[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVzsp_MREim5coYdTYSYRmlDxDmjVbtvO1rYiDWTdSeo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1439,"Kreikkalaisten ja roomalaisten mytologiia","Forsman, Kaarlo",1851,1918,"1439-forsman-kaarlo-kreikkalaisten-ja-roomalaisten-mytologiia","1439__Forsman_Kaarlo__Kreikkalaisten_ja_roomalaisten_mytologiia",null,"tietokirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1895,43588,291738,false,53438,[23,24,25,26,27],"Greece -- Religion","Mythology, Classical","Mythology, Greek","Mythology, Roman","Rome -- Religion",[29],"Mythology, Legends & Folklore","\"Kreikkalaisten ja Roomalaisten Mytologiia, eli Jumalaistarut ja Sankarisadut\" by Kaarlo Forsman is a scholarly exploration of mythology, focusing on Greek and Roman pantheon descriptions, myths, and heroic tales, written in the late 19th century. This work aims to enrich understanding of ancient myths by presenting their origins and implications, likely filling a gap in Finnish education regarding classical mythology. The content comprises detailed classifications of gods, demigods, and heroic figures, illustrating their roles and characteristics.  The opening of this work introduces a preface that outlines the author's intentions and rationale for creating a comprehensive guide to mythology, addressing the needs of Finnish students for a better grasp of the classical literary tradition. Forsman highlights the significance of understanding mythological references to fully appreciate ancient texts and the impact of these myths on art and culture. He intends to provide a foundational knowledge that connects students with the rich heritage of Greek and Roman art and literature, underlining the myths’ roles in shaping human experience and history. (This is an automatically generated summary.)",[],368,"Kattava opas antiikin Kreikan ja Rooman mytologiaan esittelee keskeiset jumalolennot, sankaritarut ja maailman synnyn vaiheet. Käsikirja on tarkoitettu helpottamaan klassisen kirjallisuuden ymmärtämistä selittämällä jumalaistaruston hahmot ja niihin liittyvät legendat.","Kaarlo Forsmanin 'Kreikkalaisten ja roomalaisten mytologiia' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1439. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KREIKKALAISTEN JA ROOMALAISTEN MYTOLOGIIA\n\nELI\n\nJUMALAISTARUT JA SANKARISADUT\n\n\nEsittänyt\n\nKAARLO FORSMAN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1895.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:.\n\n Alkulause.\n\n Johdanto.\n   Luonnonuskonto.\n   Kreikkalainen mytologiia.\n   Roomalainen mytologiia.\n   Jumalisuudesta ja jumalien palveluksesta.\n\n A. Mailman ja jumalain synty.\n      Ihmisen synty ja alkutila.\n\n B. Jumalat.\n      I. Taivaan jumalat ja haltiat.\n         Zevs. -- Juppiter.\n         Hera. -- Juno.\n         Pallas Athene. -- Minerva.\n         Apollon.\n         Artemis. -- Diana.\n         Ares. -- Mars.\n         Afrodite. -- Venus.\n         Hermes. -- Mercurius.\n         Hefaistos. -- Vulcanus.\n         Hestia. -- Vesta.\n         Janus. Quirinus. 75.\n\n      1) Personoittuja luonnonesineitä ja -ilmiöitä:\n           Helios. -- Sol.\n           Eos. -- Aurora.\n           Selene. -- Luna.\n           Tähtiä, Tuulia.\n           Iris.\n\n      2) Personoittuja abstraktisia käsitteitä.\n           Eros. -- Amor.\n           Charites. -- Gratiae.\n           Musae. -- Camenae.\n           Themis. -- Horae.\n           Nike. -- Victoria.\n           Hebe. -- Juventas..\n\n      3) Kohtalon voimat.\n           Moirat. -- Parcae.\n           Nemesis, Ate, Tyche, damoines; genius.\n\n      4) Lääkejumalia.\n\n     II. Veden jumalat ja haltiat.\n           Okeanos, Tethys, Okeanidit.\n           Poseidon. -- Neptunus.\n           Nerevs; Doris, Nereidit.\n           Triton ja Tritonit.\n           Thaumas, Forkys, Keto.\n           Harpyiat, gorgonit, graiat.\n           Protevs, Glaukos, Ino.\n           Seireenit.\n\n    III. Maan ja manalan haltiat.\n           Gaia. -- Tellus.\n           Rheia. -- Kybele (Magna mater).\n           Dionysos. -- Bacchus.\n           Nymfat.\n           Satyyrit.\n           Sileenit.\n           Metsänhaltioita: Pan, Silvanus, Faunus, Fauna.\n           Priapos.\n           Saturnus, Ops.\n           Vertumnus, Pomona; Flora; Pales; Terminus.\n           Demeter. -- Ceres.\n           Persefone. -- Proserpina.\n           Hades. -- Pluto.\n           Erinykset. -- Furiat.\n           Hekate.\n           Uni ja Kuolo.\n\n     IV. Eräitä roomalaisten koti- ja perhehaltioita.\n           Penates, Lares, Manes, Larvae, Lemures.\n\n C. Sankarit.\n      Thrakian satuja.\n      Thessalian satuja.\n      Aitolian satuja.\n      Thebalainen satupiiri.\n      Attikan satuja.\n      Argivilaisia ja korinthilaisia satuja.\n      Lakonian satuja.\n      Satuja Kretan saarelta.\n      Herakles.\n      Argonauttain retki.\n      Troian sota.\n      Paluuretki.\n      Rooman sankarisatu.\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nMuinaisklassillista runoutta lukiessa kohtaa ehtimiseen mytologisia\nviittauksia, joista tarvitsee olla selvillä, koska muuten kirjailijan\najatus jää enemmän tai vähemmän hämäräksi. Kipeästi ovatkin suomalaiset\noppikoulumme jo kauan kaivanneet mytologista käsikirjaa, joista\noppilaat vähin vaivoin löytäisivät ne tiedot mitä kulloinkin\ntarvitsevat. Tätä tarvetta kirjamme etusijassa pyytää tyydyttää. Koska\naineen laveus on vaatinut supistelemaan erikois-kohtain esitystä, on\nusein viitattu klassillisiin teoksiin, joissa samat asiat jutellaan\nlaveammin ja elävämmin, tiedonlähteihin semmoisiin kuin nuo yleisesti\nluetut Homeros, Virgiliuksen Aeneidi, Ovidiuksen Metamorfoosit,\nHoratiuksen Carmina y.m. Näin saattanee ehkä ylioppilaillakin\nalkuasteilla olla apua kirjastamme filologisissa opinnoissaan. --\nApukeinoina olen käytellyt useita uudempia ja vanhempia mytologisia\nkirjailijoita -- varsinkin on O. Seemannia monasti mukailtu -- mutta\nyleensä olen koettanut käsittää ja esittää asioita niin itsenäisesti\nkuin suinkin. Etupäässä olen kertonut tarujen sisällyksen, niiden\nsyihin ja syntyihin syvemmälti kajoomatta. Jos sen ohessa kuitenkin\nusein olen lisännyt selityksiä, mikäli tarujen tutkimus niitä on\nkeksiskellyt, en sillä suinkaan aina ole tarkoittanut, että nämä\nselitykset myös ovat oikeita. Päinvastoin tiedän uudemman kritiikin\nnoita luonnon-symbolistisia mietteitä usein pahastikin pidelleen. Enpä\nkuitenkaan arvannut astua tieteellisen myyttikritiikin huljuvalle\nmaalle, jolla viisaammatkin helposti kompastuvat; eikä pait' sitä\nyleistajuisen oppikirjan suunnitelma sitä näyttänyt sallivankaan.\nMinua kehotti työhöni vain halu opastella koulunuorisoamme ja\nmuuta yleissivistystä harrastavaa yleisöä eräälle tärkeälle\nmuinais-sivistyksen hengenalalle, jota tuntematta ei tyydyttävästi\nvoida tajuta m.m. veistotaiteen teoksia, eipä usein uudempiakaan\nrunoilijoita. Hyvän tarkoitukseni takia suotakoon anteeksi ne\nerehdykset ja puutteet, joiden tiedän haittaavan tätä kirjallisuutemme\nuutukaista.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\nJohdanto.\n\n\n\nLuonnonuskonto.\n\n\n\"Se mikä taidetaan Jumalasta tuta, on heille tiettävä; sillä Jumala\nilmoitti sen heille. Sillä hänen näkymättömät menonsa, nimittäin\niankaikkinen voimansa ja jumaluutensa nähdään hamasta mailman\nluomisesta, jotka ymmärretään niistä kuin tehdyt ovat: etteivät he\ntaitaisi itsiänsä syyttömiksi sanoa. Että he tunsivat Jumalan ja eivät\nylistäneet häntä niinkuin Jumalaa, vaan vilpistelivät ajatuksissansa,\nja heidän järjetöin sydämmensä on pimennyt -- -- niin he ovat tyhmiksi\ntulleet, ja ovat katoomattoman Jumalan kunnian muuttaneet katoovaisen\nihmisen, lintuin ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan muotoiseksi.\n-- Jotka Jumalan totuuden ovat valheeksi muuttaneet ja palvelleet\nenemmän luontokappaletta kuin Luojaa\" (Rom. 1, 19-25). Jumala ei\njättänyt luopunuttakaan ihmistä todistustansa vaille: hän jätti hänelle\ntodistuksen luontoon ja omaantuntoon, vaikka synti tosin senkin pilasi.\nMielen ja tahdon turmelus pimitti järjenkin. Ei oivallettu mailman\nyläpuolella vallitsevaa pyhää iankaikkista jumalaa, vaan jumalan käsite\nvedettiin alas ihmisen omalle tasalle, maan multaan matalalle. Tehtiin\nitselleen jumala semmoinen joka sopi turmeltuneille. Luojan asemesta\npalveltiin luotua mailmaa ja luontokappaleita; jumaloitiin luontoa\njonakin persoonattomana elonlähteenä tai luonnon ilmiöitä ja voimia\nihmismuotoisiksi käsitettyinä olentoina. Tämmöinen on pakanuus. Siinä\non uskontoa, mutta harhasuuntaan eksynyttä; se ei ole epäuskoa, vaan\nharha- ja taikauskoa. Mutta vaikka alhaalle vajottiinkin, ei tieto\nJumalasta kuitenkaan peräti sammunut koskaan. Se löytyy raaimmissakin\nvilliheimoissa jonain hämäränä vaistona tai aavistuksena. Se on\niäisyyden kipinä, joka syttyy ihmisen sieluun samalla kuin hänessä\nhenki ja elämä viriää; perintö isänkodista, joka kohottaa häntä\nkorkealle yli eläinkunnan. Mikään kehitys ei ole vuosituhansienkaan\nkuluessa sitä saattanut hänelle antaa. Uskonnonvaistoa vailla\nihminen ei olisi luonut itselleen minkäänlaisia, eipä vääriäkään\njumalankäsitteitä; pelkkänä luontokappaleena hän ei olisi kaivannut\nyliluontoisia. Mutta toisaalta on myös totta, että uskonnon käsitteet\novat ylempiä ja alempia, mikäli muu henkinen elämä on kehittynyt;\nniiden kanta riippuu sivistysoloista. Villin uskonnosta on\njättiläisaskel sivistyneen helleenin uskoon, jolle jo oli selvä, että\nkorkeampi henkivoima hallitsee mailmaa, että ihmissielu on kuolematon,\nettä tuonpuolinen elämä muodostuu onnelliseksi tai onnettomaksi sen\nmukaan kuin täällä on eletty oikein tai väärin. Edemmäs ihminen ei omaa\ntietänsä käyden päässyt. Pelastaa eksyneitä ja viedä heitä takaisin\nisänkotiin -- sen saattoi ainoastaan Kristuksessa ilmestynyt Jumala. --\nOnpa siis pakanan uskossakin kehitys nähtävissä.\n\nAlimmalla kannalla ihmisen yksinomaisena huolena on ruumiinsa\nelättäminen, niin ettei hän ehdi eikä jaksa henkisiä asioita ajatella.\nSillä kannalla ovat vieläkin villit eli raakalaiset, ja heidän\nkaltaisiaan lienevät myös etäisimmän ajan ihmiset olleet. He kävivät\nkovaa taistelua olemisensa eteen nuivaa luontoa ja julmia petoja\nvastaan. Vaikea olisi ihmisen ollut pitää puoliaan tässä taistelussa\nusein väkevämpiä vihollisia vastaan, ellei hänellä ollut kelpo\nliittolaisena järkensä, joka keksi keinoja ja juonia vähäisillä\nvaroilla pääsemään voitolle. Näin tuli hän kehitelleeksi älyänsä,\nsamalla kuin vähitellen pääsi parempiin aineellisiin oloihin, joissa ei\nalati tarvinnut tapella henkensä ja ruokansa edestä, vaan sai jo lomaa\nhengitellä. Nyt kääntyi huomio ihmisen omaan itseen, henki heräili\nuinuksistaan ja samalla varmaan uskonnonvaistokin alkoi elonoireita\nnäyttää. Tällä kannalla ovat jo paimentolaiset. Mietiskelevä henki näki\nihmisessä ja hänen ulkopuolellaan hämäriä, käsittämättömiä salavoimia,\njotka häntä pitävät vallassaankin. Hän näki ihmisen ja eläimen olevan\nmerkillisten vaiheitten alaisena: syntyvän, kasvavan, sairastavan,\nvanhenevan, kituvan, kuolevan; melkein samallaista huomasi hän\nkasvikunnassa tapahtuvan. Ja muussa olokunnassa näki hän yhtä suuria\nkummia, jotka peljättivät tai ihmetyttivät häntä. Kauniin päivän\nperästä, jolloin olo auringon sulolämmössä tuntuu ihanalta, nousee\näkisti myrsky ja rajusää. Pauhaten lentää se maan yli, murtaen metsän\npuita ja mylleröiden meren aaltoja, jotka äsken hymyilivät\nystävällisesti ja nyt kohisevat vihoissaan. Taivas peittyy pilviin,\nniistä jyrisee uhkaavasti ja salamat sälähtävät sinne tänne, särkien\npuita ja kallioita, tappaen ihmisiä ja eläimiä. Väliinpä maankin vankka\npohja horjuu, syvyydessä jylisee ja yhtäkkiä revähtää maa auki ja sen\nkidasta syöksähtää ylös tulikieliä, viskellen syvyyden sisuksia\nilmoille. Mikä kauhea voima nuo muuten niin elottomat esineet liikutti?\nJa mikä käsi aamulla tuo taivaalle auringon luomaan valoa ja iloa\nihmisille ja mikä ehtoolla sen kätkee yön helmaan. Mistä suvi ja mistä\ntalvi, mistä lämpimä, kylmä, sade, lumi kotoisin? Näitä ja tämmöisiä\nkyseltiin, eikä muuta voitu ymmärtää, kuin että olokappaleissa\nvallitsee näkymättömiä salavoimia. Synnynnäinen uskonnonvaisto liitti\ntähän tietonsa: siinä se suuri kaikkivaltias henki, jota sydämmesi\nkaipaa. Näin syntyi varhaisin luonnonuskonto, tosin alussa vielä perin\nvaillinainen. Ihminen ei vielä kyennyt kohoomaan oman itsensä ahtaasta\npiiristä: kaikki on vain häntä varten olemassa, jopa jumalakin --\najatteli hän. Jumalan täytyy tarkoittaa vain _hänen_ hyötyänsä tai\nvahinkoansa. Yleensä katselee luonnonihminen jumaliansa pelolla ja\nepäluulolla; ainoastaan milloin hän huomaa niiden tuottavan hänelle\napua ja olevan suopeita, osottaa hän niille kiitollisuutta. Mutta\nepäsuopeutta hän palkitsee ynseydellä tai pelolla. Hänen\nkatsantotapansa on itsekkäinen.\n\nJa missä ihminen luuli jumaluuden asuvan? Hän ei käsitä luontoa\nkokonaistoksi, elimistöksi, jota määrätyt lait hallitsevat, hän näkee\nvain äärettömän joukon kappaleita ja esineitä, joissa ilmaantuu voimaa,\njota hän kokee edukseen tai vahingokseen. Aistinalaisissa\nluontokappaleissa asuu jumaluus; kullakin on haltiansa, joita samoin\nkuin kappaleita on epälukuisa joukko. Mutta aluksi nuo esineet itse,\nnuo puut, kivet, vuoret, joet, lähteet j.n.e. jo semmoisinaan ovat\neläviä, haltioita, sisältäen tuota salaista voimaa, jonka määrä\nvaihtelee riippuen _taiasta_. Taika on se syntysana, josta voima valuu;\nken taiat ja loitsut tietää, hän hallitsee voimat ja olokappaleet,\njumalat ja haltiat. Kuta taiallisempi esine, sitä jumalallisempi ja\npyhempi. Tällä asteella palvellaan siis taikakaluja eli lumotuita\nesineitä, n.s. _fetishejä_. Fetishmin alkunaista yleisyyttä\nvarhaisimpina aikoina todistavat sen jäännökset, mitä niitä vieläkin\nlöytyy aivan eri osilla maapalloamme.\n\nFetishmi tekee koko luonnon eläväksi. Kivet ovat maaemon lapsia; vuoret\novat jättiläisiä jotka synnyttävät pilviä ja myrskyjä; myrsky on raju,\nnälkäinen peto, joki on mies, syrjäjoki hänen vaimonsa. Näillä ja\nmuilla on lisäksi omat taikavoimansa, varsinkin sisältää vesi tehokasta\ntenhoa, johon perustuu vanha usko veden ja terveyslähdetten\nlääkevoimaan. \"Vesi vanhin voitehista\". Tenhokas fetishi ja ihmisille\nperin tärkeä oli valkea -- eikä ihmekään, jos muistamme, kuinka\nvaivalloista entisaikana tulen sytytys oli, niin että siitä syystä\npidettiin muutamilla liesillä alatikin valkeaa (vieläpä Vestan\nalttarilla Roomassa) ja siirtokunnat veivät mukanaan emämaasta valkeaa.\nSalama on taivaan tuli ja semmoisena myös fetishi. Kasveissa ja puissa\non taikavoimansa ja haltiansa; jos se on hyvä, voi ihminen nauttia\nyrttejä ja puunhedelmiä terveydekseen, jos paha (s.o. jos kasvi on\nmyrkyllinen), sairastuu ja kuolee hän siitä. Puita on paljo palveltu.\nNiinpä Kreikassa oli pyhiä puita ja lehtoja, ja Dodonassa oli tammi,\njonka lehtien suhina puhui syvää salaviisautta. Pyhästä puusta oli se\ntaikkapalkki Argo laivassa joka osasi puhua; faiakilaisten laivoissa\neli myös ihmeellinen taikavoima, ne kun itsestään ilman johtoa osasivat\nreittinsä. -- Pedoissa näki raakalainen sitä rajua rohkeutta, voimaa ja\nsuuruutta, jota hän ihaili; useissa myös ihmeellistä älyä tai\nviekkautta. Häntä ihmetytti kotkan terävä silmä ja vinkeä lento,\nniinikään kärmeen koko olento: tuo suikerteleva nopea liikunto ilman\njäseniä, tuo pieni ja kuitenkin niin vaarallinen elukka. Siitä nuo\njumalien \"pyhät\" eläimet, siitä eläinten yleinen palvelus, varsinkin\nItämailla; siitä se luulo että eläimet ovat kuolemattomat sielultaan.\nYleensä on eläin hyvin likellä luonnonihmistä, he ovat sukulaisia\nja voivat vaihdella ruumiin muotoja keskenään. Siitä nuo\neläinmetamorfoosit, joista tarut niin paljon kertovat; siitä nuo\nihmisen ja eläinten yhtymistä syntyneet sekasikiöt. Samalla perusteella\nsaivat myös linnut, erittäinkin eräät (pöllöhaukka, kotka, kyyhky) niin\ntärkeän sijan Kreikan ja varsinkin Rooman kultissa, niiden ääni ja\nlento ilmaisi tulevia asioita. -- Fetishmiin perustui myös uhrieläinten\nsisusten tutkinto, kuten kaikki muukin ennustelu ulkonaisista merkeistä\nja ilmiöistä, jommoinen taikausko viljavasti rehotteli etenkin\nRoomassa. Kellä oli tenhosa taikakalu hallussaan, hän itsekin\nvälillisesti sen kautta muuttui fetishiksi, koskapa hän osasi loihtia,\nlumota ja taikoja tehdä. Semmoisia fetishi-ihmisiä ovat esm. indianein\n\"lääkemiehet\", ja yleensä kaikki taikurit, noidat ja poppamiehet,\njoiden luokkaan myös uhripapit ovat luettavat. Nämäthän tekivät\ntuhansia taikoja jumalankuvillaan ja taikakaluillaan ja osasivat aina\nhyväkseen käyttää suuren joukon herkkäuskoisuutta. -- Välittömiä\nihmisfetishejä, joissa salaisen taikavoiman luultiin asuvan ja antavan\nheille pyhyyttä, ovat n.s. riivatut ja hullut, edelleen vielä kääpiöt\nja rujot, joille outo ulkomuoto loi jotain jumaluuden haikua.\n\nFetishiänsä pakana elättää ja ilahuttaa _uhreilla_ -- siinä uhrein\nalkusyy -- niinkauan kun hänellä on siitä apua. Jos hän huomaa fetishin\npettävän -- sillä kuten hän itse, ovat hänen jumalansakin vilpillisiä,\nitsepäisiä, tylyjä -- kurittaa hän sitä nälällä tai vitsoilla, tai, jos\nvika on auttamaton, myy hän sen pois tai hukuttaa muuten. Papit\nharjoittelivat hyvin tuotteliasta fetishikauppaa.\n\nRaakaan fetishi-uskoon ei kehkiävä ihmishenki saattanut tyytyä.\nTultuaan edistyksen uralle hän ensinnäkin valitsi suurimmat,\nmahtavimmat fetishit, ne luonnonalat ja esineet, jotka laajimmin ja\nsyvimmin vaikuttivat elämään ja oloihin, niinkuin auringon, taivaan\ntähtineen, ukonilman, tuulen, valkean, meren ja virrat, maan\nkasveineen, hartaimman palveluksensa ja mietiskelynsä alaisiksi. Niissä\nvallitsevan elämän ja salavoimat (jotka hän jo ennestään vaistosi)\nvarusteli hän oman sielunsa ominaisuuksilla, mikäli hänen\nmielikuvattinsa näki näihin vivahduksia ja vastineita ulkoluonnossa.\nTaivas muistutti hänelle kirkkautta, puhtautta, ylevää viisautta,\nukkonen ankaraa voimaa ja väkevyyttä, myrsky sotaa ja hajanaisuutta,\naurinko lempeyttä ja tulista rakkautta, meri syvää salaviisautta tai\nvihan pauhinaa, laineiden loiske lietoa huolettomuutta, tulenlieska\nlevotonta häilymistä tai rajua hävittävää intohimoa j.n.e.\nSamanluontoisia olentoja hän nyt sijoitteli luonnonaloille. Näin\nelementtivoimat muuttuivat haltioiksi, jotka eivät enää liiku\nmateriassa kuten sielu ruumissaan, vaan ovat itsenäisiä, itsetietoisia\nhenkiolentoja, jotka tosin aluksi vielä ovat ainealaansa sidotut, mutta\nvähitellen irtautuvat siitä. Tämä muutos on tapahtunut luonnon\npersonoitsemisen kautta: ihminen on jumalilleen omistanut oman\nelämänsä, henkensä ja ruumiinsa kaikkine kykyineen ja voimineen.\nJumalat ovat ihmisten kaltaisia, mutta kaikin puolin etevämpiä,\nsuurempia, mahtavampia, kauniimpia. Jumalat ovat ihanneihmisiä, ihmisen\nperikuvia, jotka ovat saaneet parasta mitä heille tiedettiin antaa;\nsemmoisina he astuvat ihmistä lähemmäs kuin tuo entinen sokea\ntaikavoima, oivaltavat häntä ja hänen tarpeitaan paraiten. Semmoisina\nhe saakoot palvelusta ja hurskasta kunnioitusta -- ajateltiin.\n\nTämmöiseen täydelliseen anthropomorfismiin pääsivät oikeastaan vain\nkreikkalaiset. Mutta edistysaskelen fetishmistä kauas samaan suuntaan\nastuivat jo ennen heitä eräät rikaslahjaiset kansat, laatien itselleen\njo sangen syvämielisiä jumalanaatteita, osasta syvempiäkin kuin\nkreikkalaiset, nim. indialaiset, persialaiset, foinikit, egyptiläiset.\n\nJumalan käsitteen kehjetessä selvenivät muutkin uskonnon peritotuudet.\nNiinpä sielun kuolemattomuuskin, jota aina hämärästi aavistettiin.\nTässäkin yleinen kehitys ja hengenviljelys vaikutti edistävästi, sillä\nniin kauan kuin aineellinen elämä on pääasiana, ei yliluontoisia\nasioita ajatella. Vaan nytpä jo saattoi tämmöinenkin kysymys vaatia\nvastausta: saattaakohan elämä semmoinen kuin tämä maan päällä, niin\ntäynnä vaivaa, vaaraa, kiusaa, kärsimystä, kuolemaa, niin iloton --\nsaattako se olla omana tarkoitusperänään? kannattaako tämä elämä\nelämistä, ellei se tarkoita ja valmista toista parempaa elämää? Tähän\ntäytyi järjen kuten tunteenkin vastata kieltämällä.[1]\n\n\n\nKreikkalainen mytologiia.\n\n\nKreikkalaisten jumalat ovat siis alkuaan luonnonvoimain olennoimia ja\ntoimivat vaan sillä luonnonalalla, jonka ilmiöistä ovat syntynsä\nsaaneet. Kun nämä ilmiöt ajateltiin jumalien töiksi ja kärsimiksi; niin\nluontui siitä jumalille oma historia, jumalaintaruja l. _myyttejä_,\njoita mielikuvitus, kerran vauhtiin päästyään sommitteli yhä\nlaajemmiksi, kutoi yhä kirjavammiksi, noudatellen tavallisia\ninhimillisiä aiheita, lähtökohtia enää muistamattakaan. Mikäli jumalat,\nirtautuen luonnon-aloistaan, liikkuivat vapaasti taivaassa ja maan\npäällä sekä erittäinkin ihmiselämän puuhissa, sikäli myyttien\nalkunainen luonnonmerkitys hälveni tajunnasta, häämöttäen vihdoin vain\nmuutamista syrjäseikoista. Homerin runoissa, Hellaan hengen vanhimmassa\nmuistomerkissä, on tämä muutos jo suoriutunut.[2] Jumalat astuvat jo\nilmi-elävinä ihanne-ihmisinä esiin, päätoimenaan ihmis-elämän\nhallinto, samalla kuin he myös vapaina vallitsevat asianomaisilla\nluonnonaloillaan. Poseidon esm. yllyttää Troian edustalla achaialaisia\ntappeluun, sen ohessa kun hän nostaa merellä myrskyjä niillä\nvihatuitaan ihmisiä (esm. Odyssevsiä) vainotakseen. Mutta yleensä,\nkuten tässäkin, on luonnontoimi siveellisen toimen palveluksessa;\nvähinpä luonto tuntee kummallista jälkivaikutusta hengestä. Kun\nmerenjumala kiihkoissaan karkaa Hektoria vastaan, tyrskähtää samalla\nmerikin. -- Jälkiä alkuperäisestä luonnonmerkityksestä näkyy siinäkin,\nettä taruissa on paljo sellaista mikä meistä näyttää järjettömältä tai\nepäsiveelliseltä, mutta joka osasta selviää luonnon symboliikan\nkannalta katsellen. Siitä sekä mielikuvittelun rajattomasta elelystä on\nmyös jumalien tarinoihin tullut niin paljo sekavuutta ja\nristiriitaisuutta yksityiskohdissa. Näitä eivät kreikkalaiset\nkoettaneet sovitella ja selvitellä, sillä mitään säntilleen määrättyä\ndogmatiikkaa eli uskonjärjestelmää he eivät koskaan laatineet\nitselleen. Se oli senkin takia mahdotonta, että eri seuduilla\npalveltiin eri jumalia,[3] toisen seudun jumalat olivat osaksi toiselle\noutoja. Aikaa myöten otettiin myös yhä uusia jumalia palveltaviksi eikä\njumalain piiri ollut koskaan tarkalleen määrätty. Eri paikoilla\nvaihtelivat myös myytit melkoisesti, muuntelivatpa muutenkin pitkien\naikojen kuluessa muotoaan; näin syntyi toisintoja ja niiden mukana\nsekavuutta eri-kohdissa. Että myyteissä on senkin verran yhteyttä ja\nsopua, on Homerin ansio, josta varhain tuli koko Hellaan kansan aarre,\nsekä vähinsä myös kultin, joka vakavoitti uskonnon käsitelmiä. Hesiodon\ntheogonia on yrittänyt saada jumalat ja heidän välisuhteensa parempaan\njärjestykseen, mutta tämä ei ole kansallishengen luoma, vaan oppineen\njärjen spekulatsiooni.\n\nKatselkaamme, mitä jumalien olennosta ja elämästä yleensä ajateltiin,\nmikäli etenkin Homeros niistä puhuu.\n\nJumalilla on ruumis samannäköinen kuin ihmisillä, vaikka suurempi,\nmuhkeampi, kauniimpi. Eipä kuitenkaan ihminen saa heitä nähdä\nsemmoisina kuin he todella ovat, sillä sitä ei kestäisi heikko\nkuolevainen. Tavallisesti ilmestyvät he ihmisille jonkun tutun ihmisen\nmuodossa, tai liikkuvat he linnun haamussa täällä tai verhoo heitä\npilvi eli valoutu (nimbus), taikka pysyvät näkymättöminä Mananlakin\npeitossa. Vasta jälkeenpäin huomataan jumalan käynti ihmeellisistä\nseurauksista. -- Ylen väkeviä jumalat ovat ja suuria töitä he voivat\ntehdä. Kun Zevs ravistaa kiharapäätänsä, tärisee taivas. Poseidon\nsurvaisee kerran hankonsa kallioon, ja meri myrskyää. Ihmeitä he eivät\nsäästä suosituitaan auttaessa. Heidän haavansa parantavat he tuota\npikaa, korjaavat heitä vaaroista, nostavat myrskyn ja yön vihollisia\nhämmentämään. Achilleen pää verhoutuu liekkipilveen kun hän astuu\nleirin portille vihollisia säikyttämään (Il. XVIII). Ruumiillisuus\nsitoo jumalia sen verran paikkaan, etteivät ole yht'aikaa läsnä\nkaikkialla, mutta salaman tai aatoksen nopeudella siirtyvät he paikasta\ntoiseen. Pallas heilahtaa maan päälle kuin säkenöivä tähti ja parissa\naskelessa astaisee Poseidon Samoksesta Euboiaan. -- Tarkan tarkat on\nheillä aistit. Kaikkialta kuulevat he ihmisten rukoukset ja äärettömiin\nnäkee heidän silmänsä. Olympin kukkulalta näkee Zevs kaikki mitä\nmailmassa tapahtuu. Tämä miltei antaa kaikkialla-läsnäolon edut.\n\nRuumiillisuutta seuraa ruoan, juoman ja unen tarve. Tosin syövät ja\njuovat he parempaa kuin ihmiset, nim. ambrosiaa (kuolottomuuden ruokaa)\nja nektaria. Käyttävätpä myös vaatteita. Kuten luontokin, jonka henkiä\nhe ovat, he eivät ole olleet ikiajoista asti, vaan heillä on syntynsä.\nMutta ihmeen nopeasti jumal-lapsi kasvaa. Aamulla synnyttyään soittaa\nHermes jo päivällä huilua ja varastaa karjaa, ja Apollon ambrosiaa\nimettyään tarttuu heti sota-aseihin. Ja, mikä on verraton etu, he eivät\nkoskaan sairasta, eivät vanhene ja kuole, vaan säilyvät ikinuorina nuo\n\"kevyt-eloiset autuaat jumalat\". Tästä ei sentään seuraa, etteivät\nkipua tuntisi. Heitä voi miekka haavoittaa ja pistosana purra\nsydämmeen.[4] He tuntevat samoja mielenliikutuksia ja tunteita kuin\nihmiset: iloa, surua, vihaa, rakkautta j.n.e., jopa väliin liiankin\ninhimillisesti, kun itsekkäiset syyt mieltä liikuttavat. Tässä onkin\njumalien heikkoin puoli. He kyllä säännössä harrastavat sitä mikä on\noikeaa, totta, siveää, mutta käytännössä usein suosivat valhetta,\nvääryyttä, haureutta, vihaavat, kadehtivat ja ovat puolueellisia.\nKuinka halvasti esm. Hera vainoo troialaisia! Kuinka Athene viettelee\nheitä rikkomaan liittoa (Il. IV)! Mitä konnanjuonta hän käyttää\nHektorin surmaksi (XXII)! Vaan kuinka voisikaan pakana jumalalleen\nluoda korkeampaa siveellisyyttä kuin mitä hänellä itsellään oli? Joku\nmäärä tuota jumalien heikkoa siveellisyyttä on sentään luettava\nluonnonsymboolikan syyksi, jonka hämärää kuvakieltä myöhemmin\nmuodostuneet tarut eivät enää tajunneet. Siitot, syntymät, häviöt\nsiirrettyinä luonnonelämän alalta ihmiselämään muuttuivat helposti\nmoraalisiksi virheiksi ja rikoksiksi. Ja kohosipa myös toisaalta ihmeen\nkorkealle valistuneimpien pakanain käsitys jumalain pyhyydestä.\nMuistakaamme vain Aischylosta ja Sofoklesta!\n\nEhdottoman pyhiä nuo jumalat eivät siis olleet. Eivätpä myöskään olleet\nkaikkitietäviä, vaikka paljokin tiesivät ja heidän älynsä tunkeusi\nsyvälle salaisuuksiin. Erehtyä saattoivat kuitenkin. Eivät he\nmyöskään ole kaikkivaltiaita, vaikka ovatkin mahtavia varsinkin\nluonnonaloillaan. Helposti he tosin toiveensa täyttävät, muuttavat\nmuotonsa, ryhtyvät mielin määrin mailman menoon ja siirtävät tapaukset\nuusille urille -- mutta heitä ylempänä vallitsee sallimus, _kohtalo_,\njonka alle kaikkien täytyy taipua. Tuo näköjään sokea voima vallitsee\nomien salaisten lakiensa mukaan, nostaa ja kaataa yhtenään ja sortaa\nsäälimättä ihmisonnen. Jumalat panevat vaan palvelijoina toimeen sen\ntuomioita, jopa usein vastoin tahtoansa. Olkoonpa joku jumala kuinkakin\nhellästi holhonut ihmistä -- jos kohtalo on sille surman säännyt, heti\nhylkää hän kurjan oman onnen nojiin. Niin hylkäsi Apollon Hektorin.\nTämmöisen mailmanhallituksen edessä, joka ei tiedä armosta ja\nrakkaudesta, jähmettyy sydän kauhusta; ja saatamme arvata, millä\njanolla pakanat, saatuaan silmänsä avatuiksi, riensivät \"hyvän sanoman\"\nlähteelle virvoitusta saamahan. -- Jonkinmoista kohtuutta tuo kohtalo\nsentään noudattaa siinä, ettei yhdelle anneta kaikkea hyvää, esm.\npitkää ikää ja sotamainetta samalla, vaan jompaakumpaa. Achilleen\nlyhyttä ikää palkitsi kuolematon kunnian loiste. Ja mikä ikimaine\nsäteilee Hektorin hurmeista ikäänkuin sovitteeksi Andromachen\nkyynelille!\n\nJa millä autuaat aikansa viettävät? Elävät ilossa, huvitellen,\nherkutellen. Zevs isän valoisaan juhlasaliin Olympon huipulle tullaan\nkoolle kemuilemaan; sitte kuunnellaan Apollonin soiton säveliä ja\nMuusain lauluja tai pakinoidaan, jopa välisti ajan kuluksi kinataan ja\nrettelöidäänkin. Mailman hallinto ja ihmisten asiat antavat heille\nkuitenkin enimmin työtä ja puuhaa. Ihmisten taistelut jakavat heitä\nhelposti puolueihin, kun kullakin jumalalla on omat suosikkinsa, ja\nTroian sodan vastakaiku kuuluu usein varsin räikeästi Olympon\nvalokunnailta, niin että tyynempäin jumalien mielestä ei enää\nruokarauhaakaan suoda. Zevs pysyy kuitenkin suhteellisen puolueetonna,\ntoimitellen vaan sallimuksen päätöksiä. Ei Apolloninkaan arvellen\nkannata ihmisparkojen vuoksi niin suurta melua nostaa (Il. XXII).\n\n\n\nRoomalainen mytologiia.\n\n\nItalian kansa, ollen Kreikan kansan sukua, ajatteli samoin kuin tämäkin\njumalia luonnonvoimiksi. Mutta tätä perusastetta edemmäs ei päästy.\nHelleenin elävä mehuisa mielikuvitus loi noista voimista haavemailman\nja sen asujamiksi ihanneolennoita, jotka uhkuvat elämää ja olivat hänen\nomaa lihaansa ja vertansa; mutta tämmöiseen \"lapsellisuuteen\" ei\njärkevällä realistisella roomalaisella ollut halua eikä kykyä. Hänen\njumalansa ovat luonnonvoimista harkitsemalla saatuja aateperäisiä\nsielun ominaisuuksia, joiden hän arveli hallitsevan mailmaa. Minkä\nmuotoisia ja luontoisia nuo jumalat muuten olivat, sitä ajattelemalla\nhän ei vaivannut päätänsä. Senpä takia nuo jumalat, yksilöiselon\nviehäkettä vailla, ovat jäykät ja kaikki ikäänkuin samaan kaavaan\nvaletut. Ne edustavat vain jumaluuden yleis-käsitettä, ovat siis\ntotisia, arvokkaita, juhlallisia, ehkäpä pyhempiäkin kuin veljeskansan\nlemminkäismieliset jumalat. Mutta elämää ja runollista kauneutta niissä\nei ole. Eipä siis puhettakaan taruista ja mytologiiasta; semmoisia\nItaliassa ei luotu milloinkaan. Eipä heillä pitkiin aikoihin ollut\njumalistaan kuviakaan, ainoastaan niitä näitä yksinkertaisia\nsymbooleja, joku kivi, keihäs, (Vestan) valkea t.m.s. --\nValtionjumalain ohessa oli useita maaseutujumalia, jotka suojelivat\npää-elinkeinoja vainiolla, niityllä ja metsissä. Kodilla, joka\nroomalaiselle oli arvokkaampi kuin kreikkalaiselle, oli haltionsa.\nLisäksi karttui heille epälukuinen liuma jumalaisia sen johdosta, että\nmelkein joka esineellä (fetishillä), joka tärkeämmällä toimella ja\nasialla[5] heidän yksityisessä ja julkisessa elämässään, joka\nihmisellä, perheellä, yhdyskunnalla, seudulla j.n.e. oli omat\nhaltionsa. Vihdoin suuri joukko aateperäisiä käsitteitä ja\nominaisuuksia käsiteltiin henkilöiksi: Pietas, Fides, Honos, Spes,\nVirtus, Libertas, Concordia, Pudicitia y.m. Jumalien luku eneni\nenenemistään, kun vieraille kulteille suvaitsevasti suotiin sija\nRoomassa.\n\nJumalien eloista ja oloista ei siis haaveksittu, mutta käytännöllisesti\najateltiin miten jumalat vaikuttavat ihmisten oloihin ja miten on\nmeneteltävä, että heiltä saataisi apua, hyötyä ja siunausta. Monen\nmonilla uhreilla, rukouksilla ja mutkikkailla juhlatempuilla koetettiin\narkailevan tarkasti jumalia lepytellä, saattaa suosiollisiksi ja\narmollisiksi. Roomalaiset olivat siis kyllä tavallaan hurskaampia, kuin\nkreikkalaiset, mutta paljo taikauskoisempia.\n\nPäästyään Kreikan tuttavuuteen[6] lainasivat he sieltä mytologiian,\nkuten niin paljo muitakin sivistystarpeita. Tämä kävi helpommin kuin\nolisi luullutkaan, sillä veljeskansoilla oli kuitenkin yhteisenä\nuskonnollisena pohjana luonnon personoiminen ja sillä useat jumalat\nmolemmin puolin vastasivat toisiaan. Nämätpä siis mikäli mahdollista\nsulatettiin yhteen. Oman taiderunouden synnyttyä, joka kaikessa\nnoudatti kreikkalaisia esikuvia, avautui Roomalle Kreikan\njumalaistarusto ja sankarisadut kaikkine aarteineen.\n\n\n\nJumalisuudesta, hyveistä ja jumalain palveluksesta.\n\n\n\"Kaikki ihmiset tarvitsevat jumalia\" (Od. III, 48) -- sen helleenit ja\nantiikki yleensä, elävästi tuntien jumaluuden voimaa ja läsnäoloa,\ntunnusti; ihmiset ovat kurjia kuolevaisia, jotka menestyäkseen yhäti\ntarvitsevat armiasten antiluojain apua ja varjelusta. Tätä hartaasti\npyydetään nöyrällä mielellä ja siinä ilmenee hurskaus eli jumalisuus.\nSe katselee jumalia pelolla ja aralla kunnioituksella, niinkuin ainakin\nkurja kuolevainen ikivaltoja, niinkuin alhainen ylhäistä, jonka vihaa\nhänen tulee välttää, jonka mieltä suostutella, saadakseen häneltä, jos\nmahdollista, jotain hyvää. Jumalan ja ihmisen suhde ei ole\npersoonallista elonyhteyttä, jossa jumalan rakkaus pyhittävästi ja\nylentävästi vaikuttaa ihmiseen, herättäen hänessä vapaata\nvastarakkautta (jos hämäriä aavistuksia sinnepäin nähtäneekin\njoissakuissa syvemmissä hengissä), vaan se on orjan suhde isäntäänsä,\njoka pyytää itsekkäitä ajallisia etuja. Tämmöisen itsekkään hurskauden\nrinnalle mahtuu runsaasti ynseyttä ja pahansuontia muita ihmisiä\nkohtaan. Nurjan jumalankäsitteen seurausta on vielä sekin, että\nmateleva orjan mieli yltyy röyhkeäksi vaateliaisuudeksi isäntiänsä,\njumalia kohtaan. Kun näet ihminen on antanut jumalille uhrinsa, paraat\nmitä hän voi, saattaa hän mielestään syystä vaatia että jumalat\npalkaksi myös suovat hänelle lahjojansa, ylhäistä suopeuttansa ja\najallista siunausta. Missä tätä näkyy puuttuvan, missä ihmistä vainoo\nkova onni, on selvä että hän, tai hänen isänsä (perinnöllisyyden lain\nmukaan) ovat jumalien mieltä rikkoneet kieltämällä heiltä heidän\nsaataviansa oikeuksia. Tämmöinen katsantotapa, joka asettaa jumalan ja\nihmisen välisuhteen suoran tavallisen lakioikeuden kannalle, on\ntietysti oikeaa uskonnonhenkeä vailla. -- Puhtaasti henkinen autuus,\nsielun sisällinen rauha ja ilo keskellä ulkonaista tuskaa ja elon\nmyrskyjä, taivaan kruunu jonka hohteessa maallinen risti katoo varjoon\n-- se on antiikille outo oppi.\n\nYhtä ahdas ja pintapuolinen kuin antiikin hurskaus olivat myös siitä\nsyntyvät _hyveet_. Sen siveellisyys on enemmän yhteiskunnallinen kuin\neetillinen. Yhteiskunnan elimistö vaatii kutakin jäsentänsä, kutakin\nyksityisihmistä noudattamaan sen järjestystä ja säädöksiä, ja koska\nyhteiskuntalaitosta luultiin jumalien asettamaksi ja se semmoisena oli\npyhä, saattoi ihminen juuri yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan\ntäyttämällä paraiten ja luonnollisimmin osoittaa hurskauttansa ja\nharjoitella hyveitänsä. Tuo yleinen hyöty vaatii nyt etupäässä yksilöä\nrajoittamaan aistiviettejänsä, halujansa, niin ettei hän niillä\nvahingoita yhteiskunnan muita jäseniä; ei saa ajatella yksin omia\netujansa, vaan täytyy muistaa muitakin, niin että yhteiselämästä syntyy\nsopusointuinen, kaunis kokonaisuus. Tämä suhdan, määrän, kohtuuden\nnoudattaminen on se siveellinen ajatus- ja elämistapa, se\n\"kalokagathia\" (\"somuus ja hyvyys\", säädyllisyys), josta antiikin avut\nja hyveet kasvoivat. Nuo neljä kuuluisaa päähyvettä _mielenmaltti,\noikeus, viisaus, urhollisuus_, painoivat mikä enemmän mikä vähemmän\nleimansa kaikkiin elonsuhteihin, kotiin, avioliittoon, vanhempain ja\nlasten väliin, vainajain kunnioitukseen, ystävyyteen, toveruuteen,\njulkisiin ja valtiollisiin toimiin; niihin kaikki kasvatus tähtäsi.\nNiiden harjoitus on hurskautta, niiden laiminlyönti syntiä. Synti ei\nole jumalan ja ihmisen sisällisen sovun rikkomista, vaan se on\nylvästelyä (_hybris_), kun ihminen ei tunnusta luonto-asemaansa, ei\npysy rajoissaan, vaan ryntää niitä ulommas ja ylemmäs jumalien vallan\nalalle, heidän majesteettiansa solvaisemaan. Sillä vetää hän päällensä\nrankaisun, kunnes hänen itsekkyytensä on muserrettu, ja häiritty\nmailmanjärjestys saatu entiselleen. Rankaisu ei tarkoita rikkojan\nsiveellistä parantumista, sillä eipä synnin syynä oikeastaan olekaan\nihmisen paha tahto, vaan hänen järkensä jonka joku jumala on sokaissut\n(_ate_). Tämmöinen intellektualistinen, naturalistinen harhasuunta\nhaittaa antiikin, lähinnä helleenein siveysoppia.[7] Siveys ei pyri\nihmistä ylempänä olevan siveellisen ihanteen kaltaisuuteen, vaan se\nsääntelee luonnollista elämää valtion tarkoituksen mukaan, ei pyri\nvoittamaan ja uudistamaan ihmissydäntä, vaan rajoittelee, siivoo ja\nsuhdittelee luonnonihmistä ulkoapäin. Rajan ulkopuolella vallitsee\nitsekkäisyys ja synti vapaasti, puhumattakaan siitä, että ihmisyyttä\ntuskin tunnustetaan kansallisuuden ulkopuolella, että muukalainen\nluonnollisesti on vihollinen (vaikka tosia helleeninen humaniteetti jo\nvarhain paranteli muukalaisen turvatonta asemaa). Puhdas ihmisrakkaus\non yhtä tuntematonta kuin puhdas jumalan rakkaus. Oikeus on korkeinta\nja parasta, mitä tunnetaan. Oikeus ja totuus on elämän peruspohja, sen\nuskoi antiikin mies ja antoi sentähden _valalle_ erinomaisen pyhyyden.\nTee jokaiselle oikeus, rakasta ystävää, vihaa vihollistasi -- se oli\nhänen oppinsa. Puhdas, omaa etua katsomaton rakkaus oli harvinaista.\nPoikkeuksena täytyy kuitenkin mainita monta kaunista urotyötä, missä\njalo sydämmen käsky vaati antamaan veren ja hengen isänmaan hyväksi,\nmuuta palkkaa pyytämättä kuin jälkimailman mainetta.\n\nHurskas helleeni ja roomalainen palveli siis jumalia, kun hän oli kelpo\nkansalainen, hyvä isä, puoliso, lapsi, ystävä, isäntä. Suorastaan\nosotti hän hurskauttaan jumalille uhraten, heitä rukoillen ja\npalvellen, jonka ohessa hän täten paraiten takasi itselleen heidän\nsiunaustansa ja apuansa.\n\nJumalanpalvelussa käyteltiin vanhastaan perittyjä tapoja ja usein\neriskummaisia temppuja ja menoja, joiden hämäriä symbooleja ei enää\naina ymmärrettykään. Erittäin oli roomalaisten jumalanpalvelus\nmuotopuolinen ja tuskallisen tarkasti he sen monimutkaisia menoja\nsuorittelivat. Valtio piti huolenaan virallisen kultin hoitoa, ottipa\nusein vieraitakin jumalia palveltaviksi. Tämän ohessa suvaittiin myös\nyksityiskultteja. Palvelus tapahtui pyhäköissä sikäläisen jumalankuvan\nluona joka oli hartautta herättämässä; mutta sivistymätön joukko luuli\nuseinkin jumaluuden kuvassa asuvan ja siitä suorastaan tenhotavalla\nvaikuttavan (fetishmiä). Ainakin luultiin jumalan näkymätönnä asuvan\npyhäkössä rukouksia kuulemassa ja uhreja vastaanottamassa. Pyhäkkönä\noli alkuaan joku puisto tai puu, lähde juurellaan, joku vuori tai\nluola. Sitten rakettiin jumalien majoiksi vasituisia, yhä komeampia\ntemplejä, joiden pihoilla ja alttareilla uhrattiin, rukoiltiin ja\nkiitettiin. Pyhiä toimituksia suorittivat papit, välittäjinä ihmisien\nja jumalain välillä.\n\nUhrit olivat joko verettömiä -- hedelmiä, leipää, viiniä, maitoa,\nmettä, suitsukeita, kasveja -- tai verisiä -- härkiä, lampaita, vuohia,\nsikoja y.m., joita tärkeissä tiloissa uhrattiin sadottain yht'aikaa\n(hekatombi). Puhtain käsin, puhtain mielin piti uhrattaman. Teuraat\nseppelöitiin, samoin ihmiset, soitto soi ja laulu, jumalia rukoiltiin\nsuopeasti ottamaan uhria vastaan ja teuras tapettiin monilla tempuilla.\nSyötiin sitte juhla-atria, jossa jumalat saivat määräosansa teuraasta\n(reisiluut käärittyinä rasvaan), alttarinliekissä poltettuina, ja\nihmiset söivät muut lihat. Tätä paitsi annettiin jumalille aina\nesikoiset eli päällisteet pellon sadosta, metsän riistasta ja muusta\nsaaliista, syötäessä saivat he aina rippeensä ruoasta hekin ja tuskinpa\nsitä tilaisuutta missä ei heitä jollain uhreilla muistettu. Ei siis\nhurskautta puuttunut, mutta tuo hurskaus pyysi palkkaa, ja vaadittiinpa\nusein jumalia täyttämään rukouksia ennen annettujenkin uhrien\nperusteella, jos kyllä luvattiin uusiakin vasta.\n\nTarvis oli ihmisen tietää, millä mielellä oikulliset jumalat kulloinkin\nolivat häntä kohtaan samoin kuin mitä heidän neuvostossaan oli.\npäätetty maan päällä tapahtuvaksi. Näitä tietoja toimitteli _enteet_ ja\n_ennustajat_, tai sai ihminen tietää salaperäisiä yliluonnollisia\nasioita erinäisissä tiloissa, haltioissaan ollen y.m. Semmoinen tila on\nuni: silloin saa hän väliin ylhäisiä ilmestyksiä tai käy hänen luonaan\nvainajia niitä ilmoittamassa. Profeetallisia unia nähtiin templeissä ja\npyhäköissä (incubatio). Niin kävi esm. Dodonassa, jos joi sen pyhästä\nlähteestä ja sitte nukkui sen tammen alle tai kuunteli tään lehtien\nhuminaa. Mutta nuo unelmat olivat hämäriä ja niinpä sepiteltiin\nkonstikkaita unenselityksiä ja unikirjoja jo silloin. Varsinaista\nprofeetan virkaa toimittivat _tietäjät_, ennustellen enteistä ja ollen\nyhtenäisessä yhteydessä jumalien kanssa. Olipa erityisiä ennuspaikkoja\n(ehresteria, oracula), joissa he haltioissaan ollen jakelivat\nsalaviisauden sanoja neuvoa kysyville. Ennustuslahja luultiin myös\nolevan muillakin ihmisillä eri tiloissa, etenkin kuolinhetkellä, kun he\njo seisovat iankaikkisuuden kynnyksellä eikä ajan sumut pimennä\nsilmää. -- Lisäksi luultiin jumalien puhuvan ihmisille monenmoisilla\nmerkeillä ja ilmiöillä luonnossa ja elämässä. Tämmöisiä enteitä olivat\nlintujen (haukkojen, kotkien y.m.) lento ja huuto, salamat, jyrinät,\npyrstötähdet, kuun pimennykset, virvaliekit y.m.s. Myöskin ennusteltiin\nuhrielukkain sisuksista, uhriliekin palosta, sanoista jotka puhujan\ntietämättä omituisen sopivasti sattuivat johonkin tilaisuuteen,\naivastuksesta j.n.e. Verivihma ennusti surmaa; jos joku näytti\nverhoutuvan mustaan utuun, oli hän pian kuoleva (Od. XX, 351 ss.).\nNäitä ja muita enteitä tietäjät selittivät.\n\nPeloponneson sodan jälkeen alkoi uskonto Kreikasta rappeutua, kun\nfilosoofien epäilys tarttui suureen yleisöön, ja isien yksinkertainen\nusko joutui viisastelun ja pilkan alaiseksi. Uskottomuuden mukana\nrehotti taikausko, jota kaikellaiset itämaiset mysteeriahaaveilut\nlisäsivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe 19:n vuosisadan lapset ajattelemme toisin kuin helleenit Jumalasta\nja mailmasta -- ja kuitenkin luemme vielä mielellämme noita vanhoja\n\"lapsellisia\" jumalaisjuttuja ja sankarisatuja. Miksi? Helleenit loivat\nsuurenmoisen sivistyksen, ihmishengen merkillisimpiä tuotteita, joka\neli virkeänä enemmän kuin tuhannen vuotta ja vielä hyvin kauan\njälkeenpäin on syvälti vaikuttanut ihmiskunnan henkiseen elämään,\nelvyttäen sen pyrintöjä valistukseen ja vapauteen. Heidän taiteensa ja\nkirjallisuutensa kelpaa osittain vieläkin esikuvaksi ja oman\nkulttuurimme sydänjuuret piilevät klassillisessa maassa. Hellaaseen ja\nRoomaan on meidän vieläkin mentävä, jos tahdomme syvemmälti ymmärtää\nsivistystämme ja sen kehitystä. Mutta klassillinen runous ja taide on\nmitä lähimmässä yhteydessä antiikin uskonnon ja mytologiian kanssa,\nniin että edellisistä ei saa oikeaa käsitystä jälkimmäisiä tuntematta.\nRunoilijat käsittelevät yhtenään myyttejä luoden niille kauneuden\nleiman ja nämä osaksi kommenteeravat heitä. Tästä syystä on mytologiia\nmeille tärkeä, emme ymmärrä runojen aatteita ja erikohtia tuntematta\ntaruja. Ja niinkuin tarujen taikamaasta runoudelle yleni ihania kukkia,\nsamoin tarut itsessäänkin sisältävät paljo kaunista ja merkillistä,\nusein syviä aatteita seikkailujen kirjavassa verhossa, kohtauksia\nihmissydämmen vanhasta ja yhä uudesta historiasta, jotka eivät joudu\nvanhanaikuisiksi.\n\n\n\n\n\nA. Mailman ja jumalain synty.[8]\n\n\nAikojen aamukoissa syntyivät mailma ja jumalat yhdessä. Luomakunta ei\nesiintynyt kohta valmiina. Sen soma järjestys on vasta vähitellen saatu\npitkissä kiivaissa taisteluissa epäjärjestyksen ja sekasorron valtoja\nvastaan, joita kuvataan häjyjen kamalain hiisien haamuilla.\n\nOlokappalten emä on (Okeanos virran) _vesi_[9] tai, Alkuaine, toisen\nkäsityksen mukaan, aava usmainen avaruus _Chaos_ (= ammottava kita),\njossa niiden siemenet sekasin kuohuivat. Tämän äidinkohdusta sukeusi\nensin _Maa_ (Gaia) sekä Maanalusta eli _Manala_ (Tartaros) joka on yhtä\nsyvällä maan alla kuin taivas sen päällä, ja luomishalu _Eros_ (lempi).\nMaa synnytti sitten itsestään _Taivaan_ (Uranos), _Vuoret_ ja _Meren_\n(Pontos). Maan ja Taivaan liitosta syntyi a) 12 _titaania: Okeanos,\nKoios, Kreios, Hyperion_ (ylhäinen), _Iapetos_ (viskaaja), _Kronos_\n(täydeltäjä); _Theia, Rheia, Themis, Mnemosyne, Foibe_ (valokki) ja\n_Tethys_ (äiti), jotka kaiketi edustavat väkeviä luonnon alkuvoimia;\nb) _kykloopit_ (\"mulkosilmät\") _Brontes_ (jyminä), _Steropes_ (salama),\n_Arges_ (leimu), ukonilman voimia; c) satakätiöt (_hekatoncheirit_)\n_Kottos, Briareos, Gyges_, nekin maantärinäin ja myrskyjen y.m.\nmyllertäväin voimain edustajia. Meren kanssa synnytti Maa muutamia\nmerenhaltioita _Nerevs, Thaumas, Forkys_ y.m.\n\nUseat titaanit yhtyivät avioliittoihin; Okeanos ja Tethys, joista\nsikesi okeaniidein (merenneitojen) lavea suku; Hyperion ja Theia,\njoiden lapsia ovat _Helios_ (aurinko) ja _Selene_ (kuu), _Eos_\n(koitar). Titaanittaria ovat myös _Leto_ (pimeä yö) ja _Asteria_\n(tähtiyö).\n\nMailmaa hallitsi nyt Uranos. Peljäten nuorempain lastensa vielä\nriistävän häneltä vallan, kätki hän heidät maan syvään piiloon. Sitä\npaheksi Gaia emo ja yllytti titaanit kapinaan isää vastaan. Viekkain\nheistä, Kronos, väijyi häntä ja silpaisi häneltä siitinvoiman sekä\nanasti vallan. Mutta peljäten pojiltaan samaa mitä hän oli isälleen\ntehnyt, nieli hän lapsensa sitä myöten kuin ne syntyivät. Hän oli jo\nniellyt viisi, kun puolisonsa Rheia siitä suruissaan kepposella pelasti\nnuorimman lapsensa, _Zevsin_, samasta kohtalosta. Hän kapaloitsi kiven\nja työnsi sen miehensä suuhun. Pelastunutta Zevsiä vaalivat Dikten\nvuorettaret Kreetassa ja lapsi imi _Amaltheia_ vuohta. Luolan suulla\nrämistelivät papit _kuritit_ aseillaan, jottei epäluuloinen Kronos\nkuulisi pienokaisen porua. Isoksi tultuaan kapinoi Zevs isäänsä vastaan\nja pakotti häntä laskemaan ilmoille nielemänsä. Muutamat titaanit\ntaipuivat alttiisti vallan alle, mutta muut voitti hän vasta kykloopein\nja satakätisten avulla ankaran sodan (titanomachian) kautta, jossa\nkykloopein takoma ja hälle antama salama oli aimo aseensa, ja syöksi\nheidät manalaan vaskitelkien taa. Iapetoksen poika _Atlas_ tuomittiin\nkantamaan taivaan kantta. Sitte jakoi Zevs mailmanvallan veljeinsä\nkanssa niin, että itse piti taivaan, _Poseidon_ sai meren, _Hades_\nmanalan hallittavakseen. Maan jättivät he yhteiseksi omakseen.