[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOdEqcs7ZLGAV0qfOhqRX2QqFE4XNEFNLDdxK3QzaDsA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1445,"Kertomuksia I","Gorki, Maksim",1868,1936,"1445-gorki-maksim-kertomuksia-i","1445__Gorki_Maksim__Kertomuksia_I",null,"novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1892,1902,23299,142013,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Gorkin varhaisia novelleja sisältävä kokoelma kuvaa yhteiskunnan laitapuolen kulkijoita, kuten mustalaisia ja satamatyöläisiä. Tarinat yhdistävät karua realismia ja romantiikkaa, painottaen yksilön vapaudenkaipuuta ja elämänvoimaa.","Maksim Gorkin 'Kertomuksia I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1445.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA I\n\nKirj.\n\nMaksim Gorjki\n\n\nSuom. K. Suomalainen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1902.\n\nOsakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n Radda (Makár Tshudrá).\n Arhippa vaari ja Lenjka.\n Sinihaukan laulu.\n Tshelkash.\n\n\n\n\nRADDA\n\n(Makár Tshudrá)\n\n\nMereltä puhalsi kostea, kylmä tuuli. Aalto loiskui rantaa vastaan,\nmerenpuoleiset pensaat suhisivat, ja näitten kumpaisenkin umpimielistä\nmelodiaa tuuli kantoi kauas arolle. Villisti! toivat puuskat tullessaan\nkohmettuneita, näivettyneitä ja keltaisia lehtiä ja heittivät ne\nnuotioon. Silloin liekki leimahti, meitä ympäröivän yön pimeys vavahti\nja siirtyi arasti syrjemmälle. Hetkeksi silloin ilmeni näkyviin\nvasemmalla ääretön aro, oikealla silmänkantamaton meri ja suoraan\nedessäni Makár Tshudrá, vanha, kookasvartaloinen mustalainen, joka\ntäällä oli leirissä hevosia paimenessa. Leiri oli puolensadan askeleen\npäässä meistä.\n\nHän ei välittänyt siitä, että kylmä tuuli oli lyönyt auki hänen\ntshekmeninsä, paljastaen hänen karvaisen, ruskean rintansa, ja pieksi\nnyt armotta sitä. Puoleksi makaavassa, kauniissa, vapaassa ja\nmahtavassa asennossa hän siinä loikoi, määränperäisesti imeskellen\nsuurta piippuansa, päästellen suusta sekä sieramista paksuja savupilviä\nja kiinteästi tuijottaen minun pääni ylitse jonnekin arojen\nkuolonhiljaiseen pimeyteen. Siinä hän puheli minun kanssani yhtä\nmittaa, yrittämättäkään suojella itseänsä tuulen tuimilta puuskilta.\n\n-- Vai vaellat vainen? Siinä teet oikein. Hyvän oletkin valinnut osan,\nkotkaseni. Niin sen ollakin pitää: vaella vain ja katsele, ja kun olet\nkylliksesi katsellut, niin oikaise itses sitten ja kuole. Sen pituinen\nse.\n\n-- Elämääkö? Muita ihmisiä, niinkö? -- jatkoi hän, epäuskoisesti\nkuultuaan minun vastaukseni tuohon hänen \"näin sen ollakin pitää\". --\nHoh-hoo! Mitäs sinä niillä näkemilläsi teet? Etkös sinä ole elämää,\nsinä itse? Muut ne elävät sinuttakin ja elävät ikänsä loppuun. Luuletko\nsinä, että sinua kukaan tarvitsee? Et sinä ole leipä etkä sauva; sinua\nei siis kukaan tarvitse.\n\n-- Oppia ja opettaa, muka, niinkö sanot? Voitkos sinä oppia tekemään\nihmisiä onnellisiksi? Etpä vainkaan. Vuota vielä, kunnes pääsi on\nharmaa, ja puhu sitten, että pitää opettaa. Mitä pitää opettaa muka?\nKukin tietää, mikä hänelle on tarpeen. Viisas ottaa kaikki, tyhmä ei\nsaa mitään. Oma on opettajansa kukin.\n\n-- Hassua väkeä, nuo sinun ihmisesi! Yhteen läjään lyyhistyivät ja\nsiinä toisiansa henkitoreille likistävät, ja tilaa maailmassa olisi,\nnäethän sinä. -- Hän viittasi arolle. -- Ja yhä ne työtä tekevät.\nMiksi, ketä varten? Ei tiedä yksikään. Mies tuossa kyntää peltoa.\nHikihelmin hänestä voimat maahan vuotaa, ja samaan maahan hän sitten\nitsensä oikaisee ja siihen mätänee. Eikä jää hänestä jäljelle yhtään\nmitään, eikä hän pelloltansa sieltä mitään näe. Pöllönä eli ja pöllönä\nkuolee.\n\n-- Maatako kaivelemaan hän tänne syntyikin, kuollakseen sitten,\nennenkuin ennättää edes oman hautansakaan kaivaa? Tietääkö hän, mitä\nvapaus on? Käsittääkö hän aron avaruutta? Kun meren-aalto haastaa,\ntunteeko hän iloa sydämessään? Ja! Orja hän on syntymähetkestä saakka,\nja orjana hän pysyy ikänsä kaiken. Sen pituinen se! Mitä hän kykenee\nitselleen tekemään? Panemaan narun kaulaansa, jahka hiukan viisastuu.\n\n\"Mutta minä, kuulehan, olen 58 ajast'ajan kuluessa nähnyt niin paljon,\nettä jos olis panna kaikki tämä paperille, niin ei mahtuis\ntuhanteenkaan sellaiseen konttiin kuin sinulla on. Sanopas, missä\nmaissa minä en ole ollut! Etpä kykenekään sanomaan. Sin'et edes tunne\nnimelleenkään niitä seutuja, missä minä olen ollut. Niin sitä pitää\nelää: vaella vaan ja vaella. Sen pituinen se. Älä kauan seiso yhdessä\nkohdin -- mitä siitä lähtee? Yö ja päivä ne iät kaiket maan ympäri\njuoksevat, toisiansa tavoittelevat; juokse sinäkin äläkä mietiskele\nelämää, muutoin kyllästyt siihen. Miettimään kun rupeat, samassa et\nenää elämääkään rakasta. Niin se aina käy. Sellaista on sattunut\nminullekin. Hohhoh! On niinkin.\n\n\"Istuin kerran tyrmässä, Galitshinassa. Mitäs varten minä maailmassa\nelän? -- Näin iski kerran mieleeni, kun oli ikävä, -- ja tyrmässä on\nikävä, voi kuinka onkaan ikävä siellä, kotkaseni! -- Ikkunasta minä\nkatsahdin ulos kedolle, ja silloin kouristi sydäntä, kouristi kuin\npihdillä. Kuka osaa sanoa, miksikä ihminen elää? Ei sitä osaa kukaan\nsanoa, kotkaseni. Ja mitäpäs sitä sellaista itseltään kyseleekään! Elä,\nja siinä se. Ja vaella ja katsele ympärilles; ei silloin ikävä koskaan\nvaltaa saa. Vähällä olin silloin hirttää itseni omaan vyöhön. Sellaista\nse on.\n\n\"Hm! Haastelin minä kerran erään miehen kanssa. Ankara oli mies, niitä\nteikäläisiä, venäläisiä. Ei sitä niin saa elää, sanoi hän, kuin itse\ntahtoo, vaan niinkuin Jumalan sana neuvoo. Ole Jumalalle kuuliainen,\nsanoi, niin Hän antaa sinulle, mitä ikinä Häneltä pyytänet. Mies itse\nihan ryysyissä ja repaleissa. Minä sanoa pöläytin, että miks'et sinä\npyydä Jumalalta uusia vaatteita! Mutta silloin mies suuttui ja ajoi\nminut tieheni, toruen ja haukkuen. Ja sitä ennen hän oli puhunut siitä,\nkuinka muka pitää rakastaa ihmisiä ja antaa heille anteeksi. Olis\nantanut minulle anteeksi, jos olin loukannut armollista herraa!\nOpettaja sekin! Syökää vähemmin, niin he opettavat, mutta itse he\nsyövät kymmenen kertaa päivässä.\"\n\nMakár sylkäisi nuotioon, ja vaieten pani uudelleen piippuunsa. Tuuli\nulvoi jotakin, hiljaa ja vaikeroiden. Illan pimeässä hevoset\nhirnahtelivat ja leiristä päin helähteli huuto ja intohimoinen\ntarulaulu. Siellä lauloi Makár Tshudrán tytär, kaunis Nonka. Minä\ntunsin hänen täyteläisen, heleän rintaäänensä, jossa aina värähti niin\nomituinen tyytymättömyys ja vaativaisuus, niin hänen laulaessaan kuin\nhyvää päivääkin sanoessaan. Hänen ruskeilla, himmeillä kasvoillaan asui\nkylmä kuningattarenomainen korskeus, mutta tummanruskeitten\nsilmäin varjossa välähteli tieto hänen kauneutensa lumoavasta ja\nvastustamattomasta voimasta ja kaiken sen halveksimisesta, mikä oli\nmuuta kuin hän itse.\n\nTshudrá ojensi piipun minulle.\n\n-- Polta! Hyvinkö laulaa tyttö tuolla? Sepä se! Soisitko, että\nsellainen sua rakastaisi? Et vainen? Se on hyvä se! Niin sen ollakin\npitää: älä usko tyttöväkeä, pysy erilläsi heistä. Tytön on hauskempi ja\nmieluisampi antaa suuta kuin minun poltella piippua, mutta kun\nkerrankin olet häntä suudellut, niin tiessään on silloin vapaus sinun\nsydämestäs. Hän kietoo sinut itseensä jollakin sellaisella, jota et näe\netkä saa katki, ja niin annat hänelle koko sielus; sun omakses jää vaan\nse, mikä jäljellä on. Se on varma. Varo tyttöväkeä! Valehtelevat,\nsenkin käärmeet. Ei ole minulla maailmassa mitään sen rakkaampaa kuin\nsinä, niin hän haastelee, mutta pistäpäs häntä nuppineulallakaan edes,\nniin sydämes hän repii palasiksi. Kyllä minä sen asian tunnen, voi\nkuinka hyvin tunnenkin! Tahdotkos nyt, kotkaseni, niin kerron sulle\ntarun, tositarun. Paina mielees se, ja kun olet painanut, niin vapaana\npysyt kuin lintu ikäsi kaiken.\n\n\"Oli ennen vanhaan Zobár, nuori mustalainen, Loiko Zobár. Koko\nUnkarinmaa ja Tshekkien maa ja Slavonia ja kaikki, mikä meren ympärillä\non, kaikki hänet tunsivat. Uljas oli mies! Ei ollut niissä maan-äärissä\nsitä kylää, jossa ei viis tai kymmenen miestä olis Jumalan edessä\nvannonut tappavansa Loikon, mutta hengissä hän vaan oli. Ja jos hän\nmihin hevoseen kerran oli mieltynyt, niin pane vaikka rykmentti\nsotamiehiä sitä vartioimaan, -- ei aikaakaan, niin jo keikkuu Loiko sen\nseljässä. Huihai! Vai olisiko se mies ketään peljännyt? Vaikka itse\npääpiru olis tullut hänen luokseen kaikkien pikku pirujen kanssa, niin\nellei Loiko olis häneen puukkoansa iskenyt, niin olis hän ainakin\nhaukkunut hänet pahanpäiväiseksi ja pikku piruille antanut vast' kuonoa\njok'ikiselle, ihan vissiin!\n\n\"Ei ollut sitä mustalaisleiriä, joka ei olis häntä tuntenut tai hänestä\nkuullut. Hän ei rakastanut muuta kuin hevosia, eikä niitäkään kovin\nkauan yhtä mittaa: ratsasteli jonkun aikaa ja möi sitten, mutta rahat\n-- ota ken hyvänsä. Ei ollut hänellä mitään, mistä hän ei olis\nraatsinut luopua. Jos olisit tarvinnut hänen sydäntään, niin itse hän\nsen olisi rinnastaan reväissyt ja antanut sulle, jos vaan sulle siitä\nmitä hyötyä. Semmoinen mies oli Loiko, kotkaseni!\n\n\"Meidän leiri oli siihen aikaan Bukovinassa. Siitä on nyt kymmenkunta\nvuotta. Kerran yöllä -- se oli tuossa kevätpuoleen, minä muistan sen,\n-- istuttiin me yhdessä: minä, ja Taneli, se, joka oli käynyt sotaa\nyhdessä Kossuthin kanssa, vanha Nur ja kaikki muut ja Radda, Tanelin\ntytär.\n\n\"Tunnethan sinä minun Nonkani? Prinsessa kerrassaan! Mutta Raddaa ei\nsovi häneen verratakaan, liian suuri kunnia Nonkalle. Hänestä, siitä\nRaddasta, on mahdoton sanoin mitään sanoakaan. Viululla kukaties voisi\nsoittaa, kuinka kaunis hän oli, mutta ei siihenkään pystyisi muu kun\nse, jolle viulu on yhtä tuttu kuin oma sydän.\n\n\"Monen pojan sydämen se tyttö oli piloille polttanut, voi sentään,\nkuinka monen! Moravan rannalla kerran muuan magnaati, vanha, juureva\nherra, sattui hänet näkemään, näki ja hämmästyi kovin. Istuu ratsunsa\nseljässä mies ja vapisee kuin horkassa. Kaunis oli tuo vanha herra,\nkaunis kuin piru pyhäpäivänä: takki kullan kirjoissa, vyöllä miekka...\nhevonen kun vaan maahan polkaisee... niin jo kiiltokivissä säilä\nsäihkyy kuin salama... lakki vaaleansinistä samettia, kuin taivasta\npalanen, -- ylen oli uljas vanha hospodaari! Hän katseli Raddaa\nkatselemistaan, eikä aikaakaan, niin jo virkkaa: Hei! Anna suuta,\ntyttö! Saat rahaa kukkaron täyden. -- Tyttö se vaan selkänsä käänsi. --\nAnna anteeksi, jos mieles pahoitin; katsahda edes leppeämmin, -- näin\nse kerrassaan talttui mahtava magnaati ja heitti kukkaron hänen\njalkoihinsa, ja suuri olikin kukkaro, veli hyvä! Tyttö se vaan noin\nniinkuin ohimennen potkaisi kukkaron rapakkoon. Sen pituinen se.\n\n\"-- 'Senkin tyttö!' -- huokasi hospodaari, iski ruoskalla ratsua, ja\npölypilvenä mies katosi.\n\n\"Huomenissa tuli uudestaan. -- Kuka tytön isä? pauhaa hän kuin mikä\nukkonen pitkin leiriä. Taneli astui esiin. -- Myö mulle tyttösi, maksoi\nmitä maksoi! Mutta Taneli se sanoa paukautti: Herrat ne vaan kaikkea\nkaupittelevat, sioista ruveten hamaan omaan-tuntoon, mutta minä olen\nollut sodassa Kossuthin kanssa enkä pidä kaupan yhtään mitään! --\nPahasti parkaisi silloin vanha herra ja oli vetää miekkansa, mutta\nsamassa pisti joku meidän miehistä palavan taulanpalan ratsun korvaan,\nja niin hänet hepo kiidätti pois. Me pantiin teltat kokoon ja\nsiirryttiin muuanne. Kuljetaan tuosta päivä, mitäpä toinenkin -- jo\nsaavutti! -- Kuulkaa, -- huutaa hän, kautta Jumalan ja teidän itsenne\nminä vannon, että omatunto on minulla puhdas. Tytön kun vaimoksi mulle\nantanette, niin puolekkain panen teidän kanssanne kaikki, mitä minulla\non. Ylen on äijä mulla rikkautta! -- Tulena hehkuu mies ja satulassa\nheiluu kuin merenruoko. Meidän miehet miettimään.\n\n\"-- 'Mitäs sanot, tytär?' -- virkkoi viiksihinsä Taneli.\n\n\"-- 'Jos naaraskotka korpin pesään pyrähtäisi, mikä hänestä tulisi?' --\nNäin kysäisi Radda meiltä.\n\n\"Nauramaan ratkes Taneli ja me muut kanssa.\n\n\"-- 'Hyvin lausuit, tyttäreni! Kuulithan, hospodaari! Hukkaan sulta\nmeni hyvät humalat. Kysy kyyhkysiä; ne ovat taipuvaisempia.'\n\n\"Ja niin lähdettiin edelleen.\n\n\"Mutta hospodaari sieppasi lakkinsa ja paiskasi sen maahan ja ratsasti\npois, ratsasti, niin että maa tömisi. Sellainen oli Radda, kotkaseni.\n\n\"Niin. Istutaan sitä sitten kerran yöllä nuotiolla, niin -- äkkiä alkaa\nsoittoa kuulua arolta. Sitä soittoa! Veri siitä suonissa kiehahti, ja\nihan se niinkuin olis minne maanitellut. Kaikista meistä tuntui kuin\ntuota soittoa kuullessa tekisi mieli jotain sellaista, jonka perästä ei\nenää maksa elääkään tai jos eläisi, niin kaiken maailman keisarina\neläisi, -- sellaista oli se soitto, kotkaseni!\n\n\"Se läheni lähenemistään. Ei aikaakaan, niin jo ajaikse pimeästä\nnäkyviin ratsu. Seljässä istuu mies, viulua soitellen, ja tulee meitä\nkohti. Nuotion ääreen hän pysähtyi, lakkasi soittamasta ja katseli\nmeitä myhäillen.\n\n\"-- 'Kas, Zobár, sinäkö!' -- huusi Taneli iloissansa. Niin, se oli\njustiin se Loiko Zobár.\n\n\"Miehellä viikset ihan olkapäillä, ja siinä ne yhtyvät hivuskutreihin,\nmustiin ja kiiltäviin kuin damaskiteräs; silmät välkkyvät kuin\ntaivaalla tähdet, mutta kun myhäilee mies, niin ihan aurinko paistaa,\njumaliste! Siltä näytti kuin olis hän ja ratsu taottu yhdestä ainoasta\nraudankappaleesta. Siinä hän seisoo veripunaisena nuotion valossa,\nnaurahtelee ja hampaat välkkyy. Vie minut vihoviimeinen tuho ja turmio,\nellen minä rakastanut häntä kuin omaa itseäni, ennenkuin mies oli\nminulle sanaakaan sanonut tai edes huomannut, että minunkin moiseni on\nolemassa tässä matoisessa maailmassa.\n\n\"Sellainen oli se mies, kotkaseni! Hän kun silmiisi katsahtaa, niin\nsamassa sydämesi vangiksi ottaa, etkä sitä yhtään häpeä, vieläpä\nylpeilet siitä. Semmoisen miehen kanssa tulee itsekin paremmaksi\nkerrassaan. Harvassa on moisia miehiä. Ja hyvä niin. Kovin jos olis\npaljo hyvää maailmassa, niin eihän sitä hyvää hyväksi huomaiskaan.\nNiinpä niin! Mutta kuulehan vielä, kun juttelen.\n\n\"Radda sanoo: -- Hyvin soittelet, Loiko! Ken sulle viulun teki, niin\nheleän ja herkän? -- Zobár naurahtaa: itse minä sen tein, enkä sitä\npuusta tehnytkään, vaan nuoren tytön rinnasta rakensin, tytön, jota\nkovasti rakastin, ja kieletkin mä hänen sydämestään punoin. Vielä\nhiukan valehtelee viulu, mutta kyllä mulla käyrä kädessä on kohdallaan.\nNäethän!\n\n\"Miehinen mies, tietty se, koettaa kerrassaan häikäistä tytöltä silmät,\njott'ei niistä sydän syttyisi, vaan että tyttö itse sua ikävöisi. Niin\nse Loikokin. Mutta erehtyipäs tällä erää. Radda kääntyi pois ja\nvirkkoi, haukotellen: 'Kuulin Zobária kehuttavan viisaaksi ja\nsukkelaksi. Turhia puhuvat ihmiset.' Ja niin hän läksi loitommas.\n\n\"-- 'Vai on sulla, ylpeä ympynen, niin terävät hampaat!' lausui Loiko.\nSilmä iski tulta, ja hän astui alas ratsultansa. 'Terve, veljet! Tulin\nvieraisin teille.'\n\n\"-- 'Terve tultua, kotka!' -- vastasi Taneli. Suuta siinä suihkattiin,\nhaasteltiin ja käytiin maata... Sikeästi nukuttiinkin. Aamu kun tuli,\nniin kas! Siteessähän on Zobárilla pää. Mistä se? Hevonen potkaisi,\nmiehen maatessa.\n\n\"Vai niin vainen! Ymmärrettiinhän me, mikä se semmoinen hepo oli.\nViiksiin myhähdeltiin vaan, ja myhähti se Tanelikin. Eikös sitten Loiko\nollut Raddan veroinen? Huihai! Oli tyttö miten kaunis hyvänsä, mutta\nahdas on hänellä mieli ja kapea kanssa. Ripusta hänelle vaikka leiviskä\nkultaa kaulaan, ei hän tuostaan parane. No niin.\n\n\"Elettiin sitten kotvanen niissä seuduin, ja hyvin meillä siihen aikaan\nasiat kävivätkin. Zobár oli mukana. Siinä sitä sitten toveri! Viisas\noli kuin vanha mies ja tiesi vaikka mitä. Kirjaakin osasi lukea, pani\nvenäät sekä unkarit. Ja kun se mies alkaa tarinoida, niin vaikk'ei unta\noliskaan; yhä vaan kuuntelis häntä. Mutta kun soittamaan rupeaa, niin\nlyököön minut ukkonen ihan tähän paikkaan, jos maailmassa kukaan muu\nosaa soittaa sillä lailla kuin Zobár! Kun pyyhkäisi käyrällään kieliä\nkerran, niin sydän sykähtää; pyyhkäisi toisen, niin jo hiukenee sydän,\nmutta hän soittelee vaan ja myhäilee. Teki mieli sekä nauraa että\nitkeä, kuunnellessa hänen laulujansa. Tuossa juuri joku käyrän alla\nvaikeroi ja apua pyytää, ja silloin viiltää sydäntä, viiltää kuin\npuukolla. Äkkiä taas aro lähtee taivaalle tarinoita kertomaan,\nhiljaisia tarinoita, surumielisiä. Tuossa taas tyttönen itkee, soreata\npoikaa saatellen, ja sorea poika kutsuu tyttöä arolle: siellä\nkohdataan. -- Ja äkkiä -- hei! Ukkosena pauhaa uljas, vapaa laulu, ja\nluulis, että nyt, ihan nyt itse aurinkokin lähtee taivaalla tanssimaan\nmoisen laulun tahdissa. Semmoista se oli, kotkaseni.\n\n\"Ihan jok'ikinen suoni ruumiissa ymmärsi tuon laulun, ja orjakseen se\nmiehen pani, ken vaan sattui sitä kuuntelemaan. Ja jos olisi Zobár\nsilloin huutanut: 'puukot käteen, pojat!' niin jokainen olis lähtenyt\npuukkosille kenen kera hyvänsä, jonka vaan hän olis osoittanut. Hän\nosasi hallita ihmisiä mielensä mukaan, ja kaikki häntä rakastivat,\nlujasti rakastivatkin. Radda se yksin vaan ei hänestä välittänyt, ja\njospa vaan siinä kaikki, mutta väliin ivailikin häntä. Kipeän oli tyttö\niskun lyönyt Zobárin sydämeen, ylen kipeän! Hammastaan puree Loiko,\nviiksiänsä nykien, katse kolkompi kuilua pohjatonta, ja välistä niissä\nsävähtää niin tuimasti, että hirvittää. Väliin läksi uljas Loiko yöllä\nulos arolle, ja siellä hänen viulunsa itki aamuun asti, itki: siellä\nmies vapauttaan hautaan vaivutteli. Me siinä vaan nurmella virumme.\nKuuntelen ja mietiskelen: mitä tehdä, miten olla? Mutta tietäähän sen:\nkun kaksi kiveä vastakkain vierii, silloin ei ole hyvä käydä väliin,\nrammaksi musertuu. Kului tuosta sitten aikaa vähäisen.\n\n\"Kerran istuttiin koolla taas ja haasteltiin asioista. Ikäväksi löi.\nTaneli pyytämään Loikoa: -- 'Laulahan, Zobár, ilahduta sydäntä hiukan!'\nTämä vilkaisi Raddaan, joka vähän matkan päässä loikoi seljällään,\ntaivasta katsellen. Zobár iski kieliä käyrällänsä, ja viulu samassa\nhaastelemaan, niinkuin olisi vainenkin ollut immen sydäntä palanen.\nNäin hän lauloi, Loiko:\n\n    \"Hei! Suur' on aro, suunnaton.\n    Jo rintain liekehtää!\n    Kuin tuul', niin raju ratsuin on,\n    Ja käs' on vahva tää!\n\n\"Silloin käänsi päätänsä Radda, kohottautui istumaan ja naurahti\nlaulajaa vasten silmiä. Punaiseksi hän lensi, Zobár, kuin aamurusko.\n\n    \"Hei! Orhi, taistoon tottunut,\n    Lähtäänkö liikkeellen?\n    Viel' usmissaan on aro, mut\n    Pian päivä kultaa sen.\n\n    \"Hei! Valoa käy kohti vaan,\n    Kohoile korkeemmas!\n    Mut Kuutart' ällös koskekaan\n    Tuulleella harjallas!\n\n\"Niin hän lauloi. Eikä kukaan enää sillä lailla laula! Mutta Raddapa ei\ntuosta tuon enempää; virkkaahan vaan:\n\n\"-- 'Älähän toki niin korkealle lennä, Loiko! Sattuisit putoamaan alas:\nnenäs löisit rapakkoon, viikses tahraisit.' Varo vaan! -- Vimmastuneen\nkatseen viskasi silloin Loiko tyttöön, mutta ei sanonut mitään.\nHillitsi itsensä mies ja lauloi edelleen:\n\n    \"Hei! Jos sais päivä silloin kuin\n    Me vielä nukuttais,\n    Niin häpeäänhän, harmistuin,\n    Me silloin suistuttais!\"\n\n\"-- 'Se oli laulu se!' -- virkkoi Taneli. -- 'En ole mointa ennen\nkuullut; tehköön minut piru piipuksensa, jos valehtelen!' Vanha Nur\nväliin viiksiänsä väänteli, väliin olkapäitään kohautteli, ja kovin\nmeitä miellytti joka miestä Zobárin uljas laulu. Raddaa se vaan ei\nhuvittanut.\n\n\"-- 'Tuolla lailla se itikkakin kerran inui, kun koetteli matkia kotkan\nhuutoa.' -- Niin hän sanoi, ja tuntui silloin kuin olis tyttö lunta\nheittänyt meidän päälle.\n\n\"-- 'Nyt taidat tahtoa ruoskaa, Radda!' -- virkkoi Taneli ja ojensihe\ntyttöä kohti, mutta Zobár viskasi lakkinsa tanterelle, kasvot mustina\nkuin maan multa.\n\n\"-- 'Seis, Taneli! Teräksestä suitset -- suuhun tulisen ratsun! Anna\ntyttösi emännäksi mulle!'\n\n\"-- 'Kuules poikaa!' -- naurahti Taneli. -- 'Ota vaan, jos tahdot ja\nsaat!'\n\n\"'No, impi, kuulehan minua hiukkanen äläkä röyhentele! Olen minä\nmaailmassa tyttöjä nähnyt, ylen olen paljon nähnytkin, mutta ei ole\nkenkään vielä sisimpiini satuttanut, niinkuin sinä. Voi sua Radda! Jo\nveit kuin veitkin vangiksi miehen sydämen! No niin! Kukapa se\nkohtalonsa karttanee? Ei ole ratsua niin rajua, jolla omalta itseltä\nkarkuun pääsisi! Emännäkseni sinut otan Jumalan edessä, omantuntoni ja\nisäsi edessä, ja kaiken tämän väen edessä. Mutta varo, älä minun\ntahtoani vastusta; vapaa mies olen yhä edelleen ja teen niinkuin\ntahdon!' -- Zobár astui hänen luokseen, hammasta purren ja silmät\nsäihkien. Jo ojensi kätensä hänelle. Kas niin, arvelimme me, jo suisti,\ntyttö kuin suistikin rajun aroratsun! Mutta annahan, kun äkkiä mies\nlevittää kätensä ja kaatuu takaraivolleen maahan!...\n\n\"Mitä ihmeitä? Niinkuin olisi luoti käynyt sydämeen. Radda, katsos, oli\nheittänyt hihnaisen paimenruoskan hänen jalkainsa ympäri ja nyäissyt\nsiitä. Se se Zobárin kaasi.\n\n\"Mutta tyttö se jälleen on maassa seljällään; ei liiku eikä puhu,\nnaurahteleehan vain. Mitähän tuosta tuleekaan? arveltiin me, mutta\nLoiko se istuu maassa ja päätään pitelee, niinkuin pelkäisi sen siihen\npaikkaan halkeavan. Sitten hän nousi hiljalleen ja läksi ulos arolle,\nkatsahtamatta kehenkään.\n\n\"-- 'Käypäs peräämään miestä!' -- kuiskasi minulle Nur. -- Ja niin minä\nläksin hiipimään Zobárin jälkeen yön pimeässä. Sellainen oli asia,\nkotkaseni!'\n\nMakar kopisti porot piipustansa ja alkoi panna pesään uutta tupakkaa.\nMinä kiersin nutun tiviimmästi ympärilleni ja siinä pitkälläni katselin\nhänen vanhoja kasvojansa, helteen ja ahavan paahtamia. Synkkänä ja\nankarana hän pudisteli päätänsä, jotain jupisten itseksensä; tuuheat,\nharmaat viikset elähtelivät, ja tuuli tuiverteli hivuksia hänen\npäälaellansa. Hän muistutti vanhaa tammea, ukonnuolen kärventämää,\nmutta yhä vieläkin vankkaa, juurevaa ja voimistaan ylpeätä. Meri piti\nedelleen kuiskettansa rannan kanssa, ja tuuli se yhä kanteli tätä\nkuisketta ulos avaralle arolle. Nonka ei laulanut enää, mutta taivaalle\nkasaantuneet pilvet tekivät yön entistänsä synkemmäksi ja kamalammaksi.\n\n\"Loiko kulki verkalleen, laahustellen, pää painuksissa ja kädet\nriipuksissa kuin kaksi velttoa ruoskansiimaa. Päästyään notkoon puron\nreunalla, hän istahti kivelle ja huokasi, ja niin huokasi mies, että\nihan minua sydämestä otti, -- niin kävi säälini häntä. En kumminkaan\nastunut hänen näkyviinsä. Eihän sitä sanalla toisen surua hälvennä, vai\nmitä? Sepä se! Istuu sitten tunnin, istuu toisen, jopa kolmannenkin,\neikä liikahdakaan, yhä vaan istuu.