[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fp4_iupmjzaat4GWlGGRj51POx2KmrZ_ZRSmFS4cdhac":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1444,"Yhteiskuntasopimuksesta eli Valtio-oikeuden johtavat aatteet","Rousseau, Jean-Jacques",1712,1778,"1444-rousseau-jean-jacques-yhteiskuntasopimuksesta-eli-valtio-oikeuden-johtavat-aatteet","1444__Rousseau_Jean-Jacques__Yhteiskuntasopimuksesta_eli_Valtio-oikeuden_johtavat_aatteet",null,"tietokirja",[],[],"fi",1762,1918,39978,278306,false,53593,[23,24],"Political science","Social contract",[26,27],"Philosophy & Ethics","Politics","\"Yhteiskuntasopimuksesta, eli, Valtio-oikeuden johtavat aatteet\" by Jean-Jacques Rousseau is a philosophical work published in 1762. It explores how to establish legitimate political authority that preserves individual freedom. Rousseau argues that only the people's collective will has the right to create laws, rejecting the divine right of monarchs. He proposes a social contract where citizens govern themselves through general laws applying equally to all, challenging conventional ideas about democracy, aristocracy, and monarchy. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Lehtonen, J. V. (Johannes Vihtori)",396,"Filosofinen teos käsittelee valtio-oikeuden perusteita ja yhteiskuntasopimuksen käsitettä. Se tarkastelee kansanvaltaa, yleistahtoa sekä yksilön ja valtion välistä suhdetta pohtien samalla erilaisten hallitusmuotojen ja lakien merkitystä yhteiskunnan järjestykselle.","Jean-Jacques Rousseaun 'Yhteiskuntasopimus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1444. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","YHTEISKUNTASOPIMUKSESTA\n\n         ELI\n\nVALTIO-OIKEUDEN JOHTAVAT AATTEET\n\n\nKirj.\n\nJEAN-JACQUES ROUSSEAU\n\n\nSuomentanut ja johdannolla varustanut\n\nJ. V. LEHTONEN\n\n\nAlkuperäinen nimi: Du Contrat Social ou Principes du Droit Politique\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi a. Karisto,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdanto\n\nEnsimäinen kirja.\n\n  Alkusana.\n  Ensimäinen luku: Tämän ensimäisen kirjan aihe.\n  Toinen luku: Ensimäisistä yhteiskunnista.\n  Kolmas luku: Väkevämmän oikeudesta.\n  Neljäs luku: Orjuudesta.\n  Viides luku: On aina palattava ensimäiseen sopimukseen.\n  Kuudes luku: Yhteiskuntasopimuksesta.\n  Seitsemäs luku: Ylimmästä valtiovallasta.\n  Kahdeksas luku: Yhteiskuntatilasta.\n  Yhdeksäs luku: Kiinteästä omaisuudesta.\n\nToinen kirja.\n\n  Ensimäinen luku: Ylin valtiovalta on luovuttamaton.\n  Toinen luku: Ylin valtiovalta on jakamaton.\n  Kolmas luku: Voiko yleistahto erehtyä?\n  Neljäs luku: Ylimmän valtiovallan rajoista.\n  Viides luku: Elämän ja kuoleman oikeudesta.\n  Kuudes luku: Laista.\n  Seitsemäs luku: Lainlaatijasta.\n  Kahdeksas luku: Kansasta.\n  Yhdeksäs luku: Jatkoa.\n  Kymmenes luku: Jatkoa.\n  Yhdestoista luku: Erilaisista lainlaatimisjärjestelmistä.\n  Kahdestoista luku: Lakien jako.\n\nKolmas kirja.\n\n  Ensimäinen luku: Hallituksesta yleensä.\n  Toinen luku: Erilaisten hallitusmuotojen pohjana\n     olevasta periaatteesta.\n  Kolmas luku: Hallitusten jako.\n  Neljäs luku: Kansanvallasta.\n  Viides luku: Ylimysvallasta.\n  Kuudes luku: Yksinvallasta.\n  Seitsemäs luku: Sekahallituksista.\n  Kahdeksas luku: Kaikki hallitusmuodot eivät sovellu\n     kaikille valtioille.\n  Yhdeksäs luku: Hyvän hallituksen tunnusmerkeistä.\n  Kymmenes luku: Hallituksen väärinkäyttämisestä ja sen\n     helposta turmeltumisesta.\n  Yhdestoista luku: Valtioruumiin kuolemasta.\n  Kahdestoista luku: Kuinka ylin valtiovalta pysyy voimassa.\n  Kolmastoista luku: Jatkoa.\n  Neljästoista luku: Jatkoa.\n  Viidestoista luku: Valtiopäivämiehistä eli kansanedustajista.\n  Kuudestoista luku: Hallituksen asettaminen ei ole\n     sopimusluontoinen teko.\n  Seitsemästoista luku: Hallituksen asettamisesta.\n  Kahdeksastoista luku: Kuinka on estettävä hallituksen anastuspyyteet.\n\nNeljäs kirja.\n\n  Ensimäinen luku: Yleistahto on häviämätön.\n  Toinen luku: Äänestyksestä.\n  Kolmas luku: Vaaleista.\n  Neljäs luku: Roomalaisista kansankokouksista.\n  Viides luku. Tribuuninvirasta.\n  Kuudes luku: Diktaattorinvirasta.\n  Seitsemäs luku: Sensorinvirasta.\n  Kahdeksas luku: Kansalaisuskonnosta.\n  Yhdeksäs luku: Loppusana.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\n_Jean-Jacques Rousseau_ (1712-1778), tuo valistusajan monista\nkuuluisista ranskalaisista ajattelijoista ehkäpä kuuluisin, ei ole\naivan tuntematon suomalaisellekaan yleisölle. Jo vuodesta 1898 on ollut\nsuomeksi luettavana tanskalaisen filosofin Harald Höffdingin esitys\nRousseaun kirjavista elämänvaiheista ja hänen ajattelunsa pääsuunnista.\nOnpa tästä kirjasta, jota muuan englantilainen Rousseaun tutkija\nnimittää \"ihastuttavaksi\", ilmestynyt toinen painoskin v. 1911,\nhuolimatta suomennoksen tavallista kehnommasta kieliasusta. Lisäksi on\nv. 1905 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimitusten sarjassa\nilmestynyt muuan Rousseaun pääteoksia, _Émile eli Kasvatuksesta_, jonka\nsuomentaja, tri J. Hahl, on varustanut sekä hänen elämäkertaansa että\ntuotantoaan selostavalla johdannolla ja jonka 1029 sivua ovat\ntarjonneet ja tarjoavat lukijalle runsasta tilaisuutta tutustua hänen\nhehkuvan kaunopuheiseen sanontaansa, samoin kuin hänen rohkeihin\nkasvatusopillisiin ja uskonnollisiin aatteisiinsa.\n\nNyt on tullut Rousseaun toisen teoreettisen pääteoksen, _Contrat\nsocial'in eli Yhteiskuntasopimuksen_ vuoro joutua suomeksi käännettynä\nyleisömme käsiin.\n\nDreylus-Brissac, muuan _Yhteiskuntasopimuksen_ julkaisijoita, sanoo\ntätä teosta siksi Rousseaun kirjaksi, \"josta Ranskassa eniten puhutaan\nja jota ehkä vähiten luetaan\". Nämä sanat viittaavat siihen, että\n_Yhteiskuntasopimus_ on yhä vielä elävä teos, että sen kehittelemien\nperiaatteiden ympärillä käyvät päivän valtiolliset mielipiteet yhä\nkiivasta kamppailuaan, mutta että vain harvat lukijat jaksavat\nperinpohjin harkita ja vertailla siinä esitettyjä oppeja, tyytyäkseen\nvain muutamiin yksinäisiin voimalauseisiin. Nykyisenä ajankohtana,\njolloin suuri valtakunta kaikista liitoksistaan natisten heittelehtii\nhurjan vallankumouksen ristiaallokossa, luulisi tämän vallankumouksen\nkeskellä elävien suomalaistenkin erinomaisen mielellään tutustuvan\nteokseen, jota on sanottu Ranskan suuren vallankumouksen raamatuksi ja\njoka on osaltaan varsin tehokkaasti jouduttanut tämän vallankumouksen\ntuloa. Lisäksi otaksuisi paraillaan hallitusmuotoaan etsivän kansan\nkernaasti ottavan selkoa niistä periaatteista ja näkökohdista, joita\nniin merkillisellä kirjalla on esitettävänään.\n\nOnhan sitäpaitsi jo yksistään Rousseaun kirjoitustavassa jotakin niin\nsydäntäsykähyttävää, lämmittävää ja inhimillistä, että hänen kirjansa,\nhuolimatta kaikesta, mitä niissä saattaa olla liioiteltua ja\nhaaveellista, tuntuvat ikäänkuin juuri meidän ajallemme kirjoitetuilta\nja ikäänkuin meidän kauneimpia pyrkimyksiämme edistäviltä. Gustave\nLanson, tunnettu ranskalainen kirjallisuushistorioitsija, tuleekin\nRousseauta ja Voltairea, toista valistusajan suurtaistelijaa,\nvertaillessaan siihen tulokseen, ettei Voltaire kosketa meihin\nläheskään niin syvältä kuin Rousseau ja että hän kuuluu jo tavallaan\nmenneisyyteen, kun sitävastoin \"Rousseau kuuluu meidän aikaamme; ja\nhyvin luultavaa on, että monet sukupolvet tulevat vielä häneen nähden\ntuntemaan aivan samoin\".\n\nVoltaire ja Rousseau edustivatkin kahta vastakkaista ihmislaatua.\nEdellinen oli kirkkaan järjen, kuivan tosiasian, armottoman naurun\nmies, jälkimäinen taas oli täynnä tunnetta ja liikutusta, eikä voinut\nsietää naurua. Voltaire oli ylimys kiireestä kantapäähän, eli\nyhteiskunnan kukkuloilla ja halveksi köyhiä. Rousseau oli koko ikänsä\nsaanut kokea yhteiskunnan kovuutta, säätyetujen vääryyttä, kulkurin\nköyhyyttä. Hän oli monilla jalkamatkoillaan halki Ranskan nähnyt\ntalonpojan kurjan tilan, hän oli pääkaupungin seurapiireissä pannut\nmerkille ylhäisön turhamaisen, tarkoituksettoman elämän, hän oli nähnyt\nkuningashallituksen rajattoman ahneuden ja pöyristyttävän mielivallan.\nSentähden kävi hän intohimoisesti puolustamaan köyhiä ja kovaosaisia,\nsentähden vaati hän jyrkästi kansaa vapautettavaksi niistä kahleista,\njoissa se oli vuosisatoja huokaillut.\n\nHaltioituneena hän haaveili siitä kadonneesta kulta-ajasta, jolloin\nihminen oli ollut onnellinen armaan luontoäidin helmassa, ja\nlannistumattomalla uskolla kävi hän parantamaan ihmistä ja parantamaan\nyhteiskuntaa, niin että edes jotakin tuon hävinneen kulta-ajan onnesta\nvoitaisiin uudelleen saavuttaa. Samalla kun Rousseau on ensimäinen\nluonnonnäkyjen taiteellinen, syvästi tunteva kuvaaja uudemmalla ajalla,\nkohottaa hän myös kaikkein voimakkaimmin huudon: \"Takaisin luontoon!\"\nja tekee siitä elämänohjeen sekä itselleen että ihmiskunnalle. Rousseau\ntahtoi elämän elettäväksi personallisesti, suurin, selvin,\nyksinkertaisin muodoin, hän moitti sivistyksen heikontavan tällaista\nelämää pirstomalla sen moninaisiin pintapuolisiin harrasteluihin, hän\npuolsi sielun, sydämen ja vaiston oikeuksia, järjen, hengen ja\nharkinnan siihen asti niin yksinvaltiaita oikeuksia vastaan.\n\nMiltä kohdalta liittyy nyt _Yhteiskuntasopimus_ näihin Rousseaun\nyleisiin pyrkimyksiin ja aatteisiin? Muutamat tutkijat, niinkuin esim.\nÉmile Faguet ja Jules Lemaître, vastaavat tähän, ettei juuri miltään\nkohdalta ja että _Contrat social_, samalla kun se on keskinkertaisin,\nhämärin ja tuhoisin kaikista Rousseaun teoksista sekä se, missä jo voi\nhuomata alkavan mielipuolisuuden merkkejä, on ajatuksellisesti kaikkein\nvaikeimmin liitettävissä hänen tuotantonsa kokonaisuuteen. Toiset taas,\nkuten esim. Lanson, katsovat olevan varsin helppoa havaita\n_Yhteiskuntasopimuksenkin_ suorastaan välttämättömänä renkaana\nliittyvän Rousseaun muiden teosten aateketjuun.\n\nRousseaun perusaate, se, josta hän aina lähtee ja johon hän aina tulee,\non, niin esittää asian Lanson, tämä: Luonto oli tehnyt ihmisen hyväksi\nja yhteiskunta on tehnyt hänet pahaksi; luonto oli tehnyt ihmisen\nvapaaksi ja yhteiskunta on tehnyt hänestä orjan; luonto oli tehnyt\nihmisen onnelliseksi ja yhteiskunta on tehnyt hänestä kurjimmista\nkurjimman olennon. Luonnontilassa ollessaan oli ihminen hyvä. Kuinka\nolisikaan hän voinut rikkoa sääntöjä vastaan, kun ei mitään sääntöjä\nollut? Hän seurasi vain itsesäilytysvaistoaan, oli viaton kuin eläin,\neikä vahingoittanut ketään. Hän tyydytti vain tarpeensa eikä pyytänyt\nyli sen mitään, vieläpä auttoikin kaltaisiaan silloin kun oli itse\nkylläinen. Turmelus alkoi sinä päivänä, jolloin harkinta liittyi\naistimukseen, jolloin järki otti vangikseen vaiston, jolloin ihminen\nkeksi pitää huolta myös tulevista tarpeistaan, jolloin hän näiden\ntulevien tarpeiden nimessä jakoi esineet käsitteiden \"minun\" ja \"sinun\"\nmukaan ja loi omaisuuden. Näin syntyi luonnollisen tasa-arvoisuuden\ntilalle omaisuuteen ja voimaan ja viekkauteen ja julmuuteen perustuva\neriarvoisuus. Näin syntyivät etuoikeudet, näin joutuivat toiset saamaan\nkaikki, mitään tekemättä, kun taas toisten oli pakko raataa\nnääntymykseen asti herrojensa hyväksi. Näin syntyi yhteiskunta, joka\nnäyttää vain tukevan anastajia heidän anastuksissaan ja raastavan\nköyhän vieläkin köyhemmäksi. Omaisuus on yhteiskunnan perustus, ja\nvalta, ylhäisyys, kunnia, kaikki lähtee siitä. Yhteiskunta kulkee yhä\neteenpäin turmeltumisensa tiellä, ja juuri se, mitä tämä yhteiskunta\npitää korkeimman kehityksensä mittana ja mistä se eniten ylpeilee,\ntaiteet ja tieteet, onkin parhaana merkkinä tästä turmeltumisesta.\nOvathan taiteet ja tieteet ylellisyyttä, josta kansan suuri enemmistö\nei tiedä eikä hyödy mitään, ja ylellisyyshän on taas samaa kuin\nmuutamien rikkaus ja lukemattomien kurjuus. Kas siinä Rousseaun\nmolempien ensimäisten esitelmien (_Discours_) aatteellinen tausta,\nesitelmän _Taiteiden ja tieteiden turmelevasta vaikutuksesta_ (1750) ja\nesitelmän _Eriarvoisuudesta_ (1755).\n\nEdelliseen näistä liittyy hyvin läheisesti _Kirje teatteriesityksistä_,\njonka Rousseau v. 1758 kirjoitti d'Alembertille vastustaakseen tämän\nehdottaman teatterin perustamista vakavaan Genève'iin, koska\nnäytelmätaide juuri parhaiten kuvastaa yhteiskunnan turmeltunutta tilaa\nja tehokkaimmin levittää sen erehdyksiä ja paheita.\n\nIhanteena on siis luontoon palaaminen. Mutta siitä huolimalta ei tule\notaksua Rousseaun vaativan nykyaikaisen ihmisen palaamista orang-utanin\nasteelle tai yhteiskuntatilan hylkäämistä ja luonnontilan omaksumista\nuudelleen. Ihminen on jo vuosituhansien kuluessa siinä määrin muuttunut\nkaikilta vaistoiltaan ja elämänvaatimuksiltaan, että luonnontilaan\npalaaminen merkitsisi hänelle suurta onnettomuutta. Lisäksi on\nyhteiskuntatila eräissä suhteissa luonnontilaa korkeampikin tila, kun\nasiaa tarkemmin ajattelee. \"Vaikkakin ihminen luopuu tässä tilassa\nuseista eduista, joita luonto oli hänelle tarjonnut, saa hän\nkorvaukseksi muita niin suuria etuja, hänen kykynsä harjaantuvat ja\nkehittyvät, hänen ajatuksensa avartuvat, hänen tunteensa jalostuvat,\nkoko hänen sielunsa kohoaa niin valtavasti, että elleivät tämän uuden\nelämäntilan väärinkäytökset alentaisi häntä usein sitäkin tilaa\nalemmas, minkä hän on jättänyt, hänen pitäisi lakkaamatta siunata sitä\nonnellista hetkeä, joka hänet siitä ikiajoiksi tempasi ja joka teki\ntyperästä, kehittymättömästä eläimestä älykkään olennon ja ihmisen\",\nlausutaan tästä _Yhteiskuntasopimuksessa_ (I, 8). Säilyttämällä siis\nkehityksen aiheuttaman älyllisen ja siveellisen olentomme jalostumisen\nja avartumisen, tulee meidän muutoin pyrkiä saavuttamaan niitä hyviä\nominaisuuksia ja sitä vapautta, joiden kuvitellaan luonnonihmiselle\nkuuluneen. Siinä mielessä tulee meidän palata luonnontilaan ja\ntoimittaa itsessämme parannus.\n\nTämä parannus käsittää kaksi laajaa tehtävää: yksilön parantamisen ja\nyhteiskunnan parantamisen.\n\nYksilön parantaminen tapahtuu ensi sijassa kasvatuksen avulla. Luonto\non hyvä ja yhteiskunta paha. Antakaamme siis luonnon tehdä tehtävänsä\nja pysyttäkäämme yhteiskuntaa aluksi etäällä lapsesta. Luonto loi\nvilli-ihmisen: tehkäämme mekin oppilaastamme villi-ihminen,\nvahvistakaamme hänen ruumistaan, teroittakaamme hänen aistejaan,\nharjoittakaamme vaistoa, odottakaamme harkinnan selviytymistä\naistimuksista, ihmiskunta on kehittynyt pakottavan tarpeen ja\nkokemuksen tietä: pankaamme lapsi tuntemaan tarpeita ja toimittakaamme\nhänelle kokemuksia. Poistakaamme hänen lähettyviltään turmiollinen\nkirjallisuus ja antakaamme hänen lukea vain luonnon suurta kirjaa ja\netsiä siitä jumalaa. Uskontojen opinkappaleet ovat yhteiskunnan\nkeksintöjä ja vihan ja teeskentelyn välikappaleita: hyljätkäämme ne ja\nkoettakaamme saada oppilaamme hänen ennätettyään järjen ikään\nkäsittämään Jumala kaikessa Hänen puhtaudessaan ja äärettömyydessään.\nNäin kehittyy lapsesta yhteiskuntaihminen, jolla on kaikki\nluonnonihmisen edut ilman yhteiskunnan luomia paheita. Tämän kehityksen\ntie osoitetaan yksityiskohtaisesti _Émile'issä_ (1762).\n\n_Uusi Héloïse_ (1761) taas osoittaa, kuinka kukin meistä voi keskellä\njokapäiväistä elämää suorittaa tämän kehityskulun kohti luonnollisen\nihmisen hyveitä. Luonnon mukaan on kyllä Saint-Preux'n ja Julie'n\nrakkaus aivan viatonta: mutta he ovat unohtaneet, että rakkaus luonnon\nmukaan on nykyään mahdoton. Yhteiskunta ei hyväksy heidän rakkauttaan,\nvaan eroittaa heidät, naittaen Julie'n miehelle, jota hän ei rakasta.\nJulie on sortumaisillaan aviorikokseen: valhehan kuuluukin niin\nläheisesti nykyiseen yhteiskuntaan. Mutta uskonnollisen tunteen\njohtamana päättää Julie elää täysin vilpitöntä elämää. Hänen miehensä\navustaa siinä häntä, ja he molemmat yhdessä nostavat totuuden,\nsuoruuden, vapauden, hyveen ja onnen vallitsemaan siinä\nmallikelpoisessa perheessä, jonka he luovat ja jossa sivistyksen\nkeskelläkin ihmisen älyllinen puoli kehittyy sydämen turmeltumatta.\n\n_Yhteiskuntasopimus_ (1762) käsittelee sitten keinoja, joiden avulla\nperinjuurin turmeltuneen yhteiskunnan parantaminen on toimitettava ja\nsovitettava keskenään yhteiskuntatilan tarjoomat monilukuiset edut ja\nluonnontilan vapaus ja onnellisuus. Sitävarten on ajatuksissa palattava\nsiihen hetkeen, jolloin yhteiskunta syntyi. Tällä hetkellä tekivät\nkeskenään tasa-arvoiset ja luonnostaan vapaat ihmiset sopimuksen, jonka\nmukaan he liittyivät yhteisöksi ja suostuivat kaikki luopumaan\nvapaudestaan ja omaisuudestaan yhteisön hyväksi. Tämän yhteisön ainoana\npäämääränä ja tehtävänä on ilmeisesti sen jäsenten menestys ja onni.\nSitä johtaa kaikkien näiden jäsenten tahtojen yhteisvaikutuksesta\nsyntyvä yleistahto, joka tarkoittaa aina yhteiskunnan parasta.\nKansalaiset alistavat kaikki tahtonsa tämän yleistahdon alaiseksi,\nmutta kun tämä yleistahto tähtää samaan kuin heidän kunkin\nyksityinenkin tahto, nimittäin yhteiskunnan menestykseen, on\nkansalainen vapaa, koska hän tottelee vain omaa tahtoansa. Luopumalla\nnäennäisesti vapaudestaan ja antautumalla yhteiskunnan alamaiseksi,\nlujittaa siis vain kansalainen vapauttaan, samoin kuin hän lujittaa\nomistusoikeuttaan, jota yhteiskunta suojelee. Kaikkien kansalaisten\ntahdoista syntyvä yleistahto on samalla ylin valtiovalta, mitä on\nolemassa: vain sen päätökset ovat laki. Hallitus, olkoon se millainen\ntahansa, olkoon sen etunenässä kuningas tai ylimystö tai suurempi\nhallituskunta, on vain tämän kansan yleistahdon palvelija.\nYieistahdolla on valta, koska se on ylin käskijä, minä päivänä tahansa\nmuuttaa hallitusmuotoa, poistaa kuningas, kumota perustuslait, jopa\npurkaa yhteiskuntasopimuskin. Näiden luonnollisten periaatteiden\nmukaisesti tulisi nyt koettaa uudelleen järjestää inhimillisiä\nyhteiskuntia, asettaa niihin sellainen hallitus, kuin niistä kukin\nnäyttää vaativan, laatia niille sellaiset lait, jotka takaavat niiden\nmenestyksen ja poistavat kaikki väärinkäytökset, kaiken sorron ja\nmielivallan.\n\nJos _Yhteiskuntasopimuksen_ voi näin suuremmitta vaikeuksitta yhdistää\nRousseaun muiden pääteosten aatteelliseen kokonaisuuteen, niin liittyy\nse taas toisaalta varsin elimellisesti hänen omaan elämäänsä ja sen\nkokemuksiin.\n\nNiinkuin hän teoksensa alkusanassa viittaa, on _Yhteiskuntasopimus_\nvain ote laajemmasta teoksesta, jota hän oli ryhtynyt sepittämään\nVenetsiassa vv. 1743-1744. Hänen vaikutusvaltaiset pariisilaiset\nystävänsä olivat nimittäin hankkineet hänelle lähettilään sihteerin\npaikan Venetsiaan. Niin vähän mieskohtaista iloa kuin työskentely\ntyperän ja saiturimaisen lähettilään kanssa Rousseaulle tuottikin,\ntarjosi tämä toimi hänelle kuitenkin oivallisen tilaisuuden tutustua\nEuropan valtiolliseen elämään, julkiseen ja salaiseen, yksityiseen ja\nkansainväliseen. Lisäksi tutki hän innokkaasti valtiotieteellisiä\nkirjailijoita, ja käytännön ja teorian innostamana suunnitteli ja pani\nhän osittain alulle itsekin laajan teoksen, jonka oli nimensä\nmukaisesti (_Institutions politiques_) määrä käsitellä valtiolaitosta\nkokonaisuudessaan, Hän joutui kuitenkin Venetsiasta niin pian pois,\nettei hän ennättänyt saada työtään valmiiksi. Vasta sitten kun hän oli\npäässyt Pariisin hyörinästä Montmorencyn rauhaan, sai hän aikaa\nkirjoittaa yhteen jaksoon kaikki tärkeimmät teoksensa ja samalla\neroittaa määrätyn osan vanhemmasta valtiotieteellisestä teoksesta ja\nmuodostaa siitä _Yhteiskuntasopimuksen_, mahdollisesti korjailemalla\ntätä osaa vakiintuneempien periaatteittensa mukaiseksi.\n\nNäitä periaatteita oli Rousseau muiden asiain yhteydessä julistanut\njo eräissä aikaisemmin ilmestyneissä kirjoituksissaan, ennen\nkuin hän ne lopullisesti kokosi erikoiseksi oppirakennukseksi\n_Yhteiskuntasopimukseen_. Niinpä oli hän jo suureen ensyklopediaan\nlaatimassaan esityksessä valtiotaloudesta ensimäisen kerran\nhahmostellut teoriansa yleistahdosta. Edelleen oli esitelmään\neriarvoisuudesta sisältynyt useita _Yhteiskuntasopimuksen_ aineksia,\nniinkuin esim. viittauksia perustavaan sopimukseen, kansalle kuuluvaan\nylimpään valtiovaltaan, lakien luonteeseen y.m. _Yhteiskuntasopimus_\nonkin tavallaan tämän esitelmän välttämätön täydennys: sehän osoittaa,\nmillä tavalla ihmiskunta saattaa pelastua siitä synkästä, suorastaan\ntoivottomasta tilasta, mihin se esitelmän mukaan oli joutunut.\n\nPaljon enemmän kuin tutustuminen kansainvälisiin valtiollisiin\nsuhteisiin ja Venetsian tasavallan oloihin vaikutti kuitenkin\n_Yhteiskuntasopimuksen_ lopulliseen muodostumiseen se seikka, että\nRousseau oli kotoisin toisesta kaupunkitasavallasta, Genève'istä. Tosin\nei hän senjälkeen kun hän v. 1728 16-vuotiaana karkasi kalvinilaisesta\nsynnyinkaupungistaan, ollut oleskellut siellä muuta kuin käymätien.\nMutta hän sanoo isänsä jo lapsena istuttaneen häneen \"vapaan\ntasavaltalaisen hengen\", ja koko elämänsä ijän katsoikin hän syvällä\nkunnioituksella ja ihailulla tämän porvaristasavallan puoleen.\nKuuluisaksi tultuaan kävi Rousseau v. 1754 Genève'issâ ja kääntyi\nuudelleen protestanttisuuteen, päästäkseen tasavallan kansalaiseksi --\narvo, josta hän oli ylpeämpi kuin konsanaan suurempien valtioiden\nkomeimmistakin kunnianimistä. Niinpä kirjoittaakin hän useina vuosina,\nsiksi kunnes synnyinkaupungin johtomiesten ja hänen välinsä\nennättävät kylmetä, teostensa kansilehdelle arvokseen \"Genève'in\nkansalainen\" ja panee sen, missä suinkin tilaisuutta on, toisten\nkirjailijain monilukuisten pöyhkeiden arvonimien vastakohdaksi. Heti\n_Yhteiskuntasopimuksen_ ensimäisen kirjan alussa viittaa hän myös tähän\nkansalaisarvoonsa ja äänestysoikeuteensa ja jatkaa: \"Joka kerta kun\nharkitsen hallitusmuotoja, olen onnellinen saadessani tutkimuksistani\nyhä uusia syitä isänmaani hallitusmuodon rakastamiseen!\"\n\nTuolla käynnillään v. 1754 oli Rousseau nimittäin erikoisesti\ntutustunut Genève'in hallitusmuotoon, ja onkin näytetty toteen, että\nuseat kohdat _Yhteiskuntasopimusta_ on enemmän tai vähemmän\nuskollisesti muovailtu tämän hallitusmuodon mukaisiksi. Joka\ntapauksessa ajatteli Rousseau pientä, ei liian rikasta eikä\nliian köyhää -- rikkauden tasaisen jakautumisen vaatiminen,\nmaanviljelyksen ja maaseudun ylistäminen kaupan ja kaupunkien edellä ja\nsuurteollisuuden vaatiman työnjaon vastustaminen ovatkin Rousseaulle\nvarsin kuvaavia piirteitä -- valtiota, juuri sellaista kuin Genève tai\nBern, ja vain sellaisen pienen valtion piirissä katsoo hän ihanteensa\nmahdolliseksi toteuttaa, mikäli se yleensä on mahdollinen toteuttaa.\nMielikuvituksessaan yhdisti hän ihailemansa Genève'in tasavallan\nantiikin tasavaltoihin, joita hän ihaili vielä enemmän ja joiden\nedustamia aatteita hän niinikään koetti sovittaa suunnitelmiinsa. Onhan\ntuo aate, että kansalainen on jotakin vain valtion jäsenenä, että hän\non vain sikäli vapaa kuin valtiokin on vapaa ja että kansalaisen tulee\nnäin ollen kaikkine voimineen, kykyineen ja omaisuuksineen antautua\nvaltiolle, täysin antiikkinen. Lisäksi sijoittaa Rousseau teoksensa\nloppuun laajan esityksen Rooman tasavallan kansankokouksista ja\ntribuunin, diktaattorin ja sensorin viroista, ikäänkuin tahtoisi hän\nsuositella kaikkia niitä esikuviksi nykyajankin valtioille.\nPuoltaessaan 16. vuosisadalla protestanttisen kansan oikeutta nousta\nuskonsa puolesta kapinaan ja vastustaessaan myöhemmin Ludvig XIV:n\nitsevaltiutta olivat taas protestanttiskalvinistiset jumaluusoppineet\nkehitelleet teoriaa kansan suvereenisuudesta, kansalle kuuluvasta\nylimmästä valtiovallasta, ja tämä teoriahan on Rousseaunkin\nvaltiollisen aaterakennuksen kulmakiviä. Edelleen tuntuu ikäänkuin\narmottoman kalvinilaisuuden ja Genève'in vanhojen asetusten vaikutusta\nsiinä karkotuksella ja kuolemalla uhkaavassa ankaruudessa, millä\nRousseau teoriansa huipuksi pystyttää, menetellen tässä vastoin\nMontesquieun varovampia ja järkevämpiä suunnitelmia, deistisiin\nopinkappaleihin, sellaisiin kuin kostavan ja auttavan Jumalan\nolemassaoloon, vanhurskaiden autuuteen ja pahojen rangaistukseen,\nnojaavan valtionuskontonsa.\n\nJos näin Rousseaun oppi kansalle kuuluvasta ylimmästä valtiovallasta\nulottuu verrattain syvälle inhimillisen ajattelun historiaan, niin\nvielä paljoa syvemmät juuret on sillä teorialla, josta hänen teoksensa\non saanut nimensä ja joka on hänen koko valtiotieteellisen ajattelunsa\nlähtökohta, nimittäin sopimusteorialla. Prof. Erich huomauttaa\nvaltiosääntöjen säätämistä ja muuttamista käsittelevässä teoksessaan,\nettä sillä opilla, jonka mukaan valtion oikeusperusteena on\njonkunlainen sopimus, oli kannattajia jo vanhojen kreikkalaisten\nfilosofien keskuudessa. Keskiaikaisillakin kirjailijoilla tavataan\ntämän opin suuntaisia ajatuksia ja uudennusajalla kehittävät n.s.\nluontaisoikeuden puoltajat sitä aivan erikoisen innokkaasti. Ja\nmyöhemminkin on sen vaikutus valtio-oppiin ja valtioitten\noikeusmuotoihin ollut tavattoman tärkeä. Sisälsihän tuo käsitys, että\nvaltion olemassaolon perustuksena on jonkunlainen sopimus, millainen\ntahansa, ytimeltään kansanvaltaisen periaatteen, josta kehitettynä\nsaattoi tulla hallitsijain yleensä ehdottomaksi ja alkuperältään\nsuorastaan jumalalliseksi julistetun ylimmän vallan terveellinen\nvastapaino.\n\nTällaisen sopimuksen tekemistä ovat kaiketi hyvin harvat pitäneet\nvarsinaisena historiallisena tapahtumana: pikemminkin on sitä käsitetty\njonkunlaiseksi luontaiseksi oikeuspohjaksi, jolle valtio on\nrakennettava. Mutta myönnettävä on, että tätä sopimusperiaatetta on\naikojen kuluessa käytetty mitä vastakkaisimpiin tarkoituksiin ja että\nsiitä vedetyt käytännölliset johtopäätökset ovat olleet mitä\nristiriitaisimpia. Niinpä on keskiajalta lähtien puolustettu sellaista\nkatsantokantaa, että sopimus on alkuaan tehty kuninkaan ja kansan\nvälillä, mutta ettei kansalla sitten, kun se kerran on antautunut\nkuninkaan valtaan, ole enää mitään sanansijaa, hallittiinpa sitä millä\ntavalla tahansa. Toisaalta on taas sopimus käsitetty tehdyksi niiden\nihmisten kesken, jotka ovat valtion muodostaneet, niin että\n\"kuninkaiden ja hallitusmiesten valta on ainoastaan johdettua valtaa\",\nniinkuin lausuu Milton, joka toisen tunnetun englantilaisen ajattelijan\nLocke'in kanssa on tätä käsitystä puolustanut.\n\nKuuluisa on kolmannen englantilaisen filosofin Hobbes'in kanta. Hänkin\nlähtee kyllä siitä ajatuksesta, että sopimuksen ovat tehneet ne\nyksilöt, jotka ovat valtion muodostaneet, ilman että hallituksella on\nollut siihen mitään osaa. Mutta hän katsoo kansan suostuneen ei\nainoastaan valtion muodostamiseen, vaan myöskin määrätyn henkilön tai\nmäärättyjen henkilöiden asettumiseen tämän valtion etunenään. Hän\nmyöntää kyllä kansalla olevan luonnostaan ylimmän vallan, mutta hän\nkatsoo kansan luovuttaneen tuon ylimmän vallan juuri sopimuksen teolla\nhallitukselle kokonaan ja ikiajoiksi. Niinpä siis muuttuukin hallitus\nheti valtion syntyessä samalla ylimmäksi vallaksi, eikä kansalla ole\nenää mitään muuta jälellä kuin ehdoton kuuliaisuus: sopimus sitoo\nkansan tottelemaan hallitsijaansa, menettelipä tämä miten tahansa.\nKansa on luovuttanut kerta kaikkiaan oikeutensa hallitsijalle, jolla on\nvalta käytellä näitä oikeuksia aivan mielensä mukaan. Ja kerran tehty\nsopimus sitoo ei ainoastaan niitä yksilöitä, jotka alkuaan sopimuksen\ntekivät, vaan myös kaikkia heidän jälkeläisiään. Hobbes on siis\nGrotiuksen kanssa sitä mieltä, että ihminen voi luovuttaa sekä oman\nvapautensa että myös jälkeläistensä vapauden, ja että siis koko\nkansakin voi tehdä samoin.\n\nLiittyen lähemmin Miltoniin ja Locke'iin käy nyt Rousseau ankarasti\nvastustamaan näitä Hobbes'in ja osaksi myös Grotiuksen käsitystapoja.\n\nHän lähtee myös siitä ajatuksesta, että ihmiset sitten, kun luonnontila\nkävi heille mahdottomaksi, siirtyivät yhteiskuntatilaan, tekemällä\nkeskenään sopimuksen heidän kaikkien yhteistä hyvää tarkoittavan\nvaltion perustamisesta. Kaikki ovat sopimuksen teossa samassa asemassa:\nhe luovuttautuvat valtiolle kokonaan, kaikkine oikeuksineen, ja kun\nkaikki tekevät niin, ei ole kellään syytä valittaa. Mutta kun ei kukaan\nvoi tehdä mitään sitoumuksia toisten puolesta, vaatii Rousseau kansan\nlaillisissa kokouksissa aina ensimäiseksi esitettäväksi tämän\nkysymyksen: \"Tahtooko ylin valtiovalta (= kansa) säilyttää nykyisen\nhallitusmuodon?\" sekä toiseksi: \"Tahtooko kansa jättää tämän\nhallituksen hoidon niille henkilöille, joiden huolena se nykyäänkin\non?\" Näin siis kansa itse ratkaisee lyhyiden väliaikojen kuluttua,\nmillä tavalla se haluaa itseään hallittavan.\n\nMinkäänlainen ylin valtiovalta ei siis Rousseaun mukaan ole voinut\nsiirtyä sopimuksen teossa kansalta hallitukselle. Päinvastoin. Rousseau\non jyrkästi sitä mieltä, että kansan yhteisölle kuuluva ylin\nvaltiovalta, suvereniteetti, on yhtä luovuttamaton kuin se on jakamaton\nja häviämätön. Onpa sitä Rousseaun mukaan mahdoton edustaakin: kansan\non itse välittömästi omissa kokouksissaan vahvistettava sille esitetyt\nlait. Hallituksen tehtävänä on ainoastaan näiden kansan yleistahtoa\nilmaisevien lakien toimeenpaneminen ja sovittaminen yksityistapauksiin,\nkoska yleistahto ei voi tehdä muita kuin yleisiä päätöksiä. Hallitus,\nolipa se millainen tahansa: kansanvaltainen, ylimysvaltainen tai\nyksinvaltainen, on ainoastaan ja yksinomaan tämän kansan yleistahdon\npalvelija, ja Rousseau kieltää ehdottomasti, että sen tai tämän\nhallituksen asettaminen olisi sopimusluontoinen teko (III, 16). Sillä\nkuinka voitaisiin tehdä sellainen sopimus, missä korkeampi sitoutuisi\ntottelemaan alempaansa! Lisäksi tietäisi moinen sopimus ylimmän\nvaltiovallan luovuttamista, rajoittamista ja hävittämistä, mikä ei saa\ntapahtua, samalla kun se olisi ainoan valtion olemukseen kuuluvan\nsopimuksen, alkuperäisen yhteiskuntasopimuksen loukkaamista. Tässä\nkohdassa on Rousseaun kansanvaltainen kanta jyrkkä ja järkähtämätön.\n\nMutta puhuessaan eri hallitusmuodoista ei hän suinkaan asetu yhtä\njyrkästi kansanvaltaisimman hallitusmuodon puolelle. Eroittaessaan\nkansanvaltaisen, ylimysvaltaisen ja yksinvaltaisen hallitusmuodon pitää\nhän päinvastoin ensimäistä siihen liittyvien monien haittojen takia\nsuorastaan mahdottomana ihmisten muodostamaan valtioon: \"Jos olisi\nolemassa jumalten muodostama kansa, niin hallitsisi se itseänsä\nkansanvaltaisesti. Niin täydellinen hallitus ei sovellu ihmisille.\"\n(III, 4.) Vaikka hänellä onkin kuninkaista sanottavana monta\nkatkeraa ja pilkallista sanaa, ei hän sentään pidä yksinvaltaista\nkuningashallitustakaan mahdottomana erinäisissä oloissa, niin\nilmeisesti kuin hänen vahvin mieltymyksensä valinnaisen ylimysvallan\npuoleen kallistuukin Genève'in malliin.\n\nRousseaulla täytyy nimittäin myöntää olleen niin paljon historiallista\nälyä, ettei hän käynyt laatimaan kerta kaikkiaan kaikille valtioille\npakotettavaa kaavaa, vaan myönsi kunkin hallituksen saattavan olla\npaikallaan eri aikoina ja eri oloissa aina kansan lukumäärän,\nentisyyden, luonteen ja kehitysasteen sekä sen asuman alueen ilmanalan,\nmaaperän laadun ja yleensä ulkonaisten suhteiden mukaan. Pääasia\nhänelle oli vain, että kansalla on kaikkialla ylin valtiovalta, että\nkansa saa itse ratkaista hallitusmuotokysymyksen ja että siis kansalla\non aina kohtalonsa omissa käsissään. Niinpä onkin hän taipuvainen\nnimittämään tasavallaksi jokaista valtiota, missä näin on laita, vaikka\nsen hallitusmuoto olisi esim. yksinvaltainen. Valtion tärkein tehtävä\non kaikkien sen jäsenten menestyksen ja onnen valvominen, ja kun se\nvain tämän tehtävän täyttää, ei ole väliä, millaisen hallitusmuodon\nkansa on sille suvainnut antaa, kunhan tämä hallitusmuoto vain takaa\ntämän tehtävän täyttymisen.\n\nKaikki riippuu siis lopullisesti kansan tahdosta. Rousseau nimittää\ntätä tahtoa yleistahdoksi. Tämä yleistahto on hänen ajattelussaan\nkietoutunut jonkunlaiseen salaperäisyyden verhoon. Yleistahto\nei näet ole pelkkä kansan tahto sellaisenaan, vaan kuvastaa se\njonkunlaista kansakunnan elämisen periaatetta, jonkunlaista jatkuvan\nmenestyksellisen olemassaolon pyrkimystä, joka ei voi kadota\nkansakunnasta niin kauvan kuin se yleensä on kansakunta. Sentähden\nvoikin Rousseau väittää yleistahdon aina olevan \"oikean\", aina\ntähtäävän valtion parhaaseen, vaikka yksityisedut ja puoluepyyteet\nvoivatkin joskus johtaa äänestäjiä harhaan ja hetkiseksi himmentää\nyleistahdon. Tämä tahto on sen siveellisen henkilön tahto, joka syntyy\nsilloin kun ihmiset yhteiskuntasopimuksella muodostavat valtion ja\nantautuvat sen jäseniksi. Yleistahto pakottaa yksityisen olemaan\nvapaan, se on: tahtomaan omaa parastaan, aivan niinkuin Kantin\nsiveysopin järjestelmässä ihmisen korkeampi ja järjellisempi tahto\npakottaa hänen alemman luontonsa suorittamaan oikeita tekoja.\n\nRousseaun mielestä on olemassa tuntuva ero _yleistahdon_ (volonté\ngénérale) ja _kaikkien tahdon_ (volonté de tous) välillä. Edellinen\ntarkoittaa aina vain yhteistä etua, kun taas jälkimäinen pyrkii\ntyöntämään etualalle yksityisharrastuksia, ollessaan vain\nyksityistahtojen summa. Milloin nämä yksityistahdot esiintyvät\näänestyksissä sellaisella tavalla, että valtion edusta ei näytä kukaan\nvälittävän rahtuakaan, ei Rousseau edes silloinkaan myönnä yleistahdon\nolevan tuhotun tai turmeltuneen. \"Se on yhäti järkähtämätön,\nmuuttumaton ja puhdas; mutta se on joutunut toisten tahtojen valtaan,\njotka ovat voimakkaampia kuin se. Irroittaessaan etunsa yhteisestä\nedusta huomaa jokainen kyllä, ettei hän voi sitä irroittaa siitä\ntäydellisesti; mutta hänen osuutensa yhteisestä pahasta ei näytä\nhänestä miltään sen hänelle yksinään kuuluvan hyvän rinnalla, jonka hän\nluulee saavuttavansa. Ellemme ota lukuun tätä yksityistä hyvää, tahtoo\nhän yleistä hyvää jo oman etunsakin nimessä yhtä voimakkaasti kuin kuka\nmuu tahansa. Silloinkaan, kun hän myy äänensä rahasta, ei hän sammuta\nyleistahtoa sisimmässään; hän vain kiertää sitä.\" (IV, 1.)\n\nEpäilemättä on tämä syvää ja kaunista sielunerittelyä, mutta Rousseaun\narvostelijat ovat huomauttaneet, että lopputulos on kuitenkin\ntodellisuudessa se, että Rousseaun valtiossa tulisi riehumaan\naivan sietämätön enemmistömielivalta, kun kerran käytännössä on\nmahdoton eroittaa tuota ikiviisasta yleistahtoa häikäilemättömän\nenemmistöpuolueen tahdosta ja kun kerran Rousseau, asettuen jälleen\nvastustamaan Montesquieun ajatuksia, vaatii jyrkästi poistettavaksi\nkaikki suojelevat väliasteet ja vallanjaot ylivaltiaana käskevän kansan\nja palvelijana tottelevan hallituksen väliltä. Rousseau vaatii\nkuitenkin sitä suurempaa yksimielisyyttä päätöksen teossa, mitä\ntärkeämpi asia on. Täydellistä yksimielisyyttä vaatii kuitenkin vain\nitse yhteiskuntasopimus, sillä \"yhteiskunnan jäseneksi liittyminen on\nmaailman vapaaehtoisin teko; koska jokainen ihminen on syntynyt\nvapaaksi ja oman itsensä herraksi, ei kukaan saa, minkä syyn varjolla\nse sitten tapahtuisikaan, tehdä häntä alamaisekseen ilman hänen\nsuostumustaan. Päättää, että orjan poika syntyy orjaksi, merkitsee\nsamaa kuin päättää, ettei hän synny ihmiseksi.\" (IV, 2.)\n\nTämä yleistahto ohjaa nyt kansalle kuuluvan ylimmän valtiovallan tekoja\nja päätöksiä. \"Niinkuin luonto antaa jokaiselle ihmiselle ehdottoman\nvallan kaikkiin tämän ihmisen jäseniin nähden, niin antaa myös\nyhteiskuntasopimus valtioruumiille ehdottoman vallan kaikkiin sen\njäseniin nähden; ja juuri tällä yleistahdon ohjaamalla vallalla on...\nylimmän valtiovallan nimi\" (II, 4). Kaikki kansalaiset ovat siis\nalamaisina tästä ylimmästä valtiovallasta täydellisesti ja ehdottomasti\nriippuvaisia. \"Kaikki ne palvelukset, mitä kansalainen voi tehdä\nvaltiolle, täytyy hänen tehdä heti kun ylin valtiovalta niitä pyytää;\nmutta ylin valtiovalta ei saata puolestaan raskauttaa alamaisia\nainoallakaan kahleella, joka on hyödytön yhteisölle; se ei saata edes\nsitä tahtoa: sillä järjen lain vallitessa ei mitään tapahdu ilman\nsyytä, samoin kuin ei luonnonkaan lain vallitessa\" (II, 4). Se, mitä\nkukin yhteiskuntasopimuksessa luovuttaa voimastaan, omaisuudestaan,\nvapaudestaan, muodostaa vain sellaisen osan tuosta kaikesta, jonka\nkäyttäminen on tärkeä yhteisölle. \"Mutta\", huomauttaa Rousseau, \"on\nmyönnettävä myöskin, että ylin valtiovalta yksin arvostelee tämän\ntärkeyden\" (II, 4). Ylin valtiovalta, s.o. kansan enemmistö, siis\narvostelee, mitä alamaisten tulee luovuttaa vapaudestaan, voimastaan ja\nomaisuudestaan valtion hyväksi, koska he ovat kaiken tämän valtiolta\nsaaneet ja koska he esim. omaisuuteen nähden ovat vain oikeastaan\nvaltiolle kuuluvan omaisuuden säilyttäjiä ja huoltajia (dépositaires).\n\nOn usein huomautettu, että Rousseau, myöntämällä valtiolle näin suuren\nvallan joka suhteessa, kallistuu vahvasti n.s. valtiososialismiin päin.\nJoka tapauksessa luo hän aikansa ehdottoman yksinvallan vastapainoksi\nyhtä ehdottoman valtiovallan, jonka lopullinen hoito on kansan käsissä.\nRanskassahan oli kuninkaalla jo pitkät ajat ollut täydellinen ja\nrajaton valta kaikissa suhteissa. Katoliset jumaluusoppineet olivat\njulistaneet, että kuningas oli saanut valtansa Jumalalta ja että se oli\nsiis loukkaamaton. Kuninkaalla oli yksinään oikeus säätää lakeja,\noikeus \"ilman riippuvaisuutta ja kenenkään muun osaa\". Hän katsoi\nalamaistenkin kaiken omaisuuden kuuluvan yksinään hänelle, ja jos hän\njätti tuon omaisuuden hallinnan alamaisilleen, niin tapahtui se\n\"sulasta armosta\". Kuningas oli siis suvereeni, kaiken alku ja loppu,\nkaiken käskijä ja määrääjä. Rousseaun tärkeistä tärkein historiallinen\nmerkitys on siinä, että hän _Yhteiskuntasopimuksessaan_ niin terävästi\nja kaunopuheisesti osoitti tällaiset kuninkuuden vaatimukset\njärjettömiksi ja kaikkea oikeusperustetta puuttuviksi ja siirsi\nsuvereniteetin eli ylimmän valtiovallan päättävästi kansalle, tekemällä\nkuninkaasta vain kansan palvelijan.\n\nJa Rousseau osoittaa selvästi keinonkin, jonka avulla kansa pääsee\ntuollaisista suhdattomista vaatimuksista ja yleensä hallituksesta,\njonka toiminta ei enää tarkoita kansan eli yhteisön parasta ja joka\nsiis on rikkonut yhteiskuntasopimuksen: \"Niin kauvan kuin kansa on\npakotettu tottelemaan ja kuin se tottelee, se tekee hyvin; heti kun se\nvoi pudistaa ikeen hartioiltaan ja kun se sen pudistaa, se tekee\nparemmin.\" (I, 1.) Sillä heti kun yhteiskuntasopimus on rikottu,\nlakkaavat kaikki sitoumukset ja oikeudet ja yksinään voima ratkaisee\nkysymyksen. Heti kun kansalla vain on voimaa kukistaa itsevaltainen\nhallitus ja sen voima, on sen velvollisuus se tehdä ihmiselle\nluonnostaan kuuluvan vapauden nimessä, sillä toisen orjana oleminen ei\nole ihmisen arvon mukaista, eikä voima luo koskaan oikeutta.\n\nYhteiskuntasopimus, yleistahto, ylin valtiovalta, nämä Rousseaun\nvaltio-opin kolme pääpylvästä, kaikki ne pohjautuvat lopullisesti\nkansaan, jonka menestyminen on valtion ja kaikkien sen laitosten ainoa\nsilmämäärä. Rousseau ei ole kuitenkaan ehdoton kansan ihailija. Hän\nnimittää sitä joskus \"sokeaksi joukkioksi\", joka ei osaa tahtoa sitä,\nmikä on oikein, koska se ei useinkaan tiedä, mikä sille on hyväksi.\nSentähden katsoo Rousseau välttämättömäksi antaa lainlaatijan kansalle\noppaaksi ja avustajaksi tämän kansan olojen järjestämisessä. Tämän\nihmeellisen lainlaatijan verhoaa Rousseau samanlaiseen ylevään\nsalaperäisyyteen kuin yleistahdonkin. Hänellä tulisi olla korkeampi,\nmelkeinpä jumalallinen äly, hänen tulisi tuntea kaikki ihmisten\nintohimot, omaamatta niistä ainoatakaan, ja hänen tulisi kyetä omasta\nonnestaan ja kunniastaan välittämättä työskentelemään muiden onnen\nhyväksi. Kuitenkaan ei hänellä saa olla minkäänlaista lakiasäätävää\nvaltaa, koska kansa ei voi sitä milloinkaan itseltään luovuttaa. Hän on\nyksinomaan lakien _laatija_, eikä mitään muuta. Kansan asiana on joko\nhyväksyä tai hyljätä hänen esityksensä. Mutta mistä saa nyt tämä \"sokea\njoukkio\" kyvyn ja ymmärryksen hyväksyä juuri ne oikeat lakiehdotukset?\nEivätkö useinkin juuri pahimmat petkuttajat uskottele kansalle\nomaavansa lainlaatijan \"suuren sielun\" ja näin tunkeudu sitä johtamaan\njoko itsensä tai jonkun erikoisen puolueen eduksi? Ja kuinka saattaa\nsitten kansa ensin laatia hallitusmuotonsa, jonka sovelluttaminen\nkunkin maan kehitysasteeseen ja oloihin on niin erinomaisen vaikea\ntehtävä, ja vasta myöhemmin tarvita lainlaatijan apua muita vähemmän\ntärkeitä lakejaan säätäessään?\n\nNäitä ja monen monia muistutuksia on tehty Rousseaun teorioja vastaan.\nNiinpä on huomautettu Rousseaun _Yhteiskuntasopimuksessakin_ pitävän\nliiaksi kiinni tuosta niin suurella ponnella julistamastaan opista,\nettä ihminen on luonnostaan hyvä, kun hän ilman muuta otaksuu\nsopimusta tehtäessä vahvojen ja älykkäiden kiltisti suostuvan olemaan\ntasa-arvoisia heikkojen ja typerien kanssa, vaatimatta etuoikeuksia.\nEikö lisäksi yhteiskuntakin ole kaikessa pahuudessaankin luonnollisen\nkehityksen tulos ja oikeastaan siis hyvä, jos luontokin on hyvä?\nEdelleen väitetään Rousseaun uhraavan kokonaan ihmisen yksilölliset\noikeudet tehdessään hänet niin täydelleen riippuvaksi valtiosta ja\npakottaessaan hänet niin ehdottomasti sille antautumaan. Näin joutuu\n_Yhteiskuntasopimus_ tavallaan ristiriitaan _Uuden Héloïsen_ kanssa,\nkoska tämän romaanin voimakkaasti kehittyneet siveelliset luonteet vain\nsuurella vaivalla, jos lainkaan, saattaisivat alistua Rousseaun\nihannevaltion harjoittamaan ehdottomaan niin ulkonaiseen kuin sisäiseen\nmääräämisvaltaan. Niinikään havaitaan Rousseaun joutuvan muihinkin\nristiriitaisuuksiin ja varsinkin jättävän ylimalkaisella sanonnallaan\nmonet kohdat hämäriksi ja eri lailla tulkittaviksi. Toisaalta on tähän\nkuitenkin huomautettu, että silloisessa Ranskassa oli yleensä\nturvallisinta pysyä aivan yleisissä periaatteissa ja karttaa liian\nyksityiskohtaisia näiden periaatteiden sovellutuksia, jos mieli välttää\nkaikenlaisia ikäviä tuttavuuksia kuninkaallisen järjestysvallan ja\nvankilan kanssa.\n\nEdelleen on Rousseauta ankarasti moitittu siitä, että hän on useat\nteoksensa aatteet, niinkuin esim. hänen suunnitelmiensa mukaan\nhallittavan valtion laadun, lainlaatijan tehtävän, yleistahdon\nilmenemisen y.m. kohottanut niin korkean ihanteellisuuden huipulle,\nettä niitä on mahdotonta käytännössä saavuttaa ja että koko kirja saa\nnäin hyödyttömän haaveen leiman. Niinpä mainitaankin Rousseaun\nvanhoilla päivillään sanoneen _Yhteiskuntasopimuksesta_: \"Ne, jotka\nluulevat ymmärtävänsä sen täydellisesti, ovat minua taitavampia\", aivan\nniinkuin hän kirjeissään piti _Émile'in_ ohjeiden mukaan suoritettua\nkasvatusta sen tarjoamien lukemattomien vaikeuksien ja pienimmänkin\nerehdyksen tuottaman tuhon vuoksi käytännöllisesti mahdottomana.