[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVGY0Ns-hmGfrJIoFsBi4wJpdBMaARx7t_X63FICt3ZQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1446,"Kertomuksia II","Gorki, Maksim",1868,1936,"1446-gorki-maksim-kertomuksia-ii","1446__Gorki_Maksim__Kertomuksia_II",null,"novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1898,1903,17216,103100,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Venäläisen kirjailijan novellikokoelma sisältää kertomuksia elämän laitapuolen kulkijoista, työttömistä ja nälkäisistä hahmoista. Tarinat sijoittuvat karuihin maisemiin, joissa ihmisen selviytymistaistelu kohtaa yhteiskunnan välinpitämättömyyden.","Maksim Gorkin 'Kertomuksia II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1446.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA II\n\nKirj.\n\nMaksim Gorjki\n\n\nSuomentanut Rob. A. Seppänen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1903.\n\nOsakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n Arolla.\n Ajan ratoksi.\n Toverukset.\n Lukija.\n Pirusta.\n\n\n\n\nAROLLA\n\n\n... Me läksimme Perekopista mitä huonoimmalla tuulella, nälkäisinä kuin\nsudet ja vihaisina koko maailmalle. Kokonaista puoli vuorokautta olimme\nturhaan käyttäneet kaiken kykymme ja tarmomme saadaksemme jotain\nvarastetuksi tai hankkiaksemme työntapaista, ja kun viimein huomasimme,\nettei mikään vedellyt, päätimme kulkea edelleen. Mihinkä sitten? Kunhan\nmentiin.\n\nPäätöksemme oli yksimielinen ja me ilmaisimme sen toisillemme. Mutta me\nolimme valmiit jatkamaan matkaa joka suhteessa sillä elämän polulla,\njota jo kauan olimme kulkeneet -- senkin oli jokainen meistä itsekseen\npäättänyt, ja vaikka emme sitä ääneen ilmaisseetkaan, niin loisti se\nkuitenkin selvään nälkäisten silmiemme synkässä heijastuksessa.\n\nMeitä oli kolme. Tutustuneet olimme toisiimme vasta äsken Hersonissa\neräässä kapakassa Dnjeprin rannalla.\n\nYksi meistä oli sotamies rautatie-pataljoonasta; sitte oli hän ollut\nratamestarintapaisena. Hän oli punatukkainen, punapartainen ja vanttera\nmies, jonka harmaissa silmissä oli kylmä ilme. Hän osasi saksaa ja\ntunsi hämmästyttävän tarkasti kaikki vankila-elämän salaisuudet.\n\nMeikäläinen mies ei mielellään puhu paljoa entisyydestään, sillä\nhänellä on siihen aina enemmän tai vähemmän päteviä syitä. Sen vuoksi\nluotimme me toisiimme -- luotimme ainakin ulkonaisesti, sillä\nsisällisesti ei kukaan meistä luottanut paljoa edes itseensäkään.\n\nKun toinen tovereistamme, kuivankarakka, pieni mies, jonka ohuet huulet\naina olivat epäilevässä puristuksessa, sanoi olevansa Moskovan\nyliopiston entinen ylioppilas, niin pidimme minä ja sotamies sen\ntotena. Meistä oli aivan yhdentekevää, oliko hän ollut ylioppilaana,\nsalapoliisina vaiko varkaana, tärkeää oli vain se, että hän\ntutustumisemme hetkenä oli meidän vertaisemme -- oli nälkäinen, nautti\nkaupungeissa poliisin erityistä huomiota ja maaseudulla talonpoikien\nepäilevää silmälläpitoa, vihasi kaikkia voimattoman, ajetun ja\nnälkäisen pedon vihalla, hautoi mielessään yleistä kostoa kaikelle ja\nkaikille, sanalla sanoen hän oli sekä asemaltaan luonnon ja elämän\nherrana että mielenlaadultaan yhtä lihaa ja luuta kuin mekin.\n\nOnnettomuus on lujin side yhdistämään toisiinsa aivan vastakkaisetkin\nluonteet ja me kaikki olimme vakuutetut oikeudestamme pitää itseämme\nonnettomina.\n\nKolmas olin minä. Vaatimattomuudesta, joka johtuu minulle luodun\nnuoruuteni luonteen ajoilta, en virka sanaakaan ansioistani ja\ntahtomatta näyttäytyä naivilta olen vaiti puutteistani. Ehkä sentään\njonkullaisen selvyyden vuoksi mainitsen, että olen aina pitänyt itseäni\nmuita parempana ja suurella menestyksellä teen sitä tänäkin päivänä.\n\nMe siis olimme lähteneet Perekopista ja taivalsimme edelleen\npäämääränämme sinä päivänä tshabanit, joilta aina saa pyytää leipää ja\njotka harvoin kieltävät sitä kulkevilta.\n\nKulin rinnan sotamiehen kanssa, \"ylioppilas\" saapasteli takana. --\nHänen harteillaan roikkui jotain, joka muistutti nuttua. Suipossa,\nkulmikkaassa ja sileäksi ajetussa päässä lepäsi leveäraiteisen lakin\ntähteitä, harmaat, kirjavaksi paikatut housut peittivät laihoja koipia\nja jalkapohjiin oli hän nuttunsa vuorin siekaleista punomiensa nuorien\navulla kiinnittänyt pari saapasvarren palasta, jotka hän oli matkalla\nlöytänyt, sanoen näitä laitoksia sandaaleiksi. Hän astui ääntä\npäästämättä, tuprutteli kovasti pölyä ja vähäväliä räpytteli vihreälle\nvivahtavia, pieniä silmiään. Sotamiehellä oli päällään punainen paita,\njonka hän oman puheensa mukaan oli \"omakätisesti hankkinut\" itselleen\nHersonissa. Paidan päällä oli vielä puuvillalla topatut liivit ja\npäässä sotilaan lakki epämääräistä väriä. Jaloissa hoikalehtivat leveät\nhousut. Hän oli avojaloin.\n\nMinäkin olin pukimissa ja avojaloin.\n\nMe kulimme ja ympärillämme aukeni kaikkiin suuntiin aron valtava\nväljyys, sen yllä kaartui pilvettömän taivaan paahtava siniholvi.\nHarmaa, pölyinen tie halkoi aina leveänä juovana, joka poltti\njalkojamme. Paikoin tuli vastaan sänkisiä pellonsarkoja, joilla oli\nomituista yhtäläisyyttä sotamiehen harjasposkien kanssa.\n\nSotamies kulki laulaen käheällä basso-äänellään jotain messua.\n\nPalvelusaikanaan oli hän näet toimittanut virrenlaulajan ammattia\npataljoonan kirkossa ja siitä pitäen osasi hän lukemattoman paljouden\nmessuja, joita hän aina alkoi luritella, kun vain keskustelusta ei\ntullut mitään.\n\nKaukana taivaanrannalla kasvoi jotain pehmeiden piirteiden ja\nsinipunervan valon hymyilevien varjojen epämääräisiä muotoja.\n\n-- Ne taitavat nuo olla Krimin vuoria, -- sanoi \"ylioppilas\" kuivalla\näänellä.\n\n-- Vuoria? -- huudahti sotamies. -- Liian aikaiseenpa, veliseni, ne\nnäet. Pilviä eikä mitään muuta... Aika somia, ovat kuin karpalohyytelö\nmaidossa...\n\nMinä huomautin, miten hauskaa todellakin olisi, jos pilvet olisivat\nolleet hyytelöä. Tämä herätti meissä heti nälän tuimimmilleen.\n\n-- Lempo vieköön, -- noitui sotamies syleksien, -- ei näy ainoatakaan\nelävää olentoa! Ei ketään... Täytynee käydä kuin karhut talvella\nkäpäliään imemään.\n\n-- Johan minä sanoin, että olisi pitänyt kulkea asutuille paikoille, --\nhuomautti \"ylioppilas\".\n\n-- Johan sinä sanoit! -- tiuski sotamies. -- Sitä vartenhan sinä olet\noppinutkin, että osaisit puhua. Senkö asuttuja paikkoja täällä on?\nHitto tietäköön, missä ne ovat!\n\n\"Ylioppilas\" vaikeni. Aurinko alkoi laskea, pilvet taivaanrannalla\nvälkkyivät sanoin selittämättömän hohteen vallassa. Ilmassa oli maan ja\nsuolan hajua.\n\nTästä kuivasta ja miellyttävästä hajusta kiihtyi nälän tunne kaksin\nverroin.\n\nVatsassa ellosteli. Tuntui kuin ruumiin kaikista lihaksista olisi mehu\nvähitellen vuotanut jonnekin ja haihtunut, josta lihakset kadottivat\nelävän joustavuutensa. Kuivuus vihloi suuta ja kurkkua, päätä huimasi\nja silmissä kieppui tuontuostakin mustia pilkkuja, jotka toisinaan\nnäyttivät höyryäviltä liha- tai leipäpalasilta. Silloin tuntui vatsaa\nviiltelevän kuin terävällä veitsellä.\n\nMutta me kulimme kuitenkin, kerroimme toisillemme tunteitamme ja\nvisusti katselimme tiepuoliin, eikö näkyisi jossain lammaslaumaa,\nkuuntelimme, eikö sattuisi kuulumaan tatarin kärryjen vonkumista,\njoilla hedelmiä kuletettiin Armeniaan markkinoille.\n\nVaan aro oli autio ja äänetön.\n\nTämän raskaan päivän aattona olimme me kolmeen mieheen syöneet neljä\nnaulaa ruisleipää ja viisi arbuusia ja kulkeneet neljäänkymmeneen\nvirstaan, mutta sittekään ei säkki ollut suuta myöten, sillä kun\nPerekopissa olimme nukkuneet yömme torilla, tunsimme tuimaa nälkää.\n\n\"Ylioppilas\" oli aivan oikein neuvonut pysymään valveilla ja öiseen\naikaan toimiskelemaan... Mutta kun kunnollisessa seurassa ei ole tapana\npuhella ääneen omistusoikeuden rikkomisen aikeista, en puhu minäkään\nsiitä mitään. Tahdon vain pysyä totuudessa enkä rupea omaksi edukseni\nraa'aksi. Minä tiedän, että ihmisten sydämet pehmenevät näinä korkean\nsivistyksen aikoina ja silloinkin kun he tarttuvat lähimmäisensä\nkurkkuun ilmeisessä aikeessa kuristaa hänet, koettavat he tehdä tämän\nmitä sydämmellisemmin ja noudattamalla kaikkea sopivaisuutta. Oman\nkurkkuni kokemus saa minut lausumaan julki tämän tapojen edistyksen ja\nmieluinen velvollisuuteni on vakuuttaa, että kalkki tässä maailmassa\nkehittyy ja täydellisentyy. Muuten tätä hämmästyttävää kehitystä\neittämättä todistaa vankiloiden, kapakkojen ja haureuslaitosten\nvuosittainen kasvu...\n\nJa niin taivalsimme me, sylkeä niellen ja koettaen toverillisella\nkeskustelulla unhottaa vatsan vaivoja, pitkin aron autioita, äärettömiä\nlakeuksia, taivalsimme päivän laskevien säteiden kultaisessa hohteessa,\njoka oli täynnä hämärää toivoa. Ja aurinko edessämme aleni, hiljaa\npainui pehmeiden pilvien peittoon, jotka välkkyivät sen ruskossa, ja\ntakanamme ja sivuillamme leijaillen nousi sinervä hämy arolta taivasta\nkohden.\n\n-- Kerätkää, pojat, nuotiotarpeita, -- sanoi sotamies nostaen tieltä\npaksun oksan. -- Täytyy yöpyä arolle... Jo on kastetta... Ottakaa\nkaikki mitä löytyy!\n\nPoikkesimme eri tahoille keräämään kuivaa aroheinää sekä muutakin, mikä\nvain voi palaa. Joka kerran kun piti kumartua, syntyi ruumiissa\nomituinen halu heittäytyä maahan, venyä siinä liikahtamatta ja syödä\nsitä, syödä mustaa, mehevää multaa, syödä paljon, uuvuksiin asti ja\nsitte nukahtaa. Ja nukahtaa vaikka ainiaaksi, kunhan vain saisi syödä,\nhotkia ja tuntea, miten lämmin ja paksu multasotku verkkaan valuu\nsuusta kuivanutta ruuansulatuskanavaa myöten kurisevaan, kutistuneeseen\nvatsaan, joka paloi halusta saada jotain sisäänsä.\n\n-- Kun löytäisi edes jonkullaisia juuria, -- huokasi sotamies. -- Niitä\non semmoisia syötäviä juuria...\n\nVaan mustassa, kynnetyssä maassa ei ollut minkäänlaisia juuria. Etelän\nyö läheni nopeasti eikä auringon viime säde ollut vielä ehtinyt sammua,\nkun tummansinisellä taivaalla alkoi jo vilkkua tähtiä. Ja ympärillämme\ntummat varjot yhä sakenivat, peittäen meidät ja aron äärettömän\nlakeuden.\n\n-- Pojat, -- sanoi puoliääneen \"ylioppilas\", tuolla vasemmalla viruu\nmies...\n\n-- Mies? -- virkkoi sotamies epäillen. -- Mitä virumista sillä siellä\non?\n\n-- Mene kysymään. Sillä mahtaa olla leipääkin, koska on arolle\nasettunut, -- selitti \"ylioppilas\".\n\nSotamies katsahti sinne päin, missä mies virui ja päättävästi syläisten\nsanoi:\n\n-- Mennään luo!\n\nAinoastaan \"ylioppilaan\" vihreät ja terävät silmät voivat erottaa, että\ntumma esine, joka oli noin viidenkymmenen sylen päässä tiestä\nvasempaan, oli ihminen. Me läksimme sinne päin, nopeasti astuen pellon\nsarkojen poikki ja tunsimme, miten toivo saada syödä yhä nostatti nälän\ntuottamaa kipua. Olimme jo aivan lähellä, mutta mies ei liikahtanut.\n\n-- Jospa se ei olekaan ihminen, -- ilmaisi sotamies synkästi yhteisen\najatuksemme.\n\nMutta epäilyksemme haihtui samassa, sillä esine maassa äkkiä liikahti,\nkasvoi ja me huomasimme, että se oli aivan tavallinen elävä ihminen,\npolvillaan maassa ja kädet ojennettuina meihin päin.\n\nJa hän sanoi meille kolkolla, vapisevalla äänellä:\n\n-- Älkää tulko, ammun!\n\nPimeästä kuului kuiva, lyhyt napsahdus.\n\nMe pysähdyimme kuin käskystä ja vaikenimme hetkiseksi hämmästyneinä\nmoisesta vastaanotosta.\n\n-- Sepä on roisto! -- murahti sotamies.\n\n-- On, virkkoi \"ylioppilas\". -- Kulkee revolveri mukana... taitaa olla\nrasvainen kala...\n\n-- Hoi! klljasi sotamies, nähtävästi tehtyään jonkun päätöksen.\n\nMies ei vastannut mitään eikä liikahtanut paikaltaan.\n\n-- Hoi mies! Me emme sinua koske... anna vain meille leipää, jos on.\nAnna veikkonen, herran nimessä... Senkin kirottu...\n\nViimeiset sanat mutisi sotamies partaansa.\n\nMies pysyi vaiti.\n\n-- Kuuletko? alkoi sotamies uudelleen vihasta vapisevalla äänellä. --\nAnna leipää! Me emme tule likelle... viskaa tänne...\n\n-- Kyllä... sanoi mies lyhyesti.\n\nJos hän olisi sanonut: \"rakkaat veljeni\", ja vuodattanut näihin\nkristillisiin sanoihin kaikki pyhimmät ja puhtaimmat tunteet, niin\neivät ne sittenkään olisi vaikuttaneet meihin niin kuin tuo tyly ja\nlyhyt:\n\n-- Kyllä!\n\n-- Älä sinä meitä pelkää, hyvä mies, -- sanoi sotamies pehmeästi ja\nmakeasti hymyillen, vaikka hän ei miestä kuitenkaan nähnyt, sillä tämä\noli meistä noin kahdenkymmenen askeleen päässä.\n\n-- Me olemme rauhallisia ihmisiä... kulemme Venäjältä Kubaniin...\ntiellä loppuivat rahat... kaikki on syöty, mitä on päältä irti\nlähtenyt... nyt ollaan jo toista vuorokautta syömättä...\n\n-- Tuoss' on! -- sanoi se hyvä mies kättään heilauttaen. Musta palanen\nputosi eteemme. \"Ylioppilas\" syöksähti sitä ottamaan.\n\n-- Tuoss' on vielä! Vielä... muuta ei ole...\n\nKun \"ylioppilas\" oli koonnut viskatut antimet, huomasimme, että meillä\noli nelisen naulaa kuivettunutta vehnäleipää. Palaset olivat hyvin\nkasattuneita ja ryvettyneet mullassa. Edellinen oli meistä mieleistä,\njälkimäiseen emme taas panneet mitään huomiota. Kasattunut leipä on\nkylläisempää kuin pehmeä, jossa on paljon vettä.\n\n-- Noin... ja noin... ja noin! -- jakoi sotamies kullekin osuutensa. --\nEheh... ei noin paljoa! Sinulta, oppineelta, pitää lohkaista liika\npois, ettei toinen jäisi vähemmälle... \"Ylioppilas\" nurkumatta tyytyi\nleipäsikareen menettämiseen. Sen sain minä ja pistin suuhuni.\n\nKun olin saanut oman osani, aloin sitä verkalleen järsiä, tuskin kyeten\nhillitsemään leukojen kuumeentapaista vapisemista, jotka olisivat\nvoineet hienontaa vaikka kiviäkin. Kiimainen nautinto antoi minun\ntuntea, miten ruokatorvi hätäisesti vavahteli ja miten pisara pisaralta\nsitä tyydytin. Suuntäyteinen toisensa perästä, lämmin ja sanoin\nselittämättömän maukas, solui paahteiseen vatsaan ja tuntui kuin se\nolisi tuokiossa sulanut vereksi ja lihaksi. Riemu, niin kumma,\nhiljainen ja virkistävä riemu lämmitti sydäntä sitä mukaa, kuin vatsa\ntäyttyi, ja minun tilani muistutti unenhorrosta. Unohdin noiden\nkirottujen päivien alituisen nälän, unohdin toverini, olin kokonaan\nvaipunut siihen nautintoon, jota tunteet parhaillaan tuottivat.\n\nVaan kun olin pannut kämmeneltäni viimeisen murun suuhuni, tunsin\nolevani kauhean nälkäinen.\n\n-- Sille taisi tuolle riiviölle jäädä vielä läskiä tai lihaa... --\nmutisi sotamies vastapäätä minua vatsaansa hieroskellen.\n\n-- Totta varmaan, koska leipä haisi lihalle... Ja leipääkin on sille\nvoinut jäädä, sanoi \"ylioppilas\" ja lisäsi hiljaa:\n\n-- Kun ei olisi sitä revolveria...\n\n-- Kukahan se mahtaa olla?\n\n-- Näkeehän tuon, meidän veljemme Isak...\n\n-- Koira! sanoi sotamies.\n\nMe istuimme lähekkäin ja syrjäkaria katselimme sinne, missä\nhyväntekijämme revolverineen istui. Sieltä emme kuullut ainoatakaan\nääntä emmekä elonmerkkiä.\n\nYö kokoili ympärillämme mustia voimiaan. Kuoleman hiljaisuus vallitsi\narolla -- me kuulimme toistemme hengityksen. Silloin tällöin kuului\njostain kaukaa arolinnun unelias sävel... Yllämme välkkyivät tähdet,\nnuo taivaan elävät kukkaset... Me halusimme syödä...\n\nSanon ylpeydellä, etten ollut toveriani huonompi enkä parempi tuona\nkummallisena yönä. Esitin heille, että nousisimme ylös ja menisimme\nkatsomaan tuota miestä. Häntä ei tarvitseisi koskea, mutta söisimme\nkaikki, mitä häneltä löytäisimme. Jos ampuu, niin ampukoon! Kolmesta\nosuu hän yhteen, jos osuu. Ja jos osuukin, niin tuskinpa revolverin\nluoti hengen vie.\n\n-- Lähdetään! -- sanoi sotamies pystyyn hypähtäen.\n\n\"Ylioppilas\" nousi hitaammin kuin hän.\n\nJa me läksimme melkein juoksujalassa. \"Ylioppilas\" pysyttelihe takana.\n\n-- Toveri! -- huudahti sotamies nuhtelevasti.\n\nVastaukseksi kuului kolkkoa mutisemista ja kilahtavan hanan terävä\nääni. Samassa välähti tulta ja kuului paukahdus.\n\n-- Ohi! -- kiljaisi sotamies iloissaan ja hypähti yhdellä askeleella\nmiehen luo. -- Paholainen, nyt sinä kylvet... --\n\n\"Paholainen\" retkahti polviltaan selälleen, kädet lennähtivät\nlevälleen, hän alkoi korista...\n\n-- Senkö lempo tämä on! -- ihmetteli sotamies nostaen jo jalkansa,\njolla aikoi potkaista miestä. -- Olisikohan paukauttanut itseensä? Hoi\nmies, kuuletko! Ammuitko itsesi, vai?\n\n-- Ja lihaa ja leipää ja jotain muutakin... aika kasa! -- kuului\n\"ylioppilaan\" iloinen ääni.\n\n-- Lempo sinusta huolikoon, heitä henkesi. Käydään syömään, ystävät! --\nhuudahti sotamies.\n\nMinä otin revolverin miehen kädestä. Hän lakkasi korisemasta ja virui\nliikkumattomana. Revolverissa oli vielä yksi luoti jälellä.\n\nMe söimme uudestaan, söimme ääneti. Mies makasi myöskin äänettömänä\neikä liikuttanut ainoatakaan jäsentä. Emme välittäneet hänestä\nollenkaan.\n\n-- Ihanko te vain, rakkaat veljet, leivän tähden näin...? kuului äkkiä\nkähisevä, väräjävä ääni.