\n\n\"Minä piilin heinikossa, vähän matkan päässä. Yö oli valoisa, kuu\nheitteli hopeitansa yli avaran aron. Kauaksi näki nyt joka haaralle.\n\n\"Äläs huoli: äkkiä astuu Radda kiirein askelin leiristä päin.\n\n\"Silloin mulle hyvä mieli. Sehän mainiota, arvelin itsekseni; uljas\ntyttö, tuo Radda. Impi astui hänen luokseen, mutta Zobár ei huomaa.\nVihdoin laski tyttö kätensä hänen olalleen. Silloin säpsähti Loiko,\npäästi kätensä irti ja kohotti päätään. Heti sen tehtyään hän kavahti\npystyyn ja tarttui puukkoonsa. Nyt hän pistää tytön kuolijaksi,\nsäikähdin minä, ja olin juuri kiljaisemassa leiriin päin ja lähtemässä\nheidän luokseen, mutta äkkiä kuulen, kuinka Radda virkkaa:\n\n\"-- 'Heitä pois puukko! Pään sulta muserran muutoin!' -- Ja kun\ntarkemmin katselen, niin Raddalla on pistoli kädessä, ja sillä tähtää\nZobária otsaan. Sen hornan tyttö! No niin, arvelin minä, tasaväkisiä\novat nyt kumpikin. Mitähän tuosta tulla mahtaa?\n\n\"-- 'Kuule!' -- puhelee Radda ja pistää pistolin vyöhönsä. -- 'En minä\nsinua surmaamaan tullut, sanoo, vaan sopimaan tulin. Heitä pois\npuukko!' -- Toinen heitti ja kulmat rypyssä katselee tyttöä. Ihme oli\nkerrassaan katsella heitä, veikkonen! Siinä on heitä kaksi, petoina he\nsilmäilee toisiansa, ja kumpikin niin kaunis ja uljas, ja kirkas kuu\nheitä katselee ja minä, ei muut.\n\n\"-- 'Kuule nyt, Loiko! Minä rakastan sinua', -- puhelee Radda. --\nToinen vaan olkapäitään kohautti; niinkuin olisi kammitsassa kädet sekä\njalat.\n\n\"-- 'Kyll' olen nähnyt nuoria miehiä minä, mutta uljaampi sinä olet\nheitä ja kauniimpi sekä sielultasi että kasvoiltasi. Jok'ikinen heistä\nolisi viiksensä ajanut yhdestä ainoasta silmän-iskustanikin; jalkojeni\njuureen he olisivat langenneet jok'ainoa, jos vaan olisin tahtonut.\nMutta mitäpä heistä? Ei ne ylen uljaita muutoinkaan olleet, ja minä\nolisin heidät kerrassaan akankirjoihin pannut. Kovin vähä on enää\nmaailmassa jäljellä uljaita mustalaisia, Loiko. En ole ketään konsanani\nrakastanut, Loiko, mutta sinua minä rakastan. Vielä minä sentään\nvapauttanikin rakastan, rakastan enemmän kuin sinua, Loiko! Mutta\nsinutta en voi elää, niinkuin et sinäkään minutta voi elää. Nlinpä\ntahdonkin, ettäs omani olisit niin sieluinesi kuin ruumiinesikin,\nkuuletko?' Toinen naurahti vaan.\n\n\"'Kuulen kyllä. Ja mieluisia ovat minulle sun sanasi. Puhuhan vielä!'\n\n\"-- 'Puhun niinkin. Kiertele sinä, Loiko, minkäs kiertelet, minä sinut\nsittenkin valtaan, omakseni tulet kuin tuletkin. Älä siis turhaan aikaa\nkuluta. Sinua odottavat minun suuteluni ja hyväilyni... tulisesti minä\nsuutelen sua, Loiko! Ja minun suudelmiini sä unohdat uljaan elämäsi...\nunohdat huimat laulusi, joita niin kernaasti kuuntelevat reippaat\nmustalaiset. Ei ne enää aroilla kajahtele. Pian laulelet vain\nlemmenlauluja, hempeitä lauluja minulle, Raddallesi... Älä vainenkaan\nturhaan aikaa kuluta... Kun minä kerran näin olen sanonut, niin\nhuomenna jo taivut mun alleni, niinkuin vanhemman toverisi junakin\nalle. Huomenna kumarrat minua jalkoihin koko leirin nähden ja suutelet\nminun oikeata kättäni, -- äsken olen vaimosi.'\n\n\"Kas sellaista se vaati, perhanan tyttö. Mointa ei ollut kukaan koskaan\nkuullutkaan. Ennen vanhaan, niin sanotaan, oli montenegrolaisilla ollut\nsellainen tapa, mutta mustalaisilla ei milloinkaan! Veljeysliitto tytön\nkanssa! Voitko sinä, kotkaseni, keksiä mitään sen hassumpaa! Pääsi saat\npalasiksi mietiskellä, etkä keksi sittenkään.\n\n\"Syrjään ponnahti Loiko ja parkasi ulos avaralle arolle, parkasi kuin\nolisi haavan rintaansa saanut. Radda vavahti, mutta jaksoi hillitä\nitsensä.\n\n\"'Hyvästi sitten huomiseksi, mutta huomenna sä teet, niinkuin olen\nkäskenyt. Kuuletko, Loiko?'\n\n\"-- 'Kuulen ja niin teen!' -- vaikeroi Zobár ja ojensi kätensä häntä\nkohti. Tyttö ei häneen katsahtanutkaan. Silloin horjahti Zobár, kuni\ntuulen taittama puu, ja kaatui maahan, nyyhkien ja nauraen.\n\n\"Noin masensi riivattu tyttö uljaan pojan. Tuskin sain hänet\ntuntoihinsa enää.\n\n\"Merkillistä! Ketä hittoa se hyödyttää, että ihminen suruihinsa sortuu?\nKuka kuuntelee kernaasti, kuinka ihmissydän vaikeroi ja surusta\npakahtuu? Sanopas se!\n\n\"Minä palasin leiriin ja kerroin näkemäni vanhuksille. Ukot tuumivat ja\npäättivät vuottaa ja katsoa, mitä tästä kaikesta tulee. Mutta\ntällaistapa siitä tuli. Huomisiltana kun taas istuttiin nuotion\nääressä, saapui Loikokin. Hämillään oli mies, silmät kuopallaan, ja\nkauheasti hän oli kuihtunut yön tietämissä. Silmiään nostamatta hän\nvirkkoi meille:\n\n\"-- 'Sellaista se nyt on laitaa, toverit: minä tutkistelin sydäntäni\nviime yönä, mutt'en löytänyt siinä enää sijaa entiselle vapaalle\nelämälle. Radda se siinä yksin vallitsee eikä kukaan muu. Tuossa tuo\nRadda, ihana impi, myhäilee kuin kuningatar! Hän rakastaa vapauttansa\nenemmän kuin minua, mutta minä rakastan häntä enemmän kuin omaa\nvapauttani, ja niinpä olen päättänyt kumartaa häntä jalkoihin, sillä\nniin hän on käskenyt, jotta näkisi kaikki kansa, kuinka hänen\nkauneutensa on voittanut uljaan Loiko Zobárin, joka tähän asti on\nleikkinyt tyttöjen kera, niinkuin leikkiänsä lyö tunturihaukka\nsorsaparven kanssa. Ja sitten hän tulee vaimokseni ja rupeaa minua\nhyväilemään ja suutelemaan, niin ett'ei minun enää mieli tee\nlaulujakaan teille laulella, enkä enää vapauttanikaan surkeile. Eikö\nniin, Radda?' -- Hän nosti silmänsä ja katsahti epäillen Raddaan.\nÄäneti ja tuimasti nyykäytti tyttö päätä hänelle ja osoitti kädellään\njalkoihinsa. Me katseltiin, tuijoteltiin, ymmärtämättä yhtään mitään.\nOikein teki mieli paeta jonnekin pois, jott'ei vaan tarvitsisi nähdä,\nkuinka Loiko Zobár lankeaa tytön jalkain juureen, vaikkapa itse\nRaddankin. Jo siinä hävetti ja säälitti ja oli niin ilkeä olla.\n\n\"-- 'No niin! -- huudahti Radda Zobárille.\n\n\"-- 'Ho-hoo! Älähän hätäile; ennättää sinuun vielä kyllästyäkin!' --\nZobár naurahti, ja teräkseltä kilahti miehen nauru.\n\n\"-- 'Onhan asia siis päätetty, toverit! Mitäs muuta olisi jäljellä?\nOnpa jäljellä vielä tutkaista, onko Raddan sydän niin luja kuin näyttää\nolevan. Tutkaistaanpas! Antakaa anteeksi, veljet!'\n\n\"Voi sentään! Ei osannut kukaan arvatakaan hänen aikeitaan, niin jo\nmakasi Radda maassa, rinnassaan Zobárin käyrä puukko kahvaa myöten.\nKauhu valtasi meidät.\n\n\"Mutta Radda tempasi puukon ulos, viskasi sen syrjään ja tukki haavansa\nsuortuvillaan pikimustilla. Hän naurahti ja sanoi lujaa ja selvästi:\n\n\"-- 'Hyvästi, Loiko! Noin sun tiesin tekevänkin ja kuolin.'\n\n\"Ymmärrätkö sinä tuota tyttöä, kotkaseni? Sellainen oli se pirun tyttö,\nvaikka minut tähän paikkaan kärvennettäisi. Hohhoi-ja!\n\n\"-- 'Ja nyt kumarran sinua jalkoihin, korskea kuningatar!' Niin\nhuudahti Loiko, ja kajahti siitä huudosta koko avara aro. Hän heittäysi\nmaahan ja painoi huulensa kuolleen Raddan jalkoihin ja meni\ntainnoksiin. Me otettiin lakit päästä ja seistiin ääneti.\n\n\"Mitäs nyt sanot, kotkaseni? Sepä se! Ukko Nur murahti: 'nuoriin mies!'\nMutta ei olis yhdenkään käsi kohonnut sitomaan Loiko Zobária, ei yhden\nainoankaan, ja tiesihän sen Nur itsekin. Kädellään viittasi vaan vanhus\nja läksi loitommas. Taneli nosti maasta puukon, jonka Radda oli\nviskannut syrjään. Kauan hän katseli sitä, viiksiänsä liikutellen. Ei\nollut vielä puukon terällä hyytynyt Raddan veri, ja terävä se oli\nsemmoinen ja käyrä. Sitten astui Taneli Zobárin luokse ja iski puukon\nhänen selkäänsä ihan sydämen kohdalle. Olihan hän Raddan isä, tuo\nTaneli, vanha sotamies.\n\n\"-- 'Juuri niin!' -- virkkoi Loiko, kääntyen Taneliin. Niin hän virkkoi\nja läksi Raddan jälkeen.\n\n\"Me katseltiin heitä. Siinä makasi Radda, painaen rintaansa vastaan\nsuortuviansa, silmät auki katsellen sinistä taivasta, mutta hänen\njalkainsa juureen oli oikaissut itsensä uljas Loiko Zobár. Tytön\nsuortuvat olivat valahtaneet hänen ylitsensä. Hänen kasvojansa ei\nnäkynyt.\n\n\"Siinä me seistiin, mietiskellen. Vanhan Tanelin viikset vavahtelivat,\nja rypyssä olivat tuuheat kulmakarvat. Taivaalle hän katseli, sanaakaan\nsanomatta, mutta Nur, harmaahapsi, heittäysi kasvoilleen maahan ja\npurskahti itkemään, ja niin itki siinä ukko, että hytkähtelivät vanhat\nhartiat.\n\n\"Olipa siinä itkemistäkin, kotkaseni! Oli niinkin!\n\n\"Vaeltavasi sanoit. Niinpä vaellakin sitten teitäsi, äläkä poikkea\nsyrjään. Astu suoraan! Turhaan kukaties sittenkin kuihdut. Sen pituinen\nse, kotkaseni.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMakár vaikeni, pisti piipun kukkaroon ja pani nuttunsa kiinni. Alkoi\nsataa. Tuuli yltyi, meri kohisi kumeasti ja tuimana. Hevoset tulivat\nsammuvan nuotion ääreen yksitellen. Ne katselivat meitä suurilla,\nviisailla silmillään ja asettuivat meidän ympärillemme taajana,\nliikkumattomana piirinä.\n\n-- Hei hevot, hei! -- huudahti heille lempeästi Makár ja taputti\nkämmenellään mustaa lempihevostansa. Sitten hän kääntyi minuun, sanoen:\n-- Jo on aika käydä maata. -- Hän pujotti nutun päänsä yli, oikaisihe\nnurmelle uljaaseen asentoon ja vaikeni.\n\nMinua ei nukuttanut. Minä katselin kautta yön merta kohti, ja tuolla\nilmassa leijaili ohitseni ruhtinaallisen kauniina ja mahtavana Raddan\nhaamu. Kädellään hän painoi suortuviansa pikimustia rintansa haavaa\nvastaan, ja hänen ruskeitten, hienojen sormiensa lävitse tihkui verta,\nja pisara pisaralta sitä putoeli maahan tulipunaisina tähtösinä.\n\nMutta hänen jäljissään leijaili uljas Loiko Zobár. Hänen kasvonsa\nolivat tuuheitten mustain suortuvain peitossa, ja niitten alla\ntipahteli tiheitä, kylmiä, suuria kyynelkarpaloita...\n\nSade yltyi rankaksi, ja meri lauloi synkkää, juhlallista hymniä\nkauniille, ylpeälle mustalaisparille, Loiko Zobárille ja Raddalle,\nvanhan Taneli sotilaan tyttärelle.\n\nMutta yhä he kumpikin kiirivät yön pimeässä hiljalleen ja ääneti, eikä\nvoinutkaan sorea laulaja Loiko Zobár saavuttaa ylpeätä Raddaa...\n\n\n\n\nARHIPPA VAARI JA LENJKA\n\n\nLauttaa odotellessaan he olivat käyneet pitkäkseen rantatöyrän\nsiimekseen. Siinä he kauan aikaa ääneti katselivat Kubanj virran\nnopeita, sameita aaltoja, jotka loisketta pitivät heidän jalkainsa\njuuressa. Lenjka poika oli torkahtanut. Arhippa vaari tunsi kalvavaa,\nahdistavaa tuskaa rinnassaan eikä saanut unta. Tummanruskeata pohjaa\nvastaan tuskin erottikaan näitä kahta repaleisia ja kutistunutta\nolentoa: kaksi viheliäistä kasaa siinä vaan oli, toinen isompi, toinen\npienempi. Nuo väsymyksestä ja helteestä riutuneet, päivänpaahtamat ja\npölyiset kasvot olivat kerrassaan värisoinnussa ruskeain vaateryysyjen\nkanssa.\n\nArhippa vaarin laiha ja kookas vartalo oli asettunut poikkipuolin\nkapeata hietakaistaletta, joka keltaisena nauhana kulki pitkin rantaa,\ntöyrän ja virran välitse, torkkuva Lenjka, pienikasvuinen, hieveröinen,\nmakasi kiemurassa hänen sivullansa. Tuo ryysyinen poika näytti\nkiverällä oksalla: se oli katkennut vaaristansa, vanhasta kelopuusta,\njonka nyt virran kylmät ja väkevät aallot olivat tuoneet mukanaan ja\nheittäneet rannan hiekalle.\n\nKyynäspäähänsä nojaten vaari katseli toiselle rannalle, johon päivä\npaistoi täydeltä terältä, ja jota niukasti reunaili moniahta harva\npajupensas. Muutamassa kohti pisti näkyville lautan tumma laita. Siellä\nnäytti niin alakuloiselta ja autiolta. Harmaa maantie eteni joen\nrannasta kauas aron sisimpiin; se oli niin säälimättömän suora ja\nkuiva, tuo tie, ja teki vaarin mielen niin alakuloiseksi.\n\nHänen tummat, tulehtuneet silmänsä, luomet punaisina ja pöhössä,\nrävähtelivät levottomasti ja sairaaloisesti, ja ryppyjen uurtamilla\nkasvoilla asui rasittavan kivun ja tuskan ilme. Tuon tuostakin tuli\nyskänpuuska, jota hän koetteli pidätellä, suojellen suuta kädellään ja\nlevottomasti vilkaisten pojanpoikaansa. Yskä oli käheätä ja henkeä\nsalpaavaa. Se pani ukon joka kerta kohottautumaan maasta ja pusersi\nhänen silmistään suuria kyynelkarpaloita.\n\nUkon yskä ja laineitten hiljainen loiskahtelu rannan hietaa vastaan ne\nyksin häiritsivät aron äänettömyyttä... Siinä se levittelihe\nkummallakin puolen jokea, suunnattomana, ruskeana, päivänpaahtamana, ja\nvasta tuolla etäällä taivaanrannassa, mitä vanhuksen silmä tuskin\nerottikaan, lainehti rehevänä kultainen vehnävainio, johon häikäisevän\nkirkas taivaankansi jyrkästi laski. Taivasta vastaan kuvastui kaukana\nkolme solakkaa poppelipuuta. Vuoroin ne näyttivät pienenevän, vuoroin\ntaas korkeammiksi kohoavan, nousten ja laskien... tahi äkkiä peittyi\nkaikki aron auteren kimmeltävään hopeaharsoon.\n\nTämä heitteleivä, heleä ja petollinen harso läheni välistä etäältä\nmelkein virran rannalle saakka, ja silloin näytti se itsekin virralta,\njoka äkkiä oli lähtenyt juoksemaan taivaasta, yhtä kirkkaana ja tyynenä\nkuin sekin, lähtenyt tuomaan virvoitusta helteen uuvuttamalle arolle.\nMutta pian se katosi jälleen.\n\nArhippa vaarille, Ison-Venäjän miehelle, oli outoa tämä ilmiö, hän kun\nei milloinkaan ollut asunut aroilla, hänet oli nälkä pakottanut\nlähtemään sinne. -- Hän hieroskeli nyt silmiänsä ja mietiskeli\nmurhemielin, että tämä helle ja aro ne vievät häneltä näön, niinkuin\nolivat vieneet viimeiset voimat jaloistakin: niillä ei enää jaksa astua\nkolmeakymmentä virstaa päivässä; tuskin niillä enää puoltakaan sen\nvertaa kykenee käymään.\n\nTänään oli hänen tukalampi olla ja mieltä käänsi enemmän kuin koskaan\nviime aikoina. Hän tunsi kuolevansa pian, ja vaikk'ei hän siitä niin\npaljoa välittänyt eikä sitä mietiskellyt, se kun oli hänen mielestään\nvälttämätön vero, niin olisi hän sentään tahtonut kuolla kaukana\ntäältä, kotipuolellaan, Orlovan läänissä. Ja sitä paitsi oli hän\nkovasti huolissaan pojanpojastansa... Minne joutuneekaan Lenjka?...\n\nTuota hän oli kysellyt itseltänsä monta kertaa päivässä, ja joka kerta\nhänestä silloin tuntui, kuin kouristaisi häntä ja viluttaisi, ja\nsilloin rupesi aina niin pahasti panemaan ja oli niin tukala olla, että\nhänen teki mieli heti kohta kääntyä kotia, Venäjälle...\n\nMutta sitten johtui mieleen Krim, autiot arot, tylyt ja kovat\ntshabanit, heidän suuret äkäiset koiransa, roistomaiset ja ahneet\ntatarit... johtui myös mieleen muuan Tamanassa sattunut tapaus, joka\noli ollut vähällä saattaa hänet ja Lenjkan tyrmään...\n\nJa sitten... ylen on matka pitkä Venäjälle... Ei sinne ennätä\nkumminkaan; matkan varrella jonnekin kuolla käpertyy. Täällä Kubanjilla\novat alttiit almuja antamaan. Kansa on kaikkialla varakasta, vaikka\njuroa ja pilkallista. He eivät rakasta kerjäläisiä, itse kun ovat\nrikkaita.\n\nLenjkalle kukaties keksisi jotain muuta. Mitäpäs sillä väliä: orpohan\nhän on täällä, niinkuin kotipuolellakin, Venäjällä.\n\nHän katsahti poikaan kyyneleistä kosteilla silmillään ja silitti\nvarovasti hänen päätänsä karkealla kädellään.\n\nPoika liikahti ja loi suuret siniset silmänsä häneen. Jotain\nepälapsellisen vakavata ja miettiväistä oli noissa silmissä, jotka\nnäyttivät tavallista suuremmilta hänen laihoissa, rokon-arpisissa\nkasvoissaan. Nenä oli terävä, ja hienot, verettömät huulet olivat\nhelteestä ja aron ahavasta halkeamissa.\n\n-- Joko tulee? -- kysäisi hän ja, suojellen kädellään silmiänsä,\nvilkaisi virtaan, joka tuossa niin välinpitämättömästi kimalteli\nauringon säteissä.\n\n-- Ei tule vielä. Tuolla se vaan seisoo. Mitäpäs se tänne lähtisi? Kun\nei kukaan kutsu, niin paikoillaanhan se pysyy, -- vastasi Arhippa\nverkalleen, yhä edelleen silitellen pojan päätä.\n\nLenjka keikautti päätään, ties miksi, ja oikaisihe hiekalle. Kumpikin\noli kotvan aikaa ääneti.\n\n-- Jos osais uida, niin lähtis uimaan, -- virkkoi Lenjka, tähystellen\njoelle. Hänen äänensä oli omituisen kumea ja ilmettä vailla.\n\n-- Kovin on vuolas tämä virta. Ei meidän puolella sellaisia ole.\nMiksikäs se tuolla lailla väreilee? Juoksee, niinkuin pelkäisi\nmyöhästyvänsä.\n\nNureilla mielin käänsi Lenjka päänsä toisaanne.\n\n-- Mutta tiedätkös mitä? -- sanoi vaari, hetkisen mietittyänsä. --\nPäästetäänpäs vyöt auki ja sidotaan ne yhteen. Minä kiinnitän toisen\npään jalkaasi, mene sitten uimaan... -- Kylläpäs keksit! Luuletko sinä,\nett'ei virta vie sinuakin? Hukutaan vielä kumpikin.\n\n-- Minä meinasin, että noin rannemmalla vain... Mutta kyllä se virta\nsittenkin vie! Katsos, mitenkä puskeekaan kovasti... Entäs keväällä\nsitten, kun se alkaa tulvia! Sitten se vasta... Niityillekin se tuhot\ntekee. Ja niittyjä, näethän, -- ei ääriä näy!\n\nLenjkan ei tehnyt mieli puhua, eikä hän vaarille vastannutkaan. Hän otti\nmaasta kuivan savikokkareen ja jauhoi sen hyppysissään tomuksi, vakavan\nja miettiväisen näköisenä. Vaari katseli häntä ajatuksissaan, silmiään\nsiristellen.\n\n-- Katso tuota! -- puheli Lenjka hiljaa ja yksitoikkoisesti puistellen\ntomua sormistansa. -- Niinkuin nyt esimerkiksi tämä savikokkare...\nhyppysissä kun hieraisi sitä, niin tomu vaan pöllähti... niin hieno\ntomu, että tuskin silmällä erottaa...\n\n-- Niin mitä sitten? -- kysäisi Arhippa, saaden uuden yskänpuuskan,\njoka taas kiersi kyyneleitä hänen silmiinsä. Hän katseli pojan\nkuivakiiltoisia silmiä ja laihoja, kulmikkaita kasvoja. -- Mitäs sinä\nsillä meinaat? -- lisäsi hän, yskittyänsä loppuun.\n\n-- Sitä vaan, sanoi Lenjka, päätään heilauttaen. -- Sitä minä meinaan,\nettä tuommoinen se justiin on!... -- Hän viittasi virtaan päin. -- Ja\nmitä kaikkea siihen on rakennettukaan!... On sitä jo yhdessäkin\nkaupungissa käyty sinun kanssasi! On niinkin! Ja sitä ihmisten\npaljoutta!\n\nKesken jäi ajatus Lenjka pojalta. Hän vaikeni jälleen ja alkoi katsoa\nympärilleen.\n\nVaari oli ääneti hänkin hetken aikaa. Sitten hän siirtyi aivan lähelle\npoikaa ja haasteli lempeästi:\n\n-- Voi sua, kilttiä poikaa! Kohdalleen sinä sanoit: tomua on kaikki\ntyyni, kaupungit ja ihmiset, sinä ja minä, pelkkää tomua vain. Voi sua\nLenjka poika, voi!... Annas, että olisit oppinut lukemaan!... Mikä\nolisi tullutkaan sinusta! Niinhän sinä olet nytkin kuin mikä aikamies\nja haasteletkin niin ymmärtäväisesti... Peippostani pientä,\ntuiretuistani!... Mitenkähän sinun vaan käynee?\n\nVaari painoi pojan pään syliinsä ja suuteli sitä.\n\n-- Maltahan nyt! -- huudahti poika, irroittaen pellavaisen tukkansa\nvaarin koukeroisista, vapisevista sormista ja hieman vilkastuen. --\nMitenkä sinä sanoitkaan: tomua kaupungit ja kaikki, niinkö?\n\n-- Niinhän sen kerran sääsi Herra Jumala, poikaseni. Kaikki on maasta,\nmutta maa ei ole muuta kuin tomua. Ja kaikki kuolee, mitä siinä on.\nNi-in! Ja siksi pitää ihmisen tehdä työtä ja olla nöyrä. Pian tässä\nminustakin aika jättää... -- Niin heilahti äijä omaan itseensä ja\nlisäsi: -- minnehän sinä sitten joudutkaan ilman minua?\n\nLenjka oli kuullut tuon kysymyksen jo useampia kertoja, ja kovin oli jo\npoika kyllästynyt tuohon alituiseen puhelemiseen kuolemasta. Siksipä\nhän kääntyi ääneti syrjään, nykäisi maasta heinänkorren, pisti sen\nsuuhunsa ja alkoi verkalleen pureksia sitä.\n\nMutta vaarille tämä oli arka kohta.\n\n-- Miks'etkäs sinä mitään puhu? Mitenkä sinun vainenkaan käy, kun minä\nolen poissa? -- kysäisi hän hiljaa, kumartuen pojan puoleen ja yskien\njälleen.\n\n-- Johan siitä on ollut puhetta... -- vastasi Lenjka hajamielisesti ja\nnyrpeästi, viiramalta vilaisten vaariinsa.\n\nSenkin tähden olivat nuo keskustelut pojasta vastenmielisiä, että ne\nuseimmiten päättyivät kinastukseen. Vaarin oli tapana puhua hyvin\nlavealti lähenevästä kuolemastaan. Ensi alussa oli Lenjka kuunnellut\nhäntä tarkasti, kammolla ajatellen pulmallista tilaansa vast'edes, oli\nitkenytkin, mutta sitten oli tullut reaktsioni: hän ei enää kuunnellut\nvaarin puheita, vaan vaipui omiin ajatuksiinsa. Vaari, tuon\nhuomattuansa, tavallisesti suuttui ja alkoi puhua, kuinka muka Lenjka\non typerä poika, joka ei rakasta vaariansa eikä käsitä, mitä kaikkia\ntämä puuhillansa tarkoittaa. Ja vihdoin hän jo rupesi moittimaan\nLenjkaa siitä, että tämä muka toivoo vaan vaarin kuolevan niin pian\nkuin mahdollista.\n\n-- On muka ollut puhetta!... -- haasteli taas vaari. -- Tyhmä olet\nvielä, poika riepu; et ymmärrä omaa elämääsi. Kuinkas vanha sinä olet?\nYhdennellätoista vasta. Ja heikko sinä olet ja hieveröinen; eihän\nsinusta työntekijäksi. Minne sinä menet? Hyvät ihmiset auttavat, niinkö\nluulet? Jos sinulla olisi rahoja, niin nuo hyvät ihmiset auttaisivat\nsinua menettämään ne, se on vissi se. Mutta kerjuulla käynti ei ole\nhauskaa minunkaan, vanhan äijän: kumarra jokaista ja pyydä jokaiselta.\nYksi haukkuu, toinen lyökin kolauttaa ja ajaa pois... Luuletko sinä,\nettä mierolaista kukaan ihmisenä pitää? Ei yhden yksikään! Kymmenen\najast'aikaa olen minä jo kerjäläisenä kierrellyt, kyllä minä sen asian\ntiedän. Leipäpalasen he näet tuhannen ruplan hintaiseksi arvaavat. Ja\nkun sen kerjäläiselle antaa, niin jo hänelle heti taivaan portit\naukenikin. Sitä varten ne enimmäkseen antavat, jotta omatunto olisi\nrauhassa; sitä varten vaan, eikä säälistä suinkaan. Ottaa ja viskaa\nsulle palasen, sittenpähän itsekin ilkeää syödä. Kylläinen ihminen on\npeto. Ei hän konsanaan nälkäistä sääli, sillä hän ei tunne häntä.\nVihollisia ne ovat keskenään, kylläinen ihminen ja nälkäinen; iät\nkaiket he pysyvät toistensa silmätikkuna. Siitäpä syystä he eivät\nkoskaan osaa toisiansa sääliä eikä ymmärtää... Rapaa on kylläiselle\nkerjäläinen.\n\nVaari joutui haltijoihinsa suuttumuksesta ja mielipahasta. Hänen\nhuulensa vavahtelivat, vanhat, himmeät silmät ne vilhuivat\npunastuneissa kehyksissään, ja kasvojen pergamentilla uurtuivat rypyt\nentistä tiheämmiksi ja räikeämmiksi.\n\nSilloin hän oli Lenjkalle niin vastenmielinen. Jopa pelkäilikin poika\njotain.\n\n-- Niin, mitenkä sinä aiot maailmassa menetellä? Sanopas se! Sinä olet\nhieveröinen lapsi, mutta maailma on peto. Kitaansa se nielaisee sinut\nkerrassaan. Mutta sitä minä en salli... Minä rakastan sinua, näetkös,\nlapsi parka! Eikä minulla maailmassa muita olekaan kuin sinä, eikä\nsinullakaan muita ole kuin minä... Mitenkäs minä sitten kuolisin\nkupsahtaisin? Mahdotonta on minun kuolla ja sinun jäädä yksiksesi...\nKukas sinusta murheen pitää?... Hyvä Isä! Miksi onkaan piikasi poika\nSinulta niin hyljätyksi tullut?... En minä jaksa elää, enkä minä\nkuollakaan saata, sillä lapsi on tuossa... minun on velvollisuus pitää\nhuolta hänestä. Seitsemän vuotta olen häntä vaalinut... käsivarsillani\nkantanut tutisevilla... Auta, laupias Jumala!\n\nVaari istahti ja purskahti itkemään, painaen päänsä vapiseviin\npolviinsa. Käheitä, epätasaisia nyyhkytyksiä nousi kipeästä rinnasta,\nja hartiat hytkähtelivät.\n\nVirta kiidätteli kiireesti vesiänsä, loiskien rantaa vasten, ikäänkuin\nolisi tahtonut kuulumattomiin tukahuttaa vanhuksen nyyhkytykset.