[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbEm0-8pCs3ex48bNChr4LzFU-aaDXjGjx_RNRFmoEWs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1449,"Se kolmas","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"1449-sienkiewicz-henryk-se-kolmas","1449__Sienkiewicz_Henryk__Se_kolmas","Humoristinen kertomus taiteilijaelämästä","romaani",[14],"huumori",[16],"nobel","fi",1891,1911,14073,88906,false,53615,[25],"Polish fiction -- Translations into Finnish",[27,28,29],"Humour","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Se kolmas: Humoristinen kertomus taiteilijaelämästä\" by Henryk Sienkiewicz is a humorous novel written in the early 20th century. The story revolves around the life of artist narrators, primarily focusing on Wladek and his unconventional colleague Swiatecki. It captures the struggles, absurdities, and camaraderie of aspiring artists as they navigate personal ambitions and financial constraints, all painted against a backdrop of their unique perspectives on art and existence.  The opening of the book introduces the setting—a shared studio where Wladek and Swiatecki grapple with their financial difficulties and maintain a humorous yet precarious relationship with their landlord. The narrative showcases Swiatecki's eccentric personality and obsession with death-themed paintings, highlighting the satirical undertone of the artists’ struggles for recognition and survival. It also hints at Wladek’s lost love, Kazia, establishing a contrast between his artistic pursuits and personal failures. The beginning sets the stage for a blend of comedy and tragedy as the characters endure their artistic adventures amidst the harsh realities of life. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Silvanto, Reino",254,"Humoristinen kertomus seuraa kahden köyhän taiteilijan boheemia elämää ja heidän yrityksiään selviytyä arjen haasteista. Tarina kuvaa taiteilijapiirien arkea, ihmissuhteita ja onnen etsimistä pilke silmäkulmassa.","Henryk Sienkiewiczin 'Se kolmas' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1449.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SE KOLMAS\n\nHumoristinen kertomus taiteilijaelämästä\n\n\nKirj.\n\nHENRYK SIENKIEWICZ\n\n\nPuolankielestä suomentanut Reino Silvanto\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nTyöhuone, jossa minä Swiateckin kanssa asuin ja maalailin, oli\nmaksamatta, ensiksikin, koska meillä molemmilla oli yhteensä vain noin\nviisi ruplaa rahaa ja toiseksi, koska huonevuokran maksaminen oli\nmeistä todellakin vastenmielistä.\n\nMeitä maalaajoita sanotaan tuhlareiksi, ja minä puolestani ennemmin\njuon rahani kuin maksan isännälle vuokran.\n\nMitä meidän isäntäämme tulee, ei hän ollut mikään paha mies, ja me\nkyllä keksimme keinoja hänen varalleen.\n\nKun hän tavallisesti aamulla varhain tuli muistuttamaan\nvuokranmaksusta, nousi Swiatecki, joka nukkui permannolla oljilla\ntäytetyllä aluspatjalla, peitteenä turkkilainen esirippu, jota me\nkäytimme muotokuvissa taustana, ja lausui haudantakaisella äänellä:\n\n-- Hyvä, että saan tavata teidät, sillä näin juuri unta, että olitte\nkuollut.\n\nIsäntä, joka oli taikauskoinen ja pelkäsi kuolemaa, hämmästyi kovasti.\nMutta Swiatecki heittäytyi selälleen olkipatjalle, ojensi jalkansa,\nlaski kätensä ristiin rinnalle ja jatkoi:\n\n-- Tuollaisena juuri kuin nytkin näin teidät: teillä oli hansikkaat ja\nkiiltonahkasaappaat; muuten ette ollut paljoakaan muuttunut.\n\nSilloin lisäsin minä puolestani:\n\n-- Toisinaan eivät sellaiset unet toteudu.\n\nSana \"toisinaan\" näytti tekevän isännän vielä epätoivoisemmaksi. Juttu\npäättyi siihen, että hän suuttui, paiskasi oven perässään kiinni ja\nmeni kiroten ja meluten portaita alas. Mutta tuo kunnon mies ei\nkuitenkaan lähettänyt ryöstömiestä kimppuumme.\n\nEikä olisi meillä paljoa takavarikkoon otettavaa ollutkaan. Näyttipä\nisäntä myöskin harkinneen, että jos hän vuokraa työhuoneemme ja sen\nvieressä olevan pienen keittiön toisille taiteilijoille, niin käy\nsamoin kuin nytkin, jollei vieläkin huonommin.\n\nTämä keinomme menetti kuitenkin jonkun ajan kuluessa tehonsa, sillä\nisäntä tottui kuolemanajatukseen. Silloin Swiatecki alkoi valmistaa\nkolmea maalausta Würtzin tapaan, nimittäin \"Kuolemaa\", \"Hautausta\" ja\n\"Valekuolleista heräämistä\". Meidän isäntämme tuli tietysti esiintyä\nkaikissa kolmessa taulussa.\n\nSellaiset vainajataulut olivat Swiateckin erikoisala, ja omien sanainsa\nmukaan hän maalasi \"suuria, keskikokoisia ja pieniä raatoja\". Sentähden\nei kukaan ymmärrä eikä osta hänen taulujaan, vaikka ne ovat taidolla\ntehtyjä. Aivan äskettäin hän lähetti Parisin \"salonkiin\" kaksi suurta\nraatoa, ja minäkin lähetin sinne oman tauluni nimeltä \"Juutalaisia\nWeichselin varrella\", joka \"salongin\" luettelossa näkyy kastetun uuteen\nnimeen: \"Juutalaisia Babylonin virtojen varrella\". Kärsimättöminä me\nodotimme juryn päätöstä.\n\nSwiatecki hoki jo edeltäpäin, että kaikki päättyy peräti hullusti, että\njury on kokoonpantu pelkistä idiooteista, ja jollei asian laita ole se,\nniin olen minä idiootti tai hän on idiootti tai meidän taulumme ovat\nidioottimaisia, ja niitten palkitseminen olisi idiotismin huippu!\n\nKuinka tuo apina katkeroitti minun elämäni niinä kahtena vuonna, jonka\najan me asuimme yhdessä, sitä ei saata kertoakaan. Swiateckin suurin\nkunnianhimo oli saada olla moraalinen \"suuri raato\". Muun muassa oli\nhän olevinaan juoppo, mikä ei todellisuudessa ollut. Hän kulauttaa pari\nryyppyä ja katsoo, huomaammeko me sitä, ja jollei ole meistä varma,\nniin töykkää kyynärpäällään jotakuta joukostamme, luo meihin syvän\nkatseen ja kysyy haudantakaisella äänellä:\n\n-- Eikö totta, minä olen vajonnut jo kovin syvälle?\n\nMe vastaamme siihen, että hän on hupsu. Samassa hän raivostuu, sillä ei\nmikään saata suututtaa häntä enemmän kuin hänen siveellisen perikatonsa\nepäileminen. Hän on muuten kovin hyvänahkainen mies.\n\nKerran me eksyimme Salzkammergutin vuorille lähellä Zell am See'ta.\n\nKun yö yllätti ja saattoi pimeässä helposti taittaa niskansa, virkkoi\nSwiatecki minulle:\n\n-- Kuulehan, Wladek, sinä olet lahjakkaampi minua ja olisi siis\nsuurempi vahinko menettää sinut. Minä lähden kulkemaan edellä... Jos\nminä putoan alas, niin jäät sinä paikallesi istumaan aamuun saakka.\nKyllä sinä aamulla sitten keinon keksit...\n\n-- Et sinä saa kulkea etumaisena, -- vastasin, vaan minä, koska minä\nnäen paremmin!\n\nSwiatecki siihen:\n\n-- Jollen minä tänään taita niskaani, niin hautaan minä kerran\nkuitenkin kaadun... minusta on kaikki yhdentekevää.\n\nAlamme kiistellä,\n\nSillaikaa tulee pilkkosen pimeä.\n\nVihdoin ja viimein me päätämme arpoa. Se tapahtuukin.\n\nSwiatecki vetää arpasolmun ja lähtee kulkemaan edellä.\n\nMe liikumme pitkin vuoren harjannetta, joka aluksi on tarpeen leveä,\nvaan vähitellen muuttuu yhä kapeammaksi. Mikäli saatamme erottaa, on\nsekä oikealla että vasemmalla syvä kuilu.\n\nHarjanne muuttuu vielä kapeammaksi ja, mikä vielä pahempi,\nrapautuneesta kalliosta irtaantuu lohkareita meidän jalkaimme alla...\n\n-- Minä alan ryömiä, sillä muuten ei käy enää päinsä!... sanoo\nSwiatecki.\n\nToisin ei todella saattanutkaan kulkea. Me lähdemme liikkumaan nelin\nkontin eteenpäin kuin kaksi simpanssia.\n\nMutta pian tulemme huomaamaan, ettei sekään enää auta, sillä harjanne\nei ole enää hevosen selkää leveämpi. Swiatecki käy kahareisin istumaan,\nminä hänen jälkeensä, ja kohottautuessamme kätten varassa hiukan ylös\ntyönnymme kerrallaan kappaleen matkaa eteenpäin suureksi vahingoksi\nvaatteillemme.\n\nJonkun ajan kuluttua kuulen Swiateckin äänen:\n\n-- Wladek?\n\n-- Mitä?\n\n-- Harjanne päättyy.\n\n-- Entä edempänä?\n\n-- Tyhjää... kaiketi syvä rotko.\n\n-- Ota kivi ja viskaa se, niin saamme kuulla, syvällekö putoaa.\n\nKuulen, kuinka Swiatecki haparoi pimeässä kaksin käsin rapautunutta\nkallion kylkeä ja sanoo senjälkeen:\n\n-- Minä viskaan... kuule nyt!\n\nMe kuuntelemme kumpikin korvat hörössä...\n\nAivan hiljaista!\n\n-- Kuulitko mitään?\n\n-- En!\n\n-- Tämäpä kaunista! Siellä täytyy olla ainakin sata syltä syvää.\n\n-- Viskaapas vielä kerta.\n\nSwiatecki kiskoo irti vielä suuremman kiven ja viskaa.\n\nEi ääntäkään.\n\n-- Eihän siellä taida pohjaa ollakaan! -- arvelee Swiatecki.\n\n-- Ikävä juttu! Täytyy istua tässä aamuun saakka.\n\nJa me jäämme istumaan. Swiatecki heittää vielä muutamia kiviä. Kaikki\nturhaan. Kuluu tunti, toinen, silloin kuulen Swiateckin äänen:\n\n-- Wladek, älä vaan nuku... Eikö sinulla ole paperossia?\n\nMinulla on kyllä paperosseja, mutta tulitikkuja ei ole kummallakaan.\nVoi surkeutta!\n\nKello saattaa käydä yhtä... ehkei vielä sitäkään.\n\nAlkaa sataa tihuuttaa. Ympärillä on pilkkosen pimeä. Minulle selviää,\nettä meillä, asuessamme muitten ihmisten kanssa joko kaupungissa tai\nmaalla, ei ole käsitystäkään siitä, mitä on rauha ja hiljaisuus. Sillä\nse hiljaisuus, joka meidät nyt ympäröi, se oikein jymisee korvissamme.\n\nSaatanpa kuulla, kuinka veri virtaa suonissani ja sydämeni tykyttää\naivan kuuluvasti.\n\nAlussa huvittaa tilamme minua. Ratsastaa keskellä sydänyötä kallion\nkielekkeellä kuten hevosen selässä ja aivan pohjattoman syvyyden\npartaalla, sitä ei voi sattua kovaonnisimmankaan ihmisen osalle.\n\nMutta pian tulee kylmä ja sitäpaitsi alkaa Swiatecki purkaa mielestään\nsyviä synkkiä mietteitään:\n\n-- Mitä on elämä? Elämä on oikeastaan roskaa. Puhutaan taiteesta...\nViekööt minut ja koko taiteen samalla... Pelkkää luonnon apinoimista ja\nsitäpaitsi pahanilkisyyttä... Minä olen sentään kaksi kertaa nähnyt\n\"salongin\". Sinne lähetettiin silloin niin paljon tauluja, että\nkaikesta siitä maalauskankaasta olisi voinut valmistaa säkkejä koko\nmaailman juutalaisille. Ja mitä se oikeastaan oli? Rihkamakauppiaitten\nmaun tavottelemista ja, mikäli mahdollista, kukkaron ja vatsan\ntäyttämistä. Taiteen anarkiaa, ei mitään muuta! Jos siellä olisi ollut\ntodellista taidetta, niin se varmaan olisi saanut halvauksen, mutta\ntodellista taidetta ei ole maailmassa olemassakaan... on ainoastaan\nluonto. Ehkä on luontokin roskaa... Paras olisi hypätä tästä alas... ja\nsiinä sen lorun loppu. Olisin sen jo tehnytkin, jos olisi minulla ensin\ntuikku murheeseen, mutta koska ei minulla sitä ole, niin jääköön\ntekemättä, sillä olenhan vannonut, etten selvänä päiviäni päätä.\n\nMinä olin tällaiseen Swiateckin sanantulvaan tottunut, mutta tässä\nhiljaisuudessa ja hämmennyksessä, kylmässä ja pimeässä, syvän rotkon\npartaalla, tekivät hänen sanansa minuun synkän vaikutuksen. Kaikeksi\nonneksi hän sai pian mielensä kevennetyksi ja herkesi vaikenemaan.\nHeitti vielä muutaman kiven ja virkkoi: \"Ei ääntäkään.\" Ja senjälkeen\nme istuimme siinä noin kolmisen tuntia sanaakaan sanomatta.\n\nMinusta tuntui, että aamun jo pitäisi ruveta sarastamaan, kun me\nyhtäkkiä kuulimme yläpuolella rääkkymistä ja siipien suhinaa.\n\nOli vielä pimeä enkä minä voinut erottaa mitään, mutta olin varma\nsiitä, että ne olivat kotkia, jotka lentelivät syvyyden päällä. Niitten\nrääkynä tuntui pimeydessä voimakkaalta ja kammottavalta. Minua\nihmetytti kun kuulin niin paljon niitä rääkkyviä ääniä, ikäänkuin olisi\nkoko lauma kotkia yläpuolellamme lennellyt. Joka tapauksessa se tiesi\naamun lähenemistä.\n\nJonkun ajan kuluttua saatoin erottaa käteni, joilla nojasin kalliota\nvasten. Sitten häämötti mustana varjokuvana edessäni Swiateckin hartiat\nvähän vaaleampaa taustaa vasten. Tämä tausta valkeni valkenemistaan.\nIhana, hopeanhohteinen hämärä leviää yli kallion, Swiateckin hartiain\nja tunkeutuu yhä voimakkaammin pimeyden läpi. Oli kuin hopeinen virta\nolisi vuotanut yli kaiken ja tämä virta tulvi esiin pimeyden läpi,\nsekaantui siihen muuttaen sen mustasta harmaaksi, harmaasta\nhelmiväriseksi. Ilmassa oli samalla jotakin kovaa ja kosteata; ei\nainoastaan kallio, vaan ilmakin oli oikein märkää.\n\nValkenee valkenemistaan.\n\nMinä tarkastelen ilman valaistusta koettaen painaa mieleeni erilaiset\nvärivivahdukset, kun Swiateckin huuto minut yhtäkkiä keskeyttää:\n\n-- Piru vieköön, millaisia idiootteja!\n\nJa hänen selkänsä katoaa näkyvistäni.\n\n-- Swiatecki! Mitä teet? -- huudan minä.\n\n-- Älä kilju! Katso tänne!\n\nMinä kumarrun eteenpäin, katson -- ja mitä näenkään? Istun kallion\nkielekkeellä, joka loivasti laskeutuu puolitoista kyynärää matalampana\nolevaan niittyyn.\n\nKivet ovat kuulumattomasti pudonneet pehmeään sammaleeseen. Niitty on\nhyvin tasainen. Kauempana tiellä on joukko variksia, joita olin pitänyt\nkotkina. Meidän olisi vain pitänyt antaa jalkojen luisua alas kallion\nkielekkeeltä päästäksemme mitä mukavimmin lähtemään kotiin. Sen sijaan\nolemme koko pitkän yön istuneet kalliolla, että hampaat ovat kylmästä\nkalisseet.\n\nEn tiedä miksi juuri nyt, kun Swiateckin kanssa odotimme isäntää\nluoksemme, tämä puolitoista vuotta sitten sattunut tapaus muistui\nmieleeni niin selvästi kuin olisi se ollut eilispäiväinen.\n\nMutta tämä muisto antoi minulle rohkeutta, ja minä sanoin Swiateckille:\n\n-- Muistatko, Antek, kuinka me silloin luulimme istuvamme syvänteen\nreunalla, ja tie olikin tasainen edessämme. Niin saattaa olla nytkin.\nTällä hetkellä olemme köyhät kuin kirkon rotat, isäntä tahtoo ajaa\nmeidät pois työhuoneestamme, mutta kaikki saattaa muuttua. Miksei\nmeille voisi tie kunniaan ja kultaan aueta?...\n\nSwiatecki istui juuri olkisella vuoteellaan vetäen saapasta jalkaansa\nja samalla mutisten, että elämä on yhtämittaista saappaan vetämistä\njalkaan aamulla ja jalasta illalla ja että ainoastaan se on järkevä,\njoka uskaltaa hirttää itsensä. Jos hän, Swiatecki, on jättänyt sen\ntähän päivään saakka tekemättä, johtuu se siitä yksinkertaisesta\nsyystä, että hän on suuri hölmö ja pelkuri.\n\nMinun optimistiset sanani keskeyttivät hänen mietiskelynsä, ja hän\ntähtäsi minuun kalamaisten silmäinsä katseen sanoen:\n\n-- Sinulla on todellakin syytä olla iloinen. Eilen karkotti Suslowski\nsinut talostaan ja tyttärensä sydämestä ja tänään viskaa isäntä sinut\ntyöhuoneestasi pellolle.\n\nSwiatecki puhui, valitettavasti, totta.\n\nVielä kolme päivää sitten olin minä Kazia Suslowskan sulhanen, mutta\nvarhain tiistain aamuna -- niin, juuri tiistaina -- sain minä tällaisen\nkirjeen hänen isältään:\n\n    'Hyvä herra!\n\n    Ottaen huomioon vanhempainsa mielipiteen, suostuu tyttäremme\n    purkamaan siteen, joka tulisi olemaan hänelle onnettomuudeksi.