[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4EcB5Fn3_08Q_vTnsSIF-ecgzU_ludQ8PpIjdGvGBOk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1440,"Kaarle XII:n historia","Voltaire (oik. Arouet, François-Marie)",1694,1778,"1440-voltaire-kaarle-xiin-historia","1440__Voltaire__Kaarle_XIIn_historia",null,"muistelmat",[],[],"fi",1731,1921,65574,464426,false,53454,[23,24,25],"Charles XII, King of Sweden, 1682-1718","Sweden -- History -- Charles XII, 1697-1718","Sweden -- Kings and rulers -- Biography",[27,28,29],"Biographies","History - European","History - Royalty","\"Kaarle XII:n historia\" by Voltaire is a book published in 1731 about Swedish King Charles XII and the Great Northern War. Voltaire presents a positive portrait of the Swedish monarch, portraying him as a counterweight to Peter the Great's brutality and unjust warfare. Through his literary style emphasizing narrative tension and elegant prose, Voltaire created what became the first major work on Charles XII's life—an adventure story that shaped Swedish historical tradition, introducing anecdotes and details that persist in historiography to this day. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Kallio, O. A. (Oskar Albin)",336,"Voltairen kirjoittama historiallinen elämäkerta Ruotsin kuningas Kaarle XII:sta ja Suuresta Pohjan sodasta. Teos tarkastelee kuninkaan sotaretkiä, tappiota Pultavassa sekä pakoa Turkinmaalle valistusajalle tyypillisellä otteella. Kirjoittaja hyödyntää aikalaislähteitä ja silminnäkijäkuvauksia piirtäessään kuvaa kiistellystä hallitsijasta.","Voltairen 'Kaarle XII:n historia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1440.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAARLE XII:n HISTORIA\n\nKirj.\n\nFrançois Marie Voltaire\n\n\nSuomentanut ja johdannolla sekä selityksillä varustanut\n\nO. A. Kallio\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause.\n\nENSIMÄINEN KIRJA.\n\nLyhyt Ruotsin historia Kaarle XII:een saakka. Hänen kasvatuksensa;\nhänen vihollisensa, Tsaari Pietari Aleksejevitshin luonne.\nMielenkiintoisia yksityispiirteitä tästä ruhtinaasta ja Venäjän\nkansasta. Venäjä, Puola ja Tanska liittoutuvat Kaarle XII:tta vastaan.\n\nTOINEN KIRJA.\n\nIhmeellinen ja äkillinen muutos Kaarle XII:n luonteessa.\nKahdeksantoistavuotiaana hän käy sotaa Tanskaa, Puolaa ja Venäjää\nvastaan, päättää Tanskan-sotansa kuudessa viikossa, lyö kahdeksalla\ntuhannella ruotsalaisella kahdeksankymmentä tuhatta venäläistä ja\nhyökkää Puolaan. Puolan ja sen hallinnon kuvaus. Kaarle voittaa useita\ntaisteluja, pääsee Puolan herraksi ja valmistautuu nimittämään sinne\nuuden kuninkaan.\n\nKOLMAS KIRJA.\n\nStanislaus Leszczinski valitaan Puolan kuninkaaksi.\nKardinaali-primaksen kuolema. Kenraali Schulenburgin oiva peräytyminen.\nTsaarin toimia. Pietarin perustaminen. Frauenstadtin taistelu. Kaarle\nsamoaa Saksiin. Altranstädtin rauha. August luopuu kruunusta ja jättöä\nsen Stanislaukselle. Tsaarin lähettiläs kenraali Patkul teilataan ja\nrevitään neljäksi kappaleeksi. Kaarle ottaa Saksissa vastaan kaikkien\nruhtinasten lähettiläitä. Hän pistäytyy yksin Dresdenissä tapaamassa\nAugustia ennen lähtöään.\n\nNELJÄS KIRJA.\n\nVoittoisa Kaarle jättää Saksin, ahdistaa tsaaria, tunkeutuu Ukrainaan.\nHänen tappionsa. Hänen haavoittumisensa. Pultavan taistelu. Tämän\ntaistelun seuraukset. Kaarlen täytyy paeta Turkinmaalle. Hänen\nvastaanottonsa Bessarabiassa.\n\nVIIDES KIRJA\n\nOttomanisen Portin tila. Kaarle oleskelee Benderin läheisyydessä. Hänen\naskartelunsa. Hänen vehkeilynsä Turkin hovissa. Hänen suunnitelmansa.\nAugust nousee jälleen Puolan valtaistuimelle. Tanskan kuningas hyökkää\nRuotsiin. Kaarlen kaikkia muitakin valtioita ahdistetaan. Tsaari juhlii\nvoittoa Moskovassa. Tapahtumat Pruth-joella. Tsaaritar, joka\nrahvaannaisesta kohosi keisarinnaksi.\n\nKUUDES KIRJA.\n\nVehkeilyjä Turkin hovissa. Tataarien khaani ja Benderin pasha tahtovat\npakoittaa Kaarlen lähtemään tiehensä. Hän puolustautuu neljänkymmenen\npalvelijansa kera kokonaista armeijaa vastaan. Hänet saadaan kiinni ja\nhäntä kohdellaan vankina.\n\nSEITSEMÄS KIRJA.\n\nTurkkilaiset siirtävät Kaarlen Demirtashiin. Kuningas Stanislaus\nvangitaan samaan aikaan. Herra de Villelonguen rohkea teko.\nVallankumous seraljissa. Taistelu Pommerissa. Ruotsalaiset polttavat\nAltonan. Kaarle lähtee vihdoin matkalle, palatakseen valtoihinsa. Hänen\nkummallinen matkustustapansa. Hänen tulonsa Stralsundiin. Kaarlen\nvastoinkäymisiä. Pietari Suuren menestyksiä. Hänen voittokulkueensa\nPietarissa.\n\nKAHDEKSAS KIRJA.\n\nKaarle naittaa sisarensa Hessenin prinssille. Hänet saarretaan\nStralsundiin, josta hän pelastuu Ruotsiin. Parooni Görtzin, hänen\npääministerinsä, puuhia. Suunnitelmia sovinnonteoksi tsaarin kanssa ja\nmaihinnousuksi Englantiin. Kaarle piirittää Fredrikshaldia Norjassa.\nHän saa surmansa. Hänen luonteensa. Görtz mestataan.\n\nMuistutuksia ja selityksiä\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nSuuri \"valistusaika\" 1700-luvulla on sangen merkitsevästi vaikuttanut\nmyös historiankirjoituksen uudistumiseen. Silloiset historioitsijat\neivät näet, kuten aikaisemmat, enää tyytyneet pelkkään tapausten ja\nvaltiolaitosten ulkopuoliseen käsittelyyn ja historian esittämiseen\npääasiallisesti kirkollisen ja uskonnollisen katsantokannan valossa,\nvaan ryhtyivät teoksissaan tutkimaan, selvittelemään ja arvostelemaan\nmyös tapausten ja ilmiöiden syitä, vaikuttimia, keskinäistä yhteyttä ja\nseurauksia; valtiolliset laitokset, kansain luonne ja tavat,\naineellinen ja henkinen kulttuuri, maan luonto ja näiden kaikkien suhde\ntoisiinsa otettiin tutkimuksen esineeksi. Samalla itse esitystapa\nmuuttuu. Entisen kuivan ja kronikkamaisen historiankirjoituksen\nsijaan tulee kuvaileva, värikäs, eloisa ja taiteellinen esitystapa.\nLisäksi liittyy historiankirjoitukseen tietoinen pyrkimys\ntarkastella ihmiskunnan vaiheita filosofisesti, terveen järjen ja\nluonnontieteellisen maailmankatsomuksen kriitillisessä valossa, sekä\nharrastus käsitellä varsinkin siihen saakka miltei kokonaan\nlaiminlyötyä sivistyshistoriaa.\n\nNämä historiankirjoituksen uudet puolet esiintyvät etenkin kuuluisan ja\nmonipuolisen ranskalaisen valistuskirjailijan _François Marie\nVoltairen_ (1694-1778) teoksissa, jopa siinä määrin, että häntä, eikä\nsuinkaan aivan syyttä, on sanottu historian filosofian, vieläpä koko\nuudemman historiankirjoituksen isäksi. Voltairen mielestä näet koko\nhistoriankirjoitus on vain historiaan sovellettua filosofiaa, ja\nsentähden tuleekin ainoastaan filosofien kirjoittaa historiaa.\nHistorioitsijan tulee ennen kaikkea koettaa selvitellä inhimillisen\nsivistyksen keskinäinen yhteys ja kehityskulku eikä rajoittua pelkkiin\nulkonaisiin tapauksiin. Niinpä hän varsinkin historiallisissa\npääteoksissaan (_Ludvig XIV:n vuosisata, Kansakuntain tavoista ja\nhengestä_) erikoisella mielenkiinnolla käsittelee ja kuvailee\nvaltioiden sisäistä järjestystä, kauppaa ja teollisuutta, tieteitä,\ntaiteita, tapoja, ajatuskantaa ja yleensä sivistyshistoriallisia\nseikkoja. Ja kun tämä tapahtuu erittäin pirteällä, omaperäisellä ja\ntaiteellisella tyylillä, niin ei ole ihme, että Voltairen\nhistorialliset teokset olivat alallaan käänteentekeviä ja ovat\nsäilyttäneet arvonsa meidän päiviimme saakka, vieläpä eräissä\nsuhteissa, kuten varsinkin Kaarle XII:n historiassa, määräävästi\nvaikuttaneet myöhempien aikojen tietoihin ja käsityskantaan.\n\nVoltaire ei ollut mikään arkistojen ja asiakirjain tutkija, ja siitä\njohtuu, että hänen teostensa yksityiskohtien luotettavuus ei ole aina\ntaattu. Hän kertoilee mielellään kaikenlaisia juttuja, joita on\nsattunut kuulemaan tai lähteissään tapaamaan, kunhan ne vain ovat\ntodennäköisiä ja kuvaavia asianomaiselle henkilölle tai tapaukselle.\nItse sanoo Voltaire esipuheessaan _Kaarle XII:n historian_ vuoden 1748\npainokseen jyrkästi epäilevänsä kaikkea, mikä esiintyy ihmeen tavoin\nja vastoin tervettä järkeä; silloin hän ei muka usko edes\nsilminnäkijäinkään vakuutteluja. Mutta jos joku juttu tai lisäpiirre on\nvain todennäköinen ja terveen järjen mukainen sekä muuten sovelias,\nsilloin Voltaire ei suinkaan malta olla sillä höystämättä esitystään,\nvaikkapa sen oikeaperäisyys ei olisikaan aivan varma.\n\nVoltairen \"Kaarle XII:n historia\" on hänen esikoisteoksensa\nhistoriankirjoituksen alalla ja sinänsä paljoa vähempiarvoinen kuin\nhänen myöhemmät historialliset teoksensa. Mutta jo tässä esikoisessa\nilmenevät selvästi Voltairen historiankirjoituksen sekä hyvät että\nheikot puolet, ja sen lisäksi, kuten sanottu, Voltairen antama kuva\nKaarle XII:sta ja hänen merkillisistä vaiheistaan on suureksi osaksi\nnykypäiviin saakka määrännyt jälkimaailman käsityksen Kaarle\nkuninkaasta ja Pohjan sodasta. Mainitussa 1748 vuoden painoksen\nesipuheessa Voltaire vakuuttaa, että jos mikään historia on koskaan\nansainnut lukijan luottamusta, niin juuri Kaarle XII:n historia on\nsellainen. Samalla hän mainitsee lähteinään herrojen Fabricen,\nVillelonguen ja Fiervillen muistelmat ynnä useiden silminnäkijäin\nkertomukset. Koska nämä kuitenkaan eivät olleet nähneet kaikkea tai\nolivat nähneet huonosti, niin myöntää hän erehtyneensä monestikin,\ntosin ei oleellisissa tosiasioissa, vaan verrattain mitättömissä\njutuissa, joihin pikkumainen arvostelu oli halukkaasti iskenyt. Näitä\nerehdyksiään hän muka sitten oli korjaillut esitettyjen arvostelujen ja\nmuistutusten mukaisesti, mikäli oli katsonut siihen syytä olevan,\nkäyttämällä apunaan m.m. Adlerfeltin sotapäiväkirjaa ja Kaarlen\nrippi-isän Nordbergin historiateosta.\n\nSuomalainen tutkija _J.R. Danielson_ on ottanut tarkemmin\nselvitelläkseen Voltairen käyttämiä lähteitä ja menettelytapaa ja\ntuonut ilmi pääasiallisesti seuraavat seikat. [_J.R. Danielson_,\nVoltaire Kaarle XII:n historian kirjoittajana. Akateeminen väitöskirja,\n1878.]\n\nOleskellessaan Englannissa 1727 Voltaire tapasi siellä Kaarle XII:n\nsuosikin Turkissa, Holsteinin lähettilään _E.F. Fabricen_, ja tämä\nkertoi hänelle paljon mielenkiintoista Kaarlen vaiheista, jota Voltaire\npiti omituisimpana kaikista Euroopassa hallinneista ruhtinaista. Siitä\nsai Voltaire aiheen ryhtyä kirjoittamaan Kaarlen historiaa. Lisäksi hän\nteoksessaan ilmoittaa käyttäneensä lähteinään Ranskan lähettilästen\n_Fiervillen_ ja _Croissyn_, herttuatar _Sarah Marlboroughin_, kenraali\n_Schulenburgin_, eversti _Villelonguen_ y.m.m. tiedonantoja. Mutta\nlisäksi näkyy Voltaire, vaikkapa hän ei siitä itse suoranaisesti\nmainitse, hyvin runsaassa mitassa käyttäneen apunaan useita painettuja\nlähteitä. Sellainen suuri painettu lähdeteos on Voltairelle Danielsonin\nmukaan todistettavasti ollut varsinkin _M. de Limiersin_ v. 1721\njulkaistu kuusiosainen _Histoire de Suède sous le regne de Charles\nXII_, joka taas puolestaan enimmältä osaltaan, usein aivan\nsananmukaisesti, perustuu sen ajan hollantilaisten kuukauslehtien\n(_Lettres historiques_ ja _Mercure historique et politique_ y.m.)\nkertomuksiin, kuvauksiin ja tiedonantoihin.\n\nMutta myös useita muitakin kirjallisia, painettuja lähteitä näyttää\nVoltaire käyttäneen apunaan, ottaen niistä kaikenlaisia lisäpiirteitä,\njuttuja y.m.s. Sellaisia lisälähteitä näkyy olleen esim. erään\n_Robinsonin_ muistelmateos, _Memoires, contenant l'état present de\nSuède_ (Lontoo, 1718); _Jean Perryn_ kirja Venäjän oloista, _Etat\npresent de la Grande Russie_ (1717), jossa tekijä -- englantilainen\ninsinööri, joka oli ollut Venäjällä tsaari Pietarin palveluksessa --\nkertoo kokemiaan ja näkemiään; Hannoverin lähettilään _Weberin_ Venäjää\nkoskevat muistelmat (_Memoires_, kaksi sarjaa, 1725); ranskalaisen\nmatkailijan _de la Motrayen_ matkakertomus _Voyages en Europe, Asie et\nAfrique_ (Haagissa, 1727), jossa kerrotaan Kaarlen olosta Turkinmaalla,\nmissä Motraye oli tutustunut Kaarleen; Limiersin teoksen ohella se\nnäkyy olleen Voltairen toiseksi tärkein painettu lähde; edelleen _Jean\nRoussetin_ kirja _Memoires du Regne de Catherine_ (Haagissa 1728), y.m.\npienempiä julkaisuja. Kun Voltairen käyttämissä lähteissä melkoisesti\noli pieniä asiallisia virheitä, joiden todenperäisyyttä Voltaire ei\nvoinut tarkistaa, jäivät ne enimmäkseen Voltairenkin historiaan, jonka\nerikoisuutena muutenkin oli suuri paljous varsinkin Kaarle kuninkaan\nluonnetta kuvaavia juttuja. Voltairen historia eroaa kuitenkin edukseen\nkaikista lähteistään itsenäisen, taiteellisen kokoonpanonsa ja eloisan,\nloisteliaan tyylinsä puolesta. Hän käyttelee lähteitään kirjallisella\naistilla ja runollisella vapaudella, valikoiden niistä semmoisia\nkohtia, jotka soveltuivat hänen tarkoituksiinsa ja tekivät hänen\nteoksensa huvittavaksi ja mielenkiintoiseksi, \"suuren yleisön\"\nkirjaksi.\n\n\"Kaarle XII:n historian\" ensimäinen osa painettiin Pariisissa 1729,\nmutta otettiin, painoluvasta huolimatta, takavarikkoon, koska se muka\noli loukkaava Puolan kuninkaalle August II:lle. Voltaire painatti sen\nuudestaan Rouenissa ja kirjoitti siihen jatkoksi toisen osan. Koko teos\noli sitten syksyllä 1731 saatavana Pariisin kirjakaupoissa ja saavutti\npian tavattoman levikin ja suosion sekä käännettiin useille kielille,\n\"melkein kaikille Euroopan kielille\", kuten Voltaire itse kehuu,\nvastatessaan Kaarle XII:n edellämainitun sotapapin ja hovisaarnaajan\nYrjö Nordbergin ankaraan arvosteluun. Yksin englantilaista käännöstä\nsanoo Voltaire ilmestyneen kahdeksan painosta. Saipa Voltaire teoksensa\njohdosta kiitoskirjeitäkin sen ajan kuuluisuuksilta (m.m. kardinaali\nAlberonilta).\n\nMutta ilmestyi arvostelijoitakin. V. 1732 julkaisi edellä mainittu\ntunnettu matkailija de la Motraye siitä muistutuksia (_Remarques_);\nsamoin v. 1741 puolalainen kreivi Poniatowski, Kaarlen uskollinen\nseuralainen ja auttaja Turkissa (_Remarques_). Ankarin arvostelija oli\nvastamainittu Kaarle XII:n hovipappi _Nordberg_, joka v. 1740 oli\nruotsiksi julkaissut lavean, mutta epätaiteellisen Kaarle XII:n\nhistorian; se ilmestyi ranskaksi käännettynä 1748. Nordberg sanoi\nVoltairea m.m. \"päävalehtelijaksi\" (archimenteur), joka muka\nlukemattomissa kohdissa lasketteli omiaan. Voltaire tietysti\npuolustelihe arvostelijoitaan vastaan, väittäen puhuvansa totta,\njoskaan ei kieltänyt pieniä erehdyksiäkin hänelle sattuneen. Paremmaksi\nvakuudeksi hän vetosi kuninkaallisen tuttavansa ja suosijansa, Puolan\nentisen kuninkaan, Lotringin herttuan Stanislaus Leszczinskin\ntodistukseen, jonka kreivi de Tressan v. 1759 kirjallisesti kuninkaan\npuolesta antoi Voltairelle, ja jossa erityisesti vakuutetaan, että\nmikäli Stanislaus omakohtaisesti tunsi Voltairen kertomia asioita, ne\nkaikki olivat tosia, ikäänkuin Voltaire olisi itse ollut tapausten\nsilminnäkijänä. Saamiensa muistutusten ja arvostelujen johdosta\nVoltaire, kuten jo edellä sanottiin, kuitenkin teki pienehköjä\nmuutoksia, korjauksia, poistoja ja lisäyksiä myöhempiin painoksiin ja\ntarkisteli kertomustansa uusien tiedonantojen ja kirjallisten lähteiden\nperusteella. Mutta kun perinpohjaisempi korjailu olisi poistanut\nteoksesta paljon juuri sellaista, mikä sille antoi sen erikoisen\nviehätyksen, jäi se tekemättä. Siten vuoden 1751 painos pysyi teoksen\nlopullisena muotona.\n\nVoltairen \"Kaarle XII:n historia\" on tähän päivään saakka lukemattomine\npainoksineen ja lukuisine käännöksineen ollut historiallisen\nkirjallisuuden enimmin luettuja teoksia. Sitä on melkoisen sattuvasti\nsanottu eräänlaiseksi historialliseksi romaaniksi, millä nimityksellä\non tahdottu kuvata sen sekä esitystapaa että sisällyksen\n\"romaanimaisuutta\". Voltaire onkin epäilemättä etusijassa tahtonut\nhuvittaa ja jännittää lukijoitaan eikä ole tavoitellut yksinomaan\ntieteellistä historiallista totuutta. Hän on menetellyt aiheensa\npitelyssä ja käsittelyssä pikemmin kaunokirjailijan kuin tieteellisen\nhistoriantutkijan tavoin. Mutta siitä huolimatta näyttää \"Kaarle XII:n\nhistoria\" kokonaisuudessaan katsottuna olevan verrattain tosipohjainen\nteos. Onpa esiintynyt ääniä, jotka väittävät ja todistelevat, että\nVoltairen teos lopultakin on toistaiseksi paras kaikista lukuisista\nKaarle XII:n historioista, ainakin mitä tulee Kaarlen persoonan ja\nluonteen oikein käsittämiseen ja kuvaamiseen. Tosin varsinkin Ruotsissa\novat useat historiankirjoittajat suuresti epäilleet Voltairen teoksen\nlukuisten juttujen todenperäisyyttä, mutta lainaavat niitä silti perin\nrunsaasti omiin teoksiinsa, jolleivät voi varmasti osoittaa\nVoltairen olevan väärässä. Samoin ovat tehneet muidenkin maiden\nhistoriankirjoittajat Kaarlesta ja hänen vaiheistaan puhuessaan. Niinpä\nVoltairen \"Kaarle XII\" on edelleen pysynyt alallansa ikäänkuin\nkeskeisenä teoksena, jopa tyylinsä ja kokoonpanonsa puolesta\n\"klassillisena\" kirjana, jonka tenhopiiristä kriitillinenkään\nhistoriantutkimus ei ole jaksanut ja voinut täysin vapautua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTietysti Voltairen teos jo itse aiheensa puolesta tarjoo mitä suurinta\nmielenkiintoa suomenkielisellekin lukijakunnalle -- mainitaanhan siinä\nmuuten Kaarlen yhteydessä usein Suomeakin. Ja kun meillä ei\ntoistaiseksi ole suomen kielellä mitään laveampaa esitystä tuosta\nPohjolan merkillisestä sankarikuninkaasta, joka tosin Suomelle aiheutti\nsuunnattomia kärsimyksiä, niin soveltuu Voltairen teos -- jolla samalla\non oma yleisesti tunnustettu kirjallishistoriallinen arvonsa -- hyvin\nsellaiseksi. Siinähän juuri tapaamme ne jutut ja kertomukset\nKaarle kuninkaasta, joita ehkä olemme saaneet lukea erinäisistä\nhistoriallisista romaaneista, oppikirjoista y. m. teoksista. --\nKäännöksen loppuun on liitetty joukko selityksiä ja muistutuksia,\njoissa käsitellään erinäisiä Voltairen teoksen kohtia, asiavirheitä ja\nepäluotettavia juttuja. Kaikkiin epävarmoihin ja yleensä toisarvoisiin\nkohtiin ja tarinoihin ei ole katsottu olevan syytä puuttua. Apuna tässä\non käytetty Danielsonin edellä mainittua väitöskirjaa, _Samuel E.\nBringin_ julkaisemaa teosta \"Karl XII. Till 200-årsdagen av\nhans död\" y.m. lähteitä. Joitakin virheitä, kuten esim. nimien\nväärinkirjoituksia, on korjattu suorastaan jo itse tekstissä, ja\nerinäisiä selityksiä ja huomautuksia on liitetty heti asianomaisen\nsivun alle. -- Käännös on tehty kokoelmassa \"Bibliothéque Nationale\"\njulkaistun, vv. 1909-11 painetun alkutekstin mukaan.\n\nO.A.K.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA\n\n\n\n\nENSIMÄINEN KIRJA.\n\nLyhyt Ruotsin historia Kaarle XII:een saakka. Hänen kasvatuksensa;\nhänen vihollisensa, Tsaari Pietari Aleksejevitshin luonne.\nMielenkiintoisia yksityispiirteitä tästä ruhtinaasta ja Venäjän\nkansasta. Venäjä, Puola ja Tanska liittoutuvat Kaarle XII:tta vastaan.\n\n\nRuotsi ja Suomi ovat yhdessä kuningaskunta, jolla on laajuutta noin\nkaksisataa ranskalaista penikulmaa [vanha tiemitta, _lieue_,\nvaihteli pituudeltaan; tavallisesti noin 4 km (_lieue de poste_,\npostipenikulma)] ja pituutta kolmesataa. Etelästä pohjoiseen ulottuu se\n55. leveysasteen paikkeilta aina 70. leveysasteeseen. Sillä on ankara\nilmanala, vailla kevättä ja syksyä. Talvi vallitsee siellä yhdeksän\nkuukautta vuodessa; kesän helle seuraa siellä suoraan tavatonta\nkylmyyttä. Lokakuusta alkaen käy kaikki jäähän, eikä esiinny noita\nhuomaamattomia vaihekausia, jotka muualla välittävät eri vuodenaikoja\nja tekevät muutoksen mieluisemmaksi. Korvaukseksi on luonto tälle\nkarulle ilmastolle suonut kirkkaan taivaan ja puhtaan ilman. Melkein\nalituisen auringonvalon lämmittämänä sen kesä tuottaa sangen lyhyessä\najassa kukkia ja hedelmiä. Talven pitkiä öitä taas sulostuttavat\nruskotukset ja hämärät, joita kestää sitä kauemmin, mitä vähemmän\naurinko loittonee Ruotsista. Kuutamoa taasen eivät mitkään pilvet\npimennä, vaan maata peittävän lumen heijastus antaa sille\nlisäkirkkautta, jota vielä hyvin usein erityiset eläinradan hohteen\ntapaiset valoilmiöt tehostavat, ja se tekee matkustamisen Ruotsissa\nyöllä yhtä helpoksi kuin päivälläkin. Laidunten puutteessa on karja\nsiellä kooltaan pienempää kuin Euroopan eteläisemmissä maissa. Ihmiset\nsen sijaan ovat kookkaita; kirkas taivas antaa heille terveyttä,\nilmaston ankaruus karkaisee heitä. He elävät kauan, jolleivät heikonna\nitseään väkijuomien ja viinien kohtuuttomalla nauttimisella, joita\npohjoiset kansat näyttävät rakastavan sitä kiihkeämmin, mitä enemmän\nluonto on ne heiltä kieltänyt.\n\nRuotsalaiset ovat hyväryhtisiä, voimakkaita, ketteriä, tottuneita\nkestämään mitä rasittavimpia töitä, nälkää ja puutetta. He ovat\nsynnynnäisiä sotilaita, täynnä uljuutta ja pikemmin urhoollisia kuin\ntoimeliaita. Kauppaa, joka yksin voisi antaa heille sen mitä heidän\nmaaltaan puuttuu, he ovat jo kauan lyöneet laimin eivätkä vieläkään\nhoida sitä kelvollisesti. Pääasiallisesti juuri Ruotsista, josta\nyhtä osaa vieläkin nimitetään Gootinmaaksi, arvellaan niiden\ngoottilaislaumojen lähteneen liikkeelle, jotka muinoin tulvivat yli\nEuroopan, riistäen sen Rooman keisarikunnalta, joka oli viisisataa\nvuotta ollut sen vallitsija, tyranni ja lainsäätäjä.\n\nPohjoismaat olivat siihen aikaan paljoa väkirikkaammat kuin meidän\npäivinämme, koska niiden uskonto salli asukkaiden monivaimoisuuden\navulla antaa valtiolle enemmän kansalaisia; naiset itse eivät tunteneet\nsuurempaa häpeää kuin hedelmättömyyden ja joutilaisuuden. Ollen yhtä\ntyöteliäitä ja rotevia kuin heidän miehensä he sekä aikaisemmin että\nkauemmin kykenivät äidin tehtäviin. Mutta nykyään on Ruotsilla yhdessä\nsille vielä jääneen Suomen osan kanssa vain neljä miljoonaa[1]\nasukasta. Maa on karua ja köyhää. Skoone on ainoa maakunta, jossa\nkasvaa vehnää. Koko maassa ei ole enempää kuin yhdeksän miljoonaa\nlivreä hopearahaa. Yleinen pankki, joka on vanhin Euroopassa,\nperustettiin sinne välttämättömyyden pakosta, koska maksut suoritettiin\nkupari- ja rautarahalla, mikä suuresti vaikeutti rahaliikettä.\n\nRuotsi oli vapaa maa 14. vuosisadan keskivaiheille saakka. Tänä pitkänä\najanjaksona sen hallitustapa vaihtui useita kertoja, mutta kaikki nuo\nvaihdokset tapahtuivat vapauden hyväksi. Ylimmällä viranomaisella oli\nkuninkaan nimi, mikä arvo eri maissa liittyy perin erilaisiin\nvaltuuksiin. Ranskassa ja Espanjassa se tarkoittaa rajatonta valtaa,\nPuolassa, Ruotsissa ja Englannissa vapaavaltion esimiestä. Ruotsin\nkuninkaat eivät mahtaneet mitään ilman senaattia,[2] ja senaatti taas\noli usein kokoontuvien valtiosäätyjen alainen. Kansan edustajina näissä\nsuurissa kokouksissa olivat aatelismiehet, piispat ja kaupunkien\nedusmiehet; myöhemmin päästettiin mukaan myös talonpojat, tuo muutoin\noikeudettomasti halveksittu kansanosa, joka melkein kaikkialla muualla\npohjoismaissa on orjan asemassa.\n\nVuoden 1492[3] vaiheilla tämä vapaudestaan niin arka kansa, joka vielä\nnytkin on ylpeä siitä, että se kolmetoista vuosisataa sitten nöyryytti\nRooman,[4] joutui naisen ja ruotsalaisia heikomman kansan ikeen alle.\n\nValdemarin tytär Margareeta, Pohjolan Semiramis, Tanskan ja Norjan\nkuningatar, valloitti Ruotsin väkivallalla ja viekkaudella ja muodosti\nnäistä kolmesta laajasta valtiostaan yhden ainoan kuningaskunnan. Hänen\nkuoltuaan Ruotsia raatelivat kansalaissodat; se pudisti yltään Tanskan\nikeen ja otti sen taas takaisin; sillä oli vuoroin kuninkaita, vuoroin\nvaltionhoitajia. Kaksi tyrannia sorti sitä hirmuisella tavalla vuoden\n1520 vaiheilla: toinen oli Tanskan kuningas Kristian II, hirviö täynnä\npaheita, vailla yhtään ainoaa hyvettä; toinen oli Upsalan arkkipiispa,\nvaltakunnan primas, yhtä julma kuin Kristian. Yksissä neuvoin nämä\neräänä päivänä vangituttivat Tukholman pormestarit ja neuvosherrat ynnä\n94 senaattoria ja teloituttivat heidät sillä tekosyyllä, että muka\npaavi oli julistanut heidät pannaan, koska olivat puolustaneet valtion\noikeuksia arkkipiispaa vastaan.\n\nSillaikaa kun nämä kaksi miestä, jotka sorronhalu oli yhdistänyt, mutta\nsaaliin jako jälleen riitaannutti, harjoittivat mitä tyrannimaisinta\nhirmuvaltiutta ja julminta kostoa, muutti uusi tapaus pohjoismaiden\nolotilan.\n\nKustaa Vaasa, maan vanhoista kuninkaista polveutuva nuori mies, astui\nesiin Taalainmaan metsien syvyydestä, missä hän oli piileskellyt, ja\nvapautti Ruotsin. Hän oli niitä suuria henkiä, joita luonto niin\nharvoin luo, ja hänellä oli kaikki ihmisten hallitsemiseen\ntarpeelliset ominaisuudet. Edullinen ulkomuoto ja ylevä olemus hankki\nhänelle puoluelaisia kaikkialla, missä hän näyttäytyi. Hänen\nkaunopuheisuutensa, jolle jalo ilme antoi tehoa, oli sitä\nvaikuttavampi, kuta yksinkertaisempi se oli. Hänen neronsa ryhtyi\ntehtäviin, joita arkinen ihminen pitää uhkarohkeina, mutta jotka\nsuurten miesten silmissä näyttävät vain uskaliailta; hänen väsymätön\nuljuutensa saattoi ne onnistumaan.\n\nHän oli peloton ja samalla varovainen, lempeäluontoinen keskellä julmaa\naikaa ja lopuksi siinä määrin hyveellinen kuin puoluepäällikkö yleensä\nvoi olla.\n\nKustaa Vaasa oli ollut Kristianilla panttivankina ja pidetty\nvankeudessa vastoin kansainvälistä oikeutta. Karattuaan vankilasta hän\noli talonpojan valepuvussa harhaillut Taalainmaan vuori- ja\nmetsäseuduissa. Täällä hänen oli ollut pakko työskennellä\nvaskikaivoksissa elääksensä ja piiloutuaksensa. Näihin maanalaisiin\nolopaikkoihin hautautuneena hän uskalsi unelmoida tyrannin syöksemistä\nvaltaistuimelta. Hän ilmaisi itsensä talonpojille; he näkivät hänessä\nkorkeampaa rakennetta olevan miehen, jota kohtaan tavalliset ihmiset\nuskoivat tuntevansa luontaista alistumista; vähässä ajassa hän näistä\nmetsäläisistä teki kelpo sotamiehiä. Hän kävi Kristianin ja\narkkipiispan kimppuun, voitti heidät monesti ja karkoitti heidät\nRuotsista. Syystä kyllä säädyt nyt valitsivat hänet sen maan\nkuninkaaksi, jonka vapauttaja hän oli.\n\nTuskin oli hän saanut valtaistuimen vankasti haltuunsa, kun ryhtyi\ntehtävään, joka oli vaikeampi kuin maiden valloittaminen. Valtion\ntodelliset tyrannit olivat piispat, jotka omistaessaan melkein kaikki\nRuotsin rikkaudet käyttivät niitä alamaisten sortamiseen ja sotiakseen\nkuninkaita vastaan. Tämä mahti oli sitä pelottavampi, kun kansan\ntietämättömyys oli sen pyhittänyt. Hän rankaisi nyt katolista uskontoa\nsen pappien rikkomusten vuoksi; vajaassa kahdessa vuodessa hän muutti\nRuotsin luterilaiseksi, pikemminkin valtiotaitonsa etevämmyyden kuin\nhallitsijavaltansa avulla. Valloitettuaan siten tämän kuningaskunnan,\nkuten hänen oli tapana sanoa, tanskalaisilta ja papistolta, hän\nhallitsi sitä onnellisesti ja yksinvaltiaasti aina 70. ikävuoteensa\nsaakka ja kuoli kunnian loisteessa, jättäen valtaistuimelle sukunsa ja\nuskontonsa.\n\nHänen jälkeläisiään oli se Kustaa Aadolf, jota mainitaan myös Kustaa\nSuuren nimellä. Tämä kuningas valloitti Inkerinmaan, Liivinmaan,\nBremenin, Werdenin, Wismarin ja Pommerin, puhumattakaan yli sadasta\nSaksan paikkakunnasta, jotka Ruotsi luovutti takaisin hänen kuoltuaan.\nHän järkytti Ferdinand II:n valtaistuinta, hän suojeli Saksan\nluterilaisia, saaden siinä tukea itse Rooman vehkeistä, koska se\npelkäsi enemmän keisarin kuin kerettiläisyyden mahtavuutta. Hän se\nvoitoillaan silloin vaikutti Itävallan hallitsijasuvun nöyryyttämiseen,\nvaikkakin kunnia mainitusta tehtävästä on annettu kardinaali\nRichelieulle, joka osasi taidon hankkia itselleen kiitoksen, sillaikaa\nkun Kustaa tyytyi suorittamaan suuria tekoja. Hän oli jo aikeessa\nsiirtää sodan Tonavalle saakka ja kenties syöstä keisarin\nvaltaistuimelta, kun hän sai surmansa, 37 vuoden ikäisenä, Lützenin\ntaistelussa, jossa hän löi Wallensteinin, vieden hautaan muassaan nimen\n\"suuri\", Pohjolan kaipauksen ja vihollistensa kunnioituksen.\n\nHänen tyttärensä Kristiina, harvinaisen lahjakas nainen, piti parempana\nkeskustella oppineiden kanssa kuin hallita sellaista kansaa,\njoka harrasti vain sota-asioita. Hän sai yhtä paljon mainetta\nvaltaistuimesta luopumisella kuin hänen esi-isänsä aikoinaan sen\nvalloittamisella ja vakaannuttamisella. Protestantit ovat mustanneet ja\nparjanneet häntä, ikäänkuin ihmisellä ei voisi olla suuria avuja\nLutheriin uskomattakin, ja paavit riemuitsivat liiaksikin tuon naisen\nkääntymyksestä, joka kuitenkin etusijassa oli filosofi. Hän vetäytyi\nRoomaan, viettäen lopun elämäänsä taiteiden keskellä, joita hän rakasti\nja joiden vuoksi oli 27-vuotiaana luopunut kuningaskunnasta.\n\nEnnen luopumistaan hän sai Ruotsin säädyt valitsemaan hänen sijaansa\nhänen serkkunsa Kaarle Kustaan, kymmenennen tätä nimeä, pfalzkreivin ja\nZweibrückenin herttuan pojan. Tämä kuningas lisäsi Kustaa Aadolfin\nvalloituksiin useita uusia. Ensiksi hän vei sotajoukkonsa Puolaan ja\nvoitti kuuluisan Varsovan taistelun, jota kesti kolme päivää. Sitten\nhän kauan aikaa kävi menestyksellistä sotaa tanskalaisia vastaan,\npiiritti heidän pääkaupunkiaan, yhdisti Skånen Ruotsiin ja vakaannutti,\nainakin vähäksi aikaa, Slesvigin omistamisen Holsteinin herttualle.\nVihdoin, saatuaan kokea vastoinkäymisiä ja tehtyään rauhan\nvihollistensa kanssa, hän kohdisti kunnianhimonsa omiin alamaisiinsa.\nHän aikoi saada Ruotsissa voimaan rajattoman kuningasvallan,[5] mutta\nkuoli jo 37 vuoden iässä kuten suuri Kustaakin, ennenkuin oli voinut\nviedä loppuun tätä itsevaltiuden työtä, jonka hänen poikansa Kaarle XI\nsitten saattoi päätökseen.\n\nKaarle XI, sotilas kuten kaikki hänen esi-isänsä, oli omavaltaisempi\nkuin he. Hän otti vallan senaatilta, joka nyt julistettiin kuninkaan\nsenaatiksi, oltuaan ennen valtakunnan senaatti. Hän oli säästeliäs,\ntoimelias, ahkera, niin häntä olisi rakastettu, jollei hänen\nitsevaltiutensa olisi saattanut hänen alamaisiansa tuntemaan pelkoa\nhäntä kohtaan.\n\nHän nai v. 1680 Ulriikka Eleonooran, Tanskan kuningas Fredrik III:n\ntyttären, hyväavuisen prinsessan, joka olisi ansainnut suurempaakin\nluottamusta kuin hänen puolisonsa hänelle osoitti. Tästä avioliitosta\nsyntyi kuningas Kaarle XII, kenties merkillisin mies, mikä koskaan on\nelänyt maan päällä. Hänessä näet yhtyivät esivanhempiensa kaikki suuret\navut, eikä hänellä ollut muuta vikaa tai muuta onnettomuutta kuin se\nettä hänellä oli ne kaikki liian pitkälle kehittyneinä. Juuri hänestä\non tässä aikomus kertoa sikäli kuin on saatu hänen henkilöllisyyttään\nja tekojansa koskevia varmoja tietoja.\n\nEnsimäinen kirja, joka annettiin hänen luettavakseen, oli Samuel\nPuffendorfin teos, josta hänen tuli ajoissa oppia tuntemaan sekä omat\nvaltionsa että naapuriensa maat. Pian hän oppi saksankielen, jota\nsitten puhui aina yhtä hyvin kuin äidinkieltänsä. Seitsenvuotiaana hän\njo osasi pidellä hevosta. Rasittavat harjoitukset, joihin hän oli\nmieltynyt ja jotka ilmaisivat hänen sotaisia taipumuksiaan, karkaisivat\nja voimistuttivat jo varhain hänen ruumiinrakennustaan, niin että se\nvoi kestää vaivoja ja rasituksia, joihin hänen luonteensa veti häntä.\n\nVaikkakin hän lapsena oli hellämielinen, oli hän samalla tavattoman\nitsepäinen. Ainoa keino taivuttaa häntä oli hänen kunnianhimonsa\nkiihoittaminen; kunnia oli se sana, jolla hänet sai suostumaan\nkaikkeen. Hän tunsi vastenmielisyyttä latinaa kohtaan, mutta heti kun\nhänelle sanottiin, että Puolan ja Tanskan kuninkaat ymmärsivät sitä,\nhänkin oppi sitä pian ja siinä määrin, että myöhemminkin elämässään\nkykeni sitä puhumaan. Samaa keinoa käyttämällä koetettiin saada hänet\noppimaan ranskaa, mutta hän väitti itsepäisesti, ettei hän koskaan\nelämässään aikonut käyttää mainittua kieltä, eipä edes Ranskan\nlähettilästen kanssa, jotka eivät mitään muuta kieltä osanneet.\n\nNiin pian kuin hän oli jossakin määrin perehtynyt latinaan, annettiin\nhänen kääntää Quintus Curtiusta; hän tunsikin tätä kirjaa kohtaan\nmieltymystä, jonka vaikutti paljoa enemmän sen sisällys kuin sen tyyli.\nKun opettaja, joka selitti hänelle tätä kirjailijaa, kysyi häneltä,\nmitä hän ajatteli Aleksanterista, vastasi prinssi: \"Tahtoisinpa tulla\nhänen kaltaisekseen.\" -- \"Mutta\", sanottiin hänelle, \"hän pääsi vain\nkolmenkymmenen kahden vuoden ikäiseksi\". -- \"Ah\", virkkoi prinssi,\n\"eikö siinä ole ikää kylliksi sille, joka on valloittanut\nkuningaskuntia\". Näitä vastauksia ei jätetty saattamatta hänen isänsä,\nkuninkaan, tietoon, joka huudahti: \"Kas siinä lapsi, josta tulee\nenemmän kuin minusta ja joka menee pitemmälle kuin suuri Kustaa.\" --\nEräänä päivänä hän kuninkaan huoneessa katseli huvikseen kahta\nmaantieteellistä karttaa, joista toinen esitti erästä turkkilaisten\nkeisarilta valloittamaa Unkarin kaupunkia, toinen taas Liivinmaan\npääkaupunkia Riikaa, minkä maakunnan ruotsalaiset olivat jo sata vuotta\nsitten valloittaneet. Unkarilaisen kaupungin karttapiirroksen alle oli\nkirjoitettu Jobin kirjasta otetut sanat: \"Herra antoi, herra otti,\nkiitetty olkoon Herran nimi!\" -- Luettuaan nuo sanat nuori prinssi otti\nheti liidun ja kirjoitti Riian asepiirroksen alle: \"Jumala antoi sen\nminulle, perkele ei voi sitä minulta ottaa.\" [Kaksi Ruotsissa ollutta\nRanskan lähettilästä on kertonut minulle tämän tapauksen. -- _Voltairen\nhuomautus_.]\n\nSitten tuo hillitön luonne jo hänen lapsuutensa vähäpäisimmissäkin\nteoissa toi monesti ilmi piirteitä, jotka ovat ominaisia harvinaisille\nhengille ja antavat aavistaa, mitä heistä kerran tulee.\n\nYksitoista-vuotiaana hän kadotti äitinsä. Tämä ruhtinatar kuoli, niin\nväitetään, sairauteen, jonka hänelle oli tuottanut hänen puolisonsa\nmenettelyn aiheuttama murhe ja ne ponnistukset, joilla hän oli\nkoettanut sitä peitellä. Kaarle XI oli näet suurelta osalta alamaisiaan\nriistänyt heidän omaisuutensa eräänlaisen oikeusistuimen avulla, jolla\noli nimenä Selvityskamari.[6] Suuri joukko tämän kamarin häviöön\nsaattamia kansalaisia, aatelismiehiä, kauppiaita, tilanomistajia,\nleskiä ja orpoja täytti Tukholman kadut ja kokoontui joka päivä linnan\nportille päästämään ilmoille hyödyttömiä valituksiaan. Kuningatar\navusti noita onnettomia kaikella omaisuudellaan. Hän antoi heille\nrahansa, jalokivensä, huonekalunsa, jopa pukunsakin. Kun hänellä ei\nenää ollut mitään annettavaa, heittäytyi hän itkien puolisonsa\njalkoihin, rukoillen häntä säälimään omia alamaisiaan. Mutta kuningas\nvastasi hänelle tylysti: \"Rouva, me olemme ottaneet Teidät\npuolisoksemme antamaan meille lapsia eikä antamaan meille neuvoja.\" --\nTästä lähtien kerrotaan hänen kohdelleen kuningatarta ankaruudella,\njoka joudutti hänen kuolemaansa.\n\nKuningas kuoli neljä vuotta myöhemmin 42 vuoden ikäisenä, hallittuaan\n37 vuotta, juuri kun Saksan valtakunta, Espanja ja Hollanti\ntoiselta puolen ja Ranska toiselta olivat jättäneet riitansa hänen\nratkaistavakseen ja hän jo oli ryhtynyt välittämään rauhaa näiden\nvaltojen kesken.\n\nHän jätti viisitoista-vuotiaalle pojalleen perinnöksi ulkonaisesti\nlujan ja kunnioitetun valtaistuimen, köyhät, mutta sotaisat ja\nkuuliaiset alamaiset ja kykenevien ministerien hoitamat raha-asiat\nhyvässä kunnossa.\n\nValtaistuimelle noustessaan Kaarle XII ei ainoastaan ollut Ruotsin ja\nSuomen rajaton ja rauhallinen valtias, vaan hän hallitsi myös\nLiivinmaata, Karjalaa ja Inkerinmaata; hän omisti lisäksi Wismarin ja\nViborgin ynnä Rügenin ja Saarenmaan saaret, lisäksi kauneimman puolen\nPommeria sekä Bremenin ja Werdenin herttuakunnan. Kaikki nämä esi-isien\nvalloitukset olivat pitkällisen omistuksen johdosta ja Münsterin ja\nOlivan juhlallisten -- ruotsalaisten aseiden aiheuttaman pelon\nylläpitämien -- rauhansopimusten voimasta lujasti hänen kruununsa\nhallussa. Hänen isänsä välityksellä alettu Rijswijkin rauha saatiin\npäätökseen pojan avulla. Siten hän heti hallituksensa alussa esiintyi\nEuroopan rauhanvälittäjänä.\n\nRuotsin lakien mukaan tulee kuningas viidentoista vanhana\ntäysikäiseksi. Mutta kaikessa omavaltainen Kaarle XI määräsi\njälkisäädöksessään poikansa tulemaan täysikäiseksi vasta\nkahdeksantoista-vuotiaana.[7] Tällä määräyksellään hän suosi äitinsä --\nHolsteinin prinsessan Hedvig Eleonooran, Kaarle X:n lesken --\nkunnianhimoisia suunnitelmia. Tämän ruhtinattaren julistutti hänen\npoikansa, kuningas, hänen pojanpoikansa, nuoren kuninkaan, holhoojaksi\nja valtakunnan hallitsijattareksi yhdessä viiden korkean virkamiehen\nneuvoston kanssa.\n\nHallitsijatar oli jo poikansa Kaarle XI:n hallitessa ottanut osaa\nvaltion asioihin. Hän oli jo iäkäs, mutta hänen kunnianhimonsa, joka\noli suurempi kuin hänen voimansa ja neronsa, saattoi hänet toivomaan,\nettä hän vielä kauan saisi nauttia vallan makeutta pojanpoikansa\nollessa kuninkaana. Sentähden hän niin paljon kuin mahdollista loitonsi\ntätä hallitustoimista. Nuori prinssi kulutti aikansa metsästyksellä tai\nsotaväen katselmuksilla; joskus hän itse otti osaa joukkojen\nharjoituksiin. Moiset huvitukset näyttivät olevan vain luonnollisena\nseurauksena hänen ikäkautensa vilkkaudesta. Hänen käytöksessään ei\nilmennyt mitään sellaista, joka olisi voinut saattaa hallitsijattaren\nlevottomaksi; päinvastoin oli ruhtinatar hyvillään siitä, että muka\nmoisten harjoitusten suomat huvitukset tekisivät pojan kykenemättömäksi\nmihinkään vakavaan toimintaan, joten hän saisi hallita sitä kauemmin.\n\nEräänä marraskuun päivänä, samana vuonna, jona hänen isänsä oli\nkuollut, hän piti useiden rykmenttien katselmusta, seurassaan\nvaltaneuvos Piper. Kuningas näytti vaipuneen syviin mietteisiin.\n\"Rohkenenko tiedustaa\", sanoi Piper hänelle, \"mitä Teidän\nMajesteettinne miettii niin vakavasti?\" -- \"Ajattelen\", vastasi\nprinssi, \"tuntevani, että olen kyllin arvokas johtamaan näitä kelpo\nmiehiä, ja tahtoisin etteivät enemmän he kuin minäkään olisi naisen\nkäskettävissä\". -- Piper käytti heti tilaisuutta onnensa ja\nmenestyksensä turvaamiseen. Hänellä itsellään ei ollut kyllin\narvovaltaa uskaltaakseen ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen kuin\nhallitsijattaren poistamiseen vallasta ja kuninkaan julistamiseen\ntäysikäiseksi. Niinpä hän esittikin tämän tehtävän kreivi Aksel\nSparrelle, joka oli tulinen mies ja halusi päästä korkeampaan asemaan.\nSparre uskoi häntä, otti kaikki huolekseen ja puuhasi kuitenkin vain\nPiperin hyväksi. Holhoojahallituksen neuvosherrat saatiin pian asian\npuolelle, sillä he tiesivät, että he jouduttaessaan suunnitelman\nperille viemistä samalla voittaisivat kuninkaan suosion.[8]\n\nNiinpä he menivätkin miehissä kuningattaren luo esittämään ehdotustaan.\nTämä ei ollut odottanut moista julistusta. Valtiosäädyt olivat silloin\nkoossa, ja holhoojahallituksen jäsenet esittivät niille asian. Yksikään\nääni ei noussut vastustamaan. Kysymys kehittyi edelleen niin nopeasti,\nettei sitä mikään voinut pidättää. Jo kolmen päivän kuluttua siitä, kun\nKaarle XII oli toivonut saavansa hallita, säädyt siirsivät hallituksen\nhänelle.\n\nKuningattaren mahti ja arvovalta loppui heti. Hän vietti sittemmin\nyksityiselämää, joka sopi paremmin hänen iälleen kuin luonteelleen.\nKuningas kruunattiin seuraavan joulukuun 24 päivänä. Hän saapui\nTukholmaan ratsastaen hopeakenkäisellä raudikolla, valtikka kädessä ja\nkruunu päässä, koko kansan riemuhuutojen kaikuessa, joka aina palvoo\nkaikkea uutta ja suurin toivein tervehtii jokaista nuorta ruhtinasta.\n\nUpsalan arkkipiispalla oli oikeus toimittaa voitelu ja kruunaus; se\nonkin hänellä miltei ainoa etuoikeus enää jälellä niistä monista, joita\nhänen edeltäjänsä olivat itselleen anastaneet. Voideltuaan prinssin\ntavanomaisin menoin hän piti nyt käsissään kruunua pannakseen sen hänen\npäähänsä, mutta Kaarle tempasi sen arkkipiispan käsistä ja kruunasi\nitse itsensä, katsellen ylpeästi kirkonmiestä. Väkijoukko, johon\nkaikkinainen suuruuden näkö vaikuttaa valtavasti, osoitti remuavaa\nsuosiotaan kuninkaan teon johdosta. Vieläpä nekin, jotka enimmin olivat\nsaaneet huokailla hänen isänsä mielivallan alla, viehättyivät\nylistämään tuota pojan rohkeutta, joka oli enteenä heidän vastaisesta\norjuudestaan.[9]\n\nYksinvaltiaaksi päästyään Kaarle antoi luottamuksensa ja valtion asiain\njohdon valtaneuvos Piperille, josta kohta tuli hänen pääministerinsä,\njoskin itse nimi häneltä puuttui. Muutamia päiviä myöhemmin kuningas\nkorotti hänet kreiviksi, -- Ruotsissa hyvin korkea arvo eikä mikään\ntyhjä arvonimi, joka voidaan ottaa muitta mutkitta kuten Ranskassa.\n\nKuninkaan hallituksen alkuaika ei synnyttänyt hänestä mitään\nsuosiollista käsitystä; näytti siltä kuin hän olisi ollut enemmän\nkärsimätön kuin arvollinen hallitsijaksi pääsemään. Tosin hänellä ei\nollut mitään vaarallisia taipumuksia, mutta hänen menettelyssään näkyi\nkuitenkin pelkkää nuoruuden intoilua ja itsepäisyyttä. Hän näytti\nhuolimattomalta ja korskealta. Hovissa olevat vieraat lähettiläät\npitivät häntä jopa vallan keskinkertaisena kykynä ja kuvailivat hänet\nsellaiseksi hallitsijoilleen. Ruotsissa oli hänestä sama käsitys.\nKukaan ei tuntenut hänen luonnettaan; hän itsekään ei tuntenut sitä,\nennenkuin myrskyt, jotka äkkiä puhkesivat pohjoismaissa, soivat hänen\npiileville lahjoilleen tilaisuuden kehittyä.\n\nKolme mahtavaa ruhtinasta, tahtoen käyttää hyväkseen hänen tavatonta\nnuoruuttaan, suunnitteli miltei samanaikaisesti hänen tuhoaan.\nEnsimäinen oli Tanskan kuningas Fredrik IV, hänen serkkunsa; toinen oli\nSaksin vaaliruhtinas, Puolan kuningas August; kolmas ja vaarallisin oli\nVenäjän tsaari Pietari Suuri. On tarpeellista ensin selvitellä näiden\nsotien alkuaihe, jotka ovat saaneet aikaan niin suuria mullistuksia, ja\nalottaa Tanskasta.\n\nKaarle XII:n kahdesta sisaresta vanhempi oli naimisissa Holsteinin\nherttuan, urhoollisen ja lempeämielisen nuoren ruhtinaan kanssa.\nTanskan kuninkaan ahdistamana herttua puolisoineen saapui Tukholmaan\nheittäytymään kuninkaan turviin ja pyytämään häneltä apua, koska hän ei\nainoastaan ollut lanko vaan myös sellaisen kansan kuningas, joka\nleppymättömästi vihasi tanskalaisia.\n\nHolsteinin vanha suku, joka polveutuu Oldenburgeista, oli valittuna\npäässyt Tanskan valtaistuimelle v. 1449. Pohjolan kaikki kuningaskunnat\nolivat silloin vaalivaltioita; Tanska niistä pian muuttui perittäväksi.\nEräs sen kuninkaista, nimeltä Kristian III, osoitti veljeään Aadolfia\nkohtaan sellaista hellyyttä tai hienotunteisuutta, jollaista ei liioin\ntavata ruhtinasten kesken. Hän ei tahtonut jättää veljeään ilman\nruhtinaskuntaa, mutta hän ei voinut paloitella omaa valtiotaan. Niinpä\nhän omituisella sopimuksella jakoi tämän kanssa Holstein-Gottorpin ja\nSlesvigin herttuakunnat, määräten Aadolfin jälkeläiset vastedes\nhallitsemaan Holsteinia yhdessä Tanskan kuningasten kanssa. Molempien\nherttuakuntain tuli kuulua heille yhteisesti, eikä Tanskan kuningas\nsaanut tehdä Holsteinissa mitään muutoksia herttuaa kuulematta, eikä\nherttua puolestaan kuninkaan suostumuksetta.\n\nTämä kummallinen yhteys, jollaisesta kuitenkin jo oli nähty esimerkki\nsamassa suvussa muutamien vuosien aikana, oli sitten miltei 80 vuotta\nalituisten riitojen aiheena tanskalaisen ja holstein-gottorpilaisen\nsukuhaaran kesken. Kuninkaat näet koettivat aina sortaa herttuoita ja\nherttuat taas päästä riippumattomiksi. Viimeiselle herttualle oli\nsellainen yritys maksanut sekä vapauden että hallitusvallan. Molemmat\nhän oli saanut takaisin v. 1689 Altonan neuvotteluissa Ruotsin,\nEnglannin ja Hollannin välityksellä, jotka olivat taanneet sopimuksen\ntoimeenpanon. Mutta koska ruhtinasten välinen sopimus useinkaan ei ole\nmuuta kuin välttämättömyyteen alistumista siihen asti kunnes vahvempi\nvoi masentaa heikomman, niin nytkin riita leimahti kiihkeämpänä kuin\nkoskaan ennen Tanskan uuden kuninkaan ja nuoren herttuan välillä.\nHerttuan ollessa Tukholmassa tanskalaiset jo ryhtyivät vihollisuuksiin\nHolsteinin alueella ja liittyivät salaisesti Puolan kuninkaaseen,\nnöyryyttääkseen itse Ruotsin kuninkaan.\n\nFredrik August, Saksin vaaliruhtinas, jota ei abbé de Polignacin\nkaunopuheisuus ja valtiotaito eikä Augustin kilpailijan Contin prinssin\nsuuret avut olleet voineet estää tulemasta kaksi vuotta aikaisemmin\nvalituksi Puolan valtaistuimelle, oli tunnettu yhtä paljon tavattomista\nruumiinvoimistaan kuin urhoollisuudestaan ja hienosta aististaan ja\nkäytöksestään.\n\nHänen hovinsa oli Euroopan loistoisin Ludvig XlV:n hovin jälkeen. Ei\nkoskaan ole ollut ruhtinasta, joka olisi ollut ylevämielisempi ja\nanteliaampi ja osannut niin viehättävästi tarjota lahjansa. Hän oli\nostanut puolet Puolan aateliston äänistä ja saanut toisen puolen\nväkisin saksilaisen sotajoukon marssittamisella maahan. Hän arveli\nvastakin tarvitsevansa joukkojansa, pysyäkseen vankemmin\nvaltaistuimella, mutta niiden pitämiseen Puolassa tarvittiin jokin\ntekosyy. Niinpä hän määräsikin ne hätyyttämään Ruotsin kuningasta\nLiivinmaalla, seuraavain asiain johdosta.\n\nLiivinmaa, Pohjolan kaunein ja viljavin maakunta, oli muinoin kuulunut\nSaksalaiselle ritarikunnalle. Venäläiset, puolalaiset ja ruotsalaiset\nolivat sittemmin kiistelleet sen omistamisesta. Ruotsi oli sen\nanastanut melkein sata vuotta sitten, ja se oli vihdoin juhlallisesti\nluovutettu sille Olivan rauhassa.\n\nKuningas Kaarle XI ei alamaisiansa kohtaan osoittamassaan ankaruudessa\nollut suinkaan säästänyt liiviläisiäkään. Hän oli riistänyt heiltä\nheidän etuoikeutensa ja osan heidän perintötiluksiaan. Liivin aatelisto\nlähetti Patkulin, joka surkealla kuolemallaan sittemmin saavutti\nsurullisen kuuluisuuden, saattamaan maakunnan valitukset valtaistuimen\neteen. Hän haastoi hallitsijalleen kunnioittavasti, mutta samalla\nvoimakkaasti ja sillä miehekkäällä kaunopuheisuudella, jonka\nonnettomuus rohkeuteen yhtyneenä puhujalle antaa. Mutta kuninkaat\nkatsovat moisia julkisia puheita liiankin usein vain tyhjiksi\njuhlamenoiksi, joita on tapana suvaita, niistä sen enempää\nvälittämättä. Kuitenkin Kaarle XI, joka osasi teeskennellä, milloin ei\njättäytynyt vihastuksensa valtaan, taputti lempeästi Patkulia olalle\nsanoen: \"Te olette puhunut isänmaanne puolesta kelpo miehen tavoin.\nMinä kunnioitan Teitä siitä. Jatkakaa!\" -- Mutta muutamia päiviä\nmyöhemmin hän antoi julistaa Patkulin syypääksi majesteettirikokseen ja\ntuomita sellaisena kuolemaan. Patkul, joka oli piiloutunut, pakeni\ntiehensä. Hän vei suuttumuksensa Puolaan ja pääsi siellä kuningas\nAugustin puheille. Kaarle XI oli kuollut, mutta Patkulin tuomio ja\ntämän viha pysyivät voimassa. Hän esitti Puolan hallitsijalle, miten\nolisi helppoa valloittaa Liivinmaa: sen väestö oli muka epätoivoissaan\nvalmis pudistamaan yltänsä Ruotsin ikeen, ja kuninkaana oli lapsi, joka\noli kykenemätön puolustamaan itseään.\n\nTämän kehoituksen otti mieluisasti korviinsa sellainen ruhtinas, jota\nmoinen valloitus oli jo kauan houkutellut. Kruunajaisissaan oli August\nluvannut tehdä kaikkensa voittaakseen takaisin ne maakunnat, jotka\nPuola oli kadottanut. Hän arveli nyt hyökkäämällä Liivinmaahan voivansa\nmiellyttää puolalaisia ja lujentaa valtaansa; mutta hän pettyi\nkummassakin luulossaan, niin todenmukaisilta kuin ne hänestä\nnäyttivätkin. Kohta olikin kaikki valmista äkilliseen hyökkäykseen; ei\nkatsottu edes tarpeelliseksi turvautua sodanjulistuksen tyhjään\nmuodollisuuteen tai manifestiin. -- Samaan aikaan sakenivat pilvet myös\nVenäjän taholta. Sen silloinen hallitsija ansaitsee jälkimaailman\nhuomion.\n\nPietari Aleksejevitsh, Venäjänmaan tsaari, oli jo saanut pelottavan\nnimen sillä taistelulla, jossa hän oli voittanut turkkilaiset v. 1697,\nja Asovin valloituksella, joka avasi hänelle Mustanmeren herruuden.\nMutta hän tahtoi hankkia \"suuren\" nimen paljoa hämmästyttävämmillä\nteoilla kuin voitoilla. Moskovan valta eli Venäjä käsitti jo tällöin\npohjoisosan Aasiaa ja Eurooppaa, ulottuen Kiinan rajoilta Puolan ja\nRuotsin tienoille saakka, 1,500 penikulman laajuisena. Mutta tämä\nääretön maa oli ennen tsaari Pietaria melkein tuntematon muulle\nEuroopalle; moskovalaiset olivat vähemmän sivistyneitä kuin\nmeksikolaiset Cortezin valloitusretkien aikana. Ollen jo synnyltään\nyhtä raakojen herrain orjia kuin he itsekin olivat, he olivat\nvajonneina tietämättömyyteen, kaikkien taiteiden puutteeseen ja edes\ntuntematta näitä puutteita, mistä oli seurauksena kaiken teollisuuden\nlamaannus. Vanha, pyhänä pidetty laki kielsi kuolemanrangaistuksen\nuhalla lähtemästä maasta ilman patriarkan suostumusta. Tämä laki joka\noli säädetty ehkäisemään heiltä tilaisuutta ikeensä painon tuntemiseen,\nmiellyttikin tuota kansaa, joka tietämättömyytensä ja kurjuutensa\npohjattomuudessa halveksi kaikkea liikeyhteyttä vieraiden kansain kera.\n\nMoskovalaisten ajanlasku alkoi maailman luomisesta. Viime vuosisadan\nalussa he jo laskivat 7207 vuotta, kykenemättä lähemmin selvittämään\ntämän laskutavan syntyä. Heidän vuotensa ensimäinen päivä sattui meidän\nsyyskuumme 13 päiväksi. Tämän järjestelmän perustukseksi he esittivät\nolevan todennäköistä, että Jumala oli luonut maailman syksyllä, siis\nsinä vuodenaikana, jolloin maan hedelmät ovat kypsiä. Siten heidän\nnäennäinenkin tietämyksensä oli karkea erehdys: kukaan heistä ei\naavistanut, että Moskovan syksy voisi olla vastakkaisen ilmanalan\nmaassa kevät. Ei ole pitkälti aikaa siitä kun Moskovan rahvas tahtoi\npolttaa Persian lähettilään sihteerin, joka oli ennustanut\nauringonpimennyksen. He eivät tunteneet edes numeromerkkejä;\nluvunlaskuunsa he käyttivät pieniä metallilankaan pujotettuja kuulia.\nMuuta luvunlaskutapaa ei tunnettu edes missään veronkantovirastossa tai\ntsaarin rahastossa.\n\nHeidän uskontonsa oli ja on vieläkin sama kuin kreikkalaisten\nkristittyjen, mutta täynnä taikauskoisia menoja, joihin he olivat sitä\nlujemmin kiintyneet, kuta mielettömämpiä ne olivat ja kuta raskaammin\nniiden ies painoi heitä. Harvat moskovalaiset uskalsivat syödä\nkyyhkysiä, koska Pyhä Henki on kuvattu kyyhkysen muodossa. He\nnoudattivat säännöllisesti neljää paastoa vuodessa eivätkä Kaarle XII:n\nhistoria tänä kieltäymyksen aikana rohjenneet nauttia munia tai maitoa.\nJumala ja pyhä Nikolaus olivat heidän palvontansa esineinä ja näiden\njälkeen lähinnä tsaari ja patriarkka. Viimemainitun mahti oli yhtä\nrajaton kuin kansan tietämättömyys. Hän julisti kuolemantuomioita ja\nmääräsi mitä julmimpia rangaistuksia, eikä hänen tuomiostaan voinut\nvedota. Kahdesti vuodessa hän teki ratsastusretken, koko papistonsa\nsaattaessa häntä juhlallisin menoin, ja kansa heittäytyi maahan\nkaduilla aivan kuin tataarit suuren Lamansa edessä.\n\nRippi oli käytännössä, mutta vain suurinten rikosten sattuessa; silloin\nsynninpäästö näytti heistä tarpeelliselta, mutta katumus ei. He\nuskoivat pappiensa siunauksen voimasta olevansa puhtaat Jumalan edessä.\nNiinpä he, tuntematta omantunnon soimauksia, saattoivatkin suoraan\nripistä mennä varastamaan ja murhaamaan, ja se, mikä muille\nkristityille on pidättäjänä, oli heille rohkaisuna vääryyden tekoon. He\narkailivat juoda maitoa paastopäivänä, mutta perheenisät, papit, vaimot\nja tyttäret tulivat juhlapäivinä juovuksiin paloviinasta. Kuten\nmuualla, niin tässäkin maassa kyllä väiteltiin uskonnosta; suurin\nriitakysymys koski sitä, tuliko maallikkojen tehdä ristinmerkki\nkahdella vai kolmella sormella. Muuan Jakob Nursuff oli edellisen\nhallituksen aikana tämän riitakysymyksen johdosta nostattanut\nAstrakanissa kapinan. Olipa kiihkoilijoitakin kuten noiden\nsivistyneiden kansain keskuudessa, missä kaikki ovat olevinaan\njumaluusoppineita; ja Pietari, joka aina ajoi oikeuden julmuuteen\nsaakka, poltatti roviolla muutamia noista kurjista, joita sanottiin\nvosko-jesuiitoiksi.\n\nLisäksi oli tsaarilla avarassa valtakunnassaan paljon muitakin\nalamaisia, jotka eivät edes olleet kristittyjä. Niinpä ovat tataarit,\njotka asuvat Kaspianmeren ja Asovinmeren länsirannikolla,\nmuhamettilaisia; siperialaiset, ostjakit ja samojedit, jotka asuvat\nJäämeren puolella, olivat raakalaisia, toiset epäjumalain palvojia,\ntoisilla taas ei ollut minkäänlaista käsitystä jumalasta. Heidän\nkeskuuteensa sijoitetut ruotsalaiset sotavangit olivat kuitenkin\ntyytyväisempiä heidän kuin vanhain moskovalaisten tapoihin.\n\nPietari Aleksejevitshin kasvatus oli omiaan vielä lisäämäänkin tämän\nmaailmanosan raakalaisuutta. Hänen luonteensa oli sentään saanut hänet\npitämään muukalaisista, ennenkuin hän edes tiesikään, missä määrin nämä\nvoisivat olla hänelle hyödyksi. Le Fort, kuten tietty, oli ensimäinen\napulainen, jota hän käytti muuttaaksensa Venäjän muodon. Hänen mahtava\nneronsa, jota raakalaiskasvatus oli siihen saakka kahlinnut, kehittyi\nnyt miltei yhdellä iskulla. Hän päätti olla ihminen, hallita ihmisiä ja\nluoda uuden kansan. Ennen häntä olivat useat ruhtinaat kieltäytyneet\nkruunusta siihen liittyvien velvollisuuksien rasittavan taakan vuoksi,\nmutta kukaan ei ollut luopunut kruunusta oppiakseen ensin kunnollisesti\nhallitsemaan. Juuri niin teki Pietari Suuri.\n\nHallittuaan tuskin kaksi vuotta[10] hän jätti Venäjän v. 1698 ja\nmatkusti varsin jokapäiväisen salanimen suojassa Hollantiin, ollen\nolevinaan tuon samaisen Le Fortin palvelija, jonka hän toimitti\nylimääräisenä lähettiläänä Hollannin yleis-eduskunnan luo.\nSaavuttuaan Amsterdamiin hän kirjoittautui Intian amiraliteetin\nkirvesmiesten luetteloihin ja työskenteli muiden kirvesmiesten tavoin\nlaivaveistämössä. Työnsä lomassa hän opiskeli sellaisia matematiikan\nhaaroja, jotka voivat olla ruhtinaalle hyödyksi, nimittäin\nlinnoitustaitoa, purjehdusoppia ja asemapiirroksien laatimista. Hän\nkävi työläisten työhuoneissa ja tutki kaikenlaisia teollisuuslaitoksia;\nmikään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Täältä hän lähti Englantiin,\njossa täydensi tietojaan laivanrakennustaidossa; palasi sitten\nHollantiin ja tarkasteli kaikkea, josta voi olla hyötyä hänen\nmaallensa. Vihdoin hän kahden vuoden matkojen ja tehtävien jälkeen,\njoihin kukaan muu ihminen paitsi hän ei olisi halunnut alistua, palasi\nVenäjälle, vieden sinne mukanaan muun Euroopan taidot.\n\nKaikenlaisia taitureita seurasi häntä sinne joukoittain. Ensimäistä\nkertaa nähtiin suuria venäläisiä laivoja Mustallamerellä, Itämerellä ja\nAtlantilla. Moskovan hökkelien keskelle kohosi säännöllisesti ja\nkauniisti rakennettuja taloja. Hän perusti oppilaitoksia, akatemioita,\nkirjapainoja, kirjastoja; kaupunkien olot järjestettiin; puvut ja tavat\nmuuttuivat vähitellen, joskin työläästi. Venäläiset oppivat asteittain\ntuntemaan, mitä tarkoitetaan seuraelämällä. Itse taikauskokin väheni,\npatriarkan arvo lakkautettiin. Tsaari julistautui itse uskonnon\npäämieheksi. Tämä viime yritys, joka jollekulle vähemmän itsevaltiaalle\nruhtinaalle olisi maksanut valtaistuimen ja hengen, onnistui miltei\nvastuksetta ja takasi hänelle kaikkien muiden uudistuksien\nmenestymisen.\n\nNöyryytettyään tietämättömän ja raa'an papiston hän uskalsi yrittää sen\nsivistämistä, vaikkapa siten olikin pelättävä, että se uudelleen kävisi\nvaaralliseksi, mutta hän uskoi olevansa kyllin mahtava pelätäkseen enää\nheitä. Hän antoi opettaa filosofiaa ja teologiaa niissä harvoissa\nluostareissa, jotka olivat jäljellä. Tosin tämä teologia vieläkin\nmuistutti sitä raakalaisuuden aikaa, josta Pietari Aleksejevitsh oli\nvapauttanut isänmaansa. Muuan luotettava henkilö on vakuuttanut minulle\nolleensa läsnä eräässä julkisessa väittelyssä, jossa tahdottiin saada\nselville, oliko tupakanpoltto syntiä. Vastaaja väitti, että\npaloviinasta luopuminen oli luvallista, mutta ei tupakanpoltto, koska\nmuka Pyhä kirja sanoo, että se, mikä tulee ulos ihmisen suusta,\nsaastuttaa hänet, mutta ei suinkaan se, mikä menee sinne sisään.\n\nMunkit eivät olleet tyytyväisiä näihin uudistuksiin. Tuskin oli tsaari\nperustanut kirjapainoja, kun he käyttivät niitä hyväkseen hänen\nparjaamisessaan. He painattivat, että hän oli Antikristus, ja\ntodistelivat väitettään sillä, että hän ajatti parran eläviltä ja\nakatemiassaan antoi leikellä kuolleita. Mutta eräs toinen munkki, joka\ntahtoi kiivetä onneen, väitti kirjan vääräksi ja todisti, ettei Pietari\nvoinut olla Antikristus, koska luku 666 ei sisältynyt hänen nimeensä.\nHäväistyskirjan tekijä teilattiin, mutta vastakirjan laatija\nkorotettiin Rjäsanin piispaksi.\n\nVenäjän uudistaja on muun muassa säätänyt erään viisaan lain, joka\nsaattaa häpeään monet sivistyneet valtiot. Se näet kielsi ketään\nvaltion virkamiestä tai porvariksi asettunutta taikka varsinkaan\nalaikäistä menemästä luostariin.\n\nTämä ruhtinas käsitti, kuinka on tärkeätä estää sellaisia alamaisia,\njotka voivat olla hyödyksi, jättäytymästä joutilaisuuteen, samoin kuin\nsellaisia määräämästä vapaasti itsestään, jotka ikänsä vuoksi eivät\nvielä saaneet määrätä vapaasti omaisuudestaankaan. Kuitenkin munkkien\noveluus osaa joka päivä kiertää tätä ihmisyyden hyväksi laadittua\nlakia, ikäänkuin munkeilla todellakin olisi hyötyä siitä, että maansa\nkustannuksella kansoittavat luostareja.\n\nTsaari ei Turkin sulttaanien tavoin ainoastaan alistanut kirkkoa\nvaltion määräysvaltaan, vaan myös vielä suurempana valtiomiehenä\nhävitti janitshaarien tapaisen sotaväen. Sen, mitä ottomaanit ovat\nturhaan koettaneet tehdä, hän suoritti vähässä ajassa: hän hajoitti\nmoskovalaiset janitshaarit, nimeltä streltsit, jotka pitivät tsaareja\nholhouksessaan. Tähän sotaväkeen, jota sen herrojen täytyi pelätä\nenemmän kuin naapurien, kuului noin kolmekymmentätuhatta jalkamiestä,\njoista toinen puoli majaili Moskovassa, toinen hajallaan rajaseuduilla.\nJokaisella streltsillä oli palkkaa vain neljä ruplaa vuodessa, mutta\nheidän etuoikeutensa ja väärinkäytöksensä korvasivat sen heille\nrunsaasti. Pietari muodosti kohta yhden komppanian muukalaista väkeä ja\nkirjoittautui siihen itsekin, pitämättä arvolleen alentavana aloittaa\nuraansa rummunlyöjänä ja palvella siitä asteittain ylöspäin, jotta\nkansa saisi hänestä hyvän esimerkin. Vähitellen hän kohosi upseeriksi.\nHiljaisuudessa hän järjesteli uusia rykmenttejä, ja vihdoin,\ntuntiessaan olevansa kuriin tottuneiden joukkojen käskijä, hän\nlakkautti streltsit, jotka eivät uskaltaneet panna vastaan.\n\nRatsuväki oli miltei samanlainen kuin vieläkin on Puolan ratsuväki ja\nkuin muinoin oli Ranskan, silloin kun Ranskan kuningaskunta oli pelkkä\nrykelmä läänityksiä. Venäläiset aatelismiehet varustautuivat ratsain\nomalla kustannuksellaan ja taistelivat ilman kuria, joskus ilman muita\naseita kuin sapeli tai nuolikotelo, kykenemättä noudattamaan komentoa\nja siis myöskään voittamaan.\n\nPietari Suuri opetti heidät tottelemaan omalla esimerkillään ja\nruumiinrangaistuksien avulla, sillä hän itse palveli tavallisena\nsotamiehenä ja alempana upseerina ja rankaisi tsaarina ankarasti\npajareja eli aatelismiehiä, jotka väittivät aateliston etuoikeutena\nmuka olevan palvella valtiota ainoastaan oman tahtonsa mukaan. Hän\njärjesti säännöllisen tykistöjoukon ja otti kirkoista viisisataa kelloa\nkanuunain valamiseen. Hänellä olikin v. 1714 jo tuhatkolmesataa\nmetallikanuunaa. Samoin hän muodosti rakuunajoukon, mikä aselaji\nhyvin soveltui venäläisten luonteeseen ja heidän hevostensa\npienikokoisuuteen: Venäjällä on nykyään (v. 1738) kolmekymmentä hyvin\nvarustettua rakuunarykmenttiä, tuhat miestä kussakin.\n\nMyöskin husaarit hän on järjestänyt Venäjälle. Vieläpä hän lopuksi\nperusti insinöörikoulun tuohon maahan, jossa kukaan ennen häntä ei\ntuntenut edes mittausopin alkeita.\n\nHän itse oli kelpo insinööri, mutta erityisesti hän kunnostautui\nkaikissa meriasiain taidoissa, ollen oivallinen laivakapteeni, taitava\nluotsi, hyvä merimies, kätevä kirvesmies, mitkä kaikki taidot olivat\nhänelle sitä suuremmaksi kunniaksi, kun hän luonnostaan kovasti pelkäsi\nvettä. Nuoruudessaan hän ei voinut vapisematta kulkea minkään sillan\nylitse; hän antoi silloin sulkea vaununsa puiset ikkunaluukut. Mutta\nmiehuudellaan ja neroudellaan hän masensi tämän vaistomaisen\nheikkoutensa.\n\nHän rakennutti Donin suulle Asovin luo kauniin sataman, pitääkseen\nsiellä kaleerilaivansa. Kun hän sittemmin oli varma siitä, että nuo\npitkät, matalat ja kepeät alukset voisivat kulkea Itämerelläkin, niin\nhän rakennutti niitä yli kolmesataa lempikaupunkinsa Pietarin luona.\nHän opetti alamaisilleen taidon rakentaa niitä tavallisesta kuusipuusta\nja näytti heille, miten niitä ohjataan. Vieläpä kirurgiaakin hän oli\nopiskellut; on nähty hänen tarpeen tullen päästävän pois vettä\nvesitautisesta. Hän oli hyvin selvillä myös mekaniikasta ja opetti sitä\nkäsityöläisille.\n\nTsaarin rahavarat, hänen äärettömään valtakuntaansa verrattuina, olivat\ntodella mitättömät. Hänellä ei ole koskaan ollut tuloja 24 miljoonan\narvosta, jos lasketaan markan vastaavan noin viittäkymmentä livreä,\nkuten teemme vielä tänään, mutta emme kenties enää huomenna. Mutta\nsiinäpä rikkaus onkin, että voi suorittaa suuria tekoja. Ei rahan puute\ntee valtakuntaa heikoksi, vaan miesten ja kykyjen puute.\n\nVenäjän kansa ei ole lukuisa, vaikkapa sen naiset ovatkin hedelmällisiä\nja miehet voimakkaita. Pietari itse, sivistyttäessään valtakuntaansa,\non valitettavasti edistänyt sen väestön vähentymistä. Alituiset\nsotaväenotot hänen pitkän aikaa onnettomien sotiensa kestäessä, väestön\nsiirtämiset Kaspianmeren rannoilta Itämeren partaille, niiden\nsortuminen töihin ja tuhoutuminen tauteihin, kolmen neljättäosan\nlapsista kuoleminen Venäjällä rokkoon, mikä tässä ilmanalassa on\nvaarallisempi kuin muualla, lopuksi pitkällisen ja raa'an, vieläpä\nsivistyspuuhissaankin väkivaltaisen hallinnon surulliset seuraukset\novat syynä siihen, että tässä suuressa mannermaan osassa on vielä\npaljon autioita aroja. Nykyään lasketaan Venäjällä olevan\nviisisataatuhatta perhettä aatelismiehiä, kaksisataatuhatta\nvirkasäätyyn kuuluvia, vähän yli viiden miljoonan porvareja ja\ntalonpoikia, jotka maksavat eräänlaista veroa, ja kuusisataatuhatta\nasukasta Ruotsilta valloitetuissa maakunnissa. Ukrainan kasakoita ja\nVenäjän vallan alaisia tataareja on noin kaksi miljoonaa. Kaiken\nkaikkiaan on näiden äärettömien maa-alueiden laskettu sisältävän\nainoastaan neljätoista miljoonaa asukasta (v. 1727), mikä on vain vähän\nenemmän kuin kaksi kolmannesta Ranskan väkiluvusta.\n\nTsaari Pietari, muuttaessaan maansa tavat, lait, sotalaitoksen ja\nulkoasun, tahtoi olla suuri myöskin kaupan alalla, mikä on yksityisen\nvaltion rikkauden ja samalla koko maailman hyödyn lähteenä. Hän koetti\ntehdä Venäjästä Aasian ja Euroopan välisen kaupankäynnin keskustan; hän\ntahtoi kanavilla, joihin hän itse laati suunnitelmat, yhdistää\nVienajoen, Volgan ja Donin toisiinsa ja avata uusia teitä Itämerestä\nMustaanmereen ja Kaspianmereen sekä näistä kahdesta merestä Pohjoiseen\nJäämereen.\n\nArkangelin satama, joka yhdeksän kuukautta vuodessa on jäiden sulkema\nja jonne päästiin vain pitkää ja vaarallista kiertotietä myöten, ei\nnäyttänyt hänestä kylliksi soveliaalta. Sentähden hän jo v. 1700\nsuunnitteli sataman rakentamista Itämeren rannalle, mistä satamasta oli\ntuleva pohjoismaiden varastopaikka, ja kaupungin perustamista, josta\noli tuleva hänen valtakuntansa pääkaupunki.\n\nHän etsi jo kulkuväyliä koillisten merien kautta Kiinaan; Pariisin ja\nPekingin teollisuustuotteiden tuli koristaa hänen uutta kaupunkiaan.\nMaantie, jonka pituus on 754 virstaa, tehtiin soiden keskitse, jotka\nensin täytyi kuivata, johtamaan Moskovasta hänen uuteen kaupunkiinsa.\nUseimmat aikeistaan hän pani omakätisesti toimeen, ja kaksi\nkeisarinnaa, jotka seurasivat häntä perätysten, ovat vielä jatkaneetkin\nhänen suunnitelmiaan, mikäli ne ovat olleet toteutettavissa, ja\njättäneet sikseen vain mahdottomat.\n\nHän matkusteli alituisesti valtakunnassaan, mikäli hänen sotansa vain\nsoivat siihen tilaisuutta. Mutta hän matkusteli sekä lainsäätäjänä että\nlääkärinä, tutki kaikkialla luonnonsuhteita, koetti niitä korjata tai\ntäydentää, tarkasti itse jokien ja merien syvyyttä, järjesti sulkujen\nrakennustöitä, tarkasteli laivaveistämöitä, avautti vuorikaivoksia,\ntutki metalleja, teetti tarkkoja karttoja ja työskenteli siinä omin\nkäsin.\n\nHän rakennutti erämaahan keisarikaupunkinsa Pietarin, jossa nykyään on\nkuusikymmentätuhatta taloa, jonne on syntynyt meidän päivinämme\nloistava hovi ja jossa lopuksi jo tunnetaan elämän hienotkin nautinnot.\nNevan suulle hän rakennutti Kronstadtin sataman, Persian rajalle\nSainte-Croixin, Ukrainaan useita linnoituksia, samoin Siperiaan;\nArkangeliin, Pietariin, Astrakaniin ja Asoviin hän perusti\nmerisotavirastoja; lisäksi asevarastoja ja sairaaloita. Kaikki\ntavalliset talot hän rakennutti pieniä ja jotenkin mauttomia, mutta\njulkiset rakennukset hän teetti sangen komeita ja suuria.\n\nTieteet, jotka muualla ovat olleet niin monien vuosisatojen hitaasti\nkypsyviä hedelmiä, ovat hänen huolenpidostaan tulleet hänen\nvaltakuntaansa aivan täydellisessä muodossa. Hän perusti akatemian\nPariisin ja Lontoon kuuluisain seurain malliin: Delisle, Bulfinger,\nHermann, Bernouilli ja kuuluisa, kaikissa filosofian haaroissa etevä\nWolf kutsuttiin suurin kustannuksin Pietariin. Tämä akatemia on\nvieläkin olemassa, ja siinä kehittyy jopa venäläisiä filosofejakin.\n\nHän pakoitti maansa aatelisen nuorison matkustelemaan, opiskelemaan,\ntuomaan Venäjälle ulkomaiden hienoja tapoja. Olen nähnyt sellaisia\nnuoria venäläisiä, jotka olivat erittäin henkeviä ja tietorikkaita.\nSiten on tämä yksi ainoa mies muuttanut aivan toiseen muotoon maailman\nsuurimman valtakunnan. Paha vain, että tältä suurelta ihmisten\nuudistajalta itseltään puuttui kaikkein ensimäinen hyve, ihmisyys.\nHänen huvitustensa raakuus, hänen tapojensa villeys, hänen kostonsa\njulmuus himmensivät hänen suuria avujansa. Hän sivistytti kansaansa,\nmutta oli itse raakalainen. Omin käsin hän pani täytäntöön rikollisille\nmääräämiään rangaistuksia, ja remuavissa syömingeissään hän osoitti\ntaitavuuttaan kaulojen katkaisussa. Afrikassa on kyllä hallitsijoita,\njotka omin käsin vuodattavat alamaistensa verta, mutta näitä\nyksinvaltiaita pidetäänkin raakalaisina. Oman pojan surmauttaminen,\nsilloin kun kuritus tai perinnöttömäksi tekeminen olisi riittänyt,\ntekisi Pietarin muiston vihatuksi, jollei se hyvä, mitä hän on tehnyt\nalamaisilleen, saisi miltei suomaan anteeksi hänen omaa vertansa\nvastaan osoittamaansa julmuutta.\n\nSellainen oli tsaari Pietari, ja hänen suuret suunnitelmansa olivat\nvasta alkuluonnoksia silloin kun hän liittyi Puolan ja Tanskan\nkuninkaihin heidän kaikkien halveksimaa lasta vastaan. Venäjän\nperustaja tahtoi samalla olla valloittaja; hän luuli voivansa tulla\nsiksi ilman suurempaa vaivaa, varsinkin kun senlaatuinen sota olisi\nvain hyödyksi hänen muille suunnitelmilleen. Sotataito oli samoin uusi\ntaito, joka hänen tuli opettaa kansalleen.\n\nSitäpaitsi hän tarvitsi satamaa Itämeren itärannalla, voidakseen panna\nkaikki aatteensa toimeen. Hän tarvitsi Inkerinmaata, joka sijaitsee\nkoilliseen Liivinmaasta. Siellä olivat isäntinä ruotsalaiset; siispä se\ntäytyi temmata heiltä pois. Hänen edeltäjillään oli ollut oikeuksia\nInkerin-, Viron- ja Liivinmaahan; aika näytti suotuisalta saattaa\nuudelleen voimaan nuo oikeudet, jotka oli menetetty jo sata vuotta\nsitten ja rauhanteoissa julistettu mitättömiksi. Hän teki senvuoksi\nliiton Puolan kuninkaan kanssa, riistääkseen nuorelta Kaarle XII:lta\nkaikki ne alueet, jotka sijaitsevat Suomenlahden, Itämeren, Puolan ja\nVenäjän välissä.\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA.\n\nIhmeellinen ja äkillinen muutos Kaarle XII:n luonteessa.\nKahdeksantoistavuotiaana hän käy sotaa Tanskaa, Puolaa ja Venäjää\nvastaan, päättää Tanskan-sotansa kuudessa viikossa, lyö kahdeksalla\ntuhannella ruotsalaisella kahdeksankymmentä tuhatta venäläistä ja\nhyökkää Puolaan. Puolan ja sen hallinnon kuvaus. Kaarle voittaa useita\ntaisteluja, pääsee Puolan herraksi ja valmistautuu nimittämään sinne\nuuden kuninkaan.\n\n\nKolme mahtavaa ruhtinasta uhkasi siten Kaarle XII:n nuoruutta. Sodan\nvalmisteluja koskevat huhut levittivät Ruotsissa hämmästystä ja\nsäikähdyttivät valtakunnanneuvostoa. Suuret kenraalit olivat kuolleet;\noli täysi syy pelätä pahinta nuoren kuninkaan johdossa, joka siihen\nsaakka oli osoittanut vain huonoja puoliansa. Neuvostossa hän ei\ntehnyt koskaan juuri muuta kuin nosti säärensä ristiin pöydälle;\nhajamielisenä, välinpitämättömänä hän ei näyttänyt ottavan mihinkään\nosaa.\n\nNeuvosto harkitsi hänen läsnäollessaan vaaraa, johon oli jouduttu;\nmuutamat neuvosherrat ehdottivat myrskyn kääntämistä neuvottelujen\navulla; silloin yhtäkkiä nuori ruhtinas nousee pystyyn, kasvoillaan\npäätöksensä tehneen korkeamman ihmisen vakavuus ja varmuus. \"Hyvät\nherrat\", hän sanoi, \"olen päättänyt olla koskaan käymättä väärää sotaa,\nmutta myöskin olla lopettamatta oikeaa, ennenkuin viholliseni ovat\ntuhotut. Päätökseni on tehty: käyn sen kimppuun, joka ensimäisenä\njulistaa sodan, ja hänet voitettuani toivon voivani hieman pelottaa\ntoisiakin.\" -- Nämä sanat hämmästyttivät kaikkia noita vanhoja\nneuvosherroja: he katselivat toisiaan tohtimatta vastata. Vihdoin he,\nkummissaan siitä, että heillä oli moinen kuningas ja häveten toivoa\nvähemmin kuin hän, ottivat ihmetellen vastaan hänen sotaa koskevat\nmääräyksensä.\n\nYllätys tuli vielä suuremmaksi, kun nähtiin hänen heti paikalla\nluopuvan nuoruuden viattomimmistakin huvituksista. Siitä hetkestä\nalkaen, jolloin hän ryhtyi sotavalmistuksiin, hän aloitti aivan uuden\nelämän, josta hän sittemmin ei koskaan hetkeksikään poikennut.\nAjatellen alituisesti Aleksanteria ja Caesaria hän päätti jäljitellä\nnäitä kahta valloittajaa kaikessa muussa paitsi heidän vioissaan. Hän\nei tahtonut enää tietää mitään komeudesta, leikeistä tai huvituksista;\nhän supisti ateriansa mitä suurimpaan kohtuullisuuteen. Hän oli\nrakastanut komeita pukuja; tästedes hän pukeutui aivan kuin halpa\nsotilas. Oli luultu hänen olleen kiintynyt erääseen hovinsa naiseen;\nolkoonpa tämän jutun laita miten tahansa, totta ainakin on, että hän\nnyt ainiaaksi kieltäytyi naisista, ei ainoastaan pelosta joutua heidän\ntalutusnuoraansa, vaan myös halusta antaa siinä esimerkkiä\nsotilailleen, joita hän tahtoi pitää mitä ankarimmassa kurissa; kenties\nmyös turhamaisuudesta olla ainoa kaikkien kuninkaiden joukossa, joka\nkykeni hillitsemään niin vaikeasti masennettavan taipumuksen.\nSamoin hän päätti pidättyä viinistä koko vastaisen elämänsä ajan.