\n\nMe vavahdimme. \"Ylioppilas\" oikein lekahti ja kumartuen maahan alkoi\nrykiä.\n\nSotamies nieli palan alas ja alkoi haukkua.\n\n-- Koiran kutkale... jottapa sinut tikahtaisi paikalleen. Nylkemäänkö\ntässä on sinua ruvettu? Nahkaasiko luulet tarvittavan? Senkin\npaksuturpa pakana... on sillä sisua, tuossa on muka lyijyä nahkaanne!\nKirottu...\n\nHän sätti ja sylki, josta sättiminen menetti merkityksensä ja voimansa.\n\n-- Maltahan aikaa, kyllä tässä sinusta selvitään, kun on syöty, --\nselitti \"ylioppilas\" pahaa ennustavasti.\n\nSilloin kuului yön hiljaisuudessa vihlovaa nyyhkytystä, josta me\nsäikähdimme.\n\n-- Hyvät ystävät... mistäs minä tiesin? Ammuin siksi, että pelotti...\nTulen Uudesta Athonista, menossa Smolenskin lääniin. Ohhoh, hyvä\nJumala! Horkka tappaa; auringon laskettua raatelee se pahiten... Horkka\nse ajoi Athonistakin... nikkaroin siellä... olen nikkari... Kotona on\nvaimo, kaksi tyttöä... vähilleen neljään vuoteen en ole heitä nähnyt...\nystävät! Syökää kaikki...\n\n-- Syödään, älä käske, sanoi \"ylioppilas\".\n\n-- Herra Jumala, jos olisin tiennyt, että olette hyviä, rauhallisia\nihmisiä... olisinko ampunut? Aro... yö... olenko syyssä?\n\nHän puhui itkien tai oikeammin päästeli haikeita voivotuksia.\n\n-- Sillä mahtaa olla rahojakin, -- huomautti \"ylioppilas\".\n\nSotamies siristi silmiään, katsahti häneen ja hymähti.\n\n-- Olet hyvä arvaamaan... Kuulkaapas, tehdään nuotio ja sitte\nnukkumaan!\n\n-- Entä hän? -- kysäsi \"ylioppilas\".\n\n-- Lempo hänestä! Paistamaanko häntä, vai...\n\n-- Kylläpä sietäisi, -- arveli \"ylioppilas\".\n\nNyt viritimme nuotion. Hiljaa leimuili se tyynessä yössä ja valaisi sen\npienen alan, jolla istuimme. Meitä nukutti, vaikka vielä olisimme\nvoineet syödä yhden iltasen.\n\n-- Ystäväiset! -- huudahti nikkari, joka virui kolmen askeleen päässä\nmeistä.\n\n-- No? -- virkkoi sotamies.\n\n-- Saisinko tulla sinne... tulen luo? Kuolemani lähestyy... luitani\nsärkee... Herra Jumala, en taida jaksaa enään kotiin...\n\n-- Ryömi tänne! -- käski \"ylioppilas\".\n\nVarovasti, aivan kuin peläten, että häneltä putoaisi käsi tai jalka,\nalkoi nikkari ryömiä nuotiolle. Hän oli pitkä, kauhean kuihtunut mies.\nNäytti kuin joka jäsen hänessä riipattaisi irti, suuret, hämärät silmät\nilmaisivat kovan tuskan jäydettä. Kasvot olivat vääristyneet, luiset,\nja tulenkin valossa oli niillä mullankellahtava, kalman väri. Hän\nvapisi ja herätti halveksivaa sääliä. Ojentaen nuotion yli pitkät,\nlaihat kätensä, hän hieroi luisevia sormiaan ja niiden jäsenet\ntaipuivat veltosti, vähitellen. Viimein alkoi inhottaa katsoa häneen.\n\n-- Mikä sinut on tuommoiseksi tehnyt... ja kulet jalan? Oletko saita?\n-- kysyi sotamies synkästi.\n\n-- Neuvottiin sillä tavalla... älä lähde, sanoivat, vettä myöten, mene\nKrimin kautta, ilma muka... sanoivat. Vaan kulkea en, veliseni, voi...\nkuolen. Yksin kuolen arolle, linnut raatelevat ruumiini... eikä kukaan\ntunne minua... Vaimo... lapset odottavat -- kirjoitin niille... ja\nluitani aron sateet huuhtelevat... Voi, Herra Jumala!\n\nJa hän päästi haavoitetun suden valittavan voivotuksen.\n\n-- Ah, paholainen! -- kirosi sotamies jaloilleen hypähtäen. -- Mitä\nsiinä möliset? Miksi et anna rauhaa ihmisille? Jos henkeäsi\nhaukottelet, niin haukottele minusta nähden, mutia pidä suusi kiinni...\nKenelle olet tarpeen? Suu kiinni!\n\n-- Anna ikenille, -- esitti \"ylioppilas\".\n\n-- Käydään nukkumaan, -- sanoin minä. -- Ja jos sinä haluat olla tulen\nluona, niin ole ulisematta, tosiaankin...\n\n-- Kuulitko? -- sanoi sotamies tuikeasti. -- Pane mieleesi! Luuletko,\nettä tässä säälimään ja hoitamaan sinua ruvetaan sillä, että leipää\nviskasit ja luotia lennätit? Pallinaama piru! hyi...\n\nSotamies valkeni ja ojensihe pitkälleen.\n\n\"Ylioppilas\" jo loikoi. Minäkin asetuin maahan. Säikähtynyt nikkari\nkyyristyi yhteen käppyrään ja siirryttyään nuotion ääreen alkoi katsoa\nsiihen. Minä viruin hänestä oikeaan ja kuulin, miten hänen hampaansa\nkalisivat. \"Ylioppilas\" oli painaltunut vasemmalle ja taisi jo vedellä\nunia. Sotamies oli pannut kätensä päänsä alle ja makasi kasvot ylöspäin\ntaivaaseen katsellen.\n\n-- Ompa tämä yö... Miten paljo tähtiä... lämmin, -- sanoi hän minulle\nhetkisen kuluttua. -- Kas tuota taivasta -- se on peite eikä taivas.\nMinä rakastan tätä kulkurin elämää... Kylmää ja nälkäistä se on, mutta\nvapaata... Ei ole päälliköt käskemässä, itse on oman elämänsä herra.\nPuri vaikka päänsä poikki, niin ei ole kenenkään sanaa sanomista...\nKyllä kelpaa... On nälkäkin näinä päivinä kurninut, vihaksi on\npistänyt... mutta nyt saa tässä loikoilla ja taivaaseen katsella...\nTähdet tuikkivat minulle... aivan kuin sanoisivat: älä ole milläsikään,\nLakutin, maleksi vain maita, äläkä anna kenellekään perään... Niin...\nJa sydämestä tuntuu hyvälle. Entä sinä, hoi, nikkari! Älä huoli olla\nminulle vihoissasi äläkä pelkää mitään... Ei se mitään, jos leipäsi\nsöimme. Kun sinulla sitä oli ja meillä ei ollut, niin ei auttanut muu\nkuin syödä... Sekö sinut ampumaan riivasi kuin minkäkin villin? Etkö\nymmärrä, että luoti voi vahingoittaa... Minä suutuin sinuun taannoin\nkovasti ja ellet olisi kaatunut, olisit saanut aika löylyn uhmastasi.\nMitä leipään tulee, niin saat sitä ostaa Perekopista, kun huomenna\npääset sinne, rahoja sinulla on, se on tietty... Joko se tauti kauvan\nsinua vaivaa?\n\nKauan kuului vielä sotamiehen ääni korvissani ja nikkarin surkea\nuikutus. Pimeä, melkein musta yö laskihe yhä lähemmä maata ja rintaan\nvirtasi raikas, mehevä ilma.\n\nNuotio levitti tasaista valoa ja raitista lämmintä... Silmiä raukasi ja\ntorkunnan läpi väikkyi niissä jotain tyynnyttävää, puhdasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Ylös, joutuin! Matkaan!\n\nPelästyneenä aukasin silmäni ja hypähdin ylös.\n\n-- Joutuin, mars! -- komensi sotamies.\n\nHänen kasvoillaan oli synkkä, levoton ilme. Katsahdin ympärilleni.\nAurinko teki nousuaan, sen ensimäinen vaaleanpunerva säde lepäsi\nnikkarin jäykillä, sinisillä kasvoilla. Hänen suunsa oli auki, silmät\nolivat pullistuneet ulos kuopistaan ja niissä oli lasimainen, kauhua\nilmaiseva katse. Puku rinnan kohdalta oli kokonaan revitty ja hän\nlepäsi luonnottoman köyristyneessä asennossa. \"Ylioppilas\" oli\nkadonnut.\n\n-- Älä töllistele enään! -- sanoi sotamies ja tarttui minua käteen.\n\n-- Onko hän kuollut? -- kysyin.\n\n-- Tietysti. Jos sinut kuristaisi, et suinkaan sinäkään jäisi eloon, --\nselitti sotamies.\n\n-- \"Ylioppilasko\" se, vai? -- huudahdin minä.\n\n-- Kukas se sitte? Sinäkö ehkä tai minä? Siinä sen nyt näki lukeneen\nmiehen... Tekonsa teki miehelle ja toverinsa pulmaan jätti... Jos sen\ntiesin, niin eilen minä sen \"ylioppilaan\" Olisin tappanut yhdellä\nlyönnillä. Pötkäys nyrkillä ohimoon ja maailmassa olisi ollut yhtä\nheittiötä vähemmän! Ymmärrätkö, mitä hän on tehnyt?... Meidän täytyy\nliikkua nyt niin, ettei ainoakaan ihmissilmä näe meitä arolla.\nYmmärrätkö? Katso, kun vihdoin nikkari löydetään, niin nähdään, että\nhänet on kuristettu ja ryöstetty ja meikäläisiä ruvetaan vaanimaan.\nmistä muka tulet ja missä olet yötä ollut? Joutuu kiinni, vaikka meillä\nei ole mitään... hänen revolverinsa on tosiaankin povellani.\n\n-- Viskaa se pois! -- kehoitin.\n\n-- Poisko? sanoi hän ajattelevasti. -- Kalu on arvokas ja kuka sen\ntietää, joudummeko kiinni? Ei, en viskaa, mistä ne tietävät, että\nnikkarilla oli ase? En viskaa... Se maksaa kolmeen ruplaan. Siinä on\nvielä yksi luoti... Nyt laskisin sen suoraa päätä rakkaan toverini\nkalloon... Paljokohan se koira ryösti rahoja?\n\n-- Niin se nyt kävi nikkarin tyttöjen, -- sanoin.\n\n-- Tyttöjen? Kenen? Aa, tuon... Ne kyllä kasvavat, joutuvat naimisiin\ntoisellaisille kuin me olemme; siitä ei ole puhettakaan... Vaan nyt\nlähdetään joutuin... Mihin olisi mennä?\n\n-- En tiedä... Saman tekevä minusta.\n\n-- En minäkään. Lähdetään oikealle, siellä pitäisi olla meren.\n\nJa me läksimme.\n\nKatsahdin jälelle. Kaukana aavalla yleni kumpare, vaan sen yllä säteili\naurinko.\n\n-- Katsotko, olisiko mies noussut kuolleista? Älä pelkää, ei se perästä\ntule. Oli se lukumies tosiaankin terävä... Oli siinä toveria! Ohhoh,\nveli! Huononevat ihmiset, vuosi vuodelta yhä huononevat! -- sanoi\nsotamies surullisesti.\n\nAro, ääretön ja autio ja kylpien aamuauringon kirkkaissa säteissä,\naukeni ympärillämme ja yhtyi kaukana taivaaseen, missä valo oli niin\nkirkasta, hymyilevää ja runsasta, että jokainen likainen ja väärä teko\ntuntui mahdottomalta keskellä tuota vapaan tasangon ääretöntä lakeutta,\njota sinervä taivas hyvyydellään kattoi.\n\n-- Minulla on haikea nälkä, -- sanoi toverini mahorkasta paperitöllöä\nkäärien.\n\n-- Mitähän saisi tänään syödä ja missä?\n\nSe oli arvoitus!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän lopetti kertoja -- naapurini erään sairashuoneen kopissa --\nkertomuksensa ja lisäsi:\n\n-- Siinä kaikki. Meistä tuli hyvät ystävät sen sotamiehen kanssa ja me\nsaavuimme yhdessä Karssin alueelle. Hän oli hyväntahtoinen ja paljon\nkokenut poika, tyypikäs paljasjalka-kulkuri. Minä kunnioitin häntä.\nVähään-Aasiaan asti kulimme yhdessä, siellä sitte hävisimme toisistamme.\n\n-- Muistatteko koskaan nikkaria? -- kysyin minä.\n\n-- Kuten näette tai -- kuten kuulitte...\n\n-- Ja miltä tuntuu?\n\nHän naurahti.\n\n-- Mitäs minun pitäisi tuntea? Ei ollut minun syyni, että hänen niin\nkävi, samoin kuin ei ole teidän syynne, miten minun on käynyt... Eikä\nmikään ole kenenkään syy, sillä kaikki olemme me samallaisia --\nelukoita.\n\n\n\n\nAJAN RATOKSI\n\n\nRaskaita, harmaita savukierteitä tuprutellen painui matkustajajuna\nsuunnattoman matelijan kaltaisena keskellä viljapeltojen merta aron\nsyvyyteen. Savun kanssa hajosi paahteiseen ilmaan äkäistä ryminää, joka\nhetkeksi oli häirinnyt avaran, aution lakeuden velttoa äänettömyyttä ja\npienen aseman seutua, minkä yksinäisyys keskellä tasankojen\nhiljaisuutta herätti raskaita tunteita.\n\nJa kun kumea, mutta elämää tietävä junan humu oli haihtunut pilvettömän\ntaivaan holveihin, vallitsi aseman seudulla jälleen jäytävä raukeus ja\naron unelias yksitoikkoisuus tuntui enenevän.\n\nAro kuumotti kullankeltaisena, taivas helakan sinisenä. Kumpikin tuntui\nkäsittämättömän suurelta. Ruskeat asemarakennukset, jotka olivat\nviskotut näiden väliin, tekivät arkipäiväisen vaikutuksen, joka turmeli\ntuon raukean kuvan keskustan, minkä mielikuvista ja aatetta vailla\noleva taiteilija oli piirtänyt.\n\nJoka päivä sukeltaa arolta asemalle 12 ja 4 aikaan junia pysähtyen\nsiihen pariksi minuutiksi. Nämä neljä minuttia ovat aseman ainoa ja\npäähuvitus. Ne tuottavat vaihtelua palveluskunnan yksitoikkoiseen\nelämään. Jokaisessa junassa on joukko kirjavapukuista yleisöä. Ne\nilmestyvät tuokioksi. Vaunujen ikkunoista vilkkaa heidän väsyneet,\nkärsimättömät ja veltot kasvonsa. Helähtää kellon soitto, kimeä pillin\nvihellys kuuluu, veturi puhkaa ja he kiitävät pois, kauas kaupunkeihin,\nmissä kiehuu meluinen elämä.\n\nAseman palveluskunnasta, joka on turtunut ikävän yksitoikkoisuudessa,\non huvittavaa nähdä noita kasvoja ja junan mentyä on puhetta kotvaksi\nyhdestä ja toisesta tuokion huomiosta. Heidän ympärillään levitteleikse\näänetön aro, yllä kaartuu taivas välinpitämättömän näköisenä ja heidän\nmielissään asuu samea kade niitä ihmisiä kohtaan, jotka joka päivä\nkiitävät heidän ohitsensa jättäen heidät elämään ja olemaan aivan kuin\nosattomiksi elämästä.\n\nJa siinä ne junan mentyä seisovat asemasillalla seuraten silmillään\ntumman juovan katoamista kullalle hohtavien viljapeltojen\näärettömyyteen, mykistyneinä ohi vilahtaneen elämän vaikutuksesta.\n\nSiinä ovat melkein kaikki. Asemapäällikkö, hyväntahtoinen, lihava,\nvaaleatukka mies, jolla on tuuheat viikset kuin kasakalla; hänen\napulaisensa, ruskeaverinen ja teräväpartainen nuorimies; asemavahti\nLuka, pientäkättä oleva, nokkela, viekas mies, sekä eräs vaihdemies,\nGomosov, tanakka, leveäpartainen ja juro musikka, jonka naama on aina\nvakava ja pullea.\n\nAsemahuoneen oven vieressä istuu penkillä päällikön vaimo, pieni, paksu\nnainen, joka on haleta kuumuudesta. Hänen polvillaan nukkuu lapsi,\njonka posket ovat yhtä pyöreänpullakat kuin äidinkin.\n\nJuna painuu ylänteen taa ja näyttää kuin se sukeltaisi maan sisään.\n\nSilloin asemapäällikkö virkkaa vaimolleen:\n\n-- Jokos se tee on valmista, Sonja?\n\n-- Tietysti, -- vastaa tämä hiljaa ja vetelästi.\n\n-- Luka! Kuuleppas, ota ja lakaise asemasilta... ne ovat taas\ntiputelleet sen roskaa täyteen...\n\n-- Kyllä, Matvei Jegorovitsh...\n\n-- No, Nikolai Petrovitsh, mentäisiinkö teetä juomaan?\n\n-- Niinhän se on ollut tapa, -- vastaa apulainen.\n\nKun iltapäivän juna on lähtenyt, kysäsee Matvei Jegorovitsh vaimoltaan:\n\n-- Jokos se päivällinen on valmis, Sonja?\n\nSitte hän antaa Lukalle käskyn, joka aina kuuluu vanhaan tapaan ja\nkutsuu apulaistaan, joka on heillä ruokamiehenä:\n\n-- No, mentäisiinkö päivälliselle?\n\nJa apulainen vastaa yksikantaan:\n\n-- Kuten ainakin...\n\nHe poistuvat huoneeseen, jossa on paljo kukkia ja vähän huonekaluja,\nmutta paljo keittiön ja lapsen kääreiden hajua. Täällä keskustellaan\npöydän ympärillä siitä, mitä äsken oli vilauksella nähty.\n\n-- Näittekö, Nikolai Petrovitsh, toisen luokan vaunussa erästä\nvaaleatukkaista naista, jolla oli keltainen puku? Oli se aika hempukka!\n\n-- Mukiin menevä, mutta mauttomasti puettu... -- vastaa apulainen.\n\nHän puhuu aina lyhyeen ja vakuuttavasti, sillä hän pitää itseään\nkokeneena ja sivistyneenä miehenä. Hän on päättänyt kymnaasin. Hänellä\non mustakantinen vihko, johon hän kirjoittelee kaikenmoisia ajatelmia\npenkoen niitä sanomalehtien nurkkanovelleista ja kirjoista, jotka\nsattumalta joutuvat hänen käsiinsä. Päällikkö tunnustaa kaikessa ja\ntinkimättä hänen auktoriteettinsa, kun se vain ei koske virka-asioita,\nja kuuntelee häntä hartaasti. Varsinkin ovat hänen mieleensä Nikolai\nPetrovitshin vihkoon kirjoitetut viisaudet ja niitä hän aina sydämensä\nyksinkertaisuudella ihmettelee. Apulaisen huomautus puvun johdosta saa\nMatvei Jegorovitshin kysymään:\n\n-- Eikö sitten keltainen sovi vaaleaveriselle?\n\n-- Tarkoitin kuosia enkä väriä, -- selittää apulainen ammentaen\nmarjahilloa lautaselleen lasimaljakosta.\n\n-- Kuosia... sitähän minäkin, -- säestää päällikkö.\n\nPuheeseen tarttuu vaimo, jota asia koskee lähemmin. Mutta kun nämä\nihmiset ovat keskinkertaisella kehityskannalla, venyy keskustelu\nhitaasti ja saa harvoin liikkeelle tunteita.\n\nMelkein joka tunti tulee tavarajunia, joiden palvelusväki on tuttua\njoukkoa. Kaikki nuo konduktöörit ovat unisia nahjuksia, ikävien\naromatkojen veltostamia. Joskus nämä kertovat radalla kohdanneista\ntapauksista tai tietävät uutisia; niin ja niin monennella virstalla jäi\njoku junan alle, sitä ja sitä on sakotettu virkavirheestä tahi on joku\nsaanut ylennystä. Tämmöiset tiedot ahmitaan herkkupaloina.\n\nVaan aurinko kierii hitaasti aron äärtä kohden. Kun se on ehtinyt maan\nlaitaan, hehkuu se purppuralle. Arolle valahtaa punertava hämy, joka\nherättää kaipauksen surumielisen tunteen, selittämättömän halun\njonnekin kauas, pois tästä tyhjyydestä. Ja sitte aurinko vitkaan painuu\nsyvemmä... Taivaalla leikkivät sen valot vielä kauan aikaa kuin\nhiljaiset sävelten aallot. Mutta vähitellen sammuu ehtoisen ruskon\nleimu, hämärä hiipii kätköstään esiin, lämmin ja uinaileva. Tähdet\nsyttyvät palamaan ja vilkkuvat hätäisesti kuin pelästyneinä maassa\nvallitsevasta ikävästä.\n\nAseman kietoo vaippoihinsa yö, musta ja tyly. Sytytetään lyhdyt.\nKirkkaimmin ja korkeimmalla palaa viheriä tuli merkkipatsaassa. Sen\nympärillä on pimeä äänettömyys.\n\nToisinaan helähtää kello. Se on junan tulomerkki. Hätäinen kaiku kiitää\narolle ja sammuu siellä. Kohta tämän jälkeen sukeltaa pimeästä\npunainen, vilkkuva valo esiin ja aron hiljaisuus värähtelee veturin\nkumeasta huohotuksesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAseman väestön alin kerros elää toisenlaisissa oloissa kuin ylin.\nVahtimies Lukaa kiusaa myötäänsä ajatus päästä pistäytymään vaimonsa ja\nveljensä luo kylällä, jonne tulee seitsemän virstaa. Siellä on hänellä\ntalous, kuten hän selittää Gomosoville, pyytäessään tätä juroa miestä\n\"hoitamaan virkaansa\" sillä aikaa.\n\nSana \"talous\" saa Gomosovin aina raskaasti huokaamaan ja hän sanoo\nLukalle:\n\n-- Ka, mene vain. Eihän se talous tule ilman toimeen...\n\nMutta toinen vaihdemies, Afanasi Jagodka, entinen sotamies, jonka\npyöreät, punaiset kasvot ovat harmaassa harjaksessa, on ilkeä ja\npistelijäs eikä usko Lukaa.\n\n-- Talous! huudahtaa hän irvistellen. -- Vaimo... Kyllä minä sen\ntiedän... Onko akkasi sitte leski, vai...?