\nYhteis-asuntona on heillä vuori _Olympos_.[10]\n\nSatu paransi sitte Kronoksen kohtalon. Pindaros runoilee hänen valtansa\nmenetettyään päässeen valtiaaksi \"autuasten saarille\" etäälle\nvaltameren äärille. Sen ohessa oli hän vainajain tuomari. Kreikkalaista\ntarua muodosteli sitte roomalainen omalla tavallaan (kts. Saturnus).\n\nTaidekuvissa on Kronos kaunis mies, vaikka vakavan ja melkein synkän\nnäköinen, pää puolittain verhottuna. Sirppi on hänellä kädessään\nilkityön takia jonka teki isälleen; mutta Saturnuksen sirppi leikkaa\npellon laihoa.\n\nEi ollut vieläkään järjestys turvattuna. Kostaakseen lastensa häviötä\npani Gaia uusia voimia liikkeellä. Hän loi _Tyfoevs_ hiiden, jolla oli\nsata tultasuitsevaa kyynpäätä, ja ajoi sen sotaan, joka järkytti maan\nja taivaan. Salamoillaan rusensi Zevs vihdoin hirviön ja viskasi sen\nmanalaan, josta se vielä vimmoissaan tulivuorten (Aetnan) kidoista\noksentaa liekkiä taivasta päin. -- Vielä Uranoksen, maahan nokkuneista,\nveripisaroista syntyneet _gigantit_[11] nousivat kapinaan. Rajusti\nriehui tappelu (gigantomachia), kunnes Olympon jumalat voittivat ja\nZevs syöksi gigantitkin manalaan. Nyt vasta oli mailmanjärjestys\niki-ajoiksi turvattu. Ainoastaan harvoin jumalat sitte enää ase kädessä\nkeskenään ottelivat.[12]\n\nGigantit edustavat alkuajan luonnonmullistuksia jotka maanpintaa\nmyllersivät, etenkin maanalaista valkeaa, joka vilkkaasti toimii\nVälimeren tienoilla. Sen jälkiä nähtiin myös pohjois-Kreikassa, jonne\ntaru näitä tapauksia sijoittaa.\n\nJumalien synnyn historia on samalla mailman, sillä nämä alkujumalat\nolivat joko ne ainekset, mistä mailina luotiin, tai ne voimat, jotka\nsiinä olivat liikkeellä.\n\nGigantteja kuvataan tavallisesti käärmeiksi joilla on ihmisen pää ja\nyläruumis. Suuri, etevä esitys, vaikka rikkiöimenä, on se\ngiganttitaistelu, jolla Attaliidit aikoinaan koristivat Zevsin alttaria\nPergamossa (nyk. osia Berlinissä).\n\n\n\nIhmisen synty ja alkutila.\n\n\nIhmiset ovat syntyneet _maa_ äidistä.[13] Sanottiinpa heitä jumalienkin\nluomiksi ja heidän ensinnä, kulta-aikana, eläneen autuaina jumalien\nyhteydessä, kunnes ylpeytensä kautta menettivät autuutensa. Sitten\nvaipuivat he kurjaan raakuuteen, joka ei ollut elukkain oloa parempi.\nTästä auttoi heidät Iapetoksen armelias poika, titaani _Promethevs_[14]\nja ohjasi heidät sivistyksen tielle. Hän edustaa valoon ja vapauteen\npyrkivää ihmishenkeä, joka edistääkseen ihmiskunnan jalostusta ja onnea\nei kammoo jumalainkaan vihaa. Hän loi sivistyksen ensialkeet, jota\nvarten hän varasti taivaasta tulta[15] ja antoi ihmisille. Nämä panivat\nsen liedelle ja laativat lieden suojaksi katon; näin syntyi ensimmäinen\nihmistalo, kun ennen majailtiin rotkoissa ja luolissa. Kuljeksiva elämä\npysähtyy vakinaisiin asuntoihin ja maanviljelys tarjoo vankan pohjan\nsivistysriennoille. Mutta Zevs rankaisi kovasti titaania, joka rohkeni\ntahrata taivaan tulta maan tomuun. Hän kytkettiin kahleilla jylhään\nvuoreen maan äärillä (Skythiassa), ja kotka nokki yhäti hänen\nmaksaansa. Tästä tilasta vapahti hänet aikojen perästä Herakles,\nuhraten Tuonelle sovinnoksi kentaurin.\n\nSivistyksen mukana on sitä tätä pahaakin tullut, joka on luonnon\ntilassa outoa. Niinpä karkeat luonnonihmiset ovat terveempiä kuin\nhienostuneet, velttomaiset kulttuuri-ihmiset. Tätä opettaa\nPandoran-myytti, joka on edellisen tarinan jatkoa. Kostoksi tulen\nryöstöstä antoi Zevs Hefaistoksen leipoa savesta ihanan naisen, jonka\nnimi oli _Pandora_ (kaikkien-lahjallinen), koska kaikki antoivat sille\nlahjansa, suloa, viehättävyyttä, kätevyyttä, sulavaa puhelahjaa ja mikä\nmitäkin. Zevs antoi hänelle lippaan, joka kantensa alla kätki kaikkia\ntauteja ja tuhoja, ja lähetti hänet Promethevsin typerän veljen\n_Epimethevsin_ (\"perästäpäin ajattelevan\") luo. Kun tämä uteliasna\naukaisi kannen, lentää sujahti sieltä tautien parvi ulos kiusaksemme.\nAinoastaan toivo jäi lippaan pohjalle, kun Epimethevs riensi lyömään\nkannen kiinni![16]\n\nNäin tämän ensimmäisen naisen kautta tauti ja kuolema tuli mailmaan,\nsittekun ihminen pyrki mahdottomiin ja sillä solvaisi taivaan pyhyyttä.\nRikoksestaan joutui hän kärsimään tuskia, joista vasta voiton sankari,\nrohjeten ryhtyä taistoon tuonta vastaan, vapahti hänet sovittavalla\nkuolemalla. Tässä syvämielisessä tarussa helähtelee ääniä, joista pyhä\nraamattu puhuu paremmin ja selvemmin.\n\nToiseen tapaan käsittelee ihmisen alkuhistoriaa neljän aikakauden\ntaru.[17] Ensinnä oli _kultakausi_, jolloin ihmiset huolta, kipua ja\ntuskaa tuntematta elivät onnellisina. Maa elätti heitä hedelmillään\nilman työtä. Sulo-unessa uinahti ihminen täältä toiseen elämään ja\nmuuttui ihmisten suojelushengeksi (enkeliksi -- sanoisit).\nHuonompi oli jo _hopeakausi_: ihmiset olivat laiskoja ja ylpeitä\njumalanhalveksijoita. Vielä alemmas vaipui _vaskikausi_: hurjat ja\nväkivaltaiset ihmiset tappelivat alati, kunnes hävisivät sukupuuttoon.\nMutta _rautakauden_ ihmissuku on jo niin langennut, ettei alemmas voi\nlangeta: ei ole sitä kurjuutta ja pahetta jota se ei harjottaisi.\n\nKun ihmiskunta näin turmeltumistaan turmeltui,[18] päätti Zevs hävittää\nsen maan päältä. Hän lähetti suuren vesitulvan,[19] joka hukutti kaikki\nihmiset ja elävät. Ainoastaan _Deukalion_,[20] Promethevsin poika,\nvältti vaimonsa Pyrrhan kera kuoleman. Isänsä neuvosta rakensi hän\narkun, jossa (kuten Noak) souteli vesillä, kunnes alus ajausi\nParnassos-vuorelle. Täällä uhrasi hän kiitosuhrin Zevsille. Tämä antoi\nhänen uudistaa ihmissukua, käskien heidän hupussa päin nakella\ntaaksensa äitinsä luita. Kun he sen johdosta, ajatellen maata\näidikseen, heittivät kiviä, syntyi Deukalionin heittämistä kivistä\nmiehiä ja Pyrrhan heittämistä naisia. Deukalionin poika oli _Hellen_,\njosta helleenit eli kreikkalaiset saivat nimensä. Hellenin pojat olivat\n_Aiolos_ (Aeolus) ja _Doros_ sekä pojanpojat _Achaios_ (Achaeus) ja\n_Ion_, joista Kreikan kansan pääheimot johtuvat: aiolit (eoolit),\ndoorilaiset, achailaiset (l. akeeit) ja ionilaiset.\n\n\n\n\n\nB. Jumalat.[21]\n\n\n\n\nI. Taivaan jumalat ja haltiat.\n\n\n\nZevs. -- Juppiter.\n\n\nYlhäisin ja mahtavin jumala on isä _Zevs_, taivaan, yläilmojen ja koko\nmailman valtias.\n\nTaivaan ilmiöt varhaimmin herättivät ihmisiä uskomaan korkeampia\nhenkiolennoita. Mikä onkaan mieltä valtaavampi kuin ääretön sinikorkeus\nihmeineen! Sieltä aurinko lempeillä säteillään valaisee ja lämmittää\nmaita, siellä säihkyy tuhannet tähdet, sieltä valua sade, joka lämpimän\nliitossa luo kasvikunnan maata kaunistamaan, siellä salamat leimuvat ja\nukonpilvet ankarasti jylisevät, sieltä on syntyisin myrskyt ja\nlumipyryt. Eipä kumma, jos noita suuria, osasta pelottaviakin ilmiöitä\nnähtäissä luultiin ylhäisten olentojen niissä toimivan. Väkeväpä käsi\nse sieltä varmaan ukonnuolia ampui maahan; mahtava isäntä se siellä\npuhui pilvissä ilmain ääristä niin ääriin. Ken ei hänen vihaansa\npelkäisi ja suosiotansa pyytäisi! Tämmöinen \"ilmojen isäntä, taatto\ntaivahinen, vallanpitäjä pilvissä\" oli muinais-suomalaisilla Ukko\nylijumala. Helleenien \"Ukko\", joka monissa kohden anastaa saman aseman\nuskonnossa ja palveluksessa, oli _Zevs_.[22]\n\nHän on lähinnä taivaan jumala, asuu ja vallitsee pilvien päällä,\nyläilmoissa.[23] Kaikki liike ja elonilmeet tuolla ylhäällä lähtevät\nhänestä, tai ovat hänen tahtonsa alaisina. Hän kerää pilvien synkät\nsarjat,[24] joista ikäänkuin huvikseen singahuttaa salamia ja jyristää\nhirveän mahtavasti;[25] hän nostaa vihurit meriä myllertämään, mutta\nmyöskin leyhkeät suvituulet merenkulkijain iloksi; hän lähettää lumet\nja rankat säät, mutta lempeät suvisateetkin,[26] joiden vihmoista\nnääntyvä kasvikunta virkoo. Hänestä riippuu viljan kasvu ja siten\nihmisten ja eläinten elo ja menestys. Hän antaa kesän ja talven; on\nkaiken elämän alkulähde maan päällä.\n\nMutta maata korkeampi on taivas, eikä Zevsin valta rajoitu vaan maan\neloja ja oloja säätelemään. Hän hallitsee koko mailmaa ikitahdollansa:\nsen alaisina ovat jumalatkin.[27] Minkä muotoiseksi Zevsiä ajateltiin?\nUkonilman ihmeilmiöissä on vilkas mielikuvatti aina halusti toiminut ja\nmoni myytti on niistä alkunsa saanut. Niistä Zevsinkin kuvalle aiheet\notettiin. Hän on ylevä, usein ankarannäköinen jumalaishahmo, joka astuu\npilvien äärtä tai ajaa kolistaa nelivaljakossaan taivaan tanterilla,\nviskellen vihoissaan särmäkkäitä salamia. Hän salamoi ja jyristää\nheiluttamalla egiidiänsä,[28] joka -- myrskyisen ukkospilven kuvana --\non taivaansepän Hefaistoksen takoma kauhukilpi, sadan kyynpään\nreunustama, kamalasti tuijottava Gorgon-pää keskellään. Tällä\ntyrmistyttää Zevs vihollisensa ja ruhjaisee ne salamoillaan.\n\nLuonnon alalta ulottaa Zevs valtansa hengen aloille ja kohoo siinäkin\nyleväksi. Niinkuin hän sääntelee vuodenaikain vaihekulkua, niinkuin hän\nluonnossa ja jumalien kesken valvoo järjestystä, estäen riitaisia\nvoimia yltymästä toisiaan vastaan ja säännellen kaikki sopuisaan\nyhteistoimintaan korkeampia tarkoituksia varten, samoin johtaa ja\njärjestelee hän ihmiselämää. Zevs oli helleenein silmissä laillisen\njärjestyksen ilmetty perikuva, yhteiskunnan ja valtioaatteen edustaja,\nvaltiolaitoksen suojelija, kuningasvallan perustaja. Hänelle on\nkuningasten tili tehtävä hallituksestaan. Älkööt siis antako valtansa\nhurmata itsiään ylpeästi sortamaan alempiansa, sillä ei keltään, olipa\njos kuinkakin köyhä ja alhainen, saa ihmisoikeuksiansa riistää.\nKerjurit ja turvattomat muukalaisetkin ovat Zevsin[29] turvan alaisia.\nValtiota vaalien suopi hän suojansa myös kansan neuvottelu-kokouksille;\nkaikkialla valvoo hän oikeutta ja totuutta ja rankaisee siveellisten\nlakien rikkomista, joissa toimissa hänellä on Themis, Dike ja Nemesis\napulaisinaan, valvoopa myös valan ja liittojen pyhänä pitoa.[30] Näin\non hän inhimillisen yhteiskunnan tuki ja turva. Tarvittaissa astuu hän\nsotatanterelle, niinkuin hän muinoin oli gigantit ja titaanit\ntaistelussa voittanut, ja jakelee kelle voittoa, kelle vauriota. Mutta\nisänmaan puolesta sotivaa uljasta nuorisoa hän suosii ja suojelee, sekä\ntorjuu tämän tarmolla vainolaisten rynnäköt ja pelastaa maan.[31]\n\nValtion juuri on perhe, ja tämänkin terve elämä on Zevsin huolena. Hän\nvarjelee taloa pahasta, on kodon vartia, kotilieden suojelija.[32]\nSiksipä jumalalla oli joka talossa alttarinsa, juuri kotiliedellä,\njolla perheenisäntä hänelle uhrasi. Tämän juurella saivat muukalaiset\nja maanpakolaiset turvaa, sillä Zevs oli itse säätänyt vieraanholhousta\npyhäksi velvollisuudeksi -- erittäin tärkeä asia aikana, jolloin vieras\nja vihollinen muuten olivat synonymisiä käsitteitä.\n\nZevsin käsissä on ihmisten kohtalo, mikäli ei Sallimuksen ikivalta ole\nhäntäkin ylempänä. Hänen aitassaan on kaksi ammetta, täynnä lahjoja,\ntoinen hyviä, toinen pahoja. Näitä jakelee hän kuolevaisille,\ntavallisesti sekotellen jokaisen osaan kumpaakin lajia, kelle enemmän\nhyvää, kelle enemmän pahaa. Kurja se ken saa osansa vaan pahasta\nammeesta: hän on vitsana itselleen ja muille (Il. XXIV, 527 ss.).\nEtupäässä Zevs kuitenkin on armollinen ja lempeä, jumalain ja ihmisten\narmias isä, joka suo hyvää lapsilleen. Häneltä saadaan onnen antimet,\nhäneltä terveys sekä jalo, kelpo, urhea mieli, häneltä apua hädässä.\nKoko elämä suhteineen, perhe, yhteiskunta, valtio menestyy hänen\narmonsa turvissa.\n\nTahtoansa luultiin ylijumalan ilmaisevan ja tulevaisia ennustavan\nyläilmaisilla merkeillä, jyrinällä ja leimauksilla, lintujen lennolla,\nmutta myös unennäöillä y.m..[33] Ennuspaikoissa eli orakeleissa näitä\nhämäriä, yliluontoisia enteitä tutkittiin ja seliteltiin. Väliin Zevs\nmyös Apollonin suun kautta (Delfoissa) julisti tahtoansa.\n\nZevsiä palveltiin kaikkialla Kreikan kansan asumusaloilla, joka sekin\ntodistaa hänen palvelustansa ikivanhaksi. Häntä palvelivat jo pelasgit,\njoilla ammoisista ajoista oli Epeiroksen _Dodonassa_, hänen pyhäkkönsä\nja ennuspaikkansa. Siellä kasvoi ikivanha pyhä tammi, jonka lehtien\nsuhinasta papit, _selloi_, ilmaisivat jumalan tahtoa uskoville.\nSittemmin pääsi muita mainiommaksi palveluspaikaksi _Olympia_\nElis-maassa Alfeios-joen rannalla. Sen templiä koristi Feidiaan tekemä\nihana Zevsinkuva, jota katselemaan matkustajia tulvi likeltä ja kaukaa,\nsamoin kuin nuo joka neljäntenä vuonna täällä Zevsin kunniaksi\nvietettävät Olympian juhlakilvat, helleenien suuri kansallisjuhla,\ntekivät tästä koko Hellaan kansan yleisen yhtymäpaikan.\n\nMuuten taivaan jumalaa yleensä palveltiin, ja hänelle uhrattiin\nkaikilla korkeilla vuorenhuipulla, joilla hänen luultiin oleskelevan.\nZevsin pyhiä vuoria olivat Troian Ida, Messenian Ithome, Attikan\nHymettos, Boiotian Kithairon, Fokiin Parnassos, Thessalian Pelion ja\nOita, Rhodos saaren vuori y.m. Lykaionilla Arkadiassa uhrattiin hänelle\nihmisiäkin vanhimpana aikana. Hänen mieluisin olinpaikkansa oli\nThessalian Olympos, jossa muutkin ylijumalat asuskelivat kirkkaassa\neeterinloistossa. Tuskinpa oli sitä maakuntaa tai valtiota, missä ei\nZevsin juhlia vietetty. Attikassa lepytettiin vihaista jumalaa\n(maimáktes) talvimyrskyjen alkaessa uhrimenoilla ja niiden lopussa, kun\nhäntä luultiin jo lempeäksi (meilikhios), kunnioitettiin häntä toisilla\njuhlilla. Kreetan saarella vietettiin hänen syntymäänsä, jopa\nkuoloansakin, asettaen näin jumalaa keväällä elpyvän ja syksyllä\nriutuvan luonnon kanssa yhteyteen. Vanhimmista ajoista perityissä\npalvelusmenoissa pidettiin aina silmällä jumalan alkunaista\nluontaismerkitystä ja palvelu jäi enemmin tai vähemmin luonnonuskon\nkannalle. Kesähelteellä, kun lehti, nurmi ja oras oli kuivuuteen\nnääntymäisillään, rukoiltiin ilmojen isäntää lempeillä sateilla\nvirvoittamaan janoista maata, ja monilla loihduilla ja taikatempuilla\nkoetettiin ikävöityä vettä pilvistä herutella. Kodin ja valtion\npalvelusmenoissa ilmestyi enemmin uskonnon siveellis-henkistä puolta,\nja sivistyksen edistyessä tämä saikin etusijan. Koska tämä puoli Zevsin\nolennossa oli hyvin rikas ja syvällinen, kuten ylempänä viittasimme,\nsaatamme arvata että kultti sen mukaan kehittyi syvämieliseksi ja\nmonipuoliseksi. Kuinka ulkonaiset palvelusmuodot lienevätkään\nvaihdelleet, perusaatteena oli niissä aina Zevs kaiken hiisimäisen\nsekasorron, raakuuden, julmuuden häätäjänä, pimeyden poistajana,\nvalistuksen, sivistyksen ja onnen tuottajana, jota tointa\nprototyypisesti kuvaa hänen voittonsa giganttien taistelussa.\nInhimillisen sivistyksen alkuluojana harrastaa hän miehenkuntoa\n(aretae, virtus) sen tärkeänä osana ja vaikuttimena, joka taas kysyy\nruumiin reippautta. Kun siis voimisteluharjotuksille annettiin pääsijä\nsuurissa Olympian kansanjuhlissa, oli aivan kreikkalaisen uskon\nmukaista, että nämä asetettiin Zevsin ja Herakleen ylisuojan alaisiksi.\n\nZevs on puhdistaja.[34] Hänestä lähtee eeterinkirkkaus, hän poistaa\nvarjot hengenkin mailmasta. Kun ihminen, kuten luultiin, kohtalonsa\najamana oli joutunut pahan tielle ja synti omituisella lumouksellaan\nhäneltä hämmentää järjen ja hurmaa häntä rikoksiin ja tuhotöihin,\nsilloin Zevs ryhtyy ilmoja puhdistamaan: rankaisee syyllistä, kostaa\nveren viat, mutta on myös valmis, rikosta kaduttaissa, leppymään. Tämä\naate ilmestyy useammassa tarussa. Jos siis Zevs on tuomari ja kostaja,\non hän sen ohessa myös leppeä isä.\n\n\"Jumalain ja ihmisten isällä\" oli koko joukko puolisoita ja perillisiä.\nEipä tästä kuitenkaan saa -- ilvenäytelmäin tekijöiden tapaan, jotka\nlaskivat pilaa Zevsin lempisuhteista sekä miten ne herättivät hänen\noikean puolisonsa Heran mustasukkaisuutta -- päättää, että\nkreikkalainen olisi ajatellut ylijumalaansa irstaaksi ja halpaa\naistillista himoa suosivaksi. Ei suinkaan. Kun kaikki luonnonelämä\nvaihtelevine muotoineen käsitettiin jumalallisten olentojen\nelonilmiöiksi ja vaikuttamiksi, oli luonnollista, että tuon yhä\nnuortuvan luonnon elonvaiheet helposti kuviteltiin samojen jumalien\nsikiöiksi, että luonnon ja hengenkin eloa etupäässä käsiteltiin vaan\nsiitosten ja syntymisten muodossa. Vaan koska Zevs ylipäänsä on kaiken\nsekä luonnon että hengen elämän juuri ja lähde, niin kellepä ellei\nhänelle olisi annettu suurin joukko lapsia tässä merkityksessä? Lisäksi\npalveltiin häntä niin monessa paikassa ja palvelustarut, kulttimuodot\nkehittyivät eri paikoilla riippumatta toisistaan. Zevsin puoliso sai\nsiis eri paikoilla eri nimen, samoin kävi lasten. Näin tuli hän saamaan\nmonta vaimoa ja lasta, vaikka nuo monet eri nimet tarkoittivat usein\nsamoja henkilöitä ja osaksi aiheutuivat samoista luonnonsyistä. Dodonan\nl. pelasgien Zevsin puoliso oli _Dione_, Afroditen äiti. Muuten hänen\nvanhimmaksi aviovaimokseen mainittiin merenneito _Metis_ (äly), josta\nhän sai tyttären Pallas Athenen. Toinen puolisonsa oli titaanintytär\n_Themis_, josta hänelle syntyi horat (ajattaret) ja moirat\n(onnettaret). Arkadian Zevsin puoliso on _Maja_ ja Hermes on heillä\npoika. _Demeter_ (maaemo) synnyttää hänelle Persefonen (kasvullisuuden\njumalattaren), meretär _Eurynome_ kariitit (sulottaret), _Mnemosyne_\n(muisto) muusat (runottaret), _Leto_ Apollonin ja Artemiin. Nuorin\njumalaissukuinen puoliso on _Hera_, joka lahjoitti hänelle Ares,\nHefaistos ja Hebe-lapset.\n\nOli Zevsillä vaimoja ihmistenkin tyttärissä. Näistä mainittavin on\n_Semele_, Theban Kadmos kuninkaan tytär, josta syntyi hänelle Dionysos\nl. Bakchos jumala; edelleen _Leda, Danaë, Alkmene, Europa ja Io_\nnauttivat yläjumalan lempeä.\n\nVeistokuvia oli Zevsistä muinoin ääretön joukko, kaikista kuuluisin\nFeidiaan (500-432) tekemä; ken sen sai nähdä, se kreikkalaisten\nmielestä oli onnellisin ihminen maan päällä. Korkealla istuimella\nmahtaili yli 40 jlk. korkea jumalaishahmo, alastomat osat muovailtuina\nnorsunluusta, tukka, parta ja vaatteet valettuina kiiltävästä kullasta.\nHänen oikeassa kädessään liehui voiton hengetär, vasemmassa oli\nvaltikka jonka kärjessä kultakotka istui. Ylevää majesteettia säteili\nkasvoilta. Siinä esiintyi samalla mahtava Olymponvaltias, jolle ei\nkukaan vedä vertoja voimassa ja nerossa, sekä lempeä, armias jumalain\nja ihmisten isä, lahjain ja siunauksen suoja. Tarmokasta voimaa osotti\ntuo kahdenpuolen päätä valtavissa laineissa valuva, leijonanharjan\nnäköinen tukka, samallainen pitkä parta, korkea otsa ja vankkavartinen\nnenä, leveä ponteva rinta; vaan puolittain aukeevan suun ympärillä\neleli lempeä lohdutuksen mieli. Monta vuosisataa ilahutti ihana\ntaideteos vanhaa mailmaa, kunnes se vihdoin hävisi kansainvaellusten\nmyrskyissä. -- Sama käsitys on yleensä säilynyt kaikissa säilyneissä\ntaidemuistoksissa: se on mailman armias herra, joka tuntien voimansa\nautuaana mahtailee Olympon ylängöllä. Hänen kuvansa lisä-esineitä on\ntavallisesti: valtikka, ukonnuoli, kotka, mailmanpallo istuimen\njuurella, Nike. Hänen suortuviaan kiertää seppele hänen pyhän puunsa\ntammen lehdistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRooman _Juppiter_[35] taivaanvalon ja ilmakehän jumala, koko mailman\nvaltias, jumalain ja ihmisten isä ja kaikkivaltias kuningas, vastaa\nkaikin puolin Kreikan Zevsiä. Sateen ja ukonilman isäntänä on hän\nJuppiter _pluvius ja tonans_, paon pysäyttäjänä tappelussa J. _stator_\nja saaliinantajana J. _feretrius_.\n\nJuppiter Latiaris oli latiolaisen liiton suojelia, jonka kunniaksi\nLatiumin heimot joka vuosi viettivät Albanusvuorella _feriae\nlatinae_ juhlan. Vihdoin Juppiteriä palveltiin Rooman valtion\nturvana, nimellä _Optimus maximus_ Capitoliumin komeassa templissä,\nCapitolinus-vuorella, jota pidettiin ikäänkuin koko valtakunnan\nsydämmenä. Hänen rinnallaan palveltiin siellä myös Junoa ja Minervaa.\nTäällä konsulit virkaan astuessaan uhrasivat jumalalle ja sotaan\nlähtiessään tekivät hänelle lupauksia, tänne voittojuhlain kulkueet\nnousivat, tänne tulvi ääretön aarre uhrilahjoja, joita sotapäälliköt,\nkansalaiset, ulkomaiset kuninkaat ja kansat pyhittivät ylijumalalle.\nSittekun vanhin, tasavallan ensi vuonna vihitty Juppiterin templi,\njossa hänen polttosavi-kuvansa seisoi salama kädessä, 400:n vuoden\nperästä paloi ja uudestaan rakennettu templi, jossa jumalan kultakuva\nmukaili Olympian Zevsiä, vähä väliä hävisi tulipalojen kautta, rakensi\nDomitianus sinne Juppiterin templin joka pysyi pystyssä noin 8\nvuosisataa.\n\nJuppiterin kunniaksi vietettiin vuosittain _ludi romani l. magni_,\njoihin kuului juhla-atria, juhlakulkue, kilpaurheiluja ja näytelmiä.\nJuppiterin pappi oli _flamen dialis_.\n\n\n\nHera. -- Juno.\n\n\nZevsin laillinen puoliso oli _Hera_, Kronoksen ja Rheian vanhin tytär,\njonka nimi alkuaan lienee merkinnyt \"keväätärtä\".[36] Keväällä taivas\nja maa solmivat keskenään rakkausliiton, josta kasvikunta sikiää ja\nversoo uuteen eloon. Tähän perustuu Zevsin ja Heran avioliitto. Toisen\nselityksen mukaan Zevsin puoliso naispuolena edustaa samaa luonnonalaa,\ntaivasta ja yläilmoja, jonka miespuolinen edustaja Zevs on. Tämmöisenä\ntaivaan jumalattaren nimi oikeastaan oli _Dione_ (= Juno)[37] s.o.\n\"loistotar\", kun Zevs on \"loistaja\". Päästyään aviopuolison asemaan\nperi sitte keväätär Hera myös loistottaren arvon. Hän vallitsee Zevsin\nrinnalla taivaan kuningattarena, halliten hänkin ilmojen ilmiöitä.\nHerakin lähettää sumua ja myrskyä ja käyttää tarvittaissa salamia ja\njyrinää. Palvelusneitoinaan on hänellä horat (vuodenajattaret) ja Iris\n(sateenkaaren haltia); häntäkin ihmiset palvelevat vuorilla, häneltäkin\nhedelmöittävää sadetta anellaan. Etupäässä hän kuitenkin on, mitä\nalkuaankin oli, Zevsin puoliso, ja semmoisena häntä tarut, taide ja\nrunous useimmiten kuvaavat. Niinpä jutellaan hänen häistään, miten\nmaaemo silloin hänen kunniakseen loi povestaan hesperiidein kultaomenia\nkasvavan puun, ja häitten muistoa naiset sitte aina viettivät keväisin\nkukilla seppelöiden jumalattaren alttaria -- kaikki kajahdelmia\nkeväänjumalattaren toimen aioilta.\n\nZevsin ja Heran avioelämää ei kuvata aivan kehuttavaksi. He elävät\nepäsovussa. Aiheen tähän luuloon antoi jo naiivinen kansanuskonto. Kun\nmyrskyt metelöivät pilvissä, sanottiin taivaan isännän ja emännän\ntorelevan. Tätä uskoa kehittivät runoilijat edelleen uusilla aiheilla.\nKun näet juteltiin, miten Zevsillä oli monta lemmikkiä sekä taivaan\ntyttärissä että ihmisten immissä, oli mielikuvituksen helppo tähän\nluoda lisiänsä. Zevs on muka uskoton aviomies, jota Hera yhtä äkäisesti\ntoruu ja pistelee kuin hän vimmatusti vihaa ja vainoo noita suosituita,\njotka ovat häneltä varastaneet miehensä lemmen. Siitäpä sitte Zevskin\njoskus suuttuu ja pitelee pahasti, kurittaapa tylystikin vaimoansa\n(Il. XV, 18 ss.).[38] Näin autuaallisten sulorauhaa häiritsee moni\nikävä rettelö ja jupakka ja jumalattaren jaloa kuvaa rumentaa ilkeän\nriitaisuuden ja lemmenkateuden varjo, kuitenkin vaan runoilijain\nmielikuvitelmissa, sillä uskossa ja veistotaiteen luomissa ne olivat\nhänelle vieraita. Jotenkin ihanteellinen on vielä Homeronkin hänestä\nluoma kuva.\n\nHeran luonnonmerkitys unohtui jo varhain (ainoastaan joku symboolinen\nsivuseikka säilyi siitä). Hän on naissukupuolen lempeä, armias ja\nuskollinen suojelija. Hän on avioliiton säätänyt ja ankarasti hän sen\npyhyyttä puolustaa. Hän on kerrassaan uskollisen ja uskollisuutta\nvaativan aviovaimon perikuva. Tämmöiseksi taide häntä esitteli,\nyhdistäen hänen kuvaansa vaimon päähyveet, miellyttäväisyyttä,\narvollisuutta ja lujuutta, joka tosin vähän vivahtaa kovuuteen. Hänen\nkauneutensa on jalo, mutta hieman kylmä. -- Tunnusesineinään on hänellä\ntavallisesti valtikka ja otsaripa, uhrimalja kädessä, granaattiomena\nhedelmällisyyden kuvana, riikinkukko, hanhi tai keväänennustaja käki\nlempilintuina.\n\nHeraa palveltiin ensiltään vain Argoossa. Homerossa ovat Argos, Mykene\nja Sparta hänen lempikaupunkinsa. Mikäli hänestä varttui varsinainen\navioliitonjumalatar, leveni hänen palveluksensa laajemmalle.\nPääpyhäkkönsä oli hänellä Argoon ja Mykeneen välillä _Heraion_, jossa\nseisoi hänen, Polykletoksen kullasta ja norsunluusta tekemä kaunis ja\nuhkea pystykuvansa.\n\nRoomalaisilla _Juno_ vastaa Heraa. Taivaan ruhtinattarena on hän\n_regina_, avioliiton suojelijana _pronuba_, lastensynnytysten auttajana\n_lucina_ (valoon saattaja). Hänen juhlaansa _matronalia_ (1 p.\nmaalisk.) viettivät naiset.\n\n\n\nPallas. Athene. -- Minerva.\n\n\nTaivaan jumalia on myös _Athene eli Pallas (Pallas Athene)_, jonka\nsynnystä kerrotaan näin. Zevs nai Metis nimisen okeanottaren; mutta kun\npelkäsi tästä syntyvän pojan itseään väkevämmän, nielaisi hän\npuolisonsa. Syntyipä siitä kuitenkin sikiö: Hefaistos kirveellään\nhalkaisi Zevsin pään ja esiin karkasi täysissä sotatamineissa, välkkyvä\nkeihäs kädessään, uljas jumalatar Pallas, meren kohistessa ja maan\njäristessä.\n\nTämä syntymätaru näkyy allegorisesti kuvaavan ukonilmaa, jonka jyrinää\nja salamia täten olennoitiin. Mutta tuo luonnonvoimain purkaus\npuhdistaa myös ilman ja virkistää luontoa, taivas loistaa sen perästä\nkahta kirkkaampana, maa elpyy uudestaan, kun yläilma, eeteri,\nluonnonaloista korkein, entistään viljavammin uhkuu valoa, iloa, elon\nvoimaa. Athene edustaa molempia: hän on leimuva salama ja salamain\npuhdistama, elähyttävä eeteri. Tästä luonnonmerkinnön kaksinaisuudesta\naiheutuu hänelle sekä sotaisa että rauhaisa, lempeä puoli, ja varsinkin\njälkimmäinen kehittyy edelleen rikkaaksi ja moninaiseksi, käsittäen\nluonnon ja hengen iloja.\n\nAthene on siis ensinnäkin, kuten nimensä _Pallas_ s.o. \"keihään\nheiluttaja\" osottaa, sodan jumalatar, joka innostaa urhoja tappeluun,\nsuoden sankareille voittoa ja saalista.[39] Riehuu kyllä raju Areskin\ntaistelun telmeessä, mutta hän harrastaa vain tappelua ja surmaa\nsemmoisenaan. Toisin Athene. Hän taistelee tarkoitusta varten, ei ylly\nraivoon, vaan pysyy aina järkevänä. Niinpä hän suosii sankareita,\nsemmenkin älykkäitä (niink. Odyssevsiä), vie heitä voittoon ja suojelee\nheidän linnojansa ja kaupungeitaan vainolaisilta.[40] Hän sotii rauhan\nhyväksi ja rauhan siunatuita lahjoja hän runsain käsin jakelee.\n\nEeterin eloa antavana jumalattarena hän lähinnä antaa elämää ja\nterveyttä sielulle ja ruumiille, torjuu tauteja, kasvattaa nuorison\nreimaksi; hän edistää sopivilla säillä maan viljavuutta ja\nkasvullisuutta, suojelee maanviljelystä ja karjanhoitoa. Hänen lempeän\nsuojansa alla laiho kypsyy vainioilla, hedelmät puissa. Hän on\nihmisille auran ja haravan antanut. Mutta maanviljelyksen perusteella\non inhimillinen yhteiskunta ja sivistys syntynyt. Niinpä sama jumalatar\nvälillisesti joutuu näitäkin holhomaan. Yhteiskuntajärjestyksen ehdot:\nsiveellisyys ja lakisäädökset, sen hedelmät: kansan onni ja menestys,\nelinkeinot, jopa korkeinkin hengen viljelys, tieteet ja taiteet --\nkaikki Athenen mahtavan egiidin turvissa viihtyvät ja on hän siis\ntältäkin puolen \"kaupunginsuojelija\". Hän suojelee rauhaa ja\nrauhallisia elinkeinoja, siis ennen mainittujen lisäksi\nlaivanrakennusta,[41] teollisuutta ja käsitöitä, etenkin naisten\nkotiaskareita: kehruuta, kudontaa, ompelua y.m.[42] Näin jumalattaren\nolento laajenee erittäin rikkaaksi ja ääretön ala aukenee hänen\ntoiminnalleen. Voipa sanoa että hänessä on Hellaan kansa esittänyt\nsyvimpiä elon-aatteitansa.\n\nKirkas, ylhäinen valo-ilma, joka ikäänkuin luo sillan näkyväisen ja\nnäkymättömän, aineen ja hengen mailmojen välillä, kuvailee\nsymboolisesti hengen valoa, viisautta, älyä, järkeä -- ja niinpä Athene\njo yksinkertaisen luonnonsymboliikankin tiellä sai henkisen\nmerkityksensä, tuli viisauden, opin ja älyn haltiaksi. Vaikka tämä\neetillinen puoli kehittymistään kehittyi ja pääsi käsityksessä ja\nkultissa miltei etusijaan, eipä siltä luonnollinenkaan puoli joutunut\nunohduksiin. Ne liittyivät kumpikin niin likitysten toisiinsa, että\neeterin lempeä valtias ja älyn ylhäinen jumalatar oli vain saman\njumalais-olennon eri ilmi-muotoja. Siinä on merkityksen syvyys, aatten\nkorkeus, toimialan avaruus, joissa kohden ainoastaan Zevs ja joinkin\nmäärin Apollon Athenelle[43] vertoja vetävät. Zevs, Apollon ja Athene\nkäsittävätkin yhteensä kaiken jumalallisen voiman kreikkalaisen\nmielestä.\n\nNäin tätä jumalatarta yleensä käsitettiin, kuvailtiin ja palveltiin\nvarsinkin siinä kaupungissa, joka oli Kreikan henkisen elämän keskus,\nAtheenassa, jossa hänellä oli Akropoliin kalliokunnaalla kaksi komeaa\ntempliä Erechtheion ja Parthenon. Hän oli Attikan pääjumalatar ja taru\nkertoo kuinka hän siksi tuli. Hän ja merenvaltias Poseidon kilpailivat\nAttikan omistamisesta: kumpi paremman lahjan loisi maalle, hän sen\nsaisi -- niin sääsi Zevs. Poseidon loi hevosen korskean, mutta Athene\nantoi öljypuun versoa maasta. Tämä nähtiin hyödyllisemmäksi ja niinpä\nAthene voitti kilpansa. -- Oli hänellä muitakin palveluspaikkoja:\nArgos, Korintho, sittemmin Sparta, Arkadia, Rhodos y.m. Pallaan\nkunniaksi vietettiin joka viides vuosi suuri juhla, _panathenaia_,\njolloin komea juhlakulkue vei hänen templiinsä lahjoja, ja\nurheilu- sekä soittokilpoja toimitettiin kaiken kansan nähden. Tämän\nohessa oli myös vähempiä juhlia.\n\nTaide koetti Athenen kuvauksissa etupäässä esittää hänen edustamiaan\nsiveellis-älyllisiä aatteita, mutta ei siltä jättänyt sikseen\nluontais-merkitystäkään. Niinpä viisauden jumalatar kuvataan\nsotajumalattareksi, jommoisena hän jo syntymähetkestään asti ilmestyi,\nkypäri päässä, keihäs kädessä, suomushaarniska rinnan suojana. Kilpenä\non hänellä alkuaan (Homerossa) egiidi (= salama), sittemmin tuijoittaa\npanssarin keskeltä kamala meduusanpää l. \"gorgoneion\", joka sai\nviholliset kauhusta kivettymään. Tämä muoto sopii Pallaalle taistelussa\nja linnansuojeliana (Pallas prómachos, P. poliás). Se oli hänellä jo\nvanhimmissa esityksissään, n.s. _palladioissa_, jotka olivat kömpelöitä\npuuveistoksia; taikausko luuli niiden pudonneen taivaasta ja niitä\nkäytettiin tehokkaina varjeluskeinoina sodanvaaroissa. Pääpiirteissään\nsama muoto, milloin sotainen, milloin rauhainen puoli selvemmin\nesiteltynä, periytyi sitten varsinaisille taideteoksillekin. Monet\nmestarit kuvasivat Pallasta, mutta muita mainiommat olivat Feidiaan\nAthenen kuvat. Hänen tekemänsä oli tuo suunnattomaan suuri, ehkä 70\njalan korkuinen, vaskesta valettu kolossikuva, joka kohoten Atheenan\nlinnanvuorelta näkyi kauas merelle. Jäljennöksistä päättäen lienee\njumalatar seisonut promachos-asemassa, kilpi vasemman käden varalla,\nkorkealle nostettu oikea nojaten keihoon valmiina idän barbaareja\ntorjumaan. Vielä kuuluisampi kauneudestaan ja kalleudestaan oli se\nPallaankuva, Athene Parthenos, jolla Feidias koristi jumalattaren\njuhlatemplin samalla vuorella: 40:n jalan korkuinen kullasta ja\nnorsunluusta tehty. \"Neitsyellinen jumalatar oli seisaalta kuvattu,\nrauhallisena, suojaa suovana, voittoa antavana. Kultakypärä kattoi\nkauniin vakavan pään, rinnan peitti panssari meduusanpäineen, koko\nvartalon pitkä alasvaluva kultavaate; kilpi oli rauhallisesti maahan\nlaskettu, keihäs nojausi siihen; voitotar liihotti jumalattaren\nkädellä, voitonseppeltä pidellen\". Työ oli kaikittain aineen laadulta\nja suoritukseltaan mitä etevintä ja kallisarvoisinta. \"Siinä oli\ntaiteilija ikiajoiksi määrännyt Athenen luonteen, tuon vakavan\nviisaudenjumalattaren, Attikan lempeän suojelijan, ja jaloimmista\nsäilyneistä jälkikuvista tuntuu vieläkin tuon ylistetyn esikuvan\nheikkoa jälkikaikua\" (Lübke). Yhteisenä ominaismerkkinä Pallaankuvissa\non siveellinen vakavuus, ankaran puhdas neitsyellisyys. Tivissulkuiset\nhuulet ja esiintyvä leuka osottavat pontevaa mieltä ja tahdon tarmoa,\nkatse ja ryhti voimaa ja arvollisuutta. Neitsytjumalatar ei ole alasti,\nvaan viljaviin vaatteihin verhottu.\n\nMuutamia eläimiä esiintyy jumalattaren kuvissa, symboolisesti kuvaten\nhänen luonteensa puolia, käärme älyä, pöllöhaukka miettiväisyyttä,\nkukko valpasta sotamieltä.\n\nAthenen vanha nimitys _Tritogeneia_, jonka mukaan hänen isänsä olisi\n_Triton_ s.o. kohiseva virta, viittaa hänen syntymäänsä vedestä, s.o.\nOkeanosta, josta Hesiodin mukaan kaikki jumalat ja koko mailma ovat\nalkunsa saaneet; sentähden häntä palveltiin Triton nimisten lampien\nluona, jommoisia oli useissa paikoin. Tämännimisenä hän ei kuitenkaan\nsuurempaa huomiota herättänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nItaliassa kunnioitettiin vanhastaan _Minervaa_ älyä ja voimaa suovana\nsekä salamoitsevana jumalattarena. Hän muistutti muodoltaan niin paljon\nPallas Athenea, että heitä ruvettiin pitämään ihan samana. Minervan\nvahvin puoli oli kuitenkin äly ja kekseliäisyys, jonka tähden etenkin\ntaideniekat ja runoilijat, mutta alhaisetkin ammattimiehet häntä\nihailivat. Samoin luultiin hänen naisten värttinää ja kangaspuita\nsuosivan. Hänen juhlansa oli _quinquatrus_ (maaliskuussa); silloin\nsaivat koulut lomaa, jonkatähden opettajatkin olivat hänelle\nkiitolliset. Niin yksinomattain edusti hän älyä ja hengen tointa, että\nhänen nimellään niitä suorastaan merkittiin (vrt. \"pinguis Minerva,\ninvita M.\"). Tieteen ja taiteen jumalaksi hän jäi vielä, vaikka\nrunoilijat kertoilivat hänestä samoja kuin ennen oli Athenesta\nlauleltu. Kun Hadrianus perusti Roomaan tieteellisen opiston, antoi hän\nsille nimen _Athenaeum_, jota vieläkin käytetään semmoisten laitosten\nnimenä. -- Muuten oli Minervalla jo varhain palveluksensa Kapitoliossa\nJupiterin ja Junon rinnalla. Siellä sanottiin säilytettävän hänen pyhää\nkuvaansa, palladiumia, jonka Diomedes muka Troiasta ryöstettyään sitte\noli lahjoittanut Aeneaalle -- tarina jota roomalainen kansallisylpeys\nmielellään uskoi.\n\n\n\nApollon.\n\n\nZevsin jaloin poika on _Apollon_ eli _Foibos_,[44] jonka äiti oli Leto\n(Latona) s.o. hiljainen yö. Taivaan eli Zevsin ja yön yhtymästä syntyy\npäivänvalo, armas aurinko, jonka edustaja Apollo on luonnonalallaan.\nHän on valon jumala[45] kirkkain ja jaloin. Kauan hänen äitinsä\nkateellisen Heran vainoomana etsi paikkaa luodakseen saalaansa, kunnes\nlöysi sen Delos saarella. Saari, siihen asti ajeltuaan meren ulapalla,\nseisahtui kun Foibos syntyi.\n\nValonvaltias, syntyään vihaten pimeyttä, lähti jo nuorena sotaan sen\nvaltoja vastaan. Hän ampui kuoliaaksi _Tityos_ hiiden ja _Python_[46]\nnimisen lohikärmeen ihmisiä ja eläviä ahdistamasta. Samallaista\ntaistelua hän jatkaa edelleen, kunnes kevät valkenee maille. Talveksi\nlähtee hän hyperborealaisten (\"pohjantakalaisten\") ikivaloisaan maahan,\njosta taas keväisin palajaa Hellaaseen. Tämmöiset tarut kuvaavat vain\nsitä suurta muutosta joka keväällä tapahtuu luomakunnassa lämmön ja\nvalon vaikutuksesta. Apollonin nuolet ovat auringonsäteet, joiden\nvoimasta talven valta murtuu, lumet sulavat, usvat haihtuvat, eläin- ja\nkasvikunta virkoo iloisesti elämään. Näinpä hän myös karjaa holhoo.\nMutta samat säteet kiihtyvät kesähelteellä, mätäkuulla, polttavan\nkuumiksi, niin että kasvikunta surkastuu[47] ja taudit tappavat eläimiä\nja ihmisiä. Niinpä Apollon on kostaja, joka nuolillaan lennättää\näkkisurmaa. Hän on tuo \"kaukaa ampuva kuuluisa hopeajousi-mies\",[48]\njonka näkymätön nuoli tempaa ihmissielun tuonen tuville. Kun tuo käypi\nkivutta ja äkisti, pidetään väliin, tilakohdista riippuen, tämmöistä\nkuoloa armona eikä rankaisuna (Il. XIV 757 ss.). Jousimiehenä on jumala\nkaikkien jousimiesten suojelija (Il. V, 105).\n\nApollonin luonne on kaksinainen: sotaisa ja rauhaisa, tuima ja lempeä.\nNiinkuin hän tauteja lähettää, hän myös niitä suopeasti poistaa ja\nparantaa, ollen siten tarmokas lääkejumala.[49] Hänen poikansa\n_Asklepios_ (Aesculapius) onkin yksinomaan tälle uralle antaunut. Pahan\npoistaja ja turmien torjuja[50] on Apollon laajimmassa merkityksessä\nhengen alalla. Puhdas valonvaltias harrastaa henkistä kirkkautta,\nsiveellistä puhtautta ja yleensä kaikkien henkivoimain sopusointua\nihmiselämässä; siitä syystä hän ei siedä rikoksia, vaan rankaisee\nröyhkeitä ylvästelijöitä -- mutta etupäässä hän armolla ja lempeydellä\nenemmän kuin kostokeinoilla palauttaa hämmentyneen sopusoinnun. Hän on\nsielun vammojen parantaja. Hän puhdistaa sielun syyllisyyden tahrasta,\nluo mielen kirkkaaksi, keventää tunnon taakkaa sovinnon suloudella.\nKostotarten vaivaamille suopi hän turvaa (vrt. Oresteen tarinaa!) ja\nyksin hän voi tylyn verikoston lain peruuttaa. Tätä jumalallista\nsovinnollisuutta lausuttiin ilmi Apollonin palvelusmenoissa; näissä\nkäytetyt syyn sovitukset epäilemättä suuresti auttoivat lempeämpiä\noikeuskäsitteitä ja tapoja pääsemään valloille sivistyneen muinaisajan\nihmisissä. -- Rauhallista menoa suosiessaan A. myös on teiden ja\nhuoneiden suojelija.[51] Valtion suojaksi hän hoitaa ja vaalii\nnuorisoa.\n\nRauhattomia mieliä viihdyttelee Apollon tehokkaasti myös sävelten\nsulotenholla. Mestarillisesti hän kaiuttelee kitaraansa (forminx)\njumalain kemuissa, runotarten kauniisti laulaessa. Hän onkin heidän\njohtajansa (musagetes), Orfevs, Linos y.m. taruajan virsiniekat ovat\nhänen poikiaan. Näinpä Apollon muita enemmin on laulun ja runoustaiteen\njumala.\n\nVielä Apollo valollaan vähinsä väljentää sitä sumua joka peittää meiltä\ntulevaisuuden. Hän on ennustaidon jumala ja semmoisena hänen\nmerkityksensä Hellaan kansanelämässä oli mitä tärkein ja syvällisin\nmyöhäisiin aikoihin asti. Apollon ei ilmaissut tulevaisuutta\nulkonaisilla merkeillä, mutta hän saattoi valituitansa hurmaustilaan,\njossa hän heidän suunsa kautta julistaa viisauttansa. Nuo, enimmältään\nnaisia, asuivat varsinaisissa ennuspaikoissa, tai yksikseen, n.s.\nsibylloina. Apollonin orakeleita oli useita, esm. _Klaros_ (Kolofonin\nluona), _didymaiolainen_ orakeli lähellä Miletoa, _ismeniläinen_\nlähellä Thebaa, mutta muita mainiompi oli _Delfoin_ orakeli, joka lähes\ntuhannen vuotta pysyi pyhänä ja sai horjumatonta kunnioitusta, etenkin\ndoorilaisheimolta, sitten koko antiikin mailmalta. Sen päätöksillä oli\nratkaiseva valta aina ja kaikissa asioissa niin Kreikassa kuin\nRoomassa. Kun Pythia[52] pureksi pyhän laakerin lehtiä tai istui\nkolmijalka-jakkaralleen templissä maanmalon päälle, josta maanalaisia\nhöyryjä huokui häneen, joutui hän haltioihin ja alkoi ennustella,\nneuvon kysyjöille salaviisauden sanoja lausua, joiden ongelmia papit ja\nviisaat selvittelivät. Vasta Konstantini Suuri toi Pythian istuimen\npääkaupunkiinsa ja teki lopun orakeleista.\n\nDelfoissa oli Apollonin kultin pääpesä. Siellä kohosi komea templi,\njonne uskovaiset neuvonkysyjät antelivat lahjojaan, niin että niistä\naikaa myöten karttui runsaat aarteet (arviolta noin 10,000 talenttia =\nlähes 55 milj. markkaa). Toinen kuulu palveluspaikka oli syntysaari\n_Delos_, siellä Kynthos-vuoren juurella templi, jossa juhlittiin\nmääräaikoina. Moniaalla Kreikassa ja sen siirtokunnissa oli noita\npyhäköitä juhlineen. Atheenassa vietettiin Apollonin kevätjuhlaa,\n_delfinia_, etenkin sentakia että tyyntynyt meri taas sopi\nlaivakululle. Mätäkuun paahteessa lepyteltiin häntä muilla\njuhlamenoilla.\n\nPian roomalaisetkin huomasivat tarvitsevansa jumalaa, jolta saisivat\nselvempiä tietäjänsanoja kuin lintu- ja suolienteitä selitteleviltä\npapeiltaan, ja niinpä he lainasivat kreikkalaisilta Apollonin, jolle\neivät löytäneet omaa kansallista nimeä. Häntä palvelivat myös\ntaudinparantajana. Hänen ensimmäinen templinsä Roomassa rakettiin erään\nruttotaudin johdosta (429 e.Kr.). Erittäin harrasti Augustus keisari\nA:n palvelusta, jonka ansioksi hän luki voittonsa Aktiumin luona, ja\nrakensi hänelle uhkean juhlatemplin Palatinin kukkulalle.\n\nVeistokuvissa on Apollon varteva, jalomuotoinen, ihana, parraton nuori\nmies, jonka keltakutrit viljavina valuvat, kasvojen ilme ja katse\nsäteilee tyyntä ylevää iloisuutta. Tämmöisen perisävyn loivat\nhänen kuvilleen etenkin Praxiteles ja Skopas (noin 390-330)\nmestariteoksillaan. Säilyneissä teoksissa jumala esiintyy joko sotijana\nja kostajana, viini, jousi ja egiidi aseinaan, tai rauhaisana, kantelon\nsoittajana. Ensi laatua on kauneudestaan kuuluisa veistokuva Belvederen\nApollo. Jalo voittajan ylpeys loistaa ihmeen kauniista kasvoista ja\nkoko asennosta, kun hän vasemmalla kädellään ojentaa egiidiä tuhoksi\nviholliselle, jota puunrunkoa kiipeävä käärme kuvallisesti merkitsee.\n-- Naisellisen pehmeät ruumiinmuodot ja haaveksiva katse on niissä\nkuvissa, jotka esittävät häntä kantelensoitajaksi (kitharodos). Pitkä\nvaate valuu väljänä hänen yllänsä ja ihaillen näkyy hän kuuntelevan\nsävelten sointua.\n\nApollonin attribuutit ovat: jousi, viini, nuolet, kithara,\nlaakeriseppele. Laakeri oli, niin tietää taru, alkuaan kaunis neito,\n_Dafne_, joka, kun jumala tavoitteli häntä syleilläkseen, pakeni,\nmuuttui puuksi ja jäi Apollonille pyhitetyksi.\n\n\n\nArtemis. -- Diana.\n\n\nEtelämaissa, joissa suvi enemmältään on poutaa, kuumuus pian\nkuihduttaisi kasvikunnan, ellei erittäin viljava yökaste sitä\nvirkistäisi. Kirkkaina kuutamoöinä nähtiin varsinkin viljalti\nkastehelmiä ruohossa kimaltelevan. Siitäpä helposti luultiin tätä\nelonnestettä tihkuvan alas kuusta, kuten kuun muutenkin arveltiin\nsalatenholla vaikuttavan maan hedelmällisyyteen. Tämmöisenä\nhedelmöittäjänä kuun haltiaa, kuutarta palveltiin etenkin Arkadiassa\n_Artemiin_ nimellä, ja kun sen vuorissa elelee paljo vuohikarjoja,\nluultiin hänen varsinkin vuohia kaitsevan. Muuallakin Peloponneesossa\n\"keto-Artemis\"[53] nauttii kunniaa; niinpä spartalaiset taisteluun\nlähtiessä uhrasivat hänelle vuohen. Arkadilaiset, kun kauvan jäivät\nverraten alhaiselle sivistyskannalle, ajattelivat Artemistaan tuimaksi\nja karkeaksi, luulivatpa hänen väliin ihmisuhriakin vaativan. Tapojen\nlauhtuessa kansan mielikuvitus siirsi tuommoisen tylyn Artemiin kauas\npohjolaan, Taurien maahan. Tunnettuhan on, miten Agamemnonin tytär\nIfigeneia, laivaston viipyessä Auliin satamassa, vähällä oli joutua\n_taurilaisen_ Artemiin uhriteuraaksi, kun isänsä luvattomalla\nriistanajolla oli jumalattaren mielen vihoittanut. Myöskin Attikassa\nnäytään vanhimpana aikana uhratun ihmisiä _Brauronin_ Artemiille; tyly\ntapa hyljättiin sitten, ja sen verran jäi vaan vanhaa jälkeä, että\nneitojen naimisiin asti täytyi asua jumalattaren templissä.\nSamanlaatuinen, vanhanaikuinen Artemis oli spartalaisten _Artemis\northia_, s.o. \"jäykkä\" A., jonka alttarin edessä maan nuorukaiset\nkerran vuoteensa ruoskittiin verisiksi, ollen tämäkin jälkeä entisestä\nihmisuhrista. Artemis oli kyllä pellonviljan armollinen antaja, mutta\nkuinka hän ilmaiseksi näin kalliita lahjoja soisi! Luultiin hänen\nvaativan kalliita vastalahjoja, ihmisverta. Ja kiivas hän olikin vihaan\nellei saataviansa saanut; sen koki m.m. _Oinevs_ (kts. sitä).\n\nArtemis edusti siis ensinnä pellonviljavuutta. Mikäli tälle alalle\nilmaantui muita jumalia tointa ja kunniaa jakelemaan, varsinkin\nDemeter, väistyi Artemis vainiolta saloihin, viljellyn luonnon alalta\nvapaan, viljelemättömän helmaan. Hän on metsien, laaksojen, norojen,\nlähdetten haltio, joka siellä pyhässä hiljaisuudessa toimii suuria.\nHänen hellän hoitonsa alla ruoho rehottaa, puu lehtii, marjat\npunertavat, eläimet menestyvät. Koko elimillinen luonto nauttii hänen\nvaalivaa hoitoansa, niinpä ihmistaimetkin hentokaiset. Siksi häntä\nlapsensynnyttäjät avukseen huusivat.[54] Vesakot, lähdenotkot, joet,\njärvet ovat Artemiille pyhiä. Kerrottiinpa Alfeios-virran haltian\nsyttyneen jumalatarta rakastamaan -- mutta joutiko tämä lemmestä\nhuolimaan! Hänellä on tärkeämpää tointa. Hänen on johdettavana\nluonnonimpien joukko, salottaret, norottaret ja muut jotka sinisalon\nsivulla, vuorten onkaloissa kehräilevät lankojaan, kutovat\nihmekankaitaan; hän neitosineen hoitaa koko sitä rikasta elämää joka\nluonnon hiljaisessa helmassa taimii, versoo ja kukoistaa. Neitostensa\nparvesta loistaa Artemis muita kauniimpana, ja äitinsä Leto sen\nnähdessään tuntee sydämmensä ilosta värähtävän.\n\nNäin salon jumalatar neitosineen iloissaan toimii ja luopi elämää.\nUsein he huvikseen kisailevat ja karkelevat kukkaisnurmella[55] tai\nuivat vilpoisissa puroissa ja lammissa tai uumoilevat saloja, urheasti\nriistaa ajellen, niin että metsä kiljahtelee riemusta ja ilohuudoista.\nNäin Artemis \"nuolia sirotellen\"[56] Taygeton tai Erymanthon rinteillä\najelee metsäsikoja ja arkoja hirviä. Häneltä metsästäjä oppii tarkasti\nampumaan ja kiitollisna uhraa hän Artemiille eränsä esikoiset,\nhirvenpään tai karjunsorkat. Hirvenajosta Artemis sai nimen\n_clafébolos_, josta eräs kreikkalainen kuukausi nimitäiksen\n_clafébolios_. Riistanajo kysyy rohkeutta: rohkea ja uljas onkin\njumalatar, samoin kuin amatsoonillinen seurueensa. Sanotaanpa joskus\nnoiden kuuluisain nais-soturien juuri olleen Artemiin seurana.\n\nAmatsooni on Artemis itse, sillä hän ei siedä sulhoja eikä naimisia,\nvaan tahtoo iäti neitona pysyä. Onneton se mies, joka hänen\nneitotunteitaan loukkaa. _Aktaion_ sai metsästäessään salaa nähdä hänen\nneitosineen kylpevän, mutta kosto tuli: Artemis muutti miehen hirveksi,\njonka omat koirat repivät kuoliaaksi. Pyhää impeyttä vaati hän myös\nneitosiltaan ja naispapeiltansa. _Ifigeneia_ ei suostu _Thoas_\nkuninkaan kosintaan; _Atalante_ (ehkäpä toisnimellä = Artemis) vaati\nkosioitaan kilpajuoksuun ja tappoi häviölle joutuneet; ahdistavat\nkentaurit hän ampui kuoliaiksi. -- Itse impenä Artemis suosii\nihmis-impiä sekä nuoria poikia, yleensä nuorisoa; tätä hän hoitaa ja\nvaalii, luoden sille soreutta ja uljuutta. Hänen erityinen suosikkinsa\noli siveä _Hippolytos_.