\nJotkut ovat vakuuttaneet minulle, että hän teki mainitun päätöksen\nvoittaakseen täydellisesti luontonsa ja lisätäkseen uuden hyveen\nsankarimaisuuteensa. Useimmat ovat kuitenkin vakuuttaneet minulle, että\nhän tahtoi siten rangaista itseään erään sopimattoman hurjistelun\nvuoksi ja häväistyksen johdosta, jonka hän pöydässä äitinsä,\nkuningattaren, läsnäollessa oli tuottanut eräälle naiselle. Jos\nasianlaita on sellainen, niin tämä itsensä tuomitseminen ja tämä\nkieltäytyminen, johon hän alistui koko elämänsä ajaksi, osoittavat\nsankaruutta, joka ei ole vähemmän ihmeteltävää.\n\nHän aloitti sodan vakuuttamalla langolleen, Holsteinin herttualle,\napuansa. Heti lähetettiin kahdeksantuhatta miestä Holsteinin\nnaapurimaakuntaan Pommeriin suojelemaan herttuaa tanskalaisten\nhyökkäyksiltä. Herttua tarvitsikin tukea, sillä tanskalaiset olivat jo\nhavitelleet hänen maitansa, valloittaneet hänen linnansa Gottorpin ja\npiirittivät parhaillaan itsepintaisesti hänen kaupunkiaan Tönningeniä,\njonka luo Tanskan kuningas oli mieskohtaisesti saapunut nauttimaan\nvarmaksi luulemastaan valloituksesta. Tämä kipinä uhkasi sytyttää\nliekkiin koko Saksan valtakunnan. Yhdeltä puolelta marssivat Puolan\nkuninkaan saksilaiset joukot, Brandenburgin, Wolfenbüttelin ja\nHessen-Kasselin rykmentit, yhtyäkseen tanskalaisiin; toiselta puolelta\nRuotsin kuninkaan kahdeksantuhatta miestä ynnä Hannoverin ja Cellen\njoukot kiirehtivät herttuan avuksi.\n\nHolsteinin pienen maan ollessa siten sotanäyttämönä ilmestyivät\nEnglannin ja Hollannin laivastot Itämerelle. Nämä kaksi valtaa olivat\ntanskalaisten rikkoman Altonan sopimuksen takaajia; nyt he kiiruhtivat\nHolsteinin ahdistetun herttuan avuksi, koska Tanskan kuninkaan mahdin\nsuureneminen ei soveltunut heidän kauppaetuihinsa. He tiesivät\ntanskalaisten Juutinrauman isäntinä tulevan raskaasti verottamaan\nkauppaa käyviä kansoja, kunhan vain tuntisivat itsensä kyllin\nvoimakkaiksi, voidakseen tehdä sen rankaisematta. Tämä harrastus on\npitkät ajat saattanut Englannin ja Hollannin, mikäli se heille on ollut\nmahdollista, pitämään yllä tasapainoa pohjoismaisten ruhtinaitten\nkesken. He liittyivät sentähden nyt Ruotsin nuoreen kuninkaaseen, kun\ntämä näytti olevan vaarassa joutua niin monien yhtyneitten vihollisten\nmuserrettavaksi, ja auttoivat häntä siitä samasta syystä, jonka vuoksi\nhäntä ahdistettiinkin, koska näet luultiin, ettei hän kykenisi\npuolustautumaan.\n\nHän oli metsästämässä karhuja, saadessaan tiedon saksilaisten\nhyökkäyksestä Liivinmaahan; hän harjoitti tätä urheilua yhtä uudella\nkuin vaarallisellakin tavalla. Siinä ei käytetty mitään muita aseita\nkuin haarukkamaisia seipäitä puihin kiinnitetyn verkon takana.\nTavattoman suuri karhu hyökkäsi kerran suoraan kuninkaan kimppuun, joka\npitkällisen ottelun perästä, verkon ja seipään avulla, kaatoi sen\nmaahan. On myönnettävä, että kuullessaan moisista seikkailuista,\nkuningas Augustin ihmeellisistä voimista ja tsaarin matkoista, luulee\nsiirtyneensä Herkuleen ja Theseuksen aikoihin.\n\nHän lähti ensimäiselle sotaretkelleen 8 päivänä toukokuuta, uutta\nlukua, v. 1700, jättäen Tukholman, jonne hän ei enää koskaan palannut.\nÄäretön kansanpaljous saattoi häntä aina Karlskronan satamaan saakka,\ntoivottaen hänelle onnea, vuodattaen kyyneleitä ja ihastellen häntä.\nEnnen Ruotsista lähtöään hän asetti Tukholmaan useista senaattoreista\nmuodostetun puolustusneuvoston. Tämän toimikunnan tuli pitää huolta\nkaikesta, mikä koski laivastoa, sotajoukkoa ja maan linnoituksia. Koko\nsenaatin tuli väliaikaisesti johtaa kaikkia muita valtakunnan sisäisiä\nasioita. Saatuaan täten valtakunnassaan kaikki varmaan järjestykseen\nhän koko sielullaan, vapaana kaikista muista huolista, antautui\nyksinomaan sota-asioihin. Hänen laivastoonsa kuului neljäkymmentäkolme\nalusta; siinä, johon hän itse nousi ja jonka nimi oli _Kuningas\nKaarle_, oli satakaksikymmentä kanuunaa. Kreivi Piper, hänen\npääministerinsä, ja kenraali Rehnsköld astuivat laivaan hänen kanssaan.\nPian hän tapasi liittolaisten merivoimat. Tanskan laivasto vältti\ntaistelua ja salli noiden kolmen yhtyneen laivaston lähestyä niin\nlikelle Köpenhaminaa, että he voivat ampua sinne muutamia pommeja.\n\nOn varmaa, että juuri kuningas itse nyt ehdotti kenraali Rehnsköldille\nmaallenousua ja Köpenhaminan saartamista maan puolelta, samalla kun se\noli saarroksissa merenkin puolelta. Rehnsköld hämmästyi moista\nehdotusta, joka osoitti yhtä suurta taitavuutta kuin rohkeuttakin\nnuoressa ja kokemattomassa ruhtinaassa. Pian oli kaikki kunnossa\nmaallenousua varten. Annettiin käsky viedä laivoihin viisituhatta\nRuotsin rannikolla majailevaa miestä, jotka nyt liitettiin jo ennestään\nlaivastossa oleviin joukkoihin. Kuningas jätti suuren laivansa ja astui\nkepeähköön fregattiin. Aluksi laskettiin kolmesataa krenatööriä\npienissä pursissa kulkemaan edellä. Näiden pursien välissä\nmatalakulkuiset veneet kuljettivat risukimppuja, hirsipaalustoja ja\nvallintekijäin työkaluja. [Suojuslaitteita, jotka vastaavat nykyajan\npiikkilanka-aitoja. Noin 5-6 m pituisen hirren läpi oli pistelty\nristiin teräväkärkisiä, usein rautapiikeillä varustettuja paaluja\n(\"espanjalainen ratsuri\"). -- _Suom. muist_.] Viisisataa valiomiestä\nseurasi toisissa pursissa. Sitten tulivat kuninkaan sotalaivat ynnä\nkaksi englantilaista ja kaksi hollantilaista fregattia, joiden piti\nkanuunoillaan suojella maallenousua.\n\nTanskan pääkaupunki Köpenhamina sijaitsee Seelannin saarella, keskellä\nkaunista tasankoa, kaakkoon Juutinraumasta ja länteen Itämerestä, missä\nsilloin oli Ruotsin kuningas. Nähdessään laivojen odottamattoman\nliikehtimisen, joka ennusti maallenousua, asukkaat laivastonsa\ntoimettomuudesta ja ruotsalaisten laivojen liikkeistä tyrmistyneinä\nkatselivat pelon vallassa, mihin paikkaan hirmumyrsky purkautuisi.\nKaarlen laivasto pysähtyi vastapäätä Humblebekiä, seitsemän penikulmaa\nKöpenhaminasta. -- Tanskalaiset kokosivat heti ratsuväkensä tähän\nkohtaan. Nostoväkeä sijoitettiin paksujen rintasuojusten taa, ja ne\ntykit, jotka voitiin kuljettaa paikalle, suunnattiin ruotsalaisia\nkohti.\n\nKuningas jätti nyt fregattinsa asettuakseen ensimäiseen purteen\nkaartinsa etunenään. Ranskan lähettiläs oli silloin hänen seurassaan.\n\n\"Herra lähettiläs\", sanoi kuningas hänelle latinaksi, sillä hän ei\ntahtonut milloinkaan käyttää ranskaa, \"teillä ei ole mitään tekemistä\ntanskalaisten kanssa, suvaitkaa siis pysyä loitommalla\". -- \"Sire\",\nvastasi kreivi de Guiscard hänelle ranskaksi, \"herrani kuningas on\nmäärännyt minut oleskelemaan teidän majesteettinne läheisyydessä;\nrohkenen olettaa, että te ette juuri tänään karkoita minua hovistanne,\njoka ei milloinkaan ole ollut niin loistava\".\n\nNäin sanoen hän tarjosi kätensä kuninkaalle, joka hyppäsi purteen,\njohon myöskin kreivi Piper ja lähettiläs astuivat. Laivatykkien\nammunnan suojellessa maihinnousua mentiin eteenpäin. Maihinnousuveneet\nolivat enää ainoastaan kolmensadan askeleen päässä rannasta. Kaarle\nXII, malttamatta odottaa, kunnes olisi ehditty päästä kylliksi lähelle\nrantaa, hyppäsi purrestaan mereen miekka kädessä, veden ulottuessa\nhäntä vyötäisiin. Hänen ministerinsä, Ranskan lähettiläs, upseerit ja\nsotamiehet seurasivat heti esimerkkiä ja lähestyivät rantaa, huolimatta\nmuskettitulen kuulasateesta. Kuningas, joka ei vielä koskaan elämässään\nollut kuullut musketinkuulien vinkunaa, kysyi päämajoitusmestari\nStuartilta, joka sattui olemaan hänen vieressään, mitä tuo hieno\nviuhina oli, jonka hän kuuli korvissansa.\n\n\"Se on niiden pyssynkuulien vinkunaa, joita ammutaan meitä kohti\",\nvastasi majoitusmestari. -- \"Hyvä!\" sanoi kuningas, \"se on vastedes\noleva minun musiikkiani\". -- Samassa tuokiossa majoitusmestari, joka\njuuri oli selittänyt musketinkuulien vinkunaa, sai niistä yhden\nolkaansa, ja eräs luutnantti kaatui hengetönnä kuninkaan toisella\nsivulla.\n\nOn tavallista, että ne joukot, joiden kimppuun käydään heidän\nvarustuksissaan, tulevat lyödyiksi, koska hyökkääjät aina ovat täynnä\nhurjaa intoa, jota eivät voi tuntea ne, jotka vain puolustautuvat, ja\nkoska vihollisen odottaminen vallitusten takana useinkin on vain oman\nheikommuuden ja vihollisen voimakkaammuuden tunnustamista. Tanskalainen\nratsuväki ja nostoväki pakenivat heikon vastarinnan jälkeen. Päästyään\nheidän varustustensa herraksi kuningas heti heittäytyi polvilleen\nkiittääkseen Jumalaa aseittensa ensimäisestä menestyksestä. Hän\nlaitatti heti varustuksia kaupungin puolelle ja merkitsi itse\nleiripaikan. Samalla hän lähetti laivansa Skooneen, joka on\nKööpenhaminaa lähinnä oleva Ruotsin osa, hakemaan sieltä\nyhdeksäntuhatta miestä apuväkeä. Kaikki asianhaarat liittoutuivat\nsuosimaan Kaarlen malttamattomuutta: nuo yhdeksäntuhatta miestä\nseisoivat rannalla valmiina astumaan laivoihin, ja jo seuraavana\npäivänä myötäinen tuuli toi ne hänelle avuksi.\n\nKaikki tämä oli tapahtunut tanskalaisen laivaston näkyvissä, joka ei\nollut rohjennut lähestyä. Säikähtynyt Köpenhamina lähetti heti\nvaltuutettuja kuninkaan luo pyytämään, ettei hän pommittaisi kaupunkia.\nHän otti heidät vastaan ratsain kaartinrykmenttinsä etunenässä;\nvaltuutetut laskeutuivat polvilleen hänen edessään. Hän määräsi\nkaupungin maksamaan 400,000 riikintaaleria pakkoveroa ja käski tuoda\nleiriinsä kaikenlaatuisia elintarpeita, jotka lupasi säntillisesti\nmaksaa. Hänelle tuotiinkin elintarpeita, koska oli täytymys totella,\nmutta ei ollenkaan osattu odottaa, että voittajat suvaitsisivat niistä\nsuorittaa korvauksen. Tuojat hämmästyivätkin kovin, kun armeijan\nhalvimmatkin sotamiehet maksoivat heille kaikesta runsaasti ja\nviipymättä.\n\nJo kauan aikaa oli Ruotsin sotajoukoissa vallinnut sellainen kuri, joka\nmelkoisesti oli edistänyt heidän voittojansa; nuori kuningas vielä\nkovensi sen ankaruutta. Sotamies ei olisi uskaltanut kieltäytyä\nmaksamasta ostoksiaan, vielä vähemmän lähteä ryöstelemään, eipä edes\npoistua leiristä. Lisäksi hän tahtoi, että hänen joukkonsa eivät voiton\njälkeen ryhtyisi ryöstämään kuolleita, ennenkuin olivat saaneet siihen\nluvan, ja helposti hän saikin aikaan, että tätä määräystä toteltiin.\nKahdesti päivässä pidettiin hänen leirissään aina rukoushetki: kello\nseitsemän aamulla ja kello neljä iltapäivällä. Itse hän ei koskaan\nlaiminlyönyt olla silloin läsnä ja siten antaa sotamiehilleen\nesimerkkiä hurskaudesta, joka aina vaikuttaa ihmisiin, kun nämä eivät\nepäile siinä mitään ulkokultaisuutta. Hänen leirissään, jossa vallitsi\nparempi järjestys kuin Köpenhaminassa, oli kaikkea yltäkylläisesti.\nTalonpojat möivät mieluummin ruokatavaransa ruotsalaisille,\nvihollisilleen, kuin tanskalaisille, jotka eivät niistä maksaneet niin\nhyvin. Kaupungin porvarien täytyikin useammin kuin kerran tulla Ruotsin\nkuninkaan leiriin etsimään elintarpeita, joita ei ollut saatavissa\nheidän toreiltaan.\n\nTanskan kuningas oli silloin Holsteinissa, jonne hän näytti lähteneen\nainoastaan lakkauttamaan Tönningenin piiritystä. Hän näki\nvihollislaivojen peittävän Itämerta, nuoren valloittajan olevan jo\nSeelannin herrana ja valmiina valtaamaan hänen pääkaupunkinsa. Hän\njulistutti alueillaan, että ne, jotka tarttuivat aseihin ruotsalaisia\nvastaan, pääsisivät vapaiksi maaorjuudesta. Tämä julistus oli sangen\ntärkeäarvoinen maassa, joka aikaisemmin oli ollut vapaa ja jossa\nnykyään kaikki talonpojat, vieläpä paljon porvaristoakin ovat maaorjia.\nKaarle käski ilmoittaa Tanskan kuninkaalle käyvänsä sotaa ainoastaan\npakoittaaksensa hänet rauhantekoon; hänen tuli siis pian sallia\nHolsteinin herttuan päästä jälleen oikeuksiinsa, tai muutoin hän saisi\nnähdä Köpenhaminan tuhottuna ja kuningaskuntansa alttiina tulelle ja\nverelle. Tanskalainen oli kovin onnellinen siitä, että oli tekemisissä\nvoittajan kanssa, joka näytti harrastavan vain oikeutta. Niinpä\nkokoonnuttiinkin neuvottelemaan Traventhalin kaupunkiin Holsteinin\nrajalle. Ruotsin kuningas ei suvainnut, että ministerien taito pääsisi\nviivyttämään asiain käsittelyä; hän tahtoi, että rauhanteko kävisi yhtä\nnopeasti kuin hänen maihinnousunsa Seelantiin. Todellakin saatiin\nsopimus aikaan 5 p:nä elokuuta Holsteinin herttuan eduksi, joka sai\nkorvauksen kaikista sotakuluistaan ja vapautui ahdistajastaan. Ruotsin\nkuningas ei tahtonut mitään itselleen, hän oli tyytyväinen siihen, että\noli pelastanut liittolaisensa ja nöyryyttänyt vihollisensa. Siten\nKaarle XII, kahdeksantoistavuotiaana, aloitti ja lopetti tämän sodan\nvähemmässä kuin kuudessa viikossa.\n\nAivan samaan aikaan Puolan kuningas saartoi Liivinmaan pääkaupungin\nRiian, ja tsaari samosi idästä päin lähes sadantuhannen miehen\netunenässä. Riikaa puolusti vanha ruotsalainen kenraali, kreivi\nDahlberg, jossa kahdeksankymmenvuotiaana yhtyi nuorukaisen palavaan\nintoon kuudenkymmenen sotaretken kokemus. Kreivi Flemming, sittemmin\nPuolan ministeri, yhtä etevä soturina kuin hallitusmiehenä, ja\nliiviläinen Patkul jouduttivat yhdessä piiritystä kuninkaan nähden.\nMutta useista piirittäjäin saavuttamista eduista huolimatta vanhan\nkreivi Dahlbergin kokeneisuus teki heidän ponnistuksensa tyhjiksi, ja\nPuolan kuningas olikin epätoivoinen kaupungin valloitukseen nähden.\nVihdoin hän käytti tilaisuutta luopuakseen kunnialla piirityksestä.\nRiika oli näet täynnä hollantilaisille kuuluvia tavaroita. Hollannin\nyleis-eduskunta käski kuningas Augustin luona olevan lähettiläänsä\ntehdä asiasta hänelle esityksiä, ja Puolan kuningasta ei tarvittukaan\nkauan rukoilla. Hän suostui lakkauttamaan piirityksen mieluummin kuin\ntuottamaan pienintäkään vahinkoa liittolaisilleen, jotka puolestaan\neivät ollenkaan hämmästyneet tätä hyväntahtoisuuden puuskaa, johon he\nitse olivat todellisena syynä.\n\nPäättääksensä ensimäisen sotaretkensä Kaarle XII:lla ei siis enää ollut\nmuuta tehtävää kuin marssia Pietari Aleksejevitshia vastaan, joka\ntahtoi kilpailla hänen kanssaan kunniasta. Hän oli tälle sitäkin\nenemmän suutuksissaan, kun Tukholmassa vielä oli kolme moskovalaista\nlähettilästä, jotka vastikään olivat vannoneet rikkomattoman rauhan\nuudistamisen. Hän, joka harrasti mitä ankarinta rehellisyyttä, ei\nvoinut ymmärtää, miten tsaarin tapainen lainsäätäjä voi leikitellä niin\npyhän ja korkean asian kanssa. Nuori ruhtinas oli kunniantunnossaan\nsitä mieltä, ettei kuninkaita varten saanut olla eri moraalia kuin\nyksityisille. Venäjän tsaari oli sillä välin julkaissut manifestin,\njonka hän paremminkin olisi saanut jättää julkaisematta. Siinä hän\nmainitsi sodankäyntijulistuksensa syyksi, ettei hänelle ollut osoitettu\nkylliksi kunnioitusta, kun hän _incognito_ [tuntematonna, salanimellä.\n-- _Suom. muist_.] matkusti Riian kautta, ja että hänen lähettiläilleen\noli myöty elintarpeita liian kalliista hinnasta. Nämä olivat ne\nvalitukset, joiden vuoksi hän antoi kahdeksankymmenen tuhannen miehen\nhävittäen hyökätä Inkerinmaahan.\n\nHän ilmestyi Narvan eteen tämän suuren armeijan[11] etupäässä 1 p:nä\nlokakuuta, mikä vuodenaika tässä ilmanalassa on raaempi kuin tammikuun\nPariisissa. Tsaari, joka sellaisessa säässä joskus matkusti\npostihevosilla neljäkinsataa penikulmaa, käydäkseen omin silmin\ntarkastamassa jotakuta kaivosta tai kanavaa, ei säästänyt sotamiehiään\nenemmän kuin itseäänkään. Sitäpaitsi hän tiesi ruotsalaisten Kustaa\nAadolfin ajoista lähtien voivan käydä sotaa sydäntalvella yhtä hyvin\nkuin kesälläkin; hän tahtoi sentakia totuttaa myös venäläisensäkin\nolemaan riippumattomia vuodenajoista, tehdäkseen siten heidät kerran\nainakin ruotsalaisten vertaisiksi.\n\nNiinpä siis juuri sellaisena aikana, jolloin lauhkeammassa ilmanalassa\njää ja lumi pakoittavat muut kansat keskeyttämään sodan, tsaari Pietari\nryhtyi piirittämään Narvaa, joka sijaitsi kolmekymmentä astetta\npohjoisnavasta etelään, ja Kaarle XII samosi sen avuksi. Tuskin oli\ntsaari saapunut kaupungin ääreen, kun hän jo kiiruhti panemaan\nkäytäntöön kaikkea sitä, mitä oli matkoillaan oppinut. Hän suunnitteli\nleirin, varusti sen joka puolelta, rakennutti määrävälien päähän\ntoisistaan linnakkeita ja kaivatti juoksuhautoja. Hän oli jättänyt\narmeijansa ylipäällikkyyden herttua de Croylle, taitavalle\nsaksalaiselle kenraalille,[12] jota venäläiset upseerit eivät\nkuitenkaan silloin riittävästi avustaneet. Hänellä itsellään oli\nsotajoukossaan pelkkä luutnantin arvo. Hän tahtoi siten antaa esimerkin\nsotilaallisesta kuuliaisuudestaan siihen saakka kurittomalle\naatelistolleen, joka kykeni vain ilman kokemusta ja järjestystä\njohtamaan huonosti asestettuja orjia. Ei ollutkaan mitään ihmeteltävää\nsiinä, että se mies, joka Amsterdamissa oli ruvennut kirvesmieheksi,\nsaadakseen itselleen laivaston, esiintyi Narvan luona luutnanttina,\nvoidakseen opettaa kansalleen sotataitoa.\n\nVenäläiset ovat voimakkaita, väsymättömiä, kenties yhtä rohkeita kuin\nruotsalaisetkin; mutta vasta ajanmittaan sotajoukot tottuvat\nsotatoimiin ja vain kuri tekee heidät voittamattomiksi. Ainoat\nrykmentit, joilta voitiin odottaa jotakin, olivat saksalaisten\nupseerien komentamia; mutta niitä oli vain muutamia. Muu joukko oli\nmetsistään ajettuja raakalaisia, puettuina petoeläinten nahkoihin,\ntoiset varustettuina jousilla, toiset nuijilla; vain harvoilla oli\npyssy; kukaan ei ollut nähnyt säännöllistä piiritystä. Koko armeijassa\nei ollut yhtään ainoaa kelvollista tykkimiestä. Ne sataviisikymmentä\ntykkiä, jotka helposti olisivat voineet ampua Narvan pienen kaupungin\nmäsäksi, olivat tuskin saaneet syntymään aukkoa muuriin, samalla kun\nkaupungin tykistö joka hetki tuhosi kokonaisia rivejä juoksuhaudoissa.\nNarva oli melkein linnoittamaton; vapaaherra Hornilla, joka siellä oli\npäällikkönä, ei ollut käytettävänään täyttä tuhatta miestä säännöllistä\nsotaväkeä. Kuitenkaan tuo suunnaton armeija ei ollut kyennyt vielä\nkuudessa viikossa valtaamaan kaupunkia.\n\nOli jo marraskuun 15 päivä, kun tsaari sai kuulla Ruotsin\nkuninkaan kahdellasadalla kuljetuslaivalla tulleen meren yli ja\nmarssivan parhaillaan Narvan avuksi. Ruotsalaisia oli ainoastaan\nkaksikymmentätuhatta, mutta tsaarilla olikin vain miesten paljous\netunaan. Ollenkaan halveksimatta vihollistaan hän päinvastoin käytti\nkaiken taitonsa musertaakseen hänet.\n\nTyytymättä kahdeksaankymmeneentuhanteen mieheensä hän valmistautui\nasettamaan Kaarlea vastaan vielä toisenkin armeijan ja pidättämään\nhäntä joka askeleella. Hän oli jo määrännyt siihen kolmekymmentätuhatta\nmiestä, jotka nyt riensivät pikamarsseissa Pihkovasta käsin. Sitten hän\nteki tempun, joka olisi herättänyt halveksimista, jos sellainen olisi\nmahdollista lainsäätäjää kohtaan, joka on suorittanut niin suuria\nasioita. Hän jätti leirinsä, missä hänen läsnäolonsa oli välttämätön,\nmuka hakeakseen tuon uuden joukko-osaston, joka ilman häntäkin olisi\nvoinut varsin hyvin saapua, ja näytti siis ikäänkuin pelkäävän\ntaistella linnoitetussa leirissään nuorta, kokematonta ruhtinasta\nvastaan, joka saapui häntä ahdistamaan.\n\nMiten lieneekään, ainakin hän tahtoi sulkea Kaarle XII:n kahden\narmeijansa väliin. Eikä siinä kyllin: kolmekymmentätuhatta Narvan\nedustalla olevasta leiristä lähetettyä miestä oli asetettu penikulman\npäähän tästä kaupungista Ruotsin kuninkaan tielle; kaksikymmentätuhatta\nstreltsiä seisoi kauempana samalla tiellä, ja viisituhatta miestä oli\netujoukkona. Täytyi siis murtautua kaikkien näiden joukkojen läpi,\nennenkuin pääsi venäläisten leirille, jota ympäröi suojusvalli ja\nkaksinkertainen vallihauta.\n\nRuotsin kuningas oli laskenut maihin Pernaussa, Riian lahden rannalla,\nnoin kuusitoistatuhatta miestä jalkaväkeä ja hiukan yli neljätuhatta\nratsumiestä. Pernausta hän samosi pikamarssissa Tallinnaa kohti,\nmukanaan koko ratsuväkensä ja ainoastaan neljätuhatta jalkamiestä. Hän\nmarssi yhtämittaa eteenpäin, odottamatta muita joukkojaan. Pian hän,\nainoastaan noiden kahdeksantuhannen miehensä kanssa, ennätti vihollisen\netujoukkojen luo. Hän ei siekaillut käydä niiden kaikkien kimppuun\nperätysten, antamatta näille aikaa päästä selville siitä, kuinka pienen\njoukon kanssa he olivat tekemisissä. Nähdessään ruotsalaisten lähenevän\nvenäläiset luulivat saavansa taistella koko armeijaa vastaan. Tuo\nviisituhantinen etujoukko, joka suojeli kallioiden välistä solaa,\nmissä sata päätteliästä miestä olisi voinut pidättää kokonaisen\narmeijan, pakeni heti kun ruotsalaiset tulivat näkyviin. Kun ne\nkaksikymmentätuhatta miestä, jotka olivat taempana, näkivät\nkumppaniensa paon, joutuivat he kauhun valtaan ja lähtivät levittämään\nsekasortoa leiriin. Kaikki suojavartiot lyötiin tieltä kahdessa\npäivässä; ja se, mikä muunlaisissa olosuhteissa olisi vaatinut kolme\nvoittoa, ei hetkeksikään viivyttänyt kuninkaan marssia. Niinpä hän\nvihdoin kahdeksantuhannen, niin pitkästä marssista väsyneen miehensä\nkera näyttäytyi kahdeksankymmenentuhannen venäläisen leirin ääressä,\njota suojeli sataviisikymmentä tykkiä. Tuskin olivat hänen joukkonsa\nhiukan levähtäneet, kun hän, liikoja harkitsematta, antoi\nhyökkäyskäskyn.\n\nMerkkinä oli kaksi rakettia ja saksankielinen huuto:\n\"Jumalan avulla!\" Kun eräs korkea upseeri huomautti kuninkaalle vaaran\nsuuruudesta, sanoi tämä: \"Kuinka! Te epäilette, etten minä\nkahdeksantuhannen urhoollisen ruotsalaiseni kanssa kykene tekemään\nselvää kahdeksastakymmenestätuhannesta moskovalaisesta?\" Hetkistä\nmyöhemmin, peläten sanainsa sisältäneen jonkun verran kerskailua, hän\nriensi samaisen upseerin luo, lisäten: \"Ettekö siis ole samaa mieltä\nkuin minä? Eikö minulla ole vihollisiin nähden kaksi etua: ensiksi,\nheidän ratsuväkensä ei ole tässä heille miksikään hyödyksi, ja\ntoiseksi, paikan ollessa näin ahdas heidän suuri lukunsa on heille vain\nhaitaksi? Niinpä siis oikeastaan olenkin voimakkaampi kuin he.\" --\nUpseeri tietysti varoi olemasta eri mieltä, ja niin käytiin venäläisten\nkimppuun keskipäivällä, 30 p:nä marraskuuta 1700.\n\nHeti kun ruotsalaisten tykistö oli tehnyt aukon vallituksiin,\nhyökkäsivät he pistimet tanassa eteenpäin, samalla kun heidän\ntakaansa tuleva ankara lumipyry ryöppysi vihollisten silmiin.\nVenäläiset sallivat puolisen tuntia heitä surmattavan, poistumatta\nvallihaudoistaan. Kuningas kävi leirin oikean sivustan kimppuun,\nmissä sijaitsi tsaarin päämaja; hän näet toivoi kohtaavansa tsaarin\nsiellä, koska ei tiennyt tämän itsensä lähteneen hakemaan noita\nkolmeakymmentätuhatta miestä, joiden tuli piakkoin saapua. Vihollisen\nampuessa musketeistaan ensimäisiä yhteislaukauksia kuningas sai kuulan\nkaulaansa; mutta se oli voimaton kuula, joka pysähtyi hänen mustan\nkaulaliinansa poimuihin, tekemättä hänelle mitään vahinkoa. Hänen\nhevosensa ammuttiin hänen altaan. Herra Sparre on kertonut minulle,\nettä kuningas keveästi hypähti toisen hevosen selkään sanoen: \"Nuo\nmiehet panevat minut tekemään ratsastusharjoituksia.\" -- Sitten hän\njatkoi taistelua ja antoi määräyksiänsä yhtä tyynesti kuin ennenkin.\n\nKolmituntisen taistelun jälkeen olivat vallitukset joka puolelta\nmurretut. Kuningas ahdisti vihollisen oikeaa sivustaa Narva-jokeen\nsaakka vasemmalla sivustallaan, jos nyt voidaan siksi sanoa niitä\nnoin neljäätuhatta miestä, jotka siinä ajoivat takaa lähes\nneljääkymmentätuhatta. Silta murtui pakenijain alta, ja siinä tuokiossa\njoki oli täynnä kuolleita. Jäännökset kääntyivät epätoivoisina takaisin\nleiriinsä, tietämättä minne menivät. He tapasivat muutamia parakkeja,\njoiden taakse asettuivat vielä puolustautumaan, koska eivät voineet\nenää minnekään pelastua. Vihdoin sentään heidän kenraalinsa Dolgoruki,\nGolovkin ja Fedorovitsh lähtivät kuninkaan luo ja laskivat aseensa\nhänen jalkoihinsa. Heitä kuninkaalle esiteltäessä saapui myös armeijan\nylipäällikkö herttua de Croy ja antautui kolmenkymmenen upseerin\nkanssa.\n\nKaarle otti nämä tärkeät vangit vastaan niin luontevan kohteliaasti ja\nniin ystävällisin ilmein kuin olisi omassa hovissaan hoitanut juhlan\nisännän tehtäviä. Hän tahtoi pitää vankeinansa ainoastaan kenraalit.\nKaikki alemmat upseerit ja sotamiehet riisuttiin aseista ja saatettiin\nNarvajoelle, jonka yli heidät toimitettiin veneillä ja laskettiin\nmenemään kotiinsa. Sillä välin läheni yö; venäläisten vasen siipi\ntaisteli vielä. Ruotsalaiset olivat menettäneet vain kuusisataa miestä;\nkahdeksantoistatuhatta venäläistä oli saanut surmansa vallitustensa\nkeskellä; suuri joukko oli hukkunut; useat olivat päässeet joen yli.\nLeirissä heitä silti yhä oli tarpeeksi tuhoamaan ruotsalaiset\nviimeiseen mieheen. Mutta eipä kuolleiden lukumäärä taistelussa\ntappiota tuotakaan, vaan eloon jääneiden kauhu. Kuningas käytti lopun\npäivästä vihollisen tykistön valtaamiseen. Hän asettui sitten\nedulliseen asemaan leirin ja kaupungin välille. Siinä hän nukkui\nmuutamia tunteja viittaansa kääriytyneenä paljaalla maalla, aikoen\nsitten päivän koitteessa hyökätä vihollisen vasemman siiven kimppuun,\njoka ei vielä ollut kokonaan murskattu.\n\nMutta kello kahden tienoissa aamusella kenraali Vede, joka komensi\nmainittua sivustaa ja oli kuullut, kuinka armollisesti kuningas oli\nkohdellut toisia kenraaleja ja kuinka hän oli päästänyt kotiinsa kaikki\nalemmat upseerit ja sotamiehet, lähetti pyytämään kuningasta\nosoittamaan hänelle saman armon. Voittaja ilmoitutti hänelle, että\nhänen tarvitsi vain lähestyä joukkojensa etunenässä ja laskea\naseensa ja lippunsa maahan hänen eteensä. Kohtapa näyttäytyikin\nmainittu kenraali jäljellä olevien venäläisten kanssa, joita oli\nkolmisenkymmentätuhatta. He marssivat paljain päin, sotamiehet ja\nupseerit, vähemmän kuin seitsemäntuhannen ruotsalaisen rivien välitse.\nMennessään kuninkaan ohi sotamiehet heittivät maahan kiväärinsä ja\nmiekkansa, upseerien laskiessa hänen jalkoihinsa sotamerkkinsä ja\nlippunsa. Hän päästi koko tämän ihmispaljouden menemään joen yli,\npidättämättä vangiksi yhtään ainoaa sotamiestä. Jos hän olisi ottanut\nne vangiksi, olisi vangittujen luku ollut vähintään viisi kertaa\nsuurempi kuin voittajain.\n\nSitten hän herttua de Croyn ja muiden venäläisten kenraalien seuraamana\nmarssi voittajana Narvaan. Hän palautti näille kaikille heidän\nmiekkansa, ja saatuaan tietää heidän olevan rahattomia ja Narvan\nkauppiaiden olevan haluttomia enää lainaamaan heille, hän lähetti tuhat\ntukaattia herttua de Croylle ja viisisataa jokaiselle venäläiselle\nupseerille. Nämä eivät voineet olla ihmettelemättä moista kohtelua,\njollaisesta heillä ei ollut aavistustakaan. Narvassa laadittiin heti\nselonteko voitosta lähetettäväksi Tukholmaan ja Ruotsin liittolaisille;\nmutta kuningas pyyhki siitä omin käsin pois kaiken sen, mikä siinä oli\nliian edullista hänelle ja liian alentavaa tsaarille. Hänen\nvaatimattomuutensa ei kuitenkaan voinut estää, että Tukholmassa lyötiin\nuseita mitaleja näiden tapahtumain muiston ikuistamiseksi.\nValmistettiinpa tällöin sellainenkin, jonka toisella puolella nähtiin\nkuningas seisomassa jalustalla ja siihen kahlehdittuna venäläinen,\ntanskalainen ja puolalainen; toisella puolella nähtiin Herkules\nnuijineen tallaamassa jaloillaan Kerberosta, ympärillä kirjoitus: _Tres\nuno contudit ictu_.\n\nNarvan taistelussa saatujen vankien joukossa nähtiin myös eräs, joka\noli elävänä esimerkkinä onnen jyrkistä vaihteluista. Hän oli Georgian\nkuninkaan vanhin poika ja perillinen, tsarafis Artfshelu. Arvonimi\ntsarafis merkitsee kaikkien tataarien keskuudessa samoin kuin\nVenäjälläkin prinssiä eli tsaarin poika; sana tsaari näet merkitsi\nkuningasta vanhain skyyttalaisten keskuudessa, joista kaikki nuo kansat\npolveutuvat. Se ei siis johdu Rooman Caesareista, joita nuo\nraakalaiskansat eivät pitkiin aikoihin tunteneet. Hänen isänsä\nMitteleskin, joka oli Araratvuoriston ja Mustanmeren itärannikon\nvälisten maiden kauneimman osan valtias, olivat hänen omat alamaisensa\nkarkoittaneet kuningaskunnastaan v. 1688, ja hän oli pitänyt parempana\nheittäytyä Venäjän keisarin armoille kuin turvautua turkkilaisiin.\nKuninkaan yhdeksäntoistavuotias poika tahtoi seurata Pietari Suurta\ntämän sotaretkelle ruotsalaisia vastaan ja joutui taistelussa muutamain\nsuomalaisten sotamiesten vangiksi, jotka jo olivat ryöstäneet prinssin\nja juuri olivat aikeissa surmata hänet. Kreivi Rehnsköld pelasti hänet\nheidän käsistään, toimitti hänelle puvun ja esitteli hänet\nhallitsijalleen. Kaarle lähetti hänet Tukholmaan, jossa onneton prinssi\nmuutamia vuosia myöhemmin kuoli. Kuningas ei voinut, nähdessään hänen\nlähtevän, pidättyä upseeriensa kuullen ääneen tekemästä luonnollista\njohtopäätöstä aasialaisen kuninkaanpojan kummallisesta kohtalosta, kun\ntämä Kaukasusvuorten juurella syntyneenä nyt lähti elämään vankina\nRuotsin jäiden keskellä. \"Sehän on\", sanoi hän, \"samaa kuin jos minä\njonakin päivänä joutuisin olemaan Krimin tataarien vankina\". -- Nämä\nsanat eivät silloin saaneet osakseen mitään huomiota; mutta sittemmin,\nkun itse tapahtumat olivat tehneet niistä ennustuksen, ne kyllä\nmuistettiin liiankin hyvin.\n\nTsaari eteni pikamarssissa neljänkymmenentuhannen venäläisensä kera,\naikoen ympäröidä vihollisensa kaikilta puolilta. Mutta puolitiessä hän\nsai tiedon Narvan taistelusta ja koko leirinsä häviöstä. Hän ei\ntahtonut itsepintaisesti neljälläkymmenellätuhannella kokemattomalla ja\nkurittomalla miehellä käydä ahdistamaan voittajaa, joka juuri oli\ntuhonnut kahdeksankymmentätuhatta varustetussa leirissä. Hän kääntyi\ntakaisin, mutta jatkoi kuitenkin edelleen joukkojensa totuttamista\nkuriin ja järjestykseen, samalla kun sivistytti alamaisiaan. \"Tiedän\nhyvin\", sanoi hän, \"että ruotsalaiset vielä kauan voittavat meidät;\nmutta lopulta he itse opettavat meidät voittamaan heidät\". -- Hänen\npääkaupunkinsa Moskova joutui kauhun ja hämmästyksen valtaan saatuaan\ntiedon tästä tappiosta. Tämän kansan ylpeys ja tietämättömyys oli niin\nsuuri, että he uskoivat yli-inhimillisten voimien voittaneen heidät ja\npitivät ruotsalaisia todellisina noitina. Luulo oli niin yleinen, että\nsen johdosta määrättiin julkisesti rukoiltavaksi Moskovan\nsuojeluspyhimystä, pyhää Nikolausta. Tämä rukous on liian omituinen\njäädäkseen tässä mainitsematta. Se kuului:\n\n\"Oi sinä, joka olet alituinen lohduttajamme kaikissa\nvastoinkäymisissämme, suuri, pyhä Nikolaus, suurivaltaisin! Millä\nrikkomuksella olemme loukanneet sinua uhritoimituksissamme,\npolvistumisissamme, kumartamisissamme ja hyvissä töissämme, jotta olet\nsiten hylännyt meidät? Me olemme anoneet sinun apuasi noita kauheita,\nröyhkeitä, raivoisia, hirvittäviä ja voittamattomia hävittäjiä vastaan,\nkun he leijonien ja karhujen tavoin, jotka ovat menettäneet pentunsa,\novat käyneet kimppuumme, pelottaneet, haavoittaneet ja tuhansittain\ntappaneet meitä, jotka kuitenkin olemme sinun oma kansasi. Koska on\nmahdotonta, että tämä olisi voinut tapahtua ilman noituutta ja\ntaikuutta, niin me rukoilemme sinua, oi suuri pyhä Nikolaus, olemaan\nmeidän sankarinamme ja lipunkantajanamme, vapauttamaan meidät tästä\nnoitajoukosta ja karkoittamaan heidät mahdollisimman kauas rajoiltamme,\nmaksamalla heille ansionsa mukaan.\"\n\nVenäläisten valitellessa pyhälle Nikolaukselle tappiotaan, Kaarle XII\nkäski kiittää Jumalaa ja valmistautui uusiin voittoihin.\n\nPuolan kuningas saattoikin hyvin odottaa, että hänen vihollisensa,\ntanskalaisten ja venäläisten voittaja, piakkoin ryhtyisi hyökkäämään\nhänen kimppuunsa. Hän liittyikin sentähden entistä lujemmin tsaariin.\nNämä molemmat ruhtinaat sopivat kohtauksesta, keskustellakseen\nyhteisistä toimenpiteistä. He tapasivat toisensa Birsenissä, pienessä\nliettualaisessa kaupungissa, ilman mitään tavanomaisia muodollisuuksia,\njotka vain ovat omiaan viivyttämään asiain kulkua eivätkä muutenkaan\nnyt soveltuneet heidän asemaansa tai mielialaansa. Pohjoismaiset\nruhtinaat kohtelevat toisiaan yleensäkin niin tuttavallisesti, ettei se\nvielä ole tapana muussa Euroopassa. Pietari ja August viettivät yhdessä\nviisitoista päivää huvituksissa, jotka menivät liiallisuuksiin saakka;\nsillä tsaari, joka kyllä tahtoi uudistaa kansansa, ei koskaan voinut\nhillitä omaa vaarallista taipumustaan hurjisteluihin.\n\nPuolan kuningas sitoutui toimittamaan tsaarille viisikymmentätuhatta\nmiestä saksalaisia joukkoja, jotka oli ostettava eri ruhtinailta ja\njotka tsaarin tuli palkata. Tämän taas tuli puolestaan lähettää\nviisikymmentätuhatta venäläistä Puolaan oppimaan sotataitoa; samalla\ntsaari lupasi maksaa Puolan kuninkaalle kolme miljoonaa riikintaaleria\nkahdessa vuodessa. Jos tämä sopimus olisi pantu täytäntöön, olisi se\nvoinut olla tuhoisa Ruotsin kuninkaalle, sillä sehän oli nopea ja varma\nkeino tehdä venäläisistä sotakuntoista väkeä. Kenties sen avulla olisi\ntaottu kahleet osalle Eurooppaa.\n\nKaarle XII katsoi asiakseen estää Puolan kuningasta poimimasta hedelmiä\ntästä sopimuksesta. Vietettyään talvensa Narvan luona hän ilmestyi\nLiivinmaalle samaisen Riian kaupungin luo, jota kuningas August oli\nturhaan piirittänyt. Saksilaiset joukot majailivat pitkin Väinäjoen\nrantaa, mikä joki tällä kohtaa on sangen leveä. Niiden tuli sulkea\nylimeno Kaarlelta, joka oli joen vastapäisellä rannalla. Saksilaisia ei\nkomentanut heidän ruhtinaansa, joka silloin oli sairas, vaan heidän\njohtajanaan oli marsalkka Stenau [oikeammin Steinau, Adam Heinrich von.\n-- _Suom. muist_.], joka hoiti ylipäällikön tehtäviä. Hänen\nalapäällikköjänsä olivat prinssi Ferdinand, Kuurinmaan herttua, ja sama\nPatkul, joka nyt miekka kädessä puolusti isänmaataan Kaarle XII:tta\nvastaan, suojeltuaan aikaisemmin henkensä uhalla sen oikeuksia kynällä\nKaarle XI:ttä vastaan.\n\nRuotsin kuningas oli rakennuttanut suuria, uusimallisia veneitä, joiden\nlaidat olivat tavallista korkeammat ja voivat nousta ja laskea\nnostosiltain tapaan. Noustessaan ne peittivät kuljetettavinaan olevat\njoukot, laskiessaan ne toimittivat maihinlaskusillan virkaa. Erään\ntoisenkin keinon hän pani käytäntöön. Huomattuaan tuulen käyvän\npohjoisrannalta, missä hän seisoi, etelärantaa kohti, minne viholliset\nolivat leiriytyneet, hän käski sytyttää joukon märkiä olkia, joiden\nsakea savu levisi pitkin rantaa ja esti saksilaiset näkemästä hänen\njoukkojaan ja niiden puuhia. Tämän savupilven suojassa hän käski\nveneitten edetä, niidenkin ollessa täynnä savuavia olkia; siten\nsavupilvi yhä laajeni ja ajautui tuulen mukana vihollisten silmille,\ntehden näille mahdottomaksi tietää, menikö kuningas joen yli vai ei.\nSillävälin hän itse yksin johti tämän sotatempun suoritusta. Ollessaan\njo joen keskikohdalla hän sanoi kenraali Rehnsköldille: \"Kas niin!\nToivonpa, ettei Väinäjoki ole ilkeämpi kuin meri Köpenhaminan luona.\nUskokaa minua, kenraali, me lyömme heidät.\" -- Neljännestunnissa hän\noli joen toisella rannalla, ollen kovasti närkästyneenä siitä, että hän\nvasta neljäntenä hyppäsi maihin. Kohta hän toimitti maihin tykistönsä\nja asetti joukkonsa taistelujärjestykseen, savun sokaisemien\nvihollisten voimatta tehdä muuta vastarintaa kuin joillakin\numpimähkäisillä laukauksilla. Kun tuuli oli hajoittanut savun, näkivät\nsaksilaiset Ruotsin kuninkaan jo marssivan heitä kohti.\n\nMarsalkka Stenau ei hukannut hetkeäkään; tuskin hän oli huomannut\nruotsalaiset, kun ratsuväkensä parhaalla osalla jo kävi heidän\nkimppuunsa. Tämän joukon ankara hyökkäys, joka kohtasi ruotsalaiset\njuuri kun nämä järjestäytyivät taisteluun, saattoi heidät sekasortoon;\nheidän rivinsä murtuivat ja ne työnnettiin jokeen saakka. Ruotsin\nkuningas kokosi ne piankin keskellä vettä yhtä helposti kuin olisi\npitänyt katselmusta. Nyt hänen sotilaansa, marssien suljetummassa\nrivistössä kuin äsken, työnsivät marsalkka Stenaun takaisin ja\netenivät tasangolle. Stenau näki, kuinka hänen joukkonsa olivat\ntyrmistyksissään; taitavana päällikkönä hän peräyttikin ne kuivalle\npaikalle, jota sivulta suojeli suo ja metsä, missä oli hänen\ntykistönsä. Maaperän edullisuus ja aika, jonka saksilaiset olivat\nsaaneet tointuakseen ensi hämmästyksestään, antoi heille jälleen kaiken\nheidän rohkeutensa. Kaarle ei siekaillut käydä heidän kimppuunsa;\nhänellä oli mukanaan viisitoistatuhatta miestä, Stenaulla ja Kuurinmaan\nherttualla oli noin kaksitoistatuhatta, mutta koko tykistönä heillä oli\nvain yksi ainoa lavetiton rautakanuuna. Taistelu oli kiivas ja verinen;\nherttuan alta ammuttiin kaksi hevosta; hän tunkeutui kolmasti kuninkaan\nkaartin keskelle, mutta vihdoin hän suistui hevosensa selästä\npyssynperän iskusta, jolloin hänen joukkonsa joutui epäjärjestykseen\neikä enää riidellyt voitosta. Hänen kyrassierinsa saivat hänet töin\ntuskin pahasti kolhittuna ja puolikuolleena vedetyksi pois tungoksen\nkeskeltä ja hevosten alta, jotka tallasivat häntä kavioillaan.\n\nVoittonsa jälkeen Ruotsin kuningas riensi Kuurinmaan pääkaupunkiin\nMitauhun. Kaikki tämän herttuakunnan kaupungit antautuivat hänen\narmoilleen; koko sotaretki oli pikemmin matkustus kuin valloitus. Hän\nsamosi pysähtymättä Liettuaan, alistaen kaikki matkan varrella\nvaltaansa. Hän tunsi hivelevää tyydytystä ja tunnusti sen itsekin\nsaapuessaan voittajana samaiseen Birsenin kaupunkiin, jossa Puolan\nkuningas ja tsaari olivat muutamia kuukausia aikaisemmin vannoneet\ntuhoavansa hänet.\n\nJuuri tässä kaupungissa hän päätti puolalaisten itsensä avulla syöstä\nPuolan kuninkaan valtaistuimelta. Kun hän täällä eräänä päivänä istui\nruokapöydässä, miettien yksistään tätä yritystä ja noudattaen\ntavallista ankaraa raittiutta syvässä äänettömyydessään, ikäänkuin\nhautautuneena suuriin aatteihinsa, niin eräs saksalainen eversti, joka\noli aterialla mukana, sanoi niin äänekkäästi, että muutkin sen\nkuulivat, että tsaarin ja Puolan kuninkaan ateriat tässä samassa\npaikassa olivat olleet hieman erilaisia kuin hänen majesteettinsa.\n\"Niinpä kyllä\", sanoi kuningas nousten, \"mutta sitä helpommin minä\nhäiritsenkin heidän ruuansulatustaan\". -- Todellakaan hän ei liioin\nviivytellyt ajattelemansa suunnitelman toimeenpanoa, sekoittaen nyt\nhiukan politiikkaakin aseittensa voimaan.\n\nPuola, muinaisen Sarmatian osa, on hieman suurempi kuin Ranska,\nköyhempi väestöstä kuin se, mutta rikkaampi kuin Ruotsi. Sen kansa\nkääntyi kristinuskoon vasta noin seitsemänsataaviisikymmentä vuotta\nsitten. On perin omituista, että roomalaisten kieltä, jotka eivät\nkuitenkaan koskaan ole tunkeutuneet näille seuduille saakka, puhutaan\ntätä nykyä yksistään Puolassa; kaikki siellä puhuvat latinaa, vieläpä\npalvelijatkin. Tämä suuri maa on hyvin viljavaa, mutta sen asukkaat\novat sitä vähemmän toimeliaita. Ne käsityöläiset ja kauppiaat, joita\nnähdään Puolassa, ovat skotlantilaisia, ranskalaisia ja varsinkin\njuutalaisia. Viimemainituilla on siellä lähes kolmesataa synagogaa,\nja jos he täällä vieläkin lisääntyvät, niin heidät kai ajetaan kerran\npois Puolasta, kuten aikoinaan Espanjasta. He ostavat halvasta\nhinnasta maan tuotteet, viljan ja karjan, kauppaavat ne Danzigiin ja\nSaksaan ja myövät sitten kalliista hinnasta aatelismiehille niitä\nylellisyystavaroita, joita nämä tuntevat ja rakastavat. Siten tämä mitä\nkauniimpien jokien kastelema, laitumista ja suolakaivoksista rikas,\nviljan peittämä maa pysyy yltäkylläisyydestään huolimatta köyhänä,\nkoska sen kansa elää maaorjuudessa ja sen aatelisto on ylpeä ja laiska.\n\nSen hallitus on mitä uskollisin kuva vanhasta kelttiläisestä ja\ngoottilaisesta hallituksesta, joka muutoin kaikkialla muualla\nparannettiin tai muunnettiin. Puola on ainoa valtio, joka on\nsäilyttänyt tasavallan nimen yhdessä kuninkaallisen arvon kanssa.\n\nJokaisella aatelismiehellä on oikeus äänestää kuninkaanvaalissa ja\nmahdollisuus päästä itsekin kuninkaaksi. Tämä kaikista oikeuksista\nkaunein on liitetty mitä suurimpaan väärinkäytökseen: valtaistuin on\nnäet melkein aina ostettavissa, ja kun puolalainen on harvoin tarpeeksi\nrikas voidakseen sen ostaa, on se monesti myöty muukalaisille.\nAatelisto ja papisto puolustavat vapauttansa kuningastaan vastaan ja\nriistävät sen kansan muulta osalta. Koko kansa on siellä maaorjuudessa;\nsellainen on ihmiskunnan kohtalo, että kaikkialla, tavalla tai\ntoisella, suuri enemmistö elää pienen vähemmistön ikeen alaisena!\nTäällä ei talonpoika kylvä itseään, vaan aatelista herraansa varten,\njolle hän itse, hänen peltonsa ja hänen kättensä työ kuuluvat, ja joka\nvoi hänet myödä, jopa surmatakin yhdessä karjansa kanssa. Aatelismies\nsen sijaan on riippuvainen ainoastaan itsestään. Jos häntä tahdotaan\ntuomita rikosasiassa, tarvitaan siihen koko kansan kokous; hänet\nvoidaan vangita vasta sitten, kun hänet on tuomittu; niinpä hän ei\njuuri koskaan joudu rangaistavaksi. Täällä on paljon köyhiä\naatelismiehiä, jotka antautuvat mahtavampiensa palvelukseen, saavat\npalkkaa ja toimittavat kaikkein halvimpiakin tehtäviä. Kuitenkin he\nmieluummin haluavat palvella vertaisiaan kuin rikastua kaupankäynnillä,\nja ruokotessaan herrojensa hevosia he kunnioittavat itseään\nkuninkaitten valitsijain ja tyrannien tuhoojain arvonimellä.\n\nKun näkee Puolan kuninkaan kaikessa kuninkaallisen majesteettisuutensa\nkomeudessa, niin luuleepa häntä Euroopan täysivaltaisimmaksi\nruhtinaaksi; mutta juuri hän on sitä kaikkein vähimmin. Puolalaiset\ntekevät todella hänen kanssaan sen sopimuksen, jonka muiden\nkansain kesken käsitetään olevan voimassa hallitsijan ja\nalamaisten välillä. Itse kruunajaisissaan ja vannoessaan pitävänsä\n_pacta conventa_-säädökset Puolan kuningas päästää alamaisensa\nuskollisuudenvalasta siinä tapauksessa, että hän loukkaa tasavallan\nlakeja. Hän nimittää kaikki virkamiehet ja jakaa kaikki arvosijat ja\nkunniamerkit. Puolassa ei mikään muu ole perinnöllistä kuin maat ja\naateluus. Yhtä vähän palatinuksen [palatinus merkitsi Puolassa\nmaakunnan (palatinaatin) käskynhaltijaa, maaherraa. -- _Suom. muist_.]\nkuin kuninkaan pojalla on mitään oikeutta isänsä arvoon, mutta\nkuninkaan ja tasavallan välillä on se suuri ero, että edellinen ei voi\nriistää mitään kerran antamaansa virkaa, kun sen sijaan jälkimäisellä\non oikeus ottaa kuninkaalta hänen kruununsa, jos hän rikkoo valtion\nlakeja.\n\nVapaudestaan arka aatelisto myö kyllä usein äänensä, mutta harvoin\nkiintymyksensä. Tuskin he ovat valinneet kuninkaan, kun jo pelkäävät\nhänen kunnianhimoansa ja vehkeilevät häntä vastaan. Ne suurmiehet,\njotka hän on nimittänyt ja joita hän ei voi erottaa, muuttuvat usein\nhänen vihollisikseen sen sijaan, että pysyisivät hänen kätyreinään. Ne,\njotka ovat kiinnitetyt hoviin, ovat muun aateliston vihan esineenä,\nmistä on aina seurauksena kaksi puoluetta: moinen jako on mahdoton\nvälttää, jopa tarpeellinenkin sellaisissa maissa, joissa tahdotaan\npitää kuningas ja samalla säilyttää vapaus.\n\nKaikki, mikä koskee koko kansaa, järjestetään eduskunnassa, jolla on\nnimenä valtiopäivät, ja jossa ovat koolla senaatti ja joukko\naatelismiehiä. Senaattoreja ovat palatinukset ja piispat; toisena osana\neduskuntaa ovat jokaisen palatinaatin erikoisten säätykokouksien\nedustajat. Näissä suurissa kokouksissa johtaa puhetta Gnesenin\narkkipiispa, Puolan primas ja kuningaskunnan sijaishallitsija\nvälihallituksen (interregnumin) aikana, valtakunnan ensimäinen\narvohenkilö kuninkaan jälkeen. Harvoin onkaan Puolassa muuta\nkardinaalia kuin hän, sillä kun roomalainen purppuraviitta ei anna\nmitään etuoikeutta senaatissa, täytyisi piispan, joka samalla olisi\nkardinaali, joko istua siellä vain senaattorinarvonsa mukaan tai luopua\nsen arvon suurista etuoikeuksista, joka hänellä on isänmaassaan,\nvoidakseen pitää pystyssä vieraan kunnian vaatimuksia.\n\nKuningaskunnan lakien mukaan on valtiopäiviä pidettävä vuorotellen\nPuolassa ja Liettuassa. Edustajat siellä useinkin ratkaisevat asiansa\nsapeli kädessä kuten muinaiset sarmaatit, joista he polveutuvat, joskus\nmyös täydessä humalassa, mitä pahetta sarmaatit eivät tunteneet.\nJokainen aatelinen edustaja näillä valtiopäivillä nauttii samaa\noikeutta kuin kansantribuunit Roomassa, nimittäin panna vastalauseensa\nsenaatin lakeja vastaan. Yksi ainoa aatelismies, joka sanoo:\n\"_Kiellän_\", estää tällä yhdellä sanalla kaikkien muiden yksimieliset\npäätökset; ja jos hän lähtee pois siltä paikkakunnalta, missä\nvaltiopäiviä pidetään, täytyy niidenkin hajota.\n\nTästä laista johtuvia häiriöitä vastaan on tapana käyttää vielä\nvaarallisempaa keinoa.\n\nPuolassa on näet tavallisesti kaksi puoluetta. Kun yksimielisyys\nvaltiopäivillä siten on mahdoton, niin kumpikin puolue järjestää oman\nkonfederationsa, jossa asiat ratkaistaan äänten enemmistöllä,\nvälittämättä vähemmistön vastalauseista. Nämä kokoukset, jotka\noikeastaan ovat laittomia, mutta jotka käytäntö on laillistuttanut,\npidetään kuninkaan nimessä, vaikkapa usein vastoin hänen suostumustaan\nja etujaan, melkein samoin kuin liiga Ranskassa käytti hyväkseen Henrik\nIII:n nimeä hänen kukistamisekseen, ja samoin kuin Englannin\nparlamentti, joka surmautti Kaarle I:n mestauslavalla, menetteli,\nasettamalla tämän ruhtinaan nimen kaikkien niiden päätösten alkuun,\njoita se teki hänen tuhoamisekseen. Kun sitten levottomuudet ovat\npäättyneet, on yleisten valtiopäivien asiana hyväksyä tai hylätä\nkonfederatioiden tekemät päätökset. Voivatpa valtiopäivät kumotakin\nkaiken sen, mitä edelliset ovat päättäneet, samojen järkisyiden nojalla\nkuin yksinvaltaisissa valtioissa kuningas voi peruuttaa edeltäjänsä,\nvieläpä itsensäkin säätämät lait.\n\nAatelisto, joka laatii tasavallan lait, on myös sen sotavoimana.\nTärkeissä tapauksissa se nousee ratsaille ja voi saada koolle yli\nsadantuhannen miehen vahvuisen joukon. Tämä suuri armeija, nimeltään\n\"pospolita\", liikkuu vaikeasti eikä sitä ole helppo johtaa.\nElintarpeiden ja rehun saannin vaikeus tekee sen kykenemättömäksi\npysymään kauan koossa. Siltä puuttuu kuri, kuuliaisuus ja kokemus;\nmutta sitä elähdyttävä vapauden rakkaus tekee sen aina pelottavaksi.\n\nSen voi voittaa tai hajoittaa, vieläpä voi jonkun aikaa pitää sitä\norjuudessa, mutta kohta se pudistaa ikeen niskoiltaan. Puolalaiset itse\nvertaavatkin itseänsä ruokoon, jonka myrsky taivuttaa maahan, mutta\njoka tuulen lakattua puhaltamasta nousee jälleen pystyyn. Juuri tästä\nsyystä heillä ei ole mitään varustettuja paikkoja; he tahtovat itse\nolla tasavaltansa ainoina vallituksina. He eivät koskaan salli\nkuninkaansa rakentaa linnoituksia, koska pelkäävät hänen käyttävän\nniitä vähemmän heidän suojakseen kuin heidän sortamisekseen. Heidän\nmaansa onkin aivan avoin, lukuunottamatta paria tai kolmea\nrajalinnoitusta. Jos he siis sisäisissä tai ulkoisissa sodissaan\npäättävät pitää hallussaan jonkin paikan, täytyy heidän kaikessa\nkiireessä luoda maavallituksia, korjata vanhoja puoleksi raunioituneita\nmuureja, kaivaa auki miltei umpeen menneitä vallihautoja, ja\ntavallisesti on kaupunki jo ehditty valloittaa, ennenkuin sen varustelu\non päätetty.\n\nPospolita ei aina ole sotavalmiina maan puolustamiseksi; se kokoontuu\nvain valtiopäivien määräyksestä tai joskus kovan vaaran uhatessa\npelkästään kuninkaan käskystä.\n\nPuolan tavallisena suojana on sitävastoin vakinainen armeija, jonka\ntasavalta kustantaa. Siinä on kaksi osastoa, kumpikin oman\nylikenraalinsa komennossa. Ensimäinen on Puolan osasto, jossa tulee\nolla kolmekymmentäkuusituhatta miestä; toisessa eli Liettuan osastossa\non kaksitoistatuhatta miestä. Molemmat ylipäälliköt ovat riippumattomat\ntoisistaan; vaikkapa he ovatkin kuninkaan nimittämät, ovat he\ntoimistaan vastuunalaisia ainoastaan tasavallalle, ja heillä on korkein\nkäskyvalta joukoissansa. Everstit ovat rykmenttiensä rajattomia\nkäskijöitä; heidän asianaan on huolehtia niistä niin hyvin kuin voivat\nja maksaa niille palkka. Mutta kun he itse harvoin saavat palkkansa,\nniin he hävittävät maata ja saattavat talonpojat perikatoon,\ntyydyttääkseen omaa ja sotamiestensä saaliinhimoa. Puolalaiset\nylimykset esiintyvät näissä joukoissa loisteliaammin kuin kaupungeissa;\nheidän telttansa ovat kauniimmat kuin heidän talonsa. Ratsuväkenä, jota\non kaksi kolmannesta armeijasta, on miltei yksinomaan aatelismiehiä;\nsen tunnusmerkkinä on hevosten kauneus ja pukujen sekä varuksien\nrikkaus.\n\nErittäinkin santarmit, jotka jakautuvat husaareihin ja\npanssariratsureihin, ovat aina useiden palvelijain seuraamia, jotka\ntaluttavat heidän käsihevosiaan. Näillä taas on hopeaheloilla\nja -nastoilla kaunistetut suitset, korukirjaillut satulat ja\nsatulapatjat, kullatut ja joskus raskashopeiset jalustimet ja suuret\nsatulaloimet turkkilaisten tapaan, joiden prameilua puolalaiset\nmatkivat niin hyvin kuin voivat.\n\nNiin korea ja loistoisa kuin tämä ratsuväki onkin, yhtä rappiolla oli\nsilloin jalkaväki, huonosti puettu, huonosti asestettu, ilman\nsäännönmukaisia vaatteita tai univormuja. Niin oli asian laita ainakin\nvuoden 1710 vaiheille saakka. Nämä jalkamiehet, jotka näyttävät\nkuljeksivilta tataareilta, sietävät ihmeteltävän sitkeästi nälkää,\nkylmää, vaivaa ja kaikkea sodan rasitusta.\n\nPuolalaisissa sotamiehissä on vieläkin nähtävänä heidän esi-isiensä,\nmuinaisten sarmaattien, luonne: yhtä vähän kuria, sama raivokkuus\nhyökkäyksessä, sama valmius pakoon ja taas taisteluun palajamiseen,\nsama murhaamisen kiihko, kun he ovat voittajina.\n\nPuolan kuningas oli aluksi otaksunut, että nämä kaksi armeijaa tarpeen\ntullen taistelisivat hänen puolestaan, että puolalainen pospolita\nasestautuisi hänen käskystään ja että kaikki nämä sotavoimat yhdessä\nhänen alamaistensa, saksilaisten, ja hänen liittolaistensa,\nvenäläisten, kanssa olisivat sellainen miespaljous, jonka edessä\nruotsalaisten vähäinen lukumäärä ei uskaltaisi näyttäytyäkään. Mutta\npianpa hän, nähtyään niin paljon vaivaa saadakseen kaikki nämä\nsotavoimat yhtaikaa koolle, huomasikin päinvastoin jäävänsä niitä\nvaille.\n\nTottuneena perintömaissaan rajattomaan valtaan hän uskoi kenties\nliiaksi voivansa hallita Puolaa samoin kuin Saksia. Jo hallituksensa\nalussa hän aiheutti tyytymättömyyttä; hänen ensimäiset toimenpiteensä\nsuututtivat sitä puoluetta, joka oli vastustanut hänen valintaansa,\nja vieroittivat melkein kaikki muut. Puola nurisi nähdessään\nkaupungeissaan pelkkää saksilaista varusväkeä ja rajoillansa vieraita\njoukkoja. Tämä kansakunta, joka on paljoa kiihkeämpi säilyttämään\nvapauttansa kuin innostunut ahdistamaan naapureitansa, ei suinkaan\npitänyt kuningas Augustin sotaa Ruotsia vastaan ja hyökkäystä\nLiivinmaahan tasavallalle edullisena yrityksenä. Vaikeata onkin pettää\nvapaata kansaa, kun se arvostelee todellisia etujaan. Puolalaiset\ntunsivat, että jos tämä heidän suostumuksettaan aloitettu sota\npäättyisi onnettomasti, heidän kaikilta puolilta avoin maansa joutuisi\nRuotsin kuninkaan saaliiksi, mutta jos se loppuisi onnellisesti, heidän\noma kuninkaansa orjuuttaisi heidät, kun hän silloin Saksin ja\nLiivinmaan valtiaana puristaisi Puolan näiden kahden maan väliin.\n\nNiinpä he, kun heillä oli nyt vaihtoehtona joko joutua oman\nvalitsemansa kuninkaan orjiksi tai syystä suuttuneen Kaarle XII:n\ntuhottaviksi, kohottivat aivan yksiäänisen huudon tätä sotaa vastaan,\njonka luulivat julistetuksi enemmän heitä kuin Ruotsia vastaan.\nHe näkivät saksilaisissa ja venäläisissä vain orjuutuksensa\nvälikappaleita. Pianpa he, nähdessään Ruotsin kuninkaan murtaneen\ntieltään kaiken vastarinnan ja etenevän voittoisine joukkoineen\nLiettuan sydämeen, napisivatkin hädissään hallitsijaansa vastaan yhä\njulkisemmin.\n\nLiettua oli tällöin jakautunut kahteen puolueeseen: Sapiehan\nruhtinassuvun ja Oginskin. Näillä kahdella ryhmällä oli aluksi ollut\nyksityisiä riitoja, jotka sitten paisuivat kansalaissodaksi. Ruotsin\nkuningas liittyi Sapiehasuvun ruhtinaihin, ja Oginski, jota saksilaiset\nauttoivat huonosti, näki puolueensa joutuneen miltei perikatoon.\nLiettuan armeija, jonka nämä häiriöt ja rahanpuute olivat supistaneet\nsangen pieneksi, joutui voittajan edessä osittain hajalleen.\nJäännös, joka piti Puolan kuninkaan puolta, oli eristetty pieniin\npakolaisjoukkoihin, jotka harhailivat pitkin maata ja elättivät itseään\nryöstöillä, August näki Liettuassa ainoastaan puolueensa heikkoutta,\nalamaistensa vihaa ja vihollisen armeijan, jota johdatti loukattu,\nvoitollinen ja leppymätön nuori kuningas.\n\nPuolassa oli tosin olemassa armeija; mutta lain määräämien\nkolmenkymmenenkuuden tuhannen miehen sijasta siinä oli tuskin\nkahdeksantoista tuhatta. Se ei ollut ainoastaan huonosti palkattu ja\nhuonosti asestettu, vaan sen kenraalitkaan eivät vielä tienneet, mille\npuolelle kallistuisivat. Kuningas olisi tosin voinut käskeä aateliston\navukseen, mutta hän ei rohjennut antautua alttiiksi kiellolle joka\nolisi liiaksi paljastanut ja siis myös yhä lisännyt hänen\nvoimattomuuttansa.\n\nTässä häiriön ja epävarmuuden tilassa kaikki kuningaskunnan\npalatinaatit vaativat kuningasta kutsumaan valtiopäivät koolle, samoin\nkuin Englannissa vaikeina aikoina valtion kaikki yhdyskunnat jättävät\nkuninkaalle anomuksia, joissa pyytävät häntä kutsumaan parlamentin\nkoolle. Augustille oli tarpeellisempi armeija kuin valtiopäivät, jotka\nvain punnitsevat kuningasten tekoja. Hän ei voinut kuitenkaan olla\nniitä kokoon kutsumatta, jottei kokonaan suututtaisi kansaa. Niinpä\nkutsuttiinkin valtiopäivät Varsovaan 2 päiväksi joulukuuta 1701. August\nhuomasi pian, että Kaarle XII:lla oli tässä kokouksessa ainakin yhtä\npaljon vaikutusvaltaa kuin hänellä itsellään. Sapiehain puoluelaiset,\nLubomirskit ja heidän ystävänsä, kruunun rahastonhoitaja, palatinus\nLeszczinski, jonka oli omaisuudestaan kiittäminen kuningas Augustia, ja\nvarsinkin Sobieski-ruhtinaiden kannattajat, olivat kaikki salaa menneet\nRuotsin kuninkaan puolelle.\n\nHuomattavin näistä puoluemiehistä ja Puolan kuninkaan vaarallisin\nvihollinen oli kardinaali Radziejowski, Gnesenin arkkipiispa,\nkuningaskunnan primas ja valtiopäivien puhemies. Hän oli käytöksessään\nperin vehkeilevä ja hämäräperäinen mies, jota täydellisesti hallitsi\neräs kunnianhimoinen nainen; ruotsalaiset sanoivat tätä \"rouva\nkardinaaliksi\", ja hän yllytti kardinaalia alituisesti juoniin ja\npuoluevehkeilyyn. Augustin edeltäjä, kuningas Juhana Sobieski, oli\nhänet ensin nimittänyt Warmian piispaksi ja kuningaskunnan\nvarakansleriksi. Radziejowski, ollen silloin vasta piispa, sai\nkardinaalinarvon saman kuninkaan suosion avulla. Tämä arvo avasi\nhänelle kohta tien primasarvoon. Yhdistäessään siten persoonaansa\nkaiken sen, mikä vaikuttaa valtavasti ihmisiin, hän saattoi\nrankaisematta puuhata paljonkin.\n\nKuningas Juhanan kuoltua hän yritti vaikutusvaltansa avulla korottaa\nprinssi Jaakko Sobieskin valtaistuimelle; mutta se ankara viha, jonka\nalaiseksi isä, kaikesta suuruudestaan huolimatta, oli joutunut,\nsyrjäytti siitä pojan. Kardinaaii-primas liittyi silloin Ranskan\nlähettilääseen, abbé Polignaciin, toimittaakseen kruunun prinssi\nContille, joka todella valittiinkin. Mutta Saksin raha ja sotajoukot\npääsivät lopulta voitolle hänen puuhistaan. Silloin hänet saatiin\nhoukutelluksi siihen puolueeseen, joka kruunasi Saksin vaaliruhtinaan,\nmutta hän odotteli kärsivällisesti tilaisuutta saadakseen toimeen\nriitaa kansan ja uuden kuninkaan välillä.\n\nKaarle XII:n, prinssi Jaakko Sobieskin suojelijan, voitot, Liettuan\nkansalaissota ja kaikkien kansalaisten yleinen nousu kuningas Augustia\nvastaan saattoivat kardinaali-primaksen uskomaan ajan tulleen, jolloin\nhän voisi palauttaa Augustin Saksiin ja raivata kuningas Juhanan\npojalle tien valtaistuimelle. Tämä prinssi, aikaisemmin puolalaisten\nvihan viaton esine, oli nyt pääsemässä heidän lemmikikseen sitä mukaa\nkuin kuningas August sai osakseen vihaa; mutta hän ei vielä uskaltanut\nryhtyä ajattelemaan niin suurta mullistusta, vaikkapa kardinaali sitä\njo huomaamatta valmistelikin.\n\nAluksi kardinaali näytti tahtovan saada toimeen sovinnon kuninkaan ja\ntasavallan välillä. Hän lähetteli kiertämään kirjelmiä, joista\nnäennäisesti huokui sovinnollisuuden ja laupeuden henki -- kulunut ja\ntunnettu ansa, johon ihmiset kuitenkin aina takertuvat. Hän kirjoitti\nRuotsin kuninkaalle liikuttavan kirjeen, vannottaen häntä Hänen\nnimessään, jota kaikki kristityt palvovat yhtäläisesti, antamaan\nPuolalle ja sen kuninkaalle rauhan. Kaarle XII antoi vastauksen, joka\nparemmin soveltui kardinaalin tarkoituksiin kuin hänen sanoihinsa. Hän\njäi kuitenkin voitollisine armeijoineen Liettuan suurherttuakuntaan ja\nselitti, ettei hän mitenkään tahtonut häiritä valtiopäiviä; hän muka\nkävi sotaa Augustia ja saksilaisia eikä puolalaisia vastaan, ja\ntasavallan hätyyttämisen asemesta hän päinvastoin tuli vapauttamaan\nsitä sorrosta. Nämä kirjeet ja vastaukset olivat tietysti tarkoitetut\njulkisuutta varten. Asiamiehet, jotka yhtä mittaa kulkivat edestakaisin\nkardinaalin ja kreivi Piperin välillä, ja edellisen luona pidetyt\nsalaiset kokoukset olivat vaikuttimena, joka sai valtiopäivät\nliikkeelle. Ne esittivät, että toimitettaisiin lähetystö Kaarle XII:n\nluo, ja vaativat yksimielisesti kuninkaalta, ettei hän enää kutsuisi\nvenäläisiä maan rajoille ja että hän lähettäisi pois saksilaiset\njoukkonsa.\n\nAugustin huono onni oli jo saanut aikaan sen, mitä valtiopäivät\nvaativat häneltä. Tsaarin kanssa Birsenissä salaisesti tehty liitto oli\njo käynyt yhtä hyödyttömäksi kuin se alussa oli näyttänyt pelottavalta.\nAugust oli vallan kykenemätön lähettämään tsaarille viittäkymmentä\ntuhatta saksalaista, jotka hän oli luvannut haalia kokoon Saksan\nvaltakunnasta. Tsaari puolestaan, tuo Puolan vaarallinen naapuri, ei\nliioin kiirehtinyt kaikkine sotavoimineen auttamaan jakautunutta\nvaltakuntaa, josta hän toivoi itse saavansa jotakin saaliiksensa. Hän\ntyytyi lähettämään Liettuaan kaksikymmentä tuhatta venäläistä, jotka\ntekivät siellä enemmän pahaa kuin ruotsalaiset, paeten tosin kaikkialla\nvoittajan tieltä, mutta samalla hävittäen puolalaisten maatiloja,\nkunnes, ruotsalaisten kenraalien ahdistamina ja löytämättä enää mitään\nryöstettävää, palasivat parvissa kotimaahansa. Riian luona voitetun\nsaksilaisen armeijan jäännökset taas kuningas August lähetti\ntalvehtimaan ja täydentämään lukuaan Saksista käsin siinä toivossa,\nettä tämä uhraus, niin pakollinen kuin se olikin, voisi saada\nsuuttuneen Puolan kansan jälleen hänen puolelleen.\n\nSodan sijaan tulivat nyt vehkeilyt. Valtiopäivät olivat jakautuneet\nmiltei yhtä moneen puolueeseen kuin Puolassa oli palatinaatteja.\nToisena päivänä olivat vallalla kuningas Augustin edut, toisena ne jo\nsysättiin syrjään. Kaikki huusivat vapautta ja oikeutta, mutta samalla\nei tiedetty mitään siitä, mitä merkitsi olla vapaa ja oikeamielinen.\nAika kului salakähmäisiin vehkeilyihin ja julkisiin korupuheisiin.\nValtiopäivät eivät tienneet, mitä ne tahtoivat tai mitä niiden tuli\ntehdä. Suuret kokoukset eivät melkein koskaan kansallisten häiriöiden\naikana ole tehneet hyviä päätöksiä, koska puoluemiehet niissä ovat\njulkeita ja hyväätarkoittavat henkilöt taas tavallisesti arkoja.\nValtiopäivät hajosivatkin metelöiden 17 p:nä helmikuuta 1702\nkolmikuukautisen juonittelun ja horjuvaisuuden jälkeen. Senaattorit,\ns.o. palatinukset ja piispat, jäivät Varsovaan. Puolan senaatilla on\nnäet oikeus väliaikaisesti säätää lakeja, joita valtiopäivät harvoin\njulistavat mitättömiksi; tämä vähälukuisempi ja asioihin tottunut\nvaltioelin oli paljoa vähemmässä määrin melskeinen ja ratkaisi\nnopeammin. Se päätti, että valtiopäiväin ehdottama lähetystö\noli lähetettävä Ruotsin kuninkaan luo ja että pospolitan oli\nvarustauduttava sotakuntoon ja oltava valmiina kaikkien tapahtumain\nvaralta. Samoin se julkaisi useita määräyksiä Liettuan levottomuuksien\nhillitsemiseksi ja vielä useampia kuninkaan arvovallan heikentämiseksi,\nvaikkapa se olikin vähemmän pelättävä kuin Kaarlen mahtavuus.\n\nNiinpä August tällöin pitikin parempana ottaa vastaan kovat ehdot\nvoittajaltaan kuin alamaisiltaan. Hän päätti pyytää Ruotsin kuninkaalta\nrauhaa ja tahtoi tehdä hänen kanssaan salaisen sopimuksen. Tämä aie\nhänen oli tietysti salattava senaatilta, jota hän piti vieläkin\nvaikeammin suostuteltavana vihamiehenään. Asia oli arkaluontoinen; hän\nturvautui siinä kreivitär Königsmarckiin, ylhäissyntyiseen\nruotsittareen, johon hän silloin oli kiintynyt. Kreivittären veli on\ntullut tunnetuksi onnettomasta lopustaan, ja hänen poikansa on suurella\nonnella ja kunnialla johtanut Ranskan sotajoukkoja.[13]\n\nTämä nerostaan ja kauneudestaan maankuulu nainen oli kykenevämpi kuin\nmikään ministeri saamaan neuvottelut onnistumaan. Kun hänellä lisäksi\noli tiluksia Kaarle XII:n valtioissa ja kun hän itse oli kauan aikaa\noleskellut Kaarlen hovissa, oli hänellä siten myös otollinen tekosyy\nkäydä tämän ruhtinaan puheilla. Hän saapuikin siis ruotsalaisten\nleiriin Liettuaan ja kääntyi heti kreivi Piperin puoleen, joka liiankin\nkeveästi lupasi hänelle puheillepääsyn herransa luo. Monien lahjojensa\nohella, joiden vuoksi hän oli Euroopan rakastettavimpia naisia,\nkreivittärellä oli myös erityinen taito puhua useiden sellaistenkin\nmaiden kieliä, joita hän ei koskaan ollut nähnyt, niin sulavasti kuin\nhän olisi ollut sieltä syntyisin. Vieläpä hän joskus huvitteli\nranskankielisten runosäkeiden sepittämisellä, joita olisi voinut luulla\njonkun Versaillesissa syntyneen henkilön tuotteiksi. Myös Kaarle\nXII:sta hän sepitti runon, jota historia ei saa jättää unhoon. Siinä\nhän toi esiin taruston jumalat, jotka kukin kohdaltaan ylistelivät\nKaarlen eri hyveitä. Runo loppui seuraavasti:\n\n    Jokainen Kaarlen kunniata julki tuo\n    ja hälle muiston temppelissä paikan suo,\n    mut Venus vait' on, Bacchus mykkä myös.\n\nKaikki tämä nero ja sulo oli kuitenkin turhaa sellaiseen mieheen\nnähden, jollainen Ruotsin kuningas oli. Hän kieltäytyi itsepintaisesti\nottamasta vastaan kreivitärtä. Tämä päätti silloin asettua hänen\ntielleen, kun hän teki tavallisia ratsastusretkiään. Todellakin hän\neräänä päivänä kohtasi kuninkaan hyvin kapealla tiellä ja astui\nvaunuistaan heti hänet huomattuaan. Mutta kuningas tervehti häntä\nsanomatta sanaakaan, käänsi ratsunsa ympäri ja ajoi heti tiehensä,\njoten kreivitär Königsmarckille jäi matkastaan vain se tyydytys, että\nnäytti siltä kuin Ruotsin kuningas pelkäisi yksinomaan häntä.[14]\n\nNiinpä täytyi Puolan kuninkaan nyt heittäytyä senaatin syliin. Hän teki\nsille Marienburgin palatinuksen kautta kaksi ehdotusta: joko oli\ntasavallan armeijan käyttö jätettävä hänen valtaansa, ja hän puolestaan\nmaksaisi sille omista varoistaan kahden vuosineljänneksen palkan\netukäteen, tai olisi sallittava hänen tuottaa Puolaan kaksitoista\ntuhatta saksilaista. Kardinaali-primas antoi hänelle vastauksen, joka\noli yhtä tyly kuin Ruotsin kuninkaan epäys. Kokouksen nimessä hän\nlausui Marienburgin palatinukselle, että oli päätetty toimittaa\nlähetystö Kaarle XII:n luo ja että hän ei neuvonut kuningasta\ntuottamaan maahan saksilaisiaan.\n\nTässä hädässä kuningas tahtoi säilyttää ainakin näennäisesti\nkuninkaallisen arvovaltansa. Eräs hänen kamariherroistaan lähti hänen\npuolestaan Kaarlen luo tiedustamaan, missä ja miten hänen ruotsalainen\nmajesteettinsa tahtoisi ottaa vastaan hänen herransa ja kuninkaansa ja\nPuolan tasavallan lähetystön. Valitettavasti oli unohdettu pyytää\nruotsalaisilta kamariherralle matkalupaa. Niinpä Ruotsin kuningas\npistättikin hänet vankilaan puheillepääsyn asemesta ja sanoi kyllä\nhaluavansa ottaa vastaan tasavallan lähetystön, mutta ei kuningas\nAugustia. Moinen kansainvälisen oikeuden loukkaus voi tulla kysymykseen\nvain väkevämmän oikeuden nimessä.\n\nNyt Kaarle, jätettyään taaksensa varusväkeä muutamiin Liettuan\nkaupunkeihin, eteni Grodnon toiselle puolelle, mikä kaupunki on\ntunnettu Euroopassa siellä pidetyistä valtiopäivistään, mutta on\nhuonosti rakennettu ja vielä huonommin linnoitettu.\n\nMuutamia penikulmia Grodnon toisella puolella hän kohtasi tasavallan\nlähetystön; siinä oli viisi senaattoria. Nämä tahtoivat ensin\nmääritellä juhlameno-ohjeet, joista kuningas ei ymmärtänyt mitään; he\nvaativat, että tasavaltaa oli kohdeltava \"hänen korkeutenaan\", ja että\nheitä vastaan oli lähetettävä kuninkaan ja hänen senaattoriensa vaunut.\nHeille vastattiin, että tasavaltaa puhuteltaisiin \"ylhäisyytenä\" eikä\n\"korkeutena\", että kuningas ei milloinkaan käyttänyt vaunuja, että\nhänellä oli luonaan kyllä paljon upseereja, mutta ei yhtään\nsenaattoria, että heille lähetettäisiin vastaan eräs kenraaliluutnantti\nja että heidän tuli saapua omilla hevosillaan.\n\nKaarle XII otti heidät vastaan teltassaan, eräänlaisella\nsotilaallisella arvokkuudella. Heidän puheensa oli täynnä varovaisuutta\nja hämäryyttä. Huomattiin, että he pelkäsivät Kaarle XII:tta eivätkä\nrakastaneet Augustia, mutta kuitenkin häpesivät riistää muukalaisen\nkäskystä kruunua kuninkaalta, jonka itse olivat valinneet. Niinpä ei\npäätettykään mitään, ja Kaarle XII antoi heidän vihdoin ymmärtää\naikovansa tehdä päätöksensä vasta Varsovassa.\n\nEnnen lähtöään hän julkaisi manifestin, joka kardinaalin ja hänen\npuolueensa toimesta tulvan tavoin levisi viikossa ympäri Puolan. Tässä\njulistuksessa Kaarle kutsui kaikkia puolalaisia liittämään kostonsa\nhänen kostoonsa ja koetti saada heitä käsittämään, että heidän\npyrkimyksensä olivat aivan samat kuin hänen. Tosin ne olivat hyvinkin\nerilaiset, mutta manifesti, jota suuri puolue, senaatin hämminki ja\nvalloittajan läheneminen tukivat, teki perin valtavan vaikutuksen.\nNiinpä olikin pakko tunnustaa Kaarle Puolan suojelijaksi, koska hän\ntahtoi se olla ja koska voitiin vielä olla onnellisiakin siitä, että\nhän tyytyi tähän arvonimeen.\n\nAugustille vihamieliset senaattorit levittivät manifestia julkisesti\nhänen nähtensä. Ne harvat, jotka vielä olivat hänelle uskollisia,\npysyivät ääneti. Kun vihdoin saatiin tietää Kaarlen lähenevän\npikamarsseissa, varustautuivat kaikki sekasorrossa pakoon; kardinaali\noli ensimäisiä, jotka jättivät Varsovan. Enin osa kiiruhti pakoon joko\nodottelemaan maatiloillaan asiain edelleen kehittymistä tai kutsumaan\naseihin ystäviään. Kuninkaan luo jäi vain Saksan keisarin lähettiläs ja\nsamoin tsaarin, paavin nuntius ja muutamia hänen kohtaloonsa\nliittyneitä piispoja ja palatinuksia. Täytyi paeta, eikä vielä ollut\npäätetty mitään hänen hyväkseen. Ennen lähtöään hän kiirehti\nneuvottelemaan niiden vähälukuisten senaattorien kanssa, jotka vielä\nedustivat senaattia. Niin hartaita kuin nämä olivatkin palvelemaan\nAugustia, olivat he kuitenkin ensi sijassa puolalaisia. Heillä kaikilla\noli niin suuri vastenmielisyys saksilaista sotaväkeä kohtaan, etteivät\nhe rohjenneet antaa hänelle valtuutta tuottaa enempää kuin kuusituhatta\nmiestä suojaksensa. Lisäksi he määräsivät, että tämän joukon tuli olla\npuolalaisen ylipäällikön komennossa ja heti rauhan tultua palata\nkotiinsa. Tasavallan omat sotajoukot he samalla jättivät hänen\nkäytettävikseen.\n\nTämän tuloksen jälkeen kuningas jätti Varsovan, ollen liian heikko\nvastustamaan vihollisiansa ja melko tyytymätön omaankin puolueeseensa.\nHän julkaisi heti yleisen kokoontumiskäskyn pospolitalle ja\narmeijoille, jotka olivat olemassa enää vain nimellisesti. Liettuasta,\njossa ruotsalaiset vallitsivat, hänellä ei ollut mitään toivomista.\nVähiin sulaneelta Puolan armeijalta taas puuttui aseita, muonavaroja ja\nhyvää tahtoa. Suurin osa arkaa, epäröivää tai suorastaan pahansuopaa\naatelia pysyi maatiloillaan. Turhaan kuningas, valtion lakien suoman\nvallan nojalla, määräsi kuolemanrangaistuksen uhalla kaikki\naatelismiehet nousemaan ratsaille ja tulemaan mukaansa. Alkoi olla\nepäiltävää, oliko häntä toteltava.\n\nHänen päävoimanaan olivat hänen vaaliruhtinaskuntansa joukot, koska\ntäysin rajaton hallitusmuoto siellä suojeli häntä tottelemattomuudelta.\nHän oli jo salaa käskenyt sieltä tulemaan kaksitoista tuhatta\nsaksilaista, jotka lähestyivätkin rientomarsseissa. Lisäksi hän nyt\nvaati luokseen kahdeksan tuhatta, jotka oli luvannut keisarille\nkeisarikunnan sodassa Ranskaa vastaan, ja jotka hänen oli nykyisessä\nhädässään pakko kutsua takaisin. Niin monien saksilaisten tuottaminen\nPuolaan oli samaa kuin nostaa kaikki ihmiset häntä vastaan ja loukata\noman puolueensa säätämää lakia, joka myönsi hänelle vain kuusituhatta.\nMutta hän tiesi hyvin, että jos hän voittaisi, häntä vastaan ei\nuskallettaisi napista, mutta jos hänet voitettaisiin, niin hänelle ei\nikinä annettaisi anteeksi edes kuudentuhannen miehen tuomista.\n\nSillaikaa kun hänen sotamiehensä saapuivat vähin erin ja hän itse kulki\npalatinaatista toiseen kokoamassa uskollisena pysynyttä aatelia, saapui\nRuotsin kuningas vihdoin Varsovan edustalle 5 p:nä toukokuuta 1702.\nHeti ensi vaatimuksesta avattiin hänelle portit. Hän lähetti pois\npuolalaisen varusväen, hajoitti porvarikaartin, pani kaikkialle\nvartiostoja ja määräsi asukkaat luovuttamaan kaikki aseensa. Mutta kun\nhänelle riitti heidän aseistariisumisensa ja kun hän ei tahtonut\nsuututtaa heitä, vaati hän heiltä vain sadantuhannen frangin\npakkoveron. Kuningas August kokosi sillä välin sotavoimansa Krakovaan;\nhän hämmästyi kovasti nähdessään myös kardinaali-primaksen saapuvan\nsinne. Tämä mies koetti nähtävästi viimeiseen saakka esiintyä\nluonteeltaan säädyllisenä ja karkoittaa kuninkaansa niin, ettei\nrikottaisi ulkonaista arvokkuutta vastaan. Hän huomautti Augustille,\nettä Ruotsin kuningas muka näytti taipuvaiselta järjelliseen sovintoon,\nja pyysi nöyrästi lupaa mennä tapaamaan Kaarlea. August myöntyi siihen,\nmitä ei voinut evätä, t.s. soi hänelle vapauden vahingoittaa häntä.\n\nKardinaali-primas kiiruhti heti tapaamaan Ruotsin kuningasta, jolle hän\nei vielä ollut rohjennut esittäytyä. Hän tapasi tämän ruhtinaan\nVarsovan esikaupungissa Pragassa, mutta ilman niitä juhlamenoja, joita\noli noudatettu tasavallan lähettilästen vastaanotossa. Valloittajalla\noli yllään karkea siniverkainen ja kullatuilla vaskinapeilla koristettu\ntakki, suuret saappaat jalassa ja käsissä puhvelinnahkaiset,\nkyynärpäihin ulottuvat hansikkaat, paperoimattomassa huoneessa, jossa\nolivat läsnä hänen lankonsa Holsteinin herttua, hänen pääministerinsä\nkreivi Piper ja useita esiupseereja. Kuningas astui jonkun askeleen\nkardinaalia vastaan; he keskustelivat keskenään seisoalta\nneljännestunnin ajan, jonka loputtua Kaarle virkkoi ääneen: \"Minä en\naio myöntää puolalaisille rauhaa, ennenkuin he ovat valinneet uuden\nkuninkaan.\" -- Kardinaali, joka olikin odottanut tällaista selitystä,\nsaattoi sen heti kaikkien palatinaattien tietoon, tosin samalla\nvakuuttaen sen olevan itselleen mitä vastenmielisimmän, vaikka muka\nkäsillä oleva hätä pakotti tekemään voittajan mieliksi.