kuunnellut hänen\npuheensa ja peittänyt sen kestäessä kasvonsa; mutta kun hän kuuli\nZarathustran nauravan, nosti hän uteliaasti katseensa ja sanoi\nhitaasti:\n\n\"Mutta miksi Zarathustra puhuu toisin meille kuin oppilailleen?\"\n\nZarathustra vastasi: \"Mitä ihmettelemistä siinä on! Kyttyräselkäisten\nkanssa tulee puhua kyttyräselkäisesti!\"\n\n\"Hyvä, sanoi kyttyräselkäinen; ja koulupoikien kanssa tulee\njaaritella koulusta.\n\n\"Mutta miksi Zarathustra puhuu toisin koulupojilleen -- kuin\nitselleen?\" --\n\n\n\n\nIhmisviisaudesta.\n\n\nEi korkeus: jyrkänne on hirvittävä!\n\nJyrkänne, missä katse syöksyy alas ja käsi tavoittaa ylös. Siellä\nsydäntä pyörryttää kaksinkertaisen tahtonsa takia.\n\nOi, ystävät, oletteko tekin arvanneet minun sydämeni kaksinkertaisen\ntahdon?\n\nSe, se on minun jyrkänteeni ja vaarani, että minun katseeni syöksyy\nkorkeuteen, ja että minun käteni nojautuu ja nojaa -- syvyyteen!\n\nIhmisiin takertuu minun tahtoni, kahleilla minä sidon itseni\nihmisiin, koska se tempaa minut ylös yli-ihmiseen: sillä sinne tahtoo\nminun toinen tahtoni.\n\nJa _siksi_ minä elän sokeana ihmisten joukossa, ikäänkuin en tuntisi\nheitä: jotta minun käteni ei kokonaan kadottaisi uskoansa tukeen.\n\nMinä en tunne teitä, ihmiset! tämä pimeys ja lohdutus on usein\nympärilleni levitettynä.\n\nMinä istun portilla jokaisen veijarin varalla ja kysyn: kuka tahtoo\npettää minut?\n\nTämä on minun ensimäinen ihmisviisauteni, että minä annan pettää\nitseäni, jotta minun ei tarvitsisi kavahtaa itseäni pettäjistä.\n\nOi, jos minä kavahtaisin itseäni ihmisistä: miten ihminen voisi olla\nminun palloni ankkurina! Liian helposti se tempaisi minut ylös ja\npois!\n\nTämä kaitselmus on minun kohtaloni yllä, että minun täytyy olla ilman\nvarovaisuutta.\n\nJa ken ihmisten keskuudessa ei tahdo nääntyä janoon, hänen täytyy\noppia juomaan kaikista laseista; ja ken ihmisten joukossa tahtoo\npysyä puhtaana, hänen täytyy ymmärtää pestä itsensä likaisellakin\nvedellä.\n\nJa näin minä puhuin usein itselleni lohdutukseksi: \"No niin! Hyvä!\nVanha sydän! Onnettomuus epäonnistui sinulta: nauti sitä -- onnenasi!\"\n\nMutta tämä on minun toinen ihmisviisauteni: minä säästän\n_turhamielisiä_ enemmän kuin ylpeitä.\n\nEikö loukattu turhamaisuus ole kaikkien murhenäytelmien äiti? Mutta\nmissä ylpeyttä loukataan, siellä kasvaa varmaan jotakin vielä\nparempaa kuin ylpeys on.\n\nJotta elämä olisi hyvää katsella, täytyy sen näytelmä tulla hyvin\nnäytellyksi: mutta siihen tarvitaan hyviä näyttelijöitä.\n\nHyviksi näyttelijöiksi minä huomasin kaikki turhamieliset: he\nnäyttelevät ja tahtovat, että heitä kernaasti katsellaan, -- koko\nheidän henkensä on tässä tahdossa.\n\nHe näyttelevät itseään, he sepittävät itseään; heidän läheisyydessään\nminä rakastan katsella elämää, -- se parantaa alakuloisuudesta.\n\nSiksi minä säästän turhamielisiä, koska he ovat minun alakuloisuuteni\nlääkäreitä ja pitävät minua kiinni ihmisessä kuin näytelmässä.\n\nJa sitten: ken mittaa turhamielisessä hänen kainoutensa koko\nsyvyyden! Minä olen hänelle suopea ja säälin häntä hänen kainoutensa\ntakia.\n\nTeiltä hän tahtoo oppia uskonsa itseensä; hän ravitsee itsensä teidän\nkatseistanne, hän syö ylistyksen teidän käsistänne.\n\nTeidän valheennekin hän uskoo, kun te valhettelette hänestä hyvää;\nsillä syvimmästään hänen sydämensä huokaa: \"mitä minä olen!\"\n\nJa jos oikea hyve on se, joka ei tiedä itsestään: no niin,\nturhamielinen ei tiedä kainoudestaan! --\n\nMutta tämä on minun kolmas ihmisviisauteni, että minä en anna teidän\npelkonne turmella minulta pahan näköä.\n\nMinä olen onnellinen katsellessani niitä ihmeitä, jotka kuuma aurinko\non synnyttänyt: tiikereitä ja palmuja ja kalkkarokäärmeitä.\n\nIhmistenkin joukossa on kuuman auringon ihania sikiöitä ja paljon\npahuuden ihmettä.\n\nTotta on, kuten teidän viisaimpanne eivät näyttäneet minusta erittäin\nviisailta: samoin minä huomasin ettei ihmisten pahuus ollut maineensa\nveroinen.\n\nJa usein minä kysyin päätäni pudistaen: Miksi vielä kalista, te\nkalkkarokäärmeet?\n\nTotisesti, pahallekin on vielä olemassa tulevaisuus! Ja kuuminta\netelää ei ole vielä löydetty ihmisille.\n\nMiten monta kutsutaan nyt hirveimmäksi pahaksi, joka on kuitenkin\nvain kaksitoista jalkaa leveä ja kolme kuuta pitkä. Mutta kerran on\nmaailmaan tuleva suurempia lohikäärmeitä.\n\nSillä jotta yli-ihmiseltä ei puuttuisi lohikäärmettään,\nylilohikäärmettä, joka on hänen arvoisensa: siksi tulee monen kuuman\nauringon vielä paahtaa kosteille aarniometsille!\n\nTeidän villikissoistanne täytyy ensin tulla tiikereitä ja teidän\nmyrkkykonnistanne krokotiilejä: sillä hyvällä metsästäjällä tulee\nolla hyvää metsänriistaa!\n\nJa totisesti, te hyvät ja vanhurskaat! Teissä on paljon naurettavaa\nja etenkin teidän pelkonne sitä kohtaan, jonka nimi tähän saakka oli\n\"Perkele\"!\n\nNiin kaukana te olette sieluinenne suuresta, että yli-ihminen olisi\nteille _hirvittävä_ hyvyydessään!\n\nJa te viisaat ja tietävät, te pakenisitte sitä viisauden\nauringonpaahdetta, jossa yli-ihminen riemulla alastomuuttansa kylpee!\n\nTe korkeimmat ihmiset, jotka silmäni kohtasi! Tämä on minun epäilyni\nteitä kohtaan ja minun salainen nauruni: minä arvaan, että te\nkutsuisitte minun yli-ihmistäni -- perkeleeksi!\n\nOi, minä väsyin näihin korkeimpiin ja parhaimpiin: heidän\n\"korkeudestaan\" minä kaipasin ylös, ulos, pois yli-ihmiseen!\n\nKauhu valtasi minut, kun minä näin nämä parhaimmat alastomina:\nsilloin minulle kasvoi siivet liitääkseni pois kaukaisiin\ntulevaisuuksiin.\n\nKaukaisempiin tulevaisuuksiin, eteläisempään etelään kuin yksikään\nkuvienluoja on uneksinut: sinne, missä jumalat häpeävät kaikkia\nvaatteita!\n\nMutta valhepuvussa minä tahdon nähdä teidät, te lähimmäiset\nja kanssaihmiset, ja hyvin koristeltuina ja turhamielisinä ja\narvokkaina, \"hyvinä ja vanhurskaina\".\n\nJa valhepuvussa minä tahdon itse istua teidän joukossanne, -- että\nminä _en tuntisi_ teitä enkä itseäni: tämä nimittäin on minun\nviimeinen ihmisviisauteni. --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nHiljaisin hetki.\n\n\nMitä minulle tapahtui, ystäväni? Te näette minut huolestuneena,\nkarkoitettuna, vastahakoisen-kuuliaisena, valmiina lähtemään -- oi,\nlähtemään teidän luotanne!\n\nNiin, vielä kerran Zarathustran täytyy yksinäisyyteensä: mutta\nhaluttomana menee karhu tällä kertaa luolaansa!\n\nMitä minulle tapahtui? Kuka tämän käski? -- Oi, minun suuttunut\nvaltiattareni tahtoo niin, se puhui minulle; enkö minä ole jo kerran\nsanonut teille sen nimeä?\n\nEilen iltapuolella puhui minulle minun _hiljaisin hetkeni:_ se on\nminun hirvittävän valtiattareni nimi.\n\nJa sitten se tapahtui, -- sillä minun täytyy sanoa teille kaikki,\njotta teidän sydämenne ei kovenisi minua kohtaan, kun minä äkkiä\nlähden pois!\n\nTunnetteko te uneenvaipuneen kauhua? --\n\nAina varpaisiin saakka hän kauhistuu siitä, että maa väistyy hänen\naltaan ja uni alkaa.\n\nTämän minä sanon teille vertaukseksi. Eilen, hiljaisimpana hetkenä,\nväistyi maa minun altani: uni alkoi.\n\nViisari liikahti, minun elämäni kello veti henkeä, milloinkaan en ole\nkuullut sellaista hiljaisuutta ympärilläni: niin että minun sydämeni\nkauhistui.\n\nSilloin se puhui ilman ääntä minulle: _\"Sinä tiedät sen,\nZarathustra?\"_ --\n\nJa minä huusin kauhusta, kun kuulin tämän kuiskauksen, ja veri pakeni\nminun kasvoiltani; mutta minä vaikenin.\n\nSilloin se puhui uudelleen ilman ääntä minulle: \"Sinä tiedät sen,\nZarathustra, mutta sinä et sano sitä!\"\n\nJa minä vastasin viimein uhkamielisen lailla: \"Niin, minä tiedän sen,\nmutta minä en tahdo sanoa sitä!\"\n\nSilloin se puhui uudelleen ilman ääntä minulle: \"Sinä et tahdo,\nZarathustra? Onko tämä myös totta? Älä kätke itseäsi uhmaasi!\" --\n\nJa minä itkin ja vapisin kuin lapsi ja sanoin: \"Oi, minä tahtoisin\nkyllä, mutta miten minä voin! Säästä minut vain tästä! Se käy yli\nminun voimani!\"\n\nSilloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: \"Mitä sinusta,\nZarathustra! Puhu sanasi ja murru!\" --\n\nJa minä vastasin: \"Oi, onko se minun sanani? Kuka minä olen? Minä\nodotan arvokkaampaa; minä en ole edes sen arvoinen, että murrun hänen\ntakiansa.\"\n\nSilloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: \"Mitä sinusta? Sinä et\nole minulle vielä kyllin nöyrä. Nöyryydellä on kovin nahka.\" --\n\nJa minä vastasin: \"Mitä minun nöyryyteni nahka on jo kärsinyt!\nKorkeuteni juurella minä asun: miten korkeita minun huippuni ovat?\nKukaan ei ole sanonut minulle sitä. Mutta hyvin minä tunnen laaksoni.\"\n\nSilloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: \"Oi, Zarathustra,\nkenellä on vuoria siirrettävänään, hän siirtää laaksoja ja\nalankojakin.\" --\n\nJa minä vastasin: \"Vielä ei minun sanani siirtänyt vuoria, ja mitä\nminä puhuin, se ei saavuttanut ihmisiä. Minä kyllä menin ihmisten\nluo, mutta vielä minä en ole saapunut heidän luoksensa.\"\n\nSilloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: \"Mitä sinä tiedät\n_siitä_? Kaste lankeaa nurmelle, kun yö on äänettömimmillään.\" --\n\nJa minä vastasin: \"He pilkkasivat minua, kun minä löysin oman tieni\nja kuljin sitä; ja totuudesta minun jalkani vapisivat silloin.\"\n\nJa näin he puhuivat minulle: \"sinä unhoitit tien, nyt sinä unhoitit\nkäymisenkin!\"\n\nSilloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: \"Mitä heidän\npilkastaan. Sinä olet sellainen, joka on unhoittanut tottelemisen:\nnyt sinun tulee käskeä!\n\n\"Etkö sinä tiedä, ken on enimmin tarpeen kaikille? Se joka suuresti\nkäskee.\n\n\"Saada aikaan suurta on vaikeata: mutta vaikeampaa on suuresti käskeä.\n\n\"Tämä on anteeksiantamattominta sinussa: sinulla on valta, etkä tahdo\nhallita.\" --\n\nJa minä vastasin: \"Minulta puuttuu jalopeuran ääni käskemiseen.\"\n\nSilloin se puhui jälleen kuin kuiskaus minulle: \"Hiljaisimmat\nsanat ne ovat, jotka synnyttävät myrskyn. Ajatukset, jotka tulevat\nkyyhkysjaloin, ohjaavat maailman.\n\n\"Oi Zarathustra, sinun tulee kulkea kuin sen varjona, jonka tulla\ntäytyy: niin sinä olet käskevä ja käskien edelläkäyvä.\" --\n\nJa minä vastasin: \"Minä häpeän.\" Silloin se puhui jälleen ilman ääntä\nminulle: \"Sinun täytyy vielä tulla lapseksi ja vaille häpeää.\n\n\"Nuoruuden ylpeys on sinussa vielä, myöhään sinä olet tullut nuoreksi:\nmutta ken lapseksi tahtoo tulla, hänen täytyy voittaa vielä\nnuoruutensakin.\" --\n\nJa minä ajattelin kauan ja vapisin. Mutta viimein minä sanoin, kuten\nensin sanoin: \"Minä en tahdo.\"\n\nSilloin alkoi nauru kaikua minun ympärilläni. Voi, miten se nauru\nraateli minun sisälmyksiäni ja viilsi auki sydämeni!\n\nJa viimeiseksi se puhui minulle: \"Oi Zarathustra, sinun hedelmäsi\novat kypsiä, mutta sinä et ole kypsä hedelmillesi!\n\n\"Niin sinun täytyy jälleen yksinäisyyteen: sillä sinun tulee tulla\nvielä mureaksi.\" --\n\nJa jälleen se nauroi ja pakeni: silloin kävi ympärilläni hiljaiseksi\nikäänkuin hiljaisuus olisi ollut kaksinkertainen. Mutta minä makasin\nmaassa, ja hiki virtasi minun jäsenistäni.\n\n-- Nyt te kuulitte kaikki, ja miksi minun täytyy takaisin\nyksinäisyyteeni. Mistään minä en ole teiltä vaiennut, ystäväni.\n\nMutta tämänkin te kuulitte minusta, ken yhä vielä on kaikkein\näänettömin ihminen -- ja tahtoo olla se!\n\nOi ystäväni! Minulla olisi teille vielä jotakin sanottavaa, minulla\nolisi teille vielä jotakin annettavaa! Miksi en sitä anna? Olenko\nminä itara? --\n\nMutta kun Zarathustra oli puhunut nämä sanat, valtasi hänet tuskan\nväkivaltaisuus ja jäähyväisten läheisyys ystävistään, niin että hän\nitki ääneen; eikä yksikään ymmärtänyt lohduttaa häntä. Mutta yöllä\nhän lähti yksin pois ja jätti ystävänsä.\n\n\n\n\n\n\nNÄIN PUHUI ZARATHUSTRA\n\nKOLMAS OSA\n\n\n    \"Te katselette ylös, kun kaipaatte korotusta. Ja minä\n    katselen alas, koska olen korotettu.\n\n    Kuka teistä voi yht'aikaa nauraa ja olla korotettu?\n\n    Ken korkeimmille vuorille nousee, hän nauraa kaikelle\n    murhenäyttelemiselle ja murhetotisuudelle.\"\n\n                                Zarathustra,\n                 lukemisesta ja kirjoittamisesta (I, 38).\n\n\n\n\nVaeltaja.\n\n\nSydänyön aikaan Zarathustra lähti kulkemaan yli saaren harjanteen\nvievää tietä, jotta hän aikaisin aamulla tulisi toiselle rannalle:\nsillä siellä hän tahtoi nousta laivaan. Siellä oli nimittäin hyvä\nulkosatama, jossa vieraatkin laivat kernaasti laskivat ankkuriin;\nne ottivat myötänsä monta, jotka autuailta saarilta tahtoivat yli\nmeren. Kun nyt Zarathustra nousi näin vuorta ylös, ajatteli hän tietä\nastuessaan monia yksinäisiä vaelluksia nuoruudesta saakka, ja miten\nmonelle vuorelle ja harjanteelle ja huipulle hän jo oli noussut.\n\nMinä olen vaeltaja ja vuorillenousija, sanoi hän sydämelleen, minä en\nrakasta tasankoja ja näyttää siltä, kuin en voisi istua kauan hiljaa.\n\nJa mikä ikänä minua kohtalona ja elettävänä kohdanneekin, --\nvaeltamista siinä on ja vuorillenousua: lopulta elää kuitenkin vain\noman itsensä.\n\nSe aika on kulunut, jolloin sattumat vielä saivat kohdata minua; ja\nmitä voisi sattua vielä minun osakseni, joka ei olisi jo minun omaani.\n\nSe kääntyy vain takaisin, se saapuu viimein kotia minun luokseni\n-- minun oma Itseni, ja mikä siitä kauan oli vieraalla maalla ja\nnapitettuna kaikkien kappaleiden ja sattumien joukkoon.\n\nJa yhden minä vielä tiedän: minä seison nyt viimeisen huippuni edessä\nja sen, mikä minulta kauimmin oli säästynyt. Oi, kovinta tietäni\nminun täytyy ylös! Oi, minä aloin yksinäisimmän vaellukseni.\n\nMutta ken minun kaltaiseni on, hän ei vältä sellaista hetkeä: hetkeä,\njoka hänelle puhuu: \"Nyt vasta sinä kuljet suuruutesi tietä! Huippu\nja kuilu -- ne ovat nyt yhdistyneet yhdeksi.\n\n\"Sinä kuljet suuruutesi tietä: nyt sinun viimeiseksi turvapaikaksesi\non tullut se, mikä tähän saakka oli nimeltään sinun viimeinen vaarasi!\n\n\"Sinä kuljet suuruutesi tietä: tämän täytyy nyt olla sinun parhain\nrohkeutesi, että takanasi ei ole enää mitään tietä!\n\n\"Sinä kuljet suuruutesi tietä: täällä ei ole kenkään hiipivä\njäljessäsi! Sinun jalkasi itse hävitti tien takanasi, ja sen ylle on\nkirjoitettu: Mahdottomuus.\n\n\"Ja jos sinulta nyt puuttuu kaikki tikapuut, niin sinun täytyy\nymmärtää nousta oman pääsi päälle: miten sinä muutoin tahtoisit\nnousta ylöspäin?\n\n\"Ylös oman pääsi päälle ja yli oman sydämesi! Nyt täytyy lempeimmän\nsinussa tulla kovimmaksi.\n\n\"Ken alati on säästänyt itseään paljon, hän sairastuu viimein paljosta\nsäästämisestään. Ylistetty olkoon se, mikä kovaksi tekee! Minä en\nylistä sitä maata, missä rieskaa ja hunajaa -- vuotaa!\n\n\"Oppia _katsomaan pois_ itsestään on välttämätöntä nähdäkseen\n_paljon_: -- tämä kovuus on välttämätön jokaiselle\nvuorille-nousevaiselle.\n\n\"Mutta ken tietäväisenä katsoo tungettelevaisin silmin, miten hän\nnäkisi kaikista olioista enemmän kuin niiden ulommat perustat!\n\n\"Mutta sinä, oi Zarathustra, tahtoisit nähdä kaikkien olioiden\nperustan ja perijuuren: niin sinun täytyy ensin nousta yläpuolelle\nitseäsi, -- ulos, ylös, kunnes sinun tähtesikin ovat vielä _allasi_!\n\n\"Niin! Katsella alas itseeni ja tähtiinikin: sitä minä vasta kutsun\n_huipukseni_, se on minulla vielä jäljellä _viimeisenä_ huippunani!\" --\n\nNäin puhui Zarathustra noustessaan itselleen, lohduttaen sydäntään\nkovilla lauselmilla: sillä hänen sydämensä oli tuskaisempi kuin\nmilloinkaan ennen, ja kun hän tuli vuorenharjanteen kukkulalle,\nkatso, silloin lepäsi toinen meri levitettynä hänen edessään: ja\nhän seisoi hiljaa ja oli kauan ääneti. Mutta yö oli kylmä tällä\nkukkulalla ja kirkas ja tähtiheloittava.\n\nMinä tunnen osani, virkkoi hän viimein surullisesti. Hyvä! Minä olen\nvalmis. Juuri nyt alkoi minun viimeinen yksinäisyyteni.\n\nOi, tuota mustaa surullista merta minun allani! Oi, tuota raskasta\nöistä vastahakoisuutta! Oi, kohtalo ja meri! Teidän luoksenne minun\ntäytyy nyt astua _alas_!\n\nKorkeimman vuoreni edessä minä seison ja pisimmän vaellukseni: siksi\nminun täytyy ensin syvemmälle alas, kuin milloinkaan olen astunut:\n\n-- syvemmälle alas tuskaan, kuin milloinkaan olen astunut, aina sen\nmustimpaan aaltoon saakka! Niin minun kohtaloni tahtoo: Hyvä! Minä\nolen valmis.\n\nMistä tulevat korkeimmat vuoret? niin minä kysyin kerran. Silloin\nminä opin, että ne tulevat merestä.\n\nTämä todistus on kirjoitettu niiden kiveen ja niiden huippujen\nseiniin. Syvimmästä täytyy korkeimman tulla korkeuteensa. --\n\nNäin puhui Zarathustra vuoren huipulla, missä oli kylmä; mutta kun\nhän tuli meren läheisyyteen ja viimein seisoi yksin kallioiden\nkeskellä, silloin hän oli tiellä väsynyt ja käynyt vielä\nkaipaavammaksi kuin milloinkaan ennen.\n\nVielä nukkuu kaikki, sanoi hän; merikin nukkuu. Unisena ja outona sen\nsilmä katselee minua.\n\nMutta se henkii lämpimästi, sen minä tunnen. Ja minä tunnen myös,\nettä se uneksii. Se vääntelee uneksien kovilla patjoilla.\n\nKuule! Kuule! Miten se nyyhkii pahoista muistoista! Tai pahoista\nodotuksista?\n\nOi, minä olen kanssasi surullinen, sinä pimeä hirviö, ja ärryksissäni\nitsellenikin sinun takiasi.\n\nOi, että minun kädessäni ei ole kylliksi voimaa! Kernaasti,\ntotisesti, minä tahtoisin lunastaa sinut pahoista unista! --\n\nJa niin puhuessaan Zarathustra nauroi alakuloisesti ja katkerasti\nitselleen. Kuinka! Zarathustra! sanoi hän tahdotko sinä laulaa lohtua\nmerellekin?\n\nOi, sinä rakastavainen narri Zarathustra, sinä luottamuksesta\nylenautuas! Mutta sellainen sinä olit alati: alati sinä tulit\nluottavaisena kaiken hirvittävän luo.\n\nJokaista hirviötä sinä tahdoit hyväillä. Tuulahdus lämmintä\nhengitystä, hiukan pehmyttä karvaa käpälissä --: ja heti sinä olit\nvalmis rakastamaan ja houkuttelemaan sitä.\n\n_Rakkaus_ on yksinäisimmän vaara, rakkaus kaikkea kohtaan, _mikä\nvain elää!_ Naurettavaa on totisesti minun narrimaisuuteni ja minun\nkainouteni rakkaudessa! --\n\nNäin puhui Zarathustra ja nauroi samalla toisen kerran: mutta silloin\nhän ajatteli hyljättyjä ystäviään -, ja ikäänkuin hän ajatuksillaan\nolisi rikkonut heitä vastaan, suuttui hän itselleen ajatustensa\ntakia. Ja kohta tapahtui, että naurava itki: -- suuttumuksesta ja\nkaipuusta Zarathustra itki katkerasti.\n\n\n\n\nNäystä ja arvoituksesta.\n\n\nl.\n\nKun huhu levisi laivaväen keskuudessa, että Zarathustra oli laivassa\n-- sillä yht'aikaa kuin hän, oli alukseen astunut muuan mies, joka\ntuli autuailta saarilta --, silloin syntyi suuri uteliaisuus ja\nodotus. Mutta Zarathustra vaikeni kaksi päivää ja oli surusta kylmä\nja kuuro, niin, että hän ei vastannut katseisiin eikä kysymyksiin.\nMutta toisen päivän iltana hän aukaisi jälleen korvansa, vaikka hän\noli vielä ääneti: sillä paljon kummallista ja vaarallista kuuli\ntällä laivalla, joka tuli kaukaa ja aikoi vielä kauemmaksi. Mutta\nZarathustra oli kaikkien niiden ystävä, jotka tekevät pitkiä matkoja\neivätkä voi elää ilman vaaraa. Ja katso! viimein pääsi kuunnellessa\nhänen oma kielensä valloilleen, ja hänen sydämensä jää murtui: --\nsilloin hän alkoi puhua näin:\n\nTeille, te rohkeat etsijät, koettelijat, ja ken vain viekkain purjein\npeljättävillä merillä purjehti,\n\n-- teille, te arvoituksista juopuneet, hämystä riemuitsevat, joiden\nsielu jokaiseen harhakuiluun huiluilla houkutellaan:\n\n-- sillä ette te tahdo aralla kädellä lankaa hapuilla; ja missä te\nvoitte _arvata_, siellä te vihaatte _selvitystä_ --\n\nteille yksin minä kerron sen arvoituksen, jonka minä _näin_, --\nyksinäisimmän näkemän näyn. --\n\nSynkkänä minä kuljin äsken halki kalmankarvaisen hämärän -- synkkänä\nja kovana, huulet yhteenpuristettuina. Ei vain yksi ainoa aurinko\nollut minulta laskenut.\n\nPolku, joka uhmaavana nousi louhikon yli, häijy, yksinäinen, jolle ei\nyrtti, ei pensas enää puhunut: vuoripolku kirskui minun jalkani uhman\nalla.\n\nÄäneti astuen yli piikivien ilkkuvan kilinän, polkien rikki sen\nkiven, joka sai sen luiskahtamaan: näin pakottihe minun jalkani\nylöspäin.\n\nYlöspäin: -- uhmaten sitä henkeä, joka veti sitä alaspäin, kuilua\npäin, raskauden henkeä, minun perkelettäni ja perivihollistani.\n\nYlöspäin: -- vaikkakin se istui hartioillani, puoleksi kääpiönä,\npuoleksi myyränä; rampana; rampeuttavana; tiputtaen lyijyä korvani\nläpi, lyijypisara-ajatuksia aivoihini.\n\n'Oi Zarathustra, kuiskutti se ilkkuen pitkäveteisellä äänellä, sinä\nviisauden kivi! Sinä viskasit itsesi korkealle, mutta jokaisen\nviskatun kiven täytyy -- pudota!\n\n'Oi Zarathustra, sinä viisauden kivi, sinä linkokivi, sinä tähtien\npirstaleiksilyöjä! Itsesi sinä viskasit niin korkealle, -- mutta\njokaisen viskatun kiven -- täytyy pudota!\n\n'Tuomittuna itseesi ja itsesi kivitettäväksi: oi Zarathustra, kauaksi\nsinä kyllä viskasit kiven, -- mutta sinun päällesi se on putoava\ntakaisin!'\n\nSitten kääpiö vaikeni; ja sitä kesti kauan. Mutta sen äänettömyys\npainosti minua; ja olla siten kahdenkesken on totisesti yksinäisempää\nkuin yksinolo!\n\nMinä nousin nousemistani, minä uneksin, minä ajattelin, -- mutta\nkaikki painosti minua. Sairaan kaltainen minä olin, joka väsyy\nankarista tuskistaan, ja jonka vielä ankarampi unennäkö herättää\nunenhorroksesta. --\n\nMutta minussa on jotakin, jota minä kutsun rohkeudeksi: se löi\nminulta tähän saakka kuoliaaksi jokaisen alakuloisuuden. Tämä rohkeus\nkäski minun viimein pysähtymään ja puhumaan: 'Kääpiö! Sinä! Tai\nminä!' --\n\nRohkeus on nimittäin parhain kuoliaaksilyöjä -- rohkeus, joka _ryntää\nkimppuun_: sillä jokaisessa rynnäkössä on helisevää soittoa.\n\nMutta ihminen on rohkein eläin: siten hän voitti jokaisen eläimen.\nHelisevällä soitolla hän voitti jokaisen tuskan; mutta ihmistuska on\nsyvin tuska.\n\nRohkeus lyö kuoliaaksi pyörrytyksenkin pohjattomuuksien partaalla:\nja missä ei ihminen seisoisi pohjattomuuksien partaalla. Eikö itse\nkatseleminen ole -- pohjattomuuksien näkemistä?\n\nRohkeus on parhain kuoliaaksilyöjä: rohkeus lyö kuoliaaksi säälinkin.\nMutta sääli on syvin pohjattomuus: niin syvälle kuin ihminen katsoo\nelämään, niin syvälle hän katsoo kärsimykseenkin.\n\nMutta rohkeus on parhain kuoliaaksilyöjä, -- rohkeus, joka ryntää\nkimppuun: se lyö kuoliaaksi kuolemankin, sillä se puhuu: 'Oliko tämä\nelämä? Hyvä on! Vielä kerran!'\n\nMutta tällaisessa lauseessa on paljon helisevää soittoa. Kenellä\nkorvat on, hän kuulkoon! --\n\n\n2.\n\n\"Seis! Kääpiö! sanoin minä. Minä! Tai sinä! Mutta minä olen väkevämpi\nmeistä kummastakin --: sinä et tunne minun pohjattomuus-ajatustani!\nSitä sinä et voisi kantaa!\" --\n\nSilloin tapahtui se, mikä kevensi minua: sillä kääpiö hyppäsi minun\nhartioiltani, tuo utelias! Ja se kyyristyi kivelle minun eteeni.\nMutta juuri siinä oli portti, mihin me pysähdyimme.\n\n\"Katso tuota porttia! Kääpiö! jatkoin minä puhettani: sillä on kahdet\nkasvot. Kaksi tietä yhtyy tässä: niitä ei ole vielä yksikään kulkenut\nloppuun.\n\n\"Tämä pitkä rata taaksepäin: se kestää iankaikkisuuden. Ja tuo pitkä\nrata ulospäin -- se on toinen iankaikkisuus. Ne sotivat toisiaan\nvastaan, nämä tiet; ne aivan puskevat päänsä yhteen: -- ja tässä,\ntällä portilla, on se paikka, missä ne yhtyvät. Portin nimi on\nkirjoitettuna yläpuolella: 'Silmänräpäys'.\n\n\"Mutta ken kulkisi eteenpäin yhtä niistä -- ja yhä eteenpäin ja yhä\netemmäksi: uskotko sinä, kääpiö, että nämä tiet iankaikkisesti\nsotisivat toisiaan vastaan?\" --\n\n\"Kaikki suora valhettelee, mutisi kääpiö ylenkatseellisesti. Kaikki\ntotuus on käyrää, aika itse on ympyrä.\"\n\n\"Sinä raskauden henki! puhuin minä vihastuen, älä tee sitä liian\nkevyeksi itsellesi! Tai minä jätän sinut istua kyyköttämään siihen,\nmissä istut, rampa, -- ja minä kannoin sinut _korkealle_!\n\n\"Katso, jatkoin minä puhettani, tätä silmänräpäystä! Tästä portista:\n'Silmänräpäyksestä' kulkee pitkä iankaikkinen rata _taaksepäin_:\nmeidän takanamme on iankaikkisuus.\n\n\"Eikö sen, mikä kaikista olioista kulkea voi, ole jo kerran täytynyt\nkulkea tämä rata? Eikö sen, mikä kaikista olioista tapahtua voi, ole\njo kerran täytynyt tapahtua, tulla tehdyksi, kulkea tästä ohi?\n\n\"Ja jos kaikki on jo ollut olemassa: mitä sinä arvelet, kääpiö, tästä\nsilmänräpäyksestä? Eikö tämänkin portin ole täytynyt jo -- olla\nolemassa?\n\n\"Ja eivätkö kaikki oliot ole täten lujasti yhteensolmitut, että tämä\nsilmänräpäys vetää kaikki tulevat oliot perässään? _Siis_ -- --\nitsensäkin?\n\n\"Sillä, mikä kaikista olioista kulkea voi: tätäkin pitkää rataa\n_ulospäin_ -- sen täytyy kulkea se vielä kerran! --\n\n\"Ja tuo hidas hämähäkki, joka ryömii kuutamossa, ja itse kuutamo,\nja minä ja sinä portilla, keskenämme kuiskutellen, iankaikkisista\nasioista kuiskutellen -- eikö meidän kaikkien ole täytynyt jo olla\nolemassa?\n\n\"-- ja tulla takaisin ja kulkea tuota toista rataa ulospäin, joka on\nmeidän edessämme, tätä pitkää kamalaa rataa -- eikö meidän täydy\niankaikkisesti tulla takaisin? --\"\n\nNäin minä puhuin, ja yhä hiljemmin: sillä minä pelkäsin omia\najatuksiani ja sala-ajatuksiani. Silloin, yht'äkkiä, minä kuulin\nkoiran _ulvovan_ lähellä.\n\nKuulinko minä koiran milloinkaan ulvovan niin? Minun ajatukseni kulki\ntaaksepäin. Kuulin! Lapsena ollessani, kaukaisimmassa lapsuudessa:\n\n-- silloin minä kuulin koiran ulvovan niin. Ja näinkin sen, karvat\npystyssä, pää ylöspäin käännettynä, vavisten, hiljaisimmassa\nsydänyössä, jolloin koiratkin uskovat aaveisiin:\n\n-- niin että minä säälin sitä. Sillä täysikuu kulki juuri,\nkuolonhiljaisena, talon yli, seisoi juuri hiljaa, pyöreä hiillos, --\nhiljaa tasaisella katolla ikäänkuin vierailla tiluksilla: --\n\nsiitä koira kauhistui silloin: sillä koirat uskovat varkaisiin ja\naaveisiin. Ja kun minä jälleen kuulin sellaisen ulvonnan, säälitti\nminua uudelleen.\n\nMissä kääpiö oli nyt? Ja portti? Ja hämähäkki? Ja kaikki kuiskutus?\nNäinkö minä sitten unta? Heräsinkö minä? Kesyttömien kallioiden\nkeskellä minä äkkiä seisoin, yksin, autionyksinäisenä, autioimmassa\nkuutamossa.\n\n_Mutta siellä makasi ihminen!_ Ja tuolla! Koira, hyppien, karvat\npystyssä, vinkuen, -- nyt se näki minun tulevan -- silloin se ulvoi\njälleen. Silloin se _huusi_: kuulinko minä milloinkaan koiran niin\nhuutavan apua?\n\nJa, totisesti, mitä minä näin, sellaista en milloinkaan nähnyt.\nNuoren paimenen minä näin, joka vääntelihe ollen tukehtumaisillaan,\nvavahdellen, kasvot vääristyneinä, ja hänen suustaan riippui musta\nraskas käärme.\n\nNäinkö minä milloinkaan niin paljon inhoa ja kalpeata kauhua ihmisen\nkasvoilla? Hän oli kai nukkunut? Silloin käärme mateli hänen\nkurkkuunsa -- ja pureutui sinne kiinni.\n\nMinun käteni veti, tempoeli käärmettä: -- turhaan! se ei temmannut\nkäärmettä kurkusta. Silloin ääni huusi minusta: \"Pure! Pure!\n\n\"Pää poikki! Pure!\" -- niin huusi ääni minusta, minun kauhuni, minun\nvihani, minun inhoni, minun säälini, minun kaikki hyväni ja pahani\nhuusi yhtenä ainoana huutona minusta. --\n\nTe rohkeat minun ympärilläni! Te etsijät, koettelijat, ja ken teistä\nviekkain purjein tutkimattomilla merillä purjehti! Te arvoituksista\nriemuitsevat!\n\nNiinpä arvatkaa se arvoitus, jonka minä silloin näin, niinpä\nselittäkää minulle yksinäisimmän näkemä näky!\n\nSillä näky se oli ja aavistus: -- mitä näin minä silloin vertauksena?\nja _ken_ on se, jonka täytyy kerran tulla?\n\n_Ken_ on paimen, jonka kurkkuun käärme näin mateli? Ken on se\nihminen, jonka kurkkuun kaikki raskain, mustin on mateleva?\n\n-- Mutta paimen puri, kuten minun huutoni häntä neuvoi; hän puri\nhyvin hampain! Kauaksi hän sylki käärmeen pään --: ja hyppäsi ylös. --\n\nEi enää paimenena, ei enää ihmisenä -- muuttuneena, kirkastuneena,\njoka _nauroi_! Ei nauranut ihminen vielä milloinkaan maan päällä\nniin, _kuin hän nauroi_!\n\nOi veljeni, minä kuulin naurun, joka ei ollut ihmisen naurua, -- ja\nnyt riuduttaa minua jano, kaipuu, joka ei saa milloinkaan lepoa.\n\nMinun kaipuuni tähän nauruun riuduttaa minua: oi, miten minä jaksan\nvielä elää! Ja miten minä jaksaisin kuolla nyt! --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nAutuudesta, jonka saa vastoin tahtoaan.\n\n\nSydämessään sellaiset arvoitukset ja katkeruudet kulki Zarathustra\nyli meren. Mutta kun hän oli neljän päivämatkan päässä autuailta\nsaarilta ja ystävistään, silloin hän oli voittanut kaiken tuskansa\n--: voitokkaana ja horjumattomin jaloin hän seisoi jälleen\nkohtalonsa päällä. Ja silloin Zarathustra puhui näin riemuitsevalle\nomalletunnolleen:\n\nYksin minä olen jälleen ja tahdon ollakin, yksin puhtaan taivaan ja\nvapaan meren kanssa; ja jälleen on ehtoopäivä minun ympärilläni.\n\nEhtoopäivällä minä kerran löysin ystäväni ensi kerran, ehtoopäivällä\ntoisenkin kerran: -- hetkellä, jolloin kaikki valo käy hiljaisemmaksi.\n\nSillä mitä onnesta vielä on matkalla taivaan ja maan välillä, se\netsii nyt majakseen valoisan sielun: _onnesta_ on kaikki valo käynyt\nnyt hiljaisemmaksi.\n\nOi elämäni ehtoopäivä! Kerran astui minunkin onneni laaksoon,\netsiäkseen itsellensä majaa: silloin se löysi nämä avoimet\nvieraanvaraiset sielut.\n\nOi elämäni ehtoopäivä! Mitä minä en antaisi siitä, jotta minulla\nolisi yksi: tämä ajatusteni elävä istutus ja tämä korkeimman toiveeni\nhuomenvalo!\n\nTovereita etsi kerran luova ja toiveensa lapsia: ja katso, tapahtui\nniin, ettei hän voinut löytää niitä, muutoin kuin että hän itse loi\nne ensin.\n\nNäin minä olen keskellä työtäni, menossa lasteni luo ja tulossa\nheidän luotansa: lastensa vuoksi Zarathustran täytyy tehdä itsensä\ntäydelliseksi.\n\nSillä perinpohjin rakastetaan vain lastaan ja työtään; ja missä\nsuurta rakkautta omaan itseensä on, siellä se on tunnusmerkkinä\nraskaudesta: niin minä havaitsin olevan.\n\nVielä viheriöivät minun lapseni ensimäisessä keväässään, seisoen\nlähellä toisiansa ja yhdessä tuulien ravistamina, minun yrttitarhani\nja parhaimman maani puut.\n\nJa totisesti! Missä sellaisia puita yhdessä seisoo, siellä ovat\nautuaat saaret!\n\nMutta kerran minä tahdon nostaa ne ylös ja asettaa jokaisen erikseen\nyksin: jotta se oppisi yksinäisyyttä ja uhmaa ja varovaisuutta.\n\nRosoisena ja koukistuneena ja taipuvalla kovuudella on se sitten\nseisova meren rannalla, voittamattoman elämän elävänä majakkana.\n\nSiellä, missä myrskyt syöksyvät alas mereen, ja vuoren kärsä juo\nvettä, siellä on jokaisella kerran oleva päivä- ja yövartionsa,\nitsensä koetukseksi ja tuntemiseksi.\n\nTunnetuksi ja koetelluksi hän on siinä tuleva onko hän minun lajiani\nja syntyäni, -- onko hän pitkän tahdon tahtoja, vaitelias, silloinkin\nkun hän puhuu, ja myötenantavainen niin, että hän antaessaan _ottaa_:\n--\n\n-- jotta hänestä tulisi kerran minun toverini ja kanssaluoja ja\njuhlatoveri Zarathustralle --: sellainen, joka kirjoittaa minun\ntahtoni minun tauluilleni: kaikkien olioiden täydellisemmäksi\ntäydellistymiseksi.\n\nJa hänen takiansa ja hänen kaltaistensa täytyy minun itse tehdä\nitseni täydelliseksi: siksi minä kartan nyt onneani ja tarjoan\nitseni kaikelle onnettomuudelle -- itseni viimeiseksi koetukseksi ja\ntuntemiseksi.\n\nJa totisesti, aika oli minun lähteä; ja vaeltajan varjo ja pisin\nhetki ja hiljaisin hetki -- kaikki sanoivat minulle: \"on tärkin aika!\"\n\nTuuli puhalsi minun avaimenreikäni läpi ja sanoi: \"Tule!\" Ovi\nlennähti minun edessäni viekkaasti auki ja sanoi: \"Mene!\"\n\nMutta minun rakkauteni lapsiini piti minua kahlehdittuna itseensä:\npyyde asetti minun eteeni tämän ansan, pyyde rakkauteen, että minä\ntulisin lasteni saaliiksi ja kadottaisin itseni heissä.\n\nPyytää -- se on jo minulle: että olen kadottanut itseni. _Te olette\nminun, lapseni!_ Tässä omistamisessa on kaikki oleva varmaa eikä\nmitään pyytämistä.\n\nMutta hautoen lepäsi minun rakkauteni aurinko minun ylläni, omassa\nmehussaan Zarathustra kiehui, silloin varjo ja epäilys lensivät minun\nylitseni pois.\n\nPakkasta ja talvea minä himoitsin jo: \"oi, että pakkanen ja talvi\nsaisivat minut jälleen natisemaan ja narskumaan!\" huokasin minä: --\nsilloin jäiset usvat nousivat minusta ylös.\n\nMinun menneisyyteni murti hautansa, moni elävänä haudattu tuska\nheräsi --: nukkunut se oli vain, käärinliinoihin kätkettynä.\n\nNäin huusi minulle kaikki merkissä: \"on aika!\" Mutta minä -- en\nkuullut: kunnes minun pohjattomuuteni viimein liikahti ja minun\najatukseni puri minua.\n\nOi, pohjattomuus-ajatus, sinä joka olet minun ajatukseni! Milloinka\nminä saan sen voiman, että vapisematta voin kuulla sinun kaivavan?\n\nAina kurkkuun saakka sykkii minun sydämeni, kun kuulen sinun\nkaivavan! Sinun äänettömyytesikin tahtoo tukahuttaa minut, sinä\npohjattoman vaikeneva!\n\nVielä milloinkaan minä en uskaltanut huutaa sinua ylös: kylliksi jo,\nettä sinua mukanani -- kannoin! Vielä minä en ollut kyllin voimakas\nviimeiseen jalopeuraylpeyteen ja -ylimielisyyteen.\n\nKyllin hirvittävää oli minulle alati jo sinun raskautesi: mutta\nkerran minä olen löytävä sen väkevyyden ja jalopeuraäänen, joka\nhuutaa sinut ylös!\n\nKun minä ensin tässä olen voittanut itseni, silloin minä tahdon\nvielä voittaa itseni suuremmassakin; ja _voitto_ on oleva minun\ntäydellisyyteni vahvistus! --\n\nSillä aikaa minä ajelehdin tuntemattomilla merillä; sattuma hyväilee\nminua, tuo liukaskielinen; eteenpäin ja taaksepäin minä katselen --,\nvielä minä en näe mitään loppua.\n\nVielä ei ole tullut minun viimeisen taisteluni hetki, vai tuleeko se\njuuri nyt? Totisesti, kavalalla kauneudella meri ja elämä katselevat\nminua ylt'ympäri!\n\nOi elämäni ehtoopäivää! Oi onnea ennen iltaa! Oi satamaa aukealla\nmerellä! Oi rauhaa epävarmuudessa! Miten minä epäilen teitä kaikkia!\n\nTotisesti, epäluuloinen minä olen teidän kavalaa kauneuttanne\nkohtaan! Rakastavaisen kaltainen minä olen, joka epäilee liian\nsamettihienoja hymyjä.\n\nKuten hän työntää rakkaimman luotaan, hellänä vielä kovuudessaan, tuo\nmustasukkainen --, niin minä työnnän tämän autuaan hetken luotani.\n\nPois, sinä autuas hetki! Sinun mukanasi minä sain autuuden vastoin\ntahtoani! Valmiina syvimpään tuskaani minä seison tässä: --\nsopimattomaan aikaan sinä tulit!\n\nPois, sinä autuas hetki! Asetu mieluummin tuonne -- minun lasteni\nluokse! Kiiruhda! Ja siunaa heitä vielä ennen iltaa minun onnellani.\n\nTuolla lähenee jo ilta: aurinko laskee. Sinne pois minun onneni! --\n\nNäin puhui Zarathustra. Ja hän odotti onnettomuuttaan koko yön: mutta\nhän odotti turhaan. Yö pysyi kirkkaana ja hiljaisena, ja itse onni\nläheni lähenemistään häntä. Mutta aamupuolella Zarathustra nauroi\nsydämelleen ja sanoi pilkallisesti: \"onni juoksee minun jäljessäni.\nSe johtuu siitä, että minä en juokse naisten jäljessä. Mutta onni on\nnainen.\"\n\n\n\n\nEnnen auringonnousua.\n\n\nOi taivas minun ylläni, sinä puhdas! Syvä! Sinä valopohjattomuus!\nSinua katsellen minä värisen jumalallisista pyyteistä.\n\nViskata itseni sinun korkeuteesi -- se on _minun_ syvyyteni! Kätkeä\nitseni sinun puhtauteesi -- se on _minun_ viattomuuteni!\n\nJumalan kätkee hänen kauneutensa: _niin_ sinä kätket tähtesi. Sinä et\npuhu: _niin_ sinä ilmoitat viisautesi minulle.\n\nMykkänä yli kuohuvan meren sinä olet tänään minulle valjennut, sinun\nrakkautesi ja sinun kainoutesi puhuvat ilmestystä minun kuohuvalle\nsielulleni.\n\nEttä sinä tulit minun luokseni kauniina, kauneuteesi kätkettynä, että\nsinä mykkänä puhut minulle, selkeänä viisaudessasi:\n\nOi miten hyvin minä arvaan kaiken häveliään sinun sielussasi! Ennen\naurinkoa sinä tulit minun luokseni, minun, yksinäisimmän.\n\nMe olemme ystäviä alusta saakka: meillä on mielikarvaus ja kauhu ja\npohja yhteisenä; vielä aurinkokin on meillä yhteisenä.\n\nMe emme puhu toisillemme, koska me tiedämme liian paljon --: me\nvaikenemme toisillemme, me hymyilemme tietomme toisillemme.\n\nEtkö sinä ole minun tuleni valo? Etkö sinä ole minun tietoni\nsisarsielu?\n\nYhdessä me opimme kaikki; yhdessä me opimme nousemaan itsemme yli\nitseemme ja pilvettömästi hymyilemään: --\n\n-- pilvettömästi hymyilemään alas kirkkain silmin ja peninkulmaisesta\nkaukaisuudesta, kun allamme pakko ja tarkoitus ja syyllisyys sateena\nsavuavat.\n\nJa jos minä yksin vaelsin: mitä minun sieluni isosi öisin ja\nharhapoluilla? Ja jos minä vuorille nousin, _ketä_ minä vuorilta\nalati etsin, ellen sinua?\n\nJa kaikki minun vaellukseni ja vuorillenousuni: hätää se oli vain ja\navuttoman hätäapua: -- _lentää_ tahtoo minun koko tahtoni, lentää\nsinuun!\n\nJa ketä minä vihasin enemmän kuin vaeltavia pilviä ja kaikkea, mikä\nsinua tahraa. Ja omaa vihaani minä vihasin vielä, koska se tahrasi\nsinua!\n\nVaeltavia pilviä minä vihaan, noita hiiviskeleviä petokissoja:\nne ottavat sinulta ja minulta, mitä meillä on yhteistä, -- tuon\nsuunnattoman rajattoman myöntämisen, on ja aamen-sanomisen.\n\nNoita välittäjiä ja sekoittajia me vihaamme, noita vaeltavia pilviä:\nnoita puolittaisia, jotka eivät oppineet siunaamaan eivätkä sydämestä\nsaakka kiroamaan.\n\nMieluummin minä tahdon istua tynnyrissä suljetun taivaan alla,\nmieluummin istua ilman taivasta pohjattomuudessa, kuin nähdä sinut,\nvalotaivas, vaeltavien pilvien tahraamana!\n\nJa usein minua halutti sitoa ne kiinni monihaaraisilla\nsalamakultalangoilla, jotta minä ukkosen lailla voisin lyödä rumpua\nniiden kattilavatsoilla: --\n\n-- suuttunut rummunlyöjä, koska ne ryöstävät minulta sinun\nmyöntämisesi! ja aamenesi! sinä taivas minun ylläni, sinä puhdas!\nValoisa! Sinä valopohjattomuus! -- Koska ne ryöstävät sinulta _minun_\nmyöntämiseni! ja aameneni!\n\nSillä mieluummin minä tahdon melua ja jyrinää ja salamakirouksia kuin\ntuota varovaista epäileväistä kissarauhaa; ja ihmistenkin joukossa\nminä vihaan parhaiten kaikkia varovaisia ja puolittaisia ja epäileviä\nja hitaita vaeltavia pilviä.\n\nJa \"ken ei voi siunata, hänen tulee _oppia_ kiroamaan!\" -- tämä\nkirkas oppi putosi minulle kirkkaasta taivaasta, tämä tähti on vielä\nmustinakin öinä minun taivaallani.\n\nMutta minä olen siunaaja ja myöntäväinen, kun sinä vain olet minun\nympärilläni, sinä puhdas! Valoisa! Sinä valopohjattomuus! -- alas\nkaikkiin pohjattomuuksiin minä vielä kannan siunaavan myöntämiseni.\n\nSiunaajaksi minä olen tullut ja myöntäväiseksi: ja senvuoksi minä\ntaistelin kauan ja olin taistelija, jotta minä kerran saisin käteni\nsiunaamiseen vapaiksi.\n\nMutta tämä on minun siunaamiseni: seisoa jokaisen kappaleen yllä sen\nomana taivaana, sen pyöreänä kattona, sen taivaansini-kellona ja\niankaikkisena varmuutena: ja autuas on, ken näin siunaa!\n\nSillä kappaleet ovat kastetut iankaikkisuuden kaivossa ja\ntuollapuolen hyvää ja pahaa; mutta itse hyvä ja paha ovat vain\nhaihtuvia varjoja ja kosteita alakuloisuuksia ja vaeltavia pilviä.\n\nTotisesti, siunaamista se on eikä herjaamista, kun minä opetan:\n\"kaikkien kappaleiden yllä on sattuman taivas, viattomuuden taivas,\numpimähkäisyyden taivas, ylpeyden taivas.\"\n\n\"Umpimähkäisyys\" -- se on maailman vanhin aateli, sen minä annoin\ntakaisin kaikille kappaleille, minä lunastin ne tarkoituksen\norjuudesta.\n\nTämän vapauden ja taivaanilon minä asetin kuin taivaansini-kellon\nkaikkien kappaleiden ylle opettaessani, ettei mikään \"iankaikkinen\ntahto\" -- lepää heidän yllään eikä tahdo heidän kauttaan.\n\nTämän ylpeyden ja tämän narriuden minä asetin tuon tahdon sijaan\nopettaessani: \"kaikessa on _yksi_ mahdotonta -- järkevyys!\"\n\n_Hiukan_ järkeä tosin, viisaudensiemen, siroitettu tähdestä tähteen,\n-- tämä hapatus on sekoitettu kaikkiin kappaleisiin; narriuden takia\non viisautta sekoitettu kaikkiin kappaleisiin!\n\nHiukkanen viisautta on kyllä mahdollinen; mutta tämän autuaan\nvarmuuden minä havaitsin kaikissa kappaleissa: että ne vielä\nmieluummin -- _tanssivat_ sattuman jaloilla.\n\nOi taivas minun ylläni, sinä puhdas! Korkea! Tämä on nyt minulle\nsinun puhtautesi: että ei ole olemassa mitään iankaikkisia\njärkihämähäkkejä ja -hämähäkinverkkoja: --\n\n-- että sinä olet minulle jumalallisten sattumien tanssipaikka, että\nsinä olet minulle jumalpöytä jumalaisia arpoja ja arvanpelaajia\nvarten! --\n\nMutta sinä punastut? Puhuinko minä sanomatonta? Herjasinko minä, kun\ntahdoin siunata sinua?\n\nVai onko se kainous olla kahdenkesken, joka sai sinut punehtumaan?\n-- Käsketkö sinä minun menemään ja vaikenemaan, koska nyt -- _päivä_\ntulee?\n\nMaailma on syvä --: ja syvempi kuin päivä milloinkaan on ajatellut.\nEi kaikella tarvitse olla päivälle sanoja. Mutta päivä tulee: niinpä\nerotkaamme nyt!