\n    Olisihan hänellä vastedeskin ollut turvapaikka äitinsä helmassa\n    ja isänsä katon alla, mutta meistä, hänen vanhemmistaan, on\n    paras välttää moista mahdollisuutta. Ei ainoastaan teidän\n    taloudellinen asemanne, vaan jo teidän kevytmielinen luonteennekin,\n    jota kaikesta huolimatta ette ole onnistunut peittämään, saattaa\n    meidät ja meidän tyttäremme antamaan teille sananne takaisin ja\n    katkaisemaan kaikki suhteemme teihin, mikä muuten ei estä meitä\n    osottamasta teille edelleenkin hyväntahtoisuuttamme.\n\n    Kunnioituksella\n\n                                          Heliodor Suslowski\n                                      Rahatoimikamarin päällikkö.'\n\nNiin kuului kirje...\n\nEttei minun taloudellinen asemani saisi koiraakaan nuolemaan suutaan,\nse on minun puolittain myönnettävä, mutta mitä sillä pateettisella\nmarakatilla on tekemistä minun luonteeni kanssa, sitä en ymmärrä.\n\nKazian pää muistuttaa direktoriajan tyyppiä, ja hänelle sopisi ihmeen\nhyvin, jos hän kampaisi tukkansa silloisen eikä nykyisen muodin mukaan.\nOlen kyllä koettanut saada häntä tekemään niin, mutta turhaan, sillä\nhän ei ymmärrä sellaisia asioita. Sen sijaan on hänen ihonsa väri niin\nlämmin kuin olisi sen itse Fortuni maalannut.\n\nJuuri sentähden minä rakastin Kaziaa sydämeni pohjasta ja sen päivän,\njona sain Suslowskin kirjeen, minä kuljin kuin pyörryksissä. Vasta\nseuraavan päivän illalla alkoi mieleni muuttua vähän valoisammaksi,\nsillä minä sanoin itselleni: ei on ei! Eniten auttoi kuitenkin minua\ntämän kovan kolauksen kestämisessä se seikka, että päässäni pyörivät\n\"salonki\" ja \"juutalaiseni\". Olin vakuutettu, että tämä maalaukseni oli\nhyvä, vaikka Swiatecki ennusteli, että se jo \"salongin\" eteisestä\nheitetään ulos.\n\nMinä aloin maalata sitä noin vuosi sitten seuraavalla tavalla:\n\nEräänä iltana kulkiessani pitkin Weichselin rantaa näen särkyneen\nomenajaalan joessa. Katupojat onkivat omenoita vedestä, mutta rannalla\nistuu vahingon kohtaama juutalaisperhe niin masennuksissa, ettei kukaan\nedes valita. He vääntävät vain ääneti käsiään ja tuijottavat veteen\nkuin kuvapatsaat. Siinä istuu vanha juutalainen, patriarkka -- itse\nkurjuus, vanha juutalaiseukko, nuori juutalaispoika, joka on\nsuurikasvuinen kuin makkabealainen, nuori juutalaistyttö, jonka iho on\ntosin pisamainen, mutta nenän ja suun piirteet ihmeen luonteenomaiset,\nja vielä kaksi juutalaislasta.\n\nIlta kuluu. Joki kimaltelee kuparinhohteisena; se on kerrassaan ihmeen\nkaunista. Puut Saksilaisella saarella ovat täydessä valaistuksessa,\netäämpänä väljää vettä ja sellaisia värejä, punaista, ultramariinia,\nteräksensinistä ja sitten taas purppuraa ja violettia! Ilmaperspektiivi\n-- suurenmoinen! Värivivahdukset ovat niin sanomattoman ihmeellisiä,\nettä sielu autuuttaan vavahtelee. Ympärillä on hiljaista, valoisaa,\nrauhallista. Yli kaiken lepää itkettävä alakuloisuus -- ja tämä\nsurumielinen ryhmä, joka istuu niin, kuin olisi se aina istunut mallina\ntaiteilijan työhuoneessa...\n\nYhtäkkiä välähti mielessäni... tuossa minun tauluni!\n\nMinulla oli värilaatikko mukanani, sillä ilman sitä en mene kävelemään,\nja aloin heti tehdä luonnosta sanottuani sitä ennen vielä\njuutalaisille:\n\n-- Istukaa noin liikkumatta siksi, kun aurinko on laskenut! Ruplan\nmaksan jokaiselle!\n\nJuutalaiseni ymmärsivät heti mistä oli kysymys ja istuivat kuin maahan\nkiinni kasvaneet. Minä valmistan luonnosta valmistamistani. Katupojat\novat kömpineet vedestä ylös ja ilkkuvat takanani:\n\n-- Maalari, maalari! Minkä varastaa, sanoo hän omakseen!\n\nMutta minä vastaan heille samalla tavalla ja saan heidät siihen määrin\npuolelleni, että he herkeävät viskelemästä juutalaisia kalikoilla ja\nhäiritsemästä työtäni. Odottamatta muuttuu ryhmäni iloisemmaksi.\n\n-- Juutalaiset! -- huudan minä, -- teidän pitää surra!\n\nMutta juutalaiseukko vastaa:\n\n-- Suokaa anteeksi, herra maalari, mitä pitää meidän surra, kun herra\non luvannut ruplan kullekin meistä? Surkoon se, joka ei mitään\nansaitse!\n\nMinun täytyy uhata heitä sillä, etten maksakaan.\n\nKaksi iltaa kului sitten luonnoksen valmistamiseen. Senjälkeen istuivat\nhe vielä kokonaista kaksi kuukautta mallina kotonani.\n\nSanokoon Swiatecki mitä hyvänsä, mutta maalaus on hyvä, sillä se ei ole\nlainkaan kylmä; siinä on totuutta ja luontoa. Pisamatkin nuoren\njuutalaistytön kasvoilla olen maalannut. Heidän kasvonsa olisivat\nvoineet olla kauniimmat, mutta todellisempia ja luonteenomaisempia ne\neivät olisi voineet olla.\n\nNiin hartaasti minä ajattelin maalaustani, että melkein olin unohtanut\nmenettäneeni Kazian. Ja kun Swiatecki muistutti minulle hänestä, tuntui\nsiltä, kuin se olisi tapahtunut jo aikoja sitten.\n\nSillä välin oli Swiatecki saanut vedetyksi toisen saappaan jalkaansa ja\nminä aloin laittaa samovaria kiehumaan.\n\nSisään astui aamiaista tuoden vanha Antoniowa, jota Swiatecki jo vuoden\najan oli kehottanut menemään hirteen. Ja me istuuduimme teetä juomaan.\n\n-- Miksi olet tänään niin iloinen? -- kysyy Swiatecki minulta\nkiivaasti.\n\n-- En tiedä itsekään, mutta sen saat nähdä, että meille tapahtuu\njotakin tavatonta.\n\nSamassa kuulemme, kuinka työhuoneeseemme johtavissa portaissa narisee.\n\n-- Isäntä tulee! Siinä on se sinun tavattomasi! virkkaa Swiatecki.\n\nSen sanottuaan hän hotaisee teen niin kuumana, että kyyneleitä nousee\nsilmiin, karkaa pystyyn ja piiloutuu seinällä riippuvain vaatteiden\ntaa, josta huutaa hilliten ääntään:\n\n-- Hyvä veli, sinusta hän kovasti pitää, juttele sinä hänen\nkanssaan!...\n\n-- Mutta sinua hän koettaa lähennellä! -- vastaan minä rientäen myöskin\nvaatteiden taa. -- Sinä voit neuvotella hänen kanssaan.\n\nOvi avautuu ja kuka astuukaan sisään? Ei isäntä, vaan ovenvartia siitä\ntalosta, jossa Suslowskit asuvat.\n\nMe riennämme piilopaikastamme esiin.\n\n-- Tuon kirjeen herralle, -- sanoo ovenvartia.\n\nMinä otan kirjeen... Pyhä Hermes! Se on Kazialta! Avaan kuoren ja luen:\n\n    'Olen varma siitä, että vanhempani suovat meille anteeksi.\n    Tulkaa heti, huolimatta siitä, että on näin varhaista.\n    Palasimme juuri terveyslähteeltä puistosta.\n\n                                                      K.'\n\nEn todellakaan tiedä, mitä hänen vanhemmillaan on minulle anteeksi\nannettavaa, mutta nyt ei ole aikaa sitä ajatella. Sitäpaitsi pääni\npyörii hämmästyksestä...\n\nSitten minä ojennan kirjeen Swiateckille ja sanon ovenvartialle:\n\n-- Hyvä ystäväni, sano neidille, että tulen heti paikalla!...\nOdotappas... Minulla ei satu olemaan pientä rahaa, mutta tuossa on\nkolmen ruplan seteli (viimeinen!), vaihda se, ota rupla vaivoistasi ja\nanna loput minulle takaisin.\n\nSivumennen sanoen, se lurjus ei ole senjälkeen näyttäytynyt, kun pisti\nnuo kolme ruplaa taskuunsa. Se roisto tiesi vallan hyvin, etten minä\nnostaisi siitä hälinää Suslowskien talossa, ja käytti mitä\nhävyttömimmällä tavalla asemaani hyväkseen. Mutta silloin minä en edes\nhuomannut sitä.\n\n-- No mitäs sanot nyt? -- kysyn Swiateckilta.\n\n-- En mitään! Jokainen vasikka löytää teurastajansa.\n\nMinä pukeuduin kaikella kiireellä enkä sentähden keksinyt sopivaa\nhaukkumasanaa vastaukseksi Swiateckille.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNeljännestuntia myöhemmin minä soitan Suslowskin ovikelloa.\n\nKazia itse avaa minulle oven. Hän on viehättävä... Hänessä on vielä\nunen lämpöä ja aamun raikkautta, jota hän on puistosta tuonut mukanaan\nvaaleansinisen karttuunipukunsa poimuissa. Hattu, jonka hän on ottanut\npäästään, on hiukan hajottanut hänen tukkaansa. Hänen kasvonsa\nhymyilevät, silmänsä hymyilevät, kosteat huulensa hymyilevät... Mikä\nihana kevätaamu! Minä tartun hänen käteensä ja alan peittää sitä\nsuuteloilla aina kyynärpäähän saakka. Mutta hän kumartuu puoleeni ja\nkuiskaa minulle:\n\n-- No kuka osaa rakastaa paremmin?\n\nSitten vie hän minut kädestä taluttaen vanhempainsa luo. Vanha\nSuslowski näyttää roomalaiselta, joka uhraa ainoan tyttärensä pro\npatria; äidin silmistä vierii kyyneleitä kahviin; he istuvat nimittäin\nparaikaa aamiaispöydässä. Mutta meidät nähdessään he nousevat seisomaan\nja isä Suslowski lausuu:\n\n-- Järki ja velvollisuus käskevät minua oikeastaan sanomaan \"ei\", mutta\nisällisellä sydämellä on myöskin vaatimuksensa. Jos se on heikkoutta,\nniin tuomitkoon Jumala minut siitä!\n\nSamalla hän kohottaa katseensa taivasta kohti merkiksi, että on valmis\nvastaamaan sanoistaan ja teostaan, jos taivaallinen tuomioistuin heti\ntahtoisi merkitä asian pöytäkirjaan. En ole eläissäni nähnyt mitään\nroomalaisempaa, lukuun ottamatta salamimakkaroita ja makaronia, joita\nCorsossa tarjotaan kaupaksi. Hetki on niin juhlallinen, että virtahepo\nsaattaisi sulaa liikutuksesta. Juhlallisuutta ylentää vielä rouva\nSuslowska, joka ojentaa kätensä ja lausuu itkunsekaisella äänellä:\n\n-- Lapseni! Jos teitä joskus kohtaa onnettomuus elämässä, niin paetkaa\ntänne, tänne!\n\nNäin sanoen hän osottaa rintaansa.\n\nVielä mitä! Typerä olisin, jos sinne paeta tahtoisin!... Mutta\ntarjoisipa Kazia minulle sellaisen pakopaikan, niin se olisi toista!\nKaikissa tapauksissa Kazian vanhempain hyväsydämisyys on hämmästyttänyt\nminua, ja sydämeni on täynnä kiitollisuutta.\n\nSulasta liikutuksesta minä juon niin monta kuppia kahvia, että\nSuslowski alkaa rauhattomasti silmäillä kahvikeitintä ja kerma-astiaa.\nKazia kaataa minulle yhä lisää, ja minä koetan sillä välin koskettaa\nhänen pientä jalkaansa pöydän alla. Mutta hän vetää aina jalkansa pois,\nravistaa muitten huomaamatta päätään ja hymyilee niin veitikkamaisesti,\netten käsitä, kuinka voin pysyä nahoissani.\n\nMinä viivyn vielä noin puolitoista tuntia, mutta vihdoin täytyy minun\nlähteä, sillä kotonani odottaa minua Bobus, joka piirtää minun\njohdollani ja jättää joka kerta minulle vaakunaisen käyntikorttinsa,\njonka minä muuten usein kadotan. Kazia ja hänen äitinsä saattavat minua\neteiseen, mikä minua harmittaa, koska toivoin, että Kazia yksin tulisi\nsaattamaan minua. Millaiset huulet sillä tytöllä onkaan!...\n\nKotimatkani kulkee puiston kautta. Joukko ihmisiä palaa lähteeltä. Minä\nhuomaan, että ihmiset pysähtyvät nähdessään minut. Kuulen heidän\nympärilläni kuiskaavan: \"Magorski! Magorski! Se on hän...\" Neitoset,\njoiden vartaloiden ihanat muodot näkyvät kaikenvärisissä kesäpuvuissa,\nkatsovat minuun ikäänkuin tahtoisivat sanoa: \"Tule vaan, kyllä me\nolemme valmiina!\" Hitto vieköön, olenko minä tullut niin kuuluisaksi,\nvai mitä se on? En käsitä siitä mitään!\n\nKuljen eteenpäin -- sama juttu!...\n\nEteisessä, portaissa minä töytään isäntääni vastaan kuin laiva karille.\nOh, vuokramaksu!\n\nSamalla lähestyy isäntä minua sanoen:\n\n-- Hyvä herra, vaikka toisinaan olenkin vaivannut teitä, niin uskokaa\ntoki, että minä suuresti teitä... Sallikaa minun ilman muuta...\n\nJa hän kiertää käsivartensa kaulaani ja syleilee minua. Swiatecki on\nkaikesta päättäen kertonut hänelle, että minä nain, ja hän toivoo, että\nminä tästä lähtien tulen maksamaan vuokrani säännöllisesti. Toivokoon\nvaan!...\n\nMinä ryntään portaita ylös. Ylhäältä kuuluu hirveätä melua. Syöksyn\nsisään. Työhuone on hämärä tupakan savusta. Siellä on Julek Rzysinski,\nWach Poterkiewicz, Franek Cepkowski, vanha Sludecki, Karminski, Wojtek\nMichalak, jotka kaikki huvittelevat itseään vetämällä ja sysimällä\nsiroa Bobusta ympäri huonetta. Mutta nähdessään minut he jättävät heti\nBobuksen keskelle lattiaa ja päästävät hurjan huudon:\n\n-- Onnittelemme! onnittelemme! onnittelemme!...\n\n-- Heittäkäämme hänet ilmaan!\n\nSamassa silmänräpäyksessä nostavat he minut käsilleen ja useamman\nkerran korkealle ylös ulvoen kuin mölyapinat.\n\nVihdoin minä seison jaloillani, kiitän heitä parhaani mukaan ja lupaan\nkutsua heidät kaikki häihini, ennen kaikkea Swiateckin, jonka valitsen\nmorsiuspojaksi... Mutta Swiatecki kohottaa kätensä ja sanoo:\n\n-- Tuo nauta luulee, että me onnittelemme häntä hänen kihlauksensa\njohdosta.\n\n-- Minkä johdosta sitten?\n\n-- Mitä? Etkö tiedä sitten? -- kysyvät useat.\n\n-- En tiedä mistään!... Mitä pirua te minusta tahdotte oikein?\n\n-- Antakaa hänelle \"Leijan\" aamunumero! -- huutaa Wach Poterkiewicz.\n\nHe antavat minulle \"Leijan\" aamunumeron ja huutavat toinen toistaan\nkovemmin:\n\n-- Katso sähkösanomista!\n\nMinä katson sähkösanomia ja luen tämän:\n\n\"'Leijan' erikoissähkösanoma: Magorskin maalaus 'Juutalaisia Babylonin\nvirtojen varrella' sai tämänvuotisessa 'salongissa' suuren\nkultamitalin. Arvostelijat eivät löydä kylliksi sanoja ylistääkseen\ntekijän nerokkuutta. Albert Wolff nimittää taulua ilmestykseksi. Paroni\nHirsch tarjoo siitä 15,000 frangia.\"\n\nMinä pyörryn! Auttakaa! Järkeni seisoo enkä saa sanaa suustani. Tiesin\nkyllä, että maalaus oli onnistunut, mutta moista menestystä en ollut\nedes uneksinutkaan...\n\n\"Leijan\" numero putoo käsistäni.\n\nHe ottavat sen ylös ja lukevat vielä viimeisistä tiedoista seuraavat\nselitykset sähkösanomaan:\n\n1. Olemme tekijän omasta suusta kuulleet, että hän aikoo asettaa\nmaalauksensa näytteille meidän kauniissa pääkaupungissamme.\n\n2. Täkäläisen taideyhdistyksen varapresidentin tekemään kysymykseen,\naikooko tekijä asettaa mestarillisen teoksensa näytteille Varsovassa,\nvastasi tekijä: \"Toivon, ettei taulua Parisissa osteta, jotta voisin\nasettaa sen näytteille Varsovassa!\" Hartain toivomuksemme on, että\nmeidän jälkeläisemme vielä saavat lukea nämä hänen sanansa mestarin\nhautapatsaasta -- kuitenkin, suokoon sen Jumala, mahdollisimman\nmyöhään.\n\n3. Taiteilijamme äiti on mielenliikutuksesta vaarallisesti sairastunut\nlukiessaan sähkösanomaa Parisista.\n\n4. Tätä numeroa painoon pantaessa saamme kuulla, että taiteilijan äiti\non paranemaan päin.\n\n5. Taiteilijamestarimme on saanut Euroopan kaikista suurkaupungeista\nkutsun asettaa taulunsa näytteille.\n\nNäiden suunnattomain valheiden vaikutuksesta minä alan vähitellen\ntoipua. Ostrzynski, \"Leijan\" toimittaja ja Kazian entinen kosija, on\nvarmaan joutunut mielenhäiriöön, sillä liiottelu menee yli kaikkien\nrajojen.\n\nLuonnollisesti minä asetan maalaukseni ensiksi näytteille Varsovassa,\nmutta en ole siitä kenellekään mitään virkkanut, eikä taideyhdistyksen\nvarapresidentti ole minulta mitään kysynyt enkä minä hänelle mitään\nvastannut, ja päälle päätteeksi on äitini kuollut jo yhdeksän vuotta\nsitten; en ole myöskään mistään saanut kutsua asettaa maalaustani\nnäytteille.