[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcRRIT4rOK_zJUEuSdovwU_83McKGFtJTFKzUx236icw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1448,"Kansakoulu-opettajan nuoruudenvaiheet","Amicis, Edmondo de",1846,1908,"1448-amicis-edmondo-de-kansakoulu-opettajan-nuoruudenvaiheet","1448__Amicis_Edmondo_de__Kansakoulu-opettajan_nuoruudenvaiheet",null,"romaani",[],[],"fi",1890,1892,118578,793880,false,39418,[23,24,25,26],"Italian fiction -- Translations into Finnish","Italy -- Social life and customs -- 19th century -- Fiction","Schools -- Fiction","Teachers -- Fiction",[28],"Novels","\"Kansakoulu-opettajan nuoruudenvaiheet\" by Edmondo De Amicis is a novel likely written in the late 19th century. The story revolves around Emilio Ratti, a young man who becomes a national school teacher in Italy, exploring themes of education, personal challenges, and societal issues of the time. The novel delves into the life experiences of its characters, highlighting the struggles and aspirations inherent in the teaching profession, particularly in the context of Italy's evolving educational landscape.  At the start of the story, we are introduced to Emilio Ratti, who finds himself entering a teacher's seminary following the tragic death of his father. The narrative traces his transition from a life filled with personal loss and poverty to his aspirations of becoming a teacher. As he navigates his studies, Emilio confronts various challenges, including academic pressures and the complexities of his interactions with diverse classmates and a passionate pedagogue. The opening establishes a poignant backdrop of determination and hope, setting the stage for Emilio's eventual journey into the world of education, where he will face both practical difficulties and moral dilemmas as he takes on his first teaching position. (This is an automatically generated summary.)",[],297,"Romaani kuvaa nuoren kansakoulunopettajan elämää ja haasteita 1800-luvun lopun Italiassa. Teos käsittelee opettajan työn arkea, yhteiskunnallisia epäkohtia sekä pedagogisia ihanteita vastayhdistyneessä maassa.","Edmondo de Amicis'in 'Kansakoulu-opettajan nuoruudenvaiheet' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1448. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KANSAKOULU-OPETTAJAN NUORUUDENVAIHEET\n\nKirj.\n\nEdmondo de Amicis\n\n\nItaalialainen alkuteos. [Suom. Ida Yrjö-Koskinen]\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1892.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEDELLINEN OSA:\n\n Suomentajan esipuhe.\n Rohkeutta!\n Garasco.\n Seikkailuja maalla ja merellä.\n Piazzena.\n Entinen korpraali.\n Altarana.\n\nJÄLKIMÄINEN OSA:\n\n Muistoja Sardiniasta.\n Viimeinen vuosi Altaranassa.\n Luostarissa.\n Camina.\n Toinen vuosi Caminassa.\n Bossolano.\n Turinissa.\n Uusia kasvoja ja vanhoja tuttuja.\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\n\n\nEDELLINEN OSA.\n\n\n\n\nSuomentajan esipuhe.\n\n\nLukia jonka mieltä tämän kertomuksen vilkkaat piirrokset, ylevät\naatteet ja raikas maailmankäsitys viehättävät, ei varmaankaan katso\nliikanaisiksi joitakuita tietoja Itaalian kansakoulusta ja sen\nsuhteesta aikansa muihin sivistyslaitoksiin. Tapausten ja luonteiden\nkuvaus on kirjassamme kyllä selvä, voisi sanoa yleis-inhimillinen, niin\nettä melkein joka sivulla olemme kohtaavinamme oloja ja ihmisiä jotka\ntuntuvat vanhoilta tutuilta. Mutta toiselta puolen on erotus meidän ja\ntuon kaukaisen maan valtiollisissa, yhteiskunnallisissa ja\nkirkollisissa seikoissa niin suuri, että lähempi selitys muutamissa\nkohden näyttää tarpeen vaatimalta.\n\nItaalian uudempi historia on sen puolesta opettavainen, että siinä\nerittäin selvästi näkyy aatteen voima kansojen ulkonaisten vaiheiden\nmuodostumisessa. On vaikeata ajatella kansallista olemusta joka\nulkonaisesti olisi surkeampi, rikki-riistetympi ja avuttomampi\nkuin Itaalia tämän vuosisadan alulla. Napoleonin maailmanvalta oli\nhajonnut ja Euroopan sorretut, nöyryytetyt kansat olivat päänsä\njälleen nostaneet, mutta tätä maata oli suuri osa jäänyt vieraan,\nitävaltalaisen ikeen alle, ja muissa osissa hallitsi joukko\npikkuruhtinaita joilta puuttui sekä halua että tarpeellista kykyä ja\nitsenäisyyttä voidakseen asettua synnyinmaansa kansallisuus-aatteen\netupäähän. Siitä huolimatta koko Itaalian yhtyminen yhdeksi valtioksi,\nyhdeksi saman hallituksen ja samojen lakien alaiseksi kansaksi oli se\najan valtaava kysymys jonka voima korvasi kaiken yksityisen\nsaamattomuuden ja jonka tieltä kaikkien ulkopuolisten esteitten täytyi\nväistyä. Tuo aate, yhteisen itaalialaisen isänmaan aate ei muuten ollut\neilispäivän lapsia; se oli siitä asti kun Dante (13:annella\nvuosisadalla) loi itaalian kirjakielen, yhäti, milloin selvempänä\nmilloin himmeämpänä, elänyt maan jaloimpien miesten ja naisten\nsydämmissä. Mutta vasta nykyinen vuosisata sen täällä, niinkuin\nmuuallakin Euroopassa, kypsytti täyteen itsetietoon ja saatti voittoon.\nOn mieltä ylentävää nähdä aatteen taistelua ja voittoa: toisella puolen\nmaan mahtavia, väkivaltaa, painetteja ja valtiollista vainoa, toisella\ntuo yksinäinen aate, joka hiljaa, huomaamatta kytee ihmisten rinnoissa,\nopettaen heitä ylevästi ajattelemaan ja alttiisti työtä tekemään,\nkunnes se vihdoin, \"ajan tullen, hetken jouduttua\" varttuu teoksi ja\ntuhoaa tieltänsä turhat vastustukset. Tällainen, vieläpä tavallista\nkauniimpi näytelmä on nähtävänä niissäkin tapahtumissa joiden\nseurauksena sitten (v. 1860) oli Itaalian kuningaskunnan perustaminen.\n\nNäytti yhteen aikaan siltä kuin olisi katoliselle kirkolle ollut\nsuotuna kunnia johtaa Itaalian kansallinen heräys toivotuille perille.\nV. 1846, paavi Gregorio XVI:n kuoltua, oli hänen sijallensa astunut\nhyvää tarkoittava, vielä nuorenpuolinen mies, tuo myöhemmin\n\"erehtymättömyys-dogmastaan\" niin kuuluisa Pio IX, joka alussa osoitti\nvapaamielisiä taipumuksia ja muuten esiytyi ulkovaltoja vastaan tavalla\njoka hetkeksi teki hänestä milt'ei kansallissankarin. Vaan pian\nkuitenkin havaittiin, että oli mahdottomia toivottu, ja ett'ei sama\nmies voinut olla kansallisen heräyksen johtajana ja roomalaisen kirkon\npäämiehenä. Protestanttisissa maissa kirkko, joka alusta aikain\nperiaatteiltaan oli kansan-omainen ja jonka vaikutuksesta kansalliset\nkielet olivat kohonneet kirjallisuuden välikappaleeksi, ei saattanut\nkylmäkiskoisena katsella elpyvän kansallistunteen ilmauksia. Toinen oli\nkatolisen kirkon laita. Tämä kirkko ei ole lakannut uneksimasta vanhan\nmaailmanvaltansa takaisin saamista, vaan vaatii yhä vielä jumalallisena\noikeutenansa ylintä sananvaltaa ajan valtiollisissakin kysymyksissä. Ei\nole näin ollen ihmettä että se epäluulolla katselee jokaista nousevaa\nvoimaa joka uhkaa käydä vaaralliseksi sen maallisille pyyteille.\nTällainen voima on myöskin kansallisuus-aate, ja Pio IX myöhemmin kyllä\nkatkerasti katui, että oli antanut isänmaallisen tunteensa houkutella\nitseään palvelemaan asiaa joka sitten riisti paavin istuimelta\nviimeisenkin kaistaleen maallista aluetta.\n\nNuori kuningaskunta puolestaan heti alusta koetti turvata asemaansa\nkirkon vallanhimoa vastaan siten, että pani toimeen täydellisen eron\nvaltion ja kirkon välille. Että tällainen ero itsessään on luonnoton ja\nturmiollinen, sitä tuskin kukaan ajatteleva ihminen epäilee; mutta\nmuuta neuvoa ei löydy siinä missä kirkko periaatteellisesti kieltää\nvaltiolta itsenäisen olemis-oikeuden ja käyttää kaiken voimansa\nheikontaakseen sitä kunnioitusta jota alamaisissa tulee löytyä\nlaillista esivaltaa kohtaan. Kirkko joutui niin muodoin samaan asemaan\nkuin jokainen muukin laillinen yhdyskunta; se nauttii suojelusta ja saa\nesteettömästi toimia, niin kauan kuin sen toimet eivät ole\nristiriidassa valtion periaatteiden kanssa; sillä on oikeus itse hoitaa\nkaikki asiansa, veroittaa jäseniänsä, asettaa virkaan ja panna viralta\npalvelioitansa, pitää kokouksia, säätää asetuksia; kaikkeen tähän\nvaltio ei sekaannu. Mutta se ei saa rangaista jäseniään muilla kuin\npuhtaasti kirkollisilla rankaistuksilla. Valtio puolestaan katsoo\nkirkon jäseniä, niin pian kuin ovat Itaalian alamaisia, aivan samoilla\nsilmillä kuin muitakin alamaisiaan. Jos rikkovat esivallan säätämää\nlakia ja oikeuden järjestystä, joutuvat siitä samaan edesvastuuseen\nkuin muutkin, eikä kirkolla puolestaan ole mitään sekaantumis-oikeutta.\nTällä tavoin on koetettu toteuttaa periaatetta: vapaa kirkko vapaassa\nvaltiossa; vaan että se katolisen kirkon parissa jää lopultakin\ntoteuttamatta, siitä on jo kylläksi ennätetty saada kokemusta.\nSeurauksena on ollut alituinen vastustus ja juonittelu kirkon, ja\nalituiset rettelöimiset valtion puolelta.\n\nOn sanomattakin selvää, että kansakoulu tällaisissa oloissa alusta\nsaakka on ollut puhtaasti yhteiskunnallinen laitos, vapaa kaikesta\nkirkollisesta hallintovaikutuksesta; mutta uskonnon-opetusta ei\nItaaliassa, niinkuin esim. Ranskassa, ole ehdottomasti poistettu\nopetussuunnitelmasta, vaan on jätetty vanhempien ratkaistavaksi\nkullakin paikkakunnalla, tahtovatko sitä lapsilleen annettavaksi vai\neivätkö. Kansakouluasetus ei myös pane vähintäkään estettä, jos kunnat\ntahtovat asettaa pappinsa kouluneuvostoon tahi kutsua jonkun\nhengelliseen säätyyn kuuluvan lastensa opettajaksi. Tätä\nvapaamielisyyttä kirkko kyllä on koettanut käyttää hyväkseen, vaikka\njotenkin huonolla menestyksellä. Sen se itsekkin älyää ja kohtelee\nsiitä syystä kansakoulua peittelemättömällä vihalla; sillä se tuntee\nitsensä kykenemättömäksi tällä alalla kilpailemaan valtion kanssa.\nMutta kummeksia ei näin ollen sovi, että kansakoulu puolestaan osoittaa\ntaipumusta sekä vastakirkollisuuteen että järkeis-uskoisuuteenkin, ja\nettä papiston ja maallikko-opettajien väli yleensä on nurja, usein\nvihamielinen, vaikk'ei mitään varsinaista eroa puhtaasti\nuskonnollisissa kysymyksissä löytyisikkään.\n\nLukia tapaa siellä täällä kertomuksessamme kohtia joissa tämä nurjuus\ntavalla tahi toisella astuu näkyviin.\n\nOn tarpeellista silloin muistaa, että meidän maamme ja Itaalian\nkirkolliset olot periaatteellisesti eroavat toisistaan. Kansan-opetus\nmeillä on kirkon alkuun-panema, ja kansakoulu on sen vuoksi, huolimatta\nsiitä että sen pääjohto kirkollisista viran-omaisista irroitettiin,\nkaiken aikaa nauttinut papiston vilpitöntä kannatusta. Katolinen kirkko\nsitävastoin ainoastaan pakosta ja ylläpitääkseen huojuvaa\nvaikutusvaltaansa ryhtyi kansan-opetukseen; sillä sen varsinaisia\nperiaatteita on aina ollut, ja on vieläkin, että rahvaan ei tarvitse\nitse mitään tietää, ei mitään ajatella, vaan ainoastaan sokeasti uskoa\nmitä hengelliset esimiehet sille sanovat. Tämän oleellisen erotuksen\nrinnalla mahdolliset yhtäläisyydet yksityisissä ilmiöissä kadottavat\nlähes kaiken merkityksensä.\n\nSiihen aikaan jolloin Itaalian hajanaiset osat yhtyivät yhdeksi\nvaltioksi, löytyi kansakoululaitosta jo melkein kaikkialla maassa\n(paitsi Kirkkovaltiossa); mutta sen tila ei yleensä ollut kehuttava.\nPoikkeuksena tästä oli kuitenkin Alppien juurinen, Sardinian\nkuningaskuntaan kuuluva Piemontin maakunta, missä rahvaan opetus,\nosittain valtion myötävaikutuksella vaan vielä enemmän yksityisten\nisänmaallisesta toimesta ja uhrauksesta, oli puhjennut raikkaampaan\nkukoistukseen. Täältä kansakoulun uudet aatteet levisivät muuallekkin,\nliittyen kaikkialla kiinteästi kansalliseen innostukseen, ja ensimäisiä\njotka Piemontin esimerkkiä noudattivat, olivat nuo Itävallan alaiset\nLombardian ja Venetsian maakunnat. Etelä-Itaaliassa sitävastoin rahvaan\nopetus vasta 1860 vuoden jälkeen järjestyi tyydyttävälle kannalle.\nYli koko uuden kuningaskunnan, näet, silloin astui voimaan n.s.\nCasatin koululaki (_Legge Casati_), joka edellisenä vuonna (1859)\noli säädetty Sardinian kuningaskunnassa noudatettavaksi. Tämän lain\nkautta koko koululaitos alistettiin opetus-asiain ministerin\nhallinnon alle, ja avuksi hänelle asetettiin 21-jäseninen\nyli-kouluneuvosto ynnä kolme ylitarkastajaa. Paikallisia viran-omaisia\novat: Rehtori ynnä akatemiallinen neuvoskunta, 1 tarkastaja ja vihdoin\nmaakunta-kouluneuvostot. Kunnilla on oikeus itse valita jäsenet omien\nkoulujensa neuvostoihin, vaan näissä on puheenjohtajana aina\nkunnallishallituksen esimies (sindaco), jonka harrastuksesta ja\ntoimeliaisuudesta suureksi osaksi koulun menestys niinmuodoin riippuu.\n\nOppiaika Itaalian kansakoulussa on nelivuotinen, jaettu kahteen\nosastoon, joilla kummallakin on eri opettajansa. Alaosastolla\nharjoitetaan seuraavia oppiaineita: sisältä-lukua ja kirjoitusta,\nitaalian kirjakieltä (joka suuresti eroaa paikkakunnallisista\nmurteista) ja laskennon ynnä metri-järjestelmän alkeita. Yläosastolla\n(jommoista koulupakon voimaan astuttua tulee olla 4,000 hengen\nsuuruisissa ja niitä suuremmissa kunnissa) edellisten lisäksi:\nainekirjoitusta, alkeismaantiedettä, kertomuksia isänmaan historiasta,\nluonnontiedettä (jokapäiväisen elämän varalta) ja kaunokirjoitusta.\nUskonnon-opetuksesta on ennen puhuttu. Sekakouluja löytyy ainoastaan\nsiellä täällä.\n\nV. 1877 säädettiin se yleinen koulupakko jonka voimaan astumista\nkirjailiamme niin leikillisesti kuvaa. Maan 8,301 kunnasta oli silloin\njo 6,742 jotakuinkin varustettuna vaadituilla laitoksilla ja 400\nnoudatti heti asetusta; mutta muut eivät olleet koko koulupakosta ensi\nalussa millänsäkään. Paljo vaikeuksia oli niinikään yksityisissä\nkunnissa vanhempien kanssa. Ja seuraavista tarkastuksista kävi\nselville, että kuningaskunnan 37,642 koulusta ainoastaan 5,175:lla oli\ntäysin kelvollista huoneistoa; 12,500 majaili huononpuoleisissa\nkouluhuoneissa ja loput erin kurjissa hökkeleissä. Opettajien palkat\nolivat maaseuduilla enimmäkseen mitättömät, ja kunnalliset\nviran-omaiset harjoittivat heitä vastaan tuon tuostakin likaisinta\nkitsautta ja ilkeintä mielivaltaa. Tämä vain osoitteeksi siitä, että\ntosiolot eivät aina vastaa ohjelmia, ja että kirjailiamme, kansakoulun\nvarjopuolia kuvatessaan, ei suinkaan liioittele.\n\nKerrotaan herra Amicis'in ryhtyneen teostansa kirjoittamaan surkean\ntapauksen johdosta, joka aikoinaan herätti paljo huomiota ja sääliä.\nEräänä aamuna, löydettiin Tiberin virrasta nuoren, erittäin kauniin\nkansakoulu-opettajattaren ruumis. Tutkimus osoitti, että tyttö oli itse\nlopettanut päivänsä, epätoivoissaan kunnallisten viran-omaisten\nalituisesta rettelöimisestä ja loukkaavasta, hävyttömästä käytöksestä.\nAmicis silloin ryhtyi kirjeenvaihtoon useitten erihaaroilla maata\ntyöskentelevien opettajien ja opettajattarien kanssa, kootakseen siten\ntarpeellisia aineksia tosi-elämästä; näiden pohjalle sitten suunnitteli\nsen hauskan ja valaisevan kertomuksen joka tässä suomalaiselle\nyleisölle tarjotaan.\n\n\n\n\nRohkeutta!\n\n\nKansakoulu-opettaja Emilio Ratti oli perheonnettomuuden kautta joutunut\nopettajan uralle. Isällä oli pieni kirjapaino S:n kaupungissa, jossa\nopettajaseminaari sijaitsi. Hän oli vielä täysissä miehuuden voimissa,\nja painattamalla erästä maanviljelyslehteä sekä saamalla tilauksia\nuseilta Turinin kirjankustantajilta hän vähitellen oli parannellut\nhuonoja asioitaan; vaan äkkiä hän kuoli, jättäen turvattoman perheen:\nvaimon, esikoisen Emilion, joka oli keskikasvuinen poika, pienen\ntyttären ja kaksi pientä poikaa, joista vanhempi oli vasta yhdeksän\nvuotias. Hän oli eräänä iltana istunut perheineen aterialle, kun\nsamassa pudotti kahvelin kädestään, koetti ottaa sitä ylös, mutta ei\njaksanut, vaan sanoi: -- minä en voi hyvin; -- nämä olivat viimeiset\nselvät sanansa. Hän pantiin vuoteelle, lääkäri tuli -- kaikki turhaan.\nKoko oikea sivu oli halvautunut ja järki sekaisin: hän puhui aivan\nristiin eikä enää omia lapsiaan tuntenut. Kymmenen päivää sen jälkeen\noli hän ruumiina. Rahasäästöjä ei ollut, kirjapaino riitti töin ja\ntuskin velkojen maksuun ja perheellä ei ollut muuta neuvoa kuin jättää\nkotinsa noin kuukauden kuluttua. Tällä ajalla joutui leski, joka aina\noli ollut hyvin kivuloinen, vuoteen omaksi ja lapset olivat leivättä.\nLäheisiä sukulaisia ei ollut muita kuin yksi setä, joka oli\nviulunsoittaja, viraton ja tuiki köyhä, ja joka oli pakoittanut ainoan\ntyttärensä jättämään kodin ja menemään seminaariin valmistuakseen\nopettajattareksi. Ystävällinen kirje tältä serkulta oli ainoa osan-oton\nilmaus siltä taholta. Kaukaisemmilta sukulaisilta ei kuulunut mitään ja\nystävät pysyivät loitolla. Niinkuin usein tapahtuu, niin tässäkin:\nvieraat ihmiset pelastivat perheen hajottamalla sen. Pispa pani toisen\npikku pojista don[1] Bonscon oppilaitokseen, sindaco[2] taas sai toisen\nerääsen teollisuuskouluun, ja lapseton, rikas Golin pariskunta otti\npikku tytön luokseen sekä auttoi Emiliota monta kuukautta, kunnes tämä\nsai ottaa pääsötutkinnon kaupungissa olevaan opettajaseminaariin, johon\npääsi vapaaoppilaaksi. Äiti, jota vähemmin hivutti tauti kuin tieto\nlastensa avuttomasta tilasta, ei ollut kauan hyväntekijöilleen\nkuormaksi: hän kuoli samana päivänä, jona Emilio toi hänelle tiedon\nseminaariin pääsöstään.\n\nTämän uuden surun sortamana astui nuorukainen opettajaseminaariin,\njonka sija oli entisessä luostarissa ja jossa kolmella luokalla oli\nnoin 50 sisä- ja 10 ulko-oppilasta. Emilion synkkä mieliala pian\nhälveni tässä kummallisessa yhteiskunnassa, joka oli muodostunut\nseitsentoista vuotisista nuorukaisista ja kolmenkymmenen vuotisista\nmiehistä: siinä oli pappeja, entisiä sotilaita, talollisten,\nkäsityöläisten, virkamiesten ja kauppiasten poikia, kaikki hyvin\nerilaisella sivistys-asteella. Muutamia oli opettajan uralle ajanut\nkunnianhimo, kun näet halusivat kohoutua vertaisiansa korkeammalle,\ntoisia vastenmielisyys ruumiilliseen työhön; toiset olivat tulleet\nsiksi, että olivat huonosti onnistuneet muissa toimissa, ja toiset taas\nsiksi, että perheensä jonkun onnettomuuden kautta oli joutunut\nköyhyyteen -- harva oli siellä omasta sisällisestä halusta. Kaikkia oli\nkouluelämä yhteisine ruoka-aikoineen, lomahetkineen ja määrättyine\nkävelyaikoineen muuttanut uudelleen pojiksi. Emilio puolestaan piti\nenimmin tuosta yhtämittaisesta työskentelemisestä, johon häntä\npakoittivat monet lukuaineet sekä opistossa vallitseva tapa tehdä\nkirjallisesti selkoa luennoista. Kasvatus-oppi aluksi peloitti\nEmiliota, se tuntui kuivalta ja vaikeasti opittavalta, muisti ei\ntahtonut riittää ja päänsä oli tottumaton abstraktiseen työhön. Hänen\noivallinen opettajansa ei vaatinut ylön paljon sääntöjen oppimista,\nvaan kehitteli tarkasti alkutiedot ja perusti aina esittelynsä\nkokemiinsa, lähtien tunnetuista asioista; hän lausui ajatuksensa\ntavattoman selvästi ja teki niin senkin aineen Emiliolle mieluisaksi.\n\nPedagogikan opettaja, herra Megari, seminaarin johtaja, joka opetti\nainoastaan _oikeuksia ja velvollisuuksia_, oli paras opettajista.\nKahdeksan vuotta sitte oli Megarin vaimo joutunut tapaturmaisen\nkuoleman uhriksi teaatterin palossa, ja tämän kauhean tapauksen jälkeen\noli opettajalla ainainen, lohduttamaton kaiho sydämessään. Hra Megari\noli viidenkymmenen vaiheella, lyhyt, harmaatukkainen, aina puettu\nmustaan, lyhkäiseen, ruumiinmukaiseen takkiin, oli ankaran näköinen ja\näkkinäinen liikkeiltään. Kumminkaan hän ei ollut tulinen eikä liioin\näreä. Häntä kunnioitettiin ja pelättiin ankaran ja samalla lempeän\nkäytöksensä sekä lyhyen ja sattuvan arvostelunsa tähden. Paitsi sitä\nauktoriteettia, jota luja luonne ja suuret lahjat antavat, oli hänessä\nsamalla tuota alituista ja levotonta arkuutta arvostaan, joka\nvähempi-lahjaisille henkilöille on omituinen. Hän oleskeli\nvälihetkinäkin nuorison parissa ja käski oppilaita iltaisin, kahdeksan\ntai kymmenen kerraltaan, vierashuoneesensa seurustelemaan kanssansa;\nkumminkaan ei sen kautta kukaan oppilaista tullut askeltakaan häntä\nlähemmäksi. Hän herätti joka päivä kaikissa samaa ihastelun ja\nalamaisuuden tunnetta, jota ensi kertaa häntä nähdessään olivat\ntunteneet. Sitäpaitsi oli kaikissa oppilaissa häntä kohtaan tuota\nmyötätuntoisuutta ja kiitollisuutta, jota aina herättää opettaja, joka\ntekee vaikean oppiaineen helpoksi ja huvittavaksi. He kunnioittivat\nhäntä siksi, että hän aina noudatti oikeutta, eikä hänessä koskaan\nvoitu huomata suurempaa rakkautta johonkuhun erityiseen oppilaasen. Hän\nvaati paljon vaan ei liikoja, ja huonopäisiä mutta ahkeria oppilaita\nhän kohteli hellävaraisesti. Hän ei ollut ärtyisä muun kuin ääntämisen\nsuhteen, hän antoi oppilaiden kahteenkymmeneen kertaan yhä uudelleen\nlausua samaa sanaa, kunnes äänsivät sen oikein. Hän oli tavattoman\nankara kaikkea raakamaisuutta kohtaan puheessa ja käytöksessä, hän ei\nvoinut kärsiä luonteen heikkoutta eikä persoonallisen arvokkuuden\npuutetta, jopa ulkonaisten pikku seikkainkin suhteen sekä koulussa että\nsen ulkopuolella hän vaati tarkinta säädyllisyyttä. Saipa häneltä\ntoisinaan kuulla sanoja, jotka panivat urhoollisimmankin sekä\npunastumaan että kalpenemaan. Hän tahtoi ennen kaikkea oppilaistaan\nsivistyneitä, hienotapaisia miehiä. Sen näki, että hänellä oli\ntavattoman korkeat ajatukset toimestaan. Sitä paitsi hän oli vakuutettu\nkasvatuksen kaikkivallasta ja luuli voivansa muodostaa koko\nihmiskunnan, jos olisi saattanut yksin kasvattaa koko nuoren polven.\nTämä hänen mielihaireensa syntyi luultavasti siitä, ett'ei hän koskaan\nollut lapsia opettanut, vaan luuli heitä paljoa yksinkertaisemmiksi ja\nhelpommin muodostettaviksi kuin ovatkaan; oli kuinka hyvänsä, tämä\nväärä käsitys tuli hänen suuresta rakkaudestaan opettajatoimeen. Samaa\nrakkautta hänen onnistui herättää monessa oppilaassaankin.\n\nTämä surumielinen mies iski kaikki ajatuksensa työhön, hetkeksikään\nantautumatta menneitten surullisten muistojen valtaan, ja painoi näin\nikäänkuin leimansa Emilio Rattiin. Se huomattiin toisen lukuvuoden\nalussa, kun kasvatus-oppi kävi käytännöllisemmäksi ja siinä siirryttiin\nyleisistä käsitteistä ja ihmisluonteen tutkimisesta koulu- ja\nkotioloihin. Silloin kehittyi Emiliossa hitaasti mutta selvästi palava\nrakkaus opettajatoimeen, rakkaus, jonka luuli itsessään aina löytyneen,\nvaikkakin tietämättänsä. Tämä oli totta. Lempeä luontonsa, perintö\näidiltä, joka oli hienosti sivistynyttä sukua; kasvatus-opillisten\nkirjain lukeminen, jotka isän kirjapainossa joutuivat hänen käsiinsä;\nsellainen isällinen tunne, joka tavallisesti varattomissa perheissä\nherää esikoisen sydämmessä nuorempia siskoja kohtaan; alituinen puhe\nkaupungin seminaarista, joka vuosittain uudistuvine naamoineen herätti\nhänen uteliaisuuttaan jo aikaisimmasta lapsuudesta saakka, -- kaikki\ntämä oli hänen tietämättänsä kypsyttänyt häntä päätökseen, jonka luuli\nsattumalta tehneensä, päätökseen ruveta opettajaksi. Kun sitte\nonnettomuus perheen ennätti, tuli näiden syitten lisäksi vielä eräs,\njoka aina seuraa suurta surua: rauhallisen ja tyynen olon kaipuu; sillä\neiköhän opettajan elämä maakylässä lie hyvin rauhallista, kodista\nkouluun, koulusta kotia, ilman muuta yhteyttä maailman kanssa kuin\nlapset. Vaan väkevämpikin syy määräsi hänen elämän-uransa. Hän oli\npitkin sitä aikaa, joka kului hänen köyhäksi tulemastaan aina siihen\nkun toisten armeliaisuuden kautta tukalasta tilastaan pääsi, käynyt\nturhaan apua hakemassa monelta ihmiseltä. Käsikädessä oli hän astunut\nsurupukuisten, pelon-alaisten siskojensa kanssa portaita ylös apua\nanomaan ja useimmiten epätoivoisena palannut saatuaan kieltävän\nvastauksen. Kun hän näinä kolmenakymmenenä äärettömän pitkänä päivänä,\njoina toiveet ja pettymykset vaihtelivat, päättyen aina illaksi\nalakuloisuuteen ja surumielisyyteen, kun hän tällöin pienessä pimeässä\nkomerossaan, sairaan äitinsä huoneen vieressä, hyväili ja painoi\nrintaansa vastaan noita kolmea osatonta pienokaista ja pyysi, ett'eivät\ntoki ääneen itkisi, silloin virisi hänen sielussaan rajaton\narmahtelevaisuus, hehkuva rakkaus kaikkiin avuttomiin, turvattomiin\nlapsiin.\n\nOlipa vihdoin yksi syy, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla\nvähäarvoisen näin suuressa onnettomuudessa, mutta joka kumminkin\nvaikutti Emilioon; hänen siskoparkansa, näet, olivat tavattoman rumia,\nniin että, vaikk'ei heissä mitään varsinaista ruumiin vikaa ollut,\nnäyttivät milt'ei naurettavilta, varsinkin kun lisäksi olivat kovin\ntoistensa näköisiä. Muutamain ihmisten kasvoissa kuvastui hämmästystä\ntai naurun halua, toisissa näki sääliä enemmän heidän ulkomuotonsa kuin\nosattoman tilansa tähden, ja kaikki tämä ikäänkuin pistimellä pisti\nEmilion sydämmeen, niin että hän, yksin ollessansa siskojensa kanssa,\nnäitä hellimmästi hyväili. Tämä harras veljenrakkaus säilyi hänessä\nvielä hänen seminaariinkin jouduttuansa.\n\nNäyttää tosiaan kuin rakkaus lapsiin, siksi kait kun se lähtee muita\nrikkaammasta ja puhtaammasta lähteestä, olisi se tunne, joka enemmän\nkuin muut saattaa piiriinsä vetää ja sulkea semmoisiakin esineitä,\njotka eivät siihen välittömästi kuulu. Niinpä Emiliossakin tuo rakkaus\noli vähitellen laajennut helläksi ja surumieliseksi lemmeksi, joka\nkäsitti kaikki lapset, koko tuon kärsivän, köyhän, hoidotta jätetyn\nlapsi-maailman. Sinne hänen ajatuksensa viimeisten surullisten\nmuistojen johdosta usein palasivat. Kun tähän mielentilaan vielä\nvaikutti kasvatus-opillinen kirjallisuus, joka huokui pelkkää rakkautta\nja pyhää kunnioitusta lapseen, sekä korkealle asetti kasvattajan ylevän\ntoimen, tunsi Emilio niin monien voimien vetävän itseään tälle alalle,\nettä hän alkoi katsoa itseänsä siihen jo luonnosta määrätyksi; niin\nettä, vaikka perheensä olisi ollut loistavassakin taloudellisessa\nasemassa, hän lopulta kuitenkin olisi ruvennut opettajaksi. Kuten usein\nlukujen ja uuden toimen ensi innostuksessa joku erityinen lauselma\ntarttuu mieleen sekä tulee nuoruutemme ikävöivän halun ilmaisijaksi ja\nikäänkuin kaikkien ajatustemme loistavaksi keskipisteeksi, niin\nEmilionkin aivoihin painui ja sitte voimallisesti kautta elämän\nvaikutti lause, jonka oli kuullut kasvatus-opin opettajalta: Ei löydy\nkorkeampaa ja kadehdittavampaa tietoa kuin sen ihmisen, joka joka ilta\nvoi itsellensä sanoa: tänään olen luonut uuden ajatuksen, herättänyt\nylevän tunteen, oikaissut virheen, kylvänyt uuden hyvän siemenen lapsen\nsieluun. -- Kas siinä tulevaisuutesi -- ajatteli Emilio. Tämä lauselma\nsyöpyi päivä päivältä syvemmälle hänen tietoisuuteensa, painui syvälle\nsydämmeensä sekä elähytti hänen lukujaan ja toiveitaan.\n\nJos ei aineitten paljous olisi Emiliota niinkuin muitakin rasittanut ja\nestänyt heitä ei ainoastaan tietojansa sulattamasta, vaan, kuten\nsanoivat, myöskin niitä pureskelemasta, olisi nykyinen elämänsä,\nvaikkakin vapaus oli rajoitettua, tuntunut hänestä varsin hauskalta.\nKäytännölliset harjoitukset seminaariin kuuluvassa mallikoulussa,\nluennot, yhteiset kävelyretket ja käynnit läheisten maakyläin kouluissa\nhuvittivat häntä. Myöskin toveri-elämä virkisti häntä, vaikka hänen\numpinainen ja yhä vielä alakuloinen luontonsa pysytteli häntä\nloitommalla tovereista. Ensimmäisinä kuukausina oli hänellä\nasuinkumppanina muudan käsnäisillä kourilla ja naulakengillä varustettu\nlihava talonpoikais-nuorukainen, joka ähki kirjoitustensa ääressä kuin\nhärkä vakoa kiskoessaan, hikoili luokalla ja eli ainaisessa tutkinnon\npelossa. Toinen huonetoveri oli eräs ilomielinen entinen pappi, joka\nmielellänsä poltti piippua ja jolle kumppanit olivat rahaa kokoomalla\nostaneet kurttuisen pumpuliröijyn; hän oli kaikkein huvikiekkona. Nämä\nkaksi kumppania olivat usein haihduttaneet Emilion surulliset\najatukset.\n\nSittemmin johtaja asetti oppilaat toisten perusteiden mukaan yhdessä\nasumaan. Heitä pantiin kolmittain samoilta seuduilta samaan huoneesen,\nja niin Emilio sai toverikseen erään lääkärin pojan sekä erään entisen\nkorpraalin, joista hän ei enää eronnut. Nämät tekivät ystävyyden\nliiton, kulkivat aina kävelyretkillä yhdessä, niinkuin säädettynä oli\nseminaarin vanhassa ohjesäännössä. Korpraali oli järjestysmies, s.o.\nhänen tuli silmällä pitää toveriensa käytöstä ja ilmoittaa, jos oli\njotain erinomaisempaa. Jos on totta, että vaihettelu huvittaa, niin\neipä olisi voitu paremmin asettaa; sillä kahta, sekä Emiliosta että\ntoisistaan siihen määrään eroavaa originaalia ei olisi löytynyt, vaikka\ntulella olisi haettu. Entinen korpraali, Lerica, oli saapunut\nseminaariin jonkunmoisen maineen saattamana. Hän oli näet edellisenä\nvuonna erityisestä armosta saanut ottaa osaa nuorten naisten\nopettajatar-koetukseen (virkansa oli estänyt häntä saapumasta\nmiesopettajien tutkintoon). Eräs Turinin sanomalehti oli somasti\nkuvannut salia, jossa kirjalliset kokeet tapahtuivat, ja siinä\nesittänyt tuon omituisen haamun keskellä kahtasataa nuorta naista:\nnunnia, maalaisvaimoja, koulutyttöjä jos jonkinmoisissa puvuissa.\nJättiläis-korpraali istui yksinään pienen pöydän ääressä kumarruksissa\nkirjoitusvihkonsa ylitse niin että viikset vihkoa lakaisivat.\nKoulupiireissä oli tälle paljon naurettu. Koska häntä, tietojen\ntäydellisen olemattomuuden tähden ei hyväksytty yhdessäkään aineessa,\ntäytyi hänen ryhtyä säännöllisiin lukuihin ja tuli niin seminaariin.\n\nMiksi hän, tämä vahvajäntereinen sotamies, valitsi juuri opettajan\ntoimen, hän joka kahdeksankolmatta iässä näytti kuin olisi ollut\nneljänkymmenen vuotias, jolla oli suuret ulkonevat silmät, kauhean\nisot, nuijamaiset nyrkit, ukkosen ääni, ja kasvot, jotka ehdottomasti\nsäikyttivät lapsia, sitä ei voinut kukaan ihminen ymmärtää; liiatenkin\nkun hän lisäksi oli siihen määrään kiivas luonnoltaan, että esim.\nkerran mallikoulussa, vastaukseksi erään toverin \"järkevään kritikiin\",\npuristi tälle nyrkkiään ja mulkoili häntä kuin mieletön. Toveri astui\nvarovasti askeleen taaksepäin.\n\nVieläkin kummallisemmalta tuntui, että mies oli ruvennut tälle uralle,\nkun hänellä näytti olevan synnynnäistä vastenmielisyyttä _kakaroihin_,\njoissa hän kaikissa luuli asuvan pohjatonta ilkeyttä ja viekkautta.\nHarjoitustunneilla hän aina luuli lasten silmistä keksivänsä jonkun,\njoka kuolemaansa saakka vihasi häntä, ja siksi Lerica katseli milloin\nyhtä milloin toista pojista kaksintaistelijan uhkaavalla silmällä. Kun\nhän sitte kiukkuisena puhui pojista, nimitti hän heitä roistoiksi ja\nraukoiksi, joille tekisi mieli antaa korville. Mutta Emilio piti\nLericasta hänen suoran luonteensa ja hänen älykkäisyytensä tähden.\nKumminkin joutuivat he pian riitaan, kun puhe kääntyi koulusta\nopettajatoimeen, sillä siitä Lericalla oli aivan toinen ajatus: hän\nnäet käsitti tulevaisuutensa alituiseksi taisteluksi, jossa hänen tuli\nherättää pelkoa kunnallislautakunnan esimiehissä ja papeissa, ajaa ulos\nhävyttömiä vanhempia ja raakoja vahtimestareita sekä heittää ikkunasta\npihalle tottelemattomia poikia. Tätä rajuluontoista kumppania aisoissa\npitämään auttoi toinen asuintoveri, Giovanni Labaccio, paksunläntä,\nkeskikokoinen, parraton, hyvällainen nuorukainen, maltillinen kaikessa\nkuni vanha eläkettä nauttiva virkamies; hän ei koskaan valittanut ja\npiti kaikkien puolta. Giovanni oli ahkera, vaan ei innostunut, hänellä\noli kaunis käsiala, hän oli suuri herkkusuu sekä näytti aina niin\ntyytyväiseltä kuin olisi opettajatoimessa käsittänyt mukavan ja\nonnellisen elämän, joka hänelle yksin runsaasti etuja ja suloa soi. Hän\niloitsi pienestä perinnöstä, jota odotti sedältään, Azzornon\nkunnallislautakunnan esimieheltä, josta hän usein ylpeydellä puhui.\n\nNäiden kahden kumppanin kanssa oli Ratti'lla pitkät puheet lomahetkinä,\nkun toiset huvittelivat palloa lyömällä, heidän kanssaan hän joka päivä\noli kävelemässä, niin että moni kaupunkilainen rupesi tuntemaan heidät,\ntuon hoikan, kalpean, kaitaleukaisen, vilkassilmäisen nuorukaisen, joka\nastui kiivaan jättiläisen ja paksun, hymyilevän Giovannin välissä.\n\nKoska kaupunki oli pieni, olivat muutkin tovereista tunnetuita joko\nulkomuodoltaan tahi maineeltaan; entinen pappi; runoilija, joka\nkirjoitti sonetteja kahvilan passareille ja tilapäisiin juhliin; eräs\nentinen kirjapainon työntekijä, joka oli kaikista lahjakkain ja josta\npaljon toivottiin; pari kolme seminaarilaista, jotka olivat yöllisten\nseikkailujensa kautta tulleet kuuluisiksi. Eräs heistä otettiin kiini,\njuuri kun kiipesi lankun yli johonkin pihaan, ja joutui näin oikeuden\neteen.\n\nRatti ei tuntenut lähemmältä keitaan muita kuin huonekumppaninsa, eleli\nmelkein eräkkäänä eikä edes tiennyt tapahtumista oppilaitoksen\nhistoriassa.\n\nSillä lailla kokonaan työhön vaipuneena, vietti Emilio kolme\nseminaari-vuottansa. Hän harrasti alussa luonnontieteitä, mutta kokoeli\nkumminkin lopulta kaikki voimansa humanistisien aineitten ja metodiikan\ntutkimiseen. Yhä enemmän hänet valtasi ihanteellinen rakkautensa\nlapsiin ja ylevä käsitys opettajatoimen korkeudesta, vaikk'ei hän siltä\ntoki ruvennut aivan loistavia tulevaisuudelta toivomaan, sillä isän\nkuoleman jälkeiset kokemukset olivat tehneet kaikki ylenmääräiset\ntoiveet siinä kohden mahdottomiksi. Vuosi vuodelta syntyi hänessä\nseminaarin johtajaa kohtaan yhä suurempaa myötätuntoisuutta, joka ei\nperustunut yksin tämän oivaan luonteesen ja suuriin luonnonlahjoihin.\nSiihen oli syynä myös eräs seikka, joka koski Rattia yksinomaan. Jo\nensimmäisestä päivästä asti luuli hän huomanneensa johtajan katseen\nviipyneen hänessä kauemmin kuin muissa oppilaissa, ja että joskus, kun\nheidän silmänsä kohtasivat toisiansa, johtaja äkkiä katsoi toisaanne.\nSe oli katse, joka ei ilmaissut uteliaisuutta eikä hyväntahtoisuutta.\nEi tunneilla eikä muutoinkaan Ratti voinut johtajan kasvoissa lukea\nmitään erityistä rakkautta itseensä. Mutta jotakin siinä oli; yksin tuo\nmykkä katse mieheltä, joka oli kaikkia kohtaan yhtäläinen, merkitsi\njotain. Tämä salainen tunne, jota Ratti ei voinut selittää ja joka\nkuitenkin aina oli mielessä, antoi hänelle työssä suurempaa voimaa ja\nsyvempää mielihyvää kuin mitä ehkä suoraan osoittama myötätuntoisuus\nolisi voinut herättää. Tuo katse, tuo kylmä huomaavaisuus, joka tuli\nRattin osaksi, oli itsessään vähäpätöinen asia, mutta siinä oli jotakin\nisällistä hellyyttä häntä kohtaan, jolla ei ollut isää eikä äitiä.\nVaikkakin hän usein epäili tämän tunteen olemassa oloa johtajassa,\ntunsi hän ankarain silmäin häntä seuratessa olevansa vähemmän orpo kuin\nennen ja ryhtyi taas tyynenä työhönsä.\n\nYksi ainoa seikka häiritsi hänen rauhaansa kolmannen lukuvuoden\nkeskipaikkeilla. Hänessä oli ollut se turha luulo, että kaikki se\npintapuolisten tietojen moninaisuus, joilla hän oli enemmän muistoansa\nrasittanut kuin ymmärrystään kehittänyt, oli rikasta ja todellista\ntietämistä. Tämä synnytti ylpeyttä, niinkuin useimpien käy lukemisen\nensi innostuksessa, kun ei ole vielä jouduttu sille tietojen\nkukkulalle, josta näkee tuntemattomien, käsittämättömien asioiden\nlaajan näköpiirin. Vaan ylpeys pian kukistui, kun Ratti päästötutkinnon\nlähetessä, kertasi eri aineet ja tutki itseänsä. Silloin hän huomasi,\nkuinka vähän oli kokonaisia aatteita ja selviä käsitteitä hänen\nhimmeässä ja järjestämättömässä tietovarastossaan, kuinka se oli täynnä\ntyönkatkelmia, vaikka hän oli luullut sitä oikeaksi aarreaitaksi. Kaksi\nviimeistä kuukautta hän luki yhä suuremmalla innolla yöt, päivät. Kun\nhän joskus yöllä äkkiä lakkasi lukemasta, valtasi hänet syvä\nturvattomuuden tunne. Aivojen liiallinen rasitus loi hänen eteensä\nkammottavalla selvyydellä vanhempain viimeiset hetket, ja kuvia\nensimmäisestä kuukaudesta heidän kuolemansa jälkeen, jolloin hän\nsiskoineen vaelsi turvattomana ihmisiltä apua hakemassa. Silloin hän\njoutui epätoivoon, juuri kuin kaikki olisi ollut todellisuutta.\nTämmöisinä hetkinä riensivät avuksi samassa huoneessa valvovat toverit:\nväliin toinen väliin toinen tempasi hänet hänen haaveiluistaan.\nKorpraali taisteli nyrkki pystyssä lukujensa kanssa, juuri kuin olisi\nollut vihollinen edessään; Labaccio puolestaan kuorsasi säännöllisesti\nviisi minutia jokaisen lukuun käytetyn tunnin jälkeen. Joskus toverit\nsanoinkin koettivat häntä kehoittaa, edellinen kiroili, jälkimäinen\nkäski terveyttä hoitamaan. Läheisemmäksi ystäväksi hän ei koskaan\ntullut kummankaan kanssa; siksi oli hän liian hienoa sisällistä\nrakennetta ja katseli maailmaa liiaksi erilaiselta kannalta; sitä\npaitsi oli suuri ero heidän iässään. Mutta ehkäpä juuri luonteen\nerilaisuus kiinnitti hänet tovereihin, varsinkin korpraaliin, niin että\nsuru tuli suuremmaksi kuin oli luullutkaan, kun heidän onnellisesti\npäättyneen päästötutkinnon perästä tuli erota siinä varmassa tiedossa,\nett'eivät pitkään aikaan näkisi toisiansa. Lerica joutui Turiniin,\nGiovanni Azzornoon ja Emilio tuli Golis puolisojen luo.\n\nNämät olivat kiintyneet Emilion pikku sisareen, ja tyytyväisinä Emilion\nmenestykseen seminaarissa, lahjoittivat hänelle sen summan, jonka\nseminaarinkäynti olisi maksanut, ell'ei Emilio olisi saanut\nstipendiota, sekä hankkivat hänelle pian paikan läheisessä\nGarasco-nimisessä kylässä. Siellä hänen piti olla vuosi virkaatekevänä\nalemmassa kansakoulussa, erään opettajan sijassa, joka sairasti, ja\njonka sindaco, opettajan sukulainen, tahtoi saada takaisin niin pian\nkuin hän oli parantunut. Palkka oli vähäpätöinen: seitsemän sataa\nlireä,[3] sataneljäkymmentä lireä vähemmän kuin mitä eräälle maalta\ntulleelle vahtimestarille samaan aikaan maksettiin. Mutta kun oli ollut\nsiellä yhdeksän kuukautta, saattoi hän hakea edullisempaan paikkaan;\ntämä vuosi oli oleva hänellä jonkinmoisena oppiaikana.\n\nSaatuansa virkaan-nimityksensä hän käytti kaksi viimeistä viikkoa\nkokoilemalla hyvin laadittuja opetus-ohjelmia ja ainekirjoituksia,\njoiden avulla toivoi voivansa alkaa suuremmalla varmuudella. Sitäpaitsi\ntilasi hän erään kasvatus-opillisen aikakauskirjan seuratakseen ajan\nuusia aatteita ja saadakseen siitä ohjauksia tulevalle opetukselleen.\n\nMatkapäivän aamuna hän asetti kyytirattaille pitovaatteita\nsisältävän kirstunsa, pari kymmentä koulukirjaa sekä ison pakan\nmuistiinpanovihkoja ja läksi sitte ensin seminaariin sanomaan hyvästi\njohtajalle. Tämän Emilio tapasi vastaan-otto-huoneessa kylmän\nkohteliaana kuin tavallisesti. Johtaja toivotti Emiliolle onnea ja\nantoi hänelle muutamia neuvoja: hänen piti aina käyttäytyä hyvin,\nosoittaa kunnioitusta kaikkia kohtaan, jatkaa lukujaan; hän ei saisi\nliittyä mihinkään puolueesen, eikä yleensä muusta huolia kuin\nvelvollisuutensa täyttämisestä; hänen piti varoa, ett'ei kohta liikoja\nvaatisi, jota moni, mallikoulun ohjelma mielessään, teki ja jonka\ntähden heitä pidettiin häpeemättöminä uudistajina; hänen tuli katsoa\nkaikkia asioita ylevältä kannalta, puhutella vuoroon tarkastajaa\nvuoroon esimiestä, aina tarpeellisella kunnioituksella -- tämä oli\nparas tapa päästä määränsä päähän. Johtaja lisäsi vielä: \"Asettakaa\naina päämäärä korkealle. Paljon voidaan saavuttaa silläkin\nvaatimattomalla uralla, jonka olette valinneet. Älkää antako tälläkin\nalalla vallitsevan suuren kilpailun lannistaa rohkeuttanne, kuten\nepattojen tapa on. Viranhakijoita on lukemattomia niin hyvin meidän\nkuin kaikilla muillakin aloilla. Mutta jos lasketaan pois ne, joilla ei\nole kylläksi kykyä ja ne, joilla on kykyä, mutta ei hyvää tahtoa, sekä\nvihdoin kaikki, joilla on molemmat nämät ominaisuudet, mutta ei\nkylläksi lujaa luonnetta eikä hyvää terveyttä -- niin hakijain luku\nsupistuu suuresti. On niitä kansakoulu-opettajia, jotka ovat\nsuorittaneet tohtorin tutkinnon, saaneet virkoja oppikouluissa ja\nyliopistoissa, kirjoittaneet kehuttuja kirjoja; urhoollisia opettajia,\njotka, jättämättä alkeis-opetusta, elättävät suuren perheensä ja\nkasvattavat poikansa lääkäreiksi ja lain-oppineiksi. Myöskin vähemmin\nulkonaista suosiota voittaneissa opettajissa on monta kunnon miestä,\njotka elävät kunnioitettuina ja tyytyväisinä. Te tulette semmoisia\ntuntemaan. Ottakaa ne esimerkiksenne ja olkoon onni seurananne.\" -- Kun\nhän tämän oli sanonut, antoi hän Emiliolle muistoksi Daguets'in\n\"Kasvatus-opillisen käsikirjan\" ja sanoi: -- Ottakaa tämä, sieltä\nlöydätte paperin, jonka halusta tahdotte omistaa. -- Nuori opettaja\notti liikutettuna kirjan, kumarsi eikä voinut sanaakaan sanoa.\n\nKun Emilio oli jälleen noussut vaunuihin, haki hän kirjassa olevan\npaperin ja avasi sen. Mutta hän oli tuskin käsittänyt ensimmäisten\nsanain merkityksen, ennenkuin kirjaimet, paperi ja ympärillä oleva\nmaisema sulivat kaikki yhteen. Se oli hänen äitinsä kirje, ainoa äidin\nkirjoittama joka oli tallella, kirjoitettu herra Megarille; pieni\nviivoitettu paperi, johon äiti raukka oli päivää ennen kuolematansa\npiirtänyt lyijykynällä: -- _Kuolinvuoteeltani minä uskon Teille poika\nparkani_. Nuorukainen suuteli kirjettä, pani sen takaisin kirjaan,\nkatseli suoraa santaista tietä, joka vei hänet elämän suureen\ntaisteluun, ja lausui sydämensä syvyydestä tuon sanan, jota hän oli\nnäinä kolmena vuonna ehtimiseen itseksensä toistellut: -- Rohkeutta!\n\n\n\n\nGarasco.\n\n\nEnsimäiset tuttavuudet.\n\nEmilio tuli Garascoon tuntematta vasta-alkajan lapsellista hurmausta,\nsillä hän oli seminaarissa ollessaan saanut käsitystä opettajan\nvaivaloisesta elämästä; mutta jonkinmoisella tyynellä uteliaisuudella\nhän katseli ensimäistä majataloaan elämänsä matkalla. Hän oli hyvin\ntyytyväinen siihen tapaan, jolla sindaco otti häntä vastaan; hän katsoi\nsitä onnelliseksi enteeksi, niinkuin tuota ihanaa syyspäivääkin, jonka\nvalossa kylä näytti kuin juhlapukuiselta. Emilio astui juuri\nraatihuoneen portaita ylös, kun sindaco ja hänen sihteerinsä\npolkupyörillä ajoivat pihaan. He tulivat maalta, jonne olivat tehneet\nhuviretken. Opettaja sekä hämmästyi että ilahtui huomatessaan\npaikkakunnan korkeimman virkamiehen iloiseksi, kohteliaaksi\nkolmenkymmenen ikäiseksi herraksi, joka alati hyvänsuovasti hymyili.\n\n-- Kas, uusi opettaja! -- huudahti sindaco ja ojensi hänelle kätensä;\n-- aivan nuori mies; sitä parempi, silloin helpommin sovimme. -- Kun\nsindaco oli, enemmän toverin kuin esimiehen tapaan, antanut muutamia\ntietoja paikkakunnasta, esitteli hän kirjurinsa, joka hänkin oli nuori\nmies ja jolla oli jotain entisestä upsierista muistuttavaa\nsäntillisyyttä puvussa ja suoruutta käytöksessä. Sali, josta näkivät\npäivänrinteisen puutarhan, oli kalustettu kesäasuntojen tapaan.\nNäyttipä siltä kuin kaikki tässä kunnassa olisi nuorta.\n\n-- Nyt sinun pitää -- sanoi sindaco iloisesti sihteerillensä -- antaa\nopettajallemme kaikki tarpeelliset tiedot, viedä hänet paikkoja\nkatsomaan, näyttää koulu ja esittää hänet virkatovereille, ja k:lo 5\nsyötte molemmat päivällistä luonani. Päivällisten jälkeen teemme pienen\nretken puistoon. Hyvästi siksi.\n\nEmilio läksi sieltä varsin tyytyväisenä ja ilmaisi tunteensa\nsihteerille. Tämä ylisti esimiestään pilviin asti, kertoi hänen olevan\nseudun rikkaimpia ja että hänellä oli kaksi isoa taloa Turinissa; hän\noli todellinen gentlemani, sydän kultaa. Hänen isänsä oli ollut\nkaksikymmentä vuotta sindacona Garascossa ja oleskeli vieläkin\nvuosittain siellä kuusi kuukautta, Kesäkuusta Marraskuuhun. Poika, joka\noli metsästäjä, kukkasten viljeliä, vuorilla kiipeilijä, maaelämän\nihastelija, oli jäänyt maalle tykkönään kahdeksi vuodeksi, talveksikin,\nniin että vain pistäymältä joskus kävi Turinissa. Kesäisin oli sindaco\nkaikkien juhlain järjestäjä. Koko seutu jumaloi häntä. Sihteerin tuli\nkiittää häntä paikastaan. He olivat olleet koulukumppaneita: sitten\noli sihteeri ruvennut sotilas-uralle, jolla aikaa toinen luki\ntuomarintutkintoa. Kun hän kelvon oli päässyt ratsuväen luutnantiksi,\ntäytyi hänen perheellisten olojen tähden jättää uransa. Ja kun hän\nsilloin oli toimetta, hankki ystävä hänelle sihteerinviran Garascossa.\nSaattoipa sanoa, että he yhä elivät tovereina: he metsästelivät,\nkalastelivat, ratsastelivat yhdessä. Sihteeri ei väärin käyttänyt tätä\ntuttavallisuutta, sillä virassa hän aina pysyi asemassaan. Hän oli\ntyytyväinen, eikä tahtoisi vaihtaa paikkaansa majuurin-arvoon. -- Hän\npuhui totta, paitsi sen, mikä koski perheoloja, -- sillä asian laita\noli semmoinen, että hänet oli ajettu pois sotaväestä, ja sen, mikä\nkoski seudun ihastusta sindacoon; metsästys, näet, ja muut huvitukset\nhoukuttivat hänet liiaksi velvollisuuksistaan, ja siitä moni napisi.\nSindacon poissa ollessa, joka kumminkin, sihteerin sanain mukaan, teki\nkaiken, enemmän kuin tarvittiinkaan, hoiti asioita kunnallislautakunnan\njäsen Toppo. Tämä mies oli röyhkeä rettelöitsijä, josta ei\npaikkakunnalla pidetty. Useasti ystävykset heittivät toimet ukon\nniskoille ja läksivät yhdessä polkupyöräretkelle. Niin kunnan asioita\nhoidettiin.\n\nSihteeri saattoi opettajan kylän läpi, joka oli tavattoman\nsäännöllisesti rakennettu. Kaksi pitkää, suoraa katua siinä kulki\nristiin, muodostaen risteyksessä neliskulmaisen torin, jonka varrelle\nkauppias oli puotinsa asettanut. Talot olivat matalia, muutamat\npuutarhan ympäröimiä, joista viiniköynnökset kiersivät ylös\npalkongeille ja ikkunain ympäri. Katujen kulmissa oli aurinkokelloja,\njoihin eräs puolihullu runoilia oli kirjoitellut värsyjänsä ja\nmuistolauseita niin syvämielisiä, ett'ei kukaan niitä ymmärtänyt.\nKaukana näkyivät Alpit.\n\nPoikakoulu oli sijoitettu entiseen luostariin, toisen pääkadun päähän,\nmyllyn läheisyyteen. Emilio, joka, kuultuansa puhuttavan sindacon\nrikkaudesta ja anteliaisuudesta, luuli saavansa nähdä oikean\nmallikoulun, hämmästyi hiukan astuessaan ahtaasen ja kapeaan\nluokkahuoneesen, jonka kattoa kannatti kaksi keskellä seisovaa patsasta\nja johon valo huonosti pääsi kahdesta liian korkealla olevasta\nympyriäisestä ikkunasta.\n\nHuone oli varmaankin ennen ollut kappelina. Seinillä riippui koko\njoukko eläinten ja kasvien kuvia ja ikkunain välissä oli iso\nmaatieteellinen kartta. Kaikki oli huonossa kunnossa. Kahteen pitkään\nriviin asetetut, huonosti kyhätyt penkit olivat täynnänsä leikkauksia,\npiirtoja ja naverruksia, ikäänkuin sepän- tai nikkarin-oppilaat\nolisivat niitä kymmenen vuotta käyttäneet. Lähellä ovea riippui vielä\niso paperi, jolle oli tutkinnossa laulettavan laulun nuotit\nkirjoitettuna; edellinen opettaja oli näet kiihkeä musiikin harrastaja.\nVähän ylempänä riippui naulassa pölyinen jäännös tavattoman isosta\nkukkakiehkurasta, joka lienee joskus ollut koristuksena koulujuhlassa.\n-- Kaikki tämä on pois otettavaa -- sanoi vilkkaasti sihteeri,\nhuomatessaan opettajan tyytymättömän muodon. -- Sindaco tuumii juuri\ntämän huoneiston täydellistä muuttamista. Tässä on uuni revittävä,\ntuossa seinä poistettava, kadulle päin tulee uusi ikkuna ja\npihanpuolelle lasinen iso etehinen, välitunneilla käytettäväksi; saatte\nuudet koulutarpeet -- sanalla sanoen suuria muutoksia. Muutamain\nvuosien kuluttua on meillä kaunein koulu koko seudulla.\n\nSitte menivät Toppo herran luo, joka asui keltaisessa, aurinkokellon\nmelkein kokonaan varjoomassa pienessä talossa. Opettaja ei saattanut\nolla hymyilemättä nähdessään tuota entistä maanmuokkaajaa. Se oli\nlyhyt, lihava, tavattoman isopäinen mies, joka väliin koneentapaisesti\nsulki silmänsä. Arvata kumminkin saattoi, että tuossa päässä mahtoi\nasua jonkinmoinen elatusnero, ja että tuon naamarin takana, joka niin\nmääränperäisesti hymyili, piili koko joukko selkeätä tahdon voimaa.\n\nToppo otti vastaan opettajaa kohteliaasti, vaikka jonkinmoisella\njuhlallisella arvokkuudella, joka oli anteeksi annettava, koska hänessä\noli niin monta tointa yhdistettynä. Hän oli kunnallislautakunnan jäsen,\nkoulujen tarkastusmies, vaivaistalon johtaja, hyväätekeväisyysseuran\njäsen ja varapuheenjohtajana uuden tien rakennustoimikunnassa. Tähän\n\"korkeuteen\" hän oli ehtinyt oltuaan sitä ennen talonpoikana,\npuuseppänä, muurarina ja voutina. Neljänkymmenen vuoden työllä ja\nsäästämisellä oli hän koonnut isonlaisen omaisuuden.\n\nMuun muassa tiedusti Toppo Golin perheestä, jonka tunsi kulkupuheista\nja josta puhui suurella kunnioituksella; käski sitte avata\nviinipullon ja esitteli veljensä tyttären, päästötodistuksen saaneen\nopettajattaren. Tämä oli pystönenäinen, isokasvuinen tyttö, jonka\nsäveät juonteet ilmaisivat varsin heikkoa ymmärrystä ja joka koetti\nkätkeä käsiänsä, ne kun näyttivät siltä, kuin hän ikänsä olisi\nkäyttänyt jotain kynää raskaampaa työasetta.\n\nVierailu oli lyhyt, mutta se teki Emilioon hyvän vaikutuksen.\nTarkastusmies pyysi häntä, sulkien samassa silmänsä, käymään heillä\njonakin iltana kouluasioista haastelemassa ja jäi kohteliaasti kyllä\nporstuaan seisomaan siksi, kunnes opettaja oli päässyt portaita alas.\n\nKadulle tultuaan kysyi Ratti koulu-legaattia.[4] Toinen nauroi. Häntä\nei tarvinnut ajatellakkaan, se oli salaperäinen henkilö, jonka olemassa\noloa ei varmuudella tiedetty. Hän oli Turinissa, monen peninkulman\npäässä Garascosta, eikä näyttäytynyt seudulla muulloin kuin\nraesateitten ja vesitulvien jälkeen, jolloin tuli maataloansa\nkatsomaan.\n\nSihteeri aikoi viedä nuorukaista tervehtimään tulevaa työtoveria don\nLeriä, kolmannen luokan opettajaa, mutta kun hän muisti, ett'ei Leri\nsiihen aikaan päivästä olisi kotona, ehdoitti hän käyntiä erään\nopettajattaren, neiti Strinatin luona, ja sitte heidän piti mennä\ntervehtimään kirkkoherraa, joka asui vastapäätä.\n\n-- Mainio opettajatar, joka on ollut virassa kolmekymmentäviisi vuotta,\nluja luonne; hänen koulunsa käy kuin vedetty kello -- sanoi sihteeri.\n\nKuitenkin oli häntä kohdeltu hävyttömästi, edellisen sindacon aikana\ntietysti. Kun opettajattaren kontrahti oli uudistettava, -- en varmaan\nmuista kuinka monen opetusvuoden kuluttua, -- teki joku johtokunnan\njäsen sen herttaisen huomautuksen, että jos kontrahtia uudistetaan,\ntulee kunnan lopulta maksaa eläkekkin opettajattarelle, ja niin kunta\nsaisi pian uusia menoja. Useimmat johtokunnan jäsenistä pitivät\nhuomautuksen oikeana, ja kun olivat varmat siitä, ett'ei sen ikäinen,\nhiukan kivuloinen opettajatar heittäisi paikkaansa, niin sanoivat:\nJääköön paikkaansa, mutta luopukoon oikeudestaan eläkkeesen.\nOpettajatar parka, joka pelkäsi jäävänsä paikatta, suostui. -- Niin\nsitä tehtiin! -- huudahti sihteeri.\n\nOpettaja odotti hänen oitis lisäävän, että uusi sindaco oli sovittanut\ntämän vääryyden; mutta kummastuksekseen ei hän saanut enempätä kuulla.\nSitä vastoin hän huomasi kuinka sihteeri pitkin matkaa kurkisti sinne\nja tänne, toisinaan uutimilla peitettyyn ikkunaan, toisinaan suljettua\novea, juuri kuin joka paikassa olisi \"jotain\".\n\nKun he käänsivät kulmasta, sanoi sihteeri: -- Katsokaa ... pikku\nopettajatar.\n\nHeitä vastaan tuli nuori, pullakka tyttö, puettu osaksi rikkaan\ntalonpoikaisnaisen osaksi hienon herrasnaisen tapaan, iso olkihattu\npäässä. Opettajan huomio suuresti kiihtyi, kun hän ajatteli, että tämä\noli ensimäinen virkatoveri, jonka kohtasi.\n\nSe on ensimäisen luokan opettajatar -- kuiskasi sihteeri; -- hiukan\nylöllinen -- -- -- minä esittelen teitä.\n\nKun he olivat tulleet lähemmäksi, pysähtyi sihteeri, nosti hattuaan ja\nesitteli Ratti'n opettajattarelle. Sitte hän kääntyi opettajaan, jolle\nsanoi nuoresta naisesta: -- -- -- lahjoja -- -- -- mielikuvitusta\n-- -- -- lupaava tulevaisuus kirjallisella alalla.\n\nEmilio luuli huomaavansa sihteerin teeskennellystä huolettomuudesta ja\nvähän pilkallisesta puhetavasta, että tämä seisoi tytön edessä, jota\nturhaan oli koettanut liehakoita.\n\nUjostelematta vastasi nuori nainen: -- Minä en ansaitse niin paljo\nkiitosta.\n\nHän ei ollut kaunis, mutta raitis kuin ruusu, jokapäiväiset kasvot,\nsiniset silmät. Ääni ilmaisi jossain määrin itserakkautta.\n\n-- Minkä vaikutuksen on kylä huonoisemme tehnyt teihin? -- kysyi hän\nEmiliolta.\n\nTämä haki älykästä vastausta, mutta ei keksinyt vaan sanoi: -- Erittäin\nedullisen -- -- -- kauniit ympäristöt -- -- -- pieni, miellyttävä\nkaupunki.\n\n-- Täällä on luonnon-ihanaa, ei muuta -- sanoi nuori tyttö. -- -- -- Ja\nrauhallisuus -- -- -- on eduksi opinnoille.\n\n-- Mutta pikku neiti -- huomautti sihteeri hymyillen kahdamielisesti --\nei kauan tänne jää rauhaa nauttimaan. Hän piankin Turiniin lentää. Hän\nei ole luotu jäämään meidän köyhään kouluumme.\n\n-- Minua ei mikään kunnianhimo aja kaupunkiin -- vastasi opettajatar\nkatsahtaen ylös Alppeihin -- -- -- eikä mihinkään muuhunkaan paikkaan\nmaailmassa. Minä elän yksinomaan pikku tyttöjeni hyväksi.\n\nHymyellen ja melkein liian syvällä kumarruksella hän sanoi nuorille\nherroille hyvästi ja pitkitti matkaansa.\n\nOivallinen tyttö -- sanoi sihteeri, ilman että opettaja saattoi päättää\npuhuiko hän totta vai leikkiä -- lahjakas, suuri kuvitusvoima. Hänen on\ntapana panna ajatuksensa paperille, hän haaveilee kedoilla ja on\ntaitava lausuja. -- Ja hän kertoi tytön lyhyen elämänsadun.\n\nHänen isänsä on härkäpaimen tällä paikkakunnalla. Eräs vanha leskirouva\nkiintyi tyttöön jo tämän pienenä ollessa, otti hänet luokseen ja antoi\nhänen lukea opettajattareksi. Kun rouva oli kuollut, palasi hän isänsä\nja sisarensa luo. Härkäpaimen oli hulluksi tulla ylpeydestä.\n\nSaman päivän illalla kuuli Emilio, kulkiessaan härkäpaimenen huoneen\nohi, kuinka pikku opettajatar luki perheelle ajatuksensa siltä\npäivältä. Köyhä kansa piti häntä kylän kaunistuksena. Kun hän palasi\nkotiin muassaan päästökirja Turinin seminaarista, oli kylän \"Soitannon\nYstäväin\" torvisoittokunta mennyt häntä vastaan. Toppo oli hiukan\nkateellinen veljensä tyttären puolesta, jonka toinen aivan himmensi.\nAnteeksi annettavaa, mies parka.\n\nHe löysivät opettajattaren, neiti Strinatin, pihalla huoneensa\nedustalla syöttämässä kanoja, joiden hoidolla hän koetti lisätä niukkaa\npalkkaansa. Hän otti kohteliaasti mutta jäykästi vieraitansa vastaan ja\npyysi heitä istumaan penkille.\n\nNeiti Strinatilla oli ohuet, harmaat hiukset, jakaus keskellä päätä,\nkoukkunenä, suun ympärillä ankaruutta osoittava piirre ja siniset\nsilmälasit; pukunsa oli varsin köyhä.\n\nHän lausui opettajan tervetulleeksi, kysyi seminaarin uutta\nopetus-ohjelmaa ja osoitti harvapuheisuutensa ohessa selvää ymmärrystä\nja jonkinmoista koulusivistystä. Sitte hän äkkiä kääntyi sihteerin\npuoleen laskeakseen hänen sydämmelleen, että ennen lukukauden alkua\nainakin luokkahuoneen kivilaattiaa korjattaisiin; se oli aivan\nhajallaan, niin että tytöt siihen kompastuivat. Sihteeri näytti\nsuuttuvan siitä, että hän toi valituksensa uuden opettajan aikana; hän\nlupasi kumminkin ilmoittaa asian.\n\nSe oli -- jatkoi neiti Strinati -- siinä kunnossa jo viime lukuvuoden\nalussa ja se on siinä vieläkin, pyydän -- hän pitkitti terävämmällä\näänellä -- te tiedätte, ett'en enää tahdo siitä muistuttaa, sillä se\npuhe polttaa kieltäni; mutta ajatukseni on, ett'ei ainakaan tänä vuonna\ntarkastajan viime varoituksen perästä pitäisi kauemmin sallia semmoista\nvallattomuutta -- -- -- minä annan asialle oikean nimensä. -- Sitte hän\nkääntyi Ratti'n puoleen ja sanoi: -- -- Ajatelkaas, opettajatar joka ei\nkoskaan ole edes nähnyt päästötodistusta, pitää kumminkin yksityistä\nkoulua, jossa hän muka opettaa lapsia lukemaan ja kirjoittamaan. Ja hän\nsaa käsiinsä talonpoikaisvaimoja, jotka ovat kyllä yksinkertaisia\nlähettääkseen pikku tyttönsä sinne kouluun ja maksaakseen liran\nkuukaudessa. Minä en sitä sano siksi, ett'en itse saa tuota pientä\nmaksoa, vaan siksi että se on petosta, jolla otetaan oppilaat\njulkisista kouluista sinne, missä eivät mitään opi. Olkoon kylläksi kun\nkerron, ett'ei heillä ole edes istuinpenkkejä; opettajatar pitää kirjan\npolvellaan, lapset ovat ympärillä polvillaan ja lukevat siitä.\n\nSihteeri oli hämillään ja sanoi opettajattaren liioittelevan.\n\n-- Ettäkö liioittelen? -- huudahti neiti Strinati. -- Mutta koko\npaikkakuntahan sen tietää! -- Ja kääntyen opettajaan hän pitkitti: --\nJa kuinka hän sitte kuria pitää, tuo nainen. Teidän tulee vain tietää,\nettä hän rangaistukseksi antaa heidän kielellään tehdä ristinmerkin\nlattiakiviin, ja isompia lapsia näpäsee sormustin sormessa keskelle\notsaa; -- jaa, totisesti, kaikki hänen oppilaansa ovat merkityt ja\ntunnetaan kadulla. Ja sinne ne menevät! Huomatkaa, että tarkastaja,\njoka ensimäisenä vuonna ei tiennyt asiasta mitään, tänä vuonna on\nkäskenyt sulkea koulun. Kyllä kai! Hän oli tuskin selkänsä kääntänyt,\nkuin koulu taas avattiin. Voitteko väittää, ett'ei se ole totta? --\nkysyi hän sihteeriltä.\n\nTämä haki vastausta. -- Se on totta eikä ole totta -- hän vastasi\nnousten hämmästyneenä ja suutuksissaan; -- minä sanon: se on koulu\neikä ole koulu; siellä opetetaan vähän katkismusta ja vähän\nompelemista -- -- --\n\n-- Siellä opetetaan -- keskeytti opettajatar -- kaikkea, mitä ei pidä\nopettaa, ja siellä nauretaan sekä oppikursseille että tarkastuksille.\nSe on yksityiskoulu, ja siinä kyllä, loiskasvi -- -- --niinkuin\ntarkastaja sitä nimitti, syöpä, joka kansakoulua kalvaa. Tahdotteko,\nettä sanon vielä yhden totuuden; mitä vasten tätä kärsitään vastoin\nlakia ja meitä muita, jotka opetamme, niin -- -- -- Mutta te sen\ntiedätte paremmin kuin minä; turhaa on, että teille sitä sanon.\n\nTotuus, jonka Ratti myöhemmin sai tietoonsa, oli seuraava: puheena\noleva nainen, vanha talonpoikainen vaimo, joka ei osannut aakkosia\nenempää, oli Toppo herran sisar; tämä suvaitsi hänen opetustointansa\npäästäksensä häntä elättämästä.\n\n-- Kun kaikki harkitaan -- vastasi sihteeri kohottaen olkapäitään -- --\nniin asia ei minuun kuulu! -- Jättäessään hyvästi, koetti hän lepyttää\nneiti Strinatia ja sanoi luulevansa yksityiskoulun jäävän tänä vuonna\navaamatta.\n\n-- Mutta lapsethan ovat jo alkaneet siellä! -- huudahti opettajatar ja\nkatsoi harmistuneena häntä suoraan silmiin.\n\n-- Nähkääs, se tulee suljettavaksi ennen joulua -- sanoi hän ja taputti\nopettajatarta olalle. -- Mutta kuinka on mahdollista, että\nmalliopettajatar semmoinen kuin neiti Strinati, kaikkien kunnioittama\nja arvossa pitämä, suuttuu moisesta turhasta!\n\n-- Oh, älkää jäniksenjalalla pyyhkielkö, toinen vastasi, ja\nkohteliaasti tervehtien Rattia jäähyväisiksi hän palasi kanojensa luo\njättäen kokonaan huomaamatta toisen herran kumarruksen.\n\nPäästäksensä kaikista selityksistä, sihteeri meni oitis kirkkoherran\ntaloon, joka oli vastapäätä, kirkon vieressä. Portaissa hän pysähtyi\näkkiä ja sanoi opettajalle, silmää iskien: -- Laittakaa niin, että\ntulette Perpetuan suosioon, hän on yhdeksän vuotta palvellut Toppo'lla\n-- -- -- ja -- -- lisäsi hän nauraen -- -- pyrkii koulun\nnaistarkastajaksi.\n\nKirkkoherra oli kahdeksankymmenen vuotias ukko, käyrä kuin puolikuu.\nHänen kurttuiset kasvonsa ilmaisivat ääretöntä väsymystä ja suurta\nhyvyyttä sekä kertoivat sielusta, joka aina oli karttanut juonia ja\nriitoja. Koska hän ei tietänyt mitä puhua nuorelle opettajalle, kysyi\nhän kuinka vanha tämä oli, milloin vanhempansa olivat kuolleet, missä\niässä siskonsa olivat, ja nyökähytti päätään vastauksille, juuri kuin\nne olisivat olleet perin älykkäitä arvosteluja. Sitten puhui\nkirkkoherra kauan ja hyvin lempeästi riidasta, joka oli syntynyt\nedellisenä sunnuntaina ennen erästä lastenkodissa vietettävää juhlaa,\nkun näet nunnat olivat ottaneet varakkaitten lapsilta hienot vaatteet\nja panneet ne niiden ylle, joiden oli määrä juhlassa lausua runo. Hän\npuolusteli sekä nunnia että raivostuneita äitejä. Ratti ymmärsi oitis,\nett'ei tämä hyvä Herran palvelia tuottaisi hänelle koskaan\nminkäänmoisia ikävyyksiä ja vaikeuksia. Sitävastoin tunsi hän\nselittämätöntä levottomuutta nähdessään kirkkoherran Perpetuan, joka\noli kuudenkymmenen vuotias ämmä, pitkä kuin humalariuku ja lattea kuin\nlauta. Perheen emännän varmalla ryhdillä, toinen käsi puuskassa, hän\nseisoi suorana isäntänsä vieressä. Emilio oli kuullut sanottavan, että\npappien talouden hoitajain oli tapana sekaantua koulun asioihin, ja\nnämä kuivat, riitaisat kasvot, jotka häntä tarkastellen katselivat,\nnäyttivät juuri tuommoisen \"kaiken kaikessa\" kasvoilta. Heidän tultuaan\nulos kadulle, näkyi akka vielä ikkunassa. Epäilemättä oli hän asettunut\nsinne katsomaan, nostaisiko uusi opettaja lakkiansa kirkon ohi\nkulkiessa.\n\nNyt oli Ratti'lla enää tuttavuus tekemättä toisen opettajan, don Lerin\nkanssa, joka asui koulurakennuksessa, missä kunta oli hänellekkin\nhuoneen määrännyt; mutta siihen hän ei tarvinnut sihteerin apua.\nOpettaja Leri tuli hänen luokseen illalla, kun hän oli palannut\nsindacon päivällisiltä.\n\nJuuri kun Emilio muistissaan toisteli päivän tapahtumia, istuen\nvalkoiseksi sivutussa, yhdellä kadulle päin antavalla ikkunalla sekä\nruohoiseen pihaan avautuvalla luukulla varustetussa kammiossaan, kuuli\nhän ovelle koputettavan. -- Kuka siellä --- hän kysyi. Täyteläinen ja\nsointuva ääni vastasi: -- Toveri.\n\nVieraan ensi näkeminen vaikutti Emilioon masentavasti. Ei hän ollut\niässään nähnyt niin majesteetillista pappia, kauniine, vakavine,\nsydämmellisine pispankasvoineen. Leveä otsa, pystysuora syvennys\nkeskellä, ilmaisi ajattelijaa. Hän oli pikemmin isoluinen kuin\nlihava, ja hiukset olivat aivan mustat, vaikka hän lähentelihe\nviidettäkymmentä. Emilio kysyi kohta itsekseen, kuinka semmoinen mies\nei ollut muuta kuin kansakoulu-opettaja.\n\nIstuttuansa sen tapaan, joka ei aio kauan viipyä, ojensi pappi hänelle\nkättä, lausui hänet arvokkaalla sydämmellisyydellä tervetulleeksi ja\nilmoitti mielipahansa siitä, ett'ei Emilio olisi vuotta kauemmin\nGarascossa, sekä toivoi heidän tekevän yhteisiä kävelyretkiä -- joskus.\n\n-- Kuitenkaan ei iltaisin -- lisäsi hän vakavasti -- silloin en mene\nulos. -- Sitte hän mainitsi monena vuonna käyttäneensä kaiket illat\nkeskeymättä työhön, jota oli alkanut jo nuorukaisena ja jonka tähden\nhänen piti paljon lueskella.\n\nEmilio kysyi, olisiko ehkä sopimatonta tiedustaa teoksen nimeä -- -- --\n\n-- Uskonto ja koulu -- vastasi pappi vaatimattomasti, nousi ja ojensi\nkätensä jäähyväisiksi. Sitte hän pitkitti totisella äänellä: -- Minä\nasun vanhan sisareni kanssa. Jos voin olla teille joksikin hyödyksi --\npäivisin -- niin tiedätte, missä asun. Olette aina tervetullut. Minä\npyydän, pitäkää minua, ikämme erotusta katsomatta, ystävänänne.\n\nLerin leveä ajattelian-otsa kumartui, hän meni takaperin ulos ja sulki\nvarovasti oven. Ratti oli hurmaantuneena. Tämä oli varmaankin kaikista\nkunnian-arvoisin ja syvämielisin ihminen mitä hän sinä päivänä oli\noppinut tuntemaan, ja olisi tarpeellisena vastakohtana keveämieliseen\nsindacoon ja kaksimieliseen sihteeriin. Hän oli tarjoutunut ystäväksi,\nvaikka olisi voinut esiytyä opettajana nuoremmalle kumppanilleen.\nEmilio kuvaeli mielessään mitä tietojen ja hyvien neuvojen aarteita hän\nlöytäisi tästä erinomaisesta miehestä, joka, voidaksensa paremmin\nantautua tutkimuksilleen, tyytyi asumaan yksinäisessä kylässä, ja joka\nehkä omaavoittoa pyytämättä eleli ajattelian puhdasta elämää,\netäisintäkään kunnianhimoa tuntematta.\n\n-- Ylimalkaan on ensimäinen päivä ollut hyvä -- päätti Emilio. Olkoon\njatko samanlainen.\n\n\nEnsimäiset opetustunnit.\n\nKoulu avattiin Lokakuun 5 päivänä. Emilio oli otettu ensi luokan\nopettajaksi, mutta odottamatta hän sai toisenkin luokan niskoilleen.\nInnokas kun oli, ei hän kieltäytynyt.\n\nHänellä oli yhteensä viisikymmentä oppilasta. Ensimmäinen vaikutus,\njonka nämä häneen tekivät, ei tosiaan ollut edullinen; tuntui kuin\nnäihin verraten seminaarin mallikoulun kaikki oppilaat olisivat olleet\npieniä hienoja herrasmiehiä. Täällä useimmat olivat talonpoikaislapsia.\nKömpelösti muodostuneet päät, harmaan, lian-keltaisen tukan verhoamat;\npäivettyneet kasvot, jotka muistuttivat perunoista tahi huonosti\npaistuneista kakuista; moni ilman sukkia puukengissä tahi nauhattomissa\npieksuissa, puetut valkaisemattomiin paitoihin, joiden avonaisesta\nrinnuksesta rinta ja vatsa paistoi, yllään kauhtuneet pumpulinutut,\njotka haisivat väkevästi heinälle. Useimmilla oli kirjansa kaulan\nympäri riippuvassa repalaisessa laukussa, jota kantoivat tunnillakin.\nHe tulivat kouluun kasvot ja kaula röhnäisinä, vaatteet mullassa ja\noljen korsissa; tuuppien ja sysien hakivat paikkansa. Sitte istuivat\nsormet suussa, raappivat päätään, syhyttivät rintaansa ja\nkainaloitansa, tahi pyyhkivät hikisiä kasvojaan musteisilla sormilla,\njotta pian näyttivät sepän-oppilailta. Muutamat käärivät housunsa puoli\nsääreen, juuri kuin olisivat aikoneet joen yli kahlata; toiset nostivat\nalastomat polvensa pöydän reunaan; jotkut pureksivat nälkäisinä\nkaulassaan riippuvaa nahkahihnaa; eräs pudotti puukenkänsä suurella\nrytinällä maahan ja yksi kaivoi varpaitaan.\n\nOpettaja tunsi ensi kerralla inhoa näitä pikku porsaita kohtaan. Heissä\noli tulevien rosvojen ja tappeliain mallikuvia, oikeita marakatteja,\njoita opettajan mielestä olisi ollut kuukausi häkissä pitäminen\nennenkuin pääsivät koulupenkille. Asia kävi hullua hullummaksi, kun hän\nhuomasi, ett'ei edeltäjällään lie ollut mitään valtaa oppilaittensa\nyli, sillä toisen luokan pojilla, entisen opettajan kasvateilla, oli\nkaikilla ikäänkuin perhepiirteenä jotain julkeata ja lurjusmaista\nsilmissään ja osoittivat todella suuria taipumuksiakin siihen suuntaan.\nNäin ollen hänen asianaan oli ennen kaikkea tehdä mitä edeltäjänsä oli\nlaiminlyönyt ja, jättäen tiedollisen kasvatuksen syrjemmälle, ensiksi\nsaada oppilaistaan ihmisiä. Siihen vaadittiin ankaraa työtä. Mutta\nvielä oli hänen rakkautensa lapsiin palava, hänen innostuksensa\nopettajatoimeen tuore, ja yksin tuo ajatus, että oli saanut tämmöisen\nraaka-aineen muodosteltavakseen, kiihoitti siihen määrään hänen\nitsetietoisuuttaan ja oman etevyytensä tuntoa, että hän suurella\ninnolla aloitti toimensa.\n\nMutta, hyväinen aika, kuinka paljo vaikeampaa tuo oli kuin hän oli\nsaattanut ajatellakkaan! Ensi alusta alkain oli hänen taisteleminen\nlyijynraskasta hitaisuutta vastaan, joka oli huomattavana ei yksin\nlapsissa, vaan pienimmässäkin pikku asiassa. Hän oli vilkasluontoinen\nja tahtoi kaikessa toimia reippaasti; mutta kaikki kävikin kylän muun\nelämän tahdissa, s.o. kauhean hitaasti. Puoli yhdeksän aamulla oli\nkoulun kelloa soitettava, mutta se soi aina myöhemmin. Viimeisen kellon\nlyönnin kai'uttua nähtiin kaksi poikaa siellä, kolme täällä, joku\nkauempana, kaikki liikkuivat etanoina eteenpäin; ennen yhdeksää ei\nkoskaan ollut koko joukko koolla. Ensimäisinä päivinä muutamat\npienemmistä pojista eivät tahtoneet astua sisään kouluun muuten kuin\nihan viimeisinä ja pysähtyivät senvuoksi kauhistuneina ovelle. Emilio\nsai sittemmin tietää, että hänen oli vanhempia kiittäminen tästä\nomituisesta mielialasta, sillä nämät olivat vuosikausia käyttäneet\nopettajaa mörkönä voidaksensa pitää lapset kurissa ja alati hokeneet:\n-- Malta, kunhan kouluun tulet! -- Koulussa sulle opettaja kyllä antaa!\n-- Pienet lapset olivat vastahakoisia, sillä he pelkäsivät\nkorvapuusteja ja kepin-iskuja. Sitäpaitsi useat tulivat kouluun ilman\nkirjoja ja vihkoja, ja sanoivat, vanhempainsa opettamina: -- Kunta ei\nole meille vielä niitä hankkinut! -- ja he tahtoivat kirjat ilmaiseksi,\nvaikkakin heillä olisi ollut varaa ostaa. Emilio aivan kauhistui, kun\nensi kerran luetti toista luokkaa, nähdäkseen kuinka pitkälle olivat\nehtineet. Lapset lukivat, ei ainoastaan itse ymmärtämättänsä\nsisällystä, vaan niin, että opettajakin töin tuskin ymmärsi. Hänestä\ntuntui ikäänkuin eivät olisi lukeneetkaan itaalian kieltä, vaan jotakin\nvierasta, karkeata murretta, ja häntä halutti pistää sormi heidän\nsuuhunsa koetellakseen mitä pureskelivat, kun niin mongersivat itaalian\nihanata kieltä. Huoahtaen sanoi hän itsekseen: -- Minun on siis\nalkaminen ihan alusta! -- Hän ajatteli, katkerasti hymyellen,\nylihallituksen pitkiä julistuksia, joissa komealla kielellä käsketään\nopettajien valvoa ääntämisen puhtautta. Puhtautta! Ensin kai heille oli\nopettaminen ihmisten tapaista ääntämistä.\n\nUusia vaikeuksia ilmaantui. Emilio kyllä tiesi, ett'ei kukaan tule\nseminaarista kypsyneenä opettajana ja että kaikkien täytyy pitkäin\nkokemusten kautta harjaantua; mutta häntä hämmästytti monet\nodottamattomat vastukset, vaikeammat kuin oli aavistanutkaan. Hän\nkäsitti oitis, että hänen, saadakseen pienemmät oppilaat itseään\nymmärtämään, piti puhua heidän murrettaan; isommat oppilaat eivät\nsenvuoksi oppineet mitään suurimmalla osalla äidinkielen tunneista.\nTämä kaksiosastoinen luokka teki opetuksen kahta vaikeammaksi, antoi\nainoastaan puolen tuloksen ja oli kurinpidon suhteen kolme vertaa\ntavallista väsyttävämpi; kun hän opetti yhtä osastoa, kävi toinen\nlevottomaksi, joka taas häiritsi edellistä. Mitä ensi luokkaan tulee,\nhän katkeruudekseen havaitsi todeksi, mitä seminaarissa ollessaan jo\noli oppinut: että se luokka on raskain hoitaa juuri siksi, että\nopettajan on vaikea saada sitä itseänsä ymmärtämään. Hän rupesi jo\npelkäämään olevansa yksi niitä, joilla oli suuri taito hoitaa\nkeskiluokkia, vaan jotka eivät koskaan edes keskinkertaisesti onnistu\npikkuisten kanssa; kun taas toiset, vähempilahjaisetkin, ovat kuin\nluotuja pienten lasten opettajiksi. Koska hän luontonsa taipumuksesta\nlausui muistutuksensa ja moitteensa tyynesti ja perinpohjin saadaksensa\noppilaansa itse älyämään virheensä, ja niin vaikuttaakseen ymmärryksen\nkautta heidän sydämmeensä, täytyi hänen joka kerta keskeyttää opetus ja\nsiitä syystä sitte lisäksi tehdä yleisiä muistutuksia, pitääkseen\ntarkkaavaisuutta vireillä. Hänen täytyi tunnustaa varsin perustetuksi\ntuo kasvatusopin-opettajan ehdotus, että eri koulu olisi asetettava\nhuonolahjaisia oppilaita varten. Hänellä oli molemmissakin luokissa\nsemmoisia vähempilahjaisia, jotka, vaikka hyvin opinhaluisia,\npakoittivat opettajaa loppumattomasti toistelemaan mitä oli sanonut.\nEhtimiseen pienimmät oppilaista ilmaisivat niin suurta tietämättömyyttä\nelämän jokapäiväisimmistä asioista, että opettajan täytyi käyttää paljo\nkallista aikaa niin sanoakseni ihmisen luomiseen, ennenkuin saattoi\nruveta koulupoikaa muokkaamaan. Pikkupojista moni ei esimerkiksi\ntiennyt liikanimeään, ja ristimänimestäänkin vain jonkinmoisen\nväärennyksen. Muudan, joka ei tietänyt äitinsä nimeä, vastasi,\nopettajan kysyessä kuinka isän oli tapa nimittää äitiä: -- Kuules sinä\n-- semmoisella muodolla kuin todella olisi luullut tätä nimeksi.\n\nVoidaksensa opettajansa antaman ohjeen mukaan yksilöllisesti kasvattaa\noppilaitaan, rupesi Emilio tutkimaan isompain luonnetta. Hän sitä\nvarten teki kirjallisia muistiinpanoja vihkoon, jossa eri sarekkeihin\noli merkitty: luonne, lahjat, kehitys, tunne, taipumus j.n.e. Mutta\nkuinka kauhealta työltä tämä jo alussa tuntui! Näyttipä siltä, kuin\nmelkein kaikki olisivat vaistomaisesta vastahakoisuudesta koettaneet\npeittää luonnettansa; kaikissa oli huomattavana jotakin umpinaista ja\nvastahakoista, kaikki olivat hänen mielestänsä yhtäläisiä. Ei hänen\nonnistunut saada tietoja perheoloistakaan; kun ei kysymys koskenut\nkoulua, ei enää vastattu. Paitse tätä kohtasi odottamattomia vaikeuksia\nopetuksen muodollisessa puolessa: kun oli yksinkertaisia asioita\ntekeminen havainnollisiksi, kun tuli vastata kolmen neljän\npoikaveitikan odottamattomiin kysymyksiin, ne kun muka halusivat kuulla\neräitten sanain merkitystä; kun oli vaihtaminen aineita eri osastoilla\nsynnyttämättä epäjärjestystä, tahi esittäminen asioita niin, että\ntarkkaavaisuus vallitsi koko luokalla eikä aikaa mennyt hukkaan.\nKaikkea tätä hän koetti, mutta se kävi hitaammin ja sekavammin sekä\ntuotti vähemmän tuloksia kuin hän oli odottanut. Häntä vaivasi myös\nsama kiusallinen tunne, jota kaikki nuoret opettajat ensi alussa\nenemmän tahi vähemmän saavat tuntea ja joka kauemminkin kiusaa\nmuutamia: jonkinmoinen tuskallinen ujous kaikkien noiden häntä\nseuraavien silmäparien edessä, sama tunne, joka vaivaa äsken\nnimitettyjä nuoria luutnantteja heidän ensikertaa esiintyessään\njoukkonsa edessä; ujous, joka saa alkunsa luulosta, että opetettavat\nodottavat huomaavansa epävarmuutta, kokemattomuutta tahi virheitä\njohtajansa käytöksessä. Paljon hänellä oli vielä opittavaa ja\nkoetettavaa! Mitäpä varsinaista hyötyä hänellä oli kaikesta siitä\njärjestymättömästä tiedosta, jota oli seminaarissa päähänsä ajanut?\n\n\nAnsa.\n\nVähitellen Emilio tottui kylän elämään. Hän meni joskus iltaisin torin\nvarrella olevaan kahvilaan, jonne sindacon ystävät kokoontuivat, tai\nValkoisen ristin ravintolaan, joka oli tämän vastustajain\nkokouspaikkana, ja tutustui näissä paikkakunnan päähenkilöihin. Mutta\nkaikki olivat niin kiintyneinä korttipeliinsä, että töin tuskin\nmalttoivat kättä antaa likeisimmille ystävilleen näiden sisään\nastuessa, ja opettajasta, kun kerran olivat hätäisesti tervehtineet,\neivät sen koommin vähääkään välittäneet. Hän ei tuosta pahastunut,\nsillä hän ei pyytänyt muuta, kuin saada olla rauhassa. Sitäpaitsi\nvihkojen korjaamiset ja valmistukset tunneille veivät häneltä illoin\nlähes kaiken ajan. Lisäksi tuli, että kylä öisin, jos ei kuu paistanut,\noli niin pimeä, että opettaja, kuten moni muukin, pysyi kotona, kun\npelkäsi ulkona saavansa kolauksia.\n\nMelkein joka päivä kohtasi Emilio koulun portaissa tahi käytävässä don\nLerin, joka kohteliaasti tervehti ja puhui muutamia sanoja; vaan kun\nEmilio huomasi don Lerin aina syviin ajatuksiin vaipuneeksi, ei hän\ntahtonut häntä pidättää. Näin Emilio yhä edelleen eleli yksinänsä.\n\nMutta pian hänen oli pakko jättää yksinäisyytensä.\n\nJoka kerta kun Emilio kohtasi Toppo'n, sanoi tämä ystävällisesti,\nsilmää vilkuttaen: -- Herra Ratti, kotonani teitä aina odottaa\npullollinen viiniä. -- Koska hän pelkäsi, että Toppo lopulta suuttuisi\nhänen tulemattomuudestaan, päätti hän kerran lähteä Toppo'n luo.\nHe tyhjensivät viinipullon. Tarkastusmies ikävystytti häntä\nloppumattomilla puheilla kunnallisista asioista; sittemmin antoi hän\nopettajan puhua koulusta, nyökäyttäen myöntäväisesti päätään hänen\naatteilleen. Opettajasta oli niin ihmeen hauskaa saada puhua näistä\nasioista, että hän, kun uudelleen sinne pyydettiin, meni oitis. Toppo'n\ntapa johtaa keskusteluja oli aina sama; hän alkoi jonkinmoisella\noppineella esitelmällä aineesta, johon itse oli hyvin perehtynyt, ja\nantoi sitte opettajan puhua mielin määrin opetusasioista. Emiliosta\ntämä seurustelu tuntui hauskalta, mutta hän ihmetteli veljentytärtä,\njoka ei koskaan avannut suutaan, vaikka oli puhe häntäkin niin läheltä\nkoskevista asioista. Sitäpaitsi häntä rupesi vaivaamaan tytön\nyksipintainen äänettömyys ja opettajaan aina suunnattu,\nteeskenteleväinen katse.\n\nNeljännellä käynnillä Toppo herra rupesi puhumaan asioita, jotka\nherättivät Emiliossa himmeätä epäluuloa: siitä muka suuremmasta\nkunniasta, jota naineet opettajat kylissä nauttivat naimattomain\nrinnalla; onnellisista avioliitoista, jotka syntyvät opettajien ja\nopettajattarien yhteen mennessä, kun molemmat panevat palkkansa yhteen\nja voivat auttaa toisiansa työssä j.n.e. Muutamia vuosia sitte oli\nkylässä ollut harvinainen pariskunta, vielä hyvin nuoria ihmisiä\nmolemmat. -- -- -- Vai niin -- ajatteli Ratti -- olisinkohan minä\nsiihen sopiva ja onko tällä kohteliaisuudella ainoastaan se\ntarkoituksena? -- Hän vilkaisi nuorta tyttöä, joka ensi kerran loi\nkatseensa maahan ja sen kautta vahvisti Emilion käsitystä asiasta.\nVielä varmemmaksi hän tuli seuraavana päivänä kohdatessaan sihteerin,\njoka kysyi: -- Te käytte siis Toppo'n perheessä?\n\nOpettaja vastasi karttaen, että häntä usein sinne käskettiin.\n\n-- Teette hiton oikein -- pitkitti sihteeri -- esimiesten kanssa tulee\nolla hyvällä kannalla. Sitäpaitse -- lisäsi hän naurahtaen -- ei\nnuorelta tytöltä suinkaan puutu suloutta ja sedällä on kolikoita.\n\nEmilio punastui ja peittääkseen harmiansa hän oli ymmärtävinään nämä\nsanat leikiksi: -- Kyllä kai hyväkin naimiskauppa -- hän arveli --\nopettaja seitsemän sadan liren palkalla.\n\n-- Joutavia! -- sanoi toinen -- teillä on tulevaisuus edessänne, ja\nsitäpaitsi -- -- -- pitäähän hankkia itselleen suojelioita.\n\nRatti'n muistui mieleen ne kysymykset, joita Toppo oli tehnyt Golin\nperheen suhteen. Haihduttaaksensa kaikki epäilykset, hän vielä eräänä\niltana läksi Toppo'n luo, varmasti päätettyään olla sinne vasta\nmenemättä ja näyttelemättä naurettavaa ja kunniatonta osaa. Mutta tällä\nkertaa tapahtui hänelle jotain merkillistä. Kun hän myöhään tuli ulos\nToppo'n luota, kompastui hän johonkin, kaatui ja kuuli jonkun nauravan\nlähellä. Hän nousi, tunnusteli eteensä ja huomasi kaatuneensa kadun\npoikki pingoitettuun nuoraan. Hän katseli ympärilleen, vaan ei\nhuomannut ketään; mutta juuri kun aikoi pitkittää matkaansa, hän kohta\nkuuli jotain suhisevan korvansa ohitse ja kiven sattuvan seinään\ntakanaan. Emilio ei ollut luonnostaan urhoollinen, mutta sentään niitä,\njoiden itsetuntoa raukkamaisuus niin paljo vaivaa, että jo yksin tämän\ntunteen pelko ajaa heidät vaaraan. Hän töytäsi siihen suuntaan, josta\nkivi oli tullut, mutta ei nähnyt ketään; sitävastoin kuuli hän saman\nnaurun, tällä kertaa vähän kauempaa; sitte kaikki oli hiljaa. Hän\njatkoi matkaansa, veri kuohuksissa. Hän tiesi, että kylissä oli\nkilpakosijain tapana pingoittaa köysiä suositun sulhasen eteen. Siis\nhäntä jo paikkakunnalla pidettiin tytön kosijana, myötäjäisten\nonkijana, naurettavana lepertelijänä. Kukapa olisi koskaan osannut\nennustaa hänelle semmoisia ikävyyksiä hänen virkauransa alussa? Viha\nraivosi hänessä, niin että hänen teki mieli sanoa sedälle ja\nveljentyttärelle vasten kasvoja, että olivat valheellisia vihollisia.\n\nEmilio nukkui huonosti sinä yönä ja heräsi tuntien jotain kipua\nkurkussaan. Hän oli varmasti päättänyt katkaista seurustelun, mutta\ntahtoi sitä ennen selittää asiansa jollekulle, sillä hänen\nmustasukkainen kilpakosijansa oli kait tunnettu paikkakunnalla, ja hän\ntahtoi torjua sen luulon, että muka pelosta oli jättänyt käyntinsä.\nKenen puoleen hänen oli kääntyminen? Hän tuli ajatelleeksi neiti\nStrinatia, joka oli kauan ollut paikkakunnalla ja siis tiesi yhtä ja\ntoista tarkastusmiehestä, eikä muuten, vihoissaan kun oli\nyksityiskoulun tähden, suinkaan surkeilisi.\n\nIllemmalla meni Emilio opettajattaren luo, muka kysyäkseen, oliko\nopettajien tapana vuoden alusta lähettää tarkastajalle ote\nopetus-ohjelmasta, jonka kukin oli itselleen laatinut. Hän löysi neiden\ntarkastamassa lampunvalolla isoa kasaa oppilaille harsittuja paitoja.\nEmilio lähestyi häntä tuolla kunnioituksen sekaisella lapsellisella\nrakkaudella, joka tekee että lapsettomat, vanhanpuoleiset naiset\npitävät paljon nuorista miehistä. Kovin hän hämmästyi, kun opettajatar\nkohta kysyi: -- Te käytte siis _hartaasti_ Toppo'lla? -- Hänkin! Emilio\npuolustautui sillä, että häntä oli kolme, neljä kertaa sinne kutsumalla\nkutsuttu. Mutta kuinka opettajatar sen tiesi? -- Luuletteko, ett'ei\nsemmoisia asioita tiedetä! vastasi opettajatar pitkittäen paitojen\ntarkastusta. -- Sitäpaitsi, se oli teidän kohtalonne. Edeltäjänne kävi\nmyöskin siellä -- -- -- lyhyen ajan. Se mies on päättänyt heittää tytön\njonkun opettajan kannettavaksi, ehkäpä saadaksensa antaa suosionsa\nmyötäjäisten asemesta; sillä se on helpolla ymmärrettävä, ett'ei hän\ntahdo avata kukkaroansa. Kuka tietää miksi? Väliin tuommoiset\nukkorahjukset tekevät hulluuksia vähää ennen kuolemataan. Pyydän\nanteeksi, pidättekö nuoresta naisesta?\n\nOpettaja kohautti olkapäitään. Neiti Strinati nauroi pilkallisesti ja\nsanoi: -- Hän on hanhi. Muuten se on setä, joka tahtoo tyttöä hienoksi\nnaiseksi, sillä hän toivoo siten saavansa hänet helpommin naimisiin.\nMitä tyttöön itseensä tulee, ei hän ymmärrä ihmistapoja: hän juoksee,\nniin pian kuin pääsee pellolle, talonpoikaisnaisia kättelemään.\n\nMalttamattomana saadaksensa jotain tietää, Emilio kertoi nuorasta ja\nkivestä. -- Kuinka -- kysyi neiti Strinati ja pani pois paidan, jota\npiti kädessään -- näin pian? Että se oli tapahtuva, tiesin kyllä; mutta\nvasta jonkun ajan päästä. Edellinen opettaja sai selkäänsä, hän. --\nPitemmittä mutkitta hän kertoi salaisuuden. Nuora-mies oli eräs\nsuutarin poika, joka kolme vuotta sitte kosi tyttöä, toivoen runsaita\nmyötäjäisiä; mutta hän sai rukkaset, joutui raivoihinsa ja vannoi\nkostavansa jokaiselle, joka tyttöä ihastelisi. Se oli tappelija,\njoka kolme kuukautta oli istunut vankina kahakassa antamastaan\npuukon-iskusta. Eikö Emilio vielä ollut huomannut erään tummanverisen\nveitikan, jolla oli syntymämerkki silmän alla ja lakki kallellaan\npäässä, terävästi katselevan häntä silmiin? Se oli heittiö, joka\nsaattoi tehdä hänelle vielä pahat kepposet. Opettaja teki viisaasti,\nkun oli varoillaan joka kerta Toppo'lla käydessään.\n\nNäistä sanoista arvasi Emilio opettajattaren tutkivan, oliko hän\npelkuri, ja sanoi siksi, varsin vielä käyvänsä Topo'lla useamman kuin\nyhden kerran, mutta sitten lakkaavansa. -- Teette oikein kun menette --\nvastasi opettajatar; -- minä annan sen neuvon, ett'ette äkkiä lakkaa\nsiellä käymästä, sillä silloin ärsytätte ukkoa, joka kostonhimosta\nsaattaa vainota teitä kuin edeltäjäännekin. Hän on tyhmä ja ylpeä mies.\nTurhasta asiasta hän sohrii kirjeen ylitarkastajalle Turiniin ja\nluulottelee sitte saaneensa vastauksen, vaikka koko maailma tietää\nhänen likaisen kirjeensä joutuneen paperikoriin.\n\nNeiti Strinati kertoi muun muassa, että eräänä päivänä, kun hän vielä\nopetti ensi luokkaa, Toppo tulee kouluun muka tarkastamaan lasten\nedistymistä -- he olivat juuri aloittaneet tavaamista -- panee lasten\neteen erään hallituksen antaman julistuksen ja sekä suuttuu että\nihmettelee, kun eivät lapset osanneet sitä lukea; Toppo arveli, että\nkoska isot kirjaimet ovat helposti luettavia ja julistus oli tavattoman\nsuurta pränttiä, lasten olisi pitänyt, kuukauden tavattuaan, kyetä sitä\nlukemaan.\n\n-- Sitäpaitsi -- opettajatar jatkoi matalalla äänellä -- käskee\nomatuntoni minua puhumaan teille toista asiaa. Tehän ette pidä\ntytöstä, vai kuinka? Noh, siinä kylläksi. Mutta älkää menkö ansasta\ntoisestakaan syystä. Se on roskainen juttu. Tytöllä on epäilemättä\nopettajattarentodistus; on ihmisiä, jotka ovat sen nähneet ja sitä\npidelleet. Mutta onko se oikea vai väärennetty todistus? Tuo\ntodistuksella kehuminen alkoi jo muutamia vuosia sitten ja kaikki\nkuuluivat alussa sitä uskoneen. Miksikä ei? Mutta sitte ruvettiin\nepäilemään, milloin tyttö oikeastaan olisi tutkinnon suorittanut.\nMuutamat uteliaat rupesivat asiata urkkimaan ja kyselemään; mutt'ei\nkenenkään onnistunut saada enempää tietoonsa, kuin että hän yhden\nainoan kerran olisi poistunut Garascosta matkustaakseen setänsä kanssa\nTuriniin. Se tapahtui neljä vuotta sitte, vaan matkapäivät eivät\nollenkaan sattuneet sen vuoden tutkintoaikaan. Sitäpaitsi oli\nkuulusteltu vähän sieltä ja täältä, eräältä silloiselta tutkijalta sekä\nmuutamilta opettajattarilta, joilla oli todistus samalta vuodelta;\nmutta ei edellinen eivätkä jälkimäiset muistaneet nähneensä häntä\nsuullisessa enempi kuin kirjallisessakaan tutkinnossa. Eräs toinen\nseikka on huomioon otettava: ei kukaan ole koskaan tytön omasta suusta\nkuullut sanaakaan tuosta ihmeellisestä tutkinnosta, jonka kumminkin\npitäisi olla tärkeä tapahtuma nuorelle tytölle. Kuinka asian laita\nlienee? Oikeastaan ei vielä oltu varmoja mistään petoksesta; mutta joku\nToppo'n vihamiehistä pitkitti vielä tutkimuksia. Eihän tämä olisi\nensimäinen kerta, kun rahasta vääriä todistuksia valmistellaan\nrehtorein kanslioissa. Joka tapauksessa, kun asia kerran selvenee,\nsyntyy siitä niin häpeällinen juttu, että jokaisen, ken on perheelle\nsukua, pitäisi häpeästä maan alle vajota.\n\nNuorukainen oli kuullut kylläksi. Hän kävi kerran vielä Toppo'n luona,\noli harvapuheinen ikäänkuin valmistaakseen setää ja veljentytärtä\nsiihen, ett'eivät pitkään aikaan saisi nähdä häntä, jätti kylmästi\nhyvästit ja läksi, varmasti päättäen olla enää heillä näyttäytymättä.\n\n\nSydämmen kasvatus.\n\nEmilio omisti kaiken aikansa koululle, semminkin poikain siveelliselle\nkasvatukselle. Hänellä ei ollut varalla mitään valmiita ankaruuden tai\nleväperäisyyden järjestelmiä, vaan hän seurasi luontoaan, joka käski\nhäntä hyvyydellä toimittamaan kuuliaisuutta; se onnistuikin osittain.\nVähitellen hän oppilaitten ruokkoomattoman ulkokuoren alta löysi sielun\nhyviä ominaisuuksia ja, mitä raakuus peitti enemmän kuin muuta, lisäksi\njotain herttaista ja rakastettavaa, jota löytyy kaikissa lapsissa,\npienissä villeissäkin, ja tekee ikävätkin lapset rakkaiksi opettajalle.\nMutta häntä kohtasi myöskin odottamattomat vaikeudet. Tosin hänen\nonnistui muutamissa herättää katumusta tahi muuta jaloa tunnetta,\npuhumalla heille sydämmellisesti, kärsivällisesti ja hellällä\nkaunopuheliaisuudella. Mutta kuinka vaikea oli tätä tapaa noudattaa!\nEmilio huomasi sen kautta joutuvansa kuten taiteilija jonkinmoiseen\nhermostuneesen sielun jännitykseen, jonkunmoiseen itsetyytyväisyyden\nmielenkiihkoon, josta hänet pian koko aamupäiväksi riisti vähäinenkin\npahoinvointi, pieni harmi tahi vain epäystävällinen ajatus, joka äkkiä\nja tahtomatta aivoissa heräsi. Semmoisissa tapauksissa oli itsensä\nhillitseminen aivan turhaa. Lempeät ja vakuuttavat sanat eivät enää\ntulleet suuhun, tahi ne lausuttiin ilman lämpöä ja vakaisuutta eivätkä\ntunkeneet lasten sieluihin. Mikä pahempi: hän huomasi, että kun sanansa\nsillä lailla sanoi, hän pilasi niiden vaikutuksen ei ainoastaan siksi\nkerraksi, vaan myöskin niiksi tapauksiksi, jolloin ne oikein lausui.\nEräät sisälliset sielunilmiöt pojissa tekivät tämän kasvatustavan\nvaikeaksi; he näet olivat väliin tylsiä ja vastahakoisia, ikäänkuin\ntyhjiä sieluistaan ja paatuneita sydämmistään, niin ett'ei hänen\nmillään keinoin onnistunut saada heitä vireille ja huvitetuiksi. Ehkäpä\nsyynä oli hetkellinen vähennys Herbert Spencerin hermonesteessä, josta\noli kuullut puhuttavan seminaarissa? Vaan mistä tuo vähennys tuli koko\nluokkaan? Hän ei sitä ymmärtänyt eikä siihen neuvoa keksinyt. Ne olivat\nhukkaan menneitä opetustunteja, jotka jättivät katkeruutta mieleen.\nSitäpaitsi rupesi Emilio isommissa pojissa huomaamaan luonteita, joihin\neivät ruumiilliset kuritukset, nuhteet tai ystävälliset sanat mitään\nvaikuttaneet. Jos näissä pojissa piili jotain hyvää, ei löytynyt mitään\ntietä, ei suoraa eikä väärää, jota myöden sen perille olisi päässyt. He\nnäyttivät kuuluvan toiseen rotuun kuin muut, olivatpa juuri kuin\ntuntemattomia soittokoneita, joita ei tiennyt minne kosketella\nsaadakseen niitä soimaan. Varsin kaunistelematta hän väliin kysäisi\nisällisellä äänellä: -- Minkä vuoksi teet noin, vaikka tiedät sen minua\nkiusaavan ja että sinua siitä rangaistaan? Etkö ymmärrä, ett'ei sinun\npidä ja ettei sun sovi niin menetellä? Miksikä tahdot mieluummin,\nett'en sinusta pidä, kuin että sinua rakastaisin? -- Pojat eivät\nnäyttäneet ymmärtävän näiden sanain tarkoitusta; he eivät muuttaneet\nmuotoa ja olivat kohta uudelleen tottelemattomia. He kuuntelivat\nuhkauksia samalla muodolla kuin sitä ennen nuhteita. Hän ei tahtonut\nnäiden eikä muidenkaan oppilaitten kanssa puhuessaan turvautua\nuskontoon, niinkuin sydämmensä häntä usein käski, sillä hänestä tuntui\nkun se olisi hänen suussaan kadottanut kaiken vaikutuksensa heidän\nsieluihinsa, ja he katselivat häntä ällistyneinä, ikäänkuin olisivat\najatelleet: -- Emmehän ole kirkossa! -- jonkun kerran säälien, juuri\nkuin ymmärtäen hänen epätoivoisena tarttuneen tähän viimeseen\npelastuskeinoon. Kaikki tämä teki hänet ajoittain alakuloiseksi. Mutta\nainoastaan ajoittain.\n\nTuo vanha ajatus, joka Emiliolla oli lapsista ja josta hänen\nhellyytensä heitä kohtaan lähti, vaikutti hänessä yhä vielä\nvoimallisesti. Hänen ei muuta tarvinnut kuin tuokioksi luoda eteensä\ntuon suuren lapsiparven ääretöntä kurjuutta, nuot lukemattomat\nnälistyneet, piestyt, kiusatut, oman onnensa nojaan heitetyt lapset,\ntuo summaton joukko pienokaisia, joilla ei ole muuta kuin kyyneleet\npuolustuksekseen, jotka saavat kärsiä kaikista aika-ihmisten paheista\nja rikoksista, jotka kasvavat ja kuihtuvat keskellä kamalimpia oloja,\nja viskataan tuhansista käsistä teille, katu-ojiin, sairashuoneisiin,\nkirkkotarhoihin; tätä kun vaan ajatteli, niin kohta sulautuivat ne\nlapset, jotka hänen edessään istuivat, noihin lukemattomiin toisiin,\nhän näki heissä viattomuuden ja inhimillisen heikkouden kuvan, jotain\nsuurta ja kunnian-arvoista, joka herätti hänessä rajatonta sääliä ynnä\npuuttumatonta kärsivällisyyttä ja anteeksi-antoa; ja niin hän taas\naloitti työnsä hiljaisena kuin ennenkin.\n\n\nOppilaitten vanhemmat.\n\nEmilio havaitsi samaan aikaan toisen seikan, jota ei ollut voinut oppia\nkoetunneilla; hän, näet, joutui tuttavuuteen lasten vanhempain kanssa,\njoissa tapasi monta kummallisuutta ja joiden suhteen useammassa kuin\nyhdessä katsannossa pettyi. Ainoastaan viisi tahi kuusi vanhemmista --\nhänellä oli viisikymmentä oppilasta -- tuli häneltä tietoja pyytämään.\nKummallista oli, että muutamat talonpojat ja päiväläiset, jotka asuivat\nvähän matkan päässä kaupungista ja jotka näkivät hänet joka päivä sekä\nusein puhelivat peltotöistä tahi omista asioistaan, eivät koskaan\nkysyneet mitään pojistansa, juuri kuin se olisi ollut kiellettyä\npuhetta. Sitä hän ei käsittänyt. Kasvatusopillisia ohjeita noudattaen\nEmilio rupesi puhumaan vanhemmille lapsista, saadakseen heiltä tietoja\nnäiden luonteista tahi itse tutkiakseen oppilaitansa näiden\nvanhemmista. Hän koetti saada tietoonsa perheitten elämäntavat,\nperinnölliset taudit, taipumukset ja siveelliset virheet. Tuulen tupia\nkaikki! Semmoisiin kysymyksiin vastattiin epäluuloisesti, sinne tänne\nilman tarkoitusta, vieläpä katseltiin häntä uhkaavin silmin. Enin mitä\nhän sai tietää jonkun pojan luonteesta oli: -- se on kiltti poika --\ntahi: -- se on lurjus; älkää säästäkö keppiä.\n\nMuutamat vanhemmat, joiden pojat olivat sinä vuonna alkaneet ensi\nluokassa, odottivat tiesi mitä ihmeitä tuosta kiitetystä _opetuksesta\nja kasvatuksesta_ ja menivät kuukauden kuluttua kohteliaasti\nopettajalle valittamaan, että heidän poikansa eivät _kauttaaltaan\nkatsoen_ olleet rahtuakaan entistään parempia, vaan samoja häpeämättömiä\nveitikoita kuin ennenkin. Eikä siinä kyllin: hän tiesi, että niin pian\nkuin lapsi teki jotain pahaa kotona, tälle sanottiin: -- Niinkö\nopettaja sinua on neuvonut? -- Eräs isä meni niin kauas, että syytti\nopettajaa rivosta sanasta, jonka poika kotona lausui. -- Kuinka asian\nlienee laita, herra opettaja? Meiltä hän ei ole voinut sitä kuulla.\n\nUseimpien vanhempain käytöksessä Emilio huomasi jonkimmoista ylpeyttä\nitseään kohtaan, joka tuli siitä tiedosta, että he ne oikeastaan\nopettajata elättivät. Ja kuinka ne häntä elättivät? Hän kyllä käsitti,\nettä sen mielestä, joka eli maapalukasta, hänen palkkansa tuntui\nsuuremmoiselta; kaksi lireä päivässä, ajatelkaas, siitä vain että\npuhuu, ja sitäpaitse naimaton mies ja niin nuori. Siksi vaativat\nhäneltä ihmeitä, katsomatta velvollisuudekseen auttaa vähääkään\nopetuksessa ja kurin tahi puhtauden pidossa. Kun hän kerran lähetti\npesemättömän pojan kotiin, tuli isä kouluun, piti suurta melua ja\nhuusi: -- Te kai tahdotte vain hienoja herroja kouluunne! -- Toisen\nkerran, kun hän pyysi erästä hyvänluontoista vaimoa puhdistamaan\npienoistansa syöpäläisistä, jotka levisivät luokalla, vastasi vaimo: --\nOh, tietäkääs, siitä minä en välitä. Se osoittaa, että pojalla on terve\nveri. Annetaan olla, herra opettaja.\n\nOlipa muutamia hyvin kunnioittaviakin vanhempia, jotka lakki kourassa\nodottivat opettajaa koulun ulkopuolella ja lähestyivät häntä hartaasti\nkumarrellen. Mutta nämä olivat kaikista ikävimpiä, sillä he tulivat\nEmilion luo kuin yleiselle kirjurille; yksi saadakseen epäselvästä\nkirjeestä selkoa, toinen pyytäin opettajaa lukemaan läpi isoa\npaperikasaa ja sitte antamaan neuvoa riitajutussa; kolmas tahtoi\nkirjoittamaan isännälle kirjettä, jossa pyydettäisiin vuokran\nalennusta, tarpeellisilla johdatuksilla ja sanain käänteillä, jotka\neivät loukkaisi ja joita ainoastaan opettaja osasi panna kokoon.\nIkäänkuin osoittaakseen kiitollisuuttaan lisäsivät he: -- Kuulkaas, ei\nteidän tarvitse arkailla, herra opettaja; napauttakaa vain poikaani\naika lailla, kun hän sitä ansaitsee. -- Mutta kun hän sitte joskus\nantoi ankarimman rangaistuksensa, erottaen pojan joksikin ajaksi\nkoulusta, tekivät vanhemmat asian naurettavaksi antamalla erotetun\njuosta pitkin ketoja ikäänkuin ihastuneena koululuvasta. Oi, eihän\nmitään kaikesta tästä oltu puhuttu hänelle seminaarissa!\n\n\nYksin.\n\nEmilio opetti yhä mielellään ja oli tyytyväinen. Tuo vaatimaton ja\ntavallinen temppu, käydä joka kuukausi koulurahaston hoitajalta\nperimässä pientä palkkaansa, jonka oli ansainnut pennin penniltä yhtä\nmonella opetuksella, neuvolla ja ojennuksella, tuotti hänelle joka\nkerta sydämmellistä iloa ja tyydytystä, jota kesti useampia päiviä.\nHänen koulustaan puuttui enään vain muutamia tarpeellisia kaluja, joita\naikoi pyytää sindacolta: muutamia maanviljelystä koskevia kuvia,\nmaapallokartta, jospa kuinkakin pieni, ja ennen kaikkea yksi penkki\nentisten lisäksi, sillä ensimäisen kuukauden kuluttua sai hän viisi\noppilasta lisää ja oli pakoitettu asettamaan kaksi poikaa, kolmeksikin\ntunniksi peräkkäin, oman pienen pöytänsä ääreen kirjoittamaan. Eräänä\nkauniina marraskuun päivänä Emilio tapasi sindacon hänen asuntonsa\nedustalla; mies oli erittäin hyvällä tuulella, ratsusaappaat jalassa ja\nratsupiiska kädessä, juuri menossa ratsastusretkelle. Koska tilaisuus\ntuntui sopivalta, puhui Emilio muun muassa koulunkin asioista. --\nKuinka -- sanoi sindaco hämmästyneenä -- puuttuuko semmoista koulussa!\nMutta se on, ipso facto, autettava. Olette kai siitä ilmoittaneet? Hän\nantoi Emilion vielä kerran luetella nuo kolme tarvittavaa, laski\nsormillaan ja kallisti nyökäyttäen päätään juuri kuin kuunnellakseen\nparemmin.\n\n-- Minä käsken kohta kirjoittaa tästä asiasta -- hän sanoi -- aivan\noitis. -- Sitte kertoi hän opettajalle aikeistaan: hän hommasi jotakin\nparast'aikaa uutta vuotta varten, jonkinmoista koulujuhlaa, jossa\ntulisi lausuntoa, laulua ja lastentanssia, jotakin tavatonta ja\nerinomaisen hauskaa. Hänelle tuttuja perheitä Turinista piti saapua\ntänne, vartavasten juhlalle. Mutta oppilaita piti ajoissa valmistaa. --\nJonakin päivänä -- päätti hän puheensa -- lähetän teitä hakemaan\nneuvotellaksemme yhdessä. -- Sitte hän sanoi ystävällisesti hyvästi,\nnousi satulaan, kannusti hevostansa ja katosi.\n\nMonta päivää kului Emilion sindacoa näkemättä, eikä hän kuullut\npuhuttavan penkistä enempää kuin kuvistakaan; mutta hän lohdutti\nitseänsä ja ajatteli, että hän ainakin pääsisi pänttäämästä poikiin\njotakin tilapäistä typerää juhlarunoa. Niin hän yhä aikojansa eleli\nlevollisena.\n\nKoska rakkaus kouluun oli vallannut Emilion koko olennon, ei hän voinut\nkäsittää, kuinka ihminen maakylässä saattoi ikävään menehtyä ja siksi\nepätoivossaan pistäytyä Valkoisessa ristissä neljäkin kertaa päivässä\nkuulustamassa, oliko matkustavaisia saapunut, -- vaikkapa ei muuta kuin\njoku kuormain ajaja, kunhan vain sai nähdä oudot kasvot. Sunnuntaisin\nhän matkusti postimiehen kanssa ----iin sisartansa tervehtimään, mutta\nmuina päivinä ei hänellä ollut kenestäkään seuraa. Kokonaisen kuukauden\naikaan hän tapasi don Leriä yhden ainoan kerran ulkopuolella koulua. Se\ntapahtui eräänä sunnuntai-iltana, kun Leri palasi Turinista, jonne oli\nmennyt hakemaan muutamia teokseensa tarvittavia todistuskappaleita.\nHänen oli kallisarvoiset käsikirjoituksensa käärössä kainalon alla ja\nhän siveli niitä totisesti ja kunnioituksella, juuri kuin pyhää\naarretta. Emilio kohtasi useammin Toppoa, joka nyreästi vastasi\ntervehdykseen ja oli joka kerta uhkaavamman näköinen, ikäänkuin\nennustaen myrskyä. Eräänä päivänä hän vihdoin muutaman anniskelun\nedustalla tunsi suutarin pojankin liikkeestä, jolla tämä kumppaneilleen\nosoitti opettajaa, ja siitä röyhkeästä muodosta, jolla hän kädet takin\ntaskuissa ja toinen sääri toisen päällä häntä katseli. Emilio ei ollut\nhäntä näkevinään. He kohtasivat toisiansa vielä muutamia kertoja.\nKilpakosija katseli aina ylpeästi ympärilleen, nähdäkseen, oliko\nihmisiä lähellä, ja ikäänkuin osoittaakseen opettajalle, että jos ei\nolisi ketään näkynyt, hän olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta kun\nhuomasi toisen järkähtämättömän tyyneyden, ja ehkä vielä enemmän\nsentähden, että käynnit Toppo'lla olivat loppuneet, jätti hän opettajan\nrauhaan. Eräänä yönä kumminkin sama suutarinpoika tuli kumppaneineen\nrähisemään Emilion akkunoitten alle. He matkivat nälkäisten aasien\nkiljumista, arvattavasti siten lausuakseen sekä ajatustaan hänen\ntaloudellisesta tilastaan että myöskin hänen toimensa halveksumista,\nEmilio ei ollut millänsäkään.\n\nNuorella opettajalla ei yksinäisessä elämässään ollut kuin yksi\ntoivomus toteutumatta, toivomus, joka hänellä oli ollut jo\nseminaari-ajoilta ja johon kaikki iloiset, vaikka varsin vaatimattomat\ntulevaisuuden unelmat sulivat yhteen. Hän toivoi kylään nuorta,\nsivistynyttä opettajatarta, jonka kanssa olisi voinut rakentaa\nystävyyden liittoa, puhdasta ja harrasta ystävyyden liittoa, josta\naikaa myöten toinen tunne saattaisi kehittyä. Kyllähän siellä oli tuo\nensimäisen luokan pikku opettajatar. Mutta se ei Emiliota miellyttänyt,\nkun oli yht'aikaa semmoinen talonpoikaistyttö ja hieno neiti. Hän tuli\najatelleeksi kukkasvihkoa, joka on laitettu sekaisin elävistä ja\npaperikukista, ja arvasi tytön silmistä, että turhamaisuus hänessä asui\nja että häntä hallitsi sellaiset ahtaat ja omituiset käsitteet, joita\npuolisivistys ja vaillinainen kotikasvatus synnyttävät. Hänen\nepätietonsa tässä kohden haihtui, kun hän kerran, ensi lumen langettua,\ntapasi tytön ulkona kedolla ja puheli vähän hänen kanssaan. Tyttö, joka\noli pysähtynyt keskelle tietä, teki lyijykynällä muistiinpanoja pieneen\nkirjaan.\n\n-- Pikku neiti kirjoittaa runoja -- opettaja sanoi ja nosti lakkiaan.\n\n-- En -- vastasi hän vapaasti -- minä en koskaan kirjoita runoja, kun\nolen kävelyllä. Minä kirjoitan muistiin ajatuksia, ett'en niitä\nunhoittaisi; pari, kolme sanaa, ei enempää.\n\n-- Jonakin päivänä ilahuttanette meitä jollakin?\n\n-- Oh -- vastasi hän päätään pudistaen -- olemme vielä kaukana siitä\npäivästä.\n\n-- Ette siis aio koskaan painattaa mitään?\n\n-- Sitä en tarkoita; mutta en ainakaan vielä pitkään aikaan. Olen\nsaanut päähäni olla mitään painattamatta, ennenkuin täytettyäni\nyhdeksänkolmatta vuotta.\n\nOpettaja naurahti. -- Olette liian vaatimaton. Miksi olette määränneet\njuuri vuoden yhdeksänkolmatta, jos tuota ei lie sopimaton kysyä?\n\n-- Se on salaisuuteni.\n\n-- Joku kait sen salaisuuden teiltä ryöstää ja pakoittaa teitä\npainattamaan ajatuksenne -- -- -- toisella nimellä.\n\n-- Oh, sitä ei ole pelkäämistä.\n\n-- Miksikä ei?\n\nOpettajatar oli hetkisen ääneti, sitte hän sanoi:\n\n-- Siksi, ett'en koskaan aio rakastaa.\n\n-- Oletteko varma siitä? Kuinka niin voi puhua teidän iällänne!\n\n-- Minä olen tehnyt lupauksen.\n\n-- Sepä kummallista. Oletteko myöskin luvanneet, ett'ette kertoisi\nkellekkään syytä.\n\nOpettajatar katseli maahan, ikäänkuin syviin ajatuksiin vaipuneena ja\nsanoi sitte taidokkaasti, muka hienosti hymyillen:\n\n-- Taide, joka kaiken tekee, ei ilmaise mitään.\n\nVaan Emiliolle oli opettajatar itsensä kyllin ilmaissut.\n\n\nEnsimäinen myrsky.\n\nEräs suuri tapahtuma, ensimäinen myrsky Emilion opettaja-uralla, johti\nmuutamia päiviä sen jälkeen hänen ajatuksensa pois rakkausseikoista.\nMuutamana iltana hän sai suojelijaltaan Golilta kirjeen, jossa\ntämä kertoi yhden opettajanpaikan olevan avoinna Piazzenassa ja\nkehoitti häntä lähettämään sinne hakemuksensa ynnä seminaari- ja\nvirantekotodistukset, samalla vakuuttaen Emilion saavan viran, koska\nhän, Goli, oli häntä lämpimästi suositellut johtokunnalle. Sitäpaitse\nsiellä oli eräs Golin tuttava, don Pirotta, hengellisen veljeyskunnan\njohtaja, herttainen ja arvossa pidetty mies, josta tulisi Emiliolle\nhyvä ystävä.\n\nSeuraavana aamuna Emilio lähetti paperinsa postissa ja otti mukaansa\nkouluun erään muurarin nauloineen vasaroineen muuttamaan toiseen\npaikkaan kertomataulua ja kahta seinäkuvaa, jotka olivat huonossa\nvalaistuksessa. Muurari löi juuri viimeisiä lyöntejä ja pojat olivat\nasettuneet penkkeihinsä, kun tarkastusmies astui huoneesen.\n\nEnsi silmäyksellä Emilio ei ollut tuntea Toppoa, sillä tällä oli\ntuommoinen omituinen muoto, jonka mielenliikutus on muuttanut aivan\ntuntemattomaksi. Tällä kertaa oli syynä kiukku, joka jo kauan aikaa oli\nkasvamistaan kasvanut Toppo'n karkeassa, ylpeässä, itsepintaisessa\nkallossa ja nyt äkkiä vasaran lyönneistä puhkesi näkyviin, niinkuin\nvesi kiehuvassa kattilassa kiehuu yli reunojen.\n\nOpettaja nousi ja antoi merkin pojille, että tervehtisivät; muurari\nlakkasi naulaamasta.\n\n-- Mitä täällä tehdään? -- kysyi Toppo.\n\nEmiliota harmitti Toppon muikea muoto, hän vastasi reippaasti: -- Ei\nmitään vaarallista. Annan vain muuttaa huonosti asetettuja\nseinätauluja.\n\nTarkastusmies kipristi silmiään ja sanoi: Teillä ei ole oikeutta sitä\ntehdä.\n\n--- Se oli minusta niin yksinkertainen asia -- vastasi opettaja.\n\n-- Te ette saa -- sanoi Toppo korottaen ääntänsä -- edes naulaa siirtää\nilman johtokunnan lupaa.\n\nNuorukaisen veri kuohui. Oli ilmeistä, että Toppo tahtoi häntä\nnöyryyttää. Ja niinkuin joskus tapahtuu, että suurimpainkin\nmielenliikutusten raivotessa odottamatta kaukaisia kuvia ilmestyy\naivoihin, niin nytkin Emilion mielikuvitukseen yht'äkkiä lensi entinen\nkorpraali Lerica, joka nyrkki pystyssä ajoi tarkastusmiestä pihalle.\nTämä kuva kiihoitti hänen harmiansa.\n\n-- Minä tiedän -- vastasi hän kuivasti -- ett'en ansaitse nuhteita\n-- -- -- tuommoisella äänellä annettuja.\n\nToppo astui askeleen eteenpäin ja kipristi silmiään.\n\n-- Niinkö te puhuttelette tarkastusmiestä?\n\nNuorukainen käsitti, ett'ei hän voinut, melua nostamatta, puolustaa\nitseänsä, eikä myös voinut oitis väistyä, kadottamatta kaikkea\nvaltaansa luokassa. -- -- Hänen päässään syntyi salaman nopeana ajatus.\nHän veti äkkiä suosijansa kirjeen taskusta ja sanoi, päättävästi sitä\nnäyttäen: -- Olette tarpeettomasti huolissanne. Minä en ole opettajana\nGarascossa. Katsokaas tätä.\n\nTemppu ei oikeastaan mitään merkinnyt, osittain sen tähden, että hän\ntodella vielä oli opettajana Garascossa, osittain siksi, että jo\nedeltäpäin tiedettiin hänen viipyvän vain vuoden täällä. Mutta niinkuin\nusein intohimojen hallitsemissa kiistoissa tapahtuu, niin tässäkin\ntuolla odottamattomalla ja salaperäisellä vastauksella oli tarkoitettu\nvaikutus, sillä siihen riita päättyi. Toppo kun äkkiä käsitti\nvoimattomuutensa vahingoittaa vastustajaansa ja aloittamansa sodan\nhyödyttömyyden, tukki kerrassaan suunsa. Mutta koska hän yhä edelleen\noli vihoissaan, eikä tiennyt kuinka oli jutusta kunnialla peräytyminen,\nlausui hän muutamia sanoja, jotka eivät mitään merkinneet, mutta jotka\nkumminkin turvasivat peräytymisen. -- Tarkastaja tulee! hän huusi ja\nastui pitkin askelin ulos.\n\nOpettaja, joka hieman kalpeana jäi seisomaan, kertoi itsekseen: --\nTarkastaja tulee. -- Mutta kun hän käsitti tuon tyhjäksi uhkaukseksi,\nkoskahan tarkastaja ei tullut yksinomaan hänen tähtensä, ja kun hän\nmuuten oli asiastansa varma, pitkitti hän tuntia. Halpamainen hyökkäys\noli kumminkin horjahduttanut hänen tasapainonsa koko aamupäiväksi, ja\ntehnyt hänet alakuloiseksi koko päiväksi, ikäänkuin tämä olisi ollut\nenteenä lukemattomiin kiusoihin, jotka häntä odottivat, ensimäinen\nniitä myrskyjä, jotka vasta rakeillaan peittäisivät koko hänen uransa.\n\n\nUusi vihollinen.\n\nEi tosiaankaan kauan viipynyt, ennenkuin Emilio huomasi uuden\nvihollisen. Eräänä aamuna tuli pieni, kalpea, ulkokullatun näköinen\nkauppiaanrouva ja valitti äreällä äänellä, ett'ei hänen poikansa\nkäyttäytynyt hyvin kirkossa ja että hän kotona turhastakin asiasta\nkiroeli kuin riivattu. Hän päätti, iskien Emilioon paljon merkitsevän\nkatseen: -- Kuulkaas, herra opettaja, minä en tahdo, että poikani\nkasvaa ilman uskontoa! -- Emilio, joka ymmärsi mitä tarkoitettiin,\nharmistui ja ajoi vaimon ulos, sanoen ei kärsivänsä, että hänelle\ntultiin velvollisuuksia opettamaan, ja mitä pojan uskontoon tulee, on\nsiitä puhuttava papille, jonka luona oppilaat käyvät ripillä. Kun hän\ntyönsi vaimon ovesta pihalle, näki hän toisella puolen katua\nkirkkoherran talouden hoitajattaren, joka rohkean näköisenä odotteli\nvaimoa. -- Sinä hänet tänne lähetit -- ajatteli Emilio, ja kohta\nmuistui hänen mieleensä sihteerin leikkipuhe Perpetuan pyrinnöistä\npäästä koulun tarkastajaksi. -- Sanokaa sille, joka teidät lähetti, hän\nlisäsi, että hän pitäköön huolta tiskeistään, älköönkä sekaantuko\nkoulun asioihin. -- Pahempi epäluulo heräsi hänessä sittemmin:\ntaloudenhoitajatar oli juossut ärsyttämässä lasten vanhempia opettajaa\nvastaan. Tullaksensa asiasta varmaksi ja saadaksensa tietää,\nminkälaisia hyökkäyksiä hänellä oli kestettävänä kirkkoherran kyökistä\npäin, hän tälläkin kertaa turvautui neiti Strinatiin. Hän ajatteli\nsitäpaitsi, ett'ei Toppo'n entinen uskottu saattanut olla\nopettajattaren suosiossa.\n\nMuutamain ripsain piirtein opettajatar kuvaili Perpetuan personan ja\nteki tuon niin lystillisesti, että Emilion levottomuus kääntyi\niloisuudeksi. Kirkkoherran kyökkimaija oli muka luonne, jommoisia\nopettaja oli usein tapaava urallaan. Hän oli jo vuosikausia tahtonut\nohjata yleistä opetusta Garascossa, mutta onneksi kyllä ei vanha\nkirkkoherra, ymmärtäväinen ja hyväsydämminen mies, yhtynyt hänen\ntuumiinsa. Hän oli kahtena vuonna turhaan kehoittanut isäntäänsä muun\nmuassa pakoittamaan opettajaa seuraamaan koulupoikia kirkkoon ja siellä\nniiden käytöstä valvomaan. Kun hän, kori kainalossa, kulki koulun\nohitse tätä avattaessa tahi suljettaessa, pysähtyi hän aina\ntarkastamaan oppilaitten käytöstä ja ilmoitti aina Toppo'lle, milloin\noli syntynyt epäjärjestystä.\n\nPerpetua oli vihoissaan Ratti'lle pääasiallisesti siitä, ett'ei tämä\nhäntä tervehtinyt, kun sitä vastoin edellinen opettaja oli aina\nkohteliaasti nostanut lakkia. Uusi opettaja oli ikuisesti loukannut\nhäntä. Sitä paitsi oli hän saanut päähänsä, että uuden opettajan piti\nolla papin, niinkuin don Leri, nuoren, hauskan, hänen mieleisensä\npapin. Hän ei suvainnut maallikko-opettajia.\n\nPerpetua kulki sillä välin kylässä puhumassa pahaa Emiliosta; hän\nsanoi, että Garascoon oli opettajaksi lähetetty uskoton poikanulikka,\njoka ei edes nostanut lakkiaan kirkon ohi kulkiessaan ja joka antoi\npoikain kiroilla; opettaja muka kielsi poikia kantamasta kaulassaan\npieniä pyhimyksen kuvia; opettajan monet retket kaupunkiin olivat\nvarsin hävettäviä, sillä kaikki ymmärsivät mitä hän siellä teki; jos\nkirkkoherra olikin liian hyvä ja pysyi ääneti, niin vanhempain tuli\nehkäistä säädyttömyyttä; ja jos tämä ei koskenut muitten sydämmiin,\nniin hän, Perpetua, kyllä kerran vaikka yksinään koulun puhdistaisi. --\nKoska Emilio oli pian jättävä kylän, ei hän tästä kaikesta paljoakaan\nvälittänyt; mutta hän päätti kohdatessaan katsoa vihollistansa\nsuoraan silmiin, voidaksensa tämän käytöksestä päättää kuulemiensa\ntodenperäisyyttä. Muutamia päiviä myöhemmin hän eräänä aamuna tapasikin\nPerpetuan vihanneskori käsivarrella. Sumusta huolimatta opettaja näki,\nettä Perpetua jo kaukaa tunsi hänet ja valmistautui tähän kohtaukseen.\nLuultavasti olivat kauppiaan rouvalta lähetetyt terveiset saapuneet\nhänen korviinsa. Perpetua astui lujin askelin, nenä pystyssä ja katseli\nsuoraan eteensä, vilkaisematta opettajaan. Kun oli päässyt vähän matkaa\nohi, hän äkkiä kääntyi astuen poikki kuran toiselle puolen katua.\nRatti pysähtyi ja sanoi nauraen: -- Sota on siis julistettu! --\nTaloudenhoitajatar kääntyi äkkiä kuin kylkeen pistetty ja vastasi,\nläähättäen, väkinäisesti nauraen: -- Oh, älkää leikkiä lyökö, pikku\nherraseni, olen minä teitä partaisempia miehiä opettanut! -- ja hän\njatkoi vinhaan kulkuansa.\n\n\nTarkastajan käynti.\n\nEmilio unhoitti pian kohtauksen Perpetuan kanssa, samoin Toppo'n\nuhkaukset, ja pitkitti kiihtyneellä innolla työtään koulussa. Hän tuli\npahoilleen nähdessään kevään tultua kolmannen osan oppilaista jättävän\nhänet siirtyäkseen maantöihin; mutta hän lohtui taas, huomatessaan\nkuinka oli paljoa helpompi opettaa ja pitää kurissa pienempää\noppilasmäärää, johon parhaat olivat jääneet jäljelle. Kuitenkin hän\npäivä päivältä yhä suuremmalla katkeruudella älysi, ett'ei hänen\nhyvyytensä ja ystävällinen tapansa kantanut niitä hedelmiä, joita hän\nluuli olevansa oikeutettu saamaan. Kun hän nuhteli oppilaitaan, tai\npuhui heille ystävällisesti silloin kun heidän olisi ollut rangaistusta\nodottaminen, näytti tosin siltä, kuin häpeisivät, ja olivat yleensä\nhauskemmat nähdä, kuin saadessaan uhkauksia ja lyöntejä; mutta tuon\nhetkellisen hävyn ja katumuksen mentyä unhoittivat taas tyyni opettajan\nystävälliset sanat ja lankesivat jälleen kurittomuuteen, jonka\nilmaukset kävivät yhä suuremmiksi ja taajemmiksi. Emilio tunsi poikain\nliukuvan hänen käsistään ja ymmärsi, ett'ei hänellä pian olisi mitään\nvaltaa heidän ylitsensä. Tämä tuotti hänelle huolta; mutta hän noudatti\nkuitenkin yhä edelleen ystävällistä tapaansa, sillä hänestä oli\nvastenmielistä niin pian muuttaa menettelyä, kun oli vasta äsken\nastunut opettajan-uralle. Hän oli pettynyt rakkaimmassa toiveessaan;\nmutta hän jaksoi vielä kestää. Joku epämääräinen uskonnollinen tunne,\njoku suloinen, armas muisto, joka hänessä oli jäljellä lapsuutensa\nuskosta, hänen hurskaan äitinsä kuva ja se lumousvoima, jolla\nKristuksen puhdas salaperäinen haamu aina häneen vaikutti, kaikki tuo\npysytteli häntä pystyssä, vaikka hänkin tietysti, kuten moni muu, oli\nhengittänyt aikansa ilmasta ja opinnoistaan kaikenlaisia epäilyksiä.\n\nEräänä päivänä Toukokuun alussa tapahtui jotakin, joka kovasti\njärkähytti Rattin käsityksiä kasvatuksesta. Hän seisoi rankkasateessa\nsateenvarjo kädessään koulun portilla, nähdäkseen viimeisten\noppilaitten lähtevän kauniisti koulusta, kun hän kuuli erään pojan\ntakanansa kauheasti huutavan. Hän kääntyi ja näki paitahihaisillaan\nolevan talonpojan toisella kädellään pitävän poikaa niskasta ja\ntoisella lyövän sitä rajusti vasten kasvoja. Vastustamaton vaisto, joka\naina oli ajanut Emiliota arvelematta taisteluun niiden kanssa, jotka\nlapsia löivät, saattoi hänet nytkin tämän miehen kimppuun. Opettaja\nastui talonpojan ja hänen uhrinsa väliin, sai iskun, tarttui\ntalonpoikaa käteen ja koetti erottaa molempia toisistaan. Siinä hän ei\nkuitenkaan onnistunut sen paremmin kuin että mies raivostui yhä\nenemmän. Se oli isä, joka pojan koulussa ollessa oli huomannut hänet\nsyypääksi varkauteen ja oli nyt asettunut odottamaan uloskäytävälle,\nett'ei poika pääsisi pakoon. -- Minä välitän viisi opettajasta! ärjäsi\nhän ja löi yhä poikaa; -- minulla on oikeus lapsiani rangaista. Menkää\ntiehenne, taikka, hitto vieköön, annan teillekkin! Koulupojat seisoivat\npiirissä heidän ympärillään, muita ihmisiä keräytyi paikalle. Emilion\nonnistui sysätä syrjemmälle poika, joka oli asettuneena selin seinää\nvasten, kauhistuneena ja nenä veressä. Sitten opettaja otti isän\nhartioista kiini ja puhui hengästyneenä, rukoilevalla äänellä: Kas\nniin, rauhoittukaa nyt, älkää herättäkö pahennusta, näettehän tänne\nkansaa kokoontuneen, olkaa siivolla nyt. -- Mies kiroili, mutta\nrauhoittui kumminkin. Saatuaan käsivartensa vapaiksi, hän otti lakkinsa\nja takkinsa, jotka olivat pudonneet; sitten hän silmillään haki poikaa,\njoka yhä seisoi vapisten paikallaan.\n\nEmilio, jota huolestutti ajatus, että talonpoika alkaisi leikin\nuudelleen kotona, koetti rauhoittaa häntä, ja puhui yhä hengästyneenä:\n-- Kas niin, antakaa sen nyt tähän päättyä. Pientä poikaa ei noin\nkuriteta. Siitä ei ole mitään hyötyä, asia käy vain pahemmaksi. Kyllä\njo riittää. Teidän täytyy minulle luvata, ett'ette tee sitä uudelleen.\nMinähän olen hänen opettajansa. -- Hän on varastanut! huusi huohottaen\ntalonpoika ja näytti nyrkkiä pojalle. -- Te olette häntä rangaissut --\nvastasi opettaja; -- ja nyt -- riittää. Minä en päästä poikaa\nkanssanne, jos ette vakuuta kunniasanallanne -- -- --. Minä en anna\ntappaa yhtä parhaimpia oppilaitani. Lahjakas poika. Sitä en sano siksi,\nettä leppyisitte, vaan siksi että omatunto käskee -- -- --. Lyhyesti,\njos tahdotte sen tietää -- hän lisäsi matalalla äänellä -- niin tahdon\nhänet välttämättömästi tutkintoon. -- Talonpoika katsoi epäillen\nopettajaan, mutta pian näkyi, että kehuminen vaikutti, sillä hän oli\nhetkisen vaiti ja huusi sitte pojalle: -- Laita luusi kotiin! -- Ääni\noli tuima; mutta opettaja ymmärsi saaneensa voiton. Varovaisuuden\nvuoksi saattoi Ratti häntä jonkun matkaa ja puheli hänen kanssaan.\n\nEmilio toivoi tämän tapahtuman lähimmäksi seuraukseksi sitä, että pojat\ntulisivat kunnioittavammiksi ja että heissä heräisi suurempi halu olla\nopettajalleen mieliksi. Mutta hän ihmeekseen huomasi, että juttu sen\nsijaan oli saattanut heidät koko joukon rohkeammiksi käytöksessään\nhäntä kohtaan. Tosin hän kaikkien silmistä oli lukevinaan\nmyötätuntoisuutta, muutamissa hyvinkin harrasta; mutta se oli pikemmin\nystävän kuin oppilaan myötätuntoisuutta, jonka takaa useoissa pisti\nnäkyviin jonkinmoinen veitikkamainen vivahdus, ikäänkuin olisivat\nhiukan ylölliseksi katsoneet sitä nuorukais-intoa ja kiihkeyttä, jolla\nhän oli puolustanut heidän toveriansa, ikäänkuin olisivat siinä nähneet\nenemmän heikkoutta kuin voimaa, enemmän tunnetta kuin järkeä; olipa\nkuin hän opettajana olisi menettänyt jotain heidän silmissään. Tämä\nhavainto suretti häntä. Hän oli siis, seuratessaan luontoaan, tähän\nasti erehtynyt. Hänen tuli, maksoi mitä maksoi, muuttaa menetystä ja\nvihdoinkin älytä sen väitteen totuus, jota niin usein oli kuullut:\nett'ei hyvällä hallita aika-ihmisiä enempi kuin lapsiakaan, ett'ei se\nedes ole heille hyödyksi ja että niin hyvin edelliset kuin\njälkimäisetkin kunnioittavat ainoastaan niitä, joita pelkäävät.\n\nEmiliota nämä epäilykset yhä edelleen kiusasivat, kun eräänä aamuna\ntarkastaja odottamatta astui sisään, sindacon ja Toppo'n seuraamana,\njoista ensin mainittu esiytyi ratsassaappaissa, kukkanen napinlävessä.\nOpettaja arvasi tämän odottamattoman ilmestymisen Toppo'n keksimäksi,\njoka ehkä toivoi löytävänsä opettajan tuntiinsa valmistumattomana. Ensi\naluksi opettaja vähän hämmästyi, mutta nähdessään tarkastajan\nmiehekkäät, ystävälliset kasvot, harmaan parran sekä tumman,\navaran pellavakankaisen takin, hän pian rauhoittui. Kun tarkastaja\noli tervehtinyt opettajaa, katseli hän ympärillensä huoneessa,\njoka auringon luomista kultasateista huolimatta näytti varsin\nikävältä. Oitis rupesi sindaco vilkkaasti esittelemään rakennuksen\nkorjaussuunnitelmaa: -- tässä oli seinä revittävä -- tuohon ikkuna\navattava -- se ja se oli korjattava; Emilio huomasi, ett'ei tämän\npäivän suunnitelma ollut lainkaan sama, kuin se, josta sihteeri oli\nmaininnut. Se oli aivan uusi tuuma, yksi niitä satoja, jotka vuoden\nkuluessa syntyivät ja kuolivat sindacon aivoissa, ilman että niitä\npantiin edes paperilla alkuun.\n\nTehtyänsä tavalliset kysymyksensä, tarkastaja kehoitti opettajaa\npitkittämään opetusta.\n\nVapisevalla äänellä, mutta semmoisen henkisen ponnistuksen\nkannattamana, joka tavallisesti viepi voiton ujoudesta\nkunnianhimoisissa ja omaa arvoansa tuntevissa ihmisissä, nuorukainen\nryhtyi jatkamaan keskeytynyttä havainto-opetustaan.\n\nHän sanoi sanottavansa tarkalleen ja selvästi, miellyttävällä tavalla,\nja äänellä joka vähitellen tuli lujemmaksi ja kirkkaammaksi. Tarkastaja\nkeskeytti hänet.\n\n-- Hyvä! -- hän sanoi; -- tuo havainto-opetus oli hyvin käsitetty ja\nhyvin esitetty.\n\nKoulupojat, jotka kaikkea huomaavat, katselivat tavallisella\nkoirankurisuudellaan silmiänsä rypistelevätä Toppoa.\n\nTarkastaja antoi muutamain pienemmistä oppilaista lukea sisältä ja\nnäytti tyytyväiseltä; sitten hän käski isompain lukea ja sanoi\nhuomaavansa, että opettaja oli ääntämistä hyvin harjoittanut. Mutta\nvielä tyytyväisemmäksi hän tuli lasten vastauksiin, kun tämän jälkeen\nitse kyseli heiltä ja antoi heidän tehdä selkoa erään siveyttävän\nkertomuksen sisällyksestä, jossa esitettiin lasten velvollisuuksista\nvanhempiansa kohtaan ja heidän rakkauttaan tovereihin, kouluun ja\ntyöhön. Semmoisia vastauksia oli kyllä voitu opettaa ulkoa; mutta\nniissä oli kaikissa jotain itsenäistä, jotakin jonka saattaa antaa\nainoastaan se opettaja, ken on tottunut lämpimästi puhumaan semmoisista\nasioista ja joka osaa niitä oppilaihinsa teroittaa. Näyttipä siltä,\nkuin oppilaat tarkastajan läsnäollessa olisivat olleet opettajan\nmielentilassa, ja niinmuodoin näyttäneet parhaat puolensa.\n\nEmilio punastui hieman, aavistaen saavansa kiitosta. Tarkastaja katseli\nmyötätuntoisesti noita kasvoja, jotka niin selvästi kuvastelivat\nkaikkia nuoren sielun väreitä. Sen jälkeen sanoi opettajalle: -- Minua\nilahduttaa. Jatkakaa samaan tapaan, harrastakaa varsinkin luonteitten\nkehittämistä. Kauniin ja oikean opettaminen ja yhä uudelleen\ntoisteleminen, vakuutettuna, että siitä toki aina jää jotain tallelle,\nvaikkapa se vasta vuosienkin perästä muistissa himmeästi kajastaisi, on\nsuureksi siunaukseksi. Kaikin voimin jo heti alusta alkain kukistaa\nraukkamaisuutta, ilkeyttä ja itsekkäisyyttä; koettaa saada lapsia\nkäsittämään uskollisuuden ja jalomielisyyden ylevyyttä -- -- -- se se\non pää-asia; kaikki muu ei ole mitään tämän rinnalla.\n\nSindaco nyökäytti tyytyväisenä päätään opettajalle ja tarkastaja sanoi:\n--- Me kohtaamme vielä toisemme -- sen jälkeen molemmat menivät ulos;\nToppo, joka heitä seurasi, pysähtyi ovessa, iskeäkseen vihaisen\nsilmäyksen erääsen poikaan, joka hymyillen häntä katseli.\n\nKun pojat huomasivat opettajan tyytyväiseksi, rupesivat he\nhillimättömästi meluamaan, niin että hälinä käytävässä kuului\ntarkastajan korviin. Emilio koetti heitä rauhoittaa. Hän oli todella\ntyytyväinen. Tarkastajan kehuminen oli ensimäinen julkinen kiitos,\njonka hän oli vaivoistaan saanut, ja hänestä tuntui kuin tuo mies olisi\nlukenut hänen sydämmensä syvimmät aatokset. Hänet valtasi harras toivo\nsaada jälleen tavata tarkastajaa, saada hänelle niinkuin ystävälle\navata sisimmän sielunsa, kertoa kokemuksensa kouluelämästä,\npettymyksensä ja suuret epäilyksensä kasvatusta ja kurinpitoa koskevien\nkysymysten suhteen. Oi, tarkastaja oli ehkä luullut Emiliota\nvakuutetuksi ja varmaksi asiastaan sekä tyytyväiseksi oppilaisinsa.\nHänellä oli vastustamaton tarve saada sanoa tarkastajalle totuus ja\npyytää häneltä neuvoa, joskin sillä kadottaisi osan arvostaan hänen\nsilmissään.\n\nMalttamattomana Ratti laski, milloin tarkastaja, päätettyään\ntarkastuksensa, jälleen olisi majatalossa, ja kiirehti sinne. Hän löysi\nhänet yksinään päivällispöydässä, kasa pöytäkirjoja vieressään. Hän oli\njollakin tekosyyllä välttänyt sindacon kutsut.\n\nTarkastajaa näytti nuoren opettajan tulo ilahuttavan ja hän käski häntä\nistumaan. Emilio huomasi tarkastajan kääntävän kokoon ja pistävän\npovitaskuunsa paperiarkin, johon oli kauniisti jotain kirjoitettu.\nSiinä oli pikku opettajattaren _ajatuksia_, tervehdys tarkastajalle.\nIkänsä miellyttävällä avomielisyydellä ilmoitti Emilio tarkastajalle\ntulonsa syyn, kertoi suuresta rakkaudestaan lapsiin, tavastaan ohjata\nheitä rakkaudella ja lempeydellä, johon hänen luontonsa häntä vaati,\nsekä katkerasta mielikarvaudesta, jonka oppilaiden mahdottomuus hänessä\noli herättänyt. Hän mainitsi myös, ett'eivät oppilaat olleet täydelleen\nhänen vallassaan, ett'ei hän osannut kuria pitää.\n\n-- Minä sen huomasin -- tarkastaja sanoi. Opettaja katseli häntä\nhämmästyneenä.\n\n-- Jos olisivat vallassanne -- pitkitti tarkastaja hymyellen -- niin\neivät olisi melunneet minun lähdettyäni. Tarkoitan, valta poistui minun\nkanssani.\n\nHän vaikeni ja katseli Rattia. Sitte hän jatkoi: -- Älkää luulko, että\nannan teille nuhteita. Minä arvasin mitä tulitte tänne puhumaan jo\nsiitä tavasta, jolla opetitte. Se oli, en sano isän, vaan veljen\npuhetta. Kuulkaa nyt neuvoani. Rajatonta rakkauttanne lapsiin käsitän\nhyvin, sillä minussakin sitä on. Se on suuri aarre opettajalla ja\ntyytyväisyyden runsas lähde. Se on ollut kaikkien suurten kasvattajien\nensimmäinen ominaisuus; se se on, joka valaisee ja lisää kasvattamisen\nja opettamisen taitoa. Mutta opettajan tulee peittää tätä rakkauttaan,\nniin että lapsi aavistaa, mutta ei näe sitä. Muistakaa Capponin[5]\nkaunista lauselmaa: Ainoastaan yhdessä ankaruuden kanssa voi rakkaus\nlasta hallita. Ja minä lisään: pojan tulee saada se käsitys, että\nrakkaus on ansaittava. Hän ei anna sille arvoa, jos huomaa saavansa\nsitä ilman mitään lahjaksi. Jokaisessa myönnytyksessä, joka hänelle\nsuodaan, hänen synnynnäinen vallanhimonsa näkee ainoastaan oikeuden, ja\npysyttääksensä valtaansa hän käy kapinalliseksi. Ymmärrättekö? Jos\nhäntä lempeästi kohtelette, ei hän sano: -- He kohtelevat minua niin,\ntehdäkseen minua paremmaksi. -- Semmoista käsitystä hänellä ei voi\nolla. Sen sijaan hän sanoo: -- He kohtelevat minua niin siksi, että\nheidän täytyy minua niin kohdella, -- ja tietysti hän ei ole\nkiitollinen siitä, minkä luulee itsellensä oikeuden mukaan tulevan. Hän\najattelee: -- Jos opettaja uhkaa, mutta ei kuitenkaan rankaise, niin se\ntapahtuu sentähden, ett'en ansaitse rankaistusta; jos hän pyytää eikä\nkäske minua jotain tekemään, niin se tapahtuu sentähden, ett'ei hän\nsaa minua käskeä. -- Sehän on selvää. Siis, ei uhkauksia, vaan\nrankaistuksia; ei kehoituksia, vaan käskyjä. Kaiken tämän ohessa saa\nkyllä ilmestyä rakkautta, joka varovasti, sopivissa tilaisuuksissa,\nlievittää, palkitsee ja lohduttaa, ikäänkuin auringon säde pilviseltä\ntaivaalta. Lasten niinkuin sotamiesten suhteen on noudatettava sama\nsääntö: ei koskaan saa uhata, ei koskaan hieroa sovintoa. Uskokaa\nminua. Minä olen alkanut niinkuin te, ja minun on täytynyt muuttaa\nmenetystapaa. Minusta on tullut kaksinais-ihmioen. Minussa on\nkätkettynä olento, joka rakastaa lapsia, kärsii heidän suruistansa ja\nvastoinkäymisistään, ja iloitsee heidän herttaisuudestaan ja\nvaatimattomuudestaan, joka ajatuksissaan heitä hyväelee ja antaa heille\nanteeksi. On toinenkin, niin sanoakseni ulkonainen olento, edellisen\nsuora vastakohta, joka asettuu tämän ja lasten väliin ankarana, köyhänä\nkiitoksista, väliin kovin jäykkänä, ja aina yhdenlaisena. Koettakaa\nolla samoin. Jonkun ajan se teistä tuntuu raskaalta ja katkeralta;\nmutta paljoa vähemmin katkeralta kuin huonosti palkittu ja loukattu\nliiallinen hyvyys. Kun olette päässeet voitolle, näette, ett'ette\nsuinkaan ole menettäneet sitä sydämellistä tyytyväisyyttä, jota rakkaus\nlapsiin tuottaa, vaan saattepa päinvastoin tuntea vieläkin suloisempaa,\njuuri siitä syystä, että sitä salaatte, ja vieläkin suurempaa sen\nvuoksi, ett'ei sitä liiallisen pehmeyden pahat seuraukset pyri\ntukahuttelemaan. Oletteko vakuutettu? -- Tämän sanottuaan tarkastaja\nnousi lähteäksensä sindacon luo.