\n\nOi taivas minun ylläni, sinä häveliäs! Hehkuva! Oi sinä minun onneni\nennen auringonnousua! Päivä tulee: niinpä erotkaamme nyt! --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nPienentävästä hyveestä.\n\n\n1.\n\nKun Zarathustra oli jälleen mantereella, ei hän mennyt suoraan ylös\nvuorellensa ja luolaansa, vaan teki useita kierroksia ja kysymyksiä\nja tiedusteli yhtä ja toista, niin, että hän leikkiä laskien sanoi\nitsestään: \"katso virtaa, joka monia polvekkeita tehden juoksee\ntakaisin lähteeseen!\" Sillä hän tahtoi saada tietää, mitä _ihmiselle_\noli sillä aikaa tapahtunut: oliko hän tullut suuremmaksi vai\npienemmäksi. Ja kerran hän näki rivin uusia taloja; silloin hän\nihmetteli ja sanoi:\n\n\"Mitä nämä talot merkitsevät? Totisesti, mikään suuri sielu ei\nasettanut niitä vertauskuvaksi itsestään!\n\n\"Ottiko ujo lapsi ne leikkikalulaatikostaan? Kunpa sitten toinen lapsi\npanisi ne takaisin laatikkoonsa!\n\n\"Ja nuo tuvat ja kamarit: voivatko _miehet_ mennä niihin sisälle ja\nastua niistä ulos? Silkkinukille ne näyttävät minusta tehdyiltä; tai\nherkuttelijakissoille, jotka kai antavat vuorostaan myöskin luonaan\nherkutella.\"\n\nJa Zarathustra jäi seisomaan ja mietiskeli. Viimein hän sanoi\nsurullisena: \"_kaikki_ on käynyt pienemmäksi!\n\n\"Kaikkialla minä näen matalampia portteja: ken minun lajiani on, hän\nkäy tosin vielä niiden läpi, mutta hänen täytyy kumartaa!\n\n\"Oi, milloinka minä pääsen jälleen kotiseutuuni, missä minun ei enää\ntarvitse kumartaa -- ei enää tarvitse kumartaa _pienille_!\" -- ja\nZarathustra huokasi ja katseli kaukaisuuteen. --\n\nMutta sinä samana päivänä hän puhui puheensa pienentävästä hyveestä.\n\n\n2.\n\nMinä kuljen tämän kansan keskitse ja pidän silmäni auki: he eivät\nanna minulle anteeksi, että minä en kadehdi heidän hyveitään.\n\nHe tavoittelevat purra minua, koska minä sanon heille: pienille\nihmisille ovat pienet hyveet välttämättömiä, -- ja koska minun on\nvaikeata saada mieleeni, että pienet ihmiset ovat _välttämättömiä_!\n\nVielä minä olen täällä kukon kaltainen vieraalla kartanolla, jota\nkanatkin tahtovat purra; kuitenkaan minä en ole senvuoksi näille\nkanoille paha.\n\nMinä olen kohtelias niitä kohtaan kuten jokaista pientä kiusaa\nkohtaan; olla piikikäs kaikkea pientä vastaan näyttää minusta siilin\nviisaudelta.\n\nHe kaikki puhuvat minusta, kun istuvat iltaisin tulen ääressä, -- he\npuhuvat minusta, mutta kukaan ei ajattele -- minua!\n\nTämä on uusi hiljaisuus, jonka minä opin: heidän melunsa minun\nympärilläni levittää vaipan minun ajatusteni yli.\n\nHe meluavat keskenään: \"mitä tuo synkeä pilvi tahtoo meistä?\npitäkäämme huoli, että se ei tuo meille ruttoa!\"\n\nJa äsken eräs nainen tempasi lapsensa luokseen, joka tahtoi minun\nluokseni: \"ottakaa pois lapset! huusi hän, tuollaiset silmät\npolttavat lasten sielut.\"\n\nHe yskivät, kun minä puhun: he arvelevat, että yskiminen olisi väite\nväkeviä tuulia vastaan, -- he eivät aavista mitään minun onneni\nkuohusta!\n\n\"Meillä ei ole vielä aikaa Zarathustraa varten\" -- niin he väittävät\nvastaan; mutta mitä ajasta, jolla \"ei ole aikaa\" Zarathustraa varten?\n\nJa jos he ylistävätkin minua: miten minä voisin nukahtaa _heidän_\nylistykselleen? Okainen vyö on heidän ylistyksensä minulle: se raapii\nminua vielä, kun riisun sen yltäni.\n\nJa tämänkin minä opin heidän joukossaan: ylistäväinen teeskentelee,\nikäänkuin hän antaisi takaisin, mutta todellisuudessa hän tahtoo\nsaada enemmän lahjoja!\n\nKysykää minun jalaltani, miellyttääkö sitä heidän ylistys- ja\nhoukuttelulaulunsa! Totisesti, sellaisen tahdin ja tikityksen mukaan\nse ei tahdo tanssia eikä seisoa hiljaa.\n\nPieneen hyveeseen he tahtoisivat houkutella ja ylistää minut; pienen\nonnen tikitykseen he tahtoisivat viekoitella minun jalkani.\n\nMinä kuljen tämän kansan läpi ja pidän silmäni auki: he ovat käyneet\npienemmiksi ja käyvät yhä pienemmiksi: -- _mutta sen aiheuttaa heidän\noppinsa onnesta ja hyveestä._\n\nHe ovat näet säveitä hyveessäkin -- sillä he tahtovat mukavuutta.\nMutta mukavuuden kanssa sopii yhteen vain säveä hyve.\n\nTosin hekin oppivat omalla tavallaan etenemisen ja edistymisen: sitä\nminä kutsun heidän _hoipertelemisekseen._ Täten he käyvät vastukseksi\njokaiselle, jolla on kiire.\n\nJa moni heistä käy eteenpäin ja katsoo samalla taakse niska jäykkänä:\nniitä vastaan minä kernaasti törmään.\n\nJalan ja silmien ei tule valhetella, eikä saada toisiaan kiinni\nvalheesta. Mutta paljon valhetta on pienissä ihmisissä.\n\nMuutamat heistä tahtovat, mutta useimmat tulevat vain tahdotuiksi.\nMuutamat heistä ovat oikeita, mutta useimmat ovat huonoja\nnäyttelijöitä.\n\nHeidän joukossaan on olemassa näyttelijöitä vastoin tietoaan ja\nnäyttelijöitä vastoin tahtoaan --, oikeat ovat alati harvinaisia,\nvallankin oikeat näyttelijät.\n\nMiestä täällä on vähän: siksi heidän naisensa miehistyvät. Sillä\nse vain, kenessä on kyllin miestä, tulee naisessa _naisen --\nlunastamaan._\n\nJa tämän ulkokultaisuuden minä huomasin olevan heidän keskuudessaan\npahimman: että nekin, jotka käskevät, teeskentelevät palvelevaisten\nhyveitä.\n\n\"Minä palvelen, sinä palvelet, me palvelemme\" -- niin rukoilee täällä\nhallitsevienkin ulkokultaisuus, -- ja voi, jos ensimäinen herra on\n_vain_ ensimäinen palvelija!\n\nOi, heidänkin ulkokultaisuuksiinsa lensi minun silmäni uteliaisuus;\nja hyvin minä arvasin kaiken heidän kärpäsonnensa ja heidän surinansa\naurinkoisilla ikkunanruuduilla.\n\nMiten paljon hyvyyttä, niin paljon heikkoutta minä näen. Miten paljon\noikeamielisyyttä ja sääliä, niin paljon heikkoutta.\n\nPyöreitä, vilpittömiä ja hyviä he ovat keskenään, kuten hiekkajyväset\novat pyöreitä, vilpittömiä ja hyviä keskenään.\n\nKainosti syleillä pientä onnea -- sitä he kutsuvat \"alistumiseksi\"!\nja samalla he jo vilkuilevat kainosti uutta pientä onnea päin.\n\nHe tahtovat oikeastaan yksinkertaisesti yhtä eniten: että kukaan ei\ntekisi heille pahaa. Niin he ennättävät jokaisen edelle ja tekevät\nhänelle hyvää.\n\nMutta tämä on _pelkuruutta:_ vaikkakin sitä kutsutaan \"hyveeksi\". --\n\nJa jos he puhuvat kerran karkeasti, nämä pienet ihmiset: minä kuulen\nsiinä ainoastaan heidän käheytensä, -- jokainen tuulahdus tekee\nnimittäin heidät käheiksi.\n\nViisaita he ovat, heidän hyveillään on älykkäät sormet. Mutta heiltä\npuuttuu nyrkit, heidän sormensa eivät älyä lymytä nyrkkien taakse.\n\nHyvettä on heille se, mikä tekee nöyräksi ja kesyksi: sillä tekivät\nhe suden koiraksi ja ihmisen itsensä parhaaksi kotieläimeksi.\n\n\"Me asetamme istuimemme _keskelle_ -- sen sanoo minulle heidän\nhymyilynsä -- ja yhtä kauaksi kuolevista taistelijoista kuin\ntyytyväisistä emäsioista.\"\n\nMutta tämä on -- _keskinkertaisuutta:_ vaikka sitä kutsutaan\nkohtuudeksi. --\n\n\n3.\n\nMinä kuljen tämän kansan keskitse ja annan monen sanan langeta: mutta\nhe eivät ymmärrä ottaa eivätkä säilyttää.\n\nHe ihmettelevät, että minä en tullut herjaamaan hekumia ja paheita;\nja totisesti minä en tullutkaan varoittamaan taskuvarkaista.\n\nHe ihmettelevät, että minä en ole valmis vielä hiomaan järkeä ja\nkärkeä heidän viisaudelleen: ikäänkuin heillä ei olisi kylliksi\nälyniekkoja ennestään, joiden ääni kirskuu minulle kivirihvelien\nlailla!\n\nJa kun minä huudan: \"Kirotkaa kaikkia pelkureja perkeleitä\nitsessänne, jotka kernaasti tahtovat vinkua ja panna kädet ristiin ja\nrukoilla\": niin he huutavat: \"Zarathustra on jumalaton.\"\n\nJa vallankin heidän alistumisen opettajansa huutavat sitä --; mutta\njuuri heidän korvaansa minä mielelläni kirkaisen: Niin! Minä olen\nZarathustra, jumalaton.\n\nNoita alistumisen opettajia! Kaikkialle, missä on pientä ja sairasta\nja rupista, ne ryömivät, täiden lailla; ja minun inhoni vain estää\nminun nitistämästä niitä.\n\nHyvä! Tämä on minun saarnani heidän korvilleen: minä olen\nZarathustra, jumalaton, joka puhun \"ken on jumalattomampi kuin minä,\nettä minä hänen opetuksestaan riemuitsisin?\"\n\nMinä olen Zarathustra, jumalaton, mistä minä löydän itseni kaltaisen?\nJa kaikki ne ovat minun kaltaisiani, jotka itse antavat itselleen\ntahtonsa ja heittävät luotaan kaiken alistumisen.\n\nMinä olen Zarathustra, jumalaton: minä keitän itselleni jokaisen\nsattuman _omassa_ padassani. Ja vasta sitten, kun se on siinä\nkeitetty, lausun minä sen tervetulleeksi, _minun_ ravintonani.\n\nJa totisesti, moni sattuma tuli valtiaallisena minun luokseni: mutta\nvielä valtiaallisemmin puhui minun _tahtoni_ sille, -- tuossa se jo\noli rukoellen polvillaan --\n\n-- rukoellen, että se saisi majan ja sydämen minun luonani, ja\nmairitellen puhuen: \"katsohan, oi Zarathustra, miten ystävä tulee\nystävän luo!\" --\n\nKuitenkin, miksi minä puhun, kun yhdelläkään ei ole _minun_ korviani.\nJa niin minä tahdon huutaa sen kaikkiin tuuliin:\n\n_Te_ käytte yhä pienemmiksi, te pienet ihmiset! _Te_ murenette pois,\nmukavuutta rakastavaiset! _Te_ käytte vielä perikatoon --\n\n-- monien pienten hyveittenne takia, monien pienten laiminlyömistenne\ntakia,monien pienten alistumistenne takia!\n\nLiian paljon säästäen, liian paljon myöntyen: niin on teidän\nmaanvaltakuntanne! Mutta jotta puu tulisi _suureksi,_ sen vuoksi se\ntahtoo kovien kallioiden ympäri levittää kovat juuret!\n\nMitä te laiminlyötte, sekin kutoo kaiken ihmistulevaisuuden kudosta;\nteidän \"ei-mikään\" on sekin hämähäkinverkko ja hämähäkki, joka elää\ntulevaisuuden verestä.\n\nJa kun te otatte, niin se on ikäänkuin varastamista, te pienet\nsiveelliset; mutta konnienkin joukossa puhuu _kunnia:_ \"tulee\nainoastaan varastaa, missä ei voi ryöstää.\"\n\n\"Onni kyllä antaa\" -- sekin on yksi alistumisen opeista. Mutta minä\nsanon teille, te mukavuutta rakastavaiset: se ottaa ja on yhä enemmän\nottava teiltä!\n\n\"Oi, että te heittäisitte luotanne kaiken _puoleksi_ tahtomisen ja\ntulisitte päättäytyneiksi hitauteen kuten tekoonkin!\n\n\"Oi, että te ymmärtäisitte minun sanani: 'tehkää vain alati, mitä\ntahdotte', -- mutta olkaa ensin sellaisia, jotka _voivat tahtoa_!\n\n\"Rakastakaa vain alati lähimmäistänne niinkuin itseänne, mutta olkaa\nensin sellaisia, jotka _itseänsä rakastavat_ --\n\n\"-- rakastavat suurella rakkaudella, rakastavat suurella\nylenkatseella!\" Näin puhuu Zarathustra, jumalaton. --\n\n\"Kuitenkin, miksi minä puhun, kun yhdelläkään ei ole _minun_ korviani!\nTäällä on vielä yhden hetken liian varhaista minulle.\n\n\"Oma edeltäkävijäni minä olen tämän kansan keskuudessa, oma\nkukonlauluni pimeillä kaduilla.\n\n\"Mutta _heidän_ hetkensä tulee! Ja minunkin hetkeni! Hetki hetkeltä he\nkäyvät pienemmiksi, viheliäisemmiksi, hedelmättömämmiksi, -- poloinen\nruoho, poloinen maanvaltakunta!\n\n\"Ja _kohta_ he lepäävät tuossa kuin kuiva nurmi ja aro, ja totisesti!\nitseensä väsyneinä -- ja enemmän kuin vettä janoten _tulta_!\n\n\"Oi salaman siunattu hetki! Oi salaisuus ennen keskipäivää! --\nKulovalkeita minä tahdon heistä vielä kerran tehdä ja liekkikielisiä\njulistajia: --\n\n\"julistamaan he tulevat vielä kerran liekkikielin: Se tulee, se on\nlähellä, _suuri keskipäivä_!\" --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nÖljymäellä.\n\n\nTalvi, huono vieras, istuu minun luonani kotona; siniset ovat minun\nkäteni hänen ystävyytensä kädenpuristuksesta.\n\nMinä kunnioitan häntä, tuota huonoa vierasta, mutta annan hänen\nkernaasti istua yksin. Kernaasti minä juoksen hänen luotansa; ja jos\n_hyvin_ juoksee, niin pääsee häntä pakoon!\n\nLämpimin jaloin ja lämpimin ajatuksin minä juoksen sinne, missä tuuli\ntyventyy, -- minun öljymäkeni aurinkosoppeen.\n\nSiellä minä nauran ankaralle vieraalleni ja olen hänelle vielä\nkiitollinen, koska hän kotona pyydystää pois kärpäset minulta ja\nvaimentaa monen pienen melun.\n\nHän ei näet kärsi, jos hyttynen tahtoo laulaa, tai pari; kadunkin hän\ntekee yksinäiseksi, niin että kuutamo säikkyy siellä öisin.\n\nKova vieras hän on, -- mutta minä kunnioitan häntä, enkä minä\nrukoile, velttojen lailla, paksuvatsaista tuli-epäjumalaa.\n\nMieluummin hiukan kalistaa hampaita kuin rukoilla epäjumalia! -- niin\non minun tapani. Ja vallankin minä vihaan kaikkia kiimaisia höyryäviä\nummehtuneita tuliepäjumalia.\n\nKetä minä rakastan, sitä minä rakastan talvella paremmin kuin\nkesällä; paremmin minä pilkkaan nyt vihollistani ja sydämellisemmin,\nkun talvi istuu kotona minun huoneessani.\n\nSydämellisesti tosiaan, silloinkin vielä kun minä ryömin vuoteeseen\n--: silloin nauraa ja ylpeilee vielä minun kyyristynyt onneni;\nsilloin nauraa minun valheunenikin.\n\nMinäkö -- ryömijä? En elämässäni ryöminyt minä mahtavien edessä; ja\njos joskus valhettelin, niin minä valhettelin rakkaudesta. Senvuoksi\nminä olen iloinen talvivuoteessakin.\n\nKöyhä vuode lämmittää minua enemmän kuin rikas, sillä minä olen\nmustasukkainen köyhyydelleni. Ja talvella se on minulle uskollisin.\n\nHäijyydellä minä alan jokaisen päivän, minä pilkkaan talvea kylmällä\nkylvyllä: senvuoksi minun ankara kotiystäväni murisee.\n\nKernaasti minä kutittelen häntä myöskin pienellä vahakynttilällä:\njotta hän vihdoin päästäisi taivaan tuhkanharmaasta hämystä.\n\nErittäin häijy minä olen näet aamuisin: varhaisella hetkellä, kun\nämpäri kaivolla kalisee ja hevoset lämpiminä hirnuvat harmailla\nkaduilla: --\n\nKärsimättömänä minä odotan silloin, että selkeä taivas viimein tulisi\nnäkyviin, hyyrrepartainen talvitaivas, vanhus ja valkopää, --\n\n-- talvitaivas, tuo äänetön, joka usein salaa aurinkonsakin!\n\nSiltäkö minä ehkä opin pitkän valoisan vaikenemisen? Vai oppiko se\nsen minulta? Vai onko kumpikin meistä sen itse keksinyt?\n\nKaikkien hyvien olioiden synty on tuhatkertainen, kaikki hyvät\nylimieliset oliot kumpuavat riemusta olemassaoloon: miten ne\ntekisivät sen aina -- vain yhden kerran!\n\nHyvä ylimielinen olio on pitkä vaikeneminenkin ja talvitaivaan lailla\nluoda katseensa kirkkaista pyöreäsilmäisistä kasvoista: --\n\n-- sen lailla salata aurinkonsa ja taipumaton aurinkotahtonsa:\ntotisesti, tämän taidon ja talviylimielisyyden minä opin _hyvin_!\n\nMinun rakkain häijyyteni ja taitoni on se, että minun vaikenemiseni\noppi, ettei se vaikenemisella ilmaise itseään.\n\nSanoilla ja arvoilla kalisten minä petän juhlalliset Vartiat: minun\ntahtoni ja päämaalini on välttävä kaikki nuo vakaat vaarinpitäjät.\n\nJotta yksikään ei katselisi alas minun pohjaani ja viimeiseen\ntahtooni, -- senvuoksi minä keksin itselleni pitkän valoisan\nvaikenemisen.\n\nNiin monen viisaan minä havaitsin: joka verhosi kasvonsa ja sekoitti\nvetensä, jotta yksikään ei näkisi hänen lävitsensä ja allensa.\n\nMutta juuri hänen luoksensa tulivat viisaammat epäilijät ja\npähkinänsärkijät: hänestä juuri pyydystettiin hänen salatuin kalansa!\n\nVaan kirkkaat, puhtaat, läpikuultavat -- ne ovat minusta viisaimmat\nvaikenevaiset: ne joiden pohja on _niin syvä,_ että kirkkainkaan vesi\nei -- anna sitä ilmi. --\n\nSinä hyyrrepartainen vaikenevainen talvitaivas, sinä pyöreäsilmäinen\nvalkopää minun ylläni! Oi sinä sieluni ja sen ylimielisyyden\ntaivaallinen vertauskuva!\n\nJa eikö minun täydy kätkeä itseni kuten se, joka kultaa on niellyt,\n-- jotta minun sieluani ei halkiviillettäisi?\n\nEikö minun täydy käyttää puujalkoja, jotta _eivät huomaisi_ minun\npitkiä sääriäni, -- kaikki nuo kadesisuiset ja kiusankituiset, jotka\novat minun ympärilläni?\n\nNuo savustuneet, tupalämpimät, kuluneet, kuihtuneet, ärtyneet sielut\n-- kuinka niiden kateus _voisi_ sietää minun onneni!\n\nNiin minä näytän heille vain jään ja talven huipuillani -- _enkä,_\nettä minun vuoreni vielä kaikki aurinkovyöt ympärilleen kietoo!\n\nHe kuulevat vain minun talvimyrskyjeni ulvovan: _eivätkä,_ että minä\nyli lämpimienkin merien kuljen kaipaavaisten, raskaiden, kuumien\netelätuulten lailla!\n\nHe surkuttelevat vielä minun vastoinkäymisiäni ja sattumiani: --\nmutta minun sanani kuuluu: \"sallikaa sattuman tulla minun tyköni:\nviaton se on kuin lapsonen!\"\n\nKuinka he _voisivat_ sietää minun onneani, ellen minä asettaisi\nvastoinkäymisiä ja talvikärsimyksiä ja jääkarhulakkeja ja\nlumitaivaspeitteitä onneni ympärille!\n\n-- ellen minä armahtaisi itse heidän _sääliäänkin:_ noiden\nkadesisuisten ja kiusankituisten sääliä!\n\n-- ellen minä itse huokaisi ja värjyisi vilusta heidän edessään, ja\nkärsivällisenä _antaisi_ kapaloida itseäni heidän sääliinsä!\n\nTämä on minun sieluni viisas ylimielisyys ja mielisuosio, että\nse _ei kätke_ talveaan ja pakkasmyrskyjään; se ei kätke myöskään\nkylmänkyhmyjään.\n\nToisen yksinäisyys on sairaan poispakenemista; toisen yksinäisyys\npakenemista sairaitten _luota._\n\n_Kuulkoot_ he minun kalisevan ja huokaavan talvikylmästä kaikki nuo\nviheliäiset, karsaat konnat ympärilläni! Sellaisesta huokauksesta ja\nkalinasta huolimatta minä pakenen heidän lämmitetyistä tuvistaan.\n\nSurkutelkoot he minua ja huokailkoot minun kylmänkyhmyjäni\nsäälitellen: \"tiedon jäähän hän vielä _kuoliaaksi paleltuu!\"_ -- niin\nhe valittavat!\n\nSillä aikaa minä juoksen lämpimin jaloin ristiin rastiin\nöljymäelläni: öljymäkeni aurinkosopessa minä laulan ja nauran\nkaikelle säälille. --\n\nNäin lauloi Zarathustra.\n\n\n\n\nOhitsekäymisestä.\n\n\nNäin, hitaasti vaeltaen monen kansan ja kaupungin läpi, kulki\nZarathustra kiertoteitä takaisin vuorelleen ja luolaansa. Ja katso,\nvaeltaessaan hän tuli äkkiarvaamatta _suuren kaupungin_ portille:\nmutta täällä juoksi vaahtosuinen narri kädet levitettyinä häntä\nvastaan ja asettui hänen tielleen. Mutta tämä oli sama narri, jota\nkansa kutsui \"Zarathustran apinaksi\": sillä hän oli omistanut\nitselleen jotakin hänen puheensa lausetavasta ja sävystä ja lainasi\nkai kernaasti myös hänen viisautensa aarteista. Mutta näin puhui\nnarri Zarathustralle:\n\n\"Oi Zarathustra, tässä on tuo suuri kaupunki: täällä sinulla ei ole\nmitään haettavissa ja kaikki kadotettavissa.\n\n\"Miksi sinä tahdot kahlata tässä liejussa? Sääli toki jalkaasi! Sylje\nmieluummin kaupunginportille ja -- käänny takaisin!\n\n\"Täällä on helvetti erakkoajatuksille: täällä tulevat suuret\najatukset elävinä kiehutetuiksi ja hiljaisella tulella keitetyiksi.\n\n\"Täällä mätänevät kaikki suuret tunteet: täällä saavat vain kalisevan\nkuivat pienet tunteet kalista!\n\n\"Etkö sinä tunne jo hengen teurastus- ja keittohuoneiden hajua? Eikö\ntämä kaupunki höyryä teurastetun, hengen huurusta?\n\n\"Etkö sinä näe sielujen roikkuvan retkuvien likaisten ryysyjen tavoin?\n-- Ja he tekevät vielä sanomalehtiäkin näistä ryysyistä!\n\n\"Etkö sinä kuule, miten henki on tullut täällä sanaleikiksi?\nInhoittavaa sanasolkkua se antaa ylen! -- Ja he tekevät vielä\nsanomalehtiäkin tuosta sanasolkusta.\n\n\"He kiihoittavat toisiaan eivätkä tiedä mihin. He tulistuttavat\ntoisiaan eivätkä tiedä miksi. He rämpyttävät läkkikiskojaan, he\nkilistävät kultaansa.\n\n\"He ovat kylmiä ja etsivät itselleen lämpöä poltetuista nesteistä; he\novat tulistuneita ja etsivät viileyttä paleltuneista hengistä; he\novat kaikki sairaita ja kiihkoisia yleisistä mielipiteistä.\n\n\"Kaikki hekumat ja viat asustavat täällä, mutta täällä on olemassa\nsiveellisiäkin, on olemassa paljon käyttökelpoista käytettyä\nhyvettä: --\n\n\"Paljon käyttökelpoista hyvettä, jolla on kirjoitussormet ja kovat\nistuma- ja odotus-pakarat, siunattu pienillä rintatähdillä ja\ntäytetyillä takapuolettomilla tyttärillä.\n\n\"Täällä on myös paljon hurskautta ja paljon uskovaista\nsyljennuoleskelua ja mairittelua sotajoukkojen jumalan edessä.\n\n\"'Ylhäältähän' tippuu tähti ja armollinen sylki; ylöspäin kaipaa\njokainen tähdetön rinta.\n\n\"Kuulla on hovinsa ja hovilla on kuuvasikkansa: mutta kaikkea, mikä\nhovista lähtee, rukoilee kerjäläisväki ja kaikki käyttökelpoinen\nkerjäläishyve.\n\n\"'Minä palvelen, sinä palvelet, me palvelemme' -- niin rukoilee\nkaikki käyttökelpoinen hyve ruhtinasta: jotta ansaittu tähti viimein\ntarttuisi kapeaan rintaan!\n\n\"Mutta kuu pyörii kaiken maallisen ympäri: niin pyörii ruhtinaskin\nkaikkein-maallisimman ympäri --: mutta se on kaupustelijain kulta.\n\n\"Sotajoukkojen jumala ei ole mikään kultaharkkojen jumala; ruhtinas\npäättää, mutta kaupustelija -- säätää!\n\n\"Kautta kaiken, mikä kirkasta ja väkevää ja hyvää on sinussa, oi\nZarathustra! Sylje tätä kaupustelijain kaupunkia ja käänny takaisin!\n\n\"Täällä virtaa kaikki veri mätänä ja laimeana ja kuohaisena läpi\nkaikkien suonien: sylje tätä suurta kaupunkia, joka on suuri\nperkeenheittopaikka, missä kaikki hylkyroska vaahtoaa yhteen!\n\n\"Sylje tätä kutistuneitten sielujen ja kapeitten rintojen, pistävien\nsilmien, limaisten sormien kaupunkia --\n\n\"-- tungettelevaisten, hävyttömien, kirjoittavien ja kirkuvien,\nylenkuumasti kunnianhimoisten kaupunkia: --\n\n\"missä kaikki paheneva, pahamaineinen, himokas, synkeä, ylenmurea,\nmätähaavainen, kapinallinen ajautuu paiseeksi: --\n\n\"-- sylje tätä suurta kaupunkia ja käänny takaisin!\" -- --\n\nMutta tässä Zarathustra keskeytti vaahtosuisen narrin ja tukki hänen\nsuunsa.\n\n\"Lopeta viimeinkin! huusi Zarathustra, sinun puheesi ja käytöksesi on\njo kauan inhoittanut minua!\n\n\"Miksi sinä asuit niin kauan lähellä lätäkköä, että sinun itsesi\ntäytyi tulla sammakoksi ja konnaksi?\n\n\"Eikö sinun suoniesi läpi virtaa nyt mätä ja kuoriainen lätäkköveri,\nkun olet oppinut näin kurnuttamaan ja herjaamaan.\n\n\"Miksi sinä et lähtenyt metsään? Tai kyntänyt maata? Eikö meri ole\ntäynnä viheriöitä saaria?\n\n\"Minä halveksin sinun ylenkatsettasi; ja jos sinä varoitat minua, --\nmiksi et varoittanut itseäsi?\n\n\"Rakkaudesta yksin on minun ylenkatseeni ja varoittava lintuni\nlentävä: mutta ei lätäköstä! --\n\n\"Sinua kutsutaan minun apinakseni, sinä vaahtosuinen narri: mutta minä\nkutsun sinua röhkiväksi siakseni, röhkimisellä sinä turmelet minulta\nvielä narriuden ylistykseni.\n\n\"Mikä se sitten oli, joka sai sinut ensiksi röhkimään? Että kukaan ei\nole _imarrellut_ sinua kylliksi: -- senvuoksi sinun päähäsi pisti se\nhulluus, että sinulla oli syytä röhkiä paljon, --\n\n\"-- että sinulla oli syytä paljoon _kostoon_! Kostoa nimittäin, sinä\nturhamainen narri, on kaikki sinun vaahtoava raivosi, minä olen hyvin\nkäsittänyt sinut!\n\n\"Mutta sinun narrinsanasi vahingoittaa minua, silloinkin kun sinä olet\noikeassa! Ja vaikka Zarathustran sana _olisi_ sata kertaa oikeassa:\nsinä tulisit sanallasi alati -- _tekemään_ vääryyttä!\"\n\nNäin puhui Zarathustra; ja hän loi silmänsä suureen kaupunkiin,\nhuokasi ja oli kauan ääneti. Viimein hän puhui näin:\n\nMinua inhoittaa tämä suuri kaupunkikin, eikä vain tämä narri. Tässä\nja siellä ei ole mitään parannettavissa, ei mitään pahennettavissa.\n\nVoi tuota suurta kaupunkia! Minä tahtoisin, että näkisin jo sen\ntulenpatsaan, missä se on palava!\n\nSillä sellaisten tulenpatsaiden täytyy käydä ennen suurta\nkeskipäivää. Kuitenkin, sillä on aikansa ja oma kohtalonsa. --\n\nMutta tämän opetuksen minä annan sinulle, narri, jäähyväisiksi: missä\nenää ei voi rakastaa, siellä on -- _ohitsekäytävä!_ --\n\nNäin puhui Zarathustra ja kävi narrin ja suuren kaupungin ohitse.\n\n\n\n\nLuopioista.\n\n\nl.\n\nOi, lepääkö kaikki jo kuihtuneena ja harmaana, mikä äsken vielä\nviheriänä ja kirjavana kukoisti tällä niityllä! Ja miten paljon\ntoivon hunajaa minä kannoin täältä mehiläispesiini!\n\nNämä nuoret sydämet ovat kaikki jo käyneet vanhoiksi, -- eikä vain\nvanhoiksi! ainoastaan väsyneiksi, arkipäiväisiksi, mukaviksi: -- he\nkutsuvat sitä \"me olemme jälleen tulleet hurskaiksi.\"\n\nVielä äsken minä näin heidän varhain juoksevan ulos urhoollisin\njaloin: mutta heidän tietonsa jalat väsyivät, ja nyt he solvaavat\nomaa aamu-urhoollisuuttaankin!\n\nTotisesti, moni heistä kohotti kerran jalkansa kuin tanssija, häntä\nviittoi nauru minun viisaudessani: -- silloin hän malttoi mielensä.\nÄsken näin hänen kumarana -- ryömivän ristin luo.\n\nValon ja vapauden ympärillä he kerran liehuivat hyttysten ja nuorten\nrunoilijain lailla. Hiukan vanhempia, hiukan kylmempiä: ja nyt he\novat hämäränmiehiä ja salakähmyreitä ja uunilla-kykkijöitä.\n\nPettikö heidän rohkeutensa ehkä siksi, että yksinäisyys\nnielaisi minut kuin valaskala? Kuunteliko heidän korvansa\nehkä kauan-kaipaavaisesti _turhaan_ minua ja minun torvi- ja\nairuthuutojani?\n\n-- Oi! alati on vain harvoja sellaisia, joiden sydämellä on pitkä\nrohkeus ja ylpeys; ja sellaisten henkikin pysyy kärsivällisenä. Mutta\nmuut ovat _pelkureja._\n\nMuut: niitä ovat aina nuo kaikkein useimmat, arkipäiväisyys,\nliikanaiset, nuo aivan-liian-monet -- kaikki nämä ovat pelkureja! --\n\nKen minun lajiani on, hänen tiensä yli tulevat myös minun lajini\nelämänkokemukset juoksemaan: niin, että hänellä täytyy olla\nensimäisinä tovereina ruumiita ja silmänkääntäjiä.\n\nMutta hänen seuraavat toverinsa -- he tulevat kutsumaan itseään\nhänen _uskovaisikseen:_ eläväinen parvi, paljon rakkautta, paljon\nhulluutta, paljon parratonta kunnioitusta.\n\nNäihin uskovaisiin ei sen tule sitoa sydäntään, ken minun lajiani\nihmisten joukossa on; näihin keväisiin ja kirjaviin niittyihin ei sen\ntule uskoa, ken pakenevan aran ihmisten laadun tuntee!\n\nJos he toisin _voisivat_, niin he toisin _tahtoisivatkin._\nPuolittaiset turmelevat kaiken kokonaisen. Että lehdet lakastuvat, --\nmitä valittamista siinä on!\n\nAnna niiden mennä ja pudota, oi Zarathustra, äläkä valita! Ennemmin\npuhalla vielä kahisevin tuulin niiden joukkoon, --\n\n-- puhalla näiden lehtien joukkoon, oi Zarathustra: jotta kaikki\nkuihtunut nopeammin sinun luotasi pakenisi! --\n\n\n2.\n\n\"Me olemme jälleen tulleet hurskaiksi\" -- niin tunnustavat nämä\nluopiot; ja vieläpä heistä monet ovat liian arkoja näin tunnustamaan.\n\nHeidän silmäänsä minä katson, -- heille minä sanon vasten kasvoja\nja heidän poskiensa punaa: te olette sellaisia, jotka jälleen\n_rukoilette_!\n\nMutta rukoilla on häpeää! Ei kaikille, mutta sinulle ja minulle ja\nsille, kenellä on omatuntonsa myöskin päässään. _Sinulle_ on häpeää\nrukoilla!\n\nSinä tiedät sen hyvin: sinun pelkuri perkeleesi sinussa, joka\nkernaasti tahtoisi ristiä kädet ja laskea kädet helmaan ja elää\nmukavammin: -- tämä pelkuri perkele puhuu sinulle \"_on olemassa_\njumala!\"\n\nMutta _täten_ sinä kuulut valonarkaan lajiin, jolle valo ei suo\nmilloinkaan lepoa; nyt sinun täytyy joka päivä pistää pääsi\nsyvemmälle yöhön ja sumuun!\n\nJa totisesti, sinä valitsit hetken hyvin: sillä juuri nyt lentävät\nyölinnut jälleen ulos. Hetki tuli kaikelle valonaralle kansalle,\nilta- ja lepohetki, jolloin se ei -- \"lepää\". Minä kuulen ja tunnen\nhajusta sen: heidän metsästys- ja saarroshetkensä tuli, ei tosin\nhurjan metsästyksen, vaan kesyn ramman nuuskivan salaripinäisen ja\nrukoussipinäisen metsästyksen, --\n\n-- sielukkaiden teeskentelijöiden hiirestämishetki: kaikki\nsydän-hiirensatimet ovat nyt jälleen viritetyt! Ja missä minä\nesiripun nostan, siellä syöksyy yöperhonen ulos.\n\nIstuiko se ehkä siellä yhdessä jonkun toisen yöperhosen kanssa? Sillä\nkaikkialla minä tunnen hajun pienistä kyyristyneistä seurakunnista;\nja missä pieniä kamareita on, siellä on sisällä uusia rukousveljiä\nja rukousveljien höyryä. He istuvat iltakaudet toistensa luona ja\npuhuvat: \"tulkaamme jälleen lasten kaltaisiksi ja sanokaamme 'hyvä\njumala'!\" -- suu ja vatsa hurskaitten sokurileipurien pilaamana.\n\nTai tuijottavat he iltakaudet viekasta väijyvää ristihämähäkkiä, joka\nsaarnaa viisautta yksin hämähäkeillekin ja opettaa näin: \"ristien\nseassa on ihanaa kehrätä!\"\n\nTai istuvat he koko päivän ongenvapa kädessä lätäkköjen luona ja\nuskovat itseään täten _syviksi_; mutta ken siinä kalastaa, missä\nkaloja ei ole, häntä minä en kutsu edes pintapuoliseksi!\n\nTai oppivat he hurskaan-iloisina soittamaan harppua jonkun\nlaulunsepittäjän luona, joka kernaasti tahtoisi harpullaan soittaa\nnuoria naisia sydämeensä: -- sillä hän on väsynyt vanhoihin naisiin\nja heidän ylistämiseensä.\n\nTai oppivat he värisemään jonkun korkeastioppineen puolihullun luona,\njoka pimeissä huoneissa odottaa, että henget tulisivat hänen luokseen\n-- ja henki pakenee kokonaan sieltä!\n\nTai kuuntelevat he jotakin vanhaa vaeltavaa kitinä- ja\nvitinäpiipottajaa, joka alakuloisilta tuulilta on oppinut sävelten\nalakuloisuuden: nyt hän piipottaa tuulen mukaan ja saarnaa\nalakuloisella äänellä alakuloisuutta.\n\nJa muutamat heistä ovat tulleet yövartioiksikin: he osaavat nyt\npuhaltaa torviin ja käydä öiseen aikaan ympäri ja herättää vanhoja\nasioita, jotka ovat vaipuneet jo kauan sitten uneen.\n\nViisi sanaa vanhoista asioista minä kuulin viimeyönä puutarhamuurin\nluona: tuollaiset vanhat alakuloiset kuivat yövartiat lausuivat ne.\n\n\"Ollakseen isä ei hän pidä kylliksi huolta lapsistaan: ihmisisät\ntekevät sen paremmin!\" --\n\n\"Hän on liian vanha! Hän ei pidä enää lainkaan huolta lapsistaan\" --\nnäin vastasi toinen yövartia.\n\n\"Onko hänellä sitten lapsia? Kukaan ei voi todistaa sitä, ellei hän\nitse sitä todista! Minä olen kauan toivonut, että hän todistaisi sen\nperinpohjin.\"\n\n\"Todistaisi? Ikäänkuin hän olisi milloinkaan todistanut mitään!\nTodistaminen käy hänelle vaikeaksi; hän panee suuren arvon siihen,\nettä häntä _uskotaan_.\"\n\n\"Niin! Niin! Usko tekee hänet autuaaksi, usko häneen. Niin on\nvanhojen tapa! Niin käy meidänkin!\" --\n\n-- Näin puhuivat toisilleen nuo kaksi vanhaa yövartiaa ja valonarkaa,\nja toitottivat senjälkeen alakuloisesti torviinsa: niin tapahtui\nviime yönä puutarhamuurin luona.\n\nMutta minun sydämeni vääntelihe naurusta ja oli pakahtua eikä tiennyt\nminne mennä, ja vaipui välijänterettä vasten.\n\nTotisesti, se tulee vielä minun kuolemakseni, että minä tukahdun\nnauruun, kun näen aasit humalassa ja kuulen yövartian näin epäilevän\njumalaa.\n\nEivätkö kaikki tuollaiset epäilytkin ole jo _aikoja sitten_ ohi? Kuka\nsaa vielä herättää tuollaisia vanhoja uneenvaipuneita valonarkoja\nasioita!\n\nVanhat jumalathan ovat jo aikoja sitten olleet ja menneet: -- ja\ntotisesti, hyvä iloinen jumal-loppu heillä oli!\n\nHe eivät \"hämärtyneet\" kuoliaaksi, -- se kaiketi on valheteltu.\nPikemmin: he ovat kerran itsensä kuoliaaksi -- _nauraneet_!\n\nSe tapahtui silloin, kun eräs jumala itse lausui jumalattomimman\nsanan, -- sanan: \"On olemassa yksi ainoa jumala! Ei sinun pidä muita\njumalia pitämän minun edessäni!\" --\n\n-- vanha äkäparta jumalaksi, kateellinen, hairahtui näin: --\n\nJa kaikki jumalat nauroivat silloin ja vaappuivat istuimillaan ja\nhuusivat: \"Eikö tämä juuri ole jumalallisuutta, että on olemassa\njumalia, mutta ei yhtään jumalaa?\"\n\nKenellä korvat on, hän kuulkoon! --\n\nNäin puhui Zarathustra siinä kaupungissa, jota hän rakasti ja jota\nkutsutaan \"Kirjavaksi lehmäksi\". Täältä hänellä oli nimittäin\nvain kaksi päivää kuljettavaa, kunnes hän jälleen pääsi luolaansa\nja eläintensä luo; mutta hänen sielunsa riemuitsi alati hänen\nlähestyvästä kotiintulostaan. --\n\n\n\n\nKotiintulo.\n\n\nOi yksinäisyys! Sinä _kotini_ yksinäisyys! Liian kauan minä elin\nkesyttömänä ventovieraassa maassa, jotta en kyynelet silmissä\nkääntyisi luoksesi kotia!\n\nNyt uhkaa minua vain sormella, kuten äidit uhkaavat, nyt hymyile\nminulle, kuten äidit hymyilevät, nyt lausu vain: 'Ja ken oli se, joka\nkerran myrskytuulen tavoin minun luotani myrskysi pois?' --\n\n-- joka erotessaan huusi: 'liian kauan minä istuin yksinäisyyden\nluona, silloin minä unhoitin vaikenemisen!' Sen -- sinä olet kai\noppinut nyt? Oi Zarathustra, minä tiedän kaikki: ja että sinä monien\njoukossa olit _hyljätympi_, sinä ainoa, kuin milloinkaan minun\nluonani!\n\nToista on olla hyljättynä, toista yksinäisyys: sen sinä olet oppinut\nnyt! Ja että sinä tulet alati olemaan ihmisten joukossa kesytön ja\nvieras:\n\n-- kesytön ja vieras vielä silloinkin, kun he rakastavat sinua: sillä\nennen kaikkea he tahtovat tulla _säästetyiksi_!\n\nMutta täällä sinä olet kotonasi; täällä sinä voit lausua kaikki\nja tyhjentää kaikki perusteet, mikään ei häpeä täällä salatuita,\npaatuneita tunteita.\n\nTäällä tulevat kaikki kappaleet herttaisina sinun puheesi luokse\nja hyväilevät sinua: sillä ne tahtovat ratsastaa sinun seljässäsi.\nJokaisella vertauksella sinä ratsastat täällä jokaiseen totuuteen.\n\nSuorana ja vilpittömänä sinä saat täällä puhua jokaiselle\nkappaleelle: ja totisesti, kuin ylistys kaikuu se heidän korviinsa,\nettä yksi kaikkien kappalten kanssa -- puhuu suoraan!\n\nMutta toista on olla hyljättynä. Sillä, tiedätkö sinä sen, oi\nZarathustra? Sillä kertaa kuin sinun lintusi huusi sinun pääsi\npäällä, silloinkuin sinä seisoit metsässä, epätietoisena minne mennä,\neksyneenä, lähellä ruumista: --\n\n-- silloinkuin sinä sanoit: 'johtakoot eläimeni minua! Vaarallisempaa\nminä huomasin olevan olla ihmisten kuin eläinten joukossa': -- se oli\nhyljättynä oloa!\n\nJa tiedätkö sinä tämän, oi Zarathustra? Silloinkuin sinä istuit\nsaarellasi, viinikaivo tyhjien ämpärien joukossa, antaen ja\nkuluttaen, janoovaisten joukossa lahjoittaen ja ammentaen:\n\n-- kunnes sinä viimein istuit yksin janoovaisena juopuneitten\njoukossa ja öisenä valitit: 'eikö ottaminen ole autuaampaa kuin\nantaminen? Ja varastaminen vielä autuaampaa kuin ottaminen?' -- se\noli hyljättynä oloa!\n\nJa tiedätkö sinä tämän, oi Zarathustra? Kun sinun hiljaisin hetkesi\ntuli ja ajoi sinut pois itsesi luota, kun se häijysti kuiskaten\nsanoi: 'Puhu ja murru!' --\n\n-- kun se teki sinulle kaiken odotuksesi ja vaikenemisesi tuskaksi ja\nmasensi sinun nöyrän rohkeutesi: se oli hyljättynä oloa! --\n\nOi yksinäisyys! Sinä kotini yksinäisyys! Miten autuaasti ja hellästi\nsinun äänesi minulle puhuu!\n\nMe emme kysy toisiltamme, me emme valittaen kiusaa toisiamme, me\nkäymme avoimesti yhdessä läpi avoimien ovien.\n\nSillä avonaista on sinun luonasi ja valoisaa; ja hetketkin juoksevat\ntäällä kevyemmin jaloin. Pimeässä näet on aika raskaampaa kantaa kuin\nvalossa.\n\nTäällä aukenevat minulle kaiken olemisen sanat ja sanalippaat: kaikki\noleminen tahtoo täällä tulla sanaksi, kaikki tuleminen tahtoo täällä\noppia puhumaan minulta. Mutta tuolla alhaalla -- siellä on kaikki\npuhe turhaa! Siellä on unhoitus ja ohitsekäyminen parhain viisaus:\n_sen_ -- minä olen oppinut nyt!\n\nKen kaiken tahtoisi käsittää ihmisten tykönä, hänen täytyisi käydä\nkaikkeen käsiksi. Mutta siihen minulla on liian puhtaat kädet.\n\nMinä en voi edes hengittää heidän hengitystään; oi, että minä elin\nniin kauan heidän melunsa ja huonon hengityksensä seassa!\n\nOi autuasta hiljaisuutta minun ympärilläni! Oi puhtaita tuoksuja\nminun ympärilläni! Oi, miten tämä hiljaisuus vetää puhdasta henkeä\nsyvästä rinnasta! Oi, miten se kuuntelee, tämä autuas hiljaisuus!\n\nMutta tuolla alhaalla -- siellä puhuu kaikki, siellä jää kaikki\nkuulematta. Kuuluttakoon viisauttansa kelloilla korviin:\nkaupustelijat turulla kilisyttävät pennejään yli niiden äänen. Kaikki\npuhuu heidän tykönään, kukaan ei osaa enää ymmärtää. Kaikki putoo\nveteen, mitään ei putoo enää syviin kaivoihin.\n\nKaikki puhuu heidän tykönään, mikään ei tule enää kypsäksi eikä\npääse loppuun. Kaikki kaakottaa, mutta ken tahtoo vielä istua hiljaa\npesässä ja hautoa munia?\n\nKaikki puhuu heidän tykönään, kaikki tulee rikkipuhutuksi. Ja mikä\nvielä eilen oli liian kovaa itse ajalle ja sen hampaalle: tänään se\nroikkuu rikkikaluttuna ja rikkijyrsittynä tämänpäiväisten kidasta.\n\nKaikki puhuu heidän tykönään, kaikki tulee ilmi. Ja mikä kerran\noli salaista ja syvien sielujen salaisuutta, tänään se on\nkatutoitottajien ja muiden perhosten omaa.\n\nOi ihmisolemus, sinä kummallinen! Sinä melu pimeillä kaduilla. Nyt\nsinä olet jälleen takanani: -- minun suurin vaarani on takanani!\n\nSäästämisessä ja säälissä on alati minun suurin vaarani; ja kaikki\nihmisolemus tahtoo tulla säästetyksi ja siedetyksi.\n\nPidätetyin totuuksin, narrinkäsin ja narrautunein sydämin ja rikkaana\nsäälin pienistä valheista: -- näin minä elin aina ihmisten joukossa.\n\nValhepuvussa minä istuin heidän joukossaan, valmiina tuomitsemaan\nväärin _itseäni_ sietääkseni _heitä_, ja kernaasti puhuen itselleni:\n\"sinä narri, sinä et tunne ihmisiä!\"\n\nKadottaa käsityksen ihmisistä, jos elää ihmisten joukossa: kaikissa\nihmisissä on liian paljon etualaa -- mitä tekisivät kauaksinäkevät,\nkaukaaetsivät silmät _siellä_!\n\nJa kun he tuomitsivat minut väärin: minä narri säästin heitä\nsenvuoksi enemmän kuin itseäni: tottuneena kovuuteen itseäni kohtaan\nja usein vielä kostaen itselleni tämän säästämisen.\n\nMyrkyllisten kärpästen pistelemänä ja kovertuneena kuin kivi monesta\npisarasta häijyyttä, niin minä istuin heidän joukossaan ja toistin\nyhä itselleni: \"viaton on kaikki pieni pienuuteensa!\"\n\nVallankin heidät, jotka kutsuvat itseään \"hyviksi\", minä huomasin\nmyrkyllisimmiksi kärpäsiksi: he pistävät kaikessa viattomuudessa, he\nvalhettelevat kaikessa viattomuudessa; miten he _saattaisivat_ olla\nminua kohtaan -- oikeamielisiä!\n\nKen hyvien joukossa elää, hänet opettaa sääli valhettelemaan. Sääli\ntekee ilman ummehtuneeksi kaikille vapaille sieluille. Hyvien tuhmuus\non nimittäin pohjaton.\n\nKätkemään itseni ja rikkauteni -- sen minä opin tuolla alhaalla:\nsillä jokaisen minä havaitsin vielä hengeltä köyhäksi. Se oli minun\nsäälini valhe, että minä huomasin jokaisessa,\n\n-- että minä näin ja haistoin jokaisessa, mikä hänelle oli _kylliksi_\nja mikä hänelle oli _liiaksi_ henkeä!\n\nHeidän jäykät viisaansa: minä kutsuin heitä viisaiksi, enkä jäykiksi,\n-- niin minä opin sanoja nielemään. Heidän haudankaivajansa: minä\nkutsuin heitä tutkijoiksi ja koettelijoiksi, -- niin minä opin sanoja\nvaihtamaan.\n\nHaudankaivajat kaivoivat itselleen sairauksia. Vanhan perkeen alla\nlepää ilkeitä höyryjä. Ei tule koskea liejuun. Tulee elää vuorilla.\n\nAutuain sieraimin minä hengitän jälleen vuorivapautta! Lunastettu on\nviimein minun nenäni kaiken ihmisolemuksen hajusta!\n\nVäkevän ilman kuin kuohuvan viinin kutittamana _aivastaa_ minun\nsieluni, -- aivastaa ja riemuitsee itselleen: terveydeksi! --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nKolmesta pahasta.\n\n\nl.\n\nUnessa, viimeisessä aamu-unessa minä seisoin tänään\nkallionkielekkeellä, -- tuollapuolen maailmaa, pitelin vaakaa ja\n_punnitsin_ maailmaa.\n\nOi, että aamurusko tuli liian varhain minun luokseni: hehkullaan se\nminut herätti, tuo mustasukkainen! Mustasukkainen se on aina minun\naamu-unihehkulleni.\n\nMahdollinen mitata sen, jolla on aikaa, mahdollinen punnita hyvän\npunnitsijan, mahdollinen saavuttaa väkevien siipien, mahdollinen\narvata jumalallisten pähkinänsärkijäin: sellaiseksi minun uneni\nhavaitsi maailman: --\n\nMinun uneni, rohkea purjehtija, puoleksi laiva, puoleksi pyörretuuli,\nperhosten lailla vaitelias, kärsimätön kuin nuolihaukka: miten sillä\noli maailmanpunnitsemiseen tänään kärsivällisyyttä ja aikaa!\n\nKehoittiko sitä ehkä salaisesti minun viisauteni, minun naurava\nvalvova päiväviisauteni, joka pilkkaa kaikkia \"katoamattomia\nmaailmoita?\" Sillä se puhuu: \"missä voimaa on, siellä tulee myöskin\nluku mestariksi: sillä on enemmän voimaa.\"\n\nMiten varmana minun uneni katseli tätä äärellistä maailmaa, ei uutta,\nei vanhaa utelevana, ei peljäten, ei rukoillen: --\n\n-- ikäänkuin pyöreä omena tarjoisi itsensä minun kädelleni, kypsä\nkultaomena, jolla on viileän-suloinen sametti-iho: -- niin tarjosi\nmaailma minulle itsensä: --\n\n-- ikäänkuin puu minulle viittoisi, leveäoksainen, väkevätahtoinen,\njoka on kaaristunut matkasta-uupuneen istuinsijaksi ja astinlaudaksi:\nniin oli maailma minun kallionkielekkeelläni: --\n\n-- ikäänkuin sirot kädet kantaisivat minua kohti lipasta, -- lipasta,\njoka on avoin kainosti kunnioittavien silmien ihastukselle: näin\nojensi maailma itsensä tänään minulle: --\n\n-- ei kyllin arvoitusta peloittaakseen ihmisrakkauden luotaan, ei\nkyllin selitystä nukuttaakseen ihmisviisauden: -- inhimillinen hyvä\nolio oli minulle tänään se maailma, josta puhutaan niin pahaa!\n\nMiten minä kiitän aamu-untani, että minä sain tänään varhain näin\npunnita maailman! Inhimillisenä hyvänä oliona se tuli minun luokseni,\ntuo uni ja sydämenlohduttaja!\n\nJa jotta minä päivällä tekisin niinkuin se ja oppisin siltä mitä\nsillä on parhainta: niin minä tahdon asettaa nyt kolme pahinta asiaa\nvaa'alle ja inhimillisen hyvin punnita ne. --\n\nKen siunaamaan opetti, hän opetti myös kiroamaan: mitkä ovat nuo\nkolme parhaimmin kirottua asiaa maailmassa? Nämä minä tahdon asettaa\nvaa'alle.