\n\nMikä pahempi: samassa silmänräpäyksessä juolahtaa mieleeni ajatus, että\njos tuo sähkösanoma on yhtä oikea kuin nuo viisi lisäystä, niin siinä\nsen lorun loppu... Ostrzynski, joka puoli vuotta sitten sai rukkaset\nKazialta, vaikka tytön vanhemmat olivatkin kosijan puolella, saattaa\npitää minua narrinaan. Mutta siinä tapauksessa hän saa sen \"maksaa\npäällään tai jollakin muulla sellaisella\", niinkuin erään oopperan\nlibretossa sanotaan!\n\nToverini rauhottavat minua sillä, että jos Ostrzynski onkin tekaissut\nnuo viisi lisäystä, niin on sähkösanoma varmaan oikea.\n\nSilloin tulee Stach Klosowicz tuoden \"Päiväntasaajan\" aamunumeron.\nSähkösanoma on myöskin \"Päiväntasaajassa\". Minä hengitän jälleen. Taas\nalkavat onnittelut.\n\nVanha Sludecki, joka on pohjaltaan kavala kuin kettu, mutta samalla\nmakea kuin siirappi, puristaa kättäni sanoen:\n\n-- Kautta Jumalani! Minä olen aina uskonut toverin nerokkuuden ja\npuolustanut toveria... (tiedän, että hän on haukkunut minua aasiksi)...\nmutta ehkei toveri pidä siitä, että tällainen fa-presto kuin minä\nnimittää toveria toveriksi; jos niin on, suokoon toveri sen anteeksi,\nmutta se tapahtuu tottumuksesta, kautta Jumalani...\n\nAjatuksissani lähettäisin hänet hiiteen, mutta ennenkuin ennätän\nvastata hänelle, vetää Karminski minut syrjään ja sanoo minulle hiljaa,\nmutta kuitenkin niin, että kaikki sen kuulevat:\n\n-- Jos toveri tarvitsee rahaa, niin sanokoon vain minulle, kyllä\nminä...\n\nKarminski on meidän keskuudessamme tunnettu avuliaisuudestaan. Useinpa\nsanoo hän jollekin meistä:\n\n\"Jos toveri tarvitsee apua, niin sanokoon vain, kyllä minä --\nnäkemiin!\" Ja hänellä onkin todella rahaa. Minä vastaan hänelle, että\njollen mistään muualta saa, niin käännyn hänen puoleensa.\n\nSillä välin saapuu toisia kultaisia veljiä, jotka syleilevät ja\npuristelevat minua, että jäseniäni särkee. Vihdoin lähestyy Swiatecki\n-- näen, että hän koettaa salata liikutustaan -- ja sanoo minulle\ntylysti:\n\n-- Vaikka huomaan, että sinä juutalaistut, niin onnittelen sinua\nkuitenkin!\n\n-- Vaikka huomaan, että sinä tyhmenet, niin kiitän sinua kuitenkin, --\nvastaan minä ja me syleilemme lujasti.\n\nWach Poterkiewicz antaa ymmärtää, että hänen kurkkunsa on kuiva.\nMinulla ei ole penniäkään, mutta Swiateckilla on kaksi ruplaa ja\ntoisilla on myöskin vähäsen. Seuraa kolehti ja sitten punssia... He\njuovat minun terveydekseni, viskaavat minut korkealle ilmaan, ja kun\nsaavat kuulla, että asiani Suslowskeihin nähden ovat oikealla tolalla,\nniin juovat Kaziankin terveydeksi. Silloin astuu Swiatecki taas\nluokseni ja sanoo:\n\n-- Luuletko sinä tolvana, että he eivät olleet lukeneet sähkösanomaa,\nennenkuin Kazia neiti sinulle kirjotti?\n\nOn kuin olisi nuijalla lyöty päähäni. Toisella puolella näköpiirini\nkirkastuu, mutta toisella se pimenee pirusti. Tytön vanhemmilta saattaa\nodottaa mitä hyvänsä, mutta että Kazia alentuisi sellaista laskelmaa\ntekemään!...\n\nOn hyvin otaksuttavaa, että he ovat lukeneet sähkösanoman aamulla\nvarhain terveyslähteellä ja samalla kutsuneet minua tulemaan luokseen.\n\nMinä tahdon heti rientää Suslowskien luo saamaan selvitystä.\n\nMutta minä en saata jättää seuraani. Sitäpaitsi tulee myöskin\nOstrzynski luokseni eleganttina, kylmänä, itsetietoisena ja hansikkaat\nkäsissä, kuten tavallisesti. Hänen henkensä säteilee hänestä. Hän on\ntavattoman viekas mies.\n\nKynnyksellä jo hän heiluttaa alentuvasti kävelykeppiään ja lausuu:\n\n-- Onnittelen mestaria, minäkin onnittelen!\n\nSanan \"minäkin\" hän lausui niin painokkaasti, kuin merkitsisi hänen\nonnittelunsa enemmän kuin kaikkien muiden. Ehkä onkin niin.\n\n-- Mitä oletkaan sinä keksinyt? -- huudan minä. Niinkuin näet, olen nyt\nvasta \"Leijasta\" kaikki lukenut.\n\n-- Mitä se minuun kuuluu? -- virkkaa Ostrzynski.\n\n-- Maalauksen näytteille asettamisesta en ole maininnut mitään.\n\n-- Mutta nyt sen teet, -- sanoo Ostrzynski tyynesti.\n\n-- Hänellä ei ole äitiä ja hänen äitinsä ei ole sairastunut! -- huutaa\nWojtek Michalak.\n\n-- Se ei liikuta minua, -- vastaa Ostrzynski arvokkaasti vetäen toisen\nhansikkaan kädestään.\n\n-- Mutta onhan sähkösanoma oikea?\n\n-- Oikea on.\n\nTämä vakuutus tekee minut aivan rauhalliseksi. Kiitollisuudesta minä\nkaadan hänelle punssia.\n\nHän nostaa lasin huulilleen, juo kulauksen ja lausuu sitten:\n\n-- Ensiksi sinun terveydeksesi, mutta tiedätkö, kenen maljan sitten\njuon?... Minä onnittelen kaksinkertaisesti!\n\n-- Mistä sen tiedät?\n\nOstrzynski kohauttaa olkapäitään.\n\n-- Suslowski kävi varhain tänä aamuna toimituksessa.\n\nSwiatecki mutisee jotakin ihmisten julkeudesta. Minä en voi sietää enää\nkauempaa, vaan sieppaan hattuni.\n\nOstrzynski lähtee kanssani, mutta matkalla minä eroan hänestä ja\nmuutaman minuutin kuluttua soitan toistamiseen Suslowskin ovikelloa.\n\nKazia avaa taas oven. Hänen vanhempansa eivät ole kotona.\n\n-- Kazia! -- kysyn minä ankarasti, -- tiesitkö sähkösanomasta?\n\n-- Tiesin, -- vastaa hän rauhallisesti.\n\n-- Mutta Kazia!...\n\n-- Kuinka niin, armaani? Eihän siinä ole mitään ihmeellistä vanhempain\npuolelta. Heillä piti olla joku erikoinen syy voidakseen suostua\nsinuun.\n\n-- Entä sinä, Kazia?\n\n-- Ja minä käytin hyväkseni ensimäistä tilaisuutta. Saatat kai sen\nuskoa, Wladek?\n\nAsia näyttää selvenevän, ja minun mielestäni on Kazia aivan oikeassa.\nMiksi olen oikeastaan rynnännyt tänne kuin mikä mieletön? Sillä välin\nKazia on lähestynyt minua ja kallistaa päänsä minun rinnalleni. Minä\nkierrän käsivarteni puoleksi hänen ympäri, hän ojentaa päänsä yhä\nenemmän minun puoleeni, sulkee silmänsä, kääntää ruusuisen pienen\nsuunsa päin ja kuiskaa:\n\n-- Ei, ei, Wladek!... ei vielä... häiden jälkeen, armaani!\n\nTämän pyynnön vuoksi minä painan huuleni hänen huulilleen ja me\nseisomme sillä lailla niin kauan kuin hengitys sallii. Kazian silmiin\nnousee huumaantuva ilme... Hän peittää ne kädellään ja sanoo:\n\n-- Pyysinhän minä, ettet sinä...\n\nTämä moite ja hänen katseensa käden alta vaikuttavat minuun siihen\nmäärin, että suutelen häntä uudelleen. Kun rakastaa jotakuta henkilöä,\nniin kernaammin suutelee kuin ruoskii häntä. Ja minä rakastan Kaziaa\nrajattomasti, järjettömästi, halki elämän aina kuolemaan saakka,\nvieläpä sen jälkeenkin! Hän tai ei kukaan!\n\nKazia kuiskaa pelkäävänsä, että hän nyt kadottaa minun kunnioitukseni.\nRakastettu olento! kuinka ajattelemattomasti hän puhuu! Minä rauhotan\nhäntä parhaani mukaan ja me alamme keskustella järkevästi.\n\nMe sovimme siitä, etten minä ilmaise tietäväni asian oikeata laitaa,\njos Kazian vanhemmat väittävät saaneensa vasta jälkeenpäin tiedon\nsähkösanomasta. Sitten minä sanon Kazialle hyvästi ja lupaan tulla\nillalla jälleen.\n\nMinun täytyy mitä pikimmin rientää taideyhdistyksen toimistoon\nvoidakseni sen välityksellä helpommin päästä \"salongin\"\nsihteeriviraston yhteyteen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMinä lähetän sähkösanoman ilmottaen, että suostun paroni Hirschin\ntarjoomaan summaan, mutta että aion ensin asettaa maalauksen näytteille\nVarsovassa.\n\nSähkösanoman lähettämiseen ja muihin kuluihin tarvittavan rahan minä\nsaan taideyhdistyksen toimistosta lainaksi. Se lainataan minulle ilman\nepäilystä.\n\nKaikki käy kuin rasvattu...\n\n\"Leijassa\" ja \"Päiväntasaajassa\" on minun elämäkertani, jossa ei ole\nsanaakaan totta, mutta niinkuin Ostrzynsk sanoo: \"Se ei liikuta minua?\"\nSaan kirjelmän kahdesta kuvallisesta aikakauskirjasta. Tahtovat\npainattaa minun kuvani ja jäljennöksen maalauksestani.\n\nHyvä on!\n\nRahaa on tuleva kuin roskaa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nViikkoa myöhemmin saan käsirahaa paroni Hirschiltä.\n\nKoko summa lähetetään heti ostajan vastaanotettua maalauksen. Siihen\nmennessä saan viisituhatta frangia, jotka Kauppapankki maksoi minulle\nkultarahoissa. Eläissäni en ole nähnyt niin paljoa rahaa yhtaikaa. Minä\npalaan kotiin lastattuna kuin kuorma-aasi...\n\nTyöhuoneessa on tovereja koolla. Minä sirottelen kultarahat pitkin\npermantoa, ja koska en ole ikinä kullassa piehtaroinut, niin alan nyt\npiehtaroida. Minun jälkeeni piehtaroi Swiatecki... Isäntä sattuu\nastumaan sisään ja luulee, että me olemme poissa järjiltämme... Mutta\nme huvittelemme kuin ihmissyöjät!\n\n\n\n\nV.\n\n\nEräänä päivänä Ostrzynski sanoo minulle olevansa onnellinen, kun oli\nsaanut Kazialta rukkaset, sillä sen kautta avautui hänelle uusia\nnäköaloja, joista minulla ei voi olla vähintäkään aavistusta.\n\nSe ilahuttaa minua tai oikeammin se on minusta aivan yhdentekevää.\nUskon, että Ostrzynski kyllä keinoja keksii tämän elämän varalle.\n\nKun hän piti Kaziaa silmällä, olivat tytön vanhemmat, etenkin herra\nSuslowski, hänen puolellaan. Vaikuttipa Ostrzynski vanhukseen siinä\nmäärin, että tämä roomalainen näytti menettäneen arvokkuutensa. Kazia\nsitävastoin ei voinut Ostrzynskia tuttavuutensa ensi hetkestä saakka\nsietää. Se oli jonkunlaista tiedotonta vastenmielisyyttä, sillä olen\nvarma siitä, että Kaziaa ei loukannut se, mikä hänessä loukkaa minua ja\nkaikkia muita, jotka lähemmin tuntevat hänen luonteensa. Hän on\nomituinen ihminen tai oikeammin sanoen omituinen sanomalehtimies.\n\nEi ainoastaan meillä, vaan kaikissa suurissa taide- ja\nkirjallisuuskeskuksissa on ihmisiä, joista me vastoin tahtoammekin\ntulemme kysyneeksi itseltämme: mistä johtuu heidän vaikutusvaltansa?\n\nMinun ystäväni, \"Leijan\" toimittaja, kuuluu näihin. Kuka saattaisi\nuskoa, että Ostrzynskin merkitys ja menestys johtuu oikeastaan vain\nsiitä, että hän ei pidä arvossa eikä kunnioita kykyjä, etupäässä\nkirjallisia, vaan suorastaan elää näiden halveksimisesta. Ja hän\nhalveksii heitä niinkuin sellainen henkilö, joka täydellisen\ntarkkuutensa, varman, herkän älykkäisyytensä ja suuren neronsa tähden\non seuraelämässä varma voitostaan.\n\nTarvitsee vain nähdä hänet kokouksissa, taiteilija- ja\nkirjailijapiireissä, juhlapäivällisillä kuinka halveksivan ivallisesti\nhän kohtelee ihmisiä, jotka luomisen alalla kykenevät aikaansaamaan\nkymmenen kertaa enemmän kuin hän, kuinka hän nutistaa heidät nurkkaan,\nkuinka hän hämmentää heidät logiikallaan, järkeilyllään, kuinka hän\nsokaisee heidät kirjallisella kaikkivallallaan.\n\nAina kun Swiatecki tätä ajattelee, vimmastuu hän siihen määrään, että\nmielensä tekisi iskeä Ostrzynskilta pää puhki. Mutta minua ei\nOstrzynskin ylivalta lainkaan kiusaa. Todella kyvykkäät ihmiset ovat\nusein saamattomia, epävarmoja ja vailla kaikkea sanasukkeluutta ja\nhenkistä tasapainoa... Mutta heti, kun todellinen kyky jää yksin, niin\nhän saa siivet, kun sitävastoin Ostrzynski siinä tapauksessa menee\nmaata, sillä hänellä ei ole itselleen kerrassaan mitään sanottavaa.\n\nTulevaisuus on hänen kaltaistensa ihmisten kesken ylläpitävä\njärjestystä, määräävä arvoasteet ja osottava kullekin heistä oman\npaikkansa. Ostrzynski on viisas kyllä ymmärtääkseen tämän, mutta\nhengessään hän ivaa moista. Hänestä on tarpeeksi, että hän nykyhetkenä\nmerkitsee paljon ja että hänelle osotetaan enemmän huomaavaisuutta kuin\nmonelle muulle häntä kyvykkäämmälle.\n\nMe maalaajat olemme vähemmän hänen tiellään. Saattaapa hän toisinaan\n\"rummuttaa\" jostakin kirjallisesta kyvystä, etenkin jos \"Leijan\" etu ja\nkilpailu \"Päiväntasaajaan\" nähden sitä vaativat. Muuten hän on hyvä\ntoveri ja hauska mies. Minä puolestani voin sanoa pitäväni hänestä,\nmutta...\n\nPiru vieköön Ostrzynskin, riittäköön tämä jo hänestä!...\n\n\n\n\nVI.\n\n\nJonakin kauniina päivänä pakotetaan minut vielä sulkemaan oveni.\n\nMikä komedia! Siitä saakka, kun sain kultaa ja kunniaa, Suslowski,\nvastoin kaikkia otaksumiani, kohtelee minua ylenkatseellisesti. Hän,\nhänen vaimonsa ja Kazian kaikki sekä mies- että naispuoliset sukulaiset\novat jääkylmiä minua kohtaan.\n\nHeti ensimäisenä iltana selitti Suslowski, että jos minä luulen\nmenestykseni vaikuttaneen hänen menettelyynsä tai jos minä otaksun --\nmitä minusta kylläkin saattaa uskoa -- että minä tahdon olla armollinen\nSuslowskeja kohtaan, niin täytyy hänen huomauttaa, että vaikka hän ja\nhänen vaimonsa ovatkin valmiit uhraamaan paljon oman tyttärensä tähden,\nniin ei tämä tytär voisi milloinkaan vaatia, että he uhraisivat\nihmisarvonsa. Äiti lisäsi, että hänen lapsensa tietää kyllä, missä\nhänellä aina on turvapaikkansa. Hyvä Kazia puolustaa minua kyllä,\ntoisinaan kiivaastikin, mutta vanhukset vaanivat jokaista sanaani.\n\nHeti kun minä avaan suuni, puree Suslowski huultaan, katsoo vaimoonsa\nja nyökäyttää päätään, ikäänkuin sanoakseen: \"Tiesinhän minä, että näin\ntulee käymään!\" Niin ahdistavat he minua aamusta iltaan.\n\nJa tuo kaikki on vain teeskentelyä, jonka tarkotuksena on pitää\nminua pauloissa. Itse asiassa he ovat sangen kärkkäitä minun\nviiteentoistatuhanteen frangiini nähden ja ovatpa yhtä mielissään\nniistä kuin minä, vaikka syyt ovatkin erilaiset.\n\nOn aika lopettaa tämä tällainen.\n\nAsia on ajettu niin pitkälle, että minusta melkein näyttää, kuin olisin\ntodellakin menetellyt kehnosti ottaessani vastaan kultamitalin ja nuo\nviisitoistatuhatta frangia maalauksestani.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nJulkisen kihlauksen päivä on tullut. Minä ostin sievän sormuksen Ludvig\nXV:n mallia. Mutta ei Kazia eivätkä vanhemmatkaan pidä siitä, sillä\nsiinä talossa ei kukaan ymmärrä todellista taidetta.\n\nMitä Kaziaan tulee, täytyy minun nähdä paljon vaivaa kitkeäkseni\nhänestä kaiken poroporvarillisen ja opettaakseni häntä taiteellisesti\ntuntemaan asioita. Mutta hän rakastaa minua ja minä toivon parasta.\n\nKihlajaisiin en ole kutsunut ketään, paitsi Swiateckia. Minä kehotin\nhäntä käymään ensin tervehdyksellä Suslowskien luona, mutta hän\nvakuuttaa, että vaikka onkin moraalisesti ja fyysillisesti rappiolla,\nei hän ole kuitenkaan vajonnut niin alas, että lähtisi vartavasten\ntervehdykselle. Mikä keinoksi?!\n\nMinun täytyy edeltäpäin selittää Suslowskeille, että ystäväni on\nomituinen mies, vaikka muuten hyvin etevä maalaaja ja mitä rehellisin.\n\nKun Suslowski oli saanut kuulla, että ystäväni maalaa \"suuria,\nkeskikokoisia ja pieniä raatoja\", rypisteli hän otsaansa ja selitti,\nettä hän on aina ollut tekemisissä kunnon ihmisten kanssa, että koko\nhänen virkauransa on tahraton ja että hän toivoo \"herra Swiateckin\"\nkunnioittavan vaatimattomassa ja kunniallisessa perheessä vallitsevia\ntapoja...