\n\nSen kuultuaan Puolan kuningas havaitsi selvästi, että hänen täytyi joko\nmenettää tai säilyttää valtaistuimensa taistelemalla; hän käyttikin\nkaikki apukeinonsa tätä suurta ratkaisua varten. Hänen kaikki\nsaksilaiset joukkonsa olivat jo saapuneet Saksin rajoilta; Krakovan\npalatinaatista, jossa hän vielä oleskeli, kokoontui aatelisto\njoukoittain tarjoamaan hänelle palvelustaan. Hän rohkaisi itse jokaista\nnäistä aatelismiehistä muistamaan valaansa; he lupasivatkin vuodattaa\nverensä hänen puolestaan viime pisaraan saakka. Heidän apunsa ja\nkruunun armeijan nimen kantavien joukkojen vahvistamana hän nyt ensi\nkertaa lähti mieskohtaisesti Ruotsin kuningasta vastaan. Hän kohtasikin\npian Kaarlen, joka juuri marssi Krakovaa kohti.\n\nMolemmat kuninkaat törmäsivät yhteen 13 p:nä heinäkuuta (1702)\nKlissowin luona laajalla tasangolla, Varsovan ja Krakovan välillä.\nAugustilla oli lähes kaksikymmentäneljä tuhatta miestä, Kaarle XII:lla\nvain kaksitoista tuhatta. Taistelun aloitti tykistötuli. Saksilaisten\nensimäisestä yhteislaukauksesta sai Holsteinin herttua, nuori,\nurhoollinen ja hyväavuinen prinssi, joka komensi ruotsalaista\nratsuväkeä, tykinkuulan lonkkaansa. Kuningas kysyi, oliko hän kuollut,\nmihin vastattiin myöntävästi; hän ei sanonut siihen mitään, mutta\nmuutamia kyyneliä vuoti hänen silmistään. Hetkiseksi hän peitti\nkäsillään kasvonsa, mutta sitten hän kannusti äkkiä ratsunsa täyteen\nlaukkaan ja syöksyi kaartinsa etunenässä vihollisten keskelle.\n\nPuolan kuningas teki kaikki, mitä voitiinkin odottaa kruunustaan\ntaistelevalta ruhtinaalta. Hän johti itse kolmasti joukkonsa\nhyökkäykseen, mutta taisteli ainoastaan saksilaistensa avulla.\nPuolalaiset, jotka olivat hänen oikeana siipenään, pakenivat kaikki jo\ntaistelun alussa, toiset pelosta, toiset ilkeydestä. Kaarle XII:n\nmieskohtainen kunto osoitti etevämmyytensä; hän sai täydellisen voiton:\nvihollisen leiri, liput, tykistö ja Augustin sotakassa joutuivat hänen\nkäsiinsä. Hän ei viipynyt kauan taistelukentällä,[15] vaan marssi\nsuoraan Krakovaa kohti, ajaen edellään pakenevaa Puolan kuningasta\ntakaa.\n\nKrakovan porvarit olivat kyllin rohkeita sulkemaan voittajalta\nporttinsa, mutta hän mursi ne. Varusväki ei uskaltanut ampua yhtään\nlaukausta; se ajettiin kepeillä ja ruoskaniskuilla linnaan saakka,\njonne kuningas tunkeutui yhdessä heidän kanssaan. Yksi ainoa\ntykistöupseeri rohkeni valmistautua laukaisemaan tykkiä, mutta kuningas\nryntäsi hänen luokseen ja tempasi häneltä sytyttimen. Linnan päällikkö\nheittäytyi kuninkaan jalkoihin. Kolme ruotsalaista rykmenttiä\nmajoitettiin porvarien luo, ja kaupungille määrättiin sadantuhannen\nriikintaalerin pakkovero.\n\nKun kaupungin kuvernööriksi nimitetty kreivi Stenbock sai kuulla, että\nPuolan kuningasten hautoihin, jotka ovat Krakovan P. Nikolauksen\nkirkossa, oli muka kätketty aarteita, käski hän avata ne. Mutta sieltä\nlöydettiin vain kirkoille kuuluvia kulta- ja hopeakoristuksia. Osa\nniistä otettiin, ja Kaarle XII lähetti itse yhden kultaisen kalkin\neräälle Ruotsin kirkolle, mikä seikka olisi saattanut kiihoittaa häntä\nvastaan Puolan katoliset, jollei olisi niin kovin pelätty hänen\nvoittoisia aseitaan.\n\nKaarle lähti Krakovasta lujasti päättäneenä hellittämättä ahdistaa\nkuningas Augustia. Muutaman penikulman päässä kaupungista hänen\nhevosensa kaatui, jolloin häneltä katkesi toinen sääri. Hänet täytyi\nviedä takaisin Krakovaan, missä hän sai olla kuusi viikkoa kirurgien\nkäsiteltävänä. Tämä sattuma antoi Augustille hengähdyslomaa. Hän\nlevitytti heti Puolaan ja Saksan valtakuntaan huhun, että Kaarle XII\noli kuollut ratsulta putoamisensa seurauksista. Tämä väärä uutinen,\njota vähän aikaa uskottiin, aiheutti kaikkialla mielissä hämmästystä ja\nepävarmuutta.\n\nAugust kokosi tänä lyhyenä väliaikana ensin Marienburgiin, sitten\nLubliniin kaikki valtakunnan säädyt, jotka jo oli kutsuttu koolle\nSandomiriin. Tungos olikin suuri; vain jotkut palatinaatit\nkieltäytyivät lähettämästä edustajia. Hän voittikin jälleen puolelleen\nmiltei kaikkien sydämet runsailla lahjoilla, lupauksilla ja sillä\nystävällisyydellä, joka on tarpeellinen rajattomille kuninkaille, jotta\nheitä rakastettaisiin, ja vaalikuninkaille, jotta he pysyisivät\nvallassa.\n\nValtiopäivät pääsivät pian selville siitä, että uutinen Ruotsin\nkuninkaan kuolemasta oli väärä; mutta tuo suuri kokous oli jo\nennättänyt saada asianomaisen sysäyksen, ja niinpä se antautuikin\nuuden mielijohteen valtaan: kaikki jäsenet vannoivat pysyvänsä\nuskollisina hallitsijalleen -- niin alttiita moiset kokoukset ovat\nmielenmuutoksille! Itse kardinaali-primas oli yhä olevinansa kuningas\nAugustin miehiä ja saapui valtiopäiville Lubliniin. Hän suuteli\nkuninkaan kättä eikä suinkaan kieltäytynyt muiden lailla vannomasta\nvalaa. Tässä valassa vannottiin, -- ettei oltu ryhdytty eikä\nryhdyttäisi mihinkään Augustia vastaan. Kuningas vapautti kardinaalin\nvalan alkuosasta, ja niinpä kardinaali punastuen vannoikin vain\nloppupuolen. Tuloksena valtiopäivistä oli päätös, että Puolan tasavalta\npanisi omalla kustannuksellaan pystyyn viisikymmentuhantisen armeijan\nhallitsijansa käytettäväksi, ja että ruotsalaisille annettaisiin kuuden\nviikon aika selittää, tahtoivatko he sotaa vai rauhaa, ja sama aika\nSapieha-ruhtinaille, Liettuan levottomuuksien alkuunpanijoille, saapua\npyytämään armoa Puolan kuninkaalta.\n\nMutta näiden neuvottelujen aikana Kaarle XII parani vammastaan ja\nkaatoi jälleen kaikki tieltään. Edelleen lujana päätöksessään\npakoittaa puolalaiset itse erottamaan kuninkaansa valtaistuimelta hän\nkardinaali-primaksen vehkeiden avulla kutsutti uuden kokouksen\nVarsovaan Lublinin valtiopäivien vastapainoksi. Hänen kenraalinsa kyllä\nhuomauttelivat hänelle, että tämä asia voi pitkistyä ja sitkistyä ja\nlopulta menehtyä pelkkiin lykkäyksiin, että sillaikaa venäläiset,\ntaistellessaan hänen Liivin- ja Inkerinmaahan jääneitä joukkojaan\nvastaan, saavuttivat joka päivä lisää sotakokemusta, että mainituissa\nmaakunnissa ruotsalaisten ja venäläisten välillä käydyt tiheät\ntaistelut eivät aina päättyneet edellisten eduksi, ja että vihdoin\nhänen läsnäolonsa siellä olisi kenties piankin välttämätön. Mutta\nKaarle, joka oli yhtä järkkymätön suunnitelmissaan kuin nopea\ntoimissaan, vastasi heille: \"Vaikkapa minun täytyisi viipyä täällä\nviisikymmentä vuotta, en lähde täältä pois, ennenkuin olen pannut\nPuolan kuninkaan viralta.\"\n\nHän antoi Varsovan kokouksen taistella puhein ja kirjoituksin Lublinin\nkokousta vastaan ja koettaa laillistuttaa menettelyänsä kuningaskunnan\nlakien avulla, jotka tosin aina ovat kaksimielisiä, niin että jokainen\npuolue tulkitsee niitä omaksi edukseen ja menestys yksin ratkaisee\nriidan. Itse hän, lisättyään voittoisia joukkojaan kuudellatuhannella\nratsu- ja kahdeksallatuhannella jalkamiehellä, jotka hän sai Ruotsista,\nmarssi Klissowin luona lyömänsä saksilaisen armeijan jäännöksiä\nvastaan, joilla oli ollut aikaa kokoontua ja saada lisäväkeä, sillaikaa\nkuin ratsun selästä putoaminen oli pidättänyt häntä vuoteessa. Tämä\narmeija vältti hänen lähestymistään ja vetäytyi luoteeseen päin\nVarsovasta Preussia kohti. Bug-joki oli hänen ja vihollisten välissä.\nKaarle ui sen ylitse ratsuväkensä etunenässä; jalkaväki taas etsi\nkahlaamon ylempää joesta.\n\nHän saavutti saksilaiset Pultusk-nimisen paikan luona. Heitä oli noin\nkymmenentuhatta miestä, ylipäällikkönä kenraali Stenau. Myöskään\nRuotsin kuningas ei ollut pikamarssissaan tuonut mukanaan enempää,\nvarmana siitä, että vähempikin määrä riittäisi. Hänen aseittensa\ntuottama pelko oli todella niin suuri, että puolet saksilaisesta\narmeijasta pakeni hänen lähestyessään, ollenkaan ryhtymättä taisteluun.\nKenraali Stenau piti hetkisen puoliaan kahdella rykmentillä, mutta pian\nhänen itsensäkin täytyi mennä pakenevan armeijan mukana, joka hajosi,\nennenkuin se oli voitettu. Ruotsalaiset saivat tuskin tuhat vankia\neivätkä kaataneet edes kuuttasataa miestä, nähden enemmän vaivaa\nvihollisen takaa-ajosta kuin sen tuhoamisesta.\n\nKaikilla suunnilla lyötyjen saksilaistensa jäännösten kanssa August\nperäytyi nopeasti Thorniin, Weikselin varrella olevaan vanhaan Preussin\nkuningaskunnan kaupunkiin, joka on Puolan suojeluksen alainen. Kaarle\nvarustautui heti sitä piirittämään. Puolan kuningas ei luullut olevansa\nenää turvassa täälläkään, vaan peräytyi ja kiirehti kaikkiin sellaisiin\nPuolan seutuihin, joista hän vielä voi koota muutamia sotamiehiä ja\njoihin ruotsalaisten partioretket eivät vielä olleet ulottuneet. Sillä\nvälin ei perin nopeasti marssiva Kaarle, kun hän kulki uiden jokien yli\nja joudutti jalkaväkeänsä asettamalla heidät hevosten selkään\nratsumiesten taakse, ollut voinut tuoda yhtään tykkiä Thornin\nedustalle. Hänen täytyi sentakia odottaa, kunnes niitä saapuisi meritse\nRuotsista.\n\nOdotellessaan hän asettui muutamien penikulmien päähän\nkaupungista, mutta eteni sangen usein liiankin lähelle valleja\ntiedustelutarkoituksessa. Hänen yksinkertainen pukunsa, jota hän\nalituisesti piti, oli hänelle näillä vaarallisilla retkillä suuremmaksi\nhyödyksi kuin hän oli koskaan aavistanutkaan. Se näet esti häntä\njoutumasta huomatuksi ja vihollisten maalitauluksi, jotka kyllä muutoin\nolisivat ampuneet häntä. Kerran hän läheni erään Liewen-nimisen,\nkullalla kirjailtuun, siniseen univormuun puetun kenraalinsa kanssa\nniin likelle valleja, että pelkäsi kenraalin voivan tulla huomatuksi.\nSentähden hän luontaisen jalomielisyytensä puuskassa käskikin toisen\nasettua taaksensa, ollenkaan ajattelematta, että hän itse pani oman\nhenkensä selvälle vaaralle alttiiksi, pelastaaksensa alamaisensa\nhengen. Liewen, joka liian myöhään huomasi tehneensä erehdyksen,\npukeutuessaan niin silmäänpistävään uniformuun, mikä saattoi vaaran\nalaiseksi hänen ympäristönsäkin, pelkäsi samoin kuninkaan puolesta,\nolipa hän missä paikassa hyvänsä, ja epäröi totella. Mutta malttamatta\nenää odottaa kuningas tarttui hänen käsivarteensa, asettui hänen\neteensä ja siten peitti hänet. Samassa silmänräpäyksessä eräs sivulta\ntullut tykinkuula kaatoi kenraalin kuoliaaksi maahan juuri sillä\nkohdalla, josta kuningas vastikään oli poistunut. Tämän miehen\nkaatuminen hänen sijastaan juuri senvuoksi, että hän itse oli tahtonut\nhänet pelastaa, vahvisti melkoisesti hänen uskoaan varmaan\nkaitselmukseen, ja se usko pysyi hänessä lujana koko hänen elämänsä\najan ja antoi hänelle varmuuden siitä, että kohtalo, joka niin\nerityisesti suojeli häntä, oli määrännyt hänet suorittamaan mitä\nsuurimpia tekoja.\n\nKaikki onnistui hänelle: hänen neuvottelunsa ja hänen aseensa olivat\nyhtä menestykselliset. Hän oli ikäänkuin kaikkialla läsnä koko\nPuolassa, sillä hänen mainio marsalkkansa Rehnsköld oli suuren\narmeijakunnan kera tämän maan sydämessä. Lähes kolmekymmentätuhatta\nruotsalaista, eri kenraalien johdolla, liikkui maan pohjois- ja\nitärajoilla ja pidätti siellä koko Venäjän valtakunnan ponnistuksia;\nKaarle itse taas oli lännessä, toisessa päässä Puolaa,\nvaliojoukkoineen.\n\nTanskan kuningas oli sidottu Traventhalin sopimukseen, jota hän\nvoimattomuudessaan ei kyennyt rikkomaan, ja pysyi hiljaa. Tämä\nhallitsija oli liian viisas näyttääksensä julki kiukkuaan siitä, että\nRuotsin kuningas liikkui niin lähellä hänen valtioitaan. Kauempana\nlounaassa aukaisi Elbe- ja Weser-jokien välissä Bremenin herttuakunta,\nRuotsin entisten valloitusten viimeinen alue, jossa oli runsaasti\nvarusväkeä, tälle valloittajalle vielä Saksin ja keisarikunnan portit.\nNiinpä nyt olikin Pohjanmerestä miltei Dnjeprin suulle, siis koko\nEuroopan leveydeltä ja Moskovan porteille asti, kaikkialla vallalla\nhämmästys ja täydellisen mullistuksen odotus. Kaarlen laivat, jotka\nhallitsivat Itämerta, kuljettivat yhtä mittaa Puolassa otettuja\nsotavankeja Ruotsiin. Ruotsi itse nautti täydellistä lepoa ja rauhaa\nkeskellä kaikkia näitä suuria mullistuksia ja iloitsi kuninkaansa\nkunniasta, tuntematta siitä mitään rasitusta, sillä sen voittoisat\nsotajoukot palkattiin ja ylläpidettiin voitettujen kustannuksella.\n\nTässä Kaarle XII:n aseiden aiheuttamassa pohjoismaiden yleisessä\nhiljaisuudessa uskalsi Danzigin kaupunki tehdä hänelle kiusaa.\nNeljätoista fregattia ja neljäkymmentä kuljetuslaivaa toi kuninkaalle\nlisäväkeä kuusituhatta miestä ynnä tykistöä ja muona- ja ampumavaroja\nThornin piiritystä varten. Tämän lisäväen oli kuljettava Weikseliä\nylöspäin. Mainitun joen suussa on rikas ja vapaa Danzigin kaupunki,\njoka Thornin ja Elbingin keralla nauttii Puolassa samoja etuoikeuksia\nkuin Saksassa valtakunnankaupungit. Sen vapautta ovat vuoron perään\nuhanneet Tanska, Ruotsi ja jotkut saksalaiset ruhtinaat, ja se onkin\nsäilyttänyt vapautensa vain näiden valtojen keskinäisen kateuden\navulla.\n\nRuotsalainen kenraali, kreivi Stenbock, kutsui kuninkaan nimessä\nkoolle maistraatin ja vaati siltä vapaata läpikulkua sotaväelle ja\nsotatarpeille. Epäviisaasti, kuten niiden on tapana, jotka\nneuvottelevat väkevämpänsä kanssa, maistraatti ei uskaltanut evätä,\nmutta ei myöskään suorastaan hyväksyäkään hänen vaatimustansa. Nytpä\nkenraali Stenbock pakoitti heidät enempään kuin hän aluksi oli\nvaatinutkaan. Hän määräsi kaupungin maksamaan sadantuhannen ecun\n[entinen ranskalainen kulta- ja hopearaha, arvoltaan noin 6 mk. --\n_Suom. muist_.] pakkoveron, jolla he nyt saivat korvata epäviisaan\nkieltonsa. Kun vihdoin lisäväki, tykistö ja ampumatarpeet olivat\nsaapuneet Thornin edustalle, alkoi piiritys 22 p:nä syyskuuta.\n\nKaupungin kuvernööri Robel puolusti sitä viidentuhannen miehen\nsuuruisella linnaväellä kuukauden ajan. Sitten hänen oli pakko antautua\nilman ehtoja. Linnaväki otettiin sotavangeiksi ja lähetettiin Ruotsiin.\nRobel esitettiin aseettomana kuninkaalle. Tämä ruhtinas, joka ei\nkoskaan laiminlyönyt tilaisuutta kunnioittaa vihollistensa osottamia\nansioita, antoi hänelle omakätisesti miekan, lahjoitti melkoisen\nrahasumman ja laski hänet kunniasanaa vastaan vapaaksi. Mutta tuo pieni\nja köyhä kaupunki tuomittiin maksamaan 40,000 ecutä pakkoveroa, joka\noli sille liian raskas.\n\nWeikselin erään haaran varrella sijaitseva Elbing, saksalaisten\nritarien perustama ja samoin Puolalle kuuluva kaupunki, ei ottanut\noppia Danzigin erehdyksestä; se viivytteli myös liian kauan antamasta\nruotsalaisille läpikulkulupaa. Niilipä sitä rangaistiinkin ankarammin\nkuin Danzigia. Kaarle marssi sinne 13 p:nä joulukuuta neljäntuhannen\nmiehen etunenässä, pistimet ojossa. Pelästyneet asukkaat heittäytyivät\npolvilleen kaduille ja rukoilivat armoa. Kuningas riisutti heidät\nkaikki aseista, majoitti sotamiehensä porvarien luo, kutsutti luokseen\nmaistraatin ja määräsi samana päivänä maksettavaksi 260,000 ecutä\npakkoveroa. Kaupungissa oli 200 kanuunaa ja 4,000 sentneriä ruutia,\njotka hän anasti; ei edes voitollinen taistelu olisi tuottanut hänelle\nniin suuria etuja. Kaikki nämä menestykset olivat kuningas Augustin\nvaltaistuimelta erottamisen edeltäjiä.\n\nTuskin oli kardinaali vannonut kuninkaallensa olevansa yrittämättä\nmitään häntä vastaan, kun hän lähti Varsovan kokoukseen, ollen edelleen\npuuhaavinaan rauhan hyväksi. Hän saapui sinne, puhuen yksinomaan\nsovusta ja kuuliaisuudesta, mutta mukanaan hän oli tuonut joukon omilta\ntiluksiltaan hankkimiaan sotamiehiä. Vihdoin hän paljasti oikean\nkarvansa ja julisti kokouksen nimessä \"Augustin, Saksin vaaliruhtinaan,\nkelvottomaksi kantamaan Puolan kruunua\".\n\nYksimielisesti julistettiin, että valtaistuin oli vapaa. Ruotsin\nkuninkaan ja niinmuodoin valtiopäivienkin tahto oli antaa prinssi\nJaakko Sobieskille hänen isänsä Juhanan valtaistuin. Jaakko Sobieski\noleskeli tällöin Breslaussa Schlesiassa ja odotteli maltittomasti\nisänsä kantamaa kruunua. Eräänä päivänä hän oli metsästämässä muutaman\npenikulman päässä Breslausta, mukanansa muuan hänen veljistään, prinssi\nKonstantin. Silloin kolmekymmentä kuningas Augustin salaisesti\nlähettämää saksilaista aatelismiestä syöksyi äkkiä esiin läheisestä\nmetsästä, ympäröi molemmat prinssit ja ryösti heidät ilman vastarintaa\nmukaansa. Ennakolta oli jo varustettu kyytihevoset, joilla heidät tuota\npikaa vietiin Leipzigiin, ja heidät pantiin siellä tarkkaan säilyyn.\nTämä äkkiyllätys sotki Kaarlen, kardinaalin ja Varsovan kokouksen\nsuunnitelmat.\n\nKohtalo, joka leikittelee kruunattujen päiden kanssa, saattoi melkein\nsamaan aikaan myös kuningas Augustin itsensä vangiksi joutumisen\nvaaraan. Hän istui aterioimassa kolmen penikulman päässä Krakovasta,\nluottaen vähän matkan päähän asetettuun kenttävahtiin, kun\nkenraali Rehnsköld äkkiä näyttäytyi, siepattuaan ensin valtaansa\nmainitun kenttävahdin. Puolan kuningas ennätti töin tuskin aivan\nyhdennellätoista hetkellä nousta ratsun selkään. Kenraali Rehnsköld\najoi häntä takaa neljä päivää, ollen saavuttamaisillaan hänet joka\nhetki. Kuningas pakeni Sandomiriin saakka; ruotsalainen kenraali\nseurasi häntä sinne asti, ja vain erityisen onnensattuman avulla\nkuningas pääsi pakoon.\n\nKoko tänä aikana kuningas Augustin puolue kohteli kardinaalin puoluetta\nisänmaan pettureina ja sai tältä osakseen samanlaisen kohtelun.\nKruununarmeija jakautui myös näihin kahteen puolueeseen. August huomasi\nvihdoin tarvitsevansa venäläisten apua ja katui nyt vain sitä, ettei\nollut sitä jo ennemmin hankkinut. Vuoroin hän riensi Saksiin, missä\nhänen apulähteensä jo olivat tyhjentyneet, vuoroin taas palasi Puolaan,\njossa ei uskallettu palvella häntä. Toiselta puolen taas Ruotsin\nvoitollinen kuningas itse asiassa rauhallisena hallitsi Puolassa.\n\nKreivi Piper, jolla oli yhtä paljon valtiollista älyä kuin hänen\nherrallaan hengensuuruutta, esitti tällöin Kaarle XII:lle, että tämä\nitse panisi päähänsä Puolan kruunun. Hän kuvaili kuninkaalle, kuinka\nasia olisi helposti toimeenpantavissa voitollisen armeijan avulla ja\nhänelle jo kuuliaisen kuningaskunnan sydämessä olevan mahtavan puolueen\nmyötävaikutuksella, ja houkutteli evankelisen uskon puolustajan\narvonimellä, mikä kylläkin mairitteli Kaarlen kunnianhimoa. Hän sanoi,\nettä olisi helppo suorittaa Puolassa sama työ, jonka Kustaa Vaasa oli\ntehnyt Ruotsissa, nimittäin tuoda maahan luterilaisuus ja katkaista\naatelisten ja hengellisen säädyn maaorjuudessa olevan rahvaan kahleet.\nKaarle tunsi hetkisen kiusausta, mutta kunnia oli hänen epäjumalansa,\ntälle hän uhrasi etunsa ja sen mielihyvän, jonka Puolan riistäminen\npaavilta olisi hänelle tuottanut. Kreivi Piperille hän sanoi olevansa\nenemmän huvitettu kuningaskuntain muille antamisesta kuin niiden\nhankkimisesta itselleen, ja lisäsi hymyillen: \"Te soveltuisitte hyvin\njonkun italialaisen ruhtinaan ministeriksi.\"\n\nKaarle oli vielä Thornin edustalla, siinä Preussin kuningaskunnan\nosassa, joka kuuluu Puolalle. Täältä käsin hän piti silmällä tapahtumia\nVarsovassa ja samalla vaikutti tarpeellista pelkoa naapurivalloissa.\nPrinssi Aleksanteri, Schlesiassa kiinni siepattujen Sobieskien veli,\nsaapui tänne hänen luoksensa ja pyysi häntä kostamaan. Kaarle lupasikin\nniin tehdä sitä mieluummin, koska luuli asian helpoksi ja samalla\nvoivansa kostaa omastakin puolestaan. Mutta haluten kärsimättömästi\nantaa Puolalle kuninkaan hän esitti prinssi Aleksanterille, että tämä\nitse nousisi sille valtaistuimelle, josta itsepäinen kohtalo oli\nsyrjäyttänyt hänen veljensä. Hän ei tietysti odottanut epäävää\nvastausta. Mutta prinssi Aleksanteri selitti hänelle, ettei mikään\nvoisi saada häntä hankkimaan itselleen etua vanhimman veljensä\nonnettomuudesta. Ruotsin kuningas, kreivi Piper, kaikki hänen ystävänsä\nja erittäinkin Posenin nuori palatinus, Stanislaus Leszczinski,\nkehoittivat kaikin tavoin häntä ottamaan kruunun vastaan. Mutta prinssi\noli taipumaton. Naapuriruhtinaat olivat hämmästyksissään tästä\nennenkuulumattomasta kiellosta eivätkä tienneet, kumpaa ihmettelisivät\nenemmän, Ruotsin kuningastako, joka kahdenkolmattavuotisena voi\nlahjoittaa Puolan kruunun, vai prinssi Aleksanteria, joka sen hylkäsi.\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA.\n\nStanislaus Leszczinski valitaan Puolan kuninkaaksi.\nKardinaali-primaksen kuolema. Kenraali Schulenburgin oiva peräytyminen.\nTsaarin toimia. Pietarin perustaminen. Frauenstadtin taistelu. Kaarle\nsamoaa Saksiin. Altranstädtin rauha. August luopuu kruunusta ja jättöä\nsen Stanislaukselle. Tsaarin lähettiläs kenraali Patkul teilataan ja\nrevitään neljäksi kappaleeksi. Kaarle ottaa Saksissa vastaan kaikkien\nruhtinasten lähettiläitä. Hän pistäytyy yksin Dresdenissä tapaamassa\nAugustia ennen lähtöään.\n\n\nNuori Stanislaus Leszczinski oli tällöin lähetetty Varsovan\nkokoukseen hankkimaan Ruotsin kuninkaalle selkoa erinäisistä\nriitaisuuksista, jotka olivat sattuneet prinssi Jaakon ryöstämisen\naikana. Stanislauksella oli miellyttävä, rohkeutta ja lempeyttä\nsäteilevä ulkonäkö, rehellinen ja avomielinen olemus, mikä on suurin\nkaikista ulkonaisista eduista ja antaa sanoille enemmän pontta kuin\nparas kaunopuheisuus. Se järkevyys, jota hän osoitti puhuessaan\nkuningas Augustista, kokouksesta, kardinaali-primaksesta ja Puolaa\nhajoittavista erilaisista harrastuksista, tehosi Kaarleen. Kuningas\nStanislaus on suvainnut kertoa minulle sanoneensa latinaksi Ruotsin\nkuninkaalle: \"Kuinka me voimme pitää kuninkaanvaalin, kun molemmat\nprinssit, Jaakko ja Konstantin Sobieski, ovat vankina?\" mihin Kaarle\noli vastannut: \"Kuinka sitten voidaan vapauttaa tasavalta, jollei\nvaalia pidetä?\" -- Tämä keskustelu oli ainoa juoni, joka vei\nStanislauksen valtaistuimelle. Kaarle pitensi tahallaan neuvottelua,\nvoidakseen paremmin koetella nuoren edusmiehen älyä.\n\nPuheillepääsyn loputtua hän lausui ääneen, ettei hän ollut koskaan\nnähnyt ketään miestä, joka olisi yhtä sovelias sovittamaan kaikki\npuolueet. Sitten hän pian hankki tietoja palatinus Leszczinskin\nluonteesta. Hän sai kuulla, että tämä oli sangen urhoollinen,\nkaraistunut kestämään rasituksia ja nukkui aina olkipatjalla,\nvaatimatta mitään mieskohtaista palvelusta palvelijoiltaan; että hän\nlisäksi osoitti tässä ilmanalassa harvinaista kohtuullisuutta, oli\ntaloudellinen ja vasalliensa ihailema sekä kenties ainoa herra koko\nPuolassa, jolla sellaisena aikana, jolloin tunnettiin ainoastaan etujen\nja puolueiden mukaisia liittoja, oli muutamia todellisia ystäviä. Tämä\nluonteenlaatu, joka jossakin määrin oli hänen omansa kaltainen,\nratkaisi hänen päätöksensä. Neuvottelun jälkeen hän virkkoi ääneensä:\n\"Kas siinä mies, joka aina tulee olemaan ystäväni\", ja pianpa\nhavaittiin näiden sanojen merkitsevän samaa kuin: \"Kas siinä mies,\njosta tulee kuningas.\"\n\nKun Puolan primas kuuli Kaarlen maininneen palatinus Leszczinskiä\nmelkein samalla nimellä kuin Aleksanteri aikoinaan Abdolonymosta,\nriensi hän Ruotsin kuninkaan luo ja koetti saada tätä muuttamaan\npäätöstään; hän näet tahtoi siirtää kruunun eräälle Lubomirskille.\n\"Mutta mitä teillä on muistuttamista Stanislaus Leszczinskiä vastaan?\"\nkysyi valloittaja. \"Sire\", vastasi primas, \"hän on liian nuori\".\nKuningas virkkoi siihen kuivasti: \"Hän on jokseenkin minun ikäiseni\",\nkääntyi selin ylipappiin ja lähetti paikalla kreivi Hornin Varsovan\nkokoukseen ilmoittamaan, että heidän tuli valita kuningas viiden päivän\nkuluessa ja että siksi oli valittava Stanislaus Leszczinski. Kreivi\nHorn saapui perille 7 p:nä heinäkuuta ja määräsi vaalipäiväksi\nheinäkuun 12 päivän, aivan kuin hän olisi käskenyt jonkun pataljoonan\nlähteä leiristä. Kardinaali-primas, joka siten näki menettävänsä niin\nmonien vehkeilyjen hedelmät, palasi kokoukseen ja pani siellä kaikkensa\nliikkeelle ehkäistäksensä vaalin, johon hänellä ei ollut mitään osaa.\nMutta myös Ruotsin kuningas lähti itse salaa Varsovaan; silloin täytyi\nolla vaiti. Ainoa mitä primas voi tehdä oli jäädä pois vaalista. Hän\npidättyi hyödyttömään puolueettomuuteen, koska ei voinut vastustaa\nvoittajaa eikä myöskään tahtonut häntä avustaa.\n\nKun vaalipäiväksi määrätty päivä, lauantai 12 p. heinäkuuta, oli\ntullut, kokoonnuttiin klo 3 iltapäivällä tähän juhlatoimitukseen\nsäädetylle Kolon kentälle; Posenin piispa johti kokouksessa puhetta\nkardinaali-primaksen sijasta. Hän saapui puolueensa aatelismiesten\nseurassa. Kenraali Horn ynnä kaksi muuta kenraalia olivat Kaarlen\nylimääräisinä lähettiläinä tasavallan luona julkisesti tässä\njuhlallisuudessa läsnä. Istunto kesti klo 9:ään saakka illalla; Posenin\npiispa lopetti sen julistamalla valtiopäivien nimessä Stanislauksen\nvalituksi Puolan kuninkaaksi. Kaikki lakit lensivät ilmaan ja\nsuostumushuutojen melu tukahdutti vastustajain huudot.\n\nKardinaali-primasta ja niitä, jotka olivat tahtoneet pysyä\npuolueettomina, ei heidän vaalista poisjäämisensä hyödyttänyt\nvähääkään. Jo seuraavana päivänä heidän oli pakko tulla ja vannoa\nuskollisuudenvala uudelle kuninkaalle. Suurin nöyryytys kohtasi heitä\nsiten, että heidän oli pakko seurata häntä Ruotsin kuninkaan\nmajapaikkaan.\n\nTämä ruhtinas osoitti valtaistuimelle korottamallensa hallitsijalle\nkaikkea Puolan kuninkaalle kuuluvaa kunnioitusta ja, antaakseen\nsuurempaa pontta hänen uudelle arvolleen, määräsi hänelle rahaa ja\nsotaväkeä.\n\nKaarle XII matkusti kohta pois Varsovasta saattaaksensa päätökseen\nPuolan valloituksen. Hän oli määrännyt joukkojensa yhtymäpaikaksi\nLembergin, Venäjän suurpalatinaatin pääkaupungin, joka jo sinänsä oli\ntärkeä paikka, mutta oli vielä merkittävämpi niiden rikkauksien\njohdosta, joita se oli täynnä. Luultiin tämän paikan, kuningas Augustin\nsinne rakennuttamien linnoitusten avulla, kestävän viisitoista päivää.\nValloittaja saarsi sen syyskuun 5 p:nä ja jo seuraavana valloitti sen\nrynnäköllä. Kaikki, jotka uskalsivat tehdä vastarintaa, saivat surmansa\nmiekasta. Vaikka huhuttiin, että Lembergissä oli runsaasti aarteita,\neivät voittoisat sotajoukot, kaupungin valtiaiksi päästyään, kuitenkaan\nhajaantuneet ryöstelemään, vaan järjestäytyivät rintamaan\nkaupungin päätorille. Täällä varusväen jäännökset antautuivat\nsotavangeiksi. Kuningas kuulututti torventoitotuksella, että\nkaikkien niiden asukasten, joiden hallussa oli kuningas Augustille\ntai hänen kannattajilleen kuuluvia arvoesineitä, tuli itsensä,\nkuolemanrangaistuksen uhalla, ennen päivän loppua ne luovuttaa.\nToimenpiteet olivat niin tarmokkaita, että vain harvat rohkenivat olla\ntottelematta; kuninkaalle tuotiin neljäsataa arkullista kulta- ja\nhopearahaa, pöytäkaluja ja muita kalleuksia.\n\nStanislauksen hallituksen alussa sattui melkein samana päivänä aivan\ntoisenlainen tapaus. Muutamat asiat, jotka ehdottomasti vaativat hänen\nläsnäoloansa, olivat pidättäneet häntä Varsovassa. Hänen luonaan olivat\nhänen äitinsä, vaimonsa ja molemmat tyttärensä; kardinaali-primas,\nPosenin piispa ja muutamat puolalaiset ylimykset olivat hänen uutena\nhovikuntanaan. Turvana oli kuusituhatta kruununarmeijan puolalaista,\njotka vastikään olivat siirtyneet hänen palvelukseensa, mutta joiden\nuskollisuus ei vielä ollut joutunut koetukselle. Kaupungin\nkuvernöörillä, kreivi Hornilla, oli sitäpaitsi käytettävänään\ntuhatviisisataa ruotsalaista. Varsovassa vallitsi mitä syvin\nrauhallisuus, ja Stanislaus aikoi matkustaa muutaman päivän perästä\nottamaan osaa Lembergin valloitukseen. Äkkiä hän sai kuulla lukuisan\narmeijan lähenevän kaupunkia: se oli kuningas August, joka uudella\nponnistuksella ja mille kenraalille hyvänsä kiitosta tuottavalla\noivallisella marssilla eksytti Ruotsin kuninkaan ja nyt samosi Varsovaa\nkohti saadakseen kilpailijan käsiinsä.\n\nVarsova oli linnoittamaton eikä sitä puolustaviin puolalaisiin\njoukkoihin ollut liioin luottamista. Augustilla oli salaisia ystäviä\nkaupungissa; jos Stanislaus olisi jäänyt sinne, olisi hän ollut\nhukassa. Hän lähettikin sentähden perheensä niiden puolalaisten\njoukkojen turvissa, joihin hän enimmin luotti, Poseniin. Tässä\nhämmingissä hän jo luuli kadottaneensa toisen, vuoden vanhan\ntyttärensä. Imettäjä oli näet jättänyt hänet, mutta Stanislaus löysi\nhänet eräästä naapurikylän talliruuhesta, johon tyttönen oli heitetty;\nniin olen kuullut hänen itsensä kertovan. Se oli juuri sama lapsi,\njosta kohtalo, mitä suurimpien onnenvaiheiden jälkeen, teki Ranskan\nkuningattaren [Ludvig XV:n puoliso Maria Leszczinska (1703-1768). --\n_Suom. muist_.]. Useat aatelismiehet pakenivat eri teitä. Uusi kuningas\nitse lähti Kaarle XII:n luo, oppien siten ajoissa kärsimään\nvastoinkäymistä, jouduttuaan pakosta jättämään pääkaupunkinsa kuusi\nviikkoa sen jälkeen, kun hänet oli siellä valittu hallitsijaksi.\n\nAugust marssi pääkaupunkiin vihaisena ja voitollisena hallitsijana.\nAsukkaat, joita jo Ruotsin kuningas oli paloverottanut, saivat kokea\nsamaa vielä enemmän Augustin puolelta. Kardinaalin palatsi ja kaikki\nliittoutuneiden herrojen talot jätettiin ryöstettäviksi. Merkillisintä\ntässä ohimenevässä vallankumouksessa oli se, että paavin nuntius, joka\noli saapunut kuningas Augustin seurassa, vaati herransa nimessä Posenin\npiispan jättämistä hänelle, koska tämä piispana ja luterilaisen\nkuninkaan aseitten valtaistuimelle asettaman ruhtinaan suosijana oli\nRooman hovin tuomiovallan alainen.\n\nRooman hovi, joka aina on koettanut laajentaa maallista valtaansa\nhengellisen valtansa avulla, oli jo aikoja sitten perustanut Puolaan\neräänlaisen oikeudenhoidon, jonka johdossa on paavin nuntius. Hänen\npalvelijansa eivät olleet laiminlyöneet mitään otollista tilaisuutta\nlaajentaaksensa valtaansa, jota kyllä rahvas kunnioittaa, mutta\nviisaimmat miehet aina vastustavat. He olivat ottaneet itselleen\noikeuden tuomita kaikki hengellisiä koskevat asiat ja varsinkin\nsekasortoisina aikoina anastaneet useita muitakin etuoikeuksia; näitä\nhe ovat saaneet pitää vuoden 1728 vaiheille saakka, jolloin\nväärinkäytöksiä supistettiin, mutta parannus tapahtuu vasta silloin,\nkun ne ovat tulleet kerrassaan sietämättömiksi.\n\nKoska kuningas Augustille oli perin mieluista rangaista Posenin piispaa\nsäädyllisellä tavalla ja samalla olla mieliksi Rooman hoville, jota\nvastaan hän kaikkina muina aikoina olisi asettunut, niin hän jättikin\npuolalaisen piispan nuntiuksen käsiin. Nähtyään talonsa ryöstön piispa\nsotamiesten toimesta vietiin Italian ministerin luo; tämä lähetti hänet\nSaksiin, jossa hän kuoli. -- Kreivi Horn kesti linnassa, johon hän oli\nsulkeutunut, jonkun aikaa vihollisten yhtämittaista tulta, mutta kun\npaikka ei ollut enää puolustettavissa, antautui hän sotavangiksi\ntuhannenviidensadan ruotsalaisensa kera. Tämä oli ensimäinen etu, jonka\nkuningas August vastoinkäymisiensä tulvassa saavutti vihollisensa\nvoitollisia aseita vastaan.\n\nTämä viimeinen ponnistus oli vain pian sammuvan tulen leimahdus. Hänen\nkiireesti kootut joukkonsa olivat osaksi puolalaisia, jotka olivat\nvalmiit hylkäämään hänet ensimäisen vastoinkäymisen kohdatessa, osaksi\nsaksilaisia rekryyttejä, jotka eivät vielä olleet vähääkään nähneet\nsotaa, osaksi kuljeskelevia kasakoita, jotka paremmin kelpasivat\nryöstämään voitettuja kuin itse voittamaan. Kaikki he vapisivat jo\nkuullessansa mainittavan Ruotsin kuninkaan nimeä.\n\nTämä valloittaja lähti nyt kuningas Stanislauksen seurassa ja\nvaliojoukkojensa etupäässä tavoittamaan vihollistansa. Saksilainen\narmeija pötki kaikkialla pakoon hänen edestään. Kolmenkymmenen\npenikulman piiristä lähettivät kaupungit hänelle avaimensa; jokainen\npäivä toi mukanaan hänelle jonkun uuden voiton; menestykset kävivät\nliiankin tavallisiksi Kaarlelle. Hän itse sanoikin, että sellainen meno\noli pikemmin metsästämistä kuin sodankäyntiä, ja valitteli sitä, että\nvoitot olivat niin helppohintaisia.\n\nAugust uskoi joksikin aikaa armeijansa ylijohdon kreivi\nSchulenburgille, erittäin taitavalle kenraalille, jonka nyt täytyi\nmasentuneen armeijan etunenässä ottaa avukseen kaikki kokemuksensa. Hän\nkoettikin enemmän säilyttää herransa sotajoukkoja kuin voittaa. Hän\nkävi sotaa taitavasti, molemmat kuninkaat sitävastoin kiihkeästi. Hän\nsalasi heiltä liikehtimisensä, miehitti edulliset kulkutiet ja uhrasi\njoitakuita ratsumiehiä, antaakseen jalkaväelleen aikaa turvallisesti\nperäytyä. Hän pelasti joukkonsa kunniakkaalla peräytymisellä sellaisen\nvihollisen tieltä, jonka kanssa sotiessa silloin ei voinut muuta\nkunniaa saavuttaa.\n\nTuskin oli hän saapunut Posenin palatinaattiin, kun hän kuuli molempien\nkuningasten, joiden hän luuli olevan viidenkymmenen penikulman päässä,\nkulkeneen tämän matkan yhdeksässä päivässä. Hänellä oli ainoastaan\nkahdeksantuhatta jalka- ja tuhat ratsumiestä; näillä hänen oli\npuolustauduttava ylivoimaista vihollista, Ruotsin kuninkaan nimeä ja\nsitä luonnollista pelkoa vastaan, jonka niin monet tappiot herättivät\nsaksilaisissa. Hän oli aina väittänyt, että jalkaväki voi avoimella\nkentällä, ilman hirsipaaluston apuakin, pitää puolensa ratsuväkeä\nvastaan. Nytpä hän rohkenikin koettaa väitettänsä käytännössä tätä\nvoittoisaa ratsuväkeä vastaan, jota komensivat kaksi kuningasta ja\nruotsalaisten valiokenraalit. Hän asettui niin edulliseen paikkaan,\nettei häntä voitu saartaa. Hänen ensimäinen rivinsä laskeutui\npolvilleen; se oli asestettu piikeillä ja pyssyillä; sen\nkokoonpuristetut miehet olivat vihollisen ratsuja vastaan jonkinlaisena\npiikki- ja pistinharjaisena vallina. Toinen rivi hiukan kumartuneena\nensimäisen olkapäiden yli, ampui sen päällitse, ja vihdoin kolmas ampui\nseisoaltaan samaan aikaan molempien edellisten takaa. Ruotsalaiset\nryntäsivät rajusti kuten ainakin saksilaisia vastaan, jotka\njärkähtämättä odottivat heitä. Laukaukset yhdessä piikkien ja pistimien\nkera pelästyttivät hevosia, jotka nousivat pystyyn menemättä eteenpäin.\nSiten ruotsalaisten hyökkäys muuttui sekasortoiseksi, ja saksilaiset\npuolustautuivat horjumattomin rivein.\n\nSclulenburg järjesti väkensä pitkulaiseksi nelikulmioksi ja vetäytyi\nviidestä haavastaan huolimatta tässä marssimuodossa hyvässä\njärjestyksessä, keskellä yötä, pieneen Guhraun kaupunkiin, kolmen\npenikulman päähän taistelukentältä. Mutta tuskin hän oli täällä päässyt\nhiukan hengähtämisen alkuun, kun molemmat kuninkaat äkkiä näyttäytyivät\njälleen hänen takanaan.\n\nGuhraun toisella puolella Oderin suuntaan oli tiheä metsä, jonka taakse\nsaksilainen kenraali pelasti väsyneen jalkaväkensä. Mutta ruotsalaiset\neivät siitä pelästyneet, vaan ajoivat häntä takaa metsän läpi, edeten\ntyöläästi pitkin teitä, joita tuskin jalkamiehet voivat kulkea.\nSaksilaiset ennättivät metsän läpi vain viisi tuntia ennen ruotsalaista\nratsuväkeä. Mainitun metsän laidassa juoksee Bartsch-joki Rützenin\nkylän vieritse. Schulenburg oli ennakolta vartavasten lähettänyt miehiä\nkokoamaan veneitä; sitten hän kuljetti jo puoleen määrään sulaneen\njoukkonsa joen poikki. Kaarle saapui paikalle juuri silloin, kun\nSchulenburg oli päässyt toiselle rannalle. Koskaan ei voittaja ole\nkiihkeämmin ajanut vihollistaan takaa. Schulenburgin maine riippui\nsiitä, pääsisikö hän pujahtamaan Ruotsin kuninkaan käsistä; kuningas\npuolestaan luuli kunniansa vaativan, että Schulenburg armeijansa\njäännösten kera joutuisi hänen vangikseen. Sentähden hän ei menettänyt\nhetkeäkään, vaan käski ratsuväkensä kulkea kahlaamosta joen poikki.\nSaksilaiset näkivät nyt olevansa suljettuja edellä mainitun Bartschin\nja suuren Oder-virran väliin, joka lähtee Schlesiasta ja on tällä\npaikalla jo sangen syvä ja vuolas.\n\nSchulenburgin perikato näytti välttämättömältä; kuitenkin hän,\nuhrattuaan hiukan väkeään, yöllä pääsi Oderin poikki. Siten hän pelasti\narmeijansa, eikä Kaarle voinut olla huudahtamatta: \"Tänään on\nSchulenburg voittanut meidät!\"\n\nTämä on sama Schulenburg, josta myöhemmin tuli venetsialaisten kenraali\nja jolle mainittu tasavalta on pystyttänyt muistopatsaan Korfuun, koska\nhän oli puolustanut tätä Italian etuvarustusta turkkilaisia vastaan.\nAinoastaan tasavallat osaavat osoittaa sellaista kunnioitusta;\nkuninkaat antavat vain palkintoja.\n\nMutta Schulenburgin saavuttama kunnia ei vähääkään hyödyttänyt kuningas\nAugustia. Tämä ruhtinas jätti vielä kerran Puolan vihollistensa käsiin.\nHän peräytyi Saksiin ja korjautti kiireellisesti Dresdenin\nlinnoitukset, ollen jo silloin, eikä suinkaan aiheettomasti, peloissaan\nperintömaittensa pääkaupungin puolesta.\n\nKaarle XII näki Puolan alistuneena. Hänen kenraalinsa olivat\nhänen esimerkkiään seuraten lyöneet Kuurinmaalla useita pieniä\nvenäläisjoukkoja, jotka Narvan suuren taistelun jälkeen näyttäytyivät\nvain pienissä parvissa ja kävivät näillä seuduin sotaa kuljeksivien\ntataarien tavalla, ryöstäen, paeten ja taas ilmestyen paetakseen\nuudelleen.\n\nKaikkialla, missä ruotsalaiset esiintyivät, he arvelivat varmasti\nvoittavansa, kunhan heitä oli vain kaksikymmentä sataa vastaan. Näin\nsuotuisissa oloissa Stanislaus valmistautui kruunaukseensa. Kohtalo,\njoka oli toimittanut hänet kuninkaaksi Varsovassa ja sieltä jälleen\nkarkoittanut, kutsui hänet vielä kerran sinne takaisin niiden\naatelismiesten riemuhuutojen kaikuessa, jotka sotaonni sitoi häneen.\nValtiopäivät kutsuttiin kokoon Varsovaan; kaikki enteet murrettiin;\nainoastaan Rooman hovi teki hänelle tenän.\n\nOlihan luonnollista, että se pysyi kuningas Augustin puolella, joka\nprotestantista oli siirtynyt katoliseksi voidakseen nousta Puolan\nvaltaistuimelle, ja vastusti Stanislausta, jonka oli samalle\nvaltaistuimelle asettanut katolisen uskonnon perivihollinen. Silloinen\npaavi Clemens XI lähetti kaikille Puolan prelaateille ja varsinkin\nkardinaali-primakselle kirjelmiä, joissa hän uhkasi näitä\nkirkonkirouksella, jos he uskaltaisivat olla läsnä Stanislauksen\nkruunauksessa ja toimia rahtustakaan kuningas Augustin oikeuksia\nvastaan.\n\nJos nämä kirjelmät olisivat saapuneet Varsovassa oleskeleville\npiispoille, oli pelättävissä, että jotkut heistä heikkoudessaan\ntottelisivat niitä, ja että enimmät käyttäisivät niitä hyväkseen,\ntehdäkseen sitä enemmän vaikeuksia, mitä tarpeellisempia he olivat.\nSenpätähden olikin ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, jotta estettäisiin\npaavin kirjelmien joutuminen Varsovaan. Eräs fransiskaanimunkki otti\nsalaa kirjelmät vastaan jättääkseen ne prelaattien omiin käsiin. Hän\nantoi ensiksi yhden Chelmin alipiispalle; tämä prelaatti, joka oli\nsuuresti kiintynyt Stanislaukseen, toi sen avaamatonna kuninkaalle.\nKuningas kutsutti munkin luokseen ja kysyi häneltä, kuinka hän oli\nuskaltanut ryhtyä moiseen tehtävään. Fransiskaani vastasi tehneensä sen\nkenraalinsa käskystä. Stanislaus käski hänen vastedes totella enemmän\nkuninkaansa kuin fransiskaanikenraalin määräyksiä ja karkoitti hänet\nheti kaupungista.\n\nSamana päivänä julkaistiin eräs Ruotsin kuninkaan julistus, jossa\nsangen ankarain rangaistusten uhalla kiellettiin kaikkia Varsovassa\noleskelevia sekä maallikko- että munkkisäätyisiä hengellisiä\nsekaantumasta valtion asioihin. Suurimmaksi varmuudeksi hän miehitytti\nvahdeilla kaikkien prelaattien portit ja kielsi kenenkään muukalaisen\nastumasta kaupunkiin. Hän otti omaksi huolekseen nämä pienet\nväkivaltaisuudet, jottei Stanislaus heti alussa joutuisi epäsopuun\npapiston kanssa. Hän sanoi levähtävänsä sotatoimiensa tuottamasta\nrasituksesta ja tekevänsä tyhjiksi Rooman hovin juonet, joita vastaan\nhän muka taisteli paperin avulla, kun hänen sen sijaan täytyi ahdistaa\nmuita hallitsijoita todellisilla aseilla.\n\nSekä Kaarle että Stanislaus vaativat kardinaali-primasta saapumaan\nkruunaukseen juhlamenojen suorittajaksi. Mutta tämä ei katsonut\nolevansa velvollinen jättämään Danzigia kruunataksensa kuninkaan, jota\nhän ei ollut tahtonut valita; mutta kun hänen menettelyynsä kuului olla\nkoskaan tekemättä mitään ilman tekosyytä, tahtoi hän hankkia pätevän\npuolustelun kieltoansa selittämään. Sentähden hän yöllä naulautti\npaavin kirjelmän oman talonsa ovelle. Danzigin maistraatti joutui tästä\nkuohuksiin ja haetti syyllisiä, joita ei tietysti löytynyt. Primas itse\noli myös olevinaan suutuksissa, mutta oli perin tyytyväinen: olihan\nhänellä nyt syy olla kruunaamatta uutta kuningasta, ja samalla hän oli\nloukkaamatta Kaarle XII:sta, Augustia, Stanislausta ja paavia. Hän\nkuoli muutamia päiviä myöhemmin, jättäen isänmaansa mitä suurimpaan\nsekasortoon. Kaikilla vehkeillään hän ei ollut saavuttanut muuta kuin\nsotkenut välinsä samalla kertaa kolmen kuninkaan, Kaarlen, Augustin ja\nStanislauksen, Puolan tasavallan ja paavin kanssa, joka viimemainittu\noli käskenyt hänen saapua Roomaan tekemään käytöksestään tiliä. Mutta\nkun valtiomiehetkin joskus viime hetkinään tuntevat tunnonvaivoja, niin\nhänkin kuollessaan kirjoitti kuningas Augustille, pyytäen tältä\nanteeksi.\n\nKruunaus toimitettiin rauhallisesti ja hyvin komeasti Varsovassa,\nvaikka Puolassa muutoin on tapana kruunata kuninkaat Krakovassa.\nStanislaus Leszczinskin ja hänen puolisonsa Charlotta Opalinskan\nkruunasi Puolan kuninkaaksi ja kuningattareksi Lembergin arkkipiispa\nuseiden muiden prelaattien avulla. Kaarle XII katseli tätä\njuhlatoimitusta tuntematonna -- se olikin ainoa hedelmä, jonka hän sai\nvalloituksistaan.[16]\n\nSillaikaa kun hän antoi voitetulle Puolalle kuninkaan, kun Tanska ei\nuskaltanut häiritä häntä, kun Preussin kuningas etsi hänen\nystävyyttään, ja kun kuningas August vetäytyi perintömaihinsa, tuli\ntsaari päivä päivältä yhä pelottavammaksi. Hän oli tosin heikosti\nauttanut Augustia Puolassa, mutta Inkerinmaalla hän oli suorittanut\nmelkoisia häiritseviä sotaliikkeitä.\n\nTsaari alkoi jo olla oivallinen sodankävijä ei ainoastaan omasta\npuolestaan, vaan hän opetti saman taidon venäläisilleenkin. Kuri parani\nhänen joukoissaan; hänellä oli hyviä insinöörejä, hyvin varustettu\ntykistö, paljon kelvollisia upseereja. Hän oli myös oppinut suuren\ntaidon muonittaa armeijoitaan. Muutamat hänen kenraaleistaan olivat jo\nharjaantuneet taistelemaan hyvin ja myös tarpeen tullen olemaan\ntaistelematta. Lisäksi hän oli hankkinut merivoimankin, joka kykeni\ntekemään ruotsalaisille Itämerellä tenää.\n\nNäiden kaikkien edullisten asianhaarain vahvistamana, jotka johtuivat\nyksinomaan hänen nerostaan ja Ruotsin kuninkaan poissaolosta, hän\nvalloitti rynnäköllä Narvan säännöllisen piirityksen jälkeen ja\nestettyään sille avuntuonnin sekä maitse että meritse.[17] Kun hänen\nsotamiehensä olivat päässeet kaupungin herroiksi, ryhtyivät he\nryöstämään ja antautuivat mitä kauheimpien raakuuksien harjoittamiseen.\nTsaari riensi itse kaikille tahoille estääkseen sekasortoa ja\nverilöylyä; hän tempasi itse naisia sotamiestensä käsistä, jotka\nkoettivat kuristaa heitä, raiskattuaan ensin heidät. Täytyipä hänen\nomin käsin tappaakin muutamia ryssiä, jotka eivät totelleet hänen\nkäskyjään. Narvan raatihuoneessa näytetään vieläkin pöytää, jolle hän\nsisään astuttuaan laski miekkansa, ja kerrotaan hänen kokoontuneelle\nporvaristolle silloin lausuneen: \"Se veri, joka punaa miekkaani, ei ole\nasukasten verta, vaan se on venäläistä verta, jota olen vuodattanut\npelastaakseni teidän henkenne.\"\n\nJospa tsaari olisi aina osoittanut moista inhimillisyyttä, olisi hän\nollut ensimäinen ihmisten joukossa, Hän pyrki todella suurempiinkin\npäämääriin kuin hävittämään kaupunkeja. Hän perusti tällöin itse uuden\nkaupungin vähän matkan päähän Narvasta, uusien valloitustensa keskelle.\nSe oli Pietarin kaupunki, jonka hän myöhemmin otti asuinpaikakseen,\ntehden siitä Venäjän kaupan keskuksen. Se sijaitsee Suomen ja\nInkerinmaan välillä soisella saarella, jonka ympäri Neva jakautuu\nuseihin suuhaaroihin ennen Suomenlahteen laskemistaan. Hän itse\nsuunnitteli kaupungin asemakaavan, linnoituksen, sataman, rantakadut,\njotka sitä kaunistavat, ja linnakkeet, jotka suojelevat sisäänpääsyä.\nTällä autiolla ja viljelemättömällä saarella, joka sikäläisen ilmanalan\nlyhyen kesän aikana oli pelkkä lokakasa ja talvella jäätynyt lampi,\njonne voitiin päästä maitse ainoastaan tiettömien metsien ja syvien\nsoiden läpi ja jossa siihen asti vain karhut ja sudet olivat\nmajailleet, asui v. 1703 jo enemmän kuin 300,000 ihmistä, jotka tsaari\noli koonnut sinne kaikista maistaan.[18] Pietariin tuotettiin\ntalonpoikia Astrakanin seuduilta ja kaukaa Kiinan rajoilta. Metsiä oli\nraivattava, teitä tehtävä, soita kuivattava, patoja rakennettava,\nennenkuin voitiin laskea kaupungin peruskivet. Kaikkialla pakoitettiin\nluonto alistumaan. Tsaari tahtoi itsepintaisesti kansoittaa maan, joka\nei näyttänyt olevan määrätty ihmisten olinpaikaksi. Eivät tulvat,\njotka tuhosivat hänen työnsä, ei maaperän karuus, ei työmiesten\ntietämättömyys, eipä edes kuolevaisuuskaan, joka jo alkuaikoina surmasi\n200,000 ihmistä, saaneet hänen päätöstään järkkymään. Kaikista luonnon,\nkansan mielialan ja onnettoman sodan tuottamista esteistä huolimatta\nkaupunki perustettiin. Jo v. 1705 Pietari oli kaupunki, jonka satama\noli täynnä laivoja. Keisari houkutteli sinne muukalaisia kaikenlaisilla\nsuosionosoituksilla, jakaen toisille maatiluksia, lahjoittaen toisille\ntaloja ja suosien kaikkia sellaisia taitoja, jotka olivat soveliaat\nlieventämään tätä raakaa ilmanalaa. Erityisesti hän teki Pietarin\nluoksepääsemättömäksi vihollisten taholta. Ruotsalaiset kenraalit,\njotka muutoin kaikkialla monesti löivät hänen joukkonsa, eivät olleet\nvoineet vahingoittaa tätä alkavaa siirtolaa; se eli rauhallisena sitä\nympäröivän sodan keskellä.\n\nLuodessaan siten uusia valtioita tsaari yhä tarjosi kätensä Augustille,\njoka kadotti omat valtionsa. Hän kehoitti tätä kenraali Patkulin\nkautta, joka vähän aikaa sitten oli mennyt Venäjän palvelukseen ja nyt\noli tsaarin lähettiläänä Saksissa, saapumaan Grodnoon vielä kerran\nneuvottelemaan hänen kanssaan asiainsa onnettomasta tilasta. Kuningas\nAugust tulikin sinne muutamien joukko-osastojen kera ja kenraali\nSchulenburgin seurassa, jolle hänen menonsa Oderin yli oli tuonut\nmainetta pohjoismaissa ja johon August pani viimeisen toivonsa. Tsaari\nsaapui myös sinne, marssittaen jäljessään 70,000 miestä.\n\nNämä kaksi hallitsijaa laativat nyt uusia sotasuunnitelmia. Erotettu\nkuningas August ei enää pelännyt suututtavansa puolalaisia, vaikkapa\njättäisikin heidän maansa venäläisille joukoille alttiiksi. Päätettiin,\nettä tsaarin armeijan tuli jakaantua useihin osastoihin, pidättääkseen\nRuotsin kuningasta joka askeleella. Tämän kohtauksen aikana muuten\nkuningas August uudisti Valkean kotkan ritarikunnan, koettaen tällä\nkehnolla keinolla kiinnittää itseensä muutamia puolalaisia ylimyksiä,\njotka olivat halukkaampia ottamaan vastaan todellisia etuja kuin turhaa\nkunniaa, mikä saatuna sellaisen kuninkaan kädestä, joka oli enää\nkuningas vain nimeltä, tuntui naurettavalta. Hallitsijain neuvottelu\npäättyi omituisella tavalla. Tsaari näet matkusti äkkiä tiehensä,\njättäen joukkonsa liittolaisensa haltuun, ja riensi mieskohtaisesti\nkukistamaan kapinaa, joka uhkasi häntä Astrakanissa. Tuskin oli hän\nmennyt, kun kuningas August vangitutti Patkulin Dresdenissä. Koko\nEurooppa hämmästyi, että hän uskalsi vastoin kansainvälistä oikeutta\nja, ainakin näennäisesti, vastoin omia etujaan, panettaa vankeuteen sen\nainoan ruhtinaan lähettilään, joka vielä suojeli häntä.\n\nTämän tapauksen salaisena aiheena oli, kuten kuningas Augustin poika,\nSaksin marsalkka, on suvainnut kertoa minulle, seuraava seikka. Patkul,\njoka oli karkoitettu Ruotsista, koska hän oli puolustanut isänmaansa\nLiivinmaan etuoikeuksia, oli siirtynyt kenraalina kuningas Augustin\npalvelukseen. Mutta kun hänen tulinen ja ylväs henkensä sopi huonosti\nyhteen kuninkaan suosikin kenraali Flemmingin ylväyden kanssa, tämä kun\noli vielä kopeampi ja kiivaampi kuin hän, niin hän oli siirtynyt\ntsaarin palvelukseen ja toimi nyt tsaarin kenraalina ja lähettiläänä\nkuningas Augustin luona.\n\nPatkulilla oli terävä ymmärrys; hän oli saanut selville, että\nFlemmingillä ja Saksin kanslerilla oli aikomuksena ryhtyä rauhantekoon\nRuotsin kuninkaan kanssa mistä hinnasta hyvänsä. Heti hän laati\nsuunnitelman ehättää ennen heitä ja raivata viisaasti tietä tsaarin ja\nRuotsin väliselle sovinnonteolle. Kansleri pääsi hänen hommansa perille\nja sai aikaan, että hänet pantiin varmaan talteen. Kuningas August\nvakuutti tsaarille, että Patkul oli petturi, joka petti heitä molempia.\nKuitenkaan ei häntä voitu syyttää muusta kuin siitä, että hän oli liian\ninnokkaasti palvellut uutta herraansa; mutta sopimattomaan aikaan tehty\npalvelus rangaistaan useinkin petoksena.\n\nSillä välin nuo useihin osastoihin jakautuneet 70,000 venäläistä omalta\nosaltaan polttivat ja hävittivät Stanislauksen puoluelaisten maatiloja;\ntoiselta puolen taas Schulenburg läheni uusine joukkoineen. Mutta\nvähemmässä kuin kahdessa kuukaudessa ruotsalaiset onnellisesti\nhajoittivat nämä molemmat armeijat. Kaarle XII ja Stanislaus\nhätyyttivät venäläisten erillisiä osastoja toista toisensa jälkeen,\nmutta niin kiivaasti, että asianomainen venäläinen kenraali oli jo\nlyöty, ennenkuin hän edes sai tietää sotatoverinsa tappioista.\n\nMikään este ei voinut pidättää voittajaa. Jos sattui olemaan joki\nvihollisen ja hänen välillään, niin Kaarle XII ruotsalaisineen kulki\nuimalla sen ylitse. Eräs ruotsalainen partiojoukko anasti Augustin\nmatkatavarat, joista löytyi 200,000 ecutä hopearahaa. Stanislaus\nsieppasi 800,000 dukaattia [dukaatti, vanha kultaraha, peräisin\nVenetsiasta, arvoltaan noin 10-12 mk. -- _Suom. muist_.], jotka\nkuuluivat venäläiselle kenraalille, ruhtinas Menshikoville. Kaarle\nkulki ratsuväkensä etupäässä kolmekymmentä penikulmaa neljässäkolmatta\ntunnissa, jolloin jokainen ratsumies talutti toista hevosta noustakseen\nsen selkään, kun omansa oli väsynyt. Pelästyneet ja vähiin sulaneet\nvenäläiset pakenivat epäjärjestyksessä Dnjeprin yli.\n\nKaarlen siten ajaessa edellään venäläisiä Liettuan sydämeen saakka,\nSchulenburg vihdoin kulki jälleen Oderin yli ja tarjosi 20,000 miehen\netunenässä taistelua kuululle marski Rehnsköldille, jota pidettiin\nKaarle XII:n parhaana kenraalina ja nimettiin pohjolan Aleksanterin\nParmenioksi. Nämä kaksi kuuluisaa kenraalia, jotka näyttivät olevan\nosallisia herrojensa kohtaloihin, kohtasivat toisensa aivan lähellä\nPunitzia Fraustadt-nimisen paikan luona, joka jo kerran ennen oli ollut\ntuhoisa Augustin joukoille. Rehnsköldillä oli vain kolmetoista\npataljoonaa ja kaksikymmentäkaksi eskadroonaa, yhteensä lähes 10,000\nmiestä; Schulenburgilla oli kaksinkertainen määrä.\n\nOn huomautettava, että Schulenburgilla oli armeijassaan myös kuusi- tai\nseitsemäntuhatta venäläistä, joita oli kauan totutettu kuriin ja joita\nsentähden pidettiinkin harjaantuneina sotamiehinä. Tämä Fraustadtin\ntaistelu tapahtui 12 p:nä helmikuuta 1706; mutta sama kenraali\nSchulenburg, joka 4,000 miehellä oli tavallaan sotkenut Ruotsin\nkuninkaan sotaonnen, hävisi nyt kenraali Rehnsköldin onnentähden\nedessä. Taistelu ei kestänyt neljännestuntiakaan; venäläiset heittivät\npois aseensa heti kun näkivät ruotsalaiset; kauhu oli niin äkillinen ja\nsekasorto niin suuri, että voittajat löysivät taistelukentältä 7,000\nvalmiiksi ladattua kivääriä, jotka laukaisematta oli viskattu maahan.\nEi koskaan ole tappio ollut nopeampi, täydellisempi ja häpeällisempi;\neikä kuitenkaan milloinkaan ole mikään kenraali laatinut parempaa\ntaistelusuunnitelmaa kuin Schulenburg, kuten vakuuttivat kaikki\nsaksilaiset ja ruotsalaiset upseerit, jotka tällöin näkivät, kuinka\nvähän inhimillinen viisaus voi ohjata tapausten kulkua.\n\nVankien joukossa oli kokonainen rykmentti ranskalaisia. Nämä onnettomat\nolivat v. 1704 kuuluisassa Hochstädtin taistelussa, joka oli niin\ntuhoisa Ludvig XIV:n mahdille, joutuneet saksilaisten joukkojen\nvangiksi. He olivat sittemmin siirtyneet kuningas Augustin\npalvelukseen, joka oli heistä muodostanut rakuunarykmentin ja antanut\nsen päällikkyyden eräälle Joyeuse-sukuun kuuluvalle ranskalaiselle.\nPäällikkö sai surmansa ruotsalaisten ensimäisessä tai oikeammin\nainoassa hyökkäyksessä; koko rykmentti tehtiin sotavangeiksi. Jo samana\npäivänä nämä ranskalaiset pyrkivät Kaarle XII:n palvelukseen, ja\ntodella he siihen pääsivätkin, vaihtaen siten vielä kerran omituisen\nonnenoikun johdosta voittajaa ja herraa.\n\nVenäläiset puolestaan rukoilivat polvillaan armoa, mutta heidät\nsurmattiin epäinhimillisesti kuusi tuntia taistelun jälkeen, jotta\nsiten kostettaisiin heille heidän toveriensa väkivallantyöt ja\npäästäisiin vapaiksi vangeista, joiden suhteen ei tiedetty miten\nmenetellä.\n\nAugust huomasi nyt olevansa kaikkia apulähteitä vailla. Hänellä oli\nhallussaan enää vain Krakova, jonne hän oli sulkeutunut kahden\nvenäläisen ja kahden saksilaisen rykmentin sekä muutamien\nkruununarmeijan joukkojen kera, joiden hän pelkäsi jättävän hänet\nvoittajan käsiin. Hänen onnettomuutensa nousi huippuunsa vasta kun hän\nkuuli Kaarle XII:n vihdoin tunkeutuneen Saksiin saakka syyskuun 1 p:nä\n1706.\n\nKaarle oli marssinut Schlesian läpi katsomatta edes tarpeelliseksi\nantaa siitä Wienin hoville tietoa. Saksa oli tästä hämmästyksissään;\nRegensburgin valtiopäivät, jotka edustavat Saksan keisarikuntaa, mutta\njoiden päätökset usein ovat yhtä hedelmättömät kuin juhlalliset,\njulistivat Ruotsin kuninkaan valtakunnan viholliseksi, jos hän\narmeijoineen kulkisi Oderin yli. Mutta sepä juuri panikin hänet sitä\nnopeammin hyökkäämään Saksaan.\n\nHänen lähestyessään kylät jäivät autioiksi ja asukkaat pakenivat\nkaikkiin suuntiin. Kaarle menetteli nyt samoin kuin Köpenhaminassakin.\nHän naulautti kaikkialle julistuksia, ilmoittaen tulleensa vain rauhaa\nrakentamaan; kaikkia niitä, jotka tulisivat takaisin koteihinsa ja\nmaksaisivat hänen määräämänsä pakkoveron, kohdeltaisiin aivan kuin\nhänen omia alamaisiaan; muita tultaisiin armotta ahdistamaan. Tämä\nsellaisen ruhtinaan selitys, jonka tiedettiin aina pitäneen sanansa,\nsai joukoittain palaamaan kaikki ne, jotka pelko oli ajanut pakoon. Hän\nasettui leiriin Altranstädtin luo, lähelle Lützeniä, Kustaa Aadolfin\nvoitosta ja kuolemasta kuuluisaa taistelutannerta. Hän kävi katsomassa\nsitä paikkaa, jossa tämä suuri mies oli saanut surmansa. Kun hänet oli\nopastettu paikalle, sanoi hän: \"Olen koettanut elää kuten hän; Jumala\nsuo minulle kerran kenties yhtä mainion kuoleman.\"\n\nTäältä leiristään hän käski Saksin valtiosäätyjen kokoontua ja lähettää\nhänelle hetimiten vaaliruhtinaskunnan veroluettelot. Saatuaan ne\nkäsiinsä ja päästyään niistä selville, mitä Saksi voi suorittaa, hän\nverotti sitä 620,000 riikintaaleria kuukaudessa. Tämän pakkoveron\nlisäksi tuli saksilaisten hankkia jokaiselle ruotsalaiselle\nsotamiehelle päivittäin kaksi naulaa lihaa, kaksi naulaa leipää, kaksi\nruukullista olutta ja neljä sou'ta [sou, ransk. vaskiraha, arvoltaan\nnoin 5 penniä. -- _Suom. muist_.] rahaa ynnä rehua ratsuväelle.\nJärjestettyään siten pakkoverotuksen kuningas asetti uuden poliisin\nturvaamaan saksilaisia sotamiestensä väkivaltaisuuksilta. Hän määräsi,\nettä kaikissa niissä kaupungeissa, joihin hän asetti varusväkeä,\njokaisen isännän, jonka luona sotilaita majaili, tuli kuukausittain\nantaa todistus näiden käytöksestä; muuten sotilas ei saanut palkkaansa.\nLisäksi kulkivat tarkastajat joka viidestoista päivä talosta taloon\ntiedustelemassa, olivatko ruotsalaiset mahdollisesti tehneet jotakin\nvahinkoa; tarkastajain tuli korvata se isännille ja rangaista\nsyyllisiä.\n\nSe ankara kuri, joka vallitsi Kaarle XII:n joukoissa, on hyvin\ntunnettu; ne eivät saaneet ryöstää rynnäköllä valloitettua kaupunkia,\nennenkuin olivat saaneet siihen luvan. Itse ryöstönkin he suorittivat\njärjestystä noudattaen ja lopettivat sen ensimäisestä merkistä. Vielä\ntänäänkin ylpeilevät ruotsalaiset siitä kurista, jota he noudattivat\nSaksissa, ja kuitenkin saksilaiset valittivat heidän siellä tekemiään\njulmia hävityksiä; -- mikä vastakohta olisi muuten mahdoton ymmärtää,\njollei tiedettäisi, kuinka ihmiset arvostelevat eri tavoin samoja\nasioita. On melkein mahdotonta, etteivät voittajat joskus käyttäisi\nväärin oikeuksiaan ja etteivät voitetut pitäisi kepeintäkin loukkausta\nraakana ryöstönä! Kun kuningas eräänä päivänä oli ratsastusretkellä\nlähellä Leipzigiä, niin muudan saksilainen talonpoika heittäytyi hänen\njalkoihinsa ja anoi häneltä oikeutta erästä krenatööriä vastaan, joka\nmuka oli riistänyt hänen perheeltään päivällismuonan. Kuningas kutsutti\nsotamiehen luokseen. \"Onko totta\", kysyi hän ankarin ilmein, \"että sinä\nolet varastanut tältä mieheltä?\" -- \"Herra kuningas\", vastasi sotamies,\n\"minä en ole tehnyt hänelle niinkään paljon pahaa kuin teidän\nmajesteettinne on tehnyt hänen herralleen. Te olette häneltä riistänyt\nkuningaskunnan, kun minä sen sijaan olen tältä maamoukalta ottanut\nainoastaan kalkkunan\". -- Kuningas antoi omakätisesti talonpojalle\nkymmenen dukaattia ja soi sotamiehelle hänen rohkean suorapuheisuutensa\ntakia anteeksi, virkkaen kuitenkin hänelle: \"Muistappa sentään, ystävä\nhyvä, että minä, jos kohta riistinkin kuningas Augustilta\nkuningaskunnan, en siitä ottanut mitään itselleni.\"\n\nLeipzigin suuret messut pidettiin kuten tavallista; kauppiaat saapuivat\nsinne täysin turvallisesti. Markkinoilla ei nähty yhtään ainoaa\nruotsalaista sotamiestä; olisi voitu luulla Ruotsin kuninkaan armeijan\noleskelevan Saksissa yksinomaan valvomassa maan turvallisuutta. Hän\nvallitsi koko vaaliruhtinaskuntaa yhtä rajattomalla vallalla ja yhtä\nrauhallisesti kuin Tukholmassa.\n\nPuolassa harhaileva kuningas August, menetettyään sekä kuningas- että\nvaaliruhtinaskuntansa, kirjoitti vihdoin omakätisesti Kaarle XII:lle\nkirjeen, pyytäen siinä häneltä rauhaa. Hän lähetti salaa parooni von\nImhofin viemään tätä kirjettä perille yhdessä salaneuvoston esittelijän\nPfingstenin kanssa. Hän antoi heille kummallekin täydet valtuudet ja\nallekirjoittamansa kaavakkeen. \"Menkää\", virkkoi hän heille omin\nsanoin, \"ja koettakaa hankkia minulle järjelliset ja kristilliset\nehdot\". -- Augustin oli pakko salata rauhanhankkeensa, turvautumatta\nminkään ruhtinaan välitykseen, sillä koska hän tällöin oli Puolassa\nikäänkuin venäläisten armoilla, hän pelkäsi täydellä syyllä, että hänen\nvaarallinen liittolaisensa, jonka hän aikoi hylätä, kostaisi hänelle\nhänen alistumisensa voittajan armoille. Hänen molemmat valtuutettunsa\nsaapuivat yöllä Kaarle XII:n leiriin ja saivat salaisen puheillepääsyn.\nKuningas luki kirjeen. \"Hyvät herrat\", sanoi hän valtuutetuille, \"te\nsaatte kohta vastaukseni\". -- Hän vetäytyi heti työhuoneeseensa ja\nkirjoitutti siellä seuraavan vastauksen:\n**\n\"Minä suostun tekemään rauhan seuraavilla ehdoilla, joihin ei pidä enää\nodottaa mitään muutosta minun puoleltani:\n\n1. Kuningas Augustin tulee ainiaaksi luopua Puolan kruunusta ja\ntunnustaa Stanislaus lailliseksi kuninkaaksi sekä luvata olla koskaan\najattelematta nousta jälleen Puolan valtaistuimelle, ei edes\nStanislauksen kuoltuakaan.\n\n2. Hänen on luovuttava kaikista muista sopimuksista ja erityisesti\nVenäjän kanssa tekemistään.\n\n3. Hänen on kunniallisesti palautettava minun leiriini\nSobieski-ruhtinaat ja kaikki muutkin mahdollisesti ottamansa\nsotavangit.\n\n4. Hänen on luovutettava minulle kaikki karkurit, jotka ovat siirtyneet\nhänen palvelukseensa, nimenomaan Juhana Patkul; sen sijaan hänen on\njätettävä kaikki oikeudenkäynti niitä vastaan, jotka hänen\npalveluksestaan ovat siirtyneet minun palvelukseeni.\"\n\nHän antoi tämän paperin kreivi Piperille, jättäen hänen tehtäväkseen\nneuvotella lopusta kuningas Augustin valtuutettujen kanssa. Nämä\npelästyivät ehtojen kovuutta ja panivat liikkeelle kaiken sen taidon,\njoka voimattomalla on käytettävissään, koettaakseen lauhduttaa Ruotsin\nkuninkaan ankaruutta. Heillä oli useita neuvotteluja kreivi Piperin\nkanssa. Tämä ministeri vastasi kaikkiin heidän esityksiinsä ainoastaan:\n\"Sellainen on herrani ja kuninkaani tahto; hän ei ikinä muuta\npäätöksiään.\"\n\nSillaikaa kun Saksissa salakähmää puuhattiin tätä rauhaa, näytti onni\nsuovan kuningas Augustille tilaisuuden saada kunniallisemman rauhan ja\nneuvotella voittajansa kanssa tasa-arvoisemmalta kannalta.\n\nVenäläisen armeijan ylipäällikkö ruhtinas Menshikov saapui 30,000\nmiehen kera tapaamaan häntä Puolaan aikana, jolloin hän ei ainoastaan\nollut enää toivomatta hänen apuaan, vaan suorastaan pelkäsi sitä.\nHänellä itsellään oli luonaan joitakuita puolalaisia ja saksilaisia\njoukkoja, kaiken kaikkiaan noin 5,000 miestä. Ollen nyt pienine\njoukkoineen ruhtinas Menshikovin armeijan ympäröimänä hänellä oli syytä\npelätä pahinta, jos keksittäisiin hänen rauhanhankkeensa. Niinpä hän\nnyt näkikin yhtaikaa olevansa vihollisen erottama valtaistuimelta ja\nvaarassa joutua oman liittolaisensa vangiksi. Tässä pulmallisessa\ntilassa sattui lisäksi armeijalla olemaan Kalishin luona, lähellä\nPosenin palatinaattia, edessään ruotsalainen kenraali Meyerfelt,[19]\n10,000 miehen kanssa. Ruhtinas Menshikov vaati kuningas Augustia\nryhtymään taisteluun. Kuningas, jouduttuaan näin mitä tukalimpaan\nahdinkoon, viivytteli hyökkäystä kaikenlaisilla tekosyillä; sillä,\nvaikka viholliset olivatkin kolme kertaa heikommat kuin hän, oli\nMeyerfeltin armeijassa neljätuhatta ruotsalaista, mikä kyllä riitti\ntekemään tuloksen epävarmaksi. Ryhtyä taisteluun ruotsalaisten kanssa\nneuvottelujen kestäessä ja joutua siinä tappiolle olisi ollut sen\nkuilun suurentamista, jossa hän jo oli. Hän lähettikin sentähden erään\nluottamusmiehensä vihollisen kenraalin luo tutustuttamaan häntä\nsalaisiin rauhanhankkeihin ja kehoittamaan häntä vetäytymään pois.\nMutta tällä tiedonannolla oli aivan päinvastainen vaikutus kuin hän\noli odottanut: kenraali Meyerfelt luuli, että hänelle aiottiin\npelottamiseksi virittää ansa, ja päätti siitä syystä itse uskaltautua\ntaisteluun.\n\nMutta tänä päivänä venäläiset voittivatkin ensi kerran säännöllisessä\ntaistelussa. Voitto, jonka kuningas August sai miltei vasten tahtoaan,\noli täydellinen. Hän saapui riemukulussa, keskellä huonoa onneaan,\nVarsovaan, entiseen pääkaupunkiinsa, joka muurittomana ja hävitettynä\nsilloin oli valmis ottamaan vastaan jokaisen voittajan ja tunnustamaan\nväkevimmän kuninkaaksensa. Hän tunsi kiusausta käyttää hyväkseen tätä\nonnenhetkeä ja lähteä Saksiin ahdistamaan venäläisellä armeijalla\nRuotsin kuningasta. Mutta harkittuaan, että Kaarle XII seisoi siihen\nsaakka voittamattoman ruotsalaisen armeijan etunenässä, että venäläiset\nhylkäisivät hänet, saadessaan vähänkin vihiä hänen aloittamistaan\nneuvotteluista, että silloin hänen perintömaansa Saksi, joka jo\nennestään oli tyhjennetty rahasta ja ihmisistä, joutuisi sekä\nruotsalaisten että venäläisten yhtäläisen hävityksen alaiseksi, että\nparhaillaan Ranskaa vastaan sotiva Saksan valtakunta ei kykenisi häntä\nauttamaan, että hän siten jäisi valtiotta, rahoitta ja ystävittä, hän\nkäsitti, että hänen oli pakko alistua Ruotsin kuninkaan asettamiin\nehtoihin. Nämä ehdot muuttuivat vielä ankarammiksi, kun Kaarle oli\nsaanut tietää Augustin käyneen hänen joukkojensa kimppuun neuvottelujen\naikana. Hänen suuttumuksensa ja mielihyvä siitä, että voisi vieläkin\nperinpohjaisemmin nöyryyttää vihollista, joka juuri oli voittanut\nhänet, tekivät hänet yhä taipumattomammaksi sopimuksen kaikissa eri\nkohdissa. Niinpä kuningas Augustin voitto ainoastaan yhä enemmän\npahensi hänen asemaansa -- mitä kenties tuskin koskaan oli tapahtunut\nkenellekään muulle kuin hänelle.\n\nHän oli juuri laulattanut _Te Deum'in_ Varsovassa, kun hänen\nvaltuutettunsa Pfingsten saapui Saksista mukanaan rauhansopimus, joka\nriisti häneltä kruunun. August epäröi, mutta kirjoitti alle ja matkusti\nSaksiin siinä turhassa toivossa, että hänen läsnäolonsa voisi saada\nRuotsin kuninkaan myöntyväisemmäksi ja että hänen vihollisensa kenties\nmuistelisi heidän sukujensa vanhoja liittosuhteita ja niitä yhdistäviä\nverisiteitä.\n\nNämä kaksi ruhtinasta näkivät ensi kerran toisensa ilman mitään\njuhlamenoja kreivi Piperin majapaikassa Gutersdorfissa. Kaarle XII:lla\noli jalassa suuret saappaat ja kaulan ympärille kiedottuna musta\nsilkkiliina. Hänen takkinsa oli, kuten tavallista, karkeaa sinistä\nkangasta, koristuksena kullatut vaskinapit. Kupeellaan hänellä oli\npitkä miekka, jota hän oli käyttänyt Narvan taistelussa ja jonka\nkahvaan hänen oli tapana nojata. Heidän keskustelunsa koski yksinomaan\nhänen suuria saappaitaan; Kaarle XII kertoi kuningas Augustille, ettei\nhän ollut kuuteen vuoteen riisunut niitä muulloin kuin maata\npannessaan. Moiset tyhjänpäiväisyydet olivat ainoana puheenaiheena\nnäillä kuninkailla, joista toinen riisti toiselta kruunun. Varsinkin\nAugust jutteli sillä miellyttävällä ja tyytyväisellä tavalla, jota\nruhtinaat ja suuriin valtioasioihin tottuneet miehet osaavat noudattaa\nkeskellä julmimpiakin loukkauksia. Molemmat kuninkaat aterioitsivat\nkahdesti yhdessä. Kaarle XII antoi tällöin aina varta vasten Augustille\noikean puolen, mutta tinkimättä rahtuakaan vaatimuksistaan hän\npäinvastoin yhä kovensi niitä. Sekin oli jo paljon, että hallitsijan\ntäytyi luovuttaa armeijan kenraali ja julkinen ministeri; kovin\nnöyryyttävää oli, että hänen oli pakko lähettää seuraajalleen\nStanislaukselle kruunun jalokivet ja arkisto; mutta nöyryytyksen huippu\noli kuitenkin se, että hänen oli lisäksi onniteltava valtaistuimelle\nnousun johdosta sitä, joka nousi sille juuri hänen sijastaan! Kaarle\nvaati Augustia tekemään sen kirjeellisesti; erotettua kuningasta piti\nkäskeä moneen kertaan, mutta Kaarle tahtoi tämän kirjeen, ja Augustin\ntäytyi se kirjoittaa. Se seuraa tässä semmoisena kuin äskettäin olen\nsen nähnyt, kopioituna tarkasti alkutekstistä, jota kuningas Stanislaus\nsäilyttää vieläkin.\n\n    \"Hyvä herra ja veli!\n\n    Olimme katsoneet tarpeettomaksi asettua erityiseen kirjeelliseen\n    yhteyteen Teidän Majesteettinne kanssa. Jotta kuitenkin tekisimme\n    Ruotsin kuninkaallisen majesteetin mieliksi ja jotta meitä ei\n    voitaisi moittia siitä, että muka hangottelisimme hänen haluansa\n    vastaan, me täten onnittelemme Teitä kruunun saavuttamisen\n    johdosta ja toivomme, että löytäisitte isänmaassanne uskollisempia\n    alamaisia kuin ne, jotka me sinne jätimme. Koko maailma on\n    myöntävä meille oikeuden uskoa, että kaikista hyvänteoistamme\n    olemme saaneet palkaksemme ainoastaan kiittämättömyyttä, ja että\n    useimmat alamaisistamme ovat uurastaneet vain häviömme\n    jouduttamista. Toivomme, ettei Teidän tarvitsisi joutua\n    samanlaisiin onnettomuuksiin, ja jätämme Teidät Jumalan suojaan.\n\n    Dresdenissä, 8 p. huhtikuuta 1707.\n\n                                     Veljenne ja naapurinne\n                                      _August_, kuningas.\"\n\nAugustin täytyi itsensä käskeä kaikkia virkamiehiänsä lakkaamaan\nkäyttämästä hänestä Puolan kuninkaan nimeä ja poistamaan julkisista\nrukouksista mainittu arvonimi, josta hän oli luopunut. Vähemmän tuskaa\ntuotti hänelle Sobieski-ruhtinasten vapauttaminen; kun nämä jättivät\nvankilansa, kieltäytyivät he häntä tapaamasta. Mutta Patkulin\nuhraaminen oli käyvä hänelle vielä raskaammaksi. Toiselta puolen vaati\ntsaari häntä takaisin lähettiläänänsä; toiselta taas kiristi Ruotsin\nkuningas uhaten, että hänet oli luovutettava. Patkul oli tällöin\nvankina Königsteinin linnassa Saksissa. Kuningas August luuli voivansa\nyhtaikaa tyydyttää sekä Kaarle XII:tta että omaa kunniaansa. Hän\nlähetti vahtisotilaita jättämään onnettoman miehen ruotsalaisille\njoukoille, mutta sitä ennen hän lähetti Königsteinin linnanpäällikölle\nsalaisen määräyksen antaa vangin päästä karkuun. Mutta Patkulin huono\nonni teki tyhjäksi hänen pelastamispuuhansa. Linnanpäällikkö näet\ntiesi, että Patkul oli upporikas, ja tahtoi pakoittaa hänet ostamaan\nvapautensa. Vanki taas, joka vielä luotti kansainväliseen oikeuteen ja\noli tietoinen Augustin tarkoituksista, kieltäytyi maksamasta mitään\nsiitä, jonka arveli voivansa saada ilmaiseksi. Tämän välikohtauksen\naikana saapuivat vankia haltuunsa ottamaan komennetut vartijat ja\nluovuttivat hänet muitta mutkitta neljälle ruotsalaiselle kapteenille,\njotka veivät hänet päämajaan Altranstädtiin, missä hän sai virua kolme\nkuukautta raskain rautakahlein paaluun kytkettynä. Sieltä hänet vietiin\nKazimierziin.[20]\n\nUnohtaen, että Patkul oli tsaarin lähettiläs, ja muistaen ainoastaan,\nettä hän oli syntynyt hänen alamaisenansa, Kaarle XII käski\nsotaoikeuden tuomita hänet mitä ankarimmin. Hänet tuomittiin elävältä\nteilattavaksi ja paloiteltavaksi neljään osaan. Eräs pappi saapui\nilmoittamaan hänelle, että hänen täytyi kuolla, mainitsematta\nkuitenkaan rangaistuksen laatua. Kun tämä mies, joka oli uhmannut\nkuolemaa niin monissa taisteluissa, nyt oli kahden kesken papin kanssa,\neikä kunnia tai viha, ihmisten pelottomuuden lähteet, enää olleet\nrohkaisemassa hänen miehuuttaan, vuodatti hän katkeria kyyneliä papin\nsylissä. Hän oli kihloissa erään synnyltä, lahjoilta ja kauneudelta\nhuomattavan saksilaisen naisen, neiti von Einsiedelin kanssa, jonka hän\noli aikonut naida melkein samaan aikaan, jolloin hänet jätettiin\npyövelin käsiin. Hän pyysi pappia menemään mainitun neidin luo\nlohduttamaan häntä ja vakuuttamaan, että hän kävi kuolemaan täynnä\nrakkautta häneen.\n\nKun hänet vietiin teloituspaikalle ja hän näki pyörät ja paalut\nvalmiina, sai hän kauhusta kouristuskohtauksen ja heittäytyi papin\nsyliin, joka syleili häntä, peittäen hänet vaipallaan ja itkien. Nyt\nluki eräs ruotsalainen upseeri korkealla äänellä asiapaperin, jossa oli\nseuraavat sanat: \"Hänen majesteettinsa, meidän sangen armollisen\nherramme nimenomaisesta käskystä tehdään tiettäväksi, että tämä mies on\nisänmaansa kavaltajana teilattava ja neljäksi paloiteltava rikoksiensa\nsovitukseksi ja muille esimerkiksi. Varokoon jokainen tekemästä\nkavallusta ja palvelkoon uskollisesti kuningastansa.\"\n\nKuullessaan sanat: \"sangen armollinen herra\", huudahti Patkul:\n\"Millainen armo!\" Ja mainesana \"isänmaan kavaltaja\" sai hänet\nvirkkamaan: \"Ah! minä olen palvellut sitä liiankin uskollisesti.\" --\nHän sai kuusitoista iskua ja kärsi pisimmän ja kauheimman teloituksen,\nmitä voidaan kuvitella. Siten kuoli onneton Juhana Reinhold Patkul,\nVenäjän keisarin lähettiläs ja kenraali.