\n\nLaajalti Artemista palveltiin hedelmöittävänä luonnonhaltiana.\nSemmoisena oli hänellä templi esm. Efesossa, jossa hänen satanisäinen\nkuvansa symboloitsi luonnon ikiuhkuvaa viljavuutta.\n\nMelkeästi on siis Artemiin kasvoista alkuperäinen karmeus sulanut ja se\nsulaa sulamistaan, mikäli hän muuntuu siksi, jona hän on paraiten\ntunnettu, Apollonin sisareksi. Muunnos on jo Homerissa tapahtunut,\nvaikka hän sen ohessa kyllä paikalliskulteissa säilytti alkuperäistäkin\nmerkitystään. He ovat Artemis ja Apollon saman isän ja äidin lapsia,\nDeloksessa syntyneet kumpikin, ja toimivat sopuisasti. Trojan edustalla\nsotivat he rinnakkain, Delfoissa palvellaan heitä kumpaakin. Artemis\nhaavoittaa ja parantaa samoin kuin Apollon. Artemis ampuu hänkin\njousestaan surman nuolia ja tempaa etenkin naisia äkkikuolemaan.\nHelppoa, kivutonta kuoloa rukoili häneltä esim. Penelope. Kun Niobe\nylvästeli siitä että hänellä oli useampia lapsia kuin Letolla, niin\nArtemis kostoksi äkkinuolillaan ampui häneltä tyttäret, samoin kuin\nApollon pojat.\n\nTätäkö tietä siis, kehityksen kautta, Artemiista tuli Apollonin sisar?\nEikö hän ollut sitä jo alummin? Eiköhän saloissa samoileva, nuolia\nampuva Artemis saanut aihettaan kuutamosta, jonka kuvat vilottelevat\npuiden välitse, jonka säteet vasamain tavoin välähtävät pilvien\nvälitse? Eikö tämmöinen kuvitelma ollut yhtä likellä kuin se että\nauringonsäteistä syntyi Apollonille vasamia? Onhan asiaa niinkin\nselitelty: on sanottu, että Artemis jo kuuttarena metsästeli vuorilla,\nampui petoja ja ihmisiä, torjui veljensä rinnalla pimeyden valtoja ja\nyleensä ilmaantui Apollonin sisarena, niinkuin kalpea kuu on kirkkaan\nauringon sisar. Kuinka liekään ollut, kuitenkin alkuperäinen kuuttaren\nmerkitys aikasin jäi häneltä syrjään, kun _Selene, Helena, Io_ y.m.\ntulivat varsinaisiksi kuuttariksi, ja ainoastaan muutamat seikat vielä\nsiitä hämärästi muistuttivat. Semmoisia oli soihtu hänen kuvissaan.\nEdelleen _Artemis Munychia_ Atheenan satamassa oli oikea kuutar:\ntäysikuun aikana hänelle uhrattiin pieniä kakkuja, joihin pistetyt\nkynttilät mukailivat kuunvaloa, ja kilpaa juostiin soihtujen valossa.\n_Hekate_ (kts. sitä) oli myös osalta kuutar, ja semmoisena hän ja\nArtemis usein merkitsivät samaa, sittekun Artemiille uudelleen\naljettiin antaa kuuttaren merkitystä. Semmoisena häntä ja Seleneä\nsekoitellaan toisiinsa ja Artemis esitetään Endymionia (kts. sitä)\nrakastavaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nItaliassa palveltiin _Dianaa_[57] vesakkojen, norojen ja lähdetten\nhaltiana. Hänellä oli pyhiä lehtoja, m.m. Algidus vuorella, jonka\nsiimeksessä roomalaiset vilvottelivat paahtavalla kesähelteellä. Tästä\nsyystä sai hän lisänimen _nemorensis_. Uskottiinpa hänen väljemmällekin\nvaikuttavan, suovan maalle viljavuutta, suojelevan metsää, sen eläimiä\nja karjoja, josta hyvästä hänelle uhrattiin lehmiä. Tätä Dianaa\npalvelivat semminkin sabiinit, ja vielä sittenkin kun heistä Rooman\nikeen alla muodostui plebeijein säätyluokka, jäi Diana näiden\nvasituiseksi jumalattareksi. Aventinus vuorella oli kansanmielisen\nkuninkaan Servius Tulliuksen rakentama Dianan templi, jonka\nperustajaisia plebeijit ja orjat yhdessä viettivät iloisesti. Karanneet\norjatkin nauttivat demokraatisen jumalattaren suojaa, jolloin heitä\nkutsuttiin \"servi cervi\" s.o. \"hirvi-orjat\", kuvaten siten sitä hellää\nhoivaa, jonka jumalatar soi heille, ikäänkuin salojen haltia\nhirvillensä. Dianan ja erään _Virbius_ sankarin suhteista juteltiin\nsamanlaisia vähän kuin hänen ja Hippolytuksen seikoista.\n\nKun v. 399 e.Kr. Hellaan Apollon pääsi Rooman jumalain joukkoon,\nseurasi mukana sisarensa Artemis, joka nyt kokonaan suli yhdeksi\nentisen Dianan kanssa, perien tältä vaan kansallisen nimen. Uusi Diana\nsai juhlatemplin Roomassa v. 179 e.Kr. ja hänestä kerrottiin nyt aivan\nsamoja kuin Artemiista. Koska siis esim. uutta vuosisataa aljettaissa\nApollonia kunnioitettiin komealla juhlalla ja Dianakin sai siitä\nosansa, rukoili Horatius juhlarunossaan (carmen seculare), että Phoibon\nkanssa Diana tuo \"salojen suoja ja taivaan kirkas kaunistus varjelisi\nvaltakuntaa, kasvattaisi uuden uljaan sukupolven ja varsinkin vaalisi\näsken syntyneitä lapsia\". Olihan pikkulapset Dianan suosituita,\nniinkuin muutkin vesat metsässä ja nurmen nuori kukkaisväki.\n\nTaiteessa on Artemis nuori, solakka, reipas neito, usein metsästäjän\nasussa, viini ja joutsi aseinaan, helmat käärittyinä ylös, voidakseen\nketterämmin viidakossa liikkua. Kuuluisin säilynyt pystykuva on n.s.\nVersaillesin Diana. Siinä suojelee hän turviinsa paennutta\nnaarashirveä, koppaa viinestä nuolen, uhkasilmin tähystäen vainoojata.\nToisissa kuvissa esiintyy hän siinä silmänräpäyksessä, kun nuolen juuri\nammuttuaan tähystää miten se lienee osunut saaliiseen. Eräässä kuvassa\nkatselee hän hellästi ainokaista lemmittyänsä Endymionia.\n\nArtemiin tunnustimet ovat: joutsi, viini vasamoineen, keihäs, soihtu;\npyhät eläimensä hirvi, karhu, karju, koira.\n\n\n\nAres. -- Mars.\n\n\n_Ares_ on kreikkalaisten sotajumala, Zevsin ja Heran poika. Hän tuli\nenemmän äitiinsä kuin isäänsä, ollen yrmeä ja kiukkuinen riitapukari,\njoka sopimattomalla käytöksellään usein suututti olympolaisia.[58]\nVarsinkin Athene ja Ares aina olivat kahakassa keskenään. Hänen\nkotimaakseen mainittiin Thrakiaa. Tuolla talvimyrskyjen maassa, missä\ntuimat raakalaiskansat mellakoivat, Ares paraiten viihtyi ja siellä\nhänelle suurinta kunniaa osotettiin. Vuolaat Hebros ja Strymon virrat\nsiellä kerskailivat olevansa hänen poikiaan. Onpa arveltukin, että Ares\nalkuaan merkitsee myrskyjen myllertämää pilvitaivasta. Rajuksi hänen\nilmiötänsä ainakin Iliadissa kuvaillaan. Sota on hänen elämänsä; mutta\nei hän suunnittele taistelua järkiperäisesti, silmämäärää myöten, kuten\nAthene, ei huoli siitä kumpi puoli voiton vie; sota sotana on hänelle\npääasia, miekan melske, tappelun pauhina, kamala surma on sotajumalan\nriemuna. Hän on verenhimoinen: tappelussa kaatunut \"juottaa verellään\nAresta\". Ares on itse ilmetty taistelun telme, elävä sotahuuto\n(_Enyalios_). Kiiltävässä vaski-asussaan, aseet käsissä, ajaa jyristää\nhän rajusti veritannerta pitkin seurassaan poikansa Fobos ja Deimos\n(pelko ja kauhu), sisarensa Eris (tora) ja sodatar Enyo (= Bellona), ja\nmurtaa allensa kaikki. Mutta hänen väkevyytensä on samalla hänen\nheikkoutensa: hän on väkevä ja nopea, mutta huimuudessaan\nlyhytmielinen; silmitön vimma sokaisee hänen järkensä, joten hän joutuu\nalakynteen Athenea vastaan -- viittaus siihen että raaka, jos kuinkakin\ntavaton voima ei auta ilman älyn ohjausta. Taistellessaan troialaisten\npuolella ottelee hän usein Athenen ja tämän suojanalaisten sankarien\nkanssa. Kun Diomedes kerran haavoitti häntä, karjui Ares tuskissaan\nkuin kymmentuhatta miestä.[59] Toisella kertaa Athene heitti hänet\nkumoon suurella paadella, jolloin hän ruumiillaan peitti tynnyrinaloja\nmaata. Voittipa hänet myös Herakles y.m.\n\nVaikka kaikki vihaavat ja kauhulla katselevat tuota häviön, taudin,\nsurman ja surkeuden tuojaa, on kuitenkin yksi joka häntä rakastaa --\nlemmenjumalatar Afrodite, joka muuten esiintyy Hefaistoksen puolisona.\nTällä piirteellä on kaiketi tahdottu lieventää sotajumalan tuimaa\nilmiötä, tajuten tehoisaa vaikutusta joka syntyy vastakohtain, karkean\nja suloisen yhtymästä. Tästä lempiliitosta syntyi _Harmonia_ (Sopu),\njoka peri äitinsä lempeyden, _Eros_ ja _Anteros_ sekä isäänsä tulleet\npojat _Fobos_ ja _Deimos_. Muitakin morsiamia oli Areella.\n\nAresta Kreikassa ei aivan yleisesti palveltu. Thebassa häntä rukoiltiin\nrutonjumalana. Theban perustaja Kadmos nai Harmonian; olipa siis\nthebalaisilla, joiden suonissa juoksi sotajumalan verta, syytä häntä\npalvella. Atheenassa oli Ares, sikäläisen tarun mukaan surmattuaan\nPoseidonin Halirrothios pojan ja saatuaan syynsä sovitetuksi, antanut\naihetta Areiopagin murhaoikeuston perustamiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTärkeämpään arvoon ja asemaan pääsi roomalaisten sotajumala _Mars l.\nMavors_. Mutta alkuaan _Mars isä_ eli _Mamers_ ei ollenkaan näyttänyt\nsotaisalta, vaan oli hyvänsävyisä keväänjumala, joka soi kauniita\nsäitä, suojeli suopeasti metsää (_Silvanus_), kasvikuntaa ja karjaa\nlaitumella, sekä varjeli ihmisiä vahingolta. Semmoisena häntä Italiassa\npalveltiin niillä näillä maalaisjuhlilla. Näitä oli _ambarvalia_,\njolloin juhlakulussa kierrettiin peltoja kolmeen kertaan ja rukoiltiin\nMarsia niitä siunaamaan. Näitä myös _mamitralia_ (alussa maaliskuuta),\njolloin paksuun pukuun tyrsystetty ukko _Mamurius Veturius_, s.o.\n\"vanhentunut Mars\", lyönneillä ja iskuilla ajettiin pois ihmisten\nilmoilta, ja siten kuvattiin nuoren kevään, eloisan Marsin voittoa\ntalvesta ja vanhasta vuodesta.[60] Voittoa vietettiin juhlajuomingeilla\nja _saliot_ (salii = \"hyppelijät\") ilmaisivat ihmisten iloa kevään\ntulosta hypellen ja juosten pitkin katuja, käsissään Marsin-kilpi,\nancile, jota lyödä rämistelivät. Näitä kilpiä oli 12, joista yksi\nalkuperäinen. Se oli taivaasta pudonnut, kertoi hurskas taru, Numa\nkuninkaan käsiin ja hän sai tiedon että sen säilymisestä riippuisi\nvaltakunnan onni. Estääkseen ancile'n varastamista teetti hän mestari\nMamurius Veturiuksella 11 muuta aivan yhdennäköistä kilpeä. Kilpien\nluku osottanee, että ne oikeastaan tarkoittivat vuoden kuukausia ja\nkoko juhla oli varmaan vaan yksinkertainen kevään vietto, jossa\nMarsilla ei ollut mitään valtiollis-sotaista merkitystä. Numa saattoi\nkyllä sitten uudistaa juhlan ja antaa sille toisen mielen.\n\nRauhallinen jumala oli siis Mars alkuansa. Sotaisa taimi piili hänessä,\nmikäli kevään jumala taistelee talvea vastaan, jota taistelua\njuhlamenoissa kuvailtiin. Tämän toimen sitte sotaisa, vallanhimoinen\nRooman kansa kasvatti suureksi, niin että Marsista tuli yksinomaan\nsodan julma jumala ja samalla valtakunnan ylin suojelija, Jupiterin\njälkeen arvoisin. Rooman perustaja Romulus oli hänen poikansa, kertoi\ntaru, ja siten Mars oli Rooman kansan kanta-isä, kansa oli syntyään\nsotainen. Jo Numa kohotti sotajumalan palvelun entistään ylempään\narvoon, johon viittaa taru Marsin-kilvistä, hän myös sääsi sitä varten\nerityisen pappisviran (flamen martialis). Aikaisin rakettiin Roomaan\nMarsille templi; sinne meni sotaan lähdettäissä päällikkö ja jumalan\nkuvapatsaan edessä rämisti keihästä ja pyhää kilpeä huutaen: \"Mars\nvigila!\" (valvo Mars!) Ja Marsin uskottiin astuvan näkymätönnä\nsotajoukon edessä, seurueinaan _Pavor, Pallor_ (kauhu, kalpeus) ja\n_Bellona_ (vrt. Aresta) vieden sitä voittoon, josta hän sai nimen\n_Gradivus_. Hänelle pyhä oli _Campus martius_, Mars-kenttä Roomassa,\njonne nuoriso kerääntyi urheilemaan ja sotakuntoinen väestö saapui\ntarkastettavaksi. Tänne myös Augustus keisari, voitettuaan ottoisänsä\nJulius Caesarin murhaajat, asian muistoksi rakensi templin mitä\nmuhkeimman \"Marti ultori\" (Mars kostajalle).\n\nKun Roomalaiset tutustuivat Kreikan jumaliin, muuttui heidän Marsinsa\nyhä enemmän Areen kaltaiseksi. Silloin hänelle keksittiin Venus\npuolisoksi ja lapsia Areen lasten vastavertaisia. Kun sitte aljettiin\nuskotella Aeneaan äitiä Venusta Julion-suvun kanta-äidiksi, kostui\nsiitä Marsille uutta kunniaa. Hän tehtiin uuden keisarikunnan ja -suvun\ntaivaalliseksi holhojaksi ja varsinkin Augustus kunnioitti häntä\nloistavasti.\n\nTaiteessa Ares (ja Mars) kuvataan rotevaksi soturi-nuorukaiseksi; tukka\nlyhyt, kähärä, silmät pienehköt, nenä vankka, sieraimet aukinaiset,\nilmaisten kiihkoa. Paraimpia säilyneitä veistokuvia on n.s. _Mars\nLudovisi_, jossa jumala näkyy levähtävän tappelusta ja tuumivan\nsuloisempia seikkoja, siitä päättäen että pikku Eros veitikka\nleikittelee hänen jaloissaan.\n\nTunnusesineitä: hurtilla ja väinönkotkilla koristeltu kilpi ja keihäs.\nEläimiä: susi, hevonen, palokärki.\n\n\n\nAfrodite. -- Venus.\n\n\nKauneuden ja lemmen jumalattaren _Afroditen_ synnystä on eri\nkertomuksia. Homeros mainitsee hänen vanhemmikseen Zevsin ja _Dionen_;\nmutta vanha on myös Hesiodon kertomus, että Afrodite syntyi Uranos\njumalan verellä hedelmöittyneestä merenvaahdosta,[61] yleni\naalloista[62] Kypron rannalle[63] tai, toisin muunnellun jutun mukaan,\nui näkinkengässä Kytheran saarelle.[64] Kaksi jälkimmäistä syntytarua\nnäyttää että tässä jumalattaressa on yhtynyt helleenisiä ja itämaisia\naineksia. Etäisistä ajoista oli useilla Välimeren saarilla, jopa\nKreikan rannikoillakin, siellä täällä foinikilaisia siirtokuntia, jotka\nsinne olivat tuoneet itämaista uskontoa ja kulttia. Siirtokuntain\nkreikkalaistuessa säilyi vielä uskonnollisia katsantotapoja ja\npalvelusmenoja, joskin muuttuneilla nimillä. Nyt tiedetään että\nItämailla muinoin palveltiin erästä suurta naisjumalaa, joka, minkä\nnimen missäkin lienee saanut -- Assyriassa Mylitta, Egyptissä Isis,\nFrygiassa Kybele, Efesossa Artemis, Foinikiassa Astarte y.m. --\nkuitenkin tarkoitti ja olennoitsi samaa luomiston mahtavasti\nhedelmöitsevää elinvoimaa. Samaa taisi Kreikan Afroditekin alkuaan\nedustaa. Kun siis mainituissa siirtoloissa huomattiin Afrodite ja\nAstarte hengenheimolaisiksi, sulivat he vähitellen ihmisten\nkäsityksessä yhdeksi jumalattareksi, joka peri kreikkalaisen nimen\nAfrodite. Hän oli lähinnä \"taivaallinen\" (Aphrodite ourania), sillä\ntaivaasta päin Astartekin hallitsi luomakuntaa. Näin Afroditea kauan\npalveltiin varsinkin Kytheran saarella ja Kyprossa, jossa hänellä oli\nkuuluisa templi Pafos-vuorella.[65] Saarilta merisyntyisen jumalattaren\npalvelus levisi Kreikan manterelle, jopa kaukana Siciliassakin\noli hänellä -- ehkä jo foinikilaisten perustama -- pyhäkkönsä\nEryx-vuorella, josta roomalaiset tunsivat hänet nimellä Venus Erycina.\n\n\"Taivaallinen\" Afrodite ilmaisi olennossaan taivaan rakkautta maata ja\nsen asukkaita kohtaan, ja tämähän kaikkialla luo elämää ja kauneutta\nmuodoiltaan mitä vaihtelevinta. Tuskin oli Afrodite rannalle astunut,\nkun maa hänen jalkainsa juuressa vihoittaa, kukkasia versoo, kevään\nsulohenki puhaltelee, kaikki uhkuu eloa ja iloa. Ja missä ikänä hän\nliikkuu, nähdään samat ilmiöt: horat (vuodenajattaret) pukevat ylleen\njuhlavaatteensa, sulokit ja luonnottaret karkeloivat hänen ympärillään\nnuorella nurmella, linnut helistelevät säveliään lehdikoissa. Afrodite\non siis suloinen suvetar, kevään henki joka nuorentaa luonnon.[66]\nMutta keväällä elpyy merikin vilkkaaksi. Siellä joutsenet joikuen\nuivat, delfiinit telmivät, valkopurjeet viiltävät sinipintaa. Tästäpä\nAfrodite joutui \"merettäreksi\",[67] ja merimiehet sekä merenkulkijat\nrukoilivat häneltä onnea matkoilleen.\n\nMutta kevään iloa ei kestä kauan; luonto surkastuu taas ja kuolee, ja\nsiitä suru valtaa Afroditen sydämmen. Tähän tosiasiaan perustuu\nrunollinen _Adonis-tarina_.[68] Adonis on uljas, kaunis nuorukainen,\nAfroditen lemmitty. Yhdessä he saloa käyvät, saalista ajavat,\nilakoivat, kun -- vihainen metsäkarju karkaa päälle ja tappaa\nnuorukaisen. Jumalatar on murheeseen murtumaisillaan ja lähtee synkkään\nmanalaankin armastansa etsimään; silloin Zevs heltyy. Hän sallii sulhon\npuolen vuotta, kevään ja kesän, viipyä morsiamensa luona, mutta\nsyys- ja talvikaudeksi on hänen palattava varjojen maille. Tarun mieli\non selvä: peto on kolkko talvi joka kuolettaa eläin- ja kasvikunnan,\nAdonis on luonto joka vuoroin virkoo eloon ja kuihtuu kuoloon, Afrodite\non luonnon henki ja haltia.\n\nEloa uhkuva suvetar on samalla kaiken kauneuden ja lemmen jumalatar.\nLemmen suloisen ikeen alle taipuvat kaikki: puut, kukat, eläimet,\nihmiset, jumalatkin. Afroditen valta ulettuu kaikkialle maan ääristä\näärihin, hän on \"kaikenkansainen\" (Pandemos). Tämä nimitys tarkoittaa\nsiis alkuaan hyvässä mielessä melkein samaa kuin \"urania\", mikäli\najatellaan jumalattaren avaraa valtaa. Semmoisena hän herättää\nrakkautta, solmii kihlauksia ja avioliittoja[69] ja voipi perhe-elämän\nonnella rakentaa yhteiskuntaa. Myöhemmin sana sai perin halvan\nmerkityksen, tarkoittaen sitä olentoa joka edustaa aistillista,\nirstailevaa lemmiskelyä (= Venus vulgivaga).\n\nLemmen taikavoimaa ei voi kukaan vastustaa, semminkin kun se ilmestyy\nkauneuden viehättävässä puvussa. Afrodite on ilmetty ihanuus ja sulous,\njota runoilijat eivät väsy ylistämästä. Hän on \"kultainen\", \"sulosti\nhymyilevä\" ja hänellä on uumenillaan taikavyö joka kerrassaan hurmaa\nkatsojan. Sen hän väliin lainaa muillekin, etenkin naisille jotka\nvalittavat kultiansa kylmenneiksi. Hänellä on seurueena Eros, Pothos,\nHimeros (lemmenlintu, sulokaipuu, lemmen halu) ja Hymen (hääilo,\n\"Kirki\"). Kova kivihän sen täytyisi olla, jonka sydän ei sulaisi, joka\nei lemmen syliin vaipuisi! Niinpä lumoo hän julman pedonkin, että se on\nkesy ja laupias kuin lammas. Mutta eipä jumalatar myöskään suvaitse\nvaltansa vastustelua. Sen todistavat Narkissos, Hippolytos ja muut\nlemmen halveksijat.\n\nJos siis jumalatar ilokseen sytyttelee sydämmiä lempeen, on hän itsekin\nherkkä syttymään. Olihan niitä useitakin, joille hän sydämmensä antoi:\nAdonis, Paris, Anchises y.m. Ares on väliin esitetty hänen\npuolisokseen, väliin vaan lemmityksi. Lapsia heillä oli useita (kts.\nAres). Ehkä tämä liitto on vain keksitty näytteeksi että lempi lumoo\njulman soturinkin. Ei Afrodite muuten juuri mallisankareita\nihailtavaksensa etsinyt, hän kun rakasti Pariksenkin moista velttoa\nteikaria. Mutta Paris olikin kauneuden kilpailussa julistanut hänet\nvoittajaksi. Siitä hän ihastui ikihyväksi, antaen suositulleen palkaksi\nnaisista ihanimman eikä ollut näkevinään hänen vikojansa. On\nAfroditella laillinenkin puoliso ja juuri se jumala joka _ei_ ollut\nkaunis -- ontuva, hoikkasääri, nokinaama Hefaistos. Mikä omituinen\nhuumori, asettaa moinen olento ihanimman jumalattaren viereen! Ehkäpä\nosasi pajajumala vaimolleen sieviä koristeita taoskella. Heidän\nliitostaan ei mainita perillisiä.\n\nMuuten on lemmen jumalattarelle mieluisaa kaikki mikä on somaa, siroa,\nsuloista: kyyhkyset, jänes, kani, joutsen, varpunen, ruusu, myrtti,\nomena y.m. -- Taistelun telmeessä hän ei tule toimeen. Jos hän sinne\njoskus joutuu, yrittäessään suojella suositultaan, säikähtyy hän pian\nja pakenee. Pienestä naarmusta kirkui hän surkeasti.\n\nMutta Afroditen puuhat käyvät helposti ihmisille vahingoksi, kun\nintohimo sokaisee järjen ja mielenmaltin. Pariin ja Helenan rikollinen\nliitto siitti Troian sodan ja äärettömän sarjan surkeutta kansoille ja\nperheille. Didon saattoi hurja lempi itsemurhaan. Anchises sai\nsalalempensä sovittaa halvatuilla jäsenillään. -- Säädyttömän lemmen\nsuojissa ei viihdy kodillinen onni, joka vaatii siveyden vankkaa\npohjaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAstarten-luontoisen Afroditen tulivat roomalaiset tunteneiksi, kun he\n(249 e.Kr.) ottivat haltuunsa Sicilian sekä siinä jumalattaren templin\nEryxin vuorella. Koska luulivat valtionsa siitä hyötyvän, siirsivät he\ntämän _Venus_ Erycina'n, kuten häntä nimittivät, kotimaahansa\npalveltavaksi. Tämä omaksuminen kävi helposti, kun Italiassa vanhastaan\npalveltiin _Venus_ nimistä puistojen ja viinitarhojen haltiatarta,\nkeväätärtä, jolle huhtikuu, kukkasilmujen aukeamisaika (Ap[e]rilis) oli\npyhitetty. Olipa Roomassa 3:kin kotimaisen Venuksen pyhäkköä: yhdessä\nsai palvelusta _Venus murcia_ l. myrtin (siveän aviorakkauden\nsymboolin) jumalatar, toisessa _V. cloacina_ muistoksi sabinitarten\nryöstöstä ja sitä seuranneesta sovinnosta, kolmannessa _V. libitina_\nkalmanjumalattarena (kuolema ja elämä asuvat likitysten!). Ulkomaisen\nlainan kautta Venuksen merkitys ja kultti melkeästi rikastui. Hänestä\nluotiin, samoin kuin Hellaassa, lemmenjumalatar ja kreikkalaiseen\nmalliin hänelle annettiin puolisoksi Mars. Trasimenon kovan häviön\njälkeen, jumalien vihaa lepyteltäissä, sijoitettiin uhripöytien ääreen\nMars ja Venus vierekkäin samalle patjalle (lectisternium). Tämmöisessä\nliitossa Venuksesta kehkesi valtakunnan suojelushenki. Vielä hartaammin\nruvettiin häntä kunnioittamaan, kun roomalaisille selkeni että Troian\nsankari Aeneas, Venuksen poika, oli heidän kansakuntansa esi-isä ja\nvaltionsa perustaja ja runoojat kertoilivat, miten Aeneas\nharharetkillään oli saapunut Siciliaan ja siellä Eryx-vuorelle\nrakentanut äidilleen pyhän palvelusmajan. Nytpä Venuksen templejä\nilmaantui pääkaupunkiin yhä uusia ja komeampia. Niitä rakentelivat jo\ntasavallan mahtimiehet, semmoiset kuin Sulla, Pompejus, Caesar.\nKussakin templissä Venuksella oli eri nimensä: _Venus felix, victrix,\ngenetrix_. Ennestään löytyi jo _V. verticordia'n_ templi. Kun Augustus\nkeisari rakensi komean templinsä Marsille, asetti hän tämän kuvan\nviereen Venuksen kuvan templin cellaan. Vielä laati Hadrianus komean\nkaksoistemplin _Venus_ ja _Rooma_ jumalattarille (Veneri et Romae).\n\nKuvaustaiteelle oli Afrodite erittäin haluttu aihe. Houkuttelevalta\ntuntui tehtävä luoda ilmimuotoon samalla korkein naisellinen kauneus ja\nlumoava lemmensulous. Lemmettären omituisilmeinä oli: sirot, solakat ja\nsamalla rehevät muodot, soikeat kasvot, pyöreän muheat posket ja leuka,\nsilmä kohtalaisen suuri, lausuen hehkuvaa, hiukeevaa lemmenhalua.\nSäilyneistä veistokuvista verrattoman arvokkain on n.s. Melolainen\nVenus (Parisin Louvressa), luonnollista suurempi marmoripatsas,\nyläruumis alaston, kupeilta alas asti verhottu keveään vaippaan.\nIhmeteltävä on pään ylevä ilme, muotojen tuore vehmaus, jäsenten kaunis\nsopusuhta. Kova-onni on särkenyt kuvalta käsivarret ja kädet, niin,\nettä on miltei mahdoton arvata, mitä hän lienee käsillään tehnyt, mitä\nniissä pidellyt (omenaako vai Marsin kilpeäkö vai mitä?), eikä siis\nsitä aatetta jota taiteilija on tahtonut ilmikuvata. Kasvojen ele\nilmaisee iloista, uljasta itsetuntoa. -- Mediciläinen Venus\n(Florens'issa) on \"anadyomene\", esittää siis jumalattaren alastonna.\nSiinä nähdään vallan nuori neitonen, muodot sillä erinomaisen\nsäännölliset ja somat, mutta äskenmainitun kuvan jumalallista ylevyyttä\nei jäljeksikään.\n\n\n\nHermes. -- Mercurius.\n\n\nZevsin ja Maian poika _Hermes_ on varsin monipuolinen olento, mutta\nmillainen hän oli alkuperäisesti? Siihen viittaavat muutamat tarut. Kun\nZevs lempi Io neittä, muutti kateellinen Hera neidon lehmäksi, jolle\npani satasilmäisen Argoon vartiaksi. Silloin Zevs lähetti Hermeksen\ntappamaan tuon paimenen. Hermes suoritti toimensa siten että hän\nsoitolla uuvutti uneen Argoksen ja tappoi hänet.[70]\n\nArgos on, niin arvellaan, joko aurinko tai tähtitaivas ja Io on maa,\njota väliin kuvaillaan kaikkia mehullaan elättäväksi lehmäksi (toisten\nmukaan Io on = kuu); Hermes on pilvi, joka peittää näkyvistä taivaan,\npilvitaivas. Se taru taas, joka kertoo hänen ryöstäneen auringonjumalan\nkarjaa vetämällä sitä hännistä takaperin luolaansa, osottaisi pikemmin\nettä hän on ehkä ukkossäällä käyvä myrskytuuli joka vetää pilvet\npuoleensa, niin että ne vastoin tavallisuutta näkyvät kulkevan\nvastatuuleen.[71] Olkoon nyt pilvi tai tuuli Hermeen alkuperäinen\nmerkitys, eihän ne kaukana toisistaan ole. Pilvijumala virkistää maan\nmantua hedelmöittävällä sateellaan, antaen siten karjan rehua, viljaa\nja välillisesti kaikenlaista hyvää. Hän on tosiaan \"perin hyödyttävä\"\n(_épioúnios_). Lähinnä elättää ja kaitsee hän karjaa. Siinä toimessa\nhän paraiten oleskelee saloissa ja niityillä, kisaten luonnonimpien\nkanssa. Eksyneet karitsat kantaa hän lempeästi kotia. Tämmöisenä\npalveltiin Hermestä erittäinkin Arkadian vuorimaassa, jonka asukkaat\nparhaasta päästä elivät karjanhoidosta. Siellä sanottiin hänen\nsyntyneenkin Kyllenen vuorella. Kun paimenilla siellä oli toinenkin,\nehkä ala-arvoisempi, jumala, kauriinjalkainen _Pan_, tehtiin tämä\nHermeen pojaksi. Kellä oli paljo karjaa, hänpä rikas; karjan menestys\ntuotti auvoa ja onnea. Niinpä Hermes välillisesti edisti kaikkia\nelinkeinoja ja yrityksiä, erittäinkin kauppatoimia. Hänestä saatiin\nelinkeinojen, kaupan ja kauppiasten jumala, ei sentään vielä Arkadian\nyksinkertaisissa paimenkansan oloissa, joissa semmoista jumalaa ei\ntarvittu, vaan vasta myöhemmin kun hänen palveluksensa muualle\nlevinneenä jo oli alkuperästään paljo muuttunut. Vaan ennenkuin\netenemme H:n muita puolia kehittelemään, kerrottakoon eräs hänen\nlapsuutensa seikkailu, joka elävästi näyttää, minkä luontoiseksi\nHermestä ajateltiin. Sitä kertova runo on tosin verrattain myöhempi,\nmutta sen mytolooginen perusta on vanha. Pikku Hermes ei ollut vielä\nmontakaan tuntia päivän valoa nähnyt, kun hän karkasi kehdostaan\nKyllenen luolassa; näki luolan suulla kilpikonnan ja teki sen kopasta\nsoittokoneen. Mutta kun poikaa kovin halutti syödä tuoretta lihaa,\nhiipi hän iltahämyssä Apollon veikkonsa lehmikarjaan, varasti 50\nhärkää, ajoi ne syrjempään, josta niitä ei ollut helppo löytää, sitoipa\nvielä hännänpäihin risuja, jotka lakaisivat sorkkain jäljet\nnäkymättömiin. Teurasti sitten, paistoi ja söi makeaan suuhunsa kaksi\nhärkää, jonka tehtyään palasi kotiin ja pani maata kehtoonsa olematta\nnäillänsäkään. Mutta Apollon kaipasi härkiänsä, ja aavistaen juonen\ntuli Maian majalle. Pikku varas oli vaan nukkuvinaan viattoman unta,\nkunnes Apollon -- vaikka nulikan viisastelu ja vehkeet jo\nnaurattivatkin häntä -- pakotti hänen tulemaan Zevsin käräjiin ja\ntuomaan takasin varastamansa. Nyt tehtiin sula sovinto, Hermes\nlahjoitti Apollonille kantelonsa, jonka sävel tätä niin ihastutti, että\nhän antoi pojan pitää härät, vieläpä lahjoitti hänelle taikasauvan. --\nTässä jutussa ilmaantuu Hermeen ominaisuutena sukkeluus, viekkaus. Hän\nedustaa jokapäiväistä käytöllistä elämänälyä, kuten Apollon korkeampaa,\naatteellisempaa hengen tointa.\n\nNäillä lahjoilla on Hermes oikein omansa niihin tehtäviin, joita\nhänelle kansanuskonto omaksui. Hän on siis ensinkin jumalain, etenkin\nZevsin airut ja asianajaja, eikä mikään tavallinen sanansaattaja, kuten\n_Iris_, vaan tärkeitä, vaikeita toimia hänelle uskotaan. Niinpä hän\nkävi varottamassa Aigisthosta tappamasta Agamemnonia ja naimasta tämän\npuolisoa; hän taivutti Kalypson laskemaan Odyssevsin luotansa -- vaikea\ntehtävä, joka kysyi sukkelaa päätä ja liukasta kieltä. Näiden lahjain\nlisäksi on hän nopsa ja sukkela. Heti käskyn saatuaan hän sitaisee\njalkoihinsa taika-anturat tai (kuten myöhemmin sanottiin) siipikengät\nja tuulen vihuria[72] tai kalalokkia nopsemmin hän kiitää yli maiden ja\nmerten asioita ajamaan. Hän on siis paljo matkoilla, hän tietää\nmatkojen vaivat ja vaarat kuolevaisille, voipa niistä myös armiaasti\nauttaa. Niinpä matkustajat pyysivät Hermeen apua ja suosiota. Tien\nvarsilla näki monin paikoin kivikasasta kohoavan pylvään ja sen päässä\nHermeenpään; nämät \"hermai\" seisoivat siinä muistuttamassa matkajumalan\nläsnäoloa ja apua. Kiviröykkiöt olivat vähitellen kohonneet kummuiksi,\nkun jokainen ohikulkija heitti kiven läjän lisäksi kunnioittaakseen\nHermestä.[73] Hermespylväitä seisoi myös katujen varsilla ja avoimilla\nkaupunginkentillä.\n\nEnimmin matkustelivat silloin kauppiaat, joita Kreikassa tavataan jo\nvanhimpina aikoina, sillä Kreikan kansalla on aina ollut luontainen\ntaipumus kauppaan ja keinotteluun. Hermeessä ilmestyykin varsin selvinä\nkauppiaan ominaisuudet, arvioimis-äly, sukkela pää, jopa, jos tarvitaan\nviekkauskin. Olipa siis kauppiaalla kaksinkertainen syy turvata Hermeen\nsuosioon. Ja kun voitonhimo saattaa vietellä keinottelijaa peijaamaan\nja varastamaan, niin saatiin helposti kauppiasten jumalasta\nvarkaillekin jumala. Olihan Hermes itsekin jo paitaressuna tuossa\nammatissa näppäryyttänsä näyttänyt. -- Vielä nykypäivinäkin pidetään\nHermeensauvaa kauppiasten leimana. Se on kahden kärmeen kietoilema,\nusein siipiparilla sirottu raippa.\n\nJumalain-airuella oli eräs varsin vakava tehtävä. Jos hän muutenkin\nihmisiä opasteli maallisilla matkoilla, tuli hänen vielä opastaa heitä\nviimmeisellä ja vaarallisimmalla retkellä, tuonen tuville. Hän on\n\"sielujensaattaja\" (psychopómpos). Kun tapettujen kosijain haamut\nkuulivat Hermeen kutsun ja hän koski heitä sauvallaan, \"jolla hän\nsulkee silmät uneen ja herättää unesta\", niin seurasivat ne häntä\nhyristen kuten yölepakot vuorenkolossa, ja niin sitä kuljettiin\ntiheässä parvessa usmatietä alaspäin (Od. XXIV). Kreikassa olikin\ntapana pystyttää haudoille hermeenpylväitä, siinä toivossa että hän\nlempeästi opastelisi vainaita. Mutta kuolo ja uni ovat veljeksiä.\nSentähden Hermes myös on unenantaja, nukuttaja. Makuulle mentäissä\niltasin rukoiltiin Hermeeltä hyvää unta ja hauskoja unelmia. Hänen\nkunniaksi viimmeinen malja juotiin illallispöydässä -- iltarukous\nsekin!\n\nTämmöiseksi Hermeen kuva vähitellen muuttui yleisessä käsityksessä,\nehkäpä runoilijainkin vaikutuksesta. Olipa kuvan ulkomuotokin\nmuuttunut. Vanhimman ajan Hermes oli partasuu jörö, -- nyt hänestä oli\nsukeunut soma, siloposkinen, lempeä, vilkassilmäinen nuorukainen, jota\nnuoriso ihaili ja asetti esikuvakseen. Ja kukas olisikaan ollut siksi\nsoveliaampi kuin taivaan norja, liukasjalkainen, sukkelasuinen\nsananlennättäjä? Juostakoon kilpaa, heitettäköön kiekkoa, oltakoon\npainisilla tai nyrkkisillä -- yhtä verraton oli hänen taitonsa\nkaikessa. Ja älyllään keksi hän keinot ja sanat joka kohtaan,\nselvisi joka pulasta. Hermeen suojan alla olivat siis palestrat l.\nvolmistelupaikat ja niitä koristettiin hänen kuvillaan. Mikäli nuorison\nopetusta uusilla aineilla laajennettiin, luultiin hänen nämätkin\nkeksineen, niinkuin kirjoituksen, kielten tulkinnan, kaunopuheisuuden\n(Hermes logios). Puheenkyky oli saatu häneltä, sentähden uhrattaissa\nannettiin hänelle uhrielukan kieli. Henkikyvyt Hermeessä vievätkin\netusijan ruumiillisista, niinkuin sielun sukevuus on norjaa vartaloa\narvokkaampi. Häneltä saatiin sukkelat puheet ja sattuvat sanasutkat.\nJos joku seura äkkiä vaikeni, puheenjuoni katkesi, sanottiin: \"Hermes\non huoneessa\". Häneltä olivat myös arvaamattomat löydöt ja keksinnöt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRoomalaisten _Mercurius_ oli, kuten nimikin näyttää (mercari = tehdä\nkauppaa), alkuaan vain kaupanjumala ja edusti siis pientä osaa Hermeen\nalasta. Kauppiasten yhtiö kunnioitti häntä suojelijanansa, uhraten\nhänelle sekä Maia äidilleen (Maia = äiti) toukokuun 13 p. (idibus\nMajis). Sitten kun tulivat Hermeen tunteneiksi, siirsivät tälle kaikki\nMercuriuksen tavat ja toimet. Runoilijat ylistelivät siis Mercuriusta\nihmiskunnan sivistäjäksi, kielen luojaksi, laulun ja soittimen\nkeksijäksi, jopa lauloivat varkaaksikin.[74] Horatius kehuu olevansa\n\"Mercuriuksen miehiä\" (mercurialis)[75] ja sanoo tämän turvissa\npelastuneensa elävänä Filippin tappelusta.\n\nHermeen plastillinen esitys kehittyi samassa määrin kuin itse jumalan\nkäsittämistapa. Vanhanaikuisista, usein kömpelöistä pylväs-Hermeksistä\nlähtivät ensimmäiset taide-esitykset, joissa hän ilmestyi milloin\npaimenena, milloin jumalain-airuena, mutta aina vankkana partaisena\nmiehenä. Sittemmin aljettiin kuvata Hermestä nuorukaiseksi: hän on\nparraton, kiharapäinen, sorja, uljas; korvat, suu, silmät pienet, joten\njumalan ulkoilmiössä ihmeesti yhtyy voimaa ja miellyttävää somuutta.\nLisäksi huomattakoon suun ympärillä liehivä lempeä hymy ja hieman\neteenpäin kallistuvan pään älykäs, tutkiva katse -- ja siinä on Hermeen\npääsävyt kaikki. Tämmöisenä esittää hänet etevin säilyneistä teoksista,\neräs Herkulanosta löydetty luonnollisen suuri pronssikuva. Siinä on\njumalain airut istahtanut kalliolle levähtämään. -- Painiskelun\njohtajaa esittää kaunis marmorikuva. Sen hienoilla kasvoilla viipyy\nvieno surun varjut, ehkä siitä että hänen vielä täytyy tuota kukkeaa\nnuorisoneloa manalle saatella. Erittäin kaunis, vaikka pahimmoiksi\nsärkynyt veistokuva löytyi Olympiasta kaivettaissa, arvokas siitäkin\nettä se luullaan Praxiteleen tekemäksi. Jumala pitää Bakchos-lasta\nkäsivarrellaan, kaunis pää haaveksivasti kallellaan poikaseen päin. --\nKaupan jumalana rahakukkaro kourassa esiintyy hän muutamissa siroissa\nkuvissa.\n\nHermeen tunnusesineet ovat: siipipari jaloissa, päässä tai\nmatkahatussa, airuensauva (caduceus), uhrimalja, kukkaro.\n\n\n\nHefaistos. -- Vulcanus.\n\n\nTulen ja pajojen jumalaa _Hefaistosta_ ei kiitetä kauniiksi. Jos kasvot\nolivat kuta kuinkin välttävät, oli muu ruumis, etenkin alaosa, rujo ja\nepäsuhtainen, sääret hoikat, lyhyet, toinen lyhempi, joten käynti oli\nontuva. Kun hän lisäksi työnsä takia oli nokinen ja tavallisesti aina\nhääri ja puuhasi ähisten, oli koko hänen ilmiönsä naurettava. Kun\njumalain perheessä väliin riidan rähinä hämmentää yhdyselämän\nhauskuutta, ei tarvita paljo sovun palauttamiseksi: ukko Hefaistos\nryhtyy vain juomanlaskijan touhuun; ja kun hän siinä puuhaa ja\nkiireesti astua nilkuttaa kunkin maljaa täyttelemään, säyseästi toruen\njoutavia riitelijöitä, niin ennen pitkää koko olympinen seura nauruun\nremahtaa. Sovittajaksi sopii hän sitä paremmin, kun itse on\nhyvänsävyinen.\n\nTaru tietää hänen syntyneen taivaassa, mutta väkivallan kautta\njoutuneen maan päälle. Kun näet äitinsä Hera näki saaneensa noin\nviallisen ja vaivaisen sikiön, heitti hän häpeissään sen alas mereen.\nMutta merenneito Thetis korjasi lapsi raukan ja hoiteli sitä hellästi\nyhdeksän vuotta luolassa meren pohjalla Lemnos saaren alla, josta\nhoidosta Hefaistos suureksi tultuaan palkaksi takoi hänelle paljo\nkauniita koristeita. Toinen tarina kertoo taivaasta putoomisen näin.\nKun Hera ja Zevs kerran taaskin kiivaasti kinastelivat keskenään,\nrupesi Hefaistos äitiänsä puolustelemaan; vaan silloinpa Zevs\njulmistuen sieppasi pojan säärestä ja paiskasi hänet alas avaruuteen.\nKoko päivän putosi hän putoomistaan, kunnes illalla tömähti maahan\nLemnokselle, jossa asukkaat, Sintit, hoitivat hänen ruhjovammojaan niin\nettä hän parani.[76]\n\nNäiden tarujen hajapiirteistä näkyy se päätös johtuvan, että Hefaistos\nalkuaan merkitsi tulen elementtiä. Tuli näytti olevan syntyisin\ntaivaasta; se on salama joka pilvistä putoo maahan tai mereen, vajoutuu\nmaan alle ja syöksähtää sieltä taas ylös tulivuorien kuiluista. Tätä\nilmiötä nähtiin monissa paikoin, esim. Kreikan saarilla, semminkin\nLemnoksella. Siellä maanalainen tuli usein puhkaisee kalliokattonsa\nja suitsevia lieskoja leimahtaa esiin, hehkuvia savuisia\nHefaiston-haamuja. Ja niinpä tosiaan tulenliekki leijaa levotonna,\nhorjahtelee jalatonna, niinkuin Hefaistos itse.\n\nTulivuorissa tai niiden tienoilla Hefaistos asui; erittäin Hefaistos.\nviihtyi hän Lemnoksessa. Siellä on hänellä vuoren sisässä pajansa, ja\nkipinät singahtavat ahjosta, kuona valuu vellinä, kun korkea seppä\nvasaraansa paukuttaa ja pajarengit, _kabiriit_ -- Aetnassa\nkykloopit[77] -- painelevat palkeita. Näin taru kuvaa maanjäristystä ja\ntulivuoren purkausta yhdessä. Tulijumalan muoto muuntuu ja säysenee\nsiinä yhä enemmän siihen suuntaan, että hän edustaa tulta työn ja\nsivistyksen palveluksessa, ahjon ja pajan tulta, joka sulattaa metallit\nniin että niistä sepän taitavien käsien alla syntyy hyödyllisiä\ntarvekaluja ja siroja taideteoksia. Hefaistos on seppien seppä, joka\nkeksii ja takoo taitehikkaita, kauniita metalliteoksia, kaikkien\nmaallisten seppien päämies ja suojelija. Näin hän toimialallaan lähenee\nlikelle Athenea. Atheenassa heitä molempia palveltiinkin yhdessä. --\nErittäin mainittiin Hefaistoksen pajasta lähteneiksi nämä teokset:\nhänen oma talonsa Olympilla pajoineen sekä sikäläiset muidenkin\njumalain upeat majat; eräät pöydät jotka itsestään pyörähtivät jumalien\neteen, kun he istuivat atrialle; ne puhekykyiset, liikkuvaiset\nkultatytöt, joihin H. kävellessään nojausi; Zevsin, Athenen ja\nApollonin aigis-kilvet; yläjumalan valtikka, merenjumalan\nkolmihaarahanko, Heran kultasohva, Herakleen kilpi, Achilleen aseet,\nsemminkin kauniista, koko silloista elämää esittävistä kuvistaan\nmerkillinen kilpi,[78] Alkinooksen palatsi[79] y.m. Juonikas oli tuo\nHeran istuin; niin mukavasti siihen vaipui, että oli vaikea enää päästä\nylös omin voimin. Kerrankin tarvittiin Hefaistosta auttamaan ylhäistä\nrouvaa sohvasta ylös, mutta hän ei olisi viitsinyt tulla. Silloin\nDionysos viinimaljalla viekotteli häntä tulemaan perässään, sillä seppä\nmaisteli mielellään rypäleen mehua. Tällä hän osasi omaa ja muidenkin\nhuolia huojennella. Tuskinpa hän muuten olisikaan niin juomanlaskijan\nvirkaan mielistynyt, ellei tiennyt siitä omaankin suuhunsa pisaroivan.\nHyvissä väleissä hän ainakin on viininjumalan kanssa. Tämä seikka\nviitannee siihen, että tulivuorten rinteillä viinirypäleet, maanalaisen\nlämmön vaikutuksesta, hyvin menestyvät ja aikasin kypsyvät,\nLemnos-saarelta saivatkin kreikkalaiset Trojaa piirittäessään viininsä.\n\nTulen käytäntöön liittyy ihmissivistyksen ensi alkeet, sillä tulta\ntarvitaan aina elämän tarpeihin, eikä löytyne niin raakaa ihmisheimoa,\njoka ei osaisi tulta virittää. Valkean suuri hyöty ja merkitys saattoi\nsille aikasin suurta kunnioitusta. Sen henkeä palveltiin jumalana jo\nmuutenkin loistavan, väkevän, tehoisan ja tuhoisankin luontonsa takia,\nniin tietenkin tulivuori-seuduilla, esim. Hefaistoksen kotisaarella.\nYhä suurempaan valtaan pääsi tämä palvelus, kuta enempää merkitystä\ntulen käyttö sai ihmisten oloissa, niin että m.m. opittiin metalleja\nsulattamaan ja niistä valamaan tai takomaan kaluja ja aseita jos\njonkillaisia. Näin Hefaistoksesta vähitellen tuli arvoisa ja huomattu\njumala, etenkin siinä kaupungissa, joka oli metallitakeiden ja yleensä\nteollisuuden pääpesä, Atheenassa. Siellä kunnioitettiin ihmiskunnan\nhyväntekijöinä Athenea, Promethevsiä ja Hefaistosta, ja atheenalaiset\nosottivat heille kiitollisuuttansa jokavuotisen tulisoihtujuhlan\nvietolla, jolloin nuorukaiset, palavat soihdut käsissään, juoksivat\nkilpaa ja se palkittiin, ken ensin ehti perille soihtunsa sammumatta.\nKaunis juhla muistutti alkunaista tulen ryöstöä ja samalla tuo elämän\narkitouhuissa alkunaisen pyhyytensä pilannut tuli jälleen ikäänkuin\nkirkastettiin.\n\nKun valkea tuotti näin perin suurta hyötyä ihmislapsille, kehittyi\nkäsitys, että tämä kallis taivaanlahja oikeastaan oli luvattomasti\nmeille saatu. Tuli oli muka taivaasta varastettu ja varas oli kuuluisa\ntitaani Promethevs. Hänen ja Hefaistoksen välillä on olennossa ja\ntoimissa paljon yhtäläistä. He tarkoittanevatkin alkuaan samaa\ntulenhaltiaa, jota eri heimot palvelivat eri nimellä. Vähitellen\nHefaistos sai valta-aseman, yleni jumalaksi ja Promethevs aleni\nherokseksi, kun voitollinen heimokunta korotti omat jumalansa valtaan\nja voitettu jumalineen väistyi halvempaan asemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli roomalaisillakin alkuperäinen tulenhaltio _Volcanus_, sekä hyödyn\nettä tuhon tuottaja. Taajaan asuttua Roomaa raiskasi tulipalot usein\npahasti ja koetettiinpa sentähden kaikin tavoin lepyttää jumalaa,\nvarjella tavaraa ja taloja hänen vihaltansa. Hänelle pyhitettiin\npatsaita, annettiin polttouhriksi kaloja ja sotasaalista. Mutta\nmuistettiin tulen tuottamaa hyötyäkin, tiedettiin ihmisten vasta sen\navulla kohonneen metsäläisten ja paimentolaisten alhaisesta tilasta\nmaanviljelijöiksi, jotka asuvat paikoillaan ja elävät paremmissa\noloissa. Se on Vulcanus jumalan ansio, joka kotiliedeltä loimottaa\nauvojansa, hän on kodin, kaupungin, yhteiskunnan perustaja. Semmoisena\nhäntä palveltiin. Kun Servius Tullius lakisäännöillään järjesteli\nRooman yhteiskuntaa, kehuttiin häntä Vulcanuksen pojaksi ja hänen\nhiuksillaan nähtiin välisti välähtävän isänsä lieskoja. Tulen jumalalla\noli pyhä paikka _Volcanal_, ikivanha uhriliesi Comitiumin\nkokouspaikalla, jossa hänelle vietettiin volcanalia juhlaa.\n\nKun Roomalaiset tulivat tuntemaan Hefaistoksen, omittivat runoilijat\ntämän toimia ja luonnetta Vulcanukselle. Tästä varttui m.m.\nvaskikalujen, esm. torvien valaja _Mulciber_ (\"vaskuri\"), jolla muka\noli pajansa Aetnassa tai Liparein saarilla. Nyt hänelle annettiin\npuolisoksi Venus, koska Hefaistos nai Afroditen.\n\nTaideteoksissa on Hefaistoksen (Vulcanuksen) kuva tämä: partainen,\nrotevarintainen, kovakätinen, ontuva mies; sukkelasti tirkistävä katse,\nsuu tiviisti sulkeissa; kädessä pihti ja vasara, työmiehen mekko\nyllään.\n\n\n\nHestia. -- Vesta.\n\n\nTulen jumala tavallaan on myös _Hestia_, Kronoksen ja Rhean tytär, jota\nluultavasti ei aivan aikasin yleensä palveltu, koska Homeros ei vielä\nhäntä mainitse. Nimi, samoin kuin latinainen vastine _Vesta_, merkitsee\ntakkaa l. liettä, ja kotilieden ja sillä palavan uhriliekin jumalatar\nkumpikin oli. Kotiliedellä perheen ruoka valmistettiin; siellä myös\nperheen-isä teki uhrit omaistensa onneksi, sillä kotilieden valkia on\nmuita tulia parempi, sen loisteessa liikkuu näkymättöminä kotihaltiain\nhaamut, joiden kuvilla lieden ympärystää koristeltiin. Tämä usko\npyhitti lieden perheen keskustaksi. Mutta vielä samainen liesi\nkuvaannollisesti osotti kiintonaista asuntoa sekä siihen perustuvaa\njärjestettyä yhteiskuntaa ja sivistystä. Hestialle ja Vestalle\nuhrattaissa lausuttiin siis kiitollisuutta kodin sulosuojasta sekä\nkiintonaisen asunnon eduista.\n\nTämä koskee kumpaaki klassillista kansaa, mutta varsinkin roomalaisia,\njoiden käsitys perhe-elämästä oli puhtaampi ja jalompi kuin liiallista\nyksilöis-vapautta suosivain helleenien. Roomassa oli isän valta kodissa\nrajaton ja valtiossa ei yksilön mieliä kyselty yhteistä hyvää\najateltaissa. Tämän mukaan Hestia oli vähäpätöisempi olento kuin\nmahtava, ankaravaltainen Vesta.\n\nKodin suojelushenki varjelee myös valtiota, tuota laajempaa,\nkansalaisten yhteiskotia. Tästä syystä oli Kreikan valtioissa\nhallituksen sija, prytaneion, Hestialle pyhitetty ja hänelle paloi\nsiellä liedellä ainainen liekki. Tältä alttarilta siirtolaiset muille\nmaille lähtiessään ottivat mukaansa pyhää tulta virittääkseen sitä\nuusilla liesillään, jolla tavalla kauniisti kuvattiin emämaan ja\nsiirtokuntain välillä pysyvää hengen yhteyttä. Vaikka Kreikka oli\nhajautunut moniin pikkuvaltioihin ja heimokuntiin, vaistosivat nämä\nkuitenkin kansallisen ja henkisen yhteisyytensä, tajusivat olevansa\nsaman kodin lapsia. Tälle tunteelle antoivat he ilmimuodon silläkin,\nettä heillä Delfoissa, joka muutenkin oli kansan keskus, oli Hestian\nuhriliesi ihan sen orakelin ääressä, missä maan navan luultiin olevan.\n\nPuhdas ja kirkas kuin valkean lieska on Hestian olento. Hän ei\nsuostunut menemään häntä kosineille Poseidonille ja Apollonille, vaan\npysyi pyhänä impenä. Immet hänen palvelustansa hoitavat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nItaliassa ja Roomassa palveltiin kotilieden ja perhe-elämän valtiaana\n_Vestaa_, ja häntä palveltaissa muistettiin myös uhreilla ja\nrukouksilla noita hilpeitä, ystävällisiä kotihaltioita penaateja ja\nlareja (kts. niistä).\n\nVielä tärkeämpi oli Vestan valtiollinen merkitys. Kun valtakuntaa\nkatsottiin yhdeksi suureksi taloksi, oli Vesta tämän talon vartia. Oman\ntemplin rakensi hänelle Numa Pompilius Palatinon-mäelle. Se oli\nympyriäinen ja alkuaan aiottu vain katoksi sille tulisijalle, jolla\npidettiin vireillä \"Vestan ikuista tulta\". Tämä ei saanut koskaan\nsammua, sillä siitäpä tuho tulisi valtakunnalle, koska Vestan-valkea\nsymboolisesti kuvasi valtion elonlieskaa. Tulta hoiteli kuusi ylimmän\npapin (pontifex maximus'en) vartavasten valitsemaa neitoa. Noilta\n\"vestaaleilta\", jotka jo lapsina otettiin virkaansa, kerittiin takka,\nhe verhottiin valkopukuun ja huntuun. Kolmekymmentä vuotta kesti\nvestanneidon palvelus-aika. Hunnutonna ei vestaali saanut koskaan\nnäyttäytyä, sillä häneltä vaadittiin mitä ankarinta immellistä\npuhtautta ja kainoutta, jota ei epäluulo saanut varjoksikaan himmentää.\nAnkarasti rangaistiin rikkonutta vestaalia. Jos hän huolimattomuudessa\noli heittänyt liesitulen sammumaan ja siten keskeyttänyt jumalien ja\nihmisten välisen yhteyden, piestiin hän vitsoilla ja pantiin viralta;\nmutta jos hän siveyden lupauksensa rikkoi, silloin ei vitsat eikä\nteloituskirves riittäneet rangaistukseksi. Onneton raukka muurattiin\nelävältä seinän sisään ja valtio koki jos joillakin keinoin sovitella\njumalattaren vihaa. Syyttömästi soimattua vestanneitoa auttoi itse\njumalatar. Todistaakseen viattomuuttansa kantoi _Tuccia_ seulalla vettä\nTiberistä templiin ja eräs toinen neito liehtoi huntunsa nipukalla\nsammuneen tulen viriämään.\n\nJumalattaren taidekuvissa ilmaistaan immen kainoutta, ankaraa siveyttä,\narvokasta vakavuutta. Semmoinen on n.s. Giustinianin Vesta, jonka\nvakavan lempeä katse ja ylöspäin viittaava käsi osottavat hänen\nluonnettaan.\n\n\n\nJanus. Quirinus.\n\n\n_Janus_ on yksinomattain roomalainen, Kreikalle aivan outo jumala.\nMistä nimi johtuu, ei ole aivan varma. Ehkä se alkuaan on samaa kuin\nDianus (vrt. Diana, Jana, Juno), siis joku taivaallinen valon henki.\nKumminkin häntä näkyy palvellun aurinkona, joka ehtoolla laskiessaan\nsulkee taivaan ja valon oven ja aamulla noustessaan taas aukaisee sen.\nJanus on siis taivaan portinvartia. Sittekun luonnon merkitys unohtui,\ntuli hänestä muidenkin porttien vartia, lähtökohtain vartia ajassa ja\npaikassa, alotteen jumala töissä ja toimissa. Samalla kun hänen\nsilmänsä vielä katsahtaa taaksensa menemäisillään olevaan aikaan,\ntähystää hän jo eteenpäin tulevaisuutta kohden. Tätä kaksipuolisuutta\nkuvattiin antamalla Janukselle kaksoiskasvot (J. geminus, bifrons),\njoilla myös alkuaan lienee merkitty auringon kaikkinäkevää silmää.