[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTISQD22kAzTx_5uCMjXqcKPUmbQ9Ta55lPr6vE33RLY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},144,"Muistoja lapsen ja hopeahapsen II","Ramsay, August",1832,1910,"144-ramsay-anders-muistoja-lapsen-ja-hopeahapsen-ii","144__Ramsay_Anders__Muistoja_lapsen_ja_hopeahapsen_II",null,"romaani",[],[],"fi",1904,1908,23429,172287,false,16482,[23,24],"Finland -- Biography","Ramsay, Anders, 1832-1910",[26],"Historical Novels","\"Muistoja lapsen ja hopeahapsen 2\" by Anders Ramsay is an autobiography originally published in Swedish between 1904-1907. This detailed memoir chronicles life in estate society-era Finland, particularly around Turku and Helsinki, from 1836 to 1907. Through 102 chapters, Ramsay vividly recalls customs, culture, business ventures, and travels across European capitals including Paris, Rome, Venice, and London. The work captures three generations of Finnish life, spanning childhood memories to silver-haired years, offering an intimate portrait of a transforming society. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Sarlin, Knut",330,"Ramsay muistelee teoksessa nuoruutensa Helsinkiä 1840- ja 1850-luvuilla. Hän kuvaa kaupungin kehitystä, arkielämää, seuraelämää ja tapojen muutosta tekniikan ja kaupungistumisen myötä.","Anders Ramsayn 'Muistoja lapsen ja hopeahapsen II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 144. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Gutenbergin DP Europe oikolukijat.","MUISTOJA LAPSEN JA HOPEAHAPSEN II\n\nKuvauksia\n\n\nKirj.\n\nANDERS RAMSAY\n\n\nSuomentanut Knut Sarlin\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  XIV. Helsinki nuoruuteni päivinä\n   XV. Minkälaista siihen aikaan oli\n  XVI. Asumukset ja niiden kalustus\n XVII. Koti ja seurapiirit\nXVIII. Ristiäiset -- häät -- hautajaiset\n  XIX. Muoti ja vaateparret\n   XX. Sanomalehdet ja posti\n  XXI. Maalla\n\n\n\n\nXIV.\n\nHELSINKI NUORUUTENI PÄIVINÄ.\n\n1849--50.\n\n\n\"Tempora mutantur et nos mutamur in illis\" (ajat muuttuvat ja me niiden\nkanssa), sanoivat \"vanhat\" jo pari tuhatta vuotta sitten, mutta mitähän\nhe sanoisivatkaan, jos voisivat vilkaista tähän meidän, höyryn ja sähkön\nkorkeapaineessa hätäilevään ja hyörivään aikaamme?\n\nKaikki muuttuu ajan pitkään ja ajan kautta, emmekä vähimmin me itse,\nmeidän käsityksemme, tarpeemme ja vaatimuksemme. On paljon sellaista,\njota nykypäivinä pidämme perin mitättömänä ja huonona, vaan jota minun\nnuoruudessani katsottiin ylellisyydeksi; mikä silloin vielä oli\ntuntematonta ja aavistamatonta, josta ei edes rohkein mielikuvituskaan\nvoinut uneksia, se on jo nyt käynyt välttämättömäksi tarpeeksi. Nyt emme\nvoi ajatellakaan elämää ilman rautateitä tahi höyrylaivoja, ilman\nsähkösanomalaitosta, puhelinta, jokapäiväistä postia ja sanomalehtiä,\nilman sähköä tahi kaasuvalaistusta, ilman pankkeja, huviloita,\nkahviloita, varieté-teaattereja ja raitioteitä, kaikkea tuollaista, joka\nnyt tuntuu olemassaolollemme yhtä välttämättömältä kuin ilma, jota\nhengitämme. Mutta kaikki tuollainen oli silloin tuntematonta ja siksipä\nei sitä kaivattu ja toimeen sitä vaan tultiin ilman sitäkin.\n\nKun ajattelee, että kaikki tuo kehitys ja muodostuminen on tapahtunut\nyhden ainoan ihmisijän kuluessa, ei voi muuta kuin hämmästyksissään\nkysyä itseltään: milloin ja miten se on sitten käynyt päinsä. Emme ole\nkiinnittäneet huomiotamme päivä päivältä edistyvään, tuntumattomaan\nmuutokseen, kunnes sitten elinpäiväimme loppuhetkinä seisomme ihmetellen\nsen äärettömän eroituksen edessä, mikä entisyyden ja nykyisyyden välillä\non.\n\nEi ole tarkoitukseni tässä esittää mitään seikkaperäistä topograafista\nkuvausta silloisesta Helsingistä, vaan aijon ainoastaan yleispiirtein\nkuvailla muutamia ääriviivoja. Marraskuussa vuonna 1808 sattuneen suuren\ntulipalon jälkeen, joka poltti poroksi melkein koko etelä- ja\npohjoissataman välillä olevan vanhan kaupungin, värjötti koko Helsinki\nmelkein autiona ja hyljättynä. Silloin määräsi keisarillinen säädös\nvuonna 1812, että hallituksen istuin oli muutettava Helsinkiin, ja\nnerokkaiden miesten, Ehrenströmin ja Engelin johdolla alkoi kaupunki\nsitten nopeasti tulla jälleen kuntoon ja rakennetuksi.\n\nKun Turun palon jälkeen syyskuussa 1827 myöskin yliopisto muutettiin\nHelsinkiin, kasvoi ja laajeni tämä uusi kaupunki nopeasti. Sinä\najanjaksona, 1840--1850, josta nyt kerron, käsitti kaupunki jo, vaikkapa\nsiinä ei asukkaita ollutkaan kuin noin 17,000 henkeä, suurimman osan\n\"kaupungin lukkojen\" eli tulliporttien välisestä alueesta. Kaikesta\ntosin voi huomata, että kaupunki oli nuori, mutta Hietalahdesta\nElisabetintorille, Turun kasarmeilta Kaivopuistoon ja Punavuorille asti\noli se jo täyteen rakennettu. Ainoastaan Kampinmalmilla ja\nHeikinkaduilta länteenpäin olevalla alueella olivat tontit autioita,\nsamoinkuin Korkeavuoren- ja Roopertinkatujen etelä- ja länsipuolelle\nulottuvilla seuduillakin kohoili vain alastomia kallion nyppylöitä.\nSeutu, jossa nyt on rautatieasema ja jossa kohoovat Ateneum ja\nsuomalainen teaatteri, oli siihen aikaan savista suota, jota talvisin\nkäytettiin luistelupaikkana.\n\nMutta kaupungin varsinainen keskusosa oli jo siihen aikaan melkein\nsamallainen kuin nyt ja useimmat yleiset rakennukset, jotka Engel oli\nrakennuttanut jaloon, puhtaaseen ja valtavasti vaikuttavaan tyyliin ja\njoita vieläkin täytyy ihailla, olivat jo silloin valmiit. Aivan samassa\nasussa kuin nyt, seisoivat jo silloin Nikolainkirkko, senaatintalo,\nyliopisto, kirjasto, vanha klinikka, tähtitorni, suomalainen ja\nvenäläinen kasarmi, keisarillinen palatsi, raatihuone,\nkenraalikuvernöörin talo y. m. Neljä korttelia Fabianinkadun ja\npäävahdin välillä oli rakennettu täyteen yhdenkorkuisia kolmikerroksisia\nkivitaloja, samat, jotka siinä vielä tänäkin päivänä seisovat, ja\nmuodostivat nämä talot siihen aikaan kaupan ja liikkeiden tyyssijan,\njossa asui miltei yksinomaan liikemiehiä. Kaikkialla muualla kaupungissa\nnäki ainoastaan mataloita, yksikerroksisia puutaloja, joita toisiinsa\npitkät lankkuaidat yhdistivät, ja useiden lankkuaitojen takaa näkyi\nlaajoja puutarhoja. Kasarmintorin reunuksilla ja Etelä-esplanaadinkadun\nvarrella kohosi kuitenkin kaksikerroksisia puutaloja, jollainen\nrakennustapa sittemmin kuitenkin kiellettiin. Aniharvoja kivitaloja,\nyhteensä luullakseni vain parisenkymmentä, kohoili siellä täällä\nerillään mataloiden puutalojen joukossa.\n\nKaupunkimme ylpeys, neitsyeiden ja sotamiesten onnela, nyt niin kaunis\nja hyvinhoidettu Esplanaadi oli jo silloin olemassa yhtä laajana kuin\nnytkin, mutta siunaa ja varjele minkä näköinen se silloin oli! Keskellä\nesplanaadia kasvoi siihen aikaan kaksinkertaisessa rivissä vaahteroita,\njotka olivat aina kuihtuvassa tilassa ja kuolemaisillaan, kun niiden\njuuret vain tunkeutuivat vähänkään syvemmälle vesiperäiseen maahan\nkasvinsijoillaan. Katujen puoleisilla sivuilla kasvoi salavoita, joiden\nnuoret latvat säännöllisesti leikattiin tasaisesti poikki. Nurmi sai\nrehevästi kasvaa heinäsadoksi ja koko esplanaadia ympäröi viheriäiseksi\nmaalattu säleaita. Minkäänlaisia sohvia tahi istumapaikkoja ei siellä\nollut, vasta paljoa myöhemmin ilmestyi sinne muutamia viheriävärisiä\npenkkejä. Siinä paikassa, jossa nyt hauska ja paljon käytetty Kappeli\ntarjoaa hupaisan istumapaikan, oli siihen aikaan pieni, omituisesti\nrakennettu kupurakennus -- jonkunlainen myymäläkoju, jossa oli myytävänä\nlimonaatia ja appelsiineja, ja tämän \"huvimajan\" molemmille puolille oli\nasetettu ahdas puusohva, jolla myymälän harvat kantavieraat tavallisesti\nistuivat. Mutta yhtä runsaasti hyöri ja vilisi kaupungin hienompaa\nyleisöä kauniina kevätpäivinä tälläkin Esplanaadilla, jota siihen aikaan\nvielä tavallisesti kutsuttiin Vasikkahaaksi, ja sirosti puettuja lapsia\nleikitteli siellä kaikessa rauhassa riemuiten. Alemmat kansankerrokset,\nsotamiehet ja työväenluokka, jotka nyt ovat anastaneet Esplanaadin\nmilt'ei yksinomaiseen huostaansa, eivät silloin vielä siellä\ntungeskelleet, vaan olivat he tyytyväisiä saadessaan silloin tällöin\nohikulkiessaan heittää kaihomielisen katseen yli vihreän säleaidan\ntuolle alueelle, ymmärtäen hyvin, ett'ei sitä oltu heitä varten aijottu.\nSiihen aikaan oli se vielä yksinomaan \"paremman kansan\" sovittuna\nyhtymäpaikkana, jossa siihen luokkaan kuuluvat voivat tavata toisiaan,\njutella ja kuherrella keskenään mielinmäärin. Eräässä siihen aikaan\nesitetyssä huvinäytelmässä \"Per ja Pål\", jonka R. Frenckell oli\nkirjoittanut, esiintyy eräs silloin suuresti pidetty kupletti, jonka\nvielä muistan ja jossa esplanaadielämää ylistellään seuraavasti:\n\n      \"On koira, kissa kävelyllä\n      keikaillen tuoll' Espiksellä,\n      jossa pöyhkeet mammat istuu -- niinpä niin!\n      ja tyttäret ne tirkistelee -- ymmärrätte -- siin'!\"\n\nPohjois-esplanaadinkatu, joka nyt on kaupungin suuremmoisin, yksi sen\nvaltasuonista ja jonka varrella pitkin sen pituutta kohoaa palatsimaisia\nrakennuksia, oli siihen aikaan yksi vähäpätöisimmistä kaduista, jota\npienet, matalat, mitättömät ja puoleksi maan sisään vajonneet\nyksikerroksiset talot reunustivat. Niinpä seisoa törrötti silloin\nMikonkadun kulmauksessa, jossa nyt Merkurion talo komeilee, Kroppin\nnahkuritehdas ja muutaman askeleen päässä siitä sijaitsi avonainen\nteurastajan-myymälä. Myöskin yhdensuuntaisesti Pohjois-esplanaadinkadun\nkanssa kulkevan Aleksanterinkadun varsilla näkyi vain kirjava hökkelien\nsekoitus ja joku ainoa paremmanpuoleinen talo.\n\n\"Hävinneestä\" Helsingistä oli vielä siihen aikaan paljon jälellä. Niinpä\nseisoi kallionnyppylällä senaatintalon pihamaalla tuo vanha kellotapuli,\njoka oli omiaan aina herättämään ihmettelyä, ritarihuoneen tontilla oli\ntaas vanha, turvekattoinen, syvälle maahan uponnut rakennus ja varsinkin\nKruunuhaassa näkyi useilla paikoilla tuollaisia vanhoja rakennusrähjiä.\n\nMutta kaiken vanhan joukossa esiintyi kuitenkin ihmeellisimpänä\nKatajanokka, jonne ei vielä siihen aikaan ollut vähimmässäkään määrässä\nulottunut se repimis- ja rakennusinto, joka oli kaikissa muissa\nkaupungin osissa valloillaan. Se oli silloin vielä niin sanoakseni ehjä,\ntyypillisen alkuperäinen ja ikäänkuin kuva menneiltä ajoilta ja siellä\nasui yksinomaan köyhää väkeä, kalastajia ja merimiehiä, kapakoitsijoita\nja rantajätkiä. Jyrkkien kallionnyppylöiden välissä kiemurteli siellä\nkapeat ja likaiset, mutkaiset ja kiveämättömät tiet, joiden varsilla\nsiellä täällä näkyi rähjäisiä, turvekattoisia ja kaatumaisillaan olevia\nmökkiä. Oli ylen vaikea päästä kulkemaan noita mutkikkaita kujia pitkin\najoneuvoilla, ja kuitenkin tuonne siivottomaan ja syrjäiseen kaupungin\nnurkkapuoleen sangen usein vaunuillakin ajettiin. Muistan vielä, kuinka\njoskus pääsin äitini mukaan, kun hän sinne meni; siellä asui näet\nhökkeleiden seassa myöskin useita merikapteeneja ja laivureita, joilla\nsiihen aikaan lienee ollut jonkunlainen oikeus myödä kotonaan tavaroita,\njoita he olivat omilla laivoillaan kuljettaneet kotiinsa ja joita he\nsitten myöskentelivät paljon huokeammalla hinnalla kuin mitä niistä\nkauppaliikkeissä otettiin. Ja eipä liene tullikaan siihen aikaan ollut\nniin tarkkasilmäinen kuin nykyjään. Kahden tällaisen laivurin luo\ntavallisesti tie johti -- toiselta heistä, joka purjehti Espanjassa\nasti, ostettiin portviiniä ja sherryä ja eräs kapteeni Lange taas, joka\nkuljetti alusta Lyypekin ja Suomen välillä, myöskenteli kaikenlaista\nrihkamaa ja kangastavaroita. Nyt on tuo vanha Katajanokka vain muisto;\nkalliot on porattu ja hajalle räjäytetty ja palatsit siellä nyt\nkohoilevat leveiden, tasaisten katujen varsilla entisten hökkeleiden\nsijoilla.\n\nErään omituisuuden tuolta ajalta, joka nyt jo on hävinnyt, muistan\nvielä. Tarkoitan kaupungin kahta salpapuuporttia. Toinen niistä sijaitsi\npitkänsillan toisessa päässä, toinen Heikinkadun loppukohdassa.\nTällaisen laitoksen muodosti pieni keltaiseksi maalattu puurakennus,\njonka etupuolelle oli maahan isketty neljä tavattoman paksua,\nvalkoiseksi maalattua pylvästä; niiden edessä taas oli korokesilta\nkivääreineen ja rumpuineen. Tusina sotamiehiä ja yksi aliupseeri\nmuodosti vahdiston. Tuosta pikku majasta voi rautavitjojen avulla laskea\nyli tien salpapuun, joka alaslaskettuna sulki kaiken liikkeen tiellä.\nMinä puolestani en nähnyt salpapuuta koskaan alhaalla, vaan ihmettelin\nihmettelemästä päästyänikin, mitä tuolla salpapuulla ja sen viereisellä\nvahdistolla mahtaisi olla oikeastaan tehtävänä. Lieneekö niiden\ntarkoitus ollut sulkea näin tie lähestyvien vihollisten tai\nkapinoitsijain joukkojen edessä, vai tarkoitettiinkohan kaikella tällä\nvain hankkia sotamiehille jotain toimintaa, kun niiden näet täytyi astua\nkiväärineen asentoon joka kerran kun jokukaan kenraalimies kulki siitä\nohitse? Vihdoin oivalsivat viranomaistenkin aivot, että tällaiset\nsalpapuut olivat hyödyttömiä, ja ne hävitettiinkin sitten. Mutta lapsena\nollessani tunsin minä kaikessa tapauksessa jonkunlaista pelonsekaista\nkunnioitusta noita salpapuuvahdistoja kohtaan ja tuntui aina ikäänkuin\nrauhallisemmalta kun oli onnellisesti ja hyvin päässyt niiden ohi. --\nNyt on vain nimi \"tulli\" jälellä noista senaikaisista salpapuuporteista.\n\nSen ajan hävinneiden merkillisyyksien joukossa on vielä mainittava\nkaupungin kaakinpuu, joka seisoi paikallaan jotakuinkin nykyisen\nkaartinratsuhuoneen kohdalla vielä kauan 1840-luvullakin. Minua oli\nankarasti kielletty menemästä sinne silloin kuin kaakinpuu-rangaistuksia\ntäytäntöönpantiin, jollaista silloin vielä usein sattuikin. Mutta\nmuutamat tutut pojat olivat kaikista kielloista huolimatta hiiviskelleet\nrangaistuspaikalle ja pystyivät perinpohjin kuvaamaan ja kertomaan\nkuinka kaikki tapahtui -- sekä ruoskanläimäykset että pahantekijän\nhuudot, tempoilemiset ja värähdykset paikalle kokoontuneen kansanjoukon\nhoilotellessa ja häväistessä kärsijää, jota raukkaa toiset taas\nkiihoittivat \"kestämään niinkuin mies kestää\" toisten kirkuessa\nkehoituksia rangaistuksen toimeenpanijalle, piiskurille, \"kaupungin\nrakkarille\", lyömään kovemmin. Todellakin mieltäylentävää kansanhuvia!\n\nKatajanokan kauaksi merelle pistävät ja sen laineisiin uljahtavat\nkalliokielekkeet muodostivat sataman pohjoisen pään ja kallioille siellä\noli rakennettu huonoja hökkeleitä, työn ja köyhyyden tyyssijoja. Mutta\neteläisellä puolella taas kohosivat Ullanlinnan vuoret ikäänkuin\naallonmurtajina ja siellä rehoitti ylimmillään kaikki edellisen\nvastakohta; ne seudut muodustuivat pian ylellisyyden, loiston ja\nprameuden pääpaikaksi. -- Kun suuri joukko Venäjän maineikkaita ja\nrikkaita perheitä 1830-luvulla oli ulkomaisissa kylpy- ja pelipaikoissa\ntuhlannut omaisuutensa ja saattanut venäläisen nimen huonoon huutoon,\nkielsi keisari Nikolai sellaisilta passinsaannin ulkomaille\nmatkustamista varten. Kun heidän täten täytyi ryhtyä etsiskelemään\njotakin oleskelupaikkaa valtakunnan sisällä, kiintyivät heidän katseensa\nmeidän pieneen Helsinkiimme, jossa he arvelivat voivansa elostella miten\nväin mielensä teki.\n\nTämän maahamme muuttavan lauman etunenässä kulki kuuluisa monenmiljoonan\nomistaja, ruhtinatar Jussupoff, syntyisin Narischkin. Tämä ylenylhäinen\nnainen oli jo Pietarissa tullut kuuluisaksi ylellisten hurjastelujensa\nkautta, jotka usein esiintyivät mitä sopimattomimmissa muodoissa. Niinpä\noli hän kerran toimeenpannut juhlan omassa, Moikka-kanavan varrella\nsijaitsevan suuren Jussupoffin palatsin viereisessä puistossaan, jossa\nhän oli nostattanut pois kaikki pystykuvat jalustoiltaan ja panettanut\nniiden sijaan elävät henkilöt seisomaan samoissa asennoissa ja\nhuomaamattoman vähäisissä pukimissa -- tai sitten ilkisen alasti -- kuin\nkuvapatsaatkin. Ja nämä elävät kuvapatsaat valaistiin juhlan aikana\ntulisoihduilla ja bengaalitulella, ja musiikki pauhaten kaikui ja\nsamppanja virtanaan kuohui. Juhla oli kerrassaan Neron juhlan tapainen,\nniinkuin siitä kerrotaan teoksessa \"Quo vadis?\"\n\nSellainen taidekäsitys ja aistisuunta oli tällä ylhäisellä naisella,\njoka silloin saapui pieneen kaupunkiimme rakennuttaakseen siellä\nitselleen kesäasunnon. Hän valitsi asuntonsa paikaksi korkeimman\nmäentöyryn Kaivopuistossa ja rakennutti sinne muhkean huvilan, jonka\nGrönqvist nykyjään omistaa. Kerrotaan, että huvilapaikan valitsemiseen\nolisi määräävästi vaikuttanut se, että tällä korkeasukuisella naisella\noli rakas ystävä, kaunis kapteeni Isakoff, joka oli jostakin rikoksesta\nalennettu sotamieheksi ja siirretty Viaporiin. Huvilastaan oli\nruhtinattarella vapaa näköala hänen karkoituspaikalleen; ja vieläpä voi\nruhtinatar salakähmää käydä hänen luonaankin ja ehkäpä sai kapteenikin,\npäällikkökunnan luvalla, pistäytyä ruhtinatarta katsomassa. Kaivopuisto\nsaakin synnystään mahdollisesti etupäässä kiittää kapteeni Isakoffia.\n\nKaupungilla kerrottiin tästä huvihimoisesta, nautinnonhaluisesta\nruhtinattaresta milt'ei mahdottomiin meneviä juttuja ja kuinka hän\ntäälläkin koetti elää samanlaista ylellistä elämää kuin\nkeisarikaupungissakin, mutta että vedenjuontilaitoksen hoitaja, asessori\nRabbe sai kuitenkin, monenmoisten vaikeuksien jälkeen ja panemalla\nliikkeelle kaiken kykynsä ja liukkaan mielistelytaitonsa, hillityksi\nainakin tuon elämän ulkonaiset, yleisöä loukkaavat ilmaisut.\n\nRuhtinatar Jussupoffin esimerkkiä seurasi pian, mitä loistoon tulee\nvieläkin jos mahdollista huimapäisempi kreivitär Opperman, samoin\nruhtinattaret Gagarin, Urusoff, Uvaroff, Trubetskoj, Kotschubej,\nkreivitär Mussin-Puschkin, rouva Demidoff (sittemmin rouva Karamzin)\ny. m., pian koko hienoin, kullassa kuppelehtiva pietarilainen\nylhäisseurapiiri, \"le monde ou on s'amuse\", huvituksen pyörteissä\nhekkumoiva maailma; ja kaikilla oli heillä omat hevosensa, ajoneuvonsa,\nseurueensa ja suuri palvelijajoukkonsa.\n\nTämä antoi aiheen konsuli, sittemmin kauppaneuvos Borgströmille ryhtyä\najattelemaan jonkinlaisen yhtiöliiton muodostamista, joka sitten\nperustaisi Kaivopuistoon uudenaikaisen terveysvesi-ja kylpypaikan; se\ntaas voisi pysyväisesti kiinnittää nuo kysymyksessä olevat loistavat\nseurapiirit paikkakunnallemme. Niin tapahtuikin, ja pian oli\nKaivopuisto[1] suunniteltu, tasoiteltu ja sinne puut istutettu ja\nrakennukset kyhätty. Lyhyessä ajassa saatiin kylpylaitos ja kaivohuone\ntäysin valmiiksi ja sitäpaitsi suuri joukko huviloita puiston itäisellä\nsivulla, niiden joukossa m. m. kylpylaitoksen johtajan, asessori Rabben\nkomea Kalliolinna. Erinomaisen hyvin kannattikin rakennuttaa huviloita,\nsillä parin kolmen kesän vuokratuloilla ne sai maksetuksi.\n\n[1] Yhtiö perustettiin 1834, kylpylaitos rakennettiin 1836, uimahuone ja\nkaivohuone avattiin 1838 ja senjälkeen alettiin luovuttaa huvilatontteja\n-- paitsi äsken kerrottua Jussupoffin huvilapaikkaa joka oli ensimäinen\nlaatuaan.\n\nLiike kasvoi yhä vilkkaammaksi ja yhä taajemmiksi muodostuivat huvia\nhaluavain vieraiden joukot, joita sinne kokoontui, aamusin\nterveyslähteestä, iltasin samppanjapulloista ammentaakseen voimia uusiin\nylellisyyshurjasteluihin. Mutta samalla kun tulokkaat kylvivät täysin\nkourin kultaa ympärilleen, toivat he myös tullessaan paljon itämaista\nylellisyyttä ja itämaisia tapoja -- eli oikeammin sanottuna huonoja\ntapoja, ja myöskin uhkapelit löysivät heidän kanssaan tien tänne.\nHuolimatta ankarasta kiellosta, kukoisti hermostuttava uhkapeli\nkuitenkin täydessä vauhdissaan, ja suuret omaisuudet kuuluvat\nlivahtaneen sangen nopeasti omistajan kädestä toiselle omistajalle. Jos\nkäteiset rahat loppuivat, saivat \"sielut\", ylhäisten muukalaisten\nmaaorjat astua pelissä käytettäväksi rahamääräksi. Niinpä kerrottiin,\nettä eräänäkin yönä eräs kreivi Kuscheleff -- huonon pelionnen tähden --\noli menettänyt tuhannen maaorjaansa ja että eräs kenraalinrouva\nKristschanoffsky, jolla oli kuuluisa kokki, oli pannut tämän peliin\nsuurta rahasummaa vastaan ja menetti tuon kalliin \"sielunsa\".\n\nTämä ulkomainen yleisö arveli voivansa täällä pikkukaupungissa\ntoimeenpanna minkälaisia hurjasteluja tahansa ja hullaantuikin usein\nsiihen määrään asti, että poliisiviranomaisten oli ryhdyttävä asioihin\nkäsiksi. Parhaimman ennätyksen tällä alalla saavutti varmaan eräs nuori\nJakovleff, velttoutunut, raaka ja säädytön nuori mies, joka isältään,\nyhdeltä Uralin rikkaimmista vuorilaitoksen omistajista, oli saanut\nperinnöksi miljoonia, joita hän nyt koetti hävittää ja tuhota niinkuin\nitseäänkin. Tämä herra oli kerran toimeenpannut kilpa-ajot kaupungin\npika-ajurien kesken. Hän valitsi heidän huonoimmat hevoskaakkinsa ja\nlupasi viisisataa ruplaa hopeassa palkinnoksi sille, joka ensimäiseksi\nonnistuisi ajamaan hevoskoninsa kuoliaaksi ja kolmikertaisen palkinnon\nja korvauksen niille hevosille, jotka kaatuivat hengettöminä yhden\ntunnin kuluessa. Kukin voi kuvitella itselleen sen mielettömän\nruoskinnan, raivoavan ryntäilyn ja karkuajon yhtä katua ylös, toista\nalas, kiroilun, räminän, läiskeen ja hoilotuksen, joka tuollaisessa\nrytäkässä syntyi ja kesti, ennenkuin nuo kaakkiraukat suistuivat\nmenehtyneinä maahan.\n\nToisen kerran huvittelihe tuo samainen herra heittelemällä\nrantalaiturilta kiiltävillä hopearuplilla niin kutsuttuja \"viilikehloja\"\neli \"voileipiä\", josta oli seurauksena, että kaupungin katupojat\nkuolemaa halveksien yrittelivät sukeltamalla saada niitä käsiinsä,\nkunnes poliisin täytyi hillitä ja estää moiset hengenvaaralliset\nyritykset. Hullunkurisin oli kuitenkin hänen päähänpistonsa suututtaa\nylhäistä seurapiiriä lopettamalla koko kaupungissa olevan\nsamppanjavaraston, jonka viinipaljouden hän oli ostanut kaupoista tahi\ntilannut hotelleista. Ja loppu, mitä hän ja hänen hieno seuransa ei\njaksanut juoda, sai vuotaa katuojiin, ja ylhäisen hienoston täytyi kuin\ntäytyikin tulla monta pitkää päivää toimeen ilman lempijuomaansa, kunnes\nsitä ennätettiin muilta paikkakunnilta hankkia, ja se ei tottatosiaan\nsenaikuisten kulkuneuvojen välityksellä käynyt nopeasti päinsä.\n\nJoskus olivat nuo hienot seurapiirit huvitelleet itseään pukeutumalla\ntalonpoikaisväeksi ja menemällä sitten ostoksiaan tekevän ja tavaroitaan\nmyöskentelevän rahvaan joukkoon kauppatorille, jossa he aikaansaivat\nniin hullunkurisia kohtauksia ja mellakoitakin, että poliisin oli\njouduttauduttava paikalle selvittelemään sotkuista vyyhteä. Sitäpaitsi\nvielä monenlaisia muita ilkeämmänpuoleisia ilveitä toimeenpantiin,\njoista ei tässä voi lähemmin kertoa.\n\nMutta myöskin todella hienoja tilaisuuksia voitiin joskus toimeenpanna.\nNiinpä puhuttiin vielä kauan jälestäkinpäin eräästä \"fête champetresta\",\nulkoilmajuhlasta ja toisen kerran eräästä \"fête venetiennestä\",\nvenetsialaisesta juhlasta, jotka kreivitär Mussin-Puschkin, syntyisin\nStjernvall, oli toimeenpannut kesällä 1840 asumallaan Melalahden tilalla\nja joiden juhlain vertaista hienostuneessa loistossa ja ylellisyydessä,\naistissa ja siroudessa ei siihen asti vielä maassamme oltu nähty. Muun\nmuassa saatiin ihailla keinotekoista saarta, jossa palmujen varjossa\nerityisesti tilaisuutta varten Pietarista haettu mustilaisseurue lauleli\nja tanssi ja jonne parooni A. Mannerheim yritti soutaa pienellä\npalkovenheellä, joka kuitenkin kellahti kumoon jo rantamatalikolla,\njotta -- niin kerrottiin -- tuo hieno parooni saisi siten tilaisuuden\nesiintyä koko loppuillan eriskummallisen mielikuvituksellisessa,\n\"kokonaan tuotapikaa tekaistussa puvussa\".\n\nKaupunkilaiset eivät yleensä katsoneet karsain silmin tällaisten\nrikkaiden muukalaisten vierailuja kaupungissa, sillä he jättivät suuria\nrahasummia jälkeensä, hotellit ansaitsivat erinomaisesti, kauppapuodit\nsaivat runsaasti myödyksi kaikenlaista rihkamaa ja monet kaupunkilaiset\nsaivat kesäisin muuten tyhjinä olevat huoneustonsa vuokratuiksi\nvieraille korkeasta vuokramaksusta. Minunkin isäni otti kerran onkeensa\ntuollaisen houkuttelevan tarjouksen ja vuokrasi huoneustomme eräälle\namiraali Lazareffille, mutta katua sai hän tätä kauppaansa. Sillä kun me\npalasimme syksyllä kaupunkiin, täytyi huoneustossamme toimeenpanna\nkorjauksia niin paljon, ett'eipä vuokrarahat niihin lähimainkaan\nriittäneet. Parkettilattiat olivat täynnä naarmuja, kuurnia ja orkosia,\nsillä nuori väki oli sitä käyttänyt luistelupaikkanaan, seinäpapereilla\npäilyi rasvatäpliä niillä paikoin, joissa pyhimyskuvain paikat oli\nollut, huonekalut olivat pahasti ruhjoutuneet ja turmeltuneet ja\npöytäliinavaatteita oli käytetty pölyriepuina. Eikä isäni koskaan\nuusinut vuokraamisyritystään.\n\nMutta kun ylhäisömaailmalle julistettu kielto, joka oli estänyt heitä\nmatkustelemasta ulkomaille, 1840-luvun loppupuolella peruutettiin, jätti\ntuo ylhäisö kaupunkimme, jolloin myöskin loppui Kaivopuiston lyhyt vaan\nloistava aikakausi ja se muuttui vähitellen sellaiseksi kuin se nytkin\non.\n\nPaitsi Kaivopuistoa oli Helsingissä toinenkin puisto, muistorikas\nKaisaniemi, joka on rakas kaikille, ketkä siellä vain ovat olleet, ja\nkaikkihan taas ovat siellä olleet, jotka kerran Helsingissäkin ovat\nkäyneet. Jos Kaivopuisto olikin kansainvälisen ja ylimysvaltaisen\nylhäisön kokouspaikka, niin muodostui taas Kaisaniemi kansallisen\nintelligensin, yksinkertaisempien ja vaatimattomampien seurapaikaksi,\nsellaisten, jotka välttivät sekoittautua muukalaisten laumoihin. Mikään\nkansanpuisto ei se vielä silloin ollut, sillä kansan taajat, kaikki\ntäyttävät joukot eivät siihen aikaan vielä käyneet missään eivätkä\ntungeskelleet minnekään.\n\nKaisaniemen oli perustanut vanha vapaamuurari Granatenhjelm, joka siellä\nmyös lepokammiossaan lepää. Sen omisti ja sitä hoiteli ensin rouva Kaisa\nWahllund, josta koko puisto laitoksineen on nimensäkin saanut ja siirtyi\nse sitten mamsseli Emelia Myhrmanin huostaan, ja hänpä sille kykeni\nantamaan sen rattoisan viihtymyksen leiman, joka hänen aikanaan niin\ntavattoman suuressa määrässä oli Kaisaniemelle ominaista ja sen\ntunnuspiirteenä. Puisto oli silloin paljon tuuheampi, kunnes 1890\nsattunut raivoisa myrsky nujerteli maan tasalle suuren joukon puiston\npuita.