\n\n-- Mokoma variksien marssittaja!? murahtaa Luka halveksien vastaan.\n\nHän sanoo Jagodkaa variksien marssittajaksi sen vuoksi, että tämä vanha\nsotamies pitää tavattomasti linnuista. Hänen vahtikojunsa on ulkoa ja\nsisältä täynnä häkkiä. Päivät pääksytystään kuuluu kojulta lintujen\nsäkätystä. Siinä on rastasta, kottaraista ja jos mitä, jotka hän on\nvanginnut. Hän askaroitsee niiden kanssa uppopäivät vapaana aikanaan,\nhoitaa ja vaalii elättejään eikä välitä tovereistaan vähääkään. Lukaa\nhän nimittää pässiksi ja Gomovia aasiksi ja sanoo kummallekin vasten\nsilmiä, että he ovat naisten hännässäjuoksijoita ja että sietäisivät\nsaada selkäänsä.\n\nLuka ei ole hänen sanoistaan niinä miehinäänkään, mutta kun sotamiehen\nonnistuu saada hänet suuttumaan, silloin Luka laskettelee kauan ja\nvoimakkaasti:\n\n-- Senkin harjasturpa, heittiö... Mitä sinä mokoma virkaheitto-rumpali\noikeastaan ymmärrät? Ikäpäiväsi olet kykkinyt pataljoonan kaalinpäitä\nvartioimassa... pidä suusi kiinni äläkä viisastele, kun et ymmärrä\nhölynpölyä... Mene komentamaan variksiasi, marssimestari!\n\nKuunneltuaan tyynesti loppuun meni Jagodka kantelemaan päällikölle,\nmutta tämä ärjäsi, ettei tultaisi hänelle joutavia juoruamaan ja ajoi\nsotamiehen pois. Silloin lähtee Jagodka itse Lukan luo, lukee tyyneesti\nja kiivastumatta tälle semmoisen messun, että Luka lähtee syleksien\ntiehensä.\n\nPaitsi päällikön vaimoa oli asemalla vielä toinenkin nainen, nimittäin\npalvelijatar. Hänen nimensä oli Arina, iältään neljänkymmenen korvilla\nja muuten hyvin rumannäköinen: kömpelöruumiinen, aina likainen ja\nrepaleissa, kulki lynkyttäen, kesakkoisista kasvoista kiilui kaksi\nvinoa, säikähtynyttä silmää. Oli jotain orjamaista ja tukahtunutta\nhänen karkeassa vartalossaan, oli kuin hän olisi tahtonut pyytää\nanteeksi kaikilta ihmisiltä, heittäytyä jalkoihin uskaltamatta itkeä.\nGomosov oli asunut asemalla kahdeksan kuukautta välittämättä Arinasta\nsen enempää. Tavatessaan tämän sanoi hän \"terve\" ja Arina vastasi\nsamaten, vaihtoivat vielä pari kolme sanaa ja sitte menivät omille\nasioilleen. Kerran ilmestyi Gomosov päällikön keittiöön ja pyysi Arinan\nompelemaan hänelle paitoja. Tämä ompeli ne ja meni itse niitä viemään.\n\n-- Suurkiitos, -- sanoi Gomosov. -- Kolme paitaa, riuna kappale, siis\nkolmekymmentä kopekkaa olet saapa... Eikö niin?\n\n-- Niin tuo lienee... -- vastasi Arina.\n\nGomosov vaipui ajatuksiinsa eikä hyvään aikaan virkkanut mitään.\n\n-- Mistäs läänistä sinä olet? -- kysyi hän viimein naiselta, joka\nkaiken aikaa oli katsellut hänen partaansa.\n\n-- Rjäsanin, -- vastasi nainen.\n\n-- Etäältä! Mikäs se tänne toi?\n\n-- Ka, tänne toi... itsemiehiäni olen... yksinäinen...\n\n-- Pääsee sitä etemmäksikin... -- huokasi Gomosov.\n\nJa taasen syntyi äänettömyys.\n\n-- Niin sitä minäkin... Nishegorodin läänistä olen, Sergatshevin\npitäjää, alkoi Gomosov viimein. -- Yksinään on tässäkin eletty. Oli\ntalouskin ennen ja vaimo oli, kaksi lasta. Vaimo kuoli koleraan ja\nlapset... kun tuli kuolema, niin oli se heidän aikansa... Surra on\nsaanut kyllikseen... sitte koettelin uudelleen nousta pystyyn -- ei\ntullut mitään. Ei ruvennut masinanrämppä käymään. Läksin liikkeelle,\nsai kulkea mieroa pitkät taipaleet ja nyt on saanut jo kolmatta vuotta\nhapuilla...\n\n-- Paha se on, kun ei ole omituista pesää, virkkoi Arina hiljaa.\n\n-- Tietäähän sen...! Leskikös se sinä, vai...?\n\n-- Tyttö...\n\n-- Oikeinko tosissa? -- ihmetteli Gomosov avomielisesti.\n\n-- Jumaliste tyttö, -- vakuutti Arina.\n\n-- Miksi et ole mennyt naimisiin?\n\n-- Kuka minua ottaisi? Ei ole omaa mitään... ja pahannäköinen...\n\n-- Niinpä niin... -- myhähteli Gomosov miettivästi ja partaansa\nsivellen rupesi katsomaan naista tarkkaavasti. Sitte kysyi, paljoko hän\nsai palkkaa.\n\n-- Puolenkolmatta...\n\n-- Vai niin. Ja minulta tulee sinulle siis kolmekymmentä kopekkaa?\nKuulehan, käy illalla hakemassa, tuossa kymmenen tienoissa!... sitte\nsaat... juodaan teetä ja puhellaan ajan ratoksi... Molemmat olemme\nyksinäisiä. Muista tulla!\n\n-- Tulen... -- virkkoi nainen ja läksi.\n\nJa tultuaan täsmälleen kymmenen aikaan hän viipyi Gomosovin luona\naamuhämäriin. Tästä pitäen ei tämä kutsunut häntä enää kertaakaan\nluokseen eikä suorittanut maksua paidoista. Mutta Arina tuli itsestään,\naina tylsänä ja nöyränä ja jäi ääneti seisomaan hänen eteensä. Gomosov\nvirui lavitsalla, katsahti tulijaan ja siirryttyään seinemmä sanoi:\n\n-- Paina puuta.\n\nJa kun Arina oli istuutunut, selitti hän:\n\n-- Pidä sinä se salassa. Älä hisahdakaan, ei kellekään... muuten voi\nminulle käydä pahoin. Minä en ole nuori etkä sinäkään... ymmärrätkö?\n\nNainen nyökäytti myöntävästi päätään.\n\nHän saattoi tämän ulos ja antoi pukunsa korjattavaksi sanoen:\n\n-- Muista nyt, ettei kukaan...\n\nJa niin he alkoivat elää yhdessä salaten kaikilta välinsä. Arina hiipi\nöisin salaa hänen luoksensa. Mies kohteli häntä ystävällisesti, mutta\nsanoi toisinaan suoraan:\n\n-- Et tosiaankaan ole kaunis.\n\nArina vain kuunteli raukeasti hymyillen ja lähtiessään sai aina jotain\nompelemista.\n\nHe tapasivat toisiaan harvoin. Kun Gomosov sattui näkemään Arinan\nasemalla, sanoi hän tälle puoliääneen:\n\n-- Tule tänään.\n\nJa hän tuli, nöyränä kuten ennenkin ja niin vakavin ilmein\nkesakkoisilla kasvoillaan, että hän aivan kuin näytti tulleen\ntäyttämään velvollisuutta, jonka tärkeys oli hänelle käynyt selväksi.\nMutta kun hän kulki kotiinsa, kuvastui hänen kasvoillaan entinen\nsyyllisyyden ja pelon eloton leima.\n\nToisinaan hän pysähtyi johonkin rakennuksen kulmaan tai nojautui puuta\nvasten ja kauan katseli arolle... Siellä oli yö ja sen synkkä\näänettömyys puistatti sydäntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana, kun juna oli jo mennyt, kokoutuivat aseman virkamiehet\njuomaan teetä puutarhaan Matvei Jegorovitshin asunnon ikkunan alle\ntuuheiden poppelien siimekseen.\n\nKuumina päivinä he usein tekivät näin. Olihan siitä edes jonkunlaista\nvaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä.\n\nTeenjuonti oli parhaallaan menossa. Oltiin ääneti, sillä junan antama\npuheenaihe oli jo loppunut.\n\n-- Tänään on kuumempi kuin eilen, -- alkoi Matvei Jegorovitsh viimein.\n\n-- Ikävän tähden tuntuu vain kuumemmalta, vastasi hänen vaimonsa.\n\n-- Hm, taitaa olla... Ikävä tosiaankin on! Olla nyt edes kortit, mutta\nmeitä ei ole kuin kolme...\n\nNikolai Petrovitsh kohautti olkapäitään ja kulmiaan rypistellen lausui\nseuraavat sanat:\n\n-- Korttipeli on Schopenhauerin mukaan kaikkien ajatusten vararikko.\n\n-- Sepä oli viisaasti sanottu! -- ihmetteli Matvei Jegorovitsh. --\nAjatusten vararikko, vai miten se oli... Jaa-a! Kuka se muka olikaan?\n\n-- Schopenhauer, saksalainen filosoofi.\n\n-- Fi-ilosoofi? Mm...\n\n-- Mitäs ne filosoofit sitte... ne taitaa olla yliopistoissa? -- uteli\nasemapäällikön vaimo.\n\n-- N-niin, tavallaan... Ei se ole mikään virka-arvo, vaan niin\nsanoakseni synnynnäinen taipumus. Filosoofi voi olla ken tahansa, jos\nhänellä vain on synnynnäistä taipumusta ajattelemaan ja etsimään alkua\nja loppua kaikessa. Tietysti on yliopistoissakin filosoofeja, mutta\nsaattaa niitä olla yhtähyvin muuallakin... esimerkiksi rautatien\nvirkamiehissä...\n\n-- Lie niillä hyvät tulot, jotka ovat yliopistoissa?\n\n-- Jos on hyväjärkinen...\n\n-- Ah, kun olisi tässä neljäs, niin olisi aika soma pistää skruuviksi!\n-- virkkoi Matvei Jegorovits syvään huoaten.\n\nJa keskustelu katkesi.\n\nLeivojen laulu kaikuu taivaalta, poppeleissa hyppii oksalta oksalle\npikkulintuja hiljaa sirkuttaen. Huoneesta kuuluu lapsen itku.\n\n-- Onko Arina siellä? -- kysäsee Matvei Jegorovitsh.\n\n-- Tietysti, -- vastaa vaimo.\n\n-- Omituinen akka se on tuo Arina; tarkastakaapas, Nikolai\nPetrovitsh...\n\n-- Omituisuus on banaalisuuden selvin merkki, sanoo Nikolai Petrovitsh\naivan kuin itsekseen ja ajattelevan näköisenä.\n\n-- Mitenkä? -- kysyy päällikkö elostuen.\n\nJa kun Nikolai Petrovitsh selvästi ja painavasti on toistanut sanat,\nsiristää hän hyvillä mielin silmiään. Mutta Sofja Ivanovna virkkaa\npainuneella äänellä:\n\n-- Hyvin te näytte muistavan, mitä olette lukenut, vaan minä unohdan jo\nseuraavana päivänä. En muista, vaikka tapa. Tässä eräänäkin päivänä\nluin jotain niin hauskaa ja jännittävää, mutta en muista sanaakaan.\n\nSe on tottumuksessa... selittää Nikolai Petrovitsh lyhyesti.\n\n-- Tämä viimeinen oli parempi kuin -- mikä se olikaan -- kuin\nSchopenhauer, -- sanoo Matvei Jegorovitsh hymyillen. Kaikki uusi\nnäyttää olevankin vanhaa.\n\n-- Ja päinvastoin, sillä eräs runoilija on sanonut: \"on säästäväinen\nelon viisaus -- vanhasta siinä ommellahan uus.\"\n\n-- Kehveli olkoon tuota miestä! Siltä tulee kuin turkinhihasta!\n\nMatvei Jegorovitsh nauraa hyvän aikaa, hänen vaimonsa hymyilee ja\nNikolai Petrovitsh on hyvillä mielin, jota hän turhaan koettaa salata.\n\n-- Kuka se onkaan sanonut siitä banaalisuudesta?\n\n-- Barjatinsky, eräs runoilija.\n\n-- Entä viimeisen?\n\n-- Fofanov, myöskin runoilija.\n\n-- Sukkelia miehiä! -- myöntää Matvei Jegorovitsh ja toistaa säkeet\ntyytyväisyydestä myhäillen.\n\nIkävä näyttää pitävän näitä ihmisiä leikkikalunaan. Hetkeksi heittää se\nheidät, mutta sitte taas tulee ja tarttuu uudelleen kiinni. Ja silloin\novat he vaiti ja puhkavat paahteissaan, jota tee enentää.\n\nAsemalla vallitsee hiljaisuus. Aro on yhtenä valomerenä.\n\n-- Niin, minä alotin äsken Arinasta, -- sanoo Matvei Jegorovitsh. --\nKummallinen nainen! On kuin puulla päähän lyöty, ei naura, ei laula,\npuhuu vähän... Mutta työt tekee hyvin ja hoitaa Ljoljaa ihmeteltävän\nhuolellisesti...\n\nHän puhuu hiljaa, ettei Arina ikkunan kautta kuulisi, sillä hän tietää,\nettei palvelijoita sovi näiden kuullen kiittää. Vaimo keskeyttää hänet\nmerkitsevästi naamaillen:\n\n-- Anna olla... et sinä kaikkea hänestä tiedä.\n\n    Ma orja lemmen oon\n    Ja siksi taisteloon\n    Mun täytyy väsyä,\n    Oi, demon väkevä!\n\nhyräilee Nikolai Petrovitsh ja rummuttaa sormillaan tahtia. Hän\nmyhäilee.\n\n-- Mitä? Hän... te valehtelette kumpikin! Matvei Jegorovitsh remahti\nnauramaan, että posket tärisivät ja otsalta herneili hiki.\n\n-- Se ei ole ollenkaan naurun asia! -- huomauttaa hänen vaimonsa. --\nEnsiksikin hänellä on lapsi hoidettavana eikä mikään demon ja\ntoisekseen katsoppas leipää! Hapanta ja palanutta.\n\n-- Jaa-a, leipä on tosiaankin huonoa, täytyy nuhdella... Mutta,\njumaliste, enpä olisi osannut uskoa! Lempo vieköön! Vaan kukas se\ntoinen olisi... Lukashka? Kyllä minä sen marakatin opetan! Vai olisiko\nJagodka... Aa, pallinaama!\n\n-- Gomosov... -- vastaa Nikolai Petrovitsh lyhyesti.\n\n-- Jokohan! Katsoppas sitä hiljaista jäärää... Oo-o! Ettehän vain\nomianne...\n\nMatvei Jegorovitsh innostuu tavattomasti tästä hauskasta jutusta.\nVuoroin hän nauraa, että silmät vettyy, vuoroin sanoo tosissaan, että\nrakastuneita on ankarasti nuhdeltava, sitten kuvittelee mielessään\nnäiden helliä keskusteluja ja taas nauraa röhöttää.\n\nViimein valtaa asia hänet kokonaan. Silloin Nikolai Petrovitsh muuttuu\nankaran näköiseksi ja Sofja Ivanovna sättii miestään.\n\n-- Lemmot! Kyllä minä niille kestit laitan! Mainion hupaista! --\nlaskettelee Matvei Jegorovitsh.\n\nSamassa ilmestyy Luka ja ilmoittaa:\n\n-- Telekrahvi naputtaa.\n\n-- Tulen. Soita 42:n tulo.\n\nKohta lähtee päällikkö apulaisineen asemalle. Luka soittaa kelloa.\nNikolai Petrovitsh istuutuu koneen ääreen ja kysyy seuraavalta\nasemalta: voinko lähettää junan n:o 42. Päällikkö kävelee edestakasin\nhuoneessa ja puhuu hymyillen:\n\n-- Pitää niille lystit näyttää... mitäs sitä ajan ratoksi, saa toki\nvähän nauraa...\n\n-- Sopii, -- myöntää Nikolai Petrovitsh koneeseen naputtaen.\n\nHän tietää, että filosoofin on ilmaistava ajatuksensa lyhyesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPian saivatkin he nauraa.\n\nKerran eräänä yönä meni Gomosov Arinan luo kellariin, jonne tämä\npäällikön vaimon luvalla oli laittanut vuoteen keskelle kaikellaista\nrojua. Täällä oli kosteaa ja viileää ja särkyneet tuolit, tynnyrit ja\nlaudat näyttivät pimeässä kummituksilta. Ja kun Arina oli täällä yksin,\npelkäsi hän niin, ettei voinut nukkua, vaan silmät auki venyen\nselällään olilla höpisi myötäänsä rukouksia.\n\nGomosov tuli kellariin. Kauan aikaa hän käpelehti Arinan kanssa ääneti,\nvaan sitte nukkui. Arina herätti hänet kuitenkin kohta:\n\n-- Timofei Petrovitsh!\n\n-- No? -- kysäsi Gomosov unimielin.\n\n-- Lukon takana ollaan...\n\n-- Mitenkä niin? -- kysyi Gomosov pystyyn kavahtaen.\n\n-- Kuka lie ollut ja lukinnut...\n\n-- Valehtelet, -- virkkoi Gomosov vihaisesti ja säikähtyneenä tyrkäten\nArinan luotaan.\n\n-- Katso itse, -- sanoi Arina nöyrästi.\n\n-- Gomosov kavahti pystyyn ja kompuroi ovelle, jota potkaisi ja sanoi:\n\n-- Se on sotamies...\n\nOven takaa kuului ilkkuvaa hohotusta.\n\n-- Laske! -- virkkoi Gomosov lujasti.\n\n-- Mitä? -- kuului sotamiehen ääni.\n\n-- Laskehan...\n\n-- Aamulla lasketaan, -- vastasi sotamies ja läksi menemään.\n\n-- Pitää mennä vahtiin, riiviö! -- huudahti Gomosov vihaisesti ja\nrukoilevasti.\n\n-- Kyllä minä vahdin, -- istu siellä...\n\nJa sotamies meni.\n\n-- Koira! murahti vaihdemies tuskallisesti. -- Maltahan, et sinä minua\ntänne kytke. Entä asemapäällikkö... mitäs hänelle... mitäs hänelle\nsanot? Kysyy, missä Gomosov on ja silloin saat vastata...\n\n-- Mene ja tiedä, ettei asemapäällikkö olekin itse käskenyt, -- virkkoi\nArina hiljaa ja toivottomalla äänellä.\n\n-- Asemapäällikkö? -- säikähti Gomosov. -- Mitä hyötyä siitä hänelle?\n-- Ja hetken vaiettuaan hän ärjäsi: -- valehtelet!\n\nArina huokasi raskaasti.\n\n-- Mikä nyt perii? -- kysyi Gomosov istuutuen tynnyrin laidalle\npihtipieleen. -- On häpeää minulle kerraksi... ja kaikki on sinun\nsyytäsi, mokoma heittiö!\n\nHän heristi nyrkkiä sinne päin, missä Arina ääneti istui. Vaan Arina\noli vaiti.\n\nHeidät ympäröi kostea pimeys, jossa lemusi hapankaalin ja homeen katku\nsekä vielä jotain, joka kutkutti sieraimia. Oven raoista tirkisteli\nsisään kuu. Vähän matkan päässä puhki veturi lähtöä tehden.\n\n-- Mitä murjotat siellä, luntus? -- alkoi Gomosov äkäisesti ja\nhalveksivasti. -- Mitä minä nyt teen? Tekee tepposet ja vielä\nmurjottaa... Sanotko, heittiö, mitä on tehtävä tahi...! Mihin joudun\nhäpeältä? Kapineeseen minä puutuinkin...\n\n-- Anna anteeksi, -- sanoi Arina hiljaa.\n\n-- Anteeksi...\n\n-- Jospa eivät suutukaan...\n\n-- Ei se minua liikuta. Sinulle antavat anteeksi, mutta minä se häpeän\nkärsin. Minulle nauretaan...\n\nHetken vaijettuaan alkoi hän uudelleen manata ja sättiä. Ja aika kului\ntuskallisen hitaasti... Viimein sanoi nainen vapisevin äänin:\n\n-- Anna sinä minulle anteeksi, Timotei Petrovitsh.\n\n-- Annan korvillesi anteeksi! -- ärjäsi tämä.\n\nJa taas syntyi äänettömyys, synkkä, masentava, täynnä tylsää kipua ja\nahdistusta.\n\n-- Hyvä Jumala! Ei päiväkään vielä sarasta, ruikutti Arina väräjävin\näänin.\n\n-- Suusi kiini tahi minä näytän päivän! -- uhkaili Gomosov ja alkoi\nuudelleen purkaa manauksia. Sitte seurasi jälleen synkkä äänettömyys.\nJa hetkien tylyys yhä kasvoi ja oli kuin olisi joka tuokio viivyttänyt\nmenoaan nauttiakseen kummankin häpeällisen raskaasta kohtalosta.\nGomosov torkahti hetkeksi, vaan heräsi, kun lähellä kellaria kiekahti\nkukko.\n\n-- Nukutko, velho? -- murahti Gomosov.\n\n-- En, vastasi Arina raskaasti huoaten.\n\n-- Sitä vielä olisi puuttunut...\n\n-- Timotei Petrovitsh, -- älähti nainen melkein ujeltaen, -- älä\ntuskaile minulle... Sääli minua! Jumalan nimessä pyydän, sääli toki\nvähän... Poloinenhan olen, yksin onneton maailmassa. Ja sinä... sinä...\n\n-- Ole uikuttamattasi! -- keskeytti Gomosov hänet tylysti ja hieman,\npehmentyneenä naisen ruikutuksesta.\n\n-- Suu kiinni, jos tässä kerran on kärsiä sallittu...\n\nJa taas odottivat he ääneti, mitä seuraava hetki toisi mukanaan. Jopa\nviimein oven halkeamista kurkisti auringon ensi säteitä. Kellarin luona\nkuului askeleita. Joku lähestyi ovea, seisattui ja poistui.\n\n-- Kiusanhenget! -- voihkasi Gomosov syläisten.\n\nTaasen äänettömyys, jännittävä, pitkä.\n\n-- Herra... armahtakoon... huokaili Arina.\n\nJoku varovasti hiipii kellarille... Lukko kahisee ja kuuluu\nasemapäällikön ankara ääni:\n\n-- Gomosov! Ota Arinaa kädestä ja astu ulos, nopeaan!\n\n-- Joudu! -- sanoi Gomosov puoliääneen. Arina tuli ja pysähtyi pää\nkumarassa hänen rinnalleen.\n\nAukeni ovi, heidän edessään seisoi päällikkö, joka syvään kumartaen\nvirkkoi:\n\n-- Onnittelen avioliittonne johdosta! Tehkää hyvin, käykää esiin.\nPillit soimaan!