\n\n_Hekuma, vallanhimo, itsekkäisyys:_ nämä kolme tulivat tähän saakka\nparhaimmin kirotuiksi ja pahimmin kielletyiksi ja valhetelluiksi, --\nnämä kolme minä tahdon inhimillisen hyvin punnita.\n\nHyvä! Tässä on minun kallionkielekkeeni, ja tuolla meri: se vyöryy\nminua kohti, pörhöisenä, hyväilevänä, tuo uskollinen vanha satapäinen\nkoirahirviö, jota minä rakastan.\n\nHyvä! Täällä minä tahdon pitää vaakaa vyöryvän meren yllä: ja yhden\ntodistajankin minä valitsen katselemaan, -- sinut, sinä erakkopuu,\nsinä väkevätuoksuinen, laajasti-kaareutuva, jota minä rakastan! --\n\nMitä siltaa myöten nykyisyys käy tulevaisuuteen? Minkä pakon mukaan\nkorkea pakottaa itsensä alhaisempaan? Ja mikä käskee korkeimman --\nkasvamaan vielä korkeammaksi? --\n\nNyt on vaaka tasapainossa ja paikoillaan: kolme raskasta kysymystä\nminä heitin siihen, kolme raskasta vastausta on toisessa vaakakupissa.\n\n\n2.\n\nHekuma: kaikille katumuspaitaisille ruumiin-halveksijoille tutkain ja\npaalu, ja kaikkien tuonpuoleisten odottajien \"maailmaksi\" kiroama:\nsillä se pilkkaa ja pettää kaikkia houre- ja harhaopettajia.\n\nHekuma: roskaväelle hiljainen tuli, missä se poltetaan; kaikelle\nmadonsyömälle puulle, kaikille löyhkääville ryysyille valmistettu\npoltto- ja kiehutusuuni.\n\nHekuma: vapaille sydämille viaton ja vapaa, maan yrttitarha-onni,\nkaiken tulevaisuuden kiitollisuuden-ylenpalttisuus siirrettynä\nnykyisyyteen.\n\nHekuma: vain kuihtuneille suloinen myrkky, mutta\njalopeura-tahtoisille suuri sydämenvahvistus, ja kunnioittaen\nsäästetty viinien viini.\n\nHekuma: korkeamman onnen ja korkeimman toiveen suuri onnenvertaus.\nMonelle on nimittäin avioliitto luvattu ja enemmän kuin avioliitto, --\n\n-- monelle, joka on itselleen vieraampi kuin mies ja nainen\ntoisilleen: ja ken käsitti täysin, miten _vieraat_ mies ja nainen\novat toisilleen!\n\nHekuma: -- mutta minä tahdon aitoja ajatusteni ja vielä sanojenikin\nympärille: jotta siat ja haaveksijat eivät murtaudu minun\nyrttitarhoihini! --\n\nVallanhimo: kovimpien sydänkovien tuliruoska; julmimmat tuskat, jotka\njulmimmat itselleen säästävät; elävän tulirovion synkeä lieska.\n\nVallanhimo: häijy paarma, joka kiinnitetään turhamaisimpiin\nkansoihin; kaiken epäileväisen hyveen pilkkaaja: se joka ratsastaa\njokaisella hevosella ja jokaisella ylpeydellä.\n\nVallanhimo: maanjäristys, joka murtaa ja aukimurtaa kaiken lahon ja\nonton; valkeiksi sivuttujen hautojen vyöryvä jyrisevä rankaiseva\nrikkimurtaja; salamoiva kysymysmerkki ennenaikaisten vastausten\njälkeen.\n\nVallanhimo: jonka katseen edessä ihminen ryömii ja kyyristyy ja\norjailee ja tulee matalammaksi kuin käärme ja sika: -- kunnes vihdoin\nsuuri ylenkatse huutaa hänestä --.\n\nVallanhimo: suuren ylenkatseen hirvittävä opettaja, joka saarnaa\nkaupungeille ja valtakunnille vasten kasvoja \"katoa!\" -- kunnes ne\nvihdoin itse huutavat itselleen \"katoa!\"\n\nVallanhimo: joka taas houkutellen nousee puhtaittenkin ja yksinäisten\ntykö ja ylös itseensä tyytyväisille kukkuloille, hehkuen kuin\nrakkaus, joka houkutellen maalaa purppura-autuuksia maiselle\ntaivaalle.\n\nVallanhimo: mutta ken kutsuu sitä _himoksi_, jos korkea halaa alas\nsaadakseen valtaa! Totisesti, mitään sairasta ja himokasta ei ole\nsellaisessa halussa ja alasastumisessa!\n\nJotta yksinäinen kukkula ei iäksi yksinäisyyteen sulkeutuisi ja\nitseensä tyytyisi; jotta vuori tulisi laaksoon, ja korkeuden tuulet\nalankoihin: --\n\nOi, ken löytäisi oikean ristimä- ja hyvenimen sellaiselle kaipuulle!\n\"Lahjoittava hyve\" -- niin nimitti Zarathustra kerran tuota\nnimittämätöntä.\n\nJa silloin tapahtui myös -- ja totisesti, tapahtui ensikerran! --,\nettä hänen sanansa ylisti _itsekkäisyyttä_ autuaaksi, eheää, tervettä\nitsekkäisyyttä, joka kumpuaa mahtavasta sielusta: --\n\n-- mahtavasta sielusta, johon korkea ruumis kuuluu, tuo ihana,\nvoittavainen, terve, jonka ympärillä jokainen kappale käy\nkuvastimeksi:\n\n-- tuo notkea vakuuttava ruumis, tanssija, jonka vertauskuva ja\nydinmehu itse-iloinen sielu on. Sellaisten ruumiiden ja sielujen\nitse-ilo kutsuu itseään: \"hyveeksi\".\n\nSanoillaan hyvästä ja huonosta suojelee sellainen itseilo itseään\nkuin pyhillä lehdoilla; onnensa nimillä se karkoittaa luotansa kaiken\nhalveksittavan.\n\nLuotansa se karkoittaa kaiken aran; se puhuu: huono -- se on arkaa!\nHalveksittavalta näyttää siitä tuo alati sureva, huokaava, valittava\nja se, joka poimii ylös pienimmänkin edun.\n\nSe halveksii myöskin kaikkea voivottavaa viisautta: sillä totisesti,\non olemassa myöskin viisautta, joka kukkii pimeässä, yövarjoviisaus:\njoka alati huokaa \"kaikki on turhaa!\"\n\nArkaa epäluuloa se halveksii, ja jokaista, joka tahtoo vannomisia\nkatseiden ja käsien asemesta: myöskin kaikkea liian epäluuloista\nviisautta, -- sillä sellainen on arkojen sielujen laji.\n\nVielä enemmän se halveksii pian-mukautuvaa, tuota koiramaista, joka\nheti makaa seljällään, tuo nöyrä; ja viisauttakin on olemassa, joka\non nöyrää ja koiramaista ja hurskasta ja pian-mukautuvaa.\n\nVihaksi aivan on sille ja inhoksi se, ken ei milloinkaan tahdo\npuoltaa itseään, ken nielee myrkyllisen syljen ja pahat katseet,\ntuo liian-kärsivällinen, kaiken-sietäjä, kaikkeentyytyväinen: se\nnimittäin on orjien tapa.\n\nJos joku orjailee jumalien ja jumalallisten askelten edessä, jos\nihmisten ja heikkojen ihmisajatusten edessä: _kaikkea_ orjien tapaa\nse pilkkaa, tuo autuas itsekkäisyys!\n\nHuono: niin se kutsuu kaikkea, mikä on masennettua,\nitaran-orjamaista, epävapaita vilkutussilmiä, ahdistettuja sydämiä,\nja tuota petollista taipuvaa lajia, joka levein aroin huulin suutelee.\n\nJa rikkiviisaus: niin se kutsuu kaikkea, mitä orjat ja vanhukset ja\nväsyneet kokkaelevat; ja varsinkin koko tuota katalaa hourupäistä,\nylen ovelapäistä pappishulluutta.\n\nMutta rikkiviisaat, kaikki nuo papit, maailmaan väsyneet ja ne,\njoiden sielu on nais- ja orjasukua, -- oi, miten ilkeästi ne ovat\nammoisista ajoista vehkeilleet itsekkäisyyden kanssa!\n\nJa se juuri muka olisi oleva hyvettä ja kutsuttava hyveeksi, että\nvehkeiltäisiin ilkeästi itsekkäisyyden kanssa! Ja \"epäitsekkäiksi\" --\nniin tahtoivat itseään hyvällä syyllä kaikki nuo maailmaan väsyneet\npelkurit ja ristihämähäkit.\n\nMutta niille kaikille tulee nyt päivä, muutos, teloitusmiekka, _suuri\nkeskipäivä:_ silloin on paljon tuleva ilmi!\n\nJa ken sanoo Minää eheäksi ja pyhäksi ja itsekkäisyyttä autuaaksi,\ntotisesti, hän sanoo myöskin, mitä hän tietää, tietäjä: _\"Katso, se\ntulee, se on lähellä, suuri keskipäivä!\"_ --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nRaskauden hengestä.\n\n\nl.\n\nMinun puheenparteni -- on kansan: liian karkea ja sydämensuora se on\nsilkkijäniksille. Ja vielä vieraammalta kaikuu minun sanani kaikille\nmustekaloille ja kynäketuille.\n\nMinun käteni -- on narrinkäsi: voi kaikkia pöytiä ja seiniä, joissa\nvielä on tilaa narrikoruille ja narritöherryksille!\n\nMinun jalkani -- on hevosenjalka: sillä minä kapsutan, nelistän yli\nkantojen ja kivien, ristiin rastiin yli kenttien, ja olen pirullisen\niloinen kaikesta nopeasta juoksusta.\n\nMinun vatsani -- on kai kotkan vatsa? Sillä se rakastaa enimmän\nlampaanlihaa. Mutta varmasti se on ainakin linnun vatsa.\n\nViattomista asioista ravittu ja vähästä, valmis ja kärsimätön\nlentämään, lentämään pois -- se on nyt minun laatuni: kuinka ei\njotakin siinä olisi linnun lajia!\n\nJa varsinkin, että minä olen raskauden hengen vihollinen, se\non linnun lajia: ja totisesti, verivihollinen, perivihollinen,\nikivihollinen! Oi, minnekä minun vihollisuuteni ei ole jo lentänyt ja\ntiehensä lentänyt!\n\nSiitä minä voisin laulaa laulun -- -- ja _tahdon_ laulaa sen:\nvaikkakin olen yksin tyhjässä huoneessa ja vaikka minun täytyy laulaa\nse omille korvilleni.\n\nToisia laulajia on tosin, joiden kaulan vasta täysi huone saa\npehmeäksi, käden puheliaaksi, silmän eläväksi, sydämen valvovaksi: --\nniiden kaltainen minä en ole. --\n\n\n2.\n\nKen ihmiset kerran opettaa lentämään, hän on temmannut pois kaikki\nrajakivet; kaikki rajakivet itse tulevat lentämään häneltä ilmaan,\nmaan hän tulee uudesti kastamaan -- \"kevyeksi\".\n\nLintu kamelikurki juoksee nopeammin kuin nopein hevonen, mutta sekin\nvielä pitää raskaasti päänsä raskaassa maassa: näin ihminenkin, joka\nei vielä osaa lentää.\n\nRaskas on hänelle maa ja elämä; ja niin _tahtoo_ raskauden henki!\nMutta ken tahtoo kevyeksi tulla ja linnuksi, hänen täytyy rakastaa\nitseään: -- näin minä opetan.\n\nEi tosin sairaitten ja kiihkoisten rakkaudella: sillä heissä löyhkää\nmyöskin itserakkaus!\n\nTäytyy oppia rakastamaan itseään -- näin minä opetan -- eheällä ja\nterveellä rakkaudella: jotta sietäisi itseään eikä harhailisi ympäri.\n\nSellainen ympäriharhaileminen ristii itsensä\n\"lähimmäisenrakkaudeksi\": tällä sanalla on tähän saakka valheteltu\nja teeskennelty parhaiten, ja varsinkin sen ovat tehneet sellaiset,\njotka ovat käyneet kaikelle maailmalle taakaksi.\n\nJa totisesti, ei ole mikään käsky tätäpäivää ja huomista varten,\n_oppia_ rakastamaan itseään. Pikemmin on tämä kaikista taidoista\nhienoin, viekkain, viimeisin ja kärsivällisin.\n\nOmistajilleen on nimittäin kaikki oma hyvin kätketty; ja kaikista\naarrekaivoksista kaivetaan oma viimeiseksi esiin, -- näin toimittaa\nraskauden henki.\n\nMiltei jo kehdossa annetaan meille raskaita sanoja ja arvoja\nmyötäjäisiksi: \"hyvä\" ja \"paha\" -- niin on tämän myötäjäislahjan\nnimi. Niiden tähden annetaan meille anteeksi, että elämme.\n\nJa senvuoksi sallitaan pienten lasten tulla tykö, jotta he ajoissa\nvarjeltaisiin rakastamasta itseään: näin toimittaa raskauden henki.\n\nJa me -- me laahaamme uskollisesti, mitä meille myötäjäisiksi\nannetaan, kovilla hartioilla ja yli karujen vuorien! Ja jos me\nhikoilemme, niin meille sanotaan: \"Niin, elämä on raskasta kantaa!\"\n\nMutta vain ihminen on itselleen raskas kantaa! Se johtuu siitä, että\nhän laahaa liian paljon vierasta hartioillaan. Kamelin lailla hän\npolvistuu ja antaa itsensä hyvin kuormittaa.\n\nVarsinkin väkevä, kantavainen ihminen, jossa kunnioitus asuu: liian\nmonta _vierasta_ raskasta sanaa ja arvoa hän sälyttää yllensä, -- nyt\nhänestä tuntuu elämä erämaalta!\n\nJa totisesti! Moni _omakin_ on raskasta kantaa! Ja paljon sisällistä\nihmisessä on simpukan kaltaista, nimittäin iljettävää ja niljaista ja\ntavoittaa vaikeata --,\n\n-- niin että jalon kuoren jaloine koruineen täytyy sen puolesta\nrukoilla. Mutta tämäkin taito täytyy oppia: _omistaa_ kuori ja ihana\nmuoto ja viisas sokeus!\n\nJa jälleen pettyy paljosta ihmisessä senvuoksi, että moni kuori on\nhalpa ja surullinen ja liiaksi kuorta. Paljon kätkettyä hyvyyttä ja\nvoimaa ei tule milloinkaan ilmi; oivallisimmat herkkupalat eivät saa\nyhtään maistajaa.\n\nNaiset tietävät sen, nuo oivallisimmat: vähän lihavampi, vähän\nlaihempi -- oi, miten paljon kohtaloa on niin vähässä!\n\nVaikea on ihminen löytää ja vaikein itselleen; usein henki puhuu\nvalheita sielusta. Näin toimittaa raskauden henki.\n\nMutta se on löytänyt itsensä, joka puhuu: tämä on _minun_ hyväni\nja pahani: täten hän on tehnyt mykäksi sen myyrän ja kääpiön, joka\npuhuu: \"kaikille hyvä, kaikille paha.\"\n\nTotisesti, minä en suvaitse myöskään sellaisia, joille kaikki\non hyvää ja vieläpä tämä maailma parhain. Sellaisia minä kutsun\nkaikkeentyytyväisiksi.\n\nKaikkeentyytyminen, joka osaa maistaa kaikkea: se ei ole parhain\nmaku! Minä kunnioitan vastahakoisia nirsoja kieliä ja vatsoja, jotka\novat oppineet sanomaan \"Minä\" ja \"jaa\" ja \"ei\".\n\nMutta pureksia ja sulattaa kaikki -- se on oikea sikojen tapa. Alati\nsanoa J-A-A -- sen oppi yksin aasi, ja ken sen henkeä on! --\n\nSyvä keltainen ja kuuma punainen: niin tahtoo minun lajini, -- se\nsekoittaa verta kaikkiin väreihin. Mutta ken huoneensa valkeaksi\nsivuaa, hän ilmaisee minulle valkeaksi sivutun sielun.\n\nMuumioihin rakastuvat toiset, toiset kummituksiin; ja molemmat\novat yhtä vihamielisiä kaikkea lihaa ja verta kohtaan -- oi, miten\nmolemmat ovat minulle vastenmielisiä! Sillä minä rakastan verta.\n\nJa siellä minä en tahdo asua ja oleskella, missä jokainen sylkee\nja purskuttaa: se nyt on minun makuni, -- mieluummin minä eläisin\nvarkaiden ja valapattojen joukossa. Kenelläkään ei ole kultaa suussa.\n\nMutta vielä iljettävämpiä ovat minulle kaikki syljennuolijat;\nja iljettävimmän ihmis-elukan, minkä löysin, sen minä kastoin\nkärkkyilijäksi: se ei tahtonut rakastaa ja tahtoi kuitenkin elää\nrakkaudesta.\n\nPoloisiksi minä kutsun kaikkia, joilla on vain yksi valinta: tulla\npahoiksi eläimiksi tai pahoiksi eläintenkesyttäjiksi: sellaisten luo\nminä en rakentaisi itselleni majaa.\n\nPoloisiksi minä kutsun niitäkin, joiden alati täytyy _odottaa_ -- he\novat minulle vastenmielisiä: kaikki tullimiehet ja kaupustelijat ja\nkuninkaat ja muut maan- ja laatikonvartiat.\n\nTotisesti, minä opin myös odottamisen ja perinpohjin, -- mutta\nainoastaan itseni odottamisen. Ja ennen kaikkea minä opin seisomaan\nja käymään ja juoksemaan ja hyppimään ja kapuamaan ja tanssimaan.\n\nMutta tämä on minun oppini: ken tahtoo kerran oppia lentämään, hänen\ntäytyy ensin oppia seisomaan ja käymään ja juoksemaan ja kapuamaan ja\ntanssimaan: -- lentämistä ei saavuta lentämällä!\n\nKöysiportailla minä opin kapuamaan ylös moneen ikkunaan, reippain\njaloin minä kiipesin korkeisiin mastoihin: istua tiedon korkeilla\nmastoilla ei tuntunut minusta miltään halpa-arvoiselta autuudelta, --\n\n-- liehua pienten liekkien lailla korkeilla mastoilla: pieni tuli\ntosin, mutta kuitenkin suuri lohtu tuuliajoisille merimiehille ja\nhaaksirikkoisille! --\n\nMoninaisilla teillä ja tavoilla minä tulin totuuteeni: en minä yhtä\nainoata porrasta myöten noussut siihen korkeuteen, missä minun\nsilmäni liitää etäisyyteeni.\n\nJa alati minä kysyin vain vastenmielisesti teitä, -- se oli aina\nminulle vastenmielistä! Mieluummin minä kysyin ja koettelin itse\nteitä.\n\nKoettelemista ja kysymistä oli minun kaikki kulkuni: -- ja totisesti,\nmyöskin vastaamaan täytyy _oppia_ sellaisiin kysymyksiin! Mutta se --\non minun makuni:\n\n-- ei hyvä, ei huono, mutta _minun_ makuni, jota minä en enää häpeä\nenkä pidä salassa.\n\nSe -- on nyt _minun_ tieni, -- missä on teidän? niin minä vastasin\nniille, jotka kysyivät minulta 'tietä'. _Tietä_ nimittäin --\nei ole! --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nVanhoista ja uusista tauluista.\n\n\nl.\n\nTäällä minä istun ja odotan, vanhoja rikottuja tauluja ympärilläni ja\nmyöskin uusia puoleksi kirjoitettuja. Milloin tulee minun hetkeni?\n\n-- minun alasastumiseni, laskeutumiseni hetki: sillä vielä kerran\nminä tahdon ihmisten luo mennä.\n\nSitä minä odotan nyt: sillä ensin täytyy merkkien tulla, että _minun_\nhetkeni on läsnä, -- nimittäin naurava jalopeura kyyhkysparven\nkeralla.\n\nSillä aikaa minä puhun itselleni kuten se, jolla on aikaa. Kukaan ei\nkerro minulle uutta: niin minä kerron itselleni oman itseni.\n\n\n2.\n\nKun minä tulin ihmisten luo, silloin minä huomasin heidän istuvan\nvanhassa luulossa: kaikki luulivat jo kauan sitten tietävänsä, mikä\nihmiselle oli hyvää ja pahaa.\n\nVanhalta väsyneeltä asialta heistä tuntui kaikki puhe hyveestä; ja\nken tahtoi nukkua hyvin, hän puhui vielä ennen maatamenoaan \"hyvästä\"\nja \"pahasta\".\n\nTämän uneliaisuuden minä ravistin hereille opettaessani: mikä hyvää\nja pahaa on, _sitä ei tiedä vielä kukaan:_ -- paitsi ehkä luova!\n\n-- Mutta hän on se, joka luo ihmisen päämaalin ja antaa maalle sen\ntarkoituksen ja tulevaisuuden: hän vasta _luo_ sen, _että_ jokin on\nhyvää ja pahaa.\n\nJa minä käskin heidän heittämään kumoon vanhat opetusistuimensa ja\nmissä vain tuo vanha luulo oli istunut; minä käskin heidän nauramaan\nsuurille hyvemestareilleen ja pyhille miehilleen ja runoilijoilleen\nja maailmanlunastajilleen.\n\nHeidän synkille viisailleen minä käskin heidän nauramaan ja\njokaiselle, joka mustana linnunpelättimenä varoittaen oli istunut\nelämän puussa.\n\nHeidän suurelle hautakadulleen minä asetuin ja itse haaskojen ja\nkorppikotkien luo -- ja minä nauroin heidän kaikelle menneisyydelleen\nja sen laholle ja häviävälle ihanuudelle.\n\nTotisesti, katumussaarnaajien ja narrien lailla minä huusin vihaa ja\nkirousta kaiken heidän suurensa ja pienensä ylitse, -- että heidän\nparhaansa on niin ylen pieni! Että heidän pahimpansa on niin ylen\npieni! -- näin minä nauroin.\n\nMinun viisas kaipuuni huusi ja nauroi näin minusta, se joka on\nvuorilla syntynyt, kesytön viisaus totisesti! -- minun suuri\nkohisevasiipinen kaipuuni.\n\nJa usein se tempasi minut pois ja ylös ja eteenpäin ja keskellä\nnaurua: silloin minä lensin tosin vapisten, nuolena, halki\naurinkojuopuneen hurmauksen:\n\n-- ulos kaukaisiin tulevaisuuksiin, joita yksikään uni ei vielä\nnähnyt, kuumempaan etelään, kuin kuvienluojat milloinkaan uneksivat:\nsinne, missä jumalat tanssien häpeävät kaikkia vaatteita: --\n\n-- jotta nimittäin puhuisin vertauksilla ja ontuisin ja änkyttäisin\nkuten runoilijat: ja totisesti, minä häpeän, että minun täytyy vielä\nolla runoilija! --\n\nMissä kaikki syntyminen tuntui minusta jumal-tanssilta ja\njumal-ylimielisyydeltä, ja maailma irti- ja uloslasketulta ja\npakenevalta takaisin itseensä: --\n\n-- niinkuin monien jumalien iankaikkinen itsensä-pakeneminen\nja itsensä-jälleen-etsiminen, niinkuin monien jumalien autuas\nitsensä-vastustaminen, itsensä-jälleen-kuuleminen,\nitselleen-jälleen-kuuluminen: --\n\nMissä kaikki aika tuntui minusta autuaasti pilkkaavan silmänräpäystä,\nmissä välttämättömyys oli itse vapaus, joka autuaasti leikki vapauden\ntutkaimella: --\n\nMissä minä myös löysin jälleen vanhan perkeleeni ja periviholliseni,\nraskauden hengen ja kaiken, mitähän loi: pakon, määräämisen, hädän ja\nseurauksen ja tarkoituksen ja tahdon ja hyvän ja pahan: --\n\nSillä eikö täydy olla olemassa sitä, minkä yli tanssitaan, tanssitaan\npois? Eikö keveiden, keveinten takia täydy olla olemassa myyriä ja\nraskaita kääpiöitä? -- --\n\n\n3.\n\nSiellä minä poimin myöskin tieltä sanan \"yli-ihminen\", ja että\nihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi,\n\n-- että ihminen on silta eikä mikään päämaali: ylistäen itseään\nautuaaksi keskipäivänsä ja iltansa takia, tienä uusiin aamuruskoihin:\n\n-- Zarathustra-sanan suuresta keskipäivästä, ja mitä minä muutoin\nihmisten ylitse ripustin purppuraisten toisien iltaruskojen lailla.\n\nTotisesti, uusia tahtiakin minä annoin heidän nähdä sekä uusia öitä;\nja yli pilvien ja päivän ja yön minä levitin vielä naurun kuin\nkirjavan teltan. Minä opetin heille kaiken haluni ja harrastukseni:\nrunoilla yhdeksi ja kantaa yhteen, mikä pirstaletta on ihmisessä ja\narvoitusta ja hirvittävää sattumaa, --\n\n-- runoilijana, arvoituksenratkaisijana ja lunastajana sattumasta\nopetin minä heidän luomaan tulevaisuutta ja -- luoden lunastamaan\nkaiken, mikä oli.\n\nLunastamaan menneisyyden ihmisessä ja uudestiluomaan kaiken! \"Oli\",\nkunnes tahto sanoo: \"Mutta niin minä tahdoin sen! niin minä olen sen\ntahtova\" --\n\n-- tätä minä kutsuin heille lunastukseksi, tätä yksin minä opetin\nheidän kutsumaan lunastukseksi. -- --\n\nNyt minä odotan omaa lunastustani --, jotta minä viimeisen kerran\nmenisin heidän luoksensa.\n\nSillä vielä kerran minä tahdon ihmisten luo mennä: heidän\n_joukossaan_ minä tahdon käydä perikatoon, kuollen minä tahdon antaa\nheille rikkaimman lahjani!\n\nAuringolta minä opin sen, silloinkuin se laskee, tuo yltäkylläinen:\nkultaa valaa se silloin mereen tyhjentymättömästä rikkaudestaan, --\n\n-- niin, että köyhinkin kalastaja _kultaisin_ airoin soutaa! Tämän\nminä näin nimittäin kerran, enkä lakannut kyynelehtimästä sitä\nkatsellessani. -- --\n\nAuringon lailla tahtoo Zarathustrakin laskeutua: nyt hän istuu täällä\nja odottaa, vanhoja rikottuja tauluja ympärillään ja myös uusia\ntauluja, -- puoleksi kirjoitettuja.\n\n\n4.\n\nKatso, tässä on uusi taulu: mutta missä ovat minun veljeni, jotka\nkantavat sen minun kanssani laaksoon ja lihassa sykkiviin sydämiin? --\n\nNäin vaatii minun suuri rakkauteni kaukaisimpaan: _älä säästä\nlähimmäistäsi!_ Ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi.\n\nOn olemassa monenlaisia teitä ja tapoja voittaa: niistä itse valitse!\nMutta vain silmänkääntäjä ajattelee: \"ihmisen voi myöskin _hypätä_\nyli.\"\n\nVoita itsesi vielä lähimmäisessäsikin: ja oikeutta, jonka voit\nryöstää itsellesi, ei sinun tule sallia itsellesi annettavan!\n\nMitä sinä teet, sitä ei kukaan voi tehdä sinulle takaisin. Katso, ei\nole olemassa mitään töitten maksoa.\n\nKen itseään ei osaa käskeä, hänen tulee totella. Ja moni osaa käskeä\nitseään, mutta paljon puuttuu vielä, että hän myös tottelisi itseään!\n\n\n5.\n\nNäin tahtoo jalojen sielujen laatu: he eivät tahdo mitään\n_ilmaiseksi_, kaikkein vähimmän elämää.\n\nKen on roskaväestä, hän tahtoo elää ilmaiseksi; mutta me muut, joille\nelämä antoi itsensä, -- me ajattelemme alati, mitä me parhaiten\nantaisimme _vastalahjaksi_!\n\nJa totisesti, ylhäistä puhetta on se, joka sanoo: \"mitä elämä meille\nlupaa, sen me tahdomme -- elämälle täyttää!\"\n\nEi tule tahtoa nauttia, missä ei anna nautittavaa. Ja -- ei tule\n_tahtoa_ nauttia!\n\nNautinto ja viattomuus ovat nimittäin häveliäintä mitä on: kummatkaan\neivät tahdo tulla haetuiksi. Tulee _omistaa_ ne --, mutta pikemmin\ntulee _etsiä_ syytä ja tuskaa! --\n\n\n6.\n\nOi veljeni, ken esikoinen on, hän aina uhrataan. Mutta nyt me olemme\nesikoisia.\n\nMe kaikki vuodamme verta salaisilla uhripöydillä, me palamme ja\npaistumme kaikki vanhojen epäjumalankuvien kunniaksi.\n\nMeidän parhaimpamme on vielä nuori: se ärsyttää vanhojen kitalakien\nhimoa. Meidän lihamme on hento, meidän ihomme on vain karitsanvuotaa:\n-- mitenkä me emme ärsyttäisi vanhoja epäjumalanpappeja!\n\n_Meissä itsessämme_ hän asuu vielä, tuo vanha epäjumalanpappi, joka\npaistaa meidän parhaimpamme herkukseen. Oi, veljeni, kuinka esikoiset\neivät olisi uhreja!\n\nMutta niin tahtoo meidän lajimme; ja minä rakastan niitä, jotka eivät\ntahdo säilyttää itseään. Sortuvia minä rakastan koko rakkaudellani:\nsillä he käyvät ylitse. --\n\n\n7.\n\nOlla tosi -- sitä eivät monet voi! Ja ken voi, hän ei vielä tahdo\nsitä! Mutta vähimmän voivat sitä hyvät.\n\nOi noita hyviä! -- _Hyvät ihmiset eivät puhu milloinkaan totta;_\nhengelle on sellainen hyvänä oleminen sairautta.\n\nHe myöntyvät, nuo hyvät, he alistautuvat, heidän sydämensä myöntyy,\nheidän perustansa kuuntelee: mutta ken kuuntelee, _hän ei kuule omaa\nitseään!_\n\nKaiken, mitä hyvät kutsuvat pahaksi, täytyy kokoontua yhteen, jotta\nyksi ainoa totuus syntyisi: oi veljeni, oletteko te myös kyllin\npahoja _tähän_ totuuteen?\n\nUskalias uskaltaminen, pitkä epäluulo, julma \"ei\", kyllästyminen,\nleikkaus elävään elämään -- miten harvoin se kokoontuu yhteen! Mutta\nsellaisesta siemenestä kasvaa -- totuus!\n\nPahan omantunnon _ohessa_ kaikki tietäminen kasvoi tähän saakka!\nRikkokaa, rikki murtakaa, te tietäväiset, vanhat taulut!\n\n\n8.\n\nKun vedellä on paalut, kun portaat ja kaidepuut kulkevat virran yli,\ntotisesti, silloin ei ketään uskota, joka puhuu: \"kaikki on virrassa.\"\n\nVaan itse tolvanatkin puhuvat häntä vastaan. \"Miten? sanovat\ntolvanat, olisiko kaikki virrassa? Paalut ja kaidepuut ovat toki\nvirran _päällä_!\"\n\nVirran päällä on kaikki järkähtämätöntä, olioiden kaikki arvot,\nsillat, käsitteet, kaikki \"hyvä\" ja \"paha\": kaikki tämä on\n_järkähtämätöntä_! --\n\nTulee sitten ankara talvi, tuo virta-eläimenkesyttäjä: silloin\nsukkelimmatkin oppivat epäilyn; ja, totisesti, eivät ainoastaan\ntolvanat puhu silloin: \"Eikö kaikki olisi _paikoillaan_?\"\n\n\"Oikeastaan on kaikki paikoillaan\" --, se on oikea talvioppi, hyvä\nasia hedelmättömälle ajalle, hyvä lohdutus talvinukkujille ja\nuunilla-kykkijöille.\n\n\"Oikeastaan on kaikki paikoillaan\" --: mutta tätä _vastaan_ saarnaa\nsuvituuli!\n\nSuvituuli, härkä, joka ei ole mikään kyntöhärkä, raivoava härkä,\nhävittäjä, joka vihastunein sarvin murtaa jäätä! Mutta jää -- --\n_murtaa porraspuut!_\n\nOi veljeni, eikö nyt ole kaikki _virrassa_? Eivätkö kaikki kaidepuut\nja portaat ole pudonneet veteen? Ken pysyttelisi vielä \"hyvässä\" ja\n\"pahassa\"?\n\n\"Voi meitä! Terve meille! Suvituuli puhaltaa!\" Näin saarnatkaa, oi\nveljeni, kaikilla kaduilla!\n\n\n9.\n\nOn olemassa vanha houre, jonka nimi on hyvä ja paha. Tietäjien ja\ntähteinselittäjien ympäri pyöri tähänsaakka tämän houreen pyörä.\n\nKerran _uskottiin_ tietäjiin ja tähteinselittäjiin: ja _siksi_\nuskottiin \"kaikki on kohtaloa: sinun tulee, sillä sinun täytyy!\"\n\nMutta sitten epäiltiin kaikkia tietäjiä ja tähteinselittäjiä: ja\n_siksi_ uskottiin \"_kaikki_ on vapautta: sinä voit, sillä sinä\ntahdot!\"\n\nOi veljeni, tähdistä ja tulevaisuudesta on tähän saakka ollut vain\nluuloja, ei tietoa! ja _siksi_ on tähän saakka hyvästä ja pahasta\nollut vain luuloja, ei tietoa!\n\n\n10.\n\n\"Ei sinun pidä ryöstämän! Ei sinun pidä tappaman!\" -- tuollaisia\nsanoja kutsuttiin kerran pyhiksi; niiden edessä polvistuttiin ja\nkumarruttiin ja riisuttiin kengät.\n\nMutta minä kysyn teiltä: missä oli parempia ryöväreitä ja murhaajia\nikimaailmassa kuin tuollaiset pyhät sanat?\n\nEikö kaikessa elämässä ole -- ryöstöä ja murhaa? Ja kutsua tuollaisia\nsanoja pyhiksi, eikö siten lyöty -- itse _totuutta_ kuoliaaksi?\n\nVai oliko se kuoleman saarnaa, että se oli pyhää, mikä vastusti ja\nkielsi kaiken elämän?\n\n-- Oi veljeni, rikkokaa, rikkimurtakaa vanhat taulut!\n\n\n11.\n\nTämä minua säälittää kaikessa menneisyydessä, että minä näen: se on\nalttiiksiannettu, --\n\n-- alttiiksiannettu jokaisen tulevan suvun armolle, hengelle ja\nhulluudelle, ja kaikki mikä oli, sille sillaksi selitetty!\n\nSuuri väkivallantekijä voisi saapua, viekas ilkimys, joka armollaan\nja epäsuosiollaan pakottaisi ja polkisi kaiken menneisyyden: kunnes\nse tulisi hänelle sillaksi ja enteeksi ja airueksi ja kukonlauluksi.\n\nMutta tämä on toinen vaara ja minun toinen säälini: -- ken\nroskaväestä on, hänen muistonsa ulottuu taaksepäin aina isoisään\nsaakka, -- mutta isoisään loppuu aika.\n\nNäin on kaikki menneisyys alttiiksiannettu: sillä kerran saattaisi\ntapahtua, että roskaväki tulisi herroiksi ja upottaisi kaiken ajan\nmataliin vesiin.\n\nSenvuoksi, oi veljet, tarvitaan _uusi aateli_, joka on kaiken\nroskaväen ja kaiken väkivalta-valtuuden vastustaja ja uusille\ntauluille uudestaan kirjoittaa sanan \"jalo\".\n\nSillä monia jaloja tarvitaan ja monenlaisia jaloja, _jotta olisi\nolemassa aatelia_! Eli, niinkuin minä kerran vertauksessa puhuin:\n\"Se juuri on jumalallista, että on olemassa jumalia, mutta ei yhtään\njumalaa!\"\n\n\n12.\n\nOi veljeni, minä vihin ja osotan teidät uuteen aateliin: teistä on\ntuleva siittäjiä ja kasvattajia ja tulevaisuuden kylvömiehiä, --\n\n-- totisesti, en siihen aateliin, jonka te voitte ostaa kuin\nkaupustelijat ja kaupustelijakullalla: sillä vähän arvoa on kaikella,\njolla on hintansa.\n\nEi se, mistä te tulette, vaan minne te menette, se olkoon tästälähin\nteidän kunnianne! Teidän tahtonne ja teidän jalkanne, joka tahtoo\nteitä itseänne ylemmäksi, se olkoon teidän uusi kunnianne!\n\nTotisesti, ei että te olette palvelleet ruhtinasta -- mitä enää\nruhtinaista! -- tai että te tulitte etuvarustukseksi olevaiselle,\njotta se pysyisi vakavammin pystyssä!\n\nEi, että teidän sukunne tuli hoveissa liehiväksi, ja että te opitte\nkirjavina, flamingon lailla, seisomaan pitkät hetket matalissa\nlammikoissa:\n\n-- sillä _osata_-seisoa on ansio hovimiehille; ja kaikki hovimiehet\nuskovat, että autuuteen kuoleman jälkeen kuuluu -- _saada_-istua! --\n\nEi myöskään, että henki, jota he kutsuvat pyhäksi, johti teidän\nesi-isänne luvattuihin maihin, joita minä en ylistä: sillä missä\nhuonoin kaikista puista kasvoi, risti, siinä maassa ei ole mitään\nylistettävää! --\n\n-- ja totisesti, minne vain tämä \"pyhä henki\" ritareitaan johti,\nalati juoksi tällaisilla retkillä -- vuohia ja hanhia ja risti- ja\nrastipäitä _edellä_! --\n\nOi veljeni, ei taakse tule teidän aatelinne katsoa, vaan ulos!\nKarkoitettuja teidän tulee olla kaikista isien- ja esi-isienmaista!\n\nTeidän _lastenne maata_ teidän tulee rakastaa: tämä olkoon teidän\nuusi aatelinne, -- tuota löytämätöntä kaukaisimmassa meressä! Sitä\nminä käsken teidän purjeenne etsimään ja etsimään!\n\nLapsissanne teidän tulee _sovittaa_, että te olette isienne lapsia:\nkaikki menneisyys teidän tulee _niin_ lunastaa! Tämän uuden taulun\nminä ripustan teidän ylitsenne!\n\n\n13.\n\n\"Miksi elää? Kaikki on turhaa! Elämä -- se on puida olkia; elämä --\nse on polttaa itseänsä eikä tulla kuitenkaan lämpimäksi.\" --\n\nSellainen vanhanaikainen loru käy yhä vielä \"viisaudesta\"; mutta että\nse on vanha ja haisee ummehtuneelle, _senvuoksi_ kunnioitetaan sitä\nparemmin. Myöskin home aateloi.\n\nLapset voivat puhua niin: he _pelkäävät_ tulta, koska se poltti\nheitä! Paljon lapsellisuutta on viisauden vanhoissa kirjoissa.\n\nJa ken yhä \"pui olkia\", miten hän saisi puhua pahaa puimisesta!\nSellaiselta narrilta täytyy tukkia suu!\n\nSellaiset istuutuvat pöytään eivätkä tuo mitään mukanaan, eivät edes\nhyvää nälkää: -- ja nyt he herjaavat \"kaikki on turhaa!\"\n\nMutta syödä ja juoda hyvin, oi veljeni, ei ole totisesti mikään turha\ntaito! Rikkokaa, rikkimurtakaa noiden ainiaan-ilotonten taulut!\n\n\n14.\n\n\"Puhtaalle on kaikki puhdasta\" -- niin puhuu kansa. Mutta minä sanon\nteille: sioille tulee kaikki siaksi!\n\nSiksi saarnaavat haaveksijat ja synkkämieliset, joiden sydänkin on\nsynkeä: \"maailma itse on likainen hirviö.\"\n\nSillä nämä kaikki ovat hengeltään saastaisia; mutta varsinkin\nne, joilla ei ole lepoa eikä rauhaa, elleivät katsele maailmaa\n_takapuolelta_, tuonpuoleisten odottajat!\n\n_Niille_ minä sanon vasten kasvoja, vaikkakaan se ei mieluisalta\nkuulu: maailma on siinä ihmisen kaltainen, että sillä on takapuoli,\n-- _niin paljon_ on totta!\n\nMaailmassa on paljon likaa: _niin paljon_ on totta. Mutta senvuoksi\nei maailma itse ole mikään likainen hirviö!\n\nSiinä on viisautta, että maailmassa on paljon sellaista, mikä löyhkää\npahalle: inho itse luo siivet ja lähdettä-aavistavat voimat!\n\nParhaimmassakin on vielä jotakin inhoittavaa, ja parhain on vielä\njotakin, joka täytyy tulla voitetuksi! --\n\nOi veljeni, siinä on paljon viisautta, että maailmassa on paljon\nlikaa! --\n\n\n15.\n\nTällaisia lauseita minä kuulin hurskaitten tuonpuoleisten-odottajain\npuhuvan omalletunnolleen, ja totisesti, ilman ilkeyttä ja vilppiä, --\nvaikkakaan ei ole mitään vilpillisempää maailmassa eikä ilkeämpää.\n\n\"Anna toki maailman olla maailmana! Älä nosta sormeakaan sitä\nvastaan!\"\n\n\"Anna sen, joka tahtoo, kuristaa ja pistää ja nylkeä ja raapia\nihmisiä: älä nosta sormeakaan sitä vastaan! Siitä he oppivat vielä\nkääntymään pois maailmasta.\"\n\n\"Ja sinun oma järkesi -- se sinun itse täytyy tukauttaa ja kuristaa;\nsillä se on tämän maailman järkeä, siitä sinä itse opit hylkäämään\ntämän maailman,\" --\n\n-- Rikkokaa, rikkokaaikkokaa, oi veljeni, nämä hurskaitten vanhat taulut!\nRikkokaa maailmansoimaajain lauseet!\n\n\n16.\n\n\"Ken paljon oppii, hän unhoittaa kaiken kiihkeän pyyteen\" -- sitä\nkuiskivat tänään ihmiset itselleen kaikilla pimeillä kaduilla.\n\n\"Viisaus väsyttää, ei kannata, sinun ei tule pyytää!\" -- tämän uuden\ntaulun minä näin riippuvan avonaisten turkujenkin yllä.\n\nRikkokaa, oi veljeni, rikkokaa myöskin tämä _uusi_ taulu!\nMaailmaanväsyneet ripustivat sen ylös ja kuoleman saarnaajatpa myös\nvanginvartiat: sillä katso, sekin on saarna orjuuteen! --\n\nEttä he oppivat huonosti eivätkä oppineet parhainta, ja kaiken liian\nvarhain ja kaiken liian nopeasti: että he huonosti _söivät_, siitä he\nsaivat pilaantuneen vatsansa, --:\n\n-- pilaantunut vatsa on nimittäin heidän henkensä se neuvoo\nkuolemaan! Sillä totisesti, veljeni, henki on vatsa!\n\nElämä on riemun kaivo: mutta kenestä pilaantunut vatsa puhuu, tuo\nmurheen isä, hänelle ovat kaikki lähteet myrkytettyjä.\n\nTulla tietoon: se on _riemu_ jalopeuratahtoiselle! Mutta ken väsyi,\nhän tulee itse vain \"tahdotuksi\", hänellä leikkivät kaikki aallot.\n\nJa niin on alati heikkojen ihmisten laji: he kadottavat itsensä\nteillään. Ja viimein kysyy heidän väsymyksensä: \"miksi me kuljimme\nmilloinkaan teitä! Kaikki on yhtäläistä!\"\n\n_Heidän_ korviinsa kaikuu suloiselta, että saarnataan: \"Ei kannata!\nTeidän ei tule tahtoa!\" Mutta tämä on saarna orjuuteen.\n\nOi veljeni, niinkuin raikas myrskytuuli yltää Zarathustra kaikki\nmatkasta väsyneet; monta nenää hän on vielä saava aivastamaan!\n\nMuurienkin läpi puhaltaa minun vapaa hengitykseni ja sisään\nvankiloihin ja vangittuihin henkiin!\n\nTahtominen vapauttaa: sillä tahtominen on luomista: niin minä opetan.\nJa _ainoastaan_ luomiseen tulee teidän oppia!\n\nJa oppiminenkin teidän tulee oppia minulta, hyvinoppiminen! --\nKenellä korvat on, hän kuulkoon!\n\n\n17.\n\nTuolla on venhe, -- tuonne yli se kulkee ehkä suureen tyhjyyteen.\nMutta ken tahtoo astua tähän venheeseen \"Ehkä\"?\n\nYksikään teistä ei tahdo astua kuolemanvenheeseen! Mitenkä te sitten\ntahdotte olla _maailmaanväsyneitä_!\n\nMaailmaanväsyneet! Ja vielä te ette ole edes tulleet poistemmatuiksi\nmaasta. Himoitsevan minä huomasin teidän yhä vielä maata,\nrakastuneiksi minä huomasin teidät vielä omaan maahan-väsymiseenne!\n\nEikä turhaan teidän huulenne ole lerpassa: -- pieni maanmieliteko on\nsiinä vielä! Ja silmässä -- eikö siinä ui pieni pilvi unhoittumatonta\nmaa-riemua?\n\nMaan päällä on olemassa monia hyviä keksintöjä, toiset hyödyllisiä,\ntoiset suloisia: niiden takia ansaitsee maa tulla rakastetuksi.\n\nJa paljon on olemassa siellä niin hyvin keksittyä, että se on kuin\nnaisen povi: hyödyllinen ja samalla suloinen.\n\nMutta te maailmaanväsyneet! Te maa-laiskat! Teitä on raipoilla\nruoskittava! Raipaniskuilla on teille jälleen saatava ketterät jalat.\n\nSillä: ellette te ole sairaita ja ikäloppuja raukkoja, joihin\nmaa on väsynyt, niin te olette viekkaita laiskiaisia tai persoja\nkyyristyneitä huvikissoja. Ja ellette te jälleen tahdo _juosta_\nhupaisesti, niin -- menkää matkoihinne!\n\nParantumattomille ei tule tahtoa olla lääkäri: näin opettaa\nZarathustra: -- siis menkää matkoihinne!\n\nMutta lopun tekemiseen vaaditaan enemmän _rohkeutta_ kuin uuden runon\ntekemiseen: sen tietävät kaikki lääkärit ja runoilijat.\n\n\n18.\n\nOi veljeni, on olemassa tauluja, joita väsymys, ja tauluja, joita\nlaiskuus loi, nuo mädät: vaikkakin ne puhuvat samoin, niin ne\ntahtovat kuitenkin tulla toisin kuulluiksi. --\n\nKatsokaa tässä tätä nääntyvää! Yksi askel hänellä oli vain enää\npäämaaliinsa, mutta väsymyksestä hän on uhmaten asettunut pölyyn\nmakaamaan: tämä urhoollinen!\n\nVäsymyksestä hän haukoittelee tielle ja maalle ja päämaalille\nja itselleen: yhtään askelta hän ei tahdo enää astua, -- tämä\nurhoollinen!\n\nNyt paahtaa aurinko häneen, ja koirat tavoittelevat nuolla hänen\nhikeään: mutta hän makaa siinä uhmassaan ja tahtoo mieluummin\nnääntyä: --\n\n-- vaaksan päässä päämaalistaan nääntyä! Totisesti, te saatte vetää\nhänet vielä tukasta hänen taivaaseensa, tämän sankarin!\n\nParempi, kun annatte hänen maata siinä, mihin hän on paneutunut\nmakaamaan, jotta uni tulisi hänen luokseen, tuo lohduttaja,\nvilvoittavalla rankkasateella:\n\nAntakaa hänen maata, kunnes hän itsestään herää, kunnes hän itsestään\nperuuttaa kaiken väsymyksen ja mitä väsymys hänestä julisti!\n\nKarkoittakaa, veljeni, ainoastaan koirat hänen luotaan, nuo laiskat\nliehijät, ja kaikki nuo kihisevät syöpäläiset: --\n\n-- kaikki nuo \"sivistyneitten\" kihisevät syöpäläiset, jotka jokaisen\nsankarin hiessä -- herkuttelevat! --\n\n\n19.\n\nMinä suljen kehiä ympärilleni ja pyhiä rajoja; yhä harvemmat nousevat\nkanssani yhä korkeammille vuorille: minä rakennan vuoriston yhä\npyhemmistä vuorista. --\n\nMutta mihin ikinä te nousette minun kanssani, oi veljeni: pitäkää\nhuoli, ettei yhtään _kärkkyilijää_ nouse teidän kanssanne!\n\nKärkkyilijä: se on mato, mateleva, kiemurtelevainen, joka tahtoo\ntulla lihavaksi teidän sairaissa haavoittuneissa sopissanne.\n\nJa se on hänen taitonsa, että hän arvaa nousevaiset sielut,\nsilloinkuin ne ovat väsyneitä: teidän huoleenne ja alakuloisuuteenne,\nteidän arkaan häveliäisyyteenne hän rakentaa iljettävän pesänsä.\n\nMissä väkevä on heikko, jalo liian lempeä, -- siihen hän rakentaa\niljettävän pesänsä: kärkkyilijä asuu siinä, missä suurella on pieniä\nhaavoittuneita soppia.\n\nMikä on kaiken olevaisen korkein laji ja mikä alhaisin? Kärkkyilijä\non alhaisin laji; mutta ken korkeimmasta lajista on, hän elättää\nuseimmat kärkkyilijät.\n\nSillä se sielu, jolla on pisimmät portaat ja joka voi astua\nsyvimmälle alas: kuinka eivät useimmat kärkkyilijät istuisi hänen\nkimpussaan? --\n\n-- tilavin sielu, joka laajimmin voi itsessään juosta ja harhailla ja\nleijailla; tuo välttämättömin, joka riemusta sattumaan syöksyy: --\n\n-- olevainen sielu, joka syntymiseen sukeltaa; omistavainen, joka\n_tahtoo_ tahtomiseen ja pyytämiseen: --\n\n-- tuo itseänsä pakeneva, joka avarimmassa kehässä saavuttaa itsensä;\nviisain sielu, jota narrius suloisimmin kehoittaa: --\n\n-- tuo itseään enimmän rakastava, jossa kaikella on virtauksensa ja\nvastavirtauksensa ja vuoksensa ja luodevetensä: -- oi, kuinka ei\n_korkeimmalla sielulla_ olisi pahimmat kärkkyilijät?\n\n\n20.\n\nOi veljeni, olenko minä sitten julma? Mutta minä sanon: mikä suistuu,\nsitä pitää vielä sysättämänkin!\n\nKaikki tämänpäiväinen -- se suistuu, se sortuu: ken tahtoisi sitä\npidättää! Mutta minä -- minä _tahdon_ sitä sysätä menemään!\n\nTunnetteko hekuman, joka vyöryttää kiviä jyrkkiin syvyyksiin? --\nNämä tämänpäivän ihmiset: katsokaa toki, miten ne vyöryvät minun\nsyvyyksiini!\n\nParempien soittajien alkusoitto minä olen, oi veljeni! Esimerkki!\n_Seuratkaa_ minun esimerkkiäni!\n\nJa ketä te ette opeta lentämään, opettakaa hänet _nopeammin\nsuistumaan_! --\n\n\n21.\n\nMinä rakastan urhoollisia: mutta siinä ei ole kyllin, että on\npäälle-hakkaaja, -- täytyy myöskin osata katsoa, ketä iskee.\n\nJa usein on siinä enemmän urhoollisuutta, että joku hillitsee itsensä\nja käy ohitse: _jotta_ hän säästäisi itsensä arvokkaamman vihollisen\nvaralle!\n\nTeillä tulee olla ainoastaan vihollisia, jotka herättävät vihaa,\nmuttei vihollisia, jotka herättävät halveksimista: teidän tulee olla\nylpeitä vihollisistanne: näin minä opetin jo kerran.\n\nArvokkaamman vihollisen varalle, oi veljeni, tulee teidän säilyttää\nitsenne: senvuoksi teidän tulee käydä paljosta ohi, --\n\n-- varsinkin paljosta roskaväestä, joka meluaa teidän korviinne\nkansasta ja kansoista.\n\nPitäkää silmänne puhtaana heidän puolesta- ja vastaanolemisestaan.\nSiellä on paljon oikeaa, paljon väärää: ken siellä katselee, hän\nsuuttuu.\n\nKatsoa ja iskeä -- se on siellä yhtä: senvuoksi lähtekää metsiin ja\nasettakaa miekkanne nukkumaan!\n\nKulkekaa omia teitänne! Ja antakaa kansan ja kansojen kulkee omiaan!\n-- pimeitä teitä totisesti, joilla ei yksikään toive enää salamoi!\n\nHallitkoot kaupustelijat siellä, missä kaikki, mikä vielä loistaa --\non kaupustelijakultaa! Ei ole enää kuninkaitten aika: mikä tänään\nkutsuu itseään kansaksi, se ei ansaitse kuninkaita.\n\nKatsokaa toki, miten nämä kansat nyt itse tekevät kaupustelijani\nlailla: he poimivat itselleen pienimpään asti edut jokaisesta\nrikkaläjästäkin!\n\nHe pettävät toisiaan, he pettävät jotakin toisiltaan, sitä he\nkutsuvat 'hyväksi naapuruudeksi'. Oi autuasta etäistä aikaa, jolloin\neräs kansa sanoi itselleen: 'minä tahdon olla kansojen -- _herra_!'\n\nSillä, veljeni: parhain on hallitseva, parhain _tahtoo_ myös hallita!\nJa missä oppi toisin on, sieltä -- _puuttuu_ parhainta.\n\n\n22.\n\nJos heillä -- olisi leipä ilmaiseksi, voi! Mitä he sitten\nkirkuisivat! Heidän elatuksensa -- se on heidän oikea huvituksensa;\nja heillä on oleva tukalaa.\n\nPetoeläimiä he ovat: \"työssään\" -- siinäkin on vielä ryöstöä, heidän\n\"ansaitsemisessaan\" -- siinäkin on vielä toisen pettämistä! Siksi\nheillä on oleva tukalaa!\n\nParempia petoeläimiä on heistä näin tuleva; hienompia, viisaampia,\n_ihmisenkaltaisempia_: ihminen nimittäin on parhain petoeläin.