\n\nSinne riensivät ne kaupunkilaiset, jotka halusivat ja pitivät parempana\npysyä erillään venäläisestä maahantulotulvasta Kaivopuistossa, riensivät\nhengittämään kesän raikasta ilmaa tahi nauttimaan puiden varjossa\nviileydestä. Syöden yksinkertaista illallista tahi juoden\nluonnonhelmassa kahvikupposen nauttivat he luonnon rauhallisesta\nihanuudesta.\n\nMutta talvi kuitenkin oli Kaisaniemen varsinainen ja suuri kausi, sillä\nse muodostui aina talvisin \"intelligensin\", nuorten ja ylioppilaiden\nkokoontumispaikaksi ja siellä pidettiin kaikki lukemattomat akateemiset\njuhlat, osakunta- ja ylioppilaskekkerit ja kaikki iloiset \"viftit\", kun\noltiin onnenpoikina päästy läpi tutkintojen, dosentti- ja\nprofessoriväitöksien kiirastulesta, j. n. e. loppumattomiin.\n\nSamoin kuin Kaivopuiston, niin oli 1840-luku Kaisaniemenkin\nsuuruudenaika. Ja kuitenkin, kuinka yksinkertaisia olivatkaan tuollaiset\nkekkerit! Mitättömän vähäpätöisesti sisustetussa salissa, jonka\nhuonekaluista mainittakoon vahavaatteella päällystetty sohva, seisoi\npitkä pöytä, jonka toisessa päässä komeili punssijuoma-malja ja toisessa\n\"Carolina-malja\", sisältäen valkoviinisekoitusta, ja näiden maljojen\nvälissä pitkät rivit laseja. Kun maljat oli juotu, käytiin käsiksi yhtä\nyksinkertaiseen illalliseen, tahi paremmin sanottuna pika-iltaseen,\njohon pysyvänä pääruokalajina kuului sillisalaatti.\n\nMutta jospa tuon vanhan, vieläkin paikallaan seisovan ravintolan seinät\nvoisivat puhua ja kertoa mitä kaikkea niiden sisässä on tapahtunut ja\nsanottu, niin syntyisipä siitä yhtä mieltäkiinnittävä kuin kirjavakin\nkertoelma, sillä varmaankaan ei missään paikassa Suomessa ole pidetty\nniin monta ylevähenkistä ja vakavaa puhetta, eikä taas singauteltu niin\npaljon sukkelia ja hupaisesti hulmahtelevia leikinlaskuja, kuin siellä.\nSiellähän Gabriel Leisteniuskin tilapäisesti kyhäsi sukkelimmat,\nparhaimmat runonsa. Muistan vielä monta tuollaista tilaisuutta\nylioppilasajoiltani. Eivätkä sellaiset muistot unohdu milloinkaan.\n\nKun mamsseli Myhrman vuonna 1854 luopui toimestaan, menetti myöskin\nKaisaniemi samalla rattoisuutensa ja sieltä hävisi järjestävä kyky.\nNäihin aikoihin alkoivat myös akateemiset juhlat saada toisenlaisen,\nniin sanoakseni yleisemmän ja hijotumman leiman ja niitä alettiin\nsittemmin viettää uudemmissa ja paremmissa ravintoloissa itse\nkaupungissa. Ja niinpä loppuikin tuon vanhan ylioppilasravintolan\nsuuruuden aika, josta nyt tuskin on enää jälellä muuta kuin muisto.\nVanha, hauska, vahavaatteella päällystetty sohva on hävinnyt teille\ntietymättömille ja sen sijaan on ravintolasaliin ilmestynyt\nnukkakankaalla päällystettyjä mahonkisia huonekaluja; yksinkertaisia,\nharmaaksi maalattuja seiniä koristavat nyt suuret peilit; Kaisaniemi on\nnyt monien muiden tapainen ja kaltainen ravintola. Vanhan perinnäistavan\nmukainen ylioppilaslaulu Kaisaniemessä Vapunpäivän aamuna on milt'ei\nainoa seikka, joka nykyjään enää muistuttaa menneistä iloisista\npäivistä.\n\nKaksi ulkoravintolaakin oli siihen aikaan, nimittäin Töölö, joka\nsijaitsi sillä paikalla, johon sitten 1850-luvulla sattuneen tulipalon\njälkeen rakennettiin Hesperia, ja joka lienee ollut alemman\nporvariluokan ja totiukkosten usein muistama mielipaikka -- ja sitten\nvielä \"Säästöpankki\", matala, keltaiseksi maalattu, jotakuinkin\nrätiskäinen, yksikerroksinen puurakennus, joka sekin sijaitsi\nTöölönlahden rannalla Kaisaniemen vastapäätä. Siellä elettiin vapaammin,\nkainostelemattomammin ja häikäilemättömämmin; ja virtaili siellä\nvieraita kosolta, varsinkin sellaisia, jotka koettivat pitkittää iloja\nmitä kauimmin ja viettivät siellä toisen ja kolmannen päivän\n\"lystäilyjä\", joka siihen aikaan ei mitään tavatonta ollutkaan.\n\nEläintarha, Korkeasaari, Luoto ja Fölisö olivat vielä silloin maita,\njoita ei oltu \"löydetty\". Sitävastoin kerrotaan, että Melalahdella ja\nGranin majatalossa olleissa ravintoloissa olisi pidetty kylläkin\njonkunlaisia arveluttavampia \"istunnoita\".\n\n\n\n\nXV.\n\nMINKÄLAISTA SIIHEN AIKAAN OLI.\n\n\nEipä löytyne mitään tässä maailmassa, jolla ei olisi varjopuoliaan, ja\nerityisesti oli asianlaita näin, mitä kaupungin senaikuiseen\nvalaistukseen tulee, sillä se oli valoa, joka ei loistanut tahi ehkä\noikeammin loisti olemattomuudellaan. Tähän niin sanottuun valaistukseen\nkäytettiin öljylamppuja, jotka alinomaa savusivat ja senvuoksi olivat\nmyöskin aina savun vallassa ja likaisia. Lyhdyt, joita oli asetettu\nkatujen kulmauksiin keltaisiksi maalattujen puupylväiden nenään, olivat\nsuuria ja karkeatekoisia, viheriäisiksi maalattuja vehkeitä, joiden\nyläpäässä nitisi ja natisi tuulikiekko savun johtamista ja vedon\nlisäämistä varten. Talvinen päivä on pohjolassa lyhyt ja heti kun hämärä\nlaskeutui, kietoi se kaupungin pimeään huntuunsa, josta eroittautui vain\nnäiden katulamppujen himmeät, punaisenvivahtavat, tuskin huomattavat\nvalopilkut pitkien välimatkojen päässä toisistaan, koetellen opastaa\ntietä niille harvoille, jotka tässä synkeydessä olivat kulkusalla.\n\nSelviytyäkseen ja tullakseen toimeen tuollaisessa pimeässä, oli kaikilla\nsellaisilla henkilöillä, joilla kerran oli omat ajoneuvot, s. t. s.\nmelkein kaikilla talonomistajilla ja säätyhenkilöillä mukanaan\najoneuvojensa taka-istuimella palvelija, joka piti korkealla ilmassa\nkaksikynttiläistä lyhtyä, valaisten sillä kuljettavaa vaarallista tietä.\nSellaisia, joilla taas ei omia ajoneuvoja ollut, saatteli kutsuista ja\nteaatterista kotiin neitsyt, joka herrasväkensä edellä kuljetti\ntuollaista kaksikynttiläistä lyhtyä. Yksinäisillä jalan kulkijoilla oli\nmelkein aina mukanaan käsilyhty.\n\nJa kun ilta oli joutunut, loppui myöskin heti kaikki tavallinen liike,\nsillä kaikkialla peitti pimeä silloin tienoot; eikä edes kaupungin\nkeskusosatkaan olisi olleet sen paremmin valaistuja, joll'ei\nkauppaliikkeiden ikkunoista lankeeva himmeä valojuova olisi jonkun\nverran kadulle heijastanut. Mutta kun kauppaliikkeetkin jo aikaseen\nillalla suljettiin, peittyivät nämäkin seudut senjälkeen yön pimeään.\n\nYleisesti arveltiin ja ajateltiin siihen aikaan, ett'ei turvallisuus\nkaduilla ollut varma, niinpiankun oli tullut pimeä. Ja senpävuoksi eivät\nparemmat naiset rohjenneetkaan yksin astua ulos hämärissä. Eikä selvällä\npäivälläkään pidetty oikein sopivana tahi vaarattomana sellaista,\njonkavuoksi heidän jälessään tavallisesti astuikin muutaman askeleen\npäässä livrépukuinen palvelija. Jos he taas yksin kävelivät, oli\nhienoille naisille tarjona vaara, etenkin jos he olivat sieviä näöltään,\nettä tuntemattomat herrat tulivat puhuttelemaan heitä, vieläpä\nsaattelemaan pitkät matkat.\n\nJärjestyksen ylläpito kaduilla oli vielä siihen aikaan kutakuinkin\nalkuperäisellä ja huonolla kannalla. Poliisikunta oli vähälukuinen, eikä\nsitä oltu kuriin ja järjestykseen totutettu, eikä niitä harvoja\npoliisikonstaapeleja myöskään, joita kaikenkaikkiaan kaupungissa löytyi,\nsaanut käsiinsä silloin kuin niitä olisi tarvinnut -- he oleskelivat\nmieluimmin ja suurimmaksi osaksi vahtikonttorissa, josta niitä sai\nkutsua hätään -- useimmittain liijan myöhään. Tästä johtuikin tuo\nsilmitön pelko, ettei kenkään uskaltanut lähteä ulos autioille kaduille\npimeän tultua. Myöskin naispalvelijat, joiden täytyi juosta\nisäntäväkensä asioilla, kulkivat aina lyhty kädessä -- sillä muuten\nantautuivat he alttiiksi monenmoisille ikävyyksille.\n\nPoliisivalvonta yönaikaan olikin oikeastaan kaupungin palovartijain\nhartioilla. Palovartijat taas eivät siihen aikaan olleet niinkuin nyt\nmajoitettuina suuriin, muhkeisiin palokunnantaloihin katsastustornineen,\nvoimistelu- ja lukusalineen, eikä heillä ollut kauniita virkapukuja,\nvaan vaeltelivat senaikuiset palovartijat kaksittain yökaudet pitkin\nkaupungin katuja, puettuina pitkiin, ruskeisiin kaapuihin ja virittäen\nkatujen kulmauksissa tuon tutun yksitoikkoisen ja ylen pitkäveteisen\nlaulunsa:\n\n      \"Kello on kymmenen lyönyt!\n      Suo kautta voimasi lempeä Luoja\n      täll' kaupungill' tulen ja vaaran suoja.\n      Kello on kymmenen lyönyt!\"\n\nNämä kaupungin palovartijat olivat tavallaan asestettuja, heillä oli\nnimittäin aina mukanaan ulkona kaksi perin ihmeellistä asetta. Toinen\nniistä oli rämistin, tavallisen jänis-rämistimen kaltainen kapistos,\njolla he voivat saada aikaan hirvittävän räikeän melun herättääkseen\nsiten tulipalon sattuessa talossa asuvat ihmiset ja samalla\nvaroittaakseen vaarasta naapureja. Toinen heidän varustuksiinsa kuuluva\nase oli niin kutsutut saksit, jotka -- ollen varsiltaan nivelikkäät --\nvoivat ulottua pitkän matkan päähän ja joilla he voivat nipistää\nepäilyttävän näköisiä yökulkijoita jaloista tai käsiranteista tahi\nvyötäisiltä kiinni -- varsinkin iskivät he näin saksinsa yöllä\nmiilustaviin naisiin -- ja viedä heidät sitten yöpuulle \"putkaan\"\nodottamaan seuraavaa aamua, jolloin \"kiini nipistettyjen\" tuli tehdä\nselko viranomaisille, mikä oli yöllisen kävelyretken tarkoitus ollut.\n\nEi tapahtunut kuitenkaan harvoin se ihme, että nämä järjestyksen ja\nvalkeanvaaran vartijat olivat liijan ylitsevuotavaisesti uhranneet\nBakkukselle ja vahvistaneet itseään kotimaisella jumalaisjuomalla\nkestääkseen yökylmää ja senvuoksi ottivatkin sitten oikein\nperinpohjaiset unet joillakin kauppaliikkeen rappusilla. Ja silloinkos\nheille tehtiin jos jonkinlaisia kepposia. Niinpä kerrottiin, että\nmuutamat ylioppilaat olivat eräänä yönä tavanneet Porvoossa jonkun\npalovartijan kerrassaan avuttomassa tilassa, tiedottomana humalassa. He\npanivat palovartijan rekeen ja päästämättä hänen humalaansa haihtumaan\nveivät hänet Helsinkiin, jossa asettivat hänet kirkonrappusille. Kun hän\nsitten vihoviimein heräsi, paistoi aurinko jo täydeltä terältään, mutta\nuskollisena tottumukselleen ja velvollisuudelleen alkoi hän vedellä\nlauluaan\n\n      \"Kello on kymmenen lyönyt!\"\n\nKukin voi kuvitella ukkoparan kummastelun, kun hän unenpöpperössä ollen\nja hieroskellen silmiään ei tuntenutkaan oikein kaupunkiansa.\n\nKun palokunta oli tällainen ja poliisikunta samoin, kun palokalustot\nolivat perin kurjat ja vähäiset ja kun ei minkäänlaista vesijohtoakaan\nollut, voidaan hyvin kuvitella miten kaikki kävisi, kun sattui tulipalo.\nJa tulipaloja sattuikin siihen aikaan hyvin usein, leviten valkeanvaara\nusein sangen laajallekin. Nykyjään ovatkin milt'ei aavistamattomia nuo\nsenaikuiset suuremmoiset, kamalat näytelmät, varsinkin jos sattui\ntuulemaan ja vedenpuute olemaan suuri. Kaikki talonomistajat olivat\nsuuren sakon uhalla velvolliset, kuultuaan tulipalomerkin kaikuvan\nkirkontornista ison kellon läppäyksin, lähettämään vesitynnerinsä\nkiitävällä vauhdilla palopaikalle, ja ensimäisinä paikalle saapuneet\nvedentuojat saivat palkinnon. Senpävuoksi sukeutuikin aina vedenajajain\nkesken hillitön kilpa-ajo pitkin katuja ja pian ahtautui tulipalopaikka\nniin täyteen kaupungin vesitynnereitä, että sammutustyö ruiskujen ja\npalokaluston avulla kävi milt'ei mahdottomaksi. Kaikenlaista väkeä\nvirtaili samoin joukottain palopaikalle, enimmäkseen uteliaina saada\nnähdä koreaa näytelmää, kun kamalat, korkealle hulmahtelevat ja\nleiskuvat lieskat punasivat taivaankannen, mutta myöskin \"pelastamaan\"\n-- niinkuin oli tapana sanoa. Ja tuo pelastaminen taas kävi päinsä\nuseimmittain siten, että he kiireissään ja innostuksissaan, muka\npelastaakseen omaisuutta tulen uhriksi joutumasta, heittelivät\nhuonekaluja, peilejä, posliinitavaroita ja lasi-astioita ikkunasta ulos\nsuoraan kadulle. Suurin osa liekeistä pelastettua tavaraa meni näin\nkaikissa tapauksissa pilalle ja sirpaleiksi, ja paljon niistä kähvelsi\nja varasteli mukaansa myöskin erityisesti sitä varten paikalle\nkokoontunut roskaväki, jota poliisit eivät voineet estää tunkeutumasta\npalopaikalle. Mitään erityistä pelastuskuntaa ei siihen aikaan ollut\nolemassakaan. Eikä palovakuutuskaan ollut mitään yleistä. Alempain ja\nvähempivaraisten yhteiskuntaluokkain piireissä tuskin siitä edes mitään\ntiedettiinkään.\n\nJotakuinkin viheliäisessä kunnossa olivat kaupungin kadutkin. Ne oli\nkivetty teräväpäisillä mukulakivillä, joita myöten jalanastujasta tuntui\nusein kiusalliselta tallustella, ja olivat ne samanlaisia kuin nytkin,\nlukuunottamatta muutamia pääkatuja, jotka viihoviimein on laskettu\nsepelikivestä. Yhtä jalkojarasittavalla tavalla olivat katujen\njalkakäytävätkin kivetyt, kunnes jotkut alkoivat niitä kivetä uudelleen\nRäävelistä tuoduilla latuskaisilla kalkkikiviliuskoilla. Tätä tapaa\nalkoivat vähitellen käyttää useimmat talonomistajat, mutta kalkkikivellä\noli se paha vika, että se pian lohkeili palasiksi. Meidän aikanamme\ntavattavia, kävelylle houkuttelevia asfalttikäytäviä ei vielä siihen\naikaan oltu keksittykään, ja katujen kiveäminen graniittipaasilla kävi\ntaas liijan kalliiksi.\n\nKun tuiskut talvella pyryyttivät kaupungin kaduille lumikinoksia, ei\nniitä ajettu pois niinkuin nykyjään, vaan ainoastaan lumiaura, jonka\neteen suuri joukko hevosia oli valjastettu, hujelsi -- ajurien ruoskiaan\nvingutellessa ja elämöidessä ja poikasten suureksi huviksi -- pitkin\nkatuja, tasoitellen pahimmat kinokset. Lumi jalkakäytäviltä luotiin\naivan yksinkertaisesti vain hevoskadulle. Jalkakäytävät olivatkin\nsenvuoksi paljon alempana kuin ajokatu ja kun sattui oikein luminen\ntalvi, jäivät käytävät niin alhaalle, että ne näyttivät ikäänkuin\njonkinlaisilta urilta, joista ei kadun toiselle puolelle voinut nähdä.\nKuitenkin piti katujen vanhan tavan mukaan olla lumettomat Vapunpäivänä\nja silloin kuljetettiinkin pois kaikki loppuhölsä, jota kevätaurinko ja\nvesisade ei vielä ollut sulattanut.\n\nKaupungin koko kauppa ja liike-elämä oli siihen aikaan keskittynyt\nKauppa- ja Senaatintorin seuduille ja näiden torien välillä oleviin\nkortteleihin. Tämän alueen ulkopuolella tapasi vain pienempiä,\nyksinäisiä puotipahasia. Sittemmin, kaupungin laajentuessa, on liike\nalkanut ulottua yhä enemmän ja enemmän länteenpäin. Tämän lisäksi on\nhuomattava, että kauppa ei silloin vielä ollut ensinkään\nerikoistutettua, vaan samassa myymälässä myötiin mitä erilaisimpia\ntavaroita. Niinpä oli m. m. Etholénin myymälä, kaupungin silloinen paras\nkauppaliike Etelä-esplanaadin- ja Unioninkatujen kulmauksessa (nykyisin\nPletschikoffin), avonaisten holvien kautta jaettu kolmeen eri osastoon.\nEnsimäisessä osastossa sisäänkäytävän vieressä oli myötävänä\nkaikenlaista siirtomaatavaraa, yksinkertaisimmista alkaen aina\nhienompiin mausteaineisiin saakka, keskimäisessä taas lasitavaroita,\nposliineja ja rihkamaa, sisimmässä sitävastoin koru- ja vaatetavaraa\nhamaan silkkiin ja samettiin, hajuvesiin, hansikkaisiin ja\nkaikenkalttaisiin pukukoristeihin y. m. höpeneihin saakka. On\nluonnollista, ett'ei kauppavarastot tällaisissa olosuhteissa voineet\nolla niin hyvin lajiteltuja kuin erikoisliikkeissä yleensä, mutta eipä\nsellaisia vaatimuksiakaan siihen aikaan ollut. Siihen aikaan ei\nmyymälöissä seisottu kahdenvaiheilla ja pulassa mitä ottaisi, vaan\nostettiin mitä oli tarjolla ja liikkeessä mahdollisesti löytyi ja\nmaksettiin se hinta, mikä pyydettiin ja siihen tyydyttiin. Tämän\nEtholénin liikkeen kanssa kilpaili Deckerin kauppaliike\nAleksanterinkadun varrella, (nykyisin on sillä paikalla lääninkanslia),\nja oli tämäkin myymälä jaettu kolmeen osastoon. Kun nämä kaksi kauppaa\nsitten lopetti liikkeensä, ilmestyi niiden sijaan Schiefner\n(Pohjoismaiden pankin talo) ja Bolin & Einighorst (Kleinehn hotellin\npaikalle), Göhle & Aspelin ynnä muut. Huomattavammista senaikuisista\nliikkeistä on vielä mainittava I. H. Lindroosin rautakauppa (nykyisen\nYhdyspankin paikalla) sekä Gaddin laaja rahvaan tavarain liike (nyt\nSidorowin kalustokauppa).\n\nPaitsi näitä harvoja suurempia kauppaliikkeitä, oli kaupungissa silloin\njoukko venäläisiä kauppapuoteja, joiden hallussa oli milt'ei kokonaan\nkaikenlainen siirtomaatavaroiden kauppa, ja ylenmäärin levittivätkin\nnämä kauppaliikkeet kaupunkiin venäläisiä tavaroita ja tehdastuotteita,\njohon lienee erityistä kiihoitusta ja vilkkautta antanut silloinen\ntullitaksa. Heidän kauppaliikkeensä, \"lafkansa\", jotka olivat usein\nsangen epäsiistejä, olivat jo järjestäytyneet erikoisliikkeiksi.\nSellaisia oli esimerkiksi kahden Baranoff-veljeksen puoti Senaatintorin\nlaidassa, jossa tuskin muuta tavaraa löytyikään kuin messinkisiä\nteekeittiöitä, loistenahkapieluksia ja venäläisiä yönuttuja, Duldinin\nteemyymälä Unioninkadun varrella, Uschakoffin leikkikalukauppa\nErottajalla, Scharinin venäläisten nahkatavarainkauppa Kauppatorin\nvarrella, j. n. e. Pitkäpartaisia, ketunnahka-kauhtanoihin puettuja\nvenäläisiä \"kupetsoja\" oli siihen aikaan niin paljon, että heidän\nnimistään sepitettiin oikein erityinen laulunpätkä, jonka jokainen\nkaupungin koulupoika osasi laulaa:\n\n      \"Uschakoff ja Kudrakoff\n      Baranoff ja Tabunoff\n           Duldin! Duldin!\n      Uschanoff ja Jablokoff,\n      Koroloff ja Durakoff\n           Scharin! Scharin!\"\n\nHe olivat hyvänahkaisia, yksinkertaisia ja vaatimattomia miehiä ja\nelivät yksinomaan vain ammattinsa hyväksi, tietämättä vähääkään\nkaupungin ja maan harrastuksista ja asioista, mongerrellen kieltämme\nusein tavattoman naurettavalla tavalla. Useat heistä saivat kauppansa\nkehittymään huomattaviksi toiminimiksi, mutta kun heillä ei ollut täällä\ntodellista ja vakiintunutta jalansijaa, ovat he sittemmin palanneet\ntakaisin maahansa tahi kuolleet ja hävinneet näyttämöltä.\n\nKun nykypäivinä kävelee ympäri kaupungin katuja, täytyy ihmetellä viini-\nja herkkutavarakauppojen paljoutta. Siihen aikaan näet harjoitti\ntuollaista kauppaa ainoastaan Stenberg (vastapäätä yliopiston porttia)\nja Hardén Pohjoisesplanaadinkadun varrella, jonka kauppa samalla oli\nkaupungin ainoa herkkutavarapuoti, jossa nimittäin oli kaupan hedelmiä,\njuustoa, silliä, sardiineja ja -- suolattuja hummereja, joita,\nsittenkuin niitä oli muutamia päiviä huljutettu vedessä suolan\nliuoittamista varten, pidettiin erinomaisen hienona ruoka-aineena. Jos\njoku arvelee, miksi tuollaisten n. k. herkkutavarain kysyntä siihen\naikaan oli niin vähäinen, saa hän arveluunsa vastauksen siitä, että\njokainen perheenemäntä silloin piti jonkun verran kunniataan\nloukkaavana, tai ikäänkuin todistuksena hänen puuttuvasta kyvystään, jos\nhänen olisi pitänyt kauppapuodeista hankkia täytteet ryyppypöytään,\njotka hänen olisi pitänyt osata valmistaa paremmin kotonaan --\nlukuunottamatta kuitenkaan kaviaaria, sardiineja ynnä muita sellaisia.\nNykyjään sitävastoin hyllyvät pöydät täynnä koreita, nimilipuilla\nvarustettuja säilykerasioita ja törppöjä -- helposti ostettavissa\nolevia, joista ei ole vähääkään vaivaa eikä puuhaa, ainoastaan rahasta\non kysymys!\n\nAlhaisella kannalla olevain herkkukauppojen räikeänä vastakohtana\nesiintyivät kaupungin kirjakaupat, jotka jo silloin olivat jotakuinkin\nhyvälle asteelle kohonneet. Siihen aikaan oli näet olemassa jo kolme\nsuurta kirjakauppaa, nimittäin Frenckellin (nyt Edlundin), Wasenius &\nKumpp:in Pohjoismaidenpankin talossa ja Öhmanin (Tikkanen)\nPohjoisesplanaadin- ja Fabianinkatujen kulmassa. Kaikissa niissä löytyi\nrunsas varasto ja valikoima ei ainoastaan uudenaikaisen\nkaunokirjallisuuden tuotteita vaan myöskin täysikelpoista, hyvää\nmuutakin ja tieteellistä kirjallisuutta, samoinkin joukottain\nkallisarvoisia kuvateoksia ja loistopainoksia, jollaisia nykyjään vain\nharvoin enää tapaa. Siihen aikaan oli ihmisillä enemmän halua ja\nharrastusta ja myöskin aikaa lukemiseen kuin nyt, jolloin sanomalehdet\nja aikakauskirjojen, katsauksien ja kaikenlaisten julkaisujen tulva\ntäyttää ihmisten henkisen ravinnon tarpeen. Vaikuttavana syynä\nkirjakauppa alalla huomattavissa olevaan seisahdukseen luulen olevan\nsenkin seikan, että halu -- voisipa melkein sanoa kiihko -- koota\nkirjoja, joka ennenaikaan monella oli, nykyisin on melkein kokonaan\ntaantunut. On kyllä totta, että näkeehän nyt, vieläpä enemmänkin kuin\nennen, kaikkialla kirjakaappeja, jotka anastavat suuremman tai pienemmän\nalan kodissa isännän huoneesta, aina olosuhteiden mukaan, mutta eipä näe\nmissään enää, niinkuin silloin, kokonaisia huoneita, suuria huoneita ja\njoskus useampiakin sisustettuina kirjastoksi, jossa kirjahyllyt\nulottuvat lattiasta kattoon asti. Minun lapsuuteni ajoilta muistan\ntuollaisia kuitenkin useita, kuten valtioneuvos, parooni G. von\nKothenin, valtioneuvos J. A. Ehrenströmin, salaneuvosten parooni Carl\nJohan Walleenin ja parooni O. W. Klinckowströmin, valtioneuvos P.\nWinterin, professorien Linsénin ja Laguksen kirjastot sekä Falkmanin\nloistopainoksista rikkaan kokoelman, kamarineuvos C. Schaumanin, tohtori\nOrrströmin, tohtori C. Lundahlin y. m. kirjastot. Kauppaneuvos von\nRettigin erinomaisen kaunis ja runsas yksityiskirjasto Turussa on ainoa\nminun tietääkseni myöhempinä aikoina muodostunut. Kun nyt näkee, kuinka\nkaupunki lyhyessä ajassa on kehittynyt väkilukunsa puolesta\nmoninkertaiseksi, samoinkuin muutenkin varallisuudessa ja loistossa,\njohtuu tahtomattaankin ajattelemaan, ett'ei kirjakauppaliike, tahi\noikeammin kirjain osto yleensä ole pysynyt tasa-askelissa muun\nkehityksen kanssa -- minä puolestani olisin halukas sanomaan, että se\npikemmin on ottanut taka-askeleita.\n\nKahdet markkinat pidettiin siihen aikaan -- toiset syksyllä, toiset\ntalvella -- palvelusväen ja koulunuorison suureksi iloksi, sillä\nsaivathan koululaiset silloin kaikki \"markkinaluvan\", vieläpä ehkä\nmuutamia rahakolikoita ostellakseen jotain markkinoilta. Senaatintorin\netelä-sivulla seisoivat kauppakopit viervieressä kahdessa rivissä,\ntäynnä sahramirinkelejä, suuria ja pieniä, kalliita ja halvempia joko\nmanteleilla ja korinttimarjoilla höystettyinä tahi sitten ilman\nhöysteitä. Torin laidoille, vastapäätä senaatintaloa ja kirkkoa, olivat\nkultasepät, turkkurit, satulasepät, läkkisepät, hansikkaantekijät ja\nmuut käsityöläiset sijoittaneet myymäläkojunsa. Niillä seuduin oli liike\npienempi, jotavastoin kansanjoukko lainehti rinkelikojujen luokse ja\ntungeskeli niiden välissä. Kauan siinä kuljeskeltiin, epäröiden ja\nharkiten minkä noista houkuttelevista kakkusista ostaisi, kunnes valinta\nviimeinkin tuli tehdyksi ja ostaja ylpeänä ja hilpein mielin läksi\nkotiaan kohti rinkeli kainalossa. Silloin sitä oli ollut markkinoilla!\nKauppatorilla oli toisellainen liike; satama oli täpötäynnä\nkalastajavenheitä, joissa tingiskeltiin ja maisteltiin silakkapönttöjen\nsisällyksiä ja mukana tuotuja omenoita, perunoita ja muita saariston\ntuotteita; torilla oli taas kuorma kuorman vieressä täynnä\nmaalaistavaroita. Kansaa virtaili joukottain kaikkialla kovaäänisesti\nhuudahdellen ja loilotellen; puoli- ja täyshumalaisia talonpoikia ja\nrenkiä ajeli kilpaa täyttä vauhtia katuja pitkin, kehuskellen ja\nhevosillaan kilpaillen, hoilotellen ja ruoskien hevoskompuroitaan, niin\nettä kaikki jalankulkijat olivat kerrassaan hengenvaarassa. Parvi maalta\nmarkkinoille tulleita piikoja, kömpelöitä ja arkoja, tirskisteli\nihmetellen ja ihaillen kauppapuotien ikkunoihin, pidellen toisiaan\nhameenliepeistä kiini, tahi seisoskeli mielitekosillaan katsellen\nkaikenkaltaisia markkinapöydille levitettyjä korukapistuksia. Kaikkialla\nkirjavaa, hälisevää kansanelämää ja iloista mielialaa, jota melkoisessa\nmäärässä kansallinen, tulistava elinjuoma oli kohottanut. Nyt on\ntuollaisten kansanjuhlain viettäminen, kaupunkilaisten iloksi,\nmaalaisten ja rinkelimatamien suureksi suruksi, loppunut.\n\nJos kaupungin väkiluku tähän kuvattuun aikaan oli vähäinen, niin oli\nliikenne ja matkustajaintulva verrattain vieläkin pienempi. Ei\nliikuskeltu tosiaankaan paljon tuona seisahduksen aikana. Kahdenkymmenen\nhevosen tehtävänä kaupungin majatalossa oli välittää kaikki liikeyhteys\nmaan pääkaupungista. Nyt ei tahdo parikymmentä matkustajajunaakaan\npäivässä aina täydelleen tyydyttää matkustajain suurta paljoutta. Mutta\nnuo mainitut 20 hevosta riittivät siihen aikaan hyvin, ainoastaan joulun\naikoina sattui joskus tapahtumaan niin hullusti, että hevosen tarvitsija\nsai jonkun aikaa odottaa kyytiä. Ja sitäpaitsi kuului postinkin vienti\nnäille samoille hevosille. Kesäisin tekivät tosin molemmat höyrylaivat,\nStorfursten (kapteeni Collan) ja Ruhtinas Menschikoff (kapteeni Hallén)\nyhden kulkuvuoron kumpikin viikossa, vuorotellen länteen- ja itäänpäin.\nPaitsi näitä kahta laivaa, oli vielä olemassa Murtaja (kapteeni Hjelt,\nsitten kapteeni Schantz), kulettaen pääasiallisesti karjaa Pietariin ja\nTukholmaan, sekä eräs uusi ja sangen hieno laiva, Finland, sittemmin sai\nse nimekseen Victoria, joka välitti liikennettä linjalla\nHelsinki--Viipuri--Pietari, vaan joka pari vuotta näillä vesillä\ntappiota tuottaen purjehdittuaan sitten miilusti muille markkinoille. Ja\nsiinäpä onkin lueteltu kaikki höyrylaivayhteys ja liike, mitä sillä\nvuosikymmenellä maassamme oli. Jos sitä vertaa meidän aikamme suuriin,\njoka päivä lähteviin laivoihin ja sitäpaitsi monen moniin pienempiin\nsaaristopursiin, niin huomaa, ett'ei liikeolot merelläkään olleet sen\nvilkkaampia kuin maalla. Kaikesta huomattavasta, yhden ihmisijän aikana\ntapahtuneesta kehityksestä onkin ehkä juuri nykyisin vallitseva\nyhdysliikenteiden vilkkaus hämmästyttävin.\n\nKaupungissa löytyväin hotellien luvun ja suuruuden määrää luonnollisesti\nmatkustajain tulva. Senvuoksi olikin siihen aikaan kaupungissa\nainoastaan muutamia hotelleja ja ne sangen pieniä. Kleinehn hotelli oli\nsuurin ja paras, vaikkakin sen alakerran anasti melkein kokonaan\nhalttuunsa Bolinin kauppaliike. Seurahuonetta, joka nykyjään on aivan\nkokonaan uuteen uskoon rakennettu, ei alkujaan oltu aijottukaan\nmatkustajaravintolaksi. Sen alakerta oli täynnä kauppapuoteja ja\nmolemmat yläkerrat täytti juhlahuoneusto; suuri juhlasali yksinään,\nsuurin laatuaan mitä koskaan kaupungissamme on ollut (90 jalkaa pitkä,\n44 jalkaa leveä ja 28 jalkaa korkea) täytti kahden kerroksen korkeudelta\nrakennuksen koko itäisen puoliskon; juhlahuoneustoon kuului sitäpaitsi\neteis- ja vierashuoneet, ruokasalit, biljaardi- ja tarjoiluhuoneet,\njoten matkustajain käytettäväksi jäi ainoastaan muutamia pienempiä\nhuoneita Sofiankadun puolella. Sitäpaitsi oli kaupungissa Bellevuen\nhotelli (Ehrenburg), Palmqvistin kivimuurin molemmissa ylemmissä\nkerroksissa Pohjoisesplanaadin- ja Fabianinkatujen kulmauksessa.