\n\nNe, jotka näkivät hänessä ainoastaan kuningastaan vastaan kapinoineen\nalamaisen, sanoivat hänen ansainneen kuolemansa. Ne taas, jotka pitivät\nhäntä liiviläisenä ja sellaisen maakunnan kansalaisena, jolla oli\npuolustettavanaan etuoikeuksia, ja jotka muistivat hänen lähteneen\nLiivinmaasta vain sentähden, että oli puolustanut sen oikeuksia,\nnimittivät häntä maansa vapauden marttyyriksi. Kaikki muutoin\nmyönsivät, että tsaarin lähettilään arvonimen olisi pitänyt kyetä\ntekemään hänen persoonansa loukkaamattomaksi. Vain sortovaltiuden\nperiaatteissa kasvatettu Ruotsin kuningas luuli suorittavansa\nainoastaan oikeuden vaatiman teon, samalla kun koko Eurooppa tuomitsi\nvääräksi hänen julmuutensa.\n\nPatkulin neljään osaan paloitellut jäsenet saivat jäädä kaakinpuuhun\nvuoteen 1713 asti, jolloin valtaistuimelleen jälleen noussut\nAugust käski koota nämä hänen Altrandstätissä kokemansa hädän\ntodistuskappaleet. Ne tuotiin arkussa hänelle Varsovaan, jossa hän otti\nne vastaan Ranskan lähettilään de Busenvalin läsnäollessa. Puolan\nkuningas osoitti arkkua lähettiläälle ja sanoi kuivasti: \"Siinä ovat\nPatkulin luut\", lisäämättä sanaakaan moittiakseen tai välittääkseen\nhänen muistoaan, ja kenenkään läsnäolevan uskaltamatta enää kajota niin\narkaan ja surulliseen aineeseen.[21]\n\nSamoihin aikoihin eräs toinen liiviläinen, nimeltä Paykul, saksilaisen\narmeijan upseeri, joka oli vangittu ase kädessä, tuomittiin Tukholmassa\nsenaatin päätöksellä kuolemaan; mutta hänet oli tuomittu menettämään\nvain päänsä. Tämä rangaistuksen erilaisuus samanlaisessa asiassa\nosoittaa liiankin selvästi, että Kaarle, tuomitessaan Patkulin niin\njulmaan kuolemaan, ajatteli enemmän kostoansa kuin rankaisua. Miten\nlieneekin, Paykul pyysi tuomionsa jälkeen ilmoittamaan senaatille, että\nhän neuvoisi kuninkaalle salaisuuden tehdä kultaa, jos hänet\narmahdettaisiin. Hän antoikin vankilassa näytteen taidostaan eversti\nHamiltonin ja kaupungin viranomaisten läsnäollessa. Joko hän sitten\ntodellakin oli keksinyt jonkin hyödyllisen taidon tai, mikä on paljoa\nluultavampaa, osasi ainoastaan taitavasti pettää, joka tapauksessa se\nkultakappale, joka kokeen lopulla löytyi sulatuskauhasta, vietiin\nTukholman rahapajaan ja siitä laadittiin senaatille niin täsmällinen ja\nniin tärkeältä näyttävä selonteko, että Kaarlen isoäiti, vanha\nleskikuningatar, käski lykätä tuomion täytäntöönpanon siihen asti,\nkunnes kuningas, saatuaan tiedon tästä ihmeellisestä asiasta, antaisi\nsiitä määräyksensä Tukholmaan.\n\nKuningas vastasi, ettei hän edes ystäviensäkään pyynnöstä ollut\narmahtanut rikoksellista ja ettei hän ikinä oman etunsa tähden\nsuostuisi siihen, mitä hän ei ollut myöntänyt ystävyydellekään. Tässä\ntaipumattomuudessa ilmeni eräänlaista sankarillisuutta ruhtinaassa,\njoka muutoin kyllä uskoi tuon salataidon mahdolliseksi. Kuultuaan\nasiasta sanoi kuningas August: \"Minua ei ihmetytä, että Ruotsin\nkuningas on niin välinpitämätön viisasten kivestä; hän on löytänyt sen\njo Saksista.\"\n\nKun tsaari sai tiedon siitä omituisesta rauhasta, jonka kuningas August\nheidän sopimuksistaan huolimatta oli tehnyt Altranstädtissä, ja\ntäysinvaltuutetun lähettiläänsä Patkulin luovuttamisesta Ruotsin\nkuninkaalle vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta, antoi hän\nvalituksiensa kuulua kaikissa Euroopan hoveissa. Hän kirjoitti Saksan\nkeisarille, Englannin kuningattarelle, Alankomaiden yleiseduskunnalle\nja nimitti halpamaisuudeksi ja uskottomuudeksi sitä tuskallista pakkoa,\njohon August oli alistunut. Hän vannotti kaikkia valtoja astumaan\nväliin ja toimittamaan hänen lähettiläänsä hänelle takaisin sekä\nehkäisemään sen häpeän, joka hänen persoonaansa kohdistettuna kohtasi\nkaikkia kruunattuja päitä. Hän ahdisti heitä heidän kunniansa nimessä,\netteivät alentuisi takaamaan Altranstädtin rauhaa, mihin Kaarle XII\nuhkauksillaan tahtoi pakoittaa heitä. Näillä kirjeillä ei ollut muuta\nvaikutusta kuin se, että Ruotsin kuninkaan mahtavuus näyttäytyi entistä\nselvemmin. Keisari, Englanti ja Hollanti kävivät paraikaa tuhoisaa\nsotaansa Ranskaa vastaan; he eivät katsoneet asianmukaiseksi suututtaa\nKaarle XII:tta kieltäytymällä turhasta muodollisuudesta, jollainen\nmainitun rauhanteon takaaminen oli. Mitä onnettomaan Patkuliin tulee,\nniin ei yksikään valta tahtonut ryhtyä toimeen hänen hyväkseen;\npäinvastoin kaikki olivat todistuksena siitä, kuinka vähän alamainen\nvoi luottaa kuninkaihin ja kuinka kaikki silloiset hallitsijat\npelkäsivät Ruotsin kuningasta.\n\nTsaarin neuvoskunnassa esitettiin, että ryhdyttäisiin\nkostotoimenpiteihin Moskovassa vankeina olevia ruotsalaisia upseereja\nvastaan; mutta tsaari ei tahtonut suostua sellaiseen raakamaisuuteen,\njolla olisi ollut niin tuhoisat seuraukset. Ruotsissa oli näet enemmän\nvenäläisiä sotavankeja kuin ruotsalaisia Venäjällä.\n\nHän haki parempaa kostoa. Hänen vihollisensa suuri armeija majaili\ntoimettomana Saksissa. Ruotsin kuninkaan kenraali Lewenhaupt, joka oli\njäänyt Puolaan noin 20,000 miehen kera, ei voinut suojella kaikkia\npääsyteitä linnoituksettomassa ja puolueita täynnä olevassa maassa.\nStanislaus oli Kaarle XII:n leirissä. Venäjän keisari käytti tätä\nasiaintilaa hyväkseen ja tunkeutui Puolaan, mukanaan enemmän kuin\n60,000 miestä. Hän jakoi ne useaan osastoon ja samosi yhden kera\npikamarssissa Lembergiin saakka, jossa ei ollut mitään ruotsalaista\nlinnaväkeä. Kaikki Puolan kaupungit kuuluvat sille, joka ilmestyy\nniiden porttien eteen sotajoukon kanssa. Hän kutsutti Lembergiin kokoon\nsäätykokouksen, melkein samantapaisen kuin se, joka oli erottanut\nAugustin kuninkuudesta Varsovassa.\n\nPuolalla oli tällöin kaksi primasta samoin kuin kaksi kuningastakin;\ntoisen oli nimittänyt August, toisen Stanislaus. Augustin nimittämä\nprimas kutsui Lembergin säätykokouksen kokoon, ja tänne saapuivat nyt\nkaikki ne, jotka mainittu ruhtinas oli jättänyt pulaan Altranstädtin\nrauhassa, ynnä ne, jotka tsaarin raha oli voittanut. Tehtiin esitys\nuuden hallitsijan valitsemisesta. Vähällä piti, ettei Puola tällöin\nsaanut kolmea kuningasta, kenenkään voimatta sanoa, kuka niistä oli\noikea.\n\nLembergin neuvottelujen aikana tsaari hankki salaisesti Saksan\nkeisarilta, johon hänet liitti yhteinen etu, he kun molemmat pelkäsivät\nRuotsin kuningasta, sitoumuksen, jonka mukaan hänelle lähetettiin\npaljon saksalaisia upseereja. Nämä vahvistivat päivä päivältä\nmelkoisesti hänen sotavoimiaan, tuoden niihin mukanaan kuria ja\nkokemusta. Hän kiinnitti heidät palvelukseensa anteliaisuudellaan; ja\nrohkaistakseen paremmin omia joukkojaan hän antoi timanteilla runsaasti\nkoristetun muotokuvansa niille kenraaleille ja eversteille, jotka\nolivat ottaneet osaa Kalishin taisteluun; alemmat upseerit saivat\nkultamitaleja, tavalliset sotamiehet hopeisia. Nämä Kalishin voiton\nmuistomerkit valmistettiin kaikki hänen uudessa kaupungissaan\nPietarissa, jossa taiteet alkoivat kukoistaa sitä mukaa kuin hän itse\nsai sotajoukkonsa harrastamaan sotaista kilpailua ja kunniaa.\n\nSekasorto, puolueiden runsaus ja alituiset hävitykset Puolassa\nehkäisivät Lembergin valtiopäiviä pääsemästä mihinkään päätökseen.\nTsaari siirrätti ne Lubliniin. Paikan muutos ei ollenkaan vähentänyt\nhäiriötä ja epävarmuutta, johon koko maailma oli joutunut; kokous\ntyytyi siihen, ettei se tunnustanut enemmän valtaistuimesta luopunutta\nAugustia kuin vastoin sen tahtoa valittua Stanislaustakaan;\nmutta se ei ollut tarpeeksi yksimielinen eikä kyllin rohkea itse\nnimittämään uutta kuningasta. Näiden hyödyttömien keskustelujen aikana\nSapieha-ruhtinasten ja Oginskien puolueet, jotka salaisesti pitivät\nkuningas Augustin puolta, ja Stanislauksen uudet alamaiset kävivät\nkeskenään sotaa, ryöstelivät toistensa maatiloja ja täydensivät maansa\nperikatoa. Lewenhauptin komentamat ruotsalaiset joukot, joista osa oli\nLiivinmaalla, toinen Liettuassa, kolmas Puolassa, kulkivat kaikkialla\nvenäläisten joukkojen jäljissä ja polttivat kaikkien Stanislauksen\nvihamiesten omaisuutta. Venäläiset taas tuhosivat samalla tavalla\nystäviä ja vihollisia; nähtiin vain poroksi poltettuja kaupunkeja ja\ntypötyhjinä harhailevia puolalaisia joukkoja, jotka sadattelivat\nyhtäläisesti sekä molempia kuninkaitaan että Kaarle XII:tta ja tsaaria.\n\n\nKuningas Stanislaus lähti liikkeelle Altranstädtistä, mukanaan kenraali\nRehnsköld, kuusitoista ruotsalaista rykmenttiä ja paljon rahaa,\nlopettamaan kaikkia näitä häiriöitä Puolassa ja hankkimaan itselleen\nrauhallisesti tunnustusta. Hänet tunnustettiinkin kaikkialla missä hän\nkulki; hänen joukkojensa sotakuri, joka teki venäläisten raakuuden\nsitäkin tuntuvammaksi, voitti mielet hänen puolelleen. Hänen tavaton\nsuopeamielisyytensä liitti häneen kaikki puolueet sitä mukaa kuin se\ntuli tunnetuksi; hänen rahansa saattoi hänen puolelleen suurimman osan\nkruununarmeijaa.\n\nPeläten ruokavarojen puutetta maassa, jota hänen sotajoukkonsa olivat\nhävitelleet, tsaari vetäytyi Liettuaan, jonne hän kokosi eri\narmeijaosastonsa ja jonne hän aikoi varustaa muonamakasiineja. Tämän\nperäytymisen johdosta kuningas Stanislaus jäi rauhallisesti melkein\nkoko Puolan hallitsijaksi.\n\nAinoa, joka vielä teki häiriötä hänen valtakunnassaan, oli kreivi\nSieniawski, kuningas Augustin nimittämä kruunun ylikenraali. Tämä mies,\njolla oli sangen suuret luonnonlahjat ja paljon kunnianhimoa, oli\nkolmannen puolueen johtaja. Hän ei tunnustanut Augustia eikä\nStanislausta, ja yritettyään kaikkensa tullakseen itse valituksi\nvaltaistuimelle hän tyytyi olemaan puoluepäällikkönä, kun ei ollut\nvoinut päästä kuninkaaksi. Kruunun sotajoukot, jotka olivat jääneet\nhänen käskyvaltaansa, eivät saaneet juuri muuta palkkaa kuin vapauden\nrankaisematta ryöstää omaa maatansa. Kaikki ne, jotka pelkäsivät näitä\nrosvouksia tai kärsivät niistä, liittyivät piankin Stanislaukseen,\njonka mahtavuus lujittui päivä päivältä.\n\nRuotsin kuningas sai tällöin ottaa leirissään Altranstädtissä vastaan\nmelkein kaikkien kristikunnan ruhtinasten lähettiläitä. Toiset tulivat\npyytämään häntä poistumaan keisarikunnan alueelta; toiset taas olisivat\nkernaasti nähneet hänen kääntävän aseensa Saksan keisaria vastaan.\nOlipa levinnyt kaikkialle jo sellainen huhu, että hän muka liittyisi\nRanskaan masentaaksensa Itävallan hallitsijasuvun. Näiden monien\nlähettiläiden joukossa nähtiin myös kuuluisa Marlboroughin herttua\nJuhana, Englannin kuningattaren Annan puolesta. Tämä mies, joka ei\nkoskaan piirittänyt mitään kaupunkia, samalla valloittamatta sitä,\neikä koskaan ryhtynyt taisteluun, jota hän ei olisi voittanut, oli\nSaint-Jamesin linnassa sukkela hovimies, parlamentissa puoluepäällikkö,\nulkomailla vuosisatansa taitavin neuvottelija. Hän oli tehnyt Ranskalle\nyhtä paljon pahaa nerollaan kuin aseillaan. Hollannin yleis-eduskunnan\nsihteerin Fagelin, joka on sangen ansiokas mies, on kuultu sanovan,\nettä yleis-eduskunta useamman kuin yhden kerran oli päättänyt vastustaa\nMarlboroughin herttuan esityksiä, mutta silloin saapui herttua, puhui\nheille ranskaksi, mitä kieltä hän käytti sangen kehnosti, ja\nsuostutteli heidät lopuksi kaikkeen. Näin on lordi Bolingbroke\nvakuuttanut minulle.\n\nYhdessä voittojensa osatoverin prinssi Eugenin ja Hollannin\nsuurpensionaarin Heinsiuksen kanssa hän kantoi liittolaisten Ranskaa\nvastaan suuntaamain yritysten koko kuorman. Hän tiesi, että Kaarle oli\nvihainen Saksalle ja keisarille, että ranskalaiset salaa yllyttivät\nhäntä ja että, jos tämä valloittaja menisi Ludvig XIV:n puolelle,\nliittolaiset silloin joutuisivat alakynteen.\n\nTosin oli Kaarle antanut sanansa siitä, ettei hän tulisi sekaantumaan\nLudvig XIV:n sotaan liittolaisia vastaan; mutta Marlboroughin herttua\nei uskonut, että kukaan ruhtinas olisi siinä määrin sanansa orja, ettei\nuhraisi sitä suuruutensa ja etujensa vuoksi. Hän matkusti sentähden\nHaagista aikoen lähemmin tutkia Ruotsin kuninkaan tarkoituksia. Herra\nFabrice, joka tällöin oli valtuutettuna Kaarle XII:n luona, on\nvakuuttanut minulle, että Marlboroughin herttua ei perille saavuttuaan\nsalaisesti kääntynyt pääministerin, kreivi Piperin, vaan parooni\nGörtzin puoleen, joka jo kuninkaan luottamuksessa alkoi päästä Piperin\nrinnalle. Hän saapuikin Kaarle XII:n päämajaan samaisen paroonin\nvaunuissa, ja siellä oli havaittavissa selvää kylmyyttä hänen ja\nkansleri Piperin välillä. Kun hänet sitten Piperin välityksellä\nesiteltiin Kaarlelle yhdessä Englannin lähettilään Robinsonin kanssa,\npuhutteli hän kuningasta ranskaksi. Hän sanoi kuninkaalle tuntevansa\nitsensä onnelliseksi voidessaan tämän johdolla oppia sotataidosta sen\nmitä ei vielä osannut. Kuningas ei vastannut tähän imarteluun millään\nkohteliaisuudella, näyttipä kokonaan unohtaneen, että puhuttelija oli\nitse Marlborough. Tiedänpä senkin, että hänestä tuo suuri mies oli\npuettu liian teennäisellä tavalla ja liian vähän sotilaallisen\nnäköinen.\n\nKeskustelu oli yleistä ja väsyttävää laatua; Kaarle XII puhui ruotsia\nja Robinson toimi tulkkina. Marlborough, joka ei koskaan kiirehtinyt\nesityksiensä teossa, ja joka pitkällisen tottumuksen avulla oli\nsaavuttanut taidon tutkiskella ihmisiä ja tunkeutua niihin suhteihin,\njotka vallitsevat heidän salaisimpien ajatustensa ja heidän toimiensa,\neleittensä ja puheittensa välillä, tarkasteli huolellisesti kuningasta.\nPuhellessaan hänen kanssaan sodasta yleisesti hän luuli huomaavansa\nKaarle XII:ssa luonnollisen vastenmielisyyden Ranskaa vastaan; hän pani\nmerkille, että kuningasta huvitti jutella liittolaisten valloituksista.\nSitten hän mainitsi tsaarin nimen ja havaitsi kuinka kuninkaan silmät\ntätä nimeä mainittaessa aina säkenöivät, keskustelun hillitystä sävystä\nhuolimatta. Näkipä hän eräällä pöydällä Venäjän kartankin. Hänen ei\ntarvinnut nähdä enempää oivaltaakseen, että Ruotsin kuninkaan sisin\ntarkoitus ja ainoa kunnianhimo oli tsaarin suistaminen valtaistuimelta\nPuolan kuninkaan jälkeen. Hän ymmärsi, että kuninkaan Saksissa\nviipyminen merkitsi ainoastaan muutamien ankarain ehtojen asettamista\nSaksan keisarille. Hän tiesi hyvin, ettei keisari vastustaisi niitä ja\nettä asiat siten selviäisivät helposti. Hän jätti siis Kaarle XII:n\nluonnollisen taipumuksensa valtaan ja tyytyväisenä siitä, että oli\npäässyt hänen aikeittensa perille, eikä tehnyt minkäänlaisia\nehdotuksia. Nämä yksityiskohdat on vakuuttanut minulle tosiksi hänen\nleskensä, vieläkin elävä Marlboroughin herttuatar.\n\nKoska neuvottelut harvoin saadaan sujumaan ilman rahaa, ja koska joskus\nnähdään ministerejä, jotka myövät herransa vihan tai suosion, niin\nluultiin nytkin koko Euroopassa, että Marlboroughin herttuan oli\nonnistunut saavuttaa päämääränsä Ruotsin kuninkaan luona ainoastaan\nantamalla oikealla hetkellä suuren summan rahaa kreivi Piperille, mistä\nsyystä tämän ruotsalaisen muisto onkin ollut tahrattu tähän päivään\nsaakka. Minä puolestani olen koettanut parhaani mukaan tunkeutua tämän\nhuhun alkulähteihin ja saanut selville, että Piper oli kuninkaansa ja\nherransa suostumuksella ottanut vastaan kohtalaisen lahjan keisarilta\nkreivi Wratislawin välityksellä, mutta ei mitään Marlboroughin\nherttualta. On varmaa, että Kaarlella oli järkähtämätön aikomus syöstä\nVenäjän tsaari valtaistuimelta, että hän ei silloin huolinut kenenkään\nneuvoista ja että hän ei kaivannut kreivi Piperin kehoituksia\nlähteäkseen toimeenpanemaan Pietari Aleksejevitshia vastaan sitä\nkostoa, jota hän jo kauan oli halunnut.\n\nLopullisesti puhdistaa kuitenkin syytöksestä tämän ministerin se\nkunnia, jota Kaarle XII kauan jälkeenpäin osoitti hänen muistolleen.\nKun hän näet sai tietää Piperin kuolleen Venäjällä, määräsi hän hänen\nruumiinsa tuotavaksi Tukholmaan ja hautautti sen juhlallisesti omalla\nkustannuksellaan.[22]\n\nKuningas, joka siihen saakka ei vielä ollut kokenut mitään\nvastoinkäymistä, eipä edes mitään viivytystäkään menestystensä tiellä,\nuskoi yhden vuoden riittävän tsaarin suistamiseksi valtaistuimelta.\nSitten hän voisi palata ja asettua Euroopan riidanratkaisijaksi. Mutta\nennen lähtöään hän vielä tahtoi nöyryyttää Saksan keisaria.\n\nRuotsin lähettiläs Wienissä, parooni von Stralheim, oli näet eräällä\naterialla joutunut riitaan keisarin kamariherran, kreivi Zoborin,\nkanssa. Tämä oli kieltäytynyt juomasta Kaarle XII:n terveydeksi ja\ntörkein sanoin väittänyt mainitun ruhtinaan kohtelevan huonosti hänen\nkeisarillista herraansa. Stralheim oli väittänyt sitä vääräksi ja\nantanut hänelle lisäksi korvapuustin, vieläpä tämän loukkauksen perästä\nuskaltanut vaatia hyvitystäkin keisarilliselta hovilta. Peläten\närsyttävänsä Ruotsin kuningasta keisarin oli täytynyt ajaa alamaisensa\nmaanpakoon, vaikkapa hänen oikeastaan olisi pitänyt kostaa tämän\npuolesta. Kaarle XII ei ollut vielä siihen tyytyväinen; hän vaati\nkreivi Zoborin luovuttamista. Ylpeän Wienin hovin täytyi taipua; kreivi\njätettiin kuninkaan käsiin, joka laski hänet jälleen vapaaksi,\npidettyään häntä ensin jonkun aikaa vankina Stettinissä.\n\nHän vaati lisäksi vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta, että hänelle\noli luovutettava ne puolitoista tuhatta onnetonta venäläistä, jotka\nolivat päässeet hänen aseiltaan pakoon ja pelastautuneet keisarikunnan\nalueelle. Myös tähänkin outoon vaatimukseen täytyi Wienin hovin\nsuostua, ja jollei Wienissä oleva Venäjän lähettiläs olisi taitavasti\nauttanut näitä onnettomia pääsemään eri teitä pakoon, olisivat he\nkaikki joutuneet vihollistensa käsiin.\n\nKolmas ja viimeinen hänen vaatimuksistaan oli kaikista ankarin. Hän\njulistautui keisarin protestanttisten alamaisten suojelijaksi\nSchlesiassa, joka maakunta kuului Itävallan hallitsijasuvulle eikä\nkeisarikunnalle. Hän tahtoi, että keisari myöntäisi heille ne vapaudet\nja etuoikeudet, jotka todella olivat vahvistetut Westphalin rauhassa,\nmutta kumotut tai ainakin syrjäytetyt Rijswijkin rauhassa. Keisari,\njoka kaikin tavoin koetti päästä irti niin vaarallisesta naapurista,\ntaipui vieläkin ja myöntyi kaikkeen, mitä Kaarle vaati. Schlesian\nluterilaiset saivat takaisin toistasataa kirkkoa, jotka katolisten\ntäytyi tämän sopimuksen nojalla luovuttaa heille; mutta monet näistä\nmyönnytyksistä, jotka heille hankki Ruotsin kuninkaan onni, riistettiin\nheiltä jälleen pois, sittenkun hän ei enää kyennyt säätämään muille\nlakeja.\n\nKeisari, joka teki nämä pakolliset myönnytykset ja kaikessa taipui\nKaarle XII:n tahtoon, oli nimeltä Josef. Hän oli keisari Leopoldin\nvanhin poika ja seuraajansa, Kaarle VI:n, veli. Paavin internuntius,\njoka tällöin oli valtuutettuna Josefin luona, lausui hänelle sangen\nkiihkeitä moitteita siitä, että hän, katolinen keisari, oli antanut\noman uskontonsa etujen väistyä kerettiläisten etujen tieltä. \"Voitte\npitää itseänne sangen onnellisena\", sanoi keisari hymyillen hänelle,\n\"ettei Ruotsin kuningas ole vaatinut minua muuttumaan luterilaiseksi;\nsillä jos hän olisi tahtonut sitä, enpä todellakaan tietäisi, mitä\nminun olisi tehtävä.\"\n\nHänen Kaarle XII:n luona oleva lähettiläänsä, kreivi Wratislaw, toi\nherransa omakätisesti allekirjoittaman, schlesialaisten hyväksi tehdyn\nsopimuksen Leipzigiin. Kaarle vakuutti nyt olevansa keisarin paras\nystävä; kuitenkin häntä suututti se, että Rooma oli voimiensa mukaan\nehkäissyt hänen aikeitansa. Hän ylenkatsoi tätä heikkoa hovia, jolla\nnykyään on toinen puoli Eurooppaa leppymättömänä vihollisenaan, toisen\npuolen ollessa aina epäluotettavana ystävänä, ja joka sentähden pitää\narvoansa pystyssä vain taitavain neuvottelujen avulla. Kuitenkin hän\nmietiskeli kostaa sillekin. Hän sanoi kreivi Wratislawille, että\nruotsalaiset (gootit) jo kerran ennen olivat nujertaneet Rooman eivätkä\nolleet huonontuneet rodustaan niinkuin se. Hän ilmoitti paaville\nvaativansa tältä kerran vielä takaisin ne arvoesineet, jotka kuningatar\nKristina oli jättänyt Roomaan. Todella on vaikea tietää, minne asti\nnuori valloittaja olisi ulottanut kiukkunsa ja aseensa, jos onni olisi\nsuosinut hänen suunnitelmiaan. Mikään ei tällöin näyttänyt hänelle\nmahdottomalta; olipa hän salaa lähettänyt useita upseereja Aasiaan ja\nEgyptiin saakka tekemään asemapiirroksia sikäläisistä kaupungeista ja\nhankkimaan selkoa noiden valtioiden sotavoimista. Varmaa on, että jos\njoku olisi kyennyt kukistamaan Persian ja Turkin valtakunnat ja sitten\nsamoamaan Italiaan, niin se oli juuri Kaarle XII. Hän oli yhtä nuori\nkuin Aleksanteri, yhtä sotaisa, yhtä yritteliäs, mutta väsymättömämpi,\nvankempi ja kohtuullisempi; ja hänen ruotsalaisensa olivat kenties\netevämpiä kuin makedonialaiset. Mutta moisia suunnitelmia, joita\npidetään jumalallisina, jos ne onnistuvat, pidetään vain pelkkinä\nhoureina, kun ne epäonnistuvat.\n\nVihdoinkin, tasoitettuaan tieltään kaikki vaikeudet, pantuaan\ntäytäntöön kaikki aikeensa, nöyryytettyään keisarin, säädettyään\nSaksalle lakejansa, suojeltuaan luterilaista uskoaan katolilaisten\nkeskuudessa, erotettuaan yhden kuninkaan, kruunattuaan toisen ja\nnähtyään olevansa kaikkien ruhtinasten kauhuna, hän valmistautui\nlähtemään liikkeelle. Hyvät päivät Saksissa, jossa hän oli viettänyt\ntoimettomana vuosikauden, eivät olleet rahtuakaan veltostuttaneet hänen\nelintapaansa. Hän nousi ratsaille kolmasti päivässä, heräsi aamuisin\nkello neljältä, pukeutui yksin, ei juonut koskaan viiniä, viipyi\npöydässä vain neljännestunnin, harjoitti joka päivä sotaväkeänsä eikä\ntuntenut muuta huvia kuin vapisuttaa Eurooppaa.\n\nRuotsalaiset eivät vielä tienneet, minne kuningas tahtoi heidät johtaa.\nArmeijassa vain arveltiin Kaarlen voivan lähteä Moskovaa kohti.\nMuutamia päiviä ennen lähtöänsä hän käski päämajoitusmestarinsa antaa\nkirjallisen selonteon tiestä, joka vei Leipzigistä... tässä hän\ntuokioksi pysähtyi ja, peläten päämajoitusmestarin voivan saada vihiä\nhänen aikeistaan, lisäsi nauraen: \"Euroopan kaikkiin pääkaupunkeihin.\"\nPäämajoitusmestari toi hänelle luettelon kaikista näistä teistä; sen\nalkuun hän oli suurin kirjaimin pannut: _Tie Leipzigistä Tukholmaan_.\nUseimmat ruotsalaiset eivät näet hallinneet muuta kuin saada kääntyä\nsinne, mutta kuninkaalla ei ollut vähintäkään aikomusta antaa heidän\nnähdä jälleen isänmaatansa. \"Herra marsalkka\", sanoi hän, \"minä näen\nkyllä, minne te tahtoisitte johtaa minut, mutta me emme palaja\nTukholmaan niin pian\".\n\nArmeija oli jo liikkeellä ja kulki läheltä Dresdeniä. Kaarle oli\netunenässä ja ratsasti tapansa mukaan aina pari- tai kolmesataa askelta\nkaartinsa edellä. Äkkiä hän katosi näkyvistä; muutamat upseerit\nlähtivät täyttä laukkaa tiedustamaan, minne hän oli joutunut;\nriennettiin kaikille tahoille, mutta kuningasta ei löydetty. Heti\nhälytetään koko armeija; pysähdytään, kenraalit kokoontuvat yhteen,\nyleinen hämminki on jo vallalla, kunnes eräältä ohikulkevalta\nsaksilaiselta saadaan tietää, minne kuningas oli joutunut.\n\nKulkiessaan niin läheltä Dresdenin ohi hän näet oli saanut halun käydä\nvierailulla kuningas Augustin luona. Hän oli ratsastanut kaupunkiin\nvain kolmen tai neljän kenraalin seuraamana. Portilla tiedustettiin\nheidän nimiänsä; Kaarle sanoi olevansa nimeltään Kaarle ja muuten\nhenkivartija; jokainen mainitsi tekonimen. Nähdessään heidän saapuvan\ntorille ennätti kreivi Flemming enää töintuskin ilmoittaa siitä\nherralleen. Kaikki, mitä sellaisessa tilaisuudessa voitiin tehdä, oli\njo juolahtanut ministerin mieleen; hän puhuikin siitä Augustille; mutta\nKaarle astui samassa huoneeseen saappaat jalassa, ennenkuin August oli\nennättänyt tointua yllätyksestään. Hän oli tällöin sairas ja puettuna\nyönuttuun; ja nyt hän pukeutui nopeasti. Kaarle söi aamiaista hänen\nkanssaan kuten matkustaja, joka jättää hyvästi ystävälleen; sitten hän\nhalusi nähdä linnoituksia. Sinä lyhyenä väliaikana, jonka hän käytti\nniiden nopeaan silmäilyyn, eräs Ruotsissa tuomittu liiviläinen, joka\npalveli Saksin sotaväessä, luuli, ettei koskaan enää tarjoutuisi\nhänelle niin suosiollista tilaisuutta saada armahdusta; hän rukoili\nAugustia pyytämään sitä hänelle Kaarlelta, ollen varma siitä, ettei\nkuningas kieltäisi tätä pientä palvelusta ruhtinaalta, jolta hän oli\nriistänyt kruunun ja jonka käsissä hän oli sillä hetkellä. August otti\nmuitta mutkitta asian toimekseen. Hän oli hieman syrjässä Ruotsin\nkuninkaasta ja keskusteli ruotsalaisen kenraalin Hårdin kanssa.\n\n\"Luulenpa\", virkkoi hän hymyillen tälle, \"ettei herranne kiellä sitä\nminulta\". -- \"Te ette tunne häntä\", vastasi kenraali Hård, \"hän kieltää\nsen teiltä täällä pikemmin kuin missään muualla\". -- Kuitenkaan ei\nAugust jättänyt mitä hartaimmin sanoin pyytämättä kuninkaalta armoa\nliiviläiselle. Mutta Kaarle epäsi sen niin, ettei tehnyt mieli enää\npyytää toista kertaa. Vietettyään tällä omituisella vieraissakäynnillä\nmuutaman hetken hän syleili kuningas Augustia ja lähti tiehensä.\nSaavuttuaan jälleen armeijansa hän tapasi kenraalinsa vielä täydessä\nhämmingissä. He sanoivat hänelle aikoneensa saartaa Dresdenin, jos\nhänen majesteettinsa olisi pidätetty sinne vangiksi. \"Hyvä\", virkkoi\nkuningas, \"sitäpä he eivät olisi uskaltaneet tehdä\".\n\nKun seuraavana päivänä kuultiin kuningas Augustin pitävän ylimääräistä\nministerineuvoston kokousta Dresdenissä, huomautti parooni Stralheim:\n\"Siinä näette, nyt vasta he neuvottelevat siitä, mitä heidän olisi\ntullut tehdä jo eilen.\" -- Kun Rehnsköld muutamia päiviä myöhemmin\nsaapui kuninkaan luo ja ilmaisi hämmästyksensä tästä Dresdenissä\npoikkeamisesta, virkkoi kuningas: \"Minä luotin hyvään onneeni; huomasin\nkylläkin hetken, jolloin se ei näyttänyt aivan varmalta; Flemmingillä\nei ollut vähintäkään halua päästää minua niin pian pois Dresdenistä.\"\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA.\n\nVoittoisa Kaarle jättää Saksin, ahdistaa tsaaria, tunkeutuu Ukrainaan.\nHänen tappionsa. Hänen haavoittumisensa. Pultavan taistelu. Tämän\ntaistelun seuraukset. Kaarlen täytyy paeta Turkinmaalle. Hänen\nvastaanottonsa Bessarabiassa.\n\n\nKaarle lähti vihdoin Saksista syyskuussa 1707, mukanaan 43,000 miehen\narmeija, joka oli ennen ollut raudankarvainen, mutta nyt loisti\nkullassa ja hopeassa, rikastuttuaan Puolasta ja Saksista ryöstämällään\nsaaliilla. Jokaisella sotilaalla oli hallussaan viisikymmentä ecutä\nhopearahaa; kaikki rykmentit olivat täysilukuiset, vieläpä oli joka\nkomppaniassa useita liikamiehiäkin. Paitsi tätä armeijaa odotti häntä\nPuolassa kreivi Lewenhaupt, eräs hänen parhaita kenraalejaan, 20,000\nmiehen kera. Vihdoin hänellä oli kolmaskin 15,000 miehen armeija\nSuomessa, ja uusia rekryyttejä saapui hänelle yhä Ruotsista. Kukaan ei\nepäillyt hänen kaikilla näillä sotavoimilla voivan syöstä tsaarin\nvallasta.\n\nTämä keisari oli silloin Liettuassa rohkaisemassa erästä puoluetta,\njonka kuningas August näytti hylänneen. Hänen useihin osastoihin\nhajaantuneet joukkonsa pakenivat kaikille tahoille heti, kun kuulivat\nvähänkin huhua Ruotsin kuninkaan lähenemisestä. Hän oli itse antanut\nmääräyksen kaikille kenraaleilleen, etteivät koskaan epätasaisin voimin\nasettuisi tätä valloittajaa vastaan, ja häntä toteltiin hyvin.\n\nKesken voittoisaa marssia saapui Ruotsin kuninkaan luo turkkilainen\nlähetystö. Sen otti majapaikassaan vastaan kreivi Piper, jonka luona\ntämäntapaiset juhlalliset toimitukset aina tapahtuivat. Hän näet piti\nyllä herransa arvokkuutta ulkonaisten menojen avulla, joihin liittyi\nsilloin jonkun verran loistoa. Kuninkaan itsensä, joka aina oli\nhuonommin majoitettu, huonommin palveltu ja yksinkertaisemmin puettu\nkuin hänen armeijansa halvin upseeri, olikin tapana sanoa, että hänen\npalatsinsa sijaitsi Piperin asunnossa. Turkkilainen lähettiläs esitti\nKaarlelle sata ruotsalaista sotamiestä, jotka kalmukit olivat ottaneet\nvangeiksi ja myöneet Turkinmaalle, mutta jotka suurherra [suurherra on\nTurkin sulttaanin arvonimi. _Suom. muist_.] oli lunastanut vapaiksi;\nnyt lähetti mainittu keisari ne mieluisimpana lahjana, minkä voi\ntarjota, kuninkaalle, ei sentähden että turkkilainen ylpeys olisi\ntahtonut siten osoittaa kunnioitustaan Kaarle XII:n maineelle, vaan\nkoska sulttaani, ollen Venäjän ja Saksan keisarien luonnollinen\nvihamies, tahtoi vahvistaa asemaansa heitä vastaan Ruotsin ystävyyden\nja Puolan liiton avulla.[23] Lähettiläs toivotti Stanislaukselle onnea\nvaltaistuimelle nousun johdosta. Siten vähässä ajassa Saksa, Ranska,\nEnglanti, Espanja ja Turkki tunnustivat tämän kuninkaan. Paavi yksin\ntahtoi vielä lykätä tunnustuksensa siihen saakka, kunnes aika ehtisi\nlujittaa hänen päähänsä sen kruunun, jonka joku vastoinkäyminen saattoi\nsiitä helposti pudottaa.\n\nTuskin oli Kaarle ehtinyt suoda puheillepääsyn Ottomanilaisen Portin\nlähettiläälle, kun hän jo riensi jälleen venäläisiä etsimään. Tsaarin\njoukot olivat sodan kestäessä vähintään parikymmentä kertaa lähteneet\nPuolasta ja jälleen tunkeutuneet sinne. Kun tämä maa oli avoin kaikille\ntahoille ja vailla linnoitettuja paikkoja, jotka olisivat voineet\nkatkaista vihollisen peräytymistien, voivat venäläiset mielensä mukaan\nnäyttäytyä jälleen monesti samalla paikalla, jossa heidät oli lyöty,\njopa tunkeutua maahan yhtä syvälle kuin voittajakin. Kaarlen viipyessä\nSaksissa tsaari oli edennyt Puolan eteläiseen rajapaikkaan Lembergiin\nsaakka. Nyt hän oli jo pohjoisessa Grodnon tienoilla Liettuassa, sadan\npenikulman päässä Lembergistä.\n\nKaarle jätti Stanislauksen Puolaan. Kymmenentuhannen ruotsalaisen ja\nuusien alamaistensa avulla hänen tuli suojella uutta kuningaskuntaansa\nulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan. Kuningas itse asettui\nratsuväkensä etupäähän ja marssi Grodnoa kohti lumen ja jään keskitse\ntammikuussa 1708.\n\nHän oli jo kulkenut Niemen-joen poikki kahden penikulman päässä\nkaupungista eikä tsaarilla vielä ollut aavistustakaan hänen\nmarssistaan. Heti kun uutinen ruotsalaisten lähestymisestä levisi,\npoistui tsaari pohjoisesta portista, Kaarlen saapuessa eteläisestä\nsisään. Kuninkaalla oli mukanaan ainoastaan 600 henkivartijaa, muut\neivät olleet jaksaneet seurata. Tsaari pakeni enemmän kuin 2,000 miehen\nkanssa, luullen kokonaisen armeijan tulleen Grodnoon. Samana päivänä\nhän sai eräältä puolalaiselta karkurilla kuulla väistyneensä paikalta\nainoastaan 600 miehen tieltä, samalla kun vihollisen armeijan kuormasto\nvielä oli yli viiden penikulman päässä. Hän ei menettänyt hetkeäkään,\nvaan lähetti yön tullen 1,500 ratsumiestä joukostaan yllättämään\nRuotsin kuninkaan kaupungissa.\n\nNämä venäläiset pääsivät hämärän turvissa huomaamatta ruotsalaisten\nensimäisen vartion luo saakka. Siinä oli kolmekymmentä miestä, jotka\nneljännestunnin ajan yksinään pidättivät puolentoista tuhannen miehen\nhyökkäystä. Mutta pian riensi kuningas, joka oli ollut toisessa päässä\nkaupunkia, heille avuksi kuudensadan henkivartijansa muun joukon\nkanssa, ja silloin venäläiset pötkivät kiireesti pakoon. Kohta yhtyi\nmuu armeija häneen, ja nyt hän ahdisti ankarasti vihollista. Kaikki\npitkin Liettuaa hajaantuneet venäläiset osastot peräytyivät nopeasti\nitään päin Minskin palatinaattiin, lähelle Venäjän rajaa, missä oli\nheidän yhtymispaikkansa. Ruotsalaiset, jotka kuningas myös jakoi eri\nosastoihin, ajoivat heitä lakkaamatta takaa enemmän kuin kolmenkymmenen\npenikulman matkan. Sekä pakenijat että takaa-ajajat suorittivat melkein\njoka päivä pakkomarsseja, vaikkapa oltiin keskellä talvea. Jo aikoja\nsitten olivat vuodenajat menettäneet merkityksensä niin Kaarlen kuin\ntsaarinkin sotamiehiin nähden; ainoastaan pelko, jonka Kaarle-kuninkaan\nnimi vaikutti, oli enää erotuksena venäläisten ja ruotsalaisten\nvälillä.\n\nGrodnosta itään päin Dnjepriin saakka leviää soita, erämaita ja\näärettömiä metsiä. Asutuilla paikoilla ei ole saatavissa elintarpeita,\nsillä talonpojat kaivavat maahan kaiken viljansa ja muun sellaisen,\nmitä siten voi säilyttää. Sentähden täytyy pitkillä rautaseipäillä\nkoetella maata, jotta löytäisi näitä maanalaisia varastoja. Venäläiset\nja ruotsalaiset elivät vuorotellen näistä varastoista; mutta niitä ei\naina ollut löydettävissä eivätkä ne riittäneet.\n\nRuotsin kuningas, joka ennakolta oli aavistanut tämän pulmallisen\nasian, oli kuljettanut mukanaan korppuja armeijansa elatukseksi. Niinpä\nei mikään pidättänytkään hänen marssiaan. Samottuaan Minskin metsän\nhalki, missä joka hetki täytyi kaataa puita tieksi hänen joukoilleen ja\nkuormastolleen, hän 25 p:nä kesäkuuta 1708 seisoi Beresinan rannalla\nvastapäätä Borisovia.\n\nTsaari oli tänne koonnut suurimman osan sotavoimiaan ja linnoittautunut\nedullisesti. Hänen tarkoituksensa oli estää ruotsalaiset pääsemästä\njoen yli. Kaarle sijoitti muutamia rykmenttejä Beresinan rannalle\nvastapäätä Borisovia, ikäänkuin hän olisi aikonut kulkea yli vihollisen\nnäkyvissä. Samaan aikaan hän nousi armeijoineen kolme penikulmaa virran\nrantaa ylöspäin, laitatti sinne sillan, nujersi kolmentuhannen miehen\nsuuruisen osaston, joka puolusti tätä paikkaa, ja marssi pysähtymättä\nvihollista armeijaa vastaan. Venäläiset eivät odottaneet häntä; he\npurkivat leirinsä ja vetäytyivät Dnjepriä kohti, turmellen matkansa\nvarrella kaikki tiet ja hävittäen kaikki, siten ainakin viivyttääksensä\nruotsalaisia.\n\nKaarle voitti kaikki esteet, edeten yhä lähemmäksi Dnjepriä. Hän\nkohtasi tiellään 20,000 venäläistä, jotka olivat linnoittautuneet\nHolowecin-nimisen paikan luo, suon taakse, jonne voitiin päästä vain\nkulkemalla erään joen yli. Kaarle viivytti hyökkäystänsä vain niin\nkauan, kunnes hänen koko jalkaväkensä oli saapunut; hän heittäytyi\nveteen jalkakaartinsa etunenässä ja kahlasi puron ja suon poikki, veden\nulottuessa monesti olkapäihin saakka. Samotessaan siten itse vihollisia\nkohti hän oli käskenyt ratsuväkensä kiertää suon ympäri ja iskeä\nvihollisen kylkeen. Nyt kuningas, joka hyökkäsi jalan, ja ruotsalainen\nratsuväki yhtaikaa mursivat venäläisten vastarinnan, jotka hämmästyen\nnäkivät, ettei mikään este voinut suojella heitä.\n\nMainittu ratsuväki tunkeutui vihollisen rivien läpi ja yhtyi\nkuninkaaseen keskellä taistelua. Tämä nousi nyt ratsaille; mutta vähän\najan perästä hän tapasi taistelun temmellyksessä erään ruotsalaisen\naatelismiehen, nimeltä Gyllenstierna, josta hän piti paljon,\nhaavoitettuna ja kykenemättömänä marssimaan; hän pakoitti tämän\nottamaan hänen hevosensa ja komensi itse edelleen jalan jalkaväkeään.\nKaikista hänen siihen saakka voittamistaan taisteluista tämä oli\nkenties mainehikkain ja se, jossa hän oli alttiina suurimmille\nvaaroille ja osoitti suurinta taitavuutta. Sen muisto ikuistettiin\nmitalilla, jonka toisella puolella oli luettavana: _Silvae, paludes,\naggeres, hostes victi_, ja toisella seuraava Lucanuksen säe: _Victrices\ncopias alium laturus in orbem_.\n\nKaikkialta ahdistetut venäläiset menivät Dnjeprin yli, joka erottaa\nheidän maansa Puolasta. Kaarle ei hidastellut heitä takaa-ajaessaan;\nhän kulki tämän suuren joen yli heidän jäljestänsä Mohilevin, viimeisen\npuolalaisen kaupungin luona, joka, kuten on tavallisesti rajapaikkojen\nlaita, on kuulunut milloin tsaareille milloin puolalaisille.\n\nTsaari, nähdessään nyt valtakuntansa, jossa hän juuri oli saanut\ntaiteet ja liike-elämän elpymään, joutuvan alttiiksi sodalle, mikä\nvähässä ajassa voisi kumota kaikki hänen suuret suunnitelmansa, jopa\nkenties hänen valtaistuimensakin, arveli parhaaksi puhua rauhasta.\nErään puolalaisen aatelismiehen välityksellä, joka lähti Ruotsin\narmeijaan, hän rohkeni tehdä asiasta muutamia ehdotuksia. Kaarle, joka\noli tottunut myöntämään vihollisilleen rauhan vasta heidän\npääkaupungeissaan, vastasi: \"Minä aion neuvotella tsaarin kanssa\nMoskovassa.\" Kun tsaarille tuotiin tämä kopea vastaus, sanoi hän:\n\"Veljeni Kaarle kuvittelee aina olevansa Aleksanteri, mutta toivoakseni\nhän ei tapaa minussa mitään Dareiosta\".[24]\n\nJos Mohilevista, missä kuningas kulki Dnjeprin yli, noustaan pitkin\ntätä jokea ylöspäin pohjoista kohti yhä Puolan ja Venäjän välistä rajaa\nmyöten, saavutaan kolmenkymmenen penikulman päässä Smolenskin\nkaupunkiin, jonka kautta kulkee päätie Puolasta Moskovaan. Tsaari\npakeni tätä tietä; kuningas seurasi häntä rientomarsseissa. Osa\nvenäläisten jälkijoukosta joutui useamman kuin yhden kerran otteluun\nruotsalaisten etujoukon rakuunain kanssa. Voitto jäi melkein aina\nviimemainituille; mutta he heikonsivat voimiaan voittaessaankin näissä\npikku kahakoissa, jotka eivät tuottaneet mitään ratkaisua, mutta\nkuitenkin veivät heiltä aina miehiä.\n\nSyyskuun 22 p:nä 1708 kuningas kävi Smolenskin luona 10,000 miehen\nsuuruisen ratsuväkijoukon ja 6,000 kalmukin kimppuun.\n\nNämä kalmukit ovat tataareja, jotka asuvat tsaarille kuuluvan\nAstrakanin kuningaskunnan ja uzbek-tataarien maan, Samarkandin,\nTamerlanin nimellä tunnetun Timurin isänmaan, välisellä alueella.\nKalmukkien maa ulottuu itään päin niihin vuoriin saakka, jotka\nerottavat Mongolian länsi-Aasiasta. Astrakanin puolella asuvat kalmukit\novat verovelvollisia tsaarille, joka tahtoo olla heidän rajaton\nvaltiaansa. Mutta heidän paimentolaiselämänsä estää hänet käyttämästä\nvaltaansa ja pakoittaa hänet suhtautumaan heihin samoin kuin suurherra\narabialaisiin, t.s. hän milloin sietää heidän rosvoiluaan, milloin\nrankaisee heitä. Näitä kalmukkeja tavataan aina venäläisissä joukoissa;\nolipa tsaari saanut heidät jossakin määrin tottumaan sotakuriin, kuten\nmuutkin sotamiehensä.\n\nKuninkaalla oli, käydessään mainitun armeijan kimppuun, ainoastaan\nkuusi rykmenttiä ratsuväkeä ja neljätuhatta jalkamiestä. Itägöötanmaan\nrykmentin etunenässä hän ensinnä kävi käsiksi venäläisiin, jotka\nlähtivätkin pakoon. Hän tunki heidän jälkeensä rotkoisia ja epätasaisia\nteitä myöten, joiden varrella kalmukit olivat piilossa. Nämä syöksyivät\nnyt esiin ja heittäytyivät sen rykmentin, jossa kuningas taisteli, ja\nmuun ruotsalaisen armeijan väliin. Siinä tuokiossa venäläiset ja\nkalmukit ympäröivät tämän rykmentin ja tunkeutuivat kuninkaan luo\nsaakka, tappaen kaksi ajutanttia, jotka taistelivat hänen sivullaan.\nKuninkaan itsensä alta surmattiin hevonen; eräs tallimestari tarjosi\nhänelle toisen, mutta sekä tallimestarin että ratsun lävistivät kuulat.\nKaarle taisteli jalan, ympärillään muutamia upseereja, jotka heti\nolivat rientäneet hänen avukseen.\n\nUseat joutuivat vangeiksi, saivat haavoja tai surmansa tai tungettiin\nheitä puristavan miesjoukon voimalla kauas kuninkaasta. Lopuksi oli\nenää vain viisi miestä Kaarlen luona. Hän oli surmannut omin käsin yli\nkaksitoista vihollista, saamatta itse naarmuakaan sen ihmeellisen onnen\nturvissa, joka oli siihen saakka seurannut häntä kaikkialla ja johon\nhän aina luotti. Vihdoin eversti Dahldorf raivasi tien kalmukkien läpi,\nmukanaan ainoastaan yksi oman rykmenttinsä komppania; hän ehti perille\noikeaan aikaan pelastamaan kuninkaan. Muut ruotsalaiset hakkasivat\ntataariparven maahan; armeija pääsi jälleen järjestymään, Kaarle nousi\nratsaille ja väsymyksestään huolimatta ajoi venäläisiä takaa vielä\nkaksi penikulmaa.\n\nVoittaja oli nyt yhä suurella, Venäjän pääkaupunkiin johtavalla\nvaltatiellä. Smolenskista, jonka lähellä mainittu taistelu tapahtui, on\nMoskovaan vielä noin sata ranskalaista penikulmaa. Armeijalla oli enää\ntuskin mitään elintarpeita. Niinpä kuningasta pyydettiin kiihkeästi\nodottamaan, että kenraali Lewenhaupt, jonka piti tuoda muonavaroja ynnä\nviisitoistatuhatta miestä lisäväkeä, ennättäisi yhtyä häneen. Mutta\nkuningas, joka harvoin otti huomioon muiden neuvoja, ei ainoastaan\nollut kuulematta tätä oikeutettua pyyntöä, vaan koko armeijansa\nsuureksi kummastukseksi jätti Moskovan tien ja lähti marssimaan etelään\npäin Ukrainaa kohti, mikä kasakkain maa sijaitsee Pienen Tartarian\n[Pieni Tartaria tarkoittaa Krimin tataarilaista kaanikuntaa. -- _Suom.\nmuist_.], Puolan ja Venäjän välissä. Tämän alueen pituus etelästä\npohjoiseen on noin sata meikäläistä penikulmaa ja leveys idästä länteen\nmelkein saman verran. Dnjepr-joki, joka virtaa sen läpi luoteesta\nkaakkoon, jakaa sen kahteen miltei yhtä suureen osaan; pääkaupunki on\npienen Sem-joen varrella oleva Baturin. Ukrainan pohjoisin osa on\nviljeltyä ja rikasta; eteläisin, 48. leveysasteen kohdalla oleva osa on\nmaailman hedelmällisimpiä ja samalla autioimpia seutuja. Huono hallitus\non siellä tukehduttanut sen hyvän, mitä luonto koettaa tarjota\nihmisille. Näiden piirikuntien asukkaat, ollen Pienen Tartarian\nnaapureja, eivät kylvä eivätkä istuta mitään, sillä Budziakin ja\nPerekopin tataarit sekä moldaulaiset, yhtä rosvoilevia molemmat,\nhävittäisivät pian heidän satonsa.\n\nUkraina on aina pyrkinyt vapauteen, mutta ollen Venäjän, suurherran ja\nPuolan maiden ympäröimänä sen on täytynyt etsiä suojelijakseen ja siis\nmyös herrakseen jotakuta näistä kolmesta valtiosta. Ensin se asettui\nPuolan suojeluksen alaiseksi, mutta tämä kohteli sitä liiaksi kuin\nalamaista; sitten se etsi turvaa Venäjältä, joka, niin hyvin kuin\ntaisi, hallitsi sitä orjanansa. Aluksi oli ukrainalaisilla oikeus\nvalita itselleen kenraalin nimeä kantava ruhtinas; mutta pian heiltä\nriistettiin mainittu oikeus, ja Moskovan hovi nimitti heille kenraalin.\n\nTällöin oli mainitussa virassa eräs puolalainen, Podolian\npalatinaatissa syntynyt aatelismies, nimeltä Mazeppa. Hän oli saanut\nkasvatuksensa kuningas Juhana Kasimirin hovipoikana ja saavuttanut\nhänen hovissaan hieman kirjallistakin sivistystä.\n\nNuoruudessaan hänellä oli suhde erään puolalaisen aatelismiehen\npuolison kanssa. Se paljastettiin, ja aviomies sidotutti hänet\nalastonna erään hurjan hevosen selkään ja päästi hänet menemään siinä\ntilassa. Hevonen, joka oli kotoisin Ukrainasta, palasi sinne ja kantoi\nsinne selässään tuskasta ja nälästä puolikuolleen Mazeppan. Muutamat\ntalonpojat ottivat hänet hoiviinsa; hän eli kauan heidän keskuudessaan\nja kunnostautui useilla retkillä tataareja vastaan. Hänen neronsa\netevämmyys antoi hänelle suuren merkityksen kasakkain kesken; hänen\narvonsa kasvoi päivä päivältä ja saattoi vihdoin tsaarin tekemään hänet\nUkrainan ruhtinaaksi.[25]\n\nKun hän kerran istui Moskovassa tsaarin kanssa aterialla, ehdotti tämä\nhänelle, että hän ryhtyisi totuttamaan kasakoita kuriin ja siten\nsaattamaan heidät riippuvaisemmiksi kruunusta. Mazeppa vastasi, että\nUkrainan tilanne ja mainitun kansan henki olivat voittamattomia\nesteitä. Tsaari, joka alkoi olla kiihottunut viinistä eikä aina voinut\nhillitä kiukkuansa, kutsui häntä petturiksi ja uhkasi seivästyttää\nhänet.\n\nPalattuaan Ukrainaan Mazeppa alkoi suunnitella kapinaa. Ruotsin\narmeija, joka pian näyttäytyi hänen rajoillansa, teki sen hänelle\nmahdolliseksi. Hän päätti tekeytyä riippumattomaksi ja luoda itselleen\nUkrainasta ja Venäjän keisarikunnan pirstaleista mahtavan\nkuningaskunnan. Mazeppa oli rohkea ja yritteliäs mies ja korkeasta\niästään huolimatta väsymättömän toimelias. Hän liittoutui salaisesti\nRuotsin kuninkaan kanssa, jouduttaaksensa tsaarin kukistumista ja siitä\nhyötyäksensä.\n\nKuningas suostui kohtaamaan hänet Desna-joen luona. Mazeppa lupasi\nsaapua sinne 30,000 miehen, sotatarpeiden, muonavarojen ja äärettömien\naarteiden kanssa. Ruotsalainen armeija marssi nyt tähän suuntaan\nsuureksi mielipahaksi kaikille upseereille, jotka eivät tienneet mitään\nkuninkaan sopimuksesta mainitun kasakan kanssa. Kaarle lähetti\nLewenhauptille käskyn tuoda hänelle pikimmiten joukkoja ja muonavaroja\nUkrainaan, jossa hän aikoi viettää talven, jotta sitten, hankittuaan\ntämän maan ensin varmasti haltuunsa, voisi valloittaa Moskovan\nvaltakunnan seuraavana keväänä. Sillä välin hän eteni Desna-jokea\nkohti, joka laskee Dnepriin Kiovan luona.\n\nSiihen saakka kestetyt kulkuvaikeudet olivat leikintekoa niiden\nrinnalla, jotka kohtasivat heitä tällä uudella tiellä. Heidän täytyi\nkulkea viidenkymmenen penikulman laajuisen metsän halki, joka oli\ntäynnä soita. Kenraali Lagercrona, joka marssi edellä viidentuhannen\nmiehen ja pionieerien kera, vei armeijan liiaksi itään, kolmenkymmenen\npenikulman päähän oikeasta tiestä. Nelipäiväisen marssin jälkeen\nkuningas huomasi Lagercronan tekemän virheen, ja suurella vaivalla\npäästiin jälleen oikealle tielle. Mutta melkein koko tykistö ja kaikki\nkuormastovaunut juuttuivat soihin tai upposivat sinne.\n\nVihdoin kaksitoistapäiväisen perin rasittavan marssin jälkeen, kun oli\nsyöty loppuun ne vähät korppuvarat, jotka vielä olivat jäljellä, saapui\nväsymyksen ja nälän riuduttama armeija Desnan partaalle siihen kohtaan,\njonka Mazeppa oli määrännyt yhtymäpaikaksi. Mutta tämän ruhtinaan\nsijasta siinä tavattiinkin joukko-osasto venäläisiä, joka eteni joen\nvastakkaista rantaa kohti. Kuningas hämmästyi, mutta päätti kuitenkin\nheti mennä Desnan yli ja käydä vihollisten kimppuun. Mainitun joen\nrannat olivat niin jyrkät, että sotamiehet täytyi laskea köysillä alas.\nHe kulkivat sitten totuttuun tapaansa joen yli, toiset kiireesti\nkokoonkyhätyillä lautoilla, toiset uiden. Venäläinen joukko-osasto,\njoka saapui paikalle samaan aikaan, oli vain 8,000 miehen suuruinen\neikä tehnyt kauan vastarintaa. Niin oli tämäkin este vielä voitettu.\n\nKaarle tunkeutui nyt syvemmälle näillä aavoilla alueilla, ollen yhtä\nepävarma tiestä kuin Mazeppan uskollisuudesta. Vihdoin näyttäytyi\nmainittu kasakka, mutta pikemmin pakolaisena kuin mahtavana\nliittolaisena.\n\nVenäläiset olivat näet keksineet hänen aikeensa ja ehättäneet ennemmin.\nHe olivat hyökänneet hänen kasakkainsa kimppuun ja hakanneet ne\nkappaleiksi. Hänen etevimmät ystävänsä, jotka olivat ase kädessä\njoutuneet vangeiksi, tuomittiin, luvultansa kolmekymmentä,\nteilattaviksi; hänen kaupunkinsa oli poltettu tuhkaläjäksi, hänen\naarteensa ryöstetty, hänen Ruotsin kuningasta varten varaamansa\nelintarpeet otettu pois. Töintuskin oli hän itse päässyt pakoon 6,000\nmiehen ja muutamien kullalla ja hopealla kuormattujen hevosten kera.\nKuitenkin hän toi kuninkaalle toivon, että tämä, käyttämällä hyväkseen\nhänen tietojaan ja suhteitaan ja kaikkien kasakkain alttiutta, jotka,\nraivoissaan venäläisille, saapuivat joukoittain leiriin ja toivat\nmuonavaroja, voisi pitää puoliaan tässä tuntemattomassa maassa.\n\nKaarle toivoi yhä vielä, että kenraali Lewenhaupt saapuisi korjaamaan\ntämän onnettomuuden. Hänenhän tuli tuoda noin 15,000 ruotsalaista,\njotka merkitsivät enemmän kuin satatuhatta kasakkaa, ynnä sotatarpeita\nja muonavaroja. Mutta hän saapuikin miltei samanlaisessa tilassa kuin\nMazeppa.\n\nHän oli jo kulkenut Dnjeprin yli Mohilevin yläpuolelta ja edennyt sen\ntoisella puolella kaksikymmentä penikulmaa Ukrainaan vievää tietä. Hän\nkuljetti kuninkaalle kahdeksantuhatta vaunua sisältävää kuormastoa ynnä\nmatkallaan Liettuasta kokoon haalimiaan rahoja. Mutta hänen saapuessaan\nLjesnan kauppalan luo, lähelle sitä paikkaa, missä Pronja- ja Soz-joet\nyhtyvät laskeakseen sitten koko joukon alempana Dnjepriin,\nnäyttäytyikin tsaari lähes 40,000 miehen etunenässä.\n\nRuotsalainen kenraali, jolla oli tuskin 16,000 miestä, ei tahtonut\nlinnoittautua. Monet voitot olivat antaneet ruotsalaisille niin suuren\nitseluottamuksen, etteivät he koskaan ottaneet selkoa vihollistensa\nluvusta, vaan ainoastaan siitä paikasta, jossa nämä olivat. Niinpä\nLewenhaupt epäröimättä marssikin heitä vastaan iltapäivällä 7 p:nä\nlokakuuta. Heti ensimäisellä rynnäköllä surmasivat ruotsalaiset 1,500\nvenäläistä. Hämminki valtasi tsaarin armeijan; se pakeni kaikille\ntahoille. Venäläisten keisari näki hetken tulleen, jolloin hän joutuisi\ntäydellisesti tappiolle. Hän tunsi valtakuntansa kohtalon riippuvan\ntästä päivästä ja olevansa hukassa, jos Lewenhaupt pääsisi voittoisine\narmeijoineen yhtymään Ruotsin kuninkaaseen.\n\nNähdessään joukkojensa alkavan väistyä hän sentähden riensi\njälkijoukkonsa luo, jossa kasakat ja kalmukit olivat. \"Minä käsken\nteitä\", huusi hän näille, \"ampumaan jokaista, joka pakenee ja tappamaan\nminut itsenikin, jos olisin kyllin pelkuri peräytyäkseni\". Sitten hän\npalasi etujoukkojensa luo ja kokosi jälleen väkensä ruhtinas\nMenshikovin ja ja ruhtinas Galitsinin avulla. Lewenhaupt, jolla oli\nankara käsky yhtyä nopeasti herraansa, piti parempana jatkaa marssiansa\nkuin ryhtyä uuteen taisteluun, luullen jo tehneensä kylliksi viedäkseen\nvihollisilta halun ajaa takaa.\n\nMutta jo seuraavana päivänä kello yhdentoista tienoissa tsaari kävi\nuudelleen hänen kimppuunsa erään suon partaalla ja levitti armeijansa\nsaartaaksensa hänet. Ruotsalaiset järjestivät rintaman joka taholle;\ntaisteltiin kaksi tuntia yhtä itsepintaisesti molemmin puolin.\nVenäläiset kadottivat kolme kertaa enemmän väkeä, mutta kumpikaan ei\nväistynyt, ja voitto jäi ratkaisematta.\n\nKello neljän aikaan kenraali Bayer toi tsaarille lisäväkeä. Taistelu\nalkoi nyt kolmannen kerran vielä suuremmalla raivolla ja kiihkolla ja\nkesti yöhön saakka. Vihdoin paljous pääsi voitolle; ruotsalaisten rivit\nmurrettiin, puhkaistiin ja tungettiin kuormastonsa luo saakka.\nLewenhaupt kokosi jälleen joukkonsa kuormavaunujen taakse.\nRuotsalaiset olivat voitetut, mutta he eivät paenneet. Heitä oli vielä\nnoin yhdeksäntuhatta miestä, joista yksikään ei väistynyt. Kenraali\nasetti heidät taistelujärjestykseen yhtä helposti kuin jos he eivät\nolisikaan olleet voitettuja. Tsaari puolestaan vietti yönsä\naseissa; hän kielsi upseerejansa viraltapanon ja sotilaitansa\nkuolemanrangaistuksen uhalla poistumasta riveistä ryöstämään.\n\nSeuraavana aamuna päivän valjetessa hän komensi uuteen taisteluun.\nLewenhaupt oli peräytynyt muutamia penikulmia edulliseen paikkaan,\nnaulattuaan osan tykkejään umpeen ja sytytettyään vaununsa palamaan.\n\nVenäläiset ehtivät ajoissa estämään koko kuormaston joutumasta liekkien\nsaaliiksi; he saivat vielä pelastetuksi käsiinsä yli kuusituhatta\nvaunua. Tsaari tahtoi tehdä ruotsalaisten tappion täydelliseksi ja\nlähetti sentähden erään Pflug-nimisen kenraalinsa käymään heidän\nkimppuunsa vielä viidennen kerran; mainittu kenraali tarjosi heille\nkunniakasta antautumista. Lewenhaupt hylkäsi sen ja ryhtyi viidenteen\ntaisteluun, joka oli yhtä verinen kuin edellisetkin.\n\nYhdeksästätuhannesta sotamiehestä, jotka hänellä vielä oli, hän kadotti\npuolet; mutta toinen puoli ei ollut kukistettavissa. Kun yö vihdoin\nsaapui, meni Lewenhaupt, kestettyään viisi taistelua 40,000 miestä\nvastaan, Soz-joen yli noin 5,000 soturin kera, jotka hänellä vielä oli\njäljellä. Tsaari kadotti lähes 10,000 miestä näissä viidessä\ntaistelussa, joissa hän saavutti sen kunnian, että oli voittanut\nruotsalaiset, mutta Lewenhaupt sen, että kolme päivää oli tehnyt voiton\nkiistanalaiseksi ja peräytynyt voittamattomana viimeisestä asemastaan.\nHän saapui vihdoin herransa leiriin kunniakkaana oivallisen\npuolustautumisensa takia, mutta ilman armeijaa ja muonavaroja.\n\nNiinpä näki Ruotsin kuningas nyt olevansa vailla elintarpeita ja\neristettynä Puolasta, vihollisten ympäröimänä, keskellä maata, missä\nhänellä ei ollut muita apulähteitä kuin oma uljuutensa.\n\nTätä hätää suurensi vielä vuoden 1709 talvi, joka näillä Euroopan\nrajoilla oli vielä kauheampi kuin meillä Ranskassa ja tuhosi osan hänen\narmeijaansa. Kaarle tahtoi uhmata vuodenaikoja kuten oli uhmannut\nvihollisiansakin; hän rohkeni antaa joukkojensa tehdä pitkiä marsseja\ntässä kuolettavassa kylmyydessä. Eräällä tällaisella marssilla kaatui\nkaksituhatta miestä pakkasen kourissa kuoliaaksi hänen silmiensä\nedessä. Ratsumiehillä ei enää ollut saappaita; jalkamiehet olivat ilman\nkenkiä ja melkein ilman vaatteitakin. Heidän täytyi, parhaansa mukaan\nvalmistaa itselleen jalkineita eläinten nahoista; monesti heiltä\npuuttui leipää. Vetojuhtien puutteessa oli ollut pakko heittää melkein\nkoko tykistö soihin ja jokiin. Ennen niin loistava armeija oli\nsupistunut 24,000:een, nälkäkuoleman partaalla olevaan mieheen.\nRuotsista ei enää saatu eikä sinne voitu myöskään lähettää mitään\ntietoja. Tässä tilassa nurisi yksi ainoa upseeri. \"Kuinka!\" huudahti\nkuningas, \"te olette kai ikävissänne, koska olette niin kaukana\nvaimostanne? Jos olette todellinen sotilas, niin olette vaiti, vaikkapa\nveisin teidät niin kauas, että kolmessa vuodessa tuskin yhden kerran\nvoitte saada uutisia Ruotsista.\"\n\nMarkiisi de Brancas, joka sittemmin oli lähettiläänä Ruotsissa, on\nkertonut minulle, kuinka eräs sotamies koko armeijan nähden uskalsi\nkerran tarjota napisten kuninkaalle palasen mustaa ja homehtunutta,\nohrasta ja kaurasta valmistettua leipää, mikä silloin oli heidän\nainoana ravintonaan, eikä sitäkään ollut riittävästi. Kuningas otti\nleipäpalan tyynesti vastaan, söi sen kaikki ja sanoi sitten kylmästi\nsotamiehelle: \"Se ei ole hyvää, mutta sitä voi kyllä syödä.\" -- Tämä\npiirre, niin pieni kuin se olikin, jos yleensä se voi olla pientä, mikä\nlisää kunnioitusta ja luottamusta, vaikutti enemmän kuin kaikki muu\nsiihen, että ruotsalainen armeija kesti kurjuuden, mikä olisi ollut\nsietämätön jokaisen muun kenraalin johtaessa.\n\nAsiain ollessa tällä kannalla Kaarle sai vihdoinkin uutisia\nTukholmasta. Ne toivat hänelle tiedon hänen sisarensa, Holsteinin\nherttuattaren, kuolemasta; hän oli sortunut rokkoon joulukuussa 1708\nseitsemännelläkolmatta ikävuodellaan. Tämä prinsessa oli yhtä lempeä ja\nhelläsydäminen kuin hänen veljensä oli käskevä tahdonilmaisuissaan |a\nleppymätön kostossaan. Kuningas oli aina suuresti hellinyt häntä ja oli\nnyt sitä murheellisempi hänen menettämisestään, kun hänen alkava\nonnettomuutensa oli jo tehnyt hänet hieman tunteellisemmaksi.\n\nHän sai myös tietää, että hänen käskystään oli kutsuttu aseihin uusia\njoukkoja ja hankittu rahaa; mutta mitään niistä ei voinut saapua hänen\nleiriinsä saakka, koska hänen ja Tukholman välillä oli lähes viisisataa\npenikulmaa matkaa ja ylivoimaisia vihollisjoukkoja.\n\nTsaari, ollen yhtä toimelias kuin Kaarle, oli kenraali Sieniawskin\njohdolla Stanislausta vastaan yhtyneille Puolan liittoutuneille\nlähettänyt uusia apujoukkoja ja samosi nyt itse, keskellä ankaraa\ntalvea, Ukrainaan, tekemään tenää Ruotsin kuninkaalle. Täällä hän\njatkoi entistä menettelyään, heikontaen vihollistaan pikkutaisteluilla,\nkoska arvasi hyvin, että ruotsalainen armeija, joka ei voinut saada\nmistään uutta väkeä, ajan oloon kokonaan tuhoutuisi. Pakkasen on\nmuutoin täytynyt olla aivan tavatonta laatua, koska molempien\nvihollisten oli pakko sopia aselevosta. Mutta jo helmikuun 1 päivästä\nalkaen ryhdyttiin uudelleen taistelemaan jään ja lumen keskellä.\n\nUseiden pienten ottelujen ja muutamien vastoinkäymisten jälkeen\nkuningas näki huhtikuussa ruotsalaisia olevan jäljellä enää vain\n18,000 miestä. Kasakkaruhtinas Mazeppa yksin piti huolta heidän\nmuonituksestaan; ilman hänen apuaan armeija olisi kuollut nälkään ja\nkurjuuteen. Näissä oloissa tsaari ehdotti Mazeppalle, että tämä taas\nalistuisi hänen ylivaltaansa; mutta kasakka oli uskollinen uudelle,\nliittolaiselleen, joko siksi, että hirveä teilausrangaistus, joka oli\ntuhonnut hänen ystävänsä, pani hänet pelkäämään omastakin puolestansa,\ntai siksi, että hän tahtoi kostaa heidän kuolemansa.\n\nKaarle ei vielä 18,000 miehensä kera ollut luopunut aikeestaan ja\ntoivostaan tunkeutua Moskovaan saakka. Hän ryhtyi toukokuun lopulla\npiirittämään Pultavaa, joka sijaitsee Vorsklan varrella, Ukrainan\nitärajalla, runsaasti kolmentoista penikulman päässä Dnjepristä.\nMainittu paikka on zaporogien, maailman kummallisimman kansan,\nalueella. Tähän kansaan kuuluu muinaisia venäläisiä, puolalaisia ja\ntataareja, jotka tunnustavat eräänlaista kristinuskoa ja harjoittavat\nrosvousta merirosvojen tapaan. He valitsevat itselleen päällikön, jonka\nuseinkin sitten joko erottavat tai kuristavat. He eivät siedä luonansa\nnaisia, mutta kyllä ryöstävät kaikki lapset kahden- tai kolmenkymmenen\npenikulman piiristä ja kasvattavat ne omiin tapoihinsa. Kesäisin he\naina ovat sotaretkillä, talvisin he loikoilevat tilavissa ladoissa,\njoihin mahtuu neljä- tai viisisataa miestä. He eivät pelkää mitään,\nelävät vapaudessaan ja uhmaavat kuolemaa pienimmänkin saaliin vuoksi,\nyhtä pelottomasti kuin Kaarle XII uhmasi sitä lahjoittaaksensa\nkruunuja.\n\nTsaari maksoi heille 60,000 floriinia [alkujaan italialainen kultaraha,\narvoltaan noin 12 mk. --_Suom. muist_.], toivoen heidän siten asettuvan\nhänen puolelleen. He ottivat hänen rahansa, mutta julistautuivatkin\nMazeppan toimesta Kaarle XII:n puolelle. Heistä oli tosin sangen vähän\nhyötyä, koska he pitivät naurettavana taistella muun kuin ryöstämisen\nvuoksi. Oli jo paljon sekin, etteivät he tehneet haittaa; korkeintaan\nnoin kaksituhatta miestä teki todellista sotapalvelusta. Eräänä aamuna\nesiteltiin kymmenen heidän päälliköistään kuninkaalle, mutta työlästä\noli pitää heitä sen aikaa selvinä, sillä he aloittivat aina päivänsä\njuomingilla. Heidät vietiin juoksuhautoihin; täällä he osoittivat\ntaitoaan pitkillä pyssyillään ampumisessa; he näet nousivat\nrintasuojuksen takapuolelle ja ampuivat kuudensadan askeleen päästä\nkuoliaaksi jokaisen maaliksi valitsemansa vihollisen. Kaarle liitti\nnäiden rosvojen joukkoon muutamia tuhansia valakkeja, jotka Pienen\nTartarian kaani möi hänelle. Siten hän nyt piiritti Pultavaa kaikilla\nnäillä zaporogien, kasakkain ja valakkien joukoilla, jotka yhdessä\nhänen 18,000 ruotsalaisensa kanssa muodostivat noin 30,000 miehen\nsuuruisen armeijan, mutta armeijan, joka oli aivan rappiolla ja kaiken\npuutteessa. Tsaarilla oli Pultavassa suuria varastoja. Jos kuningas\nvalloittaisi sen, avaisi hän jälleen itselleen tien Moskovaan ja voisi\nainakin, kun hänellä oli yltäkylläisesti kaikkia tarpeita, odottaa\nrauhassa niitä apujoukkoja, joiden hän vielä toivoi saapuvan Ruotsista,\nLiivimnaalta, Pommerista ja Puolasta. Koska Pultavan valloitus siis oli\nhänen ainoa pelastuksensa, kiiruhtikin hän kiihkeästi sen piiritystä.\nMazeppa, jolla oli kannattajia kaupungissa, vakuutti hänen pian\npääsevän sen herraksi. Uusi toivo elpyi armeijassa; sotamiehet pitivät\nPultavan valloitusta kaikkien kärsimystensä loppuna.\n\nHeti piirityksen alussa huomasi kuningas opettaneensa vihollisilleen\nsotataidon. Ruhtinas Menshikovin onnistui, kaikista hänen\nvarokeinoistaan huolimatta toimittaa kaupunkiin apuväkeä, minkä\njohdosta varusväki kasvoi lähes 5,000 miehen vahvuiseksi.\n\nKaupungista tehtiin uloshyökkäyksiä, jotka joskus olivat\nmenestyksellisiä, ja laukaistiin miinoja. Mutta kaupungin teki\nvalloittamattomaksi tsaarin läheneminen 70,000 soturin kanssa.[26]\nKaarle lähti kesäkuun 27 p:nä, syntymäpäivänään, tiedusteluretkelle\nheitä vastaan ja tuhosi yhden hänen osastoistaan. Mutta hänen\npalatessaan leiriinsä osui häneen pyssynlaukaus, joka lävisti hänen\nsaappaansa ja musersi kantapääluun. Hänen kasvoissaan ei huomattu\npienintäkään muutosta, josta olisi voitu aavistaa hänen haavoittuneen;\nhän antoi edelleen tyynesti käskyjään ja pysyi vielä lähes kuusi tuntia\nratsun selässä. Eräs hänen seuralaisistaan huomasi vihdoin kuninkaan\nsaappaan alaosan olevan veressä ja riensi hakemaan haavalääkärejä.\nKuninkaan tuska alkoi jo olla niin polttava, että täytyi auttaa hänet\nalas satulasta ja kantaa telttaansa. Haavalääkärit tutkivat hänen\nvammansa ja olivat sitä mieltä, että jalka oli katkaistava. Armeijan\nhämmästys tämän johdosta oli kuvaamaton. Vain eräs haavalääkäri,\nnimeltä Neumann, ollen muita taitavampi ja rohkeampi, vakuutti syviä\nleikkauksia tekemällä voivansa pelastaa kuninkaan säären. \"Ryhtykää\nsitten heti työhön\", sanoi kuningas hänelle, \"leikatkaa rohkeasti\nälkääkä pelätkö mitään\". -- Hän tuki itse molemmin käsin säärtänsä ja\nkatseli leikkausta aivan kuin jos se olisi koskenut jotakuta toista.\n\nVielä silloin, kun hänen haavojansa sidottiin, hän antoi rynnäkkökäskyn\nhuomispäiväksi. Mutta tuskin hän oli antanut tämän käskyn, kun hän sai\ntiedon koko vihollisarmeijan hyökkäyksestä. Täytyi siis tehdä toinen\npäätös. Kaarle, haavoittuneena ja kykenemättä toimimaan, näki olevansa\nDnjeprin ja Pultavan ohi virtaavan joen välissä, autiossa ja\nlinnoittamattomassa seudussa, ilman ampumatarpeita, vastapäätä\narmeijaa, joka sulki häneltä peräytymistien ja elintarpeiden tuonnin.\nTässä tukalassa tilassa hän ei suinkaan kutsunut kokoon sotaneuvostoa,\nkuten monissa kertomuksissa on mainittu, vaan kutsutti heinäkuun 7 ja 8\npäivän välisenä yönä telttaansa sotamarski Rehnsköldin ja käski hänen,\nlähemmin asiasta neuvottelematta ja osoittamatta mitään levottomuutta,\nryhtyä kaikkiin toimenpiteihin tsaarin kimppuun käymiseksi seuraavana\npäivänä. Rehnsköld ei vastustellut vähääkään vaan lähti tottelemaan\nmääräystä. Kuninkaan teltan ovella hän kohtasi kreivi Piperin, jonka\nkanssa hän jo kauan oli ollut huonoissa väleissä, kuten usein sattuu\nministerin ja kenraalin kesken. Piper kysyi häneltä, kuuluiko mitään\nuutta. \"Ei\", vastasi kenraali kylmästi ja meni ulos antamaan\nmääräyksiänsä. Piperin päästyä telttaan tiedusteli kuningas häneltä:\n\"Onko Rehnsköld ilmoittanut teille mitään?\" -- \"Ei\", vastasi Piper. --\n\"No hyvä, minä siis ilmoitan teille, että huomenna me taistelemme\",\nvirkkoi kuningas. -- Kreivi Piper kauhistui niin epätoivoista päätöstä,\nmutta hän tiesi hyvin, ettei voitaisi ikinä muuttaa hänen herransa\nmieltä; niinpä hän osoittikin hämmästystään vain vaikenemisellaan ja\nantoi Kaarlen nukkua päivänkoittoon saakka.\n\nHeinäkuun 8 p:nä v. 1709 suoritettiin sitten ratkaiseva Pultavan\ntaistelu, jossa kaksi silloisen ajan merkillisintä hallitsijaa seisoi\nvastakkain: Kaarle XII, joka oli saanut maineensa yhdeksän vuoden\nvoitoilla, ja Pietari Aleksejevitsh, jonka maine perustui yhdeksän\nvuoden vaivoihin hänen koettaessaan saattaa sotajoukkojansa\nruotsalaisten joukkojen vertaisiksi; edellinen kunnian seppelöimä\nsentähden, että oli jaellut muille vieraita maita, jälkimäinen\nsentähden, että oli sivistyttänyt omiansa; Kaarle, vaarojen rakastaja,\njoka taisteli pelkästään kunnian vuoksi, Pietari Aleksejevitsh, joka ei\nsuinkaan väistänyt vaaraa, mutta kävi sotaa yksinomaan etujensa vuoksi;\nRuotsin yksinvaltias, antelias mielenjaloudesta, Venäjän itsevaltias,\nantelias ainoastaan määrätyssä tarkoituksessa; edellinen esimerkittömän\nkohtuullisuuden ja pidättyväisyyden mies, jo luonteeltaan ylevämielinen\nja vain yhden ainoan kerran julma; jälkimäinen kasvatuksensa ja\nkansansa raakuuden tulos, yhtä hirvittävä alamaisilleen kuin\nihmeteltävä muukalaisille ja liiaksi halukas hurjisteluihin, jotka\novatkin lyhentäneet hänen elämäänsä. Kaarlella oli lisänimi\n\"voittamaton\", jonka yksi ainoa hetki voi häneltä riistää; Pietari\nAleksejevitshille olivat hänen kansansa jo antaneet nimen \"suuri\", jota\nmikään tappio ei voinut viedä häneltä, koska hän ei ollut saanutkaan\nsitä voittojensa vuoksi.\n\nSaadakseen täsmällisen käsityksen tästä taistelusta ja sen\ntapahtumispaikasta, tulee kuvitella mielessään, että Pultava oli siitä\npohjoiseen, Ruotsin kuninkaan leiri hieman eteläkaakkoon päin, ja hänen\nkuormastonsa noin penikulman päässä hänen takanaan, samalla kun\nPultavan joki (Vorskla) juoksee kaupungin pohjoispuolella idästä\nlänteen.[27] Tsaari oli kulkenut mainitun joen yli penikulman päässä\nPultavan länsipuolella ja alkoi varustaa itselleen leiriä.\n\nPäivän koittaessa lähtivät ruotsalaiset juoksuhaudoistaan. Heillä oli\nvain neljä tykkiä, muu tykistö jätettiin noin kolmentuhannen miehen\nkanssa leiriin, ja neljätuhatta miestä jäi kuormaston suojaksi. Siten\noli vihollista vastaan marssiva ruotsalainen armeija 21,000 miehen\nsuuruinen, siinä luvussa noin 16,000 ruotsalaista.\n\nKenraalit Rehnsköld, Roos, Lewenhaupt, Schlippenbach, Horn, Sparre,\nHamilton, Württembergin prinssi, kuninkaan sukulainen, ja muutamat\nmuut, joista useimmat olivat olleet mukana Narvan taistelussa,\nmuistuttivat alemmille upseereille sitä päivää, jolloin 8,000\nruotsalaista oli tuhonnut 80,000 miehen suuruisen venäläisen armeijan\nnäiden linnoitetussa leirissä; upseerit sanoivat sen sotamiehille, ja\nkaikki rohkaisivat marssiessaan mieltänsä.\n\nKuningas johti, kantopaareiltansa, taisteluliikkeitä jalkaväkensä\netunenässä. Osa ratsuväestä eteni hänen käskystään, käydäkseen\nvihollisen ratsumiesten kimppuun. Näin alkoi taistelu kello puoli\nviiden korvissa aamulla. Vihollisen ratsuväki oli lännessä, venäläisten\nleiristä oikealla. Ruhtinas Menshikov ja kreivi Golovin olivat\nsijoittaneet sen useaan paikkaan tykeillä varustettujen linnakkeiden\nväliin. Kenraali Schlippenbach hyökkäsi ruotsalaisten etupäässä tätä\nratsuväkeä vastaan. Kaikki ne, jotka ovat palvelleet ruotsalaisissa\njoukoissa, tietävät, että on miltei mahdotonta vastustaa heidän\nensimäisen rynnäkkönsä raivokkuutta. Venäläisten eskadroonain rivit\nmurrettiin ja puhkaistiin; tsaari itse riensi jälleen kokoamaan niitä;\nhänen hattunsa läpi lensi kiväärinkuula; Menshikovilta ammuttiin kolme\nhevosta alta; ruotsalaiset huusivat jo: voitto!\n\nKaarle ei epäillyt voiton saavuttamista. Hän oli keskellä yötä\nlähettänyt kenraali Creutzin viidentuhannen ratsumiehen eli rakuunan\nkera hyökkäämään vihollisten kylkeen, hänen itsensä ahdistaessa heitä\nedestä. Mutta hänen onnettomuudekseen eksyi Creutz eikä saapunut\nperille. Siten sai tsaari, joka jo luuli joutuneensa tappiolle, aikaa\nkoota jälleen ratsuväkensä; hän hyökkäsi nyt puolestaan kuninkaan\nratsuväen päälle, joka, saamatta tukea Creutzin osastolta, vuorostaan\njoutui epäjärjestykseen. Schlippenbach itse joutui tässä rytäkässä\nvangiksi. Samalla ampui seitsemänkymmentäkaksi kanuunaa leiristä\nruotsalaista ratsuväkeä, ja venäläinen jalkaväki lähti liikkeelle\nasemistaan hyökätäkseen Kaarlen jalkaväen kimppuun.\n\nTsaari lähetti nyt ruhtinas Menshikovin osastoineen asettumaan Pultavan\nja ruotsalaisten väliin. Mainittu ruhtinas suoritti herransa käskyn\ntaitavasti ja nopeasti. Hän ei ainoastaan katkaissut ruotsalaisen\narmeijan yhteyttä sen Pultavan leiriin jääneiden joukkojen kanssa, vaan\nmyös saarsi ja murskasi erään kohtaamansa ruotsalaisen, kolmentuhannen\nmiehen vahvuisen varajoukon. Jos Menshikov suoritti tämän sotaliikkeen\nomasta aloitteestaan, niin tulee Venäjän olla hänelle kiitollinen\npelastuksestaan; jos sen oli tsaari määrännyt hänen tehtäväkseen, niin\nhän sillä osoitti olevansa Kaarle XII:n arvokas vastustaja. Sillä välin\noli venäläinen jalkaväki lähtenyt varustuksistaan ja samosi nyt\ntasangolle taisteluun. Toiselta puolen taas ruotsalainen ratsuväki\nkokoontui uudelleen neljännespenikulman päähän vihollisarmeijasta, ja\nkuningas järjesti sotamarski Rehnsköldin avulla kaikki yleiseen\ntaisteluun.\n\nHän asetti joukkojensa jäännökset kahteen rivistöön, jalkaväen\nkeskelle ja ratsuväen molemmille siiville. Tsaari järjesti armeijansa\nsamalla tavalla, mutta hänellä oli etuna suurempi lukumäärä ja\nseitsemänkymmentäkaksi kanuunaa, joita vastaan ruotsalaiset voivat\npanna vain neljä, ja näiltäkin alkoi puuttua ruutia.\n\nVenäjän keisarin paikka oli armeijansa keskustassa; hänellä oli vasta\nkenraalimajurin arvo, ja hän totteli näennäisesti kenraali\nSheremetjevin johtoa. Mutta ollen keisari hän turkkilaisen ratsunsa\nselässä, joka oli suurherran lahjoittama, kiiti rivistä riviin,\nrohkaisten upseereja ja sotamiehiä ja luvaten kaikille palkintoja.\n\nKello yhdeksän aamulla alkoi taistelu uudelleen. Eräs venäläisen\ntykistön ensimäisiä laukauksia kaatoi Kaarlen paareja kantavat kaksi\nhevosta; hän käski valjastaa sijalle kaksi uutta. Toinen laukaus\nmurskasi paarit ja heitti kuninkaan maahan. Neljästäkolmatta\nhenkivartijasta, jotka nyt ryhtyivät häntä kantamaan, sai yksikolmatta\nsurmansa. Ruotsalaiset hämmästyivät ja alkoivat horjua, samalla kun\nvihollisen tykistö jatkoi heidän murskaamistaan. Ensimäinen\ntaistelurivistö väistyi toista kohti ja toinen lähti pakoon. Tässä\nviimeisessä kamppailussa riitti ainoastaan kymmenentuhatta miestä\nvenäläistä jalkaväkeä musertamaan ruotsalaisen armeijan -- siinä määrin\nolivat asiat muuttuneet!\n\nKaikki ruotsalaiset kirjoittajat sanovat, että heikäläiset olisivat\nvoittaneet taistelun, jollei olisi tehty virheitä. Mutta kaikki\nupseerit väittävät, että koko taisteluun ryhtyminen sinänsä oli jo\nsuuri virhe, ja vielä suurempi virhe oli asettua, vastoin mitä\nymmärtäväisinten päällikköjen mielipidettä, tähän kadotuksen paikkaan\nsotaantottunutta vihollista vastaan, kun tämä oli kolme kertaa Kaarlea\nvoimakkaampi sotamiesten luvulta ja apulähteiltä, joita ruotsalaisilla\nei ollut. Narvan muisto oli pääsyynä Kaarlen onnettomuuteen Pultavan\nluona.\n\nJo olivat Württembergin prinssi, kenraali Rehnsköld ja useat muut\nkorkeammat upseerit joutuneet vangeiksi, Pultavan leiri oli vallattu ja\nkaikkialla vallitsi sekasorto, josta ei ollut enää mitään pelastusta.\nKreivi Piper oli lähtenyt leiristä muutamien kansliavirkailijain\nkanssa; he eivät tienneet, mihin ryhtyisivät ja mihin kuningas oli\njoutunut. He juoksentelivat kentällä puolelta toiselle, kunnes eräs\nmajuri Bere (Berg?) tarjoutui viemään heidät kuormaston luo. Mutta\npöly- ja savupilvet, jotka peittivät kentän, ja lohduttomasta\nasiaintilasta johtuva luonnollinen mielenhämminki johtivatkin heidät\nsuoraan kaupungin vallihaudan ääreen, missä varusväki otti heidät\nkaikki vangiksi.\n\nKuningas ei tahtonut paeta, mutta ei voinut puolustautuakaan. Hänen\nluonaan oli tällä hetkellä kenraali Poniatowski, kuningas Stanislauksen\nruotsalaisen kaartin eversti, erittäin ansiokas mies, joka\nkiintymyksestä Kaarlen persoonaan oli päättänyt seurata häntä ilman\nmitään päällikkyyttäkin Ukrainaan. Hän oli mies, joka kaikissa elämänsä\ntilanteissa ja vaaroissa, joissa muut osoittivat vain uljuutta, kykeni\naina tuokiossa tekemään päätöksensä, vieläpä oikean ja onnellisen. Hän\nviittasi luokseen kaksi henkivartijaa, jotka tarttuivat kuninkaaseen\nkainaloista ja nostivat hänet hevosen selkään, hänen haavansa\ntuottamista kauheista tuskista huolimatta.\n\nPoniatowskilla ei, kuten sanottu, ollut mitään päällikkyyttä\narmeijassa, mutta tässä tilanteessa hätä teki hänestä johtajan. Hän\nkokosi kuninkaan ympärille viisisataa ratsumiestä, joista toiset olivat\nhenkivartijoita, toiset upseereja, muutamat pelkkiä ratsumiehiä. Tämä\nkokoontunut ja ruhtinaansa onnettomuuden elähdyttämä joukko murtautui\ntoistakymmenen venäläisen rykmentin läpi ja kuljetti Kaarlen\nvihollisten keskeltä noin penikulman matkan verran, ruotsalaisen\narmeijan kuormastolle saakka.