\n\nOpettaja ojensi lämpimästi kätensä jalolle miehelle. Tarkastaja otti\nojennetun käden molempain käsiensä väliin, ja katseli Rattia katseella,\njoka kovin muistutti hänen isävainajansa katseesta. Tarkastajakin oli\naikoinaan ollut opettajana, ja nähdessään edessänsä kaksikymmenvuotiaan\nvirkaveljen, joka innolla antautui vaatimattomalle ja vaivaloiselle\nuralleen, tuli hän syvästi liikutetuksi, ikäänkuin olisi nähnyt\nitsensäkieltävän lähetyssaarnaajan menossa tuntemattomaan maailmaan. Ja\nhän sanoi rakkaasti: -- Minä toivotan teille menestystä, poikani.\n\nTämä keskustelu haihdutti Emilion viimeisetkin epäilykset; hän päätti\nmuuttaa kohtelutapaansa lasten suhteen, mutta vasta uudessa virassaan,\nsillä Garascossa se oli liian myöhäistä. Vaan olipa hän viettänyt\npientä voittojuhlaa, joka muun muassa tuotti jäljellä oleviksi\nkuukausiksi sen onnen, että hän saattoi elää rauhassa Toppo'n kostolta.\n\n\nPalkintovimma.\n\nMelkein huomaamattansa oli Emilio päässyt lukukauden loppuun.\nVaikka hänen piti lähteä paikkakunnalta, tahtoi hän kuitenkin hyvin\nvalmistaa lapsia tutkintoon. Garascossa pantiin suurin arvo\npälkintojen-jakamiseen, joka tapahtui ensimäisenä päivänä Elokuuta ja\njota sindaco, juhlien järjestäjä, suurella innolla harrasti, kutsuen\nväkeä kokoon läheltä ja kaukaa. Tässä tilaisuudessa hän ei säästänyt\nrahojaan eikä vaivojaan, vaan pani kukkaronsa jopa oman itsensäkin\nlikoon, ikäänkuin olisi kysymys ollut kunniavelan suorittamisesta.\nUrkuri, joka samalla oli kirja-, paperi- ja kangaskauppias, harjoitti\njo kuukautta ennen oppilaita kuorolaulussa. Opettajien täytyi,\nopetuksen suureksi haitaksi, luetuttaa oppilailla ulkoa ja harjoittaa\nheitä lausumaan tilapäärunoja, vuorokeskusteluja ja kohtelijaisuuksia.\nPahinta oli, että kun sindaco oli palkinnoiksi ottanut kauniisti\nsidottuja kirjoja, pieniä tauluja, kaulaliinoja, korvarenkaita ynnä\nmuita kauniita ja hauskoja tavaroita, tämä herätti vanhemmissa,\nvarakkaissakin, semmoisen innon saada lapsillensa palkinnoita, että he\ntutkinnon edellisenä kuukautena tekivät alituisia rynnäköitä opettajia\nvastaan, ja juhlan jälkeen kuului loppumatonta valitusta. Opettajan\npalkitessa herrasmiehen poikaa, sanottiin häntä lahjotuksi; jos saaja\noli köyhä poika, nimitettiin opettajaa tasavaltalaiseksi ja\nsosialistaksi. Jos kaksi palkintoa sattumalta joutui yhteen ja samaan\nperheesen, huudettiin oitis puolueellisuutta ja opettajan ostamista,\nikäänkuin kahden siskon olisi mahdotonta molempain ansaita palkintoa.\nNäinä päivinä olivat opettajat ja opettajattaret todella marttiiroja.\nMuutamat katsoivat heinin karsain silmin, toiset eivät tervehtineet,\nkaikkialla heitä ylenkatseellisesti kohdeltiin, juuri kuin olisivat\nlaittomasti tehneet kauppaa noilla tutkintoleluilla.\n\nMyöskin vasta-alkajamme sai osansa. Vanhemmat, joita ei ollut koko\nvuonna nähnyt, rohkenivat pyytää häntä muutamia päiviä ennen tutkintoa\npäivälliselle. Niiden oppilaitten isät ja äidit, joita oli valittu\nlausumaan ja jotka harjoittelivat koulussa, sanoivat opettajalle, että\njos hän ei varmaan lupaisi heidän lapsilleen palkintoja, ei hänen\npitäisi panna heitä lausumaankaan, \"sillä\", lisäsivät, \"jo se seikka\nyksinään, että poika lähtee tuonne häpeemään ja että, jos hyvin käy,\nhän huvittaa herrasväkeä, oikeuttaa palkinnon saamiseen\", -- aivan kuin\nolisi ollut puhe esiytyvistä taiteilijoista. Yksi asian-omaisista\nehdoitteli yhtä, toinen toista palkinnon saajaksi. Nuori opettaja sai\nilokseen lukea seiniltä hiilellä kirjoitettuja uhkauksia tahi\nehdokasluetteloja, joissa pikku kandidaatit ehdoittelivat itseänsä.\nEräs vaimo pyysi Emiliota antamaan palkintoa hänen pojalleen, koska\ntämä oli kokonaisen kuukauden sairastanut jotain rohtumatautia. Mutta\nEmilio oli päättänyt toimia omantuntonsa mukaan, vaikkakin siitä kaikki\nhornan henget lentoon lehahtaisivat. Ainoa, mikä häntä oikein harmitti,\noli se kun näki, kuinka tuiki turhaa oli kaikki järkevä puhe niille,\njotka kehoittivat häntä väärin ja puolueellisesti menettelemään.\n\n\nYhteiskunnallinen kysymys.\n\nGarascoon ja sen ympäristöille alkoi joka päivä saapua uusia\nkesävieraita: rouvia, neitiä, ylioppilaita ja liikemiehiä;\nviimeksimainitut matkustivat joka aamu Turiniin ja palasivat takaisin\nillalla. Kylä näytti aivan toisenlaiselta, ja alkoipa hauska elämä\najoretkineen, tansseineen ja päivällisineen, joihin kaikkiin sindaco\nupposi korvia myöten. Ikävyyttä peläten on kesävieraitten tapana\nseurustella kenen kanssa tahansa, ja haettiinpa niin ollen tuon\nmiellyttävän nuoren opettajankin seuraa.\n\nSiinä oli uutta iloa Emiliolle, kun hän ensi kertaa oli suuressa\nhienossa seurassa; ja ensi kertaa hän nyt oli, sillä paikkakunnan\nmuutamat varakkaat henkilöt, joiden kanssa hän oli joutunut\nseurusteluihin, eivät yksinkertaisten elämäntapojensa tähden\ntuntuneetkaan oikealta herrasväeltä. Syntynyt kun oli työväen luokan ja\nkeskisäädyn vaiheilla, johon viimeksi mainittuun häntä houkutteli\npyrkimään sekä yleensä työväestössä havaittu taipumus että myöskin\nluonnollinen kunnianhimo; kun lisäksi äidiltään saamansa hyvä kasvatus\nynnä se yhteys, johon hän kirjanpainajan ja -kustantajan poikana oli\njoutunut ylempisäätyistensä kanssa, ikäänkuin olivat valmistelleet\nhäntä hienompaan seurapiiriin, niin ei hän edes alussakaan tuntenut\nitseään kovin vieraaksi noissa virkamies-, asian-ajaja- sekä\nkauppias-perheissä, jotka häntä keskuuteensa vetivät. Viimeinen\nkiilloitus, jonkinmoinen ulkonainen hienous, joka häneltä vielä\npuuttui, oli tuon hyväpäisen nuorukaisen niin helppo omistaa, että\nmuutamain päiväin päästä ei kukaan voinut huomata sitä häneltä\nmilloinkaan puuttuneen. Hän ei heittäytynyt uuteen seuraelämään siinä\ntoivossa, että pääsisi kohoamaan ensimäiseksi; hän tahtoi ainoastaan\nseurustelutavallaan herättää myötätuntoisuutta ja sivistyksensä sekä\nluonnonlahjainsa kautta, jotka hänen mielestään olivat etevämmät kuin\ntavallisissa kansakoulu-opettajissa, saavuttaa suosiota jopa\nkunnioitustakin. Kaiken tämän alla ei piillyt mikään selvään tajuttu\ntarkoitus hyötyä tuosta korkeampain suosiosta; pääasiallisesti hän vain\npyrki kohoamaan omissa silmissään, voidakseen katsoa tätä ikäänkuin\nhyväksi enteeksi, jonka rohkaisemana sitten paremmalla menestyksellä\nkykenisi omassa toimessaan työskentelemään.\n\nMutta jo alussa Emilio ikäväkseen havaitsi, että hänen, nuoren\nkansakoulu-opettajan, sivistyksen varsin runsaat, vaikka hiukan\nyksipuoliset koulutiedot eivät paljoa merkinneet seuraelämässä. Hän\ntunsi itsensä tietämättömäksi noitten ihmisten parissa, joilla kaikilla\noli jonkinmoinen eurooppalainen yleissivistys, jotka puhuivat vaikkapa\nvain korvakuulonkin mukaan hänelle ihka oudoista nimistä, kirjoista ja\ntapahtumista, jotka tottuneesti ja helposti koskettelivat satoja\nhänelle aivan vieraita asioita. Usein täytyi Emilion vai'eta, joskus\nkuulla hämmästyneenä huudahdettavan: -- Kuinka, ettekö tiedä sitä? --\nMitä, ettekö todella ole lukenut sitä? -- tämä sanottiin vähimmättä\nloukkaamisen tarkoituksetta, mutta se loukkasi kumminkin.\n\nNiinikään se teknillinen sanavarasto, joka hänellä oli hallussaan ja\njota hän koulussa niin sievästi käytteli, ei häntä paljo hyödyttänyt\nnoissa vaihtelevissa tuttavallisissa haasteloissa, joissa ajatuksille\nannetaan lyhyempi sanapuku ja ollaan, niin sanoakseni, sanasilla. Hän\noli kankeanlainen leikinlaskija ja sekava kaskujen kertoja, huomasipa\nusein selittävänsä liian laajalta ajatuksia, joita olisi pitänyt vain\nohimennen mainita. Väliin tapahtui, että hän oikealla, kauniilla\nkielellä lausui lauseita, joita, ääntänsä kuultuaan ja luettuansa\nsanojensa vaikutusta läsnäolevain kasvoista, olisi halusta toivonut\njättäneensä sanomatta. Tämä oli ensimäinen puutteellisuus hänen\nsivistyksessään, sitä ikävämpi, kun hän oli siinä iässä, jolloin\nhenkinen ylpeytemme, perustuen enemmän tulevaisuuden toiveelle kuin\noleviin oloihin, luo laajoja ja epämääräisiä vaatimuksia, jotka juuri\nsiitä syystä, että niitä ei näytetä, tuottavat meille loukkauksia ja\ntuhansia tuskia.\n\nMutta vielä suurempi pettymys, paljo, paljo suurempi, odotti Rattia!\nAstuessaan ensi kerran kansakoulu-opettajana hienoon, sivistyneesen\nseuraan, luuli hän virkaansa pidettävän arvossa joka vastaisi sen\ntodellista merkitystä sekä niitä monia ja monenlaisia hankaluuksia,\njoita hän siinä oli kokenut ja yhä joka päivä sai kokea. Kovin hän\nhämmästyi huomatessaan opettajan nimen useimpain korvissa soivan aivan\ntoisin, kuin oli luullut, ja että siihen oli yhdistettynä jotain\nköyhää, kulunutta ja melkein naurettavaa, aivan kuin sanoihin\nmarkkinalaulaja tahi arkkiveisujen tekijä. Kun hänet esitettiin: --\nTässä on kansakoulu-opettaja -- oli hän huomaavinansa jonkinmoista\nylenkatseen hymyä, joka häntä loukkasi. Nuorten naisten katseet,\njotka selvemmin, kuin rouvain ilmaisevat esitellyn mieshenkilön\nnaimakelpoisuutta, sanoivat aivan suoraan, että hänen oli asemansa, jos\nei juuri heitä paljoa alempana, kumminkin heistä varsin kaukana. Kun he\nmielihyvällä hätäisesti silmäilivät hänen pitkäkkäitä kalpeita\nkasvojaan, hänen mietiskeleväisiä ja samalla lempeitä silmiään,\nnäyttipä siltä, kuin olisivat ajatelleet: -- Vahinko, että hän on vain\nopettaja! -- He käyttäytyivät tuttavallisesti tavalla, joka oli\nolevinaan kohteliaisuutta, mutta tuntui hänestä hyvin sopimattomalta.\nKerrankin, illallista syötäessä, hän kuuli sanottavan: -- Oh, täytyypä\njättää hiukan sijaa opettajallekkin.\n\nVarsinkin tunsi Emilio nöyryytystä nähdessään erään pienen Turinilaisen\nopettajattaren alamaista käytöstä. Muudan kaunis, isokasvuinen, rikkaan\nöljykauppiaan rouva oli ottanut tämän mukaansa maalle, lukemaan lasten\nkanssa. Emiliota loukkasi kovin, kun rouva, vähääkään käsittämättä\nkäytöksensä sopimattomuutta, sanoi opettajattarelle: -- Neiti, kantakaa\nsaaliani. -- Opettajatar, hakekaa viuhkani -- juuri kuin hänellä olisi\nollut kamarineitsyt juoksutettavana. Emilio soimasi liikaa arkuuttaan\nja naurettavia vaatimuksiaan; mutta väkisinkin nousi hänen loukattu\nylpeytensä, lujana ja käskevänä kuin itse omantunnon ääni. Oliko\nopettaja todellakin niin vähäpätöinen olento. Hän yksinkertaisuudessaan\nihmetteli, miksi niin oli. Hänestä oli järjetön ristiriitaisuus kaiken\nsen välillä, mitä niin suurellisesti joka haaralta jaariteltiin ja\nkirjoitettiin \"kasvattajan jalosta kutsumuksesta, ensimäisen opetuksen\nsuuresta merkityksestä, opettajain oikeuksien polkemisesta ja heidän\nansioistaan yhteiskunnan suhteen\" -- ja toiselta puolen sen tavan\nvälillä, jolla sama yhteiskunta heitä noin kahden kesken kohteli.\nKuinka tuo oli mahdollista? He uskovat meille lapsensa sanoen: --\nKasvattakaa heidän sydämmiänsä -- valmistakaa parempaa nuorta polvea --\nparantakaa maailmaa -- -- -- ja sitte taas: -- Jättäkää hiukan sijaa\nopettajallekkin. -- Opettajatar, hakekaa viuhkani. Siinähän oli\nvääryyttä ja teeskentelyä.\n\nPalatessaan kutsuista tahi yhteisiltä kävelyretkiltä, toisteli Emilio\nmuistissaan kaikki loukkaavat sanat ja nöyryyttävät tapaukset siltä\nkertaa ja tunsi silloin kunnianhimonsa ja toiveensa haavoitetuiksi,\nniinkuin haulien tapaaman kyyhkysparven. Hän ajatteli lakkaamatta tuota\nristiriitaa ja vääryyttä, ja huomasi joka päivä yhä selvemmin asian\nlohdutonta totuutta. Nämät ihmiset eivät ylenkatsoneet häntä hänen\nvirkansa tähden, koskahan sitä kehuivat pilviin saakka; eivätkä\nmyöskään hänen alhaisen sukuperänsä tähden, sillä usea heistä ei ollut\nsen korkeampaa sukua; eivät senkään vuoksi, että hän olisi ollut\nvähemmin sivistynyt, koskapa he suurella kunnioituksella kohtelivat\nmuutamia omaan piiriinsä kuuluvia, jotka olivat perin sivistymättömiä;\neivät myöskään siitä syystä, että hänellä olisi ollut vähemmin hieno\nseurustelutapa, sillä siinä hän oli heidän vertaisensa. Syynä ei\nniinmuodoin voinut olla mikään muu, kuin hänen pieni palkkansa,\nseitsemänsataa lireä, ja se, että hän oli uralla, jolla ei\nvoinut suurempia tuloja toivoakkaan. Tietämättänsä antoivat näin\nrahan-ylpeyden itseänsä hallita. Se oli siis jotain luuloteltua\nhenkistä etevämmyyttä, joka ei perustunut muuhun kuin rikkauteen; tämän\nedessä köyhän on vapaaehtoisesti pysyttävä alemmalla asteella, juuri\nkuin suurten luonnonlahjain luonnollisen etuuden tahi säätyoikeuden\nedessä. Että näin suuri eroavaisuus oli olemassa, ei yksin\ntaloudellisissa suhteissa, vaan katsantotavassakin samaan säätyyn\nkuuluvien, samalla sivistyksen kannalla olevain ihmisten välillä, sitä\nei hän ollut koskaan ennen aavistanutkaan. Nyt vasta hän huomasi\nsemmoista ylimyskuntaa löytyvän. Hän kuuli joka päivä ympärillänsä\nsuurella kunnioituksella puhuttavan kesävieraitten vuosikoroista ja\npalkoista, ilman että ihminen itse tuota kunnioitusta millään tavoin\nherätti, hän näki tervehdyksiä tehtävän varallisuuden mukaan, pitämättä\nväliä sillä, kuinka niitä varoja käytettiin. Niin oli asia. Hänen usein\nlukemansa ja kuulemansa siveys-ohje, ett'ei muka kunnioitusta osteta,\noli sen vastakohtana mitä nyt näki. Tämä teki hänet katkeraksi\nsisimmässä sielussaan. Mitä hyötyä oli luvuista, jos hänen aina oli\npysyminen tässä alhaisessa asemassa? Hänellä tosin oli hyvän omantunnon\ntuottama tyydytys; mutta eikö hänen tämmöisessä yhteiskunnassa aina\ntäytyisi oleskella syrjässä sopenkuluna; saisiko hän koskaan muuta kuin\nnöyryytyksiä osakseen?\n\nMitä syvemmältä Emilio näitä asioita ajatteli, sitä katkerammaksi hän\nkävi. Vähitellen hänestä katosi tuo nuorekas iloisuus, joka hänen\nluullakseen tähän asti oli hankkinut hänelle sijaa seuraelämässä.\nNyt hän alkoi näyttää, että huomasi jonkinmoista syrjäyttämistä\nja että tunsi itsensä loukatuksi tuosta, mahdollisesti kyllä\ntarkoittamattomasta epäkohteliaisuudesta. Mutta kuten aina tämmöisissä\ntapauksissa käy, muuttui laiminlyöminen pian ylenkatseeksi ja tahdoton\nepäkohteliaisuus tahallisiksi pieniksi loukkauksiksi. Emilion ylpeys\nheräsi, ja kun hän ei kauemmin osannut hillitä itseänsä, jätti hän koko\nseuraelämän. Yksinäisyys teki hänet vieläkin katkerammaksi. Tätä ennen\nei hän ollut ajatellut yhteiskunnallista arvojärjestystä, sillä hän ei\nollut näitä asioita kylläksi tuntenut. Hän ei ollut käsittänyt, kuinka\nkukaan saattoi väittää ja uskoa, että miljoonain köyhyys tuli yhden\nylellisyydestä, ja oli tuskin kääntänyt sinne päin ajatuksiaan\nennenkuin päätti yleisen omaisuudenjaon tuottavan vain yleistä\nköyhyyttä. Mutta nyt hän kiihkoisesti palasi tähän ennen hämärään\nkysymykseen aivan toisilla, selvemmillä käsitteillä. Vaan koska hän ei\nlöytänyt päästään mitään uuttakaan, sopivaa yhteiskuntajärjestelmää --\nsemmoinen selvä ja tyydyttävä uusi järjestys olisi tulevaisuuden\ntoiveena häntä rauhoittanut -- heräsi hänen vihansa vanhaa kohtaan\nkahta kiivaammaksi, varsinkin kun loukattu itsetunto lisäsi vereksiä\nyllykkeitä. Kaikin tavoin hakien katkeruudelleen purkausta, päätti hän\ntästä lähin kasvattaa koulupoikansa näihin aatteisin, herättää heissä\nsamoja intohimoja, joita hänessä itsessänsä oli, ja näin kostaa edes\nniillä vähäisillä aseilla, joita yhteiskunta oli hänen käsiinsä\nantanut. Mutta yksin sen kautta, että hän koetti keksiä keinoja\ntoteuttaakseen tuumiansa, heräsi hänessä tuhansia muita aatoksia, jotka\ntekivät hänet rauhattomaksi. Jos hän näin menettelisi, saisiko hän\nvielä nauttia sitä sydämmellistä tyytyväisyyttä opetustoimestaan, joka\noli hänen elämänsä elävin ja puhtain tunne ja joka vastakin oli\nsemmoisena oleva? Saattaisiko hän näin tehdä, pettämättä virkansa\nvelvollisuuksia? Olisiko hänessä kylläksi tunnonrauhaa ja\nurhoollisuutta tarvittaessa puolustamaan aatteitansa esimerkiksi\ntarkastajan edessä? Näitä ajatellessaan hän alkoi epäröidä, oli\ntyytymätön ihmisiin, itseensä, virkaansa ja kaikkeen. Tässä\nmielentilassa hänet ennätti loppujuhla, jonka jälkeen hän oli päättänyt\nmatkustaa pois.\n\n\nLoppujuhla.\n\nEmilio kävi hyvästiä jättämässä aamupuolella, ett'ei juhlan jälkeen\ntarvitsisi muuta kuin kätellä muutamia.\n\nLoppujuhlan oli määrä alkaa kello kolme jälkeen puolen päivän, sindacon\npäivällisten perästä, joihin herroja ja naisia oli kutsuttu.\nRaatihuoneen nelikulmainen, tilava piha, jota ympäröi matala muuri sekä\nkolmella taholla rivi akasia-puita, oli juhlalliseksi koristettu.\nEmiliosta varustukset olivat liiaksi teaatterimaisia. Portin\nyläpuolella riippui kuninkaan kuva lippujen ympäröimänä. Rakennuksen\netusivu oli koristettu leveillä kolmivärisillä lipuilla ja puitten\nvälissä riippui vihreitä, metsäkukilla koristettuja köynnöksiä. Laitos\noli sindacon keksintöä. Sisäänkäytävän edessä, pitkällä pöydällä, jota\npeitti punainen liina, olivat palkinnot, joiden joukossa muutamia,\nerään kesävieraan lahjoittamia, paljon huomiota herättäviä hopeisia\ntaskukelloja. Lapsia varten oli sinne sindacon puutarhasta kannettu\nrauta- ja puutuoleja. Vanhemmat saivat seisoa seinustalla. Sindacon\nvieraita varten oli kentän oikealle puolelle lehvistä ja lipuista\nrakennettu maja auringon hellettä vastaan; kaikki muut saivat mielin\nmäärin paistua auringossa. Emilion saapuessa poikineen paikalle,\nsoittivat jo \"Musiikin Ystävät\" pihan kulmassa, kenttä oli ahtautunut\ntäyteen väkeä, ja valkoiseksi sivutulla kiviaidalla istui talonpoikia,\njotka heiluttelivat sääriänsä sekä muodostivat mustan juovan valkoista\naitaa ja sinistä taivasta vasten. Emilio asettui luokkansa viereen. Hän\nhuomasi don Lerin olevan poissa, Kirkkoherran taloudenhoitajatar oli\nasettunut Ratti'n poikain läheisyyteen, pitääksensä heitä silmällä.\n\nKellon kolmea lyödessä saapuivat kunnallishallituksen jäsenet sindacon\njohtamina; heitä seurasi jono vaaleisin puettuja kesävieraita, kaikilla\npunoittavat kasvot ja heltyneet sydämmet, päivällisviinien\nvaikutuksesta näet.\n\nJuhla alkoi kaikkien oppilaitten yhteisellä laululla; Emiliosta tuo\nmuistutti kanaparven kaakotusta, jonka jäsenet kaikki yht'aikaa\nmunivat. Äidit olivat turanneet kaikenlaista pienoistensa ylle, niin\nettä nämät enemmän olivat vaatemyttyjen kuin ihmislasten näköisiä.\nSitte lauloi pieni valittu kuoro. Emilio ei saanut selvää kuin yhdestä\nrivistä, jota laulettiin kymmeneen kertaan: _ilo, min tuottavi työ_.\nKorkeat asian-omaiset kiittivät urkuria.\n\nNyt olisi ollut Toppo'n vuoro pitää puhetta, mutta sitä ei ollut\najattelemistakaan. Emilio tuumi, mitä nyt tulisi, kun ei sindaco\nesiytynyt, eikä myöskään antanut merkkiä palkintojen jakamiseen. Vaan\näkkiä hän näki ensi luokan pikku opettajattaren nousevan istuimeltaan\nja astuvan puhujalavalle. Emilio kävi kovin levottomaksi. Mitä hittoa\nhän siellä aikonee. Oh, eipä kauan viipynyt, ennenkuin se tiedettiin.\nNuori tyttö, pinnistettynä lyhyt-uumaiseen villahameesen, lausui\nrohkealla ja kuuluvalla äänellä, joka Emiliota harmitti, Maclodion\ntappelu nimisen runon Alessandro Manzoni'lta.\n\nOpettaja säpsähti. Maclodion tappelu! Mikä kumma ajatus! Mitä sen oli\ntäällä tekemistä? Sepähän on naurettavaa! Kuinka semmoista pilantekoa\nsallittiin?\n\nNuori nainen alkoi. Tuskin oli hän ensimmäisen säkeen lukenut, niin jo\nEmilio olisi suonut voivansa kätkeytyä tuolin alle. Opettajattaren ääni\nkuului vaivaantuneelta, kimeältä, yksitoikkoiselta ja mahtipontiselta;\nuimarin tapaan hän liikutteli käsivarttaan; koko hänen esiytymisessään\noli jotain teeskenneltyä ja lapsellista, jota noiden epämuotoisten\nkasvojen synkät eleet tekivät vieläkin naurettavammaksi. Nuorukainen\npunastui hänen puolestaan. Hän tarkasteli kutsutuita vieraita. Muutamat\nolivat hämmästyneinä ja katselivat toisiansa, toiset seisoivat\nalaskumartuneina, pitäen viuhkaa suun edessä; kaikkien silmät loistivat\nhillitystä naurusta. Emilio tunsi virkansa arvoa loukattavan ja puri\nhuuliaan harmista. Tuo kauhea lausuminen ei sitte ollut koskaan\nloppuakkaan. No vihdoinkin se oli ohitse. Emilio tunsi seisoneensa\ntunnin kaakinpuussa. Hiljaisella kirouksella saattoi hän lausujan\npaikoilleen. Nuori tyttö kiitti voittoriemuisena niitä, jotka häntä\nonnittelivat. Opettaja erittäin huomasi sihteerin kiittävän rähäjävällä\niloisuudella ja tavattoman häpeemättömästi; hän näki heidän\nkeskinäisistä silmäyksistään, ett'ei ollut paljo uskominen tytön\nantamaa naimattomuuden lupausta. Runoilijain lupauksia, ajatteli\nEmilio.\n\nSen jälkeen esiintyi neiti Strinati, lasisilmät nenällä ja paperiarkki\nkädessään. -- Tuo käy laatuun -- ajatteli Ratti, hengitti helpommin ja\nkuunteli. Se oli puhe \"opetuksen tarpeellisuudesta\". Opettajatar luki\nsen hitaasti ja aivan levollisena. Tuossa nyt oli ainakin tervettä\njärkeä, tosin asioita, joita oli ennen sadasti sanottu, mutta näki,\nettä hän oli niitä itsekin ajatellut. Silmäin omituisesta väikkeestä\nlasisilmäin takana ymmärsi, että se oli samalla pistopuhetta korkeille\nasian-omaisille yksityiskoulusta ja kouluhuoneitten huonosta kunnosta.\nPuhe loppui muutamilla viisailla ja voimakkaasti lausutuilla yleistä\nmieltymystä herättävillä neuvoilla vanhemmille. Viran-omaiset\nvaikenivat, mutta muut paukuttivat käsiänsä.\n\nKun melu oli tau'onnut, luki neiti Strinati niiden oppilaitten nimet,\njotka saivat palkintoja ja nämä tulivat peräkkäin punaisen pöydän\neteen. Tämä on aina kaunis näkö. Heidän ujoutensa, uudet vaatteensa,\ntuo tyytyväisyys ja uljuus somistavat heitä. Opettaja katseli\nliikutettuna kuuden oppilaansa esiin astumista, noiden poikain, joita\noli niin monena kuukautena tutkinut, opettanut, varottanut ja neuvonut\nja joita hän ei sen päivän perästä enää saisi nähdä. Kun pojat sitten,\npalkinnot käsissään, palasivat paikoilleen, hymyilivät he\nystävällisesti opettajalle; se häntä ilahutti enemmän kuin kaikki\nkiitokset sekä esti häntä näkemästä vanhempain raakaa uteliaisuutta,\nkun nämä töytäsivät katselemaan, mitä lapset olivat saaneet. Niinpä,\ntänä hetkenä oli koulujuhlassa, noiden yksinkertaisten, köyhäin\noppilaitten esiintyessä, jotain hyvin kaunista, jota korskan ja\nlausumisen naurettavaisuus ei voinut kokonaan pilata.\n\nJuhlaa häiritsi vielä kerran narrimainen, päivän merkitystä koskeva\nkaksinhaastelu. Sen toimitti kaksi pientä tyttöä, jotka liikkuivat kuin\nmarionetit ja puhuivat kuin papukaijat. Sitä paitsi lausui joku\noppilaista viran-omaisille kiitoksen, joka oli täynnä törkeätä\nimarrusta ja hassuimpia jokapäiväisyyksiä.\n\nSen jälkeen seurasi pikku tyttöjen ja poikien vuorolaulua isänmaalle.\nHe sekosivat kerta toisensa perään ja heidän täytyi yhä aloittaa\nuudelleen, niin että peloissaan eivät loputtua saaneet kuristuneista\nkurkuistaan muuta kuin jonkinmoista ampiaispörinätä.\n\nSyvän hiljaisuuden vallitessa esiintyi vihdoinkin sindaco, hienona ja\nkeikarimaisena, kuin olisi juhla ollut hänen kunniaksensa. Hän puhui\nhyvin. Sen kuuli, että hän oli pientä puhettansa tarkkaan valmistanut.\nHän kiitteli lapsia ja opettajia, vanhempia ja viran-omaisia, mainitsi\nsuunnitelmistaan koulurakennusten suhteen, lausui muutamia kohteliaita\nsanoja läsnäoleville herroille ja naisille, jotka kumartelivat\nvastaukseksi. Hän puhui perheestä, kasvatuksesta ja isänmaasta, ja\nlopetti huutamalla \"eläköön\" kuninkaalle ja Itaalialle.\n\nKutsuvieraat nousivat paikoiltaan ja tunkeilivat sindacon ympärille,\nkiitellen ja onnitellen häntä: -- Pieni helmi, tuo puhe -- liikuttava\njuhla -- kaikin puolin onnistunut koulujuhla, jommoista hän yksin saa\ntoimeen. -- Palveliat tarjosivat sitten kaikille virvoitusjuomia,\nkonvehtia ja appelsiineja. Tämän puolesta kaikki oli moitteetonta.\nSindaco antoi penkkejä ja opetusvälikappaleita puuttua koulusta, mutta\njuhlissa ei säästetty. Ylen iloisella mielellä erottiin. Emilio käytti\nyleistä hälinätä saadaksensa kenenkään huomaamatta jättää jäähyväiset\nesimiehilleen ja muutamille toisille, jotka hätäisesti ja hajamielisinä\nsanoivat hyvästi, nähtävästi ajattelematta, että se oli ainaiseksi. Hän\noli sitä odottanut, mutta se loukkasi kumminkin. Varsinkin suututti\nhäntä muudan lihava rouva, öljykauppiaan vaimo, joka loukkaantuneena\nsiitä, että Emilio oli jättänyt seuraelämän ja arvaten ehkä miksi,\nsanoi ivallisesti naurahtaen: -- Kah opettaja, jota ei pitkään aikaan\nole näkynyt! Miks'ette tekin lukeneet meille jotain kaunista? -- Emilio\nnieli harminsa, nosti ääneti lakkiaan, riensi kotiin ja sulkeutui\nkamariinsa.\n\nKylä oli käynyt pimeäksi ja hiljaiseksi ja Ratti oli istunut monta\ntuntia alakuloisena huoneessaan, kun hän äkkiä kuuli joukon iloisia\nääniä, niiden seassa sihteerin, kadulta huutelevan: -- Opettaja! --\nOpettaja Ratti! -- Tulkaa alas! -- Uteliaana hän kiiruhti portaita alas\nja huomasi pihalla koko joukon nuoria kesävieraita, useimmat joko\nylioppilaita tahi lukiolaisia. He olivat hämäristä saakka olleet ulkona\nmässäilemässä ja tahtoivat nyt ottaa opettajan mukaansa, tarjotakseen\nhänelle lähtöryyppyä Valkoisessa Ristissä. Samalla lailla, ikkunan alla\nmeluten, olivat muitakin ajaneet pesistään. Emilio seurasi heitä\nkarkoittaakseen ikäväänsä.\n\nVanha viini ynnä nuorten miesten sydämmellinen iloisuus, jolla matkivat\nopettajiaan ja kertoivat hullunkurisia kaskuja yliopistoelämästä,\nvirkisti hänen alakuloisen mielensä. Kaikki he olivat vähän päälle\nkahdenkymmenen vuoden, kaikki aikoivat aatteillaan maailman valloittaa;\nmutta ylpeys ja rahanhimo eivät olleet heitä vielä sokaisseet. Muutamat\nolivat vihamielisiä ylimysluokille, joihin itse kuuluivat, ja kaikki he\nkohtelivat opettajaa vertaisenaan. Yksi heistä matki Maclodion tappelun\nlausumista niin, että kaikki koko seurue purskahti nauruun paitsi\nsihteeriä, joka hymyili, katsahdettuansa levottomasti viereiseen\nsaliin, missä oli väkeä. Eräs nuorukaisista matki Toppoa, pitäen\npuhetta suljetuin silmin. Pian Emiliokin nauroi ja laski leikkiä\nmuitten kanssa. Kun hän sanoi hyvästi nuorukaisille, jotka viinistä\nvähän riemastuneina taputtivat häntä olalle ja latinaksi lausuivat\nsydämmellisimpiä hyvästejä sekä onnentoivotuksia, tuntui Emiliosta,\nkuin hän olisi eronnut vanhoista ystävistä. Eräs heistä palasi vielä\njonkun matkaa sanoakseen hänelle: -- Herra opettaja, te matkustatte\nPiazzenaan? -- Sielläkös tapaatte ihania tyyppejä.\n\nSihteeri, joka oli jäänyt yksin Emilion kanssa, luuli kohteliaisuuden\nvaativan seuraamaan opettajaa kotiin, ja he kulkivat hitaasti käsi\nkädessä kuun valaisemia katuja pitkin. Kun olivat portille saapuneet,\nlykkäsi sihteeri häntä kylkeen, käskien häntä puhumaan hiljaa, ett'ei\nmuka sairasta häiritsisi.\n\nOpettaja ei ymmärtänyt ketä hän tarkoitti.\n\n-- Don Leriä -- selitti toinen. -- Ettekö tiedä hänen tekeytyneen\nsairaaksi, päästäkseen puhetta pitämästä juhlassa.\n\nLerin palvelia oli todella sanonut Emiliolle, joka oli tullut\nhyvästille, että isäntänsä ei voinut hyvin. Mutta hän luuli Lerin\nnäyttelevän sairaan osaa, saadakseen rauhassa pitkittää työtään.\n\n-- Mitä työtä? kysyi sihteri.\n\n-- Sitä, jota hän jo monta vuotta on tehnyt ja johon hän käyttää kaikki\niltansa: Uskonto ja koulu.\n\nSihteri nojasi seinään, painoi käsiänsä kylkiinsä ja näytti olevan\nnauruun pakahtumaisillaan.\n\n-- Oh -- huudahti hän -- niinkö hän on teille sanonut. Se on suurin\nsukkeluus, minkä hän eläissään on laskenut! Hän nauroi yhä. -- Te ette\nsiis tiedä mitään, olette ainoa koko paikkakunnalla, joka ette mitään\ntiedä. Don Leriä riivaa omituinen vimma. Hän on hurjin romaanien ahmija\nkoko maailmassa. Dumas, Sue, Féval, Terrail, Kock, kaikki hän on\nlukenut, luullakseni hän lainailee kahdesta kirjastosta, ostaa\nromaaneja romukirjakaupoista ja matkustelee vähä väliä Turiniin kirjoja\nhankkimaan. Oh, ettehän tiedä mitään, ette edes asian lystimäisintä\npuolta. Ääneenlukijana on hänen piikansa. Olette kait nähneet tuon\nnaurettavan olennon, oikea vanha hameisin puettu lautamies. Hän on\nSavoijasta kotoisin ja osasi tuskin lukea taloon tullessansa. He ovat\nhäntä opettaneet, ja ahkeran harjoituksen kautta hän on päässyt niin\nkauas, että osaa lukea jotakuinkin sisältä. Hänellä on oikein rautaiset\nkeuhkot, hän jaksaisi lukea hengittämättä vaikka koko messukirjan\nalusta loppuun. Joka päivä luetaan heillä ääneen. Piika istuu\nkirjoineen pienen pöydän ääressä, sisar sohvassa ja Leri nojatuoliin\nmukavasti vajonneena, kädet ristissä vatsalla ja sikari hampaissa. Näin\novat istuneet viisitoista vuotta jok'ikinen ilta kello kahdeksasta\nyhteentoista. Se on kautta maailman tunnettu asia.\n\nTämä odottamaton uutinen haihdutti aivan Emilion surumielisyyden.\nSeuraavana aamuna hän ilomielin riensi portaita alas, kun kyytipojan\nruoskanläjäykset kadulta olivat hänet herättäneet. Hän lähti matkaan,\nkirkonkellojen soidessa Ave Mariaa. Taivaanranta kuulsi hienon sumun\nläpi ennustaen kaunista päivää. Hänenkin tulevaisuutensa tuntui,\nensimmäisen vuoden ikävistä kokemuksista huolimatta, yhä peittyneeltä\ntietämättömyyden verhoon. Hän oli siinä iässä, jossa nuorukainen\ntietää, mutta ei oikein ota uskoakseen elämätä ja maailmaa kurjiksi --\nsamoin kuin jokainen ihminen tietää, mutta ei usko kuolevansa.\nHänellähän oli vielä niin paljon edessään! Tuhansittain tovereita,\noppilaita, vanhempia ja esimiehiä oli häntä odottamassa. Kuka tietää\nkuinka moni heistä vastaisi hänen ihanteitansa, kuka tietää kuinka\nmonta ystävää ja mallioppilasta, kuinka monta kiitollista vanhempaa,\nrauhallista ja hauskaa vuotta hän vielä löytäisi! Yksi ainoa haava\nkirveli vielä: se, minkä nuo hienot herrat ja naiset olivat iskeneet\nhänen opettajaylpeyteensä. Huoaten hän sitä ajatteli, ja hänestä tuntui\nkuin tuo haava pysyisi auki koko elämä-iän.\n\n\n\n\nSeikkailuja maalla ja merellä.\n\n\nGarascossa Emilio hämmästyksekseen sai kirjeen serkultaan,\nviulunsoittajan tyttäreltä, joka kertoi vuoden alusta olleensa\nopettajana pienessä, Alppien rinteille rakennetussa Pilonan kylässä,\nsamaa lääniä kun Garasco. Tyttö mainitsi sivumennen muutamista\nromantillisista seikkailuista, joita hänelle muka oli ollut\nkaksivuotisella opettajatarajallaan etelä-Itaaliassa sekä pyysi\nEmiliota tutkinnon jälkeen itseään tervehtimään eräkäsmajaansa.\n\nNiiden ystävällisten sanain muisto, jotka serkku oli heille\nkirjoittanut isän kuoleman johdosta sekä tuo myötätuntoisuus, joka\nsyntyy läheistä sukua, mutta eri sukupuolta olevien nuorten ihmisten\nkesken ja näyttää milt'ei välttämättömästi vievän lemmen suhteisin,\nherätti Emiliossa hartaan halun käydä tyttöä tervehtimässä. Lisäksi\ntuli vielä vasta-alkajan uteliaisuus kansakoulu-olojen suhteen ynnä\ntietämättömyys varsinkin nais-opettajain tilasta.\n\nOsan lupa-aikaansa oli Emilio ----ssä Golilaisten luona. Siellä ei\nkumminkaan enää saanut tavata rakasta opettajaansa, Megaria, sillä tämä\noli jättänyt seminaarin. Pikimältään kävi Emilio Turinissa veljiään\ntervehtimässä ja läksi sitte, ennenkuin meni uuteen työpaikkaansa,\ntuolle kauan aiotulle retkelle Pilonaan, serkkua tervehtimään.\n\nKylä oli hyvin korkealla meren pinnasta, pitkässä Alppilaaksossa.\nGarascosta sinne oli kahden tunnin matka hevosrautatietä ja yhtä kauan\nkestävä jalkamatka aivan huonoa polkua. Emilio läksi matkaan aamun\nkoitteessa. Laakso oli erittäin kaunis, mutta sitä hän ei huomannut,\nkun mieli oli kiintyneenä aivan toisiin asioihin. Pitkin matkaa\nmielikuvitus loi hänen eteensä koko joukon naiskuvia, joiden kaavana\noli se hämärä tytön kuva, mikä hänellä oli muistossansa nuoresta\nsukulaisestaan. Hän uneksi, että tämän käynnin seurauksena ehkä olisi\nkestävä ja harras ystävyys, kenties rakkaus, sekä kuvitteli sinne ja\ntänne serkun olennosta, tavoista ja luonteesta. Ajatuksissaan hän jo\nnäki heidän istuvan kahden syömässä; heidän kai piti syödä päivällistä\nyhdessä. Hän tunsi jonkinmoista mielenliikutusta, joka hänestä tuntui\nhyvin lapselliselta, kun hän tummia vuoria vastaan huomasi Pilonan\nharvalukuiset rakennukset molemmin puolin kirkasta virtaa.\n\nEmilio astui muutamain kyökkipuutarhain sekä suljetun kirkon ohitse ja\nkysyi kyyssäselkäiseltä muijalta opettajatarta. Akka näytti sormellaan\npientä, loitommalla olevaa rakennusta; Emilio pysähtyi naurahdellen sen\neteen. Se oli niin pieni, ett'ei siellä voinut asua useampaa kuin yksi\nhenkilö, ja oli luultavasti rakennettu vartavasten opettajattarelle,\nsillä se oli erin sievä vihreine ikkunapielineen ja ainoa valkoiseksi\nsivuttu koko kylässä. Alikerran valkoisilla uutimilla somistetussa\nakkunassa kasvoi muutamia kukkasia.\n\nOllessaan enää pari askelta sisäänkäytävästä näki Emilio ikkunassa\nkaksi mustaa silmää ja avoimen suun. -- Serkkuni! sanoi syvä ääni.\n\n-- Niin olen -- opettaja vastasi.\n\nOvi avattiin oitis ja ulos hyppäsi isokasvuinen, tummanverinen nuori\ntyttö, joka ojensi hänelle toisen kätensä; toista, jossa oli\nleipäpalanen ja keitetyn munan puolisko, piti hän kätkettynä selän\ntaakse. Hän kysyi kolmella eri äänen värähdyksellä: -- Tekö se olette?\n-- Sinäkö se olet? -- Oi, kuinka hauskaa nähdä sinua!\n\nViiden minuutin kuluttua tuntui nuorukaisesta kuin hän ikänsä olisi\nollut tytön hyvä tuttu. Tosin tämä oli paljo entisestään muuttunut:\nkasvanut isoksi, käynyt laihaksi ja hiukan koukkuselkäiseksi, saanut\nsuuren suun, tummat, syvät silmät, isot kädet, tuuhean mustan tukan\nsekä suuret, valkoiset hampaat. Hän puhui pikaan ja liikkeensä\nmuistuttivat voimakkaasta koulunjohtajattaresta, jolla on työtä yli\nkorvien.\n\n-- Päätit vihdoinkin tulla! -- huudahti hän. -- Viiden kuukauden\nkuluttua. Sinä mietit tarkoin asiata. Enpä olisi sinua tuntenutkaan.\nOlethan näöltäsi kuin latinankielen provessori. Oikein kummallista kun\ntäällä tapaamme toisemme! Me syömme päivällistä yhdessä. -- Äläpäs --\nsanoi opettajatar, kun Emilio aikoi astua huoneesen, ja saattoi hänet\npieneen, papuköynnösten harvakseen peittämään lehtimajaan; -- oitisko\nhuoneeseni, ei! He tosin kaikki tietävät, että odotin serkkuani; mutta\nse ei riitä. Minun täytyy olla varovainen. Nyt juoksen hiukan pois,\nmutta tulen pian takaisin.\n\nHän palasi vaimon seurassa, jolle antoi käskyjä päivällisestä. Muutamia\nminuuteja myöhemmin kuultiin kanan kirkuvan, kun siltä niskat\nväännettiin. He istautuivat lehtimajaan, jossa oli karkeasti tehty\npöytä ja kaksi tuolia.\n\nPuhelu koski aluksi perheoloja. Vaikka niihin oli yhdistyneinä katkeria\nmuistoja, tuntui nuorukaisesta kuitenkin niin hyvältä kuullessaan\nvilpoisessa, hiljaisessa vuoriseudussa tuota ystävällistä ääntä ja\nkatsellessaan noita kasvoja, jotka muistuttivat hänen lapsuuttaan.\n\nTunnin ajan he puhelivat kuolleista vanhemmistaan, serkkujen vaiheista,\nniistä kärsimyksistä, joita viulunsoittaja oli tyttärelleen tuottanut,\nseminaarimuistoista, Garascosta sekä opettajattaren erakkoelämästä.\nKaukaa kuului paimenten huutoja ynnä laitumella kulkevien vuohten\ntiukujen kilinää.\n\nSitten serkku vei hänet pieneen, lipasmaiseen rakennukseensa, jättäen\noven selälleen niin että siitä näkivät suuren osan laaksoa, sinisen\ntaivaanrannan ja kaukana olevan, usmaisen alangon. Alikerran huoneissa\nriippui seinillä pieniä maatieteellisiä karttoja, ja siellä täällä oli\nkirjoja sekä yhtä ja toista muuta pientä tavaraa, oppilaitten antamia\nlahjoja.\n\n-- Tämä on minun kotini -- sanoi serkku. -- Arvaa kuinka paljon\ntämä huone on maksanut? Kaikkiaan kahdeksansatäa lireä. Kunta\npäätti sen rakentaa erään omituisen tapahtuman johdosta, josta\nsanomalehdet kertoivat. Muudan opettajatar, joka oli määrätty vasta\navattavaan kouluun Pilonassa, tuli tänne kaukaisesta Modenasta,\nsyntymäkaupungistaan, mutta hänen täytyi jättää paikkansa ja matkustaa\nkotiin takaisin, kun ei täällä eikä missään lähellä ollut asumusta\nsaatavissa. Kaunis esimerkki hallituksen huolenpidosta.\n\nUlos tullessaan Emilio hämmästyksekseen näki pöydän katettuna\nlehtimajassa. Serkku sanoi niin tehneensä, koska siellä oli vilpoista\nja se oli -- -- -- valtiollisesti viisainta. Lähellä ei kumminkaan\nmuita näkynyt kuin joku ohi kulkeva poikanen ja muutama nainen, joka\nkantoi heiniä tahi turpeita.\n\nPäivälliseksi oli liemiruokaa, kananpaistia ja vihanneksia munain\nkanssa. Nauraen istuutuivat pöytään. Voimakkaalla kädellä serkku\nleikkasi paistia sanoen olevansa nälissään kuin \"opettajatar vuorella\".\nHän tuntui Emiliosta pikemmin hauskalta kumppanilta kuin nuorelta\ntytöltä. Kuitenkin olivat hänen ruskea ihonsa ja valkoiset hampaansa\nEmilion mielestä varsin kauniit; pitkä vartalo näytti vähän\nlystimäiseltä.\n\nPienin ottein tyttö kertoi viimeiset vaiheensa. Päästäksensä makaamasta\nisänsä niskoilla oli hän päättänyt hakea paikkaa kaukana kotoa, niin\npian kuin saisi todistuksensa. Eräs naimisissa oleva lapsuuden ystävä\netelä-Itaaliassa oli äkkiä sähkösanomalla kutsunut hänet luokseen. Hän\nkertoi, mitä suuria vaikeuksia hänellä oli ollut saadakseen kokoon\nmatkarahoja ja muita tarpeita matkaa varten. Marraskuun 1 päivänä hän\nläksi kauhealle merimatkalle. Pahemmin ei olisi voinut alkaa uraansa.\nAjatelkaas, useampain seikkailujen perästä hän sateessa öiseen aikaan\ntuli asemalle, josta oli määräpaikkaan vielä seitsemän tai kahdeksan\nkilometriä aina vain ylösvievää tietä, ja ainoa kyytimies, mikä oli\nsaatavissa, pyysi siitä matkasta viisikymmentä lireä, juuri puolet\nsiitä mitä hänellä oli. Hänen olisi täytynyt maksaa niin paljon, ellei\nkaksi läsnä olevaa upseria, jotka sääliväisyydestä puuttuivat asiaan,\nolisi saaneet maksua tingityksi kymmeneen lireen. Tuo oli kumminkin\nvähäpätöinen seikka. Vihdoinkin perille tultua rikkinäisissä kärryissä,\nkauhean väsyneenä meni hän oitis johtajan, pienen, hoikan ukon luo ja\nkuuli tältä sen ilahuttavan uutisen, että hänen matkalla ollessaan oli\nsilloinen sindaco puolueineen vallasta syösty eikä uusi sindaco\ntahtonut muutoksista mitään tietää, joten opettajattaren paikkaa siis\nei enää ollut olemassakaan. Kauhistuneena rientää tyttö uuden sindacon\nluo, joka puolestaan vakuuttaa asian niin olevan. Hän seisoi aivan\nkivettyneenä. Mitä oli tehtävä? Tämä kaikki pitkän vaivaloisen matkan\nperästä! Hänellä ei ollut rahoja palatakseen, hän oli nyt kuin kadulle\nheitetty. Hän purskahti itkuun. Sindacon kävi sääliksi, lupasi\najatella asiata ja antoi hänelle vastaiseksi aliopettajan paikan\npikkulastenkoulussa. Sepäs oli koulu! Alastomat lapset piti ensi työksi\npistää vesisaaviin, pestä ja hieroa ja antaa puhtaat paidat, jotka\nlasten kotiin lähtiessä taas riisuttiin. Olihan tuo kumminkin jotain,\nmillä henkensä elättää. Mutta keskellä vuotta, kun koulun varat\nloppuivat, suljettiin koko laitos ja hän oli taas paljaan taivaan alla.\nKahden kuukauden palkka jäi saamatta. Parhaaksi juuri tarjottiin\nhänelle opettajattaren toimi eräässä kreivinperheessä ja hän lähti taas\nmatkaan parasta toivoen. Mutta kreivitär, joka miehen matkoilla ollessa\notti hänet vastaan, piti häntä liiaksi nuorena eikä kylläksi -- --- --\nrumana ja lähetti hänet samaa tietä takaisin.\n\nOpettajatar katsoi olevansa auttamattomasti hukassa ja palasi\nepätoivoisena koululleen. Kaikeksi onneksi oli sindaco sill'aikaa\nmuuttanut mieltä ja päättänyt jakaa tyttöosaston sillä tavoin kuin\nhänen edeltäjänsä oli aikonut; siis hänellä oli nyt paikka. Täynnä\ninnostusta alkoi hän työtään. Hän sai toisen luokan; neljätoista\noppilasta kirjoitettiin kouluun, seitsemän saapui. Hän virkosi uuteen\neloon. Mutta kuumetauti raivosi paikkakunnalla, kaikki hänen oppilaansa\nsairastuivat; hän itsekin tuli sairaaksi ja sai silloin vasta tietää,\nettä juuri kuumetautien tähden ei kukaan opettaja pysynyt siellä vuotta\nkauemmin, sillä puoli palkkaa meni kiinalääkkeen ostoon. Hän\nparantui ja tyytyi kohtaloonsa. Toisellakin tavoin sai hän kovaa\nkokea. Pikkukoulun vielä maksamattomasta palkasta ei hän saanut\ncentesimoakaan. Olivat luvanneet maksaa matkakustannukset, mutta siitä\neivät olleet tietävinäänkään. Vasta vuoden loppupuolella täytettiin\nasunnon lupaus sillä lailla, että hänet sijoitettiin rappeutuneeseen\nluostariin, isoon huoneesen, jonka ovessa ei ollut pihtipieliä, niin\nettä täytyi sulkea ovet laudoilla ja pönkkien avulla. Maksettuansa\npalkan pienelle, paljasjalkaiselle palvelialleen sekä suoritettuaan\nmuutamia muita pieniä menoja, jäi omasta palkasta niin vähän, että\ntuskin elatukseksi riitti, vaikka ravintonsa oli yksinkertaisinta\nlaatua: papuja, herneitä ja vihanneksia. Paikkakunta oli erittäin\nköyhää. Tätä kuvaa parhaiten se, että suurena merkillisyytenä\nmainittiin eräässä tienhaarassa olevaa paperilippua, jossa ilmoitettiin\nkanaa kaupaksi. Kuitenkin olisi hän jäänyt paikoilleen, ellei\nkuumetauti olisi ruvennut uudestaan raivoamaan kahta kauheammin.\nKansannaiset tulivat mielettöminä kouluun, pilkkasivat siellä kuninkaan\nkuvaa ja huusivat, että se oli hän, joka saattoi tämän maanvaivan\nnäille ihmisparoille. Opettajatar sairastui vielä kerran ja vähällä\noli, ett'ei kuollut. Hänen täytyi hakea toista paikkaa, hän kirjoitti\nylitarkastajalle, joka kuuli hänen rukouksensa ja hankki hänelle viran\nmeren rannalla. Niin pian kuin nimitys oli saapunut, matkusti hän\npitkän maamatkan ja perille päästyään löysi ilokseen vastassaan\nlapsiparven, joka käsiä paukutellen ja eläköön huudoilla saattoi hänet\nraatihuoneelle. Kaikki ottivat hänet ystävällisesti vastaan ja\nneljässäkymmenessä kahdeksassa tunnissa kirjoitettiin satakaksikymmentä\noppilasta kouluun, kahdeksasta neljääntoista vuotisia, joista\ntilanpuutten tähden täytyi nuorimmat ja vanhimmat lähettää kotiin.\n\n-- Minä kiinnyin näihin tyttöihin -- hän sanoi -- ja he pitivät oitis\nminusta. Juuri kuin olisivat ymmärtäneet minun olevan suruissaan\nyksinäisyydestäni, moni heistä piti minulle seuraa koko päivän. Tuntien\npäätyttyä tanssivat he pihalla ilahuttaakseen minua, löivät tamburiinia\nja lauloivat. Oi, kuinka kilttejä ja herttaisia tyttösiä olivat!\nNuhteet ja kiitokset tekivät heihin syvän vaikutuksen, he olivat kovin\nlahjakkaita, lukivat innokkaasti ja tunnollisesti ja olivat erittäin\ntaitavia käsitöissä. En ole koskaan heidän vertaisiaan nähnyt!\n\nVanhemmatkin rupesivat pitämään opettajattaresta. Pääsiäispäivänä he\ntulivat hänen luokseen saattokulussa tuoden lahjoina kakkuja,\nkeitettyjä munia, viiniä ja juustoa. Näinä muutamina kuukausina\nedistyivät oppilaat erinomaisesti; pienimmät oppivat sisältä lukemaan\nja kaikki olivat työhönsä ihastuneita. Mutta juuri silloin tuli\nvastoinkäymisiä. Muut opettajat, kaikki lähiseudun pappeja,\nvähätietoisia saitureita, jotka korpin tavoin laskeusivat sairasten yli\nsaadakseen hautausmaksoa, rupesivat kadehtimaan häntä. Kerran, sindacon\nlausuessa, että opettajattaren oppilaat olivat ainoat koko\npaikkakunnalla, jotka edistyivät, uhkasi yksi papeista haastaa hänet\nkaksintaisteluun. Opettajattaresta puhuttiin pahaa, sanottiin häntä\nTurinilaisen vihannes-akan tyttäreksi, kerrottiin että hän oli tullut\npaikkakunnalle ilman paitaa, ett'ei hän voinut säädyllisesti tyttöjä\nkasvattaa, että hän oli ajettu pois edellisestä virkapaikastaan\nsentähden, että hän käyskenteli revolveri taskussa, ja että hän oli\nonnen onkija, joka oli tehnyt jos jonkinmoista. Kaikessa tässä tuotti\nhänelle lohdutusta tyttöjen harras ystävyys.\n\n-- Me teimme yhteisiä kävelyretkiä vuorille -- kertoi hän vilkkaasti --\nostimme vihanneksia ja melooneja, istauduimme heinikkoon syömään.\nSitten hypättiin nuoraa. Valtiolaitoksen perustamisen muistopäivänä\ntoivat he kaikin minulle vähän öljyä ja me sytytimme kaikki lamput\nkoulussa juhlavalaistukseksi. Vanhemmat olivat hyvillänsä. Yhdessä\nkävimme kappeleissa. Suloisia juhlia, jotka saattoivat minut\nunhoittamaan kaikki ikävyydet. Ihania päiviä! Oi, kuinka meri oli\nkaunis! Oi, kuinka nuo muistot ovat armaita!\n\nSilmänsä täyttyivät kyynelillä ja hänen täytyi hetkeksi keskeyttää\nkertomustaan.\n\nVaan pahempia oli tulossa. Eivät kaikki vanhemmat olleet tyytyväisiä.\nMuutamat niin sanotuista \"paremmista ihmisistä\" lähettivät hänelle\nlahjoja sitä varten, että hän soisi muutamia etu-oikeuksia heidän\nlapsillensa, esim. antaisi niiden istua yksinään penkillä ja mennä\nensimmäisinä ulos koulusta. Hän ei suostunut ja vanhemmat\nloukkaantuivat. Toiset pyysivät, ettei hän _sinuttelisi_ heidän\nlapsiaan vaan _teitittelisi_ tahi sanoisi _neidiksi_. Siihenkin hän\nvastasi kieltävästi ja sai niin uusia vihollisia. Sindaco, joka oli\ndemokrati, nautti tästä kiellosta ja kiitteli opettajaa; siitä\nvanhemmat loukkaantuivat vieläkin enemmän. Vanhemmat vastustivat\nsindacoa ja nimittivät häntä vuohipaimeneksi. Hän oli hyvänluontoinen\nmies, joka kuljetti opettajattaren korko-ompeluksia ja tekokukkia\n\"herrojen klupiin\" ja kehui: -- Katsokaas, mitä opettajattaremme osaa\nvalmistaa! -- Sillä lailla hän yhä kiihoitti toisten kateutta. Eräänä\npäivänä opettajatar sai kirjeen neljäntoista vuotiaalta kuoripojalta,\njoka ehdoitteli, että he yhdessä karkaisivat Amerikaan. Hänen\nvihollisensa nostivat melua asiasta ja syyttivät häntä pojan\nvillitsemisestä; sitä ei kumminkaan kukaan muu uskonut kuin juuri samat\npapit, jotka levittivät valheita hänestä, katselivat häntä rakastunein\nsilmin ja kaikenmoisissa tilaisuuksissa puhuivat hänelle sopimattomia\nkohteliaisuuksia, -- varsinkin yksi heistä, pitkä ja rento, jolla oli\nmahdoton varatukka ja nokka kuin kurjella. Tämä sanoi hänelle\nliikutetulla äänellä, perheettömäin ja ilottomain pappiparkain\nonnettomuudessaan tarvitsevan hellyyttä. Eräänä iltana istui pappi\nhänen takanansa pienessä teaatterissa, jonne hän oli mennyt\nnaapuriperheen seurassa. Pappi kajosi häneen, opettajatar nimitti\npappia häpeemättömäksi pöhköksi, jonka johdosta tämä syvästi loukattuna\notti kostaaksensa sillä lailla, että seuraavina päivinä, heidän\nteaatterissa ollessaan, rupesi hänelle viittomaan ja merkkejä antamaan,\nettä ihmiset luulisivat heillä muka yhteisiä asioita olevan.\nTyttö kirjoitti valituskirjeen sindacolle, joka ilmoitti asian\nkirkkoherralle, ja tämä uhkasi panna papin viralta. Silloin vannoi\npappi taistelevansa opettajatarta vastaan vaikka kuolemaan saakka.\nSillä aikaa olivat muutamat nuoret herrat, luullen häntä hänen\nturvattomuutensa tähden helpostikin voitettavaksi, ruvenneet häntä\nkiusailemaan kosimisillaan, väliin keskellä katuakin, juuri kuin hän\nolisi ollut joku kitaransoittajatyttö. He lähettivät palvelustyttönsä\nviemään hänelle rakkaudenkirjeitä kouluun keskellä opetustunteja. Kun\nei siitä sen parempaa tullut, julmistuivat he ja rupesivat yksiin\ntuumiin pappein kanssa. Vihdoin sindaco, joka piti hänen puoltaan,\nsyöstiin vallasta, silloin alkoivat opettajattaren kärsimisen ajat.\nHuomatessaan tien avoimeksi pani tuo vihamielinen pappi kokoon\nkirjeitä, jotka jätti uudelle sindacolle, ilmoittaen, että opettajatar\nmuka oli ne hänelle kirjoittanut. Sindaco kehoittaa opettajatarta\njättämään eronhakemuksensa. Tyttö koettaa puolustaida, mutta ei häntä\nuskota; hänen on pakko erota, jonka, jälkeen hän haastaa papin\noikeuteen. Pappi pelästyy, rukoilee turhaan häntä peruuttamaan\nhaasteen, raivostuu ja yllyttää katupoikia heittelemään opettajatarta\nkivillä. Papin oma palvelija sai vahingossa kiven päähänsä.\n\nRatti teki harmistuneen liikkeen.\n\n-- Oh, tuo ei vielä mitään -- pitkitti serkku. --- Tähän aikaan, kun en\nmuuta pelastuksen neuvoa tiennyt, kirjoitin isälleni ja pyysin rahoja\nkotimatkaa varten. Isäni vastasi, ett'ei hänen mielestään ollut\nsopivata jättää paikkaansa ennen lukuvuoden loppua. Mitä minun oli\ntekeminen? Minä koetin tyytyä kohtalooni ja peruutin haasteen. Mutta\nkoko olemassaoloni oli kysymyksen alaisena. Silloin perustin\nyksityiskoulun. Koska tyttöset yhä pitivät minusta, tuli kouluuni noin\nkahdeksankymmentä oppilasta, jota vastoin toinen opettajatar,\njälkeläiseni, erään äsken paikkakuntaan muuttaneen virkamiehen rouva,\nsai vain seitsemän tai kahdeksan. Siitä syntyi kilpailua. Minun\noppilaani pilkkasivat häntä kadulla, hänen oppilaansa hyökkäsivät minun\ntyttöjeni kimppuun. Kunta, joka oli hänen puolellaan, käski minun\nsulkemaan kouluni. Siinä nyt taas olin tyhjin käsin. Minä sain\nompelutyötä, valmistin tossuja, myssyjä ja ristimäpukuja; räätälit\nlähettivät minulle poikain vaatteita ommeltaviksi. Minä ansaitsin niin\npaljon, että jotakuinkin toimeen tulin; mutta en aina; oli päiviä,\njolloin ei ollut mitään syötävää. Minun täytyi myydä tavarani ja nukkua\nolkivuoteella. -- Iloisesti hän huudahti: -- Nyt elän mielestäni kuin\nisoinen vallasnainen!\n\nSitten jatkoi hän kertomustaan. Sillä aikaa kun näin elää kitusteli,\nkirjoitti hän surkeasta tilastaan ylitarkastajalle. Mutta\nylitarkastaja, joka asui kovin kaukana, sai vastakkaisiakin tietoja,\neikä uskonut häntä, vaan kirjoitti: saadaanpa nähdä mitä voimme tehdä\nasianne hyväksi. Muutamat paikkakunnan ihmiset neuvoivat häntä\nlähtemään tiehensä millä tavalla tahansa. Eihän hänellä ollut\ncentesimoakaan! Ne päivät olivat kuin puukonpistoja hänen muistissaan.\nEräs surkea tapaus soi hänelle hiukan myötäkäymistä. Yksi hänen entisiä\noppilaitansa, jonka vanhemmat kuuluivat hänelle vihamieliseen\npuolueesen, sai kuristustaudin, ja kun tyttönen tahtoi nähdä\nopettajatartansa, lähettivät vanhemmat häntä hakemaan. Hän riensi\nsinne, hoiti oppilastansa ja istui hänen vuoteensa vieressä, kunnes\nkuolema tuli korjaamaan. Uuden sindacon sydän tästä heltyi ja hän salli\nhänen palkinnoksi jälleen avata koulunsa, sillä ehdolla että koulu\nkutsuttaisiin \"kouluksi naistöiden oppimista varten\" ja että siellä\nainoastaan aivan salaa opetettaisiin lukua ja kirjoitusta. Se oli\nsiunattu asia. Hän ryhtyi innokkaasti toimeen, piirsi hiilellä\npiirustuskaavoja, havainto-opetuksessa tarvittavia kuvia ja\nmaantieteellisiä karttoja. Oppilaat palasivat kouluun, ja näytti siltä\nkuin kaikki kävisi hyvin.\n\n-- \"Silloin tulee luokseni odottamatta eräänä päivänä n.s. tarkastaja,\nisopartainen, tuuheatukkainon mies, kehuu piirustuksiani ja kaavojani\nja on ylen kohtelias. Tunsin elämän palaavan takaisin sydämmeeni. Hän\npyysi nähdäkseen päästökirjaani ja minä annoin sen hänelle. Mutta mies\nolikin petturi, häpeemätön konna, jonka viholliseni olivat luokseni\nlähettäneet. Sen oitis huomasin, kun hän ei enään ruvennutkaan antamaan\ntakaisin todistustani, ellen minä allekirjoittaisi lupausta, jossa\nsitoutuisin matkustamaan tieheni -- -- -- Tämän kolauksen saatuani olin\naivan voimaton pitemmältä taistelemaan ja kirjoitin paperin alle.\nKuitenkaan ei hän antanut minulle todistustani, vaan sanoi saavani sen\nvasta samana päivänä, jona matkustaisin, Vaan päästäkseni lähtemään\ntäytyi minun haalia vähä rahaa kokoon. Sitä varten rupesin kauheasti\ntyötä tekemään, annoin yksityistunteja, hoidinpa pieniä lapsiakin. Minä\nniukensin ateriani, nukuin ainoastaan neljä tuntia yöseen, enkä päivin\nminuuttiakaan hukannut. Sillä aikaa lakkasivat vainoomiset ja pappikin\nperuutti kirjallisesti syytöksensä. Mutta paikkakunnalla, jossa olin\nniin ikäviä päiviä viettänyt, en voinut kauemmin viipyä. Jumalan armona\npidin kirjettä, joka kehoitti minua tulemaan rehtorinkansliaan\nsaadakseni määräystä toiseen virkaan. Neljä päivää sen jälkeen läksin.\"\n\n\"Koska hevoskyyti oli liian kallista, sain viidellä lirellä paikan\nvenheessä, jolla kahdeksan miestä sousi viikunoita lähimpään\nkaupunkiin. Ne lienevät olleet camorristeja.[6] Liian myöhään rupesin\nheitä epäilemään.\"\n\n\"Kun olimme jo kaukana rannasta, näin, että kaikki alkoivat\nkatsella kaulassani riippuvata laukkua; arvattavasti luulivat siinä\nolevan rahaa. Minä rupesin pelosta vapisemaan, ja välttääkseni\nväkivaltaisuuksia avasin sen, jotta saattoivat nähdä sisällyksen. Siinä\nei ollut muuta kuin todistukseni, vähän leipää ja makkaraa. He eivät\npuhuneet sanaakaan ja minä rauhoituin hiukkasen. Yöllä nousi myrsky,\nmeri oli kauhea nähdä, kalastajat luulivat hukkuvansa; minä heittäydyin\nvenheen pohjalle ja uskoin sieluni Herran haltuun. Neljä tuntia kesti\npelkoa ja suurinta tuskaa. Kaikeksi onneksi istui venhe kiinni\nsalakarille ja siinä odotimme päivän valkenemista. Aamulla ilma\nasettui. Minulla ei kumminkaan ollut enään uskallusta jatkaa matkaani\nmeritse, joka minua kauhistutti. Minut laskettiin maalle, ja yksinäni,\nläpimärkänä kiireestä kantapäähän kuljin metsän halki tapaamatta\nelävätä olentoa ja pääsin vihdoin postivaunuilla lähimpään kaupunkiin,\njonne kalastajatkin olisivat minut vieneet. Luulin vastuksieni jo\nloppuneen. Nousin junaan ja tulin ----n kaupunkiin, riensin rehtorin\nvirkahuoneesen, jossa minua otettiin ystävällisesti vastaan, liiankin\nystävällisesti -- --- --.\"\n\n\"Entäs uusi virkani? Oi taivasten taivas! Se oli kylässä, muutaman\nkilometrin päässä siitä paikkakunnasta, josta olin lähtenyt.\"\n\nMiksikä sitten olivat tahtoneet häntä sinne? Miksi panneet hänen\nturhaan tekemään tätä pitkää, vaivaloista matkaa? Oh, se oli helppo\narvata. Tänne saapuneet kertomukset hänen pienistä seikkailuistaan\nolivat herättäneet uteliaisuutta. He käskivät hänen saapua paikalle\nsaadaksensa häntä nähdä. Ehkä olisivat antaneet paikan lähempänäkin,\njos hän olisi paremmin vastannut heidän käsitystään, jos hän olisi\nollut taipuvaisempi luonnoltaan. Nyt hän sai kääntyä takaisin. Hän\nvarustausi enkelin kärsivällisyydellä ja matkusti takaisin.\n\nUuteen kylään, jossa muutamia vuosia sitte sindaco oli murhattu, ei\nollut mitään oikeata tietä. Alituisesti kompastelevalla aasilla hän\nratsasti sinne kauheata polkua; jonka molemmin puolin oli syvät kuilut.\nMonasti oli lyödä päänsä murskaksi ja pääsi perille kädet aivan\nveressä. Siellä hän löysi kouluhuoneen, jossa oli lautakatto, ikkunat\nilman minkäänlaisia varjostimia, rottia niin että vilisi ja seinässä\nmehiläispesä, jonka asukkaat lentelivät tuttavuutta hieromaan\noppilaitten kanssa. Hän oli siellä monta kuukautta. Eivät maksaneet\nhänelle luvattua palkkaa, vaan antoivat hänelle kaksikymmentä viisi\nlireä kuukaudessa. Tähänkin hän tyytyi siksi kunnes isänsä,\nomantuntonsa vaatimana, kutsui hänet kotiin. Ennen lähtöänsä hän\nkumminkin vielä velkoi maksamatta olevaa palkkaansa, noin kuutta sataa\nlireä. Koulukassa oli tyhjä, niin että hänen oli odottaminen joku aika.\nLopulta antoivat hänelle viisisataa lireä, kaikki kuparirahassa, niin\nettä sen laskemista kesti puolentoista tuntia, ja hänen täytyi ottaa\neri aasi sitä varten. Ajettuansa lähimpään satamaan, josta hänen oli\nlaivalla mentävä Genuaan, eivät majapaikassa tahtoneet ottaa vastaan\nhänen rahojaan. Silloin hän huomasi monen lanteista vääräksi. Hän oli\nnöyrä, poimi oikeat rahat koriin ja nousi laivaan. Ja niin se seikkailu\npäättyi.\n\nLiikutettuna tarttui Emilio serkkunsa käteen, jota vähän aikaa piteli\nomassaan, -- sitten kun serkku ensin oli katsellut ulos lehtimajasta.\n\n-- Kotiin tultuani -- lopetti tyttö kertomuksensa -- tunsin suurta\ntarvetta saada jonkun aikaa elää rauhassa, kaukana muusta maailmasta;\nminä hain paikan pienessä vuorikylässä, ja nyt olen täällä.\n\nRatti seurasi silmillään hänen kätensä viittausta, ja oli oikein\nhämmästyksissään nähdessään kataja- ja kuusimetsää sekä Alppien\nlumihuntuisia huippuja, sillä hän oli äsken mielikuvituksessaan ollut\nkaukana meren rannalla, valoisilla tuntemattomilla mailla.\n\n-- Ja kuitenkin -- saneli serkku nuoruuden innolla -- aion palata\nsamoille paikoille. Olen siellä kärsinyt, mutta olen siellä myös\nviettänyt ihania päiviä ja oppinut tuntemaan paljon hyviä ihmisiä!\nTytöt jumaloivat minua; moni vielä kirjoittaa minulle. Kun näillä\nlumisilla seuduilla ajattelen noita paikkoja, olen näkevinäni edessäni\nsuuren valon. Minut käsittää jonkunmoinen koti-ikävä auringon valoon.\nSitä paitsi huvittaa minua sanomattomasti nähdä maailmaa ja joutua\nuusiin elämän-oloihin; minä tarvitsen liikuntoa ja taistelua. Koetan\nsaada jonkun paikan Tunisiassa tahi -- pitkitti hän hymyellen --\nPalestinassa. En tahdo kylmässä kuolla. -- Surumielisesti hän lisäsi:\n-- Sielläkin aion saavuttaa rakkautta.\n\nHän saattoi serkkua hyvän kappaleen tietä, eräälle virran yli vievälle\nsillalle, jonne hänen kävelyretkensä tavallisesti ulottuivat.\nNuorukainen kulki äänetönnä: kertomukset matkoista, kärsimyksistä ja\nuhrauksista olivat panneet hänen mielikuvituksensa liikkeelle ja\nherättäneet hänessä uusien olojen ja kaukaisten paikkain kaipuuta. Se\naatos, että kansakoulu-opettajankin elämässä saattoi olla vaaroja,\nihmeellisiä seikkailuja ja kohtia, joissa tarvittiin voimaa ja\nurhoollisuutta, teki hänen toimensa korkeaksi ja antoi sille hänen\nsilmissään uuden runollisen hohteen, semmoisen kuin sotilaan ja\nlöytöretkeilijän elämällä on. Hän iloitsi nuoruudestaan ja siitä, että\noli täynnä toivoa ja voima?\n\nKun heidän oli eroaminen, otti Emilio kiihkeästi ja hellästi serkun\nkädet omiinsa. Tyttö salli sen, mutta veti ne piankin irti, katseli\nympärilleen ja sanoi: -- Ole varoillasi; minä olen sanonut, että olemme\nserkuksia, mutta helposti voi käydä niin, ett'eivät sitä usko. Sitä\npaitse on täällä eräs vuohipaimen, joka kosii minua. Jos hän tulee\nmustasukkaiseksi, olen hukassa. Me olemme siis samaa mieltä\nopetussuunnitelmasta -- lisäsi hän korkealla äänellä nähdessään ihmisiä\nohi kulkevan.\n\n-- Olemme samaa mieltä -- vastasi Emilio hymähdellen.\n\nSerkku pitkitti matalalla äänellä, sydämellisesti mutta lujasti: --\nEhkä emme enää toisiamme tapaa -- -- -- hyvästi sitte, rohkeutta vaan!\n\nOpettaja toivotti hänelle hartaasti samaa, heilutti lakkiaan ja läksi\nastumaan laaksoon päin. Serkku palasi asumukseensa, jonka illan pimeys\njo oli melkein peittänyt.\n\n\n\n\nPiazzena.\n\n\nUusia kasvoja.\n\nSyyskuun loppupuolella läksi Emilio uuteen virkaansa Piazzenaan, yhteen\nnoita kyliä, jotka muistissa sulautuvat satoihin toisiin, aivan kuin\nviljapellot, jotka sen ympärillä silmän siintämättömiin lainehtivat.\nPäivällisten tienoissa hän eräänä kirkkaana syyspäivänä saapui paikalle\nja hänestä tuntui kuin olisi hän tullut autioon, hyljättyyn kylään,\nsillä hän ei tavannut elävätä olentoa noilla mutkaisilla elukkain\nryvettämillä kaduilla, joitten molemmin puolin kulki pitkiä aitoja tahi\nseisoi matalia huoneita, ikkunat uudinten verhoomina. Avoimista\nporteista tunki kirpeä heinän ja sarvikarjan löyhkä, ja muutamilla\nnurmenpeittämillä toreilla kävi porsaita laitumella. Kirkot olivat\nsuljettuina. Erään papin hän näki katoavan porttikäytävään ja muutama\nvaimo kääntyi syrjäkadulle. Ei muuta ääntä kuulunut kuin suihkukaivon\nloiskinaa ja veden lirinää katuojassa. Joka taholla vihreitä puita ja\nkauniita ketoja. Päivälliskellon soitto ei koskaan tuntunut lakkaavan.\n\nDon Pirotta, jolle Ratti oli saanut suosituskirjeen holhoojaltaan, otti\nhänet vastaan kuin vanhan ystävän. Se oli viidenkymmenen ikäinen mies,\njoka huonon terveytensä tähden näytti vanhemmalta, mutta oli samalla\nälykkään ja hienon näköinen. Hän sanoi Piazzenaa perin hyvästi\nhoidetuksi kunnaksi, vaikka täällä, kuten muuallakin, oli kaksi varsin\nvilkasta eri puoluetta.\n\n-- Teidän ei ole tarvis siitä välittää -- sanoi Pirotta opettajalle. --\nPitäkää vapaasti seuraa niiden kanssa, jotka teitä miellyttävät, sillä\njoko aiotte elää eräkkäänä tahi kaikkein ystävänä, vetävät he teidät\nkumminkin jompaan kumpaan puolueesen; taikka jos teidän onnistuu\npysyttäidä ulkopuolella kumpaakin, saatte molemmista vihamiehiä.\nKansakoulu-opettaja, joka ei kuulu mihinkään puolueesen, saa yksin\nkunnan vahtimestarinkin vihollisekseen. Laittakaa niin, että noudatatte\nkirkkoherran vaatimuksia, niin voitte välttää yhteentörmäyksiä. Tehkää\nniin sindaconkin suhteen, jolla on eriskummalliset mielipiteet -- hän\nnaurahti -- kieliopin suhteen, mutta joka sentään on kunnon ihminen.\nKouluhuoneisto on muhkea.\n\nSen jälkeen Pirotta antoi hänelle käytännöllisiä neuvoja kauppapuotien\nsuhteen, sen tapauksen varalta, että Ratti aikoisi pitää omaa taloutta.\nYksi kunnallishallituksen jäsenistä oli teurastaja, toinen maustinten\nkauppias; ja tarkastusmies, joka oli nainut sindacon orpanan, oli\netevin sekatavarankauppias paikkakunnalla. Viisainta olisi tehdä\nkauppansa heillä eikä muitten kauppiasten luona.\n\n-- Lyhyesti sanoen -- niin päätti hän puheensa -- jos teillä on\nvähänkin käyttäytymis-älyä, ettekä huoli juoruista, joita saatte joka\ntaholta kuulla, tulette kyllä viihtymään täällä ja teitä myöskin\npidetään arvossa.\n\nOpettaja pani mieleensä varsinkin sen neuvon, joka koski puolueita. Se\noli tärkeämpi kuin oli luullutkaan; sillä jo yksin siitä syystä, että\nsuojeliansa oli hänestä kirjoittanut Pirottalle, olivat kaikki\nkuukautta ennen hänen tuloansa Piazzenaan lukeneet hänet Pirottan\npuolueesen kuuluvaksi.\n\nKirkkoherran puolue oli tähän aikaan vallassa. Kova vihamielisyys, joka\njohtui edellisenä vuonna olleesta ankarasta kiistasta, vallitsi\nkirkkoherran ja don Pirottan välillä. Don Pirotta oli muutaman\nhengellisen veljeskunnan kappalainen; perustamalla pikkulasten koulun,\nhän oli hankkinut itselleen kunniamerkin. Kadehtien Pirottan menestystä\nhyvänä saarnamiehenä, joka veti kaikki sanankuuliat puoleensa, oli\nkirkkoherra kieltänyt veljeskuntaa pitämästä iltakirkkoa Toukokuun\najalla. Veljeskunta valitti pispalle, joka kumosi kiellon. Kirkkoherra\npuolestaan kosti, sitte kun jälleen oli voittanut piispan suosion\njättämällä tälle osan testamentti-lahjoituksesta, jonka eräs kaukainen\nsukulainen oli hänelle uskonut sillä ehdolla, että kaikkina aikoina\npidettäisiin sielumessua hänen puolestansa. Luottaen esimiehensä\nsuosioon sekä tuon uskonnollisen, taipuvaisen sindacon ystävyyteen,\nesiintyi kirkkoherra nyt mahtavana miehenä, esti pienen näytelmähuoneen\nperustamista kylään, pakoitti pikkukoulua ottamaan palvelukseensa juuri\nne nunnat, joita hän ehdoitti, hankki kunnalta vuotuisen rahamääräyksen\nkirkon lamppuihin ja, mikä vieläkin tärkeämpi, hänen onnistui saada\nkoulun tarkastusmieheksi don Pirottan sijaan tuo sekatavarankauppias,\njoka oli sekä kirkkoherran että sindacon uskollinen ystävä; hänen\nkauttaan saattoi kirkkoherra sekaantua koulun asioihin.\n\nOpettajamme kuului siis jo tietämättänsä vastustuspuolueesen, kun hän\nLokakuun ensi päivänä aloitti koulunsa.\n\nEmilio suuresti ihastui nähdessään kouluhuoneiston; sillä hän piti\ntotena, mitä Megarin oli tapana sanoa: kaunis kouluhuoneisto on paras\nkeino saada rahvas itse opetusta suosimaan. Huoneisto oli rakennettu\nvarta vasten koulujen tarpeeksi syrjäiselle, aukealle paikalle vanhan\nkappelin viereen; se oli iso, valkoinen, nelikulmainen rakennus, jossa\npoikakoulu oli sijoitettu toiseen, tyttökoulu toiseen puoleen,\nkummallakin eri sisäänkäytävänsä ja pihamaansa. Ihastuneena jopa\nihmetellen katseli opettaja koulun valkoisia, siistejä seiniä ja hyvin\npidettyjä penkkejä. Seinällä riippui neljä maatieteellistä karttaa,\njoita lie joku jättiläinen sinne ripustanut, niin ylhäällä olivat;\npienen pieni musta taulu sekä yksi ainoa kasvikuva; kaikki oli perin\npuhdasta, ihan kuin vasta ostettua. Kuninkaan kuva, öljyyn painettu,\nriippui kahden ison raamatunhistoriallisen taulun välissä, jotka\nnäyttivät siltä kuin olisi ne ostettu jostakin markkinakojusta ja sitte\npuhdistettuina ja kiilloitettuina tänne pantu. Opettaja ihmetteli\nlukuisan oppilasjoukkonsa suurta siisteyttä sekä vanhan vahtimestarin\nsotilaantapaista säntillisyyttä. Tämä esiintyi aina parta tarkoin\najeltuna, mustassa samettitakissa ja hopeanauhoilla koristettu lakki\npäässä.\n\nEmilio piti myös paljon työtovereistaan, joita joka päivä välitunneilla\ntapasi koulun pienessä ja siistissä opettajasuojassa.\n\nToisen luokan opettajatar, joka oli paikkakunnalla asunut jo\nkaksitoista vuotta, oli noin neljänkymmenenvuotias, pitkä, kalpea\nnainen, kärsivän ja lempeän näköinen; hiuksensa olivat sileäksi suitut,\npukunsa tavallista yksinkertaisempi, aina samankuosinen, juuri kuin hän\nolisi kuulunut johonkin sisarkuntaan. Ilokseen nuori opettaja kuuli\nhänen äitinsä monta vuotta asuneen samalla paikkakunnalla, jolla hänen\noma äitinsä aikoinaan oli asunut; molemmat rouvat olivat olleet hyviä\ntuttavia.\n\nToinen opettajatar oli kolmenkolmattavuotias, kaunisvartaloinen, hyvin\npuettu, kohtelias ja arvokas käytöksessään. Heti hän tarkasteli\nEmiliota vilkkailla, terävillä, säihkyvillä silmillään. Hänen suuri,\naistillisuutta ilmaiseva suunsa oli omituisesti muodostunut ja näytti\naina valmiilta pistosanoja päästämään.\n\nMies-opettaja, hyvänluontoinen, perin rehellinen,\nseitsemänkymmenenvuotias ukko, puhui ja liikkui äärettömän hitaasti ja\noli varustettu vatsalla, jonka tavattomaan isouteen ei kuitenkaan\nravinnon runsaus lie ollut syynä. Hän oli virkaansa toimittanut vähää\nvailla puolen vuosisataa ja melkein koko ajan Piazzenassa, niin että\nkunnallishallituksessa istui useita hänen entisistä oppilaistaan, jotka\nnyt, kolmenkymmenen vuoden kuluttua, pienellä rettelöimisellä kokivat\nkostaa koulun-aikaisia rangaistuksiaan. Mies paralta puuttui kaksi\nsormea vasemmasta kädestä; ne hän oli hukannut Valdi Sesiassa, jossa\noli ollut pari vuotta opettajana. Kerran, näet, eräs hänen oppilaitaan,\njonka kodissa asui kivensärkijöitä, toi mukanansa kouluun näiltä\nvarastamiansa dynamiitti-patruunia. Poika, nurkkaan pantuna, helisteli\nniitä taskussaan. Kun hän ei käskyä totellut eikä heittänyt pois\nleikkikalujansa, tempasi opettaja ne häneltä; mutta samassapa\nräjähtävätkin ja veivät mukanaan kaksi opettajan sormea. Se oli noita\npieniä tapaturmia, joita ei saata ennalta arvata, mutta jotka\nnähtävästi kuuluvat opettajan toimeen.\n\n\nSindaco ja kirkkoherra.\n\nEmilio aloitti koulutyötään, lujasti päättäen seurata sitä\nmenetystapaa, joka hänestä oli paras, s.o. pitää ankaraa kuria\nkuitenkaan kovuutta käyttämättä, peittää kylmän tyyneyden alle\nluonteensa liian suuren taipuvaisuuden sekä sydämmenkin kasvatuksessa\nkäyttää jonkun verran lujuutta ja jäykkyyttä, joka pysytteleisi\noppilaat hänestä kunnioittavan matkan päässä. Hän katsoi tätä muutosta\nopetustavassaan ei ainoastaan hyödylliseksi, vaan jopa tuiki\ntarpeelliseksikin ja luuli sen käyvän aivan helposti päinsä. Rupesi\nsiis oitis, vähän poikiin tutustuttuansa, olemaan varsin jäykkä ja\nkylmä niillekkin kuudelle, kahdeksalle pojalle, jotka herttaisuudellaan\nolivat herättäneet hänen myötätuntoisuuttansa. Tämän uuden menetystavan\nensimmäinen tulos oli erittäin hyvä.\n\nEnsimäisenä lauantaina ilmaantui sindaco kouluun. Ennenkuin sisään\nastui, hän muutaman minuutin kuunteli oven takana ja näytti olevan\nvarsin tyytyväinen luokassa vallitsevaan hiljaisuuteen ja\njärjestykseen. Ensin hän katseli ympärilleen valoisassa, aurinkoisessa\nhuoneessa ja kysyi sitte opettajalta tyytyväisen näköisenä niinkuin se,\njoka odottaa mieleistänsä vastausta: -- Mitä pidätte kouluhuoneistosta?\n\nKen vain kerran näki sindacon kasvot, taisi niistä paikalla lukea hänen\nhallitsevat intohimonsa: järjestyksen ja puhtauden. Hänen pitkällä\nvirka-urallaan nämät intohimot olivat kasvaneet vuosi vuodelta. Hän oli\noikeana kiusana käskyn-alaisilleen, kauhistuksena sihteerille ja\nvahtimestarille, jota jälkimäistä hän muun muassa komensi tarkkaa\nvaaria pitämään siitä, että eräät kunnallislautakunnan käytettäviksi\naiotut paperit, joita oli määrä säilyttää aivan toisessa laatikossa\nkuin kirjelaatikossa, olivat leikatut tarkasti suoran kaiteen muotoon\nja aivan yhdenkokoisia. Kylässä hirveästi naurettiin sitä tarkan\ntarkkaa huolta, jolla hän kirjoitti nimensä: ensin pölytti ja pyyhki\nkynän, sitte kirjoitettuaan pyyhki ja lukitsi sen kynäkoteloon, jota\njoka kerta aina puhdisti. Pilaa herätti myöskin se matematillinen\ntarkkuus, jolla hän, rikas mies, määräsi taloutensa menot, laskien\nkuinka monta luotia lihaa tuli kunkin perheen jäsenen osaksi. Hän\nkirjoitti kauniilla käsialalla kaikki menonsa siistin siisteihin\ntilikirjoihin, joita talletti parikymmentä vuosikertaa aivan kuin\nkalliita käsikirjoituksia. Vaikka oli jo kuudenkymmenen vuoden\nvanha ja hiukan viallinen, esiytyi hän aina moitteettoman hienossa ja\nsiistissä vaatetuksessa, peilikirkkaiksi kiilloitetuissa saappaissa\nsekä ajoi partansa jok'ikinen päivä. Niin hyvin sanoissa kuin teoissa\noli hän tarkan täsmällinen, jopa liiaksikin säännöllinen. Hänen oli\ntapana puhua kuin olisi kirjasta lukenut sekä lausua mielisanansa\nja -lauselmansa erityisellä painolla; aivan kuin on tapana vanhoja\nkäymättömiä hopearahoja heläyttää pöytään, koska muuten ei kukaan niitä\nminkään arvoisina pitäisi. Eleissään oli jotain varovaista ja samalla\npapillisen juhlallista.\n\nJonkun aikaa opetusta kuunneltuaan hän kiitteli opettajaa ja laski\nhänen sydämmelleen varsinkin äidinkielen opetuksen, jota viime vuosina\noli laiminlyöty. -- Ihanan kielemme opetusta -- hän sanoi.\n\nSen jälkeen hän lähestyi koulun penkkejä ja katseli niitä tarkoin.\nHuomatessaan niissä kynäveitsen jälkiä, suuttui hän ja sanoi opettajaan\nkääntyen: -- Yhdestä asiasta täytyy minun oitis teille puhua: vaatikaa\nankarasti koulun kalujen kunnioittamista. Se on asia, jossa en laske\nalemmas vaatimuksiani. Meidän täytyy katsoa, ett'emme aloita huonosti.\nKoulun tulee olla pyhä niinkuin kirkko. Se onkin jonkinmoinen kirkko --\nja hän laski erään mielilauselmansa -- se on siviili-kirkko.\n\nKun sindacon epäluulot kerran olivat heränneet, tarkasteli hän myöskin\nkauempana olevia penkkejä, katseli kauan seiniä ja palasi sitte lasten\nluo. Sormellaan osoittaen mustepilkkua, jonka eräs oppilaista oli\nsaanut vihkoonsa, hän kysäisi: -- Niinkö vihkoja pidetään?\n\nPoika vastasi arasti: Se on semmoisessa lehdessä, mitä min' en enää\nkäytä.\n\n-- Mitä min' en! -- matki sindaco. -- Sano oikeammin: -- jota en enää\nkäytä. -- Opettajaan kääntyen hän jatkoi, juuri ulos menossa: -- Siis\nmuistatte, äidinkieli ja puhtaus ovat ne kaksi asiaa, joille minä panen\nerityisen arvon.\n\nVielä kerran toistettuaan mielilauseensa siviili-kirkosta, ilmoitti hän\nvihdoinkin, vaikka vaan kuin sivumennen, oikean asiansa, jota ei ollut\ntahtonut uskoa toisten toimitettavaksi, varsinkin kun opettajan\nmielipiteitä ei vielä tunnettu. Opettajan näet piti hyväntahtoisesti\nhuomis-aamuna seurata luokkaansa kirkkoon, messua ja saarnaa kuulemaan\n--- -- -- se oli tapana -- -- -- aivan tarpeellinen kunnioituksen\nosoitus -- -- -- Muutoin oli erittäin suotavaa, että opettaja\nkirkossakin valvoi poikainsa käytöstä. Hän saattoi antaa heidän\nkokoontua koulun pihaan neljännestä ennen jumalanpalveluksen alkua.\nEmilio joutui hieman pahoillensa tästä käskystä, sillä hän pelkäsi\nsaarnoja liian pitkiksi pojille. Seuraavana aamuna saattoi hän pojat\nkirkkoon; toisetkin opettajat olivat siellä.\n\nPimeä, avara kirkko oli puolillaan väkeä, ja pian Emilio\nkouluvahtimestarin avulla oppi tuntemaan paikkakunnan tärkeämmät\nhenkilöt ulkomuodolleen. Kun kirkkoherra saarnansa aloitti, valtasi\nopettajan ikävämpi tunne kuin ikävystymisen. Saarna oli katkera,\nsotkuinen ja murteellinen sekä täynnänsä persoonallisia hyökkäyksiä,\njoita äsken paikkakuntaan tullut ei voinut ymmärtää, mutta jotka\nkumminkin tekivät opettajan levottomaksi, hänen kun salamana juolahti\nmieleensä, että samanlaiset saattoivat vastaisuudessa häntäkin\ntarkoittaa. Hän arveli, mitä olisi kerran itse tekevä, kun häntä\nvuorostaan saarnastuolista löylyteltäisiin.\n\nMyöhemmin Emilio sai kuulla syyn tuohon ankaraan saarnaan. Edellisenä\niltana oli paikkakunnalle saapunut _il Popolo_ niminen sanomalehti\nlisälehtineen ja jälkimäisessä oli kirjoitus kirkkoherraa vastaan. Tämä\noli ostanut kaikki kappaleet ja polttanut ne torilla kirkon edustalla,\nkokoontuneen ihailiajoukon riemuitessa.\n\nSaarnaajan laihat, kovat, pitkäin, harmaitten hiusten ympäröimät kasvot\nja koko hänen kuiva, äreä olentonsa ilmaisivat riitaista mieltä. Vielä\nenemmän sitä todistivat kiivaat ja äkkinäiset ruumiin liikkeet. Kun\nsaarna tuntui loppuvan, alkoi hän taas uudelleen. Hän soimasi\nvapaamuurareita ja niitä, jotka lukivat huonoa kirjallisuutta, käyttäen\nmunkkien keksimiä ja viljelemiä mahtilauseita. Emilio, joka ei\nentiseltä tuntenut maalaispappien kaunopuheliaisuutta ja jolla sitä\npaitse oli tuollainen horjuva usko, johon typerät saarnat tekevät\naivan päinvastaisen vaikutuksen, paheni koko kirkonkäynnistä.\nKirkonpalveliankin esiintymistapa loukkasi häntä. Se oli paksu,\ntalonpoikainen mies, joka seisoi suorana ja jäykkänä kädet ristissä\nsaarnastuolin alapuolella ja tuimin silmin katseli järjestänsä kutakin\nsaarnassa tarkoitettua henkilöä, ikäänkuin esittääkseen heitä\nseurakunnalle.\n\nSeuraavina sunnuntaina oli saarna samanlaista. Hänen\nkunnian-arvoisuutensa oli verrattoman röyhkeä. Eräänä päivänä hän\nhuusi saarnastuolista: -- Vaikkapa itse kuningas tulisi tänne\nsotajoukkoineen, sanoisin hänelle vasten silmiä, että hallituksemme on\nhuono. -- Erittäin hän vihasi niitä, jotka lukivat eräitä Turinissa\nilmestyviä sanomalehtiä; hän tiesi tarkoin näiden tilaajat\npaikkakunnalla. Muutamat kätkivät sanomalehtensä nähdessään hänen\nlähestyvän. Joka vuosi sai hän aikaan suurta melakkaa ennen sitä\njuhlaa, jota vietettiin kaupungin suojeluspyhimyksen kunniaksi.\nEstääkseen julkisten tanssiaisten pitämistä silloin uhkasi hän jättää\nnuoret tytöt synnin päästöttä eikä tahtonut laskea juhlasaattoa ulos\nkirkosta. Hautajaisissa hän väliin oli varsin silmitön, murensi\npalasiksi vahakynttilän keskelle katua, jos se ei ollut tarpeeksi\npainava, ja jätti koko toimituksen sikseen. Sitä paitsi hän käräjöi\npuolen maailman kanssa: erään naapurin oli haastanut oikeuteen\nvesijohtoa koskevasta kiistasta, toista oli syyttänyt epärehellisestä\nala-ikäisten perinnön hoidosta y.m.\n\n\nNeiti Fanarin salaisuus.\n\nJonkun aikaa sai Ratti olla rauhassa. Kirkkoherran syntipukkina tällä\nhaavaa oli ensi luokan opettajatar, neiti Elda Fanari. Vihamielisyys\noli alkanut jo opettajattaren tulopäivänä, sillä neiti oli valinnut\nrippi-isäkseen don Pirottan eikä kirkkoherraa. Toinen oli siitä niin\nsuutuksissaan, että muutamasti ei voinut olla sydäntään purkamatta. Hän\nväitti, että koska opettajatar oli rippi-isäkseen ottanut toisen eikä\nhäntä, kunnan etevintä hengen miestä ja ikäänkuin luonnollista\nrippi-isää, tämä teko oli julkisena todistuksena opettajattaren\nylenkatseesta ja loukkasi kovin hänen arvoaan seurakunnan\nesipappina. Mutta opettajatar piti puoliaan, ja hänen kunnian-\narvoisuutensa pani asian muistiinsa. Sen Emilio sai kuulla eräältä\nkunnallishallituksen jäseneltä, entiseltä sindacolta, joka oli asian-\najaja ilman toimituskonttooria, koulu-legaatti[7] ja johti nykyään\nvastustuspuoluetta. Eräänä iltana tämä kahvilassa rupesi tuttavalliseen\nhaasteluun Emilion kanssa. Asian-ajaja oli komea, viidenkymmenen\nvuotias leskimies; hänellä oli avonaiset, miellyttävät kasvot ja hän\nkävi hienosti ja nuorten tapaan puettuna. Puhuessaan liikutteli paljon\nkäsiänsä kuin näytelläkseen monia sormuksiansa.\n\n-- Kait te, opettaja hyvä, jo olette kunnon sindacoltamme saaneet\nkieliopillista neuvoa? -- oli yksi hänen ensimäisiä kysymyksiänsä.\n\nKun huomasi Emilion tälle kysymykselle hymyilevän, purskahti hän\nnauruun ja rupesi peittelemättä sättimään kunnallishallitusta, tehden\nsitä kuitenkin aivan leikillisesti ja ilman vihaa tahi kateutta. Muun\nmuassa hän kehoitti Emiliota suojelemaan oppilaittensa vihkoja\nhyvänluontoisen, möhömahaisen sekatavarankauppiaan kynsiltä; se oli\nkunnon äijä, oikea mallitarkastaja, siksi sivistynyt että osasi\npainettua kompuroimatta lukea; mutta hänellä oli se paha tapa, että\nhyökkäsi puodistaan kouluun pesemättömin käsin vihkoja tarkastamaan,\nniin että näihin aina jäi rasvaisten sormien jälkiä, jotka olivat\nsindacolle kauhistukseksi. Sitten asian-ajaja vilkutti silmiään ja\nkysyi -- mitä opettaja piti neiti Fanarista. -- Oi onnellista\nopettajaa, joka alati sai oleskella hänen läheisyydessään!\n\nKoulunjohtokunnan jäsenen puheeksi tämä toki oli liikaa. Hämmästyneenä\nkatseli Emilio asian-ajajaa, sillä hän ei vielä tuntenut tuota\nmaaseuduilla ei suinkaan harvinaista tyyppiä, herrasmiestä tavallisesti\nvanhanpuoleista, joka haaveksien ihailee naispuolista opettajasäätyä;\nniinkuin isommissa kaupungeissa löytyy herroja, jotka erittäin\nharrastelevat tanssijattaria, ompelioita, naiskonttoristeja taikka\njotakuta muuta kauniin sukupuolen ammattiluokkaa, jolla niinmuodoin on\nheihin jonkinmoinen ammattiviehätyksen voima. Asian-ajaja oli\nnuoruudestaan asti ihaellut opettajattaria ja pani yhä vieläkin ensi\nsijalle sydämmessään päästökirjan saaneet opettajatarkaunottaret.\nSindacona jopa sitä ennenkin oli hänellä ollut pieniä seikkailuja;\nolipa hän tehnyt lukemattomia tyhmyyksiä, mutta hänen intohimonsa\nei ollut siltä ollenkaan lauhtunut. Koulun tarkastajaksi tultuansa\nhän puhui ainoastaan tyttökouluista, ikäänkuin poikakouluja\nei olisi lainkaan ollut olemassa; tyttökouluista taas hän nosti\npuhetta ainoastaan päästäksensä kertomaan opettajattarista.\nOpettajatar-käsitteessä oli hänen mielestään jotakin lumoavaa,\nsalaperäistä, kirjallisen irstasta ja samalla nunnamaisen siveätä, joka\nkiusasi häntä kuin kielletty hedelmä ainakin. Kun hän sanoi: -- viime\nkeväänä seminaarista laskettu opettajatar -- sanoi hän sen aivan\nvesissä suin, niinkuin herkkusuu sanoo: -- tuore lohimullo tänä aamuna\nsaatu. -- Hän tunsi kaikki sen läänin opettajattaret ja saattoi,\ntietysti syyttäen virkavelvollisuuksiaan, matkustaa monet penikulmat\nnähdäkseen jotakuta uutta opettajatarta, jota oli kuullut kehuttavan\nkauniiksi.\n\nVaikka Emiliota ei suurin huvittanut asian-ajajan lempiaine,\noli hänen kuitenkin pakko siihen puuttua. -- Kuulkaas, minkälaisia\nopettajattaria siellä Garascossa oli? -- Kun asian-ajaja oli saanut\nEmilion kuvaamaan tuota runoilevaa ja runoja lausuvaa opettajatarta,\nistui hän jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena, silmät kiinni,\nikäänkuin voidaksensa oikein nauttia tuosta kuvasta, tuosta\nopettajattaren ja talonpoikaistytön ihmeellisestä sekoituksesta.\nSamalla lailla hän teki kuullessaan opettajatar-serkkua mainittavan,\nvaikka silloin muodolla, joka osoitti hienontuneempaa ahnautta. --\nOpettajana kaksi vuotta etelä-Itaaliassa! -- sanoi hän samalla äänellä,\njolla juoppo puhuu vanhasta viinistä.\n\nSen jälkeen asian-ajaja johti puheen taasen Fanari neitiin ja lajitteli\nkaikki hänen ihastusta herättävät ominaisuutensa. -- Erittäin\nmiellyttävä olento, vai kuinka? Oikein hieno nainen. Olette kait\nhuomanneet hänen käsiänsä? Silmät, jotka katselevat sadalle suunnalle\nyhtä haavaa, taivaaseen päin, maahan ja joka paikkaan. Tosin hän\nsaattaisi olla pari tuumaa pitempi ja vähän laihempi; mutta eihän tuo\nmitään tee -- -- -- Ja sitten tuo hänen hurmaava salaperäisyytensä!\nMitä, ettekö vielä ole kuulleet neiti Fanarin salaisuudesta?\n\nSalaisuus oli tosiaankin eriskummainen. Neiti Fanari oli otettu\nseuraajaksi opettajattarelle, joka erotettiin virasta siksi, että\neräänä päivänä karnevaalin[8] aikana oli sulkenut koulun ja matkustanut\nTuriniin, ei -- niinkuin hän syyksi sanoi -- sairasta äitiänsä\ntervehtimään, vaan mennäkseen rakastajansa seurassa naamiohuveihin. Nyt\noli asian laita semmoinen, että neiti Fanarinkin äiti makasi sairaana\nTurinissa. Kun siis uusi opettajatarkin usein teki Turinin matkoja,\nväliin joka kymmenes päivä, rupesi moni, muistaen edeltäjää, epäilemään\ntuon sairastavan äidin olemassa-oloa. Tosin saatiin sindacon\ntiedustelujen kautta selville, että äiti sekä oli olemassa että\nsairasteli, mutta epäluulot kerran herättyään eivät sillä sammuneet.\nSemmoisella erinomaisella, kaunissilmäisellä tytöllä täytyi olla\nrakastajansa. Sitä paitsi ei hän Turinista palatessaan näyttänyt\nollenkaan totiselta, niinkuin se, joka äsken on täyttänyt yhden\nseitsemästä laupeuden työstä. Tämä antoi ajattelemisen aihetta\ntalonpoikaiskolloille. Siinä täytyi olla lemmenseikkailuja.\nUteliaisuudesta olivat lähettäneet heti opettajattaren perään vakojia,\njoiden piti urkkia kaikki asiat, saadakseen tietoonsa sekä rakastajan\nettä todistuksia opettajatarta vastaan. Turinissa asuvia ystäviä oli\npyydetty pitämään poliisin tavoin opettajatarta silmällä. Muutamat\nolivat kahdestikkin matkustaneet opettajattaren jäljestä; he eivät\nmitään keksineet ja kävivät entistänsä innokkaammiksi. Kettu oli liian\nviekas tarttuakseen heidän ansaansa. Opettajattaren palveliaakin\ntutkittiin, mutta turhaan. Kirjeenvaihtoa pidettiin tarkasti silmällä;\nmutta opettajattarelle ei tullut muuta kun kirjekortteja äidiltä ja\neräs pedagogiallinen aikakauskirja. Ruvettiinpa epäilemään\nsanomalehdessä olevan neulalla pistettyjä ilmoituksia yhtymisiksi. Itse\napteekkarikin, joka samalla oli postimestarina, joutui siinä määrässä\nyleisen uteliaisuuden valtaan, että tarkasti sanomalehteä kynttilätä\nvastaan; mutta siinä ei ollutkaan läpiä. Kun eivät muuta voineet,\nkatselivat tarkoin opettajatarta silmiin hänen Turinista palatessaan ja\npitivät tarkkaa vaaria hänen ihonsa väristä sekä hänen käynnistään.\nMuitten muassa kirkonpalvelia, kuohuen sisällistä kiukkua, katseli\nhäntä inkvisiittorin läpitunkevilla silmillä. Totta puhuen oli paljon\naiheita; mutta eihän semmoisiin sivuseikkoihin voi epäilyksiänsä\nperustaa. -- Asian-ajaja ei kertonut, että alussa oli luultu häntä\nrakastajaksi. Epäluulo kumminkin haihtui, kun huomattiin, ett'eivät\nmatkustaneet pois koskaan samoina päivinä, oltiinpa muuten tietävinään,\nettä heidän välillään oli ollut jotain jo siihen aikaan, kun\nasian-ajaja oli sindacona ja Fanari neiti opettajattarena toisessa\nkylässä. -- Ei, hän ei ollut rakastaja, vaan se oli luultavasti joku\nnuori mies, jota ei ollut helppo löytää. Erään tuommoisen retken\nperästä oli opettajatar kantanut oikein ruusua rinnassaan, ja siitä\nruususta puhuttiin kokonainen viikko. Saattoihan vähemmästäkin pää\ntulla pyörälle. Neiti Fanari, joka aavisti kaikkea tätä, näkyi\nnauttivan heidän uteliaisuutensa kiihoittamisesta ja lisäsi vain\nepäilyksiä jäykällä käytöksellään ja pilkallisella muodollaan. Mitä\nenemmän häntä vakoiltiin ja vahdittiin, sitä levollisemmin ja\nkunnioittavammin hän ihanilla, hämmästyneillä silmillään katseli niitä,\njotka puhuivat hänelle pistosanoja, aivan kuin hän ei lainkaan\nymmärtäisi mitä tarkoittivat; mutta silmissä loisti hymy, joka sanoi:\n-- Minä ymmärrän kyllä, -- Lyhyesti, häpeällistä oli monen mielestä,\nettä sindaco niin usein antoi lomaa. Mutta eihän sindaco raatsinut\nkieltää; sehän oli hänen nuorimman tyttärensä, sindacon pikku\nepäjumalan, opettajatar; sitä paitsi oli hänen opetuksensa\nmallikelpoista, sairas äiti oli todella olemassa eikä noissa puheissa\nmuutenkaan perää ollut. Olipa siis kuin olikin suuttumus tukahutettava.\n\nAsian-ajaja nautti tämänlaisista keskusteluista. Lopuksi sanoi: --\nNuorukainen, teidän tulee kukistaa tuo Turinilainen rakastaja. Oi,\nollappa kahdeksan sataa lireä palkkaa ja ainoastaan kahdenkymmenen\nkahden vanha --\n\nEmilion päähän ei kuitenkaan pälkähtänyt noudattaa asian-ajajan neuvoa,\nsillä hän oli noita ujoja luonteita, jotka tuskin uskaltavat rynnätä\nvarustamattomiinkaan linnoituksiin, ja puolustustilassa olevia kokonaan\nvälttävät.\n\nSitä vastoin jonkinmoinen myötätuntoisuus veti häntä toisen\nopettajattaren Maria Mancon puoleen, jonka äiti oli käskenyt häntä\nkäymään heillä. Hän menikin sinne joskus. Muija parka, joka eli\ntyttärensä palkasta ynnä pienestä tupakkakaupasta, muistutti paljon\nEmilion äidistä. Vieno, surumielinen tytär, jonka nuoruuden kukoistus\noli koulupenkille lakastunut, teki miellyttävän vaikutuksen Emilioon.\nKun hän ajatuksissaan muutti neiden nuoremmaksi ja korjaeli\nvirheellisyydet ruumiin muodostuksessa, näytti opettajatar sielunsa\npuolesta vastaavan ihannetta, joka Emilion sydämmessä eli. Siinä oli\nluonne, jonka virka oli masentanut. Opettajattaren kasvoissa saattoi\nnähdä jälkiä monesta vaivaloisesta vuodesta, huolia paikkansa\nmenettämisestä, tarkastajain käyntien herättämää kauhua; jälkiä, joita\nolivat tehneet kohtuuttomat sindacot, kiittämättömät vanhemmat ja pahat\noppilaat, mutta myöskin jälkiä siitä enkelimäisestä kärsivällisyydestä,\njolla hän oli tämän kaiken kantanut. Ja kuitenkin hän puhui suurella,\ntavaksi tulleella kunnioituksella paikkakunnan viranomaisista sekä\nkertoi etevimmistä oppilaista luokassaan, tuomarin veljen tyttäristä ja\ntarkastusmiehen tytöstä, juuri kuin olisivat olleet pikku prinsessoja.\nHänessä ei enää ollut rahtuakaan kiekailemisen halua eikä vähääkään\ntuota naisissa yleistä turhamaisuutta, jota kuitenkin vaiston-omaisesti\nja tarkoituksetta riittää siihenkin ikään, jossa ei enää ole mitään\nmiellyttämisen toivoa.\n\nAinoastaan joskus, kun Maria Manco nosti silmänsä koru-ompelusta, jonka\noli määrä tulla kirkon alttarille, ja loi ne seinään, kajasti niissä\npian haihtuva kaipuu, ikäänkuin vierähtäneen kyyneleen välke, joka ehkä\nosoitti, että hän sielunsa silmillä näki toisenmoisen elämän, jota\nnuoruutensa ensi päivistä saakka oli uneksinut; kentiesi onnettoman\nlemmen muisto, ja surumielisyys, syntynyt katsellessa tuota alati\nvaihtuvaa lapsiparvea, josta hän ei ainoallekkaan saattanut sanoa: Sinä\nolet minun. -- Hän ei koskaan valittanut asemaansa, eipä muutakaan ja\ntäytti ilman ulkokullaisuutta kaikki kirkolliset velvollisuutensa. Ei\nhäntä kylässä nähty juuri muuta kun ostoksilla. Ensi kertaa tätä\nEmiliolle puhuessaan hän pysähtyi sanaan ostoksilla ja katsahti\nkysyväisenä Emilioon nähdäkseen, oliko siinä Emilion mielestä jotain\nheidän viralleen alentavaista. Tämä katseppa päin vastoin koroitti\nopettajatarta Emilion silmissä ja lisäsi vain sitä myötätuntoisuutta,\njota neiti hänessä oli herättänyt.\n\n\nSindacon toinen käynti.\n\nEmilio käytti kaiken aikansa ja vaivansa koulun hyväksi yhä edelleen\nnoudattaen uutta metoodiaan. Vaan tässäpä metoodissa onkin avonaisille\nluonteille, paitsi ensimäistä hankaluutta toimeenpanossa, toinenkin\nkentiesi arveluttavampi vastus, nimittäin tuo suuri vaikeus pysyä saman\nmenetystavan rajoissa, sittenkin kun jo on alkanut saada siitä\nensimäisiä hedelmiä, s.o. kun kurinpito ja kunnioitus, jonka juuri tuo\nmenetys on vaikuttanut, ovat tehneet oppilaat siivoiksi ja\nrakastettaviksi. Emiliolla oli luokassaan seitsemän tahi kahdeksan\npoikaa, joiden suhteen hänen oikein oli vaikea pidättää ystävällistä\nluontoaan ilmi puhkeamasta, varsinkin kun heidän silmistään luki\nharrasta toivomusta, jopa pyyntöäkin, että opettaja toki osoittautuisi\nluonteensa mukaisena. Näyttipä tosiaankin siltä, kuin olisivat\narvanneet hänen oikean luontonsa ja odottaneet, että se jonakin päivänä\npuhkeaisi näkyviin, murtaen valheellisen kuoren, johon oli kätkeytynyt.\nHänen täytyi ehtimiseen käyttää tahtonsa koko voimaa, jott'ei heltyisi\nheidän kyyneleistänsä, -- noista kyyneleistä, jotka, todellisilta\nvaikka näyttivätkin, tuossa tuokiossa saattoivat vaihtua kujeiluihin --\nsekä pidättääksensä kättänsä, joka pyrki hyväilemään, ääntänsä, joka\noli vähällä käydä rukoilevaiseksi, ja sanaa, joka lähti ylenmääräisillä\nkiitoksilla iloa kaksinkertaiseksi lisäämään. Koulu tuli hänelle nyt\ntoisesta syystä aivan yhtä vaivaloiseksi kuin ennen, poikain ollessa\nkurittomia. Väliin hänen oikea luontonsa astui näkyviin ja tämä silloin\nsuututti häntä. Hän oli kuin nuori viini, joka tynnyrissänsä kuohuu ja\nkihisee. Mieleensä johtui seuraava kysymys: enköhän kadottane parempain\noppilaitteni rakkautta, koettaessani saavuttaa kaikkien kuuliaisuutta?\nMielellänsä hän olisi vastannut siihen myöntämällä, saadaksensa edes\nyhden syyn, jonka nojalla olisi voinut hyljätä uuden metoodinsa; mutta\nomatunto vastasi kieltämällä. Hän oli varma siitä, että hyvillekkin\noppilaille oli parempi, jos kuuliaisuus masensi mieltymystä opettajaan,\nkuin jos kurittomuus edellisen kokonaan tukahdutti.\n\nSitä paitsi oli hän lujasti vakuutettu, että tämä menetystapa oli\nsopivampi niille, joihin sydämmen tietä oli mahdoton vaikuttaa.\n\nEmiliota ei enään yhtä paljo huvittanut kouluelämä kuin hänen\nopettajatoimensa ensi kuukausina. Hänelle, joka oli ainoastaan muutamia\nvuosia oppilaitansa vanhempi ja välistä tunsi suurta halua ruveta\nleikkimään heidän kanssansa, oli tämä uusi kasvatus- ja opetus-metoodi\njonkinmoisena vapaaehtoisena vanhentumisen keinona. Hänestä tuntui\nniinkuin hänen sielunsa olisi kokoon kitistynyt, niinkuin hän olisi\nloppuun kulunut kaksikymmenvuotisesta koulutyöstä.\n\nToisetkin epäilykset häntä ahdistelivat. Miksi ei hän voinut\nkunnioitusta herättää ja ylläpitää, käyttäytyessään luonteensa\nmukaisesti? Eikö tuo tullut siitä, että hänen luonteessaan oli jotain\nvajanaista ja epävakaista, että puuttui johdonmukaisuutta, kohtuutta ja\nylevyyttä tuolta hyvyydeltä, jolla hän oli luullut kaikki saavansa\naikaan. Hän oli luullut erehdyksensä olevan liikanaisessa hyvyydessä;\nentä jos olikin hyvyyden puutteessa? Tämän ominaisuuden hän oli\nkelvottomana heittänyt luotaan; eiköhän olisi ollut parempi koettaa\ntehdä sitä täydellisemmäksi? Ehkä kaikki tuli siitä, ett'ei hän\nkäsittänyt ensimäisen metoodinsa arvoa eikä luottanut sen menestykseen;\nniinkuin moni luonnostaan hyvä ja ystävällinen opettaja muutamain\nvuosien kokemusten jälkeen rupeaa kohtelemaan oppilaita tavalla, joka\non tykkänään vieras hänen luonteelleen.\n\nEnsimäiset kuukaudet matelivat loppuun Emilion usein näitä ajatuksia\nhautoessa, ja hän jo ihmetteli, että oli saanut olla viran-omaisilta\nniin kauan aikaa rauhassa, kun eräänä päivänä sindacon käynti toi\nhänelle ensimäisen sodanjulistuksen.\n\nSindaco astui luokkaan, puistettuansa ensin tuiki tarkoin kaiken lumen\nsateenvarjostaan. Hänen takaansa ilmestyi sekatavarankauppias kiiltävin\nkasvoin, juuri kuin olisi niitä pyyhkinyt rasvaisella esiliinallaan.\nHänen pitkä, lihava, leppeä, terveyttä uhkuva ulkonainen ihmisensä\ntodisti selvään, kuinka sangen tärkeänä hän kouluvirkaansa piti; olipa\ntuo tärkeys hänen perheellensäkin niin selvänä, että eräs hänen pikku\ntytöistään ensimäisenä päivänä koulussa, kun opettaja käski: -- Nouskaa\nylös! -- aivan teeskentelemättä kysyi, pitikö hänenkin, tarkastusmiehen\ntyttären, nousta.\n\nSillä välin kun sindaco tarkasteli seiniä ja lattiaa nähdäkseen niissä\npilkkuja tahi raamuja, katseli sekatavarankauppias, häntä matkien,\npenkkejä, olisiko niissä mustepilkkuja ja vuolemia.\n\nSindaco kysyi opettajalta, kuinka koulussa kävi, ja oli hyvin\nkohtelias. Hänellä mahtoi olla jokia ikävä asia puhuttavana.\n\nEmilio sitä aavisti, kun sindaco noin kyseli sinne tänne eikä\nvastauksia juuri kuunnellut, ja sitte pyysi opettajaa luetuttamaan\nääneen viime ainekirjoituksen, että hän saisi kuulla, kuinka kieltä oli\nkäytetty. Aineena oli: Viktor Emanuel rientää syksyllä 1870 Roomaan,\njota tulvivan Tiberin virta hätyyttää.\n\nKun yksi aine oli ääneen luettu, sanoi sindaco hitaasti ja\nystävällisesti: -- Tuo oli hyvä. -- Kuitenkaan -- -- -- ei haittaisi\n-- --- -- antaa joskus joku aine -- -- -- Tieteellinen opetus voi\nvarsin hyvin tulla siveellisen avuksi. Kun sanon siveellisen, tarkoitan\nvarsinkin uskonnollista. Pyhissä historioissa on hämmästyttäviä\naiheita. Niissä kerrotaan suuremmoisista asioista, joita aikoihin\nsaivat pyhimykset; nekin olivat eteviä ihmisiä -- -- -- niin hyvin\ntiedoissa kuin muuten. Sillä lailla saavutettaisiin kaksinkertainen\nhyöty -- -- --- aivan samalla kertaa. Sitä paitsi -- -- -- ei ole\nhullumpata vaihetella väliin.\n\nOpettaja arvasi oitis mistä tämä neuvo oli alkujaan ja vastasi\nkohteliaasti: -- Anteeksi, herra sindaco -- -- Minä pidin viisaampana\nerottaa nämä kaksi alaa -- -- -- varsinkin kun oppilaani saavat\nopetusta kirkossa -- -- -- En tahtonut tunkeilla muitten alalle.\n\n-- Se ei ole toisen alalle tunkeilemista, herra opettaja -- se on\ntoisen alan laajentamista -- Sitä tarkoitin -- sanoi sindaco.\n\n-- Pyydän anteeksi -- pitkitti opettaja kohteliaasti -- minun\nymmärtääkseni ei herra sindaco löydä mitään sopimatonta antamassani\naineessa?\n\n-- Sitä en tarkoita -- vastasi sindaco, joka älysi pistoksen ja kävi\nsiitä hiukan rohkeammaksi -- vaikka oikeastaan ei ole tarpeellista\nvalita aivan vereksiä tapahtumia -- -- -- Näitä asioita käsitetään\nperheissä väliin hyvin eri lailla. -- -- Lyhyesti, ne ovat valtiollisia\ntapahtumia. Parasta lie jättää ne sanomalehtien huostaan. Tätä en sano\nvarsinaisesti äsken luetusta aineesta -- -- vaan siksi, että toinen\nasia vetää toisen perässään. Siis -- -- päätti hän, ikäänkuin\nharmissaan siitä, että alkoi sotkeutua omaan puheesensa -- on parasta\nseurata vanhain ihmisten neuvoja -- -- teidän, joka olette nuori\n-- -- -- ja ymmärtäväinen. Se on teille hyödyllistä.\n\nOpettaja, joka myöskin oli vihoissaan, ei vastannut.\n\nVaan sindaco näytti odottavan vastausta.\n\n-- Saattaahan herra sindaco -- sanoi opettaja vähän kuivasti -- päättää\nniistä aineista, jotka vasta annetaan.\n\nSindaco käsitti hyvin hyvästi, että purevan vastauksen alla kätkeytyi\npäätös menetellä itsenäisesti, mutta hän ei ollut sitä käsittävinään.\nOtettuaan kirjoitusvihkon pojan käsistä, teki hän muutamia kielellisiä\nmuistutuksia semmoisella muodolla kuin esim. seppä tarkastaa\nammattiinsa kuuluvia työkaluja. -- Tässä sanotaan -- huomautti sindaco\n-- _samana hetkenä, jolloin kansa ryntäsi esiin_. Minä sanoin: _samana\nhetkenä, jona_ j.n.e.\n\n-- Pyydän anteeksi -- sanoi opettaja -- _jolloin_ on kieliopin mukaan\noikea tämmöisessä paikassa.\n\n-- _Jona_ on kieliopillisesti oikeampi -- sanoi sindaco. --\nKielessäkin on logiikka oleva ensimäinen asia. Tämä _jolloin_ tekee\nhämmennystä. -- Hän pitkitti: -- _Kuun kolmantenakymmenentenä_. Minä\nkolmantenakymmenentenä?\n\n-- Päivänä -- vastasi poika.\n\n-- Se on jotenkin yleiseen käytetty lyhennys, huomautti opettaja.\n\n-- Minä tahdon, että järkeä tyystin käytetään -- jatkoi sindaco. --\nEihän voi olla määräyssanaa olematta esinettä s.o. pääsanaa, jota\nmäärätään. Selvyyttä ennen kaikkea.\n\nSitte hän pyyhki vihkoista pari _mitkä_ sanaa ja ehätti opettajalle\nsanomaan: -- Minä tiedän, ett'ei se ole mikään varsinainen virhe; mutta\nsitä käytetään väärin, eikä se kauniilta kuulu. Minä pyyhin sen aina\nvirkamiesteni kirjoituksista. Taistelkaa tekin sitä vastaan, se tekee\nteille hyvää.\n\nTämä sana harmitti opettajaa.\n\n-- Mitä muuhun tulee -- päätti sindaco ja kumartui alas nähdäksensä\nkamiinin alle -- on kaikki hyvin. Hyvä järjestys, puhtaus. Pitkittäkää\nsamalla lailla. Sanokaa oppilaille, että he tarkoin pyyhkivät jalkansa,\nennen kuin käyvät sisään.\n\nSanoaksensa hänkin jotain, kumartui sekatavarankauppias erään pojan\nkirjoitusvihkon ylitse ja sanoi totisena, osoittaen sormella erästä\nsanaa: -- Pane piste tuon i:n päälle.\n\nJa he astelivat molemmat tiehensä katsellen vielä kerran tarkasti\nseiniin.\n\n\nDon Biracchio.\n\n-- Oi, rakas opettaja -- sanoi koulu-legaatti eräänä päivänä Ratti'lle\n-- meillä on varsin huonot Herran palveliat. Ainoa jonkin arvoinen on\ndon Biracchio. Ja niinpä hän eräänä päivänä vei Emilion don Biracchion,\nhiippakunnan alkuperäisimmän papin luo. Tämä asui puolen kolmatta\nkilometrin päässä Piazzenasta pienessä kylässä, jonka muodostivat\nmuutamat talorähjät. Hän asui yksin hökkelipahaisessa, jonka\nyläkerrassa oli viheliäinen kamari ja alakerrassa kaksi pientä\nhuonetta. Talon edustalla kasvoi pieni puutarha tahi oikeammin\nnokkospensaikko, joka vahvasti muistutti pienestä sukukirkkomaasta.\nDon Biracchio sai vuosittain muutamia satoja lirejä erään\ntestamentti-rahaston koroista, sillä ehdolla, että opetti kylän\npoikalapsia, joita ei koskaan ollut enempää kuin noin kymmenen tahi\nkaksitoista. Näillä rahoilla sekä messujen toimituspalkoista ja muista\npienistä satunnaisista tuloista hän eli.\n\nDon Biracchio oli ankarin ruuan-ahmatti monen peninkulman piirissä,\naivan pohjaton hotko, joka saattoi pistää poskeensa neljänneksen\nvasikkaa niinkuin ei mitään; vaan tuo ei estänyt häntä olemasta samalla\nensi luokan juomareita. Jonakin edellisenä vuonna oli koko hänen\nvuosipalkkansa mennyt Piazzenan teurastajalle. Tämän oli tapana,\nhuomatessaan jonkun myymättä jääneen lihamöhkäleen rupeavan pahenemaan,\nlähettää sana don Biracchiolle, joka aina osti sen alennettuun hintaan.\nOstipa hän yksin tautiin kuolleittenkin lehmäin lihaa, enimmäkseen\nreisikappaleita, joita hän sitte ripusteli verannalle ikkunain väliin,\nvoidakseen sieltä vähä väliä leikata aika kimpaleen. Kaikissa\npaikkakunnan kapakoissa oli hän tunnettu huikeista aterioistaan. Kerran\nhän kolme päivää yhtä mittaa oleskeli ravintolassa pelipöydän ääressä\nja tyhjensi sitte toverinsa kanssa kolme lekkeriä punaista viiniä.\nPahimmankin pohmelon paransi hän siten, että piti niskaansa puolen\ntuntia suihkukaivon alla, tahi kulkemalla penikulman matkan\nrankkasateessa paljain päin. Kun hänellä oli matti kukkarossa, eleskeli\nhän viikottain ihmisiä näkemättä, huonerähjäänsä sulkeutuneena. Muuten\nhän oli kunnon mies, joka ei koskaan tehnyt sopimattomia, ja oli niin\nhyvänluontoinen, että koulupojat pitivät häntä melkein toverinaan,\nvetivät häntä takista ja puhuivat kaikki yht'aikaa. Estääksensä\ntämmöistä liiallista tuttavallisuutta antoi hän lämpimänä vuoden-aikana\noppilaitten, kirjat polvilla, istua pienessä puutarhassa kivien ja\nnokkosten keskellä ja opetti itse palkongilta, jossa hän istui lehmän\nreiden läheisyydessä, litran vetävä kannu jalkain välissä.\n\nTiellä koulu-legaatti kertoi viimeisestä koirankurista, jonka oppilaat\nolivat tehneet don Biracchiolle. Hänellä oli puolen tusinaa kanoja, ja\njoka kerta kun kuului kaakotusta, keskeytti hän opetuksensa ja meni\nmunaa hakemaan. Arvatkaa mitä nuo lurjukset keksivät saattaaksensa\nhänet ihan epätoivoon? He hankkivat jostakin kaukaisesta kylästä erään\nikäisensä paimenen, oikean konstiniekan, joka osasi taitavasti matkia\nkanojen kaakotusta. Sen ottivat avukseen ja kätkivät rakennuksen\nedustalla olevaan kuoppaan. Seuraukset arvaatte. Pappi laukkasi koko\naamupäivän, pettyi ehtimiseen eikä voinut ymmärtää kuinka laita\noikeastaan oli; joutui lopulta väsyneenä ja hikisenä aivan epätoivoon;\nja pojat nauroivat, niin että olivat haljeta.\n\nKun he olivat saapuneet pienelle rakennukselle, joka pilvisenä päivänä\nnäytti kurjaa kurjemmalta, huusi koululegaatti kovaa: -- Don\nBiraaaacchio!\n\nKohta sen jälkeen avattiin alikerrasta pikkuinen akkuna, jossa\nlasiruutujen asemesta oli kaksi paperiarkkia, ja akkunasta pisti ulos\nleveät, luiset, verevät kasvot, perin pienet silmät ynnä suuri,\nhämmästystä ilmaiseva suu.\n\nOvi avattiin. Vieraisin tulijat astuivat pienen pieneen suojaan. Siellä\nseisoi viinipullo penkillä, nurkassa oli koko joukko risukimppuja;\nlaattia oli ihan peittonaan puun palasia, kanan höyheniä, pähkinän\nkuoria ja keitetyn kastanjan jätteitä; siellä täällä näkyi kenkärajoja\nja keppejä, ja savutettua seinää pitkin oli pingoitettu nuora, jolla\nriippui pesuvaatteita kuivumassa.\n\nOpettaja katseli ihmetellen tuota omituista, viisikymmenvuotista\npappia; lyhyt ja harteva, korkearintainen, matalaääninen, näytti\nraudanterveeltä ja hirmuisen väkevältä. Don Biracchio otti heidät\nsydämmellisesti vastaan, potki sälyt pois tieltä ja laski heidät\ntoiseen huoneesen, jossa ei ollut muuta kalustoa kuin kaappi, piironki\nja iso pöytä koulupoikia varten; pöydällä ja piirongilla muutamia\nkirjoja, avattu partaveitsi, sanomalehtiä, pari maljaa ja suolasalkku.\nPappi meni oitis viiniä hakemaan, pesi kaksi lasia vadissa, jolla aikaa\nopettaja katseli piirongilla rivissä makaavia kirjoja. Siinäkin hän\nhuomasi merkillistä sekavuutta: kirkollisia ja koulukirjoja sekä\nromaaneja.\n\nSepä vasta iloinen sielu! Moneen aikaan opettaja ei ollut nauranut niin\nsydämmen pohjasta kuin täällä. Parasta kaikesta oli, ett'ei don\nBiracchio koskaan itse edes vetänyt suutansa nauruun. Kun hän oli\njotain hullunkurista sanonut, tarkasteli hän minkä vaikutuksen se\nkuulioihin teki, rypisti kulmakarvojansa ja pani suunsa tuuttiin\nikäänkuin viheltääkseen. Hän tunsi kaikki ihmiset niillä\npaikkakunnilla, kaikki, rikkaimmasta herrasmiehestä halvimpaan\nlehmipaimeneen asti; hän tiesi kaikki kahden viimeisen vuosikymmenen\njuorut, ja jokaisesta henkilöstä ja tapahtumasta oli hänellä varalla\njoku mehukas ja hauska kasku. Sitten jutteli jos jonkinlaista; siitä\nkuinka hän oli viininsä valmistanut, kuinka oli vesitorven hellaansa\nsovittanut, kertoi partaveitsensä historian ja selitti tarkoin miten\nkasviksia on valmistettava. Vähäpätöisimmätkin asiat kuuluivat hänen\nsuustaan uusilta ja hupaisilta ja todistivat niin herttaista\nmaailmankatsantoa, niin mukavan hauskaa filosofiaa ja niin tavatonta\nsekä sielun että ruumiin terveyttä, että kun häntä kuuli, teki\nväkisinkin mieli jäädä sinne syömään noista maljoista ja asumaan hänen\nkanssansa tuossa hökkelissä erillään muusta maailmasta, ilman kaikitta\najatuksitta ja alakuloisitta tunteitta. Hänen puheistaan päättäen oli\nhänellä kovin paljon työtä. Hän nousi ylös viideltä, lakaisi huoneensa,\nhakkasi puut, hommasi tuntikausia pienessä taloudessaan, valmisti\nruokansa, hoiti koulutuntinsa ja toimitti kaikenlaisia asioita yhdelle\nja toiselle. Päivä ei ollut hänelle riittääkseen.\n\nSillä lailla olisi hän voinut lörpötellä iltaan asti; joskus oli hänen\npuheessaan paljokin järkeä; väliin joku viisas arvostelu kunnan\nasioista, syvämielinen mietelmä, joka todisti hyvää päätä ja tarkkaa\narvostelukykyä, mutta kaiken ohessa huomasi lakkaamatonta,\nsisällistä naurua, joka, vaikk'ei sitä hänen kasvoissaan nähnyt,\nvastustamattomasti tarttui kuulioihin. Koulu-legaatti pyysi häntä\nkertomaan erästä mehukkaimmista jutuistaan; mutta vieraan tähden ei\ntoinen tahtonut siihen ryhtyä. Silloin koulu-legaatti kysäisi kuinka\noppilaat jaksoivat.\n\n-- Oi, älkää minulle niistä roistoista puhuko! He tekevät pilkkaa\nminusta. Minä olen liiaksi vetelä olemaan opettajana. -- Ja hän kertoi\nheidän viimeisen kepposensa. -- Ajatelkaas, eräänä päivänä viime\nviikolla yksi oppilaista pyysi tunnin ajalla päästäksensä pihalle,\nsitte pyysi toinen ja niin yhä edelleen; kaikki pyrkivät pihalle. Minä\nkysyin: noh, mikäs teidän nyt on? He vastasivat: me olemme syöneet\nliiaksi omenoita. Vai niin. Kaikki lasketaan ulos, muutamat kaksi\ntoiset kolmekin kertaa. Kauhean kauan aina viipyvät retkellään. En\nkumminkaan mitään epäillyt. Mutta loppupuolella tuntia olivat kaikki\npunaisen kirjavia kasvoiltaan. Ajatelkaas, ei yksikään ollut käynyt\nulkona! Kaikki olivat pysähtyneet vuoroonsa viereiseen huoneesen,\nvetäneet korkit pulloistani ja lasipillillä imeneet viinin suuhunsa.\nKuusi litraa viiniä tyhjensivät, nuo veitikat.\n\nDon Biracchio jäi aivan vakavaksi vaikka muut nauroivat.\n\n-- Ettekö heitä rankaisseet? kysyi legaatti.\n\n-- Herrainen aika, kuinka heitä olisi voinut rankaista, olivathan\nkaikki juovuksissa!\n\nKun pappi oli heidät saattanut ulos ja hyvästi oli sanottu, palasi hän\ntakaisin erakkomajaansa.\n\nMuutamia askeleita rakennuksesta astuttuaan kääntyi koulu-legaatti\nvielä ja huusi uudelleen: -- don Biraaaacchio.\n\nTämä tuli akkunaan.\n\n-- Minun piti vain kertoa, että koulujen tarkastaja on tulossa.\n\nJymisevällä äänellä vastasi pappi: -- Me olemme valmiina.\n\nSitte sulki akkunan.\n\n\nVanha tuttava.\n\nPian sen jälkeen Emilio taas ilokseen sai nähdä tarkastajan\nrehelliset kasvot, tutut Garascon ajoilta, ja samalla tehdä,\nvalitettavasti ensimäisen ja viimeisen kerran, sen havainnon, että\nkansakoulu-opettajalle on suureksi eduksi, jos hän kauan saa olla saman\nhyvän tarkastajan neuvon ja käskyn alaisena.\n\nNähdessään tarkastajan koulussa, hän riensi häntä tervehtimään niinkuin\nainakin vanhaa ystävää. Tuskin olivat tervehtineet ennenkuin tarkastaja\nkysyi: -- Kuinkas uusi metoodinne onnistuu?\n\nOpettaja saattoi todella vastata sen käyvän hyvin, ja vastasikin niin;\nmutta samalla hän kertoi uhrauksista, joita se häneltä oli vaatinut.\nHänen oli onnistunut, tarkastajan neuvojen mukaan, muodostaa opettajaa\nulkonaisesti, vaan sisällinen opettaja oli tyytymätön ja niskoitteli.\n\nTarkastaja arveli tuon juuri todistavan hyvää ja lisäsi, ikäänkuin\nEmilio ei muuten olisi häntä ymmärtänyt: -- Jos sisällinen opettaja\ntyytyisi, ette enää olisikkaan mikään hyvä opettaja, sillä silloin ette\nenää rakastaisi oppilaitanne kylläksi.\n\nHän viittasi siihen, että joskus toiste puhuisivat enemmän asiasta.\nTällä kertaa hän ei viipynyt kauan Ratti'n luokalla. Muutamia\nkysymyksiä tehtyänsä hän kehui opettajaa sindacon aikana. Sindaco\nseisoi kylmänä ja väliäpitämättömänä sekä tutki niin herkeämättä\nseiniä, että tarkastajakin sen huomasi ja siksi lopetti keskustelunsa\nsanoen: -- Tämä on oikea helmi koulujen seassa ja siitä on kunnalle\nsuuri kunnia. -- Näitä sanoja kuullessaan sindaco kirkastui ja lisäsi\nhänkin jonkun kehuvan sanan opettajasta.\n\nOpettajaa käskettiin seuraamaan tarkastajaa toverin luokkaan, jossa\ntarkastaja aikoi puhua muutamia sanoja molemmille opettajille. Paitsi\nsindacoa liittyi seuraan myöskin sekatavarankauppias.\n\nHidasluontoinen, lihava vanha opettaja ei vähääkään hämmästynyt\ntarkastajansa ja esimiestensä tuloa. Hän silitti vain hitaasti\nkädellään valkoisia hapsiansa, joita tuskin kerran päivässä kampasi.\nHän oli jo ehtinyt siihen iän ja nöyryyden mittaan, jolloin ei enään\nole mitään keltään toivottavaa eikä peljättävää; eikä hän olisi\nvähääkään häiriytynyt, vaikkapa itse opetus-asiain ministeri omassa\nkorkeassa persoonassaan ja koko virkakuntansa seuraamana olisi kouluun\nilmestynyt.\n\nTarkastajaa näytti hämmästyttävän opettajan tavattoman hitaat\nvastaukset ja se, että tarkastajan täytyi auttaa häntä hakemaan kirjoja\nja papereita, joita tarvitsi voidaksensa vastata tarkastajan tekemiin\nkysymyksiin. Kun opettaja lopulta löysi haettavansa paperin, meni\nhäneltä minuutti sen levittämiseen ja kaksi minuuttia tarvittavan\nnumeron hakemiseen.\n\nSindaco ja sekatavarankauppias kävivät kärsimättömiksi tarkastajan\ntähden.\n\nTämä antoi muutamain poikain lukea ääneen. He lukivat kauhean hitaasti\nja surkealla äänellä. Hän teki heille kysymyksiä; he vastasivat yhtä\nhitaasti. Näyttipä siltä, kuin opettajan vanhuus olisi poikiin\ntarttunut: he eivät olleet vilkkaita eivätkä huvitettuja. Kun oppilas\nkaikessa rauhassa mietti vastausta, odotti opettaja kärsivällisenä ja\nkiiruhtamatta, katsellen oppilasta puoleksi ummessa silmin.\n\nTarkastaja suuttui.\n\n-- Jo riittää -- sanoi hän huohottaen -- mutta katsokaas, teidän\npitäisi liikkua suuremmalla voimalla, -- -- -- herättää hiukan eloa\nluokassanne -- -- --\n\nOpettaja katseli silmälasiensa alatse levollisesti tarkastajaa,\nikäänkuin kysyäkseen: -- Mutta, herra tarkastaja, mistä luulette minun\nottavan semmoisia ominaisuuksia?\n\nTarkastaja kyseli vielä vähän pojilta ja korjasi muutamia\nvirheellisyyksiä ääntämisessä. Hän oli tyytymätön ja näytti aivan\nsiltä, kuin olisi aikeissa torua. Ehkä juuri tästä päästäkseen hän\näkkiä rupesi tekemään noita tarkastukseen kuuluvia, määrätyitä\nkysymyksiä.\n\n-- Kuinka kauan olette virassa olleet?\n\n-- Neljäkymmentäkahdeksan vuotta -- vastasi opettaja.\n\n-- Oletteko saaneet lisäpalkkioita?\n\n-- Kerran sadan kymmenen liren lahjapalkkion.\n\n-- Koko virka-aikananne?\n\nOpettaja teki myöntävän liikkeen.\n\n-- Oletteko laskeneet kuinka paljon saisitte eläkettä, jos nyt\nhakisitte virkaeroa?\n\n-- Kaksitoista lireä kuukaudessa.\n\nHetken äänettömyys seurasi tätä vastausta.\n\nViimeinen määrätty kysymys oli vielä tekemättä.\n\nTarkastaja kysyi: -- Mitä toivomuksia teillä on?\n\nOpettaja vastasi tyynesti: -- Ei mitään.\n\nTarkastaja katsoi opettajaan ja hänen suuttumuksensa oli aivan\nlauhtunut.\n\nKun hän sittemmin oli kahden kesken Emilion kanssa, puhui hän tälle\nystävällisesti ja avonaisesti havainnoistaan. Hän oli pahoillaan\nankarista sanoistaan tuolle äijä paralle, joka välttääkseen nälkään\nkuolemista käytti kurjan elämänsä heikot voimat koulun palvelukseen.\nMitä häneltä saattoi vaatia? Hän kertoi äsken lukeneensa erään\nhelläsydämisen miehen sepittämän kirjasen, jossa ehdoitettiin isompiin\nkaupunkeihin perustettavaksi \"koti vanhoja, isännättömiä koiria\nvarten\". Olipa maailma todella kummallinen! Poistaaksensa synkät\najatuksensa kertoi tarkastaja Ratti'lle muutamia tapahtumia viime\ntarkastusmatkaltaan.\n\nMielipahakseen hän kerran tahtomattansa oli ollut syynä veren\nvuodatukseen. Hän oli aivan odottamatta tullut pieneen kylään ja astui\nkouluhuoneesen juuri kun opettaja luokalla ajoi partaansa, samalla\nsanellen oppilaille kirjoitettavaa. Opettaja hämmästyi niin, että\npartaveitsi tunki syvälle leukaan. Se oli pieni ukkoraasu, joka asui\nitse luokkahuoneessa. Siellä oli hänellä jonkinmoinen viljavarastokin;\nsiellä hän keitti kahvinsa, poltti piippuansa, paikkasi vaatteitaan ja\nlakaisi laattiaa, kaikkea samalla aikaa kuin opetti. Mistäpä olisi\nollut rohkeutta moittia tämmöisessä asemassa olevaa \"sivistyksen\nlähetys-saarnaaja?\" Merkillisintä oli, että hän opetti puhtaalla sen\nmaakunnan murteella, ja kun tarkastaja kysyi, miks'ei hän puhunut\npuhdasta itaaliankieltä, oli hän teeskentelemättä vastannut: -- Jos\nminä puhuisin kirjakieltä, eivät pojat enää tulisi kouluun. Tarkastajan\nkysymykseen, kuinka pojat vastaisuudessa, kirjeitä kirjoittaessaan,\nsaattaisivat tulla toimeen ilman kirjakielen taitoa, antoi opettaja\nmerkillisen selityksen. Hänellä oli pieni, mallikirjeitä sisältävä\nkirja, ja sieltä hän kirjoitutti oppilaitten vihkoihin mitä\nerilaisimpia kirjeitä, niin että he, jos säilyttivät vihkonsa, löysivät\nniistä kaavoja, joita voivat sovittaa elämän eri aloilla tarvittaviin\nkirjeisiin. Olipa hänellä tapana sanella kirjoitettavaksi muutakin,\njoka ei ollenkaan kuulunut ohjelmaan. Tarkastaja oli muun muassa\nlöytänyt kaikissa kirjoitusvihkoissa seuraavan: -- Muistakaa,\nylihuomenna on hyvän opettajanne nimipäivä, hänen, jolla on niin paljon\nvaivaa teidän tähtenne ilman vastaavata palkkiota; teidän on jollain\ntavoin näyttäminen kiitollisuuttanne j.n.e. -- Tämän ja monen muun\nopettaja paran vastakohtiakin ilokseen tapasi, semmoisia, jotka olivat\ntoimeensa hyvin innostuneita. Erittäin hän muisteli opettajaa pienessä\nRilla nimisessä kylässä; se tuli oikein kaunopuheliaaksi, kun\nkeskusteltiin opettajan toimesta ja oli ylen kekseliäs alallaan sekä\nniin avonainen ja miellyttävä käytökseltään, että tarkastaja\nkerrassaan rakastui häneen ja tunsi hänen läheisyydessään entisen\nkoulu-innostuksensa virkoavan eloon. Tuolla nuorella, yksinäisellä\nopettaja raukalla syrjäisessä kylässä, pienipalkkaisessa virassa oli\neriskummainen aatos: hän, joka oli löytölapsi, luuli olevansa jonkun\nylhäisen herran, ehkäpä ruhtinaan poika, joka lopulta saisi selville\nsyntyperänsä. Tämän hän kertoi nauraen niin että oli sekä surkeata että\nhassua.\n\n-- No niin -- päätti tarkastaja -- semmoinen innokas opettaja kostaa\nkyllä opettajakunnan puolesta vääryyden, jonka sadat laiskurit ja\ntaitamattomat sille tekevät. Tälläkin kertaa erosi Ratti tarkastajasta\ntyytyväisenä ja täynnänsä hyviä aikomuksia. Ollessaan jo aivan lähdössä\nantoi vanhus vielä vaunusta opettajalle hyviä neuvoja siitä, kuinka oli\nmenetteleminen, jos kirkkoherra aloittaisi sodankäyntiä.\n\n-- \"Tehkää -- sanoi hän -- niinkuin omatuntonne käskee, mutta\nmenetelkää varmasti ja tyynesti; se pitää vastustajat aisoissa ja\ntoimittaa puolellenne epäröivät, jommoisia useimmat ovat. Muuta ei\ntarvita. Tyytykää pitelemään puolianne. Ne opettajat, jotka ryhtyvät\nhyökkäämään, hairahtuvat ajattelemattomiin tekoihin. Antakaa te\nvastustajain raivota ja uuvuttaa itseänsä. Mutta puolustaessanne\nitseänne, sen sanon vielä kerran, olkaa luja, pitäkää pää pystyssä,\nälkääkä väistykö askeltakaan. Kansa on ottanut teidät palvelukseensa,\nmuistakaa se. Kaikissa tapauksissa, jos teitä ahdistetaan, huutakaa\nvain: _aseisin_, ja me muut riennämme avuksenne. Nuorukainen, minä\ntoivotan teille onnea ja menestystä.\"\n\nTuo hyväntahtoinen tarkastaja oli kumminkin kovin loukannut erästä\nhenkilöä Piazzenasta. Neiti Mancon luokassa hän luultavasti\nhajamielisyydessä oli kysäissyt ääneen opettajattaren ikää, sen sijaan\nettä olisi antanut hänen merkitä sen paperiinsa. Opettajatar oli\npakoitettu ääneen vastaamaan: -- Kolmekymmentä yhdeksän vuotta. --\nPikku tytöt olivat, kuullessaan tämän luvun, joka heidän mielestään oli\näärettömän korkea, kuiskutelleet ja supisseet, ja se oli niinkuin\npuukonpistosta opettajatar paralle. Kaiken tämän sai Emilio kuulla\nkoulu-legaatilta, joka oli seurannut tarkastajaa tyttökouluissa\n(poikakouluihin hän ei jalallaan astunut) ja joka, opettajattarien\ntodellisena ritarina, oli asiasta kovin närkästyksissään.\n\n-- Onko kuuna päivänä nähty niin epäkohteliasta miestä! huudahti\nkoulu-legaatti. -- Sehän on hirmuista! Minä kirjoitan siitä _il Popolo_\nlehteen! Eikö löydy mitään ohjekirjaa tarkastajia varten? Eihän koskaan\nkysytä ikää neljänkymmenen vuotisilta tytöiltä!\n\nOpettaja koki puolustaa tarkastajaa, mutta samassa koulu-legaatti\nrupesi muusta puhumaan ja hänen vihansa muuttui juhlalliseksi\ntotisuudeksi.\n\n-- Rakas opettaja -- Teidän tulee saada virka Altossassa. Minä kävin\nsiellä asioissa toissa päivänä ja sinne jäi sydämmeni -- -- -- jäi\ntotta tosiaankin. Siellä on vuoden ajan ollut eräs opettajatar -- -- --\noikea Herran enkeli. Teidän tarvitsee vaan tietää, että asian-omaiset\novat olleet pakoitettuna pyytämään opettajatarta käymään aamumessussa,\nkun vielä hämärtää, eikä päivämessussa, sillä silloin tuli nuoria\nherroja läheltä ja kaukaa häntä katsomaan. Hän ei ole oikeastaan\nmikään kaunotar, mutta ihanin olento, mitä ajatella voi, pitkä,\nsinisilmäinen ja vaalea, vaaleanverinen -- -- -- enkelinsielu, ja\nkäytös ruhtinaallinen; sanalla sanoen, oikea ihme. Hän on erään\nratsastusretkellä kuolleen everstin tytär, tuli Altossaan Hyvän\nPaimenen sisarkunnan valkoisessa puvussa ja oli aivan kuin joku\nkorkeampi ilmestys. Sindaco, opettaja, kirkkoherra, lääkäri, sihteeri,\nkoko kunta käy ikäänkuin sumussa. Kunnallishallitus tekee kaiken, mitä\nopettajatar tahtoo. He ovat korjauttaneet kouluhuoneistoa ja tuottaneet\npianon opettajattarelle. Ette voi aavistaakkaan -- -- -- Oppilaat,\näidit ja talonpojat ovat rakastuneina häneen; hän on ottanut kaikilta\nvallan ja vaikuttanut sivistäväisesti kaikkiin. Hänellä on jotain\nlumoavaa, hurmaavaa äänessä ja silmissä, jota vastaan ei kukaan voi\nseisoa. Lapset juoksevat kadulla häntä vastaan ja suutelevat hänen\nkäsiään kuin olisi hän itse Neitsyt Maria. Kaikki kanniskelevat hänelle\nkukkasia. Kerrotaan hänen opettavan niin, että isotkin istuvat siellä\nsuu auki ihmetyksestä. Hän on hurmaava, sanon minä, ja niin hoikka että\nvyötäisistä menee yhteen käteen. En koskaan voi saada häntä mielestäni.\nNiin -- sanoi hän lopulta, antaakseen rakkaudelleen henkevämmän karvan\n-- jospa seminaarit vuosittain lähettäisivät tuhannen tuommoista\nopettajatarta, pian Itaalia ihan uudeksi uudistuisi. -- Hän huokasi,\nkatsahtaen voimakasta mutta jo kurttuista kättänsä, jolla oli ikäänkuin\nviitaten näyttänyt tuota kansallista uudistusta.\n\n\nElämä kylässä.\n\nTarkastajan käynnin jälkeen koitti Emiliolle rauhallinen aika, vaikka\nhän useasti huomasi kirkonpalvelian valvovan hänen liikkeitään\niltamessun päätyttyä, ja vaikka kirkkoherra puolestaan perheissä\npauhasi opettajan antamista isänmaallisista ainekirjoituksista.\n\nKirkkoherran ja neiti Fanarin välinen riita jatkui yhä. Edellinen\nsoimasi saarnoissansa neitiä siitä, että tämä, sen sijaan että ompelisi\nkirkolle jotain, valmisti koulutaloon kolmiväristä lippua; neiti Fanari\npuolestaan oli tyynesti selittänyt aikovansa, jos hyökkäyksiä\nuudistettaisiin, haastattaa kirkkoherran kunnianloukkauksesta\noikeuteen, ja kirkkoherra oli ääneen nauranut uhkaukselle. Vihollisuus\nnäyttäytyi siinä, että toisiansa kohdatessansa katselivat suoraan\neteensä eivätkä olleet huomaavinansa vastaantuliata, vaikka molemmat,\npappi uhkamielisesti ja opettajatar pilkallisesti, hymyelivät. Koko\nkylä odotteli riidan puhkeamista, ja yhä edelleen puhuttiin\nopettajattaren matkoista Turiniin sekä vakoeltiin niitä.\n\nKoulututkinto tuli sitten. Ratti oli onnellisesti ja hyvin pitänyt\nkatkismustutkinnon, jota kirkkoherra oli kuunnellut uhkaavan totisena,\nja hän saattoi nyt sanoa suuremmitta myrskyittä päättäneensä ensimäisen\nkouluvuoden. Hän alkoi vihdoinkin täydellä todella ryhtyä omiin\nlukuihinsa, voidaksensa sittemmin suorittaa kilpatutkinnon Turinissa.\nJo seminaari-ajoista asti oli hän toivonut virkaa sen kaupungin\nkansakouluissa. Nyt hän saattoi pitää harjoitus-aikaansa päättyneenä,\nja tällä hetkellä ei ollut mitään, joka häiritsi häntä, eipä\nkesävieraitakaan ollut kylässä kuin muutamia pikkukauppiaita Turinista;\nkaikinpuolin oli siis aika sovelias omiin lukuihin. Hän otti esille\nkirjansa ja vihkonsa, ja alkoi.\n\nVaan kovin hän hämmästyi, kun jo ensimäisenä päivänä huomasi, ett'ei\nlukeminen huvittanutkaan ja että hänen oli paljoa vaikeampi oppia nyt\nkuin koskaan ennen. Tämän vaikeuden hän luuli johtuvan alkavasta\nhenkisestä hitaisuudesta, joka muka oli syntynyt alituisesta toisten\nopettamisesta; hänen tuntui kovin hankalalta siirtää ajatuksiaan siitä\npiiristä, jonka sisällä olivat kahden vuoden kuluessa liikkuneet. Mutta\nhän ponnisti hellittämättä ja toivoi lopullista voittoa. Ensimäiset\nviikot kuluivat ja hän luki yhä ilman intoa ja mitään oppimatta;\ntuntuipa kuin aivonsa olisivat olleet sumun peitossa. Ensimmältä hän ei\nvoinut ymmärtää tämmöistä sielun tilaa. Ikävystyminen astui akkunasta\nsisään ja tunki kylässä vallitsevan luostarimaisen hiljaisuuden ja\näänettömyyden seurassa hänen henkiseen olentoonsa. Jonkinmoista\nvirkeyttä huomattiin ainoastaan aamuisin torilla, apteekin\nläheisyydessä, silloin kun aamupostia jaettiin. Kaksi- tai\nkolmekymmentä henkeä, kirjeitä tahi sanomalehtiä kädessä, seisoi siinä\nsilloin jutellen; astelivat yhdessä hetkisen, sen jälkeen sanoivat\nhyvästi ja hajaantuivat kukin haaralleen. Sitten ei moneen tuntiin\nkuulunut minkäänlaista ääntä, varsinkaan kuumina päivinä, jolloin\nkaikki pitivät oviansa ja ikkunoitansa kiinni; näyttipä aivan siltä\nkuin asukkaat olisivat lakanneet ajattelemastakin eikä paikkakunnalla\nolisi muuta elävätä ollut kuin kärpäset.\n\nTämmöisessä hiljaisuudessa, jossa vähinkin äännähdys tuntui melulta,\noli Rattikin ottanut tavakseen uteliaana juosta ikkunaan, milloin joku\najoi ohitse, ja kuunnella ahnaasti jokaista kadulta tulevaa puhetta.\nHänkin oli oppinut muutamien kylän asukasten tavoista laskemaan ajan\nkulkua. Hän tunsi sindacon kepin kolauksen kivikatuun, tuomarin rouvan\npikaiset askeleet, urkurin yskän, sotamiesten astunnan ja muut äänet,\njotka määrättyinä hetkinä päivästä aina toivat samat ajatukset hänen\nmieleensä. Puoli viiden ja viiden välillä hän kuuli pari kolme\nnaurunhohotusta läheisestä kahvilasta; niiden tiesi tulevan kunnan\nrahastonhoitajasta, joka silloin pistäytyi kahvilaan kertomaan piikansa\ntyhmyyksistä. Emilio luuli kuulevansa määrättyinä aikoina aasin\nkiljunaa, joka väliin tuli yhdeltä väliin toiselta taholla, ja aina\nmuistutti ikävystyneen jättiläisen aimo haukottelusta.\n\nYhtä ikävää oli Emiliolla seuroissakin, sillä henkisessä elämässä\nvallitsi samanlainen hiljaisuus ja yksitoikkoisuus kuin ruumiillisessa.\nLoppumattomiin keskusteltiin siitä, kummassako kylän kahdesta kaivosta\noli parempaa vettä; joku selitti tuntikaudet uutta puhdistamistapaa,\njota oli käyttänyt oman pihansa hoidossa, toinen kertoi kuinka oli\nrotat talostansa karkoittanut; nuo pitkät selitykset jäivät kesken\nillalla ja niitä pitkitettiin seuraavana aamuna, sillä joka päivä\nlöydettiin uusia väittelyn perusteita, joihin sitte vastustaja yön\nhiljaisuudessa mietti uusia kumoavia todistuksia.