\n\nGomosov astui kynnyksen yli ja pysähtyi typertyneenä korviavihlovasta,\npäättömästä melusta. Oven luona oli Luka, Jagodka ja Nikolai\nPetrovitsh.\n\nLuka peitoi nyrkillään ämpärin pohjaan ja kirkui kimeällä äänellä;\nsotamies vingutteli sarvipilliä, Nikolai Petrovitsh huitoi käsillään ja\nposket pullollaan puhalsi kuin torvella:\n\n-- Pum, pum! Pum-pum-pum!\n\nÄmpäri kumisi, sarvipilli vinkui ja ujelsi. Matvei Jegorovitsh nauroi\nkatketakseen, samoin apulainenkin nähdessään Gomosovin seisovan\nhämillään, kasvot harmaana ja huulet vavisten. Hänen takanaan seisoi\nArina kuin kivettyneenä ja pää rintaa vasten painuneena.\n\n    \"Timotei ja Arina\n    Ovat tässä parina...\"\n\nhoilotti Luka täyttä kurkkua ja vääristeli naamaansa Gomosovin nenän\nalla. Sotamies vingutti pilliään, minkä jaksoi aivan hänen korvaansa.\n\n-- No, alkakaa mennä... ota kädestä kiinni! huusi päällikkö nauruun\nmenehtymäisillään. Aseman rapuilla istui hänen vaimonsa ruumistaan\nheiluttaen puoleen ja toiseen ja huusi tukahtumaisillaan:\n\n-- Motja... riittää... ah, läkähdyn!\n\nVaan meteli jatkui.\n\n-- Eläköön nuori pari! -- komensi Matvei Petrovitsh, kun Gomosov läksi\nliikkeelle. Ja kaikki neljä päästivät räikeän äläkän.\n\nArina kulki Gomosovin perästä pää pystyssä, suu auki ja kädet sivuilla\nriippuen. Tylsät silmät katselivat eteenpäin, mutta tuskin mitään\nnähden.\n\n-- Motja, käske suutelemaan, ha, ha, haa!\n\nRaakaa melua jatkui vielä hyvän aikaa. Viimein poikkesi Gomosov\nasemarakennuksen taa. Arina jäi pihalle kiusaajiensa käsiin, jotka\nhuusivat, kirkuivat hänen korviinsa ja hyppivät ympärillä hillittömän\nriemun pyörteessä kuin mielettömät. Arina seisoi keskellä jäykin\nkasvoin, avuttomana, likaisena, sääliä herättävänä...\n\n-- Aviomies pötki tiehensä eikä ottanut vaimoaan! -- huusi Matvei\nJegorovitsh vaimolleen ja nauroi pakahtuakseen.\n\nArina käänsi hänelle päänsä ja läksi menemään arolle päin naurun,\nkirkunan ja melun seuratessa takana.\n\n-- Riittää, antakaa olla! -- huusi Sofja Ivanovna. Ruuanlaittoon pitää\njoutua!\n\nVaan Arina kulki arolle, sinne mistä kaukaa siinsi viljapeltojen\nkeltainen lakeus. Hiljaa kulki hän kuin syviin mietteisiin vaipuneena.\n\n-- Miten, miten se oli? -- kyseli Matvei Jegorovitsh jälestäpäin\nvehkeen osanottajilta, kun nämä toisilleen selittivät yksityiskohtia\nArinan ja Gomosovin käytöksestä. Ja kaikki nauraa röhöttivät. Vaan\nNikolai Petrovitshin mielestä asian ansaitsi muistaa viisaalla\nmietelmällä.\n\n    \"On nauraminen paikallaan\n    Jos hassulle vain nauretaan...\"\n\nsanoi hän Sofja Ivanovnalle, mutta lisäsi rajoittavasti:\n\n-- Paljo nauraminen on kuitenkin vahingollista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä päivänä naurettiin asemalla paljon, mutta syötiin vähän, sillä\nArinaa ei kuulunut ruokaa valmistamaan. Sen sai laittaa päällikön vaimo\nitse. Kehno ateria ei kuitenkaan vienyt hyvää mielialaa. Gomosovia ei\nnäkynyt liikkeellä ennen hänen vahtivuoroaan, mutta kun hän sitte\nilmestyi näkyviin, sai hän kutsun asemapäällikön konttoriin, missä\nNikolai Petrovitsh Lukan ja Matvei Jegorovitshin nauraessa, alkoi\nkysellä Gomosovista, miten tämä oli \"armastellut\" kaunotartaan.\n\n-- Omituisuuteensa nähden se oli ensimäisen numeron syntiinlankeemus,\n-- sanoi Nikolai Petrovitsh asemapäällikölle.\n\n-- Syntiinlankeemus se oli, -- säesti juro vaihdemies jäykästi\nhymähtäen. Hän käsitti, että jos hän osaa kertoa asiasta ivallisesti,\nniin hänelle nauretaan sen vähemmän. Ja hän kertoi:\n\n-- Alussa, se ei muuta kuin katsoa naljaili minuun...\n\n-- Katsoa naljaili?! Ha, ha, haa! Nikolai Petrovitsh, kykenettekö\nkuvittelemaan, miltä näyttää kun semmoinen naamarustinki naljailee?\nMainiota!\n\n-- Siinä se sitte yhä naljaili, vaan minä en ollut niissä mielissäkään,\najattelin vain: pelitse, mitä pelitset! Ottaa sitte ja sanoo kerran,\nettä tahdotko muka, niin ompelen sinulle paitoja!\n\n-- Mutta \"ei ompelussa ollut vetovoima\", -- huomautti Nikolai\nPetrovitsh ja lisäsi asemapäällikölle selittäen: -- ne ovat Nekrasovin\nsanat hänen runoelmastaan \"Narjadnaja i ubogaja\" [\"Koreapukuinen ja\nrepaleinen\"]... Jatka, Timotei!\n\nJa Timotei jatkoi kertomistaan, ensin vähän itseään pakottaen, vaan\nsitte yltyi laskettelemaan valheita, sillä hän huomasi, että valhe\nhäntä auttoi.\n\nVaan hän, josta Gomosov kertoi, virui arolla. Syvälle ruispeltoon oli\nhän painunut. Raskaasti laskeutui hän täällä pitkälleen ja kauan makasi\nmaassa hievahtamatta. Mutta kun aurinko oli paahtanut selkää niin\nkovasti, ettei hän enää sietänyt säteiden polttavaa paahdetta, kääntyi\nhän selälleen ja peitti silmänsä, ettei olisi nähnyt taivasta, sillä\nsen kirkkaus oli liian häikäisevä eikä aurinkoa sen syvyydessä.\n\nJa rukiin tähkät ja korret kahisivat oudosti tämän häpeän musertaman\nnaisen ympärillä ja lukemattomat sirkat sikattivat huolestuneina ja\ntaukoamatta. Oli tukahduttavan kuuma. Hän koetti muistella rukouksiaan,\nvaan ei voinut -- silmissä kihisi hurjaa vauhtia irvisteleviä naamoja,\nkorvissa humisi räikeä vinkuna. Ja tästä sekä paahteesta poltti ja\nahdisti rintaa kovasti ja hän aukaisi röijynsä ja paljasti rintansa\nauringon säteille mahdollisesti luullen että se helpottuisi. Ja sillä\naikaa kun päivä poltti hänen pintaansa, rintaa repi tunne, joka oli\nkivun kaltainen ja vihlova kulu poltinraudan jälki.\n\n-- Herra... armahtakoon...\n\nMutta vastaukseksi kahisivat vain korret ja huolestunut sirkkojen laulu\nkaikui lakkaamatta. Hän nosti päätään aaltoavasta pellosta, näki\nkullanmoisia viljavainioita silmänkantamattomiin, näki pumppuhuoneen\nmustan savutorven ja asemarakennuksen katot. Ei mitään muuta ollut\näärettömällä tasangolla, jonka yllä kaartui sininen taivaanlaki. Ja\nArinasta tuntui, että hän on yksin maailmassa, onneton, hyljätty,\npolettu, on sen keskipisteessä eikä kukaan tule koskaan jakamaan\nraskasta yksinäisyyttä hänen kanssaan, ei kukaan, ei koskaan...\n\nIllalla hän kuuli huutoja:\n\n-- Arina-a! Arishka, heittiö...\n\nToinen oli Lukan, toinen sotamiehen ääni. Hän halusi kuulla\nkolmannenkin, mutta se ei häntä kutsunut ja silloin virtasi hänen\nsilmistään kuumia kyyneleitä, niitä vuosi paljo ja ne tulvivat\nahavoittuneilta kasvoilta rinnoille. Hän itki katkerasti ja riuhtoi\nrintaansa kuivaa, lämmintä maata vasten, että olisi lauhtunut poltto,\njoka siellä kiihtyi kiihtymistään. Ja hän itki ja oli ääneti eikä\nuskaltanut voihkia aivan kuin peläten, että joku sen kuulisi ja\nkieltäisi hänet itkemästä.\n\nKun lankesivat yön varjot maahan, hän nousi ylös ja läksi hiljaa\nastelemaan asemalle.\n\nTänne saavuttuaan hän nojausi selin kellarin seinää vasten. Seisoi\nsiinä kauan ja katseli arolle. Tavarajunia tuli ja meni. Hän kuuli,\nmiten sotamies kertoi konduktööreille hänestä ja ne nauroivat. Ja yö\nuinui hiljaa ympärillä, paistoi kuu... Naurun kantoi kaiku kauas\nautiolle arolle.\n\n-- Jumala, armahda minua, -- huokaili nainen. Mutta eivät huojentaneet\nhuokaukset sydäntä jäytävää tuskaa...\n\nAamupuolella yötä hän nousi asemahuoneen ylisille ja hirttäytyi siellä\nnuoraan, jolle hän ennen oli levittänyt vaatteita kuivamaan.\n\nKahden päivän kuluttua löydettiin hänet ruumiin hajusta. Alussa kaikki\npelästyivät, sitte ruvettiin harkitsemaan, ken oli syyllinen. Nikolai\nPetrovitsh näytti toteen kumoamattomasti, että se oli Gomosov. Siitä\ntämä sai päälliköltä selkäänsä ja ankaran käskyn pysyä vaiti.\n\nTuli sitte viranomaisia, jotka pitivät tutkinnon. Siinä ilmeni, että\nArina oli sairastanut synkkämielisyyttä. Ratamestarin työmiehet saivat\nviedä ruumiin arolle haudattavaksi. Kun tämä oli tehty, vallitsi\nasemalla entinen järjestys ja rauha.\n\nJa taas palasi sen asukkaille entinen elämä, palasi hermostuttava\nikävä, toimettomuuden ja kuumuuden auhto velttous.\n\n... Vaan kun talvella riehuvat arolla ulvovat myrskyt, jotka syytävät\nlunta asemalle ja öisin valittavat sen ympärillä, silloin on asukkaiden\ntäällä vieläkin ikävämpi...\n\n\n\n\nTOVERUKSET\n\n\nToista sanottiin Harajalaksi, toista Hinteräksi. Kumpikin oli\nammatiltaan varas.\n\nHe asuivat kaupungin laidassa, eräässä omituisen alavan notkon\nmonista hökkeleistä, joka oli kyhätty kokoon savesta ja lahoista\npuunkappaleista. Pikemmin olisi sitä luullut soraläjäksi kuin\nihmisasunnoksi. Varastelemassa kävivät toverukset kaupungin\nlähikylissä, sillä kaupungissa oli ominluvin ottaminen hankalaa ja\nlähimmiltä naapureilta ei ollut mitä ottaa.\n\nToverukset olivat varovaisia ja vähään tyytyviä. Jos he saivat\nnäpistetyksi vaatepalan, kirveen, kanan tai paidan, niin eivät he enään\npitkään aikaan käyneet samassa kylässä. Mutta vaikka he menettelivätkin\nnäin viisaasti, tunsi kylien väki heidät hyvin ja ukot uhkailivat\npieksää heidät hengiltä, jos tapaisivat jäliltä. Jälille ei kuitenkaan\npäästy ja toverukset saivat pitää henkensä, vaikka kuulivat ukkojen\nuhkauksia kuudetta vuotta.\n\nHarajalka oli neljänkymmenen vaiheilla, kookas, kumaraharteinen ja\nlaiha kuin ranko. Hän kulki aina pää painuksissa, pitkät kädet selän\ntakana, hätäilemättä ja raskaasti. Silmät vilhuivat aina joka taholle.\nTukka oli ajettu, parta niinikään. Tuuheat viikset peittivät suun ja\ntekivät hänet synkännäköiseksi. Vasen jalka oli katkennut tai\nnyrjähtänyt, ja parannuttuaan se oli käynyt toista pitemmäksi.\nKulkiessa koikkui se omituisesti eteenpäin, josta syystä hän myöskin\noli saanut lisänimensä.\n\nHinterä oli noin viittä vuotta vanhempi toveriaan, pienempi kasvultaan\nja leveämpi harteiltaan. Hän ryki myötäänsä ja hänen kasvonsa, jotka\nolivat melkein yhtenä mustan- ja harmaansekaisena partana, olivat\nsairaloisen kellertävät. Silmät, suuret ja mustat, ilmaisivat aina\nystävällisyyttä ja syyllisyyttä. Kulkiessaan oli hänellä tapana pitää\nhuulet supussa ja viheltää hiljaa jotain laulua, surullisen\nyksitoikkoista ja aina samaa. Harteilla roikkui kirjavilla tilkuilla\npaikattu nutuntapainen. Harajalka kulki aina pitkässä kauhtanassa,\njonka hän vyötti mahan alta.\n\nHinterä oli ennen ollut talonpoika, hänen toverinsa taas oli lukkarin\npoika, palvellut lakeijana ja marköörinä. He liikkuivat aina yhdessä ja\ntalonpojat puhelivat heidät nähtyään:\n\n-- Taas ovat toverukset liikkeellä! Silmät auki!\n\n-- Hirtehiset!\n\n-- Ei tuonikaan korjaa heittiöitä!\n\nMutta toverukset luikkivat vain jotain kylätietä pitkin, kurkistelivat\nsalavihkaa ympärilleen ja karttoivat näkyviin tulemista. Hinterä ryki\nrykimistään ja vihelteli lauluaan ja hänen toverinsa jalka koikkelehti\nilmassa kuin irtautumaisillaan ja pyrkien syrjäytymään vaaralliselta\npolulta. Tahi lojuivat he jossain ruispellossa metsänpalteella ja\npuhelivat hiljaa, miten saisi jotain siepatuksi nälän sammuttamiseksi.\n\nTalvisaikaan susillakin, jotka paremmin kykenevät taistelemaan\nelämisensä edestä kuin nämä ystävykset, on hankalaa tulla toimeen.\nNälkäisinä ja vihasina jolkkivat ne asutuissa seuduissa ja vaikka niitä\ntapetaan, pelätään niitä kuitenkin, sillä niillä on kynnet ja hampaat,\njoilla puolustautuvat ja varsinkin on niiden sydän lauhtumaton.\nViimemainittu on erittäin tärkeää, koska voitto olemassaolon\ntaistelussa riippuu siitä, että ihmisellä on joko paljon älyä tahi\npedon sydän.\n\nTalvisin oli toverusten huonoa tulla toimeen. Hyvin usein oli kummankin\npakko lähteä kaupungin kaduille kerjäämään. Aniharvoin onnistui\nvarastaa. Kylillä kuleksiminen ei oikein käynyt päinsä, sillä oli kylmä\nja lumeen jäivät jälet ja sitäpaitsi oli se hyödytöntä, koska kaikki\noli lukkojen ja lumen takana. Paljon vaivaa kului talvella turhiin\nnälkää vastaan taistellessa eikä luultavasti kukaan odottanut kevättä\nniin ahneesti kuin he...\n\nJa viimein tuleekin kevät. Nälästä vähiin henkiin nääntyneet toverukset\nkompuroivat notkostaan, katselevat mielihyvin ketoja, joilta lumi sulaa\nnopeaan, joilla ouruvedet virtaavat, ja lammikot kimaltelevat kuin\npeilit ja purot rattoisasti sorajavat. Aurinko valoi maahan lämmintä\nsuopeuttaan ja toverukset lämmittelivät sen säteissä tuumiskellen,\nmiten maanpinta nopeaan kuivaa ja miten he vihdoinkin pääsevät kylille\n\"ammuskelemaan\". Usein Hinterä, joka sairasti unettomuutta, herätti\ntoverinsa varhain aamulla ja ilmoitti mielissään:\n\n-- Hoi, ylös! Peltovarikset ovat tulleet!\n\n-- Joko?\n\n-- Jumaliste, etkö kuule rääkkymistä?\n\nJa tuon tuostakin he tulivat hökkelistään ulos ja katselivat pitkät\najat, miten nuo mustat kevään ennustajat uutterasti rakentivat uusia\npesiä ja korjailivat vanhoja sekä täyttivät ilman kovalla\nrääkynnällä...\n\n-- Kohta ne ilmestyvät leivotkin, puheli Hinterä ja alotteli paikkailla\nvanhaa puolilahoa linnun-pyytöverkkoa.\n\nJonkun ajan kuluttua ilmestyi leivoja. Silloin toverukset menivät\nkedolle, virittivät verkkoja, harppailivat sinne tänne märkinä ja\nlikaisina ja pyydystelivät lintuja, joita sitte kaupungissa möivät.\nSitte alkoi nousta maasta nokkosia, joita he poimivat ja kulettivat\nvihannesten kauppiaille. Jokainen kevätpäivä toi tullessaan jotain\nuutta, josta vähin ansaitsi. He osasivat kaikkea käyttää hyväkseen;\npajunvarpoja, suolaheinää, marjoja, sieniä j.n.e. Jos sotamiehet\nkävivät ampumassa, menivät toverukset ampumisen päätyttyä perkaamaan\nvalleista luotia, joita sitten möivät kahteentoista kopekkaan naulan.\nNämä toimet, joskaan eivät antaneet heidän kuolla nälkään, hyvin\nharvoin kuitenkaan sallivat heidän kokea kylläisyyden tunnetta, tuota\nmahantäyden suloista tunnetta, joka valtaa ihmisen rehellisen aterian\njälkeen.\n\nKerran huhtikuussa, jolloin puut vasta ovat nupulla ja metsissä seisoo\nsinervä auer, mutta kedot ovat haaleassa vihreässä, kulkivat toverukset\nmaantietä pitkin, kulkivat ja sauhuttelivat paperista käärimiään\nmahorkkatöllöjä.\n\n-- Yhä se on yltymään päin tuo sinun yskäsi, huomautti Harajalka\nlevollisesti toverilleen.\n\n-- Olkoon... lähtee se, kun aurinko pääsee hyvästi porottelemaan...\n\n-- Mm... Maksaisi pistäytyä joskus sairashuoneella.\n\n-- Ei toimita. Kun on kuollakseen, niin kuolee ilmankin.\n\n-- Onhan se sitäkin...\n\nHe kulkivat koivujen ohi, joiden oksista lankesi heihin koukeroisia\nvarjoja. Tiellä hyppi varpusia iloisesti sirkuttaen.\n\n-- Ei lähde sinulta kulkukaan entisekseen, -- virkkoi Harajalka.\n\n-- Niin, kun ahdistaa... -- selitti Hinterä. -- Ilma on raskasta,\nkosteaa, sitä on vaikea hengittää.\n\nJa hänen täytyi pysähtyä rykimään.\n\nHarajalka seisoi toverinsa sivulla, poltteli tupakkaa ja katsoi häneen\nvälinpitämättömän näköisenä. Hinterää puistatti rykiminen joka jäsentä\nmyöten ja hän hieroi rintaansa. Kasvot kävivät sinisiksi.\n\n-- Lujille otti henkitorvesta -- sanoi hän yskänpuuskan tauottua.\n\nHe jatkoivat matkaansa varpusia säikytellen.\n\n-- Nyt mennään Muhinaan päin... -- alkoi Harajalka viskattuaan\npaperossinsa ja syläistyään. -- Kierretään kylä kujitse... ehkä jotain\nsaamme. Sitte Sivtsovin lehdon halki Kusnetshihaan, sieltä pyöräytetään\nMarkovkaan ja kotiin...\n\n-- Kolmeenkymmeneen virstaan nousee matka, sanoi Hinterä.\n\n-- Kunhan ei ilman tarvitsisi taivaltaa.\n\nVasemmalle tietä oli metsä. Puut seisoivat tylyinä, elottomina.\nAlastomain oksien lomista ei näkynyt ainoatakaan hiirenkorvaa,\njoka olisi silmää viehättänyt. Metsänlaiteessa liikuskeli\npörhökorvainen, köyryselkäinen hevonen, jonka kupeet olivat paljaalla\nja kylkiluut pullistuneet niin selvästi näkyviin kuin tynnyrin vanteet.\nToverukset pysähtyivät taas ja katselivat kauan, miten se hitaasti\njalkojaan liikutellen turpa maassa ahneesti nyhti kellastuneita, kuivia\nkorsia keltaisilla, kuluneilla hampaillaan.\n\n-- Huonokas se on tuokin!... -- huomautti Hinterä.\n\n-- Heposeni, heposeni! -- väähätti Harajalka.\n\nHevonen katsahti häneen, puistaisi päätään ja ryhtyi uudelleen\njärsimään.\n\n-- Ei tule sinulle, -- virkkoi Hinterä.\n\n-- Mennään!... Jos sen tuon veisi tatarilaiselle, niin saisi seitsemän\nruplaa, -- sanoi Harajalka aivan kuin itsekseen.\n\n-- Ei saisi. Mitä se sillä?\n\n-- Entä nahka...\n\n-- Nahka? Ei lähde rievulla sitä.\n\n-- Aina siitä jotain annetaan...\n\n-- Ka, eihän se ihan ilmankaan.\n\nHarajalka vilkaisi toveriinsa ja sanoi seisattuen:\n\n-- N-no?\n\n-- Paljon olisi puuhaa... -- vastusteli Hinterä.\n\n-- Mitä puuhaa?\n\n-- Jälet näkyvät, maa on pehmeä ja märkä ja näkevät, minne on viety.\n\n-- Pannaan meidän töppöset koipiin...\n\n-- Saishan tuota...\n\n-- Hei vaan! Ajetaan metsään ja siellä notkossa odotellaan yötä...\nYöllä talutetaan pois ja viedään tatarilaiselle. Ei tästä ole kuin\nvirstaa kolmisen...\n\n-- Ka, jos häntä lähtisi, -- myöntyi Hinterä. -- Kun ei vaan kävisi\nohraisesti...\n\n-- Ole joutavoimatta! -- vakuutti Harajalka.