\n\nPakenevalta ja takaa-ajetulta kuninkaalta ammuttiin jälleen hevonen\nalta, mutta kuolettavasti haavoittunut eversti Gierta antoi hänelle\nomansa. Niinpä siis tämä valloittaja, joka taistelun aikana ei ollut\nkyennyt nousemaan ratsaille, nostettiin kahdesti ratsun selkään\npaetessaan.\n\nTämä kummallinen pakomatka oli jo paljon niin suuressa onnettomuudessa.\nMutta oli paettava kauemmaksikin. Kuormastosta saatiin kreivi Piperin\nvaunut, sillä kuninkaalla itsellään ei Tukholmasta lähtönsä jälkeen\nenää ollut vaunuja. Hänet sijoitettiin näihin ajoneuvoihin, ja matka\nsuunnattiin kiireesti Dnjepriä kohti. Kuningas, joka siitä hetkestä\nasti, jolloin hänet oli nostettu hevosen selkään, ei ollut virkkanut\nsanaakaan, kysyi nyt, miten oli käynyt kreivi Piperin. \"Hän on joutunut\nvangiksi koko kansliahenkilökunnan kanssa\", vastattiin hänelle. --\n\"Entä kenraali Rehnsköld ja Württembergin herttua?\" lisäsi hän. ---\n\"Heidät on myöskin vangittu\", virkkoi Poniatowski. -- \"Venäläisten\nvankeina!\" huudahti Kaarle, kohauttaen olkapäitänsä; \"matkalle siis,\nlähtekäämme sittenkin mieluummin turkkilaisten luo!\" -- Kuitenkaan ei\nhänen kasvoillaan huomattu mitään masentumisen merkkiä, ja se, joka\nolisi hänet nähnyt siinä eikä tiennyt hänen asemaansa, ei olisi voinut\naavistaa, että hän oli voitettu ja haavoitettu.\n\nHänen poistuessaan valtasivat venäläiset Pultavan edessä olevasta\nleiristä hänen tykistönsä, kuormastonsa ja sotakassansa, jossa oli\nkuusi miljoonaa puolalaisilta ja saksilaisilta otettua puhdasta rahaa.\nLähes 9,000 ruotsalaista ja kasakkaa sai taistelussa surmansa; noin\n6,000 joutui vangiksi. Jäljellä oli vielä noin 16,000 miestä\nruotsalaisia, puolalaisia ja kasakoita, jotka kenraali Lewenhauptin\njohdolla pakenivat Dnjepriä kohti. Hän marssi pakenevine joukkoineen\ntoista tietä, kuningas kulki muutamien ratsumiesten kera toista. Kun ne\nvaunut, joissa hän istui, särkyivät tiellä, asetettiin hänet jälleen\nhevosen selkään. Onnettomuuden kukkuraksi Kaarle yöllä eksyi erääseen\nmetsään. Täällä hänen miehuullisuutensa ei voinut enää korvata hänen\nvoimiensa tyhjentymistä; hänen haavansa aiheuttamat tuskat kohosivat\nrasitusten johdosta korkeimmilleen, ja kun hänen hevosensakin oli\nkaatunut väsymyksestä, laskeutui hän muutamiksi tunneiksi levolle erään\npuun juurelle, ollen vaarassa joutua joka hetki häntä kaikkialta\nhakevien voittajainsa käsiin.\n\nVihdoin heinäkuun 9 ja 10 päivän välisenä yönä hän pääsi Dnjeprin\nrannalle. Myös Lewenhaupt saapui sinne armeijan jäännösten kera.\nRuotsalaiset näkivät nyt jälleen, tuskansekaista riemua tuntien,\nkuninkaansa, jonka jo olivat luulleet kuolleeksi. Mutta vihollinenkin\nläheni eikä ollut siltoja kulkea joen yli eikä aikaa niitä rakentaa, ei\nruutia puolustukseksi eikä ruokavaroja, joilla olisi voitu estää\nnälkään kuolemasta tämä kaksi päivää syömättä ollut armeija. Joka\ntapauksessa armeijan jäännökset olivat ruotsalaisia, ja voitettu\nkuningas oli Kaarle XII. Melkein kaikki upseerit uskoivat, että siinä\nnyt tehtäisiin viime tenä venäläisille ja joko voitettaisiin tai\nkuoltaisiin Dnjeprin rannalle. Epäilemättä Kaarle olisi niin\npäättänytkin, jollei hän olisi ollut ruumiillisen heikkouden masentama.\nMutta hänen haavansa alkoi märkiä, hän sai kuumeen; ja on tehty se\nhuomio, että pelottomimmatkin ihmiset menettävät haavakuumeessa sen\nvaistomaisen uljuuden, joka, kuten muutkin avut, vaatii vapaata päätä.\nKaarle ei enää ollut oma itsensä; niin on minulle vakuutettu ja se\nnäyttääkin todenmukaisimmalta. Häntä laahattiin mukana kuten sairasta,\njoka ei ole täydessä tajussaan.\n\nOnneksi oli jäljellä vielä kehnot ajoneuvot, jotka sattumalta oli\nkuljetettu mukana tähän paikkaan saakka. Ne siirrettiin pieneen\nveneeseen; kuningas astui kenraali Mazeppan kera toiseen. Viimemainittu\noli pelastanut useita täysinäisiä raha-arkkuja; mutta kun virta oli\nliian vuolas ja alkoi puhaltaa raju tuuli, heitti kasakkapäällikkö\nrunsaasti kolme neljännestä aarteistaan jokeen, keventääksensä venettä.\nKuninkaan kansleri Müllern, kreivi Poniatowski, jonka onnettomuuksissa\nvalpas ja neuvokas henki nyt oli tarpeellisempi kuninkaalle kuin\nkoskaan muulloin, ynnä muutamat upseerit kulkivat toisilla veneillä\njoen yli. Kolmesataa ruotsalaista ratsumiestä ja suuri joukko\npuolalaisia ja kasakoita uskalsivat, hevostensa oivallisuuteen\nluottaen, uimalla yrittää joen poikki. Heidän lujasti kokoon puristettu\njoukkonsa vastustikin virran vuolautta ja mursi aallot; mutta kaikki,\njotka vähänkin jäivät muista erilleen, joutuivat aaltojen valtaan ja\nhukkuivat jokeen. Kaikista jalkamiehistä, jotka rohkenivat yrittää\nylimenoa, ei yksikään päässyt toiselle rannalle.\n\nArmeijan jäännösten ollessa tässä äärimmäisessä ahdingossa läheni\nruhtinas Menshikov 10,000 ratsumiehen kera, joista jokaisella oli\njalkamies ratsailla takanaan.[28] Tien varrella haavoihinsa,\nrasituksiin ja nälkään kuolleiden ruotsalaisten ruumiit osoittivat\nkyllin selvästi ruhtinas Menshikoville sen tien, jota pakenevan\narmeijan pääjoukko oli kulkenut. Ruhtinas lähetti ruotsalaisen\nkenraalin luo torvensoittajan ehdottamaan hänelle antautumista.\nLewenhaupt lähettikin heti neljä kenraalia ottamaan vastaan voittajan\nkäskyjä. Ennen tätä päivää olisi 16,000 kuningas Kaarlen soturia käynyt\nVenäjän valtakunnan kaikkien sotavoimien kimppuun ja mieluummin\nkaatunut viimeiseen mieheen saakka kuin antautunut; mutta menetetyn\ntaistelun jälkeen, kaksipäiväisen paon perästä, kun he eivät enää\nnähneet kuningastaan, jonka itsensä oli täytynyt paeta, ja kaikkien\nsotamiesten voimain ollessa loppumaisillaan, samalla kun mikään toivo\nei enää pitänyt pystyssä heidän miehuuttaan, -- silloin rakkaus elämään\npääsi voitolle heidän pelottomuudestaan. Ainoastaan eversti Trutfeder\nkävi venäläisten lähetessä yhden ruotsalaisen pataljoonan kera heitä\nvastaan, toivoen voivansa innostuttaa muunkin armeijan mukaansa. Mutta\nLewenhaupt katsoi velvollisuudekseen pysähdyttää tämän hyödyttömän\nliikkeen.\n\nAntautumiseen päätettiin suostua; koko armeija tehtiin sotavangeiksi.\nMuutamat sotilaat syöksyivät epätoivoissaan Dnjepriin, etteivät vain\njoutuisi venäläisten käsiin. Kaksi uljaan Trutfederin rykmentin\nupseeria surmasi toisensa; muut joutuivat orjuuteen. He marssivat\nkaikki ruhtinas Menshikovin ohitse, laskien aseensa hänen jalkoihinsa,\nsamoin kuin 30,000 venäläistä oli tehnyt yhdeksän vuotta aikaisemmin\nRuotsin kuninkaan edessä Narvan luona. Mutta sen sijaan että kuningas\noli silloin päästänyt kotiinsa kaikki nuo venäläiset vangit, joita\nhänen ei tarvinnut pelätä, tsaari puolestaan pidätti luonaan Pultavan\nluona vangitut ruotsalaiset.\n\nNämä onnettomat hajoitettiin sitten pitkin tsaarin valtioita, mutta\nerittäinkin ympäri Siperiaa, Suuren Tartarian avaraa aluetta, joka\nulottuu itään päin Kiinan keisarikunnan rajoille saakka. Tässä\nraakalaisten maassa, jossa ei tunnettu edes leivän käyttöä,\nruotsalaiset, jotka hätä teki kekseliäiksi, harjoittivat kaikkia niitä\ntaitoja ja ammatteja, joissa heillä oli edes jonkinlaista kokemusta.\nSiinä karisivat pois kaikki eroavaisuudet, joita kohtalo asettaa\nihmisten väliin. Upseerin, joka ei osannut mitään muuta ammattia, oli\npakko halkoa ja kantaa puita sotamiehelle, josta oli tullut räätäli,\nkankuri, puuseppä, muurari tai kultaseppä ja joka siten ansaitsi\nelatuksensa. Jotkut upseerit rupesivat maalareiksi, toiset\narkkitehdeiksi. Oli sellaisiakin, jotka opettivat kieliä ja\nmatematiikkaa; nämä perustivat oikeinpa julkisia koulujakin, jotka\naikaa myöten tulivat niin hyödyllisiksi ja niin tunnetuiksi, että\nniihin lähetettiin lapsia Moskovasta saakka.\n\nKreivi Piperiä, Ruotsin kuninkaan pääministeriä, pidettiin kauan aikaa\nvangittuna Pietarissa.[29] Tsaari kuten muukin Eurooppa oli varma\nsiitä, että tämä ministeri oli myönyt herransa Marlboroughin herttualle\nja kääntänyt Moskovan valtaa kohti Ruotsin aseet, jotka olisivat\nvoineet rauhoittaa Euroopan. Sentähden tsaari pitikin häntä tavallista\nankarammassa vankeudessa. Mainittu ministeri kuoli muutamia vuosia\nmyöhemmin Venäjällä. Hänen Tukholmassa yltäkylläisyydessä elävä\nperheensä auttoi häntä sangen vähän, ja turhaan valitti hänen\nkohtaloaan hänen kuninkaansa, joka ei koskaan tahtonut alentua\ntarjoamaan ministeristään lunnaita, peläten kaiketi ettei tsaari\nhyväksyisi niitä, sillä Kaarlen ja tsaarin välillä ei milloinkaan ollut\nolemassa mitään vankienvaihtosopimusta.\n\nVenäjän keisari, ollen riemun valtaama, jota hän ei yrittänytkään\nsalata, otti itse taistelukentällä vastaan sotavangit, joita hänelle\ntuotiin joukoittain, ja kyseli vähän väliä: \"Missä on veljeni Kaarle?\"\n\nHän kunnioitti ruotsalaisia kenraaleja kutsumalla heidät pöytäänsä.\nMuun muassa hän tällöin kysyi kenraali Rehnsköldiltä, kuinka suuri oli\nhänen kuninkaallisen herransa sotavoima ollut taistelun edellä.\nRehnsköld vastasi, että kuninkaalla yksin oli siitä luettelo, josta hän\nei antanut kenellekään tietoa, mutta omasta puolestaan hän arveli, että\nkoko sotavoima lienee ollut noin 30,000 miestä, nimittäin 18,000\nruotsalaista ja loput kasakoita. Tsaari näytti hämmästyvän ja kysyi,\nkuinka he olivat rohjenneet tunkeutua niin kaukaiseen maahan ja\npiirittää Pultavaa niin vähillä voimilla. \"Ei siinä kysytty meidän\nmieltämme\", vastasi ruotsalainen kenraali; \"mutta uskollisina\npalvelijoina me olemme aina vastustelematta totelleet herramme\nkäskyjä\". -- Kuullessaan tämän vastauksen tsaari kääntyi muutamiin\nhovimiehiinsä, joita aikaisemmin oli epäilty osallisuudesta\nsalaliittoihin häntä vastaan, ja sanoi: \"Ah! juuri siten täytyy\npalvella herraansa.\" -- Sitten hän tarttui viinilasiin ja virkkoi:\n\"Terveydeksenne, opettajani sotataidossa!\" -- Rehnsköld kysyi häneltä,\nkeitä ne olivat, joita hän kunnioitti niin kauniilla arvonimellä.\n\"Juuri te itse, herrat ruotsalaiset kenraalit\", vastasi tsaari. \"Teidän\nmajesteettinne on siis perin kiittämätön\", virkkoi kreivi, \"koska on\nniin kovakouraisesti kohdellut opettajiansa!\"\n\nAterian loputtua tsaari annatti kaikille kenraaleille takaisin heidän\nmiekkansa ja kohteli heitä kuten ruhtinas, joka tahtoo pitää\nalamaisilleen luennon jalomielisyydestä ja kohteliaisuudesta, mikäli\nhän niitä tunsi. Mutta tämä sama ruhtinas, joka kohteli niin hyvin\nruotsalaisia kenraaleja, teilautti kaikki valtaansa joutuneet kasakat.\n\nSitä ruotsalaista armeijaa, joka niin riemumielin oli lähtenyt\nSaksista, ei siis enää ollut olemassa. Toinen puoli oli sortunut\nkurjuuteen, toinen oli surmattu tai joutunut orjuuteen. Kaarle XII oli\nyhdessä päivässä kadottanut yhdeksän vuoden vaivannäköjen ja lähes\nsadan taistelun hedelmät. Hän pakeni kurjissa kääseissä, vierellään\nvaarallisesti haavoittunut kenraalimajuri Hård. Muu osa hänen väestään\nseurasi osaksi jalan, osaksi ratsain, jotkut myös kärryillä, halki\nerämaan, jossa he eivät nähneet majoja eikä telttoja, ei eläimiä eikä\nteitä; siellä puuttui kaikkea, yksinpä vettäkin. Oli heinäkuun\nalkupuoli. Tämä alue sijaitsee 47. leveysasteen kohdalla. Aron kuiva\nhiekka teki auringon helteen vielä sietämättömämmäksi; hevoset\nkaatuivat, ihmiset olivat kuolemaisillaan janoon. Mutavetinen puro oli\nainoa huojennus, joka tavattiin yön tullessa. Nahkaleilejä täytettiin\ntällä vedellä, joka pelasti Ruotsin kuninkaan pienen joukon hengen.\nViisipäiväisen marssin jälkeen päästiin Hypanis-joen partaalle, jota\nbarbaarit nykyään nimittävät Bugiksi, muutettuaan nimetkin näissä\nmaissa, joissa muinoin kukoistivat kreikkalaiset siirtokunnat. Mainittu\njoki yhtyy muutamien penikulmien päässä sieltä Dnjepriin ja laskee sen\nkanssa Mustaan mereen.\n\nBugin toisella puolella sijaitsee etelässä pieni Oczakovin kaupunki,\neräs Turkin valtakunnan rajapaikka. Sen asukkaat, nähdessään luokseen\nsaapuvan joukon sotaväkeä, jonka puku ja kieli oli heille tuntematon,\nkieltäytyivät päästämästä näitä Oczakoviin ilman kaupungin kuvernöörin\nMehemed-pashan lupaa. Kuningas laittoi pikalähetin kuvernöörin luo\npyytämään hänelle pääsylupaa. Tämä turkkilainen ei oikein tiennyt,\nmiten hänen oli meneteltävä maassa, jossa väärä askel usein maksaa\nhengen; hän ei uskaltanut omasta kohdastaan ryhtyä mihinkään ilman\nBessarabian Benderissä asuvan maakunnan käskynhaltijan suostumusta.\nTätä suostumusta odoteltaessa ne venäläiset, jotka olivat ottaneet\nkuninkaan armeijan vangiksi, olivat jo menneet Dnjeprin yli ja\nlähenivät nyt ottamaan haltuunsa hänet itsensäkin.\n\nVihdoin Oczakovin pasha lähetti sanomaan kuninkaalle, että hän\ntoimittaisi pienen aluksen häntä itseään ja paria tai kolmea hänen\nseurueeseensa kuuluvaa henkilöä varten. Tässä hädässä ruotsalaiset\nottivat väkisin, mitä eivät voineet saada hyvällä. Jotkut menivät\npienellä lautalla toiselle rannalle ja valtasivat muutamia veneitä,\nvieden ne omalle rannalleen. Se olikin heidän pelastuksensa, sillä\nturkkilaisten veneiden omistajat, peläten menettävänsä mainion\nansaitsemistilaisuuden, saapuivat nyt joukolla tarjoamaan palvelustaan.\nJuuri samalla hetkellä saapui myös Benderin käskynhaltijan suotuisa\nvastaus, mutta suureksi surukseen sai kuningas vielä nähdä, kuinka\nviholliset vangitsivat viisisataa hänen seuralaistaan, ja kuulla heidän\nröyhkeitä kerskumisiaan. Oczakovin pasha pyysi häneltä tulkin avulla\nanteeksi viivyttelyään, joka oli syynä noiden viidensadan miehen\nvangiksijoutumiseen, ja rukoili, ettei kuningas vain mitenkään\nvalittaisi siitä suurherralle. Kaarle lupasi sen, mutta samalla moitti\nhäntä, ikäänkuin olisi puhunut jollekulle alamaisistaan.\n\nBenderin komendantti, joka samalla oli seraskieri, mikä arvonimi vastaa\nkenraalia, ja maakunnan pasha, mikä taas merkitsee kuvernööriä ja\nylintä hallinnollista viranomaista, lähetti kiireesti edustajansa\ntervehtimään kuningasta ja tarjoomaan hänelle komean teltan,\nelintarpeita, vaunuja, mukavuuksia, upseereja, yleensä kaikkea, mikä\noli tarpeellista saattamaan hänet loistavasti Benderiin saakka.\nTurkkilaisilla on näet tapana kustantaa vapaasti ei ainoastaan\nlähettiläät heidän olopaikkaansa saakka, vaan myös varustaa heidän\nluoksensa paenneet ruhtinaat runsaasti kaikella koko heidän siellä\noleskelunsa aikana.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nVIIDES KIRJA\n\nOttomanisen Portin tila. Kaarle oleskelee Benderin läheisyydessä. Hänen\naskartelunsa. Hänen vehkeilynsä Turkin hovissa. Hänen suunnitelmansa.\nAugust nousee jälleen Puolan valtaistuimelle. Tanskan kuningas hyökkää\nRuotsiin. Kaarlen kaikkia muitakin valtioita ahdistetaan. Tsaari juhlii\nvoittoa Moskovassa. Tapahtumat Pruth-joella. Tsaaritar, joka\nrahvaannaisesta kohosi keisarinnaksi.\n\n\nSiihen aikaan hallitsi Turkin valtakuntaa Ahmed III. Hän oli v. 1703\npäässyt valtaistuimelle veljensä Mustafan sijaan samanlaisen\nvallankumouksen avulla, joka Englannissa siirsi kruunun Jaakko II:lta\nhänen vävylleen Wilhelmille. Mustafa oli riippuvainen muftistaan, jota\nturkkilaiset inhosivat, ja nostatti siten vastaansa koko valtakunnan.\nSotaväki, jonka avulla hän oli aikonut kurittaa tyytymättömiä,\nliittyikin heihin. Hänet vangittiin ja pantiin juhlallisesti viralta,\nja hänen veljensä vedettiin esiin seraljista sulttaanin istuimelle\ntuskin yhtään veripisaraa vuodattamatta. Ahmed sulki viraltapannun\nsulttaanin Konstantinopolin seraljiin, jossa hän vielä eli joitakuita\nvuosia suureksi hämmästykseksi turkkilaisille, jotka ovat tottuneet\nnäkemään kuoleman aina seuraavan ruhtinastensa viraltapanoa.\n\nUusi sulttaani toimitti kiitokseksi kruunusta, jonka hänelle olivat\nhankkineet ministerit, kenraalit, janitshaarien upseerit ja yleensä\nkaikki vallankumoukseen osaaottaneet, nämä kaikki hengiltä yhden\ntoisensa perästä, koska pelkäsi heidän joskus yrittävän toista\nvallankumousta. Niin monien kelpo miesten uhraamisella hän tosin\nheikonsi valtakuntansa voimia, mutta samalla lujitti valtaistuintansa,\nainakin muutamiksi vuosiksi. Nyt hän ryhtyi kokoamaan aarteita. Hän on\nensimäinen ottomaneista, joka uskalsi hiukan muuttaa rahaa ja säätää\nuusia veroja. Mutta pian oli hänen pakko peräytyä näissä kahdessa\nyrityksessään, jottei nostattaisi kapinaa; suurherran ryöstönhalu ja\nsortovaltius näet tuskin koskaan ulottui muihin kuin valtakunnan\nkorkeimpiin virkamiehiin, jotka, millaisia muuten lienevätkin, ovat\nsulttaanin kotiorjia. Muut musulmanit elävät mitä suurimmassa\nturvallisuudessa, tarvitsematta pelätä henkensä, omaisuutensa tai\nvapautensa puolesta.\n\nSellainen oli se turkkilainen keisari, jonka luota Ruotsin kuningas\netsi turvapaikkaa. Kaarle kirjoitti hänelle heti, kun oli saapunut\nhänen alueellensa; tämä kirje on päivätty heinäkuun 13 p:nä 1709. Siitä\non kierrellyt useita eri jäljennöksiä, joita kaikkia nykyään pidetään\nväärinä. Mutta kaikista näkemistäni ei ole ainoatakaan, joka ei\ntodistaisi Kaarlen ylvästä mieltä ja olisi enemmän hänen miehuutensa\nkuin hänen silloisen tilanteensa mukainen. Sulttaani vastasi hänelle\nvasta syyskuun lopulla. Ottomanisen Portin kopeus antoi Kaarle XII:n\nymmärtää, että se katsoi olevan sentään eroa Turkin keisarin ja erään\nSkandinavian osan kristityn, voitetun ja pakosalla olevan kuninkaan\nvälillä. Muutoinhan kaikki moiset kirjeet, joita kuninkaat itse harvoin\nedes kirjoittavatkaan, ovat ainoastaan tyhjiä muodollisuuksia, joista\nei käy ilmi enemmän hallitsijain luonne kuin heidän asiansa.\n\nKaarle XII oli Turkinmaalla todella ainoastaan kunniallisesti kohdeltu\nvanki. Kuitenkin hän ryhtyi suunnittelemaan ottomanisen valtakunnan\nasestamista omia vihollisiaan vastaan. Hän kuvitteli voivansa saattaa\nPuolan jälleen ikeensä alle ja kukistavansa Venäjän. Hänellä oli\nlähettiläs Konstantinopolissa; mutta se, joka enimmin avusti häntä\nhänen laajoissa suunnitelmissaan, oli kreivi Poniatowski, joka meni\nKonstantinopoliin ilman varsinaista tehtävää ja piankin teki itsensä\ntarpeelliseksi kuninkaalle, mieluisaksi Portille, vieläpä vaaralliseksi\nitse suurvisiireille.\n\nEräs niistä, jotka taitavimmin avustivat hänen suunnitelmiaan, oli\nlääkäri Fonseca,[30] Konstantinopoliin asumaan asettunut Portugalin\njuutalainen, oppinut, notkea ja asioihin pystyvä mies sekä kenties koko\nkansansa ainoa filosofi. Hänen ammattinsa hankki hänelle pääsyn\nOttomanisen Portin luo ja usein visiirienkin luottamuksen. Olen\ntuntenut hänet hyvin Pariisissa; hän on vakuuttanut minulle tosiksi\nkaikki ne yksityiskohdat, jotka nyt aion kertoa. Kreivi Poniatowski on\nitse sanonut ja kirjoittanut minulle, että hänen oli onnistunut\ntoimittaa kirjeitä sulttaanitar-validelle [hallitsevan sulttaanin äidin\narvonimi. _Suom. muist_.], nykyisen keisarin äidille, jota hänen\npoikansa oli aikaisemmin kohdellut huonosti, mutta joka nyt alkoi saada\nvaikutusvaltaa seraljissa. Eräs juutalaisnainen, joka usein kävi tämän\nruhtinattaren luona, kertoi hänelle lakkaamatta Ruotsin kuninkaan\nurotöistä ja lumosi hänet näillä tarinoillaan. Sulttaanitar, totellen\nsalaista taipumusta, jota melkein kaikki naiset voimakkaasti tuntevat\nerinomaisten miesten puoleen, edes heitä näkemättäkään, ryhtyi\ninnokkaasti pitämään seraljissa mainitun ruhtinaan puolta; hän nimitti\nhäntä yksinomaan leijonakseen. \"Milloin siis tahdot\", virkkoi hän\ntuontuostakin pojalleen, sulttaanille, \"auttaa leijonaani nielemään\ntuon tsaarin?\" -- Vieläpä hän siinä määrin poikkesi seraljin ankarista\nlaeista, että omakätisesti kirjoitti useita kirjeitä kreivi\nPoniatowskille, jonka hallussa ne olivat vielä silloin, kun tämä\nhistoria sepitettiin.\n\nSillä välin oli kuningas kaikella kunnialla saatettu Benderiin sen\nerämaan halki, jota muinoin nimitettiin geettalais-aroksi. Turkkilaiset\nhuolehtivat siitä, ettei häneltä matkan varrella puuttunut mitään\nkaikesta siitä, mikä voi tehdä hänen matkansa mahdollisimman\nmieluisaksi. Paljon puolalaisia, ruotsalaisia ja kasakoita, jotka\nolivat toinen toisensa perästä päässeet pakoon venäläisten käsistä,\nsaapui eri teitä lisäämään hänen seuruettaan matkalla. Hänellä oli\nBenderiin saapuessaan mukanaan 1,800 henkeä; kaikki ne hevosineen\npäivineen ravittiin ja majoitettiin suurherran kustannuksella.\n\nKuningas halusi mieluummin leiriytyä Benderin lähelle kuin asua itse\nkaupungissa. Seraskieri Jussuf-pasha käski pystyttää hänelle muhkean\nteltan, ja samanlaiset varustettiin myös kaikille hänen seurueensa\nherroille. Hiukan myöhemmin kuningas rakennutti sinne varsinaisen\ntalon; hänen upseerinsa tekivät samoin; sotilaat taas rakensivat\nparakkeja. Siten tästä leiristä vähitellen sukeusi pieni kaupunki.\nKuningas ei vielä ollut täysin parantunut haavastaan; hänen jalastaan\ntäytyikin vetää ulos muuan mädännyt luu. Mutta heti kun hän kykeni\nnousemaan satulaan, alkoi hän jälleen rasittaa itseään entiseen tapaan:\nnousi aina vuoteesta ennen aurinkoa, ajoi joka päivä kolme hevosta\nväsyksiin ja harjoitutti ahkerasti sotilaitaan. Ainoana huvituksenaan\nhän joskus pelasi shakkia. Jos pikkuseikoista voidaan tuntea ihmisiä,\nniin olkoon tässä mainittu, että hän tässä pelissä aina antoi kuninkaan\nkäydä edellä; hän käytti sitä enemmän kuin muita pelinappuloita ja\nhävisi siten joka kerta.\n\nKaarlella oli Benderissä kaikin puolin sellaista yltäkylläisyyyttä,\njota harvoin suodaan voitetulle ja pakosalla olevalle ruhtinaalle.\nSillä paitsi runsaasti riittäviä elintarpeita ja viittäsataa ecutä\npäivässä, jotka hän sai anteliaalta Portilta, hän sai lisäksi rahoja\nRanskasta ja lainasi Konstantinopolin kauppamiehiltä.\n\nOsa näistä rahoista käytettiin juonien punomiseen seraljissa, visiirien\nsuosion ostamiseen tai heidän kukistamiseensa; toisen osan hän tuhlasi\nupseereillensa ja janitshaareille, jotka vartioitsivat häntä\nBenderissä. Hänen suosikkinsa ja rahastonhoitajansa Grothusenin asiana\noli jaella näitä hänen runsaita lahjojaan. Hän oli mies, joka vastoin\nsellaisessa asemassa olevain virkamiesten tapaa antoi yhtä mielellään\nkuin herransakin. Eräänä päivänä hän ojensi tälle 60,000 ecun laskun,\njossa oli kaksi erää: \"Kymmenentuhatta ecutä jaettu ruotsalaisille ja\njanitshaareille Hänen Majesteettinsa jalomielisen käskyn mukaan; loput\nolen kuluttanut itse.\" -- \"Juuri siten tahdon ystävieni esittävän\nminulle laskunsa\", sanoi kuningas. \"Müllern antaa minun lukea\nkokonaisia sivuja vaivaisten kymmenentuhannen frangin vuoksi; minä\npidän enemmän Grothusenin lakoonisesta sanontatavasta.\" -- Eräs hänen\nvanhoista upseereistaan, jota epäiltiin hieman saituriksi, valitti\nhänelle, että hänen majesteettinsa muka antoi kaikki Grothusenille.\n\"Minä annan rahaa ainoastaan niille, jotka osaavat sitä käyttää\",\nvastasi kuningas. -- Tämä anteliaisuus johti usein siihen, ettei\nhänellä ollut mitään annettavaa. Suurempi säästeliäisyys tässä\nsuhteessa olisi ollut yhtä kunniakasta ja hyödyllisempääkin; mutta\ntämän ruhtinaan vikahan olikin liioitella kaikkia hyveitä.\n\nPaljon muukalaisia saapui Konstantinopolista näkemään häntä.\nYmpäristön turkkilaiset ja tataarit tulivat sinne joukoittain; kaikki\nkunnioittivat ja ihmettelivät häntä. Hänen itsepintainen pidättymisensä\nviinistä ja hänen säännöllinen tapansa olla kahdesti päivässä läsnä\njulkisissa rukouksissa saattoivat heidät sanomaan: \"Hän on todellinen\nmoslemi.\" Heissä paloi kiihkeä halu päästä hänen kanssaan valloittamaan\nVenäjää.\n\nOleskellessaan joutilaana Benderissä kauemmin kuin hän aluksi\nluulikaan, hän huomaamatta sai halun lukemiseen. Parooni Fabrice,\nHolsteinin herttuan aatelismies, nuori rakastettava herra, jolla\nolemuksessaan oli sitä iloisuutta ja kepeää käytöstapaa, mikä\nmiellyttää ruhtinaita, sai hänet harrastamaan lukemista. Hänet oli\nlähetetty hänen luokseen Benderiin valvomaan Holsteinin nuoren herttuan\netuja, ja hän onnistuikin siinä, voittaen samalla kuninkaan\nmieltymyksen. Hän oli lukenut kaikki ranskalaiset kirjailijat; hän\nluetti kuninkaalle Pierre Corneillen ja Racinen murhenäytelmät ja\nDespréauxin teokset. Kuningas ei tuntenut mitään mieltymystä\nviimemainitun satiireja kohtaan, jotka todella eivät olekaan hänen\nparhaita teelmiään, mutta piti sen sijaan paljon hänen muista\nkirjoituksistaan. Kun hänelle luettiin se kohta kahdeksannesta\nsatiirista, jossa tekijä pitelee Aleksanteria kuten hullua ja\nraivopäätä, niin hän repi sen lehden.\n\nKaikista ranskalaisista murhenäytelmistä miellytti häntä enimmin\n_Mithridates_, koska tämän voitetun ja kostoa hautovan kuninkaan asema\noli hänen oman asemansa kaltainen. Hän osoitti sormellaan Fabricelle\nsellaisia kohtia, jotka erityisesti koskivat häneen; mutta hän ei\ntahtonut lukea mitään ääneen eikä koskaan lausua yhtään ranskalaista\nsanaa. Vieläpä hän, tavatessaan myöhemmin Benderissä herra Désaleursin,\njoka oli Ranskan lähettiläänä Turkissa, erinomaisen ansiokkaan miehen,\njoka kuitenkin osasi ainoastaan äidinkieltään, vastasi tälle vain\nlatinaksi; ja kun Désaleurs väitti, ettei hän ymmärtänyt edes neljää\nsanaa mainitusta kielestä, niin kuningas tuotti mieluummin paikalle\ntulkin kuin suostui puhumaan ranskaa.[31]\n\nSellaisia olivat Kaarle XII:n harrastelut Benderissä, jossa hän\nodotteli turkkilaista armeijaa avukseen. Hänen lähettiläänsä jätti\nhänen nimessään suurvisiirille siitä kirjeellisiä huomautteluja, ja\nPoniatowski tuki niitä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Hänen\nonnistuikin kaikkialla saada huomiota; hän esiintyi vain turkkilaiseksi\npuettuna ja hankki siten itselleen pääsyn kaikkialle. Suurherra itse\nantoi hänelle lahjaksi tuhat dukaattia sisältävän kukkaron, ja\nsuurvisiiri virkkoi hänelle: \"Minä tahdon ottaa kuninkaanne toiseen\nkäteeni ja miekan toiseen ja viedä hänet Moskovaan 200,000 miehen\netunenässä\".[32] Silloisen suurvisiirin nimi oli Tshurluli Ali pasha;\nhän oli erään Tshurlun kylästä kotoisin olevan talonpojan poika.\nSellaista syntyperää ei turkkilaisten kesken pidetä minään häpeänä;\nsiellä ei tunnetakaan mitään aatelia, ei viroista ja arvoista johtuvaa\neikä pelkkiin arvonimiin perustuvaa. Omat ansiot yksistään merkitsevät\nsiellä kaikkea; sellainen on tapa melkein kaikkialla itämaissa, muuten\nsangen luonnollinen ja hyvä tapa, jos vain ansiot aina palkittaisiin\narvoilla; mutta visiirit ovat tavallisesti ainoastaan jonkun mustan\neunukin tai jonkun lemmikkiorjattaren välikappaleita.\n\nPääministeri muutti pian mieltänsä, sillä kuningas voi ainoastaan\nneuvotella, mutta tsaari voi antaa rahaa; hän antoikin sitä, vieläpä\njuuri samaa rahaa, joka ennen oli kuulunut Kaarlelle. Pultavan luona\nvallattu sotarahasto hankki siten uusia aseita voitettua vastaan.\nKohta ei ollut sodasta Venäjää vastaan enää mitään puhetta.\nTsaarin vaikutusvalta Portin luona kasvoi sangen suureksi; hänen\nlähettiläällensä myönnettiin sellaisia kunnianosoituksia, jollaisia\nVenäjän ministerit eivät siihen saakka vielä olleet saaneet\nKonstantinopolissa; hänelle annettiin asuttavaksi seralji eli palatsi\nfrankkilaiskorttelissa ja lupa olla yhteydessä vierasten ministerien\nkanssa. Jopa luuli tsaari voivansa vaatia, että kenraali Mazeppa\nluovutettaisiin hänelle, samoin kuin Kaarle XII oli aikoinaan\nluovututtanut onnettoman Patkulin. Tshurluli Ali pasha ei enää tiennyt,\nmitä hän voisi kieltää ruhtinaalta, joka säesti vaatimuksiansa\nmiljoonien lahjoittamisella. Niinpä tämä sama suurvisiiri, joka vähää\nennen oli juhlallisesti luvannut viedä Ruotsin kuninkaan Venäjälle\n200,000 miehen kanssa, nyt rohkeni pyytää hänen suostumustaan kenraali\nMazeppan uhraamiseen. Kaarle XII joutui vimmoihinsa moisesta\nvaatimuksesta. Eipä tiedetä, kuinka pitkälle visiiri olisi ajanut tätä\nasiaa, jollei Mazeppa seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä olisi kuollut\njuuri samaan aikaan. Kuninkaan tuska ja vihastus kasvoi vielä\nsuuremmaksi, kun hän kuuli, että tsaarin lähettiläs Portin luona,\nTolstoi, julkisesti palvelutti itseänsä ruotsalaisilla, jotka olivat\njoutuneet vangeiksi Pultavan luona, ja että näitä kelpo sotilaita oli\njoka päivä myötävänä Konstantinopolin torilla. Vieläpä Venäjän\nlähettiläs väitti julkisesti, että Benderissä majailevat turkkilaiset\njoukot olivat siellä enemmän kuninkaan vartioimista kuin hänen\nkunnioittamistansa varten.\n\nKaarle, jonka suurvisiiri oli hylännyt ja tsaarin raha voittanut\nTurkissa, sittenkun tsaarin aseet olivat jo voittaneet hänet\nUkrainassa, näki Portin pettävän ja väheksyvän häntä ja olevansa miltei\nvankina tataarien keskuudessa. Hänen seurueensa alkoi joutua\nepätoivoon; hän yksin pysyi lujana eikä näyttänyt hetkeäkään\nmasentuneelta. Hän arveli, ettei sulttaani tiennyt mitään\nsuurvisiirinsä Tshurluli Alin vehkeilyistä; sentähden hän päätti\npaljastaa ne hänelle. Poniatowski otti tämän uskaliaan tehtävän\nhuolekseen.\n\nSuurherra menee aina perjantaisin moskeaan solakiensa ympäröimänä; ne\novat eräs laji henkivartijoita, joiden turbaaneja koristavat niin\nkorkeat sulat, että ne peittävät sulttaanin kansan katseilta. Kun siis\njoku tahtoo jättää suurherralle anomuksen, koettaa hän pujahtaa\nhenkivartijain sekaan ja pitää anomustansa korkealla ilmassa.\nJoskus sulttaani suvaitsee ottaa sen itse vastaan, mutta useimmiten\nhän käskee jonkun agan huolehtimaan siitä ja esityttää anomuksen\nitselleen vasta moskeasta poistuessaan. Eikä hänen tarvitse pelätä,\nettä häntä uskallettaisiin vaivata hyödyttömillä ja vähäpätöisillä\nanomuskirjelmillä, sillä Konstantinopolissa kirjoitetaan vähemmän koko\nvuodessa kuin Pariisissa yhdessä päivässä. Vielä vähemmän rohjetaan\nesittää valituskirjoituksia ministerejä vastaan, koska sulttaani\ntavallisesti lähettää ne lukemattansa heille. Mutta Poniatowskilla\noli tarjona vain tämä keino saattaaksensa Ruotsin kuninkaan\nvalitukset suurherran tietoon. Hän sepitti suurvisiiriä syyttävän\nvalituskirjelmän. Ranskan sikäläinen lähettiläs, herra de Fériol, joka\non kertonut minulle tämän tapahtuman, käännätti sen turkinkielelle.\nEräälle kreikkalaiselle annettiin rahaa, jotta hän jättäisi sen\nperille. Mainittu kreikkalainen tunkeutui suurherran vartijain sekaan,\npiti paperia niin korkealla ja niin kauan ja melusi samalla niin\nkovasti, että sulttaani käänsi siihen huomionsa ja otti itse kirjelmän\nvastaan.\n\nTätä keinoa on käytetty useita kertoja suurvisiirejä syyttävien\nanomuskirjehmäin toimittamiseksi sulttaanin käsiin. Eräs ruotsalainen,\nnimeltä Leloing, menetteli kohta senjälkeen myös samoin. Kaarle XII oli\nTurkinmaalla joutunut käyttämään sorretun alamaisen apukeinoja.\n\nMuutaman päivän perästä sulttaani lähetti Ruotsin kuninkaalle, ainoana\nvastauksena hänen valituksiinsa, viisikolmatta arabialaista hevosta,\njoista yhdellä, joka oli kantanut itse hänen korkeuttaan, oli\njalokivillä runsaasti koristettu satula ja loimi ja täyskultaiset\njalustimet. Tätä lahjaa seurasi kohtelias, mutta yleisin puheenparsin\nlaadittu kirje, joka saattoi epäilemään, ettei ministeri ollut tehnyt\nmitään sulttaanin suostumuksetta. Tshurluli, joka kyllä osasi\nteeskennellä, lähetti myös kuninkaalle viisi sangen harvinaista\nhevosta. Kaarle sanoi niiden tuojalle ylpeästi: \"Palatkaa herranne luo\nja sanokaa hänelle, etten minä ota vastaan lahjoja vihamiehiltäni.\"\n\nRohjettuaan jo toimittaa perille valituskirjelmän suurvisiiriä vastaan\nPoniatowski teki nyt rohkean päätöksen syöstä hänet vallasta. Hän\ntiesi, että tämä visiiri oli vastenmielinen sulttaanitar-äidille ja\nettä kislar-aga, joka oli mustain eunukkien päällikkö, sekä\njanitshaarien aga vihasivat häntä. Hän yllytti sentähden heidät kaikki\nkolme puhumaan visiiriä vastaan. Olipa todella yllättävää nähdä, että\nkristitty, puolalainen, turkkilaisten luo paenneen Ruotsin kuninkaan\nvaltuudeton asiamies, rohkeni melkein julkisesti vehkeillä seraljissa\nottomanisen valtakunnan varakuningasta vastaan, joka lisäksi oli\nhyödyllinen ja mieluinen herralleen. Poniatowski ei ikinä olisi\nonnistunutkaan, ja pelkkä sellaisen puuhan ajatuskin olisi maksanut\nhänen henkensä, jollei voimakkaampi mahti kuin kaikki ne, jotka\ntoimivat hänen hyväkseen, olisi antanut viimeistä iskua suurvisiiri\nTshurlulin onnelle.\n\nSulttaanilla oli näet nuori suosikki, joka sittemmin hallitsi\nottomanista valtakuntaa ja sai surmansa Unkarissa 1716 Peterwardeinin\ntaistelussa, prinssi Eugen Savoijilaisen voittaessa siellä\nturkkilaiset. Hänen nimensä oli Kumurdshi Ali pasha. Hänen syntyperänsä\noli jokseenkin samantapainen kuin Tshurlulin. Hän oli näet erään\nhiilenkantajan poika, kuten nimi Kumurdshi osoittaa, sillä kumur\nmerkitsee turkiksi hiiltä. Keisari Ahmed II, Ahmed III:n setä, oli\nkohdannut Kumurdshin lapsena eräässä pienessä metsässä Adrianopolin\nlähellä; pojan erinomainen kauneus lumosi hänet siinä määrin, että hän\nvei hänet seraljiinsa. Hän miellytti myös Mustafaa, Muhammed IV:n\nvanhinta poikaa ja seuraajaa.[33] Ahmed III korotti hänet suosikikseen.\nTosin hänellä oli vain seliktar-agan, kruunun miekankantajan, toimi;\nhänen tavaton nuoruutensa ei näet sallinut hänen pyrkiä suurvisiirin\nvirkaan, mutta hänellä oli kunnianhimoa tehdä visiirejä.\n\nRuotsalaisen puolueen ei koskaan onnistunut voittaa puolelleen tämän\nsuosikin mieltä; hän ei milloinkaan ollut Kaarlen tai minkään kristityn\nruhtinaan tai yhdenkään heidän ministerinsä ystävä. Mutta tässä\ntapauksessa hän tahtomattansa palveli Kaarle XII:n asiaa. Hän liittyi\nsulttaanitar-valideen ja Portin suurupseereihin kukistaakseen\nTshurlulin, jota he kaikki vihasivat. Tämä vanha ministeri, joka kauan\nja kelvollisesti oli palvellut herraansa, joutui siten poikasen oikun\nja muukalaisen vehkeilyjen uhriksi. Häneltä riistettiin hänen arvonsa\nja aarteensa; vieläpä häneltä otettiin hänen vaimonsakin, joka oli\nviimeisen sulttaanin Mustafan tytär, ja hänet karkoitettiin Krimille\nKaffaan eli muinaiseen Theodosiaan. Valtakunnan sinetti (byl) annettiin\nNuman Köprilille, Candian valloittajan, suuren Köprilin pojanpojalle.\n\nTämä uusi visiiri oli mies, jollaiseksi asioita tuntemattomat kristityt\ntuskin voivat kuvitella turkkilaista: hän oli näet horjumattoman\noikeudentuntoinen, tunnontarkka lain noudattaja ja pani usein oikeuden\nvaatimukset sulttaanin tahtoa vastaan. Hän ei tahtonut kuulla\npuhuttavankaan sodasta Venäjää vastaan, koska piti sitä vääränä ja\nhyödyttömänä. Mutta sama kiintymys lakiin, joka pidätti häntä\njulistamasta sotaa tsaarille vastoin vannottuja sopimuksia, saattoi\nhänet myös pitämään arvossa vieraanvaraisuuden velvoituksia Ruotsin\nkuningasta kohtaan. Hän sanoi herralleen: \"Laki kieltää sinua käymästä\ntsaarin kimppuun, koska hän ei ole sinua loukannut; mutta se käskee\nsinua myös auttamaan Ruotsin kuningasta, joka onnettomana oleskelee\nsuojassasi.\" -- Hän maksatti tälle ruhtinaalle 800 kukkarollista\n(kukkarollinen tekee 500 ecutä) ja neuvoi häntä rauhallisesti\npalajamaan valtakuntaansa joko Saksan keisarin maiden läpi tai\nranskalaisilla laivoilla, jotka silloin olivat Konstantinopolin\nsatamassa ja jotka Ranskan lähettiläs Turkissa, de Fériol, tarjosi\nKaarlelle Marseilleen purjehtimista varten. Kreivi Poniatowski\nneuvotteli enemmän kuin koskaan suurvisiirin kanssa ja pääsi vihdoin\nsen verran voitolle suhteessaan lahjomattomaan ministeriin, ettei\nvenäläisten kulta enää voinut tätä etua häneltä riistää. Venäläinen\npuolue luuli parhaaksi apukeinokseen niin vaarallisen neuvottelijan\nmyrkyttämisen. Eräs hänen palvelijoistaan palkattiin antamaan hänelle\nmyrkkyä kahvissa, mutta rikos keksittiin jo ennen sen täytäntöönpanoa.\nMyrkky tavattiin palvelijan käsistä eräässä pienessä lasipullossa, joka\nvietiin suurherran nähtäväksi. Myrkyttäjä tuomittiin koko divaanin\nedessä lähetettäväksi kaleereihin, sillä turkkilainen oikeudenkäyttö ei\nkoskaan rankaise kuolemalla rikoksia, joita ei vielä ole suoritettu.\n\nKaarle XII puolestaan, ollen yhä siitä varma, että hänen ennemmin tai\nmyöhemmin onnistuisi saattaa Turkin valtakunta sotaan Venäjää vastaan,\nei hyväksynyt ainoatakaan niistä ehdotuksista, jotka kehoittivat häntä\nrauhallisesti palajamaan omaan maahansa. Hän ei lakannut kuvailemasta\nturkkilaisille pelottavaksi samaista tsaaria, jota hän itse oli niin\nkauan halveksinut. Hänen asiamiehensä huomauttivat lakkaamatta, että\nPietari Aleksejevitsh tahtoi päästä Mustanmeren valtiaaksi ja että hän\nkasakat kukistettuaan tahtoi alistaa valtaansa myös Krimin tataarit.\nMilloin saivat hänen esityksensä Portin sotakiihkoon, milloin taas\nvenäläisten ministerien onnistui tehdä ne tehottomiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillaikaa kun Kaarle XII näin jätti kohtalonsa riippumaan ministerien\nmielisuosiosta, otti vieraalta vallalta vastaan sekä hyviätöitä että\nloukkauksia ja toimitti valituskirjelmiä sulttaanille, joka anteliaasti\nelätti häntä erämaassa, heräsivät jälleen hänen kaikki vihollisensa ja\nryhtyivät ahdistamaan hänen maitansa.\n\nPultavan taistelu oli ensiksi merkkinä vallankumoukseen Puolassa.\nKuningas August palasi sinne, pannen vastalauseensa viraltapanoaan ja\nAltranstädtin rauhaa vastaan ja syyttäen julkisesti Kaarle XII:tta,\njota hänen ei enää tarvinnut pelätä, ryöstöistä ja raakalaisuudesta.\nHän vangitutti valtuutettunsa Pfingstenin ja Imhofin, jotka olivat\nallekirjoittaneet hänen kruunusta luopumisensa, ikäänkuin he olisivat\nsiinä poikenneet valtuuksistansa ja kavaltaneet herransa. Hänen\nsaksilaiset joukkonsa, jotka olivat olleet tekosyynä hänen\nerottamiseensa, veivät hänet jälleen Varsovaan, jonne häntä saattoivat\nuseimmat Puolan palatiinit, jotka ennemmin olivat vannoneet hänelle\nuskollisuudenvalan, sitten vannoneet saman valan Stanislaukselle ja nyt\ntaas vannoivat sen Augustille. Myöskin Sieniawski siirtyi hänen\npuolelleen, luopui kuninkaaksi pääsemisensä ajatuksesta ja tyytyi\npysymään kruunun ylikenraalina. Hänen pääministerinsä Flemming, jonka\noli täytynyt joksikin ajaksi jättää Saksi, jottei joutuisi\nluovutettavaksi yhdessä Patkulin kera, vaikutti nyt taitavuudellaan\nsiihen, että suuri osa Puolan aatelia siirtyi jälleen hänen herransa\npuolelle.\n\nPaavi päästi hänen alamaisensa siitä uskollisuudenvalasta, jonka he\nolivat vannoneet Stanislaukselle. Tämä oikeaan aikaan osunut ja\nAugustin sotavoimien tukema pyhän isän menettely vaikutti perin\ntehokkaasti. Se lujitti Rooman hovin arvoa Puolassa, jossa ei tällöin\ntunnettu mitään halua kiistää paavilta hänen luuloteltua oikeuttaan\nsekaantua kuninkaitten maalliseen valtaan. Kaikki alistuivat\nvapaaehtoisesti Augustin herruuteen ja ottivat vastustamatta\nhyödyttömän synninpäästön, jota paavin nuntius ei suinkaan jättänyt\nesittämättä perin tarpeelliseksi.\n\nKaarlen mahtavuus ja Ruotsin suuruus kallistuivat jo loppuansa kohden.\nEnemmän kuin kymmenen kruunattua päätä oli jo kauan peloissaan ja\nkateellisina katsellut, kuinka Ruotsin herruus levisi kauas yli\nluonnollisen rajansa, Itämeren, Väinä-joen varsilta Elbeen saakka.\nKaarlen tappiosta ja poissaolosta virisivät jälleen näiden kaikkien\nruhtinasten pyrkimykset ja keskinäinen kateus, oltuaan niin kauan\nuinuksissa sopimusten johdosta, joita he eivät olleet kyenneet\nrikkomaan.\n\nTsaari, mahtavampana kuin kaikki muut yhteensä, käytti hyväkseen\nvoittoaan, valloitti Viipurin ja koko Karjalan, täytti Suomen\nsotajoukoillaan, piiritti Riikaa ja lähetti yhden armeijaosaston\nPuolaan auttamaan Augustia nousemaan jälleen valtaistuimelle. Tämä\nkeisari oli nyt samassa asemassa, jossa Kaarle oli ollut aikaisemmin,\nnimittäin Puolan ja pohjoismaiden ylivaltiaana; mutta hän noudatti vain\netujensa vaatimuksia, kun Kaarle sen sijaan ei koskaan ollut kuullut\nmuuta kuin kostonsa ja kunniansa ääntä. Ruotsin hallitsija oli auttanut\nliittolaisiaan ja musertanut vihollisensa, vaatimatta vähintäkään\nkorvausta voitoistaan; tsaari taas, ollen käytökseltään enemmän\nruhtinas ja vähemmän sankari, ei tahtonut auttaa Puolan kuningasta\nmuulla ehdolla kuin sillä, että tämä luovuttaisi hänelle Liivinmaan ja\nettä mainittu maakunta, jonka tähden August oli sytyttänyt sodan, jäisi\nainiaaksi Venäjän haltuun.\n\nMyös Tanskan kuningas unohti Traventhalin rauhan, kuten August\nAltranstädtin sopimuksen, ja ajatteli jo tällöin Holsteinin ja Bremenin\nherttuakuntain valtaamista, joita hän jälleen vaati omikseen. Preussin\nkuninkaalla taas oli vanhoja oikeuksia Ruotsin Pommeriin, jotka hänkin\nnyt halusi saattaa jälleen voimaan. Mecklenburgin herttuaa suututti\ntaas se, että Wismar, herttuakunnan kaunein kaupunki, vielä oli Ruotsin\nhallussa. Tämän ruhtinaan tuli mennä naimisiin Venäjän keisarin\nveljentyttären kanssa, ja tsaari etsi vain tekosyytä saadakseen Ruotsin\ntavoin Saksassa lujan jalansijan. Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö\npuolestaan tahtoi myös rikastua Kaarlen kustannuksella. Vieläpä\nMünsterin piispakin olisi halunnut saada voimaan joitakin oikeuksia,\njos hänellä vain olisi ollut siihen mahtia.\n\nKaksi- tai kolmetoistatuhatta ruotsalaista puolusti Pommeria ja\nKaarlen muita saksalaisia maita. Sota siirtyi nyt sinne. Tämä myrsky\nhälytti myös Saksan keisarin liittolaisineen. Sellainen on näet\nvaltakunnanlaki, että jokaista, joka hätyyttää yhtä sen maista,\npidetään koko Saksan valtakunnan vihollisena.\n\nMutta oli olemassa vielä suurempikin selkkaus. Kaikki nämä ruhtinaat,\npaitsi tsaari, olivat tällöin liitossa Ludvig XIV:ttä vastaan, jonka\nmahtavuus oli jonkun aikaa ollut yhtä pelottava kuin Kaarlen.\n\nSaksanmaa oli vuosisadan alussa etelästä pohjoiseen ollut puristuksissa\nRanskan ja Ruotsin armeijain välissä. Ranskalaiset olivat menneet\nTonavan, ruotsalaiset Oderin yli. Jos niiden silloin voitokkaat\nsotavoimat olisivat yhtyneet, olisi valtakunta ollut hukassa. Mutta\nsamanlainen kova onni, joka masensi Ruotsin, oli nöyryyttänyt myös\nRanskan. Ruotsilla oli sentään vielä apukeinoja, ja Ludvig XIV jatkoi\nsotaa tarmokkaasti, joskin onnettomasti. Jos Pommeri ja Bremenin\nherttuakunta nyt joutuisivat sotanäyttämöksi, oli pelättävissä, että\nSaksan valtakunta kärsisi siitä ja olisi tältä puolelta heikontuneena\nvähemmän voimakas Ludvig XIV:ttä vastaan. Tätä vaaraa torjuakseen\nkeisari, Saksan ruhtinaat, Englannin kuningatar Anna ja Hollannin\nyleis-eduskunta tekivät vuoden 1709 lopulla Haagissa erään\nkummallisimpia sopimuksia, mitä koskaan on allekirjoitettu.\n\nNäiden valtojen kesken näet päätettiin, ettei sotaa Ruotsia vastaan\nsaisi käydä Pommerissa eikä missään muussakaan Saksan maakunnassa, ja\nettä Kaarle XII:n viholliset voisivat hätyyttää häntä kaikkialla\nmuualla. Puolan kuningas ja tsaari liittyivät myös tähän sopimukseen;\nhe lisäyttivät siihen vielä kohdan, joka oli yhtä kummallinen kuin itse\nsopimus: että nimittäin Pommerissa olevat 12,000 ruotsalaista eivät\nsaisi lähteä sieltä, mennäkseen puolustamaan Ruotsin muita maakuntia.\n\nJotta tämän sopimuksen voimaanpano turvattaisiin, esitettiin\nkoottavaksi armeija, joka suojelisi tätä näennäistä puolueettomuutta.\nSen tuli olla leirissä Oderin varrella. Moisen, sodan estämiseksi\ntarkoitetun armeijan asettaminen olisi ollut omituinen uudistus. Juuri\nniillä, joiden tuli se kustantaa, oli enimmäkseen tärkeät syynsä käydä\ntätä sotaa, jota nyt tahdottiin karttaa; sopimus näet määräsi, että\nasianomainen armeija oli pantava kokoon keisarin, Preussin kuninkaan,\nHannoverin vaaliruhtinaan, Hessenin maakreivin ja Münsterin piispan\njoukoista.\n\nKävikin juuri niin, kuin moisesta suunnitelmasta luonnollisesti sopi\nodottaa: se jäi täytäntöön panematta. Ruhtinaat, joiden tuli asettaa\noma osuutensa mainittuun armeijaan, eivät antaneet mitään. Ei saatu\nkokoon kahtakaan rykmenttiä. Puhuttiin paljon puolueettomuudesta, mutta\nkukaan ei sitä noudattanut. Siten pohjoismaiden ruhtinaat, joilla oli\nratkaistavana riitakysymyksiä Ruotsin kuninkaan kanssa, saivat täyden\nvapauden kiistellä tämän ruhtinaan peruista.\n\nAsiain näin ollen tsaari, jätettyään joukkonsa majailemaan Liettuaan ja\njärjestettyään Riian piirityksen, palasi Moskovaan, antaakseen siellä\nalamaisilleen näytännön, joka oli yhtä uusi kuin kaikki muukin, mitä\nhän siihen saakka oli tehnyt valtakunnassaan: se oli voittokulkue\nvanhain roomalaisten tapaan. Hän saapui Moskovaan seitsemän kaduille\npystytetyn riemukaaren alitse; kadut oli koristettu kaikella, mitä\nilmanala voi tarjota ja hänen huolenpidostaan kukoistamaan ruvennut\nkauppa oli kyennyt sinne tuottamaan. Eräs kaartinrykmentti aloitti\nkulkueen; sitä seurasivat ruotsalaisilta Ljesnan ja Pultavan luona\nvallatut tykit, joista kutakin veti kahdeksan maahan saakka\nulottuvilla, helakanpunaisilla satulaloimilla verhottua hevosta. Sitten\ntulivat liput, patarummut ja viirit, jotka oli vallattu näissä kahdessa\ntaistelussa, niiden upseerien ja sotamiesten kantamina, jotka olivat ne\nottaneet. Näitä sotasaaliita seurasivat tsaarin kauneimmat\njoukko-osastot.\n\nNiiden kuljettua ohitse nähtiin vartavasten rakennetuissa vaunuissa\nKaarle XII:n kantopaarit, jotka oli löydetty Pultavan taistelukentältä\nkahden tykinkuulan särkeminä. Kantopaarien jäljessä marssivat\nkaksittain kaikki sotavangit. Siinä nähtiin Ruotsin pääministeri kreivi\nPiper, kuuluisa marsalkka Rehnsköld, kreivi Lewenhaupt, kenraalit\nSchlippenbach, Stackelberg, Hamilton ynnä kaikki upseerit ja\nsotamiehet, jotka sitten hajoitettiin ympäri avaraa Venäjänmaata.\nHeidän jälkeensä esiintyi tsaari itse saman hevosen selässä, jolla hän\noli ratsastanut Pultavan taistelussa. Muutaman askelen päässä hänestä\nnähtiin ne kenraalit, joilla oli ollut osuutensa mainitun päivän\nmenestykseen. Sitten tuli eräs toinen kaartinrykmentti, ja lopuksi\npäättivät kulkueen ruotsalaisten ampumatarvevaunut. Tämän juhlasaaton\naikana soivat Moskovan kaikki kirkonkellot, nahka- ja patarummut\nrämisivät, vaskitorvet toitottivat ja lukemattomat muut soittokojeet\nhelisivät tovittain, samalla kun kaksisataa kanuunaa jymisi\nkunnialaukauksia ja viisisataatuhatta ihmistä purki ilmoille iloaan,\nhuutaen joka askelella, jonka tsaari astui tässä voittokulkueessa:\n\"Eläköön keisari, isämme!\"\n\nTämä suurenmoinen näytelmä lisäsi tietysti alamaisten kunnioitusta\ntsaarin persoonaa kohtaan. Kaikki se, mitä hän oli tehnyt todella\nhyödyllistä heidän hyväkseen, teki hänet kenties vähemmän suureksi\nheidän silmissään.\n\nSillävälin hän jatkoi Riian saartoa. Hänen kenraalinsa valtasivat loput\nLiivinmaasta ja osan Suomea. Samaan aikaan Tanskan kuningas teki koko\nlaivastollaan maihinnousun Ruotsiin, laskien sinne 17,000 miestä,\njoiden päällikkyyden hän uskoi kreivi Reventloville.\n\nRuotsin hallitusta hoiti tällöin muutamista senaattoreista muodostettu\nhallituskunta, jonka kuningas Tukholmasta lähtiessään oli asettanut.\nSenaatti, joka arveli hallituksen oikeuden mukaan kuuluvan itselleen,\noli kateellinen hallituskunnalle. Valtio kärsi tästä eripuraisuudesta.\nMutta heti kun Pultavan taistelun jälkeen Tukholmaan ennätti ensimäinen\nuutinen siitä, että kuningas oli Benderissä tataarien ja turkkilaisten\nkäsissä ja että tanskalaiset olivat nousseet maihin Skoonessa, jossa\nolivat valloittaneet Helsingborgin kaupungin, lakkasi kaikki kateus.\nAjateltiin vain Ruotsin pelastamista. Maa alkoi olla miltei tyhjä\nsäännöllisistä joukoista, sillä vaikka Kaarle olikin aina suorittanut\nsuuret sotaretkensä pienten armeijain avulla, olivat kuitenkin ne\nlukemattomat taistelut, joita hän yhdeksän vuoden kuluessa oli käynyt,\nja välttämättömyys yhäti täydentää sotajoukkoja sekä elättää niitä\nvarusväkiä ja armeijaosastoja, joita oli aina pidettävä valmiina\nSuomessa, Inkerissä, Liivinmaalla, Pommerissa, Bremenissä ja\nWerdenissä, vieneet Ruotsista sodan kestäessä kaiken kaikkiaan enemmän\nkuin 250,000 sotamiestä.[34] Jäljellä oli enää vain 8,000 miestä\nvanhoja joukkoja, jotka yhdessä vastakutsuttujen miesten kanssa olivat\nRuotsin ainoana turvana.\n\nMutta Ruotsin kansa on sotainen, ja kaikki olivat vähitellen omaksuneet\nkuninkaansa hengen. Maan toisesta äärestä toiseen ei puhuttukaan muusta\nkuin Kaarlen, hänen kenraaliensa ja näiden johdolla Narvan, Väinä-joen,\nKlissowin, Pultuskin ja Holovezinin luona taistelleiden vanhain\njoukkojen ihmeellisistä urotöistä. Halvimmatkin ruotsalaiset täytti sen\njohdosta kilvoittelun ja kunnian henki. Siihen tuli lisäksi rakkaus ja\nsääli, jota he tunsivat kuningastaan kohtaan, sekä leppymätön\ntanskalaisviha. Monissa muissa maissa talonpojat ovat orjia, tai\nainakin heitä kohdellaan sellaisna. Ruotsissa, ollen tärkeä osa\nvaltioruumiista, he pitivät itseään täysarvoisina kansalaisina ja\nolivat ylevän mielenlaadun elähdyttämiä. Niinpä näistä nostomiehistä\nvähässä ajassa tulikin mitä parhaita pohjoismaiden sotajoukkoja.\n\nHallituksen käskystä kenraali Stenbock asettui 8,000 vanhan sotilaan ja\nnoin 12,000 nostomiehen etunenään, lähteäkseen karkoittamaan maasta\ntanskalaiset, jotka hävittelivät Helsingborgin rannikkoa ja ulottivat\njo pakko- ja paloverotusretkensä kauas sisämaahan.\n\nEi ollut aikaa eikä varoja antaa nostoväelle säännöllisiä pukuja.\nEnimmät talonpojista saapuivat puettuina liinamekkoihin, pistoolit\npaulalla vyöhön kiinnitettyinä. Tämän harvinaisen armeijan kera\nStenbock kohtasi tanskalaiset kolmen penikulman päässä Helsingborgista.\nHän halusi suoda joukoilleen muutaman päivän levon, linnoittautua ja\nantaa uusille sotamiehilleen aikaa tottua viholliseen; mutta talonpojat\nvaativat kaikki yhdestä suusta päästä taisteluun jo saapumispäivänään.\n\nMukana olleet upseerit ovat vakuuttaneet minulle nähneensä heidät\nsilloin melkein kaikki vihan vimmassa; niin hirveä on ruotsalaisten\nkansallisviha tanskalaisia vastaan. Stenbock käytti hyväkseen tätä\notollista mielialaa, joka taistelupäivänä merkitsee yhtä paljon kuin\nsotilaallinen harjaantumus. Hän kävi tanskalaisten kimppuun, ja siinä\nnähtiin perin harvinainen näky, kuinka aivan uudet nahkapojat jo\nensimäisessä taistelussaan osoittivat vanhain soturien vertaista\npelottomuutta. Kaksi rykmenttiä näitä kiireesti asestettuja talonpoikia\nmurskasi Tanskan kuninkaan kaartinrykmentin, josta jäi jäljelle vain\nkymmenen miestä.\n\nTäydellisesti tappiolle joutuneet tanskalaiset peräytyivät Helsingborgin\ntykkien turviin. Ruotsin ja Seelannin välimatka on niin lyhyt, että\nTanskan kuningas jo samana päivänä sai Köpenhaminaan tiedon armeijansa\ntappiosta Ruotsissa. Hän lähetti laivastonsa hakemaan armeijansa\njäännöksiä pois. Tanskalaiset jättivät Ruotsin kiireesti viisi päivää\ntaistelun jälkeen. Mutta kun he eivät voineet viedä mukanaan hevosiaan\neivätkä myöskään tahtoneet jättää niitä viholliselle, niin he tappoivat\nne Helsingborgin ympäristössä ja polttivat muonavaransa, viljansa ja\nkuormastansa poroksi sekä jättivät Helsingborgiin neljätuhatta\nhaavoitettua, joista enin osa kuoli tapetuista hevosista lähtevään\nlöyhkään ja elintarpeiden puutteeseen, koska heidän maanmiehensä itse\nveivät ne heiltä, estääkseen ruotsalaisia pääsemästä niihin käsiksi.\n\nSamaan aikaan Taalainmaan talonpojat, kuultuaan metsiensä keskuuteen\nkuninkaansa olevan turkkilaisten vankina, lähettivät edustajiaan\nTukholmaan hallituksen luo ja tarjoutuivat omalla kustannuksellaan,\n20,000 miehen voimalla, lähtemään vapauttamaan herransa hänen\nvihollistensa käsistä. Tämä tarjoumus, joka oli todistuksena enemmän\nrohkeudesta ja kiintymyksestä kuin varsinaisesti hyödyllinen, otettiin\nmielihyvällä vastaan, mutta sentään hylättiin. Kuitenkaan ei\nlaiminlyöty ilmoittaa siitä kuninkaalle silloin, kun hänelle\nlähetettiin kertomus Helsingborgin taistelusta.\n\nKaarle sai nämä lohdulliset uutiset Benderin luona olevaan leiriinsä\nheinäkuussa 1710. Vähän aikaa sen jälkeen eräs toinenkin tapahtuma\nvarmisti häntä hänen toiveissaan.\n\nSuurvisiiri Köprili, joka vastusti hänen suunnitelmiaan, pantiin\nviralta kaksikuukautisen ministerinä olon perästä. Kaarle XII:n pieni\nhovi ja hänen kannattajansa Puolassa julistivat nyt, että Kaarle muka\nasetti ja erotti ministerejä ja hallitsi Turkin valtakuntaa Benderissä\nolevasta turvapaikastaan käsin. Mutta todellisuudessa hänellä ei ollut\nmitään osaa tämän suosikin epäsuosioon; visiirin ankara rehellisyys\nlienee ollut ainoana syynä hänen kukistumiseensa. Hänen edeltäjänsä ei\nnäet ollut maksanut janitshaarien palkkoja keisarillisesta rahastosta,\nvaan niistä varoista, joita hän kokosi kiskomisillaan. Köprili taas\nmaksoi palkat valtionrahastosta. Ahmed moitti häntä siitä, että hän\npiti alamaisten etua tärkeämpänä kuin keisarin. \"Sinun edeltäjäsi\nTshurluli\", sanoi hän visiirille, \"osasi keksiä toisia keinoja\nsotaväkeni palkkaamiseksi\". Suurvisiiri vastasi: \"Jos hän osasi taidon\nrikastuttaa sinun korkeuttasi ryöstöillä, niin minä puolestani pidän\nkunnianani olla tuntematta sitä taitoa.\"\n\nSe syvä salaisuus, johon seralji on verhottu, laskee harvoin sellaisia\nkeskusteluja pääsemään julkisuuteen. Mutta edellä oleva tuli tiedoksi\nKöprilin epäsuosioon joutumisen keralla. Tämä visiiri ei saanut\npäällään maksaa rohkeuttaan, koska todellinen hyve joskus hankkii\nitselleen arvonantoa, vaikkapa se ei miellyttäisikään. Hänen sallittiin\nvetäytyä Necroponten saareen. Minä tunnen nämä yksityisseikat\nsukulaiseni Brun kirjeistä, joka oli ensimäinen dragomani [tulkki. --\nSuom. muist.] Portin luona, ja minä mainitsin ne antaakseni käsityksen\ntämän hallituksen hengestä.\n\nSuurherra kutsutti nyt Alepposta Syyrian pashan Baltadshi-Mehemedin,\njoka jo ennen Tshurlulia oli ollut suurvisiirinä. Seraljin baltadshit\n(nimi johtuu sanasta _balta_, joka merkitsee kirvestä) ovat orjia,\njotka hakkaavat puita hallitsijasuvun prinssien ja sulttaanien\ntarpeeksi. Uusi visiiri oli nuoruudessaan ollut baltadshi\n(puunhakkaaja) ja edelleen säilyttänyt tämän nimen turkkilaisten tavan\nmukaan, jotka punastumatta ottavat nimekseen ensimäisen ammattinsa tai\nisänsä ammatin tai syntymäpaikkansa nimen.\n\nOllessaan vielä palvelijana seraljissa oli Baltadshi-Mehemedillä ollut\nonni tehdä muutamia pieniä palveluksia prinssi Ahmedille, joka silloin,\nveljensä Mustafan hallitessa, oli valtiovankina. Hallitsijasuvun\nprinsseille annetaan huvitukseksi niin iäkkäitä naisia, etteivät he\nenää voi saada lapsia (mikä ikäkausi alkaa Turkissa sangen varhain),\nmutta ovat vielä kyllin kauniita miellyttääksensä. Sulttaaniksi\npäästyään Ahmed antoi yhden noista orjattaristaan, jota hän oli\nsuuresti rakastanut, vaimoksi Baltadshi-Mehemedille. Tämä nainen osasi\nvehkeilyllään tehdä miehestään suurvisiirin; toinen vehkeily kukisti\nhänet ja kolmas kohotti hänet jälleen visiiriksi.\n\nOttaessaan vastaan valtakunnan sinetin Baltadshi-Mehemed näki Ruotsin\nkuninkaan puolueen olevan vallitsevana seraljissa. Sulttaanitar-valide,\nAli Kumurdshi, suurherran suosikki, kislar-aga, mustien eunukkien\npäämies, ja janitshaarien aga tahtoivat sotaa tsaaria vastaan. Myöskin\nsulttaani oli niin päättänyt. Hänen ensimäinen uudelle suurvisiirille\nantamansa käsky kuuluikin, että tämän tuli lähteä 200,000 miehen kera\nhätyyttämään venäläisiä. Baltadshi-Mehemed ei ollut ikinänsä käynyt\nsotaa, mutta hän ei suinkaan ollut mikään pölkkypää, jollaiseksi häneen\ntyytymättömät ruotsalaiset ovat hänet esittäneet. Hän sanoi\nsuurherralle, ottaessaan tämän kädestä vastaan jalokivillä\nkoristetun sapelin: \"Sinun korkeutesi tietää, että minut on opetettu\nkäyttämään kirvestä puiden halkomiseen, mutta ei miekkaa armeijan\nkomentamiseen. Kuitenkin tahdon koettaa palvella sinua hyvin. Mutta jos\nepäonnistuisin, niin muista silloin minun pyytäneen, ettet lukisi sitä\nminun viakseni.\" -- Sulttaani vakuutti hänelle ystävyyttänsä ja visiiri\nvalmistautui tottelemaan.\n\nOttomanisen Portin ensimäinen askel oli sulkea Venäjän lähettiläs\nSeitsemän tornin linnaan. Turkkilaisten tapana on näet alkaa siten,\nettä he panevat vankeuteen niiden ruhtinasten ministerit, joille he\njulistavat sodan. Ollen muutoin tarkkoja vieraanvaraisuuden noudattajia\nhe tässä asiassa loukkaavat kansakuntien pyhintä oikeutta. He\nharjoittavat tätä vääryyttä kohtuuden varjolla; he näet kuvittelevat\ntai uskottelevat, etteivät he koskaan ryhdy muihin kuin oikeutettuihin\nsotiin, koska heidän muftinsa hyväksymys on ne pyhittänyt. Tämän\nperiaatteen mukaan he uskovat tarttuvansa aseihin rangaistaksensa siten\nsopimusten rikkojia, vaikkapa he itsekin usein rikkovat niitä, ja\narvelevat tarvitsevansa kurittaa myös viholliskuninkaiden lähettiläitä,\nmuka heidän uskottomien herrojensa rikostovereina.\n\nTähän käsitykseen liittyy se naurettava halveksunta, jota he\nteeskentelevät kristittyjä ruhtinaita ja lähettiläitä kohtaan, joita he\nsäännöllisesti pitävät vain kauppakonsulien veroisina.\n\nKrimin tataarien ruhtinas, jota me nimitämme khaaniksi, sai käskyn olla\nvalmiina 40,000 tataarin kanssa. Mainittu ruhtinas hallitsee Nogain\naroa, Budziakia ynnä osaa tsherkessien maasta sekä koko Krimiä, mikä\nmaakunta muinaisuudessa tunnettiin nimellä Taurialainen Khersonesos,\njonne kreikkalaiset johtivat kauppansa ja aseensa ja perustivat\nmahtavia kaupunkeja ja jonne myöhemmin tunkeutuivat genovalaiset,\nollessaan Euroopan kaupan valtiaita. Tässä maassa nähdään\nkreikkalaisten kaupunkien raunioita ja genovalaisten muistomerkkejä,\njotka vieläkin pysyvät pystyssä keskellä hävitystä ja raakalaisuutta.\n\nKhaania hänen alamaisensa nimittävät keisariksi; mutta tästä muhkeasta\narvonimestä huolimatta hän on vain Poriin orja. Ottomanilainen veri,\njosta khaanit polveutuvat, ja se oikeus, joka heillä, suurherran suvun\nmahdollisesti sammuessa, on Turkin valtaistuimeen, tekee heidän\nperheensä kunnioitettavaksi sulttaanin itsensä silmissä ja heidän\npersoonansa pelottavaksi. Suurherra ei sentähden ole uskaltanutkaan\ntuhota tataarilais-khaanien sukua, mutta hän ei myös melkein koskaan\npäästä näitä ruhtinaita vanhenemaan valtaistuimella. Heidän käytöksensä\non aina naapuripashain valvonnan alainen, heidän maitansa ympäröivät\njanitshaarit, heidän tahtoansa vastassa on suurvisiirin tahto, heidän\naikeensa ovat aina epäluulon alaisia. Jos tataarit valittavat\nkhaaniansa vastaan, niin Portti erottaa hänet tällä tekosyyllä; jos\ntaas hänestä liiaksi pidetään, niin on se vielä suurempi rikos, joka\nheti rangaistaan. Niinpä melkein kaikki joutuvatkin valtaistuimelta\nmaanpakoon ja päättävät päivänsä Rhodos-saarella, joka säännöllisesti\non heidän vankilansa ja hautansa.\n\nHeidän alamaisensa, tataarit, ovat maailman ryöstönhimoisimpia kansoja,\nmutta samalla (mikä ei näytä soveltuvan yhteen sen kanssa)\nvieraanvaraisimpia. He kulkevat viidenkymmenen penikulman päähän\nmaastansa hätyyttämään jotakin karavaania tai hävittämään kyliä. Mutta\nkun muukalainen, olkoonpa kuka hyvänsä, saapuu heidän maahansa, niin\nhäntä ei ainoastaan oteta kaikkialla hyvin vastaan, majoiteta ja\nkestitetä, vaan myös joka paikassa, missä hän liikkuu, asukkaat\nriitelevät keskenään kunniasta saada hänet vieraaksensa. Talon isäntä,\nhänen vaimonsa ja hänen tyttärensä palvelevat häntä kilpaa.\nSkyyttalaiset, heidän esi-isänsä, ovat jättäneet heille perinnöksi\nloukkaamattomana pidetyn kunnioituksen vieraanvaraisuutta kohtaan,\njonka he ovat säilyttäneet, koska heidän luonaan käyvien muukalaisten\nvähäinen luku ja kaikkien elintarpeiden halpa hinta eivät tee tämän\nhyveen harjoittamista heille liian rasittavaksi. Kun tataarit lähtevät\nsotaan turkkilaisen armeijan kanssa, huolehtii suurherra heidän\nelatuksestaan; heidän saamansa saalis on heidän ainoa palkkansa; he\novatkin soveliaampia ryöstelemään kuin säännölliseen taisteluun.\n\nRuotsin kuninkaan lahjojen ja vehkeilyjen suosiolliseksi saattama\nkhaani sai aluksi aikaan, että joukkojen yleiseksi yhtymispaikaksi\nmäärättiin itse Bender, jotta siten Kaarle XII:n nähden voitaisiin\nparemmin osoittaa, että sotaa käytiin juuri hänen vuoksensa.\n\nMutta uudella suurvisiirillä Baltadshi-Mehemedillä ei ollut samoja\nvelvoituksia eikä hän tahtonutkaan siinä suhteessa liehitellä vierasta\nruhtinasta. Hän muutti määräyksen siten, että suuren armeijan tuli\nkokoontua Adrianopolin luo. Juuri näille Adrianopolin avaroille ja\nviljaville tasangoille kokoontuvatkin turkkilaiset armeijat\nsäännöllisesti silloin, kun tämä kansa ryhtyy sotaan kristittyjä\nvastaan. Aasiasta ja Afrikasta saapuneet joukot levähtävät siellä ja\nvirkistyvät muutamia viikkoja. Mutta tällä kertaa suurvisiiri,\nehtiäkseen ennen tsaaria, antoi armeijan levähtää vain kolme päivää ja\nmarssi sitten Tonavalle sekä sieltä Bessarabiaa kohti.\n\nTurkkilaisten joukot eivät enää nykyään ole niin pelottavia kuin\nmuinoin, jolloin he valloittivat niin paljon valtioita Aasiassa,\nAfrikassa ja Euroopassa. Silloin turkkilaisten ruumiinvoima, miehuus ja\nlukumäärä voittivat helposti heidän vähemmän voimakkaat ja huonommin\nharjoitetut vihollisensa. Mutta nykypäivinä, jolloin kristityt ovat\nparemmin perehtyneet sotataitoon, he melkein aina lyövät turkkilaiset\nsäännöllisessä taistelussa, vieläpä epätasaisin voiminkin. Jos kohta\nTurkin valtakunta äskettäin on tehnytkin joitakuita valloituksia, on\nniin tapahtunut ainoastaan Venetsian tasavallan kustannuksella, joka\nonkin enemmän viisaan kuin sotaisan maineessa, ja jota muukalaiset\npuolustavat ja aina keskenään eripuraiset kristityt ruhtinaat huonosti\nauttavat.\n\nJanitshaarit ja spahit [janitshaarit, jalkaväki; spahit, ratsuväki. --\n_Suom. muist_.] hyökkäävät epäjärjestyksessä, ollen kykenemättömiä\nkuulemaan komennusta ja jälleen kokoontumaan. Heidän ratsuväkensä,\njonka, katsoen heidän hevostensa hyvyyteen ja kepeyteen, pitäisi olla\noivallista, ei kykene kestämään saksalaisen ratsuväen iskua; jalkaväki\ntaas ei tällöin vielä osannut edullisesti käyttää hyväkseen pistintä.\nLisäksi turkkilaisilla ei maasodassa ole ollut joukossaan suurta\nsotapäällikköä Köprilin jälkeen, joka valloitti Candian saaren. --\nSeraljin toimettomuudessa ja hiljaisuudessa kasvanut orja, joka oli\nsuosion oikusta päässyt visiiriksi ja vasten tahtoaan kenraaliksi,\njohdatti nyt hätäisesti koottua armeijaa, jolta puuttui sotakokemus\nja -kuri, venäläisiä joukkoja vastaan, jotka jo kahdentoista vuoden\naikana olivat tottuneet sotaan ja ylpeilivät ruotsalaisten\nvoittamisesta.\n\nKaiken todennäköisyyden mukaan olisi tsaarin siis tullut voittaa\nBaltadshi-Mehemed, mutta hän teki turkkilaisiin nähden saman virheen,\nkuin Ruotsin kuningas taistellessaan häntä vastaan: hän halveksi\nvihollistaan liiaksi. Kuultuaan turkkilaisten varusteluista hän jätti\nMoskovan ja, käskettyään muuttamaan Riian piirityksen saarroksi, kokosi\nPuolan rajoille 80,000 miestä sotaväkeään. Tämän armeijan kera hän\nsuuntasi kulkunsa muinaisten dakialaisten maan Moldaun ja Valakian\nkautta, missä nykyään asuu kreikkalaiskristittyjä, jotka maksavat veroa\nsuurherralle.\n\nMoldauta hallitsi tällöin ruhtinas Kantemir, sukuperältään\nkreikkalainen, jossa yhtyi muinaisten kreikkalaisten lahjakkuus,\ntieteitten harrastus ja sotataito. Hänen väitettiin polveutuvan\nkuuluisasta Timurista, joka on tunnettu Tamerlanin nimellä. Tämä\nalkuperä näytti kauniimmalta kuin kreikkalainen; mainittu polveutuminen\ntodistettiin mainion valloittajan nimellä. Timur, sanottiin, on sama\nkuin Temir; arvonimi khaani (khan), joka Timurilla oli ennen Aasian\nvalloittamista, tavataan nimessä Kantemir; niinpä siis ruhtinas\nKantemir on Tamerlanin jälkeläinen. Sellaiset ovat muutoin useimpien\nsukujohtojen perusteet!\n\nPolveutuipa Kantemir mistä suvusta hyvänsä, hän oli koko asemastaan\nkiitollisuudenvelassa Ottomaniselle Portille. Mutta tuskin oli hänet\nvarustettu ruhtinuuden arvolla, kun hän jo petti hyväntekijänsä,\nturkkilaisten keisarin, tsaarin hyväksi, jolta hän toivoi vielä\nsuurempia etuja. Hän kuvitteli itselleen, että Kaarle XII:n voittaja\nhelposti voittaisi myös vähäpätöisen visiirin, joka ei koskaan ollut\nkäynyt sotaa ja joka kiaia'kseen, toisin sanoen luutnantikseen, oli\nvalinnut Turkin tullilaitoksen intendentin. Hän luotti siihen, että\nhänen kaikki kreikkalaisensa asettuisivat hänen puolelleen; myös\nkreikkalaiset patriarkat rohkaisivat häntä tähän luopumukseen. Tehtyään\nsalaisen sopimuksen tämän ruhtinaan kanssa ja otettuaan hänet\narmeijaansa tsaari marssi hänen maahansa ja saapui kesäkuussa 1711\nHierasus-joen, nykyisen Pruthin, pohjoiselle rannalle, lähelle Moldaun\npääkaupunkia Jassya.\n\nHeti kun suurvisiiri oli saanut tietää Pietari Aleksejevitshin\nmarssivan tähän suuntaan, jätti hän myös leirinsä ja seuraten Tonavan\nkulkua meni tämän joen yli laivasiltaa myöten Saccia-nimisen kauppalan\nluona, samassa paikassa, johon Dareios muinoin oli rakennuttanut hänen\nnimeään kantavan sillan. Turkkilainen armeija kulki niin nopeasti, että\nse kohta oli venäläisten näkyvissä, Pruth-joen ollessa molempien\nvälissä.\n\nOllen varma Moldaun ruhtinaasta tsaari ei osannut aavistaakaan, että\nmoldaulaiset karttaisivat häntä. Mutta usein ruhtinaalla ja alamaisilla\non sangen erilaiset harrastukset. Jälkimäiset rakastivat turkkilaista\nyliherruutta, joka aina on uhkaava vain ylimyksille, mutta kohtelee\nlempeästi veronalaisia talonpoikia. He pelkäsivät kristittyjä,\nvarsinkin venäläisiä, jotka aina olivat kohdelleet heitä\nepäinhimillisesti. Niinpä he veivätkin kaikki elintarpeensa\nturkkilaiselle armeijalle. Hankkijat, jotka olivat ottaneet toimekseen\nvarustaa venäläiset muonavaroilla, suorittivat tsaarin kanssa tekemänsä\nsitoumukset suurvisiirin leirissä. Moldaulaisten naapurit, valakit,\nosoittivat turkkilaisille samaa alttiutta; siinä määrin vanha käsitys\nvenäläisten raakuudesta oli vieroittanut heistä kaikkien mielet.\n\nTsaari, siten pettyneenä kenties liiankin helposti omaksutuissa\ntoiveissaan, näki nyt äkkiä armeijansa olevan ilman elintarpeita ja\nrehuja. Sotamiehiä karkaili joukoittain, ja pianpa hänen armeijansa\nhuomasi supistuneensa tuskin 30,000 mieheen, jotka olivat\nnääntymäisillään kurjuuteen. Pruthin luona sai tsaari, koska oli pannut\nluottamuksensa Kantemiriin, kokea samaa, mitä Kaarle XII oli kokenut\nPultavan luona, luotettuaan liian paljon Mazeppaan. Sillä välin\nturkkilaiset menivät Pruthin yli, ympäröivät venäläiset ja varustivat\nheidän eteensä linnoitetun leirin. Kummallista on, ettei tsaari\nollenkaan koettanut estää joen yli menoa tai ettei hän edes korjannut\ntätä virhettä ryhtymällä taisteluun turkkilaisia vastaan heti ylimenon\ntapahduttua, vaan nyt soi heille aikaa saattaa hänen armeijansa nälällä\nja rasituksella perikatoon. Näyttää siltä kuin tämä ruhtinas olisi\ntällä sotaretkeltä tehnyt kaikkensa joutuakseen turmioon. Hän oli ilman\nelintarpeita, takanansa Pruth-joki, edessänsä 150,000 turkkilaista ja\nympärillä 40,000 tataaria, jotka yhtä mittaa oikealta ja vasemmalta\nhäiritsivät häntä. Tässä hädässään hän sanoikin julkisesti: \"Kas nytpä\nolen ainakin yhtä pahassa pinteessä kuin veljeni Kaarle oli Pultavan\nluona.\"\n\nKreivi Poniatowski, Ruotsin kuninkaan väsymätön asiamies, oleskeli\nsuurvisiirin armeijassa muutamien puolalaisten ja ruotsalaisten kanssa,\njotka kaikki uskoivat tsaarin perikadon välttämättömäksi.\n\nHeti kun Poniatowski näki armeijain aivan varmasti joutuvan\nyhteenottoon, tiedoitti hän sen Ruotsin kuninkaalle, joka viipymättä\nlähti Benderistä neljänkymmenen upseerin seurassa, ollen jo etukäteen\nmielissään siitä, että nyt taas saisi taistella Venäjän keisaria\nvastaan. Monien häviöiden ja tuhoisain marssien jälkeen tsaari,\ntyönnettynä Pruthia kohti, ei enää voinut puolustaa itseänsä muuten\nkuin hirsipaalustoilla ja vaunulinnallaan. Jotkut osastot janitshaareja\nja spaheja heittäytyivät hänen niin huonosti linnoitetun armeijansa\nkimppuun; mutta he hyökkäsivät epäjärjestyksessä, ja venäläiset\npuolustautuivat kaikella sillä tarmolla, jonka heidän hallitsijansa\nläsnäolo ja epätoivo antoi heille.\n\nTurkkilaiset tungettiin kahdesti takaisin. Seuraavana päivänä\nPoniatowski neuvoi suurvisiiriä näännyttämään nälkään venäläisen\narmeijan, jonka täytyisi kaiken puutteessa yhden päivän perästä\nantautua keisareilleen voittajan armoille.\n\nTsaari on sittemmin tunnustanut useamman kuin yhden kerran, ettei hän\nkoskaan elämässään ole tuntenut mitään niin julmaa kuin oli silloisen\nyön tuska ja levottomuus. Hänen mielessään pyöri kaikki se, mitä hän\nniin monen vuoden kuluessa oli tehnyt kansansa kunnian ja menestyksen\nhyväksi: niin monet suuret työt, jotka sota aina oli keskeyttänyt,\njoutuisivat nyt kenties hänen kerallaan perikatoon, ennenkuin olivat\nloppuun suoritetut. Hänen oli pakko joko kuolla nälkään tai käydä\nväsynein, puoleen määräänsä supistetuin joukoin, miltei ratsuttomin\nratsumiehin ja nälän ja rasitusten riuduttamin jalkamiehin lähes\n180,000 miehen kimppuun. Yön lähestyessä hän kutsui luokseen kenraali\nSheremetjevin ja käski hänen epäröimättä ja kauan neuvottelematta\nvalmistaa kaikki siihen kuntoon, että päivän koittaessa voitaisiin\ntehdä pistinhyökkäys turkkilaisten kimppuun.\n\nLisäksi hän antoi nimenomaisen määräyksen koko kuormaston\npolttamisesta; jokainen upseeri saisi säilyttää itselleen vain yhdet\nvaunut, jotta tappiolle jouduttaessa viholliset eivät ainakaan voisi\nsaada toivomaansa saalista.\n\nJärjestettyään kaikki kenraalinsa kera taistelun varalle, hän vetäytyi\ntelttaansa tuskan masentamana ja kouristusten ahdistamana, mikä vaiva\ntapasi häntä usein ja aina kaksinverroin rajuna silloin, kun hän oli\nkovasti järkytetty. Hän kielsi ketään yöllä minkään tekosyyn varjolla\nastumasta telttaansa, koska ei tahtonut kuulla mitään väitteitä\npäätöstään vastaan, joka kyllä oli epätoivoinen, mutta välttämätön, ja\nvielä vähemmän halusi ketään todistajaksi siihen surkeaan asemaan,\njossa hän tunsi olevansa.\n\nSillä välin poltettiin hänen määräyksensä mukaan suurin osa\nkuormastosta. Koko armeija seurasi tätä esimerkkiä, joskin\nvastenmielisesti; monet kaivoivat tärkeimmät kalleutensa maahan.\nKenraalit antoivat jo lähtökäskyn ja koettivat virittää armeijassa\nluottamusta, jota ei ollut heillä itselläänkään. Rasituksen ja nälän\nriuduttamat sotamiehet marssivat innottomasti ja toivotta. Naiset,\njoita armeijassa oli liiaksikin, purkivat ilmoille valitushuutoja,\njotka vielä enemmän masensivat mieliä. Kaikki odottivat huomispäivänä\njoko kuolemaa tai orjuutta. Tämä ei ole mitään liioittelua; juuri siten\non kuultu niiden upseerien kertovan, jotka palvelivat tässä armeijassa.