\nKun Rousseauta pyydettiin laatimaan ohjeet Korsikan ja Puolan\nhallitusmuotoja varten, näytti hän unohtavan kirjansa jyrkät väitteet\nja esiintyi tavattoman varovaisesti. Hänen nähdäkseen on hyvin\nvaarallista käydä käsiksi juurtuneihin epäkohtiin, vaikka ne olisivat\nkuinka pahoja, sillä kansa ei siedä niihin kajottavan ja valtio on\nmullistusten hetkellä aina heikoin ja voi silloin helposti suistua\nsekasortoon tai tyranniaan. Niinpä ei hän ole halukas ilman muuta\nvapauttamaan edes Puolan maaorjia, koska heille olisi sitä ennen\nhankittava sielu, joka tekisi nämä orjat vapauden arvoisiksi. Edelleen\nsäilyttää hän Puolassa yksinvaltiuden, mutta toivoo kuitenkin naapurien\npienentävän Puolaa, koska pieniä valtioita on helpompi hallita kuin\nsuuria. Kaikki tämä osoittaa kuitenkin vain Rousseaulla olleen sen\nverran järkeä, ettei hän ilman muuta käynyt sovittamaan jotakin\nkaavamaista ihannetta historian luomiin ja vain vaikeasti muutettaviin\noloihin. Tuomitseehan hän itse _Yhteiskuntasopimuksessa_ (II, 8)\njyrkästi Pietari Suuren yritykset tehdä venäläisistä ilman muuta\nsaksalaisia tai englantilaisia, koska noista yrityksistä on ollut\nvenäläisille se surullinen seuraus, ettei heistä voi enää koskaan tulla\nsivistynyttä, lainalaiseen järjestykseen pystyvää kansakuntaa.\n\nSentähden tehdäänkin oikeastaan Rousseaulle suurta vääryyttä, kun\nsälytetään hänen hartioilleen kaikki ne erehdykset ja julmuudet, mitä\nhänen oppilaansa varsinkin Ranskan suuren vallankumouksen aikana hänen\naatteidensa nimessä tekivät. Menetteliväthän nämä oppilaat ilmeisesti\nvastoin Rousseaun selviä ohjeita, kun he kävivät sovittamaan pienelle,\nehkä vain muutamia tuhansia kansalaisia käsittävälle ja muutoinkin\nniin monin tavoin rajoitetulle valtiolle aijottua valtiomuotoa\nmonimiljoonaiseen ja ikivanhoihin perinnäistapoihin piintyneeseen\nkansaan.\n\nEpäilemättä oli _Yhteiskuntasopimus_ kumouksellinen kirja ja\nepäilemättä se ehdotonta kansanvaltaa julistamalla antoi aseet 30\nvuotta myöhemmin esiintyvien kumousmiesten käsiin. Mainitaanhan Marat'n\njuuri vallankumouksen aattona v. 1788 lukeneen ja selitelleen\n_Yhteiskuntasopimusta_ julkisilla kävelypaikoilla innostuneelle\nkuulijakunnalle, ja kun Sieyès kuuluisassa lentokirjassaan _Mitä on\nkolmas sääty?_ julisti jyrkästi: \"Millä tavalla kansakunta\ntahtoneekaan, riittää, että se tahtoo; kaikki muodot ovat hyviä\nja sen tahto on aina korkein laki\", niin tuntuuhan siinä selvästi\nRousseaun äänensävy. Niinkuin Rousseau antoi _Kirjeessään\nteatteriesityksistä_ vallankumoukselle kansalaisjuhlat, samoin antoi\nhän _Yhteiskuntasopimuksessaan_ sille lauseparret ja voimasanat. Hän\n\"hallitsi Robespierre'in mukana\", lukemattomissa julkaisuissa\nylistettiin häntä oikeuden ja vapauden suurimmaksi esitaistelijaksi,\nThérèse'ille, hänen rakastajattarelleen ja myöhemmin vaimolleen\nannettiin eläke suurin kunnianosoituksin, hänen ruumiinsa muutettiin v.\n1794 Pantheoniin ja hänelle päätettiin pystyttää muistopatsas. Rousseau\noli kuin olikin \"vallankumouksen jumala\", mutta sittenkin on väärin\ntehdä häntä vastuunalaiseksi kaikista vallankumouksen väärinkäytöksistä\nja kaikista intoilijain yltiömäisyyksistä. Viitattuaan siihen\nmahdollisuuteen, että Rousseausta olisi varmaankin tullut\nhirmuhallituksen aikana yksi sen uhreja, ratkaisee Höffding tämän\nkiistakysymyksen näillä kauneilla sanoilla: \"Jos käsitämme\nvallankumouksen suureksi innostuksen purkaukseksi, sen toivon\nilmituojaksi, että yhteiskunnan epäkohtia voidaan lieventää yhteisen\ntyön avulla, niin on Rousseau sen profeetta.\"\n\nJoka tapauksessa on nyt Rousseaulla ollut paljon vihamiehiä joko hänen\naatteittensa tai niiden otaksuttujen seurausten takia. Varsinkin\nEnglannissa on hänellä ollut huono maine. Tri Johnson sanoi häntä\naikoinaan \"pahaksi mieheksi\" ja olisi mielellään lähettänyt hänet\nrangaistussiirtolaan. Osa englantilaisia oikeustieteilijöitä on\nBritannian etujen nimessä vastustanut eräitä Rousseaun vaatimia\nrajoituksia sodankäyntiin, varsinkin mitä tulee yksityisen omaisuuden\nanastamiseen ja siihen liittyvään kaappausoikeuteen, samoin kuin\nennakolta tapahtuvaan sodanjulistukseen, kun taas ranskalaiset,\nviimeksi Henri Rodet, joka on kirjoittanut laajan teoksen\n_Yhteiskuntasopimuksesta_ ja Rousseaun valtiollisista aatteista,\nylistävät aivan erikoisesti Rousseauta siitä, että hän on niin\npontevasti julistanut sodan olevan valtioiden eikä suinkaan yksityisten\nvälisen asian ja että hän on tehnyt siitä erittäin tärkeitä\njohtopäätöksiä. Meidän päiviemme englantilaiset näkevät taas\nRousseaussa sen valtioihanteen luojan, joka toteuttaa tarkoituksiaan\nasettumalla \"tuolle puolen hyvän ja pahan\" ja jota muka Saksa\nnykyisessä sodassa niin häikäilemättömästi ja niin musertavalla\nvoimalla seuraa. Benjamin Constant on huomauttanut Rousseaun tuhoisasta\nvaikutuksesta Ranskan myöhempään historiaan siinä suhteessa, että\nmilloin vain on tahdottu vapautta sortaa ja itsevaltiutta puolustaa,\nniin siiloin on vedottu Rousseauhon, joka lopultakin ymmärsi vain hyvin\nhämärästi vapauden todellisen luonteen. Jules Lemaître taas, joka on\nkirjoittanut hyvin mieltäkiinnittävän, mutta pohjaltaan hyvin\npahansuovan kirjan Rousseausta, nimittää Rousseauta \"muutamien 18. ja\n19. vuosisadan raskaimpien erehdysten isäksi\" ja lausuu m.m.\n_Yhteiskuntasopimuksesta_: \"Vaikka siihen olikin ryhdytty\ntarkoituksessa tehdä ihmiset vapaiksi ja onnellisiksi, on siitä tullut\nkaikkein täydellisimpiä sorron välikappaleita, mitä mikään kiihkoilija\non milloinkaan takonut.\"\n\nParaimpienkin inhimillisten aatteiden luonnossa on, että ne\npuhaltaessaan läpi vuosisatojen vaikuttavat kaiken hyvän ohella myös\npaljon pahaa. Rousseaun kiihkeinkään vastustaja ei sentään kieltäne,\nettei Rousseau olisi aatteineen vaikuttanut paljon hyvääkin, jopa\nenemmän hyvää kuin pahaa, vaikka hänen omat erehdyksensä ja hänen\nosuutensa muiden erehdyksiin tehtäisiin kuinka suuriksi tahansa.\nKäsityksen kansojen vapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta, valtion\ntehtävästä kaikkien sen jäsenten onnen ja menestymisen edistäjänä ja\nyhteiskunnallisen kysymyksen tärkeydestä täytyy sanoa hänen\nesiintymisensä kautta suuresti syventyneen ja lujittuneen. Sitäpaitsi\non hän alottanut kasvatusopin historiassa uuden ajanjakson, opettanut\nihmisiä ymmärtämään ja ihailemaan luontoa, ollut ehkenpä kaikkein\nvoimakkaimpana välikappaleena synnyttämässä uutta ja varsin tärkeätä\nkirjallisuuskautta, romantiikkaa ja hahmostellut jo edeltäpäin useita\nsen tärkeimpiä aiheita, ja hän on lopuksi syvästi vaikuttanut miehiin\nsellaisiin kuin Kantiin, Goetheen, Schilleriin, Fichteen, Byroniin ja\nmeidän päivinämme ennen kaikkea Tolstoihin. Ja jos hän on vuorostaan\nottanut vastaan vaikutuksia muilta, jos hyvin useat hänen aatteensa --\nniinkuin esim. juuri hänen valtiollisen filosofiansa pohjana oleva\nsopimusaate -- ovat olleet hänen aikansa yhteisomaisuutta, niin on\nvasta hän esityksensä tulisella kaunopuheisuudella osannut antaa lentoa\nnoille aatteille ja tehdä niistä eläviä voimia ihmiskunnan historiaan.\nSiinä merkityksessä on rva de Staëlin sana hänestä varsin sattuva:\n\"Rousseau ei ole mitään keksinyt, mutta hän on sytyttänyt kaikki\nilmiliekkiin.\"\n\n_J. V. Lehtonen_.\n\n\n\n\nALKUSANA.\n\n\n                  Foederis aequas\n    Dicamus leges.[1]\n\n                   (Vergilius: _Aeneidi_, XI. 321.)\n\n\nTämä pieni tutkielma on ote laajemmasta teoksesta, johon muinoin\nryhdyin ottamatta selkoa voimistani ja josta olen jo aikoja sitten\nluopunut. Niistä eri kappaleista, joita valmistuneesta osasta saattoi\nkäyttää, on tämä huomattavin, ja on se minusta näyttänyt vähimmin\narvottomalta yleisölle tarjottavaksi. Muita kappaleita ei ole enää\nolemassakaan.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN KIRJA.\n\n\n\nAikomukseni on tutkia, voiko yhteiskuntajärjestyksen alalla olla\nolemassa mitään oikeutettua ja varmaa hallitsemissääntöä, kun otetaan\nihmiset sellaisina kuin he ovat ja lait sellaisina kuin ne saattavat\nolla. Tätä tutkimusta toimittaessani olen aina koettava yhdistää sen,\nmitä oikeus sallii, siihen, mitä hyöty määrää, niin etteivät\noikeudenmukaisuus ja hyödyllisyys suinkaan joudu ristiriitaan\nkeskenään.\n\nKäyn asiaan todistamatta aiheeni tärkeyttä. Minulta tiedusteltanee,\nolenko ruhtinas tai lainlaatija kirjoittaakseni valtiollisista\nkysymyksistä. Minä vastaan, etten ole, ja että minä juuri siitä syystä\nkirjoitan valtiollisista kysymyksistä. Jos olisin ruhtinas tai\nlainlaatija, en hukkaisi aikaani sanoakseni, mitä olisi tehtävä; minä\ntekisin sen tai olisin vaiti.\n\nKoska olen syntynyt vapaan valtion kansalaisena ja koska olen ylimmän\nvaltiovallan jäsen, niin kuinka heikko vaikutus minun äänelläni liekään\nyleisiin asioihin, yksin jo oikeus äänestää niistä velvoittaa minut\nottamaan niistä selkoa, joka kerta kun harkitsen hallitusmuotoja olen\nonnellinen saadessani tutkimuksistani yhä uusia syitä isänmaani\nhallitusmuodon rakastamiseen!\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\nTämän ensimäisen kirjan aihe.\n\n\nIhminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla on hän kahleissa. Moni\nluulee olevansa muiden herra, mutta onkin enemmän orja kuin he. Kuinka\non tämä muutos tapahtunut? Sitä en tiedä. Mikä voi tehdä sen\noikeutetuksi? Luulen voivani ratkaista tämän kysymyksen.\n\nEllen ottaisi muuta huomioon kuin voiman ja sen seuraukset, sanoisin:\nNiin kauvan kuin kansa on pakotettu tottelemaan ja kuin se tottelee, se\ntekee hyvin; heti kun se voi pudistaa ikeen hartioiltaan ja kun se sen\npudistaa, se tekee paremmin; sillä vallatessaan jälleen vapautensa\nsamalla oikeudella, mikä sen siltä ryöstikin, on sillä joko aihetta\nottaa se takaisin tai sitten ei ole ollut mitään syytä sitä siltä\nanastaa. Mutta yhteiskunnallinen järjestys on pyhä oikeus, joka on\nkaikkien muiden perustus. Tämä oikeus ei johdu kuitenkaan luonnosta; se\nnojautuu siis sopimuksiin. Nyt on päästävä selville, millaisia nämä\nsopimukset ovat. Ennen sitä on minun velvollisuuteni kuitenkin\ntodistaa, mitä juuri väitin.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nEnsimäisistä yhteiskunnista.\n\n\nVanhin kaikista yhteiskunnista ja ainoa luonnollinen on perheen\nmuodostama yhteiskunta. Ja siinäkin pysyvät lapset isään liittyneinä\nvain niin kauvan kuin he tarvitsevat häntä hengissä säilyäkseen. Heti\nkun tämä tarve lakkaa, katkeaa luonnollinen sidekin. Lapset,\nvapautuneina kuuliaisuudesta, jonka he olivat isälle velkaa; isä,\nvapautuneena huolenpidosta, jonka hän oli lapsille velkaa, palaavat\nkaikki samalla tavalla riippumattomuuteen. Jos he jatkavat yhdessäoloa,\nniin ei se enää tapahdu luontaisesti, vaan tahtomalla, eikä itse\nperhekään pysy pystyssä muutoin kuin sopimuksen nojalla.\n\nTämä yhteinen vapaus on seuraus ihmisen luonnosta. Hänen ensimäisenä\nlakinaan on huolehtiminen omasta olemassaolostaan, ensimäiset\nvarotoimensa on hän velkaa omalle itselleen; ja kun hän itse on yksin\nhänen säilymisekseen sopivien keinojen tuomari, tulee hän heti järjen\nikään ehdittyään siten omaksi herrakseen.\n\nPerhe on siis, jos niin tahdotaan, valtiollisten yhteiskuntien\nensimäinen malli. Valtionpäämies on isän kuva, kansa on lasten kuva: ja\nkun kaikki ovat syntyneet tasa-arvoisina ja vapaina, luovuttavat he\nvapautensa vain hyötynsä nimessä. Ainoa eroitus on se, että perheessä\nisän rakkaus lapsia kohtaan korvaa hänelle sen huolenpidon, mitä hän\nheille osoittaa, kun taas valtiossa käskemisen nautinto vastaa\nrakkautta, jota valtionpäämies ei tunne kansojaan kohtaan.\n\nGrotius kieltää sen seikan, että jokainen inhimillinen valta\nolisi syntynyt hallittujen etua silmällä pitäen: tuekseen viittaa\nhän orjuuteen. Hänen yleiseen todistelutapaansa kuuluu aina\noikeuden perusteleminen käytännöllä.[2] Voitaisiin kyllä turvautua\njohdonmukaisempaan, mutta ei tyranneille suotuisampaan menettelyyn.\n\nGrotiuksen mukaan on siis epätietoista, kuuluuko ihmiskunta sadalle\nmiehelle vai kuuluvatko nämä sata miestä ihmiskunnalle; ja hän\nnäyttääkin koko kirjassaan kallistuvan edelliseen mielipiteeseen:\nse on myöskin Hobbes'n ajatus. Niinpä on siis ihmissuku jaettu\nkarjalaumoihin, joista jokaisella on oma päämiehensä, ja tämä päämies\nkaitsee laumaansa sen sitten syödäkseen.\n\nNiinkuin paimen on luonnoltaan laumaansa ylempänä, niin ovat myös\nihmisten kaitsijat, jotka ovat heidän päämiehiään, luonnoltaan\nkansojaan ylempänä. Näin harkitsi Philon kertomuksen mukaan asian\nkeisari Caligulakin, kun hän päätti sangen sattuvasti tästä\nyhdenmukaisuudesta, että kuninkaat olivat jumalia tai että kansat\nolivat elukoita.\n\nTämän Caligulan mietteet sopivat hyvin Hobbes'in ja Grotiuksen\najatuksiin. Aristoteles oli ennen kaikkia heitä sanonut myöskin,\netteivät ihmiset ole suinkaan luonnostaan tasa-arvoisia, vaan että\nyhdet syntyvät orjuuteen ja toiset hallitsemaan.\n\nAristoteles oli oikeassa, mutta hän piti seurausta syynä. Jokainen\norjuudessa syntynyt ihminen syntyy orjuuteen, mikään ei ole sen\nvarmempaa. Orjat menettävät kahleissaan kaikki, yksinpä halunkin päästä\nniistä irti: he rakastavat orjuuttansa, niinkuin Odysseuksen kumppanit\nrakastivat eläimellisyyttänsä.[3] Jos siis on olemassa luonnostaan\norjia, niin johtuu se siitä, että on ollut orjia vastoin luontoa.\nVäkivalta teki ensimäiset orjat, ja heidän pelkurimaisuutensa pysytti\nheidät jatkuvasti siinä tilassa.\n\nMinä en ole puhunut mitään kuningas Aatamista enkä keisari Noasta,\nniiden kolmen suuren yksinvaltiaan isästä, jotka jakoivat keskenään\nmaailman, niinkuin tekivät Saturnuksen lapset, joiden on luultu\ntarkoittavan heitä. Toivoakseni ollaan minulle kiitollisia tästä\nmaltillisuudesta; sillä kun minä polveudun suoraan toisesta näistä\nruhtinaista ja ehkäpä vielä vanhemmasta haarasta, niin enhän tiedä,\nvaikka minut oikeusperusteita tarkastettaessa huomattaisiinkin\nihmissuvun lailliseksi kuninkaaksi? Miten tämä asia liekään, niin ei\nkäy kieltäminen, että Aatami oli maailman valtias samoin kuin Robinson\nsaarensa valtias niin kauvan kuin hän oli sen ainoa asukas; ja mainiota\ntässä valtakunnassa oli, ettei vakavasti valtaistuimellaan istuvan\nhallitsijan tarvinnut pelätä ei kapinoita eikä sotia eikä\nsalaliittolaisia.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nVäkevämmän oikeudesta.\n\n\nVäkevinkään ei ole milloinkaan kylliksi väkevä pysyäkseen aina herrana,\nellei hän muuta voimaansa oikeudeksi ja kuuliaisuutta velvollisuudeksi.\nSiitä on saanut alkunsa väkevämmän oikeus, josta on puhuttu näennäisen\nivallisesti, mutta joka todellisuudessa on kohotettu periaatteeksi.\nMutta eikö meille milloinkaan selitetä tätä sanaa? Voima on\nruumiillinen kyky; en jaksa huomata, mitä siveellisiä velvoituksia sen\nseurauksista voi johtua. Voiman totteleminen on pakon teko, eikä\ntahdon; se on korkeintaan varovaisuuden neuvoma teko. Missä nimessä\nvoisi siitä tulla velvollisuus?\n\nOtaksukaamme hetkiseksi tämän väitetyn oikeuden olevan olemassa. Minä\nsanon, ettei siitä synny muuta kuin selittämätöntä sekasotkua. Sillä\nheti kun voima tekee oikeuden, sekaantuu seuraus syyhyn; jokainen\nvoima, joka on suurempi kuin ensimäinen, perii sen oikeuden. Heti kun\nvoidaan olla tottelematta rankaisematta, on siihen laillinen oikeus; ja\nkoska vahvin on aina oikeassa, tulee vain järjestää asiat niin, että\nollaan vahvin. Mutta mikä on sellainen oikeus, joka tuhoontuu silloin\nkun voima lakkaa? Jos on toteltava voiman pelosta, ei ole tarvis\ntotella velvollisuudesta; ja ellei ole enää pakko totella, ei siihen\nole enää velvollisuuttakaan. Nähdään siis, ettei tämä sana \"oikeus\"\nlisää mitään voimaan; se ei merkitse tässä kerrassaan mitään.\n\nTotelkaa vallanpitäjiä! Jos se tarkoittaa samaa kuin totelkaa voimaa,\non käsky hyvä, mutta tarpeeton; vastaan siitä, ettei sitä koskaan\nrikota. Kaikki valta tulee Jumalalta, myönnän sen; mutta kaikki sairaus\ntulee myös häneltä. Merkitseekö se sitä, että olisi kiellettyä kutsua\nlääkäriä? Jos rosvo yllättää minut jossakin metsän sopukassa, niin on\nminun väkipakosta annettava kukkaroni; mutta olenko minä omantunnon\nmukaisesti velvollinen antamaan sen silloinkin, kun minä voisin sen\npiiloittaa: sillä merkitseehän pistooli, jota hän pitelee, kaikissa\ntapauksissa myös valtaa?\n\nSopikaamme siis siitä, ettei voima tee oikeutta ja ettei ole\nvelvollisuus totella muita kuin laillisia vallanpitäjiä. Niin palaa\nensimäinen kysymykseni yhä uudelleen.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nOrjuudesta.\n\n\nKoska ei ainoallakaan ihmisellä ole luonnollista käskyvaltaa\nkaltaiseensa nähden ja koska voima ei synnytä oikeutta, jäävät siis\nsopimukset kaiken laillisen käskyvallan perustukseksi ihmisten\nkeskuudessa.\n\nJos yksityinen ihminen, sanoo Grotius, voi luovuttaa vapautensa ja\nantautua jonkun mahtimiehen orjaksi, niin miksi ei kokonainen kansa\nvoisi luovuttaa vapauttansa ja antautua kuninkaan alamaiseksi? Tässä on\npaljon epämääräisiä sanoja, jotka kaipaisivat selittämistä; mutta\npysykäämme nyt sanassa _luovuttaa_. Luovuttaa, se on samaa kuin\nlahjoittaa tai myydä. Nythän ei ihminen, joka rupeaa toisen orjaksi,\nlahjoita vapauttansa ilman muuta; hän myy itsensä, ainakin elatuksensa\nhinnalla: mutta mistä hinnasta myy kansa itsensä? Kaukana siitä, että\nkuningas hankkisi alamaisilleen elatuksen, hän ottaa oman elatuksensa\nheiltä; eikä Rabelais'n mukaan kuningas eläkään vähästä. Alamaiset\nlahjoittavat siis henkilönsä ehdolla, että heiltä otetaan myös heidän\nomaisuutensa. Minä en huomaa, mitä heille vielä jäisi säilytettäväksi.\n\nSanottanee, että itsevaltias takaa alamaisilleen kansalaisrauhan;\nolkoon, mutta mitä he siitä hyötyvät, jos sodat, joita hänen\nkunnianhimonsa heille hankkii, jos hänen sammumaton ahneutensa, jos\nhänen ministeriensä rettelöimiset tuottavat heille enemmän huolta ja\ntuskaa kuin heidän keskinäiset riitansa? Mitä he siitä hyötyvät, jos\njuuri tämä rauha on yksi heidän kurjuutensa syitä? Rauhassa sitä\neletään vankilan komeroissakin; tuntuuko olo niissä sentähden hyvältä?\nKykloopin luolaan suljetut kreikkalaiset elivät hyvässä rauhassa siksi\nkunnes heidän vuoronsa tuli joutua syödyiksi.\n\nJos siis sanotaan, että ihminen lahjoittaa vapautensa ilmaiseksi,\npuhutaan järjettömiä ja mahdottomia; sellainen teko on laiton ja\nmitätön jo yksistään senkin tähden, että henkilö, joka niin menettelee,\nei ole täydessä järjessään. Jos sanotaan samaa kokonaisesta kansasta,\notaksutaan kansan olevan pelkkiä hulluja: hulluus ei tee oikeutta.\n\nJa jos kukin voisikin luovuttaa itsensä, ei hän voi luovuttaa lapsiaan;\nhe syntyvät ihmisinä ja vapaina; heidän vapautensa kuuluu heille, eikä\nkellään muulla kuin heillä ole oikeutta siitä määrätä. Ennen kuin he\novat tulleet täyden ymmärryksen ikään, saattaa isä tehdä heidän\nnimessään sopimuksia heidän toimeentulokseen ja hyvinvoinnikseen, mutta\nei lahjoittaa heitä pois peruuttamattomasti ja ehdottomasti; sillä\nsellainen lahjoittaminen sotii luonnon tarkoituksia vastaan, eikä kuulu\nisyyden oikeuksiin. Jotta mielivaltainen hallitus muuttuisi\nlailliseksi, täytyisi siis kansalla välttämättä olla vapaus jokaisen\nsukupolven vaihtuessa hyväksyä tai hyljätä se: mutta silloin ei tämä\nhallitus enään olisikaan mielivaltainen.\n\nVapaudestaan luopuminen on ihmisyydestään, ihmisoikeuksistaan, jopa\nvelvollisuuksistaan luopumista. Ken kaikesta luopuu, hänen menetystään\nei voida enää millään korvata. Sellainen luopuminen ei sovellu\nihmisluontoon, ja milloin hänen tahdoltaan otetaan kaikki vapaus,\notetaan myös hänen teoiltaan kaikki siveellinen arvo. Lyhyesti:\nsellainen sopimus on mitätön ja ristiriitainen, missä yhdelle puolelle\ntulee ehdoton käskyvalta ja toiselle rajaton kuuliaisuus. Eikö ole\nselvää, ettei sitouduta mihinkään sellaisen henkilön suhteen, jolta on\noikeus kaikki vaatia? Ja eikö tämä yksi ainoa ehto, siitä kun puuttuu\nkokonaan vastavuoroisuus ja samanarvoisuus, saata koko tekoa\nmitättömäksi? Sillä mitä oikeutta olisi minun orjallani minua vastaan,\nkoska kaikki, mitä hänellä on, kuuluu minulle, ja koska siitä syystä,\nettä hänen oikeutensa on minun oikeuteni, tämä minun oikeuteni minua\nvastaan on sana, missä ei ole mitään järkeä?\n\nGrotius ja muut mainitsevat sodan toiseksi tuon väitetyn\norjuuttamisoikeuden lähteeksi. Koska voittajalla on heidän nähdäkseen\noikeus tappaa voitettu, saattaa tämä ostaa henkensä vapautensa\nkustannuksella; sitäkin oikeutetumpi sopimus, koska siitä on molemmille\nhyötyä.\n\nMutta nythän on selvää, ettei tämä väitetty oikeus tappaa voitetut\nmitenkään johdu sotatilasta. Jo yksistään siitä syystä, ettei\nalkuperäisessä riippumattomuudessaan elävillä ihmisillä ole keskenään\nkyllin kestäviä suhteita, jotta nämä loisivat rauhantilan tai\nsotatilan, eivät he ole suinkaan luonnostaan vihollisia. Asiain suhteet\neivätkä ihmisten suhteet luovat sodan; ja kun sotatila ei saata syntyä\nyksinkertaisista henkilökohtaisista suhteista, vaan yksinomaan\naineellisista, ei yksityissotaa eli sotaa mies miestä vastaan saata\nolla olemassa luonnontilassa, missä ei ole pysyvää omaisuutta, eikä\nyhteiskuntatilassa, missä kaikki on lakien määrättävissä.\n\nMieskohtaiset kahakoimiset, kaksinkamppailut, taistelut ovat tekoja,\njotka eivät luo mitään erikoista tilaa; ja mitä tulee yksityissotiin,\nLudvig IX:n, Ranskan kuninkaan, säädösten sallimiin ja jumalanrauhan\nkeskeyttämiin, niin ovat ne läänityslaitoksen väärinkäytöksiä,\njärjestelmän, joka oli mieletön jos mikään ja joka oli ristiriidassa\nluontaisoikeuden periaatteiden ja kaiken hyvän valtiotaidon kanssa.\n\nSota ei ole siis mikään suhde miehen ja miehen, vaan valtion ja valtion\nvälillä, eivätkä siinä yksityiset ole vihamiehiä muutoin kuin\nsattumalta, eivät suinkaan ihmisinä, eivätkä kansalaisinakaan,[4] vaan\nsotilaina; eivät suinkaan isänmaan jäseninä, vaan sen puolustajina.\nLyhyesti: kullakin valtiolla voi olla vihollisinaan toisia valtioita,\neikä yksityisiä ihmisiä, koska eriluontoisten asiain välillä ei saata\nolla olemassa mitään todellista suhdetta.\n\nTämä periaate soveltuukin kaikkien aikojen vakiintuneihin\nmenettelyohjeisiin ja kaikkien sivistyneiden kansojen pysyviin\ntoimintatapoihin. Sodanjulistukset ovat vähemmän tiedonantoja\nvallanpitäjille kuin heidän alamaisilleen. Muukalainen, olkoonpa sitten\nkuningas, yksityinen henkilö tai kansa, joka ryöstää, tappaa tai\npidättää alamaisia julistamatta sotaa ruhtinaalle, ei ole vihollinen,\nvaan rosvo. Sodan kestäessä anastaa tosin oikeamielinenkin ruhtinas\nvihollismaassa kaikki, mikä kuuluu valtiolle; mutta hän kunnioittaa\nyksityisten henkeä ja omaisuutta: hän kunnioittaa oikeuksia, joihin\nhänen omatkin oikeutensa perustuvat. Koska sodan tarkoituksena on\nvihollisvaltion hävittäminen, on oikeus tappaa sen puolustajat milloin\nheidät vain tavataan ase kädessä; mutta heti kun he niistä luopuvat ja\nantautuvat vangeiksi ja kun he näin lakkaavat olemasta vihollisia tai\nvihollisen välikappaleita, muuttuvat he yksinkertaisesti ihmisiksi,\neikä kellään ole enään oikeutta ottaa heidän henkeänsä. Joskus voidaan\ntappaa valtio tappamatta ainoatakaan sen jäsentä: sota ei anna oikeutta\nmuuhun kuin mikä on tarpeen sen päämäärän saavuttamiseksi. Nämä\nperiaatteet eivät ole Grotiuksen: ne eivät perustu runoilijain\narvovaltaan; mutta ne johtuvat asioiden luonnosta ja perustuvat\njärkeen.\n\nMitä tulee valloitusoikeuteen, niin ei sillä ole muuta perustusta kuin\nväkevämmän laki. Ellei sota anna voittajalle oikeutta teurastaa\nvoitettuja kansoja, niin ei tämä oikeus, jota ei hänellä ole, saata\nmyöskään antaa hänelle oikeutta panna niitä ikeeseen. Ei ole oikeutta\ntappaa vihollista muulloin kuin silloin kun ei voida tehdä häntä\norjaksi: oikeus tehdä hänet orjaksi ei siis johdu oikeudesta ottaa\nhänet hengiltä; niinmuodoin on epätasaista vaihtokauppaa panna\nhänet ostamaan vapautensa hinnalla henki, johon ei kellään\nole mitään oikeutta. Kun perustetaan elämän ja kuoleman oikeus\norjuuttamisoikeuteen, ja orjuuttamisoikeus elämän ja kuoleman\noikeuteen, niin eikö ole selvää, että silloin tehdään kehäpäätelmä?\n\nVaikkapa otaksuisimme tuon kamalan kaikkien tappamisen oikeudenkin\nmahdolliseksi, niin sanon minä, ettei sodassa tehty orja eikä ikeeseen\npantu kansa ole velvollinen herraansa kohtaan mihinkään muuhun kuin\ntottelemaan häntä niin paljon kuin on pakko. Ottamalla korvauksen hänen\nhengestään ei voittaja ole sitä suinkaan hänelle ilmaiseksi\nlahjoittanut; sensijaan että olisi tappanut hänet vahingokseen, on hän\ntappanut hänet hyödyllisellä tavalla. Kaukana siitä, että hän olisi\nsaanut häneen nähden mitään voimaan lisäksi tulevaa oikeusvaltaa, jää\nsiis sotatila pysymään heidän välilleen kuten ennenkin; heidän\nsuhteensakin on sen seuraus, eikä sodan oikeuden käyttäminen suinkaan\nedellytä rauhansopimusta. He ovat kyllä tehneet jonkunlaisen\nsopimuksen; olkoon, mutta tämä sopimus, millään tavalla hävittämättä\nsotatilaa, edellyttää sen jatkumista.\n\nMiltä kannalta siis katseltaneekaan asioita, on orjuuttamisoikeus\nmitätön, ei ainoastaan siksi, että se on väärä, vaan myös siksi, että\nse on järjetön eikä merkitse mitään. Nämä sanat _orjuus_ ja _oikeus_\novat toisilleen vastakkaisia; ne tekevät toisensa tyhjiksi. Olkoon\nsitten kysymyksessä ihmisen suhde ihmiseen tai yksityisen suhde\nkansaan, tällainen puhe on aina oleva yhtä mieletöntä: \"Minä teen sinun\nkanssasi sopimuksen, joka tarkoittaa kokonaan sinun vahinkoasi ja minun\nhyötyäni, jota minä noudatan niin kauvan kuin minä näen hyväksi ja jota\nsinä noudatat niin kauvan kuin minä näen hyväksi.\"\n\n\n\n\nViides luku.\n\nOn aina palattava ensimäiseen sopimukseen.\n\n\nVaikka myöntäisinkin kaikki, mitä olen tähän asti vastustanut, eivät\nitsevaltiuden puolustajat silti pääsisi sen pitemmälle. Aina tulee\nkuitenkin olemaan suuri eroitus joukon orjuuttamisen ja yhteiskunnan\nhallitsemisen välillä. Jos erillään pysyttelevät ihmiset joutuvatkin\ntoinen toisensa jälkeen yhden ainoan valtaan, niin miten suureksi\nheidän lukunsa saattaneekaan paisua, näen minä siinä vain herran ja\norjia, enkä suinkaan kansaa ja sen päämiestä: se on kyllä, jos niin\ntahdotaan, jonkunlainen ryhmämuodostuma, mutta ei suinkaan\nyhteiskunnallinen kokonaisuus: siinä ei ole olemassa yleistä hyvää eikä\nvaltioruumista. Vaikka tämä mies olisi laskenut valtansa alle puolet\nmaailmaa, ei hän kuitenkaan koskaan ole muuta kuin yksityishenkilö;\nhänen etunsa, eroitettuna muiden edusta, ei ole koskaan muuta kuin\nyksityisetu. Jos tämä mies sortuu, jää hänen valtakuntansa hänen\njälkeensä hajanaiseksi ja yhteydettömäksi, niinkuin tammikin hajoaa ja\nraukenee tuhkaläjäksi sitten kun tuli on sen syönyt.\n\nKansa, sanoo Grotius, voi antautua kuninkaan alamaiseksi. Grotiuksen\nmukaan on siis kansa kansa ennen antautumistaan kuninkaan alamaiseksi.\nTämä antautuminen on kansan tahdon ilmaisu ja se edellyttää julkista\nneuvottelua ja päätöstä. Ennenkuin siis lähdetään tutkimaan tekoa,\njolla kansa valitsee itselleen kuninkaan, olisi hyvä ottaa selkoa\nteosta, joka muodostaa kansasta kansan. Sillä kun tämä teko on\npakostakin aikaisempi kuin tuo toinen, niin on se myös yhteiskunnan\ntodellinen perustus.\n\nEllei tosiaankaan olisi olemassa edeltävää sopimusta, niin mikä\nvelvoittaisi, ellei vaali olisi yksimielinen, vähemmistön alistumaan\nenemmistön valintaan? Ja mistä saavat sata, jotka tahtovat itselleen\nhallitsijan, oikeuden äänestää niiden kymmenen puolesta, jotka eivät\nsitä mitenkään tahdo? Enemmistöäänestyksen laki perustuu itsekin\nsopimukseen ja edellyttää ainakin kerran yksimielisyyttä.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nYhteiskuntasopimuksesta.\n\n\nMinä otaksun ihmisten tulleen sellaiseen kohtaan, että ne esteet,\njotka haittaavat heidän säilymistään luonnontilassa, voittavat\nvastustuksellaan ne voimat, mitä kukin yksilö voi käyttää pysyäkseen\nhengissä tässä tilassa. Silloin ei tämä alkeellinen tila saata\nkauvemmin jatkua, ja ihmissuku hukkuisi, ellei se muuttaisi\nelintapaansa.\n\nKun nyt ihmiset eivät voi synnyttää uusia voimia, vaan ainoastaan\nyhdistää ja ohjata niitä, jotka jo ovat olemassa, ei heillä ole\nsäilymisekseen muuta neuvoa kuin muodostaa toisiinsa liittymällä\nsellainen voimien summa, että se kykenee voittamaan vastustuksen,\nsaattamalla nämä voimat toimimaan yhdestä ja samasta syystä ja\nvaikuttamaan samaan suuntaan.\n\nTämä voimien summa saattaa syntyä vain useampien yhteistoiminnasta:\nmutta kun jokaisen ihmisen voima ja vapaus ovat hänen säilymisensä\nensimäisiä välikappaleita, niin kuinka voi hän sitoa niitä\nvahingoittamatta itseään ja lyömättä laimin sitä huolenpitoa, minkä hän\non itselleen velkaa? Tämä vaikeus voidaan käsittelemääni asiaan nähden\nlausua seuraavasti:\n\n\"On keksittävä yhtymismuoto, joka kaikella yhteisellä voimalla\npuolustaa ja varjelee jokaisen yhteisön jäsenen henkilöä ja omaisuutta\nja jossa kukin sellainen jäsen, liittyessään kaikkiin muihin, tottelee\nkuitenkin vain itseään ja pysyy yhtä vapaana kuin ennenkin.\" Tällainen\non se perusvaikeus, jonka yhteiskuntasopimus ratkaisee.\n\nTämän sopimuksen ehdot seuraavat niin kiinteästi asian luonnosta, että\npieninkin muutos tekisi ne tyhjiksi ja tehottomiksi; niin että, vaikkei\nniitä ole ehkä milloinkaan nimenomaan julistettu, ne ovat kaikkialla\nsamat, kaikkialla puhumatta hyväksytyt ja tunnustetut, siksi kunnes\nyhteiskuntasopimus rikotaan, jolloin kukin palaa taas ensimäisiin\noikeuksiinsa ja saa takaisin luonnollisen vapautensa, menettämällä\nsopimukseen perustuvan vapauden, jonka takia hän siitä luopui.\n\nOikein käsitettyinä sisältyvät kaikki nämä ehdot yhteen ainoaan, siihen\nnimittäin, että kukin liittokumppani luovuttautuu kokonaan ja kaikkine\noikeuksineen koko yhteisölle. Sillä kun ensiksikin jokainen antautuu\nkokonaan, on asema sama kaikille; ja kun asema on sama kaikille, ei\nkellään ole syytä tehdä sitä rasittavaksi toisille.\n\nKun lisäksi luovuttautuminen tapahtuu ilman rajoituksia, on\nyhtyminen niin täydellinen kuin se suinkin voi olla, eikä kellään\nliittokumppanilla ole enää mitään vaatimista: sillä jos yksityisille\njäisi joitakin oikeuksia, niin, kun ei olisi yhteistä esimiestä, joka\nsaattaisi ratkaista heidän ja yhteisön välisen riidan, ja kun kukin\nolisi muutamissa suhteissa oma tuomarinsa, pyrkisi hän pian olemaan\nsitä kaikissa, ja näin jatkuisi luonnontila, ja liitosta tulisi\npakostakin hirmuvaltainen tai mitätön.\n\nKoska vihdoin kukin antautuu kaikille, ei hän antaudu kenellekään, ja\nkun ei ole ainoatakaan liittokumppania, johon nähden me emme saisi\nsamaa oikeutta kuin minkä me hänelle myönnämme itseemme nähden, saamme\nme korvauksen kaikesta, minkä menetämme, ja lisää voimaa säilyttää\nsitä, mitä meillä on.\n\nJos siis yhteiskuntasopimuksesta eroitetaan kaikki, mikä ei kuulu sen\nolemukseen, huomataan sen sisältyvän seuraavaan lauselmaan:\n\n\"Kukin meistä asettaa yhteisesti henkilönsä ja kaiken voimansa\nyleistahdon ylimmän johdon alaiseksi; ja me otamme kaikin jokaisen\njäsenen kokonaisuuden eroittamattomaksi osaksi.\"\n\nKunkin sopimuksentekijän yksityisen henkilön tilalle luo tämä\nliittymisteko heti siveellisen yhdyskunnan, jossa on yhtä monta jäsentä\nkuin ääntäkin ja joka tästä teosta saa yhteytensä, yhteisen _minänsä_,\nelämänsä ja tahtonsa. Tätä julkista henkilöä, joka näin muodostuu\nkaikkien muiden yhdynnästä, nimitettiin muinoin _kaupunkivaltioksi\n(cité)_[5] ja nykyään annetaan sille nimi _valtakunta (république)_ tai\n_valtioruumis (corps politique)_, jota sen jäsenet sanovat _valtioksi\n(état)_, milloin se on passiivinen, _ylimmäksi valtiovallaksi\n(souverain)_, milloin se on aktiivinen ja _vallaksi (puissance)_,\nverratessaan sitä muihin samanlaisiin. Mitä liittokumppaneihin tulee,\nnimitetään heitä yhteisesti _kansaksi_, ja erikoisesti ylimmän vallan\nosakkaina _kansalaisiksi_ ja valtion lakien alaisina _alamaisiksi_.\nMutta näitä nimityksiä sekoitetaan usein toisiinsa ja käytetään\ntoistensa asemasta; riittää, kunhan osaa ne eroittaa silloin kun niiden\ntäysi tarkkuus on kysymyksessä.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nYlimmästä valtiovallasta.\n\n\nEdellä esitetystä lauselmasta näkyy, että liittymistekoon sisältyy sekä\nyhteisön että yksityisten molemminpuolinen sitoutuminen ja että\njokainen yksilö, tehdessään niin sanoaksemme sopimuksen itsensä kanssa,\ntulee sitoutuneeksi kahdessa katsannossa, nimittäin ylimmän vallan\njäsenenä muihin yksityisiin nähden ja valtion jäsenenä ylimpään valtaan\nnähden. Mutta tähän ei voida sovelluttaa sitä yksityisoikeuden\nmääräystä, ettei kukaan ole sidottu itsensä kanssa tehtyihin\nsopimuksiin, sillä onhan suuri ero sillä, käymmekö sitoumuksiin itsemme\nkanssa tai kokonaisuuden, jonka osa olemme.\n\nEdelleen on huomattava, että julkinen päätös, joka voi sitoa kaikki\nalamaiset ylimpään valtaan nähden sen kahdenlaisen suhteen nimessä,\nminkä kannalta kutakin heistä on katsottava, ei saata vastakkaisesta\nsyystä sitoa ylintä valtaa omaan itseensä nähden, ja että siis on\nvaltioruumiin luontoa vastaan, jos ylin valta säätää itsellensä lain,\njota se ei voi rikkoa. Koska siihen nähden voi olla kysymyksessä\nainoastaan yksi ja sama suhde, on se silloin itsensä kanssa sopimuksia\ntekevän yksityisen asemassa: siitä nähdään, ettei ole, eikä voikaan\nolla minkäänlaista perustuslakia, joka sitoisi kansan yhdyskuntaa: ei\nedes yhteiskuntasopimus ole sellainen; mikä ei kuitenkaan merkitse\nsitä, ettei tämä yhdyskunta voisi aivan hyvin käydä sitoumuksiin muihin\nnähden sellaisissa asioissa, jotka eivät loukkaa tätä sopimusta, sillä\nmuukalaisen suhteen muuttuu se pelkäksi yksityisolennoksi,\njakamattomaksi yksilöksi.\n\nMutta kun valtioruumis eli ylin valtiovalta saa olemassaolonsa vain\nsopimuksen pyhyydestä, ei se voi milloinkaan käydä sellaisiin\nsitoumuksiin, ei edes muihin nähden, jotka loukkaisivat tätä\nalkuperäisintä päätöstä, kuten esim. luovuttaa jotakin osaa itsestään\ntai antautua jonkun muun ylimmän vallan alaiseksi. Jos se rikkoisi\npäätöksen, jonka voimasta se on olemassa, tuhoaisi se samalla itsensä;\nja mikä ei ole mitään, se ei voi myöskään mitään luoda.\n\nNiin pian kun tämä joukko on liittynyt yhdyskunnaksi, ei voida loukata\nainoatakaan sen jäsentä käymättä koko yhdyskunnan kimppuun, ja vielä\nvähemmän loukata yhdyskuntaa jäsenten siitä kärsimättä. Näin kehottavat\nvelvollisuus ja hyöty samalla tavalla molempia sopimuspuolia avustamaan\ntoisiaan, ja näiden samojen ihmisten on koetettava yhdistää tähän\nkaksinaiseen suhteeseen kaikki ne etuisuudet, jotka siitä riippuvat.\n\nKun taas ylin valtiovalta ei ole muodostunut mistään muusta kuin niistä\nyksityisistä, jotka ovat sen osina, ei sillä ole eikä voi olla etuja,\njotka olisivat näiden eduille vastakkaisia: ylimmän vallan ei siis\ntarvitse antaa minkäänlaista takuuta alamaisille, koska on mahdotonta,\nettä ruumis haluaisi vahingoittaa kaikkia jäseniään; ja me tulemmekin\nmyöhemmin näkemään, ettei se saata vahingoittaa ketään heistä\nyksityisesti. Ylin valtiovalta, jo siksi vain, että se on olemassa, on\naina sitä, mitä sen tulee olla.\n\nMutta tällainen ei ole alamaisten suhde ylimpään valtaan, koska ei\nyhteisestä edusta huolimatta mikään vastaisi tälle heidän\nsitoumuksiensa täyttämisestä, ellei sillä olisi keinoja päästä\nvarmuuteen heidän uskollisuudestaan.\n\nItse asiassa saattaakin jokaisella yksilöllä ihmisenä olla oma\nerikoinen tahtonsa, joka voi olla vastakkainen sille yleistahdolle,\nmikä hänellä on kansalaisena, tai ainakin käydä siitä erilleen. Hänen\nyksityisetunsa voi puhua hänelle aivan toista kuin yhteinen etu: hänen\nitsenäinen ja luonnostaan riippumaton elämänsä voi saada hänet pitämään\nsitä, mitä hän on velkaa yhteisölle, jonkunlaisena vapaaehtoisena\nverona, jonka menettäminen vahingoittaa vähemmän toisia kuin sen\nsuorittaminen rasittaa häntä; ja katsoessaan sitä siveellistä henkilöä,\njoka muodostaa valtion, vain jonkunlaiseksi kuvitelluksi olennoksi,\nkoska se ei ole ihminen, nauttisi hän kansalaisen oikeuksia tahtomatta\ntäyttää alamaisen velvollisuuksia: väärä menettelytapa, jonka\nleviäminen aiheuttaisi piankin valtioruumiin tuhoutumisen.\n\nJottei siis yhteiskuntasopimus jäisi vain tyhjäksi sananparreksi,\ntäytyy siihen hiljaisesti sisältyä sen sitoumuksen, joka yksinään voi\nantaa voimaa muille, nimittäin sen sitoumuksen, että jos ken kieltäytyy\ntottelemasta yleistahtoa, koko yhdyskunta saa hänet siihen pakottaa:\nmikä taas merkitsee vain sitä, että hänet pakotetaan olemaan vapaa:\nsillä sellainen on ehto, joka, antaessaan jokaisen kansalaisen\nisänmaalle, takaa hänelle turvan kaikkea mieskohtaista riippuvaisuutta\nvastaan, ehto, joka on valtiokoneiston perusaate ja liikevoima ja joka\nyksinään tekee yhteiskunnalliset sitoumukset oikeutetuiksi, koska nämä\nolisivat ilman sitä järjettömiä, hirmuvaltaisia ja mitä peloittavimpiin\nväärinkäytöksiin johtavia.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nYhteiskuntatilasta.\n\n\nTämä siirtyminen luonnontilasta yhteiskuntatilaan saa ihmisessä aikaan\nhyvin huomattavan muutoksen, asettamalla vaiston sijasta oikeuden hänen\nmenettelytapansa perustukseksi ja antamalla hänen toimilleen sen\nsiveellisen tarkoitusperän, mikä niiltä siihen asti puuttui. Vasta\nsilloin, velvollisuuden äänen tultua ruumiillisten tuokiohalujen\ntilalle ja oikeuden päästyä voitolle himoista, havaitsee ihminen, joka\noli siihen asti ottanut huomioon vain itsensä, olevansa pakotettu\ntoimimaan toisten periaatteiden mukaan ja kysymään järkensä neuvoa\nennen kuin kuuntelee viettejään. Vaikkakin hän luopuu tässä tilassa\nuseista eduista, joita luonto oli hänelle tarjonnut, saa hän\nkorvaukseksi muita niin suuria etuja, hänen kykynsä harjaantuvat ja\nkehittyvät, hänen ajatuksensa avartuvat, hänen tunteensa jalostuvat,\nkoko hänen sielunsa kohoaa niin valtavasti, että elleivät tämän uuden\nelämäntilan väärinkäytökset alentaisi häntä usein sitäkin tilaa\nalemmas, minkä hän on jättänyt, hänen pitäisi lakkaamatta siunata sitä\nonnellista hetkeä, joka hänet siitä ikiajoiksi tempasi ja joka teki\ntyperästä, kehittymättömästä eläimestä älyllisen olennon ja ihmisen.\n\nOsoittakaamme muutamin helposti verrattavin seikoin koko tämän voiton\nja tappion lopullinen suhde. Yhteiskuntasopimuksessa menettää ihminen\nluonnollisen vapautensa ja rajoittamattoman oikeuden kaikkeen, mikä\nhäntä houkuttelee ja mihin hän yltää; toisaalta voittaa hän\nkansalaisvapauden ja omistusoikeuden kaikkeen siihen, mitä hän pitää\nhallussaan. Jotta emme erehtyisi molempien tilojen etuja punnitessamme,\non meidän tarkoin eroitettava luonnollinen vapaus, jonka rajoina ovat\nvain yksilön voimat, kansalaisvapaudesta, jota rajoittaa yleistahto,\nsekä hallussaanpitäminen, joka on vain voiman tulosta tai ensimäisen\nvaltaajan oikeutta, omistusoikeudesta, joka saattaa nojautua ainoastaan\ntodelliseen oikeusperusteeseen.\n\nEdellä sanottuun voitaisiin vielä yhteiskuntatilan hyväksi lisätä\nsiveellinen vapaus, joka yksin tekee ihmisestä tosiaankin itsensä\nherran; sillä pelkän mieliteon noudattaminen on orjuutta, kun taas\nsellaisen lain totteleminen, jonka on itse itselleen säätänyt, on\nvapautta. Mutta tästä asiasta olen jo liiaksikin puhunut, eikä\n_vapaus_-sanan filosofinen merkitys kuulu tässä selitettäviini.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nKiinteästä omaisuudesta.\n\n\nKukin yhteisön jäsen liittyy siihen sillä hetkellä, jolloin se\nmuodostuu, sellaisena kuin hän silloin on, hän ja kaikki hänen\nvoimansa, niihin luettuna myös kaikki se, mitä hän pitää hallussaan.\nAsiaa ei ole suinkaan niin ymmärrettävä, että hallussaanpitäminen\nmuuttaisi tämän teon kautta luonnettaan muuttaessaan käsiä ja\nsukeutuisi omistusoikeudeksi ylimmän valtiovallan käsissä: mutta kun\nvaltion voimat ovat verrattomasti yksityisen voimia suuremmat, niin on\nyhteinen hallussaanpitäminen tosiasiallisesti lujempi ja\nperuuttamattomampi, olematta silti oikeutetumpi, ei ainakaan\nmuukalaisten kannalta. Sillä jäseniinsä nähden on valtio\nyhteiskuntasopimuksen nojalla, joka on valtiossa kaikkien oikeuksien\npohjana, kaiken heidän omaisuutensa herra; mutta muihin valtoihin\nnähden on se tämän omaisuuden herra vain ensimäisen valtaajan oikeuden\nnojalla, oikeuden, jonka se on perinyt yksityisiltä.\n\nEnsimäisen valtaajan oikeus, vaikka se onkin perustellumpi kuin\nväkevämmän oikeus, muuttuu todelliseksi oikeudeksi vasta sitten\nkun on saatettu voimaan omistusoikeus. Jokaisella ihmisellä on\nluonnostaan oikeus kaikkeen, mitä hän välttämättä tarvitsee; mutta se\nratkaiseva tapahtuma, joka tekee hänestä jonkun tavaran omistajan,\nsulkee hänet kaikista muista: kun hänen osansa on kerran määrätty,\non hänen rajoituttava siihen, eikä hänellä ole enää mitään\noikeutta yhteisomaisuuteen. Senpätähden kunnioittaakin jokainen\nyhteiskuntatilassa elävä ihminen ensimäisen valtaajan oikeutta, joka\noli niin heikko luonnontilassa. Tässä oikeudessa kunnioitetaan vähemmän\nsitä, mikä kuuluu muille, kuin sitä, mikä ei kuulu itselle.\n\nJotakin maa-aluetta koskevan ensimäisen valtaajan oikeuden pohjaksi\novat yleensä seuraavat ehdot tarpeen. Ensiksikin, ettei kukaan vielä\nasu tällä alueella; toiseksi, ettei siitä vallata enempää kuin mitä\ntarvitaan toimeentuloksi; kolmanneksi, että sen haltijaksi asetutaan ei\ntyhjien muodollisuuksien, vaan työn ja viljelyn nojalla, nämä kun ovat\nainoa omistusoikeuden merkki, jota muiden on oikeusopillisten\nperusteitten puuttuessakin kunnioitettava.\n\nTosiaankin: kun myönnetään tarpeelle ja työlle ensimäisen valtaajan\noikeus, niin eikö sitä uloteta niin laajalle kuin sitä voidaan ulottaa?