\n\nHenkinen hitaisuus oli muutamissa kohonnut siihen mittaan, että kun\naamulla hakivat sanomalehden, joka toi tietoja muusta maailmasta,\npistivät sen taskuunsa ja lukivat vasta illan tultua. Toiset eivät edes\navanneet sanomalehteä taitteestaankaan, vaan antoivat tuttavain\nsuullisesti kertoa uutiset itselleen. Eräs kunnallishallituksen jäsen\nei sanomista muuta lukenut kuin \"lämpömäärän Itaalian isommissa\nkaupungeissa\", ja joka päivä hän huudahti hämmästyksestä nähdessään\nlämpömittarin ilmoitukset Cagliarista ja Florensista. Ratti ei voinut\nkellekkään puhella luvuistaan, eipä edes yleensä kirjoista. Kylässä oli\nainoastaan pari, kolme perhettä, jotka ollenkaan kirjallisuutta ostivat\nja nekin omituisien perusteiden mukaan: he katsoivat enemmän kauniita\nkansia, kuin kirjan sisällystä. Ja vaikka nämä perheet olivat\npäättäneet käyttää vuosittain viisi tai kuusi lireä kirjain ostoon,\njättivät he ne ostamatta, jos vuoden kuluessa sattui joku vahinko,\nesimerkiksi jos puolen tusinaa viinipulloja pamahti rikki taikka tuuli\nkaasi omenapuun.\n\nRattia sekä hämmästytti että loukkasi se tavaton ankaruus, paljoa\njyrkempi kuin sivistyneitten kaupunkilaisten, jolla nuo mainitut\nperheet lausuivat arvostelujansa kirjailioista, ja se sekava käsitys,\njoka heillä oli hyvästä ja huonosta kirjallisuudesta. Tuntuipa siltä,\nkuin olisivat kerskanneet itsenäisellä, yleisestä käsityksestä\npoikkeavalla arvostelullaan, ja olleet varsin arkoja siitä,\nett'ei vain luultaisi maalaisten sokeasti seuraavan kaupunkilaisten\nkäsitystä pitämättä omaa ajatusta asioista. Niinpä erään\nkunnallishallituksenjäsenen rouva, joka oli ollut häämatkalla\nLombardiassa ja Venetsiassa, sanoi, ylpeästi olkapäitään kohauttaen,\nett'ei Venetsia hänen mielestään ollut \"ollenkaan kaunis\". Ylimalkaan\nRatti huomasi heiltä tykkönään puuttuvan yleistä harrastusta; eivät\nolleet huvitettuja mistään kuntansa rajojen ulkopuolella olevasta,\njuuri kuin heidän kylänsä olisi ollut pikkuinen, muusta maailmasta\nriippumaton taivaankappale, jossa kaikille pikku seikoille annettiin\nsama arvo ja tärkeys, kuin valtion tärkeimmille asioille. Miehiä oli\nvaikeampi kuin naisia johtaa pois tavallisista puheaineista, ja harvoin\nolivat ne huvitettuja asioista, joita kaupunkien, pienienkin, asukkaat\nintohimoisesti seuraavat. Muun muassa opettaja ihmeekseen huomasi\nheidät melkein kaikki tyyni väliäpitämättömiksi tuon suuren\nyhteiskunnallisen kysymyksen suhteen, jota hän niin usein ajatteli.\nEhkä sentähden, että he, eläen syrjäisessä seudussa, eivät pelänneet\nyhteiskuntaa uhkaavia mullistuksia; tai kentiesi siitä syystä,\nett'eivät läheltä tunteneet noiden vihollisten voimain suuruutta ja\nmahtia, ne kun maakylissä esiytyvät hajallaan ja siivoina, ja pitivät\nsiis mahdottomana että mikään voisi järkähyttää valtion, tuon pilviin\nulottuvan jättiläisen, olemassa oloa. Lyhyesti, hänen nuori sielunsa ei\nmissään tilaisuudessa eikä millään taholla kohdannut ajatusta tahi\nintohimon kipinää, joka häntä olisi työhön innostanut. Kaiken tuon hän\nlöytäisi lukemalla uusia kirjoja, jotka ovat ikäänkuin kansallisen\nelämän hengityksenä ja suonen tykytyksenä. Sanomalehdistä hän luki\nuusien kirjojen nimiä ynnä niiden arvosteluja ja rupesi niitä kovin\nikävöimään; mutta ne olivat hänelle kuin kulta-fasaanit aseettomalle\nmetsästäjälle. Jokainen niistä olisi maksanut kahden päivän palkan ja\npakoittanut häntä yhä enemmän supistamaan niukkoja aterioitaan, jotka\ntöin ja tuskin saattoivat hänet kykeneväksi pystyssä pysymään. Lainaksi\ntaas hän ei koskaan rohkenisi pyytää noita kirjoja kylän harvoilta\nkirjain-omistajilta, pelosta että häntä pian syytettäisiin koulutyönsä\nlaiminlyömisestä. Ainoa, jonka keskusteluista hänellä oli oppimista ja\njonka puoleen hän uskalsi kääntyä, oli don Pirotta; tämä sairasteli\nLokakuusta alkaen ja kävi yhä huonommaksi lukukauden loppupuoleen.\nKoulu-legaatilla oli ainoastaan muutamia hajanaisia osia Segur'in\nyleistä historiata, niistäkin puuttui monta lehteä, ja sitäpaitsi mies\nei osannut puhua muusta kuin opettajattarista. Jäljellä oli siis neiti\nManco, jota Emilio väliin kävi tervehtimässä; mutta hänen älynsä ja\nsivistyksensä olivat jo monet vuodet olleet suljettuina koulun ahtaasen\npiiriin, niinkuin hänen nunnamainen ruumiinsa tuohon vanhan-aikaiseen,\ntummaan pukuun, ja kun puhe siirtyi tätä piiriä ulommaksi, otti hän\nsiihen osaa ainoastaan äänettömänä kuunteliana. Opettaja oli siis aivan\nyksinään ja tunsi jonkinmoista henkistä nälkää, joka hänen sieluansa\nnäännytti. Hän heittäytyi vähitellen työttömäksi ja haaveiluihin, jotka\nhäntä työn tavoin väsyttivät, mutta samalla synnyttivät tyhjyyttä ja\ntyytymättömyyttä. Hänen oli ikävä ja hän kävi katkeraksi.\n\nVastapäätä Emilion ikkunata oli toinen ikkuna, jossa kivuloinen, vanha\nmies päiväkaudet istui pää käsiin nojautuneena ja katseli kadulle päin,\nmissä jokaisen puolentunnin kuluessa joku astui ohitse ja kahdesti\npäivässä kulki rattaat; tässä oli kylläksi ajatuksen askaretta\nkatselialle. Tuo ukko oli Emilion mielestä ilmetty henkilöimä kylästä.\nVäliin se katseli ylös hänen puoleensa, haukotteli, ja opettaja\nhaukotteli myöskin. Hän kauhistui ajatellessaan, että tällä lailla\nsaisi elää monta vuotta, tempasi hattunsa ja riensi ulos, ikäänkuin\npaeten tulevaisuutensa kamalaa kuvaa.\n\n\nRatkaiseva ottelu.\n\nTästä mielentilasta tempasi Emilion loppupuolella syyskuuta don\nPirottan äkillinen kuolema. Jo tätä ennen oli Ratti ollut kahden\nvaiheella, uudistaakko virka-kontrahtiansa vielä kahdeksi vuodeksi vai\nei; mutta tuon kuolemantapauksen jälkeen, ja varsinkin kun hänen\nkorviinsa oli tullut että kunta aikoi hankkia opettajaa, joka samalla\nolisi pappi, voidaksensa jättää kaksi tointa samalle henkilölle, päätti\nRatti, kysyttyään neuvoa holhoojaltaan, sanoa irti itsensä, ja\ntiedusteli toista paikkaa. Tämä odottamaton päätös oli tuskin tullut\ntunnetuksi ennenkuin se synkkä muoto, jolla kirkkoherra oli häntä\ntervehtinyt, johonkin määrin kirkastui eikä pappi koulujen aljettua\nantanut hänen tuntea vihaansa muuna kuin poistuvan ukkospilven\nkaukaisena jyrinänä. Eikä siinäkään kyllä; kirkkoherra tykkönään\nunhoitti opettajan erään huomiota herättävän tapahtuman johdosta, joka\nainaiseksi piirtyi paikkakunnan historiaan.\n\nVähää ennen kuin koulut jälleen avattiin, oli Fanari neiti, kuukauden\npoissa oltuaan, palannut takaisin Turinista, puettuna harmaasen\nsilkkikirjaiseen hameesen, kukoistavan ja tyytyväisen näköisenä;\nsitäpaitsi hänellä oli jotain entistä pehmeämpää ja iloisampaa\nkäytöksessään, joka suurimmasti ärsytti hänen salaisuutensa perille\npyrkijöitä. Joku tosin koetti levitellä sitä huhua, että neiti muka oli\nollut kuukauden Turinissa kirvoittuaksensa jostain aivan toisesta\nasiasta kun koulutyön tuottamasta väsymyksestä; mutta panetus ei ollut\nvoittanut alaa. Sitäpaitsi, mitä hyödytti semmoisten uskominen? Sehän\nolisi samaa, kuin tunnustaa, että kylää oli koko vuoden nenästä\nvedetty. Parasta oli siis palata vartioimisiin ja vakoeluihin, sitä\nenemmän, kun luultiin jo oltavan salaisuuden jäljillä.\n\nViikkoa jälkeen neiti Fanarin kotiintuloa oli eräänä iltana kaunis\nvaaleapartainen herra oleskellut hetkisen kahvilassa ja sen jälkeen\nhiipinyt sille syrjäkadulle, jossa opettajatar asui. Vähäistä myöhemmin\nolivat tämän ikkunat pimeät ja luukut edessä, vaikka niissä\ntavallisesti oli valkeata myöhään yöhön. Ja kun kerran luonnottomuuksia\npidettiin luonnollisina, sanottiin: tähän asti ovat olleet varovaisia,\nmutta kuukauden yhdessä oleskeltuaan Turinissa eivät enää jaksa\ntapojansa hillitä, vaikka kuinka kävisi. Mutta sen enempää ei tullut\nselville. Vaikka aikaiseen aamulla muutamat olivat asettuneet\nvartioimaan katujen kulmiin, eivät olleet nähneet ketään muuta\nhuoneesta tulevan paitsi opettajattaren, joka yksinään tavallisella\najalla meni kouluun puettuna harmaasen somaan pukuunsa. Hän oli\nsuloisesti hymyellen ja alihuuli pilkallisen pitkänä tervehtinyt\nvahdissa olevia. Siitä nämät eivät hämmästyneet, he aikoivat vielä\nseisoa vakoelemassa. Semmoisissa asioissa muka pian langetaan\nuudelleen, kun ei enään olla varovaisia. Kyllä he vielä jonakin päivänä\nsaisivat opettajattaren kiinni ja silloin hän kyllä kyytinsä tietäisi.\n\nHistoria oli sillä välin levinnyt kylässä ja oli paljo parannettuna\nsaatettu kirkkoherran korviin, siinä toivossa että hän saarnastuolista\nantaisi opetuksen, joka tepsisi. Eivätpä pettyneetkään toiveessaan.\n\nVaikka kirkkoherra olikin urhoollinen mies, näytti hänestä aluksi\nkuitenkin liian uskaliaalta ruveta tekemään kovia syytöksiä noin\nepämääräisillä perusteilla. Mutta silloin sattui tapahtuma, joka\nratkaisi asian.\n\nLokakuussa vietettiin kirkon suojeluspyhän juhlaa, jolloin oli tapana\nkuljettaa pyhimyksen kuvaa suuressa juhlasaatossa. Sitä kantamaan\nvalittiin aina kaksi nuorta ja kaunista talonpoikaistyttöä. Nämät\nostivat, tavan mukaan omilla rahoillaan, ison tyllihunnun pyhimyksen\nkuvan peitoksi. Kirkkoherra, joka jo kauan oli ollut tyytymätön\nmokomaan rahan haaskaukseen, päätti että rahat tänä vuonna olivat\nparemmin käytettävät ja kehoitti sentähden tyttöjä jättämään\nhunnun-oston sekä sen sijaan lahjoittamaan rahat pyhän Pietarin\nkassaan. Tytöt olivat kahdella päällä, sillä juuri tuo kustannus tuotti\njommoistakin kunniaa heidän perheilleen ja hunnun hinta oli\njonkinmoisena tulevain myötäjäisten mittaenteenä. Ett'ei syy kiellosta\nlankeaisi yksin-omaan heidän niskoilleen, tekivät he niinkuin\ntavallisesti semmoisessa tapauksessa tehdään: kysyivät neuvoa siltä,\njonka tiesivät antavan mieleisensä neuvon, nimittäin neiti Fanarilta,\nsisartensa opettajattarelta. Tämä ei ainoastaan hyväksynyt heidän\ntuumaansa, vaan keksipä vielä puolustussyitäkin, joita saattoivat ensi\nkerralla tuoda esiin kirkkoherraa vastaan: olihan se luvallinen ja\nkunnioitusta ansaitseva kunnianhimo, sillä he eivät rahoja tuhlanneet\nomiin koristuksiinsa, vaan kunnioittaakseen pyhimyksen kuvaa; semmoinen\ntapa oli jo ikivanha; jos käyttäisivät rahat toisella lailla, eivät\nkaikki saisi sitä tietää ja heitä syytettäisiin saituudesta; missään\ntapauksessa eivät tahtoneet olla ensimäisiä, jotka vanhan tavan\nhylkäsivät. Molemmat tytöt lukivat hyvin tämän läksyn ja sitte\noikopäätä kirkkoherran luo sitä kertomaan. Tämä, jolla oli hyvä\nvainu, käsitti oitis, että joku oli pannut sanat tyttöjen suuhun, ja\nsen sijaan, että tapansa mukaan olisi uhannut sulkea heidät\nkirkonkiroukseen, peitti hän vihansa ja pakoitti heitä hyvällä\nilmoittamaan neuvonantajansa. Silloinkos myrsky remahti. Senkin\njuutalaistyttö! Hävytön vapaamuuraritar! Tuo oli siis ottanut\nsaastuttaakseen koko pitäjän! Olipa se suorastaan julistanut sotaa\npyhälle neitsyelle! Siitä oli loppu tehtävä!\n\nAsia tuli tutuksi. Kirkonkirous saarnastuolista ei voinut jäädä\ntulematta.\n\nSunnuntaiaamuna oli kirkko täyteen ahdettuna. Seurakunta oli suuressa\njännityksessä. Siellä oli muitten muassa koulu-legaatti, joka oli\nsaapunut siinä lapsellisessa luulossa, että hänen läsnäolonsa estäisi\nsaarnaajaa sopimattomuuksista. Neiti Fanari istui oppilaineen aivan\ntyvenenä, vaikka kaikki häntä katselivat. Juuri tämä tyyneys ärsytti\nvielä enemmän hänen vihollistansa. Ilmakin oli myrskyinen; kirkon\nikkunoita pieksi raju tuuli, joka kuului kamalalta kuin kadotettujen\nsielujen valitus.\n\nKirkkoherra kurkotti jo alusta aikain kaulaansa, vaikk'ei sisällys\nolisi sitä vielä vaatinutkaan. Ei koskaan ennen oltu nähty hänen\nkäsivartensa sillä lailla ilmaa halkovan, eikä hänen harmaiden\nhapsiensa niin rajusti liehtovan hänen laihojen kasvojensa ympäri. Hän\nei kauan pysynyt yleisesti nuhtelevana, vaan hellitti ohjakset ja\nrupesi yksityistä henkilöä hätyyttämään. Hän ei enää puhunut peitetyin\nsanoin niinkuin ennen: hän piti pitkän, mieskohtaisen nuhdesaarnan,\njosta nimi vain puuttui. \"Opettajatar, joka kylvää jumalattomuutta\n-- -- -- joka turmelee tyttöjen sydämmet -- -- -- joka empimättä voisi\njuoda kupillisen lihalientä, ennenkuin käy Herran pöytään.\" -- -- --\nHän lisäsi vielä: -- -- -- \"irstaan höllä käytös -- -- --\nkaupunginretket -- salaperäiset vieraat -- -- --.\" Jo ensi sanoissa\nolivat kaikki kääntyneet neiti Fanariin, joka kauan näytti aivan\ntyyneltä. Vaan hyökkäykset eivät ottaneet loppuakseen ja moni nousi\nseisomaan ikäänkuin odottaen jotain onnettomuutta tapahtuvaksi.\nOppilaat katselivat kauhistuneina kirkkoherraa ja opettajatarta.\nSaarnan lopulla kuului mutinata. Neiti Fanari oli käynyt kalman\nkalpeaksi, mutta piti päätänsä pystyssä ja näytti ylpeältä. Kuuliain\nsohina ilmaisi papille, että hän oli mennyt yli kaikkien rajojen.\nSilloin hän äkkiä muutti ainetta. Vaan ei kukaan enää kuunnellut\nsaarnan loppua, sillä kirkossa supistiin ja liikehdittiin tavattomasti.\n\nUlosmennessään kaikki pysähtyivät, pidellen hattujansa ja hameitansa\ntuulelta, pienelle torille, nähdäksensä opettajattaren astuvan ohitse.\nTuuli hänen tullessaan kirkosta heilutteli hänen hameitansa ja näytti\nnuo kauniisti kengitetyt pienet, hurmaavan sievät jalat. Hän oli vielä\nkalpea, mutta tyyntynyt, ja koetti kaikin tavoin saada entistä hymyä\nhuulilleen. Jonkun aikaa kaikki väistivät häntä. Ensimäisenä ja kovin\nharmistuneena lähestyi Ratti, sitten koulu-legaatti sekä muutamat muut,\njotka kaikki lausuivat suuttumustansa ja paheksumistansa äskeisen\ntapauksen johdosta; uteliaat seisoivat piirissä ympärillä ja muutamat\nneiti Fanarin oppilaista itkivät. Hiukan vapisevalla äänellä hän\nvirkkoi pari sanaa, mutta sanoi ne niin kovaa, että kaikki ympärillä\nseisovat saattoivat kuulla: -- Älkää siitä välittäkö. Jo tänään haastan\nhänet oikeuteen. -- Kääntyen koulu-legaattiin hän lisäsi: -- Te saatte\nasiatani oikeudessa ajaa.\n\nLegaatti irvisti rumasti. Ratti tuon irvistyksen inhokseen havaitsi,\nsillä hän tiesi mitä se merkitsi. Hänellä oli tässä edessään yksi noita\nmonia vapaamielisiä hölmöjä, jotka kerskuvat uskottomuudestaan ja\nhurjasta vastakirkollisuudestaan, mutta ovat kuitenkin suurimpia\nraukkoja, kun tulee kysymykseen vastustaa rohkeata pappia, jota\ntakanapäin ivaavat; jotka pelosta väistyvät, vaikka tietävätkin jonkin\nasian oikeaksi; jotka pelkäävät siitä syystä, kun isänmaanrakkautensa\nja valtiollinen vakaumuksensa ovat vailla kaikkea lujaa perustusta;\njotka pelkäävät, koska heihin lapsesta on jäänyt jonkinmoinen hämärä,\nperinnöllinen helvetin kauhu. Ja tuollaisten vapaamielisyyden sankarien\nluku kasvoi Piazzenassa ja muissa kylissä juuri asian-ajajan ja hänen\nkaltaistensa esimerkistä; olipa niitä jo talonpoikiakin, jotka\nperjantaisin söivät lihaa kapakassa[9] ja syödessään laskettelivat\nkirouksia sekä hirmuisimpia juttuja kirkkoherrasta ja hänen entisestä\nelämästään; mutta varsin kiireesti piiloittivat lihavatinsa pöydän\nalle, niin pian kuin äkkäsivät kirkkoherran kolmikulmaisen hatun\nvilahtavan ikkunain taatse.\n\nKoulu-legaatti kun suorastaan ei voinut kieltäytyä rupeamasta\nopettajattaren asian-ajajaksi, suostui, ja saatuaan taas kasvonsa\ntavalliseen sävyyn, hän mutisi: -- Suurimmalla ilolla olen teidän\nkäytettävänänne. -- Hänen jälkeensä tarjoutui moni todistajaksi,\nopettajatar kiitti heitä kaikkia, sai takaisin kauniin ruusunpunaisen\nhipiänsä ja meni kotiin.\n\nKoko seudussa tämä tapahtuma herätti ääretöntä huomiota. Peläten\nkaikkein pahinta sekaantuivat sindaco, tarkastusmies y.m. oitis\nseuraavina päivinä asiaan, saadaksensa opettajatarta luopumaan\naikeestaan ja kirkkoherraa ojentamaan sovinnollista kättä. Mutta\njälkimäinen oli yhä edelleen raivoissaan ja edellinen kielsi ylpeästi.\nSitäpaitsi oli eräässä Turinilaisessa sanomalehdessä alkanut nimetön\nkirjeenvaihto, joka teki opettajattarelle väistymisen mahdottomaksi.\nHallitsevan puolueen suureksi mielikarvaudeksi haaste todella\nannettiin.\n\nRattia, joka ei tämmöisiä riitoja tuntenut, harmitti ihmisten käytös.\nUseimmat, nekin, joiden mielestä kirkkoherra oli tyhmyyden tehnyt,\nmoittivat opettajatarta haasteesta, jota pitivät suurimpana\nhävyttömyytenä; sillä yksinäinen nainen, joka pelkäämättä puolustaa\nitseänsä, on häväistyksenä niille miehille, jotka sitä ristissä käsin\nkatselevat. He sanoivat: -- Jos kerran kirkkoherra on näin pitkälle\nmennyt, tietää se sitä, että hän voi todistaa syytöksensä, ainakin tuon\ntörkeimmän. Yleensä toivottiin nuoren naisen menettävän. Ratti, joka\nvielä oli kokematon eikä voinut ymmärtää tämmöistä vihamielisyyttä,\nrupesi levottomana ajattelemaan, että ehkä opettajan virassa oli jotain\nvastenmielistä ja ikävää, kosk'eivät nyt kaikki kunnon ihmiset\nryhtyneet asiata puolustamaan, niinkuin heidän sydämmensä ja järkensä\nolisi vaatinut. Hän ei käsittänyt, että pääsyynä sekä miesten että\nnaisten vihamielisyyteen oli se varma tieto, että opettajattarella oli\nrakastaja ja että hän salaa ja ihmisten kiusallakin oli onnellinen;\ntuon onnensa vuoksi hän oli sietämättömämpi kuin jos olisi tehnyt minkä\nvirheen tahi rikoksen tahansa. Yksi ainoa nainen puolusti häntä,\nsekatavarankauppiaan rouva, joka tässä kohden oli aivan toista\nmieltä, kuin miehensä. Tämä nainen oli antanut valita itsensä\nnaistarkastajaksi, voidaksensa esiytyä koulussa suurella\njuhlallisuudella, milloin hänellä oli jotain uutta puvussaan\nnäytettävänä. Syy hänen erityiseen suosioonsa oli seuraava:\nopettajatar, jonka hyvää makua ja kaupunkilaiskasvatusta hän piti\nsuuressa arvossa, osasi viisaasti liehakoida hänen helmaheikkouksiansa:\nkauniita vaatteita ja hienoa käytöstapaa. Hänpä yksin siis ei jättänyt\nneiti Fanaria, vaan oli pikemmin entistänsä ystävällisempi; tahtoi,\nnäet, komeilla vapaamielisyydellään, joka todisti hänessä olevan\nsielunjaloutta ja urhoollisuutta, kaksi todesti hienolle naiselle\nkuuluvaa ominaisuutta. Ompa totta, että mielistely usein luo lujempaa\nystävyyttä kuin tosi tunne. Kaikki muut naiset välttivät opettajatarta,\njoko sitte todella pelkäsivät tai olivat pelkäävinään oikeuden käynnin\nsaattavan ilmoille jotain häpäisevää.\n\nNeiti Fanari matkusteli taas Turinissa ja oli saanut takaisin entisen\ntyynen ja ylpeän onnellisen muotonsa, tuommoisen rakastetun naisen\nmuodon, joka tuntui julkeatakin julkeammalta. -- Rakkaus lie saanut\nhänet pois suunniltaan -- niin sanottiin -- kun uskaltaa noin esiytyä.\nTietoja jutun vaiheista ahmimalla ahmittiin. Asia oli siirtynyt\ntuomarista yleisen syyttäjän huostaan. Kirkkoherra oli hankkinut\nasian-ajajan kaupungista; todistajia oli haastettu. Määrättiin jo päivä\nlopullista oikeuden tutkintoa varten. Moni oli päättänyt saapua\nkuuntelemaan. Pari päivää aikaisemmin matkustivat sekä kirkkoherra että\nopettajatar oikeuspaikkaan, kumpikin sentään eri aikoina. Vaan tuon\nsuuren päivän aamuna levisi paikkakunnalla hämmästyttävä uutinen:\noikeudenkäynti olikin jätetty sikseen. Asian-ajajat olivat taivuttaneet\nmolemmat riitapuolet ajoissa sovintoon. Tämä oli loistava tappio\nkirkkoherralle. Opettajatar peruutti haasteen ja pappi maksoi hänelle\ntuhannen lireä vahingonkorvausta sekä antoi kirjallisen selityksen,\njossa selvin sanoin vakuutti koskaan ei aikoneensakkaan loukata\nopettajattaren kunniata, vaikka oli käyttänyt liian kiivasta kieltä,\npelkästä uskonnon puolustuksen innosta.\n\nTämä oli kova isku. Opettajatar palasi Piazzenaan kauniine, raukeine\nsilmineen, mutta ilman voittajan muotoa ja alkoi seuraavana päivänä\nkoulunsa, juuri kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kirkkoherra\nlymytteliihe jonkun aikaa. Hänen kirjoituksensa opettajattarelle\njulkaistiin sanomalehdessä, jota muutama tusina levisi kylään, ja\nnumerot kulkivat siellä kädestä käteen. Sanalla sanoen, opettajattaren\nvoitto oli täydellinen. Ja sitten tapahtui, mitä luonnollisesti\npitikin tapahtuman. Kun vastustuspuolue huomasi kirkkoherran\nystävineen nöyryytetyksi, onnitteli se julkisesti opettajatarta, jonka\nvaaran hetkenä oli jättänyt suojatta, ja käänsi sarvensa lymyssä\npiileilevää vihollista vastaan. Olihan vihdoinkin aika tullut, kun\nsaatiin puhua suu puhtaaksi! Tuo pappi hassu saattoi koko kunnan\nhunningolle. Kuukausi takaperin oli hän neuvonut sindacoa vastaamaan\nasian-omaisille, jotka kysyivät yösijoja kylän läpi marssivalle\nhevosrykmentille, ett'ei sitä voida Garascoon sijoittaa pikien ja\nheinien puutteen tähden, -- vaikka kumpaakin oli yllin kyllin.\nJoukon oli täytynyt marssia toiseen kylään, suureksi vahingoksi\nPiazzenalle. Ja syyksi sanottiin sotilasten muka turmelevan maakylien\nasukkaita! Sitäpaitsi pappi oli ottanut kuusikymmentä centesimoa\nkastetodistuksesta niiltäkin, jotka olivat syntyneet ennen 1866, vaikka\nlain 147 § toisin määrää. Entäs sitte sekin hävyttömyys, hautauttaa\nkastamattomia lapsia aivan kirkon läheisyyteen. Ja vihdoin tuo rettelö\nkreivittären testamentista. Koko papin entisyys kaivettiin maasta,\nyksin historiat kahdesta hänen näköisestään pikku nulikastakin. Häntä\nhaukuttiin ääneen kahviloissa ja kauppapuodeissa, uhattiinpa selkään\nantaa, jos uskaltaisi nenäänsä ovesta pistää.\n\nTästä huolimatta rupesivat parin viikon päästä kirkonpalvelia ja\nkirkkoherra kylässä kävelemään, toisella hattu niskassa, toisella\nkorvalla. He katselivat vihollisiansa entiseen tapaansa synkästi ja\nvihaisesti, ja saivat osakseen samat tervehdykset kuin ennen,\nniiltäkin, jotka olivat enin heitä soimanneet. Ainoa muutos oli se,\nett'eivät koko vuotena sekaantuneet koulun asioihin. Nuorella\nopettajalla ei ollut aineitten valinnan puolesta enää vähintäkään\nkiusaa sindacosta.\n\nEmilio oli kumminkin hakenut paikkaa Altaranan kylässä Alpeilla, jonne\ndemokratinen ja parannuksia puuhaava sindaco tahtoi nuorta opettajaa,\nja hän sai viran Golin perheen suosituksella. Siellä oli riittävä\npalkka ja siihen hän tyytyi.\n\n\nUusi tarkastaja.\n\nEmilio eleskeli rauhassa ensi tarkastukseen saakka, jolloin hän\nmielipahakseen näki, ett'ei tuo hyvä tarkastaja Garascon ajoilta\npalannutkaan, ja sai kokea, että tarkastajan muutos saattaa tuoda\npaljon ikävyyksiä mukanaan, Uusi tarkastaja oli neljänkymmenen vuotias,\npienenläntä mies, leukaparta Napoleonin tapaan, mustassa puvussa,\nsuruharso hatussa. Hän oli edellisen suora vastakohta, ei ainoastaan\nluonteen puolesta vaan mielipiteissäänkin, niinpä tosiaan joko sitte\nvarsin tahi tarkoituksetta, kaikissa mielipiteissään. Mikä Emiliota\nenin huolestutti, oli tarkastajan hyvää päätä todistava selvä ja terävä\npuhe, joka pohjia myöten järkähytti Emilion tähän-astiset käsitykset\nopetuksesta. Hän astui luokkaan, perässään juhlallinen seurue, johon\nkuului sindaco, tarkastusmies, koulu-legaatti ja eräs vieras, kaikille\ntuntematon nuori mies. Vaikka hän ei oikeastaan moittinut opettajaa,\noli hänellä aina jotain muistuttamista; kaikki oli hänen mielestään\nhuonoa ja piti _ab imis fundamentis_[10] parannettaman. Hetken aikaa\nhän kuunteli opetusta, keskeytti keskellä lausetta ja kysyi\nopettajalta: -- Te seuraatte siis sokratillista metoodia?\n\nOpettaja vastasi käyttävänsä vuoroin esittävää vuoroin kyselevää\nopetusta, sen mukaan kuinka asia kulloinkin vaati, mutta että kyselevä\noli hänen mielestään ainakin ensimäisen luokan oppilasten suhteen\nparas. Niin hän oli menetellyt kaksi vuotta ja oli siihen varsin\ntyytyväinen.\n\nTarkastaja pudisteli päätään. Hän oli ehdottomasti sokratista metoodia\nvastaan, sillä se kehitti pelkkiä itserakkaita tyhjänpuhujia. Se oli\nvain hukkaan heitettyä aikaa. Kaksi kymmenestä hyötyi siitä, ja muut\nolivat ainoastaan papukaijoja, jotka arvaamalla vastaelivat. Se oli\npallon heittoa sanoilla; epäilemättä hyvin mukava metoodi opettajalle,\nmutta sen aika oli ollut ja mennyt. Opettajan yksin tuli puhua eikä\nkoko luokan hänen kerallaan, sillä sehän muistutti ihmisen puheesta\nkai'un kanssa. Opettajan piti aina puhua, toistaa sanansa, kun sitä\ntarvittiin, ja niin paljon kun suinkin harjaantua esitelmän pidossa.\nKoska oppilaan oli opittava kaikki opettajan suusta, niin pois kirjat\nja muistiinpanot! Ainoa aimo opetusmestari on ihmis-ääni.\n\nOhimennen kajottuansa kasvatuksen probleemiin, tarkastaja hieman\npilkallisesti kysyi Emiliolta: -- Vai niin, te tutkitte luonteita?\nKoetatte siis vaikuttaa lasten sydämmiin?\n\nSiinäkin asiassa oli hän aivan vastakkaista käsitystä; hänen mielestään\nopettajalle ei muu kuulunut kuin opetuksen antaminen. Kaikki aika, mikä\nkäytetään sydämmen kehittämiseen, ryöstetään opetukselta, eikä kanna\nhedelmiä. Opettaja ei voi oppilaille korvata isää, äitiä tahi\nsielunpaimenta. Hänen tulee kehittää ymmärrystä eikä muuta, ja siinä on\nkyllin. Toiselta puolen on esimerkki ainoa, joka opettaa; kaikki muu on\ntuulen pieksemistä, joka juoksee pojan läpi niinkuin vesi\nkattorännissä. Hän päätti: -- Ainoastaan elämä, intohimot ja tarpeet\nihmisen muodostavat. Te luulette kasvattavanne poikaa mieheksi näillä\npenkeillä, ja kuitenkin täällä kehittyy ainoastaan epämääräinen olento,\njonka sukuvietti, kunnianhimo, ahneus -- nuo kolme tulikoetta --\nmuuttavat aivan äkkiä miksi sattuu, ilman että kukaan ihminen voi sitä\nennalta määrätä. Siis hukkaan pantua vaivaa.\n\nTarkastaja teki oppilaille muutamia kysymyksiä ja oppilaat vastasivat.\nHän moitti heidän latelevan vastauksensa ulkomuistista, ja sanoi\nopettajalle: -- Muistakaa Ratich'in mielilausetta: Ulkoaluku on luonnon\nja järjen raiskaamista. -- Sitten hän katseli vihkoja ja moitti\nkansakoulujen liiallista aineitten kirjoittamista. Aivan tarpeetonta on\nrasittaa lapsia lausumaan ajatuksia, joita heillä ei ole; se on samaa\nkuin harjoittaisi heitä pukemaan vaatteita tyhjän ylle. Isänmaalliset\nainekirjoitukset hän hylkäsi; eihän sovi lapsen sielussa henkiseen\nrasitukseen liittää isänmaan käsitettä tahi muita korkeita asioita,\nsillä siten rupeavat niitä kauhulla tahi väliäpitämättömyydellä\nkatselemaan. Hän antoi lasten lukea ääneen ja moitti ääntämistapaa;\nvirheellisyys johtui vajanaisesta tavaamisen opetuksesta. Lopulta hän\nilmoitti julkaisevansa kiertokirjeen, jossa hänen aatteensa olisivat\nesitettyinä. Sanalla sanoen, maailma oli uudeksi muodostettava. Jättäen\nopettajan pään täyteen sekasotkua meni hän saattonsa seuraamana\ntiehensä.\n\n\nSurkea päivä.\n\nTosin oli tarkastaja lausunut useita totuuksia ja paljon huomioon\notettavaa; mutta voidaksensa seurata hänen aatteitaan olisi Emilion\ntäytynyt, ei ainoastaan opetustapaansa muuttaa, vaan itsekin tulla\naivan toiseksi. Pitkän, tunnollisen harkinnan perästä hän tuli samaan\npäätökseen, johon opettajat tavallisesti tämmöisissä kohdissa tulevat:\nhän päätti pitkittää aivan samaan tapaan kuin ennen. Mutta silloin\nsattui tapahtuma, joka vasten hänen tahtoansa teki muutoksen luokassa.\n\nEräänä aamuna, kävellessään kaukana kylästä silkkiäispuitten\nvarjoomalla käytävällä, joka kulki pitkin maantien viertä, näki Emilio\nlääkärin ratsastavan vastaansa tiellä. Tämä palasi tavallisilta\nsairaskäynneiltään, vihreät silmälasit nenällä ja sateenvarjo levällään\nauringon häikäisevää valoa torjumassa. Kun olivat tulleet lähelle\ntoisiansa, pysäytti lääkäri hevostansa, tervehti opettajaa ja sanoi\nkäyneensä katsomassa erästä hänen oppilastansa, joka asui vähän matkan\npäässä siitä. Hän ei tiennyt pojan nimeä, mutta Emilio muisti äkkiä\nluokaltaan erään Dobetti nimisen oppilaan olleen neljätoista päivää\npoissa.\n\n-- Kuulkaas -- lisäsi hän -- teidän pitäisi mennä sinne -- että hän saa\nnähdä edes yhdet kristilliset kasvot, ennenkuin kuolee. Vanhempansa\novat oikeita konnia!\n\nLääkäri pani hevosensa liikkeelle. Opettaja kysyi: -- Mikä tauti\nhänessä on? -- Lääkäri vastasi, hiljaa eteenpäin ratsastaen: -- Oi, se\ntauti, jonka rääkätyt lapset saavat. -- -- -- Voi semmoisia roistoja,\nsemmoisia roistoja!\n\nEmilio meni maantien yli, kulki poikki peltojen polkua pitkin ja tuli\npienelle tuvalle, jossa ei mitään liikettä näkynyt. Hän astui pihaan.\nHeinäkuorman suojassa istui kaksi pientä poikaa ja vähäinen tyttö aivan\nhiljaa; he näyttivät olevan siskoksia. Emilio meni suoraan ovelle,\njohon oli naulattu pyhän neitsyen kunniaksi sepitetty laulu, ja\nkolkutti. Ovi avattiin, ja Emilion edessä seisoi mies ja vaimo keskellä\nlattiaa, käsivarret riipuksissa, molemmat kylmäkiskoisen ja jäykän\nnäköisiä.\n\nEmilio sanoi olevansa koulu-opettaja ja kysyi:\n\n-- Kuinka sairas voi? -- Vaimo loi silmänsä maahan, mies puisti päätään\nja vastasi selvällä äänellä: -- Hän muuttaa majaa.\n\n-- Te näytte kantavan asian tyynesti -- huomautti opettaja ja katseli\nheitä.\n\n-- Minkäs sille tekee? -- sanoi vaimo huoaten.\n\n-- Se on jo kolmas lapsi, jonka Herra meiltä ottaa.\n\n-- Missä hän on? -- kysyi opettaja.\n\nMies näytti sormellaan pientä ovea, vaimo avasi sen ja Emilio astui\nsisään molempain seuraamana. Se oli mustaseinäinen huone, jonka\npuoleksi täyttivät risukimput ja kaikellaiset peltokalut. Sisään\nastuessaan Emilio polkaisi vaapsahaispesää, joka lie pudonnut\nseinähirsistä. Sänkyä ei näkynyt. Mies osotti nurkkaan risukimppujen\ntaakse. Opettaja kääntyi sinne. Hän näki sängyn, ja kasvot jotka\nkuolema jo oli merkinnyt.\n\nHämmästyksen ja kauhun valtaamana hän seisoi hetkisen hiljaa. Töin\ntuskin hän tunsi pojan kuihtuneet kasvot, jotka olivat vahankarvaiset\nja kiilsivät hiestä; kärpäsiä oli asettunut painuneitten silmien\nkulmiin, rinta kohosi ja laski ankarasti. Poika makasi olkipatjalla,\njoka oli sijoitettu jonkinmoiselle laudoista kyhätylle alustalle. Pään\nalla oli siniraitainen, likainen, päällisetön tyyny. Hänellä oli yksi\nainoa lakana, joka toiselta puolen oli valunut kivilattialle. Likainen\npaita oli avoinna, niin että tuon laihan ruumiin kylkiluut näkyivät.\nRikkanaisen, komuutin virkaa tekevän pallin alla oli leipäpalanen.\nHuone haisi varsin pahalle.\n\nEmilio lähestyi pään-alusta, pani polvilleen ja laski toisen kätensä\npojan laihan käden viereen sängyn laidalle, mutta ei uskaltanut häneen\nkajota.\n\n-- Tunnetko minua? kysyi opettaja.\n\nÄäntä kuullessaan poika hitaasti käänsi silmiään ja katseli\nvälinpitämättömästi opettajaa.\n\nEmilio toisti kysymyksensä.\n\nSilloin näkyi sairaan silmissä väläys, niinkuin kaksi kipinää olisi\nsyttynyt niiden syvyydessä, huulet liikkuivat, venyivät pitkiksi ja\nsaivat vaivalla lausuneeksi: opettaja. Emilio säpsähti tuota sanaa\nkuullessaan, juuri kuin nyt olisi ensi kerran kuullut siinä jotain\nihanaa ja soinnukasta.\n\nSamassapa hän kauhukseen tunsi jotain liikkuvan kaulallansa. Hän\nkatseli mikä se oli. Se oli pojan käsi, joka hitaasti oli kohonnut\npitkin takkia, saapunut kaulukseen ja piti siitä kiinni.\n\nSilloin Emilion valtasi ääretön säälin tunne, ja hän otti käteensä\npojan kylmän, tahmean käden, joka ei häntä enää inhottanut. Hän haki\nmielessään lohduttavia sanoja, mutta ei löytänyt ainoatakaan. Julmaa\nolisi ollut sanoa pojalle: -- Rohkeutta, rohkeutta! -- Hän saattoi\nainoastaan kysyä: -- Dobetti, tekeekö kipeätä: -- Poika teki myöntävän\nliikkeen silmäluomillaan ja hengitti raskaasti.\n\nOpettaja muisti kerran toruneensa poikaa huolimattomuudesta. Hän\nmuisteli pojan ääntä, huonoa lausumista ja hymyä, vaan tuo kaikki\ntuntui hänestä hyvin kaukaiseen aikaan kuuluvalta.\n\nSairas poikanen katseli lakkaamatta opettajan silmiä, niinkuin olisi\nhuomannut niissä kyyneleet, ehkä ensimmäiset, joita hänen tähtensä\nvuodatettiin. Pieni käsi piteli lakkaamatta opettajasta kiinni. Tämä\nkoetti johtaa ajatuksiansa johonkin muuhun, päästäksensä sieluansa\npainavasta surumielisestä säälistä. Olihan poika paran parempi päästä\npois. Mikä elämä olisi hänen osaksensa tullut? Mitkä ilot häntä\nodottaisivat? Vähänpä kuolema häneltä vei! Emilion sydän nousi kapinaan\nnäitä ajatellessaan. Kaikki niin turhaa, säälimätöntä ja kauheata!\nKuoleva lapsi! Suuri Jumala! Syntyä, syödä hiukkasen mustaa leipää,\nsaada selkäänsä ja kuolla! Toinenkin ajatus lensi läpi hänen päänsä:\ntuommoinen surkea kuolema, kurjassa hökkelissä, kovan leipäkannikan\nvaralla, tunnottomain vanhempain hoidossa on jotain tavallista, jota\ntapahtuu joka päivä, tuhannesti, ehtimiseen. Inhottava ajatus!\n\nPoika katsoi yhä terävästi opettajaan. Katsellessaan noita tuijottavia\nsilmäteriä, jotka himmentyivät ja lähestyivät toisiansa niinkuin poika\nolisi ruvennut kieroon katsomaan, tunsi opettaja suurta levottomuutta,\njopa sisällistä kauhistusta, juuri kuin olisi pelännyt tuossa katseessa\niankaikkisuuden salaisuuden selviävän. Sairas hengitteli kiivaammin,\nyskäisi väliin ja silloin valui suusta märän sekaista kinaa; silmät\npainuivat pään sisään, käsi kylmeni. Senjälkeen hän liikutteli\nhuuliaan, niinkuin olisi äänettömin kielin lausunut kamottavia sanoja.\n\n-- Hän kuolee -- sanoi isä.\n\n-- Pankaa polvillenne, niin että hän teidät näkee -- sanoi opettaja.\n\nAinoastaan äiti rupesi polvilleen, peittäen toisella kädellä\nkasvojansa.\n\nSilloin poikaa puistutti yksi noita viimeisiä elon-ilmauksia, jotka\nväliin pakoittavat lapsia viimeisillä voimillaan sopertamaan sanoja,\nmitkä ainaiseksi avoimina haavoina jäävät kirveltämään vanhempain\nsydämeen. Sairas kävi levottomaksi, puristi kiivaammin opettajan takin\nkaulustaa ja huusi, mulkoillen silmiään: -- Voi opettaja, opettaja,\nloppu tulee!\n\nKäsi aukeni, putosi alas, ja kasvot jäykistyivät liikkumattomiksi,\nhämmästystä osoittaviksi.\n\n-- Hän on kuollut -- sanoi isä.\n\nOpettaja kääntyi poispäin kauhistuneena; mutta samassa\nsilmänräpäyksessä hän noudatti sydämmensä kehoitusta, kumartui kuolleen\nylitse ja suuteli häntä huoaten otsalle.\n\nSitten hän nousi ylös ja pyyhki kyyneleensä. Kun hän näki vanhemmat,\näidin silmät tuskin punaisina, isän kulmat rypyssä, jotta näyttäisi\nmurheelliselta, seisovan keskellä huonetta, ei hän voinut olla\nsanomatta ylenkatseellisella äänellä: -- Mahdatte edes valvoa kuolleen\nruumiin luona.[11]\n\nMies ja vaimo seurasivat häntä aurinkoiseen pihaan vievälle ovelle.\nSiellä pidätti äiti hänet, sanoen että olivat köyhää väkeä, jolla oli\npaljon lapsia; jos hän hyväntahtoisesti antaisi jotain hautajaisiin,\nhän, joka oli ollut poika raukan opettajana -- -- --\n\nEmilio pisti muutaman vaskirahan vaimon käteen, käänsi hänelle\nselkänsä, astui nopeasti pihan poikki ja kulki peltojen ylitse vievää\npolkua polttavassa auringon paahteessa. Hän astui kuin olisi hän ollut\nsekaisin; hänen sielunsa syvimmässä syvyydessä liikkui tuo kamala\ntunto, jonka valtaan ihminen joutuu katsottuaan äsken kasvoista\nkasvoihin kuolemata, ja joka kumoo kaikki hänen entiset käsitteensä\nelämästä sekä tekee maailman hänen silmissään värittömäksi. Hän näki\nyhä edessään nuo pienet liikkumattomat, ongelman tapaiset kasvot.\nNe liitelivät hänen edessään, kääntyneinä häneen päin kuin\nylenluonnollinen ilmestys, ja niiden kanssa muita, tuhansittain muita\nkasvoja, yläpuolella, alapuolella, sivulla, lähellä, kaukana;\nlukemattomien kuolleitten lasten kalpeita kasvoja, koko tuo ääretön,\nsurkea tappotanner, jolla pienokaiset taistelevat huolimattomuutta,\nilkeyttä, lemmettömyyttä ja kurjuutta vastaan, ja kuolevat kenenkään\nhyväilemättä, kenenkään säälimättä. Ja kaikki tuo tuntui hänestä niin\nhirmuiselta, että hän, pelastuakseen elämää ja ihmisiä kerrassaan\ninhoamasta, haki turvaansa taivaallisessa, maallisia oloja ulommas\nulottuvassa toivossa.\n\n\nPettymys.\n\nKun Emilio tässä mielentilassa jälleen aloitti työtään, sydämmessä tuo\nentinen rakkaus lapsiin, joka taas oli vironnut surun ja säälin\ntunteista, näki hän monena päivänä jokaisen oppilaan kasvojen takana\ntoiset, kalpeat ja kuihtuneet kasvot, aivan semmoiset kuin ne, joita\nkurjassa kodissa oli suudellut. Ensimäinen seuraus oli, että hänen\ntavallinen ankaruutensa tahtomattakin lauhtui; sitten, kun hän tuli\najatelleeksi, että kumminkin jättäisi paikkakunnan, hylkäsi hän ehdon\ntahdon ennen seuraamansa rautaisen kurinpidon, osittain henkeänsä\nlepuuttaakseen, osittain tehdäksensä koetta. Oitis hän tunsi suurta\nhelpoitusta, ikäänkuin olisi riisunut yltään ahtaan, hengitystä\nehkäisevän takin. Hän luuloitteli voivansa viimeiset päivät olla\nystävällisenä ja lempeänä sen kunnioituksen nojalla, jonka kahden\nvuoden ankara kuri oli perustanut.\n\nPelkkää pettymystä! Tuskin oli neljä tahi viisi parasta ja helpoimmin\nhallittavaa poikaa, jotka eivät väärin käyttäneet höllitettyjä\nohjaksia. Kaikki muut muuttuivat vähemmässä kuin viikossa hänen\nsilmäinsä alla pikku pedoiksi, niin että Emilio nyt pitemmittä mutkitta\nuskoi opettajan tosin voivan lempeästä ankaraksi muuttua, mutta ett'ei\nole koettamistakaan päinvastaiseen suuntaan, kääntämättä luokkaansa\nylös alaisin.\n\nNeljäntoista päivän päästä Emilio ei enää poikiansa tuntenut. Niistäkin\noppilaista, jotka olivat tuntuneet ymmärtäväisiltä ja ujoilta, oli\npulpahtanut esiin, ikäänkuin halkeavista siemenkoteloista, ilmetyitä\npikku piruja, nenäkkäitä ja tottelemattomia, jotka välittivät viisi\ntorumisista, kuusi ystävällisistä neuvoista. Opettaja tosin saattoi\nuhaten sanoa: -- Te olette käyneet pahemmiksi sen jälkeen, kuin olen\nkuria höllittänyt. Minäkin rupean taas ankaraksi. -- Hän ottikin\nankaran muodon ja rankaisi, mutta se ei enää auttanut. Hän oli kuin\nkruunustansa luopunut hallitsia, jolla ei ole sen koommin valtaa eikä\nkunniaa. Voittaaksensa molemmat takaisin, olisi hänen täytynyt\ntaistella kokonainen vuosi.\n\nTämän kokeen kautta päästyään asiasta selville, päätti hän käyttää\ntulevain oppilaittensa suhteen entistä menetystapaa ja vannoi\nsydämmessään juhlallisesti, ett'ei sitä koskaan enään jättäisi.\n\n\nJäähyväisillä käynnit.\n\nNiin lähestyivät viimeiset päivät. Tutkinto oli tuskin mennyt, kun\nEmilio läksi hyvästiä jättelemään. Sydämmellisin oli käynti neiti\nMancon luona, joka otti häntä vastaan suru mielessään ja melkein\nitkien, sillä oppilaat olivat hänelle tuottaneet häpeätä tutkinnossa.\nSindacon mielestä oppilaat olivat liiaksi ujoja ja sekavia; hän oli\nviitannut opettajattarelle, että nämät ominaisuudet ilmaantuivat\noppilaissa jonkinmoisena heijastuksena heidän opettajastaan.\nOpettajatar lisäsi vaatimattomasti: -- Se on totta, semmoinen olen aina\nollut -- -- -- Nyt ei enää pidetä sen luontoisista -- -- -- Sitten hän\nojensi opettajalle kapean nunnan-kätensä ja virkkoi: -- Te olette nuori\nja pääsette eteenpäin maailmassa -- -- -- se on ilahuttava äitiä ja\nminua -- -- -- Mutta kuka tietää, muistatteko silloin enää meitä. -- Ne\nolivat herttaisimmat sanat, jotka nuorukainen sai muistokseen\nPiazzenasta.\n\nKun Emilio tuli hyvästille neiti Fanarin luo, tapasi hän tämän\nihastuttavassa aamupuvussa. Kauniin naisen tyynellä luontevuudella\nneiti pisti aamutakkinsa kiinni kahdella nuppineulalla. Hän oli\nkohtelias opettajalle ja kiitti häntä lämpimästi hänen osoittamastansa\nystävällisyydestä tuon käräjänkäynnin aikana. Kiitosten sulous\nkuitenkin Emiliolta katkeroitui, kun hän huomasi mikä ilo loisti\nopettajattaren silmistä huomispäiväisen Turinin-matkan johdosta.\n\nEmilio kävi sindaconkin luona, joka yleensä, ellei lukuunota\nnoita kieliopillisia saivarruksia, oli kohdellut häntä hyvästi.\nKoulu-legaattia hän ei tavannut kotona, sillä tämä oli seitsemännellä\nkäynnillä Altossassa. Emilio meni sieltä don Biracchiolle hyvästiä\nsanomaan.\n\nSataa tihutteli. Pieni piha oli yhtenä ainoana vesilätäkkönä,\nja tuo vähäinen, harmaanlikainen rakennus muistutti enemmän\nlappalaiskodasta kuin sivistyneen ihmisen asumuksesta. Emilio löysi\nhänen kunnian-arvoisuutensa aterialla, edessään peloittava määrä\nkurkka- ja tomaatti-salaattia sekä korvaton saviruukku täynnä viiniä.\nVaikka opettaja kaipausta tuntien erosi tuosta hieman naurettavasta,\nomituisesta miehestä, jota hän sekä kunnioitti että tavallaan\nrakastikin, katosi toki vähinkin tunteellisuus hänen hyvästeistään,\ntätä jättiläis-annosta nähdessään. Mutta pappi puheli ystävällisesti,\nkertoen suu täynnä ruokaa tavallisella levollisuudellaan oppilaitten\nviimeiset kujeet.\n\n-- Oli sekin oikeitten pääkonnien työtä -- sanoi pappi. -- He eivät\nenää tahtoneet lukea pihalla, sanoivat muka saavansa käsniä peräpuoleen\nalituisesta kivillä istumisesta. Ajatelkaas, niin turhan arkoja! Ja ne\nmarakatit saattavat kumminkin istuallaan laskea alas Monte Vison\nhuipulta saamatta raamuakaan nahkaansa -- -- -- No, tiedättekös, mitä\nkeksivät pakoittaaksensa minua ottamaan heidät sisään. He kaivoivat\nomilla sormillaan ojan myllypurosta tänne saakka, viisikymmentä metriä\npitkän ojan. Kolme päivää lienevät siellä myyränneet. Sanonpa teille,\nse on työ, joka näyttää aikamiesten tekemältä. He kaivoivat sitkeän\nkärsivällisesti -- -- -- leveän ojan, ymmärrättekö, johtaaksensa veden\nminun pihaani. Kun se oli johdettava poikki erään salaojan, laittoivat\naika kourun ison puun kuoresta, jonka olivat varastaneet Jumala tiesi\nmistä. Ja kaiken tämän he tekivät salaa, huomatkaa se. Luulen heidän\ntyöskennelleen öisin. Niillä lurjuksilla on kissan silmät. Vihdoinpa\nkerran, istuessamme tunnilla, avasivat vesijohtonsa ja piha muuttui\njärveksi, jossa vesi ulottui puoleen sääreen. Mahdotontahan oli pitää\nheitä siellä istumassa.\n\n-- Ja te annoitte asian jäädä sillensä? kysyi opettaja.\n\n-- Annoin jäädä sillensä, minäkö? vastasi pappi, tomaatin puolikas\nsuussaan. -- En suinkaan. Ensin piti heidän tunnustaa. Sitten pakoitin\nheitä kaivamaan uutta ojaa, johtaakseen vettä pois pihasta.\n\n-- Heidän lie ollut hirveän hauskaa.\n\n-- Hauskaa? -- -- He hikoilivat ja ähkivät kuin kuormajuhdat, ne\nvietävät. Sitten, kun ei enää ollut vettä jäljellä, sanoin minä: Te\nette tahdo istua kivillä, seisokaa sitte märässä.\n\n-- Se oli hyvä! Ja ne seisoivat siinä -- -- --\n\n-- Niin, mitä seisomiseen tulee -- -- --\n\n-- Kuinka! -- huudahti opettaja -- annoitteko heidän päästä voitolle?\n\n-- No, entäs sitte, hyvä Jumala! Kun tuskin olivat tuohon asettuneet,\nrupesivat kaikki yhtä haavaa kurnuttamaan \"koaks, koaks!\" ja sanoivat\nsammakkojen rönssivän heidän jaloissaan. Sitä melua minä en kestänyt.\nMinun täytyi ottaa heidät huoneesen päästäkseni häpeämästä heidän\npuolestansa.\n\nEmilio nauroi ääneen, mutta don Biracchio pysyi totisena ja kaasi\nviiniä vieraalleen. Hyvästiä heittäessään seisoivat perunankuorien ja\nkaalinlehtien peittämällä kynnyksellä ja pappi tarjosi opettajalle\nvihreän, poikkivartisen jättiläissateenvarjon, mutta opettaja kiitti,\neikä ottanut. Viimeiset sanat, mitkä don Biracchio lausui,\npuhdistettuaan mahdottoman isolla kielellään suunsa sallaatin\njätteistä, oli toivotus, joka sisälsi sen mitä hän piti elämässä\nparhaimpana: -- Herra suojatkoon teidän terveyttänne.\n\nKun Emilio tien käänteessä katseli taaksensa, näki hän sateen läpi\npapin seisovan ovessa ja kädellään osottavan ojaa, jonka pojat olivat\nkaivaneet.\n\nNäistä iloisista muistoista huolimatta eivät Emilion ajatukset olleet\nvarsin valoisia, kun hän matkusti kylästä. Ajaessaan ketoja pitkin ja\nhengittäessään puhdasta, hyvänhajuista aamu-ilmaa, toisteli hän\nmuistissaan mennyttä aikaa, niinkuin sitä ihminen aina tekee\njättäessään paikan, joka jonkun aikaa on tarjonnut kotia ja suojaa\nelämän retkellä.\n\nMinkälaista oli oikeastaan hänen elämänsä ollut näinä viimeisinä\nkolmena vuotena? Hän ei ollut löytänyt sitä tyydytystä eikä sitä\nystävällisyyttä, jota oli toivonut saavansa; ei hän ollut tiedoissaan\nedistynyt, eikä voinut sanoa keksineensä varmaa menetystapaa, jonka\nmukaan luokka oli hoidettava. Hän tunsi hyvin, että paitsi tuota\nankaraa jäykkyyttä, johon oli turvautunut, löytyi vielä joku lämpimämpi\nja hedelmällisempi, hänelle mahdoton metoodi. Toinen ajatus painoi\nvielä enemmän hänen mieltänsä. Hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että\nkoulu-opettajan vaatimattomassa virassa, joka kysyy niin suuria\nuhrauksia itserakkaudelta antamatta vastaavaa aineellista palkkiota ja\nkunniaa, on hyvin paljon rauhattomuutta. Voi hyvä Jumala! Tulisiko\nvastakin olemaan niinkuin oli ollut, vai tulisiko hänelle vieläkin\nvaikeampaa! Mielikuvituksissaan hän näki edessänsä koko sarjan kyliä,\njoissa hänen vuoroon tuli asua aina myöhäiseen vanhuuteen asti, sekä\npitkän jonon sindacoja, kirkkoherroja, tarkastajia ja kiusaajia kaiken\nikäisiä, jos jonkin virkaisia, miehiä ja naisia, jotka vastaisuudessa\nodottivat häntä, muutamilla kynät, toisilla luudat tai sakset pystyssä,\nvalmiina iskuja jakelemaan; ja hänen sielunsa syvimpään soppeen hiipi\nhiljaa alakuloinen vastenmielisyys tulevaisuutta kohtaan. Mutta silloin\ntapahtui jotain, joka johti hänen ajatuksensa aivan odottamattomaan\nsuuntaan.\n\nEmilio tuli sattumalta katsoneeksi tarkemmin erästä vanhaa\nsanomalehteä, joka hänellä oli kääreenä kirjan ympärillä ja näki siinä\nkirjoituksen, joka kiinnitti puoleensa hänen huomionsa. Kirjoituksen\nnimi oli: _Nyrkkitaistelia koulussa_. Siinä kerrottiin seuraavaa: --\nErinomaista kouluvoimistelua harjoitetaan Casarigan kansakoulussa,\njossa opettaja ja sindaco ovat ilmi vihollisia. Eräänä päivänä astui\nluokkaan ovelle kolkuttamatta kunnan vahtimestari lakki päässä ja\npuettuna isoon kappaan kuin Ernanin ryövärit. Hän tuli toimittamaan\njotakin sindacon asiata. Opettaja komensi hänet ottamaan lakkia\npäästään. Vahtimestari nauroi opettajalle vasten silmiä. Silloinapa\ntoinen julmistui, ryntäsi kateederista alas ja löi lakin pois\nvahtimestarin päästä. Tämä läksi raivoisana ulos, mutta palasi, viiden\nminutin päästä, iso keppi kädessään ja töytäsi opettajaa vastaan. Vaan\nsaipa kun saikin tekemistä oikean aakkosten Simsonin kanssa, joka\nyhdellä nyrkin iskulla sivalsi kepin hänen kädestään, nosti hänet\nilmaan ja heitti ulos kadulle. Vahtimestari erotettiin virastaan\npariksi päiväksi, mutta kuitenkin opettaja sai aika torat sindacolta,\njoka ilmoitti kummallisen puolustussyyn vahtimestarin käytökseen: -- Se\noli näet vilustunut. -- Sanomalehtikirjoituksessa oli vielä pari\nlausetta päätteeksi. Tämän kirjoituksen luettuaan huudahti Emilio\nilosta ja nauroi ääneen, niinkuin olisi jonkun vanhan velikullan nähnyt\nedessään. Tuo nyrkkitaistelija-opettaja ei ollut kukaan muu kuin\nLerica, entinen korpraali seminaarin ajoilta.\n\n\n\n\nEntinen korpraali.\n\n\nEmilio olisi vieläkin enemmän ihastunut, jos olisi saattanut aavistaa,\nettä Lerican nimi, sattumalta keksitty neljän kuukauden vanhassa\nrepaleisessa sanomalehdessä, oli ikäänkuin joku noita selittämättömiä\nenteitä, joita väliin elämässä sattuu, ja jotka tietävät että henkilö,\njota emme moneen vuoteen ole nähneet, seuraavana hetkenä, kadunkulmasta\nkääntäessämme, ilmi elävänä seisoo edessämme ja saapi meidät\nällistyksestä seisahtumaan.\n\nTuskin oli kuukausi edellä kerrotusta seikasta kulunut, kun Emilio,\njoka oli poikennut Turiniin veljiänsä tervehtimään, kävellessään Piazza\ndel Municipion pylväistössä näki edessään ihmisjoukossa pitkän, hiukan\nköyristyneen selän ynnä punertavan niskan, jotka molemmat herättivät\nhänessä himmeitä muistoja. Mies kulki hitaasti, ajatuksiin vaipuneena,\nkädet selän takana. Nekin tuntuivat Emiliosta tutuilta. Hän astui\nvinhemmin, tarttui mieheen kiinni ja huusi: -- Lerica! -- Kaksi suurta\nsilmää ja kahdet isot viikset kääntyivät opettajaa kohden: se oli hän.\n\n-- Ratti! -- ärjäsi Lerica jykeällä äänellä, johon sotakomennossa oli\ntottunut, laski ilon merkiksi lapiomaiset kätensä toisen hartioille ja\nravisti niin, että Emilio tärisi kiireestä kantapäihin asti.\n\nKysymyksiä sateli ristiin. Emilio kertoi vaiheensa muutamin sanoin ja\nmainitsi nauraen sanomalehtikirjoituksen. Ystävän muoto synkkeni.\n\n-- Mutta -- kysyi Emilio --- mitä sinä oikeastaan Turinissa toimitat?\n\nLerica ei heti vastannut. Jonkun hetken päästä hän pani kätensä ristiin\nrinnalle, katseli Emiliota miettiväisen näköisenä ja sanoi: --\nTiedätkös, me olemme molemmat tehneet suuren tyhmyyden.\n\nVähitellen hän kävi kiivaammaksi ja kertoi tulleensa Turiniin\nerään oikeudenkäynnin johdosta, joka hänellä oli Casarigan\nkunnallishallitusta vastaan, missä oli ollut opettajana kolme vuotta --\nsikamaisimmassa paikassa tämän maan pinnalla. Hän ei voinut ymmärtää,\nkuinka oli saattanut suostua heidän ehtoihinsa kun, jo kolmenkymmenen\nvuotiaana, jätti seminaarin: kolmena päivänä viikossa kuusi tuntia\npäivässä kunnan koulussa, ja muina päivinä piti rämpiä tunteja antamaan\nkolmen kilometrin päässä olevaan kirottuun luolaan, kauhean kurjaa\ntietä kesällä ja talvella; talvisin kylmä kuin Siperiassa, kesäisin\npolttavan kuuma ja muina vuoden aikoina niin kosteata, että naama oli\ntulla homeesen.\n\nRatti nauroi nähdessään Lerican poskien entiseen tapaansa hehkuvan.\n\nEnsimäinen vuosi meni kyllä, sillä silloin hänellä oli ollut kunnon\nsindaco, eläkettä nauttiva eversti, hieman turhantarkka, mutta muutoin\nkunnon poika, jonka kanssa toimeen tuli. Mutta sitten hän sai sinne\nylpeän roiston, jota oli mahdoton kärsiä.\n\n-- Ajatteles ensin, mitä kunnallishallitus tekee. Sen jäsenet ovat\njärjestänsä rosvoja, jotka nauravat opettajille, laeille ja\nKristukselle. He tahtovat saada kauniin raatihuoneen, voidakseen\ntilavasti vetää lähimmäisiään nenästä. He teettävät piirustukset\nkomeata rakennusta varten, jota nimittävät koulutaloksi, ja pyytävät\nvaltion apua. Hallitus, joka ei huomaa petosta, antaa kuusi tuhatta.\nSenkin ketut rakentavat sitte huoneuston, sullovat koulut kahteen\npieneen alakerran huoneesen, täyttävät kaiken muun virkakunnallaan ja\npakoittavat meitä tunneilla kuulemaan heidän polkemistaan, tuntikausia\nkestäviä hassuja keskustelujaan ja kokouksia, jotka kaikki markkinain\ntavoin loppuvat tappeluihin. Aatteles tämän lisäksi -- -- Mutta ei,\nkurja maailma, parempi on, ett'en enempää sano, sillä muuten raivostun\nkuin turkkilainen.\n\nLerica pyysi Emiliota aamiaiselle. Toinen kiitti, mutta sanoi\nmatkustavansa yhden junalla. Korpraali tarttui siiloin Emilion\nkäsivarteen ja työnsi häntä edellään kuin pikkuista lasta, sanoen: --\nKas niin, kun nyt kerran olemme tavanneet toisemme tässä koiran\nelämässä, niin sinä tulet, taikka minä kannan!\n\nLerica kääntyi Dora Grossan kadulle viedäkseen hänet _Kolmen kepin_\nravintolaan.\n\nTiellä Emilio kysyi, oliko toinen kuullut mitään Labaccio toverista.\n\n-- Oh, Labacciosta -- huudahti korpraali. -- Siinä on nyt kerrassaan\nmies, joka on luotu opettajaksi. Se on oikean tien älynnyt. --\nKyllähän hänellä oli ollut tietoja Labacciosta; olivat olleet\nkirjeenvaihdossakin ensimäisenä vuonna, ja kuukausi sitten oli hän\ntoisen kumppanin kautta kuullut paljonkin Labacciosta. Se oli jo kolme\nvuotta ollut opettajana Staloran kunnassa, jonne oli sitoutunut\nkuudeksi vuodeksi. Uskottavinta oli, ettei hän koskaan tulisi sieltä\nmuuttamaan. Hän eli hyvässä sovussa kaikkein kanssa. Muun muassa oli\nkirjoittanut runoja sindacon syntymäpäiväksi. Oh, se vasta tiesi, miten\nihmisten suosio oli saavutettava. Starolan kunnassa hän oli\njonkinmoisena kaikkena-kaikessa, joka pisti nokkansa joka\ntalon asioihin. Hän kanniskeli kunnallishallituksen rouvain\npäivänvarjostimia, oli joka pyhäksi pyydetty päivällisille ja\nliehakoitsi vähäisen kaikkia puolueita. Olihan veitikka hiukan\nlatinaakin opiskellut ja valmisteli nykyään, kelpo maksua vastaan,\nkesävieraitten poikia lukion aliluokille. -- Etkös ole koskaan lukenut\nhänen kirjeitään _il Popolon_ lisälehdessä? Niissä on aina joku\nsellainen kyhäys kuin esim. tarkastajan puheen ylistys, kertomus\npäivällisistä, joita pidettiin poismuuttavan tuomarin kunniaksi, kuvaus\ntutkinnon yhteydessä pidetystä juhlasta; kaikki höystettynä hienolla\nimartelulla. Se mies näetkös osaa aapiskirjan ongella onkia itselleen\nviidenkymmenen tuhannen myötäjäiset. Velikulta, me kaksi olemme oikeita\npöhköjä.\n\n-- Entä oikeudenkäyntisi? kysyi Emilio, kun olivat istuneet tuota\nvälttämätöntä etulajia syömään.\n\n-- Oikeuden käyntini -- vastasi Lerica kulmakarvojaan rypistäen -- nyt\nsiitä kerron. Kuulumaton konnamaisuus. Roistoja kaikki, sanon minä.\nSodan alkuna oli sindacon poika, oikea myyrä, joka minulla oli\nluokassani. Isä oli saanut päähänsä, että pojan piti olla ensimäisenä\nkaikissa aineissa. Vielä on toinen asia, joka sun ensin tulee tuntea.\nKoska lapset eivät voineet mennä välitunneiksi kotiinsa, ottivat ruokaa\nmukaansa kouluun, ja siitä yksinkertaisesta syystä, kun kaikki olivat\nköyhiä, oli heillä vain leipää tahi polentaa[12] taikka joku omena, ei\nsen enempää. Sitä vastoin sindacon poika, mokomakin pikku prinssi, oli\nvarustettu korilla, jossa oli linnunpaistia, pannukakkuja, karamelleja\nja viinipullo. Voit arvata, ett'en minä tuosta pitänyt. Tunnethan\nmimmoisia pojat ovat, persoja ja ahmatteja häijymmin kuin eläimet.\nMinua harmitti nähdessäni heidän sylkeänsä nielekselevän syötyänsä\nleipäpalasensa, sill'aikaa kun tuo toinen mokoma, joka tuskin oli ruuan\narvoinen, pisti poskeensa herkkupaloja ja pöyhkeili niistä. Sanoinpa\nhänelle muutamasti, ett'en tuosta pitänyt ja että hän ottaisi mukaansa\nainoastaan yhtä lajia, niinkuin muutkin pojat, eikä tulisi kouluun\nmunkin tavoin vatsaansa ahtamaan. No niin, silloin se sota alkoi.\nSindaco herran mielestä tämä oli oiva _casus belli_. Minun ei muka\nsopinut laskea hänen poikansa suupaloja, isällä kait oli oikeus ajaa\npoikaansa mitä tahtoi ja kuinka paljo tahtoi, ja jos minua harmitti\nhänen syömisensä, sopi minun kääntää poispäin kasvoni. Arvannet, että\nosasin vastata sille aasille, sille lurjukselle! Pahempaa oli, että hän\neräänä päivänä tuli valittamaan pojan arvosanoja liian huonoiksi, ja\nmilt'ei viitannut siihen, ett'en minä muka käsittänyt hänen kakaransa\nlahjakkaisuutta. Vastasin aikovani tutkia poikaa tarkemmin, ja aloin\nantaa hänelle todistuskirjaan kamelikurjen munan kokoisia nollia.\nSilloinkos jyrisi ja salamoi. Hän koetti minua säikytellä.\n\nLerica nauroi väkinäisesti, kohotti hartioitaan; vaan pian hän taas\nkiukustui, ja jatkoi: -- Ajatteles, se usutti koko kunnallishallituksen\nminun kimppuuni ja ne tahtoivat pitemmittä mutkitta panna minut\nviralta. Arvaappas minkä keinon keksivät. Minulla oli kontrahti\nkuudeksi vuodeksi, eikä minua voitu erottaa muuten kuin opettajaksi\nkykenemättömyyden nojalla tahi siitä, että saisin kolme varotusta\nsopimattomasta käytöksestä. Ne roistot koettivat jälkimäistä keinoa.\nTulivat minua ärsyttämään, että suuttuisin ja menettäisin malttini.\nAjatteles, ärsyttämään minua, Carlo Lericaa. Eräs raakalainen, lihava\nkunnallishallituksen jäsen, ammatiltaan parran-ajaja, joka oli koko\nensimäisen vuoden leukaani kaltannut ja nyt oli vimmoissaan siitä kun\nolin itse ruvennut partaani ajamaan, sitä paitsi noiden toisten konnien\nyllyttämä, tuli kouluun ja sanoi koko luokan kuullen minun menetelleen\npuolueellisesti hänen poikaansa kohtaan sekä vaati häpeemättömästi\nminua muuttamaan arvosanoja. Ja kun minä siihen jyrkästi sanoin,\nett'en, uhkasi hän poikain kuullen \"toimittaa minulle harmia\". Minä\nvastasin: -- Tehkää niin! -- johon hän ärähti: -- Suus kiinni! -- Minä\npunastuin hiusmartoa myöten ja ojensin jo käteni lyödäkseni -- --\nKaikeksi onneksi joku pyhimys minua pidätti. Mutta suutani en\nsäästänyt. Minä sanoin häntä suoraan siaksi -- -- aivan koreasti. Sen\njohdosta minua varotettiin. Se oli näet ensimäinen varotus. Vaan\nsittenpä olinkin varoillani. Ne olivat ihan hulluina vimmasta, ja mitäs\nkeksivätkään? Tuo teurastajan tapainen parran-ajaja oli huomaavinaan\nminun olevan muka likinäköisen. -- Silmäthän sillä on ulkona päästä --\nsanoo -- hän on varmasti sokea. Siitä kai jollain lailla selkoa saamme.\n-- Oh, kun ajattelen miten sitten menettelivät, tekisi mieleni tuossa\npaikassa palata sinne ja löylyttää heitä kaikkia kelpo lailla keskellä\nkuntakokousta. Senkin lurjukset, jos heistä jonkun tapaan täällä\nTurinissa, niin kannanpa häntä jaloista pitkin kaupunkia kuin kuollutta\nkaniinia.\n\nEmilio nauroi.\n\n-- Sinä naurat -- sanoi toinen närkästyneenä. -- Mutt'ei siinä ole niin\nmitään naurettavaa, kultaseni. Eräänä aamuna tulevat luokkaan, sindaco\nja tarkastusmies, varsin sikamainen julistus mukanaan. Minun piti muka\npoikia varottaa pihan nurkkia likaamasta j.n.e. He käskivät minua oitis\nlukemaan julistuksen pojille. Käsitin paikalla; roistot olivat tuon\nkyhänneet varta vasten semmoisilla saivaren kokoisilla kirjaimilla,\npannakseen lukutaitoni koetukselle. Minä purin huuliani ja olin\näissäni. Sitten aukaisin julistuspaperin, ponnistin kaikki voimani ja\nluin sen kompuroimatta. Sen jälkeen jätin lehden sindacolle\nkatseella, joka oli kotoisin helvetistä. He menivät tiehensä, sappi\nhalkeamaisillaan. Keksivätpä toisen konnankoukun. Vaan eivät he\nsilläkään kertaa onnistuneet. Vaalien aika tuli. Sinä tunnet minut:\nminä teen mitä omatunto käskee, vaikka maailma siitä halkeisi. Äänestin\nvallasta pantua sindacoa ja pidin julkisesti hänen puoltaan. Silloin\ntulee eräänä iltapäivänä monta kunnallislautakunnan jäsentä hatut\npäässä luokseni kouluhuoneesen, ilmoittamaan minulle, että olivat\nsaaneet jollain lailla tietää -- se ei suinkaan ollut vaikeata -- minun\nhankkineeni ääniä kukistetulle sindacolle; se ei käynyt laatuun;\nvelvollisuuteni opettajana oli muka puolustaa vallassa olevaa\nkunnallishallitusta; ja että he, jos pitkitin samalla lailla,\nryhtyisivät tehokkaisiin toimiin. -- Oho, hyvät herrat -- minä vastasin\n-- Carlo Lerica ei anna niinkään säikyttää itseänsä. Minulla on\nomatunto ja käsitys yhtä hyvä kuin muillakin, olen opettaja ja samalla\nkansalainen ja pidän velvollisuutenani huomauttaa, että laki määrää\nrankaistusta sille, joka koettaa vaikuttaa vaalimiehiin. -- Tästä\nsäväyksestä suuttuivat niin, että paikalla menivät yli kaikkien\nrajojen: kun olivat palanneet kokoukseen, erottivat minut oitis\nvirastani, kysymättä mikä on oikein tai väärin, mikä lain mukaista,\nmikä vasten lakia.\n\nTässä hän keskeytti ja tirkisti silmiin erästä kuuntelevaa viinuria.\nTämä, joka huomasi julmistuneen muodon, vetäytyi pois. -- Nyt\ntulee paras -- pitkitti Lerica. -- Minä riennän prefektin luo\nselittämään asiatani. Prefekti kumoaa erottamiskäskyn laittomana.\nKunnallislautakunta raivostuu, ei rupea alistumaan vaan sulkee koulun.\nVihollisuuksia jatketaan. Kouluneuvosto vahvistaa prefektin päätöksen.\nKunnallishallitus pysyy yksipintaisena. Mitä on tekeminen? Minä\nkirjoitan _Kansakoulu_ nimiseen sanomalehteen, joka puolustaa asiatani\nja neuvoo minua aloittamaan oikeudenkäyntiä. Juuri sitä ne\ntahtoivatkin. Roistot, jotka tiesivät mitä oikeudenkäynnit maksavat,\nnauroivat ja sanoivat: hänellä ei ole rahaa oikeutta käydäkseen.\nSitäpaitsi ovat, niinkuin tiedät, koululakimme niin sekavia, että usein\nomien sanomalehtiemme asian-ajajat, vaikka ovatkin lain-oppineita,\njoutuvat ymmälle. Kunnallishallitus voi aina toivoa jollain lailla\npääsevänsä pälkäästä. Toiseksi näkee hyvin eriskummaisia oikeuden\npäätöksiä. Sanalla sanoen, minä epäilin. Mutta sanomalehti vaati minua\noikeutta hakemaan ja tuli avukseni. Millä lailla? Se oli sukkela tuuma.\nSanomalehdellä on kolme tuhatta tilaajaa, joiden puoleen se kääntyy.\nNyt on autettava koulu-opettaja Lericaa, jolle aiotaan tehdä vääryyttä.\nMies on ruti köyhä. Jos vaan kolmas osa teistä, tilaajista, lähettäisi\nhänelle joka kuukausi kahdenkymmenen centesimon postimerkin, olisi tuo\njo kaksisataa lireä kuukaudessa ja siinä olisi hänelle kyllin. Minä\nsain kaikkiansa kaksikymmentä seitsemän postimerkkiä ja olin siis\npakoitettu myymään puolet vähistä kaluistani suorittaakseni ensimäiset\noikeudenkäyntikulungit.\n\n-- Ja nyt?\n\n-- Nyt juttu kulkee kulkuaan. En missään tapauksessa enää palaa\nCasarigaan; olen jo saanut toisen viran. Jos ei muuta, tahdon kumminkin\npakoittaa heitä maksamaan loput palkastani, ymmärräthän. Senkin rosvot!\nSaatoitko aavistaa valitsemaamme virkaa niin häijynmoiseksi? Näetkös,\nminä aavistan minkä lopun saan, jos siinä pysyn: jonakin päivänä lyön\nkuoliaaksi jonkun kunnallishallituksen kokonaisuudessaan ja joudun\nvankeuteen, taikka räjähdän itse sirpaleiksi kuin kranaatti ja lennätän\nkoko koulun palasina ilmaan.\n\nEmilio antoi hänen rauhoittua tyhjentämällä lasillisen viiniä; sen\njälkeen hän hymyellen kysyi toveriltaan asiaa, joka seminaarin ajoilta\nasti oli ollut hänen huulillaan.\n\n-- Sanoppas minulle suoraan, Lerica, kuinka koskaan päähäsi pälkähti\nruveta opettajaksi?\n\nLerica vaikeni hetkisen ja vastasi sitte tyynesti? -- Rupesin, siksi\nettä olen aasi.\n\nOh, et sanokkaan mitä ajattelet -- virkki Emilio. -- Sinä et siis -- --\nlöydä mitään tyydytystä opettajantoimessa?\n\nLerica suuttui.\n\n-- Mitä tyydytystä siinä olisi löydettävänä, jos saan kysyä! -- hän\nvastasi ja löi nyrkkiään pöytään. -- Saatamme puhua peittelemättä.\nTahdotko uskotella minulle olevasi onnellinen? Annas kuulla mitä\ntyydytystä sinä olet löytänyt.\n\nEmilio vastasi uudella kysymyksellä: -- Etkö esimerkiksi pidä\npojistasi?\n\nEntinen korpraali tuijotti silmät pystyssä Emilioon ja kysyi sitte\nvilpittömästi hämmästyneenä: -- Pojista -- -- Mutta nehän ovat oikeita\npahan sikiöitä. Kuinka, olisiko sinulla siitä toinen käsitys. -- Siinä\ntapauksessa, suo anteeksi, luulen sinun näinä kolmena vuotena tutkineen\ntähtitiedettä, sen sijaan että olisit opettanut poikia. Etkö sinä heitä\ntunne? Ehkä olen jonkun ihmeen kautta saanut osalleni Itaalian\nilkeimmät roiston-alut. Mutta siitä ei kannata kiistää; kaikki he ovat\nyhtäläisiä. Valehtelioita ovat kaikki tyyni ja viekkaita järjestään --\noi, niin viekkaita! Joka pojassa asuu koko pesue lurjuksia. En tunne\nyhtään poikkeusta, en ole löytänyt ainoatakaan, joka ei milloin tahansa\nolisi valehdellut kuin vanha varas, yksin sentähden, että\nvalehteleminen häntä huvittaa -- Oh! -- huusi hän ja pudisti nyrkkiänsä\nnenänsä alla -- minkälaisia mallipoikia olen saanut osalleni! Kun vaan\nheitä muistelen, kuohuu vereni. Aatteles, nuo kyynärän korkuiset\nveijarit kirjoittivat minulle nimettömiä kirjeitä, täynnä\nhävyttömyyksiä. Muutamat väärensivät todistuksensa, ja tuntuipa siltä\nkuin olisivat kymmenen vuotta sitä tointa harjoittaneet. Oli yksikin,\njoka kokonaisen vuoden huvikseen matki tätä oikean olkapään liikettä ja\nteki sen aivan silmäini edessä kymmenesti päivässä, kertaakaan\nnauramatta, ett'en saisi syytä heittää häntä pihalle. Yhdeksän\nkuukautta hän kiusasi minua tuolla olkaliikkeellään; ja hän näki, että\nminä vapisin. -- -- Vieläkin kun tuota ajattelen, antaisinpa kuukauden\npalkan, kun saisin oikein pieksää sitä poikaa. Sitä paitsi -- niin,\nmonta muuta. Voisin lukea sulle pitkän litanian pelkkiä kiusantekoja.\nLyhyesti, kaikki he ovat roistoja.\n\nEmilio nauroi.\n\n-- Sinä naurat, sinä? -- Mutta se on kieltämätöntä totta. Ainakin\nmaalla varastavat he kaikki. Veiväthän kerran piipun taskustani. Oh,\nmuistan hyvää opettajaamme, Megaria, kuinka hän ehtimiseen kertoi\nRousseau'n Emile'stä: _Ihminen syntyy hyvänä_. Ennen kaikkea hän syntyy\nsikana. Oletkos huomannut, millä vastenmielisyydellä lapsikakarat\nantavat pestä itseänsä. Ystävä, ole varma siitä, että ihminen on roisto\nkätkyestä alkaen. Minä sanon sinulle, että niin on asia. Pojat ovat\ntästä loistavimpana todistuksina. Sitten tulee itsekkäisyys, käsitys\nsiitä, ett'ei ole mahdollista tehdä kaikkea pahaa jota mieli tekisi,\nlopulta pelko, joka pitää ihmistä hiukan aisoissa, sekä tottumuksen\nvoima, joka jonkun verran häntä ojentaa. Mutta niinkauan kuin pelkkä\nluonto hallitsee, näet kyllä minkälaisia ovat: kynsivät äitinsä\nrintoja, lyövät niin pian, kuin kykenevät kättä kääntämään, repivät\nhyönteisiä palasiksi, nyhtävät höyhenet elävistä linnuista ja pistävät\nsilmät sammakoilta. Katseleppas heidän tappelevan keskenänsä: he ovat\nkurjempia kuin Tsulukafferit. He puhuvat vain tappamisesta. Minulla oli\noppilas, joka niin pian kuin rahaa sai, osti Turinilaisen sanomalehden\nlukeakseen puukoituksista. Hae sinä kiitollisuutta noista huonosti\nkesytetyistä pedoista. Koeta heihin ymmärrystä istuttaa! Ei vaikka\nkirveellä pään halkaisisit. Ja sitte tullaan ja puhutaan opettajille\nlempeydestä! Täytyy tosiaankin olla mielipuolen, uskoakseen että poikia\nvoi kurissa pitää muuten kuin korvapuusteilla ja potkuilla. -- Siis --\nkysyi Emilio -- lyötkös niitä? Lerica vastasi ylenkatseellisesti: --\nEn. -- Hän mietti hetkisen. -- Minä en lyö heitä, koska varmaan\nhakkaisin heidät kuoliaiksi. Kun joku on minua äärimmäisiin saakka\närsyttänyt, ett'en enää tiedä mitä teen, niin töytään häntä vastaan\nnyrkki pystyssä ja puistan nyrkkiäni hänen nenänsä alla, näin tällä\nlailla, rautaista nyrkkiäni, annan hänen sitä haistaa, sivelen hänen\nnokkaansa sillä sekä nimitän häntä roistoksi, karanneeksi rosvoksi ja\nsiaksi. Oi, jospa saisin kiukkuni laskea valloilleen! Väliin pelkään\nsaavani halvauksen. Enhän uskonut ihmissikiöitä semmoisiksi sioiksi,\nkuin nyt olen oppinut heitä tuntemaan koulupenkeillä. Mutta näetkös,\njos heistä kerran vasta tulee sindacoja ja tarkastusmiehiä, eihän ne\nvoi tulla pahempia kuin meidän nykyisetkään. Juokaamme sen asian\npäätökseksi ja puhukaamme muusta.\n\nLopun aikaa puhelivat seminaari-ajoista; mutta jälleen tultuaan Dara\nGrossan kadun pölyyn ja ihmishälinään, kääntyi puhe taas heidän\nvirkoihinsa.\n\n-- Vai niin -- sanoi Lerica ja pisti kätensä ystävän kainaloon -- sinua\ntyydyttää \"kasvattajan kallis toimi\"?\n\n-- Tyydyttää ja tuottaa iloa -- vastasi toinen; -- ja minä koetan olla\ntyytyväinen osaani. Minä pidän pojista.\n\n-- No niin -- sanoi korpraali pilkallisella äänellä -- sinä olet\nentisesi kaltainen. Sinä olet sydämmen opettaja. -- Hän kuohahti\njälleen. -- Hitto vieköön, on minullakin sydän! Mutta ihmiset\nkäyttäytyvät niin, että se pakahtuu kiukusta. Onko se minun vikani,\nettä ne roistot luonteeni muuttavat? Mutta jo riittää; saa nähdä kuinka\nmenestyn uudessa paikassani, Badotinossa. Olen päättänyt, ett'en\nainakaan minä ole ensimäinen, joka sytytintä heilautan. Kunhan vain\npääsisin tuosta siunatusta oikeudenkäynnistä.\n\n-- Onko päätös tänään odotettavissa -- kysyi Emilio.\n\n-- Tänäänkö? -- Ei. Minä en suinkaan ole sen takia Turiniin tullut.\n\nHänen kasvonsa kirkastuivat, hän puristi ystävän kättä ja kertoi\ntulleensa pientä hempukkaa tapaamaan.\n\nEmilio ei voinut olla nauramatta, niin lystimäiseltä asia hänestä\ntuntui: tuo kiivasluontoinen Goliat rakastuneena, kumarruksissa nuoren\ntytön vieressä.\n\n-- Niin -- sanoi Emilio -- kyllähän näkee, etteivät koulunpenkit anna\nsinulle kylläksi tyydytystä.\n\n-- Kuuleppas! -- huudahti Lerica hehkuvin poskin, pysähtyi äkkiä ja\npani kädet rinnalleen ristiin -- eikös sekin ole sikamainen, tyhmä ja\nkonnamainen vaatimus, että naimattoman opettajan muka tulee elää kuin\npyhä Ludvig Gonzagalainen! Mutta sanoinpa niille herroille ajatukseni\nasiasta vasten silmiä. Pahin inkvisiitori oli eräs tekopyhä tarkastaja,\njoka kaikenlaisten syitten nojalla kävi ehtimiseen tyttökouluissa, ei\nsuinkaan opettajattarien tähden, huomaa se -- ne olivat hänelle liiaksi\ntuleentuneita hedelmiä -- vaan oppilaitten vuoksi. Tuo gorilla pujahti\naina kolmanteen luokkaan, jossa isoimmat tytöt istuivat. Oli näet\nihastunut kolmanteen luokkaan. Aatteles; semmoisia konnankujeita. Koska\nhän tunsi oppilasten vanhemmat, useimmat talonpoikia taikka työväen\nluokkaan kuuluvia, oli hänellä muka aina asioita tytöille isältä tai\nsedältä, tärkeitä asioita, joita piti kuiskata heidän korviinsa.\nSilloin hän aina tarttui heitä käsivarteen tahi olkapäähän. Usein hän\npiti tarpeellisena katsella heidän kirjoitusvihkojaan ja tunki silloin\npenkkeihin istumaan, muka tarkemmin tarkastaakseen käsialoja.\nRiittänee, kun kerron mitä tapahtui eräänä aamuna: tarkastusmies oli\ntuskin luokasta astunut ulos, kun yksi tytöistä nousi julmistuneena\npaikaltaan, meni opettajattaren luo ja kuiskasi:\n\n-- Sanokaa herra tarkastusmiehelle, että jos hän vielä kerran panee\nkätensä minun polvilleni, niin minä annan hänelle korvapuustin ihan\nluokan edessä. -- Oikea gorilla, sanon minä. Väliin hänellä,\nohikulkiessaan, on muka jotain sanottavaa opettajattarelle ja huutaa\ntätä ulos, saadakseen, opettajattaren portailla seisoessa, nähdä minkä\nväriset sukat sillä on. Siksipä opettajatar enää tulee vain ikkunaan.\nJa semmoinen sika oli häpeemätön kyllä, tullaksensa puhumaan\nsiveydestä, minulle, Carlo --\n\nTässä hän keskeytti juttunsa, tarttui lähellä töllöttävää poikaa\nkäsivarteen, nosti hänet korkealle ja heitti seinustalle, samassa kuin\nohikulkeva omnibus hipasi hänen takkiansa. Sitte ärjäsi pojalle: --\nEtkös näe, tollo, päälles ajettavan?\n\nLerica tarttui jälleen Emilion käsivarteen ja sanoi:\n\n-- Jos olisin ennen nähnyt koululaukun hänen selässään, olisin huoleti\nantanut heidän ajaa ylitse. Oletkos ennen nähnyt tuommoisia leukoja?\n-- -- Hän muistuttaa kovin noiden nimettömäin kirjeitteni lähettäjistä.\n-- -- Tahdonpa edeskinpäin vetää kuormaani enkelin kärsivällisyydellä,\nkuitenkin ainoastaan sillä ehdolla, että minua pidetään kunniassa. Sitä\nvaadin niin kauan kuin Carlo Lerican veri virtaa suonissani; sen vannon\nkokonaisen krusifiksi-kasan kautta.\n\nHiukan hengitettyänsä hän pyysi Emiliota vielä kerran lausumaan uuden\npaikkansa nimen; Altarana, toisti Lerica ja muistutteli mielessään,\nettä se oli vain muutaman kilometrin päässä Azzornosta, missä Labaccion\nkuuluisa setä asui.\n\n-- Jos setä rupeaa kuolemaan -- sanoi Lerica -- saatpa iloksesi nähdä\nLabaccion rientävän sinne perintöä hakemaan. Se on totta, Azzornossa\nminulla on serkku, joka on opettajana. Altaranassa näet erään kauniin,\npienen opettajattaren, jota serkkuni naiskentelee. Siellä löydät myös\nkauhean sindacon, itse pääukkoa häijymmän. Minä sanon sinulle, he ovat\nsikoja kaikki tyyni.\n\nEmilio kysyi uteliaana, tiesikö toinen enemmänkin. Lerica ei tuntenut\noloja tarkemmin, sillä serkku oli kirjoittanut yhden ainoan kerran. --\nMuuten voin sanoa sulle -- lisäsi hän -- että piankin työnnät hänet\nsyrjään. Kukapa tietääkään kuinka monta valloitusta olet tehnyt noilla\nviiksilläsi, pikku jesuiitta. Ettäs sitte silmäsi! Vietävätä, miksikä\nminulle syntyessäni annettiin tämmöinen häränturpa! -- ja hän löi\nnyrkillä leukaansa.\n\nRupesi hämärtämään, kun olivat ehtineet Piazza San Carlolle. Korpraali\nvilkaisi ympärilleen ja katseli sitten kelloaan.\n\n-- Rakas ystävä -- sanoi hän hieman liikutetulla äänellä -- hyvin\nikävältä tuntuu jättää sinua. Minä matkustan huomis-aamuna ensimäisellä\njunalla. Vielä yksi yö on minun viettäminen sikamaisessa majatalossani,\njossa nukun jalat ulkona vuoteesta. Kovin oli hauskaa tavata sinua.\nTiedäthän, että aina olen pitänyt sinusta. Kirjoita joskus. Jos jonakin\npäivänä saat kirjeen, merkityn vankilan leimasimella, niin tiedät sen\nolevan Carlo Lericalta, joka on nuijannut kuoliaaksi jonkun\nkunnallishallituksen.\n\nEmilion täytyi kohota varpailleen, voidaksensa suudella ystävätä\nposkelle. Lerican toinen viiksi pisti harjan tavoin häntä nenään. Sen\njälkeen korpraali asettui pilarin taakse porttikäytävään ja Emilio\nriensi rautatien-asemalle, hartaasti haluten päästä pois lyhtyjen\nvalosta, korkeain rakennusten suojasta ja ihmisjoukon jaloista, jotka\nkaikki tekivät hänet alakuloiseksi ja lisäsivät hänessä oman\nvähäpätöisyyden ja yksinäisyyden tunnetta.\n\n\n\n\nAltarana.\n\n\nSindacon ohjelma.\n\nAltaranan kylä on Länsi-Alppein rinteellä. Se on muodostunut kahdesta\nkaareen kääntyvästä huonerivistä, joita yhdistää kivisilta, minkä\nalatse puro vallattomasti heittäytyy isompaan, laakson kanssa\nsamannimiseen virtaan. Tämä laakso on jylhässä seudussa, paistavan\nlumihuippuisen vuoren juurella, minkä jyrkällä rinteellä taajaan kasvaa\npyökki- ja kastanjapuuta, leppää ja koivua, ja metsän lomitse\npilkoittaa sieltä täältä taloja ja huviloita, jotka yhdeksän kuukautta\nvuodesta ovat haudan tavoin suljettuina. Kylässä on yksi ainoa pitempi\nkatu, joka siellä täällä -- kirkon, raatihuoneen, apteekin ja soman\nravintolan edustalla -- laajenee säännöttömäksi toriksi. Ravintola\navataan aina Kesäkuussa ja suljetaan ensi pakkasilla. Asukkaat\nkoettavat ahkeruudellaan ja säästäväisyydellään korvata karun luonnon\nliian niukkoja antimia, sekä elävät enimmäkseen maidolla ja polentalla.\nVaimot tekevät työtä kuin juhdat, miehet siirtyvät lämpimän tultua\nmuuanne työnansiolle ja palaavat vasta talveksi; se lienee edullista\nväenlisäykselle, sillä joka nurkassa täällä näkee keltatukkaisia,\npunaposkisia, likaisia lapsiparvia. Muutamien kilometrien päässä\nAltaranaa alempana on maantien vieressä pieni kylä, Case Rosse, joka\nkuuluu samaan kuntaan. Koko paikkakunta on kesäisin hyvin ihana tummine\nlehtoineen, lukemattomine loistavine kukkineen ja vienosti lorisevine\nmetsäpuroineen; syksyisin ja talvisin vallitsee kaikkialla hiljaisuus\nja pimeys, ainoastaan syvällä kuohuva virta täyttää laakson\nkohinallaan, johon väliin sekaantuu seppien takomisen synnyttämää\nkalketta.\n\nPäivää jälkeen Emilion tulon astui hänen luokseen pieni, ryövärin\nnäköinen mies, jolla oli kierot silmät, tuuhea harmaa parta ja\nlaajalierinen korkea hattu. Kimeällä äänellä hän, sindacon lähettämänä,\npyysi opettajaa määrätyllä ajalla saapumaan raatihuoneelle, johon koko\nopettajakunta oli kokoontuva. Tuo pieni mies oli kunnan vahtimestari,\nentinen kivenhakkaaja, joka kiviä poratessaan oli menettänyt toisen\nsilmänsä ja jota siitä syystä yleisesti kutsuttiin _silmäpuoleksi_.\nSitä haukkumanimeä hän tyynesti kärsi, paitsi silloin kun oli\njuovuksissa.\n\nMäärätyllä ajalla Emilio saapui raatihuoneelle, uteliaana näkemään\nkaikki vastaiset toverinsa samalla kertaa; sillä liian aikainen\nmaailmankokemus oli hänessä herättänyt tuota uteliaisuutta, joka haluaa\noppia tuntemaan uusia ihmis-originaaleja, ja joka tavallisissa oloissa\nherää vasta myöhemmällä iällä. Kolme opettajatarta ja kaksi opettajaa\noli jo raatihuoneen salissa; se oli kapea ja matala huone, jonka\nkeskellä seisoi iso pöytä, muodostettu neljästä erikorkuisesta\npöydästä, joita yhteisesti peitti vihreä, koinsyömä liina. Huone tuli\nhomeelle ja pölylle, niinkuin ikkunoita ei vuoteen olisi auki pidetty.\n\nHätäileväinen, pieni mies, puettu puolittain palvelian, puolittain\npuotiherran tapaan, viikset kuin kissalla, esitteli ensin itsensä\nkunnan sihteerinä sekä nimitti sitten Emilion tulevat työtoverit: Neiti\nPezza, toisen ja kolmannen luokan opettajatar; neiti Vetti, Case Rossen\nyhteiskoulun opettajatar; rouva Falbrizio, ensi luokan opettajatar;\nherra Calvi, ensi luokan opettaja.\n\nEmilion huomio kiintyi neiti Vettiin, joka enemmän teeskennellen kuin\nujoudesta loi silmänsä maahan Emilion häntä katsellessa. Epäilemättä\ntämä oli Lerican mainitsema opettajatar. Neiti Vetti oli tumma-ihonen\nja käytti puuteri-jauhoa peittääkseen hiukan rokon-arpista ihoansa;\nhänen pieninkin liikkeensä ilmaisi, että saalin alla oli kätkettynä\nnotkean tanssijattaren ruumis. Neiti Pezza oli kolmenkymmenen vuotias,\nkellahtava, pehmeäsilmäinen nainen, puettu sen tapaan, joka ei enään\nulkomuodostaan välitä. Rouva Falbrizio oli 50-vuotias, jäykän ja\nviekkaan näköinen talonpoikaisnainen, liina päässä, esiliina edessä,\nsivulla riippuivat sakset. Herra Calvi, pitkä ja kaljupää, oli puettu\nvihreään, kovin huonosti istuvaan takkiin.\n\nViiden minutin päästä astui sindaco sisään, tarkastusmies seurassaan.\n\nSindaco oli neljä vuotta ollut nykyisessä toimessaan. Hän oli\nperustanut kylän ison ravintolan, mutta nyt vetäytynyt yrityksestä ja\nkäytti kaiken aikansa omaisuutensa, kahden runsasmetsäisen maatilan\nhoitoon. Sindacon kasvot ilmaisivat hänen entistä ammattiaan; hänellä\noli leveä, parraton, punakka kokinnaama sekä pitkät ja ulkonevat\nhuulet, joiden takaa pilkoitti hänen suuret, valkoiset hampaansa.\nHiukset olivat lyhyiksi kulitut ja kaula lyhyt.\n\nHän astui sisään näytteliän tottuneesen tapaan, hymyeli kaikille ja\nsanoi: -- Tehkää hyvin ja istukaa, hyvä herrasväki.\n\nKun olivat saaneet asettuneiksi pöydän pitkälle puolelle, istui hän\ntarkastusmiehen kanssa vastapäätä.\n\nJuuri tänä vuonna oli koulupakon astuminen voimaan ja siitä syystä oli\nsindaco kutsunut opettajiston kokoon, antaakseen heille muutamia\nneuvoja ja kehoituksia.\n\nHän alkoi puheensa ujostelematta, teki ehtimiseen kieliopillisia\nvirheitä ja lausui joka sanan suurella painolla.\n\n-- Nyt ompi siis se vuosi, hyvä herrasväki, jolla me astumme uuden\npakkolain voimaan koulunkäynnin suhteen; jonka vuoksi olen teitä kokoon\nkutsunut. Te tunnette minut ja tiedätte miten intohimoisesti harrastan\nopetus-asioita. Tänä vuonna täydymme toimia kaksinkertaisilla voimilla.\nJo tästä hetkestä alkain, tarkoitan minä. Meidän on alkaminen elämän\ntai kuoleman taistelua tietämättömyyden kanssa. Elämän tai kuoleman\ntaistelua. Ne ovat sanani. Laki on pyhä. Meidän tulee saattaa kaikkia\nsitä kunnioittamaan hyvällä, kehoittaa vanhempia ja perheitä, saada\nluokat täyteen ja kunnostamaan itsensä. Minä puolestani selitän käyväni\nsuoraan tietäni, kenenkään muotoon katsomatta, ja nyt on sihteeri\nantava teille jokaiselle luettelon koulu-iässä olevista lapsista, jonka\nolemme tehneet suurimmalla tarkkuudella ja säntillisyydellä. Minä\nkerron sen vielä: me emme saa väistyä, vaan ne vanhemmat, jotka\nlaiminlyövät, ovat oitis pretorille ilmoitettavat. Kaksi ensimmäistä\nsakkoa ovat viisikymmentä centesimiä ja niin eteenpäin kolme lireä,\nkuusi, kymmenen lireä. Minä pyydän teitä itseänne ilmoittamaan\noppilaillenne asiasta, ja hätätilassa käymään isäin ja äitien luona\nneuvomaan ja nuhtelemaan. Siis, jos alamme vuotemme hyvin, käy kaikki\nmuu hyvin, kansan siunaukseksi. Lauseemme olkoon: sivistys ja väsymätön\nvoima. Tämä olkoon yleisesti puhuttu lain käytännöstä.\n\nKaikki odottivat nyt, kun alkulause oli ohi, itse puhetta, mutta\nhuomasivat pian, että siihen se loppuikin.\n\n-- Mitään muuta -- pitkitti sindaco -- ei minulla ole sanomista. Herra\nsihteeri, antakaa luettelot. Sihteeri, joka suurella tarkkuudella oli\npuhetta seurannut, hyppäsi alas tuolistaan ja jakoi luettelot. Sindaco\nnousi paikaltaan, kaikki muut tekivät samoin. Emilio vilkaisi\nluetteloonsa; oppilaita oli seitsemänkymmentä neljä.\n\nNiinkuin hallitsiat juhlallisissa vastaan-otoissa puhui sindaco\nmuutaman ystävällisen sanan heille kullekin, paitsi rouva Falbriziolle.\nEmilio huomasi, että sindaco, puhuessaan neiti Vettin kanssa, läheni\ntarpeettoman likelle, niin että nenät melkein koskivat yhteen, ja että\nopettajattaren olossa ja puheessa oli jotain hekumallista. Sitten kysyi\nsindaco neiti Pezzalta, kuinka tämä voi ja puisteli osan-ottavaisesti\npäätään, Calvilta kysyi hän tuttavallisesti: -- Kuinkas käy uuden\naapiskirjan? Valmistuuko se pian? -- Opettaja antoi matalalla äänellä\npitkiä selityksiä, joista ei ollut loppua tulla, samalla vahvistaen\npuhettaan vilkkailla eleillä. Lopuksi kätteli sindaco Emiliota ja\nkertoi vielä ohjelmansa: -- Me ymmärrämme toisemme. Sota elämästä tai\nkuolemasta tietämättömyyttä vastaan. Se olkoon lippumme. Jos tästä\nolemme yksimielisiä, olemme sitä kaikessa muussa.\n\nNäillä sanoilla hän hajotti kokouksen.\n\n\nPakollinen koulunkäynti.\n\nEmilio ymmärsi kohta, että sindacon sotaisan ohjelman alla piili koko\njoukko puoskarimaisuutta ynnä melkoinen määrä sitä pahaa vikaa, jolle\noli julistanut verivihollisuutta. Mutta hän ajatteli, ett'ei ainakaan\ntuo sindaco tulisi häntä kiusaamaan kieliopillisilla saivarruksilla.\n\nKäydessään kouluhuoneistoa katsomassa, Emilio sai sen käsityksen että\nhänen ennen tietämättömyyttä oli taisteltava siivottomuutta vastaan.\n\nPoikakoulu oli vuoren juurella sijaitsevan vanhan rakennuksen\nalikerrassa, josta oli väliseiniä otettu pois. Yläkerrassa oli\ntyttökoulu toisella puolen käytävää, ja vastapäätä sitä asui kunnan\nvahtimestari vaimoineen. Emilion luokkahuone oli matala, kahdella\npienellä rautaristikkoisella ikkunalla varustettu sali, jonka pitkä\nkamiini-torvi jakoi kahteen osaan. Katto oli mustaksi savuttunut,\nperäseinä täynnä rasvamerkkejä lasten päistä, muissa seinissä\nmustepilkkuja, ikkunoista roikkui paperiliistoja, nurkista hämähäkin\nverkkoja ja seinillä riippui neljä ajan ja kosteuden pilaamaa\njulistusta, joista kaksi vuodelta 1847. Olipa huoneessa likainen\nluutakin. Kun Emilio ensi kerran näki tulevan luokkahuoneensa,\njohtuivat hänelle mieleen seuraavat Tommaseon[13] sanat: -- jos koulu\nei ole temppeli, on se luola. -- Tässä ainakin mietelmä oli toteutunut.\n\nSiitä huolimatta alkoi Emilio työtään hyvällä tahdolla. Koulupakko\nantoi hänelle uutta intoa, aivan kuin olisi uusi, parempi aika\nkoittanut opettajalle, aika, jolloin vanhemmat, nähdessään\nkoulunkäyntiä vaadittavan pyhänä, yhteiskunnallisena velvollisuutena,\nkunnioittaisivat opettajaa ja jollakin tavoin kokisivat helpoittaa\nhänen työtään, ainakin siten, että kehoittaisivat poikiaan koulua\nrakastamaan ja päästäisivät heidät sinne joka päivä. Emilio päätti\npuolestaan tehdä minkä voi lain täytäntöön saattamiseksi.\n\nKoulun alkajaispäivänä saapui Emilion luokkahuoneesen koko sarja\nterveitä, paksuja poikia, joilla oli vuoriasukkaan kaunis iho, tyyntä\nmielenlaatua ilmaisevat siniset silmät ja pään muodostuksessa jotain,\njoka teki heidät lujamielisen näköisiksi. Saapuville tuli viisikymmentä\nkolme, vaikka luettelo koulu-iässä olevista ilmoitti niitä olevan\nseitsemänkymmentä neljä. Tosin eivät kaikki seitsemänkymmentä neljä\nolisi mahtuneet luokkahuoneesen, mutta sitä ei oltu ajateltu.\n\nMuutamain päiväin kuluttua Emilio teki useita muistutuksia\noppilasluetteloon, antoi sen sihteerille, jätettäväksi sindacolle, sekä\nkysyi häneltä yhtä ja toista oppilaitten vanhemmista, koska näet aikoi\nmennä heitä muistuttamaan.\n\nMelkein kaikki asuivat kaukana kylästä. Emilio päätti suorittaa pari,\nkolme käyntiä päivässä, asettaen kävelyretkensä sen mukaan. Hän aloitti\nhartaalla totisuudella retkensä, mietittyään valmiiksi muutamia\nlyhyitä, järkeviä varotussanoja, joiden hänen mielestään piti varmasti\nvaikuttaa. Mutta siitä harhaluulosta hän piankin pääsi. Vaikka hän\nesiytyi kohteliaana ja ystävällisenä, otettiin häntä joka paikassa\näreästi vastaan. Muutamat selittivät suoraan, ett'eivät aikoneet\nlähettää poikiansa kouluun siitä syystä kun tarvitsivat heitä kotona\nulkotöissä; toisten mielestä koulu oli liian kaukana. Muutamat sanoivat\npoikiansa sairaiksi; mutta heidän puhuessaan seisoi poika vieressä\nleipää jauhaen.\n\nEmilio koetti ensin neuvoa hyvällä, mutta uhkasi lopulta lain\nkovuudella. -- Oh, sakkojako! -- sanoivat he -- vieläkös mitä! Saa\nnähdä, onko herra sindacolla uskallusta temmata pois leipää suustamme.\n-- Muutamat nauroivat ja väittivät kaiken lopulta rajoittuvan siihen,\nettä vanhempain nimet kirjoitettiin pretorin ilmoitustaululle, josta ei\nkukaan edes niitä nähnyt. Eräs talonpoika hyökkäsi Emiliota vastaan,\nsanoen: -- Se nyt vielä orjuudestamme puuttui! Eikö ollut kylläksi jo\nverojen ryöstössä; pitikö siihen lisättämän pakollinen koulunkäynti!\nHerra sindaco saa pojan sijaan palkata minulle palvelian. Kuulkaas,\ntuleeko herra pretori viemään lehmiäni laitumelle? Kysytäänpä\nuskaliaisuutta, herra opettaja, kun tulette tämmöisille asioille.\n\nKummallisimpia kaikista olivat kuitenkin ne, jotka juttelivat tyynesti\nasiasta, ikäänkuin olisivat tehneet hallitukselle suuren palveluksen,\nlähettämällä poikansa kouluun, palveluksen, joka heitä oikeutti\njonkunmoiseen vahingonkorvaukseen. -- No niin -- sanoi muudan heistä\nisossa seurassa -- jos hallitus tahtoo pojat kouluun, niin antakoon\nmeille vuotuista apua. Saavathan sotamiehetkin elannon ja palkan. Nyt\nhallitus tahtoo koululapset; se saa ne siis elättääkkin.\n\nKuitenkin kolme tahi neljä noista yhdestäkolmatta vastahakoisesta\nperheestä lähetti poikansa kouluun, osittain pelosta osittain\nmyöntyväisyydestä. Mitä muihin tuli, huomasi Emilio, ett'ei hän voinut\nmuuta tehdä, kuin odottaa sindacon ankaruuden seurauksia ja jättää omat\nkäännytyspuuhansa sikseen.\n\n\nKirkkoherra ja sihteeri.\n\nEmilio oli saanut asumuksen pienessä tummanvärisessä rakennuksessa,\nvähän matkan päässä koulusta; alikerrassa asui kunnallishallituksen\nsihteeri ja ylikerrassa, paitsi Emiliota, neiti Pezza vanhan sisarensa\nkanssa. Rakennus oli kulmatalo, jonka avoin piha antoi laaksoon päin.\nPihanpuolella oli ylikerrassa palkonki, jonka toisesta lasiovesta pääsi\nopettajattaren pieneen asumukseen, toisesta Emilion huoneesen; palkonki\noli puuaitauksella kahtia jaettu.\n\nNaimattomalla sihteerillä oli alikerrassa yksi huone ja kyökki, johon\neräs vanha vaimo tuli kahdesti päivässä hänen ruokaansa valmistamaan.\nEmilio sopi vaimon kanssa niin, että tämä samalla valmistaisi\nhänellekkin päivällisruokaa; hän söisi kumminkin omassa huoneessaan.\nYhteinen keittäjä antoi Emiliolle aihetta tutustumaan tuon\nteräväleukaisen, piikkiviiksisen pikku sihteerin kanssa, jonka suuri\nujous oli raatihuoneessa herättänyt hänen huomiotansa. Pienellä\nmiehellä oli aina tapana, yksin kotonansakin, puhua matalalla äänellä\nja katsella ympärilleen, niinkuin olisi pelännyt joka tuolin taakse\nurkkijan kätkeytyneen. Emilio oitis mieltyi tuohon miesparkaan, jossa\nkaikki hänen toimeensa kuuluvat vaikeudet, tuskat ja vaarat näyttivät\nsaaneen ruumiillisen ilmestysmuotonsa; ja vaikka puhe tietysti kävi\njotenkin hitaasti, kun näet oli aivan mahdotonta saada häntä päästämään\nsuustansa varomatonta sanaa tahi yleensä muuta kuin hyvää arvostelua\nkunnan viran-omaisista ja heidän teoistaan, viihtyi Emilio hänen\nkanssaan ja vietti mielellänsä illat hänen huoneessaan.\n\nEipä kauan viipynyt ennenkuin Emilio keksi sihteerissä pahan tavan; hän\njoi, mutta kotona yksinänsä, kentiesi vasta pimeän tultua. Emilio\nhuomasi sen siitä kaksinkertaisesta innosta, jolla hän illalla rupesi\nasian-omaisia kehumaan. Juuri semmoisena hetkenä hän kerran mainitsi\nkirkkoherran parantuneen ruusutaudista ja kehotti varovasti Emiliota\nlähtemään kirkkoherraa tervehtimään. Kuullessaan Emilion aikovankin\nsinne, hän ilahtui ja kuiskasi: -- Se on aina viisainta.\n\nSen kokemuksen nojalla, mikä Emiliolla oli Piazzenan kirkkoherrasta,\nläksi hän hyvin vastenmielisesti papin luo, vakuutettuna, että kohtaisi\nsamanlaisen jumalanpalvelian. Mutta hän löysi, ei ainoastaan aivan\ntoisenlaista, vaan vieläpä ilmiön, jonka laista ei koskaan ennen ollut\ntavannut.\n\nEmilion tullessa kirkkoherra istui pitkän, kapean huoneen perällä,\nikkunan luona pienen pöydän ääressä, jolla oli yksi ainoa avattu kirja.\nAlkoi juuri hämärtää ja ulkona satoi. Huone oli niin pimeä, ettei olisi\nvoinut arvaamallakaan arvata papin ikää, ellei hänen terävät\npiirteensä, valtainen otsansa ja kotkannenänsä olisi kuvautuneet\niltahämyn valaisemaa ikkunaa vastaan; tuo sivukuva ilmaisi täysissä\nmiehen voimissa olevata miestä. Hänen tapansa vieraita vastaan-ottaa\noli yhtä jyrkkä ja omituinen kuin ulkomuotonsakin.\n\n-- Kiitän teitä käynnistä -- hän sanoi opettajalle lyhyesti ja\nkirkkaasti sekä ääntäen tavalla, joka, vaikka hiukan murteellinen,\nilmoitti melkoista sivistynyttä. -- Mutta jos olette tulleet tänne\npuhumaan kanssani koulusta, niin olette turhaan itseänne vaivanneet.\n\nOpettaja hämmästyi ja kysyi miksi, mutta lisäsi heti kuivasti: -- Olen\ntullut tänne täyttämään kohteliaisuuden vaatimuksia.\n\n-- Vai niin, no sitä parempi -- jatkoi pappi. -- Aion suoraan sanoa\nteille käsitykseni asiasta. Minä en ollenkaan sekaannu kunnan\nkouluasioihin siksi, että ehdottomasti hylkään kaiken, mitä siellä\ntehdään. Olkoon sanottuna. En hyväksy sitä tapaa, jolla siellä puhutaan\nuskonnosta, jolla lapsia kasvatetaan, en niitä perusteita, joiden\nmukaan opettajia valitaan, opetussuunnitelmaa säädetään, oppikirjoja\nmäärätään, en mitään hyväksy; ja kun en saa kaikkea aivan\ntoisenlaiseksi, olen mieluimmin ääneti, ett'en turhaa melua nostaisi.\n\nOpettaja yritti puhumaan.\n\n-- Se on turhaa -- keskeytti pappi -- pyydän anteeksi. Jos olisittekin\naivan samaa mieltä kuin minä, olisi puheemme kumminkin hukkaan\nheitettyä aikaa, sillä ette kumminkaan voisi opettaa omien ja minun\naatteitteni mukaisesti. Kansakoulu on semmoinen kuin se on tahi\njommoiseksi se on tehty, eikä yksikään opettaja voi sitä muuttaa.\nMinussa on nyt kerran se järkähtämätön vakaumus, että jos ei\njumalallista lakia panna lastenkasvatuksen perustukseksi, ei sen\npohjaksi saada muuta kuin koko joukko mielettömimpiä vastakohtia, ja\nettä siis koulu semmoisena kuin se nyt on, uskonnon-opetus sivuseikkana\n-- rehellisempää sitten olisi jättää se tykkönään pois -- s.o. koulu,\njoka sysää Jumalan nurkkaan, ellei häveten peitä häntä kokonaan,\nsemmoinen koulu on nuorison turmio ja samalla yhteiskunnan perikato. En\nole mikään oppinut mies, enkä voi ajatuksiani paremmin lausua. Mutta\nolen tästä yhtä varma kuin jostakin mittaus-opillisesta totuudesta. Se\non tosin pappi, joka teille puhuu, mutta minä vakuutan, että vaikka en\nolisikkaan pappi ja vaikkapa en uskoisi yhtään mitään, olisin kumminkin\nvakuutettu siitä, mitä olen teille puhunut. Saman selityksen olen\nantanut sindacolle, jonka kanssa en tule toimeen. Sentähden en ruvennut\npyydettäessä tarkastusmieheksikään. Minä en ole tekemisissä lasten\nkanssa muuten kuin kirkossa. Te saatte tehdä ja sanoa koulussanne juuri\nmitä tahdotte. Tämän ajan koulua en tunnusta. Antakaa anteeksi\nsuorapuheisuuteni, me olemme nyt kerrassaan toisiamme ymmärtäneet.\n\nEmilio oli kahden vaiheella pitikö suuttua tämmöisestä puheesta vai\ntekeytyä väliäpitämättömäksi; vaan papin suorapuheisuus herätti hänen\nkunnioitustansa ja hän sanoi: -- No niin, te pysytte vakaumuksessanne\nja minä omassani. Minä olen rehellinen mies ja semmoisena kasvatan\npoikia; siinä on minulle kylläksi.\n\n-- Siinä ei ole kylläksi -- sanoi pappi.\n\nOpettaja katsoi häneen.\n\n-- Teistä on tullut kunnon mies -- jatkoi kirkkoherra ja nousi\nseisomaan -- siksi että teitä pienestä pahasta on kasvatettu tavalla,\njota ette enään itse voi kasvatuksessanne käyttää, s.o. uskonnon\nperustuksella. Siksi ovat pojat tähän aikaan pahempia kuin ennen, ja ne\njotka kasvavat tästä lähtein, tulevat vieläkin pahemmiksi ja niin\neteenpäin, siksi kun kaikki hukkuu. Syynä siihen, ett'ei kaikki jo tätä\nnykyä käy aivan nurinpäin, on se, että opettajat, perheet ja\nkoululapset, joko vasten tahtoansa taikka tietämättänsä, vielä seisovat\ntoisella jalalla vanhan perustuksen raunioilla. Kun niitä raunioita ei\nenää ole, katsokaa, tuleepa päivä, jolloin opettajat eivät uskalla\nsanoa oppilailleen edes: -- Älä varasta. -- Sitä eivät silloin enää\nmuut sanokkaan kun vahtisotamiehet, -- -- jos niitäkään enää löytyy.\nJumala antakoon, että olisin sieluni autuudesta yhtä varma kuin tästä\nasiasta.\n\n-- Ainakin -- sanoi nuori mies naurahtaen -- olen minä varma siitä,\nett'en itse sitä päivää näe.\n\n-- Kuinka vanha olette?\n\n-- Kolmenkolmatta.\n\n-- Parasta -- sanoi kirkkoherra -- kun ette liikoja toivo. Hyvästi.\n\nEmilio oli koko nuorukaissielunsa lämmöllä liian innostunut ja\nrakastunut aatteisinsa, päästääksensä tätä keskustelua mieltään\nhäiritsemään; hänessä heräsi sitäpaitsi omituisia epäilyksiä itse\nmiehen suhteen. Hän oli papin kasvoissa ja sanoissa ollut huomaavinaan\njotakin, joka ilmaisi juuri tuon lujan uskonnollisen vakaumuksen\npuutetta, mistä hän kuitenkin tavallaan kehui; ja jos hänessä sitä oli,\nmiksi se vetäytyi syrjään eikä urhoollisesti astunut taistelemaan\nsaattaakseen itselleen voittoa. Ei, noin ei olisi sivistynyt ja\nsielunsa pohjasta Jumalaa pelkääväinen mies puhunut nuorukaiselle;\nsemmoista puhetta hän ei olisi koskaan kuullut niiltä vanhoilta\npapeilta, joita oli lapsuudessaan tuntenut ja joita hänen äitinsä oli\narvossa pitänyt; joiden rauhaisa ääni vielä kaikui hänen korvissaan,\nenemmän vakuuttaen soinnullaan kuin sanojensa sisällyksellä. Emilio\nluuli olevansa varmana siitä, ett'ei kirkkoherra koskaan rukoillut eikä\nkoko elämässään ollut vaikuttanut yhdenkään uskovaisen ihmisen\nsydämmeen. Hän ei saattanut olla uskovainen pappi. Kuitenkin käsitti\nEmilio hänen sanoneen suoraan ajatuksensa. Kuinka semmoinen\nristiriitaisuus oli mahdollinen? Hän olisi ehkä asian käsittänyt, jos\nolisi pappia enemmän tuntenut. Tällä hetkellä hän ei ymmärtänyt.\n\nTämä arvoitus pyöri Emilion mielessä hänen lähtiessään kirkkoherran\ntalosta; mutta samalla siihen pyrki lohduttava ajatus: -- Ei siis\ntuokaan pyri tunkeutumaan minun ja poikaini väliin.\n\n\nOmituinen opettaja.\n\nEnsimäiset viikot vierivät levollisesti koulussakin. Emilio oli\npalannut entiseen menetystapaansa, jonka heittäminen oli viimeisinä\nkuukausina Piazzenassa tuottanut niin paljon ikävyyksiä. Vastoin\nkaikkien luuloa -- sillä määräaika oli ohitse -- sakoitettiin\nniskoittelevia vanhempia. Eräänä päivänä saapui eräs isä kouluun ja\nhaukkui kaikkia viran-omaisia; mutta hänellä oli kumminkin poika\nmukanansa. Viisi, kuusi muuta vastahakoista lähetti sinne poikansa.\nSindaco ei siis hellittänyt. Emilio rupesi pitämään hänestä, ja\nnäyttipä siltä kuin sindacokin olisi mieltynyt Emilioon, koska uskoi\niltakoulun hänelle. Hän tuli eräänä aamuna kouluun vartavasten\nesittääksensä tätä Emiliolle.\n\n-- Herra Calvi -- sanoi sindaco -- on kunnon opettaja ja lahjakas mies,\nmutta hänellä on muuta tehtävää -- -- -- Sitä paitsi vaativat uudet\nlaitokset nuoria voimia; se on minun ajatukseni. Huomenna julistetaan\nilmoitus kouluun kirjoituksesta ja ensi viikolla aloitamme. Saatte\nnähdä, että uudistamme koko paikkakunnan.\n\nViikkoa myöhemmin piti Emilio ensimäistä tuntiaan iltakoulussa,\njossa oli kaksikymmentä oppilasta, osittain nuorukaisia, osittain\ntäysi-ikäisiä miehiä: nikkarin oppilas, kaksi seppää, muutamia\npaimenia, torninvahti sekä eräs äijä, joka oli samalla parran-ajaja ja\nkalastaja. Muutamat heistä osasivat jo lukea ja laskea vähäisen ja\ntulivat nyt tietojansa kartuttamaan. Nämät uudet oppilaat, joiden\nkurinpito ei vienyt Emiliolta ainoata ajatustakaan, virkistivät häntä\nsuuresti ja antoivat hänelle paljon uusia havainnoita. Mitä taas itse\nopetukseen tulee, tuottivat ne hänelle uusia vaikeuksia, sillä hänen\npiti opettaa niitä aivan toisin kuin lapsia: käyttää pikaisempaa\nopetustapaa, kosketella ainoastaan tärkeimpiä seikkoja, toisin sanoen,\nkäyttää kuivaa oiko-opetusta. Pahinta oli, että luokassa löytyi yksi\nainoa, keskeltä kattoa riippuva lamppu, jonka piti valaista kaikille;\noppilaitten oli pakko tunkea kaikkien yhteen kasaan lampun alle, ja\nsittenkin ne, jotka istuivat äärimmäisinä, vetäisivät tikulla tulta,\nkun tuli vaikeampia, pienikirjaimisia sanoja. Mutta kaikissa oli hyvä\nopin halu; sitäpaitsi oli huone lämmin, joka seikka usealle oppilaista\noli harvinaisena nautintona. Yksi ainoa asia Emiliota häiritsi; Calvi\nsaattoi näet loukkautua luottamuksesta, jota osoitettiin nuoremmalle\nopettajalle; mutta käytyään näinä päivinä muutamia kertoja hänen\nluonaan ja opittuaan häntä tarkemmin tuntemaan Emilio kokonaan\nrauhoittui senkin asian suhteen.\n\nHerra Calvi, ajattelia ja edistyksen mies, oli hiukan eriskummainen.\nHäneltä puuttui ainoastaan jokin vähäinen mutta kuitenkin aivan\nvälttämätön ominaisuus ollaksensa älyniekka. Hän käytti kaiken aikansa\nkeksiäkseen uusia metoodeja, joilla hän sitte kokeili, joka kuukausi\nuudella, ja toivoi aina tekevänsä ihmeitä; mitä oppilaat tästä\nhyötyivät, saattaa kukin opettaja itse ymmärtää. Hän keksi luku-,\nkirjoitus-, lasku-, kasvatus-, muistinharjoitus-, lyhyesti jos\njonkinlaisia metoodeja.\n\nYhteen aikaan oli Calvi opettanut aakkosia siten, että kirjaimen sijaan\nantoi lausua jonkun eläimen nimen, joka alkoi juuri sillä kirjaimella,\nesim. Apina, Karhu j.n.e.; mutta hänen oli pian lakkaaminen, sillä\nsyntyi sekasotkua, joka herätti aivan äänekästä, hillitsemätöntä iloa\noppilaissa. Samaan tapaan oli hän kahtena ensimäisenä kuukautena\nantanut oppilaiden kirjoittaa monivärisillä liiduilla, sillä hänen\nmielestään värien moninaisuus vaikuttaisi hyvää oppilaitten sekä\nsilmiin että henkiseen kehitykseen. Hän oli myöskin keksinyt tavan,\njonka mukaan voisi kirjoittaa vasemmalta oikealle.\n\nKurinpidon suhteen oli Calvi yhteen aikaan noudattanut kostonlakia: jos\npoika haavoitti toista rautanaulalla, niin opettaja otti naulan ja\npisti sillä rikollista. Kasvatusopillinen sääntö, joka neuvoo aina\ntäyttämään, mitä kerran on uhannut, tuotti hänelle muutamasti paljon\nikävyyksiä. Eräänä päivänä, näet, oppilaat toivat kouluun\nkoppakuoriaisia. Calvi sanoi, että jos tämä toistamiseen tapahtuisi,\npakottaisi hän syyllistä syömään tuomansa elävän. Hän täyttikin todella\nuhkauksensa: erään poikaraukan täytyi niellä koppakuoriainen; mutta\npoika juoksi heti kotiin, antoi ylön elävän ja huusi kuin riivattu.\nMuuten oli Calvi melkein liiankin hyvä ja anteeksiantavainen\nkoululapsille. Pienet julmuutensa hän harjoitti ainoastaan avatakseen\nuusia uria kasvatustieteelle.\n\nUseampien kasvatus-opillisten aikakauskirjain väsymättömänä\nkirjeenvaihtajana hän lähetti painettaviksi suunnitelmia ja jos\njonkinlaisia kyhäyksiä; koulussa hän kirjoitti kirjeensä ja\nesitelmänsä, luki siellä sanomalehdet, teki muistiinpanonsa ja mietti\nalati. Hänen opettajapöydällään näki sikin sokin kirjoja,\npaperipalasia, muistiinpanoja, sikaarin pätkiä, kaulaliinoja ja\nkaikenmoisia pieniä kasvatus-opillisia esineitä, joita hän itse oli\nvalmistanut; siellä täällä oli erivärisiä musteita sisältäviä pulloja.\nLuontoperäisestä matkimishalusta tekivät sitte pojatkin pöydistänsä\npieniä joulunäyttelyltä, joihin kuljettivat kotoaan vähän kutakin.\n\nNäistä huolimatta sindaco piti kekseliäästä Calvista, jonka ehdoituksia\nhän poikkeuksetta hyväksyi, vaan ei toteuttanut ainoatakaan. Väliin\nCalvi ehdoitti komitean asettamista kansan sivistyksen levittämiseksi;\nväliin tahtoi pidettäväksi \"henkistä juhlaa\" koulukassan hyväksi;\nkerran tahtoi panna toimeen yleistä lausuntokilpajuoksua; kuten hän\ntuumaansa nimitti. Hän aikoi näet antaa oppilaittensa juosta kilpaa ja\nsamalla lausua tilaisuutta varten sepitettyjä runoja. Tämä koe\ntuottaisi erinomaisia ja varmoja tuloksia siitä, mitä liikkeen\nlisääntyminen mahdollisesti vaikuttaa muistiin ja ääntämis-elimiin.\nTämmöisiin ajatuksiin vaipuneena ei Calvi koskaan, niinkuin muut\nopettajat, valittanut kurjaa osaansa, eikä kentiesi tuntenutkaan\noloansa huonoksi. Hän oli omaa voittoa pyytämätön edistysmies. Jonkun\naikaa oli hän kirjoitellut uutta aapiskirjaa, perin uusi aate, joka,\njos se onnistuisi, tekisi hänet kuuluisaksi ja rikkaaksi. Toinenkin\nuusi aate eli näinä päivinä hänen päässään; hän aikoi ehdotella\nRikoslakia lukukirjaksi valtakunnan alkeiskouluihin, ja joka kerta\nEmiliota tavatessaan hän tälle kauan puhui asiasta ja vakuutti\nrikoslain, sopivasti jaettuna eri luokkakursseihin ja tarpeenmukaisesti\nselitettynä, omistavan juuri ne ominaisuudet, joita kansakoulun\noppikirjalta vaaditaan. Toisiakin tuumiansa hän ilmaisi nuorelle\nopettajalle ja teki sen aina muodolla, josta toinen saattoi lukea: --\nTämä on yksi minun aatteitani -- antaakseen Emilion ymmärtää, että ne\nhänelle uskottiin omistus-oikeuden loukkaamattomuuden ehdolla.\nTavallisesti hän lisäsi: -- Älä vielä kerro sitä kenellekkään.\n\nCalvi eleli tyytyväisenä tämänlaisessa aatemaailmassa, säästeli\nruokapalojansa saadaksensa niillä rahoilla postimerkkejä, kulki kodin\nja koulun, koulun ja kodin väliä pitkässä rähjäisessä aina auki\nolevassa takissa. Muutamat paikkakunnalla pitivät häntä puolihassuna,\ntoiset taas puhuivat hänestä suurella kunnioituksella.\n\nCalvi olisi luultavasti paremmin onnistunut, jos olisi nuoruutensa\nelänyt isomman kaupungin sivistyneitten opettajien parissa, niin että\nse hänen omituinen lahjansa, joka syrjähtyi yli rajojen, olisi saanut\ntukea toisten kyvykkäämpäin samanlaisista ominaisuuksista. Mutta kun\nhän aina oleskeli maakylissä, missä ei ketään ollut ohjaamassa ja\nnöyryyttämässä, siirtyi hän yhä kauemmas haaveilujen ja utukuvien\nmaailmaan. Hänen vaimonsa, joka oli samalla kylän kätilöin, ihaeli\nhäntä ylen lahjakkaana henkilönä ja oli hyvin mustasukkainen.\n\nTämän originaalin ja sihteerin seurassa Emilio vietti ne harvat\nvapaahetket, jotka koulu ja kotityö hänelle myönsivät. Paljo hänellä\nolikin kotityötä, sillä muun muassa oli pakollinen koulunkäynti sitä\nsuuresti lisännyt monien, alusta alkain kunnossa pidettävien\nluettelojensa kautta. Hänellä ei ollut tilaisuutta seurustella muitten\nihmisten kanssa. Neiti Pezza, joka oli kivuloinen, sulkeutui omaan\nhuoneesensa, niin pian kuin oli luokalta päässyt; sitä paitsi oli hän\nkivuloisuuden tähden hakenut eroa virastaan ja aikoi keväällä poistua,\nsekä piti itseänsä sentähden muukalaisena paikkakunnalla. Yhden ainoan\nkerran tapasi Emilio kirkkoherraa, mutta tämän raukeat siniset silmät\nja kylmä tervehdys eivät liioin kehoittaneet puheisin. Pappikin oli\nerakko, joka karttoi kaikkia. Pitemmässä kuin kuukauden ajassa näki\nEmilio yhden ainoan kerran neiti Vettiä, joka väliin tuli kaupoille\npähkinänkuoren kokoiseen puotiin, missä rouva Falbrizio piti\nsekatavaran kauppaa.\n\nJuuri kylän pitkän-omainen muoto oli syynä siihen, että Emilio ani\nharvoin tapasi niitäkään henkilöitä, joiden kanssa olisi voinut\npuhella. Kello kahdeksan aikana illalla näytti siltä, kuin Altarana\nolisi painunut vuoren seinään. Ainoastaan muutama siellä täällä\ntuikkiva tulonen ilmaisi eläviä olentoja löytyvän tällä pimeällä\nalalla. Yhtenä ainoana iltana viikossa, kello kymmenen aikaan, näki\nEmilio, ell'ei lumi ollut aivan korkealla, muutamia varjoja kulkevan\nikkunainsa ohi ja kuuli yksityisiä sanoja keskustelusta, joka\nvähitellen taukosi. Silloin paikkakunnan herrasväet palasivat\niltakemuista piirilääkäriltä, jonka soma rouva soitteli pianoa; sieltä\ntuli erään viinikauppiaan rouva, postimestari veljineen, joka oli\napteekkari, nuori pretori äitineen sekä sindacon serkku,\nylöskantomiehen rouva. Ylöskantomies oli partainen, ihmispelko olento,\njoka vuodet umpeen pyssy olalla kuljeskeli metsissä kuin olisi\nmetsänkäynti ollut hänellä ammattina. Kun tämä seurue oli kulkenut\nEmilion ikkunan ohitse, ei muuta kuulunut kuin virran kohinaa.\n\n\nRouva Falbrizio.\n\nTällä tavoin oli Emilio elänyt kolme kuukautta ja luuli jo vihdoin\nlöytäneensä rauhallisen paikan, kun eräänä päivänä, satunnaisesti\nkeskustellessaan opettajattaren, rouva Falbrizion kanssa, huomasi\nAltaranassakin kyllä taistelua olevan.\n\nRouva Falbrizion koulu oli peltojen keskellä seisovassa yksinäisessä\nrakennuksessa, koko joukon syrjässä kylätiestä. Hänen luokkahuoneensa\noli alikerrassa. Viereiseen pieneen kamariin oli, aivan vastoin\nasetuksia, sijoitettu herra Canigallon yksityiskoulu. Canigallo,\nentinen konttoristi, oli aikoinaan istunut hulluinhuoneessa ja oli\nsiitä pitäin ihmisvihaaja, jonka yllä ei kukaan koskaan ollut nähnyt\npuhdasta paitaa. Sisustamatonta ylikertaa käytti isäntä,\nkunnallishallituksen jäsen, puuvajanaan.\n\nEräänä aamuna Emilio näki rouva Falbrizion seisovan puotinsa ovessa\nliina päässä ja paistinpannu kädessä. Rouva tervehti Emiliota ja pyysi\nhäntä sisään. Tiskin takana makasi pieni lapsi kätkyessään.\n\n-- Ettekö tiedä uutisia? Kysyi rouva Falbrizio.\n\nEmilio ei ollut kuullut mitään erinomaisempaa.\n\n-- Minut on sanottu irti virastani.\n\nNuori opettaja ei tahtonut tuota uskoa.\n\n-- Se on vallan totta -- pitkitti opettajatar surkealla muodolla. --\nMenkää katsomaan pretorin ilmoitustaulusta. Herra sindaco on liittänyt\nsiihen otteen sen kokouksen pöytäkirjasta, jossa panivat minut viralta.\n\n-- Viralta pantu! -- huudahti Emilio ihmetellen rouvan tyyneyttä. --\nMiksi?\n\n-- Oh -- vastasi rouva Falbrizio -- monestakin syystä. Asiata on kauan\nvalmisteltu. Te ette tunne sitä juttua. Olen varma, että kouluneuvosto\nkumoo erottamiskäskyn. Mieheni on puunhakkaaja, enkä minäkään isoja\nansaitse tällä puotipahaisella. Lisäksi vielä saimme kymmenen vuotta\nnaimisissa oltuamme tämän pikku raukan, jonka Herra meille lähetti, en\ntiedä miksi. Te näette pienen palkkani olevan tarpeesen. Eipä se iso\nolekkaan. Kolmesataa kuusikymmentä kuusi lireä ja kolmekymmentä kolme\ncentesimoa. Mutta se riittää kumminkin leiväksi ja keittoruuaksi.\n\n-- Mutta kuinka taisivat panna teidät viralta? -- kysyi opettaja kerran\nvielä.-- Syyttömästikkö? Jotain kai mainitaan pöytäkirjassa.\n\n-- Pöytäkirjassa sanotaan minua kykenemättömäksi opettajattareksi.\nTosin olen suorittanut ainoastaan syyskurssin, mutta velvollisuuteni\nolen tietänyt niin täyttää, että tarkastajat ovat aina olleet\ntyytyväisiä. Mitä siihen asiaan tulee, on minulla rauhallinen omatunto.\nVoidaksensa erottaa minut kykenemättömyyteni nojalla, tarvitsevat he\ntarkastajan suostumuksen. Saammepa nähdä keväällä -- -- -- Mutta\n-- -- -- siinä on muitakin syitä -- -- --\n\nOpettaja odotti, varmana siitä, että toinen kertoisi koko jutun.\n\nPianpa rouva pitkittikin: -- Nähkääs, se alkoi jo vuosi sitten. Minä\ntulin tänne astuakseni erään opettajattaren sijaan, nuoren ihmisen,\njonka täytyi jättää koulu, siksi -- -- -- että hän ei voinut kauemmin\nolla koulussa. Tarkoitukseni ei ole panetella ketään, puhun asioista,\njoita koko maailma tietää. Herra sindaco on leskimies parhaassa\niässään. Sanottiin heillä olleen ystävyyttä keskenään. Totta on, että\nsindaco naitti hänet ja että vastanaineet oitis matkustivat tiehensä.\nMutta tiedättehän veden välistä valuvan takaisin myllyyn. Näyttääpä\nsiltä, kuin sindaco tahtoisi saada hänet takaisin juuri siksi, että\nsillä on mies ja se seikka juoruja ehkäisee. Sanottiin sindacon,\nentisen pois tultua, ruvenneen ihastelemaan Case Rossen pikku\nopettajatarta, ja siksi minulla ei muutamaan aikaan ollut ollenkaan\nikävyyksiä. Case Rosse on kumminkin liian kaukana täältä; sitä paitsi\non tuo nuori neiti kunniallinen ihminen ja sitähän hänen tuleekin olla\njo Azzornon opettajan tähden, joka tahtoo hänet naida; mitäs minä\ntiedän? Niinkuin sanottu, tahtoo sindaco minua jättämään paikkani\ntuolle naineelle opettajattarelle.\n\nEmiliota suuresti huvitti vastahakaisuus, joka oli noiden häjyjen\nasiain ja sen hyväntahtoisen äänen välillä, millä niitä kerrottiin,\nsamoin kuin ristiriita siivojen sanojen ja silmistä loistavan ilkeyden\nvälillä. Tuo katse todisti opettajatarta naiseksi, joka saattoi\nmalttiaan menettämättä taistella viimeiseen saakka ketä vihollista\nvastaan tahansa.\n\n-- Totta on -- sanoi rouva Falbrizio -- että he alkoivat väittämällä\nminun pikku tyttöjeni ei mitään oppivan -- -- -- ett'en muka ollut\nkylläksi taitava, ja vähensivät palkastani kuusikymmentä kuusi lireä ja\nkolmekymmentä kolme centesimoa sanoen: Te olette tältä paikkakunnalta,\nvoitte luopua siitä, mikä on yli tasaluvun. Sitten tuli riita lumesta,\njosta niinikään kiukuttelivat. Minulla on luokkahuoneessani kamiini,\njoka savuaa kauheasti. Puita tietysti ei kustanneta. Tytöt tuovat\njokainen halon mukanansa, ja kun talvi on kova, lähettävät vanhemmat\npolttoaineita. Kylmästä kärsii. Toissa talvena täytyi antaa viideksi\npäiväksi lupaa, kun lunta oli parin metrin korkeudelta, niin että\nkoulurakennus oli lumen peitossa ylikerran ikkunoita myöten. Silloin\nsindaco tahtoi, ajatelkaas, että minä omalla kustannuksellani antaisin\nvedättää lumen pois. Sehän oli kohtuuton vaatimus! Minä, köyhä vaimo!\nSitten tulivat lasten vanhemmat ja kaivoivat lumeen läven, josta\nastuimme sisään kuin suppiloon ja etsimme ovea. Sindaco kävi yhä\nkiukkuisemmaksi minulle. Joka päivä syntyi riitaa. Sitten tuli tuo\nsiunattu jupakka ulkohuoneesta, pyydän anteeksi. Eihän voi olla\najatustaan sanomatta, kun ihmisessä kerran on hiukan säädyllisyyttä!\nViereisen huoneen tästä ovat vuokranneet yksityiskouluksi sen pois\nmatkustaneen opettajattaren veljelle; eikä täällä ole muuta kuin yksi\nainoa ulkohuone. Minä kirjoitin asian sopimattomuudesta sindacolle ja\nsanoin suoraan sitä \"siveettömäksi häpeäksi\". Mielestäni en sanonut\nliikoja. Kuitenkin otti hän sen loukkaukseksi ja vastasi kirjeessään,\npaljoa siveettömämpää olevan, että opettajatar imettää lastaan koulussa\noppilasten nähden. Oliko se teidän mielestänne, herra opettaja, oikein\nvastattu?\n\n-- Eikö hän muuta vastannut?* -- Emilio kysyi.\n\n-- Kyllä, hän sanoi hulluudeksi puhua siveettömyydestä, koska oppilaat\nvielä olivat pieniä. Oliko tuo nyt mielestänne pätevä puolustus?\nKaikeksi onneksi sekaantui tarkastusmies asiaan ja selvitti sen.\nSanalla sanoen, toinen ikävyys toisensa perästä. Pahemmin kävi, kun he,\nminun kotona sairastaessani, lähettivät vahtimestarin kantamaan pois\npenkit luokkahuoneestani. Minä tulin parhaaksi vallattomuutta estämään,\nmutta silloin oli hän jo vienyt kaksi penkkiä. Ja kuinka he sitte minua\nkohtelivat! Vahtimestari tietysti ottaa tapoja sindacolta. Hän on\n-- -- -- hiukan juoppo. Sitäpaitsi -- näin meidän kesken sanottuna --\njuo sindacokin -- -- -- kohtuullisesti. Ja juotuansa -- minä tarkoitan\nvahtimestaria -- puhuu hän kaikenmoista -- -- -- Minulle on\nyhdentekevää, vaikka hän kehuu itsellänsä olevan paremman palkan kuin\nminulla, ja sanoo: minä ansaitsen luudallani enemmän kuin te\nkynällänne. Se onkin muuten totta. Mutta minua harmittaa, kun antavat\nhänen valehdella pitkin kylää. Ovatpa muun muassa sitäkin huhunneet,\nettä minä muka olen siivoton, ja että tarkastaja toissa vuonna minun\nkoulussani tuli täyteen syöpäläisiä. Ilmi valhe! Sanon sen julkisesti,\nsillä kaikki voivat nähdä vaatteeni, kun ovat kuivaakseen levitettyinä\npihalle, ja päättää, näyttävätkö ne siivottoman ihmisen vaatteilta.\n\nEmilio tunsi nöyryytystä opettajattaren puolesta kaikkia näitä\nhäväistyksiä kuullessaan; samalla kuitenkin hänen eriskummaiset\nkertomuksensa ja tuo teeskennelty sävyisyys häntä huvittivat.\n\nRouva Falbrizio jatkoi: -- Neiti Pezzan pyydettyä kivuloisuuden tähden\nvirkaeroa, toivoin sindacon jättävän minut rauhaan. Kyllä kai! Hänessä\non vanhaa vihaa minuun jostakin lauseesta kunnallishallitusta vastaan,\njonka ovat väittäneet minun sanoneen; sentähden pidättivät minulta\nkahdentoista päivän palkan, eivätkä asiata koskaan unhoittaneet. --\nSitten hän lisäsi säkenöivin silmin: -- Pelkkää parjausta, sen vakuutan\nteille.\n\n-- Mutta -- Emilio kysyi hetken mietittyään -- miksi toivoitte sindacon\nvainoomisten lakkaavan neiti Pezzan eronhakemisen johdosta? Senkö\ntähden, että hän nyt voi antaa sen paikan tuolle toiselle?\n\n-- En suinkaan -- vastasi rouva Falbrizio -- sitä hän ei voi tehdä, kun\nsillä on todistus opettajaksi ainoastaan alempaan kouluun. Sitäpaitsi\nluulen, ett'ei hän enää sitä ajattelekkaan. Kuka tietää, miehet ovat\nhyvin vaihemielisiä. Tietysti nyt, kun paikka on julistettu\nhaettavaksi, asettaa sindaco niin, että siihen valitaan opettajatar,\njoka -- -- -- Kaikki miehet ovat sitä lajia, enemmän tahi vähemmän. He\npitävät nuorista tytöistä. Sen näköiselle kuin minä olen eivät suinkaan\npaikkaa anna. Minä aavistan ilmoituksessa olevan: \"Ne, joilla on\nvalokuvansa, liittäkööt sen hakemuksensa.\"\n\n-- Hitto vieköön! -- huudahti Emilio nauraen -- sehän on tavallinen\nnaima-ilmoitus.\n\n-- Kyllä hän valokuvia saa, se on varmaa, jatkoi opettajatar\nsävyisästi. -- Paljonhan löytyy nuoria opettajattaria, ja kun\npaikkoihin on kovin paljon hakioita, saavat kyllä noudattaa kaikkia\nvaatimuksia -- -- -- nuoret tyttöparat. Tosin heidän seassaan on\nuseoita, jotka rehellisellä tavalla saavat miehen itselleen. Tälläkin\npaikkakunnalla on monta maanviljeliää, vaatimattomia ja siivoja\nkeski-ikäisiä miehiä, jotka, nähdessään nuo nuoret, somasti puetut,\nsivistyneet naiset, rakastuvat heihin, vaikk'eivät nämät olekkaan,\nkuten sanotaan, erittäin mieshartaita. Tuoreena esimerkkinä on täällä\nneiti Vetti, kunniallinen nuori tyttö; hänen piti mennä naimisiin herra\nCavezzin kanssa, joka on puukauppias, talonpoikainen mies, mutta rikas.\nKerrotaan heidän jo seurustelleen -- -- -- tietysti kaikessa\nsiivoudessa. Nyt en tiedä -- miksi asia lie myttyyn mennyt.\n\nHän olisi juttuansa jatkanut, jos ei samassa eräs ostaja olisi puotiin\nastunut, niin että hänen täytyi kerrassaan katkaista kertomuksensa.\nOpettajan pois lähtiessä hän sanoi: -- Tapaamme vasta toisemme, herra\nopettaja. Jos jotain kuuluu, tahdon siitä antaa sanan. Minä toivon,\nJumalan avulla, kaiken hyvin päättyvän.\n\nSiitä päivästä alkaen Emilio seurasi tarkasti sindacon ja\nopettajattaren kiistaa. Hän rupesi asiaa kyselemään sihteeriltä, jonka\nänkyttävät, sekavat, sindacoa puolustelevat lauseet: -- erhetystä\n-- -- -- epäilyttäviä tietoja -- -- -- en voi sitä uskoa -- -- --\ntekivät asian totuuden Emiliolle ihan varmaksi. Juuri tuosta sihteerin,\nvainotun rotan tapaisesta arkamaisuudesta Emilio ymmärsi hänen\nmonastikin saaneen tuta, että sindaco oli viekas ja paha mies, aivan\nleppymätön niille, joita ei voi kärsiä. Hyvänluontoinen sihteeri ei\nuskaltanut puhua pahaa edes sindacon vihollisista, vaan molempain\npuolueitten taistelussa hän pysyttelihe nykyisten ja tulevain\nvallanpitäjäin keskivälillä, niinkuin se, joka on joutunut vastakkain\najavain vaunujonojen väliin, tekeytyy niin pikkuiseksi kuin suinkin ja\nkoettaa sääliä herättää. Hän teki ostoksensa vuoroin vallassa-olijain,\nvuoroin entisten kunnallishallitusten jäsenten puodeissa, ett'ei vaan\nketään loukkaisi.\n\nTästä huolimatta opettaja piti sihteeristä, ei ainoastaan hänen\nhyvänluontoisuutensa takia, joka pelonkin alta pisti näkyviin, vaan\nuseista muistakin syistä: olihan mies parka huonopalkkainen niinkuin\nhän itsekin, samoin koditon ja kaikkien oikuille alttiina, eikä häntä\nkoskaan kiitollisuudella kohdeltu. Molemminpuolinen myötätuntoisuus ja\nmyöskin taloudellinen etu saattoi heidät yhteiseen ruokaan. Opettaja\nmeni alas sihteerin huoneesen syömään ja maksoi ruuastaan\nkuukausittain. Pöydässä ei monia lajeja ollut: litran viiniä piti\nriittää heille molemmille kahdeksi ateriaksi. Tunnollisesti\nnoudatettiin sitä terveys-opin sääntöä, että pöydästä on noustava juuri\nkun ruoka parhaiten maistuu. Kun näki nuo laihat miehet istuvan\ntyhjässä huoneessa, pienen lampun valossa, vähäisen pöydän ääressä,\njolle oli asetettu vadillinen laihaa lihalientä, kaksi lasillista\nviiniä ja samaten vettä, luuli tosiaankin näkevänsä köyhyyden istumassa\njuhlapäivällisillä nälän luona.\n\nEräänä iltana heidän näin istuessaan äänettöminä illallispöydässä,\nkuului kova ääni, joka huusi avaimen lävestä: -- Yksi kuollut!\n\nOpettaja hypähti, peläten murhan tapahtuneen heidän ovensa\nulkopuolella.\n\nSihteeri vastasi tyynesti: -- Minä tulen oitis.\n\nSitten hän selitti asian Emiliolle. Milloin ken pitäjässä kuoli,\nlähetettiin siitä oitis hänelle sana raatihuoneesen. Ellei hän ollut\nsiellä, tulivat hänen kotiinsa ilmoittamaan, päästäkseen kahdesti\njuoksemasta.\n\nToisella kertaa, heidän äänettöminä aamiaista syödessään, huusi kimeä\nnaisen ääni: -- Herra sihteeri! _Pikkuinen! -- Pikkuinen_ oli\npaikkakunnan hienompi nimitys _äsken syntyneelle_.\n\nTuommoista tapahtui kuitenkin harvoin. Päivän ainoat uutiset olivat\ntavallisesti ne, jotka sihteeri toi kunnallishallituksesta: -- Huomenna\npidetään kokousta. -- Ylöskantomies on tänään palannut. -- Eilen kaatui\nkärryt, juuri kun ajoivat Case Rosseen.\n\nEräänä aamuna sihteeri kertoi harvinaisen uutisen: -- Sindaco on\nmatkustanut Turiniin. -- Emilio kysyi miksi. Katseltuansa tarkasti\nympärilleen, ett'ei vain ketään vierasta olisi kuuntelemassa, vastasi\nsihteeri matalalla äänellä, pitäen kättä suun edessä: -- Minä luulen\nsen matkan tapahtuvan rouva Falbrizion rettelön tähden -- -- -- menee\nkouluraadin puheille.\n\nKolmen päivän päästä ajoi sindaco kotiin vaunuissa; hänen leveät,\nparrattomat, kiiltävät kokinkasvonsa paistoivat voitonriemusta. Emilio\nnäki hänen kohta sen jälkeen astuvan kevein askelin kylätietä,\npysähtyvän puotien kohdalla, jossa aina huudahti korkealla äänellä: --\nKaikkiin on myönnytty! Kaikkiin on myönnytty!\n\n-- Opettajatar on viralta pantu -- ajatteli Emilio.\n\nSeuraavana päivänä Emilio kysyi sihteeriltä, mutta tämä ei sanonut\nvarmasti tietävänsä.\n\nKolmen päivän kuluttua ilmestyi sihteeri parka päivällisiin niin\nsäikähtyneen näköisenä, että Emilio oitis arvasi heillä olleen\nmyrskyisen kokouksen. Niinpä olikin ollut. Kouluraadista oli tullut\nkirjoitus, joka kumosi opettajattaren viralta panon, siksi ett'ei se\nollut tapahtunut lailliseen aikaan, ja jätti samalla asian päätöksen\ntarkastajan ensi käyntiin. Tämän johdosta oli sindaco yltynyt\nsemmoiseen raivoon, että sihteeri vieläkin oli kauhistuksissaan.\n\nUteliaana nähdäkseen rouva Falbriziota voitonriemuisana riensi Emilio\nseuraavana aamuna hänen puotiinsa. Siellä rouva istui tyynenä tiskin\ntakana, pikku lastansa imettäen. Hänen oli muotonsa nöyrä ja\nystävällinen kuin tavallisesti, mutta silmissä liekehti omituisesti.\n\n-- Olette kai jo kuulleet? -- sanoi hän opettajalle, pannen lapsen\nkätkyeesen. -- Minä aavistin niin käyvän. Kouluraadin herrat asian\nkyllä ymmärsivät. Te kai pidätte minua hyvin yksinkertaisena, kun sanon\nolevani oikein pahoillani siitä, että hyvä sindaco on saanut mielipahaa\nminun tähteni. Kun kaikki harkitaan, olemme molemmat vanhentuneita\nsamalla paikkakunnalla. Muistan hyvin sen ajan, jolloin hän oli\npassarina _Kolme karhua_ nimisessä ravintolassa ja siellä pesi lautasia\nsekä harjasi kävijäin saappaat. Hän oli poikanen, josta kaikki pitivät.\n-- Tunsinpa minä hänen vaimoparkansakin, jota hän, miesrukka, kohteli\nniin, ett'ei sitä voi puhuakkaan. Nuo kaikki ovat muistoja, jotka\nkiinnittävät minut itse mieheen.\n\n-- Nyt saatte edes rauhassa nukkua -- huomautti opettaja.\n\n-- Kyllä kai, herra rakas! -- rouva Falbrizio vastasi. -- Nukkua\nrauhassa! En suinkaan! Nyt alkaa entistä pahempi leikki. Te ette saata\najatellakkaan, mitä tuo hyvä mies voi tehdä, kun hänellä kerran on\njotain mielessä.\n\nSota oli todellakin alkanut. Sindaco kulki huoneesta huoneesen\nyllyttämässä vanhempia, ett'eivät enää lähettäisi lapsiaan rouva\nFalbrizion kouluun ja sanoi vastahakoisille: -- Minä olen sindaco, te\nvoitte jonakin päivänä tarvita minua, ja jos vielä lähetätte lapsenne\ntuolle kaupustelialle -- -- -- niin saattepa nähdä.\n\nOpettajatar oli jo saanut kuulla tästä ja luuli sindacon käyvän\nkokoelemassa allekirjoituksia vastalauseesen häntä vastaan.\n\n-- Ei se tähän lopu -- lisäsi rouva. -- Koska herra Cavezzi, jonka piti\nnaida neiti Vetti -- mutt'ei nainutkaan, vaikka ei kukaan tiedä miks'ei\n-- matkustaa Roomaan, on sindaco antanut hänelle asiaksi ilmoittaa\ntästä opetus-asiain ministerille. Tämmöinen vaimoparka kuin minä\nilmoitetaan ministerille! Hyvä, tarkastaja luultavasti tekee asiassa\nkäänteen. Minä luotan esimiehiini -- -- -- toivottamatta kellekkään\nikävyyksiä. Sitä paitsi tulee pian uusi opettajatar ukkosen\njohdattajaksi, toivon ma.\n\n\nHakemukset.\n\nEräänä iltana Maaliskuun lopulla onnistui Emilion saada sihteeriltä\nuutinen urkituksi. Saman päivän aamuna hän oli tiellä tavannut\nkuumetaudista äsken toipuneen rouva Falbrizion, joka taudin aikana oli\nkahdestikkin lähettänyt rakkaan oppimattoman puolisonsa lasten läksyjä\nkuulustamaan. Rouva Falbrizio oli huutanut Emiliolle toiselta puolen\nkatua: -- Tiedättekö uutisia, herra opettaja? Valokuvat ovat tulleet.\n-- Hän tarkoitti viranhakijain valokuvia. Enempää Emilio ei saanut\ntietää, mutta hän meni päivälliselle siinä vakaassa aikomuksessa, että\nonkisi, maksoi mitä maksoi, tarkemmat tiedot sihteeriltä.\n\nTuo arka pöytätoveri oli juuri sinä iltana erinomaisen hyvällä\ntuulella; ehkä häntä oli kiitetty tahi luvattu hänelle lahjapalkkiota,\nniin että hän käyttäytyi odottamattoman avomielisesti.\n\nSihteeri kertoi kuinka hänen setävainaansa, ammatiltaan pappi, oli\njättänyt pienen perinnön -- -- -- vähäpätöisen tosin -- -- mutta\nkuitenkin arvokkaan, josta hän nautti ainoastaan pari tai kolme kertaa\nvuoteensa; siksi niin harvoin, että se oli ainoa muisto kunnon sedästä,\nja hänen omat elintapansa olivat hyvin yksinkertaisia -- -- --\nLyhyesti, setä oli jättänyt hänelle muutamia pulloja perin vanhaa,\nhienoa viiniä, ja näistäpä hän aikoi tänä iltana tarjota hyvälle\nnaapurilleen ja ruokatoverilleen. Sanottuansa tämän varsin salaperäisen\nnäköisenä, avasi hän kaapin monilla tempuilla, ikäänkuin se olisi ollut\nkassakaappi, otti varovasti pullon, veti suurella kunnioituksella\nkorkin suulta, kaasi kahteen pieneen lasiin, joista toisen tarjosi\nopettajalle, katsoen tätä uteliaasti, ikäänkuin välillisesti\ntunteakseen toisessa heräävää nautintoa.\n\nHyvänä sielutieteiliänä Emilio odotti, kunnes pullo oli melkein tyhjänä\nja hänen isäntänsä erittäin iloisella mielellä; silloinpa teki äkkiä\nkysymyksen, joka ainakin tunnin ajan oli ollut hänen huulillaan: --\nSiis, sihteeri kulta, ovat opettajattarien valokuvat tulleet. Onko\nniissä kauniita?\n\nSihteeri näytti kovin hämmästyneeltä:\n\n-- Kuinka te sen tiedätte? -- kysyi hän hetkisen kuluttua.\n\n-- Tiedänpä vaan -- vastasi Emilio hymyellen, mitä te siitä välitätte,\nkuinka olen saanut sen tietooni? Tiedättehän te, sihteeri, että minun\näänettömyyteeni voi varmasti luottaa.\n\nToinen sanoi väliäpitämättömän näköisenä: -- Hakioita on seitsemän\n-- -- -- valokuvia ainoastaan kolme. Ei niistä juuri puhua kannata.\n\n-- Joka tapauksessa -- opettaja huomautti -- koska kerran lähettivät\nvalokuvansa, luulivat kai jotain erin-omaisempaa lähettävänsä.\n\nSihteeri katseli ympärilleen, siirsi tuolinsa lähelle opettajaa,\npunastui kovin ja sanoi matalalla äänellä: -- Yksi niissä on, josta\npaljon pidän, eräs tummanverinen, sileähiuksinen madonnanmuoto. Hän on\nhyvin kaunis! Hame musta, kaula soma -- -- -- Ristimätodistus ilmoittaa\niän viideksikolmatta. Hän on menestyksellä jo opettanut Saluzzon\noppikoulussa. Arvosanat parhaimmat, tietysti. Entäs suu! Sanalla\nsanoen, en ole koskaan kauniimpaa suuta nähnyt. Te tunnette\npiirilääkärin rouvan. No niin, kasvot ovat samaa lajia -- -- -- mutta\nkauniimmat. Lyhyesti, erin-omaisen miellyttävä.\n\n-- Se kai valitaan -- sanoi opettaja.\n\n-- Niin, se riippuu kunnallishallituksesta -- muistutti sihteeri.\n\n-- Entä ne kaksi muuta? kysyi Emilio.