\nHeleästi hymyili pilvetön taivas, valaen alas polttavaa hellettä, ja\nhymyillessään se tyynesti kuunteli sameain laineitten pauhaavaa\nkohinaa.\n\n-- No älähän itke, vaari! -- virkkoi äkkiä Lenjka yrmeällä äänellä,\nkäänsi sitten kasvonsa ukon puoleen ja lisäsi, silmät rypyssä ja juron\nnäköisenä: -- onhan siitä jo kyllin ollut puhetta. En minä hukkaan\njoudu. Menen tästä vaikka passaripojaksi ravintolaan...\n\n-- Pieksävät sinut siellä raajarikoksi... -- sanoi vaari itkusilmin.\n\n-- Tokkopa! Mutta entäs, kun eivät pieksäkään, huudahti poika,\njonkinlaisella uhmalla, -- entäs sitten? Sittenpä siitä pääseekin\nselville vesille. Ei minua niinkään joka mies pieksä.\n\nMutta äkkiä, miten ollakaan, menetti poika rohkeutensa. Hän oli hetken\naikaa ääneti ja virkkoi sitten hiljalleen, poika riepu:\n\n-- Tahikka menen luostariin...\n\n-- Jospa vainenkin luostariin! -- huokasi vaari, vilkastuen, mutta uusi\nyskänpuuska pani hänet pian jälleen väänteleimään.\n\nHeidän päänsä päältä kuului rattaiden ratinaa ja kajahti huuto.\n\n-- Lautta hoi!... Lautta ho-hoi! -- tärisytti ilmaa joku mahtavan\näänekäs kulkku.\n\nVaari ja Lenjka säpsähtivät ja kavahtivat seisaalleen, siepaten\nreppunsa ja sauvansa.\n\nRatisten ja vingahdellen ajoivat rannan hiekalle kaksipyöräiset\nrattaat. Niissä seisoi kasakka, lakki toisella korvalla, kaula kenossa.\nHän oli juuri uudelleen kiljaisemassa ja veti parhaillansa, suu\nammollaan, ilmaa keuhkoihinsa. Siitä hänen leveä, pullistunut rintansa\nnäytti entistä pulleammalta. Tuuhea, musta parta verhosi kasvoja,\nalkaen silmäin alta, jotka olivat selko seljällään ja ponnistuksesta\nvertyneet, ja parran silkkisessä kehyksessä välkähtelivät miehen\nvalkoiset hampaat. Paidan ja harteille huolimattomasti heitetyn takin\nalta näkyi karvainen, ahavoitunut rinta. Koko hänen tukeva ja kookas\nolentonsa, niinkuin kömpelön suuri, lihava papurikkokin sekä suuret,\npaksuanturaiset rattaanpyörät, -- kaikki osoitti itsetietoista\nkylläisyyttä, voimaa, terveyttä.\n\n-- Hoi, ho-hoi!\n\nVaari ja Lenjka kaappasivat lakit päästään ja kumarsivat syvään.\n\n-- Päivää! -- mörähti vastatullut tylysti. Katsahdettuansa vastaiselle\nrannalle, jossa mustalaitainen lautta verkalleen ja kömpelösti läksi\nliikkumaan ulos pensaikosta, alkoi mies tarkasti tähystellä\nkerjäläisiä.\n\n-- Venäjänkö maasta?\n\n-- Sieltä juuri, ystäväiseni, -- vastasi Arhippa, kumartaen.\n\n-- Nälkäkö on siellä, vai?\n\nKasakka hyppäsi maahan ja rupesi jotain korjailemaan valjaissa.\n\n-- Torakatkin nälkään kuolevat!\n\n-- Hei! Vai torakatkin? Ei maar teiltä sitten murenat maahan jouda!\nKylläpäs syötte tarkkaan. Ei nälkä tule, jos kelpo lailla työtä tekee.\n\n-- Maassa on vika, terttuseni, maassa. Vastaan panee, ei anna. Tyhjäksi\nmehusta on maa meillä imetty.\n\n-- Tyhjäksikö? -- virkkoi kasakka, päätään heilauttaen. -- Maa antaa\naina; sitä varten se on ihmisille suotukin. Älä maata syytä, syytä maan\nmuokkaajaa. Raatajat on teillä huonot. Niin juuri. Hyvän raatajan\nkourissa kivikin tottelee ja leivän antaa. Oletkos käynyt Mustan meren\nmaissa? Siellä, äijä parka, kivikotkin kynnetään.\n\nLautta saapui. Kaksi rotevaa, punanaamaista lautturi-kasakkaa seisoi\nsiinä, välinpitämättömästi ponnistaen paksuilla jaloillaan lautan\nkanteen. Lautta tärähti rantaa vastaan. Miehet horjahtivat ja päästivät\nköyden käsistään, katsahtivat toisiinsa ja alkoivat löyhytellä.\n\n-- Kuumako on? -- irvisti matkamies, taluttaen hevostansa lautalle ja\nkädellään kajoten lakkinsa laitaan.\n\n-- Huh-huh! -- äänsi toinen lautturi, pisti kädet syvälle\nroimahousujensa taskuihin ja astui rattaiden ääreen. Hän vilkaisi\nniihin ja veti kovasti ilmaa nenäänsä, niinkuin mitä vainuten.\n\nToinen istahti kannelle ja alkoi ähkien vetää saapasta jalastaan.\n\nVaari ja Lenjka astuivat lautalle ja lyyhistyivät laitaa vasten,\nkatsellen kasakoita.\n\n-- No, lähtäänpäs nyt! -- komensi rattaiden isäntä.\n\n-- Etkös tuonut mitään juotavaa tullessasi? -- kysäisi rattaita\nnuuskinut.\n\nToinen oli saanut saappaan jalastaan. Ties mistä syystä hän nyt,\nsilmäänsä sirristäen, katseli varren sisään.\n\n-- En. Kuinka niin? Vähenikö virrasta vesi, vai!\n\n-- Vesi!... Enhän minä vettä...\n\n-- Viinaako? En tuonut viinaa.\n\n-- Mitenkäs sinä ilman viinaa? -- kysäisi toinen, miettiväisenä\ntuijottaen lautan kanteen.\n\n-- Lähtään pois nyt vaan!\n\nKasakka vetämään saapasta jalkaan. Toinen sylkäisi kouriinsa ja tarttui\nköyteen. Matkamies rupesi auttamaan häntä, jotta hytkähtäisi lautta ja\nlähtisi liikkeelle.\n\n-- Äijä hoi! Miks' et tule auttamaan sinäkin? virkkoi saappaan vetäjä\nArhipalle.\n\n-- Eihän minusta mihin, poikaseni! -- vastasi vaari valittavalla,\npuoleksi laulavalla äänellä.\n\n-- Ei niitä huoli auttaa. Tulee ne toimeen yksinkin, -- arveli Lenjka\nja, ikäänkuin vakuuttaakseen vaarille sanojensa todenperäisyyttä,\nlaskeusi raskaasti polvilleen lautan kannelle.\n\nVaari virkkoi hänelle eten kehdaten jonkun nuhtelevan sanan, ja,\nsaamatta siihen vastausta, alkoi kovasti tömisyttää jalkojansa, nojaten\nniillä lautan kanteen.\n\n-- Katsopas Lenjka, noita miehiä tuossa! Kookasta ja kylläistä väkeä.\nHätäkös täällä on talonpojan elää! -- Niin kuiskaili Arhippa, kumartuen\nLenjkan puoleen, joka katseli laidan yli veteen.\n\nVuolas vesi koetteli painaa lauttaa alas virtaa, kumeasti loiskahdellen\nsen kupeita vasten. Lautta hätkähteli ja horjahteli, verkalleen\nliikkuen eteenpäin.\n\n-- Senkin karju! \"Raatajat muka huonoja!\" Ei ole mies ikinä sellaista\ntyötä unissaankaan nähnyt! -- kuiskasi vaari. -- Miksikähän se Jumala\nantaakaan muutamille niin runsaasti ja jättää toiset ilman? -- Hän oli\nvaiti hetken aikaa, ikäänkuin odotellen vastausta pojalta, mutta\nvastasikin itse: -- sillä tapaa Hän vaan koettelee ihmistä. Ken\nnapisemaan rupeaa ja nurisemaan, se joutuu hukkaan, eikä pidä hänellä\noleman iloa eikä rauhaa elämässään.\n\nVeteen katsellessaan tunsi Lenjka suloista huumausta. Kova virta oli\nväsyttänyt hänen silmänsä, ja nyt ne pyrkivät painumaan kiinni. Vaarin\nkäheä kuiske, köyden natina ja laineitten mehevä loiskina tuudittelivat\nhäntä tuudittelemistaan. Häntä raukaisi ja torkutti, ja hänen teki\nmieli laskeutua lautan kannelle pitkäkseen. Mutta äkkiä tuli sysäys ja\nhän kaatui.\n\nHän avasi silmänsä ja alkoi katsella ympärilleen. Kasakat nauroivat\nhänelle, kiinnittäen lauttaa kulon polttamaan kantoon rannalla.\n\n-- Uniko voitti, poika ressu? Nouse rattaille', niin pääset stanitsaan\n[kasakkakylä] asti. Nouse sinäkin, vaari!\n\nVaari kiitti kasakkaa yksitoikkoisella, painuneella äänellä ja kiipesi\nähkien rattaille. Lenjka hyppäsi hänkin sinne, ja niin he läksivät\najamaan, hienon tomun pöllytessä, joka vaikutti sen, että vaari tuon\ntuostakin oli tukehtua yskästä.\n\nKasakka alkoi laulaa. Omituista oli tuo laulu: äkkiä sävel keskeytyi ja\npäättyi vihellykseen. Vuoroin alkoi lause aivan puhetapaan, mutta yks\nkaks se katkesi, ja sitten seurasi jotain korkeassa kulkkuäänessä. Hän\ntuntui soluttelevan säveleitä niiinkuin olisi rihmaa purkanut kerältä:\nmissä solmu, siitä rihma poikki.\n\nLaulu oli luonteelleen aivan samallainen kuin tuo ääretön arokin:\nsiinäkin vallitsi yksitoikkoisuus, jota siellä täällä keskeytti\nautereinen, ilmassa leijaileva ilmiö.\n\nRattaan pyörät vingahtelivat vaikeroiden, pöly kiiti pilvinä, vaari\nyski yhtä mittaa, nytkähdellen, mutta Lenjka ajatteli, kuinka sitä pian\ntullaan stanitsaan ja siellä sitä taas pitää ruikutella honottavalla\näänellä: Jeesuksen Kristuksen nimeen... Stanitsan pojat siellä taas\nrupeavat härnäämään häntä, ja ämmät pistävät vihaksi alituisilla\nkysymyksillään Venäjästä ja sen semmoisesta... Ei ole silloin hauska\nkatsella vaaria, joka yskii entistä enemmän ja kyykisteleikse entistä\nsyvemmälle, niin että hänen itsensäkin on hankala ja paha olla, ja\nhaastelee niin liikuttavasi, nyyhkien aina väliin ja kertoen sellaista,\nmissä ei ole perää eikä pontta... Kertoo, esimerkiksi, että Venäjällä\nkansaa ihan kujille kuolee, ja sinne ne ruumiit jää, eikä niitä kukaan\nkykene korjaamaan, sillä nälkä on pannut kaikki ihan pyörälle päin.\nEiväthän he vaarin kanssa olleet sellaista missään nähneet. Sellaisia\nse vaari laskettelee siksi vain, että ihmiset olisivat auliimpia. Mutta\nmihinkäs ne almut täällä panee? Kotipuolella maksetaan niistä 40\nkopekkaa puudalta, mitäpä viisikin kymmentä, mutta täällä ei niitä\nkukaan osta. Täytyy näitä antipaloja, usein makuisiakin, viskata\nrepusta arolle. Ja miksikä se vaari oikein vetelehtiikään turhanpäiten\nstanitsasta toiseen? Pysyisi edes viikon päivät yhdessä kohden, mutta\neipäs: tulee, kiertelee, kerjää ja sitten kiiruimman kaupassa pois,\nniinkuin varas vainoojia pakoon... Kerran oli Lenjka ottanut puheeksi\ntuon asian vaarinsa kanssa, mutta ukko oli harmissaan ja tuskallisesti\nvastannut:\n\n-- Pidä suus kiinni, tuhma poika! Sin'et ymmärrä, mitenkä paljon huolta\nminä sinusta pidän. Etkä sinä sitäkään tiedä, mikä minun meininkini on.\nMutta kukaties vaari vanha tavoittelee onnea sulle, tahtoo sinua\nsäästää raskaalta maantyöltä... Niin justiin! Pidä sinä vaan suus\nkiinni!\n\n-- Kerjuulleko sitä lähdettiin? -- kysäisi kasakka, vilkaisten olkansa\nyli koukistuneisin olentoihin takanansa.\n\n-- Minnekäpäs sitä muuanne, isäntä hyvä! -- huokasi Arhippa vaari.\n\n-- Nousehan seisaalles, vaari, niin näytän, missä minun kotini on;\nsaatte tulla yöksi meille.\n\nVaari yritti kohottautua, mutta vaipui jälleen alas, lyöden kylkensä\nrattaiden laitaan ja parkaisten surkeasti.\n\n-- Voi sua, ukon rähjä! -- murahti kasakka sääliväisesti. -- No yks\nkaikki, vaikk'et näekään. Kun tulee maatapanon aika, niin kysy, missä\nMusta Antti asuu. Min' olen Musta Antti, minä. Ja nouskaa pois nyt!\nHyvästi jääkää!\n\nSiinä kohden, missä vaari ja Lenjka olivat astuneet rattailta, kasvoi\ntiheässä poppeleita. Niitten välitse näkyi kattoja ja aitoja, ja\nkaikkialla, niin oikealla kuin vasemmallakin, kohoili kohti taivasta\nsamallaisia puuryhmiä. Lehdille oli yltäänsä laskeunut harmaata pölyä,\nja paksujen, solakkain runkojen kuori oli monessa kohdin helteestä\nhalkeamissa.\n\nHeistä suoraan eteenpäin kulki kuja kahden lautalaipion välitse. Sitä\nmyöten oli mennyt äskeinen kasakka rattaineen. Tätä kujaa hekin, vaari\nja Lenjka, läksivät astumaan verkalleen ja huojumalla, niinkuin\nkonsanaankin sellaiset, jotka ovat paljon kulkeneet jalkaisin.\n\n-- Mitenkäs tästä nyt lähdetään? Yhdessäkö vai kukin haaralleen? --\nkysäisi vaari ja, vastausta odottamatta, lisäsi: -- Paras olisi kulkea\nyhdessä; kovin vähän ne sinulle antavat. Et osaa pyytää, poika.\n\n-- Mitäs sitä paljolla tekee? Eihän sitä kaikkea kumminkaan jaksa\nsyödä... -- vastasi Lenjka jurosti, katsellen ympärilleen.\n\n-- Mitäkö tekee? Voi hassua, sua!... Entäs kun sattuu sellainen, joka\nostaa? Sepä se! Rahan maksaa. Eikä se raha mikään mitätön asia ole.\nRahaa kun on, niin et maar joudukaan hukkaan, kun minä kuolen.\n\nLempeästi myhähti vaari ja silitti pojanpoikansa päätä.\n\n-- Arvaas, miten paljon minä olen säästänyt! Arvaas nyt!\n\n-- No minkä verran? -- kysäisi Lenjka huolettomasti.\n\n-- Yksitoista ja puoli ruplaa!... Jaa-a!\n\nMutta Lenjkaan ei vaikuttanut tuo rahasumma eikä vaarin riemuitseva\näänikään.\n\n-- Laps mikä laps! -- kuiskasi vaari. Eri haaroilleko mennään, vai?\n\n-- Niin mennään.\n\n-- No mennään. Tule sitten kirkolle myöhemmin.\n\n-- Tulen.\n\nVaari kääntyi kujalle vasempaan. Lenjka läksi edelleen. Kuljettuaan\nkymmenisen askelta, hän kuuli vapisevan äänen: \"Rakkaat ristityt ja\nlaupiaat lähimmäiset!\" Tuo uikutus oli samallaista kuin jos kämmenellä\nolis pyyhkäissyt gusleja [guslit = eräs kielisoittimen laji]\npaksuimmasta kielestä ylös hienoimpaan saakka. Lenjka hätkähti ja\njoudutti askeleitaan. Joka kerta kuin hän kuuli vaarin mankumisen, tuli\nhänen niin tuskallisen ilkeä olla, mutta kun vaarilta kiellettiin,\nsilloin hän oikein säikähti: nyt muka vaari tuossa paikassa tillahtaa\nitkemään ja alkaa parkua.\n\nKotvan aikaa vielä kuului pojan korviin vaarin väräjäviä, vaikeroivia\nuikutuksia. Uninen, helteinen ilma kanteli niitä yli stanitsan.\nYlt'ympärillä oli hiljaa kuni yöllä. Lenjka astui säleaidan viereen,\nminkä yli kirsikkapuu ojenteli oksiansa kadulle. Hän istahti oksain\nsiimekseen. Jonkun matkan päässä pörisi mehiläinen.\n\nLenjka otti repun hartioiltaan ja pani sen päänsä alle. Katseltuaan\nhetken aikaa oksain lävitse taivasta, vaipui hän sikeään uneen. Tiheä\naroruoho ja säleaidan ristikkoinen siimes kätkivät hänet ohikulkijain\nsilmiltä.\n\nHän heräsi omituisiin ääniin, joita värisi lähenevän illan jo\nviivästämässä ilmassa. Joku itki lähellä häntä. Se oli lapsen itkua,\närtynyttä, yhtämittaista. Itkun nyyhkytykset kuoleutuivat hienoon\nmolli-äänteesen ja elähtivät jälleen, uudella voimalla. Parku ja\nnyyhkytys tulivat yhä lähemmäs. Poika kohotti päätään ja katsahti\naroruohon lävitse maantielle.\n\nSiellä kulki noin seitsenvuotias kaunis tyttönen, siistissä puvussa,\nkasvot itkusta punaisina ja pöhössä. Hän astui verkalleen, vedellen\npaljaita jalkojaan ja niillä pölyä pöyhötellen. Nähtävästi ei hän\nitsekään tiennyt, minne ja miksi hän menee. Suuret, mustat silmät\nolivat kosteat ja murheelliset; niissä asui mielipaha. Tummanruskean\ntukan pörröiset suortuvat leikkivät tytön otsalla, poskilla ja\nhartioilla, ja noitten suortuvain välitse pilkisteli niin vallattomasti\nkaksi hienopiirteistä, punertavaa korvaa.\n\nYlimalkaan hän näytti Lenjkan mielestä varsin koomilliselta,\nkyynelöivänäkin koomilliselta ja hilpeältä... Mahtaa olla aika\nveitikka!\n\n-- Mitäs sinä itket? -- kysäisi Lenjka, nousten seisomaan, kun tyttö\noli tullut hänen kohdalleen.\n\nTyttö säpsähti ja pysähtyi. Hän herkesi heti kohta itkemästä,\nnyyhkyttihän vaan vielä. Muutaman silmänräpäyksen hän katseli poikaa,\nsitten hänen huulensa jälleen värähtivät, kasvot vääntyivät\nkoomilliseen asuun, rinta hytkähti. Hän purskahti uudestaan itkemään ja\nläksi edelleen.\n\nLenjka tunsi rinnassaan jotain puristusta, ja äkkiä hän läksi astumaan\ntytön jälkeen.\n\n-- Mitäs siinä kallottelet! Suuri tyttö semmoinen... häpeähän on tuolla\nlailla! -- rupesi hän haastamaan, ollessaan vielä taampana hänestä.\nSaavutettuaan hänet, katseli poika häntä kasvoihin ja kysäisi\nuudestaan, kohauttaen, ties mistä syystä, olkapäitään:\n\n-- Mitä sinä parut?\n\n-- Ni-in! -- sanoa venäytti tyttö. -- Jospa sinulta... -- ja äkkiä hän\nlaskeusi maahan tomuiselle tielle, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi\nhuutaa uudelleen.\n\n-- Johan nyt! -- virkkoi Lenjka ylenkatseellisesti viitaten kädellään.\n-- Ämmä! Ämmä kerrassaan... Hyh semmoista!\n\nMutta siitä ei apua tytölle eikä hänellekään. Lenjka näki, kuinka tytön\npunertavain, hienojen sormien välitse purskahtaa kyynel toisensa\nperästä, ja silloin tuli hänen niin tukala olla; hänenkin teki mieli\nitkeä. Hän kumartui hänen puoleensa, kohotti varovasti kätensä ja\nyritti koskettamaan tytön tukkaa, mutta säikähti äkkiä rohkeuttaan ja\nveti kätensä takaisin. Tyttö se vaan itki itkemistään, sanaakaan\nsanomatta.\n\n-- Kuules! -- virkkoi Lenjka, oltuaan hetken aikaa ääneti ja\ntuntiessaan nimenomaisen halun auttaa häntä. -- Kuules! Mitäs sinä nyt\ntuolla tavalla! Löikö ne sua?... No meneehän se ohi! Vai muutako vielä?\nSanohan nyt! Tyttö, kuule! Virka mulle, niin sitten on helpompi olla.\nVai onko sinulta mitä kadonnut? Käytäisi yhdessä etsimään...\n\nOttamatta käsiä kasvoiltansa, tyttö puisteli murheellisena päätään ja\nvirkkoi vihdoin verkalleen, kesken nyyhkytyksiänsä ja olkapäitään\nnostaen:\n\n-- Huivi katosi!... Taatto toi markkinoilta... Sininen oli semmoinen,\nkukikas... Minä panin sen päähäni ja nyt se katosi! -- Ja taas hän\nalkoi itkeä, entistä kovemmin ja katkerammin, nyyhkien ja voivottaen ja\ntuon tuostakin päästäen omituisen huudon: ui-ui-ui!\n\nLenjka tunsi olevansa voimaton häntä auttamaan. Pelvon-alaisena hän\nvetäytyi syrjään ja katsahti aatoksissaan, alakuloisena taivaalle, joka\njo oli ruvennut pimenemään. Hänen oli raskas olla ja kovin sääli\ntyttöä.\n\n-- Älä itke! Eiköhän se vielä löytyne... -- kuiskasi hän hiljaa. Mutta\nhuomattuansa, ett'ei tyttö kuulekaan hänen lohdutustansa, vetäysi hän\nvielä kauemmas hänestä ja rupesi ajattelemaan, että kyllä kai hänet isä\nvarmaankin kotona tuosta löylyttää. Ja samassa hän kuvaili mielessään,\nkuinka isä, kookas ja musta kasakka, lyöpi häntä, ja tyttö, itkusta\nläkähtymäisillään ja pelvosta ja kivusta väristen, vieritteleikse hänen\njalkainsa juuressa.\n\nLenjka nousi ja läksi pois, masentunein ja loukatuin mielin ajatellen,\nett'ei hän kykene ensinkään auttamaan tuota tyttöä. Mutta astuttuaan\nmoniaan askeleen, hän äkkiä kääntyi ympärinsä, pysähtyi tytön kohdalle\nja, nojautuen säleaitaan, koetti johdattaa mieleensä jonkun lempeän ja\nhyvän sanan. Mutta ei vaan sattunut sellaista muistamaan.\n\n-- Nouse jo pois siitä tieltä, tyttö! Ja heitä valtaan tuo itku! Mene\nkotias ja kerro kaikki, miten sinun on käynyt. Sano niin vaan, että\nkatosi... Mitäs tuota niin kovin!...\n\nHän oli alkanut puhua hiljaisella, sääliväisellä äänellä, mutta päätti\npuheensa kovaan huudahdukseen, iloksensa nähdessään tytön kohoavan\nseisovilleen.\n\n-- Kas niin! -- jatkoi poika hymyillen ja vilkastuen. -- Lähde nyt\nkotia. Tahdotkos, niin minä tulen mukaan ja kerron kaikki? Älä pelkää,\nkyllä minä pidän sinun puoltasi.\n\nJa ylpeästi kohautti Lenjka olkapäitään, katsahtaen ympärilleen.\n\n-- Ei tarvitse tulla... -- kuiskasi tyttö, verkalleen puistellen pölyä\nhameestaan ja yhä nyyhkytellen.\n\n-- Lähdenpä vainenkin, vai?... julisti Lenjka, ihan valmiina toimimaan,\nja painoi lakkinsa toiselle korvalle.\n\nNyt hän seisoi tytön edessä, jalat haarallaan, ja siitä hänen ryysynsä\nsaivat jonkunlaisen urhean asun. Hän kolautteli sauvaansa lujasti\nmaahan ja katsoi tyttöön hellittämättä. Pojan suurissa ja surullisissa\nsilmissä loisti tuommoinen ylpeä ja rohkea ilme.\n\nTyttö vilkaisi häneen syrjästä, tahrien kyyneleitä pitkin poskiansa,\nhuokasi uudestaan ja virkkoi:\n\n-- Ei tarvitse... älä tule... Maammo ei suvaitse kerjäläisiä.\n\nHän läksi pois, pari kertaa vilaisten vielä taaksensa,\n\nLenjkan tuli niin apea olla. Hänen varma, uhmaileva asentonsa muuttui\nverkalleen, hänen huomaamattansakin, hän koukistui jälleen ja hiljeni.\nSitten hän heitti olalleen reppunsa, jota tähän asti oli pidellyt\nkäsissään. Kun tyttö oli jo kadota kujan kulmauksen taakse, huusi\nLenjka hänen jälkeensä:\n\n-- Hyvästi!\n\nTyttö kääntyi hänen puoleensa, astui edelleen ja katosi.\n\nYmpärillä tuntui entistä apeammalta ja pimeämmältä. Ilta läheni, ja\nilmassa asui tuo omituinen, raskas painostus, joka tietää ukkosta.\nAurinko oli alhaalla, ja poppelien latvat alkoivat punertaa. Mutta\nillan varjot olivat kietoneet niitten oksat verhoonsa, ja siitä nuo\npitkät, liikkumattomat puut kävivät entistä tuuheammiksi ja pitemmiksi.\nLenjkan mielestä ne näyttivät mietiskelevän ja odottelevan jotain\nkauheata... Taivaskin niitten yläpuolella pimeni pimenemistään, kävi\nsametin-omaiseksi ja ikäänkuin laskeusi lähemmäs maata. Jostain tuolta\nkaukaa kuului puhetta ja tuolta kauempaa niinikään, toisaalla kajahteli\nlaulu. Nuo äänet, hiljaiset, mutta kalseat, leijailivat ilmassa\nkeskeymättä ja tuntuivat olevan täynnä painostusta nekin.\n\nYhä murheellisemmaksi kävi Lenjkan mieli, jopa rupesi poikaa\nhirvittämäänkin. Hänen teki mielensä mennä vaarin luo. Hän katsahti\nnopeasti ympärilleen ja läksi kulkemaan kujaa pitkin. Kerjätä ei häntä\nlainkaan haluttanut. Astuissansa hän tunsi rinnassaan sydämen\ntykyttävän niin kovin tiheään; merkillistä, kuinka häntä nyt ei olisi\nensinkään haluttanut astua eikä ajatella... Mutta tyttö ei mennyt hänen\nmielestään. Mitenkähän hänen nyt on käynyt? mietiskeli hän. Jokohan hän\nnyt on tullut kotiinsa? Lieneekö se rikas? Jos hänellä on rikas koti,\nniin selkäänsä hän saa: kaikki rikkaat ovat saitureita. Jos hän on\nköyhä, niin kenties ei saakaan. Köyhissä taloissa rakastetaan lapsia\nenemmän, niistä kun toivotaan työntekijöitä. Ajatus ajeli toistaan,\nhellittämättä, ja hetki hetkeltä tuo raukaiseva, ahdistava apea tunne,\njoka varjon lailla liittyi hänen mietiskelyynsä, kävi yhä raskaammaksi\nja sai hänet yhä enemmän valtoihinsa.\n\nJa illan varjot ne samenivat yhä sakeammiksi ja tukauttavammiksi.\nLenjkaa vastaan tuli kasakoita ja kasakattaria. He kulkivat ohitse,\nkääntämättä häneen mitään huomiota: he olivat jo tottuneet nälkäisten\ntulvaan Venäjältä. Poikakin puolestansa, väliä pitämättä, silloin\ntällöin vain vilkaisi himmenneillä silmillään heidän kylläisiin,\nkookkaisin olentoihinsa, ja kulki kirkkoa kohti, jonka risti välkkyi\ntuolla suoraan edessäpäin vehreitten latvain ylitse.\n\nTuolta kuului laitumelta palajavan karjan iloinen melu. Tuossapa jo\nkirkkokin, matala ja leveä, viisitorninen, kupukatot vaaleanvehreiksi\nmaalatut. Ylt'ympäri kirkon kasvoi poppeleita, kohotellen latvojansa jo\nyläpuolelle ristien, joihin illan rusko valoi valoansa, ja jotka\nvehreäin latvain läpi kimaltelivat punervassa kullassa.\n\nTuollapa jo vaarikin astua vääntää kirkolle päin, selkä kyyryssä\nraskaan repun painosta, ja katselee ympärilleen, varjoten silmiä\nkädellään.\n\nVaarin perässä astuu raskain, huojuvin askelin kasakka, lakki syvään\npainettuna otsalle ja kädessä keppi.\n\n-- Tyhjäkö on pojalla reppu? -- kysäisi vaari, astuen Lenjkan luo, joka\noli jäänyt häntä odottelemaan kirkon aitauksen luokse. -- Mutta katsos,\nmitenkä paljon minä olen saanut! -- Ähkien hän laski maahan liinaisen,\ntäyteen sullotun reppunsa. -- Kovin ovat täällä anteliaita, ylen ovat\nanteliaita... Mutta mitäs sinulla on suu törössä?\n\n-- Päätä pakottaa -- virkkoi poika hiljaa, laskeutuen maahan vaarin\nviereen, joka oli nojautunut seljin tiilikasaan ja nyt, kädellään\nsilitteli keräämiänsä antimia, silmissä ahneus ja samalla mielihyvä.\n\n-- Mutta kylläpäs väsyttää minua kanssa!... Ei tahdo enää jalat\nkannattaa!... Pian tästä käydään yöpuulle. Mikäs sen kasakan nimi\nolikaan? sen...?\n\n-- Musta Antti.\n\n-- Musta justiin! Lähtään tästä ja kysytään tiellä, että missäkäs se\nMusta Antti asuu. Kas tuoltapa tuleekin tännepäin mies. Häneltä sopii\ntiedustaa. Jaa-a! Uhkeata on kansa täällä ja hyvin syötettyä. Eihän ne\ntäällä muuta syökään kuin nisua. Terve, kunnon mies!\n\nKasakka astui aivan heidän luokseen ja verkalleen vastasi vaarin\ntervehdykseen:\n\n-- Terve teillekin!\n\nSitten hän levitti jalkansa, kiinnitti heihin suuret, ilmeettömät\nsilmänsä ja raapaisi, sanaakaan sanomatta, niskaansa.