\nMyöhemmin ilmaantui myöskin hotelli de Russie Aleksanterin- ja\nMariankatujen kulmaan. Kun sitten vielä mainitsee muutamia enemmän tai\nvähemmän satunnaisia yksityisasuntoja, kuten rouva Arpen matkustajamajan\nSenaatintorin laidassa ja rouva Strandmanin Vuorikadun varrella, niin\nsiinä ne sitten ovatkin kaikki silloisen kaupunkimme matkustajapaikat.\nTavallisesti asuivatkin matkustajat silloin sukulaistensa tahi\ntuttaviensa luona, käyttäen hyväkseen heidän vieraanvaraisuuttaan.\n\nMistään vientiliikkeestä tahi teollisuudesta ei siihen aikaan\nHelsingissä ollut juuri sanottavasti tietoakaan. Se oli silloin\npelkästään kuluttavain virkamiesten ja maahan-tuottavain kauppiaiden\nkaupunki. Maastavientiliike supistui milt'ei tyyten muutamiin torilta\nostettuihin parru- tahi käsin sahattuihin lankkulasteihin, jotka\nlähetettiin Sundmanin vanhalla \"Uskolla\" tahi \"Afrikalla\" Espanjaan,\njosta nuo laivat sitten suolalastissa palasivat, tahi Rioon Lindroosin\n\"Alexandralla\", joka sieltä toi kahvia. Teollisuuskin oli alkuperäisellä\nkannalla. Borgströmin tupakkatehdas oli silloin vielä aivan\nvasta-alkava, Kiseleffin vanha sokeritehdas Töölössä samoin jotensakin\nvähäpätöinen ja Sinebryckoffin polttimo ja panimo oli myöskin aivan\nmitätön verrattuna saman liikkeen nykyisiin suuremmoisiin laitoksiin,\nLindbergin veistämö ja Sundmanin seinäpaperitehdas -- siinä kaikki, mitä\nnyt muistan teollisuusalalta noina aikoina. Muut olivat oikeastaan vain\nkäsityöläispajoja. Kaupungin käsityöläisistä luulen maalari\nKjällströmin, räätäli Staudingerin, kultaaja Höjerin, vaskiseppä\nOsbergin, kultaseppä Mellinin, verhoilija Galetskin, puuseppä\nLithoniuksen, leipuri Holmin, teurastaja Janssonin ja muotiompelija,\nrouva Bandlyn olleen huomattavimmat ja parhaimmat.\n\nKaiken liiketoiminnan pohja ja perustus, sen ydin, maan raha- ja\nluottolaitos oli vielä silloin sangen alkuperäisessä tilassa. \"Suomen\nPankki\" majaili muutamissa huoneissa senaatintalon kaakkoisen sivustan\nylimmässä kerroksessa. Se oli maan ainoa pankki, ainoa rahalaitos, jonka\npiti välittää kaikki liike! Pankilla oli haarakonttorit kolmessa tahi\nneljässä huomattavimmassa maaseutukaupungissa, mutta näitä konttoreja\nkutsuttiin rahanvaihtokonttoreiksi, eikä niillä ollut mitään päätös-\neikä määräämisvaltaa, vaan täytyi niiden lähettää kaikki asiapaperit ja\nvekselit ensin johtokunnalle pääkaupunkiin, jolla yksin oli valta\nhyväksyä sellaiset asiat. Kun ajattelee senaikuista yhdysliikennettä ja\nkulkuneuvoja -- yksi tahi kaksi postivuoroa viikossa -- huomaa helposti,\nkuinka ehkäisevästi se vaikutti kaikenlaiseen liikkeeseen yleensä ja\nkaupan kehittymiseen.\n\nSilloisessa kunnossaan tuo pankki -- muutamien vanhojen virkamiesten\njohtamana, joilla ei ollut käsitystäkään sellaisen liikkeen hoidosta,\nvaan jotka käsittivät asian kokonaan virkavaltaiselta kannalta,\npikkumaisesti ja ahdasmielisesti -- vaikutti ja esiintyi kerrassaan\nkaiken vilkkaamman yrittelijäisyyden jarruna. Pankin koko vuotuinen\nliike ei silloin ollut suurempi kuin minkä yksityispankin tahansa\nnykyään. Koko sen lainauksen ulospäin ja rahain vastaanoton sisäänpäin\nvoi aivan mukavasti toimittaa pienen luukun kautta, joka oli\nkassanhoitajan huoneen seinässä, ja samanlaisesta luukusta tuossa\npienessä huoneessa hoidettiin valtiokonttorin asiat!\n\nSuomen Pankin ohella oli myöskin olemassa muutamia säästöpankkeja ja\neläkerahastoja, vaan nekin olivat silloin vielä vasta kehdossaan ja\nlainailivat rahoja pääasiallisesti vain kiinteimistö-kiinnityksiä\nvastaan. Vasta sitten kun \"Yhdyspankki\" alkoi toimintansa 1860-luvun\nalussa tapahtui näissä vähäpätöisissä ja ahtaissa oloissa onnellinen\nmuutos, josta nopea ja aavistamaton elpyminen kaikilla liikealoilla oli\nseurauksena.\n\nYhtä kehittymättömässä tilassa oli silloin koulu-ja opetustoimikin.\nParemmissa perheissä oli siihen aikaan tapana pitää lasten opettajina ja\nkasvattajina joko kotiopettajia tahi ulkomaisia kotiopettajattaria. Ja\nne, joilla ei tällaiseen varoja ollut, panivat lapsensa Laurellin\nperustamaan, sittemmin lehtori Backmanin huostaan joutuneeseen\n\"lyseoon\", jossa oli oppilaita kaikkiaan noin 70--80, ja tyttönsä\nvapaaherratar von Rosenin kasvatuslaitokseen, jossa oli oppilaita\nviiteenkymmeneen, tahi sitten Gripenbergin pientenlastenkouluun.\nKaupungin porvarillisia perheitä varten oli olemassa vain yksi\n\"alkeisoppilaitos\", jota tavallisesti kutsuttiin \"isoksi kouluksi\",\nsiinä kun kävi kaikkiaan noin 100 oppilasta; tämän koulun ylimmältä\nluokalta sai oppilas päästötodistuksen Porvoon kimnaasiin. Koulua ei\nmuuten pidetty kovinkaan suuressa arvossa, vaan katsottiin päinvastoin,\nettä opettajavoimat siellä olivat sangen heikot ja oppilaiden kesken\nvallitseva henki raaka ja sivistymätön. Oppilaat olivat näet suurimmaksi\nosaksi kaupungin käsityöläisten ja pikkuporvarien poikia. Ison koulun\npojat, \"rotat\", olivatkin hienompain lyseolaisten, \"kissojen\",\nleppymättömiä vihamiehiä, heidän keskenään oli vallalla alituinen\nkahakka; täyskarvaisia katumeteleitä pantiin toimeen tuontuostakin\nvaihtelevalla menestyksellä. Senaikuisen opetuksen omituisuuksista\nmainittakoon tässä m. m., että \"keppi\" se siihen aikaan näytteli\nhuomattavinta osaa ahkeruuden ja opintojen järjestelyssä.\n\nTyöväenluokan lapsille ei ollut vielä silloin tarjona minkäänlaista\nsivistyslaitosta, paitsi sunnuntai-ja köyhäinkoulua, joka sijaitsi\nKasarmintorin varrella. Vasta vuonna 1861 tunnettu suuriaatteinen ja\nkaukokatseinen Uno Cygnæus toi esiin siunausta tuottavan esityksensä\nyleisen sivistyksen kohottamisesta kansakoulujen avulla, esityksen, joka\nsai osakseen voimakkainta vastustusta juuri sen säädyn ja\nyhteiskuntaluokan taholta, jonka olisi pitänyt etunenässä harrastaa\nvalon levittämistä. Voikohan kukaan silloin aavistaa, kuinka nopeasti\nkansakoululaitos tulisi kehittymään ja että vuosisadan lopulla Helsingin\nkouluissa kävisi noin kymmenentuhatta oppilasta?\n\nSen aikajakson alussa, jota tässä olen koettanut kuvailla, vallitsi\nSuomessa vielä nykypäivinä käsittämätön sekasotku, mitä maassa\nliikkeellä olevaan rahaan tulee, sillä täällä löytyi rahaa jos minkä\nlajista, niinhyvin paperi- kuin hopearahaa, ja kaikkia lajeja käytettiin\nsilloin vielä maksuvälineinä. Käytännössä oli näet: Suomen Pankin 2 ja 1\nruplan setelejä ja 75, 50 ja 25 kopeekan pankkiosoituksia, venäläisiä\npankkiosoituksia à 25, 10 ja 5 ruplaa, vastaten 2/7 hopearuplaa, sekä\nvielä ruotsalaisia setelirahoja, joko entisajoilta maahan jääneitä tahi\nsitten tänne joutuneita Ruotsin ja läntisen Suomen välisessä vilkkaassa\nkaupankäynnissä. Ruotsin rahaa ilmeni arvomäärältään monenlaista, joko\nrikseinä tahi killinkeinä valtavelkarahaa. Mutta esiintyipä käytännössä\nmyöskin speciepankkiseteleitä, joiden arvo oli puolta suurempi. Melkein\nkaikki setelilajit oli painettu huonosti vielä huonommalle paperille; ne\nolivat likaisia ja repaleisia ja usein nuppineuloilla kiinnitettyjä\nn. s. \"kaprokkeihin\", levätteihin. Vaikkakin harvemmassa, tapasi\nkuitenkin liikkeessä myöskin oikeita venäläisiä hopearuplia ja hopeista\nsekä vaskista venäläistä pientärahaa. Mutta kansan syvien rivien\nkeskuudessa, joiden ei ollut laisinkaan helppo tottua uusiin ja\nerilaisiin rahalajeihin, käytettiin edelleen noita vanhoja ruotsalaisia\nrahan-nimityksiä: plootu, taaleri, hopeaäyri ja runstykki, jotka\nnimitykset merkitsivät kauan sitten käytännöstä hävinneitä rahalajeja,\nmutta pysyivät yhä edelleen, vanhan pinttyneen tavan mukaan, käytännössä\nrahvaskansan joukossa. Vielä minun nuoruudessani laskettiin esim.\npalvelustytön palkka niin ja niin moneksi plootuksi. Ei ollut myöskään\nmikään ihme, jos siihen aikaan sattui kuulemaan, että jokin maksoi 1\nruplan 12 killinkiä tahi 3 riksiä valtavelkarahaa ja 12 kopeekkaa\nj. n. e. Tavaton sekasotku yleensä, jota kylläkin usein väärinkäytettiin\n\"narratakseen talonpoikia.\" Kaikki tuli kuitenkin järjestyneelle\ntolalleen L. G. von Haartmanin alotteesta vuonna 1840 annetun\nraha-asetuksen avulla, jonka jälkeen nuo monet erilaiset ruotsalaiset\nrahalajit lunastettiin pois liikkeestä ja siten -- joskin vähitellen --\nkuitenkin lopullisesti käytännöstä hävisivät, niin että metallinen\nVenäjän hopearupla tahi sen arvoiset setelit jäivät ainoiksi laillisiksi\nrahoiksi maassamme.\n\nAinoastaan kolme vuosikymmentä oli silloin kulunut siitä kuin Suomi\n\"verisen kilven laisena oli Svean sydämestä temmattu\", tahi,\nkäyttääksemme kansan puhepartta, \"siitä kuin ryssä maahan tuli.\" Kaikki\nvanhemmat ihmiset olivat eläneet Ruotsin vallan aikana, useat heistä\nolivat ottaneet osaa maan viimeiseen kunniakkaaseen puolustukseen,\nuseimpia kiinnitti vielä lujat heimolaissiteet emämaahan, jonka ylevät\nmuistot ja yhteistunne lienee istuttanut syvät juurensa jokaiseen\nsydämeen. Eipä näinollen luonnotonta olisikaan, joskin kaipaus vielä\nsilloin olisi ollut suuri, ja joskin pakko mukaantua uusiin\nolosuhteisiin olisi tuntunut painostavalta. Vaan meidän aikamme suureksi\nihmeeksi ei kumpaakaan ilmaantunut.\n\nTämä johtui ehkä osaksi siitä tyynestä tasamielisyydestä ja\nvilpittömästä, lainkuuliaisesta ajatuskannasta, joka kaikkina aikoina on\nollut Suomen kansalle ominaista, osaksi myöskin siitä\ntyytymättömyydestä, jonka oli kansassa herättänyt päättömästi johdettu\npuolustus ja silloinen huonon huono Ruotsin hallinto maassamme. Suomi,\njoka siihen asti oli ollut ruotsalaisten ja venäläisten aseiden\nalituisena temmellyspaikkana näytti nyt voivan iloita häiritsemättömästä\nrauhasta. Keisari Aleksanteri oli Porvoon valtiopäivillä selittänyt,\nettä \"Suomi on kohotettu kansakuntain joukkoon\", joka kutkutteli\nkansallisturhamaisuutta, ja samalla valallaan vahvistanut maan lait ja\nvaltiomuodon ikuisiksi ajoiksi, joka taas tyynnytti mielialan ja herätti\nluottamusta tulevaisuuteen.\n\nVirkamiehet, jotka nyt äkkiä saivat virkoja moninaisissa uusissa\nvirastoissa, samalla kuin palkat kaksinkertaisiksi määrättiin, ja joiden\nilmaiseksi kadettikoulussa kasvatetut pojat saivat hyviä paikkoja\nkeisarikunnassa (noin 800 suomalaista upseeria oli siihen aikaan\nvenäläisessä palveluksessa) olivat ylen kiitollisia näistä\narmonosoituksista ja tunsivat olevansa turvallisia sen keisarisanan\nkautta, joka vakuutti, että ainoastaan suomalainen mies saa olla\nsuomalaisessa virassa, eikä ketään voida eroittaa ilman laillista\ntuomiota. Entiset suomalaiset upseerit saivat pitää virkatalonsa ja\npalkkansa, eikä ollut ensinkään harvinaista, että heidät asetettiin\nuusiin virkoihin. Rahvaskansan veroja vähennettiin, se vapautettiin\nsotapalvelusvelvollisuuksista, se tunsi turvallisuuden tunnetta sekä\nhallitsijavakuutuksen nojalla, joka kirkkojen seinille oli\njulkinaulittu, että myöskin ollessaan tietoinen siitä, ett'eivät\nvirkamiehet, jotka olivat saman maan poikia samoinkuin rahvaskin, voisi\npettää kansan harrastuksia ja pyrintöjä.\n\nSitäpaitsi vaikutti paljon sekin, että keisari, joka matkusti kaksi eri\nkertaa läpi maan (1812 ja 1819), osoitti jokaiselle hyväntahtoisuuttaan,\nesiintyi maan armollisena ja lempeänä hallitsijana ja kykeni\npersonallisella herttaisuudellaan voittamaan puolelleen kaikkien\nsydämet, eikä toki vähimmin naisten, jotka aina ja jatkuvasti puhuivat\nhänestä ylistelevin sanoin.\n\nNiinpä vallitsikin yleinen tyytyväisyys oleviin oloihin. Muutos mielissä\nvanhasta uuteen oli tapahtunut äkkiä ja vapaehtoisesti, myöhemmin siihen\noltiin jo totuttu ja sitä siedettiin ja tulevaisuus väikkyi valoisana --\nniille, jotka sitä ajattelivat.\n\nOn luultavaa, että se taantumus-, milt'ei orjamainen henki, joka suurten\nNapoleon-sotien jälkeisinä hervottomuuden ja tyvenen aikoina oli\nvallannut koko Euroopan, ulottui myöskin Suomeen, johon siihenkään\nyleinen ajanhenki ei liene voinut olla koskettamatta. Vasta suurten\ntapausten jälkeen vuonna 1848 alkoivat raittiimmat tuulahdukset tuntua.\n\nMutta vähitellen selvisivät käsitteet. Jokainen tiesi, että\njälleenliittyminen Ruotsiin oli sula mahdottomuus, ja täydellinen\nantautuminen ja sulautuminen suureen Venäjän valtakuntaan oli taas\najatus, jota yhtä mahdottomana ei kukaan millään ehdolla tahtonut\najatellakaan, vaan jota kuitenkin pohjaltaan kukin oikeastaan pelkäsi.\nKeisari Nikolain, tuon ankaran, kovan, vakavan itsevaltiaan kanssa ei\nollut leikkimistä -- se tiedettiin; vähäpätöisinkin valtiollinen\nvaromattomuus täällä voisi näet helposti herättää mahtajan vihan ja\naiheuttaa rangaistuksen, voisi saada uhkaavat ukkospilvet salamoimaan ja\nyhdellä iskulla musertamaan sen heikon ja nuoren elonkipinän, joka juuri\noli kansassamme herännyt -- myöskin tämä kaikki tiedettiin ja sitä\npelättiin. Kuitenkin, meidän onneksemme, oli hän mies, joka piti arvossa\nja pyhänä vannomaansa keisarivalaa. Mutta siitä huolimatta vapisivat\nkaikki ja kuvittelivat mielessään itäänpäin kiitäviä venäläisrekiä tahi\nLångörin holvimajoja, joiden ympärillä meri vaahtoisena hyrskää. Pelkkä\najatuskin tuollaisesta mahdollisuudesta oli kyllin kaamea herättämään\nkaikissa pelkoa ja vavistusta. Sanaa perustuslaki ei rohjettu lausua\nkuin kuiskaamalla -- sanaa valtiopäivät ei kukaan edes ajatellutkaan\nmuullaisena kuin puolittain rikollisena ajatuksena, jonka kukin sulki\nsisimpäänsä.\n\nPelko ja valtiollinen välinpitämättömyys antoivat ominaisen leimansa\ntälle ajalle, jota olen koettanut tässä kuvailla.\n\nLopuksi muutama sana kielisuhteista, joskaan siitä ei ole paljon\nsanomista, sillä siihen aikaan puhuttiin maan pääkaupungissa ainoastaan\nyhtä kieltä, ruotsia, luonnollisesti lukuunottamatta kaupunkiin\nsijoitettua venäläistä sotaväkeä ja siellä majailevia venäläisiä\nkauppiaita. Mistään kieliasiasta tahi kieliriidasta ei senvuoksi siihen\naikaan ollut kysymystäkään, eikä silloin myöskään ollut huomattavissa\nminkäänlaista harrastusta suomalaisen kirjallisuuden hyväksi tahi kielen\nkehittämiseksi, joll'ei ota huomioon ehkä joitakin yliopistollisia\npiirejä. Kaikki, alkaen ylimmistä virkamiehistä hamaan yhteiskunnan\nalimpiin kerroksiin asti, puhuivat yksinomaan ruotsinkieltä, samoinkuin\npalvelijatkin taloissa, sillä siihen aikaan ei otettukaan suomalaista\npalvelusväkeä jotta lapset aikaiseen oppisivat suomea -- pikemmin\npäinvastoin. Heitä kartettiin, ett'eivät nuoret vain oppisi rumaa\näännäntää ja tottuisi käyttämään kielessään väärää sanajärjestystä.\nMyöskin kaupungissa käyvä rahvaskansa, kotoisin pääasiallisesti Espoosta\nja Helsingin pitäjästä tahi saaristosta, oli synnynnäis-ruotsalaista\nainesta. Tämän ohessa on myöskin huomattava, että suomenkieli oli siihen\naikaan niin suuresti halveksitussa ja syrjäytetyssä asemassa, ett'ei se\nollut edes opetusaineena kouluissa, niin, vieläpä vuoden 1850\nkieliasetuksen mukaan ei suomenkielellä saanut painosta julkaista muuta\nkuin uskonnollisia ja maanviljelystä koskevia kirjasia! Niinpä ennätin\nminäkin kuudenteentoista ikävuoteeni, ennenkuin kimnasistina Turussa\nensi kerran kuulin puhuttavan suomea.\n\nKuinka tavaton eroitus entiseen verraten tässäkin suhteessa! Nythän on\njo puolet kaupungin asukkaista puhtaasti suomalaista syntyperää --\nkiitos siitä rautateiden välittämälle sisämaasta tapahtuvalle\nmuuttotulvalle -- ja huomattava osa toisestakin puolesta on samaan\nsuuntaan kehittymässä!\n\n\n\n\nXVI.\n\nASUMUKSET JA NIIDEN KALUSTUS.\n\n\nKaupungin keskusosassa, jossa kivimuurit kohoilivat, asusti milt'ei\nyksinomaan rahavalta, jotavastoin ylimysvalta ja korkeammat virkamiehet\nolivat asuinsijakseen valinneet Elisabetintorin ympäristön ja sen\nviereiset kadut, jota kaupunginosaa senvuoksi kutsuttiinkin \"Helsingin\nS:t Germain-esikaupungiksi\". Mutta kun sielläkin tuli ahdinko, heidän\njoukkonsa kasvaessa, alkoivat he rakennella itselleen taloja muihinkin\nkaupunginosiin, kuitenkin mieluimmin Bulevardinkadun varrelle -- kaikki\nyksikerroksisia puutaloja, rakennettuina suurille tonttialueille, joille\npuita oli istuteltu; ja pian olikin tuon kauniin, lehtikujan tapaan\npuilla reunustetun kadun varret täynnä taloja.\n\nIsäni, joka oli jo kauan ollut varuillaan siltä varalta että meidän\nasumamme Heidenstrauchin talo myötäisiin keisarilliseksi palatsiksi, oli\nostanut professori Ursinilta hänen omistamansa, Bulevardinkadun varrella\nsijaitsevan komean ja suuren talon, jonne me muutimme syksyllä vuonna\n1837, kun taloa sitä ennen oli Engelin taitavalla johdolla perinpohjin\nkorjailtu ja osaksi uudelleen rakennettukin.\n\nTalomme oli nykyinen numero 7, nyttemmin jaettu kahdeksi tonttialueeksi,\njoista toisella kohoaa kolmikerroksinen kivitalo yksityisine\nvoimistelulaitoksineen, toiselle on rakennettu \"Uuden ruotsalaisen\nyhteiskoulun\" opistorakennus. Mutta siihen aikaan oli alue jakamaton ja\nolikin se sangen huomattava rakennustontti.\n\nKadun varrelle puusta rakennetussa, jotakuinkin suuressa\nyksikerroksisessa päärakennuksessa sijaitsi juhlahuoneusto ja siinä\nasuivat vanhempani, sisareni, kotiopettajatar ja naispuoliset\npalvelijat. Huoneet olivat suuria ja valoisia, ajan maun mukaan\nrakennetut jonoon peräkkäin, ja sali oli niin korkea, että\ntanssitilaisuuksissa voitiin musiikkia varten asettaa erityinen parveke\nsen toiselle pitkälle-seinälle. Rakennus oli kulmatalo ja sen toinen\nkylkisiipi ulottui puistoon asti; siinä sijaitsi isäni\nyksityishuoneusto. Toinenkin sangen pitkä rakennus, yhdensuuntainen\npäärakennuksen kanssa, kuului taloomme ja sijaitsi se päärakennuksen ja\nympäröivän puiston välissä. Siellä oli suuri joukko huoneita perheen\nmiespuolista nuorisoa ja kotiopettajaa varten ja samassa rakennuksessa\nasuivat myös miespalvelijat (joita aina oli kaksi, joskus kolmekin),\nkuski ja tallirenki; siellä oli myös pesupirtti, mankelihuone ja\nleivintupa, ja yhdessä jonossa vielä halkovajakin koko talven tarpeita\nvarten varattu, vaunuvaja, talli neljälle hevoselle ja navetta lehmää,\nmuutamia juottovasikoita ja lampaita varten. Kolmelta puolelta ympäröi\ntaloa puistontapainen puutarha, laaja ja siimeksinen lehtikujosineen,\nlehtimajoineen ja hedelmäpuineen. Sitäpaitsi oli talossa kaivo, jossa\nriitti runsaasti hyvää vettä.\n\nTuollainen talohan oli kuin maatila, jossa löytyi kaikki mitä tarvis ja\nvieläpä mukavuus elämässä vaati, eikä sellaisen omistajat olleet\nvähimmässäkään määrässä riippuvaisia tavarain torilletuonnista ja niiden\nhinnoista. Sillä kaikki, alkaen polttopuista ja heinistä, hevosista ja\nnautakarjasta kaikenkaltaisiin ruokatavaroihin asti, kuten voi, jauhot,\nherneet ja ryynit y. m. sellaiset, perunat, juurikasvit, kova leipä,\nsuolattu liha ja kalat, kotona valetut kynttelit, kuivatut ja\nsäilykeastioihin pannut vihannekset, vieläpä hedelmät ja hillot\nj. n. e., lyhyesti sanoen kerrassaan kaikki, mitä taloudessa tarvitaan,\nkoko varasto, minkä perhe pitkän talven aikana elantoonsa tulisi\nkäyttämään, oli omilla purjevenheillä tuotu syksyllä maatilalta\nkaupunkiin. Paitsi vaatteita, viinejä ja maustetavaroita, ei ostettu\nmitään kaupungissa, eikä sitä siihen aikaan juostukaan alinomaa\nleipureihin, teurastaja-puoteihin, sokerileipuri-liikkeisiin ja\nkaikenlaisiin kauppoihin jokaisessa pienessäkin tarpeessa, niinkuin nyt\nnäinä meidän mukavina aikoinamme. Siihen aikaan vältettiin niin paljon\nkuin mahdollista kaikkia rahallisia menoja. Sillä rahoja täytyi pitää\ntiukalla, jotta \"molemmat puolet\" menisivät tilissä hyvin tasan ja\nett'ei tarvitseisi velkaantua -- joka siihen aikaan olikin melkein\ntuntematonta -- eikä ainakaan joutua tekemiseen puotilaskujen kanssa.\nPerheenemännän kunnia-asia oli saada kaikki aikaan omassa piirissään,\n\"valtakunnassaan\", ja valvoa kaikkia töitä omin silmin, niin teurastusta\nja vaatteiden pesua ja leipomista kuin myöskin pienten teeleipäin,\nkakkujen ja jäätelöiden valmistusta. On totta, että näinollen oli\ntarpeen -- paitsi sitä, että emänniltä vaadittiin suurta ja tarkkaa\nhuolenpitoa ja kykyä -- myöskin suuremmat huoneustot ja paljon enemmän\npalvelusväkeä kuin nyt, mutta kummatkaan näistä seikoista eivät siihen\naikaan käyneet kalliiksi. Vuokraa omassa velattomassa talossa ei otettu\nlukuunkaan ja palvelusväkenä oli tavallisesti maalaisia omalta\nmaatilalta, jotka palvelivat enimmäkseen ruoka- ja vaatepalkalla, sillä\nrahapalkat olivat verrattain pienet.\n\nKuvaus, jonka tässä olen kertonut meidän talostamme Helsingissä,\nsoveltuu myöskin milt'ei kaikkiin silloisiin korkeampiin\nvallassäätyläisten koteihin. Ajan tapa ja maku vaati, että niiden, jotka\nsuinkin voivat, tuli pitää oma talonsa kokonaan vain itseään varten,\nilman minkäänlaisia vuokralaisia, ja niinpä tällaiset perheet, jos\nhuoneustot olivat tarpeettoman suuret, mieluummin elivät leveämmin tahi\njättivät muutamia huoneita asumattomiksi kuin ottivat vierasta väkeä\ntaloonsa asumaan. Ainoa eroitus oli siinä, ett'ei kaikilla ollut niin\nsuurta puutarhaa kuin meillä, joka ei kuitenkaan ollut lähimainkaan\nsuurimpia. Ulkopuolelta katsottuna voivat nämä talot olla hyvinkin\nmitättömän näköisiä, ja ollen yksikerroksisia puurakennuksia eivät ne\ntehneet mitään rakennustaiteellistakaan vaikutusta. Mutta jos niitä\nvertaa meidän uudenaikaisiin, pilviä hiipoviin vuokrakasarmeihimme\nhirvittävine rappukäytävineen, taloihin, joissa asustaa usein\nparisenkymmentä tahi vieläkin useampia eri perheitä yhdellä\ntonttialueella, jossa ennen yhdellä ainoalla taloudella oli mukava\nelostaa, jos niitä tosiaan vertaa nykyaikaisiin pieniin, ahtaisiin\nhuoneustoihin, joissa vaivaa alituinen ilman ja valon ja tarpeellisten\ntaloushuoneiden puute, joissa eteiset ovat pimeitä ja keittiöt usein\nylen ahtaita ja puolihämäriä ja joissa sitäpaitsi saa \"nauttia\" korvia\nvihlovasta pianon linkutuksesta ja muusta rauhattomuudesta, jota tulvii\nylä- ja alakerroksista -- niin luulenpa, että useimmat kaipauksetta\njättäisivät nuo kasarminsa, jos suinkin voisivat, ja mielellään\nmuuttaisivat takaisin vanhoihin yksikerroksisiin taloihin.\n\nKun olen kertonut taloista ja asumuksista, liitää ajatus senjälkeen\naivan luonnollisesti niiden sisustukseen ja kalustukseen. Tälläkin\nalalla on aika vaikuttanut merkillisen muutoksen makuun. Nykyjään\npuhutaan usein vanhoina aikoina vallinneesta suuresta\nyksinkertaisuudesta, tarkoittaen sillä milt'ei puutteellisuuteen\nvivahtavaa mitättömyyttä. Mutta sitä vastaan väitän minä mitä\njyrkimmästi, sillä sen mukaan kuin minä muistan ja käsitän, eivät ne\najat olleet niinkään \"yksinkertaisia\" kuin luullaan. Erittäinkin pysyn\nminä väitteessäni, mitä tulee huoneustojen sisustukseen ja kalustukseen,\nNiinpä esimerkiksi meidän kotonamme olivat kaikki huoneet kalustetut\nlujilla, hienosti tehdyillä mahonki-tahi saksanpähkinäisillä\nhuonekaluilla, jotka olivat päällystetyt silkillä tahi villaisella\ndamastilla ja olivat täydellisesti yhtä kallisarvoiset kuin nykyajan\nkaavamaiset, Gostinnijdvorista tuodut, nukkakankaalla päällystetyt\nhuonekalut, joita aivan samanmallisia ja muotoisia tapaa niinhyvin\nsenaattorien salongeissa kuin vahtimestarinkin kamarissa. Siihen aikaan\noli kalustus niin sanoakseni yksinkertaista, vaan samalla aistikasta,\n\"empire-tyyliä\", joka vaikutti tyynesti ja ylevästi, eikä niinkuin\nnykyään, jolloin näemme kaiken mahdollisen tyylisiä huonekaluja\nsullottuina samaan huoneeseen, joka sekamelska taas herättää ikäänkuin\nlevottomuuden tunteita ja on omiaan kiinnittämään katsojan huomion\nliiaksi puoleensa. On tosin totta, että huonekalut siihen aikaan olivat\njäykästi asetellut pitkin seiniä eikä järjestellyt sinne tänne lattialle\nniinkuin nyt. Salin pitkällä seinällä komeili suuri sohva, sen edessä\npöytä ja kaksi nojatuolia; akkunoiden välissä seisoivat välttämättömästi\nasiaankuuluvat suuret kuvastimet mahonkipuitteissaan ja kuvastinpöydillä\nhopeiset kynttelijalat; lyhyen seinän kupeella suuri flyygeli \"pitkää\nlajia\"; aukkopaikat muuten olivat pitkin seiniä asetetuilla tuoleilla\ntäytetyt. Useita italialaisten ja hollantilaisten mestarien maalaamia\nöljyväritauluja leveissä, kullatuissa puitteissaan, suuri\nkristallikruunu kahdessa ympyrässä kiertävine kynttilöineen, öljylamppu\nsohvapöydällä, sekä kaksi suurta alabasterimaljakkoa jaluistoillaan\nkumpikin omassa nurkassaan, valkoiset akkunauutimet päällysverhoineen,\njotka oli samasta kankaasta tehty kuin huonekalutkin, (oviverhoja ei\nsiihen aikaan käytetty) -- siinä salin koko sisustus. Vierashuonetta\nsomisti kaunis pronssinen pöytäkello haarakynttiläjalkoineen ja\nruokasalin seinille oli ripustettu muutamia vanhoja perhe-muotokuvia. Ja\nsamaan tyyliin oli kaikki muutkin huoneet sisustettu. Kaikkialla oli\nvälkeää ja hyvää tilaa liikkua. Eikä siihen aikaan käytetty huoneissa\nensinkään tilaa ottavia kasveja ja kukkia.\n\nSamanlaisia sisuspuoleltaan kuin tässä kuvaamani meidän asuntomme,\nolivat ylimalkaan useimmat muutkin kodit, joskin monenlaisia\nvaihtelumuotoja niissä luonnollisesti ilmeni; toisissa pienempiä,\ntoisissa suurempia. Meidän asuntomme ei suinkaan ollut komein,\npäinvastoin sangen vähäpätöinen esimerkiksi Armfeltien, Klinckowströmien\nja varsinkin Hjärnein asuntojen rinnalla, jossa viimeksi mainitussa\nm. m. suuren salin seinillä riippui kahdessa rivissä yltympäri koko\nhuoneen vanhoja, upeita, valtavasti vaikuttavia ja kunnioitusta\nherättäviä muotokuvia. Samaan huoneustoon kuului päällepäätteeksi vielä\nvarsinainen teaatterisalonkikin.