\n\nKatseltuaan ympärilleen he poikkesivat tieltä metsään. Hevonen katsahti\nheihin, hirnahti, heilautti häntäänsä ja alkoi taas jyrsiä kulottunutta\nsänkeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlhaalla syvässä metsänotkossa oli hiljaista, kosteaa ja hämärää.\nÄänettömyyttä häiritsi puron sorina, yksitoikkoinen ja surullinen kuin\nvalittava ääni. Notkon jyrkiltä rinteiltä riipatti puiden paljaita\noksia alas. Siellä täällä pisti maasta esiin avuttomannäköinen juuri,\njonka kevätvesi oli huuhtonut paljaaksi. Metsä oli vielä kuollut. Illan\nhämy enensi sen värien elotonta yksitoikkoisuutta ja salaperäinen,\nunettava hiljaisuus täytti sen kalmiston jylhällä rauhalla.\n\nToverukset olivat istuneet tässä hiljaisuudessa ja kosteassa hämärässä\nhyvän aikaa. Rinteeltä vierineiden haavan runkojen väliin oli viritetty\nnuotio ja sen ääressä he kyyköttivät käsiään tulen päällä lämmitellen\nja heitellen oksia liekkeihin, kuitenkin niin varovasti, että tuli\npaloi tasaisesti ja savuamatta. Vähän matkaa heistä seisoi hevonen. He\nolivat pujottaneet sen turpaan Hinterän nutusta kiskaistun hihan ja\nsitoneet puuhun kiinni.\n\nHinterä kyykötti nuotion ääressä ajatuksissaan, tuijotti tuleen ja\nvihelteli lauluaan. Hänen toverinsa oli käynyt raksimassa kuvollisen\npajun varpoja, joista hän punoi koria. Molemmat olivat vaiti.\n\nPuron surunvoipa sävel ja kovaonnisen miehen hiljainen vihellys\nsulivat yhdeksi soinnuksi, joka valittaen kaikui ehtoisen metsän\näänettömyydessä. Toisinaan ratisivat liekkeihin viskatut oksat,\nratisivat ja sähähtivät aivan kuin osaaottavasti huokaillen säälistä,\njota ne tunsivat paljoa jäytävämpää ja tuskallisempaa elämää kohtaan,\nkuin mitä heidän kuolemansa tulessa oli.\n\n-- Joko kohta lähdetään? -- kysyi Hinterä.\n\n-- On vielä aikaista... kunhan pimenee kokonaan, -- vastasi Harajalka\npäätään työstä nostamatta.\n\nHinterä huokasi ja alkoi yskiä.\n\n-- Vilustaako? -- kysyi hänen toverinsa pitkän äänettömyyden jälkeen.\n\n-- Ei... on niin outo ikävä...\n\n-- Vai niin! -- murahti Harajalka päätään letkauttaen.\n\n-- Kuristelee sydämestä...\n\n-- Sehän se tauti...\n\n-- Se tuo lie... voi olla muukin...\n\nHarajalka oli hetken vaiti ja sanoi sitte:\n\n-- Ole ajattelematta...\n\n-- Mitä ajattelematta?\n\n-- Kaikkea...\n\n-- Ei sitä voi olla, -- virkkoi Hinterä elostuen. -- Kun katselen tuota\n-- hän viittasi kädellään hevoseen päin -- niin muistuu mieleeni, että\noli se minullakin tuollainen hörökorva... Vaikka se on vaan takkukarva,\non se siltä isännän oikea käsi. Oli minulla yhteen aikaan parikin...\ntiesi silloin missä työtä tehtiin!\n\n-- Paljoko sait tehdyksi? -- kysäsi Harajalka kylmästi ja kuivasti. --\nÄlä murise enää, ei se auta.\n\nMitään virkkaamatta Hinterä heitti nuotioon kimpun pieneksi palottuja\nrisuja ja ryhtyi katselemaan, miten säkenet lentelivät ylös ja\nsammuivat kosteassa ilmassa. Hänen silmänsä liikkuivat nopeaan ja\nkasvoilla vaelsi nopeita varjoja. Sitte hän käänsi päänsä hevoseen\npäin, jota tarkasteli kauan.\n\nSe seisoi hievahtamatta kuin naulittu. Sen muodottomaksi turottu pää\noli riipuksissa.\n\n-- Miettiä pitää lyhyesti, -- virkkoi Harajalka tylysti ja nuhtelevalla\näänellä. -- Me elämme kädestä kärsään. Kun on ruokaa, on hyvä, kun ei\nole, niin kidu ja kärsi eikä siinä sen enemmät auta... Vaan kun sinä\nalat selitellä, ei jaksa kuunnella. Tautihan se ajaa kaikkea päähäsi...\n\n-- Tauti se mahtaa ajaa... -- myönsi Hinterä hiljaa ja lisäsi hetken\nvaijettuaan:\n\n-- Tahi heikko sydän...\n\n-- Taudista sekin... -- selitti Harajalka kategoorisesti.\n\nHän puri hampain varvun poikki, viuhautti sitä ilmassa ja sanoi:\n\n-- Terveellä ihmisellä, kuten minulla, ei ole mitään tuommoista.\n\nHevonen muuttelihe jalalta toiselle. Raksahti jossain oksa. Puroon\nvierähti multakokkare ja pulskahtaessaan viritti uusia ääniä sen\nhiljaiseen solinaan. Sitte pyrähti jostain pari lintua, jotka\nlevottomasti tirskuttaen lensivät notkon uomaa pitkin. Hinterä katseli\nniiden menoa ja sanoi hiljaa:\n\n-- Mitä tirskuttajia ne nuo olivat? Ei ainakaan kottaraisilla ole\nmetsissä mitään tekemistä, ne pysyttelevät asuntojen luona. Tilhiä ne\nvarmaankin... mitäs ne muut täällä...\n\n-- Entä käpylinnut? sanoi Harajalka.\n\n-- Ei ole vielä käpylinnun aika ja toisekseen pesii se petäjämetsissä\neikä tule tämmöiseen. Tilhiä ne olivat...\n\n-- Kun olivat, niin olivat!\n\n-- Ka, tietysti... -- myönsi Hinterä ja huokasi raskaasti.\n\nHarajalan käsissä työ sujui vauhdilla. Vasun pohja oli jo valmis ja\nlaidat meneillään. Hän katkoi varpuja veitsellä, puri hampain,\ntaivutteli niitä, punoi ja pyöritteli sormiensa välissä aina väliin\nsihkauttaen sieramiaan.\n\nHinterä katsoi väleensä häneen, väleensä hevoseen, joka oli kuin\nkivettynyt kumaraan, toisinaan taas taivaalle, jossa ei vielä tähtiä\nnäkynyt.\n\n-- Kyllä oukailee mies hevostaan, -- sanoi hän äkkiä omituisella\näänellä, -- kun ei sitä olekaan. Hakee, hakee eikä löydä.\n\nJa Hinterä levitti käsiään. Hänen kasvonsa olivat tylsät ja silmät\nräpyttivät niin nopeaan, kuin olisi hän katsonut johonkin hyvin\nhäikäisevään, joka äkkiä oli ilmestynyt hänen eteensä.\n\n-- Mitä sillä tarkoitat? -- kysyi Harajalka äkäisesti.\n\n-- Eipähän mitä... muistuu mieleeni eräs juttu, -- virkkoi Hinterä\nnöyrästi.\n\n-- Mikä juttu?\n\n-- Tässä tuonnoisena vuonna veivät niinikään hevosen... Mikoksi\nsanottiin, naapuri oli... pitkä mies, punakka...\n\n-- No?\n\n-- No, veivät vaan... Kesantopellolla oli syömässä ja sieltä hävisi.\nMikko kun näki, ettei ollutkaan hevosta, niin oikein maassa piehtaroi\nja ulvomalla ulvoi. Voi veikkonen, minkä äläkän tosiaan päästi\nsilloin... ja maahan retkahti kuin ammuttu.\n\n-- No?\n\n-- No... hyvän aikaa se intoili...\n\n-- Mitäs se sinua liikuttaa?\n\nHinterä siirsihe toverinsa luota etemmä tämän tuikean kysymyksen\njohdosta ja vastasi arasti:\n\n-- Ilmanhan minä vaan... johtui mieleen. Hevosettoman miehen ei tule\nmitään aikaan.\n\n-- Anna nyt jo olla kitasi kiinni, -- sanoi Harajalka uhkaavasti. --\nLorusi ovat järjettömiä. Naapuri, Mikko? Mitä ne sinulle kuuluvat?\n\n-- Sääli on, -- vastasi Hinterä olkapäitään kohauttaen.\n\n-- Sääli? Sääliikös meitä kuka...\n\n-- Kukapa se...\n\n-- No, ole sitte mankumatta... Kohta pitää lähteä.\n\nHinterä siirtyi nuotion ääreen, kohenteli sitä kepakolla ja\nvilkaistuaan toveriinsa sanoi hiljaisella, pyytävällä äänellä:\n\n-- Heitetään koko homma...\n\n-- Sinulla on niskoitteleva sisu! -- ärjäsi Harajalka.\n\n-- Jumaliste! -- vastasi toinen rukoilevasti ja hiljaa. -- Vaara voipi\nolla tarjona. Neljä virstaa on sitä hilattava ja mitäs, jos ei\ntatarilaiselle kelpaakaan?\n\n-- Se on minun asiani!\n\n-- Tee miten tahdot. Parasta olisi kuitenkin laskea menemään... antaisi\nhänen kuhjustella. Katso nyt mokomaa!\n\nHarajalka ei virkkanut mitään, sormet vain liikkuivat nopeammin.\n\n-- Ja paljoko siitä annettaisi, jos niikseen... jatkoi Hinterä hiljaa\nja itsepintaisesti. -- Nyt olisi muuten paras aika... pimeä tulee\ntuossa paikassa. Otettaisi ja mentäisi Dubenkaan, aina sieltä jotain\nkäteen käypää tipahtaa.\n\nHinterän yksitoikkoinen ääni yhtyi puron solinaan ja hiipi kaikuna\nnotkon syvänteessä sekä ärsytti Harajalkaa. Hän oli vaiti, puri\nhammasta ja katkoi varpuja vihoissaan.\n\n-- Naiset valkaisevat näihin aikoihin palttinoitaan...\n\nHevonen korskahti kumeasti ja alkoi liikkua. Hämärässä näytti se\nvieläkin rujommalta ja surkeammalta. Harajalka katsahti siihen ja\nsylkäsi nuotioon...\n\n-- Ja luontokin alkaa nyt elostua, hanhia kuhajaa suoperillä.\n\n-- Etkö sinä, piru, älyä lopettaa! -- kiljasi Harajalka äkäisesti.\n\n-- Jumaliste! Älä suutu, Stepan, minuun... Jääköön hiiteen...!\n\n-- Oletko saanut ruokatorveesi tänään mitään? tiuski Harajalka.\n\n-- E-en! -- vastasi Hinterä nolona ja vavahtaen toverinsa huudosta.\n\n-- Istu siinä sitte ja laho... vähät minä...\n\nHinterä katseli häneen ääneti. Tällä oli sylissä kimppu pajuja, joita\nhän punoi ja palmikoi vihasta puhkien. Nuotiosta lankesi heijastus\nhänen kasvoilleen, jotka olivat punaiset ja äkäiset.\n\nHinterä käänsi päänsä pois ja huokasi raskaasti.\n\n-- Tee, miten tahdot, viis minä siitä, -- sähisi Harajalka\nsydämystyneenä. Hinterä kyyristihe käppyrään ja rupesi rykimään. Sitte\nhän raskaasti hengittäen sanoi:\n\n-- Enhän minä muuta, kuin että se on vaarallista...\n\n-- Olkoon! -- kiljasi taas Harajalka.\n\nHän kokosi pajut kainaloonsa, heitti keskentekoisen vasun olkapäälleen\nja nousi pystyyn.\n\nHinterä nousi myöskin, katsahti toveriinsa ja läksi verkin askelin\nhevosta kohti.\n\n-- Heposeni...! Jiessiunaamaan... älä pelkää! -- kuului notkosta hänen\nontto äänensä.\n\nHarajalka katseli hevosen luona puuhailevaa toveriansa. Juron varkaan\nviikset vavahtelivat.\n\n-- Joudutko siitä! -- sanoi hän liikkeelle lähtien.\n\n-- Joudun, -- vastasi Hinterä.\n\nJa pensaiden lomitse pujotteleimalla he ääneti astelivat pitkin notkoa\nyön pimeydessä, joka sen oli täyttänyt ääriään myöten.\n\nHevonen läksi heidän perässään.\n\nSitte kuului heidän takantaan veden pulskahdus, joka ehkäisi puron\nsolinan.\n\n-- Öh, kötys... puroon harppasit... -- sanoi Hinterä.\n\nHarajalka sihisti nenäänsä vihaisesti eikä virkkanut mitään.\n\nNotkon pimeydessä ja tylyssä äänettömyydessä kuului pensaiden hiljaista\nkahinaa, joka verkkaan häipyi kauemma ja kauemma siltä kohden, missä\nnuotion hehkuva hiilos punotti tuijottaen kuin jättiläisen silmä\nilkeänä ja ilkkuvana...\n\nNousi kuu.\n\nSen haaveellinen loiste täytti notkon autereisella hämärällä. Tämän\njohdosta metsä näytti sakeammalta, vaan sen hiljaisuus oli\ntäydellisempi ja kaameampi. Kuun hopeoimat koivujen valkeat oksat\nnäyttivät tammien, jalavien ja viidakon tummaa taustaa vasten\nvahakynttilöiltä.\n\nÄäneti astuivat toverukset notkon pohjaa. Kulkeminen oli vaivaloista,\nsillä jalkoja vuoroin livetti, vuoroin upotti syvään lokaan. Hinterä\nhengitti läähättäen ja hänen rintansa vinkui, kähisi ja rutisi kuin\nolisi sinne ollut kytkettynä uusi, kauan puhdistamatta ollut\nseinäkello. Harajalka kulki edellä. Hänen kookkaan ja suoran vartalonsa\nvarjo peitti Hinterän kokonaan. Viimemainittu huokasi ja sanoi:\n\n-- Yökin on lyhyt kuin varpusen nokka, kylään päästessä nousee jo\npäivä. On tämä menoa... ollaan kuin herraskävelyllä...\n\n-- Minun on raskasta, veliseni, -- sanoi Hinterä hiljaa.\n\n-- Raskasta? -- kiljasi hänen toverinsa pilkallisesti. Miksi...?\n\n-- En jaksa hengittää, -- vastasi sairas varas.\n\n-- Hengittää? Miksi et jaksa?\n\n-- Tautihan se...\n\n-- Valehtelet? Tyhmyys estää eikä mikään muu.\n\nHarajalka pysähtyi, käännähti ympäri ja punoen sormeaan toverinsa nenän\nedessä lisäsi:\n\n-- Tyhmyytesi tähden et voi hengittää, ymmärrätkö?...\n\nHinterän pää vaipui alas, kun hän nöyrästi vastasi:\n\n-- Kyllähän minä sen...\n\nHän aikoi lisätä vielä jotain, mutta yskänpuuska esti sen ja pidellen\nvapisevin käsin puusta hän ryki suu selällään kauan ja kovasti, että\nhyppimään pani ja päätä täytyi heiluttaa.\n\nHarajalka tuijotti tämän surkastuneihin kasvoihin jotka kuun valossa\nnäyttivät viheriänkeltaisilta.\n\n-- Kaikkihan sinä metsänpeikotkin saat säikkymään, -- sanoi hän viimein\nsynkästi.\n\nVaan kun Hinterä oli rykimisen lopettanut, ja nostanut päänsä pystyyn\nja saanut henkeä sisäänsä, sanoi hän toiselle:\n\n-- Levätään velikulta, en jaksa...\n\nJa he istuutuivat kostealle mättäälle.\n\nHarajalka kierrälsi töllötupakan, pani sen palamaan ja alkoi verkkaan:\n\n-- Jos olisi kotona edes jotain syötävää, niin voisihan tästä kääntyä\nsinnekin...\n\n-- Voisi kyllä... -- nyökäytti Hinterä päätään.\n\nHarajalka katsahti häneen kierosti ja jatkoi:\n\n-- Vaan kun ei kotona ole mitään, niin on kulettava...\n\n-- Niin on... -- huokasi Hinterä.\n\n-- Vaikka toisekseen kun ei ole menopaikkaa, niin ei tule mitään\ntolkkuakaan... Tyhmiä kolloja olemme, siinä se vika on! Niin tyhmiä,\nettä...\n\nHarajalan ääni kaikui terävänä ilmassa ja nähtävästi viilsi Hinterää,\nkoska tämä levottomana vääntelihe maassa, huokaili ja omituisesti\nurahteli.\n\n-- Hirmuisesti nälättää! -- lopetti Harajalka puheensa.\n\nSilloin Hinterä päättävästi nousi pystyyn.\n\n-- Mihin nyt? -- kysyi Harajalka.\n\n-- Mennään...\n\n-- Mikä se nyt hypittää?...\n\n-- Mennään?\n\n-- Sama se... -- Harajalka myöskin nousi. -- Ei tule kuitenkaan\ntolkkua...\n\n-- Tuli, mikä tuli! -- viittasi Hinterä kädellään.\n\n-- Sitä rohkeutta!...\n\n-- No eikö sitte? Vähäkö olet minua muokannut ja vanuttanut... Herra\nnähköön!\n\n-- Mitäs sitte joutavaa vastustelet?\n\n-- Vastustelet?\n\n-- Niin!\n\n-- No, kun on sääli.\n\n-- Mitä? Ketä?\n\n-- Ketä? Ihmistä...\n\n-- Ihmistä? -- matki Harajalka. -- Voipas sinun armelijasta sieluasi,\nvaan järkeä ei ole tippaakaan! Mikä se ihminen sitte sinulle on? Häh?\nTarttuu kurkkuusi ja rutistaa mäsäksi kuin kirpun. Sääli sinä\nsemmoista! Itse silloin näyttäisit tyhmyytesi. Säälisi tähden panee se\nsinut myrskän kynttyrään. Repii suolet sisuksistasi ja nyhtää suonesi\ntuuman tunnissa... Sääli... Rukoile vain Jumalaasi, että säälittä sinut\njohonkin kyykistäisi eikä mitään muuta. Sääli... hyi!\n\nHarajalka oli raivoissaan.\n\nHänen vihainen, halpamaista katkeruutta täynnä oleva äänensä kaikui\nkolkosti öisessä metsässä ja puiden oksat heiluivat hiljaa kahahdellen\nikäänkuin vahvistaen ankarat sanat oikeiksi.\n\nMasentunein mielin ja vapisevin polvin raahusti Hinterä hitaasti\nedelleen.\n\n-- Maltahan, -- sanoi hän viimein arasti, -- kunhan tässä piristyn...\nkohta päästään kylään... menen... yksinäni menen, sinä saat olla\npoissa. Otan mitä ensiksi käteen sattuu ja kotiin! Sitte käyn\npitkälleni... Vaikealta tuntuu...\n\nHän puhui tuskin kuultavasti, hengästyneenä ja rinta vinkuen. Harajalka\nloi häneen epäilevän katseen, pysähtyi, aikoi jotain sanoa, mutta\nviittasi vain kädellään ja läksi edelleen.\n\nKauan he kulkivat ääneti.\n\nJostain läheltä kuului kukon kiekumista. Sitte kilahti kaukaisesta\nkyläkirkosta vahtikellon surullinen ääni ja hukkui metsän jylhään\näänettömyyteen... Ja mustana kummituksena kuun sumeassa valossa\nlennähti jostain suuri lintu, jonka kaamea rääkkynä ja siipien suhina\nkaikuivat pahaa ennustavana äänenä notkon yksinäisyydessä.\n\n-- Korppi... vai liekö muu ollut, -- huomautti Harajalka.\n\n-- Kuule, veli... sanoi Hinterä maahan retkahtaen, -- mene sinä, minä\njään tähän... en jaksa enää... Ahdistaa... pyörryttää...\n\n-- Siinä se nyt on! virkkoi Harajalka tyytymättömänä. -- Etkö\ntosiaankaan?\n\n-- En jaksa...\n\n-- Istu ja pala!\n\n-- Ei ole voimia...\n\n-- Kummako se, kun aamusta pitäen syömättä kuleksitaan!\n\n-- Ei se sitä ole.... tiedän... loppu tulee! Näetkö, miten verta\ntyöntää...\n\nJa Hinterä nosti jollain tummalla tahrautuneen kätensä toveriaan kohti.\nTämä vilkaisi käteen ja kysyi matalalla äänellä:\n\n-- Mikäs nyt neuvoksi?\n\n-- Mene sinä, minä jään... lepään, ehkä...\n\n-- Mihin? Olisiko mennä kylään... ja sanoa, että siellä on mies\nhuonona.\n\n-- Anna olla... pieksävät!\n\n-- On se sitäkin.\n\nHinterä viskautui selälleen, ryki tikahtuakseen ja sylki suustaan\nkokonaisia maksoja verta...\n\n-- Yhäkö tulee? -- kysyi Harajalka seisten toverinsa ääressä ja katsoen\nsyrjään.\n\n-- Kovasti tulee... -- vastasi tämä tuskin kuultavasti ja alkoi rykiä.\n\nHarajalka päästi karkean kirouksen.\n\n-- Mitähän, jos läksisi jotakuta hakemaan?\n\n-- Ketä? -- toisti Hinterä surullisesti.\n\n-- Tahi ehkä jaksaisit nousta... koetahan, lähdettäisiin hiljaa...\n\n-- Turha vaiva...\n\nHarajalka istuutui toverinsa pääpohjiin ja pidellen käsillään\npolvistaan katsoi tätä kasvoihin. Hinterän rinta kohoili epätasaisesti\nja pahasti koristen, silmät kuopahtivat ja huulet venyivät omituisesti\nja aivan kuin tarttuivat kiinni hampaisiin. Vasemmasta suupielestä\nvirtasi poskea myöten tumma juova.\n\n-- Vieläkö vuotaa? -- kysyi Harajalka hiljaa ja hänen äänessään oli\njotain kunnioitusta ilmaisevaa.\n\nHinterän kasvot vavahtivat.\n\n-- Vuotaa... -- kuului heikko kähinä.\n\nHarajalka painoi päänsä polvia vasten ja mietti.\n\nHeidän vieressään kohosi notkon rinne, johon ouruvedet olivat uurtaneet\nsyviä ojia. Sen harjalla seisoivat puut kuun hopeoissa synkkinä,\nuhkaavina. Ja notkon salaperäisyys oli kuin unennäkö, kuin ikävä uni,\njossa ei ollut elämän väritystä. Mutta puron hiljainen sorina enensi\nvieläkin sen elottomuutta, se soi kuin tuskan valitus...\n\n-- Kuolen... -- sopersi Hinterä. Sitte hän toisti selvään ja kovasti:\n-- minä kuolen, Stepan!\n\nHarajalan koko ruumis vavahti. Hän oli tuokion vaiti ja virkkoi sitte\nhiljaa aivan kuin peläten häiritsevänsä jotain:\n\n-- Ole jo... älä pelkää! Ei se mitään... ilmanhan se vaan... ei mitään,\nveli, jumaliste!