\nVoidaanko olla rajoittamatta tätä oikeutta? Riittääkö astua jalallaan\njollekin yhteiselle maapalstalle, julistautuakseen heti paikalla sen\nherraksi? Riittääkö se seikka, että jollakin on voimaa karkoittaa siltä\nhetkeksi kaikki muut ihmiset, ottamaan näiltä ikiajoiksi oikeuden\npalata sille? Kuinka saattaa joku ihminen tai joku kansa anastaa\nsuunnattoman maa-alueen ja jättää koko muun ihmissuvun sitä ilman,\nmuutoin kuin rangaistavan omankädenoikeuden nojalla, koska silloin\nryöstetään muilta ihmisiltä se asuntopaikka ja ne elintarpeet, jotka\nluonto on heille yhteisesti antanut? Kun Nunez Balboa otti Kastilian\nkruunun nimessä rannalta käsin haltuunsa Etelämeren ja koko\nEtelä-Amerikan, niin riittikö se lakkauttamaan kaikkien asukkaiden\nomistusoikeuden niihin ja pidättämään niiltä seuduin kaikki maailman\nruhtinaat? Tältä kannalta katsoen toimitettiin sellaisia muodollisia\nmenoja kutakuinkin turhaan, eikä katolisen kuninkaan tarvinnut muuta\nkuin kerta kaikkiaan työkammiostaan julistautua koko maailman\nhaltijaksi, eroittaakseen sitten valtakunnastaan kaiken sen, mikä jo\nennestään kuului muille ruhtinaille.\n\nOn helppo ymmärtää, kuinka yksityisten yhtyneet, toisiinsa rajoittuvat\nmaat muuttuvat valtion alueeksi ja kuinka ylimmän vallan oikeus,\nulotessaan alamaisista niihin maihin, joita nämä pitävät hallussaan,\ntulee samalla kertaa sekä aineelliseksi että henkilölliseksi; mikä\nseikka saattaa omistajat suurempaan riippuvaisuuteen ja tekee juuri\nheidän voimistaan heidän uskollisuutensa takeet: etu, jota muinaiset\nyksinvaltiaat eivät tunnu oikein hyvin käsittäneen, he kun,\nnimittäessään itseään vain persialaisten, skyyttien, makedonialaisten\nkuninkaiksi, näyttivät pitävän itseään paremmin ihmisten päämiehinä\nkuin maan herroina. Nykyaikaiset yksinvaltiaat esiintyvät taitavammin\nRanskan, Espanjan, Englannin y.m. kuninkaina. Pitäessään näin\nhallussaan maa-aluetta, saavat he olla varmat myös sen asukkaista.\n\nOmituista tässä luovutuksessa on, että ottaessaan vastaan yksityisten\nomaisuuden, yhteisö ei suinkaan sitä heiltä riistä, vaan turvaa heille\npäinvastoin sen laillisen omistuksen, muuttaa anastuksen todelliseksi\noikeudeksi ja nautinto-oikeuden omistusoikeudeksi. Kun silloin\nomistajia pidetään ikäänkuin yhteisen omaisuuden säilyttäjinä, kun\nheidän oikeuksiansa kunnioittavat kaikki valtion jäsenet ja kun valtio\npuolustaa niitä kaikkine voimineen muukalaista vastaan, niin ovat he,\nsuostuessaan luovutukseen, joka on edullinen sekä yhteisölle että vielä\nenemmän heille itselleen, niin sanoaksemme saaneet omakseen kaiken sen,\nmistä he ensin luopuivat: oudolta tuntuva väite, joka on kuitenkin\nhelposti selitettävissä, kun eroitetaan toisistaan oikeudet, mitä\nylimmällä valtiovallalla ja omistajalla on samaan kiinteimistöön,\nniinkuin myöhemmin tulemme näkemään.\n\nSaattaa myöskin tapahtua, että ihmiset alkavat liittyä yhteen ennen\nkuin he mitään omistavat, ja että he, vallattuaan jonkun kaikille\nriittävän maa-alueen, pitävät sitä yhteisnautintona tai jakavat sen\nkeskenään, joko tasan tai ylimmän valtiovallan määräämissä suhteissa.\nMillä tavalla tämä alueen hankkiminen tapahtuneekin, niin on oikeus,\nmikä kullakin yksityisellä on omaan kiinteimistöönsä, aina sen oikeuden\nalainen, mikä yhteisöllä on kaikkiin; sillä muutoinhan ei\nyhteiskuntaside pysyisi vahvana eikä ylimmän valtiovallan\nharjoittamisessa olisi todellista voimaa.\n\nPäätän tämän luvun ja tämän kirjan huomautuksella, jonka täytyy olla\njokaisen yhteiskuntajärjestelmän pohjana, nimittäin sen, ettei\nperussopimus suinkaan hävitä luonnollista tasa-arvoa, vaan asettaa\npäinvastoin siveellisen ja oikeudenmukaisen tasa-arvoisuuden sen\nruumiillisen eriarvoisuuden tilalle, minkä luonto on saattanut\naiheuttaa ihmisten kesken, niin että he, vaikka eivät mahdollisesti\nolekaan tasa-arvoisia voiman eikä älyn puolesta, tulevat kaikki\ntasa-arvoisiksi sopimuksen ja laillisen oikeuden nojalla.[6]\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA.\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\nYlin valtiovalta on luovuttamaton.\n\n\nEnsimäinen ja tärkein johtopäätös ylempänä esitetyistä periaatteista\non se, että yleistahto saattaa yksin ohjata valtion voimia sen\nperustamisella tavoitellun päämäärän, yhteisen hyvän saavuttamiseksi:\nsillä jos yksityisetujen ristiriitaisuus on tehnyt yhteiskuntien\nluomisen välttämättömäksi, niin on näiden samojen etujen sopusointu\ntehnyt sen mahdolliseksi. Se, mikä näissä erilaisissa eduissa on\nyhteistä, muodostaa yhteiskunnallisen siteen; ja ellei olisi mitään\nkohtaa, missä kaikki edut yhtyisivät, ei ainoakaan yhteiskunta\nsaattaisi pysyä pystyssä. Niinpä on siis yhteiskuntaa hallittava\nyksinomaan tämän yhteisen edun mukaisesti.\n\nMinä sanon siis, että kun ylin valtiovalta ei ole mitään muuta kuin\nyleistahdon toimeenpanemista, niin ei sitä voida koskaan luovuttaa,\nsamoin kuin ei ylintä valtiovaltaa, joka ei ole mitään muuta kuin\nryhmäolemus, saata edustaa kukaan muu kuin se itse; vallan voi kyllä\nsiirtää toiselle, mutta ei tahtoa.\n\nEllei tosiasiallisesti olekaan mahdotonta, että yksityistahto olisi\njossakin kohdassa yleistahdon kanssa sopusoinnussa, niin on ainakin\nmahdotonta, että tämä sopusointu olisi kestävä ja alituinen: sillä\nyksityistahto pyrkii luonnostaan etuoikeuksiin ja yleistahto\ntasa-arvoisuuteen. Vielä mahdottomampaa on saada mitään takuuta tästä\nsopusoinnusta; sillä vaikka sen tulisikin aina olla olemassa, ei se\nolisi taidon vaikutusta, vaan sattuman. Ylin valtiovalta saattaa kyllä\nsanoa: \"Minä tahdon tällä hetkellä sitä, mitä se ja se ihminen tahtoo\ntai ainakin sanoo tahtovansa\"; mutta se ei voi sanoa: \"Mitä tämä\nihminen tahtoo huomenna, sitä tahdon minä myös\", koska tahdon on\njärjetöntä antautua kahleisiin tulevaisuuden varalta ja koska ei ole\nminkään tahdon vallassa suostua sellaiseen, mikä on tahtovan olennon\nmenestykselle vastakkaista. Jos siis kansa lupaa totella ilman ehtoja,\nhajoaa se tämän teon kautta, menettäen kansan ominaisuutensa; sillä\nhetkellä, jolloin tunnustetaan jotakin yliherraa, ei ole enään olemassa\nylintä valtiovaltaa, ja siitä lähtien on valtioruumis tuhoutunut.\n\nTämä ei suinkaan merkitse sitä, etteivät päämiesten käskyt saattaisi\nesiintyä yleistahdon ilmauksina niin kauvan kuin ylin valtiovalta,\nvaikka sillä on vapaus panna vastaan, ei sitä tee. Sellaisessa\ntapauksessa on yleisestä vaikenemisesta johdettava kansan suostumus.\nTätä seikkaa selitetään kyllä vielä laajemmin.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nYlin valtiovalta on jakamaton.\n\n\nSamasta syystä kuin ylin valtiovalta on luovuttamaton, on se myöskin\njakamaton. Sillä tahto on yleinen,[7] tai ei ole yleinen; se on kansan\nkokonaisuuden tahto tai vain jonkun sen osan. Edellisessä tapauksessa\non tämän tahdon ilmaisu ylimmän valtiovallan teko ja on sillä silloin\nlain voima: jälkimäisessä tapauksessa on se vain yksityistahto tai\nhallitusteko; korkeintaan on se esivallan antama säädös.\n\nMutta kun meidän valtiomiehemme eivät voi jakaa ylintä valtiovaltaa sen\nperiaatteeseen nähden, jakavat he sen sen esineeseen nähden; he jakavat\nsen voimaan ja tahtoon, lakiasäätävään valtaan ja toimeenpanevaan\nvaltaan, verotuksen, oikeudenkäytön ja sodankäynnin oikeuksiin,\nsisäiseen hallintoon ja valtaan tehdä sopimuksia ulkomaiden kanssa:\nväliin he sekoittavat kaikki nämä osat, ja väliin he ne eroittavat: he\ntekevät ylimmästä valtiovallasta jonkunlaisen haaveellisen, useista\nerilaisista kappaleista kyhätyn olemuksen: se on aivan samaa kuin jos\nhe rakentaisivat ihmisen useammista ruumiista, joista yhdellä olisi\nsilmiä, toisella käsiä, kolmannella jalkoja, eikä mitään muuta.\nJapanilaisten silmänkääntäjäin sanotaan paloittelevan lapsen katsojain\nnähden, heittävän ilmaan kaikki sen jäsenet, yhden toisensa jälkeen ja\nsitten pudottavan taas saman lapsen maahan elävänä ja aivan eheänä.\nKutakuinkin samanlaisia ovat meidän valtiomiestemme veijaritemput;\npaloiteltuaan yhteiskuntaruumiin oikealla markkinailveilijän\nnäppäryydellä, kasaavat he taas sen jäsenet jollakin ihmeellisellä\ntavalla.\n\nTämä erehdys tulee siitä, ettei ole muodostettu tarkkaa käsitystä\nylimmästä valtiovallasta ja että on pidetty tämän vallan osina\nsellaista, mikä oli vain sen ilmausta. Niinpä on esim. katsottu sodan\njulistamista ja rauhan solmimista ylimmän valtiovallan teoiksi, mitä ne\neivät suinkaan ole, koska mikään näistä teoista ei ole laki, vaan\nainoastaan lain sovellutus, erikoisteko, joka saattaa lain määräyksen\ntoimintaan, kuten tullaan selvästi näkemään silloin kun _laki_-sanaan\nliittyvä ajatus tarkemmin määritellään.\n\nJos samalla tavoin tutkittaisiin muitakin jakoja, huomattaisiin, että\nerehdytään joka kerta kun luullaan nähtävän ylin valtiovalta\npaloiteltuna; että ne oikeudet, joita pidetään tämän ylimmän\nvaltiovallan osina, ovat kaikki sen alaisia ja edellyttävät aina\nkorkeinta tahtoa, jonka toimeenpanoa nämä oikeudet vain ovat.\n\nOn mahdoton sanoa, kuinka paljon tämä epätarkkuus on himmentänyt\nvaltio-oikeuden alalla esiintyneiden kirjailijain lausuntoja silloin\nkun he ovat määräämiensä periaatteiden johdolla käyneet arvostelemaan\nkuninkaiden ja kansojen keskinäisiä oikeuksia. Jokainen voi nähdä\nGrotiuksen ensimäisen kirjan kolmannesta ja neljännestä luvusta, kuinka\ntämä oppinut mies ja hänen kääntäjänsä Barbeyrac sekaantuvat\nja kietoutuvat viisasteluihinsa pelätessään sanovansa omien\ntarkoitusperiensä mukaan liikaa tai liian vähän ja loukkaavansa etuja,\njotka heidän oli sovitettava. Grotius, Ranskaan paenneena, isänmaahansa\ntyytymättömänä, haluten imarrella Ludvig XIV:tä, jolle hänen kirjansa\non omistettu, ei säästä mitään riistääkseen kansoilta kaikki niiden\noikeudet ja omistaakseen ne kaikella mahdollisella taidolla\nkuninkaille. Samaa olisi myöskin kernaasti tahtonut Barbeyrac, joka\nomisti käännöksensä Englannin kuninkaalle Yrjö I:lle. Mutta\nonnettomuudeksi pakotti Jaakko II:sen karkoitus, jota hän nimittää\nkruunustaluopumiseksi, häntä olemaan varuillaan, koukuttelemaan ja\nkeksimään verukkeita, jottei tulisi tehneeksi Wilhelmistâ\nvallananastajaa. Jos nämä kaksi kirjailijaa olisivat omaksuneet oikeat\nperiaatteet, olisivat kaikki vaikeudet hävinneet ja he olisivat aina\nolleet johdonmukaisia; mutta silloin olisivat he myös lausuneet\nsurullisen totuuden, eivätkä he olisi imarrelleet ketään muuta kuin\nkansaa. Mutta totuushan ei suinkaan vie rikkauteen eikä onneen, eikä\nkansa jakele lähettilääntoimia eikä professorinpaikkoja eikä eläkkeitä.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nVoiko yleistahto erehtyä?\n\n\nEdellisestä seuraa, että yleistahto on aina oikea ja että se tähtää\naina yleiseen hyötyyn; mutta siitä ei seuraa, että kansan päätökset\nolisivat aina yhtä oikeita. Kukin tahtoo kyllä aina omaa parastansa,\nmutta ei huomaa sitä aina: kansaa ei käy milloinkaan lahjominen, mutta\nkylläkin pettäminen, ja vain silloin näyttää se tahtovan sellaista,\nmikä on pahaa.\n\nUseinkin on suuri eroitus kaikkien tahdon ja yleistahdon välillä:\njälkimäinen katsoo vain yhteistä etua, edellinen katsoo yksityisetua,\neikä ole muuta kuin yksityistahtojen summa: mutta ottakaa näistä\nsamaisista tahdoista pois toisten liian suuret ja toisten liian pienet\nvaatimukset, jotka hävittävät toisensa,[8] niin jää eroitusten summaksi\nyleistahto.\n\nEllei silloin kun kansa tarpeellisilla tiedoilla varustettuna tekee\npäätöksiään, kansalaisilla olisi mitään yhteyttä keskenään, olisi\npienten eroitusten suuresta luvusta aina tuloksena yleistahto, ja\npäätös olisi aina hyvä. Mutta kun syntyy salajuonia, osaliittoja suuren\nliiton vahingoksi, muuttuu jokaisen tällaisen liiton tahto yleiseksi\nsen jäseniin nähden ja yksityiseksi valtioon nähden: silloin voidaan\nsanoa, ettei ole enään yhtä monta äänestäjää kuin on ihmistä, vaan yhtä\nmonta kuin on liittoa; eroitukset käyvät vähemmän lukuisiksi ja antavat\nvähemmän yleisen tuloksen. Kun vihdoin joku liitto on paisunut niin\nsuureksi, että se voittaa kaikki muut, niin ei tuloksena ole enää\npienten eroitusten summa, vaan yksi ainoa eroitus; silloin ei ole enään\nyleistahtoa, ja voittava mielipide on vain yksityinen mielipide.\n\nJotta siis yleistahto pääsisi selvästi ilmenemään, on tärkeätä, ettei\nvaltiossa ole osayhtymiä ja että kukin kansalainen noudattaa vain omaa\nmielipidettänsä.[9] Sellainen oli suuren Lykurgoksen verraton ja ylevä\njärjestelmä. Mutta jos on olemassa osayhtymiä, täytyy niiden lukua\nlisätä ja pysyttää ne tasa-arvoisina, kuten tekivät Solon, Numa,\nServius. Vain nämä varovaisuustoimenpiteet saavat aikaan sen, että\nyleistahto on aina valistunut ja ettei kansa erehdy.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nYlimmän valtiovallan rajoista.\n\n\nEllei valtio eli kansakunta ole muuta kuin siveellinen henkilö, jonka\nelämä riippuu sen jäsenten yhteistoiminnasta, ja jos sen tärkein huoli\non sen oma säilyminen, niin tarvitsee se yleispätöistä, pakottavaa\nvoimaa kyetäkseen panemaan kunkin osan liikkeelle ja käyttelemään sitä\nkokonaisuudelle sopivimmalla tavalla. Niinkuin luonto antaa jokaiselle\nihmiselle ehdottoman vallan kaikkiin tämän ihmisen jäseniin nähden,\nniin antaa myös yhteiskuntasopimus valtioruumiille ehdottoman vallan\nkaikkiin sen jäseniin nähden; ja juuri tällä yleistahdon ohjaamalla\nvallalla on, niinkuin olen sanonut, ylimmän valtiovallan nimi.\n\nMutta paitsi valtion henkilöä on meidän myös otettava huomioon ne\nyksityishenkilöt, jotka sen muodostavat ja joiden elämä ja vapaus ovat\nluonnostaan siitä riippumattomia. On siis tarkoin eroitettava\ntoisistaan kansalaisten ja ylimmän valtiovallan[10] keskinäiset\noikeudet, samoin kuin on eroitettava ne velvollisuudet, jotka\nedellisten on täytettävä alamaisina, niistä luonnollisista oikeuksista,\njoita heidän tulee saada nauttia ihmisinä.\n\nMyönnetään kyllä, että se, mitä kukin yhteiskuntasopimuksessa luovuttaa\nvoimastaan, omaisuudestaan, vapaudestaan, muodostaa vain sellaisen osan\ntuosta kaikesta, jonka käyttäminen on tärkeä yhteisölle; mutta on\nmyönnettävä myöskin, että ylin valtiovalta yksin arvostelee tämän\ntärkeyden.\n\nKaikki ne palvelukset, mitä kansalainen voi tehdä valtiolle, täytyy\nhänen tehdä heti kun ylin valtiovalta niitä pyytää; mutta ylin\nvaltiovalta ei saata puolestaan raskauttaa alamaisia ainoallakaan\nkahleella, joka on hyödytön yhteisölle; se ei saata edes sitä tahtoa:\nsillä järjen lain vallitessa ei mitään tapahdu ilman syytä, samoin kuin\nei luonnonkaan lain vallitessa.\n\nNe sitoumukset, jotka liittävät meidät yhteiskuntaan, ovat velvoittavia\nvain siksi, että ne ovat molemminpuolisia; ja niiden luonne on\nsellainen, ettei kukaan niitä täyttäessään saata työskennellä muiden\nhyväksi, työskentelemättä myös omaksi hyväkseen. Minkätähden on\nyleistahto aina oikea ja minkätähden tahtovat kaikki aina itsekunkin\nonnea, ellei sentähden, ettei ole ketään, joka ei omaksuisi kohdaltaan\ntuota sanaa _itsekukin_ ja joka ei ajattelisi itseään äänestäessään\nkaikkien puolesta? Ja tämä taas todistaa, että oikeuksien\ntasa-arvoisuus ja sen synnyttämä oikeudenmukaisuuden käsitys johtuvat\nsiitä etusijasta, jonka kukin itselleen antaa, ja siis ihmisen\nluonnosta; että yleistahdon, jotta se tosiaankin olisi yleistahto,\ntäytyy olla yleisen sekä esineeseensä että olemukseensa nähden; että\nsen täytyy lähteä kaikista, jotta sitä voitaisiin sovelluttaa kaikkiin,\nja että se menettää luonnollisen oikeellisuutensa silloin kun se tähtää\njohonkin yksityiseen, määrättyyn esineeseen, koska meillä ei ole meille\nvierasta asiaa ratkaistessamme mitään todellista tasapuolisuuden\nperiaatetta ohjaajanamme.\n\nTosiaankin: heti kun tulee kysymys jostakin yksityistapauksesta tai\nyksityisoikeudesta kohdassa, jota aikaisempi yleinen sopimus ei ole\nlähemmin määrännyt, käy asia riidanalaiseksi. Silloin on käsillä\noikeustapaus, missä asianosaiset yksityiset muodostavat yhden puolen ja\nyhteisö toisen, mutta missä en ainakaan minä voi keksiä lakia, jota\nolisi noudatettava, enkä tuomaria, jonka olisi annettava päätös. Olisi\nnaurettavaa silloin turvautua yleistahdon nimenomaiseen ratkaisuun,\nkoska tämä ei voi olla muuta kuin toisen riitapuolen päätös ja koska se\nsiitä syystä on toiselle samaa kuin vieras yksityinen tahto, joka\ntällaisessa tilaisuudessa joutuu helposti vääryyteen ja erehdykseen.\nSamoin kuin ei yksityistahto saata edustaa yleistahtoa, muuttaa myöskin\nyleistahto vuorostaan luonnetta silloin kun sen esine on yksityinen,\neikä se voi, yleinen kun on, ratkaista yksityisihmiseen enempää\nkuin yksityistapaukseenkaan kohdistuvaa asiaa. Kun Ateenan\nkansa esim. nimitti tai eroitti päällikkönsä, myönsi yhdelle\nkunnianosoituksia, määräsi rangaistuksia toiselle ja harjoitti\nepälukuisin erikoissäädöksin erotuksetta kaikkia hallituksen toimia, ei\nkansalla silloin enään ollut varsinaista yleistahtoa; se ei toiminut\nenään ylimpänä valtiovaltana, vaan virkakuntana. Tämä näyttää ehkä\nsotivan yleisiä käsityksiä vastaan; mutta annettakoon minulle aikaa\nesittää omat käsitykseni.\n\nEdellisestä selvinnee, ettei tahto tule yleiseksi niin paljon äänten\nluvun kuin sen yhteisen edun voimasta, joka niitä yhdistää; sillä tässä\njärjestelmässä alistuu jokainen välttämättömästi noudattamaan niitä\nsamoja ehtoja, jotka hän asettaa muidenkin noudatettaviksi: mainio edun\nja oikeuden sopusointu, joka antaa yhteisille päätöksille sellaisen\ntasapuolisuuden luonteen, ettei moista nähdä lainkaan yksityisen asian\nkäsittelyssä, koska siinä ei ole mitään yhteistä etua, joka yhdistäisi\nja samastaisi sekä tuomarin että asianosaisten puoltaman ratkaisun.\n\nMiltä puolelta siis palaammekaan perusaatteeseemme, aina tulemme samaan\njohtopäätökseen, nimittäin siihen, että yhteiskuntasopimus luo\nkansalaisten välille sellaisen tasa-arvoisuuden, että he kaikki tekevät\nsitoumuksensa samoilla ehdoilla ja joutuvat kaikki nauttimaan samoja\noikeuksia. Niinpä johtuukin sopimuksen luonnosta, että jokainen ylimmän\nvaltiovallan teko, s. o. jokainen yleistahdon oikea ilmaisu velvoittaa\ntai suosii samalla tavalla kaikkia kansalaisia, niin että ylin\nvaltiovalta tuntee vain kansakunnan kokonaisuuden, eroittamatta ketään\nniistä, jotka sen muodostavat. Mitä on nyt sitten varsinaisesti ylimmän\nvaltiovallan teko? Se ei ole ylemmän alempansa kanssa tekemä välipuhe,\nvaan yhdyskunnan tekemä välipuhe kunkin jäsenensä kanssa: oikeutettu\nvälipuhe, koska sen perustuksena on yhteiskuntasopimus; tasapuolinen,\nkoska se on yhteinen kaikille; hyödyllinen, koska sillä ei voi olla\nmuuta tarkoitusperää kuin yleinen hyvä; ja luja, koska sen takeena ovat\nvaltion voima ja ylin valta. Niin kauvan kuin alamaiset ovat vain\nsellaisista välipuheista riippuvia, eivät he tottele ketään muuta kuin\nomaa tahtoansa; ja jos kysytään kuinka lavealle ylimmän valtiovallan ja\nkansalaisten keskinäiset oikeudet ulottuvat, on se samaa kuin jos\nkysyttäisiin, kuinka pitkälle nämä viimeksimainitut voivat tehdä\nsitoumuksia itsensä kanssa, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.\n\nSiitä huomataan, että ylin valta, niin ehdoton, niin pyhä, niin\nloukkaamaton kuin se onkin, ei mene eikä voi mennä yli yleisten\nsopimusten rajojen ja että jokainen ihminen saa täydellisesti hallita\nja vallita sitä, mitä nämä sopimukset ovat jättäneet hänelle omaisuutta\nja vapautta; niin ettei ylin valtiovalta ole milloinkaan oikeutettu\nrasittamaan yhtä alamaista enemmän kuin toistakaan, koska silloin asia\nmuuttuu yksityiseksi, jota se ei ole enää pätevä ratkaisemaan.\n\nJos nämä eroitukset kerran hyväksytään, on se väite, että\nyhteiskuntasopimus vaatisi yksityisten puolelta jotakin todellista\nkieltäytymistä, niin väärä, että heidän asemansa tulee tämän sopimuksen\nkautta tosiasiallisesti aikaisempaa paremmaksi ja että he ovat\nluovutuksen sijaan tehneet vain edullisen vaihtokaupan, vaihtaessaan\nepävarman ja tukalan elintavan parempaan ja varmempaan, luonnollisen\nriippumattomuuden vapauteen, vallan vahingoittaa toisia omaan\nturvallisuuteensa, voimansa, jonka toiset saattoivat masentaa,\noikeuteen, jonka yhteiskunnallinen liittoutuminen tekee\nvoittamattomaksi. Jopa heidän elämäänsäkin, jonka he ovat pyhittäneet\nvaltiolle, suojelee tämä lakkaamatta, ja kun he panevat sen vaaraan\nvaltiota puolustaakseen, niin mitä he silloin muuta tekevät kuin\nantavat takaisin sille sen, mitä ovat siltä saaneet? Mitä tekevät he\nsellaista, etteivät he olisi tehneet sitä useammin ja suuremman\nuhkan alaisina luonnontilassa, puolustaessaan väistämättömissä\ntaisteluissa henkensä kaupalla sitä, mikä oli heille välttämätöntä sen\nsäilyttämiseksi? Kaikkien on tarpeen tullen taisteltava isänmaan\npuolesta, se on totta; mutta niinpä ei sitten olekaan kenenkään koskaan\ntarvis taistella omasta puolestaan. Eikö ole sittenkin edullisempaa\nantautua sen puolesta, mikä takaa turvallisuutemme osalta niihin\nvaaroihin, joihin meidän olisi pakko antautua omasta puolestamme heti\nkun tämä turvallisuus meiltä riistettäisiin?\n\n\n\n\nViides luku.\n\nElämän ja kuoleman oikeudesta.\n\n\nKysyttänee, kuinka yksityiset, joilla ei ole suinkaan oikeutta määrätä\nomasta elämästään, voivat siirtää ylimmälle valtiovallalle tämän\nsamaisen oikeuden, jota ei heillä ole? Tämä kysymys näyttää\nvaikealta ratkaista vain sentähden, että se esitetään sopimattomassa\nmuodossa. Jokaisella ihmisellä on oikeus panna elämänsä vaaraan sen\nsäilyttääkseen. Onko milloinkaan sanottu, että se, joka heittäytyy alas\nakkunasta paetakseen tulipaloa, joutuu vikapääksi itsemurhaan? Onko\nmyös milloinkaan syytetty tästä rikoksesta sitä, joka hukkuu myrskyssä,\nminkä tarjoamasta vaarasta hän ei suinkaan ollut tietämätön laivaan\nastuessaan?\n\nYhteiskuntasopimuksen päämääränä on sopimuksen tekijäin elämän\nturvaaminen. Joka tahtoo päämääriä, tahtoo myös keinoja; ja näihin\nkeinoihin liittyy väistämättä erinäisiä vaaroja, jopa erinäisiä\nvahinkojakin. Joka tahtoo säilyttää elämänsä muiden kustannuksella,\nhänen täytyy myöskin uhrata se heidän puolestaan, milloin niin on\ntarvis. Niinpä ei kansalainen ole enää sen vaaran tuomari, johon laki\nvaatii häntä antautumaan; ja kun ruhtinas on hänelle sanonut:\n\"Valtiolle on välttämätöntä, että sinä kuolet\", niin hänen on kuoltava,\nkoska hän vain tällä ehdolla on elänyt turvassa siihen asti ja koska\nhänen elämänsä ei ole enää vain luonnon hyvätyö, vaan valtion\nehdollinen lahja.\n\nRikollisille säädettyä kuolemanrangaistusta voidaan katsoa kutakuinkin\nsamalta näkökannalta: jotta ei jouduttaisi murhamiehen uhriksi\nsuostutaan kuolemaan, jos itse tullaan murhamieheksi. Tässä\nsopimuksessa ei suinkaan määrätä oman tahdon mukaan elämästä, vaan\npyritään vain sitä turvaamaan, eikä ole suinkaan otaksuttavissa, että\njoku sopimuksen tekijöistä jo etukäteen aikoisi joutua hirteen.\n\nMuutoin tulee jokaisesta pahantekijästä, joka loukkaa\nyhteiskuntaoikeutta, rikostensa takia isänmaan pettäjä ja kapinoitsija;\nhän lakkaa olemasta sen jäsen, rikottuaan sen lakeja, jopa käy hän sitä\nvastaan sotaa. Silloin on valtion säilyminen jyrkässä ristiriidassa\nhänen säilymisensä kanssa; toisen heistä täytyy tuhoutua; ja kun\nsyyllinen otetaan hengiltä, kohtaa tämä rangaistus häntä vähemmän\nkansalaisena kuin vihollisena. Oikeudenkäynti ja tuomio ovat\ntodistuksena ja julistuksena siitä, että hän on rikkonut\nyhteiskuntasopimuksen ja ettei hän siis ole enää valtion jäsen. Mutta\nkun hän on tunnustanut olleensa valtion jäsen, ainakin oleskelemalla\nsen piirissä, on hänet siitä poistettava, joko maanpaolla sopimuksen\nloukkaajana tai kuolemalla valtion vihollisena: sillä sellainen\nvihollinen ei ole siveellinen henkilö, vaan pelkästään ihminen; ja\nsilloin kuuluu sodan oikeuteen voitetun tappaminen.\n\nMutta, sanottanee, rikollisen tuomitseminen on yksityinen teko.\nMyönnetään: niinpä ei tämä tuomitseminen olekaan ylimmän valtiovallan\nasia; se on oikeus, jonka se saattaa antaa, voimatta sitä itse\nharjoittaa. Kaikki ajatukseni liittyvät kyllä toisiinsa, mutta enhän\nvoi esittää niitä kaikkia yhtaikaa.\n\nMuutoin on kuolemantuomioiden lukuisuus aina merkkinä hallituksen\nheikkoudesta tai huolimattomuudesta. Ei ole ainoatakaan pahantekijää,\njota ei saataisi kelpaamaan johonkin. Ei ole oikeutta ottaa hengiltä\nedes esimerkin vuoksi ketään muita kuin sellaisia, joita ei voida\nvaaratta säilyttää.\n\nMitä tulee sitten armahtamisoikeuteen eli oikeuteen vapauttaa syyllinen\nlain määräämästä ja tuomarin julistamasta rangaistuksesta, niin kuuluu\nse yksinomaan sille, joka on tuomarin ja lain yläpuolella, nimittäin\nylimmälle valtiovallalle: eipä edes sen oikeus ole tässä kohdin aivan\nselvä, ja tapaukset, joissa sitä on käytettävä, ovat hyvin harvinaisia.\nHyvin hallitussa valtiossa esiintyy vähän rangaistuksia, ei siksi, että\nusein armahdettaisiin, vaan siksi, että on vähän rikollisia: rikosten\nlukuisuus takaa niiden jäämisen rankaisematta silloin kun valtio käy\nrappeutumistaan kohti. Rooman tasavallassa ei senaatti eivätkä konsulit\nyrittäneet milloinkaan armahtaa; kansakaan ei sitä tehnyt, vaikka se\njoskus peruutti oman tuomionsa. Lukuisat armahdukset ilmoittavat, että\npian eivät konnantyöt niitä enää tarvitse, ja jokainen näkee, mihin se\nvie. Mutta minä tunnen sydämeni napisevan ja pidättävän kynääni;\njättäkäämme nämä kysymykset sellaisen vanhurskaan miehen pohdittaviksi,\njoka ei ole koskaan hairahtunut eikä koskaan omasta puolestaan armoa\ntarvinnut.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nLaista.\n\n\nYhteiskuntasopimuksella olemme antaneet olomuodon ja elämän\nvaltioruumiille: nyt on asianamme antaa sille liikunta ja tahto\nlainsäädännöllä, sillä alkuteko, joka tämän ruumiin luo ja liittää\nkokonaisuudeksi, ei vielä lainkaan määrää, mitä sen on tehtävä\nsäilymisekseen.\n\nMikä on hyvää ja oikean järjestyksen mukaista on hyvää ja oikean\njärjestyksen mukaista asioiden luonnon perustuksella, riippumatta\nihmisten sopimuksista. Kaikki oikeudenmukaisuus tulee Jumalalta; hän\nyksin on sen lähde; mutta jos me osaisimme ottaa sen vastaan niin\nylhäältä, emme tarvitsisi hallitusta emmekä lakeja. Epäilemättäkin on\nolemassa yleispätöinen, yksinään järjestä lähtenyt oikeudenmukaisuus,\nmutta tämän oikeudenmukaisuuden, jotta me sen hyväksyisimme, täytyy\nolla molemminpuolinen. Kun katselemme inhimillisesti asioita, ovat\noikeudenmukaisuuden lait luonnollisen pyhityksen puuttuessa tehottomia:\nne ovat vain jumalattomalle hyväksi ja vanhurskaalle pahaksi, koska\ntämä jälkimäinen noudattaa niitä kaikkiin nähden ilman että kukaan\nnoudattaa niitä häneen nähden. Täytyy siis olla sopimuksia ja\nlakeja liittämässä oikeuksia velvollisuuksiin ja kohdistamassa\noikeudenmukaisuutta esineeseensä. Luonnontilassa, missä kaikki on\nyhteistä, en minä ole mitään velkaa niille, joille minä en ole mitään\nluvannut, ja minä tunnustan muille kuuluvaksi vain sen, mikä on minulle\nhyödytöntä. Näin ei ole asian laita yhteiskuntatilassa, missä laki\nmäärää kaikki oikeudet.\n\nMutta mitä on sitten laki? Niin kauvan kuin tyydytään liittämään tähän\nsanaan vain metafyysillisiä käsitteitä, saadaan kyllä jatkaa kysymyksen\npohdintaa pääsemättä yhteisymmärrykseen; ja kun on sanottu, mitä on\nluonnon laki, ei tiedetä paljoakaan paremmin, mitä on valtion laki.\n\nMinä olen jo maininnut, ettei yksityiseen esineeseen nähden ole\nolemassa yleistahtoa. Tosiasiallisesti on tämä yksityisesine valtiossa\ntai valtion ulkopuolella. Jos se on valtion ulkopuolella, ei tahto,\njoka on sille vieras, ole suinkaan yleinen siihen nähden; ja jos tämä\nesine on valtiossa, muodostaa se siitä osan: silloin syntyy kokonaisen\nja sen osan välille suhde, joka tekee niistä kaksi erillistä olentoa;\nnäistä on osa yksi ja tällä samaisella osalla vähentynyt kokonainen\ntoinen. Mutta jollakin osalla vähentynyt kokonainen ei ole enää\nkokonainen, ja niin kauvan kuin tämä suhde kestää, ei ole enään\nolemassa kokonaista, vaan kaksi erisuuruista osaa: mistä seuraa, ettei\ntoisen tahto ole enää myöskään yleinen toiseen nähden.\n\nMutta milloin koko kansa tekee säädöksiä koko kansaan nähden, ottaa se\nhuomioon vain itsensä; ja jos silloin muodostuu suhde, niin muodostuu\nse koko esineen välille yhdessä katsannossa ja koko esineen välille\ntoisessa katsannossa, lainkaan jakamatta kokonaisuutta. Silloin on\nasia, josta säädös tehdään, yleinen, samoin kuin tahtokin, joka\nsäädöksen tekee. Ja juuri tätä tahdon ilmaisua nimitän minä laiksi.\n\nKun sanon, että lakien esine on aina yleinen, niin tarkoitan sillä,\nettä laki katselee alamaisia joukkokuntana ja tekoja semmoisinaan, eikä\nmilloinkaan ihmistä yksilönä eikä tekoa yksityisenä. Niin voi laki\nkyllä säätää, että etuoikeuksia on oleva, mutta se ei saata antaa niitä\nnimenomaan kenellekään: laki voi luoda useampia kansalaisluokkia, jopa\nosoittaa ne ominaisuudetkin, jotka antavat oikeuden näihin luokkiin,\nmutta se ei saata nimetä niitä ja niitä henkilöitä niihin otettaviksi;\nse voi määrätä kuningashallituksen ja perinnöllisen vallansiirtymisen,\nmutta se ei voi valita kuningasta eikä nimittää kuningashuonetta;\nsanalla sanoen: mikään toiminta, joka kohdistuu yksityiseen esineeseen,\nei kuulu lakiasäätävälle vallalle.\n\nTämän ajatuksen perusteella huomaa heti, ettei pidä enää kysyä, kenelle\nlakien säätäminen kuuluu, koska ne ovat yleistahdon tekoja; eikä, onko\nruhtinas lakien yläpuolella, koska, hän on valtion jäsen; eikä\nmyöskään, kuinka voimme olla vapaita ja kuitenkin lakien alaisia, koska\nnämä lait ovat vain meidän tahdonilmaisujemme kirjaanpanoja.\n\nSamaten on käsitettävissä, että kun laki yhdistää tahdon yleisyyden ja\nesineen yleisyyden, niin ei se, mitä joku ihminen, ken hän liekin, omin\npäin määrää, ole suinkaan laki; eipä sekään, mitä ylin valtiovalta\nmäärää yksityisestä esineestä, ole laki vaan käsky, eikä myöskään\nylimmän valtiovallan teko, vaan hallitusvallan.\n\nMinä sanon siis tasavallaksi (république) jokaista lakien ohjaamaa\nvaltiota, millainen sen hallitusmuoto sitten liekin: sillä vain siinä\non yhteinen etu määräävänä ja vain siinä on yhteinen asia tärkeä asia.\nJokainen oikeudenmukainen hallitus on tasavaltainen.[11] Alempana tulen\nselittämään, mitä hallitus on.\n\nLait eivät ole oikeastaan muuta kuin yhteiskunnallisen liittoutumisen\nehtoja. Lakien alaisen kansan täytyy olla niiden tekijä; vain niille,\njotka liittoutuvat, kuuluu yhteiskunnan ehtojen määrääminen: mutta\nmillä tavalla on heidän ne määrättävä? Tapahtuuko se yhteisestä\nsuostumuksesta, äkillisestä innoituksesta? Onko valtioruumiilla joku\nelin, joka ilmoittaa sen tahdon? Kuka antaa sille välttämättömän\nkaukonäköisyyden, jotta se kykenisi laatimaan ja julkaisemaan\npäätöksensä ennakolta, tai millä tavalla saattaisi se julistaa ne\ntarvittavalla hetkellä? Kuinka kykenisi sokea joukko, joka ei useinkaan\ntiedä, mitä se tahtoo, koska se harvoin tietää, mikä sille on hyvä,\nsuorittamaan omin päin niin suuren ja niin vaikean yrityksen kuin\nlakijärjestelmän laatimisen? Itsestään tahtoo kansa kyllä aina hyvää,\nmutta itsestään ei se aina sitä huomaa. Yleistahto on aina oikea; mutta\narvostelukyky, joka sitä ohjaa, ei ole aina valistunut. Sille täytyy\nnäyttää esineet sellaisina kuin ne ovat, joskus myös sellaisina kuin\nmiltä niiden pitäisi siitä näyttää; sille täytyy osoittaa paras tie,\njota se etsii, varjella sitä yksityistahtojen houkutuksilta, asettaa\nsen silmien edessä paikat ja ajat toistensa yhteyteen, tasoittaa\nnykyisten kouraantuntuvien etujen viehätysvoima kaukaisten ja\nkätkettyjen kärsimysten vaaralla. Yksityiset näkevät hyvän, jonka he\nhylkäävät: yhteisö tahtoo hyvää, jota se ei näe. Kaikki tarvitsevat\nsamalla tavalla oppaita. Edellisiä täytyy velvoittaa sovittamaan\ntahtonsa järkensä mukaiseksi; jälkimäistä täytyy opettaa pääsemään\nselville siitä, mitä se tahtoo. Silloin syntyy valtiollisessa\nyhdyskunnassa yhteisistä valistuneista katsantokannoista ymmärryksen ja\ntahdon sopusointu, ja siitä taas saa alkunsa osien täsmällinen\nyhteistoiminta ja vihdoin kokonaisuuden mahdollisimman suuri voima. Kas\nsiinä syyt, miksi lainlaatija on välttämätön.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nLainlaatijasta.\n\n\nKansoille parhaiten soveltuvien yhteiskuntasääntöjen keksimiseen\ntarvittaisiin korkeampaa älyä, joka näkisi kaikki ihmisten intohimot,\nomistamatta niistä itse ainoatakaan; jolla ei olisi mitään yhteyttä\nluontomme kanssa, mutta joka tuntisi sen siitä huolimatta perinpohjin;\njonka onni olisi riippumaton meistä, mutta joka sentään tahtoisi pitää\nhuolta meidän onnestamme; joka vihdoin, tyytyen aikojen vieriessä\nsaavuttamaansa kaukaiseen kunniaan, voisi tehdä työtä yhdellä\nvuosisadalla ja nauttia työnsä hedelmistä toisella.[12] Pitäisi olla\njumalia antamassa lakeja ihmisille.\n\nSaman johtopäätöksen, jonka Caligula teki itse asiasta, teki Platon\noikeudesta, määritelläkseen valtio- eli hallitusmiehen, jonka olemusta\nhän selvittelee kirjassaan _Hallituksesta_.[13] Mutta jos on totta,\nettä suuri ruhtinas on harvinainen ilmiö, niin mitä on silloin\nsanottava suuresta lainlaatijasta? Edellisen tarvitsee vain seurata\nohjetta, joka on jälkimäisen esitettävä, jälkimäinen on koneseppä, joka\nkeksii koneen, edellinen on vain työmies, joka panee sen kasaan ja\nkäyttää sitä. \"Yhteiskuntien syntyessä\", sanoo Montesquieu, \"laativat\nvaltioiden päämiehet lakijärjestelmän, ja tämä lakijärjestelmä kehittää\nsitten valtioiden päämiehet\".\n\nKen rohkenee ryhtyä laatimaan lakeja jollekin kansalle, hänen täytyy\ntuntea voivansa muuttaa niin sanoaksemme ihmisluonto; tehdä jokaisesta\nyksilöstä, joka on itsessään täydellinen ja erillinen kokonaisuus, osa\nsuurempaan kokonaisuuteen, jolta tämä yksilö saa tavallaan elämänsä ja\nolemuksensa; muuttaa ihmisen sisäistä rakennetta sitä vahvistaakseen;\npanna siveellinen osaelämä sen ruumiillisen ja riippumattoman elämän\nsijaan, jonka me olemme kaikki luonnolta saaneet. Hänen täytyy sanalla\nsanoen ottaa ihmiseltä hänen omat voimansa antaakseen hänelle toisia\nvoimia, jotka ovat hänelle vieraita ja joita hän ei voi käyttää ilman\nmuiden apua. Jota kuolleempia ja muserretumpia nämä luonnolliset voimat\novat, sitä väkevämpiä ja kestävämpiä ovat hankitut voimat ja sitä\nlujempi ja täydellisempi on myös lakijärjestelmä: niin että jos kukin\nkansalainen on jotakin, voi jotakin vain kaikkien muiden kautta ja jos\nkokonaisuuden saama voima on yhtä suuri tai suurempi kuin kaikkien\nyksilöiden luonnollisten voimien summa, käy sanominen lainsäädännön\nolevan niin korkealla täydellisyyden kannalla kuin se yleensä voi olla.\n\nLainlaatija on kaikissa suhteissa aivan erikoinen mies valtiossa. Jos\nhänen tulee olla sitä neroltaan, niin ei hän ole sitä vähemmän\ntoimeltaan. Tämä ei ole hallitusmiehen tointa eikä myöskään ylimmän\nvaltiovallan tointa. Tämä toimi, joka luo valtion, ei kuulu sen\nhallitusmuotoon; se on erikoista ja korkeampaa toimintaa, jolla ei ole\nmitään yhteistä tavallisen inhimillisen vallankäytön kanssa: sillä\nellei se, joka käskee ihmisiä, saa käskeä lakeja, niin ei myös se, joka\nkäskee lakeja, saa käskeä ihmisiä; muutoinhan jatkaisivat hänen lakinsa\nhänen intohimojensa palvelijoina useinkin vain hänen vääriä tekojaan,\neikä hän kykenisi milloinkaan estämään yksityisiä tarkoitusperiä\nhorjuttamasta hänen työnsä pyhyyttä.\n\nKun Lykurgos sääsi lakeja isänmaalleen, alkoi hän luopumalla\nkuninkuudesta. Useimpien kreikkalaisten kaupunkien tapana oli uskoa\nlakiensa laatiminen muukalaisille. Italian uudemmat tasavallat\nseurasivat monesti tätä tapaa; Genève'in tasavalta teki samoin ja teki\nsen onnekseen.[14] Rooma näki kauneimmalla kaudellaan helmastaan\nsyntyvän uudelleen kaikki hirmuvallan rikokset ja huomasi olevansa\nlähellä perikatoa, koska se oli antanut samoihin käsiin lakiasäätävän\nja ylimmän vallan.\n\nKuitenkaan eivät edes kymmenmiehet milloinkaan anastaneet oikeutta\nsaattaa voimaan lakeja vain heidän omalla vallallaan. \"Ei mikään siitä,\nmitä me teille ehdotamme\", sanoivat he kansalle, \"saata muuttua laiksi\nilman teidän suostumustanne. Roomalaiset, säätäkää itse lait, joiden on\nmäärä luoda teidän onnenne.\"\n\nLakien laatijalla ei siis ole tai ei saisi olla minkäänlaista\nlakiasäätävää oikeutta, eikä kansakaan voi, vaikka se tahtoisikin,\nkieltäytyä tästä luovuttamattomasta oikeudesta, koska perussopimuksen\nmukaan vain yleistahto velvoittaa yksityisiä ja koska ei käy\nmilloinkaan varmasti sanominen, että yksityistahto olisi sopusoinnussa\nyleistahdon kanssa, ennen kuin asia on alistettu kansan vapaan\näänestyksen ratkaistavaksi. Tästä olen jo puhunut, mutta ei ole\nhyödytöntä sitä toistaa.\n\nNiinpä nyt esiintyy lainlaatimistyössä samalla kertaa kaksi asiaa,\njotka näyttävät sovittamattomilta: yritys, joka menee yli ihmisvoimien,\nja sen toimeenpanemiseksi valta, jota ei ole.\n\nEsiintyypä vielä toinenkin vaikeus, joka ansaitsee huomiota. Viisaita,\njotka tahtovat puhua rahvaalle omaa kieltänsä eikä sen kieltä, ei tämä\nrahvas saata mitenkään ymmärtää. Mutta nyt on olemassa tuhansia\nkäsitteitä, joita on mahdoton kääntää kansan kielelle. Liian yleiset\nnäkökannat ja liian kaukaiset päämäärät ovat molemmat sille\nyhtä mahdottomia; kun kukin yksilö pitää vain sellaisesta\nhallitusjärjestelmästä, joka sopii hänen yksityisetuunsa, on hänen\nvaikea havaita etuja, joita hän tulee saamaan niistä lakkaamattomista\nkieltäytymyksistä, mitä hyvät lait vaativat. Jotta joku syntyvä kansa\nkykenisi omaksumaan valtionhoidon terveet menettelyohjeet ja seuraamaan\nvaltioviisauden perussääntöjä, täytyisi seurauksen kyetä muuttumaan\nsyyksi, täytyisi yhteiskuntahengen, joka on oleva lakijärjestelmän\ntulos, johtaa juuri samaisen lakijärjestelmän laatimista, täytyisi\nihmisten olla ennen lakeja sitä, miksi heidän on tultava niiden kautta.\nKun nyt ei lainlaatija voi käyttää voimaa eikä todistelutaitoa, täytyy\nhänen välttämättä turvautua toisenlaatuiseen valtaan, joka voi temmata\nmukaansa ilman väkipakkoa ja joka saa uskomaan ilman todisteluja.\n\nSiinä syy, joka on kaikkina aikoina pakottanut kansakuntien isiä\nturvautumaan taivaan välitykseen ja antamaan jumalille kunnian heidän\nomasta viisaudestaan, jotta kansat, alistuessaan noudattamaan valtion\nlakeja samalla tavalla kuin luonnonkin lakeja ja tunnustaessaan saman\nvoiman vaikuttavan sekä ihmisen että valtion kehkeämisessä,\ntottelisivat vapaasti ja kantaisivat kuuliaisesti yhteisen\nonnellisuuden iestä.\n\nTämän korkeamman, tavallisten ihmisten käsityskyvyn yläpuolelle\nkohoavan järjen päätökset panee lainlaatija kuolemattomien suuhun,\ntemmatakseen jumalallisen arvovallan voimalla mukaan nekin, joihin ei\ninhimillinen viisaus pystyisi.[15] Mutta jumalien puhuttaminen ei ole\njoka miehen asia, yhtä vähän kuin uskotaan jokaista, joka vain julistaa\nolevansa heidän tulkkinsa. Lainlaatijan suuri sielu on todellinen ihme,\njonka on osoitettava hänen tehtävänsä oikeaksi. Jokainen saattaa kyllä\nkaivertaa käskyjä kivitauluihin tai ostaa oraakkelin tai teeskennellä\nolevansa salaisessa kanssakäymisessä jonkun jumalolennon kanssa tai\nharjoittaa linnun puhumaan korvaansa tai keksiä muita kömpelöitä\nkeinoja kansan uskottamiseksi: ken ei muuta osaa, voi ehkä kerätä\nsattumalta ympärilleen parven löyhäpäitä, mutta hän ei perusta koskaan\nvaltakuntaa ja hänen mieletön työnsä on pian hukkuva hänen kanssaan.\nTyhjät silmänlumeet muodostavat hauraan siteen: vain viisaus tekee sen\nkestäväksi. Juutalainen laki, joka on yhä voimassa, Ismaelin lapsen\nlaki, joka on jo kymmenen vuosisataa hallinnut puolta maailmaa, puhuvat\nvielä tänä päivänä niistä suurista miehistä, jotka ne ovat sepittäneet;\nja sillä välin kun ylpeä filosofia tai sokea puoluehenki näkee heissä\nvain onnekkaita petkuttajia, ihailee todellinen valtiomies sitä heidän\nsäädöksissään ilmenevää suurta ja väkevää neroa, joka luo pysyviä\nlaitoksia.\n\nTästä kaikesta ei kuitenkaan sovi Warburtonin[16] tavoin päättää,\nettä valtiotaidolla ja uskonnolla olisi keskuudessamme yhteinen\ntarkoitusperä, vaan että toinen on kansakuntien syntyessä toisen\navustajana.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nKansasta.\n\n\nNiinkuin rakentaja ennen suuren rakennuksen alottamista tarkastelee ja\nkoettelee maaperää, nähdäkseen, kestääkö se tämän rakennuksen painon,\nei myöskään viisas lainlaatija alota sepittämällä itsessään kylläkin\nhyviä lakeja, vaan ottaa hän sitä ennen selkoa, onko se kansa, jolle ne\novat aijotut, omiansa niitä sietämään. Tästä syystä kieltäytyi Platon\nantamasta lakeja arkadialaisille ja kyrenaikalaisille, tietäen,\nettä nämä kaksi kansaa olivat rikkaita, eivätkä voineet kärsiä\ntasa-arvoisuutta: tästä syystä nähtiin Kreetan saarella hyviä lakeja ja\nhuonoja ihmisiä, koska Minos oli yrittänyt totuttaa lakien kuriin\nkansaa, joka oli täynnä paheita.\n\nTuhansia kansoja, jotka eivät olisi milloinkaan voineet kärsiä hyviä\nlakeja, on loistanut maan päällä; ja niilläkin, jotka olisivat voineet\nsen tehdä, on koko olemassaolonsa kestäessä ollut vain hyvin lyhyt\nsellainen aika. Useimmat kansat, niinkuin useimmat ihmisetkin,\novat kuuliaisia vain nuoruudessaan; ne muuttuvat vanhetessaan\nparantumattomiksi. Kun tavat ovat kerran syntyneet ja ennakkoluulot\njuurtuneet, on vaarallinen ja turha yritys ryhtyä niitä korjaamaan:\nkansa ei edes siedä vammoihinsa koskettavan niiden poistamisen\ntarkoituksessa, muistuttaen siinä noita typeriä ja raukkamaisia\nsairaita, jotka vapisevat lääkärin nähdessään.\n\nNiinkuin eräät taudit hämmentävät ihmisten pään ja riistävät heiltä\nmenneisyyden muiston, sattuu myös valtioiden elämässä joskus kiihkon\naikoja, jolloin vallankumoukset tekevät kansoihin saman vaikutuksen\nkuin eräät taudinpuuskat yksilöihin, jolloin menneisyyden inho vastaa\nunohdusta ja jolloin kansalaissotien polttama valtio syntyy niin\nsanoaksemme uudelleen hihastaan ja saa jälleen nuoruutensa voiman\npäästyään kuoleman kynsistä. Niin kävi Spartan Lykurgoksen aikaan; niin\nkävi Rooman Tarquiniusten jälkeen; ja niin on käynyt meidän joukossamme\nHollannin ja Sveitsin sitten kun niistä oli tyrannit karkoitettu.\n\nMutta tällaiset tapahtumat ovat harvinaisia; ne ovat poikkeuksia,\njoiden syy on aina tällaisen poikkeuksellisen valtion erikoisessa\nhallitusmuodossa. Ne eivät hevillä esiinny kahta kertaa saman kansan\nelämässä: sillä se voi vapauttaa itsensä niin kauvan kuin se on vielä\nsivistymätön; mutta se ei kykene siihen enää sitten kun kansan tarmo on\nkulunut. Silloin voivat levottomuudet hävittää sen, vallankumouksien\nvoimatta palauttaa sitä entiseen voimaansa; ja heti kun sen kahleet on\nkatkottu, hajoaa se palasiksi, eikä sitä ole enään olemassa: se\ntarvitsee siitä lähtien herraa eikä vapauttajaa. Vapaat kansat,\nmuistakaa tämä perussääntö: vapaus voidaan hankkia, mutta sitä ei saada\nmilloinkaan takaisin.