\n\nMinun on tunnustaminen, etten tässä suhteessa ole aivan vapaa pelosta.\nOlen jo varhaisesta aamusta saakka ollut sotasilla Swiateckin kanssa,\njoka itsepäisesti väittää lähtevänsä pitkävartisissa saappaissa\nkihlajaisiin. Minä kehotan, pyydän, rukoilen... Vihdoin hän suostuu\nselittäen, ettei tiedä syytä, miksi olla tekeytymättä muitten naurun\nalaiseksi. Ikävä kyllä, hänen jalkineensa ovat kuin keskisessä\nAfrikassa samoavan tutkimusmatkailijan, sillä ne eivät ole mustetta sen\njälkeen nähneet kuin suutarilta velaksi kotiin tuotiin. Mitä tehdä?!\n\nVielä surkeampaa, että Swiateckin pää on kuin metsän peittämä\nTatra-vuoren huippu, jolla myrsky on myllertänyt. Mutta sille ei mahda\nmitään, sillä maailmassa ei ole harjaa, jolla hänen tukkansa siistiä\nvoisi. Sen sijaan minä pakotan häntä vaihtamaan puseron, jota hän joka\npäivä käyttää, takkiin. Hän vaihtaa, mutta näyttää sittenkin\n\"raadolta\", joita hän maalailee, ja vaipuu samalla haudansynkkään\nmielialaan.\n\nKadulla ihmiset katselevat hänen kampuraista sauvaansa ja suurta,\nkulunutta hattuaan, mutta siihen olen minä niin tottunut...\n\nMe soitamme ovikelloa ja astumme sisään.\n\nJo eteisessä minä kuulen sukulaisemme Jaczkowiczin selittävän\nliikakansoitus-kysymystä. Jaczkowicz puhuu aina tästä asiasta; siinä on\nhänen viisautensa. Kazia on pilvenhattaran kaltaisessa musliinipuvussa;\nhän on suloinen... Suslowskilla on frakki yllä, miespuolisilla\nsukulaisilla frakit, vanhoilla tädeillä silkkiset puvut.\n\nSwiateckin tulo herättää huomiota. Meitä silmäillään jonkunlaisella\nlevottomuudella...\n\nSwiatecki luo yrmeän silmäyksen ympärilleen ja selittää herra\nSuslowskille ettei hän olisi suinkaan tullut häiritsemään herrasväkeä,\n\"jollei Wladek olisi ruvennut naimahommiin tai mitä se oikein\nlienee\"...\n\nTuo \"mitä se oikein lienee\" vaikuttaa onnettomasti. Herra Suslowski\nojennaikse arvokkaasti ja kysyy, mitä herra Swiatecki tuolla \"mitä se\noikein lienee\" tarkottaa... Herra Swiatecki vastaa, että hänestä se on\naivan yhdentekevää, mutta että \"Wladekin tähden\" hän antaa vaikka\nvernissata itsensä, jos herra Suslowski niin tahtoo...\n\nMinun tuleva appeni luo vaimoonsa, minuun ja Kaziaan katseen, jossa\nhämmästys ja harmi taistelevat ylivallasta.\n\nOnneksi minä pelastan aseman pyytämällä minulle harvinaisella\nmielenmaltilla appea esittämään minut niille vieraille, joita en tunne.\n\nSeuraa esittely. Sitten me istuudumme.\n\nKazia istuutuu viereeni ja laskee kätensä omaani. Huone on täynnä\nihmisiä, mutta kaikki ovat jäykkiä eivätkä puhu. Ilmanpaine on raskas.\n\nSukulainen Jaczkowicz palaa jälleen liikakansoitukseen. Ystäväni\nSwiatecki tuijottaa pöydän alle... Hiljaisuudessa kaikuu Jaczkowiczin\nääni sitä kuuluvammin. Sen johdosta, että häneltä on yksi etuhammas\npoissa, kuuluu pitkä vihellys aina silloin, kun hänen pitäisi lausua\ns-äänne.\n\n-- Mitä suurin onnettomuus saattaa siitä ajan pitkään koitua koko\nEuroopalle, -- sanoo Jaczkowicz.\n\n-- Siirtolaisuus... -- arvelee joku naapureista.\n\n-- Tilasto osottaa, ettei siirtolaisuuskaan saata estää\nliikakansoitusta.\n\nPikaisesti kohottaa Swiatecki päänsä ja katsoo kalamaisilla silmillään\npuhujaan.\n\n-- Silloinpa pitäisi meilläkin ottaa käytäntöön kiinalaisia tapoja, --\nmörähtää hän äreällä, matalalla äänellään.\n\n-- Suokaa anteeksi... Mitä kiinalaisia tapoja tarkotatte?\n\n-- Kiinassa on nimittäin vanhemmilla oikeus surmata heikkomielisiä\nlapsiaan. Meillä pitäisi lapsilla olla oikeus surmata heikkomielisiä\nvanhempiaan.\n\nSiinä se nyt oli! Salama on iskenyt alas. Sohva ritisee tätien alla, ja\nminä olen hukassa. Suslowski sulkee silmänsä ja tuntuu hetkeksi\nkadottaneen puhekykynsä.\n\nHiljaista.\n\nSitten jyrähtää tulevan appeni vihasta väräjävä ääni:\n\n-- Hyvä herra, minä toivon, että te kristittynä...\n\n-- Miksi pitää minun olla kristitty? -- keskeyttää Swiatecki ravistaen\npahaatietävästi päätään.\n\nToinen salama! Sohva täteineen alkaa vavista kuin kuumeessa ja vaipuu\nsyvyyteen... Minä tunnen, kuinka maa halkee jalkojeni alla.\n\nKaikki on menetetty, kaikki toiveet ovat tyhjiin rauenneet!\n\nYhtäkkiä kajahtaa Kazian heleä nauru, hänen jälkeensä purskahtaa\nJaczkowicz nauramaan tietämättä miksi, tämän jälkeen, myöskin\ntietämättä miksi minä.\n\n-- Isä! -- huutaa Kazia. -- Sanoihan Wladek jo edeltäpäin, että herra\nSwiatecki on omituinen. Herra Swiatecki laskee leikkiä, sillä minä\ntiedän, että hänen äitinsä on elossa ja että hän on mitä parhain poika\näidilleen.\n\nAika veitikka tuo Kazia! Kaikkea hänen mieleensä juolahtaakin ja hän\narvaa oikein. Swiateckin äiti on todellakin elossa, ja minun ystäväni\non kerrassaan kelpo poika.\n\nKazian nauru ja sanat johtavat huomion syrjään, ja vielä tuntuvammin\nvaikuttaa tähän suunnan muutokseen palvelija, joka tuo viiniä ja\nleivoksia. Se on sama ovenvartia, joka vei minun viimeiset kolme\nruplaani, mutta nyt on hänenkin yllään frakki ja hän esiintyy\narvokkaasti kuin lakeija. Hänen katseensa on kiintynyt tarjottimeen,\nlasit kilahtavat ja hän liikkuu niin varovasti kuin kantaisi täpösen\ntäyttä vesilasia.\n\nMinä alan pelätä, että hän minut huomatessaan pudottaa koko tarjottimen\nmaahan, mutta onneksi näyttää pelkoni olevan aiheetonta...\n\nHetken kuluttua ovat lasit täytetyt.\n\nKihlajaistoimitus alkaa...\n\nEräs alaikäinen sukulaistyttö pitää lautasta, jolla on kaksi sormusta.\nUteliaisuudesta ovat hänen silmänsä pudota päästä, ja koko toimitus\ninnostaa häntä siinä määrin, että hän hyppii lautasineen, sormuksineen.\nSuslowski nousee seisomaan, toiset seuraavat hänen esimerkkiään; kuuluu\ntuolien kolinaa.\n\nSeuraa syvä hiljaisuus. Kuulen erään tädeistä kuiskaavan, että hän\notaksui sormukseni olevan paremman. Huolimatta tästä huomautuksesta on\nhetki niin juhlallinen, että kärpäset putoavat seiniltä...\n\nSuslowski rupee puhumaan:\n\n-- Lapseni! Ottakaa vanhempain siunaus!\n\nKazia polvistuu, minä polvistun myöskin...\n\nMillaiselta mahtaa Swiateckin naama nyt näyttää, hyvä Jumala,\nmillaiselta se mahtaa näyttää!\n\nMutta minä en uskalla katsahtaa häneen. Minä katselen Kazian\nmusliinipukua, joka vaalenneella, punaisella matolla muodostaa kauniin\ntäplän. Vanhempain kädet laskeutuvat päittemme päälle, ja sitten minun\ntuleva appeni lausuu:\n\n-- Tyttäreni! Sinulla on vanhempiesi kodissa ollut paras esimerkki\nsiitä, mitä vaimon tulee olla miehelleen. En rupea tässä sentähden\nopettamaan sinulle velvollisuuksia, joihin -- kuten toivon -- miehesi\non sinua oikealla tavalla opastava... Mutta minä tahdon kääntyä sinun\npuoleesi, Wladislaw....\n\nNyt seuraa pieni puhe, jonka aikana minä lasken sataan asti ja alotan\nsitten taas yhdestä... Suslowski kansalaisena, Suslowski virkamiehenä,\nSuslowski isänä, Suslowski roomalaisena saattaa nyt osottaa henkensä\nsuuruuden... Sanat: lapsi, vanhemmat, velvollisuudet, tulevaisuus,\nsiunaus, okaat, puhdas omatunto ja muut senkaltaiset surisevat\nkorvissani kuin mehiläisparvi, ympäröivät pääni, pistävät niskaani,\nkasvoihin, tukkaan...\n\nMinä olen varmaankin sitonut kaulaliinan liian tiukkaan, koska minun on\npaha olla. Kuulen rouva Suslowskan itkevän, ja se liikuttaa minua,\nsillä hän on kelpo eukko. Kuulen sormusten kilinän, joita hyppivä\nsukulaistyttö pitää lautasella. Herra Jumala, millaiselta Swiateckin\nnaama nyt mahtaa näyttää!\n\nVihdoin me nousemme. Sukulaistyttö työntää lautasen nenäni eteen ja me\nvaihdamme Kazian kanssa sormuksia...\n\nUh! nyt olen kihloissa! Arvelen, että nyt se on lopussa, mutta eipäs\nollutkaan, sillä Suslowski kehottaa meitä pyytämään siunausta tädeiltä.\n\nMe astumme heidän luokseen. Minä suutelen viittä kättä, jotka ovat kuin\nhaikaranjalat... Kaikki tädit toivovat, etten minä ole laiminlyövä\nheidän luottamustaan.\n\nMillaista luottamusta, saakeli soikoon, voivat he minulle osottaa?\nSukulainen Jaczkowicz sulkee minut syliinsä. Minä olen aivan varmaan\nsitonut kaulaliinani liian lujasti...\n\nPahin on ohi. Hämärtää... Tarjotaan teetä.\n\nMinä istun Kazian vieressä enkä ole näkevinäni Swiateckia. Se\npaholainen saa minut vielä kerran levottomaksi, sillä kysymykseen,\ntahtoisiko hän lisätä vähän arrakkia teehen, hän vastaa juovansa\narrakkia vain pullottain... Muuten ilta päättyy onnellisesti.\n\nMe lähdemme, Swiatecki ja minä. Kadulla minä ahmin ilmaa täysin\nrinnoin. Kaulaliinani on varmasti liian tiukassa.\n\nMe astelemme vaieten. Sanattomuus kiusaa minua ja muuttuu pian aivan\nsietämättömäksi. Minä tunnen, että nyt minun pitäisi puhua Swiateckille\njotakin onnestani, kuinka kaikki onnistui hyvin ja kuinka minä rakastan\nKaziaa... Rohkaisen mieltäni, mutta ei ota lähteäkseen. Vihdoin, kun me\nolemme jo aivan lähellä kotiamme, sanon:\n\n-- Tunnusta, Swiatecki, että elämä on sentään suloista.\n\nSwiatecki pysähtyy, katsoo minuun silmäkulmainsa alta ja vastaa:\n\n-- Sylikoira!\n\nSinä iltana emme jutelleet sen enempää keskenämme.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nViikon kuluttua kihlajaisillasta saapuvat minun \"juutalaiseni\"\nnäyttelyyn.\n\nMaalaus asetetaan näytteille erikoiseen huoneeseen, ja\nnäyttelytoimikunta määrää sille ylimääräisen sisäänpääsymaksun. Puolet\npuhtaasta tulosta lankeaa minulle... Näyttelyssä on tungos aamusta\niltaan saakka.\n\nMinä olen käynyt siellä vain kerran. Kun yleisö katseli enemmän minua\nkuin taulua, niin en ole sinne enää senjälkeen mennyt, sillä miksi\nsuotta suututtaa itseään?\n\nVaikkapa olisi maalaukseni mestariteos, jollaista ei tähän päivään\nsaakka ole vielä nähty, niin yleisö sittenkin on katseleva sitä samalla\nuteliaisuudella kuin jotakin hottentottia, joka nielee eläviä\nkyyhkysiä. Samanlainen hottentotti olen minä tällä hetkellä... Olisin\ntyytyväinen siihen, jos minä todella olisin sylikoira, niinkuin\nSwiatecki väittää. Mutta minussa on siksi paljon taiteilijan vikaa,\nettä moinen taiteen halventaminen jonkun muodissa olevan henkilön\ntähden suututtaa minua...\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKolme viikkoa sitten tiesi tuskin kukaan minusta, mutta nyt minä\nsaan vastaanottaa kymmenittäin kirjeitä, suurimmaksi osaksi\nrakkaudentunnustuksia. Viidestä kirjeestä alkaa ainakin neljä seuraavin\nsanoin: \"Tämän kirjeen luettuanne Te ehkä halveksitte naista, joka\"\nj.n.e. Minä en varmaankaan halveksisi naista, en ainakaan siinä\ntapauksessa, että tämä jättäisi minut rauhaan.\n\nJollei minulla olisi Kaziaa, niin totta puhuen, enpä taitaisi niinkään\njättää näitä tunteenpurkauksia huomioon ottamatta.\n\nSe minua eniten suututtaa, että tuollainen \"tuntematon\" nainen saattaa\nedes toivoakaan, että mies, joka ei ole häntä milloinkaan nähnyt, ilman\nmuuta hänen kehotukseensa suostuisi. Paljasta ensin itsesi, ihana\n\"tuntematon\", ja kun olen nähnyt sinut, niin sanon kyllä... Ei, enpäs\nsanokaan, sillä Kazia!...\n\nOlenpa saanut myöskin nimettömän kirjeen eräältä harmaahapsiselta\nystävättäreltä, joka nimittää minua mestariksi, mutta Kaziaa hanheksi.\n\n\"Mestari, onko hän sopiva Teidän vaimoksenne?\" -- kysyy harmaahapsinen\nystävättäreni. -- \"Onko tämä valinta arvokas sellaiselle henkilölle,\njohon koko kansakunnan katse on kiintynyt? Te olette joutunut vehkeilyn\nuhriksi,\" j.n.e.\n\nMerkillinen päähänpisto ja vielä merkillisempi vaatimus, että minä muka\nen saisi naidessani noudattaa sydämeni tunnetta, vaan yleistä\nmielipidettä.\n\nKazia parka on jo heidän tiellään!\n\nOn olemassa suurempia rikoksia kuin nimettömät kirjeet, mutta ei ole\nsen suurempaa kuin... kuinka minä oikein sanoisin?... Jättäkäämme se!\n\nHääpäiväni ei ole vielä määrätty, mutta se tulee pian.\n\nSillä välin pyydän Kaziaa pukeutumaan koreaksi ja lähtemään kanssani\ntaidenäyttelyyn. Nähkööt meidät nyt yhdessä...\n\nSwiateckin \"raatoja\" on myöskin saapunut Parisista.\n\nHänen taulunsa on nimeltään \"Viimeinen tapaaminen\" ja esittää\nnuorukaista ja neitoa, jotka makaavat leikkauspöydällä. Kuvan\nperusajatus selvenee katsojalle heti ensi silmäyksestä: nuo kaksi\nkuollutta ovat eläessään rakastaneet toisiaan, puute on heidät\ntoisistaan erottanut, mutta kuolema jälleen yhdistänyt.\n\nYlioppilaat, jotka ovat kumartuneet ruumiiden yli, näyttävät kuvassa\nhiukan kuivasti maalatuilta, leikkaussalin perspektiivissä saattaa\nhuomata virheitä, mutta ruumiit ovat oivallisesti kuvatut. Niistä\noikein huokuu kylmyyttä. \"Salongissa\" ei maalaus saanut tunnustusta,\nehkä siksi, että se on hieman jäykkä, mutta arvostelu sitä ylisti.\n\nMeikäläisten maalaajain joukossa on epäilemättä useita kykyjä. Niinpä\non Swiateckin taulun vieressä Franek Cepkowskin \"Koreckin kuolema\".\nSiinä on voimaa ja persoonallisuutta!\n\nSwiatecki nimittää Cepkowskia idiootiksi, ensiksikin koska tämän tukka\non kammattu jakaukselle ja parta leikattu suippopäiseksi, toiseksi\nsiksi, että hän pukeutuu viimeisen muodin mukaan, ja vihdoin senvuoksi,\nettä hän on saanut hyvän kasvatuksen, noudattaa tarkasti tapoja ja\nmainitsee usein ylhäisistä sukulaisistaan. Mutta Swiatecki erehtyy...\n\nKyky on lintu, joka pesii missä haluaa, milloin raivaamattomassa\nkorvessa, milloin hyvin hoidetussa puutarhassa.\n\nOlen Münchenissä ja Parisissa nähnyt taiteilijoita, joista toiset\nolivat kuin oluttehtaiden renkejä toiset sitävastoin kuin partureja tai\nmuotikeikailijoita; penniäkään ei heistä maksaisi. Mutta kuitenkin he\nolivat ihmeteltävän intomielisiä, heillä oli mainio muoto- ja väriaisti\nja pystyivät kankaalla esittämään ajatuksiaan. Ostrzynski, joka on aina\nvalmis sattuvasti lausumaan ajatuksensa kaikesta, kirjottaisi\n\"Leijassaan\": \"Spriritus flat, ubi vult!\"\n\nSwiateckin mielestä on historiamaalaus \"obskuranttia\nbarbaarimaisuutta\". Minä en maalaa historiallisia tauluja, ja minusta\npersoonallisesti on kaikki yhdentekevää. Mutta kun sitä saa kuulla joka\nsuunnalta, niin ei ole ihmeellistä, jos siihen suuttuu.\n\nMeidän puolalaisissa taidemaalaajoissamme on yksi vika. He kiintyvät\njohonkin taideteoriaan ja elävät sen tohvelin alla, luovat sen mielen\nmukaista taidetta ja ovat sentähden enemmän apostoleja kuin\ntaidemaalareita. Mutta olenpa tuntenut sellaisiakin taiteilijoita,\njotka puhuvat itsensä sairaiksi selittäessään mitä taide on ja mitä sen\npitäisi olla, vaan jotka eivät pysty kerrassaan mihinkään, kun on\ntartuttava siveltimen varteen...