\n\nNykyajan ihmisistä, muodinmukaisen makusuunnan orjista tuntuisi\ntuollainen entisajan kalustus luultavasti sangen jäykältä,\nyksinkertaiselta ja vieläpä epämukavaltakin, sillä olisihan se\nkerrassaan mahdoton velttoa loikoilemista varten. Mutta niiden, jotka\nvielä hyvin muistavat entisajan huoneustot, täytyy tunnustaa, että\nniissä ilmeni arvokkuuden, hienon sirouden ja kodikkaisuuden leima, jota\nkaikkea nykypäivinä turhaan saa etsiä.\n\nSillä kun nyt astuu uudenkuosiseen salonkiin, kuinka onkaan kaikki\ntoisenlaista! Useimmittain on se pieni ja sen seinät niin perinpohjin\novien ja ikkunoiden rikkirepimät, että tuskin niiden varsilla löytyy\nsijaa minkäänlaisille huonekaluille. Paksut, raskaat uudinverhot\npeittävät akkunat niin että huoneessa vallitsee loppumaton hämärä ja\nilma tuntuu ummehtuneelta ja painostavalta. Ensi askeleelta tahtoo\nväkisinkin arvella, että talossa on parhaillaan suursiivous, tahi että\nonkin astunut sisään johonkin sekatavarakauppaan, sillä huonekalut\nseisovat kaikki kaukana seinistä lattialla, joko yksinäisinä tahi sitten\nryhmittäin, kaikki sekasin, huolimatta eri muodoistaan ja päällisistään.\nKoko huone on täpösen täynnä kaikenlaista kapistusta niin että on\nkerrassaan vaikeaa hapuilla ja kopeloida eteenpäin tuon teeskennellysti\nepäjärjestykseen olevinaan asetellun, vaan kuitenkin määräpaikoilleen\nvarmasti järjestellyn paljouden keskellä. Täytyy olla peloissaan milloin\nsattuisi töyttäsemään jotakin taulunjalustaa, jolle suuri valokuva,\npölyisellä samettirievulla puolittain verhottuna, on asetettu, tahi\ntyrkkäsemään nurin jonkun kipsikuvaa tai maljakkoa kantavan\npylväspahasen, taikkapa itsekin kompastumaan pieneen ja matalaan,\nturkkilaiseen, norsunluukoristeilla kirjailtuun pöytään, täynnä\nkiinalaisia kupposia. Kääntyipä minnepäin tahansa, aina on jotakin\ntiellä. Tuolla seisoo suuri palmu keskellä lattiaa, sulkien kerrassaan\naiheettomasti kulkumahdollisuuden, ja sen terävät lehdet kutkuttelevat\nniskaan kun siitä ohi täytyy yrittää luovailla; tuolla taas on\nmuinaisaikainen ranskalainen piironki asetettu japanilaisen,\nkoruompeluksilla kirjaillun silkkivarjostimen eteen, ja kaikkialla on\netasäärejä, kuvahyllyjä, pylväsjalustoja ja muita hyllyjä, kaikki täynnä\nsekalaisia posliininukkeja, kuppeja, maljakoita ja lapsellisia,\nturhanpäiväisiä pieniä kapineita, joilla ei ole minkäänlaista\ntaiteellista arvoa eikä kuosia, erikoisesineitä ja leikkikaluja, jotka\nsopisivat hyvin lapsille. Jos sitten on vielä jokukaan paikka jäänyt\njälelle, on se sullottu täyteen sukulaisten ja heidän kaikkien\nlapsinypyköidensä joko suurempia tahi pienempiä valokuvia, joiden paikka\npaljon paremmin olisi valokuva-albumissa ja jotka tuolla tavalla esiin\naseteltuina tekevät päinvastoin ikävän ja kuivan vaikutuksen vieraaseen,\njoka ei niistä välitä. Ja jos tahtoo istahtaa, niin silloinpa sitä\njoutuu pahempaan kuin pulaan, sillä tuollaisilla mataloilla, pitkin\nlattiaa venyvillä nojatuoleilla ei tosiaankaan voi istua, vaan\nainoastaan maata tahi loikoilla yhtä epämukavassa kuin salonkielämään\nsopimattomassakin asennossa. Kaikki tuo on huokeahintaista rihkamaa,\njonka tyylissä ei ole hienoa siroutta eikä ylevyyttä, vaan joka kyllä\nkirjavine väreineen, koristeineen ja hullunkurisine muotoineen pystyy\nloistamaan silmiin.\n\nTuollainen huoneiden sisustamistapa muistuttaa toimettomasta,\nloikoilevasta kiemailija-olennosta, jolla ei ole maku-aistia eikä\nhienompaa sivistystä, ja onkin se luultavasti sellaisista piireistä\nkotoisin.\n\nAjatelkaa sitten vielä kuinka suunnattomat pölykerrokset noihin\nhuonekaluihin on kätkettynä ja kuinka niissä piilee miljaardien\nbasillien ja bakterioiden pesäpaikat. Ja entäs sisäneitsyt-raukan\nvastuunalaisuus kun hänen täytyy pitää puhtaana koko tuo romujoukkio\nsärkemättä mitään!\n\nKun vanhanaikainen piironki ja kaappi ja kaikenlaiset kapistukset,\nposliininuket, leikkikalut, pienet valokuvat ja joukottain sensemmoista\nsiirrettiin salonkiin, hävisi samalla koko salonki sen oikeassa\nmerkityksessä ja muuttui jonkunlaiseksi vierashuoneentapaiseksi. Ja kun\nsekin pian oli täyteen ahdettu, alettiin sitten muutkin huoneet sulloa\nkukkuroilleen samanlaista rihkamaa. Astiakaapeista ja säiliöistä\notettiin esille hopeat ja posliinit, jotka vanhoissa kätköissään\nolisivat olleet oikeassa ja varmemmassa säilössä. Arvoltaan kutakuinkin\nepäilyttäviä lautasia ja vateja ripusteltiin ruokasalin seinille\nkiiltämään. Astiakaapin hyllyille eli niinkutsutulle \"senkille\"\naseteltiin ylen kerskuvasti kaikki kupari- ja lasitavarat mitä talossa\nlöytyi, samoin hopeavehkeet tahi sellaisten puutteessa hopeaa\njäljittelevästä sekotusmetallista tehtyjä astioita. Ja saipa vielä\npäällepäätteeksi nähdä, että salin ympäri kiertävä laudoitushyllykin oli\nlastattu täyteen vanhoja, rumia tinatuoppia ja pikareja tahi\nsavikulhoja, joiden oikea paikka olisi keittiön laudakoilla ollut.\nRauhallinen, tyyni sävy, jonka tulisi miellyttävästi vallita\nruokailuhuoneessa, on muuttunut levottoman hajamielisyyden tunteeksi,\njonka herättää seinillä ja hyllyillä kiiltelevät korukalut ja koristeet.\n-- Vasta sitten kun koko huoneusto oli muuttunut leikkikalunäyttelyksi\noltiin tyytyväisiä.\n\nOn luonnollista, että tämä kaikki oli vaikuttanut myöskin tapoihin ja\nseurustelumuotoihin, jotka nekin olivat samalla muuttuneet. Hieno sävy\ntässä suhteessa ja salonkielämä yleensä hävisivät samalla kuin\ntodellinen salonkikin.\n\nTämä kuvaus tuntunee monesta kylläkin räikeältä, mutta kaikki on\nkuitenkin tarkkaan todellisuuden mukaisesti kerrottu.\n\nKaikeksi onneksi näyttää tuo makusuunta nyt alkavan kuitenkin väistyä\nyksinkertaisemman ja järkevämmän tyylin tieltä.\n\nMinun nuoruuteni ajat sattuivat juuri siihen aikaan, jolloin kodit\nsisustettiin ja kalustettiin silloin aivan yleiseen, tosin jäykkään vaan\nsamalla arvokkaaseen empire-mahonki-tyyliin. Ja se herättikin jo\naikaisimpina vuosinani minussa niin syvälle juurtuvan vaikutelman, ettei\nsitä saanut häipymään sekään makusuunta, joka sittemmin tuli\nvallitsevaksi ja johti nykyään vallalla olevaan sekasotkutyyliin.\nMyönnän kernaasti, että käsitykseni juuri tästä syystä on jonkun verran\nyksipuolinen. Makuasiasta on sangen vaikea väitellä. Pitäköön kukin oman\nmakunsa -- kunhan se ei vaan ole huono.\n\nSamoin kuin nykyjään vallalla oleva kuosi ja tapa kalustaa ja koristella\nkodit -- sillä mistään erityisestä tyylistä ei voine enää puhuakaan --\non kaikkialle tunkeutunut niin että alemmatkin kansanluokat, vaikkakin\nheiltä puuttuu sekä ne edellytykset että maku ja arvostelukyky, jotka\ntässä tulevat kysymykseen, ovat yrittäneet jäljitellä tuota tapaa --\nniin pääsi empire-tyylikin aikoinaan sellaiseen vauhtiin, että se\nvähitellen muodostui kerrassaan vallitsevaksi. Kaikki huoneustot\nolivatkin senvuoksi jotakuinkin samankuosisia, sillä ne, joilla ei ollut\nvaraa hankkia kalliita mahonkihuonekaluja, täyttivät huoneensa\nyksinkertaisemmilla, kiilloitetusta koivusta tehdyillä kalustoilla --\nkuitenkin aina samaan tyyliin käyvillä. Tämä seikka loikin senaikuisiin\nasumuksiin yksitoikkoisuuden leiman, jota nyt pidettäisiin sangen\nikävänä. Mutta siitä oli samalla seurauksena se etu, että silloin\nkatsottiin vähemmin huonekaluihin kodissa, kuin siihen viihtymykseen ja\nhenkeen, joka siellä asusti. Huonekaluilla ei siihen aikaan ollut niin\ntärkeää merkitystä kuin nyt.\n\nToisenkin ja painavamman huomautuksen voi tehdä suoranaisena seurauksena\nsenaikuisesta huoneiden sisustustavasta. Kun näet empiire-tyyli viime\nvuosisadan alussa tuli käytäntöön ja piti yleisen makusuunnan\nvallassaan, seurasi siitä ikävä kyllä, että alettiin halveksia, jopa\nsuorastaan tuntea vastenmielisyyttä kaikkia vanhoja, usein kerrassaan\nkauniita talon tavaroita kohtaan, jotka siihen asti olivat kodin\nkaunistuksena olleet. Sirot, hienosti tehdyt, aistikkaat Kustaan\naikuiset huonekalut, jotka olivat vanhempaa kuosia, tuomittiin nyt\nyht'äkkiä vanhanmuotisiksi ja rumiksi, joita ei ansainnut pitää arvossa\neikä säilyttää, vaan saivat alentua muuttamaan paremmista huoneista\nvähemmän huomattaville paikoille tahi joutuivat suoraan ullakolle ja\nromukamareihin, johon ne kätkettiin ja unohdettiin, tahi menivät siellä\npilalle ja hävisivät teille tietymättömille. Kauniita, vanhanaikuisia\nkaappeja laahattiin säilytyshuoneisiin, jossa ne saivat toimittaa rouvan\nmausteaineiden pitopaikan virkaa, ja kuvaveistoksilla koristetut,\nkullatut huonekalut löysivät tiensä lastenkamareihin ja\npalvelusneitsyeiden huoneisiin. Eivätkä yksin huonekalut joutuneet\ntällaisen alennushävityksen alaisiksi, vaan sama kohtalo peri myöskin\nmuut vanhat talouskalut, kruunut, kuvastimet, lasitavarat, posliinit\nj. n. e. Kaikkien sellaisten täytyi nyt väistyä uudempain kuosien ja\nmuotojen tieltä.\n\nJuuri silloin muutamat harvat henkilöt, jotka olivat kaukokatseisempia\nkuin suuri yleisö, keräsivät kokoon suuret ja kallisarvoiset\nkokoelmansa. Sellaisista henkilöistä mainittakoon eräs kamreeri Heldt\nTurussa ja Christian Hammer Tukholmassa. Tavallisesti saivat he\nostetuksi vanhoja, vanhanaikaisia tavaroita aivan pilkkahinnalla, mutta\njoskus he myöskin vaihtoivat itselleen kaikki talon tavarat antamalla\nsijaan toiset ja uudenkuosiset huonekalut ja talousvehkeet, useimmittain\nsilloin mitä kehnointa lajia. Olen usein käynyt katselemassa heidän\nkokoelmiaan ja kerrassaan hämmästynyt, sillä niin tavattoman runsaasti\nniissä löytyy historialliselta ja sivistykselliseltä kannalta tärkeitä\nja mielenkiintoa herättäviä esineitä. Ollen liian kallisarvoisia\npysymään omassa maassa, jossa ei sitäpaitsi silloin ollut mitään yleistä\nkokoelmaa tällaista varten eikä myöskään yksityisiä asianharrastajia,\novat kaikki nuo keräyksen tulokset, samoinkuin eversti Sliezen'inkin\nmyöhempinä aikoina Helsingissä kokoilema kokoelma vaeltaneet meiltä pois\nulkomaille, hajaantuneet ja häipyneet korvaamattomaksi vahingoksi meidän\nomalle maallemme.\n\nLapsuudestani muistan vielä niin perin hyvin sekä \"Suur-isoäidin\" vanhan\nkodin Mälkilässä että meidän oman kotimme Björkbodassa. Molemmat nämä\nkodit olivat vielä silloin milt'ei aivan kokonaan samassa asussa,\njollaisina ne jo vuosisadan olivat säilyneet -- ei mitään oltu muutettu,\nvaihdettu, eikä hävitetty. Mutta kun isäni, otettuaan vuonna 1844 eron\nsenaattorin virasta, asettui maalle asumaan, tahtoi hänkin, että kotimme\nBjörkbodassa pitäisi saada sen ajan leima ja päättikin niinollen uusia\nkodin muodinmukaiseksi. Vanhat, jaloilla seisovat kuvitetut\nhollantilaiset kaakeliuunit revittiin, jotta niiden sijalle voitaisiin\nmuurata uudenaikaiset, valkoiset, Pietarista tuodut uunit. Laudoitukset,\njotka kiertelivät jokaisen huoneen seiniä ja joihin muutamissa huoneissa\noli kuvaveistoksia kaiverrettu, kiskottiin paikoiltaan, samoinkuin ovien\npäältä vanhat koristeetkin; myöskin kankaasta tehdyt ja öljyvärillä\nmaalatut seinäverhot, jotka hienommissa huoneissa olivat runsaasti\nkoristellut, revittiin pois ja vaihdettiin suurikukkaisiin,\nranskalaisiin paperitapetteihin, joita -- silloin uutuus meidän\nmaassamme -- ihailtiin korkeimman hienouden merkkinä. Vanhanaikaiset,\nkauniit huonekalut siirrettiin ja sijoiteltiin vierashuoneisiin,\npalvelijain ja palvelusneitsyeiden kamareihin tahi annettiin pehtoreille\nja konttoriherroille käytettäviksi, jotka sitten muuttaessaan pois\npyysivät saada viedä huonekalut huoneistaan mukanaan, ja siihen usein\nsuostuttiin.\n\nNiin oli asianlaita meillä ja minä luulen, että samalla tavalla ja\nsamoilla perusteilla melkein yht'aikaa ympäri koko maamme hajoitettiin\nja annettiin häipyä teille tietymättömille kaikki vanhat taloustavarat\n-- kaikki johtuen vain tuosta yhä enemmän valtaan päässeestä kiihkosta\nsommitella kodit uudenkuosisiksi. Vanhaa ei siihen aikaan ensinkään tahi\nainakin ylen vähässä määrässä kunnioitettiin.\n\nTavattoman harvassa lienee sellaisia koteja maassamme, jotka olisivat\nvälttyneet tuollaisen yleisen hävityspuuhan alaisiksi joutumasta. Näin\nminä kuitenkin vielä sangen myöhään, vuonna 1870, yhden sellaisen paikan\nkun tulin Strömforsin tehtaalle, jonka tehtaanisäntä Pehr af Forselles\nomisti. Hän oli asuntonsa säilyttänyt koskemattomana, sellaisena kuin se\njo kolmen sukupolven ajan oli ollut. Mutta pian senjälkeen luisui sekin\nsamaan hävityksen kuiluun.\n\nKun minä vuonna 1856 otin Björkbodan halttuuni, oli makusuunta jo jonkun\nverran muuttunut ja jotkut alkoivat jo huomata ja käsittää kaiken\n_vanhan_ suuren arvon. Niiden joukossa olin minäkin. Kaikkialta koottiin\nsilloin jälleen käsiin ne rippeet, jotka vielä jälellä olivat.\nUllakolta, palvelijain ja neitsyeiden kamarista ja meijeristä löydettiin\nvielä silloin jonkun verran vanhan komeuden jätteitä, muutamia hienosti\ntehtyjä, kauniita, vanhoja huonekaluja. Joskin ne olivat jo huonossa\nkunnossa, puolittain pilallisia, saatiin ne kuitenkin korjatuiksi ja\nsiistityiksi, ja minä voin noilla, ennen kaksikymmentä huonetta\ntäyttäneiden huonekalujen vanhoilla jätteillä sisustaa kolme huonetta,\njoita kaikki ihailivat ja erinomaisen kauneiksi kehuivat -- kerrassaan\nkoko huoneuston kaunistukseksi.\n\n\n\n\nXVII\n\nKOTI JA SEURAPIIRIT.\n\n\nSamoin kuin kaikki muukin tuona aikana, ovat myöskin elämä ja tavat sekä\nkodissa että seurapiireissä ihmeellisellä tavalla muuttuneet, jopa niin\nhuikaisevassa määrässä, että ne nyt ovat kerrassaan vastakohtia kaikelle\nsille, mikä kuvaamanani aikana oli käytännössä.\n\nSillä mistään seuraelämästä, ainakaan sen mukaan mitä seuraelämällä\nsiihen aikaan käsitettiin, tuskin nykyjään voi puhuakaan; se on näet\nvähitellen, melkein huomaamatta hävinnyt häviämistään. Ajatellaanpa\nesimerkiksi, että jonkun nyt syystä tai toisesta täytyisi pitää\njuhlapidot, niin katsoo hän kaikista sopivimmaksi, ehkäpä ainoaksi\nmahdollisuudeksi toimeenpanna kemunsa Seurahuoneella. Eihän näet\nnykyjään voida ajatellakaan, että tuollaista juhlaa kotona voisi\nviettää.\n\nMyöskin minun nuoruuteni päivinä perheessä vallinnut yhteys ja yhteyden\ntunne, joka ikäänkuin muodosti koko kotielämän, on nyt milt'ei tyyten\nhävinnyt tahi ainakin suuressa määrässä muuttunut.\n\nLikeinen ja luonnollinen yhteys koti- ja seurusteluelämän välillä\nmenneinä aikoina juuri viehätti ja miellytti niin sanomattomasti.\n\nPerheen isä työskennellee nyt, niinkuin silloinkin, koko aamupäivän\nvirkatoimissaan tahi liikeasioissaan, ja on niinollen sen osan päivää\nkotoa poissa. Rouva taas nykyjään kuluttaa aamupäivänsä käymällä\nmyymälöissä, sillä kaikkihan täytyy nykyaikana ostaa, usein vain yhtä\npäivää varten kerrallaan -- sitten täytyy hänen käydä useissa paikoissa\nvierailulla, mieluimmin niin monessa kuin suinkin, senjälkeen pistäytyä\nmuotimakasiinissa koettelemassa pukua, ja kaiken tämän päälle lopettaa\nhän aamupäivänsä ja pilaa samalla ruokahalunsa istumalla mukana jossakin\npäivittäin uusiintuvassa kahviseurassa, joita toimeenpannaan\nlukemattomien aiheiden johdosta ja varjolla -- tahi pitää hänen mennä\nompeluseuraan tai myyjäisiin, joita sokeiden, vanhojen, hätääkärsivien\ny. m. hyväksi pidetään -- tahi taas ajella hautajaissaatoissa,\nkukkakimppu kädessä, ympäri kaupungin katuja -- sanalla sanoen: kotonaan\ntaloutta hoitamassa ei hän tahdo olla, sillä eihän se olisi hauskaa,\neikä hänellä sitäpaitsi ole sellaiseen liikaa aikaakaan.\n\nTyttäret nykyaikaan ovat tietysti ylioppilaita ja käyvät luennoilla\nyliopistossa tahi sitten tepastelevat naurussasuin Esplanaadinkadulla.\nSamoin ovat pojat joko koulussa, yliopistossa tahi virastoissa. --\nAamu-päivällä ei kukaan ole kotona.\n\nPäivällisen ajoissa voi sattua niin, että koko perhe kokoontuu yhteen\nhajaantuakseen pian jälleen eri haaroille -- joko nukahtamaan\npäivällisunta tahi lukea ahmaisemaan hieman uudenaikaista\nkirjallisuutta. Ja kun tulee ilta, jää talo jälleen tyhjäksi.\n\nSillä silloin täytyy tyttärien kiiruhtaa osakuntakokouksiin\nkeskustelemaan ylen tärkeistä kysymyksistä tahi johonkin niistä\nlukemattomista konserteista, joissa \"Euroopan etevimmät\"\npianonsoittajat, viulunvinguttajat, tenoorit tai sopraanot antavat\nneronsa ja taituruutensa pulppuilla ja joita he kaikki luonnollisesti\ntavattoman hyvin ymmärtävät arvostella. Tahi on heidän jouduttauduttava\nkuuntelemaan yhtä lukuisia vierailevain luennoitsijoiden ja\nkirjailijoiden esitelmiä -- mukava tapa ammentaa itselleen hitusen\nverran sivistystä -- tahi johonkin äskettäin perustettuun yhdistykseen,\njoita tukuttain on muodostettu joko \"palvelusneitsyeiden sivistämiseksi\"\ntahi \"rangaistusvankien jalostamiseksi musiikin kautta\" j. n. e., sillä\ntuollaisia keksintöjä on nykyjään lukemattomia.\n\nSamoin kuin tyttäret on myöskin perheen miesväki illan kuluessa\npuikahtanut pois kotoa. -- Mihin? -- Jos tahdotte heidät löytää, niin\netsikää heitä kaupungin lukuisista varieté-teaattereista,\n\"Kaivohuoneelta\", jossa he nauttivat \"Kullatun savikukon\" jalostavasta\nsyväaatteisuudesta, tahi Kämpistä, Oopperakellarista, Luodolta,\nFenniasta, Kappelista, Haagasta, Seurahuoneelta j. n. e.; siellä he\nsavun tukahduttamissa saleissa istuvat, kuunnellen viulujen\nkorviavihlovaa vingutusta ja siellä heitä \"Gretchen'in\" käheästi\npihisevät laulusävelet tahi \"Kätchen'in\" täyteläiset muodot ja piirteet\nhurmaavat ja vieläpä sen lisäksi senora Elviran, \"la Flor de\nEstremaduran\" kastanjettisäestyksen rämähdellessä, tekemät\nriettaankevytmieliset kiemurtelut ja ruumiinliikkeet, joita ohjelmassa\ntanssiksi kutsutaan. Tällaisten \"kohottavain\" esitysten jalostavan\nvaikutuksen alaisina istuvat nuoret herrat -- samoin vanhatkin --\nryhmittäin pöytien ympärillä, haikuutellen havannasikareja ja nauttien\nylenpalttisesti juuri lopetetun illallisen jälkeen maistamalla pienen\nkupposen \"ekta\" mokkakahvia, jonka mukana seuraa jotakuinkin monta lasia\nkonjakkia tahi munkkia, chartreusia tahi punssia taikkapa sitten joka\nlajia sikin sokin -- ja selvitellen samalla vilkkaassa ja kovaäänisessä\nkeskustelupauhinassa maailmankatsomuksiaan. Tällainen on sekä mukavaa\nettä hupaisaa, sillä täällä ei heidän tarvitse lausuntojaan valikoida\neikä sanojaan seuloa niinkuin seurapiireissä, eikä täällä niin tarkkaan\nlasketa sitäkään mitä tuollaisissa kevyissä jutteluissa yleensä puhutaan\nja esilletuodaan.\n\n      Sellainen on koti nykyjään.\n      Mutta toisin oli ennen.\n\nEi silloin naisväki aamupäivillä juoksennellut vierailuilla,\nkahvikesteissä ja ompeluseuroissa, eikä myöskään hautajaissaatoissa\najellut siitä yksinkertaisesta syystä, ett'ei tuollaisia huvituksia\nollutkaan eikä toimeenpantu tähän vuorokaudenaikaan, joka oli kodille\nkokonaan omistettava.\n\nJa kokonaan kuluikin aamu ja aamupäivä kotiaskareiden suorittamiseen ja\njärjestelemiseen. Kuten jo ennemmin olen kuvannut, oli näet koko suuren\ntalouden taakka emännän hartioilla. Joskaan hänen itsensä ei tarvinnut\nottaa osaa kaikkiin askareihin, niinkuin asianlaita joskus oli, niin\ntäytyi hänen kuitenkin pitää silmällä kerrassaan kaikkea ja etupäässä\nhuolehtia, että kaikki tuli hyvin järjestetyksi kodissa tiheitä,\nalituiseen vuorottelevia kutsuja, päivällisiä, tanssiaisia ja pienempiä\nerikoistilaisuuksia varten.\n\nVaikka tuollaiset puuhat varmasti usein olivat sangen raskaita ja aikaa\nkysyviä, niin ei kuitenkaan koskaan kuullut emäntäin nurkuvan tai\nvalittavan, että he olisivat liiaksi rasittuneet, että heidän hermonsa\nolisivat menneet pilalle tahi heistä nämä puuhat vastenmielisiltä\ntuntuisivat. Päinvastoin näytti emäntä ilomielin täyttävän tehtävänsä,\njotka kysyivät häneltä puuhaa tarpeeksi ja vetivät hänen ajatuksensa\npuoleensa. Sillä tuottihan tämä kaikki samalla hänelle tyydytystä ja\ntietoisuuden siitä, että hän kylvää täten iloa ja viihtymystä kotiinsa,\nja varmaankaan ei häntä vaivannut sellainen tyhjyyden ja toimettomuuden\ntunne, joka mielestäni nykyjään enemmän kuin mikään muu painostaa\nrouvien alituisesti heikkoja hermoja.\n\nTyttärilläkin perheessä oli puuhaa yllinkyllin omalla tahollaan.\nNuorempina lueskelivat he kotiopettajattaren johdolla -- aikaihmisiksi\nehdittyään oli heillä täysi työ puuhatessaan itselleen pukimia ja\nsensemmoista vähä väliä sattuvia kutsutilaisuuksia varten. Ei ollut\nsilloin olemassakaan kaikenlaisia \"Magasin du Nordia\" tahi \"la\nParisienneja\", joista ilman minkäänlaista vaivannäköä -- muutamalla\nsatamarkkasella! -- voi tilata itselleen puvun. Nuoret naiset saivat\nitse pitää huolta kaikesta. Kangasta ja muita tarpeita saatiin Etholénin\nja Deckerin myymälöistä, lopusta saivat he itse huolehtia ja\nvalmistaakin usein koko pukunsa joko kamarineitsyeen tahi jonkun\npäiväpalkkalais-ompelijattaren avulla.\n\nSiinä olikin kankea ja vaikea työ edessä, sillä naispukujen tuli olla\nusein korko-ompeluksin koristeltuja, ja ompelu- tahi korko-ompelukoneita\nei ollut vielä silloin olemassakaan, joiden avulla työ olisi helpommin\nsujunut. Mutta toimeen sitä kuitenkin tultiin ja välttämättömyys\nmuodostui hyveeksi. Nuoret tytöt tekivät työtä ilomielin ja innolla,\nsillä muuten saivat he istua kauniisti kotona. Tottumus ja pakko johti\nerinomaiseen taitavuuteen, niin että he usein oppivat laittamaan paitsi\npukujaan myöskin muita tarvekalujaan, kuten hattuja, kukkaisreunustoja,\nvieläpä joskus -- niin kerrottiin -- tanssikengätkin valkoisesta\nsilkistä.\n\nSyksyisin, varsinkin joulun eilusaikoina ennenkuin suuri sesonkiaika\nalkoi, oli tyttärillä taas kiireet hommat valmistellessaan joululahjoja,\nsohvanpieluksia, matkavöitä, helmiompeluksilla kirjailtuja piipunvarsia,\nkoruompeluilla kaunisteltuja matkalaukkuja, tohveleita, kellonnuoria ja\nsensemmoisia. Mutta nyt ostellaan kaikki joululahjat valmiina\nmyymälöistä, vähääkään vaivaa niihin uhraamatta. Ei välitetä enää siitä,\nettä kaikkien joululahjain pitäisi olla omatekoisia.\n\nJos ilma oli suotuisa, oli naisilla tapana ennen päivällistä pujahtaa\nhieman ajelulle kaupungissa saadakseen hengittää raitista ilmaa tahi\npistäytyivät he kävelylle, jolloin \"pikenttipalvelija\" seurasi heitä\nsuojelusvartijana.\n\nKun perheen huolenpitäjä sitten hiukan ennen kello 2 tuli kotiin,\nsyötiin päivällisateria.\n\nJoll'ei herrasväkeä oltu kutsuttu muualle illaksi, joka muuten oli\nsangen tavallista, kävivät he itse silloin vierailulla tahi taas\npysyivät kotona ottaen vieraita vastaan, sillä jos kerran kotona oltiin,\noli koti silloin myöskin aina avoinna vieraille. Ei silloin suljettujen\novien takana istuttu. Ainoastaan suru ja sairaustapaukset aiheuttivat\npoikkeuksen tähän sääntöön.\n\nKellon lyötyä puoli seitsemän, sytytettiin neljä vahakynttilää salongin\nkattokruunussa ja suuri lamppu sohvapöydällä ja vieläpä mahdollisesti\npari kynttilää peilipöydilläkin. Käyntikorttilaatikko otettiin pois\neteisen ovelta. Isä oli siirtänyt syrjään senaatin pöytäkirjat,\npukeutunut iltaista vastaanottoa varten ja astui salonkiin.\n\nSalonki siihenaikaan oli todellakin oikea salonki. Nyt sitävastoin\ntällaisen huoneen pitää olla hieman itsekutakin huonelajia, eikä\nsenvuoksi ole oikeastaan mitään; enimmän on se nykyjään kuitenkin\nbuduaari-kammion tapainen, mutta myöskin jonkinlainen harvinaisuushuone,\narkihuone, musiikkihuone, kirjoitushuone, vieläpä kasvihuonekin kituvine\nkasvineen ja usein kaiken päälle vielä tupakkahuonekin. Miksikähän vielä\nmuuttuneekaan tulevien sukupolvien aikana?\n\nMutta silloin vastasi salonki vielä nimeään ja tarkoitustaan; se oli\narvokas ja yksinkertainen, valoisa, ilmava ja tilava -- vaikkakin nyt\ntietysti pidettäisiin silloista huonekalujen järjestystä jäykkänä, kun\nne pitkin seiniä oli asetettu ja ehkäpä ne liian kovapohjaisiksikin\nhavaittaisiin, sillä huonekalujoustimia ei vielä silloin oltu\nkeksittykään.\n\nKauvan eivät kynttilät kruunussa ennättäneet palaa kun jo vieras\ntoisensa jälkeen astui sisään, kaikki hännystakkipuvussa, sillä olisi\nollut kerrassaan karkeakäytöksistä ja epähienoa tulla tavalliseen\nnuttuun puettuna iltavierailulle. Siihen aikaan oltiin näet sangen\narkatuntoisia ja tarkkoja vierailuiden suhteen. Paitsi välttämättömiä\n\"kiitos-viimeisestä-visiittejä\", oli kylänkäyntejä mitä erilaisimpia sen\nlisäksi, kuten onnitteluvierailut, jotka milloin mistäkin syystä\naiheutuivat, uudenvuoden-, nimipäivä- ja syntymäpäivävierailut j. n. e.\nPerheen likeisimmän kanssakäymispiirin piti sitäpaitsi vielä sillä välin\npistäytyä katsomassa. Poissaolo käsitettiin helposti tahalliseksi ja\nkylmäkiskoisuudeksi.\n\nSiten kokoontui yhteen usein sangen suuri joukko, muodostaen piirin\nsohvapöydän ympärille, jolla lamppu iloisesti paloi. Muutamat\nvetäytyivät kuitenkin pian pois, kumarrettuaan, suudeltuaan emäntää\nkädelle, vaihdettuaan muutaman sanan ja siten tehtyään asiankuuluvan\nkohteliaisuusvierailun ennättääkseen vielä samana iltana käydä\nuseammassa paikassa. Niinollen alituista tulemista, kumartamista ja\nmenemistä. Mutta useat vieraista jäivät kuitenkin koko illaksi. Ja jos\nheitä oli monta, otettiin esille pelipöytä, jonka ääressä muutamat\nvanhemmista vieraista kävivät käsiksi whistipeliin.\n\nVieraiden liutaan kuului myöskin seurapiirien nuoret herrat, jotka\nsiihen aikaan mielellään viettivät iltojaan perheissä -- ehkäpä ei niin\npaljon omasta halustaan kuin tottumuksesta ja muunlaisten iltahuvitusten\npuutteessa -- sillä eipä löytynyt siihen aikaan minkäänlaista kullattua\nsavikukkoa, joka olisi heitä houkutellut, ei myöskään\nvarieté-teaattereita tenhettärineen ja kahvikupposineen, jonka yhteyteen\nkonjakki ja likööri eroittamattomasti kuuluu, eikä kaikki-aikaansaavia\nkokouksia, jotka olisivat heidän aikansa vieneet. Kaikki tällainen on\nuudemman ajan keksimää. Senpävuoksi täytyi nuorten miesten turvautua\nperhe-elämään, jossa he näyttivät hyvin viihtyvänkin, sillä muussa\ntapauksessa olisivat he saaneet istua yksin kotona.\n\nSitä mukaa kuin vieraita taloon saapui, tarjottiin heille teetä. Jos\nsilloin oli tarjottimelle pikkuleivosten joukkoon asetettu myöskin\nvalmiita voileipiä, oli se merkki siitä, ett'ei vieraita nyt\nillalliselle kutsuttaisi. Ja siinä tapauksessa söi kukin iltaruokansa\nkotiin tultuaan. Joll'ei tarjottimella voileipiä ollut, niin tiesi\nkukin, että yksinkertaiset illalliset tarjottaisiin. Mutta se tapahtui\nhyvin harvoin.