\n\nNuoruus ei ole lapsuutta. Kansakunnilla niinkuin ihmisilläkin on\nnuoruuden aikansa, tai, jos niin tahdotaan, kypsyyden aikansa, jota on\nodotettava ennen kuin niitä käydään taivuttamaan lakien kuuliaisuuteen;\nmutta kansan kypsyyttä ei ole aina helppo todeta, ja jos sen edelle\nehätetään, ei työ onnistu. Yksi kansa on lainalaiseen järjestykseen\nkelvollinen jo syntyessään, toinen ei pääse siihen tilaan kymmenenkään\nvuosisadan kuluttua. Venäläisistä ei tule milloinkaan todellisesti\nsivistynyttä kansaa, koska heistä on tahdottu tehdä sitä liian\naikaisin. Pietarilla oli kyllä jäljittelyneroa, mutta hänellä ei ollut\noikeata neroa, sitä, joka luo ja tekee kaiken tyhjästä. Muutamat hänen\ntoimenpiteensä olivat hyviä, mutta useimmat eivät olleet paikallaan.\nHän näki kyllä, että hänen kansansa oli raakalaisasteella, mutta hän ei\nnähnyt, ettei se ollut kypsynyt järjestystä ja lakia kunnioittavaan\nsivistykseen; hän tahtoi sitä sivistyttää silloin kun sitä piti vain\nkarkaista. Hän tahtoi heti luoda saksalaisia ja englantilaisia, kun\npiti alkaa luomalla venäläisiä; hän esti alamaisiaan koskaan tulemasta\nsiksi, mitä he voisivat olla, uskotellessaan heille, että he muka\nolivat sitä, mitä he eivät vieläkään ole. Juuri samalla tavalla\nkehittää ranskalainen kotiopettaja oppilaansa loistamaan yhden hetken\nlapsuudessaan ja sitten olemaan koko ikänsä kaikkea kykyä vailla.\nVenäjän keisarikunta aikoo joskus laskea koko Europan valtansa alle,\nmutta joutuukin itse ikeeseen: tatareista, sen alamaisista tai sen\nnaapureista, tulee sen herrat, samoin kuin meidänkin. Tämä mullistus\nnäyttää minusta väistämättömältä: kaikki Europan kuninkaat\ntyöskentelevät yksissä miehin sen jouduttamiseksi.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nJatkoa.\n\n\nNiinkuin luonto on määrännyt rajat säännöllisesti muodostuneen ihmisen\nkasvulle, niin että se näiden rajojen ulkopuolella luo vain jättiläisiä\ntai kääpiöitä, samoin on valtion parhaaseen rakenteeseen nähden sen\nlaajuudella rajansa, jottei se olisi liian suuri voidakseen tulla hyvin\nhallituksi, eikä liian pieni voidakseen pysyä pystyssä omin voimin.\nJokaisessa valtioruumiissa on olemassa määrätty summa voimaa, jonka yli\nse ei saisi mennä, mutta josta se usein loittonee suurentuessaan.\n\nJota enemmän yhteiskunnallinen side venyy, sitä heikommaksi se käy; ja\nyleensä on pieni valtio suhteellisesti suurta valtiota voimakkaampi.\n\nTuhannet syyt todistavat tämän perussäännön oikeaksi. Ensinnäkin tulee\nhallitustointen hoitaminen hankalammaksi pitkien matkojen takaa, aivan\nniinkuin paino tulee raskaammaksi pitkän kiinnikkeen päässä. Hallinto\nkäy myöskin työläämmäksi sitä mukaa kuin asteita tulee lisää: sillä\nkullakin kaupungilla on ensinnäkin oma hallintonsa, jonka kansa maksaa;\nkullakin piirikunnalla on oma hallintonsa, jonka niinikään kansa\nmaksaa; vihdoin kullakin maakunnalla; senjälkeen tulevat suuret\nhallitusalueet, käskynhaltijain maat, varakuninkaiden maat, ja\nkaikkien näiden hallinnosta on aina maksettava yhä enemmän mitä\nkorkeammalle noustaan, ja kaikki tämä tapahtuu aina onnettoman kansan\nkustannuksella; lopuksi tulee ylin hallitus, joka murskaa kaikki.\nMoiset liialliset rasitukset uuvuttavat alamaisia lakkaamatta: kaikki\nnämä eriarvoiset virkakunnat eivät hallitse heitä suinkaan paremmin,\nvaan huonommin kuin jos heidän yläpuolellaan olisi vain yksi ainoa\nvirkakunta. Sillä välin jää enää tuskin mitään apuneuvoja\nodottamattomien tapausten varalle; ja silloin kun on pakko niihin\nturvautua, elää valtio aina perikatonsa aattoa.\n\nEikä siinä kaikki: hallitus ei ole ainoastaan heikompi ja hitaampi\nvaatimaan lakien noudattamista, estämään rettelöitä, korjaamaan\nväärinkäytöksiä, torjumaan kapinallisia yrityksiä, joita saattaa syntyä\netäisillä seuduilla, vaan on myöskin kansa vähemmän kiintynyt\npäämiehiinsä, joita se ei koskaan näe, isänmaahansa, joka tuntuu siitä\nkoko maailmalta ja kansalaistovereihinsa, joista useimmat ovat hänelle\nvieraita. Samat lait eivät saata soveltua niin monille maakunnille,\njoiden tavat ovat erilaiset, jotka elävät aivan vastakkaisissa\nilmanaloissa ja jotka eivät voi kärsiä samanlaista hallitusmuotoa.\nMutta erilaiset lait siittävät taas vain levottomuutta ja sekasortoa\nkansoissa, jotka saman esivallan alaisina eläessään ja ollessaan\nlakkaamattomassa yhteydessä keskenään siirtyvät toistensa luo tai\nsolmivat keskenään avioliittoja, tietämättä milloinkaan uusiin oloihin\njoutuneina, onko heidän perintöosansa tosiaankin heidän. Kyvyt\nhautautuvat, hyveet jäävät piiloon ja paheet rankaisematta tällaisessa\ntoisilleen tuntemattomien ihmisten laumassa, jonka ylimmän hallinnon\nistuin kerää samaan paikkaan. Lukemattomien tehtävien uuvuttamat\npäämiehet eivät näe mitään omin silmin; alemmat virkailijat hallitsevat\nvaltiota. Vihdoin anastavat ne toimenpiteet, joihin on ryhdyttävä\nhallitusvallan tukemiseksi, koska niin monet etäisissä paikoissa asuvat\nvirkamiehet tahtovat päästä sen käskyistä tai suorastaan antaa sille\nkäskyjä, kaiken valtion huolenpidon, niin ettei siitä jää enää mitään\nkansan onnen varalle; tuskin jaksetaan enää puolustaa sitä hätätilassa:\nja näin luhistuu rakenteensa puolesta liian suuri yhtymä kasaan ja\nhäviää oman painonsa musertamana.\n\nToiselta puolen täytyy valtion lujuutensa nimessä hankkia itselleen\nvarma perustus voidakseen kestää ne töytäykset, joita se ei suinkaan\npääse kokemasta, ja ne ponnistukset, joihin sen on pakko säilyäkseen\nantautua: sillä kaikilla kansoilla on jonkunlainen keskipakoisvoima,\njoka saa ne lakkaamatta toimimaan toisiaan vastaan ja laajentamaan\nalueitaan naapurien kustannuksella, niinkuin Descartes'n pyörteet.\nNiinpä ovatkin heikot vaarassa joutua pian suurempien saaliiksi, eikä\njuuri kukaan saata säilyä muutoin kuin asettumalla kaikkien kanssa\njonkunlaiseen tasapainoon, joka tekee puristuksen kaikilta tahoilta\nkutakuinkin samanlaiseksi.\n\nTästä siis selviää, että on syitä laajentaa aluettaan ja syitä supistaa\nsitä; eikä ole suinkaan valtiomiehen pienimpiä taitoja löytää niin\nedellisistä kuin jälkimäisistäkin valtion säilymiselle edullisin suhde.\nYleensä voidaan sanoa, että kun ensiksi mainitut ovat vain ulkonaisia\nja suhteellisia, ei niitä käy pitäminen niin tärkeinä kuin toisia,\njotka ovat sisäisiä ja ehdottomia: terve ja luja rakenne on ensimäinen\ntavoiteltava; ja parempi on luottaa voimaan, joka syntyy hyvästä\nhallituksesta, kuin apuneuvoihin, joita suuri alue tarjoaa.\n\nMuutoin on nähty silläkin tavalla rakennettuja valtioita, että\nvalloitusten välttämättömyys sisältyi suorastaan niiden rakenteeseen ja\nettä niiden täytyi pystyssä pysyäkseen laajentua lakkaamatta. On\nkylläkin mahdollista, että ne olivat erinomaisen tyytyväisiä tähän\nonnekkaaseen välttämättömyyteen, joka näytti niille kuitenkin niiden\nsuuruuden äärimmäisellä rajalla niiden kukistumisen väistämättömän\nhetken.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nJatkoa.\n\n\nValtiollista yhdyskuntaa voidaan mitata kahdella tavalla, nimittäin\nalueen laajuuden tai kansan lukumäärän mukaan; ja näiden kahden mitan\nvälillä on olemassa oikea suhde, joka antaa valtiolle sen todellisen\nsuuruuden. Ihmiset muodostavat valtion ja maa ruokkii ihmiset: mainittu\nsuhde on siis sellainen, että maan täytyy riittää sen asujien\ntoimeentuloon ja että asujia saa olla vain niin paljon kuin maa jaksaa\nelättää. Tämä suhde ilmaisee myös jonkun määrätyn kansanjoukon\nsuurimman mahdollisen voiman: sillä jos maa-aluetta on liiaksi, on sen\nsuojeleminen rasittavaa, viljeleminen riittämätöntä, tuotanto\ntarpeettoman suurta; se on puolustussotien lähin syy: ellei sitä ole\nkylliksi, on valtio tarpeellisen lisän hankkimisessa riippuvainen\nnaapuriensa mielivallasta; se on taas hyökkäyssotien lähin syy.\nJokainen kansa, joka asemansa takia voi valita vain kaupan tai sodan,\non heikko itsessään; se on riippuvainen naapureistaan, se on\nriippuvainen tapahtumista, ja sen elämä on aina epävarma ja lyhyt. Se\nmasentaa muita ja muuttaa tilaansa, tai se masennetaan, eikä ole enää\nmitään. Se kykenee säilymään vapaana vain pienuuden tai suuruuden\nnojalla.\n\nEi ole mahdollista laskelmien avulla määrätä riittävän maa-alan ja\nsiihen soveltuvan ihmisjoukon keskinäistä kiinteätä suhdetta, osaksi\nniiden erilaisuuksien takia, joita esiintyy maan laadussa, sen\nhedelmällisyysasteessa, sen tuotteiden lajissa, ilmaston vaikutuksessa,\nosaksi niiden erilaisuuksien tähden, joita huomataan asukkaiden\nluonnonlaadussa, asukkaiden, joista yhdet kuluttavat hedelmällisessä\nmaassa vähän, toiset taas karulla kamaralla paljon. Edelleen tulee\nottaa huomioon naisten suurempi tai pienempi hedelmällisyys, ne seikat,\njotka voivat jossakin maassa olla enemmän tai vähemmän suotuisia\nväestön lisääntymiselle, se vaikutus, minkä lainlaatija puolestaan voi\ntoivoa säädöksillään tekevänsä tähän lisääntymiseen; lainlaatijan ei\nnimittäin tule perustaa arvosteluansa siihen, mitä hän näkee, vaan\nsiihen, mitä hän aavistaa, eikä pysähtyä niin paljon väkiluvun olevaan\nkantaan kuin siihen kantaan, johon sen luonnon mukaan täytyy kohota.\nNiinpä onkin tuhansia tilaisuuksia, joissa seudun erikoiset olosuhteet\nvaativat tai sallivat suuremman maa-alueen valtaamista kuin näyttää\ntarpeelliselta. Siten on pakko levittäytyä laajemmalle alalle\nvuorimaassa, missä luonnontuotteet, nim. metsät, laitumet vaativat\nvähemmän työtä, missä kokemus osoittaa naisten olevan hedelmällisempiä\nkuin tasangoilla ja missä alituiset rinteet ja jyrkänteet tarjoavat\nvain vähän vaakasuoraa perustaa, ainoata, joka on otettava lukuun\nkasvullisuuden menestymisestä puhuttaessa. Sitävastoin käy eläminen\ntiheämmässä meren rannalla, jopa kallioidenkin keskellä ja melkein\nhedelmättömillä hietikoilla, koska kalastus saattaa siellä suureksi\nosaksi korvata maan tuotteita, koska ihmisten on pakko ahtautua\ntaajempaan voidakseen torjua merirosvojen hyökkäykset ja koska muutoin\non helpompi siirtokuntia perustamalla vapauttaa maa asukkaista, joita\nsiihen on mahdollisesti kertynyt liiaksi.\n\nNäihin jotakin kansaa koskevan lainlaadinnan ehtoihin on lisättävä\nvielä muuan, joka ei voi korvata toisia, mutta jota ilman ne ovat\nkaikki hyödyttömiä: silloin täytyy vallita yltäkylläisyyden ja rauhan,\nkoska aika, jolloin valtio järjestäytyy, on, samoin kuin hetki, jolloin\ntaistelurintamaa muodostetaan, sellainen aika, jolloin yhdyskunta on\nvähiten vastustuskykyinen ja helpoin hävittää. Paremmin kyettäisi\npitämään puoliaan täydellisen epäjärjestyksen vallitessa kuin kuohunnan\nhetkellä, jolloin jokainen pitää vain huolta omasta paikastaan eikä\nvaarasta. Jos tuollaisena taitekautena syntyy sota, nälänhätä, kapina,\nsuistuu valtio ehdottomasti kumoon.\n\nOn kyllä totta, että monet hallitukset ovat kohonneet valtaan\ntällaisten myrskyjen hetkellä; mutta silloinpa hävittävätkin juuri nämä\nhallitukset valtion. Vallananastajat panevat toimeen tai valitsevat\naina tällaisia sekasorron aikoja, saadakseen yleisen kauhun varjossa\nvoimaan tuhoisia lakeja, joita ei kansa milloinkaan hyväksyisi tyynellä\nmielellä ollessaan. Säätämishetken valinta on kaikkein varmimpia\ntuntomerkkejä, joiden avulla käy eroittaminen lainlaatijan työ tyrannin\ntyöstä.\n\nMillainen kansa on sitten sopiva lainlaadinnan esineeksi? Sellainen,\njota yhdistää jo sisäisesti alkuperän, edun tai sopimuksen side, joka\nei ole vielä kantanut lakien todellista iestä, jolla ei ole erikoisen\njuurtuneita tapoja eikä taikaluuloja, joka ei pelkää äkillisen\npäällekarkauksen vaaraa ja joka naapuriensa riitoihin sekaantumatta\nkykenee yksinään vastustamaan jokaista niistä tai, käyttäen apunaan\nyhtä, torjumaan toisen; sellainen, jonka jokainen jäsen saattaa olla\ntuttu kaikille ja jonka keskuudessa ei ole suinkaan pakko sälyttää\nihmiselle suurempaa taakkaa kuin ihminen jaksaa kantaa; sellainen, joka\nvoi tulla toimeen ilman toisia kansoja ja jota ilman kaikki muut kansat\nvoivat tulla toimeen;[17] sellainen, joka ei ole rikas eikä köyhä ja\njoka tulee omillaan aikaan; sekä vihdoin sellainen, joka yhdistää\nvanhan kansan vakaantuneisuuden uuden kansan kuuliaisuuteen.\nLainlaadintatyön tekee tukalaksi vähemmän se, mitä on pystytettävä,\nkuin se, mitä on hävitettävä; ja menestyksen tekee taas niin\nharvinaiseksi se seikka, että on mahdoton liittää luonnon\nyksinkertaisuutta yhteiskunnan tarpeisiin. Kaikkia näitä ehtoja on\ntosiaankin vaikea yhdistää: niinpä nähdäänkin vain vähän valtioita,\njoissa on hyvät lait.\n\nEuropassa on vielä yksi lainlaadintaan kelvollinen maa: Korsikan saari.\nSe urheus ja sitkeys, millä tämä uljas kansa on osannut vallata\ntakaisin vapautensa ja puolustaa sitä, ansaitsisi kylläkin, että joku\nviisas mies opettaisi sitä säilyttämään tämän vapauden. Minulla on\neräänlainen aavistus siitä, että tämä pieni saari tulee jonakin päivänä\nhämmästyttämään Eurooppaa.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nErilaisista lainlaatimisjärjestelmistä.\n\n\nJos käydään tutkimaan, mikä on varsinaisesti kaikkien\nkansalaisten suurin hyvä, se hyvä, jonka tulee olla jokaisen\nlainlaatimisjärjestelmän tarkoitusperänä, havaitaan sen\nsupistuvan näihin kahteen tärkeimpään päämäärään: _vapauteen_ ja\n_tasa-arvoisuuteen_. Vapauteen, koska jokaisen yksityisen riippuvaisuus\nmerkitsee yhtä suuren voimaerän hukkaantumista vakioyhteydeltä;\ntasa-arvoisuuteen, koska vapaus ei voi pysyä pystyssä ilman sitä.\n\nMinä olen jo sanonut, mitä kansalaisvapaus on: mitä tasa-arvoisuuteen\ntulee, niin ei ole suinkaan ymmärrettävä tätä sanaa niin, että vallan\nja rikkauden asteet olisivat ehdottomasti samat; vaan että valta pysyy\nkaiken väkivallan alapuolella ja että sitä harjoitetaan vain\nyhteiskunnallisen aseman ja lakien nojalla; ja ettei rikkauteen nähden\nainoakaan kansalainen ole kylliksi äveriäs voidakseen ostaa toisen\nkansalaisen, eikä ainoakaan niin köyhä, että hänen on pakko myydä\nitsensä:[18] mikä edellyttää suurten puolelta omaisuuden ja arvon\nkohtuullisuutta, ja pienten puolelta ahneuden ja kärkynnän\nhillitsemistä.\n\nTämä tasa-arvoisuus, sanotaan, on ajatushoure, jolla ei voi olla\nvastinettaan todellisuudessa. Mutta jos väärinkäytökset ovat\nväistämättömiä, niin seuraako siitä, ettei niitä pitäisi ainakin\nrajoittaa? Asiahan on päinvastoin niin, että koska olojen voima pyrkii\naina hävittämään tasa-arvoisuutta, lainsäädännän voiman täytyy aina\npyrkiä pitämään sitä pystyssä.\n\nMutta näiden jokaisen hyvän lakijärjestelmän yleisten\npäämäärien täytyy aina muodostua hiukan toisenlaisiksi kussakin\nmaassa niiden olosuhteiden vaikutuksesta, jotka syntyvät sekä\npaikallisesta tilanteesta että asukkaiden luonteesta; ja juuri näiden\nolosuhteiden perustuksella on kullekin kansalle määrättävä erikoinen\nlakijärjestelmä, joka on paras, ehkei itsessään, mutta kuitenkin sille\nvaltiolle, mille se on tarkoitettu. Jos esim. maa on karua ja\nhedelmätöntä tai alue liian ahdas asukkaille, kääntykää silloin\nteollisuuteen ja käsitöihin ja vaihtakaa niiden tuotteita puuttuviin\nelintarpeisiin. Jos sitävastoin hallussanne on rikkaita tasankoja ja\nhedelmällisiä kunnaita ja jos teillä puuttuu asukkaita mainiolle\nmaalle, omistakaa kaikki huolenpitonne maanviljelykselle, joka lisää\nväkeä, ja karkoittakaa teollisuus, joka vain saisi aikaan lopullisen\nväestön vähenemisen, kasatessaan muutamiin valtion alueen kohtiin nekin\nharvat asukkaat, mitä sillä on.[19] Jos taas omistatte avaroita ja\nmukavia rannikoita, niin peittäkää meri laivoilla, harjoittakaa kauppaa\nja purjehdusta ja teillä tulee olemaan loistava ja lyhyt elinkausi. Jos\nmeri huuhtelee rannoillanne vain melkein luoksepääsemättömiä kallioita,\nniin jääkää raakalaisiksi ja syökää kalaa, ja elämänne on muodostuva\nrauhallisemmaksi, paremmaksi ehkä, ja varmastikin onnellisemmaksi.\nSanalla sanoen: kaikille yhteisten perussääntöjen ohessa on kullakin\nkansalla itsessään joku syy, joka pakottaa sovelluttamaan niitä aivan\nerikoisella tavalla ja joka tekee sen lainsäädännön vain sille yksinään\notolliseksi. Täten oli muinoin heprealaisilla ja myöhemmin\narabialaisilla tärkeimpänä päämääränä uskonto; ateenalaisilla\nkirjallisuus; Kartagolla ja Tyroksella kauppa; Rhodos-saarella\nmerenkulku; Spartalla sota ja Roomalla miehuus. _Lakien Hengen_\ntekijä[20] on useilla esimerkeillä osoittanut, kuinka taitavasti\nlainlaatija ohjaa lakijärjestelmää kutakin tällaista päämäärää kohti.\n\nValtion rakenteen tekee tosiaankin lujaksi ja kestäväksi niin\nhuolellinen kaikkien soveltuvaisuuteen vaikuttavien seikkojen huomioon\nottaminen, että luonnolliset olosuhteet ja lait osuvat aina yksiin\nsamoista seikoista ja että nämä jälkimäiset vain niin sanoaksemme\nvahvistavat, seuraavat, oikovat edellisiä. Mutta jos lainlaatija\nerehtyykin päämäärästään ja rakentaa toiselle periaatteelle kuin sille,\nmikä syntyy asioiden luonnosta; jos yksi tähtää orjuuteen ja toinen\nvapauteen; yksi rikkauteen, toinen väkiluvun lisääntymiseen; yksi\nrauhaan, toinen valloituksiin: silloin huomataan lakien vähitellen\nheikontuvan ja valtiorakennuksen horjumistaan horjuvan, siksi kunnes\nlakkaamattoman sisäisen levottomuuden jäytämä valtio vihdoin joko\nhäviää tai muuttuu ja kunnes voittamaton luonto on jälleen päässyt\noikeuksiinsa.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nLakien jako.\n\n\nKun on kysymyksessä kokonaisuuden järjestäminen eli mahdollisimman\nparhaan muodon keksiminen yhteisölle, on otettava huomioon useampia\nsuhteita. Ensinnäkin koko yhteisön vaikutus itseensä, s.o.,\nkokonaisuuden suhde kokonaisuuteen eli ylimmän vallan suhde valtioon;\nja tämän suhteen muodostavat väliasteiden suhteet, niinkuin alempana\nsaamme nähdä.\n\nLakeja, jotka järjestävät tämän suhteen, sanotaan valtiosäännöksi, ja\non niiden nimenä myös perustuslait, eikä syyttä, jos nämä lait ovat\nviisaita: sillä ellei ole muuta kuin yksi ainoa hyvä tapa järjestää\nkutakin valtiota, niin tulee kansan, joka on sen löytänyt, pysyä siinä:\nmutta jos voimaan saatettu järjestys on huono, niin miksi pidettäisiin\nperustuslakeina lakeja, jotka estävät sitä olemasta hyvä? Muutoin on\nkansalla joka tapauksessa aina vapaus muuttaa lakinsa, parhaimmatkin:\nsillä jos se suvaitsee tehdä pahaa itselleen, niin kenellä on oikeus\nsitä siitä estää?\n\nToisen suhteen muodostaa jäsenten suhde toisiinsa tai koko yhteisöön:\nja tämän suhteen tulee olla edellisessä kohdassa niin pienen ja\njälkimäisessä niin suuren kuin mahdollista, niin että jokainen\nkansalainen on täydellisesti riippumaton kaikista muista ja äärimmäisen\nriippuvainen valtiosta, mikä tapahtuu aina samoin keinoin, sillä vain\nvaltion voimakkuus takaa sen jäsenten vapauden. Tästä toisesta\nsuhteesta syntyvät yksityisoikeudelliset lait.\n\nTarkasteltavaksi voidaan ottaa kolmannenkinlaatuinen ihmisen ja lain\nsuhde, nimittäin tottelemattomuuden suhde rangaistukseen; ja tämä antaa\naiheen rikoslakien säätämiseen, lakien, jotka pohjaltaan ovat vähemmän\nerikoinen lakien laji kuin kaikkien muiden vahvistus.\n\nNäihin kolmeen lakien lajiin liittyy vielä neljäs, tärkein kaikista,\njota ei piirretä marmoriin eikä vaskeen, vaan kansalaisten sydämeen;\njoka muodostaa valtion todellisen perustuksen; joka saa joka päivä\nuusia voimia: joka toisten lakien vanhetessa tai sammuessa elähyttää\ntai korvaa niitä ja joka pysyttää kansaa sen lakijärjestelmän hengessä\nja asettaa huomaamatta tottumuksen voiman käskyvallan sijaan: minä\npuhun tavoista, luontumuksista ja varsinkin yleisestä mielipiteestä,\ntästä tärkeästä tekijästä, joka on meidän valtiomiehillemme aivan\ntuntematon, mutta josta riippuu kaikkien muiden menestys, tekijästä,\njosta suuri lainlaatija pitää huolta salavihkaa, sillä välin kun hän\nnäyttää rajoittuvan yksityisiin säännöksiin, jotka ovat vain holvin\nkaaria, kunnes tavat, jotka syntyvät hitaammin, muodostavat vihdoin\ntämän holvin järkkymättömän päätekiven.\n\nNäistä eri lajeista kuuluu käsittelemääni asiaan yksinomaan\nvaltiosääntö, joka määrää hallitusmuodon.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA.\n\n\n\n\nEnnenkuin käymme puhumaan erilaisista hallitusmuodoista, koettakaamme\nmääritellä tämän sanan täsmällinen merkitys, koska sitä ei ole vielä\ntyhjentävästi selitetty.\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\nHallituksesta yleensä.\n\n\nMinä huomautan lukijalle, että tähän lukuun on perehdyttävä\nhuolellisesti ja etten minä tunne taitoa sanoa sanottavaani selvästi\nsellaiselle, joka ei tahdo olla tarkkaavainen.\n\nJokaisella vapaalla teolla on kaksi syytä, jotka vaikuttavat yhteisesti\nsen tapahtumiseen: toinen niistä on henkinen, nimittäin tahto, joka\nmäärää teon; toinen on ruumiillinen, nimittäin voima, joka sen\nsuorittaa. Kun käyn jotakin päämäärää kohti, on ensinnäkin\nvälttämätöntä, että tahdon mennä sinnepäin; toiseksi, että jalkani\nkantavat minut sinne. Jos halvattu tahtoo juosta, ellei\nliikuntokykyinen tahdo juosta, jäävät molemmat paikalleen.\nValtioruumiilla on samat toiminnan syyt: siinäkin eroitetaan voima ja\ntahto, ja nimitetään jälkimäistä _lakiasäätäväksi vallaksi_, edellistä\n_toimeenpanevaksi vallaksi_: mitään ei siinä tapahdu tai ei saa\ntapahtua ilman niiden molempien myötävaikutusta.\n\nMe olemme nähneet, että lakiasäätävä valta kuuluu kansalle ja ettei se\nvoi kenellekään muulle kuuluakaan. Mutta sitävastoin on helppo ylempänä\nesitettyjen periaatteiden nojalla huomata, ettei toimeenpaneva valta\nsaata kuulua yhteisölle, jolla on jo ylin valta ja lakiasäätävä valta,\nkoska tämä toimeenpaneva valta ilmenee vain yksityisinä tekoina, jotka\novat lain ja siis myöskin ylimmän valtiovallan määräyspiirin\nulkopuolella, ylimmän valtiovallan kaikki teot kun voivat olla vain\nlakeja.\n\nYhteisellä voimalla täytyy siis olla sopiva välikappale, joka kokoaa\nsen ja panee sen toimimaan yleistahdon ohjeiden mukaan; joka pitää yllä\nyhteyttä valtion ja ylimmän vallan välillä; joka saa tavallaan aikaan\nvaltion henkilössä sen, mitä ihmisessä saa aikaan sielun ja ruumiin\nyhteistoiminta. Sellainen on valtiossa hallituksen oikeutus, vaikka se,\nväärin kyllä, usein sekoitetaankin ylimpään valtiovaltaan, jonka\npalvelija se vain on.\n\nMitä on siis hallitus? Välittävä virkakunta, joka on asetettu\nalamaisten ja ylimmän valtiovallan väliin avustamaan niiden keskinäistä\nyhteyttä ja jonka tehtävänä on lakien toimeenpaneminen ja vapauden,\nsekä kansalais- että valtiollisen vapauden, säilyttäminen.\n\nTämän virkakunnan jäseniä nimitetään hallitusmiehiksi tai\n_kuninkaiksi_, s.o. _käskynhaltijoiksi_; ja koko virkakunnalla on\nnimenä _ruhtinas_.[21] Niinpä ovat siis erinomaisen oikeassa ne, jotka\nväittävät, ettei tahdon ilmaisu, minkä nojalla joku kansa antautuu\npäämiestensä hallittavaksi, ole mikään tasavertainen sopimus:\nkysymyksessä ei ole ehdottomasti mikään muu kuin uskottu tehtävä,\nvirka, jonka hoitajina nämä päämiehet, ollen pelkkiä ylimmän\nvaltiovallan palvelijoita, harjoittavat sen nimessä valtaa, minkä se on\nheille uskonut ja minkä se voi rajoittaa, muuttaa tai kokonaan ottaa\npoiskin, milloin se vain haluaa, koska sellaisen oikeuden luovuttaminen\non sopimaton yhdyskunnan luonteeseen ja yhtymisen tarkoituksen\nvastainen.\n\nMinä sanon siis _hallinnoksi_ tai ylimmäksi valtion hoidoksi\ntoimeenpanevan vallan laillista harjoittamista, ja ruhtinaaksi tai\nhallitusmieheksi sitä virkakuntaa tai miestä, jolle tämä hoito on\nuskottu.\n\nHallituksessa yhtyvät ne välittävät voimat, joiden suhteet muodostavat\nkokonaisuuden suhteen kokonaisuuteen eli ylimmän valtiovallan suhteen\nvaltioon. Tätä viimeksi mainittua suhdetta voi kuvitella jatkuvan\nverrannon äärimmäisten jäsenten suhteeksi, missä verrannossa hallitus\non keskivertona. Hallitus saa ylimmältä valtiovallalta ne käskyt, jotka\nse vuorostaan antaa kansalle; ja jotta valtio olisi hyvässä\ntasapainossa, täytyy, kun kaikki punnitaan vastakkain, hallituksen\ntuleman eli vallan sellaisenaan olla yhtä suuren kuin kansalaisten\ntuleman eli vallan, nämä kansalaiset kun ovat ylimmän valtiovallan\nosakkaita yhdeltä puolen ja alamaisia toiselta puolen.\n\nLisäksi ei käy muuttaminen ainoatakaan näistä kolmesta verrannon\njäsenestä rikkomatta samalla koko verrantoa. Jos ylin valtiovalta\ntahtoo hallita tai jos hallitusmies tahtoo säätää lakeja tai jos\nalamaiset kieltäytyvät tottelemasta, syntyy epäjärjestys järjestyksen\nsijaan, voima ja tahto eivät enää toimi sopusointuisesti ja\nnäin hajaantunut valtio suistuu hirmuvaltaan tai täydelliseen\nvallattomuuteen. Koska vihdoin on olemassa vain yksi ainoa keskiverto\nkussakin suhteessa, on myöskin vain yksi ainoa hyvä hallitus\nmahdollinen valtiossa: mutta kun tuhannet tapahtumat voivat muuttaa\nkansan suhteita, niin eivät ainoastaan erilaiset hallitukset saata olla\nhyviä eri kansoille, vaan myöskin samalle kansalle eri aikoina.\n\nYrittääkseni antaa jonkunlaisen käsityksen niistä erilaisista\nsuhteista, jotka voivat vallita näiden kahden äärimmäisen jäsenen\nvälillä, otan esimerkiksi kansan lukumäärän, koska se on helpoimmin\nilmaistavia suhteita.\n\nOlettakaamme, että valtion muodostaa kymmenentuhatta kansalaista.\nYlintä valtiovaltaa voidaan tarkastella vain yhteytenä ja\nkokonaisuutena; mutta kukin yksityinen otetaan huomioon yksilönä, koska\nhän on alamainen; niinpä suhtautuu nyt ylin valtiovalta alamaiseen\nniinkuin kymmenentuhatta yhteen: se merkitsee, että kullakin valtion\njäsenellä on kohdaltaan vain kymmenestuhannes osa ylimmästä vallasta,\nvaikkakin hän on sen vallassa kokonaan. Jos taas kansan muodostaa\nsatatuhatta ihmistä, ei alamaisten asema siitä muutu, vaan kantaa kukin\nsamalla tavalla lakien koko herruutta, sillä välin kun hänen äänellään,\njoka on supistunut sadanneksituhannenneksi osaksi, on kymmenen kertaa\nvähemmän vaikutusta niiden säätämiseen. Näin siis alamainen pysyy aina\nyksikkönä, mutta ylimmän vallan suhde kasvaa sitä mukaa kuin\nkansalaisten lukumäärä kasvaa: mistä seuraa, että mitä enemmän valtio\nsuurenee, sitä enemmän vapaus pienenee.\n\nKun minä sanon, että tämä suhde kasvaa, niin minä tarkoitan, että se\netenee tasa-arvoisuudesta: mitä suurempi tämä suhde on geometrisessä\nmerkityksessä, sitä pienempi se on tavallisessa merkityksessä;\nedellisessä merkityksessä tarkastellaan tätä suhdetta paljouden\nkannalta ja sitä mitataan eksponentilla; ja jälkimäisessä merkityksessä\ntarkastellaan sitä samuuden kannalta ja arvostellaan yhtäläisyyden\nmukaan.\n\nMitä vähemmän nyt yksityistahdot pitävät yhtä yleistahdon kanssa, s.o.\ntavat lakien kanssa, sitä enemmän täytyy hillitsevän voiman kasvaa.\nOllakseen hyvä tulee siis hallituksen olla suhteellisesti sitä\nvoimakkaampi, mitä lukuisampi kansa on.\n\nKun toiselta puolen valtion suureneminen tarjoaa valtiovallan\nhaltijoille enemmän kiusauksia ja keinoja tämän vallan\nväärinkäyttämiseen, niin mitä enemmän hallituksella täytyy olla voimaa\npitää kansaa aisoissa, sitä enemmän täytyy taas ylimmällä\nvaltiovallalla olla vuorostaan voimaa pitää aisoissa hallitusta. Minä\nen puhu tässä ehdottomasta voimasta, vaan valtion eri osien\nsuhteellisesta voimasta.\n\nTästä kaksinaisesta suhteesta johtuu, ettei ylimmän valtiovallan,\nruhtinaan ja kansan välillä vallitseva jatkuva verranto ole suinkaan\nmikään mielivaltainen aate, vaan välttämätön seuraus valtiollisen\nyhdyskunnan luonnosta. Edelleen johtuu siitä, että kun toinen\näärimmäinen jäsen, nimittäin kansa alamaisena, on yksiköllä ilmaistu\nmuuttumaton suhde, niin milloin tahansa kaksinkertainen suhde suurenee\ntai pienenee, suurenee tai pienenee myös yksinkertainen suhde samassa\nmäärässä: keskimäinen jäsen muuttuu siis; mistä selviää, ettei ole\nolemassa mitään ainokaista eikä ehdotonta hallitusmuotoa, vaan että voi\nolla yhtä monta luonteeltaan erilaista hallitusta kuin on suuruudeltaan\nerilaista valtiota.\n\nJos tehtäisiin tästä järjestelmästä pilkkaa ja sanottaisiin, että tämän\nkeskiverron löytämiseksi ja hallituskunnan muodostamiseksi tarvitsee\nminun oppini mukaan vain ottaa neliöjuuri kansan lukumäärästä, niin\nvastaisin minä, että olen tässä ottanut tämän lukumäärän vain\nesimerkiksi; ettei niitä suhteita, joista puhun, mitata yksinomaan\nihmisten lukumäärällä, vaan yleensä toiminnan määrällä, joka syntyy\nmonen monista syistä; että minä muutoin, vaikka minä lausuakseni\najatukseni lyhyemmin lainaankin hetkiseksi sanontatapoja geometrialta,\ntiedän kyllä vallan hyvin, ettei geometristä tarkkuutta suinkaan voida\nsaavuttaa siveellisten suureiden alalla.\n\nHallitus on pienessä mittakaavassa samaa, mitä valtioruumis, johon se\nsisältyy, on suuressa mittakaavassa: se on siveellinen henkilö, jolla\non määrättyjä kykyjä, joka on toiminnassa ylimmän valtiovallan tavoin,\nlepotilassa valtion tavoin ja joka voidaan jakaa toisiin samanlaisiin\nsuhteisiin; mistä siis syntyy uusi verranto ja tähän uuteen verrantoon\ntaas uusi verranto tuomioistuinten arvojärjestyksen mukaan, kunnes\ntullaan jakaantumattomaan keskijäseneen, s.o. yhteen ainoaan\npäällikköön tai korkeimpaan hallitusmieheen, jonka asemaa tämän sarjan\nkeskustassa voi kuvitella yksikön asemaksi murtolukujen sarjan ja\nkokonaisten lukujen sarjan välissä.\n\nTakertumatta enempää tähän yhä uusien jäsenten moninaisuuteen,\ntyytykäämme vain pitämään hallitusta uutena yhdyskuntana valtiossa,\njoka on erossa kansasta ja ylimmästä vallasta ja jonka paikka on niiden\nmolempien välissä.\n\nNäiden kahden yhdyskunnan välillä on sellainen oleellinen eroitus, että\nvaltio on olemassa itsestään ja että hallitus on olemassa vain ylimmän\nvaltiovallan tahdosta: niinpä ei siis ruhtinaan hallitseva tahto ole\ntai ei saa olla mitään muuta kuin yleistahto eli laki; eikä myöskään\nhänen voimansa ole muuta kuin häneen keskittynyt yhteinen voima: sillä\nhetkellä, jolloin hän tahtoo tehdä omalla vallallaan jonkun ehdottoman\nja riippumattoman teon, alkavat kokonaisuuden liitokset höltyä. Jos\nvihdoin tapahtuisi sellaista, että ruhtinaalla olisi tehokkaampi\nyksityistahto kuin ylimmällä valtiovallalla ja että hän käyttäisi tämän\nyksityistahdon palvelukseen sitä yhteistä voimaa, mikä on hänen\nkäsissään, niin että olisi olemassa niin sanoaksemme kaksi ylintä\nvaltaa, toinen oikeudellisesti, toinen tosiasiallisesti, raukeaisi\nyhteiskunnallinen liitto heti paikalla ja valtioruumis hajaantuisi.\n\nJotta hallituskunnalla olisi oma olemassaolonsa, oma todellinen\nelämänsä, joka eroittaisi sen valtiollisesta yhdyskunnasta; jotta\nkaikki sen jäsenet voisivat toimia sopusointuisesti ja vastata\ntarkoitusta, jota varten se on määrätty, täytyy sillä kuitenkin olla\noma erikoinen _minänsä_, sen jäseniä yhdistävä kokonaisuustunne, oma\nvoima, oma tahto, jotka pyrkivät sitä säilyttämään. Tämä erikoinen\nolemassaolo edellyttää kokouksia, neuvotteluja, keskustelemis- ja\npäättämisvaltaa, oikeuksia, arvonimiä, etuoikeuksia, jotka kuuluvat\nyksinomaan ruhtinaalle ja jotka tekevät hallitusmiehen aseman sitä\nkunnioitettavammaksi mitä työläämpi se on. Vaikeudet syntyvät tavasta,\nmillä olisi kokonaisuudessa järjestettävä tämä alempi kokonaisuus niin,\nettei se suinkaan horjuttaisi yleisrakennusta lujittamalla omaansa,\nettä se eroittaisi aina yksityisen voimansa, jonka tarkoituksena on sen\nitsensä säilyttäminen, yhteisestä voimasta, jonka tarkoituksena on\nvaltion säilyttäminen, ja että se lyhyesti sanoen olisi aina valmis\nuhraamaan hallituksen kansan hyväksi eikä suinkaan kansaa hallituksen\nhyväksi.\n\nVaikka muuten hallituksen keinotekoinen yhdyskunta onkin toisen\nkeinotekoisen yhdyskunnan luoma ja vaikka sen elämä onkin tavallaan\nvain lainattua ja riippuvaista, niin ei se estä sitä toimimasta\nsuuremmalla tai pienemmällä tarmolla ja nopeudella, nauttimasta niin\nsanoaksemme vankempaa tai heikompaa terveyttä. Vihdoin saattaa se,\nsuorastaan loittonematta perustamisensa päämäärästä, poiketa siitä\nenemmän tai vähemmän aina sen mukaan, kuinka se on järjestetty.\n\nKaikista näistä erilaisuuksista syntyvät ne erilaiset suhteet, joiden\ntulee vallita hallituksen ja valtioyhdyskunnan välillä aina niiden\nsatunnaisten ja erikoisten suhteiden mukaan, jotka aiheuttavat\nmuutoksia tässä samaisessa valtiossa: sillä usein saattaa itsessään\nparaskin hallitus muodostua kehnoimmaksi, ellei sen suhteita muuteta\nsen valtiollisen yhdyskunnan vikojen mukaan, jonka osa se on.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nErilaisten hallitusmuotojen pohjana olevasta periaatteesta.\n\n\nSelvittääksemme näiden erilaisuuksien yleisen syyn, täytyy meidän\neroittaa tässä toisistaan ruhtinas ja hallitus, niinkuin minä\naikaisemmin eroitin toisistaan valtion ja ylimmän valtiovallan.\n\nHallituskunta saattaa olla muodostunut suuremmasta tai pienemmästä\nmäärästä jäseniä. Me olemme sanoneet, että ylimmän vallan suhde\nalamaisiin oli sitä suurempi, mitä lukuisampi kansa oli; ja ilmeisen\nyhdenmukaisuuden nojalla voimme sanoa samaa hallituksen suhteesta\nhallitusmiehiin.\n\nKun nyt hallituksen kokonaisvoima on aina sama kuin valtion\nkokonaisvoima, ei se vaihtele lainkaan: mistä seuraa, että jota enemmän\nse käyttää tätä voimaa omiin jäseniinsä, sitä vähemmän jää sille tätä\nsamaa voimaa koko kansan vallitsemiseksi.\n\nJota enemmän siis hallitusmiehiä on, sitä heikompi on hallitus. Koska\ntämä sääntö on perustavaalaatua, käykäämme sitä lähemmin selvittämään.\n\nMe saatamme eroittaa hallitusmiehen henkilössä kolme oleellisesti\nerilaista tahtoa: ensiksikin yksilön oman tahdon, joka tähtää vain\nhänen yksityisetuunsa; toiseksi hallituskunnan yhteisen tahdon, joka\ntarkoittaa yksinomaan ruhtinaan etua ja jota voisi nimittää\nyhdyskuntatahdoksi: tämä tahto on yleinen hallitukseen nähden ja\nyksityinen valtioon nähden, koska hallitus on valtion osa; kolmanneksi\nkansan tahdon eli ylimmän tahdon, joka on yleinen sekä valtioon nähden\nkokonaisuutena että hallitukseen nähden tämän kokonaisuuden osana.\n\nTäydellisessä lainsäädännössä ei yksityisellä eli yksilöllisellä\ntahdolla saa olla mitään merkitystä; hallitukselle ominaisen\nyhdyskuntatahdon tulee olla hyvin alistetun, ja yleistahdon eli ylimmän\ntahdon pitää siis aina vallita ja olla kaikkien muiden ainoana ohjeena.\n\nLuonnon järjestyksen mukaan tulevat toiselta puolen nämä eri tahdot\nsitä tehokkaammiksi, mitä enemmän ne keskittyvät: niinpä onkin\nyleistahto aina heikoin, virkakuntatahto on toisella sijalla ja\nyksityistahto ensimäisellä kaikista: siten on hallituksen kukin jäsen\nensin oma itsensä ja sitten hallitusmies ja sitten kansalainen, mikä\nastejärjestys on suorastaan yhteiskuntajärjestyksen vaatimusten\nvastainen.\n\nJos nyt, edellyttämällä, että asia on näin, koko hallitus sattuu\nolemaan yhden ainoan miehen käsissä, niin silloin ovat yksityistahto ja\nvirkakuntatahto täydellisesti yhtyneet ja siten on myös tämä\njälkimäinen saavuttanut korkeimman pontevuusasteen, mikä sille on\nmahdollinen. Mutta kun juuri tahdon pontevuusasteesta riippuu voiman\nkäyttö ja kun hallituksen ehdoton voima ei vaihtele, seuraa siitä, että\nhallituksista tehokkain on yhden miehen hallitus.\n\nYhdistäkäämme päinvastoin hallitus lakiasäätävään valtaan; tehkäämme\nylimmästä valtiovallasta ruhtinas ja kaikista kansalaisista\nhallitusmiehiä, niin silloin ei yleistahtoon sekaantuneella\nvirkakuntatahdolla ole suurempaa tehokkuutta kuin tälläkään, vaan\njättää se yksityistahdon täydelliseen voimaansa: silloin on\nhallituksella, vaikka sen ehdoton voima yhä onkin sama, vähin määränsä\nsuhteellista voimaa eli tehokkuutta.\n\nNämä suhteet ovat eittämättömiä, ja toisenlaisiakin perusteluja voidaan\nesittää niiden tueksi. Nähdäänhän esim., että kukin hallitusmies toimii\ntehokkaammin yhdyskuntansa keskuudessa kuin kukin kansalainen oman\nyhdyskuntansa keskuudessa ja että siis yksityistahdolla on paljon\nenemmän vaikutusta hallituksen tekoihin kuin ylimmän valtiovallan\npäätöksiin; sillä jokaiselle hallitusmiehelle on melkein aina uskottu\njoku hallitustoimi, kun sitävastoin kukin kansalainen erikseen otettuna\nei ole saanut mitään ylimmän valtiovallan tointa suorittaakseen. Mitä\nenemmän muutoin valtio laajenee, sitä enemmän kasvaa sen todellinen\nvoima, vaikka se ei kasvakaan suhteellisesti sen laajuuden mukana;\nmutta jos valtio pysyy samana, saavat hallitusmiehet lisätä lukuaan\nminkä tahtovat: hallitus ei voita siitä suurempaa todellista voimaa,\nkoska tämä voima on valtion voimaa, jonka määrä on aina sama; täten\nvähenee hallituksen suhteellinen voima eli tehokkuus ilman että sen\nehdoton eli todellinen voima kasvaa.\n\nVarmaa on lisäksi, että asioiden suorittaminen tulee sitä hitaammaksi,\nmitä useammat henkilöt niihin sekaantuvat; että antamalla liiaksi\nmerkitystä harkitsevalle varovaisuudelle ei sitä anneta tarpeeksi\nonnelliselle sattumalle; että päästetään tilaisuus käsistä ja että\npitkällisellä tuumailulla menetetään usein tuumailun hedelmä.\n\nNäin olen siis todistanut, että hallitus höltyy sitä mukaa kuin\nhallitusmiesten luku lisääntyy, ja ylempänä osoitin taas, että mitä\nlukuisampi kansa on, sitä enemmän täytyy hillitsevän voiman kasvaa:\nmistä seuraa, että hallitusmiesten suhteen hallitukseen täytyy olla\npäinvastaisen kuin alamaisten suhteen ylimpään valtiovaltaan, s.o.,\nettä mitä enemmän valtio suurenee, sitä enemmän täytyy hallituksen\nsupistua, niin että päälliköiden lukumäärä vähenee sitä mukaa kuin\nkansan lukumäärä kasvaa.\n\nMuutoin puhun minä tässä vain hallituksen suhteellisesta voimasta, enkä\nsen oikeasta hoidosta: sillä toiselta puolen on asia niin, että mitä\nlukuisampi hallituskunta on, sitä enemmän lähenee virkakuntatahto\nyleistahtoa, kun sitävastoin yhden ainoan miehen pitäessä hallitusta\nkäsissään tämä samainen virkakuntatahto on, niinkuin olen huomauttanut,\nvain yksityistahto. Niin siis yhtäältä menetetään mitä toisaalta\nvoitetaan, ja lainlaatijan taitona onkin osata määrätä se kohta, missä\nhallituksen voima ja tahto, jotka ovat aina kääntäin verrannollisia,\nyhtyvät valtiolle edullisimmassa suhteessa.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nHallitusten jako.\n\n\nEdellisestä luvusta kävi selville, miksi erilaiset hallituksen lajit\neli muodot eroitetaan toisistaan niitä muodostavien jäsenten luvun\nmukaan: tässä luvussa jää tutkittavaksi, miten tämä jako tapahtuu.\n\nYlin valtiovalta saattaa ensinnäkin luovuttaa hallituksen koko kansalle\ntai ainakin suurimmalle osalle kansaa, niin että on olemassa\nenemmän kansalaisia hallitusmiehinä kuin kansalaisia pelkkinä\nyksityishenkilöinä. Tälle hallitusmuodolle annetaan _demokratian_ eli\nkansanvallan nimi.\n\nTaikka se voi supistaa hallituksen pienemmän joukon käsiin, niin että\non enemmän pelkkiä kansalaisia kuin hallitusmiehiä; ja tämän muodon\nnimenä on _aristokratia_ eli ylimysvalta.\n\nVihdoin saattaa se keskittää koko hallituksen yhden ainoan\nhallitusmiehen käsiin, jolta kaikki muut saavat valtansa. Tämä kolmas\nmuoto on yleisin ja sitä nimitetään _monarkiaksi_, yksinvallaksi eli\nkuningashallitukseksi.\n\nOn huomautettava, että kaikki nämä muodot tai ainakin kaksi\nensimäistä saattavat laajuudeltaan vaihdella, voivatpa eroitukset\ntulla verrattain suuriksikin: sillä kansanvalta saattaa käsittää koko\nkansan tai rajoittua vain puoleen; ylimysvalta voi taas vuorostaan\nsupistua puolesta kansasta kuinka pieneen joukkoon tahansa. Jopa\nkäy kuninkuuttakin jossain määrin osittaminen: Spartalla oli\nvaltiosääntönsä mukaan aina kaksi kuningasta ja Rooman valtakunnassa\nnähtiin jopa kahdeksankin keisaria samalla kertaa, ilman että voitiin\nsanoa valtakuntaa jaetuksi. Niinpä onkin siis olemassa kohta, missä\njokainen hallitusmuoto sekaantuu seuraavaan; ja ilmeisesti saattaa\nhallituksella vain kolmea nimitystä käytettäessä todellisuudessa olla\nyhtä monta erilaista muotoa kuin valtiossa on kansalaista.\n\nVieläpä enemmänkin: koska tämä samainen hallitus voi eräissä suhteissa\njakautua edelleen toisiin osiin, joista yhtä hoidetaan tällä tavalla ja\ntoista taas tuolla tavalla, saattaa näiden kolmen muodon yhtymisestä\nolla tuloksena joukko sekamuotoja, joista jokainen voi yhä monistua\nkaikilta yksinkertaisilta muodoiltaan.\n\nKaikkina aikoina on ankarasti kiistelty parhaasta hallitusmuodosta,\nottamatta huomioon, että jokainen niistä on paras eräissä tapauksissa\nja huonoin toisissa.\n\nJos eri valtiossa korkeimpien hallitusmiesten lukumäärän täytyy olla\npäinvastaisessa suhteessa kansalaisten lukumäärään, niin seuraa siitä,\nettä yleensä soveltuu kansanvaltainen hallitus pienille valtioille,\nylimysvaltainen keskikokoisille ja yksinvaltainen suurille. Tämä sääntö\njohtuu välittömästi ylempänä esitetystä periaatteesta; mutta kuinka käy\nlaskeminen niiden olosuhteiden moninaisuutta, jotka voivat saada aikaan\npoikkeuksia?\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nKansanvallasta.\n\n\nJoka lain tekee, tietää myös paremmin kuin kukaan, kuinka se on pantava\ntoimeen ja kuinka sitä on tulkittava. Näyttää siis siltä kuin ei voisi\nolla parempaa valtiosääntöä kuin sellainen, missä toimeenpaneva valta\non yhdistetty lakiasäätävään: mutta juuri tämä seikka tekee sellaisen\nhallituksen pätemättömäksi eräissä suhteissa, koska sellaiset asiat,\njoiden tulisi olla erossa, eivät ole erossa, ja koska ruhtinas ja ylin\nvaltiovalta, ollessaan yksi ja sama henkilö, muodostavat vain niin\nsanoaksemme hallituksen ilman hallitusta.\n\nEi ole hyvä, että se, joka tekee lait, panee ne myöskin toimeen, eikä\nettä kansa kokonaisuudessaan kääntää huomionsa yleisistä näkökohdista,\nkohdistaakseen sen yksityisiin esineihin. Ei mikään ole vaarallisempaa\nkuin yksityisetujen vaikutus yleisiin asioihin; ja jos hallitus\nkäyttää lakeja väärin, niin on se pienempi paha kuin lainsäätäjän\nturmeltuminen, mikä on yksityisten näkökohtien väistämätön seuraus.\nKoska silloin valtio on vialla itse olemuksessaan, käyvät kaikki\nuudistukset mahdottomiksi. Kansa, joka ei käyttäisi milloinkaan\nhallitusta väärin, ei myöskään käyttäisi riippumattomuutta väärin;\nkansaa, joka hallitsisi aina hyvin, ei tarvitsisi lainkaan hallita.\n\nJos käytämme sanaa sen kaikkein ankarimmassa merkityksessä, niin ei ole\nmilloinkaan ollut olemassa todellista kansanvaltaa eikä tule\nmilloinkaan olemaankaan. On vastoin luonnon järjestystä suuren joukon\nhallita ja pienen olla hallittavana. Ei käy ajatteleminen, että kansa\nolisi lakkaamatta koolla hoitamassa valtion asioita, ja helppo on\nnähdä, ettei se saattaisi määrätä siihen tehtävään toimikuntiakaan\nhallitusmuodon muuttumatta.