\n\nLenjka katseli häntä tutkistellen, vaari räpytteli sameita silmiänsä\nkysyväisesti, mutta yhä vaikeni kasakka. Viimein hän pisti kielensä\nulos ja rupesi sillä tavoittelemaan viiksiensä latvaa. Onnellisesti\nsuoritettuansa tämän tempun, vetäisi hän viiksen pään suuhunsa,\npureskeli sitä hetken aikaa, lykkäsi sen kielellään jälleen suusta ja\nkatkaisi viimeinkin äänettömyyden, joka oli jo alkanut käydä\nväsyttäväksi.\n\n-- Tuota... käydäänpäs tästä kunnantuvalle! virkkoi hän vetelästi.\n\n-- Mitä vasten? -- säpsähti vaari.\n\nLenjka tunsi hytkäyksen rinnassaan.\n\n-- Pitää tulla... Niin käskettiin. Kas niin!\n\nHän kääntyi heihin seljin ja oli lähteä astumaan, mutta vilkaistuaan\ntaakseen ja nähdessään, ett'eivät toiset liikahda paikaltaankaan,\nkiljaisi uudestaan, tällä kertaa vihaisesti.\n\n-- Joutuun nyt!\n\nVaari ja Lenjka nousivat seisaalleen ja läksivät astumaan hänen\nperässään.\n\nLenjka tarkasteli kiinteästi vaariansa. Ukon huulet ja pää vapisivat.\nHän vilkui arasti ympärilleen ja kopeloi jotain povessaan. Silloin\naavisti poika ukon tehneen jotain kepposia, niinkuin kerran ennenkin,\nTamanassa. Häntä alkoi pelottaa, ja tuntui niin ilkeältä, kun mieleen\njohtui silloinen tapaus. Vaari oli varastanut siellä pesuvaatteita ja\njoutunut kiinni. Nauroivathan ne sitten ukolle ja haukkuivat häntä,\njopa löivätkin ja ajoivat yöllä ulos stanitsasta. Oli niin synkkä yö\nsilloin... He olivat olleet yötä jossain lahden rannalla, hiekalla, ja\nmeri oli koko yön ärjynyt niin äkäisenä... Hiekka oli sohissut, laineen\nsiirrellessä sitä... Vaari oli kaiken yötä voivotellut ja sopottaen\nrukoillut Jumalaa, syytellen itseään varkaaksi ja anteeksi-antamusta\nanoen.\n\n-- Lenjka!\n\nLenjka säpsähti, tuntiessaan sysäyksen kylkeensä, ja katsahti\nvaariinsa. Ukon kasvot olivat jänteissä, entistä näivempinä ja\nharmaampina. Ne vavahtelivat yltäänsä.\n\nKasakka kulki noin viiden askeleen päässä heistä edellä, piippuansa\npoltellen ja mennessään katkoen kepillänsä takkiaisia, heihin\nkääntymättä. -- Otas tämä... heitä heinikkoon... mutta pane paikka\ntähdelle... jotta löydetään perästä päin, -- kuiski vaari tuskin\nkuuluvalla äänellä. Hän läheni aivan lähelle poikaa, ja pisti hänen\nkouraansa jonkun riepukäärön.\n\nLenjka ponnahti hänestä erilleen. Kylmä kauhistus täytti koko hänen\nolentonsa. Hän astui lähemmäksi aitaa, missä kasvoi tiheästi\naronruohoa. Jännityksellä kiinnittäen katseensa kasakan leveään\nselkään, hän ojensi kätensä, vilkaisi siihen ja heitti rievun\nheinikkoon. Heitti ja -- pysähtyi hämmästyneenä.\n\nRiepu aukeni, pudotessaan maahan, ja näkyviin tuli vaaleansininen\nhuivi, kukikas, ja samassa silmänräpäyksessä astui sen eteen äskeisen\npienen, itkevän tytön haamu.\n\nHän nousi ilpoisen elävänä Lenjkan eteen ja peitti taaksensa kasakan ja\nvaarin ja kaikki, mitä ympärillä oli... Hänen parkunsa alkoi jälleen\nselvästi kuulua hänen korvissansa, ja niin näytti pojasta, kuin\nputoilisi maahan kirkkaita kyynelpisaroita, kätkien häneltä koko\nmaailman ja täyttäen hänen rintansa haikealla kylmyydellä...\n\nTässä melkein tajuttomassa tilassa hän tuli vaarinsa perästä\nkunnantuvalle, kuuli siellä kumeata pauhua, josta hän ei osannut eikä\ntahtonutkaan ottaa selvää. Hän näki, kuinka vaarin repusta kaadettiin\nleipäpalaset isolle pöydälle, ja kuuli niitten pehmoisesti putoilevan\npöydälle... Niitten yli kumartui sitten monta päätä korkeissa lakeissa.\nPäät ja lakit olivat pörhöisiä ja synkännäköisiä. Siinä ne heiluivat\nhämyssä ja näyttivät niin kamalan uhkaavilta... Sitten kuului vaari\nkäheästi jupisevan jotain, ja äkkiä hän alkoi pyörähdellä parinkymmenen\nrotevan miehen käsissä.\n\n-- Syyttä, suotta, rakkaat ristityt!... Viaton olen minä, sen näkee\nJumala, -- huusi vaari räikeästi.\n\nLenjka purskahti itkemään ja vaipui lattialle.\n\nSitten he tulivat hänenkin luokseen, nostivat hänet, panivat lavitsalle\nistumaan ja kopeloivat kaikki ryysyt, joilla hänen hieveröinen\nruumiinsa oli verhottu. Sitten he kaikki yht'äkkiä pysähtyivät.\n\nLenjkalta takertui itku kurkkuun, niinkuin olisi se käynyt siellä\nsuurelle kerälle, joka pyrki salpaamaan henkeä. Vaiennut oli vaarin\nepäselvä jupina, tauonnut oli kovaääninen humu, niinkuin olisi ken sen\nulos viskannut.\n\n-- Houriihan se Danilovna, perhanan ämmä! paukautti joku, niinkuin\nolisi paiskannut Lenjkaa korvalle syvällä, äreällä äänellään.\n\n-- Entäs, kun ovat kätkeneet? -- huudettiin vastaan vielä äänekkäämmin.\n\nJa jälleen pauhaamaan nuo syvät äänet.\n\nLenjkasta tuntui, kuin kaikki nuo äänet hakkaisivat häntä päähän, ja se\nteki niin kipeätä, että hän meni tainnoksiin, ikäänkuin äkkiä\nsyöstyänsä johonkin mustaan kuoppaan, jonka pohjaton kuilu oli auennut\nhänen eteensä.\n\nToinnuttuansa hän tunsi päänsä lepäävän vaarin polvella. Vaari oli\nkumartunut hänen ylitsensä, ja nuo vanhat kasvot näyttivät kurjemmilta\nja ryppyisemmiltä kuin milloinkaan ennen. Hänen säikähtyneistä,\nräpyttävistä silmistään tipahteli Lenjkan otsalle pieniä, sameita\nkyyneleitä, jotka niin ilkeästi kutkuttivat, valuessaan poskia myöten\nkaulalle.\n\n-- Joko tulit tuntoihisi, armas? Lähtään pois täältä, lähtään\nvainenkin. Päästivätpäs, näet, peiakkaat.\n\nLenjka nosti päänsä vaarin polvelta ja kävi istumaan hänen viereensä.\nHänestä tuntui kuin olisi päässä jotain raskasta, ja niinkuin pää nyt\njuuri putoaisi hartioilta maahan. Hän tarttui siihen molemmin käsin ja\nalkoi vaikeroiden huojua puoleen ja toiseen.\n\n-- Päätäkö pakottaa? Voi sua, kullanmurustani! Johan ne meidät\nnäännyttivät pahanpäiväisiksi, senkin pedot! Tikari katosi, ja\ntyttönenkin eilen huivin pudotti. No siitä heti meidän kimppuun.\nKerjäläisiä muka kun olette, niin varkaita olette kanssa! Voi hyvä Isä\nkuitenkin! Miksis vainenkin rankaiset ihmislasta!\n\nVaarin rämeä ääni se raasteli Lenjkaa. Poika tunsi, kuinka hänen\nrinnassaan on viriämäisillään polttava kipinä, joka pakottaa häntä\nsiirtymään loitommas vaarista. Hän siirtyikin ja katsahti häneen\ntuimasti. Lenjkasta näytti silloin kuin joukko pieniä, ilkeitä,\nvalheellisia käärmeitä katseleisi häntä vaarin rypyistä... Hän säpsähti\nja silmäsi ympärilleen...\n\nHe istuivat vaarin kanssa stanitsan laidassa, tien varrella,\nkäiväräisen poppelin sakeassa siimeksessä. Yö oli jo. Kuu oli noussut\nja valoi himmeähopeaista valoansa tasaiselle, avaralle arolle, joka nyt\nnäytti vielä autiommalta ja surumielisemmältä kuin päivällä. Tuolta\nkaukaa, aina sieltä, missä aro yhtyy taivaanrantaan, kohoili\nsinervänpunaisia hattaroita, jotka hiljalleen leijuivat aron yli,\npeittivät kuun ja heittivät maahan tummia varjoja. Taajoina laskeusivat\nvarjot maahan; verkalleen, mietteissään ne siinä siirtelivät ja äkkiä\nkatosivat, niinkuin olisivat vajonneet auringon helteen luomiin\nhalkeamiin maassa... Stanitsasta päin kuului ääniä; siellä täällä\ntuikahteli valoja: näytti kuin ne olisivat silmäyksiä vaihdelleet\nkullanheleäin tähtien kanssa taivaalla.\n\n-- Lähtään, poikaseni! Jo on aika mennä, sanoi vaari.\n\n-- Istutaanhan vielä! -- vastasi Lenjka hiljaa.\n\nAro oli pojalle rakas. Päivällä, sitä kulkiessaan, häntä miellytti\nkatsella eteenpäin, sinne, missä taivaankupu ikäänkuin nojautuu sen\nleveätä rintaa vasten... Siellä, niin kuvaili hän mielessään, on\nsuuria, ihmeellisiä kaupunkeja, ja niissä asuu hyviä ihmisiä,\nsellaisia, joita hän ei ollut vielä nähnytkään... ei heiltä tarvitse\nleipää pyytää, itsestäänkin antavat... Ja kun aro yhä laajenemistaan\nlaajeni hänen edessään ja äkkiä loi näkyviin stanitsan, samallaisen\nkuin muut, missä rakennukset ja ihmiset olivat kaikki sellaisia, joita\nhän ennenkin oli nähnyt, silloin tuli hänen niin haikea olla; hän oli\npettynyt, ja se koski häneen kipeästi. Mutta seuraavana päivänä aro\ntaaskin levitteleimään hänen edessänsä, ja vapaasti silloin pojan mieli\ntaas rakenteli kaupunkeja tuolla kaukana, aron äärten toisella\npuolella, kaupunkeja, joita hän ei ollut milloinkaan nähnyt.\n\nNytkin hän istui ajatuksissaan, katsellen kauas sinne, mistä verkalleen\nkohoili pilviä. Ne olivat hänen mielestään tuhansia savuja\nuuninpiipuista siinä kaupungissa, jota hänen niin kovin teki mielensä\nnähdä... Vaarin käheä yskä keskeytti hänen haaveilunsa.\n\nLenjka katsahti tutkistellen vaarin kasvoja. Ne olivat kosteat\nkyyneleistä, ja ahnaasti haukkoi vanhus ilmaa.\n\nKuu valaisi vaarin kasvoja, joihin samalla lankesi kummallisia varjoja\nrepaleisesta lakista, silmäkulmista, parrasta; suu liikahteli\nsuonenvetoisesti; silmät olivat selko seljällään, ja niissä paloi joku\npidätetty riemastus, -- tuo hirvitti sekä säälitti Lenjkaa, ja yhä\nvireämmäksi heräsi hänessä se uusi tunne, että hänen täytyy siirtyä\nkauemmas vaarista.\n\n-- No istutaan, istutaan... -- jupisi vaari ja kopeloi povessansa,\ntyperästi myhäillen.\n\nLenjka kääntyi hänestä pois ja alkoi jälleen katsella kaukaisuuteen.\n\n-- Lenjka, Lenjka poikaseni! Katsos tätä! -- huudahti vaari äkkiä\nriemuissaan ja, pahasti kiemurrellen tukahduttavan yskän pakosta,\nojensi pojalle jonkun pitkän, välkkyvän esineen. -- Hopeata! Aatteles:\nhopeata!... Puolensadan ruplan veroinen! -- kuiski ukko.\n\nHänen kätensä ja huulensa vapisivat ahneudesta ja tuskasta, ja koko\nkasvot liikahtelivat suonenvetoisesti.\n\nLenjka säpsähti ja sysäsi hänen kätensä pois.\n\n-- Pane piiloon! Voi sua, vaari! Pane piiloon! rukoili poika\nkuiskaamalla, pikaisesti vilkaisten ympärilleen.\n\nMitäs sinä nyt, hupsu poika? Pelkäätkö, kultaseni!... Minä kurkistin\nsisään akkunasta... siinä se riippui, tikari... sieppis vaan, niin jo\nse oli minulla povessa... Sinne minä sen sitten kätkin ruohikkoon.\nTakaisin tullessa minulta muka lakki lensi maahan, minä kyykistyin ja\notin tämän ylös... Pöllöjä!... Otin minä huivinkin... kas tässä se\non!...\n\nVaari otti vapisevin käsin ryysyjensä välistä huivin ja huiskutti nyt\nsitä Lenjkan edessä.\n\nOli kuin joku usmainen verho olisi temmaistu pojan silmäin edestä, ja\ntällainen ilmeni nyt hänelle kuva: He rientävät vaarin kanssa, minkä\nsuinkin ennättävät, stanitsan kujaa myöten, arkaillen, vastaantulijain\nkatseita kartellen, ja Lenjkasta tuntuu, ikäänkuin jokainen, ken vaan\ntahtoo, olisi oikeutettu heitä lyömään, sylkemään heidän päällensä,\nhaukkumaan heitä... Kaikki, mikä ympärillä on, aidat, talot, puut,\nkaikki on kiedottuna kummalliseen usmaan, ja kaikki ne huojuvat,\nniinkuin tuuli heitä heilutteleisi... kuuluu tuimain, äkäisten äänten\nhumua... Tätä tuskallista kulkua kestää loppumattoman kauan, eikä näy\nsitä kohtaa, missä tie stanitsasta ulos kedolle vie. Sen peittävät\ntaajana joukkona huojuvat talot, jotka vuoroin lähenevät heitä,\nikäänkuin mielisivät heidät allensa musertaa, vuoroin siirtyvät heistä\nloitommas, nauraen heitä vasten silmiä akkunainsa mustilla aukoilla...\nJa äkkiä kajahtaa eräästä akkunasta huuto: \"Varkaita, varkaita, ukko\nvarasti, poika varasti!\"... Lenjka vilkaisee salavihkaa sinne päin ja\nhuomaa tytön, jonka hän äsken oli nähnyt itkevän, ja jota oli tahtonut\npuolustaa... Tyttö kohtaa hänen katseensa ja näyttää hänelle kieltä,\nmutta hänen siniset silmänsä katselevat poikaa häijysti ja terävästi,\nja neuloina ne pistelevät häntä.\n\nTämä kuva se oli herännyt pojan muistossa. Se katosi silmänräpäyksessä\neikä jättänyt jälkeensä kuin kiukkuisen myhäyksen, jonka hän oli\nheittänyt tytölle.\n\nVaari se haasteli haastelemistaan, väliin yskien, viittoili käsillään,\nmyhäili hyvillänsä, ties mistä syystä, ja puisteli päätään, pyyhkien\nhikeä, jota suurin helmin kihosi hänen kasvojensa rypyissä.\n\nRaskas, repaleinen ja pörröinen pilvenlonka peitti kuun, niin että\nLenjka töin tuskin erotti vaarin kasvoja... Mutta poika loi mielessään\nesiin itkevän tyttösen kuvan, asetti sen vaarin rinnalle ja vertaili\nnyt heitä toisiinsa... Raihnainen, ähkivä, ahnas ja repaleinen vaari\ntuon terveen, punaposkisen, kauniin tyttösen rinnalla, jolle hän oli\ntehnyt vääryyttä ja jonka oli saattanut itkemään, näytti hänestä\ntarpeettomalta ja melkein yhtä häijyltä ja kelvottomalta kuin sadun\nkulkeva luuranko. Kuinka se on mahdollista? Miksikä hän oli pahoittanut\ntytön mielen? Eihän tyttö ole hänen tyttärensä...\n\nMutta vaari se vain ähkien puheli:\n\n-- Annas kun saisi sata ruplaa säästetyksi!... Äsken minä rauhassa\nkuolisin...\n\n-- Vai niin! -- huudahti Lenjka, tuntien, että jotain hänessä sävähti.\n-- Ole vaiti! \"Kuolisin\", ja \"kuolisin!\"... Etpäs vain kuole...\nVarkaissa käyt! -- kiljaisi poika ja kavahti äkkiä pystyyn, vavisten\nkoko ruumiissaan. -- Sinä vanha varas! -- Haa! -- ja poikanen puristi\npienen kätensä nyrkkiin ja alkoi puida sitä äkkiä äänettömäksi käyneen\nvaarinsa kasvojen edessä. Raskaasti vaipui hän jälleen maahan ja\njatkoi, hammastansa purren:\n\n-- Lapselta varastit... Kyll' on kaunista!... Niin vanha, ja\nsittenkin... Et maar saakaan sitä anteeksi tulevassa elämässä!\n\nÄkkiä kajahti koko aro. Häikäisevä, sinervä valo välähti siinä; aro\nlaajeni... Pimeys, joka oli sitä kätkössänsä pitänyt, vavahti ja katosi\nsilmänräpäykseksi... Ukkonen räjähti ja läksi pauhaten vyörymään yli\naron, pannen tärisemään sekä sen että taivaan, jonka pinnalla nyt\nkiiteli mustain pilvien sankka parvi, helmaansa kietoen kuun.\n\nIlma pimeni. Kaukana jossain iski vielä salama, iski ääneti, mutta\nvihaisena. Tuokion perästä kumahti ukkonen... Sitten seurasi\nhiljaisuus... tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan.\n\nLenjka risti silmänsä. Vaari istui liikahtamatta ja ääneti, ikäänkuin\nolisi kasvettunut kiinni puuhun, johon selkäänsä nojasi.\n\n-- Vaari! -- kuiskasi Lenjka, tuskallisessa pelvossa odotellen uutta\njyräystä. -- Lähtään stanitsaan!\n\nTaivas vavahti jälleen, ja jälleen sävähti sinertävä, tulinen kieli ja\nsinkautti alas mahtavan metallisen iskun, niinkuin olisi tuhansia\nrautalevyjä tullut maahan ja putoillut toistensa päälle.\n\n-- Vaari! parkaisi Lenjka.\n\nHänen huutonsa, joka hukkui ukkosen kajauksiin, helähti niinkuin olisi\nlyönyt pieneen, särkyneesen kirkonkelloon.\n\n-- Mitä, poikaseni! -- Hirvittääkö, vai? -- virkkoi vaari käheästi,\nliikahtamatta.\n\nHänen äänessään kuului katkeruutta ja kipua ja ivaa. Lenjkasta tuntui\nkuin olisi hän lausunut ne jollekin muulle.\n\nAlkoi tipahdella suuria sadepisaroita. Niiden rapina oli niin\nsalaperäistä, ikäänkuin olisi se mistä varoitellut. Mutta kauempana se\noli yhtynyt yhdeksi ainoaksi, laajaksi kohinaksi: kuului kuin olisi\nkuka suunnattomalla harjalla hangannut kuivaa maan kamaraa, mutta\ntässä, vaarin ja pojan lähellä, jokainen pisara rapsahti maahan\nkatkonaisesti, kajahtamatta. Jyrinä läheni lähenemistään ja yhä\ntiheämmin leimahteli taivas.\n\n-- En lähde stanitsaan minä! Täällä minut, vanhan koiran ja varkaan,\nsade hukuttakoon ja salama kuolijaksi lyököön, -- puheli ukko\nläähättäen. -- En lähde! Mene yksin!... Tuossahan se stanitsa on...\nMene!... Minä en tahdo, ettäs istut tässä... Lähde tiehesi!... Mene,\nmene!... Mene!\n\nVaarin puhe oli käynyt käheäksi, äriseväksi huudoksi.\n\n-- Anna anteeksi, vaari! -- rukoili Lenjka, lähennellen ukkoa.\n\n-- Vai niin!... En lähde... Enkä anteeksikaan anna... Seitsemän\najast'aikaa olen minä sinua vaalinut... Kaikki yksin sinua varten...\nsinua varten olen elänytkin. Enhän minä itse mitä tarvitse... Minä\nkuolen... kuolen tuossa paikassa... mutta sinä sanot: vaari on varas...\nKelle hän varastaa? Sinulle... sinulle vaan. Tuoss'on, ota... ota...\nSinun elämäsi varalta... koko elämäsi varalta minä kokosin... ja\nvarastelin kuin varastelinkin. Jumala näkee kaikki... Hän tietää minun\nvarastelleen... tietää niinkin... Hän rankaisee minua. Hän ei armahda\nminua, vanhaa koiraa... pahantekijää. Ja johan Sinä, Herra Jumala, olet\nrangaissutkin minua... olethan Sinä rangaissut minua?... olethan?...\nLapsen käden kautta sinä minut kuolijaksi löit!... Oikein se on,\nHerra!... Syystä sen teit... Sinä olet vanhurskas, Herra Jumala!...\nMinä käyn nyt tuomiolle Sinun eteesi. Lähetä noutamaan minun\nsieluani... Voi... siinä se...\n\nVaarin ääni oli yltynyt läpitunkevaksi vikinäksi, joka lietsoi Lenjkan\nrintaan kylmää kauhistusta.\n\nJyräykset, joista vavahteli aro ja taivaan laki, pauhasivat nyt niin\nankarasti ja kiireisesti, ikäänkuin jokainen niistä olisi tahtonut\nvirkkaa maalle jotain, mikä on välttämättömän tarpeellista sille, ja\nkaikki ne, toisiansa ajellen, karjuivat melkein taukoamatta. Salamain\nraastama taivas tärisi, tärisi arokin, milloin välkähtäin sinisessä\nvalossa, milloin vajoten kylmään, raskaasen ja synkkään pimeyteen, joka\nkummallisesti kutisteli sitä kokoon. Joskus valaisi salama kankaiset\ntienoot. Ne näyttivät kiireisesti pakenevan pauhua ja karjuntaa.\n\nTuli rankkasade, jonka pisarat, teräksenä kimallellen salaman valossa,\nkätkivät taaksensa stanitsan ystävällisesti tuikkivat valkeat.\n\nLenjka oli menehtymäisillään kauhusta, vilusta ja jostain jäytävästä\nsyyllisyyden tunnosta, jonka hänessä oli herättänyt vaarin huuto. Hän\npiti silmiänsä ihan auki, uskaltamatta räpäyttää niitä silloinkaan kuin\nvesipisarat, valuen hänen märjistä hivuksistaan tipahtelivat niihin.\nYhä hän kuunteli vaarin ääntä, joka hukkui valtavain pauhujen\npaljouteen.\n\nLenjka tunsi vaarin istuvan liikahtamatta, mutta samalla hän tunsi\nolevansa pakotettu kohoamaan, lähtemään jonnekin ja jättämään hänet\nyksiksensä. Tietämättänsäkin hän siirtyi yhä lähemmäksi vaaria, mutta\njoka kerta kuin hänen kyynäspäänsä kajosi ukkoon, hän säpsähti,\nodotellen jotain kamalaa.\n\nSalama repäisi taas taivaan ja valaisi heidät kumpaisenkin: siinä he\nistuivat rinnakkain, nuo kaksi pientä, kokoon hyyristynyttä olentoa,\njoitten päälle vesi virtana valui puun lehviltä...\n\nVaari huitoi ilmaa kädellään, yhä jupisten jotain, nyt jo väsähtyen ja\nhengästyen.\n\nLenjka katsahti häntä kasvoihin ja parkaisi säikäyksestä... Salaman\nsinisessä valossa ukko näytti kuolleelta; sameat silmät ne kumminkin\npyörivät vielä, mutta järjen valoa vailla.\n\n-- Vaari!... Lähtään pois! -- kiljaisi poika, painaen päänsä vaarin\npolviin.\n\nVaari kumartui hänen puoleensa, kietoi laihat, luisevat kätensä hänen\nympärillensä ja likisti häntä lujasti rintaansa vasten, mutta äkkiä hän\npäästi huikean, kimeän huudon, niinkuin päästää rautoihin sattunut\nsusi.\n\nMelkein mieletönnä tästä parahduksesta riuhtaisihe Lenjka hänestä\nerilleen, kavahti seisomaan ja läksi sitten nuolena kiitämään jonnekin\neteenpäin, salaman sokaisemat silmät selkoseljällään, lankeillen,\nnousten ja yhä kauemmas rientäen pimeyteen, joka vuoroin hälveni\nsalaman sinisessä valossa, vuoroin lujasti kietoi helmaansa kauhusta\nhuumautuneen pojan.\n\nYhä tiheämmin ja ankarampana pauhasi ukkonen ja leimahtelivat salamat.\nSade kohisi niin kylmästi, yksitoikkoisesti ja murheellisesti...\nVihdoin tuntui siltä kuin ei arolla milloinkaan olisi muuta ollutkaan\nkuin sateen kohinaa, salamain säihkyä ja ukkosen ärtyisätä jyryä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomenissa sattui joukko stanitsan poikia juoksennellessaan joutumaan\nkylän päähän, mutta äkkiä he palasivat ja nostivat stanitsassa melun:\nhe ilmoittivat nähneensä poppelien alla eilisen kerjäläisen. Hän mahtaa\nolla murhattu, koskapa tikari on nurmikolla hänen vieressään, niin\nkertoivat pojat.\n\nVanhemmat kasakat läksivät peräämään, niinkö on asianlaita, mutta eipä\nniin ollutkaan. Ukko oli hengissä vielä. Kun ihmisiä tuli hänen\nluokseen, yritti hän nousta maasta, mutta ei jaksanut. Häneltä näytti\nolevan puheenlahja poissa, mutta kyynelöivillä silmillään hän\ntiedusteli joka mieheltä jotakin, ja hakemistaan haeskeli jotain\nväkijoukosta, mitään kumminkaan löytämättä ja mitään vastausta\nsaamatta.\n\nIllemmällä hän kuoli, ja sinne he hänet kuoppasivat, missä olivat\nlöytäneetkin, poppelin juurelle, arvellen, ett'ei häntä sovi\nkirkkomaahan haudata siitä syystä, että mies ensinnäkin oli outo,\ntoiseksi varas ja kolmanneksi kuollut ilman katumusta. Loasta hänen\nluotaan löydettiin tikari ja huivi.\n\nParin, kolmen päivän perästä löydettiin Lenjkakin.\n\nErään notkon kohdalla arolla, vähän matkan päässä stanitsasta oli\nalkanut leijua variksia parvittain. Mentiin katsomaan, ja siellä\nlöydettiin poikanen. Kädet levällään hän makasi alassuin vetelässä\nloassa, jota oli sateen jäljiltä notkon pohjalla.\n\nAikoivat ensin haudata hänet kirkkotarhaan, sillä lapsihan se oli,\nmutta, mietittyään jonkun verran, laskivat hänet vaarin viereen saman\npoppelin juurelle. Kummun laittoivat sitten ja karkeatekoisen kivisen\nristin siihen pystyttivät.\n\n\n\n\nSINIHAUKAN LAULU\n\n\nMeri uinuu.\n\nAvarana, veltosti se hengittää täällä rannalla, uneen jo uupuneena.\nEtäällä tuolla se liikkumatta lepäjää, hohtaen kuun sinervässä valossa.\nSiellä se, pehmeänä kuin sametti ja mustana, on sulanut yhteen\neteläisen sinisen taivaan kanssa ja nukkuu sikeästi, pinnallaan\nheijastellen untuvaisten hattarain läpikuultavaa kudelmaa, hattarain,\njotka liikkumatta riippuvat eivätkä piiloon peitä kultaisia\ntähtikoristeita. Näyttää kuin laskeutuisi se yhä alemmas meren puoleen,\nkuin mielisi se saada selvää siitä, mitä nuo väsymättömät aallot\nkeskenänsä kuiskailevat unisina vyöryellen rantaa kohti.\n\nVuoret, kantaen harteillaan puita, jotka koillisen kourissa ovat\nkoukistuneet kummallisiin muotoihin, ovat huimalla heilauksella\nnostaneet huippunsa autioon sinimaailmaan yläpuolellensa, ja niiden\nyksitoikkoiset, jylhät rajapiirteet ovat pyöristyneet, niitä kun\nverhoaa eteläisen yön lämmin ja lempeä viitta.\n\nArvokkaan miettiväisinä seisovat vuoret. Niitten mustat varjot ovat\nlaskeuneet aaltojen muhkeille, vihertäville harjoille ja käärivät näitä\nvaippaansa, ikäänkuin pysäyttääkseen tämän ainoan liikunnon ja\nsaadakseen vaikenemaan veden lakkaamattomat loiskeet ja vaahtojen\nhuokaukset, kaiken tuon, mikä häiritsee salaperäistä äänettömyyttä:\nmuuallahan vallitsee syvä hiljaisuus kuutamon hopeaisessa hohteessa.\nKuu itse viipyy vielä vuorten huippujen takana.\n\n-- Allah akbar! -- huokailee hiljaa Nadyr Rahim Ogli, vanha krimiläinen\ntshabani, alati surunvoittoisessa mielialassa, kookaskasvuinen,\nharmaapäinen, etelän auringon paahtama, laiha ja viisas ukko.\n\nMe loiomme hänen kanssaan hiekalla suunnattoman, hänen kotivuorensa\nkyljestä lohjenneen kiven juurella. Se on varjon verhossa, sammaltunut\nja niin surullisen, yrmeän näköinen. Kiven merenpuoleinen kylki on\npeittynyt limalla ja meriruohoilla, aaltojen viskomilla; ne\nnäyttävät sitovan sitä kiinni meren ja vuorten väliseen kapeaan\nhiekkakaistaleeseen. Nuotio valaisee kiven kylkeä vuoren puolelta.