\n\n-- Herra Jesus Kristus...! -- huokasi Hinterä raskaasti.\n\n-- Ei se mitään! -- supatti Harajalka kallistuen lähemmä toverinsa\nkasvoja. Koettele pidellä vastaan... jos menisi ohi...\n\nVaan Hinterä alkoi taas rykiä. Rinnasta kuului uusi ääni -- ikäänkuin\nolisi märällä rievulla läiskinyt kylkiluihin. Harajalka katsoi häneen\nääneti viiksiään liikutellen. Hinterä alkoi hetken kuluttua kovasti ja\nkatkonaisesti hengittää -- aivan kuin täysin voimin juostessa. Kauan\nhän hengitti niin ja sanoi viimein:\n\n-- Anna anteeksi, Stepan, jos mitä olen... hevonen... anna anteeksi,\nrakas veli!\n\n-- Anna sinä minulle anteeksi, -- keskeytti Harajalka ja hetkisen\nkuluttua lisäsi: -- mihinkä minä nyt? Mikä eteen?\n\n-- Jumalapa si...\n\nHän parkasi eikä saanut sanoja loppuun. Sitte alkoi korista, jalat\noikenivat, toinen venyi syrjään...\n\nHarajalka katseli koko ajan toveriinsa. Kului muutamia hetkiä, pitkän\npitkiä.\n\nHinterä kohautti päätään. Mutta samassa retkahti se takasin.\n\n-- Mitä, veliseni? -- kumartui Harajalka kysymään. Mutta ei vastannut\ntoveri. Hän oli levollinen, liikkumaton.\n\nIstui vielä jonkun aikaa juro Harajalka toverinsa ääressä, vaan nousi\nsitte ylös, paljasti päänsä, risti silmänsä ja läksi verkin askelin\npainumaan notkoa pitkin. Hänen kasvonsa reipastuivat ja hän kulki\nlujasti, aivan kuin pieksäen maata jaloillaan, että olisi siihen\nkoskenut.\n\nAlkoi sarastaa. Taivas oli ikävän harmaan peitossa. Notkossa vallitsi\nsynkkä hiljaisuus. Ja ainoastaan puro, ketään häiritsemättä, piti\nyksitoikkoista, hämärää puhettaan.\n\nMutta samassa rusahti jotain... multakokkare varmaankin vierähti notkon\npohjaan. Peltovaris heräsi ja hätäisesti rääkkyen lensi tiehensä. Sitte\nkuului tilhin ääni. Notkon kosteassa, kylmässä ilmassa kuolivat äänet\nheti.\n\n\n\n\nLUKIJA\n\n\n... Oli yö, kun astuin kadulle eräästä talosta, jossa läheisille\nystävilleni olin lukenut ensimmäisen painetun kertomukseni. Paljo oli\nminua sen johdosta kiitetty ja mielihyvän tuntein kulin autiota katua.\nEnsi kerran tunsin täyttä elämisen nautintoa.\n\nOltiin tammikuussa. Yö oli selkeä ja kirkkaalta, tähtiä tuikkavalta\ntaivaalta henki maan päälle raikasta kylmää. Puiden oksat, jotka\nriipattivat aitojen ulkopuolella, heittivät tielleni kummallisen\nkoukeroisia varjoja ja heleinä ja iloisina kimaltelivat lumihiuteet\nkuun sinertävässä hämyssä. Ei ainoatakaan elävää olentoa ollut\nnäkyvissä ja lumen narske jalkojeni alla oli ainoa ääni, joka häiritsi\ntämän kirkkaan ja minulle muistorikkaan yön juhlallista hiljaisuutta.\nMinä ajattelin:\n\n-- On hyvä, että saa jotain aikaan täällä maailmassa! Ja rikas\nmielikuvitukseni loitsi eteeni tulevaisuuteni...\n\n-- Kirjoituksenne on mainio tuote! Se on totta! -- sanoi joku\najattelevasti selkäni takana.\n\nVavahdin odottamattomasta kohtauksesta ja katsahdin taakseni.\n\nPieni, tummapukuinen mies tuli rinnalleni ja alkoi kulkea kanssani\nkatsellen minuun terävästi hymyillen. Kaikki oli hänellä terävää:\nkatse, poskipäät, leuka; koko hänen pieni, kuiva vartalonsa oli\nomituisen kulmikas. Hän kulki kevyesti, melkeinpä äänettömästi, aivan\nkuin liukuen lumella. Kun en ollut huomannut häntä ystävieni parissa,\nihmettelin suuresti hänen sanojaan. Kuka ja mistä hän oli?\n\n-- Olitteko tekin kuuntelemassa? -- kysyin.\n\n-- Minulla oli se kunnia.\n\nHän puhui kimeällä äänellä. Hänen huulensa olivat ohuet ja pienet,\nmustat viikset eivät riittäneet peittämään niiden alituista hymyä, joka\nteki vastenmielisen vaikutuksen, sillä tunsin, että sen takana piili\nkarvaita, minulle aijottuja sanoja. Mutta olin liian hyvällä tuulella\npysähtyäkseni sen pitemmältä tutkimaan tuota piirrettä seuralaisessani\nja varjona vilahtaen silmiini se katosi tiehensä itsetyytyväisyyteni\nkirkkauden edessä. Kulin hänen rinnallaan ja odottelin, mitä hän\nsanoisi ja salaa toivoin, että hänkin ottaisi puheeksi ne hauskat\nhetket, jotka minulla sinä iltana oli ollut. Ihminen on ahne, sillä\nkohtalo ei hymyile hänelle liian usein herttaisesti.\n\n-- Tuntuuko hyvältä tuntea olevansa jotain muista poikkeavaa? -- kysyi\ntoverini.\n\nKun en huomannut hänen kysymyksessään mitään erityisempää, myönsin sen\nheti.\n\n-- Ha, ha, haa! -- nauroi hän kolkosti ja hieroi hermostuneesti\nluisevia sormiaan.\n\n-- Olette hauska mies, -- sanoin närkästyneenä naurusta.\n\n-- Aivan oikein, olen hauska mies, -- vakuutti hän hymyillen ja päätään\nkiekauttaen. -- Sitä paitsi hyvin utelijas. Tahdon aina tietää, -- ja\naina tietää kaikki -- se on alituinen pyrkimykseni ja se pitää minussa\nvireillä reippautta ja rohkeutta. Nytkin haluan tietää, mitä\nmenestyksenne teille maksaa?\n\nKatsahdin häneen ja vastasin vastenmielisesti:\n\n-- Kuukauden verran työtä... ehkä hiukan enemmänkin...\n\n-- Aaa! -- keskeytti hän innokkaasti. -- Hiukkasen työtä ja sitte pieni\nmäärä elämän kokemusta, joka aina on jonkun arvoinen... Se ei\nkuitenkaan ole suurenarvoinen, koska niin vähällä hinnalla saavutatte\nsemmoisen tunnustuksen, että tänä hetkenä tuhannet ihmiset elävät\nteidän aatteissanne teostanne lukemalla. Ja sitte vielä toivotaan, että\naikaa myöten ehkä... ha, ha, haa... Kaikesta tästä voisi antaa enemmän,\npaljoa enemmän sitä, kuin mitä te meille olette antaneet. Eikö totta?\n\nTaas remahti hän purevaan nauruun ja katseli minuun viekkaasti\nterävillä, mustilla silmillään. Minäkin katsoin häneen ja kysyin\nloukkautuneena kylmästi:\n\n-- Anteeksi... ketä minulla on onni puhutella?\n\n-- Minua ette arvaa enkä toistaiseksi sano, kuka olen... Onko teidän\nmielestänne ihmisen nimen tietäminen tärkeämpi kuin se, mitä hän teille\nsanoo?\n\n-- Ei tietysti... mutta minusta tuntuu omituiselta... -- vastasin.\n\nHän nykäsi minua nutun hihasta ja sanoi hiljaa naurahtaen:\n\n-- Tuntukoon omituiselta. Miksi ihminen ei joskus saisi sallia itsensä\npoistua tavallisista arkipuitteistaan?... Ja ellei teillä ole mitään\nsitä vastaan, niin puhelkaamme avomielisesti. Otaksukaa, että minä olen\njokin omituinen lukija, joka on erittäin utelias ja haluaa tietää, mitä\nvarten ja miten esimerkiksi te teette kirjan? Keskustellaanpas siitä!\n\n-- Olkaa hyvä! vastasin. Hyvin hauskaa minusta... tämmöiset kohtaukset\nja... ja keskustelut eivät ole jokapäiväisiä.\n\nMutta samassapa valehtelin hänelle, sillä minusta se tuntui\nepämieluisalta. Ajattelin: mitä hän tahtoo? Ja mitä varten sallisin\ntämän katukohtauksen oudon henkilön kanssa muodostua jonkullaiseksi\nväittelyksi?\n\nKulin sentään edelleen toverini rinnalla ja koetin näyttää\nystävälliseltä osottaakseni hänelle huomiota. Muistan, että siinä\nonnistuin työläästi. Minulla oli kuitenkin jälellä reipasta mielialaa,\njoten en tahtonut loukata tuota miestä kieltäytymällä puhelemasta hänen\nkanssaan, mutta päätin pitää varani.\n\nKuu paistoi taivaalla takanamme ja meidän varjomme olivat jalkojemme\nedessä. Ne sulivat yhdeksi tummaksi pilkuksi, liikkuivat edellämme\npitkin jalkakäytävää ja katsellessani niihin tunsin itsessäni syntyvän\njotain, joka, samoin kuin nuo varjotkin,, oli tumma ja saavuttamaton.\n\nHetken vaiti oltuaan virkkoi toverini äänellä, joka todisti hänen\nolevan ajatustensa herran.\n\n-- Elämässä ei ole mitään sen tärkeämpää eikä huomattavampaa kuin\nihmisten tointen motiivit... Eikö totta?\n\nNyökäytin päätäni.\n\n-- Te siis myönnätte! No käydään sitte puhumaan suoraan... älkää\njättäkö käyttämättä tilaisuutta saada puhua suoraan, niin kauan kuin\nolette nuori!...\n\n-- Kumma mies! -- ajattelin ja innostuneena hänen sanoistaan kysyin\nhymähtäen:\n\n-- Näinkö yht'äkkiä! Ja mistä puhuisimme!\n\n-- Mitäs vitkailuistakaan, kun yhdellä hyppäyksellä pääsee perille! --\nvastasi hän elävästi ja katsahtaen kasvoihini lisäsi vanhan toverin\ntuttavallisuudella:\n\n-- Puhutaan kirjallisuuden tarkoituksesta.\n\n-- Samahan tuo on... vaikka minusta on ehkä sentään myöhäistä...\n\n-- Oo! Ei ole teille myöhäistä!...\n\nMinua nämä sanat ihmetyttivät niin, että pysähdyin. Hän lausui ne\nlujalla varmuudella ja minusta kuulosti niissä jokin vertaus. Pysähdyin\nkysyäkseni jotain, mutta tarttuen minua käteen hän talutti minua\nitsepintaisesti edelleen ja puheli:\n\n-- Älkää pysähtykö, sillä minun mukanani te olette hyvällä tiellä...\nRiittää jo esipuheet! Sanokaa: mitä tahtoo kirjallisuus?... Teidän,\njoka olette sen palveluksessa, tulee se tietää.\n\nIhmettelyni kasvoi samassa määrin kuin itsehillitsemiskykyni katosi.\nMitä tuo mies minusta tahtoo? Ken on hän?\n\n-- Kuulkaa, -- sanoin, -- myöntäkää, että kaikella meidän kesken\ntapahtuvalla...\n\n-- Tulee olemaan tarpeellinen perusta... Olkaa vakuutettu! Eihän\nmaailmassa tapahdu mitään ilman tarpeellista perustetta. Vaan mennään\nnopeammin, mutta ei eteenpäin, vaan syvemmä...\n\nHän oli kieltämättä hupaisa, mutta hän ärsytti minua. Tein uudelleen\nkärsimättömän liikkeen, mutta siitä huolimatta hän seurasi minua\nlevollisesti puhellen:\n\n-- Minä ymmärrän teitä. Teidän on tänä hetkenä vaikea määritellä\ntarkoitusta, jota kirjallisuus ajaa. Minäpä koetan tehdä sen...\n\nHän huokasi, mutta katsahti sitte hymyillen minuun.\n\n-- Ette voi kieltää, jos sanon, että kirjallisuuden tarkoitus on:\nauttaa ihmistä ymmärtämään itseään, kohottaa hänen uskoaan itseensä ja\nkehittää hänessä pyrkimystä totuuteen, taistella ihmisten pahuutta\nvastaan, osata heissä löytää hyvää, herättää heidän sielussaan häpeää,\nvihaa, miehuutta, tehdä kaikki sitä varten, että ihmiset tulisivat\njalon voimakkaiksi ja voisivat elähyttää elämänsä kauneuden pyhällä\nhengellä. Siinä minun määritykseni. Se on tietysti kaavamainen eikä ole\ntäydellinen. Täydentäkää te se kaikella, mikä voi elähyttää elämää ja\nsanokaa, oletteko samaa mieltä kuin minä.\n\n-- Kyllä se niin on, -- sanoin. -- On tapana ajatella, että\nkirjallisuuden tehtävä yleensä on jalostaa ihmistä... Niinhän se on...\n\n-- Niin korkean asian palveluksessa te olette! huomautti tuo mies ja\nnaurahti taas ilkeästi.\n\n-- Sanokaapa, mitä varten te oikeastaan tätä kaikkea kerrotte? --\nkysyin koettaen näyttää välinpitämättömältä hänen naurunsa johdosta.\n\n-- Mitäs te luulette? Sanokaa peittelemättä!...\n\n-- Peittelemättä sanoen... -- aloin minä, mutta vaikenin samassa. Mitä\non puhua peittelemättä? Tuo mies ei ole tyhmä, hän tietää miten\nahtaissa rajoissa inhimillinen suoruus on ja miten jyrkästi itserakkaus\nniitä suojelee. Katsahdettuani hänen kasvoihinsa tunsin itseni syvästi\nloukanneeksi hänen hymystään, joka oli täynnä kylmää halveksimista ja\nivaa. Vielä tunsin että aloin pelätä jotain, mikä minua pakotti hänestä\nerkanemaan.\n\n-- Hyvästi! -- sanoin kuivasti lakkiani hieman kohottaen.\n\n-- Mitä nyt? huudahti hän hiljaa.\n\n-- En pidä pilasta, joka menee yli rajan.\n\n-- Ja te poistutte... oma asianne. Mutta tietäkää, että jos te nyt\njätätte minut, niin emme koskaan enää tapaa toisiamme.\n\nHän pani erityisen painon sanalle \"koskaan\", joka soi korvissani kuin\nhautauskellon ääni. Minä vihaan tuota sanaa ja pelkään. Se vaikuttaa\nminuun kylmästi ja raskaasti, aivan kuin vasara, jonka kohtalo on\nmäärännyt musertamaan ihmisten toiveet. Se sana sai minut pysähtymään.\n\n-- Mitä tahdotte? -- kysyin tuskallisesti ja vihaisesti.\n\n-- Käydään tähän istumaan, -- sanoi hän taas hymähtäen ja veti lujasti,\nkättäni saadakseen minut laskeutumaan penkille.\n\nOlimme tulleet kaupungin puutarhaan keskelle liikkumattomien,\njäätyneiden akasioiden ja sirenien oksia. Ne riippuivat kuutamossa\npääni päällä ja minusta tuntui, kuin olisivat nuo kuuraiset, jään\npeittämät kovat oksat työntyneet rintaani ja koskeneet sydäntä.\n\nJouduin taaskin ymmälle toverini käytöksen johdosta.\n\n-- Hän kai on sairas, -- ajattelin rohkaistakseni itseäni ja\nselittääkseni itselleni syyn tuohon käytökseen. Mutta hän arvasi\najatukseni.\n\n-- Sinä luulet, etten ole täysijärkinen? Ole joutavia! Semmoinen on\nilkeä ja vahingollinen ajatus, jonka turvissa me usein kieltäydymme\nymmärtämästä ihmisiä vain siksi, että ne ovat meitä omituisempia ja\njoka hellittämättä pitää meissä vireillä surullista huolimattomuutta\nkohdellessamme toinen toisiamme.\n\n-- Oo, tietysti... myönsin minä tuntien pelkoni yhä kasvavan tuon\nmiehen parissa. Anteeksi, minun täytyy lähteä...\n\nMene, sanoi hän olkapäitään kohauttaen, mene vain, mutta tiedä, että\nmenet kadottamaan itseäsi, ha, haa!\n\nHän päästi käteni irti ja minä poistuin. Hän jäi puutarhaan korkealle\nmäelle, joka vietti Volgaan ja joka lepäili valkean lumivaipan peitossa\nja jota halkoi tummat polut. Avara näköala äänettömälle, kuolleelle\ntasangolle avautui hänen eteensä joen toisella puolella. Hän katseli\nhäämöittävään etäisyyteen, vaan minä kulin käytävää pitkin tuntien,\netten hänestä etene, vaikka astuin. Ja minä ajattelin: pitäisikö minun\nkulkea kiivaasti vai verkkaan näyttääkseni tuolle miehelle, miten vähän\nhänestä välitän.\n\nMies rupeaa hyräilemään jotain tuttua säveltä. Tunnen sen surullisen\nivalliseksi lauluksi sokeasta, joka otti ruvetakseen toisten sokeiden\njohtajaksi. Miksi hyräilee hän juuri tuota laulua? -- ajattelin.\n\nSamassa oivalsin, että siitä hetkestä pitäen, kun tapasin tuon pienen\nmiehen, olin astunut kummallisten erikoistunteiden hämärään piiriin.\nMissä oli nyt äsköinen tyyni tyytyväisyyteni? Se oli kietoutunut jonkin\ntärkeän ja raskaan odottamisen verhoon, tuossa tuokiossa se tulee\nnäkyviin ja riistää minulta kaiken sen hyvän, jonka menestykseni oli\nminulle antanut, kaikki toiveet ja haaveet, jotka se oli mieleeni\nsynnyttänyt.\n\n    \"Kuin voisit eteenpäin sa muita viedä,\n    Kun itsekään et vielä tietä tiedä?\"\n\nmuistin samassa laulun sanat, joita mies oli hyräillyt.\n\nMinä käännähdin häntä katsomaan. Pää käden varassa polvea vasten hän\nkatseli minuun yhä hyräillen. Päätin kääntyä takaisin, sillä voimakas\ntunne pakotti minua siihen. Nopeasti astuin hänen luokseen, istuuduin\nviereen ja sanoin levollisesti, mutta lämpimästi:\n\n-- Kuulkaapas, puhelkaamme suoraan ja vapaasti...\n\n-- Se on välttämätöntä ihmisille, -- huomautti hän.\n\n-- Tunnen, että teitä pakoittaa jokin voima vastustamaan minua ja\nnähtävästi haluatte minulle jotain sanoa.\n\n-- Viimeinkin rohkenet sinä kuulla! -- huudahti hän nauraen, tällä\nkertaa pehmeästi ja sydämmellisesti.\n\n-- Puhukaa, -- kehoitin minä, -- mutta jos mahdollista, ilman\nkummallisuuksia.\n\n-- Sen lupaan! Sinun on sentään myöntäminen, että kummallinen\nkäytökseni oli tarpeen vetääkseni sinun huomiosi puoleeni. Nyt muuttuu\nhuomio tavalliseksi, selväksi; joksikin, joka on äärettömän kylmää ja\njäykkää, sillä pehmentää ja lämmittää me emme osaa, kun itse olemme\nkylmiä ja jäykkiä. Me kai haluamme uudelleen haaveita, kauniita\nunelmia, toivoja, sillä meidän luoma elämämme on väritöntä, himmeää,\nikävää. Se todellisuus, jota me kerran niin innokkaasti tahdoimme luoda\nuudeksi, musersi meidät ja masensi. Mitä tehdä? Koetellaan, ehkä\nmielikuvitus ja haaveet auttavat ihmistä joksikin aikaa nousemaan maan\nyläpuolelle ja löytämään sieltä kadotetun paikkamme. Sanon kadotetun,\nsillä ihminen ei ole nyt maan herra, vaan elämän orja, hän on\nmenettänyt ylpeytensä esikoisuudellaan, alistuen tapahtumien alle, eikö\nniin? Tapahtumista, jotka hän on itse luonut, tekee hän johtopäätöksen\nja sanoo itselleen: se on välttämättömyyden laki! Ja alistumalla tämän\nlain alle hän ei huomaa, että hän sulkee itseltään tien saavuttamaan\nvapaata luovaa kykyä ja hän taistelee oikeudesta saada hajottaa, sen\nsijaan kun pitäisi rakentaa. Eikä hän enää taistelekaan, vaan taipuu\nvirtauksien mukaan. Mitä varten hän taisteleisi? Missä ovat ne\nihanteet, joiden edestä hänen kannattaisi voittaa? Tämän tähden juuri\nelämä on köyhää ja tyhjää, tämän tähden on ihmisessä rauennut luova\nkyky... Muutamat etsivät sokeasti jotain, joka nostaisi hengen lentoon\nja uudestaan panisi ihmiset uskomaan itseensä. Usein harhaillaan aivan\ntoisaalle, kuin missä olisi löydettävä se, mikä on ikuista, mikä\nyhdistää ihmiset ja missä elää Jumala. Ja ne, jotka hairahtuvat\ntotuuden polulta, sortuvat! Mitä siitä, älköön heitä estettäkö eikä\nmaksa vaivaa heitä sääliä -- onhan ihmisiä niin paljon! Tärkeää on vain\nse, että pyritään, että sieluissa on Jumalan etsimisen halu, ja jos\nnäitä sieluja riittää, niin kyllä Hän on heidän kanssaan ja virvoittaa\nheitä, sillä Hän on ainainen pyrkimys täydellisyyteen... Eikö niin?\n\n-- Niin, -- vastasin minä, -- niin se on...\n\n-- Sinä näyt sentään osaavan myöntää, -- huomautti hän pistelijäästi\nhymähtäen. Sitte hän vaikeni ja tähysteli etäisyyteen. Minusta hän\ntuntui pysyvän vaiti liian kauan, jonka tähden kärsimättömästi\nhuoahdin. Vihdoin kysyi hän kääntämättä minuun harhailevaa katsettaan:\n\n-- Kuka on sinun Jumalasi?