\n\nTaivaan ovenvartia tuopi joka aamu esiin uuden päivän, samoin\nkuin hän ikuisuuden hämäristä taluttaa ajan radalle uuden vuoden\nvierimään. Siksi ensi kuukausi, Januarius, sai nimensä hänestä, ja\nuudenvuodenpäivä (Kalendae Januariae) oli jumalan juhlapäivä. Silloin\nhuoneet ja ovipielet seppelöittiin laakerilehvillä, joilla luultiin\nvoitavan puhdistaa syyt ja saastat, poistaa pahat, silloin ystävät,\nkuten vieläkin on tapana, toivottelivat toisilleen onnea alkavalle\nvuodelle ja antoivat toisilleen lahjoja ja makeisia. Janusta tietenkin\nmuistettiin myös makeilla uhriantimilla. Alku työn kaunistaa, hyvästä\nalusta seuraa hyvä päätös. Näin ajateltiin ja sentähden aina\naljettaissa, tärkeämpiin toimiin ruvettaessa rukoiltiin Janusta. Niinpä\nsotaan lähdettäissä uhrattiin hänelle, ja hänen templiinsä, Janus Numae\n(Numan perustama), jätettiin ovet auki merkiksi että jumalakin oli\nlähtenyt mukaan; vasta rauhan palattua templin ovet suljettiin.[80]\nMutta miltei alituista sotaa kestikin Rooman valtakunnalle koko sen\nolemis-ajan. Ainoastaan kahdesti mainitaan Januksen templin olleen\nsuljettuna, toisen kerran silloin kun rauhan ruhtinas Jesus Kristus\nsyntyi mailmaan. Virkaan astuessaan virkamiehet anoivat Janukselta\nsiunausta, samaa tehtiin kansankokouksia alotettaissa; ja yksityisetkin\nihmiset, maanviljelijät, kauppiaat, merimiehet y.m. hakivat aina\ntoimiinsa ryhtyessä, retkilleen lähtiessä siunatuksi aluksi Januksen\nsuosiota rukouksilla ja lupauksilla.\n\nJanus on myös paikallinen alottaja. Näimme hänen jo päivän kuljettajana\nvartioivan taivaan ovia. Hän vartioitsee ihmistenkin ovia. Ovien\nviereen ja porttikujiin roomalaiset panivat tuon kahtaalle katsovan\njumalan kuvan suopein silmin seuraamaan tuloa, menoa ja toimiin lähtöä.\n-- Vielä panee hän liikkeelle virtojen lähteet, sanotaanpa kerran\ntyrskähyttäneen maasta kuohuvan rikkilähteen vasten vihollisten silmiä\nkun he Roomaa ahdistivat. Lähteenneitoja mainitaan hän ottaneen\nvaimoiksi ja hänen poikiaan olivat _Fontus_ (\"lähdemies\") ja\n_Tiberinus_.[81]\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Quirinus_ on niinikään yksistään italialainen jumala, alkuaan\nmerkitykseltään sama kuin Mars, sodanjumala, jota sabinit tällä nimellä\nkunnioittivat. _Quirinus_ merkitsee näet keihäänjumala. Luulivatpa\nroomalaiset että heidän kansallissankarinsa Romulus oli Marsin poika ja\nsemmoisena kutsuivat häntä Quirinukseksi. Jupiter, Mars ja\nQuirinus kolminaisliitossa varjelivat Roomaa. Q:n pyhäkkö oli\nQuirinalis-kukkulalla. Häntä ja Romulusta ei sittemmin enää toisistaan\nerotettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellä mainittujen taivaanjumalien rinnalla on joukko heidän\nlaatuisiaan, vaan _arvoltaan alempia_ olentoja. He esittävät\ntäydentelevästi pääjumalain mikä minkin eri puolia ja ominaisuuksia,\novat heidän palvelijoitaan tai seuralaisiaan. Ne ovat:\n\n\n\n1) Personoittuja luonnonesineitä ja -ilmiöitä.\n\n\na) _Helios_, auringonjumala, titaani Hyperionin (\"ylhäisen\") ja Theian\n(\"jumalallisen\") poika, Selenen ja Eoksen veli, kuuluu Apollonin\npiiriin. Hän lähtee joka aamu idän ääriltä Aithiopiasta ajamaan neljän\ntulta-suitsevan, virman hevosen vetämää valjakkoa taivaanlaelle; tuli\nsäihkyy pyöristä ja valo ja lämpö leviää kautta avaruuden jumaloille ja\nihmisille. Ehtoolla riisuu hän varsat valjaista etäällä lännessä\nkultalinnansa portilla, hesperiidein (lännetärten, illatarten) ihanain\npuutarhojen vieressä. Yöllä palaa hän Hefaistoksen tekemässä\nkultapurressa pohjolan ääritse itään lähtöpaikalleen. Kerran pyysi\nhänen poikansa _Faethon_[82] saada ajaa isän vaunuja; mutta kun hän ei\nosannut ohjata virmoja hevosia, jotka karkasivat oikealta tieltä, oli\nkoko mailma syttyä palamaan, kunnes Zevs salamallaan iski taitamattoman\najajan kuoliaaksi. Toisia lapsia Helioksella oli okeanottaren Persen\navioliitosta _Aietes_ ja noita _Kirke_.[83] -- Helios näkee kaikki,\nhäneltä ei jää salaisetkaan rikokset huomaamatta. Sentähden häntä\npyydettiin todistajaksi valantekoihin ja vakuutuksiin. Hänelle\nuhrattiin valkeita hevosia. Thrinakiassa oli hänellä Faetusa ja\nLampetie neitojen kaitavana kaunis karja, jota hän ilokseen katseli,\nlaumaa, kussakin 50 nautaa tai lammasta -- selvästi tarkoittaen\nvuosikauden viikkoja päivineen.\n\nRoomassa _Sol_ kaikin puolin vastaa Heliosta; saipa myös osakseen\nrunoilijain toimesta kaikki seikkailut mitä Helioksesta juteltiin.\nSittemmin Sol'in ja Apollonin asioita usein sekoiteltiin keskenään.\nSol'ia ja Lunaa huudettiin avuksi (Hor. Carm. sec. 9 ss. 35 ss.).\n\nHeliosta kuvailtiin helosilmäksi, kultakutriseksi nuorukaiseksi, joka,\npäässään kultakypäri tai 12-säteinen (kuukausien luvun mukaan) kruunu,\nuljaana ajaa nelivaljakossa.\n\nRhodoksessa, jossa häntä palveltiin, seisoi satamassa hänen 70 kyynärän\nkorkuinen kuvapatsaansa, Chareksen tekemä. Tuo kuuluisa kolossikuva,\nyksi mailman seitsemästä ihmeestä, sortui kuitenkin jo 66 vuoden\nperästä maanjäristyksessä kumoon. Perätön on juttu, että se hajasäärin\nseisoi satamasalmen suulla, niin että laivain täytyi kulkea sen\njalkojen välistä.\n\nb) _Eos_, Koitar, aamuruskon hengetär. Rakastaen troialaista _Tithonos_\nprinssiä, pyysi hän tälle Zevsiltä kuolemattomuutta ja saikin; mutta\nkun unohti pyytää myös ikinuoruutta, vanheni lemmitty vanhenemistaan ja\nkuihtui vihdoin heinäsirkaksi.[84] Ei ollut hänellä pojastaankaan iloa.\nTämä, Memnon, Aithiopein kuningas sai Troian sodassa kuoloniskun\nAchilleeltä. Siitä alkain Eos alati suree poikaansa ja hänen kyynelensä\nputoilevat maahan yökastepisaroina.\n\nRunoissa ylistellään rusosormista, kaunokutrista aamutarta, joka\nvilpasna kavahtaa vuoteeltaan ja, valjastettuaan virmat hevosensa,\nkiitää valkeavaunuissa auringon jumalan edellä hänen tuloansa\nilmoittamaan, sirotellen ruusuja hänen tiellensä.\n\nEosta vastaa kaikin puolin roomalainen _Aurora_, niinkuin nimetkin ovat\nsamaa sukujuurta.[85] Aamutar toisella nimellä on _Mater matutina_.\n\nc) _Selene_, kuutar. Häntä ei taittu palvella, mutta runoilijat kyllä\nkiittelivät hänen valkoisia käsivarsiaan ja valkokutriansa, joiden\npäältä sädekehä kiilteli. Iltasin nousee hän valtameren aalloista ja\nsuistaa valko-valjakkonsa taivaalle. Hän on lempeä ja kaino; ainoastaan\nsalavihkaa suutelee hän lemmittyänsä, kaunista _Endymionia_, yön ja\nunen haltiaa, joka nukkuu Latmos vuoren vinkalossa. Häntä sekoiteltiin\npaljon Artemiseen, Hekateen ja Persefoneen, samoin kuin hänen\nlatinalaista vastavertaansa, _Luna_ jumalatarta. Tämä sai Servius\nTulliukselta oman templinsä.\n\nTaidekuvissa kuuttarella on puolikuu päälaella, huntu sidottu\ntakaraivolle, kädessä tulisoihtu.\n\nd) Personoittuja tähtiä oli _Fosforos_ ja _Hesperos_, koin- l. aamu- ja\niltatähti, joita ei luultu samaksi, kaksi sorjaa soihtukätistä\nnuorukaista; -- _Orion_,[86] hurja metsästäjä, myrskyjen nostaja, oli\nEoksen puoliso, kunnes hän, solvaistuaan Artemista, sai surmansa tämän\nnuolesta ja siirrettiin tähdeksi taivaalle; -- hänen koiransa _Seirios_\n(Sirius), jonka nousu tuo mätäkuun paahteiset päivät; -- _Hyudit_,\nsateettaret, jotka ilmoittavat sateitten ja tuulten aikaa; --\n_Pleiadit_, merenkululle otollisen ajan alkajat (toukokuulla).\n\ne) Neljä päätuulta, _Boreas_ (pohjoinen), _Notos_ (etelä), _Euros_\n(itä), _Zefyros_ (länsi), sanottiin Eoksen pojiksi, koska aamunkoitosta\ntuuletkin tavallisesti heräävät henkiin. Tuulten luultiin asuvan\nAiolian tuulivuoren koloissa, jossa Aiolos kuningas niitä hallitsee ja\npitää kurissa.[87] Rajuja huimapäitä ne ovatkin, erittäinkin kalsea\nBoreas; hän ryösti Erechthevs kuninkaan tyttären Oreithyian,[88] joka\nsynnytti hänelle Kleopatra tyttären sekä Kalais ja Zethes pojat.\nLempeänluontoinen Zefyros, kevään airut, horain puoliso, suosii\nkasvikunnan menestystä, josta syystä hänen nimensä Roomassa myös oli\n_Favonius_ (favere = suosia).\n\nAtheenassa säilynyt 8-kulmainen rakennus, \"tuulten torni\", esittää\nräystäslistassaan neljä pää- ja neljä välituulta omituisissa,\nhauskoissa korkokuvauksissa.\n\nf) _Iris_ on taivaankaari personoittuna. Kun tuo kirjava taikakaari\nsillan tavoin liittää maan ja taivaan toisiinsa, aiheutui siitä taivaan\nairut, joka nopeana kuin \"pilvistä putoova lumi tai raesade kiitää\nmailman ääristä ääriin taivahisten sanomia saattelemaan\" (Homeros).\nEtenkin Hera lennättelee häntä toimillaan.\n\nIris taiteessa: siivekäs neito, airuensauva (caduceus) kädessään.\n\n\n\n2) Personoittuja abstraktisia käsitteitä.\n\n\na) _Eros_, latinaksi _Amor l. Cupido_, Lempi, Afroditen poika ja\nseurakumppali, on lumoavan kaunis nuorukainen tai poika veitikka, joka\nilokseen ammuskelee sydämmiin suloisesti kirveleviä haavoja. Eipä\nylijumalakaan vältä hänen nuoliaan, sillä lemmen valtaavan voiman alle\ntaipuu kaikki mikä luotu on. Runoilijat keksivät Erokselle veljen\n_Anteros_ (vastarakkaus). Hän luotiin leikkitoveriksi veljelleen, ja\nhänen seurassaan tämä viihtyy hyvin, mutta jos toveri katoo näkyvistä,\non toinen suruissaan. Rakkaus sytyttää tavallisesti vastarakkauden,\nkuten liekki liekin, mutta vastaamatta jääneenä on se onneton. -- Eros\nei ainoastaan ole sukupuolten lempeä, vaan tarkoittaa myös lämmintä\nystävyyttä nuorukaisten ja miesten välillä. Sen tähden seisoi\ngymnasioissa (voimistelusuojamissa) E:n kuva Hermeksen ja Herakleen\nkuvien rinnalla, ja taisteluun mennessään spartalaiset uhrasivat\nhänelle, siten ilmaisten tahtovansa hädässä auttaa ystävä ystäväänsä.\n\nAmorin ja Psychen (sielun) lempisuhteista tarinoivat runoilijat\nkauniita juttuja.\n\nEroksen taidekuvista kuuluisin oli Praxiteleen Eros. Se on hävinnyt,\nmutta muita on säilynyt useita. Niissä hän tavallisesti on näköjään\nsoma, siivekäs poikanen, aseinaan nuoli ja joutsi tai soihtu,\nlemmentulen viritin. Väliin on hän ruusuin seppelöitty.\n\n_Pothos, Himeros, Hymenaios_ kuuluivat myös Afroditen seuraan, mutta ne\nolivat melkein vain allegorisia kuvitelmia joita ei ajateltu eläviksi\nhenkilöiksi.\n\nb) _Chariitit_ (Charites), sulokit, Zevsin tyttäret _Aglaia, Eufrosyne,\nThalia_, ovat tavallisesti lemmenjumalattaren joukkiota, jota he\npukevat ja somistelevat; liikkuvatpa usein näissä touhuin muidenkin\njumalain ympärillä. Yleensä on sulokkien toimena luoda elämään suloutta\nja hauskuutta. Eipä jumaliakaan haluta istua kemuilemaan, elleivät\nchariitit ole mukana, ja heidän esimerkkiään ihmiset mukailevat.\nJuhlatiloissa kutsuivat he sulokit vieraikseen ja soivat heille ensi\nmaljan. Ei laulu laululle tuntunut eikä soitto soitannolle, ei puhe\nsomasti sujunut, ellei sulokit henkäyksellään niitä elähyttäneet.\nHeiltä jalot hyveetkin saavat miellyttävän leiman. -- Näitä kaikin\npuolin vastaa roomalaiset _Gratsiat_ (Gratiae). (Hor. I, 4, 6 s. 30, 6.\nIII, 21, 27).\n\nTaiteessa sulokit ovat sorjia, viehkeitä, viattoman iloisia neitoja.\nKukiteltuina pitelevät he kädestä tai syleilevät toisiaan. Puku on\nkevyt, ovatpa usein alastikin.\n\nc) _Musat_ l. runottaret, Apollonin seuruetta. Voitettuaan titaanit\nsiitti Zevs _Mnemosynelle_ (muistolle) yhdeksän runotarta ikuistamaan\nomia ja muiden jumalain suuria töitä. Sen tekevät he runon voimalla.\nHe laulavat entisiä, nykyisiä, tulevia asioita ja lauluillaan, joita\nApollon soitollaan säestää, ilahuttavat he taivaallisten mieliä Olympon\nsaleissa. Luultavasti olivat he alkuaan lähdeneitoja, joita palveltiin\nvuoriseuduilla lähteitten luona, niinkuin Pieriassa Olympon\nitärinteellä Pimpleia-lähteen luona, Helikonilla Aganippe ja Hippokrene\nlähteillä, Parnassos-vuorella Kastalian vuolteella. Lähdetten\nsolina ja lorina vuorisalon siimeksessä kuului kuin soitolta ja niin\nsyntyi itsestään laulavain lähteettärien kuvitelma. Alkuaan muusat\nkaikki 9 edustivat laulua yleensä, vasta myöhemmin, ehkäpä\naleksandrinilais-ajalla, runoilun ja tiedetten toimet jaettiin heidän\nvälillään ja he saivat kukin oman alansa. Niinpä nyt _Kalliope_ edustaa\nkertoma- l. sankarirunoa (tunnuskaluna taulu tai käärö ja piirrin),\n_Klio_ historiaa (t. käärö ja kynä, väliin kirjalipas), _Euterpe_\nlaulurunoa (kaksoishuilu), _Erato_ lemmenlaulua (kielisoitin),\n_Terpsichore_ hyppyä (lyyra ja soittopuikko), _Melpomene_\nmurhenäytelmää (sankarinnaamari, miekka, nuija), _Thaleia_\nilvenäytelmää (ilvenaamari, murattiseppele, käyräsauva), _Polyhymnia_\nuskonnollista virttä, _Urania_ tähtitiedettä (t. taivaanpallo). Muusain\npalvelijoina runolaulajat hoveissa (Femios, Demodokos Odysseiassa)\nylistävät sankarien urotöitä. Korkean laululahjan ovat usein saaneet\nmaksaa sokeudella.\n\nRoomalaiset kunnioittivat eräitä laulavia ja ennustelevia lähdeneitoja\n_camenoja_ (camena), joista etevin _Egeria_ auttoi Numa kuningasta\nneuvoillaan (Ov. Met. XV). Runoilijat eivät sitten tehneet erotusta\nnäiden ja muusain välillä (Hor. I, 12, 39. II, 16, 38).\n\nd) _Themis ja Horat_ -- Horat, Zevsin ja Themiin tyttäret, _Dike_\n(oikeus), _Eunomia_ (laillisuus), _Eirene_ (rauha), edustavat\nvuodenaikoja ja niiden säännöllistä vaihekulkua, jopa juuri tuon\nvaihekulun tarkkaa säännöllisyyttä, ja yleensä järjestystä. Samoin\nheidän äitinsäkin Themis on ilmetty mailmanjärjestyksen ikilaki joka jo\noli mukana ilman pieltä pistettäissä. Hän on vanhinten jumalain\nUranoksen ja Gaian tytär. Hän valvoo järjestystä jumalain ja ihmisten\nkokouksissa ja suojelee vierastenkin oikeutta. -- Muuten äiti ja\ntyttäret ovat ylijumalain palvelijoita. Semmoisina horat vartioivat\ntaivaan ovia, joita he sulkevat pilvisalvoilla tai aukovat siirtämällä\nsyrjään pilvet. Järjestyksen valvojina suosivat ja suojelevat he\nkaikkea jaloa, kaunista ja hyvää.\n\nAtheenalaiset palvelivat vaan kahta horaa, joita he kutsuivat nimillä\n_Thallo_, kukinnon ajatar, ja _Karpo_, kypsynnän. _Eirene_ oli heillä\nvaltiollisen rauhan jumalatar.\n\nKuvaustaiteessa on Themiillä vaaka ja palmunoksa käsissä. Hoorat ovat\ntanssivia, kukilla ja hedelmillä koristettuja impiä. Myöhemmin\nannettiin heille eri merkkiesineitä eri vuodenaikain mukaan.\n\ne) _Nike_, \"voitotar\", personoitsi sitä valtavoittoa jonka Zevs vei\nsalamallansa; siitä syystä voitotar liehuikin ylijumalan kämmenellä,\nesm. hänen kuvassaan Olympiassa. Mutta voiton hengetär on Athenellakin,\nsillä hänkin on sotaisa ja voittoisa.\n\nSotaisa Rooman kansa antoi vielä suuremman arvon voitottarelle,\n_Victorialle_, jonka vanhin kansallinen nimitys oli _Vica Pota_,\n\"mahtava voittava\". Hänelle voitolliset sotapäälliköt urotöidensä\nmuistoksi pyhittivät pystykuvia Kapitolion kummulle. Komein niistä oli\nAugustuksen asettama Actiumin voittopäivän muistoksi.\n\nTaiteessa voitotar on siivekäs neito koristettu palmuoksilla ja\nlaakereilla, urhouden palkinnoilla, kädessään hermeensauva. Mainioin on\nPaionioksen veistämä Nike, kauniisti ja rohkeasti sommiteltu lentoon\nlähdön asentoon; pahimmoiksi vaan kovin rikkiöimenä meille tullut.\n\nf) _Hebe_, \"hemmetär\", Zevsin ja Heran tytär, kuvaa oikeastaan luonnon\nnuorta hempeyttä. Enimmiten esiintyy hän kuitenkin vain yläjumalien\npalvelusneitona, joitten maljoihin hän laskee nektarin mehua. Hänen\npuolisonsa on Herakles, sillä sankarivoiman rinnalle soveltuu hyvästi\nhento sulous.\n\nRoomalaisilla Hebeä vastaa _Juventas l. -tus_ (nuoruus), jossa he\nkunnioitsivat valtakunnan ikinuorta, kuihtumatonta voimaa.\n\nVaasimaalauksissa ja korkoveistelmissä on suosittuna aiheena Heben ja\nHeraklen häät. Tavallisesti hän kuvataan suloiseksi kainoksi immeksi,\njoka laskee viiniä kannusta. Semmoinen on esm. italialaisen Canovan\nHebe.\n\nJumalain juomanlaskija on myös _Ganymedes_, josta vasta enemmin.\n\n\n\n3) Kohtalon voimia.\n\n\nYlijumala hallitsee -- niin uskottiin -- mailmaa, sallimuksen\nmuuttumattomia ikilakeja noudattaen, jotka siis alkuaan ovat jumalan\ntahdon ilmauksia. Mutta vähitellen ne käsitetään siitä erillään\noleviksi, eläviksi kohtalon voimiksi, joita Zevs tosin välisti käyttää\nvälikappaleikseen, mutta jotka myös usein vallitsevat itsenäisesti,\nhänen tahdostaan huolimatta. Nämä kohtalon hengettäret, nimeltään:\n\na) _Moirat_, lat. _Parkat_ (onnettaret, osattaret) vallitsevat mielin\nmäärin ihmiselämässä. Kukin ihminen on syntyessään saanut vastaisen\nkohtalonsa määrätyksi, saanut osattarensa, joka saattelee häntä elon\nvaihetten läpi kehdosta hautaan asti. Näin on onnettaria epälukuinen\nmäärä. Mutta tuon paljouden osottivat kreikkalaiset pyhällä\nkolmeluvulla. Onnettaret ovat siis nämä kolme: _Klotho_ (onnen l.\nelonlangan \"kehrääjä\"), _Lachesis_ (\"arpominen\"), _Atropos_\n(\"torjumaton, väistymätön\"). Myöhempää keksintöä on käsitys, että\nKlotho kehrää elämänlangan, Lachesis mittaa siitä kullekin hänen\npätkänsä, ja Atropos leikkaa sen poikki.\n\nTaiteilijat tavallisesti, tuosta käsityksestä väliä pitämättä, antavat\nKlotholle tosin värttinän, mutta Lachesiille kirjakäärön ja Atropoolle\nvaakapuntarin tai antavat hänen sormellaan näyttää kellontauluun\nkuolinhetkeä.\n\nMoirat ovat ikijärjestyksen puolueettomat edustajat ja semmoisina\nZevsin ja Themiin tyttäriä; mutta koska he sen ohessa useinkin\nnäyttävät tylysti ja kateellisesti sortavan toiveemme ja aikeemme,\nsanottiin heitä synkän Yön ja kamalain Tuonetarten (kerain) nuiviksi\nsikiöiksi. -- Parcae'n asemesta annettiin heille myös nimi Fata, josta\non johtunut uudenaikainen nimitys \"Fee\".\n\nb) Näiden sukua ovat myös _Nemesis, Ate ja Tyche. Nemesis_\n(\"määräjakelu\") valvoo kohtuullista onnen ja onnettomuuden osan jakoa\nkullekin, ettei kukaan saisi ylenmäärin kumpaakaan, ja pitää täten\nmailman menoa tasapainossa, siveellistä mailmanjärjestystä voimassa.\nKen ylpeydellä ja rikoksilla tätä tasapainoa häiritsee, sitä Nemesis\nkurittaa, masentaa ylpeät. Näin toimii hän samaan suuntaan kuin\nErinykset l. Furiat. Hän sai myös nimen _Adrasteia_ (\"välttämätön\").\n\nTaide-esitys: vakavannäköinen impi, jolla on mitan, hillityksen,\nkurituksen ja nopeuden tunnustimina kyynärä, ohjat, ies, miekka,\nruoska; siivet, pyörä y.m.\n\nZevsitär _Ate_, hurmaa ja sokaisee pahan tielle eksynyttä tekemään\ntuhotöitä ja jouduttamaan oman perikatonsa.[89] -- Hänen vaurioitansa\nZevsin tyttäret _Litat_ (litai = rukoukset), jotka tulevat perästä\nontuen, parantavat, jos syyllinen heiltä nöyrästi armoa anoo.\n\n_Tyche l. Fortuna_, sattuman ja varsinkin onnellisen sattuman hengetär.\nFortunalle perusti jo Servius Tullius templin; Antiumin fortuna oli\nmyös arvossa pidetty.[90] Sen lisänimet vaihtelivat mikäli\ntarkoitettiin yksityisen tai valtion onnea (F. populi Romani).\nOnnettaren merkitys kasvoi kasvamistaan, siitä tuli mahtavimpia\nyli-inhimillisiä voimia, mikäli vanhoja jumalia lakattiin uskomasta.\n-- Sen tunnustimet: peräsin, runsaudensarvi, rahahenki, ja\nhuikentelevaisuuden merkkinä pyörä. -- _Felicitas_ on sulan onnen ja\nmenestyksen haltio.\n\nc) Vielä kuuluvat tähän sarjaan _daimonit_ (daimones) ja\nroomalaisten niistä vähän eriävät _geniot_ (genii). Edelliset ovat\nkulta-aikakaudella eläneitten ihmisten henkiä, jotka ylijumala sääsi\nkaitsemaan ihmisiä täällä maan päällä, jonkinlaisia enkelintapaisia\nväliolentoja jumalan ja ihmisen vaiheella. Joka ihmisellä on\ndaimoninsa, joka suojellen saattelee häntä läpi elämän. Muuten daimonin\nkäsitys vaihteli, niin että luultiin kullakin olevan niitä kaksi, hyvä\nja paha, tai saman daimonin antavan meille milloin hyvää milloin pahaa.\nEri olento on _Agathodaimon_ (\"hyvä d.\") peltojen ja viinitarhojen\nsuosijahenki.\n\n_Genio_ (genius)[91] on kunkin ihmisen sisimmässä löytyvä jumalallinen\nelinhenki, itse elonperuste, joka määrää hänen itselöisyytensä\nja vaistomaisesti ohjaa häntä hyvään. Se on hänen sisällinen\nsuojahenkensä, hänen häviämötön ikuinen osansa. Ihmisen syntymäpäivä on\nhänen genionsa juhla; silloin sopii siis kemuilla ja iloita (siitä\nsyntymäpäivänvietto). Genio on mielissään, kun elämän iloja\nnautitaan,[92] pahoillaan kun niitä halveksitaan. (Siitä puheentapa:\ngenio indulgere, suositella geniotansa = elää hauskasti). Ihmisten\nkuoltua heidän genioistaan tulee _manes_ ja _lares_. -- Lisäksi on\nkullakin perheellä, valtiolla, paikalla (gen. loci) oma genionsa l.\nhaltiansa.\n\n\n\n4) Lääke-jumalia.\n\n\nJumalien lääkäri on _Paieon l. Paian_, jolla myös tarkoitetaan\nApollonia parantajana. Tämän poika _Asklepios_, lat. _Aesculapius_, on\nHomerissa vielä vaan sankari ja taitava haavalääkäri. Sittemmin ylenee\nhän jumalaksi, jota palveltiin kaikkialla lehdoissa, vuorilla ja\nterveyslähteillä. Hänen pyhäköissään, joista kuuluisin oli\nEpidauroksessa, sairaita parannettiin incubationilla (kirkkounella),\ns.o. noudattamalla neuvoja, joita sairaat, uhrien ja rukousten jälkeen,\ntemplissä nukkuessaan saivat jumalalta.\n\nKuvissaan Asklepios on jalon, lempeän ja älykkään näköinen mies,\nkädessään sauva jota myöten kärme kiemuroitsee, nuortuvan elinvoiman\nmerkkinä. Väliin on hänellä paperikäärö (resehti?).\n\n_Hygieia_ on personoitu terveys, terveyden hengetär, jota samaa\nroomalaiset tarkoittivat nimillä _Salus l. Strenia. Eileithyia_ (joita\non useampiakin), synnytyskivutar, Heran tytär, edistää, kuten Herakin,\nlasten päästöä. -- Roomalaisten _Carna l. Cardea_ varjeli\nvastasyntyneitä häjyiltä veren-imiöiltä aaveilta. _Anna Perennalta_,\nrukoilivat roomalaiset lujaa terveyttä ja pitkää ikää.\n\n\n\n\nII. Veden jumalat ja haltiat.\n\n\nMaanpiirin kiertää ylt'ympärinsä ääretön valtameri _Okeanos_, joka on\nkaikkien olokappalten, jopa jumalainkin esi-isä, samoin kuin hänen\npuolisonsa _Tethys_ on niiden esiäiti. Tuo lempeä vanhus pysyy erillään\nmailman puuhista ja asuu iäkkään puolisonsa kanssa perimmässä lännessä.\nLapsia heillä on tuhansittain, nimittäin _Okeaninit l. -nidit_,\n\"merettäret\" sekä virrat, joet, järvet, lähteet. Virroilla oli kullakin\noma haltiansa, jonka ajateltiin asuvan virran pohjalla tai jossain\nluolassa lähellä sen lähdettä. Näitä palveltiin tuottamansa hyödyn\ntakia, mutta kutakin vaan omalla seudullaan; ainoastaan _Acheloos_,\nKreikan virroista suurin, näkyy saaneen yleisempää kunnioitusta.\nSamanlaista virtain palvelusta tapaamme roomalaisilla. _Pontus_ oli\nyleensä lähdetten jumala, mutta kullakin joella oli oma haltiansa;\nnäistä etevin on Tiberin haltia _Tiberinus_.\n\nVirran haltioita ajateltiin ja kuvattiin eläinten (kärmeen, härän) tai\nihmisenmuotoisiksi, jolle sentään pantiin härän pää tai ainakin\nsarventyngät; lisäkapineita on virranhaltioilla urnoja ja\nrunsaudensarvia, kuvaillen heistä lähtevää auvoa. Lähteille annettiin\nnaisellisia haltioita.\n\nMailman jaossa sai _Poseidon_ meret ja vedet osakseen. Hän on alkuaan\nvetisen elementin, kaiken veden valtias, siis jokien, järvien ja\nlähteittenkin. Dorilaiset nimittivät häntä _Poteidan'iksi_, joka\nnäyttää olevan samaa juurta kuin joen kreikkal. nimi.[93] Näinpä\nhäntä palveltiin sisämaissakin, esim. Argoliissa ja Arkadiassa, ja\nsanottiin hänen hangollaan iskeneen maasta lähdesuonia valumaan, jos\nsuosi jotain seutua ja tahtoi sen viljavuutta edistää.[94]\n\nPian pääsi kuitenkin voitolle se käsitys, että hän on meren jumala.\nPuolisonsa _Amfitriten_ kanssa asuu hän (Homeron mukaan) syvällä\nmeressä hohtavassa kartanossaan _Aigain_ luona, jonka arveltiin olevan\njossain Peloponneson pohjoisrannalla.[95] Täältä lähtee hän toimilleen,\navaraa valtakuntaansa katselemaan. Ajaen vaunuissa, joiden eteen on\nvaljastettu korskat, kultaharjaiset, vaskikavioiset orhit, kiitää\nmahtava, tummatukkainen,[96] leveärintainen[97] merenvaltias hyrskyviä\nlaineita pitkin, ja pyöräin ympärillä kirmaa iloissaan merenelukoita.\nVihoissaan myllertää hän kolmikärkisellä hangollaan merta, pirstoo\nkallioita, peittää maan ja taivaan pimeän verhoon, josta kuuluu vaan\nmyrskyn ulvona ja aaltojen pauhina. Onneton se ihminen joka silloin\nsattuu vesiä kulkemaan! Olipa syytä kyllä merille lähtiessä ensin\nuhreilla ja rukouksilla pyytää Poseidonin suosiota. Isän tylyyttä ovat\nmyös hänen poikansa perineet, semmoiset kuin Polyfemos, Orion, Kyknos,\nAntaios, Busiris, Amykos, Kerkyon ynnä muut rajut jättiläiset. Hänenhän\nsikiöitään olivat myös jättiläiset _Otos_ ja _Efialtes_ (joita äitinsä\nlaillisen puolison Aloevsin mukaan tavallisesti nimitetään Aloideiksi),\njotka pitivät Areen vankina vaski-ammeessa, kunnes Hermes varasti\nvangin heidän hallustaan, jopa uhkasivat rynnäköllä anastaa taivaankin,\nlatomalla Olympin päälle Ossa vuoren, tämän päälle Pelionin, kunnes\nApollon nuolillaan ampui heidät (Od. XI, 305-320).\n\nMutta eipä Poseidon aina vihoissaan yrmyile. Hänen sydämmensä leppyy,\ntuima katseensa lempenee, hän asettaa aallot, ja rauhaa hymyilee maa ja\ntaivas.[98]\n\nPoseidon ajelee hevosilla ja hevonen on hänen suosittunsa eläinten\njoukosta. Hevosilla kuvailtiin kai laineita, jotka yletysten\nkupliessaan ja valkoharjaisina vieriessään muistuttavat mieleen\nlaukkaavia hevosia; taikka -- ehkä niinkin -- hevonen kiitää eteenpäin\nkuin aalto vihurilla pitkin meren vihervää kenttää. Saman kuvitelman\naiheen antanevat myös pilvet jotka myrskyllä ajelevat ulapalla. Vieläpä\nlaivatkin ovat runokielessä merihevosia (Od. IV, 708). Sanottiin\nPoseidon alkuaan luoneenkin hevosen; se oli \"Areion\", siivekäs orhi,\nmielellinen ja kielellinen. Semmoinen ihmehevonen hänen luomansa oli\nmyös Pegasos, joka toi salaman Zevsille. Kun se potkaisi maahan,\nhyrskähti lähde kavion alta, samoin kuin Poseidonin hangon pistämästä\nvuotaa lähteitä. Pegasos on ukonpilvi, jonka sateesta syntyy puroja ja\nlammikoita.\n\nKoska meri syleilee maata ja kreikkalaisen käsityksessä kannattaa maata\nsylissään, on Poseidon \"maankannattaja l. maansyleilijä\";[99] mutta kun\nmeressä myös asuu tuliperäisiä hirmuvoimia joiden luultiin veden mukana\nvirtaavan maan alle, sen syvimpiin koloihin ja loukeroihin, ja irti\npäästyään tärisyttävän maata, on Poseidon myös \"maanjärisyttäjä\",[100]\njoka vimmoissaan jyskyttää maan perustuksia. Yleensä luultiin\nmaanjäristysten, tulivuorten purkausten ja meren myrskyjen olevan\nlikeisessä syyn yhteydessä keskenään. Niinpä Poseidonia palveltiin\nseuduilla, joissa maanjäristyksiä usein tapahtui esm. Spartassa; ja\nmissä maanrepeämiä ja kallionhalkoja (Akropoliin vuoressa) oli\nsyntynyt, sanottiin merenvaltiaan siihen survaisseen aseellansa.\nMaanjäristys luo väliin uutta maata eli luotoja mereen. Siitä syystä\nylistettiin Poseidonia Thessalian Tempe laaksossa, jonka jumala näytti\nluoneen maanjäristyksellä avaamalla Peneus joelle väylän meren.\nSamanlaisesta syystä sai alkunsa luulo, että Poseidon rakentelee\nkaupungin (esm. Troian) muureja; mutta helposti saattoi hän myös\nrakennuksensa repiä maahan, sillä meri ja maanjäristys havittelee pian\nomat rakentamansa. Tähän yhteyteen kuuluu myös tarinat siitä, kuinka\nPoseidon riiteli eräiden maiden omistamisesta seudun jumalain kanssa,\nkuten hän Argoossa kiisteli Heran, Korinthissa Helioksen, Naksossa\nDionysoksen, Delfoissa Apollonin, Attikassa Athenen kanssa. Kaikkialla\nhänen täytyy väistyä, niinpä Attikassakin, kun Kekrops arvosteli\nAthenen lahjaa olivipuuta maalle hyödyllisemmäksi kuin merehisen\nantamaa hevosta. Suuttuneena väistyi Poseidon, mutta pani tulvan alle\nEleusiin kentän. Nämä tarut näyttävät, miten maat ovat syntyneet\nkohoomalla merestä ja vasta vähitellen, ikäänkuin taistelulla, päässeet\nvesitulvien alta kuiville ja viljeltäviksi.\n\nMerenvaltiaan suosiota tarvitsee merenkulku, kauppa, kalastus, jopa\nmerisotakin.[101] Kreikassa ei ole missään meri kaukana, ja jo\nvanhimmista ajoista asti harjotteli kansa merenkulkua lavealti. Niinpä\nPoseidonin palvelus oli levinnyt laajalle Kreikkaan, sen saariin ja\nsiirtokuntiin. Jo Troian sodan saduissa esiintyy Poseidon. Hän\ntaistelee achailaisten puolella troialaisia vastaan, joille hän oli\nleppymättömästi vihastunut heidän entisen kuninkaansa Laomedonin\npetollisen menettelyn tähden. Kreikkalaisia hän suosi muita paitsi\nOdyssevsiä, jota vainosi poikansa Polyfemoksen puolesta. Erittäin\nsuosittu kansa oli hänelle satu-aikana _faiakilaiset_. Lintuina\nliukuivat heidän aluksensa tuoden kotiin rikkautta, ja onnellisesti\nkului heidän elämänsä, soitossa ja ilossa, merenjumalan turvissa.\nHerttainen taru näistä Scherian asukkaista on varmaan syntynyt kansan\nkesken, joka oli ihastunut merielämään ja harjotteli sitä alinomaa.\nKaikista päättäen nämä olivat ionilaisia, joiden tärkeimpiä jumalia oli\njuuri Poseidon. Aasiaan veivät siirtokunnat hänen palveluksensa.\nHänellä oli templi Mykalen niemellä, jonne ionilaiset kokoontuivat\nkansallisjuhlaansa, _panionia_, viettämään. Taru tietää että Thesevs\nsiirsi hänen palveluksensa Korinthiinkin. Siellä vietettiin taipaleella\njumalan nimen suojissa suurta isthmia-juhlaa kilpoineen joka 3:s vuosi,\nja persialaisista saamansa merivoiton muistoksi pystyttivät\nkreikkalaiset sinne suuren Poseidoninpatsaan. -- Mutta muuallakin,\nmissä merellä kuljettiin ja kauppaa harjotettiin, sai merenjumala\nkunnioitusta. Hänen templinsä rakennettiin tavallisesti nienten päihin\nja vuorille jotka näkyivät kauas merille. Hänelle uhrattiin hevosia ja\nmustia härkiä,[102] näitä nähtävästi sentähden että aallot pauhatessaan\nmuistuttavat mylviviä härkiä, aallot ovat Poseidonin karjaa, olkootpa\nhevosia tai härkiä. Edelleen hänen kunniakseen paikoin pidettiin\nhärkätaisteluita tai laivain leikkisotia (Sunion'issa), mutta varsinkin\nkilpa-ajoa hevosilla.\n\nPoseidonia kuvataan hyvin veljensä Zevsin näköiseksi. Hän on siis\nmahtava, voimakas. Mutta häneltä puuttuu veljensä lempeä tyyni ylevyys;\nhänen ilmeessään on jotain yrmeää, rajua, kolkkoa. Tukka ja parta on\ntuulen tuivertama, kasvojen piirteet kulmikkaat, katse ankara, suu\nhymytön. Toinen jalka nostettuna ylemmäs, käsi kyljessä, toinen\nhangonvarressa, tähystää hän etäälle uhkaavan näköisesti. -- Eräs\nkaunis Poseidonin kuva löydettiin meidän aikoinamme Pergamossa\nkaivettaessa.\n\nRoomalaiset eivät olleet merimiehiä, vasta myöhän oppivat he\netruskeilta ja kreikkalaisilta merenkulun taidon. Ei heillä siis omasta\ntakaa ollut Poseidonin vertaista jumalaa. Mieluisampi oli heille\n_Portunus_, sataman lempeä haltia, joka soi heille suojansa, kun\nlyhkäisiltä vesiretkiltään palasivat kotio. V. 399 e.Kr. siirrettiin\nvaltion toimesta Poseidonin palvelus Roomaan. Siinä siirrossa menetti\njumala kreikkalaisen nimensä, ja Poseidonin kultin ja tarinat peri\n_Neptunus_ (l. Nevtunus), joka kaiketi alkuaan oli joku juoksevan veden\nhaltia. Tietysti Poseidonin ja Neptunuksen välille kuitenkin aina jäi\nmelkoinen erotus, koska proosallisten roomalaisten oli mahdoton\nsulattaa kaikkia niitä runollisia asioita mitä Poseidonista juteltiin.\n\nNeptunuksen kunnia karttui vasta kun Rooman aseet saivat mainetta\nmerisodissa, joka tapahtui jokseenkin myöhän. Vasta Augustuksen\namiraali Agrippa saattoi syystä vaatia itselleen merisankarin kunniaa.\nHän rakensikin Actiumin voiton muistoksi Neptunukselle basilikan\nMars-kentälle. Sitten runoilijat maalailivat Neptunuksen kuvaa\nPoseidonin väreillä.\n\nMeri ei ole autio. Sen syvänteissä eli, helleenien luulten, summalta\nihmeellistä väkeä, monenmuotoista, monenlaatuista, niinkuin veden\nilmiöt itsekin vaihtelevat. Kaikissa yhteistä on kuitenkin, missä\nenemmän missä vähemmän, veden lieto, levoton, huikenteleva luonto.\nToiset vetehiset ovat vilppaita, hilpeitä, täynnä viatonta\nvallattomuutta; toisissa tyrskyy intohimo, kuohuu viha, kahta\nkamalampi, kun se kavalasti salaa surmaa hymyilevän kiiltävän kalvon\nalle. Mutta onpa niitäkin, joiden silmistä loistaa vilpitön lempi, sopu\nja rauha, suloinen kuin ilta-auringon säteissä uinaileva aaltonen.\n\nTämmöinen on tavallisesti _Nerevs_, tuo viisas, ihmisrakas vanhus, joka\ntyttärineen asuu Egean meren sinisalmissa. Hän osaa ennustaa[103] ja on\nopastanut monen eksyvän merenkulkijan oikealle uralle, on pelastanut\nmonen haaksirikkoisen karilta. Eipä hän kuitenkaan ole kaikille yhtä\nsuopea. Kun Herakles retkellään hesperiidein taikamaille tiedusteli\nhäneltä neuvoa, miten paraiten pääsisi perille ja saisi kultaomenat\nhaltuunsa, empi Nerevs, veteli verukkeita ja koetti milloin mihinkin\nhaamuun muuttumalla pujahtaa toisen käsistä, joka kuitenkaan ei\nonnistunut, vaan oli hänen pakko antaa halutut tiedot. Hänen\npuolisonsa on _Doris_. Heillä on 50 tai 100 tytärtä,[104] _nereiidit_\n(nereittäret), lempeitä, suloisia merenneitoja, jotka Poseidonin ja\nAmfitriten ympärillä iloissaan telmivät ja hyppelevät laineissa tai\nmukavasti kelluvat delfiinein selässä tai istuvat vesikivillä hiuksiaan\nkuivellen ja sukien.\n\nNereitärten parvesta mainittavimmat ovat _Thetis_, Achilleen äiti,\nkaunis _Galatea_, jolta Polyfemos surmasi _Akis_ sulhon kun ei itse\nimmelle kelvannut,[105] ja _Amfitrite_, meren kuningatar. Tämän ja\nPoseidonin poika on _Triton_, ihala otus, jonka muuten ihmismuotoinen\nruumis päättyy kalanpurstoon. Hän puhaltaa säveliään käiverällä\nsimpsukalla, mielin määrin nostellen ja asetellen aaltoja. Vähitellen\nhelleenein mielikuvitus kansoitti koko Vellamon valtakunnan\nvallattomilla tritoneilla, jotka tyrskivät ja telmivät; usein huimasti\najellen merihevosilla. Välisti tritoni itsekin on puolittain hevosen\nmuotoinen (kentaurotriton). Nekin ovat kaikki Poseidonin seuruetta,\nsamoin kuin merenneidot. Hevosia on heillä yhtä monta kuin\nvaahtosuisia, valkoharjaisia laineita kiitelee ulapalla. Heidän\nhevosiaan ohjaa usein veitikkamaiset pikkulemminkäiset. Iloista,\nsurutonta menoa siellä pidetään aavalla sinikentällä, jota aurinko\nkultailee.\n\nMeren ihmeellistä ihanuutta esittävät myöskin Nerevsin veli _Thaumas_\n(\"ihmeellinen\"), tämän puoliso _Elektro_ (\"kiiltoisa\"), heidän\ntyttärensä _Iris_ (taivaankaari). Mutta _harpyia_-tyttärissä tuo\nihmeellisyys näyttää nurjan puolensa, he ovat ihalat vaan ei ihanat. He\novat siivekkeitä, höyhenverhosia, haukankynsisiä naisia, kasvot\nkalpeat ja laihat. Nälissään ovat aina, vaikka kuinkin saalista\nsieppaavat.[106] Luonnetta kuvaa nimet: _Podarge_ (\"vinkeäjalka\"),\n_Aello_ (myrskytär), _Okypete_ (\"kiivaslento\"), _Kelaino_ (\"musta\")..\nNähtävästi ovat ne myrskytuulia (toisten mukaan surmattaria).\n\"Harpyiain vieraaksi\" sanottiin tietämättömiin hukkunutta. Kamalia\nvesihiisiä ovat myös Thaumaan veli _Forkys_ ja sisar _Keto_, joissa\nkuvautuu meren kamaluus. Samoin tämän pariskunnan lapset _gorgonit_ ja\n_graiat_. Edellisiä on kolme: _Stheno_ (\"väkevä\"), _Euryale_ (\"lavealti\nleijuva\"), _Medusa_ (\"vallitseva\"). He asuvat lännen äärellä, yön ja\nhesperiidein rajamailla, ovat kamalat nähdä, kun tukassa kiemurtelee\nkärmeitä; heillä on vaskikynnet, torahampaat, kivetyttävä katse.\n_Graiat_ (\"harmaat ämmät\") ovat edellisten sisaria eivätkä nekään juuri\nsuloisennäköisiä, he kun ikänsä ovat olleet harmaita, ja heillä on vain\nyksi hammas ja yksi silmä, joita vuorotellen käyttävät. Heidän nimensä\n-- _Pefredo, Enyo, Deino_ -- osottavat kammoa ja kauhistusta.\n\nHalvemman-arvoisia merehisiä ovat:\n\n_Protevs_, viekas, ennuslahjainen, mutta auttelemaan haluton\n\"meren-äijä\". Kun Menelaos Troiasta palatessaan, suunnaltaan eksyneenä,\ntiedusti omia ja muiden retkiä ja kuinka kunkin oli palatessa käynyt,\nyritti ukko vehkeillä ja eri eläinten haamuun muuttumalla livahtaa\npois, vaikka turhaan.[107] -- _Glaukos_ (\"kiiltävä\") oli alkuaan halpa\nkalastaja, mutta syötyään jotain taikayrttiä, jonka näki virkistävän\npuolikuolleita kaloja, joutui hän hurmoksiin ja hyppäsi mereen, jossa\nmerenväki otti hänet seuraansa ja teki kuolemattomaksi.[108] Glaukoksen\npuoleen köyhät kalastajat mielellään kääntyivät, hän kun kokeneena\ntunsi heidän tarpeensa. -- Yhtä onnellisen hyppäyksen teki _Ino_. Hän\noli Semelen sisar, tuon joka synnytti Zevsille Dionysoksen. Kun Semele\nsai surkean loppunsa (kts. Dionysoksen tarua), otti Ino hoitaakseen\npienokaista, mutta Heran mustasukkaisuus vaati vielä sisartakin\nkostonsa uhriksi. Hän kiihotti Inon miestä _Athamasta_[109] raivoon,\njossa tilassa tämä murskasi kallioon kuoliaaksi _Learchos_ poikansa,\nmielipä vielä surmata nuoremmankin poikansa _Melikerteen_. Äiti rukka\npakeni edellä lapsi sylissään ja kun tuli meri eteen, karkasi kalliolta\nsyvyyteen. Täällä nereittäret ottivat hänet lempeästi vastaan ja äiti\nja poika pääsivät kuolemattomiksi muutetuin nimin: Ino _Leukothea_\n(\"valkojumalatar\") ja Melikertes _Palaimon_. Uudet merenhenget hoitavat\nhellästi haaksirikon tehneitä.\n\nMerehisiä ovat vielä _sireenit_, nuo Odyssevsin retkiltä tunnetut\nnaiset, jotka hurmaavilla lauluillaan viekoittelevat matkustajia\nperikatoon. Heidän vanhemmikseen mainitaan Acheloos virta ja joku\nrunotar, toisten mukaan Forkys ja Keto. Heitä oli luvultaan 2, 3 tai 4.\n\nKuvaustaiteessa Nerevs tavallisesti on harmaahapsinen vanhus, valtikka\nkädessä. Hänen tyttärensä alastomina tai ohutpukuisina ratsastelevat\ndelfiinein, tritonein tai muiden haavekuvaisten otusten selässä.\nAmfitrite istuu usein puolisonsa vieressä vaunuissa, ja tehosalta\ntuntuu vastakohta nuoren suloisen vaimon ja jäykän merenvaltiaan\nvälillä. Eräs ihana relieviryhmä, ehkä Skopaan mukaan tehty, esittää\nheidän häitänsä. Tritonein kuvia käytettiin usein kaivoja ja\nsuihkulähteitä, koristamaan. -- Protevs saa kuvissa tavall. tritonin\nmuodon. Samoin Glaukos, joka muuten on pörrötukkainen. -- Sireenit\nkuvataan linnuiksi, joilla on neidon pää ja kädet, millä soittelevat.\n\n\n\n\nIII. Maan ja manalan haltiat.\n\n\nMaan emonpovesta taimii ihmeen rehevä ja vilkas elämä keväisin, kun\nruohot ja kukkaset verhovat sen kirjovaipallaan ja kaikkialla vilisee,\nvilkkuu, välkkyy ja soipi. Mutta tuskin on kesä hedelmänsä kypsyttänyt,\nkun kylmä syysviima jo hyytää veren luonnon suonissa ja talvi kaataa\nkuihtuneen kasviston siihen hautaan, jonka maa povessaan avaa kaikelle\nelävälle. Maa-jumalat suovat siis elämää ja iloa, mutta luovat myös\nsurmaa ja synkkää surua; niillä on samalla elonhenkien viehättävä\niloisa katse ja tuonelaisten kamala haamu. Maasta on ihmisenki ruumis\nsyntyisin ja palajaa sinne. Salaperäinen, kuin se henkivoima, joka maan\nuumenissa elää ja toimii, on ihmisenkin olemus täällä, hämärä pulma\nhänelle itselleen: hänen henkensä tähystää iankaikkisuuden valomajoja\nja kohottelee siipiään sinne heilahtaakseen, mutta mullan kahleet\npainavat jalkaa, ja kuolossa näkyy kaikki raukeavan tyhjäksi. Tämän\nkaksinaisuuden ja ristiriidan jo kreikkalaiset tajusivat; sen mukaan he\nkuvailivat maan haltiahenkiä ja loivat sille ilmimuodon näiden haltiain\npalvelusmenoissa, joissa keskenään vaihteli remuisaa riemua ja synkkää\nsurua. Siinä käytettiin merkillisiä salatemppuja ja mystillisiä\nsymbooleja, jotka syvämielisesti kuvailivat elämän ja kalman\nkaksoisvaltaa luonnossa ja ihmisessä.\n\nMaajumalista mahtavin on _Gaia l. Ge_, maaemä, emo maa. Hän on\nalkuvoimista vanhin, sillä hän syntyi suoraan Chaoksen helmasta ja loi\nitsestään taivaan, vuoret ja meren sekä sitten eri avioliitoissa pitkän\nsarjan olennoita. Eikä hänen luomiskykynsä vieläkään ole väsynyt; joka\nkevät uhkuu se uudelleen orasten korsista palmujen latvoihin asti. Maa\non kaikkien äiti, eläintenkin. Äidin huolella hän hellästi vaalii\nkorkeampaakin elämää, ihmisen elämää. Atheenassa häntä jumaloitiin\nlapsien ja nuorison menestyksen edistäjänä.[110] Mutta hän on myös\nkolkko tuonetar, joka armottomasti vaatii takasin kaikki sikiönsä ja\nkätkee ne öiseen helmaansa iki-uneen. Gaia on siis mahtava valtias.\nSentähden otettiin hän valoja vannottaissa taivaan jumalain ja\ntuonelaisten mukana todistajaksi. Delfoin orakeli oli alkuaan hänen\nhallussaan, sillä hänpä povensa höyryillä innostutti Pythiaa\nennustelemaan. Siitä Gaiaa kunnioitettiin tietäjänä. -- Muuten Gaialle\nyleensä ei ajateltu persoonallista hahmoa, koska hänen alallaan oli\nmuita, Rhea, Hestia, Demeter, jotka sen pikemmin saivat. Jos häntä\nkuvattiin taiteessa, esiintyi hän naisena, jonka yläruumis kohoo maasta\nja alaosia ei näy.\n\nRoomassa oli maaemona _Tellus Mater_, jolle juhlittiin kylvöaikana ja\nuhrattiin emäsika tai lehmä, siten kuvaten maan hedelmällisyyttä. Hänen\nja Cereksen juhlat yhdistettiin. -- Muuten Tellus ja Gaia muodoltaan\npian sulivat yhteen.\n\n_Rheia-Kybele_. Rheia oli Uranoksen ja Gaian (taivaan ja maan) tytär,\nKronos veljensä vaimo, Zevsin ja muiden olympilaisten äiti. Hänen\nvanhimpia palveluspaikkojaan oli Kreetan saari. Siellä taru tiesi hänen\nsynnyttäneen Zevsin, jota hänen palvelijansa, _kureetit_, hoitelivat\npiennä. Jo aikaisin kreetalainen Rheia suli yhdeksi aasialaisen\n_Kybelen_ kanssa, jota jumaloitiin Frygian ja Lydian vuoristossa. Tämä\nedusti ja kultissaan kuvaili luonnon uhkeaa hedelmällisyyttä,\njommoisena hän oli muka alkuun pannut maanviljelyksen ja\nviinin-istutuksen sekä siten opettanut ihmisille sivistyksen alkeita,\nperustanut kaupunkeja. Jumalatarta palveltiin parhaastaan Pessinuksen\nkaupungissa ja nimitettiin Dindymos vuoren mukaan \"dindymolaiseksi\",\n_Dindymene_. Siellä oli hänen vanhin pyhäkkönsä ja kuvansa, eräs\nraanakivi. Siellä myös näytettiin hänen _Attis l. Atys_ lemmittynsä\nhautaa. Tämä oli aikoinaan ihana frygiläisnuorukainen, jonka jumalatar\nvalitsi sulhokseen. Mutta uskoton Attis rakasteli Pessinuksen\nprinsessaa ja mieli häntä vaimokseen. Silloin vihastui jumalatar ja\nkosti. Vieraat olivat jo hovissa häitä viettämässä, kun Kybele kaikkien\nkauhuksi ilmestyi sinne. Attis houreissaan surmasi itsensä. Hänen\nsielunsa piileysi petäjään, jonka juurelta hänen verestään versoi\norvokkeja. Kun Kybele yhä lempi ja itki uskotontakin, suostui Zevs\nhänen rukoukseensa ettei Attiksen ruumis koskaan mätänisi. Itse sääsi\nKybele Attiksen muiston juhlaa vietettäväksi keväällä päiväntasauksen\naikana. Silloin Kybelen templiin vietiin orvokeilla seppelöitty kuusi\nAttiksen symboolina ja vainajaa etsittiin ja itkettiin, huumaavan\nsoiton pauhatessa ja raivoisan surun vallitessa. Vihdoin kolmen päivän\npäästä oltiin löytävinään Attis, ja nytkös Kybelen papit, _korybantit_\n(= kureetit) riemuissaan remusivat, hyppelivät hurjasti torvien\nrämistessä[111] ja pistelivät itsiään puukoilla, matkien Attista.\n\nKybelen palvelus levisi länsipuolelle Hellespontia Troian seudulla\nasuvain helleenein välityksellä ja eteni etelään päin, Kreikkaan,\nliittyen Rheian palvelukseen. Jo persialaissotain jälkeen tavataan se\nAtheenassa, ainakin alaluokkien harrastamana, vaikkei se\norgiastillisten hullutustensa takia saanutkaan valtion hyväksymystä.\n\nRoomaan pääsi _Magna mater Idaea_[112] l. _Phrygia_ v. 204 e.Kr.,\njolloin koetettiin saada Hannibal maasta karkoitetuksi, ottamalla\nuseita vieraita jumalia valtion omaksi. Silloin Pergamoksen kuningas\nAttalus ystävällisesti lähetti Roomaan kuuluisan Pessinuksen\ntaikakiven, joka otettiin vastaan hurskaalla uskolla, juhlallisesti.\n\"Suuren maaäidin\" juhlaa, _megalesia_, vietettiin sitte aina tuon\ntapauksen muistoksi (huhtik. alussa) juhlakulkueilla, jolloin uhria\ntoimitti frygiläiset papit, _galli_.\n\n_Dionysos l. Bakchos_ on laajan luontoinen jumala, jonka palvelukseen\nyhtyy vento-kreikkalaisia aineksia sekä vieraita, Frygiasta Thrakian\nkautta tulleita.[113] Kreikkalainen Dionysos edustaa maankasvullisuutta\nja koska tämä viljavinna uhkuu viinipuussa, on hän erittäin viinin\njumala. Frygiläisthrakilainen Dionysos on taas kaksoisluontoinen\nmaajumala, joka tämmöisten tapaan edustaa kasvikunnan sekä kuoloa että\nvirkoomista. Katselkaamme Dionysoksen elämäntarinaa.\n\nHän syntyi Thebassa ja äitinsä oli Kadmos kuninkaan tytär _Semele_.\nZevs rakastui impeen ja otti hänet omakseen; vaan siitäpä kateellisen\nHeran kosto kohtasi tätä. Hän tuli Semelen luoksi tämän vanhan\nimettäjän Beroen haamussa ja uskotteli Semeletä ettei hänen sulhonsa\nmuka ollutkaan Zevs, vaan joku petturi. Semele alkoi epäillä asian\nlaitaa. Kun siis Zevs tapansa mukaan kävi hänen luonaan, vaati hän,\nZevsiä koetellakseen, tätä vannomaan että hän täyttäisi Semelen\npyynnön, mitä pyytäisikin. Zevs vannoi sen, varomattomasti kyllä,\ntietämättä edeltäpäin mitä häneltä vaadittiin. Semele vaati nyt häntä\nilmestymään täydessä jumalan majesteetissa. Zevs ei päässyt valastaan\neikä toinen luopunut tuhmasta tahdostaan. Täytyi siis täyttää pyyntö.\nZevs jyrisi ja salamoi -- ja Semele parka paloi poroksi. Kuollessaan\nhän synnytti poikasen. Zevs kätki keskoisen lonkkaansa ja jätti sen\nsitte Nysan salottarille (tai Semelen siskolle Inolle) kasvatettavaksi\nja Heran vainolta varjeltavaksi. Dionysos -- se oli tuo kasvatti --\nvarttui vahvaksi otteluissa metsän petojen kanssa. Hän istutti\nviinipuun vesan, joi ja juopui rypäleen mehusta, juotti ja juovutti\nmyös hoitajansa, Nysan nymfit, satyyrit, sileenit ja muut\nmetsänhaltiot, ja läksi sitte seurueineen saloja samoamaan, jotka\nkaikuivat heidän ilohuudoistaan ja riemulauluistaan. Riemastus valtaa\nluonnonkin, se uhkuu eloa. Missä jumala väkineen kulkee, siellä purot\nvuotavat mettä ja maitoa, ja metsän eläimetki iloissaan yhtyvät hänen\nseuraansa. Jalopeura lauhtuu lempeäksi ja leikkisäksi. Hän jatkaa\nretkeänsä etäisille maille palvelustansa levittämään. Missä häntä\nystävällisesti kohdellaan, siellä antaa hän viinin lahjaksi ja opettaa\nviiniköynnöksen viljelystä. Näin saivat hänen suosionsa ja viljelivät\nviiniä _Ikarios_ Attikassa ja _Oinevs_ Aitoliassa. Missä vastusteltiin,\nsiellä jumalan ankara kosto nähtiin. Kun _Penthevs_[114] Thebassa ja\näitinsä eivät huolineet Dionysosta kunnioittaa, hurmasi tämä tuon äidin\nja muita naisia niin, että he vimmoissaan, luullen Penthevsiä pedoksi,\nrepivät hänet kuoliaaksi. Ja kun edonilais-prinssi _Lykurgos_ hätyytti\nDionysosta, sokaisi jumala hänen silmänsä ja mielensä niin että hän\nsilpoi jäsenet omalta pojaltaan, luullen viinipuun oksia karsivansa, ja\nitse sai äkkisurman.