\nVanha kivi elehtii: varjot hyppelevät sen monia syviä halkeamia myöten.\nSe näyttää miettivän, tuntevan...\n\nMe keitämme Rahimin kanssa lientä vastasaaduista simpuista, ja kumpikin\nme olemme siinä erikoisessa mielentilassa, jolloin kaikki näyttää\naavemaiselta, hengen saaneelta, mikä sallii silmän nähdä sisimpiinsä,\njolloin mieli on niin puhdas ja keveä eikä halaja muuta kuin\nmietiskellä.\n\nMutta mielistellen meri lähenteleikse rantaa, ja aallot ääntelevät niin\nsurunvoittoisen lempeästi, niinkuin pyrkisivät lämmittelemään nuotion\nääreen. Väliin tuossa loiskeen harmoniassa helähtää korkeampi,\ntuommoinen veitikkamaisen viekas ääni: joku muita rohkeampi aalto\nvyörähti lähemmäs meitä. Rahim ennätti jo verrata aaltoja naisiin: kun\nei vaan tekisi niillä mieli syleillä meitä ja suudella ja suudella\ntaas.\n\nHän loikoo hiekalla alassuin, pää merta kohti, ja miettiväisenä\nkatselee himmeään kaukaisuuteen, nojaten kyynäspäihinsä, kämmenet\nposkilla. Pörröinen, lammasnahkainen lakki on siirtynyt niskaan, ja\nulapalta puhaltelee raikas tuuli hänen korkeaan otsaansa,\nhienoryppyiseen. Hän puhelee itsekseen, kyselemättä, kuuntelenko minä\nhäntä, ja vähääkään välittämättä minusta, niinkuin haastelisi meren\nkanssa.\n\n-- Ken uskollisna pysyy Jumalalle, hän pääsee paratiisiin. Entäs se,\njoka hylkää Jumalan ja hänen profeettansa? Kenties se on juuri\nvaahdossa tuossa... Nuo hopeiset täplät tuolla veden pinnassa...\nKenties se on hän... Kukapa sen tietää?\n\nTumma, laajalle levittäytynyt meri kirkastuu. Paikoittain ilmaantuu\nsiinä huolimattomasti heiteltyjä valonväreitä. Kuu on puikahtanut\nesille vuorten pörröisten huippujen takaa, ja nyt se miettiväisnä\nvalelee valoansa mereen, ja meri vastaa sille, hiljaa huokaellen.\n\n-- Rahim! Kerro satu! -- pyydän minä ukkoa.\n\n-- Miks niin? -- kysäisee hän, kääntymättä minuun.\n\n-- Muutoin vaan. Hauska on kuulla sun satujasi.\n\n-- Jo minä ne olen kaikki kertonut sulle...\n\nEi ole enää. Ukko tahtoo, että minä vielä kerran pyytäisin. Minä\npyydän.\n\n-- Tahdotkos, niin kerron sulle laulun? -- suostuu Rahim.\n\nMinä mielin kuulla vanhan laulun, ja hän alkaa kertoa alakuloisella\nresitatiivilla, koettaen säilyttää laulussa aron omituista melodiaa ja\nkauheasti murtaen venäläisiä sanoja. Näin hän kertoo.\n\n\nI.\n\n-- Vuorelle kerran kapusi Käärme ja kosteahan kävi siellä rotkoon,\nkerälle kiertyi ja katsoi merta.\n\nTaivaalla kirkas paistoi päivä, hellettä hehkui vuorten huiput, ja\naallot alhaalla kiviä pieksi.\n\nJa vuorivirta pimeessä pauhas ja, rotkon kautta kivillä keikkuin, merta\nvastaan kulki.\n\nJo kiehui vaahto ja voimakkaana se, vuorta viiltäin ja ärjyin, ulvoin\nmeren helmaan heittyi.\n\nMut rotkoon, missä keränä Käärme, putosi äkkiä Sinihaukka revityin\nrinnoin, veressä sulat.\n\nVain kerran kiljas se puotessansa ja vihassaan väettömässä rintaansa\npieksi kiven kylmään kylkeen.\n\nSäikähti Käärme, pujahti syrjään, mut näki kohta, ett' on jo linnulle\nhetki lyönyt.\n\nSe ryömi runnellun linnun luoksi ja suoraan silmihin sille virkkoi:\n\n\"Joko kuolet, lintu?\"\n\n\"Ma kuolen kyllä\", Sinihaukka vastas ja huokas syvään. \"Oli armast'\nelo! Ma tiedän, tunnen, mik' ompi onni... Urheesti taistelin... Olen\nnähnyt taivaan... Sin'et koskaan, raukka, saa nähdä sitä.\"\n\n\"Mitäpäs taivas?... Tyhjässä siellä ei kestäis käärme. Mun tääll' on\nhyvä, niin lämmin, kostee.\"\n\nNäin Käärme lintua vapaata vastas, ja sydämessä se hiljaa nauroi hänen\nhoureitansa.\n\nJa mietti sitten: \"Jos lens tai matas, yks silti loppu: kaikk' kaatuu\nmaahan ja tomuks saapi.\"\n\nMut uljas Haukka pyrähti vielä, kohosi hieman ja ympär' rotkoa\nkatseensa heitti.\n\nKiven harmaan kylki se vettä tihkui, ja henkeä salpas pimeän rotkon\numpea löyhkä.\n\nViimeiset voimat hän kokosi silloin ja tuskissansa näin parkas, lintu:\n\n\"Oi jos vain kerran taivaalle vielä kohota saisin! Ma rintani haavaa\nvasten silloin mun vihamieheni rutistaisin... Mun hurmeihini hän\npakahtuisi!... Oi riemua taiston!\"\n\nMut Käärme mietti: \"Lie taivahalla hyv' olla sentään, kun noin hän\nparkuu!\"\n\nVapaalle linnulle nyt virkkoi Käärme: \"Käy rotkon reunaan ja heittäy\nsiitä alas alhoon, lintu! Kenties sua siipes vois vielä kantaa. Edes\nyhden kerran viel' olla saisit sa ilmain maassa.\"\n\nVavahti lintu, huus heikon huudon ja rotkon reunaan jo kynsin liukui\nkiven niljaa myöten.\n\nLevitti siivet ja täysin rinnoin vetäisi ilmaa, väläytti silmää ja alas\nvieri.\n\nKivenä silloin louhesta louheen hän kuiluun syöksyi, ja siivet taittui,\nja särkyi sulat.\n\nJa vuorivirta nyt hänet sieppas, pois huuhtoi veret ja vaahtoon verhos,\nmeren helmaan heitti.\n\nJa meren aallot, surusta parkuin, kiviä pieksi... mut Sinihaukka ei\nenää koskaan meren pintaan noussut.\n\n\nII.\n\n-- Rotkossa Käärme se kauan mietti: miks Sinihaukan ol' armast' olla\nylhäällä tuolla?\n\nJa kaukaisuuteen hän katsoi, sinne, miss' silmää aina hyväilee onnen ja\nauvon aatos.\n\n\"Mit' oli vainen Sinihaukka siellä eläissään nähnyt, tuoss' erämaassa,\njok' äärtään etsii? Miks' sellaiset kuoltuansa luo muissa toiveet\ntaivaalle päästä? Mit' on he siellä selville saaneet? Mut kenties minä\nsen selväks saisin, jos hetkeks aikaa ois lentää sinne!\"\n\nSanasta työhön! Renkaaksi kiertyi, ponnahti ilmaan, välähtäin siellä\npaisteessa päivän.\n\nMaan madoks pantu ei lentää voikaan. -- Sen unhottain hän kivihin\nkirpos. Mut ehjäks jäi hän ja nauruun ratkes:\n\n\"Vai sellaist' on se taivaalle lennon tenhoisa taika! Se on --\nputoamista! Voi houkat linnut! He ei tunne maata, ei maassa viihdy,\nvaan ylös pyrkii, taivaalle tähtää, eloa etsein sieltä, missä vain\nhelteist' on ja tyhjää tyyten... Niin, pelkkää tyhjää! Valoa siell' on,\nmut ei ole ruokaa, ei tukipaikkaa nojata ruumiin! Mitä ylpeys on? Mit'\novat moitteet? He niillä vainen toiveensa hurjat salata koittaa; he\nniillä huitoo, kun elon toimiin ei kelpaa itse. Voi houkat linnut! Mut\neipä enää mua puheillansa he petä koskaan. Nyt tiedän itse! Olen nähnyt\ntaivaan... Ma lensin sinne, sen mittasin ma, putosin alas, mut' ehjän'\naivan, ja entist' enemmän nyt itseeni uskon. Ken maass' ei viihdy, se\nsyököön pelkkää vain pettymystä!... Ma tiedän nyt, mik' ompi totta. En\nusko heidän ma kutsujansa. Ma maasta olen ja elän maasta.\"\n\nJa ihastellen nyt itseänsä kivelle kävi, kerälle kiertyi.\n\nJa meri väikkyi niin välkähdellen. Kiviä rannan löi ärjyaallot.\n\nKuin jalopeurat ne aallot kiljui, ja ääneen tuohon nyt laulu liittyi,\nsatua soittain uljaan linnun. Jo järkkyi paadet, tärisi taivas nyt\nlaulust' tästä:\n\n\"Nyt urhoin hurjain ikikunniaksi laulumme kaikaa.\n\n\"Niin, urhoin hurjuus -- siin' elon taika! Oi, uljas haukka! Sult'\ntaisteluissa vuos veret kuiviin... Mut joutuu aika... sun kuuman veres\npisarat iskee säkenten lailla elon synkkään yöhön, ja moni urhea sydän\nsilloin valoa janoo ja vapautta.\n\n\"Sa kuolit pois! Mut uljasten urhoin laulelmassa sun kuvas säilyy ja\nuhkeasti valohon kutsuu ja vapauteen.\n\n\"Nyt urhoin hurjain ikikunniaksi laulumme kaikaa!...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄäneti on meren kuultava kaukaisuus. Surumielisinä vyörähtelee aallot\nrannan hiekalle. Ääneti olen minäkin, katsellen Rahimia, joka merelle\nkertoi Sinihaukan laulun. Kuun säteet kimaltelevat yhä useammissa\nhopeisissa heitteissä.\n\nPata alkaa kiehahdella.\n\nAalloista muuan leikitellen vyöryy rannalle ja kiusoitellen ja kohisten\nlähenee Rahimia.\n\n-- Minnes sinä? Mene tiehes! -- huitaisee Rahim kädellään, ja nöyrästi\nvalahtaa aalto mereen jälleen.\n\nEi minua lainkaan naurata eikä hirvitä Rahimin menettely, kun hän\ntuossa meren aaltoonkin hengen panee. Kaikki ympärillä on niin\nomituisen henkevää, lauhaa, lempeätä. Meri on niin ylevän levollinen.\nTuntuu kuin sen raikkaissa henkäyksissä vuoriin, jotka eivät vielä ole\nennättäneet jäähtyä päivän helteestä, olisi paljo pidätettyä, mahtavaa\nvoimaa. Tummansiniselle taivaalle on kultaisilla tähtikoristeilla\nkirjoitettu jotain juhlallista, mikä mielen tenhoaa. Päätä huumaa\nsuloinen odotus: nyt tapahtuu joku ilmestys.\n\nKaikki uinahtelee, mutta se uinahtelu on tuollaista herkkää jännitystä,\nja tuntuu kuin nyt, ihan tuossa tuokiossa, kaikki havahtuisi ja\npurkautuisi sanomattoman suloisten sävelten luontevaan sopusointuun. Ja\nnämä sävelet ne kertovat sitten maailman salaisuuksista, selittävät ne\njärjelle, mutta sammuttavat sen jälleen, virvatulina tuikahdellen, ja\nvievät mielen mukanansa ylös tummansiniseen äärettömyyteen, jossa\ntähtien värähtelevät koristeet nekin alkavat heläytellä ilmestyksen\nihmeellistä soittoa.\n\n\n\n\nTSHELKASH\n\n\nSatamasta nouseva tomu samentaa etelän sinistä taivasta. Helteinen\naurinko himmeänä katselee vihertävää maata, katselee kuni kautta\nhienon, harmaan harson. Ei se nyt kuvaansa meressä näe, vedenpintaa kun\nalinomaa halkovat iskuillaan airot, höyrylaivain potkurit, turkkilaiset\nfelukat ja muut purjealukset, joita ristiin rastiin liikkuu tuossa\nahtaassa satamassa. Meren vapaat aallot värjöttelevät siinä,\ngraniittisiin kahleisiin lyötyinä: niitä painaa suunnattomat taakat,\njoita niiden harjoilla liikkuu, ja silloin ne pieksävät laivain kylkiä\nja rantoja, pieksävät ja nurkuvat, iskuista vaahtoisina ja kaikenlaisen\nruuhkan rumentamina.\n\nAnkkurikettinkien kolina, kytkyjen ryske tavaravaunuissa, laiturin\nkivitykselle putoavain rautalevyjen räikeä räminä, puutavarain kumea\nkohahtelu, kuormarattaitten tärinä, höyrylaivain vihellykset, vuoroin\nkimeän kirkuvina, vuoroin pahasti parkuvina, lastaajain, matruusien,\ntullimiesten huudot -- kaikesta tuosta melusta muodostuu työpäivän\nhuumaava symfonia. Kaikki nuo äänet leijuvat sataman päällä, ikäänkuin\neivät rohkenisi nousta ylemmäs taivaalle ja kadota sinne. Ja maasta\nkohoten niihin yhtyy yhä uusia ja taas uusia ääniaaltoja, ja milloin ne\nkumeana pauhuna tuimasti tärisyttävät ympäristöänsä, milloin\nrepäisevänä remuna viiltävät tomuista, helteistä ilmaa.\n\nGraniitti, rauta, puu, sataman kivitys, laivat, ihmiset -- kaikki tuo\nlaulaa mahtavissa sävelissä hymniä Merkuriukselle, kaupan jumalalle.\nMutta ihmis-ääniä, noita naurettavan heikkoja, tuossa tuskin kuulee.\nItse ihmisetkin, he, jotka alun pitäin ovat saaneet nämä äänet\nkuuluville, ovat naurettavia, viheliäisiä: nuo hieveröiset olennot,\ntomuiset, repaleiset, kiireissään, kumarassa raskaitten taakkainsa\nalla, he hääräilevät ja puikahtelevat milloin puoleen, milloin toiseen,\ntomujen pilvissä, helteen ja pauhun valtavassa meressä -- ja ovat niin\nmitättömän pieniä, verrattuina heitä ympäröiviin rautaisiin\njättiläisiin, tavararöykkiöihin, ryskiviin vaunuihin ja kaikkeen, minkä\nhe itse ovat luoneet. Heidän luomansa on lyönyt heidät orjiksensa ja\npoistanut heidän persoonallisuutensa olemattomiin.\n\nRaskaat jättiläis-höyrylaivat, höyryt valmiina kattiloissa, milloin\nviheltelivät, milloin kihisivät, milloin puhkien huokailivat, ja\njok'ainoassa niiden synnyttämässä äänessä asui pilkallinen sävel\nironillista ylenkatsetta noita harmaita, tomuisia ihmis-olentoja\nkohtaan, jotka laahustelivat niitten kansilla ja täyttivät niitten\nsyviä ruumia oman orjantyönsä hedelmillä. Ihan itkettävän\nhassunnäköisiä olivat nuo pitkät jonot kantajia, jotka harteillaan\nretuuttivat tuhansin puudin leipää laivain rautaisiin vatsoihin,\nansaitakseen siten moniaan naulan tuota samaista leipää oman vatsansa\ntäytteeksi. Toisella puolen nuo repaleiset, hikiset, väsymyksestä,\npauhinasta ja päivänhelteestä tympeytyneet ihmiset ja toisella puolen\nnoitten ihmisten luomat mahtavat koneet, jotka tuossa hyvinvoipina ja\nrauhallisina välkähtelivät päivänpaisteessa, nuo koneet, joita ei\nsittenkään liikkeelle pane höyry, vaan omain luojainsa lihakset ja veri\n-- siinä vastakohdassa oli kokonainen runoelma katkeraa ja kylmää ivaa.\n\nPauhina oli huumaava, tomu ärsytti sieraimia ja pyrki sokaisemaan\nsilmiä, helle poltti ruumista näännyttäen sitä. Kaikki ylt'ympärillä\nnäytti jännitetyltä, tarpeekseen saaneelta, malttinsa menettäneeltä,\nvalmiilta laukeamaan suurenmoiseen katastrofiin, räjäykseen. Se on\npuhdistava ilman, ja siinä saa sitten vapaasti ja helposti hengittää.\nHiljaista on silloin maassa, ja tuo korvia särkevä, ärsyttävä,\ntuskalliseen raivotilaan raastava tomu ja ryske se hälvenee, ja\nkaupungissa, merellä, taivaalla on jälleen rauhallista, kirkasta,\nsuloista... Mutta se näytti vain siltä, näytti siitä syystä, ettei\nihminen vielä ole väsynyt toivomasta parempaa ja ettei hänessä\nvieläkään ole kuollut halu saada tuntea olevansa vapaa.\n\nKirkonkello kajautti kaksitoista määränperäistä, kumeata kalahdusta.\nViimeisen lyönnin jälkeen kävi työn hurja musiikki melkein puolta\nhiljemmäksi. Minuutin perästä se oli enää tympeää, tyytymätöntä\nnurkumista. Selvemmin nyt kuuluivat ihmisten äänet ja aaltojen\nloiskina. Oli tullut päivällisen aika.\n\n\nI.\n\nKantajat hajosivat, lakattuansa työstä, eri haaroille satamaa,\nmeluaviin ryhmiin. He ostivat torimuijilta kaikenlaista syötävää ja\nlaskeutuivat aterioimaan kadun kivitykselle, siimeisiin kolkkauksiin.\nHeidän joukkoonsa ilmestyi Grishka Tshelkash, vanha, kaikki kuopat\nkäynyt susi, satamaväelle varsin hyvin tunnettu patajuoppona ja\novelana, rohkeana varkaana. Hän oli paljain jaloin, kuluneissa\nplyysihousuissa, lakitta päin, yllään likainen karttuunipaita, jonka\nrikkinäinen kaulus paljasti näkyviin miehen liikahtelevia, kuivia,\nkulmikkaita ja ruskean nahan peittämiä luita. Takkuinen, musta ja\nosaksi jo harmahtava tukka ja nuiva katse noissa väijyvissä kasvoissa\nosoittivat hänen vast'ikään heränneen. Viiksien toisesta puoliskosta\ntörrötti oljenkorsi, toinen samanlainen oli takertunut parransänkeen\nvasemmassa leuassa; toisen korvan taakse oli mies pistänyt\nvastanykäistyn lehmuksenoksan. Tuo pitkä, konkkaluinen, vähän\nkyyssyniskainen mies, nenä koukkuinen, saaliinhimoinen, astui\nverkalleen kadun kiviä myöten ja heitteli ympärilleen teräviä katseita,\nvilkuttaen kylmiä, harmaita silmiänsä ja haeskellen väen joukosta\njotakin. Hänen tummanruskeat, sakeat ja pitkät viiksensä elehtivät\ntuontuostakin, niinkuin kissalla, kädet selän takana hieroivat\ntoisiansa, pitkäin, koukkuisten sormien kierrellessä ja kiemurrellessa\nniitten ympäri. Täälläkin, missä sadoittain oli hänen kaltaisiansa,\nrepaleisia, karkeita ja paljasjalkaisia olentoja, täälläkin hän\nkerrassaan veti puoleensa huomiota: miehen nälkiintynyt laihuus\nmuistutti arojen haukkaa, ja tuo väijyilevä liikehtiminen, päältä\nnähden tyyni ja tasainen, mutta sisimmissään kiihkeä ja valpas, oli\nkuin sen petolinnun lentoa, jota hänen ulkomuotonsa muistutti.\n\nMuuan ryhmä paljasjalkaisia kantajia oli asettunut kasattujen\nsysikorien siimekseen. Grishka Tshelkashin tultua heidän kohdalleen\nerkani joukosta muuan typerännäköinen mies, naama punaisia pilkkuja\ntäynnä ja niska naarmuissa: nähtävästi oli miestä äskettäin aikalailla\nkolhittu. Hän kulki jonkun matkaa Tshelkashin rinnalla, puhellen\npuoliääneen:\n\n-- Vapaaehtoisen laivaston miehet kaipaavat kahta tavarapakkaa... Nyt\nniitä etsitään... Kuuletko sinä, Grishka?\n\n-- Entäs sitten? -- kysyi Tshelkash vilkaisten häneen tyynesti.\n\n-- Entäskö sitten? Etsitään, sanon minä. Ei muuta sitten.\n\n-- Minuako mukaan tahtovat etsimään, vai?\n\nTerävästi myhähtäen katsahti Tshelkash sinne, missä Vapaaehtoisen\nlaivaston pakkahuone kohoili.\n\n-- Mene hiiteen!\n\nKumppali kääntyi takaisin.\n\n-- Vuota vähän! Kuka se sinut tuohon viisiin on koristanut? Kylläpäs\ntärvelivät pojalta niskakilven!... Oletkos Mishkaa nähnyt?\n\n-- En ole nähnyt kaualle aikaa! -- huudahti toinen palaten toveriensa\nluokse.\n\nTshelkash astui eteenpäin. Kaikki kohtelivat häntä kuin vanhaa tuttua\nkonsanaankin. Mutta tuo tavallisesti iloinen ja leikkisä mies oli\ntänään nähtävästikin pahalla tuulella. Katkonaisesti ja äreästi hän\nvastaili kysymyksiin.\n\nTavararöykkiön takaa ilmestyi äkkiä tullivartija, tummanvihreässä,\ntomuisessa puvussa, sotilaallisesti suorana ryhdiltään. Hän salpasi\nTshelkashilta tien, asettuen hänen eteensä uhittelevaan asentoon,\ntarttui vasemmalla kädellään pistomiekkaansa ja koetteli oikealla ottaa\nTshelkashia niskasta.\n\n-- Seis! Minne sinä menet?\n\nTshelkash astui askeleen taaksepäin, nosti silmänsä vartijaan ja\nmyhähti kylmäkiskoisesti.\n\nVartijan punaiset, suopeanviekkaat kasvot koettivat asettua ankaraan\nasuun: posket paisuivat pullolleen, punaisiksi, kulmakarvat\nrypistyivät, silmät mulkoilivat. Hän näytti koomilliselta.\n\n-- Johan min' olen sinulle sanonut, että jos kerrankaan satamaan tulet,\nniin minä sinulta kylkiluut ruhjon. Ja sinä olet taas täällä! -- huusi\nvartija ankarana.\n\n-- Terve, Semjonitsh! Ei ole tavattu pitkään aikaan! -- tervehti\nTshelkash tyynesti, ojentaen toiselle kättä.\n\n-- Vaikk'ei ois tavattu ikipitkinä päivinä! Mene tiehesi!\n\nSemjonitsh löi kumminkin kättä hänelle.\n\n-- Sanopas, -- jatkoi Tshelkash, päästämättä lujista käsistään\nSemjonitshin kättä ja tuttavallisesti sitä pudistellen. -- Sanopas,\noletko missä Mishkaa nähnyt.\n\n-- Ketä Mishkaa? En minä sun Mishkojasi tunne! Mene matkaas, veikkonen!\nSattuu vielä inspehtori näkemään, niin hän se sulle...\n\n-- Sitä punapartaa, jonka kanssa viimeksi olin työssä \"Kostromalla\", --\njatkoi Tshelkash itsepintaisesti.\n\n-- Jonka kanssa sa varkaissa käyt, san' niin! Sairastaloon on viety se\nsinun Mishkasi; jalka taittui vaunun alle. Lähde nyt hyvällä\nlaputtamaan, lähde, muutoin minä sinut niskapäästä...\n\n-- Vai niin! Et muka tunne Mishkaa... tunsitpas. Mitäs sinä olet niin\näkäinen, Semjonitsh?\n\n-- Kuules, Grishka! Älä sinä siinä lavertele, vaan laita luusi!\n\nVartija rupesi suuttumaan. Hän vilhui ympärilleen ja koetti irroittaa\nkättänsä Tshelkashin lujista kourista. Tämä katseli häntä tyynesti\ntiheäin kulmain alta, naurahteli partaansa ja haasteli edelleen,\npäästämättä toisen kättä:\n\n-- Älä sinä minulle hökkää pane. Tarinoidaan tarpeeksi ensin,\nkylläpähän lähden sitten. No mitenkäs nyt oikein hurisee? Ja kuinkas\nemäntä jaksaa ja lapset? -- Pahaenteisesti säväytellen silmiänsä ja\nvetäen suunsa pilkalliseen irveen hän lisäsi: -- Olen käkeillyt\nativoimaan teille, mutta eihän tässä jouda... olen yhtämittaa\njuopotellut...\n\n-- Heitä sinä valtaan se semmoinen!... Äläkä laske leikkiä, senkin\nhitto lujaluinen! Minä kun tässä toden perästä... Vai joko ruvennet\nryöstämään taloloissa ja kaduilla?\n\n-- Mitä varten? Riittää sitä meidän iäksi tavaraa täälläkin. Riittää,\njumaliste, niinkin. Sinähän, kuulen ma, olet taaskin puhaltanut kaksi\ntavarapakkaa. Varo sinä itseäsi, Semjonitsh! Joudut vielä ansaan!...\n\nTshelkashin hävyttömyydestä vartija joutui suunniltaan... Vavisten koko\nruumiissaan hän ei saanut sanaakaan virketyksi, pursuttihan vain sylkeä\nsuustaan. Tshelkash päästi hänen kätensä irti ja alkoi astua pitkin\naskelin takaisin, sataman porttia kohti. Huimasti sadatellen läksi\nvartija hänen peräänsä.\n\nTshelkash tuli iloiselle mielelle. Hän vihelteli hiljakseen\nhampaittensa välistä, pisti kädet housuntaskuihin ja astuskeli\nverkalleen, kuni vapaa mies konsanaankin, heitellen puoleen ja toiseen\nräikeitä pilkkasanoja ja kompia. Hänelle maksettiin samalla mitalla.\n\n-- Kylläpäs meidän Grishkasta esivalta hellää huolta pitää! -- huudahti\njoku kantajain parvesta, joka jo oli syönyt ja nyt leväten venyttelihe\nmaassa.\n\n-- Minä olen paljain jaloin, -- vastasi Tshelkash, -- siksipä\nSemjonitshilla huoli ja hoppu, ettei vaan minulta jalka kiveen kävis.\n\nTultiin portille. Kaksi sotamiestä tarkasti kopeloimalla Tshelkashin ja\nsysäsivät hänet hiljaa kadulle.\n\n-- Älkää päästäkö häntä sisään! -- kiljaisi Semjonitsh jääden\nsisäpuolelle.\n\nTshelkash astui tien poikki ja istahti katukäytävän laitapylväälle\nvastapäätä kapakan ovea. Sataman portista tulla jyrisi loppumaton jono\ntäysinäisiä tavarakuormia. Niitä vastaan kiiti tyhjiä rattaita; ajurit\nseisoivat niissä hytkähdellen. Satama purki jälleen ilmi maata\ntärisyttävää, meluisata pauhinaa ja kirvelevää tomua.\n\nTshelkash oli tottunut tähän vimmattuun hälinään, ja äskeinen kiihkeä\nkohtaus Semjonitshin kanssa oli saattanut hänet hyvälle mielelle.\nHänellä oli tarjona runsaspalkkainen ansio, joka vain kysyy hiukan\nvaivannäköä ja paljon oveluutta. Sitä häneltä ei suinkaan puutu, sillä\nhän oli vakuutettu, ja niinpä hän, silmäänsä siristellen mietiskeli,\nmitenkä hän huomisaamuna, kun kaikki on toimitettu, ja kun taskussa\nsetelit kahisee, pääsee ehdoltansa hummailemaan... Sitten muistui\nmieleen hänen kumppalinsa Mishka, joka olisi ensi yönä ollut hyvään\ntarpeeseen, ellei olisi taittanut jalkaansa. Tshelkash noitua paukautti\nitsekseen ajatellessaan, ettei hän yksinään, ilman Mishkan apua,\nkenties tule toimeenkaan tuossa tehtävässä. Millainenhan mahtaa tulla\nilma yöksi?... Hän katsahti taivaalle ja pitkin katua.\n\nViiden, kuuden askeleen päässä hänestä istui kadun puolella muuan\nnuori, talonpoikainen mies, nojaten selkäänsä laitapylvääseen. Miehellä\noli yllään siniraitainen paita, jalassa samanlaiset housut ja\nniinivirsut, päässä rikkinäinen, ruskea lakki. Hänen vieressään oli\npieni nahkalaukku ja varreton viikate, jonka ympärille oli\nhuolellisesti sidottu nuoralla heiniä suojaksi. Mies oli harteva,\nvanttera, vaaleaverinen, kasvot päivän ja ahavan polttamat. Luottavasti\nja hyväntahtoisesti hän katseli Tshelkashia suurilla, sinisillä\nsilmillään.\n\nTshelkash veti suunsa irveen, pisti kielen ulos, asetti naamansa\nhirveään virnistykseen ja katseli semmoisena häntä silmät pullollaan.\n\nToinen joutui ensi alussa ymmälle ja räpäytti silmiänsä, mutta sitten\nhän äkkiä purskahti nauramaan.\n\n-- Onpas sinua koko velikulta! -- huudahti hän ja maasta tuskin kohoten\nvierähti kömpelösti Tshelkashin luokse, laahaten perässään laukkuansa\nja kolisuttaen viikatteen kantaa kiviä vasten. Hän nykäisi sitten\nTshelkashia housunlahkeesta ja virkkoi:\n\n-- On tainnut mies hummata aika lailla!\n\n-- On semmoistakin ollut, nalli, on niinkin! -- tunnusti Tshelkash\nvilpittömästi. Häntä miellytti jo ensi näkemältä tämä roteva,\nhyväntahtoinen maalainen, jolla oli niin lapselliset, kirkkaat silmät.\n-- Heinänkö teossa olet ollut?\n\n-- Kuinkas muuten? Virsta heinää niitettiin, tyhjällä siitä kiitettiin.\nHuono on tienesti nyt. Väkeä kuin seinää! Justiin tuota nälkäistä väkeä\non tupannut joka paikkaan, ja sehän se ne palkat polki niin, ettei\nmaksa yrittääkään. Kubanjilla kuusi riunaa päivässä. On sekin! Mutta\nennen vanhaan, kuulehan, kolmin ruplin maksettiin, nelin, viisinkin!...