\n\nNiinpä luulenkin voivani asettaa perussäännöksi, että milloin\nhallitustehtävät on jaettu useammille virkakunnille, saavat\nvähälukuisimmat ennemmin tai myöhemmin suurimman sananvallan, vaikkapa\nvain helpomman asioiden suorituksen takia, mikä vie ne siihen aivan\nluonnollista tietä.\n\nKuinka useita vaikeasti yhdistettäviä seikkoja edellyttääkään muutoin\ntämä hallitusmuoto! Ensiksikin hyvin pientä valtiota, missä kansa on\nhelppo saada koolle ja missä jokainen kansalainen voi vaikeuksitta\ntuntea kaikki muut; toiseksi suurta tapojen yksinkertaisuutta, joka\nestää kovin monimutkaisia asioita ja pulmallisia neuvotteluja\nsyntymästä; edelleen suurta säätyluokkien ja varallisuuksien\ntasa-arvoisuutta, jota ilman oikeuksien ja vallan tasa-arvoisuus ei\nsaattaisi myöskään kauvan säilyä; sekä vihdoin vähän tai ei ollenkaan\nylellisyyttä, sillä ylellisyys on joko rikkauden seuraus tai tekee sen\nvälttämättömäksi; se turmelee samalla kertaa sekä rikkaan että köyhän,\nedellisen omistamisella, jälkimäisen himoitsemisella; se myy isänmaan\nvelttoudelle, turhamaisuudelle; se ryöstää valtiolta kaikki sen\nkansalaiset tehdäkseen ne toinen toisensa orjiksi ja kaikki yleisen\nmielipiteen orjiksi.\n\nSenpätähden onkin muuan kuuluisa kirjailija[22] asettanut hyveen\ntasavallan perustukseksi; sillä kaikki nämä ehdot eivät saattaisi\nsäilyä ilman hyvettä. Mutta kun tämä mainio älyniekka jätti\nvälttämättömät eroitukset tekemättä, puuttuu häneltä usein\ntäsmällisyyttä, joskus selkeyttäkin, eikä hän ole huomannut, että kun\nylin valta on kaikkialla sama, täytyy saman periaatteen vallita\njokaisessa hyvin järjestetyssä valtiossa, totta kyllä väliin\nsuuremmassa, väliin pienemmässä määrässä aina hallitusmuodon mukaan.\n\nLisätkäämme vielä, ettei ole toista kansalaissodille ja sisäisille\nlevottomuuksille niin altista hallitusta kuin kansanvaltainen, koska ei\nole toista, joka niin voimakkaasti ja niin jatkuvasti pyrkisi\nmuuttamaan muotoaan ja joka vaatisi enemmän valppautta ja rohkeutta\noikean muotonsa pysyttämiseksi. Varsinkin tämän hallitusmuodon aikana\ntäytyy kansalaisen varustautua voimalla ja kestävyydellä ja sanoa\nelämänsä jokaisena päivänä sydämensä syvyydessä samaa, mitä sanoi muuan\njalo maaherra[23] Puolan valtiopäivillä: _Malo periculosam libertatem\nquam quietum servitium_.\n\nJos olisi olemassa jumalten muodostama kansa, niin hallitsisi se\nitseänsä kansanvaltaisesti. Niin täydellinen hallitus ei sovellu\nihmisille.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nYlimysvallasta.\n\n\nTässä olemme tekemisissä kahden selvästi erillisen siveellisen henkilön\nkanssa, nimittäin hallituksen ja ylimmän valtiovallan; ja siis myös\nkahden yleistahdon kanssa, joista toinen on yleinen kaikkiin\nkansalaisiin nähden, toinen vain hallituksen jäseniin nähden. Vaikka\nhallitus voi järjestää sisäiset olonsa niinkuin sen mieli tekee, ei se\nsiis saata milloinkaan puhua kansalle muutoin kuin ylimmän valtiovallan\nnimessä, s.o. kansan itsensä nimessä; mitä seikkaa ei saa koskaan\nunohtaa.\n\nEnsimäisten yhteiskuntien hallitus oli ylimysvaltainen. Perheiden\npäämiehet neuvottelivat keskenään yleisistä asioista; nuoret\nalistuivat vastustelematta kokemuksen arvovaltaan: siitä nimitykset\n_presbyteerit_,[24] _vanhimmat, senaatti, gerontit_. Pohjois-Amerikan\nvillit käyttävät vielä tänä päivänä tällaista hallitusta, ja ovatkin\noikein hyvin hallittuja.\n\nMutta sitä mukaa kuin yhteiskuntalaitokseen kuuluva eriarvoisuus pääsi\nvoitolle luonnollisesta eriarvoisuudesta, annettiin rikkaudelle tai\nmahtavuudelle[25] enemmän arvoa kuin iälle, ja ylimysvalta muuttui\nvalinnaiseksi. Vihdoin mahtavuus, siirtyessään omaisuuden mukana\nisältä lapsille ja luodessaan aatelisperheet, teki hallituksen\nperinnölliseksi, ja niin nähtiin kaksikymmenvuotiaita senaattoreja.\n\nOn siis olemassa kolme ylimysvallan lajia: luonnollinen, valinnainen,\nperinnöllinen. Ensimäinen soveltuu vain yksinkertaisille kansoille:\nkolmas on pahin kaikista hallituksista; toinen on paras: se on\nylimysvalta sanan varsinaisessa merkityksessä.\n\nPaitsi sitä etua, että siinä on molemmat vallat eroitettu\ntoisistaan, on sillä sekin etu, että sen jäsenet valitaan: sillä\nkansanvaltaisen hallituksen ollessa voimassa syntyvät kaikki\nkansalaiset hallitusmiehiksi: mutta tämä rajoittaa ne pieneen määrään,\neivätkä he pääse niiksi muutoin kuin vaalin kautta:[26] keino, jonka\nvaikutuksesta rehellisyys, tiedot, kokemus ja kaikki muut etevämmyyden\nja yleisen arvonannon perusteet ovat kukin osaltaan uusina takeina\nsiitä, että hallitusta tullaan viisaasti hoitamaan.\n\nLisäksi käy kokousten pito mukavammin; asiain pohdinta tapahtuu\nperusteellisemmin ja niiden suorittaminenkin sujuu tarkemmin ja\nnopeammin; valtion arvoa kannattavat muukalaisten silmissä\nkunnianarvoisat senaattorit paremmin kuin tuntematon ja halveksittu\njoukkio.\n\nParas ja luonnollisin järjestys on sanalla sanoen se, että\nviisaimmat hallitsevat joukkiota, kun silloin voidaan olla varmoja,\nettä he hallitsevat sitä sen hyödyksi eivätkä omakseen: ei tule\nsuinkaan suotta käyttää monen monia välikappaleita eikä toimittaa\nkahdenkymmenentuhannen miehen avulla samaa, minkä sata valittua\nmiestä voi suorittaa paljon paremmin. Mutta huomattava on, että\nvirkakuntaharrastus alkaa tässä ohjata valtion voimaa vähemmän\nyleistahdon osoitusten mukaan ja että muuan toinenkin väistämätön\ntaipumus riistää laeilta osan toimeenpanomahtia.\n\nMitä erikoisiin sopivimpiin järjestelytapoihin tulee, niin ei valtio\nsaa olla niin pieni eikä kansa niin yksinkertainen ja suora, että\nlakien toimeenpano johtuisi välittömästi yhteisestä tahdosta niinkuin\nhyvässä kansanvallassa. Kansakunta ei saa myöskään olla niin suuri,\nettä päämiesten täytyy hajaantua eri tahoille sitä hallitsemaan ja että\nhe voivat näin esiintyä ylimpänä valtiovaltana kukin piirissään ja\nhankkiutua aluksi riippumattomiksi, tullakseen vihdoin omiksi\nherroikseen.\n\nMutta jos ylimysvalta vaatii eräitä hyveitä vähemmän kuin kansanvalta,\nniin vaatii se taas toisia, jotka ovat sille ominaisia, kuten\nkohtuullisuutta rikkaiden ja tyytyväisyyttä köyhien puolelta; sillä\ntarkka tasa-arvoisuus ei näytä siinä olevan paikallaan; sitä ei\nnoudatettukaan edes Spartassa.\n\nJos tämä hallitusmuoto muutoin suvaitsee jonkunlaista varallisuuden\nepätasaisuutta, niin tapahtuu se siksi, että yleisten asioiden hoito\njoutuisi tavallisesti henkilöille, jotka voivat parhaiten omistaa\nniille koko aikansa, eikä suinkaan siksi, kuten Aristoteles väittää,\nettä rikkaille annettaisiin aina etusija.[27] Päinvastoin on tärkeätä\nvastakkaisen vaalin joskus opettaa kansalle, että miesten ansiot ovat\ntärkeämpiä erityisen arvonannon syitä kuin rikkaus.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nYksinvallasta.\n\n\nTähän asti olemme tarkastelleet ruhtinasta siveellisenä\njoukkohenkilönä, jonka lakien voima sitoo kokonaisuudeksi ja jonka\nhaltuun on annettu toimeenpaneva valta valtiossa. Meidän on nyt\ntarkasteleminen tätä valtaa yhden ainoan luonnollisen henkilön,\ntodellisen ihmisen käsiin keskitettynä, niin että hänellä yksin on\noikeus käytellä sitä lakien mukaan. Sellaista henkilöä nimitetään\nyksinvaltiaaksi eli kuninkaaksi.\n\nPäinvastoin kuin toisissa hallitusmuodoissa, missä joukko-olento\nedustaa yksilöä, edustaa tässä yksilö joukko-olentoa; niin että se\nsiveellinen yhteys, joka muodostaa ruhtinaan, on samalla myös\nruumiillinen yhteys, jossa kaikki ne kyvyt, mitkä laki niin suurella\nvaivalla yhdistää toisessa, ovat luonnostaan yhtyneinä.\n\nKansan tahto ja ruhtinaan tahto, valtion yleinen voima ja hallituksen\nyksityinen voima, kaikki tottelevat täten samaa vaikutinta, kaikki\nkoneen pontimet ovat samassa kädessä, kaikki käy samaa päämäärää kohti;\nei ole olemassa minkäänlaisia vastakkaisia liikkeitä, jotka\nhävittäisivät toinen toisensa vaikutuksen, eikä voida ajatella toista\nvaltiomuotoa, missä pienempi ponnistus saisi aikaan suuremman työn.\nArkhimedes, joka istuu kaikessa rauhassa rannalla ja vetää vaivatta\nvesille suuren laivan, kuvastaa minusta taitavaa yksinvaltiasta, joka\ntyöhuoneestaan hallitsee laajoja maitaan ja panee kaikki liikkeelle\nnäyttäessään itse liikkumattomalta.\n\nMutta ellei olekaan toista hallitusta, jolla olisi enemmän pontevuutta,\nniin ei myöskään ole toista, missä yksityistahdolla olisi enemmän\nsananvaltaa ja missä se helpommin vallitsisi muita: kaikki käy samaa\npäämäärää kohti, se on kyllä totta, mutta tämä päämäärä ei ole suinkaan\nyhteisen onnen päämäärä, ja juuri hallituksen voima pyrkii lakkaamatta\nvahingoittamaan valtiota.\n\nKuninkaat tahtovat rajatonta valtaa, ja kaukaa huudetaan heille, että\nparas keino sen saavuttamiseksi on heidän kansojensa rakkauden\nsaavuttaminen. Tämä menettelyohje on hyvin kaunis, jopa varsin\noikeakin, eräissä suhteissa: onnetonta kyllä tullaan siitä aina\ntekemään pilkkaa hoveissa. Kansojen rakkaudesta johtuva valta on\nepäilemättä suurin; mutta se on riippuvainen ja ehdonalainen: ruhtinaat\neivät ota siihen milloinkaan tyytyäkseen. Parhaatkin kuninkaat haluavat\ntilaisuutta olla pahoja, jos se heitä miellyttää, lakkaamatta olemasta\nvaltiaita: turhaan saa joku valtiollinen saarnamies selittää heille,\nettä kun kansan voima on samalla heidänkin voimansa, niin vaatii heidän\nkorkein etunsa, että kansa on kukoistava, lukuisa, peljättävä; he\ntietävät erinomaisen hyvin, ettei se ole totta. Heidän mieskohtaiseen\netuunsa kuuluu ensinnäkin, että kansa on heikkoa, kurjaa, niin ettei se\nkoskaan kykene heitä vastustamaan. Myönnän kyllä, että jos otaksutaan\nalamaisten pysyvän aina täydellisesti kuuliaisina, kansan mahtavuus\nolisi silloin ruhtinaan edun mukaista, jotta tämä mahtavuus, joka olisi\nsamalla hänen omaa mahtavuuttaan, saisi hänen naapurinsa häntä\npelkäämään; mutta kun tämä etu on vain toisarvoinen sivuseikka ja kun\nnämä molemmat otaksumat ovat vastakkaisia, on luonnollista, että\nruhtinaat pitävät aina parempana menettelyohjetta, joka on heille\nvälittömimmin hyödyllinen. Tätä seikkaahan Samuel teroitti niin\nvoimakkaasti heprealaisille, ja senhän Machiavellikin on niin selvästi\nosoittanut. Ollen neuvovinaan kuninkaita, onkin hän jakanut tärkeitä\nopetuksia kansoille. Machiavellin _Ruhtinas_ on tasavaltalaisten\nkirja.[28]\n\nYleisistä suhteista havaitsimme, että yksinvalta soveltuu vain\nsuurille valtioille, ja samaan käsitykseen tulemme yhä tarkastelemalla\nsitä itseäänkin. Jota lukuisampi valtion hallituskunta on, sitä\npienemmäksi käy ruhtinaan suhde alamaisiin ja sitä enemmän lähenee se\ntasa-arvoisuutta; niin että kansanvallassa tämä suhde on sama kuin yksi\neli siis selvä tasa-arvoisuus. Tämä suhde kasvaa taas sitä mukaa kuin\nhallitus keskittyy ja se saavuttaa korkeimman määränsä silloin kun\nhallitus on yhden ainoan henkilön käsissä. Silloin on ruhtinaan ja\nkansan välimatka liian suuri, ja valtiolta puuttuu yhteyttä. Jotta tämä\nyhteys saavutettaisiin, täytyy siis olla olemassa välittäviä\narvoluokkia: täytyy olla prinssejä, ylimyksiä, aatelistoa aukkoja\ntäyttämässä. Mutta kaikesta tästä ei olisi lainkaan pienelle valtiolle,\njonka kaikki nämä arvoasteet saattaisivat perikatoon.\n\nMutta jos on vaikeata suuren valtion tulla hyvin hallituksi, niin on\npaljon vaikeampaa sen tulla hyvin hallituksi yhden ainoan miehen\ntoimesta; ja jokainen tietää, mitä silloin tapahtuu, kun kuningas\nhankkii itselleen sijaisia.\n\nMuuan oleellinen ja väistämätön vika, joka on aina asettava\nyksinvaltaisen hallituksen tasavaltaisen hallituksen alapuolelle,\nilmenee siinä, että tässä jälkimäisessä ei yleinen mielipide kohota\nmelkein milloinkaan ensimäisille sijoille muita kuin valistuneita ja\npystyviä miehiä, jotka täyttävät ne kunnialla; kun sitävastoin ne,\njotka yksinvalloissa näille paikoille pääsevät, ovat useimmiten vain\npieniä rettelöitsijöitä, pieniä veijareita, pieniä juonittelijoita,\njoille ne pienet kyvyt, mitkä hoveissa nostavat miehensä suurille\nsijoille, tekevät vain sen palveluksen, että ne näyttävät yleisölle\nheidän kelvottomuutensa heti kun he ovat johtaviin toimiin joutuneet.\nKansa erehtyy tässä valinnassa paljoa harvemmin kuin ruhtinas; ja\ntodellakin ansiokas mies on melkein yhtä harvinainen ministeriössä kuin\npölkkypää tasavaltalaisen hallituksen etunenässä. Niinpä kun joskus\nonnellisen sattuman oikusta joku tällainen hallitsemaan syntynyt mies\ntarttuu yleisten asiain peräsimeen yksinvallassa, jonka nämä monen\nmonituiset kauniit johtoherrat ovat saattaneet melkein perikadon\npartaalle, hämmästytään hänen keksimiänsä apukeinoja, ja hänen\nesiintymisensä muodostuu käänteentekeväksi sen maan historiassa.\n\nJotta yksinvaltainen valtio voisi tulla hyvin hallituksi, olisi sen\nsuuruus tai sen alue välttämättä mitattava sen hallitsijan kykyjen\nmukaan. On helpompi valloittaa kuin hallita. Tarpeellisella vipusimella\nvarustettuna voidaan sormen liikkeellä järkähyttää maailma sijoiltaan;\nmutta sen kantamiseen tarvitaan Herakleen hartioita. Jos valtio on\nhiukankaan suurempi, niin on ruhtinas melkein aina liian pieni. Milloin\ntaas päinvastoin valtio sattuu olemaan liian pieni päämiehelleen, mikä\non harvinaista, on se silloinkin huonosti hallittu, koska päämies,\nseuratessaan aina vain päämääriensä suuruutta, unohtaa kansojen edut ja\ntekee ne yhtä onnettomiksi käyttämällä väärin kykyjä, joita hänellä on\nliikaa, kuin lahjaton päämies niiden kykyjen puutteellisuudella, joita\nhänellä ei ole tarpeeksi. Kuningaskunnan pitäisi oikeastaan laajeta ja\nsupistua jokaisen uuden hallituskauden alkaessa ruhtinaan kelpoisuuden\nmukaisesti. Koska sitävastoin senaatin kyvyt ovat määrältään\npysyvämpiä, saattaa valtiolla olla kiinteät rajat ilman että\nhallitseminen käy siitä sen huonommin.\n\nTuntuvin haitta yhden henkilön hallituksesta on tuon eheän\njatkuvaisuuden puute, joka molemmissa toisissa toimii katkeamattomana\nyhdyssiteenä. Kuninkaan kuoltua tarvitaan toinen kuningas: vaalit\njättävät vaarallisia väliaikoja ja muodostuvat myrskyisiksi; ja\nelleivät kansalaiset ole erinomaisen epäitsekkäitä ja erinomaisen\nrehellisiä, mitä ominaisuuksia tämä hallitusmuoto tuskin kehittänee,\nsekaantuvat puoluevehkeilyt ja lahjonta asiaan. On vaikeata sen, jolle\nvaltio on myyty, olla myymättä sitä vuorostaan ja kiskomatta heikoilta\ntakaisin rahaa, minkä mahtavat ovat ensin häneltä kiristäneet. Ennemmin\ntai myöhemmin muuttuu kaikki kaupanalaiseksi sellaisen hallituksen\naikana; ja rauha, jota silloin nautitaan kuningasten turvissa, on\npahempi kuin välihallitusten epäjärjestys.\n\nMitä on tehty näiden epäkohtien torjumiseksi? On tehty\nkruunut perinnöllisiksi eräissä perheissä ja on säädetty\nvallanperimysjärjestys, joka estää kaiken kiistan kuninkaiden\nkuollessa; se merkitsee, että on pantu sijaishallitusten tarjoamat\nhaitat vaalien tarjoamain haittojen tilalle, että on pidetty näennäistä\nrauhallisuutta viisasta hallitusta parempana ja että on mieluummin\nhaluttu saada mahdollisesti lapsia, hirviöitä ja vähäjärkisiä valtion\npäämiehiksi kuin ryhtyä kiistelemään kunnon kuninkaiden valinnasta. Ei\nole otettu huomioon, että ken näin antautuu vaihtoehdon vaaroihin,\nhävittää melkein kaikki menestymisensä mahdollisuudet. Nuori Dionysios\nsanoi hyvin älykkään sanan silloin kun hän isällensä, joka moittiessaan\nhäntä jostakin häpeällisestä teosta lausui: \"Olenko näyttänyt sinulle\nsellaista esimerkkiä?\" vastasi näin: \"Ah! Teidänpä isänne ei ollutkaan\nkuningas\".[29]\n\nKaikki yhtyy riistämään muiden käskijäksi kasvatetulta mieheltä\noikeudentunnon ja järjen. Sanotaan nähtävän paljon vaivaa\nhallitsemistaidon opettamisesta nuorille prinsseille; mutta tämä\nkasvatus ei tunnu tuottavan heille suurtakaan hyötyä. Olisi parempi\naluksi opettaa heille tottelemisen taitoa. Suurimpia kuninkaita, joita\nhistoria on ylistänyt, ei suinkaan kasvatettu hallitsemaan; se on\ntaito, jota ei milloinkaan osata niin huonosti kuin silloin kun sitä on\nliiaksi opetettu ja joka on helpommin saavutettavissa tottelemalla kuin\nkäskemällä. _Nam utilissimus idem ac brevissimus bonarum malarumque\nrerum delectus, cogitare quid aut nolueris sub alio principe aut\nvolueris_.[30]\n\nMuuan seuraus tästä yhtenäisyyden puutteesta on kuninkaallisen\nhallituksen häilyväisyys, koska tällä hallituksella, joka väliin\nnoudattaa tätä suunnitelmaa ja väliin taas tuota, aina hallitsevan\nruhtinaan tai hänen puolestaan hallitsevien henkilöiden luonteen\nmukaan, ei saata olla kauvan kiinteätä päämäärää eikä johdonmukaista\nmenettelytapaa: vaihtelevaisuus, joka heittelee aina valtiota\nperiaatteesta periaatteeseen, aikomuksesta aikomukseen ja jota ei\nesiinny toisissa hallitusmuodoissa, missä ruhtinas on aina sama. Niinpä\nnähdäänkin, että jos hovissa on enemmän viekkautta, niin on senaatissa\nyleensä enemmän viisautta ja että tasavallat käyvät päämääriänsä kohti\npysyvämpiä ja johdonmukaisempia suunnitelmia seuraamalla, kun sensijaan\njokainen ministeristössä tapahtuva mullistus saa myös aikaan\nmullistuksen valtiossa, koska kaikkien ministerien ja melkein kaikkien\nkuninkaiden yhteisenä menettelyohjeena on tehdä joka asiassa täsmälleen\npäinvastoin kuin heidän edeltäjänsä.\n\nTästä samaisesta yhtenäisyyden puutteesta saa edelleen ratkaisunsa\nmuuan kuningasmielisten politikkojen suuresti suosima rikkiviisas\nväite; he eivät nimittäin ainoastaan vertaa yhteiskunnan hallitsemista\ntalon hallitsemiseen ja ruhtinasta perheen isään, mikä erehdyttävä\nkäsitys on jo kumottu, vaan omistavat he lisäksi anteliaasti tälle\nhallitusmiehelle kaikki ne hyveet, joita hän tarvitsisi, ja lähtevät\naina siitä olettamuksesta, että ruhtinas on sitä, mitä hänen tulisi\nolla: olettamus, jonka turvin kuninkaallista hallitusta on ilmeisesti\npidettävä kaikkia muita parempana, koska se on eittämättä voimakkain ja\nkoska siltä, ollakseen myös paras, puuttuu vain herkemmin yleistahtoa\nnoudattava virkakuntatahto.\n\nMutta jos Platonin[31] mukaan luonnon luoma kuningas on niin kovin\nharvinainen henkilö, niin kuinka usein yhtyvätkään luonto ja onnellinen\nsattuma häntä kruunaamaan? Ja jos kuninkaallinen kasvatus turmelee\nehdottomasti ne, jotka sitä nauttivat, niin mitä voidaan toivoa\nkokonaiselta hallitsemaan kasvatettujen miesten sarjalta? Tahallaan\nsiinä siis erehdytään, kun sekoitetaan kuninkaallinen hallitus hyvän\nkuninkaan hallitukseen. Nähdäkseen, millainen tämä hallitus itsessään\non, täytyy sitä tarkastella kykenemättömien tai pahojen ruhtinaiden\nhoitamana; sillä joko nämä nousevat sellaisina valtaistuimelle tai\ntekee valtaistuin heidät sellaisiksi.\n\nNämä vaikeudet eivät ole jääneet kirjailijoiltamme huomaamatta; mutta\nhe eivät ole antaneet niiden saattaa itseään pulaan. Parasta on,\nsanovat he, totella nurisematta. Jumala lähettää huonot kuninkaat\nvihassaan, ja heitä täytyy sietää taivaan rangaistuksina. Tällainen\npuhe on epäilemättä mieltä ylentävää; mutta enpä tiedä, eikö se sopisi\nparemmin saarnatuoliin kuin valtiollisia asioita käsittelevään kirjaan.\nMitä on sanottava lääkäristä, joka lupaa ihmeitä ja jonka koko taitona\nonkin sairaan kehoittaminen kärsivällisyyteen? Tiedetään kyllä, että on\npakko sietää huonoa hallitusta, missä sellainen on: kysymys olisi hyvän\nhallituksen löytämisestä.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nSekahallituksista.\n\n\nYksinkertaista hallitusta ei oikeastaan voi olla olemassa.\nYksinäiselläkin päämiehellä täytyy olla alempia virkamiehiä;\nkansanvaltaisellakin hallituksella täytyy olla päämies. Toimeenpanevan\nvallan jakautumisessa on siis aina havaittavissa asteittaista vaihtelua\nsuuresta lukumäärästä pieneen, sillä eroituksella vain, että väliin on\nsuuri lukumäärä riippuvainen pienestä, väliin pieni suuresta.\n\nJoskus on tämä jakautuminen tasasuhtainen, joko niin, että perusosat\novat toisistaan riippuvaisia, kuten Englannin hallituksessa, taikka\nniin, että kunkin osan määräysvalta on riippumaton, mutta\nepätäydellinen, kuten Puolassa. Tämä jälkimäinen muoto on huono, koska\nhallituksessa ei ole minkäänlaista kokonaisuutta ja koska valtiolla\nnäin puuttuu yhdysside.\n\nKumpi on parempi, yksinkertainenko hallitus vaiko sekahallitus? Kas\nsiinä kysymys, jota valtiolliset kirjailijat ovat paljon pohtineet ja\njohon on annettava sama vastaus, minkä minä olen ylempänä antanut\nkaikista hallitusmuodoista.\n\nYksinkertainen hallitus on paras itsessään jo sentähden, että se on\nyksinkertainen. Mutta milloin toimeenpaneva valta ei ole kylliksi\nriippuvainen lakiasäätävästä vallasta, s.o., milloin ruhtinas suhtautuu\nkiinteämmin ylimpään valtiovaltaan kuin kansa ruhtinaaseen, niin täytyy\nkorjata tätä epäsuhtaisuutta hallituksen jakamisella; sillä tällöin ei\nsen minkään osan määräysvalta suinkaan vähene alamaisiin nähden, kun\ntaas näiden osien jakaminen tekee ne kaikki heikommiksi ylimpään\nvaltiovaltaan nähden.\n\nTätä samaa haittaa käy myöskin torjuminen siten, että asetetaan\nvälittäviä virkamiehiä, jotka, jättäen hallituksen eheäksi, edistävät\nvain molempien valtojen tasapainoa ja niiden keskinäisten oikeuksien\nsäilyttämistä. Silloin ei hallitus ole sekahallitus; se on vain\ntasoitettu.\n\nSamanlaisin keinoin voidaan korjata vastakkaisiakin epäkohtaa,\nperustamalla virkakuntia hallituksen keskittämiseksi, milloin se on\nliian höllä. Niin menetellään kaikissa kansanvalloissa. Edellisessä\ntapauksessa jaetaan hallitus sen heikontamiseksi ja jälkimäisessä sen\nvahvistamiseksi; sillä sekä voiman että heikkouden korkeimmat asteet\nesiintyvät samalla tavoin yksinkertaisissa hallituksissa, kun\nsitävastoin sekamuodot kehittävät keskimääräisen voiman.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nKaikki hallitusmuodot eivät sovellu kaikille valtioille.\n\n\nKun vapaus ei ole kaikkien ilmanalojen hedelmä, ei se myöskään ole\nkaikkien kansojen saavutettavissa. Mitä enemmän miettii tuota\nMontesquieun esittämää perus-sääntöä, sitä syvemmin tuntee sen\ntotuuden: mitä enemmän sitä vastustaa, sitä enemmän tarjoaa\ntilaisuuksia sen vahvistamiseen uusilla todistuksilla.\n\nKaikissa maailman hallituksissa valtion henkilö kuluttaa vain eikä\ntuota mitään. Mistä tulee sille silloin tarveaineet, joita se kuluttaa?\nSen jäsenten työstä. Yksityisten henkilöiden liikamäärä tyydyttää\nvaltion henkilön välttämättömät tarpeet: mistä seuraa, että\nyhteiskuntatila saattaa pysyä vain niin kauvan kuin ihmisten työ\ntuottaa yli heidän tarpeittensa.\n\nMutta nythän ei tämä ylijäämä ole suinkaan samanlainen maailman\nkaikissa maissa. Muutamissa on se huomattavan suuri, toisissa\nkeskinkertainen, toisissa yhtä kuin nolla, toisissa suorastaan\nkielteinen. Tämä suhde riippuu ilmanalan hedelmällisyydestä, sen työn\nluonteesta, mitä maa vaatii, tämän maan tuotteiden laadusta, sen\nasukkaiden voimakkuudesta, heidän suuremmasta tai pienemmästä\nvälttämättömästä kulutuksestaan ja useammista muistakin sentapaisista\nseikoista, jotka tämän suhteen muodostavat.\n\nToiselta puolen eivät taas kaikki hallitukset ole luonteeltaan\nsamanlaisia; toiset ovat suurempia ahmatteja kuin toiset, ja eroitukset\njohtuvat siitä toisesta perussäännöstä, että mitä enemmän yleiset verot\netenevät lähteestään, sitä rasittavampia ne ovat. Tätä rasitusta ei ole\nmitattava maksujen suuruuden, vaan sen matkan mukaan, mikä niiden on\nkuljettava palatakseen käsiin, joista ne ovat lähteneet. Milloin tämä\nkiertokulku on nopea ja hyvin järjestetty, niin ei sillä ole väliä,\nmaksetaanko vähän tai paljon; kansa on aina rikas ja valtion raha-asiat\novat aina hyvällä kannalla. Kuinka vähän sitävastoin kansa antaneekaan,\nellei tämä vähä palaa sille jälleen, niin se lakkaamatta antaessaan\ntyhjentyy pian kokonaan; valtio ei ole koskaan rikas ja kansa on aina\nköyhä kuin kerjäläinen.\n\nTästä seuraa, että mitä suuremmaksi kansan ja hallituksen välimatka\nlaajenee, sitä rasittavammiksi käyvät verot: niinpä on kansan kuorma\nkansanvallassa kevein, ylimysvallassa on se jo tuntuvampi ja\nyksinvallassa kantaa kansa raskainta taakkaa. Yksinvalta soveltuu siis\nvain äveriäille kansoille; ylimysvalta sekä rikkautensa että\nsuuruutensa puolesta keskinkertaisille valtioille; kansanvalta pienille\nja köyhille valtioille.\n\nTosiaankin: mitä enemmän asiaa miettii, sitä selvemmin huomaa vapaiden\nja yksinvaltaisten valtioiden erilaisuuden olevan tämän: edellisissä\nkäytetään kaikki yhteiseksi hyödyksi; jälkimäisissä on valtion voima ja\nyksityisten voima toisiinsa päinvastaisessa suhteessa: toinen kasvaa\ntoisen heikontumisesta. Hallitsematta suinkaan alamaisiaan siinä\nmielessä, että tekisi heidät onnellisiksi, tekee vihdoin itsevaltias\nheidät kurjaakin kurjemmaksi, kyetäkseen heitä hallitsemaan.\n\nNiinpä voidaan siis kussakin ilmanalassa luonnollisiin syihin\nnojautumalla osoittaa hallitusmuoto, johon tämän ilmanalan pakottava\nvaikutus vie, jopa sanoa, millaisia asukkaitakin siinä pitää olla.\nKarujen ja hedelmättömien seutujen, joissa tulos ei vastaa työtä, on\njäätävä viljelemättömiksi ja autioiksi, taikka vain villien\nkansoittamiksi; seuduilla, missä ihmisten työ tuottaa hädin tuskin\nkaikkein välttämättömimmän, täytyy asua raakalaiskansoja: kaikkinainen\nvaltiojärjestys olisi siellä mahdoton; seudut, missä työn tulosten\nylijäämä on kohtalainen, sopivat vapaille kansoille; ne taas, missä\nuhkuvan hedelmällinen maaperä tuottaa paljon vähällä työllä, vaativat\nyksinvaltaista hallitusta, jotta ruhtinaan ylellisyys kuluttaisi\nalamaisten liikavarallisuuden ylijäämän; sillä on parempi, että tämän\nylijäämän nielee hallitus kuin että yksityiset sen tuhlaisivat. On\nkyllä olemassa poikkeuksia, tiedän sen; mutta nämä poikkeuksetkin\nvahvistavat sääntöä sikäli että ne tuottavat ennemmin tai myöhemmin\nmullistuksia, jotka palauttavat jälleen asiat luonnolliseen\njärjestykseen.\n\nMeidän on aina eroitettava yleiset lait yksityisistä syistä, jotka\nvoivat muunnella niiden vaikutusta. Vaikka koko Etelä olisi peitetty\ntasavalloilla ja koko Pohjola itsevaltaisilla valtioilla, niin siitä\nhuolimatta olisi aina yhtä totta, että ilmanalan vaikutuksesta\nitsevaltaisuus sopii kuumille maille, raakalaisuus kylmille maille ja\nhyvä valtiojärjestys lauhkeille seuduille. Minä huomaan edelleen, että\nvaikka perussääntö hyväksytäänkin, niin voidaan kiistellä sen\nsovelluttamisesta: voidaanhan sanoa, että on olemassa kylmiä maita,\njotka ovat hyvin hedelmällisiä, sekä taas eteläisiä tienoita, jotka\novat aina karuja. Mutta tämä seikka tuottaa vaikeuksia vain niille,\njotka eivät tutki asiaa kaikilta puolilta: niinkuin jo olen maininnut,\ntulee ottaa huomioon töiden, voimien, kulutuksen y.m.s. suhteet.\n\nOlettakaamme, että kahdesta yhtäsuuresta alueesta toinen tuottaa viisi\nja toinen kymmenen. Jos edellisen asukkaat kuluttavat neljä ja\njälkimäisen asukkaat yhdeksän, niin on edellisen tuloksen ylijäämä\nviides osa ja jälkimäisen kymmenes osa. Kun näiden kahden ylijäämän\nsuhde on siis päinvastainen tulosten suhteeseen verrattuna, niin antaa\nmaa, joka tuottaa vain viisi, kaksi kertaa suuremman liikamäärän kuin\nmaa, joka tuottaa kymmenen.\n\nMutta tässä ei ole kysymys kaksinkertaisesta tuloksesta, enkä\nminä luule kenenkään rohkenevan asettaa yleensä kylmien maiden\nhedelmällisyyttä kuumien maiden hedelmällisyyden tasalle. Olettakaamme\nkuitenkin tämä tasa-arvoisuus todelliseksi; pankaamme, jos niin\ntahdotaan, Englanti Sisilian ja Puola Egyptin verroille. Etelämmässä\ntulevat vastaamme Afrikka ja Intia; pohjoisemmassa ei tule enää\nvastaamme mitään. Mikä eroitus viljelystavassa tämän tasa-arvoisen\ntuloksen saavuttamiseksi! Sisiliassa tarvitsee vain hiukan pöyhiä\nmaata; mitä huolta vaatiikaan sen muokkaaminen Englannissa! Mutta missä\ntarvitaan enemmän käsivarsia saman tuloksen saavuttamiseksi, siellä\ntäytyy ylijäämän olla pakostakin pienemmän.\n\nOttakaa lisäksi huomioon, että sama määrä ihmisiä kuluttaa paljon\nvähemmän kuumissa maissa. Ilmanala vaatii kohtuullisuutta, jos mieli\npysyä terveenä: eurooppalaiset, jotka tahtovat elää siellä niinkuin\nkotonaankin, sortuvat kaikki punatautiin ja monenmoisiin\nruoansulatushäiriöihin.\n\n\"Me olemme\", sanoo Chardin,[32] \"raatelevia petoja, susia aasialaisiin\nverrattuina. Jotkut laskevat persialaisten kohtuullisuuden johtuvan\nsiitä seikasta, että heidän maansa on huonosti viljeltyä; mutta minä\nuskon päinvastoin, että heidän maassaan on vähemmän elintarpeita siitä\nsyystä, että asukkaat niitä vähemmän tarvitsevat. Jos heidän\nniukkaruokaisuutensa\", jatkaa hän, \"olisi seuraus heidän maassaan\nvallitsevasta puutteesta, söisivät vain köyhät vähän, kun nyt\nsitävastoin kaikki tekevät niin; samoin syötäisiin enemmän tai vähemmän\neri maakunnissa kunkin hedelmällisyyden mukaan, sensijaan kun nyt samaa\nkohtuullisuutta noudatetaan koko valtakunnassa. He ylistävät kovasti\nelintapaansa ja sanovat, että tarvitsee vain katsoa heidän ihonväriänsä\ntunnustaakseen heidän elintapansa kristittyjen elintapaa melkoista\nparemmaksi. Persialaisten ihonväri onkin tosiaan hyvin tasainen; heidän\nhipiänsä on kaunis, hieno ja sileä, kun sitävastoin heidän\neurooppalaisittain elävien alamaistensa, armenialaisten iho on karkea\nja näppyläinen ja heidän ruumiinsa paksu ja kömpelö.\"\n\nMitä enemmän lähestytään päiväntasaajaa, sitä vähemmästä kansat elävät.\nNe eivät syö melkein ollenkaan lihaa; riisi, maissi, kyskys,[33]\nhirssi, kassava[34] ovat niiden tavallisia ravintoaineita. Intiassa on\nmiljoonia ihmisiä, joiden elanto ei maksa viittä penniä päivässä.\nEuropassakin näemme tuntuvan eroituksen ruokahalussa Pohjolan kansojen\nja Etelän kansojen välillä. Espanjalainen eläisi viikon saksalaisen\nyhdellä päivällisellä. Maissa, missä ihmiset ovat ahmatteja,\nkohdistuukin ylellisyys syömäseikkoihin. Englannissa tämä ylellisyys\nilmenee lihalla lastatussa pöydässä; Italiassa kestitään teitä\nsokerilla ja kukilla.\n\nPukeutumisylellisyydessä havaitaan edelleen samanlaisia eroavaisuuksia.\nIlmanaloissa, missä vuodenaikojen vaihtelut ovat äkkinäisiä ja rajuja,\nkäytetään parempia ja yksinkertaisempia vaatteita; siellä taas, missä\npukeudutaan vain koristeeksi, tavoitellaan enemmän loistoa kuin hyötyä,\nja jo vaatteet sellaisinaan ovat siellä ylellisyyttä. Napolissa näette\njoka päivä kävelevän Posilipolla miehiä, joilla on kultakirjainen\nnuttu, mutta ei lainkaan sukkia. Rakennusten laita on sama; kaikki\nomistetaan komeudelle silloin kun ei tarvitse peljätä sään ankaruutta.\nPariisissa, Lontoossa kaivataan lämpimiä ja mukavia asuntoja.\nMadridissa on loistavia salonkeja, mutta ei lainkaan suljettavia\nakkunoita, ja yöt nukutaan oikeissa rotanpesissä.\n\nRavintoaineet ovat paljon voimakkaampia ja mehukkaampia kuumissa\nmaissa; kolmas eroitus, joka ei voi olla vaikuttamatta toiseen. Miksi\nsyödään Italiassa niin paljon vihanneksia? Koska ne ovat siellä hyviä,\nravitsevia ja erinomaisen maukkaita: Ranskassa, missä niitä ravitaan\nvain vedellä, eivät ne myöskään ravitse, eikä niitä lasketa pöydällä\njuuri miksikään. Kuitenkin vaativat ne yhtä paljon maata ja niiden\nviljeleminen kysyy ainakin yhtä paljon vaivaa. Kokemus on osoittanut,\nettä Berberian viljalajit, jotka muutoin ovat huonompia kuin Ranskan\nviljalajit, antavat paljon enemmän jauhoja, ja että Ranskan viljalajit\nantavat vuorostaan enemmän kuin pohjoisempien maiden viljalajit: mistä\nvoidaan tehdä se johtopäätös, että samansuuntainen asteittainen\nvaihtelu on yleensäkin havaittavissa päiväntasaajalta pohjoisnavalle\nmentäessä. Mutta eikö nyt todista ilmeistä huonommuutta se, että\nsamanlaisessa tuotteessa on pienempi määrä ravintoaineita?\n\nKaikkiin näihin erilaisiin näkökohtiin voin vielä lisätä yhden, joka\njohtuu niistä ja joka niitä vahvistaa, nimittäin sen, että kuumat maat\ntarvitsevat vähemmän asukkaita kuin kylmät, vaikka ne voisivatkin\nelättää niitä enemmän; mikä tuottaa kaksinkertaisen liikamäärän yhä\nitsevaltaisuuden eduksi. Jota suurempi alue on saman asukasmäärän\nhallussa, sitä vaikeammiksi käyvät kapinat, koska ei voida solmia\nyhteisiä tuumia pikaisesti eikä salaa ja koska hallituksen on aina\nhelppo saada vihiä hankkeista ja katkaista yhdystiet; mutta mitä\nahtaammassa lukuisa kansa asuu, sitä vähemmän voi hallitus anastaa\nitselleen ylintä valtiovaltaa; johtajat keskustelevat yhtä hyvässä\nturvassa huoneissaan kuin ruhtinas neuvostossaan, ja väkijoukot\nkokoontuvat yhtä nopeasti toreille kuin sotamiehet kasarmeihinsa.\nTyrannihallituksen etuna on siis se, että se kykenee toimimaan pitkien\nvälimatkojen takaa. Asettamiensa tukikohtien avulla lisää se voimaansa\nulottaessaan sitä laajemmalle, aivan niinkuin vipuvarren voima kasvaa\nvarren pitentyessä.[35] Mutta kansan voima tehoo vain keskitettynä; se\nhaihtuu ja häviää laajentuessaan, niinkuin ruudin vaikutus silloin kun\nse on hajallaan maassa ja syttyy vain jyvä jyvältä. Heikoimmin\nkansoitetut maat ovat siis suotuisimmat tyranniudelle: petoeläimet\nhallitsevat vain erämaita.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nHyvän hallituksen tunnusmerkeistä.\n\n\nJos siis ehdottomasti kysytään, mikä on paras hallitus, niin tehdään\nyhtä ratkaisematon kuin epämääräinen kysymys; tai, jos tahdotaan,\nkysymys, johon on yhtä monta hyvää ratkaisua kuin on mahdollisia\nyhdistelmiä kansojen ehdottomissa ja suhteellisissa asemissa.\n\nMutta jos kysyttäisiin, millaisista merkeistä voidaan päätellä, onko\njoku määrätty kansa hyvin tai huonosti hallittu, niin olisi se kokonaan\ntoinen asia, ja tällainen tosioloihin perustuva kysymys saisi\nmahdollisesti ratkaisunsa.\n\nSitä ei kuitenkaan ratkaista, koska jokainen tahtoo ratkaista sen\nomalla tavallaan. Alamaiset ylistävät yleistä turvallisuutta,\nkansalaiset yksityisten vapautta; yksi pitää parempana omistusoikeuden\nvarmuutta ja toinen henkilön koskemattomuutta; yhden mielestä on paras\nhallitus ankarin hallitus, toinen väittää siksi taas lempeintä;\nyhtäällä tahdotaan, että rikokset on rangaistava, toisaalla, että ne on\nehkäistävä; muuan harkitsee, että on mainiota olla naapuriensa\npelkäämä, toinen katsoo taas paraaksi, etteivät ne tiedä meistä mitään;\ntäällä ollaan tyytyväisiä, kun raha liikkuu, tuolla vaaditaan, että\nkansalla pitää olla leipää. Ja vaikka oltaisiin yhtä mieltä näistä ja\nmuista samanlaisista kohdista, niin olisiko sillä päästy sen\npitemmälle? Kun siveellisiä arvoja ei käy tarkalleen mittaaminen, niin\nvaikka sovittaisiinkin tunnusmerkistä, miten voitaisiin sopia sen\narvostelemisesta?\n\nMitä minuun tulee, niin minua on aina ihmetyttänyt, että jätetään\nhuomaamatta muuan niin yksinkertainen merkki, tai ollaan\nepärehellisesti sitä tunnustamatta. Mikä on valtiollisen yhtymän\ntarkoitusperä? Sen jäsenten säilyminen ja menestyminen. Ja mikä on\nvarmin merkki siitä, että ne säilyvät ja menestyvät? Se on niiden\nlukumäärän lisääntyminen. Älkää siis lähtekö muualta etsimään tuota\nniin kiisteltyä merkkiä. Jos kaikki muut seikat ovat samat, niin\nehdottomasti paras on se hallitus, jonka valtaa pitäessä asukkaiden\nlukumäärä eniten vahvistuu ja lisääntyy ilman vieraita apukeinoja,\nilman kansalaisoikeuksien jakelemista, ilman siirtolaisuutta, kun taas\nkehnoin on se hallitus, jonka valtakautena kansa vähentyy ja kuihtuu.\nLaskumestarit, asia koskee nyt teitä; laskekaa, mitatkaa,\nvertailkaa.[36]\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nHallituksen väärinkäyttämisestä ja sen helposta turmeltumisesta.\n\n\nAivan niinkuin yksityistahto toimii lakkaamatta yleistahtoa vastaan,\nsamoin ponnistelee hallitus herkeämättä ylintä valtiovaltaa vastaan.\nMitä suuremmaksi tämä ponnistus käy, sitä enemmän kärsii valtiomuoto;\nja kun ei tässä tapauksessa ole mitään muuta yhdyskuntatahtoa\nvastustamassa ruhtinaan tahtoa ja näin pitämässä sitä tasapainossa,\nniin täytyy ennemmin tai myöhemmin tapahtua, että ruhtinas sortaa\nvihdoin ylintä valtiovaltaa ja rikkoo yhteiskuntasopimuksen. Siinä on\nse sisäinen ja väistämätön vika, joka valtioruumiin syntymästä lähtien\nherkeämättä pyrkii sitä hävittämään, samoin kuin vanhuus ja kuolema\nhävittävät viimein ihmisruumiin.\n\nHallitus saattaa yleensä turmeltua kahta tietä, nimittäin silloin kun\nse supistuu ja silloin kun valtio hajoaa.\n\nHallitus supistuu silloin kun se siirtyy suurelta joukolta pienelle,\ns.o. kansanvallalta ylimysvallalle ja ylimysvallalta kuningasvallalle.\nSe on sen luontainen taipumus.[37] Jos se palautuisi pieneltä joukolta\nsuurelle, voitaisiin sanoa sen höltyvän; mutta tämä takaperoinen\nkehitys on mahdoton.\n\nHallitus ei tosiaankaan koskaan muuta muotoaan ennen kuin sen kulunut\nponnin tekee sen liian heikoksi säilyttämään tätä muotoansa. Jos se nyt\nvielä höllentyisi laajentumalla, häipyisi sen voima aivan mitättömäksi\nja se voisi pysyä pystyssä vieläkin vähemmän. Täytyy siis kiristää ja\ntiukentaa tuota ponninta sitä mukaa kuin se antaa perään, muutoin\nromahtaa sen kannattama valtio raunioiksi.\n\nValtion hajoaminen saattaa tapahtua kahdella tavalla.\n\nEnsinnäkin silloin kun ei ruhtinas ohjaa enää valtiota lakien mukaan ja\nkun hän anastaa ylimmän vallan; silloin tapahtuu huomattava muutos:\nsilloin ei nimittäin supistukaan hallitus, vaan valtio; minä tarkoitan,\nettä suuri valtio hajoaa ja toinen valtio muodostuu sen sisäpuolelle\nyksinomaan hallituksen jäsenistä, jotka ovat enää vain muun kansan\nherroja ja tyranneja. Niin että sillä hetkellä, jolloin hallitus\nanastaa itselleen ylimmän valtiovallan, rikkoutuu yhteiskuntasopimus ja\nkaikki yksityiset kansalaiset, jotka ovat oikeudellisesti joutuneet\ntakaisin luonnolliseen vapauteensa, ovat pakotettuja, mutta eivät\nsuinkaan velvollisia tottelemaan.\n\nSama tapaus esiintyy silloinkin kun hallituksen jäsenet anastavat\nerikseen vallan, jota niiden olisi harjoitettava vain yhteisesti; mikä\nei ole suinkaan vähäisempi lakien loukkaus, ja se saakin aikaan vielä\nsuuremman epäjärjestyksen. Silloin on niin sanoaksemme yhtä monta\nruhtinasta kuin hallitusmiestä, ja valtio, joka on samalla tavalla\njaettu kuin hallituskin, häviää tai muuttaa muotoa.\n\nValtion hajotessa sanotaan hallituksen väärinkäyttöä, millaista se\nliekin yhteisellä nimellä _anarkiaksi_ eli vallattomuudeksi. Jos\ntoimitetaan tarkempia jaoituksia, niin turmeltuu kansanvalta\n_oklokratiaksi_ eli rahvaanvallaksi, ylimysvalta _oligarkiaksi_ eli\nharvainvallaksi, voisinpa vielä lisätä, että kuningasvalta turmeltuu\n_tyranniaksi_, mutta tämä viimeinen sana on merkitykseltään häilyvä ja\nkaipaa selvitystä.\n\nYleisestihän tarkoitetaan tyrannilla kuningasta, joka hallitsee\nväkivaltaisesti, huolimatta laista ja oikeudesta. Mutta täsmällisemmin\npuhuttaessa on tyranni yksityinen henkilö, joka anastaa kuninkaan\nvallan, olematta siihen oikeutettu. Tällä tavalla käsittivät\nkreikkalaiset tämän tyranni-sanan: he nimittivät niin eroituksetta sekä\nhyviä että huonoja ruhtinaita, joiden valta vain ei ollut\nlaillinen.[38] Niinpä ovat siis _tyranni_ ja _vallananastaja_ kaksi\naivan samaa asiaa merkitsevää sanaa.\n\nAntaakseni eri nimet eri asioille, sanon _tyranniksi_ kuningasvallan\nanastajaa, ja _despootiksi_ eli itsevaltiaaksi ylimmän valtiovallan\nanastajaa. Tyranni on henkilö, joka tunkeutuu valtaan vastoin lakeja,\nhallitakseen lakien mukaan; itsevaltias on taas henkilö, joka\nasettautuu suorastaan lakien yläpuolelle. Näin ei siis tyrannin\ntarvitse olla itsevaltias, kun sitävastoin itsevaltias on aina tyranni.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nValtioruumiin kuolemasta.\n\n\nSellainen on parhaitenkin järjestettyjen hallitusten luontainen ja\nväistämätön taipumus. Kun Sparta ja Rooma ovat hävinneet, mikä valtio\nvoi toivoa pysyvänsä pystyssä ikuisesti? Jos tahdomme perustaa kestävän\nlaitoksen, älkäämme siis suinkaan ajatelko tehdä siitä ikiaikaista.\nOnnistuakseen ei pidä yrittää mahdottomia eikä luulotella luovansa\nihmistyöhön lujuutta, joka ei inhimillisiin asioihin kuulu.\n\nValtioruumis alkaa aivan ihmisruumiin tapaan kuolla syntymästään\nlähtien ja kantaa itsessään tuhonsa syitä. Mutta kumpaisellakin voi\nolla enemmän tai vähemmän vankka rakenne, joka saattaa pitää sitä\nelossa pitemmän tai lyhyemmän ajan. Ihmisen ruumiinrakenne on luonnon\ntyötä; valtion rakenne on ihmistaidon työtä. Ei ole ihmisten vallassa\nelämänsä pitentäminen; mutta heidän vallassaan on valtion elämän\npitentäminen niin paljon kuin se suinkin on mahdollista, toimittamalla\nsille parhaan rakenteen, minkä se ikinä voi saada. Parhaitenkin\nrakennettu valtio häviää kyllä, mutta myöhemmin kuin joku toinen, ellei\nmikään aavistamaton onnettomuus aiheuta sen tuhoa ennen aikojaan.\n\nValtiollisen elämän perusjuuri on ylimmässä valtiovallassa.\nLakiasäätävä valta on valtion sydän; toimeenpaneva valta on sen aivot,\njotka panevat kaikki sen osat liikkeelle. Aivot voivat halvaantua,\nmutta yksilö elää siitä huolimatta. Ihminen jää tylsäksi ja elää; mutta\nheti kun sydän on lakannut toimimasta, kuolee elävä olento.\n\nValtio ei suinkaan pysy hengissä lakiensa, vaan lakiasäätävän vallan\nturvin. Eilinen laki ei velvoita tänään, mutta hiljainen suostumus\npäätetään vaitiolosta ja ylimmän valtiovallan ajatellaan vahvistavan\njatkuvasti lakeja, joita se ei kumoa, vaikka se sen voisi tehdäkin.\nKaikkea, mitä se on kerran julistanut tahtovansa, tahtoo se yhä, ellei\nse sitä peruuta.\n\nMiksi siis kunnioitetaan niin suuresti vanhoja lakeja? Juuri niiden\nvanhuuden takia. Onhan pakko uskoa, että vain noiden vanhojen\ntahdonilmaisujen erinomaisuus on voinut säilyttää niitä niin kauvan;\nellei ylin valtiovalta olisi tunnustanut niitä yhä edelleen\nhyödyllisiksi, olisi se jo kumonnut ne tuhannet kerrat. Senpätähden\neivät lait hyvin järjestetyssä valtiossa suinkaan heikkene, vaan saavat\npäinvastoin lakkaamatta uutta voimaa; ijäkkyyden luoma ennakkoluulo\ntekee ne päivä päivältä yhä kunnioitettavammiksi; kun taas kaikkialla\nsiellä, missä lait heikkenevät vanhetessaan, tämä heikkeneminen\nosoittaa, ettei ole enää lakiasäätävää valtaa ja ettei valtio enään\nelä.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nKuinka ylin valtiovalta pysyy voimassa.