\n\nKaikilta eläimiltä on ihminen jo ryöstänyt niiden hyveet: se on,\nkaikista eläimistä on ihmisellä ollut tukalinta.\n\nLinnut vain ovat vielä yläpuolella häntä. Ja jos ihminen oppisi vielä\nlentämään, voi! _minne saakka_ -- hänen ryöstönhalunsa lentäisi ylös!\n\n\n23.\n\nNiin minä tahdon miehen ja naisen: toisen vahvaksi sotimaan, toisen\nvahvaksi synnyttämään, mutta molemmat päällä ja jaloilla vahvoiksi\ntanssimaan.\n\nJa menetetty olkoon meille se päivä, jolloin ei ainakin kerran\ntanssittu! Ja väärä olkoon meille jokainen totuus, jonka ohella ei\nainakin yhtä naurua syntynyt!\n\n\n24.\n\nTeidän avioliittonne: pitäkää huoli, ettei siitä tule huonoa liittoa!\nTe liityitte yhteen liian varhain: _niin_ siitä _seuraa_ -- avion\nrikkoutuminen.\n\nJa mieluummin vielä avion rikkoutuminen kuin aviotaakka ja aviovalhe!\n-- Näin puhui minulle eräs nainen: \"tosin minä rikoin avioliiton,\nmutta ensin rikkoi avioliitto -- minut!\"\n\nHuonosti pariutuneitten minä huomasin alati olevan pahimmin\nkostonhaluisia: he antavat koko maailman kärsiä siitä, että he eivät\nenää kuulu itselleen.\n\nSiksi minä tahdon, että rehelliset sanovat toisilleen: \"me rakastamme\ntoisiamme: _pitäkäämme huoli_, että me pidämme toisemme rakkaina! Vai\nonko meidän lupauksemme oleva erhetys?\"\n\n-- \"Antakaamme toisillemme odotusaika ja pieni avioliitto, jotta\nnäkisimme, olemmeko kelvollisia suureen avioliittoon! Suuri asia on\nalati olla kahden!\"\n\nNäin minä neuvon kaikkia rehellisiä; ja mitä olisikaan minun\nrakkauteni yli-ihmiseen ja kaikkeen, mitä tuleva on, jos minä toisin\nneuvoisin ja puhuisin!\n\nEi teidän tule ainoastaan lisääntyä, vaan kohota --, siihen, oi\nveljeni, teitä avioliiton yrttitarha auttakoon!\n\n\n25.\n\nKen vanhoista alkuperistä tuli tietoon, katso, hän tulee viimein\netsimään tulevaisuuden lähteitä ja uusia alkuperiä. --\n\nOi veljeni, kauan ei kestä, ennenkuin _uusia kansoja_ on syntyvä ja\nuusia lähteitä kohiseva alas uusiin syvyyksiin.\n\nMaanjäristys nimittäin -- se täyttää monta kaivoa, se luo paljon\nnääntymistä: se nostaa myöskin sisällisiä voimia ja salaisuuksia\nvaloon.\n\nMaanjäristys saattaa ilmi uusia lähteitä. Vanhojen kansojen\nmaanjäristyksessä puhkee uusia lähteitä.\n\nJa ken silloin huutaa: \"Katso, täällä on kaivo monelle janoovaiselle,\nsydän monelle kaipaavaiselle, tahto monelle työaseelle\": -- hänen\nympärilleen kerääntyy _kansa_, se on: monia koettelevaisia.\n\nKen käskeä osaa, kenen totella täytyy -- _se tulee siellä\nkoetelluksi!_ Oi, millä pitkällä etsimisellä ja löytämisellä ja\nepäonnistumisella ja oppimisella ja uudestaan koettelemisella.\n\nIhmis-yhteiskunta: se on koe, niin minä opetan, pitkä etsintä: mutta\nse etsii käskijää! --\n\n-- koe, oi veljeni! Eikä mikään \"sopimus\"! Rikkokaa, rikkokaa\ntuollaiset helläsydämisten ja puolittaisten sanat!\n\n\n26.\n\nOi veljeni! Keissä kuitenkin on kaiken ihmistulevaisuuden suurin\nvaara? Eikö se ole hyvissä ja vanhurskaissa? --\n\n-- niissä, jotka puhuvat ja sydämessä tuntevat: \"me tiedämme jo, mikä\nhyvää on ja oikeaa, meillä on se myös; voi niitä, jotka täällä vielä\netsivät!\"\n\nJa mitä vahinkoa pahat tehnevätkin: hyvien vahinko on vahingollisin\nvahinko!\n\nJa mitä vahinkoa maailman-soimaajat tehnevätkin: hyvien vahinko on\nvahingollisin vahinko.\n\nOi veljeni, hyvien ja vanhurskaitten sydämeen näki kerran eräs, joka\nsilloin sanoi: \"he ovat farisealaisia.\" Mutta häntä ei ymmärretty.\n\nHyvät ja vanhurskaat itse eivät voineet ymmärtää häntä heidän\nhenkensä on vangittuna heidän hyvään omantuntoonsa. Hyvien tyhmyys on\npohjattoman viisas.\n\nMutta tämä on totuus: hyvien _täytyy_ olla farisealaisia, -- heillä\nei ole mitään valintaa!\n\nHyvien _täytyy_ ristiinnaulita se, ken itselleen oman hyveensä\nlöytää. Tämä on totuus!\n\nMutta toinen, ken löysi heidän maansa, hyvien ja vanhurskaitten maan,\nsydämen ja maan-valtakunnan: se oli se, joka kysyi: \"ketä he enimmän\nvihaavat?\"\n\n_Luovaa_ he vihaavat enimmän: sitä, joka rikkoo tauluja ja vanhoja\narvoja, rikkojaa, -- häntä he kutsuvat rikolliseksi.\n\nHyvät nimittäin -- he eivät _osaa_ luoda: he ovat alati lopun alkua:\n--\n\n-- he ristiinnaulitsevat sen, joka uusia arvoja uusille tauluille\nkirjoittaa, he uhraavat _itselleen_ tulevaisuuden, -- he\nristiinnaulitsevat kaiken ihmistulevaisuuden!\n\nHyvät -- he olivat alati lopun alkua. --\n\n\n27.\n\nOi veljeni, ymmärsittekö te myös tämän sanan? Ja mitä minä kerran\nsanoin viimeisestä ihmisestä? -- --\n\nKeissä on kaiken ihmistulevaisuuden suurin vaara? Eikö se ole hyvissä\nja vanhurskaissa?\n\n_Rikkokaa, rikkokaa hyvät ja vanhurskaat!_ -- Oi veljeni,\nymmärsittekö te tämänkin sanan?\n\n\n28.\n\nTe pakenette minun luotani? Te kauhistutte? Te vapisette tätä sanaa!\n\nOi veljeni, kun minä käskin teidän rikkomaan hyvät ja hyvien taulut:\nsilloin vasta minä vein ihmisen hänen aukealle merelleen.\n\nJa nyt vasta tulee hänen suuri kauhunsa, tuo suuri\nympärille-katseleminen, suuri sairaus, suuri inho, suuri merisairaus.\n\nVääriä rannikkoja ja vääriä ankkuripohjia opettivat teille hyvät;\nhyvien valheissa te synnyitte ja saitte turvan. Hyvät ovat\nvalhetelleet ja vääntäneet kaiken aina pohjia myöten.\n\nMutta ken löysi maan \"ihminen\", hän löysi myöskin maan\n\"ihmistulevaisuus\". Nyt teidän tulee olla merenkulkijoita,\nurhoollisia, kärsivällisiä!\n\nSuorina kulkekaa ajoissa, oi veljeni, oppikaa suorina kulkemaan! Meri\nmyrskyää: monet tahtovat nousta pystyyn teidän varassanne.\n\nMeri myrskyää: kaikki on meressä. No niin! Hyvä! Te vanhat\nmerimiessydämet!\n\nMitä isänmaasta! _Sinne_ tahtoo meidän peräsimemme, missä meidän\n_lastemme_ maa on! Sinne, myrskyisempänä kuin meri, myrskyää meidän\nsuuri kaipuumme! --\n\n\n29.\n\n\"Miksi niin kova? -- puhui kerran uunihiili timantille; emmekö me\nsitten ole läheistä sukua?\" --\n\nMiksi niin pehmeitä? Oi veljeni, näin minä kysyn teiltä: ettekö te\nsitten ole -- minun veljiäni?\n\nMiksi niin pehmeitä, niin peräytyviä ja myöntyväisiä? Miksi on niin\npaljon kieltoa, kieltämistä teidän sydämessänne? Niin vähän kohtaloa\nteidän katseessanne?\n\nJa jollette te tahdo olla kohtaloita ja heltymättömiä: mitenkä te\nvoisitte minun kanssani -- voittaa?\n\nJa jollei teidän kovuutenne tahdo salamoida ja viiltää ja\nrikkileikata: mitenkä te voisitte kerran minun kanssani -- luoda?\n\nSillä kaikki luovat ovat kovia. Ja autuudelta teistä täytyy tuntua\npainaa kätenne vuosituhansille kuin vahaan, --\n\n-- autuudelta, kirjoittaa vuosituhansien tahdolle kuin metalliin, --\nkovempina kuin metalli, jalompina kuin metalli. Täydellisesti kova on\nyksin jaloin.\n\nTämän uuden taulun, oi veljeni, minä asetan teidän yllenne: _tulkaa\nkoviksi!_ --\n\n\n30.\n\nOi sinä minun tahtoni! Sinä kaiken hädän kääntyminen, sinä\nvälttämättömyyteni! Varjele minut kaikista pienistä voitoista!\n\nSinä sieluni sallimus, jota minä kohtaloksi kutsun! Sinä minussa,\nminun ylläni oleva! Varjele ja säästä minut yhteen ainoaan suureen\nkohtaloon!\n\nJa sinun viimeinen suuruutesi, minun tahtoni, säästä se viimeisesi\nvaralle -- jotta sinä olet järkähtämätön voitossasi! Oi, ken ei\nvoittoonsa kukistunut!\n\nOi, kenen silmä ei pimentynyt tässä juopuneessa hämäryydessä! Oi,\nkenen jalka ei horjunut ja unhoittanut voitossa -- seisoa! --\n\n-- Jotta minä kerran olisin valmis ja kypsynyt suurena keskipäivänä:\nvalmis ja kypsä kuin hehkuva metalli, salamoista raskas pilvi ja\npaisuva maitoutare: --\n\n-- valmis itseeni ja kätketyimpään tahtooni: jousi, palaen kaipuusta\nnuoleensa, nuoli, palaen kaipuusta tähteensä: --\n\n-- tähti, valmis ja kypsä keskipäivässään, hehkuva, lävistetty,\nautuas hävittävistä auringonnuolista: --\n\n-- aurinko itse ja järkähtämätön auringontahto, valmis hävitykseen\nvoitossa!\n\nOi tahto, kaiken hädän kääntyminen, sinä minun välttämättömyyteni!\nSäästä minut yhteen ainoaan suureen voittoon! -- --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nElpyvä.\n\n\nl.\n\nEräänä aamuna, ei kauan sen jälkeen kuin Zarathustra oli palannut\ntakaisin luolaan, ponnahti hän ylös vuoteeltaan kuin mieletön, huusi\nhirvittävällä äänellä ja käyttäytyi ikäänkuin vuoteella olisi maannut\nvielä joku, joka ei tahtonut nousta siitä ylös; ja niin kaikui\nZarathustran ääni, että hänen eläimensä saapuivat peljästyneinä\npaikalle, ja että kaikista luolista ja lymypaikoista, jotka olivat\nlähellä Zarathustran luolaa, kaikki eläimet pakenivat, -- lentäen,\nräpytellen, madellen, hyppien, kukin jalkansa ja siipensä laadun\nmukaan, jonka he saaneet olivat. Mutta Zarathustra puhui nämä sanat:\n\nYlös, pohjattomuus-ajatus, minun syvyydestäni! Minä olen sinun\nkukkosi ja aamunsarastuksesi, unikeko: ylös! ylös! Minun ääneni on\nkyllä kiekuva sinut valveille!\n\nIrroita korvasi kahleet: kuuntele. Sillä minä tahdon kuulla sinua!\nYlös! Ylös! Täällä on kylliksi jyrinää, jotta haudatkin oppivat\nkuuntelemaan!\n\nJa hiero uni ja kaikki heikkonäköisyys, sokeus silmistäsi!\nKuule minua myöskin silmilläsi: minun ääneni on lääke sokeina\nsyntyneillekin.\n\nJa jos kerran olet valveillasi, niin sinä olet alati jäävä valveille.\nEi minun tapani ole herättää isoäidin-äitejä unesta, saadakseni\nkäskeä heitä -- nukahtamaan jälleen!\n\nSinä liikahdat, ojennat itseäsi, kuorsaat? Ylös! Ylös! Ei kuorsata --\npuhua sinun tulee! Zarathustra, jumalaton, huutaa sinua!\n\nMinä, Zarathustra, elämän puoltaja, kärsimyksen puoltaja, ympyrän\npuoltaja, -- sinua minä huudan, pohjattominta ajatustani!\n\nTerve minulle! Sinä tulet, -- minä kuulen sinut! Minun\npohjattomuuteni puhuu, viimeisimmän syvyyteni minä olen valoon\nsuistanut!\n\nTerve minulle! Tännepäin! Anna kätesi -- -- haa! päästä! Hahaa! -- --\nIljetys, iljetys, iljetys -- -- -- voi minua!\n\n\n2.\n\nMutta tuskin Zarathustra oli puhunut nämä sanat, silloin hän syöksyi\nmaahan kuin kuollut ja jäi kauan kuolleen lailla makaamaan. Mutta kun\nhän jälleen tuli tuntoihinsa, silloin hän oli kalpea ja vapisi ja jäi\nmakaamaan eikä tahtonut pitkään aikaan syödä eikä juoda. Sellaista\ntilaa kesti seitsemän päivää; mutta hänen eläimensä eivät hyljänneet\nhäntä päivällä eivätkä yöllä, paitsi että kotka lensi ulos ravintoa\netsimään. Ja mitä se toi ja ryösti kokoon, sen se asetti Zarathustran\nvuoteelle: niin että Zarathustra lepäsi viimein keltaisien ja\npunaisien marjojen, rypäleiden, ruusuomenien, hyvänhajuisten yrttien\nja pinjankäpyjen alla. Mutta hänen jalkojensa juureen oli levitetty\nkaksi lammasta, jotka kotka oli vaivalla ryöstänyt niiden paimenilta.\n\nViimein, seitsemän päivän päästä, kohensihe Zarathustra istumaan\nvuoteelleen, otti ruusuomenan käteensä, haistoi sitä ja huomasi sen\nhajun suloiseksi. Silloin hänen eläimensä uskoivat, että aika oli\ntullut puhua hänen kanssaan.\n\n\"Oi Zarathustra, sanoivat he, nyt sinä olet jo seitsemän päivää\nmaannut noin, silmät raskaina: etkö sinä tahdo viimein nousta jälleen\njaloillesi?\n\n\"Astu ulos luolastasi: maailma odottaa sinua kuin yrttitarha. Tuuli\nleikkii raskailla sulotuoksuilla, jotka tahtovat sinun luoksesi; ja\nkaikki purot tahtoisivat juosta sinun jäljessäsi.\n\n\"Kaikki kappaleet kaipaavat sinua, koska sinä nyt seitsemän päivää\nolet ollut yksin, -- astu ulos luolastasi! Kaikki kappaleet tahtovat\nolla sinun lääkäreitäsi!\n\n\"Tuliko ehkä uusi tieto sinun tykösi, hapan, raskas lieto? Hapatetun\ntaikinan lailla sinä lepäsit, sinun sielusi nousi ja paisui yli\nkaikkien laitojensa. --\"\n\nOi eläimeni, vastasi Zarathustra, jatkakaa haasteluanne ja antakaa\nminun kuunnella! Minua virvoittaa niin, kun te haastelette: missä\nhaastellaan, siellä on maailma minulle jo kuin yrttitarha.\n\nMiten ihanaa se on, että on olemassa sanoja ja säveliä: eivätkö sanat\nja sävelet ole sateenkaaria ja kangastussiltoja ikuisesti-eroitetun\nvälillä?\n\nJokaisella sielulla on toinen maailma omanaan; jokaiselle sielulle on\njokainen toinen sielu tuonpuoleinen maailma.\n\nJuuri samankaltaisimpien välillä näkö valhettelee ihanimmin; sillä\npienimmän kuilun yli on vaikeinta rakentaa silta.\n\nMinulle -- miten voisi minulle olla olemassa mitään\nulkopuolella-olevaista? Ei ole olemassa mitään ulkopuolella! Mutta\nsen me kaikkien sävelien soidessa unhoitamme; miten ihanaa on, että\nme unhoitamme!\n\nEivätkö nimet ja sävelet ole kappaleille lahjoitetut siksi, että\nihminen saisi virvoitusta kappaleista? Ihanaa ilvettä on puhuminen:\nsillä tanssii ihminen yli kaikkien kappaleiden.\n\nMiten ihanaa on kaikki puhuminen ja sävelien kaikki valheet! Sävelin\nmeidän rakkautemme tanssii kirjavilla sateenkaarilla. --\n\n-- \"Oi Zarathustra, sanoivat eläimet nyt, sellaisille, jotka\najattelevat niinkuin me, tanssivat kaikki kappaleet itsestään: saapuu\nja sulkee käden käteen ja nauraa ja pakenee -- ja tulee takaisin.\n\n\"Kaikki menee, kaikki tulee takaisin; iankaikkisesti pyörii olemisen\npyörä. Kaikki kuolee, kaikki jälleen kukkii; iankaikkisesti kulkee\nolemisen vuosi.\n\n\"Kaikki murtuu, kaikki liittyy jälleen; iankaikkisesti itseänsä\nrakentaa sama olemisen huone. Kaikki eroo, kaikki kohtaa jälleen;\niankaikkisesti uskollinen itselleen on olemisen sormus.\n\n\"Jokainen 'nyt' on olemisen alku; jokainen 'täällä' sitä pallona\nkiertää 'siellä'. Keskus on kaikkialla. Käyrä on iankaikkisuuden\npolku.\" --\n\n-- Oi te ilvehtijät ja vääntöurut! vastasi Zarathustra ja hymyili\njälleen, kuinka hyvin te tiedätte, minkä seitsemässä päivässä täytyi\nkäydä toteen: --\n\n-- ja kuinka tuo peto mateli minun kurkkuuni ja tukahutti minut!\nMutta minä purin siltä pään poikki ja syljin sen kauaksi luotani.\n\nJa te -- te teitte jo laulun siitä? Mutta nyt minä makaan tuossa,\nväsyneenä vielä tästä puremisesta ja sylkemisestä, sairaana vielä\nomasta lunastuksesta.\n\nJa _te olitte kaiken tämän katsojina?_ Oi eläimeni, oletteko tekin\njulmia? Oletteko te tahtoneet katsoa minun suurta tuskaani, niinkuin\nihmiset tekevät? Sillä ihminen on julmin eläin.\n\nMurhenäytelmät, härkätaistelut ja ristiinnaulitsemiset ovat häntä\ntähän saakka parhaiten miellyttäneet maan päällä; ja kun hän keksi\nitselleen helvetin, katso, silloin se oli hänen taivaansa maan päällä.\n\nKun suuri ihminen huutaa --: heti paikalla juoksee pieni sinne;\nja himosta riippuu kieli hänen kurkustaan. Mutta hän kutsuu sitä\n\"säälikseen\".\n\nPieni ihminen, varsinkin runoilija -- kuinka innokkaasti hän syyttää\nsanoissa elämää! Kuulkaa häntä, mutta älkää ummistako korvianne siltä\nhimolta, mikä on kaikessa syytöksessä!\n\nTuollaiset elämän syyttäjät: ne elämä voittaa yhdellä silmäniskulla.\n\"Sinä rakastat minua? sanoo tuo julkea; odota vielä hiukan, vielä\nminulla ei ole sinua varten aikaa.\"\n\nIhminen on itseänsä kohtaan julmin eläin; ja kaikessa, mikä kutsuu\nitseään \"syntiseksi\" ja \"ristinkantajaksi\" ja \"parannuksentekijäksi\",\nälkää ummistako korvianne siltä hekumalta, mikä on tässä\nvalittamisessa ja syyttämisessä!\n\nJa minä itse -- tahdonko minä sillä olla ihmisen syyttäjä? Oi,\neläimeni, tämän yksin minä opin tähän saakka, että ihmiselle on hänen\npahimpansa välttämätön saavuttaakseen parhaimpansa, --\n\n-- että kaikki pahin on hänen parhain _voimansa_ ja kovin kivi\nkorkeimmalle luovalle, ja että ihmisen täytyy tulla paremmaksi ja\npahemmaksi:\n\nEi minua ole _tähän_ kidutuspuuhun naulittu, että minä tiedän ihmisen\nolevan pahan, -- vaan minä huusin, niinkuin yksikään ei ole vielä\nhuutanut:\n\nOi, että hänen pahimpansa on niin ylen pieni! Oi, että hänen\nparhaimpansa on niin ylen pieni!\n\nSuuri kyllästys ihmiseen -- se tukahutti minut ja oli madellut\nminun kurkkuuni: ja mitä tietäjä ennusti: \"kaikki on yhtäläistä, ei\nkannata, tietäminen tukahuttaa.\"\n\nPitkä hämäryys ontui minun edessäni, kuolonväsynyt, kuolonjuopunut\nsurullisuus, joka puhui haukoittelevalla suulla.\n\n\"Iankaikkisesti hän palaa takaisin, ihminen, johon sinä olet väsynyt,\npieni ihminen\" -- niin haukoitteli minun surullisuuteni ja laahasi\njalkojaan eikä voinut vaipua uneen.\n\nLuolaksi muuttui minulle ihmistenmaa, sen rinta painui sisään, kaikki\nelävä tuli minulle ihmismullaksi ja luuksi ja lahoksi menneisyydeksi.\n\nMinun huokaukseni istui kaikilla ihmishaudoilla eikä voinut enää\nnousta ylös; minun huokaukseni ja kysymiseni vaikeroi ja tukahutti ja\nkalvoi ja valitti päivin ja öin:\n\n-- \"oi, ihminen palaa iankaikkisesti takaisin! Pieni ihminen palaa\niankaikkisesti takaisin!\" --\n\nAlastomina olin kerran nähnyt molemmat, suurimman ihmisen\nja pienimmän ihmisen: liiaksi toistensa kaltaisina, --\nliian-inhimillisenä suurimmankin!\n\nLiian pieni suurin! -- se oli minun kyllästymiseni ihmiseen! Ja\npienimmänkin iankaikkinen takaisintulo! se oli minun kyllästymiseni\nkaikkeen olemassaoloon!\n\nOi, iljetys! lljetys! lljetys! -- -- Näin puhui Zarathustra ja\nhuokasi ja vapisi; sillä hän muisti sairautensa. Mutta silloin hänen\neläimensä eivät antaneet hänen puhua kauemmin.\n\n\"Älä puhu enää, sinä elpyvä! -- niin vastasivat hänelle hänen\neläimensä, vaan käy ulos sinne, missä maailma odottaa sinua\nyrttitarhan lailla.\n\n\"Käy ruusujen ja mehiläisten ja kyyhkysparvien luo. Mutta varsinkin\nlaululintujen luo: jotta oppisit heiltä _laulamaan_!\n\n\"Laulaminen on näet elpyviä varten; terve puhukoon. Ja jos tervekin\ntahtoo lauluja, niin hän tahtoo kuitenkin toisia lauluja kuin elpyvä.\"\n\n-- \"Oi te ilvehtijät ja vääntöurut, vaietkaa toki! vastasi\nZarathustra ja hymyili eläimilleen. Kuinka hyvin te tiedätte, minkä\nlohdutuksen minä löysin itselleni seitsemässä päivässä!\n\n\"Että minun jälleen täytyy laulaa, -- sen lohdutuksen minä löysin\nitselleni ja tämän elpymisen: tahdotteko te siitäkin heti tehdä\nlaulun?\"\n\n-- \"Älä puhu enää, vastasivat hänen eläimensä hänelle uudelleen;\nennemmin, sinä elpyvä, valmista itsellesi ensin lyyry, uusi lyyry!\n\n\"Sillä katso, oi Zarathustra! Sinun uusiin lauluihisi tarvitaan uusia\nlyyryjä.\n\n\"Laula ja kuohu yli ääriesi, oi Zarathustra, paranna uusilla lauluilla\nsielusi: jotta sinä kantaisit suuren kohtalosi, jollaista ei\nyhdelläkään ihmisellä vielä ollut!\n\n\"Sillä sinun eläimesi tietävät hyvin, oi Zarathustra, ken sinä olet\nja keneksi sinun täytyy tulla: katso, _sinä olet iankaikkisen\ntakaisintulon julistaja_ --, se nyt on _sinun_ kohtalosi!\n\n\"Että sinun täytyy ensimäisenä julistaa tämä oppi, kuinka ei tämä\nsuuri kohtalo olisi sinun suurin vaarasi ja sairautesikin!\n\n\"Katso, me tiedämme, mitä sinä julistat: että kaikki oliot palaavat\niankaikkisesti takaisin ja mekin itse, ja että me jo olemme olleet\niankaikkisia kertoja olemassa ja kaikki oliot meidän kanssamme.\n\n\"Sinä julistat, että on olemassa syntymisen suuri vuosi, suurvuoden\nhirviö: sen täytyy jälleen, tiimalasin lailla, kääntyä alati\nuudelleen, jotta se uudelleen juoksisi pois ja ulos: --\n\n\"-- niin että kaikki nämä vuodet ovat itsensä kaltaisia, suurimmassa\nja pienimmässäkin, -- niin että me itse jokaisena suurena vuotena\nolemme itsemme kaltaisia, suurimmassa ja pienimmässäkin.\n\n\"Ja jos sinä nyt tahtoisit kuolla, oi Zarathustra: katso, me tiedämme\nmyöskin, miten sinä silloin puhuisit itsellesi: -- mutta sinun\neläimesi pyytävät, että sinä et vielä kuolisi!\n\n\"Sinä puhuisit, ja vapisematta, pikemmin hengittäen kevyemmin\nautuudesta: sillä suuri taakka ja helle olisi otettu sinun\nhartioiltasi, sinä kärsivällisin! --\n\n\"Nyt minä kuolen ja katoan, sanoisit sinä, ja nyt minä olen\n'ei-mikään'. Sielut ovat yhtä kuolevaisia kuin ruumiitkin.\n\n\"Mutta se syiden solmu palaa takaisin, johon minä olen takertunut, --\nse luo minut uudelleen! Minä itse kuulun iankaikkisen takaisintulon\nsyihin.\n\n\"Minä tulen takaisin, tämän auringon kanssa, tämän maan kanssa,\ntämän kotkan kanssa, tämän käärmeen kanssa -- en uuteen elämään tai\nparempaan elämään tai tämän kaltaiseen elämään:\n\n\"-- minä tulen iankaikkisesti takaisin tähän yhtäläiseen ja samaan\nelämään, suurimmassa ja pienimmässäkin, jotta minä jälleen\njulistaisin kaikkien olioiden iankaikkisen takaisintulon, --\n\n\"-- jotta minä jälleen puhuisin sanan suuresta maan- ja\nihmisen-keskipäivästä, jotta minä jälleen julistaisin ihmisille\nyli-ihmisen.\n\n\"Minä puhuin sanani, minä murrun sanaani: niin tahtoo minun\niankaikkinen osani --, julistajana minä käyn perikatoon!\n\n\"Hetki tuli nyt, että sortuva siunaa itseänsä. Näin päättyy\nZarathustran käyminen perikatoon.\" -- --\n\nKun eläimet olivat puhuneet nämä sanat, vaikenivat ne ja odottivat,\nettä Zarathustra sanoisi niille jotakin: mutta Zarathustra ei\nkuullut, että ne vaikenivat. Hän makasi hiljaa, silmät suljettuina,\nnukkuvan lailla, vaikka hän ei nukkunut: sillä hän puhui juuri\nsielunsa kanssa. Mutta kun käärme ja kotka huomasivat hänet sillä\nlailla vaiteliaaksi, kunnioittivat he suurta hiljaisuutta hänen\nympärillään ja läksivät varovaisesti sieltä pois.\n\n\n\n\nSuuresta kaipuusta.\n\n\nOi sieluni, minä opetin sinut sanomaan \"tänään\" niinkuin \"kerran\"\nja \"muinoin\" ja tanssimaan piiritanssisi yli kaiken, jonka nimi on\n\"täällä\" ja \"silloin\" ja \"tuolla\".\n\nOi sieluni, minä lunastin sinut kaikista sopista, minä lakaisin sinut\npuhtaaksi pölystä, hämähäkeistä ja hämärästä.\n\nOi sieluni, minä pesin sinusta pois pienen häpeän ja soppi-hyveen ja\nsain sinut alasti seisomaan auringon silmien edessä.\n\nMyrskyllä, jonka nimi on \"henki\", puhalsin minä aaltoilevan meresi\nyli; kaikki pilvet minä puhalsin sieltä pois, minä kuristin sen\nkuristajankin, jonka nimi on \"Synti\".\n\nOi sieluni, minä annoin sinulle oikeuden sanoa \"ei\" kuten myrsky,\nannoin oikeuden sanoa \"on\", kuten selkeä taivas sanoo: hiljaa kuten\nvalo sinä seisot ja käyt nyt läpi kieltävien myrskyjen.\n\nOi sieluni, minä annoin sinulle takaisin vapauden luodun ja\nluomattoman ylitse: ja ken tuntee, niinkuin sinä sen tunnet,\ntulevaisien hekuman?\n\nOi sieluni, minä opetin sinulle sen halveksimisen, joka ei tule kuin\nmadonpisto, suuren, rakastavaisen halveksimisen, joka eniten rakastaa\nsiinä, missä se eniten halveksii.\n\nOi sieluni, minä opetin sinut niin houkuttelemaan, että sinä\nhoukuttelet itse perustat puolellesi: auringon lailla, joka\nhoukuttelee itse merenkin ylös korkeuteensa.\n\nOi sieluni, minä otin sinulta pois kaiken kuuliaisuuden,\npolvistumisen ja herraksi sanomisen; minä annoin sinulle itsellesi\nnimen \"hädän kääntyminen\" ja \"kohtalo\".\n\nOi sieluni, minä annoin sinulle uusia nimiä ja kirjavia leikkikaluja,\nminä kutsuin sinua \"kohtaloksi\" ja \"piirien piiriksi\" ja \"ajan\nnapanuoraksi\" ja \"taivaansini-kelloksi\".\n\nOi sieluni, sinun maanvaltakuntasi minä annoin juoda kaiken\nviisauden, viisauden kaikkia uusia viinejä ja kaikkia sen ikivanhoja\nväkeviä viinejäkin.\n\nOi sieluni, kaiken auringon minä vuodatin sinun yllesi ja kaiken yön\nja kaiken äänettömyyden ja kaiken kaipuun: -- silloin sinä kasvoit\nminulle kuin viiniköynnös.\n\nOi sieluni, yltäkylläisenä ja raskaana sinä seisot nyt\ntuossa, viiniköynnös paisuvin utarein ja sullotuin ruskein\nkulta-viinirypälein: --\n\n-- onnesi sullomin ja pusertamin, runsaudesta odottaen ja häveliäänä\nvielä odotuksestasi.\n\nOi sieluni, nyt ei ole olemassa missään sielua, joka olisi\nrakastavaisempi ja laajempi ja avarampi? Missä olisi tulevaisuus ja\nmenneisyys lähempänä toisiaan kuin sinussa?\n\nOi sieluni, minä annoin sinulle kaikki, ja käteni kaikki ovat sinuun\ntyhjentyneet: -- ja nyt! Nyt sinä sanot hymyillen ja alakuloisesti:\n\"Kenen meistä tulee kiittää? --\n\n\"-- eikö antajan tule kiittää siitä, että ottaja otti? Eikö\nlahjoittaminen ole tarvetta? Eikö ottaminen ole -- armahtamista?\" --\n\nOi sieluni, minä ymmärrän sinun alakuloisuutesi hymyilyn: sinun\nyltäkylläisyytesi itse ojentaa nyt kaivaten kätensä!\n\nSinun täyteläisyytesi katselee yli kuohuvien merien ja etsii ja\nodottaa; yltäkylläisyyden kaipuu katselee sinun hymyilevästä\nsilmien-taivaastasi.\n\nJa totisesti, oi sieluni! Ken näkisi sinun hymysi kyyneliin\nheltymättä? Enkelit itse heltyvät kyyneliin sinun hymysi\nkukkuraisesta hyvyydestä.\n\nSinun hyvyytesi ja hyvyyden-kukkurasi on se, mikä ei tahdo valittaa\nja itkeä: ja kuitenkin halajaa, oi sieluni, sinun hymysi kyyneleitä\nja sinun vapiseva suusi nyyhkytyksiä.\n\n\"Eikö kaikki itku ole valitusta? Ja kaikki valitus syytöstä?\" Näin\nsinä puhut itsellesi, ja siksi sinä tahdot, oi sieluni, mieluummin\nhymyillä kuin tyhjentää kärsimyksesi.\n\n-- katkeriin kyyneliin tyhjentää kaiken kärsimyksesi täyteläisyytesi\ntakia ja viiniköynnöksen kaiken himon viinitarhuriin ja hänen\nveitseensä!\n\nMutta ellet sinä tahdo itkeä, et itkeä purppuraista alakuloisuuttasi\ntyhjiin, niin sinun on pakko laulaa, oi sieluni! -- katso, minä\nhymyilen itse, minä joka sinulle tätä ennustan:\n\n-- laulaa kuohuvin lauluin, kunnes kaikki meret vaikenevat,\nkuunnellakseen sinun kaipuutasi, --\n\n-- kunnes yli hiljaisten kaipaavien merien venhe leijailee, kultainen\nihme, jonka kullan ympärillä kaikki hyvät häijyt kummalliset oliot\nhyppivät: --\n\n-- myöskin monet suuret ja pienet eläimet ja kaikki, jolla on kevyet\nihmeelliset jalat, jotta se voi sinipunervia polkuja juosta, --\n\n-- tuon kultaisen ihmeen luo, vapaatahtoisen venheen luo ja hänen\nherransa: mutta se on viinitarhuri, joka vartoo timanttinen\nviinitarhaveitsi kädessään, --\n\n-- sinun suuri päästäjäsi, oi sieluni, tuo nimetön -- jolle\ntulevaiset laulut vasta keksivät nimen! Ja totisesti nyt jo tuoksuu\nsinun hengityksesi tulevaisille lauluille, --\n\n-- nyt jo sinä hehkut ja uneksit, nyt jo sinä juot kaikista syvistä\nhelisevistä lohdutuskaivoista, nyt jo lepää sinun alakuloisuutesi\ntulevaisten laulujen autuudessa! -- --\n\nOi sieluni, nyt minä annoin sinulle kaiken ja myöskin viimeiseni,\nja käteni kaikki ovat sinuun tyhjentyneet: _että minä käskin sinun\nlaulamaan_, katso, se oli minun viimeiseni!\n\nEttä minä käskin sinun laulamaan, puhu nyt, puhu: kenen meistä nyt\ntulee -- kiittää? -- Mutta vielä paremmin: laula minulle, laula, oi\nsieluni! Ja minun anna kiittää! --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nToinen tanssilaulu.\n\n\nl.\n\n\"Sinun silmääsi katselin äsken, oi Elämä: kultaa näin sinun\nyösilmässäsi kimmeltävän, -- minun sydämeni seisattui tästä hekumasta:\n\n\"-- kultaisen venheen näin välkkyvän öisillä vesillä, vaipuvan,\nhaipuvan, tanssiin taipuvan venehen kultaisen!\n\n\"Minun jalkaani, tanssivimmaiseen, sa katsehen heitit, nauravan,\nkysyvän, sulavan keinu-katsehen:\n\n\"Kaks kertaa vain pienoisin käsin sa kosketit kalistimiisi -- silloin\njalkani keinui tanssivimmasta jo. --\n\n\"Mun kantani nousivat, varpaani kuuntelivat sua uteliaina: näet\ntanssijan korva se varpaan kärjess' on aina!\n\n\"Sua kohti ma juoksin: sa karkkosit silloin, säikkyvämieli; löi\nvastaani liitävän, liehuvan tukkas kiemura-kieli!\n\n\"Sua väistyin, sun tukkaas, mi käärmehtiväisenä taipuu; sa silloin jo\nseisoit, puoleksi kääntyin, silmässä kutsuva kaipuu.\n\n\"Sun katsettas tutkin -- neuvoo käyriä teitä se käyrä; käyrillä teillä\nmun oppii jalkani -- käymähän mutkin!\n\n\"Sua lähelläni pelkään, sua etäältä ma lemmin; mua pakenet -- sa\nhurmani, mua hakenet -- sa turmani: ma kärsin, vaan sun tähtes mitä\nkärsiä ma emmin!\n\n\"Sun kylmäs tulta liehtoo, sun vihas viekoittaa, sun pakos pauloin\nkiehtoo, sun pilkkas -- liikuttaa:\n\n\"-- ken ei sua vihais, suuri kutojatar paulan, kietojatar kaulan,\nsa kiusaavainen, etsiväinen, saavuttavainen! Ken ei sua lempis, sa\nviaton, maltiton, tuulinopsa, lapsensilmä syntinen nainen!\n\n\"Kunne viet mua nyt, sa ylin, sa yltiö, kunne? Ja jätät mun jälleen,\net, sulo ilkimys, kiitosta tunne!\n\n\"Sua tanssien seuraan, vaikka sun jälkesi heikotkin ois! Miss' olet\nsa? Suo kätes mulle! Tai sormikin riittää vois!\n\n\"Täällä luolia, viitoja on: me joudumme pian harhaan! Seis! Etkö\nhuomaa, ett' tulimme pöllöjen, yökköjen tarhaan?\n\n\"Sa pöllö! Sa yökkö! Minut ansaanko viet? Miss' oomme? Sa koirista\nhaukkuvan ulvontas oppinut liet.\n\n\"Sa armaasti irvistät mulle nyt hammasten valkean sarjan, mua sinkoo\npäin pahat silmäsi alta kutrisen harjan!\n\n\"Yli kantojen, kivien tanssi käy jo; minä metsämies, -- sinä tahdotko\nkoirani olla -- vai kaurisko?\n\n\"Nyt rinnallein! Ja nopsasti, sa laukkaaja ilkeäsisu! Nyt ylös ja yli!\n-- Voi! Minut itseni kaatoi juoksussa risu!\n\n\"Oi katso, ylväs, ma tässä makaan ja anon armoa! Sun kanssasi kulkisin\nkernaasti -- ihanampia polkuja!\n\n\"-- polkuja lemmen. Ne halki hiljaisten viitojen johtaa. Tai pitkin\njärven kalvoa: siell' leikki kultaisten kalojen hohtaa!\n\n\"Jo uuvut! Tuoll' lampaita käy ja on ruskoa ehtoon: sulo soidessa\npaimenhuilun on uinahtaa unen kehtoon.\n\n\"Jo uuvut niin kovin? Sinut kannan ma pois, mun auki on syli! Ja jos\nlie jano sun, -- mulla jotain kyll' ois, mut ei mene se huultesi\nyli! --\n\n\"-- Oi kirottu notkea käärme ja noita, mi vilkut! Miss' olet? Mut\nposkiini sun kätes jättänyt on punapilkut!\n\n\"Sun paimenes lammasmainen en tahdo olla ma! Sa noita, jos sulle\nlauloin, sa koht' olet -- kirkuva!\n\n\"Sa tanssiva, kirkuva olet mun ruoskani iskuista! En unhoittanut kai\nruoskaa? -- Nyt kavahda!\" --\n\n\n2.\n\nSilloin Elämä vastasi minulle näin ja peitti käsillään sirot korvansa:\n\n\"Oi Zarathustra! Älä läiskytä niin hirvittävästi ruoskaasi! Sinähän\ntiedät: melu surmaa ajatuksia, -- ja juuri nyt minä saan tuollaisia\nhentoja ajatuksia.\n\n\"Kummastakaan meistä ei ole hyvään eikä pahaan. Tuollapuolen hyvän ja\npahan me löysimme saaremme ja viheriän niittymme -- me kaksi vain!\nSiksi meidän täytyy pitää toisistamme!\n\n\"Ja ellemme me rakasta toisiamme perinpohjin, -- täytyykö sitten olla\nnurja toisiaan kohtaan, ellei rakasta toisiaan perinpohjin?\n\n\"Ja että minä pidän sinusta ja usein liian paljon, sen sinä tiedät:\nja syynä siihen on se, että minä olen mustasukkainen sinun\nviisaudellesi. Oi, tuota mieletöntä vanhaa hupsua, viisautta!\n\n\"Jos sinun viisautesi kerran juoksisi luotasi pois, oi! silloin\njuoksisi pian minunkin rakkauteni sinun luotasi.\" --\n\nSitten katseli Elämä miettiväisesti taaksensa ja ympärillensä\nja sanoi hiljaa: \"Oi Zarathustra, sinä et ole minulle kylliksi\nuskollinen!\n\n\"Sinä et rakasta minua läheskään niin paljon, kuin sanot rakastavasi;\nminä tiedän, sinä ajattelet, että kohta tahdot hyljätä minut.\n\n\"On olemassa vanha raskas raskas mörisevä kello: sen mörinä kuuluu\nöisin aina ylös luolaasi saakka: --\n\n\"-- kun sinä kuulet tämän kellon sydänyöllä lyövän tunteja, niin sinä\najattelet yhden ja kahdentoista lyönnin välillä sitä --\n\n\"-- sinä ajattelet sitä, oi Zarathustra, minä tiedän sen, että tahdot\nhyljätä minut pian!\" --\n\n\"Niin, vastasin minä viivytellen, mutta sinä tiedät myöskin --\"\nJa minä sanoin hänen korvaansa jotakin, keskelle hänen sekaisia\nkeltaisia hulluja hiuskähäröitään.\n\n\"Sinä tiedät sen, oi Zarathustra? Sitä ei yksikään tiedä. -- --\"\n\nJa me katselimme toisiamme ja loimme silmämme vihreälle niitylle,\njonka yli viileä ilta juuri juoksi. -- Mutta sillä kertaa oli Elämä\nminulle rakkaampi kuin viisauteni kaikki milloinkaan oli ollut. --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\n3.\n\n\n                    _Yksi!_\n    Inehmo, oi!\n                    _Kaksi!_\n    Yön kellot mitä sulle soi?\n                    _Kolme!_\n    \"Unt' untelon\n                    _Neljä!_\n    \"ma nukuin --, väistyi uni pois: --\n                    _Viisi!_\n    \"Syv' elo on,\n                    _Kuusi!_\n    \"mitata päivän miel' ei vois.\n                    _Seitsemän!_\n    \"Syv' itku sen --,\n                    _Kahdeksan!_\n    \"syvempi vielä ilon-syys:\n                    _Yhdeksän!_\n    \"Huol' itkee: kestä en!\n                    _Kymmenen!_\n    \"Vaan ilon miel' on iäisyys --,\n                    _Yksitoista!_\n    \"-- on syvä, syvä iäisyys!\"\n                    _Kaksitoista!_\n\n\n\n\nSeitsemän sinettiä.\n\n(Eli: On- ja Aamen-laulu.)\n\n\n1.\n\nJos minä tietäjä olen ja täynnä tietäjähenkeä, joka vaeltaa korkealla\nharjanteella kahden meren välissä, -- vaeltaa menneen ja tulevaisen\nvälissä kuin raskas pilvi, -- helteisille alangoille vihamielisenä ja\nkaikelle, mikä väsynyttä on eikä osaa kuolla eikä elää:\n\nSalamaksi valmistuneena pimeässä helmassa ja lunastavaksi\nvalonsäteeksi, raskaana salamoista, jotka sanovat: on! nauravat:\non! ennustaviksi salamansäteiksi valmistuneena: mutta autuas on\nnäin kohtua-kantavainen! Ja totisesti, kauan täytyy sen raskaana\nukkosilmana vuorella riippua, ken kerran on sytyttävä tulevaisuuden\nvalon! --\n\nOi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja\nsormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!\n\nEn ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se\nolisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,\noi iäisyys!\n\n_Sua rakastan, oi iäisyys!_\n\n\n2.\n\nJos minun suuttumukseni koskaan murti hautoja, tempasi pois rajakiviä\nja vyörytti vanhoja rikottuja tauluja jyrkkiin syvyyksiin:\n\njos minun pilkkani koskaan puhalsi tomuksi lahoja sanoja ja minä\nsaavuin kuin luuta yli ristihämähäkkien ja puhdistavana tuulena\nvanhoihin ummehtuneisiin hautakammioihin:\n\njos minä koskaan istuin riemuiten siellä, missä vanhoja jumalia\nlepää haudattuina, maailmaa siunaten, maailmaa rakastaen vanhojen\nmaailmansoimaajain muistomerkkien vieressä: --\n\n-- sillä kirkkoja ja jumalanhautojakin minä rakastan, jos vain\ntaivas puhtain silmin pilkistää niiden murtuneiden kattojen lomitse;\nkernaasti minä istun ruohon ja punaisen unikon lailla sortuneiden\nkirkkojen päällä --\n\noi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja\nsormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!\n\nEn ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se\nolisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,\noi iäisyys!\n\n_Sua rakastan, oi iäisyys!_\n\n\n3.\n\nJos koskaan henkäys tuli minun tyköni luovasta henkäyksestä ja siitä\ntaivaallisesta välttämättömyydestä, joka pakoittaa sattumatkin\ntanssimaan tähtitansseja:\n\njos minä koskaan nauroin luovan salaman naurua, jota teon pitkä\njyrinä nurkuen, mutta kuuliaisena seuraa:\n\njos minä koskaan maan jumal-pöydän ääressä heitin arpaa jumalien\nkanssa, jotta maa vapisi ja repesi ja purskutti tulivirtoja: --\n\n-- sillä jumal-pöytä on maa, ja vapiseva luovista uusista sanoista ja\njumal-heitoista: --\n\noi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja\nsormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!\n\nEn ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se\nolisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,\noi iäisyys!\n\n_Sua rakastan, oi iäisyys!_\n\n\n4.\n\nJos minä joskus täysin siemauksin join siitä kuohuvasta höyste- ja\nsekoitusmaljasta, jossa kaikki oliot ovat hyvin sekoitettuina:\n\njos minun käteni joskus valoi kaukaisimman lähimmäksi, ja tulen\nhengeksi ja riemun kärsimyksesi ja pahimman parhaimmaksi:\n\njos minä itse olen rae siitä lunastavasta suolasta, joka saa aikaan\nsen, että kaikki oliot sekoittuvat hyvin sekoitusmaljassa: --\n\nsillä on olemassa suola, joka sitoo hyvän pahaan; ja pahinkin on\nhöystämisen ja viimeisen ylitsekuohumisen arvoinen: --\n\noi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja\nsormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!\n\nEn ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se\nolisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,\noi iäisyys!\n\n_Sua rakastan, oi iäisyys!_\n\n\n5.\n\nJos minä olen merelle lempeä ja kaikelle, mikä meren lajia on, ja\nlempein silloin, kun se raivoisasti kiistää minua vastaan:\n\njos tuo etsiväinen riemu on minussa, joka ajaa purjeet löytämättömän\nperään, jos merelläkulkemisriemu on minussa:\n\njos minun riemuni koskaan huusi: \"rannikko katosi, nyt kirposi\nviimeinen kahle minulta --\n\n\"-- ääretön pauhaa minun ympärilläni, aavoina välkkyvät minulle\navaruus ja aika, no niin! hyvä! vanha sydän!\" --\n\noi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja\nsormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!\n\nEn ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se\nolisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,\noi iäisyys!\n\n_Sua rakastan, oi iäisyys!_\n\n\n6.\n\nJos minun hyveeni on tanssijan hyve, ja minä usein hyppäsin\ntasajalkaa kulta-smaragdisessa hurmauksessa:\n\njos minun häijyyteni on naurava häijyys, joka viihtyy\nruusukiehkurojen ja liljapensaiden seassa:\n\n-- naurussa näet sattuu kaikki paha yhteen, mutta pyhitettynä ja\nvapautettuna oman autuutensa kautta: --\n\nja jos tämä on minun A-ni ja O-ni, että kaikki raskas tulisi\nkevyeksi, ruumis kaikki tanssijaksi, henki kaikki linnuksi: ja\ntotisesti, tämä on minun A-ni ja O-ni! --\n\noi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja\nsormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!\n\nEn ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se\nolisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,\noi iäisyys!\n\n_Sua rakastan, oi iäisyys!_\n\n\n7.\n\nJos minä koskaan levitin hiljaisen taivaan ylitseni ja omilla\nsiivillä omaan taivaaseen lensin:\n\njos minä leikkien uin syvissä valo-etäisyyksissä ja minun vapauteni\ntykö tuli linnun-viisaus: --\n\nmutta niin puhuu linnun-viisaus: \"katso, ei ole olemassa mitään\nyläpuolta, ei mitään alapuolta! Viskaa itsesi ylt'ympäri, ulospäin,\ntaaksepäin, sinä kevyt! Laula! älä puhu enää!\n\n\"-- eivätkö kaikki sanat ole tehdyt raskaita varten? Eivätkö kaikki\nsanat valhettele kevyelle? Laula, älä puhu enää!\" --\n\noi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja\nsormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!\n\nEn ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se\nolisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,\noi iäisyys!\n\n_Sua rakastan, oi iäisyys!_\n\n\n\n\n\n\nNÄIN PUHUI ZARATHUSTRA\n\nNELJÄS JA VIIMEINEN OSA\n\n\n    Oi, missä on milloinkaan tapahtunut suurempia hulluuksia kuin\n    sääliväisten joukossa? Ja mikä synnytti enemmän pahaa maailmaan\n    kuin sääliväisten hulluudet?\n\n    Voi kaikkia rakastavia, joilla ei ole kukkulaa, joka on\n    yläpuolella heidän sääliään!\n\n    Näin puhui perkele kerran minulle: \"jumalallakin on helvettinsä:\n    se on hänen rakkautensa ihmisiin.\"\n\n    Ja äsken kuulin hänen sanovan tämän sanan: \"jumala on kuollut;\n    säälistään ihmisiin on jumala kuollut.\"\n\n                     Näin puhui Zarathustra II, siv. 93 ja 94.\n\n\n\n\nHunajauhri.\n\n\n-- Ja jälleen kulki kuita ja vuosia yli Zarathustran sielun, eikä hän\npitänyt siitä lukua; mutta hänen hiuksensa kävivät valkeiksi. Eräänä\npäivänä, kun hän istui kivellä luolansa edustalla ja hiljaa katseli\nulos -- sieltä näkyy nimittäin ulos merelle ja yli kiemurtelevien\nkuilujen --, silloin hänen eläimensä kulkivat mietiskeleväisinä hänen\nympärillään ja asettuivat viimein hänen eteensä.\n\n\"Oi Zarathustra, sanoivat ne, tähystätkö sinä ehkä onneasi?\" --\n\"Mitä onnesta! vastasi hän, siitä on kauan kuin minä pyrin onneen,\nminä pyrin työhöni.\" -- \"Oi Zarathustra, sanoivat eläimet jälleen,\nsen sinä sanot niinkuin se, jolla on yltäkyllin hyvää. Etkö sinä\nlepää onnen taivaansinisessä meressä?\" -- \"Te ilvehtijät, vastasi\nZarathustra ja hymyili, kuinka hyvin te valitsitte tämän vertauksen!\nMutta te tiedätte myöskin, että minun onneni on raskas, eikä niinkuin\nvaluva aalto: se ahdistaa minua eikä tahdo minusta erota ja on kuin\nsulanut piki.\" --\n\nSilloin hänen eläimensä kulkivat jälleen mietiskeleväisinä hänen\nympärillään ja asettuivat sitten uudelleen hänen eteensä. \"Oi\nZarathustra, sanoivat ne, _siitä_ se siis johtuu, että sinä itse\nkäyt yhä keltaisemmaksi ja tummemmaksi, vaikka sinun tukkasi\ntahtoo näyttää valkealta ja pellavan kaltaiselta? Katsohan vaan,\nsinä olet takertunut pikeesi!\" -- \"Mitä te sanotte, eläimeni,\nvirkkoi Zarathustra ja nauroi, totisesti, minä herjasin, kun puhuin\npiestä. Niinkuin minulle tapahtuu, niin käy kaikille hedelmille,\njotka kypsyvät. _Hunaja_ minun suonissani on se, joka tekee vereni\npaksummaksi ja sieluni hiljaisemmaksi.\" -- \"Niin tulee olemaan, oi\nZarathustra, vastasivat eläimet ja tunkeutuivat hänen luoksensa;\nmutta etkö tahdo tänään nousta korkealle vuorelle? Ilma on puhdas ja\ntänään näkee maailmaa enemmän kuin milloinkaan.