\n\nUsein olen ajatellut, että taideteorian luominen kuuluu filosofeille,\nja jolleivät he siinä onnistu, niin vastatkoot itse puolestaan. Mutta\ntaidemaalaajan pitää maalata niin, kuin sydän käskee, ja hänen pitää\nmyöskin osata maalata, sillä se on pääasia...\n\nMinun mielipiteeni mukaan on pienin kyky arvokkaampi kuin suurin\nteoria, eikä suurinkaan teoria ole kyllin arvokas edes vapauden jälkiä\nsuutelemaan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nOlin Kazian ja Suslowskin kanssa näyttelyssä. Minun tauluni edessä\nvallitsi yhä suuri tungos. Kun me astuimme sisään, alettiin heti\nympärillämme kuiskailla, ja tällä kertaa ei yleisön huomio kiintynyt\nminun tauluuni eikä minuun itseeni, vaan Kaziaan. Naiset ainakaan eivät\nhänestä katsettaan kääntäneet.\n\nMinä huomasin, että se huvitti häntä, enkä pannut sitä pahakseni...\n\nPahempi oli, että Kazia sanoi Swiateckin taulun olevan\n\"vastenmielisen\". Suslowski myönsi tyttärensä ottaneen sanan hänen\nsuustaan. Minä vimmastuin. Että Kazialla saattaa olla sellainen käsitys\ntaiteesta!\n\nSuuttuneena jätin minä heidät sanoen, että oli asiaa Ostrzynskille.\nMinä lähdinkin kyllä hänen luokseen, mutta viedäkseni hänen kanssani\naamiaiselle.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nOlen nähnyt ihmeen, niin totta kuin elän!\n\nNyt vasta minä ymmärrän, miksi on ihmiselle silmät luotu.\n\nCorpo di Baccho! kuinka kaunis!\n\nOlimme Ostrzynskin kanssa. Silloin huomaan Wierzbowakadulla erään\nnaisen käyvän ohitsemme. Minä jään kuin maahan kiinni kasvaneena\nseisomaan, minä puudun, minä kivetyn, minä katson silmäni puhki, minä\nmenetän järkeni, minä tartun tietämättäni Ostrzynskin kaulaliinaan,\navaan sen -- ja... auttakaa, minä menehdyn!\n\nEttä hänen kasvonpiirteensä ovat täydelliset, ei riitä mihinkään! Hän\non yksinkertaisesti taideteos! Taideteos niin piirustukseen,\nväritykseen kuin henkevyyteen nähden! Greuze nousisi tällaisen näyn\nnähdessään kuolleista ja hirttäisi itsensä, koska oli itse sellaisia\nvariksenpelättejä maalannut.\n\nMinä katson ja katson... Hän kulkee yksin... ei! hänen kanssaan kulkee\nrunous, musiikki, kevät, ihastus, rakkaus... En tiedä, tahtoisinko heti\nhänet maalata, sillä minä mieluimmin polvistuisin hänen jalkojaan\nsuutelemaan kiitokseksi siitä, että on niin ihana. En tiedä itsekään,\nmitä minä oikeastaan tahtoisin!...\n\nHän kulkee ohitsemme säteillen kuin kesäpäivä. Ostrzynski tervehtii,\nmutta hän ei huomaa... Minä herään lumouksesta ja huudan:\n\n-- Seuratkaamme häntä!\n\n-- Oletko mieletön? -- kysyy Ostrzynski. -- Minun täytyy sitoa\nkaulaliinani. Jätä minut rauhaan, hän on minun tuttaviani!\n\n-- Sinun tuttaviasi? Esitä minut hänelle!\n\n-- Johan nyt!... Pidä sinä huolta omasta morsiamestasi.\n\nMinä kiroan Ostrzynskin ja hänen jälkeläisensä aina yhdeksänteen\nsukupolveen saakka ja aion sitten rientää tuntemattoman naisen jälkeen.\n\nPahaksi onneksi hän nousee ajuriin.\n\nKaukaa minä näen vielä hänen hattunsa ja punaisen auringonvarjonsa.\n\n-- Tunnetko hänet todellakin? -- kysyn Ostrzynskilta.\n\n-- Minä tunnen kaikki!\n\n-- Kuka hän on?\n\n-- Hän on rouva Helena Kolczanowska, syntyään Turno, muuan neiti-leski.\n\n-- Mikä neiti-leski?\n\n-- Hänen miehensä kuoli nimittäin hääpöydän ääreen. Jos maltat\nkuunnella, niin kerron sinulle koko jutun. Ukrainassa eli eräs\ntavattoman rikas, lapseton aatelismies nimeltä Kolczanowski de\nKolczanowo. Hänellä oli tavattoman ylhäinen sukulaispiiri, joka toivoi\nsaavansa periä hänet -- ja tavattoman lyhyt kaula, joka lisäsi\nsukulaisten varmuutta perintöön. Nämä perilliset olen minä tuntenut. He\nolivat sangen kunnioitettavia ihmisiä, mutta niinkuin usein tapahtuu,\nkaikkein kunnioitettavimmat ja omanvoitonpyytämättömimmätkään heistä\neivät voineet olla luomatta silmäystä herra Kolczanowskin kaulaan.\nVihdoin kyllästyi ukko tähän, kosi sukulaisten mielipahaksi naapurinsa\ntytärtä, teki lainmukaisen avioliittositoumuksen ja testamenttasi tälle\nkoko omaisuutensa. Sitten seurasi vihkiäiset, näiden jälkeen häät,\njotka jo lähenivät loppuaan, kun halvauskohtaus kaatoi ukon\npaikkaansa... Tällä tavoin tuli Helena rouvasta neiti-leski.\nYmmärrätkös?\n\n-- Onko siitä jo kauankin?\n\n-- Kolme vuotta. Helena rouva oli silloin kaksikymmentäkaksi vuotta...\nSenjälkeen olisi hän vaikka kuinka monta kertaa päässyt naimisiin,\nmutta ei tahdo... Arveltiin, että hän odottaa ruhtinasta. Mutta se ei\npitänyt paikkaansa, sillä aivan hiljakkoin hän antoi rukkaset eräälle\nruhtinaalle. Muuten niin tiedän, ettei hän ole ensinkään vaativainen ja\nylpeä, mikä käy ilmi siitäkin, että rouva Kolczanowska on aina tähän\npäivään saakka mitä läheisimmässä ystävyyssuhteessa meidän kuuluisaan,\nsympaattiseen, lahjakkaaseen j.n.e. näyttelijättäreen, Eva Adamiin,\njoka on hänen koulutoverejaan.\n\nKuultuani tämän minä hypähdän ilosta ilmaan. Jos niin on, niin en enää\ntarvitse Ostrzynskia. Minun rakas, hyvä Evaseni on auttava minua rouva\nHelena Kolczanowskan tuttavuuteen.\n\n-- Kuule, etkö siis tahdo esittää minua hänelle? -- kysyn\nOstrzynskilta.\n\n-- Jos ken haluaa tutustua johonkin, niin hankkikoon itse tilaisuuden,\n-- vastaa Ostrzynski. -- Koska sinä veit Kazian minulta, en tahdo, että\nsanottaisiin minun nyt olevan syypää... Mistä minä muuten... Terve!\n\n\n\n\nXII.\n\n\nTänään minun piti syödä päivällistä Suslowskien luona, mutta minä\nkirjotin heille, etten voi tulla...\n\nMinun hampaitani ei tosin särkenyt, mutta olisihan niitä kuitenkin\nvoinut ruveta särkemään.\n\nHelena väikkyi koko päivän silmissäni, ja mikä taidemaalaaja olisikaan\nse, joka ei haaveksisi niin kauniita kasvoja? Minä olen hengessäni\nmaalannut hänet ainakin kymmenen kertaa. Juolahtipa mieleeni aihe\nmaalaukseen, jossa sellaiset kasvot kuin Helenan olisivat aivan omiaan\nlisäämään vaikutusta. Minun täytyy sentähden saada nähdä hänet vielä\npari kertaa.\n\nKiiruhdin Eva Adamin luo, mutta tämä ei ollut kotona.\n\nIllalla sain Kazialta kortin, jossa hän pyytää minua seuraavana aamuna\nlähdepuistoon ja senjälkeen kahville. Todella tuskallista istua ensin\njuomahallissa ja sitten kahvilla!\n\nMinä en voi lähteäkään, sillä jollen aamulla tapaa Evaa kotoa, niin en\nhäntä enää koko päivänä näe...\n\nEva Adami (tämä on hänen teatterinimensä, hänen oikea nimensä on Anna\nJedlinska) on harvinainen neitonen.\n\nMe olemme monivuotisia ystäviä ja sinuttelemme toisiamme.\n\nYhdeksän vuotta hän on kuulunut teatteriin ja pysynyt puhtaana tämän\nsanan laajimmassa merkityksessä. Teattereissa on kyllä paljon\nfyysillisesti puhtaita naisia, mutta jos heidän salaiset halunsa\ntulisivat ilmi, niin luulen, että kaikkein hävyttömin paviaanikin\npunastuisi korviaan myöten. Teatteri turmelee etenkin naisia. On liikaa\nvaatia, ettei naisessa, joka joka ilta näyttelee rakkautta,\nuskollisuutta, jalomielisyyttä ja muuta sellaista, vihdoin herää\nvaistomainen tunne, joka sanoo, että kaikki nämä hyveet kuuluvat vain\ndraamalliseen ja näytelmätaiteeseen eikä niillä ole mitään yhteistä\ntodellisen elämän kanssa.\n\nSe suunnaton eroavaisuus, joka vallitsee taiteen ja todellisen elämän\nvälillä, on omansa vahvistamaan tätä näyttelijättärien luuloa; kilpailu\nja menestyksen kateus myrkyttävät jokaisen jalon tunteen heidän\nsydämessään.\n\nAlituinen kanssakäyminen niin turmeltuneitten ihmisten kuin\nnäyttelijäin kanssa herättää heissä aistillisuutta. Ei ole niin\nvalkoista angorakissaa, joka ei sellaisissa olosuhteissa kadottaisi\nvalkeuttansa. Ainoastaan suuri taiteen tulessa karaistunut kyky saattaa\nsuoriutua siitä voittajana tai myöskin niin perin esteettinen luonne,\njohon paha voi tunkeutua yhtä vähän kuin vesi joutsenen höyheniin.\n\nNäihin imperméable-luonteisiin kuuluu Eva Adami.\n\nÖisin teetä juodessa ja tupakoidessa keskusteltiin toverien kesken\ntaidemaailmaan kuuluvista ihmisistä, alkaen ylimmästä luokasta,\nrunoilijoista aina alimpaan luokkaan, näyttelijöihin saakka.\n\nOlento, jossa mielikuvitus on paljon kehittyneempi kuin muissa\nkuolevaisista, olento, joka on muita alttiimpi vaikutuksille,\naistillisempi, intohimoisempi, joka tuntee onnen ja elämänilon piirissä\nkaikki ja pyrkii voimakkaasti eteenpäin -- se on taiteilija.\n\nHänellä pitää olla kolme kertaa lujempi luonne ja tahto kuin muilla\nvoidakseen kestää koettelemuksia.\n\nMutta yhtä vähän kuin kukkanen, joka on muita kauniimpi, saattaa olla\nkestävämpi vihuria vastaan, yhtä vähän saattaa taiteilijakaan olla\nluonteeltaan tavallisia ihmisiä kestävämpi. Päinvastoin, on\nluonnollista, että hänen luonteensa on heikompi, sillä hänen\nelinvoimansa kuluu taiteellisen maailman ja todellisuuden ristiriidassa\nja eripuraisuudessa.\n\nHän on kuin sairas, kuumeinen lintu, joka milloin katoaa näkyvistämme\npilviin, milloin herpaantuneita siipiään tomussa laahaa. Taide opettaa\nhäntä vieromaan tomua, mutta jokapäiväinen elämä riistää häneltä voiman\nlähteä lentoon. Siitä johtuu tuo taiteilijoissa niin usein huomattava\neroavaisuus heidän sisällisen ja ulkonaisen elämänsä välillä.\n\nMaailma, joka vaatii taiteilijoilta enemmän kuin muilta ihmisiltä ja\nheitä tuomitsee, on ehkä oikeassa mutta oikeassa on Kristuskin, joka\nheidät vapahtaa...\n\nOstrzynski väittää, että näyttelijät kuuluvat taidemaailmaan samalla\ntavoin kuin pasuuna, klarinetti, jahtitorvi j.n.e., mutta se ei ole\ntotta.\n\nParas todistus siitä on Eva Adami, joka on kauttaaltaan taiteilija,\nsekä kykynsä että taiteellisen vaistonsa puolesta, mikä on suojellut\nhäntä kaikesta pahasta niinkuin äiti...\n\nVaikka olenkin Evan hyvä ystävä, en ole nähnyt häntä pitkään aikaan.\nKun hän nyt minut tapasi, iloitsi hän suuresti, mutta hänen kasvoilleen\nnousi ilme, jota en ymmärtänyt.\n\n-- Mitä sinulle kuuluu, Wladek, -- sanoo hän. Vihdoinkin näen sinut!\n\nOlin tyytyväinen, kun tapasin hänet kotona. Hänen yllään oli\nturkkilainen aamunuttu, jossa oli punaisia palmun lehviä ja avonaiset\nhihat. Reunuste sopi erittäin hyvin hänen kalpean ihonsa ja sinertäväin\nsilmiensä väriin. Minä sanoin sen hänelle, ja hän tuli iloiseksi.\nSenjälkeen aloin heti puhua asiastani.\n\n-- Minun kultainen divani! -- sanoin, -- sinähän tunnet rouva\nKolczanowskan, tuon kaunottaren Ukrainasta?\n\n-- Tunnen, hän on koulutoverini.\n\n-- Esitä minut hänelle...\n\nEva alkoi ravistaa päätään.\n\n-- Minun hyvä, kiltti... teethän sinä sen minulle!\n\n-- Ei, Wladek, en minä esitä sinua hänelle...\n\n-- Näetkös, kuinka paha olet, ja minä kerran olin rakastua sinuun!\n\nMikä mimosa tuo Eva! Kuultuaan tämän hän muuttuu näöltään, nojautuu\nkyynärpäällään pöytää vasten (mikä ihana kyynärpää!), peittää kalpeat\nkasvot kädellään ja kysyy:\n\n-- Milloinka se olisi ollut?\n\nTahtoisin puhua Helenasta, mutta koska minä todella olin kerran\nrakastua Evaan ja haluan saada nyt hänet hyvälle tuulelle, niin alan\nkertoa:\n\n-- Näin tapahtui... Me kävelimme kerran näytännön jälkeen Botaanisessa\npuutarhassa. Muistatko, kuinka ilta oli kaunis! Me istuimme sitten\npenkillä lammen luona ja sinä sanoit tahtovasi kuulla satakielen\nlaulua. Minä olin vähän surumielinen, otin hatun päästäni, koska\npäätäni särki, ja sinä menit lammen rannalle, kastoit nenäliinasi\nveteen ja painoit sen otsalleni. Sinä olit mielestäni silloin kaikessa\nhyvyydessäsi kuin enkeli, ja minä ajattelin: jos tartun tuohon käteen\nja painan sille huuleni -- niin siinä se on! ja minä rakastun sinuun\nhurjasti...\n\n-- Entä sitten? -- kysyy Eva.\n\n-- Sinä peräydyit äkkiä, ikäänkuin jotakin aavistaen.\n\nEva istuu hetken kuin ajatuksiinsa vaipuneena, havahtuu sitten ja\nvirkkaa hermostuneen hätäisesti:\n\n-- Älkäämme puhuko siitä, minä pyydän...\n\n-- Hyvä, älkäämme puhuko siitä... Tiedätkö, Eva, että minä pidän\nsinusta liiaksi voidakseni rakastua sinuun. Toinen poistaa toisen. Niin\nkauan kuin olemme tunteneet toisemme, olen minä ollut sinuun\ntodellisesti mieltynyt.\n\n-- Mutta, -- sanoo Eva seuraten omain ajatustensa juoksua, -- onko\ntotta, että olet kihloissa?\n\n-- Totta.\n\n-- Mikset ole minulle siitä mitään sanonut?\n\n-- Asia meni ensin myttyyn ja tuli vasta hiljakkoin todeksi. Jos\narvelet, että koska olen kihloissa, en saa tutustua Helena rouvaan,\nniin vastaan sinulle jo edeltäpäin: olin taiteilija ennenkuin tulin\nsulhaseksi. Et suinkaan sinä pelkää hänen tähtensä?\n\n-- Älä luulekaan sitä! En esitä sinua hänelle siksi, etten tahdo\nsaattaa häntä pahojen puheiden alaiseksi. Kerrotaan, että muutaman\nviikon kuluessa on puoli Varsovaa rakastunut sinuun. Menestyksestäsi\njutellaan ihmeellisiä asioita. Eilen vasta kuulin sinusta sen\nsukkeluuden, että sinä kymmenestä käskystä olet tehnyt itsellesi yhden\n-- tiedätkö minkä?\n\n-- Minkä sitten?\n\n-- \"Ei sinun pidä pyytämän lähimmäisesi vaimoa turhaan\"... Sattuvasti\nsanottu?\n\n-- Kuulehan, Evaseni, tahdotko tietää koko totuuden? Minä olen aina\nollut arka, ujo enkä mikään naisten vallottaja. Mutta ihmiset puhuvat\nties mitä, etkä sinä saata uskoakaan, kuinka totta on huudahdukseni:\nOi, Jumala, sinä näet minun hätäni!\n\n-- Po vero maestro!\n\n-- Älä rupea nyt italiaa puhumaan, vaan sano, tahdotko vai etkö esittää\nminut rouva Kolczanowskalle?\n\n-- Rakas Wladek, minä en voi... Kun sinua yleisesti pidetään Don\nJuanina, niin ei käy päinsä, että minä, näyttelijätär, toimittaisin\nsinut niin yksinäisen ja huomatun naisen tuttavuuteen kuin Helena on.\n\n-- Miksi otat sinä itse minut vastaan?\n\n-- Se on aivan toista! Minä olen näyttelijätär ja voin sovittaa itseeni\nShakespearen sanat: Vaikka olisit puhdas kuin jää ja valkoinen kuin\nlumi, niin et voi välttää parjauksia!\n\n-- Mutta tiedätkö, että tästä saattaa tulla hulluksi. Jokainen saa\ntutustua häneen, olla hänen luonaan, katsella häntä, mutta minä vain en\nsaa! Ja miksi? Siksi, että olen maalannut hyvän taulun ja tullut jonkun\nverran kuuluisaksi.\n\n-- Sinun kannaltasi katsoen olet kyllä oikeassa, sanoo Eva hymyillen.\n-- Mutta minun täytyy tunnustaa, että jo edeltäpäin tiesin, miksi sinä\ntulit luokseni. Ostrzynski kävi täällä ja vakuutti minulle, että\nparasta olisi olla esittämättä sinut Helenalle.\n\n-- Ahaa, minä ymmärrän!... Ja sinä lupasit?\n\n-- En luvannut, vaan päinvastoin minä suutuin sellaisesta... Mutta\najattelin kuitenkin, että parasta olisi olla tutustuttamatta sinua\nHelenaan. Mutta puhukaamme nyt sinun maalauksestasi.