\n\nKello kymmenen aikaan tavallisesti vieraat läksivät pois.\n\nMyöskin me lapset saimme iltasin istua salongissa, sillä perheen tuli\nolla kokonaan koolla, mutta loikoilla ja vetelehtiä ei meidän sallittu.\nSuoraselkäisinä siellä täytyi istua, emmekä saaneet liijan\npuheliaiksikaan ruveta, vielä vähemmän kysellä jotain tahi sotkeutua\nkeskusteluun, ainoastaan vastata kun jotain kysyttiin. Nykyjään olen\nminä kuitenkin ollut perheissä, joissa on ollut kerrassaan mahdoton\nmitään keskustelua ajatellakaan, ja juuri lasten tähden, sillä heidän\ntulvimalla tulvivain kysymyksiensä vuoksi ei kukaan muu saa sanan\nvuoroakaan ilman että he jo siihen takertuvat ja niin häiritsevätkin nuo\npikku tyrannit pian suunapäänä koko keskustelun. Mutta ennenaikaan\nistuttiin hiljaa ja kuunneltiin mielenkiinnolla mitä vanhemmat puhuivat.\n-- Myöskin itse keskustelu on ihmeellisesti muuttunut. Ennen esiintyi se\nusein kertovassa, ikäänkuin kaskumaisessa muodossa. Useilla vanhemmilla\nherroilla olikin oikea taituruuskyky keskustella ja he pitivät tarkkaa\nhuolta siitä, että kertominen sujui hyvin ja keskustelu pysyi vireillä.\nNiinpä olivat esimerkiksi vanha valtioneuvos J. A. Ehrenström, parooni\nO. W. Klinckowström, valtioneuvos G. von Kothen ja professori Ilmoni,\njoka oli samalla erinomainen miimikko, todellisia mestareja\nkertomataidossa. Samoin isäni kun hän sille päälle sattui.\n\nKun vanhemmat herrat ottivat osaa tällaisiin illanviettoihin\nopettavaisesti keskustellen, saivat illat siten yhä enemmän lennokkuutta\nja mielenkiintoa, painaen hienouden ja sivistyksen oikean leiman\nsenaikuiseen seurusteluelämään ja vaikuttaen valaisevasti nuorisoon.\n\nKäyntikorttilaatikolla oli oma tärkeä tehtävänsä perhe-elämässä. Jos\noltiin kotoa pois, riippui se ovella; jos taas kotosalla oltiin ja\notettiin vieraita vastaan, silloin oli laatikko sisäpuolella. Mutta\nsattui niinkin että perhe oli kotona ja talo valaistu kirkkaasti, mutta\nkäyntikorttilaatikko siitä huolimatta riippui ovella. Silloin merkitsi\nse taas sitä, että talossa parhaillaan vietettiin jotain yksityisjuhlaa\ntai perhekutsuja, ja vieraiksi aikovat kääntyivät silloin takasin. --\nMutta tärkeintä osaa näytteli tuo laatikko uudenvuodenpäivänä.\n\nSillä silloin oli jokaisen käytävä kaikkien tuttavainsa luona\ntoivottamassa \"onnellista uutta vuotta!\" Mutta jos kerran kaikkien\nnäinollen täytyi olla ulkona uudenvuodentoivotus-vierailuilla, niin\nkukaan ei kai olisi voinut olla kotona. Seurauksena tästä olikin, että\nkukin pysyi kotonaan ja lähetti sensijaan palvelijansa tahi sellaisen\npuutteessa jonkun vahtimestarin pyyhältämään ympäri kaupunkia ja\nheittämään uudenvuodenkortteja asianomaisiin käyntikorttilaatikoihin.\nOli kerrassaan hauskaa istua ikkunan ääressä ja katsella kuinka\nkaupungin kaikki \"pikenttipalvelijat\" liehuivat kaduilla ja lensivät\nhuimaa vauhtia toinen toisensa edelle. Ja hupaisaa oli sitten aina\npuolen tunnin kuluttua käydä kokemassa täyteen sullottua\nkäyntikorttilaatikkoa ja laskea kuinka monta uudenvuodentoivotusta\njälleen oli tullut. Näiden uudenvuodenkorttien nojalla sommiteltiin ja\nlaadittiin sitten kutsulistat kemuihin.\n\nVihdoin huomattiin kuitenkin kuinka hullunkurisia tuollaiset\n\"pikenttien\" avulla tehdyt uudenvuodenvierailut oikeastaan olivat ja\nniin hävisi tuo tapa vähitellen käytännöstä monien muiden senaikuisten\ntapojen mukana. Sensijaan ruvettiin sanomalehdissä ilmoittamaan, ett'ei\ntuona päivänä erityisille vierailulle tulla.\n\nKuvaamani ajanjakso oli seurusteluelämän kukoistusaika Suomessa ja\nkorkeimmillaan ilmeni seuraelämä siihen aikaan vietetyissä suurissa\ntanssiaisissa. Maan korkeimmat virkamiehet, jotka sitäpaitsi\nkantoivatkin erityisiä niin kutsuttuja pöytärahoja tällaisia\ntarkoituksia varten (pöytärahat on sittemmin yhdistetty heidän\ntavalliseen palkkaansa) tiesivätkin ja ymmärsivät, että heillä näinollen\noli velvollisuus, jonka täyttämisestä he eivät tahtoneet eivätkä\nvoineetkaan vetäytyä pois. Oli niinmuodoin luonnollista, että näiden\nmahtimiesten -- senaattorien, presidenttien, kenraalien,\nvirastopäälliköiden, sijaiskanslerin, rehtorin y. m. tuli talven\nkuluessa toimeenpanna yhdet viralliset tanssiaiset paitsi päivällisiä ja\nyksityisiä pienempiä kutsutilaisuuksia, joita ei otettu tähän lukuun.\nKutsu suuriin tanssiaisiin lähetettiin painetulla kortilla vähintäin\nviikkoa ennen kysymyksessä olevaa tilaisuutta ja kutsuvieraiden luettelo\nlaadittiin valtiokalenterin avulla, joskin tanssitaitoisia\nkavaljeerejakin ja perheen lähimpään kanssakäymispiiriin kuuluvia\nsitäpaitsi mukaan kutsuttiin.\n\nNe nuoret naiset, jotka kuuluivat tähän erikoisoikeutettuun\nseurapiiriin, voivat siten jo syksyllä hyvissä ajoin laskea kuinka\nmonissa tanssiaisissa he talvikauden aikana tulevat olemaan mukana ja\nsen mukaan järjestellä pukunsa. Tanssijaissarjan alkoi\nkenraalikuvernöörinapulaisen Amatus Thessleffin Nikolainpäivänä, 18\npäivänä joulukuuta toimeenpanemat tanssiaiset, ja sitten niitä jatkui\nvähäväliä pitkin koko talvea.\n\nMinun vanhempani toimeenpanivat tanssiaiset aina myöhemmällä talvella.\nKutsuttuja oli silloin noin 300 henkeä, eikä heidän tarvinnut pahasti\nahdingossa tungeskella meidän tilavassa huoneustossamme, ei varsinkaan\nsenjälkeen kun osa vanhemmasta väestä, sekä rouvia että herroja, oli\nennättänyt asettautua pelipöytien ääreen sisushuoneissa. Vieraat oli\nkello seitsemäksi kutsuttu ja ennen kahdeksaa olivat jo kaikki\nsaapuneet. Salonki oli niin hyvin valaistu kuin siihen aikaan vain\nmahdollista oli: kristallikruunussa säteili kynttilöitä kolmessa\nympyrärivissä ja kaikkien neljän oven päällä oli myöskin tiheät\nkynttelirivit sytytetty, seinillä paloivat seinälamput, \"lampetit\". Koko\nhuoneusto säteili valomerenä, kaartinsoittokunta kajautti säveleitä\npitkälle seinälle erittäin sitä varten rakennetulta parvekkeelta,\ntarjoilijoita ja vahtimestareita liehui ylt'ympäriinsä tarjottimillaan\ntarjoillen teevettä, myöhemmin sitten erilaisia virvoitusjuomia ja\nmantelimaitoa, rypäleitä ja hedelmiä, jäätelöjä, sokerileivoksia ja\nmakeisia, lämmintä punssia j. n. e., lakkaamatta koko tanssiaisten ajan.\n\nKun vieraat olivat kaikki kokoontuneet ja tee juotu, kajautti\nsoittokunta poloneesin, jolloin isäni, tarjoten käsivartensa\nvirka-arvojen mukaan ylhäisimmälle daamille, tavallisesti kenraalinrouva\nThesleffille, vei hänet kierroksen poloneesissa ja aloitti tanssiaiset.\nToiset parit seurasivat heti perässä, järjestettyinä tarkasti\nvirka-arvojen ja arvokkuuden mukaan. Ainoastaan vanhemmat ottivat tähän\nalkupoloneesiin osaa. Talutettuaan käsivarrellaan daaminsa pari kertaa\nsalin ympäri, jätti kavaljeeri hänet paikalleen kumartaen\nkohteliaisuussääntöjen mukaisesti ja kiiruhti sitten viemään toista,\nkunnes kaikki rouvat olivat poloneesikierroksensa tehneet. Tällainen\npoloneesi, johon ainoastaan vanhemmat herrat kullalla kirjailtuine\nsotilas- ja virkapukuineen ja välkkyvine rintatähtineen ottivat osaa,\nnäytti todellakin komealta.\n\nKun poloneesi hetken kuluttua loppui, soitettiin heti valssi ja\nsilloinkos nuorison riveissä eloisuus ja hilpeys hereille heräsi, sillä\nolivathan he äskeisen poloneesin aikana vain katsojina seisoneet. Niin\nalkoi sitten oikea karkelo ja seurasi tavallinen tanssiohjelma: valssi,\nkatrilli ja masurkka vuorotellen yhä uudistuen. Polkka oli vielä silloin\ntuntematon. Katrilleja, joita voitiin yksissä tanssiaisissa kahdeksankin\ntanssia, oli kolmea lajia, jotka erosivat hieman toisistaan, vuorojensa,\nliikkeidensä ja silloin vielä käytännössä olleiden\npiruettipyörähdystensä kautta, nimittäin ranskalainen katrilli, joka oli\ntavallisin, sitten vielä ruotsalainen ja venäläinen, mutta ylimalkaan\nolivat ne kaikki hyvin toistensa tapaisia. Kotiljongi, joka kesti usein\nsangen kauan ja oli hyvin väsyttävä, koska senaikuisen tavan mukaan\nkaikkien silloin täytyi seista, oli aina nuorten lempitanssi. Siten\njatkui karkeloa ja ainoastaan hetkiseksi keskeytti sen illallisruokailu.\nUsein täytyi panna kruunuun uudet kynttelit, sillä vasta kellon jo\nlähetessä viittä aamulla läksivät viimeiset vieraat kotiaan kohden.\n\nVanhemmille, jotka pelipöytien ääressä olivat iltaa viettäneet,\ntarjottiin illalliset jo kello 11, jonka jälkeen he läksivät pois. Mutta\ntanssijoukolle katettiin illallispöytä vasta kello 2 yöllä ja oli\nsilloin seisten syötävä. Kuitenkin muistan, että kerran illalliset\ntarjottiin pieniin pöytiin, joiden kunkin ääressä neljä tahi kuusi\nhenkeä istui, ja täyttivätkin tällaiset pikkupöydät silloin sekä\nmolemmat ruokasalit että salonginkin. Mutta tällainen syöntitapa, joka\noli kyllä sangen hauska osanottajille, lienee tuottanut liian paljon\nvaivaa ja vaati sitäpaitsi tilaa tavattomasti ja vaivaloista tarjoilua,\njonkavuoksi siitä tavasta luovuttiinkin. Ruokalajeja tällaisissa\ntanssiaisillallisissa oli sangen monta ja olivat ne erinomaisen hienoja\nja sangen kalliita; eikä pöydältä viinejäkään puuttunut, punasia ja\nvalkoisia ja väkevämpiä. Niin pitkälle kuin suinkin muistan, olivat\ntällaiset illalliset keittotaiteelliselta kannalta ja kaikinpuolin\nmuutenkin yhtä hyvät ja suuremmoiset kuin nykyjään, ehkäpä vielä\nparemmatkin, huolimatta kaikenlaisista puheista senaikuisesta\nyksinkertaisuudesta.\n\nHienompi seurapiiri ei ollut siihen aikaan niin särkynyt ja jakaantunut\neri puolueihin vastakkaisine aatteineen, käsityskantoineen ja\nharrastuksineen kuin nykyjään. Se oli jotakuinkin yhdenlaatuinen ja\npysyi senvuoksi koossa. Täällä siihen aikaan olevat venäläiset\nseurapiirit otettiin ilman minkäänlaista rotueroittelua meikäläisiin\npiireihin ja mielellään kukin heidän kanssaan seurusteli. Etenkin\ntanssitaitoisten kavaljeerien joukossa nähtiin usein venäläiseen\nsotaväkeen kuuluvia upseereja, jos he vain osasivat ranskankieltä, joka\nmeikäläisissä seurapiireissä oli keskustelukielenä. Sivistysaste ja\npersonalliset, yksilölliset ominaisuudet määräsivät kuuluiko henkilö\nhienompaan seurapiiriin vai ei. Helsingissä oli silloin useita yleisesti\npidettyjä venäläisiä perheitä joiden vieraanvaraiset kodit olivat\navoinna meikäläisille samoin kuin meidänkin heille, ja siitä seikasta\ntaaja ja sydämellinen kanssakäyminen olikin seurauksena. Ennen kaikkea\nmuistan seuraavat: kenraali, osastonpäällikkö P. von Etter, kenraali,\nprikaatinpäällikkö Manderstern, kenraali, esikuntapäällikkö Kaulbars,\namiraali, Viaporin päällikkö Walleronde, kapteeni, laivaston päällikkö,\nmarkiisi Traversé, kenraali, kaupunginpäällikkö Friberg j. n. e.\nNuorempain tanssitaitoisten, venäläisiin piireihin kuuluvain herrojen\njoukosta muistan nyt erityisesti hienon ja pirteän luutnantti Fribergin,\nkaupunginpäällikön poika, ja Kantzoffin veljekset, kaksi kaunista\nkasakkaluutnanttia, naisten suosikkia, jotka ensimäisinä aina masurkassa\nja kotiljongissa liehuivat. He olivat kaikki hyväntahtoisia kunnon\nmiehiä, jotka tuntuivat rakastavan Suomea, sen kansaa ja oloja ja\nviihtyivät täällä hyvin. Hieman omituiselta tuntuu kuitenkin se soma\nseikka, että täällä palvelevain venäläisten mahtimiesten joukosta tuskin\nlöytää yhtään venäläistä nimeä. Ehkä tuo kuitenkin oli vain sattuman\nleikkiä. Mutta se on kaikessa tapauksessa varma, että tällainen eri\naineksien sekoitus löi silloiseen hienoon seuraelämään\nyleismaailmallisemman ja suvaitsevaisemman leiman kuin nyt.\n\nPaitsi edellä kuvaamiani \"virallisia\" tanssiaisia, toimeenpantiin\nkodissani vielä pari, ehkäpä kolmekin pienempää tanssitilaisuutta talven\nkuluessa, jolloin tavallisesti noin sata henkeä oli kutsuttu. Syynä\nsiihen, että meidän kodissamme elämä oli näin virkeää ja vilkasta, oli\nse, että vanhin sisareni oli silloin täysikasvuinen ja astunut maailman\nhyörinään; hän oli vanhempiensa lemmikki ja silmäterä, häntä kaikki\ntahtoivat miellyttää ja hakkailla, häneen huomiota kiinnitettiin ja\nhänestä yleensä pidettiin.\n\nTalven ohjelmaan kuului vielä suuret, myöskin viralliset päivälliset,\njotka tarjottiin korkeammille virkamiehille. Päivällispöytä katettiin\nsuureen salonkiin ja kaartinpataljoonan soittokunta piti huolta\nmusiikkipuolesta.\n\nRiittäköön tämä kuvaukseksi suuremmista tilaisuuksista.\n\nJos taas joku sukulainen tahi muu rakas ystävä tuli kaupunkiin, antoi se\naiheen toimeenpanna pienemmän piirin kesken päivälliset tahi\nillanvieton. Monenlaiset muut tilaisuudet, joita järjesteltiin\nyhteiseksi iloksi ja hauskuudeksi, jääkööt tässä lähemmin mainitsematta.\nKaikki nämä puuhat yhdessä saivat aikaan, että elämä kodissa oli aina\niloista ja hilpeää.\n\nHuvituksiin kuului vielä myöskin lasten tanssiaiset, jotka\ntoimeenpantiin joulunaikaan meillä niinkuin muissakin kodeissa, joissa\nvain kasvavaa nuorisoa oli. Huolimatta siitä, että meitä silloin piti\nsilmällä kotiopettajattarien monilukuinen parvi, pidettiin kuitenkin\nkerrassaan hauskaa ja kului ilta hilpeästi tanssien ja leikkien\nvaihdellessa. Kaikki tuli muuten olla niinkuin tavallisissa\ntanssiaisissa ainakin; oikea soittokunta soitteli ja illalliset\ntarjottiin.\n\nTähän aikaan olin minä vielä aivan nuori, kasvava poikanen, enkä\nsaanutkaan ottaa osaa muihin tilaisuuksiin kodissa kuin lasten\ntanssiaisiin. Ja täydellä syyllä luulen, ett'ei tämä seikka ollut mikään\npoikkeustapaus ja että elämä yleensä niissä piireissä, johon me\nkuuluimme, oli jotakuinkin samanlaista kuin kuvaamani elintavat minun\nkodissani, joskin jonkunlaisia vivahduksia ja vaihtelua ilmeni, riippuen\nkunkin huoneustosta ja varallisuudesta. Mutta perussävel, iloinen ja\nhuoleton ajanhenki vallitsi luullakseni samallaisena kaikkialla.\n\nJos joku korkeammista virkamiehistä sattui olemaan leskimies tahi\nnaimaton, ei hänen talossaan mitään tanssiaisia toimeenpantu, vaan\nsensijaan suuret iltakutsut yksinomaan herroille. Toiset taas, joiden\nhuoneustoissa ei sopinut suurempaa juhlaa viettää, kutsuivat\nseurustelupiirinsä luokseen kahtena eri kertana, toisella kertaa herrat,\ntoisella naiset.\n\nOli kuitenkin sellaisiakin perheitä, joille ei soveltunut toimeenpanna\nsuuria tanssiaisia eikä illallisia, vaan jotka kuitenkin halusivat\nsilloin tällöin nähdä seurapiirinsä kodissaan. Niissä perheissä\ntoimeenpantiin sensijaan \"kahvikekkereitä\". Siihen aikaan olivat niin\nkutsutut kahviseurat, jotka nyt ovat niin tavallisia, milt'ei joka päivä\naamupäivisin uudistuvia, aivan tuntematon huvitus, sillä se osa päivää\nkäytettiin silloin aivan toisenlaisiin toimiin. Myöskin näitä\nkahvikekkereitä oli kahdenlaisia: suuret kemut, joita pari kertaa\nvuodessa, uutena-vuotena ja keväällä vietettiin ja joihin koko\nnaistuttavapiiri oli kutsuttu, sekä sitten joukko pienempiä kekkereitä,\nvähäväliä uudistuvia, joihin vain likeisimmät piirit kokoontuivat.\nTällaiset kekkerit alkoivat jo kello 5 aikaan iltapäivällä, jolloin\ntuota höyryävää lempijuomaa, kahvikultaa tarjottiin hopeaisesta kannusta\nloppumattomiin ulottuvien hienojen kahvileipien seuraamana. Ja vähäväliä\nsitä aina tyrkytettiin pikkuista lisätilkkaa ottamaan. Myöhemmin\ntarjoiltiin kaakkuja, hilloja ja muuta sellaista sekä sitten viimeiseksi\nteevettä. Kahvikemut loppuivat tavallisesti vasta kello kymmenen\ntienoissa illalla.\n\nKun kahvi oli juotu alkoi keskustelu luistaa yhä joustavammin ja\nvilkkaammin tällaisessa seurassa, jonka muodosti yksinomaan naisparvi.\nSiinä keskusteltiin odotetun kihlauksen mahdollisuuksista, puheltiin\nviimeksi kaupungissa sattuneesta häpeäjutusta, lueteltiin\npalvelusneitsyeitten ansioluetteloita j. n. e. sekä kertoeltiin muuten\nyleensä kaikki päivän uutiset tarkalleen. Nämä tällaiset kekkerit\nkorvasivat niin sanoakseni päivän kronikan, jollaista ei senaikuisissa\nsisällyksettömissä sanomalehdissä löytynytkään.\n\nVoi sanoa, että siihen aikaan oli Helsingissä niin sanoakseni\nerikoisseurapiiri seurapiirin keskuudessa, kerma kerman joukossa, \"crême\nde la crême\", tahi niinkuin New-Yorkissa sanotaan \"the 40 uppers\", 40\nylintä. Tämä antoikin aiheen ranskalaiselle kirjailijalle Léouzon le\nDuc'ille kuvauksessaan Suomesta kutsua pientä kaupunkiamme kiittelevin\nsanoin \"pikku Parisiksi\" ja \"Pohjolan Parisiksi\" meidän kermapiirissämme\nvallitsevan seurustelusävyn johdosta. Tämä oli tulos monen monien täällä\nsiihen aikaan toimessa olevien ranskalaisten kotiopettajattarien\nistuttamasta, Madame Campanin tahi Madame Savignén tapaisesta\nkasvatuksesta, kaavailtuna Madame Staëlsin \"Corinne ou l'Italien\" tyypin\nmukaan. Miespuoliset jäsenet tässä hienon hienossa piirissä olivat taas\nesikuvakseen ottaneet Bulwerin silloin käänteen aikaansaavan \"Pelhamin\",\ntuon mestarillisesti muovaillun kuvan mitä täydellisimmästä\nsalonkisankarista \"sans peur et sans reproche\", jota he nyt koettivat\njäljitellä. Vaikkakin kotimaista syntyperää oli tämä seurapiirien\nkermakerros kuitenkin puolittain ulkomainen, äärimäisyyteen asti\nhienostunut ei yksinomaan ulkonaisessa hienoudessa ja käytöksessä, vaan\nerittäin juuri katsantokantoihin yleensä, elämäntapoihin ja\ntendensseihin nähden. Ranskalainen henki ja ranskankieli oli täällä\nvalta-asemassa, jotavastoin omaa kieltä usein puhuttiin vieraalle\nvivahtavalla murteella ja oikeaa sanaa hapuillen. Tätä ryhmää voi hyvin\nverrata kämmekkäkukkiin, jotka on pistetty kanervakukka-kimppuun.\n\nTämän seurapiirin etumaisina huippuina olivat kaunis kreivitär\nMussin-Puschkin, omaa sukuaan Stjernvall, hurmaava vapaaherratar A. Ch.\nvon Kothen, syntyisin von Haartman, kenraalinrouva A. Ramsay, omaa\nsukuaan Mellin, vapaaherratar von Haartman, o. s. Mannerheim, kreivitär\nL. Armfelt, syntyisin Cuthbert-Brooke, silloinen kapteeninrouva A.\nAminoff, omaa sukuaan Ramsay, rouva A. Demidoff, syntyisin Stjernvall,\nsittemmin everstinrouva Karamzin, vapaaherratar W. Mellin, omaa sukuaan\nMellin y. m. Huomattavimmat herrojen joukossa taas olivat kreivi Magnus\nArmfelt, Viurilan herra, oikean \"grand seigneur'in\", hienon herrasmiehen\nesikuva, vanha hovimies, parooni Klinckowström, notkealiikkeinen ja\nsolakka parooni Casimir von Kothen, hieman naisellinen mutta hieno ja\nketterä parooni Aug. Mannerheim, kapteeni Pierre Friberg,\neverstiluutnantti Liljebrunn, j. n. e. Olen tässä maininnut vain\nparhaimmat vaikuttavimmista ja niin sanoakseni käytöstapaa määräävistä,\njohtavista henkilöistä.\n\nOlisi ollut suoranainen vajanaisuus kertomuksessa senaikuisista\nHelsingin seurapiireistä, jos olisi jättänyt tästä niin jyrkästi\neroittuvasta ja erinomaisesta ryhmästä mainitsematta. Ja kuitenkin on se\nsuotta -- sillä nykyiset, yksinkertaisemmin kasvatetut sukupolvet, jotka\neivät koskaan ole kuvaamaani kermaryhmään kuuluvia henkilöitä nähneet,\neivät kykene, kaikista kuvauksista ja kertomuksista huolimatta,\nmuodostamaan itselleen oikeaa käsitystä ja kuvaa näistä ylhäisempien\nseurapiirien \"leijonista\" tahi oikeista suuren maailman naisista, \"les\ndames du grand monde\", eikä myöskään siitä hienosta ja ylevästä sävystä,\njoka heidän piirissään oli vallalla.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nRISTIÄISET--HÄÄT--HAUTAJAISET.\n\n\nMyöskin nämä kolme tärkeää seikkaa ihmiselämässä ovat olleet\nihmeellisten muutosten alaisia niinkuin kaikki muukin.\n\nKun siihen aikaan, josta tässä nyt kerron, sattui onnellinen lisäys\njossakin perheessä, lähetettiin heti perheen koko seurustelupiirille\npainetut ilmoituskortit, joissa kerrottiin \"että vaimoni onnellisesti on\nmaailmaan synnyttänyt sirovartaloisen -- -- -- josta minulla on kunnia\ntäten ilmoittaa\". Siihen aikaan ei ollut tapana niinkuin nyt\nsanomalehdissä ilmoitella, että \"reipas ja tanakka poika on syntynyt\"\ntahi \"pikku veli Helmille ja Ainalle\" j. n. e. eri vivahduksissa.\nSellaista olisi pidetty kerrassaan sopimattomana.\n\nKun tuollaisesta onnellisesta tapahtumasta oli kulunut kolme päivää,\nasetettiin silloin vielä sangen heikoissa voimissa oleva äiti\nerityiselle loistopaikalle, \"lit de parade\", puettuna erikoisesti juuri\nsitä varten sommiteltuun, sangen somaan ja kiemailevaan\n\"lapsivuodepukuun\". Ja sitten alkoivat välttämättömästi asiaankuuluvat\n\"lapsivuodevierailut\". Perheen kanssakäymispiiriin kuuluvain kaikkien\nnaisten tuli näet seuraavan viikon kuluessa tehdä tuollainen \"visiitti\",\nensin läheisimpäin sukulaisten, sitten likeisimpäin ja parhampain\nystäväin ja vihdoin muiden onnittelijain loppumattoman liudan, niin\npaljon kuin vain makuukamarin seinien sisään sopi. Vaikka äiti olikin\nuseimmittain vielä sangen voimaton ja heikko, täytyi hänen kuitenkin\nkärsivällisesti kestää sitä puhe- ja lörpöttelytulvaa, joka hänen\nympärillään hälisi ja kuunnella lusikoiden kiusallista kilinää\nkahvikupeissa. Totisesti lujat hermot täytyi olla sairaalla kestääkseen\ntuollaista.\n\nParin viikon perästä vietettiin sitten ristiäiset, johon tilaisuuteen\nvieraat niinikään painetuilla kutsukorteilla kutsuttiin, ja niitä olikin\ntavallisesti sangen runsaasti. Ikäänkuin itseoikeutettuja olivat\nensinnäkin perheen lähimmät sukulaiset ja heidän lisäkseen kutsuttiin\nvielä paljon muita perheen kanssakäymispiiriin kuuluvia, jotka pitivät\nkunniana kun heidät kummeiksi pyydettiin.\n\nRistiäistoimitus tapahtui siihen aikaan aina iltapäivällä, tavallisesti\nkello kuuden aikaan. Tärkein kysymys tällä hetkellä oli se, kuka\nvastasyntyneen kantaisi kasteelle. Tavallisesti määrättiin sylikummiksi\npienokaisen isoäiti tahi mummo, mutta voitiin tähän tärkeään tehtävään\nkutsua myöskin joku toinen henkilö, joku korkea-arvoinen nainen, joka\ntaas, jos hän itse oli estetty toimituksessa läsnäolemasta, antoi jonkun\nsijaisen edustaa itseään. Kummeja oli aina useita ja asetettiin heidät\nristiäistoimituksen ajaksi seisomaan kahteen riviin, naiset toiselle\npuolelle ja miehet toiselle niin että parit seisoivat vastakkain. Kun\nusein sangen pitkäksi venähtävä toimitus oli loppunut, tuli mieskummin\nastua naisparinsa luo suutelemaan hänelle tavanmukaisen \"kummisuutelon\"\nikäänkuin sen lupauksen vahvistukseksi ja sinetiksi, jonka he\nristiäis-toimituksessa olivat antaneet, nimittäin olla vasta kastetun\nkummilapsensa tukena ja turvana jos olosuhteet sitä tulisivat vaatimaan.\nSilloin sattui usein kerrassaan lystillisiä kohtauksia, sillä milloin\nvetivät nuoret tyttöset vastakynttä eivätkä tahtoneet mielisuosiolla\ntuota asiaankuuluvaa suudelmaa antaa, milloin taas herrat olivat liian\nujoja -- ehkäpä joskus eivät erityisesti halunneetkaan käyttää\noikeuttaan hyväkseen; kaikki tämä herätti mielialan hilpeäksi ja sai\naikaan leikinlaskua.\n\nTämän juhlatoimituksen katsottiin siihen aikaan synnyttävän jonkunlaisen\nhenkisen heimolaisuuden asianomaisten kummien kesken, meidän\nluterilaisten keskuudessa kuitenkin ilman sen enempiä seurauksia. Mutta\noikeauskoisten parissa oli vallalla sellainen käsitys, että tämän kautta\noli muka niin likeinen side solmittu, ett'ei esim. avioliitto\nasianosaisten kesken enää sitten voinut tulla kysymykseenkään, ja\nlieneekin kummina-oloa joskus käytetty keinona estää tuollaisen\navioliiton solmiamista.\n\nKun ristiäistoimitus kaikinpuolin oli loppuun suoritettu, tarjottiin\nvieraille viiniä ja makeisia; seurasi sitten kaakkujen, marjahillojen ja\nhedelmäin tarjoilu sekä kaiken päälle teen juonti. Kello olikin jo\nkymmenen, usein enemmänkin, kun tällaiset ristiäiskemut loppuivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHäät ovat nykyaikaan sellaiset juhlamenot, jotka pitää hujautetaan\nyht'äkkiä ja pitemmittä kemuitta. Hääpari vihitään hiukan ennen\npäivällistä lähteäkseen heti senjälkeen häämatkalle -- häävieraat\nsaattavat nuoren parin rautatieasemalle tahi höyrylaivaan ja menevät\nsitten kukin kotiinsa. Joskus ovat vihkijäiset vieläkin\nyksinkertaisemmat -- morsian ja sulhanen matkapuvussa valmiina\nlähtemään, lasi samppanjaa ja muutamia hääkonvehteja tarjotaan\nvieraille. Ylen mukavaa, sangen halpaa -- mutta ikävää.\n\nEnnen oli häätilaisuus sitävastoin merkkitapaus, jota suurilla\njuhlallisuuksilla tuli viettää ja jota kauan oli odotettu ja sitä varten\nvarustauduttu. Itse vihkiminen tapahtui usein kauniisti koristellussa\nkirkossa ja jollei kirkossa niin sitten kotona, ja aina iltasella,\njolloin morsiamen kodissa heti vihkimisen jälkeen alkoivat suuret\nhäätanssiaiset, kestäen aina aamutunneille asti. Kun siihen aikaan ei\nmatkusteltu ulkomaille niinkuin nyt, jatkui hääpäivän jälkeisinä päivinä\nsarja tanssiaisia, päivällisiä ja kekkereitä, joita nuoren parin\nlähimmät piirit toimeenpanivat, niin että kesti usein pitkät ajat\nennenkuin vastavihityt nuoret pääsivät lepoon ja rauhaan omassa uudessa\nkodissaan.\n\nMutta myöskin kansanjoukot -- tarkoitan tässä erityisesti kaupungin\nalhaisoväkeä -- tahtoivat saada jotain iloa tällaisesta juhlasta ja\nkokoontuivat suurin joukoin häätalon edustalle, huutaen lakkaamatta\n\"morsian ulos! -- morsian ulos!\" kunnes heidän pyyntöönsä suostuttiin ja\nvalkopukuinen, myrttikruunulla koristettu morsian, kahden\nhaarakynttelijalkoja kantavan sulhaspojan saattamana, astui\nulkoparvekkeelle tahi avonaisen akkunan ääreen näyttääkseen itseään\nhetkisen ajan huutelevalle väkijoukolle. Silloin kasvoi melu ja hälinä\nyhä pahemmaksi ja väkijoukko remahti raivoisaan suosionosoituskirkunaan,\nvetäytyi sitten vähitellen pois, jättäen paikkansa uusille, häätalon\nedustalle virtaaville joukoille, jotka alkoivat saman näytelmän\nuudelleen. Jos heidän vaatimukseensa ei suostuttu, alkoi lumipalloja,\nhiekkaa ja kaikenlaista likaa sinkoilla häätalon ikkunoihin, kunnes\nmorsian jälleen näyttäytyi -- siten monenmonituista kertaa esille\nhuudettuna, aivan kuin suosittu näyttelijätär teaatterissa. Tällainen\nmeno häiritsi luonnollisesti suuresti juhlailoa häissä, mutta\nkärsivällisesti taivuttiin kuitenkin tähän raakaan, tavaksi tulleeseen\nkansanhuvitukseen, jota kutsuttiin \"morsiamen katsomiseksi\". Onnellista\nkyllä on tuo tapa jo nykyjään kokonaan hävinnyt käytännöstä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten häämenot niin ovat hautajaisetkin muuttuneet n. s.