\n\nTähän asti oli hän puhunut pehmeästi, ystävällisesti, jota minun oli\nmieluista kuulla. Hän, kuten muutkin ajattelevat ihmiset, oli hieman\nsurullinen, minä ymmärsin häntä ja arkuuteni oli kerrassaan kadonnut.\nMutta nyt lausuu hän suuren kysymyksen, johon meidän aikamme ihmisen on\ntyöläs vastata, jos hän vain tahtoo olla rehellinen. Kuka on minun\nJumalani? Jospa olisin sen tiennyt!\n\nTuon miehen kysymys oli minut musertanut ja kukapa muukaan minun\nsijassani olisi voinut säilyttää rohkeutensa. Vaan hän katseli minuun\nterävillä silmillään, hymyili yhtenään ja odotti vastaustani.\n\n-- Pysyt liian kauan ääneti miehenä, joka minulle voisi antaa\nvastauksen. Ehkä voit jotain sanoa, jos kysyn näin: sinä kirjoitat ja\ntuhannet lukevat tuotteitasi; mitä sinä sitte saarnaat? Oletko\najatellut tarkemmin opetusoikeuttasi?\n\nEnsi kerran elämässäni katsoin syvälle itseeni. Älköön ajateltako, että\nylennän itseäni tai alennan vetääkseni ihmisten huomion puoleeni --\neihän kerjäläiseltä almua anota. Mutta olenhan löytänyt itsestäni\npaljon lämmintä tunnetta ja harrastusta, paljon sitä, mitä tavallisesti\nsanotaan hyväksi, mutta kaikkiyhdistävää tunnetta, tuota suoraa ja\nselvää ajatusta, johon kaikki elämän ilmiöt sisältyvät, sitä en ole\nitsestäni löytänyt. Sielussani on paljo vihaa, se kytee siellä aina,\ntoisinaan leimahtaa se kirkkaana liekkinä. Mutta vieläkin enemmän on\nsielussani epäilystä. Toisinaan järkyttää se niin voimakkaasti järkeäni\nja ahdistaa sydäntä, että pitkän aikaa tunnen itseni sisällisesti\nautioksi. Ei mikään kiihota minua elämään, sydämmeni on kylmä kuin\nruumis, järki nukkuu ja mielikuvitus on painajaisen alla. Sokeana,\nkuurona ja mykkänä vietän minä näin pitkiä päiviä ja öitä mitään\nhaluamatta, mitään ymmärtämättä. Minusta tuntuu silloin, että olen jo\nruumiina ja vain jostain odottamattomasta erehdyksestä jäänyt\nhautaamatta. Tämmöisen olemisen kauhu vain enenee elämisen\nvälttämättömyyden tietoisuudesta, sillä kuolemassa on vielä vähemmän\nmerkitystä ja paljon pimeyttä... Varmaan riistää se vihankin\nnautinnon...\n\nMitä minä oikeastaan saarnaan, minä, semmoisena kuin olen? Ja mitä voin\nsanoa ihmisille? Sitäkö, mitä heille on ammoin sitte sanottu ja aina\nsanotaan, mikä aina löytää kuulijoita, mutta ei tee ihmisiä paremmiksi?\nMutta onko minulla sitte tämmöisten aatteiden ja käsitysten\nsaarnaamisoikeutta, jos minä itse, niissä kasvatettuna, usein\nmenettelen toisin, kuin ne vaativat? Jos teen vastoin näitä, niin\nmerkitseekö se, että vakaumukseni niiden todellisuudesta on oikea,\n\"minä\"-lle perustuva vakaumukseni? Mitä vastaan tuolle miehelle, joka\nistuu rinnallani? Hän olikin jo väsynyt odottamaan, jonka vuoksi sanoi:\n\n-- En olisi tehnytkään sinulle näitä kysymyksiä, ellen olisi huomannut,\nettei kunnianhimosi ole ehtinyt hävittää rehellisyyttäsi. Kun sinä\nrohkenet kuulla minua, niin päätän siitä, että rakkautesi itseesi on\njärkevää, sillä kehittäessäsi sitä et näy pelkäävän vaivojakaan. Sen\ntähden huojennan minä asemasi raskautta ja puhelen kanssasi kuin\nsyyllisen kanssa, vaan en rikollisen.\n\n-- Oli aika, jolloin keskuudessamme eli suuria sanansankaria, jotka\nhyvin tunsivat elämän ja ihmissielun, miehiä, joita elähytti\nmasentumaton into pyrkiä olemisen täydellisyyteen, joita elähytti syvä\nusko ihmiseen. He loivat kirjoja, jotka eivät koskaan joudu unhoon,\nsillä niissä kirjoissa lausutaan ikuisia totuuksia ja kuihtumaton\nkauneus tuoksuaa niiden sivuilla. Niihin kirjoihin piirretyt kuvat ovat\neläviä, sillä niissä on pyhän innostuksen henkeä ja eivätkä siellä\nmainitut esimerkit teoista ja toimista eivätkä elämän ohjeet koskaan\ntule horjumaan. Niissä kirjoissa on miehuutta ja leimuavaa vihaa ja\nniissä soi rakkaus sydämmellisenä ja vapaana eikä niissä ole\nainoatakaan liikaa sanaa. Sieltä tiedän sinun ammentaneen henkesi\nruokaa. Mutta henkesi on ehkä nauttinut liian vähän, sillä\nsinun puheesi rakkaudesta ja totuudesta tuntuu väärennetyltä,\nulkokultaiselta, tuntuu kuin tahtoisit pakottamalla pakottaa siihen\nitseäsi. Sinä heijastat vierasta valoa kuin kuu, valosi on raukean\nhimmeää, se synnyttää paljon varjoja ja valaisee heikosti eikä lämmitä\nketään. Olet liian köyhä antaaksesi ihmisille jotain tosiarvokasta ja\nsitä mitä ihmisille annat, sinä et anna sen korkean nautinnon tähden,\nettä rikastuttaisit elämää aatteiden ja sanan tenholla, vaan paljoa\nenemmän siksi, että tahdot vetää elämästäsi satunnaisen tapahtuman\nsuuren, yli-ilmiön arvoiseksi, jommoiset ovat ihmisille välttämättömiä.\nSinä annat, ottaaksesi elämästä ja ihmisiltä sitä enemmän. Sinä olet\nköyhä voidaksesi jotain lahjoittaa, suoraan sanoen koronkiskuri -- joka\npanet kokemuksen murusesi kasvamaan korkoa omaa menestystäsi varten.\nSinun kynäsi on tylsä pystyäkseen todellisuuteen, se tuhrii kokoon vain\nelämän pikku tapauksia ja kuvatessasi arki-ihmisten arkitunteita sinä\nehkä tarjoat heille paljo alhaisia totuuksia. Mutta voitko luoda heille\npikkuisenkaan, henkeäkohottavan petoksen? Et! Sinä olet vakuutettu\nsiitä, että on hyödyllistä penkoa arkipäiväistä soraa ja löytää siitä\nainoastaan surullisia pikku totuuksia, jotka näyttävät vain, että\nihminen on ilkeä, tyhmä, epärehellinen, että hän on aina ja\ntäydellisesti riippuva ulkonaisista olosuhteista, että hän on voimaton\nraukka yksinään ja itsessään. Tiedätkö, oletko jo ehkä saanut hänet\nsiitä vakuutetuksi? Sillä hänen sydämensä on kylmä ja järki on tylsä.\nKuinkas muuten! Hän katsoo kuvaansa sinun kirjoistasi, jotka, jos ne\nvain ovat kirjoitetut sillä vakuutuksella, jota te niin usein pidätte\nlahjakkuutena, aina jossain määrin hypnotiseeraavat ihmistä. Hän katsoo\nitseään sinun kuvauksessasi ja nähdessään, miten huono hän on, hän ei\nhuomaa mahdollisuutta tulla paremmaksi. Voitko sinä tehdä sen, kun sinä\nitse -- mutta, minä säästän sinua sen tähden, että sinä kuunnellen\nminua, et ajattele sitä, miten voisit minua vastustaa ja näyttää toteen\nsyyttömyytesi. No niin! Opettajan, jos hän on rehellinen, tulee aina\nolla tarkkaavainen oppilas. Kaikki te aikamme elämän opettajat\nriistätte ihmiseltä paljoa enemmän kuin annatte, sillä te puhutte\nainoastaan puutteista ja näette ne. Mutta ihmisessä täytyy olla\nhyveitäkin. Onhan niitä teissä? Vaan missä kohden te eroatte likaisista\ntusina-ihmisistä, joita te kuvaatte niin ankarasti ja herkeämättä\npitäen itseänne oikeina saarnamiehinä ja paheiden perkaajina, että hyve\nsaisi riemuita? Huomaatteko te, että hyve ja pahe vain sotkeutuvat\nteidän kokeistanne saada niille selviä rajoja, sotkeutuvat kuin musta\nja valkea lanka, jotka kerrattuina tulevat harmaiksi?... Ja Jumalako se\nsitte on teidät maailmaan lähettänyt? Hän olisi valinnut paljoa\nväkevämpiä. Hän olisi sytyttänyt heidän sydämiinsä kirkkaan elämän,\ntotuuden ja ihmisrakkauden tulen ja ne palaisivat meidän olemisemme\npimeydessä kuin Hänen voimansa ja kunniansa valot... mutta te käryätte\nkuin saatanan riemusoitsut ja teidän kärynne tunkeutuu järkeen ja\nsydämeen ja myrkyttää ne uskottomuuden saastalla. Sano, mitä te\nopetatte?\n\nMinä tunsin poskellani tuon miehen kuumaa hengitystä enkä uskaltanut\nkatsoa hänen silmiinsä, koska pelkäsin niiden katsetta. Hänen sanansa\nputoilivat aivoihini kuin tuliset pisarat ja ne minua kirvelivät...\nKauhistuen ymmärsin, miten vaikeaa on vastata yksinkertaisiin\nkysymyksiin ja minä en vastannutkaan.\n\n-- Minä, kaiken sen innokas lukija, jota sinä ja sinunlaisesi\nkirjoittavat, kysyn: mitä varten te kirjoitatte? Tehän kirjoitatte\npaljon... Tahdotteko herättää ihmisten sydämissä hyviä tunteita? Mutta\nkylmin ja voimattomin sanoin te ette voi sitä tehdä, ette! Eikä siinä\nkyllä, ettette voi antaa elämälle mitään uutta, vaan se vanhakin, jota\nte annatte, on näivettynyttä, rutistunutta, muodotonta. Teoksianne\nlukiessa ei opi mitään eikä häpeä muun kuin teidän tähtenne. Aina ja\nyhtenään arkipäiväistä, arki-ihmisiä, arki-ajatuksia... Milloin\nruvetaan puhumaan ahdistetusta hengestä ja sen uudestasyntymisen\nvälttämättömyydestä? Missä on elämän luovan kyvyn sotahuuto, missä\nmiehuuden opetukset, missä rohkaisevat sanat, jotka hengelle antavat\nlentoa?\n\n-- Sinä ehkä sanot: elämä ei anna muita muotoja kuin niitä, joita me\njäljittelemme. Älä sano niin, sillä ihmiselle, jolla on onni omistaa\nsanan suuri lahja, on häpeällistä näyttää heikkoutensa maailmalle ja\ntunnustaa, ettei hän kykene kohoamaan sen yläpuolelle. Jos olet\nmaailman kanssa yhtä tasalla, jos et mielikuvituksesi voimalla kykene\nluomaan uusia muotoja, joita elämässä ei ole, mutta jotka ovat\nvälttämättömiä sen opettamiseen mitä hyötyä on silloin sinun työstäsi\nja miten puolustat kutsumustasi? Ajattele, etkö sinä vahingoita sillä\nihmisiä, kun kasaat heidän ajatuksensa täyteen mokomalla romulla, kuin\nottamasi valokuvat heidän tapauksista köyhästä elämästään ovat? Sillä\nsinun täytyy tunnustaa, ettet osaa kuvata niin, että kuva elämästä\nsynnyttäisi ihmisessä kostavaa häpeää ja palavan halun luoda olemisen\nuusia muotoja... Voitko sinä kiihdyttää elämän valtimon lyöntiä, voitko\npuhaltaa siihen toiminnan halua, kuten muut ovat tehneet?\n\nKummallinen toverini pysähtyi hetkiseksi ja minä ajattelin hänen\nsanojaan.\n\n-- Näen ympärilläni paljon viisaita, mutta vähä on niissä jaloja\nihmisiä ja nämäkin ovat murtuneita, sairaat sielultaan. En tiedä, miksi\nhuomaan aina, että kuta parempi ihminen on, kuta puhtaampi ja\nrehellisempi hänen tuntonsa on, sitä vähemmän on hänessä toiminnan\nhalua, sitä sairaampi hän on ja hänen on raskasta elää. Yksinäisyys ja\nmurhe -- siinä semmoisten osa. Mutta niin paljo kuin he murehtivatkin\nparemman eteen, ei heillä kuitenkaan ole voimaa luoda sitä. Ja eivätkö\nhe lienekin siksi murtuneita ja onnettomia, ettei heille ole aikanaan\nannettu apua henkeä jalostavan sanan kautta...\n\n-- Ja sitte, alkoi kummallinen toverini uudestaan, -- voitko sinä\nsynnyttää ihmisessä elämän-iloista naurua, joka puhdistaa henkeä?\nHuomaatko, että ihmiset eivät enää osaa ollenkaan nauraa hyvin. He\nnauravat ilkeästi, häjysti, usein kyynelten läpi, mutta ei koskaan\nkuule heiltä riemukasta, sydämmellistä naurua, sitä naurua, jonka\npitäisi saada jokaisen rinta väräjämään, sillä hyvä nauru parantaa\nsydämmen... Ihmisen on välttämätöntä nauraa, sillä se on yksi niitä\nharvoja etuja, joiden kautta hän on yläpuolella luontokappaleita.\nVoitko sinä herättää ihmisissä muuta kuin moittimisen naurua ja ilkeää\nivaa itseäsi kohtaan, joka olet vain siksi naurettava, että olet\nraukka... Ymmärrä nyt, että sinun saarnaamisoikeudellasi tulee olla\nriittävä perustuksensa kyvyssäsi osata synnyttää ihmisissä sydämmen\ntunteita, joiden pitää niinkuin moukarin rikkoa ja musertaa toiset\nelämänmuodot siksi, että uudet, vapaammat kehittyisivät ahtaiden\nsijaan. Viha, vaino, rohkeus, häpeä, inho sekä viimein julma epätoivo\n-- kas siinä moukarit, jolla voi kaikki musertaa maan päällä. Voitko\nsinä luoda nuo moukarit? Voitko panna ne käytäntöön? Ollakseen\noikeutettu puhumaan kansalle, tulee omata joko leppymätöntä vihaa sen\npuutteisiin tai palavaa rakkautta sen kärsimyksiin, ja jos sinussa ei\nole näitä kahta tunnetta, niin älä silloin pöyhkeile, vaan ajattele\ntarkoin, ennen kuin mitään puhut...\n\nPäivä jo alkoi sarastaa, mutta minun mielessäni pimeä vain kasvoi. Ja\ntuo mies, joka näki kaikki sieluni säikeet, puheli yhä. Toisinaan\nsyttyi minussa ajatus:\n\n-- Onko hän ihminen?\n\nMutta ollen hänen sanojensa valtaamana minä en joutanut ajattelemaan\ntuota kysymystä ja hänen sanansa tunkeutuivat uudelleen kuin terävät\nneulat aivoihini.\n\n-- Elämä kuitenkin avartuu syvyydelleen ja laajuudelleen, vaikka\ntosin hitaasti, sillä teillä ei ole taitoa eikä voimaa kiihdyttää sen\nkasvua. Se kasvaa vain ja päivä päivältä oppivat ihmiset enemmän\nkyselemään. Kuka heille vastaa? Tietysti teidän pitäisi se tehdä, te\napostolinoikeuden ottaneet. Vaan ymmärrättekö te elämää niin paljon,\nettä kykeneisitte selittämään sitä muille? Ymmärrättekö te aikanne\ntarpeita, aavistatteko tulevaisuutta ja mitä te voitte sanoa ihmisen\nherättämisen hyväksi, ihmisen, joka on menettänyt rohkeutensa ja jonka\nelämän saasta on raiskannut? Hän on menettänyt rohkeutensa, hänen\nelämänhalunsa on alhainen, arvokkaisuuden tunne on riutunut, hän tahtoo\nelää aivan kuin sika ja -- kuulkaa nyt kummia! hän jo nauraa\nhävyttömästi, kun kuulee lausuttavan sanan: ihanne. Ihminen alkaa\nmuuttua luukasaksi, jota liha ja paksu nahka peittää ja tuota ilkeää\nkasaa ei liikuta henki, vaan hekumallisuus. Hän vaatii huomiota.\nAuttakaa siis joutuin häntä elämään, niin kauan kuin hän vielä on\nihminen! Mutta mitä voitte te tehdä hänen elämänjanonsa synnyttämisen\nhyväksi, kun te vain älisette, voivottelette ja ähkitte tahi\nvälinpitämättömänä kuvaatte hänen vaipumistaan? Elämän yllä virtaa\nmätänemisen löyhkä, pelkuruus ja orjuuden tunne täyttävät sydämmet,\nlaiskuus kietoo järjen ja kädet pehmeihin kinoihinsa... Mitä tuotte te\ntähän saastan kaaokseen? Te olette niin pieniä, raukkoja ja teitä on\nniin paljon! Oi, jospa ilmestyisi ankara ja rakastava ihminen, jolla\nolisi leimuava sydän ja voimakas, kaikkeen tunkeva henki! Häpeällisen\näänettömyyden ummehtuneessa ilmassa kaikuisi silloin syntyjä syviä, ne\nsoisivat kuin kellojen pauhu ja tunkisivat elävien kuolleiden\nhalveksittuihin sieluihin!...\n\nNäiden sanojen jälkeen oli hän kauan vaiti. Minä en katsonut häneen. En\nmuista, kumpaa minussa oli enemmän, häpeääkö vai kauhua.\n\n-- Mitäs sanot? -- kuului tyly kysymys.\n\n-- En mitään, -- vastasin minä.\n\nTaas syntyi äänettömyys.\n\n-- Mitenkä nyt rupeat elämään?\n\n-- En tiedä, -- vastasin.\n\n-- Mitä nyt rupeat puhumaan?\n\nOlin ääneti.\n\n-- Vaitelijaisuus on suurin viisaus!\n\nTuskastuttavat olivat ne hetket, jotka kuluivat näiden sanojen jälkeen\nsiihen asti, kun hän vähän ajan kuluttua puhkesi nauruun. Hän nauroi\nniin makeasti kuin ei hänellä pitkään aikaan olisi ollut tilaisuutta\nnauraa noin kepeästi ja herttaisesti. Minun sydämmeni itki verta tuon\nkirotun naurun johdosta.\n\n-- Ha, ha, haa! Ja sinä muka olet elämän opettaja! Sinä, jonka noin\nhelposti saa ymmälle! Nyt luulen, että olet oivaltanut, ken olen. Ha,\nha, haa! Jokainen teistä nuorukaisista, jotka olette vanhuksina\nsyntyneet, joutuisi samaan pulaan, jos tulisi minun kanssani\ntekemisiin. Ainoastaan se, joka ei ole pukeutunut valheen\nhäpeämättömyyden ja hävyttömyyden haarniskaan, ei vapise minun\nomantuntoni tuomion edessä. Niinkö vahva sinä siis oletkin? Sysäys vain\nja olet kumossa. Sano minulle edes jotain pelastukseksesi, kumoa se,\nmitä olen puhunut! Vapauta sydämesi häpeästä ja tuskasta. Näytä edes\ntuokioinen voimaasi ja luottamusta itseesi ja minä otan takaisin sen,\nmitä olen kasvoillesi heittänyt. Minä kunnioitan sinua... Näytä, että\nsinussa on jotain, joka minut saa uskomaan sinun olevan opettajan! Minä\ntarvitsen opettajaa, koska olen ihminen, olen eksynyt maailman pimeään\nja etsin tietä valoon, totuuteen, kauneuteen, uuteen elämään -- näytä\nminulle tie! Olen ihminen. Vihaa minua, kurita, mutta vapahda\nvälinpitämättömyyteni lietteestä elämään. Tahdon olla parempi, kuin\nolen. Opeta, miten se on tehtävä!\n\nMinä ajattelin: voinko tyydyttää niitä vaatimuksia, joita ihminen\noikeutensa pakosta minulle asettaa? Elämä sammuu, ihmismielet kietoo\nepäilyksen pimeä yhä lujemmin pauloihinsa ja lähtökohta on kuitenkin\nlöydettävä. Missä on tämä tie? Yhden semmoisen tiedänkin. Onneen ei ole\npyrittävä. Mitä on onni? Ei elämänaate ole onnessa eikä ihminen\nitsetyytyväisyydessä löydä tyydytystä, sillä hän on sitä korkeammalla.\nElämänaate on tarkoitusten perille pyrkimisen kauneudessa ja voimassa\nja jokaisella olemisen hetkellä tulee olla korkea tarkoituksensa. Se\nolisi mahdollista... mutta ei vanhoissa puitteissa, joissa kaikkien on\nahdasta olla ja joissa ihmishengellä ei ole vapautta.\n\nJa hän nauroi taaskin, tällä kertaa hiljaa ja tavalla, jolla nauraa se,\njonka sydämmen ajatukset ovat kalvaneet rikki.\n\n-- Kuinka paljo onkaan maailmassa ollut ihmisiä, mutta paljoko on\nniille pystytetty muistopatsaita? Miksi niin? Vaan olkoon, saakoon\nmenneisyys kirouksensa se herättää liiaksi kateutta itseään kohtaan!