\n\n-- Ne kaksi muuta -- vastasi sihteeri, kyökkiin katsahdettuansa -- ei\nnekään olisi hullumpia. Toinen on vaalea, pitkäkaulainen. Toinen on\nliian lihava, mutta kaunissilmäinen. Ei kuitenkaan ole mitään vielä\npäätetty ensimäisen suhteen. Oi, oi sitä ensimäistä, opettaja rakas!\nHän tulee monta sydäntä valloittamaan. Enempää en sano.\n\n-- Minusta näyttää kuin hän olisi teidät jo valloittanut, Emilio\narveli.\n\nSihteeri teki liikkeen, joka merkitsi: minua ei oteta lukuun,\nkunnallissihteeri parka ei ole mies eikä mikään, ja hän huokasi. Sitten\notti ryypyn ja innostui yhä enemmän. -- Kaunis suu -- tosiaankin, en\nole eläissäni niin kaunista suuta nähnyt.\n\n-- Mutta -- sanoi opettaja ikäänkuin ajattelematta -- jos hän tekee\nsaman vaikutuksen sindacoon.\n\nSihteeri katsoi häneen ja sanoi totisena: -- Älkää uskoko mitä\npuhutaan. Ihmiset puhuvat puhuakseen. Tosin voi näyttää siltä, kuin\nsindaco -- -- -- mutta hän on mies, joka virkansa hoitaa, joka ei\nerehdy -- -- -- Mutta muistakaa, ett'ette puhu kellekkään näistä\nasioista, minä pyydän teitä taivaan tähden olemaan vaiti. Te tunnette\nasemani -- -- -- Jumala minua varjelkoon! Minä tein tyhmästi, kun\nrupesin teille puhumaan.\n\nOpettaja oli suuttuvinaan sihteerin epäilyksistä.\n\n-- Enhän minä nyt tarkoittanut -- -- -- kiiruhti sihteeri lisäämään. --\nTiedänhän mimmoiselle miehelle olen puhunut. Ette te minusta tee\npilkkaa. Kuitenkin pyydän teitä olemaan varovainen. Ja koska kerran --\nhän puhui hyvin matalalla äänellä -- olen teille osan kertonut, uskon\nteille koko asian, sillä osoittaakseni luottamustani. Ensin mainittu on\nvirkaan nimitetty.\n\n-- Minkä niminen hän on? -- kysyi Emilio.\n\n-- Sillä on kaunis nimi: Faustina Galli -- vastasi sihteeri, kaasi\nviimeisen tilkan laseihin ja sanoi avosydämisesti, sanojaan\npunnitsematta: -- Juokaamme pikku neidin malja, Jumala häntä\nvarjelkoon!\n\n-- Ohoh -- kysäsi opettaja -- hän on siis vaarassa?\n\nToinen ymmärsi oitis liikoja puhuneensa, nousi häpeän-alaisena pöydästä\nja oli nyrpeissään.\n\n-- Sepä nyt riivattu mies -- sanoi Emilio -- joka on löytävinänsä\nepäilyttävää joka sanastani.\n\nMutta nuo varomattomat, esimiehiä vaarantavat sanat olivat nyt kerta\nlausutut eikä sihteerillä ollut muuta neuvoa kuin uudelleen kehoittaa\nopettajaa olemaan asiasta aivan ääneti. Sen jälkeen hän meni maata,\nlevottomana ja omantunnon tuskain vaivaamana.\n\n\nHauska tarkastaja.\n\nEmilion oli siis odottaminen sekä päätöstä, joka ratkaisisi rouva\nFalbrizion kohtalon, että neiti Gallin tuloa; ja tämäpä kaksinainen\nodotus hieman muunti hänen lähimmän tulevaisuutensa yksitoikkoista\nnäköpiiriä.\n\nKevät tuli tänä vuonna alpeille aikaisin. Jo Huhtikuun lopulla lumi\nalkoi sulaa, lähteet ja purot vapaina lorista; niityt kirjautuivat\nsatakaunoista ja laaksoissa kuului laitumella kulkevan karjan kellojen\nkilinää sekä silloin tällöin paimentorvien pitkiä, ihania säveleitä.\n\nTalven paettua rupesivat koulupojatkin, tuosta \"loukkaamattomasta\"\nlaista huolimatta, häviämään.\n\nEmilion luokalla saapuvilla olevain keskimäärä, viisikymmentä, hupeni\näkkiä viideksi neljättä kaikista neljästä kahdeksatta koulu-iässä\nolevasta. Sindaco määräsi sakkoa viisikymmentä centesimoa ja uhkasi\nuudistaa rangaistuksen; vanhemmat kumminkin selittivät mieluummin\nmaksavansa sakot, kuin laskevansa luotaan pojat, joita tarvitsivat\nulkotöissä. Mutta kun asia kehittyi siksi, että oli otettavissa kolme\ntahi kuusi lireä, raha, joka riitti sakon maksajalle kokonaisen viikon\nelintarpeihin, ei edes sindaco raskinut niitä ottaa. Emilio puhui\nhänelle asiasta ja sai vastaukseksi: -- Saammepa nähdä -- -- --\nkoettakaamme parastamme. Hyvä asia olisi, jos ei tarvitsisi koulua\nsulkea jo Toukokuussa. Sitäpaitsi laki on uusi. Emme tahdo säikyttää\nkansaa jo ensimäisenä vuonna. Saamme vähitellen vetää ohjat\nkireämmälle. -- Tämä rauhoitti Emiliota.\n\nTarkastajan tultua ei Emiliolla ollut neljästä kahdeksatta pojasta\nnäyttää kuin kaksikymmentä neljä; olihan kuin pieneksi sulanut joukko\nsotamiehiä, vaivaloisen marssin jätteitä.\n\nTarkastaja ei ollutkaan se, jota Turinista odotettiin -- tämä oli äkkiä\nsairastunut -- vaan eräs viereisestä läänistä, jonka rehtori oli\nkäskenyt oitis alkamaan siitä minne toinen oli lopettanut. Hän tuli\njalkaisin, kahden opettajan seuraamana, joista toinen kantoi hänen\nmatkareppuaan, toinen hänen sadetakkiaan. Myöhemmin tuli tietoon,\nopettajien saaneen maksaa hänen ruokansakin Case Rossen ravintolassa.\nTuskin olivat saapuneet Altaranan ravintolaan, niin opettajat jättivät\nhänet ja sindaco koulu-legaatin seuraamana saapui tarkastajan puheille.\n\nTarkastaja meni ensin neiti Pezzan ja herra Calvin luokille, sitte\nvasta Emilion luokalle. Hän oli omituisen, mutta hauskan näköinen.\nHänen karheat valkoiset hiuksensa ja verestävät silmänsä muistuttivat\njääkarhusta; mutta se oli karhu, joka nauroi sydämmellisesti, näyttäen\ntupakanpureksijan mustia hammastynkiä. Pusertuneena kun oli liian\nlyhköiseen päällystakkiin, päässä kulunut, ahtaan pieni lakki, ja iso,\nvahakankainen laukku kainalossa, olisi häntä helpostikin saattanut\nluulla kulkukauppiaaksi.\n\nKäynti Emilion luokalla oli lyhyt ja rattoisa. Tarkastaja kiinnitti\nhuomionsa varsinkin oppilaitten ulkomuotoon ja sanoi ensimäisestä,\njolta kysyttiin: -- Hei, kuinka kaunis muoto! -- Kohta senjälkeen hän\nlisäsi: -- Kysykää vähän tuolta nysältä tuolla takapenkillä, jolla on\nnuo tähdenkirkkaat silmät. Sillä näyttää olevan lahjoja. -- Entäs tältä\ntoiselta. Sanoppas, mistä olet tuon karvan saanut, olethan kuin\nmansikkamaitoa? Hän mahtanee kiivetä puissa kuin apina. Katsokaas noita\nkynsiä! Kummallista -- sanoi hän sitten -- ett'ei koko luokassa ole\nainoatakaan kotkan nenää ja että kaikilla on saman muotoiset suut.\nTäälläpä voisi tehdä laajoja tutkimuksia. -- Tekemillään kysymyksillä\nja muistutuksilla tarkastaja osoitti olevansa älykäs ja hyväpäinen\nmies. Hän oli tyytyväinen ja päästi ehtimiseen suustaan hyvä, hyvä,\nkulkien samalla edestakaisin luokkahuoneessa ikäänkuin hänellä olisi\nollut elohopeata ruumiissa. Lopuksi hän piti pojille pienen puheen,\nesittäin hauskalla tavalla, joka vaikutti opettajaankin, se kun oli\naivan uusi todistus oppimisen tarpeellisuudesta -- -- -- Ette saa\nunhoittaa, minkä olette oppineet, sillä kuinkas muuten käy, kun tulette\nisoiksi ja sotapalvelukseen? Käy niin, että saatte aloittaa aapiskirjan\nalusta aikain iällä, jolla on hyvin vaikea oppia, ettekä kumminkaan opi\nlukemaan siksi kun sotaväestä pääsisitte. Tiedätte, mitä laki määrää:\nse, joka osaa lukea ja kirjoittaa, saa erota, mutta joka ei osaa, saa\npysyä palveluksessa siksi kun oppii; ja silloin saattaisi tapahtua,\nettä näkisitte toverinne vapaina ja tyytyväisinä marssivan pois, ja\nitse saisitte jäädä vankein tavoin korpraalin piiskan komennettaviksi,\nhölmön ja aasin nimeä kantamaan.\n\nTämä selitys näkyi vaikuttavan tehokkaasti oppilaisiin; mutta samalla\ntuntui opettajasta niinkuin se veisi pojilta halun pukeutua \"sotilaan\nkunniakkaasen asuun\".\n\nUlos mennessään käski tarkastaja Emiliota seuraamaan itseään muihin\nkouluihin ja antoi sentähden pojille lupaa koko päiväksi.\n\nKun olivat kadulle joutuneet, liittyi tarkastusmies heihin. Hänen\nvihollisensa, koulu-legaatti ei edes tervehtinyt tulijaa. Sitten\ntapasivat sihteerin ja hänenkin piti seurata. Tarkastaja laahasi\nmukanaan kaikki, jotka tapasi, ei tehdäksensä itseänsä tärkeäksi, vaan\nhauskuuden vuoksi, ja antoi halusta käynneillensä ystäväin parissa\ntehdyn huviretken leiman. Joka askeleella katsahti hän ympärilleen ja\nhuudahti: -- Oi, mimmoisia vuoria! Kuinka kauniita seutuja! --\nsitäpaitsi hän kehui kylän asukasten kauneutta, paikkakunnan puhdasta\nilmaa ja terveellistä vettä.\n\nSillä tavoin kulkivat kaikki yhdessä kylän läpi ja ohjasivat askeleensa\nrouva Falbrizion koululle. Tuo suuri riita oli nyt rankaistava.\n\nHe astuivat sisään yksitellen ja hiljaa ikäänkuin poliisit epäilyksen\nalaiseen taloon. Aluksi katsahti tarkastaja kattoon, joka oli niin\nmatalalla, että melkein käsin siihen ylöttyi. Sitten hän loi silmänsä\nsavusta mustuneisin seiniin.\n\nSindaco ehätti sanomaan: -- Minä olen jo antanut käskyn seinien\nmaalaamisesta.\n\nTarkastaja näytti sormellaan ikkunaa, josta ruutu puuttui.\n\n-- Siitä kyllä pidän huolta -- kiiruhti sindaco vastaamaan.\n\nKun sindaco näki tarkastajan jalallaan kohottavan irrallaan olevaa\nlattiakiveä, lisäsi hän kiiruusti: -- En voi ymmärtää -- -- --\nniidenhän piti tulla eilen sitä korjaamaan.\n\nKolmestakymmenestä kouluun kirjoitetusta oppilaasta oli saapuvilla vain\nseitsemän pientä tyttöä, jotka istuivat kahdella etumaisella penkillä.\nTarkastaja tiedusteli poissa olevia ja kysyi sitte, oliko opettajatar\nollut sairaana. Kyllä, hän oli tosiaankin viikkokauden maannut sairaana\nja vasta edellisenä päivänä noussut vuoteesta; siksi tarkastajan ei\npitänyt suuttua häneen, vaikkakin oppilaat olivat hiukan jäljessä.\nOpettajattaren tätä sanoessa, näytti sindaco varsin hajamieliseltä.\n\nTällä hetkellä astui sisään kaksi kunnallishallituksen jäsentä, joita\nsindaco oli haettanut tehdäkseen tuomion sitä juhlallisemmaksi. Toinen\nniistä oli viinikauppias, se näet joka kehui olevansa Viktor Emanuelin\nnäköinen. Koko seurue asettui penkkien edustalle, kahdeksan miestä,\njoiden yhteenlaskettu ikä nousi neljäänsataan. He olivat asettuneet\nankaran näköisinä pikku tyttöjen eteen ja muodostivat siten kuvaelman,\njonka nimeksi olisi saattanut panna: _Lapset, julkisen opetuksen\nsortamina_. Yksi ainoa lapsista, pieni punatukkainen tyttö, katseli\nveitikkamaisesti koko seuruetta.\n\nTarkastaja teki opettajattarelle muutamia kysymyksiä, joihin tämä\nvastasi selvään ja hitaasti puhtaalla itaalian kielellä, katsahtaen\nväliin sindacoon, sillä hän tiesi, että hänen kielitaitonsakin\nlaskettaisiin vaakaan.\n\nSenjälkeen antoi tarkastaja lasten lukea aapiskirjasta. Lapset\ntiesivät, varsinkin isommat, että tämä oli kova koe opettajattarelle ja\npelkäsivät siksi niin, että aapiskirjat tutisivat pienissä kätösissä ja\nvirheitä tuli ehtimiseen. Joka virheeltä katsoivat sindaco ja\nkunnallislautakunnan jäsenet tyytyväisinä toisiinsa.\n\nEräs pieni tyttö pysähtyi keskellä lukua ja rupesi itkemään.\n\nOpettajatar teki epätoivoisen liikenteen.\n\n-- Ne ovat jäljessä -- sanoi sindaco.\n\n-- Minä en saata olla sitä mieltä -- vastasi tarkastaja sovinnollisesti\n-- Tässä näemme äkillisen säikähdyksen vieneen lapselta kaiken\nmielenmaltin.\n\nTarkastaja koki kehoittaa pikku tyttöä: -- Kas niin, hiukan rohkeutta,\npikku ystäväiseni. Eihän tarkastaja ole mikään mörkö. Minä pidän pikku\ntytöistä. Ei tässä ole mitään peljättävää. Sitäpaitsi, teidän on\nhankkiminen kunniata opettajattarelle.\n\nTyttönen rauhoittui vähäsen ja jatkoi änkyttäen lukuansa. Kaikki\nmuutkin lukivat, toiset hyvin, toiset huonosti.\n\n-- Ei niinkään huonoa -- sanoi tarkastaja -- ei niinkään huonoa. Eihän\nihmeitä voi pyytää. Opettajatar on ollut sairaana, eikös niin?\n\nSindaco nyykähytti myöntäen päätään.\n\n-- Meillä on ollut paljo lunta tänä talvena -- jatkoi tarkastaja --\nluultavasti suuret lumipyryt keskeyttivät lukuja moneksi päiväksi.\n\n-- Yhdeksitoista päiväksi -- vastasi opettajatar.\n\n-- Vai niin, vai niin -- lausui tarkastaja, astellen edestakaisin\nmiesryhmän ja etumaisten penkkien välillä: -- kaikki tuo on lukuun\notettava.\n\nSenjälkeen tarkasteli hän kirjoitusvihkoja, nyökähytti hyväksyvästi\npäätään ja sanoi iloisasti; -- No entä, mitäs vielä?\n\nTarkastusmies ehdoitteli mumisten: Luettakaa jotain ulkoa.\n\n-- En toki. en huoli kuulla papukaijan lörpötystä -- sanoi tarkastaja.\n\nKoulu-legaatti nauroi partaansa ja siveli toisella kädellä karkeata\nleukaansa.\n\nTarkastusmies lisäsi: -- Ehkä vähän maantiedettä?\n\n-- Maantiedettä ei lueta alemman koulun ensi luokalla -- tokaisi siihen\nkoulu-legaatti ja mulkoili tarkastusmieheen ikäänkuin olisi tahtonut\nsanoa: -- Se on oikein, saitpa kerrankin.\n\nTarkastaja pani kahden isommista tytöistä laskemaan pientä laskua\nmustalla taululla, ja se kävi koko hyvin.\n\n-- Hyvä, hyvä -- sanoi hän silloin: -- lienee jo kylläksi, Tämä\npellavapää on pieni ruusunnuppunen. -- Minun mielestäni ei ole enää\nmitään tarkastettavaa.\n\nSindaco vapisi. -- Kuitenkin -- sanoi hän, kun ei enää voinut itseänsä\nhillitä -- tuntuu minusta, että toinen kuulustelu -- -- --\n\n-- Mitä toista kuulustelua tahdotte pitää? keskeytti legaatti,\nmalttamattomana päästäkseen pois; -- ettekö näe, että ne pelkäävät? Se\nolisi tosiaankin paras tapa saattaa lapset täydessä kuumeessa kotiin.\n\n-- Minun mielestäni -- puuttui tarkastaja puheesen -- on tässä jo\nkyllin. Ja sinä, pikku veitikka, joka näyt nauravan koko maailmalle,\nmitä siitä sanot, keijukaiseni?\n\nSenjälkeen istautui tarkastaja pöydän ääreen, otti kysymyskaavan\nmatkarepustaan ja teki määrätyt kysymykset opettajalle.\n\nHänen kysyessään: -- Kuinka suuri palkka? -- -- -- oli opettajatar\nhetken ääneti, nauttiaksensa asian-omaisten ahdistuksesta, ne kun\npelkäsivät opettajattaren kertovan heidän harjoittamastaan vääryydestä.\n-- Palkka -- vastasi hän -- olisi -- --- -- hän katseli sindacoa, joka\npuri huuliaan, ja lisäsi kiiruusti: -- palkka on kolmesataa\nkuusikymmentäkuusi lireä ja kolmekymmentä kolme centesimoa. -- Samassa\nhän heitti viholliseensa läpitunkevan katseen, joka näytti sanovan: --\nminä armahdan sinua.\n\n-- Mitä valituksia?\n\nIvallinen hymy levisi äkkiä hänen kasvoillensa ja hän vastasi katsellen\nvihamiestään: -- Ei mitään.\n\nTarkastaja kirjoitti muistikirjaansa, teki lapsille muutamia\nkysymyksiä, kehoitti opettajatarta tarkoin terveyttään hoitamaan ja\nhypähti sitte ulos huoneesta kuin koulupoika. Muut seurasivat. Sindaco\nja kaksi muuta kunnallishallituksen jäsentä olivat harmista\nhalkeamaisillaan, mutta kätkivät kiukkunsa ja pyysivät, kuten kylän\nhallitusmiesten tapa on, tarkastajalta neuvoja koulun hoitoa koskevissa\nmutkallisissa asioissa. Hän vastasi kokeneesti ja kohteliaasti, mutta\nsamalla aivan lyhyesti, niinkuin tämä puhe olisi häntä ikävystyttänyt\nja estänyt ympärillä olevaa kaunista luontoa ihaelemasta.\n\nKun olivat ravintolalle saapuneet, päättivät taas yhtyä kello kaksi,\nlähteäksensä yhdessä Case Rossen kansakouluun; sen jälkeen seurue\nhajaantui. Herra Calvi oli vähää ennen seuraan liittynyt ja nytpä\ntarkastaja pyysi häntä sekä Emiliota ravintolaan aamiaiselle \"pitämään\nseuraa\" ja lyhentämään aikaa siksi kunnes jälleen lähdettiin\ntarkastukselle. He noudattivat kutsua ja istautuivat pienen pöydän\nääreen.\n\nTarkastaja söi kahden edestä ja oli erinomaisen hauska:\nloppumattomilla, lystimäisillä jutuillaan, jotka eivät kouluasioihin\nalunkaan kajonneet, houkutti hän kaikki nauramaan, ruokatoverinsa,\nravintolan isännän ja palvelustytön, ja viipyi siellä niin, että\nopettajat, saadakseen hänet nousemaan, tekivät liikkeen ikäänkuin\nmaksaakseen mitä oli nautittu. Heidän suureksi hämmästyksekseen ja\nvieläkin suuremmaksi harmikseen hän antoi todella opettajain maksaa ja\nsanoi vain aivan laimeasti: -- Pyydän anteeksi -- -- -- en minä\ntahtoisi -- -- --, niin laimeasti, etteivät saattaneet pistää\nkukkaroansa takaisin taskuun. Sitten astui kepeästi ja iloisasti\nportaita alas, tarttui molempien kainaloihin ja sanoi matalalla\näänellä, silmää iskien: -- Saattepa _molemmat_, luottakaa minuun, aimo\nlahjapalkkion.\n\nTorilla seisoivat sindaco ja tarkastusmies odottamassa; edellinen\ntavallista punaisenpöhömpänä, juuri kuin olisi ryypyissä hakenut lohtua\nvastoinkäymisistään. Koulu-legaattia esti luuvalo seuraamasta ja herra\nCalvi ei saattanut kauemmin olla kotoa poissa, koska hänen vaimonsa oli\nvuoteen omana. Tarkastaja lyöttäytyi Emilion seuraan, saadaksensa\npuhelukumppania. Kaksittain yhdessä he vienossa auringon paisteessa\nastelivat Case Rosseen päin. Kun olivat puoliväliin tulleet, yhtyi\nsihteeri seuraan.\n\nNeiti Vettin koulu oli sijoitettu pieneen, valkoiseen taloon, keskelle\navaraa niittyä, parin sadan metrin päähän itse kylästä. Eräs laakson\nherrasmiehiä oli testamentin kautta lahjoittanut talon kunnalle, joka\nteki siitä koulun ripustamalla sinne soitinkellon nuorineen.\nLuokkahuoneet olivat alikerrassa; yläpuolella oli opettajattaren pieni\nasumus sekä vähäinen vanhan muijan asunto, jolle kunta maksoi kellon\nsoittamisesta kymmenen lireä vuosittain. Seurueen saavuttua paikalle\nnäkivät kaksi koulun ikkunan rautaristikkoon kytkettyä lehmää, jotka\nkurkistivat luokkahuoneesen, missä heidän pieni paimenensa istui\nkoulupenkillä oppimassa.\n\nTarkastajan muoto osoitti iloista hämmästystä, kun hän näki tuon\nvastaan rientävän pikku opettajattaren, joka ilmestyi kasvot\nmaalattuina ja teeskennellyn ujona, pinnistettynä mustaan hameesen;\nkaulassa oleva tulipunainen nauha ja musta puku sopivat mainiosti ja\nantoivat iholle tavattoman valkoisen hohteen.\n\nTarkastaja istautui pienen pöydän eteen, sindaco ja tarkastusmies\nasettautuivat kukin juurista tehdylle tuolille, oikealle tarkastajasta;\nopettajatar, Emilio ja sihteeri jäivät seisomaan toiselle puolelle.\n\nHuone oli iso, seinät valkoiset. Pienen pöydän yläpuolella oli hylly,\njota peitti valkoinen liina; hyllylle oli asetettu kipsinen,\ntylli-hunnun peittämä madonnan kuva, jonka päässä oli tekokukista\nkyhätty seppele. Molemmin puolin kuvaa seisoi pieni, sininen lasi-vaasi\nsinisine kukkineen. Alipuolelle oli kiinnitetty olivipuun oksa.\nKevätaurinko loi kaikkeen valonsa.\n\nTämä oli n.k. sekakoulu ja ansaitsi todella nimensä, sillä sekavampaa\nseuraa tuskin saattanee ajatella. Yhdellä puolen istuivat pojat,\ntoisella tytöt, yhteensä kaksikymmentä. Vaikk'ei kahtatoista vuotta\nvanhempia lapsia oikeastaan olisi saanut ottaa kouluun, oli siellä\nuseoita yli-ikäisiä, muitten muassa eräs neljäntoista vuotias melkein\ntäysikasvuinen poika sekä kolme tai neljä naima-iässä olevaa\ntalonpoikaistyttöä, jotka johtajan huoneeseen astuessa pistivät paljaat\njalkansa penkin alla säilössä olleisin puukenkiin. Torkahtaneenakin\nolisi älynnyt olevansa maalaiskoulussa, eikä tähän vakaumukseen\nsuinkaan olisi tullut yksin ulkona vallitsevan kesäisen tuoksun tähden.\n\n-- No niin -- sanoi tarkastaja vilkkaasti ja löi kätensä yhteen --\nryhtykäämme toimeen! Jos haluatte, voitte alkaa, neitiseni.\n\nOpettajatar antoi lasten näyttää tietojansa _miimillisessä\nnomenklatuurissa_. Oppilaat lausuivat korkealla äänellä, kaikki\nyht'aikaa, määrätyssä järjestyksessä eri ruumiin osien nimet, samalla\nosoittaen molemmilla käsillään nimitettyä jäsentä. Tarkastaja ei voinut\npidättää nauruansa, niin perin koomillista oli nähdä noiden isojen,\nturpeiden tyttöjen surkealla, laulavalla äänellä totuudessaan lausuvan\nnimet ja samalla sormillaan koskettelevan otsaa, nenää, suuta, lanteita\nj.n.e., aivan kuin pikkulasten koulussa nähdään.\n\nSen jälkeen lukivat yksitellen, kukin vuoroonsa. Kaikilla oli sama\nääntämistapa ja sama jonottava tahti, niin että tuntui siltä, kuin yksi\nja sama henkilö olisi lukenut koko ajan, ainoastaan hiukan ääntänsä\nmuutellen.\n\n-- Niin -- sanoi tarkastaja leukaansa raappien, -- minä ymmärrän\n-- -- -- sekakoulu. Se on kaikkien vaikein koulu. Te taidatte sen\nparhaiten tietää, neitiseni.\n\nOpettajatar pudisteli päätään ja rupesi vaivojansa valittamaan,\nröyhennellen kuin turturikyyhkynen. -- Ettäkö on vaikeata! Sen takaan.\nPahinta on pitää kaikkia lapsia työssä yhtä haavaa ja saada useasti\npoissa olleita seuraamaan mukana. Te näette itse, kuinka esimerkiksi\ntänään on kaksikymmentä oppilasta, huomenna voin saada puolet siitä ja\nylihuomenna ehkä kaksi sen vertaa. Toisena päivänä aivan erilaiset\nkasvot kuin sitä edellisenä. Suurta vaikeutta tuottaa koulutuntien\nsovittaminen paimenessa käynnin mukaan. Kun ovat paimenessa olleet,\nväsyttää heitä, eivätkä jaksa tulla tänne. Sitäpaitsi, muutamilla on\nkirjoja, toisilla ei. Katsokaas tänne, ensimäisen rivin lapsilla ei ole\nyhdelläkään paperia eikä kyniä. Kuinka minun tulee menetellä,\nopettaakseni heitä kirjoittamaan? Pojat pelaavat rahansa kadulla ja\ntytöt myyvät paperinsa. Minkä kirjoittavat, se minun täytyy antaa\nkoulussa kirjoittaa, sillä kotona niiltä puuttuu joko mustepullo tahi\naikaa kirjoittaakseen. Muutamat tytöistä ovat viidentoista toiset\nseitsemän vuotisia, ja siksi täytyisi opettajan kohdella heitä aivan\neri tavalla, vaikkakin olisivat kaikki tiedoissa samalla asteella. Se\non tosiaankin vaikeata.\n\nHän jatkoi puhettaan hullutellen vienolla äänellään. Tarkastaja ja\nsindaco kuuntelivat hartaasti suut auki ja kiiluvin silmin, ikäänkuin\ntuon musiikin lumoamina. Heidän katseensa eivät siirtyneet\nopettajattaren kasvoista kuin ainoastaan väliin ja silloinkin vain\ntarkastellaksensa hänen pientä vartaloansa.\n\n-- Hyvä! huudahti äkkiä tarkastaja ja löi nyrkillään pöytään kuin\nlumousta poistaakseen -- tehdäänpä muutamia kysymyksiä.\n\nOpettajatar kysyi lapsilta huoneessa olevain eri esineitten nimiä.\nLapset mulkoilivat silmät selällään esineitä, joita neiti sormellansa\nosoitti, juuri kuin olisivat pelkällä katseellaan aikoneet esinettä\npakoittaa nimeänsä ilmoittamaan.\n\nÄkkiarvaamatta tarkastaja keskeytti opettajatarta ja osoitti luokassa\nolevaa isointa poikaa.\n\n-- Kysykää vähäisen tuolta velikullalta -- sanoi hän leikkisästi; -- se\nnäyttää siltä kuin taitaisi jotain.\n\n-- Pietro Generi -- lausui opettajatar, katseli poikaa ikäänkuin\nsivumennen ja loi sitte silmänsä aivan toiselle taholle.\n\nPoika nousi seisoalle, ja vaikka kasvonsa olivat kovin ruskoittuneet,\nhuomasi kumminkin, kuinka hän punastui hiusmartoa myöten.\n\nTämä tuntui sekä Emiliosta että tarkastajasta vähän kummalliselta ja\nmolemmat huomasivat opettajattaressa jonkinmoista ujostelemista.\nSihteeri naurahti ja katseli lattiaan.\n\nTarkastaja ei kuunnellut kysymyksiä eikä vastauksia, koko hänen\nhuomionsa oli kiintynyt vuoroon opettajattareen vuoroon poikaan, ja kun\njälkimäinen istautui, näytti tarkastaja hyvin miettiväiseltä ja raappi\nleukaansa. Senjälkeen kääntyi hän neiti Vettiin -- silmissä entistä\nvilkkaampi kiilto -- tehdäkseen tavanmukaiset kysymykset. Sindaco ja\ntarkastusmies astuivat lähemmäksi nähdäkseen ja kuullakseen paremmin.\n\n-- Ikänne? -- -- -- kysyi tarkastaja kohteliaasti. -- Teiltä voi\nhuoleti sitä kysyä.\n\nNeiti vastasi sulavalla äänellä: -- Kolme kolmatta vuotta.\n\n-- Kolme kolmatta vuotta! -- toisti tarkastaja hitaasti, ikäänkuin\nimien joka sanan, katsahti onnittelevaisesti neitiin ja pani iän\nkirjaansa. Hän tiedusti virkavuodet, palkan ja saadut lahjapalkkiot.\n\nSitten hän kysyi: -- Mitä ehdoituksia teillä olisi?\n\n-- En tiedä mitään siinä suhteessa -- vastasi neiti.\n\n-- Mitä valituksia?\n\n-- Minulla ei ole mitään valitettavaa.\n\nVielä oli yksi kysymys tekemättä. Tarkastajan kasvoissa kuvastui hienoa\nhekumallisuutta ja hän tiedusteli vienolla, hyväilevällä äänellä: --\nMitä toivomuksia?\n\nSindaco ja tarkastusmies panivat huulensa pitkälle herkkusuitten tapaan\nja katselivat kiiluvin silmin opettajattaren kasvoja.\n\nNuori tyttö loi lumoavan teeskenteleväisesti silmänsä maahan ja melkein\nhuokaamalla kuiskasi: -- Minulla ei ole toivomuksia.\n\nNuo kolme asian-omaista nielivät sylkensä.\n\n-- No niin -- sanoi tarkastaja huoahtaen -- kirjoittakaamme siis: ei\nmitään.\n\nOvesta ulos päästyään puhkesi tarkastajan ihastus ilmoille: -- Oi, mikä\nmarjanen, tuo opettajatar! Oh, niin harvinaisen suloinen tyttö! -- Hän\nihastuksessaan eksyi niin kauas, että onnitteli sindacoa kun tämmöisen\naarteen oli osannut ja taputti häntä olalle. Sindaco rupesi\nsalamyhäisen, tyytyväisen näköiseksi, aivan kuin olisi yhtaikaa\ntahtonut sekä peittää että herättää aavistusta \"jostakin\".\n\nNiin se tarkastajankäynti päättyi.\n\nKun Emilio muutamia tunteja senjälkeen istui sihteerin kanssa syömässä,\nei hän voinut uteliaisuuttaan pidättää. Mitä merkitsi pojan\npunastuminen ja opettajattaren hämillisyys? Siinä mahtoi olla salaisuus\nkätkettynä.\n\n-- Se ei suinkaan ole mikään salaisuus -- sanoi sihteeri. Tuo poika\nloppi on rakastunut opettajattareen ja siihen määrään mustasukkainen,\nettä potkii kumppaneitaan, jos opettajatar sattuu heitä kehumaan. Hänen\ntunteensa tulivat ensin siten ilmi, että hän varasti hedelmiä ja\nvihanneksia lahjoittaakseen niitä opettajattarelle. Tämä ei koskaan\nottanut vastaan. Eräänä iltana kohtasi hän opettajattaren syrjäkadulla\nja teki siellä tunnustuksensa, pyysi pahat tekonsa anteeksi ja suuteli\nkerta toisensa perästä opettajattaren esiliinaa. Hänet ajettiin pois\nkoulusta, mutta sai sittemmin palata. Nyt hän näyttää tyyneltä, vaikka\nonkin armottomasti rakastunut ja koettaa kaikin tavoin päästä jälleen\nopettajattaren suosioon. Pahin kiusanhenkensä on eräs Azzornon\nopettaja, kaunis, nuori mies, joka liikkuu näillä seuduin ja väliin on\nkävelyllä neiti Vettin kanssa. Poika uhkaa halkaista opettajalta\nvatsan. Hän sen kyllä tekisikin, ellei opettajatarta pelkäisi. Hän on\nniin rakastunut -- -- -- että oikein ällöttää. Opettajatar ei ole\nmitään huomaavinansa. Hän tietysti vain välttää tulemastaan liian\nlähelle tuota poikaa. Muuten sanotaan häntä lahjakkaaksi -- --- --\ntuota lurjusta.\n\n\nUusi tuttavuus.\n\nKaksi kuukautta myöhemmin oli tutkinto. Se ei tuottanut Emiliolle\nerinäistä päänvaivaa; sindaco vaan, joka juuri sinä aamuna oli\nriidellyt rouva Falbrizion kanssa, oli hieman nyreä Emiliollekkin,\nluultavasti sentähden, että tämä hänen mielestään liian paljon\nseurusteli hänen vihollisensa kanssa.\n\nVihdoinkin oli kauan toivottu kesäloma alkanut. Emilion kukkaro ei\nsallinut hänen tänä vuonna matkustaa siskojansa tervehtimään. Hän\nmalttoi mieltänsä, kun huomasi, että Altaranaan saapui ainoastaan\njoitakuita kesävieraita ja että nämät eivät olleet niin huvinhaluisia\nkuin tasangoille muuttaneet kaupunkilaiset, joille yksitoikkoinen\nluonto ei tarjoa viehätystä. Kuitenkin näiden harvalukuistenkin\nkesävieraitten pelkkä näkeminen häntä kiusasi; se repi auki entiset\narat, jo melkein umpeen menneet haavat hänen ylpeässä mielessään. Niin\npian kuin hän kaukaa näki kylänreitillä vaaleapukuisen naisen, poikkesi\nhän jollekkin syrjäkadulle, ikäänkuin olisi nähnyt vihollisen; tätä\ntehdessään hän kuitenkin tunsi salaista kaipuun tunnetta, sillä yhä\nhänessä kyti suuri halu saada osakseen kunnioitusta ja arvoa sekä\nkohota astetta ylemmäksi omaa säätyänsä. Odottamaton tapahtuma saattoi\nhänet niitten ihmisten pariin, joita hän pakeni.\n\nEräänä aamuna, kun hän istui lukemassa jonkun tarkastajan kirjoittamia\n_Kasvatus-opillisia esitelmiä_, jotka Calvi oli hänelle lainannut,\nkoputettiin ovelle ja sisään astui hienon ja älykkään näköinen\nviidenkymmenen ikäinen herra. Vieras esitteli itsensä kohteliaasti; hän\noli asian-ajaja Samis.\n\n-- Olette opettaja Ratti? -- kysyi hän iloisen sydämmellisesti, ilman\nvähäistäkään ylpeyttä. -- Ette tunne minua?\n\nEi, Emilio ei todellakaan muistanut häntä nähneensä. Hän oli kuitenkin\nkunnallishallituksen jäsen ja edellisenä talvena kahdestikkin käynyt\nAltaranassa. Hän ilmoitti kohteliaasti käyntinsä syyn.\n\n-- Minä tulin paikkakunnalle viettääkseni kesää täällä ja kuulin\nkerrottavan täällä olevasta nuoresta opettajasta. Minä sanoin:\nmenkäämme nuoren opettajan luo, puhumaan kouluasioista. Tässä nyt olen.\nÄlkää pahastuko omituisesta seurustelutavastani. Minä olen nyt kerran\nsemmoinen. Minä puhun aina asiani suoraan. Ja nyt istun kursailematta.\n\nTulokkaan ystävällisyys ja omituinen esittelytapa saattoivat Emilion\nhieman hämilleen; mutta pian hän huomasi epäsoinnun, joka vallitsi\nvieraan hyväntahtoisen katseen ja suun ympärillä väreilevän ilkeyden\nvälillä. Vieras näytti ihmiseltä, joka luonnostaan on ylevä, mutta\ntottumuksesta laskee pistopuheita, tuommoinen hyväsydämminen epäilijä.\nEmilio huomasi oitis edessään seisovan miehen lahjakkaammaksi ja\nsivistyneemmäksi niitä, joiden kanssa oli tottunut seurustelemaan. Hän\nkiitti herra Samista ja kysyi, millä saattaisi häntä palvella.\n\n-- Juttelemalla voitte minua palvella -- sanoi vieras ystävällisesti.\n-- Tämmöisessä yksinäisyydessä ei saata keltään sen suurempaa\npalvelusta pyytää. Minäkin olen puoleksi opettaja -- -- -- siksi että\nharrastan lämpimästi kansan opetusta. Yksi lapsettomuuteni tuottamista\nhaitoista on se, ett'en voi lapsissani tutkia koulua; sehän on paras ja\nehkä ainoa tapa niiden oppia tuntemaan koulua, jotka eivät viraltaan\nole opettajia.\n\nHän lisäsi jo kauan aikoneensa omaksi lapseksi ottaa jonkun lahjakkaan\nja lukuhaluisen talonpoikaispojan, voidaksensa seurata askel askeleelta\ntapahtuvaa siveellistä ja tiedollista kehitystä, jonka nykyaikainen\nkasvatus ja sivistys hänessä vaikuttaisi.\n\nEmilio huomautti, että asian-ajajalla olisi hyvin vähän häneltä\nopittavaa, hän kun oli opettajana työskennellyt ainoastaan neljä\nvuotta.\n\n-- Neljä vuotta on tähän maailman aikaan samaa kuin neljännes\nvuosisataa -- sanoi asian-ajaja, ja lisäsi hymyellen: -- Jos Itaaliassa\nkaikki, jotka sanovat ja kirjoittavat \"käyttäneensä koko elämänsä\" tahi\n\"parhaimmat nuoruutensa voimat\" taikka \"uhranneensa terveytensä\"\nkoulun palveluksessa, todella olisivat tunnollisesti hoitaneet\nopettajatointaan edes neljä vuotta, olisimme oppinein kansa maailmassa.\n\nSenjälkeen hän äkkiä kysyi: -- Kuinka teidän on täällä olla? Kenen\nkanssa vaihdatte ajatuksianne? Minkä keinon olette keksineet ikävän\nkarkottamiseksi?\n\nVieraan herran tuttavallisuudesta ihastuneena Emilio sanoi suoraan,\nettä ainoa ihminen, joka hänestä oli sivistyneeltä tuntunut, oli\nkirkkoherra. Hän kertoi tämän omituisesta vastaan-otto-tavasta ja\nkummallisesta tunnustuksesta, ilmaisipa myöskin epäilyksensä.\nKirkkoherra ei mahtanut olla oikea uskovainen; kuitenkin hän tuntui\nvakaasti uskovan sitä, mitä oli lausunut kouluasioista.\n\n-- Oh, don Barca! -- huudahti Samis. -- Teillä on hyvä vaisto, herra\nopettaja. Se mies ei usko Jumalaa, ei perkelettä liioin. Katsokaas, hän\nkuuluu siihen omituiseen ihmisluokkaan, joka ei mitään usko, mutta\nkumminkin on rehellisesti vakuutettu siitä, että juuri uskottomuus on\nmaailman perikato. Itsellään noilla ihmisillä ei ole mitään uskoa,\nmutta pitävät kuitenkin uskonnon opetusta tuiki tarpeellisena; sillä he\neivät suostu siihen, että jumalaton vapaamielisyys vielä olisi löytänyt\njotain uskonnon opetuksen sijaan pantavaa. He pitävät kunnon\nkansalaisen ja isänmaan-ystävän suorana velvollisuutena puolustaa\nuskonnon opetuksen pysyttämistä. Niitä on paljo semmoisia pappeja. Vaan\nvapaamielistenkin leirissä on lukemattomia aivan uskonnottomia, jotka\npuolustavat uskonnollista kasvatusta ja jättävät lapsensa pappien\nopetettaviksi. Papeilla on ainakin yksi kasvatuksen aate selvänä ja\nkumoamattomana: he näet sanovat: uskonto, jota me tahdomme, on juuri\ntämä uskonto. Sotkioita ovat opettajat, kirjailiat ja kaikki\nlaverteliat, jotka, kun heillä ei ole tarpeeksi omaatuntoa ja rohkeutta\nollakseen suoria niinkuin papit, saarnaelevat _uskonnollisesta\ntunteesta, uskonnosta ja uskosta_, sen enempää selittämättä. Mitä uskoa\nsitten tarkoittavat? Sitäkö, jota tunnusti pyhä Francesco Assisilainen,\nvai sitäkö, joka oli Giuseppe Mazzinilla? Vai ehkä teidän uskoanne?\nMinkälainen se on? Ikäänkuin uskonnon asioita saattaisi lapsille ja\nyhteiselle kansalle opettaa ilman varmaa tunnustusta, sinne tänne\nhorjuen, toisin sanoen ilman opinkappaleita.\n\nAsian-ajaja nousi, puhalsi piipustaan muhkeat savupilvet ja meni\npiirongin luo kirjoja selailemaan, niinkuin olisi ollut kotonaan. Hän\ntarjoutui lainaamaan Emiliolle kirjoja ja kasvatus-opillisia\naikakauslehtiä, joita oli perinyt veljeltään, edellisenä vuonna\nkuolleelta opettajalta. Näissä sanomissa oli Ratti löytävä paljon\nhyödyllisiä ja huvittavia asioita. Sitte hän kysyi: -- Kuulkaas, onko\nuusi opettajatar jo saapunut?\n\nNuorukainen vastasi opettajattaren tulevan vasta Syyskuussa, ja\ntehdäkseen jutun hauskemmaksi, hän kertoi tuon valokuvasalaisuuden,\njonka oli ruokatoveriltaan urkkinut.\n\nHerra Samis tiesi jo sen historian. Hän ei ollut tahtonut sekaantua\nasiaan. Hakemukset jo olivat hänen mielestään naurettavia,\njopa kerrassaan konnamaisia. Noin parikymmentä opettaja- ja\nopettajatarparkaa lukee virkailmoituksia sanomissa; tarttuvat\nkoukkuun ja heittävät hukkaan viisi, kuusi lireä postimaksoihin ja\nkarttapapereihin lähettääkseen kunnille jos jonkinlaisia todistuksia ja\npuoltolauseita, väliinpä valokuviakin -- -- -- ja usein kuitenkin on\nasian-omainen jo edeltäkäsin valittu: joku sindacon suosikki, rehtorin\npuoltama, tarkastajan turvatti tahi valtiopäivämiehen uskottu. Ja nyt\nrupeavat jo vaatimaan opettajattarienkin valokuvia. Yhtä hyvin\nsaattaisi sanomalehden neljännellä sivulla ilmoittaa: -- Kaunis tyttö,\nniillä ja niillä ominaisuuksilla varustettu, otetaan kunnan\npalvelukseen. -- Ettekö huomaa kuinka koroittavat vaatimuksiansa vuosi\nvuodelta? On muutamia pieniä kuntia, jotka tahtovat naimattomia,\nnuoria, lapsettomia opettajia, mieluimmin lukion läpikäyneitä tahi\nsemmoisia, jotka osaavat ranskaa tahi saksaa, koristepiirustusta taikka\nkemiaa ja fysiikkaa. Toissa vuonna eräs kunta haki opettajaa, joka\nosaisi pianoa soittaa ja laulaa. Eihän liene juuri välttämättömänä\nehtona vaadittu, että hän olisi harjoittanut laulua _della Scala_\nteaatterissa. Ja kaikkea tätä vaaditaan seitsemästä sadasta lirestä.\nOlkaamme oikeudenmukaisia. Sehän on tavaran ilmaiseksi pyytämistä. Pian\nkai saamme nähdä tuon tänne tilatun _kaunottaren_. Kuinka vanha hän on?\n\nOpettaja vastasi: -- Viidenkolmatta vuoden.\n\n-- Käsittäkää sanani oikein -- pitkitti asian-ajaja. -- Ettekö vielä\nole törmänneet yhteen asian-omaisten kanssa? -- -- -- Sitä parempi.\nNiinkuin tietänette, on täkäläinen hallitus kokkipoikain ja\nhärkäpaimenten käsissä. Olette kai tarkanneet heidän ulkomuotojaan.\nNäyttävät jokseenkin tavallisilta ihmisiltä, kun kaikki käy heidän\nmielensä mukaan, mutta koettakaapas vain mennä yhtäkään heistä liian\nlähelle. Te, hyvä opettaja, olette nuori, ettekä siis tunne mennyttä\nettekä nykyistä sukupolvea. Olette kyllä kuulleet puhuttavan\nylimyssäätyisten ylpeydestä, noitten maallisten puolijumalain, jotka\nmeitä muita kohtelevat jonkunmoisena alhaisempana ihmisrotuna. Heidän\nylpeytensä on kumminkin rakastettavaa, verraten noitten arvoon ja\nvarallisuuteen kohonneitten härkäpaimenten röyhkeyteen. Edelliset\nhalveksivat toki ainoastaan alemmalla asteella olevia. Jälkimäiset\nylönkatsovat ylhäisiä ja alhaisia, jopa vertaisiansakin, sekä\novat järkähtämättömän pöyhkeitä, törkeitä ja epäkohteliaita\nkaikensäätyisille.\n\nTässä katkaisi Samis herra äkkiä puheensa, ikäänkuin olisi katunut,\nettä ensi kertaa ihmistä puhutellessaan oli liiaksi kuohahtanut. Hän\nrupesi jälleen iloisesti haastelemaan ja pyysi opettajaa käymään\ntervehtimässä. Hän asusteli pienessä keltaisessa huvilassa vähän matkan\npäässä Case Rosseen päin. Siellä Ratti ei tapaisi muita kuin hänet\nvaimoineen, ja he joisivat kahvia ja puhelisivat yhdessä. Hän keskeytti\nopettajan kiitokset panemalla sormensa omalle suulleen, ikäänkuin\nmuistuttaaksensa opettajaa olemaan vaiti siitä, mitä olivat puhuneet.\n-- Lähettäkää noutamaan koulusanomia -- huusi hän portaissa.\n\n\nAsian-ajaja Samis.\n\nEmilio rupesi käymään uuden ystävänsä kodissa. Hän tunsi suloisinta\ntyydytystä ensi kertaa istuessaan tuossa hienossa pikku salissa, jota\nkoristi arvokkaat vesimaalaukset ja komeat kirjat, suutasuksin\nhienonmuotoisen, keski-ikäisen rouvan kanssa, joka ylen kohteliaasti\nantautui hänen kanssaan haasteluun niistä aineista, joista Emilio osasi\npuhua. Rouva tiedusteli yhtä ja toista koulupoikain luonteista ja\ntavoista, tuolla hellällä hartaudella, jota lapsettomissa naisissa\nmitkään pettymykset eivät ole kylmentäneet. Emilio huomasi asian-ajajan\nja hänen rouvansa puheista joka päivä oppivansa asioita, joita\nainoastaan seurustelun kautta voi oppia. Toisetkin kesävieraat, joita\nEmilio tapasi asian-ajajan kodissa, noudattivat isäntäväen esimerkkiä\nja olivat hänelle kohteliaita. Hän tunsi erityistä kiitollisuutta\nheitäkin kohtaan siitä, että lausuivat sanaa _kansakoulu-opettaja_\nlyhyesti ja vakaasti, niinkuin olisivat sanoneet esim. _luutnantti_;\nsiinä oli erityinen sointu, jonka siihen panivat, ei tietämättänsä,\nvaan vapaaehtoisen kohteliaasti, ja tuopa hänen itsetuntoansa hyväili.\n\nKaikkia näytti asian-ajajan sanatulva huvittavan, liiatenkin kun hän\ninnostuessaan laski toisen kummallisen väitteen toisensa perään.\nEmilion mielestä hän useimmiten lausui kumoamattomia totuuksia, joihin\nopettaja saattoi täydestä sydämmestä yhtyä.\n\nKerrankin asian-ajaja suuttui erääsen kesävieraasen, joka nauraen\nsoimasi kunnallishallitusta -- ja tietysti asian-ajajaa siihen\nkuuluvana -- siitä, että kirkkoherra oli uhannut tänäkin vuonna antaa\ntykeillä ampua suojeluspyhimyksen syntymäpäivän kunniaksi, vaikka\nampumisella edellisenä vuonna oli ollut kovin surkeat seuraukset.\n\n-- Teitä on joukko perin vapaamielisiä miehiä, sanoi vieras\nasian-ajajalle -- teitä, joilla on valta, ja annatte kuitenkin hänen\nkorkea-arvoisuutensa olla lakien laatijana.\n\n-- Miksikä ei? -- vastasi asian-ajaja hieman närkästyneenä. -- Minusta\nse on aivan luonnollista. Te, Voltairen oppilaat, isojen kaupunkien\nasukkaat, jotka ette tunne pappeja, luulette meidän -- koska itse\ntiheästi asutuissa kaupungeissa voitte välttää heidän vaikutustaan --\nluulette meidän täällä muutamain talonpoikain avulla pääsevän heistä.\nEttekö ymmärrä papin täällä työskentelevän rajoitetulla alalla; hän\nvaikuttaa sentähden kaikkiin ja on mahtava mies, olkoon muuten\nmimmoinen tahansa; jos hän on paha, vahingoittaa hän kaikkia, jos on\nhyvä, tekee hän kaikille hyvää. Kaupungissa ette huomaa hyviä ettekä\npahoja jälkiä hänen työstään. Ja sitäpaitsi, koska kaupungissa kaksi\nkolmatta osaa asukkaita on väliäpitämätön uskonnon suhteen, luulette\nkai kaksi kolmatta osaa koko Itaalian asukkaista uskottomiksi ja\narvelette tehneenne laskun koko maata varten. Semmoista typeryyttä!\nSamalla lailla sanotte: se ja se toimi taikka se ja se kirja tulee\ntaika-uskolle antamaan aika läimäyksen -- -- -- ikäänkuin niinkään\nhelposti ihmisten mielistä karkoitettaisiin vuosisatojen synnyttämiä\nkäsitteitä ja erhetyksiä. Te luulette seisovanne ratsumiesjoukon\netunenässä, kun ympärillenne katsellessanne näette pelkkiä ratsastajia.\nMutta, hyvä ystävä, se on vain etujoukko. Pääjoukkona on jalkaväki ja\nkuormasto. Laukatkaa vain eteenpäin, te kaupunkilaiset; maalaiskunnat\nkyllä seuraavat minkä voivat. Mutta sillä aikaa he kuitenkin ottavat\nturviinsa munkit ja nunnat, säilyttävät lakkautetut juhlat, rikkovat\nkoululakia, pakoittavat opettajia messussa käymään, antavat\nkirkkoherrain kouluissa mellastaa ja nauravat uusille vihkimistä,\nhautausta y.m. koskeville asetuksille. Jospa tietäisitte minkä\nvaikutuksen laverruksenne täällä tekee: -- Kansa tuntee -- -- -- kansa\nuskoo -- -- -- kansa tahtoo! Merkillisintä on, että nekin, jotka\nnuorina taikka suuren osan elämäänsä ovat maalais-oloja tunteneet,\nkuitenkin korkeampaan asemaan päästyänsä kaiken aivan unhoittavat tai\nkuvittelevat olojen kymmenessä vuodessa tuiki muuttuneen, taikka\npikemmin luulevat arvoon nousemallaan koroittaneensa koko ympäristönsä,\nniinkuin auringot joskus radaltaan syöstyänsä vetävät koko\nkiertotähdistön peräänsä.\n\nVarsin hupaisena asian-ajaja myöskin esiytyi, kun paikkakunnan\nmerkillisemmät henkilöt tulivat puheeksi; silloin ei kukaan häntä\nkeskeyttänyt ja kaikkien oli hauska.\n\n-- Minä tiedän milloin sindaco on juovuksissa -- sanoi hän kerran --\nsiitä, että se silloin jää viiden tai kuuden askeleen päähän ihmisistä,\njoita tapaa, ja pysähtyy, ikäänkuin varovainen sovinnonhieroja sodassa,\njonkun matkan päähän, ett'ei viininhaju kantelisi. Lemmen kiusaukset\nkäsittävät hänet aina, kun vatsansa on liian täynnä. Yhteen aikaan hän\noli vihoissaan neiti Pezzalle. Asia tuli siitä, että hänen kerran\noivallisen päivällisen jälkeen pisti päähänsä mennä tyttökouluun\nnuuskimaan. Hän astui äkkiarvaamatta luokkaan, kalotti päässä, tallukat\njaloissa ja piippu suussa. Opettajattaren pikku koira karkasi hirveästi\nhaukkuen häntä vastaan ja kaikki tytöt purskahtivat nauramaan, niin\nettä hänen täytyi häveten vetäytyä takaisin. Pitkän aikaa sen jälkeen\nhän kosti antamalla kirjallisesti kieltävän vastauksen opettajattaren\npyyntöön saada enemmän puita kouluun, lisäten seuraavan syyn\nkieltoonsa: _varsinkin, koska opettajatar ei ole tällä lukukaudella\nkuntaa hyvin palvellut, sillä muutamat tytöt eivät ole oppineet hyvästi\npaitoja ompelemaan_.\n\n\nUusi opettajatar.\n\nKeskipaikkeella syyskuuta matkusti Emilion uusi, hauska tuttava\ntiehensä niinkuin muutkin kesävieraat, ja hän aloitti taas, vaikka\nvastenmielisestikkin, yksinäistä, yksitoikkoista elämätään; kuitenkin\nainoastaan lyhyemmäksi ajaksi.\n\nEräänä iltana kuukauden loppupuolella istui opettaja, päätettyänsä\nperin laihan päivällis-ateriansa, sihteerin kanssa ruokahuoneessa\nkuunnellen sateen ropinaa ikkunaruuduissa. Äkkiäpä kuului vaunujen\nratinaa, jotka pysähtyivät heidän porttinsa edustalle. Kohta sen\njälkeen astui palvelustyttö sisään ja kertoi hätäisesti uuden\nopettajattaren tulleen, sen, jonka piti muuttaa yläkertaan, neiti\nPezzan huoneisin. Sihteeri riensi oitis ulos. Emilio jäi paikoilleen,\nsillä hänen mielestään oli sopimatonta uteliaana rynnätä esiin. Kahden\nminuutin päästä sihteri palasi takaisin. Hän ei näyttänyt lainkaan\nihastuneelta.\n\n-- No -- kysäisi opettaja -- miltäs näytti tuo merkillinen suu?\n\n-- Minä luulin sitä kauniimmaksikin -- vastasi toinen ja istuutui.\n\nSenjälkeen hän lisäsi, että opettajatar on miellyttävä nuori tyttö,\nlyhyenläntä, hauskanmuotoinen, ei mitään sen enempätä. Hänellä oli\nmukanaan isänsä, melkein rampa äijän käppyrä, joka nojankin varassa\nhyvin vaivaloisesti kömpi portaita ylös.\n\n-- Mies parka! -- lisäsi hän säälivällä äänellä.\n\n-- Hän näyttää minusta olleen aikoinaan kunnallissihteerinä. Niin,\nniin, semmoinen se on -- -- -- meidän loppumme.\n\nSeuraavana aamuna asettui Emilio, niin pian kuin vuoteesta pääsi,\npihanpuoleisen ikkunan ääreen, kurkistaakseen uutimien raosta\nvastakkaiselle palkongille. Opettajatar seisoi siellä panemassa\nvaatteita tuuloittumaan nuoralle, joka oli pingoitettu seinää pitkin.\nEmilio huudahti itsekseen: -- Mutta sehän on tohtorin rouva! -- Emilio\noli vain kahdeksan askeleen päässä opettajattaresta ja saattoi ikkunan\nläpi, aivan toisen huomaamatta, tarkasti katsella opettajatarta siinä,\nkun tämä seisoi sivuin häneen päin. Tyttö näkyi olevan pienikasvuinen,\nhiukset kastanjanruskeat, pehmeät, kiiltävät. Hän ei ollut kaunis,\nmutta tavattoman valko-ihoinen, hoikka ja täyteläinen; kätensä olivat\nerinomaisen pienet. Hän oli tosiaankin hämmästyttävässä määrässä\ntohtorin rouvan näköinen, mutta hänellä oli hienommat piirteet. Hän\nkumartui ottaaksensa maahan pudonnutta nenäliinaa ja katsoi alas\npihalle. Jokainen hänen liikkeensä oli tyyni ja miellyttävä. Kun hän\näkkiä käänsi kasvonsa Emilioon päin, tuntui tästä, kun hän siinä\nhetkessä olisi käynyt vuosia vanhemmaksi. Hänen kasvonsa olivat vakaat\nja ilmaisivat alituista huolen-alaisuutta. Surumielisten silmäin\nalipuolella, tuon melkein liian terävän nenän alla kaareutui pieni,\nihmeen ihana ja herttainen suu, niin että Emilion huomio kohdistui\nsiihen ikäänkuin kolmanteen silmään ja se puhuikin enemmän kuin silmät\notsassa sekä ilmaisi selvemmin sielun eri väreitä.\n\nUusi opettajatar ei herättänyt suurta huomiota Altaranassa. Hänen\nhieno, miellyttävä olentonsa ei saattanut maakylässä olla sen kummempi\nasia. Vaan kaikki huomasivat hänen yhdennäköisyytensä tohtorin\nrouvan kanssa, vaikka tämä oli iloisempi, punakkaampi ja paljoa\nkaunissilmäisempi. Opettajattaren liian vanhan-aikainen, köyhyyttä\nilmaiseva puku ei miellyttänyt; se ei tuottanut kunnalle kunniata.\nVielä suurempaa harmistumista herätti tieto, ett'ei hänellä ollut\ntuloja centesimoakaan yli palkkansa, ja että hän elätti isäänsä, tuota\npuolikuollutta ukkoa. -- Molemmat -- niin sanottiin -- kuuluvat\nPuutteen perheesen. -- Ensimäisellä viikolla isä kulki yhden ainoan\nkerran ulkona; nojautuneena keppiin ja tyttärensä käsivarteen hän astui\ntutisevin päin ja hitaasti kuin etana. Ihmiset, joita kohtasivat,\npuhuivat heistä melkein ylönkatseellisesti, niinkuin näytelmästä, joka\nvaikuttaa masentavasti kansaan. Herra Calvin vaimo lausui lyhyesti\njulki yleisen mielipiteen, kun eräänä päivänä kahvilan edustalla kysyi\nystävältään, oliko tämä nähnyt _köyhää opettajatarta_. Nimitys siirtyi\nmuiden suuhun ja pysyi sitte muutamassa seurapiirissä äsken tulleen\ntavallisena nimenä. Sindaco ei, muodosta päättäen, ollut tästä\nhuvitettu.\n\nKoulut avattiin. Emilio huomasi, että työn aljettua hänen naapurinsa\nkävi iloisemmaksi ja loi päältään päivä päivältä yhä enemmän sitä\nsurumielisyyden leimaa, joka oli ensi aikoina ollut huomattavana hänen\nkasvoissansa.\n\nEnsi ääni, jonka Emilio aamulla herätessään kuuli, oli opettajattaren\naskeleet palkongilta. Opettajattaren täytyi taloudessaan tehdä itse\nkaikki toimet, ja oli sen vuoksi usein ostoksilla jo ennen\nkoulutunteja; myöhään iltaisin näki valkeata hänen huoneestaan.\n\nEmilio alkoi pian puhella hänen kanssaan ikkunasta, sanasen silloin\ntoisen tällöin. Opettajattaren ääni oli hieman samea eikä vähääkään\nsointuisa. Hän erotteli tavuut liiaksi toisistaan ja puhui liian\nhitaasti, niinkuin olisi oppilailleen puhunut ja selittänyt eri sanojen\nmerkitystä. Mutta suun kauniit liikkeet korvasivat rumaa äänen värettä.\nHänen suunsa oli tosiaankin hyvin kaunis. Puhuessaan hän joka sanalla\nnäytti ilmaa suutelevan, ja tulipa ehdottomasti ajatelleeksi kukkasta,\njoka ehtimiseen avautuu auringonsäteen sattuessa ja sulkeutuu kylmän\ntuulen puhalluksesta sekä väräjää mehiläisen mettä särpiessä. Väliin\nEmilio ei tajunnut itse ajatusta opettajattaren lauseissa, kun niin\ntarkkaan katseli miten sanat suusta sukeusivat ja kuinka suu eri lailla\nmuodostui eri sanoja lausuessaan. Pian huomasivat olevansa hyvinkin\nsamanmielisiä ja tämän perustuksena oli heissä molemmissa asuva lämmin,\nharras tunne. Joka päivä kertoi opettajatar ohimennen Emiliolle\njostakin havainnosta, väliin hauskasta, väliin ikävästä, jonka hän oli\ntehnyt oppilaittensa luonteista.\n\nEräänä iltana, vaatteita harjatessaan, opettajatar näytti tavallista\nmiettiväisemmältä. Hän sanoi opettajalle, että se, mikä häntä enimmin\nsuretti lukukauden alussa, oli oppilaitten _ensimäinen_ pahanteko,\nensimäinen lankeemus, joka todisti pahaa luontoa ja siten paljasti\nvihollisen, jota vastaan hänen tuli olla täysissä aseissa koko vuoden.\n-- Mutta -- lisäsi hän -- kunhan minulla on seitsemän tahi kahdeksan\nkilttiä oppilasta, olen tyytyväinen. Yhden oppilaan pienikin\njalomielisyys, joka todistaa hyvää luonnetta, korvaa kymmenen ilkeyden.\nMinä rakastan oppilaitani. Me olemme kaikki saaneet maailmaa kokea,\ntaikka toisin sanoen, olemme hukanneet parempia tunteitamme. Elämän\nkuluessa ihminen joka päivä hukkaa jonkun jalon tunteen. No niin, ainoa\njalo tunne, joka minulla on jäljellä -- lukuun ottamatta rakkauttani\nisä raukkaani, -- tunne, joka ei koskaan tule vähentymään -- sen tiedän\n-- on rakkauteni lapsiin. Jos jonkun kerran nuo muutkin paremmat\ntunteet heräävät, niin se on tuo tunne, joka niitä herättää. Mitä\nenemmin opin ihmisiä tuntemaan, mitä useampia itsekkäitä äitejä,\nsydämmettömiä isiä, kurjia ja häpeän-alaisia koteja näen, sitä\nvoimakkaammaksi käy rakkauteni lapsiin. Minä tulen silloin ajatelleeksi\nmimmoisissa käsissä useimmat heistä ovat, mitä raukat saavat nyt ja\nmitä vastaisuudessa kärsiä ja kuinka moni heistä ilman omaa syyttään\ntulee huonoksi ja onnettomaksi ihmiseksi. Se on rakkaus, joka ei\nlaimene pettymyksistä eikä vanhempain osoittamasta vihamielisyydestä;\nsanalla sanoen, se on jotain vaistomaista, niinkuin ihmisen elämisen\nhalukin. Minulle lapset ovat ainoa runollisuus ja herttaisuus\nmaailmassa. Jos lapset häviäisivät maailmasta, tahi puhuakseni\nmahdottomuuksia, jos ihmiset syntyisivät täysi-ikäisinä, uskon, että\nmuutamain vuosien kuluttua muuttuisivat kaikki pedoiksi ja repelisivät\ntoisensa kuoliaaksi. Niin minusta on tuntunut aina lapsuudestani\nsaakka. Yhteiskunnallinen jako köyhiin ja rikkaisin kiusaa minua\nainoastaan silloin, kun ajattelen lapsia. Minä en vihaa lähimmäisiäni\nmuulloin kuin ajatellessani, että miljoonain isoisten huonous on syynä\nsiihen, että miljoonamäärät lapsia saavat kärsiä vilua ja nälkää. Minun\nsilmissäni pahuus silloin näyttää pirulliselta, kun se lapsia\nvahingoittaa. Siksi ovat mielestäni sydämmettömät äidit luomakunnan\nkurjimpia epäsikiöitä. Kerran näin juopuneen naisen, pieni lapsi\nkäsivarrella, lankeavan tiedotonna kadulle, niin että lapsen pää\nhalkesi. Tämä muisto on elämäni kiusa, ja niin usein kuin se mieleeni\ntulee, sadattelen ihmisiä.\n\nEmiliosta tuntui, niinkuin nuori opettajatar olisi sanoihin pukenut\njuuri hänen sielunsa sisimmät ajatukset ja tehnyt sen niin tarkkaan,\nkuin olisi vain kertonut ajatuksia, joita oli kuullut ennen Emilion\nsuusta.\n\nEräänä iltana hän kertoi käyneensä kunnan pikkulasten koulussa ja sanoi\nvieläkin olevansa aivan liikutettuna. Lapsiparven näkeminen vaikutti\nhäneen samalla lailla kuin kirkkomusiikki ja herätti hänessä\ntuhansittain kauniita ja surullisia ajatuksia, jotka liikuttivat häntä\nkyyneliin asti. Semmoisina hetkinä hän tunsi olevansa valmis uhraamaan\nkaiken verensä, jos sillä olisi taitanut saattaa nuo pienet, rakkaat\nolennot onnellisiksi.\n\n-- Sitäpaitsi -- hän lisäsi -- seuraan heitä kaikkia ajatuksissani\nkotiin ja silloin tunnen tukahduttavaa sääliä, ajatellessani, mitä\nheillä on vastassaan: kylmät suojat, likaiset vuoteet, vähän\nepäterveellistä ruokaa, äkäisiä tahi luonnottomia vanhempia, jotka\nheitä lyövät ja antavat heidän kuolla hakematta lääkäriä. Voitteko\nymmärtää, kuinka saattaa lyödä pientä lasta? Se on ajatus, joka panee\nvereni kuohuksiin. Lyödä lasta -- -- -- se on niinkuin näkisin sitä\ntapettavan. Kauheata on ajatella löytyvän vanhempia, jotka voivat\npieksää lapsiansa niin, että ne sairastuvat! Omia lapsiansa! Tekeepä\nmieli kauhistuksesta huutaa jo sitä ajatellessaan. Ja kuitenkin,\nsemmoista näkee joka päivä ja semmoista saa tapahtua! Oi häpeätä!\nInhimillisen armeliaisuuden pitäisi tykkönään antautua tälle alalle.\nTehtäköön muulle osalle ihmiskuntaa niin paljon hyvää kuin suinkin\nvoidaan, mutta ennen kaikkia olisivat lapset niin suojeltavat,\nett'eivät näkisi maailman kurjuutta ja kaikkia sen kauhistuksia.\nSietäisipä perustaa seuroja, jotka hakisivat tietoonsa julmia\nvanhempia, niinkuin ajetaan hulluja koiria takaa, ja antaisi keskellä\nkatua pieksää sydämmettömiä äitejä, niin hyvin ylhäisiä kuin alhaisia.\nOi, se on kurjaa, se on kurjaa!\n\nOpettajatar puhui niin selvään Emilion tunteita, ett'ei tämä lisännyt\nsanaakaan muutoin kuin toisinaan kehoittaakseen häntä jatkamaan. Oli jo\ntullut melkein pimeä, ja hänen äänensä näytti lähtevän varjosta.\n\n-- Nimien väärentäjiä rankaistaan -- hän pitkitti. -- Minä olen\nihmetellyt, miksi ei niitä vanhempia rankaista, jotka kasvattavat\nlapsensa roistoiksi. Onhan semmoisiakin vanhempia, jotka pakoittavat\nlapsiansa huonoiksi ihmisiksi, perheitä, joissa valmistamalla\nvalmistetaan pahantekiöitä, tunnottomia, julmia, kostonhimoisia miehiä\nja naisia. Siksi annan niin paljo anteeksi koulussa. Samasta syystä\nannan ihmiselle satakin pahaa tekoa anteeksi, jos huomaan hänet hyväksi\njollekulle lapselle. Niin kauan kuin joku roisto voi olla hellä\npienoisille, panen suuremman arvon häneen kuin moneen rehelliseen\nmieheen, joka ei kyyneltäkään vuodata pienen kuolleen lapsensa kehdon\nääressä. Väliin olen alakuloinen ja suuttunut koko maailmaan. Jos\nsilloin näen kadulla karkeakätisen köyhän työmiehen, joka kantaa\npienokaistaan käsivarrellaan, katselee sitä ja hyväilee kostein silmin\n-- silloin palaa jälleen tasapaino sieluuni ja minä palaan kotia\najatellen hyvää koko ihmiskunnasta. Tätä ei kestä kauan, sillä paljon\nenemmän näkee pahaa kuin hyvää, ja onhan n.s. paremmissakin säädyissä\nvanhempia, jotka rääkkäävät rumaa, kivuloista lastaan ja sen sijaan\nosoittavat suosiotaan kauniille ja terveelle lapselle. Kerran oli\nminulla oppilaana kaksi sisarusta, joista toinen tuli kouluun hienossa\npuvussa, taskut täynnä namuja, jota vastoin toinen oli köyhäin tavoin\npuettuna ja kantoi käsissään merkkejä vitsan saannista. Ajatelkaas,\nminun luokassani! Minun silmäini edessä! Ja ne olivat paikkakunnan\nherrassäätyisiä! Minä nostin melua asiasta -- -- -- ja sain sentähden\neroni. Kunpa en täällä näkisi jotain samanlaista, kunpa eivät\nlähettäisi luokseni uhri parkoja, jotka eivät saa kylläksi ravintoa ja\njoilla on mustelmia ruumiissaan; ei löydy sitä valtaa maailmassa, joka\nsiinä tapauksessa minua pelottaisi. Minä menisin suoraa päätä kotiin\nvanhempain luo, vaikkapa täytyisi kulkea viisikymmentä kilometriä\nvuorten yli; ja vaikka vanhempia olisi sata yhdessä ja tietäisin\nmenettäväni henkeni, sanoisin heitä kuitenkin roistoiksi ja\nmurhaajiksi, niin totta, kuin on Jumala, joka minua kuulee.\n\nViimeiset sanansa hän lausui kiivaasti. Nuorukainen oli syvästi\nliikutettuna ja huudahti: -- Hyvä, hyvä, neiti Galli! Niin olen minäkin\naina ajatellut. Mutta voidaksensa lausua ajatuksensa tuolla lailla,\ntäytyy ihmisellä olla teidän ylevä sielunne.\n\n-- Niin kai -- sanoi opettajatar leikillisesti, vaikka hänen äänensä\nvielä värähteli liikutuksesta. -- Täytyy olla kielevä niin kuin minä,\nse on minun luuloni -- -- -- Riennän sisään, alkaa jo tuntua kylmältä.\nHyvää yötä, herra Ratti.\n\nOpettajatar läksi, jättäen Emilion, jonka korvissa vielä kaikui oma\nnimensä; se nyt tuntui aivan uudelta ja ikäänkuin aateloitulta.\n\nTämän illan jälkeen Emilio tunsi jonkinmoista ujoutta puhutellessaan\nnaapuriansa, ja itserakkaus pakoitti häntä kovin miettimään ja\najatuksissa kääntelemään ja vääntelemään sanoja, joita aikoi sanoa\nopettajattarelle, saadaksensa ne omituisiksi, paljon sisältäviksi ja\naivan eroaviksi jokapäiväisistä muodoista, joilla puhelua tavallisesti\naloitettiin. Ikäväkseen hän näki ensimäisen lumen tulevan, joka teki\npitkistä palkonki-puheluista lopun. Hän koetti ruveta keskusteluihin\nmatkalla koulusta ja kouluun, mutta silloin ehtivät puhua ainoastaan\nmuutamia sanoja, taikka huomasi hän paikallaan herra Calvin, joka piti\nneiti Gallia älykkäänä, uusia kasvatus-opillisia aatteita käsittävänä\ntyttönä ja joka sentähden koetti selvitellä ja saada hänet uskomaan\ntuumiensa erinomaisuutta.\n\nPian huomasi Emilio, että se väliäpitämättömyys, jolla kylän herrat\nensin olivat katselleet opettajatarta, vähitellen vaihtui mieltymyksen\nuteliaisuudeksi, ikäänkuin päivä päivältä olisivat yhä enemmän älynneet\ntuota opettajattaressa löytyvää suloutta ja herttaisuutta. Niinhän oli\nhänen itsensäkin laita, ja koska hän piti opettajattaresta, olisi hän\nsuonut, että tämä, saavuttaaksensa kunnioitusta, pukeutuisi paremmin,\nniin että kaikki jo lähemmättä seurusteluttakin oppisivat tuntemaan\nhänen jaloa luonnettaan samalta kannalta kuin Emiliokin. Opettajatar\nompeli itse hameensa ja niihin tuli kaikkiin joku vika leikatessa, niin\nettä pullottivat väljinä hartioitten kohdalta. Hänellä oli lyhyt, tumma\npäällystakki, joka teki hänet tavallista lihavamman näköiseksi,\nhattuansa hän piti liiaksi otsalla, niin että hiukset joutuivat\npeittoon. Ainoastaan suu oli koko kauneudessaan näkyvissä. Eipä kauan\nviipynyt, ennenkuin Emilio sai tietää, että muutkin olivat huomanneet\nopettajattaren kaunista suuta ja että se oli ollut eräänä iltana\nkahvilassa pretorin, tohtorin ja veronkantomiehen välillä keskustelun\nalaisena, jota olivat sopimattomilla lisämuistutuksilla höystäneet.\n\nVieläkin suuremmaksi mielipahakseen kuuli Emilio sindacon käyneen\nkahdesti samalla viikolla neiti Gallin luokassa. Kun Emilio kysyi,\noliko se totta, vastasi opettajatar hymähdellen \"on\" ja lisäsi, että\nhänestä tuntui, kuin sindaco paljonkin hommaisi koulujen hyväksi.\nOpettajattaren muodosta Emilio saattoi päättää sindacon liikkuneen\nsopivasti, mutta samalla olleen vakomisretkellä; hän näki ett'ei\nopettajatar vielä aavistanut mitään pahaa.\n\nEräänä päivänä kertoi opettajatar surullisen näköisenä saaneensa tietää,\nettä kirkkoherra oli pahastunut siitä, kun ei opettajatar oitis\ntultuansa ollut ruvennut \"Marian Tyttäret\" nimisen seuran jäseneksi.\nNyt hän piti siihen yhtymistä liian myöhäisenä, sillä eihän se enää\nnäyttäisi vapaalta päätökseltä. Hän oli kahden vaiheella.\n\nAina aamulla, kun opettajatar oli palkongilla, kertoi hän opettajalle\nedellisen päivän pienet uutiset.\n\n-- Eilen illalla -- hän sanoi kerran -- oli herra Calvi luonani\nselittämässä uutta metoodiansa laskennon opettamisessa. Hän tahtoo sitä\nopettaa numeroita käyttämättä. Totta puhuen en paljoa siitä\nviisastunut. Mutta hän on itse niin varma asiastaan, tuo kunnon mies,\nettä mielelläni kuulin hänen selityksiänsä.\n\nEmiliosta tämä uutinen oli kaikkea muuta kuin hauska.\n\n-- Minua -- huomautti hän -- ette ole koskaan pyytäneet tulemaan\nitseänne tervehtimään.\n\n-- En kyllä, mutta onhan asiassa eroa -- vastasi opettajatar hymyellen.\n-- Ensiksikin herra Calvi tuli kutsumatta, itsestänsä; toiseksi, hän on\nnainut mies ja viidenkymmenen vuoden vanha. -- -- -- Muuten en ole\nteitä kutsunut, koska pelkäsin, että isäni seura vaikuttaisi teihin\nmasentavasti. Hän jaksaa tuskin puhua, isä raukka, ja käy huonommaksi\npäivä päivältä. -- Senjälkeen hän lisäsi: -- Terve tuloa, se olisi\nhauskuudeksi meille.\n\nTämänlainen pyyntö ei näyttänyt Emiliosta olevan kylläksi ja hän katsoi\nparhaaksi odottaa parempaa kutsua.\n\nKun hän eräänä iltana ei nähnyt niinkuin tavallisesti valoa\nopettajattaren huoneesta, kysyi hän seuraavana päivänä, oliko tämä\nollut ulkona.\n\nOli hän ollut, hän oli käynyt pretorin äidin luona, tämä oli ollut\nkahdesti koululla tiedustamassa pienestä suojatistaan, ja molemmilla\nkerroilla hartaasti pyytänyt opettajatarta heillä käymään, niin että\nhän piti velvollisuutenaan sinne mennä. Olivat myös pyytäneet häntä\nmuistamaan jälkiänsä.\n\nEräänä iltana hän kysyi opettajalta ohimennen: -- Voitteko sanoa, mitä\nrouva Calvilla lie minua vastaan, hän katsoo, kohdatessamme, kovin\nvihaisesti minuun. -- Opettajatar naurahti ja kohautti olkapäitään, kun\nEmilio vastasi rouvan luultavasti olevan mustasukkaisen miehensä\nkasvatus-opillisten keskustelujen johdosta.\n\nJoku aika sen jälkeen, eräänä iltapäivänä, ilmoitti neiti Galli\nEmiliolle tosiaankin suuren uutisen. Piirilääkärin rouva, joka syksyllä\noli nimitetty koulun naistarkastajaksi, oli käynyt neiti Gallin\nluokalla.\n\nTietämättä käynnin syytä, Emilio oitis arvasi, ett'ei se lie ollut\nhauskinta lajia. -- Hän on kaunis nainen -- sanoi neiti Galli, mutta\näänestä ymmärsi hänen huomanneen heidän yhdennäköisyyttään ja siksi\nsuurella varovaisuudella puhuvan toisen kauneudesta. -- Hän oli hyvin\nhienosti puettu, minun mielestäni liiankin hienosti tullakseen köyhäin\nvuoristolaisten kouluun. Hän tarkasteli käsitöitä. Sen kyllä huomaa,\nettä hän ymmärtää semmoisia asioita. Mutta -- -- -- hän tuntui minusta\nvähän jäykältä, melkein ankaralta. Puolessa tunnissa hän tuskin\nkahtakymmentä sanaa puhui.\n\nOpettajatar ei ymmärtänyt, että rouvaa oli estänyt enemmän puhumasta\nsisällinen yksinhaastelo, joka kuului tähän tapaan: -- Mieheni -- tuo\nhölmö -- kehtaa sanoa, että olemme toistemme näköisiä kuin kaksoiset.\nAntakaas nähdäkseni nuo sukat. Tarvitaampa tosiaankin naineen miehen\nsilmät ja hienotunteisuus voidaksensa lausua semmoista kohteliaisuutta\nnaiselle. Tässä olet pudottanut silmiä, tyttö. Hänellä on matala otsa\nja posket kuopalla. Näyttäkää minulle paidat. Entäs tuon pretori pöllön\npuhe erinomaisen kauniista suusta. Huomatkaa, opettajatar, kuinka tämä\non leikattu. Sitä paitsi hän on kauhean rumasti puettu.\n\n\nRakkautta.\n\nEmilion mielestä neiti Galli ei ollut kauhean rumasti puettu, sillä\nhänessä eli jo tyttöä kohtaan se määrä myötätuntoisuutta, jonka avulla\nnainen joka ilta pääsee jostakin virheestä ja joka aamu nousee\nvarustettuna jollakin uudella avulla. Hän ei enää huomannut\nopettajattaren nenää liian teräväksi, päinvastoin oli neiti Galli\nEmilion silmissä kasvanut pitemmäksi ja hänen suunsa oli, jos\nmahdollista, käynyt pienemmäksi ja vieläkin armaamman näköiseksi.\nTuntui hänestä myöskin siltä kuin ei kirkkahinkaan ääni saattaisi hänen\nkorvissaan kauniimmin helähtää, kuin opettajattaren hiukan samea ääni.\nMalttamattomasti hän odotteli koulutuntien päättymistä saadaksensa\ntavata opettajatarta portaissa, ja hän sai tavakseen keskeyttää\npuhettaan, niin pian kuin kuuli opettajattaren äänen yläkerrasta.\nVaikka olikin jo jokseenkin kylmä, näyttihen opettajatar muutamina\naamuina vilaukselta palkonki-ikkunassa; kampaamattomana ja aamupuvussa\nhän tervehti opettajaa hymyellen tahi pienellä käden liikkeellä.\nSemmoisina aamuina meni Emilio iloisena kouluun, ei ollut tuiman ankara\nvaatimuksissaan vaan taipui leikkiä lyömään niinkuin opettajatoimensa\nensi aikoina. Mutta hän huomasi pian, että sillä lailla hänen\nomistamansa metoodi laimentuisi ja siksi hänen täytyi väkisinkin\nvoittaa luontonsa, saattaaksensa noudattaa ankaraa menetystapaansa.\nVaan vasten hänen tahtoansakin tunki naapurin kuva kaikkiin hänen\najatuksiinsa ja tunteisinsa, jopa itse opetukseenkin, väritti\nlukukirjan, antoi lämpöä lasku-opille, jopa heijasti valoansa\noppilaittenkin kasvoista. Hänen täytyi tunnustaa, että tuo kuuluisa\nteoria sisällisestä ja ulkonaisesta \"minusta\" on hyvin vaikea ja\nmelkein mahdoton noudattaa, silloin kun sielun täyttää vilkas tunne,\nvaikkapa se onkin -- kuten hän itsellensä luulotteli -- kaukana\nrakkaudesta ja enemmän ystävyyden tapaista. Poikain vallattomuus ei\nenää vaikuttanut häneen samalla tavalla kun ennen. Tosin hän suuttua\nkuohahti kuin ennenkin, mutta oitis toi mielikuvitus hänen eteensä\ntutun ikkunan, jossa oli nuo rakkaat kasvot; ja kun tuli ajatelleeksi,\nettä tunnin päästä taas saisi puhella tuon pienen suun kanssa, niin\nankaran nuhteen tahi ansaitun rangaistuksen sijaan pääsi häneltä\nopetustoimensa ensi aikoina käyttämänsä laimea muistutus: -- Se saa nyt\nolla tällä kertaa, mutta älä enää koskaan tee niin.\n\nEmilio tuli yhä tuttavammalle kannalle neiti Gallin kanssa, joka\nainoastaan hänelle saattoi puhua omista asioistaan. Iloisesti sanoi\nkerran opettajatar muutamain oppilaistansa jo pitävän hänestä, muitten\nmuassa erään pienen talonpoikaistytön, joka toi hänelle kukkavihkoja.\nKun opettajatar lähestyi tyttöstä, painautui tämä häntä vastaan ja\nlempeät silmänsä rukoilivat niin hartaasti hyväilyä, ett'ei\nhän voinut vastustaa lapsen äänetöntä pyyntöä. Opettajatar sanoi\nusein huomanneensa kuinka hyväilyt vaikuttavat erinomaisesti\nystävällisen-luontoisiin pikku tyttöihin, joilla on kovat vanhemmat ja\njotka eivät koskaan elämässään ole suuteloa saaneet. Yhteen aikaan oli\nhän käynyt pienen, sairaan oppilaan luona, -- se kuolikin\nsairashuoneesen -- joka pyysi, että häntä suudeltaisiin ennenkuin otti\nlääkkeitä, tai ennenkuin häntä leikattiin, jopa ennenkuin aikoi\nnukkuakkin. Vielä viimeisinä päivinään hän usein heikolla äänellä\nsanoi: -- Suutele minua, suutele minua -- sanoi hoitajalle, lääkärille,\nkelle tahansa, joka häntä lähestyi. Tyttö, joka toi kukkasvihkot\nmuistutti hänen mielestään tuosta pienestä vainajasta. Neiti Gallin\nparhaita oppilaita oli sekatavarankauppiaan tytär, jaloluontoinen\ntyttönen, joka, vaikka vielä pelkkä lapsi ja vanhempain suuressa\nmäärässä hemmoittelema, osoitti mitä suurinta hienotunteisuutta siinä,\nett'ei tahtonut pukeutua toisia komeammin, vaan lahjoittipa\ntovereilleen salaa yhtä ja toista pientä. Muut lapset ihan jumaloivat\nhäntä.\n\nEmilio kysyi pretorin äidin pientä suojattia, joka oli neiti Gallin\nluokalla. Opettajatar rypisti otsaansa. Emilio tiedusteli arasti, mitä\noli tapahtunut; hän oli näet pari päivää aikaisemmin nähnyt\nopettajattaren menevän pretorille. Opettajatar empi hetkisen, sitten\nsanoi vakaasti: -- Minä en koskaan enään mene sinne. -- Näytti siltä,\nkuin hän ei olisi tahtonut enempää puhua; mutta kun pelkäsi näitä\nsanoja väärin selitettävän, sanoi hän syyn päätökseensä. -- Pretorin\näiti on oivallinen nainen; mutta -- -- -- mutta siinä talossa ei näe\nmuita ihmisiä, kuin häntä ja hänen poikaansa -- -- -- Rouva menee liian\nusein ulos vierashuoneesta. Yksinäinen nainen ei voi seurustella rouvan\nkanssa -- -- -- jonka äidinrakkaus on niin laajalle menevä.\n\nOpettaja ymmärsi kaiken ja tunsi piston sydämmessään.\n\n-- Oih, -- huoahti opettajatar -- se on kiusallista, ett'ei voi missään\nelää, loukkaamatta jotakuta: nyt nuo ihmiset suuttuvat minuun.\n\nSamassa muistui hänen mieleensä toinenkin ikävyys, jonka oli syyttänsä\nsinä päivänä saanut osakseen. Hän oli mennyt postikonttooriin,\nkuulustamaan kirjettä, jota jo oli odottanut kolme päivää. Postineiti,\njota hän ensi kertaa eläissään puhutteli, oli vastannut hänelle niin\nepäkohteliaasti, että hän jäi seisomaan äänetönnä hämmästyksestä ja\nharmista.\n\nSuruisena hän kysäisi opettajalta: -- Tiedättekö, miksi hän minua niin\nkohteli?\n\nEi, sitä hän ei tosiaankaan tiennyt.\n\nEmiliota harmitti tämmöinen solvaus, juuri kuin se olisi häntä itseään\nkohdannut. Ensin hän aikoi neuvoa nuorta tyttöä valittamaan sindacolle,\nmutta hän malttoi mielensä ja puhui sen sijaan asiasta sihteerille\npyytäen häneltä selitystä.\n\nTämä oli ensin hyvin hämmästyvinänsä, mutta kun ei voinut kauemmin\nteeskennellä, ilmaisi koko salaisuuden.\n\nPostissa palveleva neiti Allari tahtoi, vaikkakin oli koko joukon yli\nkolmenkymmenen, päästä naimisiin nuoren pretorin kanssa, johon oli\nsiihen määrään rakastunut, että postin hoito meni nurin narin. Pretorin\näiti, joka tähtäeli tuota \"postimerkkityttöä\" paljoa, paljoa\nkorkeammalle, oli kohteliaasti ajanut hänet ulos. Nyt lie rouvan\nystävällisyys uutta opettajatarta kohtaan harmittanut postineitiä. --\nKäskekää opettajatarta -- lisäsi sihteeri matalalla äänellä -- olemaan\nvaroillansa.\n\nUsealla taholla ilmaantui vihamielisyyttä neiti Gallia vastaan. Juuri\ntämä saattoi Emilion myötätuntoisuuden sitäkin suuremmaksi. Eipä hän\nuskaltanut edes itsellensäkään tunnustaa, toivovansa noiden\nvihollisuuksien saattavan nuorta tyttöä yhä lähemmäksi häntä, ainoata\nuskottua, ja että tästä lähestymisestä jokin ystävyyttä hellempi tunne\ntytössä heräisi.\n\nEräänä iltana Emilio meni neiti Gallin kotiin viemään\nkasvatus-opillisia sanomalehtiä, joita asian-ajaja oli hänelle\nlainannut. Nähdessään tuon halvatun ukko raukan, joka katseli häntä\nhämmästynein silmin ja mutisi muutamia epäselviä sanoja, sekä\najatellessaan nuoren tytön orjallista, vaivaloista elämää kodissa ja\nkoulussa, lisääntyi hänen mieltymyksensä, samalla kun hän tunsi syvää\nsääliä.\n\nEmilio kävi vastakin naapuriensa luona. Kuitenkin nuo lyhyet\nkeskustelut palkongilla, jossa olivat vapaampina, tuntuivat hänestä\nhauskemmilta. Nyt olivat ruvenneet puhelemaan muustakin kuin koulusta\nja kylästä. Emilio havaitsi silloin omituisen seikan tytön luonteessa:\nniin pian kun hän vähänkin puhui rakkaudesta -- ei toki omasta\ntunteestaan, vaan ylimalkaan rakkaudesta aivan epämääräisesti -- lensi\ntytön kasvoihin pikainen loiste; nuo vilkkaat silmät säkenöivät ja\nnäytti kuin olisivat sanoneet: -- Oi, tiedänpä kyllä! Sitäkin on\nmaailmassa. Ei kukaan sitä paremmin tunne kuin minä! -- Sitte katkaisi\näkkiä puhelun ja sai takaisin entisen muotonsa, aivan kuin olisi\najatuksiensa juoksunkin siihen keskeyttänyt. Emiliosta tuntui kuin\nolisi rakkauden ajatus salaman tavoin välähtänyt tytön sielun läpi;\nsamaten kuin ajattelemme toista, kaukana väikkyvää ihanata\nihmemaailmaa, josta ei saa puhua, ett'ei mielikuvitus hyppäisi yli\njärjen ja totuuden asettamien rajojen. Kaikissa keskusteluissa, jotka\nkoskivat tunteita, ei hän mennyt todellisuutta kauemmas. Hänen\nrakkaudestaan lapsiin pulppusi ehtimiseen ajatuksia, jotka tarkoittivat\npahan parantamista, rikollisen ojentamista tahi tapaa, millä lailla\nolisi taisteltava hyvän istuttamiseksi ihmisten sydämmiin.\nMielenliikutukset hänessä heräsivät äkkiä ja tyyntyivät pian. Kun hän\noli vihoissaan, oli hänen tapana panna pienet kätensä nyrkkiin ja lyödä\ntoista toistansa vastaan; tämäpä oivallisimmasti ilmaisi hänen hyvää ja\ntoimellista luonnettansa. Ei mikään mahti maailmassa voinut murtaa\nhänen rautaista tahtoansa, jos hänellä kerran oli järki ja hyvä\nomatunto puolellaan.\n\nKun Emilio kuuli neiti Gallin puhuvan, muisteli hän serkkuansa; mutta\nhänestä tuntui kuin edellinen hyvyydessään olisi väkevämpi ja\njohdonmukaisempi jälkimäistä. Neiti Galli ei olisi koskaan serkun\ntavoin antanut valhetarkastajan pakoittaa itseänsä kirjoittamaan\nsitoumuksen alle, jossa lupasi lähteä paikkakunnalta. Altaranan\nnuorella opettajattarella näkyi olevan vähemmän rikas mielikuvitus,\nmutta enemmän ymmärrystä kuin serkulla; hän näytti vähemmän kohdistuvan\npikku seikkoihin, mutta enemmän suuriin asioihin, ja hänessä tuntui\nolevan suurempia ja pysyväisempiä tunteita, kuin Pilonalaisessa\nammattisisaressaan; mutta kuinka paljo neiti Galli Emilion silmissä oli\nserkkua kauniimpi, vaikk'ei ero muuten molempien naisten välillä\nollutkaan suuri!\n\nTämän jälkeen ei Emilio enää tunnettaan nimittänyt \"ystävyydeksi\",\nsillä siihen oli ilmautunut tuntomerkkejä, jotka eivät pettäneet:\nyksinänsä huoneessaan hän puhui helliä sanoja tuolle kuvalle, joka eli\nhänen sielussaan, ja toisteli ääneen lempinimityksiä -- ne kaikki\nsäkeniä, jotka ilmaisevat hänessä tulen syttyneen, ja liekkien piankin\nleimahtavan maalle.\n\n\nMustasukkaisuutta.\n\nOdottamaton tapahtuma häiritsi Emilion mielenrauhaa. Myöhään eräänä\niltana hän näki sindacon tulevan naapurin luota. Seuraavana aamuna\nnousi Emilio puolta tuntia tavallista aikaisemmin odottaakseen\nopettajattaren ilmestymistä ikkunaan. Tuskin oli tämä näkyviin tullut,\nennenkuin Emilio ehätti kysymään sindacon käynnistä. Toinen vastasi\naivan väliäpitämättömästi, että sindacon ystävällisyys häntä ihmetytti.\nOli näet tullut kuulustelemaan, kuinka vanha isä jaksoi; oli muka\nkuullut sen äkkiä käyneen huonommaksi; tuossa ei ollut lainkaan perää.\nSiihen opettajatar päätti koko keskustelun.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin kävi vielä huonommin. Kun Emilio eräänä\nehtoona palasi kotiin iltakoulusta, tapasi hän tiellä neiti Gallin,\njoka kiireesti vastasi hänen tervehdykseensä ja sanoi menevänsä\nraatihuoneelle, jonne häntä oli käsketty. Emilio muisti levottomana,\nett'ei sihteeri ollut siellä tähän aikaan päivästä. Sitten hän\nehtimiseen kurkisteli ikkunasta kadulle, pitääksensä varalla, milloin\nopettajatar palaisi, ja kun näki hänen tulevan, teki itsellensä asiata\nulos ja kohtasikin opettajattaren portaissa. Pimeys esti Emilion\nnäkemästä neiden huolestunutta muotoa. -- Oh, vähäpätöinen asia vaan --\nvastasi hän leikillisesti. Sindaco tahtoi puhua minulle, ennenkuin\nsakoittaa vanhempia, jotka taas ovat ruvenneet pitämään tyttöjänsä\npoissa koulusta.\n\nMutta kolme päivää myöhemmin kävi sindaco yksin kaikilla luokilla, siis\nmyöskin neiti Gallin. Nyt ei ollut enää epäilemistäkään: esimies alkoi\nsyttyä. Emilio vaati taas opettajattarelta selityksiä palkongilla.\nTällä kertaa hän, opettajattaren hymyilystä päättäen, epäili sindacon\njo ruvenneen tunteistaan puhumaan. -- Hän käy väliin luonamme -- sanoi\nneiti; -- -- -- onhan sillä koko joukko sanoja -- -- -- Hänellä näkyy\nolevan runsaasti aikaa hukkaankin heittää. -- --\n\n-- Kuka tietää! -- sanoi Emilio katkerasti. -- Hän on tyhmä kyllä,\ntoivoakseen -- -- -- ett'ei aika olekkaan niin hukkaan heitettyä.\n\nOpettajatar loi närkästyneen silmäyksen Emilioon, rypisti\nkulmakarvojaan ja sanoi: -- Kun on minusta kysymys, ei ole kauankaan\ntoivon varaa.\n\nEmilio tunsi kuin jäädyttävän hallan hiipivän rintaansa. Olivatko nuo\nsanat aiotut hänellekkin? Hän ei puhunut sen enempää sindacosta.\n\nSeuraavalla viikolla käskettiin neiti Gallia taas raatihuoneesen.\nHuolestuneen näköisenä hän itse siitä kertoi Emiliolle, kun kohtasivat\ntaas toisiansa tiellä. Tällä kertaa Emilio ei voinut mennä häntä\nvastaan kun hän palasi kotiin. Seuraavana aamuna astui Emilio\npalkongille, mutta opettajatarta ei näkynyt. Silloin hän asettui\nkymmentä minuuttia ennen tunnin alkua koulun ovelle. Määrätyllä ajalla\ntulikin neiti Galli tavallista tietään, mutta muuttunein kasvoin ja\nvärähtelevin huulin, niin että Emilio uskalsi ainoastaan tervehtiä\nhäntä. Jotain oli tapahtunut! Ehkä oli sindaco törkeästi kosinut heidän\nollessaan kahdenkesken? Ehkä koettanut käyttää väkivaltaa? Emilio oli\naivan säikähdyksissään. Illan tultua hän asettui palkongille\nopettajatarta odottelemaan. Tämä tulikin muutamiksi hetkiksi, tuntui\ntyyntyneemmältä, mutta oli vielä aivan kalpea.\n\n-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi nuorukainen tuskallisena. -- Teillä on\nollut joku suurempi ikävyys. Mitä tapahtui sindacon luona?\n\n-- Ei mitään, vastasi neiti päättäväisellä äänellä. -- Se ei ole\npuhumisen arvoista -- -- -- Minä pyydän, älkää sen enempää kysykö.\n\nHän ryhtyi jälleen heidän tavallisiin keskusteluaineisinsa, mutta\nnäytti miettiväiseltä ja katseli tuon tuostakin petäjikköä, joka esti\nlaaksoa näkymästä.\n\nSillä lailla hän teki monastikkin; ei antanut Emilion, jota uteliaisuus\nkidutti, ruveta puhumaan käynnistä raatihuoneessa.\n\nEräänä aamuna heräsi Emiliossa epäluuloja, kun opettajatar aikoi\ntavallista varemmin lähteä pois palkongilta, katseltuaan männikköä.\n\n-- Menettekö aikaisemmin sisään -- tiedusteli Emilio -- siksi, ett'ei\nnähtäisi teidän puhuvan minun kanssani? Ehkä meistä juorutaan kylässä?\n\nEmilio tunsi oikeata nautintoa sanoessaan \"meistä\", ikäänkuin se sana\nsulkisi sisäänsä kaksi henkilöä eikä ainoastaan kahta käsitettä.\n\nOpettajatar naurahti ylpeästi ja vastasi: -- Jos niin olisi, jäisin\nuhallakin tänne seisomaan -- -- -- Mutta minun täytyy mennä sisään. --\nJa näyttääksensä puhuneensa vakaasti ja totta, hän hyvästi jättäessään\nloi opettajaan tavallista sydämmellisemmän katseen.\n\nNeiti oli tuskin sisään päässyt, ennenkuin Emilio näki vahtimestarin\nruman lakin petäjikössä. Heitä siis todellakin vakoeltiin! Opettaja\nkävi miettiväiseksi. Nyt vasta johtui hänen mieleensä, että heitä\nvoitiin ulkoa nähdä, ja ehkä heidän haasteloitaan oli pidetty\nrakastuneitten kuherruksina. Ehkäpä heitä oli kauankin vakoeltu?\nKenenkäs muun toimesta kuin sindacon? Nyt vasta hänelle selveni, mitä\nviikkoa sitte raatihuoneella oli tapahtunut: -- sindaco oli raa'asti\nrakkauttaan selittänyt ja saanut kieltävän vastauksen, lausutun\nharmistuneella äänellä; hän oli hävyttömästi pysynyt vaatimuksessaan ja\nvihdoin raivostunut: -- Te olette opettajan rakastajatar! -- Tämä\najatus saattoi Emilion pois suunniltaan. Hän ajatuksissaan näki Carlo\nLerican omassa asemassaan, kuinka hän, silmiään mullistellen, riensi\nraatihuoneelle haukkumaan sindacoa suut ja silmät täyteen. Entäs\nsitten! Opettajatar joutuisi huonoon huutoon ja hänet itse ajettaisiin\nvirasta, eikä hän enää koskaan saisi neiti Gallia tavata. Mutta jos hän\nerehtyikin? Ehk'ei tuo mies ollutkaan asiaan sekaantuneena.\n\nEmilion ei tarvinnut kauan elää epätietoisuudessa. Seuraavana aamuna\nkouluun mennessään hän huomasi sindacon apteekin ikkunassa. Tultuansa\nlähemmä otti Emilio lakin päästään tervehtiäkseen, mutta sindaco käänsi\nhänelle selkänsä.\n\nTämä oli sodan julistus.\n\n\nEnsimäinen laukaus.\n\nSeuraavalla viikolla räjähti ensimäinen laukaus. Kunnan vahtimestari\nastui eräänä aamuna neiti Gallin luokkaan, otti huolimattomasti lakin\npäästään ja jätti opettajattarelle jäljennöksen kunnallislautakunnan\npäätöksestä, jonka mukaan hän ensi lukuvuoden alusta oli siirretty\nopettajaksi Case Rosseen. Opettajatar luki ilmoituksen, oppilaat\nnäkivät hänen kalpenevan. Kun hän astui ulos luokkahuoneesta, rutisti\nhän, harmista melkein tukehtuneena, paperin kädessään. Tämähän oli\nääretöntä mielivaltaisuutta, jota vastaan hän aikoi oitis valittaa,\nett'ei kukaan luulisi hänellä olevan vähintäkään neuvottomuutta\nomassatunnossaan. Hänellä oli valtakirja opettajanvirkaan pitäjän\nkansakoulussa eikä Case Rossen; hänelle oli määrätty tyttökoulun toinen\nluokka eikä suinkaan sekakoulua. Hänenhän oli aivan mahdotonta viedä\nisäänsä tuonne pikku kylään, kauas lääkäristä ja apteekista. Joka\ntapauksessa näytti tuo aiheeton muuttaminen rangaistukselta ja hän piti\nsitä häpeänä. Tuota pikaa hän kirjoitti kirjeen hallitukselle ja\nluetteli siinä kaikki nämät syyt valitukseensa sekä rupesi vastausta\nodottelemaan. Mutta vastausta ei kuulunutkaan.\n\nHän meni koulu-legaattia tapaamaan. Tämä sairasteli jäsenkolotusta eikä\npäästänyt opettajatarta puheilleen. Silloin neiti kääntyi maakunnan\nkouluneuvoston puoleen vakuutetussa kirjeessä. Tämän kirjeen kanssa\nkulki ristiin rehtorin kirje, jossa käskettiin häntä määräpäivänä ja\nmäärätunnilla saapumaan rehtorin puheille. Levottomana enemmän\nepätiedosta kuin pelosta hän uskoi isänsä erään naapurivaimon hoitoon\nja lähti aikaisin aamulla tuiskussa ja pimeässä Turinia kohden, kulkien\nensin kyydillä, sitte hevosvaunuilla ja lopulta rautatietä.\n\nHän saapuu Turiniin ja menee rehtorin luo. Mistä on kysymys? -- -- --\nMitä hänestä tahdotaan? Sindaco oli ennättänyt ennen häntä, ilmoittanut\nhänen muuttoansa Case Rosseen siveellisten syitten tähden. Neiti Galli\nja kansakoulu-opettaja, jotka asuivat seinäkkäin, pitivät kylässä\nloukkausta herättävää yhteyttä keskenään. Puolustuksen sijaan\nvieri äkkiä hänen huulilleen kovia syytöksiä, ja hän oli juuri\nlausumaisillansa ne kiivain sanoin, kun hän viimeisellä hetkellä\nmalttoi mieltänsä. Mitä apua siitä olisi lähtenyt? Sindaco kieltäisi,\nopettajattaren syytös tulisi liian myöhään ja näyttäisi pian\nvalhepuolustuksen keksinnältä. Siis parasta oli pää pystyssä puolustaa\nitseänsä tyynellä, äänellä. Se oli kaikki halpamaista parjausta. Hän ja\nopettaja olivat väliin puhuneet toistensa kanssa. Oliko siitä mitään\nsanottavaa? Mitä moitittavaa siinä oli? Miksi oli uskottu ensimmäistä\nsyytöstä eikä kuulusteltu asian laitaa muilta ihmisiltä, ennenkuin\nhäntä haastettiin tulemaan tutkittavaksi, niinkuin mitäkin pahantekiää?\n-- -- -- -- Rehtori muistutti sävyisästi, katsellen sindacon kirjettä,\nettä opettaja oli käynyt neidin luona. -- Minullahan on isäni luonani!\n-- huudahti opettajatar suuttuneena. -- Sindaco itsekin on käynyt\nmeillä! -- Rehtori katseli häntä ja näytti liikutetulta sekä oli\nhienotunteinen kyllä, kun ei kertonut sindacon käyneen siellä vain\ntullaksensa vakuutetuksi isän kykenemättömyydestä huomaamaan mitä\nympärillä tapahtui. -- Minä uskon teitä -- sanoi hän hetken ääneti\noltuansa, jätti opettajattaren ystävällisesti hyvästi ja kehoitti häntä\nolemaan kärsivällisenä ja varovaisena.\n\nOpettajatar matkusti oitis kotiin. Läpiväsyneenä saapui hän keskellä\nyötä kylään, jossa jo oli ruvettu juoruamaan hänen siirrostaan Case\nRosseen, Turinin matkastaan ja yhteydestään Ratti'n kanssa.\n\nOdotettiin vaan kouluraadin päätöstä. Kymmenen päivää kului\nmolemminpuolisessa levottomuudessa. Kerrottiin jonkun salaperäisen\nhenkilön sillä aikaa saapuneen paikkakunnalle asiasta tarkempaa selkoa\nottamaan, mutta ei opettaja eikä opettajatar eipä sindacokaan olleet\nhäntä nähneet.\n\nVihdoinkin Turinin kouluneuvoston päätös tuli ja kumosi\nkunnallishallituksen muuttokäskyn. Sindaco ei kumminkaan peräytynyt.\nViikon kuluttua sai neiti Galli eron virastaan.\n\n\nErotettuna virasta.\n\nVirkaeron-anto oli sindacon puolelta vieläkin suurempi tyhmyys kuin\nsiirtäminen toiseen kouluun, sillä tuomatta esiin uusia syitä hän\ntuomitsi ankaramman rangaistuksen opettajattarelle, joka oli vapautettu\nhelpommasta. Neiti Galli oli tällä kertaa levollisempi ja vetosi\nuudelleen Turinin kouluneuvostoon saadaksensa eronmääräyksen kumotuksi,\nsekä pitkitti sillä aikaa työtänsä koulussa.\n\nOlot olivat kumminkin muuttuneet, sillä sindacon vihamielisyys\nalkoi kantaa hedelmiä. Muutamat vanhemmat, jotka jo aikaisemmin\nvastahakoisesti laskivat tyttönsä kouluun, pitivät ne nyt tykkönään\nkotona, hyvin tietäen, ett'ei sindaco ilmoittaisi heitä pretorille,\nkoska heidän menettelyään saattoi pitää solvauksena sindacon\nviholliselle. Toisten oppilaitten muodosta opettajatar ikäväkseen\nhuomasi, että hänestä puhuttiin enemmän tai vähemmän selvästi heidän\nkodeissaan. Hän näki ilkeän katseen vanhempien tyttöjen silmissä ja\nvieläkin ilkeämmän hymyn huonojen oppilaitten huulilla; mutta kilttien\nja hänestä pitävien tyttöjen katseessa hän luki osan-ottoa, ja näyttipä\nsiltä, kuin ne huolestuneen uteliaasti olisivat odottaneet hänen jotain\nsanovan tahi valittavan heille suruaan ja mielipahaansa. Hän tunsi\nitsensä kyllin väkeväksi taisteluun viran-omaisia vastaan; mutta\ntyttöjen muuttunut mieli haavoitti häntä kovin, ja samensi sen lähteen\njosta hän oli voimia ammentanut. Heidän seurassaan hänestä tuntui\nikäänkuin olisi seisonut tuomariensa edessä; hän käsitti, että heissä\njoka hetki liikkui joku koululle hyvin vieras ajatus, joka\nlikeisimmästi koski häntä.\n\nNoin kymmenen päivää eronsaannin jälkeen lakkasi kukkia tuova pikku\ntyttökin koulua käymästä. Opettajattarella ei ollut uskallusta\nkysyä vanhemmilta poisjäämisen syytä, kun tiesi heitä sindacon\nalustalaisiksi; mutta joka kerta kun hän näki tyttösen tyhjän paikan,\nvaltasi hänet suru, ikäänkuin lapsi olisi kuollut. Kun hän kirjoitti\ntytön päiväkirjaan poissa olevaksi, käyttivät ilkeät tytöt tilaisuutta\nilmoittaakseen: -- Me olemme hänet nähneet. Hän ei ole vähääkään\nsairas! -- Yksi ainoa oppilas, sekatavarankauppiaan tytär tuotti\nkaksinkertaisella kunnioituksellaan ja herttaisuudellaan jonkinmoista\nlohdutusta. Vaan senkään isä tuskin tervehti opettajatarta kadulla.\nVäliin kun opettajatar äkkiarvaamatta astui luokkahuoneesen, seisoi\npikku tyttönen toveriensa keskellä hehkuvin poskin puhumassa jotain\ninnokkaasti ja korkealla äänellä. Opettajatar ymmärsi tytön puolustavan\nhäntä.\n\nLuokka harveni päivä päivältä. Hänen nimipäivänään, kolmantenatoista\nTammikuuta, jolloin oppilaansa tavallisesti olivat muistaneet häntä\npienillä lahjoilla, ainoastaan kolme tyttöä, niiden joukossa\nsekatavarankauppiaan tytär, toi hänelle alppikukkia. Nyt oli enää\nneljätoista tyttöä luokalla. Sinä päivänä ei hän voinut mielipahaansa\nsalata Emiliolta. Hän pysähtyi hetkiseksi palkongille ja virkkoi\nsyvästi murehtien: -- He ovat muiksi muuttaneet mun tyttöseni.\nOppilaani jättävät minut -- -- -- eivät enää pidä minusta.\n\nEmilio ei voinut enää pidättää itseänsä, vaan päätti saman päivän\nillalla puhua suunsa puhtaaksi sihteerille, jonka tavallista\nsäikähtyneempi muoto ja itsepintainen äänettömyys neiti Gallia vastaan\nharjoitetun ilkeyden suhteen oli viime aikoina häntä ärsyttänyt. Mutta\nsihteeri ehtikin ennen häntä. Miesparan näkyi olevan vaikea asiatansa\nesittää, hän oli jonkun aikaa kahden vaiheella ja änkkäsi koko joukon\npuolustussyitä sekä sai lopulta Emiliolle ilmoitetuksi, että koska\nhänen, virkatoimien tähden, piti muuttaa ruokatunnit ja huonon\nterveytensä vuoksi seurata erityistä ruokajärjestystä, täytyisi heidän\nluopua yhteisistä ruokailuistaan. -- -- --\n\nOpettaja käsitti oitis oikean syyn: sihteeri pelkäsi sindacoa. Tuo\nraukkamaisuus harmitti Emiliota.\n\n-- Teidän juttujanne! -- hän huudahti ja nousi pöydästä. -- Sanokaa\nennen suoraan, että arastelette nahkaanne? Tarvitaanko siihen niin\npaljo uskallusta.\n\nSihteeri kielsi häpeän puna poskillaan ja viittasi Emiliota puhumaan\nhiljempaa. Se ei muka ollut totta, mitä Emilio sanoi, sihteeri\noli puhunut puhdasta totuutta, opettaja saattoi itse kysyä\nlääkäriltä -- -- -- ottaa selkoa kunnallishallituksen uudesta\ntyöjärjestyksestä -- -- --\n\n-- Myöntäkää ainakin -- sanoi Emilio -- että opettajattaren vainoominen\non konnantyötä, että se perustuu häpeälliseen panetteluun ja että\nkaiken alla piilee jokin kataluus esimiehenne puolelta.\n\nSihteeri oli kauhistuksissaan, teki liikkeen kuin tukkiakseen opettajan\nsuuta ja riensi sulkemaan kyökin ovea.\n\n-- Tunnustakaa ainakin -- pitkitti Emilio -- että olette vakuutettu sen\nolevan pelkkää parjausta, sillä te tiedätte varmaan sen parjausta\nolevan.\n\n-- Mutta hyvä Jumala! -- vastasi toinen hämmästyneen näköisenä -- mitä\ntahdotte minun tunnustamaan, minun, jolla ei ole mitään osaa asiassa,\njoka en tiedä mitään? Tiedättehän, että sihteeri on palvelijain\npalvelija, kunnallishallituksen jalkarääsy. Kuinka voitte luulla heidän\nminulle mitään puhuvan?\n\n-- Siis -- pitkitti Emilio -- te olette heidän puolellansa, heidän\nosaveljensä -- -- -- Te ette olekkaan sihteeri, vaan sindacon nöyrin\npalvelija!\n\n-- Nöyrin palvelija, suuri Jumala! Puhukaa hiljaa. Mitä minun\nmielestänne pitäisi tekemän? Kaikkihan minua potkivat aamusta iltaan.\nKirottu olkoon se päivä, jona synnyin!\n\nHän näytti katuvaiselta, niinkuin olisi anteeksi pyytänyt. Emilio\nkatseli häntä tuntien pikemmin sääliä kuin ylenkatsetta; hän nieli\näkkiä viimeisen suupalan, heitti ruokaliinan pöydälle ja meni ulos.\n\nSihteeri riensi hänen jälkeensä ja sanoi: -- Vaikka emme syökkään\nyhdessä, voimmehan siltä olla edeskinpäin hyviä ystäviä, vai kuinka? --\nJa kun opettaja ei vastannut, lisäsi hän tarttuen tämän käsivarteen: --\nKatsokaas, antaakseni teille todistusta ystävyydestäni, kerron teille\njotain, joka teitä ilahuttaa.\n\nNuorukainen kääntyi, toivoen saavansa kuulla jonkin salaisuuden.\n\n-- Sanon teille -- pitkitti toinen matalalla äänellä -- että minun\nymmärtääkseni tuossa riidassa opettajattaren kanssa -- -- --\nhallituksen käy hyvin vaikeaksi saada hänet pois.\n\nOpettaja oli vähällä läjäyttää miestä korvalle, mutta malttoi mielensä\nja sanoi toiselle vasten silmiä: -- Te olette narri -- sekä käänsi\nhänelle selkänsä.\n\nSihteeri astui askeleen eteenpäin ja puhui rukoilevalla äänellä: --\nOlkaa varovaisempi sanoissanne.\n\nSen päivän perästä Emilio ei enää puhunut entisen ruokatoverinsa\nkanssa.\n\nOpettajattaren vainoomiset haavoittivat Emilion sekä omaatuntoa että\nmyöskin sydäntä ja rakkautta; sillä hän käsitti, että vaikka vaino\ntosin saattoi tuon yksinäisen, surullisen tytön häntä, ainoata\npuolustajaa ja ystävää, lähemmäs, niin se toisin puolin teki Emiliolle\nvaikeammaksi kohdata ja puhutella armastansa. Hän piti melkein\nvelvollisuutenaan välttää opettajatarta, ett'ei antaisi uutta sytykettä\npanetteluille. Sitäpaitsi se todistaisi hienotunteisuuden puutetta, jos\nhän nyt, niin kauan kuin tätä levottomuutta kesti, rupeaisi tytölle\ntunteitaan ilmoittamaan.\n\nVihollisen iskut alkoivat Emilioonkin sattua. Sindaco lähetti\npuoluelaisilleen allekirjoitettavaksi anomus-esityksen, jossa\npyydettiin opettajan ja opettajattaren paikkakunnalta \"siirtämistä\",\nkoska olivat kunnan nuorisolle \"perin huonona esimerkkinä\". Ei kukaan\ntietänyt varmaan heidän antavan muuta huonoa esimerkkiä kuin että\npuhelivat palkongilla; harva uskoi heistä mitään sen pahempaa;\nvarovaisimmat sanoivat siirtämistä sen puolesta oikeutetuksi,\nettä se pelastaisi Case Rossen neiti Vettistä, joka, päättäen\nAzzarnon opettajan jäljistä lumessa, näytti olevan hiukan liiaksi\nvieraanvarainen. Siten asiasta oli huvia milloin yhdelle milloin\ntoiselle, ja sitä jauhettiinkin loppumattomiin, vieläpä lasten kuullen,\njotka sitte vuorostaan juttuja matkivat. Emilio tästä pian huomasi\nseurauksia pojissaan, jotka, paitsi että olivat levottomia kun opettaja\noli epätasainen, rupesivat osoittamaan kunnioituksen puutetta. Eräänä\naamuna hän kouluhuoneen seinällä, luokkahuoneensa ikkunan alla havaitsi\nhiilipiirroksen, joka kuvasi syleilevää herraa ja naista, molemmilla\npäiväkirja kädessään; sitäpaitsi hän näki kaksi poikaa seisovan lymyssä\nnurkan takana, tietysti katsellakseen, minkä vaikutuksen piirustus\ntekisi opettajaan.\n\nTämä löytö herätti Emiliossa epäluuloa, niin että hän aina, kun isommat\npojat vilkaisivat toisiinsa taikka kuiskuttelivat keskenään, luuli\nheidän tarkoittavan häntä ja opettajatarta. Pian hän kävi ärtyisäksi ja\nhaukkui poikia sanoilla, jommoisia ei koskaan ennen ollut käyttänyt ja\njoita hän tyynnyttyään katkerasti katui. Hän alkoi opetuksessaan\nkarttaa kaikkia semmoisia asioita jotka ennen olivat saattaneet hänet\npuhumaan sydämmellisesti ja innostuneesti, sillä hän huomasi, ett'ei\nhänen enää ollut mahdollinen niin puhua, ja jos puhuisikin, tulisi\nsiihen aivan väärät soinnut. Hän huomasi isompain poikain jälleen\ntavattomalla terävyydellä tarkistuvan joka lauseesen jopa sanaankin,\njoka vähänkin kajosi rakkautta tahi naista, ja tästäpä hän oli\nalituisesti hämillään. Koulu oli hänestä käynyt sietämättömäksi ja\npojat inhottaviksi. Oi, kuinka kaikki oli muuttunutta!\n\n\nYhä pahempaa.\n\nOpettajattaren uljas ryhti ja varma voiton toivo saattoivat sindacon\nraivon ylimmilleen. Eräänä aamuna kun opettajatar tuli kouluun, oli\nhänen luokkansa ovi lukossa. Kunnan vahtimestari oli jo kadulta\nperäyttänyt ensin tulleet oppilaat ja seisoi nyt oven edessä käskemässä\nviimeksi tulleita kotiin palaamaan. Kalpeana ja vapisevana kysyi neiti\nGalli, mitä tämä merkitsi. Aivan lakkiaan kajoomatta vahtimestari\nvastasi hävyttömällä, vinkuvalla äänellään: -- Niin on käsky\nkorkeammasta paikasta.\n\nOpettajatar meni hämmästyneenä kotiinsa, mutta rauhoittui\najatellessaan, ett'ei tämmöistä vallan väärinkäytöstä saattanut kestää\nsen jälkeen, kun kouluneuvoston kielto erottamasta olisi saapunut, ja\nettä semmoinen tulisi, siitä hänen mielestään ei ollut epäilemistäkään.\nIllemmalla hän neuvotteli Emilion kanssa ja näytti varsin tyyneltä. Hän\ntahtoi kirjoittaa rehtorille, mutta opettaja neuvoi häntä odottamaan,\nsillä osoittaakseen olevansa varma asiastansa ja luottavansa\ntäydellisesti kouluneuvostoon. Hän seurasi ystävän neuvoa.\n\nNuorukainen oli päättänyt ruveta, opettajattaren tietämättä, tätä\nauttamaan ja aikoi kostaa hänelle tapahtuneet vääryydet tavalla, jota\njo monta päivää oli harkinnut. Hän kirjoitti paikkakunnalla ja\nmuuallakin laajalti levinneesen _Kansakoulu_ nimiseen sanomalehteen\nkirjeen, jossa perinpohjin kertoi kiistasta sindacon ja opettajattaren\nvälillä, ja löylytti kelpo lailla edellistä sekä pyysi rehtoria asiaan\npuuttumaan. Hän pyysi sanomalehden toimittajaa lähettämään sen numeron\nrehtorille, kirjoitus punaisella alleviivattuna, kuten tapana oli.\nEmilio toivoi tämän kirjoituksen ainakin peljättävän sindacoa ja\npanevan rehtorin ehkä oitis liikkeelle. Joka tapauksessa se olisi aika\nläimäys tuota kokinnaamaa vasten ja tulisi kauan tuntumaan.\n\nAlkoi siis taistelu uudella tantereella ja olisihan tuo ollut varsin\nhupainen, ellei syy olisi ollut niin ikävää laatua. Alkoi yksi noita\nmonia sotia, joita käyvät keskenään koulusanomalehdet, puolustaessaan\ntilaajiaan koulumiehiä, ja kuntien vallanpitäjät, jotka, kun heidän on\nkäyttäminen kynää aseenaan, tavallisesti esiintyvät varsin\nnaurettavina. Lehden toimittaja otti kirjeen lehteensä, ilmoittamatta\nlähettäjän nimeä, uskottelipa Turinista lähetetyksi ja lisäsi muun\nmuassa: -- -- -- \"hävyttömästi kyllä on sindaco sulkenut koulun,\nniinkuin hän ennen paiskasi kyökin-oven kiinni, kun poika oli\npaistinkastikkeen pohjaan polttanut\". Loppulisäykseksi vielä (se ei\nollut mitään harvinaista tänkaltaisissa kiistoissa) kehoitti kaikkia\ntilaajoitaan, sekä miehiä että naisia, lähettämään sindacolle\nkäyntikorttinsa merkiksi siitä ihastuksesta, jota \"sindacon erinomainen\ntaito lakia polkea ja asettua korkeampia kouluvaltoja vastaan\" oli\nheissä herättänyt.\n\nEmilio sai sen numeron, ainoan mikä Altaranaan lähetettiin. Hän luuli,\nettä kunnallishallituskin oli saanut lehden. Mutta toimituspa ei\nlähettänytkään lehteä sindacolle eikä kellekkään muullekkaan koko\nkunnassa, sitä varten että käyntikorttien tulva aivan odottamattomana\nsitä paremmin vaikuttaisi; olivat näet laskeneet, että monta päivää\nehtisi kulua ennenkuin asia muuten leviäisi paikkakunnalle. Ja niin\nkävikin. Semmoisissa tapauksissa opettajat ja opettajattaret auttavat\ntoisiansa yksimielisyydellä, joka valitettavasti on harvinainen\nopettajien kokouksissa ja muissa seuroissa.\n\nNeljän, viiden päivän kuluttua alkoi sindacolle sadella käyntikortteja\nopettajilta ja opettajattarilta, kaikista maan ääristä, kaiken\nmuotoisia ja kaiken karvaisia, muutamat koristettuina piirroksilla,\njotka kuvasivat paistinpannuja, hakkureita ynnä muita kyökkikapineita.\nJoka posti toi kuusi tai seitsemän uutta korttia. Viikon kuluessa oli\ntullut yhteensä kahdeksankymmentä. Ensimäisenä ja toisena päivänä oli\nsindaco hämmästynyt, kolmantena ja neljäntenä käynyt levottomaksi;\nlopulta hän raivostui ja rupesi epäilemään itsestänsä pilkkaa tehtävän,\nkuitenkaan ymmärtämättä kuinka salaliitto häntä vastaan oli aikaan\nsaatu. Juuri kun aikoi mennä neiti Gallia läksyttämään, sai hän\nmyöhästyneen sanomalehden. Koska kirje oli Turinista lähetetty, alkoi\nhän kaikeksi onneksi epäillä asian-ajaja Samista ja seisoi nyt siinä\npää pyörällä ja ajatuksiin vaipuneena. Vaan hän ei uskaltanut\nkirjoittaa asian-ajajalle, osaksi siitä syystä, ett'ei ollut asiasta\nihan varma, osaksi kun pelkäsi saavansa tältä aika kyydin, ja siksi hän\ntakertui tekemään varsin suuren tyhmyyden. Hän kirjoitti itse\n\"Kansakoulu\"-lehteen, kirjoitti ensi kiukuissaan omakätisen kirjeen\ntäynnä salaperäisiä raakoja sanoja, ei kieltänyt mitään, vaan puhui\nkantelemisista, viittaeli asian-ajajaan, viholliseensa muka, ja sanoi\n\"luottaen oikeuteen\" odottavansa päätöstä korkeammasta paikasta.\nSanomalehden toimittaja veitikka julkaisi kirjeen pitemmittä\nselityksittä painettuna isoilla kirjaimilla, jotka tarkoin esittivät\nkaikki tavaus- ja kieliopilliset virheet tilaajain suureksi huviksi.\nPäälle päätteeksi saapui juuri samana päivänä, jona sindaco sai\ntakaisin kyhäyksensä painettuna, myöskin kouluneuvoston päätös, jossa\nopettajattaren erottaminen kumottiin.\n\nKun neiti Galli sai sen kuulla, katsoi hän itsensä pelastetuksi, ja\nEmilio sekä moni muukin uskoi, että koulu heti avattaisiin; he pitivät\nmahdottomana, että sindaco seuralaisineen enää, toisen varotuksen\nkouluneuvostolta saatuaan, uskaltaisi menetellä niin julkean\nlaittomasti ja jättäytyä julkisen häpeän vaaraan. Tässä luulossa elivät\nkuitenkin vain kokemattomat, jotka eivät käsittäneet, kuinka kauas\nväkivaltaisuuksiin loukattu ylpeys voi saattaa raakaa, itsepintaista,\nrahan-ylpeätä, juuri tietämättömyytensä tähden rohkeata ihmistä, joka\nhellan äärestä on kiivennyt sindacon istuimelle.\n\nSinä päivänä, jona sindaco sai kouluneuvoston päätöksen, nähtiin hänen\njuoksentelevan pitkin kylää, ikäänkuin olisi vihollisiansa takaa\najanut; kahvilassa, tupakkapuodissa ja muualla kuultiin hänen\nselittelevän välittävänsä viisi kouluraadista ja prefektistä; hän aikoi\nkääntyä valtioneuvostoon ja jos ei siellä saisi oikeutta, antaisi hän\npaikkakunnan edusmiehen ensi valtiopäivillä pyytää säädyiltä selitystä,\nja jos ei sekään onnistuisi, vetoasi hän kuninkaasen. Joka tapauksessa\nei pitäisi opettajattarien saada voittoa, opettajattarien, \"jotka\nlevittävät siveettömyyttä kuntiin\" ja turvautuvat sanomalehtiin\nsaadaksensa hallituksen asettamat esimiehet naurun ja pilkan alasiksi.\n\nKoulua ei todellakaan avattu. Opettajatar odotti kärsivällisesti,\nluullen että sindaco, häntä vähän vielä ärsyttääksensä, aikoi avata\nkoulun vasta ensi kuun alussa. Mutta kun ensimäisenä päivänä\nMaaliskuutakin hänen luokkahuoneensa yhä pysyi suljettuna, pyysi hän\nherra Calvia menemään avainta hakemaan. Sitä ei annettu. Silloin hän\nläksi koulu-legaatin luo; mutta tätä vaivasi yhä jäsenkolotus ja hän\ntahtoi olla rauhassa. Hän lupasi kumminkin ottaa asian huostaansa niin\npian kuin paranisi ja sanoi, että herra Calvin kanssa panisivat kokoon\nja lähettäisivät uuden valituskirjoituksen kouluneuvostolle. Lyhyesti,\nkaikki jäi entiselleen.\n\n\nViimeinen koettelemus.\n\nEdellisiä suurempi vastoinkäyminen teki neiti Gallin aseman vieläkin\nsurkeammaksi. Lukukauden alussa oli hänelle maksettava palkka kahdelta\nedelliseltä kuukaudelta. Koska hän ei uskaltanut Maaliskuun ensimäisenä\npäivänä mennä raatihuoneelle hakemaan valtakirjaa, jolla palkkansa\nperisi, pyysi hän sihteeriä toimittamaan itselleen valtakirjan.\nSihteeripä melkein kutistui kokoon, ei uskaltanut katsella\nopettajatarta silmiin, änkytti ei vielä saaneensa siitä käskyä sekä\nneuvoi häntä antamaan \"asian tyyntyä\"; toisin sanoen, hän antoi tietää,\nett'ei opettajattarelle aiottukaan maksaa palkkaa.\n\nVaikka opettajatar oli rautainen luonteeltaan, pani tämä hänet\nkuitenkin epäröimään. Vaan pian hän rohkaisi mielensä ja sanoi: -- Jos\npitävätkin minua viralta pantuna, on minulla kumminkin oikeus vaatia\npalkkaa silta kuukaudelta, jonka jo olen koulussa työskennellyt. Mutta\nei niin, minulla on oikeus palkkaan koko ajalta! Minä en ole koulua\nsulkenut ja kouluneuvosto on pannut minut takaisin virkaani! Minulla on\nvanha isäni, josta minun tulee huolta pitää. Ei opettajattaria saa\nniinkään kadulle heittää. Sehän olisi kuulumatonta!\n\nSihteeri, joka todella oli pahoillansa, turvautui entiseen keinoonsa:\nrupesi surkeaksi. Hän löi kädellä otsaansa, otti taivaan Herran\ntodistajakseen ja sanoi itseänsä maan matoseksi, mieheksi, joka toivoi\nmaan allansa halkeavan ja nielevän hänet.\n\nNeiti Galli, huomattuaan ett'ei sihteeristä ollut mitään apua, rohkaisi\nmielensä ja meni, sen enemmän asiaa harkitsematta, ylöskantomiehen luo.\n\nVaan ensimmäisistä sanoistapa hän jo huomasi että tämän rouva, sindacon\nsisar, loukattuna perheylpeydessään, oli vaikuttanut ikävällä tavalla\nmieheensä. Tuo partainen villisikain-pyytäjä oli kaikkea muuta paitsi\nkohtelias ja kuittasi hänet, kun ensin oli torunut, kolmella hitaasti\nlausutulla kysymyksellä: -- Mutta valtakirja, neiti? -- -- -- Mutta\nvaltakirja? -- -- -- Mitäs minä voin tehdä ilman valtakirjaa? -- -- --\n\nHarmiin pakahtumaisillaan aikoi neiti Galli rientää sindacon luokse ja\npakoittaa häntä velvollisuuttaan täyttämään, sanomalla hänelle mitä\nkauheimpia sanoja, nimittämällä häntä rosvoksi ja murhaajaksi ja\nsylkemällä häntä silmille. Mutta ollessaan enää parinkymmenen askeleen\npäässä raatihuoneesta, hän näki sindacon seisovan ovessa piippuaan\npoltellen ja haastellen sihteerin kanssa. Hän kääntyi opettajattareen\npäin ja voitonriemu ilmestyi hänen kasvoilleen. Tämä näkö toi\nneiti Gallin mieleen hänen likaisen kosimisensa, eläimellisen\nkiukustumisensa, ruokottoman julkeutensa, kaikki uhkaukset ja valheet,\nja niinpä hän päätti kärsiä mitä tahansa, ennenkuin nöyrtyisi\nvapaaehtoisesti astumaan tuon miehen eteen. Tuska sydämmessä, mutta\nsamalla varmana jaksavansa taistella viimeiseen saakka, palasi hän\nkotiin.\n\nPianpa hän saikin sotia puutetta vastaan. Niinkuin muutkin pikku\nkuntain opettajat ja opettajattaret, joilla on pienet palkat ja nekin\nmyöhään maksetaan, oli neiti Galli vuoden kaksi ensimmäistä kuukautta\nelänyt suurimmalta osalta velaksi; hän ei tahtonut kajota pieneen\nsäästörahaansa, joka oli aiottu isän tarpeisin taikka käytettäväksi\nmatkakassana siinä tapauksessa, että hän saisi viran jossakin kaukana.\nHän oli siis jo aivan alussa uutta kuukautta pakoitettu lisäämään\nvelkojaan. Pikkukauppiaat, joilta hän tavaroita otti, olivat älykkäitä\nihmisiä, tottuneita opettajien ja vallanpitäjien välisiin riitoihin, ja\naavistivat voiton tällä kertaa kallistuvan opettajattaren puolelle. He\nymmärsivät siis, että hän lopulta perisi palkkansa ja maksaisi ottonsa,\nja siksi he yhä edelleen antoivat velaksi, vaikka tosin, tavallisuuden\nmukaan, koroittivat hintojansa. Sillä lailla hänen velkansa vähäisessä\najassa lisääntyi melkoisesti.\n\nTällä välin koko kunta ei muusta puhunut kuin opettajattaren asioista.\nOlihan muutamia, viinikauppiaan rouva, koulu-legaatin vaimo,\ntarkastusmies ja apteekari, jotka säälivät tyttöä ja mielellään\nolisivat häntä lähestyneet, edes sanoin häntä lohduttaakseen; mutta kun\nnäkivät sen päivän pian lähestyvän, jona heidän oli todellakin\nauttaminen, pysyivät loitompana. Toiset sitä vastoin riemuitsivat.\nNäitä olivat äidillisessä rakkaudessaan loukattu pretorin äiti;\ntarkastajatar, joka opettajattaressa inhosi omaa parannettua kuvaansa;\nrouva Calvi ja postineiti, jotka olivat mustasukkaisia, sekä\nylöskantomiehen vaimo, sindacon sisar. Mitä kirkkoherraan tulee,\niloitsi hän salamyhkää saadessaan uutta todistusta siitä\nepäjärjestyksestä ja pahennuksesta, jota papiston johdosta erotettu\nkoulu tuottaa.\n\nAinoastaan rouva Falbrizio, joka tahtoi osoittaa urhouttaan ja joka\nneiti Gallissa näki oman kuvansa, meni toverin luo tarjoomaan\npalvelustansa. Ja näyttipä hän tekevän sen sydämmensä pohjasta. Mutta\nhän käytti niin surkeata kieltä, ett'ei opettajatar saattanut suostua\nhänen tarjouksiinsa.\n\nLähetettyään rehtorille vielä uuden valituskirjoituksen, jossa tarkasti\nteki selkoa asemastaan, ryhtyi opettajatar parka raskaalla sydämmellä\ntekemään suurta uhria: hän otti pienen säästörahansa, tuon summan, jota\noli suurella ahkeruudella viiden vuoden kuluessa koonnut, oikeastaan\ntarkoitusta varten, jota ei jaksanut ajatellakkaan: voidaksensa\ntoimittaa isälleen kunniallisen hautauksen.\n\n\nKurjuutta.\n\nTurhia korulauseita käyttämättä tarjosi Emilio monasti neiti Gallille\napuansa semmoisella osan-otolla ja avonaisella tunteellisuudella, joka\nvaikuttaa sydämmeen. Hänellä oli toista sataa lireä säästössä, siihen\nlaskettuna kaksikymmentä viisi lireä edellisen talven iltakoulusta,\n(kymmenen centesimoa tunnilta) joka palkka aina vasta seuraavana vuonna\nkannettiin. Opettajatar ei suostunut ottamaan rahoja, koska muka niitä\nei tarvinnut. Hän tuntui varsin tyyneltä, mutta päivä päivältä näki\nhäntä vähemmin. Eräänä iltana hän sentään vielä hymyeli entiseen\nherttaiseen tapaansa, kun hän palkongilla kertoi Emiliolle herra\nCalvin käyneen luonansa ja lohdutukseksi esittäneen uutta tuumaansa,\njonka mukaan kuntia pakotettaisiin opettajille palkkoja maksamaan ja\nsamalla perustettaisiin pieniä, haarakonttooreilla varustettuja\nmaanviljelyspankkeja; lyhyesti, sekasotkua alusta loppuun. Vaikka\nopettajatar parka oli surun masentamana, nauroi hän sydämmellisesti\neikä tiennyt, että Calvi raukka kadulle päästyään sai aika löylyn\nrouvaltaan, joka oli ollut vakoelemassa. Sen illan jälkeen ei Emilio\nmoneen päivään nähnyt neiti Gallia.\n\nEmilio istui pitkät illat alakuloisena kotonaan, pienen lampun valossa\nselaillen kasvatus-opillisia aikakauskirjoja. Ennen ei häntä yhtään\nollut huvittanut eräs osasto, joka löytyy melkein kaikissa\nkoulusanomalehdissä ja jossa kerrotaan opettajakunnan vastoinkäymisistä\nja vaiheista; mutta nyt neiti Gallin surkuteltava asema herätti hänessä\nkatkeraa uteliaisuutta. Hän halusi tietää enemmänkin ammattiveljiensä\nkurjuudesta ja rupesikin lukemaan yksinomaan niitä asioita, vieläpä\nvanhoistakin vuosikerroista. Siinä olikin kokonainen odysseia\nvastoinkäymisiä ja viheliäisyyttä, jotka vallan hämmästyttivät\nEmiliota. Perin hermostunut kun oli, luuli hän joskus yksinäisyydessä\nja yön pimeydessä näkevänsä nuo lukemansa paikat ja henkilöt, ja oli\nkuulevinänsä noiden ihmisraukkain ääniä.\n\nMuun muassa hän luki eräästä palkattomaksi joutuneesta kyläopettajasta,\njoka äkkiä sairastui Via della Seienze kadulla Turinissa. Eräs\nohikulkeva herra tarjoutui viemään hänet kotiin vaunuissa. Mutta\nopettaja ei tullut, vaan pyysi sen sijaan jotain lämmintä juodakseen,\nsillä sitä hän muka välttämättömästi tarvitsi. Miesparka, joka koetti\nnälkäänsä salata pyytämällä lämmintä juotavaa, herätti juuri sen kautta\nsuurempaa sääliä Emiliossa, kuin jos olisi suoraan sanonut: -- Minun on\nnälkä, antakaa minulle leipää. -- Kuka tietää, mitä kohtalon kolauksia,\nmitä murheita ja huolia hän oli kestänyt, ennenkuin nälän heikontamana\nkaatui Turinin kadulle! -- -- --\n\nEräässä kunnassa karabinieerien päällikkö löysi kansakoulu-opettajan\npuolikuolleena makaavan pensaikon takana ja antoi hänelle kolme lireä;\ntämän johdosta, lisäsi sanomalehti, rehtori paikalla riensi asiasta\ntutkintoa pitämään. Tuo koditon \"sotilas sivistyksen etujoukoissa\" oli\njonkun aikaa viettänyt yönsä koulun penkeillä, mutta kun hänet oli\nsieltä pois ajettu, oli hänen täytynyt hakea suojaa isossa ammeessa.\nSieltäkin olivat karkoittaneet hänet. Sehän olikin aivan luonnollista,\nsillä mitä hyötyä saattoi enää olla semmoisesta opettajasta? -- -- --\n\nToisessa lehdessä kerrottiin kunnasta, jossa opettajat ja\nopettajattaret olivat nälkään kuolemaisillaan, kun eivät moneen\nkuukauteen saaneet palkkojansa. Silloin muutamat paikkakunnan asukkaat\nmuodostivat toimikunnan, joka julkaisi yleisen kehoituksen varojen\nkokoamiseksi. Pienikin lahja otetaan kiitollisuudella vastaan -- sanoi\ntoimikunta. -- Tuo ei ollut juuri hiljaista, vaatimatonta\nhyväätekeväisyyttä, mutta nälistyneet raukat eivät saa olla liian\narkatunteisia.\n\nEtelä-Itaaliassa oli opettaja, jonka, kun mies ei saanut kunnalta\ncentesimoakaan palkastaan, sinne majoitetun sotaväen upsierit pyysivät\npöytäänsä syömään. Upsierit komennettiin pois, mutta jättivät opettajan\nnälän seuraajilleen perinnöksi, ja sillä lailla mies tuli toimeen kaksi\nvuotta.\n\nSitten Emilio luki eriskummaisia esimerkkejä siitä, kuinka yhdellä\nmiehellä saattoi olla monta tointa: löytyi opettajia, jotka virkansa\nohessa olivat lukkareina, kunnallisvahtimestareina, rajasuutareina ja\npuunhakkaajina; ja vaikka heillä oli tuloja niin monelta eri taholta,\ntäytyi heidän kuitenkin maata kovalla sängyn pohjalla ja kuukausimääriä\nelää pelkillä pilaantuneilla viikunoilla.\n\nValitettavasti löytyi surkeampiakin esimerkkejä: kahdeksankymmenen\nvuotisia opettajia, jotka, viisikymmentä kahdeksan vuotta koulussa\npalveltuaan, olivat joutuneet puille paljaille siksi, että olivat\nkuuroja ja siis kelvottomia työhönsä; opettajattaria, joita\nrankaistujen oppilaitten vanhemmat kauheasti suomivat. Eräs opettajatar\njoutui puutteen ja vainoomisten kautta semmoiseen epätoivoon, että\nlasten läsnä ollessa kolmasti pisti saksilla kurkkuunsa. Eräs toinen\njätti äkkiä luokkansa, juoksi ulos koulupihalle ja heittäytyi kaivoon,\nniin että lapset kuulivat veden loiskeen.\n\nKoko tämän surkuteltavan joukon nälistyneitä olentoja, sairaita,\nturvattomia äijiä ja muijia sekä ennen aikojaan vanhentuneita tyttöjä\nnäki Emilio rasittuneen mielikuvituksensa loihtimina astuvan rivissä\nhänen tyhjänpuoleisen huoneensa hämärässä. Ne olivat kaikki sanovinansa\nhänelle, toinen toisensa perästä: -- Tule kanssani, toveri! Minä käyn\nkerjuulla. -- Seuraa minua! Minä menen sairashuoneesen. -- Tule mukaan!\nMinä menen kirkkotarhaan. -- Ja ne jättivät hänet syvän surun valtaan.\n\n\nKovin kiusattu.\n\nSill'aikaa kun Emilio katsasti tuota viheliäistä joukkoa, kävi neiti\nGallin olo yhä tukalammaksi. Saadaksensa paremmin uutta lainaa, hän\nkäytti säästövaransa maksaaksensa osan velkojaan. Mutta kauppiaat,\njotka näkivät koulun yhä suljetuksi, rupesivat epäilemään\nopettajattaren voittoa ja joko eivät enempää velaksi antaneet, taikka\nantoivat tavaroitaan sen näköisinä, kuin olisivat osoittaneet hänelle\nsuurtakin armoa. He kyselivät: -- Noh, neiti, tuo prefektuurin käsky,\ntuleeko se vai? -- Tahi sanoivat: -- Saatte tavaranne täältä\n-- -- -- mutta asiat näkyvät hyvin viipyvän. -- Tämänkaltaiset\nepäkohteliaisuudet kiusasivat häntä niin, että hän supisti tarpeensa\nkaikkein välttämättömimpään päästäksensä kuulemasta kauppiaitten\nröyhkeilemisiä. Paikkakunnan piiat tulivat hänen perässään puotiin,\nvarta vasten nähdäksensä hänen kurjia ostoksiansa, jotka päivä päivältä\npienenivät. -- Opettajatar on laihtumisparannuksella -- sanoivat. --\nJoka aamu se näyttää hoikemmalta. Se syö niin vähän, jott'ei\nruuansulatus estäisi lukemista. -- Ja he seisoivat ryhmissä katujen\nkulmissa ja nauroivat hänelle. Muutamat piiat saivat leipojan ja\nteurastajan tyttäriltä urkituksi kuinka suuri opettajattaren velka oli\nja kertoivat sen sitte isäntäväelleen, niin että kodeissa saatettiin\nlire lireltä seurata hänen hätäänsä. Neiti Galli aavisti tätä kaikkea,\nja se inhoittava julkisuus, mikä hänen köyhyytensä osaksi tuli, pisti\nkuin miekka hänen sieluunsa; mutta samalla se lisäsi hänen\nurhoollisuutensa kaksinkertaiseksi, niinkuin suuren väkijoukon läsnäolo\nvahvistaa kuolemaan tuomitun mielenlujuutta.\n\nIkkunastaan Emilio näki, kun opettajatar palasi kotiinsa, ja sydän\ntäynnä sääliä hän tyttöä ihaeli. Mitä suuremmiksi opettajattaren\nvastoinkäymiset kasvoivat, sitä kauniimmaksi hän kävi Emilion silmissä.\nHän hoiti hyvin pukuansa ja kasvoihin oli ilmestynyt jotain, joka puhui\ntyynestä, loppumattomasta surumielisyydestä. Ainoastaan suu,\njoka väliin liikutuksesta värähteli, ilmaisi toisinaan, kuinka\nraskaalla mielellä hän oli, mutta ei ollut siltä kadottanut mitään\nihanuudestansa. Kadulla kulkiessaan ei hän näyttänyt erittäin\nmasentuneelta, ei liioin ylpeältä, eikä hän ollut ketään huomaavinansa;\nmutta jos hän odottamatta huomasi jonkun vihollisen tahi uteliaan,\nkatseli hän vuorille päin, joiden lumipeittoa aurinko oli ruvennut\nrepelemään, tahi loi silmänsä alas siniseen virtaan, jonka rannat\nalkoivat kirjautua monen värisistä kukkasista. Yksi ainoa ihminen\nsaattoi hänen verensä kuohuksiin, vaikkapa sen vain kaukaa näki -- se\noli sindaco; ja eräs toinen herätti hänessä inhon tunnetta, jota ei\nkyennyt salaamaan, -- se oli kunnan vahtimestari, joka juovuksissa\nollessaan kulki opettajattaren ohitse voitonriemuisena partaansa\nsilitellen ja heiluttaen sinne tänne matalaa teloittajanruumistaan. Nuo\nolivat kumminkin satunnaisia ikävyyksiä, mutta huoli isän suhteen\npainoi aina hänen mieltään, ja senpä kaikki käsittivät.\n\nKun Emilio eräänä päivänä näki opettajattaren väsyneenä ja tavallista\nkalpeampana, pelkäsi hän hänen ruvenneen itseltään kieltämään osan\nravinnostaan, ett'ei sairaalta isältä mitään puuttuisi. Tämän aatoksen\najamana ja säälistä liikutettuna Emilio asettui illalla palkongin\nikkunan viereen ja aikoi vielä kerran tarjota tytölle rahansa sekä\nrukoilla häntä niitä ottamaan. Mutta opettajatar vastasi Emilion\nerehtyvän ja voivansa kyllä vielä odottaa. Hän puhui lujalla äänellä,\njosta ymmärsi, että kärsisi viimeiseen asti, ennenkuin suostuisi apua\nottamaan. Kuitenkin hänen kieltoaan seurasi syvä ja lempeä katse, joka\nselvästi sanoi: -- Jumala antakoon, että voisin ottaa vastaan apua.\nSinä olet ainoa ystäväni, mies parka. Minä tiedän sinun rakastavan\nminua. Sinä olet hyvä. Jumala siunatkoon sinua. Minä en voi, sillä\nylpeyteni on minulle elämän ehto.\n\nKerran taas Emilio kysyi häneltä, eikö hänellä ollut sukulaisia ja eikö\nhän tahtoisi antaa Emilion jollekkulle kirjoittaa taikkapa matkustaa\nTuriniin puhumaan rehtorille hänen puolestaan. Ei, hänellä ei ollut\nsukulaisia; turhaa olisi kellekkään kirjoittaa; hän oli itsekin äsken\nlähettänyt kirjeen rehtorille; vastaus ei saattanut enää kauan viipyä.\n\nSillä aikaa kävi opettajattaren olo yhä huonommaksi. Eräänä iltana, kun\nEmilio näki hänet, silmät itkusta punaisina, kysyi hän kyynelten syytä.\nToinen kertoi kotiin tullessaan löytäneensä pimeillä portailla\nodottamassa tuon pikku tytön, joka ennen toi kukkasia. Tyttö huono oli\nheittänyt kätensä hänen kaulaansa ja suudellut häntä itkien sekä sitte\njuosta liihottanut pois. Tämä kohtaus oli tehnyt hänelle hyvää. Sitten\nopettajatar ei voinut tukahuttaa valitusta. Hän saattoi kärsiä ja\ntyytyä jos minkälaiseen, kun vain sai arvonsa pelastetuksi; mutta kun\npiti noin esiintyä puodeissa, joissa häntä kohdeltiin röyhkeästi\n-- -- -- Se oli kärsimystä, joka nousi yli voimain.\n\n-- Oi, jos ei vanhaa isääni olisi! -- huudahti hän.\n\nOpettaja tarjosi hänelle uudelleen melkein itkien kaiken mitä hänellä\noli. Mutta hän vastasi tyynesti: -- Minä en voi. Minä olen alkanut\ntaistelun ja minun on se yksin kestettävä niin kauan kuin ei vanha\nisäni siitä kärsi.\n\nSeuraavana päivänä hän näytti hiukan toivokkaammalla, sillä hän oli\nsaanut kuulla, että prefektuurasta oli tullut käsky avata koulua. Mutta\ntoivo haihtui, kun hän kuuli sindacon, sen sijaan että olisi avannut\nkoulun, matkustaneen Turiniin. Luultavasti se oli harkinnut kokoon\nuuden juonen, ja meni nyt levittämään uusia valheita. Arvatenkin se\nvielä kuukauden ajan saisi lopullista päätöstä venyttäneeksi. Silloin\noli hänen vastustuskykynsä jo melkein loppuun kulunut. Sitä\nkäsittääkseen tarvitsi vain nähdä hänen käyntiänsä, ja vieläkin\nselvemmin sitä todisti hänen uupunut, raukea katseensa, katse, joka\nkertoi liian niukan ruuan tuottamasta heikkoudesta.\n\nKylässä ihmeteltiin, että hän enää saattoi vastustella ja laskettiin\nheittäymyksen päivät, aivan kuin piiritetystä linnoituksesta. Uteliaat\nohitse kulkiat katselivat ylös hänen ikkunoihinsa, kuten on tapana,\nmilloin talossa joku on kuolemaisillaan. Hänen kiukkuisimmalla\nvihollisellaan, tohtorin palvelialla, oli tapana aamuisin vastaan\ntullessa nostaa korinsa kantta, ikäänkuin hakeakseen sieltä jotakin;\nmutta se tahtoikin ainoastaan näyttää kuinka täysi hänen korinsa oli.\nOpettajattaren kadulla astuessa kuiskuteltiin: -- Mutta mitäs se syö\npysyäkseen pystyssä? -- Sääliväiset käänsivät kasvonsa poispäin;\nviholliset asettuivat katujen kulmiin katselemaan häntä ja tarkastamaan\nhänen ryhtiänsä. Näyttipä siltä kuin useimmat olisivat käyneet\nhävyttömämmiksi, kuitenkaan ei niin paljon ilkeydestä kuin sentähden,\nettä tahtoivat sillä pakoittaa opettajatarta nöyrtymään, päästäksensä\nkauemmin näkemästä tuota surkeutta. Hän varmaankin kärsi nälkää. Niin\nperheissä arveltiin. Koko viime viikolla ei hän ollut ottanut velaksi\nmuuta kuin puolen kiloa lihaa ja siinäkin toinen puoli luuta, vähän\nvoita ja hiukan leipää. Hän ei enää käyttänyt siivoojata apunaan, eikä\nenää nähty tulta iltaisin hänen ikkunassaan. Asumuksensa muistutti\nhaudasta. Kuinka hän saattoi enää tehdä vastarintaa? Sehän oli\nmielettömyyteen vivahtavaa ylpeyttä. Kun on vanha, kivuloinen isä,\ntekee kait mielellään muutamia uhrauksia.\n\nTämä puhe tuli Emilion korviin ja saattoi hänet epätoivoon. Koska hän\nei enää voinut itseänsä hillitä, päätti hän eräänä päivänä millä\nhinnalla tahansa pakoittaa opettajatarta ottamaan häneltä apua. Hän ei\nollut koko päivänä nähnyt opettajattaren ulos menevän, ja epäillen\nhänen sairastuneen heikkoudesta hän teki lujan päätöksen. Hämärän\ntultua hän meni porstuaan soittamaan opettajattaren ovelle. Oven edessä\nhän huomasi pienen tytön, joka aikoi myöskin soittaa, mutta ei\nuskaltanut. Emilio kysyi, kuka se oli. Tyttö pelästyi, vapisi eikä\nvastannut. Emilio veti tulta tulitikulla. Se oli sekatavarankauppiaan\ntytär. Näytti siltä, kuin hän olisi juossut kotoa aivan säikäyksissään.\nKun tyttö huomasi vieraan opettajaksi, kätki hän äkkiä toisen kätensä\nselän taa. Emilio kysyi: -- Mitäs sinä haet? Mitä kätket selkäsi taa?\n-- Vavisten ja tulipunaisena näytti hän mitä oli kätkenyt ja sanoi\npuoleksi tukahtuneella äänellä: -- Ottakaa tämä, minä en uskalla. --\nAntakaa se opettajattarelle. -- Ja samassa hän juoksi portaita alas.\n\nEmilio katseli esinettä, jonka oli käteensä saanut; se oli käärö. Hän\navasi sen. Siinä oli sardiini-laatikko, vähän kuivatuita hedelmiä ja\nmuutamia korppuja. Tyttö oli varastanut kotoaan opettajattarelle.\nEmilion suuri rakkaus lapsiin leimahti, niinkuin liekit tulipalossa.\nTietämättä mitä oikeastaan tekisi noilla tavaroilla, hän soitti kelloa\nepävakaisella kädellä. Tumma olento ilmestyi oveen: se oli hän.\n\nOpettaja sanoi: -- Minä se olen -- ja ojensi ujostellen käärön.\n\nNeiti Galli otti sen ja meni porstuan ikkunan luo katsomaan, mitä siinä\noli.\n\n-- Ottakaa takaisin! -- huudahti hän äkkiä niinkuin olisi polttanut\nitseänsä ja laski käärön takaisin nuoren miehen käteen. Sen jäljestä\nhän sanoi melkein närkästyneellä äänellä: --- Niin kauas en ole vielä\njoutunut. -- Hänen äänensä kuului hyvin heikolta.\n\nOpettaja ojensi esiin toisen kätensä ja sanoi: -- Katsokaa tätä, neiti\nFaustina, ottakaa minulta apua, minä rukoilen teitä!\n\nNuori tyttö kielsi taas, mutta lisäsi lempeästi: -- Kiitoksia, herra\nRatti. Te olette kovin hyvä! Mutta minä en tarvitse mitään, sen voin\nteille vakuuttaa. -- Oi, sitä rakasta, kilttiä tyttöä! Hyvää yötä! Oh,\nälkää peljätkö; tietäkääs, minulla on teräksinen sielu.\n\nMutta Emilio ei mennytkään pois. Hetkisen oli aivan äänetöntä. Hän\nkuuli opettajattaren hengittävän raskaasti ja astui askeleen\nlähemmäksi. Äkkiä päästi opettajatar epätoivoisen huudahduksen: -- Oi,\nminä en kestä kauempaa! En jaksa enää! Olen melkein lopussa! -- ja\nitkien painoi hän päänsä nuorukaisen rintaan. Silloin hän tunsi\nopettajan kyyneleet poskillaan ja samassa suutelon, yhden ainoan,\npitkän, intoisan suudelman, jota seurasi rakkauden, ilon ja surun\nsynnyttämä tukautettu huudahdus. Kun Emilio toistamiseen haki hänen\nhuuliaan, irtaantui opettajatar hänen syleilystään ja hävisi. Hän\nsyöksyi perässä ja törmäsi suljettua ovea kohden. Emilio suuteli ovea,\nnojasi läähättäen poskensa siihen ja seisoi siinä sydän täynnä tuskaa,\nmutta samalla -- sanomattoman onnellisena.\n\n\nLoppu.\n\nKolme päivää myöhemmin loppui neiti Gallin koetus-aika. Murhenäytelmän\nloppukohtaus tuli äkkiä. Turinista saapui poliisikomisarius, mukanaan\nmääräys asettaa opettajatar heti virkaansa ynnä kouluraadin päätös,\njonka kautta kunta velvotettiin maksamaan hänelle osan palkasta koko\nsiltä ajalta, jona hänen oli täytynyt olla erillään koulutyöstä;\nsitäpaitsi kunta tuomittiin maksamaan kulungit.\n\nPoliisikomisarius meni suoraa päätä kunnallishallitukseen. Tuskin\npuolen tuntia oli hänen tulostaan kulunut, kun jo koko kylä asiasta\ntiesi.\n\nKunnallishallituksen jäsenet kokoontuivat oitis ja opettajatar\nkäskettiin raatihuoneesen. Komisarius, pitkä mies, juhlallinen\nkäytöksessään ja herttaisen kohtelias kaikille, aivan kuin olisi\nollut häissä, esitteli laajalti prefektin käskyn ja kehoitti\nkunnallishallitusta jo samana päivänä kylän kadulla julkisen\nkuuluttajan kautta ilmoittamaan koulun jälleen avatuksi sekä käskemään\nperheitä lähettämään tyttöjänsä sinne. Sitte vaati hän luokkahuoneen\navainta, jonka heti kohteliaasti jätti opettajattarelle. Hän lisäsi,\nettä kirkkoherraakin oli pyydettävä saarnastuolista julistamaan koulu\njälleen avatuksi ja lausui toivomuksen, ett'ei enää vasta minkäänlaisia\nriitoja ja ikävyyksiä koulussa syntyisi, sekä puhui lopulta muutamia\nkohteliaita, tyhjää sisältäviä sanoja sindacolle, joka kuunteli\nväristen, ymmärtämättä laskiko komisarius leikkiä hänen kanssaan vaiko\npuhui täyttä totta. Sindaco ja opettajatar eivät katsoneet toisiinsa.\n\nKun juhlallisuus oli päättynyt, vieras saattoi neiti Gallin koululle.\nHeitä seurasi koko joukko uteliaita katselioita ja muutamat entiset\noppilaat, jotka oitis iloisina asettuivat entisille istuinpaikoilleen.\nSen jälkeen vieras kumarsi kohteliaasti ja läksi.\n\nPrefektin käsky julistettiin, kouluun tuli oitis kolmekymmentä tyttöä,\npalkka ja muut maksut suoritettiin, sindaco oli aivan ääneti, muut\nkunnallishallituksen jäsenet pesivät kätensä, ja melkein kaikki paitsi\nne, joilla oli erityistä vihan syytä, iloitsivat opettajattaren\nvoitosta, nekin jotka huvikseen olivat tarkastelleet hänen\nkärsimistänsä. Opettajattaren kestävyyttä kehuttiin ja sanottiin\nsindacon vihdoinkin saaneen hyvin ansaitun löylyn. Nytpä muka sai nähdä\nhänet jonkun aikaa häntä koipien välissä. Erinomaisen kelvollinen\nluonne tuolla nuorella tytöllä, joka näyttää niin vaatimattomalta ja\nlempeältä, ja mikä harvinainen tytär hän on! Oi, jospa kaikki\nopettajattaret voisivat sillä lailla saattaa itsensä ja ammattinsa\narvoon, niin eivät suinkaan kunnallishallitukset joutuisi syypäiksi\nniin moneen väkivaltaisuuteen ja kehnouteen ja, tärkeintä kaikista,\nkoulut menestyisivät paremmin. Oli kuinka hyvänsä, Jumalan kiitos,\nkaikki oli hyvin päättynyt.\n\n\nPettynyt.\n\nRiidan päätös ilahutti Emiliota kahdenkertaisesti; sillä samalla kun\nhän näki opettajatar paralta kärsimysten loppuneen ja rauhan ajan taas\nkoittavan, toivoi hän, ett'ei opettajatar enää salaisi rakkauttansa,\njosta Emilio oli tuona avuttomuuden ja epätoivon hetkenä saanut niin\narmaan, niin surullisen suloisen todistuksen.\n\nEmilio käytti hyväkseen ensimäistä iltaa, jona hänet taas tapasi\npalkongilla, ja alkoi uskalluksella, jota antaa varma tieto, että on\nlöytänyt vastarakkautta, sydämmensä tunteita hänelle hellimmästi\nselitellä. Hän hyväili tytön sormia, jotka tämä oli pistänyt palkongin\nsäleaidan lomiin, ja pysähtyi joka lauseella vetääkseen henkeänsä.\nHän puhui kauan, luullen opettajattaren olevan ääneti pelkästä\nmielenliikutuksesta. Hän sanoi tämän tunteen täyttävän koko hänen\nolentonsa, että opettajatar oli juuri semmoinen nainen, jota oli\nuneksinut elämänsä toveriksi, ja ett'ei hän koskaan luopuisi\nrakkaudestaan menettämättä samalla kaikkea onnen ja rauhan toivoa.\nViime sanat sanottuaan hän intohimoisesti suuteli tytön sormia, odotti\nvapisten vastausta ja koetti lukea sitä opettajattaren kasvoista, joita\nhämärä jo peitti.