\n\n-- Niin, ennen vanhaan!... Ennen vanhaanhan ne löivät kolme ruplaa\npöytään, kun vaan saivat nähdä Venäjän miehen. Tässä kymmenisen vuotta\nsitten minä niinikään pidin sitä samaa ammattia. Tulet stanitsaan...\nMistä mies?... Venäjältä!... Siinä ne sua sitten heti silittelemään ja\ntunnustelemaan ja ihmettelemään... tuoss' on kolme ruplaa, ota! Ja\njuottavatkin vielä miehen ja syöttävät. Elä ja pidä lystiä niin kauan\nkuin tykkäät!\n\nMaalainen kuunteli häntä ensin suu auki, kummasteleva ihailu pyöreillä\nkasvoillaan, mutta huomattuaan tuon retvanan valehtelevan hän\nmaiskautti huuliaan ja rähähti nauramaan. Tshelkash pysyi totisena,\nsalaa myhäillen viiksiinsä.\n\n-- Minä tässä kuuntelen ja luulin sinun jo tosiakin puhuvan. Ei, mutta\nkyllä ennen vanhaan...\n\n-- Niin, niin, no, sitähän minäkin justiin, että ennen vanhaan...\n\n-- Ole tuossa! -- virkkoi toinen kättään huiskauttaen. -- Suutariko\nsinä olet?... tuota noin... vai räätäli!\n\n-- Jaa minäkö? -- kysäisi Tshelkash vuoroonsa. Hetken mietittyään hän\nsanoi: -- Kalastaja minä olen.\n\n-- Vai kalastaja! Ähä! Lähteekö kaloja?\n\n-- Mitäs niillä kaloilla? Tämän puolen kalamiehet pyytävät muutakin\nkuin kalaa. Enemmän vaan noin niin kuin hukkuneita, vanhoja ankkureita,\npohjaan painuneita laivoja ja sen semmoista. Meill' on oikein ongetkin\nsitä mukaa.\n\n-- Pötyä... Lienet niitä sellaisia, joista laulussa sanotaan:\n\n    Miehet verkkoja viskelee\n    veettömillen rannoillen,\n    aittojen apajoille.\n\n-- Oletkos sinä sellaisia miehiä nähnyt? -- kysäisi Tshelkash,\nnaurusuin katsellen häntä ja arvellen, että tuo maalainen on koko\nlailla typerä.\n\n-- Missäpäs minä oisin niitä nähnyt? Kuullut olen vain.\n\n-- Mitäs sanot semmoisista?\n\n-- Jaa semmoisistako? Mitäpäs niistä osaisi sanoa! Reippaita poikia,\nvapaata väkeä.\n\n-- Vapaata... Tykkäätkö sinäkin vapaudesta?\n\n-- Kuinkas muuten? Oma olisit isäntäsi: meni minne miellyttää, teki\nminkä tahtoi... Sepä se! Kun vaan pysyy hollilla eikä kiveä kaulaansa\nripusta, niin hätäkös silloin! Elelee lystikseen, kunhan vaan ei Jumala\nunohdu.\n\nTshelkash sylkäisi halveksivasti, keskeytti kyselynsä ja kääntyi häneen\nselin.\n\n--- Niinkuin nyt tämä minunkin laitani esimerkiksi! -- innostui\nmaalainen äkkiä puhumaan. -- Isä kuoli, jäi pieni talon räpiskä, äiti\non vanha, maasta kaikki mehu imetty... minkäs siinä eteensä ottaa? Elää\npitää kumminkin. Mutta miten elää? Sepä se. Annas, kun lähden vävyksi\nrikkaaseen taloon. No niin... Jos antaisivat tytölle talosta oman\nosuuden! Mutta eihän se appi saakeli anna. Vielä vai minä hänelle\nrupean raatamaan selkä vääränä vuodet umpeen! Ja! Semmoinen on se\njuttu, näetkös! Ollapa minulla sata ruplaa rahaa tai vaikka puolikin\ntoista, heti olisi selvillä mies... ja ähäpäs silloin, Antippa, älähän\nnuolaise! Tahdotkos antaa Marfalles osan? Etkö? Ole antamatta! On\nniitä, Jumalan kiitos tyttöjä kylässä muitakin kuin sinun Marfasi. Ja\nsitten sitä olisi mies ihan itse, yks pää kuin lanttu. Niin, niin. --\nHän huokasi. -- Mutta eihän tässä muu auta kuin ruveta kotivävyksi.\nTuli sitten semmoiset meiningit: otan ja lähden tästä Kubanjille,\nsieppaan siellä parisen sataa kokoon ja heiskis! Jo veteli herran\nreteli!... Mutta äläs! Hukkaan meni hyvät humalat... Mikäs tässä muu\nneuvoksi kuin ruveta kotivävyksi lopultakin? Rengiksi appelaan...\nOmalle konnulle ei kannata mennä, ei sitä vastenkaan. Hohhoi-jaa!\n\nKovin teki miehen mieli vävyksi. Oikein kävi kasvoiltaankin synkäksi ja\nmurheelliseksi. Raskaasti hän alkoi puhkia ja liikuskella maassa, niin\nettä Tshelkashkin heräsi ajatuksistaan, joihin oli hänen puheensa\naikana vaipunut.\n\nTshelkashin ei olisi enää oikein tehnyt mieli jatkaa haastelua hänen\nkanssaan, mutta kysäisi kumminkin:\n\n-- Minnekäs sinä nyt?\n\n-- Minne? Kotipuoleen tietysti.\n\n-- No mistäs minä sen tiedän... vaikka käkeilisit Turkinmaalle...\n\n-- Turr-rkin maalle! -- venäytti maalainen. -- Kukas ristitty ihminen\nsinne lähtisi? Kylläpäs sanoa pöläytit!\n\n-- Hölmö sinä olet! -- huokasi Tshelkash ja kääntyi jälleen hänestä\npois, ja niin hänestä nyt tuntui, ettei hän mokoman miehen kanssa\nviitsi enää sanaakaan vaihtaa. Siinä oli jotain ärsyttävää, tuossa\nrotevassa maalaisessa.\n\nHämärästi, hiljalleen kypsyvä, harmillinen tunne alkoi pulpahdella\nhänen sisimmissään, estäen häntä kiintymästä ajatuksiinsa ja\nharkitsemasta ensi yön tehtäviä.\n\nHölmön nimen saanut talonpoika jupisi jotain itseksensä, salavihkaa\nheittäen karsaita silmäyksiä paljasjalkaiseen retvanaan. Lystikkäästi\npaisuivat hänellä posket, suu meni töröön ja siristelevät silmät\nalkoivat jo melkein liian usein ja hullunkurisesti räpytellä. Hän ei\nnähtävästi ollut odottanutkaan, että hänen puhelunsa tuon repaleisen\nviiksiniekan kanssa päättyy niin äkkiä ja niin mieltä pahoittavalla\ntavalla.\n\nRepaleinen mies ei ollut hänestä enää tietääksensä. Hän istui\naatoksissaan, vihellellen ja lyöden laitapylvääsen tahtia paljaalla,\nlikaisella kantapäällään.\n\nMaalaisen teki mieli maksaa hänelle samalla mitalla.\n\n-- Kuules sinä, kalamies! Juopotteletkos sinä useinkin? -- yritti hän\npuhua, mutta samassa kääntyi kalamies äkkiä hänen puoleensa ja kysäisi:\n\n-- Kuules, lällä! Lähdetkö työhön minun kanssani tänä yönä, vai? Sano\njoutuun!\n\n-- Mihin työhön? -- kysäisi toinen epäluuloisesti.\n\n-- Mihinkö? Mihin vaan pannaan. Lähtään kalalle. Saat soutaa...\n\n-- Jaha. Niin no... Mitäs, tuota... Sopiihan sitä soutaa. Mutta...\nkunhan ei vaan sinun kanssasi soutaisi narua kaulaansa. Kovin olet\nnäköjäsi niitä maailman lopun miehiä... pimeä semmoinen.\n\nTshelkashista tuntui, kuin olisi mikä tulisella raudalla rintaan\npolttanut. Hillityllä vimmalla hän virkkoi puoliääneen:\n\n-- Älä leksottele, kun et ymmärrä. Otan ja kumautan sua kallon kamarata\nvasten... ehkä selvenee.\n\nHän kavahti pystyyn, nykäisi vasemmalla kädellä viiksiänsä, puristaen\nsamalla oikean kätensä rautaiseen, paksujänteiseen nyrkkiin, ja\nsäväytti silmiänsä.\n\nToinen säikähti. Hän vilkaisi ympärilleen ja arasti silmiään räpytellen\nkavahti pystyyn hänkin. Siinä he mittailivat toisiaan katseillansa ja\nolivat ääneti hetken aikaa.\n\n-- No? -- kysäisi Tshelkash tylysti. Hän kiehui ja vavahteli\nloukkauksesta, joka oli hänen osakseen tullut tuolta yötiseltä\nvasikalta, jota hän koko keskustelun aikana oli halveksinut ja nyt\nkerrassaan inhosi siitä syystä, että hänellä oli niin puhtaat, siniset\nsilmät, terveet, päivettyneet kasvot, lyhyet ja lujat kädet, siitä\nsyystä, että hänellä on jossain siellä maalla oma talo, siitä syystä,\nettä varakas talonpoika ottaisi hänet vävykseen, inhosi häntä koko\nhänen entisen ja tulevan elämänsä tähden, mutta enimmän kaikesta siitä\nsyystä, että hän, nulikka hänen rinnallaan, uskaltaa rakastaa vapautta,\njonka arvoa ei tunne ja jota ei tarvitse. Vastenmielistä aina on nähdä,\nettä toinen, jota pidät itseäsi huonompana ja alempiarvoisena, rakastaa\ntai vihaa samaa kuin sinäkin ja siten käy sinun kaltaiseksesi.\n\nTalonpoika katseli Tshelkashia ja tunsi hänessä käskijänsä.\n\n-- Enhän minä... -- ryhtyi hän puhumaan, -- enhän minä pane vastaan...\nMiks'ei? Työtähän minä justiinsa haenkin. Sitä minä vaan meinasin,\nettä... ethän sinä ole työmiehen näköinenkään... kovin näet olet...\ntuota noin .. repaleissa. No niin no, sattuuhan sitä semmoista kelle\nhyvänsä... Herrainen aika! Vähänkös minä olen juoppolalleja nähnyt! Vai\nvähän? Olen maar pahempiakin nähnyt kuin sinä.\n\n-- No niin, niin! Sinä suostut siis? -- sanoi Tshelkash jo hiukan\nlempeämmin.\n\n-- Jaa minäkö? Oli menneeks! Mielellä hyvällä! Sano hinta!\n\n-- Hinta on mulla työtä myöten. Millainen milloinkin työ. Sitä mukaa\npalkka kuin saaliskin. Voit saada viitosenkin, ymmärräthän.\n\nNyt oli kajottu asian rahalliseen puoleen. Talonpoika tahtoi siinä\nkohden olla säntillinen ja vaati pestaajaltakin samaa säntillisyyttä.\nHänessä heräsi jälleen arveluja ja epäluuloja.\n\n-- Eihän se semmoinen pohja mitä pidä! Sinilaita kouraan, se olisi\ntoista.\n\nTshelkash ryhtyi toimeen.\n\n-- Älä lorise turhia. Lähtään rahteeriin.\n\nJa he läksivät rinnan astumaan katua myöten. Tshelkash arvokkaana kuin\nkonsanaankin isäntä, viiksiänsä kierrellen, talonpoika nähtävästi aivan\nalttiina tottelemaan, mutta sittenkin täynnä epäluuloa ja pelkoa.\n\n-- Mikä sun nimes? -- kysäisi Tshelkash.\n\n-- Kaapro.\n\nHe tulivat likaiseen ja savustuneeseen ravintolaan. Tshelkash astui\nbufetin luo ja tilasi, ainaisen kävijän tuttavallisella äänellä, pullon\nviinaa, kaalikeittoa, varistettua lihaa ja teetä. Lueteltuaan kaiken\ntuon hän virkkoi lyhyesti isännälle: \"velaksi kaikki\", johon toinen\nvain ääneti nyökäytti päätään. Kaapro tunsi kerrassaan kunnioitusta\nTshelkashia kohtaan nähdessään, kuinka suurta arvoa ja luottamusta\ntuollainen roiston näköinen mies nautti.\n\n-- Nyt haukataan ja jutellaan juurtajaksain. Istuhan sinä tässä; minä\nsillä välin käväisen vähän muualla.\n\nHän läksi. Kaapro katseli ympärilleen. Ravintola sijaitsi\nkellarikerroksessa. Kosteata siellä oli ja pimeää. Ilma oli\ntukahduttavan kitkerä ja raskas, täynnä viinan, tupakan ja tervan\nhajua. Vastapäätä Kaaproa, toisen pöydän ääressä, istui päihtynyt,\npunapartainen mies, merimiehen puku päällä, yltäänsä hiilen pölyssä ja\ntervassa. Yhtämittaa nikotellen hän ulisi jotain laulua, joka oli\ntäynnään katkaistuja sanan mongerruksia, milloin kummallisesti\nsihiseviä, milloin karahtelevia. Hän ei arvatenkaan ollut venäläinen.\n\nHänen taakseen oli asettunut kaksi Moldavan tyttöä, repaleisia,\nmustatukkaisia, jotka hekin vetelivät rämeallä äänellä jotain laulun\ntapaista, niinkuin päihtyneet konsanaankin.\n\nKaaprosta alkoi tuntua täällä varsin kamalalta. Hän toivoi isäntänsä jo\npiankin palajavan. Melu ravintolassa oli sill'aikaa sulanut yhdeksi\nainoaksi älinäksi. Tuntui kuin siinä mylvisi joku suunnattoman suuri\neläin, jolla on tuhansia erilaisia ääniä. Huimasti, vimmoissaan se\nrynnähtelee ulos tästä kivisestä kuopasta, mutta ei ole aukkoa sen\npäästä ulos... Kaapro tunsi, kuinka hänen ruumiiseensa imeytyy jotain\nhuumaavaa, painostavaa. Se pyrkii pyörryttämään, se samentaa silmiä,\njotka uteliaasti ja arkaillen katselevat elämää ravintolassa.\n\nTshelkash tuli, ja nyt he rupesivat syömään, juomaan ja haastelemaan.\nKolmannen ryypyn jälkeen alkoi Kaapro päihtyä. Hänen tuli hauska olla,\nja mieli teki sanoa jotain hyvää isännälleen, joka -- on se sentään\nkelpo poika! -- noin vaan umpimähkään kestitsee häntä, uppo outoa\nmiestä. Sanoja tulvi tulvimalla kurkkuun, mutta eipäs niitä vaan sieltä\nsolahtanut kielelle, joka äkkiä oli käynyt kankeaksi.\n\nTshelkash katseli häntä pilkallisesti naurahdellen ja puheli:\n\n-- Joko on suunniltaan mies!... Voi sua, senkin ämmä!... Viidestä\nryypystä!... Liekö sinussa työn tekijää?\n\n-- Ystäväiseni! -- lallatteli Kaapro. -- Äl' ole huolissasi! Vielä minä\nsulle mielihyvät teen ja suuret suosiot!... se tahtoo sanoa justiin\nnäin!... Annas kun suutelen sinua... suutelenko ma?\n\n-- No, olehan nyt asemillasi!... Tuoss' on vielä, vedä nahkaas!\n\nKaapro ryyppäsi ryyppäämistään ja joutui jo siihen tilaan, että kaikki\nalkoi hänen silmissänsä huojua määränperäisesti, aaltomaisesti. Se\ntuntui ilkeältä ja rupesi kääntämään mieltä... Hänen kasvoilleen\nilmaantui typeränintoisa ilme. Hän yritti sanoa jotain, mutta ei siitä\nvaan muuta tullut kuin hassunkurista huulten maiskutusta ja ulinaa.\nTshelkash katseli häntä tarkkaavasti, ikäänkuin jotain muistellen. Hän\nkierteli viiksiänsä ja naurahteli nyt jo synkästi ja häijysti.\n\nMutta humalainen parku pauhasi edelleen kapakassa. Punapartainen mies\nnukkui, kyynäspäät pöydällä.\n\n-- Lähtäänpäs nyt! -- virkkoi Tshelkash nousten pöydästä.\n\nKaapro yritti nousta, mutta ei jaksanut. Hän päästi pari kolme karkeata\nsanaa ja rähähti humalaisen mielettömään nauruun.\n\n-- Jo pehmeni! -- virkkoi Tshelkash istahtaen jälleen tuolille,\nvastapäätä häntä.\n\nKaapro nauraa hohotti yhä edelleen, tylsillä silmillään katsellen\nisäntäänsä. Tämäkin katseli häntä, terävästi ja miettivästi. Hän näki\nedessään miehen, jonka elämä oli joutunut hänen sudenkäpäliinsä. Hän,\nTshelkash, tunsi olevansa kyllin voimakas kääntämään tuon elämän sekä\npuoleen että toiseen. Hän voi sen taittaa kuin kortin ja voi auttaa\nsitä asettumaan sen vankkaan, talonpoikaiseen kehykseen. Hänelle tuotti\nnautintoa se tieto, että hän on toisen herrana, ja hän mietiskeli,\nettei tämä maalainen milloinkaan tule tyhjentäneeksi sellaista kalkkia,\nminkä kohtalo oli hänen, Tshelkashin, tyhjennettäväksi määrännyt...\nHänen kävi sekä kateeksi että sääliksi tuo nuori elämä. Hän naurahteli\nsille, jopa harmistuikin sen puolesta, ajatellessaan, että se vielä\nkerran saattaa joutua sellaisiin kouriin kuin hänen... Ja lopulta\nkaikista noista tunteista sulautui yksi ainoa, jossa oli palanen\nisällistä, holhoavaista. Hänen oli sääli miestä, ja tuo mies oli\nhänelle tarpeen. Silloin otti Tshelkash häntä kainaloista ja vei hänet,\nhiljaa lykkien häntä takaapäin polvellaan, ravintolan pihalle, jossa\nlaski hänet maahan, halkopinon siimekseen. Itse hän istahti viereen ja\nsytytti piippunsa. Kaapro piehtaroi hetken aikaa mörähdellen ja nukkui.\n\n\nII.\n\n-- Oletko valmis? -- kysyi Tshelkash puoliääneen Kaaprolta, joka\npuuhaili airojen kanssa.\n\n-- Tuossa paikassa! Tämä hankahan se tässä huojuu. Löiskö sitä\nlapauttaisi airolla kerran?\n\n-- Ei millään muotoa! Ei saa kuulua melua vähintäkään! Paina vaan\nlujasti käsilläsi, kyllä se koloonsa menee.\n\nHiljaa he siinä sitten laittelivat kuntoon venettä, joka oli kiinni\nerään tammikimmeillä lastatun purjelotjan perässä. Ylt'ympärillä oli\nkokonainen laivasto samanlaisia lotjia sekä turkkilaisia felukoita, osa\njo tyhjinään, toiset vielä lastattuina palmu- ja sandelipuilla sekä\npaksuilla kypressipölkyillä.\n\nYö oli pimeä. Taivaalla kulki paksuin kerroksin siekalereunaisia\npilviä. Meri oli tyyni, tumma ja sakea kuin öljy. Se tuoksui kosteata,\nsuolaista, raikasta hajua, ja se äänteli lempeästi, loiskuen laivan\nkylkiä ja rantoja vasten ja hiljalleen heilutellen Tshelkashin venettä.\nLaajalti ulos rannasta kohottelivat meren pinnalla alukset mustia\nkylkiänsä, sysäten taivaanlakeen teräviä mastojaan, joitten huipuissa\nvälkkyi erivärisiä lyhtyjä. Meri heijasteli lyhtyjen valoja ja\nvälkähteli keltaisin täplin. Ne kimaltelivat kauniisti sen samettisessa\nrinnassa, joka pehmoisena, himmeän mustana kohoili ja laski niin\ntasaisesti. Meri nukkui kovasti uupuneen työmiehen tervettä, sikeätä\nunta.\n\n-- Nyt lähtään! -- virkkoi Kaapro laskien airot veteen.\n\n-- Nyt lähtään! -- toisti Tshelkash ja lykkäsi veneen kovalla\nsysäyksellä lotjain väliseen väylään. Vene kiivaasti kiitämään liukasta\npintaa myöten, ja airojen vedoista vesi välkähteli vaaleansinisin\nfosforisin virein. Pitkänä nauhana kulki tuo vire veneen vanavedessä\npehmoisesti kimallellen.\n\n-- Pakottaako päätä? -- kysäisi Tshelkash lempeästi.\n\n-- Ettäs sanot!.... Niin kumisee kuin malmipata... Anna kun valelen\nsitä vedellä.\n\n-- Turhia! Tuoss' on; valelepas sisäpuolta; pian ehkä piristyt. -- Hän\nojensi Kaaprolle pullon.\n\n-- Jokohan olis koettaa! Siunaa, laupias isä!\n\nKuului hiljaista pulinaa.\n\n-- Hei, maistuipas! Riittää jo! -- pysäytti Tshelkash.\n\nVene kiitämään edelleen ääneti ja puikahdellen laivojen välitse...\nEi aikaakaan niin se pääsi irti niiden joukosta, ja nyt aukeni\nveneessä-olijain eteen meren ulappa, ääretön, valtava, kirkas. Se\nulottui siniseen kaukaisuuteen, missä sen sylistä taivasta kohti\nkohoili pilvivuoria punervansinisiä, keltaisine untuvareunoineen,\nvihertäviä, samankarvaisia kuin meri ja nuo tukalat, lyijynharmaat\npilvet, jotka heittelivät niin tuskallisen raskaita, mieltä ja sydäntä\npainostavia varjoja. Ne kulkivat verkalleen, perätysten, milloin\nyhtyen, milloin toistensa edelle ennättäen, sekoittivat värinsä ja\nmuotonsa, nielivät toisiansa ja ilmenivät jälleen uudennäköisinä,\nmahtavina ja synkkinä. Jotain aavemaista oli tuossa hengettömäin\nparvien verkkaisessa vaelluksessa. Näytti kuin olisi niitä tuolla\nmeren äärillä loppumattomat laumat, näytti kuin niitä yhä nousisi\ntaivaalle, yhtä kylmäkiskoisesti, jurossa mielessään häijy aikomus:\neivät ne enää milloinkaan salli taivaan kimallella unisen meren päällä\nmiljoonilla kultasilmillään, monivärisillä tähdillä, vilkahtelevilla ja\nsurumielisesti paistavilla, eivät enää koskaan herätä yleviä pyyteitä\nihmisissä, joille kallista on niitten pyhä ja puhdas loiste.\n\n-- Eikös meri ole kaunis? -- kysäisi Tshelkash.\n\n-- Onhan se! Hirvittää sentään, -- vastasi Kaapro vedellen tasaisesti\nja lujasti airoilla. Hiljalleen, tuskin kuuluvasti loiskahteli vesi\npitkäin airojen vedoista ja kimalteli tuossa mieluisassa sinervässä\nfosforivalossa.\n\n-- Hirvittää! Ämmä, sinä!... -- murahti Tshelkash pilkallisesti.\n\nHän, mies kyynillinen ja varas, hän rakasti merta. Hänen kiihkoisa,\närtynyt, mielenliikutuksia himoitseva luontonsa ei koskaan kyllästynyt\nkatselemaan tuota tummaa laajuutta, mahtavaa, vapaata alaa, jolla ei\nääriä ole. Ja mielipahalla hän kuuli moisen vastauksen, kysyttyään sen\nkauneudesta, joka hänelle oli niin rakas. Hän istui viillellen vettä\nmelallaan ja levollisena katsellen eteenpäin... ja yhä tuonne kauas hän\nolisi tahtonut kulkea tuota sametinpehmoista pintaa myöten, kulkea\nkauan aikaa...\n\nMerellä täytti hänet joka kerta laaja, lämmin tunne. Se valtasi koko\nhänen sielunsa ja hiukan puhdisti sitä jokapäiväisen elämän saastoista.\nHän osasi antaa arvon sille, ja hänen teki hyvää huomata olevansa\nparempi täällä, vetten päällä, vapaassa ilmassa, täällä, missä joka\nkerta elämän mietelmät menettivät katkeruutensa ja elämä itse arvonsa,\nöisin käy meren yli hiljainen humina, koska tasaisesti hengittää sen\nuninen povi... tuo salainen ääni vuodattaa ihmisen sieluun\nlevollisuutta, lempeästi hillitsee siinä pahoja pyyteitä ja herättää\nsiinä suuria mietteitä...\n\n-- Entäs missäs ne kompeet on, häh? -- kysäisi Kaapro, levottomasti\nkatsellen ympärilleen veneessä.\n\nTshelkash hätkähti.\n\n-- Kompeetko? Täällä ne on perässä.\n\n-- Mitäs kompeita ne oikeastaan ovat? -- tiedusteli jälleen Kaapro,\npalanen epäluuloa taaskin äänessään.\n\n-- Mitäkö? Köydenpätkä ja... -- Mutta Tshelkashia hävetti ruveta\nvalehtelemaan tuon poikanulikan edessä salatakseen varsinaisia\naikeitaan. Samalla hänen kävi sääliksi niitä mietteitä ja tunteita,\njotka toinen oli hajoittanut maahan kysymyksellään. Tshelkash suuttui.\nEntinen kirpeä poltto vihlaisi jälleen rintaa ja kurkkua.\nMieleenpainavasti ja tylysti hän virkkoi Kaaprolle:\n\n-- Kuulehan! Kun kerran istut siinä, niin istu, äläkä pistä nokkaasi\nmuuanne. Soutamaan sinut otin; souda päälle. Mutta jos rupeet suutasi\nsoittamaan, niin kavahda itseäsi! Ymmärrätkös?\n\nVene nytkähti ja pysähtyi. Airot jäivät veteen vaahdotellen sitä.\nKaapro alkoi levotonna liikuskella teljollaan.\n\n-- Souda!\n\nRäikeä sadatus kajahti ilmassa. Kaapro nykäisi airoilla. Vene se\nikäänkuin säikähti ja läksi nopein, tempovin nytkäyksin kulkemaan,\nvettä kokallaan kohisuttaen.\n\n-- Tasaisemmin!\n\nTshelkash kohosi perälaudalta ja, päästämättä melaa käsistään,\nkiinnitti kylmän katseensa Kaaproon, joka istui siinä kalpeana,\nvapisevin huulin. Eteenpäin kumartuneessa asennossaan muistutti\nTshelkash kissaa, joka on valmiina hyökkäämään saaliinsa kimppuun.\nKuului ilkeätä hampaan kiristystä ja hiljaista luitten naksahtelua.\n\n-- Kuka huutaa? -- kajahti tyly ääni mereltä.\n\n-- Souda nyt, saatana... Älä molskuttele!... Minä tapan sinut, senkin\nkoira!... Souda nyt!... Yks, kaks! Joudu! Ja ynähdäppäs vaan, niin\nrrrikki sinut revin! -- niin sähisi Tshelkash.\n\n-- Pyhä neitsyt... Jumalan emo! -- sopotti Kaapro vavisten ja\nmenehtymäisillään säikäyksestä ja ponnistuksista.\n\nVene kääntyi notkeasti ja kulki nyt takaisin satamaan päin, missä\nlyhtyjen valot välkähtelivät yhtenä ainoana erivärisenä ryhmänä,\nmastojen nenissä kajastellen.\n\n-- Kuka siellä ärjyy? -- kuului uudestaan.\n\nÄäni tuli nyt kauempaa kuin ensi kerralla. Tshelkash rauhoittui.\n\n-- Itse sinä, veikkonen, siellä mökää pidät! -- virkkoi hän ääntä kohti\nja kääntyi sitten Kaapron puoleen, joka yhä vieläkin sopotti rukouksia.\n-- No vetelipäs vaan onni sinua! Jos nuo perkeleet olisi lähteneet\nmeitä takaa ajamaan, niin viimeinen ois ollut sulla hetki. Ymmärrätkös?\nTuonne olisin paiskannut sinut... kaloille kumppaliksi!\n\nNyt, kun Tshelkash puheli levollisesti, jopa hyvänsävyisestikin, alkoi\nKaapro, yhä vielä vavisten, pyytää:\n\n-- Kuule, päästä sinä minut pois! Päästä, Jumalan nimeen! Laske maihin!\nVoi kuitenkin! Mennyttä olen minä miestä kerrassaan... Päästä, Herran\ntähden! Mitäpäs hyötyä sinulla minusta? Enhän minä näihin\ntällaisiin!... En ole milloinkaan moisissa toimissa ollut... Ihan ensi\nkertaa... Hyvä Isä! Hukkaanhan minä poloinen joudun! Mitenkä sinä\nlienet saanutkaan minut maanitelluksi! Jo teit syntiä kun teitkin...\nToisen työnnät kadotuksen pätsiin... No on se ammattia tääkin!\n\n-- Ammattiako? -- kysyi Tshelkash tylysti. -- Vai ammattia! No sanohan\nmillaista!\n\nTshelkashia huvitti toisen säikäys. Hänelle tuotti nautintoa ei\nainoastaan Kaapron pelko, vaan sekin ajatus, että hän, Tshelkash, on\ntuommoinen ankara mies.\n\n-- Pimeätä on tämä ammatti... Päästä pois minut!... Eihän minusta mitä!\nEikö niin! Päästä, armas ystävä!\n\n-- Ole nyt vait! Ellei sinusta olisi, niin enhän minä olisi sua\nottanutkaan. Ymmärrätkö? -- No pidä sitten suus kiinni!\n\n-- Hyvä Isä kuitenkin! -- huokasi Kaapro itkien.\n\n-- Kas niin! Pirahdapas vaan! -- keskeytti Tshelkash.\n\nMutta nyt ei Kaapro enää jaksanut hillitä itseänsä. Hän itki, hiljaa\nnyyhkytellen, niisti nenänsä ja keikkui teljollaan, mutta souti samalla\nkaikin voimin, huimasti. Nuolena kiiti vene. Jälleen tuli vastaan\ntummia laivain runkoja, ja väkkäränä pyörähteli vene niitten välisiä\nkapeita väyliä myöten.\n\n-- Kuule nyt! Jos ken mitä kysyy, niin ole vait, jos henkes on sulle\nkallis! Ymmärrätkös?\n\n-- Voi poloisen päiviäni! -- huokasi Kaapro toivottomana, vastaukseksi\ntylyyn käskyyn, ja lisäsi katkerasti: -- Mennyttä on mies, mennyttä!\n\n-- Älä ulvo! -- kuiskasi Tshelkash varoittamalla.\n\nTämä kuiskaus vei Kaaprolta viimeisenkin harkintakyvyn. Hän tympeytyi,\nsydämessä jäätävä aavistus uhkaavasta vaarasta. Konemaisesti hän painoi\nairoja veteen, heittäytyi takanojalleen, nosti ne jälleen ja laski\nuudestaan veteen, yhtämittaa vain tuijottaen niinisiin virsuihinsa.