\" -- \"Niin, eläimeni,\nvastasi hän, te neuvotte oivallisesti ja minun mieleni mukaan: minä\ntahdon tänään nousta korkealle vuorelle! Mutta pitäkää huoli, että\nminulla on hunajaa siellä tarjolla, keltaista, valkeaa, hyvää,\njäänraikasta kaakkukultahunajaa. Sillä tietäkää, minä tahdon uhrata\ntuolla ylhäällä hunajauhrin.\" --\n\nMutta kun Zarathustra oli ylhäällä korkeudessa, lähetti hän eläimet\nkotia, jotka olivat seuranneet häntä, ja huomasi, että oli nyt yksin:\n-- silloin hän nauroi sydämensä pohjasta, katseli ympärillensä ja\npuhui näin:\n\nEttä minä puhuin uhrista ja hunajauhrista, puheeni viekkaus se oli\nvain ja, totisesti, hyödyllinen hulluus! Täällä ylhäällä minä voin\npuhua vapaammin kuin erakkoluolan ja erakko-kotieläinten edessä.\n\nMiksi uhrata! Minä tuhlaan sen, mitä minulle lahjoitetaan, minä\ntuhatkätinen tuhlaaja: kuinka minä uskaltaisin kutsua sitä -- uhriksi!\n\nJa kun minä halasin hunajaa, halasin minä vain syöttiä ja suloista\nmettä ja limaa, jota mörykarhutkin ja kummalliset äreät häijyt linnut\nkielellään tavoittelevat:\n\n-- parhainta syöttiä, sellaista mitä metsästäjät ja kalastajat\ntarvitsevat. Sillä jos maailma on kuin pimeä eläinmetsä ja kaikkien\nkesyttömien metsästäjien huvipuisto, niin se näyttää minusta vielä\nenemmän ja pikemmin pohjattomalta ja rikkaalta mereltä,\n\n-- mereltä, joka on täynnä kirjavia kaloja ja äyriäisiä, joita\njumalatkin saattaisivat himoita, niin että tulisivat kalastajiksi ja\nverkonvirittäjiksi tällä merellä: niin rikas on maailma ihmeistä,\nsuurista ja pienistä!\n\nVarsinkin ihmismaailma, ihmismeri: -- _sitä_ kohti minä heitän nyt\nkultaisen ongenvapani ja puhun: aukene, ihmissyvänne!\n\nAukene ja viskaa minulle kalasi ja välkkyvät äyriäisesi! Parhaimmalla\nsyötilläni minä houkuttelen tänään itselleni kummallisimmat\nihmiskalat!\n\n-- vieläpä onnenikin minä heitän ulos kaikkiin avaruuksiin ja\netäisyyksiin, aamunkoiton, keskipäivän ja sen mailleenmenon välissä,\njotta monet ihmiskalat oppisivat tempomaan ja pyristelemään minun\nonnessani,\n\nkunnes heidän täytyy, purren minun terävää kätkettyä koukkuani,\nnousta ylös _minun_ korkeuteeni, nuo kirjavimmat kuilukalat kaikkein\npahanilkisimmän ihmistenkalastajan tykö.\n\n_Tämä_ minä näet olen alkujen alusta saakka, vetäväinen,\npuoleensavetäväinen, ylösvetäväinen, vetäjä, kasvattaja ja kurittaja,\njoka kerran ei puhunut turhaan itselleen: \"_Tule_ siksi, mikä olet!\"\n\nSiis tulkoot ihmiset tästälähin _ylös_ minun luokseni: sillä minä\nodotan vielä merkkejä, että minun alasastumiseni aika on läsnä, vielä\nminä en itse laskeudu, kuten minun täytyy ihmisten joukossa.\n\nSiksi minä odotan täällä, viekkaana ja ilkkuvana korkeilla vuorilla,\nen kärsimättömänä, en kärsivällisenä, vaan pikemmin sellaisena, joka\non unhoittanut kärsivällisyydenkin, -- koska hän ei enää \"kärsi\".\n\nMinun kohtaloni näet antaa minulle aikaa: se kai unhoitti minut! Vai\nistuuko se varjossa suuren kiven takana ja pyydystää kärpäsiä?\n\nJa totisesti, minä pidän siitä, iankaikkisesta kohtalostani, siksi\nettä se ei kiihoita ja ahdista minua, vaan antaa minulle aikaa\nkujeisiin ja häijyyksiin: niin että minä tänään nousin kalanpyyntiin\ntälle korkealle vuorelle.\n\nPyydystikö yksikään ihminen ikinä kaloja korkealla vuorella? Ja jos\nse onkin hulluutta, mitä täällä ylhäällä tahdon ja toimitan: parempi\ntäällä kuin että tuolla alhaalla kävisin odotuksesta juhlalliseksi ja\nvihreäksi ja keltaiseksi --\n\n-- pöyhkeileväksi äkäparraksi odotuksesta, pyhäksi ulvovaksi\nmyrskyksi vuorilta, kärsimättömäksi, joka huutaa alas laaksoihin\n\"kuulkaa, tai minä vitson teitä jumalan ruoskalla!\"\n\nEi siksi, että minä olisin nurja tuollaisia suuttuneita kohtaan: he\novat kyllin hyviä minun nauraakseni heille! Kärsimättömiä heidän\ntäytyy jo ollakin, näiden suurien hätärumpujen, jotka tänään taikka\neivät milloinkaan saa suunvuoroa!\n\nMutta minä ja kohtaloni -- me emme puhu tätäpäivää varten, me\nemme puhu myöskään \"ei-milloista\" varten: meillä on puhumiseen\nkärsivällisyyttä ja aikaa ja yliaikaa. Sillä kerran sen täytyy\nkuitenkin tulla eikä saa käydä ohitse.\n\nKenen täytyy kerran tulla eikä saa käydä ohitse? Meidän suuren\nHazaramme: se on meidän suuren etäisen ihmisvaltakuntamme,\ntuhatvuotisen Zarathustravaltakunnan -- --\n\nKuinka etäällä tuollainen \"etäinen\" on? mitä se koskee minuun! Mutta\nsenvuoksi se ei ole minulle vähemmän varma, -- molemmin jaloin minä\nseison varmana tällä pohjalla,\n\n-- ikuisella pohjalla, kovalla alkuvuorella, tällä korkeimmalla\nkovimmalla alkuvuorella, jonka luo kaikki tuulet tulevat kuin\nsäänjakajan luo, kysyen Missä? ja Mistä? ja Minnepäin?\n\nTäällä naura, naura, kirkas terve häijyyteni! Korkeilta vuorilta\nviskaa alas välkkyvä pilkkanaurusi! Houkuttele välkkeelläsi minulle\nihanimmat ihmiskalat!\n\nJa mikä kaikissa merissä on minun omaani, mikä kaikissa olioissa\non minua varten -- kalasta se minulle ylös: sitä minä odotan,\npahanilkisin kaikista kalastajista.\n\nUlos, ulos, koukkuni! Sisään, alas, onneni syötti! Vihmo suloisin\nkasteesi, minun sydämen-hunajani! Pure, koukkuni, kaiken mustan\nmurheen vatsaan!\n\nUlos, ulos, silmäni! Oi kuinka monet meret minun ympärilläni, mitkä\nsarastavat ihmistulevaisuudet! Ja ylläni -- mikä ruusunpunainen\nhiljaisuus! Mikä pilvetön äänettömyys!\n\n\n\n\nHätähuuto.\n\n\nSeuraavana päivänä Zarathustra istui jälleen kivellään luolan\nedustalla, sillä aikaa kuin hänen eläimensä kuljeksivat ympäri\nmaailmalla hankkiakseen kotia uutta ravintoa, myöskin uutta hunajaa:\nsillä Zarathustra oli käyttänyt ja tuhlannut vanhan hunajan aina\nviimeiseen jyväseen saakka. Mutta kun hän siinä näin istui,\nkädessään keppi, ja piirusti vartalonsa varjoa maahan, mietiskellen,\nja totisesti! ei itseänsä eikä varjoaan -- silloin hän pelästyi\nyht'äkkiä ja hykistyi kokoon: sillä hän näki varjonsa vieressä toisen\nvarjon. Ja kun hän nopeasti katseli ympärilleen ja nousi pystyyn,\nkatso, silloin hänen vieressään seisoi tietäjä, sama joka kerran oli\nsyönyt ja juonut hänen pöytänsä ääressä, suuren väsymyksen julistaja,\njoka opetti: \"kaikki on yhtäläistä, ei kannata, maailma on vailla\ntarkoitusta, tietäminen tukahuttaa.\" Mutta hänen kasvonsa olivat\nsillä välin muuttuneet; ja kun Zarathustra katseli häntä silmiin,\nkauhistui hänen sydämensä uudelleen: niin monta huonoa julistusta ja\ntuhkanharmaata salamaa kulki hänen kasvojensa yli.\n\nTietäjä, joka oli havainnut, mitä Zarathustran sielussa tapahtui,\npyyhki kädellään kasvojansa, ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkiä pois\nsen; samoin teki Zarathustrakin. Ja kun molemmat olivat täten vaieten\nkoonneet ja vahvistaneet mielensä, ojensivat he toisilleen kätensä\nmerkiksi siitä, että tahtoivat jälleen tuntea toisensa.\n\n\"Ole tervetullut, sanoi Zarathustra, sinä suuren väsymyksen tietäjä,\nturhaan et ole kerran ollut minun ateria- ja kestiystäväni. Syö ja\njuo tänäänkin luonani ja suo anteeksi, että tyytyväinen vanha mies\nistuutuu kanssasi pöytään!\" -- \"Tyytyväinen vanha mies? vastasi\ntietäjä pudistaen päätään: mutta ken olletkin tai tahdot olla, oi\nZarathustra, sinä olet ollut täällä ylhäällä niin kauan kuin saat\nolla -- sinun venheesi ei ole enää kauan oleva kuivalla maalla!\" --\n\"Olenko minä sitten kuivalla maalla?\" kysyi Zarathustra nauraen. --\n\"Aallot vuoresi ympärillä, vastasi tietäjä, nousevat nousemistaan,\nsuuren hädän ja murheen aallot: ne tulevat pian nostamaan sinunkin\nvenheesi ja kantamaan sinut pois.\" -- Zarathustra vaikeni tämän\njälkeen ja ihmetteli. -- \"Etkö kuule vielä mitään? jatkoi tietäjä:\neikö syvyydestä kuulu kohinaa ja kuohua ylös?\" -- Zarathustra vaikeni\nuudelleen ja kuunteli: silloin hän kuuli pitkän, pitkän huudon, jonka\nkuilut viskasivat toisilleen ja antoivat jälleen takaisin, sillä\nyksikään ei tahtonut pitää sitä omanaan: niin pahalta se kaikui.\n\n\"Sinä huono julistaja, sanoi Zarathustra viimein, se on hätähuuto\nja ihmisen huuto, se mahtaa nousta jostakin mustasta merestä. Mutta\nmitä koskee minuun ihmishätä! Minun viimeinen syntini, joka minulle\nsäästettiin, -- tiedätkö sinä, mikä sen nimi on?\"\n\n-- \"_Sääli!_ vastasi tietäjä ylitulvivasta sydämestä ja kohotti\nmolemmat kädet ylös -- oi Zarathustra, minä olen tullut viettelemään\nsinua viimeiseen syntiisi!\" --\n\nJa tuskin nämä sanat olivat sanotut, silloin kajahti huuto uudelleen,\nja kauemmin ja ahdistuneemmin kuin ennen, myöskin paljon lähempänä.\n\"Kuuletko? Kuuletko, oi Zarathustra? huusi tietäjä, sinua koskee\nhuuto, sinua se kutsuu: tule, tule, tule, on aika, on tärkin aika!\" --\n\nZarathustra vaikeni tämän jälkeen, hämmennyksissään ja järkytettynä;\nviimein hän kysyi niinkuin se, joka viipyy ajatuksissaan: \"Ja ken on\nse, joka huutaa minua tuolla?\"\n\n\"Mutta sinähän tiedät sen, vastasi tietäjä kiivaasti, miksi sinä\nkätket itsesi? _Korkeampi ihminen_ on se joka huutaa sinua!\"\n\n\"Korkeampi ihminen? huusi Zarathustra kauhuissaan: mitä hän tahtoo?\nMitä hän tahtoo? Korkeampi ihminen! Mitä hän täältä tahtoo?\" -- ja\nhänen ihonsa peittyi hiestä.\n\nMutta tietäjä ei vastannut Zarathustran tuskaan, vaan kuunteli ja\nkuunteli kohti syvyyttä. Mutta kun siinä oli kauan äänetöntä, käänsi\nhän katseensa takaisin ja näki Zarathustran seisovan ja vapisevan.\n\n\"Oi Zarathustra, alkoi hän surullisella äänellä, sinä et seiso\nsiinä kuten sellainen, jonka onni tekee pyöräpääksi: sinun on pakko\ntanssia, jotta et kaatuisi kumoon!\n\n\"Mutta jos sinä tahtoisit tanssiakin minun edessäni ja hyppiä kaikki\nsyrjähyppysi: kenkään ei ole uskaltava sanoa minulle: 'Katso, täällä\ntanssii viimeinen iloinen ihminen!'\n\n\"Turhaan tulisi ylös tähän korkeuteen se, joka etsisi häntä\ntäältä: luolia hän löytäisi kyllä ja takaluolia, piilopaikkoja\npiiloutuneille, mutta ei onnenkuiluja ja aarreaittoja ja uusia\nkultasuonia.\n\n\"Onni -- kuinka voisi löytää onnea tuollaisten hautautuneitten ja\nerakoitten luota! Täytyykö minun etsiä viimeistä onnea autuailta\nsaarilta ja etäältä unhoitettujen merien keskeltä?\n\n\"Mutta kaikki on yhtäläistä, ei kannata, mikään etsiminen ei auta,\nautuaita saariakaan ei ole enää olemassa!\" --\n\nNäin huokasi tietäjä; mutta hänen viimeisen huokauksensa aikana\ntuli Zarathustra jälleen kirkkaaksi ja varmaksi, ikäänkuin se, joka\nsyvästä kuilusta saapuu ylös valoon. \"Ei! Ei! Kolmasti ei! huusi hän\nvoimakkaalla äänellä ja siveli partaansa -- sen tiedän minä paremmin!\nAutuaita saaria on vielä olemassa! Vaiti _siitä_, sinä huokaileva\nsurusäkki!\n\n\"Ole lorisematta _siitä_, sinä sadepilvi aamupäivällä! Enkö minä seiso\ntässä jo märkänä sinun murheestasi ja valeltuna kuin koira?\n\n\"Nyt minä ravistelen itseäni ja juoksen tieheni, jotta tulisin jälleen\nkuivaksi: sitä sinun ei tarvitse ihmetellä! Näytänkö minä sinusta\nepäkohteliaalta? Mutta täällä on _minun_ hovini.\n\n\"Mutta mitä sinun korkeampaan ihmiseesi tulee: hyvä! minä etsin hänet\nheti noista metsistä: _sieltä_ kuului hänen huutonsa. Ehkä häntä\nahdistaa petoeläin siellä.\n\n\"Hän on minun alueellani: täällä ei ole mitään pahaa tapahtuva\nhänelle! Ja totisesti, minun luonani on monia petoeläimiä.\" --\n\nLausuen nämä sanat kääntyi Zarathustra lähteäkseen. Silloin puhui\ntietäjä: \"Oi Zarathustra, sinä olet veijari!\n\n\"Minä tiedän sen jo: sinä tahdot päästä minusta! Mieluummin sinä\njuokset metsissä ja väijyt petoeläimiä!\n\n\"Mutta mitä apua sinulla on siitä? Illalla sinä tulet kuitenkin\nsaamaan minut jälleen; sinun omassa luolassasi minä tulen istumaan,\nkärsivällisenä ja raskaana kuin pölkky -- ja odottamaan sinua!\"\n\n\"Niin tapahtukoon! huusi Zarathustra taaksensa kulkiessaan pois: ja\nmitä luolassani on minun omaani, se on sinunkin, kestiystäväni!\n\n\"Mutta jos sinä löytäisit hunajaakin sieltä, hyvä! niin nuole se vain,\nsinä mörykarhu, ja sulostuta sielusi! Illalla me näet tahdomme olla\nmolemmat hyvällä tuulella,\n\n\"-- hyvällä tuulella ja iloisina siitä, että tämä päivä kului\numpeen! Ja sinä itse olet tanssiva minun laulujeni mukaan minun\ntanssikarhunani.\n\n\"Sinä et usko sitä? Sinä pudistat päätäsi? No niin! Hyvä! Vanha karhu!\nMutta minäkin -- olen tietäjä.\"\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nPuhelu kuninkaitten kanssa.\n\n\nl.\n\nZarathustra ei ollut vaeltanut vielä tuntiakaan vuorillaan ja\nmetsissään, silloin hän näki yht'äkkiä eriskummallisen juhlakulkueen.\nJuuri sitä tietä, jota hän aikoi alas, tuli kaksi kuningasta\nkäyden, kruunuin ja purppuravöin koristeltuina ja kirjavina kuin\nflamingo-linnut: he ajoivat kuormitettua aasia edellään. \"Mitä\nnämä kuninkaat tahtovat minun valtakunnassani?\" puhui Zarathustra\nhämmästyen sydämelleen ja piiloutui kiireesti pensaan taakse. Mutta\nkun kuninkaat ennättivät siihen paikkaan, missä hän oli, sanoi hän\npuoliääneen, ikäänkuin se, joka puhuu itsekseen: \"Kummallista!\nKummallista! Kuinka se sopii yhteen? Kaksi kuningasta minä näen --\nmutta ainoastaan yhden aasin!\"\n\nSilloin molemmat kuninkaat seisattuivat, hymyilivät, katselivat\nsitä paikkaa kohti, josta ääni kuului, ja katsoivat sitten toisiaan\nkasvoihin. \"Sellaista ajatellaan kyllä meidänkin joukossamme, sanoi\noikeanpuolinen kuningas, mutta sitä ei lausuta julki.\"\n\nMutta vasemmanpuolinen kuningas kohautti olkapäitään ja vastasi: \"Se\non ehkä joku vuohipaimen. Tai erakko, joka on elänyt liian kauan\nkallioiden ja puiden keskellä. Ei lainkaan seuraa, se näet turmelee\nmyöskin hyvät tavat.\"\n\n\"Hyvät tavat? vastasi toinen kuningas mielipahoillaan ja katkerana:\nmitä me sitten lähdimme pakoon? Emmekö 'hyviä tapoja'? 'Hyvää\nseuraamme'?\n\n\"Mieluisempaa, totisesti, on elää erakkojen ja vuohipaimenien joukossa\nkuin yhdessä kullatun väärän maaliposkisen roskaväkemme kanssa, --\nvaikka sen nimi on hyvä seura',\n\n\"-- vaikka sen nimi on 'aateli'. Mutta sen keskuudessa on kaikki\nväärää ja mätää, etupäässä veri, kiitos vanhojen pahojen tautien ja\nvielä huonompien lääkitystaiturien.\n\n\"Parhain ja mieluisin on minulle tänään terve talonpoika, karkea,\nviekas, itsepintainen, kestäväinen: se on tänään ylhäisin laji.\n\n\"Talonpoika on tänään parhain; ja talonpoikaislajin tulisi olla herra!\nMutta nyt on roskaväen valtakunta, minä en anna kuvitella enää\nitselleni mitään. Mutta roskaväki, se on: sekasotku.\n\n\"Roskaväki-sekasotku: siinä on kaikkea sikin sokin, pyhimyksiä ja\nlurjuksia, junkkareita ja juutalaisia ja jok'ainoa eläin Nooan\narkista.\n\n\"Hyvät tavat! Kaikki on meidän keskuudessamme väärää ja mätää.\nKukaan ei osaa enää kunnioittaa: heidän kunnianosotuksiaan me juuri\npakenemme. He ovat maireita tungettelevaisia koiria, he kultaavat\npalmunlehdet.\n\n\"Tämä inho tukahuttaa minut, että me kuninkaat itse kävimme vääriksi,\npeitetyiksi ja valhepukuun puetuiksi vanhalla kellastuneella\nisoisän-loistolla, muistorahoiksi tyhmimmille ja viekkaimmille ja\nkaikille, jotka tänään kaupustelevat vallalla!\n\n\"Me emme ole ensimäisiä -- ja meidän täytyy kuitenkin merkitä sitä:\ntähän petokseen me olemme viimein kyllästyneet ja ruvenneet inhoamaan\nsitä.\n\n\"Roskaväen tieltä me väistyimme, kaikkien noiden kirkujien ja\nkirjoitus-likakärpästen, kaupustelijalöyhkän, kunnianhimonpyristelyn,\nhuonon hengityksen --: hyi, elää roskaväen joukossa,\n\n\"-- hyi, merkitä ensimäistä roskaväen joukossa! Oi iljetys! iljetys!\niljetys! Mitä enää meistä kuninkaista!\" --\n\n\"Sinun vanha sairautesi kohtaa sinua jälleen, sanoi nyt\nvasemmanpuolinen kuningas, iljetys kohtaa sinua jälleen, poloinen\nveljeni. Mutta sinähän tiedät, että meillä on kuuntelija.\"\n\nHeti nousi Zarathustra, joka oli avannut suun ja silmät selki\nseljälleen tämän puheen aikana, piilopaikastaan, astui kuningasten\neteen ja aloitti:\n\n\"Ken teitä kuuntelee, ken teitä kernaasti kuuntelee, te kuninkaat,\nhänen nimensä on Zarathustra.\n\n\"Minä olen Zarathustra, joka kerran puhuin: 'mitä enää kuninkaista!'\nSuokaa minulle anteeksi, minä iloitsin, kun te sanoitte toisillenne:\n'mitä enää meistä kuninkaista!'\n\n\"Mutta täällä on minun valtakuntani ja minun herruuteni: mitä te\nsaattanette etsiä minun valtakunnastani? Mutta ehkä te _löysitte_\nmatkalla sen, mitä minä etsin: nimittäin korkeamman ihmisen.\"\n\nKun kuninkaat kuulivat tämän, löivät he rintojaan ja huusivat yhdestä\nsuusta: \"meidät on tunnettu!\n\n\"Tämän sanan miekalla sinä isket rikki meidän sydämemme sankimman\npimeyden. Sinä huomasit meidän hätämme, sillä katso! Me olemme\nmatkalla siksi, että löytäisimme korkeamman ihmisen --\n\n\"-- ihmisen, joka on korkeampi kuin me: vaikka me olemme kuninkaita.\nHänelle me viemme tämän aasin. Korkein ihminen on näet oleva maan\npäällä myöskin korkein herra.\n\n\"Ei ole olemassa mitään kovempaa onnettomuutta kaikessa\nihmiskohtalossa, kuin jos maan mahtavat eivät ole myöskin ensimäisiä\nihmisiä. Silloin käy kaikki vääräksi ja nurinkuriseksi ja\nluonnottomaksi.\n\n\"Ja jos he ovat perin viimeisiä ja enemmän eläimiä kuin ihmisiä:\nsilloin roskaväen arvo nousee nousemistaan, ja vieläpä roskaväki-hyve\npuhuu viimein: 'katso, minä yksin olen hyve!' --\n\n\"Mitä minä kuulinkaan? vastasi Zarathustra, mikä viisaus kuninkailla!\nMinä olen ihastuksissani, ja, totisesti, minua haluttaa tehdä runo\nsiitä: --\n\n\"-- tulkoon siitä myös runo, joka ei ole jokaisen korville\nkelvollinen. Minä olen jo kauan sitten unhoittanut kursailemisen\npitkille korville. No niin! Hyvä!\"\n\n(Mutta tässä tapahtui, että aasikin puhkesi puhumaan: mutta se sanoi\nselvästi ja pahansisuisesti J-A-A.)\n\n    Kerran -- armon vuonna ensimäisenä kai --\n    Sibylla, viinittä juopuin, sanoiksi sai:\n    \"Nyt käy nurin päin!\n    Ei matalassa viel' ollut maailma näin!\n    Voi, Rooma suur' on nyt naurava porttolan nainen,\n    ja Caesar elukka, jumala -- juutalainen!\"\n\n\n2.\n\nTästä Zarathustran runosta kuninkaat iloitsivat; mutta oikeanpuolinen\nkuningas puhui: \"oi Zarathustra, kuinka hyvin me teimme, kun läksimme\nsinua katselemaan!\n\n\"Sinun vihollisesi näyttivät nimittäin meille kuvasi omassa\nkuvastimessaan: siitä sinä silmäilit perkeleen irvinaamalla ja\npilkallisesti nauraen: niin että me pelkäsimme sinua.\n\n\"Mutta mitä apua siitä! Yhä uudelleen sinä pistit lauseillasi meitä\nkorvaan ja sydämeen. Silloin me puhuimme viimein: mitä siitä, minkä\nnäköinen hän on!\n\n\"Meidän täytyy saada _kuulla_ häntä, häntä joka opettaa: 'teidän tulee\nrakastaa rauhaa välikappaleena uuteen sotaan. Ja lyhyttä rauhaa\nenemmän kuin pitkää!'\n\n\"Kukaan ei puhunut milloinkaan niin sotaisia sanoja: 'Mikä on hyvää?\nOlla urhoollinen on hyvää. Hyvä sota on se, joka jokaisen asian\npyhittää!'\n\n\"Oi Zarathustra, meidän isiemme veri liikahti ruumiissamme kun\nkuulimme nämä sanat: se oli kuin kevään puhetta vanhoille\nviinitynnyreille.\n\n\"Kun miekat juoksivat sikin sokin kuin punatäpläiset käärmeet, silloin\nmeidän isämme mielistyivät elämään; kaiken rauhan aurinko tuntui\nheistä voimattomalta ja laimealta, mutta pitkä rauha tuotti häpeää.\n\n\"Kuinka he huokasivat, meidän isämme, kun he näkivät seinällä\nsalamankirkkaita kuivuneita miekkoja! Niiden lailla he janosivat\nsotaa. Miekka näet tahtoo juoda verta ja säihkyy himosta.\" -- --\n\n-- Kun kuninkaat sellaisella innolla puhuivat ja lavertelivat isiensä\nonnesta, valtasi Zarathustran sangen suuri halu pilkata heidän\nintoaan: sillä nähtävästi ne olivat hyvin rauhallisia kuninkaita,\njotka hän näki edessään, tuollaisia, joilla oli vanhat ja hienot\nkasvot. Mutta hän voitti itsensä. \"Hyvä! puhui hän, tuonne ylös käy\ntie, siellä on Zarathustran luola; ja tällä päivällä on oleva pitkä\nilta! Mutta nyt kutsuu eräs hätähuuto minua kiireellisesti teidän\ntyköänne.\n\n\"Minun luolalleni on kunniaksi, jos kuninkaat tahtovat istua siinä ja\nodottaa: mutta epäilemättä, te saatte kauan odottaa!\n\n\"No niin! Mitä siitä! Missä oppii tänään paremmin odottamaan kuin\nhoveissa? Ja kaikki hyve, mikä on jäänyt kuninkaille tähteeksi, --\neikö sen nimi ole tänään: _osata_-odottaa?\" --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nVeri-iili.\n\n\nJa Zarathustra kulki mietiskellen etemmäksi ja syvemmälle, läpi\nmetsien ja ohi rämeisten maiden; mutta niinkuin jokaiselle tapahtuu,\njoka miettii vaikeita asioita, niin hän polkaisi äkkiarvaamatta\nerästä ihmistä. Ja katso, silloin sähähti vasten hänen kasvojaan\nyhdellä erää tuskanhuuto ja kaksi kirousta ja parikymmentä ilkeätä\nherjasanaa: niin että hän peljästyksissään kohotti sauvan ja iski\nvielä tuota tallattua kohti. Mutta heti senjälkeen malttoi hän\nmielensä; ja hänen sydämensä nauroi hulluudelle, jonka hän juuri oli\ntehnyt.\n\n\"Suo anteeksi, sanoi hän tallatulle, joka kiukkuisena oli noussut\npystyyn ja istuutunut, suo anteeksi ja salli ennen kaikkea yksi\nvertaus.\n\n\"Niinkuin vaeltaja, joka uneksii etäisistä asioista, äkkiarvaamatta\nsurvaisee tyhjällä kadulla nukkuvaa koiraa, joka makaa\nauringonpaahteessa:\n\n\"-- niinkuin silloin molemmat hypähtävät pystyyn, karkaavat\nkohti toisiaan, verivihollisten lailla, nuo kaksi kuolemakseen\npeljästynyttä: näin tapahtuu meille.\n\n\"Ja kuitenkin! Ja kuitenkin -- miten vähän puuttui, että he olisivat\nhyväilleet toisiansa, tuo koira ja tuo yksinäinen! Sillä molemmathan\nhe ovat -- yksinäisiä!\"\n\n-- \"Ken sinä lienetkin, sanoi tallattu yhä vielä vihoissaan, sinä\nloukkaat vertauksellasikin minua, etkä ainoastaan jalallasi,\nkatso vain, olenko minä mikään koira?\" -- ja näin sanoen istuva nousi\nja veti paljaan käsivartensa lammikosta. Ensin hän oli näet maannut\npitkänään maassa, kätkettynä ja mahdottomana tuntea niinkuin ne,\njotka väijyvät lammikko-otuksia.\n\n\"Mutta mitä sinä teetkään!\" huusi Zarathustra peljästyneenä, sillä\nhän näki, että paljaasta käsivarresta vuoti paljon verta, -- \"mitä\nsinulle on tapahtunut? Puriko sinua, poloinen, joku ilkeä eläin?\"\n\nVertavuotava nauroi, yhä vielä suutuksissaan: \"Mitä se sinuun koskee!\nsanoi hän ja tahtoi poistua. Täällä minä olen kotona ja omassa\nvaltakunnassani. Kysyköön minulta, ken kysyä tahtoo: mutta tolvanalle\nminä tuskin vastaan.\"\n\n\"Sinä erhetyt, sanoi Zarathustra sääliväisesti ja pidätti hänet, sinä\nerhetyt: täällä sinä et ole kotonasi, vaan minun valtakunnassani, ja\ntäällä sinulle ei ole mitään pahaa tapahtuva.\n\n\"Mutta kutsu minua vain miksi tahdot -- minä olen se, mikä minun\ntäytyy olla. Minä itse kutsun itseäni Zarathustraksi.\n\n\"No niin! Tuonne ylös käy tie Zarathustran luolaan: se ei ole kaukana,\n-- etkö tahdo luonani hoitaa haavojasi?\n\n\"Sinun on käynyt huonosti, poloinen, tässä elämässä: ensin sinua puri\neläin, ja sitten -- tallasi sinua ihminen!\" -- --\n\nMutta kun tallattu kuuli Zarathustran nimen, muuttui hän. \"Mitä\nminulle tapahtuukaan! huudahti hän, _kenestä_ muusta minä tässä\nelämässä välitän enää kuin tästä yhdestä ihmisestä, nimittäin\nZarathustrasta, ja tästä yhdestä eläimestä, joka verestä elää,\nveri-iilistä?\n\n\"Veri-iilin tähden minä makasin tämän lammikon ääressä kuin kalastaja,\nja jo oli sattunut minun ojennettuun käteeni kymmenen puremaa,\nsilloin juuri purihe vielä ihanampi veri-iili minun vereeni,\nZarathustra itse!\n\n\"Oi onnea! Oi ihmettä! Ylistetty olkoon tämä päivä, joka houkutteli\nminut tämän lammikon luo! Ylistetty olkoon parhain elävin kuppasarvi,\njoka tänään elää, ylistetty olkoon suuri omantunnon veri-iili\nZarathustra!\" --\n\nNäin puhui tallattu; ja Zarathustra iloitsi hänen sanoistaan ja\nniiden hienosta kunnioittavasta laadusta. \"Ken sinä olet? kysyi hän\nja ojensi hänelle käden, meidän keskemme on paljon selitettävää ja\nrohkaistavaa: mutta minusta näyttää, että jo tulee puhdas kirkas\npäivä.\"\n\n\"Minä olen _hengeltä tunnollinen_, vastasi kysytty, ja hengen\nasioita ei yksikään ota ankarammin, ahtaammin ja kovemmin kuin minä,\nlukuunottamatta Zarathustraa itseään, jolta olen sen oppinut.\n\n\"Mieluummin olla mitään tietämättä, kuin tietää paljon puoliksi!\nMieluummin olla ominpäinsä narri, kuin viisas vieraan mieltä myöten!\nMinä -- tunkeudun pohjaan:\n\n\"-- mitä siitä, onko se suuri tai pieni? Onko sen nimi helvetti tai\ntaivas. Kämmenen levyinen pohja on minulle kylliksi: kunhan se vain\non todella pohjaa ja perustaa!\n\n\"-- kämmenen leveys pohjaa: sen päällä voi seisoa! Todellisessa\ntieto-tieteessä ei ole olemassa mitään suurta eikä mitään pientä!\"\n\n\"Niinpä sinä ehkä olet veri-iilin tuntija? kysyi Zarathustra; ja\nsinä tutkit veri-iiliä aina viimeisiin perustoihin saakka, sinä\ntunnollinen?\"\n\n\"Oi Zarathustra, vastasi tallattu, se olisi liian suunnatonta, kuinka\nminä uskaltaisin ryhtyä siihen!\n\n\"Mutta se ala, minkä mestari ja tutkija minä olen, on veri-iilin\n_aivot_: -- se on minun maailmani!\n\n\"Ja se myöskin on maailma! Mutta suo anteeksi, että minun ylpeyteni\npuuttuu tässä puheeseen, sillä tässä minulla ei ole vertaista.\nSenvuoksi minä sanoin: 'täällä minä olen kotona!'\n\n\"Kuinka kauan minä jo olenkaan tutkinut tätä yhtä ainoata, veri-iilin\naivoja, jotta tuo liukas totuus ei pääsisi käsistäni! Täällä on minun\nvaltakuntani!\n\n\"-- Siksi minä heitin pois kaiken muun, siksi minulle kävi kaikki muu\nyhdentekeväksi; ja aivan minun tietoni vieressä lepää minun musta\ntietämättömyyteni.\n\n\"Minun henkeni omatunto vaati, että minä tiedän yhden enkä muutoin\ntiedä mitään: minua inhoittaa kaikki hengeltä puolinaiset, kaikki\nsumuiset, haihattelevaiset, haaveksivaiset.\n\n\"Missä minun rehellisyyteni taukoo, siinä minä olen sokea ja tahdon\nollakin sokea. Mutta missä minä tahdon tietää, siinä tahdon olla myös\nrehellinen, nimittäin kova, ankara, ahdas, julma, heltymätön.\n\n\"Että sinä kerran puhuit, oi Zarathustra: 'Henki on se elämä, joka\nitse uurtaa elämää', se vei ja vietteli minut sinun oppiisi. Ja\ntotisesti, omalla verelläni minä lisäsin omaa tietämistäni!\"\n\n-- Kuten omin silmin näemme, keskeytti Zarathustra; sillä yhä vielä\nvuoti tunnollisen paljaasta käsivarresta verta. Siihen näet oli\npureutunut kiinni kymmenen veri-iiliä.\n\n\"Oi sinä kummallinen toveri, kuinka paljon tämä näky opettaa minulle,\nnimittäin sinä itse! Ja ehkä en haluaisi vuodattaa kaikkea sinun\nankariin korviisi!\n\n\"No niin! Niinpä erotkaamme tässä! Kuitenkin tahtoisin kernaasti\ntavata sinua jälleen. Tuonne ylös käy tie minun luolaani: tänä yönä\nsinä olet oleva siellä minun rakas vieraani!\n\n\"Kernaasti minä tahtoisin myöskin hyvittää ruumiillesi, että\nZarathustra tallasi sinua: mietin tätä asiaa. Mutta nyt minua kutsuu\neräs hätähuuto kiireesti sinun luotasi.\" --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nLoihtija.\n\n\nl.\n\nMutta kun Zarathustra kiersi erään kallion kulmitse, silloin hän\nnäki, ei kaukana allansa, samalla tiellä, ihmisen, joka viskoi\njäseniään kuin raivotautinen ja syöksyi viimein suin päin maahan.\n\"Seis! puhui Zarathustra silloin sydämelleen, tuon tuolla täytynee\nolla korkeampi ihminen, häneltä lähti tuo ilkeä hätähuuto, -- minä\ntahdon katsoa onko tässä apu mahdollinen!\" Mutta kun hän juoksi sille\npaikalle, missä ihminen makasi maassa, löysi hän vapisevan vanhan\nmiehen, jolla oli tuijottavat silmät; ja miten paljon Zarathustra\nponnistelikaan saadakseen hänet pystyyn ja asetetuksi jälleen\njalkeille, oli se turhaa. Myöskään ei onneton näyttänyt huomaavan,\nettä kukaan oli hänen tykönään; pikemmin hän silmäili ympärilleen\ntehden liikuttavia eleitä, ikäänkuin olisi ollut kaikkien hylkäämä\nja yksinäistynyt. Mutta viimein, monen vavahduksen, nytkähdyksen ja\nkokoonkyyristymisen jälkeen, alkoi hän vaikeroida näin:\n\n    Viel' lämpöä, lempeä ken mulle suo?\n    Kädet tänne kuumat!\n    Tänne sydän-hiillosmaljat!\n    Suorana maassa, värjyin\n    kuin puolikuollut, jonka jalkoja lämmitetään,\n    ja puistamana, oi! kuumetten outoin,\n    vilun jääota-nuolista väriseväisnä,\n    sun ajo-riistanas, aatos!\n    sa sanomaton, sa peitetty, peljättäväinen!\n    Sa metsämies pilvien takainen!\n    Sun maahan-vasamoitsemanas,\n    Sa ilkku-silmä, mua mi pimeydestä vaanit:\n    -- niin minä makaan,\n    kiemurtelen, kierielen kiduttamana\n    iankaikkisten tuskien kaikkein,\n    sun osumanas,\n    sa metsämiesten julmin,\n    sa tuntematon -- jumala!\n\n    Osu syvempään!\n    Osu vielä kerran!\n    Sydän lävistä, särje tää!\n    Miksi kidutat näin\n    väkätylsin nuolin?\n    Miksi katsot jälleen,\n    sa ikiahne inehmotuskan,\n    pahansuovin jumal-salama-silmin?\n    Et tappaa tahdo,\n    vain kiduttaa, kiduttaa?\n    Mitä -- _minusta_ kidutat,\n    sa pahansuopa tuntematon jumala? --\n\n    Hahaa! Sa hiivit luo?\n    Tulet keskellä sydänyön,\n    mitä tahdot? Puhu!\n    Mua ahdistat, painat --\n    Haa! lähell' olet jo liian!\n    Pois! Pois!\n\n    Mun kuulet hengittävän,\n    mun sydäntäni kuuntelet,\n    sa kade, lemmenkade --\n    mille sitten?\n    Pois! Pois! Miks sulla portaat?\n    Vai mielitkö mennä\n    mun sydämeeni,\n    mun salaisimpiin aatoksiini\n    niill' astua, niinkö?\n    Hävytön! Tuntematon -- varas!\n    Mitä mielit varastaa?\n    Mitä mielit urkkia?,\n    Mitä ilmi kiduttaa,\n    sa kiduttaja!\n    sa -- jumal-teloittaja!\n    Vai tuleeko mun koirana maassa\n    ryömiä sulle?\n    Pois suunnilta innoittuneena,\n    lempeä -- liehiä sulle?\n\n    Työ turha! Pistä vain,\n    sa tutkain julmin! Ei,\n    en ole koira, -- sun riistasi vain,\n    sa julmin metsämies!\n    Sun vankisi ylpein,\n    sa ryöväri pilvien takainen!\n    Jo puhu viimein!\n    Mitä _minulta_ tahdot, sa väijyjä teitten?\n    Sa salama-vaippainen! Tuntematon! Sano,\n    mitä _tahdot_, tuntematon -- jumala? -- --\n\n    Vai lunnahia?\n    Mitä lunnaiksi tahdot?\n    Vaadi paljon -- niin ylpeyteni neuvoo!\n    Lyhyt tili -- niin neuvoo mun toinen ylpeytein!\n\n    Hahaa!\n    Sa -- _minut_ tahdot?\n    Minut -- kokonaan?...\n    Hahaa!\n    Ja kidutat minua, narri,\n    kidutat kuoliaaksi ylpeyteni?\n    Suo lempeä -- ken mua lämmittää vielä?\n    Ken lempii? -- kädet kuumat anna,\n    anna sydän-hiillosmaljat\n    minulle, yksinäisimmälle,\n    jonka jää, jää seitsenkertainen\n    opetti janoamaan\n    vihamiehiäkin,\n    suo mulle, suo,\n    vihamies sa julmin,\n    suo mulle -- _itses!_ -- --\n\n    Tiessään!\n    Siinä hän pakeni, hänkin,\n    mun seurani ainoa, viimeinen,\n    mun vihamieheni suuri,\n    mun tuntemattomani,\n    mun jumal-teloittajani!\n\n    -- Ei! Saavu taas,\n    tuo kidutuksesi kaikki!\n    Luo yksinäisimmän\n    oi saavu taas!\n    Sua kohti kyynelvirtani\n    nyt kaikki juoksee!\n    Sydänliekkini viimeinen,\n    se sinulle liekkii.\n    Oi saavu taas,\n    mun tuntematon jumalani! mun tuskani!\n    mun -- onneni viimeinen!\n\n\n2.\n\n-- Mutta tässä ei Zarathustra voinut pidättää kauemmin itseään,\nvaan otti sauvansa ja alkoi hutkia kaikin voimin tuota vaikeroivaa.\n\"Lakkaa! huusi hän hänelle vihaisesti nauraen, lakkaa, näyttelijä!\nVääristelijä! Perinpohjainen valhettelija! Minä tunnen sinut hyvin!\n\n\"Minä olen kohta lämmittävä sinun jalkasi, katala loihtija, minä osaan\nhyvin -- lämmittää sellaisia kuin sinä olet!\"\n\n-- \"Lopeta, sanoi vanha mies ja hyppäsi ylös maasta, älä lyö enää, oi\nZarathustra! Minä tein niin vain leikilläni!\n\n\"Sellainen kuuluu minun taitooni; sinua itseäsi minä tahdoin koetella,\nkun esitin sinulle tämän kokeen! Ja, totisesti, sinä olet hyvin\narvannut minun ajatukseni!\n\n\"Mutta vähäpätöistä koetta et myöskään sinä minulle pannut: sinä olet\nkova, sinä viisas Zarathustra! Kovasti sinä isket 'totuuksillasi',\nsinun ryhmysauvasi pakottaa minun lausumaan -- tämän totuuden!\"\n\n-- \"Älä imartele, vastasi Zarathustra, yhä vielä kiihtyneenä ja katse\nsynkkänä, sinä perinpohjainen näyttelijä! Sinä olet väärä: mitä sinä\npuhut totuudesta!\n\n\"Sinä riikinkukkojen riikinkukko, sinä turhamaisuuden meri, mitä\nnäyttelit minulle, katala loihtija, keneksi minun olisi pitänyt\nluulla sitä, joka vaikeroi tuossa hahmossa?\"\n\n\"_Hengen parannuksentekijäksi,_ sanoi vanha mies sitä -- minä\nnäyttelin: sinä itse olet kerran keksinyt tämän sanan --\n\n\"-- runoilijaa ja loihtijaa, joka kääntää viimein itseänsä vastaan\noman henkensä, muuttunutta, joka paleltuu kuoliaaksi pahaan tietoonsa\nja omaantuntoonsa.\n\n\"Ja myönnä vain: kesti kauan, oi Zarathustra, ennenkuin sinä pääsit\nperille minun taidostani ja valheestani! Sinä _uskoit_ minun hätääni,\nkun pitelit päätäni molemmin käsin --\n\n\"-- minä kuulin sinun vaikeroivan: 'häntä on liian vähän rakastettu,\nliian vähän rakastettu!' Että minä petin sinua siihen määrin, siitä\nriemuitsi sisällisesti minun häijyyteni.\"\n\n\"Sinä olet tainnut pettää minua hienompia, sanoi Zarathustra\nkovasti. Minä en kavahda itseäni pettäjistä, minun täytyy olla ilman\nvarovaisuutta: niin tahtoo minun arpani.\n\n\"Mutta sinun -- _täytyy_ pettää: siihen määrin minä tunnen sinut!\nSinun täytyy alati olla kaksi-kolmi-neliviisimielinen! Myöskään se,\nminkä nyt tunnustit, ei ollut minulle läheskään totta eikä kylliksi\nvalhetta!\n\n\"Sinä kehno vääristelijä, kuinka sinä muuta voisit! Sairautesi\nsinä vielä ihomaalilla maalaisit, jos näyttäytyisit alastomana\nlääkärillesi.\n\n\"Niin sinä maalasit äsken valheesi minulle, kun sanoit: 'minä tein\nniin vain leikilläni!' Siinä oli myöskin _totta_, sinussa on jotakin\nhengen parannuksentekijää!\n\n\"Minä oivallan sinut hyvin: sinusta tuli kaikkien lumooja, mutta\nitseäsi kohtaan sinulla ei ole jäljellä enää yhtään valhetta ja\nviekkautta, -- oman itsesi lumouksesta sinä olet irti!\n\n\"Sinä korjasit inhon ainoana totuutenasi. Sinun yksikään sanasi ei ole\nenää oikea, ainoastaan sinun suusi: nimittäin inho, joka takertuu\nkiinni sinun suuhusi.\" -- --\n\n-- \"Ken sinä sitten olet! huusi vanha loihtija uhkamielisellä äänellä,\nken uskaltaa puhua _minulle_ sellaista, suurimmalle, joka tänään\nelää?\" -- ja vihreä salama sinkosi hänen silmästään Zarathustraa\nkohti. Mutta heti senjälkeen hän muuttui ja sanoi surullisesti:\n\n\"Oi Zarathustra, minä olen väsynyt tähän, minun taitoni inhoittavat\nminua, minä en ole _suuri_, miksi minä teeskentelen! Mutta, sinähän\ntiedät sen -- minä olen etsinyt suuruutta!\n\n\"Suurta ihmistä minä tahdoin esittää ja sain monet uskomaan: mutta\ntämä valhe kävi yli voimani. Siihen minä murrun.\n\n\"Oi Zarathustra, kaikki on valhetta minussa; mutta että minä murrun --\ntämä minun murtumiseni on _oikeata_!\"\n\n\"Se on sinulle kunniaksi, puhui Zarathustra synkkänä ja katseli\nsyrjään, se on sinulle kunniaksi, että sinä olet etsinyt suuruutta,\nmutta se ilmaisee sinut myöskin. Sinä et ole suuri.\n\n\"Sinä katala vanha loihtija, tämä on sinun parhaimpasi ja\nrehellisimpäsi, jota minä kunnioitan sinussa, että sinä väsyit\nitseesi ja lausuit tämän: 'minä en ole suuri!'\n\n\"Siinä minä kunnioitan sinua hengen parannuksentekijänä; vaikkapa\nsitä oli vain silmänräpäys. Sen ainoan silmänräpäyksen sinä olit --\noikeata.\n\n\"Mutta puhu, mitä sinä haet täältä _minun_ metsistäni ja kallioiltani?\nJa jos sinä asetuit _minun_ tielleni, niin mitä koetta sinä tahdoit\nminulta? --\n\n\"-- miksi sinä koettelit minua?\" --\n\nNäin puhui Zarathustra ja hänen silmänsä säihkyivät. Vanha loihtija\noli hetken vaiti, sitten hän sanoi: \"Koettelinko minä sinua? Minä --\netsin vain.\n\n\"Oi Zarathustra, minä etsin oikeata, rehellistä, puhdasta,\nyksinkertaista, yhdellä tavoin selitettävää, ihmistä, jossa on kaikki\nrehellisyys, viisauden maljaa, tiedon pyhimystä, suurta ihmistä!\n\n\"Etkö sinä sitten tiedä sitä, oi Zarathustra? _Minä etsin\nZarathustraa._\"\n\n-- Ja tässä syntyi pitkä äänettömyys molempien kesken; mutta\nZarathustra vaipui syvälle itseensä, niin että hän sulki silmänsä.\nMutta sitten, käännyttyään jälleen vastamiehensä puoleen, tarttui hän\nloihtijan käteen ja puhui, täynnä kohteliaisuutta ja häijyyttä:\n\n\"No niin! Tuonne ylös käy tie, siellä on Zarathustran luola. Sieltä\nvoit etsiä sitä, jonka toivoit löytäväsi.\n\n\"Ja kysy neuvoa minun eläimiltäni, minun kotkaltani ja minun\nkäärmeeltäni: he auttavat sinua etsinnässä. Mutta minun luolani on\nsuuri.\n\n\"Minä itse tosin -- minä en nähnyt vielä yhtään suurta ihmistä. Mikä\nsuurta on, sille on hienoimmankin silmä tänään karkea. On roskaväen\nvaltakunta.\n\n\"Niin monen minä huomasin jo, joka oikoi itseään ja pullistelihe,\nja kansa huusi: Katsokaas suurta ihmistä! Mutta mitä apua kaikista\npalkeista! Lopulta lähtee tuuli ulos.\n\n\"Lopulta halkeaa sammakko, joka paisutti liian kauan itseään: silloin\nlähtee tuuli ulos. Pistää paisunutta vatsaan, sitä minä kutsun kelpo\najankulukkeeksi. Kuulkaa se, pojat!\n\n\"Tämä tämänpäinen on roskaväen: ken täällä _tietää_ vielä, mikä on\nsuurta, mikä on pientä! Ken etsisi täällä menestyksellä suuruutta!\nAinoastaan narri: narreilla on onnea.\n\n\"Sinä etsit suuria ihmisiä, sinä kummallinen narri? Ken _opetti_\nsinulle sen? Onko tänään aikaa siihen? Oi sinä huono etsijä, miksi --\nsinä koettelet minua?\" -- --\n\nNäin puhui Zarathustra, sydän lohdutettuna, ja läksi nauraen tietänsä\neteenpäin.\n\n\n\n\nVirkajättönä.\n\n\nMutta ei kauan senjälkeen kuin Zarathustra oli eronnut loihtijasta,\nnäki hän jälleen jonkun istuvan tien ohessa, jota hän kulki: mustan\npitkän miehen, jolla oli laihat kelmeät kasvot: tämä näky suututti\nhäntä suuresti. \"Voi, puhui hän sydämelleen, tuolla istuu naamioitu\nalakuloisuus, minusta näyttää, että hän kuuluu pappien lajiin: mitä\nhe tahtovat minun valtakunnassani?\n\n\"Kuinka! Tuskin olen päässyt loihtijaa pakoon, niin täytyy heti toisen\nvelhon juosta minun tieni ylitse --\n\n\"-- velhon kättenpäällepanemisineen, pimeän ihmeittentekijän jumalan\narmosta, voidellun maailmansoimaajan, jonka perkele periköön!\n\n\"Mutta perkele ei ole milloinkaan läsnä paikalla, missä hän olisi\npaikallansa: aina hän tulee liian myöhään, tuo kirottu kääpiö ja\nkämpäjalka!\" --\n\nNäin kirosi Zarathustra kärsimättömänä sydämessään ja ajatteli kuinka\nhän voisi hiipiä katse poispäin käännettynä tuon mustan miehen\nohitse: mutta katso, toisin tapahtui. Samassa silmänräpäyksessä\nnäet oli istuva jo huomannut hänet ja senkaltaisena, jota kohtaa\nodottamaton onni, hyppäsi hän ylös ja kulki suoraan Zarathustraa\nkohti.\n\n\"Ken lienetkin, vaeltaja, puhui hän, auta eksynyttä, etsiväistä\nvanhusta, jonka täällä helposti voi käydä pahoin. Tämä maailma on\nminulle vieras ja kaukainen, petoeläintenkin minä kuulin ulvovan; ja\nsitä, ken minua olisi voinut suojella, häntä itseään ei enää ole.\n\n\"Minä etsin viimeistä hurskasta ihmistä, pyhää miestä ja erakkoa, joka\nyksin metsässään ei ollut vielä kuullut mitään siitä, minkä kaikki\nmaailma tänään tietää.\"\n\n\"Mitä tietää kaikki maailma tänään? kysyi Zarathustra. Ehkä tämän,\nettä vanha jumala ei elä enää, johon kaikki maailma on kerran\nuskonut?\"\n\n\"Sinäpä sen sanot, vastasi vanhus murheellisena. Ja minä palvelin\ntätä vanhaa jumalaa aina hänen viimeiseen hetkeensä saakka.\n\n\"Mutta nyt minä olen virkajättönä, vailla herraa, enkä kuitenkaan\nvapaana, ei ole minulla myöskään yhtään iloista hetkeä enää, muutoin\nkuin muistoissa.\n\n\"Senvuoksi minä nousin näille vuorille, jotta voisin viimeinkin\nvalmistaa itselleni jälleen juhlan, niinkuin vanhalle paaville ja\nkirkkoisälle sopii: sillä tiedä, minä olen viimeinen paavi! --\nhurskaiden muistojen ja jumalanpalveluksien juhlan.\n\n\"Mutta nyt hän on itse kuollut, hurskain ihminen, pyhä mies metsässä,\njoka alati ylisti jumalaansa laululla ja mörinällä.\n\n\"Häntä itseään minä en enää löytänyt, löytäessäni hänen majansa, --\nmutta näin siellä kaksi sutta, jotka ulvoivat hänen kuolemaansa --\nsillä kaikki eläimet rakastivat häntä. Silloin minä riensin sieltä\npois.\n\n\"Olinko minä siis turhaan tullut näihin metsiin ja näille vuorille?\nSilloin minun sydämeni päätti, että etsisin toista, hurskainta\nkaikista niistä, jotka eivät usko jumalaan, että etsisin\nZarathustraa!\"\n\nNäin puhui vanhus ja katseli terävästi sitä, joka seisoi hänen\nedessään; mutta Zarathustra tarttui vanhan paavin käteen ja katseli\nsitä kauan ihaillen.\n\n\"Katso, sinä kunnianarvoinen, mikä ihana ja pitkä käsi. Se käsi on\nsellaisen, joka alati on jakanut siunauksia. Mutta nyt se pitelee\nsitä, jota sinä etsit, minua, Zarathustraa.\n\n\"Minä olen se, jumalaton Zarathustra, joka puhuu: ken on\njumalattomampi kuin minä, että minä hänen opetuksestaan\nriemuitsisin?