\n\nVastauksen ensimäinen värähdys kouristi Emilion sydäntä. Oi, se ei\nollut rakastavan ääntä.\n\n-- Kiitän teitä, rakas herra Ratti! -- sanoi opettajatar lempeällä ja\nsurullisella äänellä. -- Olen aina teille kiitollinen sieluni pohjasta\n-- -- -- Te olette ollut minulle veljenä -- -- -- Ilman teitä minulla\nehkä ei olisi ollut voimia niin suuriin kärsimyksiin -- -- -- Jos\ntilaisuutta siihen tulisikin, en kuitenkaan koskaan, koskaan voisi\nhyvyyttänne palkita -- -- -- Minä pidän teistä ja sen voin teille sanoa\n-- -- -- Mutta se, josta te puhutte -- -- -- on mahdotonta.\n\nNuorukainen oli kovin hämmästyksissään ja matki tuon onnettomasti\nrakastuneitten iankaikkisesti samanlaisen, mielettömän kysymyksen: --\nMiksi?\n\nOpettajatar huokasi.\n\n-- Miksi -- -- -- vastasi hän hitaasti, puhuen äidillisen hellällä\näänellä. -- Elämäni ura on jo viitattu. Minun täytyy omistaa elämäni\nkokonaan isälleni -- -- -- Te olette vielä nuori -- -- -- elämänne ura\non alussaan vasta -- -- -- Minun kutsumukseni ei ole sinne päin\n-- -- -- Ette voi arvata, kuinka pahaa tekee tätä teille sanoa.\n\nHetken vaiti oltuaan hän uudelleen virkkoi, toisti lempeästi ja\nmatalalla äänellä: -- Se on mahdotonta -- -- -- Oi, sanoinhan sitä\nteille! -- huudahti hän äkkiä, kovin liikutettuna, kun kuuli vierellään\ntukahutettua itkua. -- Minä saatoin teille lopultakin kärsimystä!\nSemmoinen on kohtaloni! Se oli kuitenkin kaikista ikävintä. Minä en voi\ntuota kuulla. Kas niin, herra Ratti! Minä rukoilen teitä. Oi Jumalani!\nEtte puhuisi noin, jos tietäisitte, kuinka se minua koskee. Päästäkää\nkäteni -- -- -- ei, pitäkää sitä vaan, kunhan rauhoitutte. Oi, enkö ole\nkärsinyt jo kylläksi! Jo riittää, jo riittää. Isäni huutaa minua.\n\nVaan Emiliopa ei päästänyt tuota pikku kätöstä irti. Koko hänen nuori\nsielunsa, vastoinkäymisten koettelema ja rakkautta janoava, puhui tällä\nhetkellä. Hän tahtoi, tahtoi väkisinkin saada rakkautta, hän oli aivan\nensi nuoruudestaan asti odottanut tätä tunnetta; juuri tätä odottaen\noli hän rakastanut koulua ja ihaellut lapsukaisia; hänellä ei ollut\nisää eikä äitiä, hän oli yksin ja ilman menestyksen toivoa maailmassa;\nmutta koko elämä muuttuisi hänen silmissään, jos vain Faustina häntä\nrakastaisi, hän eikä kukaan muu, sillä Emilio ei koskaan löytäisi\ntoista senkaltaista, niin kaunista, hyvää, aivan kuin hänen oma äitinsä\noli ollut, väkevä kuin marttiira ja todella käsin kannettava. Kovin hän\näsken kuluneina surunpäivinä oli kärsinyt neidon puolesta ja\näärettömästi rakastanut! Kun oli nähnyt hänen kulkevan kadulla kalpeana\nja uskaliaana, kaikkein pilkallisten katseitten tähystämänä, olisi hän\nvoinut suudella hänen jälkiään ja antaa vaikka verensä, jos sillä olisi\nsaattanut rakastettuansa vahvistaa. Ihastuksesta, raivosta ja\nrakkaudesta oli hän itkemällä itkenyt.\n\n-- Oi armahimpani -- -- -- rakas Faustina! En ole edes mahdollinen\npuhumaan kanssasi. Miksipä minua rakastaisit? Koko elämäni ei ole sen\narvoinen kuin ainoa sana sinun suustasi, sinä ihana, siunattu olento!\nMutta kuka sun on tänne lähettänyt! Tahtoisin maata kuolleena tässä\npaikassa, kun vain sinä pitäisit kättäsi sydämmelläni.\n\nEmilio vaikeni läähättäen ja suuteli hänen sormiaan. Toinen ei\nvastannut mitään. Emilio päästi pienen käden. Se vetäytyi takaisin,\nmutta vapisi.\n\nHetkinen kului, hetkinen joka Emiliosta tuntui iankaikkisuudelta;\nvirran pauhina kuului selvään ja muistutti ohikulkevan loppumattoman\nihmisjoukon kohinasta. Emilio näki paimenten tulet vuorten rinteillä\ntuikkivan; tulipa äkkiä muistelleeksi ulkomuotoaan, joka ennen oli\nherättänyt monen naisen mieltymystä, tuskaa, jota uusi kielto hänelle\ntuottaisi sekä rukoili hiljaa äidiltänsä apua, ikäänkuin olisi luullut\näitinsä esirukouksillaan voivan häntä auttaa.\n\nVihdoinkin kuului taas tytön ääni, kuuluipa niin vienona, että Emilio\nalussa uskalsi toivoa.\n\n-- Kiitos! -- hän virkahti tuskin kuuluvasti -- en koskaan, en koskaan\nunhoita mitä olette minulle puhunut. En koskaan. Niin kauan kuin elän,\npidän teistä -- -- -- Olen aina kätkevä sananne sydämmessäni -- -- --\n\nSitten hän väkisin keskeytti puheensa suunnan ja pitkitti: -- Mutta se\non mahdotonta! -- -- -- Ainoastaan yhdellä ehdolla voimme pitää\ntoisistamme -- -- -- mutta tää on mahdotonta. Siis on meillä molemmilla\nyksi velvollisuus: se ett'emme puhu tästä asiasta. Minunkin puoleltani\nse vaatii uhrausta -- -- -- Te tulette onnelliseksi ilman minua, rakas\nherra Ratti. Minä olen varma siitä. Jos pahoitan mieltänne -- -- --\nantakaa anteeksi, te kun olette niin hyvä. Pitäkää minusta edelleenkin\nveljen tavoin. Olkaa nyt edelleenkin kiltti, niin äitinne on\ntyytyväinen teihin.\n\nNuorukainen painoi toista kättään suutansa vasten ja päästi valituksen.\n\nSäälin liikuttamana neiti Galli pisti kätensä aitauksen välistä\nikäänkuin antaakseen hiukan lohdutusta. Emilio peitti sen suuteloilla,\nlyöden otsansa aitaukseen.\n\n-- Hyvästi! -- sanoi tyttö huoahtaen ja vetäytyi pois, mutta Emilio\nsuuteli yhä tyhjää ilmaa.\n\nSitten Emilio huusi hänen nimeänsä, mutta ei kuullut muuta kuin virran\nkohinaa. Kaikki oli loppunut. Emilio vietti yönsä epätoivoisena.\nSeuraavana aamuna aikaisin hän näki opettajattaren palkongilla,\nkalpeana ja itkeneen näköisenä. Neito tervehti häntä ystävällisesti.\n\nUuden toivon elähyttämänä rupesi Emilio illalla taas puhumaan\nrakkaudestaan.\n\nMutta toinen vastasi niinkuin ennenkin, painoi päänsä suruisena alas ja\nsanoi, tuijottaen pihan toisella puolen oleviin petäjiin: -- Se on\nmahdotonta -- -- -- Älkäämme siitä enää puhuko.\n\nNuorukainen totteli ja vähitellen he palasivat entisiin\nkeskusteluaineisinsa, kuitenkaan löytämättä niissä enää menneitten\naikain viehätystä. Emiliolla mielestään ei ollut enää mitään puhuttavaa\nopettajattarelle. Hänpä se nyt aina lopetti puhelut. Neljäntoista\npäivän kuluttua hän ei enää edes hakenut opettajattaren seuraa. Lopulta\ntyytyivät pelkkään surumieliseen tervehtämiseen; opettajatar haki\nsilmillään Emilion katsetta, Emilio puolestaan karttoi hänen silmiänsä,\nKaikki oli loppunut.\n\n\nRauenneet toiveet.\n\nEmilio rakasti opettajatarta ja kärsi yhä edelleen. Koska hän oli\nlohdutuksen puutteessa, kääntyi hän sitä koulutyöstään hakemaan. Mutta\nse oli liian myöhäistä. Koulu ei anna lohdutusta muille kuin niille,\njotka sitä uskollisesti rakastavat, ja rankaisee vaihemielisiä kahta\nankarammin kuin niitä, jotka eivät sitä koskaan ole rakastaneet.\n\nEmilion luokka oli levoton ja viran-omaiset yllyttelivät kurittomuutta.\nVarmaa oli, ett'ei sindaco, vaikka vihasi opettajaa, aikonut ruveta\nsuoraan puskusille hänen kanssaan, niinkuin opettajattaren, eikä\nuudelleen taittaa sarviansa; hän oli varma siitä, että tarvittiin\ntoinen menetystapa, että pienien lakkaamatta uudistuvien pikkukiusojen\nkautta elämä oli tehtävä tukalaksi Emiliolle. Vahtimestari ei enää\njalallaan astunut kouluun ja lika oli tullut ylimmilleen; mustetta ja\nliitua puuttui, iso taulu oli poissa; köyhemmät oppilaat eivät enää\nsaaneet kirjoitusvihkoja, vaan tulivat tyhjin käsin kouluun; lyhyesti,\nkaikin puolin koetettiin aikaan saada häiriötä ja harmia. Pojat, jotka\nkaikesta tästä ymmärsivät kunnallishallituksen tahtovan opettajaa\nviralta, kävivät röyhkeiksi, kirjoittelivat seinille neuvoja, että\nopettaja matkustaisi tiehensä, lykkäsivät toisiaan kyynärpäillä ja\nnauraa tirskuivat, kun opettaja joskus sanoi: -- _Ensi vuonna_ annan\nteidän tehdä sitä ja sitä; -- kaikki tämä loukkasi häntä suuresti.\n\nIlkeimpiä oppilaita oli viinikauppiaan poika, yhdentoistavuotias\nnulikka, jonka oli tapana, Emilion toistaessa, pahan tottumuksen\nkautta, lausetta tahi sanaa kahdesti, vetää pääkamaraansa niin\neriskummaisesti, että hiukset kohosivat pystyyn kuin heltiävä\nvaratukka. Tämä kovin nauratti tovereita eikä opettaja saattanut poikaa\nrankaista, se kun väitti temppua synnynnäiseksi luonnonvirheeksi, joka\nhänessä oli ollut vähäisestä asti.\n\nEräänä päivänä, kun Emilio oli kovin ärtyneenä, hän ajoi pojan ulos.\nMutta tämäpä palasi takaisin isänsä seurassa ja luokan edessä syntyi\nsanakiista, joka yhä vähensi opettajan jäljellä olevaa kunnioitusta. Ja\nmitä enemmän Emiliota ruvettiin halveksimaan, sitä kiivaammaksi hän\nkävi. Pianpa hän joutui niin kauas, että kohotti kättään lyödäkseen,\nvähitellen sitten rupesi todella lyömään, ensin hiljaa mutta sittemmin\noikein tuntuvasti. Ensi kerralla hän sitä katkerasti katui, mutta\ntottui siihen vähitellen.\n\nEmilio havaitsi pian kyllä lyömisen pahat seuraukset. Kun itse oli\nväkivaltainen, kävivät oppilaatkin rajuiksi. Pojat käyttivät kadulla\ntoisiansa vastaan samoja haukkumasanoja, joita hän oli käyttänyt heistä\nkoulussa, ja jos hän oli lyönyt jotakuta, potkivat he toisiansa\nvähäisen sanan tahi vain kiukkuisen katseenkin takia. Selkään antamalla\nei hän saanut oppilaita entistään tottelevammiksi, ja muutamain päiväin\nkokemus teki hänelle selväksi sen lauseen totuuden, jota usein oli\nseminaarissa kuullut: taistelussa kiivaan opettajan ja oppilaitten\nvälillä voittavat lopulta jälkimäiset, sillä he käsittävät kiivauden\nheikkoudeksi, se kun syntyy siitä, että huomaa olevansa kykenemätön\nluonnollisella tavalla kunnioitusta itsellensä hankkimaan.\n\nKun Emilio oli siirtänyt valtansa nyrkkiin, ei hänen katseellaan ja\näänellään ollut enää mitään vaikutusta: hänen toruessaan katselivat\npojat hänen kättään, ja niin kauan kun se ei liikkunut, nauroivat. Sama\nlyönti, jolla hän oli jonakin päivänä ojentanut harhailevaa oppilasta,\nei riittänyt enää seuraavana päivänä, vaan hänen täytyi lyödä kovemmin.\nOlipa kuinka kiihkoissaan hyvänsä, hän tunsi itsensä nöyryytetyksi,\nnähdessään poikain hänen lähestyessään asettuvan asentoon, joka\nmuistutti selkäänsä saaneesta koirasta. Hän näki poikain luonteitten\nhuononevan ja kadottavan kaiken itsetunnon sekä käsitti, että ainoa\npysyvä tunne, minkä selkään saanti lapsissa herätti, pelkoa ja kipua\nlukuun ottamatta, oli kostonhimo. Hänellä oli jo kymmenkunta oppilasta,\njoiden kasvoista taisi lukea heidän päättäneen ennen tai myöhemmin\ntehdä hänelle jotain pahaa. Siksi hän heitä vihasi, mutta hänen oli\nsamalla paha olla. Jos hän joskus omantunnon vaatimuksesta koetti olla\nentisensä kaltainen, tyyni ja ystävällinen, huomasi hän pojissa äkkiä\nvoitonriemua ja pilkallista hymyä, semmoista kuin vihollinen osoittaa,\njolle pelosta on täytynyt aseensa antaa, ja tämä taas herätti Emilion\nsydämmessä katkeruutta ja kiukkua.\n\nKoulu oli muuttunut hänelle helvetiksi ja hän tunsi itsensä varsin\nonnettomaksi.\n\n\nLasi.\n\nSilloinpa Emilio heittäysi täydellä järjellä paheesen, johon moni\nkansakoulu-opettaja maalla vähitellen ja ympäristönsä viettelemänä\nmelkein tietämättänsä joutuu: hän rupesi ryyppimään. Se sai alkunsa\neräänä iltana kun hän, unhoittaaksensa ilkeätä kepposta, jonka muudan\ntähän asti siivo ja hyvä oppilas hänelle oli tehnyt, kaivoi\nseinäkaapista edellisenä vuonna erään piirustus-oppilaansa isältä\nsaamansa _rypälemehupullon_. Muutamat kulaukset tätä nestettä tekivät\nkoulusanomien lukemisen erittäin hauskaksi ja antoivat hänelle tunnin\nkuluttua mitä herttaisinta unta, jota muutoin olisi turhaan saanut\nodotella puoli yöhön saakka.\n\nEmilion pikku huone oli käynyt hänelle inhottavaksi ja hän otti\ntavakseen lähteä ulos joka ilta, ehtoollista syötyään. Hänen oli vain\nkuljettava poikki kadun tullaksensa kapakkaan; ei kukaan häntä nähnyt.\nJa sinne hän menikin, juomaan unta itselleen. Hänen likeinen\ntuttavuutensa kapakoitsian ja tämän pojan, entisen oppilaansa kanssa,\npuolusti jotakuinkin hänen oleskeluaan tämmöisessä paikassa.\n\nEnsimäisinä päivinä Emilion toisinaan käsitti äkillinen kauhistuksen\ntunne istuessaan viiniltä löyhkäävän pöydän ääressä ja nähdessään nuot\nviisi, kuusi raakaa miestä, jotka joka ilta savuavan lampun valossa\nhypistelivät rasvaisia korttejansa. Ja hän sanoi itseksensä: -- Kuinka?\nOletko sinäkin tänne sortunut -- -- -- viidenkolmatta iällä -- -- --\nmonet ihanat unelmat uneksittuasi? -- -- -- Mutta ajatellessaan\nvirkansa monia vastuksia, poikien kiittämättömyyttä, hyljättyä\nrakkauttaan sekä kaikkea ilkeyttä ja huonoutta, jota oli saanut kokea,\nhävisivät kohta katumuksen tunteet ja omantunnon soimaukset.\n\nYksi ajatus häntä aina vaivasi: se että hänen täytyi kulkea\nopettajattaren oven ohitse ja nähdä tuo tuttu palkonki. Kun hän oli\njuonut, tuntui se sietämättömältä. Usein hän joi lasin lisää\nvoidaksensa väliäpitämättömänä astua nuot askeleet.\n\nEmilio joi tuntematta juonnistaan mitään nautintoa, kallisti äkisti,\nikäänkuin olisi lääkkeitä nauttinut. Hän rakasti ainoastaan viinin\nvaikutuksia, ei makua. Eipä hänen edes tarvinnut kohtuuttomasti juoda,\nsillä vähäinenkin alkoholimäärä vaikutti nopeasti ja kestävästi hänen\narkoihin, raittiuteen tottuneisin hermoihinsa. Viini vaikutti hänen\nruumiisensa äkkiä ja syvästi, eikä tuottanut hämmentämätöntä iloa, vaan\nsynnytti omituista aatteitten sekasokaa, alakuloisia ja iloisia\ntunteita, rohkeita, lapsellisia mielenjohteita. Hän kuuli ikäänkuin\nsisällänsä asuvain ihmisten huutoa ja torumista, ja kuunteli tätä\nhämmästyneenä ja peläten, ikäänkuin olisi huoneessaan kuullut vieraita\nihmisiä astuvan ja puhelevan.\n\nIlloin hän alakuloisena jätti kapakan, vaivoin laskien sormillaan\nkuinka monta ja mitä lajia kauan toivomiansa kirjoja hän olisi voinut\nostaa rahoilla, joita oli tuolla hukkaan käyttänyt. Tämä ajatus saattoi\nhänet väliin lykkäämään luotaan puoleksi juodun viinilasin -- -- --\nvaan muutamia minuutteja sen jälkeen hän kuitenkin tyhjensi sen.\n\nVäliin hän kuljeksi iltapimeässä edes takaisin kylän syrjäkadulla,\nennen kuin saattoi kotiin mennä, ja riensi sitte melkein juoksujalassa\nhuoneesensa. Nämät edestakaisin kävelyt syrjäkadulla öiseen aikaan\ntuntuivat eräästä siellä asuvasta naisesta jonkinmoisilta ujon\nrakkauden harhailuilta. Ensin hän tuli ikkunaan, mutta ilmestyi\nsittemmin portille, ja niinpä mies parka juomisen huviin yhdisti\ntoisenkin.\n\nJonkun ajan kuluttua alkoi Emilio aamuisin tuntea suurta henkistä\nlaiskuutta, ajatellessaan odottavia koulutunteja. Ensimäinen tunti\nhänen mielestään oli loppumattoman pitkä. Silmät unesta raskaina hän\nasettui kadunpuolisen akkunan ääreen katselemaan kuin noiduttuna kylää,\njota hän vihasi. Oi, kuinka kovasti hän sitä vihasi! Siellä oli taloja,\njotka olisi tahtonut jaottaa maan tasalle, kadunkulmia, joita vihasi,\nihmis-olentoja, jotka vuosimääriä olivat hänelle kiusaa tehneet. Entäs\nkaikki nuo haalistuneet puotikyltit, jotka olivat hänen muistiinsa\nkaivautuneet määrätyssä järjestyksessään ikäänkuin aakkoset\nkirjaimistossa; vesi, joka valui rikkiöimestä katonkourusta likaiselle\nkiviseinälle, missä oli risainen ilmoitus asevelvolliskutsunnasta ja\ntoinen, joka koski Amerikaan siirtoa; tuo alituinen vesilätäkkö\nnaapurin portin edessä; tuo piha, täynnä törkyä ja mädänneitä lehtiä;\nlikainen koira, rähjäiset kanat ja äikeä hiilenkatku; kaikki oli rumaa,\nikävää ja inhottavaa! Tuntuipa Emiliosta kuin itse kuolemakin tuolla\npienellä kaltevalla hautausmaalla, kylän yläpuolella, olisi kylmempi,\ntoivottomampi, jopa kuolleempi kuin missään muussa kirkkotarhassa koko\nmaan päällä.\n\nNäitä surullisia ajatuksia karkoittaaksensa Emilio läksi ottamaan\nryypyn aamulla ennen kuin koulu alkoi; hän teki sen äkkiä ja rajusti,\nikäänkuin polttavat pisarat tappaisivat hänen sisässään asuvia\nkiusallisia ajatuksia kuin vahingollisia matoja, ja samalla kostaisivat\nhänen kärsimyksensä. Iltaisin hän joi runsaasti saadaksensa voimia\nkestämään seuraavan aamun synkkämielisyydenpuuskaa. Nukuttaaksensa\nomantunnon soimauksia, joita hän opettajana tunsi, koetti hän\njuodessaan sekä illoin että aamuin tehdä pilkkaa virastaan,\nmuistelemalla kaikkia niitä halventavia lauseita, joita oli lukenut\ntahi kuullut viimeisinä vuosina. Hullu hän oli ollut! Maksoiko\ntodellakin vaivaa monena vuonna elää pelkällä runollisuudella\njoutuakseen lopulta tämmöiseen lätäkköön? Sillä tavalla\nkansanvalistustyöhön houkutellaan lahjakkaita nuorukaisia, niinkuin\nparittajat narraavat nuoria tyttöjä, luvaten heille palvelusta jonkun\nkunnon kaupunkilaisen perheessä ja kuitenkin vievät porttolaan.\n\nSiten putoelivat ihanteet yksi toisensa jälkeen opettajan sydämmestä\nalas lasiin: lapset, jotka kirjoittelevat kylän seinille: -- Mene\ntiehesi! -- isänmaa, joka, vaatien tuhannet uhrit, palkitsi häntä\nkadunlakaisijan palkalla; uskonto -- -- -- Hallitseva uskonto oli se,\njoka oli Piazzenan kirkkoherralla. Ja Emilio joi. Hänellä ei ollut\nmuuta lohdutusta. Kahtena tai kolmena iltana hän koetti kotiin tultuaan\nkynällä kertoa rauenneista toiveistaan ja siitä kuinka maailmaa\nhalveksi; mutta hän huomasi, ett'ei sitäkään helpotusta ollut hänelle\nsuotu. Ei ollut kyllä, että hänessä oli totuutta, järkeä ja intohimoja,\nkirjailialta vaaditaan taiteellista taipumusta ja sitäpä häneltä\npuuttui.\n\nSilloin Emilion valtasi syvä ylenkatse kaikkea kuivaa, vaivaloista\nlukemista kohtaan, jota oli niin kovin aikoinansa harjoitellut ja joka\nhäntä hyödytti koulussa hyvin vähän, ulkopuolella koulua ei vähääkään.\n\nJuopuneen tavoin leveästi nauraen hän katseli pienelle kirjahyllylle\nladottuja seminaari-vihkojansa, ikäänkuin olisivat sisältäneet koko\njoukon valheita ja hullutuksia. Keskellä näitten hyödyttömäin lukujen\nmuistoja oli kumminkin kuva, joka herätti rakkautta ja kunnioitusta,\nyksinpä silloinkin, kun hän juovuksissa itsekseen purpatti: se oli\nhänen opettajansa Megarin kuva. Se mies oli todella vakuutettu siitä,\nmitä opetti, hän ei valhetellut ja hän oli rakastanut Emiliota. Nyt hän\nnäki edessään Megarin semmoisena kuin viimeksi oli hänet nähnyt,\nsilloin kun sai häneltä äitinsä kirjeen, mustapukuisena, vakavana ja\njalon näköisenä. Oi, mielellään hän olisi tahtonut jälleen nähdä\nentistä opettajaansa! Tuntuipa siltä, kuin Megari yksin saisi hänet\nsemmoiseksi, kuin ennen oli -- -- -- mutta ehkä ei hänkään. Nyt oli jo\nliian myöhäistä. Emiliohan oli ainaiseksi kadottanut ihanan uskonsa.\nHänellä ei ollut muuta neuvoa kuin, tuhanten toisten tavoin, pilkata\nkaikkea maailmassa ja lohduttaa itseänsä miten parhaiten taisi.\nPuhellen näin itseksensä horjui hän kynttilä kädessä seinäkaapilleen,\njossa hänellä tätä nykyä oli suuri varasto juomatavaroita ja nautti\nsiellä vielä yhden lohdutuksen ja unhoituksen ryypyn.\n\nPiankin alkoivat uudet elämäntavat jättää jälkiä Emilion kasvoihin;\notsa ei enään ollut niin kirkas kuin ennen ja kasvoissa huomasi jotakin\nhervotonta, ikäänkuin pitkän jalkamatkan jälkeen, katse oli muuttunut\narastelevaksi ja himmeäksi ja silmäin ympärystät tummiksi. Nämät olivat\nitsessänsä vähäpätöisiä seikkoja, mutta eivät jääneet huomaamatta\nsiltä, joka hänestä piti.\n\nEräänä iltana astuessaan kotiportaita ylös hän näki opettajattaren\nporstuassa odottelevan itseään, Emilio pysähtyi hämmästyneenä ja aikoi\njo palata takaisin, mutta samassa teki pimeä hänet urhoolliseksi ja hän\nastui eteenpäin.\n\nNuori tyttö tuli häntä niin lähelle, että Emilio tunsi hajun hänen\näsken silitetystä hameestaan ja sepä ruusuntuoksun tavoin nousi Emilion\npäähän.\n\n-- Herra Ratti! -- sanoi opettajatar ujosti ja ystävällisesti.\n\nEmilio odotteli.\n\nTytön kasvot tulivat aivan lähelle Emilion kasvoja ja hän kuiskasi\nrukoilevalla äänellä kaksi sanaa, jotka säpsähyttivät Emiliota: --\nÄlkää juoko!\n\nSitte katosi.\n\nOpettaja seisoi hetkisen kuin kivettyneenä paikallaan. Sen jälkeen\nvirtasi hänen sieluunsa koko joukko ajatuksia ja suloisia muistoja, ja\nniiden seurassa koko hänen rakkautensa ja syvällinen, sydämmellinen\nhellyytensä; mutta hänestä tuntui samalla kuin tämä ei olisikaan ollut\ntuon hellän, sisarellisen nuhteen seurausta, vaan olipa kuin hyvälle\ntuleva hame olisi väkevän hajuveden tavalla herättänyt hänet raskaasta\njuomarin-unestaan -- -- -- Vilkkaat tunteensa eivät kuitenkaan\nkestäneet kauemmin kuin rakettien lennättämät tähtöset, jotka oitis\nilmassa sammuvat. Hän kävi jälleen raskasmieliseksi kuin ennenkin.\nPitkin matkaa hän hoki: _älä juo_, ja vastasi itse, päätänsä\nravistellen: -- Noh, entäs jos minä lakkaisin juomasta, mitä sitte? --\nOh, hän tunsi vallan hyvin tuon luonteen, joka oli taipumaton kuin\ntammi vuoren rinteellä. Koska opettajatar ei rakastanut häntä sillä\ntavalla kuin Emilio tahtoi, saipa hän antaa hänen rauhassa kieriä\nsyvyyden partaalle saakka -- -- --- Hän se juuri oli antanut Emiliolle\nensimmäisen sysäyksenkin. Jos hän lakkaisi juomasta, rupeaisi hän\njälleen rakastamaan tyttöä ja samalla kärsimään -- -- -- Ei, ei\nkoskaan! -- _Älkää juoko_. Se on tosiaan merkillistä, ensin pistää\nmiestä puukolla sydämmeen ja sitten sanoa rakkaasti: -- Älä huuda!\n\nEmilio hymyili säälin hymyä itselleen, asetteli pöydälle kylmän, laihan\nateriansa ja koetti ajatella muita asioita. Mutta tuon äsken silitetyn\nhameen haju tunkemalla tunki hänen sieramiinsa ja valui sieltä\njonkinmoisena rakkaudenjuomana joka suoneen. Jos hän ei koettaisi\npäästä siitä irti, saisi hän takaisin entisen kuumeensa. Hänen täytyi\nmennä ulos haihduttamaan sitä vuorilla. Kiireesti hän söi illallisensa,\nriensi ulos kedoille -- -- -- ja palasi kapakkaan.\n\n\nYhteentörmäys.\n\nEmilio kävi kapakassa yhä joka ilta ja laiminlöi yhä enemmän töitään.\nKylässä aljettiin huomata hänen elämäntapojaan ja niistä puhua, ja\nEmilionkin korviin tuli, mitä sindaco oli kahvilassa hänestä sanonut\nmonen henkilön aikana: -- Me ryhdymme pian asiaan. -- Pari kolme kertaa\nhän, iltaisin ravintolassa istuessaan, luuli näkevänsä ikkunain takana\nuteliaita kasvoja, jotka hävisivät, kun hän rupesi niihin tuijottamaan.\nEräänä iltana oli hän tuntevinansa viinikauppiaan Viktor Emanuelin\ntapaiset viikset. Kun hän aamuisin kulki kouluun, huomasi hän yhden ja\ntoisen kääntyvän ja katselevan, astuiko hän horjumatta. Tämä ärsytti\nhäntä tavattomasti. Kaikeksi onneksi ei oppilaista kukaan vielä\nuskaltanut millään lailla viitata opettajan paheesen.\n\nMutta eräänä päivänä astuessaan luokkaansa hän näki isolle taululle\npiirretyksi saman kuvan, joka oli kapakkain kylteissä: pullon, josta\nviiniä pursusi vieressä olevaan lasiin.\n\nOpettaja punastui korvia myöten ja tarkasteli poikia, jotka istuivat\nsuut irvissä.\n\nHän raivostui, kutsui poikia valehtelioiksi ja roistoiksi. Sitten tutki\nhän heitä yksitellen keksiäkseen rikoksellisen. Kun hän seisoi\nviinikauppiaan pojan edessä, teki tämä tavallisen temppunsa\nhiuskamarallaan, joka herätti yleistä naurua. Opettaja joutui\nsuunniltaan, tarttui poikaa kaulukseen ja veti hänet penkistä ulos;\nkaulaliina jäi opettajan käteen.\n\nTämä näytelmä palautti rauhan luokkaan. Opettaja malttoi mielensä,\nantoi pyyhkiä pois pullon kuvan ja alkoi tuntinsa, luullen kaiken tähän\npäättyvän.\n\nSeuraavana aamuna, kun Emilio juuri saneli oikeinkirjoitukseksi, astui\nviinikauppias luokkaan.\n\nEmilio luuli hänen tulleen varta vasten soimaamaan häntä eilisen\ntapahtuman johdosta, ja koska tänä aamuna oli erittäin ärtyisellä\ntuulella, valmistautui hän aimo lailla läksyttämään viinikauppiasta.\n\nVaan kauppiaspa ei puhunut sanaakaan pojan löylytyksestä. Astuttuaan\nsisään hän asettui luokan eteen seisomaan, ikäänkuin antaakseen\nopettajalle ja oppilaille aikaa huomata, kuinka hän oli kovin kuningas\nvainaan näköinen.\n\n-- No -- kysyi Emilio häneltä kärsimättömästi -- mitäs te haette?\n-- -- -- Minä sanelen parast'aikaa.\n\nPuhuteltu vastasi tyynesti tulleensa luokkaa tarkastamaan.\n\nOpettaja luuli miestä hassuksi.\n\n-- Luokkaa tarkastamaan? -- kysäisi hän. -- Millä oikeudella?\n\nToinen vastasi, tehden juhlallisen liikkeen kädellään: -- Koulun\ntarkastusmiehen oikeudella.\n\nOpettaja hypähti tuoliltaan: -- Koulun tarkastusmiehen! Mistä ajasta\nalkaen? -- -- -- Ja minkä ansion nojalla, jos saan luvan kysyä?\n\n-- Toispäivästä alkaen -- vastasi viinikauppias, ja\nkunnallislautakunnan päätöksen nojalla. Edeltäjäni on yksityisten\nasiain tähden jättänyt toimensa.\n\nNiin oli todellakin laita. Sindaco oli toimittanut nimityksen aivan\nsalaa ja valinnut toimeen viinikauppiaan, saadakseen terävällä aseella\npistää vihollistaan rintaan. Emilio arvasi asian, ja kun nyt kiusaan\nyhdistyi edellisenä iltana nautittu alkoholi, yltyi hän raivoon. --\nMutta minäpä en ole siitä asiasta mitään kuullut -- hän jatkoi\nkiukustuneena. -- Teidän nimitystänne ei ole minulle ilmoitettu,\nniinkuin asiaan olisi kuulunut. Minä en siitä tiedä.\n\n-- Herra opettaja -- sanoi toinen -- te saatatte virkanne vaaraan.\n\n-- Luulenpa melkein, että teette pilkkaa minusta! Kuka on ikänä kuullut\ntarkastusmiestä kouluun lähetettävän antamatta ensin tietoa hänen\nnimityksestään opettajille?\n\n-- Minähän sen nyt ilmoitan.\n\n-- Se ei riitä. Minä en voi kärsiä, että se tapahtuu tällä lailla.\n\n-- Saatte kai kärsiä palkan vähennystä!\n\n-- En syyttömästi.\n\n-- Syynä on puuttuva kunnioitus esimiehiä kohtaan. Minä aion itse\nkirjoittaa rehtorille.\n\n-- Minäkin aion sinne kirjoittaa.\n\n-- Me kirjoitamme molemmat!\n\n-- Kirjoittakaa tekin! -- huusi opettaja pojille ja alkoi taas sanella.\nTämä pilasana huvitti kovin poikia, sillä pojat ovat aina sen puolella,\njonka onnistuu antaa viimeinen sutkaus.\n\nViinikauppias nyt puolestaan vimmastui.\n\n-- Te saatte vielä pilapuheennekin maksaa! -- sanoi hän ja lisäsi\nkäskevästi, poikaansa kääntyneenä: -- Ulos tästä koulusta!\n\nPoika hyppäsi kuin kissa penkistä ja seurasi isää, joka kääntyi ovessa\nja loi vielä kerran julmistuneen silmäyksen opettajaan.\n\nSeuraavana päivänä sai opettaja vahtimestarin kautta kirjallisen\nilmoituksen, että oli menettänyt palkan kolmelta päivältä. Mutta se ei\nsiihen loppunut: sindaco oli ilmoittanut asian rehtorille, suuresti\nlisäiltynä.\n\nLoppupuolella viikkoa sai Emilio koulu-legaatin kautta käskyn saapumaan\nTuriniin rehtorin puheille.\n\n\nRehtorilla käynti.\n\nEmilio matkusti surumielisenä, pahaa aavistaen, eräänä Toukokuun\naamuna. Taivas näytti olevan samealla mielellä kuin Emiliokin; paksut\nvalkoiset sumut riippuivat laakson yli, laskeutuen hitaasti\nkorkeammilta vuorenhuipuilta peittämään matalampia siksi kunnes\nhajaantuivat syksyisenä sateena. Case Rossen kohdalla antoi\nEmilio vaunujen pysähtyä virkistääksensä itseään viinilasilla, ja\nensimäisellä ratavaunupysäkillä hän tyhjensi vieläkin lasin, jonka\njälkeen rupesi näkemään asioita hiukan hauskemmassa valossa. Hänestä\ntuntui mahdottomalta, että häntä olisi kutsuttu vastaamaan\nhuolimattomuudestaan koulussa, sillä siitähän eivät olleet tarkastaja\neikä kunnallislautakunta mitään asian-omaisille ilmoittaneet; ei häntä\nvoitu vaatia edesvastaukseen ryyppäämisestä, sillä eipä hän ollut\nkoskaan esiintynyt julkisesti juopuneena. Toiselta puolen taas oli\nnaurettavaa, jos rehtori antoi hänen tehdä tämän pitkän matkan\nainoastaan neuvoaksensa häntä sekottamaan vettä viiniinsä. Jäljellä\nsiis ei ollut muuta kutsun syytä, kuin tuo sanakiista tarkastusmiehen\nkanssa, ja siinä luuli Emilio oikeuden osittain olevan hänen\npuolellaan. Siis hänen ei tarvinnut olla levoton.\n\nTaivas selkeni mitä kauemmas hän alangolle ajoi, ja hänen päästyään\nrautatiepysäkille paistoi aurinko kirkkaana ja virkistävänä.\n\nRautatievaunuissa hän tuli ajatelleeksi, ett'ei rehtorin tarkoitus\nolekkaan antaa hänelle nuhteita, vaan että hän käyttää tuota opettajan\nja viinikauppiaan välistä riitaa hyväksensä saadakseen Emiliolta\nsuullisesti tarkempia tietoja Altaranan koulu-oloista, jota paikkaa hän\njo kauan oli silmällä pitänyt. Tämän ajatuksen elähyttämänä Emilio kävi\nensi pysäkillä nauttimassa lasillisen vahvistuksekseen. Hän päätti\nkysyttäessä puhua suunsa puhtaaksi, pelkäämättä ketään, vaikka sitte\nsaisi oikeudenkäynninkin niskoilleen. Vähän ennen hänen Turiniin\ntuloaan, vihantain, keväisten ketojen näkeminen käänsi hänen\najatuksensa iloiseen suuntaan. Hän oli kuullut puhuttavan rehtorista,\njoka ulkopuolella koulumaailmaa oli kuuluisa historiallisista\nteoksistaan ja jonka lämpimiä, nerokkaita koulupuheita sanomalehdet\nkilvan kiittelivät. Ajatus, että Emilio joutuisi tekemisiin noin\nkorkeasti sivistyneen ja vaikuttavan miehen kanssa, muutti hänessä\npelon uskallukseksi; kuuluisissa miehissä nuorukaiset rakastavat oman\ntulevaisuutensa kuvaa ja luulevat heitä tavallisia ihmisiä\nhyväntahtoisemmiksi, koska muka ovat toisia onnellisemmat.\n\nKun Emilio asteli aurinkoisella, vilkasliikkeisellä via Doragrossa\nkadulla Turinissa, tuntui kaupungin keväinen, iloinen ulkomuoto varsin\nhyvältä enteeltä. Hän läksi aamiaista syömään _Kolmen kepin_\nravintolaan, missä oli ennen käynyt Lerican kanssa. Siinä istuessaan\nviiniä särpimässä valmistautui hän ajatuksissaan vastaamaan\nmahdollisesti tehtäviin kysymyksiin, ja harkitsi kuinka hänen oli\narvokkaasti ja sopivasti puhuttava sivistyneelle miehelle, kuuluisalle\nkirjailijalle ja puheniekalle. Viime aikoina oli juomatapa tuottanut\nhänelle vaikeutta puhtaan itaaliankielen puhumisessa; sillä se kieli\nvähässä ajassa unhoittuu niiltä, jotka ovat sitä kirjoista oppineet, ja\nvaatii selvältäkin mieheltä tarkkaa ajatusta. Koska Emilio osittain\nlaiskuudesta, osittain laimentuneesta oman arvonsa tunnosta jonkun\naikaa oli jättänyt äidinkielen hoitamisen sikseen, oli hän vähitellen\ntottunut virheellisiin, jokapäiväisiin puhetapoihin. Niistä hän kyllä\noli tuon tuostakin päättänyt luopua; eikähän se mahdotonta olisi\nollutkaan. Mutta näin kerrassaan ei niistä päässyt erilleen.\n\nVoittaaksensa ujouttaan ja kielensä kantaa irti saadakseen ei Emilio\ntiennyt muuta neuvoa kuin vetäistä pari kolme ryyppyä lisää. Kun tämä\noli tehty, huomasi hän hetken päästä sopivain sanain ja ajatuksia\nkuvaavain lauseitten ikäänkuin itsestänsä sikiävän, ja hän päätti puhua\nenemmän kuin kysyttiinkään. Miksikä hän ei käyttäisi tarjoutuvaa\ntilaisuutta hyväkseen, tehdäksensä itsensä tunnetuksi semmoiselle\nmiehelle? Mitähän jos kertoisi hänelle perheestänsä, nuoruutensa\nopettaja-innostuksesta, pettymyksistään; ja jos hän pyytäisi rehtorilta\nneuvoa virkansa ja lukujensa suhteen, jos hän nuoren avomielisyydellä\nuskoisi hänelle lukutuumansa ja pyrintönsä, niin rehtorissa varmaan\nheräisi myötätuntoisuutta ja hän ehkä lupaisi apua, joka vaikuttaisi\nEmilion koko elämän suuntaan. Moni vaatimaton nuorukainen oli onnensa\nlöytänyt siten, että sattumalta oli joutunut jonkun mahtavan, etevän\nmiehen tuttavuuteen, miehen, joka, aavistaen nuorukaisessa lahjoja ja\nsydäntä olevan, isällisesti oli auttanut, täysin vakuutettuna siitä,\nettä oli oivan työn tehnyt. Näissä kauniissa mietteissä Emilio tyhjensi\nlasin toisensa perään. Riemastuneena ja täynnä toivoa hän tarkasteli\nohikulkevia ja läksi kevein askelin, vaikka pää hiukan sekavana,\nastumaan rehtorin kansliaan vähää ennen vastaan-otto-aikaa. Castello\ntorin kulmassa olevassa ravintolassa hän nautti vähäisen marsala-viiniä\nvahvistaakseen rohkeuttansa ja astui sitte kouluvirastoon.\n\nIkäväkseen Emilio näki siellä monta aikaisemmin tullutta odottamassa.\nMuutamat istuivat vähäisessä etehisessä, toiset, joiden ensin piti\npuheille päästä, seisoivat rehtorin huoneesen vievässä käytävässä\nseiniin nojauneina. Opettaja jätti käyntikorttinsa paksulle,\nparrattomalle vahtimestarille, joka samassa käänsi selkänsä ja hävisi,\nmutta pian palasi, sanoen: -- Jahka teidän vuoronne tulee.\n\nKoska ei ollut mitään istumapaikkaa saatavissa, nojautui Emiliokin\navonaisen etehis-oven pieliin, niin että saattoi nähdä sekä etehiseen\nettä käytävään. Ahdas, huonosti valaistu, virkavaltaa hajahtava\netehinen sekä äänettömät, totiset ihmiset, jotka kovin muistuttivat\nlääkärin odotushuoneessa istuvista sairaista, olivat omiansa oitis\nhaihduttamaan Emilion ylen iloisen mielialan. Silloin tällöin kuului\nsuljetun oven takaa matala miehen ääni, luultavasti rehtorin, sekä\nnaisen nopeata puhetta.\n\nAjan kuluksi rupesi Emilio tarkastelemaan saapuvilla olioita.\nEtehisessä istui muutamia maalais-opettajattaria, kaikki samanlaisissa\nvihertävissä tahi punertavissa puvuissa, mustat hunnut päässä, pitäen\nkädessään halpahintaista viuhkaa, paperia ja kirjekuoren. Niiden\njoukossa oli muudan laupeudensisarkin, joka istui kirjoitellen\nmuistiinpanoja pieneen kirjaan. Selin ikkunaan seisoi opettaja, joka\nnäytti entiseltä tarkk'ampujain korpraalilta: pienenläntä,\nvääräsäärinen, viikset terävät ja jakaus niskaan saakka. Tuon tuostakin\nhän kiinni kiristettyjen hampaittensa välitse sylkäisi niinkuin\nalempisäätyisten keikarien tapa on. Se oli luultavasti joku maalais don\nJuan, tänne haastettu rakkausseikkailuistaan selkoa tekemään. Hänen\nvieressään seisoi tuuheapartainen ukko, jonka kasvot ja puku todistivat\nhänen olevan jonkin rappeutuneen teaatterin palveluksessa. Ulko-oven\nvieressä istui kaksi nuorta, koukkunenäistä opettajatarta, suuresti\njuutalaistyttöjen näköisiä. Kaikki nämä henkilöt katselivat totisina\ntoisiansa taikka lukivat kymmenenteen kertaan seinille liisteröittyjä\npapereita: ilmoituksia haettavista viroista, suoritettavista\nylioppilas-, opettaja- ja opettajatartutkinnoista sekä siellä täällä\nvanhoja kasviluetteloja. Yksi ainoa henkilö joukossa näytti\nmalttamattomalta: se oli eräs hienosti puettu, lihavanläntä pappismies,\njolla oli kultasankaiset silmälasit. Hän kulki edestakaisin etehisessä\nja käytävässä sen muotoisena, kuin olisi ollut isäntä talossa, ja\ntarkasteli läsnäolijoita kiireestä kantapäihin. Pimeässä käytävässä\nseisoi liikkumattomina kuin kuvapatsaat muitten joukossa muutamia\nnuoria Pyhän Vincentin veljeskuntaan kuuluvia lähetyssaarnaajia isoine\nvalkoisine kauluksineen. Nuoria poikia, jotka näyttivät olevan\nlukiolaisia, kulki huoneen läpi leimatut paperiarkit kourassa.\nKoululaisten vanhemmat pääsivät sisään. Opettajia ja opettajattaria\ntuli uusia sijaan sen mukaan, kuin ensin tulleet menivät pois. Kaikki\nnäyttivät miettiväisiltä ja heidän kasvoistaan luki joko toivoa, pelkoa\ntahi alakuloisuutta. Kaikkien takana Emilio mielikuvituksissaan näki\nhäämöttävän koululapsia sadottain, kylän kirkontorneja, raakoja\nsindacoja sekä ylöskantomiesten suljettuja rahaluukkuja.\n\nPuolen tuntia siinä seisottuaan rupesivat kaikki nämä olennot Emilion\nsilmissä peittäytymään sumuun. Pää kävi raskaaksi, hänen tuli uni ja\najatukset sekosivat. Hän tunsi sietämätöntä inhoa kaikkeen tuohon\nympärillänsä huomattavaan levottomuuteen ja kurjuuteen, joka hänen\nsydämmessään herätti muistoja omista kokemistaan kärsimyksistä.\nRehtorin matala ääni, jonka joka hetki kuuli, teki hänet levottomaksi,\nikäänkuin se olisi seinän läpi puhunut hänelle. Tahdottomat ja turhat\nkokeensa ymmärtää silloin tällöin sanasen puheesta väsyttivät häntä\nsuunnattomasti. Äkkiäpä hän rupesi katselemaan seinälle ripustettua\nilmoitusta _Ratavaunujen kulkuvuoroista Turinissa_ ja ikävä hämmästys,\nmelkeinpä peljästys hänet käsitti, kun näki kirjainten tanssivan\nsilmäinsä edessä, eikä ollut saada luettua, mitä siinä seisoi. Hän\nkoetti toistella mielessään valmistamaansa puhetta, mutta ei voinutkaan\npitää ajatuksia koossa.\n\nJonkun hetken kuluttua Emilio huomasi, että hän lienee nukkunut\nkolme, neljä minuuttia. Pysyäkseen hereillä hän rupesi laskemaan\nläsnäolijoita, mutta sekosi joka kerta kun joku kulki ohitse, ja niin\nhänen täytyi alkaa aina uudelleen. Hän katseli rehtorin huoneesta\ntulevien kasvoja: muutamat näyttivät voitonriemuisilta, toiset kulkivat\npää painuksissa ja eräskin opettajatar piti nenäliinaa silmillään. Jono\nei ottanut koskaan loppuakseen.\n\nKun Emilio vihdoinkin huomasi tyhjän tuolin, istautui hän siihen ja\nnukkui jälleen. Havahtaessaan oli hänen vielä pahempi olla kuin\nedellisellä kerralla: pää oli täynnänsä sekavia, alakuloisia ajatuksia,\nhänellä oli rikollisen paha omatunto, hän oli sairas ja voimaton joka\nnivelessä, niin että tuntui hyvin vaivaloiselta astua käytävän poikki.\n\nTaasen sulki hän silmänsä, mutta säpsähti samassa hereille.\nVahtimestari oli huutanut häntä nimeltä.\n\nTuokiossa hän selveni, mutta kun vastasi: -- On läsnä! -- niin hänen\nkielensä kovin kangersi, ja kulkiessaan pitkin käytävää hänen täytyi\nvaroa kaatumista.\n\nVahtimestari avasi oven ja mulkoili häneen epäluuloisesti.\n\nEmilio seisahtui kynnykselle, hattu kourassa, ja haki rehtoria\nsilmillään.\n\nTämä seisoi selkä ikkunaa vasten. Valo, joka jätti rehtorin kasvot\ntykkönään varjoon, lankesi suoraan sisääntulijaan.\n\n-- Käykää peremmälle! -- sanoi rehtori.\n\nEmilio hätkähti kuullessaan tuon äänen.\n\nHän astui ikkunalle saakka ja seisoi silmä silmää vasten Megarin\nkanssa.\n\nEmilio ei ollut moneen aikaan kurkistanutkaan koulusanomiin, eikä siis\ntiennyt, että rehtori oli äkkiä kutsuttu opetusasiain hallintovirastoon\nkansakouluasioita hoitamaan, ja että Alessandrian rehtori Megari oli\nasetettu hänen sijalleen.\n\nEnsin Emilio hämmästyi, sitten hän kävi iloiseksi ja ojensi kätensä.\n\nMutta rehtori vain katseli häneen eikä liikahtanut paikaltaan.\nTämmöinen jäykkyys haihdutti opettajan urhoollisuuden tykkönään. Hän\ntunsi vanhuksen tarkastavan katseen itseensä kiintyneeksi eikä voinut\nmuuta kuin tuijottaa kirjoituspöytään.\n\nRehtori ei lausunut kysymystään soimaavalla äänellä. Näyttipä siltä,\nkuin hän olisi muuta ajatellut kuin mitä kysyi: -- Mitä keskinäistä\nriitaa teillä on, tarkastusmiehellä ja teillä, herra Ratti?\n\nNuo vakaan äänen soinnut herättivät Emiliossa tuhansia muistoja.\nAsiansa selittäminen rupesi häntä peloittamaan, ikäänkuin se olisi\nollut kuoleman tuomiota. Pian seisoi siinä epäröiden, ponnisteli\nvoimiansa ja rupesi puhumaan. Hänelle ei oltu ilmoitettu uuden\ntarkastusmiehen määräyksestä. Miksi sitä ei oltu tehty? Siksi että\nsindaco oli vihassa. Siis hänen täytyi kertoa, mikä oli syynä sindacon\nvihamielisyyteen. Mutta hänen piti myöskin mainita neiti Gallin\nasiasta. Mutta jo ennenkuin hän kouluun tuli, oli siellä juttuja erään\ntoisen opettajattaren tähden. Sekin oli tietoon saatettava. Hän ei\nollut koskaan saanut virkanuhteita. Sitten ruvettiin juoruamaan, kun he\nvain puhelivat yhdessä. Opettajatar päätettiin siirtää pois. Sen\njälkeen tuli tuo sanomalehtikirjoitus. Hän puhui opettajattaren kanssa\npalkongilla. Silloin usutettiin pojat häntä vastaan. Liitua ja mustetta\npuuttui koulussa, eikä luokkahuonetta laastu. Mutta vainoomiset olivat\nalkaneet jo aikaisemmin.\n\nSillä lailla Emilio pitkitti, takertui yhä enemmän, päästi suustaan\nmurteellisuuksia, puhui sitä ja tätä epäselvällä äänellä ja\nsokertavalla kielellä, kunnes ajatukset menivät aivan sekaisin ja häpeä\nhänet valtasi niin, että hän äkkiä, keskellä lausetta, lopetti\nikäänkuin halvauksen kohtaamana, tuijotti lattiaan ja oli vaiti.\n\nRehtori astui päättäväisenä häntä lähemmäksi ja sanoi hetken ääneti\noltuaan, alentaen ääntään, katkerasti ja ylenkatseellisesti: -- Ratti!\nSillekkö tolalle olette joutuneet? Minkälaista on elämänne näinä\naikoina ollut? Kenen kanssa olette pitäneet seuraa? Kuinka olette\nvoineet niin muuttua?\n\nJos hänen äitinsä olisi haudasta puhunut nuhdellen, ei se niin olisi\nsydäntä lävistänyt kuin tämä ääni, jossa hän kuuli kaikuja\naikaisemmasta nuoruudestaan, sammuneesta innostaan, valitusta menneestä\ninnostuksesta toimeensa ja kadotetusta ihmis-arvostaan. Hän ei voinut\nmitään vastata.\n\n-- Menkää tiehenne! -- sanoi Megari tuimasti. -- Ja tulkaa takaisin\nselvittyänne. Ette nyt kykene minua kuulemaan.\n\nOpettajan pää vaipui alas niinkuin olisi saanut lyönnin ja hän lähti.\n\nMutta ovessa hän vielä kääntyi ja loi rehtoriin katseen, jossa kuvautui\nmitä syvin nöyryys, niin että rehtori käden liikkeellä kutsui häntä\npalaamaan.\n\n-- Kuinka te uskalsitte tulla luokseni tuossa tilassa? -- hän kysyi. --\nOletteko niin syvälle langennut, ett'ette itse enää tiedäkkään\nirstailevanne? Kun teidät ensin näin, en ollut silmiäni uskoa.\nSeminaarissa opin tuntemaan hyvän ja kelpo nuorukaisen, yhden niitä\nharvoja, jotka minusta tuntuivat luoduilta kasvattajan jaloon toimeen.\nMinä pidin hänestä, en ole häntä unhoittanut ja halusin häntä nähdä.\nMutta te ette olekkaan enää se nuorukainen. Kuinka olette voineetkaan\nviidessä vuodessa muuttua noin kurjaksi? Oletteko kauan jo olleet\nerillänne luvuista? Tuommoisessako tilassa esiinnytte luokalla?\nKoettakaa toki ennenkuin menette, voimianne ponnistaa, ja sanokaa,\nett'ette kauankaan ole tuota tietä vaeltaneet ja että lankeemuksenne on\noleva vain surkea, ohimenevä ajanjakso elämässänne.\n\nJokainen näistä sanoista haihdutti Emilion ajatuksia peittävää sumua,\nmutta häpeä ja mielenliikutus pidättivät vielä hänen kieltään.\n\nMegari astui lähemmäksi.\n\n-- Tuo tarkastusmiehen juttu -- sanoi hän -- on vähäpätöinen asia,\njonka voin järjestää. Mutta pahempi on, että te ette enää ole oikea\nopettaja. Minä en puhu ainoastaan tilastanne tällä hetkellä, minä\ntiedän, ett'ei älynne ole enään se mikä se ennen oli; teidän elämänne\non muuttunut ja teidän koulunne on huonolla hoidolla, ette sitä enää\nrakasta ettekä siitä välitä. Minun ei tarvitse tuota keltään kuulustaa.\nSilläkö lailla olette noudattaneet äitinne viimeistä kehoitusta? Mitä\nolette hänen kirjeellään tehneet, herra Ratti? -- -- -- Oletteko sen\nhukanneet?\n\nEmilio peitti silmänsä toisella kädellään. Kun hän otti sen pois,\nnäkyivät hänen kasvonsa kyynelten huuhtomina. Hän vastasi\nliikutuksissaan: -- Minulla on kirje vielä tallella, herra rehtori!\nAntakaa anteeksi, että tulin luoksenne tässä tilassa. Älkää tuomitko\nminua liian ankarasti. Te voitte tarkastajien kertomuksista nähdä, että\nminä näinä viitenä vuotena olen aina tehnyt velvollisuuteni. Teillä ei\nolisi itsellännekään ollut mitään syytä minua moittia. Olen koettanut\nlukeakkin. Sitten tulivat vainoomiset ja kaikki ikävyydet ja minä\nkoetin saada ne unhoittumaan. Näin on ollut laita ainoastaan muutaman\nkuukauden. Vielä on minulla aikaa kääntyä. Ajatelkaa miltä tuntuu elämä\nmaakylässä -- -- -- Jos sattuu joutumaan vihoihin, ei siellä ole\nketään, joka puolustaisi ja antaisi hyviä nevoja. Poikia ärsytetään\nopettajaa vastaan ja koko hänen olonsa myrkytetään. Ei siellä ole\nhuvituksia, ei kirjoja, eikä yhtään mitään. Silloin ihminen joutuu\nalakynteen. Mutta minulla ei ole mitään omalla tunnollani. Te voitte\nkuulustaa asiata. Vielä saatan pää pystyssä esiintyä luokan edessä. En\nuskaltaisi näin puhua teille, ellei se olisi totta. Ja sitäpaitsi\n-- -- -- olenhan jälleen nähnyt teidät, ja se on minulle kylläksi. Jos\nte annatte minulle anteeksi, tulen entiseni kaltaiseksi. Äitini ei enää\nvoi teille kirjoittaa, mutta minä voin, häpäisemättä hänen muistoaan,\npyytää teiltä anteeksi; sen vannon teille.\n\nHän pyyhkäsi toisella kädellään kasvojaan, ikäänkuin tullaksensa\ntäyteen tajuntaan.\n\n-- Nyt -- lisäsi hän -- on tämä kaikki ollutta.\n\nRehtori katseli häntä hetkisen, ojensi hänelle sitte molemmat kätensä\nja sanoi: -- Minä uskon teitä.\n\nOpettaja tarttui niihin ja kumartui suudellakseen Megarin kättä. Tämäpä\nei sitä sallinut, vaan veti pois kätensä ja sanoi entisellä\narvoisuudellaan, mutta varsin hellästi: -- Lupaattehan minulle palata\nniihin aikeisin, joilla seminaarista lähditte, eikö niin? Te käytte\neteenpäin urallanne hyvänä opettajana, joka pitää oppilaistaan, on\nylpeä toimestaan, luja viettelyksiä vastaan ja viettää kunniallista\nelämää? Aloitattehan taas lukujanne?\n\nNuorukainen nyökähytti päättävästi päätään.\n\n-- No niin -- pitkitti Megari -- minäkin olen unhoittava tämän -- -- --\nOlen ajatuksissani yhä seuraava teitä urallanne. Minä käsitän syyt\nmuutokseenne, käsitän nekin joista ette ole puhunut. Minä tiedän\nkansakouluopettajan elämän, käsitän kaikki ja annan paljon anteeksi.\nMutta oppilaallani oli ennen sydäntä ja voimaa voittaakseen vastukset\nja hänellä on sitä vieläkin, ja minä luotan häneen. Palatkaa nyt\ntakaisin kyläänne poikainne luo, antautukaa uudelleen tykkönään\nvelvollisuutenne täyttämiseen rakkaudella ja kärsivällisyydellä. Saatte\nnähdä rauhan päiväin, jopa ihanain hetkien pian palaavan. Hyvästi.\nMuistelkaa äitiänne.\n\n-- Ja teitä! huudahti Emilio liikutettuna; -- niin kauan kuin elän!\n\nHän astui säteilevin kasvoin ulos ja vahtimestari päästi samalla Pyhän\nVincentin veljeskunnan lähetyssaarnaajat, joitten takana vielä näkyi\nkaksi pitkää jonoa kärsivällisiä ja alamaisia odottelijoita.\n\n_Edellisen osan loppu_.\n\n\n\n\n\n\nJÄLKIMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nMuistoja Sardiniasta.\n\n\nRehtorin kansliasta ulos tultuansa Emilio huomasi, että hänen oli\nmahdotonta sinä päivänä enää ehtiä Altaranaan, ja päätti siis jäädä\nseuraavaan aamuun. Hän suuntasi oitis askeleensa Corso Palestroon päin\ntervehtiäkseen siellä erästä tuttavaa, mutta aivan odottamaton kohtaus\nsai hänet lykkäämään käyntinsä tuonnemmaksi.\n\nHän oli tuskin jättänyt via della Cernaia kadun ja astunut Corsolle\nennenkuin huomasi noin kolmenkymmenen askeleen päässä naisen, joka teki\nliikkeen ikäänkuin olisi tuntenut Emilion ja riensi hymysuin häntä\nvastaan.\n\nEmilio tunsi hänet vasta aivan lähelle päästyään: se oli serkkunsa. Hän\noli kauniimpi nyt kuin ennen Pilonassa, vaikkakin oli laihtunut ja\npuettu vähän kummalliseen pukuun: kappa vaalean punainen ja suuret\nsulat hatussa. Tässä asussa, iloisena ja reippaana kuin ennenkin, hän\noli ihanan keväimen elävä kuva.\n\n-- Kuinka, oletko sinä täällä? -- kysyivät molemmat yhtä haavaa.\n\nSerkku asui Moncalierissä erään seminaari-toverin luona. Hän oli tullut\nTuriniin erään sukulaisen kuoleman johdosta ja käytti tilaisuutta\ntervehtiäkseen sikäläisiä serkkujaan, joista tiesi kertoa Emiliolle,\nettä jaksoivat erittäin hyvin.\n\n-- Mutta kuinkas sinä olet täällä? -- sanoi hän vielä kerran.\nHuomatessaan väsymyksen ja mielenliikutuksen kuvautuvan Emilion\nkasvoissa, hän epäili tämän tulevan joltakin lemmenretkeltä ja tunsi\noitis mielikarvauden ja mustasukkaisuuden tunnetta, jotka semmoisissa\ntapauksissa herkemmin heräävät naisissa kuin miehissä, ehkä sentähden\nettä naisen mielikuvitus pikemmin ja vilkkaammin luo rakkauskohtauksia\neteensä. Hän katseli tutkistellen Emilioon ja kysyi: --- Mikä sinua\nvaivaa? Mistä tulet?\n\nEmilio kertoi asiansa puoleksi ja senkin vastahakoisesti. Tämä\nodottamaton kohtaus, joka haihdutti hänen juhlallisen mielialansa ja\nliikutuksensa, harmitti häntä, vaikka hänestä olikin hauskaa tavata\nserkkua. Tämäpä huomasi Emilion hämillisyyden ja kysäisi loukatun\näänellä, _häiritsikö häntä jollain lailla_. Mutta hymy, joka levisi\nEmilion kasvoille hänen huomatessaan serkun muuttavan muotoa, lauhdutti\ntämän jälleen.\n\n-- Se tuntui siltä -- sanoi serkku iloisesti. Kumminkaan hän ei\nnäyttänyt uskovan Emiliolla todella olleen asiata rehtorille, ja kun\noli hieman mustasukkainen, rupesi puhelemaan kuumeentapaisella\nkiireellä.\n\nEmiliolla ei ollut serkulta ollut tietoja sitte viime kirjeen; hän sen\nvuoksi luuli tytön vielä asuvan pienessä vuorikylässä.\n\n-- Pilonassako! -- huudahti toinen. Sen jälkeen olen ollut meren\ntoisella puolen.\n\nHän oli ollut pari vuotta Sardiniassa, josta oli palannut noin pari\nviikkoa sitten. Oi, kaksi ihanaa vuotta! Maallinen paratiisi! Hän oli\nollut K:n kaupungissa, opettajana eräässä laupeudensisarten\nlastenseimen yhteydessä olevassa pikkulastenkoulussa. Hän oli opettanut\nulko-oppilaita: viisikymmentä tyttöä, kuudesta neljääntoista ikäisiä.\nLastenseimi ja koulu olivat sijoitetut avaraan luostariin, jonka\npitkissä, katujen levyisissä käytävissä askeleet ja ääni kaikuivat\nniinkuin kuninkaallisissa taulukallerioissa. Luostarissa oli vanha,\npalkongilla varustettu torni, josta toiselta puolen näki vihreän,\nöljypuita kasvavan tasangon sekä jylhiä, louhisia vuoria, toiselta taas\nhänen iki-ihaelmansa, aavan lainehtivan meren.\n\n-- Entäs sinä -- kysyi hän Emiliolta -- kuinka sinä viihdyt\nAltaranassa?\n\nMutta hän ei malttanutkaan vastausta odottaa, vaan pitkitti juttuansa.\n\nSiellä oli juuri hänen mieleisensä luonto, Sardinian majesteetillinen,\njylhä luonto. Huoneen korkuisia viikunapuita, appelsiini-metsiä, suuria\nketoja täynnänsä maanomenia ja kukkakaaleja; siellä hän taisi\ntuntikaudet kuljeskella kuin omassa, äärettömässä puutarhassaan, ketään\nkohtaamatta. Luostarin vieressä oli satumainen puisto, jossa kukkaset\nja nyrkinkokoiset kranaatti-omenat puista putoelivat ja peittelivät\nkalalammikkojen pintoja. Ilma oli kaikkialla täynnänsä hurmaavaa\nkukkastuoksua.\n\nNäyttipä siltä, kuin nämä hurmaavat tuoksut vieläkin vaikuttaisivat\nserkussa, sillä hän puhui niin innokkaasti ja vilkkailla eleillä, että\nveti ohikulkiain huomiota puoleensa.\n\nHuomatessaan Emilion vain hajamielisenä kuuntelevan itseään, hän alkoi\npuhua vieläkin innokkaammin. Hän kehui oppilaitaan pilviin saakka.\nHänen viisikymmentä oppilastansa olivat paikkakunnan ylhäisimmistä\nperheistä, raharuhtinasten ja korkeasukuisten lapsia. Tosin hän ei\nsiihen suurta arvoa pannut -- -- -- Mutta hänelle, joka kolme vuotta\noli oleskellut Pilonan kilipaimenten parissa, oli tämä koulu\nerinomaisen hauska, sillä tyttöset olivat hienosti kasvatettuja ja\nvanhemmat ruhtinaallisen kohteliaita. Tarvitsi vain nähdä etehisen,\njoka oli täynnä samettisia, silkkisiä pikku kappoja reunustettuja mitä\nhienoimmilla turkiksilla. Entäs heidän kevätpukunsa sitten! Koko luokka\nnäytti yhdeltä ainoalta kukkaslavalta! Jok'ikinen päivä, koulutuntien\nalkaessa ja päätyttyä oli siellä kirjava joukko ylhäisiä naisia,\nkamarineitsyitä ja livreepukuisia palvelioita. Jos satoi, oli ulkona\npitkä jono vaunuja odottamassa. Oppilasten naispuoliset omaiset, jotka\nsamalla olivat lastenseimen suojelioita, lahjoittivat hänelle\nsilkkinauhoja, kauniita hiusneuloja ja kilpikonnanluisia kampoja.\nIltaisin, kun laupeudensisaret jo olivat levolle menneet, oli hienojen\nrouvien tapana tulla häntä tervehtimään, ja ne kohtelivat häntä aivan\nvertaisenaan, niin taidokkaasti, ylevästi ja ystävällisesti -- -- -- Ja\nnytpä serkku, tehden iloisia, juhlallisia liikkeitä, alkoi luetella\nkoko joukon ylhäisiä arvo- ja sukunimiä.\n\nEmiliolle johtui mieleen taru kaupungin rotasta, joka kertoo kaikesta\nkaupungin ihanuudesta ojarotalle. Tuo pakinoiminen ilmaisi kuitenkin\nperinpohjaista kaunistelematonta luonnollisuutta, semmoista\nlämminsydämmistä luonnetta, joka muodostuu sen maailman mukaan, missä\nelää, niinkuin muutamat kasvit saavat maaperänsä karvan; luonnetta,\njoka, tekemättä itselleen väkivaltaa, tulee nöyräksi köyhäin parissa\nja, huonontumatta, muuttuu turhamaiseksi ylhäisten seurassa. Serkku,\njoka vuorikylässä oli ollut vaatimaton ja yksinkertainen, oli,\nvietettyään kaksi vuotta hienon maailman mukavaa elämää, käynyt hieman\nitserakkaaksi ja turhamaiseksi. Mutta hän ei ollut muuttunut muuta kun\npinnalta; syvemmältä hän oli sama perin kelpo tyttö kuin ennenkin.\n\nTapahtuu joskus, että muutamat rakastettavat luonteet eivät miellytä,\nsiksi kun on oppinut tuntemaan viehättävämpiäkin, ihan niinkuin\nparhaimmatkaan herkut eivät maistu, jos on kerran saanut syödä vielä\nparempia; siitä tuli, ett'ei serkku miellyttänytkään Emiliota, joka\nvertasi tämän kaikkia puheita ja liikkeitä Altaranassa olevaan\nystäväänsä.\n\nSaadaksensa hänet lopettamaan juttunsa ylhäisistä, Emilio kysäisi: --\nEntäs koulusi?\n\nKouluko! Se oli oikea kaunotarten näyttely! Alussa hän oli tuntenut\nitseänsä oikein vaivatuksi noitten uneksivaisten katseitten edessä.\nKaikki tyttöset olivat tummanverisiä, hiukset pikimustia, kulmat\ntummia, kaarevia -- -- -- Entäs heidän omituinen kielimurteensa, josta\nei edes yhdeksän vuotta toimessaan ollut johtajatar sanaakaan\nymmärtänyt. Kaikki tämä teki lapset hänen silmissään jonkinmoisiksi\nsatumaisiksi olennoiksi. Sanalla sanoen, ne olivat aivan toisenlaisia\nkuin pohjois-Itaalian lapset. Hän oli ihastunut Sardiniaan, eikä enää\nvoinut viihtyä alppi-Itaaliassa, jossa nuoret tytöt olivat liian\numpinaisia, kylmäverisiä, ja lapset kovin lapsellisia -- -- --\nSardiniassa sitä vastoin ovat lapset jo kahdeksan ikäisinä\ntäydellisesti kehittyneitä luonteita. Siellä hänen oli ohjaaminen pikku\nnaisia. Jos sitte olivat pahoja tai kilttejä, ilmaisivat he jo\nensimäisenä päivänä luontonsa, niin ett'ei tarvinnut lainkaan olla\nheistä epätiedossa. Opettajattaren työ oli helppoa. Entäs heidän\nväkevät tunteensa. Se oli hänen mieleisensä rotu, rotu jolla oli\nhermoja ja verta. Siellä oli tyttöjä, jotka rakastivat häntä niin, että\npunastuivat hänen luokkaan astuessaan, ja jotka niin usein kuin\ntilaisuutta suinkin tarjoutui, ilmaisivat hänelle tunteensa, väliin\nsalaa, muutamilla vapisevilla sanoilla, niin sydämmellisellä tavalla,\nettä hän sen iäti muistaa. Samanlaisia kuin olivat rakkaudessa, olivat\nmyöskin vihassa. Siellä oli muutamia, jotka eivät voineet häntä kärsiä,\njotka vähimmättäkään syyttä vihasivat häntä, pelkästä vaistomaisesta\nvastenmielisyydestä, ja tekivät sen siinä määrin, ett'ei hän työssäkään\ntullut toimeen heidän kanssaan. Mutta suoria he olivat eivätkä suinkaan\nvastenmielisyyttään peitelleet. He eivät liehakoinneet hänen edessään\npanetellakseen sitten selän takana, vaan kävivät ilmi sotaa. Ja samalla\nlaillapa menettelivät keskenäänkin. Siellä oli ystävyksiä, jotka\nolisivat voineet käydä kuolemaan toistensa puolesta, ja vihollisia,\njotka ennen olisivat antaneet lyödä itsensä kuoliaaksi, kuin ojentaneet\nkättä toisilleen. Kuusivuotiset pipanat saattoivat raivostua, jos\njotakuta toveria rankaistiin, vähäpätöisistä asioista taisivat petojen\nlailla repiä ja kynsiä toisiaan, väliin aivan vähin äänin jossakin\nnurkassa, niin ett'ei sekään joka oli alakynnessä, päästänyt\npienintäkään pirahdusta.\n\n-- Ne vasta olivat vilkkaita olentoja! -- hän päätti. Entäs sinä,\nminkälaisia ihmisiä siellä Altaranassa on?\n\nMutta eipä hän tälläkään kertaa malttanut kuulla vastausta, vaan\njatkoi.\n\n-- Oh, Piemonttilaiset ovat oikeita jääkalikoita! Niiden ei koskaan\npäähän pälkähdä ilmoittaa tunteitaan, niinkuin nuo siellä etelässä\ntekevät -- -- -- Hänellä oli ollut onnea kaikessa. Muun muassa hän oli\nsaanut ystäväkseen ranskalaisen laupeudensisaren, joka opetti\nulko-oppilaille omaa kieltään; tavaton nainen tuo, oikea enkeli\n-- -- -- hän sai päähänsä lähteä lähetyssaarnaajaksi Kiinaan,\npelastamaan kiinalaisten lapsia. Tämä ajatus oli hänet niin vallannut,\nettä kun asiasta rupesi puhumaan, hän vapisi ja kasvonsa muuttuivat.\nYksin unissaankin hän siitä puhui, huutaen ääneen kiinalaisten\nlasten nimiä niinkuin olisi nähnyt ne edessään. Hän oli ollut\ntaistelutantereella 1870 vuoden sodassa, auttanut kuolevaisia, joiden\nviime sanoja hän vieläkin toisteli; hän oli ollut läsnä vaikeissa\njäsenten leikkauksissa ja hirmuisien kuolinvuoteiden ääressä, ja nytpä\nhän vieläkin väliin kuuli pitkin päivää syliinsä kuolleitten\nsotamiesten kamalia valitushuutoja, ikäänkuin kaiku olisi niitä\nkertoillut joka taholta. Kaikesta tästä huolimatta hän oli niin herkkä,\nettä jos joku tyttönen vähän haavoitti sormensa, hän oitis\nsäikähtyneenä riensi auttamaan, ja hän seurasi harrasta osaa ottaen\ntuntemattomienkin henkilöjen kärsimyksiä, ikäänkuin itse tahtomattansa\nolisi ollut niihin syypää. Oi, semmoista jumalallista olentoa. Jokainen\nlause hänen suustaan tuntui rukoukselta. Kun kuuli hänen äänensä, oli\nse niinkuin vieno tuulahdus toisesta maailmasta.\n\nEmilio katseli serkkua. Tämä oli liikutettuna eikä näyttänyt enää\nsamalta kuin äsken.\n\n-- Olit siis onnellinen? -- kysyi Emilio, -- Eikö sulla ollut\nikävyyksiä, eikä taisteluja?\n\n-- Ei ollut ikävyyksiä, ei taisteluita -- vastasi hän. Siellä vietin\nkaksi rauhan vuotta.\n\nKaikkialla oli rauhaa, sekä luostarissa että sen ulkopuolella. Yksin\nnuo pitkähiuksiset, valkohousuiset ja tummasukkaiset miehet, jotka hän\nikkunastaan näki makailevan tuntikausia torilla, tahi lasten tavoin\nrakentelevan huoneita pähkinänkuorista, ja joiden päivällisenä oli\nainoastaan vihanneskimppu, minkä kainalossaan kantoivat -- nekin\ntuntuivat hänestä muinaisajan kansalta, yksinkertaiselta ja\nrakasteltavalta. Tiedot verisistä riidoissa ja perheitten välisistä\n_vendettoista_[14] saapuivat luostariin viesteinä kaukaisesta\nmaailmasta -- -- -- Hänen lähimmässä ympäristössään ei koskaan mitään\ntapahtunut, joka olisi hänen sielunsa rauhaa häirinnyt. Ja hän oli\nvapaa. Hän söi ateriansa yksin isossa ruokasalissa ja häntä passattiin\nniinkuin ylhäistä naista; hän nukkui erinäisessä, tilavassa huoneessa,\nmeni ulos milloin halutti, ainoastaan erään lastenseimen tytön\nseuraamana, joka palveli häntä kamarineitsyenä. Hänen tarvitsi harvoin\nmennä ulos, sillä hänen luonaan kävi hyvin paljon vieraita. Luostari\noli hänen hovinsa. Sitä paitsi -- -- -- tuo ranskalainen laupeudensisar\noli saanut hänet jumaliseksi. Monena iltana, kun kahden kuunvalossa\nseisoivat ikkunan ääressä, puhellen yhtä ja toista, sanoi ranskalainen\nystävä: -- Rukoilkaamme -- ja pani kätensä ristiin. Ja hänkin, kun\nkatseli vuoria ja ääretöntä tasankoa, rukoili oikein sydämmensä\npohjasta, rukoili niin kuin muinoin vain lapsuudessaan oli rukoillut.\n\nÄkkiäpä alkoi serkku taas maallisia juttujansa ja sanoi: -- Se on\ntotta, minulla on täällä risti -- hän veti vaaleanpunaisen kapan alta\nesiin ristin -- kultaristi, jonka Ortun markiisitar minulle antoi, hyvä\nystäväni -- -- -- enempi kuin ystävä. Hän jumaloi minua ja tahtoi\nväkisin, että lähtisin kotiopettajaksi hänen perheesensä, jossa minua\nkohdeltaisiin kuin prinsessaa. Hän pyysi rippi-isääni taivuttamaan\nminua siihen. Hän kutsui minua luokseen, ja kun minä olin siellä, ei\nhän ottanut muita vastaan. Se oli jotain, josta saatoin ylpeillä, sen\nsulle vakuutan. Kaksi päivää sieltä matkustettuani kirjoitti hän\nminulle -- -- -- kirjeen! Niin kirjoitetaan ainoastaan sisarelle. Siinä\non ystävyys, joka tulee kestämään kuolinpäivääni asti. Oi, mikä ihana,\nhauska elämä! Niin eletään ylhäisessä kohteliaassa maailmassa.\n\n-- Sinä kait halusta matkustat sinne takaisin? -- kysyi Emilio.\n\nSerkku vastasi surullisena: -- En koskaan palaja sinne. Jätin paikkani.\n\nNuorukaisen suu jäi auki hämmästyksestä. -- Jätit paikkasi? Miksikä? --\nEmilio epäili oitis, että serkku oli onnettomasti rakastunut, joutunut\nvainon alaiseksi tahi jonkun mahtavan naisen mustasukkaisuuden\nesineeksi.\n\n-- Miksikö jätin paikkani? -- -- -- kysyi tyttö ehtiäksensä vastausta\nvalmistella ja punastui hieman. Sitten lisäsi leikillisesti: -- Siksi,\nettä siellä etelässä on liian kuumaa! Troopillinen ilman-ala, päiviä,\njoina ei voi hengittää, ja on aivan sekaisin kuumuudesta. Sitäpaitsi,\nsiellä on kurjaa vettä. Muuten, niinkuin tiedät, tarvitsen minä\nvaihtelua. Myöskin -- -- -- olin liian yksinäni. Entäs sinä sitte,\nkuinka viihdyt Altaranassa? -- Hän katseli Emiliota tutkistellen ja\ntoisti ensimäisen kysymyksensä: -- Mistä sinä nyt tulet?\n\nEmilio vakuuttaen vakuutti totta puhuneensa ja lisäsi hymyellen,\nkatsoen serkkua tarkoin silmiin: -- Kuumuuden tähdenkö tottakin\npaikkasi jätit? -- -- -- Siinä kai lienee jotain salaperäistä.\n\nTaas punertuivat tytön poskipäät äkkiä, mutta kalpenivat pian jälleen.\n\n-- Siinä ei ole mitään salaperäistä -- hän vastasi totisena, -- Mutta\nsinä, kuinka viihdyt Altaranassa?\n\nTällä kertaa täytyi Emilion vastata kysymykseen ja hän saattoikin sen\ntehdä. Heidän kulkiessaan edes takaisin corso Palestrolla hän kertoi\nosan elämänsä vaiheista. Väliin häntä vaivasivat ohikulkiain uteliaat\nkatseet, niissä kun vilahti senlaatuista tarkkanäköisyyttä, jota tapaa\nkaiken-ikäisissä ja -säätyisissä ihmisissä, silloin kun kohtaavat\nnuoria, eri sukupuolta olevia henkilöitä, jotka kahden kesken\nkävelevät. Mutta serkku ei ohikulkioita huomannut, sillä hän kuunteli\nkovin tarkkaan Emilion sanoja, ehkä siten haihduttaaksensa sitä ikävää\nvaikutusta, jonka hänen puheensa alku- ja loppupuoli olivat Emilioon\ntehneet. Haihduttaaksensa tykkönään tämän vaikutuksen, hän hyvästi\nsanoessaan laski todellisen, teeskentelemättömän luonteensa taas\nnäkyviin.\n\n-- Älä unhoita -- hän sanoi. -- Minä olen semmoinen tuulihattu -- -- --\nehkä siitä syystä, kun kadotin äitini niin aikaisin. Mutta -- -- --\nolenhan hyvänluontoinen. Sitäpaitsi olen ainoa, täysi-ikäinen\nnaispuolinen sukulaisesi. -- -- -- Minulla on hiukan niinkuin oikeutta\nvaatia, että minusta pidät.\n\nHän ojensi Emiliolle molemmat kätensä, katsellen uhkamielisenä\nympärilleen.\n\nEmilio kysyi, missä hän asui.\n\nToinen vastasi majaelevansa erään ystävän luona ja lisäsi\nherttaisesti vaikka samalla surumielisesti: -- Tiedäthän --- -- --\nkansakoulu-opettajattaret ovat niinkuin nunnat: he löytävät\njokapaikassa yösijaa eikä heidän tarvitse mennä hotelleihin.\n\nTämä hymyily palautti Emilioon mieltymyksen, jota serkku hänessä ennen\noli herättänyt.\n\n--- Ja nyt -- hän kysyi -- olet paikatta?\n\nSerkulla oli toivossa paikka ensi vuodeksi Brillassa, Liguurian\nrannikolla.\n\n-- Vaan tiedätkö -- hän lisäsi -- minä yhä toivon pääseväni -- -- --\nAfrikaan tahi Itämaille.\n\nTätä. sanoessaan hän oli jo muutamain askeleitten päässä Emiliosta ja\nteki, surullisesti hymyillen, kädellään liikkeen, joka ikäänkuin\nviittasi tuonne kaukaiseen maahan.\n\n\n\n\nViimeinen vuosi Altaranassa.\n\n\nJälkimaininkeja.\n\nPalattuaan Altaranaan lakkasi Emilio ryyppäämästä, ryhtyi innokkaasti\nomiin lukuihinsa ja kohteli oppilaitaan aivan toisin kuin ennen: ei\nkoskaan enää selkään, ei toria eikä haukkumasanoja, vaikka sitten kuri\nolisikin mennyt männikköön. Neiti Gallille, joka huolestuneena kysyi\nmitä varten häntä oli käsketty Turiniin, puhui hän asian juurta\njaksain, ei ainoastaan sydäntänsä huojentaakseen, vaan myöskin kun\nvarmasti toivoi, että opettajatar, saatuansa tietää tuon pahalle tielle\njoutumisen tapahtuneen juuri hänen tähtensä, heltyisi kuullessaan\nsurullisesta kohtauksesta rehtorin luona. Tyttö tulikin todella\nliikutetuksi ja, vaikk'ei hän tahtonut uskoa itseänsä lankeemisen\nsyyksi, iloitsi hän sydämmellisesti Emilion katumuksesta, ikäänkuin\ntämä jättämällä paheensa samalla tukehduttaisi rakkautensakin. Siitä\npäivästä alkaen hän taas oli ystävällinen ja tuttavallinen Emiliolle.\nMutta sitenpä leimahti rakkauskin Emiliossa uudelleen ilmi tuleen.\nKuitenkin hän pysyi levollisena, luottaen pitkällisen vakaan ystävyyden\nrauhoittavaan vaikutukseen, ja odotellen -- vaikka hänen tuntonsa häntä\nsiitä soimasi -- tuota tytölle surullista asiaa, jonka inhimillisesti\npäättäen pian täytyi tapahtua; sillä pääsyynä tytön kieltoon hän oli\naina pitänyt tai tahtonut pitää sitä, että tämä pelkäsi sairaalle\nisällensä samassa määrässä huonompaa oloa, kuin molemmat nuoret, hyvin\nköyhiä kun olivat, lisäisivät perhettä.\n\nNäitä ajatellen Emilio odotteli kärsivällisenä ja kysyi joka päivä\nkuinka vanhus jaksoi, uskaltamatta kuitenkaan silloin katsoa nuorta\ntyttöä silmiin, sillä häntä melkein kiusasi tunto, ett'ei menetellyt\naivan rehellisesti. Mutta ukko, hän huononemistaan huononi.\n\nPian tulivat tutkintohuolet ja Emilio odotti saavansa mieliharmia\nviran-omaisten puolelta. Kun hän täydellä todella oli ruvennut työtään\nhoitamaan ja mielellään tahtoi jäädä Altaranaan, oli hän varoillansa.\n\nHyökkäys tehtiinkin häntä vastaan. Suulliseen tutkintoon\nsaapuivat sindaco, tarkastusmies, viinikauppias ja kolme muuta\nkunnallishallituksen jäsentä. Herra Calvin luokassa olivat antaneet\nopettajan kysellä, mutta täällä itse tutkivat poikia ja tekivät sen\nniin, että helposti ymmärsi heidän jo kotona valmistaneen kysymykset\nsekä antaneen niille mahdollisimmasti vaikean muodon. Kaikkein\njuonikkain oli viinikauppias; hän oli varustanut suunsa täyteen\nvaikeita kysymyksiä kymmenmurtoluvuista, joita hän sitte heitteli\nluokkaan sotaisan näköisenä, ja kääntyi joka vastauksella toisiin\nkunnallishallituksen jäseniin, ikäänkuin sanoakseen: -- Tuo oppilas on\nmahdoton. -- Sindacolla oli kysymyksensä kirjoitettuina pieneen\npaperiin, johon tuon tuostakin vilkaisi.\n\nTutkinnon tuloksena oli, että oppilaat ylimalkaan osottautuivat varsin\nhuonoiksi, joka seikka -- huomaa ristiriitaa -- vaikutti sen, että\nasian-omaiset jättivät luokan vähemmän äreän näköisinä, kuin olivat\nsinne tulleet, näyttivätpä tyytyväisiltä kuin voittajat ikään ja\nkoettivat uhkaavalla äänettömyydellään musertaa opettajan.\n\nVakaasti toivoen voivansa seuraavana vuonna laiminlyöntiänsä korjata,\nei Emilio tappion katkeruutta suurin tuntenut.\n\nHänen suureksi ilokseen oli muitten kesävieraitten muassa asian-ajaja\nSamiskin saapunut Altaranaan. Nuorukainen oitis riensi hänen luokseen\nkertomaan vuoden merkillisistä tapahtumista, varsinkin neiti Gallin\njutusta. Asian-ajaja oli siitä jo hiukan kuullut, mutta kun hänelle\nkerrottiin kaikki erityisseikat, huudahti hän kiivaasti: -- Semmoisia\nroistoja! Että semmosta roistoväkeä onkaan! Niille pitää antaa\nmuistomarja!\n\nTilaisuutta siihen hän sai piankin.\n\nSindaco oli keksinyt palkintopäivän mukavaksi kostonpäiväksi. Hän aikoi\nnäet juhlallisesti jakaa palkintoja ainoastaan toisen koulun\noppilaille, joko tytöille tahi pojille, eikä olla tietävinäänkään\ntoisesta, siten nöyryyttääksensä vihattua opettajaa tahi opettajatarta.\nOltuansa jonkun aikaa kahden vaiheella pitikö kurittaa Rattia vai neiti\nGallia, sillä molempia hän ei voinut tavoittaa, päätti hän purkaa\nkiukkunsa opettajatarta kohtaan, osittain koska vihasi häntä enemmän\nkuin opettajaa, osittain siksi, että tyttökoulussa oli kaksikin\nvihollista, neiti Galli ja rouva Falbrizio. Hän siis ilmoitutti\npoikakoulussa pidettävän juhlan päivän ja tunnin, määräsi palkinnot,\nlähetti kutsut kiertämään ja antoi kauniisti koristaa isoimman\nraatihuoneen saleista.\n\nJuhlallisuuden avasi herra Calvi eriskummallisella puheella, joka alkoi\nEgyptiläisten kasvatus-opista. Senjälkeen soitteli kunnan vaillinainen\norkesteri ja tämän vaiettua luki sindaco esitelmän koulupakosta.\nTyttökoulun puolesta ei tehty mitään, eipä sanaa sanottu selitykseksi.\n\nSilloin katsoi asian-ajaja Samis ajan soveliaaksi antaakseen\nviran-omaisille läksytyksen. Hän haki kirjastostaan sopivia kirjoja,\npyysi tyttöjen tyytymättömät vanhemmat juhlaan, sai opettajattaret\ntuumaansa suostumaan, koristi puutarhansa lipuilla, antoi asettaa sinne\nistuinpenkkejä, tilasi Azzornon Soiton Ystävät illaksi soittamaan,\nkutsui kesävieraat mukaan, ja niin vietettiin juhla puheita pitäen ja\nnauttien valkoista viiniä ynnä makeisia.\n\nTämä toinen koulujuhla oli tietysti paljoa hauskempi ja iloisempi\nensimäistä. _Il Popolossa_ oli kertomus siitä ja kylässä ei kokonaiseen\nviikkoon puhuttu muusta kuin tästä juhlasta.\n\nSindaco, joka sillä hetkellä ei voinut muuten kostaa, levitti,\nnähtyänsä erään palkinnonsaaneen pikku tytön kädessä kuvallisen\nsatukirjan, sen huhun, että asian-ajaja oli antanut tytöille kirjoja,\njoissa oli \"alastomia naisia\". -- Arvaa sen sitten -- lisäsi kulkupuhe\n-- mimmoinen teksti niissä on!\n\n\nAsian-ajajan kodissa.\n\nTutkinnon jälkeen alkoivat asian-ajajan kodissa tavalliset seurustelut,\nja näihinpä Emilio nyt, niinkuin edellisenäkin vuonna, kutsuttiin\nosalliseksi. Tänä kesänä hän, kokemiensa ikävyyksien jälkeen, tunsi\nentistä kiinteämpää vetoa asian-ajajan rouvan puoleen, jonka\nystävällinen kohteliaisuus häntä ihastutti ja näytti täysin korvaavan\nkaikki hänen tähän asti kärsimänsä nöyryytykset. Hän ajatteli, että jos\nrouva koko vuoden olisi ollut paikkakunnalla, niin hän kentiesi olisi\nvoinut välttää nuot ikävyydet, ja jos rouvan herttainen ystävyys olisi\ntäyttänyt Emilion mielen, tuo intohimoinen rakkautensa naapuriin olisi\nehkä jäänyt heräämättä tai ainakin herännyt vähemmin kiihkeänä, sillä\nyksinäisyys juuri oli sille vauhtia antanut. Hän huomasi kuinka koko\nhänen olentonsa, sisimmistä ajatuksista alkain aina tervehtimiseen ja\nkäden-antoon asti, jalostui rouva Samis'in vienon seurustelun\nvaikutuksesta, ja kuinka jokainen hänen seurassaan vietetty hetki\nhaihdutti hänen sielustaan raakojen puheitten ja kuukauden ajan\nkestäneen siveettömän elämän jälkiä. Kaikki vanhat toiveet ynnä tuo\noikeutettu kunnianhimo kohota nykyistä korkeammalle, jonka hän jo oli\nheittänyt, virkosivat hänessä uuteen eloon siitä omituisesta, joko\nsiten tarkoittamattomasta tahi tahallisesta tavasta, millä rouva Samis\ntoisinaan puhui hänen nykyisestä asemastaan kansakoulu-opettajana,\naivan kuin tuo asema olisi jotain satunnaista ja menevää, ainoastaan\naste parempaa yhteiskunnallista asemaa kohti, johon rouva ei\nvähintäkään epäillyt hänen kerran kohoavan.\n\nTällaisia mielessään kuvitellen ajatteli Emilio, että jos jokaisella\nlahjakkaalla nuorella opettajalla olisi kylässään tämmöinen nainen, se\ntuhansia hänen virkaveljistään estäisi kuoleutumasta tahi joutumasta\npelinhimon ja juomisen orjiksi. Rouvan oli tapana, kun Emilio illalla\nsinne tuli, leikillisesti kysyä: -- No, herra Ratti, kertokaas mitä\ntänä päivänä olette lukeneet. --- Tämän kysymyksen odottaminen\nkiihoitti häntä päivän kuluessa hakemaan kirjoja, lukemaan, ja\nmiettimään miten parhaiten sisällyksestä selkoa tekisi, aivan niinkuin\nkoulupoika läksyänsä valmistelee. Kerran sanoi Emilio eräälle\nasian-ajajan ystävälle: -- Semmoinen nainen pitäisi olla joka\nseminaarissa. -- Toinen naurahti, mutta suostui siihen täydellisesti,\nEmilio tunsi itsensä onnelliseksi, kun myöhemmin sai tietää, että\nsanansa olivat tulleet rouva Samis'in korviin.\n\nOpettajaa huvittivat varsinkin asian-ajajan \"loistavan\" pessimismin\npurkaukset, kuten hänen ystävänsä sitä nimittivät, sekä hänen\nerinomainen taitonsa sättiä omia ja opettajakunnan yhteisiä vihollisia,\nkun tuli puhe koulusta, joka näkyi käyneen hänelle mieliaineeksi.\nHäpeä, joka oli tullut kunnallishallituksen osaksi, oikein ihastutti\nhäntä, eikä hän koskaan kuullut kylläkseen kerrottavan tuosta suuresta\nloppunäytöksestä, joka suoritettiin poliisikomisariuksen suosiollisella\navulla. Asian-ajajaa ihmetytti, ett'ei sindaco ollut kauemmin\nvastustellut, sillä, hän arveli, joko on alppikunnilla korkeampi\nkäsitys oikeuksistaan tahi on kansa täällä päin itsepäisempää kuin\nmuualla Itaaliassa, ne ovat levottomimpia ja vaikeimmat saada järkiinsä\nsilloinkin, kun tietävät menetelleensä laittomasti. Kerran hän oli\nkuullut Altaranan sindacon huutavan keskellä kuntakokousta, että hän\nomilla jaloillaan polkisi lakia, niinkuin hän silloin tallasi vanhan\nsanomalehden rikki. Eikä tuo ollut mikään harvinainen tapaus. Laki ei\nollut minkään arvoinen, jos opettajilla ja opettajattarilla ei ollut\nuskallusta oikeuksiansa valvoa. Olihan erään alppi-kunnan\nkunnalliskokouksessa äänestyksen perusteella vähennetty opettajain\npalkat seitsemästä sadasta lirestä viiteensataan, ilmoittamatta siitä\nedes asian-omaisille, ja näin oli tehty siinä tarkoituksessa, että\nsäästyisi varoja kirkon etuseinän korjauksiin. Ja päätös tuli voimaan.\nToisessa kunnassa taas oli ne rahat, jotka hallitus lähetti\npalkankoroituksiksi opettajille kirjoitettu kunnan tulojen laskuun,\nilman että asian-omaisella oli vähintäkään aavistusta asiasta.\nLukemattomia on semmoisia kuntia, jotka menolaskuihinsa merkitsevät\nsumman opettajain palkoiksi, mutta sitte salaisella välipuheella\npakoittavat heitä tyytymään puolta vähempään. Epärehellinen sindaco saa\naina käsiinsä jonkun opettajan, jonka nälkä on hänen omaa\nkonnamaisuuttaan suurempi ja joka sentähden tyytyy saamaan puolen lireä\nkokonaisen asemesta. Emilion myötätuntoisuus asian-ajajaa ja tämän\nrouvaa kohtaan lisääntyi vielä näiden mieltymyksestä neiti Galliin,\nvaikka tämä, syyttäen isän tautia, ei ollutkaan noudattanut heidän\nkutsuaan käydä heitä tervehtimässä. Rouva ihaeli neiti Gallin oikeutta\nrakastavaa, jaloa luonnetta, ja asian-ajaja oli huomannut hänen\ntavattoman kauniin suunsa.\n\n-- Kun ajattelee -- hän eräänä iltana sanoi vierailleen -- että sindaco\ntahtoi suudella tuota ruusun-umppua ilkeällä suullaan, joka on likaisen\nsuppilon näköinen! Täytyy todellakin olla hävytön, vanha kokki,\nluullaksensa olevansa oikeutettu semmoisia herkkuja nauttimaan.\n\nKerran päästyään mieliaineesensa, hän huvitteli läsnäolevia\ntavallisilla hauskoilla jutuillaan.\n\n-- Katsokaas, Itaaliassa on naimattoman kyläopettajattaren asema\nsietämätön varsinkin miesten kehnouden tähden. Alhaisin ja rumin\nvirkamies, jotakuinkin varakas maanviljeliä viidenkolmatta vuotisesta\nseitsemänkymmenen ikäiseen asti, miehet, jotka vain kahdesti kuussa\nmuuttavat paitaa ja pesevät kasvojansa vähä joka päivä, luulevat\noikeudekseen vaatia, että kunnan opettajatar heitä rakastaa, ikäänkuin\nhäntä palkattaisiin vastavarten lohduttamaan veronmaksajain vapaita\nsydämmiä. Kummallista kyllä, kaikki he näyttävät aprikoivan tähän\ntapaan: -- Hän on nuori, yksinäinen ja kansakoulu-opettajatar eikä\nkuitenkaan ole minuun rakastunut! Mutta se on verrattoman hävytöntä! --\nJa nuo herrat tuntevat itsensä todella loukatuiksi. Opettajatar parat!\n\nAsian-ajaja ei voinut säälin tunteitta ajatella niitä nuoria\ntyttöparvia, jotka vuosittain päästetään seminaareista ja saavat\nvirkoja kylissä. Juuri sinä vuonna tilastolliset tiedot osoittivat,\nettä neljäkolmatta tuhatta opettajatarta oli palkattomina. Täydellä\nsyyllä oli eräs sanomalehti lausunut: -- Meillä on oikea opettajatarten\ntulva. -- Hädän pakoittamina ja auttaaksensa omaisiaan ottavat tuhannet\nnuoret tytöt, niin pian kuin ovat päästötodistuksensa saaneet, minkä\nviran tahansa ja millä ehdoilla tahansa kansakouluissa, taikkapa\npikkukouluissa ja yksityislaitoksissa sijaisen ja apulaisen nimellisen\ntoimen, josta maksetaan piian palkka. Opettajattarien on asema paljoa\nhuonompi kuin opettajien, sillä he ovat tavallisesti korkeampaa\nsäätyluokkaa ja kärsivät siis enemmän elämän vastahakoisuuksista: ovat\nylempien sotilasten ja virkamiesten tyttäriä, ennen varakkaitten vaan\nsittemmin köyhtyneitten vanhempain lapsia. Moni, joka antautuu\nopettajattaren uralle aavistamattakaan sen hankaluuksia ja ilman\ntarpeellisia ruumiin voimia, ei kestä kaikkia vaikeuksia, vaan menehtyy\ntykkönään. Muutamat pilaavat terveytensä liian laihalla ja vähällä\nruualla voidaksensa pukeutua siististi. Ylen moni kärsii haittaa\näkkinäisestä ilman-alan muutoksesta, kun heitä siirretään tasangolta\njohonkin vuoriseutuun taikka päin vastoin. Ja, hyvä Jumala, muudan\nvaltiopäivämies, puhuessaan opettajattarien eläkkeitten puolesta, oli\nsanonut heidän keskimäärin voivan olla virassaan kahdestakymmenestä\nkuudenkymmenen ikäiseen saakka! Täytyyhän kait ainakin laskea luvusta\nne, jotka ennen kolmeakymmentä täytettyään saavat keuhkotaudin. Sekä\nkaupungeissa että maalla näkee monta nuorta opettajatarta niin\nkurjassa tilassa, että se minkä maksavat eläkekassaan on heiltä\nitseltään todella hukkaan mennyttä rahaa. Päälle päätteeksi viettävät\npuutteen-alaista elämää ja pelkäävät alituisesti saavansa eron\nkivuloisuutensa tähden. Siksipä rykien ja täydessä kuumeessa laahaavat\nitsensä kouluun, pitävät tuntinsa itku kurkussa tahi kaatuvat\ntainnoksiin penkkien väliin. Tämän johdosta on eräässä kaupungissa\nisällisellä huolenpidolla säädetty, että kunnan lääkärin aina jonkun\najan kuluttua tulee opettajattaria tarkastaa. _Sydämmen työjuhdat!_\nSiksihän heitä nimitetään. Saadaksemme käsitystä siitä, kuinka suuressa\narvossa heidän tointansa pidetään, tarvitsee minun vain kertoa\nesimerkki pienestä R:n kaupungista, missä on koulu, joka valmistaa\nopettajattaria tutkintoon; siinä oli ennen hyvin paljon oppilaita, vaan\nnyt se on aivan tyhjänä, kun lähitienoille on perustettu mattotehdas,\njossa nuoret tytöt saavat työtä. Ovat, näet, kaikki havainneet\nedullisemmaksi mattojen tekemisen kuin lasten sydämmien kehittämisen.\n\nEräänä sunnuntaina Elokuussa Emilio kutsuttiin päivällisille Samis\npariskunnan luo. Kymmenkunnan vieraan joukossa oli siellä myöskin\nmuudan filosofian tohtori Turinista, uljas viidenkymmenen vuotias mies,\nsuuren kirjapainon johtaja, jossa työskenteli koko joukko nuoria\nlahjakkaita opettajia saaden palkakseen määrätyn osuuden liikkeen\nvoitoista. Tohtori oli juuri palannut käynniltään viereisessä\nlaaksossa, missä erästä tekeillä olevaa teostansa varten oli\nopettajilta ja opettajattarilta saanut kaikenlaisia tietoja\nsikäläisistä koulu-oloista. Hän oli yksi niitä monia korkeampain\nkoulujen opettajia, jotka käyttävät neljännen osan aikaansa oman\nkoulunsa hyväksi, vaan muut kolme neljännestä työskentelevät yleisen\nkansan-opetuksen parantamiseksi. Kokeilian kesken-eräisten aatteitten\nsekasotkussa löytyi tuossa päässä kuitenkin joku verta tervettä järkeä\nja älyä, tavallisia henkilöissä, jotka ovat syntyneet oikeastaan\nteollisuuden harjoittajiksi, mutta eksyneet opin tielle.\n\nTohtorilla oli kunniasija emännän vieressä ja vastapäätä istui nuori\nnainen, erään Turinilaisen paitatehtailian rouva. Hänen vieressään\nistuivat hänen lapsensa, toisella puolen pieni tyttö, toisella poika,\nmolemmat koreissa vaatteissa, polvet paljaina ja tytöllä pitkät hapset\nhajallaan.\n\nJo aterian alusta oli haastelo vilkasta. Isäntä oli puhelias kuin\ntavallisesti ja iski taaskin viholliseensa sindacoon, kertoen muun\nmuassa neiti Gallin historian, jonka tohtori pyysi saadakseen\npäivällisen jälkeen kirjoittaa muistiin. Tämä tapahtuma vain vahvisti\nhänen käsitystään siitä, että opettajan asema pienissä kunnissa on sekä\nmahdoton että naurettava, pääasiallisesti siksi, kun keskenään\nviholliset voimat vetävät häntä sinne ja tänne, niinkuin pahantekiää,\njoka on tuomittu rikkiraastettavaksi neljän hevosen välissä. Toiselta\npuolen vetävät häntä sindaco ja tarkastusmies, toiselta koulu-legaatti\nja tarkastaja, jotka jälkimäiset useinkin ovat keskenään kuin kissa ja\nkoira, ja sitten tulee kirkkoherra lisäksi tahtoen vetää opettajaa\nrippituoliin. Sillä lailla kaikki häntä kiusaavat ja piinaavat, eikä\nhän saa apua ei turvaa keltään. Ainoa tapa, tohtorin mielestä, jolla\nvoitaisiin opettajille hankkia itsenäinen, vapaa asema ja tarpeellista\nkunnioitusta, olisi erityisen kouluneuvoston asettaminen, rehtori\npuheenjohtajana ja jäsenissä ainakin yksi opettajakunnan valitsema\nkansakouluopettaja; tällä neuvostolla sitte olisi valta virkaan\nnimittää, siirtää ja asettaa opettajia, kuitenkin aina ensin kuultuansa\nsyytettyä itseään. Sitäpaitsi hän tahtoisi hävittää koulu-legaatin\ntoimen, sillä nämät joko liian paljon sekaantuvat koulun asioihin\ntahi eivät puutu niihin ollenkaan ja joutuvat useimmiten riitaan\nasian-omaisten kanssa; heidän sijaansa pitäisi asettaa ansiokkaita\nkansakoulu-opettajia. Palkan tulisi olla vähintäin kahdeksansataa lireä\nopettajattarilla ja 1000 opettajilla sekä kuntain ja hallituksen\nyhteisesti maksettava. Eläkelaitos olisi parannettava, lahjapalkkioita\nja palkankoroituksia annettava.\n\nMutta asian-ajaja, yksi noita kokeilioita pessimismin alalla, jotka\neivät tahdo kuullakkaan osittaisista parannushankkeista puhuttavan, kun\npelkäävät niiden kautta menettävänsä huvin nähdä kaikkea mustassa\nkarvassa, vastasi: -- Ajan hukkaa kaikki! pyydän anteeksi. Kaikki nuo\npienet parannukset eivät voi selvittää kansan-opetuksen vaikeata\nkysymystä. Ja tiedättekö, miks'eivät? Sanon teille ajatukseni:\nkysymystä on mahdoton ratkaista.\n\nTohtori, joka tavallisesti osasi kaikki kysymykset ratkaista, pudisteli\npäätään.\n\n-- Niin, hyvä herrasväki -- pitkitti asian-ajaja -- siinä on vain tuo\npieni vaikeus: kysymys on ratkaisematon. Olemme jo vuosikausia\npuhuneet sinne ja tänne, jopa kirjoitelleet _kirjoja_ mahdotonta\nsaavuttaaksemme. Mitä sitten oikeastaan tahdomme? Me tahdomme saada\nviisikymmentä tuhatta kansakoulu-opettajaa, toisin sanoen,\nviisikymmentä tuhatta ihmistä, joilla on taitoa opettaa ja kasvattaa\nlapsia, s.o. jotka ovat jossain määrin sivistyneitä, erittäin\nymmärtäväisiä, ja hyväsydämmisiä, hienotapaisia, ahkeria,\nkärsivällisiä, ja jotka lakkaamatta käyttävät näitä hyviä\nominaisuuksiansa sekä viettävät kaikin puolin kunniallista elämää,\nollen samalla itse esimerkkinä opetuksilleen. Lyhyesti, me tahdomme\nkäytettäväksemme viisikymmentä tuhatta ihmistä, varustettua mitä\nharvinaisimmilla henkisillä ja siveellisillä ominaisuuksilla, joita ani\nharvoin tapaa samassa henkilössä, ja joita ani harvoin kaikkia\nvaaditaan missään muussa vaikeimmassakaan toimessa. No niin, sanonpa,\nett'ei maamme voi tuottaa puoliakaan tuota määrää, ei vaikka palkkoja\nmiten koroitettaisiin ja kouluoloja kuinka parannettaisiin; sillä\nvaikka mitä tehtäisiin, ei koskaan voida kylläksi palkita sitä minkä\nopettajavirka kunnolliselta hoitajaltaan vaatii, tahi asettaa virkoja\nsemmoisiksi, että ne houkuttelisivat puoleensa sen osan nuorisoa, joka\narvokkaalla tavalla paikkansa täyttäisi. Välttämätöntä on siis, niinpä,\nse on itse asian luonnossa, että opettajakunta yhä huononemistaan\nhuononee, eikä ainoastaan meillä vaan yleensä kaikkialla. Parannelkaa\nmielenne mukaan; ette saa maata väkisin antamaan mitä sillä ei ole ja\nmitä se sitäpaitsi ei antaisi, vaikka sillä olisikin.\n\nTohtori kohautti olkapäitään: -- Siis -- hän huomautti -- ei teidän\nmielestänne ole muuta tehtävä, kuin panna kädet ristiin ja antaa asiain\nmennä menoaan. Se olisi teidän johtopäätöksenne. Minun luullakseni se\nolisi suurin erehdys. Me emme pyydä viittäkymmentä tuhatta täydellistä\nkansakoulu-opettajaa; me koetamme vain kaikin tavoin vähentää perin\nhuonojen opettajien lukua. Jos ei mitään tehdä, niin tämä luku\nvälttämättömästi pysyy niin suurena kuin se on, tahi oikeammin se\nlisääntyy. Siis on jotain tehtävä; ellette muuten pidä lastenkasvatusta\nsaavuttamattomana utukuvana ja ellette aio kansan-opetusta opettajineen\nkouluineen liikana rihkamana heittää oman onnensa nojaan.\n\n-- Kuulkaas vaan! -- sanoi asian-ajaja, närkästyneenä sattuvasta\nvastauksesta. -- Minä en sano sitä utukuvaksi' -- -- -- utukuva se ei\nsuinkaan ole. Mutta luulen varmasti, että meillä on aivan liialliset\najatukset koulun kasvattavasta vaikutuksesta. Minun mielestäni\nesimerkillä on suurempi vaikutus; ne hyvät tunteet ja pysyväiset\nvaikutukset, joita lapset saavat vanhempainsa ja muitten ihmisten\nseurasta ja käytöksestä, merkitsevät paljoa enemmän. Tunsin erään\noikein lurjusmaisen pojan, joka isän ylevästä käytöksestä kerrassaan\nmuuttui. Isä oli näette eräänä päivänä kiivennyt korkealle\nkirsikkapuuhun; äkkiäpä oksa taittui ja hän oli varma pudotessaan\nkatkaisevansa käsivartensa tahi jalkansa. Mutta sen sijaan, että olisi\nvaaran-alaista tilaansa ajatellut, pani hän sormen huulilleen merkiksi\npojalle, ett'ei huutaisi ja säikyttäisi sydäntautista äitiä, joka myös\noli puutarhassa, vaikka toisessa päässä. Isä putosi ja taittoi toisen\nsäärensä, mutta kehoitti yhä poikaa äänettömyyteen. -- Minä uskon\nsemmoisissa teoissa olevan kasvattavaa voimaa; mutta en luule sitä\nolevan koulun siveellisessä kasvatuksessa, jolla on ainoastaan sanat\nvälikappaleenaan. Sanat eivät vaikuta vähäistäkään lapsiin, jos ei\nniitä todisteta tosiksi; mutta saavathan lapset kotonaan ja muualla\nnähdä ja kuulla aivan toista. Kahdeksan vuotiaina he jo ymmärtävät tuon\npelin: vanhemmat ja opettajat koettavat saada heitä itseänsä paremmiksi\nja pyrkivät asian perille loruten sitä enemmän, mitä vähemmin voivat\nviitata omiin tekoihinsa. Koulukasvatus! Yksi ainoa huono teko kotona,\nsopimaton, avaimenreijästä nähty kohtaus, taikka sivu isän auki\nunhoittuneesta kirjasta voi hävittää opettajan kuudenkuukautiset\nvaivannäöt; ja semmoista tapahtuu joka päivä. Mitä hyötyä on, että\nlapset yhden tunnin päivässä kuulevat puhuttavan siitä, mikä oikeata ja\nhyvää on, kun päivän muina yhtenätoista tuntina kuulevat ja näkevät\nkaikkea muuta. Tohtori hyvä, sukupolvi kasvattaa toista ainoastaan\ntekojensa kautta, eikä pääse minnekään laverruksillaan. \"Lapsistamme\ntäytyy tulla meitä parempia\" on mielestäni tyhmin ja virheellisin\ninhimillinen lause, jos sitä käyttäessämme ajattelemme vain suullisia\ntahi kirjoitettuja neuvojamme nuorisolle. Joskin yliopistokasvatuksella\nolisi toivottu vaikutuksensa ja jos meillä olisikin viisikymmentä\ntuhatta lahjakasta opettajaa, luulenpa sittenkin pysyvämme samalla\nasteella, sillä tämmöinen kasvatus on työläs saada hedelmiä kantamaan,\nse kun vaatii luonteita, käsitystaitoa ja erin-omaista puhelahjaa.\nTuskin yhdellä kymmenestä kelvollisesta opettajasta on nämä\nominaisuudet. Onko kymmenen sivistyneen perheen-isän joukossa yhtään\njoka edes sanoin voi lapsiansa kasvattaa? Isät luottavat opettajien\nkasvatustyöhön, opettajat sanovat ja syystäkin, ett'eivät mitään saa\naikoihin ilman kotien myötävaikutusta, ja niin kasvatus jää tyhjäksi\nsanaksi, joka soi kauniilta korvissamme.\n\n-- Pyydän anteeksi -- alkoi tohtori, pilkan hymy huulillaan -- millä\nlailla sitte kansallisluonne on parannettava?\n\nSitä ei asian-ajaja ollut ajatellut, hän mietti hetkisen ja sanoi\nsitte: -- Sodan avulla.\n\nMelkein kaikilta pöytävierailta pääsi paheksiva huudahdus.\n\nAsian-ajaja joutui intoihinsa, aivan kuin ikänsä olisi tätä aatetta\nmiettinyt. -- Ainoastaan sodan avulla -- hän pitkitti -- olkoon sillä\nsitte mikä päätös tahansa; sen tekee ainoastaan sota, joka kansakuntaa\njärisyttää luita ja ytimiä myöten, joka pakoittaa sitä ajattelemaan,\nverta vuotamaan, kärsimään, elämään kuolo silmäin edessä, niin ett'ei\nse kymmeneen vuoteen vedä suutansa nauruun.\n\nKaikki muut inttivät vastaan minkä voivat. Keskeltä hälyä kuului tuon\nvieraan naisen sydämmellinen nauru. Hän näet luuli asian-ajajan,\nsanoneen jotakin huvittavaa. Päivällisten alusta alkaen oli Emilio\nuteliaasti häntä tarkastellut. Hän oli kaunis, kolmenkymmenen vuotias\nnainen, tummat kiharat hiukset, ympyriäiset kasvot, pyöreät silmät ja\npyöreä suu, hyvin täyteliäs ruumiiltaan, kiristetty pitseillä ja\nvaaleanpunaisilla nauharuusuilla koristettuun mustaan silkkihameesen.\nTirkistävät likinäköiset silmät puoleksi ummessa hän kuunteli molempia\nkinailioita, ikäänkuin olisi saanut kovin voimiaan ponnistaa\nkäsittääksensä mitä sanottiin, ja kun hän näki muitten nauravan, nauroi\nhän mukana, näyttäen perin pienet, valkoiset hampaansa sekä kauniit\nposkikuoppasensa; mutta selvästi saattoi huomata, ett'ei hän\nkeskustelua seurannut. Hän söi vuoristolaisen hyvällä halulla.\n\nTohtori virkahti tyynesti: -- Te ette usko koulun kasvattavaa\nvaikutusta, minäpä en luota sodan kasvatusvoimaan. Sota on pelkkää\ninhottavaa teurastusta, jonka tottumuksesta ja valtiollisen hyödyn\ntakia verhoamme runollisella loisteella. Jos meidät voitettaisiin,\nolisi se perikatomme; jos voittaisimme, joutuisimme ylpeyden hutikkaan,\nettä hourailisimme neljänneksen vuosisataa. Olen varmasti vakuutettu\nsiitä, että koulu kasvattaa kansaa, kun kerran opettajat ja koulu-olot\nmuuttuvat paremmiksi. Sen minä uskon yhtä varmasti, kuin tiedän\nviljellyn maan kantavan parempaa hedelmää kuin viljelemättömän, ja sitä\nparempaa, mitä enemmän sitä on muokattu. Tämä, herraseni, on\nkieltämätön totuus. Mieletöntähän olisi kieltää, että meidän,\n_saadaksemme parempia opettajia, ennen kaikkea on hankittava heille\nvarmempi ja parempi taloudellinen asema_, niin että yhä useammat ja yhä\nkunnollisemmat pyrkivät kansakoulun palvelukseen, josta sitten voidaan\nvaatimuksiakin yhä koroittaa sekä valikoida tarkemmin henkilöt. Ompa\nmeillä Itaaliassa, sanottakoon mitä tahansa, kansakoulun alalla eteviä\nmiehiä, joille muissa maissa tuskin löytynee vertoja. Meillä on\nopettajia, jotka, vaikka eivät olekkaan tavattoman sivistyneitä,\nosaavat opetuksessaan yhdistää tervettä järkeä mielikuvitukseen ja\nvakaisuutta iloisuuteen, menettämättä aikaa tahi kunnioitusta, ja\ntekevät sen ihmeteltävällä, vaistomaisella pedagogiallisella\naistilla, kuin synnynnäiset kasvatustaiteilijat ainakin. Löytyy\nkansakoulu-opettajia, jotka varattomina, ilman kirjoja, suuriperheisinä\nja pakotettuina toimeen tullakseen laskemaan tarkoin joka centesimon,\nkoko maailma vastassaan, kuitenkin pitkittävät lukujaan ja edistyvät\nyhä ainoastaan sen nojalla, että palavasti, ilman itsekkäisyyttä\ntointansa rakastavat. Kaikki tarkastajat tuntevat senlaisia opettajia.\nOttakaa hiukka selkoa asiasta, hyvä herra, niin löydätte huomaamatta\njääneitä kansakoulu-opettajia, joiden elämänhistoria olisi\nkultakirjaimilla kirjoitettava kasvatus-opillisiin aikakauskirjoihin.\n\nAsian-ajaja kohautti olkapäitään ja puhkesi sanoihin: -- Semmoiset ovat\nurhoja, mutta eivät ne kokonaisessa maassa paljoa merkitse; ne ovat\nkuin suuria arpajaisvoittoja, jotka eivät suinkaan tee kansaa\nrikkaammaksi. Sankarit ovat tähän aikaan niin harvinaisia, että jos\njoku sattumalla löytyy, hänelle kohta pystytetään muistopatsas.\n\n-- Oivat opettajat eivät ole niinkään harvinaisia -- ryhtyi tohtori\ntaas puheeseen, innokkaasti puolustaen sitä kansanluokkaa, jota sai\nrikkauksistaan kiittää, ja nyökäyttäen päätään Emiliolle, hän jatkoi:\n-- En nyt tahdo puhua läsnäolevista -- -- --\n\nKun nuori rouva näki toisten hieman hymyelevän, luuli hän tohtorin\nlaskeneen leikkiä ja huudahti, ääneen nauraen: -- Voi kuinka hupaista.\n\nUseat vieraista pyysivät tohtoria kertomaan jotain käynnistään\nnaapurilaakson kouluissa.\n\nHän rupesi oitis kertomaan eräästä omituisesta opettajasta, joka oli\nottanut viran pienessä kyläkoulussa kahden tai kolmen sadan liren\nvuosipalkasta, sillä ehdolla että pääsisi koulun pöytäkirjaa pitämästä,\nkoska se oli hänelle aivan mahdotonta. Aurinkoisina päivinä hän antoi\noppilaitten istua kärryissä, ja koska hänellä oli pieni maatilkku, oli\nhän omaksi hyödykseen keksinyt erityisen kasvatusteoriian, jonka\nperusti Pestalozzin lauseesen: \"Sopivin askaroiminen, minkä voi\nkouluopetukseen yhdistää, on maanviljelys.\" -- Täytyy -- sanoi opettaja\n-- palauttaa ihmiset yhteisen emonsa, maan puoleen; maata muokatessa\nvarttuvat siveys, sydämmen rauha ja kaikki hyvät ajatukset; tämän\nkauniin tekosyyn nojalla hän pani oppilaansa tekemään työtä\npeltotilkullaan. Totuttaakseen heitä taloudellisiin toimiin hän antoi\nheidän valmistaa ruokaa, hakata puita ja kiilloittaa saappaita.\n\nKaikki pöytävieraat nauroivat.\n\nTohtori kertoi kohta jälkeen toisenkin esimerkin, siten vahvistaakseen\nedellisen kertomuksensa todenperäisyyttä. Staccon pienessä kunnassa oli\nkolmenkymmenen vuotias kansakoulu-opettaja, haudankaivajan poika,\nverraton toimessaan, joka siivon tapansa, sydämmensä hyvyyden,\nviisautensa ja kunniallisen elämänsä kautta oli päässyt kylän\nrauhatuomariksi ja lopulta kohonnut niin korkealle arvossa ja vallassa\nkuin suinkin kyläopettaja saattaa nousta. Ei voi suin sanoa kuinka\nahkera tuo nuorukainen oli ja kuinka paljon hyvää hän teki kunnassaan,\nhävittämällä ennakkoluuloja, sovittamalla vihollisia, herättämällä\nkodeissa innostusta lukemiseen sekä saattamalla tuhlaajapoikia oikealle\ntielle, ja tämän kaiken hän teki pysyen aina vaatimattomana, jonka\nominaisuutensa kautta hän jo alusta alkaen oli saavuttanut kaikkien\nsuosion. Tosiaankin voi yhtyä Lutherin lauseesen: \"Hyvää opettajaa ei\nvoida rahoilla palkita.\"\n\nMitä ylemmäksi hän oli tullut vuoriseuduilla, sitä huonommissa oloissa\nolivat opettajat eläneet. Se oli ikäänkuin nousemista kurjuuden\nkukkuloille.\n\nMuitten muassa oli hän tavannut vanhan opettajan, joka, kun ei voinut\nkylläksi lämmittää luokkahuonetta, piti tuntejansa tallissa. Vielä\nkorkeammalla olevassa vuorikylässä hän oli tiellä kohdannut punaiseen\nhameesen puetun, koppaa selässään kantavan nuoren opettajattaren.\nVuoden pahimpana aikana tämä, alppisauva kädessään, olkisaappaat ja\nsäärykset jalassa, asteli kylästä kylään tunteja antamaan.\nKouluhuoneena hänellä oli kellari, jossa ei ollut kylliksi penkkejä,\nvaan moni lapsista istui kivillä. Kun lunta kasaantui oven ja ikkunain\neteen, täytyi heidän kaikkien rynnätä ulos, ett'eivät tukehtuisi.\nKorkeimmassa laaksossa, asutun maailman ylimmillä rajoilla, vähän\nalempana ikuisen lumen seutuja, oli opettajana pappi. Hänellä oli pieni\nhökkelin tapainen kouluhuone ahtaalla paikalla kirkon ja kirkkotarhan\nvälissä. Mies muistutti vahvasti vanhasta erakosta vihreässä takissaan\nja rikkiöimissä saappaissaan. Hän eli perunoista ja murmeli-rotan\nlihasta sekä piti palveluksessaan vanhaa, rähjäistä, rääsyihin puettua\npiikaa, joka tavallisesti kääri riepuja opettajan jalkain ympäri, kun\ntämän oli mentävä tunnilleen. Se oli kansan-opetuksen kauhujen\näärimmäinen kuva; ylempänä oli kaikki kuollutta.\n\nTämä surkea kuvaus mielessä noustiin pöydästä; mutta huvilan edustalla\nkasvava puutarha oli niin kaunis ja sen alla vierivä virta sekä metsä\nja vuoret loitompana tarjosivat niin ihanan näköalan, että iloiset\nhaastelot piankin taas alkoivat sujua.\n\nEmäntä pyysi Emiliota pikimältään huvihuoneesen. Täällä tapasivat\npäivällisissä olleen vieraan rouvan, joka Emilion tullessa lähetti\nlapsensa ulkopuolelle leikittelemään. Rouva Samis'illa oli ystävänsä,\nrouva Ribbanin puolesta jotain Emiliolta pyydettävää.\n\n-- Tilaisuus ei ole oikein sovelias -- hän sanoi --, mutta herra Ratti\nantaa kyllä anteeksi.\n\nKysymys oli yksityistunneista. Rouva Ribbani toivoi, että Emilio nyt\nloma-aikana opettaisi hänen poikaansa, joka oli saanut ehdot Turinin\nkansakoulun kolmannesta luokasta neljännelle.\n\nEmilio ei ollut oikein suostuvainen, syyttäen sitä, että sindaco oli\nkäskenyt hänen Elo- ja Syyskuiden kuluessa kertaamaan niiden kanssa,\njotka olivat jääneet hänen omalle luokalleen.\n\nVaan nuori rouva oli itsepäinen ja pyysi häntä toki tekemään hänen\nOskarilleen tämän suuren palveluksen. Olihan kysymys ainoastaan\nvähäpätöisestä seikasta: kolmesta tunnista viikossa. Poika oli saanut\nrepposet ainoastaan laskennossa.\n\n-- Sitäpaitsi -- hän lisäsi -- on poikani hyvin harras oppimaan; hän on\nhiljainen ja hyväpäinen, eikä tule teille suurtakaan vaivaa hänestä.\n\n-- Kas niin -- sanoi rouva Samis ystävällisesti Emiliolle -- te voitte\nkyllä tehdä sen palveluksen rouva Ribbanille.\n\n-- Saattaisinhan minä -- alkoi taas vieras rouva -- pyytää rouva\nFalbriziota, joka viime kesänä opetti tyttöäni, mutta ymmärrättehän,\nett'ei pojalle ole opettajattaressa kyllä. -- Hän lisäsi äkkiä: -- Mitä\nmaksoon tulee, emme suinkaan katso sen määrää.\n\nOpettaja loukkaantui; rouva Samiskin teki harmia ilmaisevan liikkeen.\n\n-- En minäkään sitä katso -- vastasi nuorukainen hiukan terävällä\näänellä. Hän ei kumminkaan pannut rouva Ribbanin sanoja pahakseen,\nsillä ne lausuttiin aivan ajattelemattomasti. Sitä paitsi näytti rouva\nyhtä hyvänluontoiselta kuin ajattelemattomalta.\n\n-- Kolmannesta luokasta neljänteen sanoitte? -- kysyi Emilio.\n\n-- Sanoinko niin? vastasi hän. -- Taisin erehtyä. Se tuli varmaankin\ntoisesta kolmanteen -- -- -- niin juuri, toisesta kolmanteen. Te voitte\nmäärätä hetken, joka itsellenne parhaiten sopii, esimerkiksi kolmesta\nneljään j.pp. Meidän huvilamme on pari sataa askelta ylempänä\nraatihuonetta; se, näette, jossa on lipulla koristettu huvihuone.\nMeillä on hauska huone istuaksenne. -- Kääntyen rouva Samisiin hän\nlisäsi: -- Se on se sininen, jossa kamarineitsyt makasi viime vuonna.\nMuistatteko, eräänä päivänä te menitte sinne hamettanne laittelemaan?\n\nTuokin erityisseikka kamarineitsyestä tuntui Emiliosta\nvastenmieliseltä, mutta rouva näytti semmoiselta luonnonlapselta,\nett'ei hän sen enempää ajatellut sanain sopimattomuutta.\n\n-- Niinkuin mainitsin -- pitkitti rouva Ribbani vilkkaasti ja\nlähentelihen Emiliota likinäköisten tavallisella tuttavallisuudella --\nei ole puhe muusta kuin ainekirjoituksen harjoittamisesta; toisissa\naineissa hän on hyväksytty. Voisittehan vähän pitää silmällä\nkäsialaakin, sillä totta puhuen, hän kirjoittaa oikeita\nharakanvarpaita. Mutta, saattehan itse nähdä -- lisäsi hän nauraen.\n\nOpettaja kysyi pojan ikää. Rouva Ribbani katseli kattoon, laski\nkiireesti sormillaan ja vastasi: -- Kahdeksan vuotta -- -- -- ei,\nkahdeksan ja puoli. Eihän se ole ikä eikä mikään. Jos tietäisitte\nkuinka vilkas hän on! Pieni irti päässyt paholainen. Pyydän\nsydämmellisesti että varustautte kärsivälliseksi, herra opettaja.\nValitettavasti hän on hemmoiteltu lapsi, joka varmaan saattaa teidät\nepätoivoon. Sopiiko teidän alkaa huomenna?\n\nHuomispäivän tunti määrättiin, jonka jälkeen kaikki kolme palasivat\nmuuhun seuraan. Rouva Ribbani näytti varsin tyytyväiseltä; rouva Samis\ntaas pidättäen nauruansa vilkaisi Emilioon.\n\n\nYksityistunnit.\n\nSeuraavana päivänä meni Emilio lukemaan rouva Ribbanin pojan kanssa.\n\nHuvilan edustalla kasvavassa puutarhassa oli pieniä kukkasmaita sekä\nkahvin juontia varten kuusikulmainen huvimaja, jonka katto kohosi\nkeilanmuotoiseksi ja jonka neljä akkunaa olivat varustetut vihreillä\nsäleuutimilla.\n\nAvatessaan puutarhan portin Emilio äkkäsi rouva Falbrizion, joka seisoi\nhuvimajan kohdalla tuttavallisesti puhellen kamarineitsyen kanssa; vaan\nkoska tämä loukkasi Emiliota heidän yhteisen virka-arvonsa puolesta, ei\nhän ollut näkevinäänkään rouvaa astuessaan puutarhan poikki. Palvelia\navasi hänelle oven salin viereiseen siniseen huoneesen. Se oli rikas,\nhuolimattomasti hoidettu koti, täynnänsä kauniita, pölyisiä\nhuonekaluja; viuhkoja, muotilehtiä ja leikkikaluja oli heitelty sinne\ntänne tuoleille ja sohville.\n\nPian ilmaantui rouva Ribbani poikineen. Ruvettiinpa haeskentelemaan\nmustepulloa ja lopulta huudettiin palveliaa tuomaan omaansa. Rouva,\njoka luuli velvollisuudekseen kuunnella tuntia, istautui pöydän ääreen,\nvastapäätä opettajaa, ja näytti perin tarkkaavaiselta.\n\nKymmenessä minuutissa Emilio oppi tuntemaan oppilaansa. Se oli hyvin\nvähän kehittynyt, kuunteli opettajaa pitäen käsiään ristissä vuoroon\ntoisen vuoroon toisen polven ympärillä ja vastasi kysymykseen: --\nOletkos ymmärtänyt? -- aina: Olen minä! -- vaikka kuitenkin oli\nymmärtänyt aivan nurinnarin. Mutta pahinta kaikesta oli, että hän\nyksipäisesti pysyi virheissään, viisasteli ja koetti epärehellisen\nasian-ajajan julkeudella toisiksi kääntää opettajan sanoja. Pari kolme\nkertaa äiti läksi ulos muutamiksi minuuteiksi. Kerran Emilio oven takaa\nkuuli naurua ja ikäänkuin kahden painimista, joista toisen äänestä\ntunsi palveliaksi. Luultavasti tämä kutitti kamarineitsyttä. Sitte\nkuului pianonsoittoa salista. Rouva palasi taas sisään ja kysyi\nhäiritsikö soittaminen sekä kertoi pikku tytöllä par'aikaa olevan\nsoittotunnin. Emilio vastasi: ei, semmoisella äänellä, että rouvan\nolisi pitänyt ymmärtää hänen tarkoittavan toista, mutta sitä rouva ei\nkäsittänyt. Emilio toivoi seuraavalla tunnilla saavansa jäädä rauhaan\npojan kanssa. Mutta tälläkin kertaa rouva istui huoneessa, leikellen\nauki erästä itaalialaista romaania, johon silloin tällöin kurkisteli.\nLoppupuolella tuntia hän alkoi kuunnella avosuin, ikäänkuin olisi\ntahtonut niellä opettajan sanat, väliin heilauttaen päätään\nheittääkseen ylös matalalle otsalle valuneen mustan hiussuortuvan.\nNuorukainen katseli häntä salavihkaa. Rouva oli pystynenäinen ja ylen\ntäyteläinen, mutta kaunis, eikä näyttänyt vähääkään kiekailevalta.\nHänen läsnäolonsa häiritsi kumminkin Emiliota, samoin kuin\nheleänvärinen pilkku kirjassa, sivun laidassa, häiritsee lukijata.\n\nKolmannella kerralla Emilion täytyi rouva Ribbanin juttujen takia\naloittaa tuntinsa neljännestä liian myöhään. Rouva kertoi, että oli\nollut kovin ikävää Sestrin kylpylaitoksessa; että hänen miehensä oli\nmäärä tulla Syyskuun ensi päivinä hakemaan häntä ja he matkustaisivat\nRoomaan; ja että hän aikoi viettää syksynsä vuorelle rakennetussa\nhuvilassaan, jonne hän aina lähti viininkorjuun ajaksi. Äkkiä hän\nkysäisi, oliko poika paljonkin edistynyt kahdella ensimäisellä\ntunnilla.\n\nTälläkin kertaa rouva istui sisällä ja kuunteli tarkasti opettajaa,\ntirkistäen suoraan seinään ja silloin tällöin nyökäyttäen\nhyväksyväisesti päätään. Kun Emilio selitti erästä liikuttavaa\nkertomusta, kääntyi hän uteliaana kuuntelemaan muutamia äänenväreitä,\nikäänkuin olisivat olleet kätketyn soittokoneen sointuja. Hän tarkistui\nsanaan _ihmeellinen_ ja toisteli sitä hiljaa itsekseen, niinkuin olisi\nmiettinyt sen merkitystä. Kun opettaja, saatuansa oikean vastauksen,\nsanoi \"hyvin!\" heittäytyi äiti poikansa kaulaan ja suuteli häntä\nrajusti, ikäänkuin poika olisi päästänyt oikeita neron leimauksia.\n\nSeuraavilla tunneilla Emiliota häiritsi toinen seikka: Rouva Ribbanin\nluo tuli naisia vieraisin ja ne puhuivat ja nauroivat ääneen salissa,\nsamalla kun vierashuoneessa opetettiin.\n\nEräänä päivänä hän viereisestä huoneesta kuuli miehen ääntä, joka\nhiljaa puhui rouvan kanssa, ja sitte taas kuului ikäänkuin käsi olisi\nlaskettu käden päälle. Se herätti Emiliossa epäluuloja.\n\nSeuraavana päivänä oli Emilio tuskin tuntinsa aloittanut, ennenkuin\npalvelia tuli sisään kantaen tarjottimella persikoita ja muita\nmakeisia, ja kohta sen jälkeen ilmaantui rouva pyytäen, että opettaja\nolisi hyvä ja antaisi \"pikun\" syödä opettajan puhuessa, sillä heidän\npiti kello neljä, ihan lyönnilleen, lähteä huviretkelle. Opettaja\nsuuttui ja oli ääneti, kunnes poika oli herkut ahmaissut; mutta rouva\nei laisinkaan huomannut tuota mieliharmin osoitusta. Tämä kaunis,\nlihava nainen lapsellisine kasvoineen oli Emiliosta kovin typerä ja\najattelematon, mutta samalla niin teeskentelemätön, että hän lopulta\nantoi hänelle ajattelemattomuuden anteeksi. Hän ei kuitenkaan voinut\nvälistä olla ajattelematta onnettaren mielivaltaisuutta, verratessaan\ntätä laiskaa, mitätöntä rouvaa, joka virui ylellisyydessä, nuoreen\nnaapuriinsa, kelpo tyttöön, joka vietti hyödyllistä, jaloa ja\ntoimeliasta elämää, mutta jolla tuskin oli kylläksi nälkänsä\ntyydykkeeksi.\n\nEräänä päivänä oli Emilio vähällä ikipäiviksi jättää koko huvilan\nhyvästiäkään sanomatta. Hän oli juuri päättänyt tunnin ja poika oli jo\nmennyt ulos. Salissa oli vieraita, joille parast'aikaa tarjottiin\nviiniä. Rouva Ribbani tuli äkkiä sisään, pyysi opettajaa vielä\nviipymään hetkisen ja katosi samassa. Kohta sen jälkeen kantoi palvelia\nEmiliolle lasillisen viiniä. Tämä lasillinen, joka lähetettiin hänelle\nkuin jollekin kuskille ikään, ilman että häntä pyydettiin sisään\ntoisten luo tai ilman että rouva hetkeksikään jäi hänelle seuraa\npitämään, loukkasi häntä kovin. Hän ei kajonnut lasiin, vaan meni\ntiehensä lujasti päättäen vasta jäykällä käytöksellään saada rouva\nRibbanin ymmärtämään että hän oli käyttäytynyt perin sopimattomasti.\n\nKun Emilio seuraavalla kerralla tuli, loukkasi rouva häntä vieläkin\npahemmin. Hän riensi Emiliota vastaan hymysuin, ikäänkuin olisi ollut\nhauskoja uutisia sanottavana, ja kysyi matalalla äänellä, tahtoiko\nEmilio tehdä tuttavuutta erään salissa olevan herran kanssa. Se oli\nylhäinen henkilö, opetus-asian toimikunnan osastopäällikkö, yksi niitä\nviran-omaisia, joita on edullista tuntea, koska heillä on suuri\nvaikutusvalta. Semmoisen miehen puoltosana olisi opettajan\ntulevaisuudelle suuriarvoinen; jos ei muuta, hän voisi hankkia\nopettajalle palkankoroitusta, jota hän oli monelle muullekkin rouvan\ntutulle hankkinut.\n\n-- Älkää ujostelko yhtään, vaan tulkaa sisään -- lisäsi hän. Se on\nkohtelias mies, joka osaa seurustella kaikenlaisten ihmisten kanssa.\n\nOpettaja kielsi jyrkästi, eikä sanonut tarvitsevansa puoltolauseita.\nKatsahtaessaan vieraan käyntikorttia, jonka rouva oli hänelle jättänyt,\nei hän voinut pidättää nauruaan. Siinä seisoi: herra se ja se _Yleisten\ntöitten_ toimiston osastopäällikkö.\n\nOpettajan kieltävä vastaus pahoitti hieman rouvaa ja hän meni ulos.\nMutta vähää ennen tunnin loppua hän taas palasi sisään ja istautui\ntavalliselle paikalleen. Sepäs omituinen olento! Väliin näkyi\nmieltymyksellä katselevan Emiliota; mutta kun opettaja silloin katsoi\nhäneen, niin hän hätkähti ja käänsi silmänsä toisaanne, niinkuin\nolisi asiata tarkemmin miettinyt ja ajatellut: -- Mitäs tyhjää?\nKansakoulu-opettaja -- -- ---\n\nEmilio olisi kutakuinkin pitkittänyt tuntejansa, ellei rouva Ribbani\nyhä uudelleen olisi häntä loukannut, väliinpä kovin syvästikkin.\nEräällä kerralla rouva tuulispäänä ryntäsi sisään keskellä tuntia, löi\nkätensä yhteen ja huuteli: Riennä, Oskari, riennä! Setä on saapunut!\nTänään ei ole tuntia! -- Kun rouva näki opettajan tyytymättömän muodon,\nhän kohta ystävällisesti lisäsi: -- Oi, älkää olko pahoillanne; me\notamme tämänkin tunnin laskuun. -- Sen sanottuaan, hän kiiruhti pois\npojan kansaa, niin ett'ei Emilio ehtinyt häntä löylyttää.\n\nKaksi päivää myöhemmin Emilio palasi huvilaan, varmasti päättäen antaa\nrouvalle läksytyksen, joka ei mielestä menisi, niinpä oikein puhua\nsuunsa puhtaaksi. Mutta rouva estikin häntä odottamattomalla tavalla;\nhän astui niin julkean lähelle opettajaa, että tämä tunsi hänen kuuman\nhengityksen leuassaan ja se Emilion suuttumuksen hillitsi.\n\n-- Tänään -- kertoi rouva äänellä kuin olisi aikonut Emiliolle jotain\nerityistä uskoa -- kunnioitamme setää pitämällä isot päivälliset.\nMieheni tulee tänne varta vasten päiväksi Turinista. Minä olisin\nteitäkin pyytänyt -- --\n\n-- Minulle se olisi todellakin hauskaa, ymmärrättehän sen -- -- -- ja\nmiehelleni myös -- -- -- Mutta niin ei ole muitten laita -- -- -- Setä\non kunnon mies -- -- -- hieman sukuylpeä vain. Toiste teidän tulee olla\nmeillä päivällisellä, kun olemme omin joukoin ja silloin minä pyydän\nrouva Falbrizion myös.\n\nTämä solvaus tuli niin äkkiarvaamatta ja tehtiin niin viattomalla\nmuodolla, ett'ei nuorukainen oitis löytänyt sanoja vastatakseen. Kun\nrouva oli mennyt, ajatteli Emilio tarkemmin hänen puhettaan ja tunsi\nolevansa aivan raivoissaan.\n\n-- Sinnekkö asti -- hän mutisi itsekseen -- olen laskenut tuon\ntyhmän hanhen! Hän pitää minua renkinään! Puuttuu vain, että hän panee\nminut poikansa saappaita harjaamaan! Tuo ei voi tulla pelkästä\ntietämättömyydestä. Pohjana lienee ylenkatse ja salainen halu loukata\nminua. Setä muka on aristokraatti. Oh, te pyhäpukuiset kollot, opetanpa\nteille ihmistapoja, niin että sen kauan muistatte!\n\nPari päivää sen jälkeen Emilio palasi huvilaan sanoakseen rouvalle,\nsedälle, jopa kaikille ihmisille, ett'ei häntä enää haluttanut olla\npojan opettajana. Aikoipa ilmaista syynkin, oikein puhua suunsa\npuhtaaksi, eikä vähääkään peittää loukattua ylpeyttään. Vaan puutarhan\nportilla hän tapasi kamarineitsyen, joka siinä seisoi häntä odottamassa\nja ilmoitti omituisesti hymähdellen päivällisen lykätyn paria tuntia\nmyöhemmäksi, ja että \"herrasväki\" vielä istui pöydässä; parasta siis\npalata vasta tunnin kuluttua.\n\nOpettaja kävi tulipunaiseksi ja terävä vastaus pyöri hänen kielellään;\nmutta kun häpesi näyttää närkästystään palvelustytölle, hillitsi hän\nvihansa, käänsi selän tytölle ja meni vastaamatta tiehensä, eikä\naikonut sen koommin jalallaan astua sen talon kynnyksen yli. Vanha\nviha, mikä hänessä nöyryytettynä opettajana kyti rahaylimyksiin, heräsi\njälleen eloon ja entiset, yhteiskunnallisia kostonhankkeita\ntarkoittavat aatokset leimahtivat tulenliekkien tavoin hänen\nsielussaan. Hän kiihotti näitä liekkejä ja ahmi mielessään\ntulevaisuuden kuvaa, jonka mielikuvitus loi hänen eteensä: kiljuva\nroistojoukko ryntää tuohon puutarhaan ja tuohon taloon, kukistaa,\npolkee ja hävittää kaikki sekä ajaa potkuilla ja kepin lyönneillä\nhuoneesta huoneesen tuota ylimysmielistä setää, työmiehiään\nköyhdyttävää aviomiestä ja tuota äitelää, juveli-koristeista rouvaa,\njoka lihoo ja laiskottelee vääryydellä anastamassaan asemassa, ja jonka\njok'ikisestä huokosesta löyhkää ylönkatsetta köyhyyteen, joka kuitenkin\nolisi hänelle juuri omiansa.\n\nTässä mielentilassa Emilio palasi kotiin ja purki sydämmensä neiti\nGallille, joka, ihme kyllä, näytti tyytyväiseltä ja lämpimin sanoin\nlausui hyväksyvänsä Emilion päätöksen katkaista pitemmittä puheitta\nkaiken yhteyden tuon herrasväen kanssa. Tämä ei kumminkaan ollut\nEmiliolle kylläksi; hän tahtoi, että rouva Ribbani saisi tietää syynkin\nvälin rikkoumiseen ja meni sentähden rouva Falbriziolle kertomaan\nkaikesta, varmana siitä, että hänen puheensa sanasta sanaan saapuisi\nasian-omaisten korviin.\n\n-- Menkää ja kertokaa sanani hänelle -- puhui Emilio rouva Falbriziolle\n-- te, joka olette perheen tuttuja. Sanokaa hänelle myöskin, että\nheitän hiiteen pojan mammoineen juuri edellä kerrotuista syistä, jotka\nminulle selvään näyttävät, ett'ei rouva Ribbanin ymmärrys riitä\nkäsittämään erotusta opettajan ja tallirengin välillä.\n\nRouva Falbrizio oli aivan samaa mieltä ja lisäsi, happamasti hymyillen,\nettä rouva Ribbania oli tosiaankin sääli, koska hän kuului perheesen,\njoka -- -- -- Hänen äidillään oli ollut sekatavarankauppa pienessä\nkojussa piazza del Municipion varrella Turinissa. Rouva itse oli\nmetrimittaa pidellyt aina neljäntoista ikäiseksi. Herra Ribbani oli\nrakastunut rouvaansa, tämän vielä kojussa seisoessa. Kuitenkin täytyi\nsanoa, että hän ei ole ainoastaan kaunis vaan hyväsydämminenkin nainen,\nja että hän, vaikka ihmiset paljon hänestä puhuvat, oli kaikin puolin\nkunniallinen nainen.\n\nPari päivää myöhemmin toi rouva Ribbanin palvelia Emiliolle terveisiä\nemännältään, joka kysyi, miksi ei opettajaa enää heillä näkynyt ja\nmilloin hän taas tahtoi tulla poikaa opettamaan. Rouva Falbrizio ei\nollut siis vielä mitään kertonut.\n\nOpettaja vastasi aikovansa kirjoittaa rouvalle. Seuraavana päivänä hän\nkirjoittikin lyhyen ja äreän kirjeen, jossa, syitä mainitsematta, pyysi\npäästä yksityistunneista. Rouva, joka ei koskaan kirjoitellut, lähetti\nuudelleen palveliansa kohteliain sanoin pyytämään selvitystä opettajan\nomituiseen vastaukseen. Emilio ei vastannut mitään.\n\nKolmannen kerran palvelia ilmaantui opettajan luo, kourassaan kirje,\njoka luultavasti sisälsi rahoja. Hän uudisti entisen pyyntönsä, että\nopettaja joko palaisi huvilaan tahi antaisi selityksiä. Emiliopa ei\nottanut kirjettä vastaan, eikä myöskään antanut selityksiä.\n\nViikko oli kulunut, eikä rouva Falbrizio ollut avannut suutaan Emilion\nasiasta, sillä häntä huvitti pitää näin arkaluontoisen asian langat\njonkun aikaa käsissään.\n\nVielä kerran ilmestyi palvelia Emilion luo nöyrän näköisenä --\narvatenkin kajastusta emännän mielentilasta --, hartaasti pyytäen\nEmiliota edes hetkeksi tulemaan rouvan luo, joka oli kovin pahoillansa\nja jolla oli jotain erittäin tärkeätä puhuttavaa. Rouva Falbrizio oli\nsiis vihdoinkin juorunnut. Emilio lähti huvilaan.\n\nRouva Ribbani oli todellakin kovin pahoillaan, sillä hän ei ollut\nEmiliota loukannut ylpeydestä, vaan siksi, kun hän ei lainkaan\nymmärtänyt mikä asema opettajalla on palvelusta tekeväin pitkällä\narvoasteikolla. Tietämättömyydestä hän sekotti kaikki semmoiset\nhenkilöt, niin että ne hänen silmissään olivat yhtenä ainoana\nihmisluokkana, niinkuin ei villikään tiedä erotusta kastrullin ja\nlämpömittarin välillä. Mutta saatuansa rouva Falbriziolta kuulla, mitä\noli rikkonut -- vaikka opettajatar, rouvalle mieliksi, oli nauranut\nkoko asialle, eikä rouva itse oikein käsittänyt tehneensä\nsopimattomasti -- oli hän häpeissään ja pahoillaan, hyväluontoinen kun\noli, ja päätti, maksoi mitä maksoi, sovittaa rikoksensa.\n\nEmiliosta tuntui vastenmieliseltä lähteä huvilaan, ajatellessaan, että\npiti astua palveliain ohitse, jotka luultavasti tiesivät kaiken ja nyt\nnauraisivat hänelle, kun hän palaisi niinkuin armoihin otettu palvelia.\nMutta kun hän, kurkistaessaan puutarhan aidan lomitse, ei ketään\nhuomannut, rohkaisi hän mielensä. Palveliat olivat iltaruualla ja\nlapset peuhasivat ylikerrassa.\n\nTuskin oli Emilio puutarhaan tullut, ennenkuin näki rouva Ribbanin\nhuvihuoneesta rientävän vastaansa, käsi ojolla, punastuen ja\ntuskallisesti häntä tirkistellen.\n\n-- Oi, herra opettaja! -- sanoi hän -- minä olen ollut kovin\npahoillani, kauhean, kauhean pahoillani, uskokaa minua!\n\nRouva ei löytänyt sanoja anteeksi pyytääkseen ja turhaa semmoinen olisi\nollutkin. Hän ei olisi kumminkaan voinut siitä asiasta puhua,\nloukkaamatta uudelleen Emiliota.\n\nHän pyysi Emiliota huvimajaan, istumaan penkille vastapäätä akkunaa,\njonka säleuudinten kautta iltarusko heloitti. Rouva rupesi latelemaan\nkatkonaisia lauseita, jotka väliin eivät sisältäneet mitään, väliin\ntaas liiankin paljo. Samoja lauseita hän toisteli kymmeneen kertaan.\n\n-- Oikein pahoillani, uskokaa minua. Jospa aavistaisitte -- -- --\nKuinka saatoitte luulla minun tarkoituksella -- -- -- sivistynyttä,\nhyvin kasvatettua nuorukaista kuin te olette -- -- -- En tosiaan tiedä,\nmissä järkeni lie ollut -- -- -- Te ymmärsitte minut väärin -- -- --\nLyhyesti, antakaa minulle anteeksi. Sanokaa minua ennen hassuksi\n-- -- -- Te ette saa luulla mun tahallani -- -- -- Vaikka millä ehdolla\ntahansa tulee teidän antaa anteeksi ja vakuuttaa, että pidätte kaiken\nerhetyksenä ja että aina, alituisesti olette meidän ystävämme.\nLupaattehan sen?\n\nVoidaksensa oikein nähdä opettajan silmistä, oliko tämä vielä\nvihoissaan, rouva tuli niin lähelle, että hänen viime sanansa tunkivat\nennen Emilion suuhun kuin korviin, ja tuo sekainen akasian, nuoren\nnaisen ja äsken pestyn liinavaatteen hajahdus pani hänet vapisemaan\nkiireestä kantapäähän.\n\n-- Vakuutan teille -- sai opettaja sanoneeksi ja väisti päätänsä minkä\nvoi taakse päin, tietämättä minne kätensä pistäisi. -- Minun puolestani\non kaikki unhoitettu; olen pahoillani, että olen tuottanut teille\nmielipahaa.\n\nHän vaikeni ja tuijotti erästä kirjavata rouvan mustalle hameelle\nkiinnitettyä nauharuusua, vihoissaan siitä että hän, joka oli ollut\nniin julmistuneena, noin lapsekkaasti ja helposti antautui. Rouva\nRibbani teki vilkkaan, iloa ilmaisevan liikkeen.\n\n-- Te vieritätte kiven sydämmeltäni! -- huudahti hän. -- Se oikein\nminua ilahuttaa! Palaattehan taas poikaa opettamaan? Me viivymme vielä\nmuutamia päiviä täällä. Oskarinikin on kovin pahoillansa teidän\npoisjäännistänne. Palaattehan! Luvatkaa minulle?\n\nEmilio oli edeltäkäsin odottanut tätä kysymystä ja päättänyt vastata\nkieltävästi. Mutta tuntiessaan rouvan lämpöisen hengityksen kasvoillaan\nja pehmoisen silkkihameen vasenta kättänsä hivelevän, sanoi hän: -- En\ntodellakaan tiedä -- -- -- Saammehan nähdä -- -- -- Kyllä minä tulen.\n\nNuori nainen löi kätensä yhteen. Sitten kysäisi äkkiä katsellen\nEmiliota tarkasti silmiin: -- Silloin kai saan antaakkin teille sen,\njota ette suostuneet ottamaan?\n\nTaaskin rahat! Voi, tuota kaunista, tyhmää olentoa! Mutta tällä kertaa\nei Emilio voinut olla nauramatta, ja rouva nauroi myöskin käsittämättä\nmiksi, sekä nojautui niin lähelle opettajaa, että tämä saattoi nähdä\nplombeeratun syömähampaan toisen suussa. Huone pyöri ympäri Emilion\nsilmissä, ja hämärässä hän painoi suunsa rouvan pehmoisiin huuliin.\nHuumauksissaan hän tosin kuuli huudettavan: -- Opettaja! -- mutta se\nhuuto ilmaisi hämmästystä eikä suuttumusta ja tuli muuten liian\nmyöhään.\n\nTuommoista voi siis tapahtua \"opin paarioillekkin\"? Tämä oli hänen\nensimmäinen ajatuksensa. Heidän keskinäinen välinsä oli hänestä, vasta-\nalkajasta, tämän tapahtuman jälkeen niin omituinen, että hän, heidän\nastuessaan ulos huvimajasta, uteliaana vilkaisi rouvaan, ikäänkuin\nolisi odottanut näkevänsä hänen aivan toiseksi muuttuneena. Mutta hän\nerehtyi: rouva oli aivan entisensä muotoinen, paitsi että oli\nvilkkaampi kuin ennen, ikäänkuin olisi juossut kertaalleen puutarhan\nympäri. Rouva kurkisti puoleksi ummistunein silmin ympärilleen,\nnähdäkseen, oliko kukaan lähitienoilla. Voi kuinka harmillista!\nTuolla aidan vieressä seisoikin rouva Falbrizio, joka, uteliaana\nnähdäksensä miten asia päättyisi, oli muka tullut nuppineularasiata\nkamarineitsyelle tuomaan. Rouva Ribbani astui rohkeasti häntä kohden ja\nEmilio koki olla huolettoman näköisenä. Vaan hän näki opettajattaren\ntuijottavan suoraan hänen kaulaansa, ja kun kädellänsä koetteli, tunsi\nhän mustan silkkisen kaulaliinansa solmusta auenneen. Voi kirottua!\n\n-- Herra Ratti -- sanoi Falbrizion rouva ilkeästi hymyillen --\ntiedättekö Azzornon sindacon kuolleen tapaturmaisesti. Puunkauppias toi\nne tiedot noin tuntia sitten.\n\nMitä Emilio välitti Azzornon sindacosta ja hänelle sattuneesta\ntapaturmasta! Koko illan hän näki edessään tuon lauenneen mustan\nkaulaliinansa jonkinmoisena suruharsona peittävän kaikki entiset\nruusunkarvaiset muistot, ja oli lukevinansa siitä uhkauksia, joita ei\nkumminkaan kyennyt selittämään ja jotka juuri siitä syystä tekivät\nhänet kahta levottomammaksi.\n\nVasta seuraavana päivänä muistui huvimajan tapaus hänen mieleensä ilman\ntuota mustaa kaulaliinaa, iloisampana ja hauskempana kuin edellisenä\niltana, ja ajoi hänet taas huvilaan. Uteliaana, malttamattomana,\nsykkivin sydämmin kuin varas, joka menee piilopaikkaansa kurkistamaan\nonko varastettu aarteensa vielä paikoillaan, läksi Emilio astumaan\nrouva Ribbanin luokse.\n\nPuutarhan portilla hän epäillen pysähtyi, ja kun huomasi puutarhurin,\nkysyi hän tältä: -- Onko rouva kotona?\n\nVastaus sattui häneen kuin miekan isku. Rouva oli saanut mieheltänsä\nsähkösanoman ja matkustanut lapsineen, palvelioineen päivällisen\ntienoissa Turiniin, eikä aikonut palata ennenkuin ensi vuonna.\n\nKuka olisi saattanut kaksi päivää aikaisemmin sanoa semmoisen tiedon\ntuottavan hänelle surua ja mielipahaa, ikäänkuin hänet olisi pettänyt\nihminen, jota hän kauan oli rakastanut.\n\nYksinään, allapäin, tuntien ruumiin ja sielun tuskaa ajatellessaan\ntuota tapausta, joka hetkistä ennen oli hänen mieltänsä hurmannut,\nEmilio asteli kotiinpäin. Häntä masensi semmoinen yksinäisyyden ja\ntyhjyyden kammo, että hän heti kotiin päästyään meni palkongille ja\nseisoi siinä odotellen naapuriansa, sielussa tuska ja katumus sekä\nkalvava halu hakea hänen seurastaan lohdutusta ja asettaa ystävänsä\nitsensä ja tuon mielikuvan väliin, ikäänkuin kaihtaakseen sitä\najatuksiltaan ja tyynnyttääkseen suloisella, puhtaalla tunteella\nkuohuksissa olevaa sydäntään.\n\nKun neiti Galli tuli näkyviin, tervehti Emilio häntä kovin\nystävällisesti, hymyellen ja melkein rukoilevasti katsoen sekä ojensi\nkätensä. Opettajatarpa ei tarttunutkaan ojennettuun käteen, katseli\nhäntä vain kylmästi. Äkkiä heräsi Emilion sielussa epäluulo:\nkaulaliina, rouva Falbrizio -- -- -- Oi, sitä ei ollut epäilemistäkään;\nrouva Falbrizio oli kertonut. Mitä hän sanoisi neiti Gallille? Kuinka\nhän tästä pulasta suoriuisi? Hänen tätä miettiessään sanoi opettajatar\nhitaasti, katsellen häntä: -- Tätä nykyähän annatte tuntinne\nhuvimajassa? -- Ja ennenkuin Emilio ehti vastata, pudisti hän\nsurumielisesti päätään ja meni sisään hyvästiä sanomatta.\n\n\nLabaccio, toveri seminaari-ajoilta.\n\nEmilio oli niin saanut kaksikin haavaa sydämmeensä. Kuitenkin lohdutti\nhäntä ajatus, että syynä ystävättären närkästykseen ei voinut olla muu\nkuin mustasukkaisuus, siis elpyvä rakkaus. Tässä toivossa hän odotteli\nrakkauden ilmautumista, niin pian kuin mustasukkaisuus olisi hävinnyt.\nMutta hän odotti turhaan. Muutamain päiväin päästä rupesi opettajatar\ntaas puhumaan hänen kanssaan, vaikka hyvin harvoin ja vastenmielisesti\nsekä semmoisen äänellä, joka oli ystävyydessään pettynyt ja siitä\nsyystä käynyt epäluuloiseksi. Kaikki Emilion ponnistukset entisten,\ntuttavallisten haastelojen palauttamiseksi olivat aivan turhat ja\njonkun ajan kuluttua hän alakuloisena niistä tykkönään luopui. Hän\ntunsi opettajattaren järkähtämättömän luonteen ja oli vakuutettu\nauttamattomasti vajonneensa hänen silmissään ja ett'ei enää ollut\nmitään toivon sijaa. Uudelleen hän tunsi itsensä tässä talossa\nyksinäiseksi kuin kuolleeksi, hän heitteli kirjansa nurkkaan ja\nantautui saman raskasmielisyyden valtaan, jota ennen oli ravintolassa\nhaihduttanut. Sinneppä hän kyllä nytkin olisi osannut, ellei häntä\nolisi pidättänyt asian-ajajan ja tämän rouvan osoittama ystävällisyys;\nhän kävi edelleenkin heitä tervehtimässä, vaikka tosin ei niin usein\nkuin ennen. Kaikeksi onneksi sattui pieni tapahtuma, joka muutamiksi\npäiviksi haihdutti hänen synkeän mielialansa ja antoi ajatuksille\ntoista suuntaa.\n\nEräänä aamuna, kun hän juuri istautui pöytään laihaa aamiaistaan\nsyömään, tuli koulun vanha siivooja sisään jättäen käyntikortin, josta\nhän luki: -- _Giovanni Labaccio, kansakoulu-opettaja, jäsen Palermon\nAnsiollisten seurassa, saanut kunniapalkinnon Itaalian-opettajien\nkeskinäiseltä apuyhdistykseltä_. Ystävät eivät olleet toisiaan\ntavanneet viiteen vuoteen! Kun Emilio töytäsi pöydästä mennäksensä\nporstuaan toveria vastaan, seisoi tämä jo ovessa.\n\nEmilio halaili ja suuteli häntä. Toveri otti tyynenä vastaan nämät\nystävyyden osoitukset ilman että juonteensa vähääkään muuttuivat ja\nkysyi rauhallisesti niinkuin olisivat toisensa edellisenä päivänä\ntavanneet: -- Kuinkas voit, Ratti?\n\n-- Olethan aivan entisesi näköinen! -- huudahti Emilio nauraen, tarttui\ntoverin käteen ja vei hänet keskelle huonetta. Entisen koulutoverin\nilmestyminen karkoitti kaikki surulliset ajatukset hänen mielestään, ja\nhän tunsi itsensä viittä vuotta nuoremmaksi.\n\nLabaccio ei todellakaan ollut paljoa muuttunut. Hän oli käynyt hieman\nlihavammaksi ja kankeammaksi liikkeissään, mutta hänen kasvonsa olivat\nyhä parrattomat ja iloisat niinkuin ennen. Hän oli perin huolellisesti\nja siististi puettuna, ja korkea, ahdas kaulus kuristi kaulaa niin,\nettä hänen oli pakko pitää päätänsä aina pystyssä.