\n\nTällöin oli venäläisten leirissä eräs nainen, kenties yhtä merkillinen\nkuin tsaari itse. Hänet tunnettiin vielä ainoastaan Katariinan nimellä.\nHänen äitinsä oli eräs viheliäinen talonpoikaisvaimo, nimeltä\nErb-Magden,[35] Ringenin kylästä Vironmaalta, jossa rahvas on\nmaaorjuudessa ja joka tähän aikaan oli Ruotsin herruuden alainen.\nIsäänsä hän ei ole koskaan tuntenut; kasteessa hän oli saanut nimen\nMartta. Seurakunnan pappi kasvatti säälistä häntä nelitoistavuotiaaksi\nsaakka. Siinä iässä hän pääsi palvelijattareksi Marienburgiin eräälle\npaikkakunnan luterilaiselle, Glück-nimiselle pappismiehelle.\n\nKahdeksantoistavuotiaana, v. 1702, hän meni naimisiin erään\nruotsalaisen rakuunan kanssa. Häitten jälkeisenä päivänä venäläiset\nlöivät sen ruotsalaisen joukko-osaston, jossa mainittu rakuuna palveli,\neikä tätä enää sen koommin nähty. Hänen vaimonsa ei saanut tietää,\noliko hän joutunut vangiksi eikä sittemmin enää milloinkaan kuullut\nrahtuakaan miehestään.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin hän itsekin joutui kenraali Bauerin vangiksi\nja palveli nyt aluksi tätä sekä sittemmin marsalkka Sheremetjeviä. Tämä\nlahjoitti hänet ruhtinas Menshikoville, miehelle, joka on saanut kokea\nmitä äärimmäisimpiä onnenvaihteluja. Oltuaan ensin piirakkaleipurin\noppipoika, sitten kenraali ja ruhtinas, hänet lopuksi erotettiin\nkaikista arvoistaan ja karkoitettiin Siperiaan, jossa hän kuoli\nkurjuudessa ja epätoivossa.\n\nEräillä illallisilla ruhtinas Menshikovin luona keisari näki hänet,\nrakastui häneen ja nai hänet salaisesti v. 1707; siihen eivät olleet\nsyynä naisten metkut, vaan koska hän tapasi tässä naisessa sellaista\nsieluntarmoa, joka kykeni tukemaan hänen yrityksiään, vieläpä\njatkamaankin niitä hänen jälkeensä. Hän oli jo aikoja sitten hylännyt\nensimäisen vaimonsa Ottokefan,[36] erään pajarin tyttären; tätä\nsyytettiin niiden muutosten vastustamisesta, joita tsaari teki\nvaltakunnassaan. Tsaarin silmissä se tietysti oli törkein rikos. Hän\nnäet suvaitsi perheessään vain sellaisia henkilöitä, jotka ajattelivat\nsamoin kuin hän itse. Hän luuli nyt löytävänsä tässä muukalaisessa\norjattaressa hallitsijattaren ominaisuudet, vaikkapa hänellä ei\nollutkaan mitään sukupuolensa avuja. Hänen tähtensä tsaari ei\nvälittänyt mistään ennakkoluuloista, jotka olisivat pidättäneet\ntavallista ihmistä, vaan kruunautti hänet keisarinnaksi. Sama\nnerollisuus, joka korotti hänet Pietari Aleksejevitshin puolisoksi,\ntuotti hänelle koko valtakunnan hänen puolisonsa kuoltua. Eurooppa näki\nhämmästyksekseen, kuinka tämä nainen, joka ei koskaan osannut lukea\neikä kirjoittaa, korvasi kasvatuksensa ja puutteensa rohkeudellaan ja\nverhosi kunnialla lainsäätäjän valtaistuimen.\n\nMennessään tsaarin kanssa naimisiin hän luopui luterilaisesta uskosta,\njossa hän oli kasvanut, ja siirtyi kreikkalaiseen kirkkoon. Hänet\nkastettiin uudelleen venäläisten kirkonmenojen mukaan, ja Martta-nimen\nsijaan hän nyt otti nimen Katariina, jolla hän sittemmin on tunnettu.\n\nOllessaan tällöin mukana leirissä Pruthin luona tämä nainen neuvotteli\nkenraalien ja varakansleri Shafirovin kanssa, sillaikaa kun tsaari oli\nyksin teltassaan. Tällöin päätettiin pyytää turkkilaisilta rauhaa ja\ntsaaria suostumaan sellaiseen menettelyyn. Varakansleri kirjoitti\nherransa nimessä suurvisiirille kirjeen. Kiellosta välittämättä astui\ntsaaritar tämä kirje kädessä tsaarin telttaan. Saatuaan monien\nrukousten, kinastelujen ja kyynelien jälkeen siihen hänen\nallekirjoituksensa hän heti keräsi kokoon kaikki jalokivensä,\nparhaat kalleutensa ja rahansa, lainasipa vielä lisää kenraaleilta\nja saatuaan siten kootuksi melkoisen lahjan lähetti sen Venäjän\nkeisarin allekirjoittaman kirjeen kera suurvisiirin luutnantille\nOsman-Agalle.[37] Mehemed-Balladshi osoitti aluksi visiirin ja\nvoittajan ylpeyttä ja vastasi: \"Tsaarin tulee lähettää luokseni\npääministerinsä, sitten tahdon katsoa, mitä on tehtävä.\" -- Heti\nsaapuikin varakansleri Shafirov, mukanaan muutamia lahjoja, jotka hän\nitse julkisesti tarjosi suurvisiirille ja jotka olivat kylliksi\nmelkoisia osoittamaan hänelle, että häntä tarvittiin, mutta liian\npieniä lahjomaan häntä.\n\nVisiirin ensi vaatimus oli, että tsaarin oli kaikkine armeijoineen\nehdottomasti antauduttava. Varakansleri vastasi, että hänen herransa\ntulisi ryhtymään hyökkäykseen neljännestunnin kuluttua ja että\nvenäläiset kaatuisivat mieluummin viimeiseen mieheen, kuin alistuisivat\nniin häpeällisiin ehtoihin. Osman puolestaan vahvisti esityksillään\nShafirovin sanoja.\n\nMehemed-Baltadshi ei ollut soturi; hän oli nähnyt, kuinka janitshaarit\nedellisenä päivänä oli lyöty takaisin. Osman sai hänet helposti\nuskomaan, että varmoja etuja ei pitänyt panna alttiiksi yhden taistelun\nvaraan. Niinpä hän aluksi suostuikin kuuden tunnin aselepoon, jonka\nkuluessa oli sovittava rauhanteon ehdoista.\n\nNeuvottelujen aikana sattui pieni välikohtaus, josta voinee käydä\nilmi, että turkkilaiset useinkin ovat arempia annetun sanansa\npuolesta kuin yleensä luullaan, Kaksi italialaista aatelismiestä, herra\nBrillon sukulaisia, joka oli everstiluutnanttina eräässä tsaarin\nkrenatöörirykmentissä, oli poikennut leiristä rehuja etsimään ja\njoutunut tataarien vangeiksi; nämä veivät heidät leiriinsä ja\ntarjosivat kaupaksi eräälle janitshaarien upseerille. Turkkilainen,\nkiukustuneena siitä, että uskallettiin siten rikkoa aselepoa,\nvangitutti tataarit ja vei heidät itse molempien vankien kera\nsuurvisiirin eteen.\n\nVisiiri lähetti molemmat aatelismiehet takaisin tsaarin leiriin ja\nhakkautti päät poikki niiltä tataareilta, jotka olivat pääosallisia\ntähän rikkomukseen.\n\nSillä välin asettui tataarien khaani sellaisen sopimuksen tekemistä\nvastaan, joka riisti häneltä toivon saada ryöstää. Poniatowski kannatti\nsiinä khaania mitä pakottavimmilla järkisyillä. Mutta Osman vei voiton\nsekä tataarin kärsimättömyydestä että Poniatowskin varoituksista.\n\nVisiiri luuli tekevänsä kylliksi valtiaansa suurherran hyväksi, jos\nsaisi toimeen edullisen rauhan. Hän vaati venäläiset jättämään takaisin\nAsovin, polttamaan sen satamassa olevat kaleerit, hävittämään Asovin\nmeren rannoille rakentamansa tärkeät linnoitukset ja luovuttamaan\nnäiden linnoitusten kaikki tykit ja ampumatarpeet suurherralle; lisäksi\noli tsaarin vietävä joukkonsa pois Puolasta; hän ei saanut enää häiritä\nsitä pientä kasakkain joukkoa, joka oli Puolan suojeluksen alainen,\neikä niitä, jotka tottelivat Turkin yliherruutta; lopuksi hänen tuli\nvastedes maksaa tataareille vuotuista veroa 40,000 sekiiniä, mikä\nkiusallinen vero oli jo aikoja sitten säädetty, joskin tsaari oli\nvapauttanut maansa sen maksamisesta.\n\nVihdoin allekirjoitettiin rauhansopimus, mainitsematta siinä sanaakaan\nRuotsin kuninkaasta. Ainoa etu, minkä Poniatowski sai visiiriltä, oli\nerään pykälän lisääminen, jonka mukaan venäläinen sitoutui olemaan\nhäiritsemättä Kaarle XII:n kotiinpaluuta; ja, mikä kuuluu perin\nomituiselta, samassa pykälässä säädettiin, että tsaari ja Ruotsin\nkuningas saisivat tehdä keskenään rauhan, jos heillä olisi siihen halua\nja jos voisivat siitä sopia.\n\nNäillä ehdoilla tsaari sai vapaasti poistua armeijoineen, tykistöineen,\nlippuineen ja kuormastoineen. Turkkilaiset varustivat hänet\nelintarpeilla, ja kahden tunnin kuluttua rauhanteosta, joka pantiin\nvireille heinäkuun 21 p:nä 1711 ja allekirjoitettiin elokuun 1:senä,\noli kaikkea yltäkyllin tarjona hänen leirissään.\n\nJuuri samalla hetkellä, jolloin tsaari pinteestä päästyään rumpujen\npäristessä ja liehuvin lipuin vetäytyi pois, saapui Ruotsin kuningas,\nhaluten kärsimättömänä päästä taisteluun ja nähdä vihollisensa\nkäsissään. Hän oli ratsastanut enemmän kuin viisikymmentä penikulmaa\nBenderistä lähelle Jassya ja tuli perille juuri kun venäläiset alkoivat\nrauhallisesti tehdä lähtöänsä. Päästäkseen turkkilaisten leiriin täytyi\nmennä Pruthin yli kolmen penikulman päässä siitä sijaitsevaa siltaa\nmyöten. Kaarle XII, joka ei tehnyt mitään muiden ihmisten tavalla,\nkulki joen yli uimalla, ollen vaarassa hukkua, ja ratsasti sitten\nvenäläisten leirin läpi, ollen vaarassa joutua vangiksi. Saavuttuaan\nturkkilaisten armeijaan hän hyppäsi ratsulta kreivi Poniatowskin teltan\nedessä, joka on itse minulle kertonut ja kuvannut tämän kohtauksen.\nKreivi lähestyi häntä surullisena ja ilmoitti hänelle, että tilaisuus,\njollaista hän ei kenties enää koskaan kohtaisi, oli mennyt häneltä\nhukkaan.\n\nVihan vimmassa kuningas suoraa päätä astui suurvisiirin telttaan ja\nmoitti häntä leimuavin silmin hänen tekemänsä sopimuksen johdosta.\n\"Minulla on oikeus käydä sotaa tai tehdä rauha\", vastasi suurvisiiri\nrauhallisesti. -- \"Mutta sinullahan oli vallassasi koko venäläinen\narmeija!\" intti kuningas. -- \"Lakimme käskee meidän antaa\nvihollisillemme rauhan, kun he vetoovat meidän laupeuteemme\", vastasi\nvisiiri vakavasti. -- \"Haa!\" huudahti kuningas vimmastuneena, \"käskeekö\nse sinua tekemään myös kehnon sopimuksen silloin, kun voit asettaa\nsellaiset ehdot kuin itse haluat? Eikö ollut sinun vallassasi viedä\ntsaari vangittuna Konstantinopoliin?\"\n\nTurkkilainen vastasi hädissään kuivasti: \"Niin, mutta kuka sitten\nhallitsisi hänen valtakuntaansa hänen poissaolonsa aikana? Eihän käy\nlaatuun, että kaikki kuninkaat ovat poissa maastansa.\" -- Kaarle\nvastasi vain suuttuneella hymyilyllä; hän heittäysi eräälle sohvalle,\ntuijotti visiiriin perin vihaisin ja halveksivin katsein ja ojensi\nkoipensa häntä kohti niin pitkälle, että tahallaan sotki kannuksensa\nturkkilaisen pukuun, repien sen. Sitten hän kavahti pystyyn, hyppäsi\nratsunsa selkään ja palasi epätoivo sydämessä Benderiin.\n\nPoniatowski jäi vielä vähäksi aikaa suurvisiirin luo, yrittääksensä\nlempeämmin keinoin saada hänet käyttämään edullisemmin hyväkseen\ntsaarin ahdinkoa; mutta sillä välin oli tullut rukouksen hetki, ja\nvastaamatta sanaakaan turkkilainen lähti peseytymään ja rukoilemaan\njumalaansa.\n\n\n\n\nKUUDES KIRJA.\n\nVehkeilyjä Turkin hovissa. Tataarien khaani ja Benderin pasha tahtovat\npakoittaa Kaarlen lähtemään tiehensä. Hän puolustautuu neljänkymmenen\npalvelijansa kera kokonaista armeijaa vastaan. Hänet saadaan kiinni ja\nhäntä kohdellaan vankina.\n\n\nRuotsin kuninkaan kova onni, joksi hänen entinen menestyksensä oli\nmuuttunut, vainosi häntä pienimpiin seikkoihin saakka. Benderiin\npalatessaan hän tapasi pienen leirinsä ja koko majapaikkansa Dnjesterin\ntulvaveden vallassa. Hän vetäytyi nyt muutamien penikulmien päähän,\nlähelle Varnitzan kylää, ja rakennutti sinne, ikäänkuin olisi jo\nsalaisesti aavistanut, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, suuren\nkivitalon, joka hätätilassa voi muutamia tunteja kestää rynnäkköäkin.\nHän kalusti sen vastoin tapaansa komeasti, herättääksensä siten\nturkkilaisissa suurempaa kunnioitusta.\n\nSitten hän rakennutti kaksi muuta taloa, toisen kansliaansa, toisen\nsuosikkiaan Grothusenia varten, joka valvoi yhtä hänen ruokapöydistään.\nKuninkaan näin ollessa rakennushommissa Benderin lähellä, ikäänkuin hän\naikoisi ainiaaksi jäädä Turkinmaalle, Baltadshi-Mehemed, joka nyt\nenemmän kuin koskaan ennen pelkäsi tämän ruhtinaan juonia ja valituksia\nPortin luona, oli lähettänyt Saksan keisarin lähettilään Wieniin\npyytämään Ruotsin kuninkaalle vapaata pääsyä Itävallan hallitsijasuvun\nperintömaiden läpi. Kolmen viikon perästä mainittu lähettiläs toikin\nkeisarillisen hallituksen lupauksen osoittaa Kaarlelle kaikkea hänelle\ntulevaa kunnioitusta ja saattaa hänet täysin turvallisesti Pommeriin.\n\nAsiassa oli käännytty Wienissä olevan hallituksen puoleen, koska\nsilloinen Saksan keisari Kaarle, Josef I:n seuraaja, oli parhaillaan\nEspanjassa taistelemassa kruunusta Filip V:n kanssa. Saksalaisen\nlähettilään suorittaessa tätä tehtävää Wienissä, suurvisiiri lähetti\nkolme pashaa Ruotsin kuninkaan luo ilmoittamaan tälle, että hänen tuli\npoistua Turkin valtakunnan alueelta.\n\nKuningas, joka tiesi heille annetun tehtävän, käski heti sanoa heille,\nettä jos he uskaltaisivat esittää hänelle jotakin hänen kunniaansa\nsolvaisevaa ja laiminlyödä hänelle tulevan kunnioituksen, hän paikalla\nhirtättäisi heidät kaikki kolme. Salonikin pasha, joka johti puhetta,\nverhosi tehtävänsä ankaruuden mitä kunnioittavimpiin korulauseihin.\nKaarle lopetti puheillepääsyn suvaitsematta edes vastata. Hänen\nkanslerinsa Müllern jäi näiden kolmen pashan luo ja selvitti heille\nmuutamin sanoin herransa kieltäytymisen, jonka olivat hyvin ymmärtäneet\nhänen vaitiolostansakin.\n\nSuurvisiiri ei säikähtänyt; hän käski Benderin uuden seraskierin,\nIsmael-pashan, uhata kuningasta sulttaanin epäsuosiolla, jollei hän\nviivyttelemättä päättäisi poistua. Tämä seraskieri oli lempeäluontoinen\nja sovinnollinen, saavuttaen siten Kaarlen suosiota ja kaikkien\nruotsalaisten ystävyyttä. Kuningas ryhtyikin keskustelemaan hänen\nkanssaan, mutta ainoastaan sanoakseen hänelle, ettei hän lähtisi ennen,\nkuin Ahmed oli myöntänyt hänelle kaksi asiaa, nimittäin suostunut\nrankaisemaan suurvisiiriä ja antamaan hänelle satatuhatta miestä\nPuolaan palaamista varten.\n\nBaltadshi-Mehemed tunsi hyvin, että Kaarle viipyi Turkissa vain hänen\nturmioksensa. Sentähden hän käskikin vartioida kaikkia Benderistä\nKonstantinopoliin vieviä teitä, siepatakseen käsiinsä kuninkaan\nkirjeet. Hän teki enemmänkin: hän vähensi Kaarlen thaimia, sitä\nelatusta, jonka Portti antaa luonansa turvapaikan saaneille\nruhtinaille. Ruotsin kuninkaalle myönnetty avustus olikin suunnaton:\nsiihen kuului viisisataa ecutä rahaa päivässä ja kaikkea muuta tavaraa,\nmitä hovin ylläpito vaati, upeasti ja yltäkylläisesti.\n\nHeti kun kuningas sai kuulla visiirin rohjenneen supistaa hänen\nelatustaan, kääntyi hän ylihovimestarinsa puoleen ja sanoi hänelle:\n\"Tähän saakka teillä on ollut vain kaksi ruokapöytää; minä käsken\nteidän pitää neljää huomisesta alkaen.\"\n\nKaarle XII:n upseerit olivat tottuneet pitämään mahdollisena kaikkea,\nmitä hän määräsi. Kuitenkaan ei kuninkaalla nyt ollut muonavaroja eikä\nrahaa; sentakia hänen täytyi lainata 20, 30 ja 40 prosentin korolla\nupseereilta, palvelijoilta ja janitshaareilta, jotka olivat rikastuneet\nkuninkaan tuhlaavaisuuden avulla. Holsteinin lähettiläs Fabrice,\nEnglannin ministeri Jeffrey, heidän sihteerinsä ja ystävänsä antoivat,\nmitä heillä oli. Tapansa mukaan ylpeänä ja huomisesta huolimatta\nkuningas eli näistä antimista, jotka eivät olisi pitkälti riittäneet.\nTäytyikin sentähden pettää vartijain valppautta ja lähettää salaisesti\nKonstantinopoliin lainaamaan rahaa eurooppalaisilta kauppiailta. Kaikki\nkieltäytyivät lainaamasta kuninkaalle, joka näytti olevan kykenemätön\nkoskaan maksamaan takaisin. Yksi ainoa englantilainen kauppias, nimeltä\nCook, rohkeni vihdoin lainata noin 40,000 ecutä, tyytyen menettämään\nne, jos Ruotsin kuningas sattuisi kuolemaan. Tämä rahasumma saapui\nkuninkaan pieneen leiriin juuri silloin, kun jo alkoi olla puute\nkaikesta eikä enää ollut mitään avun toivoa.\n\nSillä välin oli Poniatowski kirjoittanut suurvisiirin leiristä käsin\nselostuksen Pruth-joelle tehdystä sotaretkestä, syyttäen siinä\nBaltadshi-Mehemediä arkuudesta ja petollisuudesta. Eräs vanha\njanitshaari, joka oli suutuksissaan visiirin heikkoudesta ja lisäksi\nPoniatowskin lahjojen suostuttama, otti tämän selostuksen huostaansa ja\nlähti, lomaa saatuaan, itse viemään kirjeen sulttaanin käsiin.\n\nPoniatowski matkusti leiristä muutamia päiviä myöhemmin ja lähti Turkin\nhoviin punomaan siellä tapansa mukaan juonia suurvisiiriä vastaan.\n\nOlosuhteet olivatkin suotuisat; vapautunut tsaari ei näet\nkiirehtinytkään täyttämään sitoumuksiaan; Asovin avaimia ei kuulunut;\nsuurvisiiri, joka siitä oli vastuunalainen, pelkäsi syystä herransa\nvihaa eikä uskaltanut hänelle näyttäytyä.\n\nSeralji oli tällöin enemmän kuin koskaan täynnä vehkeitä ja puolueita.\nMoisia juonia tavataan kyllä kaikissa hoveissa, mutta meikäläisissä ne\ntavallisesti päättyvät ministerin vaihdokseen tai korkeintaan\nmaanpakoon ajamiseen; Konstantinopolissa ne sen sijaan saattavat\nputoamaan useamman kuin yhden pään. Tällä kertaa maksoi asia vanhan\nsuurvisiirin Tshurlulin ja Baltadshi-Mehemedin luutnantin Osmanin\nhengen, koska tämä oli ollut Pruthin rauhan pääpuuhaaja ja mainitun\nrauhan jälkeen saanut tärkeän valtioviran. Osmanin aarteiden joukosta\nlöydettiin tsaarittaren sormus ja 20,000 Saksissa ja Venäjällä lyötyä\nkultarahaa. Se todisti selvästi, että raha yksin oli pelastanut tsaarin\nkuilusta ja tuhonnut Kaarle XII:n onnen. Suurvisiiri Baltadshi-Mehemed\nkarkoitettiin Lemnos-saarelle, jossa hän kolme vuotta myöhemmin kuoli.\nSulttaani ei ottanut hänen omaisuuttansa hänen lähtiessään maanpakoon\neikä hänen kuoltuaankaan; hän ei ollut rikas, ja hänen köyhyytensä\npuhdistaa hänen muistonsa syytöksestä.\n\nTätä suurvisiiriä seurasi Jussuf, s.o. Josef, jonka kohtalo oli yhtä\nmerkillinen kuin hänen edeltäjäinsäkin. Hän oli syntynyt Venäjän\nrajoilla ja joutunut perheineen kuusivuotiaana turkkilaisten vangiksi,\njotka möivät hänet eräälle janitshaarille. Sitten hän oli ison aikaa\npalvelijana seraljissa ja kohosi vihdoin toiseksi henkilöksi siinä\nvaltakunnassa, jossa hän oli ollut orjana; mutta hän oli vain\nvarjoministeri. Nuori seliktar Ali-Kumurdshi nosti hänet tälle\nliukkaalle paikalle vain siksi aikaa, kunnes itse voisi asettua sille,\nja Jussuf, hänen juhtansa, ei toimittanut muuta kuin vahvisti\nvaltakunnan sinetillä tämän suosikin tahdonilmauksia. Ottomanisen hovin\npolitiikka näytti kokonaan muuttuneen tämän visiirikauden ensi päivistä\nalkaen. Tsaarin Konstantinopolissa osaksi ministereinä, osaksi\npanttivankeina olevat valtuutetut saivat nyt osakseen parempaa kohtelua\nkuin koskaan ennen. Suurvisiiri vahvisti heidän kanssaan Pruthin\nrauhan. Mutta enimmin suututti Ruotsin kuningasta tieto siitä, että ne\nsalaiset suhteet, joihin oli ryhdytty Konstantinopolissa tsaarin\nkanssa, olivat Englannin ja Hollannin lähettiläiden välitystoimen\nhedelmiä.\n\nKaarlen vetäydyttyä Benderiin oli Konstantinopoli muuttunut siksi, mikä\nRooma on niin monesti ollut, nimittäin kristikunnan valtiollisten\nneuvottelujen keskustaksi. Ranskan lähettiläs kreivi Désaleurs kannatti\nsiellä Kaarlen ja Stanislauksen pyyteitä; Saksan keisarin ministeri\ntaas ehkäisi niitä. Ruotsalainen ja venäläinen puolue törmäsivät siellä\nkiivaasti yhteen, kuten on nähty ranskalaisen ja espanjalaisen puolueen\nkauan aikaa taistelevan keskenään Rooman hovissa.\n\nEnglanti ja Hollanti, jotka näyttivät puolueettomilta, eivät sitä\nkuitenkaan olleet. Se uusi kaupanlähde, jonka tsaari oli avannut\nPietarissa, veti näet puoleensa näiden kahden kauppakansan huomion.\n\nEnglantilaiset ja hollantilaiset ovat aina sen ruhtinaan puolella, joka\nenimmin suosii heidän kaupankäyntiänsä. Tsaarin maassa oli paljon\nvoitettavissa; ei siis ollut ihmeellistä, että Englannin ja Hollannin\nministerit salaa edistivät hänen asioitansa Ottomanisen Portin luona.\nTämän uuden ystävyyden ehtoja oli, että Kaarlen tuli heti poistua\nTurkin valtakunnan alueilta, joko sitten tsaari toivoi täten voivansa\nsaada hänet matkalla käsiinsä tai arveli Kaarlen olevan vähemmän\nvaarallisen omissa valtioissaan kuin Turkissa, jossa hän aina helposti\nvoi nostattaa turkkilaiset sotavoimat Venäjän valtakuntaa vastaan.\n\nRuotsin kuningas ahdisteli hellittämättä Porttia, vaatien sitä\nlähettämään hänet Puolan kautta kotiin lukuisan armeijan etunenässä.\nDivaani todella päättikin lähettää hänet kotiinsa, mutta vain\nseitsen- tai kahdeksantuhantisen saattoväen kanssa, siis ei kuninkaana,\njota tahdottiin auttaa, vaan vieraana, josta haluttiin päästä irti.\nTässä tarkoituksessa sulttaani Ahmed kirjoitti hänelle seuraavasti:\n\n    \"Suurivaltainen kuninkaiden joukossa, jotka palvovat Jeesusta,\n    vääryyksien ja loukkauksien kostaja, oikeuden suojelija Etelän\n    ja Pohjan satamissa ja valtioissa, majesteettisuudessa,\n    loistava, kunnian, maineen ja meidän Korkean porttimme ystävä,\n    Kaarle, Ruotsin kuningas, jonka yritykset Jumala menestyksellä\n    kruunatkoon!\n\n    Niin pian kuin korkea-arvoinen Ahmed, entinen\n    salakabinettipäällikkö, on saanut kunnian jättää Teille tämän,\n    meidän keisarillisella sinetillämme varustetun kirjeen,\n    suvainnette tulla varmasti vakuutetuksi ja tietoiseksi siihen\n    sisältyvien tarkoitustemme todenperäisyydestä. Vaikkapa näet\n    olemmekin aikoneet antaa aina voittoisien sotajoukkojemme\n    uudelleen marssia tsaaria vastaan, niin kuitenkin on mainittu\n    ruhtinas, välttääksensä oikeutettua suuttumustamme, johon meidät\n    on saattanut hänen hidastelunsa Pruthin rannalla tehdyn rauhan\n    määräysten täyttämisessä, sittemmin Korkean Porttimme tykönä\n    uudistanut mainitun rauhan ja luovuttanut valtakunnallemme Asovin\n    linnan ja kaupungin, sekä Englannin ja Hollannin, meidän vanhain\n    ystäviemme, lähettiläiden välityksellä pyytänyt kanssamme solmita\n    pysyväisen rauhan siteet. Niinpä olemmekin sen myöntäneet hänelle\n    ja antaneet hänen meidän luonamme panttivankeina oleville\n    valtuutetuilleen keisarillisen rauhanvahvistuksemme, otettuamme\n    ensin hänen antamansa vastaan heidän käsistään.\n\n    Me olemme antaneet korkeasti kunnioitetulle ja urhoolliselle\n    Delvet Gheraille, Budziakin, Krimin, Nogain ja tsherkessien\n    khaanille, ja sangen viisaalle neuvokselle ja Benderin jalolle\n    seraskierille Ismaelille, joiden loistavuutta ja ymmärtäväisyyttä\n    Jumala ikuistakoon ja lisätköön, loukkaamattoman ja hyödyttävän\n    määräyksemme Teidän paluustanne Puolan läpi, Teidän ensimäisen\n    aikomuksenne mukaisesti, joka Teidän puoleltanne on meille\n    uudelleen tehty tiettäväksi. Teidän tulee siis valmistautua\n    lähtemään Kaitselmuksen suojassa ja kunniakkaan saattojoukon\n    kera ensi talvena, palataksenne omiin maakuntiinne, samalla kun\n    suvainnette kulkea ystävänä Puolan maiden läpi.\n\n    Kaikkea, mikä on tarpeellista Teidän matkaanne varten, kuten\n    rahaa, ihmisiä, hevosia ja vaunuja, hankitaan Teille Korkean\n    Portin toimesta. Me kehoitamme Teitä erityisesti ja neuvomme\n    Teitä antamaan mitä nimenomaisimmat ja selvimmät käskynne\n    kaikille luonanne oleville ruotsalaisille ja muille ihmisille,\n    etteivät he panisi toimeen mitään epäjärjestyksiä eivätkä\n    ryhtyisi mihinkään sellaiseen tekoon, joka suorasti tai\n    epäsuorasti pyrkisi loukkaamaan tätä rauhaa ja ystävyyttä.\n\n    Te tulette täten edelleen säilyttämään suosiollisuutemme,\n    josta olemme koettaneet antaa Teille niin suuria ja niin\n    monia todisteita, kuin suinkin on siihen ollut tilaisuutta.\n    Teitä saattamaan määrätyt joukkomme tulevat saamaan meidän\n    keisarillisia tarkoituksiamme vastaavat ohjeet.\n\n    Annettu Korkeassa Portissamme Konstantinopolissa rebyul\n    eurech-kuun 14 päivänä 1214. (Huhtikuun 19 p:nä 1712.)\"\n\nTämä kirje ei saanut Ruotsin kuningasta vielä menettämään kaikkea\ntoivoa. Hän kirjoitti sulttaanille olevansa koko ikänsä kiitollinen\nniistä suosionosoituksista, joita hänen korkeutensa oli tuhlannut\nhänelle ylenmäärin; mutta piti sulttaania liian oikeamielisenä\nlähettämään hänet vain pelkän tavallisen saattojoukon kera sellaisen\nmaan läpi, joka vielä oli tulvillaan tsaarin joukkoja. Todellakin\nVenäjän keisari, vastoin Pruthin rauhan ensimäistä pykälää, jossa hän\noli sitoutunut viemään kaikki joukkonsa pois Puolasta, oli vielä\nlähettänyt sinne uuttakin sotaväkeä, ja, mikä näyttää ihmeelliseltä,\nsuurherra ei tiennyt siitä mitään.\n\nPortin huonosta politiikasta, joka turhamaisuudesta pitää aina\nkristittyjen ruhtinasten lähettiläitä Konstantinopolissa, mutta\nei itse pidä yhtään ainoaa asiamiestä kristityissä hoveissa,\njohtuu se, että viimemainitut joskus saavat tietoonsa jopa ohjaavatkin\nsulttaanin salaisimpia päätöksiä, samalla kun divaani elää syvässä\ntietämättömyydessä siitä, mitä tapahtuu julkisesti kristittyjen\nkeskuudessa.\n\nSulttaani, joka sulkeutuu seraljiinsa vaimojensa ja eunukkiensa kera,\nnäkee kaikki asiat vain suurvisiirinsä silmillä. Tämä ministeri,\nollen yhtä luoksepääsemätön kuin herransa ja tekemisissä vain\nseraljivehkeilyjen kanssa, ei pidä mitään kirjeenvaihtoa ulospäin ja\ntuleekin sentähden säännöllisesti petetyksi tai sitten itse pettää\nsulttaania, joka ensimäisen syyn sattuessa erottaa tai kuristuttaa\nhänet, valitakseen sijaan toisen, yhtä tietämättömän tai yhtä\nuskottoman, joka käyttäytyy edeltäjäinsä tavoin ja myös kukistuu pian\nkuten hekin.\n\nTämän hovin toimettomuus ja huolettomuus on todellakin niin\nsuuri, että jos kristityt ruhtinaat liittyisivät sitä vastaan, niin\nheidän laivastonsa olisivat Dardanelleissa ja heidän maa-armeijansa\nAdrianopolin portilla, ennenkuin turkkilaiset ennättäisivät\najatellakaan puolustautumista. Mutta erilaiset harrastukset, jotka aina\nedelleenkin jakavat kristikunnan, pelastavat turkkilaiset kohtalosta,\njota heidän heikko politiikkansa ja heidän tietämättömyytensä maa- ja\nmerisodassa näyttävät heille nykyään valmistavan.\n\nAhmed tiesi niin vähän siitä, mitä tapahtui Puolassa, että lähetti\nsinne erään agan katsomaan, oliko totta, että tsaarin joukot vielä\nolivat siellä. Kaksi Ruotsin kuninkaan sihteeriä, jotka osasivat\nturkinkieltä, seurasi agaa, voidakseen sitten todistaa häntä vastaan,\njos hän antaisi asioista vääriä tietoja.\n\nTämä aga näki omin silmin totuuden ja teki siitä selon sulttaanille\nitselleen. Vimmastunut Ahmed aikoi kuristuttaa suurvisiirin, mutta\nsuosikki, joka suojeli häntä ja arveli häntä vastedeskin tarvitsevansa,\nhankki hänelle armon ja piti häntä vielä jonkun aikaa ministeristössä.\n\nVenäläisiä suosi julkisesti visiiri, salaisesti Ali Kumurdshi, joka\noli vaihtanut puoluetta; mutta sulttaani oli niin kiukustunut,\nrauhansopimuksen loukkaus niin ilmeinen, ja janitshaarit, jotka usein\npanevat ministerit, suosikit ja sulttaanit vapisemaan, vaativat niin\näänekkäästi sotaa, ettei kukaan seraljissa uskaltanut ilmaista\nmaltillisempaa mielipidettä.\n\nNiinpä suurherra heti panettikin Seitsemän tornin vankilaan Venäjän\nlähettiläät, jotka jo olivat yhtä tottuneet vaeltamaan vankilaan kuin\npuheillepääsyyn. Sota julistettiin uudelleen tsaaria vastaan,\nhevosenhännät [hevosenhännät ovat turkkilaisilla sotalippuina. --\n_Suom. muist_.] pystytettiin ja käskyt annettiin kaikille pashoille\nkoota 200,000 miehen vahvuinen taisteluarmeija. Sulttaani itse jätti\nKonstantinopolin ja siirsi hovinsa Adrianopoliin, ollakseen lähempänä\nsotanäyttämöä.\n\nSamaan aikaan eräs Augustin ja Puolan tasavallan puolesta suurherran\nluo lähetetty juhlallinen lähetyskunta suuntasi kulkunsa Adrianopolia\nkohti. Masovian palatinus johti tätä lähetyskuntaa, johon kuului\nenemmän kuin kolmesataa henkeä.\n\nKoko lähetyskunta kuitenkin pidätettiin ja vangittiin eräässä\nAdrianopolin esikaupungissa. Milloinkaan ei Ruotsin kuninkaan puolue\nollut saanut parempia toiveita kuin nyt, mutta koko tämä suuri touhu\njäi vielä kerran hyödyttömäksi, ja kaikki siihen liittyneet laskelmat\nmenivät hukkaan.\n\nJos voidaan uskoa erästä viisasta ja kaukonäköistä julkista ministeriä,\njoka silloin toimi Konstantinopolissa, hautoi nuori Kumurdshi jo\ntällöin päässään toisenlaisia aikeita kuin aromaiden valloittamista\nVenäjän tsaarilta epätietoisen sodan avulla. Hän muka halusi riistää\nvenetsialaisilta Peloponnesoksen, nykyisen Morean, ja tehdä itsensä\nUnkarin ylivaltiaaksi.\n\nVoidakseen suorittaa nämä suuret tuumansa hän odotteli vain\nsuurvisiirin virkaa, josta hänen nuoruutensa vielä pidätti häntä. Tämän\nsuunnitelman takia hänelle oli tärkeämpi olla tsaarin liittolainen kuin\nvihamies. Ei siis ollut enemmän hänen etujensa kuin hänen tahtonsa\nmukaista suojella enää kauempaa Ruotsin kuningasta, vielä vähemmän\nsaattaa Turkkia sotaan hänen tähtensä. Hän ei ainoastaan tahtonut\nlähettää kotiin tätä kuningasta, vaan myös avoimesti julisti, ettei\nvastedes enää olisi siedettävä ketään kristittyä ministeriä\nKonstantinopolissa. Kaikki viralliset lähettiläät olivat muka\nainoastaan säädyllisiä vakoojia, jotka joko lahjoivat tai pettivät\nvisiirejä ja jo liiankin kauan olivat panneet vireille vehkeilyjä\nseraljissa. Perassa ja Levantin kauppapaikoissa asuvat frankit olivat\nmuka pelkkiä kauppiaita, jotka tarvitsivat vain konsulin eikä\nlähettilästä. Suurvisiiri, joka oli suosikille kiitollisuudenvelassa\nvirastaan, jopa hengestäänkin, ja joka yhä pelkäsi häntä, mukautui\nsitäkin helpommin hänen tarkoituksiinsa, koska hän oli myönyt itsensä\nvenäläisille ja toivoi siten voivansa kostaa Ruotsin kuninkaalle, joka\noli tahtonut tuhota hänet. Mufti, Ali Kumurdshin juhta, oli samoin\nhänen oikkujensa orja; hän oli kehoittanut sotaan tsaaria vastaan, kun\nsuosikki tahtoi sitä, ja hän huomasi sen vääräksi, heti kun tämä nuori\nmies oli muuttanut mielipidettä. Tuskin oli siis armeija saatu kokoon,\nkun jo ruvettiin puuhaamaan sovintoa. Varakansleri Shafirov ja nuori\nSheremetjev, tsaarin lähettiläät ja panttivangit Portin luona,\nlupasivat monien neuvottelujen jälkeen, että tsaari veisi joukkonsa\npois Puolasta. Suurvisiiri, vaikkapa hyvin tiesikin, ettei tsaari\ntäyttäisi tätä sopimusta, kirjoitti kuitenkin sen alle, ja sulttaani,\ntyytyen siihen, että näennäisesti oli lukenut lakia venäläisille, jäi\nedelleen Adrianopoliin. Niinpä nähtiin, kuinka vähemmässä kuin kuudessa\nkuukaudessa oli vahvistettu rauha tsaarin kanssa, sitten jälleen\njulistettu sota ja vielä kerran uudistettu rauha.\n\nPääpykälänä kaikissa näissä sopimuksissa oli aina Ruotsin kuninkaan\nkotiinsa lähettäminen. Sulttaani ei suinkaan tahtonut vahingoittaa\nomaansa ja Turkin valtakunnan kunniaa sillä, että kuningas jätettäisiin\nalttiiksi vaaralle joutua matkalla vihollistensa käsiin. Sentähden\nmäärättiinkin, että hänen tuli lähteä, mutta että Puolan ja Venäjän\nlähettiläiden tuli vastata hänen turvallisuudestaan. Mainitut\nlähettiläät vannoivat herrojensa nimessä, ettei tsaari eikä kuningas\nAugust häiritsisi hänen matkaansa, mutta Kaarle puolestaan ei saanut\nnostaa mitään levottomuutta Puolassa. Kun divaani oli näin järjestänyt\nKaarlen kohtalon, niin Benderin seraskieri Ismael lähti Varnitzaan,\njonne kuningas oli leiriytynyt, ja teki hänelle selvää Portin\npäätöksestä, antaen taitavasti hänen ymmärtää, ettei lykkäys enää ollut\nmahdollinen ja että hänen täytyi nyt lähteä.\n\nKaarle vastasi ainoastaan, että suurherra oli luvannut hänelle armeijan\neikä saattojoukkoa ja että kuninkaiden tuli pitää sanansa.\n\nTällä välin oli kenraali Flemming, kuningas Augustin ministeri ja\nsuosikki, salaisessa kirjeenvaihdossa tataarien khaanin ja Benderin\nseraskierin kanssa. Ranskalainen aatelismies La Mare, joka oli\neverstinä Saksin palveluksessa, oli tehnyt Benderistä Dresdeniin useita\nmatkoja, jotka olivat kaikki epäiltävää laatua.\n\nJuuri samaan aikaan Ruotsin kuningas vangitutti Valakian rajalla erään\nkuriirin, jonka Flemming oli lähettänyt tataarien ruhtinaan luo. Hänen\nkirjeensä tuotiin Kaarlelle; niistä nähtiin, että oli olemassa\neräänlainen salainen sopimus tataarien ja Dresdenin hovin välillä;\nmutta ne oli laadittu niin kaksimielisin ja ylimalkaisin sanoin, että\noli vaikea päästä selville, oliko kuningas Augustin tarkoitus\nainoastaan vieroittaa turkkilaiset Ruotsin kuninkaan kannattajista, vai\ntahtoiko hän khaania luovuttamaan Kaarlen saksilaisille saattaessaan\nhäntä Puolan kautta.\n\nNäytti vaikealta ajatella, että niin jalomielinen ruhtinas kuin\nAugust tahtoisi Ruotsin kuninkaan vangitsemisella panna alttiiksi\nlähettiläittensä ja kolmensadan puolalaisen aatelismiehen hengen, jotka\noli pidätetty Adrianopolissa panttivankeina Kaarlen turvallisuuden\nvakuudeksi.\n\nMutta toiselta puolen tiedettiin, että Flemming, Augustin\ntäysivaltainen ministeri, oli hyvin ovela ja jotenkin arkailematon\nmies. Ruotsin kuninkaan vaaliruhtinas-kuninkaalle aiheuttamat\nloukkaukset näyttivät tekevän jokaisen koston anteeksiannettavaksi, ja\nvoitiinhan ajatella, että jos Dresdenin hovi kerran osti Kaarlen\ntataarien khaanilta, se yhtä helposti voi Turkin hovilta ostaa vapauden\npuolalaisille panttivangeille.\n\nNäitä järkisyitä punnittiin puoleen ja toiseen kuninkaan, hänen\nyksityiskanslerinsa Müllernin ja hänen suosikkinsa Grothusenin kesken.\nHe lukivat yhä uudelleen noita kirjeitä, ja kun se onneton tilanne,\njossa he olivat, teki heidät entistä epäluuloisemmiksi, päättivät he\nvihdoin uskoa mitä pahinta.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin kuningas sai vahvistuksen epäluulolleen erään\nhänen luokseen aikaisemmin paenneen kreivi Sapiehan pikaisesta\npoislähdöstä; tämä näet jätti hänet mennäkseen Puolaan ja\nheittäytyäkseen Augustin syliin. Jokaisessa muussa tapauksessa Sapieha\nolisi näyttänyt hänestä vain tyytymättömältä, mutta näissä\npulmallisissa olosuhteissa hän ei epäröinyt luulla häntä kavaltajaksi.\nSe seikka, että alituisesti vaadittiin häntä lähtemään, muuttivat hänen\nepäluulonsa varmuudeksi. Kun vielä hänen luonteensa itsepäisyys yhtyi\nkaikkiin näihin todennäköisyyksiin, pysyi hän lujana siinä\nmielipiteessä, että tahdottiin hänet kavaltaa ja luovuttaa\nvihollisille, vaikkapa tätä salahanketta ei olekaan koskaan voitu\nvarmasti todistaa.\n\nHän saattoi pettyä siinä luulossaan, että kuningas August oli tehnyt\nhänestä kauppaa tataarien kanssa; mutta hän pettyi vielä enemmän\nluottaessaan ottomanisen hovin apuun. Kuinka asian laita olikaan, hän\npäätti voittaa aikaa.\n\nHän sanoi Benderin pashalle, ettei hän voinut lähteä, ennenkuin oli\nsaanut velkansa maksetuiksi; sillä vaikkapa hänelle jo aikoja sitten\noli palautettukin hänen thaiminsa, oli hänen anteliaisuutensa yhä\npakoittanut hänet lainaamaan. Pasha kysyi, paljonko hän tahtoi;\nkuningas vastasi umpimähkään: tuhat kukkarollista, mikä on miljoona\nviisisataatuhatta frangia meidän kovassa rahassa. Pasha kirjoitti\nPortille; sulttaani myönsi vaaditun tuhannen kukkarollisen sijasta\ntuhat kaksisataa ja kirjoitti pashalle seuraavan kirjeen:\n\nSuurherran kirje Benderin pashalle.\n\n    \"Tämän keisarillisen kirjeen tarkoitus on tehdä Teille\n    tiettäväksi, että Teidän suosituksestanne ja esityksestänne ja\n    samoin sangen jalon Delvet Gherain, Korkean Porttimme khaanin,\n    meidän keisarillinen korkeutemme on myöntänyt Ruotsin kuninkaalle\n    tuhat kukkarollista, jotka tullaan lähettämään Benderiin sangen\n    korkea-arvoisen Mehemed pashan, entisen salakabinettipäällikön,\n    johdolla ja hoidossa, olemaan siellä Teidän huostassanne,\n    kunnes Ruotsin kuningas, jonka askelia Jumala ohjatkoon, sieltä\n    lähtee, annettavaksi silloin hänelle yhdessä kahdensadan\n    lisäkukkarollisen kera, joilla keisarillinen anteliaisuutemme on\n    suvainnut ylittää hänen pyyntöänsä.\n\n    Mitä tulee tiehen Puolan kautta, jonka hän on päättänyt valita,\n    niin olkoon Teidän ja khaanin huolena, joiden tulee saattaa\n    häntä, ryhtyä niin järkeviin ja viisaihin toimenpiteihin,\n    etteivät koko matkan aikana Teidän komennossanne olevat joukot\n    eikä Ruotsin kuninkaan väki aiheuta mitään vahinkoa tai ryhdy\n    mihinkään sellaiseen tekoon, jota voitaisiin pitää meidän Korkean\n    Porttimme ja Puolan vapaavaltaisen kuningaskunnan välillä\n    voimassa olevan rauhan loukkaamisena, niin että kuningas siis\n    matkustaa ystävänä meidän suojeluksessamme.\n\n    Näin menettelemällä, kuten Teidän on nimenomaan kehoitettava\n    häntä tekemään, hän on saapa puolalaisten puolelta kaikkia Hänen\n    Majesteetilleen tulevia kunnian- ja huomaavaisuuden osoituksia,\n    kuten ovat meille vakuuttaneet kuningas Augustin ja tasavallan\n    lähettiläät, tarjoten tällä ehdolla itsensä ja muutamia muita\n    jalosukuisia puolalaisia, jos sitä vaadimme, panttivangeiksi ja\n    vakuudeksi hänen esteettömän läpimatkansa puolesta.\n\n    Kun sitten aika, josta olette mainittuun matkaan nähden sopinut\n    sangen jalosukuisen Delvet Gherain kanssa, on tullut, tulee\n    Teidän asettua urhoollisten soturienne etupäähän, joiden joukkoon\n    myöskin tataarit saapuvat khaaninsa kera, ja sitten saattaa\n    Ruotsin kuningas miehineen maasta pois.\n\n    Niinpä siis suvaitkoon ainoa ja kaikkivaltias Jumala ohjata\n    Teidän ja heikäläisten askelia! Auloksen pasha jääköön Benderiin\n    suojelemaan sitä Teidän poissaollessanne yhden spahi- ja yhden\n    janitshaariosaston kanssa. Noudattamalla meidän keisarillisia\n    käskyjämme ja tarkoituksiamme kaikissa näissä pykälissä ja\n    kohdissa, Te tulette jatkuvasti ansaitsemaan meidän keisarillisen\n    suosiomme kuin myös ne kiitokset ja palkinnot, jotka tulevat\n    kaikkien niitä noudattavien osaksi.\n\n    Laadittu keisarillisessa pääkaupungissamme Konstantinopolissa,\n    hevoskuun 2 päivänä, Hedshran vuonna 1214\".[38]\n\nSillaikaa kun tätä suurherran vastausta odoteltiin, kirjoitti kuningas\nPortille, valittaaksensa kavalluksesta, johon hän epäili tataarien\nkhaania syypääksi. Mutta kulkuteitä vartioitiin tarkasti; sitäpaitsi\nministeristö oli vihamielinen häntä kohtaan, ja niinpä kirjeet eivät\nkoskaan saapuneetkaan sulttaanin käsiin. Vieläpä visiiri esti Ranskan\nlähettilään Désaleursin matkustamasta Adrianopoliin, jossa hovi\noleskeli, peläten tämän ministerin, joka puuhaili Ruotsin kuninkaan\nhyväksi, tahtovan häiritä kuninkaan matkaa varten tehtyä suunnitelmaa.\n\nKaarle, kiukuissaan siitä, että hänet siten ikäänkuin tahdottiin\nkarkoittaa suurherran alueelta, päätti olla ylipäänsä ollenkaan\nlähtemättä.\n\nHän olisi voinut vaatia päästä palajamaan Saksan alueen kautta tai\nastua laivaan Mustallamerellä, mennäkseen Välimeren yli Marseilleen;\nmutta hän piti parempana olla vaatimatta mitään ja odottaa tapausten\nkehittymistä.\n\nKun nuo kaksitoistasataa kukkarollista olivat saapuneet, lähti hänen\nrahastonhoitajansa Grothusen, joka tänä pitkänä aikana jo oli oppinut\nturkinkieltä, tulkitta pashan luo, aikoen houkutella häneltä nuo\nkaksitoistasataa kukkarollista ja uudelleen panna vireille jonkin\nvehkeilyn Portin tykönä, ollen edelleen siinä väärässä luulossa, että\nruotsalainen puolue lopultakin saisi Turkin valtakunnan sotaan tsaarin\nvastaan.\n\nGrothusen sanoi pashalle, että kuningas ei voinut saada\nmatkavarusteitaan valmiiksi ilman rahaa. \"Mutta\", sanoi pasha, \"mehän\nsuoritamme kaikki kustannukset teidän matkallelähdöstänne; teidän\nherranne ei tarvitse kuluttaa mitään, niin kauan kuin hän on minun\nherrani suojeluksessa\".\n\nGrothusen intti, että turkkilaiset matkavarusteet erosivat siinä määrin\nfrankkilaisista, että täytyi turvautua Varnitzassa oleskelevien\nruotsalaisten ja puolalaisten käsityöläisten apuun.\n\nHän vakuutti herransa olevan taipuvaisen lähtemään ja tämän rahasumman\nhelpottavan ja edistävän hänen lähtöään. Liiaksi luottavainen pasha\nantoikin hänelle tuhatkaksisataa kukkarollista. Muutamia päiviä\nmyöhemmin hän tuli sangen kunnioittavalla tavalla kysymään kuninkaalta\nlähempiä määräyksiä lähdöstä.\n\nHänen hämmästyksensä oli tavaton, kun kuningas sanoi hänelle, että hän\nei vielä ollut valmis lähtemään ja että hän tarvitsi vielä tuhat\nkukkarollista. Pasha joutui niin ymmälle tästä vastauksesta, ettei\nvähään aikaan voinut puhua mitään. Hän vetäytyi erään ikkunan luo ja\nvuodatti siellä kyyneliä. Sitten hän kääntyi kuninkaaseen ja sanoi:\n\"Minä saan maksaa päälläni sen, että olen tehnyt Sinun majesteettisi\nmieliksi. Minä olen antanut kaksitoistasataa kukkarollista vastoin\nhallitsijani nimenomaista käskyä.\" -- Näin sanottuaan hän perin\nmurheellisena vetäytyi pois.\n\nKuningas pysähdytti hänet ja sanoi hänelle tahtovansa puolustaa häntä\nsulttaanin edessä. \"Ah!\" vastasi turkkilainen mennessään, \"herrani ei\nollenkaan tunne virheiden puolustelua, hän tuntee vain niiden\nrankaisemisen\".\n\nIsmael pasha ilmoitti asian tataarien khaanille, joka oli saanut saman\nkäskyn kuin pashakin olla sallimatta kahdentoistasadan kukkarollisen\nantamista ennen kuninkaan lähtöä ja nyt, koska hänkin oli suostunut\nmainitun rahamäärän luovuttamiseen, pelkäsi yhtä hyvin kuin pashakin\nsuurherran vihaa. He kirjoittivat molemmat Portille, koettaen puhdistaa\nitsensä syytöksestä; he vakuuttivat antaneensa kaksitoistasataa\nkukkarollista ainoastaan erään kuninkaallisen ministerin nimenomaisen\nlupauksen johdosta, että kuningas lähtisi viivyttelemättä, ja he\nrukoilivat hänen korkeuttansa, ettei kuninkaan epäystä luettaisi heidän\ntottelemattomuutensa syyksi.\n\nKaarle, ollen yhä lujasti siinä luulossa, että khaani ja pasha\ntahtoivat luovuttaa hänet hänen vihollisilleen, käski suurherran luona\nolevan lähettiläänsä Funckin tekemään heitä vastaan valituksen ja\nvaatimaan vielä tuhat kukkarollista. Hänen suunnaton anteliaisuutensa\nja rahaa kohtaan osoittamansa ylenkatse estivät häntä tuntemasta\nsellaiseen pyyntöön liittyvää häpeää. Hän esittikin sen muutoin vain\nsaadakseen epäävän vastauksen ja siten uuden tekosyyn olla lähtemättä;\nmutta moisiin keinoihin turvautuminen olikin todistuksena jo aivan\näärimmäiseen ahdinkoon joutumisesta. Hänen tulkkinsa Savari, taitava ja\nyritteliäs mies, kuljetti hänen kirjeensä, vaikka suurvisiiri pitikin\nkulkuteitä Adrianopoliin ankarasti vartioituna.\n\nFunckin oli pakko mennä esittämään tämä vaarallinen vaatimus.\nVastauksen asemesta hänet pistettiin tyrmään. Vihastunut sulttaani\nkutsui kokoon ylimääräisen divaanin ja puhui siellä itse, mitä hän\nmuutoin teki perin harvoin. Hänen puheensa kuului silloin tehdyn\nkäännöksen mukaan seuraavasti:\n\n\"Minä tunnen Ruotsin kuninkaan melkein yksinomaan Pultavan tappiosta ja\nsiitä pyynnöstä, jonka hän silloin teki minulle, että antaisin hänelle\nturvapaikan valtakunnassani. Minä en luullakseni tarvitse häntä eikä\nminulla ole mitään syytä enemmän rakastaa kuin pelätäkään häntä.\nPitämättä kuitenkaan lukua muusta kuin muhamettilaisten\nvieraanvaraisuudesta ja omasta jalomielisyydestäni, joka levittää\nsuosionsa kasteen niin suurten kuin pienten, niin muukalaisten kuin\nomien alamaistenikin ylitse, minä olen ottanut hänet vastaan ja\navustanut kaikin tavoin häntä, hänen ministerejään, upseerejaan ja\nsotamiehiään, enkä ole kolmeen ja puoleen vuoteen lakannut tuhlaamasta\nhänelle lahjoja.\n\n\"Minä olen myöntänyt hänelle melkoisen turvajoukon saattamaan häntä\nhänen valtioihinsa. Hän on vaatinut tuhat kukkarollista maksaaksensa\nerinäisiä kuluja, vaikkapa minä itse huolehdin kaikesta; tuhannen\nasemesta minä olen myöntänyt hänelle tuhatkaksisataa. Houkuteltuaan ne\nBenderin seraskierilta hän vaatii vielä lisäksi tuhat uutta eikä tahdo\nollenkaan lähteä, sanoen tekosyyksi turvajoukon olevan liian pienen,\nvaikkapa se oikeastaan on liiankin suuri ystävällisen maan läpi\nkulkemiseen.\n\n\"Minä kysyn siis, onko vieraanvaraisuuden lakien loukkaamista, jos\nlähetän tämän ruhtinaan kotiinsa, ja voivatko vieraat vallat syyttää\nminua väkivaltaisuudesta ja vääryydestä siinä tapauksessa, että minun\ntäytyisi väkisin pakoittaa hänet lähtemään.\"\n\nKoko divaani vastasi suurherran menettelevän oikeuden ja kohtuuden\nmukaan. Mufti julisti, ettei muhamettilaisen tarvinnut osoittaa\nvieraanvaraisuutta uskottomia, vielä vähemmän kiittämättömiä kohtaan,\nja hän antoi fetfansa, eräänlaisen hyväksymyksen, joka melkein aina\nseuraa suurherran tärkeitä käskyjä. Näitä fetfoja pidetään\noraakkelilausumien arvoisina, vaikkapa niiden antajat ovat samanlaisia\nsulttaanin orjia kuin muutkin.\n\nKäskyn ja fetfan veivät Benderiin bujuk-imraur eli ylitallimestari ja\nshiau-pasha eli ylihovimestari. Benderin pasha sai tämän käskyn\ntataarien khaanin luona; hän lähti heti Varnitzaan kysymään, tahtoiko\nkuningas lähteä ystävänä vai pakoittaa hänet panemaan sulttaanin käskyn\ntoimeen väkivallalla.\n\nTämä uhkaus saattoi Kaarlen vihan vimmoihin. \"Tottele herraasi, jos\nuskallat\", huusi hän pashalle, \"ja poistu heti näkyvistäni!\" --\nSuuttunut pasha lähti vastoin turkkilaisten tapaa nelistäen tiehensä.\nTiellä hän kohtasi Fabricen ja huusi ohi nelistäessään hänelle:\n\"Kuningas ei tahdo kuulla mitään järkisyitä; nyt saat nähdä outoja\nasioita.\" -- Vielä samana päivänä hän pidätti kuninkaalta elintarpeet\nja otti pois hänen janitshaarivartionsa. Hän ilmoitti Varnitzassa\noleville puolalaisille ja kasakoille, että jos he halusivat saada\nelintarpeita, heitän tuli jättää Ruotsin kuninkaan leiri ja asettua\nBenderiin Portin suojelukseen. Kaikki tottelivat ja jättivät kuninkaan\nvain talonsa upseerien ja kolmensadan ruotsalaisen sotilaan varaan\n20,000 tataaria ja 60,000 turkkilaista vastaan.\n\nLeirissä ei enää ollut mitään elintarpeita enemmän ihmisille kuin\nhevosillekaan. Kuningas määräsi tapettavaksi leirin ulkopuolella\nkaksikymmentä niistä kauniista arabialaisista hevosista, jotka\nsuurherra oli lähettänyt hänelle, sanoen: \"En tahdo heidän\nmuonavarojaan enkä heidän hevosiaan.\" -- Se oli juhlahetki tataareille,\njotka, kuten tiedetään, pitävät hevosen lihaa herkullisena.\n\nSillä välin turkkilaiset ja tataarit saarsivat kaikilta tahoilta\nkuninkaan pienen leirin. Hämmästymättä siitä tämä ruhtinas antoi\nkolmensadan ruotsalaisensa luoda oikein säännöllisiä vallituksia. Hän\nitse oli työssä mukana; hänen rahastonhoitajansa, sihteerinsä,\nkamaripalvelijansa ja kaikki muut palvelijat ottivat osaa työhön:\ntoiset rakensivat sulkuja ikkunoihin, toiset upottivat hirsiä maahan\nkaaritukipilarien muotoon ovien taakse.\n\nKun talo oli nyt turvattu varustuksilla ja kun kuningas oli tehnyt\nkierroksen luuloteltujen linnoitustensa kautta, asettui hän\nrauhallisesti pelaamaan shakkia suosikkinsa Grothusenin kanssa,\nikäänkuin kaikki olisi ollut mitä varmimmassa turvassa. Onneksi\nHolsteinin lähettiläs Fabrice ei majaillut Varnitzassa, vaan pienessä\nVarnitzan ja Benderin välillä olevassa kylässä, jossa asui myös\nEnglannin lähettiläs Ruotsin kuninkaan luona, Jeffreys. Nähdessään\nmyrskyn olevan puhkeamaisillaan nämä kaksi ministeriä tarjoutuivat\nvälittäjiksi turkkilaisten ja Kaarlen välille. Khaani ja varsinkin\nBenderin pasha, jolla ei ollut mitään halua tehdä tälle hallitsijalle\nväkivaltaa, ottivat molempien ministerien tarjouksen kiitollisina\nvastaan. He pitivät keskenään Benderissä kaksi neuvottelua; niissä\nolivat läsnä myös mainittu seraljin hovimestari ja ylitallimestari,\njotka olivat tuoneet sulttaanin käskyn ja muftin fetfan.\n\nFabrice selitti heille, että Ruotsin kuninkaalla oli pätevät syynsä\nuskoa aiottavan jättää hänet hänen vihollistensa käsiin Puolassa.\nKhaani, pasha ja toiset vannoivat päittensä kautta ja ottivat Jumalan\ntodistajaksi siihen, että he inhosivat moista hirveää petosta ja että\nhe mieluummin vuodattaisivat viimeisen veripisaransa kuin sietäisivät\nedes vähintäkään kunnioituksen puutetta kuningasta kohtaan matkalla. He\nsanoivat, että heillä oli käsissään Venäjän ja Puolan lähettiläät,\njotka saisivat hengellään maksaa heille pienimmänkin loukkauksen, joka\ntehtäisiin Ruotsin kuningasta vastaan. He valittivat katkerasti sitä,\nettä kuningas epäluuloillaan loukkasi henkilöitä, jotka olivat ottaneet\nhänet niin hyvin vastaan ja häntä niin hyvin kohdelleet. Vaikkapa valat\nuseinkin ovat vain petollisuuden kieltä, uskoi Fabrice kuitenkin niitä;\nhän luuli heidän vakuutteluissaan näkevänsä sen totuuden leiman, jota\nvalhe kykenee aina jäljittelemään vain epätäydellisesti. Hän kyllä\ntiesi, että tataarien khaanin ja kuningas Augustin välillä oli ollut\nsalainen kirjeenvaihto, mutta hän oli varma siitä, että heidän\nneuvotteluissansa oli ollut puhe ainoastaan Ruotsin kuninkaan\ntoimittamisesta pois suurherran alueelta. Joko sitten Fabrice pettyi\ntaikka ei, hän vakuutti heille esittävänsä kuninkaalle, että tämän\nepäluulot olivat aiheettomat. \"Mutta tahdotteko todellakin karkoittaa\nhänet väkisin?\" lisäsi hän. -- \"Kyllä\", vastasi pasha, \"sellainen on\nherramme määräys\". -- Nyt hän pyysi heitä vielä kerran vakavasti\nharkitsemaan, saattoiko tuo määräys valtuuttaa heidät vuodattamaan\nkruunatun pään verta. -- \"Totta kai\", tiuskasi khaani vimmoissaan,\n\"jos kruunattu pää kieltäytyy tottelemasta suurherraa hänen\nvaltakunnassaan\".\n\nKun sillä välin kaikki oli valmiina hyökkäykseen ja Kaarlen kuolema\nsiten näytti välttämättömältä, ja kun sulttaanin käsky ei nimenomaan\npuhunut kuninkaan surmaamisesta, jos hän tekisi vastarintaa, niin pasha\nsai khaanin vielä suostutetuksi siihen, että heti lähetettiin pikalähetti\nAdrianopoliin, jossa suurherra silloin oleskeli, saamaan hänen\nkorkeudeltansa tämän viimeiset määräykset.\n\nSaavutettuaan tämän lyhyen lykkäyksen herrat Jeffreys ja Fabrice\nriensivät ilmoittamaan siitä kuninkaalle. He saapuivat innokkaina kuten\nainakin ne, jotka tuovat hyvän uutisen, mutta heidät otettiin perin\nkylmästi vastaan. Kuningas nimitti heitä vapaaehtoisiksi välittäjiksi\nja väitti sulttaanin käskyä ja muftin fetfaa väärennetyiksi, sillä\nmuutoinhan ei olisi tarvinnut lähettää hakemaan uusia määräyksiä\nPortilta.\n\nNyt vetäytyi Englannin ministeri leikistä tiehensä, päätettyään\njyrkästi olla enää sekaantumatta niin itsepäisen ruhtinaan asioihin.\nFabrice taas, jota kuningas rakasti ja joka muutenkin oli tottuneempi\nhänen oikkuihinsa kuin Englannin ministeri, jäi hänen luoksensa ja\nrukoili häntä olemaan panematta niin kallisarvoista henkeä alttiiksi\nniin hyödyttömän asian vuoksi.\n\nVastauksen asemesta kuningas näytti hänelle vallituksiaan ja pyysi\nhäntä käyttämään välitystään ainoastaan elintarpeitten hankkimiseen.\nHelposti saatiinkin turkkilaiset sallimaan elintarpeiden vientiä\nkuninkaan leiriin niin kauan, kunnes pikalähetti tulisi takaisin\nAdrianopolista. Itse khaanikin oli kieltänyt ryöstönhimoisia\ntataarejaan ryhtymästä mihinkään yritykseen ruotsalaisia vastaan ennen\nuuden määräyksen tuloa. Niinpä Kaarle voi joskus jopa lähteä\nleiristäänkin neljänkymmenen ratsumiehen kera ja karauttaa\ntataarilaisjoukkojen keskitse, jotka kunnioittavasti jättivät hänelle\ntien vapaaksi. Vieläpä hän ajoi suoraan heidän rivejänsä kohti, jolloin\nhe mieluummin avasivat ne kuin ryhtyivät vastarintaan.\n\nVihdoin saapui suurherran käsky surmata miekalla kaikki ruotsalaiset,\njotka tekivät vähintäkin vastarintaa, säästämättä edes itse kuninkaan\nhenkeä. Pasha oli niin kohtelias, että näytti tämän käskyn Fabricelle,\njotta tämä tekisi vielä viimeisen ponnistuksen Kaarlen luona. Fabrice\nlähtikin heti viemään tätä surullista sanomaa. \"Oletteko nähnyt\nmainitsemanne käskyn?\" kysyi kuningas. -- \"Kyllä\", vastasi Fabrice. --\n\"No hyvä, sanokaa heille minun puolestani, että se on jo toinen käsky,\njonka he ovat väärentäneet, ja että minä en aio lähteä.\" -- Fabrice\nheittäysi hänen jalkoihinsa, suuttui ja moitti häntä hänen\nhärkäpäisyydestänsä, mutta kaikki oli turhaa. \"Palatkaa turkkilaistenne\nluo\", sanoi kuningas hänelle hymyillen; \"jos he hyökkäävät kimppuuni,\nniin osaan kyllä hyvin puolustaa itseäni\".\n\nMyöskin kuninkaan papit heittäysivät polvilleen hänen eteensä ja\nvannottivat häntä, ettei hän panisi varmalle perikadolle alttiiksi\nPultavasta säästyneitä onnettomia tähteitä eikä varsinkaan omaa\npyhitettyä persoonaansa. Lisäksi he todistelivat hänelle, että moinen\nvastarinta oli väärä, että hän loukkasi vieraanvaraisuuden oikeuksia\ntahtomalla itsepintaisesti jäädä väkisinkin muukalaisten luo, jotka\nniin kauan ja niin jalomielisesti olivat auttaneet häntä. Kuningas,\njoka ei ollut vihainen Fabricelle, suuttui kovasti pappeihinsa ja sanoi\nheille ottaneensa heidät mukaansa pitämään rukouksia eikä tyrkyttämään\nhänelle mielipiteitään.\n\nKenraalit Hård ja Dahldorf, jotka puolestaan olivat aina vastustaneet\nsellaista taistelua, jonka seuraukset voivat olla ainoastaan tuhoisat,\nnäyttivät kuninkaalle hänen palveluksessaan saamiensa haavojen\npeittämiä ruumiitaan ja vakuuttaen hänelle olevansa valmiit kuolemaan\nhänen puolestansa, rukoilivat häntä, että se saisi tapahtua edes\ntarpeellisemmassa tilaisuudessa. \"Minä huomaan teidän haavoistanne ja\nomistani\", virkkoi Kaarle XII heille, \"meidän taistelleen urhoollisesti\nyhdessä. Te olette tehneet velvollisuutenne tähän saakka, tehkää se\nvielä tänäänkin.\" -- Nyt ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin\ntotella; jokainen häpesi olla tahtomatta kuolla kuninkaansa rinnalla.\nTämä ruhtinas arveli varustautuneensa niin hyvin rynnäkön varalle, että\noli salaisesti oikein hyvillään siitä huvista ja kunniasta, jonka\nhänelle tuotti kokonaisen armeijan ponnistusten uhmaaminen\nkolmellasadalla miehellä. Hän sijoitti kunkin omalle paikalleen: hänen\nkanslerinsa Müllernin, sihteerinsä Ehrenpreissin ja kirjurien tuli\npuolustaa kanslian taloa; parooni Feif pöytäpalvelijain etunenässä\nmäärättiin toiselle paikalle; tallirengit ja kokit saivat kolmannen\npaikan suojellaksensa, sillä hänen luonansa olivat kaikki sotamiehiä.\nHän ratsasti nopeasti varustuksiltaan taloonsa, lupasi kaikille\npalkintoja, nimitti uusia upseereja ja vakuutti korottavansa\nhalvimmatkin palvelijat kapteeneiksi, jos he taistelisivat uljaasti.\n\nKohtapa nähtiinkin turkkilaisten ja tataarien armeijan kymmenen\nkanuunan ja mörssärin kera käyvän hyökkäämään pientä varustusta\nvastaan. Hevosenhännät hulmusivat ilmassa, torvet soivat ja\n_Allah_-huudot kaikuivat joka taholta.\n\nParooni Grothusen teki sen huomion, että turkkilaiset eivät\nsekoittaneet huutoihinsa mitään kuningasta solvaavaa ja että he\nmainitsivat häntä vain nimellä _demirbash_, rautakallo. Heti hän päätti\nlähteä yksin ja aseettomana ulos vallituksistaan. Hän astui\njanitshaarien rivejä kohti, jotka melkein kaikki olivat saaneet häneltä\nrahaa. \"Kuinka, ystäväni!\" huusi hän heille soveliain sanoin, \"aiotteko\nte surmata kolmesataa aseetonta ruotsalaista? Te, urhoolliset\njanitshaarit, jotka olette armahtaneet viisikymmentätuhatta venäläistä,\nkun nämä huusivat teiltä _amman'ia_ (armoa)? Oletteko jo kokonaan\nunohtaneet ne hyvättyöt, joita olette saaneet meiltä? Ja tahdotteko\ntappaa tämän suuren Ruotsin kuninkaan, jota te niin paljon rakastatte\nja joka on antanut teille niin paljon lahjoja? Hyvät ystävät, hän\npyytää ainoastaan kolme päivää, eivätkä sulttaanin käskyt ole niin\nankarat kuin teille koetetaan uskotella.\"\n\nNäillä sanoilla oli suurempi vaikutus kuin Grothusen itse oli\nodottanutkaan. Janitshaarit vannoivat partainsa kautta, etteivät he\nhätyyttäisi kuningasta ja että he antaisivat hänelle hänen pyytämänsä\nkolme päivää. Turhaan annettiin merkki hyökkäykseen; janitshaarit,\ntottelemisen asemasta, uhkasivat heittäytyä omien päällikköjensä\nkimppuun, jollei Ruotsin kuninkaalle myönnettäisi kolmen päivän aikaa.\nHe tunkeutuivat meluten Benderin pashan teltan eteen ja huusivat, että\nsulttaanin käskyt olivat väärennetyt. Tätä odottamatonta kapinaa\nvastaan oli pashalla asetettavana vain kärsivällisyytensä.\n\nHän oli olevinaan tyytyväinen janitshaarien jalomieliseen päätökseen ja\nkäski heidän vetäytyä Benderiin. Tataarien khaani, kiivas mies, tahtoi\nheti ryhtyä joukkoineen hyökkäykseen, mutta pasha, joka ei suonut\ntataarien yksinään saavan kunniaa kuninkaan vangitsemisesta,\nsamalla kun häntä itseään kenties rangaistaisiin janitshaarien\ntottelemattomuudesta, kehoitti khaania odottamaan huomiseen.\n\nPalattuaan Benderiin pasha kokosi kaikki janitshaarien upseerit ja\nvanhimmat sotamiehet; hän luki heille julki ja näytti heille sulttaanin\nnimenomaisen käskyn ja muftin fetfan. Kuusikymmentä vanhinta\njanitshaaria, joilla oli kunnianarvoisat valkeat parrat ja jotka olivat\nsaaneet kuninkaan kädestä tuhansia lahjoja, ehdottivat, että he itse\nmenisivät ja pyytäisivät häntä antautumaan heidän huostaansa ja\nsallimaan heidän olla hänen vartijoinansa.\n\nPasha suostui siihen, koska mieluummin tahtoi käyttää mitä muuta keinoa\nhyvänsä kuin joutua surmauttamaan tämän ruhtinaan. Nuo kuusikymmentä\nvanhusta vaelsivat siis seuraavana aamuna Varnitzaan, asestettuina\nainoastaan pitkin valkoisin sauvoin, jotka ovat janitshaarien ainoat\naseet silloin, kun he eivät käy taisteluun, sillä turkkilaiset pitävät\nraakalaisuutena kristittyjen tapaa kantaa aseita rauhan aikana ja astua\nasestettuina ystäviensä luo ja kirkkoihinsakin.\n\nHe kääntyivät parooni Grothusenin ja kansleri Müllernin puoleen ja\nsanoivat näille tulevansa palvelemaan kuningasta uskollisina\nvartijoina. Jos hän tahtoisi, niin he saattaisivat hänet Adrianopoliin,\nmissä hän itse voisi puhella suurherran kanssa. Heidän tehdessä tätä\nehdotusta kuningas luki kirjeitä, jotka tulivat Konstantinopolista ja\njotka Fabrice, joka ei enää voinut tavata häntä, oli erään janitshaarin\navulla salaa toimittanut hänelle. Ne oli lähettänyt kreivi\nPoniatowski, joka ei voinut avustaa häntä enemmän Benderissä kuin\nAdrianopolissakaan, koska hänet tuon julkean tuhannen kukkarollisen\nvaadinnan jälkeen oli Portin käskystä pidätetty Konstantinopolissa. Hän\nilmoitti kuninkaalle, että sulttaanin käskyt hänen kuninkaallisen\npersoonansa vangitsemisesta tai surmaamisesta olivat liiankin oikeat;\nettä sulttaanin todellakin olivat hänen ministerinsä pettäneet, mutta\nettä hän, kuta enemmän häntä tässä asiassa oli petetty, sitä kiivaammin\ntahtoi itseään toteltavan. Sentähden oli muka parasta mukautua\nolosuhteihin ja taipua välttämättömyyteen. Hän rohkeni siis neuvoa\nkuningasta koettamaan saavuttaa tarkoituksensa ministerien avulla\nneuvottelujen tietä eikä osoittamaan taipumattomuutta siinä, missä vain\nmyöntyväisyys voi merkitä jotakin, ja odottamaan politiikalta ja ajalta\nlääkettä tautiin, jonka väkivaltaisuus voisi tehdä parantumattomaksi.\n\nMutta eivät vanhain janitshaarien ehdotukset eivätkä Poniatowskin\nkirjeet voineet saada kuningasta uskomaan, että hän voi häpeättä\ntaipua. Hän tahtoi mieluummin kuolla turkkilaisten käden kautta kuin\nolla missään muodossa heidän vankinsa. Hän lähetti sentakia takaisin\njanitshaarit, päästämättä heitä puheilleen, ja käski sanoa heille, että\njolleivät he menisi tiehensä, hän leikkauttaisi heiltä parrat, mitä\nitämailla pidetään julkeimpana kaikista loukkauksista.\n\nTäynnä mitä kiivainta suuttumusta vanhukset lähtivät tiehensä huutaen:\n\"Oi tuota rautakalloa! Jos hän kerran tahtoo joutua perikatoon, niin\njoutukoon sitten!\" -- He tekivät pashalle selkoa tehtävänsä\nepäonnistumisesta ja kertoivat Benderissä oleville tovereilleen, miten\noudolla tavalla heidät oli otettu vastaan. Kaikki vannoivat nyt\ntottelevansa viivyttelemättä pashan käskyjä ja osoittivat yhtä paljon\nkärsimättömyyttä päästä hyökkäämään kuin edellisenä päivänä\nhaluttomuutta siihen.\n\nKäsky annettiinkin siinä tuokiossa: turkkilaiset marssivat vallituksia\nvastaan; tataarit odottivat jo heitä, ja tykit alkoivat ampua.\nJanitshaarit toiselta, tataarit toiselta puolelta valtasivat hetkessä\npienen leirin. Tuskin kaksikymmentä ruotsalaista paljasti miekkansa;\nkolmesataa miestä ympäröitiin ja tehtiin vastarinnatta vangeiksi.\n\nKuningas oli tällöin kenraalien Hårdin, Dahldorfin ja Sparren kera\nratsain talonsa ja leirinsä välillä. Nähdessään kaikkien sotamiestensä\nantautuneen vangeiksi hänen läsnäollessaan hän sanoi kylmäverisesti\nnäille kolmelle upseerille: \"Käykäämme puolustamaan taloa\", ja lisäsi\nhymyillen: \"me saamme nyt taistella _pro aris et focis_\".\n\nSamassa hän nelisti heidän kanssaan taloansa kohti, jonne oli asettanut\nnoin neljäkymmentä palvelijaa vartijoiksi ja joka oli varustettu niin\nlujasti kuin oli voitu.\n\nNiin suuresti kuin nämä kenraalit olivatkin tottuneet herransa\nitsepintaiseen pelottomuuteen, eivät he nyt kuitenkaan voineet olla\nihmettelemättä nähdessään, miten hän kylmäverisesti ja leikkiä laskien\naikoi puolustautua kymmentä tykkiä ja kokonaista armeijaa vastaan. He\nseurasivat häntä muutamien henkivartijain ja palvelijain kanssa, joita\nyhteensä oli noin parikymmentä henkeä.\n\nMutta ovelle päästyänsä he huomasivat sen jo janitshaarien saartamaksi.\nJopa oli lähes kaksisataa turkkilaista tai tataaria tunkeutunut sisään\neräästä ikkunasta ja vallannut koko rakennuksen, paitsi erästä suurta\nsalia, jonne kuninkaan palvelijat olivat vetäytyneet. Onneksi tämä sali\noli lähellä sitä ovea, josta kuningas tahtoi työntyä sisään pienen,\nkaksikymmenhenkisen joukkonsa kera. Hän hyppäsi alas ratsultaan pistoli\nja miekka kädessä, ja hänen seuralaisensa tekivät samoin.\n\nJanitshaarit karkasivat joka taholta hänen kimppuunsa; heitä kannusti\nlisäksi pashan lupaus antaa kahdeksan dukaattia kultaa jokaiselle, joka\nkuningasta vangiksi otettaessa oli voinut koskea edes hänen pukuunsa.\nMutta tämäpä haavoitti tai surmasi kaikki ne, jotka lähestyivät häntä.\nEräs hänen haavoittamansa janitshaari ojensi pyssynsä hänen kasvojaan\nkohti, ja jollei turkkilaisen käsivarsi olisi heilahtanut tungoksen\njohdosta, joka aaltojen tavoin lainehti edestakaisin, olisi kuningas\nsaanut surmansa. Kuula hipaisi hänen nenäänsä, sieppasi palasen hänen\nkorvastaan ja musersi kenraali Hårdilta, jonka kohtalona oli aina\njoutua haavoitetuksi herransa sivulla, käsivarren.\n\nKuningas upotti miekkansa janitshaarin vatsaan, ja samassa hänen\nsuureen saliin sulkeutuneet palvelijansa avasivat hänelle oven.\nKuningas harppasi nuolena sisään, hänen pikku joukkonsa seurasi, ovi\nsuljettiin jälleen heti ja teljettiin kaikella, mitä käsille sattui.\nNiin oli nyt Kaarle XII suljettuna tähän saliin koko seurueensa kera,\njohon kuului noin kuusikymmentä henkeä, upseereja, kaartilaisia,\nsihteerejä, kamaripalvelijoita ja kaikenlaatuista palvelusväkeä.\n\nJanitshaarit ja tataarit ryöstivät muun osan taloa ja täyttivät sen\nhuoneet. \"Käykäämmepäs hiukan karkoittamaan luotani noita raakalaisia\",\nsanoi kuningas, asettui väkensä etunenään ja avasi itse salin sen oven,\njoka vei hänen makuuhuoneeseensa. Hän astui sisään ja ampui ryöstäjiä.\n\nRyöstösaaliilla kuormitetut turkkilaiset säikähtivät samaisen kuninkaan\näkillistä ilmestymistä, jota he olivat tottuneet kunnioittamaan,\nviskasivat pois aseensa, hyppäsivät ulos ikkunasta tai pakenivat\nkellareihin. Kuningas käytti hämminkiä hyväkseen ja ajoi menestyksen\nrohkaiseman joukkonsa kera turkkilaisia huoneesta huoneeseen, surmaten\ntai haavoittaen ne, jotka eivät paenneet, ja puhdistaen talon\nneljännestunnissa vihollisista.\n\nTaistelun tuoksinassa kuningas huomasi kaksi janitshaaria piilossa\nvuoteensa alla; hän surmasi toisen miekanpistolla, toinen pyysi häneltä\narmoa, huutaen _amman_. \"Minä lahjoitan sinulle henkesi\", sanoi\nkuningas turkkilaiselle, \"sillä ehdolla, että menet ja kerrot pashalle\ntarkasti kaikki, mitä olet nähnyt\". -- Turkkilainen lupasi täyttää\nmielellään hänen tahtonsa ja sai nyt muiden tavoin hypätä ulos\nikkunasta.\n\nPäästyään siten vihdoin talon herroiksi ruotsalaiset vielä sulkivat ja\ntelkesivät ikkunat. Aseista ei ollut puutetta; eräs alakerran huone,\njoka oli täynnä musketteja ja ruutia, oli jäänyt janitshaarien\nmeluisalta etsinnältä rauhaan. Se tuli nyt hyvään tarpeeseen:\nruotsalaiset ampuivat ikkunoista aivan läheltä turkkilaisten\ntungokseen, josta he surmasivat kaksisataa vähemmässä kuin puolessa\nneljännestunnissa.\n\nNyt ampui tykistö taloa, mutta kun sen kivet olivat hyvin pehmeitä,\nteki se vain koloja eikä murtanut seiniä.\n\nKoska tataarien khaani ja pasha, jotka halusivat vangita kuninkaan\nelävältä, pitivät häpeällisenä menettää siinä niin paljon väkeä ja\nkäyttää kokonaista armeijaa kuuttakymmentä henkeä vastaan, päättivät he\npistää talon tuleen pakoittaakseen kuninkaan antautumaan. He ammuttivat\npalavilla tappuroilla kiedottuja nuolia katolle, oviin ja ikkunoihin.\nTalo syttyi pian tuleen; palava katto oli jo putoamaisillaan\nruotsalaisten päälle. Kuningas jakeli levollisesti käskyjänsä tulen\nsammuttamiseksi; hän löysi erään pienen, nesteellä täytetyn astian,\ntarttui siihen ja viskasi sen kahden ruotsalaisen avulla siihen\npaikkaan, missä tuli pahimmin raivosi. Sattuikin niin hullusti, että\ntuo astia oli täynnä paloviinaa; mutta kiireessä ja hälinässä ei sitä\nehditty ajatella. Liekit alkoivatkin raivota entistä suuremmalla\nvoimalla ja tuhosivat kuninkaan huoneen. Suuri sali, jossa ruotsalaiset\npysyttelivät, oli täynnä hirveää savua, ja siihen sekaantuivat liekkien\ntulikielet, jotka leimahtelivat sisään viereisistä huoneiden ovista.\nPuoli kattoa oli syöksynyt itse talon sisään, toinen puoli putosi ulos,\npirstautuen liekkeihin.\n\nEräs kaartilainen, nimeltä Walberg, rohkeni tässä äärimmäisensä hädässä\nhuutaa, että olisi antauduttava. \"Siinäpä kummallinen otus\", sanoi\nkuningas, \"joka luulee, että on kauniimpaa antautua vangiksi kuin\npalaa!\" -- Eräs toinen kaartilainen, nimeltä Rosen, huomautti nyt, että\nkanslian talossa, joka oli vain viidenkymmenen askeleen päässä, oli\nkivinen ja siis tulenkestävä katto. Oli siis tehtävä uloshyökkäys,\npäästävä siihen taloon ja puolustauduttava siellä. \"Kas siinä oikea\nruotsalainen!\" huudahti kuningas. Hän syleili tätä kaartilaista ja\nnimitti hänet paikalla everstiksi. \"Eteenpäin, ystäväni\", sanoi hän;\n\"ottakaa mukaanne niin paljon ruutia ja lyijyä kuin voitte, ja\nvallatkaamme sitten kanslia miekka kädessä!\"\n\nTurkkilaiset, jotka sillävälin ympäröivät parhaillaan palavaa taloa,\nhuomasivat ihmetellen ja samalla kauhistuen, etteivät ruotsalaiset\naikoneetkaan sieltä poistua. Mutta heidän kummastuksensa kasvoi vielä\nsuuremmaksi, kun he näkivät ovien avautuvan ja kuninkaan miehineen\nepätoivon vimmalla syöksyvän heidän kimppuunsa. Kaarle ja hänen\nkorkeimmat upseerinsa olivat asestetut miekoilla ja pistoleilla;\nkukin ampui ovea avattaessa kaksi laukausta yhtaikaa, samassa\nsilmänräpäyksessä he heittivät pois pistolinsa, tarttuivat miekkoihinsa\nja pakoittivat turkkilaiset peräytymään yli viisikymmentä askelta.\nMutta hetkistä myöhemmin tämä pieni joukko joutui saarroksiin.\nKuningas, jolla tapansa mukaan oli saappaat jalassa, sotkeutui\nkannuksiinsa ja kaatui. Yksikolmatta janitshaaria heittäytyi heti hänen\npäällensä; hän viskasi miekkansa ilmaan säästyäkseen siten sen\nluovuttamisen tuottamasta tuskasta. Turkkilaiset raahasivat hänet\npashan majapaikkaan, toiset kannattaen häntä sääristä, toiset\nkainaloista, kuten kannetaan sairasta, jota pelätään muuten\nrasitettavan.\n\nHeti kun kuningas huomasi joutuneensa kiinni, teki hänen luonteensa\nrajuus ja se raivo, johon niin pitkällinen ja hirveä taistelu oli hänet\npakostakin saattanut, tilaa säveälle ja rauhalliselle mielialalle.\nHäneltä ei päässyt yhtään ainoaa kärsimättömyyden sanaa eikä\nvihastuksen silmäystä. Hän katseli hymyillen janitshaareja, jotka\nkantoivat häntä _Allah_-huudoin, kunnioituksen sekainen suuttumus\nmielessään. Hänen upseerinsa vangittiin samaan aikaan, ja turkkilaiset\nja tataarit ryöstivät heidät puti puhtaiksi. -- Tämä kummallinen\ntapaus, jolla oli lisäksi merkillisiä seurauksia, sattui helmikuun 12\np:nä 1713.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS KIRJA.\n\nTurkkilaiset siirtävät Kaarlen Demirtashiin. Kuningas Stanislaus\nvangitaan samaan aikaan. Herra de Villelonguen rohkea teko.\nVallankumous seraljissa. Taistelu Pommerissa. Ruotsalaiset polttavat\nAltonan. Kaarle lähtee vihdoin matkalle, palatakseen valtoihinsa. Hänen\nkummallinen matkustustapansa. Hänen tulonsa Stralsundiin. Kaarlen\nvastoinkäymisiä. Pietari Suuren menestyksiä. Hänen voittokulkueensa\nPietarissa.\n\n\nBenderin pasha odotti Kaarlea arvokkaasti teltassaan, tulkkinansa\nMarco. Hän otti ruhtinaan vastaan hyvin kunnioittavasti ja pyysi häntä\nlaskeutumaan eräälle sohvalle. Mutta kuningas ei välittänyt vähääkään\nturkkilaisen kohteliaisuudesta, vaan jäi keskelle telttaa seisomaan.\n\n\"Kaikkivaltias olkoon ylistetty\", sanoi pasha, \"että sinun\nmajesteettisi on hengissä! Epätoivoni on katkera siitä, että sinun\nmajesteettisi on pakoittanut minut panemaan hänen korkeutensa käskyt\ntäytäntöön.\" Kuningas, jota suututti ainoastaan se, että hänen\nkolmesataa sotamiestänsä oli antanut vangita itsensä keskellä\nvarustuksiansa, sanoi pashalle: \"Ah, jospa mieheni olisivat\npuolustautuneet kuten heidän tuli tehdä, ei meitä olisi masennettu\nkymmeneen päivään.\" -- \"Voi, sepä olisi ollut huonosti käytettyä\nuljuutta\", vastasi turkkilainen. -- Hän määräsi kuninkaan vietäväksi\nBenderiin loimilla runsaasti koristetun ratsun selässä. Ruotsalaiset\nolivat joko saaneet surmansa tai joutuneet vangeiksi; koko kuninkaan\nkalusto, hänen huonekalunsa, hänen paperinsa, hänen välttämättömimmät\nvaatteensa oli joko ryöstetty tai poltettu. Tiellä nähtiin\nruotsalaisten upseerien kulkevan miltei alastomina, kytkettyinä\nkaksittain yhteen, tataarien tai janitshaarien saattaessa heitä jalan.\nKanslerin ja kenraalien kohtalo oli samanlainen; he elivät niiden\nsotilaiden orjia, joille he olivat joutuneet saaliin jaossa.\n\nSaatettuaan Kaarle XII:n seraljiinsa Benderiin Ismael pasha luovutti\nhänelle oman huoneensa ja palvelutti häntä kuten ainakin kuningasta,\nasettaen kuitenkin varovaisuuden vuoksi janitshaareja vartijoiksi\nhuoneen ovelle. Hänelle valmistettiin vuode, mutta hän heittäytyi\nsinänsä, saappaat jalassa, sohvalle ja nukahti heti raskaasti. Eräs\nupseeri, joka seisoi hänen luonaan, peitti hänen päänsä myssyllä, jonka\nkuningas ensi unesta herätessään heitti pois; ja turkkilainen katseli\nhämmästyksissään hallitsijaa, joka nukkui saappaat jalassa ja paljain\npäin. Seuraavana aamuna Ismael vei Fabricen kuninkaan huoneeseen.\nFabrice tapasi ruhtinaan vaatteet riekaleina, saappaat, kädet ja koko\nmiehen veren ja ruudin peitossa, kulmakarvat palaneina, mutta iloisella\nmielellä kauheasta tilastansa huolimatta. Hän heittäytyi polvilleen\nkuninkaan eteen, voimatta lausua sanaakaan. Rauhoittuneena piankin\nsiitä vapaasta ja suopeasta sävystä, jolla kuningas puhutteli häntä,\nhän alkoi jutella tämän kera entiseen tuttavalliseen tapaan, ja\nmolemmat keskustelivat hymyillen Benderin tappelusta. \"Väitetään\",\nsanoi Fabrice, \"teidän majesteettinne omin käsin surmanneen\nkaksikymmentä janitshaaria.\" -- \"Hyvä, hyvä!\" sanoi kuningas,\n\"sellaiset asiat suurennetaan aina puolella\". -- Keskustelun kuluessa\npasha esitti kuninkaalle hänen suosikkinsa Grothusenin ja eversti\nRibbingin, jotka hän jalomielisesti oli ostanut vapaiksi omalla\nkustannuksellaan. Fabrice otti toimekseen muiden vankien irti\nlunastamisen.