\n\n-- Anna minun olla rauhassa taulultani ja koko taidemaalaukselta! Jos\nniin on, niin olkoon menneeksi! Mutta sen minä sanon, että kolmessa\npäivässä tulen tuntemaan rouva Kolczanowskan, vaikkapa valepukuisena\nmenisin hänen luokseen.\n\n-- Pukeudu puutarhuriksi ja vie hänelle kukkia -- Ostrzynskilta.\n\nYhtäkkiä juolahti mieleeni ajatus, niin oivallinen, että minä lyön\notsaani, unohdan vihan ja harmin, jota vastikään tunsin Evaa kohtaan,\nja huudan:\n\n-- Anna sanasi, ettet petä minua!\n\n-- Annan! -- vastaa Eva uteliaana.\n\n-- Tiedä sitten, että minä pukeudun harmaapäiseksi ukrainalaiseksi\nharpunsoittajaksi. Minulla on puku ja harppu, Ukrainassa olen ollut,\nlauluja osaan laulaa... Rouva Kolczanowska on ukrainatar, hän ottaa\nminut varmasti vastaan. Ymmärrätkös?...\n\n-- Mikä originelli ajatus! -- virkkaa Eva.\n\nHänessä on siksi paljon taiteilijaa, ettei ehdotukseni voi olla häntä\nmiellyttämättä. Hän on sitäpaitsi antanut minulle sanansa, ettei petä\nminua, eikä hänellä ole muuten mitään itse yritystä vastaan.\n\n-- Mikä originelli ajatus! -- toistaa hän. -- Helena rakastaa niin\nUkrainaansa, että hän varmaan tulee liikutetuksi, kun saa täällä\nVarsovassa nähdä kotoisen harpunsoittajan... Mutta mitä sanot, miten\nselität hänelle, että olet tänne Weichselin varsille joutunut?\n\nVasten tahtoaan joutui Eva intoni valtaan.\n\nMe istumme ja alamme suunnitella salaliittoa... Päätökseksi tulee, että\nminä maalaan kasvoni sopivalla tavalla ja että Eva tulee noutamaan\nminut vaunuilla, jotta mahdollisimman paljon välttäisimme yleisön\nhuomiota. Helena rouva ei saa ensinkään tietää asiasta, ja vasta\njälkeenpäin on Eva paljastava hänelle salaisuuden.\n\nMe iloitsemme suuresti suunnitelmastamme, sitten minä alan suudella\nEvan käsiä ja hän pidättää minut aamiaiselle.\n\nIllan vietän Suslowskien luona. Kazia on hieman närkästyksissään siitä,\netten tullut aamulla, mutta minä kestän enkelin kärsivällisyydellä\nhänen huonon tuulensa ja ajattelen huomista seikkailua ja -- Helenaa.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKello on yksitoista aamulla... Eva ei ole vielä tullut.\n\nMinulla on yllä säkkikankainen paita, joka on rinnan kohdalta vähän\nauki, hiukan paikattu, mutta muuten siisti verkamekko, vyö, saappaat\nsekä kaikki, mikä on tarpeen.\n\nHarmaan peruukin hiukset putoavat kasvoilleni ja tarkka täytyy olla\nsen, joka huomaa, että minulla on peruukki. Partani on kärsivällisyyden\nmestariteos. Kello kahdeksasta aamulla olen vahvalla liimalla\nkiinnittänyt harmaita hapsia omaan partaani, ja muotoni on nyt niin\nkunnianarvoisa, että se vanhuudessani tuskin tulee sellainen\nolemaankaan... Laimennettu sepia tekee kasvoni värin ruskeaksi, ja\nkurtut on Swiatecki maalannut kerrassaan taitavasti. Minä näytän\nseitsemänkymmen vuotiaalta.\n\nSwiatecki väittää, että maalaamisen sijasta voisin ansaita\ntoimeentuloni mallina, mikä olisi vain taiteelle eduksi.\n\nKello on puoli kaksitoista... Eva ajaa portaitten eteen.\n\nLähetän vaunuun mytyn, jossa on jokapäiväiset vaatteeni siltä varalta,\nettä minun pitäisi muuttaa pukuni. Sitten otan harpun, riennän\nvaunuihin ja huudahdan:\n\n-- Jumalan kiitos!\n\nEva Adami on sekä hämmästynyt että innostunut.\n\n-- Komea mehiläistenhoitaja! Komea laulajavanhus! -- toistaa hän\nnauraen. -- Vain taiteilijan mieleen saattaa moista juolahtaa!\n\nEva itse on kuin kesäaamu. Hänen yllään on karkea silkkipuku ja\nolkihattu unikkoineen. En saata katsettani hänestä kääntää. Hän tuli\navonaisissa vaunuissa, ja ihmiset pysähtyvät kadulla meitä katselemaan.\nMutta hän ei välitä siitä!\n\nVihdoin vaunut lähtevät liikkeelle. Sydämeni sykkii nopeammin --\nneljännestunnin kuluttua saan nähdä uneksimani Helenan...\n\nEmme ole ajaneet edes sataa askelta, kun näen Ostrzynskin tulevan\nkaukaa vastaamme.\n\nHänen täytyy sitten joka paikassa olla!\n\nHuomattuaan meidät hän pysähtyy, tervehtii Evaa ja alkaa tarkastella\nmeitä kumpaakin, etupäässä minua... Luulen, ettei hän minua tunne. Kun\nolemme ajaneet hänen ohitsensa, katsahdan vielä taakseni ja näen hänen\nyhä seisovan paikallaan ja katselevan meidän jälkeemme. Vasta kadun\nkulmassa katoaa hän näkyvistämme. Vaunut kiitävät nopeasti eteenpäin,\nmutta siitä huolimatta tuntuu matka iäisyydeltä. Vihdoinkin me\npysähdymme Belvedère-lehtokujassa...\n\nOlemme Helenan talon edustalla.\n\nMinä livahdan portaihin, ikäänkuin maa polttaisi jalkojeni alla.\n\nEva juoksee jälkeeni huutaen:\n\n-- Tuollainen ukonrähjä!\n\nArvokkaan näköinen ovenvartia avaa meille oven ja huomattuaan minut\navaa hän ihmetellen silmänsäkin selko selälleen. Eva rauhottaa häntä\nselittäen, että ukko on tullut hänen mukanaan, ja me nousemme portaita\nylös.\n\nHetken kuluttua ilmestyy kamarineiti, ilmottaa että rouva pukeutuu\nviereisessä huoneessa, ja katoaa.\n\n-- Hyvää päivää, Helena! -- huudahtaa Eva.\n\n-- Hyvää päivää, Eva! -- vastaa ihana, raikas ääni. -- Heti, heti! olen\ntuossa tuokiossa valmis.\n\n-- Helena! Et tiedä, mikä sinua odottaa ja kenen kohta saat nähdä...\nOlen tuonut mukanani soittajavanhuksen, aito ukrainalaisen\nharpunsoittajan.\n\nIloinen huudahdus kajahtaa viereisestä huoneesta, ovi lentää auki ja\nHelena rientää sieltä kesken pukeutumistaan, yllä kureliivi ja tukka\nhajalla.\n\n-- Harpunsoittaja, sokea soittaja täällä Varsovassa!\n\n-- Ei ole sokea! Hän näkee kyllä! -- huutaa Eva hätäisesti, tahtomatta\njohtaa pilaa liian pitkälle.\n\nMutta se on jo myöhäistä, sillä samassa syöksyn minä polvilleni Helenan\njalkain juureen huudahtaen ukrainalaisten soittajain tapaan:\n\n-- Jumalan kerubi!\n\nMinä syleilen hänen jalkojaan samalla kohottaen katseeni ylemmäksi ja\nihaillen hänen suloista muotoaan. Kansat, polvistukaa! Ihmiset, tuokaa\nsuitsutusastiat! Milolainen Venus! Milolainen Venus!\n\n-- Kerubi! -- toistan minä teeskentelemättömällä innostuksella.\n\nMinun soittajainnostukseni on selitettävissä siten, että pitkien\nvaellusten jälkeen nyt ensi kerran tapaan ukrainalaisen. Mutta siitä\nhuolimatta irrottautuu Helena käsistäni ja rientää takaisin...\nSilmänräpäyksen näen vielä hänen alastomat olkapäänsä ja kaulan, jotka\novat kuin Psykellä Napolin museossa -- sitten hän katoaa näkyvistäni\noven taa, mutta minä jään polvilleni keskelle huonetta.\n\nEva uhkaa minua päivänvarjollaan ja nauraa upottaen ruusuisen nenänsä\nresedakimppuun.\n\nSillä välin alkaa oven kautta keskustelu aito ukrainan kielellä, jota\nPripetin ja Mustanmeren välillä puhutaan.\n\nOlen jo edeltäpäin varustautunut kaikenmoisten kysymysten varalle ja\nminä valehtelen kuin hihasta rapistaen... Olen mehiläistenhoitaja\nCzehrynin läheisyydestä. Tyttäreni on lähtenyt erään miehen mukana\nVarsovaan, mutta minä vanhus olen häntä siellä mehiläistarhassani\nikävöinyt niin, että itse lähdin häntä katsomaan. Hyvät ihmiset ovat\nantaneet minulle rovon sieltä toisen täältä, kun olen heille\nlaulanut... Mutta nyt! Nyt saan minä nähdä rakkaan tyttäreni, siunata\nhäntä ja sitten palaan takaisin äitini, Ukrainan helmaan. Siellä\nmehiläiskekojen keskellä minä tahdon kuolla. Jokaisen meistä täytyy\nkerran kuolla, ja vanhan Filipinkin aika on kohta käsillä...\n\nMikä todellinen taiteilijaluonne! Eva tietää kyllä, kuka minä olen,\nmutta siitä huolimatta vaikuttaa minun osani häneen niin, että hänen\nsievä päänsä painuu surumielisesti alas ja katseensa hyväilee minua\nmyötätuntoisesti.\n\nViereisestä huoneesta kuuluva Helenan ääni väräjää myöskin\nliikutuksesta.\n\nOvi avautuu, sen raosta ilmaantuu valkoinen, ihana käsivarsi ja aivan\nodottamatta omaisuuteni kasvaa kolmella ruplalla, jotka minä otan\nvastaan, kun en muuta voi. Kaikkien pyhimysten nimessä toivotan minä\nHelenalle siunausta...\n\nMinut keskeyttää kamarineiti, joka astuu sisään ilmottamaan, että herra\nOstrzynski pyytää kysyä, ottaako rouva vastaan.\n\n-- Älä anna hänen tulla, hyvä ystäväni! -- huudahtaa Eva säikähtyneenä.\n\nHelena selittää, ettei hän luonnollisesti ota nyt vastaan. Lausuupa hän\nihmetyksensä niin varhaisesta vierailusta.\n\n-- Minä en todellakaan käsitä, kuinka Ostrzynski, joka kerskaa\ntuntevansa hienoja tapoja, saattaa tähän aikaan ilmottautua\nvierailulle.\n\n-- Hänellä mahtaa olla jotakin erikoista asiaa! -- virkkaa Eva.\n\nMutta nyt ei ole aikaa enempiin selityksiin, sillä samassa astuu Helena\npukeutuneena esiin.\n\nIlmotetaan, että aamiainen on valmis. Molemmat naiset siirtyvät\nruokasaliin.\n\nHelena tahtoo kaikin mokomin, että minä istuutuisin pöydän ääreen,\nmutta minä kieltäydyn siitä ja asetun harppuineni kynnykselle. Hetken\nkuluttua tarjotaan minulle lautasella niin runsaasti ruokaa, etteivät\nsitä kuudenkaan ukrainalaisen harpunsoittajan vatsat sulattaa jaksaisi.\nAlan kuitenkin syödä, sillä minun on nälkä, ja syödessäni katselen\nHelenaa.\n\nTotisesti, kauniimpaa päätä ei löydy missään maailman taidekokoelmassa!\nEn ole eläissäni nähnyt niin läpikuultavia silmiä: niistä näkee kaikki\najatukset, niinkuin kirkkaan joen pohjan. Näissä silmissä on vielä se\nominaisuus, että ne alkavat hymyillä ennenkuin huulet, ja sitten\nkirkastuvat kasvot kuin sattuisi niihin auringon säde. Mikä verraton\nsulous hänen suunsa piirteissä... Siinä Carlo Doleen tyylinen pää,\nmutta silmäin ja kulmakarvain piirustus muistuttaa Sanzion jaloimpia\nperikuvia.\n\nMinä unohdun syödessäni katsomaan Helenaa... ja minä katsoisin niin\nvaikka elämäni iltaan saakka.\n\n-- Sinä et käynyt eilen luonani, -- sanoi Helena Evalle. -- Arvelin,\nettä tulet iltapäivällä.\n\n-- Aamulla oli harjotus ja iltapäivällä olin katsomassa Magorskin\nmaalausta.\n\n-- Näitkö sinä sen?\n\n-- En oikein hyvin, sillä tungos oli suuri... Entä sinä?\n\n-- Minä olin aamulla jo katsomassa. Mikä runoilija! Aivan tekisi mieli\nitkeä niitten juutalaisten kanssa!\n\nEva katsoo minuun -- rintani paisuu.\n\n-- Kyllä minä menen vielä katsomaan sitä niin useasti kuin suinkin, --\njatkaa Helena. -- Emmekö mene yhdessä? Vaikka jo tänään? Minua ei\nilahuttanut ainoastaan taulun katseleminen, vaan myöskin ajatus, että\nmeillä on sellainen kyky.\n\nKuinka saattaisi olla jumaloimatta moista naista!\n\nKuulen edelleen:\n\n-- Vahinko, että siitä Magorskista kerrotaan niin merkillisiä\njuttuja... Tunnustan sinulle, että uteliaisuudesta tahtoisin tutustua\nhäneen.\n\n-- Oh! -- huoahtaa Eva välinpitämättömästi.\n\n-- Sinä tunnet hänet? Eikö totta?\n\n-- Minä voin sinulle vakuuttaa, että hän lähempänä tuttavana menettää\npaljon: turhamainen ja itserakas, niin kovasti itserakas!\n\nNiin tekee mieleni näyttää Evalle kieltäni, että tuskin voin itseäni\nhillitä, mutta hän katsoo minuun veitikkamaisilla orvokinvärisillä\nsilmillään ja sanoo:\n\n-- Eikö teitä enää haluta syödä, vanhus?\n\nPistän hänelle kieleni ulos suusta, kun en kestä enää kauempaa.\n\nJa hän puhuu edelleen Helenalle:\n\n-- Niin! Parempi on ihailla Magorskin taidetta kuin tuntea hänet\nitsensä. Ostrzynski nimittää häntä \"neroksi parturin hahmossa\".\n\nMinä revin korvat Ostrzynskilta, jos hän vain on jotakin sellaista\npuhunut. Näenpä kuitenkin Evan laskevan leikkiä. Mutta tällä kertaa se\nnousee yli rajojen.\n\nOnneksi on aamiainen lopussa.\n\nMe siirrymme puutarhaan, jossa minä saan esittää laulujani.\n\nVähätpä minä siitä, sillä minä tahtoisin olla Helenan luona\ntaidemaalaajana enkä harpunsoittajana...\n\nMutta eipä auta mikään!\n\nIstuudun muurin luo varjoisain kastanjain alle, joiden läpi tunkeutuu\nauringon säteitä muodostaen maahan joukon kirkkaita täpliä. Nämä täplät\nvärähtelevät, välkkyvät, katoavat ja ilmaantuvat uudelleen sen mukaan\nkuin tuulenhenki lehviä liikuttelee. Puutarha on jotensakin suuri, eikä\nkuulu sinne kaupungista suurtakaan melua, jonka suihkukaivon loiske\nvielä puutarhassa vaimentaa. Päivä on helteinen. Lehtien tiheiköstä\nkuuluu lintujen sirkutus hiljaa kuin unessa. Muuten on äänetöntä.\n\nHuomaan, että tässäpä oivallinen aihe: puutarha, puiden tiheikkö,\nauringon täplät, suihkukaivo, kaksi ihmeen kaunista naista toinen\ntoistaan vastaan nojaten ja minä, harpunsoittaja, istuen muurin luona\nharppuineni -- kaikessa tässä on jotakin lumoavaa, minkä minä\nmaalaajana täysin tajuan.\n\nMinä innostun osaani ja alan sydämeni pohjasta laulaa:\n\n    Pidetään mua onnellisna,\n    minä sille hymyilen,\n    sillä eipä kyynelteni\n    runsautta tiedä ken!...\n\n    Onneton on elämäni,\n    onneton on loppuni...\n    Miksi minut synnytitkään\n    kärsimään, oi äitini!...\n\nEva on ihastunut taiteilijattarena, Helena Ukrainan tyttärenä ja minä\nsentähden, että he ovat molemmat niin kauniit, että hurmaannun heitä\nkatsellessani.\n\nHelena kuuntelee ilman liioiteltua tunteellisuutta, ilman taiteellista\ninnostusta, mutta hänen läpikuultavista silmistään näen, että laulu\ntuottaa hänelle todellista nautintoa.\n\nMikä vastakohta hän onkaan niille naisille, jotka saapuvat Varsovaan\nkarnevaalin ajaksi ja katrillin kestäessä kiusaavat kavaljeereja\nkoti-ikävällään, vaikkei ainoatakaan heistä, kuten eräs tuttavani\nväittää, saisi Varsovan karnevaalista millään kiskotuksi kotiinsa\nUkrainaan.\n\nHelena kuuntelee, liikuttaa tahdissa kaunista päätään, virkkaa\ntoisinaan Evalle: \"tämän minä tunnen\" ja laulaa yhdessä minun kanssani.\nMinä laulan paremmin kuin olisin saattanut luullakaan. Minä puran\nmuististani ja rinnastani koko arojen viisauden hetmaneista,\nritareista, kasakoista, kotkista, hautakummuista ja Jumala ties mistä.\nIhmettelen itsekin, että sitä niin riittää.\n\nAika kului kuin unessa.\n\nMinä palaan kotiini hieman väsyneenä, mutta innoissani...\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKotonani tapaan aivan odottamatta herra ja rouva Suslowskin sekä\nKazian.\n\nHe tahtoivat yllättää minut...\n\nMiksi pitikään tuon Swiateckin sanoa, että minä pian palaan?\n\nEi Kazia eivätkä hänen vanhempansa tunteneet minua... Se todistaa, että\nolin pukeutunut hyvin. Minä astun Kazian luo ja tartun hänen käteensä;\nhän peräytyy hämmästyneenä.\n\n-- Kazia, etkö tunne minua? -- kysyn.\n\nMinun täytyy nauraa hänen ällistystään.\n\n-- Sehän on Wladek, -- sanoo Swiatecki.\n\nKazia katsoo minuun tutkivasti, sitten hän huudahtaa nauraen:\n\n-- Hyi, mikä ruma äijä!\n\nMinä olen ruma äijä! Tahtoisin tietää, missä hän on nähnyt kauniimman.\nMutta Kazia raukasta, joka on kasvatettu isä Suslowskin esteettisten\nperiaatteitten mukaan, on jokainen ukko ruma.\n\nPistäydyn keittiöömme ja muutaman minuutin kuluttua ilmaannun jälleen\nluonnollisessa asussa.