[115] -- Tämänkaltaiset tarinat viittaavat siihen,\nettä tuota hurjistelevaa, vallatonta kulttia vastusteltiin toisin\npaikoin, missä jumalia vakavammalla tavalla palveltiin. -- Dionysoksen\ntenhovoimaa kertoo vielä tämäkin taru. Hän oli matkalla saaristoon\nlevittämässä palveluansa, kun tyrrheniläiset merirosvot ottivat kiinni\nja sitoivat hänet, myydäkseen hänet orjaksi. Dionysos ei ollut\nnäillänsäkään tästä, hymyili vaan hiukan, kunnes hänen vihjeestään\nyht'äkkiä kahleet kirpoivat hänen päältään, laivan masto ja purjeet\nkietoutuivat viiniköynnöksiin ja nymfain laulu helähti ilmassa.\nHädissään rosvot hyppäsivät mereen ja muuttuivat delfiineiksi. --\nKreikan saaristossa menestyi muutoin viininjumalan palvelus, kuten\nviininviljelyskin, oivasti. Kultin pääpaikkoja oli Naksos, jossa\nDionysos vietti häänsä _Ariadnen_ kanssa. Tämä, Minoksen tytär, oli\nauttanut Thesevsiä selviämään labyrintin sokkeloista, josta hyvästä\nsankari vei hänet morsiona mukanaan, mutta jo Naksos-saarelle päästyä\nhylkäsi hän naisen hänen nukkuessaan. Hyljätyn surkea epätoivo muuttui\nriemuksi, kun Dionysos Indian retkeltään palatessaan saapui saarelle\nsekä nähtyään neidon ihastui ja nai hänet. Näin ylentyneelle naiselle\nsoi Zevs kuolottomuuden[116] ja ihmisiltä sai hän jumalallista\nkunnioitusta. Naksolaiset viettivät Ariadnen muistoa, milloin valittain\nhyljätyn surua, milloin iloiten häistä. Atheenassa iloittiin\npariskunnan kunniaksi: hedelmäin kypsymisaikana kannettiin\njuhlasaatossa köynnöksiä rypäleineen.\n\nDionysoksen palvelus levisi laajalle Kreikan rajain ulkopuolelle\nviinimaihin, missä vain joku ennestään löytyvä sukulais-haltio tarjosi\nsille sopivaa liitekohtaa. Näin vallitsi vihdoin Bakchos Italiassa,\nThrakiassa, Makedoniassa, Vähässä-Aasiassa, Syriassa, Egyptissä. Sadut\nkertoivat hänen rauhallisista voittoretkistään, miten hän innostuneen\nmainaadi- ja satyyrijoukkonsa johtajana, aseina köynnöksillä ja\nmurateilla kiedotut thyrsos-sauvat, valloitti maita ja kansoja\npalvelukselleen ja sivistykselle. Noudattain esikuvanaan Aleksanteri\nSuuren mainiota valloitusretkeä, koristelivat myöhemmät runoilijat\nnäitä retkiä kaikilla kumman seikkailuilla ja ulotuttivat niitä Indian\ntarumaille Gangesvirralle asti. Näin pantuaan mailman valtansa alle,\nnousee hän Olympin valokunnaille (jossa Homeros häntä ei vielä\nmainitse) ja tuopi sinne äitinsäkin.\n\nTähän asti olemme katselleet Dionysosta pääasiallisesti viinin\njumalana, voitollisna ilonantajana. Mutta olihan hänellä toinenkin\npuolensa, siitä johtuva että hän edustaa maan kasvullisuutta, joka\nvuoroin virkoo ja surkastuu. Kun köynnös syksyllä kuihtui ja rypäleen\nmehu ehtyi, sanottiin Dionysoksen piilevän vihollisiltaan, jopa\npakenevan Heran vainoa manalaan asti ja kuolleenkin, josta hänellä oli\nnimi _Zagrevs_, \"revitty\", ja Delfoissa näytettiin hänen hautaansakin.\nMutta hän virkosi taas henkiin; keväällä nousee hän nuortuneena kasvien\ntaimissa ja viinipuun vesoissa valoon, mailmaa elähyttämään. Tämän\naiheesta liittyi Dionysoksen kulttiin tuo tärkeä kysymys elämän ja\nkuoleman olennosta yleensä, josta lausuttiin mietelmiä ja aavistuksia\nsyvämielisissä _mysterioissa_. Näissä kuolosta herännyttä jumalaa\npalveltiin nimellä _lakchos_.\n\nTätä syvempää käsitystä Dionysoksen luonteesta, tätä hänen\nkaksoisolentoansa koettivat aasialais-thrakilaiset palvelusmenot lausua\nilmi. Siksi vietettiin hänen juhlaansa vuoden lyhyimpänä päivänä,\njolloin pimeys voittaa tai on voittamaisillaan valon, sillä valo alkaa\nsamalla jos heikostikin sarastaa. Juhla oli yksistään naisten\nvietettävä, joiden nimitys _mainadit, thyadit_, \"raivottaret l. hurjat\nnaiset\", osottaa juhlimisen tapaa. Rumpujen päristessä ja huilujen\nhelistessä he tulisoihtuja tai murattisauvoja heiluttaen, hajalla\nhiuksin, milloin surkeasti parkuen, milloin riemusta kiljuen ja\nkarkeloiden, kuljeksivat maita ja saloja. Teurasteltuaan uhrieläimiä\nrepelivät he niitä ja söivät lihaa verekseltään, kuten Zagrevsiä oli\nrevitty. Näin hurjan intohimoisesti ilmaisivat he suruansa Dionysoksen\nkuolosta ja riemuansa hänen ylösnousemisestaan. Tämmöisten\nkunnioitusten esineenä sai nyt jumala toisnimiä: _Bromios_ (\"Rymynen\")\nja _Euios_.[117] Hurjimman muotonsa nämä juhlat saivat Thrakiassa ja\nMakedoniassa ja varsinkin Frygiassa ja Lydiassa, jossa niihin niin\nläheisesti liittyi Kybelen ja Attiksen kultti. Kreikassa niitä\nharrastettiin parhaastaan Parnassin seuduilla, Boiotiassa Kithaironin\nvuorella, Argoossa, Lakoniassa Taygetoksella sekä saarilla.\n\nAttikassa oli Dionysoksen juhlilla paremmin tuo ventohelleeniläinen,\njärjellisempi ja siivompi luonne. Siellä ajateltiin vaan, että Dionysos\nmaan hedelmöittäjänä on edistänyt ihmisten sivistystä ja onnea, että\nhän rypäleen mehussa on suonut lahjan, joka taiten nautittuna antaa\nterveyttä, hilpeyttä ja huolten lievikettä -- siitä hänen nimensä\n_Lyaios_ \"huojentaja\" -- lähentelee ihmiset toisiinsa ystävällisesti\ntunteita ja tuumia vaihettelemaan. Dionysos nostaa mielen lenteelle\nylempiin ilmoihin, missä kauniit kuvat ja ylevät aatteet sarastavat\nsielulle. Näin hän (kuten Apollon) luopi runollisen innostuksen ja\nhänen palveluksensa on se maa, josta Kreikan draamallinen runous, sekä\nmurhe- että huvinäytelmä on itänyt. Se tapahtui _dithyrambin_, sen\nlyyrillisen laulun kautta, jossa jumalan töitä ja kärsimyksiä\nesitettiin ja jolle aikasin annettiin yksinkertainen dialoogin muoto.\nSamaa asiaa edisti niissä tiloissa käytetyt naamiohuvit. -- Muuten runo\nsuorastaankin mielellään laulaa Bakchoksesta ja hänen virittämästään\nelonvoimasta (Hor. II, 19).\n\nDionysoksen juhlia vietettiin Atheenassa pitkin vuotta, milloin\nviininvalmistus oli päässyt jonkun asteen eteenpäin. Niitä vietettiin\nloka- ja marraskuussa (_oschoforia_) rypäleitten kypsyttyä; joulukuussa\nnuorta mehua maisteltaissa (_pikku- l. maakuntais-dionysiat_);\ntammi- ja helmikuussa mehua puserrettaissa, rypäleen verta\nvuodatettaissa (_lenaia_); helmi- ja maaliskuussa tynnyreitä avattaissa\n(_anthesteria_). Juhlain ohjelmana oli: kilpajuoksua, jolloin voittaja\nsai viinimaljan; juhlakulkuja jumalan templille; kemuja, joihin kuului\nniitä näitä ilveitä ja piloja: hypeltiin säkin päällä yhdellä jalalla,\nimprovisoitiin naamio- ja huvinäytelmiä y.m. Väliin heitettiin\nsäätyerotus pois ja isännät ja orjat naukkivat yhdessä. Vainajillekin\nmuistettiin panna ruoka-astioita. Tietysti vallitsi iloinen mieliala.\nPääjuhla ja Atheenan varsinainen kevätjuhla oli n.s. _isot l. kaupungin\ndionysiat_ maaliskuussa, jolloin Hellaan sivistyksen päämaja esiintyi\ntäydessä loistossaan, vilisten vieraita likeltä ja kaukaa. Silloinpa\nmuiden juhlallisuuksien lisäksi myös esitettiin noita kuuluisia\ndraamoja teatereissa ja voittajat neron kilpatantereilla, runoilijat,\npalkittiin.\n\nVanhemmassa taiteessa on Dionysoksen kuva arvokkaan näköinen, aina\nparrakas, vaikka ylevä ilo ilmeneekin kasvoissa. Myöhemmin luotiin\nluonnonilon herralle nuorekkaan kauniimmat ruumiinmuodot, ja\nsenaikuiset (Skopaan ja Praxiteleen aioilta) Dionysoksen kuvat tuntee\nhelposti kasvojen melkein naisellisesta ilmeestä, ruumiinmuotojen\npyöreydestä ja liikuntojen keveästä somuudesta. Suloinen haaveilu\nelelee myös väliin kasvoilla. Luonteenomaista on jumalalla pehmeä,\nkauniissa kiemuroissa hartioille valuva tukka, johon usein on pujotettu\nviiniköynnös- tai murattiseppele; edelleen on hänellä thyrsossauva,\npäänauha, eläimen-talja vinossa rinnan yli, juomamalja kädessä. Eläimiä\nhänen seurassaan: jalopeura, tiikeri, pantteri; kauris hälle pyhä.\n\nItaliassa oli vanhastaan viininjumala _Liber_, jonka nimellä\nroomalaiset sitte merkitsivät Bakchusta, samoin kuin puolison _Liberan_\nnimellä Persefonea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDionysoksen seuraan kuuluvista olennoista mainittiin jo _Nymfat_,\nluonnottaret. Nämät hilpeät, hyvät immet edustavat luonnon hiljaista\nherkeämätöntä elontointa ja liikkuvat niitten jumalien seurassa, jotka\netupäässä vallitsevat ja vaikuttavat luonnonelämässä, siis Dionysoksen,\nAfroditen ja Artemiin. Nymfain toimialana on koko avara luomakunta;\nmetsissä, vuorilla, kedoilla, lähteissä, kaikkialla he askaroivat,\nkehräävät, kutovat. Heidän ahkerain kättensä alla valmistuu yhä uusia\nvihreitä vaippoja, kirjavia, hohtavia maaemolle puvuiksi. Lomahetkillä\nhe laulavat suloisesti ja karkeloivat keskenään tai uivat vilpoisen\nvirran vesissä. Harvoin ihmissilmä saa nähdä noita vienoja vartaloita,\nsillä he karttelevat ihmisten melua ja oleksivat itsekseen salojen\nsiimeksessä, luolien katveessa.[118] Missä sentään lehdon hiljainen\nhumina, lähteen lorina, laineen läike salatenholla lumoo sieluasi ja\nluonto näkyy rauhassa uneksivan, siellä voit tajuta heidän hiljaista\nkuiskettaan ja ahkeraa touhuansa.\n\nEri luonnonalain mukaan on nymfejä eri luokkia: a) _Najaadit_,\nvedenneitoset, jotka asuvat lähteissä. Lähdetten reunoilla, notkoissa\nvesipurojen varsilla versoo runsaasti ruohoja, kukkia, pensaita, puita.\nNäitä najaadit kasvattelevat ja suovat siis välillisesti ravintoa\neläimille ja ihmisille. Noita lempeitä naisia ihmiset rakastavat ja\nkiittävät. -- Osaavatpa nuo vielä parantaa kipuja ja ennustella\ntulevia. Lähdevedellä nähtiin näet väliin olevan lääkitsevä voima, jopa\ninnostavakin, niin että sitä juonut rupesi runoille. Olivathan Muusat\nalkuaan lähdeneitoja. -- Najaadeille sukua ovat okeaniidit ja\nnereiidit.\n\nb) _Oreaadit_, vuorenneidot, eivät juuri edellisistä eriä muuta kuin\nnimeltään. Vuoriltahan lähteetkin vetensä saavat ja oreaadit ja\nnajaadit syleilevät usein toisiaan samoissa vuolteissa. Kuuluisa oli\nvuorenneito _Ekho_ (kaiku), joka rakasti _Narkissos_ nuorukaista,\nsaamatta tältä vastalempeä. Onnetonta impeä poltti lemmenliekki, niin\nettä hän vihdoin riutui olemattomaksi, luunsa kivettyivät, ja\nainoastaan ääni jäi jälelle, joka vastaten vuorissa huutaville turhaan\netsii lemmittäväänsä. Mutta Narkissos, kun halvassa itsensä ihailussa\nhylkäsi hellän neidon, sai kokea Afroditen koston. Kun hän kerran\nmetsästysretkellä janoissaan kumartui maahan juomaan lähteestä, näki\nhän veden hopeakalvossa kauniin kuvansa ja ihastui tähän äärettömästi.\nHän koetti ihannettansa syleillä, mutta se pakeni aina käsistä. Siitäpä\ntyydyttämätön poltto jäi hänen rintaansa kalvamaan. Narcissi-kukka on\nhänen jälkeensä tullut sydämmettömän kauneuden kuvaksi.\n\nc) _Dryaadit_ eli _Hamadryaadit_, puiden neitoset. Kullakin puulla oli\noma naishaltiansa, kuten suomalaisillakin oli tuomettaret, hongattaret\ny.m. Koska näiden neitojen olemus kiintyi heidän puihinsa, elivät he\nainoastaan sen aikaa minkä heidän kunkin puunsa, saattoivat siis päästä\nkorkeaankin ikään, mutta eivät olleet kuolemattomia, yhtä vähän nämät\nkuin muutkaan nymfit. -- Luonnottarille ei alkuaan rakenneltu templejä,\nvaan heille uhrailtiin pyhillä lähteillä, luolissa, lehdoissa vuohia,\nmaitoa, karitsoja.\n\nTaide kuvasi heitä somiksi impyeiksi, kevyt puku yllään tai alasti,\nkukkia koruina viljalti. Najaadit nähdään ammentavan vettä tai on\nheillä uurna kädessä.\n\nNymfain miehiset vastaverrat ovat _satyyrit, sileenit ja panit_, jotka\nhekin kuuluvat Dionysoksen jonoon sekä metsänhenkinä edustelevat\nluonnonelämää. Satyyrit ovat raakoja ja irstaita. Juovuspäissään he\nkisailevat hurjasti, ajelevat takaa nymfejä, tekevät jos joitakin\nhassuja ilveitä naurattaakseen itsiään ja muita. Viinijumalan retkillä\npitävät he pahinta menoa. Heidän ulkomuotonsa on aistillisen luontonsa\nmukainen: tylpäkkä nenä, leveät leukaperät, ulkonevat posket,\nvuohenkorvat, vuohensaparo. Aikaa myöten taide sieventeli tätä kuvaa,\nniin että tapaa oikein kauniitakin satyyrinkuvia.\n\n_Silenos_ (Silenus) oli alkuaan joku ennuskykyinen metsänhaltia, jota\nkuvaillaan satyyrein luontoiseksi, melkein kuin olisi heidän vanhempi\nveljensä. Hänkin on kovin viinaan menevä, melkein aina vähä päissään,\njonka tähden, kun hän aasinsa selässä ajelee, satyyri tukee ukkoa\nmolemmilta puolin putoomasta. Muuten on hän kaljupäinen, typpänokka,\nrinta ja reidet karvaiset, isovatsainen, seikka sekin joka estää häntä\nkävelemästä. Mutta hän on viisas ja oppinut, mielensä hilpeä, naljakas.\nSiksipä hän kelpasi nuoren Dionysos jumalan opettajaksi. -- Vähitellen\nsiirtyi sileeni koko lajin nimeksi. Sileenien tai satyyrien joukkoa\nnäkyvät olleen _Marsyas_ ja _Midas_.[119]\n\nMarsyas, niinkuin muutkin kumppalinsa, oli taitava huilunsoittaja,\nmutta luullen liikoja kyvystään rohkeni hän ruveta itse Apollonin\nkanssa kilvoille soitossa. Apollon voitti ja käytti voittonsa niin\njulmasti, että nylki Marsyas raukan ja ripusti hänen nahkansa lehtoon\nMarsyas-joen rannalla Frygiassa. Vieläkin sävelten soidessa vavahtelee\ntuo nahka. Mutta Frygian kuningas Midas, joka kilpailussa julisti\nMarsyaan voittaneeksi, sai jumalalta aasinkorvat huonon taideaistinsa\nmerkiksi. Midas koetti piilottaa korvansa lakin alle, jota aina piti\npäässään. Eikä niistä kukaan muu tiennytkään kuin parturi. Mutta tämän\noli kovin vaikea pitää asiaa salassa. Kun hän ei uskaltanut sitä\nmailmalle kielitellä, kaivoi hän maahan kuopan ja huusi sen sinne.\nKuopasta kasvoi kaisla, joka suhisi julki salaisuuden: \"Midaksella on\naasinkorvat!\" -- Muuten Midas oli kuuluisa rikkaudestaan ja\nahneudestaan. Kun Silenos juovuksissaan oli eksynyt hänen puutarhaansa\n(toisen tarun mukaan Midas sai hänet kiinni juovuttamalla häntä\nlähteeseen sekoitetulla viinillä) ja Midas, kuulusteltuaan häneltä\ntulevia asioita, laski hänet jälleen rauhassa Dionysoksen luo, niin\ntämä kiitollisna siitä suostui Midaksen toivoon, että kaikki hänen\nkäsissään muuttuisi kullaksi. Mutta kun ruoka ja juomakin, hänen\nkajotessaan niihin, hyytyi kullaksi, peljästyi ahne kuningas ja pyysi\njumalaa peruuttamaan tuhoisan lahjansa. Dionysos neuvoi häntä kylpemään\nPaktolos-virrassa, joka siitä päivin tuli kullalliseksi. Midas näkyy\nnyt mieltyneen hyväntekijäänsä ja liittyneen sileenien seuraan.\n\n\n\nKreikkalaisia ja roomalaisia metsänhaltioita.\n\n\na) _Pan_ on vanha kreikkalainen vuoren, metsän ja laitumen haltia, jota\npaimenet palvelivat Arkadiassa y.m.\n\nKun hänen äitinsä, nymfi Penelope, synnytettyään säikähtyi saalaansa\nulkonäkyä, sen sarvia, kauriinjalkoja ja karvaista ihoa,[120] näytti\nisänsä Hermes lasta olympilaisille, joiden mielestä se oli hupaisen\nnäköinen. Pan suojeli karjaa, ja siitä kunniottivat häntä paimenet\npyhissä luolissa, jommoisiin karjaa vietiin rajusäiltä suojaan.\nSellaisia Panin luolia näytettiin useissa vuorissa. Pan on iloinen,\nlaskee pilaa ja harrastaa soittoa. Illalla, tultuaan karjaa kaitsemasta\nja riistaa ajamasta, soittelee hän heleästi vuorettarille jotka\nsäestellen laulavat jumalain urotöistä tai hyppelevät. Hänen\nsoittimensa on itsekeksimänsä syrinks eli paimenpilli. Pan rakasti näet\nkiihkeästi _Syrinx_ impeä saamatta tuota kuitenkaan itseensä\nsuostumaan. Kun Pan taaskin kerran tavoitteli kiinni Syrinxiä, niin\ntämä hädissään paeten anoi Maa-emolta apua. Maa muutti neidon\nkaislaksi. Pan suruissaan siveli kaislaa, leikkasi siitä seitsemän\nputkea l. pilliä ja liitti ne rinnakkain. Siten syntyi soitto sorea.\nPan kisailee vuorenneitojen parissa nurmikolla ja naurattaa heitä\nhullunkurisilla keikkauksillaan ja pukinhyppäyksillään. -- Metsäläisenä\nosaa hän myös ennustella. -- Koska aution metsän pimennoissa ja vuoren\nrotkoissa on jotain kolkkoa, jossa herkkä mielikuvitus pian on\nnäkevinään ja kuulevinaan kummituksia, sanottiin Panin kummituksilla ja\nkamalilla äänillä säikähdyttävän yksinäisiä kulkijoita. Äkillistä\nkauhistusta sanottiin sentähden hänen vaikuttamakseen, josta on tullut\npuheentapa \"paanillinen peljästys\". Semmoinen valtasi persialaiset\nMarathonin tappelussa. Atheenalaiset luullen saaneensa Panilta apua\nottivat siitä alkaen hänet palveltavakseen.\n\nPanin merkitys laajeni, kun hän liitettiin Bakchoksen kulttipiiriin ja\nhänestä saatiin luova luonnonvoima, jopa, nimen merkinnöstä\nerehdyttäissä (_pan_ = kaikki), mailmanluoja. Dionysoksen parvessa sai\nhän runoojilta joukon veikkoja, paneja ja pikku paneja, joita ei enää\nolennaisesti eroteltu satyreistä ja sileeneistä.\n\nb) _Silvanus_ on Panin roomalainen vastine, vaikka vähän eriäväkin.\nNiinkuin nimi näyttää (silva = metsä), on hän metsän haltia. Hän antaa\npuiden ja kasvien menestyä, suojelee karjaa ja on ihmisille\nystävällinen. Huvikseen hän myös väliin peikkona peljättelee yksinäisiä\nkulkijoita. Hän edistää vielä hedelmäpuistojen kasvua. Hänelle\nuhrattiin viljain ja hedelmäin esikoiset.\n\nc) _Faunus_ ja _Fauna_. Silvanukseen verrattava on Faunus, eräs Italian\nvanhimpia ja suosituimpia jumalia, salojen, laidunten ja nurmien hyvä\nhenki,[121] paimenten ystävä, joka teki karjan hedelmälliseksi\n(_Inuus_) ja varjeli sitä pedoilta (_Lupercus_). Hänkin elää metsissä\nja säikähdyttelee ihmisiä. Hiipiipä heidän majoihinsakin, vaivaamaan\npahoilla unilla ja painajaisella (Incubus). Unissa ilmoittaa hän\ntulevia tapauksia. Olipa hänellä oma orakelinsakin Tiburissa (Faunus\nfatuus). -- Vähitellen Faunus ja Pan ajateltiin samaksi henkilöksi,\nfaunien lukumäärä karttui suureksi ja ne ajateltiin satyrien ja panien\nkaltaisiksi. Faunukselle vietettiin juhlia, _faunalia_, jolloin ilo\nlaskettiin irralleen ja orjillekin sallittiin monellaista vapautta, ja\n_lupercalia_ (15 p. helmik.), jolloin Faunuksen papit, luperci,\npukunaan ainoastaan uhratun kauriin nahka, esiliinaksi sidottuna,\njuoksivat jumalan pyhäköstä (Lupercal) ja löivät vastaantulijoita\nverisillä, uhriteuraan taljasta leikatuilla hihnoilla. Lapsettomat\nvaimot asettuivat silloin tahallaan lyötäviksi, koska siten muka\nsaisivat apua lapsettomuuteensa. Saman juhlapäivän nimi oli myös \"dies\nfebruatus\" puhdistuspäivä, josta koko kuukausi sai nimensä.\n\nFaunuksen naisellinen vastaverta on _Fauna_, myös nimitetty _Maja_ ja\n_Bona Dea_. Häntä naiset yksinomaan palvelivat.\n\n_Priapos (Priapus)_, Dionysoksen ja Afroditen poika, uhkean\nsiitinvoiman haltio, jonka turvissa kasvit vehmaasti versovat ja\neläimet sikiävät, suojeli varsinkin kasvitarhoja ja viinipuistoja,\njoihin hänen puusta veistetty kuvansa asetettiin puutarhaveitsellä ja\nnuijalla varustettuna.\n\nDianan seuraan kuuluu metsänhaltia _Virbius_.[122]\n\nVielä oli Roomalaisilla muutamia omituisia maanviljelyn ja karjanhoidon\njumalia, joilta puuttuu kreikkalaisia vastineita. Mainitkaamme ne\ntässä.\n\n_Saturnus_ ja _Ops_ olivat Italian vanhimpia jumalia. Saturnus oli\ntuonut maahan pellonviljelyksen, hedelmäin ja viinin istutuksen sekä\nsiten edistänyt varallisuutta, pannut sivistyksen alkuperusteet ja\nollut ihmisten hyväntekijä. Tutustuttuaan Kreikan jumaliin rinnastivat\nroomalaiset Saturnuksen ja Kronoksen, pitivätpä samana molemmat, ja\nniin syntyi satu, että Saturnus menetettyään valtansa oli paennut\nItaliaan ja löytänyt siellä turvasijan Januksen luona. Hän oli sitten\nkoonnut ihmiset, jotka vielä kuljeskelivat vakinaisia asuntoja vailla,\nvaltiollisen yhteyden turviin ja hallinut heitä kauan. Ja onnellinen\noli ihmislasten elämä ollut tuona \"kultaisena aikakautena\", huoli ja\nmurhe kaukana.[123] Sen ajan muistoa viettivät roomalaiset 17, 18 ja 19\np. joulukuuta (_saturnalia_). Silloin oli kaupunki täynnä riemua,\nkemuja, kisoja, pilat ja vallattomat ilveet irrallaan, virastot, koulut\nja kauppakojut kiinni, sirkukset tulvillaan katsojia. Säätyerotus\nnäytti hävinneen, varsinkin kolmantena päivänä, jolloin orjia ei nähty\nRoomassa ollenkaan. Herrainsa vaatteet yllään kemuilivat he\nherkkupöydissä mielin määrin ja isännät passailivat heitä. Saivathan\nraukat edes yhtenä päivänä vuodessa unohtaa kurjuutensa. Koetettiin\nkaikissa jäljitellä kulta-aikakauden autuutta.\n\nSaturnuksen templin alaisessa holvissa säilytettiin Rooman valtion\nrahasto. Hän, varallisuuden antaja, vartioi paraiten tuota.\n\nHänen puolisonsa oli _Ops_, naisolennoksi personoittu varallisuus,\nkylvöjen ja satojen jumalatar, avioliiton suojelija.\n\n_Vertumnus_ (\"vaihtelevainen\") vaalii viinitarhojen ja puistojen\nhedelmiä, jotka niin moneksi muotonsa muuntelevat, ennenkuin\nkukkasilmusta kypsä hedelmä kehkiää. Näin näyttää haltia lahjojansa\nvaihtelevan. Siitä nimi. Luultiin hänen Protevsin tavoin osaavan\nomaakin haamuansa muutella ja siten saaneen puolisonsa _Pomonan_\nomakseen. Tämä on omenain (pomum) ja muiden hedelmien naispuolinen\nhaltia.\n\nVertumus kuvataan puutarhuriksi, joka, pää kiedottuna tähillä t.\nseppeliin, helmassaan hedelmiä, pitelee karsinveistä.\n\n_Flora_ oli alkuaan sabinilainen kevään ja kukkain jumalatar, jolta\npyydettiin menestystä kukkiville hedelmäpuille ja peltokasveille.\nHänelle vietettiin _floralia_ juhla, jolloin ihmisiä ja elikoitakin\nkukiteltiin ja ruusuteltiin, naiset kävivät kirjavissa puvuissa ja ilo\noli ylimmillään.\n\nFloran kuva: viehkeä impi, kukiteltu, kukkavihko kädessään.\n\n_Pales_, vanha italialainen karjanjumala, jolta paimenet rukoilivat\nterveyttä ja onnea karjoillensa. Hänelle pidettiin kevätjuhla _palilia\nl. parilia_ (Rooman perustuspäivänä 21 p. huhtik.), jossa paimenet ja\nkarja sovittivat syntinsä juoksemalla palavien olkien läpi.\n\n_Terminus_ on rajojen haltia, joka vaatii kutakin pysymään alallaan\neikä kajoomaan toisen omaan. Semmoisena on hän myös ketojen haltia,\njoilla rajapyykit (termini) seisoivat. Näitä pystytettäissä\nnoudatettiin uskonnollisia menoja; niiden kiskominen maasta tai\nsiirtäminen rangaistiin kuolemalla. _Terminalia_ juhlassa tulivat\nrajanaapurit perheineen rajapyykkiä seppelöimään ja T:lle uhraamaan;\nsitten syötiin yhdessä ateria. -- Terminus suojelee myös valtakunnan\nrajoja. Siksi oli hänellä Kapitoliolla kappeli, ja pyhä kivi oli\nolevinaan hänen kuvansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Demeter ja Persefone_. Viljellyn ja viljeltävän maan haltia on\n_Demeter_;[124] Kronoksen ja Rhean tytär. Vainion jumalatar antaa\ntoukojen kasvaa ja tuleentua, hän suojelee maanviljelystä kaikkine\ntoimineen, hän on sen ensin ihmisille opettanut. Metsäläisten ja\npaimenten alhaisista oloista on hän vienyt ihmiset paremmille päiville,\nkohottanut korkeammalle. Pellon partaalle nousi koti, kodin suojissa\nsolmittiin pyhä avioliitto, perheet yhtyivät yhteiskunnaksi, kodin\nrakkaus laajeni käsittämään koko heimoa ja isänmaata, yhteiskunnallinen\nja valtiollinen järjestys syntyi lakien turvissa, entinen raakuus\nväistyi siivompain tapojen, valistuneemman mielen tieltä. Näin koko\ninhimillinen sivistys perustuu Demeterin antamaan lahjaan,\nmaanviljelykseen. Demeter on siis sivistys-jumalatar ja liittyy\nsemmoisena läheisesti Dionysokseen.\n\nMiksi _Plutos'ta_. (rikkautta) sanottiin Demeterin pojaksi,[125] on\nselittämättäkin selvä. Hänen tyttärensä Zevs isästä oli _Persefone_ eli\n_Kora_ (tytär). Tästä kerrottiin kummia. Tyttö leikitteli kerran\nnurmella ikäistensä meretärten kanssa, poimien kukkia ja sitoen\nseppeliä, kun yht'äkkiä manner revähti halki ja syvyydestä syöksähti\nesiin mustilla oriilla ajava manalan herra Hades, joka tempasi tytön ja\nhänen hätähuudoistaan ja pyristelemisistään huolimatta vei hänet\nmukaansa pimeään taloonsa emännäksi. Äiti kaivaten lastansa lähti häntä\nhakemaan. Palava soihtu kädessään, samoili hän lepäämättä, ruokaa\nmaistamatta, yhdeksän yötä ja päivää maanpiirin kauttaaltansa, kunnes\nkaikkia näkevä Helios ilmaisi hänelle, mihin tytär oli joutunut sekä\nsamalla sanoi ryöstön tapahtuneen Zevsin suostumuksella. Sydän synkkänä\njätti Demeter taivaallisten seuran ja meni yksinäisyyteen huoliansa\nhautomaan. Hän lakkasi toimistaan, -- mutta samalla lakkasi maakin\nvihannoimasta, kato vei viljan, ihmiset ja eläimet olivat nääntyä\nnälkään. Zevs pyysi Demeteriä malttamaan mieltänsä, mutta suuttunut\njumalatar ei luvannut leppyä, ellei saisi lastaan takasin. Niinpä\nHermes lähetettiin manalaan Persefonea noutamaan. Tämä ihastui, kun sai\npalata valon maille, mutta Hades, joka ei tahtonut laskea hempukkaansa,\nsyötti hänelle granaatiomenan s.o. sitoi hänet itseensä naimisilla,\nniin ettei Persefone voinut kokonaan eikä ainiaksi hänestä päästä.\nTehtiin siis sopimus sellainen, että Persefone sai viipyä kaksi\nkolmannesta vuotta äitinsä luona maan päällä, vaan kolmasosa vuotta oli\nvietettävä aviomiehen luona tuonelassa.[126]\n\nTarun mieli on selvä. Siinä kerrotaan tuota joka vuosi nähtävää elon ja\nkuolon vaihtoa kasvikunnassa. Talven tullen se riutuu, sen hempeys\nkuolee ja luonto näkyy surevan. Silloin suloinen Kora vaipuu varjojen\nmaille ja Demeter peittää kasvonsa suruharsoon itkien kadonnutta\nlastansa. Mutta kevään valjetessa elpyy luonto, uusi oras versoo, ja\nMaa-äiti riemuissaan pukeutuu juhlaverhoon tervehtien manalasta\npalannutta tytärtään. Tätä elon ja kuolon vaihtoa luonnossa kuvailee\nKora, mutta hänen tarunsa soveltuu myös ihmiselämään ja saapi siitä\nsyvemmän, ihanamman sisällyksen. Niinkuin jyvä kylvetään maahan ja\nnäyttää multaan mätänevän, mutta kevään tultua itää, virkoo ja nousee\noraalle, samoin käy ihmisenki. Kolkko kuolo vie hänet saaliikseen,\nmutta uusi elämä jatkuu tuolla puolen hautaa ja haudan yöstä nousee\nkerran ruumiimmekin kirkkaampaan elämään. Koran tarulla kuvattiin siis\nsielun kuolemattomuuden ja tulevaisen elämän aatetta, jota varsinkin\n_mysteriain_ salaperäiset palvelusmenot esittivät syvällisten\nallegoriain verhossa. Näissä aavistettiin korkeampaa kuolemattomuutta\nkuin tuo varjomainen olemus manalassa, jota tavallinen kansanusko\notaksui.\n\nMysteriain pääpesä oli Eleusis ja Demeterin sanottiin ne säätäneen. Kun\nhän näet tytärtään etsiessään vanhan naisen haamussa saapui sinne ja\nistui kaivonkivelle, tulivat _Keleos_ ruhtinaan tyttäret vettä\nnoutamaan ja pyysivät vierasta heille palvelijaksi. Jumalatar suostui\nja sai pienen Demofon prinssin hoidettavakseen, johon hän niin mieltyi\nettä olisi antanut hänelle kuolemattomuuden, ellei ymmärtämätön äiti\nestänyt. Hän ilmoitti itsensä kuitenkin Keleokselle ja käski hänen\nrakentaa itselleen templin. Olympiin palatessaan hän palkaksi\nvieraanvaraisuudesta, jota oli saanut kokea, lahjoitti kuninkaalle\nviljansiemenet, opetti hänelle viljelystavan ynnä pyhät palveensa.\nEleusiläisen _Triptolemoksen_ lähetti hän levittämään kaikkialle\nmaanviljelystä ja siitä syntyvää auvoa. Useat kiitollisuudella ottivat\ntaivaan lahjan vastaan, mutta oli kiittämättömiäkin. Niitä (Lynkevs,\nErysichthon) kohtasi Demeterin kosto.[127] -- Näin hänen palveluksensa\nlevisi kauas, Siciliaan ja muualle. Pääpaikkana pysyi kuitenkin Attika\nja siellä Eleusis, jonka vainioilla vilja kasvoi rehevästi. Täällä\nvietettiin jumalattarelle _eleusinia_ juhlaa, jolloin komea kulkue tuli\nAtheenasta Eleusiiseen. Toinen juhla oli _thesmoforia_, sillä\nlainsäätäjänä ja avioliiton asettajana oli Demetrin nimi \"thesmoforos\".\nNäissä juhlissa kumarreltiin äidin kanssa myös tytärtä, Koraa.\nMysterioissa yhdistettiin heihin _Iakchos_-Dionysos. Sittemmin\nmuillekin olennoille, etenkin Hekatelle, tuolle luonnon yöelämän\nhengettärelle, suotiin kultissa sija Koran rinnalla.\n\nOmituinen kaksoishaamu on Demeterin tyttärellä ja sen mukaan eri\nnimensäkin. Äitinsä suloisena tyttärenä ja apulaisena, luonnon\ntihkuvana elinvoimana joka luo kasvimailman reheväksi ja kauniiksi, on\nhän Kora, \"impi\"; mutta Hadeksen puolisona, manan kolkkona\nkuningattarena[128] on hän Persefone eli Persefassa, josta roomalaiset\nmukavakseen muunnellen vierasta sanaa saivat _Proserpina'n_.[129]\nTämmöisenä on hän kaiken elollisen armoton maahan murtaja, josta syystä\nhautoja sanottiin \"Persefassan kammioiksi\".\n\nKuvaustaide erottaa sekin nuo kaksi muotoa, esittäen viehkeää impeä\nkukilla ja tähkäpäillä koristettua, taikka jäykkää komeasti koristettua\nmanan ruhtinatarta.\n\nDemetriä vastaa täydellisesti roomalainen _Ceres_, joka alkuaan oli\nmuinaisitalialainen viljan jumalatar ja pian suli Demeteriin, samoin\nkuin Kora Liberan yhteyteen. Hänen juhlansa, _cerealia_, vietettiin\nkeväällä Liber'in ja Libera'n juhlan yhteydessä, ja silloin oli kaikki\nvalkovaatteissa.\n\nDemeter kuvataan arvokkaan ja lempeän näköiseksi. Hänellä on soihtu,\ntähkävihko, kukkakoppa, tähkäseppele tukassa.\n\n_Hades (Pluto)_. Syvällä maassa on voima, joka työntää kylvöt oraille\nja antaa maanmiehelle viljaa ja rikkautta (ploutos). Se oli\nrikkaudenjumala _Pluton_. Tämä voima ilmaantuu kuitenkin suloisampana\nDemeterin lempeässä muodossa kuin Plutonissa, joka samalla myös on\ntuonen tuima valtias. Jos hän antaakin viljan orastaa, taittaa hän taas\nkukat mustaan multaan ja peittää kaikki elävät hautaan. Näin menetti\nPluton pian viljan-antajan valtansa Demeterille ja jäi yksistään kuolon\nruhtinaaksi, joka asuu pimeässä manalassa. Tästä sai hän nimensä\n_Hades_,[130] \"näkymätön\". Hänen valtakuntansa on vankoilla porteilla\nsuljettu manala eli tuonela, josta ei kukaan pääse sinne kerran\ntultuaan. Vainajat eivät palaa kertomaan eikä kukaan siis tiedä,\nmillainen tuo hämärä maa on. Eipä sen isäntääkään kukaan ollut elävin\nsilmin nähnyt. Mutta kolkko hän kaiketi on kuin kuolema, synkkä muoto,\ntukka tumma, katse kamala. Säälimätön ja tyly hän on. Ei kukaan hänen\nkynsistään pääse. Ainoastaan Herakles arvasi ruveta hänen kanssaan\ntappeluun ja löi häneen haavan, jonka Paieon paransi. Muut kuolevaiset\neivät voi muuta kuin peljätä ja vavista häntä. Niin peljätty oli Hades,\nettei häntä uskallettu edes varsinaisella nimellään mainita ja ehkä\nsiten varomatta hereille huutaa, vaan käytettiin hänestä puhuttaissa\nviattomampia, yleisiä nimityksiä, semmoisia kuin \"masentumaton\",\n\"kaikenkorjaaja\", \"kaikkivaltias\". Ja kaikkivaltias hän tosiaan on,\nmaan alla yhtä mahtava, kuin Zevs maan päällä. Synkässä majesteetissa\nupeilee hän istuimellaan, kolmipäinen[131] manan koira _Kerberos_\njalkainsa juuressa. Missä olevaksi ja millaiseksi ajateltiin vainajien\nvaltakunta? Kaukana mailman äärillä, valtamerien takana, ikiyön ja\npimentolan tienoilla, _kimmerialaisten_ rajoilla. Taikka -- toisen\nkäsityksen mukaan -- sijaitsee manala maan alla, syvällä maan povessa,\nihmisten mailma katteenansa. Muodoltaan mukailee se maata, mutta on\nkaikinpäin huonompi, kurjempi, on tämän elämän irvikuva ja yöpuoli.\nIkävä, kolkko, ruma on tuonela. Sen koleita vuoria peittää aina paksu\nusma, sen kenttä on autio erämaa, jolla kasvaa vaivaispajua ja surkeita\nasfodelos-kukkia. Persefonen lehdossa kasvaa kalmapuita poppeleita;\nkalman karva on kaikella. Virrat ovat kiehuvia vihaisia koskia, tai\njokia joista löyhkää kalmaa. Siellä virtaa mutkikas _Styx_, tulinen\n_Pyriflegethon_, itkevä _Acheron_, parkuva _Kokytos_. Ne estävät\nhaamuja poispääsöstä, kun kerran lautturi, nuiva _Charon_ äijä, on ne\nsinne tuonut ja soutajaisiksi saanut lanttinsa (obolos), joka\npistettiin kuolleen suuhun ennenkuin hän haudattiin.[132] Noilla mailla\nvainajain haamut haihattelevat, viettäen tajutonta varjoelämää\nikäänkuin unissaan. Muodoltaan ovat muuten entisensä näköisiä.[133]\nOdyssevs pääsi niin lähelle, että näki niitä häikältä, jopa tunsikin\nmuutamia, mutta ne leijailivat tajuttomina hänen ohitsensa. Vasta\nuhriverta juotuaan virkosivat he \"vaskiunestaan\" sen verran että esm.\nOdyssevsin äiti tunsi poikansa; mutta kun tämä yritti syleillä äitiään,\nhälveni haamu hänen käsistään. Näki hän suuren Achilleenkin, jota\nvainajat kunnioittivat; mutta Achilles virkkoi synkästi ennemmin\nolevansa halvin päiväpalkkalainen eläväin maassa kuin manalan kuningas.\n\nVähitellen kreikkalaiset älysivät, ettei viisas Luoja ole saattanut\nluoda ihmistä noin kurjaa ja ilotonta eloa varten. Ja niinpä aljettiin\najatella tuonpuolista elämää vähän valoisemmaksi. Eipä kuitenkaan\nkaikki siellä joutuisi onnettomiksi, vaan tila tulisi parempi tai\nhuonompi sen mukaan kuin täällä on eletty hurskaasti tai pahasti.\nSiellä maksetaan palkka oikeuden mukaan. Kuoltuaan joutuu ihminen\nmanalan tuomarien eteen; he -- _Radamanthys, Aiakos, Minos_ --\ntutkivat, onko hän täällä elänyt hyvin vai pahoin, ja lausuvat tuomion.\nHurskaat pääsevät \"autuasten saarille\" (elysion), jossa heillä\nKronoksen valtikan alla on ijäinen, ikivaihteleva ilo. Mutta\njumalattomille maksetaan paha palkka tuonelassa. Noita kurjia mainitsee\ntaru muutamia. _Tantalos_ oli, epäillen jumalain kaikkitietävyyttä,\nkoetteeksi pannut heille oman poikansa lihaa syötäväksi. Hän tuomittiin\niäti nälkää ja janoa kärsimään. Hänen päänsä päällä riippuu mehuisia\nhedelmäterttuja, mutta kun hän tavoittaa niitä, tempaa tuuli oksat\nsaatavista; hänen jalkainsa juuressa solisee kirkas lähde, mutta kun\nhän kallistuu alas juomaan, tyrehtyy vesi kuiviin. _Sisyfos_,\njouduttuaan kujeillansa jumalain vihoihin, rangaistiin manalassa siten\nettä hänen alati täytyy vierittää vuorentöyryä ylös raskasta\nkallionjärkälettä, joka aina vieriä jyrähtää alas. _Ixion_. kun oli\nHeraa himosilmin vaaninut, kytkettiin käsistä ja jaloista iäti\npyörivään rattaasen. _Danaoksen tyttärien_ täytyi, kun olivat hääyönä\ntappaneet miehensä, iäti ajaa vettä pohjattomaan astiaan.[134]\n\nRoomalaisten _Pluto_ eli Dis[135] _pater_ on aivan sama kuin Hades l.\nPluton. Lisäksi tavataan heillä _Orcus_. joka tempaa manalaan ja\nitsekin merkitsee tätä paikkaa.\n\n_Erinykset (Furiat)_, kostottaret, joita on kolme, _Tisifone_\n(murhan kostaja), _Alekto_ (hellittämätön),[136] _Megaira_\n(kateellinen), ovat Hadeksen ja Persefonen palvelijoita ja syntyivät\njo ensi rikoksesta mailmassa. Kun Kronos jumala kapinoiden isäänsä\nUranosta vastaan silpaisi häntä sirpillä, syntyivät noista\nveripisaroista kostottaret.[137] Tämä syntytaru viittaa heidän\nmerkitykseensä. Missä siveellistä mailmanjärjestystä rikotaan,\nvarsinkin jos saman perheen jäsenet vainoovat toisiaan, siellä\nkostottaret rankaisevat rikosta. Kun tämmöisiin rikoksiin usein\nperustuu mitä vaikeimmat ristiriidat ja säälittävimmät kovanonnen\nkohtaukset, ovat traagilliset runoilijat erittäin käsitelleet erinysten\ntoimia ja kehitelleet niiden kuvaa valtavaksi ja hirveäksi. Terävällä\nsilmällä kostottaret vaanivat rikosta; niiden vaskijalat eivät väsy\nvainoamasta syyllistä, he löytävät hänet pimeimmästä piilosta. Lennossa\nkiitävät he häntä saavuttamaan, surmanhimo kiiluu heidän katseistaan,\nheidän hiuksistaan käärmeet sihisevät kiukkua ja surmaa. Eikä vaino\nherkeä, ennenkuin sen vimmattu uhri menettää mielensä tai henkensä.\nNäin on verenvika sovitettu, jumalan pyhyys, jonka puolesta erinykset\ntaistelevat, tyydytetty.\n\nTämä vanhempi ankara käsitys erinyksistä kesti niin kauan kuin\nverikoston \"silmä silmästä, henki hengestä\" oli ainoa sovituskeino.\nMutta kun järjestetty yhteiskunta alkoi suojella jäseniänsä mielivallan\nhyökkäyksiltä ja otti rikosten koston ja sovituksen omaan käteensä, kun\nsen ohessa katsannot ja tavat lauhtuivat lempeämmiksi, silloin pääsi\nmyös koston hengettäristä lempeämpi käsitys valloilleen. He näyttävät\nikäänkuin leppyneen ja armollisilta. Taru on pannut tämän muutoksen sen\nyhteyteen kun areopagin tuomioistuin perustettiin Atheenassa ja\nOrestes siellä sai tekonsa sovitetuksi. Kauan oli hän kostotarten\nvainonalaisena ollut pakosalla, kunnes Apollon ja Athene auttoivat\nhäntä. Toinen puhdisti häntä verenviasta, toinen äänesti hänen\nhyväkseen oikeustossa ja sai hänet vapautetuksi. Suuttuneet erinykset\nuhkasivat Attikan maalle häviötä, mutta leppyivät kun heille rakettiin\npyhäkkö Areopagin kummulle. Siitä alkain olivat he \"_Semnai_\"\n(arvoisat) ja \"_Eumenides_\" (suopeat), jotka tosin vieläkin\nkovistelivat pahantekijöitä, mutta armahtivat katuvaisia ja suojelivat\nkunnon ihmisiä.\n\n_Hekate_ oli luultavasti alkuaan vieras jumalatar. Homeros ei häntä\nmainitse. Hesiodos sanoo m.m. hänen saaneen Zevsiltä vallan osuutta\nilmassa, maassa ja meressä ja kykenevän auttamaan ihmisiä monissa\ntoimissa. Kenties hänellä tarkoitettiin jumalien näkymätöntä, mutta\nkuitenkin aina läsnäolevaa voimaa. Kun hänen olentonsa kreikkalaisista\nehkä tuntui epämääräiseltä, liittivät he hänet selvemmäkseen muihin\njumaliin, joissa oli jotain häneen vivahtavaa. Ne olivat Artemis,\nSelene, Persefone. Hekate nimitys, joka näytti tietävän \"etäistä,\netäältä toimivaa\", antoi kenties aiheen pitämään häntä kuuttarena;\nsiitä saatiin Selene. Sama nimitys saattoi myös johtaa \"nuolia\nampuvaan\" Arteniiseen.[138] Kuulle on aina omaksuttu jotain kummallista\ntaikavoimaa, kuutamolla manan haamut leijailevat, vieläpä kuun itsekin\nnäkymätönnä ollessaan luultiin manalaan vaipuneen, josta se taas nousi\nPersefonen tavoin. Nuo ja sellaiset seikat aiheuttivat ajattelemaan\nHekaten ja Persefonen samaisuutta. Manalattarena Hekate nostaa peikkoja\n(Empusa y.m.) maan päälle yöllä kummittelemaan, joiden parvessa hän\nitsekin mellastelee haudoilla ja kolmentien-haaroissa. Tästäpä\nroomalaiset, tultuaan Hekaten tunteneiksi, antoivat hänelle nimen\n_Trivia_ (trioditis). Semmoisena häntä tarvitaan loihduissa, ja hän on\nnoitien (Medean) emäntä ja opettaja. Hankkiakseen Hekaten suosiota sekä\nsuojaksi kummajaisilta asetettiin hänen pieni kuvansa huoneen\netuseinälle, ja tienhaaroihin pantiin hänelle syötävää jne.\n\nHekate kuvattiin kolmihaamuiseksi (_triformis_), katsoen hänen kolmea\njumalatarta yhdessä esittävää olentoansa, kaiketi myös katsoen kuun\nkolmea muodonvaihetta, uusi-, puoli- ja täysikuuta. Nuo kolme henkilöä\nseisovat selitysten, yhteenkasvaneina, kullakin omat tunnusesineensä:\navain, nuora (tuonelan vartiana); kumipyörä; soihtu, puolikuu (Selene),\nlootoskukka, frygiläismyssy, sädepäähine, veitsi, kärme.\n\n_Uni_ ja _kuolema_ ovat kaksoisveljiä, Yön lapsia. Kotoaan manalasta\nhiipivät he ihmisten ilmoille, toinen lempeänä, toinen tylynä. Luotiin\nmuitakin kuolon kuvitelmia. Personoiden kuolon eri tapoja saatiin\njoukko surmattaria l. manattaria nimeltä _keerit_ (kaeres). Kullakin\nihmisellä on oma keerinsä.[139] Surman nuolia ampuvat myös Apollon ja\nArtemis; mutta vasituiset kuolon jumalat ovat Hades ja Persefone. Taide\nteki parastaan lieventääkseen kuolon kuvaa ja luodakseen hänestä jotain\nuntamon tapaista tuskista päästäjää, niinkuin eufeemisesti sanotaan\nkuolossa iki-uneen uinahdettavan. -- _Unelmat_, yön tai unen lapsia,\nasuvat loitolla lännessä manalan likellä. Heidän kodissaan on kaksi\nporttia: norsunluinen, josta mairesuiset valheelliset, ja sarvinen,\njosta kuivat tositietoiset unennäöt tulevat.[140] Runoilijan keksimä on\nunikuningas Morfevs (= \"Nukkumatti\").\n\nKaksoiskuvassaan kuolo elon sammuttaja kääntää soihdun liekin maahan\npäin; Unella on valmokukka tai valaa se uinuttavaa nestettä maljasta.\n\n\n\n\nIV. Eräitä roomalaisten koti- ja perhehaltioita.\n\n\nRoomalaiset katselivat yleensä maan ja taivaan suuria jumalia\narastelevalla kunnioituksella eivätkä juljenneet heitä lähestyä ja\navukseen huutaa jokapäiväisen elämän moninaisissa pikkutarpeissa, vaan\npitivät heitä joinakin virallisina jumalina, joiden palvelus jäi\nvaltion huoleksi. Omissa yksityisissä asioissaan he mieluimmin\nturvasivat eräihin alempiin jumalais-olioihin, joiden kanssa he\ntuttavallisemmin seurustelivat. Tarkoitamme penateja ja lareja.\n\n_Penaatit_, ruokavaraston (penus) l. aitan vartiat, ovat hyviä,\nhilpeitä kotihaltioita, jotka tuovat leipää taloon, antavat askarten ja\ntöitten menestyä ja kaikessa valvovat talon parasta. Tavallisesti\nasuvat he talossa parittain, saattaa olla useampiakin. Penaatien\npyhäkkö on pirtin eli salin (atriumin) liesi, joka on perheen alttari\nja keskusta. Siellä palaa valkea Vestan ja penaatien kunniaksi, siellä\ntakan sivussa oli heidän kuvansa, nukkemaisen pienet, usein vaan puusta\nveistetyt. Heille kuten laareille annettiin osansa perheen ateriasta:\nleivoksia ja suolakupponen. Mitä ikänä talossa sattui iloista tai\nsurullista, siihen nämätkin osaa ottivat. Niin penaatien ja kodin\nkäsite suli aivan yhdeksi.\n\nValtio, tuo kansalaisten yhteinen koti, elää sekin penaatiensa\nturvissa. Niiden paikka oli Vestan templi, valtion kotiliesi; sinne\nylin-pappi tuli heille uhraamaan. Siellä olivat heidän pyhät kuvansa\njotka Aeneas toi Troiasta; vaan niitä ei ollut kukaan vihkimätön silmä\nnähnyt -- emmekä siis tiedä kertoa niiden ulkonäköä.\n\n_Laarit_ (lar = isäntä) ovat samoin kuin penaatitkin Laarit, hyviä\nkotitonttuja, jonkatähden ne usein mainitaan rinnakkain ja joutuvat\nvaihdoksiin. Niitä luultiin esi-isäin hengiksi, jotka näkymättöminä\nvielä viipyivät entisillä majoillaan,[141] suojellen ja valvoen\nperillistensä onnea ja menestystä.[142] Kullakin kodilla oli oma\nlaarinsa, jonka puu- tai vahakuva seisoi molempain penaatien välissä\nsäiliössään (lararium) lieden vieressä. Niitä kunnioitettiin samoin\nkuin penaatteja; niille piti perheenisäntä lapsineen aamurukouksen, ja\nkuukauden pää-päivinä oli laarin-juhla. Samoin oli omat larinsa\nsuvuilla, kaupungeilla (lares praestites), jopa valtiollakin. Rooman\nlaarit olivat sen perustajat Romulus ja Remus sekä genius Augusti.\n\nPenaatit kuvataan hyppeleviksi, kohollaan juomasarvi, josta viiniä\npirahtelee.\n\nMainitsimme jo ennen geniukset (genii), joista kuollessa tulee _manes_\n(\"hyvät\"). Nämä ovat vainajain henget, jotka ruumiin kuoltua säilyvät\nkuolematta, jopa muuttuvat korkeammiksi olennoiksi (dii manes). He\nasuvat kyllä maan alla vainajien majoilla, mutta tulevat sieltä\naiottaisin ylös. Määräaikoina manattiin heitä uhrimenoilla tulemaan ja\nsitä varten oli monessa kaupungissa syvä suppilokas manan kuoppa, jonka\npohjasta nostettiin kivi sulkemasta heiltä tietä. He suojelevat\njälkeenjääneitä omaisiaan ja muuttuvat siten laareiksi. Vainajia varten\npidettiin julkisia juhlia, _parentalia (feralia)_. -- Vastakohtana\nnäille ovat _larvae_ vainajien henkiä, jotka eläissään pahan työn\ntehtyään tai veristä vääryyttä (murhaa t.m.s.) kärsittyään eivät saa\nrauhaa manalassa, vaan kummittelevat maan päällä luurankoina tai muissa\nhirmuhaamuissa, peloitellen ihmisiä hulluiksi. Sellaisia yöaaveita ja\nmenninkäisiä kutsuttiin myös _lemureiksi_ (lemures) ja määräpäivinä\nkoetettiin niitä karkoittaa noitatempuilla ja mahtisanoilla\n(lemuria-juhlassa).\n\n\n\n\n\nC. Sankarit.\n\n\nKun tuntui tarpeelliselta selvittää hämärää historiantakaista aikaa,\njolloin aavistettiin ihmisten seisoneen jumalallista alkujuurtansa\nlähempänä ja siitä sittemmin eksyneen oman kurjuutensa poluille, alkoi\nmielikuvitus täytellä tuota etäistä väliaikaa satusankarien\nihmeellisillä mainetöillä. Näin syntyivät _sadut_, jotka sisältävät\nsekaisin tosia ja perättömiä.\n\nSankarit eli herokset ovat jumalien ja ihmisten välisiä olioita. Heillä\non tavallisesti toinen vanhuksistaan jumala toinen ihminen, ja niin\novat he osaksi perineet kummankin luontoa. Kuolonalaisia ovat tosin,\nmutta jalompia, kauniimpia, suurempia, väkevämpiä, urhollisempia kuin\nmuut ihmiset. He ovat tehneet jaloja urotöitä, havitelleet hirmupetoja,\nhiisiä, rosvoja, voittaneet vihollisia, kuivanneet soita, raivanneet\nkorpia pelloiksi ja muilla tavoin edistäneet ihmisten onnea. Paljon on\nheidän elämässään ihmeellistä, jommoista vain jumalain sukuisille\nsaattaa sattua. Suuria tehtäviään eivät aina kykenisi yksin\nsuorittamaan, hätäpaikoista eivät aina omin voimin selviäisi, mutta\ntarvittaissa tulee apu ylhäältä. Niinpä heidän elämänsä ylenee\nihmemailmaan, jonka utuilmoja ylhäältä kajastava taikavalo kirjailee.\nOmituisen viehättävänä hämärä satuaika kajevalossaan kangastaa ja\nhalusta runoilijat sitä käsittelevät, muutellen ja somistellen noita\nkansanhengen tuotteita mielin määrin. Niinpä Kreikan ja sen jäljissä\nRoomankin runous parhaastaan satujen pohjalta taimi ja versoi\nviljavaksi.\n\nSatu on historian edeltä-valmistusta, ja varmaan on kansan saduissa\njoku määrä tosiperääkin. Kunkin kansan ensiaikoina on elänyt eteviä\nmiehiä, uuden uran avaajia kansalle, sen tilan parantajia, jotka\nkuoltuaan ovat säilyneet jälkeisten kiitollisessa muistissa. Heidän\nmainetöitään ylisteltiin pilviin asti ja heidän ruumiista eronneita\nhenkiänsä palveltiin, kunnes he kohosivat jumalien arvoon. Ainakin\nKreikassa jokainen heimokunta, jokainen maakunta, kaupunki,\nsiirtokunta, otaksui itselleen jonkun heimosankarin, maaheeroksen,\nperustajan, jolle kultinkunniaa suotiin. Tälle kuten yleensä\nhistoriallisena aikana hyvin levinneelle heerosten kultille[143] lienee\nensiaiheen antanut vainajien palvelus -- uskonnon vanhimpia\nilmaisumuotoja -- ja niinpä saanemme uskoa että noilla sankareilla on\njotain historiallistakin perää. Mutta satuun sekaantuu myös myytillisiä\naineksia. Sankarit personoitsivat osaksi myös jumaloituja\nluonnonvoimia, mutta syrjäytettyinä voimallisempain kulttien tieltä\nnurkkakulteiksi eivät enää voineet ylläpitää jumalanarvoaan, vaan\nalenivat puolijumaliksi eli sankareiksi, jommoisina elelivät edelleen\nrahvaan uskossa. Mahdotonta on tietysti nyt enää satujen eri aineksia\ntarkoin erotella, sanoa mikä niissä on satua, mikä myyttiä, mikä\nhistoriaa.\n\nSankarien ja heidän sukunsa vaiheet ovat siis satujen sisällyksenä.\nMainetöillään ja ansioillaan nuo saivat itselleen ja jälkeisilleen\nruhtinasvallan heimonsa keskellä; ruhtinaat edustivat kansaansa sodassa\nja rauhassa ja heidän historiansa oli koko kansan historia. Näin sadut\ngenealogisen langan liittäminä luonnollisesti ryhmittyvät eri\nmaakuntien mukaan.\n\n\n\n\nThrakian satuja.