\n\nEnglannin lähettiläs Jeffreys yhtyi häneen ollakseen apuna kulujen\nsuorittamisessa. Eräs ranskalainen [nähtävästi johdannossa mainittu\nranskalainen de la Motraye. -- _Suom. muist_.], joka uteliaisuudesta\noli saapunut Benderiin ja on kuvaillut osan tässä kerrotuista\ntapauksista, antoi myös mitä hänellä oli. Nämä muukalaiset, joita pasha\nauttoi huolenpidolla, jopa rahallakin, ostivat vapaiksi, ei ainoastaan\nupseereja, vaan myös heidän vaatteensakin turkkilaisten ja tataarien\nkäsistä.\n\nJo seuraavana päivänä vietiin kuningas vangittuna helakanpunaiseen\nverhotuissa vaunuissa Adrianopolin tietä myöten; hänen\nrahastonhoitajansa Grothusen oli hänen mukanaan. Kansleri Müllern ynnä\nmuutamat upseerit seurasivat toisissa vaunuissa. Useat muut olivat\nratsain, ja katsahtaessaan niihin vaunuihin, joissa kuningas istui, he\neivät voineet pidättää kyyneliään. Pasha oli saattueen etunenässä.\nFabrice huomautti hänelle, että oli häpeällistä antaa kuninkaan olla\nmiekatta, ja pyysi häntä ojentamaan Kaarlelle miekan. \"Jumala minua\nsiitä varjelkoon!\" sanoi pasha; \"hänhän leikkaisi sillä meiltä parran\".\n-- Kuitenkin hän muutamia hetkiä myöhemmin antoi kuninkaalle hänen\nmiekkansa takaisin.\n\nSamaan aikaan kuin tätä kuningasta, joka muutamia vuosia aikaisemmin\noli laatinut lakejaan niin monille valtioille ja ollut pohjoismaiden\nriidanratkaisija ja Euroopan kauhu, siten kuljetettiin vankina ja\naseettomana, nähtiin samassa seudussa toinenkin esimerkki inhimillisen\nsuuruuden katoavaisuudesta.\n\nKuningas Stanislaus oli näet myös pidätetty Turkin alueella, ja häntä\nkuljetettiin vangittuna Benderiin juuri samaan aikaan kuin Kaarle XII\nvietiin sieltä pois.\n\nKun Stanislausta ei enää ollut tukemassa se käsi, joka oli tehnyt hänet\nkuninkaaksi, kun hänellä ei enää ollut rahaa, ja kun siis myös hänen\npuolueensa Puolassa hajosi, vetäytyi hän aluksi Pommeriin ja puolusti\nsiellä, koska ei enää voinut säilyttää omaa kuningaskuntaansa,\nvoimiensa mukaan hyväntekijänsä alueita. Olipa hän mennyt Ruotsiinkin\nkiirehtimään tarpeellisen apuväen lähettämistä Pommeriin ja\nLiivinmaalle. Hän oli tehnyt kaikki, mitä voitiin vaatia Kaarle XII:n\nystävältä.\n\nTähän aikaan ajatteli Preussin ensimäinen kuningas, sangen viisas\nruhtinas, jonka venäläisten naapuruus syystäkin teki levottomaksi,\nliittyä Augustiin ja Puolan tasavaltaan venäläisten työntämiseksi omaan\nmaahansa. Hän tahtoi saada myös itse Kaarle XII:n tämän puuhan\npuolelle. Kolme suurta tapahtumaa piti saataman tämän liiton\nhedelmäksi: pohjoismaiden rauha, Kaarlen paluu omaan maahansa ja sulun\nnostaminen venäläisten eteen, jotka jo alkoivat käydä pelottaviksi\nEuroopalle. Alkuvalmistuksena tähän sopimukseen, johon perustui yleinen\nrauhallisuus, oli Stanislauksen luopuminen kruunusta. Stanislaus ei\nainoastaan hyväksynyt sitä, vaan myös otti toimekseen olla tämän rauhan\nvälittäjänä, joka riistäisi häneltä kruunun. Välttämättömyys,\nyleishyvä, uhrauksen tuottama kunnia ja Kaarlen etu, jolle hän oli\nkaikesta kiitollisuudenvelassa ja jota hän rakasti, määräsivät hänen\npäätöksensä. Hän kirjoitti Benderiin; hän selvitti Ruotsin kuninkaalle\nasiain tilan, vastoinkäymiset ja parannuskeinot; hän vannotti tätä\nolemaan vastustamatta hänen luopumistaan, joka oli olosuhteiden pakosta\nkäynyt tarpeelliseksi ja oli vaikuttimiensa puolesta kunniallinen; hän\nrukoili olemaan uhraamatta Ruotsin etuja onnettoman ystävän etujen\nvuoksi, joka itse mielellään uhrautuisi yhteishyvän takia. Kaarle XII\nsai nämä kirjeet jo Varnitzassa; hän lausui useiden todistajien\nläsnäollessa kiukkuisesti pikalähetille: \"Jollei ystäväni enää tahdo\nolla kuninkaana, niin osannen kyllä tehdä sijalle toisen.\"\n\nMutta Stanislaus pysyi lujana uhrauksessaan, josta Kaarle kieltäytyi.\nNämä päivät oli määrätty todella harvinaisten tunteiden ja tekojen\ntodistajiksi. Stanislaus tahtoi itse lähteä taivuttamaan Kaarlea, ja\nuskalsi enemmän luopuakseen valtaistuimelta kuin oli tehnyt sille\npäästäkseen. Eräänä päivänä hän kello kymmenen aikaan iltasella jätti\nsalaa ruotsalaisen armeijan, jonka päällikkönä hän oli Pommerissa, ja\nlähti matkaan parooni Sparren kanssa, joka sittemmin on ollut\nlähettiläänä Englannissa ja Ranskassa, ja erään toisen everstin kera.\nHän otti itselleen erään Haran-nimisen ranskalaisen nimen, joka silloin\noli majurina Ruotsin palveluksessa ja myöhemmin kuoli Danzigin\nkomendanttina. Hän matkusti pitkin vihollisten armeijan rintamaa ja\nsaapui vihdoin, useasti pidätettynä ja Haranin nimelle annetun passin\nnojalla jälleen vapaaksi laskettuna, monien vaarojen jälkeen Turkin\nrajoille.\n\nSaavuttuaan Moldauhun hän lähetti parooni Sparren takaisin armeijaansa\nja meni Moldaun pääkaupunkiin Jassyyn. Luullen olevansa turvassa siinä\nmaassa, jossa Ruotsin kuningasta oli pidetty niin suuressa arvossa, hän\nei vähääkään aavistanut, miten asiat silloin olivat.\n\nHäneltä kysytään, kuka hän on; hän vastaa olevansa erään Kaarle XII:n\npalveluksessa olevan rykmentin majuri. Pelkästään tämän nimen\nperusteella hänet pidätetään ja viedään Moldaun hospodarin eteen, joka\njo oli saanut sanomalehdistä tietää Stanislauksen kadonneen\narmeijastaan ja sentähden heti alkoi epäillä häntä. Hänelle oli\nkuvailtu kuninkaan ulkonäkö, joka oli helposti tunnettavissa\ntäyteläisistä ja rakastettavista kasvoistaan ja harvinaisen sävyisästä\nilmeestään.\n\nHospodari kuulusteli häntä, teki hänelle useita kietovia kysymyksiä ja\ntiedusteli lopuksi, mikä toimi hänellä oli Ruotsin armeijassa.\nStanislaus ja hospodari puhuivat latinaa. \"_Major sum_\", vastasi\nStanislaus hänelle. \"_Imo, Maximus es_\"[39] virkkoi siihen\nmoldaulainen. Heti hän tarjosi Stanislaukselle nojatuolin ja kohteli\ntätä kuten ainakin kuningasta, mutta samalla kuten vangittua\nkuningasta. Sen kreikkalaisen luostarin ympärille, jossa hänen täytyi\noleskella, kunnes saataisiin lähempiä määräyksiä sulttaanilta,\nasetettiin erityinen vartiosto. Käsky saapui viedä hänet Benderiin,\njosta Kaarlea juuri kuljetettiin pois.\n\nPasha sai tästä tiedon juuri kun hän saattoi Ruotsin kuninkaan vaunuja\nja ilmoitti asian Fabricelle. Tämä lähestyi nyt kuninkaan ajoneuvoja\nja kertoi hänelle, ettei hän enää ollut ainoa vangittu kuningas\nturkkilaisten käsissä ja että Stanislaus oli muutamien penikulmien\npäässä hänestä, sotamiesten saattamana. \"Rientäkää hänen luoksensa,\nrakas Fabrice\", sanoi Kaarle hänelle, joutumatta sellaisesta sattumasta\nvähääkään hämilleen, \"ja sanokaa hänelle, ettei hänen tule ikinä tehdä\nrauhaa Augustin kanssa, ja vakuuttakaa hänelle, että meidän asiamme\npiakkoin muuttuvat\".\n\nNiin horjumaton oli Kaarle kerran omaksumassaan mielipiteessä, että\nvaikka Puola jo oli kokonaan hylännyt hänet, vaikka häntä hätyytettiin\njo hänen omissakin valtioissaan, ja vaikka häntä turkkilaisessa\nkantotuolissa vangittuna kuljetettiin herra ties minne, hän yhä luotti\nonneensa ja toivoi alati Ottomanisen Portin auttavan häntä 100,000\nmiehellä. Fabrice riensi pashan luvalla, erään janitshaarin saattamana,\nsuorittamaan tehtäväänsä. Muutaman penikulman päässä hän tapasi joukon\nsotamiehiä, jotka saattoivat Stanislausta. Heidän keskessänsä hän\nhuomasi ranskalaiseksi puetun ja jotenkin kehnoratsuisen herrasmiehen,\njolta hän nyt saksaksi kysyi, missä oli Puolan kuningas. Kysytty oli\nStanislaus itse, jota hän ei ollut tuntenut tässä valepuvussa.\n\"Kuinka!\" huudahti kuningas, \"ettekö siis enää muista minua?\" -- Nyt\nFabrice kertoi hänelle, missä surkeassa tilassa Ruotsin kuningas oli ja\nkuinka hän, joskin vallan turhaan, pysyi lujana ja horjumattomana\nsuunnitelmissaan.\n\nStanislauksen lähetessä Benderiä lähetti pasha, joka oli palannut\nsaattamasta Kaarle XII:tta muutamia penikulmia, Puolan kuninkaalle\narabialaisen ratsun kaikkine komeine varusteineen.\n\nStanislaus otettiin Benderissä vastaan tykkien jyskeellä, eikä hänellä,\njollei oteta lukuun vapautta, jota hänelle ei aluksi annettu, ollut\nmitään syytä valittaa hänelle osoitettua kohtelua. -- Sillä välin\nkuljetettiin Kaarlea Adrianopolia kohti. Tämä kaupunki oli jo\ntulvillaan huhuja hänen viime taisteluistaan. Turkkilaiset sadattelivat\nja ihmettelivät häntä; mutta vihastunut divaani uhkasi jo karkoittaa\nhänet jollekin Arkipelagin saarelle.\n\nPuolan kuningas Stanislaus, joka itse on suvainnut kertoa minulle\nuseimmat näistä yksityiskohdista, on myös vakuuttanut minulle, että\ndivaanissa oli jo puhetta hänen itsensäkin karkoittamisesta eräälle\nKreikan saarelle; mutta muutamia kuukausia myöhemmin leppynyt suurherra\nlaski hänet menemään.\n\nDésaleurs, joka olisi voinut käydä Kaarlen puolelle ja estää tekemästä\nmoista häpeää kristityille kuninkaille, pidätettiin Konstantinopolissa\nsamoin kuin Poniatowskikin, jonka neuvokas ja kekseliäs henki oli\nalituisena pelon aiheena. Useimmat Adrianopoliin jääneet ruotsalaiset\nolivat vankeina; sulttaanin valtaistuin oli joka taholta varustettu\naivan luoksepääsemättömäksi Ruotsin kuninkaan valituksia vastaan.\n\nMarkiisi de Fierville, joka Ranskan puolesta oli ollut salaisesti\nlähetettynä Kaarlen luo Benderiin, oleskeli tällöin Adrianopolissa. Hän\nuskalsi kuvitella voivansa auttaa tätä ruhtinasta aikana, jolloin\nkaikki hylkivät tai sortivat häntä. Onneksi avusti häntä tässä puuhassa\neräs ranskalainen aatelismies vanhaa champagnelaista sukua, nimeltä de\nVillelongue, peloton mies, joka ei ollut saanut onnen suosiota niin\npaljon kuin hänen miehuutensa olisi ansainnut, ja jonka muuten oli\nhurmannut Ruotsin kuninkaan maine niin, että hän oli vartavasten\nsaapunut Turkinmaalle tarjoutuakseen tämän ruhtinaan palvelukseen.\n\nFierville laati mainitun nuoren miehen avulla Ruotsin kuninkaan nimessä\nsulttaanille osoitetun kirjelmän. Siinä Kaarle vaati hyvitystä\nhäväistyksestä, joka hänen persoonassaan oli kohdistettu kaikkiin\nkruunattuihin päihin, ja khaanin ynnä Benderin pashan todellisesta tai\nluulotellusta kavalluksesta.\n\nSamalla syytettiin suurvisiiriä ynnä muita ministerejä siitä, että he\nolivat ottaneet venäläisiltä vastaan lahjuksia, että he olivat\npettäneet suurherran, estäneet kuninkaan kirjeet saapumasta hänen\nkorkeutensa käsiin ja juonillaan viekoitelleet sulttaanilta sen\nmuhamettilaista vieraanvaraisuutta niin kovasti häpäisevän käskyn,\njonka nojalla sitten oli suurelle keisarille niin arvottomalla tavalla\nloukattu kansainvälisiä oikeuksia, kun oli 20,000 miehellä käyty\nkuninkaan kimppuun, jolla ei puolustuksenaan ollut muita kuin\npalvelijansa ja joka luotti sulttaanin pyhitettyyn sanaan.\n\nKun tämä kirjelmä oli saatu valmiiksi, täytyi se käännättää\nturkinkielelle ja kirjoituttaa erityisellä tavalla nimenomaan\nsellaiseen tarkoitukseen valmistetulle paperille, jollaista oli\nkäytettävä kaikkeen sulttaanille luettavaksi annettavaan.\n\nKäännyttiin siis muutamien kaupungissa oleskelevien ranskalaisten\ntulkkien puoleen; mutta Ruotsin kuninkaan asiat olivat jo niin\ntoivottomalla kannalla ja suurvisiiri oli niin avoimesti julistautunut\nhäntä vastaan, ettei yksikään tulkki rohjennut edes kääntää herra de\nFiervillen kirjelmää. Vihdoin löydettiin eräs toinen muukalainen, jonka\nkäsialaa ei tunnettu Portissa ja joka hyvän palkinnon ja varman\nvaitiolon lupauksen avulla saatiin kääntämään kirjelmä turkiksi ja\nkirjoittamaan se asianmukaiselle paperille. Parooni Arvidsson,[40] eräs\nruotsalaisen armeijan upseeri, mukaili kuninkaan nimikirjoituksen.\nFierville, jolla oli kuninkaan sinetti, kiinnitti sen kirjelmään ja\nsinetöi kaikki Ruotsin kuninkaan vaakunalla. Villelonque otti\ntoimekseen itse jättää tämän käärön suurherran käsiin, kun tämä tapansa\nmukaan meni moskeaan. Oli jo usein käytetty samanlaista keinoa, kun oli\ntahdottu jättää sulttaanille valituskirjelmiä hänen ministerejänsä\nvastaan; mutta juuri se tekikin moisen yrityksen menestymisen sitä\nvaikeammaksi ja vaaran paljoa suuremmaksi.\n\nVisiiri, joka aavisti ruotsalaisten vaativan oikeutta hänen\nherraltaan ja oli liiankin hyvin oppinut varovaisuutta edeltäjäinsä\nonnettomuudesta, oli nimenomaan kieltänyt päästämästä ketään suurherran\nläheisyyteen ja erityisesti määrännyt pidätettäväksi kaikki ne, jotka\nesiintyisivät anomuksineen moskean läheisyydessä.\n\nVillelongue tunsi tämän määräyksen ja tiesi hyvin panevansa päänsä\nalttiiksi. Hän riisui sentakia ranskalaisen pukunsa, pukeutui\nkreikkalaiseen tapaan ja lähti sitten, piilotettuaan poveensa\nkirjelmän, jonka hän aikoi ojentaa esiin, oikeaan aikaan sen moskean\nläheisyyteen, jonne sulttaanin tiedettiin menevän. Siellä hän tekeytyi\nhulluksi ja tunkeutui tanssien janitshaarien rivien keskelle, joiden\nvälitse suurherran oli kuljettava; samalla hän tahallaan pudotti\ntaskuistansa muutamia hopearahoja, hyvitelläkseen niillä\nhenkivartijoita.\n\nSulttaanin lähestyessä tahdottiin ajaa Villelongue pois, mutta hän\nheittäysi polvilleen ja piteli puoliaan janitshaareja vastaan. Hänen\nlakkinsa putosi, ja pitkistä hiuksistaan hänet heti tunnettiin\nfrankkilaiseksi. Hän sai useita iskuja ja häntä pideltiin sangen\npahoin. Suurherra, joka jo oli lähellä, kuuli metelin ja kysyi sen\nsyytä. Villelongue huusi hänelle kaikin voimin: \"_Amman, amman_, armoa,\narmoa!\" vetäen samalla kirjeen povestansa.\n\nSulttaani käski laskea hänet lähemmäksi. Villelongue riensi heti hänen\nluoksensa, syleili hänen jalustimiaan ja jätti hänelle kirjelmänsä\nsanoen samalla: \"_Sued kral dan_, se on Ruotsin kuninkaalta.\" Sulttaani\npisti kirjeen poveensa ja jatkoi matkaansa moskeaa kohti. Sillä\nvälin otettiin Villelongue kiinni ja vietiin vankina seraljin\nulkorakennuksiin.\n\nPalattuaan moskeasta ja luettuaan kirjeen sulttaani tahtoi itse\nkuulustella vangittua. Mitä nyt kerron tässä, näyttää ehkä sangen vähän\nuskottavalta, mutta minä en lopuksikaan tuo esiin mitään sellaista,\nmikä ei perustuisi herra de Villelonguen omiin kirjeihin. Kun niin\nuljas upseeri kerran kunniasanallaan vakuuttaa jonkin seikan todeksi,\nansaitsee hän kai jonkun verran luottamusta. Hän on siis vakuuttanut\nminulle, että sulttaani riisui keisarillisen pukunsa, otti päästään\nerikoisen turbaaninsa ja pukeutui janitshaariupseeriksi, kuten hän\nmuuten usein menetteli. Hänellä oli mukanaan eräs vanhus Maltan\nsaarelta, joka palveli häntä tulkkina. Tämän valepuvun johdosta\nVillelongue sai nauttia kunniaa, joka ei koskaan ole tullut yhdenkään\nkristityn lähettilään osaksi: hänellä oli neljännestunnin pituinen\nkahdenkeskinen puhelu turkkilaisten keisarin kanssa. Hän ei suinkaan\njättänyt selvittämättä Ruotsin kuninkaan valituksia, syyttämättä\nministerejä ja vaatimatta sitä ujostelemattomammin hyvitystä, kun hän,\npuhellessaan itse sulttaanin kanssa, oli puhelevinaan vain vertaisensa\nkanssa. Vankilansa hämäryydestä huolimatta hän kyllä helposti oli\ntuntenut suurherran ja keskustelikin sentähden vain sitä rohkeammin.\nLuuloteltu janitshaariupseeri lausui Villelonguelle nämä omituiset\nsanat: \"Kristitty, ole varma siitä, että herrallani sulttaanilla on\nkeisarin sydän, ja jos sinun Ruotsin kuninkaasi on oikeassa, niin\ntapahtuu hänelle myös oikeus.\" -- Villelongue pääsi pian vapaaksi, ja\nmuutamia viikkoja myöhemmin nähtiin seraljissa äkillinen muutos, jonka\nruotsalaiset lukivat tämän ainoalaatuisen keskustelun ansioksi. Mufti\npantiin viralta, tataarien khaani ajettiin maanpakoon Rhodos-saarelle\nja Benderin seraskieri-pasha karkoitettiin erääseen Arkipelagin\nsaareen.\n\nOttomaninen Portti on tavallisesti niin altis moisille myrskyille, että\non vaikea ratkaista, tahtoiko sulttaani todellakin lepyttää Ruotsin\nkuningasta näillä uhrauksilla. Se tapa, jolla mainittua ruhtinasta\nedelleen kohdeltiin, ei ainakaan todista Portin liiaksi kiirehtineen,\nollakseen hänelle mieliksi.\n\nPikemminkin epäillään suosikki Ali Kumurdshin yksin panneen toimeen\nnämä muutokset omaksi edukseen. Sanotaan hänen karkoituttaneen\ntataarien khaanin ja Benderin seraskierin sillä tekosyyllä, että he\nolivat vastoin suurherran nimenomaista käskyä luovuttaneet kuninkaalle\nkaksitoistasataa kukkarollista. Tataarien valtaistuimelle hän asetti\nerotetun khaanin veljen, ikäisensä nuoren miehen, joka ei liioin\nrakastanut veljeään ja johon Ali Kumurdshi suuresti luotti aikomissaan\nsodissa. Mitä suurvisiiri Jussufiin tulee, pantiin hänet viralta vasta\nmuutamia viikkoja myöhemmin, jolloin Soliman pasha sai pääministerin\narvonimen.\n\nMinun tulee mainita, että herra de Villelongue ja useat ruotsalaiset\novat vakuuttaneet minulle tuon pelkän, Ruotsin kuninkaan nimessä\nsulttaanille ojennetun kirjeen vaikuttaneen kaikki nämä suuret\nmuutokset Portissa; mutta herra de Fierville puolestaan on väittänyt\nminulle aivan päinvastaista. Olenpa joskus tavannut samanlaisia\nristiriitaisuuksia minulle uskotuissa asiakirjoissakin. Moisessa\ntapauksessa on historioitsijan ainoana tehtävänä kertoa asia\nsemmoisenaan, pyrkimättä tunkeutumaan sen vaikuttimiin, ja rajoittua\nvain sanomaan se, mitä tietää, koettamatta arvata sitä, mitä ei tiedä.\n\nSillä välin oli Kaarle XII viety Adrianopolin läheiseen pieneen\nDemirtashin linnaan. Lukematon paljous turkkilaisia oli kokoontunut\ntänne näkemään kuninkaan saapumista. Hänet kannettiin vaunuistaan\nsohvassa linnaan; mutta Kaarle peitti tyynyllä päänsä, jottei\nväkijoukko näkisi häntä.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin Portti suostui siihen hänen pyyntöönsä, että\nhän saisi asua Demotikassa, joka on pieni kaupunki kuuden penikulman\npäässä Adrianopolista, kuuluisan Hebrus-joen, nykyisen Martizan,\nvarrella. Kumurdshi sanoi suurvisiiri Solimanille: \"Mene ja ilmoita\nRuotsin kuninkaalle, että hän voi jäädä Demotikaan koko iäkseen; minä\nvastaan sinulle siitä, että hän jo ennen vuoden kuluttua itsestänsä\npyytää saada lähteä sieltä; mutta ennen kaikkea älä anna hänelle\nrahaa.\"\n\nNiinpä siirrettiinkin kuningas nyt pieneen Demotikan kaupunkiin, jossa\nPortti määräsi hänelle ja hänen seurueellensa huomattavan erän\nmuonavaroja. Mutta rahaa myönnettiin hänelle vain viisikolmatta ecutä\npäivässä, jotta hän niillä voisi ostaa sianlihaa ja viiniä, joita\nkumpaakaan tavaraa turkkilaiset eivät hankkineet hänelle. Mutta viiden\nsadan ecun päiväraha, joka hänellä oli ollut Benderissä, pidätettiin\nhäneltä.\n\nTuskin hän oli pienen hovinsa kera päässyt Demotikaan, kun suurvisiiri\nSoliman pantiin viralta. Hänen paikkansa sai Ibrahim Molla, rohkea,\nylväs ja ylenmäärin karkea mies. Ei liene hyödytöntä tietää myös hänen\nvaiheitaan, jotta siten voitaisiin yksityiskohtaisemmin tuntea kaikki\nottomanisen keisarikunnan varakuninkaat, joiden vallassa Kaarle XII:n\nkohtalo niin kauan oli.\n\nHän oli ollut pelkkä matruusi sulttaani Ahmed III:n noustessa\nvaltaistuimelle. Tämä keisari pukeutui usein yksityismiehen, imamin tai\ndervishin [imami, muham. pappismies; dervishi, muham. munkki. -- _Suom.\nmuist_.] valepukuun. Sitten pujahti hän iltaisin Konstantinopolin\nkahviloihin ja muihin yleisiin paikkoihin kuuntelemaan, mitä hänestä\nsanottiin, ja omakohtaisesti tutustumaan kansan mielialoihin. Eräänä\npäivänä hän kuuli tämän Mollan valittavan, etteivät turkkilaiset laivat\nmilloinkaan palanneet kotiin merisaaliin kera, ja vakuuttavan, että jos\nhän olisi laivakapteeni, hän ei koskaan palajaisi Konstantinopolin\nsatamaan, tuomatta mukanaan jotakuta uskottomien laivaa. Suurherra\nmääräsi heti huomispäivänä, että hänelle oli annettava laiva\njohdettavaksi ja hänet lähetettävä meriretkelle. Uusi kapteeni\npalasikin muutamia päiviä myöhemmin, mukanaan vallattu maltalainen\nparkkilaiva ja genovalainen kalerialus. Kahden vuoden perästä hän oli\njo yliamiraali ja nyt vihdoin suurvisiiri.\n\nPäästyään tälle paikalle hän arveli tulevansa toimeen ilman suosikin\napua. Tehdäkseen itsensä tarpeelliseksi hän aikoi ryhtyä sotaan\nvenäläisiä vastaan. Tässä tarkoituksessa hän pystytti telttansa sen\npaikan läheisyyteen, jossa Ruotsin kuningas oleskeli.\n\nHän kutsui tämän ruhtinaan tapaamaan häntä siellä yhdessä tataarien\nuuden khaanin ja Ranskan lähettilään kanssa. Kuningas, joka oli sitä\nkopeampi, mitä onnettomampi hän oli, piti mitä julkeimpana\nloukkauksena, että alamainen rohkeni pyytää häntä luoksensa. Hän käski\nkanslerinsa Müllernin mennä sinne hänen sijastaan; ja peläten, että\nturkkilaiset eivät osoittaisi hänelle tarpeellista kunnioitusta vaan\npakoittaisivat hänet panemaan arvonsa vaaraan, tämä kaikessa\näärimmäisyyksiin menevä ruhtinas paneutui vuoteeseen ja päätti olla\nlähtemättä siitä koko Demotikassa olonsa aikana. Kymmenen kuukautta hän\nsiten pysyi makuulla, ollen olevinansa sairas.[41] Kansleri Müllern,\nGrothusen ja eversti Düben olivat ainoat, jotka aterioivat hänen\nkanssansa. Heillä ei ollut täällä mitään niistä mukavuuksista, joita\nfrankit muutoin käyttävät; kaikki oli ryöstetty Benderin rytäkässä,\nniin että heidän aterioistaan puuttui kaikki tavanomainen komeus ja\nhienous. He palvelivat itse itseään, ja koko sinä aikana toimitti\nkansleri Müllern kokin virkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuluttaessaan aikaansa vuoteessaan Kaarle XII:n täytyi kuulla, kuinka\nkaikkia hänen Ruotsin ulkopuolella olevia maakuntiansa hävitettiin.\n\nKenraali Stenbock, joka oli saavuttanut kunniaa karkoittamalla\ntanskalaiset Skoonesta ja voittamalla heidän parhaat joukkonsa\ntalonpojilla, piti vielä jonkun aikaa yllä ruotsalaisten aseitten\nmainetta. Hän puolusti niin hyvin kuin voi Pommeria ja Bremeniä ja\nmuita kuninkaan vielä jäljellä olevia saksalaisia alueita. Mutta hän ei\nvoinut estää yhtyneitä saksilaisia ja tanskalaisia piirittämästä\nStadea, vanhaa ja huomattavaa kaupunkia Elben lähellä Bremenin\nherttuakunnassa. Kaupunki pommitettiin tuhkakasaksi ja varusväki\npakoitettiin ehdottomasti antautumaan, ennenkuin Stenbock ehti saapua\nsen avuksi.\n\nMainittu kenraali, jolla oli noin kaksitoistatuhatta miestä, niistä\npuolet ratsuväkeä, ajoi toista vertaa vahvempia vihollisia takaa ja\nsaavutti heidät vihdoin Mecklenburgin herttuakunnassa, lähellä\nGadebusch-nimistä paikkaa ja samannimistä pientä jokea. Hän saapui\nsaksilaisten ja tanskalaisten vastapäätä joulukuun 20 p:nä 1712. Eräs\nsuo erotti hänet näistä. Viholliset, jotka olivat leiriytyneet suon\ntaakse, nojasivat myös erääseen metsään. Heille oli siis etua sekä\nlukumäärästään että suosta, ja heidän kimppuunsa voitiin käydä vain\nkulkemalla suon poikki heidän tykistönsä tulen alaisena.\n\nStenbock meni sittenkin joukkojensa etunenässä yli, marssi\ntaistelujärjestyksessä ja aloitti yhden verisimpiä ja katkerimpia\ntaisteluja, mitä koskaan oli taisteltu näiden kahden kilpailevan kansan\nvälillä. Kolmituntisen peräti kiihkeän kamppailun jälkeen murtuivat\ntanskalaisten ja saksilaisten rivit, ja heidän täytyi jättää\ntaistelutanner.\n\nEräs kuningas Augustin ja kreivitär Königsmarckin poika, sittemmin\ntunnettu nimellä Saksin kreivi [mainittu jo aikaisemmin. -- _Suom.\nmuist_.], sai tässä taistelussa ensimmäiset opinalkeet sotataidossa.\nHän on samainen Saksin kreivi, jolla myöhemmin oli kunnia joutua\nvalituksi Kuurinmaan herttuaksi, ja jolta ei puuttunut muuta kuin\nvoimaa, päästäksensä käyttämään hyväkseen kiistämättömintä oikeutta,\nmitä kukaan voi omistaa valtaistuimeen nähden, nimittäin kansan\nyksimielistä vaalia. Hän se sittemmin hankki vielä tosiasiallisemman\nkunnian pelastamalla Ranskan Fontenoyn taistelussa, valloittamalla\nFlanderin ja ansaitsemalla aikamme suurimman sotapäällikön maineen. Hän\nkomensi erästä rykmenttiä Gadebuschin luona, ja hänen altaan surmattiin\nsiinä hevonen. Olen kuullut hänen kertovan, että ruotsalaiset aina\npysyivät riveissään ja että ei vielä silloinkaan, kun voitto jo oli\nratkaistu ja kuolleet viholliset viruivat näiden uljasten joukkojen\nensi rivien jalkain edessä, yksikään ruotsalainen sotamies uskaltanut\nedes kumartua ruumiita ryöstämään, ennenkuin rukous oli pidetty\ntaistelutantereella. Niin horjumattomasti he noudattivat sitä ankaraa\nsotakuria, johon heidän kuninkaansa oli heidät totuttanut!\n\nTämän voiton jälkeen Stenbock muisti tanskalaisten panneen Staden\nporoksi ja lähti sentakia kostamaan sen Altonalle, joka kuului Tanskan\nkuninkaalle. Altona sijaitsee Hampurin alapuolella, Elben varrella,\njoka voi päästää sen satamaan melko suuria laivoja. Tanskan kuningas\noli monin etuoikeuksin suosinut tätä kaupunkia; hänen tarkoituksensa\noli kehittää siitä kukoistava kauppakeskus. Jopa alkoikin altonalaisten\nammattivireys, kuninkaan viisaiden toimenpiteiden rohkaisemana, kohottaa\nheidän kaupunkiansa rikkaiden kauppakaupunkien joukkoon. Hampuri tuli\nsiitä kateelliseksi ja toivoi kiihkeästi sen hävittämistä.\n\nHeti kun Stenbock oli saapunut Altonan eteen, lähetti hän\ntorvenpuhaltajan ilmoittamaan asukkaille, että heidän tuli poistua\nkaupungista niine tavaroineen, jotka he voivat ottaa mukaansa, ja että\nheidän kaupunkinsa aiottiin perinpohjin hävittää.\n\nMaistraatti lankesi hänen jalkoihinsa ja tarjosi lunnaita satatuhatta\necutä. Stenbock vaati kaksisataatuhatta. Altonalaiset rukoilivat\nhäneltä lupaa saada edes lähettää edustajiansa Hampuriin, jossa heillä\noli liiketuttavia, ja vakuuttivat seuraavana päivänä toimittavansa\nmainitun summan. Mutta ruotsalainen kenraali vastasi, että se oli heti\nsuoritettava tai muuten Aitona viipymättä poltettaisiin poroksi.\n\nHänen joukkonsa olivat jo soihdut käsissä etukaupungissa; heikko\npuuportti ja jo täytetty vallihauta olivat altonalaisten ainoat\npuolustusneuvot. Näiden onnettomien oli pakko jättää talonsa kiireesti\nkeskellä yötä. Oli tammikuun 9 p. 1713. Ulkona oli pureva pakkanen,\njota raju pohjatuuli vielä lisäsi ja samalla levitti tulipaloa\nsitä suuremmalla vauhdilla kaupungissa, saattaa siten vielä\nsietämättömämmäksi sen surkean tilan, jossa ihmiset olivat ulkona\nkentällä. Miehet ja naiset pakenivat kantamiensa tavarain taakan\npainamina itkien ja ulvoen läheisille jään peittämille rinteille.\nNähtiin useita nuoria miehiä, jotka kantoivat olkapäällään rampoja\nvanhuksia; muutamat naiset, jotka äskettäin olivat synnyttäneet,\nkantoivat lapsukaisiaan ja kuolivat niiden kanssa kylmästä kukkulalle,\nnähden kaukaa liekit, jotka tuhosivat heidän kotikaupunkinsa. Kaikki\nasukkaat eivät vielä olleet lähteneet kaupungista, kun jo ruotsalaiset\nsytyttivät sen palamaan.\n\nAltona paloi keskiyöstä seuraavaan aamuun kello kymmeneen saakka.\nMiltei kaikki talot olivat puusta; niinpä paloikin kaikki, eikä\nseuraavana päivänä liioin voitu huomata, että sillä paikalla oli kerran\nollut kaupunki.\n\nVanhukset, sairaat ja hennot naiset, jotka talojensa palaessa olivat\npaenneet jäiselle kentälle, raahautuivat Hampurin porteille saakka ja\nrukoilivat lupaa päästä sisään, siten pelastaakseen henkensä. Mutta\nheitä kieltäydyttiin ottamasta vastaan, koska Altonassa oli ollut\njoitakin tarttuvia tauteja ja koska hampurilaiset eivät siinä määrin\nrakastaneet altonalaisia, että heidän vastaan ottamisellaan olisivat\npanneet oman kaupunkinsa tartunnan vaaralle alttiiksi. Niinpä suurin\nosa noista onnettomista sortui Hampurin muurien eteen, huutaen taivaan\ntodistamaan ruotsalaisten raakuudesta ja samoin hampurilaisten, jotka\nnäyttivät yhtä epäinhimillisiltä.\n\nKoko Saksanmaassa nousi huuto moista väkivaltaa vastaan. Puolan ja\nTanskan ministerit ja kenraalit kirjoittivat kreivi Stenbockille ja\nmoittivat häntä moisesta julmuudesta, joka, ollen aivan tarpeeton ja\nsamalla anteeksiantamaton, nosti taivaat ja maat häntä vastaan.\n\nStenbock vastasi ryhtyneensä näihin äärimmäisiin toimenpiteihin vain\nopettaaksensa kuninkaallisen herransa vihollisia olemaan enää sotimatta\nraakalaisten tavoin ja kunnioittamaan kansainvälisiä oikeuksia; he\nolivat muka harjoittaneet kauheita julmuuksia Pommerissa, hävittäneet\ntämän kauniin maakunnan ja myöneet lähes satatuhatta sen asukkaista\nturkkilaisille; ne tulisoihdut, jotka olivat muuttaneet Altonan\ntuhkaläjäksi, olivat vain kostoa niistä tulipommeista, jotka olivat\ntuhonneet Staden.\n\nMoisella raivolla kävivät ruotsalaiset ja heidän vihollisensa keskenään\nsotaa! Jos Kaarle XII olisi tällöin ilmestynyt Pommeriin, on hyvin\nluultavaa, että hän olisi voinut saavuttaa entisen onnensa. Hänen\narmeijoitansa, vaikkapa hän itse olikin kaukana, elähdytti yhä hänen\nhenkensä. Mutta päällikön poissaolo on aina vaarallinen sota-asioissa\nja estää käyttämästä voittoja edullisesti. Stenbock menetti\npikkuseikoissa sen, mitä oli saavuttanut mainetöillä, jotka jonakin\ntoisena aikana olisivat olleet ratkaisevaa laatua.\n\nVaikkapa hän olikin voittaja, ei hän kuitenkaan voinut estää\nvenäläisiä, saksilaisia ja tanskalaisia yhtymästä. Hänen varusväkiänsä\nvangittiin; hän menetti miehiä useissa pikku kahakoissa; kaksituhatta\nmiestä hänen joukoistaan hukkui pyrkiessään Eider-joen yli talvehtimaan\nHolsteiniin. Kaikki nämä tappiot olivat korvaamattomat maassa, jossa\nhäntä joka taholta ympäröivät mahtavat viholliset.\n\nHän tahtoi puolustaa Holsteinin aluetta Tanskaa vastaan, mutta kaikista\nhänen sotajuonistaan ja ponnistuksistaan huolimatta tämä maa meni\nhäneltä hukkaan, koko armeija joutui tuhon omaksi ja Stenbock itse\nvangiksi.[42]\n\nTurvaton Pommeri joutui nyt, Stralsundin ja Rügenin saarta\nlukuunottamatta, liittolaisten saaliiksi; sen takavarikoi Preussin\nkuningas. Bremenin alueen valtasivat tanskalaiset varusväet. Samaan\naikaan venäläiset tulvivat yli Suomen ja löivät siellä ruotsalaiset,\njotka kadottivat luottamuksensa ja jotka, luvultaan vähempivoimaisina,\nnyt alkoivat myös sotakunnon etevämmyyden puolesta joutua alakynteen\nsotaantottuneiden vihollistensa rinnalla.\n\nRuotsin onnettomuuksien kukkuraksi sen kuningas itsepintaisesti pysyi\nDemotikassa ja pani yhäti toivonsa turkkilaisten apuun, johon hänen ei\nenää olisi pitänyt luottaa.\n\nYlpeä suurvisiiri Ibrahim Molla, joka vastoin suosikin suunnitelmia\ntahtoi ryhtyä sotaan venäläisiä vastaan, kuristettiin kahden oven\nvälissä kuoliaaksi.\n\nSuurvisiirin virka oli muuttunut niin vaaralliseksi, ettei kukaan\nuskaltanut ottaa sitä vastaan; se olikin täyttämättä kuusi kuukautta.\nVihdoin suosikki Ali Kumurdshi itse otti suurvisiirin arvonimen;\nsilloin tuhoutuivat kaikki Ruotsin kuninkaan toiveet. Hän tunsi\nKumurdshin sitäkin paremmin, koska tämä oli avustanut häntä, niin kauan\nkuin hänen harrastuksensa olivat olleet sopusoinnussa Kaarlen\npyrkimysten kanssa.\n\nKaarle oli nyt oleskellut Demotikassa yksitoista kuukautta,\ntoimettomuuteen ja unhotukseen hautautuneena. Tämä täydellinen\njoutilaisuus, joka oli äkkiä seurannut mitä rajuimpia ponnistuksia,\noli vihdoin todella hankkinut hänelle taudin, jota hän aluksi oli\nteeskennellyt. Koko Eurooppa luuli hänen jo kuolleen. Hallitusneuvosto,\njonka hän pääkaupungistansa lähtiessään oli asettanut Tukholmaan, ei\nenää kuullut puhuttavan hänestä mitään. Senaatti meni sentähden\nkokonaisuudessaan pyytämään kuninkaan sisarta, prinsessa Ulriikka\nEleonooraa, tarttumaan hallitusohjiin veljensä pitkällisen poissaolon\naikana. Hän suostui siihen; mutta huomattuaan senaatin tahtovan\npakoittaa hänet tekemään rauhan tsaarin ja Tanskan kuninkaan kanssa,\njotka hätyyttivät Ruotsia joka taholta, tämä prinsessa, joka hyvin\naavisti, ettei hänen veljensä koskaan vahvistaisi sellaista rauhaa,\nluopui hallituksesta ja lähetti Turkkiin pitkän selonteon tästä\nasiasta.\n\nKuningas sai sisarensa kirjeen Demotikaan. Itsevaltius, jonka hän oli\nimenyt itseensä syntymästänsä saakka, saattoi hänet unohtamaan, että\nRuotsi muinoin oli ollut vapaa valtakunta, jota senaatti oli hallinnut\nyhdessä kuninkaitten kanssa. Hän piti tätä valtioelintä vain\npalvelijajoukkona, joka tahtoi komentaa talossa isännän ollessa poissa.\nHän kirjoitti heille, että jos he pyrkisivät hallitsemaan, hän\nlähettäisi heille yhden saappaistansa, ja siltä tuli heidän sitten\nottaa käskyjä vastaan.\n\nEhkäistäksensä siis luulotellut hyökkäykset Ruotsissa täysvaltiuttansa\nvastaan ja vihdoinkin puolustaaksensa itse maatansa, koska ei enää\nvoinut toivoa mitään Turkilta ja voi luottaa ainoastaan itseensä, hän\nilmoitti suurvisiirille haluavansa lähteä ja palata kotiinsa Saksan\nkautta.\n\nRanskan lähettiläs Désaleurs, joka oli ottanut huolehtiakseen Ruotsin\neduista, esitti hänen puolestaan tämän pyynnön. \"No niin\", sanoi\nvisiiri kreivi Désaleursille, \"enkö minä sanonut, että ennenkuin vuosi\non lopussa, Ruotsin kuningas haluaa matkustaa? Sanokaa hänelle, että\nhänellä on vapaus lähteä tai jäädä; mutta tehköön ainakin varman\npäätöksen ja määrätköön lähtöpäivänsä, jottei enää toista kertaa saata\nmeitä samanlaiseen pulaan kuin Benderissä.\"\n\nKreivi Désaleurs esitti nämä kovat sanat kuninkaalle lievemmässä\nmuodossa. Päivä määrättiin; mutta ennen Turkista lähtöään Kaarle\ntahtoi, vaikkapa olikin vain surkea pakolainen, rehennellä suuren\nkuninkaan komeudella. Hän antoi Grothusenille ylimääräisen lähettilään\narvonimen ja lähetti hänet kahdeksankymmenen loisteliaasti puetun\nhenkilön seurassa Konstantinopoliin ottamaan juhlalliset jäähyväiset.\n\nNe salaiset apukeinot, joita täytyi käyttää matkakuluihin tarvittavan\nrahan kokoamiseksi, olivat kuitenkin vähintään yhtä nöyryyttävät kuin\nlähetystö oli muhkea.\n\nDésaleurs lainasi kuninkaalle 40,000 ecutä; Grothusenilla oli\nKonstantinopolissa asiamiehiä, jotka lainasivat hänen nimessään, 50\nprosentin korolla, tuhat ecutä eräältä juutalaiselta, kaksisataa\npistolia [alkujaan espanjalainen kultaraha, arvoltaan n. 20 mk. --\n_Suom. muist_.] eräältä englantilaiselta kauppiaalta ja tuhat frangia\neräältä turkkilaiselta.\n\nSiten koottiin ne varat, jotka tarvittiin ruotsalaisen lähetystön\nloistavaan näyttäytymiseen divaanin edessä. Grothusenin osaksi tuli\nKonstantinopolissa kaikki se kunnia, jota Portti osoittaa kuninkaitten\nylimääräisille lähettiläille heidän puheillepääsynsä päivänä. Koko\ntämän touhun tarkoituksena oli kuitenkin kiristää suurvisiiriltä rahaa,\nmutta tämä ministeri oli järkähtämätön.\n\nGrothusen pyysi saada Portilta lainaksi miljoonan. Visiiri vastasi\nkuivasti, että hänen herransa kyllä osasi antaa, jos halusi, mutta että\nlainaaminen oli alentavaa hänen arvolleen; kuninkaalle toimitettaisiin\nmuka runsaasti kaikkea, mitä hän tarvitsi matkaansa varten, sillä\ntavalla kuin oli sen henkilön arvon mukaista, joka lähetti hänet\nmatkalle; ehkäpä Portti antaisi hänelle jonkun lahjankin rahaksi\nlyömätöntä kultaa, mutta siihen ei ollut luottamista.\n\nVihdoinkin, 1 p:nä lokakuuta 1714, Ruotsin kuningas lähti matkalle\njättääksensä Turkinmaan. Eräs kapidshi-pasha (hovimarsalkka) kuuden\nshiau'n (hovimestarin) kera saapui hakemaan hänet Demirtashin linnasta,\njossa hän oli jo muutamia päiviä asunut. Kuninkaalle tuotiin suurherran\npuolesta avara, helakanpunainen kullalla kirjailtu teltta, sapeli,\njonka kahva oli koristettu jalokivillä, ja kahdeksan erinomaisen\nkaunista arabialaista hevosta, joilla oli komeat satulat ja\ntäyshopeiset jalustimet. Historian ei sovi jättää mainitsematta, että\narabialainen tallimestari, joka huolehti näistä hevosista, antoi\nkuninkaalle niiden sukutaulun. Moinen tapa on jo kauan ollut voimassa\nnäiden kansain keskuudessa, jotka näyttävät panevan paljoa enemmän\narvoa hevosten aateluuteen kuin ihmisten, mikä itse asiassa ei\nlienekään niin järjetöntä, koska ne eläinrodut, joista erityisesti\nhuolehditaan ja jotka eivät pääse sekoittumaan, eivät koskaan rappeudu.\n\nKuusikymmentä kaikenlaisilla elintarpeilla lastattua vaunua ja\nkolmesataa hevosta olivat saattueena. Kapidshi-pasha, joka tiesi\nuseitten turkkilaisten lainanneen kuninkaan seurueeseen kuuluville\nhenkilöille rahaa suurta korkoa vastaan, sanoi hänelle, että\nkoronkiskonta oli vastoin muhamettilaisten lakia, ja pyysi hänen\nmajesteettiansa selvittämään kaikki velkansa ja käskemään\nKonstantinopoliin jäävää valtuutettuansa maksamaan ainoastaan pääoman.\n\"Ei\", vastasi kuningas, \"jos palvelijani olisivat asettaneet sadan ecun\nvekseleitä, tahdon maksaa ne, vaikka he olisivat saaneet niistä vain\nkymmenen ecutä\".\n\nHän lähetti velkojilleen ehdotuksen, että he seuraisivat häntä,\nvakuuttaen heidän sitten saavan korvauksen kuluistaan ja lainoistaan.\nUseat lähtivätkin mukaan Ruotsin-matkalle, ja Grothusen piti huolta\nsiitä, että he myös saivat täyden maksun.\n\nOsoittaaksensa vieraalleen suurempaa arvonantoa turkkilaiset\nsuorittivat hänen kerallaan vain lyhyitä päivämatkoja. Mutta moinen\narvokas hitaus kiusasi kuninkaan maltittomuutta. Hän nousi matkallakin\ntapansa mukaan kello kolmelta aamulla. Pukeuduttuaan hän herätti itse\nkapidshin ja shiaut ja määräsi lähdettäväksi liikkeelle keskellä pimeää\nyötä. Turkkilainen arvokkaisuus häiriytyi kokonaan tämän uuden\nmatkustustavan johdosta, mutta kuningasta huvitti saattaa heidät\nhämille, ja hän sanoi siten hiukan kostavansa Benderin seikkailun\npuolesta.\n\nSillaikaa kun Kaarle läheni Turkin rajoja, kulki Stanislaus niiden yli\ntoista tietä ja vetäytyi Saksaan Zweibrückenin herttuakuntaan, mikä\nmaakunta rajoittuu Rhein-Pfalzin kreivikuntaan ja Elsassiin ja kuului\nRuotsille siitä saakka, kun Kristiinan seuraaja Kaarle X oli liittänyt\ntämän perintömaansa Ruotsin kruunuun. Kaarle määräsi Stanislaukselle\ntämän herttuakunnan tulot, jotka silloin arvioitiin 70,000 ecuksi.\nTänne päättyivät toistaiseksi niin monet sotaisat yritykset, niin monet\nsuunnitelmat ja niin monet toiveet. Stanislaus tahtoi ja olisi\nvoinutkin tehdä edullisen sopimuksen kuningas Augustin kanssa; mutta\nKaarle XII:n hillitön itsepäisyys saattoi hänet menettämään puolalaiset\nmaatiluksensa ja kiinteimistönsä, säilyttääksensä hänelle kuninkaan\narvonimen.\n\nTämä ruhtinas asui Zweibrückenin herttuakunnassa Kaarle XII:n kuolemaan\nsaakka. Kun mainittu alue silloin palautui eräälle Pfalz-suvun\nruhtinaalle, valitsi hän Ranskan Elsassissa olevan Weissenburgin\nasuinpaikakseen. Kuningas Augustin lähettiläs, Sum, valitti siitä\nRanskan sijaishallitsijalle, Orléansin herttualle. Mutta mainittu\nherttua vastasi herra Sumille seuraavin merkillisin sanoin: \"Hyvä\nherra, sanokaa kuninkaalliselle herrallenne, että Ranska on aina ollut\nonnettomien kuninkaiden turvapaikkana.\"\n\nSaavuttuaan Saksan rajalle Ruotsin kuningas kuuli keisarin määränneen,\nettä hänet oli kaikissa keisarin alaisissa maissa otettava vastaan\nasianmukaisin kunnianosoituksin. Kaupungit ja kylät, jotka\nmajoitusmestarit olivat etukäteen merkinneet hänen matkansa\npysähdyspaikoiksi, varustautuivatkin ottamaan häntä vastaan. Kaikkialla\nodottivat ihmiset malttamattomina tämän merkillisen miehen tuloa, jonka\nvoitot ja tappiot, pienimmätkin teot, jopa joutenolokin olivat antaneet\nniin paljon puheenaihetta Euroopassa ja Aasiassa. Mutta Kaarlella ei\nollut vähintäkään halua kokea kaikkea tätä komeutta eikä näytellä\nheille Benderin vankia; olipa hän päättänyt saapua Tukholmaankin vasta\nsitten, kun ensin oli paremmalla onnella korjannut vastoinkäymisensä.\n\nSaavuttuaan Tergovitzaan Siebenbürgenin rajalle ja jätettyään siellä\nhyvästit turkkilaiselle saattoväelleen, hän kokosi seurueensa erääseen\nlatoon ja sanoi heille kaikille, ettei heidän tarvinnut enää huolehtia\nhänestä, vaan että heidän tuli mahdollisimman pian pyrkiä Stralsundiin,\njoka sijaitsi Pommerissa Itämeren rannalla noin kolmensadan penikulman\npäässä siitä paikasta, jossa he nyt olivat.\n\nHän otti mukaansa vain Düringin ja jätti iloisena koko muun seurueensa\nhämmästyksen, pelon ja surun valtaan.[43] Hän pani mustan tekotukan\npäähänsä, ollakseen tuntematon, sillä muutoin hän aina piti\nluonnollisia hiuksiaan, puki ylleen kultareunaisen hatun,\nohdakkeenvärisen takin ja sinisen vaipan, otti saksalaisen upseerin\nnimen ja ratsasti postihevosilla matkakumppaninsa kera tiehensä.\n\nHän vältti matkallaan, mikäli oli mahdollista, julkisten ja salaisten\nvihollistensa maita ja suuntasi tiensä Unkarin, Määrin, Itävallan,\nBaierin, Württembergin, Pfalzin, Westfalin ja Mecklenburgin kautta.\nSiten hän matkusti melkein koko Saksan läpi ja pitensi tietänsä\npuolella. Ensimäisen matkapäivän jälkeen, joka oli riennetty\nlevähtämättä eteenpäin, nuori Düring, joka ei ollut tottunut sellaisiin\nylenmääräisiin ponnistuksiin kuin Ruotsin kuningas, pyörtyi\nlaskeutuessaan ratsulta. Kuningas, joka ei tahtonut hetkeksikään\npysähtyä matkallaan, kysyi Düringiltä, kun tämä oli ennättänyt tointua,\npaljonko hänellä oli rahaa. Düring vastasi, että hänellä oli noin tuhat\necutä kullassa. \"Anna puolet siitä minulle\", jatkoi kuningas, \"minä\nnäen kyllä, ettet kykene seuraamaan minua; minä suoritan matkani aivan\nyksin.\" -- Düring rukoili, että hän suvaitsisi levähtää ainakin kolme\ntuntia, ja vakuutti sen ajan kuluttua jälleen kykenevänsä nousemaan\nratsaille ja seuraamaan hänen majesteettiansa. Hän pyysi hartaasti\najattelemaan kaikkia niitä vaaroja, jotka uhkasivat matkalla. Mutta\nkuningas oli järkähtämätön, otti haltuunsa nuo viisisataa ecutä ja\nvaati hevosia. Silloin Düring, jota kuninkaan päätös kauhistutti,\nturvautui viattomaan sotajuoneen. Hän veti postitalon isännän syrjään,\nosoitti hänelle Ruotsin kuningasta ja virkkoi: \"Tuo mies on serkkuni;\nme matkustamme yhdessä samoissa asioissa; hän näkee, että minä olen\nsairas, mutta ei tahdo odottaa minua edes kolmea tuntia; minä pyydän\nteitä antamaan hänelle tallistanne kehnoimman hevosen ja hankkimaan\nminulle kääsit tai postivaunut.\"\n\nSamalla hän painoi kaksi dukaattia postitalon isännän kouraan, ja tämä\ntäytti täsmällisesti hänen pyyntönsä. Kuninkaalle annettiin vikuri ja\nontuva hevonen. Niin lähti hallitsija nyt yksin kello kymmenen illalla,\nkeskellä pimeää yötä, tällä kulkuneuvolla matkaan myrskyn, lumen\nja sateen sekaan. Nukuttuaan muutamia tunteja, lähti hänen\nmatkakumppaninsa myös matkaan väkevien hevosten vetämissä vaunuissa.\nMuutamain penikulmien päässä hän päivän koitteessa tapasi Ruotsin\nkuninkaan, joka, saamatta hevostaan enää kulkemaan, koetti jalkaisin\npäästä seuraavalle postiasemalle.\n\nKaarlen oli pakko nousta Düringin vaunuihin, ja hän nukahti niihin\noljille. Sitten he jatkoivat matkaansa niin, että päivisin ratsastivat\nja öisin nukkuivat vaunuissa, pysähtymättä missään.\n\nKuusitoistapäiväisen matkan perästä, jonka kestäessä he monesti olivat\nvaarassa joutua vangeiksi, he vihdoin kello yksi yöllä saapuivat\nStralsundin kaupungin porttien eteen.\n\nKuningas huusi vahtisotilaille olevansa Ruotsin kuninkaan Turkinmaalta\nlähettämä kuriiri, jonka täytyi heti päästä linnoituksen kuvernöörin,\nkenraali Dückerin, puheille. Vahti vastasi, että oli jo liian myöhä,\nkuvernööri oli jo makuulla, hänen täytyisi odottaa, kunnes päivä\nvalkenisi.\n\nKuningas väitti tulevansa erittäin tärkeissä asioissa ja selitti\nheille, että jolleivät he viipymättä menisi herättämään kuvernööriä,\nheitä kaikkia rangaistaisiin siitä huomispäivänä. Vihdoin eräs\nkersantti meni herättämään kuvernöörin. Dücker ajatteli, että siellä\noli kenties joku Ruotsin kuninkaan kenraaleista; hän käski avata portin\nja saattaa kuriirin huoneeseensa.\n\nDücker, joka vielä oli puolinukuksissa, kysyi häneltä uutisia Ruotsin\nkuninkaasta. Kuningas tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi hänelle:\n\"Mitä nyt, Dücker! Ovatko jo uskollisimmatkin alamaiseni unohtaneet\nminut?\" -- Nyt kenraali tunsi kuninkaan; hän hyppäsi alas vuoteestaan,\nsyleili herransa polvia ja vuodatti ilokyyneleitä. Uutinen levisi heti\nkaupungille, kaikki nousivat makuulta, sotilaat tunkeilivat kuvernöörin\ntalon ympärille, kadut täyttyivät asukkaista, jotka kyselivät\ntoisiltaan: \"Onko totta, että kuningas on täällä?\" -- Kaikki ikkunat\nvalaistiin; viini virtasi kaduilla tuhansien soihtujen loimottaessa ja\ntykkien jyristessä.\n\nSillä välin saatettiin kuningas vuoteeseen; hän ei ollutkaan nukkunut\nsängyssä kuuteentoista vuorokauteen. Hänen saappaansa täytyi leikata\nirti sääristä, jotka olivat turvonneet äärimmäisestä rasituksesta.\nHänellä ei ollut liina- eikä muita vaatteita; hänelle hankittiin\nkaikessa kiireessä puvustoksi soveliaita vaatekappaleita kaupungilta.\nNukuttuaan muutamia tunteja hän heräsi ja lähti pitämään sotaväkensä\nkatselmusta ja tarkastamaan linnoituksia. Samana päivänä hän jo lähetti\nkaikkialle määräyksiänsä, että sotaa oli jatkettava tarmokkaammin kuin\nkoskaan ennen kaikkia hänen vihollisiaan vastaan. -- Muuten, kaikki\nnämä erikoispiirteet, jotka ovat niin kuvaavia Kaarle XII:n omituiselle\nluonteelle, on ensinnä kertonut minulle herra Fabrice ja sitten\nvakuuttanut tosiksi kreivi de Croissy, joka oli lähettiläänä tämän\nruhtinaan luona.\n\nEuroopan valtiollinen tila oli tällöin vallan toinen kuin silloin, kun\nKaarle XII jätti sen v. 1709.\n\nSota, joka niin kauan oli raadellut koko sen eteläistä osaa, nimittäin\nSaksaa, Englantia, Hollantia, Ranskaa, Espanjaa, Portugalia ja Italiaa,\noli sammunut. Tämä yleinen rauha oli tuloksena Englannin hovissa\nsattuneista vähäpätöisistä riitaisuuksista. Taitava ministeri Oxfordin\nkreivi ja lordi Bolingbroke, erittäin nerokas mies ja vuosisatansa\netevin kaunopuhuja, veivät voiton kuuluisasta Marlboroughin herttuasta\nja saivat kuningatar Annan tekemään rauhan Ludvig XIV:n kanssa.\nPäästyänsä siten sovintoon Englannin kera Ranska pian pakoitti muutkin\nvallat suostumaan rauhaan.\n\nLudvig XIV:n pojanpoika Filip V alkoi hallita rauhallisesti Espanjan\nvaltakunnan jäännöksiä. Saksan keisari, josta oli tullut nyt myös\nNapolin ja Flanderin herra, vahvisti valtaansa laajoissa maissansa.\nLudvig XIV halusi taas enää vain päättää rauhassa pitkän elämänsä.\n\nEnglannin kuningatar Anna oli kuollut 10 p:nä elokuuta 1714 kansansa\ntoisen puolen vihaamana siitä, että oli suonut rauhan niin monille\nvaltioille. Kun hänen veljensä Jaakko Stuart, onneton, melkein jo\nsyntyessään valtaistuimelta karkoitettu prinssi, ei tällöin\nnäyttäytynyt Englannissa vaatimassa kruunua, jonka uudet lait olisivat\nhänelle myöntäneet, jos hänen puolueensa olisi ollut voitolla,\ntunnustettiin Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö I yksimielisesti\nSuurbritannian kuninkaaksi. Valtaistuin ei siirtynyt tälle\nvaaliruhtinaalle sukuperän ansiosta, vaikkapa hän polveutuikin eräästä\nJaakko I:n tyttärestä, vaan parlamentin päätöksen nojalla. Yrjö,\nikämiehenä kutsuttuna hallitsemaan maata, jonka kieltä hän ei osannut\nja jossa kaikki oli hänelle vierasta, piti itseään edelleen enemmän\nHannoverin vaaliruhtinaana kuin Englannin kuninkaana. Koko hänen\nkunnianhimonsa kohdistui hänen saksalaisten valtioittensa\nsuurentamiseen. Melkein joka vuosi hän saapui meren yli näkemään\nentisiä alamaisiansa, jotka jumaloivat häntä. Muutenkin häntä miellytti\nelää enemmän ihmisenä kuin hallitsijana; kuninkuuden loisto oli hänestä\nraskas taakka. Hän eli muutamain vanhain hovimiesten seurassa, joille\nhän soi luottamuksensa; ja joskaan hän ei ollut se Euroopan kuningas,\njoka esiintyi komeimmin, oli hän sitävastoin heistä viisaimpia ja\nainoa, joka valtaistuimellakin osasi nauttia yksityiselämän ja\nystävyyden suloja. -- Sellaisia olivat huomattavimmat hallitsijat ja\nsellainen keskisen Euroopan tila.\n\nPohjoismaissa tapahtuneet muutokset olivat toista laatua. Sikäläiset\nkuninkaat kävivät sotaa ja liittyivät Ruotsin kuningasta vastaan.\n\nAugust oli jo aikoja sitten noussut jälleen Puolan valtaistuimelle\ntsaarin avulla ja Saksan keisarin, Englannin Annan sekä Hollannin\nvaltiopäivien suostumuksella, jotka yhdessä olivat taanneet\nAltranstädtin rauhan silloin, kun Kaarle XII oli määrääjänä, mutta\nluopuivat takauksestaan, kun häntä ei enää tarvinnut pelätä.\n\nMutta August ei saanut hallita rauhassa. Ottaessaan hänet jälleen\nkuninkaaksensa Puolan tasavalta samalla alkoi jälleen pelätä hänen\nmielivaltaista hallitustansa. Se nousikin aseihin pakoittaaksensa hänet\ntunnustamaan _pacta conventa_, kansan ja kuninkaan väliset pyhitetyt\nsopimukset, ja näytti kutsuneen herransa takaisin vain senvuoksi, että\nvoisi julistaa hänelle sodan. Näiden häiriöiden alussa ei kuultu\nmainittavan Stanislauksen nimeä; hänen puolueensa näytti tuhoutuneen,\nja Ruotsin kuningastakin muisteltiin Puolassa vain jonkinlaisena\ntulvavirtana, joka hetkiseksi oli läpikulkiessaan muuttanut kaikkien\nasiain juoksun.\n\nPultava ja Kaarle XII:n poissaolo olivat, kaataessaan Stanislauksen,\naiheuttaneet myös Kaarlen sisarenpojan, Holsteinin herttuan,\nkukistumisen, jolta Tanskan kuningas riisti hänen maansa. Ruotsin\nkuningas oli hellästi rakastanut herttuan isää; pojan onnettomuus koski\nsyvälti hänen sydämeensä. Kun hän sitäpaitsi oli koko elämänsä ajan\npuuhannut yksistään kunnian vuoksi, niin oli sellaisten hallitsijain\nkukistuminen, jotka hän itse oli tehnyt tai jälleen asettanut\nvaltaistuimelle, hänestä yhtä katkeraa kuin niin monien maakuntien\nmenettäminen.\n\nRiita oli nyt siitä, kuka rikastuisi hänen häviöstään. Fredrik Wilhelm,\njoka äskettäin oli päässyt Preussin kuninkaaksi ja näytti yhtä\nsodanhaluiselta kuin hänen isänsä oli ollut rauhallinen, aloitti\nsaaliinjaon ottamalla Stettinin ja osan Pommeria, joihin hänellä oli\njoitakin oikeuksia, koska oli Tanskan kuninkaalle ja tsaarille\nsuorittanut 400,000 ecutä.\n\nSamoin Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö, josta oli tullut Englannin\nkuningas, oli ottanut haltuunsa Bremenin ja Werdenin herttuakunnat,\njotka Tanskan kuningas oli jättänyt hänelle pantiksi 60,000 pistolista.\nSiten pideltiin Kaarle XII:lta anastettuja maita, ja niistä, jotka\nolivat saaneet ne huostaansa, tuli nyt omien etujensa vuoksi yhtä\nvaarallisia vihollisia kuin ne olivat, jotka olivat ne valloittaneet.\n\nMitä tsaariin tulee, oli hän epäilemättä kaikista pelättävin\nvihollinen. Hänen aikaisemmat tappionsa, hänen voittonsa, jopa hänen\nvikansakin, hänen sitkeytensä, jota hän osoitti omissa opinnoissaan ja\njolla hän opetti alamaisilleen, mitä itse oli oppinut, hänen alituinen\ntyöskentelynsä olivat tehneet hänestä kaikissa suhteissa suuren miehen.\nHän oli jo valloittanut Riian; Liivinmaa, Inkeri, Karjala, puolet\nSuomea -- kaikki maakuntia, jotka Kaarlen kuninkaalliset esi-isät\nolivat aikoinaan valloittaneet, -- olivat nyt Venäjän ikeen alaisia.\n\nPietari Aleksejevitsh, jolla kahtakymmentä vuotta aikaisemmin ei ollut\nyhtään alusta Itämerellä, näki nyt olevansa herrana mainitulla merellä,\nmissä hänellä oli laivastona kolmekymmentä suurta linjalaivaa.\n\nYhden näistä laivoista hän oli rakentanut omin käsin; hän olikin\npohjoismaiden paras kirvesmies, paras amiraali ja paras merimies.\nPohjanlahdesta Atlantin valtamereen saakka ei ollut yhtään ainoata\nvaikeaa kulkuväylää, jota hän ei olisi itse tutkinut, yhdistäen siinä\nmerimiehen työn filosofin kokemuksiin ja keisarin suunnitelmiin ja\nkohoten amiraaliksi asteittain ja voittojensa johdosta, samoin kuin hän\noli tahtonut maalla vähitellen palvella kenraaliksi saakka.\n\nSillaikaa kun ruhtinas Galitzin, jonka hän itse oli kasvattanut\nkenraaliksi ja joka oli hänen parhaita apumiehiään hänen yrityksissään,\nlopetti Suomen valloituksen, valtasi Vaasan kaupungin ja löi\nruotsalaiset, lähti keisari itse merelle, valloittaaksensa Ahvenanmaan\nsaaren, joka sijaitsee Itämeressä, kahdentoista penikulman päässä\nTukholmasta.\n\nHän lähti tälle retkelle heinäkuun alussa 1714, jolloin hänen\nkilpailijansa Kaarle XII pysyttäytyi vuoteessaan Demotikassa. Hän nousi\nlaivaan Kronslotin (Kronstadtin) satamassa, jonka hän muutamia vuosia\naikaisemmin oli rakennuttanut neljän penikulman päähän Pietarista. Tämä\nuusi satama, sikäläinen laivasto, upseerit ja merimiehet, jotka\nastuivat laivoihin -- kaikki se oli hänen työtään, ja mille suunnalle\nhyvänsä hän loi katseensa, hän näki vain sellaista, minkä luomisessa\nhänellä jossakin muodossa oli osansa.\n\nVenäläinen laivasto saapui heinäkuun 15 p:nä Ahvenanmaan kohdalle.\nSiihen kuului kolmekymmentä linjalaivaa, kahdeksankymmentä kaleeria ja\nsata puolikaleeria. Siinä oli 20,000 sotamiestä; päällikkönä oli\namiraali Apraksin; Venäjän keisari palveli siinä kontra-amiraalina.\nRuotsin laivasto, jota komensi vara-amiraali Ehrensköld, kohtasi sen 16\np:nä; se oli kahta kolmannesta heikompi; sittenkin se taisteli kolmisen\ntuntia. Tsaari kävi Ehrensköldin laivan kimppuun ja valtasi sen ankaran\ntaistelun jälkeen.\n\nSamana voittonsa päivänä hän laski maihin Ahvenanmaalle 16,000 miestä;\nja otettuaan vangiksi useita ruotsalaisia sotamiehiä, jotka eivät vielä\nolleet ennättäneet astua Ehrensköldin laivastoon, hän vei heidät\nvankeina laivoihinsa. Hän palasi Kronslotin satamaan, mukanaan\nEhrensköldin suuri laiva, kolme muuta vähän pienempää alusta, yksi\nfregatti ja kuusi kaleeria, jotka kaikki hän oli vallannut taistelussa.\n\nKronslotista hän saapui Pietarin satamaan, mukanaan koko voittoisa\nlaivastonsa ja vihollisilta vallatut laivat. Täällä häntä tervehdittiin\n150 tykin kolminkertaisella yhteislaukauksella. Sen jälkeen hän saapui\nkaupunkiin riemusaatossa, joka oli hänelle mieleen vielä enemmän\nkuin hänen juhlallinen tulonsa Moskovaan, koska hän nyt sai\nkunnianosoituksia lempikaupungissaan, siinä paikassa, jossa kymmenen\nvuotta aikaisemmin ei ollut yhtäkään majaa, mutta jossa nyt nähtiin\n34,500 taloa; ja vihdoin, koska hän ei saapunut ainoastaan voittoisan\nlaivaston etunenässä, vaan koska se oli ensimäinen venäläinen laivasto,\njoka milloinkaan oli nähty Itämerellä, ja sellaisen kansan luoma, jolle\nlaivaston nimikin ennen häntä oli tuntematon.\n\nPietarissa saatiin nähdä melkein samat juhlamenot, jotka olivat\nkoristaneet hänen riemukulkuettansa Moskovassa. Ruotsalainen\nvara-amiraali oli tämän uuden riemukulkueen pääkoristeena; Pietari\nAleksejevitsh itse esiintyi siinä kontra-amiraalina. Venäläinen pajari\nRomanodowski, joka edusti tsaaria juhlallisissa tilaisuuksissa, istui\nvaltaistuimella, sivullaan kaksitoista senaattoria. Kontra-amiraali\nojensi hänelle selonteon voitostaan, ja hänet nimitettiin ansioistansa\nvara-amiraaliksi. Todellakin omituinen näytelmä, mutta merkityksellinen\nsellaisessa maassa, jossa sotilaallinen alistuminen oli juuri niitä\nuudistuksia, jotka tsaari oli pannut toimeen.\n\nVenäjän keisari oli vihdoinkin voittanut ruotsalaiset merellä ja\nmaalla, avustanut heidän karkoittamistaan Puolasta ja vallitsi nyt\nitse vuorostaan siellä. Hän oli ryhtynyt tasavallan ja Augustin\nvälittäjäksi, mikä oli hänelle kenties yhtä mairittelevaa kuin jos hän\nolisi asettanut sinne kuninkaan. Kaarlen koko loisto ja onni oli\nsiirtynyt tsaarille, ja hän nauttikin niistä hyödyllisemmin kuin\nhänen kilpailijansa, sillä hän käytti kaikki menestyksensä maansa\nhyväksi. Jos hän valloitti jonkin kaupungin, täytyi sen etevinten\nammattitaiturien siirtää teollisuutensa Pietariin. Hän siirsi Venäjälle\nruotsalaisilta vallattujen maakuntien ammatit, taiteet ja tieteet;\nhänen valtionsa rikastuivat hänen voitoistansa; ja niinpä hän lopulta\nolikin kaikista valloittajista se, jolle voitiin enimmin antaa\nanteeksi.\n\nRuotsilla sitävastoin, jolta oli riistetty miltei kaikki sen\nmerentakaiset maakunnat, ei enää ollut kauppaa, ei rahaa eikä luottoa.\nSen vanhat, ennen niin pelottavat sotajoukot olivat sortuneet\ntaisteluihin tai kurjuuteen. Enemmän kuin satatuhatta ruotsalaista\nnääntyi orjina tsaarin laajoissa valtioissa, ja melkein yhtä paljon oli\nmyöty turkkilaisille ja tataareille.[44] Ihmisistä oli tuntuva puute,\nmutta toivo elpyi jälleen, kun kuultiin kuninkaan olevan Stralsundissa.\n\nKunnioituksen ja ihmettelyn tunteet häntä kohtaan olivat vielä niin\nvoimakkaat hänen alamaistensa mielissä, että maalaisnuoriso tarjoutui\njoukoittain sotapalvelukseen, vaikka maalla ei ollut tarpeeksi käsiä\nsitä viljelemään.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS KIRJA.\n\nKaarle naittaa sisarensa Hessenin prinssille. Hänet saarretaan\nStralsundiin, josta hän pelastuu Ruotsiin. Parooni Görtzin, hänen\npääministerinsä, puuhia. Suunnitelmia sovinnonteoksi tsaarin kanssa ja\nmaihinnousuksi Englantiin. Kaarle piirittää Fredrikshaldia Norjassa.\nHän saa surmansa. Hänen luonteensa. Görtz mestataan.\n\n\nKesken sotavalmistelujaan Kaarle antoi jäljelläolevan sisarensa\nUlriikka Eleonooran puolisoksi Hessen-Kasselin prinssille Fredrikille.\nLeskikuningatar, Kaarle XII:n ja prinsessan isoäiti, joka jo oli\nkahdeksankymmenen vuoden ikäinen, hoiti emännän tehtäviä tässä\njuhlassa, joka pidettiin huhtikuun 4 p:nä 1715 Tukholman linnassa, ja\nkuoli kohta sen jälkeen.\n\nKuningas ei lainkaan kunnioittanut näitä häitä läsnäolollaan; hän pysyi\nStralsundissa täydentämässä tämän tärkeän, Tanskan ja Preussin\nkuninkaitten uhkaaman paikan linnoituksia. Kuitenkin hän nimitti\nlankonsa Ruotsissa olevan armeijansa ylipäälliköksi. Mainittu ruhtinas\noli palvellut Hollantia Preussin vastaan käydyissä sodissa. Häntä\npidettiin etevänä kenraalina, mikä ominaisuus osaltaan melkoisesti oli\nvaikuttanut siihen, että Kaarle XII naitti hänelle sisarensa.\n\nOnnettomuudet seurasivat nyt Kaarlea yhtä nopeasti kuin ennen voitot\nSaman 1715 vuoden kesäkuussa saarsivat Englannin kuninkaan saksalaiset\njoukot yhdessä Tanskan joukkojen kanssa Wismarin vahvan kaupungin.\nSamaan aikaan marssivat yhtyneet tanskalaiset ja saksilaiset 36,000\nmiehen voimalla Stralsundia kohti, saartaakseen sen. Tanskan ja\nPreussin kuninkaat upottivat Stralsundin lähellä viisi ruotsalaista\nlaivaa. Tsaari liikkui tällöin Itämerellä kahdenkymmenen suuren\nsotalaivan ja puolentoistasadan kuljetuslaivan kera, joissa oli 30,000\nmiestä, uhaten Ruotsia maihinnousulla. Milloin hän eteni Helsingborgin\nrannikolle saakka, milloin taas näyttäytyi Tukholman kohdalla. Koko\nRuotsi seisoi aseissa rannikolla ja odotti joka hetki maihinnousua.\nSamaan aikaan hänen maasotajoukkonsa ahdistivat askel askeleelta\nruotsalaiset joukot pois niistä paikoista, joita näillä vielä oli\nhallussaan Suomessa Pohjanlahden tienoilla. Mutta tsaari ei kuitenkaan\nulottanut sotatoimiansa kauemmaksi.\n\nOderin suulla, joka virta jakaa Pommerin kahtia ja Stettinin ohi\nkuljettuaan laskee Itämereen, on pieni Usedomin saari. Tämä paikka on\nasemansa puolesta perin tärkeä, se kun vallitsee Oderia sekä vasemmalta\nettä oikealta. Sillä, joka on saaren valtias, on vallassaan myös virran\nlaivaliikenne. Preussin kuningas oli karkoittanut ruotsalaiset\nmainitulta saarelta ja ottanut sen haltuunsa, kuten Stettininkin, jonka\noli myös takavarikoinut muka rauhanrakkaudesta, kuten hän sanoi.\nRuotsalaiset olivat kuitenkin valloittaneet Usedomin saaren takaisin\ntoukokuussa 1715. Heillä oli siellä kaksi linnoitusta: toinen oli\nSwinemünden linnoitus Oderin samannimisen suuhaaran varrella, toinen\ntaas, huomattavampi, oli Peenemünde, toisen suuhaaran varrella.\nRuotsin kuninkaalla oli näiden kahden linnoituksen ja koko saaren\nsuojelemiseksi ainoastaan 250 pommerilaista sotamiestä, komentajana\neräs vanha ruotsalainen upseeri, nimeltä Kuse-Slerp, jonka nimi\nansaitsee säilyä muistissa.\n\nPreussin kuningas lähetti 4 p:nä elokuuta 1,500 jalkamiestä ja 800\nrakuunaa nousemaan saarelle maihin; he saapuivat ja astuivat\nvastarintaa kohtaamatta maihin Swinemünden linnoituksen puolelta.\nRuotsalainen komentaja näet jätti heille mainitun linnoituksen, koska\nse oli vähemmän tärkeä, ja vetäytyi, tahtomatta hajoittaa vähiä\nmiehiään, pienen joukkonsa kera Peenemünden linnaan, päättäen puolustaa\nsitä viimeiseen saakka.\n\nNiinpä täytyikin häntä varsinaisesti piirittää. Sitä varten tuotettiin\nlaivoilla tykistöä Stettinistä ja vahvistettiin preussilaisia joukkoja\ntuhannella jalka- ja neljälläsadalla ratsumiehellä. Elokuun 18 p:nä\nkaivettiin juoksuhautoja kahdessa paikassa ja alettiin ankarasti ampua\nlinnaa tykeillä ja mörssäreillä. Piirityksen aikana onnistui erään\nruotsalaisen sotamiehen, jolla oli salainen kirje Kaarle XII:lta,\nnousta maihin saarelle ja pujahtaa Peenemündeen. Hän jätti kirjeen\nkomentajalle; sen sisällys kuului näin: \"Älkää ampuko, ennenkuin\nvihollinen on vallihaudan partaalla; puolustautukaa viimeiseen\nveripisaraan saakka. Jätän teidät hyvän onnenne huomaan. _Kaarle_.\"\n\nNähtyään kirjeen Slerp päätti totella sitä ja kuolla, kuten siinä oli\nmäärätty, herransa palveluksessa. Päivän koittaessa 22 p:nä viholliset\nryhtyivät rynnäkköön. Piiritetyt eivät ampuneet, ennenkuin näkivät\npiirittäjät vallihaudan partaalla, ja surmasivat heitä siinä kosolti.\nMutta vallihauta täyttyi, muurinaukko laajeni, ja ryntääjäin luku kävi\nylivoimaiseksi; he työntyivät linnaan yhtaikaa kahdesta kohdasta.\nLinnanpäällikkö ajatteli nyt vain, kuinka voisi myödä henkensä\nmahdollisimman kalliista ja totella kirjettä. Hän jättikin muurinaukot,\njoista viholliset tunkivat sisälle, ja sijoitti pienen joukkonsa, jolla\noli kylliksi rohkeutta ja uskollisuutta seurata häntä, lähelle erästä\nvallinsarvea siten, ettei sitä voitu saartaa. Viholliset hyökkäsivät\nhänen kimppuunsa ja ihmettelivät, ettei hän pyytänyt armoa. Hän\ntaisteli vielä kokonaisen tunnin ja sai luutnanttinsa ja majurinsa kera\nsurmansa vasta sitten, kun hän oli jo kadottanut puolet sotamiehistään.\nSilloin yhden ainoan upseerin kera jäljellä olevat sata sotamiestä\nantautuivat ja joutuivat sotavangeiksi. Komentajan taskusta löytyi\nhänen herransa kirje, joka vietiin Preussin kuninkaalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillaikaa kun Kaarle menetti Usedomin ja sen läheiset saaret ja Wismar\noli antautumaisillaan, eikä hänellä enää ollut laivastoa ja itse Ruotsi\noli uhattu, viipyi hän yhä Stralsundissa, jota parhaillaan piiritti\n36,000 miestä.\n\nStralsund, jonka Ruotsin kuninkaan siellä kestämä piiritys saattoi\nEuroopassa kuuluisaksi, on Pommerin lujin paikka. Se sijaitsee\nGöllen-salmen rannalla Itämeren ja Franken-järven välissä. Maan\npuolelta voidaan sinne päästä ainoastaan kapeaa tietä myöten, jota\npuolustivat luoksepääsemättöminä pidetyt vallitukset. Siinä oli\nvarusväkenä lähes 9,000 miestä ja kaiken lisäksi itse Ruotsin kuningas.\nTanskan ja Preussin kuninkaat ryhtyivät piiritykseen 36,000 miehen\nvoimalla, jossa oli preussiläisiä, tanskalaisia ja saksilaisia.\n\nKunnia saada piirittää Kaarle XII:tta oli niin pakoittava syy, että\nkaikki esteet voitettiin ja saartokaivanto avattiin lokakuun 19 ja 20\npäivän välisenä yönä 1715. Piirityksen alussa sanoi Ruotsin kuningas,\nettei hän voinut käsittää, kuinka voitaisiin valloittaa lujasti\nlinnoitettu ja riittävällä miehistöllä varustettu paikka. Entisiä\nvalloituksia tehdessään hän itse oli ottanut useita linnoituksia, mutta\ntuskin koskaan säännöllisen piirityksen avulla; hänen aseittensa\naiheuttama pelko oli silloin tehnyt kaikki. Muutoinkaan hän ei\narvioinut muita itsensä mukaan eikä pitänyt vihollisiaan kyllin\nsuuressa arvossa. Piirittäjät sen sijaan jouduttivat töitänsä erityisen\nuutterasti ja tarmokkaasti, ja lisäksi suosi heitä perin omituinen\nonnenoikku.\n\nKuten tiettyä, ei Itämeressä ole nousu- eikä pakovettä. Kaupunkia\nsuojeleva vallitus, joka länsipuolelta nojautui läpipääsemättömään\nsuohon ja itäpuolelta mereen, näytti kestävän kaikki rynnäköt. Kukaan\nei ollut huomannut, että länsituuli, silloin kun se puhalsi tavallista\nrajummin, työnsi Itämeren vesiä itää kohti, niin että vallituksen\njuurelle, jonka oli luultu olevan läpipääsemättömän meren suojassa, jäi\nvettä vain kolmen jalan syvyydeltä. Eräs sotamies oli sattunut\nputoamaan vallilta mereen ja hämmästyi tavatessaan siinä pohjan. Hän\nkäsitti voivansa tämän löydön avulla saavuttaa onnensa; niinpä hän\nkarkasi ja lähti saksilaisten joukkojen päällikön kreivi Wackerbarthin\nmajapaikkaan ilmoittamaan, että meren läpi voitiin kahlata ja vaivatta\ntunkeutua ruotsalaisten vallituksiin.\n\nPreussin kuningas käytti tätä tiedonantoa viivyttelemättä hyväkseen.\n\nNiinpä jo puoliyöstä seuraavana päivänä, kun länsituuli vielä puhalsi,\neverstiluutnantti Koppen 1,800 miehen keralla astui veteen, samalla\nkun 2,000 miestä eteni vallitukselle vievää tietä pitkin. Koko\npreussilaisten tykistö alkoi ampua, ja preussilaiset ynnä tanskalaiset\ntekivät eräältä toiselta taholta valehyökkäyksen.\n\nRuotsalaiset luulivat voivansa varmasti työntää takaisin nuo 2,000\nmiestä, joiden he näkivät lähenevän tietä myöten niin uhkarohkean\nnäköisinä. Mutta äkkiä Koppen 1,800 miehensä kera tunkeutui\nvallituksiin meren puolelta. Ruotsalaiset, ollen saarroksissa ja\nhämmästyneitä, eivät voineet tehdä vastarintaa. Paikka valloitettiin\nsuuren verilöylyn jälkeen. Osa ruotsalaisia pakeni kaupunkiin,\npiirittäjät seurasivat perästä ja tunkeutuivat sinne sekaisin\npakenijain kanssa. Kaksi saksilaista upseeria ja neljä sotamiestä oli\njo nostosillalla, mutta se ehdittiin vetää ylös; he joutuivat\nvangeiksi, ja kaupunki pelastui sillä kertaa.\n\nValloitetusta varustuksesta löytyi neljäkolmatta tykkiä, jotka nyt\nsuunnattiin Stralsundia kohti. Piiritystä jatkettiin sitkeästi ja\nhyvässä luottamuksessa, mikä oli suoranaisena seurauksena ensimäisestä\nmenestyksestä. Kaupunkia ammuttiin ja pommitettiin miltei lakkaamatta.\n\nVastapäätä Stralsundia on Itämeressä Rügenin saari, joka suojelee sitä\nja johon varusväki sekä porvaristo olisi voinut vetäytyä, jos heillä\nolisi ollut kuljetusvälineitä. Tämä saari oli sentähden Kaarlelle\nerittäin tärkeäarvoinen. Hän näki hyvin, että jos viholliset pääsisivät\nsen herroiksi, hän joutuisi saarroksiin sekä maan että meren puolelta\nja että kaiken todennäköisyyden mukaan hänen täytyisi joko hautautua\nStralsundin raunioiden alle tai nähdä itsensä samojen vihollisten\nvankina, joita hän niin kauan oli halveksinut ja joille hän oli pannut\nniin ankaria ehtoja. Kuitenkaan ei hänen asiainsa surkea tila ollut\nsallinut hänen jättää Rügenille riittävästi varusväkeä; siellä oli\nhänellä vain 2,000 miestä.\n\nHänen vihollisensa olivat jo kolmen kuukauden ajan tehneet tarpeellisia\nvalmistuksia noustaksensa maihin tälle sangen vaikeapääsyiselle\nsaarelle. Vihdoin Anhaltin prinssi, rakennutettuaan riittävästi\naluksia, laski siellä marraskuun 15 p:nä suotuisan sään avulla maihin\n12,000 miestä. Kaikkialla läsnäoleva kuningas oli itse saarella; hän\nkokosi yhteen 2,000 sotamiestänsä, jotka olivat varustautuneet erään\npienen sataman läheisyyteen, kolmen penikulman päähän siitä paikasta,\nmissä vihollinen oli noussut maihin. Hän asettui heidän etupäähänsä ja\nmarssi keskellä yötä syvimmässä hiljaisuudessa vihollista vastaan.\nMutta Anhaltin prinssi olikin jo varovaisuuden vuoksi, joka näytti\ntarpeettomalta, vallittautunut miehineen. Hänen alapäällikkönsä eivät\nodottaneet hyökkäystä jo samana yönä ja luulivat Kaarle XII:n olevan\nStralsundissa; mutta Anhaltin prinssi, joka kyllä tiesi, mihin Kaarle\npystyi, oli käskenyt luoda syvän vallihaudan, jonka partaalla oli\nhirsipaalustoja, ja ryhtyi kaikkiin varokeinoihin, ikäänkuin hänellä\nolisi ollut ylivoimainen armeija vastassaan.\n\nKello kahden ajoissa aamulla Kaarle saapui vihollisten eteen,\naiheuttamatta vähintäkään melua. Hänen sotamiehensä sanoivat\ntoisilleen: \"Temmatkaa pois hirsipaalustot!\" -- Vahtisotilaat kuulivat\nnämä sanat ja hälyttivät heti leirin jalkeille; viholliset tarttuivat\naseihin. Poistettuaan hirsipaalustot kuningas näki edessään leveän\nvallihaudan.\n\n\"Ah!\" sanoi hän, \"onko se mahdollista? Enpä sitä odottanut\". -- Tämä\nyllätys ei masentanut häntä; hän ei tiennyt, kuinka paljon väkeä oli\nlaskettu maihin; hänen vihollisensa puolestaan eivät tienneet, kuinka\npienen joukon kera heillä oli tekemistä. Pimeys näytti suosivan\nKaarlea; hän teki pian päätöksensä ja heittäytyi vallihautaan, johon\nensin rohkeimmat miehet ja sitten kohta kaikki muutkin häntä\nseurasivat. Paikaltaan temmatut hirsipaalustot, kasaan luotu multa,\nsaatavilla olevat puiden rungot ja oksat ja kiväärin kuulien sattumalta\ntappamat sotamiehet saivat tehdä risukimppujen virkaa. Kuningas, mukana\nolevat kenraalit, upseerit ja rohkeimmat sotamiehet kiipesivät\ntoistensa olkapäille hyökätäkseen yli. Taistelu syntyy vihollisen\nleirissä; ruotsalaisten raivokkuus saattaa alussa tanskalaiset ja\npreussiläiset epäjärjestykseen; mutta lukumäärä on liian epäsuhtainen;\nneljännestunnin kuluttua heitetään ruotsalaiset takaisin ja heidän\ntäytyy palata vallihaudan yli. Anhaltin prinssi ajoi nyt heitä takaa\ntasangolle saakka; hän ei tiennyt, että sillä hetkellä itse Kaarle XII\npakeni hänen edellään. Kovaonninen kuningas kokosi jälleen joukkonsa\navoimella kentällä, ja taistelu alkoi uudelleen yhtä itsepintaisena\nkummaltakin puolelta. Kuninkaan suosikki Grothusen ja kenraali Dahldorf\nkaatuivat hänen sivullaan. Taistelun tuoksinassa Kaarle astui\nviimemainitun ruumiin yli, joka vielä hengitti. Myöskin Düring, joka\nyksin oli seurannut häntä matkalla Turkista Stralsundiin, sai surmansa\nhänen nähtensä.\n\nTämän käsirysyn kestäessä eräs tanskalainen luutnantti, jonka nimeä en\nole voinut saada tietooni, tunsi Kaarlen, tarttui toisella kädellä\nhänen miekkaansa ja tarrasi toisella kiinni hänen hiuksiinsa,\nhuudahtaen hänelle: \"Antautukaa, sire, tai minä tapan teidät!\" --\nKaarlella oli vyössä pistoli; hän laukaisi sen vasemmalla kädellään\nupseeria kohti, joka kuoli haavaansa seuraavana päivänä. Tanskalaisen\nlausuma kuningas Kaarlen nimi veti heti paikalle joukon vihollisia;\nkuningas ympäröitiin, ja hän sai pyssynkuulan vasemmalle puolen\nrintaansa. Haava, jota hän nimitti ruhjevammaksi, oli kahden sormen\nsyvyinen. Kuningas taisteli jalkaisin ja oli vähällä saada surmansa tai\njoutua vangiksi. Kreivi Poniatowski taisteli tällä hetkellä hänen\nsivullaan; hän oli pelastanut Kaarlen hengen Pultavan luona, hänen oli\nsuotu pelastaa se myös tässä Rügenin taistelussa, jossa hän toimitti\nkuninkaan ratsun selkään.\n\nRuotsalaiset vetäytyivät saarella erääseen paikkaan, nimellä Altefähr,\njossa heidän hallussaan vielä oli linnoitus. Sieltä kuningas palasi\nsalmen yli Stralsundiin, pakosta jättäen urhoolliset joukot, jotka niin\nuljaasti olivat avustaneet häntä tässä yrityksessä; ne tehtiin\nsotavangeiksi kahta päivää myöhemmin.