\" --\n\nNäin puhui Zarathustra ja lävisti katseillaan vanhan paavin ajatukset\nja sala-ajatukset. Viimein alkoi tämä:\n\n\"Ken häntä enimmän rakasti ja kenen oma hän enimmän oli, hän on nyt\nmyös hänet enimmän kadottanut --:\n\n\"-- katso, minä itse kaiketi olen meistä molemmista nyt jumalattomin?\nMutta ken voisi siitä riemuita?\" --\n\n-- \"Sinä palvelit häntä viimeiseen saakka? kysyi Zarathustra\nmiettien, syvän vaitiolon jälkeen, sinä tiedät, _kuinka_ hän kuoli?\nOnko se totta, mitä puhutaan, että sääli kuristi hänet kuoliaaksi,\n\n\"-- että hän näki, kuinka _ihminen_ riippui ristillä, eikä kestänyt\nsitä, että rakkaus ihmiseen tuli hänen helvetikseen ja viimein hänen\nkuolemakseen?\" -- --\n\nMutta vanha paavi ei vastannut, vaan katseli sivulle arasti ja\nkasvoillaan tuskallinen ja synkkä ilme.\n\n\"Anna hänen mennä, sanoi Zarathustra kauan mietittyään, ja katseli\nyhä edelleen vanhusta suoraan silmään.\n\n\"Anna hänen mennä, hän on poissa. Ja vaikkakin se tuottaa sinulle\nkunniaa, että puhut tästä vainajasta vain hyvää, niin sinä tiedät\nyhtä hyvin kuin minä, kuka hän oli; ja että hän kulki kummallisia\nteitä.\"\n\n\"Kolmen silmän kesken puhuen, sanoi vanha paavi ilostuneena (hänen\ntoinen silmänsä oli näet sokea), jumalan asioissa minä olen\nvalaistumpi kuin Zarathustra itse -- ja saan ollakin.\n\n\"Minun rakkauteni palveli häntä monet vuodet, minun tahtoni taipui\nkaiken hänen tahtonsa alle. Mutta hyvä palvelija tietää kaikki, ja\nmyöskin paljon, mitä hänen herransa salaa itseltään.\n\n\"Hän oli umpimielinen jumala, täynnä salaisuuksia. Totisesti, ei hän\nsaanut edes poikaa muutoin kuin salajuonilla. Hänen uskonsa ovella on\naviorikos.\n\n\"Ken häntä ylistää rakkauden jumalaksi, hän ei ajattele kyllin\nkorkeasti itse rakkaudesta. Eikö tämä jumala tahtonut myöskin olla\ntuomari? Mutta rakastavainen on rakkaudessaan tuollapuolen palkkaa ja\ntöitten maksoa.\n\n\"Kun hän oli nuori, tämä jumala itäisiltä mailta, silloin hän oli\nkova ja kostonhimoinen ja rakensi itselleen helvetin lemmikkiensä\nhuvitukseksi.\n\n\"Mutta viimein hänestä tuli vanha ja pehmeä ja murea ja sääliväinen,\nenemmän isoisän kaltainen kuin isän, mutta enimmän horjuvan vanhan\nisoäidin kaltainen.\n\n\"Siinä hän istui, kuihtuneena, uuninloukossaan, harmitteli huonoja\njalkojaan, maailmaanväsyneenä, tahtoonväsyneenä, ja tukahtui eräänä\npäivänä liian suureen sääliinsä\" -- --\n\n\"Sinä vanha paavi, puuttui Zarathustra tässä puheeseen, oletko sinä\nsilmin nähnyt _tämän_? Näin on saattanut tapahtua: näin, ja myöskin\ntoisin. Kun jumalat kuolevat, niin he kuolevat aina monenlaisen\nkuoleman.\n\n\"Mutta olkoon! Niin tai näin, hän on poissa. Hän oli minun korvilleni\nja silmilleni vastenmielinen, huonompaa jälkimuistoa minä en tahdo\nhänelle antaa.\n\n\"Minä rakastan kaikkea, mikä kirkkaasti katselee ja rehellisesti\npuhuu. Mutta hän -- sinähän tiedät sen, vanha pappi, hänessä oli\njotakin sinun lajiasi, pappislajia -- hän oli monella tavoin\nselitettävä.\n\n\"Hän oli myöskin epäselvä. Kuinka hän on suuttunut meihin, tuo\nvihanpurskuja, siitä että me ymmärsimme häntä huonosti! Mutta miksi\nhän ei puhunut selvemmin?\n\n\"Ja jos vika oli meidän korvissamme, miksi hän antoi meille korvat,\njotka kuulivat häntä huonosti? Jos oli liejua korvissamme, no niin!\nKen sen sinne pani?\n\n\"Liian paljon epäonnistui hänelle, tälle savenvalajalle, joka ei\nollut päättänyt oppivuosiaan! Mutta että kosti hän ruukuilleen ja\nluontokappaleilleen, siksi että ne onnistuivat huonosti, -- se oli\nsynti _hyvää makua_ vastaan.\n\n\"Myöskin hurskaudessa on olemassa hyvä maku: se puhui viimein: pois\n_tuollainen_ jumala! Mieluummin ei mitään jumalaa, mieluummin omin\npäin säätää kohtaloa, mieluummin olla narri, mieluummin itse olla\njumala!'\"\n\n-- \"Mitä minä kuulen! puuttui vanha paavi tässä puheeseen heristäen\nkorviaan; oi Zarathustra, sinä olet hurskaampi kuin luulet,\ntuollaista epäuskoa kantaen! Joku jumala sinussa käänsi sinut\njumalattomuuteesi!\n\n\"Eikö se ole juuri sinun hurskautesi, joka ei enää anna sinun uskoa\njumalaan? Ja sinun ylensuuri rehellisyytesi tulee viemään sinut vielä\ntuollepuolen hyvää ja pahaa!\n\n\"Katso vain, mitä sinulle on säästynyt. Sinulla on silmät ja käsi ja\nsuu, ne ovat hamasta iankaikkisuudesta säädetyt siunaamaan. Ei yksin\nkädellä siunata.\n\n\"Sinun läheisyydessäsi, vaikkakin sinä tahdot olla jumalattomin, minä\ntunnen pitkien siunauksien salaisen pyhänsavun ja sulotuoksun: riemua\nja tuskaa minä tunnen tässä.\n\n\"Salli minun olla vieraanasi, oi Zarathustra, yksi ainoa yö. Missään\nkoko maan päällä en viihdy nyt paremmin kuin sinun luonasi!\" --\n\n\"Aamen! Niin tapahtukoon! puhui Zarathustra suuresti ihmetellen,\ntuonne ylös käy tie, siellä on Zarathustran luola.\n\n\"Mielelläni, totisesti, saattaisin sinut itse sinne, sinä\nkunnianarvoinen, sillä minä rakastan kaikkia hurskaita ihmisiä. Mutta\nnyt minua kutsuu hätähuuto kiireesti sinun luotasi.\n\n\"Minun valtakunnassani ei sinulle ole mitään pahaa tapahtuva; minun\nluolani on hyvä satama. Ja mieluimmin minä tahtoisin asettaa jokaisen\nmurheellisen jälleen vakaalle maalle ja vakaille jaloille.\n\n\"Mutta ken voisi nostaa _sinun_ alakuloisuutesi hartioiltasi? Siihen\nminä olen liian heikko. Kauan, totisesti, me saamme odottaa,\nennenkuin joku herättää sinulle jälleen jumalasi.\n\n\"Tämä vanha jumala ei näet elä enää: hän on perinpohjin kuollut.\" --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nRumin ihminen.\n\n\n-- Ja jälleen Zarathustran jalat juoksivat halki vuorien ja\nmetsien, ja hänen silmänsä etsivät ja etsivät, mutta missään ei\nnäkynyt sitä, jonka ne tahtoivat nähdä, tuota suurta hätääkärsivää\nja hätäänhuutavaa. Mutta kaiken matkaa hän riemuitsi sydämessään\nja oli kiitollinen. \"Mitä hyviä lahjoja, puhui hän, soikaan tämä\npäivä minulle korvaukseksi siitä, että se alkoi huonosti! Kuinka\nkummallisia puhekumppaneita olen kohdannut!\n\n\"-- Heidän sanojaan minä tahdon nyt pureksia kauan ikäänkuin hyviä\nsiemeniä; pieniksi on minun hampaani jauhava ja pureksiva ne, kunnes\nne valuvat kuin maito minun sieluuni!\" --\n\nMutta kun tie jälleen kääntyi erään kallion ympäri, muuttui maisema\nyhdellä erää, ja Zarathustra vaelsi kuoleman valtakunnassa. Täällä\nkohosi jyrkkiä, mustia ja punaisia kallioita: ei ruohoa, ei puuta,\nei linnunääntä. Se oli nimittäin laakso, jota kaikki eläimet\nkarttoivat, petoeläimetkin; ainoana poikkeuksena oli eräs laji\nrumia, paksuja, viheriäisiä käärmeitä, jotka vanhoiksi tultuaan\nsaapuivat tänne kuolemaan. Senvuoksi paimenet kutsuivat tätä laaksoa:\nKäärmeen-kuolemaksi.\n\nMutta Zarathustra vaipui synkkään muisteloon, sillä hänestä tuntui\nniinkuin hän olisi jo kerran ennen ollut tässä laaksossa. Ja paljon\nraskasta kasaantui hänen mieleensä: niin että hän kulki hitaasti ja\nyhä hitaammin ja seisattui viimein. Mutta kun hän aukaisi silmänsä,\nsilloin hän näki jotakin, joka istui tien ohessa, muodoltaan kuin\nihminen ja tuskin kuin ihminen, jotakin sanomatonta. Ja yht'äkkiä\nvaltasi Zarathustran suuri häpeä siitä, että hänen silmänsä olivat\nnähneet sellaista: punehtuen ylös aina valkeaan tukkaansa saakka\nhän käänsi katseensa pois ja kohotti jalkansa poistuakseen tuosta\nilkeästä paikasta. Mutta silloin tuo kuollut autius sai äänen: maasta\nkumpusi näet ääni solisten ja koristen, niinkuin vesi yöllä solisee\nja korisee tukkeutuneiden vesiputkien läpi; ja viimein se kävi\nihmisääneksi ja ihmispuheeksi: -- se kuului näin:\n\n\"Zarathustra! Zarathustra! Arvaa minun arvoitukseni! Puhu, puhu! Mikä\non _kosto todistajalle_?\n\n\"Minä houkuttelen sinut takaisin, täällä on liukasta jäätä! Kavahda,\nkavahda, että sinun ylpeytesi ei taita täällä jalkojaan!\n\n\"Sinä pidät itseäsi viisaana, ylpeä Zarathustra! Niinpä arvaa arvoitus,\nsinä kova pähkinänsärkijä, -- arvoitus, joka minä olen! Sano siis:\nkuka _minä olen_!\"\n\n-- Mutta kun Zarathustra oli kuullut nämä sanat mitä te luulette,\nettä hänen sielulleen tapahtui? _Sääli valtasi hänet;_ ja hän vaipui\nyhdellä kertaa maahan, niinkuin tammi, joka kauan on vastustanut\nmonia puunhakkaajia, -- raskaasti, äkkiä, niidenkin kauhuksi, jotka\nsen tahtoivat kaataa. Mutta hän nousi heti jälleen ylös maasta, ja\nhänen kasvonsa muuttuivat koviksi.\n\n\"Minä tunnen sinut kyllä, puhui hän metallisella äänellä: sinä olet\n_jumalan murhaaja_! Anna minun mennä.\n\n\"Sinä et _kestänyt_ sitä, joka näki sinut, -- joka näki sinut alati ja\nläpikotaisin, sinä rumin ihminen! Sinä kostit tälle todistajalle!\"\n\nNäin puhui Zarathustra ja tahtoi poistua, mutta tuo sanomaton tarttui\nhänen vaatteensa helmaan ja alkoi uudelleen korista ja tapailla\nsanoja. \"Jää!\" sanoi hän viimein. --\n\n\"-- Jää! Älä käy ohitse! Minä arvaan, mikä kirves löi sinut maahan:\nTerve sinulle, oi Zarathustra, että seisot jälleen!\n\n\"Sinä arvasit, minä tiedän sen hyvin, millä mielellä se on, joka on\nsurmannut hänet -- jumalan murhaaja. Jää! Istuudu tänne luokseni,\nsitä et tee turhaan.\n\n\"Kenen luokse minä tahdoin, ellen sinun luoksesi? Jää! istuudu! Mutta\nälä katsele minua! Kunnioita siten minun rumuuttani!\n\n\"He vainoavat minua: nyt sinä olet minun viimeinen turvapaikkani.\n_Eivät_ vihallaan, _eivät_ takaa-ajajillaan: oi, sellaista\nvainoamista minä pilkkaisin ja olisin ylpeä ja iloinen siitä!\n\n\"Eikö kaikki menestys ollut tähän saakka hyvin-vainotuilla. Ja ken\nhyvin vainoaa, oppii helposti _seuraamaan_: -- hänhän on jo --\njälempänä! Mutta se on heidän _säälinsä_. --\n\n\"-- heidän säälinsä on se, jota minä pakenen ja pakenen sinun\nturviisi. Oi Zarathustra, suojele minua, sinä viimeinen\nturvapaikkani, sinä ainoa, joka minut arvasit:\n\n\"-- sinä arvasit, millä mielellä se on, joka hänet surmasi. Jää! Ja\njos tahdot lähteä, sinä kärsimätön: älä kulje sitä tietä, jota minä\ntulin. Se tie on huono.\n\n\"Suutuitko sinä minuun, että olen liian kauan mongerrellut sanojani.\nEttä neuvon sinua. Mutta tiedä, että se olen minä, rumin ihminen,\n\n\"-- jolla on myöskin suurimmat, raskaimmat jalat. Missä minä kuljin,\nsiinä on tie huonoa. Minä poljen kaikki tiet kuoliaaksi ja raiskiolle.\n\n\"Mutta että sinä kuljit minun ohitseni, vaieten, että sinä punehduit,\nminä näin sen hyvin: siitä minä tunsin sinut Zarathustraksi.\n\n\"Jokainen toinen olisi heittänyt minulle almunsa, säälinsä, katsein ja\nsanoin. Mutta siihen -- minä en ole kylliksi kerjäläinen, sen sinä\narvasit --\n\n\"-- siihen minä olen liiaksi rikas, rikas suuresta, peljättävästä,\nrumimmasta, sanomattomimmasta! Sinun häpeämisesi, oi Zarathustra,\n_kunnioitti_ minua!\n\n\"Vaivalla minä pääsin ulos sääliväisten tungoksesta, jotta löytäisin\nsen ainoan, joka tänään opettaa, sääli on tunkeilevaista -- sinut, oi\nZarathustra!\n\n\"-- olkoon se jumalan, olkoon se ihmisten sääliä: sääli sotii\nhäveliäisyyttä vastaan. Ja että ei tahdo auttaa, se voi olla\nylhäisempää kuin tuo hyve, joka rientää luokse.\n\n\"Mutta sääli, juuri se on tänään kaikkien pienten ihmisten hyve:\n-- heillä ei ole mitään kunnioitusta suurta onnettomuutta, suurta\nrumuutta, suurta epäonnistumista kohtaan.\n\n\"Näiden kaikkien yli minä katselen kuin koira katselee vilisevän\nlammaslauman selkien ylitse. Ne ovat pieniä hyvänahkaisia,\nhyväntahtoisia harmaita ihmisiä.\n\n\"Niinkuin haikara katselee halveksien yli matalien lampien, pää\ntakakenossa: niin minä katselen yli harmaiden pienten aaltojen ja\ntahtojen ja sielujen vilinän.\n\n\"Liian kauan on myönnetty oikeus näiden pienten ihmisten puolelle:\n_niin_ annettiin heille viimein myöskin valta -- nyt he opettavat:\nhyvää on ainoastaan se, mitä pienet ihmiset kutsuvat hyväksi!\n\n\"Ja 'totuus' on tänään se, mitä saarnaaja puhui, joka itse oli heistä\nsyntyisin, tuo pienten ihmisten kummallinen pyhimys ja puoltaja, joka\ntodisti itsestään: 'minä olen totuus.'\n\n\"Tämä julkea on nyt kauan saanut noiden pienten ihmisten harjat\npöyhistymään -- hän, joka ei opettanut mitään pientä harhaluuloa\nopettaessaan: 'minä -- olen totuus.'\n\n\"Onko julkea milloinkaan saanut kohteliaampaa vastausta? -- Mutta\nsinä, oi Zarathustra, kävit hänen ohitsensa ja sanoit: 'Ei. Ei!\nKolmasti ei'!\n\n\"Sinä varoitit hänen eksytyksestään, sinä varoitit ensimäisenä\nsäälistä -- et kaikkia, et ei-ketään, vaan itseäsi ja omaa lajiasi.\n\n\"Sinä häpeät suuren kärsiväisen häpeää! ja totisesti, kun sinä\npuhut:,säälistä nousee suuri pilvi, kavahtakaa, ihmiset!'\n\n\"-- kun sinä opetat: 'kaikki luovat ovat kovia, kaikki suuri rakkaus\non säälinsä yläpuolella': oi Zarathustra, kuinka sinä näytät minusta\nhyvin perehtyneeltä säänmerkkejä selittämään!\n\n\"Mutta sinä itse -- varoita myöskin itseäsi _omasta_ säälistäsi! Sillä\nmonet ovat matkalla sinun luoksesi, monet kärsiväiset, epäileväiset,\nepätoivoiset, hukkuvaiset, palelevaiset --\n\n\"Minä varoitan sinua myöskin itsestäni! Sinä olet arvannut minun\nparhaimman, pahimman arvoitukseni, minut itseni ja mitä minä tein.\nMinä tunnen kirveen, joka kaataa minut.\n\n\"Mutta hänen -- _täytyi_ kuolla: hän katsoi silmin, jotka näkivät\n_kaikki_, -- hän näki ihmisen syvyydet ja pohjat, hänen kaiken\nkätketyn häpeänsä ja rumuutensa.\n\n\"Hänen säälinsä ei tuntenut mitään häpeää: hän ryömi minun\nlikaisimpiin soppiini. Tämän uteliaimman, ylentungettelevaisen,\nylensääliväisen täytyi kuolla.\n\n\"Hän näki alati minut: tällaiselle todistajalle minä tahdoin kostaa --\ntai lakata itse elämästä.\n\n\"Sen jumalan, joka näki kaiken, _myöskin ihmisen_: tämän jumalan\ntäytyi kuolla! Ihminen ei kestä sitä, että sellainen todistaja elää.\"\n\nNäin puhui rumin ihminen. Mutta Zarathustra nousi ja hankkiutui\nlähtemään: sillä häntä vilutti vähän aina ytimiin saakka.\n\n\"Sinä sanomaton, sanoi hän, sinä varoitit minua tiestäsi. Kiitokseksi\nsiitä minä ylistän omaani. Katso, tuolla ylhäällä on Zarathustran\nluola.\n\n\"Minun luolani on suuri ja syvä ja siinä on monia soppia; siellä\nlöytää piileväisinkin piilopaikan. Ja aivan sen vieressä on sata\nloukkoa ja salatietä mateleville, räpytteleville ja hyppiville\neläimille.\n\n\"Sinä hylyksi heitetty, joka itse olet itsesi hylyksi heittänyt,\nsinä et tahdo asua ihmisten ja ihmissäälin seassa? Niinpä siis tee\nniinkuin minä! Niin sinä opit myöskin minusta; vain tekevä oppii.\n\n\"Ja puhu etenkin minun eläinteni kanssa! Ylpein eläin ja viisain\neläin -- niiden pitäisi kai olla meille molemmille oikeat\nneuvonantajat!\" -- --\n\nNäin puhui Zarathustra ja kulki tietänsä, miettiväisemmin ja\nhitaammin kuin ennen: sillä hän kysyi itseltään paljoa eikä tiennyt\nhelposti vastata itselleen.\n\n\"Kuinka poloinen ihminen kuitenkin on! ajatteli hän sydämessään,\nkuinka ruma, kuinka koriseva, kuinka täynnä kätkettyä häpeää!\n\n\"Minulle sanotaan, että ihminen rakastaa itseänsä: oi, kuinka suuri\ntämän itsensä rakastamisen tulee olla! Kuinka paljon halveksimista\nsillä on vastassaan!\n\n\"Myöskin tämä ihminen rakasti itseään niinkuin hän itseään halveksi --\nsuuri rakastavainen hän on minusta ja suuri halveksivainen.\n\n\"Ketään en löytänyt vielä, joka oli syvemmin halveksinut itseään:\nsekin on korkeutta. Voi, oliko hän ehkä se korkeampi ihminen, jonka\nhuudon minä kuulin?\n\n\"Minä rakastan suuria halveksivaisia. Mutta ihminen on jotakin, joka\ntäytyy tulla voitetuksi.\" -- --\n\n\n\n\nVapaaehtoinen kerjäläinen.\n\n\nKun Zarathustra oli jättänyt rumimman ihmisen, vilutti häntä ja hän\ntunsi itsensä yksinäiseksi: hänen mielensä läpi kulki näet paljon\nkylmää ja yksinäistä, niin että hänen jäsenensäkin kävivät siitä\nkylmemmiksi. Mutta kulkiessaan yhä etemmäksi ja etemmäksi, ylöspäin,\nalaspäin, vuoroin ohi viheriäisten laitumien, mutta myöskin yli\nkarujen kivilouhujen, joiden vuoteelle ehkä muinoin joku kärsimätön\npuro oli laskeutunut levolle: silloin hänen mielensä kävi yhdellä\nkertaa jälleen lämpöisemmäksi ja sydämellisemmäksi.\n\n\"Mitä minulle onkaan tapahtunut? kysyi hän itseltään, jokin lämmin ja\neläväinen virvoittaa minua, sen täytyy olla minun läheisyydessäni.\n\n\"Minä olen jo vähemmin yksin; tuntemattomia tovereita ja veljiä liehuu\nminun ympärilläni, heidän lämmin hengityksensä koskettaa minun\nsieluani.\"\n\nMutta kun hän katseli ympärilleen ja etsi yksinäisyytensä\nlohduttajia: katso, silloin ne olivat lehmiä, jotka seisoivat toinen\ntoisensa vieressä lähikummulla; niiden läheisyys ja haju olivat\nlämmittäneet hänen sydäntään. Mutta nämä lehmät näyttivät innokkaasti\nkuuntelevan erästä puhuvaa eivätkä havainneet sitä, joka lähestyi.\nMutta kun Zarathustra oli ihan lähellä niitä, kuuli hän selvästi,\nettä ihmisääni puhui niiden keskeltä ja nähtävästi olivat kaikki\ntyynni kääntäneet päänsä puhuvaa kohti.\n\nSilloin Zarathustra juoksi nopeasti esiin ja työnsi eläimet\nerilleen toisistaan, sillä hän pelkäsi, että täällä oli tapahtunut\njollekin pahaa, jota lehmien sääli tuskin saattoi auttaa. Mutta\nsiinä hän oli pettynyt; sillä katso, siinä istui ihminen maassa ja\nnäytti kehoittavan eläimiä, että ne eivät lainkaan pelkäisi häntä,\nrauhallista ihmistä ja vuorisaarnaajaa, jonka silmistä itse hyvyys\nsaarnasi. \"Mitä sinä etsit täältä?\" huusi Zarathustra kummastuneena.\n\n\"Mitäkö minä täältä etsin? vastasi hän, samaa kuin sinä etsit,\nrauhanrikkoja! nimittäin onnea maan päällä.\n\n\"Mutta sitä varten minä tahdoin oppia näiltä lehmiltä. Sillä,\ntiedätkö, puolen aamua minä olen jo puhunut niille, ja juuri nyt ne\nolivat antamaisillaan minulle vastauksen. Miksi sinä häiritsit niitä?\n\n\"Jollemme me käänny ja tule lehmien kaltaisiksi, niin emme me tule\nsisälle taivaanvaltakuntaan. Meidän on nimittäin opittava niiltä\nyksi: märehtiminen.\n\n\"Ja totisesti, vaikka ihminen koko maailman voittaisi eikä oppisi\ntätä yhtä, märehtimistä: mitä se auttaisi! Hän ei pääsisi vapaaksi\nmurheestaan.\n\n\"-- suuresta murheestaan: mutta sen nimi on tänään _iljetys_. Kenen\nsydän, suu ja silmät eivät ole tänään täynnä iljetystä! Myöskin\nminun! Myöskin sinun! Mutta katso näitä lehmiä!\" --\n\nNäin puhui vuorisaarnaaja ja käänsi senjälkeen oman katseensa\nZarathustraa kohti, -- sillä siihen saakka se oli rakkaudella\nlevännyt lehmissä --: mutta silloin hän muuttui. \"Ken on se, jonka\nkanssa minä puhun? huusi hän peljästyneenä ja hyppäsi ylös maasta.\n\n\"Se on ihminen, vailla iljetystä, se on Zarathustra itse, suuren\niljetyksen voittaja, tämä on Zarathustran oma silmä, hänen oma\nsuunsa, hänen oma sydämensä.\"\n\nJa puhuessaan näin suuteli hän sen käsiä, jolle puhui, silmät\ntulvillaan, ja käyttäytyi aivan kuin se, jolle kallisarvoinen lahja\nja koru putoo taivaasta. Mutta lehmät katselivat kaikkea tätä ja\nihmettelivät.\n\n\"Älä puhu minusta, sinä kummallinen, herttainen! sanoi Zarathustra ja\nsuojeli itseään hänen hellyydeltään, puhu ensin minulle itsestäsi!\nEtkö sinä ole se vapaaehtoinen kerjäläinen, joka kerran viskasi\nluotansa suuren rikkauden,\n\n\"-- joka häpesi rikkauttaan ja rikkaita ja pakeni köyhimpien tykö,\nlahjoittaakseen heille runsautensa ja sydämensä? Mutta he eivät\nottaneet vastaan häntä.\"\n\n\"Mutta he eivät ottaneet minua vastaan, sanoi vapaaehtoinen\nkerjäläinen, sinähän tiedät sen. Niin minä menin viimein eläinten\ntykö ja näiden lehmien tykö.\"\n\n\"Silloin sinä opit, keskeytti Zarathustra puhuvan, kuinka antaa\noikeus on vaikeampaa kuin ottaa oikeus ja että lahjoittaa hyvin on\n_taito_ ja hyvyyden viimeinen viekkain mestaritaito.\"\n\n\"Varsinkin meidän päivinämme, vastasi vapaaehtoinen kerjäläinen:\ntänään nimittäin, jolloin kaikki alhainen on käynyt kapinalliseksi ja\naraksi ja omalla tavallaan ylpeäksi: nimittäin roskaväen-tavalla.\n\n\"Sillä sinähän tiedät sen, suuren ilkeän pitkän vitkallisen\nroskaväki- ja orjankapinanhetki tuli: se kasvaa kasvamistaan.\n\n\"Nyt saattaa kaikki hyvänteko ja pieni lahjoittaminen alhaiset\nkapinoimaan; ja ylenrikkaat kavahtakoot!\n\n\"Ken tänään isovatsaisten pullojen lailla pisaroi liian ahtaista\nkauloista: -- sellaisilta pulloilta katkaistaan tänään kernaasti\nkaula.\n\n\"Himokas ahneus, sappimainen kateus, mielikarvas kostonhimo,\nroskaväen-ylpeys: tämä kaikki kuohahti vasten kasvojani. Ei ole enää\ntotta, että köyhät ovat autuaita. Mutta taivaanvaltakunta on lehmien\ntykönä.\"\n\n\"Ja miksi ei rikkaitten?\" kysyi Zarathustra koetellen, torjuessaan\nlehmiä, jotka arkailematta nuuskivat rauhallista. \"Miksi koettelet\nminua? vastasi tämä. Sinä itse tiedät sen vielä paremmin kuin minä.\nMikä sitten ajoi minut köyhimpien luo, oi Zarathustra? Eikö se ollut\niljetys meidän rikkaimpiamme kohtaan?\n\n\"-- rikkauden rangaistusvankeja kohtaan, jotka poimivat itselleen\netunsa jokaisesta rikkaläjästä, kylmin silmin, kiimaisin ajatuksin,\ntuota roskaväkeä kohtaan, joka löyhkää taivasta kohti,\n\n\"-- tuota kullattua, väärennettyä roskaväkeä kohtaan, jonka isät\nolivat pitkäkyntisiä tai haaskalintuja tai lumppureita, naisten\njoukossa myöntyväisiä, himokkaita, unohtavaisia: -- kaikilla heillä\nnäet ei ole pitkältä porttoon. --\n\n\"Roskaväkeä ylhäällä, roskaväkeä alhaalla! Mikä on tänään vielä\n'köyhää' ja 'rikasta'! En osannut enää eroittaa heitä toisistaan --\nsilloin minä pakenin sieltä, kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kunnes tulin\nnäiden lehmien tykö.\"\n\nNäin puhui rauhallinen ja puuskui itse ja hikoili sanoistaan: niin\nettä lehmät ihmettelivät uudelleen. Mutta Zarathustra katseli häntä\nyhä hymyillen kasvoihin, kun hän puhui niin kovasti, ja pudisti\nlisäksi vaieten päätänsä.\n\n\"Sinä teet väkivaltaa itsellesi, vuorisaarnaaja, kun käytät\ntuollaisia kovia sanoja. Sellaista kovuutta varten ei sinun suusi ole\nkasvanut, eikä silmäsi.\n\n\"Ei myöskään, niinkuin minusta näyttää, vatsasi: kaikki tuollainen\nraivoaminen ja vihaaminen, ja vaahtoaminen on sille vastenmielistä.\nSinun vatsasi tahtoo lempeämpiä asioita: sinä et ole lihansyöjä.\n\n\"Pikemmin sinä näytät minusta kasvinsyöjältä ja juurienkerääjältä.\nSinä ehkä jyrsit jyviä. Mutta varmasti sinä olet nurja lihallisia\nriemuja kohtaan ja rakastat hunajaa.\"\n\n\"Sinä arvasit minut oikein, vastasi vapaaehtoinen kerjäläinen\nkeventynein sydämin. Minä rakastan hunajaa, minä jyrsin myöskin\njyviä, sillä minä etsin sitä, mikä on suulle suloista ja tekee\nhengityksen puhtaaksi:\n\n\"-- myöskin sitä, mikä tarvitsee pitkän ajan, päivä- ja suutyötä\nleppeille laiskureille ja päivävarkaille.\n\n\"Pisimmäksi ovat varmaan nämä lehmät sen vieneet: ne keksivät\nitselleen märehtimisen ja päivänpaisteessa makaamisen. Myöskin ne\npidättäytyvät kaikista raskaista ajatuksista, jotka paisuttavat\nsydämen.\"\n\n-- \"Niinpä! sanoi Zarathustra, sinun tulisi nähdä myöskin minun\neläimeni, minun kotkani ja minun käärmeeni, -- niiden kaltaisia ei\nole tänään olemassa maan päällä.\n\n\"Katso, tuonne ylös käy tie minun luolaani: ole tänä yönä sen vieras.\nJa puhu minun eläinteni kanssa eläinten onnesta, --\n\n\"-- kunnes minä itse tulen kotia. Sillä nyt minua kutsuu eräs\nhätähuuto kiireesti sinun luotasi. Uutta hunajaa sinä löydät myös\nminun tyköäni, jääraikasta kaakkukultahunajaa: syö sitä!\n\n\"Mutta nyt heitä pikaiset hyvästit lehmillesi, sinä kummallinen!\nherttainen! vaikkakin se tuntuu sinusta raskaalle. Sillä ne ovat\nsinun lämpimimmät ystäväsi ja opettajasi!\" --\n\n\"-- Lukuunottamatta yhtä, joka on minulle vielä rakkaampi, vastasi\nvapaaehtoinen kerjäläinen. Sinä itse olet hyvä ja vielä parempi kuin\nlehmä, oi Zarathustra!\"\n\n\"Pois, pois minusta! sinä ilkeä imartelija! huusi Zarathustra\nsuuttuneena, miksi sinä turmelet minut tuollaisella ylistyksellä ja\nimartelu-hunajalla?\"\n\n\"Pois, pois minusta!\" huusi hän vielä kerran ja heilutti sauvaansa\ntuon mielistelevän kerjäläisen jälkeen: mutta tämä juoksi nopeasti\npois.\n\n\n\n\nVarjo.\n\n\nMutta tuskin oli vapaaehtoinen kerjäläinen juossut tiehensä ja\nZarathustra taas yksin, kun hän kuuli takanaan uuden äänen,\njoka huusi: \"Seis! Zarathustra, odota toki! Minähän se olen, oi\nZarathustra, minä, sinun varjosi!\" Mutta Zarathustra ei odottanut,\nsillä äkillinen suuttumus valtasi hänet tuon suuren väentulvan ja\ntungoksen vuoksi hänen vuorillaan. \"Missä on minun yksinäisyyteni?\npuhui hän.\n\n\"Tämä on minulle totisesti jo liikaa; tämä vuoristo kuhisee, minun\nvaltakuntani ei ole enää _tästä_ maailmasta, minä tarvitsen uusia\nvuoria. Minun varjoni huutaa minua? Mitä varjostani! Juoskoon se\nminun perässäni! minä -- juoksen hänestä tieheni.\"\n\nNäin puhui Zarathustra sydämelleen ja juoksi sieltä pois. Mutta se,\njoka oli hänen takanaan, seurasi häntä: niin että kolme juoksevaa\noli kohta toistensa jäljessä, nimittäin edellä vapaaehtoinen\nkerjäläinen, sitten Zarathustra ja kolmantena ja jäljimmäisenä hänen\nvarjonsa. Kauan he eivät juosseet näin, ennenkuin Zarathustra huomasi\nhulluutensa ja ravisti yhdellä tempauksella kaiken suuttumuksen ja\nnärkästyksen itsestään.\n\n\"Kuinka! puhui hän, eivätkö naurettavimmat asiat ammoisista ajoista\nsaakka ole tapahtuneet vanhojen erakkojen ja pyhimysten tykönä?\n\n\"Totisesti, minun hulluuteni kasvoi korkeaksi vuorilla! Nyt minä\nkuulen kuusi vanhaa narrin-jalkaa kolisevan perätysten!\n\n\"Mutta saako Zarathustra sitten peljätä varjoa? Myös näyttää minusta\nhyväksi lopuksi, että sillä on pitemmät sääret kuin minulla.\"\n\nNäin puhui Zarathustra, nauru silmässä ja sisälmyksissä, seisattui\nja kääntyi nopeasti ympäri -- ja katso, siinä hän oli viskata\nseuraajansa ja varjonsa maahan: niin lähellä tämä jo oli kantapäillä,\nja niin heikko hän oli myös. Kun Zarathustra näet mitteli sitä\nsilmillään, peljästyi hän sitä kuin äkillistä kummitusta: niin\nohuelta, mustalta, ontolta ja ikälopulta näytti tämä seuraaja.\n\n\"Kuka sinä olet? kysyi Zarathustra kiivaasti, mitä sinä toimitat\ntäällä? Ja miksi sinä kutsut itseäsi minun varjokseni? Sinä et\nmiellytä minua.\"\n\n\"Suo anteeksi, vastasi varjo, että minä olen se; ja ellen minä\nmiellytä sinua, no niin, oi Zarathustra! siinä minä kiitän sinua ja\nsinun hyvää makuasi.\n\n\"Vaeltaja minä olen, joka jo kauan sitten kuljin sinun kintereilläsi:\nalati matkalla, mutta vailla päämaalia, myöskin vailla kotia: niin\nettei totisesti paljoa puutu siitä, että olisin ikuinen juutalainen,\npaitsi että en ole ikuinen enkä myöskään juutalainen.\n\n\"Kuinka? Täytyykö minun olla ainiaan matkalla? Jokaisen tuulen\nkieputtamana, asuinsijattomana, karkoitettuna? Oi maa, sinä kävit\nminulle liian pyöreäksi!\n\n\"Jokaisella pinnalla minä istuin jo, väsyneen tomun lailla minä\nnukahdin kuvastimille ja ikkunanruuduille: kaikki ottaa minulta,\nei kenkään anna, minä käyn ohueksi, -- minä olen melkein varjon\nkaltainen.\n\n\"Mutta sinun perässäsi, oi Zarathustra, minä olen kauimmin lentänyt ja\nentänyt, ja, jos kätkinkin itseni sinulta, niin olin kuitenkin sinun\nparhain varjosi: missä vain olet istunut, siellä minäkin istuin.\n\n\"Sinun kanssasi minä olen kulkenut ympäri kaukaisimmissa, kylmimmissä\nmaailmoissa, kummituksen kaltaisena joka juoksee vapaaehtoisesti yli\ntalvikattojen ja lumen.\n\n\"Sinun kanssasi minä pyrin kaikkeen kiellettyyn, huonoon,\nkaukaisimpaan: ja jos jokin on hyvettä minussa, niin se on se, että\nminä en ole peljännyt mitään kieltoa.\n\n\"Sinun kanssasi minä rikoin, mitä sydämeni kerran kunnioitti, kaikki\nrajakivet ja kuvat minä viskasin kumoon, vaarallisimpien toiveiden\nperässä minä juoksin, -- totisesti, jokaisen rikoksen yli minä olen\nkerran juossut.\n\n\"Sinun kanssasi minä unhoitin uskon sanoihin ja arvoihin ja suuriin\nnimiin. Kun perkele luo nahkansa, eikö hänen nimensä putoo silloin\nmyös? Sekin on näet nahka. Perkele itse on kenties -- nahka.\n\n\"'Mikään ei ole totta, kaikki on luvallista': niin minä sanoin\nitselleni. Kylmimpiin vesiin minä syöksyin, päin ja sydämin. Oi,\nkuinka usein minä seisoin senvuoksi alasti niinkuin punainen\näyriäinen!\n\n\"Oi, kunne minulta joutui kaikki hyvä ja kaikki häpeä ja kaikki usko\nhyviin! Oi, missä on tuo valheellinen viattomuus, joka minulla oli\nkerran, hyvien viattomuus ja heidän jalot valheensa!\n\n\"Liian usein, totisesti, minä seurasin totuutta aivan sen\nkintereillä: silloin se veti minua nenästä. Monta kertaa minä luulin\nvalhettelevani, ja katso, silloin vasta minä osuin -- totuuteen.\n\n\"Liian paljon selkeni minulle: mikään ei koske minuun enää. Mitään ei\nelä enää, jota minä rakastan, -- kuinka minä voisin vielä rakastaa\nitseäni?\n\n\"'Elää, niinkuin minua haluttaa, taikka ei elää lainkaan': niin minä\ntahdon, niin tahtoo myöskin pyhin. Mutta, voi! kuinka minä vielä\nvoisin saada -- halua?\n\n\"-- Onko minulla -- vielä päämaalia? Satamaa, jota kohti _minun_\npurjeeni juoksee?\n\n\"Hyvää tuulta? Oi, vain se, joka tietää, _kunne_ hän kulkee, tietää\nmyöskin, mikä tuuli on hyvä ja hänen matkatuulensa.\n\n\"Mitä jäi minulle tähteeksi? Väsynyt ja julkea sydän; epävakainen\ntahto; räpytyssiivet; murtunut selkäranka.\n\n\"Tämä _minun_ kotini etsintä: oi Zarathustra, tiedät sinä, tämä\netsiminen oli minun etsiskelemykseni, se syö minut.\n\n\"'Missä on -- _minun_ kotini?' Sitä minä kyselen ja etsin ja\netsein enkä löytänyt. Oi iankaikkinen kaikkialla, oi iankaikkinen\nei-missään, oi iankaikkinen -- turhaan!\"\n\nNäin puhui varjo, ja Zarathustran kasvot kävivät pitemmiksi hänen\nsanoistaan. \"Sinä olet minun varjoni! sanoi hän viimein surullisesti.\n\n\"Sinun vaarasi ei ole pieni vaara, sinä vapaa henki ja vaeltaja!\nSinulla on ollut paha päivä: kavahda, että et saa vielä pahempaa\niltaa!\n\n\"Sellaisista asuinsijattomista, kuin sinä olet, näyttää viimein\nvankilakin antuaalta. Oletko milloinkaan nähnyt, kuinka vangitut\nrikokselliset nukkuvat? He nukkuvat rauhallisesti, he nauttivat\nuudesta turvallisuudestaan.\n\n\"Kavahda, että ahdas usko ei lopulta kerran vangitse sinua, kova,\nankara houre! Sillä sinua viettelee ja kiusaa täst'edes kaikki, mikä\non ahdasta ja lujaa.\n\n\"Sinä olet kadottanut päämaalin: voi, kuinka sinä voit lieventää ja\nlyödä leikiksi tämän tuskallisen menettämisen? Siten -- sinä olet\nkadottanut myöskin tien!\n\n\"Sinä poloinen häilyvä, haaveksiva, sinä väsynyt perhonen! tahdotko\nsinä tänä iltana levätä kotilieden ääressä? Niinpä mene silloin ylös\nminun luolaani!\n\n\"Tuolla käy tie minun luolaani. Ja nyt minä tahdon nopeasti juosta\nsinun luotasi. Jo lepää ikäänkuin varjo minun päälläni.\n\n\"Minä tahdon yksin juosta, jotta jälleen kävisi valoisaksi minun\nympärilläni. Senvuoksi minun täytyy olla vielä kauan iloisesti\njalkeilla. Mutta tänä iltana minun luonani -- tanssitaan!\" -- --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nKeskipäivällä.\n\n\n-- Ja Zarathustra juoksi ja juoksi eikä löytänyt enää ketään ja\noli yksin ja löysi yhä uudelleen itsensä ja nautti ja hekumoi\nyksinäisyydestään ja ajatteli hyviä asioita, tuntikausia. Mutta\nkeskipäivän hetkellä, kun aurinko oli ihan Zarathustran pään päällä,\nkulki hän vanhan käyrän ryhmyisen puun ohi, jonka viiniköynnöksen\nrikas rakkaus kietoi syleilyynsä ja kätki siltä itseltään: siitä\nriippui keltaisien rypäleiden runsaus vaeltajaa vastaan. Silloin\nhäntä halutti sammuttaa pieni janonsa ja taittaa yksi rypäle; mutta\nkun hän jo ojensi käsivartensa sitä kohti, silloin häntä alkoi\nhaluttaa vielä enemmin jokin toinen: nimittäin laskeutua pitkälleen\npuun juurelle täyden keskipäivän hetkellä ja nukkua.\n\nZarathustra teki niin; ja heti kun hän laskeutui maahan, kirjavan\nruohon hiljaisuuteen ja salaperäisyyteen, unhoitti hän pienen janonsa\nja vaipui uneen. Sillä, niinkuin Zarathustran sananparsi kuuluu: Yksi\non välttämättömämpi kuin toinen. Hänen silmänsä vain jäivät auki: --\nne eivät nimittäin kyllästyneet katselemaan ja ylistämään puuta ja\nviiniköynnöksen rakkautta. Mutta uneen vaipuessaan puhui Zarathustra\nnäin sydämelleen:\n\n\"Hiljaa! Hiljaa! Eikö maailma juuri ikään täydellistynyt? Mitä\nminulle tapahtuukaan?\n\n\"Niinkuin siro tuuli näkymättömänä tanssii pöydänsileällä merellä,\nkevyenä, höyhenkevyenä: niin -- tanssii uni minun päälläni.\n\n\"Minun silmääni ei se paina umpeen, sieluni se jättää valveille. Kevyt\nse on, totisesti! höyhenkevyt.\n\n\"Se houkuttelee minut, en tiedä kuinka? se taputtaa minua sisällisesti\nhyväilevin käsin, se ottaa minut valtoihinsa. Niin, se ottaa minut\nvaltoihinsa, jotta sieluni ojentaa itsensä: --\n\n\"-- kuinka pitkältä ja väsyneeltä se tuntuu minusta, kummallinen\nsieluni! Tuliko sille seitsemännen päivän ilta jo keskipäivällä?\nVaelsiko se jo liian kauan autuaana hyvien ja kypsien olioiden\nkeskellä?\n\n\"Se ojentaa pitkäksi itsensä, pitkäksi, -- pitemmäksi! se lepää\nhiljaa, kummallinen sieluni. Liian paljon hyvää se on jo maistanut,\ntämä kultainen surumielisyys painostaa sitä, sen suu vääristyy.\n\n\"-- Niinkuin alus, joka juoksee hiljaisimpaan poukamaansa: -- nyt se\nnojautuu maata vasten, pitkästä matkasta väsyneenä ja epävarmoista\nmeristä. Eikö maa ole uskollisempi?\n\n\"Niinkuin sellainen alus laskee, hiipii maihin: -- silloin on\nkylliksi, että hämähäkki maalta kehrää lankansa yli sen tykö.\nVahvempaa touvia ei tarvita.\n\n\"Niinkuin tuollainen väsynyt alus hiljaisimmassa poukamassa: niin\nminäkin lepään nyt lähellä maata, uskollisena, luottavaisena,\nodottaen, sidottuna siihen utuisimmilla langoilla.\n\n\"Oi onni! Oi onni! Tahdotko sinä laulaa, oi sieluni? Sinä lepäät\nruohossa. Mutta tämä on se salaperäinen juhlallinen hetki, jolloin\nyksikään paimen ei puhalla huiluaan.\n\n\"Kavahda! Kuuma keskipäivä nukkuu kedoilla. Älä laula! Hiljaa! Maailma\non täydellistynyt.\n\n\"Älä laula, sinä nurmen siipisirkka, oi sieluni! Älä edes kuiskaa!\nkatso -- hiljaa! vanha keskipäivä nukkuu, se liikuttaa suutaan: eikö\nse juo juuri onnen pisaraa --\n\n\"-- vanhaa ruskeaa pisaraa kultaista onnea, kultaista viiniä?\nTuulahdus käy sen ylitse, sen onni nauraa. Niin -- nauraa jumala.\nHiljaa! --\n\n\"-- 'Onneen, kuinka vähän tarvitaan onneen!' Niin minä puhuin kerran,\nja pidin itseäni viisaana. Mutta se oli herjausta: sen minä opin nyt.\nViisaat narrit puhuvat paremmin.\n\n\"Vähin juuri, hiljaisin, kevyin, sisiliskon kahina, tuulahdus,\nhenkäys, silmänräpäys -- _vähä_ aikaan saa onnen _parhaimman_ laadun.\nHiljaa!\n\n\"-- Mitä minulle tapahtui: kuule! Onko aika lentänyt matkoihinsa? Enkö\nminä pudonnut -- kuule! iäisyyden kaivoon?\n\n\"Mitä minulle tapahtuu? Hiljaa! Minua pistää -- voi sydämeen?\nsydämeen! Oi murru, murru, sydän, tällaisen onnen, tällaisen piston\njälkeen!\n\n\"-- Kuinka? Eikö maailma juuri ikään tullut täydelliseksi? Pyöreäksi\nja kypsäksi? Oi tuota kultaista pyöreätä sormusta -- minne se lentää?\nJuoksenko sen perästä! Hei!\n\n\"Hiljaa -- --\" (ja tässä Zarathustra ojensihe ja tunsi nukkuvansa.)\n\n\"Ylös, puhui hän itselleen, sinä nukkuja; sinä keskipäivännukkuja! No\nniin, pystyyn jo, te vanhat sääret! On aika, on yli ajan, monta hyvää\ntaivalta on teillä vielä jäljellä --\n\n\"Nyt te jo nukutte liiaksi, kuinka kauan toki? Puoli iäisyyttä! No\nniin, hereille nyt, vanha sydämeni! kuinka kauan sinä saatat --\nvalvoa tällaisen unen jälkeen?\"\n\n(Mutta silloin hän nukkui jo uudelleen, ja hänen sielunsa kiisti\nhäntä vastaan ja puolusti itseään ja laskeutui jälleen levolle) --\n\"Laske minut! Hiljaa! Eikö maailma juuri ikään tullut täydelliseksi?\nOi tuota kultaista pyöreätä palloa!\" --\n\n\"Nouse ylös, sanoi Zarathustra, sinä pieni varas, päivävaras! Kuinka!\nYhä vielä ojennella itseään, haukoitella, huoata, pudota alas syviin\nkaivoihin?\n\n\"Ken sinä oikein olet! Oi sieluni!\" (ja tässä hän pelästyi, sillä\nauringonsäde putosi taivaasta alas hänen kasvoilleen).\n\n\"Oi taivas minun pääni päällä, puhui hän huoaten ja nousi istualleen;\nsinä katselet minua? Sinä kuuntelet minun kummallista sieluani?\n\n\"Milloinka sinä juot tämän kastepisaran, joka putosi alas kaikille\nmaan-kappaleille, -- milloinka sinä juot tämän kummallisen sielun --\n\n\"-- milloinka, iäisyyden kaivo! sinä hiilakka hirvittävä\nkeskipäivän-kuilu! milloinka sinä juot minun sieluni takaisin\nitseesi?\"\n\nNäin puhui Zarathustra ja nousi vuoteeltaan puun juurelta niinkuin\noudosta juopumuksesta: ja katso, silloin oli aurinko yhä vielä ihan\nhänen päänsä päällä. Mutta tästä saattaisi syyllä päätellä, että\nZarathustra ei ollut nukkunut kauan sillä kertaa.\n\n\n\n\nTervehdys.\n\n\nVasta myöhään iltapäivällä, pitkän turhan etsinnän ja kuljeskelemisen\njälkeen, palasi Zarathustra takaisin luolaansa. Mutta kun hän seisoi\nsen edustalla, ei enää kahdenkaankymmenen askeleen päässä siitä,\nsilloin tapahtui se, mitä hän vähimmin vartosi nyt: hän kuuli\nuudelleen tuon suuren _hätähuudon_. Ja, kummallista! tällä kertaa se\nkuului hänen omasta luolastaan. Mutta se oli pitkä, moninkertainen,\nouto huuto, ja Zarathustra erotti selvästi, että se oli yhdistetty\nmonesta äänestä: vaikkapa se olisi, etäältä kuultuna, kaikunut kuin\nhuuto yhdestä ainoasta suusta.\n\nSilloin Zarathustra juoksi luolalleen; ja katso! mikä näytelmä häntä\nodotti tämän kuuleman jälkeen! Sillä siellä he istuivat kaikki\nyhdessä, joiden ohitse hän oli päivällä käynyt: oikeanpuolinen\nkuningas ja vasemmanpuolinen kuningas, vanha loihtija, paavi,\nvapaaehtoinen keräjäläinen, varjo, hengeltä tunnollinen, surumielinen\ntietäjä ja aasi; mutta rumin ihminen oli pannut päähänsä kruunun ja\nkietonut ympärilleen kaksi purppuravyötä, -- sillä kaikkien rumien\ntavoin hän mielellään puki itsensä valhepukuun ja näytteli kaunista.\nMutta keskellä tätä murheellista seuraa seisoi Zarathustran kotka,\npörhöisenä ja levottomana, sillä sen oli vastattava liian paljoon,\njohon sen ylpeydellä ei ollut mitään vastausta; mutta viisas käärme\nriippui sen kaulan ympärillä.\n\nKaikkea tätä katseli Zarathustra suurella kummastuksella;\nmutta sitten hän tarkasti jokaista vierastaan ystävällisellä\nuteliaisuudella, luki heidän sielunsa ja ihmetteli uudelleen.\nSillä välin olivat kokoontuneet nousseet istualtaan ja odottivat\nkunnioituksella, että Zarathustra puhuisi. Mutta Zarathustra puhui\nnäin:\n\n\"Te epätoivoiset! Te kummalliset! Minä kuulin siis teidän\nhätähuutonne? Ja nyt minä tiedän myöskin, mistä hän on etsittävä,\njota minä etsin tänään turhaan: _korkeampi ihminen_ --:\n\n\"-- minun omassa luolassani hän istuu, korkeampi ihminen! Mutta\nmitä minä ihmettelen! Enkö ole häntä itse houkutellut luokseni,\nhunajauhrin ja onneni viekkaitten houkutushuutojen kautta?\n\n\"Kuitenkin minusta tuntuu, että te sovitte huonosti toisillenne\nseuraksi, te herätätte nurjuutta toistenne sydämissä, te\nhätäähuutavat, istuessanne yhdessä täällä. Ensin täytyy tulla jonkun,\n\n\"-- jonkun, joka saa teidät jälleen nauramaan, hyvän ja iloisen\nilveilijän, tanssijan ja tuulen ja huimapään, vanhan narrin: -- mitä\narvelette?\n\n\"Suokaa anteeksi, te epätoivoiset, että minä teidän edessänne puhun\ntällaisia pieniä sanoja, totisesti, sopimattomia sellaisille\nvieraille! Mutta te ette aavista, mikä minun sydämeni tekee\nylimieliseksi: --\n\n\"-- te itse sen teette ja teidän näkönne, suokaa minulle anteeksi!\nSillä jokainen käy urhoolliseksi, joka katselee epätoivoista.\nPuhutella epätoivoista -- siihen luulee jokainen itsensä kyllin\nväkeväksi.\n\n\"Minulle itselleni te annoitte tämän voiman -- hyvän lahjan, korkeat\nvieraani! Rehellisen vieraslahjan! Niinpä siis älkää suuttuko, että\nminä tarjoan teille omani.\n\n\"Tämä on minun valtakuntani ja herrauteni: mutta mikä minun on, se on\ntämän illan ja tämän yön oleva teidän.\n\n\"Minun eläimeni palvelevat teitä: minun luolani olkoon teidän\nleposijanne.\n\n\"Minun kotonani ja majassani ei kenkään ole oleva epätoivossa,\npiirissäni minä varjelen jokaisen villipetoeläimistään. Ja tämä on\nensimäinen, minkä minä tarjoon teille: turvallisuus!\n\n\"Mutta toinen on: pikkusormeni. Ja jos teillä on se ensin, niin\nottakaa vain koko käsi, niin! ja sydän lisäksi! Tervetuloa tänne,\ntervetuloa, kestiystäväni!\"\n\nNäin puhui Zarathustra ja nauroi rakkaudesta ja pahuudesta. Tämän\ntervehdyksen jälkeen hänen vieraansa kumarsivat uudelleen ja\nvaikenivat kunnioittavaisesti; mutta oikeanpuolinen kuningas vastasi\nheidän puolestaan.\n\n\"Siitä tavasta, oi Zarathustra, jolla sinä tarjosit meille käden ja\ntervehdyksen, me tunnemme sinut Zarathustraksi. Sinä alennuit meidän\nedessämme; sinä loukkasit melkein meidän kunnioitustamme --:\n\n\"-- mutta ken voisi sinun laillasi alentaa itsensä sellaisella\nylpeydellä? Se nostaa meidät itsemme pystyyn, virvoitus se on meidän\nsilmillemme ja sydämillemme.