\n\n\nOlympon rinteellä Pierian maakunnassa palveltiin muusoja ja sieltä\nheidän kulttinsa levisi muuallekin Hellaaseen. Tämän kultin yhteydessä\nsyntyi satu _Orfevs'ista_, jonka Kalliope runotar synnytti\nHebros-virran rannalla. Poika peri äidiltä laulun lahjan. Sävelillään\nhän tenhosi metsän petoja, viehätti puita, seisahutti virtoja, saipa\nkovat kalliotkin heltymään.[144] Vasta suru viritti kuitenkin hänen\nkantelensa kauniimmat kielet, samoin kuin Suomenkin kansalla:\n\n    Soitto on suruista tehty,\n    Murehista muovaeltu.\n\nOrfevs rakasti Eurydike nymfaa. Kun kärme pisti tämän kuoliaaksi, lähti\nsoittoniekka manalasta puolisoansa hakemaan; ja niin suloisesti kaikui\nhänen surusävelensä siellä, että ankarat erinyksetkin apeutuivat\nitkulle ja manalan tyly isäntä taipui laskemaan Eurydiken valon\nilmoille. He olivat jo paluutiellä, kun Orfevs, vasten kieltoa, ei\nhennonnut olla katsahtamatta taakseen puolisoonsa. Eurydiken täytyi\npalata varjojen maille.[145] Synkkänä mieli harhaili Orfevs sitte\nyksinään saloissa, kunnes muutamat menaadit hurmoksissaan repivät hänet\nkuoliaaksi.[146] -- Tässä tarussa on kaiketi kuvattu soiton ja laulun\ntenhovaltaa, ajateltakoon sitä asuvaksi loitsulaulun salaisissa\nhenkivoimissa tai sävelten suloudessa, jota sivistymätön\nluonnonihminenkin on herkkä tajuamaan. Tässä kohden suomalainen\nkansanrunous tarjoo hauskan vertauskohdan.\n\n\n\n\nThessalian satuja.\n\n\nOitan ja Pelionin vuorten rinteillä asui muinoin _kentaurien_ roteva,\nmutta hiisimäisen hurja ja raaka heimo. Kun likitienoilla asuvain\n_lapithein_ ruhtinas _Peirithoos_ ja _Hippodameia_ viettivät häitänsä,\nkutsuttiin niihin vieraiksi myöskin kentaurien ruhtinaita. Vaan hääilo\nhäiriytyi, kun juopunut kentauri _Eurytion_ yritti väkisin raastaa\nmorsianta ja muutkin kentaurit tekivät väkivaltaa lapithein naisväelle.\nSyntyi verinen tappelu, jossa kummaltakin puolen kaatui paljo väkeä,\nlapitheiltä m.m. sankari _Kainevs_, jonka viholliset, kun ei teräase\npystynyt häneen, survoivat kivien ja pölkkyjen alle. Lapithein puolella\ntaistelivat Thesevs ja Nestor; vihdoin kentaurit joutuivat häviölle ja\nhe karkoitettiin asumasijoiltaan.[147] Homeros ei puhu mitään\nkentaurien eläinmuodosta. Tämä keksittiin joitakuita aikoja myöhemmin,\nsiten elävämmin osottaakseen heidän alhaista aistillisuuttansa. He\nkuvattiin näet alaruumis hevoseksi, pää, käsivarret ja runko vyötäisiin\nasti ihmiseksi (ensiksi vaan mieheksi; myöhemmin sepittiin myös\nnaiskentaureja). Oli heidän joukossaan kuitenkin yksi jaloluontoinen\nmies, viisas, lääketaitoinen _Cheiron_, \"hurskain, oikeamielisin\nkaikista kentaureista\" (Hom.). Hänen opetustansa nautti moni sankari:\nIason, Kastor, Polydeikes, Achillevs y.m. Kun hänen täytyi kansansa\nmukana paeta maasta, lähti hän Malean niemelle. Siellä ystävänsä\nHerakles vahingossa ampui häntä myrkkynuolella. Promethevsin eduksi\nluopui silloin kentauri kuolemattomuudestaan.\n\nMonta urotyötä teki vielä Peirithoos. Rohkein kaikista oli se, kun hän\nyritti ryöstää Persefonen manalasta. Mutta se ei onnistunut, vaan uro\njäi sille tielle.\n\nKentauritappelun kohtauksia esittävillä relieviryhmillä koristeltiin\nusein templien (Parthenon, Theseion Ateenassa, Zevsin templi\nOlympiassa y.m.) räystäsreunamia ja päätyjä, kuten melkoiset, osaksi\nvielä hyvin säilyneet jäännökset todistavat. Näillä on useilla suuri\ntaidearvo. On myös erinäisiä kentaurinkuvia säilynyt. Myöhempi runous\nliitti kentaurit Bakchoksen joukkioon, satyyrien y.m. parveen.\nSentähden nähdään kuvia, joissa kentauri, amoriini selässään, vetää\nviinanjumalan ja Ariadnen valjakkoa. Kentauriin liitettiin vielä\ntritoonein ja kalojen haamu uusiksi sekasikiöiksi.\n\n\n\n\nAitolian satuja.\n\n\nKalydonin kuningas _Oinevs_ (\"viinuri\") korjasi viinisatonsa, mutta\njätti -- tahallaan vai huomaamattako, ei tiedetä -- Artemiin yksin\nkiitosuhreista osattomaksi. Siitä suuttui jumalatar ja lähetti kostoksi\nkauhean karjun, joka pahasti raiskasi Oinevsin viljelyksiä, tonki\npellot, kaasi puut hedelmineen. Maanvaivan torjumiseksi kutsuttiin\nmonen maan miehet avuksi, sankarit mainiot semmoiset kuin Kastor ja\nPolydeikes, Thesevs ja Peirithoos, Admetos, Iason, Ifikles, Telamon,\nPelevs, naismetsästäjä Atalante, ja miehissä käytiin otuksen kimppuun.\nAnkarasti oteltiin ja monta miestä karju kaasi, kunnes sen vihdoin\ntappoi Oinevsin uljas poika _Meleagros_.[148] Mutta Artemiin kosto\nvalvoi vielä. Syntyi aitoolein ja kureetein välillä riita, kumpi puoli\nvoitonpalkan saisi, karjun pään ja taljan, ja riidasta syttyi verinen\ntaistelu. Niinkauan kuin Meleagros oli mukana, olivat aitoolit\nvoitolla. Mutta kun hän taistelun telmeessä tappoi enonsa (joka kuului\nkureetein kansaan) ja hänen oma äitinsä _Althaia_ siitä raivoissaan\nkirosi poikansa ja takoen käsin maata huusi manalaisia viemään poikaa\nsurmille, silloin Meleagros, mieli katkerana, pysyi erillään sodasta.\nAitolein alkoi käydä huonosti ja kureetit ryntäilivät jo Kalydonin\nmuureille. Hädissään Kalydonin vanhimmat ja papit pyytämällä pyysivät\nMeleagrosta rientämään avuksi vihollista torjumaan -- mutta turhaan.\nTurhat olivat myös isän, sisarten, jopa katuvaisen äidinkin rukoukset.\nSankari pysyi, kuten Achillevs kerran Troian edustalla, leppymätönnä.\nSaipa vihdoin hänen vaimonsa, suloinen Kleopatra, rukouksillaan yrmeän\nmielen voitetuksi. Meleagros pelasti kotimaansa, mutta erinys, äidin\nkirous, ei sallinut hänen hengissä sodasta palata.\n\nNäin kertoo sadun Homeros.[149] Traagikot, saadakseen siitä otollista\nnäytelmän aihetta, muuntelivat satua. Moirat ilmaisivat muka Althaialle\nheti Meleagroksen synnyttyä, että tämä kuolisi, jos eräs liedellä\nkytevä puupalikka palaisi tuhaksi. Äiti sieppasi silloin kekäleen\ntulesta ja pani sen säilyyn. Sitte tuli vuosien päästä Kalydonin\njahtiretki, jolla Meleagros ihastui reimaan Atalanteen ja luovutti\nvoittopalkkansa hänelle, joka muka oli ensi haavan otukseen ampunut.\nSiitä Meleagroksen kaksi enoa kateellisina ryöstivät Atalantelta\nsaaliin. Mutta Meleagros surmasi heidät vihoissaan. Veljiensä kuoleman\nkuultuaan Althaia ensi tuskansa vallassa työnsi tuleen puupalikan ja\nMeleagros kuoli äkkipäätä; sitte äiti tunnon vaivoissa hirtti itsensä.\nSamaan surmaan vei murhe Kleopatrankin.\n\nTämän tarun kuten niin monen muunkin, on luultu alkuaan kuvaavan talven\nja kesän, kuolon ja elon taistelua luonnon omistamisesta. Kun alkuaan\naivan yksinkertaisen luonnonmyytin merkitys haihtui, koristeltiin sitä\nmonella vieraalla lisäpiirteellä.\n\n\n\n\nThebalainen satupiiri.\n\n\nFoinikian kuninkaalla _Agenorilla_[150] oli tytär _Europe_. Kun tämä\nkerran muitten tyttöjen kanssa kirmaili meren rannalla, ilmaantui sinne\nZevs upean sonnin muodossa. Laupiaalla naamallaan viekoitti tuo tytön\nistumaan selkäänsä, ja samassa se saaliineen loikkasi meren ja ui\npoikki ulapan Kretan saarelle.[151] Europen isä pani poikiansa etsimään\nkadonnutta ja kielsi heitä ilman häntä palaamasta. Yksi heistä,\n_Kadmos_[152] joutui etsiessään Delfoihin ja sai siellä käskyn\nheittää siskon sikseen, vaan sen sijaan kulkemaan kunnes kohtaisi\nkuunkuvaisilla pilkuilla kirjatun lehmän: mihin tämä pysähtyisi, siihen\nolisi hänen perustettava kaupunki. Kadmos noudatti neuvoa, kohtasi\nkirjon ja seurasi sitä. Se lyykistyi levolle Boiotiassa[153] eräälle\nkunnaalle ja Kadmos ryhtyi perustuspuuhiin. Ensin oli hänen orakelin\nneuvon mukaan lehmä uhrattava. Kun hän sitä varten lähetti miehiänsä\nlikeisestä lähteestä vettä noutamaan, surmasi heidät kaikki sikäläinen\nArekselle pyhä lohikärme. Kovan ottelun jälkeen tappoi Kadmos kärmeen\nja kylvi Pallaksen käskystä sen hampaat peltoon. Kylvöstä yleni kamala\nvilja: haarniskoituja hiisiä. Onneksi Kadmokselle he kuitenkin heti\njoutuivat tappeluun keskenään ja surmasivat toisensa, niin että\nainoastaan viisi jäi jälelle. Näiden \"spartien\" (kylvettyjen) avulla\nrakensi Kadmos Kadmeian linnan. Sitte nai hän Harmonian ja tuli\nonnettoman suvun isäksi. Erittäin kohtasi kova onni tyttäriä tai niiden\nlapsia. Agauen poika oli tuo Penthevs, Autonoen Aktaion, joiden\nsurullisen lopun olemme ennen kertoneet, samoin kuin Semelen\nkuoleman (kts. Artemis- ja Dionysos kappalista) sekä Inon vaiheet\n(merenhaltioista puhuttaissa). Paljo näki Kadmoskin kohtalon kovuutta\nelämänsä varrella. Vanhoilla päivin täytyi hänen vielä paeta linnastaan\npoikansa luo Illyriaan, jossa hän ja puolisonsa Zevsin tahdosta\nmuutettiin kärmeiksi ja sitte pääsivät Elysionin autuuteen.\n\nKadmos on Theban kansallis-heeros, joka perusti Boiotiaan ensimmäisen\njärjestetyn yhteiskunnan, loi sille sen vanhimman sivistyksen. Taru\nantoi hänen tulla Foinikiasta, koska vaistottiin kulttuurin itämaista\nsyntyperää, ja kun sitten kuultiin kirjoitustaidon tulleen\nfoinikialaisilta, sanottiin juuri Kadmoksen tuoneen sen Kreikkaan.\nMuuten Kadmoksen taru kuvaa taisteloa, jota viljelyksen oli kestettävä\nraakoja luontaisvaltoja vastaan Boiotiassa. Niitä edustavat nuo\nhaarniskoidut jättiläiset. Antamalla niiden syntyä maasta, on taru\nosottanut theebalaisten uskoa että olivat alkuasukkaita (avtochthones).\n\nKadmeian linnan ympäri kasvoi Theban kaupunki, Amfion jonka veljekset\n_Amfion_ ja _Zethos_ varustivat muurilla. Heidän äitinsä _Antiope_\nihastutti neitona Zevsiä niin että tämä satyyrin muodossa hyväili\nhäntä; siitä täytyi tytön lähteä isänsä vihaa pakoon. Isän kuoltua haki\nAntiopen eno Lykos hänet väkisin hänen tyyssijastaan Thebaan, ja kun\nhänelle matkalla syntyi kaksoiset Amfion ja Zethos, heitätti hän nämä\nmetsään surmille. Vankeudessa kärsi Antiope sitte monta vuotta tylyä\nrääkkäystä Lykoksen pahalta vaimolta _Dirkeltä_. Vihoin onnistui hän\nkuitenkin karkaamaan ja tapasi metsässä ihmesattumasta poikansa, jotka\njoku armelias paimen oli pienokaisina korvesta pelastanut ja miehiksi\nkasvattanut. Nämä eivät kuitenkaan vielä äitiänsä tunteneet. Samalla\nsaapui metsään Dirke seuroineen Bakchos-juhlaa viettämään. Nähtyään\nkaranneen orjansa käskee hän sitoa sen raivoisan sonnin sarvista\nlaahattavaksi ja veljekset aikovat jo toimittaa tylyn käskyn, kun he\nvielä ajoissa tuntevatkin äitinsä -- ja osat vaihtuvat. Antiope kertoo\nkärsimänsä tuskat pitkäin vuosien kuluessa ja kiihottaa sillä poikansa\nsemmoiseen kiukkuun, että he antavat Dirken kärsiä saman rankaisun\njonka hän oli toiselle aikonut. Vimmattu elukka raahaa ja runtelee\nhänet kallioissa kuoliaaksi ja ruumis heitettiin lähteesen, joka siitä\nsai nimen Dirkenlähde. Tultuaan Theban kuninkaiksi rakensivat veljekset\nlaajan kaupungin ympäri muurin. Väkevä Zethos vieritti kivet paikalle;\nAmfion liitti ne toisiinsa ja järjesteli rivitysten, sormellakaan\nkoskematta, ainoastaan soittimensa tenhosävelillä, ja näin kohosi\nTheban ympärille korkea muuri, josta aukeni 7 porttia.[154]\n\nDirken rankaisua kuvaa kuuluisa Apollonios ja Tauriskos mestarien\nveistämä marmoriryhmä n.s. \"farnesilainen härkä\" Neapolissa\n(3:lta vuosisadalta e.Kr.). Kuten näkyy, rukoilee kurja turhaan\nAmfionia (jonka tunnemme kanteleesta maassa vieressä), Dirken päästä on\npudonnut murattiseppele, jota hän piti viinijumalan juhlassa.\nJuhlaseurueesta nähdään seppelöitty paimenpoika.\n\nAmfion nai _Nioben_, Tantaloksen tyttären, joka oli ylpeä kuin isänsä\nja sillä saavutti turmionsa.[155] Kun hän avioliitossaan sai sarjan\nkauniita lapsia, kerskaili hän ja julkesipa vertailla itseään\njumalattareen Letoon: \"Tuolla on vain kaksi lasta, minulla monta poikaa\nja tytärtä, kuusi kumpiakin. Olenpa onnellisempi äiti!\" -- Tämä\nylvästely ärsytti Letoa. Hänen käskystään Apollon ja Artemis virittivät\njoutsensa, näkymättömät nuolet singahtivat ja ennen pitkää Nioben\nkaunis lapsiparvi makasi maassa kuolleena. Siinä venyivät monta päivää\nhautaamatta, kunnes jumalat ne hautasivat, Zevs kun oli muuttanut\nkaikki ihmiset kiviksi. Amfion murhasi itsensä. Niobe muuttui Sipylon\nvuoressa kivipatsaaksi, mutta ei hän kivenäkään unohda sydämmensä\ntuskaa. Yhä vielä itkee hänen silmänsä.[156]\n\nTämänkin tarun pohjana on luonnollinen olokohta. Nioben lapset ovat\nkevään hento kukkaisjoukko, joka etelän auringon sädetten alla kuihtuu\nja surkastuu -- ilmiö joka ainakin liikuttaa hellää ilmismieltä ja\njonka helleenin fantasia puki moneen kaunokuvaan. Nioben taru sisälsi\nsiveellisiäkin kohtia, jotka tarjosivat runoudelle otollista aihetta.\nNiinpä traagikot ovatkin sitä käsitelleet.\n\nKuvanveistotaide on esittänyt sitä eräässä ryhmässä (alkuteos ehkä\nSkopaan?), joka elävästi lausuu sielun sisimpiä tunteita, tulista\ntuskaa, pelkoa, epätoivoa. \"Tässä murhenäytelmässä pakenee silmämme\nlasten mukana ylevän äidin puoleen -- -- Hänehen raukee paon mieletön\nkiiru; hellästi kätkee hän helmaansa nuorimman tyttösensä, jonka\nhentoutta ei koston vasama armahda. Mutta samalla kuin hän äidin\ntuskassa pusertaa puoleensa pakenevaa lasta, kääntää hän ylpeän päänsä\nylöspäin, ja katseella, missä haikea suru ja korkea sielun jalous\nihmeellisesti yhtyvät, etsii hän kostavaa jumalatarta, ei armoa\nrukoillakseen, ei uhmaa lausuakseen, vaan sankarin tavoin, vaikka\ntuskasta ytimiin asti vavisten, alistuakseen välttämättömyyden alle.\"\n(Lübke, Taiteen historia.)\n\nEi ollut Zethoskaan kotielämässään onnellinen. Hänen vaimonsa _Aedon_\nkadehti kälyänsä Niobea, kun tällä oli niin monta lasta eikä hänelle\nollut suotuna kuin yksi, _Itys_ (l. Itylos). Kateus vei rikokseen.\nAedon yritti kerran yöllä tappaa kälynsä vanhimman pojan, mutta --- voi\nsurkeaa! tapaturmassa hän surmasi oman ainokaisensa. Siitäkös surkea\nsuru. Zevs säälien kurjaa, muutti hänet satakieleksi (aédon = satak.)\nja lintunakin hän vielä valittelee Ityksensä kohtaloa.[157]\n\nNousi sitte taas Theban valtaistuimelle Kadmoksen suvun vesa,\nLabdakoksen poika _Laios_. Hänestä asti kova onni pahoin vainosi\nlabdakiidein sukua. Orakeli oli ennustanut hänelle, että jos hänelle\npoika syntyisi, tämä tappaisi oman isänsä ja naisi äitinsä. Estääkseen\nnäin kauheita tapahtumasta, heitätti hän poikansa, heti tämän\nsynnyttyä, korpeen kuolemaan. Mutta pienokaisen, joka makasi tuolla\nlävistetyin jaloin ja siitä sai nimen _Oidipus_ (\"paisujalka\"),\npelastikin sinne sattunut paimen ja vei Korinthiin Polybos kuninkaan\nhuostaan, joka kasvatti ja holhoi häntä kuin omaa lasta. Näin eli hän\nkauan siinä luulossa, että Polybos ja Merope olivat hänen vanhempansa.\nKun hän sitte sattumoisin sai kuulla, mitä kamalia töitä hän oli\nennustettu tekemään, lähti hän tuota välttääkseen Korinthista kotoaan.\nMutta mitäpä kykenee ihminen sallimuksen tahtoa vastaan! Oidipus ohjasi\nkulkunsa Theban tielle ja meni oieti sen surman suuhun, jonka luuli\nvälttäneensä. Kapealla polulla kohtasi hän miehen, jonka kanssa\nriitautui. Kinasta kiihtyi tappelu, jossa Oidipus tappoi tuntemattoman.\nSe oli hänen isänsä Laios, joka oli lähtenyt tiedustelemaan Delfoista\nneuvoa, miten päästäisiin raskaasta maanvaivasta, jonka Hera, tiesi\nmistä, vihoissaan oli lähettänyt. Se oli _sfinksi_, sekasikiö\npuolekseen nainen, puolekseen jalopeura, joka istuen kalliolla\nkaupungin ääressä kysyi ohikulkijoilta arvoituksia, ja ken ei osannut\nniitä selvittää, sen hirviö tappoi. Kun ei pulmasta muutoin selvitty,\njulisti Laioksen lanko Kreon, että ken sfinksille osaisi oikein\nvastata, hän perisi kuninkaan kuoltua avoimeksi joutuneen valtaistuimen\nja saisi samalla häneltä jääneen lesken _Iokasten_. Ja kukahan tuo\nmiekkonen olikaan, ellei Oidipus! Kun sfinksi taas kysyi: \"kuka kävelee\naamulla nelin, puolipäivän aikana kaksin, ehtoolla kolmin jaloin?\"\nvastasi hän oikein: \"ihminen\", ja hirviö hävisi maata kiusaamasta. Näin\nOidipus pelasti maansa, tuli sen kuninkaaksi ja sai vaimokseen Iokasten\n-- äitinsä!\n\nVuosikausia eli hän sitte sulorauhassa, nauttien kunniaa ja mainetta,\nja siitti pahaa aavistamatta, sukurutsaisessa naimisliitossa neljä\nlasta kaunokaista. Mutta vihdoin kohtalon synkkä pilvi, kauan\nkohottuaan taivaalle, leimahti ja murskasi valeonnen. Kauhea salaisuus\ntuli ilmi ja tuskissaan Oidipus puhkaisi silmänsä. Iokaste päätti\npäivänsä hirttopaulassa. Vanha sokea kuningas, jolle omat pojat eivät\nsuoneet suojaa luonansa ja jota kaikki itsevanhurskaina inhosivat,\nlähti mieron tielle. Suloisena lohdutuksena oli hänellä kuitenkin jalo,\nrakastava tyttärensä _Antigone_, joka seurasi isää hänen retkillään. Ne\npäättyivät vihdoin, kun vanhus, tultuaan erinysten pyhään lehtoon\nKolonoksessa, sai sovinnon ja kallisti elon taakan alle painuneen\nharmaan päänsä ikuiseen lepoon.\n\nOidipuksen jälkeen hallitsi Thebassa hänen poikansa _Eteokles_ ja\n_Polyneikes_ yhdessä. Mutta isän kirous painoi poikiakin. Heiltä\nrikkoutui sopu ja Polyneikes pakeni maasta. Hän pääsi Argokseen\nAdrastos kuninkaan turviin ja nai hänen tyttärensä. Vävyn kehotuksesta\nryhtyi Adrastos suurta sotaretkeä puuhaamaan asettaakseen hänet Theban\nvaltaistuimelle. Retkikunnan johtajiksi rupesivat Adrastos ja\nPolyneikes sekä viisi muuta Kreikan ruhtinasta: _Amfiaraos_ Argoksesta,\n_Tydevs_[158] Aitoliasta, _Kapanevs_ Messenestä, _Hippomedon_ ja\nmainion metsästäjättären Atalanten kaunis poika _Parthenopaios_.\nAmfiaraos ei tahtonut lähteä retkelle, sillä perineenä isoisänsä\nMelampuksen tietäjälahjan aavisti hän, ettei hän elävänä kotiin\npalajaisi. Puolisonsa _Erifyle_,[159] jonka Polyneikes oli kalliilla\nkaulavitjalla lahjonut, sai hänet vihdoin suostumaan, ja niin\nlähdettiin huonoilla enteillä. Seitsemän ruhtinaan retken kävi kuten\ntietäjä oli ennustanut. Koettaessaan rynnäköllä valloittaa kaupungin,\nsaivat he verilöylyssä loppunsa kaikki, paitsi Adrastos joka pääsi\npakoon nopealla hevosellaan. Amfiaraoksen nielaisi maa hevosineen\nvaljakoineen; Eteokles ja Polyneikes kaatuivat mitellen miekkoja\nkeskenään. Theban uusi vallanpitäjä Kreon määräsi nyt Eteokleen, tuon\nisänmaata puoltaessa kaatuneen, pyhillä juhlamenoilla haudattavaksi;\nmutta Polyneikeen, joka toi vihollisen kotimaahansa, tuon ruumiin käski\nhän heittää hautaamatta petojen ja lintujen haaskaksi. Mutta vainajan\nsisaren Antigonen jalossa sydämmessä soi rakkauden käsky ja siveellisen\nlain ääni valtiaan käskyä kuuluvammin, ja hän hautasi veljensä ruumiin\npyhillä uhreilla. \"Pyhä rikoksensa\" täytyi hänen kyllä kuolemalla\nsovittaa, kun julmistunut itsevaltias määräsi hänen elävältä\nsuljettavaksi hautaholviin. Mutta häntä seurasi kuolemaan Kreonin oma\npoika _Haimon_, joka rakastaen morsiantansa iski kalvan rintaansa. Näin\nlöi kosto Kreoniakin vieläpä kipeimpään kohtaan. -- Näitä tapauksia on\nSofokles ylevässä \"Antigone\" näytelmässään ikuistuttanut.\n\nKymmentä vuotta perästäpäin lähtivät 7:n ruhtinaan pojat, n.s.\n_Epigonit_, Thebaa vastaan kostoretkelle[160] joka onnistui paremmin.\nTheban kuningas Eteokleen poika _Laodamas_ sortui taisteluun, kaupunki\nvalloitettiin ja valtiaaksi asetettiin Polyneikeen poika _Thersandros_.\nVoitettujen pakoretkellä kuoli vanha tietäjä _Teiresias_.\n\n\n\n\nAttikan satuja.\n\n\nAttikan ensi kuninkaaksi mainitaan _Kekrops'ia_, joka antoi sille\nsivistyksen ensi alkeet. Hän kokosi asukkaat valtion yhteyteen, sääsi\nlakeja, rakensi Atheenan linnan Kekropian. Athenen ja Poseidonin\nkiistatessa Attikan omistamisesta hän ratkaisi riidan Athenen eduksi\n(kts. lukua Athenesta). Hänen tyttärensä Agraulos, Herse, Pandrosos,\njoiden nimien merkitys koskee kastetta ja kasvullisuutta, ovat\noikeastaan maanviljelyksen haltioita. Pandrosokselta nimenomaan\nrukoiltiin poutahelteellä kastevirvoketta. Mahdollisesti Kekropskin\nalkuaan oli joku maanviljelyksen haltia, joka sitten muiden kulttien\ntieltä väistyi sankarin arvoon. Hänen kuvansa, kärmeen purstoon\npäättyvä ihmisruumis, osotti häntä alkuasukkaaksi (avtochthon'iksi).\nMyöhempää perää on juttu että hän oli tullut Egyptistä. -- Seurasi\nsitte sarja kuninkaita, joista mainittakoon _Erechthevs_ (l.\nErichthonios). Hänen äitinsä oli \"viljan-antoisa vainio\" l. maa\n(Il. II 548), joka jätti lapsensa Athenelle kasvatettavaksi. Eräänä\npäivänä Kekropsin tyttäret, jotka olivat Athenen palvelusneitoja,\nuteliaisuudesta avasivat sen kirstun, missä lasta säilytettiin ja kun\nnäkivät sen ihalan muodon, joka alapuolelta päättyi kärmeen purstoon,\nsäikähtyivät he niin että mielettöminä syöksyivät linnakallion\njyrkkämältä maahan. Synty maasta ja kärmeen muoto todistavat taaskin\nvaan autoktonisuutta. Muuten Erechthevs jatkoi Kekropsin sivistystyötä.\nHän järjesteli valtiolaitosta, vahvisti uskonnon asemaa, rakensipa m.m.\nkaupunginsuojelijalle Pallas Athenelle Erechtheion'in templin, jossa\nmyös Poseidonia palveltiin. Erechthevsilla oli tytär _Prokris_, jonka\nmetsästäjä _Kefalos_ otti puolisokseen. Mutta Eos ihastui uljaan\nriistankävijän kauneuteen ja ryösti hänet, voimatta kuitenkaan vietellä\nhäntä uskottomaksi omaa vaimoa kohtaan. Prokrista vaivasi kuitenkin\nepäilys, joka tuotti turmion. Kerran vakoili hän viidan piilosta\nKefalosta, odotellen näkevänsä jos jotakin. Mies, joka kuuli lehden\nkahinaa, luuli siellä metsän otuksen piilevän ja ampui vaimonsa\nkuoliaaksi.[161]\n\nEdelleen oli _Pandion_[162] kuninkaalla Attikassa tytär _Prokne_, jonka\npuoliso oli Therevs Thrakiassa. Heillä oli poika _Itys_. Kun Therevs\nhäpäisi kälynsä _Filomelan_ ja estääkseen häntä kellekään kertomasta,\nleikkasi häneltä kielen suusta, niin siskot kostoksi tuosta teurastivat\nItyksen ja panivat hänen lihansa isälle syötäväksi. He muutettiin:\nTherevs haukaksi, Prokne kertuksi, Filomela pääskyksi (vrt.\nAedon-tarua).[163]\n\nVihdoin hallitsi Atheenassa ionilaisen heimokunnan taruperäinen\nkantaisä _Ion_. Tällä tiedolla osotetaan vaan että pelasginen aikakausi\nAttikassa oli loppunut ja ionilaisen heimon valta alkanut.\n\nAtheenan kansallissankari, urotöissä Herakleen vertainen on _Thesevs_.\nHänen isänsä oli _Aigevs_ (= Poseidon), äitinsä _Aithra_ Troizenesta.\nPalatessaan täältä häitänsä viettämästä Atheenaan, kätki Aigevs\nkenkänsä ja miekkansa ison kiven alle, käskien Aithran antaa\nvastasyntyneen Thesevs poikansa, niinpian kuin tämä iältään siihen\nkykenisi, vierittää kiven, ottaa sen alta nuo isän kapineet ja lähteä\nAtheenaan isäänsä tiedustamaan. 16-vuotias nuorukainen työnsi helposti\npaaden paikoiltaan ja läksi tielle käsketylle. Matkalla joutui hän\nmoneen seikkailuun ja vaaraan, joista hän pelottomuudellaan\nonnellisesti selvisi. Hänen oli taisteltava kauheita rosvoja ja\nhirviöitä vastaan. Semmoisia oli _Perifetes_ (korynetes = nuijamies)\njoka rautanuijalla löi kuoliaaksi ohikulkijoita; _Sinis_, joka\ntaivutellen joustavia kuusen latvoja niillä ponnahutti ihmisiä ilmaan\nniin että he maahan pudotessaan rusentuivat; _Damastes_, tuo kamala\n\"venyttäjä\" (prokrustes), joka makuutti ihmisiä vuoteellansa. Harvalle\nvuode sopi: mikä oli liian pitkä, mikä liian lyhyt. Mutta sissi tiesi\nkeinon: pitkiltä hakkasi hän sääret poikki, lyhyet kiskoi ja venytti\nhän niin pitkiksi, että täyttivät vuoteen mitan. -- Edelleen _Skiron_,\njoka pakotti matkustajia pesemään jalkojansa ja samassa potkaisi\npesijän mereen nälkäisen kilpikonnan syötäväksi. Näitä ja muita\nilkiöitä kohtasi Thesevs ensi retkellään, mutta hän tappoi ne kaikki.\nTäten vapautti hän maansa suurista rasituksista ja edisti yhteistä\nhyvää, samalla kuin hän kartutti itselleen kunniaa ja mainetta.\n\nNäin tuli hän Atheenaan, jossa Aigevs juuri oli nainut Medean. Häijy\näitipuoli koetti yllyttää miestänsä tappamaan muukalaisen myrkytetyllä\nruualla, mutta ajoissa Aigevs tunsikin poikansa, kun tää kävi paistia\nleikkaamaan isänsä miekalla. Silloin Medea näki hyväksi lentää\ntiehensä.\n\nMonta muuta mainetyötä toimitti sankari, mutta mainioin oli se, josta\nAtheenan lapset ja vanhemmat häntä kiittivät. Kun Minos kuninkaalta\nKretassa poika oli murhattu Atheenassa, pakotti hän atheenalaisia tämän\nrikoksen sovitteeksi joka yhdeksäntenä vuonna lähettämään Kretaan 7\npoikaa ja 7 tyttöä Minotaurolle syötäväksi. Tämä \"Minoksen sonni\" oli\nsarvipää peto, sonninpäällä varustettu ihmisruumis,[164] jonka asuntona\noli _labyrintti_, iso rakennus täynnä eksyttäviä salakujia ja käytäviä,\njoiden sokkelosta oli vaikea osata ulos, vaikka sinne pääsikin helposti\nsisälle. Kun taas joutui aika lähettää tuo hirveä ihmisvero Kretan\nsarvipäälle, tarjousi Thesevs vapaaehtoisena menemään mukaan petoa\nvastaan tappelemaan. Perille päästyä sai hän hyvää apua Minoksen\ntyttäreltä, Ariadnelta, joka rakastui häneen -- sai lankakerän.\nLanganpäästä pitäen tunkeusi hän labyrintin sisään, kunnes löysi\nsarvipään; tämän hän tappoi ja palasi sitten, saman tien kuin oli\ntullut, lankansa ohjeella. Näin päästi hän isänmaansa surkeasta\nrasituksesta ja palasi pelastettujen nuorukaisten kanssa kotio.\nMatkalle seurasi häntä myös morsiammensa Ariadne, mutta tämän Thesevs\npetollisesti jätti Naksos-saarelle (kts. Dionysos). Kotirannalla odotti\nAigevs levottomasti poikansa tuloa, tähystellen merelle, nousisiko\nsieltä näkyviin musta vai valkoinen purje. Mustin purjein oli laiva\nlähtenyt murhematkalleen, mutta poikansa kanssa oli isä sopinut että\nvalkopurje nostettaisiin, jos Thesevs elävänä palaisi onnella matkansa\nsuoritettuaan. Mutta sankari ei silloin kiireissään muistanutkaan\nsopimusta; mustin purjein läheni laiva rantaa, ja Aigevs sen nähdessään\nsydän synkkänä hyppäsi mereen, joka siitä sai nimensä Aigevsin l. Egean\nmeri.\n\nThesevs peri hallitusvallan ja ryhtyi kelpo toimiin, m.m. yhdistäen\nAttikan maalaiskunnat yhdeksi valtioksi, jonka pääkaupungiksi hän sääsi\nAtheenan. Tämän asian muistoksi vietettiin siitä alkain satoja vuosia\neteenpäin _panathenaia_ l. Attikan yhdistysjuhlaa. Mutta tähän ei\nsankarin sotaura vielä päättynyt. Hän läksi mukaan Argonautain\nretkelle, Kalydonin riistanajoon, Herakleen sotaan _amatsoneja_\nvastaan, tuota kuuluisan sotaisaa naiskansaa Mustanmeren tienoilla.\nYstäväänsä Peirithoosta autteli hän tarmoisasti tappeluissa, samosipa\ntämän kanssa manalaan asti rohkealle ryöstöretkelle, ja joutui siellä\npulaan, josta vasta Herakleen (kts. sitä) avulla selvisi. Sotatoverinsa\ntäytyi hänen jättää sinne.\n\nRetkeltä amatsonein maahan toi Thesevs saaliinansa kauniin _Antiopen_.\nTämä antoi hänelle _Hippolytos_ pojan, josta varttui jalo metsämies.\nLeskeksi tultuansa nai sitte Thesevs entisen morsionsa Ariadnen sisaren\n_Faidran_. Tätä ei miellyttänyt harmaa sankari; mutta hänessä syttyi\npalava lempi nuoreen sankariin, omaan poikapuoleensa. Siveä nuorukainen\ntorjui kuitenkin inhoten rikollisen halun viekotuksia ja nytkös\näitipuolen sydämmen valtasi vastainen tunne, kurja kostonhimo. Hän\nuskotteli Thesevsiä että nuorukainen tahtoi häntä siveettömiin\nvietellä. Uskoen valheen pyysi Thesevs isäänsä Poseidonia hukuttamaan\nherjan. Hippolytos ajeli vaunuillaan pitkin meren rantaa, kun merestä\nsyöksähti puhiseva hirviö (= tyrskylaine), joka säikähytti hevoset,\nniin että ajopelit särkyivät ja Hippolytos runneltui kuoliaaksi\nkallioihin[165] -- Hippolytoksen kohtaloa ovat traagikot (Euripides)\nkäsitelleet.\n\nVielä vanhana karkoitettiin Thesevs valtakunnastaan ja päätti päivänsä\nmaanpaossa Skyros-saarella. Kimon toi hänen luunsa Atheenaan. Kimon\nrakensi myös sen Thesevsin templin, Theseion, joka vielä nähdään\nAtheenassa.\n\nTaiteessa ja runoudessa esiintyy Thesevs jonakin ionilaisena\nHerakleena. Mutta niinkuin ionilainen rotu oli doorilaista sorjempi,\njousevampi, hengeltä ja ruumiilta, niin ionilaisten kansallissankari on\nhenkielämältään etevämpi, ruumiiltaan solakampi, norjempi, koko\nilmiöltään henkevämpi ja älykkäämpi kuin doorilaisten sankari. --\nAmatsoneja suosi satu ja runous suuresti. Tuskin sitä retkeä missä he\neivät olleet mukana. Heikäläisiä oli m.m. Penthesileia joka Trojan\nedustalla hätyytti kreikkalaisia. Taidekuvissa esiintyy amatsoni\nuljaana, miehekkäänä impenä, usein hevon selässä, aseinaan\npuolikuukilpi, kaksiterä-tappara, keihäs, joutsi.\n\n\n\n\nArgivilaisia ja korinthilaisia satuja.\n\n\nArgoon vanhin valtias oli sikäläisen virran haltia _Inachos_. Tällä oli\ntytär _Io_, jonka suloutta Zevs syttyi lempimään. Hera sen havaittuaan\nmuutti Ion lehmäksi, jonka paimeneksi pani Argos nimisen kummallisen\nolion. Tämän oli ruumis silmiä täynnä, joista toinen puoli ummistui\nuneen sill'aikaa kuin toinen valvoi. Zevsin toimesta Hermes\ntaikasauvallaan sekä soitolla nukutti tuon satasilmäisen\n\"kaikennäkijän\" ja tappoi hänet sitten miekallaan, josta teosta Hermes\nluultiin saaneen nimensä Argeifontes = Argontappaja. Vaan eipä Heran\nvaino vielä Ioa jättänyt. Hän lähetti vihaisen ampiaisen Ioa ajamaan.\nTuskan vimmassa juoksi Io maasta maahan läpi Euroopan, siitä Aasian\npuolelle poikki salmen joka tästä sai nimen Bosporos (s.o. lehmän\nkahlamo), samoili edelleen, kunnes kohtasi toisen jumalain vihaa\nkärsivän olennon, Promethevs titaanin, kahlehilla kytkettynä Kaukason\nvuoreen,[166] ja sai vasta Egyptissä rauhan ahdistajaltansa. Siellä hän\nsai takasin ihmismuotonsa ja synnytti Zevsille Epafos pojan. -- Tätä\nmyyttiä on siten selitetty että Io tarkoittaisi kuuta, jonka\nkummallisia muodonvaiheita muka kuvailtiin noilla vaelluksilla; kuun\nsarvista eli sakaroista saatiin Iolle lehmänmuoto, satasilmäinen vartia\non tähtitaivas. Täten Io olisi sama kuin egyptiläisten kuunjumalatar\nIsis. Ontuvalta näyttää tuo vertaus.\n\nIon jälkeisiä olivat veljekset _Danaos_ ja _Aigyptos_. Näiden välillä\nsyntyi riita, jonka johdosta Danaos päätti palata sukunsa entisille\nkotimajoille Argooseen. Viidenkymmenen tyttärensä kanssa hän lähti\nvesille laivassa, joka ensimmäisenä Välimerta kynteli, ja päästyään\nperille otti haltuunsa Argoonmaan, jonka parasta hän edisti viisailla\nhallitustoimilla. Hän saattoi kuivan maan hedelmälliseksi\njuoksuttelemalla siihen vettä ojia ja kanavia myöten, maan turvaksi\nrakensi hän linnoja ja jumalaintemplejä. Mutta Danaoksen perässä\nsaapuivat sinne hänen veljensä pojat, joita myös oli viisikymmentä, ja\ntahtoivat väkisin pakottaa serkkujansa naimisiin. Häitä vietettiinkin,\nmutta hääyönä morsiamet isänsä käskystä pistivät ylkänsä kuoliaiksi\n(josta synnistä sitten saivat ennen mainitun kovan rankaisun\ntuonelassa), kaikki paitsi _Hypermnestra_ joka säälistä auttoi ylkänsä\npakenemaan. Vieläpä tämä, _Lyrikevs_, sovittuaan appensa kanssa, peri\nhäneltä valtakunnan. Tämän avioliiton jälkeisiä oli kaksi suurta\nsankaria Persevs ja Herakles.\n\nHypermnestran pojanpoikia olivat kaksoiset _Akrisios_ ja _Proitos_,\njotka vihasivat toisiaan jo ennen syntymistään. Vallan jaossa sai\nProitos osakseen Tirynsin, mutta veljensä ajoi hänet sieltä pois.\nLykiassa nai hän sitte sikäläisen kuninkaan Iobateen tyttären Anteian\n(Stheneboian) ja anasti appensa avulla takaisin valtakuntansa, jossa\nkykloopit rakensivat hänelle jykevän Tirynsin linnan. Jumalain pilkasta\nrangaistiin Proitoksen tyttäret (Proitidit) taudilla ja hulluudella,\njosta heidät paransi Melampus tietäjä, saaden siitä hyvästä yhden\nheistä, Iflanassan, vaimokseen.\n\nSankarit eivät tule mailmaan yhtä yksinkertaisesti kuin muut\nkuolevaiset. Ihmeellinen oli ainakin _Persevs'in_ synty. Akrisios oli\nkuullut ennustajalta saavansa surman tyttärensä pojalta. Tuota\nvälttääkseen sulki hän tyttärensä _Danaen_ sulhasilta vaskityrmään\nkätköön. Mutta ei auttanut varovaisuuden keino taivaallista kosiaa\nvastaan. Zevs rakastuneena ihanaan impeen muuttihen kultasateeksi, joka\nvihmoi tyrmän katosta sisään.[167] Lemmen hedelmä oli _Persevs_. Nytpä\nAkrisios salpasi äidin ja pojan kistuun, jonka heitätti mereen aaltojen\najeltavaksi. Vaan eipä kistulaiset hukkuneetkaan märkään hautaan, vaan\naalto uitti heidät Serifos saaren rantaan, josta kalastaja Diktys vei\nheidät veljelleen Polydekteelle, saaren kuninkaalle. Siellä poika\nvarttui uljaaksi nuorukaiseksi, sill'aikaa kun kuningas turhaan kosi\näitiä. Polydektes, nähden Danaen vastustelussaan saavan tukea\npojaltaan, päätti salajuonella toimittaa tämän tieltänsä. Hän tarjosi\nhänelle tehtävän, siksi seikallisen ja hauskan että se viehättäisi\nnuorukaisen haavemieltä, mutta siksi vaikean että hän siihen sortuisi\n-- niin luuli kuningas. Hän kehotti häntä lähtemään Medusanpäätä\nhakemaan (kts. Gorgoneista). Persevs pahaa aavistamatta suostui\nilomielin tehtävään ja lähti retkelle lännen perille, pimentolan\nmaille. Mutta mikäs vaara saattoikaan Zevsin suosilasta sortaa! Hänelle\nilmestyi avuksi Athene ja Hermes, joilta hän sai kirkkaan kilven ja\ntimanttimiekan. Ensinnä oli hänellä asiaa _graioille_; onneksi nuo\nlouhet harvahampaat hänen tullessaan makasivat unessa, joten hän\nhelposti sai heiltä siepatuksi heidän ainoan silmänsä ja hampaansa.\nOllen hänen vallassaan täytyi heidän totella häntä, jos mieli saada\nsilmää ja hammasta takasin. Säyseinä neuvoivatkin hänelle tien \"Lännen\nimpien\" luo. Näiltä hän lainasi siipikengät, näkymättömäksi tekevän\nmananlakin ja hopeasalkun. Näin täysissä tamineissa kiiti sankari\nratsullaan halki ilmojen gorgonein sumu-saareen. Taaskin tapasi hän\nasukkaat nukuksissa. Hän tiesi jo että Medusaa ei saanut katsoa\nsilmiin, sillä siitä seurasi kivettyminen. Sentähden hän otti Medusan\nkuvan kilpensä peilipintaan ja katse sivuun käännettynä leikata sivalsi\nsiltä sirppikalvallaan pään poikki, jonka sitte kiireesti pisti\nlaukkuunsa. Medusan verisestä ruhosta syntyä singahti siipihepo\n_Pegasos_, joka kaviollaan potkaisten Helikonin vuoresta lähteen\n(Hippokrene) solahtamaan, karkasi Persevsin perään, saavuttamatta\nkuitenkaan häntä, joka jo riensi pitkiä taipaleita edellä.[168] Turhaan\nmuut gorgonit herähtäessään pyristivät siipiään ja vimmoissaan\nkurottivat kynsiään rohkeaa rosvoa repiäkseen. Mananlakin peitossa\nliiteli hän jo etäällä sarastavaa valoa kohden. Euroopan ja Afrikan\nvälisalmelle tultuaan mieli hän väsyneenä levähtää Atlas titaanin\nmajassa siellä, mutta tämä, jonkun huhun johdosta perättömiä peläten,\nettä tuo muka oli se Zevsin poika joka ryöstäisi hänen tyttäriltään\nhesperiideiltä kultaomenat, kielsi häneltä majansa suojaa. Silloin\nPersevs kostoksi ojensi gorgonpään titaania vastaan, joka heti\nkangistui vuoreksi kannattamaan taivaan kantta. Täältä lensi hän Libyan\nhalki kädessään vielä verinen pää, josta sirahteli pisaroita maahan\npitkin matkaa. Niistä sikesi kärmeiden parvi, joita Afrikassa vielä\nvilisee. Täällä, Aithiopiassa, oli uusi seikkailu tarjona. Maata peitti\nvesitulva, vedestä kohosi kallio, jonka rosokylkeen Kefevs kuninkaan\ntytär _Andromeda_ oli sidottuna sovittamaan vanhempainsa rikosta. Nämä\nolivat näet kerskailleet, että heidän tyttärensä oli merenneitojakin\nkauniimpi. Siitä nyt Poseidon suuttuneena vaivasi maata. Hirveä\nmeripeto oli juuri hyökkäämäisillään neidon päälle, kun sankari siitä\nsivutse sujahtaessaan ehti hätään, tuntien samalla sääliä ja lempeä\nonnetonta kohtaan. Ojentamalla taikapään hirviötä vastaan muutalsi hän\nsen kiveksi ja toi pelastuneen neidon iloisten vanhempien syliin.\nNäiden suostumuksella nai hän sitte Andromedan ja vei hänet mukanaan\nkotia.\n\nSiellä oli asiat vielä ikävällä kannalla. Ei ollut Polydektes vieläkään\njättänyt Danaeta kosimiseltansa rauhaan. Vaan kohta muuttui tila.\nKuningas kemuili par'aikaa hovimiehineen linnassa, kun Persevs tuli\nsinne ja oikopäätä muutti kiviksi koko seuran. Serifon hallituksen\njätti hän Diktykselle. Näin tehtävänsä suoritettuaan toimitti hän\nsiipikengät ja mananlakin takasin Lännen-immille, kiittäen lainasta;\nMedusanpään hän kiitollisena lahjoitti Pallakselle joka kiinnitti sen\nkilpeensä tai rintahaarniskaansa ja käytti sitä sitte menestyksellä.\n\nNyt oli aika lähteä Argokseen Akrisios vaaria katsomaan; he läksivätkin\nkolmisin: poika, äiti ja vaimo. Mutta ei tavattu vanhusta kotona.\nKuultuaan tyttärenpoikansa elävän oli hän tätä pakoon mennyt etäiseen\nLarissaan. Persevs lähti perään saadakseen vanhukselle vakuuttaa\nystävällistä mieltänsä ja poistaa hänen pelkoansa. Larissassa\nvietettiin juuri juhlaa kilpaleikeillä. Näihin otti Persevs heti osaa\nvielä ehtimättä isoisäänsä nähdäkään. Kiekonheitossa hänen kiekkonsa\ntapaturmasta lennähti syrjään ja sattui Akrisiosta niin pahasti\njalkaan, että hän kuoli haavaansa. Näin siis perältäkin kohtalon päätös\nmeni toteen. Persevs hautasi isoisänsä. Mutta tuommoisen tapaturman\njälkeen häntä ei haluttanut hallita isoisänsä valtakuntaa, sentähden\nvaihtoi hän sen pois Tirynsiin, jonne rakensi mahtavan Mykenan.\nAndromedan kanssa siitti hän useita poikia, joista toisessa polvessa\nsyntyi Herakles.\n\nMyöskin Persevsin myytille on etsitty selityksiä luonnosta. Danae\ntarkoittaa muka maata, erittäin Argolista, jonka synkkä, pilvinen\ntalvitaivas sulkee ikäänkuin tyrmään. Mutta kultainen kevättaivas\nsäteineen sateineen syleilee lemmellisnä maata, ja niin syntyy armas\naurinko, valonsankari joka ryhtyy voitolliseen taisteloon talven, yön\nja manan valtoja vastaan -- siis sama asia jota moni muukin myytti\nkuvailee.\n\nKorinthon (= Efyran) perustajana esiintyi tarussa Aioloksen poika\n_Sisyfos_. Olemme ennen kertoneet, miten hänen tuonelassa iäti täytyy\nvierittää kiveä, joka ollen juuri mäen harjulle nousemaisillaan siitä\npyörähtää alas. Mistä rikoksesta häntä noin rangaistiin? Siitä juttelee\nsatu näin. Kun virranhaltia Asopos etsi Zevsin ryöstämää tytärtään,\nlupasi Sisyfos ilmoittaa mihin tyttö oli kadonnut, sillä ehdolla että\nAsopos loisi lähteen varustamaan vedellä Korinthon kaupunkia. Zevs\nlähettää tästä kuoleman Sisyfoksen kimppuun, mutta hän sitoo sen, niin\nettä lakataan kuolemasta, kunnes Ares taas vapautti surman ja heitti\nS:n sen haltuun. Kuollessaan kieltää Sisyfos vaimoansa häntä\nhautaamasta, ja manalaan tultuaan viekoittaa hän manalaisia laskemaan\nitseään maan päälle muka kurittamaan lemmetöntä puolisoaan joka ei\nviimeistä palvelusta hänelle toimittanut. Näin peijaa hän kuolon\ntoistamiseen. Vasta Hermes vie hänet väkisin tuonen tuville\nrangaistavaksi. -- Näin oli Sisyfos ilmetyn viekastelun kuva ja\nsemmoisena omansa olemaan Korinthon viekastelevan kauppiaskansan\nihailtavana. Korinthon taipaletta ympäröi kahtaalta aava aaltoava meri,\njolla kansa liikkuu kauppatoimissaan, josta se sai elantonsa. Meri oli\ntavallaan Korinthon kaupungin äiti. Ehkäpä siis Sisyfos, kaupungin\nmyytillinen perustaja, tarkoittaakin vaan merta. Ja kun laineet\nlakkaamatta vyöryvät rannalle ja siitä tyrskähtävät takasin, niin\nnäyttää luonnolliselta, että juuri tätä ilmiötä kuvataan tuolla kiven\nvierityksellä tuonelassa, jolle sitte, kun keksittiin tarut Sisyfoksen\nrikoksista, annettiin syvempi, eetillinen merkitys.\n\nSisyfoksen poika oli Glaukos, tämän poika _Bellerofontes_, joka\nsiveytensä tähden sai kuten Persevs kestää hänkin koetteluksia. Hänen\ntarunsa oli seuraava.[169] Hän oli kaunis, uljas nuorukainen, ja\nProitos kuninkaan puoliso rakastui kiihkeästi häneen. Kun siveä\nnuorukainen vastasi toisen tuleen kylmällä, niin loukattu nainen\nherjasi häntä Proitoksen edessä muka hänen siveyttänsä väijyväksi.\nKuningas vihastui ja päätti hukuttaa Bellerofonteen. Vaan kun ei itse\nhalunnut surmatoimeen ryhtyä, viritti hän hänelle salaisen surmanansan,\nsamaan tapaan kuin Persevsille tehtiin. Hän pani Bellerofonteen viemään\nLykiaan apellensa Iobateelle salamerkeillä kirjoitetun taulun. Kun\nkirjeen viejä saapui perille Xanthosvirran vuolteille, holhoi häntä\nIobates ystävällisesti yhdeksän päivää. Sitten luki hän kirjeen ja näki\nettä siinä pyydettiin häntä tappamaan kirjeentuojaa. Vaan kun ei\nIobateskaan tahtonut suoraan surmata vierastaan, määräsi hän hänelle\nuhkatöitä tehtäväksi, joissa hänet surma tapaisi. Ensiksi lähetettiin\nhän tappelemaan _Chimairaa_ vastaan, joka oli hirveä peto, edestä\nleijona, keskeltä vuohi, takaa lohikäärme, ja pyrskyi tulta. Saatuaan\ntaivaallisilta siivekkään _pegasos_ hevosen sai sankari pedon\ntapetuksi. Tuli sitte toiseksi sotia _solymein_ urheaa vuorikansaa\nvastaan; ankara oli ottelu, mutta voitolla sankari siitä suoriutui.\nSamoin sai hän loistavan voiton amatsoneista. Vielä vartoi kova koetus\nneljäntenä. Palatessaan voittoretkiltään näki hän äkkiä valitun joukon\nLykian miehiä väijyksistä karkaavan kohti miekat tanassa; mutta\nnämätkin kaasi hän kaikki. Nyt älysi kuningas, että hänellä oli\njumalain sukuinen sankari edessään; lausuen kunnioitustaan pyysi hän\nhäntä jäämään luokseen ja antoi hänelle tyttärensä sekä puolet\nvaltakuntaansa. Kolme lasta syntyi siitä avioliitosta, joista tytär\nLaodameia Zevsin lemmissä synnytti _Sarpedonin_.\n\nMutta Bellerofonteenkin elämän ehtoopuoli pimeni ja jumalain suosio\nluopui hänestä. Syyksi selitetään (Pindaros) hänen ylpeyttänsä, kun hän\npyrki ylijumalain verroille. Hän kannusti jo siipihepoansa\nsingahuttaakseen itsensä taivaan majoille, kun Zevs lähetti ampiaisen\npistämään hevosta. Hurjana heitti se selästään sankarin joka sai\nsurmansa. Toisen tarunkäänteen mukaan (Hom.) hän kyllä eli, mutta\nharhaili mieli synkkänä \"harha-arolla\" ikävöiden ollutta onneaan. --\nKorinthon kaupunki kunnioitti häntä heroksenaan.\n\nBellerofontesta on arveltu oikeastaan auringonhaltiaksi. Jos Sisyfos on\nmeri, niin sopineehan hänen pojanpoikansa auringoksi, jonka\nkorinthilaiset näkivät joka päivä syntyvän meren sylistä. Taistelu\nChimairaa vastaan merkitsisi siten aurinkoa joka lämpösäteillään kuivaa\nviljelyksille haitallisia tulvavesiä tai vuoripuroja (= chimaira). Jos\ntaas, kuten toiset väittävät, tuo tulta purskuva hirviö tarkoittaa\ntulivuoren purkausta, silloin ei päästä pitkälle Bellerofonteen\nauringonmerkityksellä. Muuten vivahtaa sankarin olento myös\nauringonjumalaan Apolloniin. Onpa heillä sekin yhtäläisyys, että\nApollonia nimitetään \"Lykios\" ja Bellerofontes pääsi Lykian valtiaaksi.\n\n\n\n\nLakonian satuja.\n\n\nAmyklain kaupungissa Lakoniassa hallitsi _Tyndareos_ ja _Leda_, joilla\noli neljä perillistä: _Polydeikes, Kastor, Helena ja Klytaimnestra_.\nNäiden kaikkien äiti oli Leda, mutta muutamain isä ei ollut Tyndareos,\nvaan itse Zevs, ja nämä ollen jumalain sukua perivät kuolemattomuuden.\nZevs oli näet lempinyt Ledaa hanhen haamussa; mutta ketkä tuon hanhen\nsikiöitä olivat, siitä on taruissa eri tiedot. Klytaimnestra kyllä --\nsiitä on yksi mieli -- oli Tyndareoksen tytär, samoin kuin Helena\nZevsin tytär; mutta veljeksiä sanotaan milloin molempia kuolevaisiksi\nja siis Tyndareoksen pojiksi (Homeros), milloin vain Kastoria\nTyndariidiksi, mutta Polydeikestä Zevsin pojaksi, milloin molempia\nZevsin pojiksi, jota nimitys _Dioskurit_ (Dios kouroi) merkitsee.\n\nKelpo urhot heistä sukesi. Kastor osasi oivasti ajaa hevosilla,\nPolydeikes oli reipas nyrkkisoturi, ja noina sotaisina aikoina ei\npuuttunut kummaltakaan tilaisuutta taitonsa käyttämiseen. Niinpä\ntempasivat he pienen siskonsa Thesevsiltä valloittamalla Afidnain\nlinnan. Sitten ottivat he tarmokasta osaa Argonautain retkeen, jolloin\nPolydeikes nyrkkitaistelussa voitti kuulun Amykoksen, samoin olivat\nmukana Kalydonin karjun ajossa. Merkillisin oli heidän loppukohtalonsa.\nVeljekset tulivat naimapäälle; ja kun Messenian Leukippos kuninkaalla\noli kaksi sievää tytärtä, päättivät he, kuten tapana oli, ryöstää\nneidot morsiamikseen. Mutta näillä olikin ennestään sulhaset Afareoksen\npojat _Idas_ ja _Lynkevs_, eivätkä nämä tappelutta neidoistansa\nluopuneet. Toiset kertovat että Dioskurit eivät ryöstäneet neitoja,\nvaan härkiä ja siitä riidan alkaneen. Mikä lie sen syynä ollutkaan,\nTyndariidit väijyivät onton tammen kolossa Afarideja. Mutta Lynkevsillä\noli haukan silmä, joka näki vuoren halki manalaan asti. Urkkien\nTaygeton kukkulalta vihollisiaan, keksi hän heidät puun kolosta. Hiljaa\nhiipi hän sinne veljensä kanssa ja pisti peitsensä lahon puun läpi\nKastorin rintaan, niin että tämä heitti henkensä. Raivoissaan syöksyi\nPolydeikes esiin ja surmasi Lynkevsin, samalla kun Zevsin salama\nruhjaisi Idaksen maahan. Surren veljensä surmaa rukoili Polydeikes\nkuolemaa itselleenkin. Zevs viisaudessaan täytti pyynnön puoleksi,\nsiten että kuolematon veli antoi toisen puolen kuolemattomuuttaan\nveljellensä ja heillä oli kummallakin puolinainen kuolottomuus. Niinpä\nhe viettävät joka toisen päivän tuonelassa, joka toisen jumalain kanssa\ntaivaissa. Siitä johtui sitte se luulo, että Zevs pani heidät kahdeksi\ntähdeksi taivaalle.\n\nJo varhain nauttivat Dioskurit jumalallista kunniaa sekä kotonaan\nSpartassa että muuallakin Hellaassa, jopa etäällä Italiassakin, ja\ntäällä eritoten sittekun roomalaiset eräässä tappelussa latineja\nvastaan olivat olleet näkevinään niiden sotivan heidän puolestaan ja\njuottavan hevosiaan Roomassa heti voiton jälkeen. Tappelun telmeessä he\najelevat siipiratsuillaan, mutta pian he niillä heilahtavat merenkin\naavikolle. Merihätään ja haaksirikkoon häätyneitä lentävät he salaman\nnopeina auttamaan. Heidän luultiin ilmestyvän noiden sähköliekkien\nmuodossa, joiden kieliä vieläkin välistä sanotaan myrskysäällä\nliehuvan laivanmastojen nenissä ja ennustavan ilman kaunistumista\n(\"Elmsfeuer\").[170] Merenhaltioina heitä palveltiin satamissa (Ostiassa\ny.m.). Spartassa heitä erittäin esitettiin urhollisuuden mallina\nnuorisolle. Muuallakin oli heillä palvelusta, pyhäköitä ja juhlia\n(Atheenassa oli heidän kunnianimensä \"anakes\", herrat). Olympian\nkilpaleikit olivat heidän suojansa alaisina ja kilpa-ajoilla heitä\nsiellä kunnioitettiin. -- Italiassa oli heillä nimet _Castor_ ja\n_Pollux_.\n\nTaide koetti esittää noiden veljesten rakkautta, joka oli kuin yksi\nsielu kahdessa ruumiissa, heidän tuskallista eroansa sekä elon ja\nkuolon, valon ja pimeän välillä vaihtelevaa oloansa. Vierekkäin\nkuvataan kaksi päätä, toinen katsoen ylös-, toinen alaspäin; tai\nkättelevät he toisiaan hyvästi jätellen, tai ratsastavat he eri\nsuuntiin. Tähti kummankin pään yläpuolella on jumalain kunniaan pääsön\nmerkki. Muuten on heillä valko-ratsut, spartalainen hattu ja keihäs.