\n\nKuten Emilio heti Labaccion nähtyänsä aavisti, oli tämä tullut näille\nmaille sukulaisensa, Azzornon sindacon kuoleman johdosta, ja poikennut,\nsitten kun asiat oli saatu järjestetyiksi, Altaranaan vanhaa ystäväänsä\ntervehtimään. Emilio lausui surunsa tapahtuneesta kuolemasta; mutta kun\ntoinen keskeytti häntä liikkeellä, joka ilmaisi kohtaloonsa tyytymystä,\nei Emilio pitänyt tarpeellisena puhua siitä asiasta sen enempää. Toisen\nestelemisistä huolimatta hän laittoi siivoojan hakemaan puodista yhtä\nja toista syötävää; sillä hän tahtoi välttämättömästi tarjota aamiaista\nystävälleen.\n\n-- Rakas Rattini -- sanoi äsken tullut, kohotti hitaasti käsivartensa,\nniinkuin olisivat olleet kaksi saman koneiston liikkeelle panemaa\nvipua, ja laski ne Emilion olkapäille -- minua ilahuttaa nähdä sinut\nhyvissä voimissa.\n\nSitten hän järjesteli kaulaliinansa solmua, tarkasti tuolin\nistuinlautaa, kohotti hieman housujaan, nosti takinliepeet ja istautui.\n\nAlussa haastelo muistutti pienen heleästi helähtelevän sähkökellon ja\ntavallisen tuntilukuja lyövän seinäkellon yhteissoitosta. Labaccio\nvastaeli noin joka kymmenenteen kysymykseen, jota vastoin hänen\nkysymyksiinsä tuli vastauksia satamalla. Emilion kerrottua elämänsä\nvaiheet, pudisteli toinen arvellen päätänsä. Emilio mainitsi myös\nsaaneensa tietoja hänestä heidän yhteiseltä tuttavaltaan, entiseltä\nkorpraalilta.\n\n-- Carlo Lericalla -- sanoi toveri -- lienee äsken ollut ikäviä\nrettelöitä Badolinossa. Muistaakseni luin jotain semmoista\n_Kasvatus-opillisessa kirjallisuudessa_, joka on varsin oivallinen\naikakauslehti. Mutta en muista asian yksityiskohtia. Oh, sinä hankit\naivan liikoja herkkuja -- hän lisäsi, katsellen mielihyvällä\nruokapöytää, jolle siivooja oli asetellut tavallisen eturuuan: voita ja\nkasviksia. -- Ei se käy päinsä näin meidän keskemme.\n\nEmiliosta oli kovin hupaista nähdä jälleen toverin kasvoilla tuo tuttu\nseminaarin aikuinen kasvojen väänne, jonka hän aina teki ruokaa\nnähdessään: vetäisi nenänsä kurttuun ja työnsi huulensa herkullisen\npitkiksi.\n\nEmilio huudahti ilomielin: -- Käy pöytään, Labaccio kulta! Nyt puhumme\nCarlo Lericasta ja kaikista muista vanhoista ystävistä. Mutta ensiksi\ntulee sinun kertoa elämäsi vaiheet loppuun.\n\nHe asettuivat aamiaispöytään. Labacciolla ei ollut paljoa kerrottavaa.\nNiinkuin Lerica jo oli puhunut, oli hän yhä edelleen entisessä\nvirassaan Stalorassa, Po'n varrella, ja viihtyi siellä hyvin. Hän oli\nuudistanut virkasitoumuksen vieläkin kuudeksi vuodeksi. Parempaa\npaikkaa hän ei koskaan olisi voinut saada ja toivoi vain, että Ratti\nystävälläkin olisi ollut samanmoinen onni.\n\nEmilio toivotti hänelle onnea kunniapalkinnon johdosta.\n\nLabaccio teki kainoutta ilmaisevan liikkeen ja sanoi, sekottaessansa\nkastiketta eturuokaan: Turinin oivallinen rehtori hankki sen\nminulle. Kolmekolmatta palkintoa oli jaettavana ansiokkaille\nkansakoulu-opettajille kolmenkolmatta läänin kylissä. Koska minä olin\nnuorin kaikista ehdoitetuista -- melkein kaikki muut olivat äijiä -- ei\nminulla ollut vähääkään toivoa, enkä oikeastaan tiedä millä perusteella\n-- -- -- elleivät kentiesi ottaneet lukuun -- -- -- Palkintoja\njaettaessa olivat saapuvilla Aostan herttua, hänen ylhäisyytensä\nministeri, konseljin presidentti -- -- -- ja koko joukko ylimyksiä.\nHänen ylhäisyytensä lisäsi kunniapalkintoon vielä yhden valtiolainan\nosakkeen, joka antaa viisi lireä korkoa.\n\n-- Sanalla sanoen -- virkahti Emilio -- sinä olet tyytyväinen\nmaailmaasi?\n\n-- En ole tyytyväinen -- vastasi toinen -- mutta tyydyn. Näiden\nmolempain lausetapain välillä on eroa.\n\nHetken päästä hän kysäisi: -- Miks'et keitä näitä keltaisia\npippurikasviksia? ja hän kertoi tarkasti niiden valmistuksen.\n\n-- Sinä tyydyt -- pitkitti Emilio kesken jäänyttä puhettaan -- siksi\nettä sinulla on ollut onnea. Mutta jos olisit joutunut tekemisiin\neräänlaisten sindacojen, kirkkoherrain ja tarkastusmiesten kanssa\n-- -- -- Rakas ystävä, sallippas sanoakseni: me opettajat olemme\nvalinneet kurjan kurjan uran.\n\n-- Se on totta -- myönsi toveri tyynesti -- kurjan kyllä. Mutta\nsallippas sinä minun sanoa jotain -- -- -- Älä sitä käännä omaan\nkohtaasi. Minun ymmärtääkseni paljon riippuu siitäkin, kuinka tietää\nasettaa olonsa. Opettajat puhua purpattavat. He muka ovat aina\noikeassa. Mutta katsokaamme asiata tarkemmin. Olet kai huomannut, että\non opettajia, jotka itse ovat syypäät selkkauksiin. He tulevat kyliin\nsen näköisinä, jotta -- -- -- ja vähimmästäkin kolauksesta pauhaavat\nniin kuin heidän persoonassaan olisi loukattu hänen ylhäisyyttänsä\nopetus-asiainministeriä, tiedettä ja, Jumala tiesi, mitä kaikkea,\nehkäpä itse sivistystäkin. Tässä maailmassa tarvitaan hiukan enemmän\nmyöntyväisyyttä, varsinkin kun on koulu-opettaja; jos ei sitä ole\n-- -- -- ei voi tulla toimeen.\n\n-- Oho, kylläpä kuulee, että sinulla on ollut onnea! -- sanoi Emilio.\n-- _Vähimmästäkin kolauksesta!_ Mutta entäs kun kaikki kolauttavat\nmonta kuukautta yhtä perää, panettelevat, yllyttävät koululapsia ja\nkoettavat tallata jalkain alle!\n\n-- Hyvä Ratti, minä en puhu semmoisista tapauksista, puhun vaan noin\nyleensä. Minä väitän, että sielläkin, missä on vaikeita luonteita, ja\nviran-omaisia jotka tuntuvat äreänpuolisilta, voipi vähäistä viisautta\ntahi ystävällistä kohtelua käyttämällä välttää paljon ikävyyksiä.\nTahdon kertoa esimerkin omasta elämästäni. Staloran kirkkoherra näytti\nalussa olevan minusta varsin vähän huvitettu. No, eipä tarvittu kuin\npieni temppu, eikä edes sitäkään, ainoastaan pieni päähänpistos, niin\nalkoi suosia minua. Arkkipispan täällä matkustellessa pölähti päähäni\nneuvoa kirkkoherraa haettamaan kaupungista ruiskulla varustettu\nvesitynnyri, jolla kastelisi tietä arkkipispan vaunujen edessä, ett'ei\npöly vaivaisi hänen ylhäisyyttänsä -- -- -- Tämä oli siunatun hyvä\naate. Hänen ylhäisyytensä kiitti kohteliaasti kirkkoherraa, joka taas,\naivan kuin taikavoimalla, muuttui perin toisenlaiseksi minua kohtaan.\nNoin vähän tarvitaan, jotta papit tulevat ystäviksemme.\n\n-- Se riippuu siitä mimmoisia papit ovat!\n\n-- Minä puhunkin siitä kuinka minulle on käynyt. Stalorassa ei meidän\nsuinkaan sovi soimata hengellistä säätyä. Niillä seuduin on monta\npappia, jotka samalla ovat koulu-opettajia. Ja aimo opettajia ovatkin.\nSe taas tulee siitä, että läänin kaksi viimeistä pispaa ovat olleet\nmallipappeja, sivistyneitä, rakastettuja ja suuressa arvossa pidettyjä\nmiehiä, joilla oli suuri vaikutusvalta kunnissa. Nämä kustansivat usean\npapin suorittamaan opettajantutkintoa ja tekivät lahjoituksia heidän\nhyväkseen. Ratti hyvä, kun pappi on vakinaisena opettajana jossakin\nkunnassa, on hän hyvä opettaja. Ainoastaan muutto-papit ovat\nkelpaamattomia opettajan toimeen; sillä, jos papit usein paikkaa\nvaihtavat, tietää se, että ovat jossain joutuneet riitaan pispansa\nkanssa. Semmoisia pappis-opettajia ei meillä ole.\n\n-- Siis kaikki käy sinulle mielen mukaan! Mutta tahtoisinpa halusta\ntietää, miltä kannalta otat uskonnon opetuksen, tuon minulle vaikeimman\naineen.\n\nLabaccio vastasi totisena: -- Minä kunnioitan uskontoa. Niinkuin\ntiedät, on minulla siinä aina ollut periaatteeni. Minun ymmärtääkseni\ntulee opettajan ennen kaikkea olla oppilaittensa hengellisenä isänä.\nMitäpä voisikaan aikoihin saada ilman uskontoa? Minusta tuntuu kuin ei\nolisi mahdollista lasten ymmärrystäkään kehittää -- -- -- ja hän lisäsi\nhitaasti, katsellen Emiliota että epäilisikö tämä hänen muualta\nlainanneen lauseensa: -- eihän voisi ilman aurinkoa saattaa maatakaan\nhedelmälliseksi. Kerron sulle suoraan, minä pidän aamu- ja iltarukousta\nluokassani.\n\n-- Silloin lieneekin kirkkoherra aika tyytyväinen -- sanoi Emilio.\n\n-- Kirkkoherra on hyvä ystäväni. Toiselta puolen olen minäkin hänelle\nkiitollisuuden velassa. Hän se oli, joka kehoitti minua lukemaan\nhiukkaisen latinaa, niin että nyt annan tunteja siinä kielessä.\nPar'aikaa selittelen Epitomea muutamille talonpoikaispojille, jotka\naikovat papeiksi. Tiedätkös -- -- minä olen yhä edelleenkin\nmetoodillinen niinkuin ennen seminaarissa. Omiin lukuihini käytän joka\npäivä kolme neljännestuntia, en minuuttiakaan vähempää, jok'ikinen\npäivä vuoden umpeensa.\n\nEmiliota nauratti nuo neljännestunnit. -- Sanalla sanoen, sinulta\nriittää aikaa kaikkeen. -- Emilio toivotti hänelle onnea ja kertoi\nLericalta kuulleensa Labaccion tulleen _välttämättömän tarpeelliseksi_\nStalorassa.\n\n-- Minä asetan suuni säkkiä myöden -- pitkitti toveri, jättäen\ntahallaan toisen leikkipuheen siksensä, ja kertoi sitte toimistaan, yhä\nsyömistään jatkaen. Hän oli muun muassa toisten kanssa perustanut\n_käsityöläisten ja pikkukauppiaitten sivistysseuran_. Hänen oli\nonnistunut henkiin herättää kunnan soittokunta, joka oli sitten saanut\ntoisen palkinnon Bra'n kilpailussa. Sitäpaitsi oli hän kolmena vuonna\nopettanut piirustusta, ja piirustus-oppilaat olivat teettäneet hänelle\nmitalin, jossa oli hänen nimensä kaiverrettuna toiseen puoleen. Tätä\nnykyä hän kirjoitteli maataloutta koskevaa luentosarjaa, sekä luki\nniitä asioita käsitteleviä aikakauskirjoja, sillä vielä oli paljo\ntalonpojilla opittavaa, varsinkin viinin valmistukseen ynnä hedelmäin\nja viljalajien säilyttämiseen kuuluvia seikkoja. Mutta enintä kunniaa\noli hänelle tuottanut tekstattu kirjoitus, jonka hän Victor Emanuelin\nkuoleman johdosta kirjoitti eräälle paikkakunnalla asuvalle kreiville.\nSe panetti kirjoituksen lasiin ja kehykseen, sekä ripusti palatsinsa\netuseinälle lippujen ja vanhain, kansalliskaartille muinoin\nkuuluneitten kiväärien keskelle.\n\nAina milloin Labaccio mainitsi viran-omaisia, sanoi hän kunnioittavasti\n\"ritari ja sindaco Lotti, ritari, koulu-legaatti ja tohtori Bellini,\nritari, tarkastusmies ja insinööri Calossi\", eikä unhoittanut yhtäkään\narvonimeä. Hän oli tosiaankin semmoinen, miksi seminaarissa ollessaan\noli käennyt. Ratti katseli häntä mieltymyksellä, jommoista tunnemme,\nnähdessämme ennustuksemme toteutuneiksi. Labaccio puhui tyynesti, eikä\nkoskaan ääntään koroittanut. Hän katseli lakkaamatta eteensä pöytään,\nja samalla kun puhui hän oli täydessä hommassa: suolasi, lisäsi\npippuria, leikkasi leivän pieniksi viipaleiksi, pyyhki murut pöydältä\nkädellään, asetteli kaulaan sidottua salvettiaan -- ja teki kaiken\ntämän perin hitaasti. Kun hän nosti kasvonsa ylöspäin, toisen jotain\nkysyessä, loi hän katseensa, niinkuin ennenkin seminaarissa, ei puhujan\nsilmiin, vaan hänen kaulaliinaansa.\n\n-- Sinä olet oikein onnenpoika! -- virkkoi Emilio. -- Minkäslainen on\nsitte kunta?\n\n-- Kunta on hyvä -- vastasi Labaccio. -- Minulla on ollut onni joutua\ntekemisiin semmoisten kotien kanssa, jotka auttavat minua työssäni.\n-- -- Tässäkin suhteessa toistan entisen havaintoni, että löytyy\nopettajia, jotka eivät tiedä omaa parastansa, vaan kokevat hyötyä\nkunnassa vallitsevasta eripuraisuudesta rupeamalla jonkin erityisen\npuolueen mieheksi. Se on erhetystä, hyvä ystävä, surku-tel-ta-vaa\nerhetystä. Minä sitävastoin pyrin sovittamaan riitaisuudet ja saatanpa\nkehua onnistuneenikin pyrinnöissäni. Sanotaan: koulu-opettaja on\nsivistyksen apostoli kunnassa. Tahtoisinpa lisätä: myöskin rauhan\napostoli; pääasiallisesti rauhan. Opettajan tulee saattaa rauhaa\nkuntaan ja asettaa suu säkkiä myöden. On esimerkiksi opettajia, jotka\nmenevät päivälliskutsuille toisen puolueen jäsenten luokse, mutt'eivät\ntoisen, peläten loukkaavansa toisia. Semmoinen menetystapa todistaa\nluonteen heikkoutta, ett'en sano pelkurimaisuutta. Minun mielestäni\nopettajan tulee olla puolueitten yläpuolella, eikä mitäkään näistä\nerittäin suosia, ja siksi minä menen kaikkien kutsuihin. Opettajan\nensimmäinen velvollisuus on pysyä hyvässä sovussa kotien kanssa. Se\nopettaja, joka riitaantuu vanhempain kanssa, ei voi koskaan mitään\nhyvää saada aikaan. Siis, ei minkäänlaisia epäkohteliaisuuksia, se on\nperiaatteeni; ei minkäänlaisia riitaisuuksia. Jos luokassani on --\najatelkaamme semmoista tapausta -- sindacon tai tarkastusmiehen poikia,\nniin en suinkaan heitä vanhempainsa tähden aseta ensi riville istumaan;\nmutta enpä myöskään seuraa muutamien opettajien hullua menetystä,\njotka, peläten, että heitä luullaan lahjomisille alttiiksi, ja\nkehuakseen muka itsenäisyyttään panevat parempisukuiset oppilaansa\nviimeiselle penkille. -- -- Sitäpaitsi, ovathan viran-omaisetkin\nihmisiä. Eihän sovi vaatia, ett'eivät rakastaisi omia lapsiaan enemmän\nkuin muita. Tyhmyyksiä.\n\nJo Emilio vihastui: -- Hyväinen aika, mitä rupatat! Sinä olet\nopettajiston Feniks lintu ja sattunut löytämään Eldoradon. Mutta mitä\nminuun tulee ja myöskin useimpiin virkaveljistämme, on meillä\nlukemattomia ja kaikenkaltaisia vaikeuksia ja elämämme on ikävää ja\nkurjaa. Se ei ole minkään arvoista, jos onkin kunniallinen mies ja\ntekee velvollisuutensa. -- -- Minä näen ehtimiseen väkivaltaisuuksia ja\nvääryyksiä tehtävän ja opettaja on niiden suhteen turvaton. Joka\ntaholta kuuluu valitushuutoja, tuhansittain on opettajia, joilla ei ole\nravintoa kylliksensä ja moni kuolee nälkään. Et voi kieltää, että tämä\non totta.\n\n-- Sitä minä en suinkaan kiellä -- vastasi Labaccio hiljaisena -- mutta\nusko pois, Ratti, paljo liioitellaan.\n\n-- Liioitellaanko? -- -- Missä tilassa ovat Staloran naapurikuntain\nopettajat? Luullakseni sinä sen tiedät.\n\n-- Minä tunnen muutamia heistä. No niin -- -- ylipäänsä heillä on hyvä\nasema. Kerran sairastui yksi opettajista ja silloin talonpojat toivat\nhänelle kaikenlaisia lääkeyrttejä sekä hevosen-ihraa. -- -- Usko minua,\nasiat eivät ole niin huonosti kuin hoetaan. Minun luullakseni on syytä\nmolemmin puolin. Eiväthän opettajat muuta tee kuin ruikuttavat tuosta\nsiunatusta palkastaan. Lopulta käyvät sietämättömiksi. Sanonpa vielä\nkerran, itse he ammattinsa alentavat alituiseen huutamalla nälkään\nkuolevansa. Siinä on jouduttu niin kauas, että ihmiset, nähdessään\nopettajan, säpsähtäen peräytyvät ikäänkuin näkisivät Ugolino\nkreivin[15] haamun. Opettajat kirjoittelevat sanomalehtiin ja\nuhkailevat. -- -- Näyttävät luulevan, ett'ei heitä varten olekkaan\noikeutta ja armahtavaisuutta maailmassa -- -- Usko minua; minä seuraan\nnoita riitoja -- -- kirjoitan eri vihkoon tuomio-istuinten päätökset ja\nneuvoskuntain mietinnöt, ja huomaan, että niissä usein opettajien\nvainoojia kelpo lailla pelmuutetaan. Mutta mitä sinä teet?\n\nNäin sanoen Labaccio otti vadin, jossa oli kasviksia, Emilion kädestä\nja neuvoi hänelle, kuinka sallaati oli valmistettava. Hän esitteli\nteoriiansa eri ainesten tarkasta punninnasta sekä näytti kuinka lehtiä\noli liikuteltava, etteivät maustimet lentäisi pitkin. Äkkiä sysäsi hän\ntuolin taaksepäin, jott'ei saisi polvilleen kasvislehteä, joka putosi\nvadista.\n\n-- Taaskin olet entisesi tapainen! -- huudahti Emilio nauraen. -- Olet\naina enemmän pelännyt tahrapilkkua, kuin pyssynlaukausta.\n\n-- Hyvä ihminen -- sanoi toinen tyynesti -- jos eivät opettajat varo\nvaatteitaan. -- -- Arvaatkos, kuinka kauan olen käyttänyt tätä takkia?\n-- -- Viisi vuotta, eikä sitä vielä ole käännetty. Jos ei tuota\nmieletöntä pakollista voimistelua olisi, kestäisi se vielä pitkät ajat.\n\n-- Lyönpä vetoa, ettäs olet jo pääomia kokoellut -- sanoi Ratti.\n\nLabaccio kohautti hartioitaan. Kuinka häneltä olisi mitään voinut\nsäästyä? Mutta ensi vuonna hän toivoi voivansa panna säästöön,\nsillä hän saa palkankoroitusta. Hän kehui ritari ja sindaco Lottia,\njoka oli hankkinut lisää opetusvälikappaleita ja antanut hänelle\nkahdeksankymmentä lireä iltakoulusta paitsi hallituksen palkanlisäystä\nsekä luvannut hänelle vähäisen maata _mallipelloksi_, aiottua\nmaanviljelyskoulua varten.\n\n-- Sinähän olet koko Kroiso! -- virkkoi Emilio hieman kateissaan.\nSiksi että itse olet joutunut kultalaan, näet muidenkin kohdan\nruusunkarvaisena. Minun puolestani nauttios vaan olostasi, mutta sääli\nedes niitä, joilla on tuskin välttämättömimpänsä, äläkä kehu tätä\nkaikkein viheliäisintä virkaa. Eihän tarvitse muuta kuin muistaa että\nkaikilla muilla urilla on ylenemisen toivoa. Tämä toivo antaa ihmiselle\nvoimaa raatamaan. Meidän virassamme ei ole muuta toivomista kuin ett'ei\nvajoisi alaspäin. Siinä kansakoulu-opettajan toimen määritelmä.\n\n-- Kai olot paranevat -- virkahti Labaccio.\n\n-- Sinulle kyllä, siitä olen varma -- sanoi Emilio, ja muistaessaan\nLerican leikkipuhetta hän lisäsi: -- Luultavasti nait tytön, jolla on\nviisikymmentä tuhatta lireä.\n\nLabaccio katseli häntä ällistyneenä ja vastasi hiukan hämillään: -- Ei\nse ole mikään tyttö.\n\n-- Oho, arvasinpa siis oikein! -- huudahti Emilio, iloissaan\nodottamattomasta keksimisestään. -- Tyttö tahi muu; pääasia että hankit\nitsellesi vaimon, jolla on niin ja niin paljon kukkarossa. Arvasinhan\nsen.\n\nLabacciota hieman harmitti, kun oli noin joutunut ansaan. Nyt ei enää\nmaksanut vaivaa asiata salata. Niin, tätä naimista oli jonkun aikaa\npuuhattu, mutta häitä oli täytynyt lykätä. -- -- Hän ei uskaltanut\nmainita, että oli odottanut setänsä kuolemaa, mennäkseen naimisiin.\nMorsian oli leski -- -- yksi pikkukoulun perustajia, saman koulun,\njonka sihteerinä hän ilmaiseksi oli ollut toista vuotta. Hän alkoi\nylistellä sydänkäpynsä hienoa kasvatusta ja oivallista luonnetta. -- --\nSe osasi ranskaa ja vähän englannin kieltä, lyhyesti sanoen, sillä oli\nperusteellinen sivistys ja -- -- miellyttävä olento.\n\n-- On sillä kai muutakin, joka vetää sinua puoleensa -- sanoi Ratti.\n\nHän tarkoitti myötäjäisiä; mutta toveri luuli hänen ilvehtien puhuvan\nnuoruudesta ja kauneudesta, joista ominaisuuksista sulhanen ei ollut\nsanaakaan virkkanut, koska edellistä ei enää ollut, jälkimäistä ei\nkoskaan ollut löytynytkään. Hän oli siis ymmärtävinänsä Emilion sanat\nniin, että todella saivat oikean tarkoituksensa ja vastasi: -- Kyllä\nniin, hänellä on vähän tavaraa. -- -- Minä teen hyvän kaupan. -- Ja\nkostaaksensa toiselle tämän sivuiskuja, hän lisäsi: -- Luultavasti hän\nei olisi minua ottanut, jos olisin noita kerjäläisten tavoin\nruikuttavia opettajia.\n\nEmilio ymmärsi pistoksen, ja osaksi ivasta suuttuneena, osaksi\nvihoissaan uudesta todisteesta, että kaikki oli ennalta laskettua\ntuossa monituumaisessa päässä, joka ulkoapäin näytti niin\nhyvällaiselta, hän puhkesi terävästi sanomaan: -- Niin, nyt ymmärrän,\nettä sinun täytyy päästä eteenpäin maailmassa! Sinulla on kaikki mitä\nsiihen tarvitaan. Hengessäni näen sinut kunnallishallituksen jäsenenä,\ntohtorin seppele päässä, valtiopäivämiehenä. -- -- Säädyissä istuessasi\net kai häpeä meitä, niinkuin moni muu on tehnyt. Sinä kyllä silloin\nmuistat vanhoja tovereitasi, jotka eivät ole voineet rahoja ravistaa\npäästötodistuksestaan, vaan ovat jääneet maan mutaan ja nöyrästi\ntekevät velvollisuutensa. Ehdoittelet kai palkan vähimmäksi määräksi\nedes tuhannen lireä. Sinulla on hyvä sydän ja sanot luultavasti\nleikatessasi fasaanin paistia: -- Toimittakaamme niin, että palanen\nhäränlihaa keitetään tuolle nälkäiselle joukolle, josta onnellisesti\nolen päässyt -- -- älyni avulla.\n\nEmilio oli tuskin sanansa sanonut, ennenkuin pelkäsi loukanneensa\nystävätään. Mutta Labaccio vastasi aivan tyynesti, kahviaan sekotellen:\n-- Tuhannen lireä on minusta aina ollut sopivin summa, mikä olisi panna\npalkan vähimmäksi määräksi -- -- tätä nykyä, siihen lisäksi vapaa\nasumus; eläkelaki kaipaa parannusta siihen suuntaan, että esimerkiksi\notetaan lukuun sekin aika, jonka opettaja tarvitsee hankkiakseen uuden\npaikan, kun on joutunut virattomaksi ilman omaa syytänsä.\n\nHän oli hetkisen vaiti maistaakseen kahviansa. Sitten kysyi: -- Miksi\net sekota herneitä kahviisi? -- Ja hän antoi Emiliolle hyvän neuvon:\nherneitä oli pantava puoleksi; nekin olivat poltettavat ja jauhettavat.\nSillä lailla valmistettuna maistui kahvi paremmallekkin kuin\npaljaaltaan ja maksoi noin pari centesimoa vähemmän kuppi.\n\nTämä omituinen käänne, jonka Labaccio antoi puheelle, lepytti Emilion\njälleen ja hän melkein katui koettaneensa ärsyttää toista sekä rupesi\nleikkiä laskemaan ja puhumaan omista seikkailuistaan, kunnes toinen\nkatseli kelloaan ja sanoi, että hänen oli lähteminen. Hän pyysi\nvaateharjaa ja harjasi itseänsä huolellisesti, jonka jälkeen kiitti\ntoveria kestityksestä.\n\nKun ystävät olivat kadulle tulleet, kysyi Labaccio, mitä koulusanomia\nEmilio tilasi, ja kuultuaan hän ehdoitteli ottamaan toista,\n_Kasvatus-opillinen kirjallisuus_ nimistä lehteä, joka oli halvempi.\nKoska Emilio ei näyttänyt oikein taipuvaiselta vaihtoon, sanoi toinen\nlopulta syynkin ehdoitukseensa: se, joka hankki seitsemän tilaajaa, sai\nyhden vuosikerran ilmaiseksi. Hänellä oli jo kuusi. Miksikä Emilio ei\nsaattaisi tehdä hänelle mieliksi?\n\nRavintolan edustalla odotteli Labaccion kyytimies. Opettaja nousi\nvaunuihin, varoen tarkoin housujaan, etteivät tahraantuisi.\n\n-- Milloin tapaamme jälleen? -- kysyi Emilio luontaisen\nsydämmellisesti, sillä tällä hetkellä hän näki Labacciossa ainoastaan\nvanhan toverinsa.\n\nToinen vastasi toivovansa nähdä hänet ensi opettajakokouksessa,\nMilanossa tahi Turinissa.\n\n-- Minulla ei ole toivoa päästä sinne -- sanoi Emilio. -- Kaikissa\ntapauksissa on minulle aina hauskaa tavata sinua. Onnea retkillesi,\näläkä unhoita minua --- hän pitkitti ja puristi sydämmellisesti ystävän\nlihavaa velttoa kättä.\n\nKun vaunut lähtivät liikkeelle, sanoi Labaccio aivan tyynesti: -- Kyllä\nminä ajoissa annan sinulle tiedon häistäni.\n\n\nOmituinen oppilas.\n\nLabaccion lähdettyä tunsi Emilio entistänsä suurempaa kyllästystä\noloonsa, niinkuin usein käypi, kun kunnolliset ihmiset, joilla ei ole\nsattunut onnea olemaan, näkevät mielestään tunnottoman kumppanin\nmyötäkäymistä; tämä vastenmielisyys kypsytti hänessä päätöksen koettaa\nonneaan Turinissa päästäkseen pois maaelämästä. Mutta sen päämäärän\nsaavuttamiseksi hänen täytyi täydellä todella ryhtyä lukuihinsa, ja\nkoska nuot aikaisemmat tapaukset olivat auttamattomasti ryöstäneet\nhäneltä sekä vanhempain että oppilaitten kunnioituksen, ei hän enää\nvoinut Altaranassa saavuttaa tuota hengen työlle välttämättömän\ntarpeellista mielenrauhaa, vaan päätti hakea toista paikkaa. Sitäpaitsi\nei kylässä ollut mitään, joka olisi pidättänyt häntä, sittenkun hän\nkerran oli menettänyt neiti Gallin ystävyyden ja varmaksi ymmärtänyt,\nett'ei se enää millään ollut takaisin voitettavana. Opettajattaren\nläheisyyspä vaivasikin häntä, ja armaansa näkeminen oli hänelle\nkiusaksi. Kaukana Altaranasta hän kyllä tytön pian unhoittaisi. Yksi\nainoa side kiinitti häntä Altaranaan: se oli Samis'in herrasväki. Ero\nheistä tuntuisi katkeralta.\n\nAikaisin eräänä aamuna astui asian-ajaja Emilion huoneesen huudahtaen:\n-- Herra opettaja, tässä tuon lahjan tieteelle! -- Tämän sanottuaan hän\nkäski sisään neljäntoista vuotiaan pojan, joka asettui vastapäätä\nopettajaa ja katseli häntä rohkeasti, odottaen, että toinen tuntisi\nhänet. Vaan muutos, joka pojan ulkomuodossa oli vuoden kuluessa\ntapahtunut, sekä siistit vaatteet vaikuttivat sen, ett'ei Emilio oitis\ntuntenutkaan Generiä, tuota lurjusta Case Rossen yhteiskoulusta, joka\noli neiti Vettiä armastellut. Kun asian-ajaja mainitsi pojan nimen,\nmuistui oitis Emilion mieleen tuuma, josta toinen oli edellisenä vuonna\npuhunut: ottaa näet joku lahjakas rahvaan poika suorastaan auran\nperästä ja antaa hänen kulkea lukutietä, voidaksensa hänessä askel\naskeleelta seurata eläimen muutosta ihmiseksi sekä siten tutkia\nkysymystä talonpojan yhteiskunnallisesta ja tiedollisesta\nkasvatuksesta. Tutkittuansa ja koeteltuansa useita poikia, asian-ajaja\nlopulta oli valinnut Generin, joka toisena kouluvuotenaan oli\nosoittanut todella merkillistä älyä ja tahdon tarmoa. Isä, vanha\nroisto, oli antanut poikansa niin monilla ehdoilla, että tuntui siltä,\nkuin hän olisi tehnyt suuren armon asian-ajajalle. Tämä oli ottanut\npojan mukaansa kaupunkiin, räätälillä puetettavaksi, ja uskoi hänet nyt\nkuukauden ajaksi Emilion hoitoon valmistettavaksi suorittamaan\npääsötutkintoa Turinin kansakoulun neljänteen luokkaan. Asian-ajajan\ntarkoitus oli antaa Generin, päätettyään kansakoulun, käydä jonkin\nteknillisen oppilaitoksen läpi.\n\n-- Katselkaa häntä tarkasti kiireestä kantapäihin -- virkkoi\nasian-ajaja -- ja sanokaa, eikö hän näytä maailman valloittajalta.\n\nKun lukutunnit oli määrätty ja Generi pois lähetetty, kertoi Samis\ntarkoin tutkineensa poikaa sekä hankkineensa perinpohjaisia tietoja\nhänestä, ennenkuin oli hänet valinnut. Juuri semmoista luonnetta hän\noli hakenut: poikaa, jolla ei olisi vähintäkään tunteellisuutta. Neiti\nVettiä koskevat haaveilut olivat vain tilapäistä aistinten kiihkoa.\nRakkaus opettajattareen oli muuttunut palavaksi koulu-innoksi, jota\nseurasi tahi jolle kentiesi oli perustuksena voittamaton inho\ntalonpojan asemaa ja raskasta maatyötä kohtaan. Säännöllisesti kuin\njoku oikeudenpalvelia oli isä monena kuukautena pieksänyt poikaansa\nsaadakseen hänet irti Minervasta ja jälleen kiinni Cerekseen. Turhaa\nkaikki: poika oli rautaisen itsepäisesti ponnistanut vastaan ja sata\nkertaa selitellyt, että antaisi ennen lyödä itsensä kuoliaaksi, kuin\nrupeaisi talonpojaksi. Näyttipä siltä kuin koko se kansanluokka, joka\nvuosisadat oli auran perässä hikoillut, nyt olisi väsynyt ja\nmaisteltuaan pojan suulla kirjatietoja, noussut hänen persoonassaan\nkymmenen sukupolven yhteisillä voimilla tuota perinnöllistä kirousta\nvastaan.\n\nHän on ennalta valittu -- päättä asian-ajaja -- ruumiillisesti,\nhenkisesti ja siveellisesti varustettu taistelemaan ja kohoamaan\nkorkeammalle; hän on pelkästään aivoa ja tahdon voimaa; ihminen joka\nonnistuu kaikessa. Älkää ajatelko koskaan voittavanne hänen\nrakkauttaan, niinkuin en minäkään toivo saavani häneltä mitään\nkiitollisuutta. Ennustanpa hänen viidenkolmatta vuotiaana kirjoittavan\nkirjan, jossa vastustellaan minun mielipiteitäni oikeustieteessä.\nKohdelkaa häntä aika-ihmisenä ja huviksenne tutkikaa häntä. Se maksaa\nkyllä vaivan, olkaa varma. Hän on tulevaisuuden talonpoika.\n\nEmilio rupesi opettamaan Generiä, käyttäen enimmän ajan äidinkieleen ja\nlaskentoon. Poika oli todellakin lahjakas ja harras työssään, ja pian\nopettaja huomasi asian-ajajan oikein käsittäneen hänen luonteensa.\nKoska Generi oli vast'ikään ensimmäistä kertaansa käynyt Turinissa,\nantoi Emilio hänelle aineeksi kuvauksen tästä kaupungista. Kirjoitus\noli erinomaisen selvä, hyvä suunnitelman puolesta ja siinä kerrottiin\nmuutamia varsin omituisia havaintoja; mutta siinä ei ollut ihailun\nsanaakaan, ei ainoatakaan ihmettelevää huudahdusta, jommoisia lapset\nniin paljon käyttävät kertoessaan jostain, joka on heitä huvittanut\ntahi liikuttanut. Sama oli laita seuraavienkin ainekirjoitusten ja\nsuullisten esittelyjen, joissa kuitenkin sydämmen kielten olisi pitänyt\nvärähdellä: kirjoitettiin näet isänmaata, uskontoa ja perhettä koskevia\naineita. Kyllä hän näiden sanain sisällyksen ymmärsi, kertoi ja selitti\nselvästi ja johdonmukaisesti mitä luettiin tahi opetettiin, mutta ei\nhänen katseensa, ei äänensä koskaan ilmaisseet vähintäkään sydämmen\nliikutusta. Kun Emilio huomautti jostakin tehdystä virheestä, näytti\noppilas miettiväiseltä, ja kehuttaessa hän salasi tyytyväisyytensä.\nHän antoi Emilion usein toistaa jonkin selityksen voidakseen\nparemmin käsittää, eikä ollut koskaan hajamielinen tahi odottanut\nmalttamattomana tunnin päättymistä. Kuitenkin tunsi opettaja elämän\ntykyttävän tuossa kuivassa, voimakkaassa ruumiissa, joka uusista\nvaatteistaan huolimatta vielä haiskahti talonpojalle; nuo päivettyneet\nkädet, leveine, litteine sormenpäineen liikehtivät, pojan jotakin\nvastausta miettiessä, tiedottomasti, kuumeentapaisesti; tuo todisti\nvilkasta sielun-elämää ja hermojen kireätä jännitystä. Generin ruumiin\nasento, liikkumistapa ja ääntäminen muistuttivat yhä vielä pojasta,\njoka oli kasvanut riihen ja karjapihan vaiheella. Emiliosta näytti\nhänen talonpoikamaisuutensa päivä päivältä yhä enemmän katoavan.\nAinoastaan opettajansa kohtelemisessa hän oli muuttumaton: aina\nkunnioittavainen, vaan ilman vähintäkään sen hartaampaa tunnetta.\nTullessaan sanoi hän \"hyvää päivää\" ja mennessään \"hyvästi\", ja jos oli\njostakin epätietoinen, kysyi; muuta ei puhunut.\n\nUteliaana saadaksensa tietää, mitä tässä moukan pojassa oikeastaan\npiili, Emilio kerran otti leikillä puheeksi hänen entisen\nmielitiettynsä ja odotti näkevänsä pojan punastuvan niinkuin silloin\nkoulussa. Vieläkös mitä; poika kohautti naurahtaen toista olkaansa,\nikäänkuin olisi pitänyt niitä asioita pelkkinä hullutuksina, joita ei\nenää ajatellutkaan.\n\nEräänä päivänä kysyi Emilio, eikö hän pelännyt aikaa myöten väsyvänsä\nopin tiellä, jossa on niin paljo vastuksia ja joka vaatii niin suuria\nponnistuksia.\n\nPoika pudisti kieltävästi päätään.\n\n-- Eikö sinusta ole ikävä jättää vanhempiasi? -- tiedusteli opettaja.\n\nToinen vastasi: -- He ovat tyytyväisiä -- aivan niinkuin asia olisi\nkoskenut yksin vanhempia.\n\n-- Mutta -- pitkitti opettaja -- jonakin kauniina päivänä kadut\nkauppojasi ja silloin muutat suuntaa ja rupeat taas talonpojaksi.\n\nPoika vastasi kuivasti ja äreästi: -- En koskaan, en koskaan -- ja\nnaurahti säälivästi niin mahdotonta olettamusta.\n\nNämä vastauksensa hän lausui pää pystyssä ja silmät tuijottaen avaran\nlakeuden kaukaiseen taivaanrantaan, ikäänkuin olisi nähnyt edessään\ntappotanteren, jolta kuului kaukainen tykkien jyske ja jonka näkeminen\nhäntä riemastutti.\n\nGenerin pieni olento oli kuukauden ajan hauskana vaihetuksena\nEmiliolle; sen kuluttua hän mielihyväkseen saattoi asian-ajajalle\nilmoittaa, että tämän holhotti oli erinomaisesti edistynyt. Samis'in\nherrasväen Turiniin lähdön edellisenä päivänä Emilio sanoi asian\npäivällispöydässä tavallisten vieraitten läsnäollessa. Hän huomasi\ntuottaneensa suurta tyytyväisyyttä isännälleen, sitä enemmän, koska\ntämän ystävät ja tuttavat jonkun aikaa olivat tehneet pilaa hänen\nkummallisista kokeistaan muodostaa suurta miestä polentajauhoista.\n\nAsian-ajaja käytti opettajan lausuntoa Generistä hyväkseen antaakseen\nlöylyä vastustajilleen ja piti sen johdosta viimeisen esitelmän siltä\nkesältä.\n\nNiinpä niin, saattoivat he hänen puolestaan nauraa niin kauan kuin\nGenerin kaltaiset pojat olivat poikkeuksina, niin kauan kuin oli\nharvinaista, että talonpoikaispojat ja käsityöläisten lapset valitsivat\nlukutien. Mutta jälkeisemme kyllä huomaisivat, kuinka parannusta\nseuraisi parannus, myönnytystä myönnytys, siksi kunnes joudutaan siihen\ntilaan, että kaikkien oikeus sivistykseen pidetään kieltämättömänä,\nettä kaikki urat aukaistaan kaikensäätyisille lapsille. Jälkeläisemme\nsaavat silloin nähdä, miltä entisten etu-oikeutettujen säätyläisten\ntuntuu kilpailla uusien kykyjen kanssa, jotka ilmestyvät laajoista\nkansankerroksista, mitkä siihen asti ovat olleet tykkönään\npoissuljettuina kilpailusta.\n\n-- Nyt jo -- pitkitti asian-ajaja --- valitatte, että teitä on liian\npaljo ja että teidän täytyy syödä toisianne. Mutta kun ne murtauvat\nopin teille ja tekevät rynnäköitä yhteiskunnan kukkuloille, nuo\ntietämättömyydessä eläneitten sukupolvien jälkeläiset, väkevämpine\nhimoineen -- sillä heidän halunsa ovat vuosisatoja olleet tyydyttämättä\n-- raittiine, uupumattomine ajatusvoimineen, pontevuudella, joka vastaa\nheidän ruumiillista voimaansa, väkevämmällä muistolla kuin teidän,\nalkuperäisempinä ja kestävämpinä; mitäpä jälkeläisenne voivat toimittaa\nnäiden rinnalla, jälkeläisenne, jotka teiltä ovat perineet henkisen\nväsymyksen, itsemurhan-taipumuksen, tuhansittain paheita ja koko joukon\nsurkeita hermotauteja, ylen _kiihoittuneen elämän_ seurauksia? Saatte\nvielä nähdä, te, jotka luulette henkisen kyvyn ja tieteellisen\nsivistyksen kulkevan perintönä keskisäädyssä ja rajoittuvan yksin\nsiihen, saatte nähdä, kuinka nuo matalaiset talonpojat leveine\nhartioineen ja kovine kourineen tekevät puhdasta, kun istautuvat\nlukupöydän ääreen tuoden mukanaan virkistävän tuulahduksen pellolta ja\ntyöpajasta. Nuoret, sivistystä janoavat raakalaiset silloin murtautuvat\nrappeutumisen lahonneisin kouluihin -- -- ja kiipeevät sinne teidän\nruumiittenne ylitse. Minä lähetän nyt yhden sotamiehen etujoukkoihin.\n\nPuheensa vahvistukseksi hän huusi luokseen Generiä, joka oli\npuutarhassa.\n\nTuo hienoihin vaatteisin puettu talonpoikaispoika, joka asian-ajajan\npuheen jälkeen esiytyi jonkinmoisena uhkaenteenä keskisäädylle ja\nsamalla jonkinlaisena tieteellisyyden uudesti-synnyttäjänä, herätti\näänekästä naurua, joka harmitti Samista.\n\n-- Naurakaa te vaan -- hän virkkoi, jälkeläisenne eivät naura.\n\nSen jälkeen hän ojensi lasillisen viiniä pojalle, joka, katseltuaan\nkirkkaasti ja tyynesti ympärilleen, ujostelematta tyhjensi sen yhdessä\nkulauksessa. Se herätti uutta iloa.\n\n-- Sillä lailla teidät niellään! huudahti asian-ajaja voitonriemuisana.\n\nKaikki nousivat nauraen ruokapöydästä.\n\n\nTerveydenhoitoa harrastava tarkastaja.\n\nMelkein lapsellisen malttamattomasti Emilio odotteli tarkastajan\nkäyntiä, ikäänkuin tämä mies olisi tuonut mukanansa kaupungin ilmaa ja\nläsnäolollansa lyhentänyt Altaranan ja Turinin, Emilion toiveitten\nkaupungin, väliä.\n\nTarkastaja, pitkä, harmaahiuksinen, synkkäsilmäinen, älykkäännäköinen\nmies, kulki luokasta luokkaan sen muotoisena, kuin olisi ollut\nkäynnillä jossakin rangaistuslaitoksessa. Hän muistutti suuresti\nruumiilliseen asuun pukeuneesta apeamielisyydestä ja toimitti\ntarkastuksensa Emiliolle tuiki uudessa muodossa. Kun hän kyseli jotain\ntahi katseli opettajaa, oppilaita, koulua, viran-omaisia, näytti hänet\nvaltaavan syvä säälin tunne kaikkia kohtaan. Astuessaan Emilion\nluokkahuoneesen, hän huolimattomasti ja väsyneen näköisenä tiedusteli:\n-- Kuinka usein teidän on täytynyt muuttaa metoodia? -- Ja vastausta\nodottamatta hän taas kysyi: -- Kuinka monta tarkastajaa on teillä jo\nollut?\n\nHän ei tälläkään kertaa odottanut vastausta, vaan pitkitti: -- Minä en\naio tehdä minkäänlaisia muistutuksia opetustapaanne vastaan. Jos te\nkokeilette hyvällä metoodilla, ei teillä ole muuta tehtävänä kuin\npitkittää samaan suuntaan, ja jos huomaatte opetustapanne huonoksi,\nvoitte yksinkin tehdä siinä parannuksia omien kokemustenne nojalla.\nYhdellä ainoalla käynnillä en voi arvostella opetustapaanne, yhtä vähän\nkuin minun on mahdollista antaa teille toista, valmiiksi määriteltyä.\nOlkaa varoillanne, ett'ette muuta tapaa joka kuukausi niinkuin muutamat\ntekevät. Olen tavannut opettajia, jotka pitävät koulua jonkinmoisena\nomain aivojensa voimistelu-kenttänä. Muutamat ovat siitä aivan\nhulluiksi tulemaisillansa. Lasken sydämmellenne: älkää koettako\nnäytellä neron osaa. Tyytykää olemaan pelkkänä tavallisena ihmisenä.\nMeillä on todella munivien kanojen puutetta ja sen sijaan yllin kyllin\nhyödyttömiä kotkia.\n\nEmilio luuli hänen tarkoittavan herra Calvia, jonka luokassa äsken oli\nkäynyt.\n\nKun tarkastaja vertaili saapuvilla olevain oppilaitten lukua siihen,\nmikä sen olisi pitänyt olla, pudisti hän päätänsä. Kaikkialla oli\nnähnyt saman asianlaidan. Kaksi pakollista kouluvuotta supistuu\nuseammille yhdeksi vaillinaiseksi vuodeksi, niin ett'eivät koulusta\npäästessään osaa edes nimeänsä kirjoittaa. Saattaisipa todella tästä\nmaanmainiosta kansakoulusta sanoa, että se vähentää oppimattomain,\nmutta lisää kelvottomain lukua.\n\nSitten hän antoi Emilion tehdä pojille kysymyksiä, ja pudisteli\nsääliväisesti päätään, kun kuuli oppilaitten vaivalla pusertelevan\nkieliopillisia sääntöjä ja määritelmiä. Tuntui siltä, kuin pojat\nolisivat kertoelleet vieraskielisiä sanoja, joita olivat, sisältöä\nymmärtämättä, ulkoa oppineet.\n\n-- Hyvä -- tarkastaja virkkoi -- te teette, minkä voitte. Kuullaanpas,\nonko heillä minkäänlaisia tietoja hyödyllisistä asioista.\n\nHän alkoi itse tehdä yksinkertaisia ja helposti ymmärrettäviä\nkysymyksiä terveys-opista: kuinka vesi on puhdistettava, kuinka silmiä\nja korvia on eräissä tapauksissa suojeltava, mitä varustuksia on\ntehtävä tarttuvain tautien liikkuessa, kuinka annettava ensimmäinen apu\nluun murtuessa tahi jäsenen nyrjähtäessä, miten haavoja hoidettava y.m.\n-- kaikki asioita, joista pojat olivat tuiki tietämättömiä.\n\n-- Opettakaa hiukan näitäkin vähäpätöisiä aineita, herra opettaja --\nsanoi hän -- se ei ole hukkaan heitettyä aikaa.\n\nOpettajan sanomattomaksi hämmästykseksi tarkastaja rupesi tutkimaan, ei\nkirjoitusvihkoja, vaan poikain kauloja, silmiä ja hampaita, ja rypisti\ntyytymättömänä otsaansa. Sen jälkeen sanoi: -- Kylpyamme vesineen ja\nsaippuoineen olisi tarpeen joka luokkaa varten. Sitä minä pitäisin\nvoimisteluakin tarpeellisempana.\n\nKun hän oli palannut opettajan paikalle, ei hän pitänytkään\ntarkastajien tavallista, koulutyötä koskevata puhetta, vaan kehoitti\nsen sijaan poikia harjaamaan hampaitaan kahdesti päivässä sekä\nhuuhtomaan tarkoin suutansa. Pojat luulivat inspehtorin leikkiä\nlaskevan. Hän puhui heille ystävällisesti ja kertoi muun muassa, kuinka\njapanilaiset, köyhimmätkin, tekevät, saadakseen kauan pitää hyvät\nhampaansa: he näet raappivat hampaitaan kynsillä, ottavat suun täyteen\nvettä, molskuttavat sitä kielellään ja sitte ruiskuttavat ulos niin\nkovaa, että palveliain on tapana suutansa pihassa huuhtomalla herättää\nyläkerrassa nukkuva isäntäväkensä.\n\n-- Näin tehden, pienet ystäväni -- pitkitti tarkastaja -- voivat he\nvielä kahdeksankymmenen vuotisina pureskella mitä ruokia tahansa, jota\nvastoin täällä jo viidenkymmenen vuotisilla on huono ruuansulatus,\nsiitä vain, ett'emme voi ruokaamme kunnollisesti purra. Ja jos\nturmelemme vatsamme, pilaamme samalla mielialamme ja teemme sekä\nitsemme että muut ihmiset onnettomiksi. Tuo on teistä ihmeellistä, vai\nkuinka? Vaan ettepä saata arvata, kuinka paljosta viheliäisyydestä\nmaailma pääsisi, jos vähän enemmän käytettäisiin puhdasta vettä. Mutta\n-- päätti hän, katsellen likaisia seiniä -- missä koulua ei pidetä\nsiistinä, siellä eivät oppilaatkaan pese itseään. -- Sitten lisäsi,\nopettajaan kääntyen: -- Olkaa yhtä tarkka puhtauden suhteen kuin olette\nkieliopin sääntöjen, niin saattepa huomata totuuden erään suuren\najattelian sanoissa: Ihmisen tulee ennen kaikkea olla kaunis eläin.\n\nPojat nauroivat.\n\n-- Valitettavasti -- tarkastaja jatkoi -- eivät näille asioille naura\nainoastaan pojat, vaan hyvin moni aika-ihminenkin; jopa korkeassa\nasemassa olevat henkilöt ylönkatsovat puhdasta vettä, raitista ilmaa ja\nvaloa.\n\nLopulta hän rupesi aivan hitaasti kirjoittamaan tarkastuksen\npöytäkirjaa eikä ollut huomaavinaankaan tarkastusmiestä, joka saapui\nhuoneesen aivan hengästyneenä ja asettui tarkastajan viereen seisomaan.\nLakattuaan kirjoittamasta, tarkastaja nousi ja sanoi opettajalle: --\nTeistä tulee jonakin päivänä tarkastaja; kaikki opettajat tulevat siksi\nennemmin tahi myöhemmin. No niin, älkää silloin tehkö, niinkuin moni\nmuu teidän nuorista virkaveljistänne, jotka, vaivoin tarkastajiksi\npäästyään, rupeavat törkeiksi ja sälyttävät opettajien niskoille\nkaikenmoista käsittämätöntä ja epäkäytännöllistä, mitä ovat onkineet\nkasvatusopillisten keksintöjen väljästä merestä. Tämän minä lasken\nsydämmellenne. Katsokaa myöskin, ett'ette neljässäkolmatta tunnissa\nunhoita, olleenne neljäkolmatta vuotta opettajana.\n\nSenjälkeen hän kääntyi tarkastusmieheen, joka luultavasti odotti\njotakin kohteliasta lausetta, ja sanoi: -- Koulu on likainen.\n\nOvessa hän vielä huusi pojille: -- Lukekaa ja peskää itseänne.\n\n\nUusia tietoja entiseltä korpraalilta.\n\nKun tuo omituinen tarkastaja oli lähtenyt ja Emilio taas alkoi vajota\nentiseen alamielisyyteensä, sattui odottamaton tapaus, joka virkisti\nhäntä kokonaiseksi viikoksi. Tuli, näet, hänelle Carlo Lericalta\nBadolinosta aika kirje, oikea pieni paperimytty, jonka tuskin oli\nsaanut temmatuksi postinkuljettajan kädestä, ennenkuin riensi kiiruusti\nkotiin, aivan kuin lukiolainen vetäytyy johonkin soppeen, sattumalta\nsaatu, kielletty kirja kourassaan. Pelkästään noiden kahden ison\npaperiarkin näkeminen herätti hänessä sydämmellistä naurua, jotta\noikein hyvältä tuntui; ystävä näet oli ahtanut ne täpö täyteen suurta,\nmutta taajaa käsialaansa sekä pistänyt tuon tuostakin väliin hirmuisen\nsuurilla kirjaimilla sanoja, joiden tuli merkitä äänen kiihtymistä ja\nvihanpurkauksia. Kirjoitus oli muuten vähän erijaksoista, josta saattoi\npäättää hänen sitä kirjoittaneen useampaan erään, vähän joka päivä;\nymmärsipä jo ennen kuin sitä lukikaan, että se oli yhtenäistä kuvausta,\njohon tekijä oli laskenut kahden vuoden kiukut ja kiusat, ja että hän\noli sitä kirjoitellut vihasta vapisevalla kädellä, kiroellen ja\npuhisten.\n\nLerica ystävä siinä kertoi, oitis määräpaikkaan saavuttuansa\njoutuneensa ikäviin rettelöihin. Kuntaan kuului kaksi pientä kylää,\njoihin oli rakennettu uudet koulutalot sekä hyvin hauskat asumukset\nopettajille; mutta itse pääkylässä, jonne hän oli joutunut, ei ollut\nerinäistä koulurakennusta, siitä yksinkertaisesta syystä, että muudan\nmahtava kunnallishallituksen jäsen jo monena vuotena oli koululle\nneljästä sadasta lirestä vuosittain vuokrannut kaksi pientä pötsää\neräässä vanhassa kapakassa. Näihin kahteen huoneesen piti Lerican jakaa\nluokkansa ja itse opettaessaan seisoa molempain huoneitten välisessä\novessa. Vaan ei siinä kyllä. Hänelle oli luvattu vapaat huoneet, ja\ntämä lupaus oli todella täytetty siten, että hänelle oli vanhaan\nkirkkoon laitettu jonkinmoinen asumus. Kirkon sivuholviin oli näet\nsoviteltu pieni huone, jossa ei ollut edes kämmenen levyydelta suoraa\nseinää, mihin olisi voinut peilinsä tahi jonkin taulun ripustaa, ja\njoka kerta kun hän läheni seiniä, löi hän päänsä kaltevaan kattoon.\nKaikki tämä heti alussa turmeli hänen hyvää mieltänsä. Kuitenkin oli\nensimäisenä vuotena kaikki käynyt hyvin. Mutta kuules, mitä sitte\ntapahtui.\n\nKunnasta kuoli pappi, joka oli lukenut messun ja opettanut katkismusta\nkoululapsille, ja silloin aiottiin säästäväisyyden vuoksi hankkia\nopettajaksi pappi, joka toimittaisi molempia virkoja. Mutta ensin\ntahdottiin päästä Lericasta, jonka kontrahti oli tehty kuudeksi\nvuodeksi. Koetettiin siis saada hänet hyväntahtoisesti itsestään\nväistymään. Mutta hän vastasi jyrkästi: en. Silloin rupesivat tekemään\nhänen oloansa tukalaksi, uuvuttaakseen muka häntä. -- Uuvuttaa Carlo\nLericaa! -- seisoi kirjeessä. -- Ymmärräthän, että kun minun\nkunniastani on kysymys, ei ole joka miehellä voimia vääntää. Mutta\nsinulla ei ole aavistusta heidän ilkeydestään. Menivätpä niinkin\npitkälle, että tulivat ottamaan karttoja koulustani. Mutta minäpä\nnäytin niille hampaitani. Koska kaikista ilkein heistä oli tuo mainittu\nkoulupötsien omistaja, annoin kolmannen miehen kautta ilmoittaa hänelle\nlähettäväni oitis kaksintaistelun haasteen, jos hän vähääkään kiusaa\ntekisi. _Roisto_ ei uskaltanut viiteen päivään pistää kuonoansa ovesta.\nPalkintojen jakamisjuhlassa koki _Roisto_ kostaa. Hän käski urkuria\nsoittamaan kansallislaulua ennenkuin minä olin puheeni päättänyt. Mutta\nminä en lakannut sittenkään, vaan nielty harmi antoi keuhkoilleni\nsemmoisen voiman, että musikantin täytyi herjetä, kun ei kukaan voinut\nkuulla ainoatakaan ääntä hänen kilkutuksestaan. Jonkun ajan päästä\nkävivät vieläkin häijymmiksi. _Kaiku_ nimiseen lehteen lähettivät\nhäpeemättömän nimettömän sepustuksen, jossa muitten valheitten lomassa\nselitettiin, kuinka muka entiset sotilaat ovat sopimattomia opettajan\ntoimeen, koska muka ovat kiivaita ja heiltä puuttuu lempeys,\nkäytöstapa, _taito ja kekseliäisyys_, joita välttämättömästi vaaditaan\nlapsia opetettaessa j.n.e. Minä vastasin vaatimalla kirjoittajaa\nilmoittamaan nimensä, ellei mielinyt olla iljettävin kaikista\npanettelioista. Muun muassa nimitin häntä pässinpääksi ja Juudaaksi,\nmutta _Roistopa_ ei vaan nimeänsä ilmoittanut; vaan hän ja ne toiset,\njotka olivat samaa villaa, valmistelivat uusia koiruuksia. He eivät\nvähempää tarkoittaneet, kuin saada minut nälän kautta taivutetuksi.\nKokonaisena lukukautena en saanut penniäkään palkkaa. Rahastonhoitaja,\njoka samalla on sekatavarankauppias, selitti olevansa aivan ilman\nrahoja. Minun täytyi valtakirjallani mennä maanviljelyspankkiin ja\nmenetin sen kautta kymmenen prosenttia. Seuraavana lukukautena kävivät\npäälle päätteeksi hävyttömiksi. Tuo kauppias voro oli kylläksi rohkea\nsanoakseen minulle, ett'ei hänellä ollut rahaa palkan maksuun, mutta\nettä rahain asemesta saisin ottaa hänen puodistaan silliä, kabeljoa tai\nmitä tarvitsin, niin paljon kuin ikänä halutti. Minä vastasin, että\nmieluummin kuolisin nälkään, kuin pilaisin vatsaani hänen moskallansa,\nja uhkaamalla valittavani prefektille pakoitin hänet maksamaan\npalkkani. Arvaas mitä sitte keksivät? He palkkasivat lurjuksen, joka\nkätkeytyi koulun läheisyyteen ja sieltä sitte minun opettaessani kai'un\ntavoin matki viimeisiä sanojani, narratakseen poikia nauramaan ja\ntehdäkseen opetuksen mahdottomaksi. Voit kuvaella mielessäsi mitä\ntapahtui, kun tämän huomasin; minä ryntäsin ulos luokasta kuni\njalopeura. Minun ei heti onnistunut löytää miestä. Väliin ääni kuului\nkadulta, väliin jostakin ikkunasta, joskus läheisestä pihasta, ja\nJumala tiesi mistä. Joku naapuri konna mahtoi pitää häntä luonaan. Hän\npääsi aina hyvissä ajoin pakoon. Minä puristelin turhaan nyrkkiäni\nneljänä päivänä ja luulin sappeni halkeavan. Mutta eräänä aamuna, kun\nolin asettunut ikkunan poskeen, näin miehen varjon alhaalla\nkatukäytävällä. Keksinpä keinon; en mennytkään ovesta, vaan heittäydyin\nalas ikkunasta ja putosin hänen nenänsä eteen, juuri kun matki\nviimeistä sanaani. Lurjus läksi juoksemaan, minä perässä, raivostuneena\nja paljain päin. Hän juoksi kuin karkuun päässyt vanki ja minä perässä.\nHän käänsi kulmassa, minä perässä, ja niin mentiin kadulta toiselle,\nkunnes hänet vihdoinkin kylän ulkopuolella saavutin ja annoin hänelle\nsiellä niin sekä eteen että taakse, päälle ja alle, siihen kuuluvine\nselityksineen, niin, niin, ett'ei kukaan sitten nähnyt häntä\nneljääntoista päivään edes vilahdukselta.\n\nKirjeessä kerrottiin vielä Lerican vihollisten käyttäneen tuota\npetollista tapaa, että yllyttivät poikia opettajia vastaan. Sitten hän\nkertoi oppilaistaan, jotka muka olivat ikävimpiä, ilkeimpiä olentoja\nmitä hänellä koskaan ennen oli ollut, oikeita paheitten ja\nrikoksentekijäin ituja; lyhyesti: koulunsa oli kerrassaan pieni\nojennuslaitos. Siellä ei ollut ainoitakaan kasvoja, jotka edes\nkaukaisimmassa tulevaisuudessa olisivat antaneet aihetta toivomaan\nomistajistaan rehellistä miestä. Kaikilla heillä oli kissan tahi näädän\nsilmät, ketun tai verikoiran turpa, ja pääkallot semmoisia kuin näkee\npahantekijöillä tahi Austraalian neekereillä.\n\nNäitten ihmisten ilkeys -- kirjoitti Lerica -- on suurempi kuin\najatella saattaa. Menivätpä niinkin pitkälle, että kodeissa varustivat\npojille konstikkaita kysymyksiä, joita heidän sitte, muka\ntiedonhaluisina tahi uteliaina, piti kysyä minulta keskellä tuntia,\nsaattaaksensa minut pulaan ja ymmälle. Minä, senkin aasi, annoin\nnarrata itseäni, enkä ymmärtänyt heidän peliänsä ennenkuin _Roiston_\npoika kolmanteen kertaan samalla viikolla kysyi minulta sanaa, jonka\nluultavasti olivat jostain sanakirjasta onkineet, hän ja se konna, joka\nhänet oli maailmaan laittanut. -- Herra opettaja, mitä merkitsee sana\nsekamölö? kysyi poika. Sekamölö! Jopa asia valkeni minulle. -- Se\nmerkitsee nuoraa, jolla sinä olisit hirtettävä -- vastasin minä -- sinä\nja ne lurjukset, jotka ovat sanan suuhusi panneet. -- Siitä päivin ei\nkysymyksiä sen koommin tullut.\n\nLerica paran kiukkuisin vainooja oli eläinlääkärin poika, _Lurjus_,\njonka esittämiseen hän oli käyttänyt kokonaisen sivun kirjeessään ja\nsitä tehdessään joutunut niin haltioihinsa, että huomaamattansa eksyi\nseikkaperäisyyksiin, ikäänkuin olisi aineestaan hyvinkin nauttinut,\nsamalla kun kuitenkin kiukusta puhisi. Tuo poika oli koulun ikävimpiä\nilmiöitä, pää kuin hyrrä, silmät vinot, korvat pitkät, tyhmä, laiska,\nsiivoton, veltto ja viekas. Lurjus oli ottanut tavakseen silmillään\nkiusata opettajaa: hän katseli opettajaa, ei muuta, tuijotti\nlakkaamatta häneen läpitunkevin, kylmin katsein, joista ei voinut\nmitään lukea; ei ainakaan opettaja käsittänyt niiden sisältöä ja juuri\nse häntä kiusasi ja ärsytti. Poika katseli opettajaa niinkuin olisi\ntahtonut silmillään hänet lumota, ja lumosikin todella, sillä hän\npakoitti opettajaa katselemaan takaisin, ja niinpä sattui joskus, että\nhe kokonaisen minuutin tuijottivat toisiansa kuni veriviholliset,\nVainoominen oli alkanut siitä, kun poika eräänä päivänä oli tullut\nlikaisena kouluun ja opettaja silloin kantoi hänet vesijohdon alle sekä\nruiskutti siitä vettä kasvoille. Siitä päivästä aikain poika tuijotti\nlakkaamatta opettajaa eikä katsonut alas muulloin kuin lukiessaan ja\nkirjoittaessaan; silloinkin vain muutamiksi silmänräpäyksiksi, sillä\nhän katsahti yhä rivi riviltä opettajaan. Näin hän teki opettajan sekä\ntullessa että mennessä, joka päivä, jok'ainoa tunti, niin että tämä\ntuijottaminen vihdoinkin kävi opettajalle oikeaksi kidutukseksi ja hän\ntunsi väliin suurta halua kuristaa tuon lurjuksen kuoliaaksi. Ikävintä\nkumminkin oli, että pojalla oli laaja suku, joka kokonaisuudessaan lie\nvihannut opettajaa, koska kaikki, isä, äiti, sisaret ja veljet, pienet\nja suuret kadulla kohdatessaan tuijottivat häneen samalla lailla,\nsamanlaisilla vinoilla silmillä, yhtäläisellä kylmällä, jäykällä\nkatseella. Kääntyivätpä kaduilla, pysähtyivät katsellakseen häntä,\ntuijottivat talonsa ikkunoista ja puodeistakin, jos sattuivat niissä\nolemaan. Hän tiesi näiden katseitten seuraavan itseään, ennenkuin niitä\nnäkikään, ja hänellä oli ilkeä, hämärä tunto niistä ikäänkuin olisi\nollut jonkun noituuden vallassa. Oi, mikä sanomaton tuska se oli! Hän\noli niin vihoissaan, että olisi tahtonut dynamiitilla räjähyttää koko\nperheen ilmaan.\n\n-- Kuitenkin sanotaan -- pitkitettiin kirjeessä -- ett'ei poikia saa\nlyödä! -- Lerica sitävastoin tahtoisi seurata erään naapurikylän\nopettajaa esimerkkiä. Tällä oli pöytänsä vieressä mahdottoman pitkä\nrottinki-keppi, joka, niinkuin Jumalan tuomio, ulottui joka paikkaan,\nja sen avulla hän piti kuria voimassa. Ei muka saa lyödä poikia! Mutta\nsehän olisi luonnotonta! Täytyy todellakin olla lurjus ja valehtelin\npuolustaakseen moista väitettä, joka tuottaa lapsille onnettomuutta ja\ntekee opettajan työn koulussa mahdottomaksi. Senjälkeen kun rottinki\nkoulusta karkoitettiin, oli tämä muuttunut helvetiksi, sillä pojilla ei\nollut mitään peljättävänä. Surkeata kyllä ei hän voinut kiivaan\nluontonsa ja suurten voimainsa tähden käyttää nyrkkiä, sillä silloin\nsaisi välskärikin tekemistä. Mutta hänellä oli muita neuvoja. Eräs\npojista oli rohjennut kirjoittaa isolle taululle: -- Menkää matkaanne'\n-- Opettaja otti pojan niskasta, veti taulun eteen ja antoi hänen\npyyhkiä kirjoituksen pois nenällään. Sitten kielsi poikaa kasvojaan\npesemästä; hänen piti semmoisenaan astua siittäjäinsä silmäin eteen.\n\n-- Menkää matkaanne! -- näin kirje päättyi. -- Kyllä minä menenkin, sen\nroskajoukko, mutta vasta sitte, kun haluttaa, enkä ennen kuin olen\nsaanut kostaa teille pahat tekonne. -- Lerica kertoi, että hänellä\ntukenaan ja turvanaan oli ollut kirkkoherra, jättiläinen niinkuin hän\nitsekin, vapaamielinen kunnon mies, joka juuri niiden ominaisuuksiensa\ntähden oli vihattu paikkakunnalla ja viranomaisten vainooma, mutta jota\nkaikki kumminkin pelkäsivät erään Turinissa tapahtuneen seikkailun\njohdosta. Oli näet eräänä yönä kaksi roistoa muutamalla sivukadulla\nhyökännyt papin kimppuun, mutta tämä oli tarttunut molempia kaulukseen\nja kuljettanut heidät, kielet pitkällä, lähimpään poliisi-konttooriin.\nTämä mies oli tullut Lerican läheiseksi ystäväksi, ja kun he yhdessä\nkulkivat katuja pitkin silmiään mulkoillen, \"vapisi koko kunta\".\nKuitenkin hän salaa tiedusteli toista paikkaa ja pyysi Emiliota\nilmoittamaan, olisiko Altaranan läheisyydessä semmoista saatavissa.\nJälkilisäyksessä oli: -- Kunnallishallituksen jäsen, kouluhuoneiden\nvuokraaja, on kuntakokouksessa moittinut minua siitä, ett'en ollut\n_omalla kustannuksellani_ matkustanut Saluzzon opettaja-kokoukseen. Sen\n_Roisto!_\n\n\nHyvästi!\n\nLerican hauskan kirjeen jälkeen ja saatuaan määräyksen uuteen paikkaan\nCaminassa, kuluivat Emilion päivät jokseenkin yksitoikkoisesti vuoden\nloppuun.\n\nVaikka Emilio oli paljon kärsinyt Altaranassa, jätti hän kuitenkin\npaikkakunnan tuntien suurta kaipuuta, varsinkin rakastettavan\nnaapurinsa tähden; sillä Emilion myötätuntoisuus, rakkaus ja ihaelu\nsekä kaikki muut tukahutetut tunteet heräsivät jälleen sydämmessä eron\nhetken lähestyessä. Opettajattaren isä oli jo kuukauden päivät maannut\nhyvin huonona viimeisillään ja tänä surun aikana oli hänellä\ntaloudellisissa toimissa apunaan sekatavarankauppiaan pieni\nystävällinen tyttö sekä tuo kukkia tuova oppilas; ja joka ilta, kun\ntyttöset sanoivat hänelle portaissa hyvää yötä, piti hän molempia\nhetkisen syliinsä suljettuina ja painoi äänetönnä heidän päätänsä\nrintaansa vasten.\n\nJuuri kun Emilio oli lähtemäisillään huoneestaan, sanoakseen\nopettajattarelle hyvästi, huomasi hän tämän seisovan palkongilla\nkäsipuihin nojautuneena, kalpeana ja uupuneena yövalvomisista. Tieto\ntulevasta suuresta surusta kuvastui hänen kasvoissaan, mutta samalla\nhän näytti lujana onnettomuutta vastaan ottavan, ikäänkuin olisi\npäättänyt kantaa kaiken valittamatta. Hän seisoi siinä pää pystyssä,\nsilmillään tähystellen avaruuteen, aivan kuin olisi ajatuksissaan\nkatsellut niitä tuhansia pieniä tyttöjä, joille tästälähin oli uhraava\nelämänsä tykkönään. Hän näytti vaipuneen ajattelemaan sitä, kuinka\nolisi täyttävä jäljellä olevat pyhät velvollisuutensa, sitten kun tuo\ntoinen, yhtä pyhä, pian olisi täytetty.\n\nKun Emilio näki hänet surullisena ja ajatuksiin vaipuneena, ei hän\nraskinut murhetta lisätä jäähyväisillä, jotka ehdottomasti\nherättäisivät katkeria muistoja. Hän katseli opettajatarta vähän aikaa,\nja kirjoitti sitte hänelle hellät hyvästit, suuteli ajatuksissaan tuota\nherttaista suuta, josta niin moni, iäksi hänen mieleensä painunut sana\noli lähtenyt.\n\n\n\n\nLuostarissa.\n\n\nEmilio oli viettänyt toista kuukautta ----ssa, Golin perheessä,\nsisariensa kanssa.\n\nEräänä iltapäivänä, vähää ennen päivällistä, hän juuri seisoi ja\nmietti, mitä varten pöytä oli katettu kuudelle hengelle, kun samassa\nisäntä astui sisään ja lausui hänelle hymyellen: -- Emilio, täällä on\neräs entinen mielitiettysi! -- Samassa töytäsi sisään korkeakasvuinen,\ntummanverinen nainen, tarttui Emilion käsiin ja suuteli häntä\nmolemmille poskille.\n\nSe oli Emilion serkku, joka juuri oli saapunut ----een, ihastuksissaan\nvapaudesta, jonka oli saanut neljänkymmenen päiväisen luostari-elämän\njälkeen.\n\n-- Nytpä saat kuulla! -- hän sanoi Emiliolle ja huoahti samalla syvään,\naivan kuin olisi aikonut kertoa pakoretkestä, jonka avulla oli päässyt\njostakin vankilasta.\n\nOpettaja huomasi serkkunsa muuttuneeksi: hän oli entistänsä\nlaihempi, päivettynyt, niinkuin olisi palannut Afrikan matkoilta,\nsuorempiselkäinen sekä entistään hermostuneempi, vilkkaampi\nliikenteissään ja puheissaan. Kun hän oli riisunut hatun päästään ja\nhätimiten kädellään silitteli kauniita, mustia hiuksiaan, muistui\nEmilion mieleen elävästi nuo tukevat kädet, jotka reippaasti olivat\nleikelleet kananpaistia pienen alppimökin viereisessä lehtimajassa.\n\n-- Noh -- kysyi nuori tyttö Emiliolta -- mitä sinä olet toimittanut\ntänä vuonna? Oletko mennyt naimisiin? Kuka minulle siitä puhuikaan?\n-- -- -- Vai et? Oletkos vielä Altaranassa? Sinä olit merkillisen\nnäköinen tavatessani sinua Turinissa? Kuinka tuon jutun kävi? Kerro\nminulle kaikki viidessä minuutissa.\n\nHerra ja rouva Golia, hiljaisia, viidenkymmenen ikäisiä ihmisiä, aina\ntottuneita yksitoikkoiseen elämään, huvitti äärettömästi tämä kahden\nnuoren vilkas sananvaihto, joka koski koulua, valtiota, kirkkoa ja\nrakkautta. Nuoret puolestaan innostuivat isäntäväen uteliaisuudesta,\nraittiista ilmasta ulkona palkongilla, jossa päivällistä syötiin,\nihanasta, vuorille ja laaksoihin antavasta näköalasta sekä lapsuutensa\nmuistoista, ja kävivät vähitellen yhä innokkaammiksi, niin että lopulta\npitivät hauskana ikävimpienkin elämänsä kohtausten kertomista.\n\n-- Ylimalkaan -- serkku virkkoi -- olen minä toimeeni tyytyväinen. Jos\nei muuta, niin oppii maailmaa tuntemaan, ja saa elää!\n\nHän oli ollut etelä-Itaaliassa, eräällä saarella Ligurian rannikolla.\nHän saattoi ylhäisen naisen tavoin kehua matkustaneensa. Kuitenkaan ei\nollut saanut kylläkseen ilmaa ja valoa. Hänen pyrintöjensä määränpäänä\noli yhä Tunis tahi Itämaat -- -- -- Mutta ensin hän aikoi käydä\nAmerikassa. Toivoi saavansa viran la Platan itaalialaisessa\nsiirtokunnassa ja teki jo sopimuksia asiasta sekä luki Espanjan kieltä\nOllendorff'in metoodin mukaan. Nuo neljäkymmentä luostarissa vietettyä\npäivää olivat lisäksi vahvistaneet häntä hänen päätöksessään lähteä\nlentämään tuhansia peninkulmia valtameren poikki. Oi, noita\nneljääkymmentä päivää! Koko elämänsä iän ne pysyisivät hänen\nmuistissaan. Se aika oli ollut hänelle ikäänkuin vaellusta\ntuntemattomassa maailmassa, tahi kuin kuusi viikkoa kestävä uni, josta\ntuskin vieläkään oli oikein herännyt. Hän ei mihinkään hintaan tahtoisi\nolla ilman tätä muistoa. Ja ajatelkaas, hän oli kuitenkin aluksi\nepäillyt, kun lukuvuoden päätyttyä Brillassa häntä tahdottiin\nopettamaan voimistelua nunnille! Ne olivat oikeita luostarinunnia,\njoilla oli pikkulastenkoulu, ja koska sekin kuului kunnan\noppilaitoksiin, oli tarkastaja vaatinut heiltäkin pakollista\nvoimistelun-opetusta. Hangoiteltuansa jonkun aikaa vastaan heidän oli\ntäytynyt taipua, ja he lähettivät kuulustamaan opettajatarta, joka\nvoisi valmistaa heitä voimistelututkintoon -- tietysti hankittuansa\nensin pispalta luvan.\n\nOudoilla, unhoittumattomilla tunteilla hän astui tämän luostarin\nportista sisään, vaikkakin hänelle oli myönnetty lupa päästä joskus\nulos palvelian seuraamana. Luostari oli varsin muhkea korkeine,\nmerellepäin antavine ikkunoineen ja isoine, palmuja ja hedelmäpuita\nkasvavine puutarhoineen. Ja sitte tuo syvä äänettömyys, nuo nunnat,\njotka kellon kaikuessa hävisivät kuni varjot ja jotka astuivat niin\nhiljaa, ett'ei koskaan kuullut heidän askeleitaan, eikä heitä lainkaan\nhuomannut ennenkuin seisoivat ihan edessä, ikäänkuin maan povesta\nnousseina. Entäs heidän kuiskutteleva puheensa, aivan kuin joka seinän\ntakana olisi joku maannut viimeisillään -- kaikki tämä oli kovin\nikävää! Vaikka siellä olikin kolmekymmentä nunnaa, joista kymmenen\nopettajatarta, tunsi hän itsensä väliin kovin yksinäiseksi avarassa\nrakennuksessa; hänet valtasi kauhistus ja hän tunsi vastustamatonta\nhalua karata tai huutaa apua; sillä tuntuipa aivan kuin kaikki olisivat\nhiipineet pois ja muuranneet portit kiinni, jättäen hänet pelkoon ja\nnälkään kuolemaan.\n\n-- Tällä lailla tuntui kuitenkin ainoastaan ensimäisinä päivinä -- hän\nsanoi. Opetus pian huoleni haihdutti. Kello 4 aamulla oli messu, sitte\npidettiin rukous ja sen jälkeen oli aamiainen, jota seurasi voimistelu.\n\nPaljo oli hänellä vaikeuksia voitettavina, ennenkuin sai tunnit hyvään\nalkuun. Luostarin säännöt kielsivät nunnia koskemasta toisiinsa. Häntä\nitseään oli abedissa jo toisena päivänä vakavasti nuhdellut, kun hän\nuskalsi, heidän puutarhassa kävellessään, pistää kätensä erään nunnan\nkainaloon, sekä käskenyt häntä olemaan vasta niin tekemättä, sillä\nnunnaan ei saanut muuten kajota, kuin jos auttoi ylös kaatunutta. Kun\nheidän siis ensimäisellä voimistelutunnilla oli ottaminen toisistaan\nkiinni, kielsivät he jyrkästi. Rippi-isän täytyi uppiniskaisilta\nkieltää synninpäästö ja abedissankin oli pakko sekaantua asiaan ja\nselittää kajoamista luvalliseksi, koska esivalta niin käski, ennenkuin\nsai heitä temppuja tekemään. Sitten piti heidän oppia marssimista ja\nsiinä tuli uusia kinastuksia. Liikkeitä oli otettava, jotka heidän\nkainouttaan loukkasivat ja joita siis piti jättää yhden toisensa\nperästä rippi-isän ratkaistaviksi; hän oli neuvotonna pari päivää.\nSiellä oli muitten muassa eräs seitsemänkolmatta vuotias nunna, iso,\nkarkearakenteinen, hieman juonikas ihminen, joka ei millään ehdoin\ntehnyt muutamia liikkeitä ja kalpeni harmista. Oli tosiaankin sekä\nsurkeata että naurettavaa nähdä näiden nunnien hyppelevän rukousnauha\nvyöllään, sotkeutuvan pitkiin, valkoisiin pukuihinsa ja pitävän aina\npäätänsä alas kallistuneena välttääkseen opettajattaren katsetta. Siitä\nhuolimatta he oppivat voimistelemaan. Tuntien loputtua voimistelivat\nomin päin, kertasivat kaikki liikkeet, komentaen vuoron perään, mutta\nmatalalla äänellä niinkuin olisivat lausuneet kiellettyjä sanoja\nja tehneet jotain sopimatonta. Koko päivän ajattelivat vain\nvoimisteluharjoituksiaan ja vähä väliä tuli joku nunna hänen kammioonsa\nkysymään neuvoa jonkin voimistelua koskevan asian johdosta. -- Neiti,\nkuinka monessa osassa tehdään käsivarren liikkeitä? Neiti, kuinka\nparhaiten suoritetaan \"kumarrus eteenpäin\"?\n\n-- Te, joka olitte tuommoisten sopimattomuuksien opettajatar, arveli\nherra Goli, mahdoitte olla heidän silmissään kadotettu sielu?\n\n-- En suinkaan! -- vastasi toinen. -- Päinvastoin, ne rupesivat\npitämään minusta. Te miehet tunnette tuiki vähän nunnien luonteita!\nRakkauden kaipuu on noissa nuorissa tytöissä väkevämpi kaikkia muita\ntunteita. Eräänä aamuna, kun minua keskellä tuntia alkoi vaivata kova\nsurumielisyys, niin että purskahdin itkuun, tulivat he kaikki\nympärilleni ja kysyivät huolistuneina: -- Mikä teitä vaivaa? Millä\nolemme teitä loukanneet? -- Ja kaikkien suusta sateli helliä sanoja.\n\nIltaisin oli muutamain tapana koettaa taivuttaa häntä rupeamaan\nnunnaksi; tietysti olivat vakuutettuina tekevänsä sillä jotain, joka\ntarkoitti opettajattaren parasta.\n\nJoukossa oli myöskin hyvin aineellisia nunnia, jotka eivät muuta\najatelleet kuin ruokaa, ja noudattivat hyvin vastenmielisesti luostarin\nankaria säädöksiä. Nämät herättivät toisissa suurta inhoa ja olivat\nheille häpeäksi ja kiusaksi. Toiset taas, kiduttaakseen itseänsä,\nsöivät vain puolet niukasta ruoka-annoksestaan, jona useimmiten oli\nkurkkavihannesta, menivätpä niinkin pitkälle kieltäymyksissään, että\nabedissan täytyi pyytää rippi-isää määräämään heille kuinka paljo\nleipää heidän tuli syödä kunakin päivänä. Siellä oli nunnia, jotka\nvalitsivat huonoimmat, pilaantuneimmat hedelmät syödäkseen, jotka\nlukivat rukouksia melkein koko aterian ajan ja sitte vasta, juuri\nennenkuin pöydästä noustiin, hotaisivat hätä hätää ruuan, etteivät\nehtisi tuntea sen makua suussaan. Toisten taas olivat kasvot aivan\narvissa, siksi että, itseänsä kiusatakseen, eivät yöksi asettaneet\nikkunaansa hyttysverkkoa. Tässä on lisäksi se merkillinen seikka\nmuistettava, että he kaikki lueskelivat ei ainoastaan hämmästyttävän\nahkerasti, vaan vielä suurella kunnianhimolla, niin ett'ei hän voinut\nkäsittää kuinka tämä saattoi sopia kaiken maallisen ylönkatsomiseen,\njota uskonto käskee, ja siihen nöyryyteen, jota he kaikessa muussa\nosoittivat. Itse abedissakin, kaunisvartaloinen, ihanasilmäinen\nviidenkymmenenvuotias nainen, joka pani määräkseen mitä ankarimpia\nhurskauden harjoituksia, niin että väliin sai suonenvetoa ja ulisi\nkivuista, joihin itse oli syypää, ei voinut peittää mielihyväänsä, kun\nhänen lahjakkaisuuttaan ja sivistystään kehuttiin. Eikä siinä kyllä:\nopettajatar ei voinut käydä valalle, ett'eivät abedissan puvun\naistikkaasti järjestetyt laskokset ja hänen uljas ryhtinsä olleet\njotain mietittyä ja asetettua. Abedissa parka! Hänkin kiintyi nuoreen\nopettajattareen ja he puhelivat pitkät ajat kulkien käsi kädessä.\nKuitenkin hän aina matalalla äänellä sanoi: -- Pidä hihasta.\n\n-- Lyhyesti -- Emilio virkkoi -- sinun oli siellä hauskaa.\n\n-- Sitä en voi sanoa! vastasi serkku. -- Minä olin raskasmielinen.\n\nNiinpä ne olivat kaikki muutkin. Oikein jumalisetkin liian usein\nvakuuttelivat olevansa tyytyväisiä, jotta olisi voinut uskoa heidän\ntotta puhuvan. Seitsemän tuntia päivästä oli pakollisesti määrätty\nrukoilemiseen, ja perjantaina rukoiltiin ojennetuin käsivarsin, niin\nettä ruumis muodosti ristin. Useat heistä olivat kivuloisia ja pistivät\nsen vuoksi soppaan perin pieniä Vapahtajan sydämmen valokuvia, joita\nsitte sopan kera nielivät. Yksitoikkoinen luostari-elämä hivutti\nihmisparkoja niin kovin, että kun kerran olivat voittaneet ensimmäisen\nvastenmielisyytensä voimisteluun, rupesivat sitä siunaamaan pitkien\npäiviensä pienenä vaihetteluna. Niinpä, heidän oli niin ikävä,\nettä kovin malttamattomasti odottivat vuosittain tapahtuvia\n_puhdistusharjoituksia_, koska silloin uusi pappi ulkoa maailmasta\nsaapui heitä ripittämään. Kolmeen kuukauteen sitä ennen eivät muusta\npuhuneet ja silloin heidän kasvonsa säteilivät, niinkuin olisivat\nodottaneet jonkun jumalan astuvan alas heidän luoksensa. Merkillisin\nmitä heidän elämässään oli tapahtunut ja josta monta vuotta puhuttiin,\noli se kun eräs pappi suuteli abedissan huntua hyvästi jättäessään.\nKaikilla nunnilla oli, teljetyn ja ikäänkuin tukahutetun elämänsä\nseurauksena, erittäin vilkas mielikuvitus, ikäänkuin nuoruus, sydämmiin\nkuristettuna, puhkeaisi esiin mielihaaveissa, kun ei se millään muulla\nlailla päässyt purkautumaan. Monessa oli mieli ja ymmärrys nähtävästi\nmuuttuva toiseksi sen mukaan kuin ruumis muuttui. Siellä oli eräskin,\njoka väliin vähäpätöisimmästä asiasta alkoi niskoitella ja raivosi\nabedissalle. Häntä rankaistiin asettamalla arestiin portin ja\nulkomuurin väliseen komeroon, ja siellä hän seisoi tuntikausia\nliikkumattomana, itkien ja pitäen käsiään silmäin edessä. Eräs toinen,\nlempeäluontoinen ja kivulias, oli osittain vapautettu luostarin\nsäännöksistä; hänen oli tapana juosta puolen päivää puutarhassa edes\ntakaisin kuin mielipuoli, ja yön tullen piti hän kaikkia hereillä\nkauhealla yskällään, joka kaikui vintistä kellariin saakka ikäänkuin\npetoeläimen karjunta. Tässä rauhan tyyssijassa oli öisin vähemmin\nrauhallista kuin päivällä. Opettajattaren viereisessä kamarissa asui\nnuori, tavattoman kaunis tyttönen, joka öisin huuteli Amerikassa olevaa\näitiään kolme- --- viisikymmentä kertaa peräkkäin, niin hellällä ja\nsurumielisellä äänellä, että sydäntä viilsi. Oi, kyllä hän heitä\nkaikkia muistaisi koko elämänsä iän ja liiatenkin sitä pikku nunnaa,\njoka aamuisin toi hänelle kahvia, kasvot yhtä valkoisina, kuin\nhuntunsa, kätöset pienet kuin lapsella ja vieno ääni, jolla aina sanoi:\n-- Deo gratia[16] -- Hän oli hyvin nuori ja hoikka; vaaleat sinisilmät\nilmaisivat ääretöntä rakkauden kaipuuta ja katselivat aina\nopettajatarta, niinkuin hänellä olisi ollut tuhannen asiata\npuhuttavana, mutta hän ei koskaan mitään sanonut. Eräänä aamuna pikku\nnunna luuli opettajattaren vielä nukkuvan, hiipi varpaillaan sisään,\nsuuteli häntä otsalle ja kiiruhti ulos; neljääntoista päivään ei hän\nsitte uskaltanut katsella opettajatarta silmiin.\n\nHerra Goli hengitti syvään, ikäänkuin karkoittaakseen mielikuviaan ja\nsanoi teeskennellyn kärsimättömästi: -- Palatkaamme voimisteluun.\n\n-- Niin -- myönsi opettajatar naurahtaen -- palatkaamme voimisteluun.\n\nLoppupuolella kurssia kävivät nunnat kovin levottomiksi tutkinnosta, ei\nsuinkaan sen vaikeuden tähden, mutta siksi että tutkintolautakunta,\njonka puheenjohtajana oli läänin rehtori, saapuisi luostariin ja heidän\npitäisi niiden edessä tehdä samat temput, joita alussa niin\nvastenmielisesti olivat suorittaneet vaikk'ei ollut kuin nuori tyttö\nkatsomassa. Varsinkin marssimista ajatellessaan kalpenivat kauhusta.\nItse abedissakin oli levoton ja antoi aterioidessamme tavallista\nuseammin lukea rukouksia ruokasalissa, arvattavastikkin sen vuoksi,\nettä hän tahtoi edeltäkäsin pyytää anteeksi siitä häväistyksestä, jota\nhänen täytyisi sallia luostarissaan tapahtuvaksi. Moni nunna ripitti\nitseänsä tavallista ahkerammin saadakseen neuvoja ja lohdutusta.\nVälihetkillä puutarhassa eivät opettajattarelle muusta puhuneet kuin\ntulevasta tutkinnosta, tehden senkin seitsemän kysymystä: että tunsiko\nhän tutkintolautakunnan jäseniä, heidän ikäänsä ja tapojaan; olivatko\nnaineita vai naimattomia; kuinka kauan kutakin nunnaa tutkittaisiin;\npääsisivätkö muutamista liikkeistä tahi saisivatko tehdä ne lievemmin,\nvähän sinne päin. Opettajatar koki kaikin tavoin rauhoittaa heitä,\nmutta huonolla menestyksellä. Yöllä vasten tutkintopäivää ei kukaan\noikein nukkunut; kaikki viettivät yönsä kiihtyneessä unen ja valvonnan\nvälitilassa, tuo polttava ajatus aivoissa hereillä, niin että kun\nkyyhkynen sattui lentämään erään nunnan kammioon, tämä kauhistuneena\nhuusi perkeleen tulleen hänen luokseen; kaikki sisaret pukeutuivat\ntuota pikaa ja juoksentelivat huutaen käytävissä, kunnes abedissa\nlopulta tuli kynttilä kädessä katsomaan mitä meluttiin. Oi, kuinka\nopettajattaren kävi sääliksi nuot nuoret, valkopukuiset tytöt, jotka\nseisoivat siinä yhteen sullottuina käytävän päässä! Kerittyine päineen\nolivat juuri kuin joukko sairaita nuorukaisia. Lapsiparat olivat\nhäpeillänsä ja vapisivat, peläten perkelettä ja rehtoria.\n\n-- Tuo kauhea tutkintolautakunta saapui kello 10 aamupuolella.\nValitettavasti oli rehtorin muoto juuri semmoinen, joka suuresti\nmuistutti nunnaparkojen hourekuvista. Hän oli harmaahiuksinen\nrakuunakapteeni, viikset isot, mustat, nenä korkea, katse tuima\nja ääni ankara. Häntä seurasi mitättömän, puisevan näköinen\nvoimistelun-opettaja sekä tarkastaja, joka kaikeksi onneksi oli varsin\nhauskannäköinen, lihava ja kaikille kohtelias. Tutkinto pidettiin\nisossa, tyhjässä huoneessa, johon tilaisuutta varten oli ripustettu\nkaksi ristiinnaulitun kuvaa. Heti alussa rehtori suuttui huomatessaan\nnunnain liikanaista ujoutta ja abedissan säikähtyneen muodon.\nViimeksimainittu näytti siltä, kuin olisi tulisilla hiilillä kulkenut,\naivan kuin sinne olisi tultu vartavasten hänen luostariaan häpäisemään.\nRehtori teki kysymyksensä niin kiivaalla äänellä, että tutkittavat\njoutuivat aivan tolaltaan; toiselle toisensa perästä hän sanoi: --\nÄlkää toki pelätkö! Minä olen ihminen enkä mikään kummitus. Mitä teihin\non ajettu? -- hän lisäsi mulkoillen abedissaa. Mutta pahinta oli\nvapaitten liikkeiden tekeminen. Kun abedissa näki rukousnauhain\ntoisiinsa sekaantuvan, vapisi hän kuin olisi nähnyt jotain pyhää\nsaastutettavan. Rehtori oli erittäin tarkka marssimisen suhteen, ja kun\nsitä liikettä tehtiin, kävi hän kärsimättömäksi siitä ett'ei jalkoja\nnäkynyt ja huusi vihaisesti: -- Mutta nostakaa toki hiukan hameitanne,\nettä voin nähdä kuinka liikutte! -- Abedissa sanoi puoleksi\ntukahtuneella äänellä: -- Tuo on sopimatonta! -- Onneksi rehtori ei\nhänen sanojaan kuullut. Jos ei noita huolistuneita nunnaparkoja olisi\nkäynyt sääliksi, olisi heitä todella ihastuksekseen katsellut, niin\nsuloisia olivat juuri ujoutensa tähden siinä voimistellessaan, vapisten\nja punastuen valkoisten huntujen alla. Aivan selvästi huomasi missä\ntuskassa olivat, ja tarkastaja käänsi pois kasvonsa, ett'ei\nsilmäyksillänsä lisäisi heidän tuskaansa. Äkkiä sanoi rehtori minulle\nkarkeasti:\n\n-- Tehkää muutamia kysymyksiä vartalon pyörityksestä!\n\nNäitä sanoja kuullessaan ei abedissa enää voinut hillitä itseänsä, vaan\nsanoi korkealla äänellä, kalveten: -- Pyydän anteeksi, mutta tämähän\nvoi tulla kysymykseen ainoastaan miesten voimistelussa. -- Vartalon\npyöritys jätettiin sikseen. Vaan tämä välimuistutus lisäsi rehtorin\nharmia. Häntäpä jo ennestään äkäytti abedissan ja sisarten selvään\nosoittama vastenmielisyys voimisteluun, joka kumminkin olisi ollut\nmonelle heistä tuiki tarpeellinen. Rehtori sanoikin hiukan terävästi,\nhyvästi heittäessään: -- Älkää te niin voimistelua pelätkö, abedissa\nrouva. Se ei ole vähääkään sopimatonta. Voimistelu antaa terveyttä.\nNeuvokaa nunnianne sitä harrastamaan, niin teette pyhän työn ja voitte\napteekki-tavaroista säästyvät varat käyttää köyhäin hyväksi. --\nAbedissa oli niin mielissään päästessään tutkijalautakunnasta, ett'ei\npistosanoja käsittänyt ja sama oli nunnien laita. He olivat niin\niloissaan herrojen lähdettyä, että olisivat halailleet ja suudelleet\ntoisiaan, elleivät luostarin säännöt olisi sitä kieltäneet. Samana\npäivänä menivät kaikki rippituolin juurelle.\n\n-- Kummallista! -- huudahti herra Goli, joka oli kiiltävin silmin\nkuunnellut serkun kertomusta. --- Olisinpa mielelläni nähnyt tuon\nsinisilmäisen pikku nunnan marssivan.\n\nNämät sanat eivät nähtävästi miellyttäneet rouva Golia, ja harmissaan\nhän rupesi hallitusta sättimään, sanoen:\n\n-- Se oli tosiaankin sopimatonta, niinkuin abedissa sanoi. Ainakin\nnunnia täytyisi kunniassa pitää. Hallitus on liian raju!\n\nLopuksi serkku kertoi eronhetken katkeruudesta. Muutamat sisarista\npitivät hänestä sydämmellisesti, niin että salaa pistivät hänen\nhuoneensa pöydälle mitä ihanimpia hedelmiä. Toisia oli, jotka iltaisin,\nheidän puutarhassa kävellessään, näyttivät kärsivän siitä, kun eivät\nsaaneet puristaa edes hänen käsivarttaan, ja siksi silloin tällöin\nsilittivät hänen kasvojaan, kuitenkaan niihin kajoomatta. Tässä heidän\nliikkeessään sekä sitä seuraavassa katseessaan oli sanomatonta\nhellyyttä. Päivää ennen kuin hänen oli määrä lähteä, uskoivat muutamat\nhänelle salaisuutensa. Muun muassa pieni sinisilmäinen nunna sanoi\nitkien olevansa kovin pahoillaan opettajattaren lähdön takia ja aikoi,\nosoittaaksensa, kuinka rakkaana häntä piti, kerran kirjoittaakkin\nhänelle; rippi-isä ottaisi kirjeen postiin pannakseen, niin ei abedissa\nsaisi siitä tietää; opettajattaren piti säilyttää tämä kirje muistona\nhäneltä, ikäänkuin joltakin kuolleelta siskolta. Matkapäivänä\nkeräytyivät kaikki hänen ympärilleen ja lahjoittivat amuletteja,\nrukousnauhoja, mitaleja, appelsiineja ja makeisia, ja kun nämä kaikki\neivät mahtuneet hänen taskuihinsa, ompelivat ison irtonaisen pussin,\njoka pistettiin vyötäreille hameen alle. Eron hetkellä itkivät kaikki\nnunnat, ja kun hän lähti, riensivät maantielle päin oleviin ikkunoihin.\nSen puoliset luostarin ikkunat olivat aina peitossa, mutta se ei tehnyt\nmitään, he tahtoivat kumminkin kuulla pois vieriväin vaunujen jyrinää;\nheidän viimeinen hyvästinsä oli kuiskaus, joka kuului eteen\nkiinnitettyjen uudinten takaa, ja muutama \"voi hyvin\", joka\ntukahutettuna nyyhkytyksenä saapui hänen korviinsa.\n\n-- Ja nyt -- virkkoi serkku, äkkiä iloiseksi muuttuen, vaikka\nkyyneleet silmissä kiilsivät -- lähden minä Amerikaan! Toivoni on saada\nhaltuuni yhteiskoulu jossakin tasangolla olevassa itaalialaisessa\nsiirtokunnassa, missä tytöt ja pojat tulevat kouluun kaukaa, ratsastaen\npienissä parvissa, noin neljä tai kuusi yhdessä, ja ennenkuin astuvat\nluokkaan sitovat hevosensa ikkunan ristikkoon -- -- -- Hauskaa lienee\nnähdä heidän lukutuntien päätyttyä yhdessä nelistävän pois ja\nhajaantuvan eri tahoille kuin lintuparven. Minusta se olisi kuin\nnäkisin siivellisten sanansaattajain vievän ajatuksiani kaikille\nilmansuunnille ja henkeni hallitsevan erämaita.\n\nKuitenkin pitäisin vieläkin parempana vapaata, liikkuvaa koulua, joka\nvoisi siirtyä sen mukaan kuin siirtolaiset etenevät, vaikkapa kauas\nintiaanien asumarajoille. Häntä innostutti tuo ajatus, että saisi\nseurata auran perässä astelevaa aakkosten lukijaa ja sanoa: --- Minä\nolen ensimmäinen, joka näillä seuduin olen opettanut lukemaan hamasta\nmaailman luomisesta!\n\nMutta hänellä oli toinenkin, entistä vielä rohkeampi aatos. _Diario de\nlos maestros_ lehdessä hän oli lukenut kuinka Argentinassa suuren\ntulvan vallitessa koulurakennus oli joutunut veden valtoihin ja koulu\nsiitä syystä joksikin aikaa sijoitettu isoon laivaan, johon myös oli\nvalmistettu asumus opettajattarelle, ja kuinka tämä piti tuntiansa\nlevitettyjen purjeitten varjossa.\n\n-- Sillä tavoin minäkin tahtoisin opettaa -- päätti hän puheensa --\nlaivassa, joka kulkee virtoja ylös päin aivan aarniometsiin saakka,'\nmissä jaguaarit ja kuguaarit kiljuvat; siellä opettaisin lapset\npolvillaan rukoilemaan koskien pauhinassa. Oi, ihania unelmiani! Kuka\ntiesi vaikka joku niistä vielä toteutuisi!\n\nLiikutettuna kun oli, hän näytti varsin kauniilta; äänessäkin oli\nnuoruuden lämpöä, niin että isäntäväki katseli häntä lämpimästi ja\nmyötätuntoisesti.\n\n-- Siitä kaikesta ei tule mitään! -- sanoi kohteliaasti herra Goli. --\nJonakin päivänä tulee mies, jolla on sydäntä ja aistia, pidättää teidät\nEuroopassa ja ottaa päästänne Amerikan kaikkine koskineen.\n\n-- Ei -- vastasi nuori tyttö aivan tyynesti ja surumielisesti -- minun\naikani on mennyt. Muutoin olen liian oikullinen tullakseni hyväksi\nvaimoksi.\n\nÄkkiä muistui hänelle jotain hauskaa mieleen ja hän tuli jälleen\niloiseksi. Hänellä oli ollut eläessään ainoastaan kaksi vakaata\nnaimatarjousta. Ensimäinen kosija oli neljänkymmenen vuotias\nvuohipaimen, leskimies, jolla oli pieni tyttö hänen luokallaan. Se oli\njonkun aikaa häntä armastellut ja käytti omituista tapaa ilmaistaksensa\nrakkauttaan. Hän antoi nimittäin pienen tytön kirjoittaa helliä sanoja\nkirjoitusvihkojen laitoihin, ja töhräsi sitte nimensä, tuskin\nluettavan, alle. Kun opettajatar kielsi tyttöä semmoisia asioita\nkirjoittamasta, koetti mies päästä hänen suosioonsa ja kotiinsa sen\nkauniin tekosyyn nojalla, että muka tahtoi opetusta kirjoituksessa,\nkoska käsialansa oli niin rumaa. Kun opettajatar kielsi, kosi mies\nvasten naamaa, koettaen todistaa semmoisen liiton edullisuutta, kun\nnäet hän laumoineen ja opettajatar kouluineen ansaitsisivat niin\npaljon, että voisivat muhkeasti yhdessä elää. Oikein oli vaikeata saada\nhänet nöyränä tyytymään rukkasiin. Miesparka oli tosiaankin\npahoillansa, istui tuntikaudet koulun ovella, surumielisenä piippuaan\npoltellen kuuntelemassa opettajattaren ääntä. Joka kerta kun\nopettajatar meni ulos, uudisti hän itsepäisenä kosimisensa, pitäen\ntoista kättä sydämmellään. Paimen parka! Kaikista niistä, jotka olivat\nsanoneet rakastavansa häntä, lie tämä ollut ainoa, joka todella oli\nrakastanut.\n\n-- Entäs toinen kosija? -- kysyivät pöytätoverit.\n\n-- Toinen kosija -- naurahti opettajatar -- oli paljoa nuorempi.\n\nSe oli yksi hänen oppilaistaan Brillan yhteiskoulussa, seitsemän\nvuotias poika, hyvin kunnianhimoinen. Tämä oli eräänä päivänä pistänyt\nhänen laatikkoonsa tavattoman isoilla kirjaimilla kirjoitetun kirjeen,\njossa luvattiin, että jos opettajatar tutkinnossa antaisi hänelle\npalkinnon, niin joko hän tahi hänen veljensä isoksi tultuansa hänet\nnaisivat.\n\nKaikki nauroivat; herra Goli ei kumminkaan tyytynyt näihin\ntunnustuksiin.\n\n-- Neitipä ei ole vielä kaikkea kertonut -- sanoi hän. -- Vielä on yksi\nkertomatta.\n\n-- On kyllä -- vastasi toinen leikillisesti -- Brillan sindaco, joka\nilmoitti rakkautensa sonetissa; mutta minä annoin hänelle rukkaset\nkäyttäen vastauksessani hänen omia riimejään.\n\n-- Ei -- sanoi, herra Goli veitikkamaisen näköisenä -- ei nyt ole\nkysymys kunnallishallituksesta, vaan kuninkaallisesta armeijasta.\n\nOpettajatar punastui ja tuo viittaus näytti häntä pahoittavan.\n\nEdellisenä vuonna hän jonakin heikkona hetkenä oli kertonut rouva\nGolille tapahtuman Turinin ajoilta, jossa oli ollut voimistelua\noppimassa. Voimistelu-opiston viereisen kasarmin upsierit olivat\nottaneet tavaksi odottaa häntä opiston portilla. Rehtori, kun sai tämän\ntietoonsa, valitti kenraalille ja sen perästä upseereja ei näkynyt.\nMutta yksi heistä, nuori kaunis mies, joka oli tavattomasti hänen\nnäköisensä, niin että olisi voinut veljeksi luulla, oli mieltynyt\nhäneen -- ja jättänyt jälkeensä sydänhaavan, joka ei vieläkään ollut\numpeen mennyt.\n\nHerra Goli muutti heti puheen-ainetta, huomatessaan kajonneensa arkaan\nkohtaan.\n\n-- Lyhyesti, neiti kulta -- hän virkkoi leikillisesti -- niin totta\nkuin minulla on kaksi silmää päässäni, te ette tule Amerikaan menemään.\nEnsi vuonna näihin aikoihin olette lakanneet olemasta opettajana.\n\n-- En -- vastasi hän surumielisesti -- koulu on tarkoitusperäni. Minä\nen vaan tahtoisi elää niin kauan, ett'en jaksaisi olla opettajattarena\nenään. Siitäpä en luule pelkoa olevankaan. Minä menen koulusta suoraan\nkirkkotarhaan. -- Nousten pöydästä hän iloisesti lisäsi: -- Minulla on\ntoivomuksia kuoloanikin seuraavien päivien suhteen.\n\nHänen ihanteenansa oli kuolla etelä-Itaaliassa, Ligurian rannikolla,\nmissä aurinko ihanasti helolttaa; hän toivoi pienten oppilaittensa\nsaattavan häntä hautaan; mutta heidän tuli olla iloisia, kulkea\nkukkasvihkot käsissä ja laulaa erästä ensimäisen lukukirjan laulua,\njota hän heille opettaisi. Hän oli haudattava, lasten viime\nainekirjoitukset sylissään, ja hautakivelle oli piirrettävä sanat,\njotka Valentin Friedland lausui vähää ennen kuolemataan: -- _Lapseni,\nminua on kutsuttu toiseen kouluun_.\n\nTätä sanoessaan hänen sydämmensä täyttyi vilpittömällä, hartaalla\nilolla ja sitä kesti koko matkan asemalle saakka, jonne Golin\nherrasväki ja Emilio häntä saattoivat. Hän pysähtyi katujen kulmissa ja\nosoitti katulyhtyjen valossa päivänvarjostimellaan laivayhtiöitten\nilmoituksia sekä näytti eräässä laivankuvassa sitä paikkaa laivan\nperäkannella, missä hän aikoi iltansa viettää. Sitten lausui muistosta\nBrillan sindacon sonetin sekä oman vastauksensa. Hän matki\nligurilaisten koululasten ääntämistapaa. Lopulta kertoi kepposestaan,\njota oli kylissä käyttänyt saadakseen liikkeellä olevia juorupuheita\nvaikenemaan. Hän rupesi oitis, kun huomasi itseänsä moitittavan siitä,\nettä antoi jonkun ihastella itseään, laajasti ja tarkasti asiasta\npuhumaan. Juoruaminen lakkasi paikalla, mutta sen sijaan häntä\nsoimattiin kerskailijaksi.\n\n-- Oh -- hän huudahti -- minä olen aika valtioviisas!\n\nRautatievaunuista hän vielä puhui ystävilleen, hymyellen kyynelsilmin:\n-- Kuulkaas, katsokaa minua tarkoin, sillä kun palaan Amerikasta, ette\nenää tunnekkaan. Olen silloin paljoa tummempi, puhun espanjan kieltä ja\nintiaanilainen kamarineitsyt kulkee perässäni. Saatte nähdä, saavutanpa\nonneni. Menen naimisiin uljaan _estancieron_[17] kanssa ja me\nperustamme mallikouluja _gauchoille_.[18] _Buenas noches_, ystäväni!\n_Buenas noches!_[19]\n\n\n\n\nCamina.\n\n\nEnsimäinen tuttavuus.\n\nEmilio matkusti Caminaan tuntien sitä itseensä luottamusta, jota meissä\naina on, kun aiomme asettua ihmisten pariin, jotka eivät tunne\nvirheitämme ja hairauksiamme; luottamusta, joka tekee, että uuden\nelämän alkaminen näyttää mielestämme helpolta, elämän muka, joka ei\nainoastaan näytä, vaan todella onkin semmoista, joksi sitä tahtoisimme.\n\nAjaessaan sateen puhtaaksi huuhtoamaa maantietä, jota poppeli-rivit\nvarjosivat, syyskuun ilta-auringon punertavassa hohteessa,\nhän ajatuksissa toisteli kaikki hyvät päätöksensä, laskien ne\nsormillaan: elää yksinään, jopa entistänsä erakompana; noudattaa\nviran-omaisten tahtoa niin paljon kuin suinkin välttääksensä riitoja ja\nyhteentörmäyksiä; käyttää kaiken vapaan aikansa ahkeriin lukuihin\nvoidakseen kilpailla opettajan paikasta Turinassa. Ajatuksensa itse\nkoulusta olivat taas melkoisesti talttuneet, vietettyään nuo kaksi\nhauskaa kuukautta sisariensa seurassa Golin herttaisessa perheessä. Hän\npäätti jälleen ruveta ystävälliseksi ja avomieliseksi pojille sekä\nhakea voimaa puuttumattomaan hyvyyteen sydämmessään asuvasta\nuskonnollisesta tunteesta, joka ei hänessä koskaan ollut kokonaan\nsammunut. Kaikki tämä tuntui hänestä, ajaessaan siinä ruusunkarvaisen\ntaivaan loisteessa täynnä uutta halua ja innostusta, aivan helpolta ja\nikäänkuin korkeamman voiman vaatimalta. Ja ulompana tätä kaikkea\nhaamoitti yhä hämärä toivo, että tuossa vieraassa kylässä löytäisi\nensin ystävyyttä, sitte rakkautta, joka täyttäisi koko hänen elämänsä.\n\nKoska Emilio saapui Caminaan vasta hämärissä eikä enää saattanut mennä\nviran-omaisten puheille, ajoi hän _Harmaa Hattu_ nimiseen ravintolaan,\ntilasi illallista ja asettui yksin istumaan alikerrassa olevaan isoon\nhuoneesen, jonka vastaisella seinällä kuningas ja kuningatar\nkauhistunein muodoin tuijottivat toisiinsa, ikäänkuin olisivat antaneet\ntoisilleen tiedoksi monarkian häviön. Silloin tällöin ilmaantui oveen\njonkun ravintolassa kävijän uteliaat kasvot, talon piika taikka isännän\npojat, jotka lienevät epäilleet häntä uudeksi opettajaksi, ja kohta sen\njälkeen hän saikin epäselvästi kuulla itseänsä arvosteltavan. Hänen\nsiinä korvat pystyssä kuunnellessaan, tulla laahusti huoneesen\nneljänkymmenen vuotias mies, vaatteet huonot, pää ja parta\nruokkoamatta; hän astui Emilion eteen ja, ottamatta savipiipun nysää\nsuustaan, kysyi oliko toinen uusi opettaja. Myöntävän vastauksen\nsaatuaan, hän esitteli itsensä: -- Giuseppe Reale, ensimäisen luokan\nopettaja -- ojensi Emiliolle kätensä ja istui kursailematta pöydän\ntoiseen päähän. Sitten tuijotti taas hymyellen Emilioon sanaakaan\nsanomatta. Emilio luuli miestä sairaaksi tai hulluksi, kunnes hengähdys\nilmaisi, ett'eivät asiat olleet oikealla tolalla, minkä muutenkin\nhuomasi niistä ankarista ponnistuksista, joita mies sai tehdä\npuhuakseen ymmärrettävästi.\n\nJo Realen ensimmäinen lause oli raa'asti tuttavallinen: -- Vai niin,\ntekin olette olleet mieletön ja ruvenneet opettajaksi? -- -- -- Kuinka\nkauan olette olleet? -- -- -- Kuusi vuotta! No teillä on ollut hyvä\naika huomata mitä sorttia se elatuskeino on. Siis -- -- -- ajan hukkaa\nsiitä puhua.\n\nReale oli kuusitoista vuotta vetänyt iestä ja jo heti alussa katunut,\nett'ei ruvennut laulajaksi, hänellä kun oli kaunis baryton-ääni. Mutta\nhänen isänsä, ammatiltaan taidesorvari, tahtoi välttämättömästi nähdä\npoikansa \"kansan kasvattajana\" ja oli tosiaankin oikeaan osannut!\nKokonaista kuusitoista vuotta hän oli Caminassa kuhnustellut ilman\nvähintäkään paremman toivoa ja aivan haluttomana lukuihin, joista ei\nkumminkaan mitään hyötyä ollut. Vähän aikaa mietittyänsä, ikäänkuin\nkokoillen muistiinsa hajaantuneita sanoja, hän lisäsi: -- Pienissä\nkunnissa näet _sielun hengityselimet_ kaipaavat happea. Hämmästys, joka\nnäitten sanain johdosta ilmaantui Emilion kasvoihin, näytti puhujata\nsuuresti huvittavan.\n\nPitkän aikaa taas Emiliota katseltuaan Reale matalalla äänellä lisäsi:\n-- Olette joutuneet oikeaan sudenkuoppaan, vihollisen leiriin, kuntaan,\njoka on kansan-opetuksen julki vihollinen. En tarkoita, että ihmiset\nolisivat pahoja; ilkeämpiä olen aikoinani nähnyt; mutta -- -- -- he\nvihaavat koulua vaistomaisesti. Ja sitäpaitsi -- -- -- ollakseni aivan\npuhumatta heidän rehellisyydestänsä -- -- --\n\nKauan ja katkerasti valiteltuaan kunnallishallituksen vääryyksistä, hän\nkertoi että, sittenkun perin pohjin oli tutkinut kaikkia opetustapoja,\noli vihdoin tullut siihen päätökseen, että Lancasterin[20] metoodi oli\nparas, sillä se antoi loistavia tuloksia. Senjälkeen hän lisäsi\nmatalalla äänellä: -- Te saatte nähdä opettajattaren, neiti Pedanin --\nkohotti silmänsä ylös ja heitti koomillisella liikkeellä suukkosen\nkattoon, jonka tehtyään hoiperteli pois.\n\n\nCaminan kylä.\n\nCaminan kylä teki Emilioon heti miellyttävän vaikutuksen. Hänestä\ntuntui hauskalta tuo pitkä, mutkikas katu, jonka keskupaikka laajeni\nisoksi, säännöttömäksi toriksi kauppakojuineen; torin laidoissa kohosi\npieniä, sieviä taloja, kaksi kahvilaa, raatihuone ja teaatteri. Siltä\npuolen toria, jolle ei oltu rakennettu, näki äärettömän lakeuden,\nleviävän aina Merialppien kaukaisiin siintäviin huippuihin saakka.\nKylä, joka kaukaa näytti metsikköön kätkeytyneeltä, oli rakennettu\nmuutaman kukkulan rinteelle, keskelle laajaa viinitarhaa; seutu oli\ntäynänsä huviloita ja riveihin istutettuja silkkiäispuita. Se oli\nvilkas ja siisti kunta, jossa Emilio jo mielestään hengitti Turinin\nilmaa.\n\nEmilion onnistui saada itselleen sopiva asunto kyläkujan\ntoisessa päässä, eräässä maalaistalossa, jonka omistajana oli\nkunnallishallituksen sihteeri. Alikerrassa asui talonpoikainen perhe;\nyläkerrassa, Emilion kanssa vierekkäin, metsänvartija poikineen.\n\nMetsänvartia, jonka kasvot melkein tykkönään peittyivät viiksiin ja\nkulmakarvoihin, musta kuin Beduiini, pyysi jo ensimäisenä iltana\nEmiliota valitsemaan hänelle kolme arpanumeroa; sillä Stellinan\nmetsänvartia oli voittanut kaksituhatta viisisataa lireä numeroilla,\njoita niin ikään äsken tullut opettaja oli hänelle valinnut. Emilio\npiti sekä tästä miehestä että muista naapureistaan, sillä he tuntuivat\nvilpittömiltä ihmisiltä, jotka eivät vartioinneet hänen askeleitaan,\nvaan olivat poissa kotoa koko päivän.\n\nEnsi aluksi ei sindacokaan, herra Lorsa, tuntunut ikävältä, vaikka hän\notti Emiliota vastaan hiukan äreästi ja pitkittä puheitta; mutta hän\noli suora käytöksessään. Sindaco oli maatilan-omistaja ja\nviinikauppias, muhkea, kuudenkymmenen vuotias mies, talonpoikainen\nkasvoiltaan ja ruumiiltaan, tuima- ja pienisilmäinen äijä, jolla oli\ntavattoman iso, käyrä nenä ja jotain kovaa juonnetta suun ympärillä.\nOitis huomasi hänen lapiota pidelleen kauan aikaa mieheksikin tultuaan,\nja siistit vaatteensakin ilmaisivat maanmiestä.\n\nKun Lorsa oli silmillään mittaillut Emiliota kiireestä kantapäihin,\nnäytti siltä, kuin äsken tulleen hoikka vartalo ja hienot kasvot eivät\nolisi herättäneet hänessä luottamusta. Ehkä piti hän Emiliota nuorena\nnokkana ja opettajana, joka ei voisi kuria ylläpitää. Mutta Emilion\nkunnioittava käytöstapa ja lyhyet lakoonilliset vastaukset pian\nhaihduttivat tämän käsityksen. Hän näytti itse äsken tulleelle\nluokkahuoneen, joka oli kunnantalon alikerrassa: ison, pitkän,\nneliskulmaisen huoneen, jota käytettiin myöskin juhlissa sekä\nasevelvollisten arvannostoissa. Siellä ei näkynyt kuin muutamia,\npoikain sormien jäljillä koristettuja nimiluettelolta sekä joitakuita\nhuojuvia penkkejä; seinät näyttivät siltä, kuin niille olisi\nmonilukuisia saariryhmiä maalattu; mutta huone oli valoisa ja avara, ja\nEmilio näytti tyytyväiseltä. Hän aikoi huomauttaa likaisista seinistä,\nmutta sindaco ehti ennen ja sanoi huolimattomasti: -- Täällä voisi\ntietysti olla siistimpätä; mutta eipä tänne, herraseni, tulekkaan\nkreivinpoikia.\n\n\nSuvaitsevainen kirkkoherra.\n\nKolmantena päivänä tulonsa jälkeen meni Emilio aamulla käymään\nkirkkoherran luona, joka oli koulun tarkastusmies. Hän löysi tämän\nhyvin pienessä huoneessa, ison pöydän ääressä, jolla oli sikin sokin\npapereita, kirjoja, lankakeriä, sanomalehtiä sekä piian tilkkoja ja\nsukkapuikkoja.\n\nEmilio johti oitis puheen uskonnon-opetukseen, nähdäkseen, aikoiko\nkirkkoherra sekaantua koulun asioihin, ja saadakseen tietää, mitä\nvaatimuksia hänellä oli. Papin ensi sanoista hän ymmärsi saavansa jäädä\nrauhaan.\n\nKirkkoherra, kuudenkymmenen vuotias, lihava, hyväluontoinen kristitty,\noli yksi niitä pappeja, joista kylissä on tapana sanoa: että he\n\"pitävät Itaalian puolta\". Lause sisältää kumminkin ainoastaan toisen\npuolen totta, sillä pakosta he pitävät kahdenlaisen Itaalian puolta,\nmustan ja valkoisen, ja mikä kummallisempaa, ovat vakaumuksesta\nkummankin puolella. Kirkkoherran ominaisuuksia oli muuten tuonlainen\nkohteliaisuus, joka itserakkautta mielistelee senkautta, että tarkan\ntarkkaan on kuuntelevinaan mitä toinen puhuu, olkoon se sitte mitä\nhyvänsä; kuunteleepa vieläkin tarkemmin, jos muita on saapuvilla.\n\nTästä tavasta huolimatta hän oli erinomaisen hajamielinen, sekä lempeä\nja säveä luonnoltaan, niin kuin hajamieliset ihmiset useimmiten ovat.\nHän läksi, milloin kutsuttiin, kesävieraitten huviretkille ja laski\nleikkiä kaikkien kanssa, kuitenkaan unhoittamatta arvoisuuttansa; hän\nei koskaan ollut kuulevinaan epäilyttäviä sukkeluuksia. Valtiollisissa\nkeskusteluissa hän huitoi muutamilla lauseparsilla, joilla aina pääsi\npulasta ja saattoi olla kaikille mieliksi. Puhuessaan Emilion kanssa\nhän piankin toi mielilauseensa esiin.\n\n-- Uskonto -- sanoi hän ja tarttui oikean käden peukalolla ja\netusormella vasemman käden etusormeen -- ja isänmaa -- hän tarttui\npitkään sormeen. Sitten piti opettajan nenän edessä nuot kaksi sormea\nyhdistettyinä ja lisäsi: -- Isänmaa ja uskonto liitossa yhdessä\n-- -- -- aina yhdessä.\n\nNäin oli hänen aina tapansa puhua, ja jos hänen milloin täytyi sanoa\nenemmän, esimerkiksi kun Caminassa kesää viettävät ylioppilaat hänet\nväkisin vetivät väittelyihinsä, jutteli hän hyväntahtoisen totisena\nsemmoisiakin hullutuksia, ett'ei kukaan sanaakaan ymmärtänyt. Jos\ntoiset sitte yksipintaisesti vaativat häntä käyttämään selvempää\nkieltä, tuli hän pahoille mielin. -- Hänestä pidettiin paikkakunnalla.\nYlioppilaat nimittivät häntä _isänmaalliseksi luikerteliaksi_ ja\npitivät väliin kesäöinä serenaatia hänen ikkunainsa alla, pakoittaen\nhäntä nousemaan sängystä, sekä huusivat sitte, matkien papin tavallista\nsormi-temppua: -- Barbera ja Grignolino (kaksi viinilajia, joita papin\noli tapana juoda) liitossa -- -- -- yhdessä -- -- -- aina yhdessä!\nsiksi kunnes hän käski heidät sisään juomaan lasillisen.\n\n\nOpettajatar, neiti Pedani.\n\nSamana päivänä, jona oli käymässä kirkkoherran luona, läksi Emilio\nraatihuoneesen hankkimaan luetteloa koulu-iässä olevista pojista; mutta\nhämmästyksekseen hän kuuli, ett'ei semmoista oltu vielä tehty. Siellä\nhän ensinnäkin tapasi koulu-legaatin, ensimäisen oikein inhottavan\nnaaman, minkä kylässä oli nähnyt. Se oli pienenläntä mies, punaiset\nhiukset hiukan harmahtavia, kalotti vihreä, iho kaltainen ja muoto niin\nhapan kuin olisi äsken etikkaa niellyt. Päälle päätteeksi mies änkkäsi\nja kävi kimeltävissä silmälaseissa, joiden takaa oli mahdoton silmiä\nerottaa.\n\nEmilion koko huomio kääntyi kumminkin opettajattareen, neiti Pedaniin,\njonka sindaco hänelle esitteli. Tällä neidellä oli erinomaisen kaunis\nvartalo, mutta nenä sivuilta litistynyt ja kasvot melkein liian pitkät,\nsekä katse kylmä, melkeinpä tyly. Hän näytti iältään olevan muutamia\nvuosia yli kahdenkymmenen.\n\nNeiti Pedani puhui sindacolle jotain oppilaittensa\nkouluun-kirjoituksesta, ja hänen voimakkaassa äänessään kuului väliin\nsortuneita väreitä, jotka muistuttivat äänenmurrossa olevan nuorukaisen\npuheesta. Sitte läksi tiehensä, kumartain Emiliolle jäykästi. Pian\nsenjälkeen astuessaan ulos raatihuoneesta, Emilio näki opettajattaren\nkulkevan poikki torin ja huomasi hänen ottavan pitkiä askeleita,\npitävän päätänsä pystyssä, astuvan majesteetillisesti. Kun hän kulki\napteekin ohi, huomasi Emilio muutamia herroja, jotka nostivat lakkiaan\nja jonkun aikaa seurasivat häntä silmillään. Torin varrella olevan\ntalon ikkunassa seisoi karabinieerien päällikkö; se näkyi niin ikään\nkatselevan häntä. Reippaasti käännähtäen oikealle katosi opettajatar\npoikkikadulle.\n\nKotimatkalla jo Emilio mietti, eikö hänen pitänyt kirjoittaa herra\nSamis'ille ja kertoa vihdoinkin löytäneensä maalais-opettajattaren,\njoka oli kaunis ja samalla kunniassa pidetty. Hän ei todella ollut\nerehtynyt. Mutta tuon kunnioituksen tyttö oli saavuttanut osittain\nmuutamain omituisten tapahtumain johdosta, osittain erinomaisen\nluonteensa kautta.\n\nNeiti Pedani oli kolme vuotta sitte tullut Caminaan; vaan sitä ennen\noli tänne saapunut kertomus omituisesta seikkailusta, johon hän oli\nLombardiassa joutunut. Pavian rehtori, näet, oli lähettänyt hänet\nerääsen vaivaloiseen kuntaan, josta opettajatar oli karannut. Vaikka\neri puolueisin jaettuina, olivat kunnan jäsenet kumminkin siinä yhtä\nmieltä, että heidän arvoansa oli loukattu, kun oli lähetetty\nopettajatar, jota eivät itse olleet valinneet, ja siksi nuori tyttö\notettiin epäkohteliaasti vastaan, tehtiinpä hänelle ymmärrettäväksi,\nett'ei tahdottu hänestä niin mitään tietää. Mutta kun hän pelkäämättä\npiti puoliaan ja vastasi ylpeästi ensi hyökkäyksiin, rupesivat\nkirjoittamaan talojen seinille rumia syytöksiä, sitten sanoivat hänelle\nsamoja asioita suullisesti, ja lopuksi tuli koko joukko ihmisiä hänen\nikkunaansa alle meluamaan ja huutamaan, niin että hänen täytyi paeta.\nRehtori, joka oli päättänyt näyttää valtaansa, hankki prefektiltä apua\nja sai opettajattaren palaamaan paikkaansa. Eräänä iltana hän ajoi\nkylään, tarkk'ampuja-komppanian saattamana, joka sotaisilla tempuilla\nasetti hänet jälleen kouluvirkaan ja jäi kylään neljäksikymmeneksi\ntunniksi kunnan kustannuksella. Kun melu asiasta oli asettunut ja\nviran-omaiset jälleen tulleet järkiinsä, pyysi nuori tyttö neljäntoista\npäivän kuluttua virkaeroa ja joutui senjälkeen Caminaan.\n\nKuukausi hänen tulonsa jälkeen oli tulipalo eräässä tuparakennuksessa\nmaalla. Opettajatar oli ensimäinen, joka riensi paikalle, ja siellä hän\njakeli viisaita neuvoja ja käskyjä sinne tänne peljästyksissään\njuokseville talonpojille, järjestäen sammutustyön suurella\nuskaliaisuudella ja mielenmaltilla. Lopulta saapui lähimmästä\nkaupungista sähköteitse kutsuttu jalkaväen-plutoona, erään luutnantin\nkomentamana. Kun tämä huomasi nuoren neidon täydessä sammutustyön\ntouhussa, helmat käärittyinä, keppi kädessään, ihastui hän ikihyväksi\nja heitti muiskusen, johon sai kepinlyönnin vastaukseksi. Nämät urotyöt\nsekä opettajattaren uljas muoto sytyttivät monen sydämmen Caminassa, ja\nsiitä seurasi rakkauden ilmoituksia, kirjeitä ja rohkeita tunnustuksia\nvasten kasvoja, jopa keskellä katuakin. Mutta kun opettajatar oli\nheittänyt kirjeet avattuina ulos ikkunastaan ja karkoittanut\nsuullisesti kosivat noilla väliäpitämättömyyden ja kyllästymisen\neleillä, jotka ylpeyttä haavoittamalla parhaiten rakkauden sammuttavat,\nsai hän jäädä rauhaan. Eivätpä voineet edes panettelulla kostaa\nhäväistystään, sillä hän ei antanut syytä juoruihin, vaikka miltä\ntaholta olisi koetettu.\n\nNeiti Pedanin miehekäs ja karhea luonne astui omituisella tavalla\nnäkyviin koulussakin, josta hän karkoitti kaiken hentomielisyyden. Hän\nkertoi oppilailleen kuuluisain naisten hyödyllisistä tahi uljaista\nteoista. Hänen inhonsa hemmoittelua ja velttoutta vastaan meni niin\npitkälle, että hän henkensä takaa taisteli poistaakseen tytöistään\nheidän taipumustaan hyväilyihin, tahtoipa heitä muuttamaan nimet\nKatariina, Karoliina ja Josefiina Kateraksi, Karolaksi ja Josefaksi.\nTietysti hän suuresti harrasti tyttöjen voimistelua ja antoi sitäpaitsi\noppilaittensa leikkiä sotaa pienellä koulupihalla, jakaen heidät\nkahteen ryhmään, jotka vuoroon hyökkäsivät toistensa kimppuun ja\nvalloittivat pienen penkereen. Hän luki kahta voimistelulehteä,\nvoimisteli kotona nostotelineillä ja matkaili lupa-aikoina vuorilla\nalppisauva kädessä, ja seuranaan talonpoikaisnainen, joka kantoi eväitä\nja muutinvaatteita.\n\nKaikessa hän oli spartalaisen yksinkertainen. Niinpä hänellä\nhuoneessaan oli ainoastaan kaikkein välttämättömimmät tarvekalut,\npienen pieni peili ja sängyn asemesta merimies-vuode. Pukunsa sopi\nhyvin, mutta oli perin yksinkertainen. Ainoa koriste, jota hän\nitsellään suvaitsi (lapsuudesta jäänyt tapa), oli kaksi otsalla\nhäilyvää hiuskiharaa, joita hän väliin unohti kähertää ja joskus\nkiireissään kähersi rikkasihvelin varrella. Hän ei kuitenkaan ihmisiä\nkartellut. Kävipä paikkakunnan rouvienkin luona, jotka, sitten kun\nmustasukkaisuus hänen ensimmältä herättämästään ihastuksesta oli\nhaihtunut ja kun olivat huomanneet, ett'ei hänessä ollut hituistakaan\nkiekailemisen vikaa, hakivat hänen seuraansa ja pitivät hänen\nomituisesta luonteestaan, jossa joka päivä tuli uusia puolia näkyviin.\nSeuraelämässä hän oli hyvin äänetön, kuunteli harvoin mitä muutkaan\npuhuivat ja näytti olevan ajatuksissaan kaukana. Moni luuli syyksi\nhänen haavoittumattomuuteensa sitä, että hän oli kihloissa ja että hän\noli noita vahvoja, järkeviä sieluja, jotka kokoovat tunteensa\nmäärättyyn asiaan ja sitten purkavat ne peljättävällä voimalla. Toiset\ntaas luulivat häntä mahdottomaksi kaikkiin hellempiin tunteisin,\neivätkä voineet ajatellakkaan rakkautta hänessä muuna kuin\nsairaanloisena tilana, joka häiritsisi sopusoinnun hänen voimakkaassa,\nraittiissa ja täyteläisessä elinrakennuksessaan. Mutta koska hän oli\nkotoisin Lombardiasta saakka, ei hänestä varmuudella tiedetty mitään\nmuuta kuin että isänsä, joka oli ollut rykmentin lääkäri, oli kuollut.\nSitäpaitsi epäiltiin hänen salaa lukevan, valmistuaksensa Turinin\nkilpatutkintoihin.\n\nIhastus, jota opettajatar oli herättänyt, ei kuitenkaan ollut sammunut,\nainoastaan tukahutettu. Muutamissa, esimerkiksi ylöskantomiehessä ja\nlääkärissä, oli tunne hyvinkin eleillä, ja he kostivat hyljättyä\nrakkauttaan osoittelemalla opettajattaren pitkiä askeleita ja\nmiehekästä ääntä. Kun opettajatar astui kahvilan tahi apteekin ohitse,\nottivat herrat ensin hatut päästään, ja loivat sitte pitkiä\nhekumallisia silmäyksiä hänen vyötäreilleen, ajatellen ajatuksia, joita\neivät olisi kehdanneet sanoiksi saattaa. Rakkauden tunnustuksia,\nkirjallisia enempi kuin suullisiakaan, ei enää uskallettu tuoda esiin.\nOpettaja Reale, joka kerran juovuspäissään oli kadulla pysähtynyt kädet\nristissä opettajattaren eteen, sai semmoisen kyydin sindacolta, ett'ei\nenää sen koommin uskaltanut kujeilla. Ainoa, joka julkisesti näytti\nmielikarvauttansa ja uskalsi jonkun matkan päästä vainota\nopettajatarta, oli karabinieerien päällikkö. Ahtaasen takkiinsa\npuserrettuna tämä kulki huohoittaen, viiksiään väännellen, kynsiään\npureskellen edestakaisin koulun edustalla, ja kun kuuli opettajattaren\näänen, mulisteli vihaisesti silmiään. Ehdottomasti tuli ajatelleeksi,\nnähdessään hänen katselevan opettajatarta: -- Nyt se varmaankin tytön\nvangitsee. -- Caminan hienossa seurapiirissä siitä laskettiin leikkiä,\nkuitenkin tarpeellisella kunnioituksella.\n\n\nSindaco Lorsa.\n\nYllä-olevat jutut, joita Emilio ensi päivinä kuunteli hartaalla\nuteliaisuudella, eivät estäneet häntä käymästä levottomaksi siitä\nvarsin selittämättömästä hitaisuudesta, jolla luetteloa koulu-iässä\nolevista lapsista valmistettiin; ehk'ei ollut aikomus sitä\nhankkiakkaan, kuka tiesi. Tämä näytti hänestä ikävältä enteeltä. Hän\noli tullut Caminaan täynnänsä hyviä aikeita. Oliko hän todellakin,\nniinkuin tuo juopunut toveri oli sanonut, joutunut kuntaan, missä oli\ntaisteltava velvollisuuksistansa välittämättömiä viran-omaisia vastaan,\njotka väliäpitämättömyydellä, kentiesi vihamielinkin koulua katselivat?\n\nPäästäksensä tästä kiusallisesta epätietoisuudesta Emilio päätti käydä\nsindacon luona jollain lailla hankkiakseen luetteloa. Hän aikoi\ntarjoutua itse kirjoittamaan sitä sindacon papereista, vaan tämä\nehdotus näytti sindacoa suututtavan. Hän otti opettajaa vastaan seisoen\nvirkapöytänsä vieressä, jolla oli iso kasa prefektuurasta tulleita\nkirjoituksia, väännellen tyhjää, puuvartista tupakkapiippua karkeissa\nkäsissään. Sindaco kiitti Emiliota, mutta sanoi, ett'ei hänen apuaan\ntarvittu.\n\n-- Luettelo kyllä valmistuu ilman teitä -- sanoi -- valmistuu ajoissa\n-- -- -- ennen kuukauden loppua.\n\nOpettaja huomautti kunnioittavasti haluavansa sitä ennen\nkouluun-kirjoitusta, voidaksensa alkaa työnsä säännöllisesti.\n\n-- Tulette kaikissa tapauksissa alkamaan säännöllisesti -- sindaco\nvastasi. -- Maailma ei siltä hajoo, vaikka luettelo puuttuukin. Tätä\nnykyä meillä on koko joukko tekemistä -- -- --\n\n-- Minä tarkoitin -- pitkitti Emilio -- sitä, että voisimme oitis\nvaikuttaa vanhempiin, jotka ovat jättäneet lapsensa koukun tuomatta\n-- -- -- sillä jos oitis asiaan ryhtyy, on sillä suurempi vaikutus,\nniinkuin tiedätte.\n\nSindaco oli hetken ääneti.\n\n-- Koulusta jääneisin poikiin, vanhempiin -- -- -- sanoi hän sitte --\nsaammepa nähdä. Mutta eihän Itaalia siltä joudu hukkaan, vaikka yksi ja\ntoinen poika olisikin viikon ajan koulusta poissa.\n\nOpettaja katseli ihmetellen sindacoa, mutta vieläkin suuremmaksi kävi\nhänen hämmästyksensä nähdessään pöydällä koko joukon opetusta koskevia\nkiertokirjeitä ja säädöksiä, prefektuurasta sindacolle lähetettyjä,\njotka kaikki olivat vielä avaamatta.\n\n-- Mutta -- muistutti Emilio -- tiedättehän, että jos muutamat\noppilaista ovat ensimäiset tunnit poissa, on niiden kanssa\nkaksinkertainen vaiva, ennenkuin saa ne seuraamaan ja sitäpaitse\npidättävät sitte toisia oppilaita.\n\n-- Oh, hyvä Jumala! -- huudahti sindaco kohauttaen hartioitaan ja\nrupesi kävelemään huoneessa edes takaisin. -- Kaikki nuo ovat\nsamanlaisia -- -- -- Kaikki luulevat voivansa maailman uudistaa\nmuutamilla opetustunneilla. Minulla on oma käsitykseni asiasta. Minä\nsanon: levittäkää valistusta, se on hyvä -- -- -- Mutta emme saa\najatella, ett'ei oppimaton ihminen muka ole mikään ihminen. Tietysti\nte, opettajana, ajattelette toisin -- -- --\n\nHetken ääneti oltuaan hän äkkiä lisäsi, ikäänkuin jonkin sisällisen\nvaikutuksen innostamana, osoittaen toiselta puolen katua, kartanoitten\nkattojen yläpuolitse kohoavia poppeleita: -- Näettekö nuo puut tuolla?\nNe ovat tulleet isoiksi ja vahvoiksi, käymättä päivääkään koulua.\n\nEmilio katseli ääneti poppeleita.\n\n-- Minä tarkoitin -- virkkoi sindaco nopeasti, lieventääksensä sanainsa\nikävää vaikutusta -- että se on minun käsitykseni. Sitäpaitsi, kyllä me\npidämme huolta luettelosta.\n\nLepyttääksensä opettajaa hän kertoi antaneensa käskyn, että eheitä\nikkunan ruutuja pantaisiin rikkiöinten sijaan Emilion luokkahuoneesen.\n\n-- Haluatteko mitään muuta? -- kysyi hän viimeiseksi.\n\nEi, Emilio ei tosiaankaan mitään muuta halunnut, vaan meni alakuloisena\ntiehensä; ajatuksissaan hän näki koulupenkkinsä puoleksi tyhjinä,\nopetuksen häiriytyneenä ja tarkastajan tyytymättömänä.\n\nVaan toinen toivomus heräsi hänen sielussaan: harras halu saada\nselville, miksikä ihmiset, jotka ovat syntyneet alimmilla yhteiskunnan\nasteilla, mutta kohonneet arvoon itse hankkimansa rikkauden avulla,\neivät ainoastaan ole välinpitämättömiä tietojen levittämisestä\nentisille vertaisilleen, vaan vieläpä, valtaan päästyänsä, taistelevat\nvalistuksen levittämistä vastaan. Emilio ei voinut tätä ilmausta\nmuutoin selittää, kuin että se johtuu heidän luontoperäisestä\nvastenmielisyydestään asioihin, joita eivät ymmärrä, ja joiden suhteen\nsiis on pakko kysyä muilta neuvoa. Oikeata syytä ei Emilio omin voimin\nkeksinyt, siihen hänellä oli liian vähän maailmankokemusta.\n\nCaminan sindaco oli yksi noita kunnianhimoisia nousukkaita, joissa\nyht'aikaa asuu sekä salaista taipumusta pysyttää alhaisessa,\nylönkatsotussa asemassa sitä säätyluokkaa, josta itse ovat kohonneet,\nkoska, näet, heidän kohoamisensa siten näyttää suuremmoisemmalta ja\ntodistaa muka tavatonta kykyä, että myöskin todellista kirjatiedon\nhalveksimista, ei ainoastaan siitä syystä kun itse ovat sen avuttakin\nonnensa saavuttaneet ja siis katsovat sitä tarpeettomaksi, vaan myöskin\nsentähden että todella luulevat opin ja tietojen heikontavan ja\nturmelevan syntyperäisiä, luonnollisia lahjoja, jotka ovat heitä\neteenpäin maailmassa saattaneet. Sitäpaitsi ylönkatsovat valistusta,\nkun näkevät, ett'ei oppineita ihmisiä kumminkaan kunnioiteta heidän\nsivistyksensä mukaan.\n\nNiinpä Lorsa sindaco, joka oli arvoon kohonnut luonnonlahjainsa ja\nrautaisen kestävyytensä nojalla, neljänkymmenen vuotisen ahkeruuden ja\nsäästäväisyyden kautta, ylönkatsoi tykkönään kaikkia kieliopillisia\nloruja, tieteellistä maanviljelyksen opetusta, kaikkia noita yleisiä ja\nerityistietoja, jotka lupasivat kultaa ja kunniata sen säätyluokan\nlapsille, johon hän oli kuulunut. Niistä sadoista pojista, jotka\nkansanvalistustaudin puhjettua olivat käyneet paikkakunnan koulua, ei\nhän ollut nähnyt ainoankaan saavuttaneen onnea, ja tämä oli Lorsalla\naina sitovana todistuksena. Kykenemättömänä käsittämään aatteitten ja\ntietojen kaukaa havaittavaa vaikutusta, kun ne hitaasti lisääntyvät\nsukupolvesta toiseen, sekä perittyjen ja saavutettujen henkisten\naarteitten keskeymätöntä kasvamista, haki Lorsa ainoastaan noita\npaikalla saavutettavia välittömiä hedelmiä; eivätkä hänen mielestään\nnämät hedelmät lainkaan vastanneet kaikkea sitä harmia mitä koulu\ntuottaa viran-omaisille, niitä häiriöitä joita se saattaa koti-elämään\nja sitä ääretöntä ylpeyttä, jota se oppilaissa synnyttää. Koulu oli\nhänen silmissään pelkkää petosta, tarkastajat ja rehtorit\nlorunlaskijoita, koulu-ohjelmat, palkinnot ja puheet sulaa ilvettä.\n\n\nCaminan koulupojat.\n\nEmilio lohduttelihe ensimäisestä pettymyksestänsä sillä ajatuksella,\nettä joskin sindaco polki lakia antaessaan puolet hänen luokastansa\nolla tyhjillä, ei hän kuitenkaan voinut estää Emiliota ryhtymästä\nalttiilla rakkaudella harvalukuisan mutta innokkaasti ja ahkerasti\ntyöskentelevän oppilasparvensa palvelukseen. Hän tervehtikin senvuoksi\nilolla ensimäistä koulupäivää.\n\nKahdeksanviidettä poikaa oli kouluun ilmoittautunut, kaksiviidettä oli\nsaapunut: viisikolmatta toiseen ja seitsemäntoista kolmanteen luokkaan.\nNiinkuin tavallista, olivat useimmat valkotukkaisia, päivettyneitä\ntalonpoikaisvesoja; mutta pirteiltä ja älykkäiltä ne näyttivät,\ntuntuivatpa Emiliosta miellyttäviltä varsinkin sen vilkkaan\nuteliaisuuden tähden, jota nuori opettaja heissä herätti. Saattoi\nselvään lukea heidän kasvoistaan, että olivat vakaasti päättäneet\nsaavuttaa hänen mielisuosionsa. Vaan samalla vilahti tuossa päätöksessä\nsitäkin toivoa, että opettajassa löytäisivät hyvän sydämmen ja heikon\ntahdonvoiman.\n\nEnsimäistä, hyvää vaikutusta, minkä Emilio oppilaistaan sai, himmensi\nainoastaan kaksi vähäpätöistä seikkaa. Oppilasluettelossa oli muitten\nmuassa nimi Lorsa, ja kun opettaja kysyi pojalta, joka tätä nimeä\nmainittaessa oli seisoalleen noussut, oliko hän sindacon poika, sai hän\nmyöntävän vastauksen. Mieluummin hän olisi ollut tuota oppilasta\npaitsi. Kun hän sitten ei heti saanut selkoa eräästä toisesta nimestä,\nnousi muudan punatukkainen poika seisomaan ja esitteli itsensä\nkoulu-legaatin poikana. Oitis Emilio näki mielikuvituksissaan nuo\nvastenmieliset keltaiset kasvot silmälaseineen, jotka oli tavannut\nraatihuoneessa. Senkin oppilaan hän halusta olisi jättänyt jollekkin\ntoiselle opettajalle.\n\nEmilio aloitti koulunsa, palaten entiseen metoodiinsa, s.o. ollen\nystävällinen ja kärsivällinen. Hän oli sitä vakavammin päättänyt\nkiinteästi noudattaa tuota menetystapaa, kun arveli, että jos yritys ei\ntälläkään kertaa onnistuisi, ei sitä koskaan enää tulisi koetettua, --\nhyvinkin tavallinen harhaluulo nuorissa, jotka eivät aavista, kuinka\nmonasti luonto ottaa väkisin oikeutensa ja ajaa meidät uudestaan\nsamalle tolalle, jolta jo usein olimme poikenneet. Rakkaasti varottaa\nkoskaan itsetuntoa loukkaamatta, puhua ja neuvoa, koettaa kaikilla\nmahdollisilla keinoilla vaikuttaa omaantuntoon, ja kun kärsivällisyys\non menemäisillään, väkisinkin pitää siitä kiini ja aloittaa uudestaan\n-- se oli hänen ohjelmansa. Ja hänen todella onnistuikin panna sitä\nkäytäntöön. Hänen luokassaan ei ollut, ainakin Emiliosta siltä tuntui,\nainoatakaan tuollaista ilkeätä luonnetta, jota on melkein mahdoton\nlempeästi kohdella ja joka pakoittaa opettajaa olemaan ankarana\nmuillekkin lapsille. Muutamat oppilaat kun olivat tottuneet äsken\npaikkakunnalta muuttaneesen jäykkä- ja kylmäluontoiseen opettajaan,\ntoiset taas epätasaiseen ja rajuun Realeen, ihmettelivät kaikki Emilion\nuutta, heille aivan outoa kohtelutapaa, ja tuopa ihmettely piti heidät\nensi päivinä aisoissa. Tuntui ikäänkuin olisivat aavistaneet, ett'ei\nsitä kauan voisi kestää ja odotelleet tyynesti äkkinäistä käännettä.\nKun joku poika luuli saavansa korvilleen, ja opettaja sen sijaan\nhitaasti lähestyi, pani kätensä pojan olalle ja rupesi lempeästi ja\nvakavasti puhelemaan hänen kanssaan, katselivat muut oppilaat toisiansa\nsuurin silmin ja kysyväisesti hymyillen, ikäänkuin olisivat tahtoneet\nsanoa: -- Mikäs merkillinen elävä tuo on? -- Emilion menettelytapa\npani lapset aivan pyörälle. He aavistivat himmeästi opettajan\nsävyisyyden alla lujaa tahtoa, joka tiesi torjua hyvyytensä\nväärinkäyttämistä. Kasvoissa kuvastuva surun tunne, kun joku koetteli\nhänen kärsivällisyyttään liiaksi, vaikutti poikiin enemmän kuin vihan\npurkaus, juuri sentähden, ett'eivät ymmärtäneet mitä ajatuksia se\noikeastaan ilmaisi. Emilio puolestansa, uusien aatteittensa\nelähyttämänä ja iloisena kun ei esteitä kohdannut, puhui lämpimästi ja\nlöysi helpolla esimerkkejä ja sattuvia todistuksia, jotka vaikuttivat\noppilaisin. Hänestä tuntui kuin äänensä ei koskaan ennen olisi niin\nhyvin opettamiseen soveltunut.\n\nMuutamain päiväin kuluttua Emilio huomasi kymmenessä tai kahdessatoista\noppilaassaan metoodinsa hyvää vaikutusta. Olivat, näet, alkaneet\nkuunnella ylen tarkkaan; osoittivatpa mieltymystään häntä kohtaan sekä\nliikkeissä että katseissa. Metsänvartian perin vilkkaalla pojalla, joka\nei koskaan voinut istua hiljaa, oli eriskummainen tapa: kun opettaja\nlempeällä äänellä kertoi jotakin liikuttavaa tahi runollista, ei hän\nollut kuulevinaankaan, taikka katseli kattoon väkinäisesti\nnaureskellen, ikäänkuin nuo sanat eivät vähääkään häneen olisi\nvaikuttaneet. Mutta Emilio, joka semmoisissa asioissa oli\ntarkkasilmäinen, ei käsittänyt väärin pojan käytöstä, vaan tuli yhä\nvarmemmaksi siitä, ett'ei aina ole uskominen näennäistä tunteettomuuden\nilmausta lapsissa, jotka niinkuin moni aika-ihminenkin väärästä\nkainoudesta koettavat liikutustaan salata. Useat oppilaista olivat\nkovia kuin kivet, olipa muutamain tapana, opettajan puhuessa\nliikuttavasti, kyynäspäillä työkkiä toisiansa, ikäänkuin olisivat\ntahtoneet sanoa: -- Se saarnaa. -- Mutta tuollaiset olivat kuitenkin\npian ohi meneviä seikkoja, jotka eivät vaikuttaneet luokkaan\nhäiritsevästi.\n\nVarsinkin se Emiliota ilahutti, että koulu-legaatin poika, joka aluksi\nteki opettajaan niin ikävän vaikutuksen, oli aivan toisenlaatuinen kuin\nolisi luullut päättäen hänen suuresta yhdennäköisyydestään isän kanssa.\nPäivä päivältä opettaja yhä selvemmin huomasi pojan värittömistä\nkasvoista ja hänen vastauksistaan hyvän sydämmen, joka ei ainoastaan\nymmärtänyt, vaan oikein janosi rakkautta. Emilio olisi vieläkin\nystävällisemmin häntä kohdellut, jos olisi tiennyt syyt tuohon hänen\njanoonsa, ujouteensa ja raskasmielisyyteensä. Pojan pernatautinen,\nsaita isä ja äkäluontoinen, tuhlaavainen äiti, oikea noita, riitelivät\naamusta iltaan, joutuivatpa usein tukkanuottasilla ja hakkasivat\ntoisiaan millä vain käteensä saivat; niin että naapurit, jotka apuun\nriensivät, löysivät molemmat verisinä, miehen silmälasit säpäleinä,\nvaimon palmikot hajallaan. Naapurien täytyi väkisin erottaa heitä ja\nsittenkin vielä pariskunta haukkui toisiansa minkä kerkesi. Poika parka\neleli päivänsä vanhempain tappeluissa ja kuuli heidän alituiseen\nhokevan eroa tahi itsemurhaa ja laskevan katalimpia syytöksiä\ntoisistaan. Emilion sanat olivat ensimmäisiä ystävällisiä ääniä, jotka\nkonsanaan olivat pojan sieluun tunkeuneet. Nuot äänet saattoivat pojan\nselvästi tajuamaan, mitä häneltä siihen saakka oli puuttunut. Emilio\nhuomasi sen, ja tuon lapsen suosio, jonka isässä hän vaistomaisesti\naavisti vastaista vihollistansa, teki jo ensi päivästä saakka hänen\nihanteellisen menetystapansa noudattamisen helpoksi ja hauskaksi.\n\n\nDon Brunan kodissa.\n\nEmilio karttoi opettaja Realea, osaksi sentähden, että tämä harvoin oli\nselvänä, osaksi siksi, kun hän oli ottanut tavaksi pilkata Emilion\n\"ihania toiveita\" ja lakkaamatta matki mielilausettaan: ajan hukkaa on\nopintojen harrastus yhteiskunnan hyväksi, joka tuskin maksaa sen mikä\nvaloon menee. Toverin seura oli Emiliosta inhottavaa, sillä hän näki\nhänessä säätynsä häpeän ruumiillisessa muodossa. Mutta kun Reale eräänä\nMarraskuun aamuna poikkesi hänen luokseen ja ehdoitteli, että menisivät\nyhdessä \"don Brunalle tyhjentämään pullollisen viiniä\", myöntyi hän ja\nläksi toisen kanssa ulos.\n\nDos Bruna oli toinen Boccin oppilaitoksen kahdesta opettajasta. Jo\nmonta kertaa oli tuo pieni pappi valkoisine hiuksineen ja tyytyväisine\nkasvoineen tullut Emiliota vastaan ja tuntunut vanhalta, hyvältä\nystävältä, joka oli melkein unhoittunut.\n\nOppilaitos oli Salicen pienessä kylässä, puolenkolmatta kilometriä\nCaminasta ylöspäin.\n\nAutiota tietä, poikki valjenneitten peltojen, he astuivat kirkkaana,\nlämpöisenä syyspäivänä. Reale pysähtyi kerta toisensa perästä pientä\npiippuansa sytyttämään ja kertoi don Brunalla olevan viidenkolmatta\nvuotiaan veljenpojan, joka oli oppilaitoksen toinen opettaja, sekä\nsisarentyttären, huonopäisen talonpoikaistollon, joka välttämättömästi\ntahtoi päästä opettajattareksi ja joka, toisen kerran saatuansa\nrepposet Turinissa, oli hävennyt niin, ett'ei kehdannut kylään palata,\nvaan jäi kolmeksi kuukaudeksi kaupunkiin erään tädin luo. Kun lopulta\ntuli takaisin, ei näyttänyt silmiänsä kahteenkymmeneen päivään.\n\n-- Tässä hiiden kylässä -- virkkoi Reale -- on häijyjä kielilakkareita,\njotka, kuultuaan jonkun tyttöparan saaneen repposet pääsötutkinnossa,\nselittävät sen tapahtuneen huonon käytöksen vuoksi; se on ruokoton\nvalhe, sillä tämä on kunniallinen tyttö, sitäpaitsi kauhean ruma.\n\nOppilaitokseen kuului kolme vaatimatonta rakennusta. Yhdessä oli kaksi\npientä, matalaa koulusuojaa; toisessa kolmehuoneinen asumus, jossa don\nBruna sisarensatyttären kanssa asui; kolmanteen, jossa eräällä\ntalonpoikaisperheellä oli vuokra-asuntonsa, oli veljenpoika sijoitettu\nnavetan viereiseen kamariin.\n\nVilkkaasti kuin nuori poika don Bruna keikkui ulos eräästä ovesta.\nEmiliota suuresti ilahutti se sydämmellisyys, jolla pappi otti häntä\nvastaan.\n\nDon Bruna oli hyvin pieni ja laiha, niin että hänen takkinsa olisi\nsopinut kaksitoista vuotiaalle pappis-oppilaalle. Hänen hiuksensa\nolivat puhtaan, valkoisen pumpulin kaltaisia, silmät kirkkaansiniset,\nposket punaiset ja hampaat kauniit. Koko hänen olentonsa huokui iloa,\navosydämmisyyttä ja lapsellista viattomuutta.\n\nHeti aluksi hän kertoi hetkisen sitä ennen tapahtuneen, lystimäisen\njutun kissasta ja rotasta sekä vei sitte Emiliota opistoa katselemaan.\nToisessa luokkahuoneessa pestiin par'aikaa vaatteita ja siellä seisoi\npesupunkka täynnä höyryävää vettä. Heidän siellä seisoessaan astui\nsisään rehevä, kuudenkymmenen vuotias Perpetua, jolla ei paljon muuta\nollut kuin vartaloa ja lanteita, ilvenäytelmän naamarista muistuttavat\nkasvot sekä tuskin kolmenkaan vaaksan korkuiset sääret, jotka näyttivät\nkuin polvista poikkisahatuilta.\n\nReale puhutteli häntä yht'äkkiä: -- Oi, Johanna! Teidän pitää tälle\nopettajalle kertoa se kohtaus tarkastajan käynnistä.\n\nEmännöitsiä purskahti hillitsemättömään nauruun, niin että vatsansa\nhyppi kuin mustalaistanssijattaren.\n\nSe oli tapahtuma, jonka koko paikkakunta tunsi. Läänin pelättävä\ntarkastaja tuli aivan odottamatta opistoon ja tapasi luokkahuoneessa\nemännöitsiän rikkomassa kahta munaa kastrulliin. Antamatta toiselle\naikaa selittämään mitä varten don Bruna oli lähettänyt hänet hetkeksi\npoikia vartioimaan, piti tarkastaja, joka luuli häntä opettajattareksi,\npitkän, ankaran saarnan siitä kunniasta, joka on koululle tuleva. Sen\njälkeen emännöitsiän oli tapana kertoa tarkastajan vaikeasti\nymmärrettäviä lauseita, surkeasti niitä väännellen mitä naurettavimpiin\nmuotoihin.\n\nKun olivat jälleen pihalle tulleet, kutsui don Bruna veljensä poikaa\nlyömällä kätensä yhteen. Tämä tuli hämmästyneen näköisenä navetasta,\nkumarsi pari kolme kertaa ja änkytti muutamia sanoja tervehdykseksi.\nEmilio katseli ihmetellen tuota pitkää laihaa lukkarinruumista, tuota\nkalpeakasvoista, maitopartaista nuorukaista, joka tulla tassutteli\nvarpaillaan, pää kumarruksissa, kädet ristissä, kyynärpäät painettuina\nruumista vasten, tuskin uskaltaen ihmisiä silmiin katsoa. Ensi\nnäkemältä saattoi vannoa, että hän antoi oppilaansa lopottaa pater\nnoster'ia[21] aamusta iltaan, että hänellä oli jalkoihin asti ulottuva\npaita, ja että hän sammutti kynttilän ennenkuin riisui yltään.\n\nNuori pappi lausui ohuella äänellä:\n\n-- Uusi opettaja? Suuresti ilahuttavaa! -- jonka jälkeen hän kumarsi ja\nastui muutamia askeleita taaksepäin.\n\nDon Bruna vei vieraansa pieneen, hunajalta suloisesti tuoksahtavaan\nruokasaliinsa, ja sillä aikaa kun Johanna avasi viinipullon ja valmisti\ntarjottavaa, näytteli isäntä vanhoja väripainoksia, Maria Pian ja\nPortukalin kuninkaan muotokuvia, jotka oli löytänyt paperiromun seasta\nja panettanut kehyksiin. Sitten jutteli taloudestaan, talonpojista,\najasta ja kymmenestäkin muusta seikasta, puhui herkeämättä,\nleikillisesti ja käsiään hykerrellen.\n\nRealen kysyessä sisarentytärtä, kävi pappi totiseksi ja puhui matalalla\näänellä. Tyttöparka oli liialla lukemisella silmänsä pilannut, oli taas\nalkanut kauheasti päähänsä päntätä ensi vuoden kilpatutkintoa varten ja\nmahdotonta oli saada häntä päätöksestään luopumaan. Väitti ainoastaan\nkuoleman voivan hänen päätöstään muuttaa.\n\n-- Konnamaista! -- huudahti Johanna, ja pitkitti, vaikka don Bruna\nkäden liikkeellä pyysi häntä vaikenemaan. -- Vieläkin antoivat sille\nrepposet, vaikka lapsiraukka kolme vuotta kiusauntui lukemisessa.\nTahtoisinpa sanoa Turinin herroille opettajille, että koko maailma\ntietää ainoastaan kauniitten tyttöjen läpäisevän heidän tutkinnossaan,\nsemmoisien, jotka pukeutuvat muodikkaasti ja panevat suunsa supulle. Se\non häpeällistä.\n\nJohanna olisi jatkanut juttuansa, ellei don Bruna olisi häntä\nkeskeyttänyt ollen heittävinään korkin-avaimen hänen suuhunsa, jolloin\ntoinen purskahti isoon nauruun. Sitten alkoi pappi puhella iloisesti\nkodistaan ja kertomaan elämästään, jota siinä vietti.