\n\nAaltojen uninen loiske kuului niin vihaiselta ja kamalalta. Tuossa jo\nsatama... Sen graniittimuurin takaa kuului ihmisten ääniä, veden\nloiskinaa, lauluja, kimeitä vihellyksiä.\n\n-- Seis! -- kuiskasi Tshelkash. -- Heitä airot valtaan! Pane kädet\nmuuria vasten! Hiljemmin, hiton korvennettava!\n\nKaapro kuljetti venettä, haraillen käsillään muurinseinän liukkaita\nkiviä. Vene liukui ääneti, pyyhkien laidallaan kivelle kasvettunutta\nlimaa.\n\n-- Seis! Anna airot! Anna airot tänne! Missä sun passisi on?\nLaukussako? Anna laukkukin tänne! Anna joutuun! Katsos, armas ystävä,\ntämä siksi, ettes laputtaisi tiehesi... Nyt et mene mihinkään. Airoitta\nsinä vielä miten kuten livistäisit pakoon, mutta ilman passia ei tee\nmieli. Vuota tässä! Ja muista: jos hiiskahdatkaan, niin minä sinut\nmerenpohjaltakin löydän!\n\nÄkkiä tarttui Tshelkash käsillään johonkin, kohosi ilmaan ja katosi.\n\nKaapro säpsähti... Se oli käynyt niin nopeaan. Hän tunsi, mitenkä\nhänen harteiltansa erkanee, liukuu pois tuo kovan onnen painostus ja\npelko, jota hän oli tuntenut tämän kehnon, viiksiniekan varkaan\nläsnäollessa... Nyt karkuun!... Hengähtäen helpommin hän vilkaisi\nympärilleen. Vasemmalla hänestä kohoili joku suuri runko ilman mastoja.\nSe oli kuin suunnaton ruumisarkku, ontto ja tyhjä... Jokainen aallon\nvyöräys sen kuvetta vasten herätti siinä henkiin kumean kajauksen; se\noli kuin raskas huokaus. Oikealla, vedenpinnan yläpuolella, kulki\nkylmän, kankean käärmeen kaltaisena aallonmurtajan kostea kiviseinä.\nTakaa näkyi omituisia mustia runkoja, mutta edestäpäin, seinän ja tuon\nruumisarkun kupeen välitse, näkyi ääretön, autio meri ja sen päällä\nmustat pilvet. Ja ne liikkuivat niin verkalleen, suunnattoman suurina,\nraskaina, pimeydestä syytäen kauhujansa ja valmiina musertamaan ihmisen\npainonsa alle. Kaikki oli niin kylmää, synkkää, paha-enteistä. Kaaproa\nalkoi hirvittää. Tämä kammo oli vielä suurempi äskeistä, Tshelkashin\nherättämää. Se puristi Kaapron rintaa lujalla syleilyllä, kouristi\nhänet pieneksi palleroksi ja naulasi kiinni teljoon...\n\nMutta ylt'ympärillä oli kaikki hiljaa. Ei äännähdystä muuta kuin meren\nhuokaukset, ja tuntui siltä, että nyt, juuri nyt tuo äänettömyys\nratkeaa kauheaan, hurjaan pauhinaan, ja se järkäyttää meren ihan pohjia\nmyöten, repelee rikki pilvien paksut parvet taivaalla ja hajalle\nheittää pitkin meren aavaa pintaa kaikki nuo mustat alukset. Pilvet\nkulkivat taivaalla yhtä verkkaan ja ikävästi kuin ennenkin, mutta yhä\nenemmän niitä nousi merestä, ja olisipa saattanut taivaankantta\nkatsellessa luulla, että sekin on meri, mutta ylösalaisin käännetty,\naaltoileva, jonka alapuolella asuu toinen meri, uninen, levollinen,\nsileäpintainen. Pilvet näyttivät aalloilta, jotka ovat hyökänneet alas\nmaan päälle kiharaisine, harmaine harjoineen, pohjattomuuksien päälle,\njoista tuuli on nämä aallot temmaissut, nousevien lakkapäitten päälle,\njoissa ei vielä kiehu vihan ja vimman vihreä vaahto.\n\nTuo syvä hiljaisuus ja jylhä kauneus masensi Kaaproa. Hänen teki mieli\nnähdä niin pian kuin mahdollista isäntäänsä. Mutta entäs, jos hän\njääkin sille tielle... Verkkaan vieri aika, verkempään kuin pilvet\ntuolla taivaalla... Ja yhä pahempi-enteiseksi kävi välistä hiljaisuus.\nMutta äkkiä kuului seinän takaa loisketta, kohinaa ja jotain kuiskeen\ntapaista. Kaaprosta tuntui, että nyt hän kuolee siihen paikkaan...\n\n-- Hei! Nukutko sinä? Ota vastaan!... Varovasti! -- kuului Tshelkashin\nkäheä ääni.\n\nSeinää myöten laskeutui alas kuutiomainen, raskas esine. Kaapro otti\nsen vastaan veneeseen. Laskeutui toinenkin, samanlainen. Sitten\nkuvastui seinällä Tshelkashin kookas olento; ilmaantuivat airotkin,\nties mistä. Kaapron jalkain juureen putosi hänen laukkunsa, ja\nTshelkash istahti perään, raskaasti huohottaen.\n\nHyvillään ja arasti naurahdellen Kaapro katseli häntä.\n\n-- Väsyttääkö? -- kysyi hän.\n\n-- Aina vähän, poikaseni! Annapas nyt mennä! Ponnista kuin henkes\nedestä!... Hyvän olet ansainnut palkan! Puolet työtä on toimitettu.\nPääsis nyt vaan puikahtamaan noitten pirujen silmäin alta. Sitten ei\nmuuta kuin rahat kouraan ja mars Maijan luo. Onhan sulla Maija? Vai\nmitä, poika riepu?\n\n-- Eikä ole!\n\nKaapro pani parastansa. Rinta läähätti kuin palkeet, ja kädet\nkouristivat airoja kuni teräsjouset. Vesi kohisi kokassa, ja sininen\nviiru vanavedessä oli nyt entistä leveämpi. Jo ensi alussa löi Kaapron\nyltäänsä hikeen, mutta hän souti soutamistaan kaiken hartian väellä.\nKahdesti hän oli tänä yönä kestänyt kovan säikäyksen, ja häntä pelotti\najatellessaan, että vielä kolmaskin pitäisi kestää. Yksi oli hänellä\nenää toivomus: saada loppuun tämä kovan onnen työ, nousta maihin ja\npaeta sitten tuota miestä, ennenkuin hän tappaa minut tai saattaa\ntyrmään. Nyt en enää puhu hänelle mitään, mietti Kaapro, en väittele\nmistään, teen kaikki mitä käsketään, ja jos sitten pääsen hänestä ehjin\nnahoin irti, niin huomenna heti rukoukset toimitutan Miikkulalle,\nihmeittentekijälle... Kaapron rinnasta oli puhkeamaisillaan harras\nrukous... Mutta hän hillitsi itsensä, puhisi kuin höyrykone, kulmainsa\nalta silloin tällöin vilkaisten Tshelkashiin.\n\nToinen istui kuivankalseana, kookkaana, eteenpäin kumarassa,\nmuistuttaen lintua, joka on valmiina pyrähtämään lentoon. Hän katseli\nhaukansilmillään kokan yli ulos pimeyteen, liikutellen petomaisen\nkonkonenänsä sieraimia. Toisella kädellään hän piti lujasti kiinni\nmelasta ja toisella sormieli viiksiänsä, jotka tuontuostakin vavahtivat\njoka kerta kun myhäys niillä elehti ja vinoon väänsi miehen ohuet\nhuulet. Tshelkash oli tyytyväinen onnistuneeseen tehtäväänsä,\ntyytyväinen itseensä ja tuohon talonpoikaan, jonka hän oli säikäyttänyt\nniin pahanpäiväiseksi ja josta nyt oli tullut hänen orjansa. Hän tunsi\nhuomisen huiman hummauksen esimakua. Nyt hän nautti voimistansa ja\nsiitä, että oli saanut tämän nuoren, vereksen maalaisen kokonaan\nvaltaansa. Hän katseli toisen ponnistuksia, ja hänen kävi sääliksi\nmiestä. Hänen teki mielensä rohkaista häntä.\n\n-- No! -- naurahti hän puhellen hiljaa. -- Taisit säikähtää tarpeekses,\nvai?\n\n-- Ei hätää! -- huokasi Kaapro ja rykäisi.\n\n-- Älähän nyt enää kovin paljoa punkaile. Kun nyt tässä vaan vielä\nyhdestä paikasta selvittäis... Punallahan nyt...\n\nKaapro totteli ja lakkasi soutamasta, pyyhki paidanhihalla hikeä\nkasvoiltaan ja laski airot jälleen veteen.\n\n-- Souda hiljaa, ettei vesi pakinaa pitäisi. Yks olis vielä veräjä\nkäytävänä... Hiljaa, hiljaa... Täälläpäin on, veikkonen, pahaa väkeä;\nei ne leikkiä ymmärrä, pian aikaa kolauttavat semmoisen kuhmun otsaan,\nettes pirahdakaan.\n\nVene liukui nyt vettä myöten melkein aivan ääneti. Airoista vain\ntipahteli sinerviä pisaroita, ja joka kerta kun ne meren pintaan\nputosivat, syntyi siihenkin hetkeksi samanlainen sinervä täplä. Yö kävi\nyhä pimeämmäksi ja hiljaisemmaksi. Taivas ei enää ollut aaltoilevan\nmeren näköinen. Pilvet olivat parvistansa hajonneet eri haaroille ja\nvetäneet sen tasaiseen, raskaaseen verhoon, joka oli laskeutunut\nlähemmäs veden pintaa eikä liikahtanutkaan. Meri oli entistänsä\ntyynempi ja mustempi, eikä se enää näyttänyt niin avaraltakaan kuin\näsken, mutta yhä väkevämmältä tuoksui sen lämmin, suolainen haju.\n\n-- Jospa tulis sade! -- kuiskasi Tshelkash. -- Niin mentäis\nluijuteltais kuin esiripun takana.\n\nKummallakin puolen venettä kohoili mustasta veden sylistä rakennuksen\ntapaisia, liikkumattomia, synkännäköisiä, mustia nekin. Ne olivat\nvartijalaivoja. Yhdessä niistä liikkui tulta: joku siellä kulki lyhdyn\nkanssa. Meri silitteli niitten laitoja, kyselevästi humahdellen, mutta\nne vastasivat kylmällä, kumealla kajauksella, ikäänkuin olisivat\nkiistelleet sen kanssa jostain asiasta eivätkä olisi mielineet antaa\nperää.\n\n-- Vahtialuksia! -- kuiskasi Tshelkash tuskin kuuluvasti.\n\nSiitä hetkestä, jolloin Kaapro oli saanut käskyn hiljentää soutuansa,\noli hän jälleen joutunut jännitettyyn odotuksen tilaan. Hän oli\nkumartunut eteenpäin, ja hänestä tuntui, kuin hän alkaisi kasvaa. Luita\nja suonia venytti ja kolotti. Päätä pakotti; yksi ainoa ajatus oli sen\ntäyttänyt. Hipiä selässä hytkähteli, ja jalkoja pisteli pienillä,\nterävillä ja kylmillä neuloilla. Yhtämittainen jännitetty pimeyteen\ntirkisteleminen kirveli silmiä. Hän odotteli vain, että nyt, juuri nyt\ntuosta pimeästä kavahtaa jokin pystyyn ja kiljaisee: \"Seis!\nVarkaita!\"...\n\nTshelkashin kuiskaus: \"vahtialuksia!\" sai Kaapron vavahtamaan: kirpeä,\npolttava ajatus sävähti hänen läpitsensä, sävähti ja kosketti\nmennessään hänen kovin kireälle jännitettyjä hermojansa. Hänen teki\nmieli huudahtaa, kutsua ihmisiä avuksensa... Hän avasi jo suunsa,\nkohosi teljoltaan, paisutti rintansa, veti ilmaa siihen, ja jo oli suu\nhänellä ammollaan, mutta silloin valtasi hänet äkkiä uusi kauhistus...\nSe löi häneen kuin ruoskalla... Hän sulki silmänsä ja kaatui veneen\npohjalle.\n\n... Kaukana tuolla taivaan rannassa nousi meren mustista vesistä\nsuunnaton, sinertävä, tulinen miekka, nousi, leikkasi halki yön\npimeyden, sivalsi terällään taivaan pilviä ja laskeusi meren rannalle\nleveänä, sinervänä raitana. Siihen se laskeusi, ja sen välkkyvään\nsyliin sukelsi ylös laivoja, joita ei silmä tähän saakka ollut\nnähnytkään, mustia, äänettömiä, ympärillään yön uhkea utuvaippa. Näytti\nkuin ne olisivat jo kauan aikaa olleet meren pohjassa; myrskyn valtava\nvoima oli ne sinne vetänyt, ja nyt ne sieltä jälleen nousivat käskystä\ntulisen miekan, meren luoman, nousivat katselemaan taivasta ja kaikkea,\nmitä vesi pinnallaan pitelee... Taklaus kietoi syliinsä mastot,\nnäyttäen meriruoholta, joka oli noussut pohjasta noitten mustain\njättiläisten kanssa, verkkona kietoutuen nyt niitten ympärille. Ja\njälleen se kohosi meren pinnalta, tuo kummallinen, sinervä miekka,\nkohosi säihkyen, halkaisi jälleen yön ja laskeusi taasen meren\npinnalle, mutta tällä erää toisaalla. Ja sielläkin nousi pintaan\nlaivojen runkoja, tähän saakka silmältä salatuita.\n\nTshelkashin vene oli pysähtynyt ja keinui veden pinnalla, niinkuin\nolisi joutunut ymmälle. Kaapro oli veneen pohjalla suojaten kasvoja\nkäsillään. Tshelkash tyrkki häntä melallaan, vimmoissansa kähisten\nhiljaisella äänellä:\n\n-- Hölmö! Sehän on tullikryssäri... Sähkölyhty se on... Nouse, senkin\npölkky! Pian tässä meihinkin valon viskaavat! Hukassa ollaan, piru\nvieköön, kumpikin. Kuuletkos sinä!\n\nVihdoin iski melan terävä syrjä entistä kipeämmin Kaapron selkään. Hän\nkavahti pystyyn, uskaltamatta vieläkään avata silmiänsä, hyppäsi\nteljolleen ja tarttui kopeloimalla airoihin. Vene liukumaan jälleen.\n\n-- Hiljaa! Muutoin lyön sinut kuoliaaksi. Hiljaa, kuulethan! No kyll'\nolet pöllö, saakeli soikoon!... Sitäkö sinä säikähdit? Voi sua,\nkoirankuono!... Lyhty ja peili -- siinä se. Souda hiljaa, hitto!...\nPeiliä kääntelevät puoleen ja toiseen ja merta valaisevat nähdäkseen,\neikö olisi missä meidänmoisia miehiä. Salakuljettajia vaanivat. Meihin\nne eivät enää osu: kovin ovat jo kaukana. Älä pelkää, poika! Eivät osu.\nJa nyt... -- Riemuissaan katsahti Tshelkash ympärilleen. -- Nyt on\nselvä... Huhhuh!... No onnenmyyrä se olet vaan sinäkin, senkin kelopuu!\n\nKaapro souti sanaakaan sanomatta. Hän hengitti raskaasti, tuontuostakin\nvilkaisten sinnepäin, missä tuo tulinen miekka nousi ja laski. Hänen\noli mahdoton uskoa, ettei siinä muuta ole pelissä kuin lyhty ja\nheijastin. Tuo sinertävä valo, joka halkaisee pimeyttä ja panee meren\nvälkehtimään hopeahohteessa, -- siinä oli jotain selittämätöntä, ja\nniinpä Kaapro jälleen joutui tuskallisen kauhun valtaan. Aavistukset\nalkoivat uudestaan ahdistaa hänen intoansa. Hän souti konemaisesti, yhä\nlyyhistellen kokoon, ikäänkuin joka hetki odotellen iskua ylhäältä.\nEikä hänessä ollut enää mitään, ei pienintäkään toivomusta. Tyhjä hän\noli ja sielua vailla. Tämän yön kamalat tunnelmat olivat juurtajaksain\njäytäneet hänestä pois kaiken sen, mikä on inhimillistä.\n\nTshelkash se jälleen riemuitsi: kaikki on onnistunut!... Ankariin\nmielenliikutuksiin tottuneet hermot olivat rauhoittuneet. Hekumoiden\nelehtivät miehen viikset, ja silmissä alkoi viritä ahnas tuli. Mainion\nhyvällä tuulella hän oli, vihelteli hampaittensa välistä ja veti\nsyvälle henkeensä meren kosteata ilmaa, silloin tällöin vilkaisten\nympärilleen ja suopeasti myhähtäen, kun katseensa sattui pysähtymään\nKaaproon.\n\nTuuli huhahti ja herätti meren. Hieno väre kulki sen pinnalla. Pilvet\nnäyttivät ohenevan ja käyvän läpikuultavammiksi, mutta yhä vieläkin ne\nverhosivat taivaan kannen. Vapaasti, vaikka heikkonakin liiteli kyllä\ntuuli pitkin meren pintaa, mutta pilvet eivät liikahtaneetkaan. Niitten\nmieltä näkyi painavan joku harmaa, ikävä ajatus.\n\n-- Heräjäpäs henkiin taas, veikkonen! Jo on aika! Kylläpä olet\nnäköinen: niinkuin olisi nahastasi jo ken kaiken hengen pusertanut:\nsäkillinen luita vaan jäljellä! Jo loppui lappamiset! Mies hoi!\n\nKaapron teki hyvää kuulla ihmis-ääntä, vaikka vain Tshelkashinkin.\n\n-- Kuulenhan minä, -- virkkoi hän hiljaa.\n\n-- Sepä se! Mokomakin mötys... Mene perään nyt, minä soudan. Väsyttää\nkai sinua!\n\nKonemaisesti muutti Kaapro sijaa. Siirtyessään kokkapuolelle sattui\nTshelkash katsahtamaan häntä kasvoihin ja huomasi hänen horjahtelevan\nja hänen jalkainsa tutisevan. Hänen kävi yhä enemmän sääliksi miestä.\nHän löi Kaaproa olkapäälle.\n\n-- No älä ole peloissasi! Kelpo palkan olet ansainnut, ja koreat\nkaupanpäälliset saat multa. Kelpaisiko viidenkolmatta seteli, häh?\n\n-- Minä... en tahdo mitään. Pääsis tästä vaan maihin.\n\nTshelkash huitaisi kädellään, sylkäisi ja rupesi soutamaan, viskoen\nairoja kauaksi taakseen lujilla käsillään.\n\nMeri oli herännyt. Se leikitteli pienten laineitten kera, loi niitä\nnäkyviin, koristeli niitä vaahtoisilla heloilla, paiskeli niitä yhteen\nja särki ne jälleen hienoksi usvaksi. Vaahto kihahteli sulaessaan ja\nhuokaili -- ja kaikki ylt'ympärillä oli täynnä soitannollista huminaa\nja loisketta. Tuntui kuin pimeyskin olisi elpynyt.\n\n-- No sanopas nyt... -- alkoi Tshelkash tarinoida, -- nyt kun tulet\nkotipuoleesi, otat akan, alat maassa möyriä, siementä kylvät, akka\nsulle synnyttää lapsia kasallisen, leivästä alkaa tulla tiukka, ja niin\nsaat ikäsi kaiken vääntää selkä vääränä... ja lopuksi?... Mitäs siitä\noikeastaan lähtee?\n\n-- Mitäpäs siitä lähtee! -- vastasi toinen ujosti ja vavahdellen, --\neihän sitä...\n\nSiellä täällä tempasi tuuli pilviä hajalle, ja silloin niitten lomista\nsiinti palanen sinistä taivasta, pieni tähtönen keskellä, mitäpä\nkaksikin. Kuviansa nuo tähtöset sitten kurkistelivat leikkivän meren\npinnassa, laineilla hyppelehtien... vuoroin katosivat, vuoroin\nvälähtivät jälleen.\n\n-- Pidä enemmän oikealle! -- virkkoi Tshelkash. -- Pian ollaan perillä.\nPäähän sitä vain päästiin kuin päästiinkin. Se se sitten oli urakka!\nKatsopas: yksi yö vain ja puolituhatta tipahti taskuun! Jaa-a! Mitäs\nsanot?\n\n-- Ettäkö puolituhatta?! -- venäytti Kaapro epäillen, mutta säikähti\nsamassa ja kysyi kiireimmän kaupalla, sysien jalallaan veneessä olevia\ntavarapakkoja: -- mutta mitäs sorttia noissa?\n\n-- Silkkiä niiss' on. Kallista tavaraa. Kun oikean hinnan ottais, niin\ntuskin mahtuis tuhanteenkaan. Mutta enhän minä liikoja... Niin, eikös\ntämä ole mukavaa?\n\n-- Jaa-a! -- äännähti Kaapro verkkaan ja kysyvästi. -- Annapahan, että\nolisi mulla! -- huokasi hän, ja samassa muistui hänen mieleensä\nkotipuoli, viheliäinen talo siellä, puutteet, äiti ja kaikki, mitä\ntuolla kaukana omaa on, kaikki se, jonka tähden hän oli lähtenyt\ntyönhakuun ja jonka tähden nyt viime yönä oli raatanut itsensä\nväsyksiin. Muistojen tulva hulvahti hänen päälleen: kotikylä, jyrkän\nmäen rinteellä, koivujen, pajujen, pihlajain ja tuomien suojassa, ja\nmäen alla puro... Näistä muistoista leyhähti häneen jotain lämmintä, ne\nrohkaisivat hänen mieltänsä. -- Olispa se mainiota! -- huokasi hän\nhaikeasti.\n\n-- Niin, niin! Sinä kai suoraa päätä soittaisit junalla kotia... ja\nsielläkös tytöt sinusta tykkäämään, jaa-a! Katso paras joukosta! Uuden\ntalonkin rakentaisit, säväyttäisit... no niin... kenties ei taloksi\nsentään ihan riittäisikään...\n\n-- Eihän se... Meillä on puuvärkki kallista.\n\n-- Entäs sitten? Entisesi korjaisit. Onhan teillä hevonen, vai?\n\n-- Jaa niin, hevonenko! Onhan se, mutta kovin on kaakki vanha jo.\n\n-- No sitten hevosen ostaisit, ja hyvän... Sitten lehmän... lampaita...\nsiipikarjaa sitten... Mitä?\n\n-- Älä, veikkonen, puhukaan... Olis sillä viisiä, niin kyll' olisi\nlysti elää, hyvä Isä kuitenkin...\n\n-- Eipä hullumpaa oliskaan... Ymmärrän minäkin näitä asioita. Olihan se\noma pesä ennen vanhaan minullakin... Isä oli niitä varakkaimpia meidän\nkylässä.\n\nTshelkash souti verkalleen. Vene keikkui aalloilla, jotka vallattomasti\nloiskivat sen laitoja vasten; hiljalleen se liukui meren tummalla\npinnalla, mutta meri itse kävi hetkestä hetkeen yhä vilkkaammaksi.\nKaksi miestä keinui veneessä, mietiskellen, aatoksissaan katsellen\nympärilleen. Tshelkash oli ottanut Kaapron kanssa puheeksi\nmaalaiselämän, rohkaistakseen ja rauhoittaakseen häntä. Ensi alussa hän\noli itsekin epäröiden naurahdellut viiksiinsä, mutta sittemmin,\nantaakseen puheen-ainetta kumppalilleen, oli hän alkanut puhella\nmaaelämän suloista... Hän oli itse niihin jo aikaa sitten kyllästynyt,\nhän oli unohtanut ne, ja nyt vasta ne johtuivat hänen mieleensä. Ja\nniinpä hän vähitellen viehättyi niistä... Hän ei enää kysellyt\nKaaprolta, miten siellä maalla eletään ja ollaan, vaan huomaamattansa\nrupesi itse kertomaan.\n\n-- Pääasia talonpojan elämässä, se on, veikkonen, vapaus. Itse olet oma\nisäntäsi. Oma on sulla talo; viheliäinen se on, röpiskä, mutta omas se\non. Oma on sulla maa; ei sitä ole kuin pivollinen vaan, mutta omaas se\non. Oma sull' on kana, omat on omenatkin! Olet kuin kuningas\nvaltakunnassas!... Ja kaikki, niinkuin nakutettu: aamulla, kun sait\nsilmäs auki, lähde työhön, ja eri on työ keväällä, eri kesällä, ja\nsitten syksyllä taas eri. Jos menit tuonne tai tänne, niin omaanpa\ntulet tupaasi takaisin. Siell' on lämmin, ja rauhassa saat olla. Ihan\nkuin kuningas, vai mitä? -- Niin päätti innoissaan Tshelkash,\nlopetettuaan pitkän luettelonsa talonpoikain eduista ja oikeuksista ja\nmainittuaan, ties miksi, myös hänen velvollisuuksistaan.\n\nKaapro katseli häntä uteliaana ja innostui hänkin. Ei hän enää\nmuistanutkaan, mikä mies tuo hänen kumppalinsa on. Hän näki edessään\nvain samanlaisen talonpojan kuin hän itsekin oli: monen miespolven hiki\noli hänet ainaiseksi kiinnittänyt maankamaraan, lapsuuden muistot\nsitoivat häntä siihen, mutta hän oli omin päin luopunut siitä,\nlaiminlyönyt sen hoitamisen ja vaalinnan ja siitä syystä saanut\nansaitun rangaistuksenkin.\n\n-- Oikein sinä puhut, ystäväiseni! Kohdalleen sanoit justiin. Katsopas\nnyt esimerkiksi itseäsi: minkä oletkaan lainen, kun ei ole sulla maata.\nMinun päiviäni!... Maankamara, se on kuin emo: et sitä kauaksi\nmielestäsi saa.\n\nTshelkashin ajatukset saivat toisen suunnan... Hän tunsi jälleen\närsyttävän polton rinnassaan, niinkuin ainakin, jos ken ja varsinkin\njoku hänen silmissään arvoton mies sattui kajoamaan hänen\nitserakkauteensa -- huimapäisen kulkurin itserakkauteen.\n\n-- Jo lähtee pötyä taas! -- tiuskaisi hän vimmoissaan. -- Luulit kai\nminun jo todenkin perästä... Äläs!\n\n-- Kyll' on kumma mies, -- säikähti Kaapro jälleen. Sinustakos minä\nsitten puhuin? On niitä paljo muitakin sinun laisiasi! Kyll' on\nvainenkin viljalti tuota kovan onnen väkeä maailmassa!...\nMaankulkijoita semmoisia...\n\n-- Käy airoihin, pässi! -- komensi Tshelkash jyrkästi. Hänellä oli jo\nkurkun täydeltä kokonainen raesade täriseviä haukkumasanoja, mutta\nmiten ollakaan, hän hillitsi itsensä.\n\nHe vaihtoivat paikkoja toistamiseen, ja siinä kun Tshelkash kulkea\nkiipesi tavarapakkain ylitse perälaudalle, teki hänen kiihkeästi mieli\nsysäistä Kaapro suin päin veteen, mutta samalla hän ei kyennyt\nkatsahtamaan häntä silmiinkään.\n\nLyhyt keskustelu oli tauonnut. Mutta nytpä yksin Kaapron vaitiolostakin\ntuulahti Tshelkashiin maalais-elämän sulot... Hän ajatteli entisiä\naikoja eikä muistanut venettänsäkään ohjata. Aalto käänsi sen\ntoisaalle, ja niinpä se alkoikin painua merelle päin. Aallot näkyivät\nhuomanneen, että vene oli joutunut suunniltaan. Ne viskelivät sitä yhä\nkorkeammalle, ne leikkivät sillä, välkähdellen sen airojen viskomassa\nvedessä lempeällä, sinervällä valollaan. Mutta Tshelkashin silmäin\nedessä kulki kuva toisensa perästä kauan, kauan sitten menneiltä\npäiviltä, joita nykyajasta erotti kokonainen seinä yksitoista\najast'aikaa kestänyttä kulkurielämää. Hän ennätti nähdä itsensä\nlapsena, ennätti nähdä kotikylänsä, äitinsä, tuon punaposkisen, lihavan\nvaimon, jolla oli niin suopeat, harmaat silmät, -- isänsä,\npunapartaisen jättiläisen, jurokasvoisen. Hän näki itsensä sulhasena,\nnäki vaimonsa, mustasilmäisen Anfisan, pitkä palmikko niskassa,\ntäyteläisen, pehmeän pullean, iloisen... näki itsensä sitten pulskana\nkaartilaisena... näki uudestaan isänsä, nyt jo harmaan ja työstä\nkumaraisen, ja äitinsä, ryppyisen ja kutistuneen. Esiintyi siinä sekin\nkuva, jossa hän palajaa sotapalveluksesta ja kylä käy häntä vastaan...\nisä on koko kylän nähden niin ylpeä Yrjöstänsä, tuuheaviiksisestä,\nuljaasta sotamiehestä, sukkelasta, pulskasta pojasta... Muisto, tuo\nkovaonnisten vitsaus, herättää henkiin kivetkin menneisyydessä ja\nvuodattaa hunajapisaroita joskus juotuun myrkkyynkin... siksi vain,\nettä viimeisetkin iskunsa saisi lyöneeksi, pannakseen ihmisen\ntunnustamaan erehdyksensä ja siten pakottaaksensa häntä rakastamaan\nsitä, joka mennyt on, ja riistääkseen häneltä tulevaisuuden toiveet.\n\nTshelkash tunsi joutuneensa kotoisen ilman sovittavaisen, lempeän\ntuulahduksen helmaan. Se oli saattanut hänen kuuluviinsa sekä äidin\nhelliä sanoja että isän, uljaan talonpojan vakavia puheita... sieltä\nkuului monta unohtunutta säveltä, mehuisasti siellä maaemonen\ntuoksui... routa oli vast'ikään lähtenyt, aura oli vast'ikään mullan\nmuokannut, tuolla smaragdinen silkkioras peitti peltoa... Ja hän tunsi\nolevansa suunnaltaan suistunut, langennut, viheliäinen ja yksinäinen\nolento... hänet oli temmaistu ja ainaiseksi heitetty siitä elämän\nkehyksestä, missä tämä samainen, hänen suonissaan nyt virtaileva veri\noli muodostunut.\n\n-- Hei, minnekäs sitä nyt mennään! --- kysyi Kaapro äkkiä.