\nUsein kuvataan heitä vaan hillitseviksi pystyyn karkaavaa hevosta.\nParas heistä säilynyt muinaisaikainen esitys on n.s. Monte Cavallon\nkolossi Roomassa.\n\n\n\n\nSatuja Kretan saarelta.\n\n\nKretan saaren vanhin kuningas oli _Minos_, Zevsin ja thebalaisesta\nsadusta tunnetun Europan poika. Hän oli kuuluisa lainsäätäjä, ja\nlakisäännöksillään, jotka hän sai Zevs isältään,[171] teroitti hän\nihmismieliin vapauden-rakkautta, urheutta ja yksimielisyyttä. Kun\nLykurgos laati lakeja Spartalle, sanotaan hänen niissä noudatelleen\nesikuvanansa Minoksen lakeja. Oikeamielisyytensä takia pääsi hän\nsamoinkuin veljensä Radamanthys kuoltuaan manalan tuomariksi.\n\nTämän Minoksen pojanpoika oli nuorempi _Minos_, sotaisa valtias joka\nhätyytti rosvot meriltään ja laajensi valtansa itäisen Välimeren\nsaarille ja rannikoille, jopa jonkun aikaa piti Attikaakin\nhallussaan. Nautiten alkuaan hänkin ylhäisten armoa menetti hän sen\nvilpillisyydellään.[172] Kun epäiltiin hänen oikeuttansa valtikkaan,\nlupasi hän sen todistaa ihmeellä. Hänen rukouksestaan nosti Poseidon\nmeren kuohuista suuren upean sonnin maalle. Mutta kun Minos mielistyen\nmullikkaan unohtikin lupauksensa uhrata sen merenherralle ja mieli\nsillä jalostuttaa sarvikarjansa rotua, kasvoi hänelle siitä turmio.\nHänen vaimonsa _Pasifae_ ihastui otukseen liiaksikin. Se kyllä hävisi,\nmutta sijaan ilmestyi kamala sikiö, sarvipää Minotauros, josta ennen\nolemme kertoneet, Thesevsista juteltaissa. Tämä raiskasi raivoissaan\nkoko saaren, kunnes Herakles sai sen kytketyksi. Kuuluisa taideniekka\n_Daidalos_ rakensi sitte _labyrintin_ satasokkeloisen kartanon, jonka\nsisään sarvipää teljettiin. Kun sitä ei uskallettu eikä voitu tappaa,\ntäytyi sitä elättää, vieläpä ihmislihalla, koska muu ruoka ei\nhäjylle kelvannut. Ensinnä otettiin nuo syötävät ihmisraukat itse\nkretalaisten joukosta, sitten täytyi Attikan asukasten elättää petoa,\nkunnes Thesevs, kuten jo luimme, vapautti kansansa tukalasta\nihmisveri-verosta.\n\n_Daidalos_ oli älykäs kuvanveistäjä ja rakentaja ja keksi monta kalua\nja keinoa käytöllisellä alalla, niinkuin kirveen, mastot, purjeet y.m.\nKun vanhimmat kuvat olivat kömpelöitä kivikönttiä tai pölkköjä, joihin\noli uurrettu jotain kasvojen tapaista, oli Daidalos ensimmäinen joka\nselvästi ja luonnonmukaisesti erotti ruumiin osat ja jäsenet\ntoisistaan, jonka tähden hänen kehuttiin tehneen \"käveleviä kuvia\".\nAtheenasta, jossa hän ensin asui, täytyi hänen paeta tehtyään\nrikoksen. Kadehtien etevää oppilastaan _Talosia_, joka keksi\nsavenvalurin-vehkeitä, sahan ja sorviraudan, murhasi Daidalos hänen,\nmutta rikos tuli ilmi ja ainoastaan nopealla paolla vältti hän\nkuoleman, johon areopagi hänet tuomitsi. Hän tuli Kretaan ja\nsaavutti siellä sepitelmillään kuninkaan suosion. Pasifaelle teki\nhän koneellisen puulehmän, tyttärelle Ariadnelle tanssivia\nmarmorinukkeja[173] ja Minokselle labyrintin. Mutta kun Thesevs eheänä\nselvisi seikkailustaan minotaurin kanssa, epäili kuningas taiteilijan\nsalaa maamiestään avustelleen, suosio kääntyi vihaksi ja Daidalos ynnä\npoikansa _Ikaros_ teljettiin labyrinttiin. Mutta eipä äly jäänyt\nneuvottomaksi. Daidalos teki siivet itselleen ja pojalleen; ja mistä\nlävestä rakennuksen katossa lienevätkään päässeet ulos, pakoon he\nlensivät halki ilmojen, kauas yli merten. Pojasta tuntui lento\nhauskalta, ja huolimatta isän varotuksista pysymään kohtuuden\nkultatiellä, kiitää heilahti hän rohkeasti ylös ja alas, ristin ja\nrastin, kunnes nousi liian likelle aurinkoa. Kuumuudesta suli vaha,\njoka liitti sulat siiviksi, sulat hajosivat ja poika parka syöksähti\npilvien päältä meren syvyyteen. Sen jälkeen kutsuttiin sitä Välimeren\nosaa Ikarilaiseksi mereksi.[174]\n\nSureva isä pääsi hengissä Siciliaan, jossa _Kokalos_-kuningas soi\nhänelle tyyssijan. Kun Minos vähän jälkeen saapui sinne ja kiristi\nkarkulaistansa takasin, kutsui Kokalos Minoksen vieraakseen. Vieras\nvietiin kylpyyn, jossa kuninkaan tyttäret hukuttivat hänet. Tästä\navusta kiitollisna rakensi taiteilija kuninkaalle linnoja, templejä ja\nkylpylaitoksia.\n\nToinen, kuin äskenmainittu, oli se _Talos_, vaskimies, jonka Hefaistos\nlahjoitti Minokselle ja jota tämä käytti saarensa vartiaksi. Kolmasti\npäiväänsä kiersi hän saaren. Milloin näki outoja lähenevän, juoksi hän\ntuleen, kunnes oli hehkuvan kuuma, ja painalsi sitte vieraat\nvaskirintaansa vastaan, kunnes ne kamalasti (\"sardonisesti\") nauraen\nheittivät henkensä. Kun hirveä vartia koetti kivenheitolla estää\nargoretkeläisiä nousemasta maalle, keksi Medean juoni sille surman.\nTaloksella oli yksi ainoa, päästä jalkoihin menevä verisuoni, jonka\nyläpäähän oli tulppa pistetty. Tämän tulpan sai Medea vikkelästi\nvedetyksi pois, joten Talos kuoli verenvuotoon.\n\n\n\n\nHerakles.\n\n\n_Herakles_ on Kreikan etevin satusankari, joka suoritti suurempia ja\nuseampia urotöitä kuin kukaan muu. Niiden ala ei Homerissa vielä\nsanottavasti uletu Kreikkaa ulommas, mutta vähitellen väljenee se\nkäsittämään koko vanhan mailman, kun tämän sankarin piiriin liitettiin\nmuidenkin samallaisten koti- ja ulkomaisten sankarien mainetöitä jotka\nesitetään hänen tekemikseen. Alkutarun ytimen ympäri kuontuu yhä\nvahvemmalti vieraita, semitiläisiä ja itämaisia lisiä, sulaen niin\nyhdeksi, että alkuperäistä ja vierasta vihdoin on mahdoton toisistaan\nerotella. Täten Herakleen taru on muita moniseikkaisempi ja laajempi.\nJos se alkuaan syntyikin doorilaisten kesken, ei se lopuksi enää ole\nminkään erityisen heimokunnan, vaan koko Hellaan oma. Herakles on koko\nKreikan kansallissankari. Hänen tarunsa pääpiirteet, nim. Heran viha,\npalvelusaika ansiotöineen sekä muutamat sotaretket, tavataan jo\nHomerissa; mutta jumaltumisensa ei ole vielä tapahtunut. Se tuli\nuskonkappaleeksi vasta noin 700 e.Kr.\n\nIhmeellinen oli tietysti tämmöisen miehen synty ja jumalista hänen\ntäytyi johtaa sukuperänsä. Zevs itse lempineen liikkui ihmisten kesken.\nTirynsissä olivat serkukset _Amfitryon_ ja _Alkmene_, joiden kummankin\nisoisä oli Persevs, menneet kihloihin, mutta murhan takia täytyi\nsulhasen paeta Thehaan Kreonin luo, jonne morsiankin seurasi häntä.\nAmfitryonin sotaretkellä viipyessä pistäysi Zevs sulhon haamussa ihanaa\nAlkmeneä hyväilemässä, jolloin ylhäinen isä antoi kolmen vuorokauden\npituisen yön peittää maan. Päivän vihdoin valjettua tuli oikea sulho\nsodasta kotia ja vietti häänsä. Kun Zevsin sikiön syntymähetki läheni,\njulisti ylijumala,[175] että heti syntyvä Persevsin taimi oli\nhallitseva muita sukulaisiaan. Hera kun vihasi kilpailijansa lasta jo\nsyntymätönnäkin, vannotti Zevsiä pysymään tuossa sanassa ja riensi maan\npäälle puuhiin. Hän viivytti Alkmenen synnytysyötä, mutta joudutti\nerään toisen, Persevsin sukua olevan emon toimia, niin että tämän poika\n_Eurysthevs_ syntyi mailmaan viikkoa varemmin kuin Zevsin lapsi\nHerakles. Keskensyntyneen, kurjan pelkurin ikeen alle täytyi siis\nvirkeän, voimaisen taivaan lapsen nöyrtyä. -- Samalla kertaa kuin\nHerakles avasi hänen velipuolensa, Amfitryonin poika _Ifikles_ silmänsä\npäivän valolle.\n\nPeläten Heran vihaa heitti Alkmene pikku Herakleensa korpeen surmille,\nmutta eipä korkean poika niin hevin kuollut. Sattuipa siitä astumaan\nitse Hera, joka säälien outoa lapsi raukkaa otti sen rinnoilleen\nimemään. Mutta poika vesa imaisikin niin rajusti, että Hera kirkaisten\nrepäisi sen rinnoiltaan ja viskasi menemään, jolloin maitoa pirahti\npitkä virta taivaalle. Siitä on \"linnunrata\" (vrt. \"Milchstrasse\")\nsaanut alkunsa. Hyvän lisän jumalis-tarmoa ehti sankarinalku kumminkin\ntuosta siemaista, ja omin voimin hän taisi kontata metsästä kotiin.\nMutta Hera saatuaan tietää, kuinka äidinhellyytensä oli nurjasti\nosunut, raivostui kahta tulisemmaksi ja hautoi vaan surmantuumia.\nPuolenvuotias poikanen lepäsi kehdossa kaksoisveljensä vieressä, kun\nyhtäkkiä ilmestyi sinne kaksi Heran lähettämää kyykärmettä. Vanhemmat\nkauhistuivat, mutta Herakles ikäänkuin leikiten kuristi kärmeet\nkuoliaiksi. Kun Amfitryon aavisti pojassa piilevän neron, hankittiin\nhälle kelpo kasvatus ja oivat opettajat. Näin oppi hän pian hevosia\nohjaamaan, painimaan, miekkailemaan, ampumaan. Soitanto yksin ei\nsujunut häneltä, kannel ja miekka eivät sopineet samoihin kouriin. Kun\nsoiton opettaja Linos kerran koetti korvatillikalla paremmin innostaa\noppilastansa jaloon taiteeseen, niin tämä suuttuen sieppasi kantelen ja\nmäjähytti sillä opettajansa kuoliaaksi. Tuosta tuhmantyöstä lähetti isä\nhänet maalle karjoja paimentaessa parempaa mieltä oppimaan. Hiljaisen\nluonnon keskuudessa varttui hän kaikin puolin. Hänen luonteensa lujeni\nvoittamaan halpoja viettelyksiä, pitämään ylinnä silmämääränä\nsiveellistä hyvää, totuutta ja hurskautta. Sen sai hän todistaa juuri\ntäällä saloissa. Hän sattui kerran tulemaan kahden tien haaraan eikä\ntiennyt, kummalle kääntyisi. Siinä seisoi kaksi haltiatarta, kumpikin\ntietänsä nuorukaiselle suositellen. Mairesuinen hekuma lupasi taluttaa\nhäntä ruusupolkuja pitkin hurmaavien huvien helmaan. Hyveen kaino impi\nei okaisella tiellään luvannut muuta kuin työtä ja taisteloa, mutta\nmatkan perällä saisi hän kuolematonta mainetta autuasten luona.\nHerakles käänsi selkänsä hekuman hekotuksille ja päätti pyrkiä kunnian\nkoleaa polkua.[176] Hän oli vasta 18-vuotias, mutta täysi mies, jonka\nkoko olento ilmaisi ylhäistä sankariuutta. Sydämmessä kuohui suurten\nmainetöiden halu, siitä silmäkin uljaana loisti, leveä rinta, roteva,\nviidettä kyynärää pitkä vartalo, jäntevät jäsenet paisuivat\nkukistumatonta jättiläisvoimaa. Kohta sai hän sitä näyttää, kun raju\njalopeura raateli hänen isänsä karjaa. Hän tappoi pedon ja nylki siltä\nnahan, jota hän siitä aikain aina piti pukunaan, samoin kuin öljypuun\nrungosta veistämää nuijaa aseenansa. Heti perästä pelasti hän Theban\nsadan härän verosta, jota se maksoi Orchomenon kaupungille. Joutuivatpa\norchomenolaiset maksamaan saman veron takasin kaksin kerroin; mutta\nisäpuolensa Herakles siinä taistelussa kadotti. Kiitollisena veron\npääsöstä, antoi Kreon kuningas tyttärensä _Megairan_ urholle\npuolisoksi. Heille syntyikin useita lapsia, mutta eipä avioliiton onnea\nkauan kestänyt -- siitä Hera huolta piti. Hän yllytti Eurysthevstä\nvaatimaan, että Herakles vihdoinkin rupeisi syntymästä säättyä\npalvelustansa hänelle toimittamaan. Ajatellessaan että hänen täytyisi\ntuota raukkamaista miestä orjailla, raivostui sankari, ja Hera osasi\ntuota mielentilaa kiihotella, niin että hän ajoittain oli aivan hullu.\nMielenhäiriössä tappoi hän lapsensa ja -- muutamat sanovat --\nvaimonsakin. Selvittyään järjilleen katui hän katkerasti ja pakeni\nmieli synkkänä ihmisten ilmoilta. Sovintoa etsiessään tuli hän\nDelfoihin ja kysyi, täytyisikö hänen todella nöyrtyä Eurysthevstä\npalvelemaan, oliko tämän vaatimus oikea. Orakeli vastasi, että hän\nsuoritettuaan määrän ansiotöitä pääsisi palveluksesta vapaaksi, saisipa\nvielä ikimaineen niistä ja uuden nimen \"Herakles\" (\"Heran kunnia\"),\nsillä hänen nimensä olikin vielä oikeastaan _Alkaios_ eli _Alkides_.\nNämä tiedot eivät juuri lohduttaneet sankaria, joka alakuloisena astui\nisäntänsä määräämiä töitä suorittamaan. Eräät suopeat jumalat antoivat\nhänelle aseita niissä kestettäviin taisteloihin. Näin varustettuna\nryhtyi hän vaikeihin, uhallisiin tehtäviinsä, jotka olivat seuraavat:\n\n1) _Nemean leijonan tappo_. Pedon nahkaan ei nuoli pystynyt, sen otsaa\nei nuija murskannut; kovan ottelun perästä kuristi Herakles sen\nkuoliaaksi. Uhrasi sitte kiitosuhria Zevsille ja vei isännälleen nahat\nnäytteeksi voitosta. Pelästyen pyysi tämä, ettei sankari vasta itse\ntulisi voittojansa ilmoittamaan, vaan lähettäisi etumiehen. Tähän\ntoimeen rupesi _Koprevs_. (Il. XV, 639).\n\n2) _Lernan_ soissa elamoi 9-päinen _lohikärme_, hätyytellen ihmisiä.\nTämä oli tapettava. Sankari kävi pedon kimppuun, vaikka se kietousi\nhänen jalkoihinsa, ja silpoi siltä päitä poikki. Eipä hän kuitenkaan\nsillä pitkälle päässyt, sillä jokaiselta päältä vesoi kaulan kannasta\nkaksi uutta päätä esiin sylkien myrkkyä. Vasta kun _Iolaos_, hänen\nveljensä Ifikleen poika, setänsä neuvosta palavilla puilla korvensi\npäättömiä kauloja, lakkasivat ne päitä kasvamasta. Viimmeisen\nkuolemattoman pään painoi sankari ison kallion alle. Paloitti sitte\nkärmeen ja kastoi vasamansa sen myrkkyyn tuhoksi vihollisillensa ja\nvihdoin välillisesti itselleenkin.\n\n3) _Kerynian_ kukkulalla oleskeli Artemiille pyhä _naarashirvi_,\nkultasarvi, vaskisorkka. Se oli kiinni saatava. Koko vuoden juoksi\nHerakles nopean otuksen perässä, saavuttamatta sitä. Se onnistui vasta\nkun hän nuolella ampui sitä jalkaan, niin että se ontui. Artemis,\nälyten asian tarpeelliseksi, antoi sankarille anteeksi.\n\n4) Arkadiassa _Erymanthon_ seuduilla menosteli kamala _metsäkarju_.\nTämä oli elävänä tuotava Eurysthevsin eteen. Mennessään paikalle\npoikkesi Herakles ystävänsä _Folos_ kentaurin luo, jolla hänen\nvarallaan oli tynnyri hyvää viiniä. Viinin tuoksu lemahti ympäristön\nkentaurien nenään ja he tulivat paikalle saamaan hekin ilolientä\nmaistaa. Mutta kun väkisin aikoivat viedä viiniastian ja tappaa\nmuukalaisen, nousi huima tappelu, jossa Herakles sai yksin otella\nmelkein koko kentaurijoukkoa vastaan. Ja nämä kun vielä saivat apua\näidiltään _Nefeleltä_ (= pilvi). Sateena laskeusi emo alas tehden maan\nniljakkaaksi, niin että Herakles ehtimiseen luiskahteli, vaan kentaurit\nneljällä jalallaan pysyivät hyvin pystyssä. Voittipa sankari sentään\nvihdoin, surmattuaan melkein kaikki vastustajansa. Mutta mylläkässä\nmenettivät myös viisas Cheiron ja Folos henkensä. Verisen alkunäytöksen\njälkeen ryhtyi Herakles karjua kiinni tapaamaan. Ankaran ponnistuksen\njälkeen sai hän sen ajetuksi lumisen metsän sisään, jossa peto syvässä\nlumessa rähmiessään väsyi. Niinpä voittaja sitoi sen ja kantoi\nhartioillaan -- välimiehiä käyttämättä -- suoraan kuninkaan eteen, joka\nsiitä niin säikähtyi, että, naurettavasti kyllä, kömpi piiloon\nammeeseen.\n\n5) _Augeias_ kuninkaalla Eliissä oli isossa _navetassaan_ tuhansittain\nlehmiä, joiden jälkiä ei ollut vuosikausiin korjattu, niin että sinne\noli kasaantunut tavattomat tunkiot. Tämä navetta oli nyt yhdessä\npäivässä siivottava. Miten sankarimme menetteli? Hän johdatti kaksi\nläheistä virtaa navetan läpi; eikä aikaakaan, niin vesi huhtoi loat\npois ja pesi paikat puhtaiksi. Augeias oli luvannut maksaa siivoojaisia\n10:nnen osan karjastaan. Mutta sitten hän ei ollut lupauksestaan\ntietävinään. Tämän petollisuuden Herakles jälestäpäin rankaisi.\n\n6) Sitten tappoi hän parven _Stymfalon_ seuduilla rähiseviä häijyjä\n_petolintuja_, jotka vasamasulillaan pistelivät ihmisiä ja elukoita\nkuoliaiksi. Säikytellen linnut ylös rämeestä niiden pesistä, ampui hän\nniistä osan lennosta ja karkoitti muut kuuluvilta.\n\n7) Puhuimme jo Poseidonin sonnista, joka Minoksen mieliksi nousi\nmerestä _Kretan_ saarelle ja miten se merijumalan vihan aseena rajusi\nkoko saaren kauhuksi. Tämän _sonnin_ Herakles kytki ja talutti Mykenan\nedustalle, sillä niin oli määrätty. Siellä hän päästi sen irti. Se\nriehui sitte koko Kreikassa, kunnes Thesevs Marathonin kentällä löi sen\nkuoliaaksi.\n\n8) Seuraavaksi toimekseen sankari toi Thrakiasta _Diomedeen_ ihmisiä\nsyövät _hevoset_. Hän oli ne jo haltuunsa saanut, kun Diomedes saavutti\nhänet väkineen. Tappelun ajaksi jätti hän hevoset ystävänsä\n_Abderoksen_ huostaan. Mutta kun hän palasi viholliset karkoitettuaan,\nolivat hevoset syöneet väliaikaisen vartiansa. Tämän muistoksi perusti\nhän Abderan kaupungin. Vei sitte hevoset Mykenaan, josta Eurysthevs\najatti ne kauas vuoriin.\n\n9) Sitte oli tuotava Eurysthevsin tyttärelle amatsonien kuningattaren\n_Hippolyten vyö_. Tätä varten läksi sankari, mukanaan joukko\nvapaaehtoisia, etäiseen Skythiaan amatsonein aloille. Hippolyte,\nihmetellen kuuluisaa sankaria, osotti heille ystävällisyyttä ja mieli\njo antaa vyönsä, kun Hera saapuen amatsonin haamussa yllytti\nnaissotureita vihollisuuteen. Eipä enää lahjoista puhettakaan. Ratsujen\nselässä karkasivat naiset vierasten päälle. Ja vasta kovan taistelun\njälkeen sai sankari heidät torjutuiksi. Hippolyte joutui voittajan\nhaltuun, joka antoi hänet asetoverilleen Thesevsille. Siitä\navioliitosta syntyi jalo _Hippolytos_. Korukalun saatuaan läksi\nHerakles kotimatkalle purjehtimaan. Sillä tiellä tuli hän Troian\nrantaan ja pelasti _Hesionen_, samoin kuin Persevs kerran oli\npelastanut Andromedan. Asian laita oli tämä. Poseidon ja Apollon olivat\nrakentaneet Troialle muurin, mutta sen valmistuttua vilpillinen\nLaomedon kuningas ei mielinyt maksaa heille työstä sovittua palkkaa,\njonka tähden he kostoksi nostivat kamalan meripedon maata hävittämään.\nSiitä päästäkseen täytyi kuninkaan, orakelin neuvoa noudattaen, antaa\ntyttärensä hirviön syötäväksi.[177] Hetki oli täpärä, kun onni ihmeesti\nohjasi sankarimme sinne: hän tappoi pedon ja pelasti ihanan Hesionen.\nMutta Laomedon, vieläkään vahingosta viisastumatta, kieltäysi nytkin\nhänen hyväkseen nähtyä vaivaa palkitsemasta. Herakles säästi kostonsa\nsopivampaan aikaan.[178]\n\n10) Vaikea tehtävä sälytettiin sankarille, kun häntä määrättiin\nhakemaan _Geryonin karjaa_ tavattoman pitkän, vaivalloisen ja\nvaarallisen matkan takaa aina länsi-Hispaniasta asti. Tämän sekä\nseuraavan retken juttua on taru ehkä enämmin kuin muita aikaa myöten\nkoristellut syrjäseikoilla, jotka vain löyhästi liittyvät pääjuoneen.\nSankarin matka kävi Libyan kautta raakain villiheimojen läpi, lännen\näärille, missä maankannas silloin vielä yhdisti Euroopan ja Afrikan\nmaanosat. Tämän puhkaisi hän halki, avasi siitä salmen sekä pystytti\nmuistoksensa \"Herakleen patsaat\". Saatuaan lainata Heliokselta\nnopeakulkuisen kultahaahden, purjehti hän _Erythian_ saarelle (nykyisen\nCadiz'in kohdille), missä noita kullankellerviä karjoja kaitiin, ja\ntappoi niiden vartiat, kaksipäisen koiran ja jättiläisen. Alkoipa jo\najaa karjaa pois, kun Geryon riensi hätään. Tämä, Medusan verestä\nsyntyneen Chrysaorin poika, oli kolmiruhoinen hiisi, jolla oli kuusi\njalkaa ja kättä. Herakles kaasi hiiden nuolillaan, haavoittipa itse\nHeraakin joka pyrki apuun. Siitä ajoi hän karjan Iberian ja Gallian\nläpi Alppien yli, Italian ja Sicilian kautta Kreikkaan, tapellen pitkin\nmatkaa milloin mittenkin kanssa, joita himotti somaa sarvikarjaa.\nNiinpä Massilian tienoilla hätyytti häntä niin suuri joukko vihollisia,\nettä hän ampui nuolensa loppuun ja olisi joutunut pulaan, ellei Zevs\ntullut hänelle avuksi kivisateella. Siitä kuuluu vieläkin jälkiä\nnäkyvän -- yksinäisiä kallioita hajallaan kentällä. Italiassa sai\nsankari auttaa jumalia Giganttitappelussa. Rooman tienoilla surmasi hän\n_Cacus_ rosvon,[179] Siciliassa _Eryx_ kuninkaan, Korinthon taipaleella\n_Alkyonevs_ hiiden, kaikki lehmävarkaita. Vihdoin vielä Hera pistävillä\npannoilla kiusasi karjaa, niin että se tuskan vimmassa karkaili\nkaikkialle. Mutta kaikkien vastusten läpi saattoi sankari sen vihdoin\nperille. -- Ja nyt oli kaiketi Eurysthevs tyytyväinen? Eipä suinkaan.\nPikkusielua huvitti tirannoida suurta miestä ja jatkaa joutavaa kiusaa.\nHän ei mielestään voinut hyväksyä Lernan hydran tappoa, koska Herakles\nsiinä oli käyttänyt toisen miehen apua, eikä navettain siivoamista,\nkoska hän oli tingannut siitä palkkaa itselleen. Tarvittiin siis vielä\nkaksi työtä, vaikka edellisiin jo oli kulunut 8 vuotta ja\nkuukausi.[180]\n\n11:s työ oli _Hesperiidein kultaomenien nouto_. Sankari ei tiennyt,\nmissä hesperidein maa olikaan, ja sitä etsiessään harhaili ja taisteli\nhän kauan. Vihdoin sai hän käsiinsä Nerevs ukon, jolta väkisin\nkiristi tarpeelliset tiedot. Nuo puutarhat olivat lännen äärillä,\ntaivaankantajan Atlaan lähimailla, ja niitä vartioitsi satapäinen\nlohikärme _Ladon_. Monimutkainen oli sankarimme retki, syrjähtyipä\nusein määrästään aivan toisaalle päin, liekö hänellä ollut heikko\npaikanvaisto vai -- mikä on luultavampi -- viehättivätkö kaikellaiset\nseikkailut häntä syrjäteille. Näyttipä hän väliin näiltä unohtaneen\nitse päätehtävänsä. Libyassa paini hän _Antaios_ jättiläisen kanssa,\njoka langetessaan aina sai uusia voimia äidiltänsä, maalta; vasta\nnostettuaan hänen ilmaan sai Herakles hänen kuristetuksi. Egyptissä\ntappoi hän muukalaisia surmaavan _Eusiris_ kuninkaan. Kulkien sitten\ntaaskin Helioksen purressa valtameriä myöten tuli hän Kaukasos-vuorelle\nja pelasti Promethevsin tuskista, ampumalla kotkan, joka jyrsi sen\nmaksaa, ja päästämällä kahleet, jotka sen kallioon kytkivät. Titaani\npalkitsi pelastajaansa hyvällä neuvolla. Hän varotti häntä itse\nlähtemästä omenia poimimaan ja neuvoi toimittamaan siihen työhön\nAtlasta (jonka Persevs jo oli kiveksi loihtinut?!). Niin kävikin. Atlas\nsuostui sankarin pyyntöön; ja sill'aikaa kuin hän kävi omenia\nnoutamassa, kannatti toinen ilmankantta. Mutta saatuaan maistaa\nvapauden suloutta, olisi Atlas halusta eteenkinpäin jättänyt raskaan\nkuormansa sijaisen niskoille. Hän tarjousi viekkaasti viemään nuo\nomenat Mykenaan asti, mutta Herakles älysi juonen ja oli vielä\nviekkaampi. Ollen suostuvinaan toisen tuumaan, pyysi hän häntä vain sen\nverran kannahuttamaan kantta, että saisi jonkun patjan hartioillaan\nvähä mukavammin sovitetuksi... Kuorma siirrähti Atlaan olalle, ja\nHerakles omenoineen kieppasi tiehensä.\n\n12) Vihdoin täytyi hänen lähteä tuonelaan manankoiraa _Kerberosta_\nilmoille tuomaan. Sitä varten oli ensin saatava puhdistus veren viasta,\njonka kentaurien murha oli tuottanut. Sen toimitti pappi _Eumolpos_.\nSyystä puhtaana mennä huilahti nyt sankari alas varjojen maille eräästä\nmaankuilusta Tainaronin lähellä. Tuonelan ovien suulla tapasi hän\nThesevs ja Peirithoos ystävykset kallioon sidottuina. Thesevsin hän\npäästi, mutta toista ei voinut, kun maa järähti häneen kajotessa.\nJuottamalla haamuille uhriverta sai hän heidät tajulleen. Mahtavan,\nsankarin tieltä kaikki väistyivät, itse Pluton salli suopeasti hänen\nkoettaa vangita manankoiraa, käyttämättä kuitenkaan mitään aseita,\npaljain käsin vaan. Siinä syntyi kova temmellys. Herakles pusersi\nkoiran päät polviensa väliin ja sitoi sen, vaikka se kyypyrstöllään\nvimmatusti huiski, tuiski ja puri ympärilleen. Sitte laahasi hän sen\nylös maan päälle. Päivänvalo iljetti konnaa niin, että se oksensi\nmyrkkyä koko kosken. Tästä versoi myrkyllinen _aconitum_ kasvi.\nNähtyään hirviön käski Eurysthevs heti viedä sen takasin tuonelaan, ja\nniin täytyi Herakleen tehdä sama retki toistamiseen.\n\nNäin vihdoinkin taisteltuaan itsensä sortajan vallasta vapaaksi palasi\nsankari Thebaan.\n\nKuten näimme ja huomautimme, liittyy näihin päätöihin useita\nsyrjäseikkoja, pienempiä urotöitä, joita sankari sivumennen suoritteli\npäämäärään pyrkiessään. Näistä ovat tarujen tiedot kuitenkin usein\nriitaiset keskenään, niitä kun eri tavoin sovitellaan noihin päätöihin,\ntai liitetään vaan osa niistä päätöihin, muut niiden jälkeisiin\ntapauksiin. Ylimalkaan tahdottiin antaa tuon ylistetyn urhon tehdä niin\npaljo kuin suinkin mainetöitä. Siksi hän on melkein aina mukana\nsankarikauden suurissa puuhissa, niin argonauttain retkellä, Kalydonin\njahdissa y.m. Edelliseltä retkeltä palattuaan hän vielä kerran kävi\nmanalassa ja toi sieltä takasin elämään ystävänsä, Thessalian kuninkaan\n_Admetoksen_ vaimon _Alkesten_, joka rakkaudesta meni miehensä edestä\nkuolemaan.\n\nTästä voimme lukea sankarin elämän toisen puolen, jonka vaiheita\nlempisuhteet ja naimiset näkyvät ratkaisevasti suunnanneen. Vaimostaan\nMegairasta päästyään (joko murhalla tai avioerolla -- tiedot ovat\nriidassa) oli hän joutilas uusiin naimisiin. Oichalian kuningas\n_Eurytos_[181] julisti naittavansa kauniin tyttärensä _Iolen_ sille,\nken joutsikilvassa voittaisi. Herakles sinne, ampui ja voitti;\nmutta kun hän impeä vaati, tehtiin vastusta. Ei tahdottu antaa\nsemmoiselle, joka oli lapsensa surmannut ja orjuuden iestä kantanut.\nEipä auttanut, vaikka Iolen oma veli _Ifitos_ kosijaa puolusti. Koston\ntuumissa poistui Herakles, ja mielipahansa yltyi hulluuteen, jossa\ntilassa hän taas tuli tehneeksi turkatyön. Kun Ifitos kävi häntä\ntapaamassa Tirynsissä, syöksi hän tämän ystävänsä alas korkealta\nlinnankalliolta.[182] Katumapäällä kulki hän sitte etsimässä\npuhdistusta, mutta ei ollut sitä saatavissa ihmisiltä eikä jumalilta.\nKun sovitusta kiellettiin, raivostui kiivas sankari hurjiin töihin,\njoilla lisäsi verivelkaansa ja sielunsa pimennystä. Surkuteltavassa\ntilassa saapui hän Delfoihin puhdistusta hakemaan, mutta Apollon ei\nlaskenut häntä pyhään templiinsä. Silloin hurja mies väkisin ryntäsi\nsisään ja ryösti käsiinsä kolmijalan, ominpäin ottaakseen, mitä häneltä\nkiellettiin. Vihastunut jumala tempasi joutsensa, ja kamalia olisi\ntapahtunut, ellei Zevs ehtinyt singahuttaa salamansa kiistelijäin\nväliin. Nyt Pythia ilmoitti, että Herakleen sovittaakseen syntinsä\ntäytyisi kolmeksi vuotta myydä itsensä orjaksi ja maksaa hintansa\nEurytokselle. Orjamarkkinoilla osti hänet Lydian kuningatar\n_Omfale_.[183] Tämän palveluksessa sankarin täytyi toimitella naisten\naskareita. Punervassa harsopuvussa hän kehräili lankoja, sillä välin\nkun Omfale reipasteli hänen leijonantaljassaan, nuija olkapäällään.\nVäliinpä sentään urhostelun halu ajoi sankarin liikkeelle\ntoimettomuudesta. Niin kuritti hän _kerkoopit_ ja tappoi _Sylevs_\nsissin, matkamiehiä hätyyttämästä. Palveluksestaan päästyänsä hän\nmuiden uroitten seurassa kävi kostamassa Laomedonille vanhaa vääryyttä.\nSiinä Laomedon poikineen, paitsi Priamos, menetti henkensä; Hesionen\nhän antoi vaimoksi Telamonille. Sitte tuli Augeiaan vuoro. Sotajoukolla\nryntäsi Herakles Elikseen, voitti ja tappoi sitkeän vastarinnan perästä\nAugeiaan, jota uljaat Aktoridit ja Molionidit puolustivat. Tällä\nretkellä sanotaan hänen säätäneen Olympian kilpaleikit. Samalla tiellä\noli kolmaskin vääryys kostettava. Kosto kohtasi Pyloksen Nelevsiä,[184]\njoka kerran kielsi onnettomalta sankarilta puhdistusta. Tappelussa\nkaatui Nelevs kaikkine poikineen (toisten mukaan Nelevs itse jäi\neloon), paitsi _Nestor_, joka silloin oleskeli Gereniassa (siitä saaden\nnimensä \"gerenilainen\").\n\nTähän sotaan liittyy retki Lakedaimoniin _Hippokoon_ kuningasta\nvastaan, joka oli tappanut Herakleelta jonkun sukulaisen. Liitossa\nTegean _Kefevsin_ kanssa teki sankari kostoretken, jolla Hippokoon\npoikineen sortui surmaan. Valtikan peri surmatun veli Tyndareos.\nLiittolaisensa siskolle _Augelle_, Athenen naispapille, siitti sitte\nHerakles pojan, _Telefos_ nimisen. Rankaisuksi siveyden rikoksesta\nlähetti jumalatar maahan nälänhädän. Sen sovitteeksi Augen isä heitti\nsikiön metsään surmille ja naitti äidin vieraaseen maahan. Mutta\nTelefos, joka sai imeä metsähirven nisiä, elpyi eloon, kasvoi ja löysi\nmonen vaiheen perästä äitinsä, joka sill'aikaa oli päässyt Mysian\n_Teuthras_ kuninkaan puolisoksi. Tämä Herakleen poika kuuluu olleen\nhyvin isänsä näköinen. Troian sodassa haavoitti häntä Achilles.\n\nLaveihin seikkoihin oli siis Iolen juttu saattanut sankarimme.\nSotapuuhiensa jälkeen näkyy hän taas jonkun aikaa eläneen rauhallista,\nvaimon ja lasten sulostamaa perhe-elämää. Uusi puolisonsa oli\n_Deianeira_, Kalydonin Oinevsin tytär, jota myöskin virranhaltio\nAcheloos oli kosinut ja siitä Herakleen kanssa tappeluun jouduttuaan\nmuutellut muotoansa moniksi, sillä vaikeuttaen taistelua. Viimmein\nHerakles katkasi kilpailijaltaan sarven ja sillä oli voitto saatu.[185]\nJonkun aikaa elettyään rauhassa appensa luona, jolloin hänelle syntyi\npoika _Hyllos_, täytyi hänen taaskin tulisuudessaan miestapon tehtyään\nlähteä pakosalle. Hän sai suojaa ystävänsä _Keyxin_ luona Trachis\nlinnassa Oitavuorella. Tällä matkalla oli eräs virta poikki mentävä:\nitse ui hän edellä, Hyllos sylissään, perässä tuli Deianeira _Nessos_\nkentaurin lautalla. Matkalla kuuli Herakles vaimonsa kirkaisevan: hän\nkääntyi taakseen ja näki kentaurin syleilevän häntä. Tuota pikaa\nlennätti hän surman nuolen riiviön kylkeen. Kuollessaan kuiskasi\nkentauri naiselle ottamaan hänen vertansa talteen pieneen pulloon: se\nolisi muka mainio keino virittämään aviomiehen rakkautta, jos se joskus\nkylmenisi. Tämän perästä kului taas vuosia rauhassa ja perhe lisääntyi.\nAinoastaan muutamilla pikkuretkillä käväisi Herakles täältä Trachiista\npäin, kun huima miekkamieli joskus ei oikein viihtynyt hiljaisessa\nkotipiirissä. Tämmöinen oli kaksintaistelu _Kyknoksen_ kanssa lähellä\nPagasan lahtea (josta Hesiodoksen nimellä käyvä runo \"Herakleen kilpi\"\nkertoo). Kyknos sortui ja apuun tuleva Areskin sai voittajalta haavan.\n\nMutta Herakleen mielessä kyti vielä Iole, kyti viha ettei impeä hänelle\nannettu. Loukattu ylpeys laati kostoa. Kerättyään väkeä ryntäsi hän\nOichaliaan, valloitti sen, tappoi Eurytoksen poikineen ja vei Iolen\nvankinansa. Viettääkseen voittoa kiitosuhreilla Zevsille rakensi hän\nalttaria Euboian jollekin vuoriniemelle. Tästä kaikesta sai Deianeira\ntiedon ja alkoi epäillä puolisonsa uskollisuutta. Nytpä siis oli\nkentaurin keino paikallaan! Vaimo ompeli puolisolleen uhrijuhlaa varten\nkomean puvun ja hieroi siihen, pahaa aavistamatta, kentaurin\nnuolenmyrkyllä sekoitettua verta. Hyvää tarkoittaen lähetti hän sitten\njuhlapuvun Herakleelle. Tämä otti sen ylleen, mutta tuskin se ehti\nlämmetä iholla, kun häntä alkoi hirveästi polttaa ja kirveliä. Hän\nyritti repiä yltään hornan hameen, mutta se oli ihoon juuttunut eikä\nerinnyt muuten kuin repien mukanaan lihasta siekaleita. Tuskien\nvimmassa viskasi Herakles tuholahjan viattoman tuojan Lichaan mäsäksi\nkallioon, siitä vietättää hän itsensä Trachikseen, jossa onneton\nDeianeira jo on epätoivossaan päivänsä päättänyt itsemurhalla.\nSaadakseen samalla pikaisen ja loistavan kuoleman käskee sankari latoa\nitselleen rovion korkealle Oitan vuorelle. Hän laskeutuu roviolle,\njonka ystävä _Poias_ sytyttää, lieska leimuaa korkealle ja siinä kohoo\nsankarin sielu yläilmoihin. Samalla laskeuu taivaasta leimuten ja\njyristen Athenen ohjaama nelivaljakko häntä kohden, ja niin ajaa,\ntuskien liekissä syntiharhoistaan puhtaaksi poltettuna, sankari\ntaivaaseen, jossa jumalat riemuiten ottavat häntä vastaan. Jo Herakin\nleppyy ja antaa hänelle ikihempeän Heben puolisoksi. Kuitenkin täytyi\nsankarin vainajanvarjon vaipua tuonelaan.[186]\n\nSankarin nuolet ja joutsen peri Poias ja häneltä poikansa _Filoktetes_,\njoka käytti niitä Troian sodassa.\n\nTämä on Herakleen satu pääkohdissaan. \"Sen selvittäminen, sen\nyksityiskohtain pohjalla olevain aatetten esittäminen on tässä yhteen\nkasvaneitten koti- ja ulkomaisten satujen suureen joukkoon nähden\nmelkein mahdoton. Lukuun ottamattakaan niitä kuvitelmia, joita Kreikan\nHerakles on omaksunut Tyroksen ja Egyptin Herakleelta, on epäilemättä\njo Kreikan Herakleessakin luonnontaruja kohtaamassa historiallisia ja\nallegorisia taruja. Historiallisia aineksia nähdään selvästi esm.\nsotatöissä dryopeja, Augeiasta, pylolaisia, Hippokoonia vastaan. Ne\novat doorilaisheimon sotatoimia heimosankarin omaksi siirrettyinä. Sitä\nvastoin noissa sankarin palvelustöissä esiintynee enimmästään\nluonnonmyyttiä. Herakles näkyy alkuaan symbolisesti merkinneen auringon\nvoimaa, kun se kukistaa pimeät luonnonvallat, mutta sitten, väistyen\nArgoosta tulleen Heran kultin tieltä, vaipuneen heeroksen l.\npuolijumalan arvoon. Kun sitten tuli aika, jolloin Kreikan jumalilta\nmiltei järjestään luonnonmerkintö hälveni, niin Heraklestakin, vaikka\njälleen jumaloituna, käsitettiin vaan eetilliseltä puolelta. Hän\nesiintyy nyt korkeimman siveellisen tarmon kuvana, tarmon joka\nloistavasti voittaa esteet ja vastukset. Runoilijat ja filosofit\nkokivat kilvan esitellä häntä siinä kohden loistavana esimerkkinä\nnuorisolle, näyttääkseen miten siveellisen tahdon pontevuus, tuhansista\nesteistä huolimatta, kestää kaikki ja omasta itsestään kykenee jos\nmihin. Tässä mielessä sommiteltiin myös tarina Herakleesta\ntienristeyksessä. Sentähden Heraklesta kunnioitettiin gymnasioiden\nsuojelijana. Toinen peruskäsite jumaloidun sankarin olennossa on se,\nettä hän oli kansansa hyväntekijä ja pelastaja, joka ponnisteli ja näki\nvaivoja maan päällä, havitellen hiisiä ja petoja ihmisiä vaivaamasta,\nhilliten turmiollisia luonnonvastuksia, hävittäen ihmisuhreja ja muita\nraakalaistapoja, joka vielä taivaastakin päin suopeana jumalana\nauttelee hädästä ja ahdingosta\".[187] (O. Seemann.) Häntä palveltiin\nmelkein kaikkialla, milloin puoli-, milloin täysi-jumalana. Hänen\nkunniakseen vieteltiin juhlia, _herakleia_, kilpataistoilla.\nKreikkalaisten siirtolain kautta levisi Herakleen taru ja kultti\nItaliaan kaikkialle. Kreikan sankari liittyi samanlaisiin kotimaisiin\ntarusankareihin, perien heiltä työt ja tavat, ja antaen heille oman\nnimensä, josta italialaisella maaperällä muodostui _Hercules_.\nSemmoinen oli Cacuksen voittaja, alkuaan väkevä paimen Garanus,\nsemmoinen italialainen heros _Sancus l. Dius Fidius_. Näihin nojaten\nmuodostui Herculeesta jumala, joka suo siunausta kototoimissa pellolla\nja niityllä, suojelee sodassa, on totuuden ja uskollisuuden vartia.\nRooman härkätorilla oli hänen vanhin alttarinsa, jolta hän sai\nkymmenykset rauhan ja sodan antimista; hänen nimeensä vannottiin\nliittoja. Lisäksi sai hän kulttimenoja kreikkalaisen mielensä mukaan.\nErittäin ihailivat Herculesta soturit ja miekkailijat; hänen templiinsä\nripustivat he aseensa palveluksestaan erottuansa.\n\nTaide on etupäässä koettanut kuvata Herakleen jättiläisvoimia. Hänelle\nluodaan lyhyt, paksu, jänterikäs niska, joka muistuttaa härkää; vahvat,\njäntevät käsivarret, sääret ja reidet, joissa jänteret paisuvat ihon\nalla. Lisäksi mahtavan leveä, kuperias rinta. Jättiläisvartalon suhteen\non pää pieni. Sitä peittää lyhyt kutrikas tukka. Kasvojen ilmeenä usein\ntyyni voima ja voiton varmuus; toisinaan rinnoille vaipunut pää ja\nvakava, miltei synkkä katse puhuu vaivoihin väsynyttä mieltä. Semmoinen\non mainio n.s. _farnesilainen Hercules_, jonka alkutyypin Lysippos\nlienee veistänyt. -- Theseion'in metoopikuvat, Atheenassa, ovat\nsäilyttäneet hauskoja kohtauksia noista 12:sta työstä.\n\n\n\n\nArgonauttain retki.[188]\n\n\nMinyilaisten kuningas _Athamas_ Orchomenossa hylkäsi puolisonsa\n_Nefelen_, jonka avioliitosta hänellä oli poika _Frixos_ ja tytär\n_Helle_, ja nai _Inon_. Kun aviorikoksen takia maata rangaistiin\nkuivuudella, kehotti Ino, sillä muka Zevsin vihaa lepyttääkseen,\nuhraamaan Frixosta. Mutta Nefele pelasti lapsensa pahan emintimän\nkäsistä hankkimalla Hermekseltä heille kultataljaisen siipioinaan,\njonka selässä lapset lensivät pakoon kauas maiden ja merien yli.\nIlmaretkellä putosi Helle mereen, joka siitä sillä kohtaa sai nimen\nHellespontos, \"Hellenmeri\", mutta veli saapui onnellisesti (Aiaan 1.)\nKolchiiseen _Aietes_ kuninkaan luo. Naituaan tämän tyttären uhrasi hän\noinaan Zevsille ja antoi taljan apellensa, joka ripusti sen Areksen\ntammistoon erään nukkumattoman lohikärmeen vartioitavaksi.[189]\n\nThessalian Iolkos kaupungissa hallitsi Athamaan veljenpoika _Aison_,\nkunnes velipuolensa _Pelias_ riisti häneltä vallan. Varjellakseen\npoikaansa _Iasonia_ Peliaan vainolta lähetti Aison hänet Pelion\nvuorelle Cheironin kasvatettavaksi. Uljaana kahdenkymmenvuotiaana\npalasi Iason Peliaan eteen ja vaati isälleen takasin vääryydellä\nanastettua valtaa. Pelias, kun ei uskaltanut väkisin torjua tieltään\nikävää vierasta vaatimuksineen, turvasi kavaluuteen. Hän lupasi luopua\nvaltakunnasta, jos Iason hänelle toimittaisi kultataljan Kolchiista.\nMaan menestys vaati muka sen, mutta itse ei hän iältään kyennyt\nvaivalloiseen toimeen. Iason suostui mielellään ehdotukseen. Hän\nrakennutti Pelionin petäjistä Athenen avulla 50-soutuisen laivan, joka\nrakentajansa Argoksen mukaan sai nimen _Argo_. Suopeana Herakin sovitti\nsen kupeeseen puhekykyisen tammilaudan Dodonasta, Väkeä varustettiin\nlaivaan sama luku kuin airopariakin, 50 miestä. Ne olivat oikeastaan\nIasonin kotiseutulaisia, niinkuin Akastos, Admetos, Erginos y.m., mutta\nsadun levitessä joutui retkeen osallisiksi melkein kaikki sen ajan\nkuuluisat sankarit, jotka elivät miespolven iän ennen Troian sotaa,\nsiis Herakles, Dioskuurit, Idas ja Lynkevs, Kalais ja Zetes, Pelevs,\nMeleagros, Amfiaraos, Tydevs, Orfevs y.m. Iasonin johdolla lähti laiva\netäistä määräänsä kohti samoamaan, eikä seikkailuja sen retkeltä\npuuttunut. Tultiinpa ensinnä Lemnon saarelle, jossa naisväki vähää\nennen oli tappanut kaikki miehet. Täällä viipyi retkikunta melkoisen\najan naimahommissa; Iasonin kainaloiseksi kanaksi joutui prinsessa\nHypsipyle, joka lahjoitti hänelle pari lastakin. Siitä tultiin\nHellespontin läpi Kyzikoon, jossa retkeläisiä ensin kohdeltiin hyvin;\nmutta kun myrsky uudelleen ajoi heidät sinne, luultiin heitä\nmerisisseiksi ja syntyneessä kahakassa tapettiin kyzikolaisten\nkuningas. Mysiassa nousi Herakles rannalle veistämään itselleen uutta\nairoa metsästä, nuori ystävänsä _Hylas_ mukanaan, joka meni juomaan\nlähteestä. Mutta vedenneidot vetivät nuorukaisen syvyyteen; ja sillä\nvälin kun Herakles turhaan etsii ja huutelee kadonnutta, jätti laiva\nhänet. Bithynian rannalla tahtoi nyrkkisoturi _Amykos_ estää\nvedennoutoa lähteestä, mutta Polydeukeen nyrkki kaasi hänet maahan.\nThrakian Salmydessossa tavattiin sokea tietäjä _Finevs_, jolta saatiin\nsuurta apua. Finevs oli näkönsä menettänyt siitä kun hän, totellen\npahan vaimonsa (Idaian) yllytystä oli sokaissut silmät pojiltaan[190]\nedellisistä naimisista. Toisena vitsauksena oli hänellä Harpyiat, jotka\nlikasivat tai veivät häneltä kaiken ruuan. Nytpä tuli vaivatulle apu,\nkun hänen edellisen vaimonsa veljet Kalais ja Zetes karkoittivat\nHarpyiat. Kiitollisena neuvoi Finevs Argolle tietä _Symplegadein_\nlävitse. Langot päästivät vielä Finevsin ensimmäisen puolison poikineen\nirti tyrmästä johon paha vaimo oli heidät sulkenut, jonka jälkeen\npojatkin vielä jumalain armosta saivat näkönsä. -- Symplegadit olivat\nkaksi kalliota Mustan meren suulla, jotka alati lyödä luskuttivat\nyhteen. Näiden välitse täytyi kulkea, kun muuta väylää ei ollut --\nmutta miten laiva pääsisi musertumatta väliin? Finevs käski ensin\nlaskea kyyhkysen siitä lentämään, sen jäljissä lähteköön laivakin, jos\nlintu ehjänä ehtii lävitse. Kyyhkyseltä meni vain pari peräsulkaa\nhukkaan; laiva laskea sujahti perässä ja ainoastaan peräsin särkyi\nsiltä kallioiden väliin. Siitä päivästä seisovat Symplegadit\nliikkumatta, mutta Argo laski Mustaan mereen. Kulkien sen\netelärannitse, niitä näitä seikkailuja kohdaten, saapuivat\nargoretkeilijät määränsä perille Kolchiin-maahan, Fasis-joen suulle.\n\nIason[191] puhui asiansa Aieteelle. Tämä lupasi antaa kultataljan, jos\nIason ottaisi kiinni tulta tuiskivan härkäparin, sillä kyntäisi\nkyypellon, kylväisi vakoihin kyynhampaita ja tappelussa voittaisi siitä\nkylvöstä kasvaneet miekkamiehet. Tehtäväin tukaluus arvelutti urhoa,\nmutta hänelle ilmaantui arvaamaton apu. Kuninkaantytär _Medeia_ (lat.\nMedea) rakastui häneen, ja ollen synnystään loihtutaitoinen -- m.m. oli\nKirke hänen tätinsä -- terästeli hän taioillansa Iasonin miekkaa. Hän\nantoi hänelle voiteen, joka suojeli häntä härkäin tulihöngältä, antoi\nvoimaa valjastaa härät ja neuvoi häntä heittämään hiisien parveen\ntaikakiven, josta he riehaantuivat tappelemaan keskenään. Mutta eipä\nAietes vieläkään taljaa antanut. Silloin Iason Medeian avulla uuvutti\nkärmeen, ryösti taljan ja pakeni neiden kanssa, joka suostui hänelle\nmorsioksi, laivallaan merille. Aietes lähti karkulaisia takaa ajamaan,\nmutta Medeia, joka oli mukaansa vienyt pienen _Absyrtos_ veljensä,\ntappoi ja palotteli tämän sekä sirotti peräänsä pitkin vesitaivalta\nteuraansa palasia; näitä jäi sureva isä poimimaan eikä enää saavuttanut\npakolaisia.[192]\n\nArgoretkeläisten paluumatkasta tarinoitiin eri tavoin. Vanhin taru\ntiesi heidän kulkeneen Fasis-jokea myöten itäiseen valtamereen, sieltä\nPunaisen meren kautta Libyan rannalle, josta he laahattuaan laivaa\nmaata myöten 12 päivää pääsivät Tritonin järvelle ja sieltä Välimeren\nkautta kotia. Toiset sanoivat heidän palanneen entisiä jälkiänsä. Vielä\ntoiset sekoittivat vanhoihin retkitaruihin Odysseian juttuja. Niin oli\nmuka Argo Tonavan latvoja myöten päässyt Adrian mereen. Korkyran luona\nolisi hukuttu myrskyssä, ellei Dodonan tammi tiennyt neuvoa etsimään\nKirkeltä sovitusta Absyrtoksen taposta. Niin kuljettiin Eridanoa myöten\nRhodanoon, sieltä Tyrrhenien merelle Kirken puheille. Siitä mentiin\nsovitettuina sireenien sivutse, joiden loihdut Orfevs laulullaan teki\ntehottomiksi, Skyllan ja Charybdiin ohi, Scheriaan, jossa Iason ja\nMedeia viettivät häänsä. Sitten eksyttiin vielä Tritonin järvelle,\nkunnes monien mutkien kautta päästiin kotia.\n\nIasonin poissa ollessa oli Pelias tappanut häneltä isän ja veljen, ja\näiti oli omin käsin henkensä lopettanut. Medeia ryhtyi kostoon.\nTeeskennellen ystävyyttä ilmaisi hän Peliaan tyttärille keinon, jolla\nhe voisivat isänsä nuorentaa. Hän paloittaa vanhan pukin ja keittää\nsitä kattilassa; ja kuinka hän noitapataansa sekoittaakaan, nousee\nsiitä nuori pukki ilmi elävänä esiin. Ihme oli tietysti vain silmäin\nlumetta, mutta Peliaan tyttäret uskoivat sen todeksi ja käyttivät samaa\nkeinoa -- isällensä. He leikkasivat ukko paran paloihin, keittivät\nniitä, mutta isä jäi kun jäikin padan pohjaan. Peliaan pojan\nkarkoittamina pakenivat Iason ja Medeia Korinthoon, jossa elivät useita\nvuosia onnellisessa avioliitossa. Tästä teki miehen uskottomuus lopun,\nkun hän mielistyi Kreonin tyttäreen _Kreusaan_ (tai Glaukeen). Medeian\nrajuus laati kauhean koston. Myrkytetyillä häälahjoilla surmasi hän\nmorsiammen ja sen isän; sitte tappoi hän Iasonin nähden heidän omat\nmolemmat lapsensa ja pakeni siipikärmeiden valjakossa ilmojen halki\nAthenaan Aigevsin luo. Heidän välillään solmeutui avioliitto, josta\nsyntyi _Medos_. Kun Thesevs väjyi Medeian henkeä, pakeni tämä kotia\nKolchiiseen isänsä luo, jonka veli oli valtaistuimelta syössyt. Medeia\ntappoi setänsä ja asetti isänsä uudestaan valtaan. -- Medos oli\nkreikkalaisten luullen mediläisten esi-isä. -- Medeiassa ilmaantuu raju\nintohimon voima niin vihassa kuin rakkaudessa. Sentakia oli hän Kreikan\ntraagikkojen käsiteltäväksi otollinen luonne. Julmista rikoksistaan\nhuolimatta nautti hän jumalallista kunniaa Korinthossa y.m.\n\nArgo-laiva pystytettiin Korinthon rannalle kuuluisan retken\nmuistomerkiksi. Kun Iason kerran makasi sen suojissa, sortui siitä laho\nperäpuoli ja tappoi hänet allensa.\n\nArgonauttain satu on luultavasti alkujuureltaan yksinkertainen\nluonnonmyytti: kuivuuteen nääntyvä Thessalian maa kaipasi virkistävää\nsadepilveä, jota kultataljalla kuvattiin. Tähän näkyvät myös muutamat\nnimet viittaavan: Nefele = pilvi, Helle = päivänvälke, Prixos =\nsadekuuro. Meteorologinen merkitys unohtui, kuten tavallista, ja sadun\nkudelma venyi yhä pitemmäksi, kirjavoittui kaikellaisista, eikä enää\nkoskenut yksityistä maakuntaa -- vaan koko Hellasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Troian retki_, sankarikauden viimeinen suuri puuha, on tullut\nmuita mainiommaksi syystä että Homerin nimellä käyvät suuret\nkansallis-epokset Iliadi ja Odysseia sitä, sen tapauksia ja seurauksia\nkäsittelevät. Tosin Iliadiin sisältyy vain lyhytläntä episoodi sodan\nviime-vuodelta; sen alkua, edellisten 9 vuoden tapauksia ja sodan\nloppua Homeros ei varsinaisesti esitä, paitsi mitä hän siellä täällä\nsivumennen sattuu niitä koskettelemaan. Mutta Troian retken tarusto\njoutui jo varhain (noin 8:lla ja 7:llä vsd.). eepillisten runoilijain\nkäsiteltäväksi, jotka osaksi runoillen samoista, osaksi eri aineista,\ntyhjensivät tarupiirin ja täydentelivät toisiaan, niin että he yhteensä\nsulkeuvat ikäänkuin renkaaksi (cyclus epicus). Näiden teokset ovat\nkyllä meiltä hävinneet, mutta niistä Kreikan ja Rooman suureksi osaksi\nmeille säilynyt runous, lyriikka, draama ja eposkin, ovat aineitaan\nottaneet. Reheväkasvuinen runous on varmaan aikojen varrella paljo\nmuutellut ja lisillään koristellut alkuaan yksinkertaisia satuja, niin\ntältä kuin muiltakin aloilta. -- Kerromme aivan lyhyesti päätapauksia,\nneuvoen lukijaa tarkemmin asioita katselemaan Homerista, joka niitä\nkertoilee ihmeen luontevasti, tuoreesti ja hauskasti.\n\nEnsin selvitelkäämme hiukan päähenkilöitä, niiden sukusuhteita ja\nperheoloja.\n\n_Pelopidein_ suvun kantaisä _Tantalos_, Frygian kuningas, oli alkuaan\nonnen mies. Linnastaan Sipylos-vuorella näki hän viljavia alueitansa\nulettuvan pitkältä aina Propontiin rantaan ja Idan juurille asti. Jopa\njumalatkin suopeina kutsuivat häntä pöytäänsä vieraaksi. Mutta eipä\nkurja osannut onneansa kantaa, vaan yltyi ylpeyteen ja rikoksiin. Hän\nkielitteli mailmalle jumalain salaneuvoja, varasti heiltä nektaria ja\nambrosiaa tarjotakseen vierailleen, ja -- kaikkein kauheinta --\nepäillen heidän kaikki tietävyyttänsä, antoi heille syötäväksi oman\nteurastamansa _Pelops_ poikansa lihaa. Jo ehti Demeter syödä siitä\ntoisen olkapään, kun kamala teko havaittiin. Heti herätettiin poika\nhenkiin ja sai uuden olan norsunluusta. Mutta jumalattoman isän\nsurvaisi Zevs maahan Sipyloksen huipulta ja sääsi hänelle tuonelassa\nkovan vaivan. -- Mutta isän pahat teot jättävät vielä lapsille\nkirousta. Nioben kohtalon olemme kertoneet. Pelopsin karkoitti Troian\nkuningas Ilos kotoa. Hän läksi länteen Apian niemimaalle, joka sitte\nhänen mukaansa sai nimen Peloponesos l. Pelopsinniemi. Siellä oli\nsamaan aikaan Elis-maan kuningas _Oinomaos_ luvannut antaa tyttärensä\n_Hippodameian_ sille ken hänet kilpa-ajoissa voittaisi; vaan tappio\ntuottaisi kuoleman. Jo oli Oinomaoksen keihäs lävistänyt 13\nkilpakosijaa, kun Pelops tarjousi vävynkokeita suorittamaan. Voiton\ntuotti hänelle Poseidonin antamat virjat hevoset sekä kuninkaan ajurin\n_Myrtiloksen_ juoni. Tämä oli, ehkä Hippodameian pyynnöstä, ennen ajoa\nvetänyt navan nappulat pois Oinomaoksen vaununpyöristä, joten ne kesken\ntulisinta vauhtia pääsivät irti, vaunut särkyivät ja kuningas\nhengetönnä vierähti radalle.