\n\n-- Niinkuin näette, herra opettaja, vierii elämämme vain näiden kolmen\nkaton alla. Täällä olen elellyt parikymmentä vuotta. Kuinkahan monta\ntuhatta kertaa olemmekaan nähneet puuron höyryävän tässä huoneessa,\nJohanna? Kesäisin on täällä pieni paratiisi; kauniita näköaloja, joka\naskeleella raikkaita lähteitä, niinkuin kait jo huomasitte, ihania,\nvarjoisia istuinpaikkoja! Talvisin istumme illat navetassa. Minä luen\nääneen ja toiset pelaavat korttia. Tosin ovat kaikki päivät yhtäläisiä,\nmutta rauhaisaa täällä on, vai kuinka? Ja sitäpaitsi -- -- -- hyvää\nväkeä. Isot ihmiset tuntee pienokaisista. Näkisittepä koululapsiamme.\nMutta teidän ovat tietysti samanlaisia. Hyvä tahto, hyvä käytös,\njumalisia ja kovin virkkuja! Muutamat kokoelevat harvinaisia kiviä ja\nhyönteisiä, joita kyllä kannattaa nähdä, sen teille vakuutan. Täytyy\ntunnustaa, että saamme runsaan palkan vaivastamme. Kun koulussa käy\nhyvin, käy muutenkin hyvin; sillä me elämme sen hyväksi, eikö niin? Ja\naika kuluu hauskasti. Kaksikymmentä vuotta! Kaksikymmentä kuukautta!\nTietysti, kun ollaan terveitä. Lyhyesti, kiittäkäämme Häntä tuolla\nylhäällä. Ottakaa tippanen vielä niin olette kilttiä.\n\nHuomatessaan yrittäneensä kaataa avaamattomasta pullosta, pappi\npurskahti poikamaiseen, vallattomaan nauruun, johon palvelijakin ääneen\nyhtyi, niin että oli mennä kaksinkerroin.\n\nEmilio katseli ihaillen köyhää pappia, joka näytti niin vähästä\niloitsevan, ja ihmetteli hiukan kateissaan, mistä siveellisestä\nlähteestä tuo ilo lie virrannut, mitä tunteita ja ajatuksia sen mahtoi\npohjalla olla ja mikä erityisen edullinen ruumiin-ominaisuus sitä\nkannatti; sillä hänestä tuntui mahdottomalta otaksua, että papin\niloisuus johtuisi pelkästään uskosta, johon aina on erottamattomasti\nyhdistyneenä epäilystä, pelkoa ja taisteluita.\n\nYhä leikkiä laskien saatteli don Bruna vieraitaan pihan portille ja\nosoitti siellä sormellaan kolmea lehmää, jotka samassa astelivat\npihaan; hän huudahti taas nauraen: -- Tuossa näette opettajakunnan\nlämmitys-uunit! jonka jälkeen kiitteli ylenmäärin maidon mainioisuutta.\n\nHeidän kaikkien siinä nauraessaan kuului muutamien askelten\npäästä voimakas nais-ääni sanovan: -- Hyvää iltaa, teidän\nkunnian-arvoisuutenne!\n\nSe oli neiti Pedani, joka kuuden oppilaansa kanssa palasi\njalkamatkalta. Kaikki kääntyivät häneen tervehtien. Kun hän seisoi\ntuossa korkeana ja voimakkaana, posket hohtaen raittiin vuorituulen\npuhalluksista, puettuna ruumiinmukaiseen, pantsarintapaiseen\nihokkaasen, iso, musta sulka hatussaan, oli hän todellakin muhkea ja\nteki Emilioon paljoa syvemmän vaikutuksen nyt kuin ensi kerralla.\nKuitenkaan ei hän siksi lumonnut Emiliota, ett'ei tämä olisi huomannut,\nkuinka papin veljenpoika oli lentänyt tulipunaiseksi aivan\nsilmänvalkuaisia ja kaulaa myöten, niin että oli muuttunut melkein\ntuntemattomaksi, ja tuijotti silmät selällään suoraan maahan, aivan\nkuin ujous olisi hänet kerrassaan nyykistänyt. Reale, jolla oli paha\nomatunto, vetäytyi hiukan syrjään.\n\nOpettajatar pysähtyi don Brunan eteen ja kertoi hänelle ottavansa joka\ntuorstai muutamia oppilaistaan terveys-opilliselle retkelle, varsinkin\nsäätyläisten lapsia, niillä kun talvis-aikaan ei ollut kylläksi\nliikuntoa. Hänellä oli omat aatteensa. Naisten ruumiillinen kehitys oli\nsaatava aivan toiselle kannalle. Heitä kasvatetaan ihan hento- ja\nventomielisiksi, vaikka heidän osansa elämässä on kärsiä suurempia\nkipuja ja tehdä raskaampaa työtä kuin miesten. Niin kauan kuin löytyy\nvelttoja naisia, tulee myöskin olemaan heikkoja miehiä. Hän tahtoi\ntyttöjänsä tukevammiksi kuin saman-ikäiset pojat olivat ja antoi heidän\nsentähden tehdä kävelyretkiä, joita joka kerta pidennettiin kilometrin\nmatka. Edellisellä viikolla olivat astuneet San Roccoon ja tänä päivänä\nla Marraan saakka.\n\nNeiti Pedani puhui, vähääkään ujostelematta niitä kymmentä silmää,\njotka häntä tarkastelivat. Päinvastoin, hän katseli edessään seisovaa\nviittä miestä ikäänkuin olisi heistä mittaa ottanut, piti toista\njalkaansa hieman eteenpäin ojennettuna ja nojasi kättänsä sauvan päähän\nkuin miekan kahvaan.\n\nSan Roccon, la Marran, tiet, lapset, kaikki paikat ja kaikki ihmiset\ntunsi pieni pappi ja sanoi jonkun hauskan sukkeluuden kustakin,\nikäänkuin sähköittyneenä nuoren, kauniin tytön läsnäolosta. Mutta\nsamalla näki, että tytön olento ilahutti häntä ainoastaan niinkuin\nkaunis kuva huvittaa lasta, ja ett'ei hän tytössä ihaellut naista, vaan\nikäänkuin ruumiilliseen asuun pukeunutta nuoruutta, terveyttä ja\nkevättä, ei mitään sen enempää.\n\n-- Hyvästi! -- sanoi opettajatar äkkiä ja alkoi taas astua pitkin\naskelin pienen joukkonsa seuraamana.\n\nVierailevat opettajat jättivät hekin don Brunan hyvästi ja läksivät\nkyläänpäin, pysyen viidenkymmenen askeleen päässä neiti Pedanista,\njota lakkaamatta silmillään seurasivat. Kun hän oli kadonnut erään\npuutarha-aitauksen taakse, pysähtyi Reale, kääntyi ajatuksiinsa\nvaipuneen toverin puoleen, pani etusormensa tämän rintaa vasten ja\nsanoi nauraen: -- Teihin on sattunut!\n\n-- Semmoisiakin tyhmyyksiä! -- vastasi Emilio suuttuneena.\n\n-- Muutoin -- mutisi Reale ja pitkitti tietään horjuvin askelin -- tuo\nei olisi ihmeellistä -- -- -- Se on ihana tyttö.\n\n\nSindacon käynti.\n\nAinoa, joka joskus astui jalallaan kouluun, oli sindaco ja hänkin vaan\nsiksi, että se kuului asiaan ja ett'ei tahtonut olla muita huonompi.\nStazzellassa, naapurikunnassa, oli tavaton sindaco, jonka kaikkia\ntoimia naapuripitäjissä kehuttiin. Lorsa kadehti häntä, varsinkin kun\nilkikurisilla Caminassa oli tapana, huomattuansa tätä kateellisuutta,\nLorsan aikana kehua naapurikunnan sindacoa. -- Oletteko kuulleet?\nStazzellan sindaco on _omalla kustannuksellaan_ hankkinut kouluun\nViktor Emanuelin rintakuvan. -- Oletteko lukeneet Stazzellan\nsindacosta? Hän on _omalla kustannuksellaan_ panettanut kouluhuoneitten\nseinille mietelmiä ja ripustuttanut joka luokkaan neljän kuuluisan\nmiehen kuvat. -- Nämät uutiset ärsyttivät Lorsaa niin, ett'ei hän\nvoinut hillitä itseään, vaan nimitti virkaveljeään ulkokullatuksi, joka\nitse panettaa sanomalehtiin omaa ylistystänsä, ja kunnianhimollaan\nsaattaa kuntansa perikatoon. Mutta joko sitten sindaco tunsi omantunnon\nsoimauksia tahi aavisti himmeästi, että hänenkin piti jotain tehdä,\naina kun hän oli sanomista lukenut ylistyksiä naapuri-sindacosta, otti\nhän lakkinsa ja ohjasi askeleensa koululle.\n\nTieto siitä, että Stazzellan sindaco oli toisen luokan huoneen seinille\nantanut loistavalla värillä maalata läänin kartan, saattoi sindacon\nkeskipaikkeilla joulukuuta ensi käynnilleen Emilion luokkaan.\n\nLorsa oli huonolla päällä astuessaan luokkaan ja tuuppasi vihaisesti\npoikaa, joka ovessa vastaan tullen oli vahingossa häntä jalalle\npolkenut. Sitten käski opettajaa pitkittämään opetusta. Emilio opetti\njuuri laskentoa pienille pojille ja sitävarten hänellä oli neljään\nosaan jaettu omena kädessään.\n\nEmilio sanoi: -- Mitä minä äsken tein? Leikkasin kummankin\nomenanpuoliskon kahteen yhtä suureen osaan. Kuinka moneen osaan olen\nsiis omenan jakanut? -- -- -- Neljään osaan. Sanokaa minun perästäni:\nneljään osaan. Miksi nimitetään kutakin näitä neljää osaa? Me sanomme\nniitä neljänneksiksi. Nyt panemme yhteen ne neljännekset, joihin olimme\nomenan jakaneet. Niinkuin näette, on omenamme taasen eheä. Kuunnelkaa\ntarkoin. Niistä neljästä osasta, joihin jaoin omenan, otan yhden. Tässä\nse on! Kuinka suuren osan omenasta otin?\n\nSindacon muoto ilmaisi suurinta surkuttelua, kun hän kuuli tämmöistä\nloruavaa selitystä asioista, joita kaikki ymmärtävät. Hän keskeytti\nopetusta kysyen, miksi ensi rivillä istui ainoastaan yksi poika.\n\nEmilio vastasi, että toiset pojat tavallisesti laiminlöivät\nkoulunkäynnin ja että niiden nimet olivat luettelossa, jonka hän jo\n_kahdesti_ oli sindacolle jättänyt.\n\nLorsa ei enää kajonnut tähän aineesen, vaan kysyi eräältä pojalta,\nmiksi tämä piti käsiänsä hihansuihin pistettyinä.\n\nOpettaja vastasi kunnioittavasti, että huoneessa oli kylmä ja ett'ei\nsiellä kylläksi lämmitetty.\n\nSindaco katseli häntä hämmästyneenä ja sanoi: -- Kylmäkö sanotte,\nvaikka täällä on teitä kolmekymmentä samassa huoneessa?\n\nSenjälkeen kääntyi takarivillä istuvaan poikaansa ja kysyi jyrkällä\näänellä: -- Paleletko sinä?\n\nHetken epäröityään vastasi poika: en.\n\n-- Sitäpaitsi -- pitkitti sindaco -- on heitä monta. Jos asettuvat\nlähemmä toisiansa, pysyvät lämpöisinä.\n\nHän katseli ympärilleen huoneessa. Sen huomasi, että hänen oli siellä\nhiukan paha olla, että paikka oli hänestä vastenmielinen.\n\n-- Täällä ei ole juuri puhdasta -- huomautti hän.\n\n-- Minä näen sen kyllä -- myönsi Emilio -- lienee parasta muistuttaa\nvahtimestaria -- -- --\n\n-- Vahtimestari -- keskeytti sindaco -- ei ole velvollinen lakaisemaan\nkuin joka kymmenes päivä.\n\n-- Se ei riitä -- sanoi Emilio.\n\n-- Itsekukin voi auttaa lakaisemisessa täällä -- pitkitti sindaco.\n\nOpettaja katseli häntä. Sindaco lisäsi nopeasti: -- Antakaa\nkoulupoikain vuorotellen lakaista luokkahuonetta.\n\n-- Teen niin.\n\nTaas katseli sindaco ympärilleen, meni sitte ovea kohden ja sanoi: --\nEnnen kaikkea -- -- -- opettakaa poikia kunnioittamaan viran-omaisia ja\nheitä tervehtämään, sillä täällä on enemmän kuin yksi epäkohtelias --\nsenjälkeen meni ulos.\n\nTotellen käskyä Emilio jo seuraavana päivänä rupesi pojilla\nlakaisuttamaan luokkahuonetta ja määräsi sen heille tehtäväksi\naakkosjärjestyksessä. Hän oli utelias näkemään kuinka sindacon poika\nkäyttäytyisi vuorollaan, hän, joka niin ylpeili isästään. Mutta sinä\naamuna, jolloin olisi ollut hänen vuoronsa, löysi Emilio, aikaisin\nkouluun tultuansa, vahtimestarin ankarassa lakaisemishommassa. Kun oli\ntyönsä lopettanut, heitti hän luudan nurkkaan ja sanoi nyreänä\nopettajalle: -- Tästälähin tulen minä tänne -- -- -- Minua on siihen\nkomennettu.\n\n\nHerkkiä tunteita.\n\nEmilio omisti yhä hartaammin kaikki voimansa koululle semmoisella\nrakkaudella, että väliin ihmetteli, mistä se tulikaan. Ei hän koskaan\nennen ollut tuntenut sellaista sielun ja mielen heimolaisuutta suuren\nZürichin pedagoogin kanssa, jota hän aina oli sydämmestään ihaillut.\nLakkaamatta kaikuivat hänen korvissaan nämä Pestalozzin kauniit sanat:\n-- Kaikkea sitä hyvää, jota asui lasteni sieluissa, tunsin minäkin.\nMinä pidin kädelläni heidän käsistään, minä luin silmilläni heidän\nsilmistään. Heidän naurunsa oli minun nauruani, heidän itkunsa minun\nitkuani. Ei minulla ollut ystäviä, ei muuta, tuskin syötävää; minulla\noli ainoastaan rakkaat koululapseni. Seisoen heidän vuoteensa vieressä,\nrukoilin ja opetin siksi, kunnes olivat nukkuneet. Vieläpä silloinkin\nkun olivat kaukana minusta, elin heidän kanssansa.\n\nEmilion itsekseen toistellessa näitä sanoja, käsitti hän ja tunsi\nsydämmensä koko voimalla, että _jalojen sielujen kasvattaminen_ on\npyhin, kunniakkain toimi, mikä ihmisellä saattaa olla maan päällä.\nHänen kävi niinkuin suuren mestarinsakin oli käynyt, että väliin tunnin\nalussa hänet käsitti semmoinen kuumeentapainen mielenliikutus,\nsamanlainen, joka usein taiteilijan valtaa hänen työssään. Pitkän\nkokemuksen kautta vakautuneena siitä, että mitä paremmin opettaja on\ntuntiinsa valmistunut, sitä helpompi hänelle on kurinkin pito,\nvalmistautui Emilio joka päivä hyvin huolellisesti, niin että tuntinsa\ntulivat yhä paremmiksi, täyteläisemmiksi ja vilkkaammiksi, oppilaat\ntarkkaavammiksi ja hän itse yhä tyytyväisemmäksi työhönsä, niinkuin\npuhuja, joka on puhujalavalla kunniata saavuttanut. Kun hän lyhyillä\nlevähdyshetkillä tunnin kestäessä katseli ulos ikkunasta aavalle\ntasangolle, jolta kohoili monet valkoiset kirkontornit, näki hän\najatuksissaan ne monet sadat opettajat, jotka samoilla tunneilla\ntyöskentelivät sadoissa kylissä opettaaksensa ja kasvattaaksensa\nmiljoonia lapsia; ja ajatus, että hänkin sai olla osallisena tässä\nsuuressa, siunausta tuottavassa työssä, pani hänen sydämmensä\ninnostuksesta sykkimään.\n\nEmilio tiesi hyvin muutamain vanhempain moittivan häntä liian\nhellävaraiseksi ja valittavan, ett'ei heidän poikiansa, vaikka olivat\nkotona oikeita pikku piruja, koskaan koulussa kuritettu. Mutta hän\nlohdutti itseänsä sillä, että samaa oli Pestalozzistakin sanottu ja\nettä moni tämän oppilaitten vanhemmista ei ollut opettajaa edes\ntervehtinyt, niinpä muutamat olivat vihanneet häntä. Emilio tiesi\nmyöskin, ett'ei hänen opetustapansa sindacoa miellyttänyt. Tämä oli\nkerran tullut häntä vastaan, kun hän talutti kädestä ja ystävällisesti\npuhutteli erästä luokkansa vallattomimmista pojista, ja silloin oli\nsindaco hänelle sanonut: -- Ystävällisyyttä tuommoiselle! -- Mutta\nEmilio oli nyt ihan varma siitä, että kaikki voitetaan hyvyydellä, joka\non kehittynyt enkelimäiseksi lempeydeksi, eikä senvuoksi välittänyt\nmistään moitteista.\n\nHän kävi tervehtimässä sairaita oppilaita heidän kodeissaan, antoi\nvanhemmille hyviä neuvoja, suoden heille heidän epäkohteliaisuutensa\nanteeksi. Erityisellä rakkaudella hän kohteli huonolahjaisia oppilaita,\nvalvoi ulkopuolella kouluakin huimapäisten käytöstä, eikä laiminlyönyt\nmitään tilaisuutta neuvoakseen heitä enemmän vanhemman veljen kuin\nopettajan tapaan.\n\nSydämmessään ja sielussaan hän tunsi olevansa ikäänkuin armontilassa,\njoka teki kaiken hänelle helpoksi ja hauskaksi. Tätä tunnetta vahvisti\nlisäksi ihana kevät, kaunis kylä, jossa joka taholla näki vihreätä ja\nsinistä, kaukaa virtoja ja Alppien valkoisia päitä, ja jossa\nkaikkialla maa, nurmi ja kukkaset tuoksuivat. Tämä tuoksu toi mieleen\nnuoruuden-ajan raittiit tunteet ja niitä seurasi toivo päästä joksikin\ntässä maailmassa, sekä päätös aloittaa aivan uudelleen henkistä\nelämäänsä. Hän ryhtyi jälleen lukuihinsa. Hän tuli illoin aikaisin\nkotiin, ja vaihdettuansa muutamia sanoja omituisen, parrakkaan\nmetsänvartian kanssa, joka tuntikaudet istui liikkumatonna portin\nvieressä kysyen sopivaa arpajaisnumeroa, sulkeutui Emilio huoneesensa,\ntutki oppikirjojansa ja lueskeli ranskankieltä. Väliin hän myöhään\nillalla kuuli akkunansa alta Realen käheän äänen, joka huusi\nsongertaen: -- Hyvä, pitkitä vain! Lue sitä roskaa! -- -- -- Oh sitä\nhullua, sitä pässinpäätä! -- Mutta nämät sanat eivät vähääkään hänen\nrauhaansa häirinneet, päinvastoin johdattivat hänen mieleensä, mikä\nsuuri ero oli hänen ja virkaveljen välillä, ajatus, joka yhä enemmän\nlujitti hänen hyviä päätöksiään.\n\nNäin kiihkeässä mielentilassa kun oli, heräsi hänessä myös uuteen eloon\nuskonnollinen tunne, joka ei koskaan ollut tykkönään sammunut. Se\nilmaantui vain epämääräisenä tunteena, melkein pelkkänä toivomuksena,\nettä sielu pysyisi puhtaana huonoista ajatuksista, ja siten valmistuisi\nottamaan vastaan uskoa, josta hänellä ei ollut vielä edes selvää\nkäsitystäkään. Myöhään yöhön hän mietteissään seisoi ikkunan ääressä\nkatsellen avaraa, kuun valaisemaa tasankoa ja näki mielikuvituksissaan\näitinsä, siskonsa, hyväntekijänsä ja rakkaan Faustina ystävänsä, jotka\nkaikki loivat häneen uuden elämän toivoa. Lopulta hän haki kirkkoherran\nseuraa sekä tilaisuutta avatakseen hänelle sydämmensä, niinkuin poika\npuhuu asiansa isälleen. Mutta kun tuo hyvä pappi huomasi Emilion\nsieluntilan, kauhistui hän ajatellessaan, että tästä syntyisi\nsyvämielinen ja mieltä jännittävä keskustelu, ja keskeytti sentähden\näkkiä puheen tarjoamalla lasillisen viiniä sekä kääntämällä haastelon\njollekkin hauskemmalle alalle.\n\nSilloin kääntyi Emilio don Brunan puoleen, jonka kanssa jo oli\npäättänyt ruveta latinaa lukemaan, Emilio tunsi sydämmensä lämpiävän\njoka kerta kun näki tuon kunnon vanhuksen rehelliset kasvot, ja puristi\nhänen voimakasta kättään. Mutta hän huomasi pian, ett'ei voisi\ntällekkään sydäntänsä avata; sillä jos hän sanankin sanoi sielunsa\ntilasta, kävi pappi totiseksi ja kuunteli kunnioittavasti, mutta\npysyttelihe ulkopuolella ainetta, taputteli vain Emiliota olkapäälle ja\nlausui: -- Oi, mikä kelpo nuori mies! Mitkä hyvät tunteet! -- lyhyesti,\nteki niinkuin viisaan papin sopii, joka käsittää, että jokapäiväiset\nkorulauseet -- ja muuta hänellä ei olisi ollut antaa -- pikemmin\nvahingoittavat kuin edistävät niitä heikkoja ajatusten ja tunteitten\ntaimia, joita hän aavisti nuoren ystävänsä sielussa nousevan.\n\nYksi ainoa asia hämmensi Emilion sopusointuisata mielentilaa ja se oli\ntuo väkevä tunne, mikä hänet kevään tullen valtasi joka kerta, kun näki\ntai puhutteli neiti Pedania. Tyttö ihan hehkui terveyttä ja hänen\nvartalonsa näytti käyneen entistänsä kauniimmaksi, vaikka kasvot eivät\nolleet muuttuneet vaan ilmaisivat yhä voimakasta ja tyyntä nuoruuden\ntuntoa. Tunne, minkä hän Emiliossa herätti, ei ollut rakkautta, vaan\nainoastaan jonkinmoista veren hehkua; se loi hänen mieleensä sekavan\njoukon kiihoittavia kuvia, joissa kussakin näkyi tytön vartalo ja eri\nruumiin asentoja, mutta kasvoja ei ainoassakaan. Nämät kuvat kulkivat\nsalaman nopeudella Emilion sielun läpi, jopa väliin koulussakin, jos\noli tavannut opettajattaren vähää ennen kuin luokalle meni. Tuo veren\nkuohahtaminen kävi lopulta niin väkeväksi, että hän eräänä päivänä\npaljasti mielentilansa. Hän seisoi opettajattaren pienen puutarhan\nportilla ja puheli tytön kanssa tarkastajan pian odotettavasta\nkäynnistä tuijottaen tuota kaunista kättä, joka piteli aitauksen\nrautaisesta säleestä, ikäänkuin koetellakseen sen kestävyyttä, kun\nhäneltä äkkiä aivan aiheettomasti pääsi jokapäiväinen, typerä ja\nsamalla liian selvä kohteliaisuus. Hän hämmästyi itsekin tyhmyyttään ja\nrohkeuttaan. Opettajatar katseli häntä tarkkaan, ja kun oli Emilion\nmuodosta huomannut, ett'eivät sanat ilmaisseet mitään satunnaista\nmielenjohdetta, vaan ajatusten tavallista suuntaa, ehkäpä jonkinmoisia\ntoiveita, sanoi hän tyynesti, katsellen Emiliota kireestä kantapäihin:\n-- Ottakaa telineliikkeitä.\n\n\nEräitä opettajakunnan parioita.[22]\n\nKolaus koski kipeästi ja pani Emilion moneksi päiväksi vapisemaan\nharmista ja häpeästä; kuitenkin se vaikutti hyvääkin samalla lailla\nkuin tulikuuma rauta haavassa. Loukattu ylpeys tukahutti aistillisuuden\näänen, ja kun tämä oli vai'ennut, tunsi Emilio itsensä taas vapaaksi.\n\nToinen seikka antoi hänen ajatuksilleen uuden suunnan. Pienestä\nvuorikylästä, näet, saapui aivan odottamatta eräs virkatoveri, tunnettu\ntilapäinen runoilia, joka sepustuksiinsa käytti paikkakunnan\nkielimurretta. Hän tuli pyytämään, että Emilio hänelle kirjoittaisi\nkouluneuvostolle lähetettävää palkanlisäys-anomusta, perustettua\nsyille, joita ei puoliakaan olisi ehditty yhdessä päivässä luetella ja\nselittää.\n\nVirkatoveri muistutti vanhasta persialaisesta noidasta, ontui, oli\nkierosilmä, hiukset pitkät, harmaat. Emilion kanssa puhui pelkkää\nkirjakieltä, arvatenkin siksi, ett'ei epäiltäisi hänen kykyänsä; vaan\nhänen ääntämisensä oli virheellistä. Hän sanoi tahtovansa nuorta, äsken\npäässyttä opettajaa kirjoittamaan anomusta, ei sen vuoksi, ett'ei itse\nmuka taitaisi sitä tehdä, mutta sentähden, kun ei sitä kirjoitustapaa,\njota hän oli oppinut, enää hyväksytty, sillä _kirjoitustapa_ niinkuin\nkaikki muutkin maailmassa oli muuttunut, eivätkä viran-omaiset\nsuvainneet niitä opettajia, jotka kirjoittivat vanhan-aikaisesti.\nMiesparka oli myös kylänsä rajasuutarina saadakseen siitä pieniä\nlisätuloja. Hänellä oli poika sotapalveluksessa. Kiitokseksi Emilion\navusta hän sepitti pari säettä, niin surumielistä, että Emilio oli\nvähällä pistää kätensä taskuun antaakseen hänelle lantin.\n\nVanha opettaja palasi monta kertaa Caminaan Emiliota tervehtimään,\ntoipa eräänä päivänä mukaansa yhden kumppaneistaan, itseään vieläkin\nköyhemmän ja omituisemman ukon, joka oli tullut sinne perimään\npalkkaansa ylöskantomieheltä. Kurjan henkensä piteeksi vanhus oli\npienen kuntansa sekä opettajana että postinhoitajana, lisäksi\nnaapurikunnan sihteerinä, Sitäpaitsi hän ansaitsi silloin tällöin\nmuutaman liren myymällä oravia, joita pyydysteli ihmeteltävällä\nnäppäryydellä. Mies eli ainaisessa pelossa, että menettäisi jonkin\ntoimistansa, ja aina siitä päivin, kun oli jostakin maaseutulehdestä\nlukenut kaksi pientä, häntä vastaan tähdättyä kirjoitusta nimeltä _Joka\npaikassa läsnäoleva opettaja ja Palkkojen kasaantuminen_, synkistyivät\nhänen kasvonsa joka kerta kun vaan sanomalehden näki.\n\nTältä mieheltä sai Emilio tietoa eräästä toisessa kunnassa palvelevasta\nopettajasta, joka \"saadaksensa ruumiinsa ravinnon\" oli ollut\nhaudankaivajan sijaisena hänen pitkällisen sairautensa aikana, ja että\ntästä oli kerrottu _il Popolon_ lisälehdessä.\n\nYleiseksi tavaksi on tullut opettaja parkojen pilkkaaminen\nsanomalehdissä. Niinpä esimerkiksi kuukautta tätä ennen oli hyökätty\nerään vanhan opettajan kimppuun, joka samalla oli pappina ja kauan\nsaanut elää rauhassa, ja väitetty hänen pilaavan pojat liiallisella\nlempeydellä. Tämä syytös sattui häneen niin syvästi, että hän sitä\npäätä rupesi lyömään ja potkimaan poikia niin hurjan rajusti, jotta\nnämä karkasivat hänen käsistään, jopa hyppäsivät ulos ikkunasta.\n\nEmilio kuuli puhuttavan monesta varsin surkuteltavasta opettajasta sekä\nlähellä että kaukana. Työtoveri, jonka esimerkki enemmän kuin muiden\noli omiansa opettamaan hänelle tyytyväisyyden vaikeata taitoa, oli\nmuudan opettajatar Riocaldon kylässä. Emilio läksi sinne kerran don\nBrunan seurassa, joka oli tuntenut opettajattaren isävainaan,\nvahtimestarin Alessandriassa. Yksin jäätyänsä vanhempain kuoltua,\nsuoritti tyttö opettajatartutkinnon ja palasi sitte tänne\nsyntymäseudulleen, jossa viranomaisten luvalla perusti koulun,\ntyöskennellen siinä kahdesta sadasta lirestä vuodessa. Siellä häntä oli\ntunnettu lapsuudesta saakka ja häntä kohdeltiin hyvästi.\n\nRiocaldon opettajatar oli kahdeksankolmatta vanha, lihavanläntä ja\niloluontoinen, tavattoman ahkera ja hyväntahtoinen. Hänellä oli\nasuttavana kaksi huonetta, jotka eivät olleet junavaunuja isommat.\nToisessa hän opetti yht'aikaa poikiaan ja tyttöjään, jotka istuivat\ntalonpoikain valmistamilla, höyläämättömillä palleilla, edessään\nravintolassa ennen palvelleet vanhat penkit.\n\nHän kertoi itse lystimäisestä köyhyydestään don Brunalle, joka yhtyi\nhänen iloisiin juttuihinsa. Voidaksensa tulla toimeen hän ompeli\npaitoja ja silitteli maksun edestä talonpojille, jotka sitte,\npalatessaan maissijauhoineen myllystä, lahjoittivat hänellekkin\nsäkkisen, niinkuin sanoivat, \"uutta polenttaa\"; leipoessaan oli heillä\ntapana kieritellä vartavasten opettajattarelle iso kakku. Hiukan hän\nansaitsi silläkin, että valmisti talonpoikaisnaisille\njuhlatilaisuuksissa käytettäviä valkoisia huntuja, ja\nlaskentotunneista, joita salaa antoi muutamille täysi-ikäisille, hän\nsai viininkorjuun aikana muutamia vakkasellisia rypäleitä. Niistä\npuserteli viiniä, jolla sitte pitkin vuotta värjäsi juomavettänsä.\nSiten hän elää kituutteli näillä jauhoilla ja tällä viinillä sekä\nomenoilla ja perunoilla, joita syksyllä kokoeli talven varaksi;\nkylmimpinä kuukausina hän lämmitti niillä haloilla, joita koululapset\nhänelle kanniskelivat. Ehtiäksensä koulussakin ommella täytyi hänen\nantaa lasten oikeinkirjoitukseksi kirjoittaa tusinoittain sivuja\npiplianhistoriasta ja sohjata tuota pikaa kaunokirjoitusvihkonsa\ntäyteen. Hänen oli suorastaan pakko koulussa ommella, koska hänellä ei\nollut varaa kustantaa yötyöhön tarvittavaa valoa.\n\n-- Sillä -- sanoi hän luontevasti ja hyväntahtoisesti myhäillen ja\ntarjosi kummallekkin vieraistaan lasillisen sokurivettä -- minulla ei\nole niin suurta palkkaa kuin teillä.\n\n\nOppinut tarkastaja.\n\nEmilio näki muutamia näistä tovereistaan tarkastajan ensi käynnillä.\nTämä tuli Caminaan vasta Toukokuun loppupuolella, jolloin luokat olivat\njo puoleksi tyhjinä. Ensimmäisenä tiesi hänen tulostaan Reale, joka\nmonena päivänä oli keskellä tuntia lähettänyt kaksi oppilaistaan pitkät\nmatkat, koko kilometrejä ulkopuolelle kylän rajoja tähystelemään\ntarkastajan tuloa. Emilion luokkaan tämä sitä vastoin astui aivan\nodottamatta kirkkoherran seuraamana.\n\nTarkastaja oli pitkä, lihavanläntä mies, päässä suuri panamahattu ja\npuettu valkoisiin, isoihin liiveihin. Hänellä oli tyynet ja samalla\nliikkuvaiset kasvot, niinkuin on usein sekavilla ajattelioilla; hän oli\nyksi noita lahjakkaita ja sivistyneitä, mutta samalla hyödyttömiä tahi\nvahingollisia miehiä, jotka ajatuksillaan ja teoillaan ehtimiseen\nampuvat syrjään kuin huonosti tähdätyt tykit. Tämä oli Emiliolle uusi\ntarkastaja-tyyppi, joka huvitti häntä edellisiä enemmän, vaikk'ei heitä\nsuurempaa hyötyä tuottanutkaan.\n\nTarkastaja astui luokkahuoneesen, katseli ympärilleen, kysyi\nystävällisesti opettajalta yhtä ja toista ja kuunteli vähän aikaa\nopetusta. Senjälkeen kyseli itse oppilailta. Mutta kun näki, kuinka hän\nraappi leukaansa ja tuijotti eteensä, ymmärsi kyllä, ett'ei hän juuri\ntarkasti kuunnellut.\n\nÄkkiä hän keskeytti oppilasta, jolta juuri oli kysynyt, ja esitteli\nmietelmiänsä Emiliolle.\n\nHän oli eri mieltä useimpain kasvatustieteiliäin kanssa siinä, että\nlasten henkiset lahjat muka ovat kehitettävät tasaisesti, jott'ei\nainoastaan yksi tahi muutamat harvat kehity toisten kustannuksella. Hän\npuolestaan oli päinvastoin sitä käsitystä, että opettajan on etsiminen\nilmoille kunkin lapsen päätaipumus -- sillä semmoinen on jokaisessa,\nenemmän tahi vähemmän kätkettynä -- ja käyttäminen kaikkia keinoja\ntämän lahjan kehittämiseksi ja vahvistamiseksi sekä sen kautta\nherättäminen oppilaassa kunniantuntoa, itseensäluottamusta ja lukuhalua\nja siten käyttäminen tätä taipumusta kaikkien muitten sielunlahjain\nherättämiseksi ja kehittämiseksi.\n\nSillä lailla tarkastaja pitkitti hyvän aikaa ja koki muun muassa kumota\nJacotot'in väitettä, että muka kaikki ihmiset ovat yhtä lahjakkaita.\n\nSitten hän jälleen keskeytti oppilasta neuvoaksensa opettajaa lukemaan\nerästä äsken ilmestynyttä kirjaa: _Spencer ja Schopenhauer\nkasvatuksesta_, se oli helposti käsitettävä, synteettinen kirja, joka\nolisi opettajalle suureksi avuksi hänen johtaessansa poikain\nsiveellistä kasvatusta.\n\nKun tuli puheeksi oppilas, jonka isä oli toistamiseen viety Collegnon\nhulluinhuoneesen, saneli tarkastaja laajalti perinnöllisyys-teoriiasta,\npuolustaen Sicilianin aatteita vasten kehitys-opin kannattajia, jotka\nantavat liian vähän arvoa _tahdonvoimalle_, mutta liian paljo\n_olosuhteille ja asianhaaroille_. Sitten lisäsi: -- Me saamme myöhemmin\npuhua enemmän siitä asiasta.\n\nKirkkoherran tehdessä pojille muutamia kysymyksiä uskonnossa,\nvirkahti tarkastaja ikäänkuin olisi itseksensä puhunut: -- Jumalan\nkäsite! Mihin se lapsessa perustuu? Se se juonikas kysymys on, teidän\nkunnian-arvoisuutenne. Tunteen kysymys. Tunne jostakin _meitä\nvoimallisemmasta persoonallisesta mahdista_? Tunne jostakin\n_käsittämättömästä_?\n\nKirkkoherra pani huulensa pitkälle ja katseli häntä ihmetellen.\n\nTarkastaja nousi pystyyn, kiitti poikia, opettajaa ja tarkastusmiestä\nsekä virkkoi sitte, kääntyen taas koululapsiin: -- Muistakaa -- -- --\nikäänkuin olisi aikonut ruveta puhetta pitämään; mutta äkkiä juolahti\nhäneen toisia ajatuksia ja hän sanoi: -- Me näemme toisemme vielä,\npojat! -- jonka jälkeen meni ulos.\n\nHyvänlaatuinen kirkkoherra toivoi kuulevansa jotakin selvempää kiitosta\nopettajasta, saadaksensa kertoa sitä kunnallishallitukselle ja sanoi\nsiksi, oitis kun olivat luokalta lähteneet: -- Siis on hänellä herra\ntarkastajan mielestä hyvä opetustapa?\n\n-- Oh! vastasi tämä ja painoi taas suuren panamahatun päähänsä. --\nOpetustapa -- -- -- Huolimatta fysiologiallisten tieteitten\nedistymisistä, joita vielä lisäksi paleontologian ja embrylogian viime\ntulokset valaisevat, emme kuitenkaan vielä tunne kyllin tarkkaan\najatuksen syntyä, kehkeytymistä ja lakeja sekä yleisiä inhimillisiä\nhengen lahjoja, voidaksemme varmuudella sanoa: -- Tämä on oikea\nmetoodi. -- Mitään metoodia ei ole olemassa. Jokainen opettaja täyttää\nparemmin tai huonommin tämän puutteen. Tosin pitäisi käyttää eri\nopetustapaa kutakin eri lasta varten, jopa eri tapaa kunkin eri\nominaisuuksia varten -- -- --\n\nKirkkoherra pudisti päätään ja katsoi maahan.\n\n-- Sitä paitsi -- tarkastaja päätti -- kuka tietää? Ehkäpä kaikki onkin\npelkkää valhetta eikä löydykkään mitään kasvatustiedettä. Kuka tiesi\nSpencerin väite lopultakin on tosi: jos itsekasvatus on järkähtämätön\nperusohje, miksi ei sitte jätetä lasta luonnon kehitettäväksi?\n\nKirkkoherra hymyili suostumukseksi ja sanoi hyvästi.\n\nTarkastaja, joka aatteista raskaissa vanhuksissa tavallisella\ntuttavallisuudella takertui kiinni ihmisiin, jotka edes vähän jaksoivat\nkuunnella hänen laverrustaan, tahtoi Emiliota seuraamaan itseänsä\n_Harmaa Hattu_ nimiseen ravintolaan jotakin nauttimaan.\n\nSiellä hän lähti loppumattomille harharetkille saksalaisen\nkasvatus-opin sokkeloihin. Sitten kertoi toisessa koulussa tavanneensa\nopettajan, joka ei ollut selvänä; sen johdosta koko joukon havaintoja,\njoita itse oli tehnyt juopumisen vaikutuksesta sanojen ja numeroiden\nmuistamiskykyyn. Hän toivoi näiden havaintojen luovan uutta valoa\nmuistitieteesen ja merkitsevän paljo kansakouluissakin.\n\nPaikkakunnan kaikki opettajat ja opettajattaret saattoivat tarkastajaa\nmajataloon. Siellä seisoivat hänen ympärillään kuunnellen hänen\npuheitaan, siksi kunnes hän lähti kyytihevosella, kaikkien vilkuttaessa\nnenäliinoillaan. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän palasi noutamaan\npaperia, jonka oli unhoittanut. Sitten matkusti ja huusi Emiliolle: --\nHuomenna lähetän kirjan, jonka teille lupasin.\n\nKirjaa hän tietysti ei koskaan lähettänyt, eikä kukaan häntä sen\nkoommin nähnyt. Ainoa mitä hänestä kylässä muistettiin, oli tuo\ntavattoman iso panamahattu, jonka alta kuohui kuin lähteestä\ntyhjentymätön jono käsittämättömiä sanoja.\n\n\nVoimistelun marttiirat.\n\nTutkinnon päätyttyä olisi Emilio halusta heittäytynyt kuukauden ajaksi\ntäydelliseen lepoon; mutta sitä hän ei saattanut, sillä hänellä oli\nopetus-asiain ministerille velka suorittamatta. Täytyi näet hankkia\nitselleen todistus voimistelun opettamisen taidosta. Hänen\nylhäisyytensä oli määrännyt, että jokainen, jolla ei ollut ensi\nlukuvuoden alussa semmoista todistusta, oli pidettävä kykenemättömänä\nopettamaan. Siksi oli Emilio jättänyt hakemuksen saadaksensa ottaa osaa\nkuukauden kestävään voimistelukurssiin, joka oli tänä kesänä pidettävä\nhänen syntymäkaupungissaan, juuri niitä opettajia ja opettajattaria\nvarten jotka, niinkuin hänkin, olivat olleet kovakorvaisia yhä\nuudistetuille virallisille kehoituksille.\n\nTuskin oli tutkinto mennyt, niin Emilio täytti matkareppunsa, nosti\nvoimistelijoille määrätyn stipendin, pisti kirjoittamansa voimistelua\nkoskevan esitelmän taskuunsa ja läksi matkaan perin hyvillään kun\nvaltion varoilla (1 lira 66 centesimoa päivää kohden) pääsi tapaamaan\nsisartaan ja hyväntekiöitään.\n\n----een tultuaan oli hänellä varsin odottamattomana ilona se että\ntapasi koko joukon entisiä tovereita, joista ei ollut moneen\naikaan kuullut mitään. Suuressa opettajajoukossa, joka parveili\nvoimisteluhuoneen portilla, hän näki neiti Strinatin Garascosta, neiti\nMancan Piazzenasta, herra Calvin Altaranasta, ja kun kaikki olivat\nasettuneet katoksen alle riviin, tarkoin kuunnellakseen erään\nvalkopartaisen tarkastajan esiinhuutoja, kuuli Emilio nimen Falbrizio\nmainittavan, jonka jälkeen tuttu ääni vastasi: on.\n\nSääli, jota nämä riviin asetetut ihmiset Emiliossa herättivät, himmensi\npiankin vanhan tuttavuuden synnyttämää iloa.\n\nSiinä oli noin neljäkymmentä miestä ja yhtä monta naista, jälkimäiset\nkahdessa rivissä oikealla, edelliset vasemmalla, kaikki avaran katoksen\nalla, jonka edessä oli laaja, nelikulmainen piha voimistelutelineineen.\n\nHyvä Jumala, minkälaisia voimistelioita!\n\nSiinä oli opettajakunnan ikäloput ja rahjukset, kaikki, jotka\nvanhuuden, sairauden tahi jonkun ruumiin vamman tähden olivat\npysytelleet niin kauan kuin mahdollista poissa tästä kaakinpuusta, ja,\nkoetettuansa jos jollain tavalla päästä siitä, olivat lopulta\nmyöntyneet olemaan osallisina harjoituksissa, ett'eivät kadottaisi\nelatustansa.\n\nEmiliota hävetti kuulua semmoiseen jälkijoukkoon. Siellä\noli seitsenkymmenvuotisia muoreja, harmaapäisiä pappeja,\ntalonpoikaispukuisia, vanhuuttaan kummarassa kulkevia opettajia ja\nraskaita vaimoja. Muitten muassa oli kaksi kovin lihavaa nunnaa ja eräs\nkyyssäselkäinen opettaja. Siellä täällä näki kaljupäitä, kuihtuneita\nkasvoja silmälaseineen, kyyryselkiä, horjuvia sääriä ja puukenkiä.\nNuorukaisia, Emilion ikäisiä, oli tuskin seitsemän tai kahdeksan.\nOpettajattaria oli ainoastaan kaksi alle kolmenkymmenen vuoden.\nKaikkien muitten ulkomuoto ilmaisi liian aikaista tuleutumista,\nvanhuutta, heikkoutta ja kurjuutta.\n\nTarkastaja esitteli miespuolisille oppilaille voimistelunopettajan,\nhoikan, iloisen miehen, jolla oli mustat, ruumiinmukaiset vaatteet,\nniin että ulko-olollaan muistutti teaatteri-pirusta; naisille\nesiteltiin tummanverinen, vakava opettajatar, jonka oli jakaus toisella\nkorvalla ja joka näytti varsin sotaisalta.\n\nSekä opettaja että opettajatar pitivät lyhyen alkajaispuheen.\nSeuraavana päivänä alkoivat harjoitukset.\n\nVastaisen yhteiskunnan tukipylväät! Useimmille heistä oli tämä kuukausi\nkuin kolmenkymmenen päivän vietto kiirastulessa. Muutamat, jotka olivat\nopettajina lähikylissä, astuivat aikaiseen aamulla kaupunkiin kuusi tai\nkahdeksan kilometriä ja palasivat samaten jalkaisin, niin pian koin\niltapäivän tunti oli päättynyt. Muista toiset nukkuivat yönsä\nolkipatjoilla isossa huoneessa, jonka kaupunki oli antanut heidän\nkäytettäväkseen, toiset taas ajurien majapaikoissa. Monelle\nopettajattarelle oli yösija valmistettu eräässä kaupungin luostarissa.\n\nKoska useimmilla opettajattarista ei ollut varaa ruokailla\nravintoloissa, söivät he tuomiansa eväitä paljaan taivaan alla. Tuntien\nväliajoilla istuivat parvissa, kolme, neljä kussakin, molemmin puolin\nyleistä kävelypaikkaa, pureskellen leipää ja makkaraa, kylmää polentaa\ntahi melooneja, joiden hankkimiseksi useat olivat panneet rahaa yhteen,\nja joivat suihkukaivoista tahi ojista. Muutamat olivat ottaneet\nlapsensa maalta mukaan. Toiset imettivät pienoisiansa. Syötyänsä pani\nusea heistä maata kävelypaikan kivisohville, nojaten päätänsä omalle\nvaatemytylleen.\n\nTämä näkö sai Emilion raskaalle mielelle, sitä enemmän, kun näki\nohikulkevain herrain ja naisten kylmästi hymyillen katselevan noita\nihmisraukkoja; hän ymmärsi heidän, nähdessään opettajattaria tuossa\ntilassa loukkautuvan, sen sijaan että olisivat säälineet heitä.\nMielikarvaus herätti hänessä tunteita, aivan toisellaisia kuin ne,\njoita tunsi ensi kertaa nähdessään noita virkatovereitansa. Hän ei enää\nhävennyt ollaksensa heidän veljensä, olipa päin vastoin ylpeä kun taisi\nheidän nimessään torjua loukkaavata sääliväisyyttä ja saattoi\nsydämmessään sanoa noille pöyhkeille porvareille, että tämä surkea\nnäytelmä, jonka opettajat heidän kunnassaan esittivät, oikeastaan oli\nseurausta heidän häpeällisestä väliäpitämättömyydestään kansan\nsivistyksen suhteen, heijastusta lukemattomien poroporvarien\ntietämättömyydestä, laiskuudesta ja isänmaallisuuden puutteesta.\n\nMutta voimisteluhuoneessa, missä ei ollut vieraita näkemässä, ei Emilio\nväliin voinut pidättää nauruansa, -- naurua, jota muutamat koomilliset\neleet ehdottomasti synnyttivät, ilman että siinä on pilkan\nvivahdustakaan itse ihmisiä kohtaan; jota päinvastoin sydämmessään\npyytää anteeksi, samalla kun suu nauraa.\n\nKivuloiset äijäpahaiset, harmaahapsiset opettajattaret ja vanhat papit\nkatselivat voimistelun-opettajaa ja telineitä, kuuntelivat ja\nkertasivat heille outoja ja kummallisia komentosanoja semmoisella\nhätääntyneen ja pelästyneen muodolla, ikäänkuin heitä olisi tuohon\nhaalittu jonkun puolihullun ministerin tirannillisesta oikusta.\nHe eivät voineet mitenkään käsittää, kuinka nämä kidutuskoneet\nja koko tämä narripeli saattoi hyödyttää koulua ja edistää sen\nuudestisyntymistä. Väliin keskeytti heidän liikkeitään yskän puuska\ntahi satunnainen jäsenenkolotus. Ennenkuin tekivät mitä komennettiin,\nkatselivat toisiansa, sillä ei kukaan uskaltanut olla ensimmäinen; ja\ntehtyänsä vähänkin vilkkaampia liikkeitä, muutamat horjuivat, toiset\ntarkastelivat olivatko vaatteitaan repineet. Kaikki tekivät liikkeen\n\"kädet ylös\" juuri kuin olisivat sanoneet: -- Laupias Jumala, pelasta\nmeitä tästä hädästä.\n\nViidenkymmenen vuotiaat kadehtivat nuorempiansa siksi, kun näillä vielä\noli tähän toimeen kylliksi notkeat jäsenet; heitä taas kadehtivat\nkuudenkymmenen vuotiaat, joiden oli vaikea pysyä tasapainossa ja taasen\nkuudenkymmenen vuotiaat opettajattaret katselivat katein silmin saman\nikäisiä mies-opettajia; sillä vaikka näiden voimistelu oli naurettavaa,\nei se ollut kuitenkaan sopimatonta niinkuin opettajattarien.\n\nViimeksi mainittujen joukossa oli muutamia niin perin ujoja, että\nseisoessaan rivin edessä joutuivat aivan ymmälle ja unhoittivat\nkomentosanat, niin että näitä täytyi kymmenen kertaa toistaa.\n\nVoimistelun-opettajattarella oli tapana sanoa: -- Rohkaiskaa mielenne!\nOlemmehan täällä toverien kesken. Ei ole yhtään syytä ujostella. Teidän\ntäytyy tulla järkiinne.\n\nMutta se oli yhtä kuin jos olisi kehoittanut hirsipuussa riippuvaa\nnäyttämään iloiselta.\n\nNeiti Manca, Piazzenan opettajatar, joutui kolmannella tunnilla, kun\nhänen piti tehdä joku liike rivin edessä, niin hämilleen, ett'ei voinut\nnostaa käsivarsiaan, vaan seisoi siinä leuka rintaan painuneena ja\nsilmät maahan tuijottaen ikäänkuin kivettyneenä.\n\n-- Mutta miks'ette pitkitä? -- kysyi opettajatar.\n\nNeiti Manca vastasi heikolla äänellä, alakuloisena: -- En tiedä\n-- -- -- en uskalla -- -- -- en voi.\n\nOpettajatar oli pakoitettu lähettämään hänet takaisin riviin.\n\nEnsimäinen, jonka kanssa Emilio saattoi häiritsemättä puhua, oli neiti\nStrinati. Opettajattaren selkä oli kohonnut hiukan pyöreämmäksi ja\njakaus käynyt leveämmäksi, mutta katseensa oli yhtä ankara värillisten\nsilmälasien takaa ja hänen kasvonsa, jotka aika epätoivoissaan oli\njättänyt rauhaan, olivat yhtä punaiset kuin ennenkin.\n\nHän tervehti nuorukaista huomattavalla mielihyvällä ja kertoi don Lerin\nyhä edelleen ahmivan romaaneja sekä ensi luokan pikku opettajattaren\nyhä runoilevan ja lausuelevan, edistymättä vähäistäkään kummassakaan\ntaiteen haarassa. Muuten oli Garascossa kaikki muuttunutta. Vanha\nkirkkoherra oli kuollut ja häntä seurasi nuori, juonikas pappi, joka\nkirjoitteli kirkollisiin sanomalehtiin, liehakoi naisia ja mellasteli\nkouluissa. Mitä tarkastusmies Toppoon tulee, niin ihmetteli neiti\nStrinati kovin, ett'ei Emilio tiennyt häpeästä, joka oli veljentytärtä\nkohdannut ja josta sanomalehdetkin olivat puhuneet.\n\nAsia oli semmoinen, että eräs Toppo'n verivihollinen, rikas\nmaan-omistaja, lääninhallituksen jäsen, joka tunsi puolen Turinia, oli\nkynsin hampain koettanut saada selkoa tuosta veljentyttären\npäästötodistusjutusta ja lopulta hankkinutkin todisteita siitä, ett'ei\ntyttö koskaan ollut tutkintoa suorittanut. Rehtori, jolle asia\nilmoitettiin, lähetti Toppoa noutamaan; tämä oli vimmoissaan, häntä oli\nmuka petetty; mutta pian todistettiin hänen asiasta tienneen.\nJatkettujen tiedustelujen kautta tuli ilmi, että eräs Toppo'n\nsukulainen, opettaja jossakin korkeammassa oppilaitoksessa, oli ollut\nasiassa osallisena ja että eräs virkamies oli kirjoittanut tuon väärän\npäästökirjan. Opettaja ja virkamies jäivät kumpikin virkaylennyksittä,\ntyttö julistettiin ainaiseksi opettajatartutkintoon mahdottomaksi ja\nToppo herra pakoitettiin ottamaan eron tarkastusmiestoimesta eikä enää\nsen koommin saanut olla kunnallishallituksenkaan jäsenenä.\n\n-- Aimo kuperkeikka -- sanoi neiti Strinati. -- Ettäkö ei ole\nmahdollista! Mitäpäs ei meidän kunnassamme tapahdu! Siellähän on\njouduttu jo niin pitkälle, että yksin _köyhyyden todistuksia_\nväärennetään!\n\nSeurauksena Toppo'n kukistumisesta oli, että sindaco -- polkupyörällä\najaja, joka Toppo'ssa oli menettänyt oikean kätensä, kävi yhä\nomituisemmaksi ja jätti kunnan asiat leväperään, niin että ali-prefekti\nlähetti Garascoon reviisorin tarkastamaan tilejä. Tämä oli löytänyt\nkunnan asiat perin huonossa tilassa, tilikirjat ihan sotkuisina ja\npäälle päätteeksi erään kunnalle tien rakennukseksi annetun valtioavun\nhukattuna. Sindaco oli toimestaan luopunut ja sijaan tullut toinen,\njoka oli yhtä poikaa kirkkoherran, kunnan todellisen hallitsijan\nkanssa.\n\nEmilio kysyi sihteeriä.\n\nTämä oli, oitis sindacon kukistuttua, pötkinyt tiehensä, jättäen\njälkeensä koko joukon velkoja sekä pikku opettajattaren aivan\nlohduttamattomaksi. Tyttö oli \"lupauksestaan\" huolimatta rakastunut\nsihteeriin siinä määrässä, että kun tuli tieto tämän paosta, hän\nsulkeutui huoneesensa ja kaikki pelkäsivät hänen häällä tappavan\nitsensä. Mutta isä ja naapurit, jotka murtausivat sisään, löysivät\nhänet kirjoittelemassa runoja. Koska hän tänä vuonna täytti\nyhdeksänkolmatta vuotta, odottivat kaikki, että hän päätöksensä\nmukaisesti julkaisisi kyhäyksiänsä. Hän väitti näiden olevan valmiina\nja että hän aikoi omistaa runonsa Portukalin kuningattarelle.\n\n-- Ja tietäkääs -- päätti neiti Strinati jättäessään hyvästi, -- koulut\novat yhä samassa kunnossa, paitsi että on vielä muutamia ikkunoita\nlisäksi särkynyt.\n\nHartaimmin Emilio kuitenkin halusi kuulla jotain Altaranasta, ja niin\npian kuin taisi pysäyttää rouva Falbrizion, vei hän tämän syrjään ja\nkyseli innokkaasti neiti Gallista.\n\n-- No kuulkaahan vaan! vastasi rouva ja katseli veitikkamaisesti\nEmiliota. -- Minä kun odotin teidän kyselevän erästä toista.\n\nNeiti Galli oli talven kuluessa menettänyt isänsä, valvottuansa\nkertaakaan riisumatta kaksikymmentä yötä tämän vuoteen ääressä.\nMahdotonta on kertoa kuinka hän suri tuota kuoleman tapausta. Jopa\nliiaksikin.\n\n-- Väliin näette tapahtuu -- sanoi rouva, selittääkseen, mitä tarkoitti\ntuolla sanalla liiaksi -- että tuommoiset nuoret ja kauniit\nopettajattaret ovat epätoivoissaan -- -- -- tehdäkseen niinkuin\nkirjoissa jutellaan. Niin, en minä tahdo väittää -- riensi hän\nlisäämään, nähdessään, minkä vaikutuksen sanansa tekivät Emilioon --\nett'ei hänen surunsa ollut todellista -- -- -- varsinkin kun sindaco ei\nsuonut hänelle kolmea päivää pitempää lupaa, vaan hänen täytyi melkein\noitis pitää tuntinsa semmoisessa mielentilassa, tyttö paran, että\noppilaansa nyyhkyttivät kilvan hänen kanssaan. Sitä sindacoa,\nsydämmetöntä ihmistä!\n\nMutta nyt se, Jumalan kiitos, on tullut hieman paremmaksi, saatuansa\nniinkuin tahtoi Case Rosseen tuon naidun opettajattaren, jonka tähden\nhän, rouva Falbrizio, oli saanut niin paljon harmia kärsiä. Sindaco oli\nhankkinut miehelle pienen toimen kunnallishallituksessa, ehkä\nantaakseen hänelle myöhemmin sihteerin viran.\n\n-- Ja _sentähden_ -- sanoi rouva kiiluvin silmin ja happamasti\nhymyillen -- on hän sijoittanut perheen kunnantaloon oman huoneensa\nviereen, niin että jos hänellä vaikka yöllä olisi joku tärkeä asia\nantaa miehelle toimitettavaksi, ei hänen tarvitse muuta kuin naputtaa\nseinään. Ja sillä lailla -- -- -- niin sanotaan -- -- -- käy virkakin\nparemmin.\n\nSitten kertoi, että Samis'in herrasväki jaksoi hyvin ja että Generi\npoika teki ihmeitä Turinin teknillisessä koulussa sekä oli tullut niin\nhienon nirsuksi, ett'ei lupa-ajoilla enää tahtonut syödä isänsä kanssa\nsamassa pöydässä. Muuten se varmaankin aikaa myöten oli tuottava\nkunniata syntymäseudulleen.\n\n-- Oletteko tavanneet herra Calvia? -- kysyi rouva Falbrizio lopuksi,\n-- Menkää häntä hakemaan, niin saatte kuulla kauniita juttuja\nvoimistelusta. Jospa tietäisitte, kuinka häntä harmittaa, ett'ei hän\nole sitä keksinyt. Lahjakas mies muuten, kun vain ei hänellä olisi tuo\nkätilöin vaimona, joka mustasukkaisuudellaan tekee hänet hulluksi ja\njoka itse on siihen määrään sekapäinen, ett'ei yksikään synnytys enää\nkäy onnellisesti paikkakunnalla. Mustasukkainen vielä viidenkymmenen\nvanhana! Ja nähtyänsä niin paljon maailmassa -- -- -- Huomatkaa, että\nsanoin nähtyänsä, enkä tehtyänsä, niinkuin kaikkein muiden on tapa\nsanoa. Oh, minkaltaisessa maailmassa me elämme!\n\nHerra Calvi oli todellakin virallisen voimistelun ilmi vihollinen ja\ntaipui siihen ainoastaan ylpeällä ylenkatseella, ottamatta edes takkia\nyltään, takkia, joka oli yhtä täynnä likapilkkuja kuin ennenkin ja\njonka taskut pullottivat täynnänsä papereita, ihan kuin ennen\nAltaranassakin. Eräänä päivänä hyökkäsi herra Calvi välitunnilla\nEmilion kimppuun ja esitteli hänelle aatteitaan.\n\nVoimistelu järjestettyine ja laskumääräisine temppuineen, semmoisena\nkuin se nyt korkeasti viisaan De Sanctis'in[23] älyn mukaan sälytettiin\nkoulujen niskoille, oli suoraa hulluutta ja tulee muutamain vuosien\npäästä yleiseksi naurun aineeksi. Hänen, Calvin, ajatuksen mukaan\ntäytyi, jos mieli fyysillisesti ja moraalisesti ihmistä kasvattaa,\npalata takaisin ihmisen alkuaikoihin. Nyt kun tiede on todistanut, että\nalku-ihminen oli nelikätinen eläin, tottunut useimmiten kulkemaan\nnelinryömin, seuraa siitä, että meidän, antaaksemme ruumiille\nvähitellen takaisin entisen terveytensä, väkevyytensä ja notkeutensa,\ntulee panna lapset liikkumaan kaikilla neljällä raajalla, toisin\nsanoen, on keksittävä voimistelu, jonka ainoana perusteena ja\ntelineenä on _puu_, kasvava puu tietysti. Puussahan ovat kaikki\nvoimistelutelineet kuin yhdistettyinä: runkoa käytetään kiipeämiseen,\noksat soveltuvat tangoiksi ja nojapuiksi, niillä voi harjoittaa\nhyppimistä toiselta toiselle, tasapainossa pysymistä kävelemällä pitkin\nniitä ja sitä paitsi saattaa niiltä hypätä alas hyppäämisen\nharjoitukseksi. Sitäpaitsi puu on terveellisin voimisteluhuone, sekä\nhappeen tähden, jota lehdet huokuvat, että lehtien vihreän värin\nvuoksi, se kun suopi lepoa silmälle. Siis olisivat lapset totutettavat\nleikkimään, syömään ja lukemaan puissa, niin kaikki heidän ruumiilliset\nvoimansa pian ja sopusointuisasti kehittyisivät. Lisäksi löytyy vielä\npätevä historiallinen syy, jota ei saa unhoittaa: puu keskellä\nmaallista paratiisia oli hyvän ja pahan tiedon tunnuskuvana: vapauden\npuu on merkki ihmisen vapautumisesta yhteiskunnan jäsenenä;\nvoimistelupuu olisi ruumiillisen uudestisyntymisen tunnuskuvana\n-- -- -- Muuten vaati tuuma laajaperäistä kehittämistä, ja hän, Calvi\nvalmisteli parast'aikaa esitelmäjaksoa tästä aineesta.\n\n-- Saammepa nähdä -- sanoi hän lopulta. -- Tätä nykyä olen pakoitettu\ntanssimaan ilvenukkena niinkuin kaikki muutkin, koska korkeat herrat,\njoilla valta on, niin tahtovat. -- Ja hän lisäsi ylpeästi hymyillen: --\nJonakin kauniina päivänä lienen minä se, joka pakoitan heitä\ntanssimaan.\n\nHarjoituksia jatkettiin yhä ja melkein joka päivä sattui omituisia\npikku tapahtumia.\n\nVaikeinta ja vaivaloisinta vanhoille eivät suinkaan olleet liikkeet,\nvaan itse voimistelun teoreettisen puolen oppiminen ja muistaminen.\nMoni huonomuistinen ukko ei saanut millään päähänsä tätä uutta\nsotilas-akrobaatti-kieltä. Puolet oppiajasta oli jo kulunut, ilman että\nmuudan oppilaista, pieni, kurttunaamainen seitsemänkymmenen vuotias\näijä, puettu siniseen piikkokankaiseen pukuun, sauva alati nojanaan,\nsaattoi käsittää, miksi komennettaessa oikealle, vasemmalle juuri\nkäännyttiin sinnepäin, missä voimistelian oikea ja vasen puoli oli,\neikä sen mukaan, kuinka nämä suunnat olivat opettajaan nähden.\nEhtimiseen hän astui väärin ja löi sitten otsaansa vanhalla, suonisella\nkädellään, epätoivoissaan ja maata tömistäen.\n\nSitten siellä oli pieni pappi parka, hyvin laiha ja niin\nköyryselkäinen, että kulki melkein kaksin kerroin, puettu kuluneesen,\nvihreän kellertävään takkiin. Jokaista uutta liikettä otettaessa, tuo\npikku äijä rukoili voimistelun-opettajaa vapauttamaan häntä sen\ntekemisestä, rukoili matalalla äänellä ja surkeasti niinkuin\nkerjäläinen pyytää almua Jumalan laupeuden tähden. Opettaja kehoitteli\nja lirputteli ja saikin hänet koettamaan. Mutta kun hänen piti hypätä\nnuoran yli, joka ei ollut käden leveyttä korkeammalla maasta, kielsi\nhän itsepintaisesti, pudisteli päätänsä ja teki kieltävän liikkeen\nvapisevalla kädellään.\n\n-- No, no, teidän kunnian-arvoisuutenne -- sanoi voimistelun-opettaja;\n-- nythän on kysymyksessä yksi ainoa hyppäys, että oppisitte\nalkuasennon ja hypyn nuoran yli, voidaksenne sitte opettaa niitä\npojille; yksi ainoa hyppy.\n\nPappi ravisteli kieltävästi päätään ja opettajan täytyi jättää asia\nsikseen.\n\nViime päivinä puhui Emilio enimmäkseen neiti Mancan kanssa, joka oli\nEmilioon tehnyt hyvän vaikutuksen. Ensi kerran, kun toisiansa\ntapasivat, neiti tervehti silmät maahan luotuina, ikäänkuin olisi\nhävennyt näyttäytyä Emiliolle vanhentuneena. Hän oli tosiaankin\nsuuresti vanhentunut, mutta nuo kuihtuneet kasvot, joihin huolet ja\nnöyryytykset olivat jälkensä jättäneet, ilmaisivat samaa lempeätä\nnöyryyttä ja osaansa tyytymystä kuin ennenkin, ja tuolla hoikalla\nruumiilla oli sama nunnamainen sulo kuin ennen. Kun Emilio kuuli hänen\näänensä, muisti hän liikutettuna niitä rauhallisia iltoja, joita oli\nviettänyt opettajattaren kodissa, tämän ommellessa alttari-liinaa kylän\nkirkkoon. Neiti Mancan äiti eli vielä, eikä mitään sanottavampaa ollut\ntapahtunut. Kaksisataa tyttöä entisten lisäksi oli nauttinut hänen\nhoitoaan ja hyväilyjänsä, neljä uutta tarkastajaa oli saattanut hänet\nvapisemaan leipäpalastaan, neljä tutkintoa lisäksi oli pitänyt häntä,\nkukin kuukauden ajan, peloittavassa tuskassa, kyyneleitä hän oli saanut\nvuodattaa ansaitsemattomain soimausten ja lasten kiittämättömyyden\ntähden -- muuta ei ollut kerrottavaa.\n\nEmilio kysyi häneltä Piazzenan tuttavista.\n\nSiellä oli yhä edelleenkin sama kirkkoherra, ja tuolla painolla hän\ntahtoi varovasti sanotuksi, että entinen ei ainoastaan elänyt, vaan\nelipä samalla lailla kuin ennen. Sindacon puhtaudelliset ja kielelliset\nharrastukset olivat käyneet yhä suuremmiksi, mutta hän oli joutunut\ntekemisiin opettajan kanssa, joka oli oikea kieliniekka ja he\nriitelivät niin että kuului kauas kadulle. Don Biracchio yhä lihosi ja\nasui yksin töllissään.\n\n-- Entäs neiti Fanari? -- kysyi Emilio uteliaasti ja hymyili.\n\nOpettajatarkin hymyili, sillä hän ymmärsi opettajan haluavan tietää,\noliko tuo merkillinen salaisuus saatu ilmi, mutta kumminkin hän epäili\nantautua tähän arkaan aineesen, josta hän ei koskaan ennen ollut\npuhunut opettajan kanssa. Kun hän näki Emilion poikamaisen\nuteliaisuuden ja suuren ystävyyden itseänsä kohtaan, voitti hän\nvastenmielisyytensä ja vastasi hymyellen Emilion kysymyksiin.\n\nSalaisuuden perille ei oltu tultu, vaan toveri teki yhä pikku\nmatkojansa Turiniin, aina tyynenä ja tutkimattomana; kaikki olivat\nentistään uteliaammat ja aivan raivoissaan, sekä kokivat kaikin tavoin\nsaada asiasta selkoa. Lopulta, kun oli saatu tietää, että\nopettajattaren pöydällä kirjekuoressa oli valokuva, jota tämä useasti\nkatseli, lahjottiin hänen pieni piikansa ottamaan se kerran\nopettajattaren poissa ollessa ja toivottiin niin lopultakin saatavan\ntietoon, kuka tuo salaperäinen rakastaja oli. Tuskin oli valokuva\nsaatu, ennenkuin neljä, viisi henkeä heittäytyi, uteliaisuudesta\nhalkeamaisillaan, sen ylitse.\n\n-- Noh? -- kysäsi Emilio.\n\n-- Se olikin paavin, pyhän Leo XIII:sta valokuva -- vastasi opettajatar\nsyvällä kunnioituksella.\n\nHän lisäsi hymyellen, pettymyksen saattaneen nuo uteliaat herrat aivan\nhulluiksi -- -- --\n\nEmilio purskahti nauramaan. Sitten kysyi, kuinka opettajattarien ritari\njaksoi varsinkin sydämmensä puolesta.\n\n-- Oh, asian-ajajako! -- sanoi neiti Manca, arvaten Emilion\ntarkoittaneen tämän pääasiallista ominaisuutta.\n\nAsian-ajajaa oli kova isku kohdannut. Altossan kaunis opettajatar, joka\nihastutti kaikkia ja johon asian-ajajakin oli hurmaantunut, oli mennyt\nnaimisiin. Nuori insinööri, joka vietti kesäänsä siellä kylässä, oli\nrakastunut tyttöön ja nainutkin hänet vastoin erään rikkaan sedän\ntahtoa, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan naimisista, vaan oli\nruvennut koulu-legaatiksi vartavasten, voidaksensa siirtää\nveljentyttären johonkin toiseen virkaan. Itse rehtorin oli täytynyt\nryhtyä asiaan suojatakseen opettajatarta sedän vainoomisilta; olikin\nhänen lopulta onnistunut lepyttää setä ja taivuttaa hänet antamaan\nsuostumuksensa. Häitä oli vietetty Altossassa, ja kun nuori pariskunta\nmatkusti, olivat lapset, viran-omaiset ja koko joukko kylän asukkaita\nsaattaneet heitä pari kilometriä sekä täyttäneet vaunut kukkasilla.\nSeuraavana suvena oli nuori rouva käynyt kylässä, komeassa\nruhtinaallisessa puvussa, oli ollut vielä entistänsä kauniimpi ja\nystävällisempi sekä pitänyt kesäkoulua entisille oppilailleen. Tätä\nnykyä hänellä oli itsellään pieni lapsi ja hän oli onnellinen.\n\nNeiti Mancan tätä sanoessa huomasi Emilio hänen katseessaan tuon\nepämääräisen kaipuun, jota ennenkin oli nähnyt hänen silmissään;\nkaipuun, joka oli syntynyt siitä, että hän vuosikausia oli nähnyt\nsadottain pikku tyttöjä koulupenkeillään, voimatta yhdellekkään sanoa:\nsinä olet minun. --\n\nLopulta koitti tutkintopäivä. Tutkinnon oli määrä olla julkinen ja\nvoimisteliat tiesivät, että paitsi muita rehtori, pispa ja sindaco\naikoivat saapua. Silloin päättivät vanhemmat opettajattaret pyytää\ntarkastajalta päästäksensä tekemästä muutamia liikkeitä ja puhuivat\nasiasta opettajattarelle. Tällä ei ollut mitään sitä vastaan, ja\nsaadaksensa asian selville, hän asetti oppilaat kahteen riviin ja\npyysi, että ne, jotka tahtoivat vapautusta, astuisivat pari askelta\neteenpäin ja muut jäisivät paikoilleen. Kolmekymmentäkahdeksan\nopettajatarta otti askeleen eteenpäin. Ainoastaan nuot kaksi nuorempaa\npysyivät paikoillaan. Asia ilmoitettiin tarkastajalle, joka vuorostaan\nalisti sen rehtorin päätettäväksi ja tämä antoikin suostumuksensa,\nvähän asiata ajateltuaan.\n\nTästä huolimatta näyttivät vanhat opettajattaret kovin pelästyneiltä ja\nhämmästyneiltä, kun sitte tuona tärkeänä päivänä astuivat yleisön\neteen. Kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiin vaatteisinsa. Miesten\nleuat olivat sileiksi ajetut ja naisten päät huolellisesti su'itut.\nPitkän voimisteluhuoneen toista seinää istuivat kutsuvieraat, kaikki\nniin sanottuja parempia ihmisiä, joista muutamat näyttivät olevan hyvin\nvähän hienotunteisia. He käyttäytyivät niinkuin ihmisten on tapa\nkäyttäytyä vanhojen tai ontuvain eläinten kilpajuoksuissa, jommoisia\nmuutamilla paikkakunnilla pannaan toimeen; sillä erotuksella kuitenkin,\nettä jälkimäisiä paikkakunnan sanomalehdet päivää jälkeenpäin kutsuvat\njulmiksi huvituksiksi ja yleisön iloa sanovat raakamaisuudeksi.\n\nIkävintä kaikesta oli nähdä kuinka voimisteluhuoneesen lasketuista\ntutkittavien opettajattarien lapsista pienemmät nauroivat äitiensä\nujoudelle ja kummallisille liikkeille ja kuinka taas vanhempia lapsia,\njotka asian ymmärsivät, harmitti yleisön loukkaavat hymyillyt.\n\nEräs vanha opettajatar pyörtyi. Pappi, joka hyppäämistä pelkäsi,\nlankesi polvilleen. Mitään muuta ei tapahtunut. Näytös päättyi\nonnellisesti. Säkissä juokseminen oli ainoa, mikä puuttui.\n\n\n\n\nToinen vuosi Caminassa.\n\n\nSumeita päiviä.\n\nEmilion palattua Caminaan, oli siellä koko joukko kesävieraita, ja joka\npäivä puhuttiin kylässä tähän tapaan: -- Eilen tulivat Borellin. --\nTänä iltana odotetaan insinöörin rouvaa tulevaksi. -- Fiorinin\nmatka-arkut ovat jo saapuneet.\n\nHuvikauden aljettua näkyivät mielipahan ajatkin palanneen Emiliolle.\n\nViimeksi tulleitten joukossa oli myöskin erään provessorin perhe\nGenuasta. Provessori pyysi Emiliota opettamaan erästä hänen pojistaan,\njoka oli jäänyt luokalle. Perheen seitsentoistavuotinen, kalpea,\ntuntehikas tytär oli törkeän kiekailias; hän oli ottanut tavakseen\nammuskella rakastunein katsein, ikäänkuin leikillä ja harjoituksen\nvuoksi, jokaista, joka vain tielle osui. Oli sillä toinenkin tapa\nhyökätä uhrinsa kimppuun: pidätteli silloin tällöin jonkun aikaa\nhengitystään ja sitte läähätti kaiken ilman keuhkoistaan ikäänkuin\nsydän olisi keventynyt jostakin mielenliikutuksesta.\n\nNuori nainen rupesi oitis silmillään ammuskelemaan opettajaa ja oli\nsaavinansa äkkinäisiä sydämmen kohtauksia. Vaikk'ei Emilio turhia\ntoivonut, mairitteli tytön liehakoiminen kumminkin hänen\nitserakkauttaan; sillä hän ajatteli, että vaikka tuo olisikin pelkkää\noikkua, se kumminkin todisti tytössä hienoa sielua, joka käsitti\nopettajan kutsumusta jaloksi, eikä ylönkatsonut hänen vaatimatonta\nasemaansa. Silmäpeliä ja tukahdettuja huokauksia kesti yhä, siksi\nkunnes kylään oli tullut useampia korkeampain oppilaitosten opettajia,\njotka olivat tuttuja provessorin perheessä. Sinne saapui myöskin eräs\ntytön serkku, luutnantti tarkk'ampujapataljoonassa. Hänpä huomasi tytön\nsilmävehkeet.\n\nEräänä päivänä, lukiessaan oppilaansa kanssa, Emilio kuuli serkun\nsanovan viereisessä huoneessa: -- Mistä se tulee, että sinä, lahjakas\nja sivistynyt tyttö, palaat takaisin aapiseen?\n\nSen päivän päästä tyttö ei enää vilkaissut Emilioon, ja tämä tunsi\nloukkautuneensa sielunsa syvimmässä pohjassa. Hän mietti monta päivää\nluutnantin sanoja ja kysyi tuhannesti itsekseen, minkä syyn tähden\nnuori nainen piti niin paljoa jalompana sotamiesten komentamista kuin\nlasten sydänten kasvattamista. Täytyikö hänen siis pakoittamalla\npakoittaa itseänsä arvaamaan tointansa niin alhaiseksi, että sitä voi\npitää milt'ei häpeällisenä ja naurettavana?\n\nTämä uusi hänen opettajakunniaansa vastaan suunnattu isku naisen\npuolelta, joka vähäistä ennen oli juuri tätä tunnetta mairitellut,\nsattui häneen niin odottamatta ja kipeästi, että hän jonkin tekosyyn\nnojalla lakkasi tunteja antamasta ja palasi erakkoelämäänsä.\n\nSinä vuonna oli Camina, Emilion suureksi kiusaksi, täynnänsä\nkesävieraita, jotka eivät koskaan saaneet kylläänsä huviretkistä ja\njuhlista. Kaiken tämän turhamaisuuden näkeminen, vaunujen ratina,\nkadulta myöhään iltaisin kuuluva herrain ja naisten iloinen lavertelu\närsytti enemmän kuin koskaan ennen Emiliota, kun hän istui lukemassa\nhuoneessaan. Hän viskeli kirjoja nurkkiin ja hänen sydämmessään heräsi\njälleen viha rahaa vastaan, tuo nöyryytetyn köyhälistön raivo ja\nvastustamaton halu järkähyttää olevia oloja. Hän ei kuitenkaan löytänyt\nnäissä tunteissa enempää lohdutusta kuin ennenkään. Sitäpaitsi hän nyt\nselvään näki kuinka jykevä yhteiskuntarakennus oli. Tämä teki hänet\nalakuloiseksi ja saattoi hänet uskomaan maailman nykyistä tilaa\nkohtalon sallimaksi tahi jonkun julman oikeuden tuottamaksi, jonka\nsyitä hän ei saanut selville, ja jota vastaan nouseminen olisi ollut\njärjettömyyttä.\n\nNämät ajatukset saattoivat Emilion niin alle päin, että hän lakkasi\nlukemasta, ei noudattanut kutsuja huviretkille, eikä lähtenyt ulos\nmoneen päivään. Kirkkoherra aavisti pahaa ja pistäytyi eräänä iltana\nEmilion luo virkistämään häntä.\n\n-- Teidän täytyy oppia oikein yhdistämään työ ja huvitus, huvitus ja\ntyö -- sanoi hän, tehden tavallisen liikkeen sormillaan.\n\nMutta kun huomasi Emilion todella alakuloiseksi ja että tätä halutti\navata sydäntänsä hänelle, pötki hän äkkiä tiehensä lausuen muutamia\nystävällisiä sanoja ovessa, portaissa, vieläpä kadullakin.\n\nAinoa, jonka onnistui saada Emilio ulos, oli don Bruna, joka eräänä\naamuna tuli hakemaan Emiliota Saliceen aamiaiselle.\n\nEmilio todella virkistyi nähdessään tuon pirteän pikku papin, joka\nhääri puutarhassaan kooten kasviksia ja hedelmiä ja riemuiten\nkesäisestä päivästä. Heidän istuessaan vaatimattoman, siistin\nruokapöydän ääressä, elähytti isäntä hänen kuoleentunutta mieltänsä\nhauskoilla, viattomilla pikku kertomuksillaan. Hän saikin rohkeutta\nverratessaan itseänsä rumaan sisarentyttäreen, joka raukka paljosta\nlukemisesta oli saanut silmänsä kipeiksi ja kulki aina alla päin\nonnistumattomien tutkintojensa tähden. Hänen rinnallaanhan Emilio,\ntutkinnon suorittanut opettaja, oli oikein etu-oikeutettu olento, joka\noli kiivennyt kunnian kukkuloille. Siitä huolimatta ei hän ollut niin\niloinen kuin tavallisesti ja don Bruna sen kyllä huomasi.\n\n-- Ratti kulta -- sanoi hän äkkiä -- te olette jostakin pahoillanne.\n\n-- Oh, minäpä tiedän, mikä on hätänä -- sanoi Johanna emännöitsiä, joka\nsamassa astui tirskuen sisään. -- Herra opettaja on siksi suruissaan\nkun kaunis opettajatar matkusti pois.\n\nHän tarkoitti neiti Pedania, joka vietti lupa-ajat Turinissa. Emilion\nteki mieli läjäyttää palveliaa vasten suuta ja aikoi juuri vastata, kun\nsamassa unhoitti koko harminsa nähdessään veljenpojan käyvän aivan\ntulipunaiseksi.\n\nEmilio ajatteli itsekseen, mikä saattoi olla syynä semmoiseen hämilleen\njoutumiseen; johtuiko se turmeltuneen, tekopyhän pappiskokelaan\nalhaisesta himosta vai perustuiko siveellisen miehen kauniisen,\npalavaan rakkauteen, joka voi hillitä intohimonsa, vaan ei\nteeskennellä.\n\nDon Bruna uudisti kysymyksensä, kun käsi kädessä astellen Emilion\nkanssa kulkivat takaisin Caminaan päin:\n\n-- Vai niin, Rattini on alakuloinen! Siitä en pidä, enkä tahdo siitä\nmitään tietää. Olettehan nuori mies, teillä on hyvät periaatteet,\ntulevaisuus edessänne ja vielä niin monta, niin monta poikaa\nkasvatettavana. Ei, se ei sovi. Meidän täytyy ryhtyä latinan lukuun.\n\nPappi ei jättänyt Emiliota, ennenkuin tämä oli hieman hymyillyt ja\nluvannut jonakin aamuna tulla latinaa oppimaan uuden tavan mukaan,\nloppusointuisilla kieliopin säännöillä.\n\n\nKoulu teatterissa.\n\nEmilion rakkaus kouluun heräsi uudelleen, kun jälleen ryhtyi virkaansa,\nja hän antautuikin tykkönään toimeensa.\n\nVaan eräs ikävä tapahtuma häiritsi hänen työtään.\n\nErityisistä syistä oli kunnallishallitus päättänyt sijoittaa\npretorin-viraston raatihuoneesen ja juuri Emilion luokkasuojaan, ja\nkoska koululle aiottu uusi vuokrahuoneisto ei vielä ollut kunnossa,\nmääräsi sindaco Emilion luokan vastaiseksi sijoitettavaksi\nteaatteri-rakennukseen.\n\nPojat olivat ihastuksissaan, mutta opettajasta se oli sangen ikävää.\nHuone oli ensinnäkin varsin pimeä, kun ei siellä ollut muuta, kuin\nkaksi rautaristikolla varustettua ikkunaa parven alapuolella.\nSitäpaitsi hänen pöytänsä ei sopinut olemaan muualla kuin näyttämöllä,\nkuiskaajan kopin edessä, ja poikain täytyi istua parterrilla\nsekä parven alla, niin että Emilion oli vaikea valvoa heidän\ntarkkaavaisuuttaan, eikä hänen ääntänsäkään hyvin kuultu, vaikka\nesirippu oli alas laskettuna. Huolimatta siitä, että paikka oli synkkä\nkuin hauta, näytti kuin oppilaat, siksi että olivat teaatterissa,\npitäisivät oikeutenansa tunneilla peuhata ja jutella niistä\nnäytelmistä, joita olivat nähneet.\n\nEmilio valitti sindacolle, mutta tämä sanoi opettajaa turhan\ntyytymättömäksi ja lisäsi: -- Siellä on valtiomies puhetta pitänyt;\nvoitte tekin siellä opettaa.\n\nHänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa. Jotta huone edes vähänkin olisi\nkoulun näköinen, naulattiin kuninkaan kuva lehterille, vastapäätä\nnäyttämöä. Kirkkoherran neuvosta pantiin huoneesen myöskin tavattoman\niso, musta krusifiksi. Tämä kiinnitettiin nuoraan, joka riippui\nnäyttämön otsahirrestä. Mutta koska se siten joutui melkein keskelle\nesirippua vasten erästä isoa, puolialastonta luonnotarta, joka muitten\nneitosten kera oli kirjavin värin esirippuun maalattu ja pojat siitä\nalkoivat ilvehtiä, käski koulu-legaatti siirtää krusifiksin toiselle\nsivuseinälle.\n\nTäällä teaatterissa täytyi Emilio paran opettaa aina Tammikuun loppuun\nsaakka. Sillä ajalla huoneistossa usein pidettiin öisiä tansseja,\nsattuipa välistä, että kun Emilio aamulla tuli kouluun, oli lattia\ntäynnä appelsiinin kuoria ja karamelli-paperia, joita pojat sitte\nnuoleskelivat; ja hiestä sekä ruokahöyryistä sakea ilma saattoi\nEmiliota tuntemaan itsensä varsin levottomaksi ja nöyryytetyksi.\n\nKaikeksi onneksi pian virkisti häntä tieto, että palkintojen jakaminen\noli tapahtuva Helmikuun ensi päivinä ja että hän oli valittu pitämään\njuhlapuhetta.\n\nSindaco kammoi siinä määrässä tämmöisiä tilaisuuksia, että tavallisesti\noli niihin tulematta; mutta tänä vuonna hän oli päättänyt tehdä sen\njuhlalliseksi ja itse ottaa siihen osaa. Tähän päätökseen hän oli\ntullut kateudesta, kun luki _il Popolosta_ muhkean kirjoituksen, jossa\nkerrottiin uudesta jalomielisyyden todistuksesta, minkä Stazzellan\nsindaco oli osoittanut. Tämä näet oli antanut jakaa palkinnot\npuutarhassaan, tavattoman isossa ansari-huoneessa isojen harvinaisten\nkasvien ja ihanien kukkien keskellä, joista kertoja laajalti lateli.\n\n-- Hän pani toimeen juhlan ansarissa -- sanoi Lorsa; minä panen\nteaatterissa.\n\nKumma kyllä, Stazzellassa ei ollut teaatteri-huonetta.\n\nPalkinnoiksi sindaco antoi koko joukon kirjoja, jotka joku kreivi oli\njoskus kunnalle lahjoittanut; muitten muassa niissä oli Rovanin _Sadan\nvuoden historia_ punaisissa korukansissa. Siitä sindaco määräsi --\ntietämättä mitä se sisälsi -- edellisen osan luokan ensimäiselle ja\njälkimäisen toiselle oppilaalle. Sindaco kutsui juhlaan koko\nkunnallishallituksen ja paljon tuttujansa, yksin lähikylistäkin. Mutta\nkun äsken oli satanut paljon lunta, saapuivat vaan harvat.\n\nVaikka yleisö oli harvalukuinen, esiintyi Emilio sydän kurkussa, sillä\nnyt hän ensi kertaa piti julkista puhetta.\n\nHän oli kirjoittanut neljätoista sivua _Kasvatuksen merkityksestä_,\nsuureksi osaksi muisteloita siitä, mitä oli lukenut; mutta ne\ntodistivat puhujan suurta rakkautta aineesensa, ja siinä oli paljon\nkauniita kuvauksia. Kirjoittajan sydämmen kuuli sykkivän tässä\npuheessa, mutta samalla hän puhui liiaksi tunteille, eikä tuo oikein\nollut yleisön mukaista. Emilio luki puheensa niin liikutuksissaan, että\nkun joskus nosti silmänsä paperista ja katseli yleisöä, hän tuskin\ntunsi harvalukuiset saapuvilla olevat naiset, legaatin pojan, joka\nkivettynein kasvoin kuunteli, don Brunan valkopään ja neiti Pedanin\npienen hatun. Opettajattaren takana istui karabinieerien päällikkö,\nmulkoillen silmiään ja väännellen viiksiään.\n\nEmilio luki teeskentelemättömän sydämmellisesti ja hänen puheensa\nnäytti syvästi vaikuttavan noihin ihmisiin, jotka olivat tottuneet\nkuulemaan pakon luomia, tunteetta lausuttuja korupuheita.\n\nKun hän oli puheensa päättänyt, paukutettiin käsiä, ja kirkkoherra,\njoka pian sen jälkeen piti pienen puheen hänkin, lausui kohteliaita\nsanoja Emiliolle. Moni kunnan mies ja lasten vanhemmat toivottivat\nhänelle onnea, muitten muassa metsänvartia, jonka tukeva kädenlyönti\nteki Emiliolle hyvää. Neiti Pedani, kaiken tunteellisuuden\njulkivihollinen, sanoi suoraan, astuessaan Emilion ohi: -- Minä\nonnittelen; mutta tiedättekö -- -- -- me kaksi olemme täydellisiä\nvastakohtia.\n\nSindaco, jolle koulu-legaatti oli puheen kestäessä useasti\nkuiskutellut, mutisi Emiliolle: -- Hyvä, hyvä -- -- -- mutta vähempi\nmakeus riittää, minä pyydän. Teidän \"rakkaat\" lapsenne sohjasivat eilen\nillalla nurkkani täyteen sikamaisia sanoja.\n\n\nKoulu-legaatin vaimo.\n\nEpäsointuisat säveleet kumminkin haipuivat onnentoivotuksiin.\n\nOllessaan yksin kadulla Emilio ihmeekseen näki koulu-legaatin vaimon\nlähestyvän, taluttaen poikaansa, joka oli saanut palkinnon. Vaimo ei\nollut kertaakaan vuoden kuluessa tullut kouluun tiedustelemaan\npojastansa, vaan oli aina katsellut opettajaa melkeimpä\nvastenmielisesti. Nyt sitä vastoin hän säteilevin kasvoin astui\nEmiliota vastaan ja kiitteli minkä jaksoi hänen puhettaan, sanoen siinä\nhuomanneensa suurta kykyä, ja sydäntä, paljon sydäntä. Rouva oli\nvieläkin ihan liikutuksissaan. Hänellä oli aivan samat ajatukset\nkasvatuksesta, sen tuli perustua hyvyyteen, kärsivällisyyteen ja\nitsensä kieltämykseen, ja hän kiitti opettajaa, tosin liian myöhään,\nkaikesta tämän osoittamasta hyväntahtoisuudesta hänen pojalleen, joka\naina kotona puhui opettajasta.\n\n-- Opettaja, jolla on _sydäntä_, semmoista olen aina toivonut\npienokaiselleni. Jos _sydäntä_ kerran on, niin on kaikkea muutakin.\nPuheessanne osoititte, että teillä on _suuri sydän_.\n\nKun Emilio kuuli nämät paljot puheet _sydämmestä_ ja näki tuon lyhyen\npyöreän käden, jolla rouva huitoi kuin olisi tahtonut siunaella\nopettajaa, muistui hänen mieleensä kolme päivää sitten tapahtunut riita\nrouvan kodissa, ruokapöydässä, jolloin mies ja vaimo ensin olivat\nnakelleet toisiansa koviksi keitetyillä munilla ja leivänpalasilla ja\nsitten uhanneet isolla kahvelilla ja paistiveitsellä, niin että\nnaapurit olivat rientäneet apuun. Emilio ei tiennyt mitä vastata; hän\ntunsi vastenmielisyyttä, sillä rouvan liiaksi voidellut hiukset,\njulkeat, kovat kasvot ja koko tuo lyhyt, paksu olento häntä ällötti.\nRouva koki peittää runsaasti kuluneet neljäkymmentä vuottansa\nilettävillä nuoren tytön eleillä, jotka johtivat mieleen paikkakunnalla\nliikkuvia hänen nuoruuttansa koskevia juttuja.\n\nEmiliota vaivasi joku hämärä ja kiusallinen aavistus, että hän ehkä oli\npuheellansa tunkenut ihrakerrosten läpi rouvan tuntohermoihin, joihin\nmies ei koskaan ollut saanut toisellaisia nuoliansa sattumaan. Hän\nvastasi kylmästi rouvan uudistettuihin kädenpuserruksiin, kun tämä\njäähyväisiksi soi hänelle pari suloista, nääntyvää silmänluontia.\nAjatuksiinsa vaipuneena Emilio ei aluksi huomannut, mitä Reale puhui.\nTämä ahdisteli Emiliota siitä, ett'ei puheessa ollut sanaakaan\nlausuttuna opettajakunnasta.\n\n-- Hitto vieköön! -- sanoi -- meidän täytyy käyttää tarjona olevia\ntilaisuuksia, antaaksemme ihmisten tietää ajatuksiamme asioista. Viime\nvuonna minä sätin hallitusta niin, että karabinieerien päällikkö\nraivostui.\n\nÄkkiä hän muutti ääntä ja sanoi nauraa hissuttaen: -- Kuulkaas. Minä\nnäin sinut koulu-legaatin rouvan seurassa. Ole varoillasi, toveri. Tuo\nnainen suosii erittäin \"sivistyksen etuvartijoita\". Edeltäjälläsi oli\nikävyyksiä hänen tähtensä, samoin sillä opettajalla, joka oli täällä\nennen häntä. Mies on mustasukkainen kuin turkkilainen kaikkia\nmeikäläisiä kohtaan. Kun vain näkee jonkun opettajan, luulee heti\ntuntevansa kuinka sarvet otsastansa puhkeevat. Emilio nauroi.\n\n-- Ole varoillasi -- kertasi toinen ja meni matkoihinsa.\n\nEmilio asiata ei sen koommin ajatellut. Hänen suureksi ilokseen\nmuutettiin hänen luokkansa pois teaatterista, mutta valitettavasti ei\njuuri sen parempaan paikkaan. Se näet sijoitettiin erään vanhan,\neläkettä nauttivan sotilaslääkärin talon alikertaan. Isännän täytyi\nkulkea luokkahuoneen läpi päästäksensä pieneen suojaansa, jossa\noleskeli suurimman osan päivää eläimiä täyttäen. Tuon tuostakin hän\nraotti ovea ja sanoi: -- Anteeksi, hyvä herrasväki! -- ja kulki samassa\nhuoneen läpi kantaen kädessään lintua tahi jotakin nelijalkaista\neläintä, mikä kaikki lapsia kovin häiritsi. Siitä huolimatta Emilio oli\nmieluummin tämmöisessä valoisassa kievarinhuoneessa kuin pimeässä\nteaatteri-pötsässä, jossa mielestänsä aina oli ikäänkuin puhujalavalla.\n\nIkävä kyllä ei kauankaan viipynyt, ennenkuin Realen ennustus kävi\ntoteen. Legaatin vaimo tuli eräänä päivänä tuntien päätyttyä kouluun\npoikaansa noutamaan. Tulipa sitten useamminkin jos jonkinlaisten\ntekosyitten johdosta: väliin tahtoi muka tietoja koulutyöstä, väliin\nkysyi neuvoja kirjojen ostoista, väliin oli haluavinansa ohjeita omien\nlukujensa jatkamisen varalta. Joka kerta hän saattoi opettajaa\nkappaleen matkaa kotiin päin.\n\nHaastelu kääntyi pian toisiinkin aineisin. Rouva puheli ympäröivästä,\nluonnon-ihanasta maisemasta, alakuloisuudesta, jota aina tunsi\npilvisinä päivinä, ihmetteli, kun ei opettaja ollut synkkämielinen\neläessään täällä maakylän yksinäisyydessä, kyseli hänen omaisistaan ja\nhellitteli opettajan sisaria. Jott'eivät vastaantulijat ymmärtäisi\nhänen juttujaan, hän puhui hyvin nopeaan, huitoi käsillänsä ja rupesi\nkovin murheellisen totiseksi, ikäänkuin olisi puhunut varsin tärkeistä\nasioista tahi kysynyt vakavia neuvoja poikansa kasvatuksen suhteen.\n\nKolmannen kerran Emiliota saattaessa, tämän huomio erityisesti kiintyi\nerääsen yhä uudistuvaan temppuun: rouva silitti toisella kädellään\nhänen kättänsä, sanoen: -- Kuulkaas -- ikäänkuin sillä kiihoittaakseen\nhänen tarkkuuttaan.\n\nNeljännellä saattomatkalla Emilio tuli asiasta ihan varmaksi ja häntä\nse kovin kiusasi, varsinkin kun ajatteli tuota kelpo poikaa, joka\ntietysti ihmetteli opettajan tuttavallisuutta ja jutteluita äidin\nkanssa. Hän olisi lujasti välttänyt rouvaa, jos se olisi käynyt päinsä\nosoittamatta julkeata epäkohteliaisuutta, ja sitä ei rouva olisi\nmilloinkaan antanut anteeksi. Vielä enemmän hän huolestui nähdessään,\nettä samalla kun hän tuli kouluun, rouvan mies joko oitis tahi vähän\najan perästä ilmaantui kadulle, johonkin kulmaan, kahvilan ikkunaan tai\ntorin laitaan, mutta vain sivuhahmo tahi selkä vilahti hetkeksi\nnäkyviin, ikäänkuin hän olisi tahtonut liikkua kaikkein huomaamatta\ntahi saada ihmiset uskomaan, että oli ulkona omilla asioillaan.\n\nEräänä päivänä, kun Emilio odottamatta kohtasi koulu-legaatin ja\ntervehti häntä, nyökkäsi tämä niinkuin tavallisesti katsomatta\nopettajaan, mutta nosti lakkiansa perin korkealle ja hänen kätensä\nnäytti vapisevan.\n\nEmilio oli oikein huolissaan, ei tiennyt kuinka oli menetteleminen ja\nolisi mielellään kysynyt neuvoa joltakulta -- -- -- kun odottamaton\ntapaus päästi hänet ajaksi pulasta: rouvan sisar kuoli äkkiä Turinissa;\nrouva matkusti oitis sinne, eikä Emilio kuukauteen häntä nähnyt.\n\n\nVierailuja.\n\nHelmikuu oli ihana, lumeton ja lämmin. Emiliolla oli tämä kuukausi\nrauhallista, hauskaa aikaa; joku vähäpätöisempi tapahtuma vain\nhiukan vilkastutti kylän elämää ja antoi uusia aineksia hänen\nmielikuvituksilleen ja havainnoilleen.\n\nCaminaan saapui eräänä päivänä vanha, kyyssäselkäinen, melkein\nryysyihin puettu opettajatar, joka monena kuukautena oli kulkenut\nkylästä kylään pyytämässä muutamia lantteja virkaveljiltään ja\nsisariltaan. Hän näytti päästökirjaansa, sindacon todistusta ja muita\npapereita ja sanoi menettäneensä terveytensä pienessä kunnassa\netelä-Itaaliassa, jossa oli opettanut niin kosteassa huoneessa, että\nsammakot hyppelivät tyttöjen jaloissa. Nyt hän oli matkalla Turiniin,\njossa rouva Malfatti parast'aikaa muutamien taiteenharrastajain\nsuosiollisella avulla hommaeli teaatteri-näytäntöä hänen hyväkseen.\nCaminan opettajat kokoelivat hänelle hiukan apua. Laihanlainen heidän\napunsa oli, sillä edellisenä vuonna oli eräs toinen köyhä opettajatar\nkulkenut kylässä. Rahain asemesta Reale antoi hänelle aimo kepin ja\nläksi vahvasti juovuksissa, saattamaan häntä kilometrin matkan, sen\nmuotoisena kuin olisi ollut kurjuuden ritarina, ja haukkui kaikkia\nministereitä; illalla piti puheen kapakassa.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen, eräänä sunnuntaina, tulivat Pennaron\noppilaitoksen sisäoppilaat kylään; he olivat opettajinensa\njalkamatkalla. Heidän vanha voimistelun-opettajansa pani heidät\njuoksumarssia pyyhkäisemään neiti Pedanin ohitse. Silloinpa Emilio ensi\nkerran näki opettajattaren ihastuksesta säteilevän, katsellessaan\nlapsia suurin silmin ja sieramet levällään niinkuin sotapäällikkö\ntarkastaa joukkojensa liikkeitä.\n\nKuukauden viimeisenä päivänä tuli _Harmaa Hattu_ nimiseen ravintolaan\npariskunta, josta puhuttiin pitkät ajat jälkeenkin päin. Ne olivat\nStazzellan opettaja ja opettajatar, jotka vasta naineina tekivät pienen\nhuvimatkan Caminaan tovereitansa tervehtimään ja pitivät näille\nkahvikestit ravintolassa. Molemmat olivat lähes kolmenkymmenen ikäisiä\nja molempain kasvoista saattoi nähdä, että kuuluivat \"aakkosten\npaarias-luokkaan\". Nyt näyttivät vapailta ja tyytyväisiltä eikä heidän\nkasvonjuonteissaan ollut merkkiäkään menneistä huolista ja\nkärsimyksistä. He kertoivat osan elämänsä vaiheista, loput sai arvata.\nSindaco oli pakoittanut heitä naimisiin, ehkä saadaksensa laillisen\nvahvistuksen suhteelle, joka alkoi olla huonona esimerkkinä kasvavalle\nsukupolvelle. He kiittelivät sindacoa pilviin saakka ja kertoivat\nihmeellisiä asioita koulustaan, Stazzellassa heillä muka oli erinäinen\nrakennus puutarhoineen aivan omassa vallassaan. Heidän palatessaan\nhäämatkalta, oli heidän kunniakseen laitettu kunniaportti kukkasista,\nja pienillä tykeillä oli ammuskeltu. Sindaco oli antanut koko\nkirjastonsa, kolme tuhatta nidosta, opettajakunnan käytettäväksi. Kunta\naikoi omalla kustannuksellaan lähettää opettajansa ja opettajattarensa\nMilanon kasvatus-opilliseen näyttelyyn. Lyhyesti, he olivat löytäneet\nopettajien eldoradon. Vastanaineet matkustivat pois, jättäen Caminassa\npalveleviin virkatovereihinsa tunteen, jossa oli sekaisin mielihyvää,\nkateutta ja toivoa.\n\nJoku ilkeä ihminen kertoi Lorsalle tuon onnellisen pariskunnan\nkäynnistä. Sindaco sanoi pilkallisesti: -- Opettajat ovat samanlaisia\nkuin sindaconsa. Lorunlaskioita kaikki tyyni. Heille kaikille käy vielä\nkerran surkeasti.\n\n\nHyökkäys.\n\nMaaliskuun ensimäisenä päivänä koulu-legaatin vaimo palasi, surupuku\nyllään, Turinista ja rupesi oitis juoksemaan opettajan perässä\nentistään vieläkin hellätunteisempana. Hän näet omaan tunteesensa\nlisäsi uuden surunsa leiman, oli tämä sitte oikeata laatua tai\nainoastaan teeskentelyä, ja tahtoi kiiruusti saada takaisin, mitä\nkuukauden poissa olemalla oli menettänyt.\n\nEräänä aamuna hän kysyi Emiliolta, eikö tämä \"hätätilassa\" tahtoisi\ntulla heille kotiin, lukemaan heidän poikansa kanssa, joka pyrki\nkimnaasiin.\n\nTuosta kysymyksestä Emilio jo aavisti hänen jonakin päivänä tekevän\nnoita peittelemättömiä ilmoituksia, joista ei verukkeilla pääse, ja hän\noli kovin levoton, kuinka asiasta selkiäisi loukkaamatta rouvaa kovin\nkuolettavasti tahi näyttämättä itse kovin raukkamaiselta. Hänen\npäähänsä ei edes pälkähtänyt ruveta minkäänlaisiin kauppoihin rouvan\nkanssa, hänen koko olentonsa nousi tällaista tekoa vastaan. Mutta hänen\nihmeekseen päivät kuluivat ilman mitään sen enempää. Rouvan puheesta ja\nkäytöksestä olisi saattanut luulla, että jotain oli joka hetki tulossa,\nvaikka huulet eivät saaneet sanotuksi. Lopulta Emilio rupesi uskomaan,\nettä vaimo jostain oikusta tahtoi pysyä tuntehikkaan ystävyyden\nrajoissa, jota pienet lemmenvivahdukset ja äidillinen hellyys vain\nhöystivät, taikka sitten (ja se tuntui kaikista luultavimmalta), että\nhän käyttäytyi sillä tavalla tuottaakseen miehellensä julkista häpeätä.\n\nTätä viimeksi mainittua otaksumista vahvisti se, kun hän sai kuulla\naviopuolisojen välin käyneen yhä huonommaksi sisaren kuoleman jälkeen.\nSisar oli jättänyt rouvalle pienen perinnön ja nytpä mies syytti hänen\nkätkeneen seteleitä ja papereita, joita kuoleva muka oli antanut\nkädestä käteen. Näiden johdosta syntyi kamalia jupakoita ja huimia\ntappeluja. Eräänä aamuna saapui rouva kouluun iso mustelma silmän alla;\nhän käytti yksin tätäkin tehdäkseen katseensa entistänsä suloisemmaksi,\nnääntyneemmäksi. Silloin opettaja ei enää epäillyt olevansa vain\njonkinmoisena koston välikappaleena, ja hän rauhoittui jossakin määrin.\nVaan tästä huolimatta tuo julkinen ihasteleminen häntä kiusasi, sillä\nmoni kylässä katseli jo häneen pilkallisesti. Lopullisen selityksen sai\nhän Realelta.\n\n-- Siis -- kysyi tämä muutamasti kohdatessaan Emilion -- rupeavat\nraudat kuumenemaan?\n\nToisen jyrkkä kieltäminen oli aivan turha vaiva.\n\n-- Ole varoillasi -- sanoi toveri ja sulki toisen silmänsä -- mies on\nkostonhimoinen -- -- -- ja tekee sulle vielä ikävät kepposet.\n\nSitten astui niin lähelle Emiliota, että tämä tunsi viinanlöyhkää\ntoisen suusta, ja lisäsi: -- Tahdotko kuulla ystävän neuvoa? -- -- --\nAnna sinä sen narssun olla. Koko kylä puhuu asiasta.\n\nNämät tiedot saivat Emilion raivoon. Hän vihasi rouvaa, hänen miestään\nja omaa kohtaloansa, joka ei koskaan jättänyt häntä rauhaan; hän päätti\nensi tilassa puhua suunsa puhtaaksi ja oitis lopettaa tuttavuuden,\nhuolimatta siitä, loukkaisiko sillä vai ei. Pysyen järkähtämättä tässä\npäätöksessään, hän monta päivää mietti, kuinka olisi käyttäytyminen ja\nmitä hän sanoisi rouvalle.\n\nEräänä iltapäivänä näki Emilio koulu-legaatin rouvan seisovan taaskin\npuutarhansa portilla, jossa näytti odottelevan opettajata. Emilio meni\nsuoraan hänen luokseen ja aikoi nyt antaa iskunsa.\n\nMutta rouvan ensi sanat salpasivat hänen suunsa. Rouva lähestyi\nhuolestuneen näköisenä ja sanoi: -- Tulkaa hetkeksi luoksemme, herra\nopettaja, Poikani on sairaana ja minä olen hyvin huolissani. Hän tulisi\nhyvin iloiseksi, jos teidät näkisi. Emme voi ymmärtää, mikä häntä\nvaivaa.\n\nKoska Emilio piti pojasta, läksi hän oitis sisään; toivoipa myös\nsamalla miehen mustasukkaisuuden haihtuvan, kun se näkisi opettajan\nnoin avomielisesti taloon tulevan. Ovesta sisään astuessaan Emilio\nkysyi koulu-legaattia. Tämä oli samana aamuna kello kuusi matkustanut\nasioille Turiniin. Tuota sattumaa ei Emilio pitänyt hauskana.\n\nHän kulki kahden huoneen läpi ennenkuin tuli pojan luo, joka hymyellen\ntervehti opettajaa ja nousi istumaan vuoteessaan.\n\nEmiliota ihmetytti; sillä vaikka hänellä ei ollut lääkärin silmää, näki\nhän oitis, että poika oli korkeintaan hiukan vilustunut. Katse oli\nkirkas, ääni luja ja posket punottivat. Pojan ensi sanoista Emilio\nymmärsi hänen tahtovan nousta ylös, ja kohta lensi salaman nopeudella\nse ajatus opettajan mieleen, että äiti tahallaan pakoitti poikaa\nsängyssä makaamaan. Hämmentyneenä hän sopersi muutamia sanoja tahtoen\npäästä sieltä niin pian kuin suinkin.\n\nTuntuipa siltä kuin pojan näkeminen olisi kiihdyttänyt äidin\nlevottomuutta; sillä niin pian kuin Emilio ja hän olivat päässeet\nviereiseen huoneesen, rupesi rouva äkkiä itkemään ja virkkoi: -- Oi,\nopettaja rakas, sanokaa, ett'ei se ole vaarallista! -- Ja hän\nheittäytyi opettajan kaulaan ja antoi päänsä vajota hänen rintaansa\nvasten. Rouvan viekkaus ja julkeus, tieto, että poika oli\nsisähuoneessa, tuo öljyinen pää ja lihava lihamöhkäle saattoivat\nEmilion sielun ja hengen semmoiseen vastustamisraivoon, että hän oli\nvähällä heittää rouvan aika töyssäyksellä luotaan. Nyreänä hän irroitti\nlihavat kädet hartioistaan, astui askeleen taaksepäin ja sanoi\ntuimasti, rouvaan katsomatta: -- Mutta eihän poikaa mikään vaivaa!\nMiksikä teette itsenne suotta levottomaksi?\n\nVeri nousi rouvan päähän, mutta hän hillitsi itseänsä; hän oli\nhämmästyvinänsä ja suuttuvinansa siitä, että hänen käytöstään muka oli\nväärin ymmärretty, ja sanoi kiukusta muuttunein kasvoin: -- Katsokaas\nvain -- -- -- Oho, mitä olette luulotelleet, häpeämätön ihminen,\npässinpää? -- Ja hän näytti kädellään ovea. Mutta Emilio oli jo\nrientänyt ulos.\n\n\nRakkaus kouluun.\n\nKauhistuneena läksi Emilio koulu-legaatin huoneesta, sillä hän tiesi\nrouvan alkavan sotaa häntä vastaan; mutta samalla hän tunsi suurta\nhelpoitusta päästyänsä tuosta häpeällisestä orjuudesta. Tapahtumaa\ntarkemmin ajateltuaan hän ymmärsi, ett'ei olisi ollutkaan muuta keinoa\nkuin se, jota hän oli käyttänyt. Jos olisikin ollut vähemmin äreä,\nolisi hän kuitenkin rouvaa loukannut, ja jos taas, välttääkseen\nsuuttumusta rouvan puolelta, olisi pakoittanut itseänsä inhottavaan\nmyöntyväisyyteen, niin olisi hän vetänyt päälleen miehen vihat. Siis\noli parasta, ett'ei asiata enää ajatellutkaan.\n\nRouva ei tullut enää kouluun, vaan kulki väristen, tervehtimättä\nEmilion ohitse, ja kun eivät enää puhuneet toistensa kanssa, jätti\nmieskin julkisen vakoilemisensa. Mutta joko hän sitten oli saanut\nkuulla opettajan käyneen heidän kodissaan, taikka muuten epäili vielä\nolevan salaista yhteyttä rouvansa ja opettajan välillä, sen sijaan että\nolisi muuttunut hyväksi jälleen hän mulkoili entistä enemmin ja vältti\nminkä voi opettajan silmiä sekä vastasi tämän tervehdykseen entistä\nvapisevammalla kädellä. Oli kuinka hyvänsä, Emilio toivoi, koska nyt\nkaikki yhteys rouvan kanssa oli katkaistu, miehen ennemmin tahi\nmyöhemmin rauhoittuvan. Ja hän antautui entistä innokkaammin työhönsä.\n\nTähän aikaan hän hartain mielin lueskeli Pestalozzin _Lienhard ja\nGertrud_ nimistä teosta ja Legouven kirjaa \"_Meidän lapsemme_\"; niistä\nhän sai uusia aatteita ja tunteita sekä keksi uusia menettelytapoja\nluonteen kehittämiseksi, joilla sitte kokeili luokallaan. Sitäpaitsi\noli hän eräältä kylässä majailevalta kreiviltä, joka omalla\nkustannuksellaan oli rakennuttanut Caminan teaatteri-huoneen, saanut\nkäytettäväkseen Grimaldin 48 ja 49 vuosien sotatapahtumia esittäviä\nkuvia. Kerta viikossa Emilio toi näitä kuvia kouluun aina yhden\nerältään, ja suureksi mielihyväkseen hän huomasi kuvissa esitettyjen\nkertomuksien tekevän syvän vaikutuksen poikiin, jotka tuntien päätyttyä\npuhuivat niistä, toistelivat niissä esiintyviä nimiä ja kaikin tavoin\nkokivat selvästi ja lämpimästi tehdä selkoa kertomuksista. Tehokas\nrangaistus rikoksesta tahi laiminlyönnistä oli, jos käski oppilaan ulos\nluokasta, juuri ennenkuin taulu otettiin esille, ja sanoi: -- Sinä et\nansaitse sitä nähdä. Se oli haluttomimmallekkin kovin katkerata.\nTapahtuipa melkein aina, että syyn-alainen tunnin päätyttyä ilmestyi\nopettajan luo nöyrästi pyytäen saadaksensa nähdä taulua, jotta voisi\nkirjoittaa sen viikon aineen.\n\nInnostuneimpia oli koulu-legaatin poika joka, tietämätön kun oli siitä\nmitä puhuttiin opettajasta ja hänen äidistään, ei viime tapahtumain\njälkeen ollut vähääkään muuttanut ystävällistä ja kunnioittavaista\nkäytöstapaansa.\n\nEmilio oli äsken luokassansa keksinyt toisenkin kelpo luonteen. Se oli\npuukauppiaan poika, kaunis nuorukainen, jonka lahjat näkyivät olevan\nkehitystä vailla ja jota kovin harmitti, kun ei vaan oitis ymmärtänyt,\nkohta oikein vastannut tai selvään muistanut. Tästä huolimatta oli\npoikanen niin ylpeä, että oli enemmän kuin kaksi kuukautta vihoissaan\nopettajalle, kun tämä eräänä päivänä oli kärsimättömänä sanonut: --\nSinua turhaan opettaa, -- Mutta paremmin opittuaan tuntemaan pojan\nluonnetta kohteli hän häntä aivan toisin, teki kysymyksensä niin, että\nne melkein jo sisälsivät vastaukset ja tuotti hänelle tuon tuostakin\npieniä syitä itsetyytyväisyyteen. Sillä lailla Emilio herätti pojan ja\nvoitti hänen sydämmellisen rakkautensa.\n\nInnostuneena muutamista hyvistä tuloksista ryhtyi Emilio hartaasti eri\nluonteitten tutkimiseen ja rupesi nyt niinkuin kerran ennenkin tekemään\nmuistiinpanoja joka oppilaasta. Hän mietti jo edeltäkäsin, kuinka hänen\noli pahempitapaisia nuhteleminen, miltä kannalta heidän rikoksiansa\nkatseleminen, ja saattoiko ehkä kodissa ja kotioloissa olla jotain,\njonka kautta voisi vaikuttaa heidän sydämmiinsä. Äksympien suhteen hän\nmenetteli niin, ett'ei ollut heistä tietävinään, eikä moneen päivään\nkatsonut sinnepäinkään, missä istuivat, aivan kuin heidän paikkansa\nolisi ollut tyhjänä; väliin taas puhui heistä, niinkuin olisivat olleet\nkuolleina ja sillä lailla hänen onnistui saada heitä katumukseen.\n\nJuuri se tieto, että opettajan hyvyys oli niin suuri kuin ajatella\nsaattoi ja että hän teki työnsä kaikin voimin, antoi hänen\nsuuttumiselleen ja nuhteilleen ihmeellisen vaikutuksen; pojat\nkäsittivät opettajan sopivista sanoista hänen olevan loukatun ja\ntodella pahoillaan.\n\nEmilio muisteli tällöin selvästi, että hän sinä aikana, jolloin teki\ntyönsä vastahakoisesti ja ylenmielin, oli ollut turhaan kiukkuinen, sen\nsijaan että olisi ollut sopivasti pahoillansa, ja että häntä\noppilaitten pahat teot olivat enemmän kiusanneet kuin surettaneet,\nkoska oli pitänyt niitä pikemmin hävyttömyyksinä itseänsä kohtaan kuin\noikeutta loukkaavina rikoksina.\n\nNiin hänen päivänsä kuluivat ahkerassa työssä ja tyytyväisyydessä; ja\nkun hän istui herkuttoman päivällispöytänsä ääressä, laiha lihaliemi\nedessään, olipa aivan kuin Faustina Galli olisi taputtanut häntä\nolkapäälle, ja hiljaa mietti silloin Emilio tyytyväisenä itsekseen: --\nOlethan jo seitsemänkolmatta vuoden vanha.\n\n\nPahoja enteitä.\n\nEmilion mielenrauha kuitenkin hiukan häiriytyi ulkopuolella koulua.\nMuutamista merkeistä päättäen hän huomasi koulu-legaatin salaa\nvehkeilevän häntä vastaan. Väliin katseli sindaco häntä miettiväisesti,\nikäänkuin olisi ajatellut asioita, joita toiset olivat hänelle\nkertoneet, ja nyt mielessään vertaisi niiden johdolla saatua kuvaa\nihmiseen, joka hänen edessään seisoi. Emilio ei pelännyt sindacoa,\nmutta hän pelkäsi tuota toista, punatukkaista, kelta-ihoista, joka\nistui puolen päivää liikkumattomana puutarhansa nurkassa pernatautiaan\nmiettien ja muistutti henkilöstä, joka on halpaukseen kuollut, ilman\nettä perhe on sitä huomannut. Mitähän se ajattelikaan pitkinä, synkkinä\nhetkinä, joita työttömänä vietti tuolillaan? Eiköhän sitä, kuinka\ntoista vahingoittaisi.\n\nToisekseen Emilio taas rauhottui, kun ei tiennyt, millä tekosyyllä\nsaattaisivat karata hänen kimppuunsa.\n\nPahoja enteitä rupesi kuitenkin ilmestymään.\n\nEräänä päivänä kun hän, oppilaitten lähdettyä, nuhteli erästä poikaa,\njonka sitä varten juuri oli käskenyt jäämään, kuuli hän jonkun\npysähtyvän oven taa. Hän riensi ikkunaan katsomaan ja näki kadulla\nkoulu-legaatin käyrän selän poistuvan kauemmas. Se oli seisonut\nkuuntelemassa.\n\nEräänä päivänä sindaco ilmestyi koululle samassa kun poikain oli kotiin\nlähdettävä, ikäänkuin olisi tullut valvomaan heidän lähtöään. Mitä\nvarten? Meniväthän pojat aina siivosti ulos. Legaatti lie käskenyt\nhänet sinne ja ilmoittanut poikain meluavan lähteissään.\n\nVihdoinpa eräänä aamuna, kun Emilio meni puolta tuntia aikaisemmin\nkouluun, piirustaakseen, ennen lasten tuloa, isolle taululle\nmaantieteellistä karttaa, pisti sindaco nenänsä ovesta sisään,\nikäänkuin katsoakseen, oliko opettaja paikoillaan. Legaatti seisoi\nkadulla. Mitä tuo merkitsi? Miksi eivät niin tehneet Realelle? Juuri\nRealelta tahtoi Emilio kysyä miksi häntä vastaan vehkeiltiin ja mitä\nihmiset hänestä juorusivat, ja niin hän läksi eräänä iltana\ntiedustelemaan. Mutta Reale, vanha kettu, joka vaikeimmissa tapauksissa\npiti viran-omaisten puolta, oli varoillaan eikä ilmaissut mitään\ntoverilleen.\n\n-- Mitäs minä tiedän? -- hän vastasi.\n\nHäneltä ei siis Emilio saanut selvää asiasta ja päättikin olla sitä sen\nkoommin ajattelematta.\n\n\nKevät.\n\nKevät oli tullut, pohjois-Itaalian suloinen kevät, jota joku\nluonnon-ihailia on sanonut koko maapallon ihanimmaksi, luonnon\niloisaksi heräämiseksi, verrattavaksi siihen iloon, millä nuori nainen\nirroitaikse vanhan hallitsijan syleilystä rientääkseen rakastetun\nnuorukaisen rinnoille.\n\nNuoressa opettajassakin kaikki tunteet heräsivät uuteen eloon. Vanhan\nsotilaslääkärin pikku puutarhasta tunki ruusujen tuoksu hänen\nluokkahuoneesensa ja ikkunasta hän näki kotiseutunsa valkoiset vuoren\nhuiput, jotka johtivat mieleen lapsuuden muistoja. Väliin Emilio,\ntunteittensa humauksissa, näki oppilaissaan pikku veljensä, semmoisina\nkuin nämät olivat olleet noina lohduttomina päivinä isän kuoleman\njälkeen, ja silloin hän tunsi vastustamatonta halua hyväillä heitä.\nSemmoisina hetkinä hänen ei edes tarvinnut taistella siistinten ja\nhauskinten poikain suosimista vastaan; hän laski aivan itsestään\nkätensä karkeimpien ja rikkinäistenkin takkien olalle, pilkattujen\nlasten pään päälle, otsille, joille puutteet, taudit ja huolet olivat\npiirtäneet selvät merkkinsä. Hänelle ei ollut kylläksi, että näki\noppilaansa koulu-tunneilla. Vaikka missä maalla olisi kenen heistä\ntavannut, seurasi hän tätä jonkun matkaa tiellä, taikka istautui\nkivelle pojan viereen ja kertoi hänelle yhtä ja toista hyödyllistä ja\nhuvittavaa.\n\nKoska Emilio oli koulussa ilmoittanut, että se, joka tahtoi häneltä\njotain kysyä, taikka parannella tietojaan jossain aineessa, saisi tulla\nhänen luokseen kotiin saamaan opetusta ilmaiseksi, kävi siellä\nlupa-aikana yksi ja toinen, muitten muassa puukauppiaan poika, joka oli\näidinkielessä muitten jäljessä ja siksi nyt kirjoitteli ylimääräisiä\naineita. Muutamille Emilio opetti vapaan käden piirustusta, toisille\nhän lainasi koulusanomia, joissa oli hauskoja kaksinhaasteloita\ntaikka kertomuksia, ja sitä haluavaiset saivat hänen kädestään\nonnentoivotuskirjeitä isän tai äidin nimipäiväksi, ja sillä lailla\nEmilio pääsi vanhempain suureksi suosikiksi. Moni vanhemmista tuli\nopettajan kotiin kiittämään, toiset lähettivät hänelle hedelmiä ja\nvihanneksia, puoteihin ja tupiin häntä ohi astuessa pyydettiin juomaan\nlasillinen viiniä. Nämä hyväntahtoisuuden osoitukset tekivät hänelle\noikein hyvää. Häntä eivät enää koulu-legaatin salahankkeet häirinneet,\neivätpä edes kun hän eräänä päivänä, puukauppiaan pojan lähdettyä hänen\nluotaan ja nyökäyttäessään tälle hyvästiä ikkunasta, huomasi sindacon\nja legaatin kätkeytyneinä läheisen nurkan taakse, ikäänkuin olisivat\nolleet siellä vakoelemassa.\n\n-- Ehkä luulevat -- ajatteli itsekseen -- minun antavani tunteja maksoa\nvastaan ja sitten toimittavani parempia numeroita todistukseen. En\nhuoli puhdistautua moisesta syytöksestä. Jos nostavat kauteen, silloin\nkyllä selitän asian.\n\n\nSalamat.\n\nVaan siitä päivästä alkaen puukauppiaan poika ei enää käynytkään\nkirjoittamassa ja muutamat muutkin pojat jäivät tulematta. Emiliossa\nhänen äskeinen arvelunsa kävi yhä varmemmaksi. Legaatti mahtoi\nuskotella vanhempia, että opettaja muka antoi nyt vapaatunteja\nvaatiakseen sitten maksoa lukuvuoden lopussa, jolloin tutkinto oli\nedessä. Se oli selvää, niin se ihmisiä uskotteli. Emilio ei huolinut\nkysellä pojilta, ett'ei antaisi syytä juoruihin, vaan päätti myöhemmin\nkäydä kodeissa selitystä pyytämässä. Mutta pian hän keksi jotain uutta\nja ikävää isoimmissa ja edistyneimmissä pojissa, jotain rangaistusta\nvaativaa julkeutta ja röyhkeyttä, ja kuritusten jälkeen hän huomasi\nheidän ilkeästi hymyelevän, ikäänkuin olisivat jotain salaa ajatelleet.\nTuntuipa kuin liikkuisi paikkakunnalla joku halventava huhu hänestä,\njoka oli alentanut opettajalle tulevaa kunnioitusta. Sitä eivät voineet\nvaikuttaa yksin vapaatunnit. Äkkiä johtui hänen mieleensä, että joku\nvihollinen Altaranassa, ehkäpä sindaco, oli kirjoittanut ja kertonut\nCaminaan jotain ikävää, alentaakseen hänen mainettansa. Vaan hänestä\ntuntui taas uskomattomalta, että olisivat kaksi vuotta pidättäneet\nkostonhaluansa. Mutta kun hän näki yhä useampain oppilaitten muuttuvan\nsamaan suuntaan ja huomasi monen kyläläisen katselevan itseään uteliain\nja pilkallisin silmin, pelkäsi hän omistaneensa tietämättään jonkun\nruman tavan puheessa tahi eleissä ja liikkeissä. Hän siis rupesi\ntarkastelemaan itseään, mutta ei voinut havaita mitään erinomaisempaa.\nKiusaava epäilys oli yhä jäljellä. Mutta yhdestä asiasta hän oli varma:\nkaikkien näiden alkuunpaniana ei ollut kukaan muu kuin tuo vanha\npunatukka.\n\nEräänä päivänä päätti Emilio mennä suoraa päätä koulu-legaatin luo ja\nnostaa sanakiistaa, jotta kerrankin puhuisivat suunsa puhtaaksi\ntoisilleen, joko sitte sitä seuraisi rauha taikka se olisi rehellisen,\navonaisen sodan julistus.\n\nMutta seisoessaan legaatin puutarhan portilla ja nähdessään tuon\nruumiintapaisen, liikkumattoman olennon istuvan lehtimajassa\nhautapatsaan näköisellä istuimella, kadotti hän kaiken toivon saada\naikaan mitään hyvää, ja niin hän astuikin ohitse.\n\nHän aikoi kääntyä kirkkoherran puoleen, mutta tämä oli sairaana.\nHän ajatteli don Brunaa; mutta pieni pappi, joka asui ulkona\nkylästä, ei saattanut mitään tietää. Silloin hän päätti kysyä\nruokatoveriltaan, jonka kanssa söi ravintolassa, nuorelta,\nymmärtäväiseltä piirilääkäriltä, ja meni siinä tarkoituksessa, heidän\neräänä päivänä toisiansa kohdatessaan syrjäkadulla, tämän luokse ja\ntiedusteli ystävällisesti, tiesikö tämä mitä hänestä, opettajasta,\npaikkakunnalla puhuttiin.\n\nLääkäri punastui ja oli hetken ääneti. Sen jälkeen vastasi: -- En tiedä\n-- -- -- luulen, että -- -- -- mitä te tarkoitatte? Kunnassa ollaan\nniin -- -- -- Luultavasti nuo ovat ennakkoluuloja -- -- -- Monelta\nkannalta voi asioita katsella, aina sen mukaan kuinka kunkin luonto on\n-- -- -- Te olette liian hyväluontoinen. Uskokaa minua, ei ole tarvis\nolla liian hyvä kovaluontoisille ihmisille, jotka eivät ymmärrä\n-- -- -- taikka pitävät sitä aivan toisena. Olkaa ankarampi -- -- --\npojillekkin. Väliin viran-omaiset luulevat liian suurta lempeyttä\n-- -- -- heikkoudeksi. -- Ja niin hän jätti Emilion puhumatta sanaakaan\nsen selvempää.\n\n-- Lempeyttä? -- ajatteli opettaja. -- Heikkoutta? Siis aina sama\nsoimaus; ei niin paljon sokuria. Mutta miksi eivät sano suoraan? Ja\nmiksi eivät pojat ennen nauraneet? -- -- -- Siinäpä onkin muuta\nlisäksi.\n\n\nRaju-ilma.\n\nTuskissaan tästä epätiedosta Emilio seuraavana päivänä meni kouluun;\nhän oli lujasti päättänyt jollain lailla päästä totuuden perille.\nTullessaan luokkaan pari minuuttia liian myöhään, hän löysi sen aivan\nepäjärjestyksessä ja huomasi tulollaan keskeyttäneensä kiivaita\nkeskusteluja. Vaikeata oli saada pojat hiljenemään. Emilio alkoi\ntuntinsa ja opettikin noin puolen tuntia, mutta huomasi poikain olevan\ntavattoman hajamielisiä ja ehtimiseen murahtelevan.\n\nLopulta hän rupesi kyselemään, ensin puukauppiaan pojalta.\n\nTämä nousi seisomaan, mutta ei saanut vastanneeksi. Hänen uljaissa,\npikku kasvoissaan kuvautui suurempi hämmennys kuin muuten, jolloin hän\nei osannut kysymykseen vastata.\n\nEmilio lähestyi hänen paikkaansa ja sanoi: -- Sinä olet jäänyt jälkeen.\nSinun täytyy lukea tarkemmin nämä säännöt. Miksi et tullut enää\nluokseni kotiin lukemaan?\n\nPoika kallisti päänsä eikä vastannut.\n\n-- Kielsikö joku sinua? -- kysyi Emilio.\n\nPoika vaikeni yhä.\n\n-- Vai ehkä sinua itseäsi ei enää haluttanutkaan tulla?\n\nVaistomaisesti pudisti poika päätään.\n\n-- Oi, sinulla oli kyllä halu tulla -- virkkoi Emilio. -- Ethän\nsaattanut olla tyytymätön opettajaasi. Ethän voi väittää minun koskaan\ntehneeni sulle muuta kuin hyvää, siitä päivästä asti, kun kouluun\ntulit? Ethän ole lakannut pitämästä minusta, vai kuinka?\n\nNäitä sanoja kuullessaan poika purskahti itkuun, pani toisen kätensä\nsilmien eteen ja pudisteli taas kieltävästi päätään.\n\n-- Jo on kylläksi -- sanoi Emilio, otti pojan pään kättensä väliin ja\nsuuteli häntä otsalle.\n\nKaikki isommat pojat purskahtivat nauruun.\n\nOpettaja tunsi piston sydämmessään ja kasvonsa muuttuivat.\n\n-- Miksi nauratte? -- kysyi hän.\n\nKaikki lakkasivat nauramasta, mutta kukaan ei vastannut.\n\n-- Sinä siellä? -- huusi Emilio ja kääntyi isomman pojan puoleen. --\nMiksi sinä nauroit? Mitä sinä ajattelit? Mitä nyt ajattelet? Mitä olet\nkuullut minusta?\n\nOpettajan kasvot olivat kalpeat ja kamalat nähdä. Poika näytti\npelon-alaiselta ja oli vaiti.\n\nEmilio seisoi hetken ääneti, sitten sanoi: -- Tunti on päättynyt.\nMenkää kotiinne.\n\nKaikki astuivat hiljaa ulos. Emilio otti lakkinsa, sulki koulun ja meni\nsuoraa tietä raatihuoneelle.\n\nVahtimestari, joka seisoi portissa, sanoi sindacon olevan sisällä.\nLupaa kysymättä astui Emilio virkahuoneesen, jossa löysi sindacon\ntäydessä työssä kirjoituspöytänsä ääressä; hänen vieressään seisoi,\nkalotti päässä ja iso päiväkirja kainalossa, koulu-legaatti, joka\nkäänsi silmälasinsa huoneesen astuvaan.\n\nSindaco nosti kysyvästi päätään; näytti siltä, kuin hän olisi ollut\npikemmin kiusattu kuin vihoissaan Emilion odottamattomasta tulosta.\n\nEmilio puhui asiansa suoraan, hiukan vapisevalla äänellä: -- Minä olen\ntullut, antakaa anteeksi jos sopimattomalla ajalla, pyytämään\nselityksiä teiltä, herra sindaco. -- -- -- Luulen teidän voivanne antaa\nselityksiä -- -- -- Lyhyesti sanoen, ihmisillä on jotain minua vastaan,\nja koko ympäristöni on muuttunut -- -- -- Te tiedätte sen kyllä\n-- -- -- Minä teen velvollisuuteni tunnollisesti ja olen aina tehnyt.\nJoku vehkeilee salaa minua vastaan -- -- -- Oppilaani, jotka ennen\nminua kunnioittivat, eivät ole niinkuin ennen. Voitteko minua mistään\nmoittia? Missä olen rikkonut? Tässä on joku erehdys taikka parjausta.\nMinun on oikeus saada se tietää voidakseni puolustaa itseäni.\nPuhukaamme kunnon ihmisten tavoin. Minä olen valmis teitä kuulemaan.\n\nSindaco oli hämillään. Mutta hän ei päässyt luikertamaan pakoon. Hän\nriisti otsaansa isolla, luisevalla kädellään ja vastasi tuijottaen\nEmilion rintaan: -- Tässä ei ole panettelua -- -- -- rauhoittukaa.\nAinoastaan -- -- -- olenhan sitä monasti teille sanonut. Koulupoikain\nsuhteen vaaditaan enemmän ankaruutta, enemmän -- -- -- niin, mitäs minä\ntiedän? Te olette liian hyvä. Se on minun ajatukseni. Mutta kun kaikki\nharkitaan -- -- --\n\n-- _Mutta kun kaikki harkitaan_ -- matki opettaja -- on mahdotonta,\nett'ei olisi muuta. Minä opetan ja kasvatan niinkuin sydämmeni ja\nomatuntoni käskevät. Teidän tulee katsella tuloksia. Minun luokassani\non aina ollut hyvä kuri. Otan koko kunnan todistajakseni. Jos olisi\nkysymyksenä ainoastaan liiallinen hyvyys, eivät pojat olisi lakanneet\nminua kunnioittamasta. Siinä on jotain panettelua. Puhukaa suoraan.\n\nKyllästyneenä sindaco kohautti toista olkapäätään, niinkuin asia ei\nolisi koskenut häntä lainkaan, ja kääntyi tuskastuneena legaattiin,\nikäänkuin ilmoittaakseen, että tämän nyt oli vuoro puhua asia selväksi.\n\n-- Niin, herra sindaco -- pitkitti Emilio korkealla äänellä --\ntäytyy olla joku roisto, joka minua parjaa. -- Ja Emilio tuijotti\nkoulu-legaattiin.\n\nSanat sattuivat häneen, ja kääntäen kalmankarvaiset kasvonsa\nopettajaan, hän sopersi kiukkuisena: -- Te hy -- -- hyväilette poikia.\n\n-- Mitä tarkoitatte? -- Emilio kysyi vaaleten.\n\n-- Kyllä te ymmärsitte! -- vastasi toinen.\n\nOpettaja seisoi hetken aivan kuin kivettyneenä. Sitten sutkahutti\nkoulu-legaatille aika korvapuustin, niin että kalotti, silmälasit ja\npäiväkirja lensivät kukin eri haaralleen ja legaatti löi toisen\nposkensa seinä-almanakkaan. Samalla Emilio kiljaisi miehen korvaan: --\nSiinä on sinulle, sen valehtelija, sen sika, sen pelkuri!\n\nSindaco ryntäsi Emiliota vastaan, mutta töyttäsikin vahingossa\nkoulu-legaattiin niin että tämä kaatui pitkäkseen, ja sindacon sitte\nsiinä virkaveljeänsä auttaessa, katosi opettaja huoneesta.\n\n\nPost hoc.\n\nVahtimestari, kunnallislautakunta, karabinieerit, pretori ja\nkirkkoherra, oppilaitten vanhemmat ja puolen maailmaa oli kuohuksissa\nnäitten tapahtumain johdosta. Näyttipä siltä kuin Emilio päättäisi\npäivänsä kaleereissa. Mutta asialle tulikin hauskempi loppu.\n\nNuorukaisen ulkomuoto, hänen mielikarvaudesta tukahtunut äänensä, kun\nhän kertoi kaikesta rehtorille ja prefektille Turinissa, olisivat\nriittäneet takaamaan heille hänen puheensa totuutta. Ja kun kerran\noltiin varmat siitä, että hän puhui totta, muuttui syytös häntä vastaan\nniin halpamaiseksi, että se kerrassaan teki Emilion käytöksen legaattia\nvastaan oikeutetuksi. Sitäpaitsi huomasi Caminaan lähetetty tarkastaja\nkaikkien, yksin niittenkin, jotka olivat juoruja uskovinansa,\nsuurimmasti kehuvan opettajaa, ja legaatti puolestaan, kun käsitti\nopettajalla olevan syytä haastattaa häntä kunnianloukkauksesta, luopui\nvaatimuksestaan saada vahingonkorvausta särkyneistä silmälaseistaan.\n\nEmilion oli mahdoton jäädä kauemmaksi siihen kylään, eikä hän enää\nolisi ehtinyt hakea muuta paikkaa alkavaa lukuvuotta varten, vaan olisi\njäänyt puille paljaille tahi Golilaisten niskoille -- joka jälkimäinen\nvaihtopuoli oli hänestä kahta kauheampi -- ellei hänen olisi\nsattumuksen ja rehtori Megarin avulla onnistunut saada väliaikaista\nkoulutyötä Bossolanon kunnassa. Sikäläinen kansakoulu-opettaja oli\nodottamatta saanut suuren perinnön ja lentänyt kuin nuoli tiehensä,\nnyökäyttämättä edes päätään kylän kirkontapulille.\n\nViimeinen tapahtuma Caminassa oli koskenut arjinta paikkaa Emilion\nsydämmessä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen ihmisrakkautensa lähde ja\nopettajatoimensa innostus ollut ikipäiviksi myrkytettyinä. Ei hän enää\nkoskaan voisi tulla entisensä kaltaiseksi, vaan voittamaton inhon tunne\nolisi ainaiseksi pidättävä hänen kättään hyväilyistä ja kuolettava\nystävälliset sanat hänen huulillaan.\n\nNäin surkeassa mielentilassa eli Emilio pitkät ajat. Ainoa, mikä\nhänelle tuotti lohdutusta, oli muudan metsänvartian samalla\nystävällinen ja naurettava teko. Tämä näet, kohta raatihuoneessa\ntapahtuneen jupakan jälkeen, kun arvasi opettajan surulliseksi ja\nhuolestuneeksi, oli antanut poikansa huutaa avaimen reiästä,\nosoittaakseen, että hän ainakin piti opettajan puolta: -- Hyvää päivää,\nherra opettaja! Olkaa iloinen! -- Ja sitte oli itse lisännyt kovalla\näänellä: -- Herra legaatti on 59 vuoden vanha, eilen oli 13:s päivä; se\ntietää huonoa onnea; lyönpä vetoa kokonaisen liran.\n\n\n\n\nBossolano.\n\n\nApteekissa.\n\nKoska Emilio oli päättänyt ensi keväänä ottaa osaa Turinin\nkilpatutkintoihin, päästäksensä opettajaksi sen kaupungin kansakouluun,\nja piti niinmuodoin kylä-opettajana kiertämistänsä päättyneenä, saapui\nhän Syyskuun viime päivinä varsin väliäpitämättömänä Bossolanoon. Eipä\nhäntä edes uteliaisuus kiihoittanut, vaikka joutui uusille seuduille ja\nuusien ihmisten pariin. Neljään edelliseen paikkaan tullessaan oli\nhäntä uusien olojen näkeminen hyvin huvittanut. Mutta jos tällä kertaa\nolisi edeltäkäsin tiennyt, minkälainen seurustelu ja olo häntä\nBossolanossa odotti, olisi hän iloiten sinne matkustanut. Bossolano oli\nkaikin puolin erinomaisin kunta, minkä hän siihen asti oli nähnyt.\n\nAukealla kedolla sijaitsevan kylän keskellä oli iso neliskulmainen\ntori, sen varrella seisoivat kirkko, ravintola, apteekki,\nrahatoimikamari, _Ystävyys_ niminen kahvila, ja raatihuone, jonka\nseinälle oli suunnattoman suurilla kirjaimilla piirretty _Poikain\nkansakoulu_, sekä karibinieerien pieni kasarmi, jonka ikkunoista\ntavallisesti riippui kaksi vasta maalattua vyötä ikäänkuin\nilmoitustauluina. Tuntuipa siltä kuin kaikki viran-omaiset ja\nkunnalliset laitokset olisivat järjestyneet näin yhteen ryhmään,\nvoidaksensa paremmin pitää toisiansa silmällä.\n\nTämän kunnan sindacona oli apteekkari, perin laiha, ontuva, rikas mies,\nkuudenkymmenen vuotias, erinomaisen pienipäinen. Hän oli ilmetty\nkohteliaisuus, tervehti opettajaa myymäpöytänsä ääressä, tarjosi\nhänelle lasillisen kiinalla sekotettua vermutia ja vakuutti koko ajan\nhänen tulevan mainiosti viihtymään Bossolanossa, kunnassa, jossa ei\nmuka löytynyt puolueita eikä riitaisuuksia, vaan kaikki ihmiset elivät\nkeskinäisessä rakkaudessa kuin saman perheen jäseninä. Täällä Emilio\nsaisi toverikseen opettaja Dellin, todella harvinaisen miehen, josta\nluultavasti tulisi hyvä ystävä hänelle.\n\nEmilio sai oitis tutustua toiseen opettajattareen, neiti Riccoliin,\njoka tuli apteekkiin ostamaan vähäisen soodaa. Puotiherra antoi sen\nleikkiä laskien ja tyttö punastui kovin. Sindaco pyysi opettajatarta\nerääsen nurkkaan, esitti hänelle siellä Emilion, jolloin toinen taas\njoutui kovin hämilleen. Se oli oikea pienois-opettajatar, joka näytti\ntuskin täysi-ikäiseltä. Hän oli soleavartinen ja soma; silmät pienet,\nharmaat; niitä olisi voinut sanoa kauniiksi, ellei katseessa olisi\nollut jotain koulutyttömäistä arkuutta, joka rumensi hänen muuten\nsieviä juonteitaan.\n\nOpettajattaren mentyä pyysi sindaco Emiliota apteekin takana olevaan\nhuoneesen ja esitti hänet siellä lihavalle, vanhanpuoleiselle,\npehmeäsilmäiselle rouvalle, joka istui sohvassa muotilehteä lukien sen\nnäköisenä, jotta heti ensi silmäyksellä saattoi nähdä hänet sindacon\narvoisaksi puolisoksi. Rouva tervehti hymyellen, nyrpisti suutaan ja\nojensi sormen päät Emiliolle. Sitten rupesi kursailematta esittämään\nkotinsa sisustusta ja varustuksia. Makuukamari ja ruokasali olivat\nalikerrassa; tässä huoneessa ja sen viereisessä tupakkasuojassa ottivat\nkahdesti viikossa vieraitansa vastaan. Hän sanoi Emilionkin\ntervetulleeksi heidän piiriinsä. Apteekin toisella puolen oli pieni\npuutarha, jossa heidän oli tapana lämpöisellä ilmalla syödä\npäivällistä. Talo ei tosin ollut mikään palatsi, mutta kumminkin\nriittävän tilava heille. -- Sitäpaitsi -- hän lisäsi -- aina sitä\nviihtyy omassa talossaan.\n\nRouvakin puhui kunnassa vallitsevasta rauhasta ja sovusta; mainitsi\nmuuten, että Bossolanon seurapiiri saattoi kerskata jommoisestakin\nhienompien ihmistapojen tuntemisesta, johon muka melkoisessa määrässä\noli vaikuttanut hänen kotinsa sivistäväinen ilmapiiri, täällä kun\nseurusteli ihmisiä, joilla muuten oli hyvinkin erilaiset mielipiteet.\n\n\nMalliopettaja.\n\nHuone, jonka kunta oli Emilion asuttavaksi määrännyt, oli torin\nvarrella, rakennuksessa, jossa myöskin asui opettaja Delli perheineen,\nsekä soittokunnan johtaja, kylän urkuri.\n\nHeti nähdessään Dellin, joka seuraavana päivänä kävi häntä\ntervehtimään, Emilio hämmästyi suuresti. Hän oli tuntevinansa miehen,\njoka seminaarin-aikana usein oli astunut hänen sielunsa silmäin eteen\nMegarin puhuessa siitä, miten opettajan on silloin ja silloin ja\nsilloin menetteleminen. Megarin oli ollut tapana kysyä: -- Mitä _meidän\nopettajamme_ tekee semmoisessa tapauksessa? -- Tämä Emilion\nihanneopettaja muistutti merkillisesti Dellistä, joka oli todella\nilmetty ruumiilliseen asuun pukeutunut opettajatoimi. Hän oli\nneljänkymmenen ikäinen, ankaran ja tyynen näköinen mies, jolla oli\nvaaleat viikset, laihat jäsenet, hän oli käytöksessään perin siisti,\nliikkeiltään vilkas ja samalla säännöllinen niinkuin sotakuriin\ntottunut; pukunsa muistutti osittain alemmasta virkamiehestä osittain\ntäysin palvelleesta poliisista.\n\nEmilio kyseli yhtä ja toista viran-omaisista, mutta sai hyvin\nepämääräisiä vastauksia, ikäänkuin asia olisi ollut toisen mielestä\nvarsin joutava. Sitä vastoin Delli puhui neljännestunnin ajan uudesta\nkouluhuoneesta, jota parast'aikaa rakennettiin jonnekkin kylän laitaan,\nja kertoi tarkoin sen asemasta sekä kelpo rakennus-aineista, juuri kuin\nolisi puhunut itselleen rakennettavasta talosta. Sitten katseli\nkelloaan, sanoi Emiliolle hyvästi ja meni tiehensä ryhdikkäänä kuin\nsotilas, jättäen miellyttävän, uteliaisuuden sekaisen tunteen äsken\ntulleesen. Emilio melkein aavisti tuon karkean kuoren alta löytävänsä\nerinomaisen ihmisen, jota hän kerran syvään kumartaisi.\n\n\nRouva Marticani.\n\nPoikakoulu oli raatihuoneen alakerrassa; siihen kuului kaksi pientä,\nhyvin varustettua huonetta, joiden ikkunat olivat torille päin.\n\nEnsimmäistä aamua ollessaan luokkahuoneessansa Emilio näki naisen\ntirkistävän ikkunasta sisään ja kohta sen jälkeen astuvan huoneesen\ntaluttaen pientä poikaa. Vieras sanoi olevansa toisen luokan\nopettajatar, rouva Julia Marticani, tulleensa esittämään pientä\nkuusivuotiasta poikaansa, joka pyrki ensi luokalle. Rouvan huolellinen,\nvaikka köyhänlainen puku, vilkkaat jopa hermostuneet liikkeet eivät\nvoineet salata hänen ikäänsä, ja jos ei hänellä olisi ollut noita kahta\nliian valkoista tekohammasta, olisi hän näyttänyt vieläkin vanhemmalta.\nRouva tuntui kunnioitusta ansaitsevalta naiselta ja tunnolliselta\näidiltä. Perheolot, niin hän kertoi Emiliolle, pakoittivat häntä\nelämään kaukana miehestään, jolla oli \"erinomaisen hyvä\" virka\nTurinissa, mutta joka syystä ei tahtonut, että rouva jättäisi toimensa\nnyt, kun muutamain vuosien kuluttua saisi eläkkeen. Heillä oli vain\ntämä ainoa poikanen, jota jumaloivat ja jonka hyväksi saattoivat uhrata\nvaikka mitä. Hän uskoi lämpimästi poikansa opettajan suosioon. Se\nolikin kiltti ja ymmärtäväinen lapsi, jota rouvan veli, \"etevä\nasian-ajaja\", lapseton mies, erittäin suosi, aikoen tehdä hänet\n\"suurehkon omaisuutensa\" perilliseksi. Eräs miehen sukulainen,\n\"senaattori\" arvoltaan, oli poikaa kasteelle kantanut ja halusi tietoja\npojasta silloin tällöin, \"kovin ystävällisten\" kirjeitten kautta sekä\noli äsken pyytänyt saadakseen pienokaisen valokuvan. Niin, opettaja\nkyllä koulussa tutustuisi poikaan ja rupeaisi varmasti hänestä\npitämään. Rouva oli vain pahoillaan siitä, ett'ei Emilio aikonut pysyä\nBossolanossa vuotta kauemmin.\n\n-- Kuitenkin -- lisäsi hän kiireesti, otsaansa rypistäen -- ei siitä\nole teille vahinkoa, sallikaa minun sanoa se suoraan. Teille on kai\nkerrottu ihmeellisiä asioita kunnasta, ja siinä vallitsevasta\nyksimielisyydestä, sivistyksestä y.m. -- -- -- Älkää toki uskoko\nkaikkea, mitä teille sanotaan, herra Ratti -- -- -- Täällä, niinkuin\nkaikkialla, löytyy ilkeitä ihmisiä. Sen saatan teille vakuuttaa, minä,\njoka olen vuoden ajan täällä oleskellut kokemassa yhtä ja toista.\n\nVähän aikaa arveltuaan, hän kertoi elämänsä suurimmasta\nkoettelemuksesta. Siitä päivästä asti, jona oli kylään tullut, oli se\nasia, että hän eli yksin ja kaukana miehestään, antanut aihetta\nkaikellaisiin valheellisiin ja ikäviin juoruihin. Ensin oli sanottu\nhänen ruvenneen opettajatar-uralle saadaksensa elää vapaammin; sitten\noli puhuttu, että hän oli erotettu miehestään ja että vika tietysti oli\nhänessä; olipa lopulta väitetty, ett'ei miestä _ollut olemassakaan_.\nSaattoiko ajatella ilkeämpää halpamaisuutta? Rouva kyllä voisi\nilmoittaa panettelijat, kirjoittaa sukulaiselleen senaattorille\nja saada heidät rangaistukseen; mutta hänen miehensä neuvoi\nvarovaisuuteen, koska hänellä muka oli \"korkea asema\", joka\nhäväistysjutusta kärsisi, vaikkapa rouva voittaisikin. Rouva oli tosin\nviime vuonna ollut kahdesti Turinissa, mutta \"ikävä kyllä\" ei miehellä\n\"ankarilta virkatoimiltaan\" ollut aikaa käydä hänen luonaan maalla ja\nsiksi juorukelloilla oli hyvä tila soida. Uusi vuosi ei kumminkaan\npäättyisi hänen miehensä tulematta käymään Bossolanossa ja silloin\nkaikki panettelut kerrassaan lakkaisivat. Hänen miehensä pelkkä\nläsnäolo saisi häijyt kielet vaikenemaan ja tuottaisi rouvalle\nloistavan voiton kaikkien kärsimysten jälkeen.\n\n\nSuuri \"mullistus\".\n\nNäinä muutamina päivinä ennen koulun alkua tuli Emilio tuttavaksi\nurkurinkin kanssa, joka asui saman etehisen takana, ja häneltä Emilio\nsai kaikenmoisia tietoja paikkakunnan oloista ja henkilöistä.\n\nUrkuri oli hauskin originaali, mitä Emilio siihen saakka eläissään oli\nnähnyt: hän oli kolmenneljättä vuotiaaksi tavattoman lihava mies;\nkasvot parrattomat ja pyöreät kuin täysikuu; pystynenä, pilkallinen\nhymy, kallellaan retkottava hatturähjä ja suupieliä kiertelevä sikarin\npätkä antoivat tuolle naamalle niin häpeemättömästi röyhkeän\nvivahduksen, että pyhimyksenkin olisi tehnyt mieli antaa miestä\nkorville. Mutta urkurin tavattomat ja harvinaiset soitannolliset\nlahjat, se todella erinomainen tarkkuus, jolla hän hoiti tehtäviänsä,\nsekä vihdoin hänen oikeastaan hyväntahtoinen luonteensa saivat ihmiset\nunohtamaan tuon tyhmän, kollomaisen käytöstavan ja ylen rohkeat\nmielipiteet. Tasavaltalainen hän oikeastaan ei ollut, vaikka häntä\nsiksi sanottiin, sillä ei hän innotellut kuningaskuntaa vastaan eikä\ntasavallan puolesta; eipä edes oikein tiennyt, miksi oli tyytymätön\nyhteiskunnan nykyisiin oloihin; politiikista puhui harvoin, eikä\nhänellä ollutkaan siinä selviä mielipiteitä ja varmoja tarkoitusperiä.\nMutta hänessä oli jonkinmoista seikkailian taipumusta veressä, ja\nsyntyperäinen vastenmielisyys rikkaisin ja korkeassa asemassa oleviin\nkansalaisiin, joiden edut vaativat vanhan säilyttämistä, ja koska\nurkurilla oli omituinen vakaumus siitä, että musiikki vain hyötyisi\nsiitä, jos maailma toiseksi muuttuisi, puhui hän hiljan ja varhain pian\ntapahtuvasta, yleisestä hajaantumisesta, nimittäen sitä _suureksi\nmullistukseksi_, jonka luuli käsittävän kaikki olot, suhteet ja\nlaitokset, joita kaikkia hän yhteisesti halveksivasti nimitti _isoksi\nlautahökkeliksi_. Varsinaisia syitä tuohon mullistukseen ei hän\ntiennyt, yhtä vähän kun saattoi sanoa, mitä raunioille oli\nrakennettava. Hän vain väsymättä vakuutteli mullistusta varmaksi ja\npian tapahtuvaksi asiaksi. Merkkiä siitä hän näki joka päivä mitä\nvähäpätöisimmissä tapahtumissa. Joka aamu ja ilta hän keskeytteli\nkahvilassa sanomalehden-lukuaan, huudahtaen: -- *Oletteko lukeneet?\n-- -- -- Kuulitteko? -- -- -- Lukekaa tästä -- -- -- Katsokaa tätä\n-- -- -- Tietäkääs, asia on vakavaa laatua -- -- -- Sanonpa teille,\n_nyt on aika tullut_ -- -- -- ja samassa hän, mulkoillen säälivän\ntuimasti saapuvilla olevia viran-omaisia ja talon-omistajia, alkoi\nmaalailla tulevia aikoja semmoisilla väreillä, että oikein pöyristytti.\nKummallista kyllä, urkuri ei ketään vihannut, ei toivonut pahaa Mikolle\neikä Matille; hän vain ikävöi _suurta mullistusta_, ei muuta. Se olisi\njotain suurenmoista, sanoi imien hyvillään sikaariansa, jotain paljoa\nenempää kuin mitä tyytymättömät koskaan ovat saattaneet uneksiakkaan ja\narkamieliset milloinkaan kuvitella. Niin, tuo _iso lautahökkeli_ on\nkauttaaltaan laho, perustukset kaivelletut ja se pysyy pystyssä\nainoastaan ihmeen kautta. Tuulenpuuska vain, niin se romahtaisi kokoon\nkuin korttihuone. Urkuri oli niin varma asiasta ja samalla niin\nihastunut aatokseensa, että loma-aikoina laati sävelteosta, jota nimitti\n_suureksi mullistukseksi eli maailman loppusoitoksi_ ja josta silloin\ntällöin tuttavilleen soitteli paikkoja pianolla, huomauttaen silmiä\nräpyttämällä jokaista tärkeämpää paikkaa.\n\nTämä omituinen mies kehitti eräänä iltana aatteitansa Emiliolle pianon\nääressä kodissaan, jonne oli pyytänyt opettajaa nauttimaan lasillisen\nkylmää minttujuomaa ja hiukan musiikkia.\n\n\nSindacon luona.\n\nKunnan tärkeimmät henkilöt Emilio oppi tuntemaan sindacon\niltakutsuissa, jonne hän tietysti meni, koska pyyntöä oli uudistettu.\nEnsimäisissä semmoisissa kesteissä hän tapasi neiti Riccolin, joka ujon\nnäköisenä kuin äsken tullut ainakin istui emännän vieressä. Sindacon\nrouva pyysi aina opettajattaria kutsuihinsa saadaksensa kirjallisesti\nsivistyneen kunniavartion ympärilleen. Siellä oli koko joukko muita\nnaisia, kaikki jo vanhanpuoleisia paitsi maanmittarin rouva, koulujen\ntarkastajatar, joka oli nuorehko, tummaverinen, isosilmäinen, melkein\nleuvaton nainen, kaunis ja ylpeä. Häntä pidettiin paikkakunnan\nsuurimpana sukkeluuksien laskijana.\n\nNaiset pysytteliivät ison salin toisessa päässä, herrat taas\noleskelivat osittain tässä, osittain viereisessä polttohuoneessa\ntupakoimassa. Pari vaatimatonta kattolamppua valaisi näitä kahta perin\nyksinkertaista suojaa niin huonosti, että sindacon kunnia-diploomi\nriippui aivan pimeässä seinällään. Kaksi kertaa illan kuluessa\npalvelija tarjoeli turhan pienissä laseissa tippasen Marsala-viiniä,\njossa tuntui apteekin makua. Silloin tällöin kulki sindaco vieraittensa\nluo tarjoskellen omassa korkeassa persoonassaan \"Cavour\"-sikareja\nkuusikulmaisen temppelin muotoisesta kotelosta, jossa kaikki ovet\navautuivat yht'aikaa, kun erästä nappia painoi; mutta isäntä avasi ja\nsulki temppelinsä niin kiireesti, että jos ei vieras ollut tavallista\nsukkelampi sormiltaan, ei hän ehtinytkään saada sikaria käsiinsä,\ntaikka jäivät sormet väliin.\n\nSindacon ensimäisessä illanvietossa olivat koulu-legaatti, maanmittari,\nylöskantomies ja muutamia toisia, joita Emilio ei tuntenut. Myöhemmin\nillalla saapuivat sinne kirkkoherra ja piirilääkäri, nuori, pitkä mies,\nalapuoli kasvoja keltaisen parran peitossa, joka teki hänet saksalaisen\nnäköiseksi.\n\nKaikkien vieraitten saavuttua syntyi pitkä keskustelu viime\nkunnalliskokouksesta, jossa oli päätetty kaivettavaksi oja pitkin\nhautausmaan vartta johdattamaan liiallista vettä eräältä ylempänä\nolevalta paikalta. Kokouksessa oli äänestys seurannut pitkiä kiihkeitä\nkeskusteluja.\n\nKeskustelun kestäessä, jolloin kuntakokouksessa esiin tuodut myötä- ja\nvasta-syyt toistettiin -- legaatti oli ehdottomasti tuommoista\nojaa vastaan, tohtori taas ja hänen kanssaan useammat muut\nkunnallishallituksen jäsenet sitä puolustivat -- sai Emilio tutustua\naivan uuteen, eriskummalliseen väittelytapaan. Tosiaankin, sindaco\nrouvineen oli totta puhunut: Bossolanon herrat olivat, jyrkästi\nvastakkaisista mielipiteistä huolimatta, ystävyksiä: totta oli myöskin,\nett'ei löytynyt toista kuntaa, jossa entinen sindaco, niinkuin legaatti\ntäällä, väittelisi noin rauhallisesti semmoisesta kysymyksestä, josta\njuuri oli kuntakokouksessa kiihkeästi kiistelty. Siinä tyynesti\nkinasteltaessa käyttivät he kotitekoisia lauseparsia, jotka missä\nmuussa seurassa tahansa olisivat synnyttäneet varsin kiusallisia\nikävyyksiä. Niin esimerkiksi sanoivat sävyisästi: -- Teidän on tapana\npuolustaa _vähemmän oikeata asiata_. -- -- -- Sillä kertaa, pyydän\nanteeksi, käyttäydyitte _vähemmin oikein_. -- Herrat eivät menetelleet\n_hienotunteisesti_ niinkuin olisi sopinut vaatia -- -- -- Kun kuulia\nkerran käsitti tämmöiset sanamuodot paikkakunnalla tavallisiksi,\nhuomasi hän, ett'ei toinen puolue ollut toista hävyttömämpi. Jos herrat\nkiivastuivat liiaksi ja keskustelu pyrki kehittymään riidaksi, ilmestyi\nemäntä oitis rauhan rakentajana, taikka koetti leikkipuheilla kääntää\nkeskustelua toisaalle; sen hän teki ystävällisellä ja vakavalla tavalla\nikäänkuin joku ministerin rouva taikka lähettilään puoliso, joka kahden\nvieraansa riitaantuessa pelkää näkevänsä kipinän, mistä voisi syttyä\n\"eurooppalainen sota\".\n\nEmilio vaihtoi illan kuluessa pari kolme kertaa paikkaa ja joutui\nlopulta salin soppeen naistarkastajan viereen, jota hänen kertomuksensa\nAltaranan ja Caminan koomillisista henkilöistä näytti suuresti\nhuvittavan. Sitten rouva ryhtyi puhumaan neiti Riccolista ja kysyä,\nmitä Emilio piti pienestä virkatoveristaan. Miellyttävä tyttönen,\nvaikka kovin pieni, eikö niin? Hän oli myös hyvä opettajatar,\nsanomattoman kärsivällinen ja kovin ystävällinen pikku oppilailleen.\n\n-- Mutta -- lisäsi rouva -- jonkun, johon hän luottaa, pitäisi\nhuomauttaa häntä pahasta tavasta -- -- -- ei juuri pahastakaan vaan\npikemmin hyvästä; mutta semmoisesta hyvästä, joka liiallisuutensa\nkautta voi antaa aihetta pilkantekoon. Ja tuo olisi mielestäni kovin\nikävää.