\nyksinkertaisemmiksi, jos ei ota lukuun nykyjään aivan tavallista\nsuuremmoista ja kallista kukkaistervehdysten tulvaa\nhautajaistilaisuuksissa, jollaisesta ei ennenvanhaan mitään tiedetty.\n\nKun ei siihen aikaan ollut tapana julaista kuolinilmoituksia\nsanomalehdissä -- sellaista olisi pidetty suoranaisena ylenkatseena\nvainajaa kohtaan -- lähetettiin sensijaan heti kuolemantapauksen jälkeen\nsuuren suuret joukot ilmoituskortteja kaikkialle sekä sitten parin\npäivän perästä mustareunaiset ja mustaan lakkaan painetulla vainajan\nsuurella sinetillä sinetöidyt \"surukirjeet\". Näitä \"surukirjeitä\"\nlähetettiin jo ennen käytetyissä kutsuluetteloissa oleville henkilöille,\njoita pyydettin läsnäolollaan \"kunnioittamaan\" vainajan\nmaahanpanijaisia, j. n. e. Kuitenkin kutsuttiin yksinomaan herroja,\nsillä naiset eivät siihen aikaan ottaneet osaa hautajaismenoihin.\n\nLähinnä seuraavana sunnuntaina pidettiin kirkossa \"kiitosrukous\", jonka\nsisältö, ala, kehys ja taajuus riippui paljon siitä, millainen palkkio\nsiitä seurasi. Tällainen \"kiitosrukous\" vastasi jossain määrin meidän\naikanamme käytännössä olevia nekroloogeja, vainajan elämäkerrallisten\ntietojen julkaisua ja muistosanojen kirjoittamista manan majoille\nmuuttaneesta, jollaista ei siihen aikaan koskaan tapahtunut.\nSanomalehdissä mainittiin mahdollisesti jonkun erityisesti loistavassa\nasemassa olevan, korkea-arvoisen henkilön kuolemasta, vaan eivät ne\nkuitenkaan koskaan julaisseet minkäänlaista kuvausta vainajan\nominaisuuksista tahi elämäntyöstä.\n\nItse hautajaiset pidettiin sitten kello viiden aikaan iltapäivällä.\nMäärätyllä kellonlyömällä saapuivat kaikki kutsutut täydessä\nvirkapuvussaan, ritarimerkkineen ja nauhoineen. Suruhuoneen ikkunat\nolivat valkoisilla lakanoilla peitetyt ja kaikki huonekalut samoin\nverhotut valkoisella. Eräässä sisähuoneessa istui vainajan leski\npuettuna syvään surupukuun, mustaan villapukuun valkoisine kauluksineen,\nesiliinoineen ja myssyineen. Häntä ympäröivät talon tyttäret ja lähimmät\nnaissukulaiset, kaikki puettuina samanlaiseen syvään surupukuun. Kaikki\nkutsutut, astuttuaan sisään, suuntasivat askeleensa tänne sisähuoneeseen\nkumartaakseen siellä vainajan surevalle puolisolle ja sanoakseen\nmuutamia lohdutuksen ja ystävyyden tavallisia lauseparsia, jonka jälkeen\nhe vetäytyivät takasin saliin. Siellä olikin jo kahvia tarjoiltu sekä\nsitten reiniläistä viiniä ja mustareunaisia konvehteja, joiden ympärille\noli kääritty erilaisia painettuja surulauseita ja ajatelmia.\n\nKun hautajaisvieraat olivat kaikki suruhuoneelle kokoontuneet,\njärjestäytyi kulkue ja läksi liikkeelle. Ensimäisinä kulkueessa kulki\nkuusi tahi kahdeksan soihtujen tai sitten lyhtyjen kantajaa ja heidän\nperässään kaksi hautajaisairuetta pitkine, mustine, poimukkaasti\nharsokankaalla peitettyine sauvoineen. Heidän jälessään astui muutamia\nherroja virkapuvuissaan, kantaen vainajan ritarimerkkejä mustalla,\nhopeanauhoilla ympäröidyllä samettipatjalla. Sitten seurasi ruumisvaunu\nneljän hevosen vetämänä, jotka kaikki oli verhottu mustalla, maahan asti\nulottuvalla vaatepeitteellä niin että niiden silmät vain näkyivät.\nRuumisarkku oli niinikään mustalla sametilla tahi vaatteella verhottu ja\nkirjailtu pienillä hopeatähtösillä, mutta minkäänlaisesta\nkukkaiskoristuksesta ei näkynyt merkkiäkään. Heti ruumisvaunun perästä\nalkoi saattojoukon jono, loppumaton rekien tahi muiden ajoneuvojen\npaljous, vyöryen askel askeleelta hiljoilleen eteenpäin, ensin pappi ja\nlähimmät sukulaiset, sitten muu saattojoukko tarkasti arvon ja\nvirka-asteiden mukaan järjestettynä, korkea-arvoisimmat etunenässä, eikä\nsikin sokin sekasin miten vaan sattuu, niinkuin nykyjään.\n\nKirkossa oli kuori mustilla vaateverhoilla verhottu ja kynttelirivit\nvalaisivat kirkkaasti kuorin seutua. Mutta nykyjään käytännössä olevia\nkasvikoristeita ei näkynyt. Arkun kantoivat silloin niinkuin meidänkin\naikanamme läheisimmät sukulaiset alttarin edessä olevalle\narkkujalustalle ja kun virsi oli laulettu ja ruumissaarna pidetty, astui\npappi arkun luo ja esitti vainajan elämäkerralliset tiedot; esitys\nmuodostui tavallisesti mitä oivallisimmaksi ansioluettelopuheeksi. Vasta\nsitten toimitettiin asiaankuuluva haudansiunaus. Jos vainaja sattui\nolemaan sukunsa viimeinen miespuolinen jäsen, astui haudan siunauksen\njälkeen paarien ääreen joku siihen valittu arvokas ritariston ja aatelin\njäsen, pitäen kädessään pitkää sauvaa, jonka nenään oli kiinnitetty\nheleillä väreillä mitä ohuisimmalle puupäällyställe maalattu vainajan\nvaakunakilpi. Hänkin piti sitten puheen, eikä ainoastaan vainajasta\nitsestään vaan koko siitä jalosta suvusta, johon vainaja aikanaan oli\nkuulunut ja jonka viimeinen jäsen ja edustaja hän oli ollut ja kohotti\nsitten suuremmoisella liikkeellä ja juhlallisuudella vaakunakilven ylös\nkaikkien viimeisen kerran nähtäväksi, jonka jälkeen hän löi sitä kolme\nkertaa hitaasti, arvokkaasti ja juhlallisesti ruumisarkun kanteen,\njolloin se -- jo ennakolta milt'ei poikki sahattuna -- helposti katkesi\nja murtui palasiksi. Puhuja lopetti puheensa julistaen ett'ei kellään\nmiehellä maassamme ollut tästä lähtien enää oikeutta kantaa nyt\nmurrettua vaakunamerkkiä, eikä myöskään oikeutta sellaista omaksi\nkilvekseen ottaa. Uruilla virttä soitettaessa kannettiin ruumisarkku\nsitten kirkosta pieneen, kirkon kupeella olevaan hautakappeliin, josta\nse seuraavana päivänä vietiin joko perhehautaan jossakin maaseudulla\ntahi kätkettiin maan poveen kaupungin hautausmaalla. Silloin ei enää\nhautajaismenoihin muita juhlallisuuksia kuulunut kuin yksinkertainen\nvirren veisuu, eikä vainajaa hautausmaalle ollut saattamassa muita kuin\nläheisimmät.\n\nKun ilta kirkossa jo oli kulunut myöhäiseksi ja pimeäksi, ei varmaankaan\njuuri senvuoksi käynyt laatuun enää saattaa vainajaa hautausmaalle, ja\nsitäpaitsi kuului asiaan, että vieraiden piti vielä kirkosta poiketa\nsuruhuoneelle juomaan teevettä ja lasin reiniläistä viiniä sekä\nmaistamaan hautajaiskonvehteja; sitten vasta he kumarsivat ja sanoivat\nhyvästinsä valkoiseksi verhotussa vierashuoneessa istuvalle leskelle.\nPoislähtiessään piti jokaisen vieraan ottaa mukaansa hieman\nhautajaiskonvehteja ja suuri sahramirinkeli, joka tottatosiaan näytti\nsangen omituiselta riippuessaan kultakirjopukuisten ja kaikenlaisin\narvonauhoin koristeltujen herrojen käsivarrella. Sangen soma ja\nihmeellinen tapa muuten, tavallaan vertauskuvallinen, symboolinen kuvaus\nsiitä että \"toisen kuolema on toisen leipä\". Oli miten oli, niin\ntällainen mukana tullut sahramirinkilä sopi kaikessa tapauksessa\nerinomaisesti ja oli sangen tervetullut \"kakkunen\" aamukahvin kanssa\nseuraavana aamuna.\n\nKuvatessa senaikuisia hautajaisia esiintyy räikeänä vastakohtana\nnykyisten hautajaismenojen välillä juuri se, ett'ei siihen aikaan\nminkäänlaisia kukkaiskunnianosoituksia ja tervehdyksiä ilmennyt. Nythän\nnäet uhrataan ja tuhlataan satoja, joskus tuhansiakin markkoja\nseppeleihin ja niiden nauhoihin, seppeleihin jopa niinkin suuriin että\npari miestä tarvitaan yhtä sellaista kantamaan -- todistaen usein\nenemmän kerskailua ja turhamaisuutta kuin makua. Vai tahdottaisiinkohan\nilmaista surun syvyyttä ja suuruutta seppeleen suuruudella? Kukat olivat\nyleensä siihen aikaan aivan harvinaisia, eikä kodeissakaan tavannut\njuuri kasveja, tuskinpa edes kaikkialla tavallista fikustakaan. Niinpä\nolikin paljon vaivaa ja puuhaa jos täytyi vaikkapa pienikin\nkukkavihkonen hankkia jollaisia kuitenkin erityisissä tilaisuuksissa\nvälttämättömästi tarvitsi, kuten esimerkiksi ollessa sulhaspoikana\nhäissä tahi vihittävänä maisterina maisterinvihkijäisissä, jolloin oli\nvelvollinen ojentamaan kukkavihkon seppeleensitojattarelleen -- ynnä\nmuissa tämäntapaisissa tilaisuuksissa. Tällaisessa tapauksessa täytyi\ntilata kukkavihkonsa jo pari viikkoa aikaisemmin kaupungin ainoalta\nkukkaisviljelijältä, Bohnhofilta, ja sittenkin sai tyytyä kimppuseen\nvihreitä lehtiä, joiden joukossa jokunen pieni ruusunkukkanen\npilkistelihe. Kuka olisi siihen aikaan voinut aavistaa, että aika oli jo\naivan lähellä, jolloin meidän kukkaisköyhässä maassamme ei enää\nNizza-ruusujakaan käsiteltäisi suuremmalla kunnioituksella ja\narvonannolla kuin tavallisia voikukkia keväisellä niityllä!\n\n\n\n\nXIX.\n\nMUOTI JA VAATEPARRET.\n\n\nKustaan aikuiset kirjavat, välkkyvät ja korko-ompeluksilla koristellut,\nsangen maukkaat ja hienot puvut olivat jo kauan sitten joutuneet pois\nkäytännöstä ja jääneet vain pukukuviksi. Samoin nekin, joita sitten\nkäytettiin vallankumouksen ja Napoleonin aikakauden aikana ja jotka sekä\nmuotonsa että väriensä puolesta koettivat esiintyä kokonaan menneen ajan\nräikeänä vastakohtana. Pitkien housujen aika oli alkanut. Polvihousut,\nsellaiseen asuun kuuluvat sukat ja kengät olivat menneen vuosisadan\nomituisuuksia. Puuteroituja tekotukkia ei enää missään muualla nähnyt\nkuin vanhoissa muotokuvissa.\n\nAsteettaisten muutoksien kautta oli tällainen muoti muuttunut\nsellaiseksi kuosiksi, joka siihen aikaan oli vallitsevana, josta tässä\nkerron. Jos nyt katselee sen aikuista muotilehteä, pitää epäilemättä\nsilloisia pukukuosia rumina, jopa hullunkurisinakin aivan samalla lailla\nkuin siihen aikaan taas olisi varmaan naurettu meidän nykyaikaisille\npuvuillemme, jotka kyllä ovat mukavampia kantaa, vaan muodottomia,\nväljiä ja sangen vähän muutenkaan somia ja pukevia. Näyttää siltä kuin\nkuskitakista ja työväennutuista olisi malli yleiseen kuosiin otettu.\n\nKuvaavimpana piirteenä herrain vaatetuksessa 1840--50 luvulla oli jäykät\nja kiinteästi ruumiinmukaiset puvut ja sileäksi ajettu naama -- partaa\nei saanut näkyäkään.\n\nVenäläiset kauppiaat ja työmiehet olivat ainoat, jotka parrakkaina\nesiintyivät, sillä rahvaan miehetkin ajelivat säännöllisesti partansa\npois. Kerrassaan kaikki siviilihenkilöt olivat näin ollen\nsileänaamaisia, parrattomia -- sotilashenkilöillä yksin näki viikset,\nnekin aivan pienet ja lyhyiksi leikatut, ja poskipartaa. Jos kellä olisi\nsiihen aikaan ollut pitkä parta, olisi sitä pidetty jonkinlaisena\nsivistymättömyyden ja siivottomuuden merkkinä. Mutta tukka sai sensijaan\nolla pitkä ja vain sotamiehillä ja vangeilla näkikin lyhyeksi leikatun\ntukan, jollainen nyt miltei jokaisella miehellä on. Siihen aikaan voi\nnähdä joidenkuiden vanhojen herrojen antavan valkoisten hiuksiensa\nvalahtaa hartioille asti kahden puolen keskelle päälakea vedettyä\njakausta, mutta tämä oli kuitenkin harvinaista, sillä tavallisesti oli\ntukka aina mitä huolellisimmin kammattu ja leikattu, vieläpä\nhiusvoiteella voideltukin, ja asetettu oikean ohimon kohdalle suurelle\nmutkalle tahi kiehkuralle, jota kutsuttiin otsa-kiehkuraksi, \"coup de\nvent\". -- Jos oli tanssiaiset tahi joku muu hienompi tilaisuus, tuli\nhiukset huolellisesti kähertää, tukka muovailla lainehtivan kiharaksi.\nKaljupäinen taas ei kukaan siihen aikaan saanut olla, ei edes kantaa\npäälaellaan pientä \"kuutamoa\" tahi \"kaljutäplää\". Jos jollakin oli\ntodellisuudessa \"kuutamo\", käytti hän tekotukkaa, peruukkia, uutta ja\nkaunista aina vierailulla ollessaan, kulunutta ja vaalennutta\nkotioloissa. Kenellä taas pienoinen kaljutäplä pilkistelihe päälaella,\nhän asetteli tuolle heikolle kohdalle pienen liikatupsun, joka parahiksi\npaljaan lämypaikan peitti. Vanhoilla herroilla, jotka eivät tahtoneet\nperuukkia pitää, oli tapana jokapäiväisissä oloissa käyttää mustaa\nsilkkikalottia, patalakkia. Mutta paljaspäisyyttä ei missään tapauksessa\nsuvaittu.\n\nMiesten pukujen tuli olla tiukasti ruumiinmukaiset. Senpävuoksi\nesimerkiksi housut olivat niin piukat ja kireänahtaat kuin suinkin\nmahdollista ja ne eivät saaneet estää kinttujen muotoa selvästi\nnäkymästä; irtonaispohkeet lienevätkin tämän johdosta olleet sangen\ntavallisia siihen aikaan, samoinkuin kaikenlaiset täytevehkeet\nrintakehän kohottamiseksi uljaaksi ja pulskaksi. Sanottiinpa m. m. että\nherrojen upseerien täytyi ensin kostuttaa valkoisesta säämyskästä tehdyt\n\"nimettömänsä\" saadakseen ne jalkaansa ja sitten antaa niiden jaloissaan\nkuivaa. Nutun ja varsinkin hännystakin täytyi laskeutua ja puristautua\nvyötäisillä tiukasti ruumiin mukaan, ja jos vyötäiset saatiin ampiaisen\nkaltaiseksi piukkuudessa oli se sitä hienompaa ja sirompaa, ja niinpä\nkerrottiinkin, että upseerit kureliivin avulla nyöräilivät vyötäisiään.\nHihojen tuli samoin olla sangen ahtaat, mutta pitkät ne kyllä saivat\nolla, peittäen puolet käsipöydästäkin.\n\nSiihen aikaan pidettiin paljon tarkempaa huolta kuin nyt siitä,\nmillaista pukua oli minkinlaisessa tilaisuudessa käytettävä.\nJokapäiväisissä oloissa ja aamupäivillä käytettiin kaksilaskoksista ja\nkaksinappirivistä \"bonjouria\", polviin asti ulottuvaa pitkää takkia,\njoka sekin puristautui tiukasti ruumiin mukaan vyötäisen kohdalla.\nPitkänuttu oli tavallisesti, vaikkei kuitenkaan aina, musta ja erityisen\npitkähihainen; kaulus kohosi korkeaksi niskapuolelta ja taskuja ei ollut\nmuualla koko takissa kuin sen takaliepeissä. Kaikinpuolin oli se\nkokonaan toisenlainen kuin nykyään käytännössä oleva mukava ja väljä\narkipuku ja takki. Liivit ja housut olivat toisenlaisesta ja\nerivärisestä kankaasta. Kaulaliina oli mustaa silkkiä, korkea, leveä ja\njäykkä, jonka sisälle oli erityinen kovikelaskos senvuoksi asetettu. Se\nkietastiin pariin kertaan kaulan ympäri ja sidottiin etupuolella\nsiroille korvakkeille.\n\nVierailupukuna käytettiin aina hännystakkia, joko tummansinistä tahi\ntummanruskeaa, liepeiltään paljon kapeampaa kuin nykyiset hännystakit.\nSenaikuisessa \"frakissa\" oli korkea, jäykkä pystykaulus mustasta\nsametista ja kiiltävät kullatut napit. Tällaiseen pukuun kuului\nvaaleanharmaat tahi harmaankeltaiset housut ja ruutukaisesta tahi\nkukikkaasta, loistavan värillisestä sametista tehdyt liivit.\nVierailutilaisuuksissa, samoinkuin teaatterissakin, esiinnyttiin aina\nhansikkaat kädessä, eikä näitä vaaleanharmaita tahi oljenvärisiä\nkäsineitä otettu pois muulloin kuin teevettä juodessa, jonka jälkeen ne\njälleen heti käsiin vedettiin. Ainoastaan sivistymättömät ja alempiin\nkansankerroksiin kuuluvat ainekset esiintyivät paljaskäsin. Nenäliinoina\nkäytettiin \"foulardeja\", suuria, värillisiä raakasilkkisiä liinoja.\nSiihen aikaan käytännössä oleva nuuskaaminen oli varmaan antanut aiheen\ntällaisten nenäliinojen käyttämiseen.\n\nTanssiaisissa ja suuremmissa tilaisuuksissa näki silloin milt'ei\nyksinomaan virkapukuja, sillä sen ajan tapa vaati, että jokaisen, jolla\njokin virka oli, tuli virkapuvussa esiintyä. Senvuoksi siviilipuvussa\nnäkikin kulkevan vain yksityishenkilöiden ja sellaisten nuorten miesten,\njotka eivät vielä olleet mihinkään virkaan päässeet. Siviilihännystakki\noli musta, samoin siihen kuuluvat ahtaat housut. Liivit olivat valkoiset\nja valkoisilla korko-ompeluksilla koristetut; kaulavaate samoin\nvalkoinen ja valkokoristuksilla kirjailtu, muuten kyllä yhtä korkea ja\njäykkä kuin musta kaulaliinakin. Paidan rintamus oli joko koristettu\nhienosti käherretyllä \"rimssulla\" tahi sitten sekin korko-ompeluksin\nsomistettu. Kun siihen aikaan yleiseen kiiltonahkaisia matalia kenkiä\nkäytettiin, pilkahteli kengän ja housunlahkeen rajalta esiin sirot,\nvärilliset silkkisukat. Liivien rintamuksilla tuli riippua leveät\nkultaketjut ja useita vitjakoristeita; yhdessä niistä koreili\ntavallisesti karneoliin kaiverrettu vaakuna.\n\nPäällysvaatteita oli monenlaisia, aina vuodenaikojen mukaan.\nTavallisimmin käytettiin päällysviittaa, n. s. \"kaprokkia\", joka ulottui\njalkateriin asti ja jonka olkapäille oli kiinnitetty päällyslevätti,\n\"kapusongi\" tahi pitkä kaulus, joka sekin ulottui sangen alhaalle.\nSotilashenkilöt käyttivät harmaata tällaista viittaa, siviilimiehet\nmustaa. Mutta olipa siihen aikaan käytännössä myöskin eräänlaiset,\ntiukasti ruumiinmukaiset päällystakit, liivinutut, polvien alapuolelle\nulottuvat nekin ja talvella varustetut korkealla turkinkauluksella.\nJoskus leudompana vuodenaikana näki käytettävän vielä n. s.\nheilukaapuja, \"slängkappoja\", kauniita ja somistavia päällysvaatteita,\njotka kuitenkin vivahtivat liiaksi teaatterimaisuuteen. Tokkopa kukaan,\njoka siihen aikaan eli, voinee unohtaa kuinka Fr. Cygnæus, palattuaan\nItalian matkaltaan 1847, osasi roomalaisella asiantuntemuksella\nkietaista ympärilleen tuollaisen viitan ja näin vaatetettuna asettua\njonkunlaiseen vaikuttavaan asentoon?\n\nTalvisaikaan kulkivat vanhemmat herrat tavallisesti puettuna raskaaseen,\ntölskönnäköiseen supinnahkaturkkiin. Pitemmillä matkoilla, ja jos sattui\ntiukat pakkassäät, käytettiin karhunnahka- ja sudennahkaturkkeja, joissa\nviimeksi mainituissa useimmittain oli karva päällä päin. Sitäpaitsi\nkierrettiin vyötäisten ympärille moneen kertaan leveä, värillisestä\nvillalangasta kotona kudottu matkavyö. Paksu karvalakki painettiin\npäähän ja jalkoihin pantiin nahkavuoriset huopa-päällyskengät.\n\nKun paksut lumikerrokset usein peittivät kadut, vieläpä\njalkakäytävätkin, ei käynyt laatuun kävellä mataloilla kalosseilla\nkaduilla, vaan oli pakko vetää jalkoihinsa päällyskengät, n. s.\n\"botfoorit\" tahi villavuoriset nahkaiset saappaat, joiden varret\nulottuivat puolikinttuun ja pantiin kiini sivulla olevilla napeilla.\nMuuten käytettiin nahkakalosseja -- kummikalosseja ei vielä silloin oltu\nkeksittykään -- ja saappaita myöhempinä aikoina käytäntöön tulleiden\n\"patiinien\" sijasta, joita silloin ei vielä tunnettukaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta erittäinkin vaihtelivat naisten pukumuodit siihen aikaan\nvilkkaasti, ja luonnollisesti kiinnitettiin heidän pukimiinsa suurempaa\nhuomiota kuin miesväen vaatteisiin.\n\nArkioloissa käyttivät naiset tukkaansa sileäksi suittuna, vain ohimoille\nsallittiin hiuksien valahtaa kaarevassa mutkassa. Palmikko oli kietaistu\npyöryläksi päälaelle ja kiinnitetty siellä korkealla\nkilpikonnanluukammalla, usein koristuspiirroksin kaiverretulla ja\nkaikellaisin keinoin kaunistellulla. Mutta jos sievempinä ja maukkaammin\npuettuina tahdottiin esiintyä ja parempaan pukuun paneuduttiin,\nkäytettiin kutreja, joko pari pitkää hiuskiehkuraa molemmin puolin\npäätä, ulottuen hartioille saakka, tahi sitten lyhempiä kutrikimppuja,\njoita sanottiin \"korkkiruuveiksi\" ja jotka ulottuivat vain kasvojen\nalareunaan; käytettiinpä myöskin niinsanottuja \"tykkikutreja\".\nTavallisesti olivat nuo kutrit eli kiehkurat irtonaisia, mutta jotkut\nkähersivät ne omasta tukastaan, jossa tapauksessa hiukset täytyi jo\nedellisenä päivänä kierrellä paperipyörylöiden ympärille eli\n\"papiljoteille\". En voi ajatellakaan esimerkiksi meidän ranskalaisen\nkotiopettajattaremme kuvaa ilman että hänellä olisi ollut hiukset täynnä\ntuollaisia paperipyörylöitä. Ja täytyipä minun itsenikin lapsena kulkea\nmonet kerrat hiukset täynnä ilkeitä \"papiljotteja\", jotka hirveästi\nminua vaivasivat, vaan joita täytyi kärsiä, jotta vaalea tukkani tulisi\nkiharaksi kuin kirkkoenkelin pää.\n\nNaimisissa olevat naiset, aivan nuoret rouvatkaan eivät muuten paljon\ntukkaansa näyttäneet, sillä avioliiton satamaan purjehtineiden naisten\ntuli siihen aikaan välttämättömästi peittää hiuksensa erityisellä\npäähineellä, valkoisella, pitsireunaisella musliinimyssyllä, josta\npitkät ja leveät musliininauhat tahi rimssut riippuivat alas rinnoille.\nParempiin ja vierailupukuihin kuului taas kokonaan pitseistä tahi\nvieläpä silkkipitseistäkin tehdyt myssyt, jotka muutenkin olivat\nkoristetut joko kukkasilla tahi ruusukkeilla ja joihin valkoisten\nrimssujen sijasta oli kiinnitetty loistavaväriset nauhat. Mutta\ntanssiaisissa käytettiin aivan toisenlaisia päähineitä, jotka nyt\nnäyttäisivät kerrassaan hirvittävän eriskummallisilta. Silloin panivat\nrouvat näet päähänsä suuren käärelakin, \"turbaanin\" pitkine liehuvine\ntöyhtöineen tahi sitten pienen hattusen, joka oli täynnä kukkia tahi\nhetuleita tahi pystyssä törröttäviä \"sulttaaneja\". Nuoret naiset\nkoristelivat tukkaansa kaikenlaisilla kukkasilla, useimmiten paksulla\nruusukiehkuralla tahi kerrassaan kukkaisdiadeemilla, peittäen hiuksensa\nkokonaan niin, että kutrikiehkurat vain koristeiden välistä\nesiinpistivät ja vapaina liehuivat.\n\nKotona käyttivät naiset kevyestä, useimmittain yksivärisestä\nvillakankaasta tehtyjä pukuja, mutta vieraisilla ollessaan ja\npienemmissäkin muissa tilaisuuksissa kuhisi rouvasväki tahtisilkistä,\n\"silkki-sarssista\" tahi mustasta läikesilkistä tehdyissä silkkihameissa.\nSuuremmissa tilaisuuksissa ja tanssiaisissa käyttivät he värillisiä,\nsuurikukkaisia, paksuja silkkipukuja, mutta näkipä joskus sangen somia\nsamettipukujakin. Nuoret ja naimattomat naiset pukeutuivat sensijaan\nkevyisiin, harsomaisiin pukuihin, joihin käytettiin \"musliini-\",\n\"tylli\"-, \"vapööri\"-, \"gazi\"- ja \"tarlataani\"-kankaita, sillä\nsilkkikankaat kuuluivat yksinomaan naineiden naisten oikeuksiin.\n\nYksinkertaisemmat puvut olivat korkeakauluksisia, mutta hienommat\nsitävastoin kaarroskaulaisia, kuitenkin vain niin, että suurin osa\npovesta jäi jonkunlaisen kaulareunustimen tahi hienopalttinaisen,\nkorko-ompelulla kirjaillun, niinsanotun \"kainoushunnun\", rintaliinan\npeittoon. Sillä jos naiset olisivat paljastaneet niin avoimesti povensa\nja selkänsä kuin nyt, olisi se loukannut senaikuisia esteettisiä\ntunteita. Tanssiaispukujen hihat olivat pienen pienet ja lyhyet,\npikkuiset puuhkat vain olkapäillä, päättyen pitsireunustoihin, mutta\narkipuvuissa sitävastoin käytettiin suuria ja väljiä hihoja, ylhäältä\nolkapäiden puolelta avaroiksi pulloitettuja kuin ilmaa täynnä olevat\npallot, kaventuen käsivarren mukaan alaspäin kunnes kalvosten kohdalla\ntiukasti puristuivat ihoa myöten. Vyötäisten kohdalla tuli naisten puvun\nolla tiiviisti ruumiinmukainen ja niin tiukasti nyöritetty kuin vain\nsuinkin mahdollista oli. Liivi napitettiin tahi vyötettiin kiini\ntakapuolelta ja etupuolella koristi sitä kapea, pitkälti alaspäin\nulottuva pitsi. Jotta tämä suurimerkityksinen liivilaitos olisi kyllin\njäykkä ja ryhdikäs, oli sen etupuolelle asetettu teräslastat ja sen\nsivuihin neulottu kiini monta \"luuta\".\n\nHameet olivat sangen avaroita ja väljiä, etupuolelta sileitä, taaksepäin\nviljavissa poimuissa ulottuen. Ne saivat ulottua vain nilkkaan asti,\nsillä siihen aikaan ei käytetty laahustimia keräilemässä pölyä\nlattioilta. Joskus oli hameisiin kiinnitetty rivi leveitä lenkuttimia,\nniin kutsuttuja \"volangeja\" tahi sitten muunlaisia reunustimia; joskus\noli tuollaisia useampiakin, kapeampia, toinen toisensa alapuolella.\nNuorten naisten keveään, vilpoiseen tanssiaispukuun kuului usein\nerityinen \"tuunikka\" tahi lyhyempi päällyshame ja oli puku sirosti\nkukkavihkosilla, kukkais- ja lehtikiehkuroilla tai hetuloilla ja\nnauharuusukkeilla reunustettu. Myöskin oli tapana tanssiaispukuja\nkoristaa pitkillä ja leveillä silkkinauhoilla, jotka toiselta kupeelta\nriippuivat alas.\n\nVannehameen, krinoliinin aika ei vielä ollut, sillä se tuli käytäntöön\nvasta 1852 keisarinna Eugenien alotteesta. Jotta tuollainen väljä ja\nlaaja hame saataisiin oikein leveäksi, käytettiin monta alushametta,\nalimmaisena ensin yksi volangeilla varustettu niin sanoakseni\npönkkähame, jonka päälle sitten pantiin monen monta yhä hienompaa ja\nkevyempää hametta, niin että niiden pitsireunat vilkkuivat valssin\nvinhassa viuhkeessa.\n\nTanssiaisissa oli neitosilla jalassaan hyvin matalat valkoiset\nsilkkikengät, jotka sidottiin kiini jalkaterän yli ristiin kulkevilla\nnauhoilla. Ja silkkisukat olivat hienon hienot, usein miltei\nharsomaiset.\n\nTullessaan tanssiaisiin ja lähtiessään pois oli naisilla siihen aikaan\ntapana kantaa kaulassaan joko mustaa tai sopulinnahkaista ruskeaa\npuuhkaa tahi taas hartioillaan mitä hienointa, oikeaa turkkilaista\nsjaalia. Toiset käyttivät myöskin valkoisesta tahi vaaleanpunaisesta\nsilkistä tehtyä ja joutsenen untuvilla reunustettua \"tanssiaislevättiä\".\nVanhemmilla naisilla oli tavallisesti hartioillaan pitkä sopulin- tai\nkärpännahkainen \"peleriini\", kaulakappa, jollaisia siihen aikaan\nyleisesti käytettiin.\n\nTanssiaispukuun kuului vielä puolipitkät valkoiset hansikkaat. Kotona ja\nvierailulla ollessa käytettiin sitävastoin usein mustia, harsomaisesti\nreijitettyjä, silkkisiä puolikäsineitä, jotka eivät sormia peittäneet,\nvaan taittuivat rystysten kohdalla jättäen sormet työtouhuun vapaiksi.\n\nNuoret naiset eivät siihen aikaan juuri koskaan käyttäneet minkäänlaisia\nkoristeita, sillä sitä ei olisi pidetty hyvään sävyyn ja käytöstapaan\noikein kuuluvana. Ajateltiin, että nuoruus jo itsessään oli kyllin\nkaunis koristus. Mutta rouvat sensijaan somistivat kaulansa paksulla\nkultakäädyllä korusolkineen tahi sitoivat kaulaansa milloin helmistä,\nruusukivistä, milloin kranaateista ja ametisteista punotun\nkaulakoristeen. Jalokivet olivat vielä siihen aikaan miltei\ntuntemattomia ylellisyystavaroita maassamme; ainoastaan joillakuilla\nrikkaimmilla oli muutamia todellisia timanttikoristeita. Korvarenkaita\nkäytettiin aivan yleiseen, tavallisesti hyvin pieniä ja lyhyviä, mutta\ntanssiaistilaisuuksissa kuitenkin erikoisia, pitkiä, suuria ja\nriippuvia. -- Rannerenkaat ja sormukset olivat käytännössä silloin\nniinkuin nytkin. Ja viuhkat, milloin pitsistä, milloin norsunluusta tai\nmonen monista liuskareista tehdyt, olivat kerrassaan välttämättömät.\n\nKasvavilla tyttösillä oli lyhyet hameet, joiden alta valkoiset ja leveät\npöksynlahkeet, jalkaterän seutuvilla pitsireunustimeen päättyen tai\nmuuten välipitseillä koristettuina, pistivät esiin peittäen koko jalan\nala-osan. Hiukset valuivat joko yhtenä tai kahtena tanakkana palmikkona\nalas pitkin selkää ja palmikkojen nenissä liehuivat pitkät värilliset\nnauharuusukkeet.