\n\n\nKoska ylimmällä valtiovallalla ei ole muuta voimaa kuin lakiasäätävä\nvalta, toimii se vain lakien kautta, ja koska taas lait eivät ole muuta\nkuin yleistahdon sitovia ilmaisuja, saattaa ylin valtiovalta toimia\nvain kansan koolla ollessa. Kansan koolla ollessa, sanottanee, mikä\nhaave! Se on haave nykyään, mutta se ei ollut haave kaksi tuhatta\nvuotta sitten: ovatko ihmiset muuttuneet luonnoltaan?\n\nMahdollisuuden rajat henkisissä asioissa ovat vähemmän ahtaita kuin me\najattelemmekaan: meidän heikkoutemme, paheemme, ennakkoluulomme niitä\nsupistavat. Alhaiset sielut eivät usko suuriin miehiin: kurjat orjat\nhymyilevät ivallisesti jo vapaus-sanankin kuullessaan.\n\nTarkastelkaamme sen pohjalla, mitä on tapahtunut, sitä, mikä voi\ntapahtua. Minä en puhu mitään Kreikan vanhoista tasavalloista; mutta\nRooman tasavalta oli nähdäkseni suuri valtio ja Rooman kaupunki\nsuuri kaupunki. Viimeinen veronkirjoitus totesi Roomassa olleen\nneljäsataatuhatta asekuntoista kansalaista, ja keisarikunnan viimeinen\nväenlasku sai tulokseksi yli neljä miljoonaa kansalaista, ottamalta\nlukuun alamaisiksi tehtyjä, muukalaisia, naisia, lapsia, orjia.\n\nKuinka vaikeaksi luultaisiinkaan koota usein tämän pääkaupungin ja sen\nympäristöjen suunnatonta kansaa! Kuitenkin oli harvoja sellaisia\nviikkoja, jolloin Rooman kansa ei olisi ollut koolla, jopa useamman\nkerrankin. Eikä se käytellyt ainoastaan ylimmän valtiovallan oikeuksia,\nvaan osaksi myös hallituksen. Se käsitteli eräitä asioita, se ratkaisi\neräitä käräjäjuttuja, ja koko tämä kansa toimi torilla melkein yhtä\nusein hallitusmiehenä kuin kansalaisenakin.\n\nJos palattaisiin kansakuntien alkuaikoihin, huomattaisiin, että\nuseimmat vanhat hallitukset, jopa yksinvaltaisetkin, kuten\nmakedonialaisten ja frankkien, käyttivät tällaisia neuvottelukokouksia.\nMiten tämän asian laita liekään, jo tämä yksi ainoa eittämätön tosiasia\nvastaa kaikkiin vaikeuksiin: mahdollisen perustaminen olleeseen tuntuu\nminusta hyvältä johdonmukaisuudelta.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nJatkoa.\n\n\nEi riitä, että kokoontunut kansa on kerran määrännyt valtion rakenteen\nvahvistamalla yhden tai toisen lakijärjestelmän: ei riitä, että se on\nasettanut pysyvän hallituksen tai että se on kerta kaikkiaan pitänyt\nhuolta hallitusmiesten valitsemisesta. Paitsi ylimääräisiä kokouksia,\njoita aavistamattomat tapaukset saattavat vaatia, täytyy vielä olla\nsäännöllisiä, määrätyn ajan kuluttua uudistuvia kokouksia, joita ei\nmikään voi lakkauttaa eikä lykätä, niin että kansa kokoontuu tiettynä\npäivänä suorastaan lain perustuksella, sen tarvitsematta odottaa\nminkäänlaista muuta muodollista kutsua.\n\nMutta ulkopuolella näiden kokousten, jotka ovat laillisesti päteviä jo\nyksistään aikamääräyksensä nojalla, on jokaista kansan kokousta, jota\ntähän tehtävään asetetut hallitusmiehet eivät ole säädettyjä\nmuodollisuuksia noudattamalla kutsuneet koolle, pidettävä laittomana ja\nkaikkia sen tekoja mitättöminä, koska itse kokoontumiskäskynkin tulee\nlähteä laista.\n\nMitä tulee tiheämpään tai harvempaan laillisten kokousten pitoon,\nriippuu se seikka niin monenlaisista asianhaaroista, ettei siitä käy\nesittäminen mitään täsmällisiä sääntöjä. Voidaan vain sanoa ylimalkaan,\nettä mitä enemmän hallituksella on voimaa, sitä useammin tulee ylimmän\nvaltiovallan näyttäytyä.\n\nTämä, sanottanee minulle, saattaa ehkä olla hyvä yhdelle ainoalle\nkaupungille; mutta mitä on tehtävä silloin kun valtioon kuuluu niitä\nuseampia? Käydäänkö jakamaan ylintä valtiovaltaa tai pitääkö\npäinvastoin keskittää se yhteen ainoaan kaupunkiin ja tehdä kaikista\nmuista sen alamaisia?\n\nMinä vastaan, ettei pidä tehdä kumpaakaan. Ensiksikin on ylin\nvaltiovalta jakamaton ykseys, jota ei voida paloitella sitä\nhävittämättä. Toiseksi ei mikään kaupunki enempää kuin kansakuntakaan\nsaata laillisesti olla toisen alamainen, koska valtioruumiin olemus\nperustuu kuuliaisuuden ja vapauden sopusointuun ja koska sanat\n_alamainen_ ja _ylin valtiovalta_ osoittavat samaan asiaan tähtäävää\nvuorosuhdetta, jonka ajatus keskittyy tuohon yhteen ainoaan sanaan\n_kansalainen_.\n\nMinä vastaan edelleen, että on aina paha yhdistää useampia kaupunkeja\nyhdeksi ainoaksi kaupunkivaltioksi, ja että jos tämä yhdistäminen\nhalutaan suorittaa, ei pidä myöskään luulotella väistettävän siitä\njohtuvia luonnollisia haittoja. Ei ole suinkaan suurten valtioiden\nepäkohtiin vetoamalla vastustettava häntä, joka tahtoo vain pieniä\nvaltioita: mutta millä tavalla voitaisiin antaa pienille valtioille\nkylliksi voimaa, jotta ne kykenisivät pitämään puoliaan suuria vastaan?\nSillä tavalla kuin muinoin kreikkalaiset kaupungit pitivät puoliaan\nsuurkuningasta ja myöhemmin Hollanti ja Sveitsi Itävallan\nhallitsijahuonetta vastaan.\n\nEllei kuitenkaan voida supistaa valtiota oikeihin rajoihin, on olemassa\nmuuan toinen apukeino, nimittäin se, ettei lainkaan suvaita\npääkaupunkia, vaan siirretään hallitus perä perää jokaiseen kaupunkiin\nja pidetään niissä myös vuorotellen maan valtiopäivät.\n\nLevittäkää asutusta tasaisesti koko alueelle, ulottakaa kaikkialle\nsamat oikeudet, puhaltakaa kaikkialle yltäkylläisyyttä ja elämää, ja\nsillä tavalla on valtio tuleva sekä mahdollisimman voimakkaaksi että\nmahdollisimman hyvin hallituksi. Muistakaa, että kaupunkien muurit\nsyntyvät vain maalaistalojen raunioista. Jokaiselta palatsilta, minkä\nminä näen kohoavan pääkaupunkiin, on kuin näkisin kokonaisen maankolkan\npeittyvän hökkeleillä.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nJatkoa.\n\n\nSillä hetkellä, jolloin kansa on laillisella tavalla kokoontunut\nharjoittamaan ylimmän valtiovallan toimia, lakkaa hallituksen\ntuomiovalta kokonaan, toimeenpaneva valta seisahtuu ja halvimmankin\nkansalaisen henkilö on yhtä pyhä ja loukkaamaton kuin korkeimman\nhallitusmiehen, sillä missä on edustettu läsnä, siinä ei ole enää\nedustajaa. Useimmat niistä mellakoista, joita syntyi Rooman\nvaalikokouksissa, johtuivat siitä, ettei tätä sääntöä tunnettu tai\nettei siitä pidetty väliä. Silloin olivat konsulit vain kansankokouksen\njohtajia, tribuunit pelkkiä puhemiehiä;[39] senaatti ei ollut\nkerrassaan mitään.\n\nNämä vallankäytön keskeytyskaudet, jolloin ruhtinas tunnustaa tai hänen\ntulisi tunnustaa todellisen korkeamman vallan olemassaolo, ovat hänestä\naina olleet peloittavia; ja nämä kansankokoukset, jotka ovat\nvaltioruumiin kilpi ja hallituksen suitset, ovat kaikkina aikoina\nolleet päämiesten kauhistus: niinpä eivät he milloinkaan säästäkään\nvaivoja, vastaväitteitä, vaikeuksia, lupauksia saadakseen kansalaiset\nniihin kyllästymään. Milloin nämä ovat ahneita, pelkurimaisia,\nsaamattomia, mieltyneempiä lepoon kuin vapauteen, eivät he kestä\nkauvaakaan hallituksen yhä yltyviä ponnistuksia; kun vastustava voima\nlakkaamatta kasvaa, häipyy ylin valtiovalta täten lopulta olemattomiin\nja useimmat valtiot rappeutuvat ja häviävät ennen aikojansa.\n\nMutta ylimmän valtiovallan ja omavaltaisen hallituksen väliin nousee\njoskus eräänlainen välivoima, josta on puhuttava.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\nValtiopäivämiehistä eli kansanedustajista.\n\n\nSilloin kun valtion palveleminen lakkaa olemasta kansalaisten tärkein\ntehtävä, ja kun he mieluummin suorittavat tämän palveluksensa\nkukkarollaan kuin omalla henkilöllään, on valtio jo lähellä\nperikatoansa. Jos on kysymys taisteluun menosta, palkkaavat he\nsotajoukkoja ja jäävät itse kotiin. Jos on lähdettävä yhteisiin\nneuvottelukokouksiin, nimittävät he edustajia ja jäävät itse kotiin.\nKun heillä näin on runsaasti laiskuutta ja rahaa, hankkivat he\nsotilaita isänmaata orjuuttamaan ja edustajia sitä myymään.\n\nKaupan ja ammattien hyörinä, ahnas ansion tavoittelu, velttous ja\nmukavuudenhalu, ne ne muuttavat mieskohtaisen palveluksen\nrahapalvelukseksi. Luovutaan yhdestä voiton osasta, jotta saataisiin\nsitä lisätä mielin määrin. Antakaa rahaa ja pian olette te oleva\nkahleissa. Sana _raha-asia_ on orjan sana; se on tuntematon oikeassa\nkansalaisvaltiossa. Todellakin vapaassa valtiossa tekevät kansalaiset\nkaikki omilla käsillään eivätkä mitään rahalla: he eivät suinkaan\nmaksaisi siitä, että pääsisivät suorittamasta velvollisuuksiaan, vaan\nmaksaisivat päinvastoin saadakseen täyttää ne itse. Minä en katsele\nläheskään asioita tavalliselta näkökannalta: minä pidän mieskohtaista\ntyövelvollisuutta vapaudelle vähemmän vastakkaisena kuin rahaveroja.\n\nMitä paremmin valtio on järjestetty, sitä enemmän anastavat yleiset\nasiat kansalaisten mielissä tilaa yksityisiltä asioilta. Silloin onkin\nsuorastaan paljon vähemmän yksityisiä asioita, sillä koska yhteisen\nhyvinvoinnin summasta riittää huomattava osuus kunkin yksilön\nhyvinvointiin, jää hänelle vähemmän hankittavaa yksityisellä\nvaivannäöllä. Hyvin ohjatussa valtiossa kiirehtii jokainen yleisiin\nkokouksiin: huonon hallituksen aikana ei kukaan halua astua askeltakaan\nniihin mennäkseen, koska kellään ei ole mielenkiintoa siihen, mitä\nsiellä tehdään, koska on jo edeltäpäin nähtävissä, ettei yleistahto\ntule siellä pääsemään valtaan ja koska vihdoin kotoiset huolet\nanastavat kaiken ajan ja kaikki ajatukset. Hyvät lait saattavat\ntekemään parempia, huonot lait synnyttävät yhä huonompia. Heti kun joku\nvain sanoo valtion asioista: _Mitä ne minua liikuttavat?_ on valtiota\npidettävä häviöön tuomittuna.\n\nIsänmaanrakkauden laimeneminen, yksityisetujen harrastus, valtioiden\nsuunnaton laajuus, valloitukset, hallituksen väärinkäyttö ovat\njohtaneet keksimään sen keinon, että kokonaisen kansakunnan yleiset\nkokoukset korvataan valtiopäivämiesten eli kansanedustajain\nkokouksilla. Tällaisia edustajia rohjetaan eräissä maissa nimittää\nkolmanneksi säädyksi.[40] Kahden säätyluokan yksityisetu asetetaan siis\nensimäiselle ja toiselle sijalle, ja valtion etu on vasta kolmannella.\n\nYlintä valtiovaltaa ei voida edustaa, samasta syystä kuin ei sitä voida\nluovuttaakaan; sen olemuksena on yleistahto, ja tahtoahan ei käy\nedustaminen: se on sama tai se ei ole sama; keskiväliä ei ole. Kansan\nvalitsemat valtiopäivämiehet eivät siis ole eivätkä voikaan olla sen\nedustajia; ne ovat vain sen toimimiehiä; ne eivät voi päättää mitään\nlopullisesti. Jokainen laki, jota kansa ei ole henkilökohtaisesti\nvahvistanut, on mitätön; se ei ole mikään laki. Englannin kansa luulee\nolevansa vapaa; se erehtyy suuresti: se on vapaa vain parlamentin\njäseniä valitessaan; heti kun ne on valittu, on se orja, ei se ole\nmitään. Tapa, millä se käyttää vapautensa lyhyitä hetkiä, ansaitseekin\nhyvin tämän vapauden menettämisen.\n\nEdustaja-ajatus kuuluu uudempiin aikoihin; se on periytynyt meille\nläänityshallituksesta, tästä väärästä ja järjettömästä hallituksesta,\njoka alentaa ihmissuvun arvoa ja häpäisee ihmisen nimeä. Vanhoissa\ntasavalloissa ei kansalla ollut koskaan edustajia, eikä edes\nyksinvalloissakaan: sitä sanaakaan ei tunnettu. On hyvin merkillistä,\nettei Roomassa, missä tribuunit olivat niin pyhiä henkilöitä, edes\nosattu kuvitella heidän voivan anastaa kansan tehtäviä, ja etteivät he\nniin suuressa joukossa milloinkaan edes yrittäneet omin päin ajaa läpi\nkansanpäätöksiä. Ajateltakoon kuitenkin sitä tungosta, minkä väkijoukko\njoskus aiheutti, kun Gracchustenkin aikaan osa kansalaisia antoi\näänensä rakennusten katoilta.\n\nMissä oikeus ja vapaus ovat kaikki kaikessa, eivät moiset haitat\nmerkitse mitään. Tämän viisaan kansan keskuudessa oli kaikella oikea\nsuhtansa: se salli liktoriensa tehdä sellaista, mitä sen tribuunit\neivät olisi milloinkaan uskaltaneet tehdä; se ei pelännyt, että sen\nliktorit olisivat tahtoneet käydä sitä edustamaan.\n\nSelittääksemme kuitenkin, miten tribuunit sitä joskus edustivat,\nriittää päästä selville siitä, miten hallitus yleensä edustaa ylintä\nvaltiovaltaa. Kun laki on vain yleistahdon ilmaus, on selvää, ettei\nkansaa saata kukaan edustaa lakiasäätävän vallan puolesta; mutta sitä\nvoidaan edustaa ja sitä täytyy edustaa toimeenpanevan vallan puolesta,\nkoska tämä on vain lain mukaisesti käytettyä voimaa. Tästä selviää,\nettä lähemmin asioita tutkittaessa huomattaisiin vain hyvin harvoilla\nkansakunnilla olevan lakeja. Miten tämän seikan liekään, varmaa vain\non, että kun ei tribuuneilla ollut mitään osaa toimeenpanevaan valtaan,\neivät he myöskään voineet milloinkaan edustaa Rooman kansaa virkaansa\nkuuluvien oikeuksien nojalla, vaan ainoastaan anastamalla senaatin\noikeuksia.\n\nKreikkalaisten keskuudessa teki kansa itse kaiken mitä sillä oli\ntehtävää. Se oli lakkaamatta koolla torilla; se asui lempeässä\nilmanalassa; se ei ollut ahne; orjat toimittivat sen työt; sen tärkein\nasia oli sen vapaus. Kun ei ole enää samoja etuja, kuinka voidaan\nsäilyttää samat oikeudet? Ankarammat ilmanalanne luovat teille enemmän\ntarpeita;[41] kuutena kuukautena vuodesta on torilla mahdoton\noleskella; kaiuttomat kielenne eivät kuulu ulkoilmassa; te pidätte\nsuurempaa huolta ansiostanne kuin vapaudestanne ja te pelkäätte paljon\nvähemmän orjuutta kuin köyhyyttä.\n\nKuinka! Eikö vapaus pysy pystyssä muutoin kuin orjuuden turvin? Ehkä\nei. Äärimmäisyydet koskettavat toisiaan. Kaikella, mikä ei ole luonnon\nluomaa, on omat heikot puolensa, ja inhimillisellä yhteiskunnalla\nenemmän kuin millään muulla. On sellaisia onnettomia olosuhteita,\njoissa ei voi säilyttää vapauttansa muutoin kuin toisten vapauden\nkustannuksella ja joissa kansalainen saattaa olla täysin vapaa vain\nsillä ehdolla, että orja on perinpohjin orja. Sellaiset olivat\nolosuhteet Spartassa. Mitä teihin tulee, nykyajan kansat, niin ei\nteillä ole orjia, vaan olette te itse orjia; te maksatte heidän\nvapautensa omalla vapaudellanne. Te saatatte kyllä kehua tätä toisen\nvapauden asettamista omanne edelle; minä näen siinä kuitenkin enemmän\nraukkamaisuutta kuin ihmisyyttä.\n\nKaikella tällä en suinkaan tarkoita, että tulisi pitää orjia tai että\ntoisen orjuuttaminen olisi oikeutettua, koska olen todistanut aivan\npäinvastaista. Minä esitän vain ne syyt, joiden takia nykyajan\nkansoilla, jotka luulevat olevansa vapaita, on edustajia ja joiden\ntakia muinaisilla kansoilla ei niitä ollut. Miten tämän asian laita\nliekään, heti kun joku kansa valitsee edustajia, ei se ole enää vapaa,\nei sitä ole enää olemassa.\n\nKun kaikki tarkoin punnitsen, en huomaa olevan ylimmälle valtiovallalle\ntäst'edes mahdollista säilyttää keskuudessamme oikeuksiensa käyttöä\nmuutoin kuin siinä tapauksessa, että valtio on hyvin pieni. Mutta jos\nse on hyvin pieni, niin sehän valloitetaan? Ei suinkaan. Jälempänä\ntulen osoittamaan,[42] kuinka suuren kansan ulkonainen mahtavuus\nvoidaan yhdistää pienen valtion mukavaan yleisten asiain hoitoon ja\nhyvään järjestykseen.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\nHallituksen asettaminen ei ole sopimusluontoinen.\n\n\nKun lakiasäätävä valta on saatu kerran hyvin järjestetyksi, on\njärjestettävä samaten myös toimeenpaneva valta; sillä koska tämä\njälkimäinen, jonka vaikutus ilmenee vain yksityisinä tekoina, ei ole\nsamaa olemusta kuin edellinen, on se siitä luonnollisestikin\neroitettava. Jos olisi mahdollista ylimmän valtiovallan semmoisenaan\nharjoittaa toimeenpanevaa valtaa, sekaantuisivat oikeus ja yksityinen\ntapaus siinä määrin toisiinsa, ettei tiedettäisi enää, mikä on lakia ja\nmikä ei ole lakia ja tällä tavalla luontoansa muuttanut valtioruumis\njoutuisi piankin sen väkivallan saaliiksi, jota ehkäisemään se syntyi.\n\nKoska kansalaiset ovat yhteiskuntasopimuksen nojalla kaikki\ntasa-arvoisia, saattavat kaikki määrätä, mitä kaikkien on tehtävä, kun\nsitävastoin ei kellään ole oikeutta vaatia toista tekemään sellaista,\nmitä hän ei itse tee. Juuri tämän oikeuden, joka on välttämätön tuomaan\nelämää ja liikuntoa valtioruumiiseen, antaa ylin valtiovalta\nvarsinaisesti ruhtinaalle asettamalla hallituksen.\n\nUseammatkin kirjoittajat ovat väittäneet, että tämä asettamistoimitus\nolisi jonkunlainen kansan ja sen ottamien päämiesten välillä tehty\nsopimus; sopimus, missä määrättäisiin molemmin puolin ne ehdot, joilla\ntoinen sitoutuisi käskemään ja toinen tottelemaan. Myönnettänee, olen\nsiitä varma, että olisipa se kummallista sopimuksen tekoa! Mutta\nkatsokaamme, onko tämä mielipide puolustettavissa.\n\nEnsinnäkin voidaan ylintä valtaa yhtä vähän muuttaa kuin luovuttaakin;\nsen rajoittaminen on sen hävittämistä. On järjetöntä ja ristiriitaista,\nettä muka ylin valtiovalta asettaisi itselleen ylemmän määrääjän;\njonkun ylivaltijaan käskettäväksi sitoutuminen merkitsee täyteen\nalkuperäiseen vapauteen palaamista.\n\nLisäksi on ilmeistä, että tämä kansan tekemä sopimus niiden ja niiden\nhenkilöiden kanssa olisi yksityisluontoinen teko: mistä seuraa, ettei\ntämä sopimus voi olla laki eikä ylimmän valtiovallan teko eikä siis\nmyöskään oikeudellisesti pätevä.\n\nEdelleen on helppo huomata, että sopimuspuolet olisivat keskinäisessä\nsuhteessaan vain luonnon lain alaisia ja että niiltä puuttuisi kaikki\ntakeet molemminpuolisten sitoumusten täyttämisestä, mikä on kaikin\ntavoin yhteiskuntatilan vastaista. Koska se, jolla on valta käsissään,\nkykenee aina määräämään mielensä mukaan tämän täyttämisen, niin yhtä\njärkevää olisi nimittää \"sopimukseksi\" sellaisen miehen tahdonilmaisua,\njoka sanoisi toiselle: \"Minä annan teille kaiken omaisuuteni sillä\nehdolla, että te annatte siitä minulle takaisin niin paljon kuin\nsuvaitsette.\"\n\nValtiossa saattaa olla vain yksi ainoa sopimus, nimittäin\nyhteiskuntasopimus; ja tämä yksinään tekee kaikki muut mahdottomiksi.\nEi voida ajatella mitään yleistä sopimusta, joka ei merkitsisi\nensimäisen loukkaamista.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\nHallituksen asettamisesta.\n\n\nMillä tavalla on siis käsitettävä teko, jonka tuloksena on hallituksen\nasettaminen? Minä huomautan ensinnäkin, että tämä teko ei ole\nyksinkertainen, vaan kahdesta muusta teosta yhdistetty, nimittäin lain\nsäätämisestä ja lain toimeenpanosta.\n\nEdellisellä teolla määrää ylin valtiovalta, että on oleva siihen ja\nsiihen muotoon järjestetty hallituskunta; ja selvää on, että tämä\ntahdonilmaisu on laki.\n\nJälkimäisellä teolla kansa nimittää ne päämiehet, joiden huolena on\noleva tämän näin järjestetyn hallituksen hoitaminen. Mutta kun tämä\nnimitys on yksityisiin kohdistuva teko, ei se ole toinen laki, vaan\nainoastaan edellisen seuraus ja hallituksen toimi.\n\nVaikeutena on nyt ymmärtää, kuinka voidaan puhua hallituksen toimesta\nennen kuin hallitusta on olemassakaan; ja kuinka kansa, joka on vain\nylin valtiovalta tai alamainen, saattaa eräissä olosuhteissa esiintyä\nmyös ruhtinaana tai hallitusmiehenä.\n\nTässäkin paljastuu jälleen muuan niitä valtioruumiin hämmästyttäviä\nominaisuuksia, jotka saattavat sopusointuun näennäisesti aivan\nristiriitaisia tekoja. Sillä tämäkin teko käy mahdolliseksi siten, että\nylin valtiovalta vaihtuu äkkiä kansanvallaksi, niin että kansalaisista,\njoista ilman huomattavaa muutosta ja pelkästään kaikkien joutuessa\nuuteen suhteeseen kaikkiin, tulee hallitusmiehiä, he siirtyvät\nyleisteoista yksityistekoihin ja laista lain toimeenpanoon.\n\nTämä suhteen vaihtuminen ei ole suinkaan rikkiviisaan aateskelun tulos,\njoka olisi ilman vastinettaan todellisuudessa: se esiintyy joka päivä\nEnglannin parlamentissa, missä alahuone muodostuu eräissä\ntilaisuuksissa suureksi valiokunnaksi voidakseen paremmin pohtia\nasioita, muuttuen siten ylintä valtiovaltaa edustavasta laitoksesta,\nmikä se oli vähää ennen, pelkäksi neuvottelukokoukseksi; niin että se\ntekee itselleen alahuoneena selkoa siitä, mitä se on juuri toimittanut\nsuurena valiokuntana, ja päättää uudelleen yhdellä nimellä sen, mistä\nse on jo sopinut toisella.\n\nSehän onkin kansanvaltaiselle hallitukselle luonteenomainen etu, että\nsen voi heti paikalla kutsua olemaan yleistahdon yksinkertainen päätös.\nMinkä jälkeen tämä väliaikainen hallitus jää valtaan, jos hyväksytty\nhallitusmuoto on sellainen, tai asettaa ylimmän valtiovallan nimessä\nlain määräämän hallituksen, ja kaikki on silloin kohdallaan. Ei ole\nmahdollista asettaa hallitusta millään muulla laillisella tavalla,\nhylkäämättä ylempänä esitettyjä periaatteita.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\nKuinka on estettävä hallituksen anastuspyyteet.\n\n\nKuudennessatoista luvussa lausuttujen väitteiden tueksi käy\nnäistäkin selvittelyistä ilmi, ettei tahdonilmaisu, joka asettaa\nhallituksen, ole mikään sopimus, vaan laki; etteivät toimeenpanevan\nvallan haltijat ole suinkaan kansan herroja, vaan sen palvelijoita;\nettä se voi asettaa heidät virkaansa ja eroittaa siitä milloin se\nvain haluaa; ettei heihin nähden ole lainkaan kysymys sopimuksen\ntekemisestä, vaan tottelemisesta; etteivät he ottaessaan huolekseen ne\ntehtävät, jotka valtio heille antaa, tee muuta kuin täyttävät\nkansalaisvelvollisuuksiaan, ilman että heillä olisi minkäänlaista\noikeutta kiistellä ehdoista.\n\nMilloin siis sattuu niin, että kansa asettaa perinnöllisen hallituksen,\njoko yksinvaltaisen, rajoittumalla johonkin määrättyyn perheeseen, tai\nylimysvaltaisen, rajoittumalla johonkin määrättyyn kansalaisluokkaan,\nniin ei se suinkaan tee mitään sitoumusta; kysymys on vain\nväliaikaisesta muodosta, minkä se määrää valtion asiain hoidolle, siksi\nkunnes sitä miellyttää päättää siitä toisin.\n\nOn kyllä totta, että nämä muutokset aina ovat vaarallisia ja ettei pidä\nmilloinkaan koskea kerran asetettuun hallitukseen, ennen kuin se tulee\nkokonaan kelvottomaksi yhteistä hyvää edistämään; mutta tämä\nvarovaisuus on valtiotaitoon kuuluva menettelyohje eikä suinkaan\noikeussääntö; eikä valtio ole sen velvollisempi luovuttamaan yleistä\nkäskyvaltaa päämiehilleen kuin sotilaallista käskyvaltaa\nkenraaleilleen.\n\nEdelleen on totta, ettei sellaisessa tapauksessa voida koskaan liian\nhuolellisesti noudattaa kaikkia tarpeellisia muodollisuuksia\nsäännöllisen ja laillisen tahdonilmaisun eroittamiseksi kapinallisesta\nmellastuksesta ja koko kansan tahdon eroittamiseksi jonkun vehkeilevän\npuolueen kirkunasta. Varsinkaan ei ole tällöin myönnettävä\nvastenmieliselle asialle muuta kuin mitä siltä ei voida ankarimman\noikeuden nimessä kieltää; ja juuri tästä velvollisuudesta saa ruhtinas\nsuurta etua valtansa säilyttämiseksi kansasta huolimatta, ilman että\nvoitaisiin sanoa hänen sen anastaneen: sillä näyttäessään käyttelevänsä\nvain oikeuksiaan on hänen varsin helppo niitä laajentaa ja estää\nyleiseen rauhaan vedoten hyvän järjestyksen palauttamiseksi\nsuunnitellut kokoukset; niin että hän käyttää vaitioloa, jota hän ei\nsalli kenenkään rikkoa, tai säännöttömyyksiä, joita hän pakottaa\ntekemään, selittääkseen omaksi edukseen niiden suostumuksen, jotka\npelko saa vaikenemaan, ja rangaistakseen niitä, jotka rohkenevat puhua.\nJuuri tällä tavallahan kymmenmiehetkin, jotka oli ensin valittu yhdeksi\nvuodeksi ja joiden virka-aikaa oli sitten pitennetty toisella vuodella,\nyrittivät säilyttää valtansa yhä edelleen estämällä vaalikokousten\npidon; ja tähän helppoon keinoon turvautuvat yleensä kaikki maailman\nhallitukset kerran valtion voiman käsiinsä saatuaan, ennemmin tai\nmyöhemmin anastaakseen myös ylimmän valtiovallan.\n\nSäännöllisesti toistuvat kokoukset, joista ylempänä puhuin, ovat\nomiansa estämään tämän onnettomuuden tai ainakin viivyttämään sen\ntuloa, varsinkin silloin kun ne eivät tarvitse muodollista kutsua:\nsillä silloin ei ruhtinas saata niitä estää avoimesti julistautumatta\nlakien rikkojaksi ja valtion viholliseksi.\n\nNämä kokoukset, joiden ainoana tehtävänä on yhteiskuntasopimuksen\nvoimassapitäminen, on aina alotettava kahdella esityksellä, joita ei\npitäisi koskaan jättää tekemättä ja jotka on erikseen pantava\näänestykseen, nimittäin:\n\nEnsiksi: _Tahtooko ylin valtiovalta säilyttää nykyisen hallitusmuodon?_\n\nToiseksi: _Tahtooko kansa jättää tämän hallituksen hoidon niille\nhenkilöille, joiden huolena se nykyäänkin on?_\n\nMinä edellytän tässä sellaista, minkä luulen jo todistaneenikin,\nnimittäin ettei valtiossa ole ainoatakaan perustuslakia, jota ei\nvoitaisi kumota, ottamalla lukuun yhteiskuntasopimuksenkin; sillä jos\nkaikki kansalaiset kokoontuisivat yksimielisesti peruuttamaan tämän\nsopimuksen, niin ei käy epäileminen, ettei sitä olisi silloin sangen\nlaillisesti peruutettu. Ajatteleepa Grotius niinkin, että kukin voi\nluopua valtiosta, jonka jäsen hän on, ja saada maasta poistuessaan\nluonnollisen vapautensa ja omaisuutensa takaisin.[43] Mutta\nniinmuodoinhan tultaisiin järjettömyyksiin, elleivät kaikki kansalaiset\nyhtyneinä voisi tehdä sitä, minkä kukin heistä voi tehdä erikseen.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJH.\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\nYleistahto on häviämätön.\n\n\nNiin kauvan kuin useammat liittoutuneet ihmiset katsovat muodostavansa\nyhden ainoan yhdyskunnan, on heillä myös vain yksi ainoa tahto, jonka\ntarkoitusperänä on heidän yhteinen säilymisensä ja heidän yleinen\nhyvinvointinsa. Silloin ovat kaikki valtion pontimet vankkoja ja\nyksinkertaisia, sen menettelyohjeet selviä ja kirkkaita; sillä ei ole\nmitään sekavia ja ristiriitaisia etuja tyydytettävänään; yhteinen hyvä\nnäyttäytyy kaikkialla ilmeisenä eikä sen huomaamiseen tarvita mitään\nmuuta kuin tervettä järkeä. Rauha, yhteistunto, tasa-arvoisuus ovat\nvaltiollisten viekastelujen vihollisia. Suoria ja yksinkertaisia\nihmisiä on vaikea pettää juuri heidän yksinkertaisuutensa tähden:\novelat houkuttelut ja verukkeet eivät tee heihin mitään vaikutusta; he\neivät ole edes kylliksi viekkaita, jotta he osaisivat mennä ansaan. Kun\nnäkee maailman onnellisimman kansan keskuudessa talonpoikaisjoukkojen\njärjestelevän valtion asioita tammen siimeksessä ja menettelevän aina\njärkevästi, saattaako silloin olla halveksimatta muiden kansakuntien\nrikkiviisauksia, kun nämä hankkivat itselleen kuuluisuutta ja kurjuutta\nniin monin salaperäisin keinoin?\n\nTällä tavalla hallittu valtio tarvitsee hyvin vähän lakeja, ja milloin\nkäy välttämättömäksi julistaa uusia lakeja, huomaavat tämän\nvälttämättömyyden kaikki. Ensimäinen, joka niitä ehdottaa, lausuu vain\nsen, minkä kaikki ovat jo tunteneet, eikä ole kysymys juonitteluista\neikä kaunopuheisuudesta sen saadessa lain voiman, minkä jokainen on jo\npäättänyt tehdä, heti kun hän vain on päässyt varmuuteen siitä, että\ntoisetkin tekevät samoin kuin hän.\n\nJärkeistelijöitä pettää se seikka, että kun he näkevät vain jo alusta\nalkaen huonosti järjestettyjä valtioita, heistä tuntuu ilman muuta\nmahdottomalta saada niissä aikaan moista valtiolaitosta. Suureksi\nhuvikseen kuvittelevat he, mitä kaikkia typeryyksiä joku ovela veijari,\njoku liukas suunsoittaja saattaisi uskotella Pariisissa tai Lontoon\nkansalle. He eivät tiedä, että Bernin kansa olisi pannut Cromwellin\nkuritushuoneeseen ja että geneveläiset olisivat julkisesti\nruoskituttaneet Beaufortin herttuaa.\n\nMutta kun yhteiskunnallinen solmu alkaa höltyä ja valtio heiketä, kun\nyksityisedut alkavat käydä tuntuviksi ja pienet yhdyskunnat vaikuttaa\nsuureen, silloin kärsii yhteisetu ja saa vastustajia; yksimielisyys ei\nenää vallitse äänestyksissä, yleistahto ei ole enää kaikkien tahto;\nsyntyy ristiriitoja ja kiistoja, eikä paras katsantokanta pääse\nvoitolle ilman taistelua.\n\nKun vihdoin perikatonsa partaalla hoippuva valtio pysyy pystyssä vain\nkuvitellun, tehottoman muodon varassa, kun yhteiskunnallinen side on\nkatkennut kaikkien sydämestä, kun mitä inhoittavin itsekkyys\nkoristeleikse julkeasti yhteisen hyvän pyhällä nimellä, silloin\nmykistyy yleistahto; salaisten vaikutinten ohjaamina äänestävät kaikki\nniin vähän todellisten kansalaisten tavoin kuin ei valtiota olisi\nkoskaan ollut olemassakaan, ja lain nimellä saatetaan väärin voimaan\nkohtuuttomia säädöksiä, joiden päämääränä on vain yksityinen etu.\n\nSeuraako siitä, että yleistahto olisi tuhottu tai turmeltunut? Ei; se\non yhäti järkähtämätön, muuttumaton ja puhdas; mutta se on joutunut\ntoisten tahtojen valtaan, jotka ovat voimakkaampia kuin se.\nIrroittaessaan etunsa yhteisestä edusta huomaa jokainen kyllä, ettei\nhän voi sitä irroittaa siitä täydellisesti; mutta hänen osuutensa\nyhteisestä pahasta ei näytä hänestä miltään sen hänelle yksinään\nkuuluvan hyvän rinnalla, jonka hän luulee saavuttavansa. Ellemme ota\nlukuun tätä yksityistä hyvää, tahtoo hän yleistä hyvää jo oman\netunsakin nimessä yhtä voimakkaasti kuin kuka muu tahansa. Silloinkaan,\nkun hän myy äänensä rahasta, ei hän sammuta yleistahtoa sisimmässään;\nhän vain kiertää sitä. Hänen tekemänsä virhe johtuu kysymyksen\nmuuttamisesta: hän vastaa aivan toista kuin mitä häneltä kysytään; niin\nettä kun hänen pitäisi vastata äänestyksellään: _On valtiolle\nedullista_, hän sanookin: _On sille ja sille miehelle tai sille ja\nsille puolueelle edullista, että se ja se mielipide voittaa_. Niinpä ei\njulkisissa kokouksissa noudatettava yleinen järjestyslaki tarkoitakaan\nniin paljon yleistahdon pystyssä pitämistä niissä kuin huolenpitoa\nsiitä, että tätä yleistahtoa aina kuulustetaan ja että se aina vastaa.\n\nMinulla olisi tässä kohdassa esitettävänä paljonkin mietteitä jo\nyksinään äänestämisoikeudesta kaikissa ylimmän valtiovallan päätöksiä\nkoskevissa asioissa, oikeudesta, jota ei mikään voi kansalaisilta\nriistää; ja oikeudesta lausua mielipiteensä, tehdä esityksiä, väitellä,\nneuvotella, minkä oikeuden hallitus aina niin suurella huolella\npidättää jäsenilleen: mutta tämä tärkeä asia vaatisi oman\nerikoistutkimuksensa, enkä minä voi sanoa kaikkea tässä teoksessa.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nÄänestyksestä.\n\n\nEdellisestä luvusta käy selville, että yleisten asiain käsittelytapa\nsaattaa olla varsin luotettava merkki tapojen kulloisestakin tilasta ja\nvaltioruumiin terveydestä. Mitä suurempi sopu vallitsee kokouksissa,\ns.o., mitä enemmän eri katsantokannat lähenevät yksimielisyyttä, sitä\nsuurempi on myös yleistahdon voima; mutta pitkälliset sanasodat,\nriidat, melskeet julistavat yksityisetujen voittoa ja valtion\nrappeutumista.\n\nTämä näyttää vähemmän ilmeiseltä silloin kun kaksi säätyluokkaa tai\nuseammat säätyluokat muodostavat valtion, niinkuin Roomassa patriisit\nja plebeijit, joiden riidat häiritsivät usein vaalikokouksia tasavallan\nkauneimpinakin päivinä; mutta tämä poikkeus on enemmän näennäinen kuin\ntodellinen, sillä tällöin sisältyy valtioruumista haittaavan vian takia\nniin sanoaksemme kaksi valtiota yhteen. Mikä ei pidä paikkaansa\nmolemmista yhteensä, pitää paikkansa kummastakin erikseen. Ja tosiaan\nsuoritettiin myrskyisimpinäkin aikoina kansanpäätökset, milloin\nsenaatti ei niihin sekaantunut, aina rauhallisesti ja suurella äänten\nenemmistöllä: kun kansalaisilla oli vain yksi etu, oli kansallakin vain\nyksi tahto.\n\nKehän toisessa päässä palaa yksimielisyys jälleen: nimittäin silloin\nkun orjuuteen vajonneilla kansalaisilla ei ole enää vapautta\neikä tahtoa. Silloin muuttavat pelko ja imartelu äänestykset\nsuostumushuudoiksi; ei enää neuvotella, jumaloidaan vain tai kirotaan.\nSellainen oli senaatin häpeällinen esiintymistapa keisarien aikana.\nJoskus noudatettiin naurettavaa varovaisuutta. Tacitus huomauttaa,[44]\nettä keisari Othon aikana senaattorit, syytäessään Vitelliukselle\nhurjia herjasanoja, tekivät samalla parastaan saadakseen syntymään\nkauhean melun, jottei hän, jos hän sattumalta pääsisikin hallitsijaksi,\nvoisi tietää, mitä kukin heistä oli sanonut.\n\nNäistä erilaisista näkökannoista johtuvat ne menettelyohjeet, joiden\nmukaan on säännösteltävä äänten laskemis- ja mielipiteiden\nvertailemistapa, sikäli kuin yleistahto on enemmän tai vähemmän\nhelposti havaittavissa ja valtio enemmän tai vähemmän rappiolla.\n\nOn vain yksi ainoa laki, joka luonteensa puolesta vaatii yksimielistä\nhyväksymistä. Se on yhteiskuntasopimus: sillä yhteiskunnan jäseneksi\nliittyminen on maailman vapaaehtoisin teko; koska jokainen ihminen on\nsyntynyt vapaaksi ja oman itsensä herraksi, ei kukaan saa, minkä syyn\nvarjolla se sitten tapahtuisikaan, tehdä häntä alamaisekseen ilman\nhänen suostumustaan. Päättää, että orjan poika syntyy orjaksi,\nmerkitsee samaa kuin päättää, ettei hän synny ihmiseksi.\n\nJos siis yhteiskuntasopimusta tehtäessä jotkut asettuvat sitä\nvastustamaan, niin ei heidän vastustuksensa tee sopimusta mitättömäksi;\nse estää vain heidän ottamisensa muiden joukkoon: he jäävät\nmuukalaisiksi kansalaisten keskelle. Kun valtio on perustettu,\nmerkitsee vakinainen maassa oleskeleminen suostumusta; valtion alueella\nasuminen on ylimmän valtiovallan alaiseksi taipumista.[45]\n\nEllei oteta lukuun tätä alkusopimusta, velvoittaa enemmistön ääni aina\nkaikkia muita; se seuraa itsestään sopimuksesta. Mutta kysyttänee:\nkuinka saattaa ihminen olla vapaa ja kuitenkin pakotettu noudattamaan\ntahdonilmaisuja, jotka eivät ole hänen omiaan? Kuinka saattavat\nvastustajat olla vapaita ja kuitenkin lakien alaisia, joihin he eivät\nole suostuneet?\n\nMinä vastaan, että kysymyksen muoto on väärä. Kansalainen suostuu\nkaikkiin lakeihin, niihinkin, jotka saatetaan voimaan vastoin hänen\ntahtoaan, jopa niihinkin, jotka rankaisevat häntä silloin kun hän\nuskaltaa loukata niistä jotakuta. Kaikkien valtion jäsenten pysyvä\ntahto on yleistahto; sen nojalla ovat he kansalaisia ja vapaita.[46]\nMilloin kansan kokouksessa esitetään joku laki, niin ei heiltä itse\nasiassa kysytä, hyväksyvätkö vai hylkäävätkö he tehdyn esityksen, vaan\nonko vai eikö se ole yleistahdon mukainen, tahdon, joka on heidän\ntahtonsa; antaessaan äänensä lausuu kukin siitä mielipiteensä, ja\näänten laskeminen selvittää yleistahdon suhtautumisen kysymykseen.\nMilloin siis minun mielipiteeni vastakkainen mielipide voittaa, niin\nosoittaa se vain sitä, että minä olin erehtynyt ja että se, mitä minä\nolin pitänyt yleisenä tahtona, ei sitä ollutkaan. Jos minun yksityinen\nmielipiteeni olisi voittanut, olisin minä tehnyt jotakin toista kuin\nmitä minä olin tahtonut; juuri silloin en olisikaan ollut vapaa.\n\nTämä edellyttää, se on kyllä totta, että enemmistöllä on yhä kaikki\nyleistahdon luonteenomaiset tunnusmerkit: milloin niitä ei sillä enään\nole, niin liitytäänpä mihin katsantokantaan tahansa, vapautta ei ole\nmyöskään enään olemassa.\n\nNäyttäessäni ylempänä, millä tavalla yksityistahdot saattavat anastaa\nyleistahdon aseman julkisissa neuvotteluissa, osoitin myös riittävästi\nne keinot, joita sopii käyttää tämän epäkohdan torjumiseksi; tulen\nsiitä asiasta puhumaan vielä myöhemminkin. Mitä tulee siihen äänten\nsuhteelliseen lukumäärään, jonka voi sanoa ilmaisevan tämän tahdon,\nesitin myös ne periaatteet, joiden mukaan sitä käy arvioiminen.\nYhdenkin äänen ero rikkoo tasasuhdan; yksikin vastustaja rikkoo\nyksimielisyyden; mutta yksimielisyyden ja tasasuhdan välillä voi olla\nuseampia epätasaisiakin jakoja, joihin kaikkiin tämä lukumäärä saattaa\npysähtyä aina valtioruumiin tilan ja tarpeiden mukaan.\n\nKaksi yleistä ohjetta voi olla hyödyksi näitä suhteita\nsäännösteltäessä: ensiksikin, että mitä tärkeämmät ja vakavammat\nneuvottelut ovat kysymyksessä, sitä enemmän täytyy voittavan\nmielipiteen lähetä yksimielisyyttä; toiseksi, että mitä suurempaa\nnopeutta käsitelty asia vaatii, sitä enemmän tulee supistaa äänten\njakautumisessa sallittua eroitusta; päätöksissä, jotka on tehtävä heti\npaikalla, täytyy jo yhden äänen enemmistön riittää. Edellinen\nmenettelyohje näyttää paremmin sopivan lakeihin, jälkimäinen\nkäytännöllisiin asioihin. Joka tapauksessa syntyvät niiden yhtymästä\nparhaat suhteet, mitä ratkaisevia päätöksiä tekevälle enemmistölle\nvoidaan keksiä.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nVaaleista.\n\n\nRuhtinaan ja hallitusmiesten vaaleissa, jotka, niinkuin olen maininnut,\novat yhdistettyjä toimituksia, voidaan käyttää kahta menettelytapaa,\nnimittäin varsinaista valintaa ja arpaa. Kumpiakin on käytetty eri\ntasavalloissa, ja vielä tänä päivänäkin nähdään niiden sangen\nmonimutkaisen sekoituksen esiintyvän Venetsian dogin vaaleissa.\n\n\"Arvalla tapahtuva valinta\", sanoo Montesquieu,[47] \"soveltuu hyvin\nkansanvallan luonteeseen\". Myönnän sen, mutta miksi se soveltuu?\n\"Arvonta\", jatkaa hän, \"on sellainen valitsemistapa, joka ei loukkaa\nketään; se jättää kullekin kansalaiselle kohtuullisen toivon päästä\nkerran isänmaata palvelemaan\". Nämä eivät ole mitään syitä.\n\nJos pidetään mielessä, että päämiesten valinta on hallituksen eikä\nylimmän valtiovallan tointa, niin huomataan myös, miksi arvan\nkäyttäminen soveltuu paremmin kansanvallan luonteeseen, koska\nkansanvallassa asioiden hoito on sitä parempi, mitä yksinkertaisempia\nsiinä tarvittavat toimitukset ovat.\n\nEi missään todellisessa kansanvallassa hallitusmiehentoimi ole suinkaan\nmikään etu, vaan raskas taakka, jota ei oikeudenmukaisesti voida\nsälyttää ennemmin yhden yksityisen hartioille kuin toisenkaan. Laki\nyksin voi sälyttää tämän taakan sen hartioille, jolle arpa lankeaa:\nsillä kun tällöin ehdot ovat samat kaikille ja kun valinta ei riipu\nkenenkään ihmisen tahdosta, ei ole myöskään kysymys mistään yksityisiin\nkohdistuvasta sovelluttamisesta, joka järkähyttäisi lain\nyleisluontoisuutta.\n\nYlimysvallassa valitsee ruhtinas ruhtinaan, hallitus turvaa itse\nsäilymisensä, ja silloin on äänestys varsin paikallaan.\n\nEsimerkki, jonka tarjoaa Venetsian dogin valitsemistapa, vahvistaa vain\ntätä eroitusta, sitä suinkaan kumoamatta; tämä sekamuoto sopii\nsekahallitukselle, sillä on erehdys pitää Venetsian hallitusta\ntodellisena ylimysvaltana. Ellei kansalla olekaan siellä mitään osaa\nhallitukseen, niin on aatelisto siellä kansaa itse. Suuri joukko köyhiä\njalosukuisia ei ole milloinkaan päässyt hallitusmiehen virkoja\nlähellekään, eikä heillä ole aateliudestaan muuta hyvää kuin tuo turha\nylhäisyyden arvonimi ja oikeus olla läsnä Suuren Neuvoston istunnoissa.\nMutta kun tämä Suuri Neuvosto on taas yhtä mieslukuinen kuin meidän\ngeneveläinen Yleisneuvostomme, niin ei sen jalosukuisilla jäsenillä ole\nsen suurempia etuoikeuksia kuin meidän pelkillä kansalaisillamme. On\nepäilemätöntä, että ellei oteta huomioon näiden molempien tasavaltojen\nsuunnatonta erilaisuutta, Genève'in porvaristo vastaa täsmälleen\nVenetsian ylimystöä, meidän syntyperäiset kansalaisemme ja\nasukkaamme vastaavat Venetsian kaupunkikuntalaisia ja kansaa,\nmeidän talonpoikamme mantereen alamaisia. Miltä puolelta siis\ntarkasteltaneekin tätä tasavaltaa, jos sen suuruus poistetaan\nlaskuista, ei sen hallitus ole ylimysvaltaisempi kuin meidänkään: ainoa\neroitus on siinä, että kun meillä ei ole elinijäksi valittua päämiestä,\nmeidän ei ole samassa määrin tarvis käyttää arpaa.\n\nArvalla tapahtuviin vaaleihin liittyisi varsin vähän haittoja\ntodellisessa kansanvallassa, missä kaikki olisivat tasa-arvoisia yhtä\nhyvin tapojen ja kykyjen kuin periaatteiden ja varallisuussuhteidenkin\npuolesta ja missä siis valinta olisi kutakuinkin samantekevä. Mutta\nminä olen jo sanonut, että todellista kansanvaltaa ei ole lainkaan\nolemassa.\n\nMilloin suoraa valintaa ja arpomista käytetään sekaisin, on edellisen\ntäytettäväksi jätettävä paikat, jotka vaativat erikoisia kykyjä, kuten\nesim. sotilasvirat; jälkimäinen sopii sellaisiin toimiin, joissa\nriittävät terve järki, oikeudentunto, rehellisyys, niinkuin esim.\ntuomarintoimiin, koska hyvin järjestetyssä valtiossa nämä ominaisuudet\novat yhteisiä kaikille kansalaisille.\n\nArpomisella ja äänestyksellä ei ole mitään tekemistä yksinvaltaisessa\nhallituksessa. Kun yksinvaltias on oikeudellisesti ainoa ruhtinas ja\nhallitusmies, kuuluu hänen apulaistensa valinta yksinomaan hänelle. Kun\npappi de Saint-Pierre[48] ehdotti lisättäväksi Ranskan kuninkaan\nneuvoskuntien lukua ja niiden jäsenet valittaviksi suljetulla\nlippuäänestyksellä, ei hän huomannut, että hän ehdotti muutettavaksi\nhallitusmuotoa.\n\nMinun olisi vielä puhuttava äänten antamisesta ja keräämisestä\nkansankokouksissa; mutta ehkäpä historiallinen esitys roomalaisten\nvastaavista menettelytavoista selittää havaannollisemmin kaikki ne\nohjeet, mitä minä voisin antaa. Ymmärtäväisen lukijan sopii kylläkin\ntarkastella hiukan yksityiskohtaisemmin, kuinka yleisiä ja yksityisiä\nasioita käsiteltiin kahdensadantuhannen miehen neuvostossa.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nRoomalaisista kansankokouksista.\n\n\nMeillä ei ole minkäänlaisia varmoja muistomerkkejä Rooman alkuajoista;\nonpa hyvin luultavaa, että suurin osa kaikesta siitä, mitä niistä\nkertoellaan, on pelkkää tarua;[49] ja yleensäkin puuttuu meiltä\ntäydellisimmin juuri opettavin osa kansojen aikakirjoja, nimittäin\nniiden syntymän historia. Kokemus näyttää meille joka päivä, mistä\nsyistä saavat alkunsa valtakuntien kumoukset; mutta kun ei nykyään enää\nsynny kansoja, on meidän pakko melkein kokonaan turvautua arveluihin,\nselittääksemme, kuinka nämä valtakunnat ovat muodostuneet.\n\nTavat, joiden huomataan olevan käytännössä, todistavat ainakin,\nettä näillä tavoilla on ollut alkunsa. Perimätietoja, jotka\nkoskettelevat tätä alkua, sellaisia perimätietoja, jotka nojautuvat\narvokkaimpiin lähteisiin ja joita tukevat vankimmat syyt, tulee pitää\nluotettavimpina. Siinä menettelyohjeet, joita olen koettanut seurata\ntutkiessani, millä tavoin maailman vapain ja mahtavin kansa harjoitti\nylintä valtiovaltaansa.\n\nRooman perustamisen jälkeen jaettiin syntyvä tasavalta, s.o. perustajan\nsotajoukko, jonka muodostivat albalaiset, sabinilaiset ja muukalaiset,\nkolmeen luokkaan, jotka tästä jaosta saivat nimekseen _tribus_.\nJokainen näistä tribuksista jaettiin edelleen kymmeneen _kuriaan_, ja\njokainen _kuria_ taas _dekurioihin_, joiden etunenään asetettiin\n_kurioneiksi_ ja _dekurioneiksi_ nimitetyt päälliköt.\n\nPaitsi tätä otettiin kustakin tribuksesta sata ratsumiestä eli ritaria\nkäsittävä joukko, jota sanottiin _kenturiaksi_: mistä nähdään, että\nnämä jaoitukset, jotka eivät olleet kovinkaan tarpeellisia\nalottelevassa kaupungissa, olivat lähteneet aluksi yksinomaan\nsotilaallisista tarkoitusperistä. Mutta näyttää kuin olisi vaistomainen\nsuuruuden aavistus johdattanut pientä Rooman kaupunkia jo ennakolta\nlaatimaan maailman pääkaupungillekin soveltuvan järjestysmuodon.