\n\nAsia oli seuraava: luonnostaan arkamainen tyttö, jota kaksi naimatonta,\nperin kirkollista, kokematonta tätiä oli kasvattanut, oli, luettuansa\nsanomista ja kuultuansa kotona puhuttavan monista kamalista\nseikkailuista, joihin nuoret opettajattaret ovat joutuneet, saanut niin\nkauhean käsityksen ympärillä piilevistä vaaroista, että oli saapunut\nBossolanoon samassa mielentilassa, kuin joku pieni nunnanen lähtisi\nturkkilaisten sotaleiriin. Opettajatar sulkeutui huoneesensa, ei\nuskaltanut koskaan auringon laskettua astua ulos, luuli jokaisessa\nlähentelevässä miehessä näkevänsä don Juanin, eikä tohtinut mennä\nkävelemään maalle päin, ikäänkuin jokaiseen pensaikkoon olisi piillyt\nsuukapulalla ja odottavilla vaunuilla varustettu naisten rosvo. Samana\niltana, jona kylään saapui, oli hän aivan nenän eteen sulkenut oven\nsepältä, jonka sindaco oli lähettänyt jotain korjaamaan, ja avaimen\nreiän läpi pyytänyt mestaria palaamaan päivän aikaan, jolloin koulun\nsiivooja oli saapuvilla. Taivas armahtakoon sitä miestä, joka kahden\nkesken uskalsi sanoa neidelle kohteliaisuuksia, vaikkapa aivan\nsopiviakin. Silloin tyttö parka pelästyi kuin olisi aiottu käyttää\nväkivaltaa. Jopa hän oli kysynyt rouvalta, koulun naistarkastajalta,\npitikö hänen pretorille ilmoittaa nähneensä kolmen nuoren miehen\nkiikaroivan koulurakennusta tarkoin, juuri kuin olisivat ottaneet siitä\nmittaa kiivetäkseen jonakin yönä hänen huoneensa ikkunasta sisään.\n\nEmilio piti juttua leikkipuheena ja nauroi sille, mutta rouva vakuutti\npyhästi totta puhuvansa. Vaan hänpä ei kertonut, ett'ei ollut\nyrittänytkään tytön houreita karkoittaa, vaan sen sijaan vahvistanut\nnoita turhia luuloja, saadaksensa sitte nauraa tytön omituisuuksille\nilman että asianomainen sitä huomasi. Olipa neuvonut tyttöä olemaan\nvaroillansa yhden ja toisen suhteen, ja maalaili kamaliksi\nseikkailioiksi muutamia luuvalon vaivaamia kunnon miehiä, jotka\nnäyttivät siltä kuin eivät edes ajatuksissaan kykenisi vaimoilleen\nuskottomiksi.\n\nTätä kaikkea ei rouva kertonut, mutta hän osoitti sen peittelemättä\nsamana iltana. Kun oli kotiin lähdettävä, kuiskasi hän suojelevasti\nopettajattarelle tulevansa miehineen häntä saattamaan, ja kun olivat\npäässeet pimeässä torille, pisti hän kätensä opettajattaren kainaloon\nja antoi tämän astua heidän välissään. Emilio seurasi nähdäksensä,\ntapahtuisiko mitään.\n\nKun olivat päässeet neiti Riccolin portille, puristi rouva nuoren,\ntytön kättä ja sanoi: -- Rientäkää nyt huoneesenne ja antakaa minulle\nsovittu merkki.\n\nTyttö juoksi portaita ylös, minutin päästä hän seisoi valaistussa\nikkunassa ja teki kädellään rauhoittavan liikkeen, joka oli kait\nmerkitsevinänsä: -- Täällä ei ole ketään.\n\nUutimet laskettiin alas. Tarkastaja-rouva tukahutti naurunsa muhviin.\n\n\nOpettaja Delli.\n\nKaikki ihmiset Bossolanossa puhuivat hyvää opettaja Dellistä, niin että\nEmilio päätti pyrkiä tutuksi hänen perheesensä, vaikk'ei Delli\npuolestaan näyttänytkään siitä erittäin huvitetulta -- ei ylpeydestä,\nvaan siksi kun rakasti yksinäisyyttä. Vielä hartaammaksi kävi Emilio\nkuultuansa urkurinkin kehuvan opettajaa, sillä jota se mies kiitti,\nmahtoi todella melkoisesti poiketa toisista ihmisistä. -- Hän on _ainoa\noikein hienotapainen mies_ koko kunnassa, sanoi urkuri. Ainoa mikä\nhänellä oli opettajaa vastaan, oli ett'ei tämä uskonut taikka oikeammin\nei välittänyt _suuresta mullistuksesta_, ja se oli hyvin kummallista,\nsillä kenelläpä olisi suurempi syy toivoa maailman muutosta kuin\nkansakoulu-opettajalla? Näille _suuri mullistus_ tuottaisi\npelkkää hyötyä, sillä arvattavasti uuden yhteiskunnan etevimmiksi\njäseniksi tulisivat ne, jotka kehittävät kansan järkeä, s.o.\nkansakoulu-opettajat, ja ne, jotka kasvattavat kansalaisten sydämmiä,\ns.o. musiikin-opettajat. -- Lukemista ja soittoa aina maailmassa\nopetetaan -- intti urkuri.\n\nEmilio lähestyi virkatoveriansa kysyen yhtä ja toista koulu-asioista,\nsillä se oli ainoa tapa, millä vältti haastelon keskeytymistä oitis\nalussa.\n\nEmilio ei huomannut Dellissä erinomaisempaa sivistystä, mutta hänellä\noli tavattoman selvät, kokemukseen perustuvat eikä lukemalla saadut\naatteet.\n\nMonivuotisen kokemuksen nojalla Delli oli tullut siihen päätökseen,\nettä melkein joka luokalla on viisi, kuusi vaivaloista oppilasta,\njoissa aina on melkein samat virheet ja pahat taipumukset ja jotka jo\nensimäisenä päivänä katseesta ja muutamista muista merkeistä tuntee.\nSiksi oli Delli vakaasti päättänyt aina käydä heidän kimppuunsa heti\nalusta, jo ennenkuin olivat päässeet pahaa tekemään. Hän oli huomannut,\nettä juuri se seikka, kun oppilaat oitis ymmärsivät opettajan tuntevan\nheidät perinpohjin, riisui heiltä kohta aseet sekä herätti heissä\nsemmoista pelkoa, että rohkeimmatkin pysyivät jonkun aikaa aisoissaan.\n\nKurinpidon suhteen oli Dellillä samat mielipiteet kuin tuolla Garascon\naikuisella tarkastajalla: hän rankaisi oitis uhkailematta, sillä hän\ntahtoi saada oppilaansa siihen käsitykseen, että eräitä hairahduksia\nseuraa rangaistus yhtä ehdottomasti ja varmasti kuin tekee kipeätä, jos\nlyö päänsä seinään. Tunteitaan sanoi osaavansa vaivatta salata, vaikka\nhänen toisinaan kyllä täytyi taistella voidakseen olla ankarana. Hän\nosotti rakkauttansa koko luokkaa mutta ei ketään oppilasta kohtaan\nerityisesti.\n\n-- Opettaja ei saa olla -- niin hän väitti -- ihastuneena keneenkään\neikä mihinkään. Opettajan täytyy olla järkähtämättömän tyynen, melkein\npersoonattoman, niin että pojat kohta käsittävät koulun olevan toista\nkuin kodin, opettajan toista kuin isän, että koulussa rupeavat\nkansalaisiksi kehittymään, joilla on velvollisuuksia yhteiskuntaa\nkohtaan, ja ett'ei heillä siis ole oikeutta vaatia sääliä tahi\nystävällisyyttä.\n\nDellin mielestä olisi suurin erehdys, jos koetettaisiin koulusta tehdä\noppilaalle toista kotia; siitä näet tulisi auttamattomasti koti, jossa\nei olisi tarpeellista järjestystä, sillä opettajalla ei olekkaan samat\nvälikappaleet torjuakseen tuttavallisuuden väärinkäyttämistä, kuin\nvanhemmilla.\n\nDelli vaati ennen kaikkea oppilailtaan ehdotonta hiljaisuutta, niin\nett'ei hänen koskaan tarvinnut ääntänsä koroittaa, mikä onkin selvin\ntodistus opettajan heikkoudesta. Senpä tähden hänen oppilaansa, yksin\nvähemmän sävyisetkin, tottuivat liikkumaan luokassa varpaillaan ja\nhiljaa niinkuin olisivat olleet kirkossa. Sananen, katse, pieni pään\nnyökähdys olivat ainoat tavat, joilla Delli ilmaisi myöntymistä tahi\ntyytymättömyyttä.\n\nSiveys-oppia hän opetti siten, että mitä tärkeämpi ja korkeampi asia\noli esitettävänä, sitä vähempisanaisia olivat antamansa säännöt ja\nohjeet, eikä hän selittänyt syitä syihin niinkuin sanoi tehtävän tähän\naikaan, jolloin lasten annetaan milt'ei väitellä pyhimmistä asioista.\nTarkoituksena oli täten teroittaa poikain mieliin, että minkä sanoi,\nsiitä hän oli yhtä varma kuin että aurinko paistaa taivaalla, ja että\nmuutamain siveys-sääntöjen tutkiminen olisi todella ollut pyhän\nhäpäisemistä.\n\nTapa, jolla Delli lapsia kohteli, tuntui Emiliosta liian karmealta ja\nkylmältä, ja hän luuli sen perustukseksi kylmää ja kuivaa sydäntä.\nSiksi Emilio pitikin Delliä Faustina Gallia ala-arvoisempana\nopettajana, vaikka hän muuten huomasi heissä paljon yhtäläisyyksiä.\nVaan oltuansa pariin kertaan Dellin sijaisena ja opittuansa tuntemaan\ntämän oppilaat, sai hän toisen käsityksen toveristaan ja näki\nsyvemmältä hänen sieluunsa.\n\nTuo Delli oli todellakin merkillinen mies; joka kerta hänen kanssaan\npuhellessansa Emilio huomasi jonkin uuden ominaisuuden, jota ei ennen\nollut aavistanutkaan. Hän ei ollut paljoa lukenut, mutta minkä oli\nsaanut oppia, se oli mielessä pysynyt, ja vaillinaistenkin tietojen\nvälistä salamoi mitä syvämielisin, hämmästystä herättävin, tarkin\nkäsitys. Muutamissa aaterikkaissa lauseissa Emilio löysi järjestyneinä\nja selvinä käytännöllisinä ohjeina monta, yhdeksänä kouluvuotena saatua\nhajanaista kokemusta, joita hänen ei itsensä ollut onnistunut saada\nkokonaisuudeksi. Näytti siltä, kuin Dellin kaikki hengenlahjat\ntyöskentelisivät yhteen ainoaan tarkoitusperään: opetukseen. Jokainen\nuusi käsite muodostui hänessä semmoiseksi, että se kävi soveliaaksi\nlasten aivoille ja käsitykselle; kaikki tiedot, mitkä hän kirjoista\ntahi keskusteluista sai, sanomalehti-uutiset, luonnon ilmiöt ynnä muut\nhän käsitti oitis, sekä muokkaeli ja muutteli oppilaitten hyödyksi\ntunnilla käytettäviksi. Emilio arveli väliin mielessään, nähdessänsä ja\nkuullessansa Delliä, muutamain ihmisten syntyvän opettajiksi, samoin\nkuin runoilijalahja on syntyperäistä. Ei yksin Dellin ulkomuoto\nosottanut hänen virkaansa, vaan sitä todistivat hänen eleensäkin, hänen\nliikkeensä, tapa millä hän piteli kirjaa, käänsi kokoon paperiarkkia,\nkastoi kynää musteesen y.m.; kaikki toimet koulun ulkopuolellakin\ntapahtuivat mallikelpoisesti ikäänkuin hän olisi opettanut jotakuta\ntekemään samoin. Oppiessaan häntä paremmin tuntemaan Emilio tuli siihen\nvakaumukseen, ett'ei tuo kouluharrastus johtunut itserakkaudesta,\nniinkuin monessa muussa opettajassa, joilla on varsin korkeat ajatukset\nitsestään sivistyksen muka etuvartioina ja maailman parantajina. Delli\nei puhunut näistä suurenmoisista asioista niin mitään ja näytti\najatuksissaankin pysyvän koulu-ohjelmansa ja velvollisuuksiensa\nahtaitten rajojen sisäpuolella. Yllykkeenä kaikkiin hänen toimiinsa ei\nollut oikeastaan mikään muu kuin syvä velvollisuuden tunto; hän tahtoi\nkorjata vaivojensa välittömät jos vähäisetkin hedelmät, hän rakasti\nhartaasti toimensa pieniä yksityisseikkoja, uurasta työpäiväänsä,\npuhdasta omaatuntoansa, järjestystä ja säännöllisyyttä. Häntä ilahutti\ntieto, että lahjansa olivat käytettyinä alalla, jonka luonto oli\nhänelle määrännyt, pienessä henkimaailmassa, jota ylemmä hän tuskin\najatuksissaankaan halasi ja jossa hän päivä päivältä kehittyi\nsuurempaan täydellisyyteen ja tuli yhä tyytyväisemmäksi itseensä ja\nmuihin. Hän ei koskaan puhunut opettajakunnan yleisistä eduista. Kun\nnäki Dellin perheessä vallitsevan spartalaisen elantotavan, ymmärsi\nkyllä, että opettajan palkka aina riitti menoihin. Hän lie nuorena\nsäästänytkin, koska oli oleskellut Turinissa tohtori Chervinin\nkuuromykkäin laitoksessa hakemassa parannusta änkyttämiselleen; ja\nmyöhemmin, saatuansa odottamatta palkanlisäystä, oli hän sillä ostanut\nvalokuva-kiikarin (stereoskopin), jota vielä koulussa käytettiin. Hän\nkoetti kaikin tavoin vähentää menojaan voidaksensa kouluttaa\nseitsentoista-vuotiasta poikaansa Turinin teknillisessä opistossa.\nPoika oli monasti kevytmielisyydellään tuottanut surua isälleen. Kotona\nheillä oli isän luokalla käypä, kahdeksan-vuotias poika sekä kymmenen\nvuoden vanha tyttö, joka oli rouva Marticanin oppilas. Molemmat lapset\nolivat hiljaisia ja vakavia sekä siisteissä puvuissa niinkuin isäkin.\nKäytöksestään isää kohtaan saattoi pikemmin luulla heitä hänen\noppilaikseen kuin lapsikseen. Samanlaisella kunnioituksella kohteli\nhäntä vaimokin, jonka kasvot aina ilmaisivat tuota hellää\nlevottomuutta, mikä on omituinen niille perheen-äideille, joilla on\nylenmäärin työtä ja huolia ja jotka eivät millään tahdo hukata\nminuuttiakaan tahi turhaan panna ainoatakaan centesimoa. Heidän\npienestä asumuksestaan -- kolme huonetta ja kyökki Emilion yläpuolella\n-- ei koskaan kuulunut melua eikä kukaan puhuvan toistansa korkeammalla\näänellä. Määrätunnilla kuuluvat askeleet ja tuolien kolina ilmoittivat\nsiinä talossa elettävän tarkoin kellon mukaan niinkuin koulussa. Koulun\nensi soitolla astui opettaja lapsineen portaita alas ja sen jälkeen\nkuului ylhäältä ainoastaan äidin rivakkaita askeleita.\n\n\nAlkuperäisiä pienokaisia.\n\nTämän erinomaisen toverin esimerkki herätti Emiliossa uutta rakkautta\nkouluun. Mutta kun ei ollut seitsemään vuoteen opettanut ensimäistä\nluokkaa, kohtasi hän vaikeuksia, jotka tekivät hänet alakuloiseksi.\n\nEnsiksikin hänen oli taisteltava milt'ei voittamattomia esteitä vastaan\nvoidaksensa käyttää kuusivuotiasten suhteen tuota jäykän ankaraa\nmetoodia, jota hän, maistettuansa Caminassa osoittamansa lempeän ja\nystävällisen käytöksen ikäviä hedelmiä, oli vahvasti päättänyt aina\nnoudattaa.\n\nSitäpaitsi saattaa sanoa, että tuon ikäisten suhteen varsinainen opetus\non sivuseikka verrattuna siihen alituiseen huolenpitoon, jota juuri\npienet lapset tuottavat opettajalleen. Yhtämittainen ulkona juoksu,\nkikahdus jos nappi irtaantuu, homma jos nenäliina hukkuu, muurahaisen\nmarutus seinällä, joka saattaa tehdä parikymmentä pojista\nhajamielisiksi, kaikki tuo antoi Emiliolle semmoista puuhaa, ett'ei hän\nkolmeen tuntiin saanut olla viittäkään minuuttia rauhassa. Hänelle kävi\nselväksi, että ainoastaan naisella voi olla tarpeeksi kärsivällisyyttä\njohtamaan tuommoista luokkaa, joka oikeastaan on vain pikkukoulun\njatkoa. Väliin hänen täytyi lähteä opettajapöydän äärestä erottamaan\nkahta poikaa, jotka jonkin joutavan asian takia olivat päätyneet\ntukkanuottaisille, väliin keskeyttää opetusta käskeäkseen jotakuta\npoikaa niistämään nenäänsä. Hänen täytyi tarkastella taskut, katsella\nsuut, mitä niissä pureskeltiin, panna lakit päihin, kun oli kotiin\nmentävä, ottaa takavarikkoon varastettu tavara, tutkia tukat, sitoa\nhaavoja, tarkastella kasvoja ja käsiä, lähettääkseen kotiin ainakin ne,\njotka eivät kolmeen päivään olleet itseään pesseet.\n\nMutta näistä huolimatta tarjosi tämä ikäkausi runsaita tutkimisen\naiheita. Paljo moninaisuutta ja monta eri vivahdusta oli noissa\nluonteissa. Toinen saattoi joutua aivan epätoivoon mustepilkusta, joka\nvahingossa oli vihkoon pillahtanut, toinen näytti siltä, kuin olisi\näidinmaidon keralla imenyt täydellistä väliäpitämättömyyttä kaiken\ninhimillisen suhteen. Siellä oli lapsia, joiden uinuva ymmärrys kolmen,\nneljän kuukauden kuluttua havahti ikäänkuin taikasauvan kosketuksesta,\ntoisia taas, jotka jonkun ajan kuluttua ilman huomattavampaa syytä ihan\nkangistuivat, kävivät tuiki mahdottomiksi mitään käsittämään, eivätpä\nedistyneet edes koneellisessa kirjoitustaidossa.\n\nEmiliolla oli luokassaan muutamia perin merkillisiä luonteita, jotka\nhäntä suuresti huvittivat ja antoivat alituista tutkimisen aihetta.\nMuitten muassa oli siellä poikanen, joka oli elävänä esimerkkinä siitä,\nettä pikku lasten opettajan jos kenenkään tulee olla sukkelan\ntunkeutuakseen ulkokultaisen lapsen sisimpään sydämmeen. Se oli kaunis\nseitsemännellä oleva vesa, jolla oli viattomat silmät kuin lapsilla\nMurillon tauluissa. Kolmen kuukauden ajan tuo tenava veti opettajaa\nnenästä kertomalla jos jonkinlaisia juttuja, miks'ei muka läksyjänsä\nosannut. Kerrankin tuli kouluun käsi siteissä, säikähtyneen näköisenä,\nja kertoi laveasti kuinka oli pudonnut ja loukkaantunut, kuinka\nvanhemmat olivat häntä lohdutelleet, mitä lääkäri oli sanonut y.m.\nToisella kerralla hänen muka oli täytynyt auttaa isää ja äitiä\ntyhjentämään huonetta, jossa valkea oli päässyt valloilleen, polttanut\nsen ja tämän, ja ainoastaan naapurien avulla saatu sammumaan; ja mitä\nse ja se oli tämän sattuessa sanonut. Eräänä päivänä taas olivat kaikki\nolleet levottomia isän puolesta, joka oli romahtanut portaita alas,\najaessaan takaa ruokakonttooriin tunkeunutta voroa. Naapurin rouva oli\ntoisella puolen katua olevasta ikkunasta nähnyt varkaan ja ruvennut\nhuutamaan, jolloin toinen pakeni ja hukkasi sen ja sen näköisen lakin.\nKaikki jutut olivat hyvin monimutkaisia ja draamallisia, ne esitettiin\nlaajasti, avomielisesti ja vapaasti ja tuntuivat aivan uskottavilta,\nsillä pojan katse ja eleet olivat semmoisia, ett'ei epäluuloisinkaan\nihminen olisi saattanut olla uskomatta. Ja kuitenkaan niissä ei ollut\nrahdun rahtuakaan totta!\n\nEmilion luokalla oli toinen erinomainen oppilas, aivan toista lajia,\njoka väkisin tahtoi saada itsensä ja opettajan välille jonkinmoista\nveljellistä suhdetta. Silloin tällöin hän hyppäsi alas penkiltään, meni\nEmilion luo, pyysi häneltä kuiskaamalla jotakin neuvoa tai uskoi\nhänelle kotoisia salaisuuksia, ja kun lukutunnit olivat loppuneet,\npyrki hän aina saattamaan opettajaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut\npuhuttavana asioita, jotka koskivat yksin heitä molempia. Opettajaa\nkohtaan hän rupesi jonkinmoisen suojelijan näköiseksi, pyyhki pölyt\nopetuspöydältä ennenkuin Emilio tuli, näytti varsin tärkeältä ja\nnuhteli tovereita, jos melusivat. Kerran hän kantoi Emiliolle\nhiukkaisen maissi-jauhoja, jotka oli kotoa varastanut. Vaikka sai\nkyytiä, oli hän sittenkin yhtä tunkeilevainen. Hän luuloitteli\nsaaneensa opettajalta uskotun toimia, joista ei saanut puhua. Lopulta\njouduttiin niin kauas, että poika, saadessaan toria, kun ei läksyänsä\nosannut, viittaili Emiliolle ikäänkuin ilmoittaakseen toisille torien\ntulevan vain muodon vuoksi. Ja parasta kaikesta oli, että poika piti\nvanhempiansakin samassa uskossa, niin että nämä kerran ihmeissään ja\ntyytyväisinä tulivat kiittämään Emiliota siitä ansaitsemattomasta,\nvallan erityisestä suosiosta, jota heidän poikansa sai nauttia.\n\nVieläkin merkillisempi oli muudan rajasuutarin poika, Fusta, jolle\nEmilio nauroi koko vuoden. Se oli lystimäinen veitikka, tavattoman\naikaisin kehittynyt, pienikasvuinen, isovatsainen, vääräsäärinen, naama\nflegmaatillinen kuin vanhan rovastin, leikillisen ja samalla vakavan\nnäköinen. Sitäpaitsi puhui nenäänsä ja oli niin lystillinen\nliikkeissään, vastauksissaan ja hairahduksissaan, ett'ei Emilio voinut\nolla hänelle nauramatta luokankin edessä. Eräänä aamuna, kun poika tuli\nkouluun vasta tunnin aljettua ja opettaja häntä siitä torui, pysähtyi\nhän keskelle luokkahuonetta ja vastasi koomillisen vihastuneena: --\nÄiti tahtoo minua juoksemaan asioilla ennenkuin kouluun tulen. Täällä\nminua torutaan, jos tulen liian myöhään. Eipä enää tiedä, ketä tulee\ntotella. -- Muutaman ajan kuluttua Emilio ei enää voinut nauramatta\nkatsoa poikaan, ja teki hänelle sentähden harvoin kysymyksiä, ett'ei\nitse olisi ensimäisenä houkuttelemassa koko luokkaa nauramaan. Jos\nhänellä olisi ollut puoli tusinaa senlaisia poikia luokallaan, olisi\nhänen ollut mahdotonta opettaa.\n\n\nUrkuri ja pikku opettajatar.\n\nUrkurilla oli viime aikoina jotain uutta mielessään, nimittäin neiti\nRiccoli, johon luuli tehneensä tavattoman syvän vaikutuksen.\n\nPikku opettajatar oli joutunut yleiseksi huvilinnuksi, jolle kaikki\nnauroivat ja josta kaikki pitivät. Tähän olivat myös vaikuttaneet ne\nkertomukset, joita hänen pienet oppilaansa levittivät. Hän ei seurannut\nmitään metoodia luokassaan, sai oppilaansa tottelemaan hyväilyillä,\nrukouksilla ja namusilla, tuhlaili hyviä arvosanoja, opetti ja antoi\nläksyksi mitä lapset tahtoivat, nauroi ja leikitteli heidän kanssaan ja\nitki, jos käyttivät väärin hänen kärsivällisyyttään. Hänen lapsellinen\nheikkoutensa, jota pieni vartalo hyvin kuvasti, ja hänen suuri\nmiespelkonsa oli tehnyt hänet vieläkin houkuttavammaksi herrain\nsilmissä. Eivätpä ainoastaan ne, jotka hänestä todella pitivät,\nkatsoneet häneen rakastunein silmin, vaan monet muutkin kohdatessaan\nmulkoilivat häntä hartaasti, ikäänkuin olisivat olleet silmittömästi\nihastuneina ja aikoisivat uskaltaa vaikka mitä asiansa puolesta. Koska\nmäärätunneilla saattoi nähdä hänen kulkevan koulusta ja kouluun,\nottivat muutamat kylän herroista tavakseen asettua jonkun nurkan taa\ntahi puodin ovelle väijyksiin, saadaksensa sitte nauraa opettajattaren\npeljästykselle. Kun hän kaukaa näki odottajiansa, kävi hän\nlevottomaksi, astui joko liian pitkiä tahi liian lyhyitä askeleita, ei\ntiennyt minne piti silmänsä kääntää ja tuuppi pikku tyttöjä, joita aina\npiti seurassaan, ett'ei aivan yksin joutuisi tämmöisiin vaaroihin.\n\nNiiden joukossa, jotka tuolla lailla huvittelivat pikku opettajattaren\nkustannuksella, oli jonkun aikaa ollut urkurikin. Juuri hänestä tuo\nnäytelmä oli hauskempaa kuin muista, sillä hänen peloittava vatsansa,\nhänen lavea, parraton ja hävytön naamansa, repaleinen hatturähjä\ntoisella korvalla, ja ryhti, joka muistutti riemuitsevasta\nsanskulotista,[24] teki nuoreen tyttöön sen vaikutuksen kuin hänellä\ntässä olisi ollut edessään itse vallankumouksen pahahenki, joka vaani\nhäntä harjoittaakseen ilkivaltaista kostoaan. Kun hänen oli astuminen\nurkurin ohitse, joutui hän aivan suunniltaan.\n\nSe urkuria hyvin huvitti, mutta loukkasi samalla hänen itserakkauttaan.\n\nEmiliolle hän kertoi ihmettelevänsä tätä; sanoi, ett'ei koskaan ollut\nluullut itseään kauniiksi, mutta ei myöskään miksikään epäsikiöksi,\njoka säikyttäisi nuoria tyttöjä. Hän ei sanonut, mutta ajatteli\nitsekseen, että se \"taiteilija-loisto\", joka häntä ympäröi, tietysti\nlievensi hänen omituisen ulkomuotonsa ikävää vaikutusta.\n\n-- Kaikki on turhaa -- hän pitkitti. -- Turhaan häntä lemmekkäästi\nkatselen. Kun hän minut huomaa, onpa kuin näkisi Belsebubin ilmi\nelävänä edessään. Niin, kuka niitä naisia ymmärtää!\n\nHän eräänä päivänä par'aikaa jankutti näitä asioita Emilion huoneessa,\nkun poika toi terveisiä kirkkoherralta, joka kutsui urkuria luokseen.\nVarmana siitä, että asia koski joitakuita vanhoja ikäviä juttuja, otti\nhän harmistuneena hattunsa ja läksi muristen matkaan.\n\nTuntia myöhemmin hän jälleen astui Emilion huoneesen, hehkuvin kasvoin.\n\n-- Tiedättekö mitä minulle on tapahtunut? -- oli ensimmäinen\nhuudahduksensa, kun sai ääntä suustaan. -- Verratonta konnamaisuutta!\n-- ja hän pyyhki nenäliinalla otsaansa.\n\nKirkkoherra oli alkanut sotkuisella johdannolla, ystävällisillä ja\numpimielisillä korulauseilla. Hänen muka piti urkurille antaa neuvoa\n-- -- -- Oli tultu pyytämään häntä, kirkkoherraa -- -- -- Hyvin\nvastenmielistä se oli -- -- -- Lyhyesti -- -- -- kysymys koski _nuorta\nnaista_. Pappi oli pyytänyt, ett'ei hän enää \"vainoisi\" neiti Riccolia\nja antaisi kunniasanansa, ett'ei täyttäisi \"uhkaustansa väkivallan\nkäyttämisestä\". Urkuri oli siinä seisonut ihmetellen, suu selällään\nkuin ladon ovi. -- Vainoomista? Uhkauksia? Herra kirkkoherra kai laskee\nleikkiä? -- En suinkaan, herraseni! Tässä näette todistuksen. -- Sen\njälkeen oli ojentanut urkurille kirjeen, jossa oli urkurin nimi alla;\nkirje sisälsi hehkuvimman rakkauden ilmoituksen, jossa muun muassa\nsanottiin, ett'ei hän enää jaksaisi kantaa sitä \"vastenmielisyyttä\",\njota opettajattaressa oli häntä vastaan. Kirje päättyi näillä sanoilla:\n-- _Olen päättänyt uskaltaa vaikka mitä tahansa. Ei ihmisten eikä edes\nJumalan kosto voi minua pidättää -- -- -- vaikka minun voitettuani\ntäytyisikin lopettaa päiväni, soitettuani pianolla viimeiset kaihon\nsäveleet_. Arvoituksen selitys oli tässä viimeisessä lauseessa.\nOpettajatar oli päättänyt kirjeen urkurin kirjoittamaksi ja pyytänyt\nkirkkoherraa tekemään minkä voisi, jotta kirjoittaja toki jättäisi\njulmat aikeensa.\n\n-- Minä -- kertoi urkuri Emiliolle -- purskahdin nauruun. Näytin\nkirkkoherralle käsialaani, ja se oli aivan toisenlaista kuin kirjeessä.\nSitte pyysin häntä katsomaan itseäni tarkasti, että näytinkö muka\nsiltä, joka kirjoittaisi tuommoista sotkua niinkuin joku lyseon\nkolmasluokkalainen. Veri kuohahti päähäni. Hitto vieköön, miksi on\nuskottava moista peliä, joka voi saattaa kunniallisen miehen huonoon\nhuutoon? Ovathan jo vuosikausia minua tunteneet. Voinhan ymmärtää,\nett'eivät katso yhteiskunnallisia asioita minun kannaltani, mutta sitä\nen käsitä, että saattavat pitää minua roistona ja aasina. Ja minä\nsanoin kirkkoherralle kyllä ottavani selkoa ilkityön tekijästä ja\nrankaisevani häntä tavalla, josta aikoinansa sanomissa puhutaan.\n\nLopulta kirkkoherra oli uskonut hänen totta puhuvan, jopa nauroi\nkirjettä uudelleen lukiessaan. Sitten oli sulkenut sen laatikkoon, sekä\nkieltäytynyt jyrkästi antamasta sitä pois, ett'ei muka urkuri voisi sen\nnojalla urkkia kirjeen kirjoittajaa. Mutta urkuri aikoi kaikissa\ntapauksissa ottaa selkoa pahantekijästä.\n\n-- Se mahtaa olla -- arveli hän -- joku sindacon tuttavista, joku\nniistä, jotka antavat nipistää sormiansa sikari-ansassa. Asiata on\nmahdettu pohtia siinä talossa. _Joskin tappaisin itseni pianoni\nääreen!_ Pöllö! Panenpa sinun polkkaa tanssimaan ilman pianoa -- -- --\n\nTuolle hanhimaiselle pikku opettajattarelle, joka ensin tirkisti häneen\nminkä voi ja sitte meni kantelemaan, sanoisi selviä sanoja, jahka\njoutuisivat kahden kesken, opettaisi häntä miten on eläminen nyt kun\nhänelle luultavasti jo viisauden hampaita on puhjennut.\n\nMutta kun Emilio vakaasti kielsi häntä sitä tekemästä, tyytyi hän\nsiihen, että sai sanatulvana kaataa kostonsa opettajattaren ylitse: --\nTuommoiset pelkurimaiset, jäykät madonnat, Rattiseni, ovat ensimmäiset\nlankeemaan, sillä heidän suuri pelkonsa tulee vain siitä, ett'ei heillä\nole vähääkään vastustusvoimaa. Uskokaa minua: neiti Riccoli matkustaa\npian Bossolanosta -- -- -- vartaloltaan vankempana kuin tänne tuli.\n\nKirkkoherra sai pikku opettajattaren piankin uskomaan erhettyneensä.\nMutta samalla neiti tunsi katkeraa pettymystä, sillä hänen pelkoonsa,\nvaikka se kyllä oli todenperäinen, oli yhdistettynä melkoinen määrä\nnaisellista turhamaisuutta, jolle tuo alituinen vaaran-alaisuus oli\njotain salaisesti hurmaavata.\n\n\nSalaperäinen aviomies.\n\nEräänä päivänä kun oli juuri koulusta lähtemäisillään, Emilio näki\nrouva Marticanin, joka tapansa mukaan tuli poikaansa noutamaan, mutta\ntällä kertaa sen näköisenä, että oli tehnyt tärkeän päätöksen, ja että\nhänellä oli uutinen kerrottavana. Saavuttuaan opettajan eteen hän\nsanoi: -- Minä odotan miestäni tänne -- ja ääni loppui, ikäänkuin hän\nolisi ilmoittanut koko maailman pian muuttuvan. Tyynnyttyänsä\nhengen-ahdistuksesta hän kertoi lähettäneensä miehelleen sähkösanoman,\njossa pyysi häntä tulemaan Bossolanoon, vaikkapa vain kahdeksi\ntunniksi, maksoi mitä maksoi.\n\n-- Jo on aika saada juorukellot vaikenemaan. Voittehan arvata, kuinka\nikävää minun on temmata miestäni toimistaan, varsinkin kun häntä\ntarvitaan Turinissa, jossa hän on heidän oikea kätensä. Mutta mitä\ntehdä? Voinko minä kulkea joka päivä vihkimäatesti kourassa, voinko\nniin syvälle alentua? Tällä lailla kaikki vihdoinkin hänen näkevät ja\nsaavat pitkän nenän. Jumala antakoon vaan, ett'ei mieheni, joka on\nkiivasluontoinen ja kovin arka perheensä kunniasta, äkkipäissään tekisi\njotain -- -- -- Minä vapisen jo sitä ajatellessanikin. Oitis\nsähkösanoman lähetettyäni, kirjoitin kirjeen, jossa varoitin häntä\ntulemaan tyynellä mielin ja valmiina suuriin ponnistuksiin voidaksensa\nhillitä itseään. Toivon hänen noudattavan rukoustani. Olkoot vain\nvaroillansa, ett'eivät tule häntä liian lähelle, sen minä sanon. Kyllä\nhän saa kaikki suut vaikenemaan. Mieheni tulee sunnuntai-aamuna. Jos te\nkunnioittaisitte minua käynnillänne, esittäisin hänet teille halusta.\nMinä olen varma siitä, ett'ette suinkaan katuisi kauppaanne, jos\noppisitte tuntemaan häntä lähemmin.\n\nTieto miehen tulosta levisi pian paikkakunnalla; samalla kerrottiin\npariskunnan saapuvan aamupäivän jumalanpalvelukseen, jotta kaikki\nsaisivat nähdä heidät. Suuri pelko käsitti ne, jotka äänekkäimmin\nolivat kieltäneet miehen olemassa oloa; sillä jos tämä oli kiivas ja\nhävytön ihminen, saattoihan vaimo ärsyttää hänet kostoon.\n\nMutta suuresti erehdyttiin! Seurakunnassa kuului supinaa ja kaikkien\nhuulilla nähtiin hymyä, kun pariskunta käsikkäin astui kirkkoon pikku\npoika seurassaan. Tuo kauan odotettu kostonhaluinen aviomies oli pieni,\nviidenkymmenen vuotias äijärahjus, huonoissa vaatteissa, rouvaa\npienempi, kasvot kiltit, nöyryyttä ilmaisevat, tuollaiset _alemman\nvirkamiehen_, vinossa kapeilla hartioilla, ja huulet aina uneliaassa\nhymyssä. Kun messun aikana huomasi kaikkien silmät itseensä\nkiintyneiksi, alkoi hän tirkistellä takinhihojaan ja saappaittensa\nkärkiä sekä käänteli sormissaan mustaa puusta tehtyä piipunvartta, joka\npisti esiin povitaskusta. Kirkosta ulos astuessaan nosti kohteliaasti\nja kunnioittavasti hymyellen lakkia kaikille, jotka hänen vaimoaan\ntervehtivät.\n\nKoko sinä päivänä tuskin muusta puhuttiin kuin herra Marticanista. Mies\noli siis todella olemassa, vaikk'ei juuri koko mieskään, olihan\ntuommoinen katkelma, tuommoinen miehen pätkä niin vähäpätöinen, ett'ei\ntosiaan olisi kannattanut sitä näytteille tuottaa. Mistä maailmasta se\nopettajatar oli saanut tuommoisen miehen-oireen käsiinsä? Sehän oli\ntotta varsin lystillinen ilmiö.\n\nNe, jotka eivät aamupäivällä olleet häntä nähneet, läksivät\nkävelyajaksi torille vartavasten nähdäkseen häntä ennen pimeän tuloa.\nJa siellä se käyskentelikin, käsikynkässä vaimonsa kanssa, taluttaen\npoikaa kädestä, köyryselkäisenä ja hymysuin, jota vastoin rouva astui\nsuorana kuin seiväs ja näytti totiselta. Tämän ryhmän yleisvaikutus\ntuntui pahansuovista, niin monien ja suurten toiveitten perästä, varsin\nheikolta. Olihan heidän esiintymisensä kuin mikäkin huonosti onnistunut\nnäytteliän koe, ja kovin ihmeteltiin, mikä korkea asema valtakunnan\nhallinnossa tuolla pikku miehellä saattoi olla, joka näytti köyhimmän,\nhalvimman virkamiehen perikuvalta. Mutta ei sentään voitu oikein\nsydämmestä hänelle nauraa. Muutamat niistäkin, jotka eivät olleet\npanettelua uskoneet, mutta kuitenkin pelkästä ajattelemattomuudesta\npanetelleet muiden mukana, häpesivät nähdessään tuon mies paran, jota\nolivat pakoittaneet tekemään kalliin matkan näyttääkseen itseään, pikku\npojan, jota kauan aikaa olivat äpäräksi haukkuneet, sekä opettajatar\nraukan, joka tosin oli tuima luonnoltaan ja väliin tarttui keppiin sekä\nvaati liiaksi puhtautta ja siisteyttä köyhiltä oppilailtaan, mutta joka\nkumminkin opetti heitä varsin hyvin, rakasti poikaansa ja oli\nkieltämättä hyvä vaimo, koskahan ylpeili miehestään eikä edes\naavistanutkaan tämän tekevän aivan toisenlaista vaikutusta kuin hän oli\nodottanut. Kuinka paljon häpeemättömiä oli puhuttu näistä kolmesta\nihmisraukasta, joita elatuksen murhe pakoitti elämään erillään ja jotka\neivät muuta pyytäneet, kuin että saisivat rauhassa syödä vaivalla ja\nrehellisesti ansaitsemaansa leipäpalaa. Ja niinpä tapahtui, että moni,\npahan omantunnon vaivaamana, tervehti tavattoman kunnioittavasti\nopettajatarta ja hänen miestään. Emilio huomasi sen ja iloitsi; sillä\nolemme toki kaikki sen luontoisia, että sydämmemme laajenee, kun\ntarkastaessamme lähimmäistemme käytöstä, olemme vaaditut tunnustamaan,\nett'eivät olekkaan kaikki ilkeitä ja raukkamaisia.\n\n\nSuuri suru.\n\nLoppupuolella talvea täytyi Emilion jättää oma luokkansa\nkirkonpalvelian haltuun hoitaakseen Dellin luokkaa, sillä Delliä\nvaivasi kaulatauti. Iltakoulussakin Emilio hoiti toverinsa tunteja.\n\nEmilio oli joutunut yhä lähempään tuttavuuteen Dellin kanssa varsinkin\ntaudin aikana, sillä hän kävi joka päivä kertomassa luokan\nedistymisistä. Ensikertaa Dellin luona ollessaan hän suuresti ihmetteli\npienessä kodissa vallitsevaa erinomaista siisteyttä; vaan kaikkein\nenimmin häntä hämmästytti makuuhuone, johon Delli oli sängyn ja seinän\nväliin muodostanut itselleen jonkinmoisen työhuoneen. Siinä oli pieni\nkirjoituspöytä ja kirjahylly, johon oli perin siististi sijoitettu\nkoulukirjoja, paperitukkuja, luetteloita ja monta vuosikertaa\nkasvatus-opillisia sanomalehtiä. Pienessä ruokahuoneessakin olivat\nseinät täynnänsä koulukaluja: vanhoja maatieteellisiä karttoja,\nmuistotieteellisen järjestelmän tauluja, kunnia-diploomeja, allakka,\nuuden koulurakennuksen pohjapiirustus sekä Vincenzo Troian kuva.\n\nDelli teki työtä makuullakin. Lapset hiipivät varpaillaan hänen\nvuoteensa ääreen, ja kun olivat siinä kertoneet läksynsä, menivät äitiä\nauttamaan taloudessa. Äiti oli samalla sairaanhoitajana, keittäjänä,\nsiivoojana ja pesijänä; sitäpaitsi auttoi lapsia läksyjen lukemisessa.\n\nKovin Emilioon koski se levottomuus, joka perheen jäsenissä näkyi niin\nkauan kuin isän taudin käänteestä oltiin epätietoisina. Ei tuo ihme\nollutkaan, isänhän työ ja terveys olivat heidän voimansa. Lääkärin\nvakuuttaessa vaaran olevan ohitse, ja varsinkin kun näki toverinsa\npystyssä, Emilio tunsi kiven vierevän sydämmeltään. Osoittamansa\nmyötätuntoisuus ja ystävällisyys näinä murheen päivinä sekä hänen siivo\nja hauska käytöksensä herättivät vaimossa ja lapsissa ystävällisiä\ntunteita, ikäänkuin hän olisi ollut vanha ystävä, jolle saattoi kaikki\npuhua. Delli yksin ei muuttanut käytöstapaansa, vaan sydämmellisesti\nkiitettyänsä kaikesta, oli hän edelleen kohtelias, tulematta sen\ntuttavallisemmaksi, eikä puhunut koskaan muusta kuin koulu-asioista, ja\nniistäkin ainoastaan, jos toinen teki kysymyksiä.\n\nTuskin oli isä päässyt sairasvuoteelta, ennenkuin pikku poika sai\ntulirokon. Emiliolle tuli taaskin tilaisuus ihaella tätä perhettä, joka\naina oli valmis ottamaan vastaan kärsimyksiä ja vaaroja suotta\nvalittamatta tahi muuten osoittamatta heikkoutta. Semmoisissa\ntapauksissa kaikki perheen jäsenet ponnistivat kaksinkertaisesti\nvoimiansa, kaikki toimivat nopeaan ja yksimielisesti niinkuin saman\nkoneen eri jäsenet, eikä tuossa köyhässä kodissa puuttunut yhtäkään\nniistä lukemattomista pikku asioista, joita tautivuoteella tarvitaan ja\njoita usein puuttuu rikkaissa ja hienoissa kodeissa, missä on\nyltäkyllin rahoja, mutta ei huolenpitoa ja ymmärrystä.\n\nDelli ei kuitenkaan jättänyt koulutyötään, ja koska pienokainen\ntahtoi isää olemaan luonaan, istui tämä iltasin korjailemassa\nkirjoitusvihkojansa sairaan vuoteen vieressä. Liikuttavaa oli nähdä,\nkuinka poika parka, polttavan kuumeenkin ajalla, näytti iloitsevan\numpimielisen isän ystävällisyyden osoituksista ja koki, päästäksensä\nisompaan suosioon, kysellä mitä oli läksyksi annettu, mitä isä aikoi\nseuraavana päivänä selittää ja oliko koulussa mitään erinäistä\ntapahtunut. Isä pyysi käden liikkeellä häntä vaikenemaan ja hän\nvaikenikin oitis.\n\nEräänä päivänä oli kuume korkeimmillaan. Kaikki olivat peloissaan\npojan puolesta, ei kukaan nukkunut sinä yönä ja Delli teki työtä\naamunkoittoon asti ruokahuoneessa. Sieltä hän aina vähä väliä meni\nsairaan luo, joka häntä huuteli. Pienokainen voitti taudin. Isä ei\nsanoin ilmoittanut iloaan; ainoastaan kasvonsa, jotka viime päivinä\nolivat olleet synkistyneinä, selkenivät hiukkasen.\n\nEmilio huomasi että Dellillä ja hänen vaimollaan oli vielä jokin toinen\nmurhe, sillä jos ei olisi, pitäisihän ainakin äidin osoittaa suurempaa\niloa pojan parantumisesta. Emilio katseli useasti rouvaa ja tämä\nhuomasi sen.\n\nEräänä aamuna hän avasi sydämmensä Emiliolle. Viimeiset tiedot Turinin\nteknillistä koulua käyvältä Norberto pojalta eivät olleet juuri hyviä.\nNäyttipä siltä, kuin hän viime aikoina olisi ruvennut laiskottelemaan\nja vetelehtimään. Viime arvosanansa olivat laskeneet. Pojan\nlyhyet, sekavat kirjeet näyttivät pakosta kirjoitetuilta, ilman\navosydämmisyyttä ja rakkautta. Hän ei voinut ymmärtää syytä kaikkeen\ntähän. Poika oli hyvin vilkas, huveihin taipuvainen ja ehkä hieman\nköykäinen luonnoltaan; mutta hän ei ollut koskaan ollut pahantapainen,\noli lukenut ahkeraan ja näyttänyt käsittävänsä niitä velvollisuuksia,\njoita isän uhraukset hänen puoleltaan vaativat. Jumala varjelkoon\nheitä, ett'ei poika joutuisi väärille teille, hän, josta isä toivoi\nniin paljon! Isä itse oli häntä opettanut ja kasvattanut, oli\nvuosikausia käyttänyt kaiken vapaan aikansa hänen hyväkseen,\nkirjoittanut omalla kädellään hänelle oppikirjoja, valmistellut hänelle\nlukemattomia kirjoitusvihkoja ja opetustauluja, siten huojentaakseen\nhänen lukujaan. Sitäpaitsi oli isä ollut hänelle aina hyvänä\nesimerkkinä. Jos ei poika sillä lailla ja senkaltaisen isän\nkasvattamana onnistuisi, silloin tosiaankin saattoi joutua epätoivoon\nkasvatuksen voimasta! Poika ei ollut viimeksi vastannut isän kirjeesen,\njossa tämä vaati pikaista vastausta.\n\nEmilio koki lohdutella häntä minkä voi, mutta rouva ei muuttanut\nsurullista muotoaan.\n\n-- Mitä te luulette, herra Ratti? -- sanoi hän. -- Minulla on pahoja\naavistuksia.\n\nEräänä aamuna, pari päivää ylläolevan haastelon jälkeen, tuli Dellin\npikku tyttö säikähtyneenä Emilion luo ja pyysi tätä äidin puheille.\nEmilio riensi oitis portaita ylös ja tapasi ruokahuoneessa rouva\nDellin, joka istui pöydän vieressä kirje kädessä ja itki katkerasti.\nDelli itse oli poissa ja poika vielä vuoteessa; tyttö meni ulos äidin\nkäskystä, äiti sulki äkkiä oven ja kääntyen opettajaan puhkesi hän\nsydäntä särkeviin nyyhkytyksiin.\n\nEmilio ehti tuskin kysyä, ennenkuin rouva ojensi hänelle kirjeen,\nsanoen: -- Te olette niinkuin veli meille. Minä luotan teihin. Lukekaa,\nneuvokaa minua! Pelkään tulevani hulluksi.\n\nKirje oli rouva Dellille hänen poikansa emännältä, eräältä rouva\nBeisson'ilta, joka pitkän, vuoroin lohduttavia vuoroin surullisia\nsanoja sisältävän johdannon perästä kertoi, lähemmin selittämättä,\n_sattumalta kaivanneensa kahtasataa viittäkymmentä_ lireä ja\nkeksineensä, ikävä kyllä, Norberton _ottaneen_ rahat, tietysti aikoen\ntoimittaa ne takaisin; poika oli viime aikoina ollut huonoissa\nseuroissa; hän oli kahdenkesken hänelle peittelemättä tunnustanut\n_ajattelemattomuutensa_ sekä osoittanut katumusta ja syvää surua. Rouva\nei olisi tahtonut kertoa tästä vanhemmille niinkuin hän ei ollut siitä\nmuillekkaan puhunut; mutta koska rahat olivat hukatut ja rouvalla puute\nedessä, oli hänen ikävä velvollisuutensa pyytää perhettä maksamaan\nhänelle vahingon, niin pian kuin suinkin, josta hän ei vähääkään\nepäillyt, kun tiesi kuinka rehellisiä olivat. Lopulta kirjoitti\npitäneensä viisaampana kääntyä rouvan puoleen siinä tapauksessa, että\ntämä mahdollisesti tahtoi pitää asian salassa mieheltään. Vanhempain ei\npitänyt surra liikaa, koska kysymystä ei ollut muusta kuin\nlapsellisesta kevytmielisyydestä.\n\nEmilio oli tuskin lukenut kirjeen, ennenkuin hän, muistellessaan isää,\ntunsi piston sydämmessänsä; hänen hämmästyksensä lisäsi vaimo paran\nepätoivoa.\n\n-- Joko luitte? -- hän huusi, tempasi kirjeen ja rutisti sitä\nkäsissään. -- Oi Jumalani, Jumalani! Kun nyt semmoinen meille tapahtui!\nSanokaa, voiko tuo olla totta? Poikani, oma Norbertoni! Pitääkö mieheni\nsaada tietoa tästä? Ei, ei, ennen tahdon kuolla. Mitä on tekeminen?\nKaikeksi onneksi hän ei ollut kotona kirjeen saapuessa. Sanokaa, kuinka\nminun on menetteleminen, herra Ratti? Maailma pyörii silmissäni. Minä\nuskon vieläkin, ett'ei se ole totta. Mistä minä otan kaksi sataa\nviisikymmentä lireä? Se tulee meidän häviöksemme. Ja rahat ovat oitis\nlähetettävät. Entäs häpeä sitten! Jumala meitä armahtakoon!\n\n-- Teidän miehenne ei pidä saada tästä tietoa -- vastasi Emilio\npäättäväisesti. -- Kätkekää kirje ja koettakaa itse tyyntyä. Rahat minä\nhankin. Kyllä kaikki tulee hyväksi jälleen. Mutta ennen kaikkea, teidän\nmiehenne ei saa tästä tietää.\n\n-- Te olette pelastajamme! -- nyyhkytti äiti parka. -- Mitä minä nyt\nteen?\n\n-- Kuinka kauan herra Delli viipyy ulkona? -- Emilio kysyi.\n\n-- Ei tiedä -- vastasi rouva huolestuneesti. Hän ei sanonut, minne\naikoi mennä. Hän voi olla täällä minä hetkenä tahansa. -- -- -- Rouva\nriensi ikkunaan katsellakseen, näkyisikö se tulevaksi, mutta pysähtyi\njo kolmannella askeleella ikäänkuin maahan naulattuna, sillä samassa\njoku tarttui oveen. Delli astui sisään, tervehti toveria ja antoi\nlakkinsa vaimolleen sekä meni suoraa päätä sairaan luo. Molemmat toiset\nseurasivat jäljestä, vaihdettuaan katseen, Emilio säpsähti, nähdessään\nrouvan pelästyneet kasvot. Delli lähestyi vuodetta, pani kätensä pojan\notsalle, jolloin poika hymyili isälle. Sitten hän tutkistellen katseli\nvaimoansa ja sanoi: -- Sinä olet itkenyt. Mikä sinua vaivaa?\n\nRouva näytti vapisevalla kädellään sairasta poikaa ja vastasi: --\nVoithan arvata; minä pelkään taudin mahdollisesti palaavan.\n\n-- Et sinä sitä ole itkenyt -- sanoi mies.\n\n-- En muutakaan -- rouva vastasi.\n\n-- Miksikä -- kysyi Delli hetken päästä -- et puhu minulle totta?\n\nKatseensa oli niin tuima ja läpitunkeva, että rouva kokonaan hämmästyi\nja vastasi äkkiä: -- Norberto on pelannut.\n\nDelli vaikeni hetkisen ja katseli Emiliota, joka turhaan koki keksiä\nkeinoa estääkseen asiaa täydelleen ilmi tulemasta. Sitten kysyi Delli\ntyynesti vaimoltaan: -- Kuka on sinulle kirjoittanut?\n\n-- Rouva Beisson.\n\n-- Miksikä salaat kirjettä minulta? --\n\nÄiti raukka, joka rutisteli kirjettä kädessänsä, oli hämillään kuin\npahantekijä, eikä enää voinut teeskennellä vaan vastasi: -- Siksi,\nett'en tahtonut mieltäsi pahoittaa. Olen jo vastannut kirjeesen.\nAikomukseni oli olla tästä sinulle puhumatta. Mitä hyötyä siitä\nolisikaan? Sieltä tuli vain muutamia riviä. Olen sen jo polttanut\n-- -- -- se on oikein totta.\n\n-- Anna kirje minulle -- sanoi mies ja ojensi kätensä.\n\nRouva oli hetkisen kahden vaiheella ja mutisi sitte kuolevan äänellä:\n-- Kysymys onkin jostain -- -- -- pahemmasta.\n\nMinuutti kului kamalassa äänettömyydessä.\n\nSitten kaikui huoneessa ääni, jommoista rouva ei ollut ikänänsä kuullut\nja joka jäädytti hänen sydämmensä: -- Onko poika varastanut?\n\nRouva Delli purskahti itkuun ja kätki kasvot käsiinsä. Emilio töytäsi\ntoverin luo, tarttui tämän käsivarteen huudahtaen: -- Ei, hän ei ole\nvarastanut -- -- --. Se on pelkkää kevytmielisyyttä. -- -- -- Älä ole\nlevoton -- -- --.\n\nMutta kirje oli jo joutunut opettajan haparoiviin käsiin. Hän luki sitä\nhermostuneella tarkkaavaisuudella, kasvonsa muuttuivat vähitellen\nkalman karvaisiksi, niinkuin isän, joka näkee poikansa pistoolilla\ntähtäilevän ohimoonsa, ja hitaasti vetävän liipaisinta, voimatta\nliikahtaa tahi huutaa apua.\n\nKun Delli oli kirjeen lukenut, katseli hän suurin silmin vaimoonsa,\njoka heittäytyi hänen kaulaansa ja itki haikeasti miehensä rinnoilla.\n\nOpettaja irtaantui lempeästi vaimostaan ja istui miettiväisenä\nhetkisen. Sanomaton väsymyksen ilmaus oli laskeutunut hänen\nkasvoilleen, ikäänkuin hän näinä minuutteina olisi tullut kahtakymmentä\nvuotta vanhemmaksi. Äkkiä sitte sanoi: -- Minä matkustan Turiniin.\n\nVaimo kysäisi arasti, katsomatta häneen: -- Entäs rahat?\n\nDelli ei vastannut, mutta Emilio virkkoi: -- Ne minä hankin.\n\n-- Ei tarvita -- sanoi Delli päättäväisesti. -- Minä tarvitsen pian\napuasi toiseen. Kiitos, Ratti.\n\nDelli laski kätensä suulleen merkiksi siitä, ett'ei asiasta saisi\npuhua.\n\nEmilio riensi oitis ulos lähteäksensä rahoja hankkimaan. Itsellään\nhänellä ei ollut kuin sata lireä, joita oli säästänyt Turinin matkaa\nvarten. Ensin hän aikoi kääntyä maanmittarin puoleen ja pyytää häneltä\nlainaa, muka itselleen. Mutta hän oli tuskin porstuaansa päässyt,\nennenkuin toinen ajatus johtui hänen mieleensä ja hän naputti urkurin\novelle.\n\nOvi avattiin ja hänen edessään olivat nuo isot, parrattomat kasvot\ntavattoman totisina. Urkuri kuiskasi: -- Käy sisään. Poika on täällä.\n\nEmilio luuli kuulleensa väärin, niin merkilliseltä asia hänestä tuntui.\n\n-- Hän on täällä -- sanoi toinen matalalla äänellä ja antoi opettajan\nastua sisään, sekä osoitti sormellaan viereistä huonetta. Minä tiedän\nkaikki. Hän on tunnustanut minulle. Veitikka riensi tänne Turinista\njalkapatikkaa, toivoi ehtivänsä ennen kirjettä ja aikoi heittäytyä\nisänsä jalkain juureen. Mutta kun hän oli portaille ehtinyt, käsitti\nhänet semmoinen pelko, että hän töytäsi huoneeseni ja pyysi minua\nkätkemään itseänsä. Minun tuli surko poikaa ja otin hänet vastaan.\nMyöhemmin kyllä näytän nyrkkiä hänelle. Mutta tiedättehän -- -- --\nvieras on huoneessa pyhänä pidettävä.\n\nEmilio kertoi isän tietävän kaikki.\n\nUrkuri oli sitä arvannut, kun oli kuullut rouva Dellin itkua\nyläkerrasta. Tätä sanoessaan hän seisoi pianon vieressä, käsi\nhiuksissa, tuijottaen lattiaan. Hetken päästä lisäsi: -- Että tuon nyt\npiti tapahtua semmoiselle miehelle kuin Dellille! -- -- Oikeus on\nomituinen tässä maailmassa. Eivät esimerkiksi varkaan lapset tuommoisia\ntee. Sanokaas, voiko tämmöiselle yhteiskunnalle enää sallia puolta\nvuotta pitempää elon-aikaa.\n\nSen jälkeen hän selitteli läheisemmät ja loitommat syyt pojan\nrikokseen. Syynä ei ollut nainen, vaan ylimalkaan naiset. Vilkas ja\nvoimakas poika, joka oli seitsemänteentoista vuoteensa elänyt\n-- -- -- niinkuin muka on elettävä -- -- -- oli sitte ensi kertaa\nkiellettyä hedelmää maistettuansa kadottanut kaiken maltin ja\nheittäytynyt nautintoihin nälkääntyneen villin tavoin. Mutta siihen\ntarvittiin rahoja, ja kun hänellä oli käytettävänään ainoastaan\nkansakoulu-opettajan laiha kukkaro -- -- --\n\n-- Hän on käyttäytynyt kauheasti, -- pitkitti urkuri ja pudisteli\nnyrkkiään. -- Dellin tapaiselle isälle ei saa käyttäytyä noin\nkonnamaisesti, ei -- -- --\n\nEmilio keskeytti hänet ilmoittamalla tulleensa pyytämään häneltä\nrahalainaa.\n\n-- Tässä on -- -- vastasi urkuri vetäen kirjekuoren taskustaan.\n\nEmilio suuteli häntä poskelle.\n\nUrkuri hieroi kädellä poskeaan ja sanoi: -- Ei mitään kiittämistä. Kun\nDellille rahaa lainaa, on se juuri sama, kuin jos ne panisi valtion\npankkiin.\n\nEmilio riensi portaita ylös suoraan Dellin luo. Opettaja rouvineen\nolivat etumaisessa huoneessa, kun Emilio hengästyneenä astui sisään ja\nojensi rahat sanomatta sanaakaan.\n\nDelli ei ottanut niitä.\n\n-- Kiitos, Ratti -- hän sanoi tyynesti: -- Kyllä hyvyyttäsi muistan.\nMutta minä en tarvitse niitä. -- Samassa hän näytti Emiliolle\npunaisella nauhalla sidotun setelitukon, monien vaivojen ja\nkieltämysten hedelmän.\n\n-- Menkää pikemmin -- lisäsi -- ja ilmoittakaa poissaolostani\nsindacolle sekä sanokaa, että palajan huomenna.\n\nEmilio lähti kohta, mutta päätti koettaa saada lopun asialle siten,\nettä poika heittäytyisi isän jalkoihin ja otettaisiin mukaan Turiniin.\nEmilio palasi urkurin luo, jätti tälle rahat takaisin ja puhui\ntuumastaan. Urkuri meni viereiseen huoneesen ja tuli pian ulos poika\nmukanaan. Tämä oli miellyttävä, äitinsä näköinen nuorukainen, kalpea ja\nväsyneen näköinen, vaatteet pölyssä ja epäjärjestyksessä.\n\nSeuraavana silmänräpäyksenä kuuluivat isän askeleet portaista.\n\n-- Rohkaise itseäsi! -- sanoi urkuri ja lykkäsi pojan ovesta ulos. --\nEnnen menisin hirteen kuin tahtoisin toistamiseen nähdä tämmöistä\nnäytelmää.\n\nKaikki kolme astuivat ulos. Delli tuli portaita alas, matkareppu\nkädessä. Poika syöksyi, niinkuin Herkuleen käden paiskaamana, hänen\njalkoihinsa, syleili isän polvia läähättäen ja sanaa sanomatta. Isä\nkalpeni, teki vaistomaisen inhoa ilmaisevan liikkeen, katseli sitte\nhetkisen poikaa sanomattomalla tuskalla ja sanoi: -- Mene äitiäsi\ntervehtimään.\n\nPoika juoksi portaita ylös, kimakka huuto kuului -- -- -- huuto, joka\nilmaisi sääliä ja anteeksi antamusta. Sitten juoksi hän takaisin alas\nja kätkeytyi isänsä taakse. Seuraavana iltana Delli palasi Turinista.\nEmilio meni häntä tapaamaan, mutta toinen ei puhunut sanaakaan\nmatkastaan eikä pojasta. Ei äitikään sanonut mitään. Ei Emiliokaan\nmitään kysellyt. He puhuivat aivan toisista asioista niinkuin ei mitään\nolisi tapahtunut.\n\nDelli ei sitte koskaan sanallakaan maininnut näitä asioita, ei edes\npoissa olevaa poikaa. Hän kävi yhä äänettömämmäksi, näytti entistään\ntotisemmalta ja antautui tykkönään koulutyöhönsä. Asioittensa\njärjestämistä varten hänen täytyi käyttää kaikkia tarjona olevia\nkeinoja rahojen ansaitsemiseksi. Hän antoi tunteja talonpojille, jotka\nasuivat puolentoista kilometrin päässä kylästä, palvelioille, jotka\naikoivat alkaa kauppaa ja teurastajan puolihassulle pojalle, jota\nEmilio ei ollut huolinut luokkaansa. Hän ei sallinut itselleen\nvähintäkään lepoa päivin, jätti sikseen jokapäiväiset kävelynsä uudelle\nkoulurakennukselle ja korjaili oppilaitten kirjoituksia lyijykynällä\nkouluun kulkiessaan. Kahta nopeammin kuin ennen hän valmisti\ntuntejansa, valitsi ainekirjoituksia ja teki muistiinpanoja siitä, mitä\noli kuullut ja lukenut ja mikä saattoi olla hänelle opetuksessa\nhyödyksi. Rouva Delliä huolestutti miehensä kiihtynyt työ-into, joka\nmelkein vieroitti hänet perheestä, ja hän sanoi huolestuneena\nEmiliolle: -- Oi, hän ei ole enää entisensä kaltainen, hän on aivan\nmuuttunut!\n\nEmilio koki rouvaa lohdutella; sanoi juuri sitä seikkaa, että Delli\nniin innokkaasti antautui koulutyöhön, hyväksi enteeksi, sillä se\ntodisti hänen unhoittaneen tuon ikävän jutun.\n\nMutta rouva pudisteli päätään ja virkkoi: -- Oi ei, ei, hän ei ole sitä\nunhoittanut.\n\nKuitenkin tuntui siltä. Lyhyissä keskusteluissa hän jutteli\nkouluasioista semmoisella selvyydellä ja seikkaperäisyydellä, sekä toi\nesiin runsaita, älykkäitä ehdoituksia, jotka hämmästyttivät kumppania\nja ilmaisivat uusia puolia tuossa erinomaisessa miehessä.\n\nEmilio ihaili Delliä ja oli hänelle suuresti kiitollinen siitä, että\nhän ikäänkuin aatelis-arvoon koroitti heidän tointaan ja oli\nvirkakuntansa kaunistuksena, opettaja semmoinen, jota Emilio aina\najatuksissaan voisi asettaa kilveksi, kun ihmiset hänen virkaveljiänsä\npilkkasivat. Delliä muistellessaan hän saattaisi irvisteliöille sanoa:\n-- Onpa sentään joukossamme miehiä, joiden edessä teidän täytyisi\nmaahan kumartua.\n\nVieläkin ihmeteltävämmältä tuntui toveri, kun hän ajatteli, ett'ei tämä\nkoskaan koettaisi parantaa taloudellista tilaansa, että moni tarkastaja\nei älyäisi mitään eroa tämän ja muitten opettajien välillä ja että hän\nkuolisi tuntemattomana niinkuin työmies vuorikaivoksessa, ansaittuansa\nneljänä kymmenenä vuotena pyhässä virassaan tuskin sen vertaa kuin\ntenoori-laulaja saa viikossa.\n\n\nViimeiset päivät Bossolanossa.\n\nEmiliokin eleli viimeiset kuukaudet Bossolanossa aivan itseksensä.\n\nNiin pian kuin oli kuulutettu kuusitoista paikkaa Turinin\nkansakouluissa Toukokuun ensimäisenä päivänä tapahtuvan kilpailun\nkautta haettavaksi, lähetti Emilio hakemuksensa ja muut paperinsa, ja\nnyt kun kunniansa oli kysymyksessä, rupesi hän uudella innolla\ntutkimaan kilpailuun tarvittavia aineita, joita niin monasti oli\nalkanut lukea ja aina jättänyt. Suuresti häntä kiihoitti toivo päästä\nopettajaksi Turiniin, jossa voisi olla varmana virastaan, jossa saisi\nkuunnella yliopiston luentoja, olla saapuvilla opettajain kokouksissa,\nkäyttää kirjastoja, seurustella sivistyneitten toverien ja ystävien\nkanssa, ja jossa ei olisi muita ohjeita kuin lukujärjestys, eikä muita\nesivaltoja kuin koulunjohtokunta. Tuo tuntui hänestä jonkinmoiselta\nluvatulta maalta.\n\nEmilio oli siinä lukujen harjoittamiselle erittäin suotuisassa iässä,\njolloin nuoruuden intoon yhdistyy varttuneemman ajatuksen kestävyys;\njolloin ihminen vielä rakastaa maailmaa kylläksi halutaksensa saavuttaa\nsiinä kunniata, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että vastenmielisesti\nantautuisi kirjojensa seuraan; hän oli tuossa hedelmää tuottavassa\niässä, jolloin ihminen valmistuu myöhempään nuoruuteensa ja saapi\nsilloin lyhyeksi ajaksi rintaansa samat toiveet ja eloisat tunteet,\nmitkä hänellä oli ensimäisen nuoruuteensa päivinä.\n\nMonta vuotta jälkeenpäin Emilio ihastuksella muisteli noita vilpoisia\naamuja Bossolanossa, jolloin hän nousi vuoteeltaan ennen aamun koittoa\nja istautui kirjoituspöytänsä ääreen; noita rauhaisia, rajattoman\nvapaita hetkiä, jolloin hän työskenteli yksin keskellä nukkuvata kylää,\njopa miljoonain nukkuvain ihmislasten keskellä. Tuntuipa silloin\nniinkuin hän aikaisen työnsä kautta pääsisi edelle muuta ihmiskuntaa,\njopa luontoakin kauemmas ja siten pitentäisi ikäänsä. Hän muisteli\nnoita ihania hetkiä, vietettyjä hauskassa, hiljaisessa työssä, jolloin\nei mikään häirinnyt, vaan päinvastoin aamukoiton unikuvat virkistivät,\nsillä niissä entistä yhä useammin haamoittivat Faustina Gallin armaat\nkasvot ikäänkuin salaperäisenä enteenä siitä, että hän pian näkisi\nhänet jälleen. Halveksittavalta, jopa käsittämättömältä Emiliosta\nsilloin tuntui, että oli saattanut hakea iloa lasista, sen sijaan että\nolisi sen löytänyt kirjoistaan ja toiveistaan. Kun hän, mielikuvitus\nlukemisen kautta vireillä, näki päivän valon taivaan rannalla\nsarastavan ja leviämistään leviävän, ajatteli hän iloiten, että\nhänenkin ehkä elonsa tulisi valoisammaksi ja että aurinko joskus\nnousisi sitäkin valistamaan.\n\nKun Emilion oli matkustaminen Turiniin, jonne oli saanut kutsun\nkilpailuun, toivottivat kaikki hänelle onnea ja jättivät hänelle\njäähyväiset sydämmellisyydellä, jommoista hän ei ollut ennen missään\nkylässä nähnyt. Täytyy lisätä, että moni sattumalta oli silloin hyvällä\npäällä. Kirkkoherra oli vihdoinkin saanut valtiolta rahoja uuden\nkirkontornin rakentamiseen ja maanmittari työskenteli ahkerasti\nsaadakseen siihen sievän piirustuksen, sekä väitti tekevänsä yhtä\nkauniin kuin Florensin Campanilan torni, vaikka hiukan pienemmän; siitä\nmuka tulisi niin soma, että olisi öisin vartioittava, jott'ei\nvarastettaisi. Sindaco oli juuri ikään saanut valtion kunniamerkin.\nTarkastajatar näytteli parast'aikaa uutta hamettaan. Delli, jonka\nvanhin poika oli onnellisesti päättänyt tutkintonsa, oli jälleen\naloittanut (hyvä merkki) jokapäiväiset kävelynsä koulurakennukselle,\njosta ainoastaan savisilaus enää puuttui. Neiti Riccolikin, joka oli\nmelkoisesti rauhoittunut, oli entistänsä tyytyväisempi. Hänen\nnimipäivänsä edellisenä iltana olivat muutamat nuoret herrat pitäneet\nharmonikalla, okarinalla ja huilulla soittajaiset hänen ikkunansa alla,\nja silloin oli neiti osoittanut tavatonta urhoollisuutta taittaen kaksi\nkukkasta ikkunalaudalla olevista kasveista ja heittäen ne alas\nsoittajille. Kumminkaan ei silmiänsä näyttänyt. Vaan kukkasten kanssa\nhän osoitti tahtovansa heittää ainaiseksi luotaan kaikki perusteettomat\npelvot ja hullunkuriset luuloittelut. Hänkin heitti Emilialle hellät\nhyvästit.\n\nViimeinen, jolle Emilio hyvästi sanoi, oli urkuri. Tämä riemuitsi\nuudesta, äsken löytämästään aarteesta. Eräs Milanossa asuva ystävänsä\noli lähettänyt hänelle vuosikerran sanomalehteä _Aatteitten\ntransfusiooni_, kuuluisan Tito Livio Cianchettinin toimittama, ja sitä\nurkuri luki sanomattomasti nauttien, sillä hän löysi siinä omat\naatteensa esitettyinä juuri tuommoisella haaveilevalla, uhkaavaisella\nepämääräisyydellä, joka häntä miellytti. Varsinkin eräs asia oli\nhänestä sukkela. Kauan haettuansa kahta sanaa, jotka sattuvasti\nkuvaisivat yhteiskunnan kahta vihollista säätyluokkaa, ja käytettyänsä\nturhaan sanoja _masentajat ja masennetut, hallitsevat ja hallitut_, oli\nCianchettini lopulta löytänyt kaksi sanaa, jotka urkurin mielestä\nolivat oikeita neronleimauksia: _soittajat ja soitettavat_. Niin, ne\njuuri olivat sopivat sanat! Maailma oli tosiaankin jaettu soittajiin ja\nsoitettaviin. Ei kukaan voinut toivoakkaan tämän jälkeen löytävänsä\nkaunopuheliaasti ivallisempaa ja kuvaavampaa lausetapaa. Parina viime\nviikkona hän enimmäkseen käytti vain näitä kahta sanaa, huutaen niitä\ntuhannesti kahvilassa tavallisessa iltaseurassaan. Hän sanoi tahtovansa\nkäyntikorteilleen painattaa: _Se ja se, toimeltaan soittaja,\nyhteiskunnallisen asemansa puolesta soitettava_. Ja hän nauroi niin,\nettä oli halkeamaisillaan. Tästä asiasta urkuri laski leikkiä koko ajan\nkun Emilio oli hänen luonaan.\n\n-- Ehkä -- hän sanoi -- emme tapaa toisiamme muutamaan aikaan. Jos niin\non, sitä parempi; se merkitsee, että me näemme toisemme, kun _kaikki\nloppuu_.\n\nKoska urkuri piti Emiliota hengenheimolaisenaan, vaikk'ei tämä koskaan\nollut ilmoittanut pitävänsä samoja aatteita, käski hän tätä\ntervehtimään _ystäviä Turinissa_, kuitenkaan sanomatta keitä. Hän\ntarkoitti kaikkia, jotka odottivat _isoa mullistusta_, suuren\n_lautahökkelin_ vihollisia, sanalla sanoen _soitettavia_.\n\n-- Sanokaa heille -- lisäsi -- että mekin, pienten kuntain jäsenet,\nolemme valmiina, ja että, kun tuo iso päivä vihdoin koittaa, me\nseisomme heidän sivullansa _soittamassa_. Tuhat tulimmaista -- -- --\nemmekö silloin soittaisi!\n\n\n\n\nTurinissa.\n\n\nTurinissa keskellä meluavaa ihmisjoukkoa, joka kulki edes takaisin\nraatihuoneen portaita, minne hänkin oli mennyt tiedustelemaan milloin\nja missä kirjallista tutkintoa pidettäisiin, kadotti Emilio kaiken\nitseluottamuksen, mikä hänellä oli ollut Bossolanossa, ja hänestä\ntuntuivat kaikki ihmiset kansakoulu-opettajilta, jotka aikoivat ottaa\nosaa kilpailuihin ja olivat lukeneet enemmän kuin hän. Ja kun hän\nillalla istui yksinään _Kolmen Kyyhkyn_ ravintolassa, vaatimattomassa\nhuoneessa, jonka ikkuna antoi likaiselle pihalle päin, tuntui hänestä\nkuin hän olisi tehnyt viisaammin, jos olisi ainaiseksi tyytynyt\nrauhalliseen elämään jossakin maakylässä.\n\nSeuraavana aamuna Emilio heräsi hyvä tuuma mielessään: hän tahtoi mennä\ntervehtimään asian-ajaja Samista, jota ei ollut nähnyt kolmeen vuoteen.\nEmilio oli varma siitä, että asian-ajajan seurustelu häntä virkistäisi,\nja sitäpaitsi toivoi asian-ajajan, pyytämättäkin, antavan hänelle\nsuosituskirjeen; sillä hän oli kuullut tämmöisissä tutkinnoissa\nsuosituskirjeitä satamalla satavan ja niiden kevätsateen lailla tekevän\nmaan hedelmälliseksi.\n\nEmiliolla oli se onni että tapasi asian-ajajan kotona.\n\nHerra Samis oli hiukan lihonnut, käynyt vähän harmaapäiseksi, mutta oli\nyhtä ystävällinen ja vilkas kuin ennen. Rouva oli jo matkustanut\nmaalle. Generi poika oli vast'ikään kunnialla suorittanut\npäästötutkinnon teknillisestä koulusta ja aikoi juuri pyrkiä\nteknilliseen opistoon. Altaranassa ei ollut mitään uutta tapahtunut,\npaitsi että sindaco oli tullut entistänsä ylpeämmäksi. Sindacon\nsopimaton suhde _Case Rossen_ naituun opettajattareen oli joka miehen\nsuussa. Hauskin uutinen, minkä Emilio sai kuulla, oli että Faustina\nGalli, joka oli ottanut osaa viimevuotiseen kilpailuun, nyt oli\nopettajattarena eräässä Turinin esikaupungissa ja että Emilio\nluultavasti saisi tavata hänet ensi opettajakokouksessa, joka tulisi\npidettäväksi Emilion syntymäkaupungissa.\n\nKun Samis kuuli Emilion tulleen Turiniin kilpailua varten, kertoi hän\nuutisen, joka aivan masensi Emiliota. Avoimia paikkoja oli, kuten\nEmilio jo tiesi, kaikkiaan kuusitoista; hakijoita oli, ja sitä Emilio\nei ennen tiennyt, kokonaista kaksisataa kolmekymmentä.\n\nHän tunsi jo repposet saaneensa. Mutta asian-ajaja lohdutti häntä ja\nsanoi, ett'ei saanut suuresta luvusta säikähtyä. Noiden kahdensadan\nkolmenkymmenen hakijan joukossa oli ainoastaan kahdeksantoista\nmies-opettajaa; kaikki muut olivat naisia. Jos valtuusmiehet, kuten\nasian-ajaja luuli, olivat pidättäneet opettajille puolen tusinaa\npaikkoja ei heitä tulisi aivan monta niistä kilpailemaan. Tätä\nkuullessaan Emilio hengitti helpommin. Mutta lähemmin ajatellen tuntui\nasia hänestä mahdottomalta, ja hän luuli asian-ajajan erehtyvän.\n\n-- Minä en erehdy -- virkkoi herra Samis -- eikä se niin kummallista\nolekkaan. Hakijoita on tietysti paljon, mutta useimmat heistä ovat\nnuoria tyttöjä tästä kaupungista, jotka ovat päättäneet ruveta\nopettajattariksi ainoastaan siinä tapauksessa, että saavat virkoja\ntäällä, jossa heillä on kotinsa ja tuttavansa. Jos eivät läpäise,\ntulevat seuraavaan kilpailuun, jopa muutamat heistä saapuvat viisikin\nkertaa peräkkäin samaan tutkintoon. Mutta kuinka moni opettaja viitsii\ntulla tänne kovaa tutkintoa kokemaan, pieniä säästöjään huventamaan!\nMinua ihmetyttää, että heitä on niinkin monta, ja luulen ensi vuonna\ntulevan vähemmän; sillä ainoastaan etevät ja sivistyneet läpäisevät\ntäällä, eikä enää tähän aikaan kyvykkäitä tiedonhaluisia nuorukaisia\nrupea opettaja-uralle. Mitä taas niihin tuhansiin tulee, jotka\nmaakylissä kuhnailevat, on niissä ani harva semmoinen, että voisi\ntoivoa onnistuvansa tutkinnossa. Se päivä on pian koittava, jolloin\neivät edes maanhylyt viitsi antautua opettaja-uralle. Kaikki,\njotka suinkin voivat, lähtevät nyt jo tiehensä. Ehtimiseen\nkansakoulu-opettajat karkaavat toisille aloille, pyrkivät\nkunnankirjureiksi, asioitsioiksi, työvoudeiksi, metsänvartioiksi,\nheittäytyvät jos mihin toimeen, kysymättä kuinka heidän lopulta käy,\naivan niinkuin matkustajat, jotka pakenevat uppoavasta laivasta. Niinpä\nesimerkiksi sain äsken kirjeen kunniapalkintoja ja hopeamitaleja\nsaaneelta kyläkoulun opettajalta, joka oli kirjeenvaihtaja-jäsenenä\nuseassa kirjallisessa seurassa ja nyt haki vahtimestarin virkaa.\nOpettajakunnassa syntyneitä lomia eivät täytä taitavat oivalliset\nopettajattaret, vaikka ovatkin opettajia sivistyneemmät ja lukemisesta\nenemmän huvitettuja, kun ovat saaneet paremman kotikasvatuksen ja\nopettajantoimi heille tarjoaa parempia taloudellisia etuja; mutta he\neivät saa opettaa toista luokkaa korkeammalle poikakansakouluissa.\nParasta kumminkin on se, että saavat antaa tunteja korkeammissa\noppilaitoksissa, joissa todellakin siveellinen kasvatus alkaa ja joissa\npoikia kuin hiotaan lukioihin pääsöä varten. Minne lopulta joudutaan?\nSitä asian-ajaja ei sanonut tietävänsä. Mutta sen hän tiesi, että\nEmilion oli syytä toivoa, ei ainoastaan miespuolisten hakijain\nvähälukuisuuteen nähden, vaan siitäkin syystä, että näistä harvoista\ntuskin puoletkaan vetivät vertoja hänelle; sillä niissä oli opettajia,\njotka olivat saapuneet ikäänkuin arvan heittoon, ilman taitoja ja\nvalmistusta, ja jotka luultavasti tuskin pääsisivät ollenkaan osaa\nottamaan suulliseen tutkintoon.\n\nTämä lohdullinen ajatus mielessä lähti Emilio seuraavana aamuna puoli\nyhdeksän -- kello yhdeksän oli määrä alkaa -- Barettin kansakoululle,\njossa kirjallinen tutkinto oli pidettävä.\n\nNäkö, joka täällä levisi hänen eteensä, oli niin uusi ja omituinen,\nettä se vei tutkintohuolet tykkönään mielestä. Porttikäytävässä ja\nkadulla koulun ulkopuolella oli ahdinkoon asti opettajattaria;\nläheisillä kaduilla ja katujen kulmissa seisoi joukoittain rouvia ja\nneitejä, kaiken-ikäisiä ja -pukuisia; siinä oli viime muotilehden\nmukaan muovaeltuja ja sitte jos mitä mallia kyläopettajattaren melkein\ntalonpoikaiseen pukuun asti; siellä täällä näki hakijain äitejä, isiä,\nveljiä, ystäviä ja entisiä opettajia, jotka kaikki olivat tulleet heitä\nrohkaisemaan ja antamaan hyviä neuvoja. Ne näyttivät enimmäkseen\nmurheellisilta tahi liikutetuilta, puhuivat ja läikehtivät vilkkaasti.\nMonella tutkittavista oli kirjoja käsissä, kainaloissa, lakkareissa,\nniin että vaatteet olivat sieltä täältä pönkällään; toiset kantoivat\naamiaistansa pienissä paketeissa taikka laukuissa; muutamilla oli\nhajuvesipullot mukana, niillä virkistääkseen nuutuneita elinvoimiaan.\nSiinä oli hattuja ja töyhtöjä jos minkä värisiä ja jos jonkin muotosia,\nääretön äänten sohina, jossa joka askeleella kuului tutkijakunnan\npuheenjohtajan ja kuuden jäsenen nimiä mainittavan. Yhtä kehuttiin\nsävyisäksi, toista sanottiin turhan tarkaksi, muutamaa syytettiin\nlahjojen ottajaksi, neljännestä puhuttiin vieläkin enemmän, siksi\nett'ei kukaan häntä tuntenut. Silloin tällöin pyrki joku tutkijakunnan\njäsenistä ihmisjoukon läpi kouluun; heille avattiin tie, ja kun hyvin\nolivat päässeet sisään, kuului mutinata kaikkialla. Koulun\nmajesteetillinen vahtimestari näyttäytyi väliin ovessa. Pari\npoliisipalvelijaa kulki hymyellen edes takaisin. Uteliaita katsojia\nkurkisteli naisjoukkoon keksiäkseen kauniita kasvoja; mutta ei heistä\nkukaan välittänyt.\n\nPuoli yhdeksän portit avattiin, tutkittavat töytäsivät sisään kuin\nparvi koulutyttöjä, sukulaiset ja ystävät antoivat viimeiset\nvaroituksensa ja lohdutuksensa: -- Rohkeutta, tyttöseni. -- Niina, minä\npyydän, rauhoitu, rauhoitu, rauhoitu. -- Muista lauserakennusta! -- Ja\nsiinä suudeltiin, huokailtiin ja puristeltiin käsiä.\n\nOvella seisoi yksi tarkastuslautakunnan jäsen ja vahtimestari.\nTullivirkamiesten urkkivin katsein tarkastellen tuliain taskuja ja\nmukana olevia kääröjä, käskivät he sisään astuvain laskea kirjansa\npois, ja pian olivat etuhuoneen pöydät ja tuolit täynnänsä oppi- ja\nsanakirjoja. Opettajattarille oli alikerran isoon saliin nostettu\nluokkahuoneista penkkejä ja tuoleja.\n\nEmilio astui melkein viimeisenä sisään ja näki opettajattaret jo lähes\nkaikki asemillaan. Hattunsa olivat heittäneet viereisiin\nluokkahuoneisin. Siinä oli noin pari sataa päätä, asettuneina\nkuuteentoista riviin, hiuksia kaiken karvaisia, eepenholtsin mustasta\nkullan kellervään, hameita jos jonkin kuosisia, enimmäkseen vaaleita,\nja kun niille ulkona kasvavista puista lankesi vihreä valo, antoi se\nkoko huoneelle iloisen ja juhlaisan muodon, joka ei juuri sopinut\nyhteen tutkittavain vakaitten katseitten ja ilmassa vallitsevan\ntympeän, levottoman, kuumeen-omaisen väreen kanssa.\n\nYläkerran suureen saliin oli asetettu istuimia opettajille, ja heidän\ntaaksensa, sopivan matkan päähän, noin kolmelle kymmenelle\nopettajattarelle, jotka eivät mahtuneet alakertaan.\n\nEmilion astuessa yläkertaan istuivat kaikki opettajattaret jo\npaikoillaan. Opettajiakaan ei enää puuttunut kuin pari, kolme. Nämät\nolivat kaikki nuoria miehiä, alle kahdenkymmenen ikäisiä. Vanha,\nnuuskainen vahtimestari asettui ovelle vartioimaan. Kaksi\ntutkintolautakuntaan kuuluvaa opettajaa kulki edes takaisin kehoittaen\ntutkittavia pian papereitansa järjestämään.\n\nEmilio oli tuskin ehtinyt käskyä noudattaa ennenkuin hän, katsottuansa\novelle, päästi hämmästyksen huudahduksen.\n\nCarlo Lerica astui huoneesen.\n\nTämä oli tuskin ehtinyt kynnyksen sisäpuolelle, ennenkuin äkkiä\npysähtyi ja katseli kiukkuisesti istumapaikkoja; mutta huomatessaan\nEmilion, naurahti ja astui Emilion luo, puristi ystävän kättä ja\nistautui hänen viereensä.\n\nLerica tutisi vielä vihasta, kun alakerrassa oleva vahtimestari, sen\npöllö, oli väkisin tahtonut viedä hänen taskustaan paperiin käärityn\ngruyère-juuston, siinä luulossa että se muka oli kirja.\n\n-- Rakas Ratti -- sanoi hän matalalla äänellä -- minun vasta on ollut\nhauskaa! -- -- -- Sikamainen kunta! -- -- --\n\nHänen täytyi keskeyttää, sillä tutkintolautakunnan puheenjohtaja astui\nkahden jäsenen seuraamana sisään, ääneen lukeakseen kirjoitettavat\naineet. Samalla hetkellä kun hän avasi kirjekuoren jossa aineet olivat,\nastui sisään pitkin askelin, hengästyneenä ja pelosta puoli kuolleena\nkolme opettajatarta, jotka olivat myöhästyneet. He pyysivät anteeksi ja\narmahdusta sekä riensivät paikoilleen, jonne uupuneina heittäytyivät\npainaen kädet sydämmelleen.\n\nKirjoitettava aine oli kasvatus-opillinen: Kansakoulu-opettaja\njärjestää ensimäisen, toisen ja kolmannen luokan luku-ohjelman sekä\nmäärää, mitä opetustapaa on noudatettava, jos tahtoo menestyksellä\nopettaa äidinkieltä.\n\nTuskin oli aineen luku päättynyt, ennenkuin kuului muminata, huokauksia\nja tukahdutettuja huudahduksia, aivan niinkuin ahdinkoon asti\nsullotusta oikeuspaikasta kuoleman tuomiota julistettaessa; sitten\nseurasi syvä hiljaisuus.\n\nEmilio työskenteli puolipäivään saakka aivan tyynesti, mitään\nkuulematta tai näkemättä; mutta sitte kun ei enää ollut muuta tehtävänä\nkuin aineen puhtaaksi kirjoittaminen, ei hän voinut olla seuraa\ntarkastamatta, varsinkaan opettajattaria. Kaksi tuntia oli enää\njäljellä, ja sen vuoksi oli jo jonkinmoinen levottomuus heissä\nhuomattavana; muutamat taistelivat vielä itse aineen kanssa, toiset\nhuomasivat käsittäneensä asian väärin ja alkoivat siksi alusta, toiset\ntaas, laaja-ajatukselliset, olivat käsitelleet ainettansa liian\nseikkaperäisesti ja pelkäsivät, ett'eivät ehtisikkään sitä lopettaa.\nKaikki nämä työskentelivät hirmuisella kiireellä, loivat rukoilevia\nkatseita kattoon ja tömistivät jaloillaan. Muutamat nakertelivat\nhätäisesti kuivaa leipää, vasen käsi suun edessä. Toiset kirjoittelivat\nkirjelappuja, joita sitte penkkien alta salavihkaa pistivät\nnaapureilleen. Kynien ratina kiihtyi hetki hetkeltä, aivan kuin olisi\nkirjoitettu jollekulle, jonka kärsimättömyys yhä lisääntymistään\nlisääntyi. Kun sitten ensimäiset jättivät kyhäyksensä, asianmukaisesti\nvarustettuna sepustajan nimikirjoituksella, lisääntyi jäljellä olevain\nlevottomuus ja tuska aivan sen mukaan, missä määrin kirjoittajain luku\nväheni. Muutamat olivat kalpeita, toiset tulipunaisia ja pyyhkeilivät\nhikeä otsaltaan. Niittenkin joukossa, jotka olivat tulleet somasti\npuettuina, ei ollut ainoatakaan, joka nyt olisi huomannut olevansa\npörrössä hiuksin tahi että vaatteille taikka sormille oli töhräytynyt\nmustetta. Kolme, neljä joukossa näytti väliin kovin toivottomalta ja\nväsyneeltä; eikä se kummaa ollutkaan, ne kun olivat siellä jo kolmatta\ntai neljättä kertaa ja koko heidän perheensä menestys riippui tästä\nhetkestä. Kun aika oli loppumaisillaan ja toinen vartioivista\nopettajista lausui nuo kamalat sanat: -- Hyvät naiset, kiiruhtakaa! --\nsilloin näki kauhun ja tuskan liikkeitä, jotka oikein herättivät\nsääliä. Tärkeä hetki oli lyönyt, ja vielä kymmenen istui\nkirjoittamassa. Eräs vanha, hermostunut provessori nalkutti: --\nPaperit, hyvät naiset! Antakaa paperinne semmoisina kuin ovat! -- Hän\nkulki penkkien väliä ja koitti koota papereita. Eräs toinen\ntarkastuslautakunnan jäsenistä teki samoin, mutta hän menetteli\nsävyisämmin. Mutta opettajattaretpa eivät tahtoneetkaan jättää\nkirjoituksia luotaan, vaan vetivät ne aivan eteensä ja puolustautuivat\nkyynärpäillään, rukoellen: -- Vielä hetkinen! -- Viisi minuuttia! --\nMinä pyydän, armosta! -- Tukahutettuja huudahduksia kuului: -- Oi\nJumalani! Jumalani! -- Eräs nuori tyttö heitti kynän kädestään ja\npurskahti itkuun. Emilio ei tahtonut kauemmin katsella tätä surkeutta.\n\nUlkona kadulla oli taaskin ahdinkoa. Siellä seisoi kirjoituksen\nsuorittaneita opettajattaria ja paljo muita ihmisiä, jotka\nolivat tulleet kuulemaan kuinka oli käynyt. Ihmiset seisoivat\nryhmissä, joissa kussakin oli joku tutkinnossa ollut, huitoen\nrumalla aine-konsehtillansa ja kertoen aamupäivän kärsimyksistä,\ntarkastuslautakunnan kovuudesta, ankarista varokeinoista, joita oli\npidetty kaiken yhteyden estämiseksi ulkomaailman kanssa; läheiseen\npuutarhaan ja viereisille kaduille oli asetettu vartioita, eikä oltu\nedes annettu sukulaisten tuomia hedelmiä ja leipiä, kun näet pelättiin,\nettä niissä saattoi olla kirjeitä kätkettyinä. Sukulaiset ja ystävät\npäivittelivät tarkastuslautakunnan säälimättömyyttä, surkuttelivat\ntyttösiä ja järjestelivät lempeästi heidän epäkuntoon joutuneita\npukujaan sekä tarkastelivat konsehteja.\n\nTässä hälinässä tarttui joku Emilion olkapäähän. Se oli Lerica, ja he\nsyleilivät toisiansa sydämmellisesti.\n\n-- Siis -- puhkesi ystävä sanoiksi -- pyrit sinäkin _Turinin suureen\nrangaistuslaitokseen_?\n\nLerica ei ollut paljoa muuttunut viimeisenä viitenä vuotena. Ainoastaan\nrypyt silmäin alla, nenän juuressa ja suupielissä olivat uurtuneet\nhiukan syvemmiksi ja muistuttivat hänen karkeissa kasvoissaan\nsemmoisista puun-oksain jättämistä syvennyksistä, joita väliin,\nkivikauden merkkeinä, nähdään vuorensyrjänteissä. Kaula oli myöskin\nkäynyt paksummaksi ja jykevämmäksi.\n\nVaikka Lerica oli nälkäinen kuin susi, tahtoi hän oitis kertoa\nEmiliolle kaikki vaiheensa siitä päivästä asti, jolloin oli\nkirjoittanut Altaranaan. Hän oli jättänyt paikkansa Badolinossa ja\njoutunut Mocchian kuntakouluun, jossa oli kahta kauheampaa. Mocchia oli\npieni kylä, puoleksi kätketty rumaan laaksoon, jossa satoi kuusi\nkuukautta peräkkäin. Koulussa oli niin kosteata, että märkyys oli aivan\npilannut seinällä riippuvan kuninkaankuvan, eikä enää voinut lukea\nseinätaulujen allekirjoituksia. Ja tässä haudan kaltaisessa kunnassa\noli -- ei voinut ymmärtää miksi -- äärettömän paljon lapsia, jott'ei\ntiennyt minne sijoittaa. Luokkansa oli täpöisen täysi ja kuitenkin\nkaduilla vilisi lapsia, joista joka kolmatta vaivasi syhelmä. Se oli\naivan kauhea kylä lapsituotteliaisuuteensa nähden; niitä sikisi\nniinkuin matoja juustossa. Siellä oli Lerica joutunut tekemisiin äsken\nvalitun sindacon kanssa, joka oli ylpeydestä niin hassahtava, että\nvaati opettajaa pukeutumaan hansikkoihin, kun tulisi raatihuoneelle\nsindacoa tapaamaan. Lericalla oli sielläkin ollut paljon rettelöitä\npalkkansa perimisessä. Ylöskantomies, joka oli yksissä asioissa\nsindacon kanssa, oli juonittelevainen roisto ja vastasi kolmena\nkuukautena peräkkäin, kun Lerica tuli palkkaansa nostamaan: -- Minulla\nei ole mitään rahoja --, vaikka oli todistettu, että hän jo oli\nkantanut rahat kunnalta. Mitä oli tekeminen? Lerica ei tahtonut kääntyä\nkunnallishallituksen puoleen, sillä silloin asia olisi ollut\nalistettava sindacon päätettäväksi, joka kostoksi ehkä olisi erottanut\nhänet virasta. Mutta hän ehti ennen vihollisiaan ja pyysi itse eroa.\nVaan silloinpa prefekti lähetti hänen eronhakemuksensa koulu-legaatille\nkäskyllä, että opettajan on se peruuttaminen; sillä yhtä vähän kuin\nkunta voi opettajansa kesken vuotta erottaa, yhtä vähän voi opettaja\nitsekään jättää paikkaansa ennen lukuvuoden loppua. Lerican siis täytyi\npitkittää työtään, mutta ylöskantomieskin pitkitti niskoitteluaan.\nVihdoinkin, valitettuansa kerran toisensa perästä, prefekti otti sen\nkuuleviin korviin ja käski sindacon pitämään huolta siitä, että\nopettaja saisi palkkansa, muuten Mocchiaan lähetettäisiin komisarius\nasiata tutkimaan kunnan kustannuksella.\n\n-- Kun olin nämä tiedot saanut -- pitkitti Lerica -- riensin iloisena\nylöskantomiehen luo nostamaan kaikkia saataviani -- -- -- mutta hän\nantoikin minulle koko summasta -- -- -- Lerica huusi ukkosen-äänellä,\nniin että parikymmentä kadulla liikkuvaa henkilöä kääntyi katsomaan --\nkuusitoista lireä, ymmärrätkös, kuusitoista sikamaista, kauheasti\nhaisevaa lireä! Loput maksettiin vähitellen pienissä osissa,\nviisi, kuusi, neljä jopa kaksikin lireä kerrallaan. Mutta --\nlisäsi hän pysähtyen keskelle katua, pudisti päätään ja päästi\nmetsäläisen riemunaurun -- kylläpä ovat saaneetkin kuulla siitä! Joka\nkerta, kun kävin siellä palkkaani lypsämässä, haukuin niin, että\nsinne kokoontui väkeä ja syntyi kauhea meteli. He eivät olleet\nkuulevinaankaan. Minä jo edellisenä päivänä ajattelin haukkumasanat\nvalmiiksi, haukkumasanat sellaiset, että olisivat minut ampuneet, jos\nheillä olisi ollut tippaakaan kunniallista verta suonissaan. Niin,\nsemmoinen onni minulla on. Saatpa nähdä, minun käy huonosti nytkin\ntässä tutkinnossa.\n\nEmilion tehdessä kieltävän liikkeen kädellään, virkahti Lerica: -- Minä\nolen varma siitä! Minua liiaksi tunnetaan Piemontissa. Aatteles, mitä\nilkeitä kirjeitä kaikki, joita olen haukkunut ja uhkaellut selkään\nantaa, ovat kirjoittaneet tutkijalautakunnalle ja valtuusmiehille. Sen\nluontoisia, kuin minä olen, ei tahdota minnekkään. Mutta odottakaapas,\njos minä reput saan! En sano enempää. Ennen kaikkea saa tutkijakunta\ntekemistä kanssani, sitte kierrän kaikissa kylissä, joissa olen\nopettajana ollut, tekemässä loppusuorituksia ja silloin saat kuulla\nihania juttuja. Se on oleva kerrassaan kuin lihaksi muuttunut\nmaanjäristys olisi matkoilla.\n\nSeuraavana päivänä oli kirjoitettava aine sananlaskusta: Opi ammattisi,\nsaat leipäsi. Tämä aine oli kehitettävä kertomuksen, vuorokeskustelun\ntahi esitelmän muodossa.\n\nSeurasi samanlaisia kohtauksia kuin edellisenäkin päivänä ja niitten\nlisäksi vielä pieni tapahtuma uutta lajia. Kahden tunnin työn perästä\npyörtyi eräs nuori tyttö; hänet kannettiin puutarhaan, jossa kylmän\nveden avulla saatiin virkoamaan, mutta hän ei voinut enää pitkittää\nkirjoitusta.\n\nLerica häiritsi ehtimiseen Emiliota puoliääneen lausutuilla\nkirouksillaan. Hänen mielestään aine oli tyhmä ja laiha, ja siksi hän\nsadatteli tutkijakuntaa ja valtuustoja minkä jaksoi.\n\nEnnenkuin tutkittavat läksivät tiehensä, ilmoitettiin heille että\nkirjoituksia tarkastettaisiin kahdeksan päivää ja yhdeksännen aamulla\nolisi koulun portilla luettelo niistä, jotka saisivat ottaa osaa\nsuulliseen tutkintoon. Niitä, joiden nimet eivät olisi listalla, ei\nhyväksytty.\n\nUlkona kihisi ihmisiä enemmänkin kuin edellisenä päivänä. Emilio ja\nLerica pysähtyivät hetkeksi kadulle nähdäkseen kaikkia noita voitosta\nvarmoja tahi alakuloisia, miettiväisen näköisiä tahi itkeviä\nopettajattaria, jotka astuivat ovesta ulos. He näyttivät väsyneiltä;\nhiukset olivat pörröllään, puku epäjärjestyksessä, ikäänkuin olisivat\nolleet tappelussa. Useimpain kasvoista saattoi lukea heidän aavistavan\nväärin kirjoittaneensa, sekä harmittelevan jättäneensä monta hyvää\najatusta ja selvää lausetta mustepulloon. Erotessaan he toisilleen\ntoivottivat onnea taikka lausuivat sanoja, jotka osoittivat pelkoa ja\nepätoivoa.\n\nKeskellä joukkoa Emilio kuuli äänen takanansa huutavan: -- Herra Ratti!\n-- ja kun kääntyi, näki edessään neiti Pedanin. Äkkiä johtuivat Emilion\nmieleen nuo julmat sanat: -- Harjoittakaa telineliikkeitä. -- Niitä\nmuistellessaan ja nähdessään tuon kookkaan, kukoistavan nuoren naisen\nlensi häpeän puna Emilion poskille.\n\nNeiti Pedani hymähti. Ehkä hänkin muisteli samaa asiaa. Mutta pian hän\ntyynellä ja luontevalla ryhdillään päästi Emilion pulasta ja ojensi\nhänelle voimakkaan kätensä.\n\n-- Tekin täällä? -- hän kysyi niinkuin olisivat nähneet toisensa\nedellisenä iltana. -- Olette kai voineet hyvin koko tämän ajan?\n\nNeiti näytti nuoremmalta kuin Caminassa, oli hartevampi, hoikempi\nvyötäreiltä ja entistänsä raittiimpi sekä ruumiin että sielun puolesta.\n\n-- Lyönpä vetoa -- sanoi Emilio leikillisesti -- että otatte osaa\nkilpailuun yksinomaisesti päästäksenne tänne _voimistelun kehtoon_.\n\nOpettajatar vastasi: -- Juuri siksi.\n\nKohteliaasti Emilio arveli neidin voivan olla varman asiastaan.\n\nHän pudisteli epäileväisesti päätään. Kyllä kai, jos olisi kilpailtava\nvoimistelussa, sitten ei olisi hätää; mutta käsityötutkinto teki hänet\nlevottomaksi. Tuo siunattu paita, joka oli kokoon kursittava! Hän\nvarmaankin haaskaisi kymmenen metriä kangasta onnistumatta sittenkään,\nsillä hänellä ei ollut kärsivällisyyttä eikä taipumusta semmoisiin\ntöihin.\n\nTätä sanoessaan opettajatar joutui kauas ihmisvirrassa.\n\n-- Ratkaisevana päivänä kai vielä tavataan -- puhui neiti matkan päästä\nja heilutti kättään jäähyväisiksi. Hänestä ei enää näkynyt muuta kuin\nsatakaunoilla koristettu hattu, joka kohosi ihmisjoukossa ylemmäs\nkaikkia muita hattuja.\n\nSeuraavana kahdeksana päivänä, jolloin Emilio monta kertaa kävi\nveljiänsä tervehtimässä, (toinen niistä oli kirjapainotyössä, toinen\npuuseppänä) oli hän sanomattoman levoton; toivoi väliin onnistuneensa\nloistavasti, toisinaan taas luuli auttamattomasti hokaroineensa. Yönä\nvasten ratkaisevaa päivää hän ei saanut unta ja aamulla meni jo tuntia\nennen määräaikaa käyskentelemään koulun läheisyyteen. Siellä kulki\npaljo muitakin rauhattomia olentoja, jotka joka viides minuutti\nkoettelivat koulun porttia ja hätääntynein katsein tarkastelivat\npuutarhassa polttelevia vahtimestareita, sekä kadulla ohi kulkevia\ntutkijakunnan jäseniä, jopa koulurakennuksen suljettuja ikkunoitakin.\n\nKun portti avattiin, töytäsi pihaan koko joukko tutkintoon pyrkijöitä,\nsekä niitten sukulaisia ja ystäviä jotka eivät olleet uskaltaneet itse\ntulla. Suulliseen tutkintoon oikeutettujen nimet olivat pienellä\nilmoitustaululla ison salin oven pielessä. Kovin lyhyt tuo luettelo\noli! Kokonaiseen neljännestuntiin ei Emilio voinut sitä lähestyä.\nJokaisen jälkeen, joka taulun alta poistui, tunki kaksi sijaan. Harmin,\nvalituksen ja napinan huudahduksia kuului; isät ja äidit poistuivat\nsynkin kasvoin, mutisten jotain; nuoria naisia tuli sieltä kalpeina ja\nitkusilmin, lohduttelevien sukulaisten tahi ystävien tukemina; muutamat\nastuivat, toivon kipinä rinnassaan, uudelleen katsomaan, että eikö\nsittekin heidän nimeänsä olisi luettelossa.\n\nTällä hetkellä Emiliossa ei ollut vähääkään säälintunnetta jäljellä.\nPäinvastoin röyhkeä kärsimättömyys oli hänet käsittänyt; hän tunkeutui\njoukon läpi ensi riviin, onnistui sijoittamaan päänsä yläpuolelle\nerästä hattua, jonka höyhentöyhdöt pistivät häntä leukaan. Ja nyt hän\ntunsi saman tunteen, jonka raitis tuulahdus tuottaa ihmisraukalle, joka\non häkään nääntymäisillään -- -- -- Ratti, Emilio! Hänen nimensä oli\nsiinä. Emilio vetäisi syvän henkäyksen, joka käänsi hänen puoleensa\npikaisia kateellisia katseita; sitten tunkeutui taas ulos\nihmisjoukosta, niin ylen onnellisena, ett'ei muistanut itse katsoa eikä\nmuilta kysyä, oliko Lerican nimeä luettelossa.\n\nVieläkin tyytyväisemmäksi Emilio kävi illalla kuullessaan, että\nainoastaan kolme opettajaa oli läpäissyt ja että Lerica oli yksi\nniistä. Emilio meni uskaliaana ja iloisena suulliseen tutkintoon.\n\nTutkittavat käskettiin kolme kerrallaan voimistelusaliin. Siellä oli\nkaksi pöytää; toisen ääressä istui tutkijakunnan puheenjohtaja kahden\njäsenen kanssa, toisen ääressä olivat tutkijakunnan neljä muuta\njäsentä.\n\nEmiliota tutkittiin yhdessä kahden opettajattaren kanssa. Nähdessään\nnuo kuusi tuomarinnaamaa, jotka kääntyivät häneen, ja ajatellessaan,\nettä hän nyt muutamassa tuokiossa saattaisi hukkaan laskea monen vuoden\ntyön ja ponnistukset, valtasi Emilion sama hervahduttava tunne, joka\nkäsittää siivon nuorukaisen hänen astuessaan ensimmäistä kertaa\npelipöydän ääreen. Kun yhdestä pöydästä huudettiin häntä nimeltä,\nmenikin hän toiselle ja sai palata lakaisin ensimäisen luo. Siellä hän\nnäki molemmat kirjoituksensa levällään erään tutkijan edessä ja\nhämmästyi niin, ett'ei tajunnut tämän ensimäistä kysymystä. Mutta äkkiä\nhän tunsi suuren helpoituksen. Häntä kehuttiin. Silloin hänen rintansa\njälleen täyttyi uskaliaisuudella ja hän tunsi tuota selvää päihtymystä,\njoka ennen muissa tiloissa oli niin paraiksi häneen tullut; tuota\nmelkein kaksinkertaista voimaa kaikessa sielunsa toiminnassa, joka\nlähti hänen kunnianhimostaan ja ylpeydestään, kun muisteli entisiä\nvoitokkaita ponnistuksiansa ja ajatteli kuvituksissaan hymyilevää\ntulevaisuutta. Hän näki itsensä yliopiston tutkijakunnan edessä,\nvoitokkaasti vastaamassa kysymyksiin, joita tohtorin arvo seurasi.\nTuntuipa kuin rinnallaan olisi seisonut näkymätön ystävä, Megari,\nkuiskaamassa vastaukset hänen korvaansa. Hän suoriutui hyvin\ntutkinnosta, sekä hämmästyi kovin, kun kuuli sanottavan: -- Saatte\nmennä. -- Hän luuli kuulleensa väärin; nämä kolme neljännestuntia\ntuntuivat kymmeneltä minuutilta. Tyynenä hän astui ulos. Mutta tuskin\nulos päästyään, käsitti hänet, nähdessään auringon ja ihmiset,\nvastustamaton ruumiillisen liikkeen tarve ja niin hän läksi ilman\npäämäärää astuskelemaan Turinin katuja. Sanomattoman hyvillään hän\najatteli noita maakylissä viettämiänsä vuosia elämänsä menneenä\najanjaksona ja muisteli jonkinmoisina unikuvina ihmisiä, joiden\ntuttavuuteen oli joutunut. Ihmeekseen hän löysi itsensä hämärän tultua\n_Kolmen Kyyhkyn_ ravintolan edustalla.\n\nAstuessaan kyökkiin hän näki Lerican seisovan selin ovelle päin\npuhumassa emännän kanssa.\n\nKun Emilio ei ollut tavannut ystävätään suullisessa tutkinnossa,\npysähtyi hän hieman neuvotonna, sillä hän pelkäsi, ett'ei Lericaa oltu\nhyväksytty. Mutta Lerica oli tuskin kääntynyt, ennenkuin Emilio luki\nhänen kasvoistaan, että kaikki oli hyvin käynyt.\n\n-- Kaikki kävi hyvin -- toveri vastasi Emilion kysymykseen ja hykersi\nkäsiään.\n\nMutta äkkiä muuttui muotonsa ja hän sanoi: -- Aatteles, minä olin\ntulistumaisillani provessori Alatiin, joka koetti kietoa minua.\n\nLerica ja provessori olivat riitautuneet Pekingin väkiluvusta. Lerica\noli sanonut \"kaksi miljoonaa asukasta\", mutta silloin oli provessori\nnauranut ja huomauttanut, että se on mahdotonta, koska kaupungilla ei\nole isompaa alaa kuin Parisilla, jossa kaksi miljonaa asuu aivan\nahtaalla, kun sitä vastoin Pekingissä on laveita tykkönään asumattomia\ntahi melkein asumattomia aloja, niinkuin keisarin kaupungin-osa,\näärettömät rämeet y.m. Lerica väitti mainitsemansa asukasluvun olevan\nsen suuruiseksi ilmoitetun kaikissa kansakouluja varten valmistetuissa\nmaantieteissä. Toinen oli vastannut: -- Älkää noin kiivastuko! -- Minä\nen kiivastu -- oli Lerica sanonut, ja siihen oli provessori\nvirkahtanut: -- Tyyntykää.\n\n-- Lyhyesti -- pitkitti Lerica -- kaikesta näki, ett'eivät kasvoni\nmiellyttäneet sitä roistoa, ja hän koki saada minut kompastumaan Kiinan\npääkaupunkiin. Vähällä olin kuohahtaa, ja niin hänenkin laitansa oli.\nMe törmäsimme todellakin yhteen. Mutta minä toivon selittäneeni asiani\noikein ja että kaikki päättyy hyvin.\n\nSenjälkeen Lerica puhkesi meluisaan iloisuuteen joka, niinkuin aina,\npäättyi kiroustulvaan.\n\n-- Nyt se on loppunut -- huusi ja pudisti nyrkkiänsä Alpeille, jotka\nhäämöittivät ravintolan portista -- jaa, nyt se on loppunut, elämä\nnoissa tunkionmoisissa pikku-kunnissa, noissa navettakouluissa, joissa\nsindacot, sen härkäpaimenet, ovat kymmenenä vuonna tehneet elämäni\nhelvetiksi!\n\nTällä hetkellä hän ei aikonut ainoata ajatustakaan uhrata häpeälliselle\nmenneisyydelle, ja koska ei voinut antaa anteeksi niille roistoille,\njotka olivat häntä sikamaisesti kohdelleet, tahtoi hän edes unhoittaa\nheidät. Tietysti sillä ehdolla, ett'eivät joutuneet hänen tielleen.\nArmahtakoon sitä heistä, joka sattumalta joutuisi hänen eteensä\njossakin Turinin kadunkulmassa. Rauhoitu, ystävä, hän rauhoittaen\nlisäsi; hän ei aikonut melskettä nostaa. Hän aikoi vain pistää kaksi\nsormea miehen leuan alle, nostaa ylös hänet aivan varovaisesti ja\nasettaa hänet hiukan kauemmas kadulle sanoen: -- Odottakaa! Teidän\nkaltaisenne ja Carlo Lerica eivät mahdu samalle katukäytävälle.\n\nRatti vietti illan hauskasti toverin seurassa. He tuumailivat muuttaa\nyhteen asumaan päästyänsä molemmat Turiniin. Koska Lerica oli tuonut\nkaikki tavaransa _Kolmen Kyyhkyn_ ravintolaan ja asettunut sinne,\nsaivat he ilokseen yhdessä vastaan-ottaa kaupungin komeapukuisen\nvahtimestarin, joka toi kirjeen, missä tutkijakunnan puheenjohtaja\njuhlallisesti ilmoitti heidän tutkinnossa läpäisseen ja että heidät\nnimitettäisiin opettajiksi Turiniin kaupungin valtuusmiesten ensi\nkokouksessa.\n\nEnnenkuin Emilio pois matkusti, läksi hän tätä iloista sanomaa herra\nSamis'ille kertomaan. Tämä toivotti Emiliolle onnea ja vakuutti\nvaimonsakin tulevan siitä iloiseksi. Sitten sanoi: -- Minulla on jotain\nteille näytettävää -- ja avasi viereisen huoneen oven, josta Emiliota\nvastaan astui kahdeksantoista vuotias nuorukainen, Emilion entinen\noppilas, Generi, tuo poikanen, joka oli ollut silmittömästi rakastunut\nneiti Vettiin. Hän oli täydellisesti muuttunut, niin ett'ei kukaan\nolisi voinut aavistamallakaan aavistaa hänen alkuperäänsä. Hän oli\nhienossa puvussa, hieman lihonnut, kasvanut holhoojaansa pitemmäksi ja\nvoimistelun ja miekkailun kautta saanut notkean ja nuortean ruumiin\nsekä omituisen viehättävän olon ja ryhdin. Ainoastaan kasvot kuvasivat\nniinkuin ennenkin kunnianhimoa, rohkeutta, päättäväisyyttä ja\nkestävyyttä, sekä ilmaisivat sielua, jonka tahto ja luonto olivat\nkaraisseet elämän taisteluissa, sielua, joka oli ilman tunnetta, joka\nei kaivannut rakkautta ei hellyyttä.\n\nGeneri ojensi kätensä opettajalle niinkuin jollekkin vertaiselleen,\nhymähteli, ei niin paljon näkemän ilosta, vaan niiden muistojen\njohdosta, joita opettaja hänessä herätti, sekä sanoi kylmähköllä\näänellä muutamia jonkinmoista kiitollisuutta ilmaisevia sanoja: -- Oh\n-- -- minä muistan kyllä -- jonka jälkeen rupesi leikittelemään\npaperiveitsen kanssa.\n\nEmilio katseli pojan käsiä, joissa vielä oli entisen päivettymisen\nmerkkejä ja joiden sormien päät olivat litteitä. Muuta merkkiä hänessä\nei enää ollut niiltä ajoilta, jolloin raatoi kedoilla. Puheessaan hän\nkäytti Turinin ylimysten murretta. Kaikesta saattoi ymmärtää hänen\ntykkönään muuttuneen ja täydelleen perehtyneen sen seurapiirin elämään,\njohon oli tullut siirretyksi.\n\nAsian-ajaja katseli luomaansa mielihyvällä, vaikka ilman lempeyttä,\naivan niinkuin puuseppä tarkastelee höyläämäänsä lautaa, jonka on\nsaanut sileäksi ja hienoksi vasta pitkällisen työn perästä. Kun\nasian-ajaja huomasi Emilion hämmästyvän nähdessään pojan, sanoi hän:\n-- Muistatteko mitä ennustin siitä, kun talonpoikaisnuorukaiset alkavat\npyrkiä lukutielle? Mitä tästä kokeesta sanotte?\n\nEmilio aloitti kohteliasta vastausta, mutia pysähtyi kesken peläten\nsaavansa nähdä itserakkaan ilmeen nuorukaisen kasvoissa; mutta kun\nsiitä ei ollut merkkiäkään huomattavana, pitkitti hän. Generistä ei\nvähääkään huomannut puheen koskevan häntä.\n\nPojan osoittama tunteen puute ei miellyttänyt Emiliota, sillä hän\naavisti nuorukaisessa kunnianhimoisen ja sydämmettömän miehen-alun\nrajua voimaa, joka jo koulussa pitää tovereita kilpailijoina, voimaa,\njoka tungeikse eteenpäin, katsomatta kuka jälkeen jää, kuka maahan\npoljetaan, joka pilkkaa huonompiansa, anastaa itselleen yksin, mitä\nmuutkin haluavat, ja jota ei mikään muu pidätä kuin pelko että\nkadottaisi vaikkapa vain kämmenenkään leveyden omistamastansa alueesta.\nEmiliossa heräsi niin suuri vastenmielisyys Generiin, ett'ei enää\nvoinut virkkaa sanaakaan heidän yhteisistä muistoistaan Altaranassa.\n\nTullessaan asian-ajajan luota vertasi Emilio itseänsä nuorukaiseen ja\najatteli iloiten, että hän itsekin oli kunnianhimoinen ja että hankia\naikaisimmasta lapsuudestaan asti oli pyrkinyt ylemmäksi ja käyttänyt\nkaikki voimansa asemansa koroittamiseksi, mutta että hän, Jumalan\nkiitos, sydämmessään tunsi voivansa ryhtyä elämän taisteluun niinkuin\nrehelliset miehet kaksintaistelussa voimiaan koettavat, eikä niinkuin\nrosvojen kesken tapellaan; ja että hän, vaikkakin taistelisi ja\npuolustaisi itseänsä, jopa kohoaisi muita korkeammalle, kuitenkin aina\nrakastaisi, auttaisi ja säälisi lähimmäistänsä ja aina kaukaisuudessa\nnäkisi edessään jotakin korkeampaa kuin oman kunnianhimonsa.\n\nVielä junalla, Turinista lähtiessään, hän tutki omaa sydäntänsä ja\ntunsi suureksi mielihyväkseen, että vaikka kuinkakin kohoaisi entinen\noppilaansa, hän, Emilio, ei koskaan tätä mielisteleisi, ei myöskään\nkadehtisi.\n\n\n\n\nUusia kasvoja ja vanhoja tuttuja.\n\n\nGolilaiset ja Emilion sisar ottivat häntä ----n kaupungissa\nsydämmellisesti vastaan ja iloitsivat suuresti hänen menestyksestään\nkoetutkinnoissa, sillä nyt oli raskain ja epävarmin puoli hänen\nvirka-uraansa jäänyt selän taakse. Hänelle itselleen tuo tuntui kuin\nolisi päässyt kaukaiselta, yhdeksän vuotta kestäneeltä merimatkalta\ntyyneen satamaan, tosin kutistunein toivein ja iho mustelmissa sekä\nrinnassaan rauhan kaipuu, joka on ensimmäinen merkki siitä, että\nnuoruus on mennyt; vaan samalla hän kumminkin iloitsi kokemuksistaan,\nsiitä että oli jälleen löytänyt lukutien ja että oli kestämistään\nkoettelemuksista ammentanut voimia, uusia odottavia koetuksia\nkestämään.\n\nVielä Emilio pelkäsi ett'eivät Turinin valtuusmiehet, paikkojen\nvähyyteen nähden, nimittäisikkään häntä vielä sinä vuonna virkaan.\nMutta eräänä aamunapa saapuikin virallinen nimitys Lucento-nimisen\netukaupungin opettajaksi, tuhannen liren vuosipalkalla, suurimmalla\nmikä hänellä koskaan oli ollut. Nyt hän oli tyytyväinen.\n\nHänen syntymäkaupungillensa tavaton tapahtuma oli päättävä Emilion\nmaalais-opettaja-uran. Kansakoulujen rehtori oli kuusi kuukautta ennen\nkuuluttanut opettajakokousta siellä pidettäväksi, ja siihen saapuisi\nopettajia ja opettajattaria kaikista Piemontin seuduista, varsinkin kun\nvaltio maksoi viisikolmatta lireä jokaiselle kokoukseen matkustavalle.\nKokous tulisi kestämään kuusi päivää. Kaupungin hallitus antoi\nvanhan kirkon käytettäväksi ja oli hankkinut koko joukon yösijoja\nosan-ottajille. Kokous varmaan tulisi erinomaiseksi, yleväksi\nkasvatus-opilliseksi juhlaksi, jossa Emilio saisi tavata monta vanhaa\ntoveria entis-ajoilta. Tämä ajatus häntä ilahutti.\n\nLisäksi sattui Syyskuun alussa toinenkin hupainen seikka: serkku palasi\naivan odottamatta kotimaahan. Hän tuli eräänä iltana kuin raketti\nGolilaisten luokse ja toi mukanansa rouvalle laaman-vuodan, herralle\nkääreen paraguay-teetä, Emiliolle kimpullisen intiaani-nuolia ja\nEmilion sisarelle kaksi kanaria-lintua. Hänen pukunsa oli hyvin\nomituinen; hartioilla näet oli mustanvalkoinen, isoruutuinen\n_poncho_.[25] Luonnoltaan hän oli tullut entistänsä iloisemmaksi,\nhermostuneemmaksi, kiihkeämmäksi ja haaveilevaisemmaksi, ikäänkuin\nuuden maailman ilman mukana olisi hengittänyt raitista nuoruutta ja\nhulluutta.\n\nKolmena, neljänä ensimäisenä päivänä serkku hurmasi, viehätti,\nliikutti, elähytti kaikkia kummallisilla pikku kertomuksillaan; hän\nkuvasi Pampas tasankoja, Rosarion ja Buenos Ayres'in katuja,\nuutis-asukasten kyliä ja Paranan saaria niin elävästi, että\nne ilmi selvinä astuivat kuulijan silmän eteen. Kaksi vuotta\nAmerikassa oltuansa hän läksi sieltä pois ainoastaan voittamattoman\nmuuttelohalunsa ajamana eikä minkään muun tähden. Nyt oli jo hankkinut\nitselleen paikan Turinissa eräässä argentinilaisessa perheessä, joka\nhalusi espanjankieltä taitavaa Itaalialaista kotiopettajattareksi.\nMutta sittemmin hän aikoi hakea itselleen paikkaa itaalialaisessa\nkoulussa Afrikassa, sillä sitä hän jo kauan aikaa oli toivonut. Hän\nkentiesi matkustaisi erään piemonttilaisen ystävän luo, jonka hallitus\noli lähettänyt Tripoliin pikkulasten koulua hoitamaan. Siinä koulussa\noli sata araapialaista lasta itaalian kieltä oppimassa. Mutta oi, ei\nhän kuitenkaan missään löytäisi niin omituisia, romantillisia kouluja\nkuin Buenos Ayres'issa, vaikka siellä valitettavasti annettiin lasten\nliiaksi lausua runoja ja näytellä pikku kappaleita. Nämä koulut olivat\nikäänkuin Itaalian tulevaisuuden kuvia, Humberto kuninkaan ja Guiseppe\nMazzinin kuvat vierekkäin. Siellä ympäröi uudemman ajan historiata\nsatumainen, runollinen hohde; seikkailian iloinen pelottomuus näkyi\nlapsiinkin imeytyvän la Plata virran veden mukana. Sielläpä oli\nkoululapsia jos jonkinlaisia! Siellä näki kaikkien Itaalian eri\nseutujen kasvoinpiirteitä ja kuuli kaikkia eri itaalialaisia murteita,\nniin että kun kymmenen oppilasta luki peräkkäin ääneen, kuuli kaikki\neri murteet, joita puhutaan Venedigistä Palermoon saakka. Muutamat\nlapsista olivat Amerikassa syntyneitä, mutta kuitenkin sydämmen ja\nkielen puolesta täydellisesti itaalialaisia sen kasvatuksen nojalla,\nminkä olivat vanhemmiltansa saaneet. Toiset muistivat kotimaataan\nainoastaan unelmana. Usea heistä oli syntynyt merellä tahi satamissa.\nMoni äsken maahan muuttanut painoi päänsä alas ja sai vedet silmiinsä,\nkun vaan kuulivat Itaalian nimeä mainittavan; siihen liittyi tuhansia\nmuistoja. Lukemattomat olivat jo puoleksi \"amerikalaistuneet\" ja\nkadottivat, itaaliankielisestä koulusta huolimatta, jok'ikinen päivä\nyhä enemmän kotimaisia muistojaan, kieltänsä ja kansallistunnettaan.\n\nHauskaa oli kuulla serkun kertovan vaikeuksista, joita kaikkialle\ntunkeutuva espanjankieli tuotti opettajille heidän suojellessaan\nitaaliankieltä; sen päätteet liittyivät väkisin itaalialaisiinkin\nsanoihin, muuttivat tavaamistapaa ja lauseitten sanajärjestystä. Lasten\nmuodostama sekamelska oli mitä koomillisin yhdistys kahdesta kielestä.\nSurettavaa oli nähdä kuinka itaalialaiset lapset unhoittivat kielensä\npikemmin kuin muut, unhoittivat siksi ett'eivät tainneet äidinkieltään\noikein taikka olivat sitä huonosti oppineet kotimaansa kansakouluissa,\naivan kuin se olisi ollut jokin vieras kieli. Ihanalta tuntui noin\nkaukana kotimaasta opettaa kansalaisilleen isänmaan historiaa. Kaikki\nnuot useasti palaavat nimet ja vuosiluvut: Garibaldi, Viktor Emanuel,\n1859, Marsala, Syyskuun 20 p., Daniel Manin j.n.e. -- kaikuivat aivan\ntoisin sillä puolen merta, ja kuinka paljoa suuremman vaikutuksen ne\ntekivät sikäläisiin lapsiin kuin näihin kotoisiin vesoihin? Kun hän\nItaalian historiassa merkillisten tapahtumain vuosipäivinä kertoi\npäivän merkityksestä, näki pienoisten poskien punoittavan, silmäin\nsäihkyvän ja kyyneliä vuotavan. Pienimmätkin oppilaat, käsittämättä\ntarkoin asiata, mutta toisten liikutuksen valtaamina, lauloivat\nkaukaisen kotimaansa lauluja tunteellisesti ja äänen väreellä, joka\ntunki läpi sydämmen.\n\n-- Minuakin -- sanoi serkku -- vaikka rakastan vaihteloa ja olen\nsyntynyt maailmata kiertämään, rupesi koti-ikävä kalvamaan, ja kun nuo\nmustat sykloonit, hirmumyrskyt, pauhasivat peittäen auringon, niin että\nse näytti pilviin sammuneelta, päätin, katsellessani Itaalian karttaa,\npäästä, maksoi mitä maksoi, takaisin ensi postilaivassa, vaikka minulla\nei olisikkaan Genuan rantaan päästessäni muuta omaisuutta kuin hame\nylläni. Tiedän kyllä, että meitä täällä kohdellaan huonommin kuin\nsiellä, ja täällä on pienemmät palkat; mutta tämä on kuitenkin Itaalia!\nKuulkaas -- virkkoi serkku, tapansa mukaan kelpo lailla hypäten\najatusjuoksussaan -- kuulkaas, kerran aikoi eräs neekeri viedä minut\nväkisin mukaansa!\n\nSillä lailla serkku huvitteli koko seuraa, itse mitä loistavimmalla\ntuulella, iloiten tulevasta opettajakokouksesta, jossa saisi nähdä\nvirkaveljiä ja sisaria koolla suuren joukon, enemmän kuin koskaan ennen\nsitte seminaarin päästötutkinnon. Leikillä hän lisäsi luultavasti\nsäikähtävänsä nähdessään nälistyneitä tovereitansa, aivan niinkuin\nUgolino kreivi huomatessaan omat piirteensä tuhansilla muilla.\n\nNoin tuhannenpa osan-ottajaa oli ilmoittautunutkin kokoukseen. He\nalkoivat saapua eräänä sunnuntaina; joka junassa tuli viidenkymmenen\npaikkeilla, viimeisellä junalla yksin Turinista kaksisataa henkeä.\nTuskin olivat perillä, ennenkuin rupesivat kulkemaan pitkin katuja,\nniin että näytti siltä kuin kaupungin asukasluku olisi parissa tunnissa\nkarttunut kaksinkertaiseksi. Ei koskaan ennen oltu ----n kaupungissa\nnähty niin omituisia ja monennäköisiä ihmisiä. Keikarimaisesti\npuettujen opettajien rinnalla kulki toisia talonpoikaisessa asussa,\njoilla oli kaulassa paksut villaliinat ja suuret, kankeat, hartioille\nulottuvat palttinakaulukset. Turinin korkeampain oppilaitosten\nylimys-opettajatarten keralla asteli leveälanteisia talonpoikaisnaisia\nkarkeissa ruudullisissa hameissa. Sekä opettajien että opettajattarien\nseurassa näki kaiken ikäisiä ja kaiken kokoisia pappeja, kaiken\nkarvaisissa mustissa takeissa aina sysimustasta mustanpuhuvan\nkaalinlehden karvaiseen asti, toisilla kiiltosaappaat, toisilla\nrikköimet, länttäiset ruojut jalassa, toisilla hajuvesiltä lemahtavat\nhienot nenäliinat, toisilla isot, siniruutuiset nuuskaniistimet.\n\n----n arvoisa kaupunki näytti muuttuneen yhdeksi ainoaksi avaraksi\nseminaariksi, jossa kaikilla oppilailla oli loma-aika. Kaduilla ja\nkäytävillä oli tungosta. Kahdeksan tai kaksitoista joukossa, asteli\nsamaan kouluun tahi piiriin kuuluvia opettajia ja opettajattaria. He\nkulkivat koko kadun leveyden mittaisissa parvissa, tahi pitkissä\njonoissa, jotka tuon tuostakin joutuivat epäjärjestykseen siitä, että\ntuli vastaan ystäviä ja vanhoja tuttuja, joita joku jonossa pysähtyi\ntervehtimään ja puhuttelemaan, ja siten väliin ahdinko pysähytti\nliikkeenkin kadulla. Kaupungin asukkaat vaelsivat ympäri, ihmetellen ja\nihaellen tuota parveilevaa ihmisjoukkoa, joka kaikkialta toi mukanaan\nnuoruuden, tieteellisyyden ja kasvatus-opillisuuden tuulahduksia,\nsiivoa olevinaan-oloa, ihania toiveita ja vanhaa kurjuutta.\n\nUteliaitten joukossa oli Emiliokin, malttamattomasti odotellen\ntapaavansa ystäviä ja tuttavia. Äkkiäpä hän seisoi silmätysten don\nLerin, Garascon opettajan kanssa. Tämä oli hieman harmaantunut\nohimoista ja käynyt pyöreämmäksi selästään, mutta oli muuten yhtä\nmajesteetillinen kuin ennenkin ja näytti olevan täynnänsä yleviä\naatoksia. Emilio oli nauruun purskahtamaisillaan, muistellessaan don\nLerin suurta, tekeillä olevaa teosta _Uskonto ja Koulu_, ja hän aikoi\njuuri kysyä mihin osaan hän oli ehtinyt -- -- -- romaanissaan. Mutta\npappi astui häntä vastaan tyynenä, juhlallisena ja vakavana kuin joku\nkirkkoruhtinas, joka hetkeksi oli mietteissään häiriytynyt, niin että\nkysymys jäi tulematta Emilion huulilta. Tervehdittyään ja sanan kaksi\nvaihdettuaan jätti Emilio papin ja meni toisia tuttavia tapaamaan. Yhä\nenenevä pimeys esti häntä ihmisten kasvoja oikein erottamasta.\n\nHämärästä huolimatta hän näki koko joukon tovereita kumpaakin\nsukupuolta, jotka istuen portaissa ja käytävissä odottelivat\nlevolle-menon aikaa. He olivat köyhäin tapaan vaatetettuja, näyttivät\nhämmästyneiltä ja väsyneiltä. Tuntui siltä kuin olisivat hävenneet\nsiellä oloansa näin joukossa, kaukana kodistaan, ja olivat neuvottomina\nniinkuin siirtolaiset laivasatamassa. Emiliokin väliin häpesi heitä,\nnyt niinkuin useasti ennenkin. Hän taisteli tätä hävettämistä vastaan,\nsillä hän huomasi sen perusteettomaksi. Eivätköhän kaikki yhteiskunnan\nammattiluokat voisi näytellä samanlaista näytelmää, sillä olihan luonto\nlahjansa kaikkialla epätasaisesti jaellut?\n\nKun Emilio oli saanut nämä ajatukset karkoitetuiksi, tarttui häneen\nvähitellen ylpeys ja ilo, jotka tavallisesti vallitsevat tuommoisissa\nkokouksissa, joissa on koolla suuri paljous samaa harrastavia. He\ntuntevat silloin selvemmin oman voimansa, aivan niinkuin sotamiehet\nnähdessään joukkonsa järjestyksessä laajalla tanterella.\n\nSeuraavana aamuna ennen kello kahdeksaa, kun Emilio astui poikki torin,\njoka jo oli täynnänsä opettajia ja opettajattaria, joutui hän kahden\npalttinakojun välissä äkkiä aivan Faustina Gallin eteen.\n\nHämmästyksestä huudahdettuaan tekivät molemmat epämääräisen liikkeen,\njoka ikäänkuin kertoi, ett'ei käden antaminen kylliksi ilmaisisi iloa,\nminkä jälleen näkeminen molemmissa herätti.\n\n-- Minä olen katsellut nähdäkseni teitä -- sanoi Emilio väräjävällä\näänellä. -- Asian-ajaja Samis'ilta kuulin saaneenne paikan Turinissa.\n\nNiin, hän oli ollut vuoden Turinissa. Hän ei enää kauemmin viihtynyt\nkylässä, jossa isänsä kuoli, vaan läksi, tosin hyvin vähäisillä\ntoiveilla, Turinin kilpailututkintoon ja läpäisi luultavasti siksi,\nettä aineena oli tuo hänen aina harrastamansa _Lapsuuden runollisuus_.\nHän oli saanut paikan Rubatton esikaupungissa. Siten hänen oli\nonnistunut päästä kaupunkilais-opettajattareksi ja sai kumminkin asua\naivan kuin maalia niinkuin ennenkin. Useimmat hänen oppilaistaan olivat\ntalonpoikaislapsia. Hänellä oli asuttavanaan yksi huone itse\nkoulurakennuksessa. Ja koska hän oli saanut hyvän tarkastajankin, oli\nhän varsin tyytyväinen.\n\nEmilio tarkasteli häntä. Jotain oli neiden kasvoissa, joka kertoi hänen\ntulleen kolme vuotta vanhemmaksi. Ei hänellä kuitenkaan vielä ollut\nainoatakaan valkoista karvaa hienossa, kastanjankarvaisessa tukassaan,\nja pienoinen suunsa oli yhä vielä yhtä raitis ja suloinen kuin ennen,\nylevät, kauniit sanansa näkyivät vieläkin puhkeavan ikäänkuin kukkaset\nhänen huulilleen. Emilio tarkasteli häntä muistoja etsivän katseella,\ntuolla tarkkuudella, jolla ihminen koettaa kuunnella kaukaa kajaavata\nsoittoa. Ja hän tunsi jotain sanomattoman suloista sydämmessään.\nKatsellessaan alas opettajattareen, hän huomasi tämän hieman\nlaihtuneeksi, niin että hame oli väljällään hartioista; tästäkin Emilio\nheltyi.\n\n-- Minä en ole teitä unhoittanut -- sanoi hän äkkiä -- olen aina\npitänyt teistä, rakastanut teitä.\n\nNeiti teki päällään liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanotuksi: --\nSitä minä epäilen.\n\nKun kuuli Emilion saaneen Turinissa paikan, näytti siltä kuin hän olisi\ntahtonut salata iloaan siitä, mutta se ei onnistunut.\n\nEmilio kertoi hänelle lyhyesti olostaan Caminassa ja Bossolanossa ja\nmiksi hän oli päättänyt ottaa osaa suureen kilpailuun; mutta hän puhui\nmelkein koneentapaisesti, sillä hänen mielessään pyörivät menneet\nherttaiset hetket tuolla palkongilla, sekä muut entiset suloiset ja\nsuruiset muistot Altaranan ajoilta.\n\nYht'äkkiä hän ajatusjuoksunsa katkaisi ja toisti liikutetuin äänin: --\nMinä olen aina pitänyt teistä.\n\n-- Eihän tuo ole uutta -- vastasi hän hymyillen. Minäkin pidän teistä.\nEmmekös aina ole olleet hyviä ystäviä?\n\nSenjälkeen kertoi kovin kärsineensä, kun näki Emilion antautuvan\npahalle tielle ja taas sydämmestä iloinneensa, kun hän muuttui\nentisensä kaltaiseksi; kertoipa myöskin kuinka hän surumielin oli\nkatsellut Emilion autiota ikkunaa, palatessaan kirkkomaalta isäänsä\nsaattamasta.\n\nEmilio tuskin kuuli hänen puhettaan, sillä hänen mielessään kiersi se\najatus, että opettajatar, lähinnä hänen äitiänsä, oli paras, jaloin\nolento, minkä hän elämässään oli tavannut, ja muisteli mielessään sitä\nsanoin selittämätöntä hohdetta, joka oli välähtänyt neiden silmissä\naina milloin Emilio puhui hänelle rakkaudesta, ja joka sai Emilion\naavistamaan tytön sielun syvyydessä kätkeytyvän sanomattomia hellyyden\nja suloisten tunteitten aarteita. Hän ajatteli, miten voimakas ja\nuskollinen vaimo tulisi tuosta naisesta, jossa hän ei ollut koskaan\nhuomannut vähintäkään halpamaisuutta tai kevytmielisyyttä, joka näytti\nolevan luotu samalla taistelemaan ja rakastamaan, kärsimään ja toisia\nonnellisiksi tekemään, joka oli niin lempeä, niin järkevä, niin\npelkäämätön ja samalla niin vaatimaton. Entistä suuremmalla\nmielenliikutuksella hän toisti: -- Minä olen aina pitänyt teistä.\n\nNeiti katseli häneen, silmiinsä ilmestyi sanomattoman suloinen ilme ja\nhän avasi suunsa -- -- -- mutta ei sanonut mitään. Sitten katseli\nympärilleen, katsoi kelloaan ja sanoi äkkiä lempeällä, epävakaisella\näänellä, joka ei ollenkaan ollut sanojen sisällön mukainen: -- Minä\nolen tällä tunnilla luvannut tavata kahta tuttavaa. Kokouksessa\ntapaamme kai toisemme. Kaikissa tapauksissa näemme toisemme joskus\nTurinissa. -- Ja hän kysyi, milloin Emilio aikoi matkustaa.\n\nEmilion oli määrä matkustaa samana iltana kuin kokous loppuisi,\nollaksensa Turinissa muutamia päiviä ennenkuin koulut alkaisivat.\nOpettajatar aikoi myöskin silloin matkustaa. Matkustammeko yhdessä? --\nkysyi Emilio.\n\n-- Matkustetaan vaan kaikki yhdessä -- vastasi neiti hymyellen. --\nViimeisellä junalla menee puolet kokouksessa olleista. Siinä on\nmahdoton toisiansa löytää.\n\nSitten lisäsi totisena: -- Saan ilokseni nähdä teidät jälleen\nTurinissa.\n\nHänellä oli sama muoto ja sama ääni, joilla tapansa oli ennen muinoin\nAltaranassa keskeyttää heidän haastelonsa. Nuorukainen tunsi jään\nkylmyyttä rinnassaan, ojensi opettajattarelle kätensä ja sanoi\napeannäköisenä: -- -- Hyvästi siksi.\n\nMutta kun hän, astuttuansa muutamia askeleita poispäin, äkkiä kääntyi\ntaaksensa, huomasi hän neiden katsovan taakseen, katselevan Emiliota\nniin lempeästi ja suloisesti, että Emilion sydän täyttyi ilolla. Oi,\ntuo katse puhui totta ja ilmaisi, mitä sydämmessä asui! Ja hän meni\neteenpäin, valoisiin ajatuksiinsa vaipuneena.\n\nPuolta tuntia myöhemmin Emilio läksi ensimäiseen kokoukseen. Suurella\nuteliaisuudella hän seurasi kaikkia kokouksia, aivan kuin olisivat\nolleet teaatteri-näytäntöjä.\n\nKeskusteluja johti rehtori Megari, jonka vanhentuneet kasvot aluksi\nherättivät Emiliossa surullisia tunteita ja hämmensivät näkemisen iloa.\nMegari istui muitten korkea-arvoisten opettajien kanssa alttarin eteen\nasetetun, vihreällä liinalla peitetyn pöydän ääressä. Kirkko oli\ntungokseen täynnä väkeä ja puheitten välissä kuului ihmisjoukosta\nkohinaa, joka muistutti kosken pauhinasta.\n\nKaton alla tuo kirjava opettajajoukko näytti vieläkin omituisemmalta\nkuin ulko-ilmassa, sillä täällä saattoi yhdellä ainoalla silmäyksellä\nnähdä nuo sadat kukkasilla tai höyhenillä koristetut hatut,\ntalonpoikais-opettajattarien liinaiset, pappien kaljut päälaet,\nvanhojen harmaat päät, mitä omituisimmat, pörröiset valetukat ja\nnuorten opettajien kiiltävät, somasti jaetut hiukset.\n\nKeskustelut olivat hyvin vilkkaita ja kiivaita; väliinpä oltiin vähällä\njoutua riitaan. Moni oli saapunut sinne mielessään vuosikausia\nhaudottuja parannus-ehdoituksia, joita intohimoisesti puolustivat;\ntoiset olivat päättäneet pitää suurenmoisia puheita, joissa\nkäsittelisivät ainakin puolet kaikista inhimillisistä kysymyksistä;\nmuutamat huutaaksensa maailmalle kärsimiänsä vääryyksiä ja vaatiaksensa\nhyvitystä. Kaikki nämät, onnistuttuansa saamaan puheen vuoroa,\nkiivastuivat, jos heitä keskeytettiin taikka vastustettiin. Sitäpaitsi\noli sikäläisten kasvatus-opillisten kirjailijain välillä huomattavana\nkilpailua sekä sanomalehtikiistain synnyttämää vihamielisyyttä, joka\npuhkesi esiin vähimmästäkin vastaansanomisesta.\n\nItse asiassa ei kokouksessa mitään uutta puhuttu; siellä vatvottiin\nvanhoja asioita, joita jokainen sivistynyt opettaja ja opettajatar oli\ntietänyt jo kymmenkunnan vuotta. Mutta siellä löytyi neljä, viisi\nselväaatteista ja kaunopuheliasta opettajaa, jotka hallitsivat\nkuulioita ja ylläpitivät keskusteluja, muitten muassa eräs äreä,\npauhaava rettelöitsiä, joka näytti säätynsä ruumiillistuneelta\ntyytymättömyydeltä; muudan toinen käytti, joka kerta kun puhui, kolme\nneljännestuntia selittääksensä käsitteitä, joita kaikki ennalta\nymmärsivät, ja puhui niin nöyrällä äänellä, kuin jos kuulioina olisi\nollut pelkältään keisareita. Eräs pieni, hoikka neiti, jolla oli kimeä\nsoprano-ääni ja liehuva, valkoinen höyhen hatussaan, näyttihe kovin\nrohkeaksi, riitaisaksi ja uupumattomaksi.\n\nKeskusteluja elähyttivät kaikenmoiset lystimäiset välikohtaukset.\nEnsimäisenä päivänä eräs kyläopettajatar luki ääneen sonetin, jota ei\nkukaan ymmärtänyt ja joka oli kirjoitettu samaan malliin kuin\ntalonpoikain, pyhimysten kunniaksi kirjoitetut runot, joita naulaavat\nnavettainsa oville. Toinen opettajatar, myöskin maalta, pyysi\nsananvuoroa eräässä kasvatus-opillisessa kysymyksessä, mutta teki oitis\nkolme, neljä kamalaa kielivirhettä, niin että kuuliat pyysivät häntä\nkaikin mokomin vaikenemaan, jonka hän hyväntahtoisesti tekikin. Lopuksi\nmuudan turpea maapappi piti puheen. Hän alkoi tosin äänellä, joka sopi\nsekä aikaan että paikkaan, mutta huomaamattansa hän pian joutui vanhan\nsaarnanuottinsa valtaan ja piti puoleksi laulaen huikean saarnan,\nmulkoillen silmillään peloittavasti, huutaen, manaten, lyhyesti, pitäen\nhirmuista ilvettä.\n\nEmiliota, jolle nämä kokoukset olivat jotain aivan uutta, huvittivat\nkuuliat yhtä paljon kuin puheet.\n\nKaupungeista kokoukseen saapuneet näyttivät olevan hyvin kiivasta\nväkeä. Siellä oli helposti syttyviä pikku opettajattaria, jotka\nvoimainsa takaa paukuttelivat käsiä kaikille esiintyville nuorille\nopettajille. Toiset taas, itse kysymyksistä enemmän huvitetut, tekivät,\nkuullessaan vastakkaisia mielipiteitä lausuttavan, tuimia, paheksumista\nilmoittavia liikkeitä, niin että höyhenet hatuissa tutisivat, taikka he\nkuuntelivat niitä, jäykästi, pilkallisesti hymyillen. Moni teki niin\nahkeraan muistiinpanoja, että tuskin päätänsä kerkisi nostamaan.\n\nUseimmilla maalta tulleilla oli ikävä olla, siksi etteivät mitään\nymmärtäneet. Muutamat opettajattaret kutoivat sukkaa. Yksi sanoi\nEmiliolle: -- Minä en ymmärrä heidän puheitaan. He puhuvat liiaksi suun\nsisässä. -- Maalta kotoisin olevat hämmästyivät kaupunkilaistoveriensa\nkaunopuheliaisuutta ja rohkeutta, ne kun uskalsivat lausua\nvastaväitteitä itse rehtoriakin vastaan; entäs millaisella äänellä\nsitte! Maalaisista tuntui kuin olisivat olleet keskellä koulukapinaa ja\nniinkuin maailma piankin menisi aivan mullin mallin.\n\nOpettajakunnan ylimysten ja alhaison välillä oli iso joukko\npuolisivistyneitä ja keskinkertaisilla lahjoilla varustettuja opettajia\nja opettajattaria, jotka olivat täpöisen täynnä aatteita, ehdoituksia,\nkiukkua ja kunnianhimoa, mutta jotka eivät uskaltaneet lausua ääneen\najatuksiansa, vaan sen sijaan purkautuivat naapureilleen, kokousten\njälkeen moittivat kaikkia puhujia ja raivostuneina siitä, ett'eivät\nolleet uskaltaneet pyytää sananvuoroa, ryntäsivät ystäviensä kimppuun\nja lärpöttelivät heidät puolikuuroiksi.\n\nJokaista kokousta seurasi suuri hälinä. Kirkon edustalle ja läheisille\nkaduille muodostui parvia, joissa keskustelua yhä jatkettiin, moitteita\nja mieltymyksen osoituksia toisteltiin. Tämmöisessä hälinässä näki\nEmilio toisen päivän aamuna neiti Gallin, joka hymyellen tervehti ja\nkatosi joukkoon ennenkuin Emilio ehti hänet saavuttaa. Toisella\nkerralla hän kohtasi herra Calvin, vanha, kulunut takki yllänsä,\ntavattoman iso paperikäärö kainalossa ja varsin tyytymättömän\nnäköisenä. Calvi tuskin vastasi Emilion tervehdykseen, pudisteli\npäätään ja sanoi sääliväisimmästi hymyillen: -- Heillä ei ole _mitään_\naatteita! Heillä ei ole mitään _aatteita_! -- ja sitte lenkutti\ntiehensä, käyden kumarruksissa omien aatteittensa painosta.\n\nEmilion ajatukset pyörivät lakkaamatta Faustina Gallissa. Mutta osaksi\nyleisen hälyn ja häiriön takia, joka uusien tulokasten yhä saapuessa\nlisääntymistään lisääntyi, osaksi sentähden, että neiti Galli tahallaan\nnäkyi välttävän kohtaamista, ei Emilio sen koommin päässyt puheisin\nhänen kanssansa. Muutamia kertoja hän näki hänet kokouksissa. Neiti\nistui kaukana Emiliosta eräässä kirkon sivukuorissa ja näytti tarkoin\nseuraavan keskusteluja. Sitten Emilio tapasi hänet porttikäytävässä\ntuntemattomien opettajattarien seurassa, ja kerran yksinkin, mutta\nsilloin neiti sanoi luvanneensa sillä tunnilla saapua johonkin\nyksityiskokoukseen ja riensi samalla pois. Varmaankin hän varsin vältti\nEmiliota! Mutta hymynsä tervehtiessään oli sama kuin tuolloin, kun\nkääntyi taakseen katsomaan heidän ensi kertaa toisiansa kohdatessaan;\nse oli hymy, joka lausui ystävyyttä enemmän, melkeinpä hyväilyn; olipa\nkuin kaikkein yhteisten muistojen ihana kukka, epämääräinen lupaus,\ntulevaisuuden aatos. Emilion mielikuvituksissa tyttö tästä lähin aina\nnäin hymyili, jos milloin häntä ajatteli.\n\nTuhannesti avautui Emilion sielun silmäin eteen eräs kuva: pieni asumus\nneljännessä kerroksessa Turinin tiheimmin asutussa osassa, jossa Emilio\noli tuntenut hengenahdistusta, ensi kertaa tultuansa sinne suoraan\nmaalta; pieni pöytä, jonka toiseen päähän oli sijoitettu koulupoikain,\ntoiseen tyttöjen vihkoja, ja jonka ääressä he joka päivä yhdessä\nsöisivät rehellisesti ansaittua leipäänsä; ikkuna, jonka ääressä\nkevät-iltoina, raskaan työpäivän päätyttyä, seisoisivat rinnoin, Emilio\nkuunnellen hänen sulavaa puhettansa isästään ja pikku oppilaistaan, ja\nkatsellen tuon suloisen suun lapsellisia mutta kumminkin lujuutta\ntodistavia liikkeitä, kun hän siinä puhuisi jalot sanansa ja ylevät\najatuksensa.\n\nHetkeksi kuitenkin nämät ajatukset haihtuivat Emilion mielestä, ja se\noli viimeisen kokouksen lopussa, jolloin rehtori Megari piti\npäätöspuheen. Tämän sanat, lausutut voimakkaalla äänellä ja suurella\ntunteellisuudella, jotka hänellä oli entis-ajasta vielä jäljellä,\nkaikuivat tungokseen asti täydessä kirkossa, missä syvä hiljaisuus\nvallitsi. -- -- -- Te nuorukaiset, niin kuuluivat päätössanat,\npalatkaat kotiinne innostuneina näiden monien vanhojen esimerkistä,\njotka vielä, puolen vuosisadan vaivat kestettyään, kantavat koulun\nlippua korkealla; ja te vanhat, virkistykää nähtyänne lukuisan\nnuorisojoukon, joka varustautuu vereksillä tiedoilla, uljaalla\nuskaliaisuudella jälkiänne seuraamaan. Palatkaa työhönne, te nuoret\nopettajattaret, joille isänmaa on uskonut pyhän toimen äitien sijaisina\nlapsiansa, rakkaimpia toiveitansa kasvattaa. Palatkaa kaikki korkeaan\nkutsumukseenne, jossa saatte joka päivä kylvää kansaanne jaloja\ntunteita, yleviä ajatuksia. Teidän tehtävänänne ei ole ainoastaan\ntietämättömyyden ja taika-uskon häätäminen, vaan teidän tulee myöskin\nköyhiä lohduttaa, hankkia iloa niille lapsille, jotka ovat kotoista\nhellyyttä vailla, elähyttää kansaa odottamaan valoisampaa\ntulevaisuutta. Teidän velvollisuutenanne on lasten kautta lähettää\nrauhan sanoma eripuraisille perheille, herättää hellyyttä kovettuneissa\nvanhemmissa, elvyttää rakkautta isänmaahan sen vihollisissa tahi sen\nkylmäkiskoisissa lapsissa. Palatkaa vakaasti päättäen aina puolustaa\ntoimenne kunniata; kärsikää valittamatta kiittämättömyyttä,\nvihamielisyyttä ja aiheettomia vainoomisia, sen ajatuksen vahvistamina,\nettä suurin onni, mikä ihmisen osalle tulla voi, on tunto siitä, että\ntekee palkatonta hyvää; että joka hetki vaatimattomassa työssänne on\nihmisyydelle voitoksi; että köyhinkin, vähimmin sivistynyt,\nvähäpätöisin teistä, halvinkin sotamies tässä sotajoukossa, joka\naselevotta taistelee mitä vaarallisinta vihollista vastaan, ja verta\nvuodattamatta voittaa mitä tärkeimmissä tappeluissa, on oikeutettu\nsaamaan isänmaan jopa koko ihmiskunnan siunauksen. Jääkäät hyvästi,\nurhokkaat nuoret naiset, kunnian arvoisat sotavanhukset, nuoret\nasemiehet, uuden ajan pelkäämätön etujoukko! Rientäkää työhönne kaikki,\nja olkoon Jumala kanssanne niinkuin minunkin henkeni teitä aina on\nseuraava!\n\nKokous puhkesi mieltymyksen myrskyyn viimeisiä sanoja kuullessaan.\nTällä hetkellä saattoi tosiaan sanoa kaikkien, sekä kaupunki- että\nmaalaisten, vanhojen että nuorten, tyytyväisten ja tyytymättömien\nolleen yhtenä sieluna ja mielenä.\n\nTämä suurenmoinen mieltymyksen osoitus uudistui illalla rautatien\nasemasillalla, kun Megari nousi junaan. Liikutettuna katseli Emilio\ntätä näytelmää täyteen sullottujen rautatievaunujen akkunasta, samalla\nkun Faustina Galli pisti päänsä viereisestä akkunasta. Rehtorin\nviimeiset sanat kaikuivat vielä Emilion sielussa. Niin tosiaan,\nkuuluihan hänkin sotajoukkoon ja saattoi olla ylpeä siitä. Sillä\njoukolla on puutteensa, mutta tämä on osaksi sen maan syy, jota se\npalvelee. Se on huonosti varustettu aseilla ja muonalla, mutta siitä\nsille on enemmän kunniata kuin häpeää. Sen riveissä tosin on\nkelvottomia ja pelkureita niinkuin kaikissa muissakin sotajoukoissa;\nmutta, Jumalan kiitos, siinä löytyy sankareitakin, miehiä ja naisia,\njoiden edessä maan mahtavain sopisi kumartaa. Niin, Megari oli totta\npuhunut: ei kukaan maailmassa voi tehdä enemmän hyvää kuin he, eikä\nlöydy suurempaa onnea kuin hyvän tekeminen. Emilio muisteli mielessään,\nettä ihanimmat hetket hänen elämässään olivat olleet juuri ne, jolloin\nhän oli vakuutettu tästä totuudesta. Entinen rakkautensa lapsiin kuohui\njälleen hänen sydämmessään, kun hän katseli äänetöntä ystäväänsä, joka\nniin ihanin, lämpimin sanoin oli puhunut tästä rakkaudesta ja pitänyt\nsitä vireillä hänenkin sydämmessään. Molemmat tunteet, rakkaus lapsiin\nja rakkaus tuohon ystävään, sulivat yhteen, valoisaksi ajatusten ja\nmielikuvien maailmaksi. Hän ajatteli sitä iltaa Altaranassa, jolloin\nneiti Galli nojautuen palkongin aitaukseen tuijotti taivaanrantaan,\nikäänkuin olisi jo kaukaisuudessa nähnyt ne tuhannet pikku tytöt,\njotka häntä odottivat ja joille hän oli tästälähin uhraava koko\nelämänsä -- -- --.\n\nEmilio näki ajatuksissaan omat ja kaikkien tovereinsakin oppilaat,\njoukon, joka täytti koko hänen edessään olevan avaran kentän ja ulottui\nniin kauas kuin silmä siinti ja josta kuului aavan meren tapaista\npauhinaa; miljoonittain pikku kasvoja ja kuroitettuja käsiä, olentoja,\njotka rukoilivat valoa, rakkautta, turvaa. Ja Emilio lupasi näitä\nheille antaa, vannoi sielunsa syvyydestä, jalon isällisen tunteen\nvallassa, joka käsitti hänen isänmaansa koko kasvavan sukupolven.\n\nFaustina Galli näytti ajattelevan juuri samaa kuin Emilio. Äkkiä heidän\nkatseensa kohtasivat toisensa, ja tuntuipa siltä kuin olisivat\nvaihtaneet ajatuksia katseissaan. Lopulta rupesivat, lakkaamatta\ntoisiansa katsellen, puhelemaan lapsista, yhteisistä muistoista, ja\ntoiveista että saisivat viettää hyödyllistä, ylevätä ja onnellista\nelämää, työssä ja rakkaudessa.\n\nKun juna saapui Turiniin, vapisivat heidän huulensa, silmiin kertyi\nkyyneleitä ja heidän sielunsa olivat sulamaisillaan. Sadat opettajat ja\nopettajattaret astuivat ulos junasta huudellen toisillensa viimeiset\nhyvästit.\n\nEmilio ja Faustina Galli jäivät yksin vaunuihin. Molemmat katselivat\nympärilleen, päästivät sitten onnellisuuden huoahduksen ja suutelivat\nkiivaasti, palavasti toisiansa. Sitten läksivät junasta ja saapuivat\najoissa ulos, nähdäkseen rehtorin valkopään, kun hän, seisoen vaunujen\nportailla, lausui muutaman jäähyväissanan parveilevalle ihmisjoukolle,\nojentaen kättään voimakkaasti Turinia kohden, aivan kuin sotapäällikkö\njoukkojansa neuvoo taisteluun.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Don on italialaisen papin virkanimi.\n\n[2] Sindaco on kunnallislautakunnan esimies.\n\n[3] _Lire_ italialainen raha, arvoltaan 1 markka.\n\n[4] Kouluneuvoston jäsen.\n\n[5] Italialainen valtiomies ja historioitsia, k. 1878.\n\n[6] Camorristit olivat salaisen seuran jäseniä, joiden tehtävänä oli\nryöstö ja rosvous.\n\n[7] Yksi italialaisen kansakoulun monia viran-omaisia.\n\n[8] Laskiaishuvit.\n\n[9] Lihan syönti perjantaisin on katolisilta kielletty. Suom. muist.\n\n[10] Perin pohjin.\n\n[11] Katolilainen tapa.\n\n[12] Polenta on puuroa, jota valmistetaan maissista, survotusta\nperunasta tai kastanjasta ynnä keitetystä maidosta. Jäähtyneenä se\nkovettuu ja leikataan viipaleiksi.\n\n[13] Nicolo Tommaseo oli italialainen runoilija ja filosofi.\n\n[14] Kostonteoista.\n\n[15] Kreivi Ugolino kärsi v. 1289, Pisan arkkipispan Ruggierin\nkäskystä, nälkäkuoleman vankilassa. (Kts. Danten \"Helvetti\",\nkolmasneljättä laulu.)\n\n[16] Kiitos Jumalalle.\n\n[17] Espanjalainen maatilan-omistaja Etelä-Amerikassa.\n\n[18] Hevospaimen.\n\n[19] Hyvää yötä!\n\n[20] Lancasterin opetustavan mukaan opettaja antaa etevämpäin\noppilaittensa olla opetuksessa avullisina.\n\n[21] Latinalainen isämeidän rukous.\n\n[22] Paria on Intiassa alimman kansaluokan nimitys; tällä kansaluokalla\nei ole mitään ihmis-oikeuksia.\n\n[23] Francesco De Sanctis oli historioitsia ja valtiomies sekä\nopetus-asiain ministeri kahteen eri kertaan.\n\n[24] Sansculotte (housuton) oli hurjimpain vallankumoussankarien nimi\nv. 1793.\n\n[25] Poncho on etelä-amerikalainen pukine; punainen saali, keskellä\nreikä, josta pää pistetään, ja riippuu, olkapäillä leväten, suoranaan\nalas sekä edessä että takana.\n\n\n\n"]