\nNykyisyydessä ei ole ensinkään semmoisia ihmisiä, jotka kuolemansa\njälkeen jättäisivät jonkun jäljen maan päälle itsestään. Ihminen nukkuu\neikä kukaan häntä herätä. Hän nukkuu ja muuttuu eläimeksi. Ruoskaa hän\ntarvitsee ja rakkauden tulista hehkua ruoskimisen jälkeen. Älä arkaile\nhäntä lyödessäsi, sillä jos kuritat rakkaudessa, niin ymmärtää hän\niskusi ja ottaa ne vastaan ansaittuina. Ja kun hän tuntee kipua ja hän\nhäpeää itseään, silloin häntä leimuavasti helli ja hän syntyy\nuudestaan... Mitä ovat ihmiset? Nehän ovat vain lapsia, vaikka\ntoisinaan meitä hämmästyttävät heidän kaavamaiset tekonsa ja\nturmeltuneet ajatuksensa. He ovat aina kasvatuksen, holhouksen ja\nrakkauden tarpeessa, kaipaavat aina tuoretta ja terveellistä\nhengenruokaa... Osaatko sinä rakastaa ihmisiä?\n\n-- Rakastaa ihmisiä? -- toistin epäröiden, sillä en todellakaan tiedä,\nrakastanko vai en. Täytyy tunnustaa tosi: sitä en tiedä. Ken voi sanoa\nitsestään: minä rakastan ihmisiä! Ihminen, joka huolellisesti tutkii\nitseään, ajattelee kauan tätä kysymystä, ennen kuin uskaltaa vastata:\nrakastan. Kaikki tietävät, miten kaukana meistä jokaisesta\nlähimmäisemme on.\n\n-- Sinä vain olet vaiti. Sama se, ymmärrän sinua niinkin... Ja nyt minä\nlähden...\n\n-- Joko? -- kysyin hiljaa. Sillä vaikka hän olikin minusta kammottava,\nolen itse itselleni vieläkin kammottavampi.\n\n-- Jo, täytyy lähteä. Tulen luoksesi vielä useasti.\n\nOdota!\n\nJa hän meni.\n\nTodellako? Sitä en huomannut. Nopeaan ja ääneti kuin varjo poistui\nhän... Kauan istuin vielä puutarhan penkillä tuntematta kylmää\nympärilläni ja huomaamatta, että aurinko oli jo noussut ja sen\nsäteet helottivat kirkkaina pensaiden jäätyneisiin oksiin. Kummalta\ntuntui nähdä kirkasta päivää ja aurinkoa, joka säteili entisen\nvälinpitämättömästi sekä tuota vanhaa, riutunutta maata lumivaipan\nalla, joka päivän säteissä häikäisevänä kimalteli.\n\n\n\n\nPIRUSTA\n\n\n-- Syksyllä, tuona kuihtumisen ja kuoleman ikävänä aikana on raskasta\nelää!\n\nHarmaat päivät, auringoton, itkevä taivas, pimeät yöt, synkästi ulvova\ntuuli, syksyn varjot -- nuo raskaat, mustat varjot! -- kaikki tämä\npimentää ihmisen ajatukset pilvillä ja hänen sydämmessään syntyy\nsalainen kammo elämään, jossa ei ole mitään pysyvää, vaan kaikki\nmuuttelehtaa alinomaan: syntyy, hajaantuu, kuolee... Miksi? Mikä on\ntarkoituksena?\n\nToisinaan puuttuu voimia taistella niiden ajatusten pimeyttä vastaan,\njotka valtaavat mielen syksymyöhällä... Sen tähden jokainen, joka\ntahtoo nopeammin päästä niiden tuskasta, käyköön niitä vastaan. Se on\nainoa tie, joka ihmisen saattaa surujen ja epäilyjen kaaoksesta\nitseluottamuksen vankalle pohjalle.\n\n-- Mutta se on tukala tuo tie... Se kulkee orjantappuroiden kautta,\njotka verille repivät sydänjuuret ja tällä tiellä odottaa aina -- piru.\nTämä on juuri se parhain kaikista meille tunnetuista piruista, sama,\njohon meidät suuri Göthe tutustutti.\n\nTästä pirusta minä pakisenkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPirulla oli ikävä.\n\nSe on liian viisas aina nauraakseen, se tietää, että elämässä on\nilmiöitä, joille itse pirukaan ei jaksa nauraa. Se ei esimerkiksi ole\nkoskaan kajonnut terävän ivansa kärellä oman olemisensa suureen\ntotuuteen. Tämä meidän lempipirumme on totta puhuen paljoa julkeampi\nkuin viisas, ja jos sitä tarkkaan tutkimme, niin käy ehkä selville,\nettä se samoin kuin mekin, uhraa suurimman osan ajastaan joutavaan.\nVaan jääköön tämä sikseen, emmehän ole lapsia emmekä tahdo särkeä\nparasta leikkikaluamme nähdäksemme, mitä sisällä on.\n\nKerran synkällä syyspimeällä kuleksi piru kalmistossa hautojen\nkeskellä. Sen oli kovin ikävä, vihelteli väliin hiljaa ja vilhuili\nympärilleen rattoa hakeakseen. Se vihelteli vanhaa romanssia -- isäni\nlempiromanssia:\n\n    -- Kuin lehti syksyssä\n    Mä lennän määrättä,\n    Mun myrsky tempas kotikoivustain...\n\nJa tuuli matki häntä ulvoen mustien ristien välissä, taivaalla liikkui\nhitaasti raskaita syksyn pilviä, jotka kylmillä kyynelillään\nkostuttivat vainajien ahtaita asuntoja. Kalmiston alastomat puut\nsäikähtyneinä vaikeroivat myrskyn käsissä ja ne kohottivat viluisia\noksiaan mykkää taivasta kohden. Ja kun oksat rapsahtivat risteihin,\nsyntyi kalmistossa kaameaa kahinaa. Ja se ääni oli pelottava ja\nraskas...\n\nPiru vain vihelteli ja ajatteli:\n\n-- Olisi somaa tietää, miten vainajat haudoissaan jaksavat tämmöisellä\nilmalla. Kosteus luultavasti tunkee sinne... ja vaikka he\nkuolinpäivästään ovat vakuutetut luuvalon varalta, ei niillä sentään\nmahtane olla hauskaa! Olisikohan kutsua joku ylös ja tarinoida\najanratoki... Menisihän tuommoinen pieni huvi mukiin hänellekin...\nMinäpä kutsun! Jonnekin on tänne kerran pistetty eräs tuttavani,\nkirjailija... Kävinhän hänen eläissään joskus hänen luonaan... miksi en\nvoisi uudistaa tuttavuutta? Kaikki sen ammatin ihmiset ovat hirveän\nvaativaisia, katsotaanpa, miten heitä hauta tyydyttää? Missä se\nolikaan?\n\nJa itse piru, joka, kuten tietty, tietää kaikki, sai harhailla kotvan\naikaa ympäri kalmistoa, ennenkuin löysi kirjailijan haudan...\n\n-- Hoi, kuulkaa! -- huusi hän jyskyttäen kavioillaan raskaaseen\nhautapaateen, joka painoi hänen tuttavaansa. -- Nouskaa ylös!\n\n-- Miksi? .- kuului kumea ääni maasta.\n\n-- On asiaa...\n\n-- En nouse!\n\n-- Minkä tähden?\n\n-- Kukas te olette?...\n\n-- Kyllä te minut tunnette...\n\n-- Sensuuri?\n\n-- Ha, ha, haa! Ei!\n\n-- Ehkä... santarmi?\n\n-- Ei, ei!\n\n-- Eikä arvostelijakaan?\n\n-- Olen piru...\n\n-- Aa! Heti paikalla tulen...\n\nPaasi vierähti haudalta, maa aukeni ja sieltä ilmestyi luuranko,\nmelkein samallainen kuin nekin, joiden avulla ylioppilaat tutkivat\nluiden rakennetta. Tämä oli kuitenkin likainen eikä siinä ollut\nrautalanka-siteitä ja silmien paikoilla tuikki fosforivalo. Kun se oli\nryöminyt haudasta ylös, kopisteli se luitaan puhdistaakseen pois\nmultakokkareet. Luut kalahtelivat kolkosti toisiaan vasten. Se nosti\nkallonsa pystyyn ja loi vihreän, kylmän katseen tummalle, pilviselle\ntaivaalle.\n\n-- Mitä kuuluu? kysyi piru.\n\n-- Huonoa, -- vastasi kirjailija lyhyesti. Hän puhui hiljaa ja niin\nkummallisella äänellä kuin olisi kaksi luuta tuskin kuultavasti\nnaristen hankaantuneet toistaan vasten.\n\n-- Anteeksi, että tervehdin, -- sanoi piru kohteliaasti.\n\n-- Ei se mitään... Vaan miksi oikeastaan nostatitte minut?\n\n-- Ajattelin esittää teille pientä kävelyä...\n\n-- Mielelläni jaloittelen hieman, vaikka ilma onkin huono.\n\n-- Ette varmaankaan pelkää vilustuvanne? -- kysäsi piru.\n\n-- En toki, johan minä eläissäni vilustuin perinpohjin.\n\n-- Aivan oikein, te kuolitte aivan kylmänkohmeessa.\n\n-- Ilmankos minua koko ikäni jäähdytettiinkin...\n\nHe kulkivat rinnakkain kapeaa polkua hautojen ja ristien keskellä.\nKirjailijan silmistä lankesi maahan kaksi sädettä, jotka näyttivät\npirulle tietä. Tuhusade kasteli heidät märiksi ja tuuli sai vapaasti\nvinkua kirjailijan paljaiden kylkiluiden lomitse rinnan läpi, missä ei\nollut enää sydäntä.\n\n-- Mennäänkö kaupunkiin? -- kysyi hän pirulta.\n\n-- Mikäs teitä siellä huvittaa?\n\n-- Elämä, herrani, -- selitti kirjailija avomielisesti.\n\n-- Hyh! Mitä arvoa elämällä on teille?\n\n-- No, eikö sitte?\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Mitenkä häntä nyt sanoisi? Ihminen mittaa kaikki ponnistustensa\nsuuruuden mukaan... ja jos hän esimerkiksi on tuonut tavallisen kiven\nAraratin vuorelta, niin pitää hän sitä kalleutena...\n\n-- Poloista! -- hymähti piru.\n\n-- On se onnellinenkin, -- intti kirjailija kylmästi.\n\nPiru kohautti olkapäitään eikä vastannut mitään.\n\nHe olivat tällä välin tulleet kalmistosta pois. Heidän edessään oli\nkatu, kaksi taloriviä ja niiden välillä pimeys, jossa pahanpäiväiset\nlyhdyt todistivat valon vähyyttä maailmassa.\n\n-- Sanokaapas, -- alotti piru hetkisen kuluttua, -- miltä tuntuu\nhaudassa olo?\n\n-- Menee se nyt jo mukiin kun on tottunut, mutta alussa oli hirveän\ntukalaa. Ilkiö, joka naulasi ruumisarkkuni kannen kiinni, löi naulan\npääkalloni läpi. Se tietysti on pikku asia, mutta tuntui sentään\npahalta. Olenpa taipuvainen uskomaan, että se oli karvasta pilaa,\ntahdottiin turmella aivoni, joiden avulla minä muka olin turmellut\nihmisiä... Sitte tulivat madot kiusaamaan ja ne, piru vieköön, jäytivät\nminua hirveän hitaasti...\n\n-- Kummako se, -- huomautti piru, -- ei niitä siitä voi syyttää, sillä\nei kai sapensyömä ruumis ole mikään makupala.\n\n-- Paljoko minussa sitte oli ruumista? Kuiva ranko! -- vastasi\nkirjailija.\n\n-- Siksipä sen nakertaminen onkin enemmän vastenmielinen velvollisuus\nkuin nautinto... Katsotaanpas kustantajia, niitä syövät madot nopeaan\nja hyvällä halulla.\n\n-- Tietysti -- ne kai ovat maukkaampia...\n\n-- Onko haudassa syksyllä kosteaa? kysyi piru.\n\n-- On vähän, mutta tottuu siihen. Kaikista enimmän häiritsevät lepoa\nkaikenmoiset idiotit, jotka kalmistossa kuleksiessaan sattumalta\njoutuvat haudalleni. En tiedä, minkä verran lienen maassa levännyt,\nsillä kaikki ympärilläni, samoin kuin itsekin, on liikkumatonta, ajan\nkulusta on minun mahdoton saada selvää...\n\n-- Neljä vuotta, kohta tulee viisi, -- ilmaisi piru.\n\n-- Joko? Vai niin.... Tällä ajalla on haudallani käynyt kolme henkeä...\nKirottuja, ei muuta kun ärsyttävät! Eräskin, tiedättekö, teki aivan\ntyhjäksi sen, että olin aikoinani elänyt. Tulee haudalle ja luettuaan\nrististä kirjoituksen sanoo jyrkästi: \"ei semmoista ole ollut, en\nmilloinkaan ole lukenut hänen tuotteitaan. Nimi on sentään tuttu...\nnuoruuteni päivinä oli eräällä tuonnimisellä salainen panttilaitos\nmeidän kadulla\". Ajatelkaa nyt mokomaa! Ja minun tuotteitani julaistiin\nkuusitoista vuotta mitä laajimmalle levinneissä lehdissä ja kolmasti\njulaistiin kirjoituksiani eri teoksina.\n\n-- Kuolemanne jälkeen on vielä julaistu kahdesti, -- ilmoitti piru.\n\n-- Siinäpä se!... Sitte tuli kaksi, joista toinen sanoo: \"aa, sekö se\non!\" -- \"Se juuri\", -- vastaa toinen. -- \"Taidettiin sitä aikoinaan\nlukea hänenkin tuotteitaan.\" -- \"Kaikkien tuotteita luetaan\". -- \"Mitäs\nse tämä saarnailikaan?\" -- \"Eipä juuri erityistä... hyvän ja kauniin\naatteita ynnä muuta.\" -- \"Niin, niin, kyllä muistan\". -- \"Sillä oli\nkankea kieli.\" -- \"On niitä jo koko joukko mullattu...\" -- \"Venäjänmaan\npovi on rikas kyvyistä\". -- Ja sitte ne aasit poistuivat! Lämpimät\nsanat eivät enää huojenna haudan kylmyyttä enkä minä niitä tahdokaan...\nmutta loukkaavaa se sentään on! Aika mielelläni olisin niitä haukkunut!\n\n-- Mahdoitte pitää aika saarnan, -- hymähti piru.\n\n-- Ei, se ei olisi sopinut... Kahdeskymmenes vuosisata ja muuta... ja\nmaterialistit olisivat saaneet aika kolahduksen, jos kuolleet yhtäkkiä\nrupeaisivat haukkumaan...\n\nPirun tuli taas ikävä.\n\n-- Tämä kirjailija olisi eläissäänkin tahtonut olla kukkona joka\ntunkiolla ja nytkin, kun hänessä on kaikki kuollutta, elää hänessä\nvielä kunnianhimo. Mutta ihminenkö se sitte on tärkeä elämälle! Tärkeä\non vain ihmisen henki ja hänen henkensä yksistään ansaitsee\nkättentaputuksia ja kunnioituksia... Miten ikäviä ihmiset ovat! Piru jo\naikoi esittää kirjailijalle, että he palaisivat takaisin kalmistoon,\nmutta samassa välähti hänen ilkeässä päässään uusi ajatus. Tällöin\nolivat he tulleet eräälle torille, jota kaikilta puolin ympäröi suuret\nrakennukset. Torin yllä kiiti repaleisia, mustia pilviä ja näytti kuin\nolisi synkkä taivas pysytelleinyt kattojen varassa ja katsellut kylmin\nkatsein likaiseen maahan...\n\n-- Kuulkaapas, -- sanoi piru kohtelijaasti kumartuen lähemmä\nkirjailijaa, -- ettekö haluaisi nähdä, miten vaimonne elää?\n\n-- Hm, enpä tiedä oikein... -- virkkoi kirjailija hitaasti.\n\n-- Mitä kummia, olettehan oikea vainaja! huudahti piru pistelijäästi.\n\n-- Saisihan tuota... -- ja kirjailija kolisutteli reippaasti luitaan.\n-- Mennään vain... eihän hän minua näe, ja jos näkisikin, niin ei\ntunne... -- selitti kirjailija.\n\nSamassa katosi erään talon seinä näkymättömiin vai liekö tullut\nläpinäkyväksi kuin lasi. Kirjailija näki suurten huoneiden sisään,\nsiellä oli valoisaa, hauskaa, kodikasta...\n\n-- Erinomainen sisustus! -- kähisi hän mielissään, -- mainiota\nkerrassaan! Tuommoisessa eläen en kai vielä olisi kuollut...\n\n-- Olen samaa mieltä, -- lisäsi piru hymyillen.\n\n-- Eikä se paljo maksakaan tuo sisustus... kolmen tuhannen paikoille.\n\n-- Hm... ei muka paljon? Muistan saaneeni suurimmasta teoksestani 815\nruplaa... ja sen eteen työskentelin vuoden päivät'... Kukas tässä asuu?\n\n-- Teidän vaimonne, vastasi piru.\n\n-- Vaimoni? Vai niin... sepä mainiota... Entä tuo nainen, onko se\nhän... vaimoni?\n\n-- On... tuossa tuli hänen miehensä.\n\n-- Hän on tullut kauniiksi... ja miten hyvin puettu! Hm... Miehensä,\nsanoitte? Se on aika pulska mies, naama on kuin milläkin... mutta\nmahtaa muuten olla hyvä mies, vaikka kasvot ovat tyhmät. Ne näyttävät\nilkeiltäkin...! Niin no, semmoiset kasvot miellyttävät naisia.\n\n-- Tahdotteko, että huokaan teidän edestänne? -- esitti piru luoden\nkavalan silmäyksen kirjailijaan. Mutta tämä oli vaipunut katselemiseen.\n\n-- Miten iloisilta ja reippailta ne näyttävät! Kumpikin taitaa olla\ntyytyväinen elämäänsä... Tiedättekö, rakastaako hän miestään?\n\n-- Kovasti...\n\n-- Kukas mies on?\n\n-- Kauppapalvelija muotikaupasta...\n\n-- Kauppapalvelija muotikaupasta, -- matki kirjailija hitaasti eikä\npitkään aikaan virkkanut mitään. Piru katseli häneen iloisesti\nhymyillen.\n\n-- Miellyttääkö teitä tuo näky? -- kysyi hän.\n\nKirjailija puheli verkkaan ja vaivaloisesti:\n\n-- Minulla oli lapsia... missähän lienevät... niin, tiedän, ne\nelävät... oli lapsia, poika ja tyttö... ajattelin silloin, että pojasta\ntulee vielä joskus kunnollinen mies...\n\n-- Kunnollisia miehiä on maailmassa paljon, mutta se tarvitsee\ntäydellisiä, -- sanoi piru kylmästi ja rupesi viheltelemään jotain\nmarssia.\n\n-- Luulen, ettei kauppapalvelijasta ole kasvattajaksi ja poikani...\n\nKirjailijan tyhjä kallo nyykähti surullisesti.\n\n-- Näettekö, hän syleilee vaimoaan... Niillä on elämä iloista! --\nhuudahti piru.\n\n-- Niin näkyy... Onko kauppapalvelija miten rikas?\n\n-- Oli köyhempi minua, vaan vaimonne oli rikas...\n\n-- Vaimoni? Mistä hän sai rahoja?\n\n-- Teidän kirjoistanne.\n\n-- Vai minun kirjoistani, -- virkkoi kirjailija hiljaa nyökytellen\nkaljua kalloaan. -- Vai niin... Minä olen siis tehnyt työtä\nkauppapalvelijaa varten...\n\n-- Siltä se tuntuu, -- myönsi piru mielissään.\n\nKirjailija katsoi maahan ja sanoi pirulle:\n\n-- Viekää minut takaisin hautaani.\n\n... Oli pimeä; satoi, taivaalla kulki raskaita pilviä ja kalisten\nriensi kirjailija hautaansa kohden. Piru kulki takana iloisesti\nvihellellen...\n\nLukija on tietysti jäänyt tyytymättömäksi. Hän on hotkinut itsensä\nkipeäksi kirjallisuudesta eivätkä nekään, jotka kirjoittavat vain hänen\nmielitekoja tyydyttääkseen, ole hänen mieleisiään. Tässä tapauksessa on\nlukija jäänyt tyytymättömäksi siihenkin, etten ole maininnut mitään\nhelvetistä. Sillä kun ihminen -- aivan oikein kyllä -- on vakuutettu\nsiitä, että hän kuoltuaan joutuu helvettiin, niin tahtoisi hän jo\neläissään saada jotain tietää siitäkin. Vaan totta puhuen minä en voi\nkertoa mitään, mikä lukijaa miellyttäisi, sillä helvettiä, tuota\ntulista pätsiä, jota kyllä on helppo kuvitella, ei ole. Jotain toista\nkuitenkin on ja se on sanomattoman paljoa kauheampi.\n\nHeti kun lääkäri on jostakusta sanonut hänen omaisillensa:\n\n-- Hän on kuollut... -- hän joutuu erääseen äärettömään, kirkkaasti\nvalaistuun piiriin ja tämä on hänen erehdystensä tietoisuuden piiri.\n\nHän viruu haudassaan ahtaassa arkussa ja hänen silmiensä editse kulkee\nkuin kieppuva pyörä hänen poloinen elämänsä. Ja se liikkuu kiusoittavan\nhitaasti, liikkuu alusta loppuun -- ensimäisestä itsetietoisesta\naskeleesta alkaen kuoleman hetkeen asti. Hän näkee kaikki, olemisensa\nvalheen ja inhottavuuden kokonaisuudessaan, kaikki ajatuksensa hän\nuudelleen ajattelee, hän näkee jok'ainoan harha-askeleensa ja koko\nhänen elämänsä jälleen uudistuu -- ihan hetkestä hetkeen! Ja että hänen\nkärsimystensä mitta kasvaisi, hän vielä tulee tietämään, että sitä\nahdasta typeryyden tietä, jota hän oli kulkenut, kulkee muitakin, jotka\ntyrkkivät toinen toisiaan ja kiiruhtavat ja valehtelevat... Ja hän\nkäsittää, hän näkee selvään, että kaikkea tätä he tekevät vain sen\ntähden, että ajan pitkään saisivat tietääkseen, miten häpeällistä on\nelää niin katalaa ja hengetöntä elämää.\n\nMutta nähdessään heidän joutumalla jouduttautuvan perikatoansa kohti,\nhän ei mitenkään kykene heitä varottamaan: -- hän ei voi nostaa huutoa,\nei liikettä tehdä ja halu auttaa heitä vain hyödyttömänä hänen\nrintaansa raastaa... Tuntuuko se hyvältä?\n\nJa hänen editsensä vaeltaa hänen elämänsä uudestaan, palaa ja jälleen\nhän näkee sen alusta alkaen... eikä hänen tietoisuutensa tuska koskaan\nloppua saa eikä hänen kärsimystensä kauhu... ei koskaan!\n\n\n\n"]