\n\nTästä ensimäisestä jaosta syntyi kuitenkin ennen pitkää muuan epäkohta,\nse nimittäin, että kun albalaisten tribus[50] ja sabinilaisten\ntribus[51] pysyivät aina samalla kannallaan, mutta muukalaisten\ntribus[52] kasvoi kasvamistaan, koska näitä muukalaisia virtasi\nkaupunkiin lakkaamatta lisää, tämä viimeksi mainittu tribus paisui\npiankin molempia toisia suuremmaksi. Tämän vaarallisen haitan\npoistamiseksi keksi Servius sen apukeinon, että hän muutti\njakoperustuksen, pannen kumoamansa rotujaon tilalle toisen, jonka\npohjana oli kunkin tribuksen asuntopaikka kaupungissa. Kolmen tribuksen\nasemasta muodosti hän neljä, joista kukin piti hallussaan yhtä Rooman\nkukkulaa ja sai nimensä sen mukaan. Poistaessaan näin olevan\neriarvoisuuden, ehkäisi hän sen syntymisen myös tulevaisuudessa; ja\njottei tämä jako olisi ainoastaan paikkojen, vaan ihmisten jako, kielsi\nhän yhden kaupunginosan asukkaita muuttamasta toiseen, mikä esti rotuja\nsekaantumasta.\n\nHän teki myös kolmen vanhan ratsumieskenturian lukumäärän\nkaksinkertaiseksi ja liitti niihin kaksitoista uutta, mutta yhä\nentisillä nimillä: yksinkertainen ja älykäs keino lopullisesti eroittaa\nritaristo kansasta, ilman että tämä jälkimäinen sai syytä nurkumiseen.\n\nNäihin neljään kaupunkitribukseen lisäsi Servius viisitoista uutta,\njoita nimitettiin maalaistribuksiksi, koska ne olivat syntyneet yhtä\nmoneen piiriin jaetun maaseutuympäristön asukkaista. Myöhemmin\nmuodostettiin yhtä monta uutta tribusta lisää, ja lopulta oli Rooman\nkansa jaettu kolmeenkymmeneenviiteen tribukseen; lukumäärä, joka pysyi\nsellaisenaan aina tasavallan viimeisiin päiviin asti.\n\nTästä kaupungin tribuksien ja maaseudun tribuksien eroittamisesta oli\nmuuan huomiota ansaitseva seuraus, koska siitä ei ole olemassa muuta\nesimerkkiä ja koska Rooman oli sitä kiittäminen sekä tapojensa\nsäilymisestä että valtansa laajenemisesta. Olisi luullut\nkaupunkitribusten piankin anastavan kaiken vallan ja kaikki\nkunniapaikat ja kaikin tavoin alentavan maalaistribusten arvoa:\ntapahtui aivan päinvastoin. Onhan tunnettu ensimäisten roomalaisten\nmieltymys maalaiselämään. Tämän mieltymyksen oli heihin istuttanut\nviisas yleisien olojen järjestäjä, joka yhdisti vapauteen maalaistyöt\nja sodan toimet ja joka niin sanoaksemme karkoitti kaupunkiin taiteet,\nkäsityöt, juonittelut, rikkauden ja orjuuden.\n\nKoska nyt kaikki, mitä Roomalla oli mainiota ja etevää, eli maalla ja\nmuokkasi peltoa, totuttiin näin etsimään tasavallan tukeita vain\nsieltä. Koska tämä toimiala oli edelleen kaikkein arvokkainten\npatriisien toimialaa, kunnioittivat sitä kaikki: maalaisten\nyksinkertaista ja uutteraa elämää pidettiin Rooman porvarien joutilasta\nja velttoa elämää parempana; ja moni, joka olisi kaupungissa ollut vain\nonneton alhaisolainen, muuttui maanviljelijänä kunnioitetuksi\nkansalaiseksi. Eivätpä perustaneet meidän ylevämieliset esi-isämme,\nsanoi Varro, ilman syytä maalaiskyliimme näiden väkeväin ja\nurhoollisten miesten taimitarhaa, jotka puolustivat heitä sodan ja\nruokkivat heitä rauhan aikana. Plinius sanoo suoraan, että\nmaalaistribuksia pidettiin arvossa niihin kuuluvien miesten tähden, kun\nsensijaan kaupungin tribuksiin siirrettiin pelkureita, joita tahdottiin\nhäpeällä rangaista. Kun sabinilainen Appius Claudius asettui Roomaan\nasumaan, osoitettiin hänelle suurta kunnioitusta ja hänet kirjoitettiin\nerääseen maalaistribukseen, joka sittemmin omaksui hänen perheensä\nnimen. Vihdoin liitettiin vapautetut orjat johonkin kaupunkitribukseen,\nmutta ei milloinkaan maalaistribukseen; eikä koko tasavallan aikana\nesiintynyt ainoatakaan esimerkkiä siitä, että joku näistä vapautetuista\nolisi päässyt hallitusmiehen virkaan, vaikka hän olikin päässyt\nkansalaiseksi.\n\nTämä menettelytapa oli mainio; mutta se ajettiin niin pitkälle, että\nsiitä oli lopulta seurauksena järjestyssääntöjen muutos ja epäilemättä\nväärinkäytöksiin johtava muutos.\n\nEnsiksikin sallivat sensorit, vallattuaan jo aikoja sitten oikeuden\nsiirtää mielivaltaisesti kansalaisia yhdestä tribuksesta toiseen,\nuseimpien kirjoittautua mihin tribukseen he vain halusivat: lupa,\njoka varmastikaan ei kelvannut mihinkään ja joka vain riisti\nsensorintoimelta yhden sen tärkeimpiä vaikutuskeinoja. Kun lisäksi\nsuuret ja mahtavat kirjoittautuivat kaikki maaseudun tribuksiin ja\nkansalaisiksi päässeet vapautetut jäivät alhaison kanssa kaupungin\ntribuksiin, ei tribuksilla yleensä enään ollut kotipaikkaa eikä\naluetta, vaan olivat ne kaikki niin sekaisin, ettei voitu enään\neroittaa kunkin tribuksen jäseniä muutoin kuin luetteloihin\nturvautumalla, niin että tribus-nimityksen merkitys muuttui\naineellisesta henkilölliseksi tai haihtui pikemminkin melkein\nhaavekuvaksi.\n\nTapahtui edelleen, että kun kaupungin tribukset joutuivat\nhelpommin saapuville, olivat ne useinkin voimakkaimpana aineksena\nkansankokouksissa ja myivät valtion niille, jotka suvaitsivat ostaa\nniihin kuuluvan roskaväen äänet.\n\nKun yleisten olojen järjestäjä oli muodostanut kymmenen kuriaa kuhunkin\ntribukseen, kuului silloin kaupungin muurien suojassa asuvaan koko\nRooman kansaan kolmekymmentä kuriaa, joista jokaisella oli omat\ntemppelinsä, jumalansa, virkamiehensä, pappinsa ja juhlansa; näiden\njuhlien nimenä oli _compitalia_, ja olivat ne samanlaisia kuin ne\n_paganalia_-juhlat, joita maalaistribukset myöhemmin panivat toimeen.\n\nServiuksen toimittaessa uutta jakoa ei tätä lukumäärää kolmekymmentä\nvoitukaan tasaisesti jakaa hänen neljän tribuksensa kesken, minkä\ntähden ei hän halunnutkaan siihen lainkaan koskea, niin että kuriat\nmuodostivat tribuksista riippumatta toisen Rooman asukkaiden jaon:\nmutta kurioista ei ollut puhettakaan maalaistribuksissa eikä niihin\nkuuluvan väestön keskuudessa, koska tribusten kehityttyä puhtaaksi\nyhteiskunnalliseksi laitokseksi ja sotajoukkojen noston tultua toisella\ntavalla järjestetyksi Romuluksen sotilaalliset jaoittelut olivat\nkäyneet tarpeettomiksi. Vaikka siis jokainen kansalainen olikin\nkirjoitettu johonkin tribukseen, eivät läheskään kaikki kuuluneet\nkurioihin.\n\nServius pani toimeen kolmannenkin jaoituksen, joka ei ollut missään\nyhteydessä molempien edellisten kanssa ja josta seurauksiltaan tuli\ntärkein niistä kaikista. Hän jakoi koko Rooman kansan kuuteen luokkaan,\njoita hän ei eroittanut paikan eikä miesluvun, vaan omaisuuden\nperusteella, niin että ensimäiset luokat kuuluivat rikkaille, viimeiset\nköyhille ja keskimäiset keskinkertaisen varallisuuden haltijoille. Nämä\nkuusi luokkaa oli edelleen jaettu 193:een pienempään osastoon, joita\nsanottiin kenturioiksi; ja näiden osastojen suhde oli sellainen, että\nensimäinen luokka käsitti niistä yksinään enemmän kuin puolet ja\nviimeinen muodosti vain yhden ainoan. Täten oli vähimmin mieslukuisassa\nluokassa eniten kenturioita, ja koko viimeinen luokka laskettiin vain\nyhdeksi alaosastoksi, vaikka se sisälsi yksinään yli puolet Rooman\nasukkaista.\n\nJotta kansa ei huomaisi niin hyvin tämän viimeisen järjestelyn\nseurauksia, koetti Servius antaa sille sotilaallisen näön: toiseen\nluokkaan liitti hän kaksi kenturiaa aseseppiä ja neljänteen kaksi\nkenturiaa sotakoneiden tekijöitä. Kussakin luokassa, paitsi\nviimeisessä, eroitti hän nuoret vanhoista, s.o., ne, joiden oli\nvelvollisuus kantaa aseita, niistä, jotka ikä siitä laillisesti\nvapautti: mikä eroitus pakotti vielä useammin kuin omaisuuden eroitus\ntoimittamaan arvioimisen tai laskemisen. Edelleen määräsi hän kokoukset\npidettäviksi Mars-kentällä, minne kaikkien niiden, jotka olivat\nsotapalvelusijässä, oli saavuttava aseineen.\n\nSyynä siihen, miksi hän ei viimeisessä luokassa noudattanut tätä\nnuorten ja vanhojen jakoa, oli se seikka, ettei siihen kuuluvalle\nalhaisolle myönnetty kunniaa kantaa aseita isänmaan puolustamiseksi:\ntäytyi olla oma kotiliesi sillä, joka halusi oikeutta sitä varjella; ja\nkaikkien noiden lukemattomien kulkurirenttujen laumassa, jotka nykyään\nloistavat kuningasten sotajoukoissa, on tuskin ainoatakaan, jota ei\nolisi halveksien karkoitettu roomalaisesta kohortista, silloin kun\nsotilaat olivat vielä vapauden puolustajia.\n\nViimeisessä luokassa eroitettiin kuitenkin vielä _proletaarit_ niistä,\njoiden nimenä oli _capite censi_. Edelliset, jotka eivät sentään olleet\nperin vailla kaikkea omaisuutta, antoivat ainakin kansalaisia\nvaltiolle, joskus sotilaitakin pakottavissa tilaisuuksissa. Sitävastoin\npidettiin taas niitä, joilla ei ollut kerrassaan mitään ja joita\nvoitiin laskea vain pääluvun mukaan, täydellisesti mitättöminä ja\narvottomina, ja Marius suvaitsi ensimäisenä värvätä heitä\nsotajoukkoihinsa.\n\nKäymättä tässä ratkaisemaan, oliko tämä kolmas jaoitus itsessään hyvä\nvai huono, luulen voivani vakuuttaa, että vain ensimäisten roomalaisten\nyksinkertaiset tavat, heidän epäitsekkyytensä, heidän mieltymyksensä\nmaanviljelykseen, heidän kaupankäynnin ja voitonhimon halveksuntansa\nsaattoivat tehdä sen käytännössä mahdolliseksi. Missä on nykyaikainen\nkansa, jonka keskuudessa nielevä ahneus, levottomuuden henki,\njuonittelut, alituiset siirtymiset, lakkaamattomat varallisuuden\nmullistukset sallisivat sellaisen laitoksen pysyä pystyssä\nkaksikymmentä vuotta hämmentämättä perinpohjin koko valtiota? On\nmyöskin tarkoin huomattava, että ankarat tavat ja arvioimisperiaatteet,\njoilla oli suurempi vaikutusvalta kuin tällä järjestelmällä, oikoivat\nRoomassa sen virheitä, ja että monikin rikas mies alennettiin köyhien\nluokkaan, jos hän oli liiaksi pöyhkeillyt rikkaudellaan.\n\nKaikesta tästä käy helposti ymmärrettäväksi, miksi melkein aina\npuhutaan vain viidestä luokasta, vaikka niitä todellisuudessa oli\nkuusi. Kuudetta luokkaa, joka ei tuottanut sotilaita armeijalle eikä\näänestäjiä Mars-kentälle[53] ja jota ei tuskin lainkaan käytetty\ntasavallassa, otettiin harvoin lukuun.\n\nSellaiset olivat Rooman kansan eri jaoitukset. Katsokaamme nyt,\nmillaisia seurauksia niistä oli kansankokouksissa. Laillisesti\nkutsuttujen kokousten nimenä oli _comitia_; niitä pidettiin\ntavallisesti Rooman torilla tai Mars-kentällä ja sanottiin niitä\nkuriakokouksiksi, kenturiakokouksiksi ja tribuskokouksiksi niiden\nkolmen jakomuodon mukaan, joita noudattaen ne oli järjestetty.\nKuriakokoukset olivat Romuluksen säätämiä, kenturiakokoukset Serviuksen\nasettamia ja tribuskokoukset kansantribuunien hankkimia. Ei mikään laki\nsaanut lopullista vahvistustaan, ei ainoatakaan virkamiestä valittu\nmuualla kuin kansankokouksissa; ja kun ei ollut ainoatakaan\nkansalaista, joka ei olisi kuulunut johonkin kuriaan, kenturiaan tai\ntribukseen, seuraa siitä, ettei ainoakaan kansalainen ollut suljettu\näänestysoikeudesta ja että Rooman kansa oli todella sekä\noikeudellisesti että asiallisesti ylin valtiovalta.\n\nJotta kokoukset oli laillisella tavalla toimitettu ja jotta niissä\ntehdyillä päätöksillä oli lain voima, tarvittiin kolme ehtoa: ensiksi,\nettä se virkakunta tai hallitusmies, joka ne kutsui kokoon, omasi\nsellaiseen tehtävään kuuluvan vallan; toiseksi, että kokousta pidettiin\njonakin lain sallimana päivänä; kolmanneksi, että ennusmerkit olivat\nsuotuisia.\n\nEnsimäisen säännöksen syytä ei ole tarvis selittää. Toinen kuuluu\nyleisiin järjestysasioihin: niinpä kansankokousten pito ei ollut\nsallittu juhla- tai markkinapäivinä, jolloin maaseutulaiset tulivat\nRoomaan asioilleen ja jolloin heillä ei siis ollut aikaa viettää\npäiväänsä torilla. Kolmannella piti senaatti aisoissa kopeata ja\nlevotonta kansaa ja hillitsi sopivasti kumouksellisten tribuunien\nkiihkoa, vaikka nämä jälkimäiset keksivätkin monet keinot tästä\nesteestä vapautuakseen.\n\nLait ja päämiesten valitseminen eivät suinkaan olleet ainoat\nkansankokousten ratkaisuvaltaan kuuluvat asiat: koska Rooman kansa oli\nanastanut hallituksenkin tärkeimmät tehtävät itselleen, voidaan sanoa,\nettä sen kokouksissa määrättiin Europan kohtalot. Tämä tehtävien\nmoninaisuus synnytti ne erilaiset muodot, jotka olivat näille\nkokouksille ominaisia aina niiden asioiden mukaan, mitkä joutuivat\nkansan päätettäviksi.\n\nNäiden eri muotojen arvostelemiseksi riittää niiden vertailu.\nSäätäessään kuriajärjestyksen tahtoi Romulus hillitä senaattia kansan\nja kansaa senaatin avulla, hänen itsensä vallitessa samalla tavalla\nkaikkia. Hän antoi siis kansalle tällä muodolla koko lukumäärän suoman\nvallan, pitääkseen siten tasapainossa mahtavuuden ja rikkauden\ntarjoamaa valtaa, jonka hän jätti patriiseille: mutta yksinvallan\nhengen mukaisesti jätti hän sentään enemmän etuja patriiseille sen\nvaikutuksen muodossa, mikä näiden klienteillä saattoi olla äänten\nenemmistöön. Tämä ihailtava patronusten ja klienttien järjestelmä oli\nvaltioviisauden ja ihmisyyden mestarityö, jota ilman ei tasavallan\nhengelle niin vastakkainen patriisilaitos olisi voinut pysyä pystyssä.\nRoomalla yksin on ollut kunnia antaa maailmalle tämä kaunis esimerkki,\njosta ei ollut koskaan minkäänlaisia haitallisia tuloksia, mutta jota\nei kuitenkaan ole koskaan seurattu.\n\nKoska tämä sama kuriajärjestelmä oli ollut voimassa kuningastenkin\naikana aina Serviukseen saakka ja koska viimeisen Tarquiniuksen\nhallitusta ei pidetty laillisena, annettiin tavallisesti\nkuninkaallisille laeille eroitukseksi muista nimitys _leges curiatae_.\n\nTasavallan aikana eivät kuriat, jotka rajoittuivat yhä neljään\nkaupunkitribukseen ja joihin kuului enää vain Rooman roskaväkeä,\nvoineet miellyttää senaattia, joka oli patriisien etunenässä, enempää\nkuin tribuunejakaan, jotka, niin plebeijejä kuin olivatkin, olivat\nhyvin toimeentulevien kansalaisten etunenässä. Ne joutuivat siis\nhuonoon huutoon, ja niiden arvon aleneminen oli niin suuri, että niiden\nkolmekymmentä liktoria toimittivat yhdessä sen, mitä kuriakokousten\nolisi pitänyt tehdä.\n\nKenturiajako oli niin edullinen ylimystölle, ettei ensinnä osaa\nkäsittää, kuinka ei senaatti suoriutunut aina voittajana tällä nimellä\nkäyvistä kokouksista, joissa valittiin konsulit, sensorit ja muut\nkuruliset virkamiehet. Koska niistä 193:sta kenturiasta, jotka\nmuodostivat koko Rooman kansan kuusi luokkaa, ensimäiseen luokkaan\nkuului 98 ja koska äänet laskettiin vain kenturioittain, niin voitti\ntosiaankin tämä ainoa ensimäinen luokka äänten luvussa kaikki muut.\nMilloin kaikki sen kenturiat olivat yksimielisiä, ei enää huolittu\njatkaa edes äänten keräämistä; se, mitä pienin kansalaisryhmä oli\npäättänyt, kävi suuren joukon ratkaisusta; ja voidaankin sanoa, että\nkenturiakokouksissa järjesteltiin asioita paljon enemmän kolikoiden\nenemmistön kuin äänten enemmistön perustuksella.\n\nMutta tätä suunnatonta vaikutusvaltaa voitiin heikontaa kahdella\ntavalla. Ensinnäkin siten, että kun tavallisesti tribuunit ja lisäksi\naina suuri joukko plebeijejä kuuluivat rikkaiden luokkaan, nämä olivat\nvastapainona patriisien mahtavuudelle tässä ensimäisessä luokassa.\n\nToinen keino oli sellainen, että kun alkuaan annettiin kenturiain\näänestää arvonsa mukaisesti, mikä pakotti aina alottamaan ensimäisestä,\nmyöhemmin määrättiinkin alottava kenturia ja tämä[54] arvalla kävi\nyksinään suorittamaan vaalia; minkä jälkeen kaikki muut jonakin toisena\npäivänä kokoonkutsutut kenturiat toistivat arvonsa mukaisessa\njärjestyksessä saman vaalin ja vahvistivat tavallisesti sen. Näin\nriistettiin esimerkin tarjoama vaikutusvalta säätyarvolta ja annettiin\nse kansanvallan periaatteen mukaisesti arvalle.\n\nTästä menettelytavasta oli seurauksena toinenkin etu, nimittäin se,\nettä maaseudun kansalaisilla oli noiden kahden vaalin välillä aikaa\nottaa selkoa toistaiseksi nimitetyn ehdokkaan ansioista, ja että he\nosasivat siten antaa äänensä asiantuntemuksen perusteella. Mutta\nnopeuden verukkeella saatiin tämä menettelytapa poistetuksi, ja\nmolemmat vaalit toimitettiin samana päivänä.\n\nTribuskokoukset olivat varsinaisesti Rooman kansan käräjiä. Niihin\nkutsuminen oli yksinomaan tribuunien tehtävänä, ja niissä tribuunit\nvalittiinkin ja niissä vahvistuttivat he kansanpäätösesityksensä.\nSenaatilla ei ollut niissä minkäänlaista sananvaltaa, eikä se edes\nsaanut olla niissä läsnä; ja kun senaattorien oli näin pakko totella\nlakeja, joista he eivät olleet saaneet äänestää, olivat he tässä\nsuhteessa vähemmän vapaita kuin halvimmat kansalaiset. Tämä oikeuden\nloukkaus oli hyvin suuri erehdys ja se riitti yksinään tekemään\npätemättömiksi sellaisen kokonaisuuden päätökset, jonka kaikkia jäseniä\nei tähän kokonaisuuteen luettu. Vaikka kaikki patriisit olisivatkin\nottaneet osaa näihin kokouksiin sen oikeuden perustuksella, mikä heillä\nsiihen kansalaisina oli, eivät he silloin pelkiksi yksityishenkilöiksi\nmuuttuneina olisi isostikaan kyenneet vaikuttamaan äänestykseen, joka\ntapahtui pääluvun mukaan ja jossa alhaisinkin proletaari merkitsi yhtä\npaljon kuin senaatin puheenjohtaja.\n\nOn siis ilmeistä, että paitsi järjestystä, joka oli seurauksena näistä\nerilaisista jaoista niin suuren kansan äänien keräämisessä, nämä\njaotkaan eivät supistuneet itsessään samantekeviksi muodollisuuksiksi,\nvaan tarjosi niistä kukin sen suosimiseen vaikuttaneiden\ntarkoitusperien mukaisia tuloksia.\n\nLähtemättä tätä asiaa yksityiskohtaisemmin tarkastelemaan voimme\nylempänä esitetyistä selityksistä havaita, että tribuskokoukset olivat\nedullisimpia kansanvaltaiselle hallitukselle ja kenturiakokoukset\nylimysvallalle. Mitä tulee kuriakokouksiin, joissa Rooman roskaväki\nyksinään muodosti enemmistön, niin täytyi niiden joutua huonoon\nmaineeseen, koska ne eivät kelvanneet muuhun kuin tyranniuden ja\npahojen aikeiden suosimiseen, niin että kumousmiehetkin karttoivat\nkäyttämästä välikappaletta, joka paljasti liian selvästi heidän\ntarkoituksensa. Varmaa on, että Rooman kansan koko majesteetti ilmeni\nvain kenturiakokouksissa, jotka yksin olivat täydellisiä, koska\nnimittäin kuriakokouksista puuttuivat maalaistribukset ja\ntribuskokouksista senaatti ja patriisit.\n\nÄänten keräämisen toimittivat ensimäiset roomalaiset yhtä\nyksinkertaisesti kuin olivat yksinkertaisia heidän tapansakin,\nvaikkeivät niin yksinkertaisesti kuin spartalaiset. Kukin ilmoitti\nkantansa kovalla äänellä ja kirjuri merkitsi sen muistiin. Äänten\nenemmistö kussakin tribuksessa määräsi tribuksen kannan, äänten\nenemmistö kaikkien tribusten kesken määräsi kansan kannan, ja samoin\noli laita kuriain ja kenturiain. Tämä tapa oli hyvä niin kauvan kuin\nrehellisyys vallitsi kansalaisten keskuudessa ja kuin jokainen häpesi\nantaa julkisesti ääntänsä väärälle mielipiteelle tai arvottomalle\nhenkilölle; mutta kun kansa turmeltui ja ääniä ostettiin, pidettiin\nsalaista äänestystä soveliaampana, jotta ostajia voitaisiin pitää\naisoissa epäluulon avulla ja jotta veijareille hankittaisiin keino\npäästä tulemasta isänmaansa pettureiksi.\n\nTiedän kyllä Ciceron moittivan tätä muutosta ja laskevan osittain sen\nsyyksi tasavallan häviön. Mutta vaikka tajuankin sen suuren\nmerkityksen, mikä tässä asiassa on annettava Ciceron arvovaltaiselle\nmielipiteelle, en voi yhtyä häneen. Minun ajatukseni on päinvastoin se,\nettä valtion perikatoa vain joudutettiin, kun ei samanlaisia muutoksia\ntehty enemmänkin. Niinkuin ei terveiden ihmisten elintapa sovellu\nsairaille, niin ei myös tule hallita turmeltunutta kansaa samojen\nlakien nojalla, jotka ovat omiaan hyvälle kansalle. Mikään ei todista\nparemmin tämän menettelyohjeen pätevyyttä kuin Venetsian tasavallan\npitkä ikä, sen varjokuva kun on vielä tänä päivänäkin olemassa\nyksinomaan sentähden, että sen lait soveltuvat vain kelvottomille\nihmisille.\n\nKansalaisille jaettiin siis pieniä tauluja, joilla kukin saattoi\näänestää kenenkään tietämättä hänen kantaansa. Säädettiin myös uusia\ntaulujen keräämisen, äänten laskemisen, lukujen vertaamisen y.m.s.\nmenettelytapoja, mikä ei sentään estänyt usein epäilyksiä syntymästä\nnäihin tehtäviin määrättyjen virkamiesten[55] uskollisuudesta. Lopulta\noli pakko puoluejuonten ja äänikaupan ehkäisemiseksi julkaista\nsuoranaisia asetuksia, joiden lukuisuus osoittaa niiden hyödyttömyyden.\n\nViimeisinä aikoina oli usein pakko turvautua aivan erikoisiin keinoihin\nlakien tehottomuuden auttamiseksi. Väliin puhuttiin ihmeistä; mutta\ntämä keino, joka saattoi vaikuttaa kansaan, ei vaikuttanut niihin,\njotka sitä hallitsivat. Väliin kutsuttiin kokous yht'äkkiä, ennenkuin\nehdokkailla oli ollut aikaa virittää juoniansa. Väliin kulutettiin koko\nistunto puhumiseen, jos nähtiin määrätyn mielipiteen kannattajaksi\nhoukutellun kansan olevan valmiina tekemään huonon päätöksen. Mutta\nlopultakin teki kunnianhimo kaikki tyhjäksi; ja uskomatonta on, että\ntämä suunnaton kansa kykeni niin monista väärinkäytöksistä huolimatta\nmuinaisten säädöstensä turvin yhä edelleen valitsemaan virkamiehensä,\nvahvistamaan lakinsa, ratkaisemaan oikeusjuttunsa, suorittamaan\nyksityiset ja yleiset asiansa melkein yhtä luistavasti kuin senaatti\nitse.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nTribuuninvirasta.\n\n\nMilloin ei voida saada aikaan täsmällistä suhdetta valtion perusosien\nvälillä tai milloin poistamattomat syyt lakkaamatta muuttelevat tätä\nsuhdetta, silloin asetetaan erikoinen virkakunta, joka ei ole missään\nkiinteässä yhteydessä toisten kanssa, joka palauttaa kunkin jäsenen\noikeaan suhteeseensa ja joka muodostaa yhdyssiteen tai välittävän\njäsenen joko ruhtinaan ja kansan tai ruhtinaan ja ylimmän valtiovallan\ntai samalla kertaa molempien puolten välille, jos niin tarvitaan.\n\nTämä virkakunta, jota minä nimitän _tribunaatiksi_, pitää voimassa\nlakeja ja lakiasäätävää valtaa. Joskus se suojelee ylintä valtiovaltaa\nhallitukselta, niinkuin tekivät Roomassa kansantribuunit; joskus se\ntaasen tukee hallitusta kansaa vastaan, niinkuin tekee nykyään Kymmenen\nMiehen neuvosto Venetsiassa; ja joskus pitää se tasapainossa puolta ja\ntoista, kuten tekivät Spartan eforit.\n\nTribuunin virka ei kuulu kansalaisvaltion oleellisiin osiin, eikä sillä\nmyös saa olla minkäänlaista osaa lakiasäätävään, enempää kuin\ntoimeenpanevaankaan valtaan; mutta juuri tästä syystä on sen valta sitä\nsuurempi, sillä kun se ei voi mitään tehdä, voi se kaikki estää.\nTribuuni on lakien suojelijana loukkaamattomampi ja kunnioitetumpi kuin\nruhtinas, joka panee ne toimeen, ja kuin ylin valtiovalta, joka ne\nsäätää. Se nähtiin hyvin selvästi Roomassa, kun noiden kopeiden\npatriisien, jotka aina halveksivat kansaa kokonaisuudessaan, oli pakko\ntaipua pelkän yksityisen, kansan asettaman virkamiehen edessä, jolla ei\nollut käsky- eikä tuomiovaltaa.\n\nViisaasti rajoitettu tribuunintoimi on hyvän valtiojärjestyksen lujin\ntuki; mutta jos siihen sisältyy hiukkanenkin liikaa voimaa, kaataa se\nkaikki. Heikkous ei kuulu lainkaan sen luonteeseen; ja jos se vain on\njotakin, ei se ole koskaan vähemmän kuin sen pitää.\n\nSe turmeltuu tyranniaksi silloin kun se anastaa toimeenpanevan vallan,\njonka hillitsijä se vain on, tai kun se tahtoo säätää lakeja, joita sen\ntulisi vain suojella. Eforien suunnaton valta, joka oli vaaraton niin\nkauvan kuin Sparta säilytti tapansa, joudutti niiden turmeltumista\nsitten kun se oli kerran päässyt alkuun. Näiden tyrannien murhaaman\nAgis-kuninkaan veren kosti hänen seuraajansa: eforien rikos ja sen\nrangaistus jouduttivat samalla tavalla tasavallan perikatoa; ja\nKleomeneksen jälkeen ei Sparta ollut enää mitään. Rooma kulki myös\nhäviöönsä samaa tietä, ja tribuunien vähitellen anastama liiallinen\nvalta suojeli vihdoin vapauden säilyttämiseksi laadittujen lakien\navulla keisareja, jotka tämän vapauden tuhosivat. Mitä tulee\nvenetsialaiseen Kymmenen Miehen neuvostoon, niin on se verioikeus, yhtä\nkauhistava patriiseille kuin kansallekin, verioikeus, joka ei suinkaan\njulkisesti suojele lakeja, vaan joka näiden lakien menetettyä arvonsa\nvain iskee pimeässä iskuja, joita ei uskalleta huomata.\n\nTribuuninviran teho heikkenee niinkuin hallituksenkin sen jäsenten\nlisääntyessä. Kun roomalaiset kansantribuunit, joita oli ensin kaksi,\nsitten viisi, halusivat korottaa tämän luvun kaksinkertaiseksi, antoi\nsenaatti heidän niin tehdä, koska se oli varsin varma siitä, että se\nvoisi siten pitää aisoissa yksiä toisten avulla; niinkuin tapahtuikin.\n\nParas keino niin peloittavan virkakunnan anastuspyyteiden\nehkäisemiseksi, keino, jota ei yksikään hallitus ole tähän asti\nälynnyt, olisi se, ettei tätä virkakuntaa tehtäisi pysyväksi, vaan että\nsäädettäisiin määräajat, jolloin se olisi kokonaan lakkautettuna. Nämä\nväliajat, joiden ei tulisi olla niin pitkiä, että väärinkäytökset\nennättäisivät juurtua, saattaisi laki määrätä sillä tavalla, että niitä\nolisi tarvittaessa helppo lyhentää erikoisilla valtuuksilla.\n\nTästä keinosta ei minun nähdäkseni johdu minkäänlaisia haittoja, koska,\nniinkuin olen sanonut, tribuunintoimi ei kuulu valtiojärjestykseen ja\nkoska sen voi siis siitä poistaakin tämän siitä kärsimättä; ja se\nnäyttää minusta tehokkaaltakin, koska äskettäin asetettu virkamies ei\nlähde siitä vallasta, mikä oli hänen edeltäjällään, vaan siitä, minkä\nlaki hänelle antaa.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nDiktaattorinvirasta.\n\n\nLakien jäykkyys, joka estää niitä taipumasta tapausten mukaan, saattaa\neräissä olosuhteissa tehdä ne tuhoatuottaviksi ja aiheuttaa niiden\nkautta valtion häviön jossakin uhkaavassa käänteessä. Muodollisuuksien\njärjestys ja hitaus vaativat oman aikansa, jota olosuhteet eivät joskus\nmyönnä. Saattaa esiintyä tuhansia tapauksia, joita lainsäätäjä ei ole\nottanut lainkaan huomioon; ja erinomaisen tarpeellinen ennakkotieto\nonkin se, ettei kaikkea voida ennakolta tietää.\n\nEi tule siis suinkaan tahtoa lujittaa valtiollisia laitoksia siihen\nmäärään, ettei enää kyetä niiden toimintaa seisauttamaan. Itse\nSpartakin antoi joskus lakiensa levätä.\n\nMutta vain kaikkein suurimmat vaarat voivat oikeuttaa yleisen\njärjestyksen rikkomisesta johtuvan vaaran, eikä tule milloinkaan\nlakkauttaa lakien pyhää valtaa muulloin kuin silloin, kun on kysymys\nisänmaan pelastamisesta. Tällaisissa harvinaisissa ja ilmeisissä\ntapauksissa pidetään huolta yleisestä turvallisuudesta erikoisella\npäätöksellä, joka uskoo sen säilyttämisen kaikkein arvokkaimmalle. Tämä\nvaltuutus voidaan antaa kahdella tavalla, aina vaaran laadun mukaan.\n\nJos hallituksen toimitehon lisääminen on riittävä apukeino, keskitetään\ntämä hallitus sen yhden tai kahden jäsenen käsiin; täten ei muuteta\nlakien pätevyyttä, vaan ainoastaan niiden käyttelemisen muotoa. Mutta\njos taas vaara on niin suuri, että lakien koneisto on sen torjumisen\nesteenä, silloin nimitetään ylipäällikkö, joka käskee kaikki lait\nvaikenemaan ja keskeyttää hetkeksi ylimmän valtiovallan; sellaisessa\ntapauksessa ei yleistahdosta voida olla epätietoisia, koska kansan\nensimäisenä tarkoituksena ilmeisesti on, ettei valtio joutuisi\nperikatoon. Tällä tavalla ei lakiasäätävän vallan seisahduttaminen\nsuinkaan merkitse sen poistamista kokonaan: hallitusmies, joka pakottaa\nsen vaikenemaan, ei voi pakottaa sitä puhumaan; hän vallitsee sitä,\nvoimatta sitä edustaa; hän saattaa tehdä kaikkea, paitsi lakeja.\n\nEdellistä keinoa käytti Rooman senaatti silloin kun se vakiintuneen\nkaavan mukaisesti antoi konsulien huoleksi tasavallan pelastamisen;\njälkimäinen tuli kysymykseen silloin kun toinen kahdesta konsulista\nnimitti diktaattorin,[56] minkä tavan Rooma oli oppinut Albalta.\n\nTasavallan alkuaikoina turvauduttiin sangen usein diktaattorin\nasettamiseen, koska valtio ei ollut vielä kylliksi vakiintunut\nvoidakseen pysyä pystyssä vain oman järjestyksensä voimalla. Kun\nturmeltumattomat tavat tekivät silloin tarpeettomiksi monet niistä\nvarokeinoista, jotka olisivat olleet välttämättömiä jonakin toisena\naikana, ei pelätty diktaattorin käyttävän väärin valtaansa eikä\nyrittävän pitää sitä määräaikaa kauvemmin. Näytti päinvastoin siltä,\nettä niin suuri mahti rasitti ankarasti sitä, jolle se oli uskottu,\nniin kiireesti pyrki hän siitä luopumaan, ikäänkuin olisi ollut liian\nvaivaloinen ja liian vaarallinen tehtävä olla lakien sijassa.\n\nNiinpä ei väärinkäytösten vaara, vaan arvon alenemisen vaara saatakaan\nminua moittimaan tämän korkeimman viran varomatonta käyttämistä\nalkuaikoina. Sillä kun sitä tuhlailemalla tuhlattiin vaaleihin,\nvihkimyksiin ja kaikenlaisiin puhtaasti muodollisiin toimituksiin, oli\npelättävissä, että se muuttuisi vähemmän kunnioitusta herättäväksi\nsilloin kun sitä tosiaan tarvittiin ja että totuttaisiin pitämään vain\nturhana arvonimenä virkaa, jota käytettiin vain turhiin juhlamenoihin.\n\nTasavallan loppuaikoina käyttivät varovaisemmiksi muuttuneet\nroomalaiset diktaattorin apua yhtä ymmärtämättömästi säästellen kuin he\nolivat ennen käyttäneet sitä tuhlaten. Oli helppoa huomata, että heidän\npelkonsa oli huonosti perusteltu, että pääkaupungin heikkous oli\nsilloin sen turvana sen piirissä asuvia hallitusmiehiä vastaan, että\ndiktaattori saattoi eräissä tapauksissa puolustaa yleistä vapautta\nvoimatta milloinkaan sitä vahingoittaa ja ettei Rooman kahleita\nsuinkaan tultaisi takomaan Roomassa itsessään, vaan sen sotajoukoissa:\nse vähäinen vastarinta, mitä Marius kykeni tekemään Sullalle ja\nPompejus Caesarille, osoitti selvästi, mitä voitiin odottaa sisäiseltä\nvirkamahdilta ulkoisen voiman kukistamiseksi.\n\nTämä erehdys sai roomalaiset tekemään suuria virheitä. Suuren virheen\ntekivät he esimerkiksi silloin, kun eivät nimittäneet diktaattoria\nCatilinan jutussa: sillä kun oli kysymys vain pääkaupungista ja\nkorkeintaan jostakin Italian maakunnasta, olisi diktaattori sillä\nrajattomalla vallalla, minkä lait hänelle antoivat, helposti\nhajoittanut salaliiton, jonka nyt tukahutti vain onnellisten sattumain\nyhtymä, ja tällaisia onnellisia sattumiahan ei inhimillisen\nvarovaisuuden olisi pitänyt koskaan odottaa.\n\nSen sijaan tyytyi senaatti luovuttamaan kaiken valtansa konsuleille:\nmistä seurasi, että Ciceron oli voidakseen toimia tehokkaasti pakko\nmennä tämän vallan rajojen yli eräässä erinomaisen tärkeässä kohdassa,\nja että jos ensimäisessä ilon huumauksessa hyväksyttiinkin hänen\nmenettelynsä, vaadittiin häneltä myöhemmin täydellä oikeudella tiliä\nvastoin lakeja vuodatetusta kansalaisten verestä, moite, jota ei olisi\nvoitu kohdistaa diktaattoriin. Mutta konsulin kaunopuheisuus tempasi\nkaikki mukaansa; ja kun hän itse, vaikka olikin roomalainen, rakasti\nenemmän omaa kunniaansa kuin isänmaatansa, ei hän etsinyt niin paljon\nlaillisinta ja varminta keinoa valtion pelastamiseksi kuin keinoa\nkaiken tästä selkkauksesta lähtevän kunnian anastamiseksi omalle\nosalleen.[57] Niinpä kunnioitettiinkin häntä aivan oikein Rooman\nvapauttajana ja rangaistiin aivan oikein lakien rikkojana. Kuinka\nloistava hänen paluunsa lie ollutkin, niin oli se varmastikin vain\narmonosoitus.\n\nMillä tavalla muutoin tämä tärkeä valtuutus annettaneekaan, niin on\nvälttämätöntä määrätä sen kestämisaika hyvin lyhyeksi, eikä sitä saisi\nmilloinkaan pidentää; sellaisissa murroskohdissa, jotka pakottavat sen\nantamaan, on valtio pian joko hävitetty tai pelastettu; ja sitten kun\npolttava tarve on ohi, muuttuu diktaattorinvirka tyrannimaiseksi tai\nhyödyttömäksi. Roomassa, missä diktaattorien virka-aika oli vain kuusi\nkuukautta, luopuivat useimmat vallastaan jo ennen määrähetkeä. Jos\nvirka-aika olisi ollut pitempi, ehkäpä olisivat he tunteneet houkutusta\npidentää sitä yhä, niinkuin tekivät decemvirit eli kymmenmiehet yhden\nvuoden kestäneelle virka-ajalleen. Diktaattorilla oli vain niin paljon\naikaa, että hän ennätti täyttää sen välttämättömän tehtävän, jota\nvarten hänet oli valittu, mutta hänellä ei ollut aikaa hautoa muita\ntuumia.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nSensorinvirasta.\n\n\nNiinkuin yleistahdon julistamisen toimittaa laki. niin toimittaa\njulkisen arvostelun julistamisen sensori: yleinen mielipide on\njonkunlainen laki, jonka toimeenpanija sensori on ja jota hän vain\nruhtinaan tavoin sovelluttaa yksityistapauksiin.\n\nSensori ei ole siis suinkaan kansan mielipiteen valtias, vaan\nainoastaan sen julistaja; ja heti kun hän siitä poikkeaa, ovat hänen\npäätöksensä turhia ja tehottomia.\n\nOn hyödytöntä eroittaa jonkun kansakunnan tavat sen kunnioituksen\nesineistä; sillä kaikki tuo lähtee samalta perustalta ja sekaantuu\npakostakin keskenään. Kaikkien maailman kansojen keskuudessa ei\nsuinkaan luonto määrää niiden käyttämien nautintojen valintaa, vaan\nyleinen mielipide. Opastakaa ihmisten mielipiteet oikealle tolalle ja\nheidän tapansa puhdistuvat itsestään. Aina rakastetaan sitä, mikä on\nkaunista tai mitä pidetään kauniina, mutta juuri tässä arvostelussa\nerehdytään: tätä arvostelua tulee siis ohjata. Joka arvostelee tapoja,\narvostelee kunniaa, ja joka arvostelee kunniaa, saa lakinsa yleiseltä\nmielipiteeltä.\n\nJonkun kansan mielipiteet syntyvät sen valtiojärjestyksestä; vaikka\nlaki ei määrääkään tapoja, synnyttää lainsäädäntö ne kuitenkin: milloin\nlaki heikkenee, turmeltuvat tavatkin; mutta silloin ei sensorien\narvostelu kykene tekemään sitä, mitä lakien voima ei kyennyt tekemään.\n\nTästä seuraa, että sensorien toiminta saattaa olla hyödyllinen tapojen\nsäilyttämiseksi, mutta ei koskaan niiden palauttamiseksi entiselleen.\nAsettakaa sensoreja lakien tehokkuuden aikana: heti kun ne ovat tämän\ntehokkuuden menettäneet, on kaikki epätoivoista; ei millään laillisella\neikä oikeutetulla ole enää voimaa sitten kun ei sitä ole enää\nlaeillakaan.\n\nSensorien toiminta pitää hyviä tapoja voimassa, estämällä yleistä\nmielipidettä turmeltumasta, pitämällä huolta sen oikeasta suunnasta\nviisailla menettelytavoilla, joskus suorastaan antamalla sille määrätyn\nmuodon silloin kun se vielä häilyy. Tapa käyttää varamiehiä\nkaksintaisteluissa, tapa, joka oli yltynyt suoranaiseksi raivoksi\nRanskan kuningaskunnassa, hävisi sieltä yksinomaan näiden sanojen\nvoimasta, jotka olivat luettavina eräässä kuninkaallisessa\njulistuksessa: _Mitä niihin tulee, jotka ovat kyllin raukkamaisia\nkutsuakseen varamiehiä_... Kun tämä arvostelu kävi edeltäpäin samaan\nsuuntaan kuin yleisönkin arvostelu, määräsi se sen yhdellä iskulla.\nMutta kun samaiset julistukset tahtoivat tehdä tiettäväksi, että oli\nmyöskin raukkamaista antautua kaksintaisteluun, mikä oli kylläkin aivan\ntotta, mutta yleisen mielipiteen vastaista, teki yleisö pilkkaa\nsellaisesta päätöksestä, josta se oli jo muodostanut oman arvostelunsa.\n\nOlen maininnut muualla,[58] että kun yleinen mielipide ei siedä\nminkäänlaista pakkoa, ei pakosta saanut myöskään näkyä jälkeäkään\nvirkakunnassa, joka oli asetettu sitä edustamaan. Ei voi liiaksi\nihailla sitä taitoa, millä roomalaiset ja vielä paremmin\nlakedaimonilaiset käyttelivät tätä uudempien kansojen keskuudesta\nkokonaan hävinnyttä vaikutuskeinoa.\n\nJos huonoista tavoistaan tunnettu mies oli esittänyt oivallisen\nmielipiteen Spartan neuvostossa, toimittivat eforit sitä huomioon\nottamatta jonkun hyveellisen kansalaisen tekemään saman ehdotuksen.\nMikä kunnia yhdelle, mikä häpäisevä huomautus toiselle, kehumatta tai\nmoittimatta kumpaakaan! Eräät juoppolallit saastuttivat kerran\nSamos-saarella[59] eforien virkaistuimen: seuraavana päivänä\nkuulutettiin julkisesti ruokoton esiintyminen samoslaisille sallituksi.\nTodellinen rangaistus ei olisi koskenut niin ankarasti kuin moinen\nlupa. Kun Sparta on lausunut mielipiteensä siitä, mikä on tai mikä ei\nole kunniallista, ei Kreikka vetoa sen tuomioista.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nKansalaisuskonnosta.\n\n\nIhmisillä ei alkuaan ollut muita kuninkaita kuin jumalat, eikä muuta\nhallitusta kuin jumalhallitus. He ajattelivat samoin kuin Caligula ja\najattelivat siihen aikaan oikein. Tarvitaan pitkällistä tunteiden ja\nkäsitystapojen muutosta, ennenkuin ihminen jaksaa alistua hyväksymään\nkaltaisensa herrakseen ja uskoa tulevansa hyvin toimeen silläkin\ntavalla.\n\nYksin siitä seikasta, että jumala asetettiin jokaisen valtiollisen\nyhdyskunnan pääksi, seurasi, että oli yhtä monta jumalaa kuin\nkansaakin. Kaksi toisilleen vierasta ja melkein aina toisilleen\nvihamielistä kansaa ei voinut kauvan tunnustaa samaa herraa: kaksi\nkeskenään taistelevaa sotajoukkoa ei voisi totella samaa päällikköä.\nNäin oli kansallisista jakautumisista seurauksena monijumalaisuus ja\nsiitä taas uskonnollinen ja kansallinen suvaitsemattomuus. jotka ovat\nluonnostaan sama asia, niinkuin jälempänä osoitetaan.\n\nKreikkalaisten päähänpisto nähdä omia jumaliaan raakalaiskansojen\nkeskuudessa johtui siitä päähänpistosta, että he olivat mielestään myös\nnäiden kansojen luonnollisia ylivaltiaita. Mutta meidän päivinämme\ntuhlataan oppineisuutta sangen naurettavalla tavalla silloin kun\nväitetään eri kansojen jumalia samoiksi olennoiksi; ikäänkuin Moolok,\nSaturnus ja Kroonos voisivat olla yksi ja sama jumala; ikäänkuin\nfoinikialaisten Baal, kreikkalaisten Zeus ja latinalaisten Jupiter\nvoisivat olla sama jumala; ikäänkuin voisi olla mitään yhteistä\nhaaveolennoiila, joilla on eri nimetkin!\n\nMutta jos kysyttäisiin, kuinka pakanuuden aikana, jolloin jokaisella\nvaltiolla oli omat palvontamenonsa ja jumalansa, ei ollut lainkaan\nuskonsotia, niin vastaan minä sen johtuneen juuri siitä, ettei\nainoakaan valtio, jolla oli oma jumalanpalveluksensa yhtä hyvin kuin\nhallituksensakin, eroittanut jumaliaan laeistaan. Valtiollinen sota oli\nsamalla myös uskonnollista sotaa: jumalain hallintoalueiden rajat\nkulkivat niin sanoaksemme pitkin kansakuntien rajoja. Yhden kansan\njumalalla ei ollut mitään oikeuksia toisiin kansoihin. Pakanain jumalat\neivät olleet suinkaan kateellisia jumalia; he jakoivat keskenään\nmaailman herruuden. Jopa taipuivat Mooses ja Heprean kansakin joskus\ntähän käsitykseen Israelin jumalasta puhuessaan. He pitivät kyllä, se\non totta, kananealaisten jumalia mitättöminä ja voimattomina olentoina,\nkoska nämä kananealaiset olivat henkipattoja, tuhoon vihittyjä kansoja,\njoiden maat heidän oli määrä anastaa. Mutta katsokaahan vain, kuinka he\npuhuivat niiden naapurikansojen jumalista, joita heidän oli kielletty\nahdistamasta! _Jos sinun jumalas Kamos on jonkun ajanut pois_, sanoi\nJefta Ammonin lapsille, _omista se ja anna meidän omistaa kaikki ne,\njotka Herra meidän Jumalamme meidän edestämme on ajanut pois_.[60]\nNähdäkseni tunnustetaan siinä hyvin selvästi Kamoksen oikeuksien ja\nIsraelin jumalan oikeuksien samanarvoisuus.\n\nMutta kun juutalaiset, jouduttuaan ensin Babylonian kuninkaiden ja\nsittemmin Syyrian kuninkaiden valtaan, tahtoivat itsepintaisesti olla\ntunnustamatta mitään muuta jumalaa kuin omaansa, toimitti tämä\nkieltäytyminen, jota pidettiin kapinoimisena voittajaa vastaan, heille\nmonia vainoja, joista kerrotaan heidän historiassaan ja joista ei nähdä\nainoatakaan muuta esimerkkiä ennen kristinuskon ilmestymistä.[61]\n\nKoska jokainen uskonto oli yksinomaan sidottu sen valtion lakeihin,\njoka sen määräsi, ei ollut olemassa toista keinoa jonkun kansan\nkääntämiseksi kuin sen orjuuttaminen eikä muita lähetyssaarnaajia kuin\nvalloittajat; ja kun pakko muuttaa uskoa oli voitettujen laki, täytyi\naluksi voittaa ennenkuin saattoi puhua uskon muuttamisesta. Ihmiset\neivät suinkaan taistelleet jumalain puolesta, vaan taistelivat jumalat,\nniinkuin Homeroksessakin, ihmisten puolesta; kukin pyysi omalta\njumalaltaan voittoa ja maksoi sen uusilla alttareilla. Ennenkuin\nroomalaiset valloittivat jonkun paikan, kehoittivat he sen jumalia\npoistumaan; ja jos he jättivät tarentumilaisille näiden vihastuneet\njumalat, niin tapahtui se siksi, että he pitivät näitä jumalia omien\njumaliensa alamaisina, joiden oli pakko osoittaa niille nöyryyttään: he\njättivät voitetuille näiden jumalat, niinkuin he jättivät heille heidän\nlakinsa. Kapitoliumin Jupiterille lahjoitettu seppele oli useinkin\nainoa vero, mitä he tässä suhteessa vaativat.\n\nKun roomalaiset olivat valtansa mukana levittäneet myös uskontoaan ja\njumaliaan ja usein vielä itse omaksuneet voitettujen jumalia\nmyöntämällä molemmille kansalaisoikeudet, kerääntyi tämän laajan\nvaltakunnan kansoille vähitellen suuret joukot jumalia ja\npalvontamenoja, jotka olivat kutakuinkin samanlaisia kaikkialla: ja\nsiitä syystä muodosti pakanuus lopulta koko silloin tunnetussa\nmaailmassa vain yhden ja saman uskonnon.\n\nTällaisten olosuhteiden vallitessa tuli Jeesus maan päälle perustamaan\nhengen valtakuntaa: kun uskonnollinen periaate joutui näin eroon\nvaltiollisesta, oli siitä se seuraus, että valtio lakkasi olemasta yksi\nyhtenäinen kokonaisuus ja että syntyi paljon sisäisiä eripuraisuuksia,\njotka eivät ole koskaan suoneet kristityille kansoille rauhaa. Mutta\nkun tämä uusi toiseen maailmaan kuuluvan valtakunnan ajatus ei jaksanut\nkoskaan pystyä pakanain päähän, pitivät he aina kristittyjä oikeina\nkapinoitsijoina, jotka alistumista teeskennellen odottivat vain sopivaa\nhetkeä päästäkseen riippumattomiksi, jopa suorastaan kaikkien\nkäskijöiksi ja ovelasti anastaakseen vallan, jota he olivat\nheikkoudessaan kunnioittavinaan. Ja se oli syynä vainoihin.\n\nSe, mitä pakanat pelkäsivät, tapahtui. Silloin muutti kaikki muotoaan:\nnöyrät kristityt muuttivat puhetapaansa, ja pian nähtiin tuon n.s.\ntoiseen maailman kuuluvan valtakunnan sukeutuvan näkyvän päämiehen\njohdossa kaikkein häikäilemättömimmäksi itsevaltiudeksi tässä\nmaailmassa.\n\nMutta kun on silti aina ollut olemassa myös ruhtinas ja maallisen\nvaltion lait, on tästä kaksoisvaltiudesta ollut seurauksena\nlakkaamattomia tuomiovallan ristiriitoja, jotka ovat tehneet kaiken\nhyvän valtiojärjestyksen mahdottomaksi kristityissä maissa, eikä\nkoskaan ole päästy selville siitä, kumpaako oli velvollisuus totella,\nmaallista valtiasta vaiko pappia.\n\nUseat kansat ovat kuitenkin sekä Europassa että sen naapuristossa\ntahtoneet säilyttää tai uudelleen saattaa voimaan vanhan järjestelmän,\nmutta menestyksettä: kristinuskon henki on voittanut kaikkialla. Pyhä\nuskonto on aina jäänyt tai päässyt riippumattomaksi ylimmästä\nvaltiovallasta, ja sen ja valtioruumiin väliltä on aina puuttunut\nvälttämätön yhdysside. Muhammedilla oli hyvin järkeviä näkökantoja ja\nhän liitti valtiollisen järjestelmänsä lujaksi kokonaisuudeksi; ja niin\nkauvan kuin hänen luomansa hallitusmuoto pysyi voimassa kaliifien,\nhänen seuraajainsa aikana, oli tämä hallitus ehdottoman eheä ja sikäli\nsiis hyvä. Mutta kun arabialaisista oli tullut ylellisiä, sivistyneitä,\nhienostuneita, velttoja ja pelkurimaisia, joutuivat he raakalaisten\nikeeseen: silloin alkoi taas molempien mahtien erkaneminen toisistaan.\nVaikka tämä erkaneminen onkin muhamettilaisten keskuudessa vähemmän\nilmeinen kuin kristittyjen, on se kuitenkin olemassa, varsinkin Alin\nperustamassa lahkossa; ja on valtioita, kuten esim. Persia, missä se\npyrkii lakkaamatta näkyviin.