[193] Pelops peri morsiamen mukana\nvaltakunnan. Mutta Myrtiloksen, joka pyysi palkkaa avustaan, hän\nviskasi mereen, joka siitä sai nimensä (\"mare Myrtoum\"). Kuollessaan\nMyrtilos kirosi häntä. -- Pelops pani uuteen kuntoon Olympian\nkilpaleikit. Elonsa ehtoon samensi hän aviorikoksella.\n\nHänellä ja Hippodameilla oli pojat _Atrevs_ ja _Thyestes_, joiden\nkonnantyöt ovat antaneet runoilijalle paljon puhuttavaa. Ensiksi\ntappoivat he yhdessä äpäräveljensä. Kun isä siitä ajoi heidät kotoa,\npakenivat he Mykenaan Eurysthevsin luo, jonka kuoltua perivät\nPersiidein vallan siellä. Mutta pian veljesten väliin syttyi riita\nvallasta, tulinen viha ja vaino. Atrevs ajoi Thyesteen maasta. Kostoksi\nryösti tämä mukaansa karkoittajan pojan Pleistheneen, jonka hän\nkasvatti ikäänkuin omaksi pojakseen, ja sittemmin lähetti Mykeneen\nAtrevsiä tappamaan. Salamurhaaja saatiin kiinni ennenkuin ehti\ntoteuttaa aikeensa, ja sovitti sen hengellään. Kun Atrevs sai tietää\ntappaneensa oman poikansa laati hän kamalan koston. Teeskellen\nsovinnollisuutta pyysi hän veljeä vieraakseen, jotta sovittaisiin\nvanhat vihat. Toinen tuli perheineen. Mutta Atrevs teurasti salaa\nveljensä pojat ja pani ne vieraalleen syötäväksi. Aurinkokin käänsi\nkasvonsa mointa kauheutta katselemasta. Mutta lastensa lihaa syönyt\nThyestes huusi kostoa ja kirousta paetessaan Epirokseen. Sieltäpäin sai\nhän _Aigisthos_ poikansa avulla Atrevsin murhatuksi, ja pääsi vielä\nMykenen kuninkaaksi. Atrevsin pojat _Agamemnon_ ja _Menelaos_ pakenivat\njulmaa setäänsä Spartaan Tyndareos kuninkaan turviin, jonka tyttäret he\nnaivat, toinen _Klytaimnestran_, toinen _Helenen_. Appensa avulla\nvalloitti Agamemnon takasin valtakuntansa, tappoi Thyesteen ja\nkarkoitti Aigisthoksen, mutta Menelaos jäi Spartaan appensa\nvallanperijäksi. Aigisthos hautoi maanpaossa kostoa, jonka hän aikojen\ntakaa toteutti -- turmiokseen. Näin Tantaloksen onneton suku kulki\nrikosten rataa, jolle jo esi-isä oli astunut, kooten päällensä kirousta\nja perikatoa. Sen loppukohtalot liittyvät Troian sodan tapauksiin.\n\nTroian sodassa oli ylipäällikkyys Agamemnonilla, joka ei oikein sopinut\nsiihen toimeen, koska hän, jos kyllä muuten tavallisen urhea\ntaistelussa, kuitenkin vastoinkäymisissä helposti hämmentyi ja oli\nepäröivä, mutta toisaalta oli ylpeä ja arvostansa arka.\n\nKunnialla taistelivat achaialaisten rinnalla Troian edustalla myöskin\nFthian helleenit ja heidän johtajansa _aiakidit_. Tämän ruhtinassuvun\nkantaisä _Aiakos_ hallitsi Aiginassa ja hänellä oli pojat _Pelevs_ ja\n_Telamon_. Velipuolensa tapettuaan täytyi näiden paeta kotoa. Pelevs\npääsi setänsä Eurytionin turviin Thessalian Fthiassa sekä kotivävyksi.\nKalydonin retkellä tuli hän vahingossa tappaneeksi appensa, ja pakeni\nIolkokseen (Peliaan pojan) _Akastos_ kuninkaan luo, joka puhdisti hänet\nverenvelasta. Täällä kävi hänen samoin kuin Bellerofonteen. Emäntä\nkoetti vietellä häntä, ja kun se ei onnistunut, panetteli hän Pelevsiä\npuolisolleen, joka suuttui ja vaani vieraansa henkeä. He metsästivät\nkerran yhdessä, kun Pelevs väsyi ja nukkui. Akastos lymytti hältä\nmiekan ja jätti hänet alttiiksi kentaurien rynnäkölle. Vaivoin sai sen\nuro torjutuksi, mutta miekkansa löydettyään hän surmasi Akastoksen\nvaimoineen. Palkaksi siveydestään sai hän jumalilta Nerevsin ihanan\ntyttären _Thetiin_ vaimokseen. Thetis synnytti hänelle _Achillevs_\n(lat. Achilles) pojan, josta tuli Troian sodan kuuluisin sankari.\n\nAchillevs kasvoi yhdessä toisen nuorukaisen _Patrokloon_ kanssa, josta\ntuli hänen paras ystävänsä.[194] Foinix ja Cheiron opettivat heitä\ntaitaviksi asetten käytössä ja soittelussa. Tehdäkseen poikansa\nkuolemattomaksi, voiti äiti häntä ambrosialla ja koetti tulessa polttaa\nhänestä kuolevaisen puutteet, mutta yllätettiin ja täytyi jättää työ\nkesken. Varjellakseen häntä sodan surmalta, kastoi hän poikasen Stygin\nvirtaan; ainoastaan kantapää, josta äiti piti kiinni, jäi haavalle\nalttiiksi. Pojasta yleni uljas, väkevä nuorukainen, joka ilokseen\notteli metsän petojen kanssa. Kun kutsu tuli lähteä sotaan, meni hän\nmielellään, vaikka tiesi sieltä ei palaavansa. Myöhempää tekoa on\njuttu, että Thetis suojellakseen poikaansa ennenaikaiselta kuolemalta,\npiilotti häntä Skyros-saarella Lykomedes kuninkaan luona, jonka\ntytärten kanssa hän oleskeli. Mutta Odyssevs tuli muka, etsien häntä,\nsinne kauppiaana, ja kaupitteli tytöille korutavaraa, jonka joukossa\nmyös oli miekka ja kilpi. Äkkiä soida rämähti torvi, jolloin tytöt\nsäikähtyen juoksivat pakoon, mutta Achillevs ilmaisi itsensä, kun\nriemastuen sieppasi aseet käteensä.\n\nSodassa oli hän pääsankari: uljas, väkevä, vikkelä, rohkea äärettömiin\nasti. Hänet nähdessään viholliset pakenevat, ei kukaan uskalla häntä\nmiekkakäsin kohdata. Mutta hänen sydämmessään asuu myös lempeyttä ja\nhyvyyttä; hellästi rakastaa hän äitiänsä ja kasvinkumppaliansa, jalosti\nsäälii hän voitettua vihollistakin. Suuri on hän vihassa ja\nrakkaudessa, kunniastaan peräti arka ja sentakia usein jäykkä ja tyly.\nHänessä yhtyy kylmää kalahtava rauta ja sula vaha. Omituisen\nviehättävästi varjostaa häntä vieno surumielisyys siitä tiedosta, että\nhänen loistava uransa oli niin lyhyeksi säätty. Mutta hän oli itse sen\nvalinnut, sillä mainetta pyytämättä olisi hän saanut elää kauan.\nNöyrästi alistuu hän nuorena kuolon kohtaloon.[195]\n\nPaettuaan kotoa pääsi _Telamon_ Salaminin kuninkaan vävyksi ja peri\nhäneltä valtakunnan. Herakleen kanssa kävi hän Troian retkellä (kts.\nHerakl.) ja sai palkakseen Hesionen, josta syntynyt _Teukros_\n(l. Teucer) oli Troian sodassa etevä joutsenampuja. Edellisestä\navioliitostaan oli hänellä poika _Aias_ (Ajax), aimo sankari kuten\nisänsäkin. Jättiläisen kokoinen ja väkevä on hän norjan Achilleen\nrinnalla kankea ja kömpelö. Kuitenkin pyrkii hän tämän verroille töissä\nja maineessa.\n\nVanha viisas _Nestor_ Pyloksesta oli sen Nelevsin poika, jolle\nHerakleen viha toi turmion. Nuorempana Nestorkin kyllä oli osannut\nmiekkaa käytellä, sen taisivat arkaadit, elilaiset ja epeiot\nvaurioillaan todistaa.[196] Olipa hän myös ollut mukana Argolaivan\nretkellä ynnä muissa sotapuuhissa; mutta nyt kun hän jo hallitsi\nkolmatta ihmispolvea, oli käsi hervahtunut. Mutta kieli ja mieli\npysyivät vielä virkeinä, ja kokemusta oli runsaasti. Niinpä hän\nviisailla neuvoillaan enemmin edisti asioita kuin moni muu miekallaan,\nUrhea oli hänen poikansa _Antilochos_.\n\n_Aias_ Oilevsin poika Lokriista oli aimo soturi, vikkelä jaloistaan,\nsukkela keihästäjä. -- _Diomedes_ Tydevsin poika riehui rajusti\ntappelukentällä ja oli aina valmis uhkarohkeihin tekoihin. Jo epigonein\nretkellä kosti hän isänsä kuoleman.\n\nNäistä suurista sankareista eriää omituisesti Laerteen poika,\nithakalaisten isäntä _Odyssevs_ (lat. Ulixes). Hänen luonteenaan on\nselväpäinen järki, joka toimii ajallaan ja puhuu paikalleen, sukkela\näly, joka ei milloinkaan jää pulaan, vaan selviää \"palavasta\ntulestakin\" (Il.), keksii juonen joka paikkaan, useinkaan turvaamatta\nväkivaltaan tai suuriin aineellisiin apuihin. Sukkela kieli ja vikkelä\nmieli käyvät käsityksin. Osaapa hän tarvittaissa tapella aseillakin ja\non yhtä urhollinen kuin kukaan muu. Kummako, jos näin älykäs soturi on\nAthenen suosikki. Hän on kreikkalaisen luonteen perikuva.\n\nTroian kuningasperheen kanta-isä oli _Dardanos_,[197] joka\nsiirtolaisena asettausi Hellespontin äyräälle Idan juurelle, saatuaan\nsiellä maata _Teukros_ kuninkaalta, ja perusti Dardanian kaupungin.\nHänen poikansa oli _Erichthonios_, jolla oli nuo virmat Pohjoisvihurin\nvarsat.[198] Tämän poika oli _Tros_. Hänen pojistaan _Ganymedes_\nkauniin muotonsa takia pääsi jumalain juomanlaskijaksi;[199]\n_Assarakos_ oli Anchiseen iso-isä ja _Ilos_ perusti Ilionin l. Troian.\nKun kaupunki oli valmis, pyysi hän taivaasta suosion merkkiä; silloin\nputosi sieltä puinen Pallaan kuva, _palladion_, jota sitte säilytettiin\npyhänä, ollakseen onnen takeena Troialle. Iloksen jälkeen hallitsi\n_Laomedon_, (kts. Herakleen satua). Sodan syttyessä istui\nvaltaistuimella tämän poika _Priamos_, jo silloin ikäloppu vanhus,\nsamoinkuin puolisonsa _Hekabe_ (Hecuba). Heidän lukuisasta perheestään\n-- 50 poikaa ja 50 tytärtä[200] -- olivat etevimmät Hektor, Paris,\nHelenos, Polydoros, Troilos; ennustaja Kassandra, Polyxena y.m.\n\n_Hektor_ jalo ihmisenä ja suuri sankarina. Hellästi hän rakasti\nomaisiaan, mutta palava isänmaanrakkaus ja velvollisuudentunto ajaa\nhäntä aina miekkoja mittelemään sinne, missä taistelu kuuminna riehuu,\nvihollista torjumaan, vaikka hän arvaakin isänmaansa perikadon ja oman\nkuolonsa. Ei kysy hän enteitä linnuilta eikä muilta; paras enne on\nhänelle \"isänmaan puolustaminen\".\n\nOmalla tavallaan kuuluisa on _Paris_, sodan surkeuden syy. Kun hänen\näitinsä näki unta, että synnyttäisi tulikekäleen, heitätti hän\nvastasyntyneen poikasen surmille. Mutta tuo jäi eloon. Karhun nisiä\npoika imi, kunnes joku paimen korjasi hänet. Hän kasvoi paimenten\nkanssa ja torjui urheasti petoja, josta sai nimensä _Aleksandros_\n(miestenpuolustaja l. torjuja). Karjaa hän paimenteli Ida vuorella, kun\nhäntä pyydettiin tuomariksi kuuluisaan kauneuden kiistaan. Kotia\nilmaantui hän arvaamatta, juuri kun hänen muistoansa vietettiin\nkuolinuhreilla. -- Sodassa on hän huikenteleva, milloin huiman rohkea,\nmilloin arka pelkuri, jota vain soimaus ajaa liikkeelle. Kansalaisensa\nvihaavat häntä syypäänä kurjuuteensa.\n\nMuita troialaisten urhoja mainittakoon Pandaros, Sarpedon, Glaukos,\nPolydamas.\n\n\n\n\nTroian sota.\n\n\nPelevsin ja Thetiksen häihin oli kaikki muut jumalat kutsuttu vieraiksi\npaitsi _Eris_,[201] riidatar. Loukkauksen kostoksi heitti hän\nhääseurueen keskelle omenan, päällekirjoitettuna \"kauniimmalle\". Omenan\nomistuksesta syntyi Athenen, Heran ja Afroditen välillä kiista, jonka\ntuomariksi pyydetty Paris ratkaisi määräämällä omenan ja kauniimmuuden\narvon Afroditelle. Tästä jumalatar lupasi hänelle palkaksi ihanimman\nihmisten tyttäristä. Lähtien meren taa tuota \"ihaninta\" etsimään saapui\nParis Spartaan Menelaoksen hoviin ja löysi Afroditen avulla mitä oli\netsinyt. Helenassa syttyi heti hehkuva rakkaus vieraaseen, joka lumosi\nhäntä loisteellaan ja kauneudellaan, ja puolisonsa poissa ollessa\nkarkasi hän viettelijänsä kanssa Troiaan.[202] Kostaakseen solvausta\nyllytti Menelaos koko Kreikan sotaan Troiaa vastaan, varsinkin kun\nvietyä naista ei luvattu antaa takasin. Näin keräytyi suuri sotajoukko\nja laivasto -- 100,000 miestä ja lähes 1,200 laivaa -- Auliin satamaan\nlähteäkseen Agamemnonin johdolla kostoretkelle.[203] Lähtöuhria\ntoimitettaissa ilmestyneestä enteestä -- kärme joka söi varpusen\nkahdeksine poikineen ja kivettyi -- päätti uhripappi Kalchas sotaa\nkestävän 9 vuotta ennenkuin kaupunki kaatuisi. Toisen tarun mukaan\n(jota Homeri ei mainitse) viivytti vastatuuli kauan laivastoa\nsatamassa, syystä että Agamemnon oli ampunut Artemiilta hirven, josta\njumalatar vaati hänen tytärtänsä sovintouhriksi. Jo välkkyi veitsi\nIfigenian pään päällä, kun Artemis tuulessa tempasi hänet Tauriaan\npapittarekseen. Nyt päästiin lähtemään. Tenedokseen täytyi jättää\nFiloktetes, jota kärme pisti jalkaan; hänen kanssaan jäi myös Herakleen\njoutsi ja nuolet. Troialaiset eivät voi estää kreikkalaisia maalle\nastumasta, vaikka _Protesilaos_, joka ensinnä hyppäsi rantaan, heti\nkaatuukin heidän iskujensa alle ja Kyknos ankarasti ottelee, kunnes\nAchilleen koura hänet kuristaa. Varustettuaan laivaleirin ryhtyvät\nkreikkalaiset piiritykseen. Vaan siinäpä eivät saa suuriakaan toimeen;\nsillä kun troialaisia on vähän -- tuskin kymmenes-osa vihollisten\nlukumäärästä -- eivät nämä useinkaan uskalla astua kentälle\ntaistelemaan, olletikkin jos Achilles on näkyvissä, vaan peräytyvät\nvahvojen muuriensa turviin, ja niitä eivät piirittäjät kykene\nvalloittamaan. Täytyy siis tyytyä havittelemaan maakuntaa,\nväijyilemään, käymään lähiseuduilla ruokavaroja hankkimassa. Näin kului\nyksitoikkoisesti ilman mainetöitä yhdeksän vuotta, niin tulee\nratkaiseva kymmenes vuosi.\n\nAsioille antaa uuden käänteen Achilleen ja Agamemnonin riita -- ja\nsiitä alkaa Iliadi, käsittäen 51 päivän tapaukset. Agamemnon vie\nväkisin Briseis neiden Achilleltä, joka siitä niin vihastuu että\nvetäytyy erilleen sodan toimista. Turhaan toiset koettavat häntä\nlepyttää, eikä auta, vaikka Agamemnon sitte katuen tarjoo loistavaa\nhyvitystä. Hän tahtoo nähdä vastustajansa tomuun asti nöyrtyneenä eikä\nlepy, ennenkuin itse saa katkerasti kokea vihansa seuraukset. Hän on\nkoko sotaan suuttunut. Ei kannata muka Atriidein kunnian tähden itseään\nkuoliaaksi kiusata. Ei kannata nähdä vaivaa yöt päivät, kun sama kuolo\nkorjaa urhon ja pelkurin. -- Pojan kunnian loukkaus koskee yhtä\nkipeästi äitiä, joka rukoilee Zevsiä suomaan vihollisille voittoa,\nkunnes Agamemnon oppisi paremmin arvossa pitämään suurimman sankarinsa\nkuntoa. Ja todella Achilleen kanssa voitto hylkää achaialaisten aseet.\nHe ponnistavat kyllä voimansa, rajusti taistelun laineet vyöryvät edes\ntakaisin ja loistavia mainetöitä suoritellaan kaksintaisteluissa ja\nmuutoin, jolloin varsinkin Diomedes uljastelee[204] -- mutta lopuksi\nkuitenkin troialaiset ovat voitolla, Heitä innostaa uusi rohkeus ja\nHektorin johdolla ryntäävät he eteenpäin ajaen vihollisiaan\nlaivaleiriin asti. Hankkivatpa jo polttamaan tätä, kun Patroklos saa\nAchiileelta luvan hänen asepuvussaan rientämään avuksi hätääntyneille.\nTroialaiset luullen näkevänsä itse Achilleen, väistyvät peloissaan,\nmutta Patroklos ahdistaen liian likeltä pakenevia joutuu kahakkaan\nHektorin kanssa ja saa surmansa. Kauheasti suree Achilles ystävänsä\nkuolemaa ja miettii vaan kostoa. Saatuaan Hefaiston takomat uudet\nkomeat sota-aseet ja sovittuansa yläpäällikön kanssa, hän ryntää\ntaisteloon. Summalta kaataa hän vihollisia, jotka pakenevat hänen\nedessään kuin akanat tuulessa, ja vihdoin Hektorinkin. Patrokloksen\njuhlallisiin peijaisiin ja liikuttavaan kohtaukseen, kun Priamos käy\npyytämässä poikansa ruumista murhaajalta, sekä Hektorin hautajaisiin ja\nkuolinkaihoon päättyy Iliadi.\n\nMitä sitten tapahtui, tunnetaan muista lähteistä.[205] Hektorin kuoltua\ntoi amatsoni-ruhtinatar _Penthesileia_ apua troialaisille ja urhokas\nnaiskansa pani jo kreikkalaiset pulaan, kun Achilles taistelussa kaataa\nP:n. Uutta apua toi Troiaan Eoksen poika _Memnon_ Ethiopiasta, mutta\nhänenkin kaasi saman sankarin miekka. Poikansa katoa suree siitä päivin\nEos (= aamurusko) itkien maahan kastekyyneliä.[206] Mutta jopa tuli\nsenkin sortua, joka niin monta oli sortanut. Achilles ahdisti kovalla\nrynnäköllä Skaialaisporttia, kun hänen kantapäähänsä lensi Pariksen\nampuma ja Apollonin suuntaama surman nuoli. Kaatuneen ruumiin ympärillä\nriehuu hurja taistelu, kunnes Kreikan soturit saivat sen korjatuksi.\nSydäntä särkevästi itki Thetis merenneitoinen kaunokaisensa poismenoa.\nMutta sankarin haudalla riidellä rähisivät Aias ja Odyssevs siitä,\nkumpi hänen aseensa saisi; kun ne joutuivat Odyssevsin omaksi, pahaksui\nAias sitä niin kovin, että mielenhäiriössä tappoi itsensä (josta\nSofokles on tehnyt tragedian[207]).[208]\n\nTästä lähtien Odyssevs älyllään ohjasi asiain menoa. Hän otti vangiksi\nHelenos tietäjän ja kiristi hänestä sen salatiedon, että Troia vasta\nvoitaisi valloittaa Herakleen asetten avulla. Niinpä tuotiin haavaansa\nvielä poteva Filoktetes paikalle ja hän ampui tuolla taikajoutsella\nPariksen kuoliaaksi. Edelleen Odyssevs valepuvussa Diomeden kanssa\nhiipi Troiaan ja varasti palladion kaupunkia suojelemasta. Toipa hän\nsitte taistelutanterelle Achilleen pojan _Neoptolemoksen_ isän hengellä\ninnostamaan kansaansa.[209] Vihdoin hänen tuumansa mukaan _Epeios_\nrakensi sen kuuluisan puuhevosen,[210] joka vasta tehot teki, ja hän\nsen juonen keksi, johon konia käytettiin. Kolmekymmentä miestä piilousi\nkoljon kupuun; sotajoukko hävitti itse leirinsä ja oli kotiin\nlähtevinään, jätettyään muka hevosen jumalien lepyttimeksi ja\nonnellisen matkan takeeksi. Kavala Sinon uskotteli troialaisille\ntuommoisia hevosella tarkoitettavan, että sen hävitys toisi turmion\nheille, mutta sen säilyttäminen kaupungin linnassa turvaisi tuleviksi\najoiksi Aasian voittoa Euroopasta. Tyhmistyneet raukat uskoivat\nvalheen, etenkin nähtyänsä Laokoon papin kohtalon. Tämä varotti\nkansalaisiaan vihollisten salajuonilta, vakuuttaen hevosellakin vain\npahaa mielittävän; mutta kun hän paraikaa uhrasi, nousi merestä kaksi\nkärmettä ja tappoivat hänen poikineen.[211] Siinäpä Troialaiset\nluulivat että viisastelevaa jumalain lahjan herjaajaa oli ansion mukaan\nrangaistu. Riemuiten vetävät he surmakoneen kaupunkinsa sisään. Mutta\nyöllä astuivat piiloutuneet soturit siitä ulos, samaan aikaan kuin\nsaaren takana lymynnyt laivasto palasi ja väki siitä auki jätetyistä\nporteista ryntäsi sisään. Uneen uupunut tai iloissaan mässäilevä\nkaupunki joutui hirveän murhan, ryöstön ja häviön alaiseksi. Miekka ja\ntuli tekivät lopun Aasian uljaimmasta kaupungista, kuten Kassandra\naikaa oli ennustanut, vaikkei kukaan häntä uskonut. Priamos itse\nmiehineen sai siinä surmansa. Naiset, lapset ja äärettömän saaliin vei\nvoittaja. Kurjuuden alkusyy Helena vältti kuin ihmeen kautta kuoleman\nja palasi Menelaoksen kanssa vanhaan kotiinsa.[212]\n\n\n\n\nPaluuretki.\n\n\nHarvojen sankarien suotiin vaurioitta päästä kotia tai tavata kotiolot\nehjinä.[213]\n\nAgamemnon ehti juuri päästä Mykeneen, kun uskoton Klytaimnestra yksissä\njuonin rakastajansa Aigisthevsin kanssa murhasi hänen sekä Kassandran,\njonka kuningas toi vankina. Mutta kosto valvoi. Fokiissa eli\nAgamemnonin poika _Orestes_ turvassa, johon hänen oli äitinsä vainolta\nkätkenyt hellä sisko _Elektra_; täältä palasi hän aika miehenä\nystävänsä _Pyladeen_ kanssa ja kosti isänsä kuolon Aigisthoksen\nverellä. Mutta kun hän samassa surmasi äitinsäkin, joutui hän Erinysten\nvihaan. Harhailtuaan kauan rauhatonna, sovitti hän vihdoin rikoksensa\ntuomalla Attikaan Artemiin kuvan Tauriasta. -- Pelopiidein surkeita\nkohtaloita käsittelee usea vanha murhenäytelmä: Aischyloksen Agamemnon,\nChoeforoi, Eumenides; Sofokleen, Elektra; Euripideen Ifigeneia\nTauriissa y.m.\n\nMenelaoksen ajoi myrsky Kretan ja Egyptin puolille, josta hän vasta\nseitsemän vuoden mentyä osasi kotia. Sitte eli hän onnellisena\nHelenansa kanssa.\n\nLokriin Aias oli Troiaa valloitettaissa tehnyt törkeitä rikoksia:\nsysännyt kumoon Pallaksen kuvan ja tukasta raastanut papitarta\nKassandraa. Siitä merelle tultua salama särki hänen laivansa; itse ui\nhän paljaalle kallioille. Mutta kun hän vieläkin ylvästeli Poseidonia\nvastaan, särki tämä hangollaan kallion ja Aias hukkui aaltoihin.[214]\n\nDiomedeen, Filokteteen ja Idomenevsin karkoitti kapinat kotoa Italiaan,\njossa Diomedes perusti kaupunkiloita. Kun Teukros palasi veljetönnä,\nveljen kuolemaa kostamatta, ei isänsä Telamon tahtonut nähdäkään häntä.\nHän siirtyi Kypron Salamiiseen.[215]\n\nEnemmän kuin kukaan muu koki Odyssevs onnen vaiheita. Niistä on\nsyntynyt laaja, hauska _Odysseian epos_. Moniin mutkiin hän retkeili.\nEksyttyään ensin _kikonein_ maalle ja siellä monta miestä menetettyään,\nläheni hän jo omia vesiä; vaan Maleian niemen luona yllätti myrsky ja\nheitti laivat aina Afrikan puolelle. _Lotofagein_ maassa söivät hänen\nmiehensä makeaa lootos-hedelmää, josta koti unohtui, ja ainoastaan\npakolla sai hän heidät merelle lähtemään. Tultiin sitte _kykloopein_\nmaahan, jossa _Polyfemos_[216] oli vähällä syödä heidät kaikki; vasta\nkun Odyssevs juovutti hirviön ja hänen nukkuessaan uursi häneltä ainoan\nsilmän otsasta, pääsivät he pakoon hänen luolastaan. Mutta tästäpä\nPoseidon, poikansa Polyfemoksen puolesta vihoissaan, yhäti vainosi\nretkeilijöitä ankarasti. Odyssevs on jo kotirantaan tulemillaan ja\nvaipuu sulo-uneen, kun toverit uteliaina avaavat Aiolokselta saadun\ntuulisäkin, aarteita siitä urkkien, ja nyt viimat ja vihurit päästen\npussista irralle ajavat laivat kauas harhateille. _Laistrygoni-hiidet_\nja Antifates ruhjoivat sitte 11 laivaa, niin että jäi vain yksi. Tällä\ntuli sankari _Kirken_ luo, joka loihti useimmat miehet sioiksi. Vasta\nHermeen avulla pakotti Odyssevs noitaa antamaan heille takasin\nihmismuodon. Täällä vuoden viihdyttyä ja käytyä manalassa Teiresias\ntietäjän puheilla lähdetään taas matkalle ja vältetään monta vaaraa.\nTurhaan koettavat _seireenit_, nuo sydämmettömät haukkakyntiset neidot,\nlauluillaan lumota heitä perikatoon: miehet, joilta on korvat vahalla\ntukitut, eivät kuule mitään; Odyssevs kuulee ja ihastuu, mutta ei pääse\nmihinkään, ollen omasta käskystään mastoon sidottuna. Onnella päästään\nhaukkuvan _Skyllan_ ohi, joka luolastaan kurkottaa kuutta pedon päätä\nsiepatakseen ohikulkevia; eipä myöskään hukuta _Charybdin_ muuten\nkaikki nielaisevaan kuiluun. Vältetään nuo kaksi surman paikkaa, vaikka\nne ovat niin likekkäin, että:\n\n    \"Incidit in Scyllam, qvi vult evitare Charybdin\".[217]\n\nMutta surma vaanii toisialla. _Thrinakiassa_ pakottaa nälkä Odyssevsin\ntovereita teurastamaan ja syömään Helioksen karjaa, rikos, jonka\npahuutta kamalat enteet osottavat, kun nyljetyt nahat ryömivät ja liha\nmylvii paistinvartaissa. Siitä salama pirstoo laivan ja miehet\nsuistuvat meren pohjaan, paitsi Odyssevs, joka laivan pirstaleella uipi\n_Ogygian_ rantaan. Täällä _Kalypso_ neito viivyttää häntä luonaan\n7 vuotta, luvaten ikinuoruutta ja kuolottomuutta, jos Odyssevs jäisi\nhänen omakseen. Mutta tämä istuu ikävissään rannalla, kyynelsilmin\nkatsellen kaukaista kotoa kohden, ajatellen vaimoaan ja poikaansa.\nVihdoin Athene saa muut jumalat suosiollisemmalle mielelle kärsivää\nsankaria kohtaan, ja Hermes pakotta Kalypson laskemaan hänet luotansa.\nItse laatimallaan lautalla hän luovii merta, kunnes Poseidon pirstoo\nsen häneltä myrskyssä ja hän hädin uiden Inon vaipalla pelastuu\n_Scherian_ rantaan, josta herttainen _Nausikaa_ korjaa hänet kotiinsa\nisänsä, _Alkinoos_ kuninkaan loistolinnaan. Herttaisesti holhotaan\nsankaria täällä onnellisen _faiakilais_-kansan luona, joka ei\nsurupäiviä tunne, ja sitte saatetaan hänet kotia tuommoisella\nihmelaivalla, joilla he kuljeksivat, jotka kenenkään ohjaamatta osaavat\nmatkansa ja tekevät sen nopeana kuin kotka tai aatos. Nukkuen saapuu\nsankari kotirantaan oltuaan poissa kaksikymmentä vuotta.\n\nMutta vieläkin vaaditaan taistelua saattamaan koto-olot oikealle\nkannalle. Odyssevsin kodissa elämöi joukko nuoria ylpeitä ylimyksiä,\njotka, ollen Penelopea kosivinaan ja hänen vastaustaan vartovinaan,\nkuluttavat talon tavaraa alituisiin kemuihin ja pitävät pahaa\nvallatonta menoa. Uskollinen aviovaimo reputtaisi koko parven, mutta\nkun ei uskalla, viivyttelee hän ja vetelee verukkeita. Hän tahtoo muka\nensin saada appensa hautavaipan kudotuksi -- mutta kangas ei valmistu\nikinä, sillä minkä hän päivällä kutoo, sen hän yöllä pärvöttää. Juoni\njoutuu ilmi ja vaaditaan varma vastaus. No, hän lupaa mennä sille\nsulholle, joka kilpa-ammunnassa voittaisi Odyssevsin jousella.\nMääräpäivä on käsissä, kun Odyssevs, joka tähän asti outona on\noleskellut rehellisen _Eumaios_ paimenen majassa, kerjäläisenä saapuu\npaikalle ja joutuu röyhkeän pilkan alaiseksi. Kun ei kukaan kykene\njousta virittämään, virittää hän sen ja ampuu pilkkuun. Samalla heittää\nhän ryysyt yltään ja hämmästyneiden kosijain edessä seisoo sankari,\njonka luulivat aikaa sitte kuolleeksi. Kosto alkaa Athenen avulla.\nSateena vinkuu vasamia salissa kaadellen ilkivaltaisia, ja koston\ntyössä avustelee _Telemakhos_, hiljan palattuaan isäänsä peräämästä\nmannermaalta. Surman jäljet puhdistetaan ja riemulla syleilevät\npuolisot toisiaan oltuaan niin kauan erillänsä. Näin koki Odyssevs\ntoisen onnen kuin Agamemnon kotiin tultuaan.\n\nLäpi vilkaseloisen, vaihtelevan runoelman käy elähyttävänä henkenä\nharras rakkaus kotoon ja kotimaahan,[218] antaen sankarille voimaa\ntaisteluissa kestämään.\n\nMyöhempi satu tiesi kertoa Odyssevsin saaneen surmansa pojaltaan,\njonka äitinsä Kirke oli lähettänyt isää etsimään. Tuntematta\ntoisiaan joutuvat he kahakkaan, jossa poika kalanluisella vasamalla\nampuu isänsä. Odysseiassa on vaan hämärä viittaus hänen\nloppuvaiheisiinsa (XXIII 265-284).\n\nSatuaika on lopussa. Sen puolihämäristä astuu Kreikan kansa vähitellen\nhistorian valoon.\n\n\n\n\nRooman sankarisatu.\n\n\nSankareita semmoisia kuin kreikkalaisilla, jotka urotöillään loivat\nkokonaisen taikamailman jumalain ja -ihmiskunnan välille, ei\nroomalaisten järkevä mieli ja köyhä kuvatti kypsynyt luomaan.\nSankarintapaisia olentoja oli heillä kuitenkin muutamia, joiden\nluultiin kuninkaina hallinneen Latiumissa ja joita sitten palveltiin\npellon ja viljelyksen haltiahenkinä. Semmoinen oli _Saturnus_, josta jo\non puhuttu. Samoin hänen pojakseen oletettu _Picus_ (= \"tikka\"), joka\noli sotaisa ja hyvin rikas ja kun ei huolinut Kirken lemmestä -- kuten\nmyöhempi tarina sanoi -- loihdittiin tikkalinnuksi.[219] Tämän poika\noli _Faunas_ (kts. s.), hänkin Lation kuningas. Hänen ja Marica nymfin\npoika oli _Latinus_ kuningas.[220]\n\n_Aeneaan_ (l. Aineiaan) satu on alkuaan kreikkalainen, mutta sovitellen\nsiihen roomalaisia aineksia saatiin siitä vähitellen roomalaisten\nsankarisatu, jolle Virgilius loi taiteellisen kansallisepoksen muodon,\nmukaillen alkuosassa Odysseiaa, loppuosassa Iliadia.\n\nAeneaan isä oli Dardanian kuningas Anchises, äiti Afrodite. Kun\nAnchises julkisesti kerskasi jumalattaren suosiosta, halpasi hänet Zevs\nsalamalla, ja Aeneas sai hallituksen. Sukulaistaan Priamusta hän tuli\nauttamaan, kuin Achilles ryösti hänen karjansa. Ollen hurskas, viisas\nja rohkea sai hän kunnioitusta ja mainetta, ja jumalain armo suojeli\nhäntä. Troian häviöstä hän ja _Antenor_ yksinään pelastuivat, kun hän\njoko urheasti murtausi vihollisrivien lävitse tai nämä ehdollaan\npäästivät hänen menemään, hän kun aina oli tahtonut rauhaa ja Helenan\ntakaisin antamista. Vanhempi satu jättää hänet Dardaniaan, kansansa\nlopuista luomaan uutta valtakuntaa. Vasta Homeron jälkeen syntyi satu\nettä hän lähti meren taa valtaa perustamaan. Alussa nähtävästi ei\nluultu hänen kauaskaan siirtyneen; vasta aikaa myöten ulotettiin,\nOdyssevsin retkien esikuvaa noudattaen, hänen matkansa yhä loitommas\nlänteen. Stesichoros runoilija (600 e.Kr.) tietää jo hänen tulleen\nItaliaan. Mikäli Rooman valta paisui ja levisi kreikkalaistenkin\nasuma-aloille, syntyi ja vakautui luulo että Aeneas oli siirtynyt\nTiberin rannalle ja että hän oli Rooman kansan kantaisä. Jo 3:lla\nvuosisadalla oli tuo luulo yleinen Kreikassa ja roomalaiset antoivat\nsille pian virallisen vahvistuksen. Ahkerasti koetettiin ajan ja paikan\npuolesta järjestellä tiedot Aeneaasta, niihin sovitellen sopivia\nitalialaisia muinaisjuttuja. Virgiliuksen Aeneidin taru on tää:[221]\n\nAeneas pakenee penaatteineen palavasta Troiasta, kantaen hartioillaan\nisäänsä, taluttaen Ascanius poikaansa, puolisonsa _Creusan_ kanssa Ida\nvuorelle. Täältä lähtee hän, mukanaan jäännös maanmiehiään, 20\nlaivassa, poiketen Thrakiaan ja Delokseen, Kretan saarelle, jossa\nerehtyen luuli Apollonin määränneen heille kotimajat. Mutta ruttotauti\nkarkoitti sieltä ja unessa käskettiin häntä pyrkimään Italiaan. Myrsky\najoi hänet kuitenkin Epirukseen ja sieltä Siciliaan, jossa Anchises\nkuoli. Tästä yrittää sankari tulla Italiaan, kun troialaisia\nleppymättömästi vihaava Juno myrskyllä ajaa hänet Afrikaan. Täällä\nCarthagon kuningatar _Dido_ rakastuu sankariin, ja avioliitto on jo\nsyntymäisillään Junon juonista, joka täten tahtoo estää uuden, hänen\nsuositulleen Carthagolle turmioksi tulevan valtakunnan syntyä; mutta\nAeneas saa Jupiterin käskyn heittämään lemmen viehätykset sikseen ja\npyrkimään suuren tehtävänsä perille. Salaa jättää hän Didon, joka\nonnetonna tappaa itsensä, ja monien harharetkien perästä -- jolloin hän\nm.m. _Cuman_ sibyllan ohjeilla käy manalassakin -- saapuu hän Tiberin\nsuulle Latiumiin. _Latinus_ ottaa hänet ystävällisesti vastaan ja antaa\nhänelle tyttärensä _Lavinian_ puolisoksi. Tämän johdosta Lavinian\nentinen sulho, Rutulien kuningas _Turnus_ Junon yllyttämänä nostaa\nsodan, mutta joutuu häviölle. Latinus kaatuu myös tappelussa, jonka\njälkeen Aeneas saa valtakunnan.\n\nTämän lisäksi kerrottiin että Aeneas ei kuollut kuten tavallisesti,\nvaan katosi tietämättömiin, jonka jälkeen hän _Jupiter indiges_\n(koti-Jup.) nimisenä nautti jumalain kunnioitusta.[222] Hänen ja\nLavinian tytär _Ilia_ synnytti Mars jumalalle pojat Romulus ja Remus,\njoten Aeneasta melkein tuli Rooman perustaja. Mutta kun sitten nähtiin,\nettä Rooman perustus täten joutui ajaltaan liian lähelle Troian sotaa,\ntäytettiin ajanaukko olettamalla sarjan albanilaisia kuninkaita.\n\nRooman perustamisesta kertoo satu vielä seuraavat asiat:[223]\n\nAeneas rakensi kaupungin, jolle puolisonsa mukaan Rooman antoi nimen\n_Lavinium_. Täällä hallitsi hänen kuoltuaan poikansa _Ascanius_ eli\n_Iulus_,. julilaisen suvun tarumainen esi-isä. Jonkun ajan kuluttua\nperusti Ascanius Albanus-vuorelle uuden kaupungin _Alba longan_, jonne\nhän muutti majansa. Siellä hallitsi sitte sarja albalaisia kuninkaita\nja sarjan päässä _Numitor_, jonka nuorempi veljensä _Amulius_ työnsi\nvalta-istuimelta. Estääkseen Numitorin tytärtä _Rea Silviaa_,\neli _Ilian_ naimisilla laittamasta itselleen ja suvulleen\nvallankiistelijöitä teki hän tämän Vestan neidoksi. Mutta kuinka\nolikaan, synnytti neito Mars jumalalle _Romulus_ ja _Remus_ kaksoiset.\nLapset heitettiin kuninkaan käskystä Tiberiin, mutta ajautuivat\nrantaan, jossa sotajumalan pyhä peto susi ruokki niitä maidollaan.\nSieltä korjasi ne sitten paimen _Faustulus_, joka vaimonsa _Acca\nLarentia'n_ kanssa kasvatti heitä. Nuorukaisiksi vartuttuaan ja\nsaatuaan syntyperästään tietoa, tappoivat he Amuliuksen, asettivat\nNumitorin jälleen hallitukseen ja perustivat sitten Palatiini-vuorelle\n_Rooman_ kaupungin. Sitä perustaessaan riitautuivat veljekset:\nRomulus tappoi Remuksen ja tuli yksin uuden kaupungin valtiaaksi.\nToimittaakseen uuden kaupunkinsa asujamille, jotka olivat pelkkää\nmiesväkeä, vaimoja, kutsui hän lähiseutujen asukkaat juhlaan, jossa\nRooman miehet ryöstivät haltuunsa nuoret naiset. Tästä syttyi sota\nnaapurien, _sabinilaisten_ kanssa, joka kuitenkin päättyi sovinnolla ja\nliitolla. Sabinilaiset siirtyivät Roomaan asumaan ja molemmat kansat\nsulivat yhdeksi. Kuoltuaan jumaloitiin Romulus nimellä _Quirinus_.\n\n\n\n\nViitteet:\n\n[1] Antiikin ajatuksia kuolemattomuudesta nähdään vielä kappaleessa\n_Hades_ y.m.\n\n[2] Joskus näkyy vielä personoiminen olevan ensi asteellaan, henkilön\ntoimi vaan luonnon liikettä, kun esm. Boreas, Pohjoinen, vaan osaa\nvonkua ja puhista -- mutta tämä on runoilijan kuvittelua enemmän kuin\nuskontoa.\n\n[3] Ei Zevsillekään kaikkialla annettu pääsijää kultissa, vaan usealla\npaikalla oli vanhastaan valtiojumalansa sitä saamassa: Athenassa\nPallas, Argossa Hera, Delfoissa Apollon, Rhodos-saarella Helios y.m.\n\n[4] Viepä ihminenkin väliin voiton heiltä, koska esm. Otos ja Efialtes\nsitoivat Areen, Diomedes haavoitti hänen ja Afroditen (Il. V, 381);\nmutta tämmöisissä tapauksissa ihmiset tavallisesti eivät ajakaan omaa\nasiaansa, vaan tappelevat toisien jumalien puolesta (Diomedes Atheneen\nja Heran) tai ainakin heidän suojanalaisinaan. Tämä lieventää muuten\ntörkeää jumalia vastaan sotimisen rikosta.\n\n[5] Näitä toimijumalia karttui suunnattomasti, kun esm. lapsen\nkehitysasteilla oli kullakin omat haltionsa: ensi seisomiskokeita\nvalvoi Statanus, ensi kävelyä Adeona ja Abeona, puheen jokellusta\nFabulinus, kouluun johti lasta Iterduca, kotia Domiduca j.n.e.\n\n[6] Kreikan sivistys alkoi syvemmin juurtua Roomassa toisen\npunilaissodan perästä.\n\n[7] Vrt. Luthardt, Antike Ethik.\n\n[8] Etupäässä Hesiodin theogonian mukaan. Vrt. Ovid. Metamorph. I 5-75.\n\n[9] Génesis theon te kai pánton. Homer.\n\n[10] = a) vuori Thessaliassa, jonka huipulla senseutuiset luulivat\njumalien asuvan; b) jumalain koto, taivas.\n\n[11] Ov. Met. I 151-162. Yksi gigantti oli _Enkelados_, josta Virgil.\nAen. III 578 ss.\n\n[12] Troian edustalla yltyivät he ihmisten puolesta tappeluun, jonka\nmuistomerkiksi jäi kentälle isoja kallionjärkäleitä. Il. XXI, 405.\n\n[13] Ov. Met. I, 76 ss.\n\n[14] Jonka myös sanotaan luoneen ihmisiä -- ehkä ison tulvan perästä --\nsavesta, johon Athene puhalsi henkeä. Hor. I, 16, 13 ss.\n\n[15] Maan tuli on taivaan tulen, salaman sikiö. Promethevs on alkuaan\ntulen jumala.\n\n[16] Hor. I, 3, 25-33.\n\n[17] Ov. Met. I, 89-150.\n\n[18] Met. I, 163-243.\n\n[19] Hor. I, 2, 5 ss. Ov. Met. I. 253-312.\n\n[20] Met. I, 313-437.\n\n[21] Yläjumalain nimet, jättäen synkän manalan jumalan pois, on\nroomalainen runoilija Ennius sulkenut näihin muistisäkeihin:\n\n    Juno, Vesta, Minerva, Ceres, Diana, Venus, Mars.\n    Mercurius, Jovis, Neptunus, Vulcanus, Apollo.\n\n[22] Zeus = Dieus, gen. Dieos, vrtl. _div_ loistaa: \"taivaan loiston\njumala\".\n\n[23] ypsizygos, aitherios, aitheri naion.\n\n[24] nephelegerétes, kelainephaes.\n\n[25] asteropetaes, tertikéraunos, -- epigdoupos, barubremétes y.m.\n\n[26] Dios 'ombros. Zeus 'uei.\n\n[27] theon 'upaios kai 'aristos. Vrt. II. VIII, 12 ss.\n\n[28] Zeus aigiokhos. Egiidiä (aigis) ajateltiin väliin myös karvaiseksi\nnahaksi, joka sopi sotasuojaksi. Sitä asetta käyttävät myös Apollon ja\nAthene.\n\n[29] _Z. ikesios, ksenios_.\n\n[30] 'orkios.\n\n[31] sotér, eleutherios.\n\n[32] èrkeios, èphéstios.\n\n[33] Od. II, 216 s.\n\n[34] katharsios.\n\n[35] = Iovis (Diovis) pater, _div_ vartalosta. Vrt. Zevsin etymologiaa.\n\n[36] Vrtl. _vasr_ valostaa: _Fesra, Fera, Faera, 'Hra_ = \"Valotar\".\nPersian kielessä on kevät _hera_ s.o. valoisa. (Steinthal).\n\n[37] Vrtl. _div_ loistaa: divan, _divan, difone, dione_; div-ina,\nDju-none, Juno(ne). Vrt. _Zeus_.\n\n[38] Lisäksi tulee eri poliitillinen kanta, kun Hera esm. vihaa\ntroialaisia ja Zevs on neutraali.\n\n[39] laetis, ageleie.\n\n[40] érysiptolis, álalkomeneis.\n\n[41] Il. XV, 412. Od. VIII, 493.\n\n[42] Il. XIV, 178. Od. VII, 110.\n\n[43] Hor. I, 12, 19.\n\n[44] Foibos Apollon. -- _Foibos_ ehkä sukua sn:lle _phaos, phóos\n(phos)_ valo. -- _Apollon_ ehkä alk. _'Apellon, 'Apeljos, 'Apelios_ =\n_'Hélios, 'Hlios_.\n\n[45] \"Lykios\" _(lux_ valo); tai Lykian jumala.\n\n[46] Ov. Met I, 438-451.\n\n[47] Siitä syntynyt soma Hyakinthos-taru kts. Ov. Met. X, 162-219.\n\n[48] ékataebolos, ékatos, klytótokhos, argurótokhos.\n\n[49] Paiéon, Paián.\n\n[50] álekhíkakos.\n\n[51] águieus.\n\n[52] S.o. Pytholais-nainen, kuten Apollon itse on Pythius, _Pythios_,\nnimellä joka johtuu orakelin vanhasta nimestä _Pytho_, tai Pythonista\njonka hän voitti.\n\n[53] Artemis agrotéra.\n\n[54] Artemis l. Diana eilethyia.\n\n[55] Virg. Aen. I. 498 ss.\n\n[56] iokhéaira.\n\n[57] Merkinnee oikeastaan \"taivaallinen, loistava\". Diana = Divore\nDodonan Jupiterin puoliso, vrtlsta _div_ josta _Zevs, Jupiter_.\n\n[58] Hera itse pilkkaa hänen hullua raivoansa ja huikentelevaisuuttansa\nIl. V, 830 ss.\n\n[59] Il. V, 860. Vrt. 381-400.\n\n[60] Roomalaisten uusi vuosi alkoi maaliskuussa.\n\n[61] _Aphrodite_ s.o. _áphrodúte_, \"vaahdosta sukeunut\".\n\n[62] Siitä nimi _ánaduoméne_, (merestä) \"ylös kohoava\".\n\n[63] _Kypris_ kyprotar.\n\n[64] Kythereia.\n\n[65] Siitä nimi _Paphia_, Pafotar.\n\n[66] Hor. I, 4, 5.\n\n[67] _Pontia_.\n\n[68] Ov. Met. X, 524-551. 705-739.\n\n[69] Il. V, 428 s.\n\n[70] Siitä Hermestä on ruvettu sanomaan \"Argoontappajaksi\", näin\nkääntäen liikanimeä _árgeiphóntes_. Luultavasti tämä kreikkal. sana\nkuitenkin merkitsee jotain muuta, ehkä \"salamassa l. valossa ilmestyvä,\nsalamia l. valoa välkkyvä\".\n\n[71] Vrt. _árgeiphóntes_ sanan selitystä ylempänä!\n\n[72] Muistettiin vielä hämärästi alkuperäistä tuulissa ja pilvissä\nkiitävää Hermestä!\n\n[73] \"Hermeskumpuja\" mainitaan Odysseiassa.\n\n[74] Hor. I, 10.\n\n[75] Hor. II, 17, 29.\n\n[76] Il. I, 590 ss.\n\n[77] Hor. I, 4, 7.\n\n[78] Il. XVIII, 483-508.\n\n[79] Od. VII, 81 ss.\n\n[80] Virg. Aen. VII, 601-622.\n\n[81] Virg. Aen. VIII, 31 ss.\n\n[82] Ov. Met. I, 748-779. II, 1-366. 381-408.\n\n[83] Od. X, 133-574.\n\n[84] Hor. II, 16, 30.\n\n[85] _aurora_ pro _auso-sa_; cf. _aús-o, aú-o, av-o, aúos, aeos, éos_.\n\n[86] Virg. Aen. X, 763 ss. I, 535 ss. Od. V, 121 ss. Hor. I, 28, 21.\n\n[87] Od. X, 1-75. Virg. Aen. I, 52-63.\n\n[88] Ov. Met. VI, 679-721.\n\n[89] Il. XIX, 91 ss.\n\n[90] Hor. I, 35.\n\n[91] Naisen genius tavall. eri nimellä _Juno_.\n\n[92] Hor, III, 17. 14.\n\n[93] _potamós_; vrt. potós juoma, _potizein_ juottaa.\n\n[94] Tämmöisillä paikoilla hän leikitteli lähteetärten kanssa, oli\n_nymphogétes_, kun muutenkin oli _krenouchos, épilimnios_ (\"suvannon\nsulho\").\n\n[95] _Aigai_ merkinnee vaan _merta_, ollen nähtävästi samaa juurta kuin\nusea muu merta tai tyrskyä tarkoittava sana ja nimi, vrt. Aigeus,\nAigaian-meri, Aigina, _aigialós, aiges_ aallot.\n\n[96] _kuanochaites_.\n\n[97] _eurysternos_.\n\n[98] Vrt. Virgil. Aen. I, 142 ss. Aaltojen asettajana on P.\n_ásphálios_.\n\n[99] _gaiéochos_.\n\n[100] _énosichthon, énnosigaios_.\n\n[101] _Poseidon trapaios_.\n\n[102] Od. III, 5 s.\n\n[103] Hor. I, 15.\n\n[104] 33 nimitellään Il. XVIII, 39 ss.\n\n[105] Ov. Met. XIII, 732-897.\n\n[106] Virg. Aen. III. 211 ss.\n\n[107] Od. IV, 365-480.\n\n[108] Ov. Met. XIII, 917-963.\n\n[109] Ov. Met. IV, 416-562.\n\n[110] _kourótrophos_.\n\n[111] Hor. I, 16, 8. 18, 14.\n\n[112] \"Idalainen\", Frygian Ida-vuoren mukaan.\n\n[113] Hor. III, 25, 8-12.\n\n[114] Ov. Met. III, 336-340. 513-733.\n\n[115] Il. VI, 130-140. Sofokl. Antigone 955 ss. -- Minyaan tytärten\nrangaistus kts. Ov. Met. IV, 389 ss.\n\n[116] Hor. II, 19, 13.\n\n[117] _Euios_ riemuhuudosta _eioi_, \"hei hoi!\" -- _Bakchos_ näyttää\nolleen tutunomaisempi, _Dionysos_ juhlallisempi nimi. jolla jumalaa\npuhuteltiin.\n\n[118] Nymfiluola kalustoinen on kerrottu Od. XIII, 103 ss.\n\n[119] Ov. Met. VI, 382-400. XI, 85-193.\n\n[120] Satu on nuori. Vanhemmissa kuvissa on Panilla olkea ihmismuoto\npaitsi pieniä sarventynkiä.\n\n[121] Hor. III, 18.\n\n[122] Virg. Aen. VII, 761 ss.\n\n[123] Virg. Aen. VIII, 314-325.\n\n[124] _Demeter_, \"Maa emo\".\n\n[125] Plutoksen isä oli Iasion, josta Od. V 125 ss.\n\n[126] Ov. Met. V 341-571. 642-661.\n\n[127] Ov. Met. VIII 725-878.\n\n[128] _Despoina_.\n\n[129] Proserpina on myös viljan siementä idättävä jumalatar.\n\n[130] _Aides_, juurista _a_ priv. Aidein. -- Laajennut nimenmuoto\n_Aidoneus_.\n\n[131] Hor. II 13, 34 centiceps bellua; II 19, 29 ss.\n\n\n[132] Hautaus antaa vainajalle rauhaa; sitä ennen harhailee hän\nlevotonna Manan ovien ulkopuolella, virran yli pääsemättä.\nIl. XXIII 71 ss.\n\n[133] Ibid. v. 65 ss.\n\n[134] Od. XI 576-600. Hor. III, 11, 21 ss.\n\n[135] Dis = dives, rikas.\n\n[136] Virg. Aen. VII 324-356. 374 ss.\n\n[137] Hesiod. Theog. 185. -- Toisin sanotaan heitä Yön tyttäriksi.\n\n[138] Vrt. Apollo _ékatós, ékatebólos, ékaergos_.\n\n[139] Il. VIII 70 ss.\n\n[140] Od. XIX 562 ss. -- Unelma (Oneiros) liehuu myös ihmishaamussa\nnukkuvan luo hyviä tai pahoja neuvoja kuiskimaan. Il. II 6 ss.\n\n[141] Vanhimpana aikana haudattiin kuolleet talon alle.\n\n[142] Hor. III 23.\n\n[143] Heerosten arvoon korotettiin kuoltuaan vielä historiallisenakin\naikana miehiä semmoisia kuin Leonidas, Harmodios ja Aristogeiton y.m.\nHeerosten luultiin kuoltuaan viettävän elämäänsä \"autuasten saarilla\".\n\n[144] Hor. I 12, 7 ss.\n\n[145] Ov. Met. X 1-77.\n\n[146] Ov. Met. XI 1-84.\n\n[147] Od. XXI 295-304. Vrt. Ov. Met. XII 210-517.\n\n[148] Ov. Met. VIII 260-546.\n\n[149] Il. IX 529-596.\n\n[150] Homeros ei vielä puhu Foinikian Agenorista, kertoo vaan Poinix\nnimisestä miehestä.\n\n[151] Hor. III 27, 25 ss.\n\n[152] Ov. Met. III 1-137. IV 563-603.\n\n[153] Lehmäjuttu näkyy syntyneen selittämään Boiotian nimeä, joka\nnäyttää johtuvan sanasta _bous_ lehmä, härkä: siis = \"lehmälä,\nhärkämaa\".\n\n[154] Od. XI 262 ss.\n\n[155] Il. XXIV, 602-617. Ovid. Met. VI 146-312.\n\n[156] Sipylos-vuorella likellä Smyrnaa kuuluu olevan ihmisenhaamuinen\nkallion muodostus, tai liekö louhittu ihmiskäsin. Sen yläpuolelta noruu\nlähde, joka kastelee kuvan kasvoja niin että se näyttää itkevän. Tästä\nsiis on Nioben kuva saanut yhden lisäpiirteen, tuon kivettyneenä\nitkevän äiti paran.\n\n[157] Od. XIX 518-523.\n\n[158] Il. IV 378-398.\n\n[159] Od. XV 245 s. XI 326 s.\n\n[160] Il. IV 406 ss.\n\n[161] Ov. Met. VII 665-699. 753-865.\n\n[162] Sofokl. Ant. 966 ss.\n\n[163] Hor. IV 12, 5 ss.\n\n[164] Taitaa olla foinikilaisten Baal-Moloch, jota kuvattiin\ntuonmuotoiseksi ja palveltiin ihmisuhreilla. Kreikan saarilla oli\nvanhimpina aikoina paljo foinikilaisia siirtokuntia, jopa mannermaankin\nrannikoilla. Luultavaa on, että foinikilaiset ryöstelivät ihmisiä\nkreikkalaisilta sodissaan ja uhrasivat niitä jumalallensa, jonka\npalveluksen pääpaikkoja oli Kreta. Molochin kultin sysäsi syrjään\nhelleeniläinen sivistys, jota Thesevs edustaa.\n\n[165] Vrt. Virg. Aen. (= Virbius) VII 761 ss.\n\n[166] Kts. Aischylon Promethevs näytelmää.\n\n[167] Hor. III 16, 1 ss. Sofokl. Ant. 944 ss.\n\n[168] Paluumatkan seikoista Ov. Met. IV 615-764. V 1-249.\n\n[169] I. VI 155-220. Hor. III, 7, 13 ss.\n\n[170] Hor. I 12, 25 ss.\n\n[171] Hor. I, 28. 9.\n\n[172] Tämä mielenlaatu yksistään todistaa, ettei tämä Minos saata olla\nsama kuin tuo vanhempi, niinkuin heitä tavallisesti sekotellaan, vaan\ntäytyy otaksua kaksi Minosta, vanhempi ja nuorempi.\n\n[173] Il. XIX, 592.\n\n[174] Ov. Met. VIII 157-259.\n\n[175] \"Aten\" lumoomana Il. XIX 95-133.\n\n[176] Tarun kauniin runollisen muodon on vasta sofisti _Prodikos_,\nSokrateen aikalainen, sommitellut. Xenoph. Mem. II, 1, 21-33.\n\n[177] Il. XXI 442-457. XX 147.\n\n[178] Ov. Met. XI 194-220.\n\n[179] Virg. Aen. VIII 190 ss.\n\n[180] Alkuaan luullaan tarun tietäneen vain 10:stä työstä. Luku kasvoi\n12:ksi, sittekun foinikilainen auringonjumala _Melkart_, jota\npalveltiin \"tyrolaisen Herakleen\" nimellä, identifioitiin kreikkalaisen\nHerakleen kanssa. Puhuttiin näet Melkart'in 12:sta taistelusta\ntaivaalla.\n\n[181] Od. VIII 224 ss.\n\n[182] Od. XXI 13-41.\n\n[183] Tässä on satuun pujotettu itämainen piirre, nojautumalla\nlydialaiseen auringonsankariin Sandon, joka monessa kohdin muistutti\nHeraklesta. Jutun itämaisuus ilmenee siinäkin, että kreikkalainen\nsankari nyt aito orientaliseen makuun hervahtuu hempeyteen ja hekumaan.\nKreikan koomikot tätä puolta vielä lisäilivät liikoihin asti, miten\nHerakles muka irstaili ja juopotteli ja oli hirmuinen syömäri, niin\nettä hän aivan näytti unohtaneen ne korkeat periaatteet jotka hän\nnuorena tuolla tienhaarassa kerran otti elämänsä ohjeiksi.\n\n[184] Ov. Met. XII 522-587.\n\n[185] Ov. Met. VIII 879-884. IX 1-97.\n\n[186] Herakleen kuolemasta y.m. Ov. Met. IX 98-272. Od. XI 601 ss. II.\nXVIII 117 ss.\n\n[187] Siitä hänen nimensä _sotér_ ja _álechíkakos_ (pelastaja,\npahanpoistaja).\n\n[188] Tätä käsittelee Apollonios Rhodolaisen (synt. 260 e.Kr.) vielä\nsäilynyt kertomaruno \"Argonautika\".\n\n[189] Athamaasta ja Inosta kts. vielä Inon tarua edellä.\n\n[190] Plexippos ja Pandion; äiti Kleopatra oli Boreaan ja Oreithyian\ntytär -- näistä esm. Sofokl. Antig. 966-987.\n\n[191] Iasonista ja Medeasta Ov. Met. VII 1-353.\n\n[192] Cicero de imp. Cn. Pomp. § 22.\n\n[193] Tästä kilpa-ajosta löytyy Olympian Zevsin templin päätyyn\nkuuluva, tosin pirstautunut, Paionioksen tekemä veistokuvaryhmä, jolla\non suuri taidearvo.\n\n[194] Il. XXIII 85-90.\n\n[195] Hänen kuvansa elävästi esiintyy Il. lX:ssä.\n\n[196] Il. XI 670-760\n\n[197] Il. XX 215-240.\n\n[198] Il. XX 221 ss.\n\n[199] Il. XX 232 ss.\n\n[200] Priamolla oli myös jalkavaimoja.\n\n[201] Hänestä kuvaus Il. IV 440 ss.\n\n[202] Hor. I, 15.\n\n[203] Ov. Met. XII 1-38. Ibid. XII 39-145.\n\n[204] II. V.\n\n[205] Troian valloituksen kertoo esm. Virgilius Aen. II kirja.\n\n[206] Ov. Met. XIII 576-622.\n\n[207] Vrt. Od. XI 543 ss.\n\n[208] Od. XXIV 36-94. Ov. Met. XII 580-628. XIII 1-398.\n\n[209] Od. XI 508-536.\n\n[210] Od. VIII 500-520.\n\n[211] Tätä tapausta säilynyt antiikinen veistokuva etevästi esittää.\n\n[212] Troian häviöstä Virg. Aen II. Siitä ja Hekabesta Ov. Met. XIII\n399-575.\n\n[213] Od. III 130-200. 255--312. IV 499-537. XI 405-434\n\n[214] Virg. Aen I 39 ss.\n\n[215] Hor. I 7, 21.\n\n[216] Vrt. Virg. Aen. III 616 ss.\n\n[217] Vrt. Od. XII 59-110 \"Planktai\" kallioista, jotka leukojensa\nväliin musertavat kaikki.\n\n[218] \"Ei ihanampaa suotuna oo kuin syntymäseutu.\n      Armas äiti ja taattosi. Ei vedä vertoja näille\n      Vainio viljavakaan, jota niität vieraalla maalla\".\n\n                                      Od. IX 33 ss.\n\n[219] Virg. Aen. VII 187-191.\n\n[220] Ibid. 45 ss.\n\n[221] Vrt. Ov. Met. XIV.\n\n[222] Ov. Met. XIV 582-608.\n\n[223] Ibid. XIV 608-633. 772-851.\n\n\n\n"]