\n\nMutta kuinka voisikaan kuvailla jotakin niin ylen ihmeellistä vehettä\nkuin senaikuiset naisten hatut? -- Ne olivat suuria ja törröttivät\npäässä kuin jonkunlainen kuomikatos. Hattujen pukemiskuosi vaihteli\nalituisesti ja mitä suurinta ja tarkinta huolta pidettiin juuri tästä\ntärkeästä asianhaarasta. Milloin koristettiin hattuja sitomalla niihin\nulkopuolelle valtavia höyhentöyhtökimppuja, nauhoja tahi kukkia, milloin\nnäki taas hattukatoksen alla kokonaisen kukkaissaran täynnä mitä\nerilaisimpia koristekukkia. Kesäisin käyttivät nuoret naiset olkisia\n\"paimenhattuja\" pitkine liehuvine nauhoineen, tahi myöskin jostain\nohuesta kankaasta tehtyjä niin sanottuja \"variksenpelättihattuja\"\nsuojatakseen mitä parhaiten kasvonsa päivettymistä kylväviltä kirkkailta\nauringonsäteiltä. Talvipakkasessa ja matkoilla käytettiin samantapaista\npäähinettä, mustasta silkkikankaasta tehtyä ja pumpulivanulla täytettyä\nn. s. \"bahyttiä\".\n\nPäällysvaatteenaan käyttivät rouvasihmiset ketunnahkaturkkeja, joissa\noli sopulinnahkakaulus ja vielä sen lisäksi erityinen hartioilla\nriippuva pitkä pääpussi, niin kutsuttu \"kapusongi\". Tällaiset\nviittaturkit tehtiin usein heleänloistavasta, värillisestä tahi\nsuurikukkaisesta kankaasta. Nuoret naiset käyttivät\ntalvipäällysvaatteenaan taas aivan ruumiinmukaista, pitkää liivitakkia,\njota tavallisesti sanottiin \"krespiiniksi\". Se oli tehty vaaleasta,\nyksivärisestä silkkikankaasta ja reunustettu joko turkiksilla tahi\njoutsenen untuvilla -- kaikinpuolin sangen pukeva ja sievä puku -- ja\nkuului tähän talvipukuun vielä sanomattoman suuri krimin-, sopulin-tai\nkärpännahkainen käsipuuhka. Kesäsin käytettiin niinsanottua \"burnusta\",\nväljää, hieman lyhempää ja aivan ohuesta kankaasta tehtyä kaaputakkia.\n\nKun talvella oli lunta vankasti ja usein tiukka pakkanen, vedettiin\njalkoihin, suojaksi kylmää vastaan, nahkavuoriset \"lapikkaat\" tai\npäällyskengät, joiden varret napitettiin sivulta kiini aina sääreen\nasti. -- Kun nuoret naiset läksivät tanssiaisista kotiin, syntyi nuorten\nherrain kesken kiivas kilpailu siitä kenelle suosion päivä paistaisi ja\nkoittaisi ihana onni saada auttaa noita \"lapikkaita\" jalkoihin\nnapitettaessa -- pyrkimys, jota asianomaiset mammat usein tahtoivat\njouduttaida estämään.\n\nKun senaikuisista puvuista on puhe, ei voi millään muotoa unohtaa\nmainitsematta välttämättömästi asiaan kuuluvia käsilaukkuja. Naisilla\noli näet aina mukana vierailulla käydessään ja iltaseuroissa istuessaan\npieni erityisessä ketjussaan kupeella riippuva, paljeteilla\nkoristellusta sametista tehty laukkunen, jossa he kulettivat\nvälttämättömät ompelu- ja kutomistarpeensa ja muut käsityövehkeensä,\nvoidakseen niitä illan kuluessa näperrellä. Jos jollakin ei ollut\ntuollaista laukkua, toi hän mukanaan samaa tarkoitusta varten pienen,\nsiron ompelulippaan.\n\n\n\n\nXX.\n\nSANOMALEHDET JA POSTI.\n\n\nSanomalehtien lukemiseen ei siihen aikaan totisesti yleisön tarvinnut\npaljon aikaansa uhrata, sillä lehtiä oli vähän ja ne olivat ylen pieniä.\nSanomalehdet ladottiin tölsköillä kirjaimilla ja painettiin karkealle\nmutta samalla sangen kestävälle paperille; ne olivat tavallisen\nkirjoitusarkin kokoisia ja kaksipalstaisia. Tilaajia oli jotakuinkin\nvähän. Tuhannen kappaleen painosta pidettiin 1840-luvulla jo sangen\nkorkeana.\n\nSanomalehtiä ei siihen aikaan kannettu kotiin niinkuin nyt, jolloin me\nne omasta kirjelaatikostamme voimme siepata lukeaksemme niitä aamukahvia\njuodessamme, vaan täytyi silloin joko itse tahi lähetin noutaa lehti\npäivällisen tienoissa kirjakaupasta, jossa se tilaajan käteen\nkurotettiin erityisesti sitä varten ikkunaan tehdystä luukusta, kun\nlehden ottaja ensin oli antanut yhden numeron tilaussetelistään\nkuitiksi. Jos sitten jonkunlainen viivytys oli lehteä tavannut joko\npainoasiamiehen taholta tai muun esteen sattuessa, sai siinä kirjakaupan\nedustalla seista tuskastumiseen asti odottelemassa likistyneenä\nmatamien, pikenttipalvelijain ja vahtimestarien sekaan, jotka lehden\nhakuun nekin olivat tulleet ja joiden napiseva joukko yhä vain kasvoi\nniin että usein koko jalkakäytävä siten sulkeutui. Tällaiset\nalkuperäiset olot kestivät aina 1860-luvulle asti, jolloin vasta\nsanomalehden kantajia alettiin käyttää.\n\nSyynä sanomalehdistön vähäpätöiseen asemaan maassamme lienee kolme\nrinnakkaista ja toisiinsa kuuluvaa olosuhdeseikkaa: ensiksi yleisön\nvaltiollinen välinpitämättömyys sekä siitä, mitä yleensä maailmassa\ntapahtui, että myöskin ja vielä suuremmassa määrässä omista sisäisistä\noloistamme, toiseksi se seikka, ettei sanomalehdissä ollut sellaista\nlukemista, joka olisi herättänyt mitään suurempaa mielenkiintoa\nyleisössä, ja kolmanneksi silloin aivan yleensä vallinnut taipumus ja\nhalu lukea kirjoja, joka puolestaan lievensi sanomalehtien tarvetta.\n\nSenaikuisissa sanomalehdissä ei nähty koskaan esim. sitä, jota\nsanomalehdistä nykyään ei taas milloinkaan saa puuttua, nimittäin\n\"johtavaa kirjoitusta\", jossa käsitellään jotain päivän tärkeää\nkysymystä tahi vireille herännyttä joko koko maata tai sitte kaupunkia\nkoskevaa asiaa. Kaikenlaisista sellaisista seikoista, kuten\nkieliasiasta, työväenkysymyksestä, naisasiasta, terveydenhoito-,\nkansakoulu-, raittius-, rautatie- ja kunnalliskysymyksistä sekä\nhallituksen toimenpiteistä j. n. e., joista nykyään sanomalehdet\nsisältävät palstamäärin kirjoituksia ja selostuksia, ei siihen aikaan\nlehdissä jälkeäkään näkynyt. Noina virkavaltaisina aikoina pidettiin\nliian suulaana ja julkeana ottaa julkisen keskustelun alaiseksi\nsellaisia asioita, joita ainoastaan vallanpitäjöillä oli oikeus\narvostella. Heräämisen, voimakkaasti valveutuneen kansallistunnon aika\nei ollut vielä tullut. Tuntui ja näytti kuin sisäisiä olojamme valaiseva\nkyntteli olisi sammutettu; ei pieninkään valonsäde saanut välkähtää\nesiin ja valaista niitä.\n\nSilloin oli sopuisan ja hyvänahkaisen sanomalehtikirjailun aika, jolloin\nei lehdissä kynäkiistoja eikä otteluja näkynyt, jolloin ei tahdottu\nturhanpäiten levittää levottomuutta ihmisten mieliin eikä yllyttää\nveljeä veljeään vastaan. Tahdottiin elää tyynessä rauhassa. \"Schlafen\nSie wohl!\" Nukkukaa hyvin! sanoi kreivi Berg vielä paljon myöhempänä\naikana meistä.\n\nSamallainen sisällyksettömyys oli vallalla ulkopolitiikkaankin nähden.\nEi ollut silloin vielä sähkösanomalaitosta, eikä edes rautateitäkään.\nEntäs sitten posti! Se ei ollut tottatosiaankaan suuri, vaan mahtui\nyhteen matkalaukkuun ja saapui ainoastaan kaksi kertaa viikossa ajaa\nköryytellen kärryillä Pietarista ja tuoden uutisia ulkomailta. Silloin\nsai tietää, että Marokon sulttaani oli kuollut kolmisen kuukautta sitten\ntahi että joku presidentti Guatemalassa oli viime vuonna syössyt\npresidentin istuimelta toisen, tahi että Kiinan keisari oli mennyt\nnaimisiin ynnä muuta samanlaista ja yhtä mieltäkiinnittävää, joka kaikki\noli kuitenkin niin vanhaa, ett'ei sillä ollut edes uutuuden viehätystä.\nEi tälläkään alalla milloinkaan minkäänlaista selostusta valtiollisesta\nasemasta. Mutta sensijaan komeili usein parhaimmalla paikalla\nsanomalehdessä kuvaus muurahaisten elämästä, teeviljelyksestä Sumatran\nsaarella tahi jaappanilaisista häistä ja muista yhtä\nmieltäkiinnittävistä kuin yleishyödyllisistäkin aineista.\n\nKotimaisia virkanimitysuutisia, jotka olivat aina ylen rakkaita puhe- ja\nkielimisaiheita, ei saatu julaista ennenkuin ne oli ensin julaistu\nVirallisessa lehdessä, johon niitä taas ei otettu ennenkun asianomainen\noli valtakirjansa lunastanut -- siis silloinkun jo kaikki asian\ntiesivät. Yksityisiä henkilöitä koskevista asioista ei koskaan mainittu\nmitään, sillä sellaisen kertomisen sanomalehdessä katsottiin sotivan\nkerrassaan kaikkea sopivaisuutta vastaan. Ei kerrottu edes eteväin ja\nhuomattavain miesten kuolemantapauksistakaan, vielä vähemmän julaistiin\nmitään muistosanoja heistä. Kynäkiistat, riitakirjoitukset olivat\nmilt'ei tuntemattomia. Ilmoituksia oli hyvin vähän, supistuen nekin vain\nsellaisiin kuin esim. \"huone vuokrattavana\", \"kadonnut\", \"löydetty\"\nj. n. e. Teaatteri ei julaissut ilmoituksiaan sanomalehdissä, vaan\nlähetti erityiset ilmoituslehdet suoraan koteihin. Maistraatin ja\npoliisikamarin käskyt ja päätökset, huutokaupat ja sensemmoiset seikat\nsaatettiin yleisön tietoon siten että kaupunginpalvelija kulki ympäri\nkaupunkia rumpalin seuraamana ja luki julki tiedonannot katujen kulmissa\nkansanjoukoille, jotka rumpali tarmokkain päryytyksin kokosi\nympärilleen, enimmäkseen uteliasta ja toimetonta roskaväkeä. Myymälät,\ntehtaat ja käsityöläiset eivät myöskään sanomalehdissä ilmoitelleet,\nsillä he tiesivät hyvin, että ostajat ilman sitäkin löysivät tien heidän\nluokseen, eikä silloin vielä tunnettu lausetta: ilmoittamisen kautta käy\ntie rikkauteen. Rikosasiat, varkaudet ja muut sellaiset seikat jätettiin\ntahallaan mainitsematta j. n. e.\n\nMitäpä sitten silloiset sanomalehdet sisälsivät?\n\nHelsingissä ilmestyi siihen aikaan kolme tuollaista lehteä.\n\n\"Finlands Allmänna Tidning\" (Suomen Virallinen lehti) oli ainoa joka\npäivä (paitsi sunnuntaina ja juhlapäivinä) ilmestyvä lehti ja sisälsi se\nsilloin niinkuin nytkin vain virallisia ja lainmukaisia tiedonantoja.\nHallitus oli sen julkaisija ja sitä lukivat ainoastaan ne, jotka\nvirkansa puolesta tarvitsivat siinä julaistuja uutisia. Palstan\ntäytteenä julaistiin siinä pieniä kirjoitelmia valtiollisista\ntapahtumista ulkomailla. Lehden suomenkielistä painosta ei ilmestynyt,\nsillä eihän tällaiset asiat kuuluneet siihen aikaan vähääkään itse\nkansalle.\n\n\"Helsingfors Tidningar\"-niminen lehti, joka ilmestyi Z. Topeliuksen\njulkaisemana kaksi kertaa viikossa, keskiviikkoisin ja lauantaisin, oli\nkaupungin ja koko maan enimmin ja mieluimmin luettu sanomalehti.\nPehmeällä, hienolla kynällään, josta kaikki pitivät, voi hän joskus\nkosketella arkaluontoisia asioita loukkaamatta ketään ja tuskinpa\nhuomattiinkaan, että hän oli joutunut vaaralliselle alalle. Vaikk'ei\nlehdellä ollutkaan mitään varsinaista valtiollista karvaa tahi suuntaa\noli se kuitenkin rakas ja sen ilmestymistä aina ikävöiden odotettiin.\nLehdessä oli usein Topeliuksen omia kauniita runoja julaistuna, jotka\nsittemmin näkivät päivänvalon hänen runokokoelmissaan \"Ljungblommor\"\n(Kanervankukkia) ja \"Nya blad\" (Uusia lehtiä) y. m. Mutta sitäpaitsi oli\nlehdessä toisinaan \"Kirje Ulla-tädille\" tahi \"kapteeni Leopoldille\",\njoissa kirjeissään hän mitä kevyimmällä ja sievimmällä tyylillä osasi\nkertoa kaikenlaista pikkujuttua, kaikista kaupungin vähäpätöisistä\ntapahtumista. Tuollainen kirje oli kuin jonkunlainen päivän kronikka,\npakina kirjemuodossa, hienompityylistä kielimistä, jollaisella aina on\nvetovoimansa yleisöön nähden. Mutta lopuksi ja tämä olikin paras seikka:\nlehdessä julaistiin \"alakertana\" hänen kaunokirjallisia kirjoituksiaan,\nlopuksi kokonainen sarja \"Välskärin kertomuksia\", joita jokainen\nkärsimättömästi odotteli ja jotka kukin, kun kertomuksen jatko\nseuraavassa numerossa ilmestyi, ensimäiseksi aina luki tai oikeammin\nlukea ahmasi.\n\n\"Morgonbladet\" ilmestyi myöskin kaksi kertaa viikossa, maanantaisin ja\ntorstaisin ja oli sen toimittajana vuoteen 1844 asti Fabian Collan ja\nsenjälkeen Fr. Berndtson; sillä oli määrätympi suunta kuin \"Helsingfors\nTidningar\"-lehdellä ja harvalukuisempi joskin n. s. enemmän\nkirjatiedollinen, opillinen ja akatemiallinen lukijakunta. Paitsi\nvälttämättömimpiä ja vajanaisia tietoja koti- ja ulkomailta, julaistiin\nlehdessä parhaasta päästä toimittajan omasta, kaunokirjallisesta kynästä\npulppuilleita runoelmia, arvosteluja kotimaassa tai Ruotsissa\nilmestyneistä kirjauutuuksista, teaatteri- ja taidearvosteluja j. n. e.,\njolloin hän joskus sangen terävästi ruoski sellaisia, jotka eivät olleet\nhänen suosioonsa päässeet. Mutta varsinaisen arvon lehdelle tuottivat\nkuitenkin Runebergin siihen antamat avustukset. Hän antoi näet lehdelle\njulaistavaksi katkelmia ilmestyvistä teoksistaan. Myöskin muut\nhelskyttivät lehdessä runokanneltaan, kuten esimerkiksi Törnegren, B. O.\nLille, J. H. Roos y. m. Mutta varsinkin nuoret runoniekat koettelivat\nsiipiensä lentoa ja kantavuutta tässä lehdessä niin että ei siltä\nainakaan runollista avustusta puuttunut. Ja kaiken tämän lisäksi\njulkaisivat \"Morgonbladetissa\" vielä Lönnrot, Vallin ja Castrén aina\nmitä suurimmalla mielenkiinnolla luettavia matkakirjeitään ja\nmuistojaan. Mutta suurelle, uutisia janoovalle yleisölle pysyi lehti\nsuurimmaksi osaksi vieraana.\n\nJ. V. Snellman oli alkanut 1845 julaista Kuopiossa, jossa hän silloin\noli koulurehtorina, sanomalehteä \"Saima\". Lehdessään koetti hän herättää\nja kohottaa kansan kansallistuntoa ja voittaa syrjäytetylle\nsuomenkielelle tässä maassa sen aseman, jonka hän tälle kielelle katsoi\nkuuluvan. Erityisellä ja aina uudistuvalla otsakkeella \"paukkuja\"\n(\"knäppar\") varustetuissa kirjoituksissa kosketteli hän ja kovistellen\ntutkiskeli toisten sanomalehtien sisältöä ja suuntia; välistä\n\"valaistiin\" niissä myöskin hallituksen toimenpiteitä. Tämä kaikki\nherätti häntä vastaan voimakkaan vastustuksen ja hankki hänelle monta\nvihamiestä, suurimmaksi osaksi juuri vallanpitäjäin joukosta, ja\nlopputulos kaikesta oli se, että \"Saima\" vuoden 1846 lopulla äkkiä\nlakkautettiin.\n\nMutta Snellmanin eloisa, väsymättä, levähtämättä työtä tekevä sielu ei\ntullut toimeen tällaisessa toimettomuudessa, johon hänet pakotettiin.\nLönnrot haki luvan antaa ulos Kuopiossa \"Litteraturbladet\"-nimistä\nlehteä, jota ei voitu kieltää niin suuresti ansiokkaalta mieheltä kuin\nhän, vaikkakin asianomaiset kyllä älysivät, että puuhan takana\noikeastaan olikin Snellman. Lehti ilmestyi vuosina 1847--1849. Alussa\noli lehden sisältö kokonaan ja puhtaasti kirjallinen, mutta sittemmin\nherätti Snellman taas hereille ne suunnat ja pyrkimykset, joita hän\n\"Saimassa\" oli esittänyt.\n\nPaitsi tässä kertomiani lehtiä, ilmestyi sanomalehti myöskin Turussa,\nViipurissa ja Vaasassa, mutta ne toimivat vain enemmän paikkakunnallisia\nharrastuksia ja asioita silmälläpitäen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPosti ulkomailta saapui Helsinkiin, kuten jo aikaisemmin on sanottu,\nPietarin kautta vain kaksi kertaa viikossa. Postia kuljetti erityinen\nvirkapukuun puettu postinkuljettaja, mukanaan monta ladattua pistoolia\nja postitorvi, jolla hän silloin tällöin puhaltaa töräytteli. Hän ajoi\nkärryissä kaksi hevosta edessä. Pari postisäkkiä oli kärryn koreihin\nsälytetty ja sitä paitsi joitakuita irtonaisia postilaukkusia, joita hän\nmatkan varrella vaihteli. Yli pari vuorokautta kului matkaan Pietarista\nHelsinkiin, josta posti sitten kaksi kertaa viikossa läksi Turkuun sekä\nsieltä edelleen Ahvenanmaan kautta Ruotsiin. Useimpiin\nsisämaakaupunkeihin läksi posti vain kerta viikossa.\n\nVirastot, liikemiehet ja ne harvat yksityishenkilöt, joilla oli laajempi\nkirjevaihto, haettivat postinsa postitoimistosta, sillä kirjeitä ei\nkannettu kotiin kirjeensaajille. Suuren yleisön täytyi taas itsensä\nvaivautua postikonttoriin kyselemään mahdollisesti saapuneita\nkirjeitään. Kun siten saapui postitoimiston ainoan luukun ääreen, sai\nsiinä odottaa usein hyväsestään ennenkuin sisäpuolella istuva virkamies\nverkalleen nousi ylös, tuli luukulle ja, närkästyneenä siitä, että oli\ntullut häirityksi, kysyä tiuskasi äreästi mitä tulija tahtoi. Kun kukin\noli sitten asiansa sanonut ja kysynyt, oliko kirjettä sille tahi sille,\nsai kysyjä vastaukseksi: \"Katsokaa luettelosta, se on tuolla pöydällä.\"\nJa niin täytyi kysyjän lukea läpi kolme tahi neljä sivua pitkä\nsaapuneiden, ulosottamattomien kirjeiden luettelo, joka postikonttorissa\nyleisöä varten päivittäin kirjoitettiin. Jos luettelosta sitten löysi\nmitä haki, täytyi mennä uudelleen luukun ääreen, vaivaamaan jälleen\ntuota helposti ärtyisäksi äkämystyvää herraa, ja niin sitä sitten\nvihdoinkin sai kirjeensä. Näin pieni oli kirjeenvaihto siihen aikaan.\nMutta ei sitä valitettu, sillä silloin tyydyttiin tuollaisiin\nalkuperäisiin oloihin. Kukapa olisikaan voinut silloin aavistaa, että\nnykyaikoina noin 50 miljoonaa postilähetystä vuosittain kulkisi Suomen\npostilaitoksen kautta! Varmasti olisi tuollainen luukkuherrasmies\nkauhistunut vain ajatellessaankin tuollaista mahdollisuutta.\n\nVapaamerkkejä ei vielä siihen aikaan ollut olemassakaan, ei myöskään\nkirjekortteja, eikä edes valmiita ja liimareunoilla varustettuja\nkirjekuoria. Itse täytyi silloin kunkin kirjoituspaperiarkista leikata\ntarvittava kirjekuori ja lukita se omalla lakkasinetillään -- punaisella\ntavallisesti, mutta mustalla, jos oli suru -- ja sitten viedä kirjeensä\npostitoimistoon punnittavaksi ja maksaakseen siitä postimaksun, sillä\nminkäänlaisia kirjelaatikoita, johon kirjeensä olisi pistänyt, ei ollut.\nSangen kallis postimaksu sekä ulkomaille että kotimaisiin paikkoihin\nvaihteli suuresti ja maksettiin sitä jonkunlaisen ilmavyöhyketaksan\nmukaan. Kun kirjeestä esim. Porvooseen tuli maksaa 3-1/2 kopeekkaa, oli\npostimaksu sitävastoin Turkuun 8-1/4, Ouluun 22-3/4, Tukholmaan 18 ja\nLontooseen 33-1/2 kopeekkaa j. n. e. Kun sitten vihoviimein oli saanut\nkirjeensä postitoimistoon annetuksi, siellä punnituksi ja kuullut\npostimaksun määrän, vastasi tuo korkea herra postiluukusta: \"Sopivat\nrahat -- minun ei tarvitse vaihtaa täällä rahoja\", jonka jälkeen sai\npuikkia jälleen jonnekin vaihtamaan rahapenniään.\n\nKuten lukija huomaa ei siihen aikaan ollut halpaa eikä tottatosiaan\nmukavaakaan olla kirjeenvaihdossa.\n\nKerrottiinpa sitäpaitsi siihen aikaan miehestä mieheen ihmeellisiä\njuttuja postilaitoksen salaisuuksista, jotka kertomukset hyvin kuvasivat\nkuinka vähän yleisö luotti esim. kirjesalaisuuden säilyttämiseen. Mitä\nsiitä on uskomista, on kuitenkin nykyjään vaikea tietää.\n\nValtioneuvos Wulffert oli siihen aikaan maamme postipäällikkö ja\nTamlander kaupunkimme postinhoitaja.\n\nKulujen ja kaikenlaisten monien mutkien välttämiseksi oli siihen aikaan\nsangen yleisesti tapana säästää kirjeet lähettämättä, kunnes sattui\nsopiva tilaisuus lähettää niitä jonkun tutun matkustajan mukana perille\nmääräpaikkaansa. Jos ei tuollaista tilaisuutta sattunut tahi jos oli\nlähetettävä joku kirje, josta olisi mennyt kallis postimaksu taikkapa\njoulun aikaan lahjapaketteja, haettiin postinkuljettajat käsiin ja\nannettiin heille vietäväksi kirje tai paketti perille -- siten hankkivat\npostinkuljettajat itselleen pieniä satunnaisia \"tienestejä\" korkean\nkruunun kustannuksella. He ajattelivat kai että \"pikkupurot muodostavat\nsuuren joen\" ja lienevätkin värväilleet tuollaisella kauppaliikkeellä\nitselleen melkoiset tulot. Jos sitten sattui käymään niin hullusti, että\nheidän vehkeensä keksittiin, kutsuttiin heidät postipäällikkö Wulffertin\npuheille, joka nuhteli heitä ankarasti ja rankaisi heitä -- ei\nkuitenkaan erittäin kovasti, sillä hän oli luonnonlaadultaan ylen\nlempeä, mutta omituisella tavallaan. Heidän täytyi näet seuraavana\nsunnuntaina saapua aamupäivällä postipäällikön luo ja rangaistukseksi\nkehvellyksestään lukea hänelle ääneensä saarna. Tämän johdosta sai hän\nkantaa yleisesti tunnettua liikanimeä \"Posti-Jeesus\". Kummanko\nsynninkatumus, saarnan lukijanko, jonka lukeminen ei liene liijan\nsujuvasti luistanut, vaiko kärsivällisen kuulijan lienee ollut\nraskaampi, se on sangen vaikea ratkaista.\n\nKesäisin oli postinkulku laivaliikkeen vuoksi helpompaa. Sitä tietä\nsaatiin näet kirjeet ja sanomalehdet nopeammin ja paremmin.\nSanomalehtien tuli kuitenkin kestää painoasiamiestarkastuksen kiirastuli\nvuodesta 1829 alkaen. Painoasiamiehet olivat kuitenkin silloin siksi\nkohteliaita, ett'eivät he kokonaan pidättäneet sanomalehtiä niinkuin\nnykyisin, vaan ainoastaan mustasivat niissä ne kohdat, jotka he\nvaarallisina pitivät, niin että sanomalehden sisuspuoli näytti usein\nkerrassaan mustalta ja kamalan näköiseltä, jotakuinkin sellaiselta kuin\nnykyiset Afrikan pakanalähetyskartat, ja uteliaana ihmetteli yleisö\nnäitä mustetäpliä tarkastellen että mitähän valtiovaarallista niiden\nkohdalla olikaan mahtanut olla.\n\nMutta pohjolan kesä on lyhyt ja kun alkoivat pimeät ajat ja samalla\nsyysmyrskyt myllertää rannikoillamme, eivät laivat enään uskaltaneet\nlähteä onneaan koettelemaan meidän vaarallisilla luotoja\nkalliokarivesillämme, vaan asettuivat talviteloilleen useimmittain jo\nlokakuun alussa. Silloin täytti ikäänkuin jonkunlainen ahdistus jokaisen\nmielen, tunnettiin se eristetty asema, jossa oltiin; silta länsimaahan\noli katkaistu, sivistykseen ja vapaampiin tuulahduksiin päin olevat\nikkunat olivat suljetut ja niin ne tulisivat pysymäänkin seitsemän\npitkää kuukautta. Tiedettiin, että oltiin kerrassaan erillään muusta\nmaailmasta, sillä Pietarin kautta matkalle ei äkkitopakassa eikä hevillä\nlähdetty, varsinkin kun ei ollut edes rautateitä, ja aniharva, tuskin\nkukaan käyttikään hyväkseen tätä mahdollisuutta. Oli tosin toinenkin tie\navoinna lähteä matkalle, nimittäin Ahvenanmaan kautta Grisslehamniin\npienessä avonaisessa postivenheessä, mutta tämä matka oli niin\npitkällinen, vaivaloinen ja vaarallinen, että sitä vain suurimmassa\nhätätilassa käytettiin.\n\n\n\n\nXXI.\n\nMAALLA.\n\n\nKesäisin asuivat vanhempani aina maatilallaan, Björkbodassa, jonne he\nisäni otettua vuonna 1844 eron senaatista sittemmin kokonaan muuttivat.\nSenpävuoksi perehdyin minä jo nuoruuteni aikaisimpina vuosina\nmaalaiselämään, viihdyin siellä hyvin ja opin sitä ja siellä tarjona\nolevia huvituksia rakastamaan. Tyyni ja riippumaton maalaiselämä,\netenkin suuremmalla maatilalla, kuvastuu aina mielessäni onnellisen\nelämän ihanteena. Ehkäpä juuri senvuoksi, että sitä hyvää minulle on\nniin vähän suotu.\n\nBjörkboda oli vanha perintötila. Alkujaan rautatehtaaksi oli sen vuonna\n1734 rakentanut tukholmalainen tukkukauppias Mikael Hising, jonka poika\naateloitiin nimellä Hisinger. Häneltä jäi tila hänen tyttärensä Barbro\nMarian huostaan, joka oli avioliitossa erään toisen Tukholmalaisen\ntukkukauppiaan Volter Petersénin kanssa (aatelissuvut af Petersens\nRuotsissa ja af Petersén Suomessa), jonka suvun huostassa tila sitten\npolvesta polveen oli kokonaisen satavuotiskauden, kunnes se äitini,\nsuvun viimeisen jäsenen kautta joutui meidän perheemme haltuun. Se oli\nniinollen ijäkäs perhekartano, joka siihen liittyneiden muistojen\njohdosta oli meille kaikille rakas.\n\nBjörkboda sijaitsi Kemiön saarella maamme lounaisosassa ja oli yksi\nhuomattavimpia hovikartanoita koko maassa, käsittäen -- sittenkun\nPerniön pitäjässä oleva Mälkilä perinnön kautta ja Sauvossa sijaitseva\nSandön kartanokin oston kautta oli siihen yhdistetty -- yli\nkahdeksankymmentä eri tilaa, säteritiloja, ratsutiloja ja sekä\nveronvapaa-että perinnönluontoisia tiloja, pinta-alaltaan kaikki\nyhteensä noin 30,000 tynnyrinalaa, enimmäkseen pitkin merenrannikkoa\nulottuvaa maata. Alueella kasvoi oivallista metsää ja oli sille\nrakennettu kolme rautatehdastakin, Taalintehdas (vanhempina aikoina\nkirjoitettiin nimi aina Dahlsbruk), sulatusuuni, paras tehtaista, ja\nBjörkboda sekä Sunnanå, molemmat kankirautatehtaita. Tila oli näin ollen\nmahtava maakartano, ryhmä erilaisia tiloja, joita päätilan mukaan\nkutsuttiin yhteisellä nimellä Björkbodaksi, kunnes se perinnönjaon\nkautta hajosi eri osiin ja tehtaat sitten aikoja myöten, pysyäkseen\nteollisuuden kehityksen tasalla, laitettiin uuteen uskoon, suurennettiin\nja -- hävitettiin.\n\nSiihen aikaan, josta tässä on puhe, olivat tilat vielä jakamattomia ja\nyksissä käsissä ja viljeltiin niitä vanhan patriarkaalisen tavan mukaan,\njonka nyt suuremman kokemuksen perusteella luulenkin olleen sopivimman\nmeidän oloissamme.\n\nTilojen omistaja ei itse puuttunut maanviljelykseen, vaan antoi sen\nkokonaan vuokramiesten ja tilojen viljelijäin huostaan, jotka valtiolle\nmenevien ulostekojensa ohella maksoivat tilanomistajalle veroa ja\nosinkoa talojen eri tuotteista, alkaen jyvistä ja heinistä, voihin,\nerilaisiin teurastuselukoihin, kananmuniin, kanoihin, pellavaan ja\nmuuhun sellaiseen asti, sekä tekivät kaiken sen lisäksi vielä määrätyn\nsumman päivätöitä. Ja tällaiset vuokramiehet tulivat hyvin toimeen,\nsiitä on todistuksena sekin, että heidän talonsa siellä niinkuin yleensä\nmonien muidenkin herraskartanoiden tiluksilla useimmittain siirtyivät\nisältä pojalle yhtenäisessä jaksossa ja ilman korotettuja vuokramaksuja.\n\nRautatehtaat taas ja metsät tuottivat tuloja tilan omistajalle. Omilla\njaaloilla, joita omat alustalaiset kuljettivat, tuotiin omasta\nvuorikaivoksesta Ruotsista rautamalmi Taalintehtaalle, jossa se omasta\nmetsästä poltettujen sysien avulla sulatettiin harkkoraudaksi.\nTalonpojat kuljettivat harkkoraudan sieltä Björkbodan ja Sunnanån\ntehtaille, missä siitä taottiin kankirautaa omilla laivoilla sitten\nvenäläisiin satamiin vietäväksi. Koko taloudenhoito perustui siihen,\nettä koetettiin välttää niin paljon kuin suinkin puhtaasti rahallisia\nmenoja ja sen sijaan saada raudan ylipäis-myyntiarvo niin paljon kuin\nmahdollista puhtaaksi voitoksi.\n\nTämän järjestelmän mukaisesti nauttivat tehtaan kaikki palvelijat,\njohtajasta, katsastusmiehistä, kirjanpitäjistä ja muista sellaisista\nvirkailijoista sysirenkeihin asti palkkansa enimmäkseen niin sanottuna\nmuonapalkkana -- saaden mitä moninaisimpia eri tuotelajeja \"luonnossa\",\njoita maatiloilta veroina virtasi ja joita ei säästetty, sillä\ntuollaisten maalaistuotteiden myömisestä ei ollut kysymystäkään.\nRahapalkat olivat sitävastoin mitä vähäpätöisimmät, ylen pienet. Mutta\ntehtaan väellä oli myöskin monta muuta etua nautittavanaan ja hyväkseen\nkäytettävänä; heillä oli lehmiä, syöttölaitumet ja sitäpaitsi hallussaan\nsuurempi tai pienempi maatilkku kullakin, joka täytti heidän tarpeensa\nja kiinnitti heidät paikoilleen.