\n\nKazia ja hänen vanhempansa alkavat tiedustella, mitä tällainen\nmaskeradi merkitsee.\n\n-- Mitä tällainen maskeradi merkitsee?... Asia on aivan\nyksinkertainen... Nähkääs, hyvä herrasväki, me maalaajat teemme\ntoisillemme veljellisiä palveluksia ollen toisillemme malleina. Niinpä\noli Swiatecki minulle mallina maalatessani vanhaa juutalaista. Etkö ole\ntuntenut häntä kuvastani, Kazia? Nyt olin minä vuorostani Cepkowskin\nluona mallina. Sellainen on tapa meidän maalaajain kesken, kun täällä\nVarsovassa nimittäin on puute malleista.\n\n-- Tulimme ilmottamatta yllättääksemme sinut, virkkaa Kazia. --\nSitäpaitsi en ole milloinkaan ollut taidemaalaajan työhuoneessa. Mikä\nepäjärjestys täällä vallitsee! Onko kaikkien maalaajain luona\nsamanlaisiin?\n\n-- Missä enemmän, missä vähemmän!\n\nHerra Suslowski lausuu tahtovansa nähdä luonani vähän parempaa\njärjestystä, mutta toivoo tässä suhteessa muutosta tulevaisuudessa.\nTahtoisin viskata harppuni hänen päähänsä. Kazia hymyilee samassa\nmielistellen ja sanoo:\n\n-- On olemassa eräs taidemaalaaja, suuri velikulta, jonka luona kaikki\ntulee olemaan toisin, kun minä vaan tartun ohjaksiin... Kaikki on\nsilloin oleva hyvässä järjestyksessä, paikoillaan, tomusta\npuhdistettuna...\n\nNäin sanoen hän kohottaa nykeräisen nenänsä korkeutta kohti, katselee\nhämähäkinverkkoja, jotka koristavat työhuoneemme nurkkia, ja lisää:\n\n-- Tällainen epäjärjestys voi pelottaa ostajiakin... Saattaa tulla kuka\nhyvänsä ja luulla ryysymarkkinoille joutuneensa.\n\nTuossa esimerkiksi nuo aseet: kuinka hirveän ruosteisia ovat! Eikä\ntarvitse muuta kuin kutsua palvelija, käskeä hienontamaan vähän\ntiilikiveä -- ja ne tulevat kirkkaiksi kuin uusi samovari.\n\n-- Jesus Maria! Hän puhuu ostajista ja tahtoo tiilikivellä puhdistaa\nminun sota-aseitani, jotka ovat sellaisina kaivetut maasta... Oh,\nKazia, Kazia!\n\nOnnellinen Suslowski suutelee tytärtään otsalle, mutta Swiatecki\npäästää pahaatietävän äänen, joka muistuttaa metsäsian röhkimistä.\n\nKazia uhkaa sormellaan minun nenääni ja virkkaa edelleen:\n\n-- Pyydän painamaan mieleen, että kaikki tulee muuttumaan.\n\nSitten hän jatkaa:\n\n-- Ja jollei eräs herra tule meille tänä iltana, on hän ilkeä, emmekä\nme häntä enää tule rakastamaan.\n\nSen sanottuaan hän peittää silmänsä. En voi kieltää, ettei hänen\nkujeissaan ole suloutta... Minä lupaan tulla ja saattelen sitten\ntulevat sukulaiseni aina alas saakka...\n\nPalattuani takaisin työhuoneeseen huomaan Swiateckin epäluuloisesti\nkatselevan kokonaista pinoa sadanruplan seteleitä, jotka ovat pöydällä\nhänen edessään.\n\n-- Mitä siinä on?\n\n-- Tiedätkö, mitä on tapahtunut?\n\n-- En...\n\n-- Olen eräältä varastanut kuin oikea varas.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Olen myönyt raatoni.\n\n-- Ja siinä rahat?\n\n-- Niin... olen kunnoton nylkyri.\n\nSyleilen Swiateckia, onnittelen häntä täydestä sydämestäni, ja hän\nalkaa kertoa asian menoa.\n\n-- Sinun mentyäsi minä istun yksinäni kotona, kun eräs herra tulee ja\nkysyy, olenko minä herra Swiatecki. Vastaan hänelle: \"Tahtoisin tietää,\nmiksen minä olisi Swiatecki!\" Sitten hän sanoo: \"Olen nähnyt\nmaalauksenne ja tahdon ostaa sen.\" Minä virkan siihen: \"Hyvä on! Mutta\nsuokaa minun sanoa, että sen, joka sellaisen ilettävän kuvan ostaa,\ntäytyy olla idiootti.\" Hän väittää vastaan: \"Mikään idiootti en ole,\nmutta minulla on kyllä omituinen tapa ostaa idioottien maalaamia\ntauluja.\" -- \"Jos se on asianlaita, niin hyvä on\", -- sanon minä... Hän\nkysyy hintaa, minä vastaan: \"Mitä se minuun kuuluu?\" -- \"Minä annan\nniin ja niin paljon.\" -- \"Hyvä on! Jos tahdotte antaa, niin antakaa!\"\nHän antoi ja meni. Hän jätti minulle käyntikortin, jossa seisoi:\nBialkowski, lääket. tohtori... Kyllä minä olen inhottava nylkyri, se on\ntotta!\n\n-- Eläkööt raadot! Swiatecki, mene naimisiin...\n\n-- Ennemmin hirsipuuhun! -- murahtaa Swiatecki. -- Inhottava nylkyri\nolen, siinä kaikki!\n\n\n\n\nXV.\n\n\nIllalla olen Suslowskien luona.\n\nIstun Kazian kanssa salin komerossa pienellä sohvalla.\n\nRouva Suslowska istuu pöydän ääressä neuloen lampun valossa jotakin\nKazian myötäjäisiksi, ja herra Suslowski lukee arvokkaasti saman pöydän\nääressä \"Leijan\" iltanumeroa.\n\nMinä en ole oikein hyvällä tuulella ja koetan vapautua mielialastani\nsiirtymällä aivan lähelle Kaziaa.\n\nSalissa vallitsee hiljaisuus. Kuuluu vain Kazian kuiskauksia, joka\nvarottaa minua, kun yritän häntä syleillä:\n\n-- Wladek, isä voi nähdä.\n\nSitten alkaa \"isä\" lukea ääneen:\n\n\"Kuuluisan taiteilijan, herra Swiateckin maalauksen nimeltä 'Viimeinen\ntapaaminen' on tohtori Bialkowski tänään ostanut 1500 ruplasta.\"\n\n-- Niin, -- sanon minä, -- Swiatecki möi taulun varhain tänä aamuna.\n\nSitten koetan taas syleillä Kaziaa ja taas kuulen hänen kuiskaavan:\n\n-- Isä näkee...\n\nTahtomattani katson herra Suslowskiin. Yhtäkkiä huomaan hänen katseensa\nmuuttuvan. Hän varjostaa kädellä silmiään ja kumartuu sanomalehden yli.\n\nHitto vieköön, mitä hän on mahtanut sieltä löytää?\n\n-- Isä, mikä sinun on? -- kysyy rouva Suslowska.\n\nIsä nousee, astuu pari askelta minua kohti, pysähtyy, katsoo minuun\nläpitunkevasti, vääntää käsiään ja alkaa huojuttaa päätään.\n\n-- Mikä teitä vaivaa? -- kysyn.\n\n-- Siinä nähdään, kuinka kavaluus ja petos kuitenkin tulevat kerran\nilmi! -- vastaa herra Suslowski mahtipontisesti. -- Hyvä herra,\nlukekaa, jos häpeältä saatte loppuun luetuksi!\n\nSen sanottuaan hän tekee sellaisen liikkeen kuin pukeutuisi toogaan ja\nojentaa minulle \"Leijan\". Otan sanomalehden, ja katseeni kiintyy\nuutiseen, jonka nimikirjotuksena on: \"Ukrainalainen harpunsoittaja\".\nJoudun vähän hämille, mutta alan hätäisesti lukea seuraavaa:\n\n\"Äskettäin ilmaantui kaupunkiimme harvinainen vieras, ukrainalainen\nharpunsoittaja, joka käy täällä asuvissa ukrainalaisissa perheissä\npyytäen almuja ja tarjoten laulujaan sijaan. Kuten kerrotaan, on\ntunnettu ja suosittu taiteilijattaremme E.A. etenkin ottanut pitääkseen\nhuolta vanhasta harpunsoittajasta, jonka kanssa hänen vielä tänä aamuna\nnähtiin ajavan. Heti ensimäisinä päivinä pitkämatkaisen vieraan\nilmaannuttua syntyi merkillinen huhu, että soittajan karkean takin alle\nmuka on piiloutunut eräs meidän tunnetuimmista taidemaalaajistamme,\njoka tällä tavoin saattaa paremmin päästä naisten pukuhuoneisiin\nherättämättä aviomiesten ja holhoojain huomiota. Olemme vakuutetut,\nettä tässä huhussa ei ole perää, jo siitäkin syystä, että\ntaiteilijattaremme ei missään tapauksessa voisi hyväksyä moista\nmenettelyä. Vanhus on, mikäli olemme saaneet tietää, saapunut suoraan\nUkrainasta. Hänen järkensä on jonkun verran sumentunut, mutta muistinsa\non säilynyt...\"\n\nHelvetti!\n\nSuslowski on niin äkäinen, ettei saa sanaa suustaan. Vihdoin hän purkaa\nkiukkunsa:\n\n-- Minkä valheen, minkä juonen mahdatte nyt keksiä selittääksenne\nmenettelynne? Eikö se ollut te, jonka me näimme tässä häpeällisessä\nvalepuvussa? Kuka olisi se harpunsoittaja ollut sitten?\n\n-- Kyllä se olin minä, -- vastaan, -- mutta en ymmärrä, miksi pidätte\nsitä pukua häpeällisenä?\n\nSamassa tempaisee Kazia \"Leijan\" kädestäni ja alkaa lukea. Mutta\nSuslowski vetää vihan toogan vielä tiukemmin ympärilleen ja jatkaa:\n\n-- Tuskin olette astunut kunniallisen talon kynnyksen yli, kun\nlevitätte pahennusta! Joutumaisillanne tuon onnettoman lapsen\naviomieheksi te petätte häntä yhdessä jonkun kevytmielisen naisen\nkanssa! Te olette häpeällisesti käyttänyt hyväksenne luottamustamme,\nsyönyt pyhän lupauksenne... Ja kenen tähden? Teatterihetairan tähden!\n\nSilloin minä raivostun...\n\n-- Hyvä herra! -- sanon, -- kylliksi jo moisia sanoja! Se hetaira on\narvokkaampi kuin kymmenen sellaista Catoa kuin te... Te ette ole minun\nmielestäni oikeastaan mitään ja te, huomatkaa se, ikävystytätte minua!\nOlen kyllästynyt jo teidän juhlallisuuteenne ja...\n\nEn löydä enää sanoja, mutta minä en tarvitsekaan niitä enää, sillä\nSuslowski avaa liivinsä, ikäänkuin tahtoisi sanoa:\n\n-- Iske, älä säästä -- tässä rintani...\n\nMutta minä en aio iskeä, vaan selitän, että lähden pois pelosta, että\nmuuten voisin herra Suslowskille vielä paljon sanoa...\n\nJa minä lähdenkin todella sanomatta kenellekään hyvästiä.\n\nRaitis ilma jäähdyttää kuumaa päätäni.\n\nKello on yhdeksän illalla ja ilma on kaunis.\n\nMinun täytyy kävellä vielä vähän jäähdyttääkseni itseni täydelleen ja\nriennän Belvedère-lehtokujaan.\n\nHelenan huvilan akkunat ovat pimeät. Nähtävästi hän ei ole kotona. En\ntiedä, miksi tämä harmittaa minua... Jospa edes näkisin hänen varjonsa\nakkunassa, olisin rauhottunut, mutta nyt minä raivostun uudelleen...\n\nMitä minä Ostrzynskille teen, kun hänet tapaan, sitä en tiedä...\n\nKaikeksi onneksi hän on mies, joka ei koeta vapautua edesvastuusta.\nMutta minkä kohdan nojalla voin minä käydä hänen kimppuunsa, kun hänen\nkirjotuksensa on niin saakelin taitavasti kyhätty. Ostrzynski väittää\nharpunsoittajan olleen valepukuisen taiteilijan, hän puolustaa Evaa ja\npaljastaa samalla koko salaisuuden Helenalle. Nähtävästi hän koettaa\nsaattaa Evan Helenan silmissä huonoon valoon, kostaa samalla minulle\nKazian asian tähden ja tekee minut päälle päätteeksi naurunalaiseksi.\n\nJospa hän edes olisi jättänyt kirjottamatta, että järkeni on\nsumentunut! Mutta se on jo tapahtunut -- Helenan silmissä minä olen\nnaurettava. Helena lukee nimittäin \"Leijaa\".\n\nMikä ikävä juttu ja kuinka harmillista se onkaan Evalle! Mahtaa se\nOstrzynski nyt riemuita! Jotakin on tässä tehtävä, ja jos tietäisin sen\nauttavan, niin rupeisin \"Leijan\" reportteriksi.\n\nJuolahtaa mieleeni ajatus kysyä Evalta neuvoa. Hän näyttelee tänään...\nMinun täytyy rientää teatteriin ja keskustella näytännön jälkeen hänen\nkanssaan asiasta.\n\nVielä on aikaa...\n\nPuolen tunnin kuluttua olen Eva Adamin pienessä pukuhuoneessa.\n\nNäytelmä päättyy kohta; sillä välin katselen ympärilleni...\n\nKuten tunnettua eivät teatterimme suinkaan ole näyttämön puolella\nloistavasti sisustettuja. Huone valkaistuine seinineen, kaksi\nkaasuliekkiä, jotka lepattavat vedossa, kuvastin, pesukaappi, pari\ntuolia, nurkassa sohvatuoli, joka kaikesta päättäen on näyttelijättären\nyksityisomaisuutta -- siinä hänen pukuhuoneensa... Kuvastimen edessä\njoukko vaatetustarpeita, loppuun juomaton kuppi mustaa kahvia,\nihomaalirasioita, ihojauhokoteloita, neulasia kulmakarvoja varten,\nmuutamia pareja hansikkaita, joissa vielä on käden muoto, sekä kaksi\ntekotukkaa; sivuseinällä läjä vaatteita, valkoisia, punaisia,\nmustia, ohuita ja paksuja. Lattialla kaksi koria täynnä naisten\nvaatetustarpeita. Huone on tulvillaan hajuvesien ja ihojauhojen\ntuoksua. Mikä kirjava sekamelska, kuinka kaikki on kiireessä heitetty\nhajalle, mitkä värit, heijastukset, varjot, valot, jotka lepattavista\nkaasuliekeistä aiheutuvat.\n\nTämä on laatuaan kuva, jossa on paljon luonteenomaista... Eihän tämä\npukuhuone ole erinomaisempi muita, ja kuitenkin on täällä jotakin, mikä\nvaikuttaa sen, että tämä ei tunnu pukuhuoneelta, vaan pyhäköltä, jossa\non lumousta, tenhovoimaa... Yli kaiken tämän epäjärjestyksen,\nkirjavuuden, kiireen, näitten huonosti valkaistujen seinäin sisällä\nliikkuu taiteen henkäys.\n\nKuuluu jyrisevää kättentaputusta. Näytelmä on päättynyt... Läpi seinien\nkajahtaa korviini huutoja: Adami! Adami! Kuluu neljännestunti, mutta\nsiellä yhä huudetaan.\n\nVihdoin Eva syöksyy sisään \"Teodoran\" puvussa...\n\nHänellä on kruunu päässä, hänen silmänsä alustat ovat tummiksi\nvarjostetut, poskilla on punaista ihomaalia. Hajallaan oleva tukka\nkiertää kuin tuulenpuuska alastonta kaulaa ja olkapäitä. Hän on niin\ninnostunut ja uupunut, että kuiskaa minulle tuskin kuuluvasti: \"Mitä\nsinulle kuuluu, Wladek?\" Ja riisuttuaan hätäisesti kruununsa hän\nheittäytyy kuninkaallisessa puvussaan sohvatuolille. Nähtävästi hän ei\nsaata puhua, koska vaieten katselee minua kuin väsynyt lintu... Minä\nistuudun hänen viereensä, lasken käteni hänen päänsä päälle enkä\najattele mitään muuta kuin häntä...\n\nNäen noissa tummavarjoisissa silmissä vielä sammumattoman innostuksen\nhehkua, näen tuolla otsalla taiteen heijastusta, näen kuinka tuo nainen\nuhraa terveytensä, verensä, elämänsä teatteri-molokin alttarilla,\nkuinka hänen rintansa tällä hetkellä kärsii ilman puutetta, ja minut\nvaltaa sellainen säälin ja myötätuntoisuuden tunne, etten tiedä, mitä\ntehdä...\n\nIstumme niin ääneti hetken aikaa. Vihdoin osottaa Eva toalettipöydällä\nolevaa \"Leijan\" numeroa ja kuiskaa:\n\n-- Kuinka kiusallista, kuinka kiusallista!...\n\nYhtäkkiä hän puhkeaa hermostuneeseen itkuun ja alkaa vavista kuin\nhaavan lehti.\n\nTiedän varsin hyvin, että hän itkee väsymyksestä eikä \"Leijan\" tähden,\nettä se kirjotus on joutava seikka, jota ei kukaan enää huomenna\nmuistele, ettei Ostrzynski ole yhdenkään Evan kyynelen arvoinen, ja\nkuitenkin painostaa sydäntäni yhä enemmän. Minä tartun hänen käteensä\nja peitän sen suuteloilla, minä hyväilen häntä ja painan rintaani\nvasten. Sydämeni sykkii yhä voimakkaammin, ja minulle tapahtuu jotakin\nihmeellistä. Polvistun tietämättäni Evan jalkain juureen, silmissäni\nsumentuu, ja yhtäkkiä suljen hänet mielettömänä syliini.\n\n-- Wladek, Wladek, armahda itseäsi! -- kuiskaa Eva.\n\nMutta minä painan häntä myrskyävää rintaani vasten. Minä en tiedä\nmistään, olen mieletön, suutelen hänen otsaansa, silmiään, huuliaan\nenkä voi sanoa muuta kuin tuon yhden sanan:\n\n-- Rakastan sinua, rakastan!...\n\nSilloin Eva ojennaikse, kietoo sitten kuumeisesti käsivartensa kaulaani\nja kuiskaa:\n\n-- Minä olen rakastanut sinua jo kauan!...\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nJos maailmassa on minulle Evaa rakkaampaa olentoa, niin olen minä\nsuolattu silli...\n\nVäitetään, että me taiteilijat teemme kaikki hetken vaikutuksesta,\nmutta se ei ole aina totta! Käy nimittäin ilmi, että minä olen\nrakastanut Evaa jo kauan, mutta minä olen vain ollut sellainen aasi,\netten ole sitä tiennyt.\n\nJumala yksin tietää, mitä minulle sinä iltana tapahtui, kun saatoin\nhänet kotiin. Me kävelimme käsi kädessä emmekä puhuneet mitään... Minä\npainoin Evan kättä kylkeäni vasten ja hän omaani. Tunsin, että hän\nrakastaa minua kaikin voiminsa...