\n\nNäiden vankien joukossa oli myös se kovaonninen ranskalainen rykmentti,\njoka oli koottu Hochstättin taistelusta pelastuneista pirstaleista ja\njoka oli ensin palvellut kuningas Augustia ja sitten siirtynyt Ruotsin\nkuninkaan palvelukseen. Enin osa sen miehistöstä liitettiin uuteen\nrykmenttiin, jota komensi eräs Anhaltin prinssin poika, tullen nyt\nheidän neljänneksi isännäkseen. Tämän harhailevan rykmentin päällikkönä\nRügenillä oli tällöin sama kreivi de Villelongue, joka niin\njalomielisesti oli pannut alttiiksi henkensä Adrianopolissa Kaarle\nXII:n hyväksi. Hän joutui nyt joukkoineen vangiksi ja sai siis lopulta\nsangen huonon palkinnon niin monista palveluksista, vaivoista ja\nonnettomuuksista.\n\nKaikkien näiden ihmeellisten urotöiden jälkeen, jotka vain heikonsivat\nhänen voimiaan, kuningas, vaikkapa olikin suljettuna Stralsundiin ja\nantautumispakon uhkaamana, oli yhä samanlainen, jollaisena hänet\noli nähty Benderissä. Hän ei säikähtänyt mitään: päivisin hän\nteetti kaivantoja ja vallituksia muurien taakse, öisin hän teki\nuloshyökkäyksiä. Sillä välin ammuttiin aukkoja Stralsundin muureihin,\npommeja satoi talojen päälle; toinen puoli kaupunkia oli tuhkana.\nPorvarit, ollenkaan napisematta, vaan päinvastoin ihmetellen suuresti\nherraansa, jonka ponnistukset, kohtuus ja rohkeus hämmästyttivät heitä,\nolivat kaikki muuttuneet sotilaiksi hänen johdossaan. He seurasivat\nhäntä uloshyökkäyksissä; he olivat hänellä toisena varusväkenä.\n\nKun kuningas eräänä päivänä saneli sihteerilleen Ruotsiin meneviä\nkirjeitä, putosi pommi talon kohdalle, lävisti katon ja räjähti\nkuninkaan huoneen vieressä. Puolet permannosta lensi pirstaksi, mutta\nse työhuone, jossa kuningas saneli, oli osaksi rakennettu paksuun\nmuuriin eikä siis kärsinyt tärähdyksestä, ja kummallisen onnenoikun\njohdosta ei yksikään ilmaan lentelevistä pomminsiruista osunut sinne,\nvaikka ovi oli auki. Pommin räjähtäessä ja talon täristessä ikäänkuin\nkaatumaisillansa putosi kynä sihteerin kädestä. \"Mikä on hätänä?\" kysyi\nhäneltä kuningas levollisin ilmein. \"Miksi ette kirjoita?\" -- Sihteeri\nänkytti vastaukseksi ainoastaan: \"Ah, sire, pommi!\" -- \"No mitä\npommilla on yhteistä sanelemani kirjeen kanssa?\" vastasi kuningas.\n\"Jatkakaa!\"\n\nSiihen aikaan oli eräs Ranskan lähettiläs suljettuna Ruotsin kuninkaan\nkanssa Stralsundiin. Hän oli nimeltään Colbert, kreivi de Croissy,\nRanskan armeijan kenraaliluutnantti, kuuluisan valtioministerin\nmarkiisi de Torcyn veli ja sen mainion Colbertin sukulainen, jonka nimi\nei koskaan kuole Ranskassa. Oli melkein yhdentekevää, lähetettiinkö\njoku mies juoksuhautaan vai lähettilääksi Kaarle XII:n luo. Kuningas\nkeskusteli Croissyn kanssa tuntikausia mitä vaarallisimmissa paikoissa,\nkanuunankuulien ja pommien surmatessa väkeä heidän vieressään ja\ntakanaan, kuninkaan huomaamatta vaaraa tai lähettilään tahtomatta edes\nantaa hänelle aavistustakaan siitä, että oli soveliaampiakin paikkoja\npuhella asioista. Mainittu ministeri teki jo ennen piiritystä kaikkensa\nsaadakseen aikaan sopimuksen Ruotsin ja Preussin kuninkaitten välillä;\nmutta jälkimäinen vaati liikoja, ja Kaarle taas ei tahtonut\nluovuttaa mitään. Kreivi de Croissyn ainoana tyydytyksenä hänen\nlähettilästoimessaan oli siis ilo saada nauttia eriskummaisen miehen\ntuttavuutta. Hän nukkui usein samalla viitalla hänen vieressään; hän\noli, jakaessaan hänen kanssansa vaarat ja vaivat, hankkinut itselleen\noikeuden puhua hänen kanssansa vapaasti. Kaarle edisti tätä rohkeutta\nniissä, joita hän rakasti; hän sanoikin joskus kreivi de Croissylle:\n\"_Veni, maledicamus de rege_, tulkaa, puhelkaamme hieman pahaa Kaarle\nXII:sta!\" Näin on mainittu lähettiläs itse kertonut minulle.\n\nCroissy viipyi kaupungissa marraskuun 13 päivään saakka. Vihdoin hän,\nsaatuaan vihollisilta luvan lähteä matkatavaroineen, otti jäähyväiset\nRuotsin kuninkaalta, joka jäi Stralsundin raunioiden keskelle kahdella\nkolmanneksella huvenneine varusväkineen, mielien kestää rynnäkön.\n\nKahta päivää myöhemmin tehtiin todellakin hyökkäys ulkovallitusta\nvastaan. Viholliset valtasivat sen kahdesti ja heidät lyötiin siitä\nkahdesti takaisin. Kuningas taisteli aina mukana krenatööriensä\njoukossa. Vihdoin ylivoima voitti; piirittäjät pääsivät varustuksen\nherroiksi. Kaarle viipyi vielä kaksi päivää kaupungissa, odottaen joka\nhetki yleistä väkirynnäkköä. Hän pysyi 16 p:nä puoliyöhön saakka\npienellä, pommien ja tykinkuulien raunioittamalla raveliinilla;\npäivää myöhemmin korkeimmat upseerit rukoilivat häntä poistumaan\nlinnoituksesta, jota ei enää voitu puolustaa. Mutta peräytyminen oli jo\nyhtä vaarallista kuin paikalla pysyminenkin. Itämeri oli täynnä\nvenäläisiä ja tanskalaisia laivoja, kun sitävastoin Stralsundin\nsatamassa oli vain pieni purje- ja soutualus. Ne monet vaarat, jotka\ntekivät tämän peräytymisen niin kunniakkaaksi, yllyttivät Kaarlea\nsiihen ryhtymään. Hän astui laivaan yöllä 20 p:nä jouluk. 1715\nainoastaan kymmenen henkilön kanssa. Ensin täytyi rikkoa jää, joka\nsatamassa peitti meren. Tämä rasittava työ kesti useita tunteja,\nennenkuin alus vihdoin voi uida vapaasti. Vihollisten amiraalit olivat\nsaaneet mitä jyrkimmät määräykset olla päästämättä Kaarlea ulos\nStralsundista ja ottaa hänet vangiksi kuolleena tai elävänä. Onneksi he\nolivat tuulen alla eivätkä siis voineet päästä hänen kimppuunsa. Vielä\nsuurempi vaara uhkasi Kaarlea hänen kulkiessansa Rügenin saaren ohi\nerään Habette-nimisen paikan läheltä, jossa tanskalaisilla oli\n12-kanuunainen patteri. He ampuivatkin kuningasta kohti. Laivamiehet\nponnistelivat kovasti purjein ja airoin, päästäkseen nopeasti ohi; eräs\ntykinkuula tappoi kaksi miestä Kaarlen vierestä, eräs toinen musersi\naluksen maston. Näiden vaarojen alaisena kuningas vihdoin kohtasi kaksi\nomaa laivaansa, jotka risteilivät Itämerellä. Seuraavana päivänä\nStralsund antautui, sen varusväki joutui sotavankeuteen. Kaarle nousi\nmaihin Skoonessa Ystadin luona ja lähti sieltä Karlskronaan. Hänen\nasemansa oli nyt aivan toinen kuin silloin, kun hän viisitoista vuotta\naikaisemmin oli lähtenyt sieltä 120-kanuunaisessa laivassa laatimaan\nlakeja pohjoismaille.\n\nOdotettiin hänen, kun hän nyt kerran oli niin lähellä, saapuvan\nkatsomaan pääkaupunkiansa pitkän poissaolon jälkeen. Mutta hänen\ntarkoituksensa oli palata sinne vasta uusien voittojen perästä. Hän ei\nvoinut mukautua muutoin näkemään jälleen kansaansa, joka rakasti häntä\nja jota hänen täytyi edelleen sortaa, voidakseen puolustautua\nvihollisiltaan. Ainoastaan sisarensa hän tahtoi nähdä ja kohtasi hänet\nVetter-järven rannalla Itägöötanmaalla. Hän matkusti sinne yhden ainoan\npalvelijan kanssa postihevosilla ja palasi vietettyään yhden päivän\nsisarensa seurassa.\n\nKarlskronasta käsin, jossa hän talvehti, hän määräsi uusia\nsotaväenottoja kuningaskunnassaan. Hän luuli kaikkien alamaistensa\nsyntyneen yksinomaan seuraamaan häntä sotaan ja oli totuttanut heidät\nuskomaan samoin. Sotamiehiksi kirjoitettiin nuorukaisia viidestätoista\nikävuodesta alkaen. Useimpiin kyliin jäi jäljelle vain vanhuksia,\nlapsia ja naisia; monin paikoin nähtiinkin pelkästään naisia maata\nmuokkaamassa.\n\nVielä vaikeampaa oli hankkia laivastoa. Asian auttamiseksi annettiin\nlupakirjeitä kaappareille, jotka näiden tavattomien ja maalle\nvahingollisten etuoikeuksien nojalla varustivat muutamia laivoja. Nämä\nolivatkin Ruotsin viimeisiä voimanponnistuksia. Niin suurien kulujen\npeittämiseksi täytyi käyttää kansan viimeiset varat. Tuskinpa oli\nmitään kiskomisen lajia, jota ei olisi keksitty jonkun veron tai maksun\nnimellä. Kaikki talot tarkastettiin ja otettiin puolet niiden\nvarastoista kuninkaan makasiineihin vietäväksi. Hänen laskuunsa\nostettiin kaikki valtiossa oleva rauta, ja hallitus suoritti hinnan\nmaksuosoituksilla, myödäkseen sen jälleen kovasta rahasta. Kaikki ne,\njotka pitivät silkkisiä vaatteita, tekotukkia tai kullattuja miekkoja,\nsaivat maksaa niistä veroa. Myös kamiiniuuneille pantiin ankara vero.\nMoisen nylkemisjärjestelmän rasittama kansa olisi varmasti kapinoinut\njokaista muuta kuningasta vastaan, mutta kurjinkin Ruotsin talonpoika\ntiesi kuninkaansa viettävän vieläkin ankarampaa ja niukempaa elämää\nkuin hän. Niinpä kaikki nurisematta alistuivatkin näihin rasituksiin,\njoita kuningas itse ensimäisenä kesti.\n\nYleinen vaara saattoikin yksityiset onnettomuudet unhoon. Odotettiinhan\nnäet joka hetki venäläisten, tanskalaisten, preussilaisten,\nsaksilaisten, vieläpä englantilaistenkin maallenousua Ruotsiin. Tämä\npelko oli niin hyvin perusteltu ja niin voimakas, että ne, joilla oli\nrahoja tai kalleuksia, kaivoivat ne maahan.\n\nTodella olikin jo englantilainen laivasto ilmestynyt Itämerelle,\nkenenkään tuntematta sen toimintaohjeita, ja Tanskan kuninkaalla oli\ntsaarin lupaus siitä, että venäläiset yhdessä tanskalaisten kanssa\nhyökkäisivät Ruotsiin keväällä 1716.\n\nNiinpä olikin mitä suurin yllätys koko Euroopalle, joka tarkasti\nseurasi Kaarle XII:n kohtaloa, kun tämä, sen sijaan että olisi\npuolustanut niin monien ruhtinaiden uhkaamaa maatansa, lähtikin\nmaaliskuussa 1716 20,000 miehen kanssa Norjaan.\n\nSitten Hannibalin päivien ei oltu nähty kenraalia, joka, koska ei\nvoinut puolustautua omassa maassaan vihollisiansa vastaan, lähti\nsotimaan heitä vastaan heidän valtioittensa sydämessä. Hänen lankonsa,\nHessenin prinssi, seurasi häntä tällä retkellä.\n\nRuotsista voidaan kulkea Norjaan ainoastaan sangen vaarallisien solien\nkautta, ja niiden ohi päästyä kohdataan vähän väliä vesilammikoita,\njoita meri on sinne luonut kallioiden väliin. Niinpä täytyikin joka\npäivä tehdä siltoja. Pieni luku tanskalaisia olisi kyennyt\npysähdyttämään ruotsalaisen armeijan, mutta ei oltu osattu aavistaa\ntätä äkillistä maahantunkeutumista. Vieläkin enemmän ihmetytti\nEurooppaa se, että tsaari pysyi paikallaan näiden tapausten aikana eikä\nyrittänyt maallenousua Ruotsiin, kuten hän oli siitä sopinut\nliittolaistensa kanssa.\n\nTämän toimettomuuden syynä oli eräs kaikkein suurimpia, mutta samalla\ntoimeenpanoltaan vaikeimpia suunnitelmia, mitä ihmisjärki on koskaan\nharkinnut.\n\nFrankenissa syntynyt, välittömästi valtakunnan alainen vapaaherra,\nparooni Henrik von Görtz oli tehnyt Ruotsin kuninkaalle suuriarvoisia\npalveluksia, mainitun hallitsijan oleskellessa Benderissä, ja sitten\npäässyt hänen suosikikseen ja pääministerikseen.\n\nEi ole milloinkaan ollut miestä, joka olisi ollut notkeampi ja samalla\nrohkeampi, neuvokkaampi vastoinkäymisissä, suurisuuntaisempi aikeissaan\nja toimeliaampi niiden toteuttamisessa. Hän ei säikähtänyt mitään\nsuunnitelmaa, ei arkaillut mitään keinoa; hän tuhlasi lahjoja,\nlupauksia, valoja, totuutta ja valhetta.\n\nHän matkusti Ruotsista Ranskaan, Englantiin ja Hollantiin\nmieskohtaisesti koettelemaan niitä vaikutuskeinoja, joita hän aikoi\nkäyttää. Hän olisi kyennyt järkyttämään koko Eurooppaa ja oli sitä jo\nsuunnitellutkin. Mihin hänen herransa pystyi armeijan etunenässä,\nsiihen hän pystyi kabinetissa. Hänellä olikin sellainen vaikutusvalta\nKaarle XII:een, jollaista ei ollut yhdelläkään ministerillä ollut ennen\nhäntä.\n\nTämä kuningas, joka kaksikymmenvuotiaana oli antanut vain käskyjä\nkreivi Piperille, otti nyt ohjeita parooni Görtziltä, ollen sitä\nenemmän kuuliainen tälle ministerille, mitä enemmän onnettomuus\npakoitti hänet kuulemaan muiden neuvoja ja mitä enemmän Görtzin antamat\nneuvot sopeutuivat hänen rohkeuteensa. Görtz huomasi, että niin monista\nRuotsia vastaan liittyneistä ruhtinaista Hannoverin vaaliruhtinas ja\nEnglannin kuningas Yrjö oli se, jota Kaarle vihasi enimmin, koska hän\noli ainoa, jota Kaarle ei ollut loukannut. Yrjö oli näet sekaantunut\nriitaan sen rauhoittamisen varjolla, mutta itse asiassa saadakseen\npitää hallussaan Bremenin ja Werdenin, joihin hänellä ei näyttänyt\nolevan muuta oikeutta kuin se, että oli ne halvasta hinnasta ostanut\nTanskan kuninkaalta, jolle ne eivät ollenkaan kuuluneet.\n\nHän huomasi myös ajoissa, että tsaari oli tyytymätön liittolaisiinsa,\njotka yhdessä olivat estäneet häntä sijoittumasta Saksan valtakuntaan,\nmissä tämä jo liiankin vaaralliseksi muuttunut hallitsija mielellään\nhalusi saada jalansijaa. Wismar, ainoa kaupunki, joka vielä oli ollut\nruotsalaisten hallussa Saksan rannikolla, antautui vihdoin\npreussilaisille ja tanskalaisille 14 p:nä helmik. 1716. Nämä eivät\nolleet tahtoneet edes sallia Mecklenburgissa olevien venäläisten\njoukkojen ottaa osaa sen piiritykseen. Moinen, jo kahden vuoden\nkuluessa usein uudistunut epäluottamus oli vieroittanut tsaarin mielen\nliittolaisista ja kenties pelastanut Ruotsin perikadosta. On olemassa\nmonta esimerkkiä siitä, kuinka yksi ainoa valta on valloittanut\nliittoutuneet valtiot, mutta sangen vähän siitä, että useat\nliittoutuneet ovat valloittaneet suuren valtakunnan. Joskin heidän\nyhdistyneet voimansa ovat sen murskanneet, ovat heidän riitansa sen\njälleen nostaneet pystyyn.\n\nVuodesta 1714 saakka olisi tsaari voinut nousta maihin Ruotsissa. Mutta\njoko hän sitten ei voinut sopia asiasta syystä kyllä kateellisten\nliittolaistensa, Puolan, Englannin, Tanskan ja Preussin kuninkaitten\nkanssa, tai hän ei vielä uskonut joukkojansa kyllin sotakuntoisiksi\nkäymään omien kotiliesien ääressä sen saman kansan kimppuun, jonka\npelkät talonpojat olivat voittaneet tanskalaisten valiojoukot; joka\ntapauksessa hän aina lykkäsi toistaiseksi mainitun yrityksen.\n\nLisäksi pidätti häntä vielä rahanpuute. Tsaari oli maailman\nmahtavimpia, mutta samalla köyhimpiä hallitsijoita. Hänen tulonsa eivät\ntällöin nousseet enempään kuin 24 miljoonaan livreen. Hän oli kyllä\nlöytänyt kulta-, hopea-, rauta- ja vaskikaivoksia, mutta niiden\ntuottama hyöty oli vielä epävarma ja niiden käyttö kallishintainen. Hän\noli pannut vireille suuren kaupankäynnin, mutta alku tuotti hänelle\nvain toiveita. Hänen vastavalloitetut maakuntansa kohottivat hänen\nmahtiaan ja kunniaansa, mutta eivät lisänneet hänen tulojansa.\nTarvittiin aikaa, ennenkuin Liivinmaan haavat umpeutuivat, sillä tätä\nviljavaa maakuntaa olivat julmasti hävittäneet viisitoista sotavuotta,\nrauta, tuli ja ruttotauti; tyhjänä asukkaista se oli vain taakaksi\nvoittajalleen. Hänen ylläpitämänsä laivastot, hänen alati\nsuunnittelemansa uudet yritykset tyhjensivät hänen rahavaransa. Hänen\noli ollut pakko ryhtyä huonoon keinoon, nimittäin rahan arvon\nkohottamiseen, mikä ei koskaan paranna valtion kärsimyksiä ja on\nepäedullinen varsinkin sellaiselle maalle, joka tuottaa ulkomailta\nenemmän tavaraa kuin vie sinne.\n\nNämä olivat osaksi ne perusteet, joille Görtz rakensi suunnitelmansa\nmullistuksen aikaansaamiseksi. Hän rohkeni esittää Ruotsin kuninkaalle,\nettä tämä hankkisi rauhan Venäjän keisarilta mihin hintaan hyvänsä,\nsaattoi hänet huomaamaan, että tsaari oli suutuksissaan Puolan ja\nEnglannin kuninkaille, ja antoi hänen ymmärtää, että Pietari\nAleksejevitsh ja Kaarle XII yhtyneinä kykenisivät vapisuttamaan koko\nmuuta Eurooppaa.\n\nTsaarin kanssa ei voitu tehdä rauhaa luovuttamatta hänelle suurta osaa\nItämeren itä- ja pohjoispuolella olevista maakunnista, mutta Görtz\nesitti kuninkaan harkittavaksi, kuinka hän, luovuttamalla nuo\nmaakunnat, jotka jo olivat tsaarin hallussa ja joita ei voitaisi enää\nottaa takaisin, voisi saada kunnian asettaa jälleen Stanislauksen\nPuolan ja Jaakko II:n pojan Englannin valtaistuimelle sekä palauttaa\nHolsteinin herttuan maahansa.\n\nKaarle, jota nämä suuret aatteet mairittelivat, vaikkapa hän ei liioin\nluottanutkaan niiden menestymiseen, antoi ministerilleen avoimet\nvaltuudet. Görtz matkusti Ruotsista, mukanaan valtakirja, joka\nvaltuutti hänet rajoituksitta kaikkiin neuvotteluihin ja nimitti hänet\ntäysinvaltuutetuksi asiamieheksi kaikkien niiden ruhtinasten luo,\njoiden kanssa hän arveli tarpeelliseksi neuvotella. Ensiksi hän otti\nselvää Moskovan hovin aikeista, käyttämällä apunaan erästä\nskotlantilaista, nimeltä Areskins [oikeammin Erskine, Robert. -- _Suom.\nmuist_.], joka oli tsaarin ensimäinen henkilääkäri ja pretendentin\npuolueen kannattaja, kuten melkein kaikki sellaiset skotlantilaiset,\njotka eivät eläneet Lontoon hovin suosiosta.\n\nMainittu lääkäri osasi painostaa ruhtinas Menshikoville tämän\nsuunnitelman tärkeyttä ja suuruutta kaikella siihen kiintyneen ihmisen\ninnokkuudella. Ruhtinas Menshikovia asia miellytti; tsaari antoi sille\nhyväksymisensä. Sensijaan että olisi noussut Ruotsissa maihin, kuten\noli sopinut liittolaistensa kanssa, tsaari antoi joukkojensa talvehtia\nMecklenburgissa, saapuipa itsekin sinne, muka tyynnyttämään\nriitaisuuksia, joita oli syntynyt Mecklenburgin herttuan ja samaisen\nmaan aateliston kesken, mutta itse asiassa toteuttamaan lempiaiettansa\nsaada itselleen Saksassa ruhtinaskunnan; hän näet toivoi saavansa\nMecklenburgin herttuan myömään hallitsijavaltansa.\n\nLiittolaisia moinen menettely suututti. He näet eivät lainkaan\nhalunneet niin pelottavaa naapuria, joka, saatuaan kerran haltuunsa\nSaksan maita, voisi jonakin kauniina päivänä valituttaa itsensä sen\nkeisariksi ja masentaa sen ruhtinaat. Mitä enemmän he olivat\nsuutuksissaan, sitä enemmän parooni Görtzin suuri suunnitelma läheni\ntoteutumistaan. Sillävälin hän neuvotteli kaikkien liittoutuneiden\nruhtinasten kanssa, voidakseen paremmin peittää salaisen vehkeilynsä.\nMyöskin tsaari piti vireillä heidän kaikkien toiveita. Kaarle XII oli\nsamaan aikaan Norjassa lankonsa Hessenin prinssin kanssa 20,000 miehen\netunenässä. Mainittua maata oli puolustamassa vain 11,000 tanskalaista,\njakaantuneina useaan osastoon, jotka kuningas ja Hessenin prinssi\ntuhosivat.\n\nKaarle samosi Kristianian, Norjan kuningaskunnan pääkaupungin,\nedustalle saakka. Onni alkoi jälleen muuttua hänelle suopeaksi tällä\nmaailman kulmalla. Mutta kuningas ei koskaan pitänyt tarpeeksi huolta\nsotaväkensä muonituksesta. Tanskalainen armeija ja laivasto lähenivät\npuolustamaan Norjaa; Kaarle, ollen elintarpeiden puutteessa peräytyi\nRuotsiin odottamaan tulosta ministerinsä laajoista suunnitelmista.\n\nTämä työ vaati syvää salaperäisyyttä ja suunnattomia alkuvalmisteluja,\nmolemmat seikkoja, jotka huonosti soveltuivat toisiinsa. Görtz etsi\nAasian meriltä saakka apua, joka, niin vastenmieliseltä kuin se\nnäyttikin, olisi sentään ollut varsin hyödyllinen Skotlantiin aiottua\nmaihinnousua varten ja joka ainakin olisi tuonut Ruotsiin rahaa, miehiä\nja laivoja.\n\nKauan aikaa sitten olivat näet kaikkien kansain merirosvot, mutta\nerityisesti englantilaiset, tehneet keskenään liiton ja häirinneet\nEuroopan ja Amerikan meriä. Vainottuina säälittä kaikkialla he olivat\nvetäytyneet Afrikan itäpuolella olevan suuren Madagaskarin saaren\nrannikolle. Ne olivat epätoivoon joutuneita ihmisiä, melkein kaikki\ntunnettuja teoista, joilta puuttui vain oikeudellisuutta ollakseen\nsankarillisia. He etsivät nyt ruhtinasta, joka olisi ottanut heidät\nsuojelukseensa; mutta kansainväliset lait sulkivat heiltä koko maailman\nsatamat.\n\nSaatuaan tietää Kaarle XII:n palanneen Ruotsiin he toivoivat, että tämä\nsodanhaluinen ja sotaan pakoitettu ruhtinas, jolta puuttui laivasto ja\nsotamiehet, tekisi heidän kanssaan suotuisan sopimuksen. Niinpä he\nlähettivätkin hänen luoksensa valtuutettunsa, joka saapui Eurooppaan\neräässä hollantilaisessa laivassa ja joka ehdotti parooni Görtzille,\nettä heille suotaisiin pääsy Göteborgin satamaan, jonne he tarjoutuivat\nsaapumaan kuudellakymmenellä rikkauksin lastatulla laivalla.\n\nParooni sai kuninkaan suostumaan ehdotukseen; niinpä seuraavana vuonna\nlähetettiinkin kaksi ruotsalaista aatelismiestä, Cronström ja Mendal,\nlopullisesti päättämään asiasta noiden Madagaskarin merirosvojen\nkanssa. Sittemmin löysi Görtz säädyllisemmän ja vaikutusvaltaisemman\nauttajan kardinaali Alberonista, mahtavasta nerosta, joka on hallinnut\nEspanjaa kylliksi kauan kunniansa hyväksi, mutta liian vähän aikaa\ntämän valtion suuruuden hyväksi.\n\nAlberoni liittyi innokkaasti suunnitelmaan, jonka mukaan Jaakko II:n\npoika oli asetettava Englannin valtaistuimelle. Koska hän kuitenkin\nvasta äskettäin oli päässyt ministeristöön, ja koska hänen oli ensin\nsaatettava Espanja entiselleen, ennenkuin voi ajatella muiden\nkuningaskuntain mullistamista, niin näytti siltä, ettei hän vielä\nuseaan vuoteen voisi ryhtyä tähän suureen työhön. Mutta vähemmässä kuin\nkahdessa vuodessa nähtiin, kuinka hän muutti Espanjan uuteen muotoon,\nantoi sille jälleen sen arvovallan Euroopassa, saattoi, kuten\nväitetään, turkkilaiset käymään Saksan keisarin kimppuun ja yritti\nsamaan aikaan temmata Ranskan hallituksen Orléansin herttualta ja\nSuurbritannian kruunun kuningas Yrjöltä. Niin vaarallinen voi olla yksi\nainoa mies, kun hän hallitsee rajattomalla vallalla mahtavaa valtiota\nja hänellä on tarpeeksi rohkeutta ja hengensuuruutta!\n\nSiroiteltuaan siten Venäjän ja Espanjan hoveihin sen tulipalon\nensimäiset kipunat, jota hän hautoi mielessään, Görtz matkusti\nsalaisesti Ranskaan ja sieltä Hollantiin, jossa hän tapasi pretendentin\nkannattajia. Hän otti mitä tarkimmin selkoa heidän voimistaan,\nEnglannin tyytymättömien luvusta ja mielialasta, rahavaroista, joita he\nvoivat hankkia, ja joukoista, joita he voivat asettaa jalkeille.\nTyytymättömät vaativat ainoastaan 10,000 miestä apuväkeä ja\narvelivat näiden joukkojen avulla voivansa suorittaa aivan varman\nvallankumouksen. Ruotsin Englannissa olevalla lähettiläällä, kreivi\nGyllenborgilla, joka oli saanut ohjeita parooni Görtziltä, oli useita\nneuvotteluja Lontoossa tyytymättömien johtomiesten kanssa. Hän rohkaisi\nheitä ja lupasi heille kaikki, mitä he halusivat. Pretendentin puolue\nmeni niin pitkälle, että hankki melkoisia rahamääriä, jotka Görtz otti\nhuostaansa Hollannissa. Hän hieroi kauppaa muutamien laivojen ostosta\nja ostikin niitä kuusi Bretagnesta kaikenlaatuisine aseineen.\n\nNyt hän lähetti salaa Ranskaan useita upseereja, muiden muassa ritari\nde Folardin, joka, tehtyään kolmekymmentä sotaretkeä Ranskan\narmeijoissa ja korjattuaan niistä kovin vähän palkintoa, vähän aikaa\nsitten oli tarjonnut palvelustansa Ruotsin kuninkaalle, vähemmän\nmistään etujen toivosta kuin halusta palvella sellaisen kuninkaan\nalaisena, jolla oli niin hämmästyttävä maine. Muutoinkin ritari de\nFolard toivoi saavansa tämän ruhtinaan mieltymään niihin uusiin\naatteihin, joita hänellä oli sodankäyntiin nähden. Hän oli koko ikänsä\nfilosofin tavoin tutkinut tätä taitoa ja julkaisi sittemmin keksintönsä\n_Polybios-selityksissään_. Kaarle XII, joka itse oli käynyt sotaa\nuudella tavalla eikä missään sallinut vanhain tottumusten johtaa\nitseään, mieltyi hänen mielipiteihinsä. Hän määräsi ritari de Folardin\nyhdeksi niitä välikappaleita, joita hän aikoi käyttää hyväkseen\nSkotlantiin suunnitellussa maihinnousussa. Tämä aatelismies pani nyt\nRanskassa toimeen parooni Görtzin salaiset määräykset. Paljon\nranskalaisia upseereja ja vielä suurempi luku irlantilaisia yhtyi tähän\nuudenlaatuiseen salaliittoon, joka samaan aikaan pantiin vireille\nEnglannissa, Ranskassa ja Venäjällä ja jonka haarat salaisesti\nulottuivat Euroopan toisesta päästä toiseen.\n\nNämä valmistelut olivat vielä itsessään vähäarvoiset parooni Görtzille,\nmutta jo niiden alkuunpano oli sinänsä paljon. Tärkein kohta, jota\nilman mikään ei voinut onnistua, oli saada aikaan rauha tsaarin\nja Kaarlen kesken; mutta siinä olikin vielä monet vaikeudet\ntasoitettavina. Venäjän valtioministeri parooni Ostermann ei aluksi\nollut erityisemmin innostunut Görtzin ehdotuksiin; hän oli yhtä\nvarovainen kuin Kaarlen ministeri oli yritteliäs. Hänen hidas ja\nharkitseva valtiotaitonsa tahtoi antaa kaiken ensin kypsyä; sen sijaan\ntoisen malttamaton henki tahtoi jo heti kylvämisen perästä korjata\nsadon. Ostermann pelkäsi, että hänen herransa tsaari, tämän yrityksen\nloiston häikäisemänä, voisi myöntää Ruotsille liian edullisen rauhan;\nniinpä hän viivyttikin pitkäveteisyydellään ja vastaväitteillään tämän\nasian päättämistä.\n\nParooni Görtzin onneksi tsaari itse saapui Hollantiin vuoden 1717\nalussa. Hänen tarkoituksensa oli mennä sieltä Ranskaan; hän ei näet\nvielä ollut nähnyt tätä kuuluisaa kansakuntaa, jota enemmän kuin sadan\nvuoden ajan sen kaikki naapurit ovat moittineet, kadehtineet ja\njäljitelleet. Hän tahtoi siellä tyydyttää kyllästymätöntä tiedon- ja\nopinhaluaan ja samalla ajaa valtiollisia tarkoitusperiään.\n\nGörtz näki tämän keisarin kahdesti Haagissa. Näissä kahdessa\nneuvottelussa hän pääsi pitemmälle kuin kuudessa kuukaudessa\nvaltuutettujen kanssa. Kaikki kääntyi suotuisaan suuntaan; hänen suuret\naikeensa näyttivät olevan läpipääsemättömän salaperäisyyden peitossa,\nja hän luulotteli itselleen, että Eurooppa saisi ne tietoonsa vasta\nniitä toimeenpantaessa. Sillä välin hän puhui Haagissa yksinomaan\nrauhasta; hän mainitsi julki pitävänsä Englannin kuningasta\npohjoismaiden rauhantuojana. Vieläpä hän näennäisesti puuhasi\npidettäväksi Braunschweigissa kongressia, missä Ruotsin ja sen\nvihollisten edut voitaisiin ratkaista sovinnollisesti.\n\nEnsimäisenä paljasti hänen vehkeilynsä Ranskan sijaishallitsija,\nOrléansin herttua; hänellä oli vakoojia kaikkialla Euroopassa. Tämä\nihmislaji, jonka ammattina on myödä ystäviensä salaisuus ja joka elää\nilmiannoista, jopa usein parjauksistakin, oli siinä määrin lisääntynyt\nRanskassa hänen hallituksensa aikana, että kansan toinen puoli vakoili\ntoista. Orléansin herttua, jota mieskohtaiset suhteet yhdistivät\nEnglannin kuninkaaseen, paljasti hänelle häntä vastaan punotut vehkeet.\n\nSamaan aikaan alkoivat hollantilaiset epäillä Görtzin käytöstä ja\nilmoittivat epäilynsä Englannin lähettiläälle. Juuri kun Görtz ja\nGyllenborg innokkaasti toimivat suunnitelmiensa hyväksi, vangittiin\näkkiä heidät molemmat, toinen Deventerissä Geldernissä, toinen\nLontoossa.\n\nKoska Gyllenborg Ruotsin lähettiläänä oli loukannut kansainvälistä\noikeutta salaliittoutumalla sitä ruhtinasta vastaan, jonka luo hänet\noli valtuutettu, niin loukattiin nyt arkailematta samaa oikeutta hänen\npersoonaansa nähden. Mutta kummastusta herätti se, että Hollanti,\nennenkuulumattomasta kohteliaisuudesta Englannin kuningasta kohtaan,\noli pannut parooni von Görtzin vankeuteen. Vieläpä annettiin kreivi von\nWelderenin tehtäväksi kuulustella häntä. Tämä muodollisuus oli vain\nuusi loukkaus, joka jäi tuloksettomaksi ja päinvastoin saattoi\nhollantilaiset pulaan. Görtz näet kysyi kreivi von Weldereniltä,\ntunsiko tämä hänet. \"Kyllä, hyvä herra\", vastasi hollantilainen. \"No\nhyvä\", sanoi parooni von Görtz, \"jos te kerran tunnette minut, niin\ntulee teidän tietää, että minä puhun ainoastaan sitä, mitä tahdon\". --\nKuulustelua ei jatkettu sen pitemmältä. Kaikki lähettiläät, mutta\nvarsinkin Espanjan ministerinä Englannissa oleva Monteleonin markiisi,\npanivat vastalauseensa Görtzin ja Gyllenborgin persooniin kohdistettua\nväkivaltaa vastaan. Hollantilaiset eivät voineet mitenkään puolustella\ntekoaan; he eivät ainoastaan olleet loukanneet pyhitettyä oikeutta,\nvangitessaan Ruotsin kuninkaan pääministerin, joka ei ollut vehkeillyt\nmitään heitä vastaan, vaan myös siten suoranaisesti toimineet sen\nkallisarvoisen vapauden periaatteita vastaan, joka on houkutellut\nheidän maahansa niin paljon muukalaisia ja ollut heidän suuruutensa\nperustuksena.\n\nMitä Englannin kuninkaaseen tulee, niin hän oli menetellyt aivan oikein\nvangituttaessaan vihollisen. Hän painatti puolustukseksensa parooni\nGörtzin ja kreivi Gyllenborgin kirjeet, jotka oli löydetty jälkimäisen\npapereista. Ruotsin kuningas oli tällöin Skånen maakunnassa; nämä\npainetut kirjeet tuotiin hänelle, samalla kun hänelle ilmoitettiin\nhänen kahden ministerinsä pidättäminen. Kaarle kysyi hymyillen, eikö\nhänenkin kirjeitään oltu painettu. Samalla hän määräsi Tukholmassa\nolevan Englannin valtuutetun perheineen ja palvelijoineen\nvangittavaksi; Hollannin valtuutetulta hän kielsi pääsyn hoviin ja pani\nhänet valvonnan alaiseksi. Sillä välin hän ei tunnustanut julkisesti\neikä myöskään kieltänyt parooni Görtzin puuhia. Ollen liian ylpeä\nkieltämään yritystä, jonka oli itse hyväksynyt, ja liian viisas\nmyöntämään omakseen melkein jo syntymässään paljastettua suunnitelmaa,\nhän noudatti Englantia ja Hollantia kohtaan vain halveksivaa vaitioloa.\n\nTsaari menetteli aivan toisin. Koska häntä ei ollut mainittu nimeltä\nGörtzin ja Gyllenborgin kirjeissä, vaan ainoastaan hämärästi\nkosketeltu, niin hän kirjoitti Englannin kuninkaalle pitkän kirjeen,\ntäynnä kohteliaisuuksia salaliiton paljastumisen johdosta ja\nvilpittömän ystävyyden vakuutuksia. Kuningas Yrjö otti hänen\nvakuuttelunsa vastaan niihin uskomatta ja oli antavinaan pettää\nitseänsä.\n\nYksityishenkilöjen punoma salaliitto menee myttyyn heti kun se on\npaljastettu, mutta kuningasten salaliitto saa siitä vain uusia voimia.\nTsaari saapui Pariisiin toukokuussa samana vuonna 1717. Hän ei\nkuluttanut siellä aikaansa yksinomaan ihailemalla taiteen ja luonnon\nkauneuksia ja käymällä katsomassa akatemioita, yleisiä kirjastoja,\nmerkillisten esineiden kokoelmia ja kuninkaallisia palatseja; hän\nehdotti Ranskan sijaishallitsijalle Orléansin herttualle sopimusta,\njonka hyväksyminen olisi voinut kohottaa Venäjän suuruuden huippuunsa.\nHänen tarkoituksensa oli liittyä Ruotsin kuninkaaseen, joka luovuttaisi\nhänelle suuria alueita, riistää tanskalaisilta kokonaan Itämeren\nherruus, heikontaa englantilaisia kansalaissodalla ja kääntää Venäjälle\nkoko pohjoismaiden kauppa. Eipä hän edes arkaillut yllyttää kuningas\nStanislausta jälleen kuningas Augustia vastaan, jotta sitten, tulen\nloimutessa joka taholta, hän voisi rientää sitä joko kiihdyttämään tai\nsammuttamaan sen mukaan kuin se soveltuisi hänen etuihinsa. Siinä\ntarkoituksessa hän ehdotti Ranskan sijaishallitsijalle välittäjän\ntointa Ruotsin ja Venäjän välillä ynnä lisäksi hyökkäys- ja\npuolustusliittoa näiden kruunujen ja Espanjan kanssa.\n\nOrléansin herttua ei kuitenkaan hyväksynyt tätä sopimusta, joka näytti\nniin luonnolliselta ja niin edulliselta asianomaisille kansoille ja\nantoi heidän käsiinsä Euroopan tasapainon. Hän ryhtyi aivan samaan\naikaan vallan vastakkaisiin suhteihin: hän liittyi Saksan keisariin\nja Englannin kuninkaaseen. Sellainen muutos, valtion todellista\netua silmällä pitäen, oli tällöin tapahtunut asianomaisten\nruhtinasten mielissä, että tsaari oli jo valmis julistautumaan\nentistä liittolaistansa kuningas Augustia vastaan ja menemään\nverivihollisensa Kaarlen puolelle, samalla kun Ranska oli saksalaisten\nja englantilaisten hyväksi ryhtymäisillään sotaan Ludvig XIV:n\npojanpoikaa vastaan, kannatettuaan häntä niin kauan samoja vihollisia\nvastaan niin suurella rahan ja veren hukalla. Kaikki, mitä tsaari\nepäsuorasti saavutti, supistui siihen, että sijaishallitsija käytti\nvaikutusvaltaansa parooni Görtzin ja kreivi Gyllenborgin\nvapauttamiseksi. Tsaari palasi valtakuntaansa kesäkuun lopussa,\nsuotuaan Ranskan nähdä harvinaisen ilmiön, keisarin, joka matkusti\noppiakseen. Mutta useimmat ranskalaiset näkivät hänestä vain hänen\nkarkean ulkokuorensa, joka oli seurauksena hänen huonosta\nkasvatuksestaan; sensijaan lainlaatija, uuden kansakunnan luoja, suuri\nmies jäi heiltä huomaamatta.\n\nSen, mitä tsaari turhaan oli etsinyt Orléansin herttuasta, hän kohta\nlöysi kardinaali Alberonista, joka oli päässyt kaikkivoivaksi\nEspanjassa. Alberoni ei toivonut mitään niin suuresti kuin pretendentin\nvaltaanpalauttamista, sillä olihan hän Espanjan ministeri, jota maata\nEnglanti oli kohdellut niin pahoin, ja Englannin kanssa Espanjaa\nvastaan liittoutuneen Orléansin herttuan persoonallinen vihamies sekä\nvihdoin sen kirkon pappi, jonka puolesta pretendentin isä oli niin\nsopimattomaan aikaan kadottanut kruununsa.\n\nOrmondin herttua, jota Englannissa rakastettiin yhtä paljon kuin\nMarlboroughin herttuata ihailtiin, oli kuningas Yrjön valtaistuimelle\nnoustessa jättänyt isänmaansa ja vetäytynyt Madridiin. Täältä hän\nmatkusti Espanjan kuninkaan ja pretendentin täysinvaltuutettuna\nasiamiehenä, erään toisen englantilaisen, nimeltä Irnegan, taitavan ja\nyritteliään miehen kanssa Kuurinmaalle tapaamaan tsaaria tämän\nläpimatkalla Mitaussa. Hän pyysi tsaarin tytärtä, prinsessa Anna\nPetrovnaa, Jaakko II:n pojalle puolisoksi, toivoen, että tämä liitto\nentistä lujemmin kiinnittäisi tsaarin tämän kovaonnisen ruhtinaan\netuihin. Mutta asiain kulun edistämisen asemesta tämä ehdotus oli\nvähällä viivyttää koko yritystä joksikin aikaa. Parooni Görtz oli\nsuunnitelmissaan jo aikoja sitten määrännyt mainitun prinsessan\nHolsteinin herttualle, joka todella sittemmin naikin hänet. Saatuaan\nsiis tietää Ormondin herttuan aikeista hän kävi kateelliseksi ja ryhtyi\nehkäisemään niitä. Hän pääsi vankeudesta elokuun lopussa samoin kuin\nkreivi Gyllenborg, Ruotsin kuninkaan suvaitsematta tehdä vähintäkään\nanteeksipyyntöä Englannin kuninkaalle tai osoittamatta pienintäkään\ntyytymättömyyttä ministerinsä käytöksen johdosta.\n\nSamaan aikaan päästettiin Tukholmassa perheineen vapaaksi Englannin\nlähettiläs, jota oli kohdeltu paljoa ankarammin kuin Gyllenborgia\nLontoossa.\n\nVapautettu Görtz oli sama kuin irti päästetty vihollinen, jota entisten\nmahtavien vaikutinten lisäksi kannusti nyt myös kostonhimo. Hän riensi\npostihevosilla tsaarin luo, ja hänen kehoittelunsa vaikuttivat tähän\nruhtinaaseen enemmän kuin koskaan ennen. Hän vakuuttikin heti\nvähemmässä kuin kolmessa kuukaudessa yhden ainoan Venäjän valtuutetun\nkanssa poistavansa tieltä kaikki esteet, jotka viivyttivät rauhantekoa\nRuotsin kanssa. Hän otti käteensä tsaarin itsensä piirtämän\nmaantieteellisen kartan, veti siihen viivan Viipurista Laatokan järven\nkautta Jäämereen saakka ja lupasi suostuttaa herransa luovuttamaan\nkaiken mainitun viivan itäpuolella olevan maan ynnä Karjalan, Inkerin\nja Liivinmaan. Vihdoin hän ehdotti avioliittoa tsaarin tyttären ja\nHolsteinin herttuan kesken, kuvitellen tsaarille, että herttua voisi\nluovuttaa maansa hänelle samanarvoisesta aluekorvauksesta, ja että\ntsaarista siten tulisi Saksan keisarikunnan jäsen, samalla kun hän\nantoi tämän kaukaa nähdä keisarinkruununkin, joka helposti voisi joutua\njoko hänen tai jonkun hänen jälkeläisensä päähän. Täten hän imarteli\nVenäjän itsevaltiaan kunnianhimoisia aikeita, riisti pretendentiltä\ntsaarin tyttären, mutta avasi hänelle korvaukseksi tien Englantiin ja\nsaavutti siten yhdellä kertaa kaikki tarkoituksensa.\n\nTsaari määräsi Ahvenanmaan saaren niiden neuvottelujen paikaksi, joita\nhänen valtioministerinsä Ostermann tulisi pitämään parooni Görtzin\nkanssa. Ormondin herttuaa pyydettiin palajamaan, jottei herätettäisi\nliiaksi epäluuloja Englannissa, jonka kanssa tsaari ei tahtonut rikkoa\nvälejänsä ennenkuin hyökkäyksen alkaessa. Pietariin jäi vain Ormondin\nherttuan uskottu, Irnegan, jatkamaan salahankkeita; hän majaili\nkaupungissa niin varovaisesti, että lähti ulos vain öisin ja tapasi\ntsaarin ministeriä ainoastaan valepuvussa, milloin puettuna\ntalonpojaksi, milloin tataariksi.\n\nOrmondin herttuan lähdettyä tsaari antoi Englannin kuninkaan ymmärtää,\nkuinka suuren palveluksen hän oli tehnyt tälle lähettämällä matkaansa\npretendentin innokkaimman kannattajan; niinpä parooni Görtz palasikin\ntoivorikkain mielin Ruotsiin.\n\nTäällä hän tapasi herransa 36,000:n säännöllisiin joukkoihin kuuluvan\nmiehen etunenässä ja rannikot nostoväen suojelemina. Kuninkaalta\npuuttui vain rahaa; luotto oli käytetty loppuun valtakunnan sekä\nsisä- että ulkopuolella. Ranska, joka oli antanut hänelle Ludvig XIV:n\nviimeisinä vuosina jonkun verran apurahoja, ei nyt Orléansin herttuan\nhallitessa, joka noudatti aivan päinvastaisia näkökohtia, antanut enää\nmitään. Espanja tosin lupasi, mutta oli toistaiseksi kykenemätön\ntarjoamaan juuri mitään. Parooni Görtz pani nyt toimeen erään\nsuunnitelman, jota hän oli koetellut jo ennen Ranskaan ja Hollantiin\nlähtöänsä. Hän näet aikoi antaa kuparille saman arvon kuin hopealle,\nsiten että kupariraha, jonka oleellinen arvo oli puoli sou'ta,\nruhtinaan leimalla varustettuna kävisi neljästäkymmenestä sou'sta; --\nsiis melkein samoin kuin piiritetyssä kaupungissa vallanpitäjät usein\novat maksaneet sotamiehille ja porvareille nahkarahoilla odottaessaan,\nettä voitaisiin jälleen saada oikeita rahoja. Moiset valerahat, jotka\npakkotila on keksinyt ja joille vain luottamus yksin voi antaa pysyvän\narvon, ovat vekselin tapaisia, joiden näennäinen arvo helposti nousee\nvaltiossa olevien todellisten varojen yli.\n\nSellaiset apukeinot voivat olla erittäin hyödyllisiä vapaassa maassa;\nne ovat joskus pelastaneetkin tasavaltoja, mutta monarkiat ne melkein\nvarmasti tuhoavat. Kun näet kansa piankin menettää luottamuksensa\nniihin, täytyy ministerin turvautua epärehellisyyteen. Hän lisää näitä\naatteellisia rahoja yli kaikkien määrien, yksityiset kätkevät rahansa,\nja koko koneisto särkyy, aiheuttaen sekamelskaa ja usein mitä suurimpia\nonnettomuuksia. Niin kävi nyt Ruotsissakin.\n\nLevitettyään aluksi varovaisesti yleisön keskuuteen näitä uusia rahoja\nparooni Görtzin oli pian pakko mennä siinä yli kaikkien rajojen, kun\nhän ei enää jaksanut hillitä alkuunpanemaansa liikettä. Kaikki\nkauppatavarat ja elintarpeet näet nousivat huimaaviin hintoihin, ja\nniin hänen täytyi yhä lisätä kuparirahojen määrää; mutta kuta enemmän\nne lisääntyivät, sitä arvottomammiksi ne kävivät. Niinpä Ruotsi, ollen\ntulvillaan tätä väärää rahaa, nostikin suuttumuksen myrskyn parooni\nGörtziä vastaan. Kansa, joka yhä kunnioitti Kaarle XII:tta, ei liioin\nrohjennut vihata häntä, mutta antoi koko kiukkunsa painon kohdata\nministeriä, joka muukalaisena ja raha-asiain hoitajana oli\nkahdenkertaisesi yleisen vihan esineenä.\n\nEräs hänen papiston maksettavaksi aikomansa vero saattoi hänet koko\nkansan kiroihin. Papit, jotka liiankin usein tekevät asiansa yhteiseksi\nJumalan asian kanssa, nimittivät häntä julkisesti jumalankieltäjäksi,\nkoska hän vaati heiltä rahaa. Uusiin kuparirahoihin oli leimattu\nmuutamien vanhanajan jumalien kuvia; siitä saatiin aihe nimittää näitä\nrahoja \"parooni Görtzin jumaliksi\".\n\nHäneen kohdistettuun yleiseen vihaan liittyi toisten ministerien\nkateus, joka oli sitä leppymättömämpi, kuta voimattomampi se silloin\noli. Myös kuninkaan sisar ja hänen prinssi-puolisonsa pelkäsivät häntä,\nkoska hän syntyperänsä vuoksi oli kiintynyt Holsteinin herttuaan ja\nkykeni jonakin kauniina päivänä laskemaan hänen päähänsä Ruotsin\nkruunun. Hänen ainoana tukenaan koko maassa oli Kaarle XII; mutta juuri\ntuo yleinen suuttumus oli omiaan vain lujittamaan häntä kohtaan\nkuninkaan ystävyyttä, sillä tämän tunteet tavallisesti kasvoivat\nvastarinnan johdosta. Hän osoitti Görtzille luottamusta, joka läheni\nmiltei alistumista; hän antoi tälle maan sisäisessä hallinnossa\nrajattoman vallan ja jättäytyi aivan vastustelematta hänen johtoonsa\nkaikessa, mikä koski tsaarin kanssa vireillä olevia suunnitelmia;\nerityisesti hän kehoitti Görtziä kiirehtimään Ahvenanmaalla pidettäviä\nneuvotteluja.\n\nNiinpä Görtz todellakin, saatettuaan Tukholmassa loppuun raha-asiain\njärjestelyn, joka oli vaatinut hänen läsnäoloaan, matkusti päättämään\ntsaarin ministerin kanssa suuren työnsä, jonka oli pannut alkuun.\n\nSeuraavat olivat tämän liiton alustavat ehdot, jonka tuli muuttaa\nEuroopan olotila, sellaisina kuin ne on tavattu Görtzin papereissa\nhänen kuolemansa jälkeen:\n\nTsaari saisi pitää koko Liivinmaan sekä osan Inkerinmaata ja Karjalaa,\nmutta kaiken muun hän luovuttaisi takaisin Ruotsille. Hän liittyisi\nKaarle XII:een palauttamaan kuningas Stanislauksen Puolan\nvaltaistuimelle ja sitoutuisi tunkeutumaan tähän maahan 80,000\nvenäläisen kanssa syöksemään valtaistuimelta saman kuningas Augustin,\njonka hyväksi hän oli käynyt sotaa jo kymmenen vuotta. Samoin hän\ntoimittaisi Ruotsin kuninkaalle tarpeelliset laivat kuljettamaan 10,000\nruotsalaista Englantiin ja 30,000 Saksaan. Pietarin ja Kaarlen\nyhtyneitten sotavoimien tulisi käydä Englannin kuninkaan kimppuun hänen\nperintömaassaan Hannoverissa ja Werdenissä. Samojen sotajoukkojen oli\nmyös asetettava Holsteinin herttua jälleen valtaansa ja pakoitettava\nPreussin kuningas hyväksymään sopimus, jonka nojalla häneltä\notettaisiin pois osa hänen valloittamistaan alueista.[45]\n\nKaarle menettelikin heti aivan kuin hänen voittoisat, tsaarin joukkojen\ntukemat armeijansa jo olisivat suorittaneet kaiken sen, mitä aiottiin\ntehdä. Hän vaati kopeasti Saksan keisaria täyttämään Altranstädtin\nrauhan ehdot. Mutta Wienin hovi tuskin suvaitsi vastatakaan sellaisen\nruhtinaan esitykseen, jonka puolelta se ei enää luullut olevan mitään\npelättävää.\n\nPuolan kuningas tunsi suurempaa epävarmuutta; hän näki myrskyn uhkaavan\njoka puolelta. Puolan aatelisto oli liittoutunut häntä vastaan, ja\nvaltaan palaamisestaan saakka hänen oli täytynyt alituisesti joko\ntaistella alamaisiaan vastaan tai neuvotella heidän kanssansa.\nTsaarilla, hänen pelättävällä suojelijallaan, oli Danzigin edustalla\nsata kaleeria ja 80,000 miestä Puolan rajoilla. Koko pohjoismaat olivat\ntäynnä kateutta ja sekasortoa. Flemming, ollen itse kaikkein\nepäluuloisimpia ihmisiä, jota naapurivaltain samalla tuli mitä\nhuolellisimmin varoa, aavisti ensimäisenä, mitä tsaarilla ja Ruotsin\nkuninkaalla oli hankkeissa Stanislauksen hyväksi. Senpätähden hän\ntahtoikin vangituttaa tämän hänen herttuakunnassaan Zweibrückenissä,\nsamoin kuin Jaakko Sobieski oli aikoinaan vangittu Schlesiassa. Eräs\nniitä yritteliäitä ja levottomia ranskalaisia, jotka lähtevät kokemaan\nonneansa vieraissa maissa, oli joku aika sitten vienyt muutamia itsensä\ntapaisia ranskalaisia seikkailijoita Puolan kuninkaan palvelukseen. Hän\nesitti ministeri Flemmingille suunnitelman, jossa hän sitoutui\nkolmenkymmenen päättäväisen ranskalaisen upseerin kanssa ottamaan\nkiinni kuningas Stanislauksen hänen palatsissaan ja tuomaan hänet\nvangittuna Dresdeniin. Suunnitelma hyväksyttiin, sillä moiset yritykset\nolivat silloin varsin yleisiä. Olivathan jotkut senlaatuiset miehet,\njoilla Italiassa on nimenä _bravi_, tehneet samantapaisia kolttosia\nMilanossa viimeisen Saksan ja Ranskan välisen sodan aikana. Sittemmin\nolivat useat Hollantiin paenneet ranskalaiset uskaltaneet tunkeutua\nVersaillesiin saakka ryöstääkseen sieltä mukaansa perintöruhtinaan, ja\nmiltei Ludvig XIV:n linnan ikkunain alla ottaneet haltuunsa ensimäisen\ntallimestarin.\n\nTuo seikkailija järjesti nyt miehensä ja kyytihevosensa kuntoon\nyllättääkseen Stanislauksen ja viedäksensä hänet mukanaan. Mutta yritys\ntuli ilmi itse toimeenpanon aattona. Useat osanottajista pääsivät\npakoon, muutamia otettiin vangiksi. He eivät tietysti voineet\nodottaakaan, että heitä kohdeltaisiin sotavankeina, vaan rosvoina.\nMutta rankaisemisen asemesta Stanislaus tyytyi lausumaan heille\nmuutamia hyväsydämisiä moitteita; vieläpä hän antoi heille rahaakin,\njotta he voisivat tulla toimeen, ja osoitti tällä jalomielisyydellään,\nettä hänen kilpaveljellään Augustilla oli todella täysi syy pelätä\nhäntä.\n\nSillä välin Kaarle lokakuussa 1718 lähti toisen kerran valloittamaan\nNorjaa. Hän oli niin hyvin järjestänyt kaikki toimenpiteensä, että\ntoivoi kuudessa kuukaudessa pääsevänsä mainitun kuningaskunnan\nherraksi. Hän tahtoi mieluummin valloittaa lumen ja jään peittämiä\nkallioita talvisen kylmyyden keskellä, mikä Ruotsissakin, jossa ilmasto\non lauhkeampi, tappaa eläimiä, kuin riistää kauniit saksalaiset\nmaakuntansa vihollistensa käsistä. Hän näet toivoi, että hänen uusi\nliittonsa tsaarin kanssa antaisi hänelle kohdakkoin tilaisuuden ottaa\ntakaisin kaikki nuo maakunnat; sitäkin enemmän viehätti hänen\nkunniaansa riistää voittoisalta viholliselta kokonainen kuningaskunta.\n\nTistedal-joen suussa, lähellä Juutinraumaa, Bohusin ja Ansion välillä,\nsijaitsee tärkeä ja luja Fredrikshaldin linnoitus, jota pidettiin\nNorjan avaimena. Kaarle ryhtyi piirittämään sitä joulukuussa. Pakkasen\nkohmetuttamat sotilaat voivat tuskin ollenkaan kaivaa kovasti\njäätynyttä maata; tuntui kuin olisi avattu juoksuhautaa johonkin\nkallioon. Mutta ruotsalaiset eivät voineet kieltäytyä työstä nähdessään\netunenässänsä kuninkaan, joka jakoi vaivat heidän kanssaan. Milloinkaan\nei Kaarle ollut kokenut kovempaa. Hänen kahdeksantoista vuoden ajan\nvaivaloisissa töissä karaistunut ruumiinsa oli niin vahvistunut, että\nhän nukkui Norjassa keskellä talvea paljaalla kentällä joko oljilla tai\nlaudalla, vain viittaansa kääriytyneenä, saamatta siitä vahinkoa\nterveydelleen. Monet hänen sotamiehistänsä kaatuivat kylmästä\nkuoliaaksi vartiopaikalleen; toiset taas, puolipaleltuneina nähdessään\nkuninkaansa kärsivän heidän laillansa, eivät rohjenneet valittaa.\n\nJoku aika ennen tätä sotaretkeä hän oli Skoonessa kuullut puhuttavan\neräästä Johansdotter nimisestä naisesta, joka muka oli elänyt useita\nkuukausia nauttimatta muuta ravintoa kuin vettä. Koska hän koko\nelämänsä ajan oli koettanut kestää mitä äärimmäisimpiä rasituksia,\njoita ihmisluonto voi sietää, niin hän nytkin tahtoi koettaa, kuinka\nkauan hän voisi sortumatta kestää nälkää. Hän vietti viisi päivää\nsyömättä ja juomatta. Kuudennen aamuna hän ratsasti kaksi penikulmaa ja\npoikkesi sitten Hessenin prinssin luo, missä söi tukevasti, tuon\nviisipäiväisen pidättyväisyyden häntä ollenkaan heikontamatta tai\nvankan aterian häntä rahtuakaan haittaamatta noin pitkän paaston\nperästä.\n\nKun hänellä oli moinen rautainen ruumis, jota hallitsi niin rohkea ja\nkaikissa tilanteissa niin järkähtämätön mieli, oli hän peräti\nvaarallinen vastustaja kaikille naapureilleen.\n\nJoulukuun 11:ntenä, Pyhän Andreaan päivänä, hän kello yhdeksän\nillalla lähti tarkastamaan juoksuhautaa. Kun linnoituksen kanssa\nyhdensuuntainen kaivanto ei ollut hänen mielestään tarpeeksi edistynyt,\nnäytti hän sangen tyytymättömältä. Ranskalainen insinööri Mégret, joka\njohti piiritystöitä, vakuutti hänelle, että linnoitus valloitettaisiin\nkahdeksassa päivässä. \"Saammepahan nähdä\", sanoi kuningas ja jatkoi\ntöiden tarkastelua insinöörin kanssa. Hän pysähtyi erääseen paikkaan,\njossa yhdyskäytävä leikkasi suorassa kulmassa saartokaivantoa. Tässä\nhän asettui polvilleen vallin sisärinnettä vasten, nojaten\nkyynärpäillään rintasuojukseen, ja jäi siihen hetkiseksi katselemaan\ntyömiehiä, joka jatkoivat juoksuhaudan kaivamista tähtien tuikkeessa.\n\nPienimmätkin seikat ovat tärkeitä, kun on puhe sellaisen miehen kuin\nKaarle XII:n kuolemasta. Niinpä minun täytyykin ilmoittaa, että se\nkeskustelu, jonka niin monet kirjailijat ovat kertoneet tapahtuneen\nkuninkaan ja insinööri Mégretin kesken, on täysin perätön. Seuraavassa\nkerron, miten asian laita saamieni tietojen mukaan todella oli.\n\nKuningas oli asettanut melkein puolet ruumiistaan alttiiksi erään\nvihollisen tykkipatterin tulelle, joka oli suunnattu juuri sitä\nkulmausta kohti, jossa hän parhaillaan oli. Hänen luonaan oli tällöin\nvain kaksi ranskalaista: toinen oli hänen ajutanttinsa Siquier, taitava\nja tarmokas mies, joka jo Turkinmaalla oli ruvennut hänen\npalvelukseensa ja oli erityisesti kiintynyt Hessenin prinssiin, toinen\noli mainittu insinööri Mégret. Vihollisen tykistö ampui heitä\nkartesseilla, ja kuningas, joka muita enemmän paljasti itseänsä, oli\nsentähden enimmin alttiina vaaralle. Muutamia askeleita taempana oli\nkreivi Schwerin, joka komensi juoksuhaudassa. Kaartinkapteeni kreivi\nPosse ja ajutantti Kaulbars ottivat juuri vastaan hänen määräyksiään.\nSamassa Siquier ja Mégret näkivät Ruotsin kuninkaan raskaasti\nhuokaisten vaipuvan rintasuojusta vasten. Kun he ehtivät paikalle, oli\nhän jo kuollut. Puolen naulan kuula oli osunut hänen oikeaan ohimoonsa\nja tehnyt siihen kolmen sormen levyisen reiän. Hänen päänsä oli\nvaipunut rintasuojukselle, vasen silmä oli painunut sisään, oikea oli\najautunut kokonaan ulos kuopastaan.\n\nHän oli kuollut heti haavoittuessaan; kuitenkin hänellä, kesken\näkillistä loppuaankin, oli vielä ollut voimaa vaistomaisella liikkeellä\nlaskea kätensä miekankahvaan, ja tässä asennossa hän oli vieläkin.\n\nTämän nähdessään sanoi Mégret, joka oli omituinen ja välinpitämätön\nihminen: \"Kas niin, näytelmä on lopussa, käykäämme aterialle!\" Siquier\nriensi heti ilmoittamaan kreivi Schwerinille tapahtumasta. He päättivät\nyhdessä salata sotamiehiltä kuninkaan kuoleman, kunnes Hessenin prinssi\nsaisi siitä tiedon.\n\nRuumis käärittiin harmaaseen vaippaan; Siquier pani tekotukkansa ja\nhattunsa vainajan päähän; ja siten kannettiin Kaarle kapteeni\nCarlsbergin nimellä joukkojen keskitse, jotka näkivät kuolleen\nkuninkaansa kulkevan ohi, aavistamatta, että se oli hän.\n\nPrinssi määräsi heti, ettei kukaan saanut lähteä leiristä, ja käski\nvartioida kaikkia Ruotsiin vieviä teitä, saadakseen aikaa ryhtyä\ntoimiin, jotta kruunu joutuisi hänen puolisonsa päähän ja Holsteinin\nherttua, joka myös voisi vaatia sitä, syrjäytettäisiin valtaistuimelta.\n\nSiten kuoli kolmenkymmenenkuuden ja puolen vuoden ikäisenä Ruotsin\nkuningas Kaarle XII, saatuaan kokea sekä suurinta onnea että kovinta\nonnettomuutta ja antamatta hetkistäkään edellisen veltostuttaa tai\njälkimmäisen järkyttää itseään. Melkein kaikki hänen tekonsa, yksinpä\nhänen yksityiselämänsäkin piiriin kuuluvat, ovat poikenneet kauas\ntodennäköisyydestä. Hän on kenties ainoa ihminen ja tähän saakka ainoa\nkaikista kuninkaista, joka oli vailla erinäisiä inhimillisiä\nheikkouksia; mutta samalla hän kohotti kaikki sankarin hyveet\nsellaiseen liiallisuuteen, jossa ne ovat yhtä vaarallisia kuin\nvastakkaiset paheet. Hänen lujuutensa, itsepäisyydeksi muuttuneena,\ntuotti hänelle onnettomuudet Ukrainassa ja pidätti häntä viisi vuotta\nTurkinmaalla; hänen anteliaisuutensa kasvoi tuhlaukseksi ja tuhosi\nRuotsin; hänen uljuutensa yltyi uhkarohkeudeksi ja oli syynä hänen\nkuolemaansa; hänen oikeudentuntonsa viekoitteli hänet joskus julmuuteen\nsaakka, ja viimeisinä vuosina hänen arvovaltansa ylläpitäminen läheni\nsortovaltiutta. Hänen suuret ominaisuutensa, joista yksi ainoa olisi\nvoinut tehdä jonkun toisen ruhtinaan kuolemattomaksi, ovat tuottaneet\nonnettomuutta hänen maallensa. Hän ei koskaan ensinnä käynyt kenenkään\nkimppuun, mutta kostossaan hän oli pikemmin leppymätön kuin järkevä.\nHän oli ensimäinen, jolla oli kunnianhimona olla valloittaja,\nhaluamatta suurentaa valtioitaan; hän tahtoi voittaa valtakuntia,\nvoidakseen lahjoittaa ne pois. Hänen kunniaan, sotaan ja kostoon\nkohdistuva intohimonsa esti häntä olemasta hyvä valtiomies, mitä\nominaisuutta ei ole koskaan nähty puuttuvan valloittajalta. Ennen\ntaistelua ja voiton jälkeen hän oli täynnä vaatimattomuutta, tappion\njälkeen täynnä lujuutta. Hän oli ankara muita samoin kuin itseäänkin\nkohtaan ja piti alamaistensa vaivoja ja henkeä yhtä vähässä arvossa\nkuin omaansakin, ollen enemmän ainoalaatuinen kuin suuri mies, enemmän\nihmeteltävä kuin jäljiteltävä. Hänen elämästään tulee kuninkaitten\noppia, kuinka paljon rauhallinen ja onnellinen hallitus kohoaa niin\nsuuren maineen yläpuolelle.\n\nKaarle XII:lla oli edullinen ja jalomuotoinen vartalo, sangen kaunis\notsa, suuret lempeyttä säteilevät sinisilmät ja hyvin muodostunut nenä;\nmutta kasvojen alaosa oli epämiellyttävä ja liiankin usein alituisen\nnaurun rumentama, joka lähti vain huulista; hänellä ei ollut juuri\nollenkaan partaa eikä tukkaa. Hän puhui perin vähän ja vastasi useinkin\nainoastaan tuolla tavaksi tulleella hymyllään. Hänen pöydässään\nnoudatettiin mitä syvintä hiljaisuutta. Luonteensa taipumattomuudesta\nhuolimatta hän oli säilyttänyt sen arkuuden, jota nimitetään vääräksi\nhäveliäisyydeksi. Keskustelu olisi saattanut hänet hämille, koska hän\noli omistautunut kokonansa työhön ja sotaan eikä ollut koskaan oppinut\ntuntemaan seuraelämää.\n\nTurkkilaisten luona oloonsa saakka hän oli lukenut ainoastaan\nCaesarin kommentarioita ja Aleksanteri Suuren historiaa; kuitenkin hän\nkirjoitti itsekin muutamia mietelmiä sodasta ja sotaretkistään vuosina\n1700-1709. Hän tunnusti sen ritari de Folardille ja sanoi hänelle\nkadottaneensa asianomaisen käsikirjoituksensa Pultavan onnettomana\npäivänä.\n\nJotkut ovat tahtoneet tehdä tästä ruhtinaasta etevän matemaatikon;\nepäilemättä hän olikin sangen teräväjärkinen; mutta se todistus, joka\ntuodaan esiin muka osoituksena hänen matemaattisista tiedoistaan, ei\nole kovin sitova. Hän näet tahtoi muuttaa tavan laskea kymmenittäin ja\nehdotti sijaan luvun 64, koska se sisälsi samalla kertaa sekä kuution\nettä neliön, oli jaollinen kahdella ja lopuksi purkautui ykkösiksi.\nTämä aate todisti vain, että hän rakasti kaikessa eriskummaisuutta ja\nvaikeutta.\n\nMitä hänen uskonnollisuuteensa tulee, niin täytynee, vaikkapa\nruhtinaiden mielipiteet eivät saa vaikuttaa muihin ihmisiin ja vaikkapa\nniin vähäoppisen hallitsijan kuin Kaarlen katsantokannalla ei voi olla\nmitään merkitystä näissä asioissa, kuitenkin tyydyttää niin tässä\nseikassa kuten kaikessa muussakin niiden ihmisten uteliaisuutta, jotka\ntarkkaavaisesti ovat seuranneet kaikkea, mikä koskee tätä ruhtinasta.\nMinä olen saanut tietää häneltä, joka on ollut pääasiallisena\nlähteenäni tähän historiaan, että Kaarle XII oli harras luterilainen\nv:een 1707 saakka. Tällöin hän näki Leipzigissä kuuluisan filosofin\nLeibnitzin, joka ajatteli ja puhui vapaasti ja joka oli jo useampaan\nkuin yhteen ruhtinaaseen istuttanut vapaat mielipiteensä. En tosin\nusko, että Kaarle ennätti, kuten on väitetty, ammentaa tältä\nfilosofilta, jolla oli kunnia keskustella vain neljännestunnin verran\nhänen kanssaan, välinpitämättömyyttä luterilaisuutta kohtaan. Fabrice,\njoka seitsemän vuotta yhtä mittaa seurusteli tuttavallisesti Kaarlen\nkanssa, on kertonut minulle, että kuningas, oleskellessaan joutilaana\nTurkissa, missä hän näki useita eri uskontoja, tuli uskonnollisesti\nkylmäkiskoisemmaksi.\n\nMyös La Motraye vahvistaa tämän tiedon \"Matkoissaan\". Samoin luulee\nmyöskin kreivi de Croissy, kuten hän onkin sanonut minulle monesti,\nettä tämä ruhtinas säilytti aikaisemmista uskomuksistaan vain uskon\ntäydelliseen ennaltamääräykseen, mikä uskonkappale miellytti hänen\nrohkeuttaan ja oikeutti hänet menettelemään hurjapäisesti. Tsaarilla\noli samantapaiset mielipiteet uskonnosta ja kaitselmuksesta, mutta hän\npuhui niistä usein, sillä hän keskusteli kaikista asioista\ntuttavallisesti suosikkiensa kanssa, ja Kaarleen verrattuna hänellä oli\nenemmän tietoja filosofiassa ynnä kaunopuheisuuden lahja.\n\nEn voi jättää tässä mainitsematta erästä parjausta, joka liiankin usein\nuudistuu ruhtinaiden kuoleman yhteydessä, kun ilkeät tai herkkäuskoiset\nihmiset aina väittävät, että heidät on joko myrkytetty tai\nsalamurhattu. Niinpä tällöin Saksassakin levisi huhu, että juuri\nSiquier itse oli surmannut Ruotsin kuninkaan. Tämä kelpo upseeri oli\nkauan aivan epätoivoinen moisen parjauksen vuoksi. Puhellessaan asiasta\nkerran kanssani hän lausui aivan näillä sanoilla: \"Olisin kylläkin\nvoinut tappaa Ruotsin kuninkaan, mutta kunnioitukseni tätä sankaria\nkohtaan oli niin suuri, etten olisi uskaltanut tehdä sitä, vaikkapa\nolisin tahtonutkin.\"\n\nTiedän kyllä, että Siquier itse on antanut aiheen tähän surkeaan\nsyytökseen, johon monet ruotsalaiset vieläkin uskovat. Hän tunnusti\nminulle itse, että hän kerran Tukholmassa ankarassa kuumetaudissa oli\nhuutanut tappaneensa Ruotsin kuninkaan, ja että hän eräässä\nkuumekohtauksessa oli avannut ikkunan ja julkisesti pyytänyt armoa\nkuninkaanmurhan vuoksi. Kun hän sitten parannuttuaan sai kuulla, mitä\nhän sairaana oli puhunut, oli hän ollut kuolemaisillaan tuskasta.\n\nEn tahtonut julkaista tätä juttua hänen eläessänsä. Näin hänet vähän\nennen hänen kuolemaansa ja voin vakuuttaa, että hän mieluummin olisi\nantanut tappaa itsensä tuhat kertaa Kaarle XII:n puolesta kuin tappaa\nhänet. Jos hän olisi ollut syypää moiseen rikokseen, olisi se tietysti\njohtunut halusta palvella sillä jotakuta valtaa, joka epäilemättä olisi\npalkinnut häntä siitä runsaasti. Mutta hän kuoli sangen köyhänä\nRanskassa ja tarvitsi ystäviensä avustustakin. Jolleivät nämä järkisyyt\nriitä, niin muistettakoon, että se kuula, joka osui Kaarle XII:nteen,\nei voinut mahtua pistoliin, ja että Siquier olisi voinut ampua tuon\nkatalan kuulan ainoastaan pukunsa alle piilotetusta pistolista.[46]\n\nKuninkaan kuoltua lakkautettiin Fredrikshaldin piiritys; kaikki muuttui\nkuin silmänräpäyksessä. Ruotsalaiset, joita heidän ruhtinaansa maine\nenemmän masensi kuin ilahdutti, ajattelivat nyt vain kuinka saisivat\naikaan rauhan vihollistensa kanssa ja voisivat omassa maassaan supistaa\nsitä rajatonta yksinvaltaa, jonka väärinkäyttöä parooni Görtz oli\nantanut heidän kokea.\n\nSäädyt valitsivat vapaasti kuningattarekseen Kaarle XII:n sisaren,\nprinsessa Ulriikka Eleonooran, ja pakoittivat hänet juhlallisesti\nluopumaan kaikista kruununperimisoikeuksista; hän sai sen vain kansan\nsuostumuksesta. Kerta toisensa jälkeen hän lupasi ja vannoi, ettei hän\nkoskaan yrittäisi palauttaa mielivaltaista hallitusta. Myöhemmin hän\nuhrasi kuninkuuden arvoaseman aviollisen rakkauden hyväksi,\nluovuttamalla kruunun puolisolleen, ja sai säädyt valitsemaan tämän\nprinssin, joka nousi valtaistuimelle samoilla ehdoilla kuin hän.\n\nParooni Görtz vangittiin heti Kaarlen kuoltua, ja Tukholman senaatti\ntuomitsi hänet mestattavaksi kaupungin hirsipuun juurella; se oli\nkenties enemmän kostoa kuin oikeutta todistava teko ja julma loukkaus\nsellaisen kuninkaan muistoa kohtaan, jota Ruotsi yhä ihmettelee.\n\nTukholmassa säilytetään Kaarle XII:n hattua, ja siinä olevan\nkuulanreiän pienuus on yksi niiden perusteista, jotka tahtovat uskoa\nhänen saaneen surmansa salamurhaajan kädestä.\n\n\n\n\nMuistutuksia ja selityksiä\n\n\n[1] Tässä Voltaire liioittelee, nähtävästi käyttämänsä lähteen\nmukaan, Ruotsin ja Suomen sekä entistä että silloista väkilukua.\nTodellisuudessa se lienee v. 1730 ollut pari miljoonaa. Muutenkin\nVoltairen esityksessä on, kuten asiantunteva lukija huomannee, kohtia,\njotka eivät ole oikein todenmukaisia.\n\n[2] Senaatilla tässä kuten kaikkialla jäljempänäkin Voltaire tarkoittaa\nRuotsin valtakunnanneuvostoa (valtaneuvostoa) ja senaattoreilla Ruotsin\nvaltakunnanneuvoston jäseniä (valtaneuvoksia).\n\n[3] Voltaire tarkoittaa n.s. Kalmarin unionia, joka tehtiin jo v. 1397.\n\n[4] Tarkoittaa länsigoottien kuninkaan Alarikin retkeä Italiaan ja\nRooman valloitusta (v. 410).\n\n[5] Kaarle X ei kuollessaan ollut tehnyt rauhaa vihollistensa kanssa\neikä pyrkinyt rajattomaan kuningasvaltaan.\n\n[6] Tarkoittaa Kaarle XI:n toimeenpanemaa suurta reduktsionia\neli aatelisläänitysten peruutusta, jota valvoi erityinen\nreduktsionitoimikunta.\n\n[7] Oikeammin kuningas tuli Ruotsissa juuri lain mukaan täysikäiseksi\n18-vuotiaana.\n\n[8] Danielsonin mukaan (\"Voltaire Kaarle XII:n historiankirjoittajana\")\nKaarlen ja Piperin keskustelu naisen (isoäidin) vallasta, samoin kuin\nmonet muutkin teoksen tarinat ja jutut lienevät pantavat Voltairen\ntiliin. Samoin Sparren osuus ja täysikäisyyden julistaminen.\n\n[9] Kruunauksen kuvaus nähtävästi osaksi Voltairen omaa keksintöä.\nArkkipiispa lienee näet tiennyt asiasta jo edeltäkäsin, sillä uusi\nkruunaustapa oli määrätty jo ennakolta.\n\n[10] Pietari tuli nimellisesti tsaariksi jo 10-vuotiaana v. 1682\nyhdessä vallanhimoisen sisarpuolensa Sofian ja heikkomielisen\nvelipuolensa Iivanan kanssa ja otti koko hallitusvallan omiin käsiinsä\njo v. 1689, jolloin hän sulki Sofian luostariin. Lähti suurelle\nulkomaanmatkalleen jo v. 1697, valloitettuaan turkkilaisilta\nAsovin v. 1696.\n\n[11] Todellisuudessa lienee Pietarin armeijassa Narvan luona ollut vain\nnoin 40,000 varsinaista sotamiestä ja Kaarlella noin 8,400, (niistä\n3,200 suomalaisia).\n\n[12] de Croy oli oikeastaan belgialainen upseeri, joka viimeksi oli\nollut kuningas Augustin palveluksessa ja jonka August oli lähettänyt\nPietarin sotilaalliseksi neuvonantajaksi. -- Muuten Voltaire on\nlisäillyt Narvan taistelua omilla jutuillaan, jollaisia lienevät\nKaarlen huudahdus hänen hevosensa kaaduttua, vertaus Georgian prinssin\nja Kaarlen vankinaolosta ja Pietarin lausuma ruotsalaisista venäläisten\nopettajina voittamaan.\n\n[13] Moritz Saksilainen, Saksin kreivi eli \"Saksin marski\", Augustin ja\nAurora Königsmarckin poika, etevä sotapäällikkö. -- Auroran veli,\nkreivi Filip von Königsmarck, yritti ryöstää mukaansa lemmittynsä,\nBraunschweig-Lüneburgin prinsessan Sofia Dorothean, mutta joutui vähää\nennen neljän salamurhaajan uhriksi, jotka viskasivat hänen ruumiinsa\nerääseen likaviemäriin.\n\n[14] Kreivittären ja kuninkaan kohtaus on nähtävästi melkoisesti\nVoltairen lisäilemä ja värittämä, kuten monet muutkin teoksen\nsamantapaiset kohdat.\n\n[15] Poniatowskin mukaan Kaarle viipyi taistelutantereella 8 päivää ja\nkuljetutti kaikki haavoitetut sieltä penikulman päässä olevaan\nPinczowiin. Bringin (\"Karl XII\") mukaan Klissowin taistelu oli 9 p.\nheinäkuuta v.l.\n\nKOLMAS KIRJA.\n\n[16] Stanislauksen kruunaus tapahtui kaikessa kiireessä 24 p. syysk.\n(v. 1.) eli 4 p. lokak. (u. I.) 1705.\n\n[17] Narva kukistui elokuussa 1704 monikuukautisen ankaran vastarinnan\njälkeen.\n\n[18] Tässä Voltaire nähtävästi liioittelee, sillä Pietarin kaupunki\nperustettiin juuri v. 1703 ja rakennettiin vähitellen seuraavina\nvuosina. Pietari Suuren kuollessa 1725 mainitaan asukkaita olleen vasta\nnoin 75,000. Kaupunkia rakentamassa oli kyllä yhtaikaa tuhansia, jopa\nkymmeniä tuhansia työmiehiä.\n\n[19] Bringin mukaan Kalishin luona tappiolle joutuneen ruotsalaisen\nkenraalin nimi oli Marderfelt eikä Meyerfelt, jonka niminen\neverstiluutnantti kuului myös ruotsalaisiin päällikköihin.\n\n[20] Danielsonin mukaan on kohtaus Königsteinin linnassa v. 1707 väärin\nesitetty tai on sattunut myöhemmin, sillä tunnettujen asiakirjain\nmukaan juuri Patkul, vangittuna, tahallaan rahoilla viekoitteli\nSonnensteinin linnan päällikön Korveyn Venäjän palvelukseen, jos\npääsisi vapaaksi. Patkul näet tahtoi siten vahingoittaa vihaamaansa\nSaksin maaherraa, ruhtinas Fürstenbergiä, jonka suosikki Korvey oli.\nSeurauksena oli Korveyn mestaus v. 1707.\n\n[21] Danielsonin mukaan tarina Patkulin luista lienee Voltairen\ntavallisia juttuja, jos on luottamista virallisiin asiakirjoihin, sillä\nluutnantti Rauer, joka käskystä saapui Patkulia hautaamaan, ei löytänyt\nhänestä mitään jälkeä.\n\n[22] Piper kuoli, kuten kerrotaan, vapaaehtoisesti v. 1716 nälkään\n(17 päivää syömättä oltuaan) Pähkinälinnassa (Schlüsselburgissa), koska\nei tahtonut suostua tsaarin vaatimiin suunnattomiin lunnaihin. Ruumista\nkuuluu säilytetyn suolassa, kunnes se v. 1719 haudattiin Ruotsissa\nolevaan perhehautaan. -- Ks. Oma Maa, III, s. 627.\n\n[23] Poniatowskin mukaan asia oli päinvastoin niin, että Kaarle lähetti\nsulttaanille lahjaksi sata turkkilaista sotavankia, jotka hän oli\nvapauttanut Lembergissä puolalaisten orjuudesta. -- Turkin lähettiläs\nkävi kyllä Kaarlen luona liittoa tarjoamassa, mutta Kaarle ei sillä\nkertaa ollut siihen taipuvainen, joskin kohteli lähettilästä\nanteliaasti.\n\n[24] Pietarin puhe Aleksanterista ja Dareioksesta lienee Voltairen omaa\nsovittelua hänen lähteittensä (Limiersin ja Motrayen) käyttämien\nsanojen asemesta.\n\n[25] Danielsonin mukaan Mazeppan lemmenseikkailu Puolassa ja pakollinen\nratsastus Ukrainaan kuuluvat yksistään Voltairen tiliin; muut\naikaisemmat kertojat eivät niitä ollenkaan tunne. Myöhemmät\nkirjoittajat ovat sitten lainanneet tämän, kuten niin monet muutkin\ntodistamattomat jutut, Voltairelta. Varmaa on vain, että Mazeppa oli\nsaanut kasvatuksensa Puolan hovissa. -- Mazeppa oli syntynyt v:n 1640\npaikkeilla.\n\n[26] Bringin mukaan oli tsaarilla vain noin 45,000 miestä ja 70 tykkiä,\nKaarlella kaikkiaan noin 23,000 miestä ynnä 10,000 kasakkaa sekä 30\ntykkiä. -- Voltairen päivämääräykset ovat uutta lukua, joka ei silloin\nvielä ollut käytännössä Ruotsissa.\n\n[27] Voltairen kuvaus taisteluasemasta ei näytä olevan Bringin\nteoksessa olevan taistelukartan mukainen. Sen mukaan ruotsalaisten ja\nvenäläisten asemat sijaitsivat luoteiseen ja pohjoiseen päin\nPultavasta.\n\n[28] Bringin mukaan oli Menshikovilla vain 9,000 ratsumiestä -- siis\nvain hiukan yli puolet ruotsalaisten lukumäärästä -- ja muutamia\ntykkejä.\n\n[29] Piper oli ensin vankina Moskovassa, jossa yhdessä muiden\nkenraalien kanssa hoiti sotavankien asioita. Siirrettiin vasta v. 1714\nPietariin ja sieltä Pähkinälinnaan, missä, kuten edellä on mainittu,\nvapaaehtoisesti lienee kuollut nälkään.\n\n[30] Poniatowskin tiedonannon mukaan Fonseca oli alkujaan ranskalainen\nuskonluopio, nimeltä Goin, seraljin ensimäinen haavalääkäri.\n\n[31] Kaarle XII osasi kyllä tiettävästi aivan hyvin ranskaa -- hänellä\noli lapsena ollut sen opettajana erityinen kielimestari -- mutta\nylpeydessään hän ei tahtonut ranskaa puhua.\n\n[32] Bringin mukaan suurvisiiri sulttaanin nimessä lupasi saattaa\nKaarlen niin pian kuin mahdollista kotimaahan 50,000 miehen turvissa.\n\n[33] Mustafa II seurasi oikeammin setäänsä Ahmed II:sta, joka\nvuorostaan oli seurannut Muhammed IV:ttä.\n\n[34] Tämä luku on nähtävästi liian suuri.\n\n[35] Erb-Magden on oikeastaan väännös saksal. sanasta Erb-Mädchen ja\ntarkoittaa perinnöllistä maaorjanaista; se ei siis, kuten Voltaire\nluulee, ole mikään henkilönimi. Katariinan sukuperästä on väitelty\nviime aikoihin saakka. Muutamat ovat väittäneet hänen olleen\nkotoisin Ruotsista; todennäköisesti hän oli kotoisin Liivinmaalta,\nTietosanakirjan mukaan erään liettualaisen, Samuel Skavronskin, tytär.\n\n[36] Pietari Suuren ensimäisen puolison nimi oli oikeastaan Eudoksia\nFedorovna Lapuhin.\n\n[37] Uusinten tutkimusten mukaan Katariinan ratkaiseva osuus Pruthin\nluona on myöhempää keksintöä ja nähtävästi vain Katariinan\nylistämiseksi sepitetty juttu. Samoin ei näytä olevan mitään varmaa\nperää lahjusten käytössä suurvisiirin voittamiseksi.\n\n[38] Tämä päiväys ei enemmän kuin aikaisempikaan käy oikein yhteen\nhedshran ajanlaskun kanssa, joka alkaa vuodesta 622 j.Kr.s. Vuosiluku\non sen mukaan liian suuri. Oikea vuosiluku on 1124. Hedshra laskee\nkuuvuosien mukaan, jotka ovat lyhyempiä kuin aurinkovuodet.\nMahdollisesti ransk. tekstissä on painovirhe.\n\n[39] Sanaleikki: _Major sum_, olen majuri; mutta _major_ merkitsee\nlatinassa myös \"suurempi\" ja _maximus_ \"suurin\". Hospodari tahtoi sillä\nosoittaa, että oli tuntenut vieraan kuninkaaksi.\n\n[40] Oikeammin koko nimeltä Sten Arvidsson Natt och Dag,\nkenraaliajutantti.\n\n[41] Bringin mukaan kuningas Benderin kalabaliikin jälkeen todella oli\nruumiillisesti niin heikontunut, että tarvitsi lepoa. Hänellä oli\nkuumekohtauksia, ja Benderin rytäkässä saamansa säärivamman johdosta\nhän ei voinut seisoa, vaan hänen täytyi olla makuulla. Ehkäpä sairaus,\nkuviteltu tai todellinen, oli myös varokeinona, koska huhuiltiin, että\nturkkilaiset aikoivat muka siirtää kuninkaan joko Vähään-Aasiaan tai\nKreikan saaristoon, mihin siirtoon Kaarlella ei tietysti ollut\nvähääkään halua.\n\n[42] Tämä tapahtui Tönningenissä, johon Stenbock armeijoineen\nsaarrettiin, keväällä 1713. -- Muuten väittää Bring, ettei Stenbockin\narmeija, jolla hän oli saavuttanut Helsingborgin ja Gadebuschin voitot,\nsuinkaan ollut pelkkää huonosti varustettua ja vähän harjoitettua\nnostoväkeä, vaan siinä oli alussa 50 % ratsuväestä ja 30 % jalkaväestä\nvanhoja harjaantuneita rykmenttejä, joita siihen saakka oli säästetty.\nArmeijaan kuuluva nostoväkikin oli jo sotilaallisesti järjestettyä ja\njossakin määrin harjoitettua, miehiä paraassa iässä. Varustukset\nsensijaan olivat puutteelliset.\n\n[43] Aluksi seurasi Kaarlea, joka kulki kapteeni Pietari Friskin\nnimellä, kaksi toveria: kenraaliajutantti G. Fr. von Rosen (\"kapteeni\nJohan Palm\") ja everstiluutnantti O. Fr. Düring (\"kapteeni Erik von\nUngern\"), Rosen jäi pian jälkeen ja Kaarle jatkoi matkaansa vain\nDüringin kera.\n\n[44] Nämä luvut tuntuvat liioitelluilta. Ihan varmoja tietoja tosin ei\nliene Ruotsin menetyksistä Kaarlen sodissa, mutta noin valtaviin\nmääriin ne tuskin nousivat, jos lisäksi otetaan lukuun kaatuneet ja\nmuuten kuolleet. Bringin mukaan tekivät Ruotsin sotavoimat Kaarlen\nsotaretkien alkuvuosina noin 100,000 miestä, joista Ukrainan retken\njälkeen oli aseissa enää noin 60,000 miestä. Kaatuneiden, kuolleiden ja\nvangiksi joutuneiden sijat oli tietysti, mikäli mahdollista, täytetty\nuusilla miehillä. Kaikkiaan arvelee Bring joutuneen Venäjälle\nvankeuteen ruotsalaisia sotilaita koko sodan aikana ehkä noin 30,000.\n\n[45] Görtzin diplomaattinen toiminta ja Kaarlen osuus siinä on\nvieläkin, tärkeiden asiakirjain puutteessa, monin kohdin hämärä. Useat\ntutkijat ovat erinäisissä seikoissa toista mieltä kuin Voltaire, mutta\npääasiassa lienee Voltairen esitys jotakuinkin oikea.\n\n[46] Kaarle XII:n äkillinen kuolema on antanut paljon päänvaivaa sekä\nhistorioitsijoille että lääketieteen edustajille. On kaikin mahdollisin\nkeinoin koetettu saada selville, mistä Kaarle sai tuon kuolettavan\nkuulan päänsä läpi, vihollistenko vai omien miesten puolelta, mutta\ntoistaiseksi siihen ei ole saatu varmuutta. Kolmasti on m.m. Kaarlen\npalsamoitu ruumis, jota säilytetään Tukholmassa Ritariholman kirkossa,\nollut tutkittavana. Ensi kerran se tapahtui v. 1746, jolloin sangen\npikaisen ja pintapuolisen tutkimuksen perusteella todettiin kuulan\nmenneen sisään oikeasta ohimosta ja tulleen ulos vasemmasta, toisen\nkerran v. 1859, jolloin tultiin aivan päinvastaiseen tulokseen, ja\nkolmannen kerran heinäkuussa 1917, jolloin Ruotsin etevimmät\nlääketieteelliset auktoriteetit kaikin nykyaikaisin apuneuvoin\n(käyttämällä valokuvausta, röntgen-säteitä y.m. keinoja) tutkivat\nkuninkaan muumioitunutta päätä. Itse pääkysymykseen ei tämäkään\ntutkimus ole enää voinut antaa lopullista varmuutta. Sensijaan voitiin\njoltisenkin varmasti todeta, että kuolinhaavan on tuottanut yksi ainoa\ntuliaseesta ammuttu, silmänräpäyksessä tappanut pyöreä rauta- tai\nlyijykuula, jonka läpimitta on ollut noin 18-20 mm. Se on kokonaisena\nkulkenut jokseenkin vaakasuoraan hieman vinosti taaksepäin kuninkaan\npään läpi, mennen sisään vasemmasta ohimosta ja tullen ulos oikeasta.\nTutkimus ei voinut varmasti ratkaista, onko kuula ollut läheltä\nammuttu, mutta totesi, että se on lujalla voimalla, särkien ja\nmusertaen, läpäissyt kuninkaan pään.\n\n\n\n"]