\n\n\"Nähdäksemme vain tämän me nousisimme vielä korkeammille vuorille,\nkuin tämä vuori on. Katselemishaluisina me tulimme, me tahdoimme\nnähdä, mikä synkät silmät tekee kirkkaiksi.\n\n\"Ja katso, jo on kaikki meidän hätähuutomme ohitse. Jo on meidän\nmielemme ja sydämemme avoin ja on ihastuksissaan. Paljoa ei puutu,\nettä rohkeutemme ei käy ylimieliseksi.\n\n\"Ei mitään ilahduttavampaa, oi Zarathustra, kasva maan päällä kuin\nkorkea väkevä tahto: se on sen ihanin kasvi. Kokonainen maisema saa\nvirvoituksen yhdestä sellaisesta puusta.\n\n\"Pinjaa minä ajattelen, joka kasvaa sinun laillasi, oi Zarathustra:\npitkäksi, vaiteliaaksi, kovaksi, yksinäiseksi, jonka puu on parhainta\nja taipuvinta, ihanaksi, --\n\n\"-- mutta viimein väkevin vihrein oksin _omaa_ valtaansa tavoittaen,\nväkeviä kysymyksiä kysyen tuulilta ja säiltä ja mikä ikinä on\nkukkuloilla kotoista,\n\n\"-- väkevämmin vastaten, käskeväinen, voitollinen: oi ken ei tahtoisi\nnousta korkeille vuorille nähdäkseen sellaisia puita?\n\n\"Sinun puustasi täällä, oi Zarathustra, saa synkkä, nurjaonninen\nvirvoituksen, sinun katseestasi käy epävakainenkin varmaksi ja\nparantaa sydämensä.\n\n\"Ja totisesti, kohti sinun vuortasi ja puutasi kääntyy tänään moni\nsilmä; suuri kaipuu on aukaissut ne, ja moni oppi kysymään: ken on\nZarathustra?\n\n\"Ja kenen korvaan sinä kerran vuodatit laulusi ja hunajasi: kaikkien\nkätkeytyneitten, yksineläjien, kaksineläjien, kaikki ne puhuivat\nyhdellä erää sydämelleen:\n\n\"'Elääkö Zarathustra vielä? Ei kannata enää elää, kaikki on\nyhtäläistä, kaikki on turhaa: tai -- meidän täytyy elää Zarathustran\nkanssa!'\n\n\"'Miksi ei hän tule, joka niin kauan on julistanut tuloansa? Näin\nkysyivät monet; nielaisiko yksinäisyys hänet! Vai menemmekö me hänen\ntykönsä?\n\n\"Nyt tapahtuu, että yksinäisyys itse käy mureaksi ja murtuu, haudan\nlailla, joka murtuu eikä voi kauemmin pitää enää kuolleitaan.\nKaikkialla näkee ylösnousseita.\n\n\"Nyt aallot nousevat ja nousevat vuoresi ympärillä, oi Zarathustra. Ja\nkuinka korkea korkeutesi onkaan, monien täytyy sinun luoksesi ylös;\nsinun venheesi ei ole enää kauan oleva kuivalla maalla.\n\n\"Ja että me epätoivoiset tulimme nyt sinun luolaasi emme enää ole\nepätoivossa: tunnus- ja ennusmerkki se on vain siitä, että parempia\non matkalla sinun tykösi, --\n\n\"-- sillä hän itse on matkalla sinun tykösi, jumalan viimeinen jäännös\nihmisten joukossa, se on: kaikki suuren kaipuun, suuren iljetyksen,\nsuuren kyllästyksen ihmiset,\n\n\"-- kaikki, jotka eivät tahdo elää, elleivät jälleen opi _toivomaan_\n-- elleivät opi sinulta, oi Zarathustra, _suurta_ toivetta!\"\n\nNäin puhui oikeanpuolinen kuningas ja tarttui Zarathustran\nkäteen, suudellakseen sitä; mutta Zarathustra ehkäisi hänen\nkunnianosotuksensa ja peräytyi kauhuissaan, vaieten ja äkkiä\nikäänkuin paeten kaukaisiin etäisyyksiin. Mutta hetkisen kuluttua hän\njo oli jälleen vieraittensa luona, katseli heitä kirkkain, tutkivin\nsilmin ja puhui:\n\n\"Minun vieraani, te korkeammat ihmiset, minä tahdon puhua teidän\nkanssanne selvää saksaa. _Teitä_ minä en odottanut näillä vuorilla.\"\n\n(\"Selvää saksaa! Jumala armahtakoon!\" virkkoi tässä vasemmanpuolinen\nkuningas syrjään; \"huomaa että hän ei tunne hyviä saksalaisia, tämä\nviisas itäisiltä mailta!\")\n\n(\"Mutta hän tarkoittaa 'suoraa saksaa' -- no niin! Se ei ole tänään\nhuonoin maku!\")\n\n\"Te lienette varmaankin kaikki korkeampia ihmisiä, jatkoi\nZarathustra: mutta minulle -- te ette ole kyllin korkeita ja väkeviä.\n\n\"Minulle, se on: heltymättömälle, joka vaikenee minussa, mutta ei tule\nalati vaikemaan. Ja jos te kuulutte minulle, niin ette kuitenkaan\noikeana kätenäni.\n\n\"Ken näet itse seisoo sairailla ja heikoilla jaloilla, teidän\nlaillanne, hän tahtoo ennen kaikkea, tietäköönpä hän sen sitten tai\nkätkeköön sen itseltään: tulla _säästetyksi_.\n\n\"Mutta käsiäni ja jalkojani minä en säästä, _minä en säästä\nsotilaitani_: kuinka te sitten kelpaisitte _minun_ sotaani?\n\n\"Teidän kanssanne minä turmelisin jokaisen voiton itseltäni. Ja moni\nteistä kaatuisi, jos hän vain kuulisi minun rumpujeni kaikuvan äänen.\n\n\"Ette te ole myöskään kyllin kauniita ja jalosyntyisiä minulle.\nMinä tarvitsen puhtaita sileitä kuvastimia oppejani varten; teidän\npinnallanne tulee minun oma kuvani vääristellyksi.\n\n\"Teidän hartioitanne painaa moni taakka, moni muisto; moni ilkeä\nkääpiö istuu kyyristyneenä teidän loukoissanne. Teissäkin on olemassa\nkätkettyä roskaväkeä.\n\n\"Ja vaikkapa te olette korkeata ja korkeampaa lajia: paljon teissä\non käyrää ja epämuodostunutta. Ei ole sitä seppää maailmassa, joka\nteidät takoisi oikeiksi ja suoriksi.\n\n\"Te olette vain siltoja: kulkekoot ne, jotka ovat korkeampia, teidän\nylitsenne! Te olette portaita: niinpä älkää vihastuko häneen, joka\nastuu teidän ylitsenne _omaan_ korkeuteensa.\n\n\"Teidän siemenestänne voi myös kerran oikea poika ja täysi perillinen\nkasvaa: mutta se on kaukana. Te itse ette ole niitä, joilla on oikeus\nminun perintööni ja nimeeni.\n\n\"Teitä en minä odota näillä vuorilla, teidän kanssanne minä en astu\nalas viimeistä kertaa. Te tulitte vain enteinä siitä, että korkeampia\non jo matkalla minun tyköni, --\n\n\"-- ei suuren kaipuun, suuren iljetyksen, suuren kyllästymisen ihmisiä\neikä niitä, joita te kutsutte jumalan jäännöksiksi,\n\n\"-- ei! Ei! Kolmasti ei! _Toisia_ minä odotan näillä vuorilla ja ilman\nheitä minä en tahdo jalkaani siirtää täältä,\n\n\"-- korkeampia, väkevämpiä, voitollisempia, iloisempia, sellaisia,\njotka ovat oikeinmuodostuneita ruumiilta ja sielulta: _nauravien\njalopeurojen_ täytyy tulla!\n\n\"Oi kestiystäväni, te kummalliset, -- ettekö te kuulleet puhuttavan\nvielä mitään minun lapsistani? Ja että ne ovat matkalla minun tyköni?\n\n\"Puhukaa minulle toki yrttitarhoistani, autuaista saaristani, minun\nuudesta ihanasta lajistani, -- miksi ette puhu minulle mitään siitä?\n\n\"Tämän vieraslahjan minä pyydän itselleni teidän rakkaudeltanne, että\nte puhutte minulle lapsistani. Tähän saakka minä olen ollut rikas,\ntähän saakka olen ollut köyhä: mitä en minä lahjoittanut pois,\n\n\"-- mitä en minä lahjoittaisi pois, jotta minulla olisi yksi: nämä\nlapset, tämä elävä istutus, nämä minun tahtoni ja korkeimman toiveeni\nelämänpuut!\"\n\nNäin puhui Zarathustra ja keskeytti äkkiä puheensa: sillä hänen\nkaipuunsa valtasi hänet, ja hän sulki silmänsä ja suunsa sydämensä\nliikutuksesta. Ja myöskin kaikki hänen vieraansa vaikenivat ja\nseisoivat hiljaa ja hämmästyneinä: paitsi että vanha tietäjä käsin ja\nelein teki merkkejä.\n\n\n\n\nEhtoollinen.\n\n\nTässä kohdassa näet tietäjä keskeytti Zarathustran ja hänen\nvieraittensa tervehdyksen: hän tunkeutui esiin niinkuin se, jolla ei\nole hukata yhtään aikaa, tarttui Zarathustran käteen ja huusi: \"Mutta\nZarathustra!\n\n\"Yksi on välttämättömämpi kuin toinen, niin sinä puhut itse: niinpä\nyksi on minulle nyt välttämättömämpi kuin mikään muu.\n\n\"Yksi sana ajallaan: etkö sinä ole kutsunut minua _aterialle_? Ja\ntäällä on monta, jotka ovat tulleet pitkiä matkoja. Ethän toki tahdo\nravita meitä sanoilla?\n\n\"Minun mielestäni te olette myös ajatelleet kaikki liian paljon\nkuoliaaksipaleltumista, hukkumista, tukehtumista ja muita\nhengenvaarallisia asioita: mutta kukaan ei ole ajatellut sitä, mikä\nminua uhkaa, nimittäin nälkäännääntyminen.\" --\n\n(Näin puhui tietäjä; mutta kun Zarathustran eläimet kuulivat nämä\nsanat, juoksivat ne kauhusta tiehensä. Sillä ne näkivät, että minkä\nolivat tuoneetkin kotia päivällä, ei se riittäisi täyttämään tätä\nyhtä ainoaa tietäjää.)\n\n\"-- Sekä janoonnääntyminen, jatkoi tietäjä. Ja vaikkakin minä kuulen\nveden loiskivan täällä, viisauden puheen lailla, nimittäin rikkaasti\nja väsymättä: minä -- tahdon _viiniä_!\n\n\"Ei jokainen ole syntynyt Zarathustran lailla vedenjuojaksi. Vesi\nei kelpaa myöskään väsyneille ja kuihtuneille: _meille_ on viini\nsoveliasta, -- se vasta antaa äkillisen elpymisen ja terveyden\nsilmänräpäyksessä.\"\n\nTässä tilaisuudessa, kun tietäjä pyysi viiniä, tapahtui, että\nvasemmanpuolinen kuningaskin, tuo vaitelias, puhkesi kerran\npuhumaan. \"Viinistä, puhui hän, pidimme me huolen, minä ja veljeni,\noikeanpuolinen kuningas: meillä on viiniä kylliksi, -- kokonainen\naasi täynnä. Niin ei puutu muuta kuin leipää.\"\n\n\"Leipää? vastasi Zarathustra ja nauroi. Juuri leipää vain ei\nerakoilla ole. Mutta ihminen ei elä yksin leivästä, vaan myöskin\nhyvien lampaiden lihasta, joita minulla on kaksi:\n\n\"-- ne ovat kiireellisesti teurastettavat ja höystettävät\nsalvia-yrtillä, valmistettavat, niin minä tahdon. Ei myöskään puutu\njuuria ja hedelmiä, kyllin hyviä itse herkuttelijoille ja nirsoille;\nei myöskään pähkinöitä ja muita arvoituksia särjettäväksi.\n\n\"Näin me tahdomme nopeasti valmistaa hyvän aterian. Mutta ken tahtoo\nyhtyä aterialle, hänen täytyy myös ryhtyä työhön, kuninkaittenkin.\nZarathustran tykönä voi kuningaskin olla kokki.\"\n\nTähän ehdotukseen olivat kaikki tyytyväisiä: paitsi että\nvapaaehtoinen kerjäläinen vastusti lihaa ja viiniä ja höysteitä.\n\n\"Katsokaa tuota mässääjää Zarathustraa! sanoi hän leikillisesti:\nlähdetäänkö luoliin ja korkeille vuorille sitä varten, että\nvalmistetaan tällaisia aterioita?\n\n\"Nyt minä tosiaan ymmärrän, mitä hän kerran opetti meille: 'Ylistetty\nolkoon pieni köyhyys!' ja miksi hän tahtoo poistaa kerjäläiset.\"\n\n\"Ole hyvällä mielellä, vastasi Zarathustra hänelle, niinkuin minäkin\nolen. Pysy tavoissasi, sinä verraton, jyrsi jyviäsi, juo vettäsi,\nylistä ruokiasi: kunhan se vain tekee sinut iloiseksi!\n\n\"Minä olen laki vain omilleni, minä en ole laki kaikille. Mutta ken\nminulle kuuluu, hän olkoon vahva luiltaan, myöskin kevyt jaloiltaan --\niloinen sekä sodassa että juhlassa, ei mikään synkkänaama, ei\nhaave-hanno, valmis vaikeimpaan kuin juhlaan, terve ja eheä.\n\n\"Parhain kuuluu minun omilleni ja minulle; ja jollei meille sitä\nanneta, niin me otamme sen: -- parhaimman ravinnon, puhtaamman\ntaivaan, väkevimmät ajatukset, kauneimmat naiset!\" --\n\nNäin puhui Zarathustra; mutta oikeanpuolinen kuningas vastasi:\n\"Kummallista! Onko milloinkaan ennen kuultu niin älykkäitä sanoja\nviisaan suusta?\n\n\"Ja totisesti, kummallisinta viisaassa on se, jos hän kaikkeen\nmuuhunkin on vielä älykäs eikä mikään aasi.\"\n\nNäin puhui oikeanpuolinen kuningas ja ihmetteli; mutta aasi sanoi\nhänen puheeseensa pahansisuisesti J-A-A. Mutta tämä oli sen pitkän\naterian alku, jota aikakirjoissa \"Ehtoolliseksi\" kutsutaan. Sen\nkestäessä ei puhuttu mistään muusta kuin _korkeammasta ihmisestä._\n\n\n\n\nKorkeammasta ihmisestä.\n\n\n1.\n\nKun minä ensikerran tulin ihmisten tykö, silloin minä tein\nerakko-hulluuden, tuon suuren hulluuden: minä asetuin turulle.\n\nJa kun minä puhuin kaikille, niin en puhunut kenellekään. Mutta\nehtoolla oli nuorallatanssija ja ruumis minun tovereitani; ja minä\nitse melkein ruumis.\n\nMutta uuden aamun mukana tuli uusi totuus minulle: silloin minä opin\npuhumaan: \"Mitä kuuluvat minuun turku ja roskaväki ja roskaväen-melu\nja pitkät roskaväenkorvat!\"\n\nTe korkeammat ihmiset, oppikaa tämä minulta: turulla ei kukaan usko\nkorkeampiin ihmisiin. Ja jos tahdotte puhua siellä, no niin! Mutta\nroskaväki vilkuttaa silmiään: \"me olemme kaikki yhtäläisiä.\"\n\n\"Te korkeammat ihmiset, -- niin vilkuttaa roskaväki silmiään ei ole\nolemassa mitään korkeampia ihmisiä, me olemme kaikki yhtäläisiä,\nihminen kuin ihminen, jumalan edessä -- me kaikki olemme yhtäläisiä!\"\n\nJumalan edessä! -- Mutta nyt tämä jumala on kuollut. Mutta roskaväen\nedessä me emme tahdo olla yhtäläisiä. Te korkeammat ihmiset, menkää\npois turulta!\n\n\n2.\n\nJumalan edessä! -- Mutta nyt tämä jumala on kuollut! Te korkeammat\nihmiset, tämä jumala oli teidän suurin vaaranne.\n\nVasta sitten kuin hän vaipui hautaan olette te jälleen ylösnousseet.\nNyt vasta tulee suuri keskipäivä, nyt vasta tulee korkeampi ihminen\n-- herraksi!\n\nYmmärsittekö te tämän sanan, oi veljeni? Te peljästytte: pyörryttääkö\nteidän sydäntänne? Ammoittaako tässä pohjattomuus teitä vastaan?\nHaukkuuko helvetinkoira teille täällä?\n\nNo niin! Hyvä! Te korkeammat ihmiset. Nyt vasta makaa\nihmistulevaisuuden vuori synnytystuskissaan. Jumala kuoli: nyt _me_\ntahdomme, -- että yli-ihminen eläisi.\n\n\n3.\n\nSurullisimmat kysyvät tänään: \"kuinka on ihminen säilyvä?\" Mutta\nZarathustra kysyy ainoana ja ensimäisenä: \"kuinka on ihminen\n_voitettava_?\"\n\nYli-ihminen on minun sydämelläni, hän on minun ensimäiseni ja ainoani\n-- _eikä_ ihminen: ei lähimmäinen, ei köyhin, ei enimmän kärsivä, ei\nparhain. --\n\nOi veljeni, mitä minä ihmisessä voin rakastaa, on se että hän on\nylimeno ja meno perikatoon. Ja myöskin teissä on paljon, mikä saa\nminut rakastamaan ja toivomaan.\n\nEttä te halveksuitte, te korkeammat ihmiset, se saa minut toivomaan.\nSuuret halveksivaiset näet ovat suuria kunnioittajia.\n\nEttä te olitte epätoivoissanne, siinä on paljon kunnioitettavaa.\nSillä te ette oppineet alistumaan, te ette oppineet pieniä viisauksia.\n\nTänään näet tulivat pienet ihmiset herroiksi: he saarnaavat kaikki\nalistumista ja häveliäisyyttä ja viisautta ja ahkeruutta ja\nlukuunottamista ja pienien hyveiden pitkää körököröä.\n\nMikä naistenlajia on, mikä orjienlajista polveutuu ja varsinkin\nroskaväki-sotku: se tahtoo nyt tulla kaiken ihmistulevaisuuden\nherraksi -- oi iljetys! iljetys! iljetys!\n\n_Se_ kysyy ja kysyy eikä väsy: \"kuinka on ihminen säilyttävä itsensä,\nparhaiten, kauimmin, mukavimmin?\" Siten -- he ovat tämänpäivän\nherroja.\n\nNämä tämänpäivän herrat voittakaa, oi veljeni, -- nämä pienet\nihmiset: _he_ ovat yli-ihmisen suurin vaara!\n\nVoittakaa, te korkeammat ihmiset, pienet hyveet, pienet viisaudet,\nhiekkajyvä-lukuunottamiset, muurahaisrikkarihkama, viheliäinen\ntyytyväisyys, \"useimpien onni\" --!\n\nJa ennemmin tulkaa epätoivoon kuin alistutte. Ja, totisesti, minä\nrakastan teitä senvuoksi, että te ette ymmärrä elää tänään, te\nkorkeammat ihmiset! Sillä niin _te_ elätte parhaimmin!\n\n\n4.\n\nOnko teillä rohkeutta, oi veljeni? Oletteko te uskaliaita? Ei\nrohkeutta katselijain edessä, vaan erakko- ja kotkarohkeutta, jota\nnäkemässä ei enää ole edes jumalatakaan!\n\nKylmiä sieluja, muuleja, sokeita, juopuneita, niitä minä en kutsu\nuskaliaiksi. Uskallusta on sillä, ken tuntee pelon, mutta myös\nmasentaa pelon: ken kuilun näkee, mutta _ylpeydellä._\n\nKen kuilun näkee, mutta kotkan-silmin, -- ken kotkankynsin _koppoo_\nkuilun: hänellä on rohkeutta. -- --\n\n\n5.\n\n\"Ihminen on paha\" -- niin puhuivat kaikki viisaimmat minulle\nlohdutukseksi. Ah, kunhan se vain vielä tänäänkin on totta! Sillä\npaha on ihmisen parhain voima.\n\n\"Ihmisen täytyy tulla paremmaksi ja pahemmaksi\" -- niin minä opetan.\nPahin on välttämätön yli-ihmisen parhaimpaan.\n\nSaattoi olla hyvä tuolle pienten ihmisten saarnaajalle, että hän\nkärsi ja kantoi ihmisen synnin. Mutta minä iloitsen suuresta synnistä\nsuurena _lohdutuksenani._\n\nMutta tällainen ei ole sanottu pitkiä korvia varten. Jokainen sana ei\nkuulu myöskään jokaisen suuhun. Ne ovat hienoja kaukaisia asioita:\nniitä älkööt lampaankynnet tavoittako!\n\n\n6.\n\nTe korkeammat ihmiset, luuletteko, että minä olen tullut hyvittämään\nsen, minkä te teitte huonosti?\n\nTai että minä täst'edes olen valmistava mukavamman vuoteen teille,\nkärsiväisille? Tai näytän teille, te epävakaiset, harhaankiivenneet\nuusia helpompia polkuja?\n\nEi! Ei! Kolmasti ei! Yhä enemmän, yhä parempia teidän lajistanne\non käyvä perikatoon, -- sillä teidän on kokeminen yhä pahempaa ja\nkovempaa. Niin vain --\n\n-- niin vain kasvaa ihminen siihen korkeuteen, missä salama osuu\nhäneen ja murtaa hänet: kyllin korkeiksi salamaa varten.\n\nVähään, pitkään, kaukaisimpaan, tähtää minun mieleni ja minun\nkaipuuni: mitä minuun koskisi teidän pieni, nuori, lyhyt kurjuutenne!\n\nTe ette kärsi kylliksi vielä! Sillä te kärsitte itsestänne, te ette\nkärsineet vielä _ihmisestä._ Te valhettelisitte, jos sanoisitte\ntoisin! Te kaikki, te ette ole kärsineet, mitä minä kärsin. -- --\n\n\n7.\n\nMinulle ei ole kylliksi, että salama ei enää vahingoita. Pois minä\nen tahdo johdattaa sitä: sen on oppiminen -- tekemään työtä _minun_\nhyväkseni. --\n\nMinun viisauteni on kokoontunut jo kauan kuin pilvi, se käy\nhiljaisemmaksi ja pimeämmäksi. Niin tekee jokainen viisaus, joka\nkerran on synnyttävä _salamoita_. --\n\nNäille tämänpäivän ihmisille minä en tahdo olla _valo_, en heidän\nvaloksi kutsumansa. _Heidät_ -- minä tahdon sokaista: viisauteni\nsalama! puhkaise heidän silmänsä!\n\n\n8.\n\nÄlkää tahtoko mitään yli kykynne: on olemassa katala vääryys niissä,\njotka tahtovat yli kykynsä.\n\nVarsinkin, jos he tahtovat suuria asioita! Sillä he herättävät\nepäluuloa suuria asioita kohtaan, nämä hienot väärentäjät ja\nnäyttelijät! --\n\n-- kunnes viimein tulevat vääriksi itselleen, kierosilmäisiksi,\nmaalipeittoisiksi madonreijiksi, verhotuiksi väkevien sanojen,\nnäytekilpi-hyveitten, loistavien valhekiiltotekojen kaapuun.\n\nKavahtakaa tässä visusti, te korkeammat ihmiset! Sillä tänään\nei minulle ole mikään kallisarvoisempaa ja harvinaisempaa kuin\nrehellisyys.\n\nEikö tämä tämäpäivä ole roskaväen. Mutta roskaväki ei tiedä itse,\nmikä on suurta ja pientä, mikä suoraa ja rehellistä: se on viattoman\nkiero, se valhettelee alati.\n\n\n9.\n\nEpäilkää tänään hyvällä epäluulolla, te korkeammat ihmiset, te\nuskaliaat! Te avosydämiset! Ja pitäkää perusteenne salaisina! Tämä\ntänään on näet roskaväen.\n\nMitä roskaväki ilman perusteita kerran oppi uskomaan, ken voisi sen\nperusteilla siltä -- kukistaa kumoon?\n\nTurulla saadaan uskomaan eleillä. Mutta perusteet tekevät roskaväen\nepäileväksi.\n\nJa jos kerran jokin totuus pääsisi voittoon, niin kysykää itseltänne\nhyvällä epäluulolla: \"mikä väkevä eksytys on taistellut sen puolesta?\"\n\nKavahtakaa itsenne myöskin oppineista! He vihaavat teitä: sillä\nhe ovat hedelmättömiä! Heillä on kylmät kuivuneet silmät, heidän\nedessään on jokainen lintu höyhennetty.\n\nSellaiset pöyhkeilevät sillä, että eivät valhettele: mutta\nkykenemättömyys valheeseen ei ole vielä läheskään rakkautta\ntotuuteen. Kavahtakaa!\n\nVapaus kuumeesta ei ole vielä läheskään tietoa! Paleltuneita henkiä\nminä en usko. Ken ei osaa valhetella, hän ei tiedä, mitä totuus on.\n\n\n10.\n\nJos te tahdotte korkealle, niin käyttäkää omia jalkojanne! Älkää\nantako _kantaa_ itseänne ylös, älkää istuko vieraille selille ja\nvieraille päille!\n\nMutta sinä nouset hevosen selkään? Sinä ratsastat nyt ripeästi ylös\npäämaaliisi! Mutta sinun rampa jalkasi istuu myös mukana hevosen\nselässä!\n\nKun sinä olet päämaalissasi, kun sinä hyppäät hevosesi selästä:\n_kukkulallasi_ juuri, korkeampi ihminen, olet sinä kompastuva!\n\n\n11.\n\nTe luovat, te korkeammat ihmiset! Raskas on vain omasta lapsestaan.\n\nÄlkää antako itsellenne mitään sanella, vakuuttaa! Ken sitten on\n_teidän_ lähimmäisenne? Ja jos te toimittekin \"lähimmäisen hyväksi\",\n-- niin te ette kuitenkaan luo hänen hyväkseen!\n\nJättäkää pois tuo \"hyväksi\", te luovat: teidän hyveenne juuri tahtoo,\nettä te ette tee mitään \"hyväksi\" ja \"tähden\" ja \"koska\". Näiltä\nvääriltä pieniltä sanoilta on teidän tukittava korvanne.\n\n\"Lähimmäisen hyväksi\" on vain pienten ihmisten hyvettä: siellä\nsanotaan \"yksi yhtä hyvä kuin toinen\" ja \"käsi toisensa pesee\": --\nheillä ei ole oikeutta eikä voimaa _teidän_ omanvoitonpyyntiinne!\n\nTeidän omanvoitonpyynnissänne, te luovat, on kohtuakantavaisen\nvarovaisuutta ja huolenpitoa! Mitä yksikään ei vielä silmin\nnähnyt, hedelmää: sitä varjelee ja säästää ja ravitsee teidän koko\nrakkautenne.\n\nMissä teidän koko rakkautenne on, teidän lapsessanne, siellä on\nmyöskin teidän koko hyveenne! Teidän työnne, teidän tahtonne on\n_teidän_ \"lähimmäisenne\": älkää antako uskotella itsellenne mitään\nvääriä arvoja!\n\n\n12.\n\nTe luovat, te korkeammat ihmiset! Kenen synnyttää täytyy, hän on\nsairas; mutta ken on synnyttänyt, hän on saastainen.\n\nKysykää naisilta: ei synnytetä siksi, että se on huvitusta. Tuska saa\nkanat ja runoilijat kaakottamaan.\n\nTe luovat, teissä on paljon saastaista. Se johtuu siitä, että teidän\ntäytyi olla äitejä.\n\nUusi lapsi: oi kuinka paljon uutta likaa tuli myöskin maailmaan!\nKäykää syrjään! Ja ken on synnyttänyt, hänen tulee huuhtoa sielunsa\npuhtaaksi!\n\n\n13.\n\nÄlkää olko siveellisiä yli voimienne! Ja älkää tahtoko itseltänne\nmitään vastoin todennäköisyyttä!\n\nKulkekaa niitä jälkiä, joita teidän isienne hyve jo kulki! Kuinka te\ntahtoisitte nousta korkealle, ellei teidän isienne tahto nouse teidän\nkanssanne?\n\nMutta ken tahtoo olla esikoinen, hän katsokoon että hänestä ei tule\nmyöskin viimeinen! Ja missä teidän isienne paheet ovat, siinä teidän\nei tule tahtoa merkitä pyhimystä!\n\nKenen isät rakastivat naisia ja väkeviä viinejä ja villisikoja: mitä\nse olisi, jos hän tahtoisi itseltään siveyttä?\n\nNarriutta se olisi! Paljolta, totisesti, se tuntuu minusta moiselle,\njos hän on yhden tai kahden tai kolmen vaimon mies.\n\nJa jos hän perustaisi luostareita ja kirjoittaisi oven yläpuolelle:\n\"tie pyhimykseen\", -- minä sanoisin kuitenkin: mihin! se on uusi\nnarrius!\n\nHän perusti itselleen pakko- ja pakohuoneen: olkoon onneksi! Mutta\nminä en usko siihen.\n\nYksinäisyydessä kasvaa se, minkä siihen vie mukanaan, myöskin\nsisäinen elukka. Senvuoksi yksinäisyys vieroittaa monta.\n\nOliko olemassa tähän saakka mitään likaisempaa maan päällä kuin\nerämaan-pyhimys? Heidän vaiheillansa ei ollut ainoastaan perkele\nvalloillaan -- vaan myöskin sika.\n\n\n14.\n\nArkoja, häveliäitä, kömpelöjä, tiikerin kaltaisia, jolta hyppy\nepäonnistui: niin, te korkeammat ihmiset, minä näin teidän usein\nhiipivän syrjään. Yksi _heitto_ epäonnistui teiltä.\n\nMutta, te arvanpelaajat, mitä siitä! Te ette oppineet pelaamaan ja\npilkkaamaan, niinkuin täytyy pelata ja pilkata! Emmekö me istu suuren\npilkka- ja pelipöydän ääressä?\n\nJa jos teiltä jotakin suurta epäonnistui, niin oletteko itse\nsenvuoksi epäonnistuneita? Ja jos itse epäonnistuitte, epäonnistuiko\nsenvuoksi -- ihminen? Mutta jos ihminen epäonnistui: -- hyvä! Niinpä\nylös!\n\n\n15.\n\nMitä korkeampi lajiltaan, sitä harvemmin asia onnistuu. Te korkeammat\nihmiset täällä, ettekö te kaikki ole epäonnistuneita?\n\nOlkaa hyvässä turvassa, mitä siitä! Kuinka paljon vielä on\nmahdollista! Oppikaa nauramaan omaa itseänne, niinkuin nauraa täytyy!\n\nMitä ihmettelemistä onkaan, että te epäonnistuitte ja onnistuitte\npuoliksi, te puoliksi-murtuneet! Eikö teissä ahdista ja paina --\nihmisen _tulevaisuus_?\n\nIhmisen kaukaisin, syvin, tähtikorkein, hänen suunnaton voimansa:\neikö tämä kaikki kuohu sekaisin teidän maljassanne?\n\nMitä ihmettelemistä, että moni malja murtuu! Oppikaa nauramaan\nitseänne, niinkuin nauraa täytyy! Te korkeammat ihmiset, oi kuinka\npaljon on vielä mahdollista!\n\nJa totisesti, kuinka paljon jo on onnistunut! Kuinka rikas tämä maa\non pienistä hyvistä täydellisistä olioista, hyvin onnistuneista!\n\nAsettakaa pieniä hyviä täydellisiä olioita ympärillenne, te\nkorkeammat ihmiset! Niiden kultainen kypsyys parantaa sydämen.\nTäydellinen opettaa toivoa.\n\n\n16.\n\nMikä oli tähän saakka suurin synti maanpäällä? Eikö se ollut sen\nsana, joka sanoi: \"Voi niitä, jotka täällä nauravat!\"\n\nEikö hän itse löytänyt mitään syytä nauruun maan päällä? Niinpä hän\netsi vain huonoa. Lapsi löytää täällä vielä syitä.\n\nHän -- ei rakastanut kylliksi: muutoin hän olisi rakastanut myöskin\nmeitä, nauravia! Mutta hän vihasi ja pilkkasi meitä, ulvomisen ja\nhammastenkiristyksen hän lupasi meille.\n\nTäytyykö sitten heti kirota, missä ei rakasta? Se tuntuu minusta\nhuonolta maulta. Mutta niin teki hän, tämä ehdoton. Hän tuli\nroskaväestä.\n\nJa itse hän vain ei rakastanut kylliksi: muutoin hän olisi vähemmin\nsuuttunut siitä, että häntä ei rakastettu. Kaikki suuri rakkaus ei\n_tahdo_ rakkautta: -- se tahtoo enemmän.\n\nKarttakaa kaikkia tuollaisia ehdottomia! Se on viheliäistä sairasta\nlajia, roskaväen-lajia: he katsovat karsaasti tätä elämää, heillä on\npaha katse tätä maata kohtaan.\n\nKarttakaa kaikkia tuollaisia ehdottomia! Heillä on raskaat jalat ja\nhelteiset sydämet: -- he eivät osaa tanssia. Kuinka voisi maa olla\nsellaisille kevyt!\n\n\n17.\n\nKäyrinä tulevat kaikki hyvät oliot lähelle päämaaliaan. Kissojen\nlailla ne köyristeleivät, ne kehräävät sisällisesti läheisestä\nonnestaan, -- kaikki hyvät oliot nauravat.\n\nKäynti ilmaisee, ken kulkee jo _omaa_ rataansa: katsokaa minun\nkäyntiäni! Mutta ken tulee lähelle päämaaliansa, hän tanssii.\n\nJa, totisesti, kuvapatsaaksi minä en tullut, vielä minä en seiso\ntuolla, jäykkänä, tylsänä, kivettyneenä, pilarina; minä rakastan\nnopeata juoksua.\n\nJa jos maan päällä on vielä rämettä ja sankkaa murhetta: kenellä\nkevyet jalat on, hän juoksee yli liejunkin ja tanssii kuin\npuhdistetulla jäällä.\n\nYlentäkää sydämenne, veljeni, korkealle! korkeammalle! Älkää myöskään\nunhoittako jalkoja! Ylentäkää myöskin jalkanne, te hyvät tanssijat,\nja vielä paremmin: seisokaa myöskin päälaellanne!\n\n\n18.\n\nNauravaisen kruunu, tämä ruususeppel-kruunu: minä kruunasin itse\nitseni tällä kruunulla, minä itse julistin pyhäksi nauruni. Ketään\nmuuta minä en huomannut tänään kyllin vahvaksi siihen.\n\nZarathustra tanssija, Zarathustra kevyt, joka siivin viittoo,\nlentoonvalmis, kaikkia lintuja luokseviittova, altis ja valmis,\nautuaan-kevytmielinen.\n\nZarathustra tottapuhuvainen, Zarathustra tottanauravainen, ei mikään\nmaltiton, ei mikään ehdoton, sellainen, joka rakastaa hyppyjä ja\nsyrjähyppyjä; minä itse kruunasin itseni tällä kruunulla!\n\n\n19.\n\nYlentäkää sydämenne, veljeni, korkealle! korkeammalle! Älkää\nunhoittako myöskään jalkoja! Ylentäkää myöskin jalkanne, te hyvät\ntanssijat, ja vielä paremmin: seisokaa myöskin päälaellanne!\n\nMyöskin onnessa on raskaita eläimiä, on kämpäjalkoja alun alusta\nsaakka. Kummallisesti ne ahkeroivat, elefantin lailla, joka koettaa\nseisoa päälaellaan.\n\nMutta parempi on olla narrimainen onnesta kuin narrimainen\nonnettomuudesta, parempi tanssia kömpelösti kuin käydä rammasti.\nNiinpä oppikaa minusta minun viisauteni: huonoimmallakin oliolla on\nkaksi hyvää nurjaapuolta, --\n\n-- huonoimmallakin olioilla on hyvät tanssijalat; niinpä oppikaa, te\nkorkeammat ihmiset, asettamaan itsenne oikeille jaloille!\n\nNiinpä unhoittakaa murhe-huohottaminen ja kaikki\nroskaväkisurumielisyys! Oi kuinka surullisilta minusta tuntuvat\ntänään roskaväen ilveilijätkin! Mutta tämä tänään on roskaväen.\n\n\n20.\n\nTehkää niinkuin tuuli, kun se syöksyy vuoriluolistaan: oman pillinsä\nmukaan se tahtoo tanssia, meret vapisevat ja hyppivät sen askelten\nalla.\n\nKen aaseille antaa siivet, ken naarasjalopeuroja lypsää, ylistetty\nolkoon tämä hyvä kahlehtimaton henki, joka käy kuin myrskytuuli yli\nkaiken tämänpäiväisen ja kaiken roskaväen, --\n\n-- joka on vihamielinen orjantappura- ja takkiaispäitä ja kaikkia\nkuihtuneita lehtiä ja rikkaruohoja kohtaan: ylistetty olkoon tämä\nkesytön hyvä vapaa myrskyhenki, joka tanssii rämeiden ja murheiden\npäällä kuin nurminiityillä!\n\nJoka vihaa roskaväki-kalvetuskoiria ja kaikkia epäonnistuneita\nsynkkiä sikiöitä: ylistetty olkoon tämä kaikkien vapaiden henkien\nhenki, naurava myrsky, joka puhaltaa pölyä kaikkien mustastinäkevien,\npaiseellisten silmille!\n\nTe korkeammat ihmiset, teidän huonoimpanne on: kaikki te ette\noppineet tanssimaan, niinkuin tanssia täytyy, -- tanssia itsenne\nylitse! Mitä siitä, että te epäonnistuitte!\n\nKuinka paljon on vielä mahdollista! Niinpä _oppikaa_ nauramaan\nitsenne ylitse! Ylentäkää sydämenne, te hyvät tanssijat, korkealle!\nkorkeammalle! Älkää unhoittako myöskään hyvää naurua!\n\nNauravaisen kruunun, tämän ruususeppelkruunun: teille, veljeni, minä\nviskaan tämän kruunun! Naurun minä julistin pyhäksi; te korkeammat\nihmiset, _oppikaa_ -- nauramaan!\n\n\n\n\nAlakuloisuuden laulu.\n\n\nl.\n\nKun Zarathustra piti nämä puheet, seisoi hän lähellä luolansa\nsisäänkäytävää; mutta heti kun hän oli sanonut viimeiset sanat,\npujahti hän vieraittensa luota ja pakeni lyhyeksi hetkeksi ulkoilmaan.\n\n\"Oi puhtaita tuoksuja minun ympärilläni, huudahti hän, oi autuasta\nhiljaisuutta minun ympärilläni! Mutta missä ovat minun eläimeni?\nEsille, esille, minun kotkani ja minun käärmeeni!\n\n\"Sanokaa minulle, eläimeni: nämä korkeammat ihmiset -- eivätkö ne ehkä\n_haise_ hyvältä? Oi puhdas tuoksu minun ympärilläni! Nyt vasta minä\ntiedän ja tunnen, kuinka minä rakastan teitä, eläimeni.\"\n\n-- Ja Zarathustra virkkoi vielä kerran: \"minä rakastan teitä,\neläimeni!\" Mutta kotka ja käärme tunkeutuivat hänen luoksensa, kun\nhän puhui nämä sanat, ja katselivat ylös häneen. Täten he olivat\nkolmen kesken hiljaa yhdessä ja nauttivat ja ahmivat toistensa\nseurassa hyvää ilmaa. Sillä ilma oli täällä ulkona parempi kuin\nkorkeampien ihmisten luona.\n\n\n2.\n\nMutta tuskin Zarathustra oli jättänyt luolansa, niin vanha loihtija\nnousi, katseli viekkaana ympärilleen ja puhui: \"Hän on ulkona!\n\n\"Ja jo, te korkeammat ihmiset -- jotta kutittaisin teitä tällä\nylistys- ja hyväilynimellä, niinkuin hän itse -- jo käy minun\nkimppuuni ilkeä pettäjä- ja loihtimishenkeni, minun alakuloinen\nperkeleeni,\n\n\"-- joka on tämän Zarathustran vastustaja ytimiä myöten: suokaa se\nhänelle anteeksi! Nyt hän _tahtoo_ loihtia teille, että _hänen_\nhetkensä on juuri; turhaan minä taistelen tätä pahaa henkeä vastaan.\n\n\"Teille kaikille, minkä kunnianimityksen te antanettekin itsellenne,\njoko te nimitätte itseänne 'vapaiksi hengiksi' tai 'totisiksi' tai\n'hengen parannuksentekijöiksi' tai 'vapautetuiksi' tai 'suuriksi\nkaipaavaisiksi',\n\n\"-- teille kaikille, jotka minun laillani kärsitte _suuresta\niljetyksestä_, joille vanha jumala on kuollut eikä vielä yksikään\nuusi jumala makaa kehdossa ja kapaloissa, -- teille kaikille on minun\npaha henkeni ja loihtimisperkeleeni lempeä.\n\n\"Minä tunnen teidät, te korkeammat ihmiset, minä tunnen hänet -- minä\ntunnen myöskin tuon häijyhengen, jota minä rakastan vastoin tahtoani,\ntuon Zarathustran: hän itse tuntuu minusta hyvin usein ihanalta\npyhimysnaamiolta,\n\n\"-- uudelta kummalliselta valheverholta, joka miellyttää minun\npahaa henkeäni, tuota alakuloista perkelettä: -- minä rakastan\nZarathustraa, niin minusta usein tuntuu, pahan henkeni takia. --\n\n\"Mutta nyt se käy minun kimppuuni ja voittaa minut, tämä\nalakuloisuuden henki, tämä iltahämärä-perkele: ja, totisesti, te\nkorkeammat ihmiset, häntä haluttaa --\n\n\"-- aukaiskaa vain silmänne! -- häntä haluttaa tulla _alastomana_,\nmiehenäkö vai naisena, sitä minä en vielä tiedä: mutta hän tulee, hän\nvoittaa minut, voi! aukaiskaa mielenne!\n\n\"Päivä soinnahtaa pois, kaikelle tulee nyt ilta, parhaimmallekin;\nkuulkaa nyt ja nähkää, te korkeammat ihmiset, mikä perkele, olipa\nmies tai nainen, tämä ilta-alakuloisuuden henki on!\"\n\nNäin puhui vanha loihtija, katsoi viekkaana ympärilleen ja tarttui\nsitten harppuunsa.\n\n\n3.\n\n    Ilmassa seljenneessä,\n    kun kasteen lohdutus jo\n    alas maahan kumpuaa,\n    näkymättä ja kuulumatta --\n    näet pehmeä-anturainen\n    on lohduntuoja kaste kuin lohdutus-lempeät kaikki --:\n    sydän kuuma, sa muistatko silloin,\n    miten janosit kerran,\n    pisarkylpyä kyynelten taivahisten,\n    palaneena ja pakahtuneena,\n    kulonurmi-poluilla kun\n    pahat iltaisen auringon-katseet\n    sua kiersivät lomitse mustien puitten,\n    tulihehkuvat, ilkkuvat häikäisy-katseet?\n\n    Sinä? -- _totuuden_ vapaa mieskö? -- ne ilkkui --\n    Ei! Runoniekka vain!\n    vain eläin, viekas, ryöstävä, hiipivä,\n    jonk' on valhetella pakko,\n    pakko valhetella tieten ja taiten:\n    peto saaliin-ahne,\n    kirjo-naamioinen,\n    oma naamionsa,\n    oma saalihinsa --\n    _sekö_ -- totuuden vapaa mies?\n    Ei! Narri vain! Runoniekka vain!\n    Vain kirjavia puhuva,\n    vain narrin-naamiosta kirjavia kirkuva,\n    sanasiltoja valheen kiipeileväinen,\n    kirjokaaria käyden,\n    välisiltoja vaappuen\n    valetaivasten, valemaitten,\n    ympäri liidellen, ympäri laadellen, --\n    _vain narri, vain runoniekka!_\n\n    _Sekö_ -- totuuden vapaa mies?\n    Ei tyyni, jäykkä, sileä, kylmä,\n    kuvapatsaaksi tullut ei,\n    jumal-pylvähäksi\n    ei temppelin eteen pantu,\n    ovenvartiaksi jumalan jonkun:\n    Ei! vihankarsas totuuden-patsaille noille,\n    koteutuneempi korpeen kuin temppelitarhaan,\n    sydän kissan-kiihkoja täynnä,\n    joka ikkunasta hypähtävä,\n    suin päin joka sattumaan,\n    joka aarniometsän vaaniva,\n    himomielin vaaniva, juosta\n    jott' aarniometsissä saisit\n    kera petojen kirjavatäpläisten\n    sa syntisen-terveenä, kauniina, kirjavana,\n    himon-polttavin huulin,\n    peto autuaan-ilkkuva, autuaan-pirullinen, autuaan-verenahne\n    rosvoten, hiipien, valhetellen: --\n\n    Tai kotkan lailla, mi kauan, kauan kuiluihin tuijottaa,\n    kuiluihin _omihinsa_: -- --\n    oi kuinka ne suikertelevat\n    alas, alle, sisälle maan\n    yhä syvempiin syvyyksiin! --\n    silloin,\n    yht'äkkiä, päistikkaa,\n    kuin salama syöstä\n    alas _karitsoihin_\n    nälänvimmassa, himoiten\n    karitsa-riistaa,\n    kato kaikkien karitsa-sieluin,\n    kato kiukkuinen kaiken, mi katselee\n    karitsansilmäisesti, käkkärävillaisesti,\n    harmaasti, hurskaan lammas-laakeasti!\n\n    Näin:\n    kotkamainen, pantterimainen\n    on runoniekan kaipuu,\n    on _sun_ kaipuusi tuhannen naamion alla,\n    sa narri! sa runoniekka!\n\n    Sa, joka ihmisen näit\n    niin jumalana kuin lampaanakin --:\n    _repiä_ jumala ihmisessä\n    kuin lammaskin ihmisessä,\n    ja repien _nauraa_ --\n\n    _se, se_ on sun autuutesi\n    kotkan ja pantterin autuus!\n    runoniekan ja narrin autuus! -- --\n\n    Ilmassa seljenneessä,\n    kun kuun sirppi jo hiipii\n    välitse purppuraruskoin\n    vihertäin kateudesta:\n    -- vihamielisnä päivälle,\n    salaa jok' askeleella\n    vitaisten ruusu-uutimiin,\n    kunnes ne vaipuvat,\n    yöhön vaipuvat vaalentuin: --\n\n    niin vaivuin ma itse kerran\n    totuuden-vimmastani,\n    päivän-kaipiostani,\n    mies väsynyt päivään, valosta sairas,\n    -- alas vaivuin, iltahan, varjoon:\n    totuuden yhden\n    tulessa janoten:\n    -- sydän kuuma, sa muistatko vielä,\n    miten janosit silloin?\n    _Maanpaossa luota\n    totuuden kaiken,\n    vain narri!\n    Vain runoniekka!_\n\n\n\n\nTieteestä.\n\n\nNäin lauloi loihtija; ja kaikki, jotka olivat yhdessä, menivät\nlintujen lailla huomaamatta hänen viekkaan ja alakuloisen hekumansa\npaulaan. Ainoastaan hengeltä tunnollinen ei ollut antanut vangita\nitseään: hän otti äkkiä harpun loihtijalta ja huusi: \"Ilmaa! Laskekaa\nhyvää ilmaa sisään! Laskekaa Zarathustra sisään! Sinä teet tämän\nluolan helteiseksi ja myrkylliseksi, sinä ilkeä vanha loihtija!\n\n\"Sinä viettelet, sinä väärä, hieno, tuntemattomiin himoihin ja\nerämaihin. Ja voi, jos sellaiset kuin sinä, rupeavat puhumaan ja\nmeluamaan _totuudesta_!\n\n\"Voi kaikkia vapaita henkiä, jotka eivät kavahda _tuollaisia_\nloihtijoita. Mennnyttä on heidän vapautensa: sinä opetat ja\nhoukuttelet takaisin vankiloihin --\n\n\"-- sinä vanha alakuloinen perkele, sinun valituksestasi kaikuu\nhoukutuspilli, sinä olet niiden kaltainen, jotka siveyden\nylistyksellään salaisesti kutsuvat hekumoihin!\"\n\nNäin puhui tunnollinen; mutta vanha loihti ja katseli ympärilleen,\nnautti voitostaan ja nieli senvuoksi sen harmin, jonka tunnollinen\nvalmisti hänelle. \"Vaikene! sanoi hän häveliäällä äänellä, hyvät\nlaulut tahtovat hyvän vastakaiun; hyvien laulujen jälkeen on kauan\nvaiettava.\n\n\"Niin he tekevät kaikki, nämä korkeammat ihmiset. Mutta sinä olet\nvarmaan vähän ymmärtänyt minun laulustani? Sinussa on vähän\nloihtimishenkeä.\"\n\n\"Sinä ylistät minua, vastasi tunnollinen, kun eroitat minut\nitsestäsi, no niin! Mutta te toiset, mitä minä näen? Te kaikki\nistutte vielä siinä silmät himokkaina --:\n\n\"Te vapaat sielut, missä on teidän vapautenne! Minusta melkein tuntuu,\nkuin olisitte niiden kaltaisia, jotka ovat katselleet kauan huonoja\ntanssivia alastomia tyttöjä: teidän sielunne tanssivat itse!\n\n\"Teissä, te korkeammat ihmiset, mahtanee olla enemmän sitä, mitä\nloihtija kutsuu pahaksi loihtimis- ja petoshengekseen: -- meidän\ntäytynee kai olla erilaisia.\n\n\"Ja totisesti, me puhuimme ja ajattelimme kylliksi yhdessä, ennenkuin\nZarathustra tuli kotia luolaansa, jotta tiedänkin: me _olemme_\nerilaisia.\n\n\"Me etsimme erilaista myöskin täällä ylhäällä, te ja minä. Minä näet\netsin _enemmän varmuutta_, senvuoksi minä tulin Zarathustran tykö.\nHän näet on vieläkin lujin torni ja tahto --\n\n\"-- tänään, jolloin kaikki vaappuu, jolloin kaikki maa vapisee. Mutta\nte, kun näen teidän silmienne ilmeen, niin minusta melkein tuntuu,\nettä te etsitte enemmän _epävarmuutta_,\n\n\"-- enemmän kauhua, enemmän vaaraa, enemmän maanjäristystä. Te\nhimoitsette, niin minusta melkein tuntuu, suokaa minulle anteeksi\nkuvitteluni, te korkeammat ihmiset, --\n\n\"-- te himoitsette huonointa, vaarallisinta elämää, joka _minua_\nenimmän peljättää, villipetojen, metsien, luolien, jyrkkien vuorien\nja harhakuilujen elämää.\n\n\"Eivätkä ne, jotka johtavat _pois_ vaarasta, miellytä teitä\nparhaimmin, vaan ne, jotka vievät teidät pois kaikilta teiltä,\nviettelijät. Mutta, jos sellainen himo on teissä _todellinen_, niin\ntuntuu se minusta sittenkin _mahdottomalta_.\n\n\"Pelko näet -- se on ihmisen peri- ja perustunne, pelko selittää\nkaiken, perisynnin ja perihyveen. Pelosta kasvoi _minunkin_ hyveeni,\nsen nimi on: tiede.\n\n\"Sillä pelko villiä eläimiä kohtaan -- sitä ihminen kauimmin kasvatti,\nlukuunottaen eläimen, jonka hän kätkee itseensä ja jota hän pelkää:\nZarathustra kutsuu sitä 'sisälliseksi elukaksi'.\n\n\"Sellainen pitkä vanha pelko, joka on käynyt viimein hienoksi,\nhengelliseksi, henkiseksi -- minusta sen nimenä on tänään:\n_tiede_.\" --\n\nNäin puhui tunnollinen; mutta Zarathustra, joka juuri tuli takaisin\nluolaansa ja oli kuullut ja ymmärtänyt hänen puheensa, viskasi\nkourallisen ruusuja tunnolliselle ja nauroi hänen \"totuuksilleen\".\n\"Kuinka! huusi hän, mitä minä kuulin juuri? Totisesti, sinä olet\nnarri, tai olen minä itse se: ja sinun 'totuutesi' minä asetan tuota\npikaa päälaelleen.\n\n\"_Pelko_ näet -- on poikkeuksena meissä. Mutta rohkeus ja seikkailu ja\nhalu epätietoiseen, vielä ennen uskaltamattomaan -- _rohkeus_ näyttää\nminusta olevan ihmisen koko esihistoria.\n\n\"Kesyttömimpiä rohkeimpia eläimiä hän on kadehtinut ja ryöstänyt\nniiltä niiden kaikki hyveet: niin hänestä tuli vasta -- ihminen.\n\n\"_Tämä_ rohkeus, joka on käynyt viimein hienoksi, hengelliseksi,\nhenkiseksi, tämä ihmis-rohkeus, jolla on kotkan siivet ja\nkäärmeenviisaus: se näyttää minusta kantavan tänään nimeä --\"\n\n\"_Zarathustra_!\" huusivat kaikki, jotka istuivat yhdessä, ikäänkuin\nyhdestä suusta ja puhkesivat senjälkeen suureen nauruun; mutta heistä\nkohosi niinkuin raskas pilvi. Myöskin loihtija nauroi ja puhui nämä\nviisaat sanat: \"No niin! Hän on poissa, minun paha henkeni!\n\n\"Ja enkö minä itse ole varoittanut teitä hänestä, kun sanoin, että hän\non pettäjä, valhe- ja petoshenki?\n\n\"Varsinkin kun hän ilmestyy alastomana. Mutta mitä minä mahdan hänen\npetokselleen! Olenko minä luonut hänet ja maailman?\n\n\"Niinpä siis! Olkaamme jälleen hyviä ja hyvällä tuulella! Ja vaikkakin\nZarathustra on vihaisen näköinen katsokaahan häntä! hän on vihoissaan\nminulle --:\n\n\"-- ennenkuin yö saapuu, oppii hän jälleen rakastamaan ja ylistämään\nminua, hän ei voi kauan elää tekemättä sellaisia hulluuksia.\n\n\"Hän rakastaa vihollisiaan: tämän taidon hän ymmärtää parhaimmin\nkaikista, joita olen nähnyt. Mutta hän kostaa sen -- ystävilleen!\"\n\nNäin puhui vanha loihtija, ja korkeammat ihmiset osottivat hänelle\nsuosiota: niin että Zarathustra kulki ympäri ja pudisti pahuudella\nja rakkaudella ystäviensä käsiä, sen kaltaisena, jolla on kaikille\njotakin hyvitettävää ja kaikilta anteeksipyydettävää. Mutta kun hän\ntuli silloin luolansa ovelle, katso, silloin häntä halutti jo jälleen\npäästä hyvään ilmaan tuonne ulos ja eläintensä luo, -- ja hän aikoi\nhiipiä ulos.\n\n\n\n\nErämaan tyttärien joukossa.