\n\nKaikki viihtyivät hyvin ja olivat tyytyväisiä, sillä harvoin tosiaankin\nkuuli tyytymättömyyttä tahi valituksia, harvoin niinikään sattui\npoislähtöjä ja muuttoja paikasta, vielä vähemmin siihen aikaan mistään\nlakoista tiedettiin. Jos väki käyttäytyi röyhkeästi ja suulaasti tahi ei\ntäyttänyt velvollisuuksiaan, oli sitä varten olemassa helppo\nparannuskeino ja silloin aina ruotsalaissyntyiset katsastusmiehet,\npehtorit, tekivät asiasta pikaisen lopun. \"Pamppu\" riippui näet naulassa\nkonttoorin ovenpielessä, se oli siitä pian kädessä ja niin ratkaistiin\nasia muutamilla voimakkailla sivalluksilla rikkojan selkään, joka ylen\nnöyrästi \"otti selkäsaunan vastaan kuin annetun lahjan\", eikä napissut\nansaitsemaansa kuritusta vastaan.\n\nTodistuksena siitä kuinka pysyvää työväestö siihen aikaan oli, voidaan\nm. m. mainita, että useimmilla sepillä oli vielä alkuperäiset\nranskalaiset nimet, kuten Gaufin ja Druge, joiden esi-isät,\nsulatussepät, olivat paikkoihinsa tulleet jo aivan tehtaan\nperustamisaikoina ja sitten yli satavuotiskauden pysyneet samassa\nammatissaan.\n\nRaudanvalmistusmäärä ei ollut suuri, mutta kun siitä täytyi ottaa pois\nvain pienet rahapalkat ja muut sangen vähäpätöiset menot, voitiin sitä\npitää suoranaisena puhtaana säästönä, joka saatiin sitten\npääkaupunkilaiselämässä ja perheen toimeentuloksi menettää erityisesti\nlaaditun menoarvion mukaan. Jos sitten jotain jäi tähteeksi,\ntalletettiin osa siitä, sillä jonkunlainen vararahasto täytyi löytyä\nmahdollisten tulipalojen, onnettomuuksien, vahinkojen y. m. varalta.\nLopun sai perhe pitää hyvänään tai käytettiin se uutisrakennuksiin,\ntilojen ostoon j. n. e. Ennen muuta tuli tilan olla vapaan kaikista\nvelkarasituksista, se lankesi aivan luonnostaan -- ajan henki oli näet\nsellainen, että kukin tahtoi asua oman velattoman katon alla, olkoonpa\nse sitten kuinka matala tahansa. Hypoteekkiyhdistykset ja muut\nluottolaitokset olivat vielä siihen aikaan tuntemattomia.\n\nNämä ajat olivatkin korkeiden suojelustullien ja muuten hyvien\nkauppasuhteiden alaisena toimivan suomalaisen rautateollisuuden\nkukoistusaikoja, jolloin sen harjoittajia pidettiin maan mahtavina ja\nrikkaimpina miehinä. -- Entäs nyt! -- Kuinka suuri muutos onkaan näissä\nsuhteissa tapahtunut? Monet heistä ovat sittemmin joutuneet perikatoon,\nusea silloisista kukoistavista tehdaslaitoksista on purettu tai\nliikkeensä lopettanut, toiset taas muodostetut osakeyhtiöiksi, jotka nyt\nepävakaisissa oloissa kituen taistelevat olemassaolonsa puolesta.\n\nSolakan honkametsän reunustaman pienen sisäjärven lahden poukamassa\nsijaitsi Björkbodan päärakennus. Se oli suuri, vuosisatoja vanha\nkaksikerroksinen puutalo taitekattoineen, joka sulki syliinsä vielä\nerityisen ullakkohuoneuston vieraita varten. Huoneet alakerroksessa\nolivat sangen mataloita, vaan sen vuoksi juuri erittäin kodikkaita.\nYläkerta oli taas loistohuoneusto korkeine, suurine huoneineen.\nAinoastaan kukkaispenger eroitti tämän päärakennuksen järven rannasta ja\nsen kahden puolen kohosivat sivustarakennukset, nekin taitekattoiset\nullakkokerroksineen. Toisessa oli taloudenhoitohuoneet, toinen oli taas\nniin sanottu kavaljeerihuoneusto. Sivustarakennusten välistä pistihe\nlaituri ulos järvelle.\n\nRakennusten ympärillä levisi avara pihamaa ja puutarha, joka oli\n1700-sataluvun ma'un mukaan järjestetty kohoaviksi, toinen toistaan\nylempänä oleviksi penkereiksi, joista alemmalta aina ylemmälle johti\nkiviportaat ja joita korkeakasvuiset, satavuotiset jalavakujanteet ja\ntasaisiksi leikatut sireenipensaikot reunustivat. Suorat, toisiaan\nsuorakulmaisesti leikkaavat leveät käytävät jakoivat penkereet palasiin.\nPuutarhan toisessa päässä oli moniosastoinen ansari, yksi suurimmista\nkoko maassa, sekä kasvihuone. Välittömästi pihamaahan ulottui puisto,\njoka olikin sangen laaja ja vaihtelevaluontoinen. Siellä kohosi jylhän\ntotista hongikkoa, tapasipa taas avonaisempia pälvipaikkoja\nlehtimetsineen; siellä oli pieni vesiputous, pikku saaria siltoineen,\nhuvihuoneita ja katoksia, lehtimajoja, luolia j. n. e. senaikuisen tavan\nmukaan.\n\nSeuraavan kymmenvuotiskauden aikana laitettiin kuitenkin kaikki uuteen\nuskoon, sillä entisiä laitoksia pidettiin liian vanhanaikaisina.\nMolemmat rannalle ulottuvat sivustarakennukset revittiin alas ja niiden\nsijaan rakennettiin uudet rakennukset päärakennuksen yhteyteen;\npenkereet hävitettiin ja tasotettiin; puutarha ja pihamaa järjestettiin\nnurmikenturoiksi, joilla puuryhmiä ja eri sikermiä siellä täällä kasvoi;\npuistokin laitettiin uudenkuosiseksi, j. n. e.\n\nTehdaskin oli sangen hyvin rakennettu kaikkine vankkoine, muhkeine\nrakennuksineen: suurin osa talousrakennuksista samoin kuin työväen\nasunnotkin oli rakennettu kivestä ja katettu peltilevyillä.\n\nMainitsin äsken kavaljeerihuoneuston. Sellainen oli siihen aikaan\nluullakseni jokaisessa suuremmassa maakartanossa, joskaan se ei\ntavallisesti ollut niin suuri kuin Selma Lagerlöfin \"Gösta Berlingin\nsadussa\" kuvaama kavaljeerihuoneusto. Ja tuollaisen huoneuston\nolemassaoloon antoikin aiheen pätevät syyt. Harvoille oli näet suotu\nonni omistaa oma maatalo, eikä siihen aikaan ollut kaupunkien\nympäristöllä lukuisia huviloita niinkuin nykyjään. Ja kun siihen aikaan\nkulkuneuvot yleensä olivat kalliit ja vaivaloiset, ei käynyt helposti\npäinsä viettää vapaita kesäkuukausiaan ulkomaisissakaan kylpypaikoissa;\ntuollainen matka oli näet ennenaikaan kerrassaan erityinen merkkitapaus\nihmiselämässä ja sellaisen tekoon ryhtyivät vain aniharvat ehkäpä yhden\nkerran ijässään, uudistamatta sitä senkoomin koskaan. Senvuoksi\nottivatkin useat siihen aikaan kiitollisin mielin vastaan\nparempiosaisten ystäväinsä tarjouksen, kun tällaiset ystävät heille\ntarjosivat tilaisuuden viettämään osan kesää luonaan maalla. Ja silloin\nmajoitettiin aina nuoret herrat kavaljeerihuoneustoon.\n\nBjörkbodan kavaljeerihuoneusto olikin kesäaikaan miltei aina asukkaita\ntäynnä ja majaili siellä melkein poikkeuksetta vakinaiset,\nsäännöllisesti vuosittain uudelleen saapuvat päävieraat. Sillä isäni oli\nkerta kaikkiaan pyytänyt useita sukulaisiaan, etupäässä ruotsalaisia, ja\nmyöskin joitakuita ystäviään käymään aina kesillä Björkbodassa hänen\nluonaan ja oli sitten kerrassaan pahalla tuulella joll'eivät pyydetyt\nkäyttäneet tarjottua vieraanvaraisuutta hyväkseen. Niinpä kokoontuikin\nBjörkbodaan lyhyiden, pian häipyvien kesäkuukausien aikana aina paljon\nväkeä, isäni yhdenikäisiä ja läheisiä ystäviä ja myöskin paljon nuorta\npolvea. Vaikkapa silloisen ajan tavan mukaan kävikin hyvin päinsä\nsijoittaa jopa kolmekin henkeä samaan huoneeseen, karttui joukkoa\nkuitenkin siksi paljon, että kavaljeerihuoneusto monine huoneineen\nhät'hätää riitti tarpeeseen.\n\nPaitsi pitempiaikaisia vieraita saapui tervehtijöitä Turusta tahi\nläheisiltä maaseuduilta sangen usein, tosin vain muutamiksi päiviksi. He\ntulivat tavallisesti omilla hevosiltaan ja oli heillä usein mukanaan\nvielä palvelija ja kamarineitsyt, seikka, joka joskus saattoi äitini\nmitä arveluttavimpaan asemaan, sillä ei ollut aina ensinkään helppoa\nmukavasti sijoitella moisia vaatelijaita ja isoisia palvelijoita.\n\nLuulisipa helposti, että tuollainen suuri ja vieraita täynnä tulvehtiva\ntalous olisi joll'ei nyt aivan perikatoon johtava niin ainakin sangen\nkallis ja kuluttava. Niin ei asianlaita kuitenkaan ollut, sillä koko\ntaloudenhoito oli senmukaan laskettu ja järjestetty. Navetasta, jossa\nelätettiin 30 lehmää, saatiin yllinkyllin maitoa, voita ja\njuottovasikoita; suuri puutarha tuotti kaikenlaisia ruokatarpeita\nenemmän kuin saatiin menemäänkään; laajoilta kalavesiltä saaristossa\nkannettiin kaloja kaikenlajisia aivan ylenmääräisesti ja metsänvartijat\nhankkivat metsänriistaa kaikkina aikoina ympäri vuoden kuinka paljon\ntahansa, sillä minkäänlaista laillista rauhoitusaikaa ei vielä silloin\nollut säädetty. Kaiken tämän lisäksi saatiin vielä veroerät monista\npäätilaan kuuluvista alustalaistaloista. Niinpä ostettavana olikin vain\nmaustetavarat ja viinit. Äitini oli näet usein mitä pahimmassa pulassa\nkun ei oikein tiennyt miten käyttäisi kaikki \"hyvyydet\", mitä hänen\ntalousaittaansa eri tahoilta virtaili. Ei näet tultu ajatelleeksikaan\nlähettää joku osa kaikesta tästä yltäkylläisyydestä yhdeksän penikulman\npäässä sijaitsevaan kaupunkiin myytäväksi, eikä tällainen tapa kuulunut\ntaloussuunnitelmaankaan. \"Ei sitä senvertaista rikenettä kannata\nlähettää\", oli tapana siihen aikaan sanoa. Rautaa vain myötiin, kaikki\nmuu oli yksinomaan omaa taloa, keittiötä ja vallasväkeä varten.\n\nOlen nykypäivinä ollut maatiloilla, joissa tuskin hituistakaan parsaa\ntai edes muutamia hyötymansikoita hennotaan suoda talonväen tarpeiksi,\nsillä sellaiset tuotteet \"pitää lähettää kaupunkiin\", ja joissa jokainen\nmaitopisarakin merkitään kirjoihin ja lasketaan arvonsa mukaan. Mutta\nsensijaan kuljettaa päivittäin kaupungissa ajava \"maitokuski\" sieltä\nmukanaan kaikenlaisia, puhtaalla rahalla ostettuja tarpeita, kuten\nleipää, lihaa ja muuta sellaista, jota erittäin hyvin pitäisi voida\nomissa kotioloissakin hankkia talon tarpeiksi, ja jos kysyy miksi noin\ntehdään, vastataan \"ettei sen vertaisen tähden kotona kannata\". Siinä\nentisen ja nykyisen taloudenhoidon eroitus -- niin ovat ajat, elintavat\nja käsityskanta muuttuneet.\n\nSuurta hupia maalaisoloissa tuotti posti, jota aina mielenkiinnolla\nodotettiin. Se saapui silloin vain kaksi kertaa viikossa. Lähin\npostikonttori oli Karjalla, kahdeksan penikulman päässä Björkbodasta;\nsieltä kuljetettiin erityinen irtonaislaukku Perniön majataloon, josta\nneljän penikulman taipaleen takaa tehtaan postinkuljettaja toi sen\nsitten meille. Tavallisesti alettiin postia odottaa jo kello 6 aikaan\niltapäivällä ja tultiin kärsimättömiksi jollei se silloin tullut. Ja kun\naisakello vihoviimein kuului vasaramäeltä, silloin kaikki remahtivat\niloiseen huutoon: \"posti tulee!\" ja innokkaasti avattiin sitten\npostilaukku. Harvoin sieltä löytyi kirjeitä meille nuorisolle --\nsellainenkin sattuma kuvaamattomaksi riemuksi kuitenkin joskus sattui --\nmutta sitä useampia oli kirjeitä isälleni ja useita sanomalehtiä,\nmyöskin ruotsalaisia ja muita ulkomaalaisia. Niihin käytiin innokkaasti\nkäsiksi, vaikkakin ne kaikki itseasiassa siihen aikaan olivat sangen\nsisällyksettömiä. Kuitenkin löytyi niistä aina jotain mielenkiintoa\nherättävää uutta, ja joll'ei muuta niin ainakin \"Helsingfors\nTidningar\"-lehdessä Välskärin kertomusten jatko, joka siihen aikaan oli\nomiaan pitämään jokaista lukijaa laukeamattomassa jännityksessä.\n\nJoskus sattui posti viipymään tavallista kauemmin ja silloin kohosi\nkärsimättömyys odottajissa siksi korkealle, että lähdettiin postia\nvastaan. Kärsivällisesti istuttiin sitten jollekin ojan penkereelle\nodottelemaan, ja kun se vihdoinkin tuli, avattiin laukku mukaan otetulla\navaimella kiihkeästi ja silmäiltiin takasintullessa päällisinpuolin\nsanomalehden pääsisältö.\n\nIsälläni oli laaja kirjevaihto, johon häneltä kului hyväsestään aikaa.\nSillä paitsi tavallisia asioimiskirjeitä oli eteviä henkilöitä\nHelsingissä, Pietarissa ja Ruotsissa hänen \"kirjeenvaihtajinaan\". Kun\nsanomalehdet eivät siihen aikaan julaisseet, eivätkä saaneetkaan\njulaista minkäänlaisia selostuksia tahi lausuntoja poliittisista ja\nyhteiskunnallisista asioista, niin oli sensijaan vanhemmilla herroilla\ntapana, huvitettuja ja alkuunpanevassa asemassakin kun olivat, mitä\ntulee sisä- ja ulkopolitiikkaan, vaihtaa keskenään mielipiteitä päivän\ntärkeimmissä kysymyksissä, jonka kautta isänikin, vaikka maalla asuva\nolikin, pysyi suuren maailman tapausten tasalla.\n\nKertomani posti oli siihen aikaan ainoa Kemiössä. Jos joillakin\npitäjäläisillä oli kirjeitä toimitettavana, täytyi heidän lähettää\nerityinen lähetti tuomaan ne ensin Björkbodaan ja pyytämään, että ne\nsaisi kulkea tehtaan irtonaislaukussa eteenpäin. Ja nyt on samassa\npitäjässä kokonaista kolme postitoimistoa ja neljä pysäkkiä, joissa\nkaikissa posti käy säännöllisesti joka päivä.\n\nBjörkbodassa oli elämä kesän pitkän vaihteleva ja hilpeä, kiitos\nvierasjoukolle ja nuorisoparvelle. Siellä oli vallalla sama iloinen,\nhuoleton henki kuin kaupungissakin, mutta täällä kesän vihreässä\nihanuudessa ja vapaan luonnon helmassa se voi yhä enemmän kehittyä ja\nilmetä. Huveja ja huvituksia mitä erilaisimpia vaihteli alituisesti.\nMuistan vielä lapsuusvuosiltani kuinka miltei joka päivä toimeenpantiin\nhuvituksia ja kaikenlaisia tilaisuuksia. Milloin tehtiin huviretkeily\njohonkin saareen saaristossa, milloin taas mentiin joukolla äyriäisiä\npyydystämään; milloin purjehdittiin merelle jollakin tehtaan jaalalla,\nmilloin taas esitettiin joku näytelmä tahi toimeenpantiin pukuesityksiä\nja kuvaelmia puistossa. Erittäinkin jos vanha mummo vain sattui\noleskelemaan silloin siellä, sillä hänen kekseliäisyytensä kaikessa\ntällaisessa oli loppumaton.\n\nJoskus lähdettiin vierailulle jonkun naapurin luo, sillä sellaisia\npaikkoja, joskin kolmen penikulman päässä, oli kuitenkin vielä silloin\noman pitäjän rajojen sisässä. Hevosista ja ajopeleistä ei siihen aikaan\nerittäin suurta lukua pidetty; otettiin mitä oli, ja mitä käytettävänä\ntaas oli, sen täytyi kelvata. Niinpä vanhat vesikauhan muotoiset,\nkeltaisiksi maalatut vaunutkin, joissa oli C kirjaimen muotoiset\nalusjoustimet, täytyi joskus tiukan tarpeen hetkellä vetää esille\nkäytettäviksi.\n\nLähin naapurimme oli Runebergin runossaan laulama eversti von Konow,\njoka asui luonnonihanassa Västanvikissa. \"Hänen korpraalistaan\" ei\nmerkkiäkään näkynyt, ehkäpä häntä ei koskaan ole ollutkaan, ei ainakaan\ntiedetty häntä tiedustella, mutta tuo pitkä, laiha ja alinomaa kiroileva\nukko Konow, jonka ylähuulta koristi paksu kerros kotona viljeltyä ja\nkotona valmistettua nuuskaa, hänet näen vieläkin ilmielävänä edessäni.\nHänen kiroilemisestaan ja alituisesti uudistuvista \"perhanan\nperhanoistaan\" ei niin paljon välitetty kuin hänen jutuistaan, joita hän\nkertoi täysissä tosissaan ja vaatien että ne täytyi jokaisen uskoa,\nlopettaen tavallisesti kaskunsa: \"piru minut periköön jos tässä seison\nja valehtelen.\" Hänen juttunsa olivat jonkun verran samaa lajia kuin\n\"Kulkurinissen\" \"Vermlantilaisissa\" ja häneen verrattuna olisi itse\nautuas Münchausen seisonut kuin niistetty koulupoika. Kun oli käyty\nvierailulla Västanvikissa oli monta päivää senjälkeen hauskaa, sillä\nKonowin jutuista riitti kylliksi puheenaihetta. Muuten oli hän kaikissa\nsuhteissa täydellinen originaali, eristapainen äijä.\n\nNiillä seuduilla oli monta muutakin, suurempaa ja pienempää\nherraskartanoa, joissa kaikissa siihen aikaan asui todelliseen\nsäätyläisluokkaan kuuluvia perheitä, ja myöskin niihin kokoontui\nkesäisin vieraita ja nuorta väkeä. Kesän kuluessa olikin tapana käydä\nvierailulla ainakin yhden kerran jokaisessa naapurissa ja tultiin\nsilloin vieraisille tavallisesti iltapäivällä ja lähdettiin kotimatkalle\niltasella illallisaterian jälkeen.\n\nNykyjään puhutaan niin usein entisaikaisesta yksinkertaisuudesta ja\nkohtuullisuudesta tuollaisissa kodeissa maalla. Kummallinen puhetapa!\nKaikki tuollaiset kodit olivat näet niin pitkälle kuin suinkin muistan\nsisustetut ajan kuosin ja vaatimusten mukaisesti, usein sangen\nkalliistikin, enimmäkseen vankoilla mahonkihuonekaluilla, ja jollei\nsellaisia ollut, niin vallitsi kodeissa kuitenkin siisteyden ja\nkodikkuuden sievyys ja hienous, jota tottatosiaan ei nykyjään kaikkialla\ntapaa. Vierailulle tultua kestittiin tulijoita aina ensin kahvilla\ntuoreine pikkuleipineen; sitten tarjottiin teevettä ja ennenkuin pois\nlähdettiin syötiin illallinen, joka oli omiaan todistamaan emännän\nsuurta nerokkuutta ja toimeliaisuutta kuin myöskin ruokasäiliöiden\nerinomaista \"sisällysrikkautta\", seikka, joka ei olekaan mikään helppo\njuttu pienellä maatilalla kaukaisella maaseudulla.\n\nKuinka suuri säätyläisluokka siihen aikaan pitäjässä oli, olin\ntilaisuudessa kerran näkemään, kun eräänä sunnuntai-iltapäivänä menimme\nKemiön pappilaan tavanmukaiselle vierailullemme. Sinne kokoontui\nmainittuna iltana noin sata henkeä, sattumaltako aivan vaiko sitten\njostakin erityisestä syystä, sitä en enää muista. Leppeäluonteinen, aina\niloinen rovasti Hirn otti silloin esille viulunsa, jota hän käsittelikin\nsangen taitavasti, viritti vireän tanssisäveleen ja niin kului ilta\niloisesti ja rattoisasti.\n\nMyöskin talvisaikaan, varsinkin uutenavuonna, jos vain keli ja ilma oli\nsuotuisa, oli tapana käydä vierailulla naapureissa, ja silloin\njäätiinkin tavallisesti yöksi taloon. Samalla saapui muitakin vieraita,\nseura kasvoi ja niin pujahdettiin sitten seuraavana päivänä vielä\njohonkin toiseen paikkaan kun kuitenkin ensin oli annettu sinne tulosta\nedeltäpäin tieto. Tällaiset vierailumatkat olivat hauskoja retkiä, kun\npitkässä jonossa, kulkusten somasti kilkattaessa, nauraen ja leikkiä\nlaskien kiidettiin hevosilla huurteisten, kimaltelevain metsien halki,\nyli lumipeitteisten, häikäisevän valkoisten lakeuksien lumen jalaksien\nalla naristessa. Hauskaa retkeilyä ympäri pitäjän kesti usein monta\npäivää ja oli matka aina mitä hauskin ja hilpein.\n\nBjörkbodaan saapuivat pitäjäläiset tavallisesti Aukustinpäivänä,\ntammikuun 7:nä, isäni nimipäivänä, tehden silloin uudenvuoden- ja\nonnitteluvierailunsa. Tämä oli juurtunut tavaksi jo vanhastaan ja oli\näitini aina silloin valmis ottamaan vierailut vastaan. Mutta sattuipa\nkerran, että tämän määrätyn päivän aamulla puhkesi niin hirvittävä\npyryilma, että harvoin sellaista nähdään. Tuiskulumi kasaantui\nmiehenkorkuisiksi kinoksiksi ja tukkesi aidat ja veräjät niin että vain\nhieman aidanseipäiden neniä pilkisti kinoksista esiin. Oli luonnollista\nja päivänselvää, ettei kukaan \"tällaisessa jumalan-ilmassa\" voinut\nlähteä ulos, eikä meilläkään näinollen odotettu sinä päivänä vieraita.\nIlta kului senvuoksi hiljalleen kaikessa rauhassa ja kello läheni jo\nyhdeksää kun yht'äkkiä, aivan odottamatta kuultiin kulkusten heläjävän\nportaiden edessä, ja pari todellista lumiukkoa kompuroi eteiseen. Tuskin\nolivat he ennättäneet pudistella lumipaljouden pois turkeistaan kun\njälleen kulkusten kilinä kuului ja yhä uusia vieraita tulvaili sisään,\nja niin yhä jatkuvasti kunnes tuossa kello 10 aikaan kaikki\ntavanmukaiset vieraat jo olivat koolla. Nuo ihmisparat olivat jo hyvissä\najoin päivällä lähteneet kodeistaan taipaleelle, mutta vain askel\naskeleelta olivat he voineet raivata itselleen ajotietä, kaatuen\nvähäväliä ja kokien monenlaisia pieniä seikkailuja, jopa joutuen\ntoisinaan kerrassaan epätoivoisiksi perille pääsemisestään.\n\nKun he sitten vihoviimein vilustuneina, nälkäisinä ja läpiväsyneinä koko\npäivän kestäneiden vaivojen ja vastuksien jälkeen pääsivät\nmääräpaikkaansa, tuntui heistä lämmin sitäkin herttaisemmalta ja\nteevesi, punssi sekä illallisruoka maistui kerrassaan oivalliselta.\nMieliala muodostuikin pian hilpeäksi ja iloiseksi. \"Pikenttipalvelija\"\nBjörkqvist'in joka sangen auttavasti osasi puhallella klarinettia,\ntäytyi ottaa pelinsä käsille ja luirahuttaa valssi, jota sitten\ntanssittiin riemuin ja mielihyvin ja joka oli omiaan pehmittämään\njäykistyneet jäsenet entiselleen. Valmistelematta toimeenpantu tanssi\nkesti myöhään yöhön. Mutta äitirukka, joka ei ollut ensinkään\nvalmistautunut vastaanottamaan näin suurta yövierasjoukkoa, joutui\npahempaan kuin pulaan mihin hän sijoittelisi kaikki odottamatta tulleet\nvieraat. Vaan hän keksi kuitenkin keinot ja viimein sai kukin oman\nvuoteen käytettäväkseen, -- vaikea pula sai korvata ja pyytää anteeksi\npuutteellisuudet. Lumipyry ja tuisku kesti koko yön niin että vieraat\nvasta kahden päivän perästä, sittenkun tiet ja veräjät oli saatu edes\njonkunverran lapioiduiksi ja avatuiksi, voivat lähteä paluumatkalle.\nTällaiset pienet seikkailut kirkastavat ja ikäänkuin kuvittavat\nmaalaiselämää.\n\nUseimmat pienistä herrastaloista, joissa ennenvanhaan vaatimattomat,\nmutta kuitenkin hyvät perheet hauskasti elostivat, ovat sittemmin\ntulleet myödyiksi ja joutuneet talonpoikaiskäsiin ja niiden entiset\nasukkaat ovat hajaantuneet eri haaroille. Suuremmista kartanoista taas\non moni joutunut kuitenkin nurjemman kohtalon alaiseksi. Pirstottuina ja\nlohkottuina eri maa-alueiksi ja säälimättömien metsänhaaskaajain\nhävittäminä, jotka eivät huomispäivää ajattele, ovat ne vihdoin\njoutuneet joidenkuiden enemmän tai vähemmän keinottelevain\nosakeyhtiöiden haltuun, joiden tilapäisillä isännöitsijöillä ei voi olla\nsamaa harrastusta, kunnioittavaa lempeyttä ja huolenpitoa niitä kohtaan\nkuin niillä, jotka polvesta polveen ovat asuneet, viljelleet ja\nrakastaneet isiltä perittyä turvetta. Mutta niin paljon ovat ajat\nmuuttuneet, että maatilat nyt vaihtelevat omistajaa kuin jos olisivat\nvain seteleitä taskukirjassa. Maata omistava säätyläisluokka maassamme\nhäviää häviämistään yhä enemmän.\n\nEmännän huolet ja velvollisuudet suuremmalla maatilalla siihen aikaan\nolivat sangen raskaat, moninaiset ja laajat. Sillä ei siinä kyllin, että\nhänen aikaansa suuressa määrässä kului talon \"kunnian ylläpidossa\" ja\nseurustellessa monen monien talossa käypäin vieraiden kanssa, hänen\nhartioillaan oli sitäpaitsi koko vastuunalaisuus ja huolehtiminen\nsisäisestä taloudenhoidosta, johon isäni ei vähimmässäkään määrässä\nottanut osaa. Ja siinä sitä kysyttiinkin taitoa ja tottumusta mitä\nsuurimmassa määrässä samoinkuin suurta ajattelevaisuuttakin, jotta ne\nmoninaiset, erilaatuiset tuotteet, joita talosta voitiin saada, tulivat\nkaikki oikeissa ajoin hankituiksi, talteen korjatuiksi ja käytetyiksi,\nsillä kuuluihan sisäiseen talouteen saada talo niin hyvin varustetuksi\nkaikenlaisilla tarpeilla kuin suinkin, samalla kun oli vältettävä niin\npaljon kuin mahdollista kaikkia rahallisia menoja. Mutta ennen kaikkea\ntäytyi hänen kohdistaa huolenpitonsa kaiken sen varaston kokoamiseen,\njota tarvittiin pitkän talvikauden aikana pääkaupungissa. Täytyy\nkuitenkin tunnustaa, että hänellä näissä puuhissa oli apuna lukuisa\npalveluskunta, jonka hän itse oli opettanut, nöyriä ja tehtävissään\ntaitavia palvelijoita kaikki.\n\nSuuri osa kesää kului tällaisiin tehtäviin. Milloin oli yksi, milloin\ntoinen marjalaji kypsynyt ja siten valmis mehuksi tai hilloksi\nkeitettäväksi, milloin taas tuli panna vihanneksia säilöön tahi\nkuivamaan. Monen monista mehiläispesistä, joita oli sekä tehtaalla että\nulkotiloilla, saatiin hunajakakkuja ja oma hunaja saikin täyttää monissa\ntarpeissa kallishintaisen sokerin tehtävät; vahasta taas, jonka\ntummankeltainen väri poistettiin jonkunlaisen kemiallisen menettelyn\navulla, valettiin lasikaavoissa sangen kauniita kynttilöitä. Kun\nverovilloja tuli paljon, kudottiin niistä kotona kangasta, joka\nkaupungissa värjäytettiin ja josta sitten tehtaanräätäli ompeli\nlivré-pukuja kuskille ja palvelijoille ja myöskin päällysnuttuja meille\npoikasille. Jalkineemme tehtiin myöskin kotona talon nahoista. Suuret\npellavavarastot, joita taloon tulvi, lajiteltiin tarkasti kolmeen osaan.\nHienoin laji lähetettiin Vadstenaan kudottavaksi damastiliinakankaiksi,\njoihin tavallisesti samalla kudottiin vaakuna tahi kirjainmonogrammi\nnurkkaan. Välilajista taas kutoi kotona vakituinen, vuoden läpeensä\nahertava kankuri rälliliinakankaita, pyyheliinoja ja lakanoita;\nkolmannesta lajista täytyi navettapiikojen niinä hetkinä, joina heillä\noli vapautta ulkotöistään, kutoa lattiamattoja, säkkejä y. m. sellaista.\nSuuren, seinässä kiini olevan liinavaatekaapin sisältö, joka oli\nmuodostunut ja kerääntynyt perheenemännän uutteran huolenpidon kautta,\nsamoin hopeakalustokaappi, täynnä perittyä kapistusta -- niissä oli\nsenaikuisen emännän ylpeys ja ilo.\n\nMutta yhä tiukemmiksi kävivät hänen huolensa ja puuhansa kuta lähemmä\nsyksyä kesä kului. 1 päivä lokakuuta oli veronmaksupäivä, jolloin\njokaisen päätilaan kuuluvan talon oli tuotava määrätyt luonnontuotteet\npäätilalle. Tällöin muistutti talon piha oivallista markkinapaikkaa,\njossa kuorma seisoi kuorman vieressä ja elukkaa oli kaikenlaista. Äitini\nkäyskenteli pehtoorin kanssa kuormien lomissa, tutkistellen\ntuntijasilmällään niiden sisältöä ja joskus moittien ala-arvoista\ntavaraa.\n\nSiinä sitä sitten oli tuotteita ja aineita kerrassaan kaikenlaisia,\njyvistä alkaen aina lakaisuluutiin, pärevasuihin, puolukoihin,\nomenoihin, kananmuniin ja kananpoikalaumaan asti. Vähän oli tuotu\nkutakin lajia itsekustakin talosta, mutta yhteensä niistä karttui\nmelkoinen tavaranpaljous. Kun ensin oli otettu \"päältä pois\" kaikki mitä\ntulisi antaa kaupunkiväelle, sälytettiin loppuosa aittoihin talon omaa\ntarvetta varten, ja tämä loppuosa ei tosiaankaan ollut vähäinen, sillä\nminä muistan hyvin kuinka ruoka-aitat täyttyivät niin kukkuroilleen,\nettä tuskin niihin mitään lisää olisi sopinut.\n\nKun verot oli kannettu, alkoivat järjestelyt talvea varten.\nSyysteurastusta kesti useita päiviä ja kaikki mahdolliset seikat tuli\nsen yhteydessä huomioonottaa, makkarat ja veririeskat valmistaa, lihat\nja sianlihat suolata, savustaa j. n. e. Pesusaippuaa ja suopaa oli\nniinikään valmistettava. Sitten alkoi suuri kovan arkileivän leipominen\npalvelijoita varten, sekä perunajauhojen ja tarkin teko. Mutta enimmän\nhuvitti minua lapsena ollessani kynttiläin valaminen. Kaikki\nteurastuksessa kertynyt tali sulatettiin näet ensin puoleksi vedellä\ntäytettyyn kupari-astiaan, jossa sitten kotona tehtyjä ja puupuikkoihin\nkiinnitettyjä kynttilänsydämiä kastettiin vähäväliä kunnes ne vihdoin\ntulivat kyllin paksuiksi kynttilöiksi. Kyllähän tuollaiset kynttilät\nräiskyivät ja sähisivät ja niitä täytyi usein \"niistää\"\nkynttiläsaksilla, mutta paitsi tällaisia talikynttilöitä ei siihen\naikaan ollut olemassakaan muunlaisia valaistuskompeita kuin salia ja\nvierashuonetta varten vahakynttilöitä ja öljylamput.\n\nKun kaikki vihdoin monien huolien ja paljon työn perästä oli valmista,\nlastattiin varastot ja niiden mukana myöskin halot ja heinät, hevoset ja\nlehmät sekä kaikki palkolliset ja muut muuttotavarat pariin jaalaan,\njoilla koko lasti kuljetettiin kaupunkiin. Sinne oli perhekin, sitten\nkun kaikki oli säännöllisesti ja hyvässä järjestyksessä saatu\nlähetetyksi, valmis maanteitse matkustamaan.\n\n\n\n"]