\n\nMinä saatoin hänet aina ylös saakka, ja kun me astuimme hänen pieneen\nasuntoonsa, jouduimme siinä määrin tunteittemme valtaan, ettemme\nuskaltaneet katsoa toisiamme silmiin. Mutta kun Eva peitti kasvot\nkäsiinsä, niin minä irrotin nämä hellästi ja sanoin:\n\n-- Eva, sinä olet minun, eikö totta?\n\nJa hän painautui rintaani vasten.\n\n-- Olen, sinun olen!...\n\nHän oli niin hurmaava, hänen silmänsä niin haaveelliset ja samalla\nsäihkyvät, hänen olennossaan niin suloista uupumusta, etten voinut\nlähteä hänen luotaan.\n\nTotta puhuen, hänkään ei voinut erota minusta, ikäänkuin olisi tahtonut\nkorvata pitkän vaitiolonsa ja niin kauan salaamansa tunteet.\n\nMinä palasin myöhään kotiin. Swiatecki ei nukkunut vielä... Hän\nvalmisti lampun valossa puupiirrosta jotakin kuvallista aikakauskirjaa\nvasten.\n\n-- Täällä on kirje sinulle, -- virkkaa hän kohottamatta katsettaan\ntyöstä.\n\nOtan kirjeen pöydältä ja tunnen kuoren läpi sormuksen. Hyvä, tarvitsen\nsen huomenna. Avaan kirjeen ja luen:\n\n    'Tiedän, että sormuksen palauttaminen tuottaa sinulle iloa,\n    sillä kaikesta päättäen olet siihen pyrkinyt. Mitä minuun\n    tulee, en aio ruveta näyttelijättärien kanssa kilpailemaan.\n\n                                                       K.'\n\nAinakin lyhyesti!\n\nTässä kirjeessä on vain vihaa eikä mitään muuta.\n\nJos oli mielestäni Kaziassa joskus ollut jotakin lumoavaa, niin katosi\nse tällä hetkellä iäksi.\n\nOmituista: kaikki luulevat, että Eva on ollut syynä minun\nvalepukeutumiseeni ja kaikkeen, mikä on tullut ilmi -- ja nyt on\ntodellakin Eva oleva kaiken sen perustana, mikä tulee tapahtumaan.\n\nMinä rutistin kirjeen, työnnän sen taskuuni ja käyn nukkumaan...\n\nSwiatecki kohottaa katseensa työstään ja katsoo minuun odottaen, että\njotakin puhuisin, mutta minä vaikenen.\n\n-- Täällä kävi illalla teatterin jälkeen se inhottava Ostrzynski, --\nsanoo Swiatecki.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nSeuraavana päivänä aion jo kello kymmeneltä aamulla rientää Evan luo,\nmutta se ei käykään päinsä, sillä luonani on eräs vieras.\n\nTämä on paroni Kartofler, joka on tullut tilaamaan jäljennöstä\n\"Juutalaisista\". Hän tarjoo minulle tuhattaviittäsataa ruplaa, minä\npyydän kahtatuhatta.\n\nHänen mentyään tilaa Tanzenberg minulta kaksi muotokuvaa. Swiatecki,\njoka vihaa juutalaisia, haukkuu minua juutalaismaalaajaksi, mutta\ntahtoisin tietää, ketä meidän on kiittäminen taideteosten ostoista\nellei \"finansseja\". Enkä minä mahda mitään sille, että \"finanssit\"\nkammoksuvat Swiateckin \"raatoja\".\n\nVasta kello yhden tienoissa saavun Evan luo, annan hänelle sormuksen ja\nsanon, että häitten jälkeen matkustamme Roomaan.\n\nEva suostuu kaikkeen mielellään ja -- niin kauan kuin eilen\nvaikenimmekin, sitä kauemmin ja enemmän me tänään pakisemme...\n\nKerron hänelle tilauksista, jotka olen saanut, ja me iloitsemme\nyhdessä. Muotokuvat pitää tehdä ennen lähtöämme, mutta \"Juutalaiset\"\nparoni Kartoflerille minä maalaan Roomassa. Sitten me palaamme\nVarsovaan, minä järjestän itselleni työhuoneen ja me tulemme elämään\nkuin taivaassa...\n\nNäitä suunnitelmiani selittäessäni sanon Evalle, että me kautta koko\nikämme tulemme viettämään eilistä päivää juhlapäivänä...\n\nMutta hän painaa päänsä olkapäätäni vasten ja pyytää, etten siitä\npuhuisi. Samalla kiertää hän aamunuttunsa avoimista hihoista\npaljastuvat käsivartensa kaulaani ja sanoo minua suureksi miehekseen...\nHän on tavallista kalpeampi, silmänsä tavallista sinisemmät, mutta hän\nsäteilee ilosta.\n\nAh, mikä aasi olinkaan, kun oli läheisyydessäni sellainen nainen ja\nminä etsin onneani muualta, piiristä, jossa olin aivan vieras ja jossa\nminulle oltiin vieraita.\n\nMikä taiteilijaluonne tämä Eva onkaan! Hän on kihlattuni ja on siinä\nmäärin osansa valtaama, että tietämättään näyttelee nuorta, onnellista\nmorsianta. Mutta enhän voi siitä syyttää rakastettua olentoa, joka on\nniin monta vuotta ollut teatterissa.\n\nPäivällisen jälkeen me ajamme Helena Kolczanowskan luo.\n\nSamassa kun Eva esittää minut kihlattunaan, muuttuu harpunsoittajan\npila aivan viattomaksi eikä saata aiheuttaa väärinkäsitystä\nystävättärien välillä. Ja Helena ottaakin meidät avosylin vastaan ja\niloitsee Evan onnesta. Me nauramme harpunsoittajaa kaikki kolme kuin\nhupsut ja sitä, mitä hän sai kuulla taiteilija Magorskista.\nEilen olisin lävistänyt Ostrzynskin, tänään ihmettelen hänen\nkekseliäisyyttään...\n\nHelena nauraa niin, että kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Ohimennen\nsanoen, hän on ihmeen ihana. Kun hän lähtiessämme kumartaa päätään, en\nsaa katsettani hänestä käännetyksi, ja Eva itse on niin ihastunut, että\nhän tietämättään pitkin päivää jäljittelee sitä kumarrusta ja\nkatsetta...\n\nPäätämme, että minä ulkomailta palattua maalaan Helenan muotokuvan,\nmutta sitä ennen, Roomassa, Evan. Jospa vain onnistuisin kuvaamaan\ntämän hienot, läpikuultavat piirteet ja kasvot, jotka ovat niin\nilmehikkäät, että jokainen tunne kuvastuu niillä kuin pilvenhattara\nkirkkaan veden pinnalla...\n\nMutta onnistunhan minä!... Ja miksen onnistuisi?\n\n\"Leijan\" iltanumero sisältää kerrassaan kuulumattoman suurenmoisia\njuttuja tilauksista, joita olen saanut. Tuloni lasketaan tuhansissa.\n\nMahdollisesti on tämä syynä siihen, että minä seuraavana päivänä saan\nKazialta kirjeen, jossa hän selittää lähettäneensä sormukseni minulle\ntakaisin vihan ja mustasukkaisuuden vimmassa, mutta jos tulisin hänen\nluokseen ja hänen kanssaan polvistuisin vanhempain jalkain juureen,\nniin nämä varmaan soisivat vielä kaikki anteeksi.\n\nMinä olen kyllästynyt moisiin konttirukouksiin enkä vastaa mitään.\nKontatkoon heidän edessään kuka tahtoo, ja naikoon Ostrzynski Kazian:\nminulla on Evani!\n\nMinun vaitioloni näkyy herättäneen Suslowskeissa suurta hämmästystä,\nsillä muutaman päivän päästä tuo lähetti Kazialta kirjeen, joka tällä\nkertaa on osotettu Swiateckille.\n\nSwiatecki näyttää kirjeen minulle... Kazia pyytää häntä tulemaan\nhetkeksi neuvottelemaan asiasta, josta riippuu koko hänen\ntulevaisuutensa. Hän luottaa Swiateckin hyvään sydämeen ja\nrehellisyyteen, jonka on heti ensi silmäyksessä huomannut, ja toivoo,\nettei tämä kiellä onnettoman naisen rukousta.\n\nSwiatecki kiroo, mörisee jotakin partaansa kelvottomista\nporoporvareista, välttämättömyydestä hirttää heidät ja heidän\njälkeläisensä ensi tilaisuudessa... Mutta hän lähtee kuitenkin...\n\nArvelen, että he koettavat hänen kauttaan vaikuttaa minuun.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nTuo pohjaltaan niin hyväsydäminen Swiatecki on nähtävästi voitettu.\n\nJo viikon ajan on hän joka päivä käynyt Suslowskien luona, mutta\nkolmena viimeisenä päivänä hän on kulkenut ympärilläni katsellen minua\nsynkästi kulmainsa alta kuin susi...\n\nVihdoin hän eräänä päivänä teetä juodessamme kysyy minulta vihaisesti:\n\n-- Kuule, mitä sinä aiot tehdä sille tytölle?\n\n-- Mille tytölle?\n\n-- Sille Suslowskalle, vai mikä hänen nimensä lienee?\n\n-- Minä en aio mitään tehdä sille Suslowskalle, vai mikä hänen nimensä\nlienee...\n\nSeuraa hetken vaitiolo. Sitten Swiatecki sanoo jälleen:\n\n-- Siellä hän ulvoo päivät pitkät, ettei sitä enää sietää jaksa...\n\nMikä kelpo mies!\n\nHänen äänensä vapisee liikutuksesta, ja hän korskuu kuin sarvikuono.\nHän lisää:\n\n-- Kunnon mies ei tee sillä tavoin.\n\n-- Swiatecki, haastelethan isä Suslowskin tavoin!\n\n-- Ehkä... Mieluummin olen isä Suslowskin kaltainen kuin teen hänen\ntyttärelleen vääryyttä.\n\n-- Pyydän saada olla rauhassa.\n\n-- Hyvä! En tahdo sinua enää tuntea...\n\nSiihen päättyi keskustelumme, ja tästä hetkestä saakka en puhu\nSwiateckin kanssa mitään.\n\nOlemme kuin emme tuntisi toisiamme, mikä on sitä huvittavampaa, kun\nasumme yhä yhdessä, juomme aamuisin teemme yhdessä eikä kummallekaan\nmeistä juolahda mieleenkään muuttaa pois.\n\nHääpäiväni lähestyy...\n\n\"Leijan\" kautta on koko Varsova saanut siitä tiedon...\nKaikki katselevat meitä, kaikki ihmettelevät Evaa. Kun olimme\ntaidenäyttelyssä, niin ihmiset ympäröivät meidät niin, ettemme voineet\ntunkeutua joukon läpi.\n\nMinun tuntematon ystävättäreni lähettää minulle taas nimettömän\nkirjeen, jossa hän terottaa mieleeni, että Eva ei ole oikea vaimo\nsellaiselle miehelle kuin minä...\n\n\"En usko mitä puhutaan neiti Adamin suhteista herra Ostrzynskiin\" --\nkirjottaa ystävättäreni -- \"mutta Teidän kaltaisenne mestari tarvitsee\nvaimon, joka on valmis kokonaan uhraamaan itsensä Teidän maineellenne\nja suuruudellenne. Neiti Adami on itse taiteilijatar ja tarvitsee vettä\nomaan myllyynsä...\"\n\nSwiatecki käy yhä Suslowskien luona, kaikesta päättäen jo\nlohduttamassa, sillä kaiketi on sielläkin jo päästy varmuuteen minun\naikomuksistani.\n\nOlen teatterin johtokunnalta hankkinut Evalle rajattoman virkaloman.\nHän alkaa kammata tukkansa maalaisneitosen tavoin, pukeutua\nyksinkertaisesti ja käyttää korkeakauluksisia puseroita. Se sopii\nhänelle mainiosti. Pukuhuonekohtaus ei ole kertaakaan toistunut. Sitä\nEva ei salli! Enintään minä saan suudella hänen käsiään. Se tekee minut\nsangen kärsimättömäksi, mutta minä lohdutan itseäni sillä, että\nhänkin...\n\nEva rakastaa minua hurjasti. Päiväkaudet me olemme yhdessä. Olen\nalkanut antaa hänelle piirustustunteja.\n\nHän on innostunut näihin tunteihin ja maalaamiseen yleensä.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nKaikkivaltias Zeus, mitä täytyykään sinun katsella Olympos-vuoren\nhuipulta!\n\nTapahtuu asioita, joista filosofit eivät osaisi uneksuakaan.\n\nHäitteni edellisenä päivänä Swiatecki lähestyy minua, töykkää minua\nkyynärpäällään ja kääntäen pörröisen päänsä poispäin virkkaa äreästi:\n\n-- Wladek, tiedätkö mitä?... Minä teen rikoksen.\n\n-- Sinä siis kuitenkin puhut kanssani! -- vastaan. -- Minkä rikoksen?\n\nSwiatecki katsoo yhä maahan ja puhuu kuin itsekseen:\n\n-- Että sellainen juoppo kuin minä, sellainen kyvytön idiootti,\nsellainen henkisesti ja ruumiillisesti rappeutunut mies nai sellaisen\ntytön kuin Kazia, se on suorastaan rikos.\n\nMinä en usko korviani, mutta heityn Swiateckin kaulaan huolimatta\nsiitä, että hän työntää minua luotaan.\n\nHänen häänsä ovat parin päivän päästä...\n\n\n\n\nXX.\n\n\nOltuamme muutaman kuukauden Roomassa saamme, Eva ja minä, hienon\nkortin, jossa meitä kutsutaan saapumaan Ostrzynskin ja Helena\nTurno-Kolczanowskan kihlajaisiin.\n\nEmme voi matkustaa, koska Evan terveys ei sitä salli.\n\nEva maalaa yhä ja edistyy suurenmoisesti. Olen saanut palkinnon\nPestissä. Muuan kroatialainen pohatta on ostanut maalaukseni. Olen\nmyöskin joutunut tekemisiin Goupilin kanssa.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nVeronassa syntyy minulle poika...\n\nEva itse sanoo, ettei ole milloinkaan nähnyt sellaista lasta...\n\nTavatonta!...\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nOlemme olleet jo muutaman kuukauden Varsovassa. Olen järjestänyt\nitselleni oivallisen työhuoneen. Käymme jotensakin usein Ostrzynskien\nluona.\n\nHän, entinen toimittaja, on myönyt \"Leijansa\" ja on nykyään\npuheenjohtajana seurassa, joka jakaa viljaa työttömille. Vaikeata on\nkuvitella hänen suuruuttaan ja sitä arvokkuutta ja luottamusta, jota\nhän nauttii.\n\nHän taputtaa minua olkapäähän ja kysyy:\n\n-- Mitä kuuluu, veli hopea?\n\nHän holhoo myöskin kirjallisia kykyjä, ja hänen vastaanottonsa ovat\nkeskiviikkoisin.\n\nRouva Ostrzynska on viehättävä kuin uni...\n\nHeillä ei ole lapsia.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nAuttakaa! muuten minä kuolen nauruun...\n\nSwiateckit ovat palanneet Parisista.\n\nRouva Swiatecka näyttelee taiteilijan rouvaa \"kultaisesta bohèmesta\".\nHerra Swiatecki käyttää silkkisiä paitoja, tukkaansa jakauksella ja\nsuipoksi ajettua partaa...\n\nMinä ymmärrän kaikki! Käsitän, että rouva Swiatecka saattaa tottua\nmiehensä tapoihin ja luonteeseen, mutta millä ihmeen tavalla hän on\npäässyt käsiksi miehensä otsatukkaan, se jää minulle ikuiseksi\narvotukseksi.\n\nSwiatecki maalaa yhä vieläkin \"raatojaan\", mutta myöskin laatu- ja\nmaisemakuvia. Hän menestyy hyvin. Maalaapa hän myöskin muotokuvia,\nmutta ne eivät onnistu häneltä yhtä hyvin, sillä ihon väritys\nmuistuttaa aina \"raatoja\".\n\nVanhana ystävänä kysyn häneltä, onko hän onnellinen. Hän vastaa, ettei\nole koskaan edes uneksunut sellaista onnea. Tunnustan, että Kazia tässä\nsuhteessa on voittanut minun arveluni.\n\nMinäkin olisin aivan onnellinen, jollei Eva olisi käynyt kivulloiseksi.\nMutta siitä huolimatta on Eva raukka sangen viehättävä. Kuulin kerran\nyöllä, kuinka hän itki. Minä tiedän mitä se merkitsee. Hän ikävöi\nnäyttämöä. Vaikenee, mutta ikävöi...\n\nOlen alkanut maalata rouva Ostrzynskan muotokuvaa. Todellakin verraton\nnainen!\n\nSuhteeni herra Ostrzynskiin ei estäisi minua enää... Ja jollen minä yhä\nvieläkin rakastaisi Evaa niin suunnattomasti, niin en tiedä...\n\nMutta minä rakastan Evaa suuresti -- niin suunnattoman suuresti!\n\n\n\n\nHenryk Sienkiewicz\n\n\nHenryk Sienkiewicz on Puolan nykyisistä kirjailijoista etevin ja\nmaailmankirjallisuuden suosituimpia historiallisen romaanin\nkirjottajia. Hän syntyi 1846, alkoi kirjailijatoimensa 1872 kannattaen\nnuorta edistyspuoluetta ja tuli 1876 huomatuksi matkakertomuksillaan\nAmerikasta. Julkaisi sittemmin joukon novelleja, jotka todistavat\nerinomaisia kirjailijalahjoja, mutta taantumuksellisia mielipiteitä;\npuhtaan taiteen edustajana hän on kuitenkin aina pysytellyt syrjässä\npolitiikasta. Pitäen kirjailijatointaan aina isänmaallisena tehtävänä\nS. tahtoi antaa kansalleen terveellistä, voimakasta lukemista.\nV. 1883 alkoikin ilmestyä laaja historiallinen, kotimaisaiheinen\nromaanitrilogia, jonka ensimäinen osa \"Tulella ja miekalla\" herätti jo\nilmestyessään oikeutetun suurenmoisen ihastuksen puolalaisissa. Seurasi\ntaas joukko pienempiä teoksia, m.m. ylimielinen taiteilijahumoreski \"Se\nkolmas\" ja etevä psykologinen romaani \"Ilman dogmia\". V. 1895 ilmestyi\nsitten tuo maailmanmaineen saavuttanut, ainakin 30 kielelle käännetty\nromaani \"Quo vadis?\", jossa kuvataan sammuvaa pakanuutta ja syttyvää\nkristillisyyttä keisari Neron aikana. Viimeisistä S:n teoksista\nmainittakoon vielä \"Ristinritarit\" v:lta 1901.\n\nHarva kirjailija on niin kansansa suosima kuin S.; sitä todistaa\npuolestaan hänen kirjailijatoimensa 25-vuotisjuhla, jolloin hän\nkansallislahjana sai maakartanon, jossa nykyään asuu. V. 1905 hänelle\nannettiin Nobelin kaunokirjallisuuspalkinto.\n\n\n\n"]