\n\n\n1.\n\n\"Älä mene pois! sanoi silloin se vaeltaja, joka kutsui itseään\nZarathustran varjoksi, jää meidän luoksemme muutoin saattaisi tuo\nvanha kolkko murhe jälleen karata kimppuumme.\n\n\"Tuo vanha loihtija antoi jo huonoimpansa meille parhaaksi, ja katso\nvain, vanhalla hurskaalla paavilla tuolla on kyyneleet silmissä ja\nhän on jälleen kokonaan laskenut laivansa alakuloisuuden merelle.\n\n\"Nämä kuninkaat voivat tosin vielä näyttää hyvää naamaa meidän\nedessämme: sen he oppivat näet parhaiten meistä kaikista tänään!\nMutta jos heillä ei olisi yhtään todistajaa, niin minä lyön vetoa,\nettä tuo ilkeä leikki valtaisi jälleen heidätkin --\n\n\"-- vaeltavien pilvien, kostean alakuloisuuden, peitettyjen taivasten,\nvarastettujen aurinkojen, ulvovien syystuulien ilkeä leikki,\n\n\"-- meidän ulvontamme ja hätähuutomme ilkeä leikki: jää meidän\nluoksemme, oi Zarathustra! Täällä on paljon kätkettyä kurjuutta, joka\ntahtoo puhua, paljon iltaa, paljon pilveä, paljon helteistä ilmaa!\n\n\"Sinä ravitsit meitä vahvalla miehenruualla ja voimakkailla lauseilla:\nälä salli, että jälkiruuan aikana mietomieliset naiselliset henget\nkarkaavat jälleen kimppuumme!\n\n\"Sinä yksin teet ilman ympärilläsi voimakkaaksi ja kirkkaaksi.\nLöysinkö minä milloinkaan maan päällä niin hyvää ilmaa kuin sinun\ntykönäsi luolassasi?\n\n\"Monta maata minä olen nähnyt, minun nenäni on oppinut koettelemaan\nja arvostelemaan monenlaista ilmaa: mutta sinun tykönäsi minun\nsieraimeni maistavat suurimman nautintonsa!\n\n\"Ellei ehkä, -- ellei ehkä sitten --, oi suo anteeksi vanha muisto!\nSuo anteeksi vanha jälkiruokalaulu, jonka minä sepitin kerran erämaan\ntyttärien joukossa: --\n\n\"-- heidän tykönään oli näet yhtä hyvä kirkas itämainen ilma; siellä\nminä olin kauimpana poissa kosteasta alakuloisesta Vanhasta-Europasta!\n\n\"Siihen aikaan minä rakastin näitä Itämaan-tyttöjä ja toista sinistä\ntaivaanvaltakuntaa, jonka ylitse ei yhtään pilveä eikä ajatusta riipu.\n\n\"Te ette usko, kuinka somina he istuivat siinä, kun eivät tanssineet,\nsyvinä, mutta vailla ajatuksia, niinkuin pienet salaisuudet, niinkuin\nsuljetut arvoitukset, niinkuin jälkiruoka-pähkinät --\n\n\"-- kirjavina ja vieraina tietysti, mutta pilvettöminä: arvoituksina,\njotka antavat ratkaista itsensä: näiden tyttöjen huviksi minä mietin\nsilloin jälkiruoka-virren.\"\n\nNäin puhui vaeltaja ja varjo; ja ennenkuin yksikään vastasi hänelle,\noli hän jo tarttunut vanhan loihtijan harppuun, pannut jalkansa\nristiin ja katseli hiljaisesti ja viisaasti ympärilleen: -- mutta\nsieraimilla hän imi sisäänsä hitaasti ja kysyvästi ilmaa, ikäänkuin\nse, joka on maistanut uusissa maissa uutta ilmaa. Sitten hän alkoi\njonkinlaisella mylvinnällä laulaa.\n\n\n2.\n\n_Erämaa kasvaa: voi sitä, ken erämaita kätkee!_\n\n    -- Haa! Juhlallista!\n    Toden totta juhlallista!\n    Arvokas alku!\n    Afrikalaisen juhlallista!\n    Jalopeuran arvoista\n    tai moraalisen möly-apinan --\n    -- mutt' teille ei mitään,\n    te ystävättäret armahimmat,\n    joiden jalkojen juureen\n    mun ensi kerran,\n    mun europalaisen palmujen alle,\n    on istua suotu. Sela.\n\n    Toden tottakin kummallista!\n    Täss' istun nyt,\n    lähell' erämaata, ja kohta\n    niin kaukana taas erämaasta,\n    myös mistään viel' erämaatumatta:\n    nimittäin nielemänä\n    tämän pienimmän keitaan --:\n    -- juurikaan se haukoitellen\n    avas armahan suunsa,\n    sulotuoksuisimman kaikista suista.\n    Ma silloin suljahdin siihen,\n    alas, lävitse -- keskeenne teidän,\n    ystävättäret armahimmat! Sela.\n\n    Terve, terve valaskalalle tuolle,\n    jos näin piti vierahansa\n    se hyvänä! -- kai käsitätte\n    tämän oppineen vihjauksen?\n    Sen vatsalle terve,\n    jos oli se näin,\n    näin herttainen keidas-vatsa\n    kuin tää: mitä kuitenkin epäilen,\n    -- näet tulenhan Europasta,\n    jok' on epäileväisempi kuin\n    kaikk' aviovaimot vanhahtavaiset.\n    Sen jumala paratkohon!\n    Aamen!\n\n    Täss' istun ma nyt,\n    tässä keitaassa pienimmässä,\n    kuin taateli ikään,\n    läpipehmeä, ruskea, kultasyinen,\n    himoiten pyöreää tytön suuta,\n    mut enemmän vielä tyttömäisiä\n    jääkylmiä valkeita viiltäviä\n    puru-hampaita: niit' ikävöitsee näät\n    sydän jokaisen taatelin kuuman. Sela.\n\n    Etelän hedelmäin näitten\n    nyt kaltaisena, ylenkaltaisena\n    makaan ma tässä ja mun\n    ylt'ympäröitsevät pienet\n    siipikuoriaiset\n    iloparvineen, imusarvineen,\n    kuin myöskin pienemmät vielä,\n    houkkiommat, syntisemmät\n    sydäntoiveet ja oikut, --\n    mun ympärisaarratte te,\n    te mykät, te aavistavaiset\n    tyttö-kissat,\n    Dudu ja Suleika,\n    -- mun _ympäri-sfinksitätte_, jott' yhtehen sanaan\n    monet sulloisin tunteet:\n    (jumal' anteeksi suokoon\n    tämän kielisynnin!)\n    -- täss' istun, imien puhtainta ilmaa,\n    paratiisin-ilmaa ilmettyistä,\n    kulta-juovaista, valoista, kevyttä ilmaa,\n    niin hyvää, kuin joskus vain\n    alas putosi kuusta --\n    joko sattuma syynä\n    lie ollut tai ylimielisyys,\n    kuten kertovat laulajat vanhat.\n    Sit' epäilen kuitenkin\n    ma epäilijä, sill' enhän ma suotta\n    tule Europasta,\n    jok' on epäileväisempi kuin\n    kaikk' aviovaimot vanhahtavaiset.\n    Sen jumala paratkohon!\n    Aamen!\n\n    Ihaninta särpien ilmaa,\n    auki sieramet kuin kupu maljan,\n    vailla vastaisuutta, vailla muisteloita,\n    niin istun ma tässä,\n    ystävättäret armahimmat,\n    ja katselen palmua, kuinka,\n    kuin tanssijatar,\n    se keijuu ja leijuu ja lanteilta keinuu,\n    -- niin tekee sen myötä, jos kauemmin katsoo!\n    kuin tanssijatar, -- niin minusta tuntuu --\n    joka liian kauan jo, vaarallisen kauan\n    yhä, yhä vain yhdellä jalalla seisoi?\n    -- hän unhoitti siinä, -- niin minusta tuntuu --\n    pois jalkansa toisen?\n    Ma ainakin turhaan\n    kadonnutta etsin\n    kaksois-kalleutta\n    -- eli tuota toista jalkaa --\n    pyhästä läheisyydestä\n    hänen kaikkein armaimman, kaikkeinsiroimman\n    poimu- ja hulmu- ja hely-hamosensa.\n    Niin, jos, ystävättäret ihanaiset,\n    mua tahdotte uskoa oikein:\n    hän on hukannut sen!\n    se on poissa!\n    ikipäiviksi poissa!\n    tuo toinen jalka!\n    Oi vahinko armasta toista jalkaa!\n    Miss' -- ollevi nyt ja surrevi orpouttaan!\n    tuo yksinäinen jalka?\n    Ehkä pelkää se julmaa\n    kellerväkiharaista\n    jalopeura-hirviötä? Vai ehk' on\n    jo kaluttuna, nakerreltuna --\n    voi, surkeasti nakerreltuna! Sela.\n\n    Oi älkää itkekö,\n    sydämet herkät!\n    Oi älkää itkekö,\n    taatelisydämet! Maito-rinnat!\n    Te lakerijuuri-sydän-\n    sykkeröiset!\n    Älä itke enää,\n    kalpea Dudu!\n    Ole mies, Suleika! Rohkeutta!\n    -- Vai oisko täss' ehkä\n    joku vahvistus-, sydämenvahvistus-tippa\n    nyt paikallaan?\n    joku palsami-lause?\n    joku juhlallinen manaus! --\n\n    Haa! Ylös, arvokkuus!\n    Hyve-arvo! Europalais-arvo!\n    Puhkukaa, puhkukaa jälleen\n    hyve-palkeet!\n    Haa!\n    Viel' yksi mylväys!\n    moraalinen mylväys!\n    moraalisen jalopeuran\n    mylväys erämaan tyttärille!\n    -- Näet hyve-ulvonta,\n    te tyttöset armahimmat,\n    on enemmän kuin kaikki\n    europalais-himo, europalais-ikinälkä!\n    Ja tässä minä seison\n    jo europalaisena,\n    enkä muuta taida, mua jumala auttakoon!\n    Aamen!\n\n_Erämaa kasvaa: voi sitä, ken erämaita kätkee!_\n\n\n\n\nHerätys.\n\n\n1.\n\nVaeltajan ja varjon laulun jälkeen täyttyi luola yhdellä erää\nmelusta ja naurusta; ja kun kokoontuneet vieraat puhuivat kaikki\nyht'aikaa, eikä edes aasi pysynyt enää hiljaa sellaisen rohkaisun\njälkeen, valtasi Zarathustran pieni vastenmielisyys ja halu pilkata\nvieraitaan: vaikkakin heidän iloisuutensa ilahutti häntä. Sillä se\ntuntui hänestä heidän elpymisensä merkiltä. Niin hän hiipi ulkoilmaan\nja puhui eläintensä kanssa.\n\n\"Missä on heidän hätänsä nyt? puhui hän, ja tunsi jo itse\nvapautuvansa pienestä suuttumuksestaan -- minun tykönäni he\nunhoittivat, tuntuu minusta, hätähuutonsa!\n\n\"-- vaikkakaan eivät vielä, valitettavasti, huutamista.\" ja\nZarathustra sulki korvansa, sillä nyt sekoittui aasin J-A-A\nkummallisesti näiden korkeampien ihmisten riemumeluun.\n\n\"He ovat iloisia, alkoi hän uudelleen, ja ken tietää? ehkä isäntänsä\nkustannuksella; ja jos he oppivat minusta nauramaan, niin se ei ole\nkuitenkaan _minun_ nauruani, jonka he oppivat.\n\n\"Mutta mitä siitä! He ovat vanhoja ihmisiä: he elpyvät omalla\ntavallaan, he nauravat omalla tavallaan; minun korvani ovat kestäneet\npahempia asioita äreiksi tulematta.\n\n\"Tämä päivä on voitto: hän väistyy jo, hän pakenee, _raskauden henki_,\nminun vanha veriviholliseni! Kuinka hyvin mieliikään tämä päivä\npäättyä, joka alkoi niin huonosti ja raskaasti.\n\n\"Ja päättyä se _mielii_. Ilta tulee jo: yli meren se ratsastaa, tuo\nhyvä ratsastaja! Kuinka se keinuu, tuo autuas, kotiapalaavainen,\npurppurasatulassaan!\n\n\"Taivas katsoo kirkkaana sitä, maailma lepää syvänä: oi te kaikki\nkummalliset, jotka tulitte minun tyköni, minun tykönäni kannattaa\nelää!\"\n\nNäin puhui Zarathustra, ja jälleen kuului korkeampien ihmisten huuto\nja nauru luolasta: silloin hän alkoi uudelleen.\n\n\"He käyvät onkeen, minun syöttini vaikuttaa, myöskin heidän\nvihollisensa väistyy, raskauden henki. He ovat oppineet nauramaan jo\nitseänsä: kuulenko minä oikein?\n\n\"Minun miehenruokani vaikuttaa, minun mehu- ja voimakieleni: ja\ntotisesti, minä en ravinnut heitä vihanneksilla! Vaan sotilasruualla,\nvalloittajaruualla: uusia pyyteitä minä herätin.\n\n\"Uusia toiveita on heidän käsivarsissaan ja jaloissaan, heidän\nsydämensä laajentuu. He löytävät uusia sanoja, kohta on heidän\nhenkensä hengittävä ylimielisyyttä.\n\n\"Tällainen ruoka ei tosin liene lapsia varten, ei myöskään kaipaavia\nvanhoja ja nuoria naisia varten. Heidän sisälmyksiänsä houkutellaan\ntoisin; heidän lääkärinsä ja opettajansa minä en ole.\n\n\"_Iljetys_ väistyy näistä korkeammista ihmisistä: hyvä! se on minun\nvoittoni. Minun valtakunnassani he käyvät varmoiksi, kaikki tyhmä\nhäveliäisyys juoksee tiehensä, he tyhjentävät itsensä.\n\n\"He tyhjentävät sydämensä, hyvät hetket palaavat takaisin heidän\nluoksensa, he juhlivat ja märehtivät, -- he käyvät _kiitollisiksi_.\n\n\"Sitä minä pidän parhaana merkkinä: he käyvät kiitollisiksi. Ei\naikaakaan, niin he ajattelevat itselleen juhlia ja pystyttävät\nmuistopatsaita vanhoille ystävilleen.\n\n\"He ovat _elpyviä_!\" Näin puhui Zarathustra iloisena sydämelleen ja\nkatseli ulos; mutta hänen eläimensä tunkeutuivat hänen tykönsä ja\nkunnioittivat hänen onneaan ja äänettömyyttään.\n\n\n2.\n\nMutta äkkiä Zarathustran korva peljästyi: luola näet, joka oli\nkaikunut tähän saakka melusta ja naurusta, kävi yhdellä erää\nhaudanhiljaiseksi; -- mutta hänen nenänsä tunsi hyvälletuoksuvan\nhöyryn ja suitsutuksen, joka lähti ikäänkuin palavista pinjankävyistä.\n\n\"Mitä on tekeillä? Mitä he toimittavat?\" kysyi hän itseltään ja hiipi\nsisäänkäytävälle, voidakseen nähdä vieraansa kenenkään huomaamatta.\nMutta, ihmeitten ihme! mitä täytyi hänen silloin omin silmin nähdä!\n\n\"He ovat kaikki jälleen tulleet _hurskaiksi, he rukoilevat_, he\novat hulluja!\" -- puhui hän ja ihmetteli kovin. Ja, totisesti!\nkaikki nuo korkeammat ihmiset, nuo kaksi kuningasta, virkajättö\npaavi, kehno loihtija, vapaaehtoinen kerjäläinen, vaeltaja ja varjo,\nvanha tietäjä, hengeltä tunnollinen ja rumin ihminen: he makasivat\nkaikki lasten ja uskovaisten vanhojen naisten lailla polvillaan\nja rukoilivat aasia. Ja juuri nyt alkoi rumin ihminen korista ja\npuuskua, ikäänkuin jotakin sanomatonta olisi pyrkinyt hänestä ulos;\nmutta kun hän todellakin oli saanut sen sanoiksi, katso, silloin se\noli hurskas kummallinen litania tuon jumaloidun ja suitsutetun aasin\nylistykseksi. Mutta tämä litania kuului näin:\n\nAamen! Ja ylistys ja kunnia ja viisaus ja kiitos ja korkeus ja voima\nolkoon jumalallemme iankaikkisesta iankaikkiseen!\n\n-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.\n\nHän kantaa meidän kuormamme, hän otti orjan muodon päällensä, hän on\nsydämeltään kärsiväinen eikä sano koskaan \"ei\"; ja ken jumalaansa\nrakastaa, hän kurittaa häntä.\n\n-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.\n\nHän ei puhu: paitsi että hän maailmalle, jonka hän loi, sanoo aina\n\"jaa\": näin hän ylistää maailmaansa. Hänen oveluutensa on se, että\nhän ei puhu: niin hän on harvoin väärässä.\n\n-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.\n\nHalvannäköisenä hän kulkee läpi maailman. Harmaa on se mieliväri,\njohon hän hyveensä peittää. Jos hänellä on henkeä, niin hän kätkee\nsen; mutta jokainen uskoo hänen pitkiin korviinsa.\n\n-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.\n\nMikä kätketty viisaus se onkaan, että hän kantaa pitkiä korvia ja\nsanoo vain \"jaa\" eikä koskaan \"ei\"! Eikö hän ole luonut maailmaa oman\nkuvansa jälkeen, nimittäin niin tyhmäksi kuin mahdollista?\n\n-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.\n\nSinä käyt suoria ja käyriä teitä; sinä välität siitä vähän, mikä\nmeistä ihmisistä näyttää suoralta tai käyrältä. Tuollapuolen hyvää ja\npahaa on sinun valtakuntasi. Sinun viattomuutesi on se, että sinä et\ntiedä, mitä viattomuus on.\n\n-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.\n\nKatso, kuinka sinä et ketään työnnä pois tyköäsi, et kerjäläisiä\netkä kuninkaita. Lapsosten sinä sallit tulla tykösi, ja jos häijyt\npojan-viikarit sinua houkuttelevat, niin sinä sanot yksinkertaisesti\nJ-A-A.\n\n-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.\n\nSinä rakastat aasintammoja ja tuoreita viikunoita, sinä et ole mikään\nruuanhalveksija. Ohdake kutittaa sinun sydäntäsi, kun sinä olet\nnälissäsi. Siinä on jumalan viisautta.\n\n-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.\n\n\n\n\nAasijuhla.\n\n\n1.\n\nMutta tässä kohdassa litaniaa ei Zarathustra voinut kauemmin hillitä\nitseään, hän kiljaisi itse J-A-A, äänekkäämmin vielä kuin aasi, ja\nsyöksyi hullautuneitten vieraittensa keskelle. \"Mutta mitä te teette,\nihmislapset? huusi hän temmaten rukoilevat ylös maasta. Voi, jos\nteidät näkisi joku toinen kuin Zarathustra:\n\n\"Jokainen päättelisi, että te uudessa uskossanne olette käyneet\npahimmiksi jumalanpilkkaajiksi tai hulluimmiksi kaikista vanhoista\nnaisista!\n\n\"Ja sinä itse, vanha paavi, kuinka sinulle sopii, että tällä tavoin\npalvelet aasia jumalana?\" --\n\n\"Oi Zarathustra, vastasi paavi, suo minulle anteeksi, mutta jumalan\nasioissa minä olen valaistumpi kuin sinä. Ja se on kohtuullista.\n\n\"Mieluummin palvelen jumalaa näin, tässä hahmossa, kuin ei missään\nhahmossa! Ajattele tätä sanaa, korkea ystäväni: sinä huomaat kohta,\nettä sellaisessa sanassa on viisautta.\n\n\"Se joka puhui: 'jumala on henki' -- hän teki tähän saakka maan päällä\nsuurimman askeleen ja hypyn epäuskoon: sellainen sana ei ole maan\npäällä helposti jälleen korjattava!\n\n\"Minun vanha sydämeni hyppelee kohoksi siitä, että maan päällä on\nolemassa vielä jotakin palveltavaa. Suo se anteeksi, oi Zarathustra,\nvanhalle hurskaalle paavinsydämelle! --\"\n\n-- \"Ja sinä, sanoi Zarathustra vaeltajalle ja varjolle, sinä kutsut\nja luulet itseäsi vapaaksi hengeksi? Ja pidät täällä tuollaista\nepäjumalan- ja papinpalvelusta?\n\n\"Huonompaa menoa, totisesti, sinä pidät täällä kuin huonojen ruskeiden\ntyttöjesi tykönä, sinä huono uusi uskovainen!\"\n\n\"Huonoa kyllä, vastasi vaeltaja ja varjo, sinä olet oikeassa: mutta\nmitä minä sille mahdan! Vanha jumala elää jälleen, oi Zarathustra,\npuhu mitä puhutkin.\n\n\"Rumin ihminen on syypää kaikkeen: hän on herättänyt hänet jälleen.\nJa jos hän sanoo, että hän on kerran surmannut hänet: _kuolema_\njumalista puhuttaessa on aina vain ennakkoluuloa.\"\n\n-- \"Ja sinä, puhui Zarathustra, sinä kehno vanha loihtija, mitä sinä\nteit! Ken on, tässä vapaassa ajassa, tästä lähin uskova sinuun, jos\nsinä uskot tuollaisiin jumal-aasimaisuuksiin?\n\n\"Sinä teit tyhmyyden; kuinka sinä, viisas, saatoit tehdä sellaisen\ntyhmyyden!\" --\n\n\"Oi Zarathustra, vastasi viisas loihtija, sinä olet oikeassa, se oli\ntyhmyys, -- se on käynytkin minulle kyllin raskaaksi.\"\n\n-- \"Ja entä sinä, sanoi Zarathustra hengeltä tunnolliselle,\npunnitsepas ja pane sormi nenällesi! Eikö tässä mikään sodi\nomaatuntoasi vastaan? Eikö sinun henkesi ole liian puhdas tähän\nrukoilemiseen ja näiden rukousveljien höyryyn?\"\n\n\"Jotakin on tässä, vastasi tunnollinen ja pani sormen nenälleen,\njotakin on tässä näytelmässä, joka tekee hyvääkin minun\nomalletunnolleni.\n\n\"Olkoonpa, että minun ei sovi uskoa jumalaan: mutta varmaa on, että\njumala tuntuu minusta kuitenkin tässä muodossa uskottavimmalta.\n\n\"Jumala lienee iäinen, hurskaimpien todistuksen mukaan: kenellä on\nniin paljon aikaa, hän antaa itselleen aikaa. Niin vitkallisesti\nja tyhmästi kuin mahdollista: siten voi sellainen kuitenkin päästä\nvarsin pitkälle.\n\n\"Ja kenellä on henkeä liiaksi, hän voisi hyvin itse hassaantua\ntyhmyyteen ja narriuteen. Ajattele omaa itseäsi, oi Zarathustra!\n\n\"Sinä itse -- totisesti! sinäkin saattaisit hyvin tulla aasiksi\nyltäkylläisyydestäsi ja viisaudestasi.\n\n\"Eikö täydellinen viisas kulje kernaasti käyrimpiä teitä? Silminnäkö\nopettaa meitä, oi Zarathustra, -- _sinun_ silminnäkijöitäsi!\"\n\n-- \"Ja sinä itse viimeiseksi, puhui Zarathustra ja kääntyi rumimman\nihmisen puoleen, joka yhä vielä makasi maassa, käsi ojennettuna ylös\naasia kohti (hän juotti sille näet viiniä). Puhu, sinä sanomaton,\nmitä olet tehnyt!\n\n\"Sinä näytät minusta muuttuneelta, sinun silmäsi hehkuu, ylhäisen\nvaippa on sinun rumuutesi ympärillä: _mitä_ sinä teit?\n\n\"Onko se totta, mitä nuo sanovat, että sinä herätit hänet jälleen\nkuolleista? Ja mitä varten? Eikö hän ollut syystä surmattu ja\ntoimitettu pois?\n\n\"Sinä itse näytät minusta herätetyltä: mitä sinä teit? miksi sinä\nkäännyit takaisin? Miksi sinä teit kääntymyksen? Puhu, sinä\nsanomaton?\"\n\n\"Oi Zarathustra, vastasi rumin ihminen, sinä olet veijari!\n\n\"Elääkö _hän_ vielä vai elääkö jälleen vai onko perinpohjin kuollut --\nkumpi meistä molemmista tietää sen parhaiten? Minä kysyn sinulta.\n\n\"Mutta yhden minä tiedän -- sinulta itseltäsi minä opin yhden, oi\nZarathustra: ken perinpohjaisimmin tahtoo surmata, hän _nauraa_.\n\n\"Ei vihalla, vaan naurulla surmataan -- niin sinä puhuit kerran.\nOi Zarathustra, sinä kätketty, sinä hävittäjä ilman vihaa, sinä\nvaarallinen pyhimys, -- sinä olet veijari!\"\n\n\n2.\n\nMutta silloin tapahtui, että Zarathustra, ihmetellen pelkkiä\ntuollaisia veijari-vastauksia, hypähti takaisin luolansa ovelle ja\nkääntyneenä kaikkia vieraitansa kohti, huusi voimakkaalla äänellä:\n\n\"Oi te veijarit kaikki, te ilveilijät! Miksi te teeskentelette ja\nkätkette itsenne minun edessäni!\n\n\"Kuinka sykki teidän jokaisen sydämenne riemusta ja pahuudesta,\nsiksi että te viimeinkin kerran tulitte jälleen lasten kaltaisiksi,\nnimittäin hurskaiksi --\n\n\"-- että viimeinkin jälleen teitte, niinkuin lapset tekevät, nimittäin\nrukoilitte, panitte kädet ristiin ja sanoitte 'hyvä jumala'!\n\n\"Mutta nyt jättäkää tämä lastenkamari, minun oma luolani, missä kaikki\nlapsellisuus on tänään majaillut. Jäähdyttäkää täällä ulkona kuuma\nlapsen-ylimielisyytenne ja sydämen-melunne!\n\n\"Tosin: ellette te tule lasten kaltaisiksi, niin ette te tule sisälle\ntuohon taivaanvaltakuntaan. (Ja Zarathustra osotti käsillään ylös.)\n\n\"Mutta me emme tahdokaan sisälle taivaanvaltakuntaan: Miehiksi me\nolemme tulleet, -- _niin me tahdomme maan valtakunnan_.\"\n\n\n3.\n\nJa vielä kerran Zarathustra korotti äänensä. \"Oi minun uudet\nystäväni, puhui hän, -- te kummalliset, te korkeammat ihmiset, kuinka\nte miellytätte minua nyt, --\n\n\"-- sittenkuin tulitte jälleen iloisiksi! Te olette totisesti kaikki\nruvenneet kukoistamaan: minusta tuntuu, että sellaiset kukat kuin te,\ntarvitsette _uusia juhlia_,\n\n\"-- pientä urhoollista hulluutta, jumalanpalvelusta ja aasijuhlaa,\nvanhaa iloista Zarathustra-narria, myrskytuulta, joka puhaltaa teidän\nsielunne kirkkaiksi.\n\n\"Älkää unhoittako tätä yötä ja tätä aasijuhlaa, te korkeammat ihmiset!\nSen te keksitte minun tykönäni, sitä minä pidän hyvänä ennusmerkkinä,\n-- sellaisia keksivät vain elpyvät!\n\n\"Ja jos te jälleen vietätte tätä aasijuhlaa, tehkää se itsenne vuoksi,\ntehkää se myös minun vuokseni! Ja _minun_ muistokseni!\" --\n\nNäin puhui Zarathustra.\n\n\n\n\nJuopunut laulu.\n\n\n1.\n\nMutta sillä välin oli toinen toisensa jälkeen astunut ulkoilmaan\nja viileään mietiskelevään yöhön; mutta Zarathustra itse talutti\nruminta ihmistä kädestä, näyttääkseen hänelle yömaailmansa ja suuren\npyöreän kuun ja hopeaiset vesiputoukset luolansa tykönä. Siinä he\nseisoivat viimein hiljaa toistensa vieressä, paljasta vanhaa väkeä,\nmutta sydän lohdutettuna ja urhoollisena, ja ihmettelivät itsekseen,\nettä tunsivat itsensä niin onnellisiksi maan päällä; mutta yön\nsalaperäisyys hiipi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi heidän sydäntään. Ja\nuudelleen ajatteli Zarathustra itsekseen: \"oi kuinka he miellyttävät\nminua nyt, nämä korkeammat ihmiset!\" -- mutta hän ei lausunut sitä\njulki, sillä hän kunnioitti heidän onneansa ja äänettömyyttään. --\n\nMutta silloin tapahtui se, mikä tänä hämmästyttävänä pitkänä päivänä\noli kaikkein hämmästyttävintä: rumin ihminen alkoi vielä kerran ja\nviimeisen kerran korista ja puuskua, ja kun hän viimein sai sanat\nesille, katso, silloin lensi kysymys pyöreänä ja puhtaana hänen\nsuustaan, hyvä syvä kirkas kysymys, joka sai sydämen sykähtämään\njokaisen rinnassa, jotka kuuntelivat häntä.\n\n\"Ystäväni, kaikki yhteisesti, puhui rumin ihminen, kuinka teistä\ntuntuu? Tämän päivän takia -- minä olen ensi kerran tyytyväinen, että\nelin koko elämän.\n\n\"Eikä siinä vielä kyllin minulle, että minä näin paljon tunnustan.\nMaan päällä kannattaa elää: päivä, juhla Zarathustran seurassa opetti\nminut rakastamaan maata.\n\n\"'Oliko tämä -- elämä?' tahdon minä sanoa kuolemalle. 'Hyvä! Vielä\nkerran!'\n\n\"Ystäväni, kuinka teistä tuntuu? Ettekö te tahdo sanoa minun laillani\nkuolemalle: Oliko tämä -- elämä? Zarathustran vuoksi, hyvä! Vielä\nkerran!\" -- --\n\nNäin puhui rumin ihminen; mutta sydänyöhön ei ollut pitkältä. Ja\nmitä te luulette, että silloin tapahtui? Niin pian kuin korkeammat\nihmiset kuulivat hänen kysymyksensä, tulivat he yhdellä erää\ntietoon muutoksestaan ja elpymisestään ja siitä, ken heille sen\noli saattanut: silloin he juoksivat Zarathustran tykö, kiittäen,\nkunnioittaen, hyväillen, suudellen hänen käsiään, kukin omalla\ntavallaan: niin että muutamat nauroivat, muutamat itkivät. Mutta\nvanha tietäjä tanssi ilosta; ja vaikkakin hän, niinkuin monet\nkertojat arvelevat, oli sillä kertaa täynnänsä makeata viinaa, niin\nhän oli varmasti vielä enemmän täynnä makeata elämää ja oli luonut\npois kaiken väsymyksen päältään. Onpa niitäkin, jotka kertovat,\nettä aasi muka oli tanssinut sillä kertaa: sillä turhaan ei rumin\nihminen ollut sitä ennen juottanut sille viiniä. Olkoonpa tämän asian\nlaita kuinka tahansa: ja vaikkakaan ei aasi todellisuudessa olisi\ntanssinut sinä iltana, niin tapahtui kuitenkin silloin suurempia ja\nkummallisempia ihmeitä kuin mitä aasin tanssiminen olisi. Lyhyesti,\nolisi niinkuin Zarathustran sananparsi kuuluu: \"mitä siitä!\"\n\n\n2.\n\nMutta kun tämä tapahtui rumimmalle ihmiselle, seisoi Zarathustra\nkuin juopunut: hänen katseensa sammui, hänen kielensä sopersi,\nhänen jalkansa vaappuivat. Ja ken saattaisi arvata ne ajatukset,\njotka silloin juoksivat yli Zarathustran sielun? Mutta ilmeisesti\nväistyi hänen henkensä takaisin ja pakeni edeltä ja oli kaukaisissa\netäisyyksissä ja ikäänkuin \"korkealla harjanteella, niinkuin\nkirjoitettu on, kahden meren välissä, -- vaeltaen menneen ja tulevaisen\nvälillä kuin raskas pilvi.\" Mutta vähitellen, korkeampien ihmisten\ntukiessa häntä käsivarsista, tuli hän hiukan tuntoihinsa ja torjui\npois käsillään näiden kunnioittavain ja huolehtivaisten tunkeilua;\nkuitenkaan hän ei puhunut mitään. Mutta yhdellä erää hän käänsi\nnopeasti päänsä, sillä hän näytti kuulevan jotakin: silloin hän pani\nsormen suulleen ja puhui: \"_Tulkaa_!\"\n\nJa heti kävi ympärillä hiljaiseksi ja salaperäiseksi; mutta\nsyvyydestä nousi hitaasti kellon kumina ylös. Zarathustra kuunteli\nsitä, samoinkuin korkeammat ihmiset; mutta sitten hän pani toisen\nkerran sormen suulleen ja puhui jälleen: _\"Tulkaa! Tulkaa! Sydänyö\non tulossa!\"_ -- ja hänen äänensä oli muuttunut. Mutta vieläkään hän\nei liikahtanut paikalta: silloin kävi hiljaisuus vielä syvemmäksi\nja salaperäisemmäksi, ja kaikki kuuntelivat, myöskin aasi, ja\nZarathustran kunniaeläimet, kotka ja käärme, samoinkuin Zarathustran\nluola ja suuri viileä kuu ja itse yö. Mutta Zarathustra pani\nkolmannen kerran käden suulleen ja puhui:\n\n_\"Tulkaa! Tulkaa! Tulkaa! Vaeltakaamme nyt! Hetki on saapunut:\nvaeltakaamme yöhön!\"_\n\n\n3.\n\nTe korkeammat ihmiset, sydänyö on tulossa: nyt minä tahdon sanoa\njotakin teidän korvaanne,niinkuin tämä vanha kello sanoo sen minun\nkorvaani, --\n\n-- niin salaperäisesti, niin kammottavasti, niin sydämellisesti kuin\ntämä sydänyön-kello puhuu sen minulle, joka enemmän on elänyt ja\nnähnyt kuin yksikään ihminen:\n\n-- joka jo teidän isienne sydämen-tuskan-lyönnit luki -- ah! ah!\nkuinka se huokaa, kuinka se unessa nauraa! tuo vanha syvä syvä\nsydänyö!\n\nHiljaa! Hiljaa! Nyt kuuluu paljon, mikä päivällä ei saanut ääntyä\nilmoille, mutta nyt, viileässä ilmassa, jolloin kaikki melu teidän\nsydämissännekin vaikeni,\n\n-- nyt se puhuu, nyt se kuuluu, nyt se hiipii öisiin ylen\nvalvettuneihin sieluihin: ah! ah! kuinka se huokaa, kuinka se unessa\nnauraa!\n\n-- etkö kuule, kuinka salaperäisesti, kammottavasti, sydämellisesti\nse puhuu sinulle, tuo vanha syvä syvä sydänyö?\n\n_Inehmo, oi!_\n\n\n4.\n\nVoi minua! Mihin on aika joutunut? Enkö minä vaipunut syviin\nkaivoihin? Maailma nukkuu --\n\nAh! ah! Koira ulvoo, kuu paistaa. Mieluummin minä tahdon kuolla,\nkuolla, kuin sanoa teille, mitä minun sydänyö-sydämeni nyt ajattelee.\n\nNyt minä kuolin jo. Se on ohi. Hämähäkki, miksi kehräät minun\nympärilläni? Tahdotko verta? Ah! ah! Kaste lankee, hetki tulee --\n\n-- hetki, jolloin minua puistattaa ja paleltaa, hetki, joka kysyy ja\nkysyy ja kysyy: \"kenellä on kyllin uskallusta siihen?\n\n\"-- ken on oleva maan herra? Ken tahtoo sanoa: näin pitää teidän\njuokseman, te suuret ja pienet virrat!\"\n\n-- hetki lähestyy: oi ihminen, sinä korkeampi ihminen, kavahda! Tämä\npuhe on herkkiä korvia, sinun korviasi varten -- _yön kellot mitä\nsulle soi?_\n\n\n5.\n\nMinä kantaudun pois, minun sieluni tanssii. Päivätyö! Päivätyö! Ken\non oleva maan herra?\n\nKuu on viileä, tuuli vaikenee. Ah! Ah! Joko te lensitte kyllin\nkorkealle? Te tanssitte: mutta sääri ei ole kuitenkaan siipi.\n\nTe hyvät tanssijat, nyt on kaikki riemu ohitse: viini kävi sakaksi,\njokainen pikari kävi hauraaksi, haudat mumisevat.\n\nTe ette lentäneet kyllin korkealle: nyt mumisevat haudat: \"lunastakaa\ntoki kuolleet!\" Miksi kestää yötä niin kauan? Eikö kuu tee meitä\njuopuneiksi?\n\nTe korkeammat ihmiset, lunastakaa toki haudat, herättäkää ruumiit!\nAh, miksi toukka kaivaa vielä? Lähenee, lähenee hetki --\n\n-- kello mörisee, sydän surisee vielä, vielä kaivaa puutoukka,\nsydämentoukka. Ah! Ah! _Syv' elo on!_\n\n\n6.\n\nSuloinen lyyry! Suloinen lyyry! Minä rakastan sinun ääntäsi, sinun\njuopunutta sammakko-ääntäsi! -- miten kaukaa, mistä etäisyydestä\nsinun äänesi tulee luokseni, kaukaa rakkauden lammikoista!\n\nSinä vanha kello, sinä suloinen lyyry! Jokainen tuska viilsi sinun\nsydäntäsi, isäntuska, isientuska, esi-isientuska; sinun puheesi\nkypsyi, --\n\nkypsyi kuin kultainen syksy ja iltapäivä, kuin minun erakkosydämeni\n-- nyt sinä puhut: maailma itse kypsyi, rypäle käy ruskeaksi,\n\n-- nyt se tahtoo kuolla, onnesta kuolla. Te korkeammat ihmiset,\nettekö te tunne sitä? Salaisesti kumpuaa tuoksu,\n\n-- iäisyyden tuoksu ja haju, vanhan onnen ruusunautuas ruskea\nkulta-viini-tuoksu,\n\n-- juopuneen sydänöisen kuolemanonnen, joka laulaa: _syv' elo on,\nmitata päivän miel' ei vois!_\n\n\n7.\n\nPäästä minut! Päästä minut! Minä olen sinulle liian puhdas! Älä koske\nminuun! Eikö minun maailmani juuri täydellistynyt?\n\nMinun ihoni on liian puhdas sinun käsillesi. Päästä minut, sinä tyhmä\ntyperä tylsä päivä! Eikö sydänyö ole kirkkaampi?\n\nPuhtaimmat ovat olevat maan herroja, tuntemattomimmat, väkevimmät,\nsydänyö-sielut, jotka ovat kirkkaampia ja syvempiä kuin yksikään\npäivä.\n\nOi päivä, sinä hapuilet minua! Sinä haparoit minun onneani? Minä olen\nsinusta rikas, yksinäinen, aarrekaivos, kulta-aitta?\n\nOi maailma, sinä tahdot minut? Olenko minä maailmallinen? Olenko\nhengellinen? Olenko jumalallinen? Mutta päivä ja maailma, te olette\nliian kömpelöitä, --\n\n-- olkoot kätenne viisaammat, tavoittakaa parempaa onnea, syvempää\nonnettomuutta, tavoittakaa jotakin jumalaa, älkää tavoittako minua:\n\n-- minun onnettomuuteni, onneni on syvä, sinä kummallinen\npäivä, mutta sittenkään minä en ole mikään jumala, en mikään\njumalan-helvetti: _syv' itku sen._\n\n\n8.\n\nJumalan tuska on syvempi, sinä kummallinen päivä! Tavoita jumalan\ntuskaa, älä minua! Mikä minä olen! Juopunut suloinen lyyry, --\n\n-- sydänyön-lyyry, kellosammakko, jota kenkään ei ymmärrä, mutta\njonka _täytyy_ puhua, kuuroille, te korkeammat ihmiset! Sillä ette te\nymmärrä minua!\n\nOhitse! Ohitse! Oi nuoruus! Oi keskipäivä! Oi ehtoopäivä! Nyt saapui\nilta ja yö ja sydänyö, -- koira ulvoo, tuuli:\n\n-- eikö tuuli ole koira? Se vinkuu, se haukkuu, se ulvoo. Ah! Ah!\nKuinka se huokaa, kuinka se nauraa, kuinka se korisee ja huohottaa,\nsydänyö!\n\nKuinka selvinneesti se puhuu nyt, tämä juopunut runoilijatar! se\njoi kai pois humalansa? se kävi liian valvettuneeksi? se märehtii\nuudelleen?\n\n-- tuskaansa se märehtii uudelleen, unessa, tuo vanha syvä sydänyö,\nja vielä enemmän iloansa. Sillä tuska on syvä, mutta _syvempi vielä\nilon-syys_.\n\n\n9.\n\nSinä viiniköynnös! Miksi ylistät minua? Minähän leikkasin sinua!\nMinä olen julma, sinä vuodat verta --: miksi ylistät juopunutta\njulmuuttani?\n\n\"Mikä täydelliseksi tuli, kaikki kypsä -- tahtoo kuolla!\" niin puhut\nsinä. Siunattu, siunattu olkoon viinitarhurinveitsi! Mutta kaikki\nkypsymätön tahtoo elää: voi!\n\nHuol' itkee: \"Kestä en! Pois, huoli!\" Mutta kaikki, mikä kärsii,\ntahtoo elää, jotta se tulisi kypsäksi ja iloiseksi ja kaipaavaksi,\n\n-- kaukaisempaa, korkeampaa, kirkkaampaa kaipaavaksi. \"Minä tahdon\nperillisiä, niin puhuu kaikki, mikä kärsii, minä tahdon lapsia, minä\nen tahdo itseäni,\" --\n\nmutta ilo ei tahdo perillisiä, ei lapsia, -- ilo tahtoo itsensä,\ntahtoo iäisyyttä, tahtoo takaisintuloa, tahtoo kaiken iäti itsensä\nkaltaiseksi.\n\nHuol' itkee: \"Murru, vuoda verta, sydän! Vaella, jalka! Siipi, lennä!\nEsille! Ylös! Tuska!\" No niin! Hyvä! Oi vanha sydämeni: _Huol' itkee:\n\"kestä en!\"_\n\n\n10.\n\nTe korkeammat ihmiset, kuinka teistä tuntuu? Olenko minä tietäjä?\nUneksija? Juopunut? Unenselittäjä? Sydänyön-kello?\n\nKastepisara? Iäisyyden höyry ja tuoksu? Ettekö kuule sitä? Ettekö\ntunne sitä tuoksua? Juuri nyt täydellistyi minun maailmani, sydänyö\non myöskin keskipäivä, --\n\ntuska on myös iloa, kirous myöskin siunausta, yö on myöskin aurinkoa,\n-- menkää pois tai te opitte: viisas on myöskin narri.\n\nMyönsittekö te milloinkaan yhtään iloa? Oi, ystäväni, silloin te\nmyönsitte myös kaiken tuskan. Kaikki oliot ovat yhteenliitetyt,\nyhteensolmitut, toisiinsa rakastuneet, --\n\n-- tahdoitteko milloinkaan yhden kerran olemaan kaksi kertaa,\nsanoitteko te milloinkaan: \"sinä miellytät minua, onni! Kiiruhda,\nsilmänräpäys!\" silloin te tahdoitte _kaikki_ takaisin!\n\n-- kaikki uudelleen, kaikki iäisesti, kaikki yhteenliitetyksi,\nyhteensolmituksi, toisiinsa rakastuneeksi, oi silloin te\n_rakastaisitte_ maailmaa, --\n\n-- te iankaikkiset, rakastakaa sitä iankaikkisesti ja aina: ja\ntuskallekin puhukaa: katoa, mutta tule takaisin! Sillä _ilon miel' on\n-- iäisyys_!\n\n\n11.\n\nKaikki ilo tahtoo kaikkien olioiden iäisyyttä, tahtoo hunajaa,\ntahtoo sakkaa, tahtoo juopunutta sydänyötä, tahtoo hautoja, tahtoo\nhauta-kyynel-lohtua, tahtoo kullattua iltaruskoa --\n\n-- mitä ei ilo tahdo! se on janoovaisempi, sydämellisempi,\nnälkäisempi, hirvittävämpi, salaperäisempi kuin kaikki tuska, se\ntahtoo itseään, se puree itseensä, sormuksen tahto taistelee siinä --\n\n-- se tahtoo rakkautta, se tahtoo vihaa, se on yltäkylläinen, se\nlahjoittaa, viskaa pois, kerjää että joku ottaisi hänet, kiittää\nottavaista, tahtoisi kernaasti olla vihattu, --\n\n-- niin rikas on ilo, että se janoaa tuskaa, helvettiä, vihaa,\nhäväistystä, raajarikkoa, maailmaa, -- siliä tämä maailma, oi tehän\ntunnette sen!\n\nTe korkeammat ihmiset, teitä se ikävöitsee, ilo, tuo kahlehtimaton,\nautuas, -- teidän tuskaanne, te epäonnistuneet! Epäonnistunutta\nikävöitsee kaikki iäinen ilo.\n\nSillä kaikki ilo tahtoo itseään, siksi se tahtoo myöskin sydäntuskaa!\nOi onni, oi tuska! Oi murru, sydän! Te korkeammat ihmiset, oppikaa\ntämä, ilon mieli on iäisyys,\n\n-- ilon mieli on kaikkien olioiden iäisyys, on _syvä, syvä iäisyys!_\n\n\n12.\n\nOletteko te nyt oppineet minun lauluni? Oletteko arvanneet, mitä se\ntahtoo? No niin! Hyvä! Te korkeammat ihmiset, niinpä laulakaa minulle\nnyt minun piirilauluni!\n\nLaulakaa minulle nyt itse se laulu, jonka nimi on \"Vielä kerran\",\njonka tarkoitus on \"iankaikkisesta iankaikkiseen!\" -- laulakaa, te\nkorkeammat ihmiset, Zarathustran piirilaulu!\n\n    Inehmo, oi!\n    Yön kellot mitä sulle soi?\n    \"Unt' untelon\n    ma nukuin --, väistyi uni pois: --\n    Syv' elo on,\n    mitata päivän miel' ei vois.\n    Syv' itku sen --,\n    syvempi vielä ilon-syys:\n    Huol' itkee: kestä en!\n    Vaan ilon miel' on iäisyys --,\n    -- on syvä, syvä iäisyys!\"\n\n\n\n\nMerkki.\n\n\nMutta aamulla tämän yön jälkeen ponnahti Zarathustra ylös\nvuoteeltaan, vyötti kupeensa ja astui ulos luolastaan, hehkuvana ja\nvoimakkaana kuin aamuaurinko, joka pimeistä vuorista nousee.\n\n\"Sinä suuri tähti, puhui hän, niinkuin kerran oli puhunut, sinä syvä\nonnen-silmä, mitä olisi kaikesta sinun onnestasi, jos ei sinulla\nolisi niitä, joille loistat!\n\n\"Ja jos he jäisivät kammioihinsa silloin kuin sinä olet jo valveilla\nja tulet ja lahjoitat ja jakelet: kuinka sinun ylpeä häveliäisyytesi\nsuuttuisi siitä!\n\n\"No niin! he nukkuvat vielä, nämä korkeammat ihmiset, minun ollessani\nvalveilla: _he_ eivät ole minun oikeita tovereitani! Heitä minä en\nodota täällä vuorillani.\n\n\"Työhöni minä tahdon, päivääni: mutta he eivät ymmärrä minun huomeneni\nmerkkejä, minun askeleni -- ei ole heille mikään herätyshuuto.\n\n\"He nukkuvat vielä minun luolassani, heidän unensa juo vielä minun\njuopuneita laulujani. Korva, joka kuuntelee _minua_, -- _kuuliainen_\nkorva puuttuu heidän jäsenistään.\"\n\n-- Tämän oli Zarathustra puhunut sydämelleen, kun aurinko nousi:\nsilloin hän loi katseensa kysyvästi korkeuteen, sillä hän kuuli\npäänsä päällä kotkansa terävän huudon. \"Hyvä! huusi hän ylös, niin\nminulle kelpaa ja on soveliasta. Minun eläimeni ovat valveilla, sillä\nminä olen valveilla.\n\n\"Minun kotkani on valveilla ja kunnioittaa minun laillani aurinkoa.\nKotkankynsin se tavoittaa uutta valoa. Te olette minun oikeat\neläimeni; minä rakastan teitä.\n\n\"Mutta vielä minulta puuttuu oikeat ihmiseni!\" --\n\nNäin puhui Zarathustra; mutta silloin tapahtui, että hän kuuli\nikäänkuin lukemattomien lintujen parveilevan ja liihoittelevan\nympärillään, -- mutta niin monien siipien suhina ja tungos hänen\npäänsä ympärillä oli niin suuri, että hän sulki silmänsä. Ja\ntotisesti, pilven lailla se putosi hänen ylitsensä, nuolipilven\nlailla, joka purkautuu uuden vihollisen ylitse. Mutta katso, tässä se\noli rakkauden pilvi, ja uuden ystävän ylitse.\n\n\"Mitä minulle tapahtuu?\" ajatteli Zarathustra hämmästyneessä\nsydämessään ja vaipui hitaasti suurelle kivelle, joka oli hänen\nluolansa ovikäytävän ääressä. Mutta kun hän käsillään tavoitti\nympärilleen ja yläpuolelleen ja alapuolelleen ja suojeli itseään\nnoilta hempeiltä linnuilta, katso, silloin hänelle tapahtui jotakin\nvielä kummallisempaa: hänen kätensä sattui näet silloin huomaamatta\ntiheään lämpimään karvatakkeloon; mutta samalla kertaa kaikui hänen\nedessään kiljunta, -- lempeä pitkä jalopeurankiljunta.\n\n\"_Merkki tulee_\", puhui Zarathustra ja muuttui. Ja toden totta, kun\nhänen edessään ilma selkeni, silloin hänen jalkojensa juuressa makasi\nkeltainen mahtava eläin ja hiveli päätänsä hänen polviansa vastaan\neikä tahtonut rakkaudesta lähteä hänen tyköään, vaan käyttäytyi kuin\nkoira, joka löytää jälleen vanhan isäntänsä. Mutta kyyhkyset eivät\nolleet vähemmin innokkaita osottamaan rakkauttaan kuin jalopeura;\nja joka kerta kuin joku kyyhkynen lentää suhahti jalopeuran kuonon\nylitse, pudisti jalopeura päätään ja ihmetteli ja nauroi.\n\nKaikkeen tähän virkkoi Zarathustra vain yhden ainoan sanan: _\"minun\nlapseni ovat lähellä, minun lapseni\"_ --, sitten hän vaikeni\näänettömäksi. Mutta hänen sydämensä oli sulanut, ja hänen silmistään\ntippui kyyneleitä ja putosi hänen käsilleen. Eikä hän pitänyt\nlukua mistään enää, vaan istui siinä liikkumatta ja suojelematta\nitseään kauemmin eläimiltä. Siinä kyyhkyset lensivät edestakaisin ja\nistuutuivat hänen olkapäilleen ja hyväilivät hänen valkeata tukkaansa\neivätkä väsyneet hellimästä ja riemuitsemasta. Mutta väkevä jalopeura\nnuoli yhä pois kyyneleet, jotka putosivat Zarathustran käsille, ja\nkiljui ja murisi arasti sen ohessa. Näin käyttäytyivät nämä\neläimet. --\n\nKaikkea tätä kesti pitkän ajan, tai lyhyen ajan: sillä, oikein\npuhuen, ei tuollaisia asioita varten ole maan päällä mitään aikaa --.\nMutta sillä välin olivat korkeammat ihmiset Zarathustran luolassa\nheränneet ja järjestäytyivät keskenään kulkueeksi mennäkseen\nZarathustraa vastaan ja lausuakseen hänelle huomentervehdyksen: sillä\nherätessään he olivat huomanneet, että hän ei ollut enää heidän\nkeskuudessaan. Mutta kun he ennättivät luolan ovelle ja heidän\naskeltensa kolina juoksi heidän edellään, silloin jalopeura hämmästyi\nsuuresti, kääntyi yhdellä erää Zarathustran luota ja hypähti, rajusti\nkiljuen, suoraan luolaa kohti; mutta kun korkeammat ihmiset kuulivat\nsen kiljuvan, päästivät he huudon kuin yhdestä suusta ja pakenivat\ntakaisin ja olivat siinä tuokiossa kadonneet.\n\nMutta Zarathustra itse nousi huumautuneena ja oudostellen istuiltaan,\nkatseli ympärilleen, seisoi hämmästyneenä, kysyi sydämeltään,\ntoinnutteli ajatuksiaan ja oli yksin. \"Mitä minä kuulin? puhui hän\nviimein hitaasti, mitä minulle tapahtui juuri nyt?\"\n\nJa nyt palasi hänen muistonsa, ja hän käsitti yhdellä katseella\nkaiken, mitä eilisen ja tämänpäivän välillä oli tapahtunut.\n\"Tässähän on kivi, puhui hän ja siveli partaansa, sillä minä istuin\neilenaamulla; ja tässä astui tietäjä minun luokseni, ja tässä minä\nkuulin ensiksi sen huudon, jonka äsken kuulin, suuren hätähuudon.\n\n\"Oi te korkeammat ihmiset, teidän hädästännehän vanha tietäjä ennusti\nminulle eilenaamulla, --\n\n\"-- teidän hätäänne hän tahtoi vietellä ja kiusata minua: oi\nZarathustra, puhui hän minulle, minä tulen viettelemään sinua\nviimeiseen syntiisi.\n\n\"Minun viimeiseen syntiini? huusi Zarathustra ja nauroi suuttuneena\nomia sanojansa: mikä minulle sitten säästettiin viimeiseksi\nsynnikseni?\"\n\n-- Ja vielä kerran Zarathustra vaipui ajatuksiinsa ja istuutui\njälleen suurelle kivelle ja mietiskeli. Äkkiä hän hypähti pystyyn --\n\n\"_Sääli! Sääli korkeampaa ihmistä kohtaan!_ huudahti hän, ja hänen\nkasvonsa muuttuivat vaskisiksi. Hyvä! Sillä -- oli aikansa!\n\n\"Minun kärsimykseni ja minun säälini -- mitä niistä! Pyrinkö minä\nsitten _onneen_? Minä pyrin _työhöni_!\n\n\"Hyvä! Jalopeura tuli, minun lapseni ovat lähellä, Zarathustra kypsyi,\nminun hetkeni tuli: --\n\n\"Tämä on minun aamuni, minun päiväni alkaa: ylös _nyt, ylös, sinä\nsuuri keskipäivä!_\" -- -- Näin puhui Zarathustra ja jätti luolansa,\nhehkuvana ja voimakkaana kuin aamuaurinko, joka pimeistä vuorista\nnousee.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]