\n\nTshelkash murahti ja loi ympärilleen saaliinhimoisen, väijyvän katseen.\n\n-- Piruko sitä nyt lennättelee!... Ei hätää sentään... Panepas höyryä\nlisää! Pian ollaan perillä.\n\n-- Aatoksissaan oli mies, vai? -- kysäisi Kaapro myhäillen.\n\nTshelkash iski häneen terävän silmäyksen. Kaapro oli jälleen aivan\nentisellään, levollinen, iloinen, melkeinpä näytti voitonriemuiselta.\nHyvin hän oli nuori; koko elämänsä oli hänellä vallassaan. Eikä hän\nmitään tiedä. Se on paha se! Kenties sentään maa voi hänet pidättää...\nEntistä haikeammalta tuntui Tshelkashista, heti kun nämä ajatukset\nolivat vilahtaneet hänen mieleensä... Siksipä hän Kaapron kysymykseen\njurosti mörähti:\n\n-- Väsyttää... Vene keikkuu kanssa...\n\n-- Keikkuu, se on vissi se... Tuota noin... eihän sitä enää kiinni\njouduttane noitten kanssa? -- Kaapro sysäsi jalallaan tavarapakkoja.\n\n-- Ei jouduta. Ole rauhassa. Tuossa paikassa annan tavarat pois ja\nsitten rahat kouraan... Ni-in!\n\n-- Ettäkö viis sataa?\n\n-- Ei kai vähempääkään.\n\n-- Onpas se... tuota noin... koko summa! Annas, että olis se semmoinen\nminulla, poloisella pojalla!... Se olis yhtä huilutusta vaan.\n\n-- Jaa, maalla?\n\n-- Kuinkas muuten? Heti minä...\n\nJo pyrähti Kaapro lentämään mielikuvituksen siivillä. Tshelkash näytti\nmurtuneelta. Viikset olivat riipuksissa, toinen kylki oli märkänä\naaltojen roiskeista, silmät olivat kuopallaan, väikettä vailla. Hän oli\nkurjan, voipuneen näköinen. Mietiskelevä masennus, joka ilmeni yksin\nhänen likaisen paitansa poimuissakin, näytti silittäneen tuntumattomiin\nkaiken saaliinhimoisuuden hänessä.\n\n-- Väsyttää minuakin... Eipä juuri jaksais...\n\n-- Kohta tullaan... Tuolla noin.\n\nTshelkash käänsi jyrkästi veneen ja suuntasi sen jotain mustaa, vedestä\nnousevaa esinettä kohti.\n\nTaivas peittyi pilviin jälleen. Alkoi sataa. Se oli hienoa, lämmintä\nvihmaa, ja hilpeästi se rapsahteli aaltojen harjoille.\n\n-- Seis! Hiljempaa! -- komensi Tshelkash.\n\nVeneen kokka kolahti lotjan kylkeä vasten.\n\n-- Nukkuuko ne pirut? -- murisi Tshelkash iskien keksin\nköydentapaisiin, joita riippui lotjan kyljessä. -- Ei ole laskettu\nportaita... rupesi vielä satamaankin. Olisi tuota jo ennättänyt.. Hoi,\netanat! Ho-hoi!\n\n-- Selkashko siellä? -- kuului ylhäältä ystävällinen ynähdys.\n\n-- Portaat alas!\n\n-- Kalimera, Selkash!\n\n-- Portaat alas, senkin korvennettava saakeli! -- kiljaisi Tshelkash.\n\n-- Kas kun on äkäinen tänään... Hioei!\n\n-- Ala kiivetä, Kaapro! -- virkkoi Tshelkash kumppalilleen.\n\nSeuraavassa tuokiossa he olivat kannella. Kolme mustaa olentoa,\npartasuuta, puheli siellä keskenään kummallista terävä-äänteistä\nkieltä, katsellen alas Tshelkashin veneeseen. Neljäs, pitkässä\nviitassa, astui hänen luokseen ja sanaakaan sanomatta antoi hänelle\nkättä. Sitten hän vilkaisi epäluuloisin silmin Kaaproon.\n\n-- Laita huomiseksi rahat, -- virkkoi Tshelkash hänelle. -- Nyt minä\nmenen maata. Tule pois, Kaapro! Tahdotkos syödä?\n\n-- Kun pääsis maata! -- vastasi Kaapro. Viiden minutin perästä hän jo\nkuorsasi lotjan likaisessa ruumassa. Tshelkash istui hänen vieressään,\nkoetellen jonkun saapasta jalkaansa. Äreänä ja alakuloisena hän\nvihelteli hampaittensa välistä, ajatuksissaan syljeskellen sivuillensa.\nSitten hän oikaisihe Kaapron viereen, riisumatta saapasta jalastaan,\nheitti kädet niskan taakse ja katseli kauan aikaa kattoon, viiksiänsä\nliikutellen.\n\nHiljalleen lotja huojui leikkivän aallon pinnalla; jossakin narahti puu\nvalittaen, sade rapisi pehmoisesti kannella, laine loiskui lotjan\nkuvetta vasten... Kaikki tuo oli niin alakuloista. Oli kuin olisi\ntuutulaulua hyräillyt äiti, jolla ei ole toivoa poikansa onnesta...\n\nIrvistäen kohotti Tshelkash päätänsä, katsahti ympärilleen, virkkoi\njotain itsekseen ja oikaisihe jälleen, heittäen jalat hajalleen.\nSellaisena hän muistutti suuria saksia.\n\n\nIII.\n\nHän heräsi ensimmäisenä, vilkaisi levottomasti ympärilleen, mutta\nrauhoittui heti kohta ja katsahti Kaaproon, joka vielä nukkui. Tämä\nkuorsahteli makeassa unessa. Mitä lienee nähnytkään unissaan, mutta\nhymy elehti koko hänen lapsellisilla, terveillä, päivettyneillä\nkasvoillansa. Tshelkash huokasi ja kiipesi nuoraportaita myöten\nkannelle. Ruuman aukosta pilkisti sisään lyijynkarvaista taivasta.\nPäivä oli valjennut, ikävä, harmaa, syksyinen päivä.\n\nParin tunnin perästä Tshelkash palasi. Hänen kasvonsa punoittivat,\nviikset oli uljaasti keikautettu ylöspäin, huulilla leijaili\nsuopean-iloinen hymy. Jalassa oli hänellä pitkävartiset lujat saappaat\nja nahkahousut, yllään kurtikka. Hän oli metsämiehen näköinen. Koko\nhänen pukunsa oli kulunut, mutta lujaa ainetta ja sopi hänelle hyvin.\nSe teki hänet hartevammaksi, kätkien hänen laihuutensa ja luoden häneen\nsotilasmaisen ryhdin.\n\n-- Nouse pois, vetelys! -- virkkoi hän sysäten jalallaan Kaaproa.\n\nToinen kavahti pystyyn ja, tuntematta unenpöpperössä kumppaliansa,\nkatsoa tuijotti häneen sameilla silmillään. Tshelkash purskahti\nnauramaan.\n\n-- Kappas tuota! -- naurahti viimein Kaapro suun täydeltä. -- Herra\nmikä herra!\n\n-- Näin se meillä vain käy, kättä kääntäin. Mutta onpas sinua vaan arka\nmies! Voi sentään! Kuinkas monta kertaa sinä viime yönä yrititkään\nkuoloa tehdä? Häh! Sanopas!\n\n-- Niin no, mutta aatteles itsekin: ensihän kertaa minä sellaisissa!\nVähällä oli, ettei tässä sielu parkaansa paholaiselle pantannut.\n\n-- Vieläkö lähtisit uuden kerran, lähtisitkö?\n\n-- Jaa ettäkö lähtisin?... Tuota noin... mitenkäs minä sanoisin?...\nMikä siitä lähtis?... Sepä se!\n\n-- Entäs kun lähti kaksi vesikaarenkarvaista?\n\n-- Kaksiko sataa ruplaa! Ka... Sopishan koettaa...\n\n-- Hei! Entäs kun sielu paholaiselle panttiin!\n\n-- No tuota... ehkei se sentään niinkään mene! -- myhähti Kaapro. --\nEikä menekään, mutta sitten sitä eläis ihmisiksi koko ikänsä.\n\nTshelkash nauraa hohotti iloisesti.\n\n-- No niin, leikit syrjään. Nyt lähtään maihin... Tule!\n\n-- Ka, ei minusta estettä. Lähtään vaan!\n\nJa jälleen he istuvat veneessä, Tshelkash pitää perää, Kaapro soutaa.\nHeidän yllään kohoilee harmaa taivas, tasaisesti pilven peittämä.\nSakeanvihreä meri leikittelee heidän veneellänsä, kohinalla viskellen\nsitä laineilla. Nämä eivät ole vielä ennättäneet suuriksi paisua.\nIloisesti ne heittelevät kirkkaita, suolaisia pärskeitä heidän\npäällensä. Tuolla kaukana, kokan puolella, kuultaa keltaisena\nkaistaleena hiekkainen ranta, perällä taas pakenee silmänkantamattomiin\nvapaa, kisaileva meri liikehtiväin lainelaumojen uurtamana. Siellä\ntäällä alkaa aallonharja jo koristautua uhkealla, valkoisella\nvaahtoreunuksella. Kaukana siellä huojuu meren rinnoilla joukko\naluksia, vasemmalla näkyy kokonainen mastometsä ja kaupungin talojen\nvalkoiset ryhmät. Sieltä vyöryy merenpintaa myöten kumea humu\nhelähdellen ja aallon loiskeen kera luontuen kovaääniseksi, soreaksi\nsoitoksi... Ja kaiken tämän yli on heitetty ohut, usmainen, harmaa\nharso, joka yhä kauemmas siirtää esineitä toisistaan.\n\n-- Illaksi tuosta vielä aika leikki nousee, -- virkkoi Tshelkash\nnyökäyttäen päätään ulappaa kohti.\n\n-- Myrskykö? -- kysyi Kaapro, voimakkaasti vedellen vakoja laineisiin.\nHän oli yltäänsä märkä tuulen viskomista pärskeistä.\n\n-- Niinpä niinkin! -- vakuutti Tshelkash.\n\nKaapro loi häneen tutkistelevan katseen.\n\n-- Paljonko sulle annettiin? -- kysyi hän huomattuaan, ettei Tshelkash\naio alottaa puhetta.\n\n-- Täss' on! -- sanoi Tshelkash ojentaen Kaaproa kohti jotain, minkä\noli vetänyt taskustansa.\n\nKaapro näki vesikaarenkarvaisia seteleitä, ja kaikki hänen silmissään\npukeutui vesikaarenväriseksi.\n\n-- Kappas! -- Ja minä kun ajattelin, että valehteleehan se mies!...\nMitenkäs paljon siinä on?\n\n-- Viisisataaneljäkymmentä! Aika sieppaus!\n\n-- Jaa-a! -- kuiskasi Kaapro, ahnaasti seuraten silmillään\nviittäsataaneljääkymmentä, niitten taas pujahtaessa taskuun. -- Hohhoo!\nOlispa minulla semmoinen kasa! -- Hän huokasi raskain mielin.\n\n-- Nyt pidetään lystiä, poika ressu! -- huudahti Tshelkash\nihastuksella. -- Huimat pidetään pidot!... Ole huoleti, osas saat\nsinäkin... Neljäkymmentä saat! Kuulethan! Piisaako? Tahdotko, niin heti\nrahat lautaan!\n\n-- No, jos tuota... sinun passaa, niin miks'ei! Otannan minä.\n\nKaapro vapisi odotuksesta ja samalla jostain muustakin rinnassaan\npistävästä ja ahdistavasta tunteesta.\n\n-- Ha-ha-haa! Voi sua, penteleen pentu itseäsikin! Vai \"otanhan minä\"!\nNo ota, veikkonen, ole niin hyvä! Pyydän nöyrimmästi, ota! En näet\ntiedä, minne panen tällaisen raharöykkiön. Kevennä, veikkonen, kuormaa,\nota, he!\n\nTshelkash ojensi Kaaprolle muutamia punalaitaisia seteleitä. Toinen\notti ne vapisevin käsin vastaan, heitti soutamisen sikseen ja rupesi\nkätkemään seteleitä syvälle poveensa, ahnaasti siristellen silmiänsä ja\nhaukkoen, puhallellen ilmaa, niinkuin olisi niitä varia juonut.\nTshelkash seurasi hänen liikkeitään naurusuin. Mutta Kaapro oli jälleen\ntarttunut airoihin ja souti nyt hätäisesti, tempomalla, ikäänkuin mitä\nsäikähdellen ja luoden silmänsä alas. Miehellä hytkähtelivät sekä\nhartiat että korvat.\n\n-- Kyll' olet ahne!... Ei se tiedä hyvää... Vaikka mitäpä minä\ntuosta!... Talonpoika... -- virkkoi Tshelkash mietteissään.\n\n-- Niin, aatteles, mitä kaikkea rahalla saa! -- huudahti Kaapro, äkkiä\nlehahtaen kiihkoihinsa. Ja sitten hän alkoi puhua elämästä maalla\nrahallisna ja rahatonna. Hän puheli katkonaisesti, hätäillen, ikäänkuin\ntavoitellen ajatuksiansa ja lennosta sieppaillen sanoja... Kun on\nrahaa, niin on arvoa, kaikkea yltäkyllin, elämä vapaata, iloista!...\n\nTshelkash kuunteli häntä tarkasti, kasvot ankarina ja siristetyissä\nsilmissä joku aie. Tuontuostakin hän myhähti tyytyväisenä.\n\n-- Perillä ollaan! -- keskeytti Tshelkash äkkiä Kaapron puheet.\n\nAalto kohotti samassa venettä ja työnsi sen somasti hiekkaan.\n\n-- No nyt on asia lukossa, veikkonen. Vedetään vaan vene rannemmas,\njottei aallot sitä vie. Kylläpähän tulevat perimään. Ja nyt on meillä\nero edessä. Kaupunkiin on tästä kahdeksan virstan verta. Sinne kai sinä\ntaaskin, vai mitä?\n\nTshelkashin kasvoilla leijui vielä hyväntahtoinen, salaperäinen hymy.\nPäältäpäin näki, että hän mietti mielessään jotain hauskaa hänelle\nitselleen ja odottamatonta Kaaprolle. Hän pisti käden taskuunsa ja\nkahisteli siellä seteleitä.\n\n-- En, en minä kaupunkiin mene... Minä... -- Kaapron oli vaikea puhua,\nniinkuin olisi mikä salvannut henkeä häneltä. Hänessä kihisi kokonainen\nparvi toivomuksia, sanoja, tunteita, mutta ne nielivät toisiansa ja\npolttivat häntä kuin tulella.\n\nTshelkash katseli häntä kummastellen.\n\n-- Mikäs sinua repelee? -- kysyi hän.\n\n-- Muuten minä vaan... -- Kaapron kasvot ne vuoroin punastuivat,\nvuoroin lensivät harmaiksi. Hän tarpoi maata jaloillaan... Väliin\nnäytti siltä, kuin hän tahtoisi hyökätä Tshelkashin kimppuun, väliin\ntaas niinkuin raastelisi häntä joku muu aikomus, jota hänen on vaikea\npanna täytäntöön.\n\nTshelkashista tuntui oudolta nähdessään tuon maalaisen sellaisessa\nkiihkotilassa. Hän odotteli vain, mikä tästä lopuksi tulee.\n\nKaapro rupesi nauramaan, mutta hänen naurunsa oli omituista, itkun\ntapaista. Hänellä oli pää alaspäin, kasvojen ilmettä ei Tshelkash\nvoinut nähdä. Epäselvästi erotti vain korvat, jotka väliin punastuivat,\nvuoroin kalpenivat.\n\n-- Mene hiiteen! -- virkkoi Tshelkash viitaten kädellään. --\nRakastunutko sinä olet minuun, vai? Virnailee siinä kuin mikä tyttö!\nVai mieltäsikö kääntää, kun pitää erota minusta? Kuuletko sinä, räpäle?\nPuhu, mikä sinun on, tahikka ma lähden tieheni...\n\n-- Lähdetkö? -- huudahti Kaapro kimakalla äänellä.\n\nHiekkainen, autio ranta vavahti hänen huudostaan, ja meren aaltojen\nkastelemat hiekka-aallot ne ikäänkuin huljahtivat. Hätkähti\nTshelkashkin. Yht'äkkiä hyppäsi Kaapro sijaltaan ja heittäysi\nTshelkashin jalkoihin, otti ne syliinsä ja riuhtaisi puoleensa.\nTshelkash horjahti ja putosi raskaasti istuvilleen hiekalle. Hammasta\npuraisten hän huimasti huitaisi ilmaa nyrkkiin puristetulla kädellään.\nMutta hän ei ennättänyt vielä lyödä, kun hänet jo pysäytti Kaapron\nkaino, rukoileva sopotus:\n\n-- Kultaseni! Anna minulle... nuo rahat! Anna Jumalan tähden! Mitä\nniistä sinulle?... Saathan sinä yhdessä ainoassa yössä... yhdessä\nainoassa, kuulethan!... Mutta minä tarvitsen vuosikausia... Anna...\nminä rukoilen sitten sun edestäsi... ikipitkät päiväni... kolmessa\nkirkossa rukoilen .. sun sielusi pelastusta... Sinähän ne viskot virran\nviedä... mutta minä ne maahan panen... Anna minulle nuo rahat! Mitäs\nniillä onkaan arvoa sinulle?... Vai kovinko ovat kalliita? Yksi ainoa\nyö vaan, niin olet rikas mies! Tee sinä laupeudentyö! Mennyttähän sinä\nolet miestä... Eihän päivä sulle enää valkene... Mutta minä... Anna\nvainenkin minulle.\n\nSäikähtäneenä, kummastellen, vimmoissaan istui Tshelkash hiekalla,\ntaaksepäin heittäyneenä ja käsien nojassa. Ääneti hän istui, kamalasti\ntuijottaen talonpoikaan, joka oli painanut päänsä hänen polviinsa ja\nsiinä läähättäen sopotteli pyyntöjänsä. Hän sysäsi Kaapron vihdoin\nsyrjään ja kavahti seisaalleen. Pistettyään kätensä taskuun hän viskasi\nvesikaarenväriset setelit hänelle.\n\n-- Tuoss' on, koira! Syö ja ahmi! -- kiljaisi hän kiihkeästi, säälien\nja halveksien tuota ahnasta orjaa. Viskattuansa rahat hän tunsi jotain\nsankarimaista itsessään. Uhkeus loisti hänen silmissänsä, koko hänen\nolennossaan.\n\n-- Itsellänikin oli aikomus antaa sinulle enemmän. Kävi säälikseni sua\neilen... johtui maalla-olo mieleeni... Annas, arvelin, kun autan tuota\npoikaa. En olisi uskonut sinusta tätä. En. Mutta sinä!... Voi sua,\nriepu! Senkin kerjäläinen!... Sopiiko nyt tuolla tavalla rahain tähden\nraadella itseänsä? Hölmö! Ahnaat perkeleet!... Eivät tiedä mistä mies\nkäy... Viidestä kopeekasta olette valmiit myömään itsenne!...\n\n-- Kultaseni!... Jumala sinua siunatkoon! Mitäs luulet tämän tällaisen\nkasan minulle merkitsevän?... Tuhansien arvoinen se on minulle!... Nyt\nminä olen rikas mies, -- vikisi Kaapro riemuissansa, hytkähdellen ja\nkätkien rahoja poveensa. -- Voi sua, armas mies sentään!... En unohda\nsua ikipäivinä! En milloinkaan! Ja niin sanon vaimolleni ja\nlapsillenikin, että rukoilkaat sen miehen puolesta.\n\nTshelkash kuunteli hänen iloista parkumistaan, katseli hänen loistavia,\nriemusta vääntyneitä kasvojansa ja tunsi, ettei hänestä, varkaasta,\njuomarista, joka on riuhtaistu pois kaikesta siitä, mikä omaa on ja\nkotoista, -- ettei hänestä konsanaan saata tulla noin halpaa, mitätöntä\nolentoa, joka oman itsensä unohtaisi. Sellaista ei hänestä koskaan\ntule! Ja tämä ajatus ja vakaumus täyttivät hänet itsetietoisuudella\nomasta vapaudesta ja omasta uljuudesta, ja ne ne pidättivät häntä\nKaapron luona täällä, meren autioisella rannalla.\n\n-- Teitpä minusta kuin teitkin onnellisen miehen! -- huusi Kaapro,\ntarttui Tshelkashin käteen ja tuikki sitä kasvoihinsa.\n\nTshelkash oli vaiti ja naurahteli suu irvessä kuin sudella. Mutta\nKaapro se laverteli lavertelemistaan:\n\n-- Ja tiedäs, mitä minä ajattelin, kun tuossa äsken soudettiin\ntänne?... Minä näin rahat, ja silloin iski mieleeni: annas kun lyön sua\nairolla päähän... nnoin! Sitten rahat taskuun, hänet mereen... sinut\njustiin, ymmärräthän! Kuka häntä sitten lähtee hakemaan? Ja jos\nlöytävätkin, niin kukapa se kysyy kuka hänet tappoi ja miten ja kuin!\nEihän se, sanovat, ole semmoinen mieskään, että hänen tähtensä maksaisi\nhälyä nostaa... Tarpeeton tavara maan päällä koko mies! Kuka hänen\nhenkensä perään kysyy? Niin minä ajattelin! Jaa-a.\n\n-- Rahat tänne! -- kiljaisi Tshelkash tarttuen häntä kurkusta.\n\nKaapro riuhtaisihe kerran ja toisen... Tshelkashin toinen käsi\nkietoutui käärmeenä hänen ympärilleen... Kuului rikki repeävän paidan\nräsäys -- ja Kaapro virui hiekalla. Silmät pyörivät mielettöminä hänen\npäässään. Koukkuiset sormet tavoittelivat jotain ilmassa, ja jalat\nrimpuilivat. Tshelkash seisoi siinä suorana, laihana, saaliinhimoisena,\nsuu häijyssä irvessä. Hän nauraa hihitteli myrkyllistä nauruansa, ja\nviikset ne tempoellen elehtivät hänen kulmikkailla, terävillä\nkasvoillaan. Ei häntä ikipäivinä kukaan ollut niin kipeästi leikannut;\nei hän milloinkaan ollut niin loukkaantunut.\n\n-- Onko mies onnellinen nyt? -- Niin hän kysyi kesken nauruansa\nKaaprolta, käänsi hänelle sitten selkänsä ja läksi astumaan kaupunkia\nkohti. Mutta tuskin hän oli ottanut kahtakaan askelta, niin kissana jo\nkyyristihe Kaapro, nousi toiselle polvellensa ja huimasti heilauttaen\nkättään heitti häneen mukulaisen kiven, häijysti kiljaisten:\n\n-- Nnoin!...\n\nTshelkash parkaisi, tarttui käsin niskaansa, kallistui eteenpäin,\nkääntyi sitten Kaaproon ja kaatui suin päin hiekalle. Kaapro kauhistui\nhäntä katsellessaan. Tuossa tuo liikautti jalkaansa, yritti nostaa\npäätänsä, oikaisihe ja vavahti kuin soittimen kieli. Silloin Kaapro\njuoksemaan pois, sinne, missä usmaisen aron yli riippui repaleinen\npilvi ja oli pimeä. Aallot pitivät ääntä; ne vyörähtelivät hiekalle,\nsulautuen yhteen sen kanssa ja jälleen eriten. Vaahto kuohui ja\nräiskeitä pursuili ilmaan.\n\nAlkoi sataa. Ensin sitä tuli harvakseltaan, mutta pian se muuttui\ntiheäksi, isopisaraiseksi, pudoten taivaasta hienoina suihkuina. Ne\nkutoivat vesirihmoista kokonaisen verkon, joka kerrassaan kätki\nnäkyvistä aron ja meren ääret. Kaapro katosi sen taakse. Pitkään aikaan\nei näkynyt mitään muuta kuin sade ja kookas mies meren rannan hiekalla.\nMutta äkkiä ilmaantui sadeverkosta juoksujalassa jälleen Kaapro.\nLintuna hän lensi kiirehtien Tsbelkashin luokse, lankesi maahan hänen\neteensä ja alkoi vieritellä häntä. Hänen kätensä kävi lämpöiseen,\npunaiseen nesteeseen... Hän säpsähti ja ponnahti syrjään mieletönnä,\nkalpein kasvoin.\n\n-- Nousehan, veli! -- kuiskasi hän Tshelkashin korvaan kesken sateen\nrapinaa.\n\nTshelkash aukaisi silmänsä ja tyrkkäsi Kaapron luotaan, käheästi\nsanoen:\n\n-- Mene pois!...\n\n-- Veli! Anna anteeksi!... Paholainen vietteli... -- puheli Kaapro\nvapisevalla äänellä, suudellen Tshelkashin kättä.\n\n-- Mene... mene tiehesi!... -- kähisi toinen.\n\n-- Nosta pois sielultani synnintaakka, armas veli! Anna anteeksi!\n\n-- Ann... mene pois!... Mene helvettiin! -- kiljaisi Tshelkash äkkiä ja\nnousi istuvilleen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vimmaiset, ja sameat\nsilmät ne myötäänsä painuivat kiinni, niinkuin häntä olisi kovasti\nnukuttanut. -- Mitä sinä vielä tahdot? Tehtäväsi teit; mene! Pois! --\nja hän yritti potkaista tuskan murtamaa Kaaproa, mutta ei jaksanut,\nvaan olisi jälleen vaipunut maahan, ellei Kaapro olisi häntä\nkäsivarsillaan tukenut hartioista. Tshelkashin kasvot olivat nyt\nKaapron kasvojen tasalla. Kumpaisetkin olivat kalpeat, kurjat, kamalat.\n\n-- Hyi! -- ja Tshelkash sylkäisi kätyrinsä ammottaviin silmiin.\n\nToinen pyyhkäisi kasvonsa nöyrästi hihallaan, supattaen:\n\n-- Tee vaikka mitä! En sano sanaakaan. Anna Jumalan tähden minulle\nanteeksi.\n\n-- Katala raukka! Et osaa kunnon lailla konnakaan olla!... -- huusi\nTshelkash halveksien, repäisi nuttunsa alta kaistaleen paitaansa ja\nalkoi sanaakaan sanomatta, silloin tällöin vain hammasta kiristäen,\nsitoa sillä päätänsä. -- Otitko rahat? -- sähähti hän hampaittensa\nvälistä.\n\n-- En ole ottanut, veli hyvä! En huoli niistä! Ei niistä ole kuin\nturmioksi.\n\nTshelkash pisti kätensä nuttunsa taskuun, veti sieltä ulos setelitukun,\npisti yhden vesikaarenkarvaisen takaisin taskuun ja viskasi muut\nKaaprolle.\n\n-- Tuoss' on, ja mene matkaas!\n\n-- Enkä ota, veli. Mahdotonta! Anna anteeksi!\n\n-- Ota nyt! kiljaisi Tshelkash, kauheasti väännellen silmiänsä.\n\n-- Anna anteeksi ensin! Sitten otan... -- sanoi arasti Kaapro ja\nheittäysi Tshelkashin jalkain juureen kostealle hiekalle, johon sade\nrankkana rapisi.\n\n-- Älä valehtele, roisto! Otat kyllä! -- virkkoi Tshelkash lujasti.\nPonnistellen hän tarttui toisen tukkaan, kohotti hänen päätänsä ja\ntyönsi hänelle rahat vasten kasvoja.\n\n-- Ota, ota pois! Teithän työtäkin. Ota, äläkä pelkää. Älä häpeä, ettäs\nolit vähällä tappaa miehen. Ei minunmoisestani kukaan ketäkään\nedesvastuuseen vaadi. Kiittävät vielä, kun tietää saavat. Ota! Ei\nkukaan saa tietää mitä tehnyt olet, mutta palkinnon se on arvoinen.\nTuoss' on!\n\nKaapro näki Tshelkashin nauravan, ja hänen tuli helpompi olla. Hän\npuristi lujasti rahat käteensä.\n\n-- Veli! Annathan anteeksi minulle. Etkö anna, etkö? -- puheli hän\nruikuttamalla.\n\n-- Ystävä! -- vastasi Tshelkash samaan tapaan, nousten seisomaan ja\nhorjuen. -- Mitä anteeksi annettavaa minulla olisi! Tänään sinä minut,\nhuomenna minä sinut.\n\n-- Voi veli hyvä! -- huokasi Kaapro, murheellisesti päätään\npyöritellen.\n\nTshelkash seisoi hänen edessään omituisesti hymähdellen, mutta riepu\nhänen päässään punertui punertumistaan, muuttuen turkkilaisen fetsin\nnäköiseksi.\n\nSatoi kuin saavista. Meri pauhasi yrmeästi, ja aallot pieksivät rantaa.\nNyt ne olivat jo vihoissaan ja raivoisat.\n\nNuo kaksi olivat hetken aikaa ääneti.\n\n-- Hyvästi nyt! -- virkkoi Tshelkash kylmästi ja pilkallisesti ja läksi\nastumaan.\n\nHän horjui käydessään. Jalat vapisivat, ja päätään hän kannatteli niin\nomituisessa asennossa, ikäänkuin olisi peljännyt pudottavansa sen.\n\n-- Anna anteeksi, veli! -- pyysi Kaapro vielä kerran.\n\n-- Joutavia! -- vastasi Tshelkash kylmästi, astuen edelleen.\n\nHän kulki horjahdellen ja yhä kannatellen päätään vasemman käden\nkämmenellä. Oikealla kädellään hän hiljaa hypisteli ruskeita\nviiksiänsä.\n\nKaapro katseli kauan aikaa hänen jälkeensä, kunnes toinen oli kokonaan\nkadonnut sateeseen, jota yhä rankempana valui ohuissa suihkuissa,\nkietoen aron tiheään, teräksenkarvaiseen usvaan.\n\nSitten Kaapro otti päästään märän lakkinsa, teki ristinmerkin ja\nkatsahti kouraansa puristettuihin rahoihin. Vapaasti ja syvästi hän\nsitten henkäisi, pisti setelit poveensa ja läksi vihdoin pitkin, lujin\naskelin astumaan meren rantaa, painaen päinvastaiseen suuntaan kuin\nTshelkash.\n\nMeri raivosi viskellen suuria, raskaita aaltoja rannan hiekalle ja\nsärkien niitä pärskeiksi ja vaahdoksi. Kiivaana pieksi sade vettä sekä\nmaata... tuuli ulvoi... Kaikki ympärillä oli täynnä ulvontaa, pauhua,\nhumua. Sateelta ei näkynyt maata eikä taivasta.\n\nPian olivat sade ja aallonpärskeet pesseet pois punaisen täplän siltä\nkohdalta, missä Tshelkash oli maannut. Pian ne olivat rannan hiekasta\nhuuhtoneet Tshelkashin ja nuoren talonpojan jäljet näkymättömiin. Eikä\nmeren autiolla rannalla enää mikään muistuttanut kahden ihmisen\nkeskeistä lyhyttä murhenäytelmää.\n\n\n\n"]