\n\nMeidän keskuudessamme ovat Englannin kuninkaat asettuneet myös kirkon\npäämiehiksi; saman ovat tehneet tsaarit: mutta tässäkin asemassa\nollessaan eivät he ole joutuneet niin paljon herroiksi kuin\npalvelijoiksi; he ovat saaneet pikemmin vain vallan tukea kirkkoa kuin\noikeuden toimittaa siinä muutoksia; he eivät ole sen piirissä\nlainsäätäjiä, vaan ainoastaan ruhtinaita. Kaikkialla, missä papisto\nmuodostaa lujan yhdyskunnan,[62] on se herra ja lainsäätäjä\nisänmaassaan. On siis olemassa kaksi mahtia, kaksi ylintä valtaa myös\nEnglannissa ja Venäjällä, aivan niinkuin muuallakin.\n\nKaikista kristityistä kirjailijoista on filosofi Hobbes ainoa, joka on\nmainiosti älynnyt sekä vian että sen parannuskeinon, joka on uskaltanut\nehdottaa kotkan molemmat päät yhdistettäviksi ja kaikki alistettavaksi\npalvelemaan valtiollista kokonaisuutta, jota ilman ei valtio eikä\nhallitus saata milloinkaan olla hyvin järjestetty. Mutta hänen on\ntäytynyt huomata, että kristinuskon vallanhimoisen hengen oli mahdoton\nsopeutua hänen järjestelmäänsä ja että papin etu tulisi aina olemaan\nvaltion etua voimakkaampi. Hänen valtiollisissa opeissaan esiintyvä\nhirveä ja väärä ei ole tehnyt niitä niin vihatuiksi kuin niissä\nilmenevät oikeat ja todet kohdat.[63]\n\nLuullakseni olisi historiallisia tosiasioita tältä näkökannalta lähtien\nkehittelemällä hyvin helppo kumota Baylein ja Warburtonin vastakkaiset\nmielipiteet, edellinen kun väittää, ettei minkäänlainen uskonto ole\nhyödyllinen valtiolliselle yhdyskunnalle, jälkimäisen taas kannattaessa\nsitä ajatusta, että kristinusko on sen voimakkain tuki. Edelliselle\nkävisi todistaminen, ettei ikinä ole vielä valtiota perustettu uskonnon\nolematta sen pohjana: ja jälkimäiselle, että kristillinen laki on\nsyvimmältään enemmän vahingollinen kuin hyödyllinen valtion lujalle\njärjestäytymiselle. Jotta kävisi täysin ymmärrettäväksi, mitä minä\najattelen, on minun vain tarvis hiukan tarkistaa uskontoon kohdistuvia\nja aiheeseeni liittyviä liian epämääräisiä käsitteitä.\n\nTarkastettuna suhteessaan yhteiskuntaan, joka on joko yleinen tai\nyksityinen, on uskontokin jaettavissa kahteen lajiin, nimittäin ihmisen\nuskontoon ja kansalaisen uskontoon. Edellinen, joka tulee toimeen ilman\ntemppelejä, ilman alttareja, ilman kirkonmenoja, joka rajoittuu vain\npuhtaasti sisäiseen ylimmän jumalan palvelemiseen ja siveyden\nijankaikkisiin velvollisuuksiin, on evankeliumin puhdasta ja\nyksinkertaista uskontoa, todellista jumaluskoa, sitä, mitä voitaisiin\nnimittää luonnolliseksi jumaloikeudeksi. Yhdessä ainoassa maassa\nhyväksyttynä antaa jälkimäinen tälle maalle sen omat erikoiset jumalat\nja suojelijat; sillä on omat opinkappaleensa, menonsa, lakien määräämä\nulkonainen jumalanpalveluksensa: paitsi sitä yhtä ainoata kansakuntaa,\njoka sitä seuraa, ovat kaikki muut sen kannalta katsoen uskottomia,\nmuukalaisia, raakalaisia; se ulottaa ihmisen velvollisuudet ja oikeudet\nvain niin laajalle kuin alttarinsakin. Sellaisia olivat kaikki\nensimäisten kansojen uskonnot, joille voidaan antaa nimitys\nvaltiollinen tai aineellinen jumaloikeus.\n\nOn olemassa myös kolmas kummallisempi uskonnon laji, joka antaa\nihmisille kaksi lakia, kaksi päämiestä, kaksi isänmaata ja joka näin\nsitoo heidät ristiriitaisiin velvollisuuksiin, koska se tekee heille\nmahdottomaksi olla samalla kertaa sekä uskovaisia että kansalaisia.\nSellainen on lamojen uskonto, sellainen on japanilaisten uskonto,\nsellainen on roomalaiskatolinen kristinusko. Tätä jälkimäistä voidaan\nsanoa pappisuskonnoksi. Siitä on seurauksena jonkunlainen\nepäyhteiskunnallinen sekaoikeus, jolla ei ole nimeä.\n\nKun näitä kolmea uskonnon lajia tarkastetaan valtiolliselta\nnäkökannalta, on niillä kaikilla omat vikansa. Kolmas on niin ilmeisen\nkehno, että tämän kehnouden osoittaminen olisi turhaa ajan hukkaa.\nKaikki, mikä rikkoo yhteiskunnallisen yhteyden, on arvotonta: kaikki\nlaitokset, jotka saattavat ihmisen ristiriitaan itsensä kanssa, ovat\narvottomia.\n\nToinen on sikäli hyvä, että se yhdistää jumalan palvelemisen ja lakien\nrakastamisen, että se, tehdessään isänmaasta kansalaisten ihantelun\nesineen, opettaa heille valtion palvelemisen olevan sen suojelusjumalan\npalvelemista. Se on jonkunlaista jumalvaltaa, jossa ei saa olla muuta\nylimmäistä pappia kuin ruhtinas eikä muita tavallisia pappeja kuin\nhallitusmiehet. Silloin on kuolema isänmaan puolesta marttyyrikuolema;\nlakien loukkaaminen on jumalattomuutta; ja syyllisen tuomitseminen\nyleiseen kiroukseen on samaa kuin hänen jättämisensä jumalain vihan\nvaltaan: _sacer estod_.[64]\n\nMutta se on huono sikäli, että kun se on perustettu erehdykselle ja\nvaiheelle, se pettää ihmisiä, tekee heistä herkkä- ja taikauskoisia ja\nhukuttaa totisen jumalan palvelemisen turhiin menoihin. Se on myöskin\nhuono silloin kun se muuttuu itsevaltaiseksi ja tyrannimaiseksi ja\ntekee kansan verenhimoiseksi ja suvaitsemattomaksi, ja niin se\nhengittää enää vain murhaa ja teurastusta ja luulee tekevänsä pyhän\ntyön tappamalla jokaisen, joka ei omaksu sen jumalia. Se saattaa moisen\nkansan luonnolliseen sotatilaan kaikkien muiden kanssa, tilaan, joka on\nsangen haitallinen sen omalle turvallisuudelle.\n\nJälellä on siis enää vain ihmisen uskonto eli kristinusko, ei suinkaan\nnykyajan kristinusko, vaan evankeliumin kristinusko, joka on aivan\nerilainen kuin se. Tämän pyhän, ylevän, totisen uskonnon vaikutuksesta\ntunnustavat ihmiset saman jumalan lapsina kaikki toisensa veljikseen,\neikä se yhteys, joka heidät liittää toisiinsa, katkea edes\nkuolemassakaan.\n\nMutta kun tämä uskonto ei ole minkäänlaisessa erityisessä suhteessa\nvaltiokokonaisuuteen, jättää se laeille vain sen voiman, mikä niillä\nitsestään on, suomatta niille minkäänlaista lisävoimaa, ja siten jää\nmuuan erikoisen yhteiskunnan parhaita siteitä tehottomaksi. Vieläpä\nenemmänkin: kiinnittämättä suinkaan kansalaisten sydämiä valtioon, se\nirroittaa ne siitä, niinkuin kaikista muistakin maallisista asioista.\nMinä en tiedä mitään yhteiskunnalliselle hengelle sen vastakkaisempaa.\n\nMeille sanotaan, että oikeiden kristittyjen kansa muodostaisi\ntäydellisimmän yhteiskunnan mitä voidaan kuvitella. Minä näen tässä\nolettamuksessa vain suuren ristiriidan; sillä oikeiden kristittyjen\nyhteiskunta ei olisi enään ihmisten yhteiskunta.\n\nSanonpa senkin, ettei tämä oletettu yhteiskunta kaikessa\ntäydellisyydessään olisi voimakkain eikä kestävinkään yhteiskunta: kun\nse olisi niin kovin täydellinen, puuttuisi siltä yhteyttä; sen tuhoon\nvievänä vikana olisi juuri sen täydellisyys.\n\nJokainen täyttäisi velvollisuutensa; kansa tottelisi lakeja: päämiehet\nolisivat oikeamielisiä ja maltillisia; hallitusmiehet rehellisiä,\nlahjomattomia: sotilaat halveksisivat kuolemaa; ei olisi turhamaisuutta\neikä ylellisyyttä. Kaikki tämä on sangen hyvin. Mutta katsokaamme\nkauvemmas.\n\nKristinusko on kokonaan henkinen uskonto, joka askartelee yksinomaan\ntaivaallisissa asioissa: kristityn isänmaa ei ole tästä maailmasta. Hän\ntäyttää velvollisuutensa, se on kyllä totta; mutta hän täyttää sen\nsyvästi välinpitämättömänä puuhiensa hyvästä tai huonosta\nmenestyksestä. Kunhan hänen ei vain tarvitse itseään mistään soimata,\nvähät hän huolii siitä, meneekö kaikki hyvin tai huonosti täällä maan\npäällä, jos valtio kukoistaa, tuskin uskaltaa hän nauttia yleisestä\nhyvinvoinnista ja hän pelkää tulevansa ylpeäksi isänmaansa kunniasta;\njos valtio käy kohti häviötään, siunaa hän Jumalan kättä, joka lepää\nraskaana hänen kansansa päällä.\n\nJotta yhteiskunta pysyisi rauhassa ja sopusointu vallitsisi siinä\nlakkaamatta, täytyisi kaikkien kansalaisten ilman poikkeusta olla yhtä\nhyviä kristittyjä. Mutta jos heidän keskuudessaan olisi onnettomuudeksi\nyksi ainoakin kunnianhimoinen, yksi ainoakin tekopyhä, joku Catilina\nesimerkiksi, joku Cromwell, pistäisi hän varmastikin hyvin helpolla\nhurskaat kansalaiskumppaninsa pussiin. Kristillinen rakkaus ei hevin\nsalli ajatella pahaa lähimmäisestään. Heti kun tällainen mies on\njollakin juonella keksinyt keinon pettää heitä ja anastaa osan valtion\nkäskyvaltaa, nousee hän arvoasemaan: Jumala tahtoo, että häntä pitää\nkunnioitettaman. Pian kohoaa hän mahtiasemaan: Jumala tahtoo, että\nhäntä pitää toteltaman. Entä jos tämän mahtiaseman haltija käyttää sitä\nväärin? Se on ruoska, jolla Jumala kurittaa lapsiaan. Ei rohjettaisi\nkarkoittaa tätä anastajaa; täytyisihän silloin häiritä yleistä rauhaa,\nkäyttää väkivaltaa, vuodattaa verta: kaikki sellainen sopii huonosti\nkristityn lempeyteen. Ja loppujen lopuksi: mitä siitä, onko sitä vapaa\ntai orja tässä murheiden laaksossa? Tärkeintä on päästä paratiisiin, ja\nalistuminenhan on vain yksi keino lisää sen päämäärän saavuttamiseksi.\n\nEntä jos syttyy ulkomainen sota? Kansalaiset marssivat nurkumatta\ntaisteluun: ei yksikään heistä ajattele pakoa; he tekevät\nvelvollisuutensa, mutta tavoittelematta intohimoisesti voittoa;\nhe osaavat paremmin kuolla kuin voittaa. Mitä siitä, ovatko he\nvoittajia tai voitetuita? Eikö Kaitselmus tiedä paremmin kuin he,\nmikä heidän osansa on oleva? Kuvitelkaahan, millä tavalla ylpeä,\nhurja, intohimoinen vihollinen voi käyttää hyödykseen heidän\nyhtäkaikkisuuttaan! Pankaa heitä vastaan nuo uljaat kansat, joita\npoltti tulinen kunnian ja isänmaan rakkaus, olettakaa kristitty\ntasavaltanne Spartan tai Rooman viholliseksi: nuo hurskaat kristityt\nlyötäisiin, murskattaisiin, tuhottaisiin ennen kuin he ennättäisivät\nsitä huomatakaan, tai saisivat he kiittää pelastuksestaan vain sitä\nhalveksumista, jota heidän vihollisensa tuntisi heitä kohtaan. Minun\nmielestäni oli se kaunis vala, minkä Fabiuksen sotilaat vannoivat; he\neivät vannoneet kuolevansa tai voittavansa: he vannoivat palaavansa\nkotiin voittajina ja he pitivät valansa. Kristityt eivät olisi\nmilloinkaan tehneet moista valaa: he olisivat pelänneet siten\nkiusaavansa Jumalaa.\n\nMutta minä erehdyn puhuessani kristitystä tasavallasta: kumpikin näistä\nkahdesta sanasta tekee toisen mahdottomaksi. Kristinusko saarnaa vain\norjuutta ja alistumista. Sen henki on liian suosiollinen tyranniudelle,\njottei tämä käyttäisi sitä kaikissa tilaisuuksissa hyväkseen. Oikeat\nkristityt ovat omiaan orjiksi: he tietävät sen eivätkä siitä isosti\nkuohahda; tällä lyhyellä elämällä on liian vähän arvoa heidän\nsilmissään.\n\nKristityt sotajoukot ovat erinomaisia, sanotaan meille. Minä kiellän\nsen. Näytettäköön minulle sellaisia! Minä puolestani en tunne\nkristittyjä sotajoukkoja. Minulle mainitaan ristiretket. Lähtemättä\nkiistelemään ristinsoturien urhoollisuudesta, minä huomautan vain, että\nhe eivät olleet suinkaan kristittyjä, vaan papin sotilaita, kirkon\nkansalaisia; he taistelivat tämän kirkon hengellisen kotimaan puolesta,\njosta se oli tehnyt maallisen kotimaan, ei kukaan tiedä, millä tavalla,\njos asiaa katsotaan tarkemmin, merkitsee tämä pakanuuteen palaamista:\nkun ei evankeliumi perusta minkäänlaista kansallista uskontoa, on\njokainen pyhä sota mahdoton kristittyjen keskuudessa.\n\nPakanallisten keisarien aikana olivat kristityt sotilaat urhoollisia;\nkaikki kristityt kirjailijat vakuuttavat niin. Ja minä uskon sen: se\noli kilvoittelemista kunniasta pakanallisten joukkojen kanssa. Heti kun\nkeisarit muuttuivat kristityiksi, ei tätä kilvoittelua enään ollut; ja\nkun risti oli karkoittanut kotkan, hävisi roomalainen sankaruus\nkokonaan.\n\nMutta jättäkäämme nämä valtiolliset mietteet ja palatkaamme oikeuteen\nja määrätkäämme tämän tärkeän kohdan periaatteet. Oikeus, jonka\nyhteiskuntasopimus antaa ylimmälle valtiovallalle alamaisiin nähden, ei\nulotu, niinkuin olen jo sanonut, yli yhteisen hyödyn rajojen.\n\"Tasavallassa\", lausuu Argensonin markiisi, \"on kukin täysin vapaa\nsiinä, mikä ei tuota toisille vahinkoa\". Siinä on muuttumaton raja;\nsitä ei voida täsmällisemmin määrätä. En ole voinut kieltää itseltäni\nnautintoa viitata joskus tähän käsikirjoitukseen, vaikka yleisö ei sitä\ntunnekaan, kunnioittaakseni kuuluisan ja arvokkaan miehen muistoa,\nmiehen, joka säilytti ministerinäkin todellisen kansalaisen sydämen ja\noikeat ja järkevät mielipiteet maansa hallitsemisesta.\n\nAlamaiset ovat siis velvollisia tekemään ylimmälle valtiovallalle tiliä\nmielipiteistään vain sikäli kuin nämä mielipiteet ovat tärkeitä\nyhteisölle. Nythän on hyvinkin tärkeätä valtiolle, että jokaisella\nkansalaisella on sellainen uskonto, joka saa hänet rakastamaan\nvelvollisuuksiaan; mutta tämän uskonnon opinkappaleet kiinnittävät\nvaltion ja sen jäsenten huomiota vain sikäli kuin nämä opinkappaleet\nkoskevat siveysohjeita ja niitä velvollisuuksia, joita tämän uskonnon\ntunnustajan on täyttäminen muita kohtaan. Jokaisella voi lisäksi olla\nmillaisia mielipiteitä tahansa, ilman että ylimmän valtiovallan asiana\nolisi ottaa niistä selkoa; sillä kun tällä ei ole minkäänlaista\npätevyyttä toisessa maailmassa, niin ei sitä lainkaan koske se seikka,\nmillaisen kohtalon sen alamaiset saavat tulevassa elämässä, kunhan he\nvain ovat hyviä kansalaisia tässä elämässä.\n\nOn siis olemassa puhdas kansalaisuskontunnustus, jonka kohdat kuuluvat\nylimmän valtiovallan määrättäviin, ei varsinaisesti uskonnollisina\nopinkappaleina, vaan yhteistunteeseen kohdistuvina ajattelutapoina,\njoita ilman on mahdoton olla hyvä kansalainen ja uskollinen\nalamainen.[65] Voimatta velvoittaa ketään niitä uskomaan, saattaa se\nkarkoittaa valtiosta jokaisen, joka ei niitä usko; se saattaa\nkarkoittaa hänet, ei jumalattomana ihmisenä, vaan epäyhteiskunnallisena\nihmisenä, joka ei kykene rakastamaan vilpittömästi lakeja ja oikeutta\neikä uhraamaan tarvittaessa henkeänsä velvollisuudelleen. Jos taas\njoku, joka on julkisesti tunnustanut nämä opinkappaleet, menettelee\nniinkuin hän ei niihin uskoisikaan, rangaistakoon häntä kuolemalla: hän\non tehnyt rikoksista suurimman, hän on valehdellut lakien edessä.\n\nKansalaisuskonnon opinkappaleiden tulee olla yksinkertaisia.\nvähälukuisia, täsmällisesti kaavaeltuja, vailla selityksiä ja\nmuistutuksia. Kaikkivaltiaan, viisaan, laupiaan, huoltavan ja kaitsevan\njumaluuden olemassaolo, tuleva elämä, oikeamielisten onni, pahojen\nrangaistus, yhteiskuntasopimuksen ja lakien pyhyys, siinä myönteiset\nopinkappaleet. Mitä tulee kielteisiin, rajoitan ne yhteen ainoaan; se\non suvaitsemattomuus: se kuuluu hylkäämiimme uskonnonmuotoihin.\n\nNe, jotka eroiltavat toisistaan valtiollisen suvaitsemattomuuden ja\njumaluusopillisen suvaitsemattomuuden, erehtyvät minun nähdäkseni: nämä\nkaksi suvaitsemattomuutta ovat eroittamattomia. On mahdotonta elää\nrauhassa ihmisten kanssa, joita pitää kadotukseen tuomittuina; jos\nheitä rakastaisi, vihaisi Jumalaa, joka heitä rankaisee; täytyy\nehdottomasti joko kääntää heidät tai kiusata heitä kaikin tavoin. Missä\nikinä jumaluusopillinen suvaitsemattomuus on sallittu, siellä on sen\nmahdotonta olla vaikuttamatta yhteiskunnallisiinkin oloihin;[66] ja\nheti kun se pääsee niihin vaikuttamaan, ei ylin valtiovalta ole enään\nylin valtiovalta, ei edes maallisissa asioissa: siitä hetkestä ovat\npapit todellisia valtiaita ja kuninkaat ovat vain heidän\npalvelijoitaan.\n\nNykyään, jolloin ei enään ole eikä enää voi ollakaan ehdotonta\nkansallista uskontoa, on suvaittava kaikkia niitä uskontoja, jotka\nsuvaitsevat toisia, mikäli niiden opinkappaleissa ei esiinny mitään\nkansalaisvelvollisuuksien vastaista. Mutta jokainen, joka rohkenee\nsanoa: _Kirkon ulkopuolella ei ole mitään pelastusta_, on karkoitettava\nvaltiosta, ellei valtio ole kirkko ja ellei ruhtinas ole ylimmäinen\npappi. Sellainen opinkappale soveltuu vain jumalvaltaiseen\nhallitusmuotoon; jokaiseen muuhun yhdistettynä on se turmiollinen.\nSyyn, jonka tähden Henrik IV:n sanotaan omaksuneen roomalaiskatolisen\nuskonnon, pitäisi saada jokainen kunniallinen ihminen ja varsinkin\njokainen ajatteleva ruhtinas hylkäämään se.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nLoppusana.\n\n\nEsitettyäni valtio-oikeuden todelliset johtavat aatteet ja koetettuani\npystyttää valtion omalle perustalleen, olisi minun nyt vielä tuettava\nsitä sen ulkonaisilla suhteilla; mikä käsittäisi kansainvälisen\noikeuden, kaupan, sodan ja valloitusten oikeuden, julkisen oikeuden,\nliitot, neuvottelut. sopimukset y.m.s. Mutta tämä kaikki muodostaa\nuuden, minun rajoitetulle katseelleni liian avaran tutkimusalueen;\nminun olisi yleensäkin pitänyt suunnata se vain lähemmäs itseäni.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Laatikaamme liiton laatuisat säännöt.\n\n[2] \"Valtio-oikeuden oppineet tutkimukset eivät ole useinkaan muuta\nkuin vanhojen väärinkäytösten historiaa, ja huonossa asiassa on\nosoitettu sitkeyttä silloin kun on otettu vaivakseen tutkia niitä\nliiaksi\" (_Traité des intérêts de la France avec ses voisins_,\nkirjoittanut Argensonin markiisi). Niinpä juuri on Grotius tehnyt.\n\n[3] Kts. erästä Plutarkoksen pientä tutkielmaa, jonka nimenä on: _Onko\neläimillä järkeä?_\n\n[4] Roomalaiset, jotka ymmärsivät ja kunnioittivat sotaoikeutta\nparemmin kuin mikään muu maailman kansa, olivat niin tunnontarkkoja\ntässä suhteessa, ettei kansalaisen ollut sallittu palvella\nvapaaehtoisenakaan, ellei hän ensin ollut erikoisesti sitoutunut\ntaistelemaan vihollista ja nimenomaan jotakin määrättyä vihollista\nvastaan. Kun se legioona, missä nuorempi Cato suoritti ensimäistä\nasepalvelustaan Popiliuksen johdolla, oli laskettu hajalleen, kirjoitti\nCato Vanhempi Popiliukselle, että jos tämä salli hänen poikansa jatkaa\npalvelustaan käskynsä alaisena, täytyi hänellä vannottaa uusi\nsotilasvala, sillä kun ensimäinen oli käynyt mitättömäksi, ei hän enää\nvoinut kantaa aseita vihollisen tuhoksi. Ja samainen Cato kirjoitti\npojalleen, että tämän tuli tarkoin varoa menemästä taisteluun, ennen\nkuin hän oli vannonut uuden valan.\n\nTiedän kyllä, että minua vastaan voidaan vedota Clusiumin piiritykseen\nja muihin erikoistapauksiin. Mutta minä vetoan lakeihin ja tapoihin.\nRoomalaiset ovat harvimmin rikkoneet lakejansa, ja vain heillä onkin\nollut niin kauniit lait.\n\n[5] Tämän sanan oikea merkitys on melkein kokonaan unohtunut uudempien\nkansojen keskuudessa; useimmat pitävät kaupunkia kaupunkivaltiona ja\nporvaria (_bourgeois_) kaupunkivaltion kansalaisena (_citoyen_). He\neivät tiedä, että talot muodostavat kaupungin, mutta että kansalaiset\nmuodostavat kaupunkivaltion. Tästä samasta erehdyksestä saivat\nkartagolaiset ennen kalliisti maksaa. En ole lukenut nimitystä _cives_\nmilloinkaan annetun jonkun ruhtinaan alamaisille, ei edes muinoin\nmakedonialaisille, eikä meidän päivinämme englantilaisille, vaikka nämä\novatkin lähimpänä vapautta kuin kutkaan muut. Vain ranskalaiset\nomaksuvat muitta mutkilta nimen _kansalainen_, koska ei heillä ole\nsiitä minkäänlaista todellista käsitystä, niinkuin voi nähdä heidän\nsanakirjoistaankin: muutoinhan he tekisivät sen anastaessaan\nmajesteettirikoksen; tämä nimi merkitsee heidän keskuudessaan vain\nhyvettä eikä oikeutta. Kun Bodin halusi puhua meidän kansalaisistamme\nja porvareistamme, teki hän raskaan erehdyksen pitäessään molempia\nsamoina. Hra d'Alembert ei ole hairahtunut tässä suhteessa, vaan on\nkirjoituksessaan _Genève'istâ_ tarkoin eroittanut ne neljä ihmisluokkaa\n(jopa viisikin, jos niihin lisätään selvät muukalaiset), jotka\nkaupungissamme asuvat ja joista vain kaksi muodostaa valtion. Kukaan\nmuu ranskalainen kirjailija ei ole tietääkseni ymmärtänyt\n_kansalainen_-sanan oikeata merkitystä.\n\n[6] Milloin maassa on huono hallitus, on tämä tasa-arvoisuus vain\nnäennäinen ja pettävä; sen tehtävänä on yksinomaan köyhän pysyttäminen\nkurjuudessaan ja rikkaan anastuksissaan. Tosiasiallisesti ovatkin lait\naina hyödyksi niille, joilla jotakin on, ja vahingoksi niille, joilla\nei ole mitään; mistä seuraa, että yhteiskuntatila on edullinen\nihmisille vain sikäli kuin heillä kaikilla on jotakin ja kuin ei\nkellään heistä ole liikaa.\n\n[7] Jotta tahto olisi yleinen, ei ole aina välttämätöntä, että se on\nyksimielinen, mutta välttämätöntä on, että kaikki äänet lasketaan;\njokainen nimenomainen huomiottajättäminen rikkoo yleisyyden.\n\n[8] \"Jokaisella edulla\", sanoo Argensonin markiisi, \"on erilaiset\nperusteet. Kahden yksityisedun sopusointu syntyy vastakohtana\nkolmannelle.\" Hän olisi voinut lisätä, että kaikkien etujen sopusointu\nsyntyy vastakohtana jokaisen yksityisen edulle. Ellei olisi lainkaan\nerilaisia etuja, niin yhteistä etua tuskin huomattaisiin, tällä kun ei\nolisi koskaan mitään estettä: kaikki kävisi itsestään ja valtiotaito\nlakkaisi olemasta taito.\n\n[9] \"Totta on\", sanoo Machiavelli, \"että eräät jakautumiset ovat\nvahingollisia valtiolle, toiset taas hyödyllisiä: vahingollisia ovat\nne, jotka synnyttävät lahkoja ja puolueita; hyödyllisiä ne, jotka eivät\nanna aihetta mihinkään lahkoihin eikä puolueisiin. Ellei siis valtion\nperustaja kykenekään estämään vihollisuuksia siinä syntymästä, niin\ntulee hänen ainakin estää niiden kehkeytyminen lahkoiksi.\" (_Firentsen\nHistoria_, VII 1.) [Rousseau esittää Machiavellin tekstin\nitaliankielisenä.]\n\n[10] Tarkkaavat lukijat, minä pyydän teitä, älkää kiirehtikö syyttämään\nminua tässä ristiriitaisuudesta. En ole voinut kielen köyhyyden takia\nvälttää sitä oppisanoissa, mutta odottakaa.\n\n[11] Tällä sanalla en tarkoita yksinomaan ylimysvaltaa tai\nkansanvaltaa, vaan yleensä jokaista hallitusta, jota ohjaa yleistahto,\nmikä on laki. Ollakseen oikeudenmukainen ei hallitus saa sekaantua\nylimpään valtiovaltaan, vaan täytyy sen olla ylimmän vallan palvelija:\nsilloin on yksinvaltakin tasavalta. Tämä asia selviää seuraavassa\nkirjassa.\n\n[12] Kansa tulee kuuluisaksi vasta sitten kun sen lainsäädäntö alkaa\nrappeutua. On tietymätöntä, kuinka monta vuosisataa Lykurgoksen\nlakijärjestelmä oli vaikuttanut spartalaisten onneksi, ennenkuin heistä\ntuli puhe muussa Kreikassa.\n\n[13] Tämä vuorokeskustelu on yleisimmin tunnettu nimellä _Politikos\n(Hallitusmies)_. Suom. huom.\n\n[14] Jotka pitävät Calvinia vain jumaluusoppineena, tuntevat huonosti\nhänen neronsa laajuuden. Meidän viisaiden säädöstemme laatiminen, johon\nhän otti tehokkaasti osaa, tuottaa hänelle yhtä paljon kunniaa kuin\nhänen _Institutionsa_. Millaisia mullistuksia aika toimittaneekaan\nmeidän jumalanpalveluksessamme, niin kauvan kuin isänmaan ja vapauden\nrakkaus ei ole sammunut keskuudestamme, ei ole milloinkaan lakattava\nsiunaamasta tämän suuren miehen muistoa.\n\n[15] \"Tosiaankaan\", sanoo Machiavelli, \"ei ole niinkään kansan\nkeskuudessa esiintynyt erikoista lainsäätäjää, joka ei olisi\nturvautunut Jumalaan, koska hän ei olisi muutoin saanut lakejaan\nhyväksytyiksi; onkin olemassa useita hyödyllisiä totuuksia, joista\nviisaalla miehellä saattaa olla tietoa, ilman että niissä näkyisi niin\nilmeistä järkeä, että ne kykenisivät muitakin vakuuttamaan.\"\n(_Tutkielmia Titus Liviuksesta_, I kirja, 11. luku.) [Tässäkin esittää\nRousseau Machiavellin tekstin alkukielellä. Suom. huom.]\n\n[16] Kuuluisa englantilainen jumaluusoppinut (kuollut v. 1779).\nSuom. huom.\n\n[17] Ellei kahdesta naapurikansasta toinen voisi tulla toimeen ilman\ntoista, olisi moinen tilanne sangen hankala edelliselle ja sangen\nvaarallinen jälkimäiselle. Sellaisessa tapauksessa pyrkisi jokainen\nviisas kansa hyvin pian vapauttamaan toisen tästä riippuvaisuudesta.\nKeskelle Meksikon valtakuntaa saarrettu Thlascalan tasavalta piti\nparempana tulla toimeen ilman suolaa kuin ostaa sitä meksikolaisilta\ntai ottaa sitä edes vastaan ilmaiseksi. Viisaat thlascalalaiset näkivät\ntämän anteliaisuuden alle kätkeytyvän ansan. He pysyttelivät vapaina;\nja tästä pienestä valtiosta, joka oli suljettu tämän suuren valtakunnan\nsisään, tuli vihdoin sen häviön ase.\n\n[18] Tahdotteko siis tehdä valtion lujaksi? Lähentäkää äärimmäisiä\nasteita niin paljon kuin mahdollista; älkää suvaitko äveriäitä ihmisiä,\nälkääkä myös kerjäläisiä. Nämä kaksi luokkaa, jotka ovat luonnostaan\neroittamattomia, ovat yhtä tuhoisia yhteishyvälle; toisesta tulevat\ntyrannien kannattajat, toisesta tyrannit: heidän välillään käydään aina\nkauppaa valtion vapaudesta; yksi sen ostaa ja toinen sen myy.\n\n[19] \"Moni ulkomaankaupan haara\", sanoo Argensonin markiisi, \"tarjoaa\ntuskin muuta kuin näennäistä hyötyä valtakunnalle yleensä: se saattaa\nrikastuttaa muutamia yksityisiä, jopa muutamia kaupunkejakin; mutta\nkansakunta kokonaisuudessaan ei voita siinä mitään, eikä väestön ole\nsiitä suinkaan sen parempi olla\".\n\n[20] Montesquieu. Suom. huom.\n\n[21] Niin annetaan Venetsiassa neuvostolle nimi _Hänen Jaloutensa.\nRuhtinas_ silloinkin, kun dogi ei ole saapuvilla.\n\n[22] Montesquieu: Lakien henki, III. kirja, 3. luku. Suom. huom.\n\n[23] Posenin maaherra, Puolan kuninkaan isä, Lotringenin herttua.\n\"Pidän vaarallista vapautta parempana kuin rauhallista orjuutta.\"\nSuom. huom.\n\n[24] Rousseau käyttää ranskalaista sanaa _prêtres_ (papit), joka on\nlatinan välityksellä muodostunut kreikkalaisesta sanasta _presbyteros_:\ntämä presbyteros, samoinkuin _senaatti_ (senatus: senex = vanhus) ja\n_gerontit_ (gerontes = vanhukset), merkitsee _vanhempaa_ ja siis\nkokeneempaa henkilöä tai henkilöryhmää, mitä Rousseau näiden nimien\nluettelemisella haluaakin lausua. Suom. huom.\n\n[25] Onkin selvää, ettei muinaisten roomalaisten käyttämä sana\n_optimaatit_ suinkaan tarkoita parhaita, vaan mahtavimpia.\n\n[26] On erinomaisen tärkeätä määrätä laeilla hallitusmiesten vaalitapa:\nsillä jos se heitetään ruhtinaan tahdosta riippuvaksi, ei voida välttyä\njoutumasta perinnölliseen ylimysvaltaan, niinkuin on käynyt _Venetsian_\nja _Bernin_ tasavalloissa. Niinpä onkin edellinen jo aikaa sitten\nhajonnut valtiona; mutta jälkimäinen on pysynyt yhäti pystyssä\nsenaattinsa erinomaisen viisauden turvin: se on hyvin kunnioitettava ja\nhyvin vaarallinen poikkeus.\n\n[27] Vrt. _Valtio-oppia_, III. kirjaa, 14. lukua sekä IV. k., 10. ja\n11. 1. Suom. huom.\n\n[28] Machiavelli oli kunnon mies ja kelpo kansalainen, mutta Medicien\nhuoneeseen sidottuna oli hänen pakko keskellä isänmaansa sortoa peittää\nvapaudenrakkauttaan. Jo hänen inhoittavan sankarinsa valinta osoittaa\nkyllin selvästi hänen salaisen tarkoituksensa; ja hänen _Ruhtinaansa_\njulistamien sekä hänen Titus Livius-tutkielmissaan ja Firentsen\nhistoriassaan esiintyvien menettelyohjeiden vastakkaisuus todistaa,\nettä tällä syvällisellä valtiomiehellä on tähän asti ollut vain\npintapuolisia tai epärehellisiä lukijoita. Rooman hovi on ankarasti\nkieltänyt hänen kirjansa. Sen minä uskon kernaasti: sitähän hän\nselvimmin kuvaakin.\n\n[29] Jutun on Rousseau saanut niin uutterasti lukemaltaan\nPlutarkokselta. Suom. huom.\n\n[30] \"Sillä hyödyllisin ja samalla lyhyin keino saada selville, mikä on\nhyvää ja mikä pahaa, on ajatella, mitä et ole tahtonut ja mitä taas\nolet tahtonut toisen ruhtinaan hallitessa.\" (Tacituksen historiateoksen\nI. kirja, 16. luku.) Suom. huom.\n\n[31] Hallitusmiehestä.\n\n[32] Ranskalainen tutkimusmatkailija (1643-1713), joka kuvaili\nvarsinkin Persiaa ja Itä-lntiaa. Suom. huom.\n\n[33] Rousseau kirjoittaa _cuzcuz_; yleisin muoto on _couscou_, mutta\ntavataan myös sellaisia kirjoitustapoja kuin _cousse-couche_ ja\n_couchecouche_. Sana on lainattu Antillien kreolinkielestä ja\ntarkoittaa _tähkämesiheinän_ (Holcus spicatus) jyvää, jota neekerit\nkäyttävät ravintonaan. Pari _Holcus_-lajia esiintyy hyvin harvinaisina\nSuomessakin, ja tämän heinäkasvin eräät sukulaiset, kuten esim.\n_Andropogon sorghum_ (\"durrah\", \"iilja\") ovat Afrikan kansojen\npääviljoja. Suom. huom.\n\n[34] _Maniok_-kasvin juurimukuloista tehdyt jauhot tai leipä. Maniok on\nAmerikan ja Afrikan kuumien vyöhykkeiden tärkeimpiä viljelyskasveja.\nSitä nimitetään myös _kassavapensaaksi_. Suom. huom.\n\n[35] Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, mitä minä sanoin Toisen\nkirjan yhdeksännessä luvussa suurten valtioiden haitoista; sillä siellä\noli kysymys hallituksen vallasta jäseniinsä nähden, kun taas tässä on\npuhe sen voimasta alamaisiin nähden. Sen hajallaan asuvat jäsenet ovat\nsen tukikohtina sen vaikuttaessa kaukaa kansaan, mutta sillä ei ole\nmitään tukikohtaa vaikuttaakseen suoraan näihin jäseniinsä. Niinpä siis\nmuodostaa yhdessä tapauksessa vipuvarren pituus sen heikkouden,\ntoisessa taas sen voiman.\n\n[36] Saman periaatteen mukaan on arvosteltava vuosisatoja, jotka\nansaitsevat etusijan siitä syystä, että ihmiskunta on niiden kuluessa\nparhaiten menestynyt. On liiaksikin ihailtu niitä aikakausia, jolloin\non nähty kirjallisuuden ja taiteiden kukoistavan, tutkimatta syvemmin\nniiden viljelemisen salaista tarkoitusta, ottamatta huomioon niiden\ntuhoisaa vaikutusta. _Idque apud imperitos humanitas vocabatur, quum\npars servitutis esset_. [Tacitus, _Julius Agricolan elämäkerta_, kpl.\nXXI: \"Ja nämä typerät ihmiset nimittivät sivistykseksi sitä, mikä oli\nosa heidän orjuuttaan.\"] Emmekö sitten milloinkaan opi näkemään\nkirjojen antamissa ohjeissa sitä karkeata oman edun tavoittelua, joka\npanee niiden tekijät puhumaan? Ei, mitä he mahtanevatkaan sanoa:\nmilloin joku maa loistostaan huolimatta menettää asukkaitaan, niin ei\nole totta, että kaikki käy hyvin, eikä se seikka, että jollakin\nrunoilijalla on sadantuhannen markan tulot, riitä tekemään hänen\nvuosisadastaan parasta kaikista. Täytyy katsoa vähemmän päämiesten\nnäennäistä rauhaa ja varmuutta kuin kokonaisten kansakuntien ja\nvarsinkin väkirikkaimpien valtioiden hyvinvointia. Rakeet voivat\nhävittää muutamia maakuntia, mutta saavat harvoin aikaan nälänhädän.\nKapinat, kansalaissodat säikähdyttävät kovin päämiehiä; mutta ne eivät\nole kansojen todellisia onnettomuuksia, näillä kun voi olla suorastaan\nhengähtämisen aika silloin kun kiistellään siitä, kuka pääsee niiden\ntyranniksi. Niiden pysyvästä tilasta syntyy niiden todellinen menestys\ntai hätä; milloin kaikki on poljettu ikeen alle, silloin kuihtuu\nkaikki, silloin tuhoavat päämiehet niitä mielin määrin ja _ubi\nsolitudinem faciunt, pacem appellant_ [Tacitus, _Julius Agricolan\nelämäkerta_, kpl. XXX: \"kun he tekevät maan autioksi, nimittävät he\nsitä rauhaksi\"]. Kun maan mahtavain rettelöimiset myllersivät\nRanskan kuningaskuntaa ja kun Pariisin piispanapulainen kuljetti\nparlamentissakin tikaria taskussaan, niin ei se estänyt Ranskan kansaa\nelämästä onnellisena ja lukuisana kunniallisen ja vapaan hyvinvoinnin\nhelmassa. Muinoin kukoisti Kreikka mitä julmimpien sotien raivotessa:\nveri vuoti siellä virtoinaan, ja kuitenkin oli koko maa täynnä ihmisiä.\n\"Näytti siltä\", sanoo Machiavelli, \"että meidän tasavaltamme voima vain\nkasvoi murhien, maanpakotuomioiden, kansalaissotien keskellä\". Sen\nkansalaisten kunto, heidän tapansa, heidän riippumattomuutensa tekivät\nenemmän sen vahvistamiseksi kuin kaikki sen riidat sen heikontamiseksi.\nHiukkanen kuohuntaa luo pontevuutta mieliin, ja ihmissuvun saa\ntodellakin menestymään vähemmän rauha kuin vapaus.\n\n[37] Venetsian tasavallan hidas muodostuminen ja kehittyminen\nlaguuniensa keskellä tarjoaa huomattavan esimerkin tällaisesta\nsiirtymisestä: ja varsin kummallista on, että venetsialaiset näyttävät\ntuhannenkahdensadan vuoden kuluttua olevan vasta toisessa asteessa,\njoka alkoi _Serrar di Consiglio'lla_ v. 1198. Mitä tulee muinaisiin\nherttuoihin, joista heitä moititaan, niin on todistettu, mitä siitä\nsitten sanoneekaan _Squittinio della libertà veneta_, etteivät he ole\nsuinkaan olleet heidän täysivaltaisia hallitsijoitaan.\n\nVarmaankaan ei olla esitykseni vastustamiseksi vetoamatta Rooman\ntasavaltaan, joka seurasi, sanottanee, aivan päinvastaista\nkehityskulkua, siirtyessään yksinvallasta ylimysvaltaan ja\nylimysvallasta kansanvaltaan. Minä en ajattele läheskään niin.\n\nRomuluksen ensimäinen laitos oli sekahallitus, joka piankin turmeltui\nitsevaltiudeksi. Erikoisista syistä hävisi valtio ennen aikaansa, aivan\nniinkuin nähdään vastasyntyneen lapsenkin kuolevan ennen miehenikään\nehtimistään: Tarquiniusten karkoitus oli todellinen tasavallan\nsyntymisen hetki. Mutta se ei saanut aluksi pysyvää muotoa, koska\ntehtiin vain puolet työstä, kun ei poistettu patriisijärjestelmää.\nSillä kun tällä tavalla perinnöllinen ylimysvalta, joka on pahin\nlaillisista hallituksista, jäi ristiriitaan kansanvallan kanssa, ei\nyhäti epävarma ja häilyvä hallitusmuoto päässyt vakiintumaan, niinkuin\nMachiavelli on osoittanut, ennenkuin asetettiin kansantribuunit: vasta\nsilloin oli olemassa todellinen hallitus ja oikea kansanvalta. Kansa ei\ntosiaan ollut silloin vain ylin valtiovalta, vaan myös hallitusmies ja\ntuomari; senaatti oli vain alempi virasto, jonka oli määrä tasoittaa ja\nkeskittää hallitusta; ja konsulitkin, vaikka olivatkin patriiseja,\nvaikka olivatkin ensimäisiä hallitusmiehiä, vaikka olivatkin\nrajattomalla vallalla varustettuja päälliköitä sodassa, olivat Roomassa\nvain kansan puheenjohtajia.\n\nSiitä lähtien nähtiin myös hallituksen seuraavan luontaista\ntaipumustaan ja pyrkivän voimakkaasti ylimysvaltaan. Kun\npatriisijärjestelmä oli hävinnyt kuin itsestään, ei ylimysvalta\nperustunut enää patriisikuntaan niinkuin Venetsiassa ja Genovassa, vaan\nsenaatin virkakuntaan, johon kuului sekä patriiseja että plebeijejä,\njopa tribuunienkin virkakuntaan silloin kun se alkoi anastaa itselleen\ntehokasta valtaa: sillä nimethän eivät vaikuta mitään itse asioihin; ja\nmilloin kansalla on päämiehiä, jotka hallitsevat sen puolesta, niin\nmikä nimi näillä päämiehillä liekin, kysymys on aina ylimysvallasta.\n\nYlimysvallan väärinkäytöksistä syntyivät kansalaissodat ja\ntriumviraatti. Sulla, Julius Caesar, Augustus olivat itse asiassa\ntodellisia yksinvaltiaita; ja vihdoin hajosi valtio Tiberiuksen\nitsevaltiuden aikana. Rooman historia ei siis suinkaan osoita\nperussääntöäni vääräksi, vaan vahvistaa sitä yhä.\n\n[38] _Omnes enim et habentur et dicuntur tyranni qui potestate utuntur\nperpetua, in ea civitate quae libertate usa est_. [Cornelius Nepos,\n_Miltiades_, kpl. VIII: \"Sillä tyranneina pidetään ja tyranneiksi\nsanotaan kaikkia niitä, jotka käyttelevät pysyväistä valtaa valtiossa,\njoka on ennen nauttinut vapautta.\"] On kyllä totta, että Aristoteles\n(_Nikomakholainen siveysoppi_, VIII kirja 10. luku) eroittaa tyrannin\nkuninkaasta sikäli että edellinen hallitsee omaksi hyödykseen ja\njälkimäinen yksinomaan alamaistensa hyödyksi; mutta paitsi sitä, että\nyleensä kaikki kreikkalaiset kirjailijat ovat käyttäneet tätä\ntyrannisanaa toisessa merkityksessä, niinkuin selviää varsinkin\nKsenophonin _Hieronista_, seuraisi Aristoteleen eroituskäsityksestä,\nettei maailman alusta alkaen olisi vielä ollut olemassa ainoatakaan\nkuningasta.\n\n[39] Jotakuinkin siinä merkityksessä, mikä tälle nimitykselle annetaan\nEnglannin parlamentissa (_orateur; speaker_). Näiden tointen\nsamanlaisuus olisi saattanut konsulit ja tribuunit riitaan keskenään,\nvaikkapa kaikki tuomiovalta olisi ollutkin lakkautettu.\n\n[40] _Le tiers-état_. Niin oli laita juuri Ranskassa. Suom. huom.\n\n[41] Jos kylmissä maissa omaksuttaisiin itämaalaisten ylellisyys ja\nveltot tavat, olisi se samalla heidän kahleittensa omaksumista, se\nolisi niihin sitoumista vielä lujemmin kuin he.\n\n[42] Sen aijoin tehdä myöhemmin tässä teoksessa silloin kun minä\nulkomaisia suhteita käsitellessäni olisin tullut valtioliittoihin,\naivan uuteen aiheeseen, jonka johtavat aatteet ovat vielä\nselvittämättä.\n\n[43] Luonnollisestikin sillä edellytyksellä, ettei lähdetä maasta\nvelvollisuuksia pakoon ja yritetä väistää isänmaan palvelemista silloin\nkun se tätä palvelusta tarvitsee. Pakeneminen olisi silloin rikollista\nja rangaistavaa; se ei olisi enää poistumista, vaan karkaamista.\n\n[44] _Historiateos_, I. kirja, 85. luku.\n\n[45] Tällöin on aina ajateltava vapaata tilaa: sillä muutoinhan\nsaattavat perhe, kiinteä omaisuus, turvapaikan puute, pakko, väkivalta\npidättää asukkaan maassa vastoin hänen tahtoaan; ja silloin ei\nyksinomaan hänen oleskelunsa edellytä enää hänen suostumustaan\nsopimukseen tai sopimuksen loukkaamiseen.\n\n[46] Genovassa on vankiloiden julkipuolella ja kaleerivankien kahleissa\nluettavana sana _Libertas_ (Vapaus). Tämä kilpikirjoituksen\nkäyttämistapa on kaunis ja oikea. Vain kaikensäätyiset pahantekijät\nestävät tosiaan kansalaista olemasta vapaa. Maassa, missä kaikki\nsellaiset henkilöt olisivat kaleereilla, nautittaisiin täydellisintä\nvapautta.\n\n[47] _Lakien henki_, II. kirja, 2. luku. Suom. huom.\n\n[48] Abbé Charles-Irénée de Saint-Pierre (1658-1743), tunnettu\nvarsinkin kirjastaan _Ikuisen rauhan suunnitelma_. Suom. huom.\n\n[49] _Rooman_ nimi, jonka väitetään johtuvan _Romuluksesta_, on\nkreikkaa ja merkitsee _voimaa_; _Numan_ nimi on kreikkaa myös ja\nmerkitsee _lakia_. Onko todennäköistä, että tämän kaupungin molemmilla\nensimäisillä kuninkailla oli jo ennakolta nimet, jotka niin hyvin\nvastasivat heidän myöhempiä tekojaan?\n\n[50] Ramnenses.\n\n[51] Tatienses.\n\n[52] Luceres.\n\n[53] Minä sanon _Mars-kentälle_, koska kansa kokoontui sinne\nkenturioittain; molemmissa toisissa muodoissaan kokoontui kansa\nForumille tai muualle, ja silloin oli _capite censi'llä_ yhtä paljon\nvaikutusta ja valtaa kuin ylhäisimmilläkin kansalaisilla.\n\n[54] Tämän arvalla määrätyn kenturian nimenä oli _praerogativa_, koska\nse oli ensimäinen, jonka mieltä kysyttiin; ja siitä on tullut sana\n_prérogative_ (etuoikeus).\n\n[55] Custodes, dirigitores, rogatores suffragiorum.\n\n[56] Tämä nimitys tapahtui salaa, yöllä, ikäänkuin olisi hävetty\nkohottaa joku lakien yläpuolelle.\n\n[57] Tästä hän ei saattanut olla varma diktaattoria ehdottaessaan:\neihän hän uskaltanut itseään nimittää, eikä hän taas toiselta puolen\nvoinut luottaa siihenkään, että hänen virkaveljensä nimittäisi juuri\nhänet.\n\n[58] Tässä luvussa viittaan vain siihen, mitä olen käsitellyt laveammin\nkirjeessäni hra d'Alembert'ille.\n\n[59] He olivat kotoisin eräästä toisesta saaresta, jonka nimeä kielemme\nhienotunteisuus estää minua tässä tilaisuudessa mainitsemasta.\n\n[60] _Tuomarein kirja_, XI, 24. Näin kuuluu suomalainen käännös.\nVulgatan teksti on seuraava: _Nonne ea quae possidet Chamos deus tuus,\ntibi jure debentur?_ (Eivätkö kaikki ne, mitä sinun jumalasi Kamos\nomistaa, kuulu oikeuden mukaan sinulle?) Rousseaun käännös kuuluu:\n_Eikö sen omistamista, mikä kuuluu Kamokselle, teidän jumalallenne, ole\noikeuden mukaisesti teille myönnettävä? Me omistamme samalla\nperusteella maat, jotka meidän voittoisa Jumalamme on itselleen\nhankkinut_. Esitettyään alahuomautuksessa Vulgatan tekstin, jatkaa\nRousseau: Isä de Carrières on kääntänyt: _Ettekö luule teillänne olevan\noikeutta omistaa sitä, mikä kuuluu Kamokselle, teidän jumalallenne?_\nMinä en tunne heprealaisen tekstin ajatusta; mutta minä näen, että\nJefta Vulgatassa tunnustaa tosiasiallisesti Kamosjumalan oikeuden ja\nettä ranskalainen kääntäjä heikontaa tätä tunnustusta lisäämällä\ntekstiin sanat _selon vous_ (teidän mielestänne), joita ei ole\nlatinalaisessa tekstissä.\n\nUudemmissa ranskalaisissa raamatunkäännöksissä ei ole näitä Rousseaun\nmoittimia sanoja. -- Suom. huom.\n\n[61] On päivänselvää, ettei phokilaisia vastaan käyty n.s. pyhä sota\nollut suinkaan mikään uskonsota. Sen tarkoituksena oli pyhänraastajain\nrankaiseminen eikä suinkaan vääräuskoisten kukistaminen.\n\n[62] On hyvin huomattava, etteivät papistoa liitä kokonaisuudeksi niin\npaljon varsinaiset seurat, kuten Ranskassa, kuin kirkkojen yhteys.\nKirkkojen yhteys ja kirkosta eroittaminen muodostavat papiston\nyhteiskunnallisen sopimuksen, sopimuksen, jonka avulla se on aina oleva\nkansojen ja kuninkaiden valtias. Kaikki papit, jotka pitävät yhteyttä\nkeskenään, ovat kansalaiskumppanuksia, vaikka he sitten asuisivat\nkahdessa päässä maailmaa. Tämä keksintö on valtiotaidon mestariteos.\nPakanallisten pappien keskuudessa ei ollut mitään sellaista\nhavaittavana: niinpä eivät he ole koskaan muodostaneetkaan yhtenäistä\npappiskuntaa.\n\n[63] Katsokaa m.m. eräästä Grotiuksen 11 p. huhtik. 1643 päivätystä ja\nveljelle lähetetystä kirjeestä, mitä tämä oppinut mies hyväksyy ja mitä\nhän paheksuu _de Cive_-kirjasta. On kyllä totta, että hän lempeyteen\ntaipuvaisena näyttää antavan tekijälle hyvän anteeksi pahan tähden;\nmutta kaikki eivät ole niin laupiaita.\n\n[64] Ollos jumalille pyhitetty > ollos jumalille uhrattu > ollos\nkirottu. Suom. huom.\n\n[65] Puolustaessaan Catilinaa koetti Caesar todistaa opin sielun\nkuolevaisuudesta oikeaksi. Sitä kumotakseen eivät Cato ja Cicero\nsuinkaan tuhlanneet aikaa filosofoimisiin: he tyytyivät osoittamaan,\nettä Caesar puhui huonon kansalaisen tavoin ja esitti valtiolle\nvahingollisia mielipiteitä. Ja tosiaan: _siitä_ asiastahan oli Rooman\nsenaatin annettava tuomionsa, eikä suinkaan mistään jumaluusopillisesta\nkysymyksestä.\n\n[66] Kun avioliitto esimerkiksi on yhteiskunnallinen sopimus, on siitä\nmyös yhteiskunnallisia seurauksia, joita ilman yhteiskunnan olisi\nsuorastaan mahdotonta pysyä pystyssä. Olettakaamme siis, että papiston\nonnistuu vallata itselleen yksinomainen oikeus vahvistaa tämä\nsopimus, oikeus, joka sen täytyykin välttämättä anastaa jokaisen\nsuvaitsemattoman uskonnon mukaan. Eikö ole silloin selvää, että kun se\ntaitavasti käyttelee kirkon valtaa, se tekee tyhjäksi ruhtinaan vallan,\nruhtinaan, jolla on enää vain sen verran alamaisia kuin papisto\nsuvaitsee sille jättää? Jos tällä papistolla on vapaus vihkiä\navioliittoon tai ei vihkiä ihmisiä aina sen mukaan, onko heillä tai\neikö heillä ole se tai se usko; sen mukaan, hyväksyvätkö he tai\nhylkäävätkö he sen tai sen opinkaavan; sen mukaan, ovatko he tämän\npapiston enemmän tai vähemmän hartaita kannattajia: eikö ole selvää,\nettä tämä papisto viisaasti ja lujasti toimiessaaan hallitsee yksinään\nperintöjä, virkoja, kansalaisia, jopa valtiotakin, joka ei voisi pysyä\npystyssä, koska sen muodostaisivat enää vain pelkät äpärät? Mutta,\nsanottanee, voidaanhan väärinkäytöksistä valittaa, voidaanhan haastaa\noikeuteen, voidaanhan julkaista asetuksia, voidaanhan kirkon maallinen\nomaisuus ottaa takavarikkoon. Kuinka naurettavaa! Papisto, jos sillä on\nhiukankin, minä en sano rohkeutta, vaan tervettä järkeä, antaa kaiken\ntämän tapahtua ja jatkaa entiseen tapaansa; se antaa kaikessa rauhassa\nvalittaa, haastaa, julistaa, takavarikoida ja pysyy lopultakin\nvaltiaana. Eipä ole minun nähdäkseni suurikaan uhraus luopua osasta,\nkun varmasti tietää anastavansa kaikki.\n\n\n\n"]